[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fKTXg-pU9Zr3jJfo2NeYVhWM48s8GLpkMdFqEhzpFAp4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":28,"gutenbergSummary":31,"gutenbergTranslators":32,"gutenbergDownloadCount":34,"aiDescription":35,"preamble":36,"content":37},1339,"Tytöistä parhain","Alcott, Louisa M.",1832,1888,"1339-alcott-louisa-m-tytoista-parhain","1339__Alcott_Louisa_M.__Tytöistä_parhain",null,"romaani",[],[15],"amerikkalainen","fi",1870,1916,74295,452285,false,52471,[24,25,26,27],"Boston (Mass.) -- History -- 19th century -- Fiction","City and town life -- Fiction","Friendship -- Juvenile fiction","New England -- Fiction",[29,30],"American Literature","Novels","\"Tytöistä parhain\" by Louisa May Alcott is a novel published in 1870. When country girl Polly Milton visits her fashionable Boston friend Fanny Shaw, their contrasting upbringings create tension and misunderstanding. While Fanny's family initially mocks Polly's simple ways, they gradually discover wisdom in her old-fashioned values. Six years later, Polly returns to Boston as a music teacher, finding the Shaw family transformed and romantic entanglements everywhere. As relationships grow complicated, Polly's practical country sense proves invaluable once again. (This is an automatically generated summary.)",[33],"Reijonen, Lyyli",283,"Polly Milton saapuu maalta vierailulle ystävänsä Fannyn perheen luo kaupunkiin. Teos kuvaa maalaiselämän ja kaupunkilaisen hienostelun eroja sekä nuorten kasvua ja ystävyyttä 1800-luvun Bostonissa.","Louisa M. Alcottin 'Tytöistä parhain' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1339. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Helvi Ollikainen ja Projekti Lönnrot.","TYTÖISTÄ PARHAIN\n\nKirj.\n\nLouisa M. Alcott\n\n\nSuom. Lyyli Reijonen\n\nAlkuperäinen teos: An Oldfashioned Girl\n\n\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1916.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n  1. Pollyn tulo.\n  2. Uusia tapoja.\n  3. Pollyn huolet.\n  4. Pikku seikkoja.\n  5. Ikävyyksiä.\n  6. Isoäiti.\n  7. Hyvästi.\n  8. Kuuden vuoden kuluttua.\n  9. Opetustunti.\n 10. Veljet ja sisaret.\n 11. Neulat ja kielet.\n 12. Kielletty hedelmä.\n 13. Päivänpaistetta.\n 14. Nuppuna katkaistu.\n 15. Kuperkeikkoja.\n 16. Vaatekatselmus.\n 17. Polly isoäidin osassa.\n 18. Tyttö joka ei uskaltanut.\n 19. Tomin menestys.\n\n\n\n\n1\n\nPOLLYN TULO\n\n\n-- On jo aika lähteä asemalle, Tom.\n\n-- No, lähdetään sitten.\n\n-- En minä aio tulla, ulkona on märkää. Minun tukkani oikenisi\npiikkisuoraksi tällaisella ilmalla, ja minä haluan näyttää sievältä\nkun Polly tulee.\n\n-- Et kai luule, että lähden yksinäni hakemaan ihan vierasta tyttöä!\nJa Tom näytti niin kauhistuneelta kuin sisar olisi sysännyt hänen\nharmikseen australialaisen alkuasukkaan.\n\n-- Tietenkin sinä menet. Se on velvollisuutesi, ja ellet olisi\ntuollainen jörrikkä, hakisit hänet mielelläsi.\n\n-- Tämä oli katala temppu. Tietysti arvasin, että minun on mentävä,\nmutta sinä sanoit tulevasi mukaan. Koetapa vastedes lykätä ystäviäsi\nminun niskoilleni. Toista kertaa et onnistu.\n\nTom nousi sohvalta närkästyneen päättäväisesti, mutta vaikutuksen\npilasivat pörröinen tukka ja ryppyiset vaatteet.\n\n-- Älä nyt kiukuttele, minä pyydän äidiltä, että saat Pollyn\nlähdettyä kutsua tänne sen inhottavan Ned Millerin, johon olet\nniin ihastunut, sanoi Fanny toivoen sillä rauhoittavansa veljen\nkiihtyneitä tunteita.\n\n-- Miten pitkään tuo tyttö viipyy? kysyi Tom suorien vähän pukuaan.\n\n-- Ehkä kuukauden tai pari. Hän on hirmuisen mukava, pitäisin hänet\nmeillä niin kauan kuin hän ikinä viihtyy.\n\n-- Ei hän sitten kauan ole, mikäli minusta riippuu, murahti Tom,\njonka mielestä tytöt olivat aivan tarpeeton osa luomakunnasta.\nNelitoistavuotiaat pojat ovat usein sitä mieltä, ja ehkä se onkin\nviisas järjestys; pojathan pitävät kuperkeikoista, ja kolme neljä\nvuotta myöhemmin he joutuvat tekemään oikein kunnon kuperkeikan, kun\nheistä tulee 'noiden harmittavien tyttöjen' nöyriä orjia.\n\n-- Kuule, mistä minä tunnen sen otuksen? En ole ikinä nähnyt häntä\neikä hän minua. Sinun on tultava mukaan, Fan. Tom pysähtyi ovella\nkauhusta ajatellessaan, että joutuisi ehkä pysäyttämään lauman\nvieraita tyttöjä ennen kuin keksisi oikean.\n\n-- Löydät varmasti hänet, sillä tietysti hän odottaa ja tähystelee\nmeitä. Kyllä hän sinut tuntee vaikken minä olekaan mukana. Olen\nselittänyt hänelle, minkä näköinen olet.\n\n-- Mutta ellei hän tunnekaan? Peiliin vilkaisten Tom sipaisi\nkiharoitaan täysin varmana, että sisar oli kuvannut hänet\nepäoikeudenmukaisesti.\n\n-- Mene nyt, muuten myöhästyt, ja mitä Polly silloin ajattelee\nminusta, komensi Fanny ja tönäisi kärsimättömästi veljeään.\n\n-- Tietysti hän ajattelee, että välität enemmän kiharoistasi kuin\nystävistäsi, ja siinä hän on oikeassa.\n\nTyytyväisenä letkaukseensa Tom laahusti huoneesta. Hän tiesi olevansa\nmyöhässä, mutta ei halunnut kiirehtiä ennen kuin oli pois näkyvistä.\n\n-- Jos minä olisin presidentti, säätäisin sellaisen lain, että\npojat olisi aikuisiksi asti pidettävä lukkojen takana, sillä he\novat totisesti maailman pahimpia kiusankappaleita, sanoi Fanny\nseuratessaan, miten laiskasti veli maleksi katua pitkin. Mutta Fanny\nolisi tainnut olla toista mieltä jos olisi ollut mukana, sillä heti\nkun Tom kääntyi kulmasta, hänen käytöksensä muuttui kokonaan. Kädet\nilmestyivät esiin taskuista. Hän herkesi viheltämästä, aukaisi\ntakkinsa napit, työnsi lakin niskaan ja pinkaisi juoksuun.\n\nJuna oli juuri tullut, kun Tom saapui asemalle tulipunaisena ja\nläähättäen kuin kilpahevonen.\n\n-- Tietysti hän on samanlainen rusettiniekka kuin kaikki muutkin.\nMiten ihmeessä tunnen hänet? Fan oli kelju, kun pani minut tulemaan\nyksin, ajatteli Tom tarkastellessaan asemahuoneen läpi tulvivaa\nihmisvirtaa. Hän katseli hiukan pelästyneenä nuoria neitosia, jotka\nkulkivat ohitse. Kun kukaan heistä ei näyttänyt etsivän ketään, hän\nei puhutellut heitä, vaan tarkasteli jokaista uutta ohikulkevaa\njoukkoa kärsivän näköisenä kuin uhrilammas. -- Tuossa hän nyt on,\nhän tuumi itsekseen, kun vähän päästä huomasi erään hienohelman\nseisovan kädet ristissä, päässä pienen pieni hattu ison hiusvuoren\nhuipulla. -- Kaipa minun on tuota puhuteltava, mietti Tom ja lähestyi\nverkalleen neitosta rohkaisten mieltään. Tytön puku lepatti niin\ntäynnä nauhoja ja rimssuja, röyhellyksiä ja höyhentöyhtöjä, että se\nnäytti tuulen riepottelemalta.\n\n-- Anteeksi, oletteko te Polly Milton? kysyi Tom nöyrästi pysähtyen\nhulmuavan tuntemattoman eteen.\n\n-- En ole, vastasi nuori neiti tuijottaen kylmästi poikaan, joka\nperääntyi nujerrettuna.\n\n-- Missä kummassa hän on? mutisi Tom harmissaan aikoen lähteä\ntiehensä. Takaa kuuluva joutuisa jalkojen kopse sai hänet kuitenkin\nkääntymään, ja hän näki pienen punaposkisen tytön, joka iloisena ja\nreippaasti juoksi halki ison asemasalin. Tyttö hymyili ja viittoili\nmatkalaukullaan Tomille, ja tämä pysähtyi odottamaan mutisten\nitsekseen: -- Mahtaako tuo nyt olla Polly?\n\nTyttö tuli hänen luokseen käsi ojossa ja sinisissä silmissä ujon\niloinen katse.\n\n-- Sinähän olet Tom, etkös olekin?\n\n-- Olen. Mistä sinä tunsit? Ja hämmästyksissään Tom pudisti\nhuomaamattaan tytön kättä.\n\n-- Fan kertoi, että sinulla on kihara tukka ja hauskan näköinen\nnenä ja että sinä vihellät usein ja pidät harmaata lakkia silmille\nvedettynä, niin että tunsin sinut heti.\n\nJa Polly nyökkäsi ystävällisesti jättäen kohteliaasti sanomatta\ntukkaa punaiseksi, nenää nykeröksi ja lakkia vanhaksi, vaikka Fan oli\nhuolellisesti teroittanut hänen mieleensä näitä seikkoja.\n\n-- Missä sinun matka-arkkusi ovat? kysyi Tom muistaen\nvelvollisuutensa, kun tyttö ojensi hänelle pienen laukun, jota hän ei\nollut tarjoutunut ottamaan.\n\n-- Isä käski minun toimia nopeasti, jotten jäisi ilman ajuria, ja\nsiksi annoin tavarakuitin eräälle miehelle. Tuolla arkkuni onkin.\nJa Polly riensi kohti vaatimatonta matka-arkkuaan. Tom tuli hänen\nperässään hiukan nolona huomaamattomuudestaan.\n\nHänessä ei ole tippaakaan hienoa neitiä, luojan kiitos! Fan ei vain\nkertonut, että hän on noin kaunis. Hän ei ole kaupunkilaistytön\nnäköinen eikä käyttäydykään niin kuin he, ajatteli Tom laahustaessaan\nperässä ja ihaillessaan ruskeita kiharoita, jotka liehuivat hänen\nedessään.\n\nKun ajoneuvot lähtivät liikkeelle, Polly kiepsahti joustinistuimelle\nja nauroi riemuissaan kuin lapsi.\n\n-- Minusta on kauhean hauskaa ajaa näin mukavissa vaunuissa, nähdä\nkaikkea hienoa ja nauttia elämästä. Eikö sinustakin? hän sanoi\nyrittäen samassa rauhoittua kuin olisi äkkiä muistanut, että oli\nmenossa vierailulle.\n\n-- Eipä juuri, vastasi Tom jörösti. Hän oli vaivautunut jouduttuaan\nvaunuihin kaksistaan vieraan tytön kanssa.\n\n-- Miten Fan jaksaa? Miksei hän tullut vastaan? kysyi Polly koettaen\nnäyttää vakavalta, vaikka silmät vilkkuivatkin iloisesti.\n\n-- Hän pelkäsi pukunsa rypistyvän. Tom hymyili tyytyväisenä, sillä\ntehtyään tämän epähienon paljastuksen hän tunsi taas olevansa\nentisellään.\n\n-- Sinä ja minä emme säikähdä kosteaa ilmaa. Kiitoksia vain, kun\ntulit minua vastaan.\n\nTomin mielestä Polly oli oikein kiltti sanoessaan niin. Hänhän\noli vain kantanut tämän laukkua muutaman askelen. Ilahtuneena hän\ntarjosi äkkiä tuttavallisesti Pollylle kourallisen pähkinöitä,\nmieliherkkuaan, jota hänellä oli aina taskuissa; poisheitetyistä\nkuorista saattoikin aina seurata hänen jälkiään.\n\nMutta heti tarjottuaan hän muistikin, että Fanny piti pähkinöitä\nkovin halpa-arvoisina, ja tunsi häpäisseensä perheen. Hän pisti\npäänsä ikkunasta ja katsoi ulos niin kauan, että Polly kysyi, oliko\njokin hullusti.\n\n-- Pyh! Ei tuollaisesta pienestä maalaistylleröstä kannata välittää,\najatteli Tom miehekkäästi, ja sitten hänessä heräsi halu kiusoitella\nPollya.\n\n-- Ajuri oli aika lailla päissään, mutta ehkä hän sentään saa hevoset\npysymään aisoissa, hän vastasi muka kohtaloonsa alistuen.\n\n-- Onko hän humalassa. Hyvänen aika! Lähdetään pois! Vikuroivatko\nhevoset? Ja tässä on vielä näin jyrkkä kohtakin. Ei kai meillä ole\nmitään hätää, huusi Polly-parka, ja hänen pienen majavannahkahattunsa\nlierit nousivat pystyyn, kun hän kurkisti ikkunanraosta.\n\n-- Ihmisiä riittää kyllä auttamaan jos jotain sattuu, mutta ehkä on\nturvallisempaa, jos minä menen istumaan miehen rinnalle. Tom aivan\nsäteili, kun tiesi pian pääsevänsä pinteestä.\n\n-- Mene vain ellet pelkää. Äiti olisi kauhean levoton, jos minulle\ntapahtuisi jotain, sanoi Polly onnettomana.\n\n-- Älä ole huolissasi. Minä hoidan kyllä miehen ja hevoset. -- Ja\navattuaan oven Tom hävisi korkeuksiin ja nautti siellä kaikessa\nrauhassa vapaudesta ja pähkinöistään vanhan ja maltillisen ajajan\nvieressä, sillä aikaa kun herkkäuskoinen Polly-parka vapisi vaunuissa.\n\nFanny riensi juoksujalkaa 'Polly-kultaa' vastaan, ja Tom esitteli\nhänet kuten rohkea metsästäjä, joka näyttää saalistaan:\n\n-- Sainpas hänet kiinni!\n\nPolly lennätettiin heti yläkertaan ja Tom vetäytyi pienen sotatanssin\njälkeen ruokailuhuoneeseen selviämään uupumuksesta muutaman\nvehnäpullan voimalla.\n\n-- Etkö ole kuolemanväsynyt? Haluatko levätä? Fan kyseli istuutuen\nPollyn vuoteen laidalle juttelemaan samalla tarkastellen jokaista\nhänen vaatekappalettaan.\n\n-- En sitten vähääkään. Matka meni oikein hyvin eikä ollut muita\nikävyyksiä kuin humalainen ajuri. Mutta Tom meni hänen viereensä\nistumaan ja piti hänet aisoissa, niin etten juuri pelännyt, vastasi\nPolly viattomasti riisuen yksinkertaisen takkinsa ja hattunsa, jossa\nei ollut höyhenen höyhentä.\n\n-- Pötyä! Ei hän ollut humalassa. Tom keksi sen vain päästäkseen\nulos. Hän ei siedä tyttöjä, sanoi Fanny töykeästi.\n\n-- Eihän? Minusta hän tuntui oikein mukavalta ja kiltiltä. Pollyn\nsilmät levisivät hämmästyksestä selkoselälleen.\n\n-- Tom on kamala poika ja kiusaa toisen kuoliaaksi, jos hänen\nkanssaan joutuu tekemisiin. Pojat ovat yleensä kauheita, mutta Tom on\npahempi kuin kukaan.\n\nFanny kävi hienostotyttöjen koulua, jossa nuoret neidit lukivat niin\nahkerasti ranskaa, saksaa ja italiaa, ettei äidinkielen opiskeluun\nenää riittänyt aikaa. Polly tunsi luottamuksensa Tom-herraan horjuvan\nja päätti mielessään jättää hänet omaan rauhaansa. Hän vaihtoi\nkeskustelunaihetta ja sanoi tarkastellen ihailevasti isoa kaunista\nhuonetta:\n\n-- Onpa täällä hienoa. En ole koskaan nukkunut vuoteessa, jossa on\nuutimet edessä, enkä omistanut näin hienoa pukeutumispöytää.\n\n-- Hauskaa että pidät huoneesta, mutta älä vain taivaan tähden puhu\ntuollaista muiden tyttöjen kuullen! sanoi Fanny pelästyneenä ja\ntoivoi mielessään, että Polly käyttäisi korvarenkaita kuten toisetkin\ntytöt.\n\n-- Miksen? kysyi maalaishiiri kaupunkilaishiireltä ja ihmetteli, mitä\npahaa siinä oli, että piti toisten ihmisten tavaroista ja ilmaisi sen.\n\n-- Voi, he nauravat kaikelle, mikä on vähänkin outoa, eikä se ole\nmukavaa. Fan ei sanonut 'maalaista', vaikka tarkoittikin sitä, ja\nPolly tunsi itsensä vaivautuneeksi. Miettivän näköisenä hän oikoi\nlaskoksista mustan silkkiviittansa ja päätti olla puhumatta omasta\nkodistaan mikäli saattoi välttää sitä.\n\n-- Koska terveyteni on heikko, äiti sanoi ettei minun tarvitse\nkäydä säännöllisesti koulua sinun vierailusi aikana -- vain pari\nkolme kertaa viikossa, sen verran vain, etten unohda soittoa ja\nranskaa. Isä sanoi, että sinäkin voit tulla jos haluat. Tulethan,\nse olisi kauhean hauskaa, pyyteli Fanny hämmästyttäen ystävänsä\nodottamattomalla koulunkäynti-innollaan.\n\n-- Minua pelottaa, jos kaikki tytöt ovat yhtä hienosti pukeutuneita\nkuin sinä ja osaavat yhtä paljon, sanoi Polly, jota ujostutti jo\npelkkä ajatuskin.\n\n-- Joutavia! Ei sinun tarvitse sellaisesta välittää. Otan sinut kyllä\nhoiviini ja pidän huolen, ettet näytä kovin oudolta.\n\n-- Näytänkö minä oudolta? kysyi Polly, jota sana tyrmistytti. Hän\ntoivoi ettei sillä kuitenkaan tarkoitettu mitään epämiellyttävää.\n\n-- Sinä olet suloinen ja paljon kauniimpi kuin viime kesänä, mutta\nkatsos, olet saanut toisenlaisen kasvatuksen kuin me ja tapasi ovat\ntoisenlaiset, aloitti Fanny huomaten, että asiaa oli vaikea selittää.\n\n-- Miten niin toisenlaiset? tiukkasi Polly, sillä hän halusi olla\nselvillä asioista.\n\n-- Ensinnäkin sinulla on pikku tytön vaatteet.\n\n-- Mutta minähän olen pikku tyttö. Ja Polly tarkasteli hämmentyneenä\nyksinkertaista sinistä villapukuaan, lujatekoisia kenkiä ja lyhyeksi\nleikattua tukkaansa.\n\n-- Olet neljäntoista ja siinä iässä me kaupunkilaiset pidämme\nitseämme nuorina neiteinä, jatkoi Fanny tarkastellen tyytyväisenä\npäälaelle sykeröityjä hiuksiaan, jotka kähertyivät otsalla ja\npäättyivät pitkään niskakiharaan, sekä punaisen ja mustan kirjavaa\npukuaan, sen leveää vyötä, kirkkaita nappeja, nauhoja ja rusetteja ja\ntaivas tiesi mitä kaikkea. Hänellä oli medaljonki kaulassa, kilisevät\nkorvarenkaat, kello ja kellonperät vyössä ja sormuksia molemmissa\nkäsissään, jotka olisivat pikemmin tarvinneet saippuaa ja vettä.\n\nPollyn katse harhaili pikkuesineestä toiseen, ja hänen mielestään\nFanny oli heistä kahdesta se, joka oli oudon näköinen. Polly näet\nasui hiljaisessa maaseutukaupungissa eikä tuntenut juuri lainkaan\nsuurkaupungin muotia. Fannyn hieno koti sai hänet hämmennyksiin.\nHän näki sen ensimmäistä kertaa, sillä he olivat tutustuneet Fannyn\nvieraillessa erään ystävänsä luona, joka asui Pollyn naapurissa.\nMutta Polly ei antanut erilaisuuden häiritä rauhaansa; hetken päästä\nhän jo nauroi ja sanoi tyytyväisenä:\n\n-- Äiti pitää siitä, että pukeudun vaatimattomasti, enkä minä pane\nvastaan. En edes osaisi olla noin pyntättynä kuin sinä. Muistatko\ntosiaan aina nostaa vyönauhan tai järjestellä helmuksesi kun istuudut?\n\nEnnen kuin Fanny ehti vastata, alhaalta kuului huutoa, jota he jäivät\nkuuntelemaan.\n\n-- Se on vain Maud, hän se sitten jaksaa mekastaa kaiket päivät,\nennätti Fanny tuskin sanoa, kun ovi jo tempaistiin auki ja kuusi- tai\nseitsenvuotias pikku tyttö ryntäsi ulvoen huoneeseen. Hän vaikeni\nnähdessään Pollyn, tuijotti häntä hetken, jatkoi sitten ulvomistaan\nja heittäytyi Fannyn syliin huutaen kiukkuisena:\n\n-- Tom naujaa minulle! Sano ettei hän saa!\n\n-- Mitä sinä sitten teit? Äläkä kilju niin kovaa, ettei Polly\npelästy! Ja Fanny ravisteli pikku enkeliä saaden hänestä lopulta irti\nselityksen.\n\n-- Minä vain sanoin, että kylässä oli kylmää kejmaa, ja hän naujoi!\n\n-- Jäätelöä se oli, pirpana, sanoi Fanny seuraten Tomin moitittavaa\nesimerkkiä.\n\n-- Olkoon vaan! Mutta se oli kauhean kylmää, ja minä lämmitin sitä\nensin takan luona ja sitten se oli hyvää. Willy Bliss läikytti sitä\nminun uuden Bella-nukkeni päälle. Ja huoliensa raskauttama Maud alkoi\nuudestaan parkua.\n\n-- Mene Katyn luokse! Sinä olet tänään äkäinen kuin karhunpentu,\nsanoi Fanny työntäen tytön luotaan.\n\n-- Katy ei osaa huvittaa minua, ja minua täytyy huvittaa, koska minä\nolen äjtyinen, äiti sanoi että minä olen, nyyhkytti Maud kuvitellen\nilmeisesti, että ärtyisyys oli jokin mielenkiintoinen tauti.\n\n-- Tule alas syömään päivällistä, se huvittaa sinua. Ja Fanny nousi\nseisomaan pöyhötellen hamettaan kuin lentoon lähtevä lintu.\n\nPolly toivoi, ettei se 'kamala poika' olisi saapuvilla, mutta hän\noli ja tuijotti Pollya koko aterian ajan häpeämättömästi. Kiireisen\ntuntuinen herra Shaw sanoi Pollylle:\n\n-- Toivottavasti viihdyt luonamme. Sen jälkeen hän näytti\nunohtavan Pollyn kokonaan. Kalpea hermostunut rouva Shaw tervehti\nystävällisesti vierastaan ja huolehti, ettei tältä puuttunut mitään.\nMutta vanha rouva Shaw, hiljainen vanhus jolla oli päässään upea\nmyssy, sanoi Pollyn nähdessään:\n\n-- Siunatkoon, miten sinä muistutat äitiäsi, sitä viehättävää naista.\nMiten hän jaksaa, kultaseni? Ja hän tarkasteli silmälasiensa yli\nniin pitkään Pollya, joka istui vanhan rouvan ja Tomin välissä, että\nPollyn oli vaikea jatkaa syöntiä.\n\nFanny lörpötteli lakkaamatta ja Maud vääntelehti levottomasti\npaikallaan, kunnes Tom uhkasi pistää hänet ison keittomaljan\nkannen alle. Siitä syntyi sellainen meteli, että kärsivällisen\nKatyn oli kannettava kirkuva nuori neiti huoneesta. Päivällinen\noli kerta kaikkiaan kiusallinen, ja Polly oli iloinen kun se\npäättyi. Kaikki poistuivat omiin puuhiinsa, ja selvittyään emännän\nvelvollisuuksistaan Fan lähti ompelijalle jättäen Pollyn omiin\nhoteisiinsa isoon olohuoneeseen.\n\nPolly oli mielissään kun sai olla yksin muutaman hetken;\ntarkasteltuaan kaikki näkemänsä kauniit esineet hän alkoi kävellä\nedestakaisin pehmeällä kukikkaalla matolla ja hyräillä itsekseen\nhämärtyvässä huoneessa, jota valaisi takkavalkean punerrus. Vanha\nrouva tuli hiljaa huoneeseen, istuutui nojatuoliinsa ja sanoi:\n\n-- Se on kaunis vanha laulu. Laula se minulle, tyttöseni. En ole\nkuullut sitä pitkiin aikoihin.\n\nPolly ei mielellään laulanut vieraile, sillä hän ei ollut saanut\nmuuta ohjausta kuin mitä äiti oli töidensä lomassa ehtinyt antaa.\nMutta häntä oli opetettu kunnioittamaan vanhuksia, ja koska hänellä\nei ollut mitään syytä kieltäytyä, hän meni suoraan pianon luo ja\nnoudatti vanhan rouvan toivomusta.\n\n-- Tuollaista laulua kuuntelee mielellään. Laula vielä jotain, sanoi\nvanhus lempeästi hänen lopetettuaan.\n\nKiitoksesta ilahtuneena Polly lauloi vielä hänelle raikkaalla\nhennolla äänellään, joka sattui suoraan kuulijan sydämeen. Polly\nosasi paljon somia, vanhoja sävelmiä, joihin ei koskaan kyllästy;\nerityisesti hän piti skotlantilaisista kansanlauluista, ja kuta\nenemmän hän lauloi, sitä enemmän hän lämpeni. Kun hän lopuksi esitti\n\"Kaarle-kuninkaan maljan\", koko huone täyttyi sävelten pauhusta,\njonka piano ja pieni tyttö saivat aikaan.\n\n-- Jeeveli, olipa se metka! Laula se vielä kerran, sanoi Tom ja pojan\npunainen pää kurkisti tuolin korkean selkämyksen takaa, jonne hän oli\npiiloutunut.\n\nPolly säpsähti, sillä hän oli luullut vain takkatulen ääressä\ntorkkuvan vanhan rouvan kuuntelevan.\n\n-- En jaksa enää laulaa, hän sanoi ja meni vanhuksen luo. Punainen\nhiuspörrö hävisi kuin pyrstötähti, sillä Pollyn ääni oli kuulostanut\nvarsin kylmältä.\n\nVanhus ojensi kätensä, veti Pollyn lähelleen ja katsoi häntä silmiin\nniin lempeästi, että Polly unohti hänen komean myssynsä ja hymyili\nluottavaisesti. Hän tajusi vaatimattoman laulunsa ilahduttaneen ja\noli siitä mielissään.\n\n-- Älä välitä, vaikka katselenkin sinua, kultaseni, sanoi vanhus\nnipistäen hellästi Pollyn punaista poskea. -- En ole nähnyt\npikkutyttöjä pitkiin aikoihin, joten vanhat silmäni oikein lepäävät\nsinussa.\n\nPollyn mielestä vanha rouva puhui kummallisesti eikä hän voinut olla\nsanomatta:\n\n-- Ovathan Fan ja Maudkin pikkutyttöjä.\n\n-- Eivät ole, kultaseni, eivät sellaisia joita minä sanon\npikkutytöiksi. Fan on ollut nuori neiti jo kaksi vuotta ja Maud on\nhemmoteltu lapsi. Sinun äitisi on hyvin ymmärtäväinen nainen.\n\nOnpa hän merkillinen vanhus! ajatteli Polly, mutta ääneen hän sanoi\nkunnioittavasti: -- Niin on, ja sitten hän katseli tuleen.\n\n-- Et taida ymmärtää mitä minä tarkoitan? sanoi vanhus pitäen Pollya\nyhä leuasta.\n\n-- En, en oikein.\n\n-- No, minä selitän. Ennen vanhaan ei neli- ja viisitoistavuotiaita\npuettu viimeisen muodin mukaisesti eivätkä he käyneet kutsuilla\naikaihmisten tapaan. Eivät he liioin saaneet viettää joutilasta\nja epäterveellistä päiväperhoselämää ja näyttää kyllästyneiltä jo\nkaksikymmenvuotiaina. Me olimme lapsia kahdeksantoistavuotiaiksi\nasti, teimme työtä ja luimme. Meillä oli lasten vaatteet, leikimme\nniin kuin lapset ainakin, kunnioitimme vanhempiamme ja elimme\nmielestäni paljon kauemmin täällä maan päällä kuin nykyiset ihmiset.\n\nSitten vanhus näytti unohtavan Pollyn, taputti hajamielisesti tämän\npyöreää pikku kättä ja katseli haalistunutta muotokuvaa, joka esitti\nvanhaa röyhelörinnuksista, palmikkotukkaista herraa.\n\n-- Oliko hän teidän isänne?\n\n-- Oli, hän oli minun kunnioitettu isäni. Minä silitin isäni\npaidanröyhelöt hänen kuolinpäiväänsä asti, ja elämäni ensimmäiset\nviisi dollaria ansaitsin silloin kun hän määräsi palkinnon\nsille kuudesta tyttärestään, joka osasi parhaiten parsia hänen\nsilkkisukkansa.\n\n-- Olitte silloin varmaan hyvin ylpeä, huudahti Polly nojautuen\ninnostuneena vanhan rouvan polveen.\n\n-- Niin olinkin. Ja me opimme kaikki leipomaan ja valmistamaan\nruokaa, ja meillä oli pumpulihame, ja olimme iloisia ja virkeitä\nkuin peipposet. Sisareni ja veljeni elivät isoäideiksi ja isoisiksi\nja minä olen heistä viimeinen -- ensi syntymäpäivänäni täytän\nseitsemänkymmentä vuotta, eivätkä voimani ole vieläkään lopussa.\nSen sijaan miniäni on jo nyt nelikymmenvuotiaana täysin työhön\nkykenemätön.\n\n-- Sillä tavoin minutkin on kasvatettu, ja siksi kai Fan sanookin\nminua vanhanaikaiseksi. Kertokaa vielä papastanne. Minusta on niin\nhauskaa kuunnella, sanoi Polly.\n\n-- Sano isä. Emme koskaan puhutelleet häntä papaksi, ja jos joku\nveljistäni olisi sanonut häntä isäukoksi kuten nykyajan pojat, hän ei\nolisi varmaan antanut heille pennin pyörylää.\n\nVanha rouva oli korottanut ääntään ja nyökkäsi nyt merkitsevästi\nviereiseen huoneeseen, mutta sieltä kuuluva tasainen kuorsaus\nosoitti, että hän oli tuhlannut ruutia harakoille.\n\nEnnen kuin hän ehti jatkaa, saapui Fanny ilmoittaen iloisen uutisen.\nClara Bird oli pyytänyt heidät molemmat illalla teatteriin ja\nluvannut tulla hakemaan heitä seitsemän aikaan. Polly oli niin\nonnellinen odotellessaan illan riemuja, että liiteli kuin vallaton\nperhonen tuskin tajuten mitä ympärillä tapahtui, ennenkuin huomasi\nistuvansa vihreän esiripun edessä kirkkaasti valaistussa teatterissa.\nClara Birdin isä istui toisella, Fanny toisella puolen, ja molemmat\nantoivat hänen olla rauhassa. Polly oli siitä vain kiitollinen, koska\noli niin kiinnostunut kaikesta näkemästään, ettei olisi kuitenkaan\npystynyt juttelemaan heidän kanssaan.\n\nPolly ei ollut käynyt usein teatterissa, ja ne harvat näytelmät,\njotka hän oli nähnyt, olivat olleet vanhoja hyviä nuorisolle\nsovitettuja tarinoita, veikeitä ja harmittomia hupailuja, joille\nsaattoi punastumatta nauraa. Mutta tämäniltainen oli muotiin tulleita\nranskalaisia menestysnäytelmiä, jotka nokkeluudellaan suorastaan\nhäikäisivät katsojan. Se oli niin loistelias, rohkea ja nykyaikainen,\nettä sitä riennettiin kilvan katsomaan.\n\nPolly luuli aluksi joutuneensa satumaailmaan ja näki ensin vain\nhäikäiseviä olentoja, jotka tanssivat ja lauloivat valon ja\nkauneuden maailmassa, mutta vähän ajan kuluttua hän alkoi kuunnella\nlaulua ja keskustelua, ja silloin harhanäky hävisi. Ihastuttavat\nuniolennot puhuivat typeryyksiä ja olivat häpeäksi vanhanajan kunnon\nkeijukaisille.\n\nPolly oli liian viaton ymmärtääkseen puoliakaan kaikista\nsukkeluuksista ja ihmetteli usein mille ihmiset nauroivat. Kun ensi\nhurma oli haihtunut, Pollysta alkoi tuntua epämiellyttävältä. Tuntui\nkuin äiti ei olisi pitänyt hänen täällä olostaan, ja hän alkoi\ntoivoa, ettei olisi tullutkaan. Kuta pitemmälle näytelmä jatkui, sitä\npahempaa näytti tulevan, sillä ympärillä istujien puheet ja hänen\noma tarkka katseensa ja vaistonsa avasivat pian hänen silmänsä. Kun\nkaksikymmentäneljä ratsastuspukuista tyttöä tuli sitten nelistäen\nlavalle ruoskaa läiskytellen, kantapäitä kopautellen ja katselijoille\nsilmää iskien, se ei ollutkaan Pollysta hauskaa vaan inhottavaa,\nja hän oli iloinen, kun he menivät tiehensä. Mutta kun toinen\nryhmä ilmestyi harsosiipisenä ja pieni kultarimpsu vyötäisillä, ei\nvanhanaikainen Polly-parka tiennyt miten olisi ollut, sillä häntä\npelotti ja harmitti. Hän istui katse ohjelmaan nauliutuneena ja tuli\nyhä punaisemmaksi kasvoiltaan.\n\n-- Mitä sinä noin punastelet? kysyi Fanny kun maalatut keijukaiset\nhävisivät.\n\n-- Nuo tytöt hävettivät minua niin kauheasti, vastasi Polly.\n\n-- Voi, sinua hupsua! Juuri tällä tavoin näytelmä on esitetty\nPariisissakin, ja tanssihan oli mainio. Ensin se näyttää vähän\nomituiselta, mutta kyllä siihen tottuu. Minäkin olen tottunut.\n\n-- Minä en enää ikinä tule tänne, sanoi Polly päättäväisesti, sillä\nnäytelmä tuotti hänelle enemmän kipua kuin mielihyvää. Hän ei\ntiennyt, kuinka helppoa oli 'tottua' niin kuin Fannykin oli tottunut,\nmutta hänen onnekseen sellaisia kiusauksia ei sattunut usein. Hän ei\noikein osannut selittää tunteitaan, mutta oli iloinen kun kappale\nloppui ja he pääsivät kotiin, jossa kiltti isoäiti odotti heidän\ntuloaan.\n\n-- Oliko sinulla hauskaa, lapsikulta, isoäiti kysyi Pollylta\ntarkastellen hänen hehkuvia poskiaan ja kirkkaita silmiään.\n\n-- En haluaisi olla kiittämätön, mutta ei minulla ollut hauskaa,\nvastasi Polly. -- Osa oli kyllä kaunista, mutta oli paljon\nsellaistakin, jonka takia olisin halunnut vajota maan alle. Toiset\nnäyttivät pitävän siitä, mutta minun mielestäni se ei ollut sopivaa.\n\nKun Polly tämän mielenilmauksensa ponneksi vielä lyödä napautti\nkengällä lattiaan, Fan nauroi, tanssi ympäri huonetta ja sanoi:\n\n-- Tiedätkö, isoäiti, Polly oli aivan järkyttynyt. Hänen silmänsä\nolivat suuret kuin teevadit, kasvot punaiset kuin tämä minun\nvyönauhani ja hän taisi kerran olla vähällä purskahtaa itkuun.\nOlihan näytelmässä kyllä outojakin kohtia, mutta tietysti kaikki oli\ntäysin sopivaa, muuten emme olisi menneet sinne. Kuulin rouva Smythe\nPerkinsin sanovan: \"En ole nähnyt ihastuttavampaa näytelmää rakkaassa\nPariisissakaan\", ja hän kyllä tietää nämä asiat.\n\n-- Siitä minä viis. Tiedän vain, ettei se ollut sopivaa katsottavaa\nnuorille tytöille, muuten ei minua olisi niin hävettänyt, sanoi\nPolly topakasti, vaikka hiukan ymmällään; rouva Smythe Perkinsin\nmielipiteet eivät saaneet häntä vähääkään vakuuttuneeksi.\n\n-- Taidat olla oikeassa, kultaseni, mutta sinä olet elänyt maalla\netkä ole vielä oppinut, että kainous on vanhanaikaista. Annettuaan\nhyvänyön suukon isoäiti poistui. Polly nukahti ja tanssi unissaan\nratsastuspukuisena suurella lavalla Tomin päristellessä isoa rumpua\norkesterissa. Ja yleisöllä oli hänen vanhempiensa kasvot, ja he\nkatselivat häntä silmät suurina kuin teevadit ja kasvot punaisina\nkuin Fannyn vyönauha.\n\n\n\n\n2\n\nUUSIA TAPOJA\n\n\n-- Tänään minä lähden kouluun. Tule, mennään laittamaan itsemme\nkuntoon, sanoi Fanny pari päivää myöhemmin noustuaan aamiaispöydästä.\n\n-- Olet ihan hyvän näköinen. Mitä sinun pitää vielä tehdä? kysyi\nPolly seuratessaan Fania halliin.\n\n-- Koristaa itseään puoli tuntia ja panee tukkaansa täytettä, tuhahti\nTom, jonka kouluun sonnustautuessa tarvitsi vain paiskata lakki\npäähän ja sitaista hihnaan muutamia kirjoja, jotka näyttivät joskus\ntoimineen puolustusaseena.\n\n-- Minkälaista täytettä? kysyi Polly, kun Fanny marssi tiehensä\nsuvaitsematta vastata.\n\n-- Hänellä on päänupissaan jonkun toisen ihmisen hiuksia sellaisessa\nkohtaa, jossa niiden ei pitäisi olla. Ja Tom poistui vihellellen\npiittaamatta hiukkaakaan, missä kunnossa hänen oma pörrönsä oli.\n\n-- Miksi sinun on oltava niin hieno kouluun mennessäsi? kysyi Polly\nodottaessaan Fania, joka järjesteli pieniä otsakiharoitaan ja suori\npukunsa nauhoja ja ruusukkeita.\n\n-- Kaikki tytöt ovat, se on välttämätöntä, sillä eihän koskaan tiedä\nkenet tapaa. Mennään kävelemään koulun päätyttyä. Ota sinäkin paras\nhattusi ja takkisi, vastasi Fan ja koetti asetella omaa hattuaan\ntäysin painokin vastaisesti.\n\n-- Voinhan minä ottaakin, jos tämä ei ole mielestäsi kyllin sievä.\nMinustakin se toinen hattu on kyllä kauniimpi, kun siinä on sulka,\nmutta tämä on lämpöisempi, ja siksi pidän tätä arkisin.\n\nJa Polly juoksi omaan huoneeseensa 'laittautumaan', ettei Fanin\ntarvitsisi hävetä hänen yksinkertaista asuaan.\n\n-- Eikö sinun käsiäsi palele noissa vuohennahkakäsineissä? Polly\nkysyi, kun he kulkivat lumista katua pitkin pohjatuulen puhaltaessa\nvasten kasvoja.\n\n-- Palelee ihan kamalasti, mutta käsipuuhkani on niin iso,\netten rupea raahaamaan sitä. Äiti ei anna pienentää puuhkaa, ja\nkärpännahkaista on säästettävä juhlakäyttöön. -- Ja Fanny siveli\nkäsineitään vääryyttä kärsineen näköisenä.\n\n-- Minun oravannahkapuuhkani se vasta iso on, mutta se on lämmin ja\nsuloinen ja tässä sinäkin voit lämmitellä käsiäsi jos haluat, sanoi\nPolly tarkastellen tyytymättömän näköisenä uusia villakäsineitään,\nvaikka ne aikaisemmin olivat olleet hänen mielestään kerrassaan upeat.\n\n-- Ehkä toisella kertaa. Kuulehan, Polly, älä sitten ujostele. Minä\nesittelen sinut vain parille tai kolmelle tytölle, sen jälkeen\nsinun ei tarvitse välittää heistä ja ranskanopettajasta tippaakaan\neikä lukea ellet tahdo. Me olemme etuhuoneessa, jossa istuu vain\nkaksitoista tyttöä, ja heillä on niin paljon muuta mielessään,\netteivät he sinua juuri huomaakaan.\n\n-- En taidakaan lukea, istun vain ja katselen ympärilleni. Minusta on\nhauska tarkastella ihmisiä. Täällä on kaikki niin uutta ja outoa.\n\nMutta Pollya ujostutti kovasti ja se näkyikin hänestä, kun hänet\nohjattiin etuhuoneeseen, joka oli täynnä häliseviä, toinen toistaan\nhienommin pukeutuneita nuoria naisia. Nämä loivat kesken juttelunsa\nkylmän, punnitsevan katseen tulokkaaseen. Fannyn esitellessä Pollyn\nhe nyökkäsivät kohteliaasti, sanoivat jotain ystävällistä ja tekivät\nhänelle tilaa pöydän ääreen, jonka ympärillä istuivat odottamassa\nranskan opettajaa. Vallattomimmat ilvehtivät, toiset tutkivat päät\nyhdessä pieniä paperilappuja, useimmat söivät makeisia ja kaikki\nkaksitoista papattivat kuin papupadat. Polly, jolle oli kohteliaasti\ntarjottu makeisia, tunsi näitä hienoja neitejä katsellessaan ja\nkuunnellessaan itsensä hyvin mitättömäksi ja maalaiseksi.\n\n-- Tytöt, tiedättekö että Carrie on matkustanut ulkomaille? Hänestä\njuoruttiin niin paljon, että hänen isänsä sai tarpeekseen ja vei\nkoko perheen matkoille. Hupaisaa, vai mitä? sanoi muuan eloisa nuori\nnainen, joka oli juuri astunut huoneeseen.\n\n-- Se olikin parasta. Äiti sanoi, että jos minä olisin käynyt samaa\nkoulua, hän olisi heti ottanut minut pois sieltä, vastasi toinen\ntyttö hyvin tärkeän näköisenä.\n\n-- Carrie karkasi erään italialaisen soitonopettajan kanssa ja siitä\nkerrottiin sanomalehdissä ja kohuttiin kauheasti, selitti ensimmäinen\npuhuja Pollylle, joka näytti tyrmistyneeltä.\n\n-- Hirveää! hän huudahti.\n\n-- Minusta se on huvittavaa. Carrie on vain kuudentoista ja mies\nkerrassaan upea. Carriella on runsaasti rahaa ja kaikki puhuivat\nsiitä. Ja menipä hän minne tahansa, kaikki katselivat häntä ja se oli\nhänestä hauskaa. Mutta hänen isänsä on vanha köriläs ja toimitti koko\nperheen pois. Se oli ikävää, sillä Carrie oli hauskin olento, jonka\nikänäni olen tuntenut.\n\nPolly ei osannut sanoa mitään vilkkaalle Belle-neidille, mutta Fan\nhuomautti:\n\n-- Minusta on hauska lukea tällaisista asioista, mutta harmi että\nse tapahtui juuri täällä, koska meitä pidetään sen takia yhä\ntiukemmalla. Olisittepa kuulleet, miten minun isäni pauhasi. Hän\nuhkasi lähettää palvelustytön joka päivä saattamaan minut kouluun,\nkuten New Yorkissa tehdään, jotta pääsisin kunnollisesti perille.\nOletteko kuulleet mielettömämpää?\n\n-- Se johtui vain siitä, että Carrie keksi äitinsä nimissä poissaolon\nsyitä, kun oli kävelemässä Orestensa kanssa, vaikka kotiväki luuli\nhänen olevan turvallisesti koulussa. Eikö hän ollutkin ovela?\nhuudahti Belle aivan kuin olisi ihaillut hyvinkin Carrien metkua.\n\n-- Pieni lystinpito on ihan paikallaan eikä ole mitään syytä ruveta\njuoruilemaan, vaikka joku silloin tällöin karkaisikin. Pojat tekevät\nmitä tahtovat, enkä ymmärrä miksi tyttöjä olisi pidettävä lukkojen\ntakana. Yrittäköötpä vain vahtia ja paimentaa minua, lisäsi toinen\nhemaiseva nuori nainen.\n\n-- Sinua vartioimaan tarvittaisiinkin poliisi tai joku\nkorkeahattuinen pikku mies, sanoi Fan merkitsevästi. Kaikki\npurskahtivat nauramaan, ja Trix keikautti keimailevasti päätään.\n\n-- Oletko lukenut \"Aavemorsianta\"? Se on kauhean jännittävä! Siitä\nihan tapellaan kirjastossa, mutta jotkut pitävät enemmän \"Kotelosta\nja perhosesta\". Kummastako sinä pidät? kysyi muuan kalpea tyttö\nPollylta puheensorinan vaiettua.\n\n-- En ole lukenut kumpaakaan.\n\n-- Sitten sinun täytyy lukea. Minä jumaloin Guy Livingstonen ja Yaten\nkirjoja. Ouidan romaaneista pidän myös, mutta ne ovat niin kamalan\npitkiä, että uuvun kesken kirjan.\n\n-- En ole lukenut tänne tultuani kuin yhden Muhlbachin romaanin.\nMinä pidän hänen kirjoistaan, koska niissä on historiaa, sanoi Polly\nmielissään, kun hänelläkin oli jotain sanottavaa.\n\n-- Ne ovat kyllä hyvin opettavaisia, mutta minä pidän jännittävistä\nkirjoista. Entä sinä?\n\nVanhan harmaatukkaisen ranskan opettajan tulo säästi Pollyn siltä\nnöyryyttävältä tunnustukselta, ettei hän ollut lukenut ainuttakaan.\nOpettaja suoritti tehtävänsä alistuneesti niin kuin ihminen, joka\non tottunut olemaan kikattavien koulutyttöjen uhrina. Nuoret neidit\npaapattivat läksynsä läpi, kirjoittivat harjoitustehtävän ja lukivat\nhiukan Ranskan historiaa. Mutta se ei näyttänyt kiinnostavan heitä\npaljonkaan, vaikka opettaja olisi ollut valmis selityksiin. Polly\nihan punastui Fanin puolesta, sillä kun tältä kysyttiin, kuka\nkuuluisa ranskalainen otti osaa Amerikan vapaussotaan, hän vastasi\nLafayetten sijasta Lamartine.\n\nTunti oli pian lopussa. Fannyn mentyä vielä soittotunnilleen toiseen\nhuoneeseen Polly katseli ympärilleen, ja sitten alkoikin väliaika.\nNuorimmat tytöt kävelivät pihalla käsikädessä ja söivät voileipiä;\ntoiset jäivät luokkaan lukemaan ja juttelemaan. Kun Belle, Trix ja\nFanny lähtivät lähellä olevaan jäätelösalonkiin, Polly seurasi heitä\nnöyrästi uskaltamatta hiiskahtaakaan piparkakuista, jotka isoäiti\noli aamiaiseksi pistänyt hänen taskuunsa. Herkulliset, ruskeat\npikkuleivät murenivat olemattomiin Pollyn koettaessa tyydyttää hyvää\nruokahaluaan jäätelöannoksella ja kolmella mantelileivoksella.\n\nTytöt näyttivät olevan mainiolla tuulella, varsinkin tavattuaan\nerään lyhyen herrasmiehen, joka oli niin nuoren näköinen, että Polly\nolisi pitänyt häntä poikana, ellei tällä olisi ollut päässään korkea\nmajavannahkalakki. Tämän komean nuoren herran saattamana Fanny lähti\npienelle kävelylle vilkasliikenteisimmille kaduille kovaonnisten\nystävättärien joutuessa palaamaan takaisin kouluun. Polly pysytteli\nhuomaamattomasti nuoren parin kannoilla ja huvitteli katselemalla\nnäyteikkunoita, kunnes Fanny unohtamatta näinkään hauskana hetkenä\nvelvollisuuksiaan vei hänet taulunäyttelyyn ja pyysi häntä nauttimaan\ntaideteoksista sillä aikaa kun he lepäsivät. Tottelevaisesti Polly\nkiersi huoneen useaan kertaan, tarkasti tauluja tuntijan katsein ja\nkoetti olla kuuntelematta pyöreällä sohvalla istuvan parin supatusta.\nMutta hän ei voinut olla ihmettelemättä, miksi Fanin oli luvattava,\nettei unohtaisi konserttia illalla.\n\nKun Fanny lopultakin nousi lähteäkseen Pollyn väsynyt ilme näytti\nsoimaavan häntä. Sanottuaan pikku herralle nopeasti hyvästi Fan\nkääntyi kotiapäin ja sanoi luottamuksellisesti toinen käsi Pollyn\npuuhkassa:\n\n-- Älä vain hiiskahda sanallakaan Frank Mooresta, kultaseni, muuten\nisä taittaa niskani. Minä en välitä hänestä tippaakaan ja hän\npitääkin Trixistä, mutta he ovat riidoissa, ja Frank tahtoo vain\nkiusata Trixiä liehittelemällä minua. Minä toruin häntä lujasti ja\nhän lupasi sopia Trixin kanssa. Menemme kaikki iltapäiväkonserttiin\nja pidämme hauskaa, ja Belle ja Trix tulevat sinne myös. Ole sinä\nvain hiljaa, niin kaikki menee hyvin.\n\n-- En oikein usko, sanoi Polly, jonka tottumattomana oli vaikea pitää\ntakanaan pienintäkään salaisuutta.\n\n-- Älä ole huolissasi. Eihän juttu meitä liikuta, voimme mennä\nkuuntelemaan vain soittoa. Eihän ole meidän syymme, jos toiset\nihmiset hakkailevat, sanoi Fan kärsimättömästi.\n\n-- Ei tietystikään. Mutta ellei isäsi pidä siitä että menet, niin\netkö voi jäädä pois?\n\n-- Minä kerron äidille eikä hän välitä siitä. Isä on turhantarkka ja\nisoäiti tekee numeron kaikesta mitä minä teen. Ethän kerro?\n\n-- En, en tietenkään. Minä en koskaan juorua.\n\nJa Polly piti sanansa, sillä eihän Fanny toki pettänyt isäänsä, koska\nkertoi äidilleen kaikki asiat.\n\n-- Kenen kanssa menet? kysyi rouva Shaw, kun Fanny juuri ennen kolmea\nmainitsi, että oli konserttipäivä.\n\n-- Pollyn kanssa vain. Hän pitää musiikista, ja viime viikollahan\nmyrskysi niin, etten voinut mennä, vastasi Fanny; kadulle päästyään\nhän lisäsi: -- Enhän minä mitään mahda sille, jos tapaamme jonkun\nkadulla.\n\n-- Voithan sanoa hänelle, ettei tarvitse tulla.\n\n-- Varjelkoon, sehän olisi epäkohteliasta! Tuolla on Bellen veli Gus.\nHän on aina liikkeellä. Onko tukkani hyvin ja hattu suorassa?\n\nEnnen kuin Polly ehti vastata, Gus-herra liittyi heidän seuraansa\nenemmittä puheitta ja Polly huomasi taas laahustavansa jälkijoukkona\naavistaen, etteivät asiat olleet tolallaan, vaikkei tiennytkään miten\nolisi voinut vaikuttaa niihin. Koska hän itse piti musiikista, hän\ntyhmyydessään luuli muidenkin menevän konserttiin vain kuuntelemaan,\nja häntä häiritsi ympärillä istuvan nuorison supatus.\n\nBelle ja Trix olivat sonnustautuneet parhaimpiinsa, ja väliajoilla\nFrank- ja Gus-herra ja eräät toisetkin kavaljeerit ilahduttivat\nnuoria neitejä koulujuoruilla ja muilla huvittavilla uutisilla.\nPolly katseli heitä kunnioittaen ja he puolestaan suhtautuivat\nhäneen miehisen alentuvasti. Mutta ilmeisesti he totesivat hänet\nhiljaiseksi pikku hiirulaiseksi, josta ei ollut seuraelämään, koska\nhe sivuuttivat ystävällisen välinpitämättömästi sievän Polly-tytön ja\nomistautuivat kokonaan nuorille neideille.\n\nPolly unohti onnekseen heidät kaikki nauttiessaan musiikista. Hän eli\nkoko sydämestään mukana ja kuunteli niin onnellisen näköisenä, että\nmonet todelliset musiikin ystävät katselivat häntä hymyillen. Oli jo\nhämärä heidän tullessaan kadulle, ja Polly huokaisi helpotuksesta\nnähdessään vaunut odottamassa. Häntä ei ollenkaan miellyttänyt\nviidentenä pyöränä oleminen ja hän oli saanut kyllikseen siltä\npäivältä.\n\n-- Hyvä että päästiin noista pojista. Minua niin harmitti heidän\njuttelunsa, sillä olisin halunnut kuunnella musiikkia, sanoi Polly\nkotimatkalla.\n\n-- Kenestä sinä pidit eniten? kysyi Fan ylemmyydentuntoisesti.\n\n-- Siitä vaatimattomasta, joka ei puhunut paljon. Hän nosti minun\nkäsipuuhkani, kun se kierähti lattialle, ja auttoi minua tungoksessa.\nToiset eivät välittäneet minusta tippaakaan.\n\n-- He kai pitivät sinua vielä pikku tyttönä.\n\n-- Äiti sanoo, että todella hieno mies on yhtä kohtelias pikku\ntytöille kuin naisillekin. Siksi pidinkin eniten herra Sydneystä,\nkoska hän oli ystävällinen minulle.\n\n-- Oletpa sinä terävä tyttö, Polly! En olisi uskonut sinunkin\nhuomaavan hänet, sanoi Fanny alkaen tajuta, että pikku tytössäkin\nsaattoi piillä aika paljon naisellisuutta.\n\n-- Minä olen tottunut hyviin tapoihin, vaikka asunkin maalla, vastasi\nPolly hiukan kiihtyneenä, sillä hän ei pitänyt Fannyn holhoavasta\nsävystä.\n\n-- Isoäiti sanoi, että sinun äitisi on hieno nainen ja että sinä olet\naivan hänen tapaisensa. Älä viitsi suuttua noihin poikaparkoihin,\nminä kyllä panen heidät käyttäytymään ensi kerralla paremmin.\nTomillakaan ei ole käytöstapoja, mutta et sinä moiti häntä, lisäsi\nFanny nauraen.\n\n-- En minä hänestä piittaa. Hän on vain poika ja käyttäytyy sen\nmukaisesti, ja minä tulen paljon paremmin toimeen hänen kanssaan kuin\nnoiden miekkosten.\n\nFanny aikoi juuri vetää Pollyn tilille halveksivasta\n\"miekkoset\"-nimityksestä, kun molemmat säikähtivät hiljaista\n\"kukkuu\"-huutoa, joka kuului vastapäisen istuimen alta.\n\n-- Se on Tom, kirkaisi Fanny, ja tuo parantumaton pojanvintiö ryömi\nesiin punaisena ja nauruun tukehtumaisillaan. Istuutuessaan hän\ntarkasteli tyttöjä tyytyväisenä kepposeensa ja odotti saavansa siitä\nkehuja.\n\n-- Kuulitko mitä me puhuimme? tiedusteli Fanny levottomana.\n\n-- Jok'ikisen sanan! Ja Tom oli silminnähtävän riemuissaan.\n\n-- Oletko ikinä nähnyt tuollaista kiusanhenkeä? Nyt sinä tietysti\nmenet isän luo ja kerrot hänelle vaikka mitä.\n\n-- Kenties menen, kenties en. Polly ihan hyppäsi, kun minä kukahdin.\nMinä kuulin, kun hän kirkaisi ja vetäisi jalkansa ylös.\n\n-- Ja kuulit, miten kehuimme sinua, etkö kuullut? kysyi Polly\novelasti.\n\n-- Sinä kyllä kehuitkin, joten en aio sinusta kertoakaan, sanoi Tom\nnyökäten rauhoittavasti.\n\n-- Ei minusta ole mitään kerrottavaakaan.\n\n-- Eiköhän sentään. Mitä luulet ukon sanovan, kun te tytöt\nseurustelette kaiken maailman keikarien kanssa? Minä näin teidät.\n\n-- Minkä ukon? kysyi Polly yrittäen näyttää hyvin viattomalta.\n\n-- Pyh, tiedät kyllä, ketä tarkoitan, niin ettei sinun tarvitse\nleikkiä isoäitiä.\n\n-- Tom, ruvetaan hieromaan kauppoja, sanoi Fanny hätääntyneenä. -- Ei\nollut minun syyni, että Gus ja Frank olivat konsertissa, enkä minä\nvoinut estää heitä puhuttelemasta minua. Yritän olla niin moitteeton\nkuin osaan, eikä isän tarvitsisi olla äkäinen; käyttäydyn monta\nvertaa paremmin kuin eräät toiset tytöt, vai mitä, Polly?\n\n-- Mistä kaupasta puhuit? huomautti Tom liikemiesmäisesti.\n\n-- Ellet nosta tästä melua etkä mene kertomaan sellaista mitä sinulla\nei ollut oikeus kuunnella -- on halpamaista harjoittaa salakuuntelua,\nsaisit ihan hävetä --, niin autan sinua polkupyörän kerjäämisessä\nenkä sano poikkipuolista sanaa, kun äiti ja isoäiti pyytävät, ettei\nisä antaisi sinulle sitä.\n\n-- Autatko? Ja Tom pysähtyi punnitsemaan tarjouksen etuja.\n\n-- Autan kyllä -- ja Pollykin auttaa, niinhän?\n\n-- Minä olisin mieluummin erilläni koko jutusta; mutta olen hiljaa\nenkä sano mitään.\n\n-- Miksi? kysyi Tom uteliaasti.\n\n-- Siksi, että muuten tuntisin pettäväni.\n\n-- Niin, mutta ei isänkään tarvitsisi olla niin pikkumainen, sanoi\nFan närkästyneenä.\n\n-- En ollenkaan ihmettele, vaikka hän pauhaisikin, jos tietäisi\nCarriesta ja muusta. Mikset kerro kaikkea suoraan ja jätä tekemättä\nsellaista, mitä hän ei hyväksy? yritti Polly suostutella.\n\n-- Kerrotko sinä sitten kaikki isällesi ja äidillesi?\n\n-- Kerron. Se säästää minut monesta ikävyydestä.\n\n-- Etkö sitten pelkää heitä?\n\n-- En tietenkään. Välistä on hyvin vaikea kertoa, mutta sitten\nperästäpäin on hyvä olla.\n\n-- Ota opiksesi, kuului Tomin kärkäs neuvo.\n\n-- Varjelkoon! Mikä melu joutavasta! sanoi Fanny, joka oli vähällä\npurskahtaa harmin kyyneliin.\n\n-- Joutavastako? Sinuahan on kielletty juoksentelemasta noiden\nkaverien kanssa ja nyt olet kiikissä. Minä en rupea mihinkään\nkauppoihin ja aion kertoa isälle, sanoi Tom äkillisessä rehellisyyden\npuuskassa.\n\n-- Jätätkö kertomatta, jos lupaan etten enää ikinä ole heidän\nkanssaan? pyysi Fanny sävyisästi, sillä kun Tom otti ohjakset\nkäsiinsä, sisaren oli pakko alistua.\n\n-- Minä mietin asiaa, ja jos käyttäydyt hyvin, en ehkä kerrokaan.\nMinä voin pitää sinua paremmin silmällä kuin isä, ja jos vielä kerran\nyrität tämmöistä temppua, joudut helisemään, neitiseni, sanoi Tom,\njonka oli mahdotonta vastustaa kiusaamisen haluaan, kun sai siihen\ntilaisuuden.\n\n-- Ei hän yritäkään, äläkä kiusaa häntä enää, niin hän on kiltti\nsinulle, kun itse joudut pulaan, vastasi Polly kietoen kätensä Fannyn\nympärille.\n\n-- Minä en joudu pulaan ja vaikka joutuisinkin, en ikinä turvautuisi\ntyttöjen apuun.\n\n-- Miksi et? Minä turvautuisin varmasti sinuun, jos olisin pulassa,\nsanoi Polly luottavaiseen tapaansa.\n\n-- Turvautuisitko? Minä auttaisin sinua heti, niin totta kuin\nnimeni on Tom Shaw. No, Polly, älä kompastu. Ja mielissään Pollyn\nystävällisistä sanoista Tom-herra auttoi heidät vaunuista erittäin\nkohteliaasti. Hän tunsi, että edes yksi ihminen antoi hänelle\nvähän arvoa, ja sillä oli kohentava vaikutus hänen tapoihinsa ja\nluonteeseensa, jota alituiset moitteet ja kiellot olivat kovettaneet\nja ärsyttäneet hyökkäilynhaluiseksi.\n\nIltateen jälkeen Fan ehdotti, että Polly opettaisi häntä valmistamaan\nsiirappinekkuja, nyt kun keittäjällä oli vapaapäivä eikä hänestä\nollut haittaa. Sovinnon toivossa hän kehotti myös kiusanhenkeään\nliittymään kesteihin ja Polly pyysi, että Maudkin saisi olla mukana.\nSitten he Pollyn johtamina ryntäsivät isoon keittiöön esiliina yllään\nja varusteinaan lusikat, vasara ja pannu. Tom pantiin särkemään\npähkinöitä ja Maud erottelemaan kuoria, jotta olisi saatu oikein\nhienon hienoja nekkuja. Fanny auttoi keittämisessä Pollya, joka\nkurkisteli kattilassa kiehuvaa siirappia niin usein, että hänen\nkasvonsa loistivat lopulta punaisina kuin pioni.\n\n-- Kaada nyt sinne pähkinät, hän sanoi lopulta, ja Tom tyhjensi\nlautasen sisällön vaahtoavaan siirappiin toisten odottaessa\ninnokkaina lempiherkkunsa salaperäistä valmistumista.\n\n-- Nyt minä kaadan taikinan voideltuun pannuun jäähtymään ja sitten\nse on valmista, selitti Polly siirappia kaataessaan.\n\n-- Mutta sehän on täynnä kuoria! huusi Maud kurkistaessaan keitokseen.\n\n-- Kauhistuksen kanahäkki! Minä kaadoin varmaan ne erehdyksessä\nkattilaan ja söin huomaamattani sisukset, sanoi Tom läpinäkyvän\nvahingoniloisesti tyttöjen kurkistellessa pettyneinä pannuun.\n\n-- Teit sen tahallasi, senkin ilkimys! Minä en enää ikinä huoli\nsinua mukaan mihinkään hauskaan! huusi Fan julmistuneena ja yritti\nravistella veljeään, joka hohotti täyttä kurkkua.\n\nMaud rupesi itkemään menetettyä huvia, ja Polly hämmenteli vakavana\nsiirappikeitosta, joka oli aivan pilalla. Mutta hänen huomionsa\nkiintyi pian nurkasta kuuluvaan rähinään. Fanny oli unohtanut\nhienon naisen tavat ja kuusitoista ikävuottaan ja antanut Tomille\nkorvapuustin. Kostaakseen häväistyksen Tom oli puolestaan tyrkännyt\nsisarensa istualleen hiilisäiliöön ja piteli häntä toisella kädellään\nsamalla kun vastasi toisella kohteliaisuuteen. Molemmat olivat\nraivoissaan ja ärsyttivät toisiaan kaikin mahdollisin tavoin,\nhaukkuivat ja tyrkkivät ja olivat aivan mahdottomia.\n\nPolly ei suinkaan ollut mikään mallityttö ja hänellä oli omat\noikkunsa ja pahat tuulensa kuten muillakin, mutta näin rumasti hän ei\ntapellut eikä huutanut veljiensä ja sisartensa kanssa. Hän oli hyvin\nihmeissään nähdessään hienon ystävänsä näin raivostuneena.\n\n-- Voi, älkää enää! Älkää! Sinä satutat häntä, Tom! Anna hänen mennä,\nFanny! Eihän nekuista ole väliä, mehän voimme tehdä uusia! huusi\nPolly koettaessaan rauhoittaa heitä. Hän näytti niin hätääntyneeltä,\nettä tappelupukarit erkanivat toisistaan ja heitä alkoi oitis\nhävettää, että olivat riidelleet Pollyn nähden.\n\n-- Minuapa ei löylytetä, niin että jätä minut vain rauhaan, Fan,\nsanoi Tom peräytyen ja uhkaavasti päätään heilauttaen. Sitten hän\nlisäsi toisenlaisella äänellä: -- Minä kaadoin ne kuoret vain\nleikilläni, Polly. Jos keität toisen kattilallisen, puhdistan\npähkinät oikein hyvin. Keitäthän.\n\n-- Se on aika kuumaa hommaa, ja on sääli turmella aineita, mutta jos\ntahdot, niin alan uudestaan, sanoi Polly kärsivällisesti huokaisten,\nsillä hänen kätensä olivat väsyneet ja kasvot polttavan kuumat.\n\n-- Emme välitä sinusta, mene tiehesi, sanoi Maud heristellen\nsiirappista lusikkaa veljelleen.\n\n-- Suu kiinni, pillittäjä. Minä jään tänne auttamaan, saanhan, Polly?\n\n-- Karhut pitävät makeisista. Sinä siis tahtoisit vähän nekkuja?\nMissä on siirappi? Olemme tuhlanneet kaiken kannusta, sanoi Polly ja\nalkoi hyväntahtoisesti työnsä alusta.\n\n-- Kellarissa. Minä menen hakemaan sitä. Ja Tom otti lampun ja\nkannun ja lähti noutamaan siirappia haluten tällä kerralla täyttää\nvelvollisuutensa kuin pyhimys.\n\nHeti kun Tomin lampun valo oli kadonnut, Fan lukitsi oven sanoen\nilkeästi:\n\n-- Nyt me olemme rauhassa hänen kepposiltaan. Jyskyttäköön ja\nhuutakoon nyt tarpeekseen, se on hänelle oikein. Ja vasta kun nekut\novat valmiina, päästämme sen lurjuksen pois.\n\n-- Kuinka voimme tehdä ne ilman siirappia? kysyi Polly luullen siten\nselvittävänsä asian.\n\n-- Sitä on ruokakomerossa yllin kyllin. Ei, älä päästä häntä tänne,\nennen kuin minä olen valmis. Hän saa luvan oppia, etteivät minua\nsentään tuollaiset naskalit tyrki. Syvenny sinä vain nekkuihin ja\nanna hänen olla, muuten menen kertomaan isälle, ja silloin Tom saa\nkyllä läksytyksen.\n\nPollyn mielestä se ei ollut reilua, mutta Maud huusi nekkuja ja\nhuomatessaan, ettei voinut tehdä mitään Fannyn lepyttämiseksi, Polly\nkeskittyi nekkujen keittämiseen, kunnes mantelit olivat turvallisesti\nsiirapissa ja sievoinen pannullinen oli viety pihalle jäähtymään.\nVanki lyödä paukautti muutaman kerran lukittuun oveen, uhkasi\nsytyttää talon palamaan, juoda viinit loppuun ja rikkoa mehupullot.\nLopulta mekastus hiljeni ja tytöt unohtivat hänet tykkänään tärkeissä\npuuhissaan.\n\n-- Hän ei pääse millään sieltä ulos, ja heti kun nekut ovat valmiit,\navaamme oven ja juoksemme tiehemme. Tule, mennään hakemaan jokin\nkaunis lautanen, johon nekut pannaan, sanoi Fanny, kun Polly ehdotti\ntasajakoa Tomin kanssa, ettei tämä tavalla tai toisella hyökkäisi\nsisään ja anastaisi kaikkea.\n\nKun he palasivat herkulle tarkoitettu lautanen kädessä ja avasivat\ntakaoven, he näkivät kauhukseen, että keitos oli pannuineen päivineen\nhävinnyt salaperäisellä tavalla tipotiehensä!\n\nSyntyi kova parku ja päivittely, kun huolellinen etsintä jäi\ntuloksettomaksi. Kohtalo oli ilmeisesti päättänyt, ettei heidän\npitänyt saaman nekkuja tuona onnettomana iltana.\n\n-- Ehkä kuuma pannu sulatti lumen ja se painui siihen, sanoi Fanny\nkaivellen lumikinosta, johon se oli jätetty.\n\n-- Kissan ilkimykset kai ovat vieneet sen, arveli Maud, johon tämä\ntoinen onnettomuus koski niin, ettei hän edes kyennyt ulvomaan.\n\n-- Portti ei ollut lukossa, joku kerjäläinen on ehkä varastanut sen.\nToivottavasti se maistuu hänestä hyvältä, lisäsi Polly palatessaan\ntiedusteluretkeltään.\n\n-- Ellei Tom olisi kellarissa, uskoisin hänen vieneen sen, mutta\nkoska hän ei ole rotta eikä mahdu ikkunaluukuista, ei hänkään voi\nolla syyllinen, sanoi Fanny toivottomana, sillä hän alkoi jo epäillä,\nettä tämä kaksinkertainen menetys oli rangaistus siitä, että hän oli\nantanut vallan raivolleen.\n\n-- Avataan ovi ja kerrotaan hänelle, ehdotti Polly.\n\n-- Hän vain ilkkuisi meille. Ei. Avataan vain äkkiä ovi ja mennään\nnukkumaan; hän saa tulla ulos milloin haluaa. Ilkimys! Meillä olisi\nollut oikein hauskaa, ellei hän olisi kiusannut.\n\nAvattuaan kellarin oven, tytöt ilmoittivat näkymättömälle vangille,\nettä he olivat valmiit, ja lähtivät sitten masentuneina tiehensä.\nPuolivälissä seuraavan kerroksen portaita he kaikki pysähtyivät\näkkiä kuin olisivat nähneet kummituksen, sillä Tomin nokiset mutta\nvoitonriemuiset kasvot loistivat yläkaiteen takaa. Hänellä oli\nmolemmissa käsissään nekkumöhkäle, jota hän heilutteli heidän päänsä\npäällä, ja livahtaessaan tiehensä hän sanoi kiusoittelevasti:\n\n-- Ettekö tekin haluaisi vähän nekkua?\n\n-- Miten ihmeessä hän pääsi ulos? huudahti Fan, joka\nhämmästyksissään oli tyrkätä toiset alas portaita.\n\n-- Hiililuukusta! vastasi aaveen ääni ylhäältä pimeydestä.\n\n-- Taivas! Hän on työntänyt luukun auki, kiivennyt kadulle,\nvarastanut nekut ja loikkinut eteisen ikkunasta sisään meidän\nmennessämme hakemaan nekkupannua.\n\n-- Kissat sen veivät, eikö niin? kiusoitteli ääni, joka sai Pollyn\nlysähtämään istualleen ja nauramaan ihan tikahtuakseen.\n\n-- Anna toki Maudille palanen, hän on niin pahoillaan. Fanny ja minä\nolemme jo sairaita maistelemisesta ja sairaaksi sinäkin tulet, jos\nsyöt kaiken, huusi Polly naurusta selvittyään.\n\n-- Mene nukkumaan, Maud, ja katso tyynyn alta, kun pääset\nvuoteeseesi, kuului ylhäältä ennustava vastaus, kun Tom sulki oven\nhelistellen riemuissaan peltipannua.\n\nTytöt menivät väsyneinä nukkumaan, ja Maud vaipui rauhalliseen uneen\nkädessään tahmea nekku. Polly oli hyvin väsynyt ja nukahti pian,\nmutta Fanny joka makasi hänen kanssaan, valvoi tavallista kauemmin\nmiettien päivän harmeja; hänen päätään kivisti, ja riitelyä seurannut\ntyytymättömyyden tunne ei suonut hänelle samanlaista rauhaa kuin\nse, joka kuvastui vierellä lepäävistä, pienen yömyssyn kehystämistä\nkasvoista. Kaasu oli sammutettu, mutta Fanny näki harmaahiuksisen\nolennon hiipivän ovensa ohi, kääntyvän takaisin ja pysähtyvän\nkatsomaan huoneeseen.\n\n-- Kuka siellä? hän huusi niin kovalla äänellä, että Polly heräsi.\n\n-- Minä täällä vain olen, kultaseni, vastasi isoäidin lempeä ääni.\n-- Tom parka on saanut kauhean hammassäryn ja tulin hakemaan hänelle\nlääkettä. Hän kielsi minua kertomasta teille, mutta en löydä pulloa\nenkä haluaisi häiritä äitiä.\n\n-- Se on minun kaapissani. Ainakin tällä kertaa Tom joutui maksamaan\nkepposestaan, sanoi Fanny tyytyväisenä.\n\n-- Kai hän nyt sai tarpeekseen meidän nekuistamme, nauroi Polly. Ja\nsitten he nukahtivat jättäen Tomin nauttimaan hammassärystään ja\nisoäidin hellästä hoivasta.\n\n\n\n\n3\n\nPOLLYN HUOLET\n\n\nPolly huomasi pian elävänsä uudessa maailmassa, jonka tavat ja\ntottumukset poikkesivat hänen vaatimattomista kotioloistaan niin\npaljon, että hän tunsi olevansa kuin muukalainen vieraalla maalla ja\ntoivoi usein, ettei olisi lainkaan tullut kaupunkiin. Ensinnäkään\nhänellä ei ollut muuta tekemistä kuin maleksia joutilaana ja\nrupatella, lukea romaaneja, käydä kävelemässä ja pukeutua, ja ennen\nkuin viikko oli lopussa, hän oli suunnattoman kyllästynyt. Fanny\npiti tällaisesta elämästä, koska oli tottunut siihen eikä tiennyt\nparemmasta; mutta Pollysta tuntui kuin hän olisi ollut kullattuun\nhäkkiin suljettu pikkulintu. Siitä huolimatta ylellinen elämä ei\nollut vaikuttamatta häneen; hän jopa nautti siitä ja mietti vain,\nmiksei Shaw'n perhe ollut onnellisempi. Polly ei ollut kyllin kokenut\ntajutakseen missä vika piili. Hän ei yrittänyt ratkaista, kumpi\nnäistä kahdesta elämäntavasta oli oikea, mutta tiesi kyllä, kummasta\npiti enemmän. Tässäkin suhteessa Polly tunsi olevansa vanhanaikainen.\n\nFannyn ystävät eivät häntä juuri kiinnostaneet, ja hän melkein\npelkäsi heitä. He tuntuivat paljon vanhemmilta ja viisaammilta kuin\nhän -- nekin jotka olivat häntä nuorempia. He puhuivat oudoista\nasioista, joista Polly ei ollut kiinnostunut, vaikka Fanny valistikin\nhäntä. Muutamat heistä jopa järkyttivät häntä. Niinpä tytöt jättivät\nhänet omiin oloihin, olivat kyllä kohteliaita tavatessa, mutta\npitivät häntä nähtävästi liian 'omituisena' joukkoonsa. Polly rupesi\nsilloin etsimään Maudin seuraa, sillä hänen oma pikku siskonsa oli\nollut mainio toveri ja Polly rakasti häntä sydämestään.\n\nMutta Maud-neiti oli kovin puuhakas, sillä hänelläkin oli\n'seurapiirinsä', ja näillä viisi-kuusivuotiailla tyttösillä oli omat\nmusiikkitilaisuutensa, kutsunsa, vastaanottonsa ja päiväkävelynsä\naivan kuin aikuisilla, ja heidän pienen elämänsä pääasiana oli halu\nmatkia muodikkaita hullutuksia, joita ymmärtämään he olivat liian\nviattomia. Maudilla oli oma pieni nimikorttikotelonsa ja hän kävi\nvierailuilla kuten äiti ja Fan, hänellä oli oma hansikaslaatikkonsa,\nkorurasiansa, käherrysrautansa, yhtä hieno ja muodikas vaatevarasto\nkuin pariisilaisnukella ja ranskalainen kamarineiti, joka puki hänet.\nPolly ei aluksi tullut oikein toimeen Maudin kanssa, sillä tämä ei\ntuntunut oikein lapselta. Maud oikoi Pollyn puheita ja tapoja, vaikka\npikku neidin oma käytöskin antoi paljon muistuttamisen aihetta.\nJoskus kun Maud oli ikävissään tai pahalla tuulella -- hänelläkin oli\n'hermot' kuten äidillä -- hän tuli Pollyn luo ja pyysi huvittamaan\nitseään, sillä Pollyn herttaisuus ja kärsivällisyys miellyttivät\nnuorta neitiä erityisesti. Polly iloitsi näistä hetkistä ja kertoi\nhänelle satuja, leikki ja käveli hänen kanssaan aivan kuten Maud\nhalusi ja voitti vähitellen ja varmasti tytön sydämen vapauttaen koko\ntalon hänen hirmuvallastaan.\n\nTom herkesi pian tuijottamasta Pollya eikä enää näyttänyt paljon\nvälittävän hänestä, sillä hänen mielestään \"tytöistä ei ollut\nmihinkään\". Polly oli aivan samaa mieltä niistä tytöistä, jotka Tom\ntunsi. Silloin tällöin Tom virkisti itseään kiusoittelemalla Pollya,\nkoska halusi nähdä miten tämä kesti sen. Tom aiheutti Pollylle\nalituista sydämentykytystä, sillä tämä ei koskaan tiennyt mikä kuje\ntoisella oli kulloinkin mielessään. Hän saattoi syöksyä arvaamatta\noven takaa, kiljaista pimeässä, tarttua portaissa kiinni jalkaan,\nsäikäyttää viheltämällä kimakasti suoraan korvaan tai nykäistä äkkiä\ntukasta kadulla ohittaessaan. Ja milloin oli vieraita päivällisellä,\nTom katsoa tapitti Pollyyn eikä hellittänyt ennen kuin sai toisen\nsurkeasti hämilleen. Polly pyysi monesti häntä jättämään kiusanteon,\nmutta Tom väitti sen tekevän Pollylle vain hyvää; Polly oli liian ujo\nja tarvitsi karaisua, kuten tytöt yleensä. Turhaan Polly vastusteli\nja sanoi, ettei hän halunnut karaisua, koska ei ollut muutenkaan\ntoisten tyttöjen tapainen. Mutta Tom vain nauroi vasten silmiä,\nharoi punaisen tukkansa pörrölleen ja tuijotti, kunnes Polly karkasi\npelästyneenä tiehensä.\n\nSittenkin Polly melkein piti Tomista, sillä hän huomasi pian, että\ntätä laiminlyötiin ja syrjittiin. Poika sai olla liiaksi omissa\noloissaan. Polly ihmetteli usein mielessään, miksei äiti hemmotellut\npoikaansa yhtä paljon kuin tyttöjä, miksi isä komenteli Tomia, aivan\nkuin tämä olisi ollut synnynnäinen niskoittelija. Fanny piti Tomia\njörrikkänä ja häpesi häntä, mutta ei koettanut vähääkään hioa hänen\ntapojaan, ja Maud ja Tom olivat keskenään kuin kissa ja koira.\nIsoäiti oli ainoa, joka oli Tom-rukan puolella. Useammin kuin kerran\nPolly tapasi Tomin toimittamassa jotakin pikku palvelusta isoäidille,\nja poika näytti hyvin nololta, jos joku huomasi sen. Kunnioittava hän\nei silti ollut vähääkään, sillä hän sanoi isoäitiä vanhaksi rouvaksi\nja kielsi häntä hössöttämästä. Mutta hädän tullen hän aina meni\nvanhan rouvan luo ja oli hyvin kiitollinen 'hössöttelystä'.\n\nIsoäitiäkin laiminlyötiin melkoisesti, ja kenties hän ja Tom\njuuri siitä syystä olivat niin hyvät ystävät. Hän oli vielä\nvanhanaikaisempi kuin Polly, mutta siihen ei kiinnitetty yhtä\npaljon huomiota, koska hänen aikansa oli jo ohi eikä häneltä muuta\nvaadittu kuin että hän pysytteli poissa tieltä ja oli sievästi\npukeutunut, milloin tuli 'ihmisten ilmoille'. Isoäiti vietti\nhiljaista, eristynyttä elämää omissa huoneissaan, jotka olivat täynnä\nvanhoja huonekaluja, kuvia, kirjoja ja muistoja menneiltä ajoilta,\njoista hän yksin välitti. Hänen poikansa pistäytyi joka ilta häntä\ntervehtimässä, oli ystävällinen ja piti huolen, ettei häneltä\npuuttunut mitään mitä rahalla voitiin hankkia. Mutta herra Shaw oli\ntoimelias mies ja hänellä oli niin kiire rikastua, ettei hän ehtinyt\nnauttia siitä mitä jo omisti.\n\nVanha rouva ei koskaan valitellut eikä sekaantunut toisten asioihin,\nmutta hänessä oli jotain hiljaista surumielisyyttä ja hänen\nväsyneissä silmissään oli miettiväinen katse, aivan kuin hän olisi\ntoivonut jotain sellaista, jota ei saanut rahalla. Ja kun lapset\nolivat saapuvilla, hän pysytteli heidän lähettyvillään haluten\nhyväillä ja helliä heitä niin kuin vain isoäidit osaavat. Polly\nvaistosi sen, ja kun hän itse ei saanut osakseen hellyyttä, johon\noli tottunut kotona, hän osoitti avoimesti iloaan nähdessään kuinka\nvanhat kasvot kirkastuivat, kun hän astui yksinäiseen huoneeseen,\njonne harvoin tuli muita lapsia kuin ne pikku poikien ja tyttöjen\nmuistikuvat, jotka eivät rakastavan äidin mielestä koskaan kalvenneet\neivätkä kasvaneet isommiksi.\n\nPolly toivoi, että lapset olisivat olleet ystävällisempiä isoäidille,\nmutta ei ollut hänen asiansa kehottaa heitä siihen, vaikka asia\nsurettikin häntä. Hän saattoi vain omasta puolestaan olla niin\navulias ja hellä kuin isoäiti olisi ollut hänen mummonsa.\n\nToinen asia, joka kiusasi Pollya, oli liikunnan puute. Pukeuduttiin\nja käveltiin tiettyjä katuja pitkin tunnin verran joka päivä,\nseisoskeltiin ovenpielessä juttelemassa tai ajeltiin hienoissa\nvaunuissa; tällaisesta liikunnasta Polly ei pitänyt, mutta Fan\ntaas ei välittänyt muunlaisesta. Hän aivan pelästyi, kun Polly\neräänä päivänä ehdotti, että he juoksisivat puistokadulle, eikä\nPolly uskaltanut enää toista kertaa puhua sellaisesta. Kotonaan\nPolly juoksi ja ratsasti, laski mäkeä ja luisteli, hyppäsi nuoraa\nja haravoi heiniä, ahkeroi puutarhassaan ja souteli. Ei siis ihme,\nettä hän kaipasi reippaampaa liikuntaa kuin jokapäiväistä kävelyä\ntyttöhupakoiden kanssa, jotka sipsuttelivat korkeakantaisissa\nkengissä ja sellaisissa puvuissa, että Pollya ihan hävetti liikkua\nheidän seurassaan. Väliin hän pujahti ulos yksinään, kun kirjat,\ntoverit tai muotiasiat veivät Fannyn ajan, ja teki reippaita\nkävelyretkiä sillä puolen puistoa, joka ei ollut suosittu ja jossa\nlapset leikkivät, tai meni katselemaan poikien kelkkailua ja toivoi,\nettä olisi saanut laskea mäkeä niin kuin kotona ollessaan. Hän palasi\naina punaposkisena ja silmät loistaen.\n\nEräänä päivänä juuri ennen päivällistä Polly tunsi itsensä niin\nkyllästyneeksi joutilaisuuteen, että pujahti ulos juoksentelemaan.\nAamu oli ollut pilvinen, mutta aurinko alkoi nyt pilkistää\nkirkkaasti pilvien lomitse. Oli kylmä mutta tyyni ilma, ja Polly\nharppoi pehmeää lumipeitteistä katua ja hyräili itsekseen yrittäen\ntorjua koti-ikävää. Kelkat olivat ahkerassa käytössä, ja hän tunsi\nvastustamatonta halua päästä mukaan leikkiin. Mäen päällä telmi\ntyttölauma kelkkoineen; he olivat aitoja pikku tyttöjä, yllään\nlämpimät hupputakit, kumisaappaat ja lapaset, ja Polly tunsi\nvoimakasta vetoa heidän seuraansa, vaikka pelkäsikin Fania.\n\n-- Minä laskisin mielelläni, mutta en uskalla, kun mäki on niin\njyrkkä, sanoi muuan \"rahvaan lapsista\", joiksi Maud nimitti heitä.\n\n-- Jos lainaat minulle kelkkasi ja istut syliini, pääset mukavasti\nalas.\n\nPikku tytöt tarkastelivat häntä, näyttivät tyytyväisiltä ja\nsuostuivat tarjoukseen. Polly katsoi tarkkaan ympärilleen, ettei\nvain kukaan hänen hienostelevista tuttavistaan ollut näkemässä tätä\nkauheaa urotyötä, ja todettuaan ettei heistä ollut pelkoa, hän\nlastasi kuorman ja karautti mäkeä alas täynnä vauhdin hurmaa. Hän\nistutti tytön toisensa perään kelkkaan, lasketteli heidän kanssaan\nalas ja veti heidät taas mäen päälle. Ja tytöt katselivat Pollya\nkuin pientä harmaapukuista enkeliä, joka oli lähetetty taivaasta\nheidän apukuljettajakseen. Polly oli juuri aikeissa nauttia yksinään\nmäenlaskun riemusta, kun kuuli tutun vihellyksen takaa päin, ja ennen\nkuin hän ennätti istuutua kelkkaan, Tom seisoi hänen vierellään ja\nnäytti yhtä hämmästyneeltä kuin olisi tavannut Pollyn nousemassa\nelefantin selkään.\n\n-- Hei hei, Polly! Mitä luulet Fanin sanovan tästä? kuului kohtelias\ntervehdys.\n\n-- En tiedä enkä välitäkään. Mäenlaskussa ei ole mitään pahaa.\nMinusta se on hauskaa, ja nyt minä lasken kun kerran pääsen, niin\nettä pois tieltä!\n\nJa Polly hurautti mäkeä alas tukka tuulessa hulmuten, todellinen\nriemu kasvoillaan, joita punainen nenä ei vähääkään rumentanut.\n\n-- Hyvä, Polly! Ja Tom heittäytyi kelkkaansa kylkiluitaan säälimättä,\nsuhautti Pollyn perään ja tuli tämän kohdalle juuri kun tyttö oli\npysäyttämässä 'Kenraali Grantinsa' leveällä alatiellä. -- Kyllä sinä\nnyt saat kyytiä, kun tullaan kotiin! huusi Tom-herra ennen kuin nousi\nmukavasta asennostaan.\n\n-- Enkä saa, ellet mene kielimään, mutta tietysti sinä kielit, lisäsi\nPolly paikallaan istuen ja hänen onnellisille kasvoilleen alkoi\nnousta huolestunut ilme.\n\n-- Mutta nytpäs minä en kielikään, vastasi Tom ilkkuvaan tapaansa.\n\n-- Tietysti minä kerron, jos minulta kysytään; ellei kysytä, ei\nvarmaan ole väärin olla kertomatta. En olisi mennyt mäkeen, jos\narvelisin äitini olevan vastaan, mutta en tahtoisi pahoittaa\nsinunkaan äitisi mieltä kertomalla tästä. Oliko se mielestäsi kamalan\npahasti tehty? kysyi Polly katsoen Tomiin.\n\n-- Minusta se oli loistava keksintö enkä minä kerro, ellet\nvälttämättä halua. Tule, mennään vielä laskemaan, sanoi Tom\nsydämellisesti.\n\n-- Vain kerran, sillä pikku tyttöjen on mentävä kotiin ja tämä on\nheidän kelkkansa.\n\n-- Anna heidän viedä mokoma romu, ei se olekaan mistään kotoisin.\nTule sinä minun kelkkaani. Mazeppa on oikea herhiläinen, saatpa nähdä.\n\nPolly sulloi itsensä eteen istumaan Tomin retkottaessa hänen takanaan\nkummallisessa asennossa, ja sitten Mazeppa näytti, miten oikeutettu\nisännän vilpitön, vaikkakin vähemmän kaunis ylistys oli. He tulivat\nmainiosti toimeen, sillä Tom oli nyt oikealla alallaan ja näytti\nparhaat puolensa: oli kohtelias ja hauska omalla poikamaisella\ntavallaan. Ja Polly unohti kokonaan ujoutensa, sillä hän piti\ntällaisesta 'karaisusta' paljon enemmän kuin Tomin aikaisemmista\nyrityksistä. He nauroivat ja juttelivat ja laskivat 'yhden\nainoan kerran', kunnes aurinko meni mailleen ja kellot soittivat\npäivällisaikaa.\n\n-- Nyt me myöhästymme, juostaan! sanoi Polly heidän suhahdettuaan\ntielle viimeisen mäen jälkeen.\n\n-- Istu vain kelkassa, minä vedän sinut kotiin yhdessä hurauksessa.\nJa ennen kuin Polly ennätti nousta, Tom nelisti jo täyttä laukkaa.\n\n-- Tuollaiset poskien pitää olla! Olisitpa sinäkin, Fan, yhtä\npunaposkinen, sanoi herra Shaw, kun Polly astui ruokailuhuoneeseen\nsuorittuaan hiuksensa.\n\n-- Sinun nenäsi on yhtä punainen kuin tuo karpalokastike, vastasi\nFan kömpiessään esiin isosta tuolista, jossa oli istunut pari tuntia\nuppoutuneena \"Lady Audleyn salaisuuteen\".\n\n-- Niin onkin, sanoi Polly ja sulki toisen silmänsä nähdäkseen\npahennusta herättäneen kasvojensa osan. -- Ei sillä väliä. Minulla\noli joka tapauksessa oikein hauskaa, hän lisäsi pompahtaen tuolillaan.\n\n-- Minä en käsitä, miten voit olla niin ihastunut ulkona\njuoksentelemiseen näin kylmällä ilmalla, sanoi Fan haukotellen ja\nvilusta väristen.\n\n-- Ehkä sinäkin olisit, jos yrittäisit, sanoi Polly nauraen ja\nvilkaisi Tomiin.\n\n-- Kävelitkö yksinäsi, kultaseni? kysyi isoäiti taputtaen vieressään\nhelottavaa poskea.\n\n-- Kävelin, mutta sitten tapasin Tomin ja tulimme yhdessä kotiin,\nsanoi Polly ja hänen silmänsä välähtivät, jolloin Tomilta meni keitto\nväärään kurkkuun.\n\n-- Tom, poistu pöydästä! komensi herra Shaw, kun hänen parantumaton\npoikansa alkoi kakistella lautasliinan takana.\n\n-- Voi, älkää ajako häntä pois. Minä narrasin hänet nauramaan, sanoi\nPolly surkeana.\n\n-- Sanoitko jotain hauskaa? kysyi Fan lopultakin heräten.\n\n-- Minun mielestäni sinun ei pitäisi najjata häntä naujamaan, kun hän\naina najjaa sinut itkemään, huomautti Maud, joka oli juuri tullut\nhuoneeseen.\n\n-- Mitä sinä tänään olet puuhaillut, herraseni? tiedusteli\nherra Shaw, kun Tom punaisena ja juhlallisena palasi lyhyeltä\nkarkotusmatkaltaan.\n\n-- Olin vain laskemassa mäkeä, hän sanoi ärtyisästi, sillä isä\nripitti häntä aina, mutta antoi tyttöjen kyllä tehdä mitä ikinä\nhalusivat.\n\n-- Ja Polly kanssa, minä näin hänet. Minä ja Blanche olimme juuri\ntulossa kotiin, kun näimme hänen ja Tomin laskevan mäkeä Tomin\nkelkalla, ja sitten Tom veti Pollyn kotiin saakka! huusi Maud suu\ntäynnä ruokaa.\n\n-- Et kai sentään laskenut mäkeä? Fan pudotti haarukkansa aivan\njärkyttyneenä.\n\n-- Laskin kyllä, se oli hirveän hauskaa, vastasi Polly topakasti\nlevottomuudestaan huolimatta.\n\n-- Näkikö joku sinut? tiukkasi Fan.\n\n-- Vain muutamat pikku tytöt ja Tom.\n\n-- Sehän oli kamalan sopimatonta, ja Tomin olisi pitänyt sanoa\nse sinulle, ellet itse ymmärtänyt. Kuolisin häpeästä, jos joku\nystävistäni olisi nähnyt sinut, lisäsi Fan poissa suunniltaan.\n\n-- Älä nalkuta. Mitä pahaa siinä nyt oli? Polly saa laskea mäkeä jos\ntahtoo, eikö niin, isoäiti? sanoi Tom, joka vetoamalla voimakkaaseen\nliittolaiseen tuli kohteliaasti Pollyn avuksi.\n\n-- Äiti ei olisi kieltänyt. Enkä käsitä mitä pahaa siinä on, jos\nlasken mäkeä tyttöjen kanssa, sanoi Polly ennen kuin vanha rouva\nennätti vastata.\n\n-- Maalla tehdään paljonkin sellaista, joka ei ole sopivaa täällä\nkaupungissa, aloitti rouva Shaw nuhtelevalla äänellä.\n\n-- Anna lapsen laskea mäkeä, jos se häntä huvittaa, ja ottakoon\nMaudinkin mukaansa. Olisi hauskaa, jos tässä talossa olisi edes yksi\nreipas tyttö, keskeytti herra Shaw, ja siihen keskustelu päättyi.\n\n-- Kiitos, herra Shaw, sanoi Polly ja nyökkäsi Tomille, joka sähkötti\ntakaisin 'mainiota' ja kävi päivällisen kimppuun kuin nuori susi.\n\n-- Sinä veijari! Vai alat sinä mielistellä Tomia! kuiskasi Fan\nystävälleen huvittuneen näköisenä.\n\n-- Mitä! Polly oli niin hämmästynyt ja harmissaan, että Fan häpesi\nitseään ja vaihtoi keskustelunaihetta huomauttaen äidilleen, että\ntarvitsi uudet käsineet.\n\nPolly oli sen jälkeen vähäpuheinen, ja kun päivällinen oli syöty, hän\nlähti huoneesta miettiäkseen rauhassa äskeistä keskustelua. Ennen\nkuin hän oli ennättänyt portaiden puoliväliinkään, hän näki Tomin\ntulevan perässään ja istuutui heti piilottaakseen jalkansa. Tom\nnauroi ja sanoi istahtaessaan kaidepuulle:\n\n-- Ole huoleti, en minä nyt kaappaise. Halusin vain sanoa, että jos\nlähdet huomennakin ulos, niin mennään laskemaan taas kunnolla mäkeä.\n\n-- Ei, sanoi Polly, minä en voi tulla.\n\n-- Miksi et? Oletko suuttunut! Enhän minä kertonut, sanoi Tom\nhämmästyen Pollyn muuttunutta käytöstä.\n\n-- Et kertonutkaan, sinä pidit kiltisti sanasi ja puolustit minua.\nEnkä minä ole suuttunut. En vain aio tulla enää laskemaan mäkeä.\nÄitisi ei pidä siitä.\n\n-- Et sinä siitä syystä. Minä kyllä tiedän. Sinähän nyökäytit\npöydässä päätäsi merkiksi että tulet. Mikset nyt sitten enää?\n\n-- En sano, minä en vain tule, kuului Pollyn päättäväinen vastaus.\n\n-- Vai niin, luulin että sinä olisit ollut vähän järkevämpi kuin muut\ntytöt, mutta mitä vielä. Et ole pennin arvoinen.\n\n-- Olipa se kohteliasta, sanoi Polly ja alkoi jo suuttua.\n\n-- Pyh, minä vihaan pelkureita.\n\n-- En minä ole pelkuri.\n\n-- Oletpas. Sinä pelkäät ihmisten puheita, vai mitä?\n\nPolly tunsi Tomin olevan oikeassa eikä vastannut, vaikka olisi\nmielellään selittänyt, jos vain olisi voinut.\n\n-- Kyllähän sen saattoi arvata, että luopuisit pelistä. Ja Tom meni\ntiehensä niin halveksivan näköisenä, että Pollyn sydän vihlaisi.\n\n-- Jopa kävi ikävästi! Juuri kun Tom rupesi olemaan mukava ja minulla\nhauskaa, piti Fanin pilata kaikki höpötyksellään. Rouva Shaw ei pidä\nmäenlaskusta eikä kai isoäitikään. Tulee vain ikävyyksiä jos menen,\nja Fanny kiusaa minua, niin että on parasta kieltäytyä ja antaa Tomin\nluulla minua pelkuriksi. Taivas varjelkoon! En ole ikinä nähnyt näin\nhassuja ihmisiä.\n\nPolly sulki ovensa tiukasti, ja ajatellessaan miten Fanin tyhmä\nhuomautus oli pilannut koko hauskuuden hän oli vähällä purskahtaa\nkiukun kyyneliin. Pollylle oli opetettu, että rakkaus oli vakava ja\npyhä asia, ja hänen mielestään oli paljon sopimattomampaa mielistellä\nyhtä poikaa kuin laskea mäkeä kymmenen kanssa. Edellisenä päivänä hän\noli kuunnellut ällistyneenä, kun Maud sanoi äidilleen:\n\n-- Täytyykö minulla olla sulhanen? Kaikilla tytöillä on sulhanen ja\nhe sanovat, että minun pitäisi ottaa Fjeddy Lovell, mutta minä en\npidä hänestä yhtä paljon kuin Hajjy Fiskestä.\n\n-- Kultaseni, minä kyllä ottaisin pikku sydänystävän, sehän on\nvain somaa, vastasi rouva Shaw. Ja pian Maud ilmoittikin olevansa\nkihloissa 'Fjeddyn' kanssa, koska 'Hajjy' läimäytti häntä, kun hän\nehdotti naimisiin menoa.\n\nPolly nauroi ensin muiden mukana, mutta ajatellessaan perästäpäin\nmitä hänen äitinsä olisi mahtanut sanoa, jos pikku Kitty olisi\nesittänyt saman kysymyksen, asia ei tuntunutkaan hänestä enää\nhuvittavalta vaan naurettavalta ja luonnottomalta. Samanlaiselta\ntuntui nyt Fanin vihjailu Tomista. Ja kun hänen ensimmäinen kiukkunsa\noli ohi, hän päätti luopua mäenlaskusta ja muustakin mieluummin kuin\nryhtyä hassuttelemaan Tomin kanssa, joka laiminlyödyn kasvatuksensa\ntakia tiesi yhtä vähän tämän uuden koululaishuvittelun viehätyksestä\nkuin Polly.\n\nPolly koetti nyt lohduttautua hyppimällä nuoraa takapihalla ja\nleikkimällä piilosta Maudin kanssa kuivaushuoneessa ja opettamalla\ntälle uusia leikkejä, jotka tuntuivat huvittavan pikku neitiä. Fan\ntuli joskus perehdyttämään heitä uusiin tanssiaskeliin ja innostui\nuseammin kuin kerran seuraleikkeihin, joissa hän oli melko nokkela.\nMutta Tom kohotti Pollylle halveksivasti hartioitaan ja osoitti,\nettei hän pitänyt tätä 'pennin arvoisena'.\n\nPollylla oli myös vaatehuolia. Sanomattakin hän tiesi pukujensa\nolevan hyvin yksinkertaisia ja toivoi joskus, että hänen sininen ja\nhiirenharmaa leninkinsä olisivat olleet vähän koristellumpia, että\nvyönauhassa olisi ollut isommat ruusukkeet ja pikku kauluksissa\nenemmän pitsejä. Hän haaveili kaulakorusta ja ajatteli vakavasti\nensimmäistä kertaa elämässään ruveta pitämään kauniita kiharoitaan\nnutturalla ja panna 'täytettä' tukkaansa. Hän salasi kuitenkin\ntyytymättömyytensä syyt kysyessään äidiltään, saisiko korjauttaa\nparhaan pukunsa samanlaiseksi kuin Fannyn puku. Hän sai kirjeeseensä\ntällaisen vastauksen:\n\n\"Ei, rakas lapsi; pukusi on mukava ja hyvä sellaisenaan ja sen\nentinen kuosi paras. En tahtoisi, että minun Pollystani pidetään\nhänen pukunsa, vaan hänen itsensä takia, niin että käytä sinä vain\nniitä yksinkertaisia vaatteita, jotka äitisi niin suurella ilolla\nompeli sinulle, ja unohda haaveet pönkkähameesta. Pieninkin meistä\nvoi tehdä hyvää tässä isossa maailmassa, ja ehkä pikku tyttöni\nesimerkki voi osoittaa toisille, että tyytyväinen mieli ja iloiset\nkasvot kaunistavat enemmän kuin pariisilaismuoti. Toivoit kaulakorua,\nkultaseni, joten lähetän sinulle sen, jonka sain äidiltäni vuosia\nsitten. Siinä on toisella puolen isän, toisella puolen minun kuvani,\nja kun olet jostakin huolissasi, katso silloin taikakaluasi; luulenpa\nettä päivä taas paistaa silloin.\"\n\nJa tietysti paistoikin, sillä pieneen siroon koteloon, jota Polly\npiti pukunsa sisäpuolella ja suuteli hellästi illoin ja aamuin, oli\nkätketty taioista paras. Ajatus siitä, että hän vähäpätöisyydestään\nhuolimatta voi tehdä jotain hyvää, sai hänet varomaan sanojaan ja\ntekojaan ja olemaan tyytyväinen ja iloinen, niin että hän unohti\npukunsa ja sai toisetkin unohtamaan. Hän ei tiennyt, että hänen sileä\npukunsa oli kaunis juuri vanhanaikaisessa yksinkertaisuudessaan\nja että itsetiedoton viehkeys somisti sen pientä kantajaa. Yhteen\nkiusaukseen Polly oli jo langennut ennen äidin kirjeen saapumista ja\nhän katui sitä katkerasti.\n\n-- Polly, saanhan minä sanoa sinua Marieksi, sanoi Fan kerran heidän\nollessaan ostoksilla.\n\n-- Voit sanoa Maryksi jos haluat, mutta minä en tahdo mitään\nie-päätettä nimeeni. Minua sanotaan Pollyksi kotona ja siitä nimestä\nminä pidän, mutta Marie on minusta ranskalaista hienostelua.\n\n-- Minä kirjoitan aina omaan nimeeni ie-päätteen kuten toisetkin\ntytöt.\n\n-- Minusta kaikki nuo Nettiet, Nelliet, Hattiet ja Salliet panevat\npään pyörälle. Miltä nyt Polliekin näyttäisi kirjoitettuna!\n\n-- Olkoon sitten! Minun pitikin puhua aivan toisesta asiasta. Kuule,\nsinun on ehdottomasti hankittava itsellesi pronssinväriset kengät,\nsanoi Fan vetoavasti.\n\n-- Miksi, minähän tulen toimeen ilmankin?\n\n-- Siksi, että ne ovat muodissa, eikä voi olla kunnollisesti\npukeutunut ilman pronssikenkiä. Minä menen ostamaan sellaiset\nitselleni, ja sinun täytyy myös tulla.\n\n-- Eivätkö ne ole kauhean kalliit?\n\n-- Ehkä kahdeksan tai yhdeksän dollaria. Minä otan omat kenkäni\nlaskuun, eikä haittaa vaikkei sinulla olekaan rahaa. Minä kyllä\nlainaan.\n\n-- Minulla on kymmenen dollaria, jotka saan käyttää mieleni mukaan,\nmutta aioin hankkia niillä tuomisia lapsille. Ja Polly otti\nepävarmana esille kukkaronsa.\n\n-- Sinähän voit valmistaa itse lahjat. Isoäiti kyllä keksii\nkaikenlaista kaunista. Ne ajavat saman asian, ja lahjarahalla saat\nhankituksi itsellesi kengät.\n\n-- No, minä lähden katsomaan, sanoi Polly ja seurasi Fannyä kauppaan,\njossa hienoja kenkiä katsellessaan tunsi itsensä suorastaan rikkaaksi\nja tärkeäksi.\n\n-- Eivätkö ne ole ihanat? Jalkasi ovat taivaalliset noissa kengissä,\nPolly. Osta ne minun kutsuihini. Tanssit niissä kuin keijukainen,\nkuiskasi Fan.\n\nPolly katseli siroja kiiltäviä kenkiä, joissa oli napitetut varret,\nhilpeät korot ja herkulliset kärjet, totesi jalkojensa näyttävän\nniissä kauniilta ja sanoi vähän ajan päästä ostavansa ne. Hän\niloitsi kengistään, kunnes pääsi kotiin ja yksin jäätyään kurkisti\nkukkaroonsa, jossa oli enää yksi dollari ja luettelo äidille ja\nlapsille aiotuista lahjoista. Miten orvolta dollari näyttikään ja\nmiten pitkäksi luettelo venyi, kun ei ollut enää rahaa ostoksiin.\n\n-- En voi tehdä luistimia Nedille enkä kynäkoteloa Willille, ja niitä\nhe hartaasti toivovat. Nyt on myös mahdotonta ostaa isälle kirjaa\nja äidille kaulusta, kun itsekkäästi tuhlasin kaikki rahat. Miten\nsaatoinkaan unohtaa heidät? Ja Polly katseli pahoilla mielin uusia\nkenkiään niiden seistessä siinä kuin valmiina tanssiin. -- Ne ovat\nihanat, mutta en luule niiden tuntuvan hyvältä jalassa, koska muistan\nkoko aikana unohtuneet lahjat, huokasi Polly ja sysäsi houkuttelevat\nkengät pois näkyvistään.\n\n-- Minäpä menen kysymään isoäidiltä, minkälaisia lahjoja voisin\nvalmistaa, sillä jos minun kerran on tehtävä ne itse, on aloitettava\nheti paikalla, muuten en saa valmista. Ja hän alkoi heti touhuta\niloiten siitä, että saattoi unohtaa tunnonvaivat kovassa työssä.\n\nIsoäiti kykeni auttamaan häntä pulasta ja ehdotti jokaiselle jotakin,\nhankki tarvikkeet ja osoitti hyvää makua ja näppäryyttä. Polly\ntunsi suurta helpotusta, mutta kun hän rupesi neulomaan äidilleen\nkauniita ruusunpunaisella silkkinauhalla solmittavia vuodesukkia,\nhän uhrasi monta vakavaa ajatusta viettelysten houkutuksille. Jos\njoku olisi juuri silloin kysynyt, miksi hän huokaili niin raskaasti\nkuin jokin olisi painanut hänen omaatuntoaan, hän olisi vastannut: --\nPronssinväristen kenkien takia.\n\n\n\n\n4\n\nPIKKU SEIKKOJA\n\n\n-- Sataa niin hijveästi, etten voi mennä ulos, ja kaikki ovat äkäisiä\nminulle eivätkä tahdo leikkiä minun kanssani, sanoi Maud, kun Polly\ntapasi hänet portailta murjottamassa ja pysähtyi kysymään, miksi hän\noli niin huonolla tuulella.\n\n-- Minä leikin sinun kanssasi, kunhan et vain huuda ja herätä\näitiäsi. Mitä leikitään?\n\n-- En minä tiedä. Minua kyllästyttää, kun kaikki minun leikkikaluni\novat jikki ja kaikki nuket paitsi Klaaja ovat saijaina, maurusi Maud\nja lyödä mäjäytti pariisilaisnukkeaan, jota riiputti säälimättömästi\njalasta.\n\n-- Tule katsomaan, kun rupean ompelemaan pikkusiskoni nukelle\nvaatteita, ehdotti Polly toivoen sillä huvittavansa kiukuttelevaa\ntyttöä ja saavansa samalla oman työnsä valmiiksi.\n\n-- Enkä tule, koska siitä tulee vajmaan kauniimpi kuin minun\nKlaajastani. Klaajalta ei saa vaatteita päältä ja Tom pilasi ne kun\nhän heitteli sitä puutajhassa.\n\n-- Entä jos ratkoisit vaatteet sen päältä; minä näytän sitten miten\nuusia tehdään. Sen jälkeen voit pukea ja riisua Klaaran niin usein\nkuin haluat.\n\n-- Minä alan heti. Leikkaaminen on kauhean hauskaa, sanoi Maud kasvot\nkirkastuen.\n\nMajoituttuaan tyhjään ruokailuhuoneeseen tytöt ryhtyivät heti\ntyöhön, ja kun Fan keksi heidät, Maud nauroi täyttä kurkkua\nKlaara-raukalleen, jolta oli riisuttu hienoudet ja joka oli tekemässä\nkuperkeikkoja vallattoman emäntänsä käsissä.\n\n-- Eikö sinua hävetä leikkiä vielä nukeilla, Polly. Minä en\nole koskenut niihin enää aikoihin, sanoi Fan katsellen heitä\nylimielisesti.\n\n-- Ei hävetä, sillä Maud on siitä mielissään ja sitä paitsi ilahdutan\nsamalla Kitty-sisartani, ja eiköhän ompeleminen ole hyödyllisempää\nkuin itsensä pynttääminen ja joutavat kirjat. Ja Polly jatkoi\nompelemistaan päättäväisen näköisenä, sillä hänellä ja Fannyllä oli\nollut pieni kiista; Polly ei näet ollut antanut ystävänsä kammata\ntukkaansa 'muiden ihmisten tapaan' eikä pistää reikiä korvalehtiinsä.\n\n-- Älä ole vihainen, Polly, keksitään jotain hauskaa, sillä tänään\non ollut kauhean ikävä päivä, sanoi Fanny sovintoa havitellen, sillä\npäivä olisi kaksin kerroin ikävämpi ilman Pollyn seuraa.\n\n-- En voi. Minulla on kiire.\n\n-- Sinulla on aina kiire. En ole ikinä nähnyt yhtä ahkeraa tyttöä.\nKuinka sinä aina keksitkin tekemistä? kysyi Fanny katsellen\nkiinnostuneena pientä punaista villamekkoa, jota Polly parhaillaan\npuki nuken ylle.\n\n-- Se on helppoa. Mutta kyllä minustakin on joskus hauskaa\nlaiskotella, maata vain sohvalla lukemassa tai olla mitään\najattelematta. Laitanko valkoisen musliiniesiliinan vai mustan\nsilkkisen? lisäsi Polly silmäillen tyytyväisenä työtään.\n\n-- Musliinisen, jossa on taskut ja sievät siniset nauhat. Odotahan,\nniin näytän. Ja unohtaen nukkien halveksuntansa Fanny istuutui ja oli\nkohta yhtä ahkerassa työssä kuin toisetkin.\n\nIkävä päivä kirkastui ihmeellisesti ja aika kului hauskasti kielen\nlaulaessa ja neulojen suihkiessa. Isoäiti kurkisti ovesta ja hymyili\nahkeralle tyttöjoukolle sanoen:\n\n-- Sillä lailla, tytöt; nuket ovat turvallista seuraa ja ompelutaito\ntarpeen, vaikka se on nykyisin täysin unohdettu. Pienempiä pistoja,\nMaud, ompele sievempiä napinreikiä, Fanny; ja sinä, Polly, leikkaa\nhuolellisesti, äläkä tuhlaa kangasta. Yrittäkää parastanne,\nhuolellisin ompelija saa minulta palasen valkoista silkkiä nuken\nhatuksi.\n\nFanny kunnostautui ja sai palkinnon, sillä Polly auttoi Maudia ja\njätti oman työnsä. Hänelle riitti, kun herra Shaw nähtyään hänen\nsäteilevät kasvonsa teepöydässä sanoi:\n\n-- Arvaan että Polly on ollut loihtimassa tänään päivänpaistetta.\n\n-- Minä puin vain Maudin nuken.\n\nEikä Polly tosiaan tiennyt tehneensä mitään erityistä, mutta\ntuollaiset pikku asiat odottavat aina tekijäänsä tässä matoisessa\nmaailmassa, jossa usein sattuu pilvisiä päiviä, mieli masentuu ja\nvelvollisuus on ristiriidassa huvin kanssa. Tämäntapaiset vähäiset\nseikat ovat omiaan nuorille; ystävällinen ajatus, epäitsekäs pieni\nteko tai piristävä sana ovat sellaisia lahjoja, ettei kukaan voi\nvastustaa niitä eikä olla rakastamatta niiden antajaa. Äidit tekevät\npaljon tällaisia tekoja huomaamattomasti ja kiitosta saamatta, mutta\nne muistetaan vielä kauan jälkeen päinkin eivätkä ne jää koskaan\ntehoamatta, sillä niiden yksinkertainen taikavoima yhdistää sydämet\ntoisiinsa ja pitää kodin onnellisena.\n\nPolly oli oppinut tämän salaisuuden. Hän teki mielellään pikku\npalveluksia, joita toiset eivät kiireissään huomanneet; ja\ntoimiessaan kiitosta odottamatta hän levitti päivänpaistetta\nympärilleen. Hänen oma kotinsa oli niin tulvillaan rakkautta, että\nhän huomasi oitis sitä puuttuvan Fannyn kodista ja alkoi miettiä\nsyytä, miksi nämä ihmiset eivät olleet ystävällisiä ja kärsivällisiä\ntoisiaan kohtaan. Hän ei koettanutkaan löytää vastausta, mutta\nyritti parhaansa mukaan rakastaa ja palvella heitä, ja hänen\nherttaisuutensa, avuliaisuutensa ja vilpittömyytensä valloittivat\njokaisen.\n\nHerra Shaw oli erittäin ystävällinen Pollylle, sillä hän piti\ntämän vaatimattomasta ja kohteliaasta käytöksestä. Polly oli niin\nkiitollinen hänen suopeudestaan, että unohti pian pelkonsa ja osoitti\nmieltymystään pienillä palveluksilla, jotka suuresti ilahduttivat\nherra Shaw'ta. Kun hän lähti aamuisin virastoonsa, Polly saattoi\nhäntä puiston halki vilkkaasti jutellen ja hyvästeli hänet hymysuin\nja päätään nyökyttäen, kun he erosivat suuren portin luona. Aluksi\nherra Shaw ei paljon huomannutkaan näitä saattomatkoja, mutta oppi\npian kaipaamaan Pollya, ellei tämä tullut, sillä koko hänen päivänsä\nkirkastui aina kun pieni harmaapukuinen olento, jolla oli älykkäät\nkasvot ja iloinen ääni, tuli saattamaan häntä talvisen puiston läpi\nkäsi luottavaisesti hänen kädessään. Tullessaan myöhään kotiin hän\noli iloinen nähdessään ruskean kiharapään odottavan ikkunassa,\nhuomatessaan tohvelinsa ja sanomalehden paikoillaan ja ahkeran\njalkaparin valmiina palveluksiin.\n\n-- Olisipa Fannykin enemmän hänen kaltaisensa, hän mietti usein\nkatsellessaan tyttöjä, jotka luulivat hänen syventyneen politiikkaan\ntai rahamarkkinatilanteeseen. Herra Shaw-paralla oli ollut niin kiire\nrikastua, ettei hän ollut ennättänyt herättää lapsissaan rakkautta.\nNyt hänellä oli enemmän aikaa, ja pojan ja tyttärien tultua\nsuuremmiksi hän oli alkanut kaivata jotain. Polly opetti tietämättään\nmitä häneltä puuttui ja sai lasten rakkauden ja kiintymyksen\ntuntumaan niin kallisarvoiselta, ettei hän olisi halunnut enää olla\nvailla sitä, vaikkei tiennytkään, miten olisi saavuttanut lastensa\nluottamuksen. Nämä taasen olivat aina nähneet hänet kiireisenä,\nvälinpitämättömänä ja hajamielisenä.\n\nKun Polly eräänä iltana ennen nukkumaan menoa suuteli tapansa mukaan\nisoäitiä, Fanny nauroi hänelle ja sanoi:\n\n-- Voi, mikä lapsi sinä olet! Me olemme liian vanhoja tuollaiseen.\n\n-- Minun mielestäni eivät ihmiset ole koskaan liian vanhoja\nsuutelemaan isäänsä ja äitiään, vastasi Polly nopeasti.\n\n-- Oikein, Polly, sanoi herra Shaw ja ojensi tytölle kätensä niin\nystävällisesti, että Fanny tuijotti häneen hämmästyneenä ja sanoi\nsitten arasti:\n\n-- Luulin ettet välitä sellaisesta, isä.\n\n-- Totta kai välitän, kultaseni, ja herra Shaw ojensi toisen kätensä\nFannylle, joka suuteli häntä tyttärellisesti sydän täynnä hellyyttä,\njonka lapsuuden aikainen tapa oli elvyttänyt.\n\nRouva Shaw oli hermostunut, kärsimätön invalidi, joka vähän väliä\ntarvitsi jotain. Polly saattoi siis tehdä paljon pikku palveluksia\nrouva Shaw'lle, ja hän teki ne niin mielellään, että rouvaparka oli\nonnellinen saadessaan pitää tämän hiljaisen, auttavaisen lapsen\nluonaan lukemassa ääneen, toimittelemassa asioita ja ojentamassa\nsenkin seitsemää hartialiinaa, joita puettiin ylle ja riisuttiin\nehtimiseen.\n\nIsoäitikin oli iloinen saadessaan avukseen kaksi aulista kättä ja\njalkaa. Polly vietti monta onnellista hetkeä hänen vanhanaikaisissa\nhuoneissaan, oppi kauniita käsitöitä ja kuunteli hänen tarinointiaan\naavistamatta lainkaan, miten paljon päivänpaistetta toi yksinäiselle\nvanhukselle.\n\nTom oli Pollyn harminkappaleena pitkän aikaa, sillä hän törmäsi\nodottamatta tielle milloin mistäkin. Hän kiusasi, mutta silti huvitti\nPollya, oli toisena päivänä kiltti, toisena häijy. Väliin Polly\nluuli, ettei Tom enää koskaan olisi ilkeä, mutta seuraavassa hetkessä\ntämä oli taas täynnä koiruuksia ja viittasi kintaalla katumukselle ja\nparannukselle. Polly herkesi jo pitämään häntä toivottomana, mutta\nkoska hän oli tottunut auttamaan jokaista, joka oli vaikeuksissa, hän\noli hyvä Tomillekin.\n\n-- Mikä hätänä? Onko läksy liian vaikea? hän kysyi eräänä iltana,\nkun kuuli ähkymistä pöydän toiselta puolen, missä Tom istua jurotti\nresuinen kirjapinkka edessään, kädet tukkaan hautautuneina aivan kuin\npää olisi haljeta hirvittävistä ponnistuksista.\n\n-- Vaikea! Tietäisitpä vain! Mitä pihkoja minä välitän vanhoista\nkarthagolaisista? Regulus ei ollut hullumpi, mutta olen saanut\nkylläkseni hänestä! Ja Tom antoi latinan lukukirjalle läimäyksen,\njoka ilmaisi hänen tunteitaan paremmin kuin sanat.\n\n-- Minä pidän latinasta ja opin sitä aika paljon lukiessani Jimmyn\nkanssa. Voisin ehkä auttaa sinua hiukan, sanoi Polly Tomin pyyhkiessä\nhikeä kasvoiltaan ja virkistäytyessä pähkinöillä.\n\n-- Sinäkö? Pyh! Tyttöjen latinalla ei pitkälle potkita, oli nyreä\nvastaus.\n\nMutta Polly oli nyt jo tottunut Tomiin eikä säikähtänyt vähästä, vaan\nrupesi tarkastelemaan töhryistä sivua, johon Tom oli takertunut.\nHän luki sen niin sujuvasti, että nuori herra herkesi hämmästyneenä\nmaiskuttamasta ja katseli häntä kunnioittavasti, ja Pollyn lopetettua\nlukemisensa Tom sanoi epäluuloisesti:\n\n-- Ovela temppu, opettelit lukemaan sen etukäteen. Mutta et sinä\nminua niin vähällä hämää, neitiseni. Käännäpäs kymmenkunta lehteä ja\nkoeta uudelleen.\n\nPolly totteli ja luki entistä paremmin sekä sanoi nauraen:\n\n-- Minä olen lukenut koko kirjan läpi, et sinä saa minua kiinni.\n\n-- Miten sinä tulit lukeneeksi niin paljon? kysyi Tom täysin\nymmällään.\n\n-- Luin Jimmyn kanssa, sillä isä antoi meidän lukea yhdessä kaikki\nläksyt. Se oli hauskaa ja me opimme nopeasti!\n\n-- Kerro Jimmystä. Hänhän on veljesi?\n\n-- Oli, mutta hän on kuollut. Kerron hänestä joskus toiste. Sinun\npitäisi lukea nyt, minä voin ehkä auttaa sinua, sanoi Polly ja hänen\nhuulensa värähtivät niukan.\n\n-- En ihmettelisi vaikka voisitkin. Ja Tom levitti heidän välilleen\nkirjan vakavan ja tärkeän näköisenä, sillä hän tunsi Pollyn olevan\netevämpi ja se velvoitti häntä yrittämään parastaan sukupuolensa\nkunnian vuoksi. Hän kävi tarmokkaasti läksyyn käsiksi ja voitti pian\nvaikeudet Pollyn auttaessa silloin tällöin. Ja näin he jatkoivat\nhyvää kyytiä, kunnes eteen tuli muutama ulkoaopittava kieliopin\nsääntö. Polly oli unohtanut ne, joten he koettivat yhdessä painaa\nniitä mieleensä Tomin huojutellessa ruumistaan kädet taskussa ja\nkiireesti mutisten, Pollyn kierrellessä otsakiharaa sormensa ympäri\nja papattaessa seinään tuijotellen.\n\n-- Selvä! hihkaisi Tom.\n\n-- Selvä! toisti Polly ja sitten he kuulustelivat toisiaan, kunnes\nmolemmat osasivat säännön virheettömästi.\n\n-- Sehän meni oikein mukavasti, sanoi Tom heittäen tyytyväisenä\nkirjan luotaan.\n\n-- Nyt käydään käsiksi algebraan, neitiseni. Siitä minä pidän yhtä\npaljon kuin vihaan latinaa.\n\nPolly hyväksyi haasteen ja tunnusti pian Tomin voittajaksi. Tom pääsi\ntaas tasapainoon, mutta ei ylpeillyt silti taidostaan, vaan neuvoi\nPollya niin isällisen kärsivällisesti, että tämän silmät rupesivat\ntuikkimaan pidätetystä naurusta. Ja kun Tom selitellessään tärkeänä\nmatki tietämättään opettajaansa, Dominie Deanea, Pollyn oli vaikea\nolla purskahtamatta nauruun.\n\n-- Voin opettaa sinua toistekin, milloin vain haluat, ilmoitti Tom\njalomielisesti ja heitti algebran latinan lukukirjan seuraksi.\n\n-- Sitten tulen joka ilta. Minusta tämä on hauskaa, tänne tultuani\nen ole opiskellutkaan tipan tippaa. Yritä sinä saada minut pitämään\nalgebrasta, niin minä opetan sinua pitämään latinasta. Tahdotkos?\n\n-- Kyllä minä siitä pitäisinkin, jos vain joku neuvoisi minua. Deanen\nukko pitää sellaista höykkyä, ettei häneltä ennätä mitään kysyä\nsilloin kun läksyä valmistellaan.\n\n-- Kysy isältäsi, hän kyllä tietää.\n\n-- Enpä luule, enkä sitä paitsi välitä vaivata häntä, vaikka hän\ntietäisikin.\n\n-- Miksi et?\n\n-- Hän vain nipistäisi minua korvasta ja sanoisi minua tyhmäksi tai\nkieltäisi häiritsemästä.\n\n-- En usko. Hän on minulle hyvin kiltti ja minä kyselen häneltä\nkaikenlaista.\n\n-- Sinusta hän pitääkin enemmän kuin minusta.\n\n-- Et saa sanoa niin! Tietysti hän rakastaa sinua enemmän kuin minua,\nhuudahti Polly moittivasti.\n\n-- Miksei hän sitten näytä sitä? mutisi Tom katseessaan haikeutta ja\nuhmaa, kun hän vilkaisi kirjastohuoneeseen, jonka ovi oli raollaan.\n\n-- Miten hän voisi, kun olet aina piikit pystyssä? kysyi Polly hetken\nmietittyään ja keksimättä parempaa vastausta.\n\n-- Miksei hän sitten anna minulle polkupyörää? Hän lupasi sen,\njos teen kunnollisesti koulutehtävät kuukauden ajan; ja olen nyt\nrehkinyt kuin viimeistä päivää vähintään kuusi viikkoa eikä hän ole\ntietääkseenkään. Tytöt saavat kyllä kerjätyksi hepenensä. Minä en\nviitsi kerjätä, mutta älä luulekaan, että rupean lukemaan itseäni\nkuoliaaksi turhan takia.\n\n-- Ikävä juttu, mutta kyllä sinun silti pitäisi lukea, vaikka et\nsaakaan siitä palkintoa, aloitti Polly yrittäen olla opettavainen,\nvaikka sydämessään säälikin Tom-parkaa.\n\n-- Älä saarnaile. Jos isäukko olisi edes vähän kiinnostunut minusta\nja koulunkäynnistäni, en odottaisikaan mitään palkintoa, mutta hän on\ntäysin välinpitämätön. Hän ei edes kysynyt, miten 'Regillus-järven\ntaistelu' meni viime tunnilla, vaikka opettelin sen hänen takiaan,\nkoska hän sanoi pitävänsä siitä.\n\n-- Voi, Tom! Esititkö sinä sen? Sehän oli hienoa! Jim ja minä\nlausuimme usein Horatiusta yhdessä, ja se oli kauhean hauskaa. Näytä\nnyt miten sinä esitit runon. Minä pidän siitä kovasti.\n\n-- Se on hirmuisen pitkä, vastasi Tom, mutta hänen kasvonsa\nkirkastuivat, sillä Pollyn osanotto tyynnytti hänen loukattuja\ntunteitaan ja hän halusi mielellään näyttää taitoaan. Hän alkoi melko\nlaimeasti, mutta pian säkeiden sotainen kalskahdus sytytti hänet,\nja ennen kuin tiesikään, hän oli hypähtänyt pystyyn ja jyrisytti\nniitä mahtavalla äänellä Pollyn kuunnellessa häntä mukana eläen. Tom\nlausui hyvin, sillä hän oli unohtanut itsensä ja esitti balladin\nniin vaikuttavasti, että Polly oli ihastuksesta tulipunainen ja myös\ntoinen kuuntelija, joka oli seurannut tapahtumia lehtensä takaa,\ntunsi väreitä selkäpiissään.\n\nKun Tom vihdoin lopetti hengästyneenä esityksensä ja Polly taputti\nkäsiään innostuneena, kaikui heidän takaansa vielä kovemmat\nsuosionosoitukset. Molemmat pyörähtivät ympäri ja näkivät ovella\nherra Shaw'n, joka taputti käsiään kaikin voimin.\n\nTom näytti nololta eikä sanonut sanaakaan, mutta Polly juoksi herra\nShaw'n luokse, tanssi hänen edessään ja sanoi innoissaan:\n\n-- Eikö ollutkin loistavaa? Eikö Tom lausunut hyvin? Kai hän nyt saa\nsen polkupyörän?\n\n-- Mainiota, Tom; sinustahan tulee vielä lausuja. Opettele toinenkin\nsamanlainen runo, niin tulen kuuntelemaan sinua. No, mitä arvelet\nsiitä polkupyörästä.\n\nPolly oli ollut oikeassa, ja Tom myönsi mielessään, että 'isäukko'\noli kiltti ja piti hänestä eikä ollut unohtanut lupaustaan.\nIsän odottamaton kiittely sai Tomin punastumaan mielihyvästä ja\nnäpelöimään takinnappeja, mutta sitten hän katsoi iloisena tätä\nsuoraan silmiin ja vastasi yhteen hengenvetoon:\n\n-- Opettelen varmasti.\n\n-- Hyvä on, katselehan sitten huomenna itsellesi uutta hevosta. Ja\nShaw pöyhötti ystävällisesti punaista hiuspörröä tuntien isällistä\niloa siitä, että pojassa sittenkin oli jotain.\n\nTom sai seuraavana päivänä polkupyöränsä, antoi sille nimeksi Musta\nAuster \"Regillus-järven taistelun\" mukaan ja koki heti kovia, kun\nalkoi ratsastaa uudella sotaoriillaan.\n\n-- Tule katsomaan kun minä ajan, kuiskasi Tom Pollyle, kun oli\nkolme päivää harjoitellut kadulla opeteltuaan sitä ennen ajamaan\nurheiluradalla.\n\nPolly ja Maud lähtivät mielellään ja seurasivat silmä kovana hänen\nponnistuksiaan, kunnes hän keikahti niin pahasti, että pyöräily oli\nvähällä katketa häneltä lopuksi ikää.\n\n-- Hei vain! Nyt Auster tulee! huusi Tom huristaessaan pitkää jyrkkää\nkatua puiston laidassa.\n\nTytöt väistyivät ja Tom suhahti ohi viuhtoen niin mielettömästi\nkäsiään ja jalkojaan, että koko vehje näytti karanneelta\nhöyrykoneelta. Se olisikin ollut riemukasta menoa, ellei iso koira\nolisi äkkiä syöksynyt esiin eräästä portista ja heittänyt koko\nkomeuden katuojaan. Polly nauroi ja juoksi katsomaan mylläkkää: Tom\nmakasi selällään pitkin pituuttaan, polkupyörä päällään ja vieressä\niso koira hurjasti haukkuen. Mutta nähdessään Tomin kasvot Polly\nsäikähti, sillä väri oli paennut niistä tyystin, hänen silmänsä\nnäyttivät oudoilta ja otsassa olevasta isosta haavasta alkoi tihkua\nverta. Koiran isäntä huomasi myös sen ja nosti pojan maasta. Mutta\nTom ei pysynyt pystyssä, vaan nyykähti istumaan jalkakäytävän\nreunalle. Polly piteli nenäliinaa hänen otsallaan ja kysyi\nhätääntyneenä, oliko hän kaatunut kuoliaaksi.\n\n-- Älkää säikäyttäkö äitiä! Ei minulla ole hätää. Minähän kaaduin\nvain nurinniskoin, hän sanoi vähän ajan perästä silmäillen maassa\nmakaavaa polkupyörää, jonka särkymisestä hän oli enemmän huolissaan\nkuin omasta tilastaan.\n\n-- Arvasin kyllä, että satutat itsesi tuolla kauhealla kapineella.\nAnna sen nyt olla ja tule kotiin, sillä päästäsi vuotaa verta aivan\nkamalasti ja kaikki katselevat meitä, kuiskasi Polly koettaen sitoa\npahannäköistä haavaa pienellä nenäliinallaan.\n\n-- Lähdetään sitten. Hurja miten kummalliselta pääni tuntuu! Auta\nminua vähän. Ja lakkaa sinä ulvomasta, Maud, ja tule kotiin! Sinä\ntuot pyörän, Pat, minä maksan kyllä. Tom nousi hitaasti pystyyn\nja Pollyn olkapäähän nojautuen jakeli käskyjään; ja sitten kulkue\nlähti liikkeelle. Ensimmäisenä iso koira vähän väliä haukahdellen,\nsitten lupsakka irlantilainen kiroten 'hyrrä-peijakasta', joksi\nhän halveksivasti nimitti Tomin jumaloimaa polkupyörää, seuraavana\nhaavoittunut sankari uskollisen Pollyn tukemana ja joukon jatkona\nitkevä Maud, joka kantoi Tomin lakkia.\n\nPahaksi onneksi rouva Shaw oli isoäidin kanssa ajelulla ja Fanny\nkylässä, joten Tom saattoi turvautua vain Pollyyn, sillä sisäkkö\npyörtyi heti nähtyään verta ja kamarineiti meni hälinässä täysin\npyörälle päästään. Haava oli paha ja ommeltava heti kiinni, sanoi\nlääkäri saavuttuaan.\n\n-- Jonkun täytyy pidellä hänen päätään, hän lisäsi pantuaan rihman\nomituisen neulan silmään.\n\n-- Olen kyllä hiljaa, mutta jos jonkun on pidettävä minusta kiinni,\nniin pitäköön Polly. Et kai pelkää? kysyi Tom katsoen rukoilevasti\nPollyyn, sillä ajatus ompelemisesta ei vähääkään miellyttänyt häntä.\n\nPolly oli juuri puikahtamaisillaan tiehensä ja sanomassa: \"Voi, en\nminä saata!\" kun muisti Tomin kerran sanoneen häntä pelkuriksi. Nyt\nhänellä oli tilaisuus näyttää, ettei ollut pelkuri, eikä Tom-paralla\nollut ketään toistakaan, joka olisi voinut auttaa häntä. Polly astui\nsiis sohvan luo, jolla Tom makasi, nyökkäsi hänelle kehottavasti ja\npani pehmeät pikku kätensä vahingoittuneen kohdan molemmin puolin.\n\n-- Olet tosi ystävä, Polly, kuiskasi Tom, puri hammasta, puristi\nkätensä nyrkkiin ja hiljaa maaten kesti kipunsa kuin mies konsanaan.\nKaikki oli ohi parissa minuutissa, ja saatuaan lasillisen viiniä ja\npäästyään vuoteeseen hän tunsi olonsa taas hyväksi, vaikka päässä\ntuntuikin kipeältä. Hänen oli käsketty olla hiljaa, niinpä hän sanoi\nvain lyhyesti Pollylle: \"Kiitoksia paljon\", ja katseli kiitollisena\ntyttöä tämän hiipiessä huoneesta.\n\nTomin oli maattava sisällä koko viikko, ja hän oli varsin jännittävän\nnäköinen iso musta laastarilappu otsassaan. Kaikki hemmottelivat\nhäntä, sillä tohtori oli sanonut, että jos isku olisi sattunut\ntuumankaan lähemmäksi ohimoa, kuolema olisi ollut seurauksena. Niinpä\nentinen nyrpeä Tom tuntui kaikista entistä rakkaammalta heidän\najatellessaan, että olisivat voineet äkkiä menettää hänet. Isä kyseli\nhänen vointiaan monta kertaa päivässä, äiti puheli lakkaamatta\n\"rakkaasta pojasta, joka töin tuskin oli pelastunut onnettomuudesta\",\nisoäiti syötti hänelle kaiken maailman herkut ja tytöt palvelivat\nhäntä kuin nöyrät orjattaret.\n\nTällä uudella kohtelulla oli erinomainen vaikutus, sillä kun\nlaiminlyöty Tom oli selviytynyt perheen muuttuneen käytöksen\naiheuttamasta hämmingistä, hän aivan loisti mielihyvää ja hämmästytti\nomaisiaan olemalla odottamattoman kärsivällinen, kiitollinen ja\nrakastettava. Kukaan ei saanut koskaan tietää, kuinka hyvää huomio\nteki hänelle, sillä harvoin pojat ilmaisevat tällaisia asioita muille\nkuin äidilleen, ja rouva Shaw puolestaan ei ollut koskaan löytänyt\navainta poikansa sydämeen. Vähäinen siemen oli kuitenkin kylvetty ja\njuurtui, ja vaikka se itikin hitaasti, lopulta se kuitenkin versoi.\nPollyllä oli kenties siihen osuutensa.\n\nIllat olivat Tomista vaikeimmat, sillä liikunnan puute teki Tomin\ntapaisen reippaan pojan niin levottomaksi ja hermostuneeksi kuin\najatella saattaa. Koska hän ei osannut nukkua, tytöt yrittivät\nhuvittaa häntä. Fanny soitteli ja luki ääneen, Polly lauloi ja\nkertoi tarinoita ja kertoi niin hyvin, että hänelle tuli pian\ntavaksi aloittaa tarinointinsa heti hämärän tultua Tomin istuessa\nlempipaikallaan isoäidin sohvalla.\n\n-- Annapas tulla! sanoi nuori sulttaani eräänä iltana, kun hänen\npieni Sheherazadensa istuutui matalalle jakkaralle kohennettuaan\nensin tulta, niin että huone oli valoisa ja kodikas.\n\n-- Tänä iltana en ole ollenkaan tarinointituulella. Olen jo kertonut\nkaikki mitä osaan, enkä keksi enää uusia, vastasi Polly nojaten\npäätään käteen niin murheellisena, että se oli Tomille aivan uutta.\nHän katseli Pollya hetken ja kysyi sitten uteliaasti:\n\n-- Mitä sinä ajattelit äsken, kun tuijotit valkeaan ja tulit\nsynkemmän näköiseksi?\n\n-- Minä ajattelin Jimmyä.\n\n-- Etkö kertoisi hänestä? Sinähän lupasit joskus kertoa. Mutta älä\nsitten ellet halua, sanoi Tom osaaottavasti ääntään hiljentäen.\n\n-- Puhun mielelläni hänestä, mutta ei ole paljon kertomista,\naloitti Polly kiitollisena Tomin osanotosta. -- Kun olen täällä\nsinun luonasi, tulevat mieleeni ne ajat, jolloin istuin hänen\nsairasvuoteensa vieressä. Meillä oli aina hurjan hauskaa.\n\n-- Hän oli varmaan hyvin kiltti?\n\n-- Ei erityisemmin. Mutta hän yritti olla, ja äiti sanoo, että sillä\non jo puolet voitettu. Me aina väsyimme kesken, mutta teimme taas\nuusia päätöksiä ja yritimme lujasti pitää ne. Minä en tainnut päästä\nkovin pitkälle, mutta Jimmy pääsi ja kaikki rakastivat häntä.\n\n-- Riitelittekö te koskaan?\n\n-- Kyllä joskus, mutta emme me ikinä kauan vihoitelleet, vaan sovimme\npian. Jimmyllä oli tapana tulla ensiksi ja sanoa: \"Kaikki hyvin,\nPolly\", ja hän sanoi sen niin ystävällisesti ja iloisesti, etten\nvoinut olla nauramatta ja sopimatta heti hänen kanssaan.\n\n-- Oliko hän etevä?\n\n-- Taisi olla, sillä hän piti opiskelusta ja halusi päästä eteenpäin\nvoidakseen auttaa isää. Minä olin aina kauhean ylpeä, kun kuulin\nihmisten sanovan häntä kunnon pojaksi, mutta he eivät tienneet\nlähestulkoonkaan, miten viisas hän oli, koska hän ei pöyhistellyt\ntiedoillaan. Sisaret taitavat aina olla mahtavia veljistään, mutta en\nluule monella tytöllä olevan siihen yhtä paljon syytä kuin minulla.\n\n-- Useimmat tytöt eivät välitä veljistään pennin vertaa, niin ettet\nsinä näy paljon tietävän niistä asioista.\n\n-- Mutta ainakin heidän pitäisi välittää ja he välittäisivätkin, jos\nveljet olisivat yhtä hyviä kuin Jimmy oli minulle.\n\n-- No, mitä hän sitten teki?\n\n-- Rakasti minua sydämestään eikä hävennyt näyttää sitä, vastasi\nPolly äänessään paljon puhuva nyyhkäisy.\n\n-- Mihin hän kuoli? kysyi Tom vakavasti oltuaan vähän aikaa ääneti.\n\n-- Hän loukkaantui mäessä viime talvena, mutta hän ei koskaan\nsanonut, kuka oli siihen syypää, ja hän eli vain viikon sen jälkeen.\nMinä autoin hänen hoitamisessaan, ja hän oli niin kärsivällinen,\nettä aina ihmettelin, sillä hänellä oli hirveät tuskat koko ajan.\nHän antoi minulle kirjansa, koiransa, täplikkäät kanansa ja ison\nveitsensä ja sanoi: \"Hyvästi Polly\" ja suuteli minua viimeiseksi ja\nsitten, -- -- oi Jimmy, Jimmy! Kunpa hän voisi tulla takaisin!\n\nPolly-ressun silmät täyttyivät kyynelistä, huulet vavahtelivat sitä\nenemmän mitä pitemmälle hän pääsi, ja tultuaan Jimmyn jäähyväisiin\nhän ei voinut enää jatkaa, vaan peitti kasvonsa ja itki pakahtuakseen.\n\nTom oli täynnä myötätuntoa, muttei tiennyt miten olisi osoittanut\nsitä. Hänen pudistellessaan kamferttipulloa ja koettaessaan keksiä\njotain lohduttavaa Fanny tuli avuksi ja syleili Pollya, taputteli ja\nsuuteli häntä, kunnes kyynelet herkesivät vuotamasta.\n\n-- En mahtanut sille mitään. Olen ajatellut rakasta veljeäni koko\nillan, sillä Tom muistuttaa häntä, hän lisäsi huokaisten.\n\n-- Minäkö? Kuinka minä voin muistuttaa häntä, kun en ole yhtään hänen\ntapaisensa? kysyi Tom hämillään.\n\n-- Olet sinä joissakin asioissa.\n\n-- Tahtoisin olla, mutta en pysty, sillä hänhän oli kiltti.\n\n-- Olet sinäkin jos vain haluat. Eikö sinustakin, Fanny, Tom ole\nollut kiltti ja kärsivällinen ja eikö meistä kaikista ole hauskaa,\nettä hän on niin taitava? sanoi Polly, jonka sydämeen vieläkin koski\nveljen muisteleminen.\n\n-- On tosiaan. Hän on viime aikoina ollut kuin toinen poika; mutta\nkyllä hän taas parannuttuaan muuttuu entiselleen, vastasi Fanny, joka\nei juuri luottanut sairasvuoteella tehtyyn kääntymykseen.\n\n-- Sinähän se kaikki tiedät, murahti Tom ja heittäytyi uudestaan\npitkälleen, hän oli näet kavahtanut istumaan, kun Polly oli yllättäen\nsanonut hänen muistuttavan rakasta Jimmy-veljeään. Pollyn niukka,\nkyyneliin päättynyt kuvaus oli tehnyt Tomiin syvän vaikutuksen\nja koskettanut hellää kohtaa hänen sydämessään. On hauska olla\npidetty ja ihailtu ja mukavaa ajatella, että meitä kuoleman jälkeen\nkaivataan; niinpä Tomkin halusi äkkiä tulla sen pojan kaltaiseksi,\njoka ei ollut tehnyt mitään ihmeellistä, mutta jota sisar kuitenkin\nrakasti niin, että itki häntä vielä vuoden kuluttua hänen\nkuolemastaan, ja joka oli ollut niin ahkera ja taitava, että ihmiset\nsanoivat häntä kunnon pojaksi, ja yritti niin lannistumatta tulla\nhyväksi, että voitti kiltteydessä Pollynkin, joka Tomin mielestä oli\nsentään jo kiltteyden perikuva.\n\n-- Toivoisinpa että minulla olisi samanlainen sisar kuin sinä, hän\nsanoi äkkiä.\n\n-- Ja minä toivoisin että minulla olisi sellainen veli kuin Jim oli,\ntiuskaisi Fanny, sillä hän tunsi moitetta Tomin sanoissa ja tiesi\nansaitsevansa sen.\n\n-- Minun mielestäni teidän ei pitäisi kadehtia ketään, kun teillä on\ntoisenne, sanoi Polly niin ikävöivä katse silmissään, että Tom ja\nFanny alkoivat äkkiä ihmetellä, miksi he eivät viihtyneet ja pitäneet\nhauskaa keskenään kuten Polly ja Jim.\n\n-- Fanny ei välitä kenestäkään muusta kuin itsestään, sanoi Tom.\n\n-- Tom on sellainen jörrikkä, napautti Fan.\n\n-- Älkää puhuko noin, sillä jos jommallekummalle teistä sattuisi\njotakin, niin toisella olisi paha mieli jäljestäpäin. Muistan\njok'ikisen pahan sanan, jonka sanoin Jimmylle, ja toivoisin etten\nolisi koskaan sanonut niitä.\n\nPollyn poskea pitkin kierähti kaksi isoa kyyneltä, jotka hän\npyyhkäisi heti pois. Ne herättivät toisissa lämpimän tunteen,\nsisarrakkauden, joka siihen asti oli tukahdutettuna. He eivät enää\nsanoneet mitään, eivät tehneet päätöksiä eivätkä tunnustaneet\nvikojaan, mutta lähtiessään Fan taputti hellästi loukkaantuneen päätä\n(Tom ei olisi koskaan antanut anteeksi suukkoa) ja kuiskasi:\n\n-- Nuku hyvin.\n\nJa Tom vastasi ystävällisesti päätään nyökäyttäen:\n\n-- Nuku sinäkin, Fan.\n\nSiinä oli kaikki, mutta se merkitsikin paljon, sillä ääni oli\nystävällinen ja katse ilmaisi kiintymystä, joka teki sanat\ntarpeettomiksi. Polly huomasi sen, ja vaikka hän ei tiennytkään\nlevittäneensä päivänpaistetta, valo heijastui häneenkin niin,\nettä hän nukahti tyytyväisenä, vaikka Jimmy-veli ei ollutkaan\ntoivottamassa hyvää yötä.\n\n\n\n\n5\n\nIKÄVYYKSIÄ\n\n\nOltuaan jonkin aikaa oikein kilttejä lapsilla on tapana äkkiä\nmennä toiseen äärimmäisyyteen. Tomin onnettomuuden jälkeen nuoriso\nkäyttäytyi koko viikon niin enkelimäisesti, että isoäiti sanoi\npelkäävänsä heille tapahtuvan jotain pahaa. Vanhan rouvan ei olisi\nkuitenkaan tarvinnut olla huolissaan. Ylenpalttista hyveellisyyttä\nei suinkaan kestänyt ikuisesti, sillä niin äkkiä ei pyhimyksiksi\ntulla muualla kuin satukirjoissa. Tom oli tuskin päässyt jaloilleen,\nkun koko joukko eksyi taas harhateille, ja siitä aiheutui paljon\nkoettelemuksia.\n\nKaikki sai alkunsa Pollyn \"typeryydestä\", kuten Fan sanoi perästäpäin.\n\nPollyn rientäessä eräänä iltana herra Shaw'ta vastaan ja auttaessa\nhänen päältään takkia soi ovikello. Koska Polly ei ollut oppinut\nvieläkään suuren maailman tapoja, hän aukaisi itse oven, jolloin\nhänen käteensä työnnettiin kaunis kukkavihko.\n\n-- Kas vain. Pikku Polly näyttää aloittavan aikaisin, sanoi herra\nShaw nauraen, kun näki tytön punehtunein, hymyilevin kasvoin\nhaistelevan ihastuttavia kukkasia ja tutkivan heliotrooppeihin\nkätkettyä kirjelappua.\n\nEllei Polly silloin olisi ollut \"typerä\", kuten Fan sanoi, hän\nolisi malttanut mielensä ja jättänyt asian silleen. Mutta Polly oli\nrehellinen sielu eikä hänen ollut koskaan tarvinnut salailla mitään.\nNiinpä hän vastasi suoraan tapaansa.\n\n-- Eivät nämä ole minulle vaan Fanille, luultavasti Frank-herralta.\nFan tulee varmaan iloiseksi.\n\n-- Vai lähettää se piimäsuu hänelle kukkiakin!\n\nJa herra Shaw oli kaikkea muuta kuin iloisen näköinen vetäessään\nesiin kirjelipun ja avatessaan sen siekailematta.\n\nVaikka Polly epäilikin, ettei Fan suinkaan olisi hyväksynyt tällaista\ntoimenpidettä, hän ei uskaltanut sanoa sanaakaan, vaan ajatteli,\nmiten hänellä oli ollut tapana näyttää isälleen kaikki hassunkuriset\nPyhän Valentinin -päivän kirjeet, joita pojat lähettelivät ja miten\nhe nauroivat yhdessä niille. Mutta herra Shaw ei nauranut luettuaan\ntunteelliset säkeet, jotka olivat seuranneet kukkakimppua. Polly\nsuorastaan pelästyi hänen ilmettään, kun hän kysyi vihaisesti:\n\n-- Miten kauan tätä höpsötystä on kestänyt?\n\n-- En minä todellakaan tiedä. Ei Fan tarkoita sillä mitään pahaa.\nVoi, miksi minun pitikin aukaista suuni! änkytti Polly muistaen\nkonserttipäivänä Fannylle antamansa lupauksen. Hän oli unohtanut\nsen tyystin totuttuaan näkemään \"isot pojat\", joiksi hän nimitti\nFrank-herraa ja hänen ystäviään, tyttöjen seurassa kaikissa\ntilaisuuksissa. Nyt hän äkkiä tajusi, että herra Shaw vastusti moisia\nhuvituksia ja oli kieltänyt Fannyä osallistumasta niihin.\n\n-- Taivas, miten Fan nyt suuttuu! No, sitä ei voi auttaa. Tyttöjen\nei koskaan pitäisi salata mitään isältään, etteivät joutuisi\nikävyyksiin, ajatteli Polly nähdessään herra Shaw'n taittavan\nruusunpunaisen kirjelipun ja pistävän sen takaisin kukkakimppuun,\njonka hän otti Pollylta ja sanoi lyhyesti:\n\n-- Lähetä Fan luokseni kirjastoon.\n\n-- Nyt sinä typerys olet paljastanut minut! huudahti Fan äkäisenä ja\nkauhuissaan Pollyn välitettyä herra Shaw'n terveiset.\n\n-- Mutta mitä muutakaan saatoin sanoa? kysyi Polly poissa tolaltaan.\n\n-- Olisit antanut hänen luulla, että kukkavihko oli sinulle; silloin\nsiitä ei olisi tullut mitään ikävyyksiä.\n\n-- Mutta sehän olisi ollut samaa kuin valehteleminen.\n\n-- Älä ole typerä. Olet aiheuttanut koko sotkun ja nyt saat luvan\nauttaa minua selviytymään siitä.\n\n-- Kyllä minä autankin siinä missä voin, mutta valehtelemaan en\nrupea, sanoi Polly kiivastuen.\n\n-- Ei sitä kukaan haluakaan. Pidä vain suusi kiinni ja anna minun\nselvittää asia.\n\n-- Sitten on parasta, että menet yksinäsi, aloitti Polly, kun\nalhaalta kuului ankara komennus:\n\n-- Etkö jo joudu sieltä?\n\n-- Ihan heti, vastasi nöyrä ääni, ja Fan tarttui Pollyyn kuiskaten:\n-- Sinun täytyy tulla. Menen ihan sekaisin, kun hän puhuu tuolla\näänellä. Auta minua, Polly, niin olet kiltti.\n\n-- Autanhan minä, kuiskasi Polly ja he menivät alakertaan\npamppailevin sydämin.\n\nHerra Shaw seisoi synkän näköisenä odottamassa. Kukkavihko lojui\npöydällä ja sen vieressä herra Frank Mooren päättäväisellä käsialalla\nkirjoitettu kirje. Viitaten tähän vaikuttavaan epistolaan herra Shaw\nrypisti mustia kulmakarvojaan, katsoi Fannyyn ja sanoi:\n\n-- Tämän hömpötyksen on loputtava kertakaikkiaan; ja jos se vielä\njatkuu, lähetän sinut kanadalaiseen luostarikouluun.\n\nPolly aivan tyrmistyi näin kamalasta uhkauksesta, mutta Fan, joka oli\nkuullut sen ennenkin, sanoi nenäkkäästi:\n\n-- En ole tietääkseni tehnyt mitään kauheaa. Enhän minä sille\nmitään mahda, jos pojat lähettävät piloillaan minulle lahjoja kuten\ntoisillekin tytöille.\n\n-- Ei kirjeessä ole mitään pilaa. Mutta nyt ei ole kysymys siitä.\nMinähän kielsin sinua olemasta missään tekemisissä Mooren kanssa.\nHän ei ole kunnon poika vaan keikari, enkä halua että hän liehuu\nympärilläsi. Sinä tiesit sen etkä kuitenkaan totellut.\n\n-- Minä näen tuskin koskaan häntä.\n\n-- Onko se totta? kysyi herra Shaw kääntyen äkkiä Pollyyn päin.\n\n-- Voi, älkää kysykö minulta, herra Shaw. Lupasin etten... tuota, Fan\nkertoo kyllä itse, huudahti Polly hätääntyneenä ja tulipunaisena.\n\n-- Viis siitä mitä olet luvannut. Kerro minulle kaikki mitä tiedät\ntästä typerästä jutusta. Siitä on Fanille enemmän hyötyä kuin\nvahinkoa. Herra Shaw istuutui ja näytti ystävällisemmältä, sillä\nPollyn säikähdys liikutti häntä.\n\n-- Saanko kertoa? kuiskasi Polly Fanille.\n\n-- Yhdentekevää, vastasi Fan vihaisen ja samalla häpeilevän näköisenä\nja seistä jurotti nenäliinaansa hypistellen.\n\nTiukan kyselemisen jälkeen Polly kertoi vastahakoisesti, mitä tiesi\nkävelyistä, aamiaisista, tapaamisista ja kirjelipuista. Kerrottavaa\nei ollut paljon eikä se nähtävästi ollut niin vaarallista kuin\nherra Shaw oli odottanut. Hänen kulmakarvansa silisivät ja huulet\nvärähtelivät useammin kuin kerran pidätetystä naurusta, kun hän kuuli\nmiten hullunkurisesti nuoret loppujen lopuksi käyttäytyivät aikuisia\nmatkiessaan.\n\n-- Älkää toruko kovasti Fania, sillä hän ei ole puoleksikaan niin\nhassu kuin Trix ja toiset tytöt. Hän ei halunnut lähteä ajelemaan,\nvaikka Frank-herra houkutteli ja hänen mielensä teki kauheasti. Fan\non varmasti pahoillaan eikä enää unohda mitä olette sanonut, jos hän\nnyt saa anteeksi, sanoi Polly tosissaan saatuaan kerrotuksi koko\nhullunkurisen jutun.\n\n-- Enhän minä muutakaan voi, kun pyydät noin kauniisti. Niin, Fan,\npaina nyt mieleesi, että jätät kaikki hullutukset ja huolehdit\nläksyistäsi tai muuten lähetän sinut pois. Eikä Kanada talvisaikaan\nole mikään leikkipaikka.\n\nPuhuessaan herra Shaw hipaisi murjottavan tyttärensä poskea ja toivoi\nnäkevänsä edes hiukkasen katumusta, mutta Fan oli loukkaantunut ja\nsanoi äreästi anteeksipyyntöä ajattelemattakaan:\n\n-- Kai minä nyt saan ottaa kukkani, kun tämä rähinä on ohi?\n\n-- Ne menevät suoraa päätä sinne mistä ne tulivatkin. Samalla\nkirjoitan muutaman rivin sille piimäsuulle, ettei hän enää toista\nkertaa lähetä sinulle kukkia. Soitettuaan kelloa herra Shaw lähetti\npois onnettoman kukkavihon ja Pollyyn kääntyen sanoi ystävällisesti\nmutta vakavasti:\n\n-- Näytä sinä tälle tyhmälle tyttärelleni hyvää esimerkkiä ja tee\nparhaasi hänen hyväkseen.\n\n-- Minäkö? Mitä minä voin tehdä? kysyi Polly alttiina yrittämään\nmutta tietämättä mistä alkaisi.\n\n-- Tee hänet niin itsesi kaltaiseksi kuin suinkin, kultaseni. Mikään\nei ilahduttaisi minua enempää. Menkää nyt ja nämä hullutukset\nloppukoot tähän.\n\nTytöt poistuivat hiljaisina eikä herra Shaw kuullut sen koommin\nkoko jutusta. Mutta Polly parka kuuli, sillä Fan torui häntä niin,\nettä Polly aikoi jo pakata tavaransa ja lähteä seuraavana päivänä\nkotiin. Mitä kaikkea hän sai kestääkään: hänelle saarnattiin, häntä\nhaukuttiin, hänelle nakeltiin niskoja vielä monta päivää jälkeenkin\npäin. Pollyn sydän oli täynnä, mutta hän kesti vaikeutensa ääneti\nja muille kertomatta, vaikka Fanin kiittämättömyys ja kohtuuttomuus\nloukkasivat häntä syvästi.\n\nTom älysi asian laidan ja asettui Pollyn puolelle aiheuttaen uuden\nkitkan.\n\n-- Missä Fan on? kysyi Tom eräänä päivänä tullessaan sisarensa\nhuoneeseen, jossa Polly makasi sohvalla koettaen unohtaa huolensa\nhauskan kirjan parissa.\n\n-- Alhaalla vieraittensa luona.\n\n-- Mikset sinäkin mennyt?\n\n-- Minä en pidä Trixistä enkä tunne hänen hienoja\nnewyorkilaisystäviään.\n\n-- Etkä tahdokaan tuntea? Mikset sano suoraan!\n\n-- Se ei olisi kohteliasta.\n\n-- Mitä siitä! Tule, Polly, keksitään jotain hauskaa.\n\n-- Tahtoisin mieluummin lukea.\n\n-- Se ei ole kohteliasta.\n\nPolly nauroi ja käänsi lehden, Tom vihelteli hetkisen, huokaisi\nsitten syvään ja painoi kädellä otsaansa, jota musta laastarilappu\nvielä koristi.\n\n-- Koskeeko päähäsi? kysyi Polly.\n\n-- Kauheasti.\n\n-- Sinun on parasta mennä pitkällesi.\n\n-- En voi. Minulla on rauhaton olo ja minua pitäisi huvittaa, kuten\nMaud sanoo.\n\n-- Odota, kunnes olen lopettanut tämän luvun, sanoi Polly säälivästi.\n\n-- Hyvä on, vastasi ovela poika, joka oli huomannut, että\nloukkaantunut pää oli joskus hyödyllisempi kuin ehjä, ja tyytyväisenä\nkepposestaan hän maleksi ympäri huonetta, kunnes Fanin lipasto\nkiinnitti hänen huomionsa. Se oli kaikenlaisten kaunistusaineiden\npeitossa, sillä Fan oli pukeutunut kovassa kiireessä ja jättänyt\nkaikki huiskin haiskin. Hyvinkasvatettu poika ei olisi kajonnut\ntoisen tavaroihin ja kunnon veli olisi järjestänyt ne, mutta Tom\nei ollut kumpikaan, ja niinpä hän ryhtyi intomielisesti sotkemaan\nFannyn laatikoita, kunnes ne näyttivät siltä, kuin joku olisi ollut\ntekemässä niissä heinää. Hän kokeili miltä korvarenkaat, silkkinauhat\nja kaulukset näyttivät hänen yllään, veti taskukellon, joka ei\nkaivannut vetoa, poltti uteliaan nenänsä hajusuolalla, kasteli\nlikaisen nenäliinansa likomäräksi Fanin parhaalla hajuvedellä,\nvoiteli kiharapörrönsä hänen hiusöljyllään, tupsutti kasvoilleen\nhänen orvokintuoksuista puuteriaan ja kiinnitti kaiken kukkuraksi\nhiuksiinsa tukun irtokiharoita, joiden olemassaoloa Fan koetti\nsalailla. Tom-ilkimyksen aiheuttama hävitys sisarensa jännittävissä\naarrelaatikoissa, rasioissa ja koteloissa oli sanoinkuvaamaton.\n\nSaatuaan kiharat monien vaikeuksien jälkeen kiinnitetyiksi\nhiuksiinsa ja kaiken kruunuksi vielä sinisen silkkinauhan Tom\ntarkasteli tyytyväisenä itseään peilistä ja huomasi vaikutuksen\nniin erinomaiseksi, että innostui havittelemaan vielä suurempaa\nmuodonmuutosta. Fanin riisuma puku oli tuolilla, niinpä Tom pukeutui\nsalaa siihen ja nauraa hihitteli itsekseen, sillä Polly oli täysin\nsyventynyt lukemiseen ja vuodeuutimet peittivät Tomin ilkiteot. Fanin\nparas samettiviitta ja hattu sekä kärpännahkapuuhka täydensivät asun,\nja kädet lanteilla Tom sipsutteli hämmästyneen Pollyn eteen, juuri\nkun tämä oli pääsemässä luvun loppuun. Pollysta kepponen oli niin\nhauska, että Tom seurauksia ajattelematta ehdotti mentäväksi alas\nvierashuoneeseen tyttöjä hämmästyttämään.\n\n-- Ei, herran tähden! Fan ei ikinä antaisi meille anteeksi, jos\nnäyttäisit hänen kiharansa ja kapistuksensa niille ihmisille. Siellä\non herrojakin eikä se olisi sopivaa, sanoi Polly kauhistuneena.\n\n-- Sitä hauskempaa. Fan ei ole kohdellut sinua reilusti, ja hänelle\nolisi ihan oikein, jos esittelisit minut rakkaana ystävänäsi neiti\nShaw'na. Mennään, tästä vasta tulee mainio kepponen.\n\n-- Minua et saa mukaasi mistään hinnasta, se olisi halpamaista. Riisu\näkkiä vaatteet päältäsi, Tom. Keksitään jotain muuta hauskaa.\n\n-- En minä ole tässä pyntännyt itseäni turhan takia. Olen niin\nsuloinen, että jonkun täytyy saada ihailla minua. Vie minut alas,\nniin nähdään, eivätkö he vain sanokin minua \"suloiseksi olennoksi\".\n\nTom näytti niin sanomattoman hullunkuriselta leyhytellessään\nkiharoitaan ja keikistellessään, että Polly purskahti uudestaan\nnauramaan, mutta siitä huolimatta hän oli vakaasti päättänyt, ettei\nTom saisi nöyryyttää sisartaan.\n\n-- Pois tieltä sitten, ellet kerta tule. Minä ainakin menen alas,\nsanoi Tom.\n\n-- Etkä mene.\n\n-- Kuinka luulet estäväsi sen, neiti Tekopyhä?\n\n-- Näin. Ja Polly pani oven lukkoon, pisti avaimen taskuunsa ja\nnyökkäsi Tomille ilkkuvasti.\n\nTom oli luonteeltaan pippurinen ja vähäkin vastarinta sai hänet\nleimahtamaan. Pukuaan muistamatta hän tuli Pollyn luo ja sanoi\nuhkaavasti päätään ravistaen:\n\n-- Älä yritäkään. Minua ei väkisin pidätetä.\n\n-- Pääset ulos jos lupaat, ettet kiusaa Fannyä.\n\n-- Minä en lupaa mitään. Anna avain minulle hyvällä tai otan sen\nväkisin.\n\n-- Älä nyt riehu. Minä vain haluan estää sinua ikävyyksiltä, sillä\nFanny raivostuu kauheasti, jos menet. Riisu ensin hänen tavaransa,\nniin minä päästän sinut ulos.\n\nTom ei suvainnut vastata, vaan marssi toiselle ovelle, jonka Polly\ntiesi olevan lukossa, kurkisti kolmannen kerroksen ikkunasta, mutta\nkun huomasi senkin pakotien mahdottomaksi, tuli takaisin äkäisen\nnäköisenä. -- Annatko minulle avaimen vai et?\n\n-- En anna, sanoi Polly urhoollisesti.\n\n-- Minä olen sinua vahvempi, joten sinun on parasta antaa.\n\n-- Kyllä minä sen tiedän, mutta olisi raukkamaista, jos noin iso\npoika ryöstäisi jotain tytöltä.\n\n-- En minä tahdo loukata sinua, mutta totisesti en siedä tällaista!\n\nTom yritti hillitä itseään nähtävästi häveten käytöstään, mutta oli\nkuitenkin niin kiihtynyt, ettei voinut antaa periksi. Jos Polly olisi\nsilloin hiukan itkenyt, Tom olisi myöntynyt, mutta pahaksi onneksi\nhän nauraa kikatti, sillä Tomin uhkaava asento oli niin hullunkurisen\nristiriitainen asun kanssa, ettei Polly mitenkään voinut pidättää\nnauruaan. Se ratkaisi asian. Yksikään tyttö ei saanut kikattaa\nhänelle, vielä vähemmän pitää häntä lukkojen takana. Sanaakaan\nsanomatta hän tarttui Pollyn käsivarteen, sillä avainta pitelevä\nkäsi oli vielä taskussa. Toisella kädellään Polly puristi hamettaan\nja piti hetken urhoollisesti puoliaan. Mutta Tomin vahvat sormet\nolivat vastustamattomat, tasku repeytyi, käsi tuli esille ja tuskasta\nparkaisten Polly pudotti avaimen lattialle.\n\n-- Oma syysi jos koski. En minä sitä tarkoittanut, murahti Tom\nlähtiessään ja jätti Pollyn nyyhkyttämään nyrjähtänyttä rannettaan.\nPoika meni alas, mutta ei vierashuoneeseen, sillä kepponen oli\nmenettänyt makunsa. Saatuaan keittiötytöt nauramaan hän pujahti\ntakaovesta yläkertaan hieromaan sovintoa Pollyn kanssa. Mutta tämä\noli mennyt isoäidin huoneeseen, sillä vaikka vanha rouva oli itse\nulkona, hänen huoneensa tuntui kuitenkin turvapaikalta. Tom oli\njuuri saanut tavarat järjestykseen, kun Fan tuli ylös äkäisempänä\nkuin koskaan ennen, sillä Trix oli kertonut hänelle viimeaikaisista\nhuvituksistaan, joihin hänkin olisi voinut ottaa osaa, ellei Polly\nolisi lörpötellyt.\n\n-- Missä hän on? kysyi Fan aikoen purkaa kiukkunsa Pollyn niskaan.\n\n-- Istua mököttää kai huoneessaan, vastasi Tom, joka oli lukevinaan\nahkerasti.\n\nSamoihin aikoihin oli Maudkin joutunut liukkaalle jäälle, sillä\nhoitajan mentyä tapaamaan alakerrassa olevaa ystäväänsä Maud oli\nmarssinut Pollyn huoneeseen ja lohduttautui vallattomuuksilla. Polly\noli joskus varomattomuudessaan antanut hänen leikkiä venettä tyhjässä\nmatka-arkussaan. Sittemmin hän oli kätkenyt salaisimmat aarteensa\nsen ylälokeroon, jottei vain kukaan näkisi niitä. Hän ei ollut\nmuistanut lukita arkkua, ja kun Maud kohotti nyt kantta alkaakseen\nmerimatkansa, hän keksi paljon mielenkiintoista katseltavaa. Hänen\nollessaan juuri syventyneenä tähän puuhaan Fan astui huoneeseen\nja kurkisti hänen olkansa yli, mutta oli liian suuttunut Pollyyn\nruvetakseen torumaan Maudia.\n\nKoska Pollylla ei ollut rahaa tuomisiin, hän oli käyttänyt\nkekseliäisyyttään valmistaakseen kaikenlaisia lahjoja ja toivoi\npaljoudella korvaavansa niiden puutteellisuudet. Muutamat hänen\nyrityksistään olivat onnistuneet, toiset eivät, mutta hän säilytti\nne kaikki, sekä hyvät että huonot, sillä hän tiesi, että lapset\nkotona iloitsivat kaikesta uudesta. Muutamia Maudin hylättyjä\nleikkikaluja hän oli sievästi korjannut Kitylle. Fannyn vanhoista\nsilkkinauhoista ja pitseistä hän oli ommellut nukenvaatteita, ja\npienet puuveistokset, joita Tom oli tehnyt aikansa kuluksi, hän oli\nniinikään tallettanut, jotta Will näkisi, mitä puukolla saa aikaan.\n\n-- Hyi, millaista rojua! sanoi Fan.\n\n-- Kummallinen tyttö, lisäsi Tom, joka oli tullut katsomaan mitä oli\ntekeillä.\n\n-- Älkää te naujako Pollyn tavajoille. Hän tekee kauniimpia nukkeja\nkuin sinä, Fan, ja hän kijjottaa ja piijtää paljon pajemmin kuin\nsinä, Tom, sanoi Maud.\n\n-- Mistä sinä sen tiedät? En ole koskaan nähnyt hänen piirustavan,\nsanoi Tom.\n\n-- Tässä kijjassa on paljon piijustuksia. Minä en osaa lukea\nkijjotusta, mutta kuvat ovat metkoja.\n\nInnokkaana näyttämään ystävänsä taitoa Maud veti esiin paksun kirjan,\njohon oli kirjoitettu \"Pollyn Päiväkirja\" ja levitti sen polvilleen.\n\n-- Katsotaan piirustuksia. Ei se mitään tee, sanoi Tom.\n\n-- Vilkaistaan vain pikkuisen, vastasi Fan, ja samassa he jo olivat\nnauramassa lystikkäälle piirrokselle, joka esitti Tomia makaamassa\nkatuojassa, iso koira vierellään haukkumassa ja polkupyörä matkan\npäässä. Kuva oli varsin kömpelösti tehty, mutta niin lystikäs, että\nse osoitti Pollyn huomaavan asioiden naurettavat puolet. Muutamaa\nlehteä myöhemmin oli pilapiirros Fannysta ja Frank-herrasta, sitten\nisoäiti huolellisesti tehtynä, Tom lausumassa runoaan, herra Shaw\nja Polly puistossa, Maud, jota Katy kantaa nukkumaan, ja sitten\nkaikki koulutytöt, joiden naurettavia piirteitä säälimätön käsi oli\nkorostanut.\n\n-- Mokomakin veijari, joka ivaa meitä selän takana, sanoi Fan\närtyneenä, kun huomasi Pollyn kaikessa hiljaisuudessa kostaneen hänen\nja hänen ystäviensä ylenkatseen.\n\n-- Hän piirtää hyvin, sanoi Tom tarkastellen arvostelevasti hauskan\nnäköisen pojan kuvaa, jonka ympärille Polly oli piirtänyt auringon\nsäteet ja kirjoittanut alle \"Rakas Jimmy\".\n\n-- Et ihailisi häntä, jos tietäisit mitä hän kirjoittaa sinusta,\nsanoi Fan, jonka katse oli eksynyt vastapäisen sivun riveille ja\nviipynyt siellä niin kauan, että hän oli ennättänyt lukea jotain,\njoka kiihotti hänen uteliaisuuttaan.\n\n-- Mitä sitten? kysyi Tom unohtaen hetkessä ylevät päätöksensä.\n\n-- Hän sanoo tässä: \"Minä koetan pitää Tomista, ja kun hän on hyvällä\npäällä, tulemme mainiosti toimeen keskenämme. Mutta sitä ei kestä\nkauan. Hän suuttuu helposti ja on ynseä isälleen ja äidilleen ja\nkiusaa meitä tyttöjä ja on niin kauhea, että minä melkein vihaan\nhäntä. Se on kyllä väärin, mutta en voi sille mitään.\" -- Mitäs tästä\npidät? kysyi Fanny.\n\n-- Lue eteenpäin, neitiseni, niin näet, mitä hän sanoo sinusta,\nsinkautti Tom, joka oli lukenut eteenpäin.\n\n-- Minustako? Ja Fan jatkoi hätäisesti lukemistaan. \"Fanin kanssa\nvoimme tuskin enää tulla ystäviksi, sillä hän valehteli isälleen eikä\nanna anteeksi sitä, etten minä valehdellut. Luulin häntä hienoksi\ntytöksi, mutta enpä tiedä. Jos hän olisi samanlainen kuin silloin,\nkun näin hänet ensimmäisen kerran, niin pitäisin hänestä yhä, mutta\nhän ei ole kiltti minulle, ja vaikka hän puhuukin kohteliaisuudesta,\nei ole kohteliasta kohdella toveriaan sillä tavoin kuin hän. Hän\npitää minua kummallisena ja maalaisena ja kyllähän minä sellainen\nolenkin; mutta minä en nauraisi kenenkään köyhän tytön vaatteille\nenkä syrjisi häntä, vaikkei hän käyttäytyisi aivan samoin kuin kaikki\ntoiset tytöt täällä. Hän naureskelee minulle enkä minä enää voi pitää\nhänestä. Lähtisinkin kotiin, ellei se näyttäisi kiittämättömältä\nherra Shaw'ta ja isoäitiä kohtaan, ja heitä minä rakastan\nsydämestäni.\"\n\n-- Siitä sait, Fan. Sulje nyt kirja ja tule pois, sanoi Tom nauttien\nsuunnattomasti tästä laitahyökkäyksestä vaikka toisaalta tunsikin\nsyyllisyyttä sen verran kuin yleensä kykeni.\n\n-- Luen vielä vähän, kuiskasi Fanny, käänsi pari lehteä ja pysähtyi\nsivulle, joka oli tuhraantunut sieltä täältä, aivan kuin sille olisi\ntipahtanut kyyneliä.\n\nAikaisin sunnuntaiaamuna. Kukaan ei ole vielä noussut pilaamaan\nrauhaani, ja minun täytyy nyt kirjoittaa päiväkirjaani, sillä\nolen viime aikoina ollut niin paha, etten ole voinut aikaisemmin\nkirjoittaa. Olen hyvilläni että vierailuni pian loppuu, sillä tunnen\noloni täällä vaivautuneeksi, eikä minulla ole ketään auttamassa,\nkun teen väärin. Ensin minä kadehdin Fannyä, mutta en nyt enää,\nsillä hänen isänsä ja äitinsä eivät huolehdi hänestä niin kuin minun\nvanhempani huolehtivat minusta. Hän pelkää isäänsä ja saa äitinsä\ntekemään mielensä mukaan. Olen kuitenkin iloinen, että tulin tänne,\nsillä nyt näen ettei raha voi antaa ihmisille kaikkea. Tahtoisin\nsitä kuitenkin edes vähän, sillä on hirmuisen hauskaa ostaa kauniita\ntavaroita. Olen juuri lukenut läpi päiväkirjani, eikä se taida olla\nmukavaa luettavaa, sillä olen kertonut näistä ihmisistä kaikenlaista,\nmikä ei ole oikein kaunista. Leikkaisin pois ne lehdet, ellen olisi\nluvannut uskollisesti pitää päiväkirjaa, ja haluan sitä paitsi\nkeskustella äidin kanssa niistä asioista, jotka painavat täällä\nmieltäni. Huomaan kyllä, että suuri osa on omaa syytäni, sillä en ole\nollut läheskään niin kärsivällinen ja miellyttävä kuin minun olisi\npitänyt olla. Aion nyt tosissani yrittää olla tämän loppuajan niin\nkiltti kuin suinkin, sillä haluaisin heidän pitävän minusta, vaikka\nolenkin vain vanhanaikainen maalaistyttö.\n\nViimeinen lause sai Fannyn sulkemaan kirjan itsesyytösten vallassa,\nsillä hän itse oli kerran sinkauttanut nämä sanat kiukuspäissään\neikä Polly ollut vastannut mitään, vaikka oli punastunut ja kyynelet\nolivat kihonneet hänen silmiinsä. Fan aukaisi suunsa sanoakseen\njotain, mutta äännähdystäkään ei kuulunut, sillä ovella seisoi Polly\nkatsellen heitä outo ilme kasvoillaan.\n\n-- Pengotteko te minun tavaroitani? hän kysyi matalalla äänellä\nsilmät salamoiden ja posket palaen.\n\n-- Maud näytti meille kirjaa, jonka oli löytänyt, ja me olimme juuri\nkatselemassa piirroksiasi, alkoi Fanny pudottaen kirjan aivan kuin se\nolisi polttanut hänen sormiaan.\n\n-- Ja lukemassa minun päiväkirjaani ja nauramassa minun lahjoilleni\nja panemassa sitten syyn Maudin niskoille. Katalaa, en anna tätä\nteille ikinä anteeksi.\n\nPolly purki suuttumuksensa henkeään välillä vetämättä ja juoksi\nsitten huoneesta, aivan kuin olisi pelännyt sanovansa liikaa, ja\nhänen katseessaan oli niin paljon halveksuntaa, surua ja kiukkua,\nettä kaikki kolme pahantekijää seisoivat mykkinä häpeästä. Tom\nei pystynyt viheltämään, Maud oli niin kauhistunut lempeän\nPollyn vihanpurkauksesta, että istui hiljaa kuin hiiri, kun taas\nsyyllisyyden murtama Fan laski kunnioittavasti vähäiset lahjat\nkäsistään, sillä ensimmäisen kerran hän jollakin tavoin vasta\ntajusi Pollyn köyhyyden. Pikkurihkama, jonka Polly huolellisesti\noli tallettanut kotiväelleen, liikutti Fania ja muuttui arvokkaaksi\nhänen silmissään. Pannessaan pois päiväkirjan hän tunsi, että siinä\nollut tunnustus sattui häneen kipeämmin kuin mitkään Pollyn ääneen\nlausumat moitteet. Oli totta, että hän oli nauranut ystävälleen,\njoskus halveksinutkin häntä ja ollut leppymätön pienimmistäkin\nloukkauksista. Viimeinen sivu, jossa Polly otti syyn niskoilleen\nja lupasi parhaansa mukaan koettaa olla entistä kiltimpi ja\nkärsivällisempi, sattui Fannyn sydämeen sulattaen sieltä kaiken\npenseyden, eikä hän voinut kuin painaa päänsä arkulle ja nyyhkyttää:\n-- Syy ei ole Pollyssa, vaan minussa.\n\nTom, joka punoitti vieläkin häpeästä jouduttuaan kiinni itse teosta,\njätti Fannyn kyynelehtimään ja lähti miehekkäästi etsimään loukattua\nPollya tunnustaakseen moninaiset rikkomuksensa. Mutta Pollya ei\nlöytynyt mistään. Tom haeskeli ylä- ja alakerran huoneista, mutta\nei löytänyt merkkiäkään koko tytöstä. Hän alkoi tulla levottomaksi.\n-- Ei hän ole voinut karata kotiinsakaan, hän tuumi itsekseen\npysähtyessään hattutelineen luo. Nähdessään Pollyn pienen pyöreän\nhatun hän taputti sitä hellästi ja muisteli, miten usein oli\ntemmannut sen Pollyn päästä tai sysännyt sen tyttörukan silmille. --\nEhkä hän on mennyt toimistoon kertomaan isälle. Vaikka ei se olisi\nhänen tapaistaan. Käyn sentään katsomassa kadun kulmasta.\n\nTomilla oli kiire saada kengät jalkaansa. Hän avasi portaiden alla\nolevan pimeän komeron oven, mutta oli vähällä kaatua selälleen\nhämmästyksestä, sillä lattialla makasi Polly epätoivoissaan kaksi\npäällyskenkää päänsä alla. Nähdessään tämän surullisen näyn Tom\nunohti tykkänään katumuspuheensa. Hän huudahti hämmästyksestä ja\njäi tuijottamaan Pollya mykistyneenä. Polly ei itkenyt, vaan makasi\nniin hiljaa, että Tom alkoi luulla hänen pyörtyneen ja kumartui\nhuolestuneena tarkastamaan. Silmäys kosteiden ripsien alta, pyöreä,\ntavallista punakampi poski ja kiivas hengitys rauhoittivat häntä.\nRohkaisten mielensä hän istuutui saapaspihdille ja pyysi anteeksi\nkuin mies.\n\nPolly oli tietysti hyvin suuttunut, ja siihen hänellä oli syytäkin.\nMutta hän ei ollut pitkävihainen, ja kun ensimmäinen kiukunpuuska\noli haihtunut, hänestä alkoi tuntua paremmalta. Ei tosin ollut\nhelppoa antaa anteeksi, mutta kuultuaan Tomin vilpittömän katuvaisen\näänen, joka sortui vähän väliä, Polly ei voinut paaduttaa sydäntään\neikä kieltäytyä antamasta anteeksi, varsinkin kun Tom avomielisesti\ntunnusti, että \"oli kirotun halpamaista nuuskia sillä tavoin toisen\npäiväkirjaa\".\n\nPolly oli iloinen siitä, että Tom tuli heti pyytämään anteeksi. Se\noli kauniisti tehty. Hän antoi sille arvoa ja olikin jo sydämessään\nantanut Tomille anteeksi paljon ennen kuin sanoi sen julki, sillä\ntotta puhuen Pollyssakin oli sen verran häijyyttä, että hänestä oli\nhauska nähdä sortaja anelemassa armoa vähän kauemmin -- tietysti vain\nsen vuoksi, että se varmasti tehoaisi. Totta kai hän tekisi sovinnon,\nmutta oli aivan oikein, että Fan kasteli ensin pari nenäliinaa\nkatumuksen kyynelillä ja Tom istui epämukavasti haukkumassa itseään\nmilloin miksikin viiden tai kymmenen minuutin ajan.\n\n-- Kas niin, sano nyt edes yksi ainoa sana. Minulla tässä kuitenkin\non pahin osa. Millä sinä luulet minun yksinäni pystyvän hieromaan\nsovintoa, kun Fan itkee yläkerrassa minkä ennättää ja sinä kyyhötät\ntäällä pimeässä komerossa mykkänä kuin kala. Olisin voinut juosta\nSmytheille hakemaan äitiä rauhantuomariksi, mutta en mennyt, koska\nolisin silloin kiemurrellut irti koko jutusta, sanoi Tom viimeisenä\nkeinonaan.\n\nPolly oli iloinen kuullessaan Fannyn itkevän. Se oli hänelle\nparahiksi, mutta hän ei voinut olla leppymättä Tomille, joka\nnäytti olevan pahassa pulassa kahden itkeskelevän tyttölapsen\nvälissä. Hymykuoppa ilmestyi sille poskelle, joka ei ollut\npiilossa, toinen käsi tuli verkalleen esiin kiharaisen pään alta ja\nojentautui hiljalleen Tomia kohti. Tämä aikoi juuri puristaa sitä\nsydämellisesti, kun näki punaisen merkin ranteessa, ja tiesi mistä\nse oli tullut. Hänen ilmeensä muuttui ja hän tarttui pyöreään käteen\nniin hellästi, että Pollyn oli ihan kurkistettava mikä nyt tuli.\n\n-- Annatko tämänkin anteeksi? kuiskasi Tom ja silitti punaista\nrannetta.\n\n-- Annan; ei siihen enää paljon koske. Ja Polly veti kätensä pois\npahoillaan, että Tom oli nähnyt sen.\n\n-- Olin totisesti aikamoinen lurjus! sanoi Tom tyytymättömänä\nitseensä. Samassa isän vanha majavannahkalakki vierähti hänen\nkasvoilleen keskeyttäen hänen itsesoimauksensa.\n\nHe purskahtivat nauruun, ja kun Tom vapautui lakin pimennoista, Polly\noli jo noussut istumaan.\n\n-- Fan on kauhean onneton. Jos tuon hänet tänne, annatko hänelle\nsuukon ja sovit hänen kanssaan? kysyi Tom muistaen rikostoverinsa.\n\n-- Minä menen hänen luokseen. Ja Polly livahti komerosta yhtä\nvikkelästi kuin oli tullutkin ja jätti tyytyväisyyttä uhoilevan Tomin\nistumaan saapaspihdeille.\n\nKuinka tytöt selvittivät välinsä, sitä ei kukaan saanut ikinä\ntietää, mutta paljon puheen, itkun ja naurun jälkeen rauha lopulta\nsyntyi. Vähäistä usvaa leijaili vielä ilmassa myrskyn jälkeen,\nsillä Fan oli hyvin nöyrä ja lempeä sinä iltana, Tom mietteliäs,\nmutta tavattoman kohtelias ja Polly jalomielisen ystävällinen,\nsillä lempeäluonteisille anteeksianto on helppoa, ja kokemansa\nyliolkaisuuden jälkeen hän oli yhtä mielissään hyvittelyistä kuin\nkuka tyttö tahansa.\n\nHarjatessaan hiuksiaan illalla ennen nukkumaanmenoa hän kuuli\nkoputuksen. Avattuaan oven hän näki vain pitkän mustan pullon, jonka\nympärille oli sidottu punainen flanellilappu kaulahuiviksi, ja korkin\npäällä, kuin kolmikulmaisena hattuna, oli kirjelippu, johon oli\nkirjoitettu hyppivällä käsialalla seuraavat rivit:\n\n    \"Polly kiltti. Opydilldock on mainiota nyrjähdyksiin. Jos kaadat\n    sitä vähän flanelliin, jonka käärit ranteesi ympärille, niin käsi\n    on aamulla kunnossa. Lähdetkö huomenna ajelemaan? Olen kamalan\n    pahoillani, että satutin sinuun.\n\n                                                 Tom.\"\n\n\n\n\n6\n\nISOÄITI\n\n\n-- Missä Polly on? kysyi Fan eräänä pyrypäivänä tullessaan\nruokasaliin, jossa Tom lojui sohvalla jalat ilmassa. Hän ahmi juuri\njotakin noista mainioista seikkailukirjoista, joissa nuoret sankarit\nhaaksirikkouduttuaan pelastuvat autiolle saarelle, joka on ympäri\nvuoden tulvillaan kaiken maailman hedelmiä, vihanneksia ja kukkia,\ntai eksyvät aarniometsiin ja kokevat pöyristyttäviä seikkailuja\ntappaessaan jos jonkinlaisia petoeläimiä ja joista he lopulta tekijän\nkeksimiskyvyn ehdyttyä löytävät äkkiä tien kotiin saaliinaan tiikerin\ntaljoja, kesyjä puhvelihärkiä ja muita miellyttäviä urhoollisuuden\nnäytteitä.\n\n-- En minä tiedä, kuului Tomin lyhyt vastaus, sillä hän pakeni juuri\nvaltavaa jättiläiskrokotiilia.\n\n-- Pane pois tuo typerä kirja ja tehdään jotain, sanoi Fanny\nmaleksien haluttomasti huoneessa.\n\n-- Hei, nyt ne saivat sen! oli ainoa mitä keskittynyt lukija suvaitsi\nvastata.\n\n-- Missä Polly on? kysyi Maud liittyen toisten seuraan syli täynnä\ntanssipukuisia paperinukkeja.\n\n-- Menkää tiehenne, älkääkä häiritkö minua, huusi Tom kiukuissaan\nkeskeytyksestä.\n\n-- Sano sitten, missä hän on. Sinä tiedät ihan varmasti, sillä hän\noli täällä alhaalla hetki sitten, sanoi Fan.\n\n-- Ehkä isoäidin luona ylhäällä.\n\n-- Ilkimys! Tiesit sen koko ajan, mutta kiusallasi et vain sanonut,\näkäili Maud.\n\nMutta Tom oli nyt veden alla keihästämässä jättiläiskrokotiiliaan\neikä edes tajunnut, että nuoret neidit poistuivat närkästyneinä.\n\n-- Polly nököttää aina isoäidin huoneessa. Minä en ymmärrä, mitä\nhauskaa siinä on, sanoi Fan heidän noustessaan portaita.\n\n-- Polly on sitten mejkillinen, ja isoäiti lellii häntä paljon\nenemmän kuin minua, huomautti Maud loukkaantuneen näköisenä.\n\n-- Kurkistetaan vähän, mitä he tekevät, kuiskasi Fanny pysähtyen oven\nrakoon.\n\nIsoäiti istui vanhan soman lipaston edessä, jonka ovet olivat\nselkoselällään ja josta näkyi vanhoja talteen pantuja aarteita.\nJakkaralla vanhan rouvan jalkojen juuressa istui Polly katsoen\nhartaasti ja innokkaasti häneen ja ahmien tarinaa korkeakorkoisesta\nsilkkikengästä, jota isoäiti piteli polvellaan.\n\n-- Niin, ystäväiseni, isoäiti sanoi, hänellä oli se jalassaan sinä\npäivänä kun Joe-eno tuli huoneeseen, jossa hän istui ompelemassa,\nja sanoi: \"Dolly, meidät on heti vihittävä.\" \"Hyvä on\", vastasi\nDolly-täti ja astui vierashuoneeseen, jossa pappi jo odotti. Morsian\nei edes vaihtanut pumpulipukuaan, joka hänellä silloin oli yllään\nja hänet vihittiin oikeastaan sakset ja neulatyyny kupeella ja\nsormustin sormessa. Se tapahtui sotavuonna 1812, kultaseni, ja\nJoe-eno oli sotilas, jonka oli lähdettävä sotaan. Hän otti pienen\nneulatyynyn mukaansa. Tässä se on, ja siinä on merkki luodista, joka\non lävistänyt sen, ja eno sanoi aina, että Dollyn tyyny pelasti hänen\nhenkensä.\n\n-- Voi, miten jännittävää! huudahti Polly tutkiessaan vaalennutta\ntyynyä ja siinä olevaa reikää.\n\n-- Et ole koskaan kertonut minulle tuota tarinaa, sanoi Fanny ja\nlehahti huoneeseen keksittyään näin mukavaa ohjelmaa pyrypäiväksi.\n\n-- Koska et ole ikinä pyytänyt minua kertomaan mitään, olen pitänyt\nvanhat tarinat omina tietoinani, vastasi isoäiti rauhallisesti.\n\n-- Kerro nyt sitten jotain, ole niin kiltti. Saammehan mekin jäädä\nkatsomaan noita hauskoja esineitä? kysyivät Fan ja Maud katsellen\nuteliaina avonaista vanhaa lipastoa.\n\n-- Ellei Pollylla ole mitään sitä vastaan; hän on tullut seurakseni\nja minä yritän huvittaa häntä, sillä minusta on aina hauskaa, kun hän\npiipahtaa luokseni, sanoi isoäiti vanhanaikaisen kohteliaasti.\n\n-- Eihän toki! Antakaa heidän vain jäädä kuuntelemaan. Minä olen\nusein kertonut, miten hauskaa meillä on, ja houkutellut heitäkin\nmukaan, mutta heidän mielestään täällä on liian hiljaista. Istukaa\nnyt, tytöt, ja antakaa isoäidin jatkaa. Näettekö, otan nyt kaapista\njännittävän näköisen esineen, ja sitten hän kertoo siitä, sanoi Polly\ninnokkaana saamaan tytöt mukaan leikkiin ja iloiten siitä, että he\nhalusivat kuunnella isoäitiä, sillä hän tajusi, kuinka onnellinen\nvanha rouva oli saadessaan muistella menneitä ja nähdä lapset\nympärillään.\n\n-- Näitä kolmea laatikkoa ei ole vielä avattu. Jokainen saa valita\nnyt omansa ja etsiä jonkin esineen, josta haluaa minun kertovan,\nsanoi rouva mielissään aarteittensa herättämästä kiinnostuksesta.\n\nTytöt avasivat laatikkonsa ja penkoivat niitä, kunnes löysivät\nsellaista, josta halusivat kuulla jotain. Maud oli ensimmäisenä\nvalmis ja piteli oudonmallista palttinapussia, johon oli sinisellä\nlangalla kirjailtu iso F. Hän kysyi sen tarinaa. Isoäiti hymyili\nsilittäessään hellästi vanhaa esinettä ja alkoi kertoa selvästi\nhyvillään.\n\n-- Nelly-sisareni ja minä olimme pikkutyttöinä käymässä erään tätimme\nluona. Meillä ei ollut siellä oikein hauskaa, sillä täti oli hyvin\nankara. Eräänä iltana kun täti oli mennyt kylään ja vanha palvelija\nDebby nukkui huoneessaan, me istuimme ulkorapuilla kaivaten kotiin.\n\n\"Mitä oikein tehtäisiin?\" sanoi Nelly.\n\nHänen puhuessaan putosi eteemme ruohikolle kypsä luumu aivan kuin\nvastaukseksi kysymykseen. Kaikki oli luumun syytä, sillä ellei se\nolisi pudonnut sillä hetkellä, en olisi koskaan keksinyt ajatusta,\njoka päähäni silloin iski.\n\n\"Syödään niitä niin paljon kuin ikinä jaksetaan ihan Betsey-tädin\nkiusallakin, koska hän on niin häijy\", minä sanoin ja annoin Nellylle\npuolet isosta punaisesta luumusta.\n\n\"Se on kauhean tuhmaa\", aloitti Nelly, \"mutta otetaan sittenkin\", hän\nlisäsi, kun makea suupala luiskahti hänen kurkustaan alas.\n\n\"Debby on nukkumassa. Tule auttamaan minua ravistelemisessa\", minä\nsanoin ja nousin innostuneena pystyyn.\n\nRavistelimme puuta, kunnes olimme ihan tulipunaisia, mutta\nainoatakaan luumua ei pudonnut, sillä puu oli iso, eivätkä vähäiset\nvoimamme riittäneet heiluttamaan sen oksia. Sitten heittelimme kiviä,\nmutta vain yksi vihreä raakile tipahti, ja viimeinen kivi rikkoi\nvajan ikkunan. Siihen se ilo loppui.\n\n\"Puu oli yhtä ärsyttävä kuin Betsey-tätikin\", sanoi Nelly kun\nistahdimme hengästyneinä.\n\n\"Puhaltaisipa nyt tuuli ja pudottaisi ne meille\", läähätin\nkatsellessani kaihoten hedelmiä.\n\n\"Jos toivominen auttaisi, haluaisin niiden putoavan suoraan syliini\",\nlisäsi Nelly.\n\n\"Voisit saman tien toivoa ne suoraan suuhusi, jos olet liian laiska\npoimimaan. Elleivät tikapuut olisi niin raskaat, voisimme koettaa\nniitä\", minä sanoin, sillä olin päättänyt saada luumuja millä\nkeinolla hyvänsä.\n\n\"Turhaa puhua niistä, kun emme saa niitä kuitenkaan liikkeelle. Sinä\nse luumuja halusit, näytä nyt kuinka hankit niitä\", vastasi Nelly\nvähän äreänä, sillä hän oli haukannut palan vihreästä luumusta, joka\nsai hänen suunsa vääristymään.\n\n\"Odota vähän, niin näet\", minä huusin, sillä päähäni oli pälkähtänyt\nuusi ajatus.\n\n\"Miksi riisut kengät ja sukat jalastasi? Ethän sinä osaa kiivetä.\"\n\n\"Älä turhia kysele, rupea vain heti poimimaan, kun luumuja alkaa\ntippua, senkin laiskuri!\"\n\nTämän salaperäisen määräyksen annettuani tassuttelin avojaloin\nsisälle toteuttaakseni suunnitelmaani. Nousin yläkertaan ja pääsin\nikkunasta vajan katolle, jota pitkin ryömin varovasti, kunnes tulin\nluumupuun lähelle. Kiekaisin äkkiä kuin kukonpoika. Nelly katsoi ylös\nihmeissään, nauroi ja taputti käsiään huomatessaan, mitä minä aioin.\n\n\"Kunhan et vain luiskahtaisi ja satuttaisi itseäsi!\"\n\n\"Siitä viis. Minä tahdon noita luumuja, vaikka taittaisin niskani.\"\n\nOsaksi luisuen, osaksi kävellen etenin kaltevalla katolla, kunnes\npuun oksat olivat ulottuvillani.\n\n\"Eläköön!\" huusi Nelly tanssien puun juurella, kun ensimmäinen\nravisteluni pudotti tusinan verran luumuja hänen ympärilleen.\n\n\"Eläköön!\" huusin minäkin ja päästin irti oksan yrittäen tarttua\ntoiseen. Mutta samassa jalkani luiskahti, koetin tarttua johonkin,\nmutta en onnistunut ja kirkaisten putosin ruohikolle kuin\njättiläisluumu.\n\nOnneksi vaja oli matala, nurmi pehmeä ja puukin jarrutti, mutta\nsittenkin sain aikamoisen kuhmun ja pelästyin hirveästi. Nelly\nluuli, että olin kuollut, ja alkoi huutaa täyttä kurkkua. Mutta\nminä hyppäsin samassa ylös, sillä olin tottunut muksahduksiin enkä\nvälittänyt kivusta läheskään yhtä paljon kuin luumujen menettämisestä.\n\n\"Ole hiljaa! Debby voi kuulla ja pilata koko ilon. Enkö minä sanonut,\nettä hankkisin luumuja. Katso nyt miten paljon putosi minun mukanani.\"\n\nSe olikin totta, sillä putoamiseni oli sattunut puuhun yhtä paljon\nkuin minuunkin, ja joka puolella ympärillämme oli vihreitä ja\npunaisia hedelmiä.\n\nKun kuhmu otsassani oli paisunut pähkinän kokoiseksi, olivat\nesiliinamme jo puolillaan luumuja, ja me istuuduimme nurmikolle\nnauttimaan niistä. Mutta ei siitä mitään tullut. Kaikkea vielä!\nUseimmat luumuista olivat vielä raakoja, toiset lintujen vikuuttamia,\ntoiset murskaantuneet pudotessaan ja monet kovia kuin kivi. Nellyä\npisti ampiainen, minun päätäni alkoi kivistää ja apeina me katsoimme\ntoisiamme, kunnes Nellyn mieleen välähti mainio tuuma.\n\n\"Keitetään ne, kyllä niistä silloin tulee hyviä, ja pannaan vähän\nleikkisankoihin huomiseksi.\"\n\n\"Hienoa! Keittiössä on valkea. Debby jättää aina vesikattilan\ntulelle, ja voimme ottaa jonkin hänen kasareistaan. Minä tiedän,\nmissä on sokeria, nyt meille vasta hauskaa tulee.\"\n\nMenimme sisälle ja rupesimme vähin äänin töihin. Keittiössä oli\niso avoliesi, jonka huolellisesti kootulla hiilloksella kiehui iso\nkattila koukussa riippuen. Kohensimme tulta ja panimme sille kasarin,\nja kasariin parhaat luumumme ja vettä riittävästi turmelemaan ne.\nMutta sitähän me emme tienneet, odotimme vain tärkeinä luumujen\nkiehumista molemmilla iso lusikka kädessä ja vieressämme sokeripurkki\nvalmiina käytettäväksi.\n\nMutta kyllä niiden kypsyminen kesti! En ole ikinä nähnyt sellaista\nitsepintaisuutta. Ne eivät millään ottaneet pehmitäkseen, vaikka\ntanssivat kiehuvassa vedessä ja kolisivat kantta vasten.\n\nAurinko alkoi painua mailleen, ja pelkäsimme Debbyn tulevan alas.\nMutta luumut vain eivät alkaneet saota. Vihdoin ne rupesivat\nhalkeilemaan ja vesi muuttui ihanan punaiseksi. Panimme paljon\nsokeria sekaan ja maistelimme sosetta, kunnes esiliinamme ja kasvomme\nolivat ihan punaiset ja huulemme kuumien lusikoiden polttamat.\n\n\"Siinä on liikaa mehua\", sanoi Nelly pudistaen päätään viisaan\nnäköisenä. \"Sen on oltava paksua ja kaunista, sellaista kuin\näidilläkin.\"\n\n\"Minä kaadan vähän mehua pois, mehän voimme juoda sen\", minä sanoin\nja arvasin tehneeni jossakin erehdyksen.\n\nSitten Nelly otti kulhon ja minä pyyhkeen ja nostin varovasti ison\nkasarin tulelta. Se oli painava ja kuuma ja minua vähän pelotti,\nvaikka en sanonutkaan mitään. Juuri kun aloin kaataa, Debby huusi\näkkiä ylhäältä portailta. \"Lapset, mitä ihmettä te puuhaatte?\"\n\nMe säikähdimme hirveästi. Nelly pudotti kulhon ja juoksi tiehensä.\nMinä pudotin kasarin, mutta en juossut tieheni, sillä osa kuumasta\nmehusta roiskui paljaille jaloilleni ja nilkoilleni ja minä parkaisin\ntuskasta.\n\nDebby hyökkäsi alas ja tapasi minut hyppimässä ympäri keittiötä iso\nkuhmu otsassa, suuri lusikka kädessä ja jalat purppuranpunaisina.\nLuumut olivat liedellä, kasari keskellä lattiaa, kulho oli särkynyt\nja sokeri norui virtanaan, kuin olisi yrittänyt peittää makeaan\nkuoreen koko sekamelskan.\n\nDebby oli minulle oikein kiltti, sillä hän ei joutanut torumaan,\nvaan nosti minut vanhalle sohvalle ja sitoi jalkani öljytyillä\npumpulikääreillä. Nelly, joka luuli minun olevan kuolemaisillani,\njuoksi naapuriin hakemaan Betsey-tätiä. Hän syöksyi itkien vanhojen\nnaisten luo, jotka istuivat juhlallisina teepöytänsä ääressä.\n\n\"Voi, Betsey-täti, tulkaa sukkelaan, kasari putosi katolta ja Fannyn\njalat kiehuivat punaisiksi!\"\n\nKukaan ei nauranut tälle hullunkuriselle uutiselle, ja Betsey-täti\njuoksi kotiin teeleivos kädessä ja lankakerä taskussa, vaikka neule\nolikin jäänyt kyläpaikkaan.\n\nMinulla oli aika kovat tuskat, mutta en ollut pahoillani perästäpäin,\nsillä opin rakastamaan Betsey-tätiä, joka hoiti minua hellästi ja\nnäytti unohtavan ankaruutensa ollessaan huolissaan minusta.\n\nTämä pussi tehtiin ilokseni ja se riippui sohvan yläpuolella, jossa\nmakasin kaikki nuo ikävät päivät. Huvittaakseen minua täti pani sen\naina täyteen kauniita tilkkuja, pähkinöitä tai piparminttupastilleja,\nmieliherkkujani, vaikka hän ei pitänytkään siitä, että lapsille\nsyötettiin makeisia, niin kuin en minäkään nyt.\n\n-- Se oli mukava tajina, olisin minäkin ollut mielelläni siellä,\nsanoi Maud armollisesti ja pani pois pikku pussin tarkastettuaan\nensin huolellisesti, löytyisikö sen jostain nurkasta vielä vanha\npähkinä tai syötäväksi kelpaava piparminttupastilli.\n\n-- Sinä syksynä meillä oli kyllä viljalti luumuja, mutta emme\nsilti välittäneet niistä paljonkaan, sillä meidän kepposemme oli\nkotona yleisenä pilan aiheena, ja vielä vuosien perästä luumuja\nnähdessämme Nelly ei malttanut olla katsomatta minuun ilkikurisesti\nja kuiskaamatta: \"Muistatko punaiset sukat!\"\n\n-- Kiitoksia, sanoi Polly. -- Nyt on sinun vuorosi, Fan.\n\n-- Tässä on tukku kirjeitä, ja tahtoisin kuulla, onko näistä mitään\nkerrottavaa, vastasi Fanny, joka toivoi romanttista tarinaa.\n\nIsoäiti käänteli käsissään pientä kirjetukkua, jonka ympärille oli\nsidottu haalistunut punainen silkkinauha. Siinä oli kymmenkunta\nkellahtavaa kirjelippusta, jotka oli kirjoitettu karkealle paksulle\npaperille ja joissa punaiset lakat oli vielä kiinni nurkissa selvänä\nmerkkinä siitä, että ne oli kirjoitettu siihen aikaan, jolloin ei\nollut vielä nimikirjaimin varustettuja kirjepapereita ja liimattavia\nkirjekuoria.\n\n-- Eivät ne ole rakkauskirjeitä, kultaseni. Olen saanut ne\ntovereiltani sen jälkeen, kun pääsin neiti Cottonin koulusta. Eipä\nniistä taida olla mitään kerrottavaa. -- Ja isoäiti selaili kirjeitä\nhämärtyneillä silmillään, jotka olivat olleet perin nuoret ja\nkirkkaat hänen ensi kerran lukiessaan samoja kirjeitä.\n\nFanny oli vähällä sanoa: \"Minä valitsen uudestaan\", kun isoäiti alkoi\nnauraa niin sydämellisesti, että tytöt arvasivat hänen mieleensä\npalautuneen jonkin hupaisan vanhan muiston, joka ehkä huvittaisi\nheitäkin.\n\n-- Hyvänen aika! En ole muistanut tätä kepposta neljäänkymmeneen\nvuoteen. Rakas vallaton Sally Pomroy! Ja nyt hän on jo isoäidin\näiti! huudahti vanha rouva, kun hän luettuaan yhden kirjeistä rupesi\npuhdistamaan silmälasejaan.\n\n-- Voi, kertokaa hänestä! Sen täytyy olla jotakin hauskaa, kun teitä\nniin nauratti, sanoivat Polly ja Fanny yhteen ääneen.\n\n-- Se oli hupaisa juttu. Hauskaa että muistin sen, sillä se on juuri\nsopivaa kerrottavaa teille nuorille.\n\n-- Siitä on nyt monta vuotta, alkoi isoäiti pirteästi. -- Opettajat\nolivat siihen aikaan paljon ankarampia kuin nykyään. Neiti Cottonin\nkoulussa oppilaat eivät saaneet pitää valoa huoneissaan yhdeksän\njälkeen iltaisin eivätkä mennä ulos yksinään, ja heidän oli\nkäyttäydyttävä mallikelpoisesti aamusta iltaan.\n\nArvaatte että kymmenen elämänhaluisen ja vilkkaan tytön mielestä nämä\nsäännöt olivat liian vaikeita noudatettaviksi, ja siksi he tekivätkin\nsalaa kaikenlaisia kepposia, vaikka julkisesti käyttäytyivätkin hyvin.\n\n-- Kerran neiti Cotton ja hänen veljensä istuivat vierashuoneessa\nkouluajan päätyttyä, ja nuoret neidit oli lähetetty nukkumaan.\nJohn-herra oli hyvin kuuro ja Priscilla-neiti hyvin likinäköinen.\nMolemmat vajavaisuudet olivat tytöille joskus hyödyksi, vaikka kerran\nsaatiinkin kokea aivan päinvastaista, niin kuin kohta kuulette.\n\nOlimme viikon päivät olleet hyvin mallikelpoisia emmekä enää voineet\nhillitä pursuavaa elämänhaluamme, vaan rupesimme suunnittelemaan\nkekkereitä. Käytimmekin kaiken kekseliäisyytemme, jotta ne\nonnistuisivat.\n\nEnsimmäinen este raivattiin näin: Kun ei ollut lupa mennä yksin\nulos, päätimme laskea Sallyn alas ikkunasta, sillä hän oli pieni ja\nkevyt ja erittäin nokkela. Hän sai tehtäväkseen ostaa yhteisillä\ntaskurahoillamme pähkinöitä, nekkuja, leivoksia ja hedelmäkakkua sekä\nkynttilän, että saisimme valoa, sillä Betsey otti tapansa mukaan\nkynttilät lähtiessään huoneestamme.\n\nSinä iltana monet meistä ilmoittivat jo kahdeksalta olevansa hyvin\nväsyneitä ja menivät huoneeseensa jättäen toiset ompelemaan neiti\nCottonin kanssa, joka luki ääneen Hannah Mooren \"Pyhiä näytelmiä\"\nniin unettavalla äänellä, että se vaikutti kuulijoihin kuin oopiumi.\n\nIkävä sanoa, mutta minä olin kepposen johtajia; ja niin pian kuin\nolimme päässeet yläkertaan, otin tarkoitukseen varatun nuoran ja\nkäskin Sallyä laskeutumaan alas. Talo oli vanhanaikainen ja sijaitsi\nrinteessä, eikä valitsemamme vaatekomeron ikkuna ollut montakaan\njalkaa maasta.\n\nOli kesäilta, joten kahdeksan aikaan oli vielä aivan valoisaa, mutta\nemme pelänneet kenenkään näkevän, koska katu oli yksinäinen ja\nnaapurissa asui vain kaksi vanhaa naista, jotka laskivat uutimet jo\nauringonlaskun aikaan eivätkä ikinä kurkistaneet ulos ennen aamua.\n\nSally oli lahjottu lupaamalla hänelle niin paljon herkkuja kuin\nhän ikinä kykeni syömään, ja oikeana huimapäänä hän oli valmis\nmihin vain. Sidottuaan nuoran vyötäisilleen hän ryömi ikkunasta. Me\nlaskimme hänet onnellisesti alas, heitimme ison korin hänen jälkeensä\nja näimme hänen pujahtavan nurkan taakse minun iso hattuni päässään\nja hartioilla toisen tytön liina, ettei kukaan tuntisi häntä.\n\nSitten me puimme yöpuvut leninkien päälle ja makasimme rauhallisesti\nvuoteissa Betseyn tullessa tavallista aikaisemmin, sillä ilmeisesti\nneiti Cotton oli ruvennut epäilemään äkillistä väsymystämme.\nPuolen tuntia makasimme nauraen ja kuiskutellen ja odotimme Sallyn\nmerkkiä. Vihdoin kuulimme ikkunan alta sirkan hätäistä siritystä ja\nhypättyämme pystyyn näimme pienen olennon alhaalla hämärässä.\n\n\"Voi, pian, pian!\" huusi Sally läähättäen. \"Vetäkää kori ylös ja\npäästäkää minut sisään, sillä näin herra Cottonin torilla ja juoksin\nkoko matkan, että joutuisin ennen häntä kotiin.\"\n\nEnsin tuli ylös raskas kori poukkoillen ja seinää raapien ja tuoksuen\nkerrassaan herkulliselta. Nuora heitettiin uudestaan alas. Vedimme\nensin pitkään ja lujaan, kaikki yhteisvoimin, ja lopulta saimme\nhinatuksi Sally-paran puolitiehen, kun -- ikävä kertoakaan -- nuora\nluiskahti käsistämme, Sally putosi maahan ja sai kiittää ikkunan alla\nolevaa heinäkasaa ehjinä säästyneistä jäsenistään.\n\n\"Hän tulee, hän tulee! Vetäkää minut ylös, taivaan tähden!\" huusi\nSally kömpien jaloilleen ehjänä mutta hyvin säikähtyneenä.\n\nNäimme mustan olennon lähestyvän ja hinasimme tytön sisään\nkolistellen entistä lujemmin ja syleilimme häntä onnellisina, sillä\nhäthätää hän oli pelastunut herra Cottonin näkyvistä; tämän silmät\nolivat näet yhtä tarkat kuin kuulo huono.\n\nKuulimme ulko-oven sulkeutuvan, sitten äänten sorinaa ja lopulta\nBetseyn raskaat askelet yläkertaan johtavilla rapuilla.\n\nKoppa lennähti sängyn alle ja salaliittolaiset pujahtivat peittojen\nalle, ja huone oli moitteettomassa kunnossa sillä hetkellä, kun\nBetsey pisti päänsä ovesta.\n\n\"Kyllä se herra on vanha hupakko, kun lähetti minut taas tänne.\nMitä lie kuvitellut nähneensä ikkunan luona. Uutimien lepatusta se\nvain oli, sillä tyttöressuthan nukkuvat kuin lampaat\", kuulimme\nhänen puhelevan itsekseen, ja yleinen naurunhihitys hypitti hänen\nlähdettyään valkeita vuodepeitteitä.\n\nSally oli loistavalla tuulella urotyönsä onnistumisesta ja tanssi\nhuoneessa kuin keijukainen yöpaita pukunsa päällä. Sitten hän\npalmikoi tukkansa hullunkurisille pikku saparoille ja kiinnitti\njuhlan kunniaksi ison punaisen neulatyynyn rintaneulakseen.\n\nTytöt menivät sopimuksen mukaan huoneisiinsa ja pian yläkerrassa oli\npimeää ja hiljaista, niin että neiti Cotton saartoi ruveta nauttimaan\nelämästään.\n\nKohta alkoivat kuitenkin kummitukset liikkua ja hiiret pujahtivat\npelästyneinä takaisin loukkoihinsa, sillä valkeita haamuja hiipi\nhuoneesta toiseen, kunnes kaikki olivat koolla eräässä pienessä\nhuoneessa.\n\nVahti asetettiin ovelle, hätämerkistä sovittiin, kynttilä sytytettiin\nja herkut levitettiin sanomalehtipaperille vuoteen viereen. Peite\npantiin niin, että sen saattoi vaaran uhatessa lennättää herkkujen\npäälle.\n\nMiten mainiolta kaikki maistuikaan! En ole tainnut milloinkaan syödä\nmitään niin herkullista kuin ne silloiset murentuneet tortut, jotka\nahmittiin hätäisesti siinä huonepahasessa Sallyn hullutellessa\nja toisten nauttiessa sydämensä halusta luvattomasti hankituista\nmakeisista. Tietysti se oli rumasti tehty, mutta minun täytyy kertoa\ntotuus. Olimme juuri aloittamassa kakkua, kun kova rapina häiritsi\nmeitä.\n\n\"Hälytys! Paetkaa! Juoskaa! Piiloon! Älkää naurako!\" kuului monesta\nsuusta huuto, ja me loikkasimme vuoteisiimme niin kiireesti ja\näänettömästi kuin suinkin, kädet ja suu täynnä. Seurasi pitkä\näänettömyys, jonka katkaisi uusi rapsahdus, mutta kun ketään ei\ntullut, päätimme lähettää jonkun tiedustelemaan. Minä läksin.\nVartijaksi asetettu Mary torkkui puoliunessa ikävöiden hartaasti omaa\nosaansa herkuista.\n\n\"Se oli oikea rotta. Minä en ole inahtanutkaan. Mene nyt lopettamaan.\nMinua jo kyllästyttää vahtiminen\", sanoi Mary hosuen hyttysiä\nympäriltään. Kiirehdin takaisin hyvine uutisineni. Kaikki olivat\ntaas nopeasti jalkeilla. Sytytimme uudestaan kynttilän ja jatkoimme\nkemuja. Herkut olivat tosin jonkin verran kärsineet Sallyn\nkierähdettyä niiden päälle, mutta emme välittäneet siitä, ja kohta\nkakku oli lopussa.\n\n\"Nyt otetaan pähkinät\", minä sanoin tarttuen paperipussiin.\n\n\"Ne ovat manteleita ja maapähkinöitä, joten voimme rikkoa ne\nhampaillamme. Katso vain, että tartut oikeasta päästä pussiin\", sanoi\nSally.\n\n\"Kyllä minä tiedän mitä teen.\" Ja näyttääkseni, kuinka taitava olin,\nravistelin vähän pussia, jolloin pähkinät lensivät ympäri huonetta ja\nrapisivat paljaalla lattialla kuin raesade.\n\n\"Siinä nyt näit\", huusi Sally, kun Mary alkoi raapia ovea kuin\nraivokas rotta ja alhaalta kuului oven narahdus.\n\nSiinäkös tuli kiirettä! Kynttilä puhallettiin sammuksiin, ja jokainen\nhyökkäsi tiehensä niin paljon herkkuja mukanaan kuin ehti käsiinsä\nkaapata. Sally sukelsi vuoteeseen, musersi surutta viimeisen tortun\nja hajotti nekut yltympäri. Mary parka oli vähällä joutua satimeen,\nsillä neiti Cotton oli nopsajalkaisempi kuin Betsey, ja vahtimme sai\njuosta henkensä edestä.\n\nMeidän huoneemme oli ensimmäisenä ja hyvässä järjestyksessä,\nvaikka kahdet punaiset kasvot näyttivät tyynyllä levätessään vähän\nepäilyttäviltä. Neiti Cotton tähyili ympärilleen ja näytti niin\nhullunkuriselta ilman myssyä, että vuodetoverini olisi purskahtanut\nnauruun, ellen olisi nipistänyt häntä varoittavasti.\n\n\"Hyvät neidit, mitä tämä säädytön melu merkitsee?\"\n\nMuuta vastausta ei tullut kuin heikkoa kuorsausta. Neiti Cotton\nmarssi seuraavaan huoneeseen, teki saman kysymyksen ja sai saman\nvastauksen. Kolmannessa huoneessa makasi Sally, ja vapisimme pelosta\nvanhan neidin mennessä sinne. Yritimme kurkistella sinne päin ja\nkuunnella henkeä pidätellen.\n\n\"Sarah, kerro heti, mitä tämä kaikki merkitsee?\" Mutta Sally vain\nhuokaili unissaan ja mutisi ovelasti: \"Äiti, ota minut kotiin. Minä\nkuolen nälkään täällä Cottonilla.\"\n\n\"Varjelkoon! Onko lapsessa kuumetta?\" kauhistui neiti Cotton, joka ei\nhuomannut juoruavia pähkinöitä jaloissaan.\n\n\"Täällä on niin ikävää ja kolkkoa! Voi, ota minut kotiin!\" vaikeroi\nSally käsiään huitoen.\n\nTämä viimeinen näytös sotki koko asian, sillä huitoessaan Sally tuli\npaljastaneeksi rintaansa kiinnitetyn ison punaisen neulatyynyn.\nVaikka neiti Cotton olikin likinäköinen, häneltä ei kuitenkaan jäänyt\nhuomaamatta tämä hullunkurinen esine eikä liioin appelsiini, joka\nvierähti tyynyltä, eivätkä kengät, jotka näkyivät sängyn jalkopäästä.\n\nNeiti Cotton riuhtaisi pois peitteen ja siinä Sally sitten makasi\nnekkupaperien, leivosten, appelsiinien ja omenien keskellä hiukset\nsaparoilla, merkillinen solki rinnassaan ja pölyiset kengät jalassaan\nja vieressään kynttilä, joka oli polttanut reiän lakanaan.\n\nNeiti Cottonin kauhun huuto havahdutti Sallyn, ja hän rupesi\nnauramaan niin iloisesti, ettei kukaan meistä voinut olla seuraamatta\nhänen esimerkkiään, ja pitkän aikaa huoneissa kiiri raikuva nauru.\nEn todellakaan tiedä milloin olisimme lopettaneet, ellei Sally olisi\nsaanut väärään kurkkuun pähkinää, joka hänellä oli ollut suussaan, ja\npelästyttänyt meitä puolikuoliaiksi.\n\n-- Mihin teidän herkkunne sitten joutuivat ja miten teitä\nrangaistiin? kysyi Fanny kesken naurunsa.\n\n-- Loput herkut joutuivat sikojen ruuaksi ja meitä pidettiin vedellä\nja leivällä kolme päivää.\n\n-- No, tulitteko paremmiksi?\n\n-- Eikös mitä! Me teimme vielä kymmenkunta muuta kepposta samana\nkesänä, ja vaikka en voikaan olla nauramatta niitä muistellessani,\nälkää sentään luulko lapsikullat, että hyväksyisin sellaista\nkäytöstä, kaukana siitä.\n\n-- Se oli vasta mainio juttu! Anna tulla lisää, isoäiti, ja kerro\njotain pojista, yhtyi keskusteluun uusi ääni. Tom oli näet kenenkään\nhuomaamatta tullut toisten joukkoon saatuaan kirjansa luetuksi\nja istahtanut hajareisin tuolille. Hän oli nauranut isoäidin\nkertomukselle täyttä kurkkua.\n\n-- Odotahan vuoroasi, Tommy! No, rakas Polly, mitä sinä haluat? kysyi\nisoäiti näyttäen pirteältä ja onnelliselta, sillä vanhat muistot\nolivat selvästi virkistäneet häntä.\n\n-- Jätä minut viimeiseksi ja kerro Tomille ensin, sanoi Polly\nviitaten Tomia lähemmäksi.\n\nTom istuutui jalat ristissä lattialle lipaston alimman laatikon\neteen. Isoäiti avasi sen silittäen lempeästi Tomin kiharaista päätä\nja sanoi:\n\n-- Täällä, kultaseni, minä säilytän pikku muistoja Jack-veljestäni.\nPoikaparka hukkui merillä, kuten tiedät. No, valitse nyt mistä pidät,\nja minä koetan muistella siitä jotain kerrottavaa.\n\nTom penkoi kiireesti laatikkoa ja kaivoi esiin pienen rikkinäisen\npistoolin.\n\n-- Tämä on juuri minua varten! Olisipa se vielä ehjä, että sillä\nvoisi paukutella kissoja puutarhassa. Annahan kuulua, isoäiti!\n\n-- Muistan erään Jackin kepposen, jolloin tätä pistoolia käytettiin\nhyvin tehokkaasti, sanoi isoäiti hetken mietittyään Tomin\nnapsutellessa pistoolia tyttöjä kohti.\n\n-- Kerran kauan sitten, jatkoi vanha rouva mielissään tarkkaavaisesta\nkuulijakunnasta, isäni lähti liikematkalle ja jätti äidin, tädin ja\nmeidät tytöt Jackin huostaan. Arvaatte kai, että Jack oli hyvin ylpeä\ntästä vastuusta. Ensimmäiseksi työkseen hän latasi tuon pistoolin ja\npiti sitä vuoteensa vieressä meidän kauhuksemme, sillä pelkäsimme\nhänen tappavan sillä itsensä. Viikon verran kaikki sujui hyvin,\nmutta sitten meitä säikäytettiin uutisella, että rosvoja kierteli\nkaupungilla. Me asuimme siihen aikaan maalla. Toiset kertoivat, että\nmuutamat talot oli merkitty mustalla ristillä ja niistä kaikista\noli varastettu, toiset taas sanoivat, että joukkioon kuului joku\npoikanen, sillä joku pikku lurjus oli tunkeutunut sisään ikkunoista,\njoista ei kukaan aikuinen olisi mahtunut kulkemaan. Jossain varkaat\nolivat syöneetkin ja jättäneet kinkun tähteitä ja leivoksia pihalle.\nRouva Jones löysi puutarhastaan rouva Smithin hartialiinan ja\nlähettyviltä vasaran ja vieraan teekannun. Muuan mies kertoi jonkun\nkoputtaneen yöllä hänen ikkunaansa ja sanoneen hiljaa:\n\n\"Onko siellä ketään?\" Ja kun mies kurkisti ulos, hän näki kahden\nmiehen juoksevan katua alaspäin.\n\n-- Me asuimme yksinäisessä paikassa aivan kaupungin ulkopuolella.\nTalo oli vanha ja siinä oli mukavat pienet ikkunat pihalle päin ja\nviisi ovea. Ainoa miehinen turvamme oli kolmetoistavuotias Jack. Äiti\nja täti olivat hyvin arkoja, lapset liian pieniä ollakseen hyödyksi,\njoten Jack ja minä ryhdyimme vartijoiksi ja lupasimme juhlallisesti,\nettä puolustamme urheasti kotia.\n\n-- Mainiota! Kai ne roistot tulivat! huudahti Tom ihastuksissaan\ntällaisesta alusta.\n\n-- Eräänä päivänä tuli sitten muuan pahan näköinen mies pyytämään\nruokaa, jatkoi isoäiti nyökyttäen päätään salaperäisesti. -- Minä\nnäin hänen katselevan syödessään tutkivasti takaoven puusalpoja ja\nruokailuhuoneen kaapin päällä olevaa hopeamaljaa ja kannua. Tulin\nepäluuloiseksi ja vartioin häntä kuin kissa hiirtä.\n\n\"Hän tuli varmasti tarkastamaan paikkoja, mutta kyllä me pidämme\nvaramme\", sanoin pontevasti kertoessani toisille miehestä. Pelkäsimme\nkaikki, ja varustuksemme olivat aivan naurettavia. Äiti pisti räikän\ntyynynsä alle. Tädillä oli vuoteessa aisakelIo. Lapset veivät pienen\nJep-terrierin illalla huoneeseensa, ja Jack ja minä rupesimme\nvartijoiksi, Jack pistooleineen ja minä kirveineni, sillä en pitänyt\nampuma-aseista. Biddy, joka nukkui ullakolla, harjoitteli hyppäämään\nvajan katolle, jotta selviäisi hädän tullen heti pakoon. Joka ilta\njärjestimme varkaille salahautoja, ja vuoteeseen jokainen otti\narvoesineensä, rahat ja aseet.\n\nViikko kului eikä ketään kuulunut ja valppautemme vähän herpaantui,\nsillä toisetkin ihmiset alkoivat olla jo varppeillaan. Kaikkien\nvalmistelujen jälkeen olimme lisäksi hiukan pettyneitä, kun emme\npäässeet näyttämään rohkeuttamme. Mutta lopulta ilmestyi musta merkki\nmeidänkin oveemme ja siitäkö kaikki säikähtivät, sillä nyt oli tullut\nmeidän vuoromme.\n\nSinä iltana pantiin vesisanko takaportaiden juurelle ja kasa\npeltiastioita pääportaikon kamanaan, jotta syntyisi läiskettä\nja räminää, jos joku yrittäisi sisään. Tiukuja ripustettiin\novenripoihin, seipäitä pisteltiin pimeisiin nurkkiin, jotta varkaat\nsatuttaisivat niihin itsensä, ja koko perhe vetäytyi levolle\naseineen, lamppuineen ja tulitikkuineen.\n\nJack ja minä jätimme huoneittemme välioven auki ja kyselimme\nehtimiseen toisiltamme, kuuluiko mitään, kunnes Jack vaipui uneen.\nMinä pysyin valveilla ja kuuntelin sirkkojen siritystä, kunnes\nkello löi kaksitoista. Sitten minuakin alkoi väsyttää ja olin juuri\nnukahtamaisillani, kun havahduin ulkoa kuuluviin askelten ääniin.\nHiivittyäni ikkunaan ennätin nähdä kuunvalossa varjon liukuvan\nnurkan taakse ja häviävän näkyvistä. Minua värisytti, mutta päätin\nolla hiljaa kunnes olin ihan varma, että jotain oli hullusti, sillä\nolin jo monesti tehnyt turhia hälytyksiä enkä enää tahtonut Jackin\nnauravan minulle. Kurkistin ovesta ja kuulin samassa raaputtavaa\nääntä vajalta päin.\n\n\"Tuolla ne nyt ovat; mutta en herätä toisia, ennen kuin tiu'ut soivat\ntai peltiastiat putoavat Rosvot eivät pääse pitkälle metelittä,\nja jos vain onnistumme kaappaamaan niistä yhdenkään, saamme\nkiinniottopalkkion ja vielä kunnian kaupanpäällisiksi\", mietin\nmielessäni ja puristin lujasti kirvestä.\n\nAlhaalla suljettiin hiljaa ovi ja hiipivät askelet lähestyivät\ntakaportaita. Varmana saaliistani aioin juuri huutaa \"Jack\", kun\ntakaportaiden vesisoikko läiskähti.\n\nSiinä paikassa kaikki olivat hereillä ja pystyssä. Jack laukaisi\npistoolinsa ennen kuin oli edes noussut vuoteestaan ja karjui \"tulta\"\nniin kovasti, että sai koko talon liikkeelle. Äiti pyöritti räikkää,\ntäti soitti kelloa, Jeppe haukkui kuin hullu ja kaikki me kiljuimme.\nJa alhaalta kuului aito irlantilainen parkaisu.\n\nJoku toi lampun. Kurkistimme peloissamme alas ja näimme oman hupsun\nBiddymme vesisoikossa käsiään väännellen ja surkeasti valittaen.\n\n\"Taivaan vallat! Nyt ne tappavat minut Pyhimykset siunatkoot meitä!\nMiten ihmeessä minä jouduin tähän vesisoikkoon? Olin juuri hiipimässä\nsisään käytyäni vähän kävelemässä Mahoneyn Miken kanssa. Me meinaamme\nmennä tässä naimisiin Pyhän Patrikin päivänä.\"\n\nNauroimme niin, että saimme vaivoin hilatuksi tyttörukan soikosta.\nVihdoin selvisi, mitä oli tapahtunut. Biddy oli pujahtanut ikkunasta\nulos hiukan rupattelemaan Miken kanssa. Kun hän palasi, ikkuna olikin\nsuljettu, ja hän istahti katolle yrittäen keksiä, miksi hänet oli\nnäin salaperäisesti jätetty ulkopuolelle. Viimein hän alkoi väsyä.\nSilloin hän lähti kiertämään taloa ja löysi kellarin ikkunan, jota\nkaikista varotoimenpiteistä huolimatta emme olleet huomanneet sulkea.\nSitä tietä hän luuli pääsevänsä helposti sisälle; mutta soikko olikin\naivan uusi ansa, josta hänellä ei ollut aavistusta. Kompastuttuaan\nsiihen hän säikähti niin, että rupesi ulvomaan.\n\nSe ei kuitenkaan ollut ainoa vahinko, sillä täti pyörtyi\npelästyksestä, äiti loukkasi kätensä särkyneeseen lamppuun, lapset\nvilustuivat hypellessään märillä portailla, Jeppe haukkui itsensä\nsairaaksi, minä nyrjäytin nilkkani ja Jack rikkoi peilin lisäksi koko\npistoolinsa liian kovalla panoksella. Kun vahingot saatiin korjatuksi\nja pahin hälinä oli ohi, Jack tunnusti merkinneensä oven kurillaan ja\nteljenneensä Biddyn paluutien rangaistukseksi, koska ei hyväksynyt\nhänen kuherteluaan. Sellainen heittiö se poika oli!\n\n-- Eivätkö ne varkaat sitten ikinä tulleetkaan? huudahti pettyneenä\nTom, jota Jackin kepponen huvitti.\n\n-- Eivät, mutta saimmehan me olla varppeillamme ja kokeilla\nurhoollisuuttamme, ja se tuotti tietysti suurta tyydytystä, vastasi\nisoäiti rauhallisesti.\n\n-- Kyllä kai sinä, isoäiti, olit urhoollisin koko joukosta. Olisinpa\ntahtonut nähdä sinut heiluttelemassa kirvestäsi, lisäsi Tom ihaillen,\nja vanha rouva näytti olevan yhtä mielissään kohteliaisuudesta kuin\nnuori tyttö.\n\n-- Minä valitsen tämän, sanoi Polly näyttäen pitkää valkeaa\nhansikasta, joka oli rypistynyt ja kellastunut aikojen kuluessa,\nmutta näytti kuin silläkin olisi ollut oma tarinansa.\n\n-- Niin, sillä on kyllä sellainen tarina, joka kannattaa kertoa!\nsanoi isoäiti lisäten ylpeästi: -- Pidelkää, lapset, tätä vanhaa\nhansikasta kunnioittavasti, sillä Lafayetten maineikas käsi on\nkoskettanut sitä.\n\n-- Voi isoäiti, onko tämä ollut teidän kädessänne? Oletteko te nähnyt\nLafayetten? Kertokaa meille. Nyt vasta saamme hauskaa kuultavaa,\nhuudahti Polly joka piti historiasta ja tiesi aika paljon tästä\nurheasta ranskalaisesta ja hänen sankarillisuudestaan.\n\nIsoäiti kertoi aina mielellään tapauksesta ja muuttui sen kunniaksi\nsuorastaan majesteettisen näköiseksi. Hän oikaisi selkänsä, pani\nkädet ristiin, sanoi pari kertaa \"hm\" ja aloitti kertomuksen\npoissaolevan näköisenä aivan kuin olisi tähyillyt menneisiin\naikoihin, jotka vähitellen alkoivat kirkastua.\n\n-- Lafayetten ensimmäinen vierailu tapahtui tietysti ennen minun\nsyntymääni, mutta kuulin isoisältäni siitä niin usein, että tuntui\nkuin olisin omin silmin nähnyt kaikki. Hancockin täti asui siihen\naikaan maaherran talossa Beacon Hiilissä. -- Tässä kohtaa isoäiti\nryhdistäytyi entisestäänkin, sillä hän oli hyvin ylpeä tädistään.\n-- Voi, lapset, ne vasta olivat aikoja, hän sanoi huokaisten. -- Ei\nnykyään ole enää sellaisia päivällis- ja iltakutsuja, damastiliinoja\nja hienoja lautasia, vankkoja kauniita huonekaluja ja komeita vaunuja\nkuin silloin. Tädin vaunut oli sisustettu punaisella silkkisametilla.\nKun vaunut maaherran kuoltua jouduttiin luovuttamaan, täti ratkoi\nniistä sametin ja meille tytöille tehtiin siitä päällysnutut. Hyvänen\naika, miten elävästi muistankaan ne ajat, jolloin leikin tädin\nisossa puutarhassa ja ajelin Jackia kierreportaissa ylös ja alas.\nSaattaessaan tätiä päivällispöytään rakas isäni oli hyvin arvokkaan\nja komean näköinen luumunvärisessä takissaan, polvisukissaan, joissa\noli solki, ja niskapalmikossaan, jonka minä sain tavallisesti\nletittää.\n\nIsoäiti unohtui ajatuksiinsa kesken kertomuksen ja muuttui taas\npikku tytöksi eläen hetken leikkitoveriensa kanssa, jotka jo vuosia\nsitten olivat siirtyneet majan majoille. Polly kehotti toisia olemaan\nhiljaa eikä kukaan puhunut sanaakaan, ennen kuin vanha rouva pitkään\nhuokaisten palasi nykyisyyteen.\n\n-- No niin, minunhan piti kertoa aamiaisesta, jonka maaherra halusi\ntarjota ranskalaisille upseereille. Ja komean aterian hänen rouvansa\njärjestikin, sillä hän oli hyvin vieraanvarainen nainen. Mutta\nsattui kai jokin erehdys, sillä viime tingassa huomattiin, ettei\ntalossa ollutkaan maitoa. Sitä tarvittiin suuret määrät. Ostamalla\nja lainaamalla sitä saatiin kuitenkin niin vähän, että kokit ja\npalvelustytöt joutuivat epätoivoon. Koko aamiainen olisi mennyt\nmyttyyn, ellei rouva kekseliäänä naisena olisi äkkiä muistanut\nyleisellä laitumella käyskenteleviä lehmiä.\n\nNe olivat kyllä naapurien lehmiä eikä ollut aikaa kysyä lupaa; mutta\nasiahan koski isänmaata. Liittolaisten täytyi saada ruokaa, ja\nkoska rouva Hancock oli varma, että hänen isänmaalliset ystävänsä\nlaskisivat ilomielin lehmänsä isänmaan alttarille, hän komensi\nrauhallisesti: \"Lypsäkää lehmät\", ja hankki siten itselle kunnian\nsädekehän.\n\nNiin tehtiinkin lehmien suureksi hämmästykseksi ja vieraiden täydeksi\ntyydytykseksi.\n\n-- Tämä lypsyoperaatio herätti niin paljon riemua, ettei kukaan näytä\npaljonkaan muistavan itse sankaria, vaikka eräs hänen upseereistaan,\nkreivi muuten, kunnostautui juomalla itsensä humalaan, niin että meni\nkannukset jalassa sänkyyn ja turmeli tädin parhaan keltakuvioisen\npeitteen potkimalla sen riekaleiksi aamuun mennessä.\n\nMutta täti piti peitettä repaleisenakin niin suuressa arvossa että\nsäilytti sitä kauan muistona maineikkaista vieraistaan.\n\nMinä näin Lafayetten vuonna 1825, eikä silloin ollut humalaisia\nkreivejä. Hancockin setä, joka oli herttainen mies, vaikka jotkut\nnykyään sanovatkin hänen olleen mitätön maaherra, oli kuollut, ja\ntäti oli mennyt naimisiin kapteeni Scottin kanssa. Sitä hänen ei\nolisi kuitenkaan pitänyt tehdä, mutta sehän ei kuulu tähän. Täti asui\nsiihen aikaan Federal Streetin varrella, joka oli silloin ylhäisön\nkatuja. Me asuimme aivan lähellä.\n\nVanha Josiah Cuincy oli kaupungin pormestarina, ja hän lähetti sanan,\nettä markiisi Lafayette halusi tulla tervehtimään tätiä.\n\nTäti oli tietysti mielissään, ja me lensimme oikoisenaan auttamaan\nhäntä valmisteluissa. Vaikka täti olikin jo vanha, hän pukeutui\ntäyteen juhla-asuun haluten näyttää kauniilta kuin nuori tyttö\nkonsanaan.\n\n-- Minkälainen puku hänellä oli? kysyi Fan kiinnostuneena.\n\n-- Teräksen harmaa silkkipuku, joka oli koristettu mustin pitsein,\nja myssyynsä hän oli kiinnittänyt valkoisesta silkistä tehdyn\nLafayette-merkin. En koskaan unohda, miten kauniilta hän näytti\nistuessaan täydessä loistossaan vierashuoneen sohvalla ensimmäisen\nmiehensä suuren muotokuvan alla. Hänen toisella puolellaan istui\nrouva Storer ja toisella rouva Williams, ja he olivat vaikuttava\nnäky kankeissa pitsikoristeisissa silkkihameissaan ja muhkeissa\npäähineissään. Niin komeita vanhoja naisia ei nykyään enää näekään.\n\n-- Eiköhän sentään joskus, sanoi Polly kujeellisesti.\n\nVanha rouva pudisti päätään, mutta oli hyvillään imartelusta, sillä\nhän oli ollut kaunotar nuoruudessaan.\n\n-- Me tytöt olimme koristaneet talon kukkasilla, vanha herra Coolidge\nlähetti niitä vaatekopallisen. Joe Joy toimitti juhlamerkit ja täti\nhankki vähän vallankumouksen aikaista viiniä vanhasta Beacon Streetin\nviinikellarista.\n\nMinulla oli vihreän ja valkoisen kirjava puku, hiukset sykeröity\npäälaelle, puhvihihat ja kädessäni juuri nämä hansikkaat.\n\nNo niin. Ennen pitkää kenraali saapui pormestarin saattamana.\nHyvänen aika, minä ihan näen hänet silmissäni: pieni vanha mies\nnankini-housut jalassa, yllään nahkaliivit ja sininen takki sekä\nröyhelöpaita. Hän nojasi keppiinsä, sillä hän ontui, ja kumarteli\nhymyillen kuin aito ranskalainen.\n\nHänen astuessaan sisään vanhat naiset nousivat ja niiasivat\narvokkaasti. Lafayette kumarsi ensin maaherran muotokuvalle, sitten\nmaaherran leskelle ja suuteli tämän kättä. Se oli hullunkurista,\nsillä hansikkaan selkämykseen oli painettu Lafayetten kuva, ja\nkohtelias vanha herra suuteli siten omaa kuvaansa.\n\nSitten vieraalle esiteltiin muutamia nuorempia naisia, ja aivan kuin\npäästäkseen suutelemasta itseään markiisi suutelikin sieviä tyttöjä\nposkelle.\n\nNiin, lapset, juuri tähän kohtaan vanha, rakas Lafayette suuteli\nminua. Minä olen siitä nyt yhtä ylpeä kuin silloinkin, sillä hän oli\nurhoollinen hyvä mies ja auttoi meitä hädässämme.\n\nTosin hän ei viipynyt pitkään, mutta onnellisina me joimme hänen\nmaljansa, saimme osaksemme kohteliaisuuksia ja iloitsimme siitä\nkunniasta, jonka hän oli meille suonut.\n\nKadulla oli tietysti ihmisiä odottamassa häntä, ja kun Lafayette\ntuli, he tahtoivat riisua hevoset valjaista ja vetää hänet kotiin\nriemusaatossa. Lafayette ei kuitenkaan suostunut, ja kun siinä\nsitten kiisteltiin, me tytöt heittelimme hänelle kukkia, joita\nolimme ottaneet maljakoista, seiniltä ja hiuksistamme. Hän oli siitä\nhyvillään, nauroi ja heilutti meille kättä, ja me juoksimme hänen\nperässään, heittelimme kukkia ja pyysimme häntä tulemaan uudestaan.\n\nSinä iltana me nuoret olimme aivan pyörällä päästämme eikä minulla\nole aavistustakaan, miten pääsin kotiin. Viimeiseksi muistan, että\nkaikki me tytöt kurkottelimme ikkunasta ja odotimme vaunujen lähtöä\nihmisjoukon huutaessa hänelle mielettömästi eläköötä. Tuntuu kuin\nkuulisin korvissani vieläkin huudot: \"Eläköön Lafayette ja majuri\nQuincy!\" \"Eläköön rouva Hancock ja kauniit tytöt!\" \"Eläköön eversti\nMay!\" \"Kolminkertainen eläköön Bostonille!\" \"Eläköön! Eläköön!\nEläköön!\"\n\nJa tässä vanha rouva pysähtyi hengästyneenä myssy toisella\nkorvalla, silmälasit nenänpäässä ja neule sotkeutuneena innokkaasta\nheiluttelusta. Tytöt taputtivat käsiään, Tom huusi voimainsa takaa\neläköötä ja sanoi henkeään vedettyään:\n\n-- Lafayette oli kunnon äijä. Minä olen aina pitänyt hänestä.\n\n-- Taivas varjelkoon! Miten epäkunnioittavasti sinä puhutkaan\nsellaisesta suurmiehestä kuin Lafayette, sanoi isoäiti järkyttyneenä\namerikkalaisen nuorison käyttäytymisestä.\n\n-- Kyllä hän vain joka tapauksessa oli kunnon äijä; miksei häntä\nsitten saa siksi sanoa? kysyi Tom, jonka mielestä kiistanalainen sana\noli ihan paikallaan.\n\n-- Kylläpä te käytitte omituisia hansikkaita siihen aikaan, keskeytti\nFan, joka oli koettanut tuota suuresti kunnioitettua käsinettä ja\nhuomannut sen liian ahtaaksi.\n\n-- Paljon parempia ja huokeampia kuin nykyään, vastasi isoäiti, joka\njo vihjauksestakin oli kärkäs puolustamaan vanhoja hyviä aikoja. --\nTe olette nykyään tuhlaavaisia, enkä tosiaan ymmärrä, mihin vielä\npäädytte. Minulla on muuten jossain kahden nuoren naisen kirjoittama\nkirje, toinen vuodelta 1517 ja toinen vuodelta 1868. Niiden\nerilaisuus huvittaa teitä varmasti.\n\nVähän aikaa etsittyään isoäiti löysi vanhan salkun ja selailtuaan\npapereita hän luki seuraavan kirjeen, jonka Anne Boleyn oli\nkirjoittanut ennen kuin joutui naimisiin Henrik VIII:n kanssa. Kirje\non nykyään erään kuuluisan antikvaarin kokoelmissa.\n\n    \"Rakas Mary.\n\n    Olen ollut kaupungissa melkein kuukauden enkä voi sanoa Lontoota\n    erityisen miellyttäväksi. Nousemme aamuisin myöhään, harvoin\n    ennen kello kuutta, ja valvomme myöhään iltaisin, olemme tuskin\n    ennen kymmentä vuoteessa. Olen aivan kyllästynyt, ja ellen\n    saisi joka päivä paljon hienoja tavaroita, haluaisin kiihkeästi\n    takaisin maalle.\n\n    Hemmotteleva äitini osti minulle eilen eräästä Cheapsiden\n    kaupasta kolme uutta paitaa, joiden kangas maksoi neljätoista\n    pennyä kyynärä. Sitten minä saan uudet kangaskengät Norfolkin\n    lordin tanssiaisiin ja ne maksavat kolme shillinkiä.\n\n    Säännötön elämä, jota olen viettänyt tänne tulostani asti, on\n    pilannut täysin ruokahaluni. Kuten tiedät, minä söin maalla\n    naulan kinkkua ja haarikallisen olutta aamiaiseksi. Mutta\n    Lontoossa en tahdo saada sisääni puoltakaan siitä määrästä,\n    vaikka toden sanoakseni, olenkin aika nälkäinen ennen\n    päivällistä, joka täällä hienoissa piireissä syödään kello\n    kahdeltatoista.\n\n    Eilisiltana leikimme täällä Leicesterin lordin luona\n    seuraleikkejä. Mukana oli myös lordi Surrey, hyvin hieno nuori\n    mies, ja lauloi säveltämänsä laulun \"Lordi Kildaren tytär\". Se\n    herätti suurta ihastusta, ja veljeni kuiskasi minulle, että\n    ihana Geraldine, joksi lordi Surrey nimittää lemmittyään, on\n    aikakautemme hienoin nainen. Tahtoisin mielelläni nähdä hänet,\n    sillä hän kuuluu olevan yhtä hyvä kuin kauniskin.\n\n    Ole hyvä ja hoida kanoja minun poissaollessani. Eläinparat!\n    Minä syötin niitä aina itse. Jos Margery on neulonut minulle ne\n    punaiset villalapaset, olisin iloinen, jos lähettäisitte ne ensi\n    tilassa. Hyvästi, rakas Mary. Olen juuri menossa messua kuulemaan\n    ja rukoilen pian puolestanne. Sydämellisesti tervehtii teitä\n\n                                             Anne Boleyn.\"\n\n-- Ylös jo kuudelta, ja kymmeneltä muka myöhäistä mennä nukkumaan!\nAnnen täytyi olla kauhean maalainen! Kinkkua ja olutta aamiaiseksi\nja päivällinen kahdeltatoista! Olipa se merkillistä elämää! huudahti\nFanny. -- Lordi Surrey ja lordi Leicester kuulostavat hienoilta,\nmutta seuraleikit, punaiset lapaset ja kolmen shillingin kengät ovat\nkauheita!\n\n-- Minä pidän sellaisesta, sanoi Polly miettivästä, -- ja olen\niloinen, että Anne paralla oli edes vähän hauskaa ennen kuin murheet\nalkoivat. Saanko joskus jäljentää tuon kirjeen, isoäiti?\n\n-- Totta kai. No niin, tässä on toinen, jonka nykyaikainen tyttö\non kirjoittanut ensi käynnistään Lontoossa. Tämä miellyttää sinua\nenemmän, Fan. Ja isoäiti luki Annen pienen kuvauksen vastakohdaksi\nLontoon elämästä kirjeen, jonka muuan ystävä oli lähettänyt hänelle\nkauan aikaa sitten:\n\n    \"Rakkahin Constance.\n\n    Kolmen kuukauden ahkeran huvittelun jälkeen nipistän sen verran\n    aikaa, että voin kertoa sinulle, miten paljon olen nauttinut\n    ensi käynnistäni Lontoossa. Ulkomailla kasvaneena minusta tuntui\n    aluksi kuin olisin tullut vieraaseen kaupunkiin. Savu, lika\n    ja melu olivat ensin hyvin epämiellyttäviä, mutta pian totuin\n    niihin, ja nyt kaikki tuntuu minusta kerrassaan ihastuttavalta.\n\n    Me heittäydyimme heti huvituksiin eikä minulla ole ollut aikaa\n    ajatella muuta. Nyt on paras huvittelukausi, ja jokainen hetki on\n    varattu tanssiaisiin, konsertteihin, teattereihin, juhliin tai\n    kirkossakäyntiin taikka niihin pukeutumiseen. Me käymme iltaisin\n    usein kaksissa tai kolmissa eri kutsuissa, ja harvoin joudumme\n    kotiin ennen aamua, emmekä liioin nouse seuraavana aamuna ennen\n    puoltapäivää. Meille jääkin varsin vähän aikaa ajeluihin,\n    ostoksilla käynteihin ja vierailuihin ennen päivällistä, joka on\n    kahdeksalta, ja sitten alkavat taas iltahuvit.\n\n    Eilen illalla näin lady Russellin tanssiaisissa Walesin\n    prinssin ja tanssin hänen kanssaan. Hän on alkanut lihoa ja\n    näyttää elostelijalta. Olin pettynyt hänen ulkonäköönsä ja\n    keskustelutaitoonsa; häntä ei olisi ikinä uskonut prinssiksi.\n    Minut esitettiin myös eräälle komealle amerikkalaiselle\n    herrasmiehelle. Olin ihastunut häneen ja hämmästyin kuullessani,\n    että viime vuonna ihailemamme runot olivat hänen kirjoittamiaan.\n    Hän on rikkaan räätälin poika. Ihmeellistä joukkoa nuo\n    amerikkalaiset rahoineen, kykyineen ja itsenäisyyksineen!\n\n    Voi hyvä ystävä! Etten vain unohtaisi kertoa ensimmäisen\n    huvikauteni merkkitapausta. Minut esitellään hovissa! Arvaat\n    kai, että olen uponnut kokonaan juhlavalmisteluihin. Äiti on\n    päättänyt, että minun on tuotettava hänelle kunniaa, ja kaksi\n    viimeistä viikkoa meiltä on mennyt ajellessa ompelijalta\n    räätälille ja myymälöistä jalokivikauppoihin. Minulle tehdään\n    valkoinen silkkipuku, jossa on sulkatöyhtöjä, helmiä ja ruusuja.\n    Se maksaa sata puntaa tai enemmänkin ja on hyvin komea.\n\n    Serkkuni ja ystäväni aivan syytämällä syytävät minulle\n    ihania tavaroita, ja sinun kokemattomat silmäsi lentävät\n    vielä selälleen, kun levitän nähtäväksesi silkkikankaan! ja\n    pitsini, jalokiveni ja ranskalaiset hattuni, puhumattakaan\n    rakkauskirjeistä, valokuvista ja muista nuoren kaunottaren\n    ensimmäisen huvikauden voitonmerkeistä.\n\n    Sinä kysyt, ajattelenko milloinkaan kotia. Minulla ei todellakaan\n    ole siihen aikaa. Mutta joskus ikävöin sentään raitista puhdasta\n    ilmaa ja tyttömäisiä huveja, joista niin paljon pidin. Kaikki\n    nämä huvitukset, niin hauskoja kuin ne ovatkin, tekevät ihmisen\n    kalpeaksi ja vanhaksi ja kuluneeksi. Tunnen jo itseni hiukan\n    rapistuneeksi.\n\n    Olisin sinulle kiitollinen, jos voisit lähettää minulle punaiset\n    posket, kirkkaat silmät ja iloisen mielen, jotka minulla oli\n    kotona ollessani. Koska et kuitenkaan voi tehdä sitä, niin ole\n    hyvä ja lähetä minulle pullollinen kesäkuun sadevettä, sillä\n    kamarineitoni sanoo sen olevan iholle parempaa kuin mitkään\n    muut kaunistuskeinot, ja ihoni alkaa jo turmeltua paljosta\n    valvomisesta.\n\n    Oman puutarhamme hedelmät taitaisivat maistua, minulla ei ole\n    näet hiukkaakaan ruokahalua, ja äiti on ihan huolissaan minusta.\n    Ranskalaisen keittiön tuotteilla on mahdotonta elää saamatta\n    vatsakatarria, eikä täällä saa mitään yksinkertaista syödäkseen,\n    kaikessa kun seurataan muotia.\n\n    Hyvästi, kultaseni, minun on mentävä pukeutumaan kirkkoon lähtöä\n    varten. Toivoisinpa, että näkisit uuden hattuni ja tulisit\n    kanssani, sillä lordi Rockingham lupasi olla siellä. Hyvästi!\n\n    Ikuisesti sinun\n\n                                                  Florencesi.\"\n\n-- Tuosta kirjeestä minä pidin enemmän, ja sen tytön asemassa olisin\ntahtonut olla. Etkös sinäkin, Polly? sanoi Fan, kun isoäiti otti\nsilmälasit nenältään.\n\n-- Minusta olisi kyllä hauska päästä Lontooseen huvittelemaan, mutta\nen välittäisi tuhlata noin kauheasti rahaa enkä tulla esitellyksi\nhovissa. Tai kenties välittäisinkin, jos olisin siellä, sillä minä\npidän loistosta ja huveista, lisäsi rehellinen Polly, joka tunsi\nhuvien houkutuksen.\n\n-- Isoäiti näyttää väsyneeltä, mennään leikkimään kuivaushuoneeseen,\nsanoi Maud, joka ei pystynyt enää seuraamaan toisten keskustelua.\n\n-- Annetaan suukko isoäidille ja kiitetään häntä kaikesta hauskasta\nennen kuin lähdetään, kuiskasi Polly. Maud ja Fanny suostuivat ja\nisoäiti oli niin onnellinen heidän kiitoksistaan, että Tomkin seurasi\nesimerkkiä, kun tytöt olivat poistuneet. Hän halasi sydämellisesti\nisoäitiä ja suuteli häntä samalle poskelle kuin Lafayettekin.\n\nTultuaan leikkihuoneeseen Polly istuutui keinuun ja sanoi vakavasti:\n\n-- Enkö sanonutkin teille aina, että isoäidin luona on hauskaa, ja\nnyt näitte sen itse. Olisi hauskaa, jos kävisitte siellä useammin.\nHän olisi siitä onnellinen ja haluaisi kertoa teille tarinoita ja\nkeksiä kaikenlaista hauskaa, jos vain välittäisitte hänen hiljaisesta\npikku hauskastaan. Minä pidän siitä ja minusta hän on maailman paras\nja herttaisin vanhus, minä rakastan häntä sydämestäni!\n\n-- Tietysti hän on kiltti, mutta vanhat ihmiset ovat vain niin ikäviä\nja hermostuneita, että pysyn mieluummin heistä erilläni, virkkoi Fan.\n\n-- Silloin menetät monta hauskaa hetkeä. Äiti sanoo aina, että meidän\non käyttäydyttävä ystävällisesti ja kärsivällisesti vanhuksia kohtaan\nja kunnioitettava heidän ikäänsä.\n\n-- Aina sinun äitisi saarnaa, mutisi Fan, joka tunsi\nomantunnonpistoksia isoäidin laiminlyömisestä.\n\n-- Eikä saarnaa! tiuskaisi Polly heti leimahtaen. -- Hän vain\nselittää meille asioita ja auttaa meitä olemaan hyviä. Eikä hän toru\nkoskaan. Enkä minä huolisi ketään toista äidikseni, vaikkei hän\nkäytäkään samettitakkia eikä hienoja hattuja!\n\n-- Hyvä, Polly! huusi Tom riippuessaan pää alaspäin\nvoimistelutangossa.\n\n-- Polly on vihainen! Polly on vihainen! lallatteli Maud, joka\nhyppäsi nuoraa ympäri huonetta.\n\n-- Jos herra Sydney nyt näkisi sinut, hän ei enää pitäisi sinua\nenkelinä, lisäsi Fan päätään keikauttaen.\n\nPolly oli vihainen. Hänen kasvonsa olivat tulipunaiset ja huulet\nvärisivät, mutta hän hillitsi kielensä ja rupesi keinumaan huimaa\nvauhtia, ettei olisi sanonut sellaista, mitä olisi katunut\nperästäpäin. Vähään aikaan kukaan ei puhunut. Tom vihelsi ja Maud\nhyräili. Mutta Fan ja Polly olivat ajatuksissaan, he olivat näet\ntulleet siihen ikään, jolloin tytöt alkavat tehdä huomioita ja\njohtopäätöksiä toistensa sanoista, teoista, tavoista ja katseista.\nNokkelat pikku neidit miettivät jo paljon, ja aikuisten olisi syytä\nvaroa käytöstään, sillä heitä jäljitellään ja toisaalta arvostellaan\nvarsin terävästi.\n\nKaksi vähäistä seikkaa oli sattunut sinä päivänä, ja muutaman sanan\nja sopimattoman käytöksen jälkivaikutus kummitteli vielä tyttöjen\najatuksissa. Herra Sydney oli vieraillut talossa, ja keskustellessaan\nhänen kanssaan Fan näki hänen katselevan Pollya, joka istui erillään\nja seurasi toisia silmissään miellyttävän ujo ja älykäs katse.\nSamassa vanha rouva Shaw astui huoneeseen ja pysähtyi juttelemaan\nPollylle. Tämä nousi heti ja jäi seisomaan, kunnes isoäiti poistui.\n\n-- Huvittaako sinuakin Pollyn teennäinen käytös? Fanny kysyi\nnähdessään herra Sydneyn hymyilevän.\n\n-- Ei, minä ihailen Polly-neidin hyviä tapoja, tämä vastasi niin\narvostavasti, että Fan hätkähti, sillä kaikki tytöt ihailivat\nSydneytä ja pitivät häntä hyvin käyttäytyvän herrasmiehen esikuvana.\n\nFanny toivoi, että olisi itse ollut yhtä huomaavainen ja saanut\näskeisen ihailevan katseen, sillä hän antoi arvoa nuoren Sydneyn\nmielipiteille, etenkin koska hänen hyväksymistään oli niin vaikea\nsaavuttaa. Tämä keskustelu muistui Fanin mieleen, kun Polly alkoi\npuhua vanhoista ihmisistä, ja häntä harmitti vieläkin.\n\nPolly puolestaan muisti, miten rouva Shaw tuli eräänä päivänä kotiin\nhienossa vierailupuvussaan, ja kun Maud juoksi tervehtimään äitiään\ntavallista hellemmin, tämä nosti kiiltävän silkkihameensa helmoja,\ntyönsi tytön luotaan ja sanoi kärsimättömästi: -- Älä koske minuun,\nlapsi, sinulla on likaiset kädet. Polly oli silloin ajatellut,\nettei samettiviitan alla piillytkään todellista äidinsydäntä\neivätkä ärtyneet kasvot, joiden yllä heilui punainen sulka, olleet\näidin hellät kasvot; hienojen hansikkaiden peittämät kädet olivat\ntyöntäneet luotaan jotain korvaamattoman suloista ja arvokasta. Ja\nsamalla hän muisti toisen naisen, jonka puku ei ollut koskaan niin\nhieno, ettei sitä vasten olisi voinut painaa kyyneleisiä kasvoja\ntai rakastavia pikku käsiä. Hän muisti harmaiden hiusten kehystämät\nkasvot, jotka eivät koskaan torjuneet lasten katsetta, ja kädet,\njotka eivät milloinkaan olleet liian kiireiset, liian täynnä työtä\neivätkä liian hienot syleilemään ja auttamaan pikku poikia ja\ntyttöjä, jotka luottavaisesti uskoivat hänelle pienet toiveensa ja\nmurheensa. Polly muisti äidin, joka jakoi oikeutta ja antoi anteeksi\nviisaasti ja lempeästi. -- Juuri sellainen on oikea äiti! ajatteli\nPolly sydän tulvillaan lämpöä, joka sai hänet tuntemaan itsensä hyvin\nrikkaaksi.\n\nSen vuoksi Fanin ilkeä huomautus oli suututtanutkin häntä, ja hän\nyritti jäähdyttää kiukkuaan, ettei pikaistuksissaan päästäisi\nsuustaan loukkaavia sanoja Fanin äidistä. Kun keinu taas oli alhaalla\nmuutamien kiivaiden heilahdusten jälkeen, Polly näytti tavoittaneen\nyläilmoista taas hymynsä, sillä pysähtyessään vähäksi aikaa hän\nkatsoi Fannyyn ja sanoi iloisesti:\n\n-- En minä ole enää vihainen. Ruvetaanko heittämään palloa?\n\n-- Ei, minä tulen viereesi keinumaan, vastasi Fanny iloisena Pollyn\nnopeasta leppymisestä. -- Sinä olet enkeli enkä minä ole enää koskaan\nilkeä sinulle, hän lisäsi, kun Polly kiersi käsivartensa hänen\nympärilleen ja teki auliisti tilaa vierellään.\n\n-- Minä olen kaukana enkelimäisyydestä, mutta jos joskus tulisin\nsellaiseksi, saisin kiittää siitä äidin saarnoja, sanoi Polly\niloisesti nauraen.\n\n-- Hyvä, Polly rauhanhieroja, huusi Tom isäänsä matkien ja heilautti\nvoimiensa takaa keinua ilmaisten siten hyväksymisensä.\n\nAsiasta ei enempää puhuttu, mutta siitä päivästä lähtien perhe alkoi\nsuhtautua kunnioittavammin isoäitiin, hänen heikkouksiaan suvaittiin\nparemmin ja hänen juttujaan kuunneltiin kiinnostuneemmin kuin ennen.\nHerttainen vanhus vietti nyt monta hauskaa tarinahetkeä lasten\nseurassa näiden kerääntyessä hänen takkavalkeansa ääreen.\n\n\n\n\n7\n\nHYVÄSTI\n\n\n-- Voi sentään! Täytyykö sinun tosiaan matkustaa lauantaina kotiin?\nkysyi Fan muutamia päiviä tämän selvittelyn jälkeen, jota Tom sanoi\n\"suurkahakaksi\".\n\n-- Täytyy, sillä minähän tulinkin vain kuukaudeksi, ja nyt olen ollut\ntäällä jo melkein kuusi viikkoa, vastasi Polly, joka oli mielestään\nollut poissa kotoa kokonaisen vuoden.\n\n-- Ole vielä pari kuukautta ja jää meille jouluksi, jääthän!\ntaivutteli Tom koko sydämestään.\n\n-- Te olette kyllä hirveän kilttejä, mutta en tahtoisi mistään\nhinnasta olla jouluna poissa kotoa. Ja sitä paitsi äiti sanoo,\netteivät he tule toimeen ilman minua.\n\n-- Emme mekään. Etkö voisi ruinata äidiltäsi lupaa ja jäädä\nsittenkin? aloitti Fanny.\n\n-- Polly ei ikinä juinaa. Hän sanoo, että se on itsekästä, enkä\nminäkään enää paljon juinaa, ehätti Maud sanomaan hyveellisesti.\n\n-- Älkää kiusatko Pollya. Hän tahtoo lähteä enkä minä ihmettele.\nPidetään tämä loppuaika oikein hauskaa, ja lystin päätteeksi ovat\nsitten Fanin kutsut, sanoi Tom sovittelevasti.\n\nPolly oli kuvitellut nauttivansa kutsuihin valmistautumisesta, mutta\nkun se aika koitti, hän olikin kovin tyytymätön, sillä jostain\nsyystä sellainen ikävä tunne kuin kateus sai hänet valtaansa\nja turmeli koko ilon. Ennen kotoa lähtöä hänen uusi valkoinen\nmusliinipukunsa, jossa oli raikkaan siniset silkkinauhat, oli ollut\nhänen mielestään kerrassaan hieno ja tyylikäs. Mutta nähtyään nyt\nFannyn vaaleanpunaisen silkkipuvun, jossa oli lukemattomia poimuja,\nnauhoja ja röyhelöitä, hänen yksinkertainen leninkinsä menetti kaiken\nviehätyksensä ja näytti lapselliselta ja vanhanaikaiselta.\n\nMaudkin oli paljon paremmin pukeutunut kuin hän ja näytti upealta\npunavalkokirjavassa leningissään, jossa oli niin leveä vyönauha,\nettä hän tuskin jaksoi sitä kantaa. Jalassa hänellä oli pienet\nvalkoiset kengät, joissa oli punaiset napit. Fannyllä ja Maudilla\noli kaulakorut ja rannerenkaat, korvarenkaat ja rintaneulat, mutta\nPollylla vain siniseen samettinauhaan kiinnitetty yksinkertainen\nmedaljonki. Vyönä oli vain yksinkertaisesti solmittu leveä\nsilkkinauha ja kauniissa kiharoissa sininen rusetti. Pollyn\nlohdutuksena olivat vain vaatimaton pitsinen kaulusröyhelö ja\npronssikengät, jotka olivat maksaneet yhdeksän dollaria.\n\nPolly-parka koetti parhaansa mukaan olla tyytyväinen ja välittämättä\nerilaisuudestaan. Mutta hänen oli vaikea olla sinä iltana onnellisen\nnäköinen ja puhua iloisesti. Kukaan ei aavistanut, mitä musliinipuvun\nalla liikkui, kunnes isoäidin viisaat silmät huomasivat Pollyn mieltä\npainavan varjon ja arvasi syynkin. Pukeuduttuaan kaikki kolme tyttöä\nmenivät näyttäytymään vanhemmille. He olivat isoäidin huoneessa,\njossa Tomin kaulaan juuri autettiin kiduttavan kovaa kaulusta.\n\nAikuisten kääntyessä katsomaan heitä Maud pöyhisteli kuin pieni\nriikinkukko ja Fan niiasi sirosti, mutta Polly seisoi paikoillaan, ja\nhänen katseensa harhaili huolestuneena toisesta toiseen aivan kuin\nhän olisi halunnut sanoa: \"Tiedän kyllä, etten ole niin kuin olla\npitäisi, mutta toivottavasti en näytä sentään rumalta.\"\n\nIsoäiti ymmärsi heti, ja kun Fan tyytyväisesti hymyillen kysyi:\n\"Miltä me näytämme?\" hän veti Pollyn ystävällisesti luokseen ja\nvastasi:\n\n-- Näytätte ihan niiltä muotilehden kuvilta, joista olette saaneet\npukujenne mallit. Mutta Pollyn leninki miellyttää minua eniten.\n\n-- Näytänkö minä tosiaankin sievältä tässä? Ja Pollyn kasvot\nkirkastuivat, sillä hän antoi suuren arvon isoäidin mielipiteille.\n\n-- Näytät, kultaseni. Näytät juuri siltä, jollaisena minä mielelläni\nnäen sinun ikäisesi tytön. Ja minua miellyttää varsinkin se, että\nolet pitänyt äidille antamasi lupauksen etkä ole antanut houkutella\nitseäsi käyttämään lainakoruja. Sinun ikäisesi tyttölapset eivät\ntarvitse muita koristeita kuin nuoruutta, terveyttä, älykkyyttä ja\nvaatimattomuutta, ja ne sinulla on tänä iltana.\n\nPuhuessaan isoäiti antoi Pollylle hellän suukon, joka sai hänet\nhehkumaan kuin ruusu ja unohtamaan hetkeksi, että maailmassa oli\nvaaleanpunaista silkkiä ja korallikorvarenkaita.\n\n-- Kiitos, isoäiti, hän sanoi ja vastasi lämpimästi suudelmaan.\nIsoäidin sanat tekivät hyvää ja yksinkertainen puku näytti Pollysta\nyhtäkkiä sievältä.\n\n-- Polly on niin kaunis, ettei ole väliä, mitä hänellä on päällään,\nhuomautti Tom tarkastellen hyväksyvästi tyttöä.\n\n-- Hänellä ei ole kojuja puvussaan, mutta minullapa on, sanoi Maud\njärjestellen olkapäille ulottuvia nauharuusukkeita, jotka olivat kuin\nkirsikanväriset siivet tanakan pikku enkelin selässä.\n\n-- Kunpa hän olisi ottanut sinisen miehustani. Tuo nauha on niin\nkovin yksinkertainen, mutta ei sillä väliä, kuten Tom sanoi. Ja Fan\nkorjasi taitavasti Pollyn vasemmalla ohimolla olevaa sinistä rusettia.\n\n-- Hänellä pitäisi olla kukkia; ne sopivat aina nuorille, sanoi rouva\nShaw myöntäen mielessään, että vaikka hänen tyttärensä näyttivät\nhyvin kauniilta, kukoistavalla Pollylla oli miellyttävimmät kasvot.\n\n-- Varjelkoon, minähän olin unohtaa kukkavihot ihaillessani\nkaunottariani. Otapas ne esille, Tom, kehotti herra Shaw viitaten\nkauniiseen rasiaan, joka oli pöydällä.\n\nTom veti väärin päin esiin kolme pientä kukkakimppua, jotka kaikki\nolivat erivärisiä, -kokoisia ja -muotoisia.\n\n-- Voi, isä! Miten kiltti sinä olet! huudahti Fanny, joka ei ollut\nuskaltanut ottaa vastaan kukan terälehteäkään viimekertaisten\nnuhteiden perästä.\n\n-- Isäsi olikin aikoinaan erittäin kohtelias nuori mies, sanoi rouva\nShaw naurahtaen.\n\n-- On hauskaa, Thomas, että sinulla on joskus aikaa ilahduttaa pikku\ntyttöjäsi! Ja isoäiti taputti poikansa kaljua päätä aivan kuin tämä\nolisi ollut kahdeksantoistavuotias.\n\nThomas nuorempi oli ensin tuhahtanut ivallisesti, mutta kun isoäiti\nkehui isää, alkoi nuori mies miettiä asiaa tarkemmin ja tarkastella\nkukkia kunnioittavasti.\n\n-- Mikä on kenellekin? hän kysyi.\n\n-- Arvaapas, sanoi herra Shaw tyytyväisenä, kun hänen\nhuomaavaisuutensa oli tehnyt näin suuren vaikutuksen.\n\nIsoimmassa kimpussa oli teeruusun nuppuja, tuoksutonta kanervaa\nja sarsaparillaa. Toiseen oli sidottu kourallinen hajuherneitä ja\nresedoja, joiden keskellä oli muutama herttainen orvokki ja kaunis\npikku ruusu. Kolmas oli pieni vihkonen rautayrttejä, valkeita\nkameliasaunioita ja vihreitä lehtiä.\n\n-- No, sitä ei ole vaikea arvata. Tuo hieno kimppu on Fannylle,\nkaunis on Pollylle ja iloinen Maudille. Ottakaa nyt omanne, tytöt.\nJa Tom luovutti kukkavihot niin kohteliaasti kuin voi odottaa\nnuorukaiselta, jolla on uudenuutukainen puku ja ahtaat jalkineet.\n\n-- Kukat täydentävät mainiosti asuanne. Isä oli oikein huomaavainen,\nkun muisti ne. Juoskaapa nyt alas, sillä ovikello soi jo. Äläkä\ntanssi liikaa, Fan. Ja sinä, Tom, ole mahdollisimman hiljaa, ja sinä\nMaud, muista olla ahmimatta illallispöydässä. Isoäiti pitää kaikesta\nhuolen, sillä hermoparkani eivät salli minun tulla alas.\n\nNäin sanoen rouva Shaw lähetti heidät luotaan, ja kaikki neljä\nlähtivät vastaanottamaan ensimmäistä vierasjoukkoa, muutamia\npikkutyttöjä, jotka oli kutsuttu vartavasten pitämään Maudia poissa\nsisaren tieltä. Tom oli saanut kutsua kolme parasta ystäväänsä,\njoiden lempinimet olivat Rumple, Sherry ja Spider.\n\n-- He kelpaavat tanssittajiksi, sillä herroista on puute; ja\nkutsuthan ovatkin Pollya varten, joten täytyy hankkia vähän nuorta\nväkeä hänen takiaan, sanoi Fanny lähettäessään kutsukortteja.\n\nPojat tulivat tietysti hyvissä ajoin ja seisoskelivat nurkissa, ja\nnäytti kuin heillä olisi ollut käsivarsia ja sääriä yli tarpeen. Tom\nyritti parhaansa mukaan olla hyvä isäntä, mutta juhlallisuus tuntui\nrasittavalta, ja hänen oli miehekkäästi vastustettava kiusausta\nehdottaa harakkahyppelyä, sillä pitkä, tanssia varten tyhjennetty\nolohuone tuntui siihen tarkoitukseen erittäin houkuttelevalta.\n\nPolly istui hänelle määrätyssä paikassa ja kamppaili ujouttaan\nvastaan Fannyn esitellessä hänelle hienoja nuoria naisia ja\njäykkiä nuoria herroja, jotka kaikki toistivat samoja kohteliaita\ntervehdyksiä ja siirtyivät sitten muualle unohtaen hänet tyystin. Kun\nensimmäistä tanssia kuulutettiin, Fanny sai käsiinsä pakoilevan Tomin\nja kuiskasi vetoavasti:\n\n-- Kuule, Tom, sinun on nyt mentävä hakemaan Pollya. Sinä olet talon\nnuori isäntä, ja kuuluu hyviin tapoihin, että tanssit hänen kanssaan\nensimmäiseksi.\n\n-- Polly ei välitä seuraelämän tavoista. Ja minä vihaan tanssimista.\nAnna minun olla rauhassa äläkä kiusaa minua tai juoksen tieheni,\nmurisi Tom lannistuen täysin Fannyn kamalasta suunnitelmasta, että\njoutuisi aloittamaan tanssiaiset Pollyn kanssa.\n\n-- En anna ikinä anteeksi, jos juokset tiehesi. Tule nyt ja auta\nkiltisti minua. Mehän olemme olleet kauheita Pollylle ja päätimme\nkorjata asian olemalla oikein hyviä hänelle. Minä aion pitää sanani,\neikä häntä saa unohtaa minun tanssiaisissani, sillä haluan hänen\npitävän minusta ja ajattelevan meistä jälkeenpäin hyvää.\n\nTaitava puhe tehosi vastahakoiseen Tomiin. Hän vilkaisi Pollyn\nonnellisiin kasvoihin, muisti lupauksensa ja päätti huokaisten\ntäyttää velvollisuutensa.\n\n-- No, minä haen häntä, mutta sanon sinulle jo etukäteen, etten osaa\nalkuunkaan tanssia.\n\n-- Kyllä sinä osaat. Olenhan minä kymmeniä kertoja opettanut sinulle\naskelet. Aion aloittaa masurkalla, sillä tytöt pitävät siitä, ja se\non hauskempaa kuin franseesi. Pane nyt hansikkaat käteesi ja mene\npyytämään Pollya niin kuin herrasmies ainakin.\n\n-- Hitto sentään! murahti Tom. Inhottavat hansikkaat repesivät\nTomin kiskoessa niitä käteensä, mutta poika karaisi mielensä, meni\nPollyn luo, kumarsi jäykästi, työnsi kyynärpäänsä ulospäin ja sanoi\njuhlallisesti: -- Saanko luvan, neiti Milton?\n\nHän käyttäytyi parhaansa mukaan isojen poikien tapaan ja toivoi\nsiten saavansa Pollyn hämilleen. Mutta siinä hän erehtyi, sillä\nvilkaistuaan hämmästyneenä Tomia Polly nauroi hänelle vasten kasvoja,\ntarttui hänen käteensä ja sanoi sydämellisesti:\n\n-- Tietysti saat, mutta älä ole typerä, Tommy.\n\n-- Fan käski minun olla kohtelias ja siksi minä koetin, kuiskasi Tom\nja lisäsi tartuttuaan toveriinsa miltei epätoivoisen näköisenä: --\nPidä lujasti kiinni, ehkä me selviämme tästä jollain tavoin.\n\nSoitto alkoi ja he rupesivat tanssimaan. Tom hyppeli kömpelösti\ntoiseen suuntaan, Polly toiseen.\n\n-- Pysy tahdissa, läähätti Polly.\n\n-- En minä osaa, en ole koskaan osannut, vastasi Tom.\n\n-- Pysy sitten minun tahdissani äläkä astu varpailleni, pyysi Polly.\n\n-- Älä välitä, hypi vain, kyllä se vähitellen luistaa, murahti Tom ja\nheilautti onnetonta toveriaan niin, että molemmat melkein kaatuivat.\n\nMutta tanssi ei vain ruvennut luistamaan, sillä yrittäessään\nepätoivoisesti suoriutua urakastaan Tom oli vähällä läkähdyttää\nPollyn. Hän survoi, viskoi, työnsi ja pyöritti Pollya oikealle,\nkiskoi sitten vasemmalle, murjoi ihmisten ja huonekalujen päälle,\npoljeksi häntä varpaille, rutisti hänen pukunsa ja teki itsensä\nkaikin puolin naurettavaksi. Polly oli pyörällä päästään, mutta\nyritti parhaansa mukaan kestää koettelemuksen muistaessaan, että Tom\noli ruvennut marttyyriksi ja että hänen oli oltava kiitollinen tästä\nuhrauksesta.\n\n-- Voi, pysähdy, tämä on kauheaa! huusi Polly hengästyneenä muutamien\nhurjien kierrosten perästä.\n\n-- Onko? sanoi Tom ja pyyhki punaisia kasvojaan niin keventyneen\nnäköisenä, ettei Pölyllä ollut sydäntä torua häntä. Hän kiitti vain\nja heittäytyi hengästyneenä tuolille istumaan.\n\n-- Olin tietysti kamala, mutta Fan vaati minua itsepäisesti\ntanssimaan, sillä hän pelkäsi sinun loukkaantuvan, ellen hakisi\nsinua ensimmäiseen tanssiin, sanoi Tom katuvaisesti tarkastellessaan\nPollya, kun tämä oikoi rypistyneen vyönauhansa, jota Tom oli\nkäyttänyt jonkinlaisena kiinnipitimenä riepottaessaan häntä. --\nKatrillia minä kyllä osaan, mutta sinä et varmaan ikinä enää halua\ntanssia minun kanssani, hän lisäsi ja alkoi heilutella Pollyn viuhkaa\nniin hurjasti, että tämän tukka hulmusi kuin myrskyn kourissa.\n\n-- Tanssin oikein mielelläni. Ja sinun on kirjoitettava nimesi\nviuhkaani. Se on tapana ellei ole tanssiluetteloa, sanoo Trix.\n\nTyytyväisen näköisenä Tom otti esiin kynänpätkän, koukersi nimensä ja\nsanoi viuhkaa palauttaessaan:\n\n-- Nyt menen hakemaan Sherryn tai jonkun toisen kaverin, joka osaa\nmasurkkaa, niin että saat kunnolla tanssia ennen kuin soitto loppuu.\n\nTom poistui, mutta ennen kuin hän ennätti tavoittaa ketään masurkan\ntaitajaa, Pollyn oli jo ottanutkin haltuunsa koko salin paras\ntanssittaja. Herra Sydney oli nähnyt ja kuullut kaiken, ja vaikka\nhän oli itsekseen nauranutkin, Tomin rehellinen tunnustus ja Pollyn\nherttaisuus ihastuttivat häntä. Pollyn jalka polki iloisen musiikin\ntahtia, ja hänen katseensa seurasi innokkaasti ohi liukuvia pareja,\nkun herra Sydney ilmestyi hänen eteensä ja sanoi kohteliaasti:\n\n-- Polly-neiti, saanko luvan?\n\n-- Kiitos, minun tekeekin kauheasti mieleni tanssimaan. Ja Polly\nhypähti seisomaan kädet ojennettuina ja niin kiitollisen näköisenä,\nettä Sydney päätti tanssittaa Pollya niin monta kertaa kuin tämä vain\nhalusi.\n\nTällä kertaa kaikki sujui hyvin, ja palattuaan tuloksettomalta\netsintäretkeltään Tom hämmästyi nähdessään Pollyn liitelevän sirosti\ntaitavan tanssittajan viemänä.\n\n-- Tuo on toista, hän ajatteli seuratessaan, miten pronssinväriset\nkengät siirtyilivät täsmällisesti oikeassa tahdissa. En käsitä, miten\nSydney osaakin viedä noin hyvin. Mutta hauskaa se varmasti on, ja\ntotisesti, kyllä minäkin vielä opettelen tanssimaan! lisäsi nuori\nherra Shaw ja heilautti kättään niin voimakkaasti, että viimeinenkin\nnappi lensi hänen hansikkaistaan.\n\nTanssin päätyttyä Polly ei ennättänyt edes kunnolla kiittää Sydneytä,\nkun Tom jo tuli sanomaan holhoavasti:\n\n-- Sinähän tanssit hienosti, Polly. Sinun ei tarvitse muuta kuin\nvihjaista kenet haluat, niin käsken hänen tanssia kanssasi, olipa hän\nkuka tahansa.\n\n-- En minä välitä nuorista herroista, he ovat niin jäykkiä ja\nhakisivat minua vain velvollisuudesta. Mutta noista pojista minä\npidän ja tanssin mielelläni heidän kanssaan, jos he vain haluavat,\nsanoi Polly katseltuaan ympärilleen.\n\n-- Minä talutan ne tänne jok'ikisen. Ja Tom toi iloisesti Pollyn\nluo ystävänsä, jotka olivat ihastuneita häneen ja ylpeitä, että\nkelpasivat ennen \"isoja poikia\".\n\nSen jälkeen Polly ei joutanut enää istumaan, sillä pojat pyörittivät\nhäntä koko ajan, ja hän oli niin onnellinen, ettei nähnyt eikä\naavistanut ympäristönsä pikku vehkeilyä, sydämentykytystä,\nturhamaisuutta, keimailua ja joutavaa hassuttelua. Hän rakasti\ntanssimista ja iloitsi siitä niin täydestä sydämestään, että sitä oli\nhauska katsella. Hänen silmänsä säteilivät, poskensa hehkuivat, suu\nnauroi ja kiharat hulmusivat, kun hän liiteli lattialla mieli yhtä\nkeveänä kuin jalatkin.\n\n-- Onko sinulla hauskaa, Polly? kysyi herra Shaw, joka kurkisti tuon\ntuostakin sisään ilmoittaakseen isoäidille, että kaikki sujui hyvin.\n\n-- Kerrassaan taivaallista, sanoi Polly hurmaantuneena ja kiiruhti\nherra Shaw'n luo.\n\n-- Hän on valloittanut nuo pojat kokonaan, sanoi Fan sivuuttaessaan\nheidät.\n\n-- He ovat hyvin kilttejä, kun hakevat minua tanssimaan, enkä\nminä pelkää heitä, selitti Polly hypähdellen, sillä hän ei\nyksinkertaisesti voinut seistä aloillaan.\n\n-- Sinä siis pelkäät nuoria herroja? kysyi herra Shaw pidellen häntä\nkiharasta kiinni.\n\n-- Kaikkia muita paitsi herra Sydneytä. Hän ei ole olevinaan eikä\npuhu joutavia ja voi, hän tanssii kuin enkeli, niin kuin Trix sanoo.\n\n-- Isä, tule tanssimaan valssia minun kanssani. Fan kielsi minua\ntulemasta lähelleen, koska minun punainen pukuni tekee hänen\nvaaleanpunaisensa jumaksi, ja minä haluaisin niin hijveän mielelläni\ntanssia.\n\n-- Minä olen unohtanut koko tanssimisen, Maudie. Pyydä Pollya; kyllä\nhän pyörittää sinua kuin hyrrää.\n\n-- Herra Sydney on merkinnyt tämän tanssin, vastasi Polly katsoen\nviuhkaansa hiukan tärkeänä. -- Mutta hän ei taida välittää, vaikka\notankin Maud-ressukan hänen sijastaan. Maud ei ole tanssinut juuri\nollenkaan ja minä taas enemmän kuin tarpeeksi. Olisiko kovin\nepäkohteliasta kieltäytyä? Polly katsoi hoikkaa tanssitoveriaan,\njonka katse ilmaisi, että vaihto tuntui uhraukselta.\n\n-- Ei toki. Pyörittäkää vain pienokaista kunnolla, me katselemme,\nvastasi herra Sydney ja nyökkäsi hymyillen.\n\n-- Pieni herttainen luonnonlapsi, sanoi herra Shaw Pollyn ja Maudin\npyörähtäessä tiehensä.\n\n-- Hänestä tulee viehättävä pikku nainen, ellei häntä vain hemmotella\npilalle.\n\n-- Siitä ei ole pelkoa. Hänellä on järkevä äiti.\n\n-- Sen arvasinkin. Ja Sydney huokasi, sillä hän oli hiljattain\nmenettänyt oman hyvän äitinsä.\n\nKun tuli tarjoilun aika, Polly sattui juuri keskustelemaan erään\nFanin esittelemän nuoren herran kanssa, joka saattoi tietysti neiti\nMiltonin ruokasaliin, järjesti hänelle tuolin nurkkaan ja tarjottuaan\nhänelle kasan jäätelöä ja mantelileivoksen syventyi niin tyystin\nomaan annokseensa, että Polly olisi jäänyt surkean vähälle, ellei Tom\nolisi tullut pelastamaan häntä.\n\n-- Olen etsinyt sinua joka paikasta. Tule minun kanssani äläkä istu\ntäällä nälkää näkemässä, sanoi Tom ja katsoi ivallisesti Pollyn\ntyhjästä lautasesta hänen epäkohteliaan suojelijansa lautaseen, joka\noli kasattu täyteen herkkuja.\n\nSaattajansa kannoilla Polly astui ruokasalin ja keittiön väliseen\nisoon tarjoiluhuoneeseen ja tapasi siellä hauskan pikku seurueen\nkaikessa rauhassa juhlimassa. Maud ja hänen paras ystävänsä Grace\nistuivat peltisillä keksilaatikoilla, Sherry ja Spider koristivat\njääkaappia Tomin ja Rumplen toimittaessa heille syötävää.\n\n-- Täällähän on hauskaa, sanoi Polly, jota tervehdittiin lusikkain\nkalinalla ja ruokaliinojen huiskutuksella.\n\n-- Istu sinä tähän tynnyrille, niin minä pidän huolen, että saat\nkylliksesi, sanoi Tom asettaen Pollyn eteen tarjottimen ja jaellen\nmahtavan näköisenä käskyjään.\n\n-- Tämä on meidän ryövärijoukkomme luola ja minä olen päällikkö. Me\nhyökkäämme ohikulkijain kimppuun ja kauemmaksikin ja tuomme saaliin\nkotiin. Mene nyt, Rumple, hakemaan leipäkori, minä odotan, kunnes\nKaty tuo Pollylle uusia ostereita. Sherry, kipaise keittiöön ja tuo\nkupillinen kahvia, Spider, kerää salaatin loppu ja anna vati luukusta\nkeittiöön täytettäväksi. Syö nyt, Polly, minun väkeni tuo lennossa\nlisää.\n\nMitä riemua he pitivätkään tarjoiluvälikössä ja miten uhkarohkeita\nhyökkäyksiä he tekivät hyytelöpurnukkoihin ja leivoslaatikkoihin!\nMiten onnistuneita ryöstöjä ruokasaliin ja keittiöön, miten\nsalakavalia rynnäköitä Katy-paran ja neekeritarjoilijan kimppuun,\njoka oli täysin avuton ryövärijoukon käsissä. Nämä olivat\nviattomat pikku kemut, sillä viiniä ei sallittu, ja ritarillisella\nryövärijoukolla oli niin kiire hankkia herkkuja naisilleen, ettei\nheillä ollut aikaa syödä liikoja. Kukaan ei kaivannut heitä, ja kun\nhe lähtivät luolastaan, juhla-ateria oli päättynyt ja vain muutamat\nnuoret herrasmiesahmatit viivyttelivät enää rippeiden kimpussa.\n\n-- Noin he aina tekevät, sysäävät tytöt nurkkiin, antavat heille\njotakin maistiaisiksi ja ahmivat sitten kuin porsaat, kuiskasi Tom\nhalveksivasti muistamatta enää omia yksityishyökkäyksiään, jotka hän\noli suorittanut joukon hajaannuttua.\n\nLoppuilta omistettiin arvausleikille, jota Polly ei tuntenut. Hän\nvetäytyi ikkunakomeroon katselemaan ja vähän aikaa se huvittikin\nhäntä. Erilaiset sievät kuvaelmat olivat hauskaa katseltavaa,\nmutta vähitellen kateuden rikkaruoho alkoi rehottaa hänessä ja\nhän tunsi itsensä sivulliseksi, kun toiset saivat lystikkäitä\nsilkkipaperipukuja, hauskoja makeisia, kukkia, nauhoja, ja sieviä\npikku esineitä, joista tytöt pitävät. Kaikki touhusivat jotakin.\nHerra Sydney oli tanssimassa, Tom ja hänen ystävänsä keskustelivat\nportaikossa baseballista ja Maudin seurue oli palannut kirjastoon\nleikkimään.\n\nPolly yritti turhaan voittaa haikeutensa, kunnes hän muisti mitä äiti\noli kerran sanonut: -- Kun tunnet olevasi huonolla tuulella, koeta\ntehdä joku toinen iloiseksi ja pian olet oma itsesi.\n\nYritänpä sitä keinoa, ajatteli Polly ja katseli ympärilleen mitä\nvoisi tehdä. Hänen askelensa päätyivät kirjastoon, josta kuului\nriitaisia ääniä. Maud ja toiset pikku tytöt istuivat sohvalla\njutellen toistensa vaatteista, kuten olivat kuulleet äitinsäkin\njuttelevan.\n\n-- Onko sinun pukusi tehty muualla? kysyi Grace.\n\n-- Ei, onko sinun? vastasi Blanche.\n\n-- On, ja se maksoi kamalasti.\n\n-- Mutta se ei ole yhtä kaunis kuin Maudin.\n\n-- Minun on tehty New Yorkissa, sanoi neiti Shaw silitellen\ntyytyväisenä helmojaan.\n\n-- Minä en voi nyt pukeutua kovin hienosti, kun äiti käyttää\nsurupukua jonkun kuoleman johdosta, huomautti Alice Lovett tärkeänä,\nkoska hänkin joutui suruajan merkkinä pitämään mustaa kaulakorua.\n\n-- En minä välitä, vaikka minun pukuni onkin täällä ommeltu; mutta\ntiedättekö, minun serkkuni kutsuilla tarjottiin kolmenlaista viiniä.\nIhan totta, virkkoi Blanche.\n\n-- Eihän?\n\nJa pikku tytöt mykistyivät kerrassaan, kunnes Maud huomautti isänsä\näänenpainoja huvittavasti toistaen:\n\n-- Isä sanoi, että se oli aivan san-skandaali. Jotkut pojista tulivat\nihan humalaan ja heidät täytyi lähettää kotiin. Hän ei antanut meidän\ntajjota viiniä ja isoäitikin sanoi, että se on sopimatonta lasten\nkutsuissa.\n\n-- Minun äitini sanoo, etteivät sinun äitisi vaunut ole läheskään\nyhtä hienot kuin meidän, puuttui Alice puheeseen.\n\n-- Ovatpahan. Ne on kokonaan vuojattu vihjeällä silkillä ja se on\nkauniimpaa kuin se vanha punainen kangas teidän vaunuissanne, huusi\nMaud ja pöyhisteli kuin ärsytetty kananpoika.\n\n-- Niin, mutta minun veljeni ei käytä vanhaa kamalaa lakkia ja\nhänellä on kaunis tukka. Minä en tahtoisi sellaista veljeä kuin Tom.\nHän on hirmuisen ilkeä, sanoi minun sisareni, kimautti Alice.\n\n-- Eikä ole. Sinun veljesi on sottapytty.\n\n-- Sinä valehtelet.\n\n-- Sinäpäs!\n\nIkävä kertoa, mutta silloin neiti Shaw lyödä läimäytti neiti\nLovettia, joka vastasi reippaasti kohteliaisuuteen, ja molemmat\nalkoivat itkeä.\n\nPolly, joka oli pysähtynyt kuuntelemaan tätä mieltäylentävää\nkinastelua, erotti riitakumppanit, ja kun hän huomasi että pikku\nressukat olivat väsyneitä ja ärtyisiä eivätkä voineet lähteä kotiin\nennen kuin heitä tultaisiin hakemaan, hän ehdotti heille leikkimistä.\nTytöt suostuivat ehdotukseen ja \"jänö istui maassa\" palautti\nrauhan. Pian ilmestyivät kirjastoon pojatkin, jotka oli karkotettu\ntanssisalista; he yhtyivät riemumielin leikkiin, joka pian muuttui\nniin vilkkaaksi, että unisimmatkin valveutuivat. Sokkosillaolo oli\ntäydessä käynnissä, kun herra Shaw kurkisti sisään ja nähdessään\nPollyn pyrähtelevän ympäri huonetta silmät sidottuina hänkin liittyi\npiiriin yllättääkseen sokon. Hän joutui heti kiinni, ja Pollyn\nhämmästys herätti riemua, sillä tämä arvasi herra Shaw'n vasta kun\nhänen kätensä sattuivat hänen kaljuun päähänsä.\n\nKuje sai kaikki niin hyvälle tuulelle, että Polly unohti kateutensa\nja pikku tytöt suutelivat toisiaan jäähyväisiksi niin ystävällisesti\nkuin newyorkilaisia pukuja, vaunuja ja kilpailevia veljiä ei olisi\nikinä ollutkaan.\n\n-- No niin, Polly, piditkö kutsuista? kysyi Fan, kun viimeinen vieras\noli lähtenyt.\n\n-- Pidin kauheasti, mutta minulle ei varmaan olisi hyväksi olla\nsellaisissa usein, vastasi Polly hitaasti.\n\n-- Miksei?\n\n-- Ei olisi hauskaa, ellei olisi hienoa pukua eikä saisi tanssia koko\naikaa eikä kukaan ihailisi.\n\n-- En luullut sinun välittävän sellaisesta, virkkoi Fan hämmästyneenä.\n\n-- En minäkään tähän iltaan saakka, mutta nyt huomasin välittäväni.\nJa siksi on hyväkin, että lähden huomenna kotiin.\n\n-- Voi, kultaseni, kuinka minä tulen toimeen ilman suloista Pollya,\njoksi Sydney sanoo sinua, huokasi Fan ja vei Pollyn toisten\nhelliteltäväksi.\n\nKaikki muutkin toistivat seuraavana päivänä samaa, ja monet hellät\nkatseet seurasivat pientä harmaapukuista olentoa, kun hän tyynesti\nliikkuen toimitteli viimeistä kertaa pikku palveluksiaan, jotka\nosaltaan tekivät hänet niin kaivatuksi. Pollyn oli määrä lähteä heti\npäivällisen jälkeen, ja kun hän oli jo saanut matka-arkkunsa melkein\npakatuiksi, häntä kehotettiin lähtemään pienelle kävelylle, koska\nisoäiti järjesti loput tavarat. Polly arvasi, että arkkuun aiottiin\npanna jokin hauska yllätys, sillä Fan ei tarjoutunut tulemaan hänen\nseurakseen, Maudkin piilotteli jotain esiliinansa alla ja Tom häipyi\näitinsä huoneeseen salaperäisen näköisenä. Polly totteli kehotusta ja\nlähti ulos iloiten jo etukäteen tuntemattomista aarteista, joita sai\nviedä kotiinsa.\n\nVaikka herra Shaw ei ollut puhunut mitään aikaisesta kotiin tulosta,\nPolly toivoi hänen sittenkin tulevan ja lähti häntä vastaan. Herra\nShaw puolestaan ei odottanut näkevänsä Pollya, koska tämä oli ollut\nkiireissään hänen kotoa lähtiessään, ja sitä paitsi nyt satoi\nluntakin. Mutta kääntyessään puistokadulle hän näki Pollyn juoksevan\nvastaansa kasvot säteillen pyöreän hatun alla ja punaiset posket\nlumihiutaleiden puuteroimina.\n\n-- Huomenna ei kukaan ole enää minua vastassa, hän sanoi, kun Polly\ntarttui molemmin käsin hänen käteensä ja puristi hellästi.\n\n-- Eiköpähän vain, sanoi Polly hymyillen ja päätään nyökyttäen, Fanny\noli näet luvannut tulla isäänsä vastaan Pollyn lähdettyä.\n\n-- Sehän hauskaa. Mutta sinun täytyy luvata, että tulet meille joka\ntalvi oikein pitkäksi aikaa, sanoi herra Shaw ja taputti sinisiä\nlapasia, jotka pitelivät hänen kättään.\n\n-- Tulen oikein mielelläni, jos kotona vain selvitään ilman minua.\n\n-- Heidän täytyy lainata sinut vähäksi aikaa, koska teet meille\nkaikille hyvää ja me tarvitsemme sinua.\n\n-- Onko se totta? En käsitä millä tavoin, mutta on hauska kuulla\nteidän sanovan niin, sanoi Polly nieleskellen.\n\n-- En osaa sitä selittää, kultaseni, mutta sait kodin tuntumaan\ntaas lämpöiseltä ja miellyttävältä, enkä toivoisi sen muuttuvan\nlähdettyäsi.\n\nPolly ei ollut koskaan ennen kuullut herra Shaw'n puhuvan tällä\ntavoin eikä tiennyt mitä olisi sanonut. Hän oli ylpeä ja onnellinen,\nettä oli voinut näyttää äidin olleen oikeassa, kun tämä oli sanonut,\nettä \"pieninkin meistä voi tehdä hyvää tässä isossa maailmassa\".\nPolly loi ystäväänsä kiitollisen katseen, joka oli puhuvampi kuin\nmitkään sanat, ja käsi kädessä he jatkoivat matkaansa pehmeässä\nlumisateessa.\n\nJos Polly olisi nähnyt, mitä hänen matka-arkkunsa yläosaan\npistettiin, hän olisi mykistynyt. Fanny oli näet kertonut isoäidille,\nmiten hän oli kerran nauranut Pollyn vaatimattomille pikku lahjoille.\nNyt he kaikki olivat yhteistuumin yrittäneet keksiä jotakin todella\nhienoa ja arvokasta jokaiselle Miltonin perheen jäsenelle. Koossa\nolikin aarteita kerrakseen. Ja noihin houkutteleviin kääröihin oli\nkätkettynä niin paljon hyväntahtoisuutta, rakkautta ja ystävällistä\nhuolenpitoa, ettei kukaan voisi niistä loukkaantua, vaan pitäisi\nlahjoja kahta tervetulleempana, koska ne olivat niin tavattoman\nviehättäviä ja kauniita. Mutta on varma, että jos Polly olisi\naavistanut pienen taskukellon tikittävän arkkuun pannussa sievässä\nrasiassa, jonka kannessa oli hänen nimensä, hän ei olisi ikinä\njättänyt arkkua avaamatta, kuten isoäiti neuvoi, eikä syönyt\npäivällistään niin hiljaisena. Hänen sydämensä oli täynnä, ja\nkyynelet kihosivat hänen silmiinsä useammin kuin kerran. Kaikki\nolivat ystävällisiä ja pahoillaan hänen lähdöstään.\n\nTomia ei tarvinnut tällä kerralla kehottaa saattamaan, ja myös\nFanny ja Maud tahtoivat mukaan. Rouva Shaw unohti hermonsa ja pani\nomin käsin Pollylle muutamia piparkakkuja evääksi. Herra Shaw\nsuuteli Pollya kuin tämä olisi ollut hänen rakkain tyttärensä, ja\nisoäiti syleili häntä lujasti kuiskaten vapisevalla äänellä: \"Pikku\nsydänkäpyseni, tule pian takaisin.\" Katy liehutteli nenäliinaa\nlastenkamarin ikkunasta ja huusi heidän ajaessaan ohi:\n\n-- Jumala siunatkoon teitä, rakas Polly-neiti, ja antakoon teille\nrunsaasti onnea!\n\nMutta Tomin jäähyväiset olivat kaikkein hauskimmat. Kun Polly istui\njo rautatievaunussa, viimeiset hyvästit oli heitetty ja vaunu\nliikkeellä, Tom otti esiin kovan pikku käärön, heitti sen vaunuun ja\nsanoi hassunkurinen naurun ja itkun sekainen ilme kasvoillaan:\n\n-- Se on kamala, mutta sinä toivoit sitä ja minä pistin sen mukaan,\nettä saisit nauraa. Hyvästi, Polly, hyvästi!\n\nViimeiset sanat tulivat vähän käheästi, Tom hävisi ne sanottuaan\nja Polly jäi nauramaan hänen jäähyväislahjaansa, kunnes kyynelet\nalkoivat valua poskia pitkin. Hän oli saanut pussillisen pähkinöitä,\npohjimmaisena Tomin valokuva. Se oli tosiaan kamala, kuin salaman\nvalossa otettu, ja Tomilla oli siinä hurja ja tuijottava ilme\nkasvoillaan. Mutta Polly piti siitä, ja milloin hän vain tunsi\nitsensä vähänkään surulliseksi eron takia, hän otti pähkinän tai\nvilkaisi Tomin hullunkurista kuvaa, ja hänen mielensä piristyi heti.\n\nTällä tavoin lyhyt matka kului hauskasti, ja hämärissä hän erotti\njoukon rakkaita kasvoja vaatimattoman pienen talon edessä, joka\ntuntui hänen mielestään kauniimmalta kuin mikään palatsi, sillä se\noli hänen oma kotinsa.\n\n\n\n\n8\n\nKUUDEN VUODEN KULUTTUA\n\n\n-- Arvatkaapa mitä Polly aikoo tehdä tänä talvena? sanoi Fanny\nkohottaessaan katseensa kirjeestä, jota oli innokkaasti lukenut.\n\n-- Luennoi kai naisten oikeuksista, sanoi nuori herrasmies,\njoka tutki peilistä huolellisesti kirkkaan kastanjan ruskeaa\npystytukkaansa nojautuen veltosti kyynärpäillään uunin reunustaan.\n\n-- Ehkä hän aikoo hurmata jonkun nuoren papin ja mennä naimisiin\nhänen kanssaan, lisäsi rouva Shaw, jonka ajatukset askartelivat\nnykyään usein nuorten naittamisessa.\n\n-- Hän jää kai kotiin hoitamaan taloutta, koska palvelijat tulevat\nniin kalliiksi. Se olisi ihan hänen tapaistaan, huomautti Maud, joka\nosasi jo sanoa r-kirjaimen.\n\n-- Minä luulen, että hän rupeaa pitämään koulua tai jotain muuta\nsentapaista auttaakseen veljiään, sanoi herra Shaw, joka oli laskenut\nsanomalehden kädestään kuullessaan Pollyn nimen.\n\n-- Kaikki te erehdyitte, vaikka isä arvasikin parhaiten, sanoi Fan.\n-- Hän rupeaa antamaan soitto- ja laulutunteja ja hankkii itse\nelatuksensa, jotta Will pääsee yliopistoon. Will haluaa opiskella\nja Polly on hyvin ylpeä hänestä. Nedillä, toisella veljellä, on\ntaipumusta liikealalle, hän ei välitä kirjoista. Ned on lähtenyt\nlänteen ja raivaa kyllä itselleen tien maailmassa. Polly sanoo, ettei\nhäntä enää tarvita kotona, kun perhe on nyt pieni ja Kitty voi hyvin\ntäyttää hänen paikkansa; siksi hän aikoo nyt itse ansaita elatuksensa\nja luovuttaa Willille oman osansa perheen tuloista. Se tyttöhän\nrupeaa ihan marttyyriksi! Ja Fan näytti niin juhlalliselta, kuin\nPolly olisi aikonut tehdä jonkin kauhean uhrauksen.\n\n-- Hän on järkevä, jalomielinen tyttö, ja minä kunnioitan häntä sen\ntakia, sanoi herra Shaw painokkaasti. -- Kukaan ei koskaan tiedä,\nmitä voi tapahtua, eikä nuorille ihmisille ole haitaksi, vaikka he\noppivatkin tulemaan toimeen omin voimin.\n\n-- Jos hän on yhtä kaunis kuin viimeksi tavattaessa, hän saa kyllä\npian oppilaita. Vaikka en minä sentään välittäisi ottaa tunteja,\nhuomautti nuori herra Shaw armollisesti ja kääntyi peilistä\nvarmistuttuaan, että hänen kohuttu tukkansa oli tummentumassa.\n\n-- Sinua hän ei ottaisi oppilaakseen mistään hinnasta, sanoi Fanny\nmuistaessaan, miten pettyneeltä ja paheksuvalta Polly oli näyttänyt,\nkun hän viimeksi käydessään huomasi, että Tomista oli tullut keikari.\n\n-- Odotahan, niin näet, vastasi Tom tyynesti.\n\n-- Jos Polly pysyy aikeessaan, tahtoisin että Maud rupeaisi ottamaan\nhäneltä tunteja. Fanny tehköön miten tahtoo, mutta olisin iloinen,\njos yksi tyttäristäni laulaisi yhtä kauniisti kuin Polly. Vanhat\nihmiset pitävät enemmän hänen lauluistaan kuin oopperoista, ja\näitikin aina nautti niistä.\n\nPuhuessaan herra Shaw kääntyi katsomaan takkanurkkausta, jossa\nisoäidillä oli ollut tapana istua. Nojatuoli oli nyt tyhjä, rakkaat\nvanhat kasvot olivat poissa ja jäljellä enää lempeä muisto.\n\n-- Haluaisin mielelläni oppia laulamaan, ja Pollyhan on mainio\nopettaja. Hän on kärsivällinen ja saa kaiken aina tuntumaan\nhauskalta. Toivottavasti hän saa tarpeeksi oppilaita ja pääsee heti\nhyvään alkuun, huomautti Maud.\n\n-- Milloin hän tulee? kysyi rouva Shaw, joka oli valmis auttamaan\nPollya, vaikka olikin mielessään päättänyt, että Maudin oli saatava\nopetusta kaupungin hienoimmalta opettajalta.\n\n-- Ei hän sano sitä. Hän vain kiittää, kun pyysin häntä tulemaan\nmeille kuten ennenkin, mutta sanoo ryhtyvänsä heti työhön ja\npitävänsä edullisempana, että asettuu heti asumaan omaan pikku\nhuoneeseensa. Eikö teistäkin tuntuisi oudolta, että Polly olisi\ntäällä kaupungissa eikä asuisikaan meillä?\n\n-- Kyllä me vielä saamme hänet tänne. Pienikin huone maksaa, ja hän\nvoi yhtä hyvin asua meillä vaikka opettaakin. Kerro hänelle minulta\nsellaisia terveisiä, sanoi herra Shaw.\n\n-- Tiedän ettei hän tule, sillä jos hän kerran on päättänyt olla\nitsenäinen, hän on sitä juurta jaksaen, vastasi Fanny ja rouva Shaw\ntoivoi sitä hartaasti. Pikku soitonopettajaa saattoi kyllä auttaa,\nmutta ei ollut kovinkaan hauskaa pitää häntä asumassa luonaan.\n\n-- Teen kyllä parhaani hänen hyväkseen suosittelemalla häntä\nystävilleni, ja hän menestyy varmaan, jos pitää aluksi vain pikku\noppilaita. Jos hän vain aloittaa oikein, ottaa kyllin hyvän maksun\nja saa muutamia hyviä nimiä, jotka hankkivat hänelle pääsyn\nhienoimpiin piireihin, en epäile hänen onnistumistaan, sillä minun\ntäytyy tunnustaa, että Polly käyttäytyy kuin hienonmaailman nainen,\nhuomautti rouva Shaw.\n\n-- Hän on mahdottoman vetävä pikku otus, ja minusta on hauskaa että\nhän asettuu kaupunkiin asumaan, vaikka olisikin mukavampaa, että hän\noleskelisi täällä vain muuten ja huvittelisi eikä joutuisi antamaan\nkaikenmaailman tunteja, sanoi Tom laiskasti.\n\n-- Olen varma, että hän pitäisi suurena kunniana, jos saisi\nomistaa aikansa sinun huvittamiseksesi. Mutta hänellä ei ole varaa\nylellisyyteen eikä hän välitä liehittelystä, joten on parasta että\nannat hänen olla rauhassa. Hän voi nauttia seurastasi vain silloin,\nkun hänen työnsä sallii, vastasi Fanny ivallisesti, kuten hänen\ntapanaan oli nykyisin.\n\n-- Sinusta, Fan, alkaa tulla oikea vanhapiika, kitkerä kuin\nsitruuna mutta kahta happamampi, tiuskaisi Tom ja katsoi sisareensa\nylimielisesti.\n\n-- Hiljaa, lapset. Tiedättehän etten kestä riitelyä. Maud, anna\nminulle Shetlannin huivi ja pane tyyny selkäni taakse.\n\nMaud riensi täyttämään äitinsä pyyntöä ja katseli moittivasti\nriitelevää veljeään ja sisartaan. Seurasi hiljaisuus, josta kaikki\nnäyttivät olevan hyvillään. He olivat kerääntyneet takkavalkean\nääreen päivällisen jälkeen, ja tuntui kuin pieni auringonpaiste ei\nolisi ollut heille pahitteeksi. Marraskuun päivä oli pilvinen. Mutta\näkkiä pilvet hälvenivät ja kirkas päivänvalo virtasi huoneeseen.\nKaikki kääntyivät vaistomaisesti ja huudahtivat:\n\n-- Hyvänen aika, Polly! sillä kynnyksellä seisoi kirkassilmäinen\ntyttö ja hymyili niin kuin marraskuun ilmoja ei olisi koko maailmassa.\n\n-- Polly kulta, milloin sinä tulit? huudahti Fan suudellen\nsydämellisesti hänen rusottavia poskiaan toisten odotellessa vuoroaan.\n\n-- Tulin eilen ja olen järjestellyt huonettani kuntoon, mutta en\nmalttanut enää odottaa vaan tulin katsomaan miten voitte, vastasi\nPolly niin iloisella äänellä, että kaikille tuli hyvä mieli.\n\n-- Minun Polly-tyttöni tuo aina päivänpaisteen mukanaan, sanoi herra\nShaw ojentaen kätensä pienelle ystävälleen, joka oli edelleenkin\nhänen suosikkinsa. Oli lämmittävää katsella, miten Polly kiersi\nkätensä hänen kaulaansa ja suuteli häntä myötätuntoisesti.\nIsoäiti oli näet kuollut Pollyn viime käynnin jälkeen ja Polly\nhalusi lohduttaa herra Shaw'ta, jonka hän huomasi vanhentuneen ja\nharmaantuneen.\n\nMikäli Tomkin oli havitellut antavansa tervehdyssuukon, jokin Pollyn\nkäytöksessä sai hänet muuttamaan mielensä ja puristamaan vain\nsydämellisesti hänen kättään ja sanomaan: -- Hauska nähdä sinua,\nPolly. Itsekseen hän kuitenkin lisäsi katsellessaan vaatimattoman\npikku hatun kehystämiä kasvoja: -- Ja entistä sievempi, peijakas\nvieköön!\n\nMutta Pollyn kasvot olivat muutakin kuin sievät, vaikkei Tom\nollut vielä oppinut huomaamaan sitä. Sinisten silmien katse oli\nkirkas ja vakaa, raikkailla huulilla avoin herttainen ilme, leuka\nmäärätietoinen pikku lovestaan huolimatta ja kiharoiden alla kaartuva\notsa hyväntahtoinen. Kaikki nämä kasvoilta kuvastuvat rakastettavat\nluonteenpiirteet olisivat jo yksinään riittäneet kaunistamaan\nvaatimattomankin ulkonäön. Pollysta oli tullut täysi-ikäinen, mutta\nhän ei näyttänyt sen muodikkaammalta kuin silloinkaan, kun hänellä\noli ollut pyöreä hattu ja yksinkertainen takki; sillä nyt hän oli\npukeutunut kokonaan harmaaseen aivan kuin kveekkarinainen, ja hänen\nasuaan koristi vain sininen nauharuusuke leuan alla ja toinen\ntukassa. Yksinkertainen puku sopi hänelle mainiosti, mutta sitä ei\nedes huomannut, koska katse kiintyi heti sen notkeaan kantajaan.\nVapaa lapsuus oli näet suonut Pollylle kalliin lahjan, oivan\nterveyden, ja jokainen hänen liikkeensä oli täynnä voimaa, suloa ja\nhuolettomuutta. Terve sielu terveessä ruumiissa oli harvinainen ilmiö\ntuohon aikaan, jolloin lääkärit menestyivät ja kaikki ihmiset olivat\nsairaita. Tästä miellyttävästä yhdistelmästä oli peräisin Pollyn\nitsetiedoton viehättävyys.\n\n-- Ihanaa, että olet taas täällä, sanoi Maud, joka istui Pollyn\njalkojen juuressa ja hieroi hänen kylmää kättään. Polly oli pantu\nistumaan Fannyn ja herra Shaw'n väliin, Tom puolestaan nojasi äitinsä\ntuolin selustaan ja nautti näkemästään.\n\n-- No, miten kaikki sujuu? Milloin aloitat? Missä sinun pesäsi on?\nKerro nyt kaikesta, aloitti Fan, joka aivan kihisi uteliaisuudesta.\n\n-- Oikein hyvin, sillä olen saanut jo kaksitoista oppilasta\nalkajaisiksi ja kaikilla on varaa maksaa kunnolla. Ensimmäinen\ntuntini on maanantaina.\n\n-- Etkö sinä pelkää? kysyi Fan.\n\n-- En paljon, miksi oikeastaan pelkäisin? vastasi Polly reippaasti.\n\n-- En tiedä, mutta eikö kaikki tämä uusi ole aluksi vähän vaikeaa?\nänkytti Fanny, joka ei halunnut paljastaa, että työnteko tuntui\nhänestä pelottavan rasittavalta.\n\n-- Ehkä se aluksi väsyttää, mutta kyllä kai siihen tottuu. Minä\nopetan mielelläni, ja on kiinnostavaa nähdä uusia ihmisiä ja uusia\npaikkoja. Riippumattomuus on myös ihanaa, ja jos voin vielä vähän\nsäästää Kittya varten, niin se on parasta mitä tiedän.\n\nPollyn kasvot loistivat aivan kuin hänen tulevaisuutensa olisi ollut\ntäynnä huvituksia eikä työtä, ja se vakavuus, jolla hän suhtautui\nuuteen tehtäväänsä, näytti antavan pohjaa hänen vaatimattomille\ntoiveilleen ja suunnitelmilleen ja herätti toistenkin kiinnostuksen.\n\n-- Keitä oppilaita olet saanut? kysyi rouva Shaw unohtaen hetkeksi\nhermonsa.\n\nPolly luetteli ja huomasi tyytyväisenä, miten muutamat nimet\nvaikuttivat kuulijoihin.\n\n-- Mistä ihmeestä sinä sait Davenportit ja Greyt, kultaseni? kysyi\nrouva Shaw kohottautuen hämmästyneenä tuolillaan.\n\n-- Rouva Davenport ja äiti ovat sukua keskenään.\n\n-- Etkä ole ikinä kertonut siitä!\n\n-- Davenportit muuttivat tänne muutamia vuosia sitten, enkä minä\nmuistanut heidän olemassaoloaan. Mutta kun tein suunnitelmiani,\ntiesin että minun täytyi saada pari kolme hyvää nimeä päästäkseni\nalkuun. Siksi kirjoitin ja kysyin rouva Davenportilta, tahtoiko hän\nauttaa minua. Hän tuli käymään meillä ja oli hyvin ystävällinen. Hän\nhankki minulle nämä oppilaat hyvän hyvyyttään.\n\n-- Mistä sinä olet oppinut noin paljon maallista viisautta, Polly?\nkysyi herra Shaw hänen vaimonsa hervahtaessa takaisin tuoliinsa ja\nottaessa esille hajusuolansa, aivan kuin Pollyn ilmoitus olisi ollut\nliikaa hänen hermoilleen.\n\n-- Minä opin sen täällä, herra Shaw, vastasi Polly nauraen. --\nEnnen minusta suositukset ja sen sellaiset olivat epämiellyttäviä\nenkä pitänyt niitä niinkään arvoisina, mutta nyt olen viisastunut\nja käytän mielelläni jossakin määrin hyväkseni niitä etuja, joita\nrehellisellä tavalla voin saada.\n\n-- Mikset antanut meidän auttaa itseäsi aluksi? Olisimme mielellämme\ntehneet sen, ehätti rouva Shaw sanomaan, sillä hän aivan paloi\nhalusta päästä Pollyn suojelijaksi rouva Davenportin rinnalle.\n\n-- Tiedän kyllä, että olisitte auttaneetkin, mutta olette jo\nolleet niin ystävällisiä minulle, etten tahtonut vaivata teitä\nyritykselläni. Halusin päästä alkuun omin voimin. Sitä paitsi en\ntiennyt, olisitteko välittäneet suositella minua opettajana, vaikka\npidättekin minusta tavallisena Pollyna.\n\n-- Totta kai olisimme, rakas Polly, ja nyt toivomme, että rupeaisit\nheti opettamaan Maudille somia laulujasi. Hänellä on kaunis ääni ja\nhän tarvitsee todellakin opettajaa.\n\nHymy häivähti Pollyn kasvoilla, kun hän kiitti uudesta oppilaastaan,\nsillä hän muisti ajan, jolloin rouva Shaw piti hänen somia laulujaan\nniin vanhanaikaisina, etteivät ne sopineet nuoren neidin ohjelmistoon.\n\n-- Missä sinä asut? kysyi Maud.\n\n-- Vanha ystäväni neiti Mills otti minut luokseen asumaan, ja\nminulla on oikein mukavaa. Äiti ei tahtonut minun asuvan missään\ntäysihoitolassa, joten neiti Mills järjesti minut luokseen. Hän\nvuokraa huoneita kuten tiedätte, mutta minulle hän on luvannut myös\npäivällisen. Aamiaisen ja teen valmistan itse.\n\n-- Onko huoneesi kalustettu mukavasti? Emmekö voi lainata sinulle\njotakin, kultaseni? Esimerkiksi nojatuoli tai pieni sohva ovat hyvään\ntarpeeseen, kun olet väsynyt, sanoi rouva Shaw osoittaen aivan\nyllättävää kiinnostusta Pollyn asioihin.\n\n-- Kiitoksia vain, mutta minä en tarvitse mitään, sillä toin yhtä\nja toista kodikasta mukanani. Voi, Fan, olisitpas nähnyt minun\nvoitokkaan tuloni kaupunkiin, kun istuin kimpsuineni kampsuineni\nmaalaisrattailla. -- Pollyn nauru oli niin tarttuvaa, että kaikki\nhymyilivät huomaamatta edes järkyttyä hänen kertomastaan.\n\n-- Niin, lisäsi Polly, minä ihan toivoin, että tapaisin teidät,\nsillä olisin tahtonut nähdä teidän kauhistuneet kasvonne, kun istuin\nsiinä sohvalla laatikoita ja nyyttejä ympärilläni, lintuhäkki\ntoisella puolen ja toisella kalakoppa, jonka reiästä kissanpojan\npää poukkoili edestakaisin, ja edessäni vanha hilpeä Brown\nomenanelikolla kekottamassa. Päivä oli kirkas ja minä nautin matkasta\nsuunnattomasti, sillä meillä oli kaikenlaisia seikkailuja.\n\n-- Voi, kerro niistä, pyysi Maud, kun Pollyn kuvauksen herättämä\nnauru asettui.\n\n-- No, ensinnäkin minä unohdin murattini ja Kitty juoksi perässä\nsitä tuomaan. Sitten lähdimme taas liikkeelle, mutta kova huuto sai\nmeidät kohta pysähtymään, ja nyt porhalsi Will alas mäkeä heiluttaen\ntoisessa kädessään tyynyä ja toisessa hillopiirakkaa. Me nauroimme\nkatketaksemme, kun hän saavutettuaan meidät selitti, että naapurimme,\nvanha neiti Dodd oli lähettänyt minulle humalatyynyn päänsäryn\nvaralle ja piirakan ensimmäiseksi ateriakseni. Hän oli näyttänyt\nniin pettyneeltä myöhästymisestään, että Will oli luvannut toimittaa\nlahjat minulle, vaikka olisi saanut juosta koko matkan. Tyynyä oli\nhelppo kuljettaa, mutta se piirakka! Taisimme pitää sitä kaikissa\nmahdollisissa paikoissa, eikä se ottanut pysyäkseen missään. Ensin\nlöysin sen sylistäni, sitten rattaiden pohjalta, sitten ylösalaisin\nkeikahtaneena kirjojen joukosta, sitten se oli tipahtamaisillaan\nmatka-arkulta tielle, ja lopulta se keinui kiikkutuolissani. Se oli\nvasta merkillinen piirakka, sillä kaikesta vaeltelustaan huolimatta\nse ei kuitenkaan mennyt pilalle tai hajonnut, ja lopulta me söimme\nsen päästäksemme siitä rauhaan. Sitten karkasi kissanpoikanen ja minä\nsain metsästää sitä maasta ja puusta ennen kuin sain sen kiinni, ja\nBrown sen kuin nauraa hohotti ja katseli minun juoksuani. Loppujen\nlopuksi pääsimme taas matkaan, mutta eräässä alamäessä meidän\npäällemme kierähti kirjahylly ja eräässä ylämäessä putosi kiikkutuoli\ntielle. Kuulimme huutoa ja vilkaistuamme taaksemme näin tuoliparkani\nkiikkuvan keskellä tietä ja pienen pojan huutavan aidalla täyttä\nkurkkua. Se sitten oli hassunkurista.\n\nPolly oli antanut seikkailustaan eloisan kuvauksen, vaikka ei sitä\nminään kummana pitänytkään, sillä hän halusi virkistää apeannäköisiä\nystäviään, etenkin herra Shaw'ta. Nähdessään hänen nyt nojautuvan\ntaaksepäin tuolissaan sydämellisesti nauraen Polly oli tyytyväinen\nja kiitti mielessään onnetonta piirakkaa, joka oli pystynyt\nkirvoittamaan naurun.\n\n-- Kyllä sinä, Polly, osaat sitten kertoa hauskasti! riemuitsi Maud\nsilmiään pyyhkien.\n\n-- Olisinpa tullut vastaasi, niin olisin kajauttanut sinulle\nkolminkertaisen eläköön-huudon, sillä se mahtoi olla näkemisen\narvoista, sanoi Tom.\n\n-- Etkä olisi; sinä olisit pyörtänyt kulman ympäri heti kun\nolisit nähnyt minut. Tai sitten olisit tuijottanut suoraan eteesi\nvälittämättä tippaakaan kuormarattailla istuvasta nuoresta naisesta.\n\nJa Polly nauroi tapansa mukaan Tomille vasten kasvoja, ja Tom melkein\npiti siitä. Niinpä hän ei ruvennut puolustelemaan itseään, vaan sanoi\nmoittivasti:\n\n-- Hyi, Polly, olipa se tuhmasti sanottu.\n\n-- Mutta totta. Sinun on tultava katsomaan minun lemmikkejäni, Maud.\nKissanpentu ja lintu ovat kuin veli ja sisar, sanoi Polly Maudille,\njoka ahmi hänen sanojaan.\n\n-- No, ei se ole paljon se, murahti Tom, jonka mielestä Polly olisi\nsaanut osoittaa enemmän huomiota hänelle.\n\n-- Polly tietää mitä puhuu; Hänen veljensä pitävät arvossa sisariaan,\nhuomautti Fanny pisteliäästi.\n\n-- Ja Polly pitää arvossa omia veljiään. Älä unohda sitä, neitiseni,\nvastasi Tom.\n\n-- Kerroinko minä jo teille, että Will menee yliopistoon? keskeytti\nPolly nousevan myrskyn.\n\n-- Toivottavasti hän viihtyy siellä, huomautti Tom kaiken kokeneen\nylhäisellä välinpitämättömyydellä.\n\n-- Luulisin ainakin, sillä hän pitää opiskelusta ja haluaa käyttää\nhyödykseen jokaisen tilaisuuden. Toivottavasti hän ei sentään rasita\nitseään liialla työllä kuten monet pojista, sanoi Polly, joka uskoi\nsinisilmäisesti ylioppilaiden palavaan tiedonhaluun. Tom katseli\nkokemustensa korkeuksista säälivästi hymyillen herkkäuskoista Pollya.\n\n-- Siitä ei ole ehkä pelkoa. Minä pidän huolen, ettei hän lue liikaa.\nJa Tomin silmät välähtivät kuten ennen vanhaan, kun hän suunnitteli\npoikamaisia kepposiaan.\n\n-- Sinä et taida olla oikein luotettava opastaja, jos kuulemissani\npuheissa on perää, sanoi Polly ja katsoi Tomiin niin vakavasti, että\ntämän kasvot muuttuivat totisiksi kuin huuhkajan.\n\n-- Pelkkää panettelua. Minä olen totinen kuin tornikello, luokkani\nkaunistus ja nuoren miehen esikuva, eikö niin, äiti? Ja Tom taputti\nhellästi äitinsä laihaa poskea varmana edes yhdestä ystävästä, sillä\nTomin heittäydyttyä salonkileijonaksi rouva Shaw oli alkanut ylpeillä\npojastaan. Tom puolestaan koetti saada heikosta äidistään isoäidin\nsijaista.\n\n-- Olet, kultaseni, sinä olet juuri sellainen kuin toivonkin. Ja\nrouva Shaw katsoi poikaansa niin hellästi ja luottavaisesti, että\nPolly suvaitsi ensimmäisen kerran tulonsa jälkeen vilkaista Tomiin\nhyväksyvästi.\n\nPolly ei käsittänyt, miksi Tom samassa muuttui kiusaantuneen ja\ntotisen näköiseksi. Mutta hänestä oli hauska nähdä Tomin taputtavan\nhellästi äitinsä poskea ja nojaavan päätään äidin korkeaan\ntuolinselustaan. Polly näet kuvitteli hänen tuntevan miehekästä\nmyötätuntoa sairasta kohtaan ja oppineen kohtelemaan kärsivällisellä\nrakkaudella äitiään, jolla oli ollut niin paljon huolta hänestä.\n\n-- Olen iloinen, kun jäät tänne koko talveksi, sillä nyt meille tulee\noikein hauskaa. Ja vien sinut mielelläni joka paikkaan, aloitti Fan\nunohtaen hetkeksi Pollyn suunnitelmat.\n\nPolly ravisti päättäväisesti päätään. -- Kuulostaa kyllä mukavalta,\nmutta ei siitä tule mitään, Fan. Minähän olen tullut tänne tekemään\ntyötä enkä huvittelemaan. Minä aion säästää, joten kutsut eivät tule\nkysymykseenkään.\n\n-- Et kai sentään aio koko aikaa tehdä työtä pitämättä yhtään\nhauskaa, huudahti Fan pettyneenä.\n\n-- Aion toteuttaa sen minkä olen päättänyt enkä anna minkään\nhoukutella minua päämäärästäni. Enhän jaksaisi antaa tunteja,\njos valvoisin myöhään iltaisin, vai mitä? Ja mitenkä pitkälle\nrahani riittäisivät, jos käyttäisin niitä pukuihin, ajeluihin\nja kaikenlaisiin pikku menoihin, jotka olisivat välttämättömiä\nseurapiireissä liikkuvalle nuorelle naiselle? En voi tehdä molempia\nenkä aio yrittääkään. Mutta voin kyllä suoda itselleni pikku\nhuveja silloin tällöin käymällä maksuttomissa konserteissa ja\nesitelmätilaisuuksissa. Sitä paitsi tapaanhan minä teidät usein.\nJa sunnuntait vietämme Willin kanssa yhdessä, joten saan kyllä\nelämännautintoja niin paljon kuin minulle on terveellistä.\n\n-- Minä en anna sinulle ikinä anteeksi, ellet tule kutsuihini, sanoi\nFanny Pollyn lopetettua, ja Tom nauraa hihitti kuullessaan veljen\nkäyntejä sanottavan elämän nautinnoiksi.\n\n-- Tulen kyllä sellaisiin pikku kutsuihin, joissa voi esiintyä\nyksinkertaisessa mustassa silkkipuvussa, mutta oikeita juhlia en voi\najatellakaan, kiitoksia vain, sanoi Polly kasvoillaan ihastuttavan\npäättäväinen ilme. Hän näet tunsi heikkoutensa ja oli päättänyt,\nettei tarvitse kuin yhden silkkipuvun. Fanny ei sanonut enempää,\nsillä hän oli varma, että Polly taipuisi ajan oloon. Sitä paitsi hän\noli päättänyt antaa ystävälleen kauniin puvun joululahjaksi, joten\nvaatehuolet eivät ainakaan olisi esteenä.\n\n-- Kuule, Polly, sinähän se annatkin meille pojille soittotunteja.\nMinua on vaadittu soittamaan, ja ottaisin mieluummin tunteja sinulta\nkuin joltain herra Twankydillolta, sanoi Tom, jota keskustelu ei\nlainkaan huvittanut.\n\n-- Kyllä minä siihen suostun, jos todella haluatte oppia ja\nkäyttäydytte kunnollisesti. Mutta hinta on kyllä toinen, vastasi\nPolly ilkikurinen pilke silmissään, vaikka kasvot muuten olivat\nvakavat ja ääni oli liikemiesmäinen.\n\n-- Kuulehan, Polly. Tom on jo aikamies, kaksikymmenvuotias, ja hän\nvaatii että kohtelet häntä kunnioittavasti. Sitä paitsi hän on\nkihloissa ja hirmuisen olevinaan, puuttui puheeseen Maud, joka piti\nveljeään erittäin arvokkaana henkilönä.\n\n-- Kuka se pikku tyttö on? kysyi Polly, joka piti uutista leikkinä.\n\n-- Trix. Etkö sinä sitä tiedä? vastasi Maud aivan kuin koko maailman\nolisi pitänyt se tietää.\n\n-- Ihanko totta, Fan? Ja Polly kääntyi ystäväänsä tuiki hämmästyneenä\nTomin seisoessa mahtavan ja hajamielisen näköisenä.\n\n-- Unohdin kertoa siitä sinulle viime kirjeessä. Kihlaus julkaistiin\nvasta hiljan, emmekä me oikein pidä siitä, huomautti Fanny, joka itse\nolisi tahtonut ensin kihlautua.\n\n-- Älähän nyt, minä olen erittäin tyytyväinen kihlaukseen, ilmoitti\nrouva Shaw havahtuen horroksestaan.\n\n-- Polly ei tunnu oikein uskovan sitä. Enkö minä sitten näytä maailman\nonnellisimmalta mieheltä? kysyi Tom miettien mielessään, oliko vakava\nilme Pollyn silmissä kenties sääliä.\n\n-- Et minusta, sanoi Polly hitaasti.\n\n-- No miltä hitolta sulhasmiehen pitäisi sitten näyttää? kivahti Tom\nmelkein kiukkuisena huomattuaan, miten välinpitämättömästi Polly\nsuhtautui suureen uutiseen.\n\n-- Sellaiselta, joka on oppinut välittämään jostakin toisesta enemmän\nkuin itsestään, vastasi Polly. Hänen kasvoilleen kohosi äkkiä puna ja\nääni pehmeni, kun hän käänsi päänsä pois Tomista, joka oli kiireestä\nkantapäähän täysi keikari.\n\n-- Nyt sait Tomin nujerretuksi. Olen samaa mieltä kanssasi, Polly. En\nole koskaan pitänyt Trixistä, ja toivottavasti koko kihlaus on vain\npoikamaista haaveilua, joka pian kuolee luonnollisen kuoleman, sanoi\nherra Shaw, joka väkisinkin oli vaipua raskasmielisyyteen, vaikka\nhänen ympärillään kävi lakkaamaton puheensorina.\n\nVaikka Shaw nuorempaa raivostutti, että hänen kihlaukseensa\nsuhtauduttiin niin kevyesti, hän koetti näyttää välinpitämättömältä.\nTodettuaan yrityksen ylivoimaiseksi hän aikoi poistua huoneesta,\nmutta rouva Shaw huusi hänen peräänsä:\n\n-- Minne sinä menet, kultaseni?\n\n-- Tietysti Trixiä tapaamaan. Hyvästi, Polly, ja Thomas-herra poistui\nja toivoi mielessään, että vaihtaessaan taitavasti kiihtyneen\näänensävynsä alentuvaksi kylmäkiskoisuudeksi hän oli saanut ainakin\nyhden kuulijan tajuamaan, että piti Trixiä elämänsä aurinkona ja\nPollya nenäkkäänä pikkutyttönä.\n\nJos hän olisi kuullut Pollyn naurun ja Fanin huomautukset, hänen\nvihansa olisi kuohunut yli äyräitten! Onneksi hän kuitenkin säästyi\ntältä koettelemukselta ja lähti matkaan toivoen, että Trixin keimailu\nsaisi hänet unohtamaan Pollyn katseen, kun tämä vastasi hänen\nkysymykseensä.\n\n-- Voi, jospa tietäisit kuinka tuota poikaa on vedetty nenästä,\naloitti Fan heti kun alaovi paiskahti kiinni. -- Belle ja Trix\nkoettivat kumpikin saada hänet pauloihinsa, ja ovelampi voitti.\nSillä vaikka Tom onkin niin olevinaan, hän on kokematon kuin lapsi.\nTrixhän on jo kahdesti purkanut kihlauksensa, ja kolmannella kerralla\nhänet petettiin. Ja mitä melua hän piti! Se oli aivan mieletöntä!\nMutta se taisi koskea sentään häneen aika kovasti, sillä hän ei enää\nliikkunut missään, laihtui ja kävi niin kalpeaksi ja kuultavaksi,\nettä oli ihan surkean näköinen. Minun kävi häntä sääliksi ja hän\nkävi meillä aika usein, Tom otti tietysti hänet suojelukseensa,\nhänhän on aina heikkojen puolella ja se hänessä onkin hyvää. No niin.\nTrix näytteli hylätyn osaa oikein sievästi, antoi Tomin lohduttaa\nitseään ja käyttäytyi niin, että sai poika paran pyörälle päästään.\nJa kun Tom tapasi Trixin eräänä päivänä itkemässä -- hatun takia,\njoka ei pukenut häntä -- Tom luuli tytön surevan herra Banksia, ja\nlohduttaakseen tuo pölkkypää otti ja kosi Trixiä. Muuta ei Trix\nhalunnutkaan; hän nappasi Tomin heti, ja nyt poika on kiikissä, sillä\nuuden kihlauksensa jälkeen Trix on ollut yhtä iloinen kuin ennenkin,\nkeimailee jokaiselle joka vain lähelle tulee ja pitää Tomia tulisilla\nhiilillä koko ajan. En tosiaan usko Tomin välittävän hänestä\nläheskään niin paljon kuin uskottelee. Mutta hän on Trixin kanssa\nsatoi tai paistoi, ja paljon tarvitaan, ennen kuin hän tekee Banksin\ntempun.\n\n-- Tom parka! oli kaikki mitä Polly sanoi Fannyn kuiskuteltua tarinan\nhänen korvaansa sohvan nurkassa.\n\n-- Ainoa lohdutus on siinä, että Trix purkaa kihlauksen ennen\nkevättä. Sen hän teki aikaisemmillakin kerroilla ollakseen vapaa\nkesäkampanjaan. Ei Tom siitä murru, mutta minua suututtaa että hän\nrupesi narriksi pelkästä säälistä, vaikka hänessä on miestä enemmän\nkuin luulisikaan, enkä minä tahtoisi kenenkään kiusaavan häntä.\n\n-- Sinä kiusaat itse häntä, sanoi Polly hymyillen.\n\n-- Se on taas eri asia; hän on väliin ärsyttävä, mutta sittenkin minä\nmelkein pidän hänestä. Toiset pojat ovat sellaisia typeryksiä, että\nolen kyllästynyt heihin, mutta kun Tom on hyvällä tuulella, hän on\noikein mukava ja virkistävä.\n\n-- Hauska kuulla, virkkoi Polly ja painoi sanat mieleensä.\n\n-- Niin, ja kun isoäiti oli sairaana, Tom oli hyvin kiltti. En minä\ntiennytkään, että hän on niin hellätunteinen. Isoäidin kuolema\nkoski häneen kovasti, sillä vaikka hän ei puhunutkaan paljon, hän\noli pitkän aikaa hyvin vakava ja surullinen. Minä koetin lohduttaa\nhäntä, ja meillä oli pari kolme oikein mukavaa juttuhetkeä, ja\ntuntui kuin vasta silloin olisimme oppineet tuntemaan toisemme. Se\noli oikein hauskaa, mutta sitä ei kestänyt kauan, meillä ei aselepo\nkoskaan kestä pitkään. Aloitimme taas vanhaan tapaan ja nyt nälvimme\ntoisiamme kuten ennenkin.\n\nFanny huokasi, sitten haukotteli ja vaipui tavanomaiseen\nraukeuteensa, aivan kuin Pollyn saapumisen herättämä innostus olisi\nalkanut jo laimeta.\n\n-- Lähde kävelemään ja samalla katsomaan minun hauskaa pikku\nhuonettani. Raikas ilma tekee sinulle hyvää. Tulkaa molemmat ja\npidetään hauskaa, kuten ennen vanhaan, pyysi Polly, sillä lännessä\nliekehtivä punainen auringonlasku tuntui kehottavan lähtemään ulos.\n\nTytöt suostuivat, ja pian he kolmisin kävelivät kohti Pollyn uutta\nkotia, joka oli hiljaisen kadun varrella, missä vanhat puut kahisivat\nkesällä ja talvisaikaan paistoi ystävällinen aamuaurinko.\n\n    \"Kierreportaita nyt nouskaa\n    minun pieneen kammiooni\",\n\nlauleli Polly juostessaan ylös leveitä, vanhanaikaisia portaita\nja avatessaan perimmäisen huoneen oven, josta heitä tervehti\ntakkavalkean loimu.\n\n-- Tässä minun lemmikkini ovat, Maud, hän lisäsi pysähtyessään\nkynnykselle ja viitatessaan tyttöjä olemaan hiljaa.\n\nHarmaa kissanpoikanen loikoili matolla lämmöstä nautiskellen,\nja aivan sen vieressä seisoi yhdellä jalalla mietteliäs pullea\nkanarialintu, joka käänsi kirkkaat silmänsä tulijoihin, päästi\näänekkään viserryksen kuin olisi tahtonut herättää toverinsa, lensi\nsitten suoraan Pollyn olkapäälle, jossa puhkesi riemukkaaseen\ntervetuliaislauluun.\n\n-- Sallikaa minun esitellä perheeni, sanoi Polly. -- Tätä pikku\nmekastajaa pojat sanovat Nikeksi ja tuota unista torkkujaa sanotaan\nTuhkimoksi, koska sen elämän suurimpana nautintona on tuhkassa\nloikominen. Riisukaa nyt päältänne ja sallikaa minun pyytää teitä\njäämään teelle, vaunut tulevat hakemaan teidät kahdeksalta. Sovin\nsiitä äitinne kanssa, kun olitte ylhäällä.\n\n-- Minä tahdon nähdä ihan kaikki, sanoi Maud, kun tytöt olivat\nriisuneet hattunsa ja lämmittelivät käsiään.\n\n-- Saat varmasti, ja luultavasti taloudenpitoni huvittaa sinua.\n\nSitten Polly näytti valtakuntansa ja kaikilla kolmella riitti\nhauskaa. Iso piano vei niin suuren tilan, ettei huoneeseen sopinut\nminkäänlaista sänkyä. Mutta Polly näytti ylpeänä kukallisen\nnojatuolinsa salaisuuden. Sen selustan saattoi laskea alas, istuin\nvoitiin korottaa ja sisällä olivat kaikki tyynyt ja peitot. --\nNäettekös, miten mukava tämä on. Sen saa päiväksi pois tieltä, sillä\npari kolme oppilasta käy luonani, selitti Polly.\n\nHaalistuneen maton päällä oli iloinen pikkumatto. Kiikkutuoli ja\nompelupöytä olivat toisen ikkunan edessä, toista kierteli muratti\nvarjostaen samalla ruokailunurkkausta. Kirjahylly oli kiinnitetty\nsohvan yläpuolelle, pari taulua seinille, ja iso kukkamaljakko\ntäynnä syksyn lehtiä ja ruohoja kaunisti takanreunustaa. Huone oli\nvaatimaton ja pieni, mutta Polly oli tehnyt parhaansa saadakseen\nsen hauskaksi, ja se näytti jo kodikkaalta iloisen takkavalkean\nlevittäessä valoaan, linnun visertäessä ja kissan kehrätessä matolla.\n\n-- Voi, miten sievää! huudahti Maud tullessaan suuresta komerosta,\njossa Polly säilytti talouskapineitaan. -- Niin hauska teenkeitin\nja kasari, ja kahden hengen astiasto ja paljon herkkuja syötäväksi.\nPaahdetaan leipää teen kanssa, Polly. Anna minun paahtaa uudella\npaahtohaarukallasi.\n\nFanny ei ollut yhtä innostunut kuin sisarensa, sillä hän huomasi\nmonta seikkaa, jotka kielivät köyhyydestä. Mutta Polly oli\nniin iloinen ja tyytyväinen pieneen asumukseensa, niin täynnä\niloisia toiveita ja suunnitelmia, ettei Fan hennonut huomauttaa\npuutteellisuuksista eikä ehdottaa parannuksia, vaan istuutui mihin\noli käsketty, ja nauroi ja jutteli toisten puuhatessa teetä.\n\n-- Nyt, tytöt, saamme maalaisaterian, sanoi Polly hääräillessään. --\nTässä on oikeaa kermaa, ruisleipää, kotona leivottua kakkua ja omien\nmehiläispesiemme hunajaa. Äiti varusti minulle niin paljon herkkuja,\nettä on hauska kun saan vieraita, sillä en millään jaksa yksin syödä\nkaikkea. Voitele paahtoleivät, Maudie, ja peitä ne. Sano heti kun\nkasari kiehuu, äläkä vain astu Niken päälle.\n\n-- Mikä mainio emäntä sinusta aikaa myöten tuleekaan, sanoi Fan\nkatsellessaan miten sievästi ja näppärästi Polly kattoi pöydän.\n\n-- Tämä on hyvää harjoitusta, nauroi Polly, täytti pienen teekannun\nja asettui istumaan pöydän ääreen niin emäntämäisin elein, että se\noli vallan huvittavaa.\n\n-- Nämä ovat elämäni herkullisimmat kestit, huomautti Maud suu täynnä\nhunajaa, kun he olivat päässeet syömisen alkuun. -- Minäkin tahtoisin\ntällaisen kauniin huoneen ja kissan ja linnun, jotka eivät söisi\ntoisiaan suuhunsa, ja pienen sievän teenkeittimen. Saisin paahtaa\nleipääkin niin paljon kuin ikinä haluaisin.\n\nMaudin harras toivomus nostatti sellaisen naurunpuuskan, että neiti\nMills hymähteli omalla puolellaan yksinäisen teekuppinsa ääressä, ja\npikku Nike päästi hurmioituneen liverryksen sokeriastian reunalla\npitäessään huolta itsestään.\n\n-- Minä en välitä paahtoleivästä enkä teenkeittimestä, mutta kadehdin\nhyvää tuultasi, Polly, sanoi Fan naurun vaiettua. -- Minä olen niin\nkyllästynyt kaikkiin ja kaikkeen, että välistä tuntuu kuin kuolisin\nikävään. Eikö sinulla koskaan ole sellaista tunnetta?\n\n-- Joskus minäkin olen kyllästynyt, mutta silloin tartun luutaan\nja alan lakaista tai pestä lujasti tai kävelen tai puuhaan jotakin\noikein olan takaa ja tavallisesti tulen heti paremmalle tuulelle,\ntai ainakin saan voimia olla nurkumatta, vastasi Polly ja leikkasi\ntarmokkaasti palasen ruisleipää.\n\n-- Enhän minä voi ruveta lakaisemaan, koska minun ei tarvitse ja\ntuskin siitä olisi apua, sanoi Fan syöttäessään laiskasti Tuhkimoa,\njoka istui arvokkaana hänen vierellään ja vilkuili kerma-astiaan.\n\n-- Pieni puute ei olisi sinulle pahitteeksi, Fan, sen verran vain,\nettä näkisit kuinka hyödyllistä työnteko on. Ja kun kerran oppisit\nsen, et enää valittelisi ikävystymistä, sanoi Polly, joka oli ottanut\nopikseen kokemansa köyhyyden opetukset.\n\n-- Taivas varjelkoon! Sehän olisi kamalaa, mutta toivoisin jonkun\nkeksivän uuden ajanvietteen rikkaille ihmisille. Minä olen ihan\nkuolemanväsynyt kaikista kutsuista, kuhertelusta, pukeutumisesta ja\nsaman seurapiirin tapaamisesta vuodesta toiseen.\n\nFannyn ääni oli katkera ja tyytymätön, hänen kasvojensa ilme\nikävystynyt ja alakuloinen, ja Polly tunsi selvästi, että jokin\ntähänastista raskaampi huoli painoi hänen sydäntään. Nyt ei ollut\nsopiva hetki puhua siitä, mutta Polly päätti ellei muuta niin\nainakin kuunnella myötätuntoisesti heti kun Fan avautuisi. Nyt hän\nkoetti olla niin lohduttava ja ystävällinen, että Fan tunsi sen\nsanoittakin ja tuli iloisemmaksi huoneen rauhallisessa ilmapiirissä.\nHeidän toivotettuaan hyvää yötä takkavalkean ääressä vietetyn\nrupatteluhetken jälkeen Fan suuteli emäntäänsä lämpimästi ja sanoi\nkiitollisena:\n\n-- Polly kulta, minä tulen usein, sillä sinun seurassasi on hyvä olla.\n\n\n\n\n9\n\nOPETUSTUNTI\n\n\nEnsimmäiset viikot olivat Pollysta vaikeita, sillä hän ei ollut\nvielä voittanut luontaista ujouttaan, ja liikkuminen vieraiden\nparissa pelotti häntä edelleenkin. Mutta päättäväisyys antoi hänelle\nrohkeutta, ja kun jää kerran oli murrettu, hänen pienet oppilaansa\nkiintyivät pian häneen. Uutuuden viehätys haihtui kuitenkin nopeasti,\nja vaikka hän oli valmistautunutkin raadantaan, sama päivästä\npäivään toistuva työ tuntui hänestä kuitenkin yksitoikkoiselta. Hän\ntunsi itsensä yksinäiseksikin, sillä Will saattoi tulla vain kerran\nviikossa; ja silloin kun Pollyn päivätyö päättyi, alkoivat Fannyn\nkiireet. Sopivia huveja oli niin vähän, että ne vain kiusasivat\nPollya. Jopa pienet kotiaskareetkin menettivät viehätyksensä, sillä\nPolly oli seuraa rakastava olento, ja yksinäiset ateriat tuntuivat\nusein ikäviltä.\n\nTuhkimo ja Nike koettivat parastaan Pollyn huvittamiseksi, mutta\nnekin näyttivät ikävöivän maalaisvapautta ja kotoista ympäristöään.\nTuhkimo parka! Katseltuaan kaihoten ikkunasta pihalla juoksentelevia\nlaihoja kaupunkilaiskissoja se kyyristyi matolle, aivan kuin olisi\nmenettänyt kaiken toivonsa sopivasta seurasta. Pikku Nike puolestaan\nlauloi orrellaan ihan läkähtyäkseen saamatta vastaukseksi muuta kuin\nuteliaan viserryksen nenäkkäiltä varpusilta, jotka näyttivät ilkkuvan\nsen vankeutta. Ja kun pieni teenkeitin oli menettänyt kiiltonsa,\nPolly huomasi, ettei itsensäelättäminen ollut leikintekoa. Ja monet\nhänen loistavista toiveistaan jakoivat teenkeittimen kohtalon.\n\nOlisipa voinut luopua kaikesta kerralla, niin olisi tuntunut\nhelpommalta. Mutta oli raskasta joka päivä luopua jostakin\ntoiveestaan, mielihalustaan ja huvistaan, etenkin kun oli nuori,\nkaunis ja iloinen. Tunteja päivät päästään, opiskelua yksin\ntakkavalkean ääressä tai soittoa ja laulua, ainoina kuulijoina uninen\nkissa ja lintu, joka oli työntänyt päänsä siiven alle. Tällaisia\niltahuveja ei voinut juuri sanoa juhlaviksi.\n\nNiinpä Polly urheista päätöksistään huolimatta kaipasi välillä\nhuvituksia, vaikka yrittikin vakuuttaa itselleen yhdeksän aikaan\nillalla: \"On viisainta mennä aikaisin nukkumaan, jotta olen pirteä\nhuomisaamuna\", hän saattoi maata hereillä kuunnellen ohitse vieriviä\nvaunuja ja kuvitella, miten tytöt ajoivat niissä iloisina kutsuihin,\noopperaan tai teatteriin. Neiti Doddin humalatyyny olisi yhtä hyvin\nvoinut olla täytetty nokkosilla, sillä siihen vuodatettiin paljon\nkyyneliä.\n\nToinenkin oka haavoitti Pollya hänen ottaessaan ensimmäisiä askelia\nitsenäisyyden tiellä. Hän sai näet huomata, että kansanvaltaisessa\nAmerikassakin monet ovet sulkeutuivat työtä tekevän naisen edessä.\nFanin vieraana hänet oli köyhyydestään huolimatta otettu kaikkialla\nvastaan ystävällisesti. Nyt olivat asiat toisin; ystävälliset\nihmiset suhtautuivat suojelevasti, välinpitämättömät unohtivat hänet\nkokonaan, ja yksinpä Fannykin kaikessa kiintymyksessään tunsi,\nettei soitonopettaja Polly enää ollut tervetullut moneen sellaiseen\nperheeseen, missä Polly-neiti oli otettu vastaan \"neiti Shaw'n\nystävänä\".\n\nMuutamat tytöt tervehtivät häntä vieläkin ystävällisesti, mutta eivät\nkoskaan pyytäneet käymään, toiset vain painoivat katseensa maahan ja\nsivuuttivat hänet ääneti, toisten taas käyttäytyessä kuin ei häntä\nolisi ollut olemassakaan. Nämä seikat loukkasivat Pollya enemmän kuin\nhän tahtoi myöntääkään, sillä kotona kaikki olivat tehneet työtä ja\nkaikkia kunnioitettiin sen takia. Hän koetti olla välittämättä siitä,\nmutta tytöt ovat herkkiä näissä asioissa, ja useammin kuin kerran\nPolly tunsi kovaa kiusausta luopua koko tuumasta ja palata kodin\nturviin.\n\nFan ei koskaan jättänyt pyytämättä häntä kaikenlaisiin kotona\npidettäviin juhliin. Mutta muutamien vierailujen jälkeen Polly\nkieltäytyi jyrkästi tulemasta muulloin kuin perheen ollessa yksinään.\nHän oli huomannut, ettei hänen uusi musta pukunsa ollut kyllin hieno\nedes pikku kutsuihin. Ja saatuaan osakseen muutamia paljon puhuvia\nkatseita, joilla naiset ilmaisevat mielipiteensä kanssasisariensa\nvaatteista, ja satuttuaan kuulemaan pari leikillistä huomautusta\n\"siitä iänikuisesta\" ja \"pikku mustarastaasta\" Polly pani pois kerran\nniin arvostamansa puvun ja sanoi tukahtuneella äänellä:\n\n-- Minä käytän sitä vain Willin käydessä, hän pitää siitä eikä\nhyljeksi minua puvun takia.\n\nNämä vastoinkäymiset katkeroittivat ehkä jonkin verran Pollyn\nvaloisaa ja tervettä luonnetta. Mutta ennen kuin oli tapahtunut\npysyvää vahinkoa, hän sai apua aivan odottamattomalta taholta.\n\nKaikilla on omat koettelemuksensa, mutta Polly alkoi jo kuvitella\nsaaneensa enemmän kuin oman osansa. Yksi niistä päättyi tavalla,\njoka vaikutti koko hänen elämäänsä ja siksi on syytä kertoa siitä.\nEräänä aamuna kaikki meni hullusti: uppiniskainen valkea ei ottanut\nsyttyäkseen ennen kuin Polly oli tuhlannut kokonaisen kasan\ntulitikkuja. Sitten häneltä kaatui kahvipannu, niin että Tuhkimo\nparka poltti itsensä, ja ehtimättä nauttia rauhassa aamiaistaan\nPolly saikin kiirehtiä matkaan harmiaan nieleskellen, sillä kaiken\nkukkuraksi molemmat hattuneulatkin katkesivat kovassa kiireessä.\nMyöhästyneenä hän tietysti unohti nuottinsa ja rynnätessään niitä\nnoutamaan hän vielä kaatui lätäkköön.\n\nAamu oli siis täynnä koettelemuksia! Polly oli huonolla tuulella\nja kaikki pianot näyttivät olevan yhtä huonossa vireessä kuin hän\nitsekin. Oppilaat olivat tavallista tyhmempiä ja kaksi heistä\nilmoitti matkustavansa äidin mukana etelään, jonne heidät oli äkkiä\nkutsuttu. Se oli kova kolaus, sillä he olivat juuri aloittaneet\ntuntinsa, eikä Polly katsonut voivansa lähettää heille laskua koko\nneljännekseltä, vaikka summan puuttuminen sekoitti kaikki hänen\nlaskelmansa.\n\nKun Polly parka väsyneenä ja alakuloisena tallusteli kotiin\nsyömään päivällistä, hän sai toisen iskun, joka koski enemmän kuin\noppilaiden menetys. Kiirehtiessään katua pitkin iso nuottivihko\ntoisessa ja teeleipäpussi toisessa kädessään hän näki Tomin ja\nTrixin tulevan vastaan. He kävelivät verkalleen ja niin iloisina,\nkauniina ja onnellisina kuin kaikki päivänpaiste ja ilo olisi ollut\nheidän puolellaan katua ja kaikki talven viimat ja ikävyydet Pollyn\npuoleisella katukäytävällä. Kaivaten tuttuja kasvoja ja muutamaa\nystävällistä sanaa Polly astui kadun poikki aikoen ainakin nyökätä\nheille ja hymyillä. Trix näki hänet ensiksi, mutta sai äkkiä muuta\nkatsottavaa kaukana edessään. Tom ei nähtävästi huomannut häntä,\nkoska hänen huomionsa oli kiintynyt komeaan hevoseen, joka juuri\nlaukkasi heidän ohitseen. Polly luuli Tomin kuitenkin nähneen hänet\nja lähestyi sydän pamppaillen, sillä jos Tomkin karttaisi häntä,\nhänen maljansa vuotaisi yli äyräitten.\n\nHe lähestyivät toisiaan, Trix katsellen jotain kaukana olevaa,\nTom ihaillen kaunista hevosta ja Polly posket punoittaen, katse\nodottavana ja ruskea paperipussi näkyvissä. Yhden kauhean hetken he\nseisoivat rinnakkain, kukaan ei tervehtinyt eikä kumartanut. Sitten\nkaikki oli ohi ja Polly jatkoi matkaansa, ja hänestä tuntui kuin\nhäntä olisi lyöty vasten kasvoja. -- Tätä en olisi uskonut Tomista;\nkaikki on tuon inhottavan Trixin syytä. En välitä Tomista enää\ntippaakaan, jos hän on kerta sellainen keikari että häpeää minua,\nkoska kannan pusseja ja teen työtä leipäni edestä, ajatteli Polly ja\npuristi tiukasti pussia. Silmät kyynelissä ja huulet vavisten hän\nvielä lisäsi mielessään: -- Mitenkä Tom saattoikin käyttäytyä noin,\nvieläpä Trixin nähden.\n\nTom oli kuitenkin aivan syytön loukkaukseen ja oli aina tervehtinyt\nPollya heidän tavatessaan. Mutta silloin hän oli sattunutkin olemaan\nyksin eikä Trixin kanssa kuten nyt, siksi se Pollyyn niin koskikin,\netenkin kun hän ei ollut koskaan pitänyt Trixistä. Ennen kuin Polly\nsai silmänsä kirkkaiksi ja kasvonsa rauhallisiksi, hän tapasi erään\nherrasmiehen, joka nosti lakkiaan, hymyili ja sanoi iloisesti:\n\n-- Hyvää huomenta, Polly-neiti. Hauska tavata teitä. Sitten hän\nmuutti äkkiä äänensävy ään ja lisäsi: -- Suokaa anteeksi, onko\ntapahtunut jotain? Voinko auttaa teitä?\n\nTuntui kyllä typerältä, mutta asiaa ei voinut auttaa, eikä Polly\nsaattanut muuta kuin kertoa parhaansa mukaan totuuden.\n\n-- En mahda mitään sille, että loukkaannun, kun vanhat ystävät\nkarttavat minua. Mutta kyllä minä pian totun siihen.\n\nHerra Sydney katsoi taakseen, tunsi ohikulkeneen parin ja käänsi\nharmistuneena selkänsä. Polly hapuili nenäliinaansa, ja Sydney\notti sanaa sanomatta häneltä nuotit ja paperipussin, ja tuo pieni\nystävyydenosoitus merkitsi Pollylle paljon juuri sillä hetkellä. Hän\nrauhoittui, kuivasi kiireesti juoruavat kyynelet ja sanoi iloisesti\nnauraen:\n\n-- Nyt on kaikki taas hyvin. Kiitoksia paljon. Älkää turhaa\nvaivautuko minun kantamusteni takia.\n\n-- Eihän näistä ole toki vaivaa. Ja tästä nuottivihosta muistankin\nmitä minun piti kysyä teiltä. Onko teillä vielä yhtä tuntia vapaana\npienelle sisarentyttärelleni? Hänen äitinsä haluaisi, että tyttö\npääsisi alkuun, ja pyysi minua tiedustelemaan teiltä.\n\n-- Ihanko totta? Ja Polly katsoi Sydneyhin aivan kuin olisi luullut\ntämän keksineen koko jutun pelkästä hyväntahtoisuudesta.\n\nHerra Sydney hymyili, veti taskustaan kirjelipun, antoi sen Pollylle\nja sanoi moittivan näköisenä:\n\n-- Tässä on todiste.\n\nPolly pyysi anteeksi, luki äidin kirjeen, joka oli määrä jättää\nhänen huoneeseensa, ellei hän itse olisi kotona, ja katsoi kirjeen\ntuojaa kiitollisena saadessaan uuden tervetulleen oppilaan. Saatuaan\ntehtävänsä onnellisesti suoritetuksi Sydney johti keskustelun\nmusiikkiin, ja hetkeksi Polly unohti huolensa jutellen innostuneena\nmieliaiheestaan. Ottaessaan taas nuottinsa ja pussinsa kotiovellaan\nhän sanoi suoraan tapaansa:\n\n-- Kiitoksia oikein paljon, että saitte minut unohtamaan typerät\npikku huoleni.\n\n-- Saanko minä sanoa vielä yhden asian. Vaikka asianhaarat ovatkin\nTom Shaw'ta vastaan, en usko hänen kuitenkaan nähneen teitä.\nTrix-neiti pystyy kyllä tällaiseen, mutta Tomin tapaista se ei ole.\nKeikarimaisuudestaan huolimatta hän on pohjimmaltaan hyvä poika.\n\nPolly ojensi hänelle kätensä ja sanoi sydämellisesti: -- Kiitos\nnoista sanoista.\n\nNuori mies pudisti harmaan villalapasen peittämää pikku kättä,\nkumarsi Pollylle aivan yhtä kohteliaasti kuin olisi kumartanut\nkunnianarvoisalle rouva Davenportille ja jätti Pollyn nousemaan\nportaita ja tervehtimään Tuhkimoa hiukan merkillisesti:\n\n-- Hän on oikea herrasmies! Puhui niin kiltisti Tomistakin. Se taisi\nsitä paitsi olla ihan totta. Minnietä opetan kyllä parhaan taitoni\nmukaan!\n\nTuhkimo kehräsi, Nike viserteli suopeasti ja Polly söi päivällistä\nparemmalla ruokahalulla kuin oli luullutkaan. Mutta syvällä sydämessä\ntuntui vielä kipu, ja iltapäivätunnit kuluivat onnettoman hitaasti.\nOli jo hämärä, kun hän kotiutui, ja kyynelet kostuttivat leipää ja\nmaitoa, kun hän istuutui takan ääreen syömään. Kotihunajakin maistui\nkitkerältä.\n\n-- Ei, tällainen ei vetele, hän puuskahti äkkiä, tämä on ihan\ntyperää, tästä on tehtävä loppu. Minäpä koetan vanhaa konstiani,\npikku palvelus jollekulle auttaa varmasti. Mitähän minä tekisin? Nyt\ntiedänkin. Fan menee tänä iltana kutsuihin; minäpä jaoksen auttamaan\nhäntä pukeutumisessa. Hän pitää siitä ja minusta on hauska katsella\nhänen kauniita tavaroitaan. Ja vien hänelle pari näsiän oksaa; ne\novat niin somia.\n\nPolly nousi, otti kukat ja riensi Shaw'lie. Hän päätti olla perillä\niloinen ja karistaa kokonaan mielestään Trixin ja arkisen raadannan.\n\nHän tapasi Fanin kampaajan kynsissä. Tämä teki parastaan pilatakseen\nFanin hiukset ja sotkeakseen hänen päähänsä kiharoita, palmikkoja ja\nkaikenmoisia laitoksia.\n\n-- Olit kauhean kiltti kun tulit, Polly. Toivoin juuri että olisit\ntäällä järjestämässä kukkani. Nämä näsiät antavat kamelioille\ntuoksun, olit kultainen tuodessasi ne. Tuossa on minun pukuni.\nMitä pidät siitä? kysyi Fan, joka tuskin uskalsi nostaa katsettaan\nkeltaisen hiusvyöryn alta.\n\n-- Se on kerrassaan ihana, mutta millä ihmeellä pääset sen sisään,\nvastasi Polly tarkastellen naisellisen kiinnostuneena vuoteella\nlojuvaa vaaleanpunaisen ja valkean kirjavaa pitsikangasvyöryä.\n\n-- Se on hirveän taitavasti ommeltu ja hyvin sievä, kuten pian näet.\nTrix luulee minun pukeutuvan siniseen ja hankki itselleen vihreän,\njotta minun pukuni kärsisi siitä, koska olemme niin paljon yhdessä.\nHän itse kertoi sen Bellelle, herttaista, vai mitä? Belle uskoi\nsalaisuuden minulle hyvissä ajoin, ja ennätin juuri saada tuon\nvaaleanpunaisen, joten rakas ystävättäreni epäonnistuu sievässä pikku\njuonittelussaan.\n\n-- Hän on varmaan hiljan lukenut Josefinen elämäkerran. Josefinehan\nasetti erään kauniin naisen, jolle oli mustasukkainen, istumaan\nviereensä vihreään sohvaan, joka korosti hänen omaa valkeaa pukuaan,\nmutta sai vieraan sinisen puvun näyttämään kaamealta, vastasi Polly\njärjestellessään kukkia.\n\n-- Trix ei ikinä lue mitään. Sinä se vain löydät tuollaisia mukavia\njuttuja. Koetan käyttää sitä jossain sopivassa tilanteessa. Onko\nkampaus valmis? Eikö se olekin hurmaava, Polly? Ja Fan nousi\ntarkastelemaan kampaajan pitkäaikaisen työn tuloksia.\n\n-- Sinähän tiedät, etten oikein ymmärrä noita viimeisen muodin\nhienouksia. Minusta entinen kampaus oli kauniimpi. Mutta kai tuo on\nhyvin tyylikäs.\n\n-- Niin onkin. Mutta minä olen kyllä kähertänyt ja polttanut tukkani\nniin pahaksi, että näyttäisin vanhalta variksenpelätiltä, ellen\nparantelisi vaurioita parhaani mukaan. Kiinnitä nyt kukat tällä\ntavoin, ja Fan pani vaalean kamelian hiussykerön laelle ja näsiän\noksan sen taakse törröttämään.\n\n-- Älä ihmeessä, Fan. Noinhan ne ovat ihan kauhean näköisiä! huudahti\nPolly, joka olisi halunnut kaunistaa ystävänsä kalpeita kasvoja\njärjestämällä kukat vähän sievemmin.\n\n-- Ei se auta, näin niitä käytetään ja sillä hyvä, vastasi Fan, ja\npani toisen oksan hiuskasan huippuun.\n\nPolly huokaisi eikä tyrkyttänyt enää neuvojaan, mutta kun Fan oli\nvalmiina kiireestä kantapäähän, Polly ihaili kaikkea mitä saattoi ja\nkoetti pitää muut ajatukset ominaan. Mutta hänen teeskentelemättömät\nkasvonsa paljastivat hänet, sillä Fan kääntyi äkkiä ja sanoi:\n\n-- Puhu vain suusi puhtaaksi, Polly. Minä näen silmistäsi, että jokin\non hassusti.\n\n-- Muistin vain, kuinka isoäiti sanoi kerran, että säädyllisyys\non nykyään vanhanaikaista, vastasi Polly tarkastellen Fanin puvun\nmiehustaa, johon kuului vyö, palanen harsokangasta ja pari viilekettä\nolkapäillä.\n\nFan nauroi hyväntahtoisesti ja sanoi kiinnittäessään kaulakoristetta:\n\n-- Jos minulla olisi sellaiset olkapäät kuin sinulla, en välittäisi\nmuodista tippaakaan, hän naurahti hyväntuulisesti kiinnittäessään\nkaulakoruaan. -- Älä nyt enää saarnaa, vaan auta viitta päälleni\nja lähdetään matkaan, sillä lupasin tulla ajoissa, koska minun on\ntavattava Tom ja Trix.\n\nPollyn oli määrä ajaa kotiin, kun Fan oli jätetty Bellen luo.\n\n-- Minusta tuntuu kuin olisin itse menossa sinne, sanoi Polly matkan\nvarrella.\n\n-- Kunpa olisitkin, Polly, ja sinun pitäisikin olla, ellet olisi\nniin kauhean itsepäinen olento. Minä olen kärttänyt ja pyytänyt\nsinua ja luvannut maat ja taivaat, kunhan vain luopuisit typerästä\npäätöksestäsi ja tulisit huvittelemaan.\n\n-- Kiitoksia vain, mutta minä en todellakaan välitä, äläkä turhaan\nraskauta sillä mieltäsi. Minä olen täysin tyytyväinen olooni, sanoi\nPolly lujana.\n\nMutta kun he saapuivat valaistun talon edustalle ja Polly joutui\njuhlahumun keskelle, näki tulevien ja menevien ajoneuvojen virran,\nvälähdyksen kirkkaista väreistä ja kauniista kasvoista, kuuli soittoa\nja iloisia ääniä, hän tunsikin mielensä apeaksi. Ja ajaessaan\nviettämään ikävää iltaa pieneen autioon huoneeseensa hän itki sydämen\npohjasta kuin lapsi, joka ei ole saanut karamelliaan.\n\n-- Tämä on ihan typerää, mutta en mahda sille mitään, hän nyyhkytti\nvaunujen nurkassa. Soitto se sai minut tolaltani. Olisin näyttänyt\noikein sievältä Fanin sinisessä musliinipuvussa, ja osaan kyllä\nkäyttäytyä yhtä hyvin kuin kuka tahansa. Minä olisin saanut\ntanssittajia vaikka kuinka paljon, vaikka en kuulukaan heidän\nseurapiiriinsä. Olisinpa saanut edes kerran pyörähtää Sydneyn tai\nTomin kanssa. Ei, Tom ei olisi pyytänyt minua enkä olisi lähtenyt,\nvaikka hän olisi pyytänytkin. Voi minua! Olisinpa jo yhtä vanha ja\ntyytyväinen kotona nyhjöttäjä kuin neiti Mills!\n\nSaavuttuaan kotiin hän päätti heti mennä maata ja itkeä itsensä\nnukuksiin.\n\nMutta eipä Polly joutunut pitkään murehtimaan. Noustessaan portaita\nja pitäessään itseään maailman onnettomimpana tyttönä hän näki neiti\nMillsin ompelevan niin säteilevän näköisenä, ettei malttanut olla\nvaihtamatta pari sanaa tämän kanssa.\n\n-- Istuhan, kultaseni. On hauska nähdä sinua, mutta älä välitä,\nvaikka jatkankin työtäni. Minulla on näet tulinen kiire saada\nnämä valmiiksi tänä iltana, sanoi reipas pikku neiti hymyillen ja\nnyökäytti päätään pistäessään uuden rihman neulaan, ja sitten hän\njatkoi ompelemista kuin henkensä edestä.\n\n-- Antakaa minun auttaa. Minä olen laiska ja huonolla tuulella ja\nompeleminen tekisi minulle hyvää, sanoi Polly istuutuessaan. --\nVaikka en voikaan olla iloinen, voin sentään olla hyödyksi.\n\n-- Kiitoksia kovasti. Sinä saatkin päärmätä tämän paidan sillä aikaa\nkun minä istutan hihat, ja se on jo aika helpotus.\n\nPolly pisti sormustimen sormeensa. Mutta kun neiti Mills levitti\nvalkean flanellikankaan hänen syliinsä, hän huudahti:\n\n-- Mutta tämähän on ihan kuin kuolinpaita!\n\n-- Ei, Jumalan kiitos, ei sentään, mutta olisi se voinut ollakin,\nellemme olisi pelastaneet tuota pientä tyttö rukkaa, sanoi neiti\nMills, jonka kasvoille ilmaantunut hymy pehmensi harmaita jäykkiä\nohimosuortuvia, hampaatonta suuta ja kyömynenää.\n\n-- Kertokaa minullekin siitä. Olisi hauska kuulla, minkä hyvän työn\nolette taas tehnyt, sanoi Polly valmiina kuuntelemaan mitä tahansa,\nmikä saisi hänet unohtamaan itsensä.\n\n-- Voi, rakas ystävä. Se on hyvin tavallinen tarina, ja se juuri\nonkin ikävintä. Minä kerron sen sinulle, koska voit ehkä auttaa\nminua. Viime yönä valvoin Mary Floyd -paran kanssa. Hänellä on\nkeuhkotauti ja vähän aikaa enää jäljellä, alkoi neiti Mills, samalla\nkun hänen nopsat sormensa lensivät edestakaisin ja ystävälliset\nkasvonsa loistivat, niin kuin hän olisi joka pistokseen liittänyt\nsiunauksensa. -- Mary oli hyvin heikko, mutta puolenyön tienoilla hän\nvaipui uneen ja minä koetin olla aivan hiljaa. Silloin saapui rouva\nFinn, vuokraemäntä, ja viittasi säikähtyneen näköisenä minua tulemaan\nulos. -- Pikku Jane on ottanut hengen itseltään enkä tiedä mitä minä\nteen nyt, hän sanoi ja saattoi minut ullakkokerrokseen.\n\n-- Kuka pikku Jane? keskeytti Polly pudottaen työn käsistään.\n\n-- Minä tunsin häntä vain vähän. Hän oli nuori, kalpea ja arka\ntyttö, joka liikkui hiljaa ja puhui harvoin kenenkään kanssa. Rouva\nFinn kertoi, että hän oli köyhä, mutta ahkera ja rehellinen pikku\nolento, joka pysytteli omissa oloissaan. \"Hän on ollut niin kalpea\nja masentunut koko viikon, että luulin häntä sairaaksi ja kysyin\nhänen vointiaan\", kertoi rouva Finn. \"Tyttö vain kiitti minua arasti\ntapansa mukaan ja sanoi voivansa oikein hyvin, joten jätin hänet\nrauhaan. Mutta kun tänä iltana olin menossa nukkumaan, sain äkkiä\npäähäni kurkistaa miten tyttö parka jaksoi, sillä hän ei ollut tullut\nhuoneestaan koko päivänä. Vilkaisin sisään ja tällaista noina näin\nhuoneessa.\" Sen sanottuaan rouva Finn avasi ullakkokamarin oven ja\nminä näin surullisimman näyn, mitä vanhat silmäni ovat vielä ikänään\nnähneet.\n\n-- Mitä sitten? kysyi Polly kalpeana.\n\n-- Kolkon huoneen, kylmän kuin lato, ja vuoteella pienen olennon,\njonka kuolemankalpeat laihat ja kärsivät kasvot melkein saivat\nsydämeni halkeamaan. Pöydällä oli pullo puolillaan oopiumia, vanha\nmuistikirja ja kirje. Lue se, kultaseni, äläkä ajattele pahaa pikku\nJanesta.\n\nPolly otti neiti Millsin ojentaman paperin ja luki:\n\n    \"Hyvä rouva Finn!\n\n    Antakaa anteeksi vaiva, jonka tuotan teille, mutta en keksi\n    mitään muutakaan keinoa. En saa sellaista työtä, josta\n    ansaitsisin niin paljon, että tulisin toimeen; tohtori sanoo,\n    etten voi parantua, ellen saa levätä. Koska en halua joutua\n    toisten rasitukseksi, lähden pois. Olen myynyt tavarani, jotta\n    saan maksetuksi saatavanne. Olkaa hyvä ja antakaa minun olla\n    täällä älkääkä päästäkö ihmisiä katsomaan. Toivottavasti tämä\n    ei ole kovin pahasti tehty, sillä minulle ei näytä olevan koko\n    maailmassa tilaa, enkä minä pelkää kuolemaa. Ehkä pelkäisin,\n    jos jäisin tänne enkä jaksaisi enää pysyä kunnollisena. Rakkaat\n    terveiset pienokaisellenne ja jääkää hyvästi, jääkää hyvästi.\n\n                                           Jane Bryant.\"\n\n-- Oh, neiti Mills, tämähän on kauheaa! huudahti Polly silmät niin\nkyyneleisinä, että kykeni tuskin lukemaan kirjettä.\n\n-- Ei niin kauheaa kuin se olisi voinut olla. Mutta joka tapauksessa\noli katkeraa ja surullista nähdä seitsentoistavuotias tyttö\nmakaamassa pienessä puhtaassa yöpaidassaan kuolemaa odottamassa,\nkoska koko maailmassa ei tuntunut olevan tilaa hänelle. Saimme hänet\nsentään pelastetuksi, ei ollut vielä liian myöhäistä, Jumalan kiitos,\nja ensimmäiseksi hän sanoi: \"Voi, miksi herätätte minut?\" Minä olen\nnyt hoidellut häntä koko päivän, kuullut hänen tarinansa ja koettanut\ntodistaa, että hänelle on kyllä maailmassa sekä tilaa että rakkautta.\nHänen äitinsä kuoli vuosi sitten ja siitä saakka hän on ponnistellut\nyksin eteenpäin. Hän on arka ja viaton olento, joka ei voi raivata\nitselleen tietä, vaan joutuu pakostakin syrjäytetyksi ja unohdetuksi.\nHän on koettanut monia huonosti palkattuja töitä, mutta ei kyennyt\nelättämään itseään niillä. Se masensi häntä. Hän alkoi sairastaa ja\nkävi araksi eikä nähnyt muuta pelastuskeinoa tässä pahassa maailmassa\nkuin lopettaa päivänsä niin kauan kuin ei vielä pelännyt kuolemaa.\nSe on vanha juttu, ystäväni, vaikka tuntuukin sinusta uudelta ja\nkammottavalta. En muuten luulisi sinulle olevan vahingoksi hoivata ja\nauttaa tuota tyttöriepua, joka on kokenut niin paljon sellaista, jota\nsinun ei tarvitse koskaan kokea.\n\n-- Tietysti minä teen kaiken minkä voin. Missä hän nyt on? kysyi\nPolly, johon tämä koruton surullinen tarina sattui kipeästi.\n\n-- Tuolla. Ja neiti Mills osoitti pienen makuuhuoneensa ovea. -- Hän\noli sen verran voimissaan, että hänet voitiin siirtää tänä iltana.\nToin hänet tänne omaan vuoteeseeni. Pikku raukka! Hän katseli ensin\nympärilleen, sulki sitten silmänsä ja huokasi syvään, otti käteni\nomiin laihoihin käsiinsä ja sanoi: \"Voi, hyvä neiti, minusta tuntuu\nkuin olisin syntynyt uuteen maailmaan. Auttakaa minua aloittamaan\nuudestaan, ja minä koetan parastani.\" Sitten minä sanoin hänelle,\nettä hän on nyt minun lapseni ja saa jäädä tänne ja pitää tätä\nkotinaan niin kauan kuin minulla on koti.\n\nNeiti Millsin äänessä oli äidillinen sävy ja hän katsahti ylpeänä ja\nonnellisena lämpöistä rauhallista pesäänsä, jonka turviin hän oli\ntuonut hylätyn pikku varpusen; hän oli vakuuttunut siitä, että Jumala\noli valinnut hänet pelastamaan linnun onnettomuudesta.\n\nPolly kietoi käsivartensa vanhuksen kaulaan ja suuteli hänen\nryppyistä poskeaan niin kunnioittavan hellästi kuin tämä olisi\nollut pyhimys, sillä vaatimattoman vanhan neidin hahmossa hän näki\nrakastettavaa armeliaisuutta, josta on siunausta maailmalle.\n\n-- Voi, miten hyvä te olette! Rakas neiti Mills, sanokaa kuinka voin\nauttaa teitä. Olen valmis kaikkeen, sanoi Polly nöyrästi, sillä hänen\nomat huolensa tuntuivat nyt pieniltä ja naurettavilta Janen ankarien\nvastoinkäymisten rinnalla, jotka olivat vähällä saada traagisen\npäätöksen, ja hän oli hyvin häpeissään ja paloi halusta hyvittää.\n\nNeiti Mills silitti Pollyn raikasta poskea, hymyili ja sanoi:\n\n-- Siinä tapauksessa pyytäisin, että menisit sanomaan pari\nystävällistä sanaa pikku ressulleni. Se tekisi hänelle hyvää, ja sinä\nosaat oikealla tavalla lohduttaa ihmisiä pitämättä suurta ääntä.\n\n-- Osaanko minä? sanoi Polly ilahtuneena.\n\n-- Osaat, ystäväni, sinulla on kyky ottaa osaa toisen huoliin ja\nharvinainen taito osoittaa tahdikkaasti myötätuntoasi. Enpä päästäisi\nketä tahansa Jenny-paran luo, sillä useat vain kiihdyttäisivät ja\nmasentaisivat hänet. Mutta sinä tiedät mitä on tehtävä. Mene nyt ja\nvie tämä paita hänelle. Se on nyt valmis, ja siitä saan kiittää sinun\nnäppäriä sormiasi.\n\nPolly heitti lämpöisen vaatteen käsivarrelleen iloiten siitä,\nettä se joutuisi verhoamaan elävää olentoa eikä nuorta vainajaa,\njoka on liian varhain siirtynyt manan majoille. Työnnettyään oven\nauki hän astui hiljaa hämärästi valaistuun huoneeseen. Tyynyllä\nhän näki vastustamattoman puoleensavetävät kasvot, jotka kaikessa\nnuoruudessaan olivat hyvin liikuttavat kuoleman hipaistua niitä\nvarjollaan. Hän pysähtyi vuoteen viereen ja luuli tytön nukkuvan,\nmutta syvälle painuneet tummat silmät aukenivat selkoselälleen\nja tyttö katsoi häneen, ensin hämmästyneenä, sitten ilahtuneena\nnähtyään Pollyn sirkeät kasvot Sitten niihin ilmaantui nöyrän\nrukoileva ilme, aivan kuin ne olisivat pyytäneet anteeksi äkillistä\ntekoa, joka oli ollut vähällä onnistua, ja kovaa kohtaloa, joka oli\nollut yllyttäjänä. Polly ymmärsi katseen ja vastasi sen äänettömään\nrukoukseen yksinkertaisella eleellä, joka ilmaisi enemmän kuin\nmitkään sanat: hän kumartui ja suuteli tyttöparkaa silmät kyynelissä\nja huulet vapisten osanotosta, jota ei pystynyt pukemaan sanoiksi.\nJenny kietoi kätensä hänen kaulaansa ja alkoi vuodattaa hiljaisia\nkyyneleitä, jotka virkistivät ja lohduttivat ahdistettuja sydämiä,\nkun hellän käden kosketus vain avaa niiden lähteen.\n\n-- Kaikki ovat niin hyviä, Jenny nyyhkytti, vaikka en kehnoudessani\nsitä ansaitsisi.\n\n-- Kyllä sinä sen ansaitset. Älä nyt ajattele sitä, vaan lepää\nja anna meidän hoivata itseäsi. Elämä on ollut liian raskasta\nsinunlaisellesi pikku olennolle, mutta me koetamme tehdä sen tästedes\nhelpommaksi ja onnellisemmaksi, sanoi Polly unohtaen omat murheensa\ntavattuaan tytön, joka vielä enemmän oli rohkaisun tarpeessa kuin hän.\n\n-- Asutko sinäkin täällä? kysyi Jenny kädet vielä uuden ystävän\nkaulassa.\n\n-- Asun. Neiti Mills antoi minulle pienen huoneen yläkerrasta, ja\nsiellä ovat minun lintuni, kissani, pianoni ja kukkani, ja siellä\nminä elän kuin kuningatar. Sinun täytyy tulla huomenna tervehtimään,\njos vain jaksat. Minusta tuntuu usein yksinäiseltä, sillä koko\ntalossa ei ole nuorta seuraa, vastasi Polly ja hymyili kutsuvasti.\n\n-- Ompeletko sinä? kysyi Jenny.\n\n-- Ei, minä olen soitonopettaja ja laukkaan antamassa tunteja päivät\npäästään.\n\n-- Se on varmasti hyvin hauskaa, ja kuinka onnellinen mahdatkaan\nolla, kun olet kaunis ja voimakas ja saat kaiket päivät käydä\nantamassa soittotunteja, huokasi Jenny ja tarkasteli kunnioittavan\nihailevasti Pollyn lujarakenteista kättä, jota piteli laihoissa\nhennoissa käsissään.\n\nSe kuulosti hyvältä Pollynkin korvissa, ja hän tunsi itsensä äkkiä\nniin rikkaaksi ja tyytyväiseksi, että näyttikin aivan toiselta\nkuin äskeinen tyhmä tyttö, joka itki kun ei päässyt juhliin. Kuin\nsalamanvalossa hän tajusi, miten paljon parempi hänen osansa oli\nkuin tuon riutuneen tytön, ja hänestä tuntui ettei voisi kylliksi\njakaa ylellisyydestään tuolle hädänalaiselle kanssasisarelleen, joka\nei omistanut tässä avarassa maailmassa muuta kuin vasta pelastetun\nhenkensä. Tämä hetki vaikutti Pollyyn voimakkaammin kuin monet\nsaarnat tai viisaimmatkaan kirjat, sillä se pani hänet katsomaan\nkatkeraa totuutta silmiin, osoitti hänelle elämän varjopuolet ja\nnäytti puhaltavan hänestä pienet turhuudet ja joutavat haaveet kuin\nraikas talvinen tuuli. Istuessaan vuoteen laidalla Polly kuunteli\nJennyn tarinaa, joka oli niin uusi hänelle, että jok'ikinen sana\npainui syvälle mieleen eikä unohtunut koskaan.\n\n-- Nyt sinun on nukuttava. Älä itke äläkä ajattele yhtään mitään,\nlepää vain. Siitä neiti Mills on eniten mielissään. Minä jätän ovet\nauki ja soitan sinulle kehtolaulun, että varmasti nukahdat. Hyvää\nyötä, kultaseni.\n\nJa suudelmaan häntä toisen kerran Polly meni omaan huoneeseensa\nja soitti hämyisessä nurkkauksessa kauneimman kehtolaulunsa,\nkunnes pikku Jennyn väsyneet silmät painuivat umpeen ja hän solui\nsävelaaltojen kannattamana onnellisempaan elämään, joka juuri oli\nkoittanut hänelle.\n\nPolly oli illansuussa apeuden valtaan antautuessaan kuvitellut\nitkevänsä itsensä nukuksiin, mutta kun hän lopulta heittäytyi\nvuoteeseen, päänalunen tuntuikin pehmoiselta ja pieni huone\nkodikkaalta takkavalon lepatellessa tutuilla esineillä ja vasta\npuhjenneiden ruusujen toivottaessa hyvää yötä. Hän ei enää tuntenut\nolevansa loukattu, onneton työn raskaan raataja, vaan onnenmyyrä,\njoka ei ollut osannut kyllin kiittää elämänsä antimista.\n\nHän oli kyllä ohimennen kuullut puhuttavan köyhyydestä ja\nkärsimyksistä, mutta sen enempää hän ei tiennyt, kuten eivät\nonnellisten kotien lapset yleensäkään. Nyt hän oli saanut niistä\nkouraantuntuvan esimerkin ja elämän ankaruus paljastui hänelle. Miten\npaljon tässä isossa, kiireisessä maailmassa oli tekemistä, ja miten\nvähän hän oli tehnyt! Mistä hänen oli aloitettava? Silloin, aivan\nkuin vastaukseksi, hänen mieleensä juolahtivat Jennyn sanat, jotka\nnyt saivat aivan uuden merkityksen: \"Olet kaunis ja voimakas ja saat\nkaiket päivät käydä antamassa soittotunteja.\" Niin. Sen hän kykeni\ntekemään. Ja Polly rukoili palavasti itselleen henkistä voimaa ja\nsielun kauneutta sekä kykyä tehdä elämänsä uljaaksi riemulauluksi,\nhyödylliseksi niin kauan kuin sitä kestää ja muistamisen arvoiseksi\nvielä kuolemankin jälkeen.\n\nJennyn viimeisenä ajatuksena oli ollut harras pyyntö, että \"Jumala\nsiunaisi yläkerran kilttiä ja hyvää tyttöä ja täyttäisi hänen\ntoivomuksensa\". Luultavasti nämä nöyrät rukoukset tulivat kumpikin\nkuulluiksi, koska ne aikaa myöten täyttyivät runsain mitoin.\n\n\n\n\n10\n\nVELJET JA SISARET\n\n\nPollyn onnellisia päiviä olivat sunnuntait, jotka Will aina vietti\nhänen luonaan. Polly heräsi sunnuntaiaamuisin tavalliseen aikaan,\nnousi virkeänä ja alkoi heti ahkerasti hääriä saadakseen kaiken\nvalmiiksi vieraansa tuloon, sillä Will saapui jo aamiaiseksi ja he\nolivat yhdessä koko pitkän päivän.\n\nWillistä Polly oli maailman paras ja kaunein tyttö, ja koska Polly\ntiesi, että kerran tulee aika, jolloin Will löytää paremman ja\nkauniimman tytön, hän oli kiitollinen mainesanoista ja koetti\nansaita veljensä arvonannon. Siksi hän siisti itsensä ja huoneensa\njuhlakuntoon ja juoksi kasvot loistaen ja äidillisesti tervehtien\nWilliä vastaan, kun tämä tömisteli huoneeseen punaposkisena ja\nreippaana kainalossaan hapanlimppu ja pieni papupurkki, jotka oli\nostanut läheisestä leipomosta.\n\nHe nauttivat kunnon maalaisaamiaisen, ja Pollysta oli nautinto\nkatsella, miten nopeasti veli tyhjensi ruokakulhot ja lopetti kahvin\npienestä pannusta ja istuutui sitten häntä vastapäätä naureskellen\ntyytyväisenä putipuhtaaksi syötyä pöytää. Toinen nautinto oli pestä\nyhdessä astiat kuten kotonakin, ja neiti Mills kuunteli ilokseen\nraikuvaa naurua, joka aina säesti tätä toimitusta, sillä huone oli\nniin pieni ja Will niin suuri, että hän tuntui olevan joka paikassa\nyhtä haavaa, ja Polly ja Tuhkimo saivat alinomaa väistellä hänen\npitkiä käsivarsiaan ja koipiaan. Sen jälkeen he tarkastelivat\nPollyn huonekasvit, juttelivat Nikelle ja soittivat ja lauloivat\npäiväohjelman alkajaisiksi. Sitten seurasi kirkossa käynti ja\npäivällinen neiti Millsin luona, jonka mielestä Will oli 'erinomainen\nnuori mies'.\n\nJos iltapäivä oli kaunis, he tekivät yhdessä pitkiä kävelyretkiä,\nmilloin yli siltojen maalle päin, milloin pitkin kaupungin katuja,\njotka uhosivat leppoisaa sunnuntairauhaa. Useimmat vastaantulijat\nnäkivät heissä vain kömpelön, pitkän, vielä lapsenkasvoisen\nnuorukaisen ja vaatimattomasti pukeutuneen, raikkaan pikku\nnaisen, joka riippui nuoren miehen käsipuolessa. Mutta muutamat\nromanttisuuteen taipuvat ihmiset pitivät heitä viehättävänä\nparina, hymyilivät sivuuttaessaan ja miettivät, olivatko he ehkä\nrakastavaisia vai maalaisserkkuja, jotka olivat tulleet kaupunkia\nkatselemaan.\n\nMutta jos oli huono ilma, he pysyivät kotosalla, lukivat,\nkirjoittelivat kirjeitä, juttelivat ja antoivat toisilleen hyviä\nneuvoja, sillä Williamkin, vaikka oli melkein kolme vuotta Pollya\nnuorempi, oli jo miestä ollakseen aloitettuaan ensimmäisen\nopiskeluvuotensa, ja se huvitti Pollya. Hämärän tultua Will loikoili\nmukavasti sohvalla ja Polly lauloi; veli piti kovasti siitä, sillä\nse oli hänestä kodikasta ja viihtyisää. Yhdeksän aikaan Polly sulloi\nWillin matkalaukkuun puhtaat ja siististi korjatut liinavaatteet ja\nheidän 'juhlaillallisensa' tähteet, antoi hyvänyön suukon ja kehotti\nmoneen kertaan veljeään pitämään jalat kuivina ja lämpiminä.\n\nWill nauroi neuvoille, kuunteli niitä armollisesti, mutta ei\ntotellut. Mutta hän piti niistä ja marssi aloittamaan uutta viikkoa\nruumis levänneenä ja mieli virkistyneenä Pollyn seurassa vietetyn\nrauhallisen ja mukavan päivän ansiosta, sillä hänet oli kasvatettu\npitämään perhe-elämästä. Ja veli ja sisar rakastivat syvästi toisiaan\neivätkä hävenneet näyttää sitä.\n\nOli kolmaskin henkilö, joka piti tästä vaatimattomasta\nsunnuntainvietosta yhtä paljon kuin Polly ja Will. Maudin oli tapana\npyrkiä Pollyn luo teelle, ja koska Polly iloitsi voidessaan edes\njollakin lailla ilahduttaa ystäviään, jotka olivat olleet hänelle\nvieraanvaraisia, hän otti tavakseen kutsua tytön luokseen, kun\nhe palasivat kävelyretkiltään. Illalla Will sitten tavallisesti\nsaattoi pikku vieraan vaunuihin, jotka Maud onnistui aina varaamaan\nitselleen, jos huono sää oli uhkaamassa. Tom ja Fan nauroivat Maudin\nteekutsuille, mutta tyttö ei kyllästynyt niihin, sillä hän oli\nyksinäinen ja löysi Pollyn pienestä huoneesta sellaista, jota oma\navara koti ei voinut antaa.\n\nMaud oli nyt 12-vuotias kalvakka ja ruma tytönpunkero. Hänellä oli\nterävät älykkäät silmät ja ahkerat pikku aivot, jotka toimivat\nnokkelammin kuin toiset aavistivatkaan. Hän oli juuri ikävimmässä\niässä, jolloin kukaan ei tiennyt, miten häntä oli kohdeltava,\nja niinpä hänen annettiin olla omissa oloissaan ja tehdä mitä\nhalusi. Hän ei näet käynyt koulua, koska oli vaarassa kasvaa\nkumaraselkäiseksi, eikä rouva Shaw millään voinut sallia, että\nhänen ryhtinsä olisi turmeltunut koulunpenkillä. Se sopi Maudille\nerinomaisesti. Ja milloin ikinä isä lupasi lähettää Maudin uudestaan\nkouluun tai ottaa kotiopettajan, tämä sai joko ankaran päänsäryn tai\nselkäkivun taikka hänen näkönsä heikkeni. Herra Shaw nauroi hänelle\nja hänen vaivoilleen, mutta antoi loman jatkua. Kukaan ei näyttänyt\njuuri välittävän rumasta, nykerönenäisestä Maudista; hänen isänsä\noli kiinni työssään, äiti hermostunut ja kivulloinen, Fan syventynyt\nomiin asioihinsa ja Tom puolestaan kohteli häntä kuten useimmat\nveljet nuorempia sisariaan - henkilönä, joka oli luotu vain hänen\nhuvikseen ja mukavuudekseen. Maud ihaili Tomia koko sydämestään ja\noli hänen altis orjansa tuntien itsensä täysin onnelliseksi, kun Tom\nsuvaitsi sanoa: \"Kiitos tipuseni\", tai nipistää häntä nenästä tai\nkorvasta, kuten hänen tapansa useimmiten oli.\n\n-- Ihan kuin minä olisin vain jokin nukke tai koira, jolla ei ole\nmitään tunteita, Maud joskus sanoi Fanille, kun jokin palvelus tai\nuhraus oli jäänyt ilman kiitosta tai huomiota. Tomin mieleen ei\nkoskaan juolahtanut, että katsellessaan häntä haikeasti Maud janosi\nhellyyttä yhtä paljon kuin hän itsekin yksinäisinä poikavuosinaan.\nEikä Tom tullut ikinä ajatelleeksi, että kun hän muiden kuullen sanoi\nMaudia 'possuksi', hän loukkasi tytön tunteita yhtäläisesti kuin\npojat ennen vanhaan haukkuessaan häntä 'Porkkanaksi'. Hän piti kyllä\nomalla tavallaan Maudista, mutta ei vaivautunut näyttämään hellyyttä.\nNiinpä Maud jumaloi häntä etäältä uskaltamatta osoittaa ihailuaan,\njota mikään kolhaisu ei kyennyt tappamaan tai edes jäähdyttämään.\n\nEräänä sateisena sunnuntai-iltapäivänä Tom loikoili sohvalla\nmieliasennossaan lukien \"Pendennistä\" neljättä kertaa ja tuprutellen\ntupakkaa kuin savupiippu. Maud seisoi ikkunan ääressä katsellen\nleijuvia lumihiutaleita huolestuneen näköisenä. Äkkiä hän huokasi\nsyvään.\n\n-- Tipuseni, älä huokaa toista kertaa, muuten puhallat minut\nilmaan. Mikä nyt on hätänä? kysyi Tom viskaten kirjan kädestään ja\nhaukotellen niin perinpohjin, että leuat olivat mennä sijoiltaan.\n\n-- En taidakaan päästä Pollyn luo, vastasi Maud synkkänä.\n\n-- Et tietenkään. Ulkonahan on kova tuisku, etkä saa vaunuja, koska\nisä tulee tänä iltana vasta myöhään kotiin. Mitä ihmettä sinä oikein\nravaat siellä Pollyn luona?\n\n-- Koska meillä on aina niin hauskaa ja sitten siellä on Will.\nPaistamme takassa ohukaisia ja ne laulavat ja se on kauhean mukavaa.\n\n-- Livertävät ohukaiset mahtavat tosiaan olla mukavia. Kerro nyt ihan\ntarkkaan kaikesta.\n\n-- En minä viitsi. Sinä vain nauraisit minulle.\n\n-- Annan sanani etten naura, jos vain voi olla nauramatta. Mutta minä\nihan kuolen uteliaisuudesta, ellen saa tietää mitä te siellä oikein\npuuhaatte. Sinähän haluat itse kuulla salaisuuksia, joten kerro nyt\nkerran omasikin. Minä olen vaiti kuin kala.\n\n-- Ei ole mitään salaisuuksia etkä sinä niistä välitä. Tahdotko\ntoisen tyynyn? hän lisäsi kun Tom muksautti päänalustaan.\n\n-- Tämä välttää kyllä. Mutta miksi ihmeessä te naiset aina pynttäätte\nsohvatyynyt täyteen tupsuja ja rimpsuja, jotka koko ajan kutittavat\nmiesväkeä.\n\n-- Sunnuntai-iltaisin Polly aina ottaa Willin pään syliinsä ja hieroo\nhänen otsaansa. Polly sanoo, että se rauhoittaa kovan lukemisen\njälkeen. Jollet pidä tyynystä, niin minä voin tehdä samoin, sillä\nopiskelu näyttää rasittavan sinua paljon enemmän kuin Williä, sanoi\nMaud vähän epäröiden, mutta selvästikin tahtoen auttaa ja olla Tomin\nmieliksi.\n\n-- No, voithan koettaa, sillä minä olen hävyttömän väsynyt. Ja Tom\nnaurahti muistaessaan edellisen illan riemut.\n\nMaud istuutui tyytyväisyyttä uhoten Tomin pääpuoleen. Ja Tom myönsi,\nettä silkkiesiliina oli mukavampi kuin karkea tyyny.\n\n-- Tuntuuko hyvältä? kysyi Maud silitettyään muutamia kertoja veljen\npolttavaa otsaa. Hän luuli kuumeen johtuvan innokkaasta kreikan ja\nlatinan opiskelusta.\n\n-- Ei pahaltakaan. Jatka vain! vastasi Tom armollisesti, sulki\nsilmänsä ja makasi niin hiljaa, että Maud aivan mykistyi onnesta.\nÄkkiä hän sanoi hellästi: -- Tom, nukutko sinä?\n\n-- Kohtsillään.\n\n-- Ennen kuin nukut kokonaan, sano mikä on julkinen muistutus.\n\n-- Miksi haluat sen tietää? tiukkasi Tom silmät nyt selkoselällään.\n\n-- Minä kuulin Willin puhuvan julkisista ja yksityisistä\nmuistutuksista, ja aioin kysyä sitä häneltä, mutta unohdin.\n\n-- Mitä hän sanoi niistä?\n\n-- En minä muista. Hän kertoi jostakin pojasta, joka jäi pois\nrukouksista ja sai yksityisen muistutuksen. Ja sitten hän teki\nkaikenlaisia kurittomuuksia ja sai yhden tai kaksi julkista\nvaroitusta. Minä en kuullut hänen nimeään enkä välittänytkään. Haluan\nvain tietää, mitä ne muistutukset tarkoittavat.\n\n-- Ahaa, Will siis juoruilee? kysyi Tom ja hänen otsansa rypistyi\nuhkaavasti.\n\n-- Ei, ei hän juorua. Polly tiesi jo asiasta ja kysyi sen vuoksi.\n\n-- Will nyt on semmoinen lukutoukka, ärähti Tom ja sulki taas\nsilmänsä, ikään kuin rikoksentekijästä ei olisi kannattanut enää\nenempää puhua.\n\n-- Olkoon vain. Minä pidän Willistä kovasti, samoin Polly.\n\n-- Onnellinen keltanokka, sanoi Tom hullunkurisesti voihkaisten.\n\n-- Sinun ei ollenkaan tarvitse tuhahtaa hänelle, sillä hän on oikein\nmukava ja kohtelias minullekin, sanoi Maud niin pontevasti, että Tom\nrupesi nauramaan hänelle.\n\n-- Hän on aina kiltti Pollylle, auttaa hänelle takin päälle, sanoo\nhäntä siskokullakseen, antaa hyvänyön suukon eikä pidä sitä yhtään\nhassuna. Voi, olisipa minullakin samanlainen veli! Ja Maud näytti\noikein surkealta, sillä hän oli hyvin pettynyt, kun ei päässyt Pollyn\nluo.\n\n-- Tuhat tulimmaista! Mikäs tipua nyt vaivaa, kun noin pöyhistelee\nhöyheniään ja nokkii minua? Noinko Pollykin silittelee rakasta\nveljeään? kysyi Tom virnistäen.\n\n-- Voi, minä ihan unohdin! Enkä minä itke, mutta tahtoisin niin\nmielelläni lähteä Pollyn luo. Itkuaan nieleskellen Maud rupesi\nuudestaan sivelemään Tomin päätä.\n\nTomin hevonen ja reki olivat kyllä tallissa, mutta hän aikoi lähteä\nulos vielä illalla eikä ollut huomaavinaan Maudin viittausta. Oli\nvaivattomampaa loikoilla ja sanoa vain sovittelevasti:\n\n-- Kerro jotain muutakin siitä mainiosta pojasta. Olisi hauska kuulla.\n\n-- Enkä kerro. Mutta siitä voin kertoa, kuinka Tuhkimo soittaa\npianoa, sanoi Maud yrittäen haihduttaa mielestään äskeisen heikkouden\nhetken. -- Polly osoittaa pienellä kepillä kosketinta, ja Tuhkimo,\njoka istuu tuolilla, napahuttaa sitä käpälällään perässä, niin että\nsyntyy oikea sävel. Se on sitten hassun näköistä, kun vielä Nikekin\nlentää istumaan nuottitelineelle ja laulaa ihan kuollakseen.\n\n-- Erittäin jännittävää, sanoi Tom unisesti.\n\nMaud huomasi, ettei aihe huvittanutkaan Tomia kuten hän oli luullut,\nja kokeili uutta.\n\n-- Pollysta sinä olet komeampi kuin herra Sydney.\n\n-- Kiitoksia hyvin paljon.\n\n-- Minä kysyin häneltä, kumpi teistä on hänen mielestään kauniimpi,\nja hän sanoi, että sinun kasvosi ovat kauniit, mutta herra Sydneyn\nhyvät.\n\n-- Käykö Sydney koskaan Pollyn luona? kysyi terävä ääni heidän\ntakaansa. Ja vilkaistessaan olkapäänsä yli Maud näki Fannyn istuvan\nnojatuolissa ja lämmittelevän jalkojaan uunin edessä.\n\n-- En minä ole ikinä nähnyt häntä siellä. Hän lähetti kyllä eräänä\npäivänä joitakin kirjoja, ja Will kiusoitteli Pollya siitä.\n\n-- Entä mitä Polly teki? tiukkasi Fanny.\n\n-- Hän ravisteli Williä.\n\n-- Sepä vasta näytös! Ja vaikutti siltä kuin Tom olisi mielellään\nhalunnut nähdä sen. Mutta Fanin ilme oli niin tuima, että Tomin pieni\nkoira, joka iloisesti lähestyi Fania, laski häntänsä koipien väliin\nja livahti pöydän alle.\n\n-- Siis ei mitään pyhäillan kuhertelua, rallatti Tom, joka näytti\ntaas heränneen.\n\n-- Ei tietenkään! Ei Polly aio mennä naimisiin. Hän rupeaa hoitamaan\nWillin taloutta sitten kun Willistä tulee pappi, kuulin sen omin\nkorvin! selitti Maud tärkeänä.\n\n-- Mikä kohtalo Polly kaunokaiselle! surkutteli Tom.\n\n-- Hänestä se on hauskaa, ja varmasti se onkin. On mukavaa kuunnella,\nkun he suunnittelevat tulevaisuutta.\n\n-- No, Possu, juttele vielä jotain heistä, sanoi Tom hetken kuluttua,\nkun Maud näytti kokonaan syventyneen näihin tulevaisuuden kuviin.\n\n-- Will kertoi sitten hullun jutun, kuinka yhtä professoria oli\nlennätetty. Et ole tainnut kuullakaan siitä, koska et ole kertonut.\nJoku hurja ylioppilas oli pannut ruutia tai jotain muuta räjähtävää\nainetta tuolin alle, ja se räjähti kesken luennon. Professoriparka\npomppasi ilmaan ihan suunniltaan säikähdyksestä. Pojat juoksivat\nhakemaan vettä sammuttaaksen tulen. Mutta eniten Williä nauratti se,\nettä koiruuden keksijä sai itse tulen housuihinsa sammutushommissa,\nja hän pyysi sitten tiedekunnalta tai kanslerilta, vai mikä se oli...\n\n-- Kumpikin kelpaa, mumisi Tom hytkyen pidätetystä naurusta.\n\n-- Niin, hän meni pyytämään uusia housuja, ja hänelle annettiin\nrahat kunnon housuja varten. Mutta hänpä ostikin jotkut kamalat,\nleveäraitaiset ja hyvin halvat ja järjesti loppurahalla punssikestit.\nEikö se ollut hirveätä?\n\n-- Kamalaa! Ja Tom räjähti niin äänekkääseen nauruun, että Fan peitti\nkorvansa ja koiraparka alkoi haukkua vimmatusti.\n\n-- Tunnetko sinä sen ilkiön? kysyi Maud.\n\n-- Jonkin verran, läähätti Tom, jonka vaatekomerossa nuo samaiset\nhousut paraikaa riippuivat.\n\n-- Älä mekasta noin! Minulla on kauhea päänsärky, marisi Fan.\n\n-- Tytöillä on aina päänsärkyä, vastasi Tom, jonka mylvintä vaihtui\nhohotukseksi.\n\n-- En käsitä mitä hauskaa te pojat näette epäritarillisissa\nkepposissa, sanoi Fan, joka ilmeisesti oli huonolla tuulella.\n\n-- Emmekä me käsitä, kuinka te tytöt jaksatte lörpötellä ja pyntätä\nitseänne viikosta viikkoon, sinkautti Tom takaisin.\n\nTämän sanaharkan jälkeen oli vähän aikaa hiljaista, mutta koska\nFania ikävystytti, hän halusi jatkaa juttelua ja kysyi äskeistä\nsopuisammalla äänellä:\n\n-- Mitä Trixille kuuluu?\n\n-- Hän on yhtä suloinen kuin ennenkin, murahti Tom.\n\n-- Kiusaako hän sinua tavalliseen tapaansa?\n\n-- Mitäpä muutakaan.\n\n-- Mistä kenkä nyt puristaa?\n\n-- No, minä kerron, miten mieletön hän taas oli. Hän näet kieltäytyi\ntanssimasta kanssani, mutta ei antanut minun tanssittaa muitakaan.\nMinä sanoin hänelle, että jos poika vie tytön tanssiaisiin, tämän\npitäisi tanssia edes kerran hänen kanssaan, varsinkin jos he ovat\nkihloissa. Mutta juuri siksi Trix ei tahtonut tanssia kanssani. Minä\njätinkin hänet sitten yksin loppuvalssin ajaksi ja pidin hauskaa\nBellen kanssa. Ja tänään kirkosta palatessani sain totisesti kuulla\nkunniani.\n\n-- Jos kerran menee kihloihin Trixin tapaisen tytön kanssa,\nei muuta voi juuri odottaakaan. Oliko hänellä tänään muuten\npariisilaishattunsa? lisäsi Fan äkkiä kiinnostuneena.\n\n-- Hänellä oli päässään jokin sininen kapistus ja siinä mikä lie\nparatiisilintu, joka raapi kasvojani aina kun hän käänsi päätään.\n\n-- Miehet eivät sitten ikinä ymmärrä mikä on kaunista. Se hattu on\ntosiaankin kaunis.\n\n-- Kyllä he ymmärtävät, kuka on hieno nainen, eikä Trix ainakaan\nnäytä sellaiselta. En osaa sanoa, missä vika piilee, mutta minun\nmielestäni hänellä on liian paljon töyhtöjä ja rimpsuja. Sinä olet\npaljon tyylikkäämmän näköinen kuin hän etkä koskaan pukeudu liian\nräikeästi.\n\nTämä tavaton kohteliaisuus sulatti Fannyn ja hän siirsi tuolinsa\nlähemmäksi sanoen ystävällisesti:\n\n-- Niin, vaikka itse sanonkin, tiedän kuinka on pukeuduttava. Trix\nei ole koskaan osannut sitä taitoa. Hän pitää räikeistä väreistä ja\nonkin kuin kävelevä sateenkaari.\n\n-- Etkö voisi antaa hänelle vihjeitä? Sano ainakin, ettei hän\nkäyttäisi sinisiä käsineitä. Hän tietää kyllä, että vihaan niitä.\n\n-- Minä olen yrittänyt parastani sinun vuoksesi, Tom, mutta hän on\nitsepäinen kuin synti eikä välitä tipan vertaa mitä sanon hänelle,\nvaikka kysymyksessä olisivat suuremmatkin asiat kuin siniset käsineet.\n\n-- Maud kiltti, juokse hakemaan minulle toinen sikarikotelo. Se on\ntuolla jossakin.\n\nMaud meni, ja heti kun hän oli sulkenut oven jälkeensä, Tom nousi\nkyynärpäiden varaan, hiljensi ääntään ja sanoi:\n\n-- Kuule, Fanny, maalaako Trix?\n\n-- Maalaa ja piirtää myös, naurahti Fanny ovelan näköisenä.\n\n-- Älä nyt viitsi! Kyllä sinä tiedät mitä tarkoitan. Minulla on\noikeus kysyä, ja sinun pitää kertoa, sanoi Tom totisena ja hänestä\noli alkanut tuntua, ettei kihloissaolo ollutkaan mitään täydellistä\nautuutta.\n\n-- Mistä sinä semmoista olet saanut päähäsi?\n\n-- Meidän kesken sanoen, sanoi Tom vähän nolona, mutta haluten\nkuitenkin saada asiasta selvän, Trix ei koskaan anna suudella itseään\nposkelle, ainoastaan hiukan hipaista huuliaan. Mutta eräänä päivänä\nkun minä otin heliotroopin oksan kukkamaljakosta pannakseni sen\nnapinreikääni, pirautin vahingossa vesipisaran hänen kasvoilleen.\nAioin pyyhkäistä sen pois, mutta hän työnsi minut luotaan ja juoksi\npeilin luo, missä paineli huolellisesti poskensa kuivaksi ja palasi\ntoinen poski punaisempana kuin toinen. En sanonut mitään, mutta\nminulle jäi omat epäilykseni. Sano nyt, maalaako hän itseään?\n\n-- Kyllä hän maalaa, mutta älä hiisku siitä sanaakaan, sillä jos hän\ntietäisi että olen kavaltanut hänet, en saisi ikinä anteeksi.\n\n-- Se ei minua liikuta. Minä en pidä maalaamisesta enkä liioin salli\nsitä, sanoi Tom päättävästi.\n\n-- Et sinä sille mitään mahda. Joka toinen tyttö maalaa poskensa tai\nkäyttää puuteria tai mustaa kulmakarvansa noetuilla hiusneuloilla\ntai tiputtaa silmiinsä belladonnaa, että saisi ne kirkkaiksi.\nClara yritti vähän aikaa parantaa ihoaan arsenikilla, mutta hänen\näitinsä kielsi sen, sanoi Fanny paljastaen halpamaisesti naisellisia\nsalaisuuksia.\n\n-- Kyllä minä tiedän, että te tytöt olette aika petkuttajia,\nvarsinkin jotkut teistä. Mutta en pidä siitä, että esiinnytte\nmaalattuina kuin näyttelijättäret, sanoi Tom inhoten.\n\n-- Minun ei tarvitse turvautua sellaisiin keinoihin, mutta Trixin\ntäytyy. Ja kun olet kerran valinnut hänet, saat kyllä luvan hyväksyä\nhänet sellaisenaan.\n\n-- Ei nyt vielä olla siinä pisteessä, mutisi Tom uhmaavasti ja\nheittäytyi taas pitkälleen.\n\nMaudin tulo keskeytti heidän luottamuksellisen keskustelunsa, vaikka\nTom ei malttanutkaan olla ärsyttämättä hänen uteliaisuuttaan, vaan\nesitti vielä salaperäisen kysymyksen:\n\n-- Sanohan, Fan, tekeekö Pollykin sellaista?\n\n-- Ei, Pollysta se on inhottavaa. Mutta kun hänestäkin tulee kalpea\nja kuihtunut, niin eiköhän hänkin vain muuta mieltään.\n\n-- En usko, sanoi Tom.\n\n-- Polly sanoo, että on sopimatonta puhua salaisuuksia sivullisten\nkuullen, huomautti Maud arvokkaasti.\n\n-- Taivaan tähden, lopeta jo tuo jankutus Pollysta. En\nkuolemaksenikaan jaksa kuunnella sitä, kivahti Fan.\n\n-- Ohoh, hämmästyi Tom ja kavahti istumaan kiinnostuneena. -- Minä\nluulin teitä sydänystäviksi, jotka vetävät aina yhtä köyttä.\n\n-- Minä pidän kyllä Pollysta, mutta olen kyllästynyt kuulemaan Maudin\nylistelyjä. Niin, kerro nyt sekin hänelle, mokoma kielikello!\n\n-- Hyvä ihme, miten äkäinen hän on, kuiskasi Maud Tomille.\n\n-- Kuin ampiainen. Jätä hänet rauhaan, possu. Kuule, kello soi!\nMene katsomaan kuka siellä on, sanoi Tom, kun kellon kilinä kajahti\nhiljaisessa talossa.\n\nMaud meni kurkistamaan porraskaiteen yli ja pyrähti takaisin\nhaltioissaan.\n\n-- Will on tullut hakemaan minua. Saanko mennä? Ei siellä niin\nkauheasti pyrytä, ja minä puen kunnolla päälleni. Saatte lähettää\nhakemaan minua, kun isä tulee kotiin.\n\n-- Minua ei liikuta, mitä sinä teet, vastasi Fan entistä\nkiukkuisempana.\n\nOdottamatta sen parempaa lupaa Maud syöksyi pukeutumaan. Will\nei tullut yläkertaan, koska oli kovin luminen, ja Fan oli siitä\nmielissään, sillä Will oli hänen seurassaan ujo, kömpelö ja\nvaitelias. Tom sen sijaan meni pitämään seuraa Willille ja sanomaan,\nettä Maud tulisi kohta. He olivat hyviä ystäviä, mutta viettivät\nerilaista elämää, koska Will oli lukutoukka ja Tom päiväperhonen,\ntoisin sanoen Will ahkera ylioppilas, Tom iloinen nuori herra.\nTom suhtautui holhoavasti Williin, mutta tämä ei pitänyt siitä ja\nosoitti sen kieltäytymällä lainaamasta häneltä rahaa eikä pyynnöistä\nhuolimatta osallistunut niihin kerhoihin ja yhdistyksiin, joihin\nTom kuului. Niinpä Tom jätti Willin rauhaan, ja tämä tuli mainiosti\ntoimeen omin voiminkin uppoutuen kirjoihinsa ja kieltäytyen\nkaikista houkutuksista, paitsi kirjastossa käynneistä ja urheilusta\nsekä sellaisista huveista, jotka sopivat hänen kukkarolleen.\nKokemattomuudessaan hän ei näet tiennyt, että yliopistoissa ei\nopiskeltu, vaan elettiin kuin taivaan linnut.\n\nKun Maud tuli alas ja sipsutti tyytyväisenä tiehensä käsi Willin\nkädessä, Tom seurasi heitä katseellaan kunnes he katosivat näkyvistä\nja alkoi sitten kierrellä huoneissa ajatuksissaan vihellellen, kunnes\nparemman puutteessa nukahti isänsä nojatuoliin. Hän heräsi nauttimaan\nyksin teetä, sillä äiti oli vuoteessa ja Fannykin oli sulkeutunut\nhuoneeseensa potemaan päänsärkyä.\n\n-- On tämäkin hauska tilanne, hän ajatteli, kun kello löi kahdeksan\nja hänen neljäs sikarinsa lähestyi loppuaan. -- Trix on suuttunut ja\nFan nyreissään. Taidanpa lähteä tästä liikkeelle. Mitähän jos menisin\nPollyn luo ja tarjoaisin Willille kyydin, säästyisivät ainakin\npoikaparan jalkavaivat. Voisin samalla tuoda Maudin kotiin. Hän olisi\nsiitä ikionnellinen. Eihän sitä tiedä, milloin isäukko tulee kotiin.\n\nTom lähti verkalleen ajamaan ja jätti hevosensa naapurin talliin,\nsillä hän halusi itse nähdä, mikä Maudia niin veti Pollyn luokse.\n\n-- Polly tuntuu olevan vedossa, hän tuumi noustessaan hiljaa\nportaita ja Pollyn miellyttävän äänen kantautuessa hänen korviinsa.\nTom aina nauroi Pollyn vakavalle puhetyylille hänen innostuessaan\njostakin. Mutta Tom piti siitä, koska se poikkesi hänen useimpien\ntyttötuttaviensa keimailevasta lörpöttelystä. Nuoret miehet nauravat\nusein järkeville tytöille, joita sydämessään kunnioittavat, ja ovat\nihailevinaan kanamaisia tyttöjä, joita itse asiassa halveksivat,\nsillä vakavuus, älykkyys ja naisellinen arvokkuus eivät ole muotia.\n\nOvi oli raollaan, ja Tom pysähtyi pimeään eteiseen ja vilkaisi\nhuoneeseen ennen sisään astumistaan. Näkymä ei häikäissyt, mutta se\noli kodikas ja miellyttävä. Iloisesti loimuava takkavalkea valaisi\npienen huoneen jokaista soppea myöten. Maud istui tulen ääressä,\nsilitteli sylissään makaavaa Tuhkimoa ja seurasi hartaana omenan\npaistumista. Will loikoili sohvalla katsellen miettiväisesti Pollya,\njoka puhuessaan silitteli pellavapäisen veljensä leveää otsaa. He\nolivat nähtävästi rakennelleet tuulentupia, sillä Polly sanoi juuri\npainokkaaseen tapaansa:\n\n-- Teitpä miten tahansa, älä ainakaan havittele suurta kirkkoa,\njonka rakennuttaminen ja kunnossapito tulee niin kalliiksi,\nettei hyväntekeväisyyteen jää mitään. Minä pidän vaatimattomista\nvanhanaikaisista kirkoista, jotka on tarkoitettu käyttöön eikä\nnäytettäviksi ja joihin ihmiset kokoontuvat rukoilemaan ja\nkuuntelemaan saarnaa ja joissa jokainen veisaa itse virtensä eikä\nkuuntele oopperalaulajia, kuten nykyään on tapana. Vaikka entiset\nkirkot olivatkin karuja ja kylmiä ja niiden istuimet kovia,\nniissä koki todellista hartautta ja niiden vakavuus vaikutti\nihmisten arkielämäänkin. En välitä uskonnosta, joka riisutaan\npyhävaatteiden mukana ja otetaan taas esille seuraavana pyhänä. Minä\ntahdon semmoista, jonka näkee, tuntee ja elää joka hetki. Ja minä\ntoivon, että sinusta tulee oikea pappi, joka näyttää elämällään ja\nesimerkillään, miten usko saavutetaan ja säilytetään.\n\n-- Toivottavasti minusta tulee sellainen, Polly, mutta sanotaan\nniinkin, että ellei perheen poika kelpaa muuhun, hänestä tehdään\npappi. Välistä tuntuu, ettei minusta ole mihinkään, ja siksi minun\nei pitäisikään ruveta papiksi, sanoi Will nauraen, mutta näytti\nkuitenkin vaatimattomuudestaan huolimatta uskovan kutsumukseensa.\n\n-- Joku sanoi kerran samaa isälle, ja muistan mitä hän vastasi: \"Olen\niloinen saadessani antaa parhaan ja lahjakkaimman poikani Jumalan\npalvelijaksi.\"\n\n-- Sanoiko hän todella niin? sanoi Will punastuen, sillä tämä iso,\nkirjoihin ihastunut poika oli läheistensä kiitokselle yhtä altis kuin\ntytöt konsanaan.\n\n-- Sanoi, vastasi Polly vahvistaen tietämättään veljensä toivoa\nja uskallusta. -- Ja isä lisäsi vielä: \"Poikani saavat noudattaa\nsisäistä kutsumustaan. Minä kehotan heitä vain käyttämään\ntunnollisesti lahjojaan ja olemaan rehellisiä kunnon miehiä.\"\n\n-- Ja sitä me tahdommekin. Ned menestyy hyvin lännessä, ja minä\nponnistelen täällä. Kun isä kerran tekee parhaansa antaakseen meille\nhaluamamme tilaisuuden, meidän on omasta puolestamme puskettava\nlujasti.\n\n-- Kyllä sinä pusketkin, huusi silloin Tom, joka oli\nseurannut keskustelua niin kiinnostuneena, että unohti olleensa\nsalakuuntelijana.\n\nPolly ponnahti pystyyn niin iloisesti hämmästyneenä, että Tomia aivan\nkadutti, kun ei ollut useammin käynyt tervehtimässä Pollya.\n\n-- Tulin hakemaan Maudia, hän ilmoitti niin isällisellä äänellä, että\nasianomaisen pikku neidin silmät lensivät selkoselälleen.\n\n-- Minä en voi tulla, ennen kuin omenani on paistunut. Ja eihän kello\nole vielä yhdeksää. Will lupasi saattaa minut. Lähtisin mieluummin\nhänen kanssaan.\n\n-- Otan teidät molemmat rekeen. Myrsky on lakannut, mutta siellä\non raskas kävellä, joten tulet kai kyydissäni? kysyi Tom nyökäten\nWillille.\n\n-- Totta kai hän tulee, tuhannet kiitokset vain. Olen koettanut\nsaada häntä jäämään yöksi. Neiti Mills onnistuu aina löytämään\njonkin nurkan yövieraille, mutta [Will] tahtoo vain itsepintaisesti\nlähteä, jotta pääsisi heti aamulla töihin käsiksi, sanoi Polly\ntyytyväisenä nähdessään Tomin riisuvan päällystakkinsa aivan kuin hän\naikoisi jäädä odottamaan Maudin omenan paistumista, ja Polly siunasi\nmielessään sen hidasta kypsymistä.\n\nSijoitettuaan vieraansa parhaaseen tuoliin Polly istuutui itsekin ja\nkatseli Tomia niin tyytyväisenä, että tämä tunsi kohoavansa omissa\nsilmissäänkin monta astetta.\n\n-- Sinä käyt täällä niin harvoin, että joutuu vallan hämilleen, kun\nlopulta kunnioitat taloa käynnilläsi, sanoi Polly alkajaisiksi.\n\n-- Meillä opiskelijaparoilla on niin kiire, ettei jää paljon aikaa\niloihin, vastasi Tom.\n\n-- öhm! yskäisi Will.\n\n-- Ai, ai, ota pilleri! neuvoi Tom; ja molemmat pojat purskahtivat\nnauramaan. Polly joka ymmärsi yskän, yhtyi myös nauruun ja sanoi:\n\n-- Tässä on vähän pähkinöitä, Tom. Nauti nyt kun on tilaisuus.\n\n-- Mikä herkullinen tarjous. Tom ei ollut kadottanut entistä\nmieltymystään pähkinöihin, vaikka nykyään antautui enää harvoin\nnautinnolleen, koska pähkinöiden syömistä pidettiin epähienona.\nNiinpä hän alkoi nyt hyvällä halulla särkeä niitä ja pistellä\nposkeensa.\n\n-- Muistatko kun tulin ensimmäistä kertaa teille ja sinä annoit\nasemalta ajettaessa minulle pähkinöitä ja säikytit minut\npuolikuoliaaksi pelottamalla, että ajuri oli juovuksissa, sanoi Polly.\n\n-- Totta kai minä sen muistan, ja mäenlaskunkin, vastasi Tom nauraen.\n\n-- Entäs polkupyörä sitten! Sinulla näkyy olevan siitä vielä arpi.\n\n-- Ja sinä seisoit vieressä, kun haavaa ommeltiin. Olit rohkea tyttö,\nPolly.\n\n-- Minä pelkäsin kyllä kauheasti, mutta tahdoin näyttää\nurhoolliselta, sillä sinä sanoit minua pelkuriksi.\n\n-- Sanoinko? Olisin sietänyt korvilleni. Minulla oli tapana härnätä\nsinua häpeämättömästi, mutta sinä olit aina niin kiltti ettet\nsuuttunut.\n\n-- Minkä sille mahtoi, sanoi Polly. -- Silloin kyllä ajattelin, että\nolit kamala, mutta taisin kuitenkin pitää kiusanteostasi.\n\n-- Hän oli tottunut siihen kotona, puuttui Will puheeseen ja nykäisi\nPollya korvantauskiharasta.\n\n-- Te pojat ette koskaan kiusoitelleet minua samalla tavoin kuin Tom.\nSiksi kai se huvittikin minua. Kaikki uusihan aina viehättää.\n\n-- Mummo torui aina Tomia, kun hän kiusasi sinua, Polly, ja Tom\nlupasi olla mallipoika, mutta oli kaikkea muuta, huomautti Maud\narvokkaasti.\n\n-- Isoäiti kulta! Hän yritti kyllä parastaan, mutta ei minuun mikään\npystynyt, sanoi Tom pudistaen totisena päätään.\n\n-- Minusta tuntuu kuin isoäiti olisi yhä vielä huoneissaan, enkä voi\ntottua siihen, että ne ovat tyhjinä, lisäsi Polly hellästi.\n\n-- Isä halusi säilyttää huoneet ennallaan, ja Tom istuu siellä\njoskus. Hän sanoo, että siellä on hyvä olla, sanoi Maud, jolla oli\nihmeellinen taito paljastaa asioita, joista ei olisi saanut puhua\njulkisesti.\n\n-- Parasta että kiirehtisit omenan paistumista, sillä jollei se\nole tuota pikaa valmis, saat jättää sen silleen, possu, sanoi Tom\nharmissaan.\n\n-- Mitä Fanille kuuluu? kysyi Polly tahdikkaasti.\n\n-- Hän on kyllästynyt kaikkeen. Väittää potevansa\nruoansulatusvaivoja, toisin sanoen huonotuulisuutta.\n\n-- Hän on kyllä huonolla tuulella, mutta myös kipeä, sillä tapasin\nhänet kerran itkemästä, ja silloin hän sanoi, ettei kukaan välitä\nhänestä ja että hän aivan hyvin joutaisi kuolemaan, kertoi Maud\nkääntäen varovaisesti omenan toisen kyljen tuleen.\n\n-- Meidän pitäisi yhdessä koettaa piristää häntä. Jollei minulla\nolisi näin paljon työtä, yrittäisin parastani, koska hän on ollut\nkiltti minulle, sanoi Polly kiitollisena.\n\n-- Kunpa voisitkin. Hän on nykyisin kuin tuuliviiri, eikä koskaan\ntiedä mistä tuuli puhaltaa. Minua ihan harmittaa, kun näen hänet\nhuuli lerpallaan, mutta en käsitä mitä pihkanaa hänelle tekisi, sanoi\nTom. Mutta samassa hänen edessään oleva näky toi mieleen jotakin.\nHuoneessa oli vähän tuoleja, joten Polly oli istahtanut Willin\ntuolin reunalle takan ääreen. Hän nojasi paraikaa päätään veljensä\nolkapäähän niin kodikkaan luottavaisesti, että sitä oli ilo katsella.\nWill oli kiertänyt käsivartensa suojelevasti Pollyn ympärille, ja\nele ilmaisi selvemmin kuin sanat, että sisarukset olivat oppineet\nrakastamaan ja auttamaan toisiaan.\n\n-- Fan ressukka, häntä ei paljon hellitellä. Ehkä hän kaipaakin\njuuri sitä, mietti Tom. -- Yritän olla kiltti hänelle, hänkin pitää\naina minun puoliani. Ei olisi hätääkään, jos hän olisi noin suloinen\nja miellyttävä kuin Polly, mutta voihan sitä yrittää... tuumi Tom\npureskellen mietteissään viimeistä pähkinää ja ajatellen, että oli\nvarsin helppoa osoittaa veljellistä rakkautta kauniille ja kiltille\nsisarelle.\n\n-- Minä kerroin Tomille siitä pojan ilkiöstä, joka lennätti\nprofessorin ilmaan, ja Tom sanoi tuntevansa hänet. Huokaisin ihan\nhelpotuksesta, sillä minä jo vähän epäilin, että se olikin Tom, kun\nte nauroitte jutulle niin kovasti.\n\nToiset naurahtivat, ja Polly sanoi teeskennellyn vakavalla äänellä:\n\n-- Se oli onneton tapaus, mutta epäilemättä se harhaantunut nuori\nmies katuu nyt kovasti keppostaan.\n\n-- Hän tuntui olevan hirveissä tunnonvaivoissa, kun näin hänet\nviimeksi, sanoi Will vilkaisten Tomiin ilkikurisesti, sillä vaikka\nWill olikin kirjatoukka, hän ymmärsi kyllä leikkiä siinä missä\nhuimapäinen Tomkin.\n\n-- Hän on aina tunnonvaivoissa keppostensa jälkeen, sillä hän ei ole\npohjimmiltaan paha, vaan liian eläväinen pitääkseen itsensä kurissa,\neikä hän ole liioin yhtä ihastunut kirjoihin kuin eräs toinen\nopiskelijatuttavani.\n\n-- Hänet erotetaan varmaan, jollei hän pidä varaansa, sanoi Polly\nvaroittavasti.\n\n-- Ei ihme vaikka erotettaisiinkin, sillä hänellä on kirotun huono\nonni, mutisi Tom melko totisena.\n\n-- Toivottavasti hän muistaa, että se olisi ystäville kova isku. Hän\nvoisi tehdä heidät myös iloisiksi ja ylpeiksi. Ja kai hän muistaakin,\nsillä hän ei ole lainkaan niin ajattelematon kuin haluaa näyttää,\nsanoi Polly katsellen Tomia niin ystävällisesti, että tämä heltyi,\nvaikkei tietenkään näyttänyt sitä.\n\n-- Kiitoksia, Polly! Ehkä hän läpäisee kunnialla, vaikka vähän\nepäilenkin sitä. Hei, Will, lähdetäänhän kalppimaan, että tuo tipunen\npääsee yöpuulle, Tom lisäsi.\n\nSillä aikaa kun Will etsi vaatekomerosta jalkineitaan ja Maud pakkasi\nkypsynyttä omenaa suureen rasiaan Polly käytti tilaisuutta hyväkseen\nja sanoi Tomille hiljaa:\n\n-- Kiitoksia hyvin paljon, että olet ollut niin kiltti Willille.\n\n-- Varjelkoon, enhän minä ole tehnyt mitään. Hän on niin ylpeä, ettei\nanna auttaa itseään.\n\n-- Mutta autat kuitenkin ihan huomaamatta, kuten tänä iltanakin. Ja\netkö luule minun tietävän, että tuo puku, jonka hän juuri on saanut,\nolisi maksanut paljon enemmän, ellei se olisi sinun räätälisi tekemä.\nHän on vielä niin kokematon, ettei ymmärrä sellaisia asioita. Mutta\ntunnen kyllä sinun tapasi auttaa ylpeitä heidän tietämättään, ja\nkiitän sinua sydämestäni.\n\n-- Älä nyt joutavia! Mitä sinä tiedät räätäleistä ja\nyliopistoasioista, sanoi Tom niin hämillään kuin Polly olisi tavannut\nhänet pahanteosta.\n\n-- Enhän minä tiedäkään, mutta siksi juuri olenkin kiitollinen, että\nolet hyvä Willille. En välitä mitä sinusta kerrotaan, sillä olen\nvarma ettet houkuttele Williä mihinkään kepposiin, vaan pidät häntä\noikealla tiellä, minun tähteni. Sinä tiedät että olen menettänyt\nyhden veljen, ja Will on ottanut nyt Jimmyn paikan.\n\nPollyn silmät kostuivat, ja se sai Tomin lupaamaan pyhästi\nmielessään, että hän on Willin ystävä niin hyvinä kuin pahoinakin\npäivinä ja pitää hänet oikealla tiellä Pollyn tähden, vaikka Tom\ntunsikin koko ajan, kuinka sopimaton oli sellaiseen tehtävään.\n\n-- Minä koetan parastani, hän vastasi puristaessaan sydämellisesti\nPollyn kättä. Ja Polly näki Tomin katseesta, ettei ollut turhaan\nvedonnut tämän kunniantuntoon. Kokematon Will saisi tästä lähtien\nolla rauhassa kiusauksilta, joita Tom olisi saattanut aiheuttaa\nhänelle.\n\n-- Katsokaa, tämän minä annan äidille, että hän voi nauttia siinä\npillerinsä. Hän varmasti pitää siitä ja on mielissään, että häntä\non muistettu, sanoi Maud pukeutuessaan ja katseli hyvillä mielin\nomenalahjaansa.\n\n-- Olet kullanmuru, kun muistit äitiressua, sanoi Tom hyväksyvästi\nnyökäten.\n\n-- Hän oli niin mielissään silloin kerran kun toit hänelle\nviinirypäleitä, ja siitä minä sen keksin. Ehkä hän sanoo minullekin:\n\"Kiitos, kultaseni!\" Vai mitä luulet? kuiskasi Maud kasvoillaan\nikävöivä ilme.\n\n-- Kyllä hän varmasti sanoo. Maudin suureksi hämmästykseksi Tom ei\nnauranut hänen keksinnölleen.\n\n-- Hyvää yötä, kultaseni! Ole nyt varovainen ja vedä kaulahuivi suun\neteen mennessäsi sillan yli taikka olet huomisaamuna käheä kuin\nvaris, neuvoi Polly suudellessaan veljeään, joka vastasi siihen\nluonnollisesti ja pitämättä hellyydenosoitusta lainkaan tyttöjen\nhupsutuksena. Sitten he kaikki kääriytyivät vällyihin ja reki ajoi\npois Pollyn jäädessä nyökkäilemään portaille.\n\nMaudista matka oli liian lyhyt, mutta häntä lohdutettiin sillä, että\nhän pääsisi pitemmälle ajelulle seuraavana lauantaina, jos keliä vain\nriittäisi. Tom juoksi toivottamaan äidilleen hyvää yötä ja vihjaisi\nsamalla Maudin tuomisista Maudin seistessä ulkona odottamassa poikien\nlähtöä.\n\n-- Hyvää yötä, kultaseni, ja ole nyt varovainen, hän sanoi Tomille\nmatkien vaistomaisesti Pollya.\n\nTom nauroi ja oli vähällä nipistää sisarta nenästä, mutta sanat\ntoivatkin hänen mieleensä jotain muuta ja hän suuteli Maudia.\nHellyydenosoitus sai tytön melkein pakahtumaan hämmästyksestä ja\nmielihyvästä.\n\nPojat ajoivat ääneti melkein koko matkan, sillä Will piti\ntottelevaisesti kaulaliinaa suun edessä ja Tom oli vaipunut\najatuksiinsa.\n\nHänen tapoihinsa ei juuri kuulunut mietiskely, mutta jos jokin\nerityinen syy antoi jolloinkin siihen aihetta, tuo ihme kuitenkin\ntapahtui. Ja sellaisina hetkinä hän oli ehdottoman tosi ja rehellinen\nitselleen. Pistäytyminen Pollyn luona oli vaikuttanut tehokkaammin\nkuin tunnin saarna, ja vaikka siellä käyty keskustelu ei ollut\nollutkaan korkealentoista tai nokkelaa, se herätti ajatuksia, ja\nonhan tunnettua, että suostuttelu tehoaa paremmin kuin mitkään\nparannussaarnat. Polly ja Will eivät yrittäneetkään saarnata,\nja se miellytti Tomia. Kukaan ei halua kuulla moitteita, mutta\nei liioin torjua huomaamattomasti annettuja opetuksia. Kaikessa\nhuolettomuudessaankin Tom tajusi ne nopeasti eikä ollut vielä niin\npilaantunut, ettei olisi toisten mukana osannut nauraa itselleen.\n\nWillin ja Pollyn keskinäinen kiintymys muistutti niin kipeästi Tomia\nhänen omista laiminlyönneistään, että se vaikutti pysyvästi häneen.\nMenneiden aikojen muisteleminen sai hänet toivomaan, että voisi alkaa\nkaiken taas alusta ja paremmalla onnella. Isoäidin mainitseminen\npalautti mieleen hyväätekevän muiston, ja Pollyn luottamus, kun hän\nuskoi rakkaan veljensä Tomin suojelukseen, sai Tomin miehekkäästi\ntoivomaan, että hän todella ansaitsisi sen. Mutta häntä ei olisi\nsaanut kiduttamallakaan ilmaisemaan näitä mietteitään.\n\n\n\n\n11\n\nNEULAT JA KIELET\n\n\n    \"Polly kulta!\n\n    Ompeluseura kokoontuu tänä iltana meille. Se on aivan sinun\n    alaasi, joten tulethan auttamaan minua. Luotan sinuun.\n\n                                     Ystäväsi Fanny.\"\n\n-- Saitko pahoja uutisia, kultaseni? kysyi neiti Mills ojennettuaan\nkirjelipun Pollylle, kun tämä eräänä päivänä kotiutui. Oli kulunut\nmuutamia viikkoja Jennyn saapumisesta.\n\nPolly kertoi kirjeen sisällön ja lisäsi:\n\n-- Kai minun pitää mennä auttamaan Fania, mutta mielelläni en lähde.\nTytöt puhuvat vain omista asioistaan eivätkä ne juuri huvita minua.\nMinä olen ulkopuolinen ja he hyväksyvät minut vain Fanin takia. Minä\nistunkin vain jossakin nurkassa ompelemassa, kun toiset nauravat ja\nlörpöttelevät.\n\n-- Siellähän sinulla olisi hyvä tilaisuus puhua Jennyn puolesta. Hän\ntarvitsee työtä, ja nuo nuoret neidit ompeluttavat varmaan paljon.\nJenny on erittäin taitava käsistään, ja häntä alkaa huolestuttaa,\njollei hän pian pääse ansaitsemaan. En tahtoisi, että hän on onneton\nja tuntee itsensä riippuvaiseksi. Hän tarvitsee vain kunnolla\npalkattua ompelutyötä tullakseen toimeen. Kyllähän minäkin sitä\nsaisin juoksemalla tuttavieni luona, mutta en millään ehdi ennen kuin\nsaan Müllerit matkaan. Täällä he ovat yhteiskunnan ruokittavina,\nmutta tulevat lännessä toimeen omin neuvoin. Siksi olen kerännyt\nheille matkarahoja, ja niin pian kuin saan heille vielä kokoon\nvaatteita, lähetän heidät matkaan. Tällä tavoin saa ihmiset auttamaan\nitseään. -- Ja neiti Mills naksutti tarmokkaasti isoja saksiaan\nleikatessaan pientä punaista flanellimekkoa.\n\n-- Se on totta, ja minäkin auttaisin, jos vain tietäisin mistä\naloittaisin, sanoi Polly.\n\n-- Kukaan meistä ei voi tehdä kaikkea mitä tahtoisi, mutta aina\nvoi tehdä parhaansa, ja se on jo hyvä. Aloita Jennystä, kultaseni.\nKerro noille tytöille hänestä, ja ellen erehdy pahasti, he auttavat\nauliisti, sillä yleensä rikkaiden ihmisten piittaamattomuuteen\nei ole niinkään syynä kovasydämisyys kuin tietämättömyys tai\najattelemattomuus.\n\n-- Luulen kyllä, että minulle nauretaan, jos koetan puhua heille\nvakavasti sellaisista asioista, sanoi Polly suoraan.\n\n-- Sinä tiedät kuitenkin, että sellaisia asioita on olemassa,\nhaluaisit auttaa puutteenalaisia ja annat arvoa niille, jotka\ntyöskentelevät heidän hyväkseen, eikö niin?\n\n-- Tottakai!\n\n-- Etkö siis voi kestää vähän pilkkaa hyvän asian vuoksi? Sanoit\neilen, että haluaisit tulevaisuudessa toimia parhaasi mukaan\nnaisasian hyväksi. Se ilahdutti vanhaa sydäntäni, sillä olen varma,\nettä aikanaan vielä lunastat lupauksesi. Mutta Polly, periaate ei\nole mistään kotoisin, ellei ihminen sen vuoksi kestä naurua eikä\nkylmäkiskoisuutta.\n\n-- Minä kyllä tahtoisin olla lujaluonteinen, mutta en haluaisi\nihmisten puhuvan siitä, varsinkaan niiden, jotka eivät ymmärrä\ntarkoituksiani. Ja olisin heti tyttöjen hampaissa, jos yrittäisin\nsaada heidät ajattelemaan järkevästi tai ihmisystävällisesti. Nyt he\njo sanovat minua vanhanaikaiseksi ja sanokoot. Mutta ei ole hauskaa,\nkun he osoittavat pitävänsä minua kiihkoilevana naisasianaisena,\nsanoi Polly, jonka mieleen oli jäänyt monta ylimielistä hymähdystä\nja letkausta, jotka hän tosin oli antanut anteeksi, mutta muisti\nvieläkin.\n\n-- Heikkojen, köyhien ja vähäosaisten hoivaaminen, toisin sanoen\nkristillinen armeliaisuus, on peräisin lähes parin tuhannen vuoden\ntakaa, ja vain ne, jotka rehellisesti noudattavat silloin annettua\nkaunista esimerkkiä, saavat kokea mitä on oikea maallinen onni.\nVaikka minä en kiihkoilekaan naisten oikeuksien puolesta, lisäsi\nneiti Mills hymyillen Pollyn synkkyydelle, he voisivat mielestäni\ntehdä aika paljon toistensa hyväksi, jos lakkaisivat pelkäämästä\n'mitä ihmiset sanovat' ja edistäisivät sydämestään kaikkea, mikä\ntekisi heidät ja heidän kanssasisarensa niiden oikeuksien arvoisiksi,\njotka Jumala on antanut heille. Keinoja on niin monia, että minua\nihmetyttää, kun he eivät huomaa käyttää niitä hyväkseen. Mutta\npuhuminen ei auta, sillä vain harvat osaavat sen taidon. Mutta\ntoivoisin jokaisen tytön ja naisen oppivan tuntemaan velvollisuutensa\nja uhraamaan hiukan aikaansa ja mielihalujaan toistensa hyväksi.\nSillä työtä on paljon ja vain naiset kykenevät sen parhaiten\ntekemään, mikäli haluavat.\n\n-- Minä koetan, sanoi Polly, josta tosin oli tärkeämpää pysyä\nneiti Millsin suosiossa kuin uhrautua naissukupuolen hyväksi.\nPollyn tapaisen ujon ja herkän tytön oli vaikeata ruveta puhumaan\nJennyn puolesta, ja herttainen vanhus tiesi sen, sillä vaikka hänen\nhiuksensa olivat harmaat ja kasvot ryppyiset, hän oli mieleltään\nvielä nuori ja muisti hyvin omat tyttöaikaiset koettelemuksensa.\nMutta hän tiesi myös, että vilpittömällä ja suorasukaisella Pollyllä\noli enemmän vaikutusvaltaa toisiin kuin itse aavistikaan. Muiden\nauttaminen koitui sitä paitsi Pollyn omaksi parhaaksi, koska se\njalosti häntä enemmän kuin ulkonainen menestys, jonka kyllä helposti\nsaavutti noudattamalla hienon seuraelämän sääntöjä. Pollyssa oli\nhyvää ainesta, ja neiti Mills käyttäytyi vain oman periaatteensa\nmukaan yrittäessään auttaa häntä. Viisas vanhus huomasi, että Polly\noli tullut siihen ikään, jolloin tytöstä äkkiä kehittyy nainen ja hän\nalkaa vaatia elämältä muutakin kuin huvituksia.\n\nPolly pohti asiaa pukeutuessaan ja Jennyn toimiessa kamarineitona,\neikä tämä lainkaan aavistanut, mitä uusi ystävä aikoi tehdä hänen\nhyväkseen, jos vain saisi kylliksi rohkeutta.\n\n-- Ovatko ne teekutsut? kysyi Jenny, kun Polly hänen suureksi\nihastuksekseen oli saanut ylleen kahisevan mustan silkkipukunsa,\nsillä hän piti Pollya täydellisenä kaunottarena.\n\n-- Pikemminkin esitelmätilaisuus, vastasi Polly naurahtaen. Jennyn\navuliaisuus ja ihailevat katseet vahvistivat päätöstä, jonka neiti\nMillsin pieni saarna oli synnyttänyt hänessä.\n\nAstuessaan paria tuntia myöhemmin Shaw'n olohuoneeseen hän näki\nedessään masentavan rivin hienosti pukeutuneita tyttöjä, jokaisella\nrunsaasti koristeltu käsityöpussi, ompelurasia tai laukku. Kielet\nliikkuivat huomattavasti vikkelämmin kuin neulat heidän valkoisissa\nkäsissään, kun he ompelivat hihoja nurin päin, sekoittivat\nflanellinuttujen selkä- ja etukappaleet tai tuhersivat napinreikiä.\n\n-- Olit kiltti, kun tulit näin aikaisin. Istu tähän Bellen ja neiti\nPerkinsin väliin, ja tästä saat oikein sievän puvun ommellaksesi,\nellet tahdo jotain parempaa, sanoi Fanny ottaen Pollyn ystävällisesti\nvastaan ja sijoittaen hänet sellaiseen paikkaan, jossa arveli hänen\nparhaiten viihtyvän.\n\n-- Kiitos, mutta ottaisin valkaisemattoman pumpulipaidan, mikäli\nniitä on tekeillä, sillä paidat ovat vielä tarpeellisempia\nkuin batistimekot, vastasi Polly ja istahti omaan nurkkaansa\nmahdollisimman nopeasti, sillä ainakin kuudet lornjetit kohosivat,\neikä hän pitänyt tuijottelusta.\n\nNeiti Perkins, kolean näköinen nuori nainen, jolla oli\naristokraattinen nenä, kumarsi kohteliaasti ja jatkoi työtään, jolle\nkaksi timanttisormusta jakoi loistettaan. Vilkasluonteinen Belle\nsen sijaan nyökkäsi hänelle hymyillen, siirsi tuolinsa lähemmäksi\nja alkoi kuiskutellen kertoa Trixin ja Tomin viimeisestä riidasta.\nPolly kuunteli kiinnostuneena ja ompeli samalla uutterasti vilkaisten\nsilloin tällöin tutkivasti neiti Perkinsin puvun hienoja röyhelöitä.\nTämä arvon neiti istui hievahtamatta kuin kuvapatsas ja työnsi\nsiroilla sormillaan pari pistoa minuutissa.\n\nKesken kertomusta Bellen korviin kantautui toiselta puolen pöytää\nkatkelma vielä mielenkiintoisemmasta juorusta, ja hän sukelsi suin\npäin keskusteluun jättäen Pollyn kaikessa rauhassa kuuntelemaan\nja ihailemaan nuorten neitien sukkeluutta, älykkyyttä ja lempeätä\nmielenlaatua. Vaikka huoneen täytti vilkas taukoamaton puheensorina,\nPolly erotti kuitenkin pätkiä hienon maailman uutisista, jotka\nolivat omiaan vähentämään hänen kunnioitustaan yhteiskunnan kermaa\nkohtaan. Muuan kaunotar vakuutti, että Joe se-ja-se oli viime\ntanssiaisissa juonut niin paljon samppanjaa, että hänet oli täytynyt\nlähettää kotiin kahden palvelijan saattamana. Toinen teki tiettäväksi\nsen pöyristyttävän seikan, että Carrie P:n häälahjoista olikin\npuolet vuokrattu tilaisuutta varten. Kolmas juorusi, että vaikka\nrouva Buckminster käytti tuhannen dollarin päällystakkia, hänen\npoikansa eivät saaneet kuin yhden lakanan vuoteisiinsa. Ja neljäs\nlörppöliisa kertoi seurueelle, että eräs tietty henkilö ei ollut\nkoskaan kosinut erästä toista tiettyä henkilöä, vaikka asianomaiset\nolivat levittäneetkin sellaisen huhun. Viimeksimainittu uutinen\nnostatti sellaisen hälinän, että Fannyn piti jo kehottaa kokousta\npäiväjärjestykseen.\n\n-- Tytöt, tytöt, teidän on juteltava vähemmän ja ommeltava enemmän\ntai muuten ompeluseuramme joutuu häpeään. Tiedättekö että meidän\nosastomme lähetti viime kuussa vähemmän töitä kuin mikään muu osasto,\nja rouva Fitz-George sanoi, ettei hän käsitä, kuinka viisitoista\nnuorta naista saa niin vähän aikaan.\n\n-- Emme me puhu tippaakaan enemmän kuin vanhemmat naiset. Olisittepa\nkuulleet heidän jaaritteluaan viime kerralla. He saavat vain sen\ntakia niin paljon valmista, kun vievät työt kotiin ja teettävät ne\nompelijattarillaan ja ottavat sitten itselleen koko kunnian, väitti\nBelle, joka oli aina ihastuttavan suorapuheinen.\n\n-- Siitä muistuukin mieleeni, että äiti sanoi nyt tarvittavan niin\npaljon vaatteita kuin ikinä saamme valmiiksi, sillä talvi on ankara\nja köyhät kärsivät suurta puutetta. Haluaisiko joku ottaa kotiinsa\nommeltavaa joutohetkikseen, kysyi Fanny, joka oli tämän toimeliaan\nhyväntekeväisyysseuran puheenjohtaja.\n\n-- Ei missään nimessä! Kaikki minun vapaa-aikani menee käsineiden\nkorjaamiseen ja vaatteiden kunnostamiseen, vastasi Belle.\n\n-- Mehän kokoonnumme jo kerran viikossa ompelemaan -- minun\nmielestäni ei meiltä voi vaatia enempää. Ja onhan meillä muutakin\ntekemistä. Köyhät valittavat aina ankaraa talvea eivätkä koskaan\nole tyytyväisiä, huomautti neiti Perkins ja väläytteli timanttejaan\nommellessaan nappeja esiliinan nurjalle puolelle.\n\n-- Kukaan ei voi vaatia minulta enempää, jos muistaa mitä minun\non puuhattava kesään mennessä, sanoi Trix tärkeänä. Kolme\nompelijaa ompelee minulle minkä kerkiää, ja oikeastaan tarvitsisin\nneljännenkin. Mutta kaikilla on kiire ja he vaativat niin hirvittäviä\ntyöpalkkoja, että olen hukassa. Taidan pian aikaa joutua itse\nompelemaan.\n\n-- Siinähän olisi Jennylle työtä, ajatteli Polly, mutta ei rohjennut\nkokouksen kestäessä korottaa ääntään. Hän päätti puhua asiasta kahden\nkesken Trixin kanssa.\n\n-- Työpalkat ovat kalliita, mutta unohdat että eläminenkin on\nnyt paljon kalliimpaa kuin ennen. Äiti ei koskaan anna meidän\ntinkiä ompelijoiden palkoista, vaan haluaa että maksamme heille\nkunnollisesti ja säästämme jossakin muussa jos tarve vaatii, sanoi\nEmma Davenport, hiljainen kirkassilmäinen tyttö, jota toiset nuoret\nneidit pitivät vähän omituisena, koska hän pukeutui yksinkertaisesti\nisänsä miljoonista huolimatta.\n\n-- Kuulkaa mitä tuo tyttö puhuu säästäväisyydestä! Anteeksi, tehän\ntaidattekin olla sukua keskenänne? sanoi Belle ääntään hiljentäen.\n\n-- Hyvin kaukaista, mutta olen ylpeä siitä, sillä hän ei säästäessään\nkitsastele toisessa asiassa ja komeile toisessa. Jos kaikki\nnoudattaisivat Davenportien esimerkkiä, työläisten ei tarvitsisi\nnähdä nälkää eikä palvelijoista olisi puutetta. Emmalla on minun\njälkeeni yksinkertaisin puku täällä ja kuitenkin heti huomaa, että\nhän on hieno nainen, sanoi Polly lämpimästi.\n\n-- Ja sinä olet toinen, vastasi Belle, joka oli aina pitänyt Pollysta.\n\n-- Hiljaa tytöt! Trixillä on puheenvuoro.\n\n-- Jos he edes käyttäisivät rahansa oikein, en sanoisi mitään.\nMutta heidän pitää olla yhtä hienoja kuin muidenkin ja niin hyvissä\nvaatteissa, että emäntää tuskin erottaa palvelijasta. Meidän\nkeittäjällämme oli esimerkiksi samanlainen hattu kuin minulla.\nAinekset olivat kyllä halvemmat, mutta yleisvaikutelma ihan sama.\nJa hän oli jopa niin julkea, että käytti sitä minun nähteni. Minä\nkielsin sen, ja hän lähti tietenkin matkoihinsa. Isä suuttui niin,\nettei antanut minulle hartiahuivia, jonka oli luvannut tänä vuonna.\n\n-- Se on tosiaan häpeällistä! huudahti neiti Perkins, kun Trix\nhengästyneenä vaikeni. -- Palvelijat pitäisi velvoittaa pukeutumaan\npalvelijoiden tavoin, kuten ulkomailla on tapana. Silloin heistä\nei olisi harmia. Neiti Perkins oli äskettäin palannut pitkältä\nEuroopan-matkalta ja tuonut tullessaan ranskalaisen kamarineidon.\n\n-- Perky tekee toisin kuin saarnaa, kuiskasi Belle Pollylle, kun\nneiti Perkins syventyi keskustelemaan naapuriensa kanssa. -- Hän\nantaa kamarineidolleen vanhoja vaatteitaan. Ja eräänä päivänä, kun\nBetsey herrasteli kadulla emäntänsä tulipunaisessa samettipuvussa,\nherra Curtis luuli häntä neiti Perkinsiksi ja kumarsi hänelle. Mies\non sokea kuin yölepakko, mutta tunsi kuitenkin puvun ja sieppasi\nkohteliaasti hatun päästään. Perky ihailee herra Curtisia, ja siksi\nhän kiukuissaan löi kamarineitoa, kun tämä kikattaen kertoi jutun.\nBetsey on yhtä tyylikäs kuin Perky ja paljon sievempi. Perky tietää\nsen, ja se vain pahentaa asiaa.\n\nPolly ei voinut olla nauramatta, mutta kävi vakavaksi kuullessaan\nTrixin sanovan ikävystyneellä äänellä:\n\n-- Uh, olen kyllästynyt noihin kerjäläisiin. Heistä on varmasti\npuolet petkuttajia. Jos heidät jätettäisiin omiin hoteisiinsa,\nhe menisivät töihin ja pitäisivät huolen itsestään. Yleensäkin\nhyväntekeväisyydestä pidetään liian paljon ääntä. Kyllä meidät saisi\njo jättää rauhaan.\n\n-- Hyväntekeväisyyttä ei harjoiteta koskaan liikaa! puuskahti Polly\nunohtaen äkkiä arkuutensa.\n\n-- Niinkö! Minä rohkenen kuitenkin olla eri mieltä, vastasi Trix\nnostaen lornjetin silmilleen ja katsoen Pollya pitkin nenän vartta.\n\nOllessaan Trixin seurassa tai puhuessaan hänen kanssaan Polly aina\nkiihtyi ja tuli taistelunhaluiseksi. Hän koetti voittaa ärtymyksensä,\nmutta turhaan, ja kun Trix heittäytyi mahtavaksi, Pollyn teki mieli\nläimäyttää häntä korvalle. Lornjettia Polly inhosi erityisesti,\nsillä Trix ei ollut sen likinäköisempi kuin hänkään, mutta oli\nvain olevinaan, koska se oli muotia, ja hän käytti tuota viatonta\nlasinkappaletta masentaakseen ne, jotka rohkenivat vastustaa häntä.\nKopea katse, joka seurasi hänen pilkallisen kohteliaita sanojaan, sai\nPollyn kuohahtamaan. Hän karahti tulipunaiseksi ja vastasi silmät\nleimuten:\n\n-- Tuskin meistä monikaan on niin itsekäs, että voisi elää kaikessa\nrauhassa, kun pikku lapset näkevät nälkää ja meidän ikäisemme nuoret\ntytöt päättävät päivänsä, koska ovat niin köyhiä, ettei heillä ole\nmuuta valinnan varaa kuin elää synnissä tai kuolla.\n\nHälinä vaikeni äkkiä, sillä vaikka Polly ei korottanut ääntään, siinä\nhuomasi kumminkin selvää suuttumusta; se ei voinut olla koskettamatta\nedes tyhjänpäiväisintä tytönhupakkoa, koska kiihkeinkään seuraelämä\nei pysty sentään kuolettamaan naisen sydäntä. Trix häpesi, mutta\nkoska tunsi yhtä suurta vastenmielisyyttä Pollya kuin tämä häntä\nkohtaan eikä ollut yhtä jalomielinen kuin Polly, hän etsi tyydytystä\nkiusoittelusta. Polly ei tiennyt, että siihen oli salaisena syynä\nTom, joka asetti hänet usein esikuvaksi morsiamelleen, ja siksi tämä\nnuori nainen inhosi Pollya kaksinverroin.\n\n-- Puolet sanomalehtien kauhujutuista on kyhätty vain huomion\nherättämiseksi. Ja olisi mieletöntä uskoa niihin, ellei nyt\nvälttämättä tahdo kiusata niillä itseään. Ja mitä rauhaan tulee, niin\nminä en kaikesta päättäen saa nauttia sitä niin kauan kuin minun on\npidettävä silmällä Tomia, sanoi Trix ärsyttävästi.\n\nPollyn neula naksahti poikki, mutta hän ei välittänyt siitä, vaan\nvaiensi teräväkielisen Trixin sanomalla:\n\n-- Minä uskon mitä olen itse nähnyt ja kuullut. Teidän elämänne on\nniin onnellista ja turvattua, ettette pysty tajuamaan kurjuutta.\nMutta jos näkisitte siitä edes vilauksen, koskisi sydämeenne yhtä\nkipeästi kuin minunkin.\n\n-- Onko sinulla tosiaan sydänkipuja? Joku viittasi siihen suuntaan,\nmutta en uskonut, koska näytät niin hyvinvoivalta.\n\nSe oli sydämettömästi sanottu, paljon sydämettömämmin kuin kukaan\nsaattoi aavistaa. Polly kalpeni. Belle huomasi sen ja ehätti\nauttamaan osoittaen enemmän hyvää tahtoa kuin harkintaa.\n\n-- Sinä taas et pysty kärsimään sydänkipuja. Mutta Polly ja minä emme\nole vielä niin vanhoja, että olisimme tulleet koviksi ja kylmiksi.\nSen sijaan olemme yhä niin hupsuja, että säälimme onnettomia ja\nerityisesti Tom Shaw'ta, lisäsi Belle hiljemmin.\n\nSe oli kaksinkertainen pistos, sillä suoraan sanoen Trix ei ollut\nenää mikään nuori tyttönen, ja Tomia pidettiin yleisesti hänen\nuhrinaan. Trix punastui, mutta ennen kuin hän ehti uudelleen ladata\nja laukaista, Emma Davenport, joka piti tällaista kiistaa häijynä ja\nsivistymättömänä, ehätti väliin.\n\n-- Minua on aina ihmetyttänyt, miksi me kaikki luemme kyllä\nmielellämme köyhistä ihmisistä ja itkemme heidän surkeaa kohtaloaan,\nmutta todellisessa elämässä emme ole heistä kiinnostuneita.\n\n-- Luultavasti taitava kerronta saa meidät ihailemaan köyhyyttä,\nmutta kyllä minusta todellisuuskin on kiinnostavaa -- köyhyyskin, jos\nvain oppii sitä oikein näkemään ja ymmärtämään, sanoi Polly hiljaa\nja siirsi tuolinsa neiti Perkinsin kylmästä läheisyydestä Emman\nlauhkeaan ilmapiiriin.\n\n-- Mutta mitä sitten olisi tehtävä? En käsitä millä tavoin me tytöt\nvoisimme auttaa enemmän kuin jo autamme. Meillä ei ole rahoja\nhyväntekeväisyyteen, ja vaikka olisikin, emme osaisi käyttää niitä\noikein, sillä eihän meidän sopisi mennä nuuskimaan törkypesiä ja\nmetsästää tarvitsevia, sanoi Fan, joka viime aikoina oli ruvennut\najattelemaan muutakin kuin itseään ja tunsi päivä päivältä kasvavaa\nkiinnostusta lähimmäisiinsä.\n\n-- Kovin paljon emme kai voi auttaa, ainakaan vielä, mutta on\nmuutamia laiminlyöntejä, jotka lankeavat luonnostaan meille, sanoi\nPolly ompeluksensa äärestä. -- Tiedän perheen, jossa talon emäntä\nja tytär ottavat heti sydämelleen jokaisen uuden palvelijan. Heille\nopetetaan hyviä tapoja, annetaan kirjoja luettavaksi ja keksitään\nsilloin tällöin kunnollista ajanvietettä, ja he tajuavat pian,\nettei heitä pidetä työjuhtina, joiden on nälkäpalkasta aherrettava\nminkä jaksavat, vaan perheen apulaisina, joita arvostetaan heidän\nuskollisuutensa vuoksi. Talon rouva tuntee vastuuta palvelijoistaan.\n\nPollyn lopetettua monet tarkkaavaiset silmät huomasivat, että Emma\noli punastunut ja hänen suunpielissään karehti ujo hymy osoittaen,\nketä Polly sanoillaan tarkoitti.\n\n-- Niin mainiossa talossa palvelijoista tulee sitten kai vallan\npyhimyksiä? tokaisi parantumaton Trix.\n\n-- Ei. Harvat ovat pyhimyksiä edes vierashuoneissa. Mutta kaikilla\npalvelijoilla on hyvä olla siinä talossa, olivatpa sitten kiitollisia\ntai eivät. Ehkei minun olisi pitänyt puhua tästä, mutta halusin vain\nosoittaa, että jotain me tytötkin pystymme tekemään, voimme ainakin\nluoda paremman yhteishengen perheen ja palvelijoiden välille. Ja\nkyllä me kykenemme tekemään jotain muutakin, jatkoi Polly lämmeten.\n-- Useimmilla meistä on kyllä rahaa pikku turhuuksiin, mutta heti\nkun pitäisi maksaa esimerkiksi ompelijan lasku, olemme kauhean\nköyhiä. Emmekö voisi luopua jostain turhuudesta ja maksaa ompelijalle\nkunnolla?\n\n-- Minä ainakin lupaan maksaa! huudahti Belle, joka tunsi äkkiä\nomantunnonpistoksia siitä, että oli tinkinyt liinavaatelaskustaan\nvoidakseen kustantaa lisäkoristeen uuteen pukuunsa.\n\n-- Kas, Belle teki jo parannuksen. Vahinko ettei se kestä viikkoa\nkauempaa, sanoi Trix.\n\n-- Sepä nähdään! tokaisi Belle päättäen mielessään, että pitäisi\nlupauksensa vaikkapa vain 'tuon riivinraudan' kiusaksikin, joksi hän\nherttaisesti nimitteli entistä koulutoveriaan.\n\n-- No nyt saamme nähdä sitten Bellen ratsastamassa täyttä\nlaukkaa uudella keppihevosellaan. En yhtään hämmästy, vaikka hän\nrupeaisi saarnaamaan vankikopeissa tai jakelemaan lentolehtisiä\nnaisasianaisten kokouksissa tai ottaisi kasvatikseen jonkun ihanan\nryysymekon, sanoi Trix, joka ei koskaan voinut antaa anteeksi sitä,\nettä Bellellä oli loistava iho ja niin runsas tukka ettei hänen\ntarvinnut koskaan käyttää irtokiharoita.\n\n-- Voisin minä tehdä pahempaakin, kuten muutamat neidit, jotka\npääsevät sanomalehden palstoille hullutuksistaan, sanoi Belle\nopettavaisesti.\n\n-- Eiköhän pidetä vähän taukoa ja levätä sillä aikaa kun Polly laulaa\nmeille. Esitäthän meille jotakin? Kaikki haluavat kuulla lauluasi ja\npyysivät minua kysymään.\n\n-- No, siinä tapauksessa laulan mielelläni. Ja Polly meni auliisti\npianon luo.\n\nPolly ei ollut koskaan niin surullinen, hämmentynyt tai haluton,\nettei olisi mielellään laulanut, sillä laulaminen oli hänelle\nluonnollinen keino tunteiden ilmaisemiseen, yhtä vaivatonta kuin\nhengittäminen. Hetken hänen kätensä hapuilivat koskettimilla, kun hän\nmietti mitä soittaisi, sitten kuuluivat ensimmäiset tahdit lempeän\nsurumielisestä sävelmästä, ja hän alkoi laulaa \"Huokausten siltaa\".\nPolly ei tiennyt miksi valitsi juuri sen, mutta vaisto näytti osuneen\noikeaan, sillä vanhan laulun sävelet koskettivat kuulijoita. Polly\nlauloi paremmin kuin milloinkaan, sillä hänen mielessään väikkyi\nJenny, ja se valoi ääneen aitoa tunnetta. Laulu vetosi tyttöjenkin\nsydämeen, ja kääntyessään ympäri Polly huomasi heidän kasvoillaan\nlempeämmän ilmeen, joka ilmaisi heidän unohtaneen typerän riidan ja\nturhanpäiväiset ajatuksensa.\n\n-- Tuo laulu saa minut aina itkemään, ja silloin tuntuu kuin minulla\nei olisi oikeutta olla onnellinen, sanoi Belle pyyhkien peittelemättä\nkyyneliään karkeaan pyyheliinaan.\n\n-- Onneksi ihmiset ryhtyvät harvoin noin epätoivoisiin tekoihin,\nsanoi toinen tyttö, joka harvoin luki sanomalehtiä.\n\n-- Ikävä kyllä se ei ole niin harvinaista. Vain kolme viikkoa\nsitten tapasin tytön -- meitä nuoremman mutta ei sen kummemman kuin\nmekään --, joka oli yrittänyt päättää päivänsä vain siksi että oli\nmasentunut, sairas ja köyhä.\n\n-- Kerro meille hänestä, pyysi Belle innokkaasti.\n\nPolly tunsi laulun raivanneen tien asialleen ja kertoi rohkaistuneena\nJennyn tarinan esittäen sen niin elävästi, että tytöt herkesivät\nompelemasta; ja kun hän lopetti, muidenkin kuin lämminsydämisen\nBellen silmät olivat kosteina. Trix oli aivan lyöty ja neiti Perkins\nsuli niin, että hänen kädellään kimmelsi kyynelhelmi, joka voitti\ntimanttien säihkyn. Fan sieppasi äkillisestä mielijohteesta arvokkaan\nposliinilautasen, pani sille viiden dollarin setelin ja kuljetti sitä\nympäri toistaen Pollyn sanoja:\n\n-- Tytöt, tahdottehan auttaa Jenny-rukkaa aloittamaan alusta\nparemmalla onnella.\n\nOli ilo nähdä miten nopeasti sievät kukkarot aukesivat, kuinka\njalomielisesti jokainen antoi yltäkylläisyydestään ja miten\nriemukkaat kättentaputukset Belle sai heittäessään lautaselle\nkultaisen sormustimensa ja sanoessaan puoleksi hämillään, puoleksi\niloisesti:\n\n-- Saat tämän! Minulla ei ole ikinä rahaa, sillä jostain syystä se ei\npysy kukkarossani. Mutta en voi päästää lautasta ohitseni panematta\nsiihen jotakin.\n\nKun Fanny toi keräyksen Pollylle ja tämä kokosi rahat kiitollisena\ntytöt toivoivat, että heillä olisi ollut enemmän annettavaa.\n\n-- En voi kylliksi kiittää teitä, sanoi Polly ääni väristen. -- Nämä\nrahat ovat Jennylle suureksi avuksi, ja kun hän saa tietää, miten\nhyvästä sydämestä lahja on annettu, hän ilahtuu kaksin verroin. Sehän\nosoittaa, että hänellä on ystäviä ja maailmassa on tilaa hänellekin.\nAntakaa hänen vastapalvelukseksi ommella teille, sillä hän ei pyydä\nalmuja vaan työtä ja vähän ystävällisyyttä. Antamalla hänelle\nmolempia autamme häntä parhaiten.\n\n-- Annan hänelle niin paljon ompelutyötä kuin hän ikinä haluaa. Ja\nhän voi asua meillä niin kauan kuin työtä riittää, ellei hänellä ole\nkotia, sanoi Trix armeliaisuuden puuskassaan.\n\n-- Kiitos vain, mutta hän ei tarvitse asuntoa. Neiti Mills on jakanut\nkotinsa Jennyn kanssa ja pitää häntä tyttärenään, vastasi Polly\nylpeänä neiti Millsin puolesta.\n\n-- Onpa hän kultainen! huudahti Belle.\n\n-- Minä haluaisin oppia tuntemaan hänet, kävisikö se päinsä? kuiskasi\nEmma.\n\n-- Tietysti! Tutustutan hänet mielelläni kehen hyvänsä. Neiti Mills\non hiljainen, vaatimaton vanhus, mutta tekee suunnattomasti hyvää ja\nopettaa miten järkevimmällä tavalla voi auttaa hätääkärsiviä.\n\n-- Kerro miten! Tahtoisin mielelläni täyttää velvollisuuteni, mutta\nen osaa, sanoi Belle.\n\nTyttöjen kasvot muuttuivat vakaviksi ja neulat suihkivat\nvikkelämmin, kun heidän valppaisiin nuoriin aivoihinsa tulvi uusia\najatuksia ja suunnitelmia niistä tositapauksista ja onnistuneista\navustustoimenpiteistä, joista Polly kertoi kuten oli kuullut neiti\nMillsin kertovan. Tytöt kuuntelivat niin kiinnostuneina, että\nunohtivat tavanomaisen rupattelunsa, osittain kai siksi, että asiat\nolivat heille uusia ja outoja. Mutta niin kauan kuin innostusta\nkesti, se oli vilpitöntä ja teki heille hyvää. Monet unohtivat sen jo\nviikon kuluttua, mutta Pollyn yritykset eivät menneet vallan hukkaan,\nsillä Emmasta, Bellestä ja Fannysta tuli Jennyn uskollisia ystäviä.\nJa he auttoivat häntä niin auliisti, että tyttörukasta tuntui kuin\nhän olisi syntynyt uuteen ja onnellisempaan maailmaan.\n\n\n\n\n12\n\nKIELLETTY HEDELMÄ\n\n\n-- Nyt kaipaan jo ihan kuollakseni jotain hauskuutta, tuumi Polly\neräänä aamuna aukaistessaan ikkunan ja hengittäessään kirpeää\npakkasilmaa, joka sai hänen verensä kiertämään ja silmänsä\nsäteilemään nuoruutta ja tervettä elinvoimaa. -- Kyllä minun tosiaan\ntäytyy päästä vähän huvittelemaan. En yksinkertaisesti kestä enää\naloillani. Mitähän oikein keksisin?\n\nPolly murenteli leivänmuruja kyyhkysille, jotka olivat tulleet\njokapäiväiselle aterialleen. Katsellessaan niiden hohtavia höyheniä\nja punertavia jalkoja hän vaivasi päätään keksiäkseen jotakin\ntavallisuudesta poikkeavaa virkistystä itselleen. Hän oli jo niin\nkauan tukahduttanut huvittelunhalunsa, että tunsi siihen nyt\nsuorastaan hillitöntä tarvetta.\n\n-- Minäpä menen oopperaan! hän julisti yhtäkkiä kyyhkysille. --\nSe on kyllä kallista lystiä, mutta suurenmoista, sillä musiikin\nkuunteleminen on minulle aina juhlaa. Hankin kaksi huokeinta\npääsylippua ja lähetän sanan Willille -- poika parka on yhtä paljon\nvirkistyksen tarpeessa kuin minäkin -- ja sitten pidämme yhdessä\nhauskaa.\n\nJa sitten Polly paukautti ikkunan kiinni pienten elättiensä\nharmiksi ja alkoi hääriä tarmokkaasti itsekseen lauleskellen\naivan kuin hänen olisi ollut mahdotonta pysyä hiljaa. Hän lähti\njo varhain ensimmäiselle tunnilleen ehtiäkseen sitä ennen ostaa\nliput. Pistäessään viiden dollarin setelin kukkaroonsa hän toivoi,\netteivät liput olisi kovin kalliita, sillä hän ei varmaankaan\njaksaisi vastustaa niiden ostamista. Mutta Polly välttyi kaikilta\nkiusauksilta, sillä saapuessaan lippuluukulle hän näki siellä jonon\nja huomasi poistuvien pettyneistä kasvoista, ettei lipuista ollut\ntoivoakaan.\n\n-- No olkoon! Menen sitten muualle, sillä huvitella minä aion,\nhän mietti päättävästi, ja pettymys tuntui vain lisäävän hänen\nmielitekoaan. Mutta teatteri-ilmoituksista ei löytynyt mitään\nhoukuttelevaa, ja niin hänen oli pakko aloittaa päivän työt\nrahojen polttaessa taskussa ja kaikenmoisten villien suunnitelmien\nristeillessä ajatuksissa. Iltapäivällä hän ei mennytkään kotiin\nsyömään, vaan pistäytyi jäätelölle ja koetti tavoittaa iloista\njuhlamieltä. Mutta ei se oikein luonnistunut. Hän teki kierroksen\ntaidekaupassa ja lähti sitten opettamaan Maudia ajatellen miten\nkatkeraa oli tukahduttaa mielihalunsa ja tyytyä vain kainon\nmusiikinopettajan osaan.\n\nOnneksi hänen ei kuitenkaan tarvinnut kauan surra osaansa, sillä Fan\nkysyi heti Pollyn nähtyään:\n\n-- No, voitko tulla?\n\n-- Minne sitten?\n\n-- Etkö saanut sanaani?\n\n-- Minä en käynyt kotona päivällisellä.\n\n-- Tom on pyytänyt meidät oopperaan tänä iltana ja... Pitemmälle\nFanny ei päässyt, kun Polly jo riemastuneena alkoi taputtaa käsiään.\n\n-- Tulenko muka? Totta kai tulen! Koko päivänä en ole muuta\najatellutkaan kuin oopperaa. Yritin aamulla hankkia lippuja, mutta en\nsaanut. Ja siitä saakka olen aivan kihissyt harmista. Ja nyt -- sehän\non suurenmoista! Polly aivan hyppi hyvästä mielestä.\n\n-- Tule meille teelle ja pukeudu täällä, niin pääset mukavasti samaa\nmatkaa. Tom on tänään taivaallisen hyvällä tuulella.\n\n-- Minun täytyy vain käväistä kotona hakemassa vaatteeni, sanoi Polly\npäättäen siinä paikassa ostaa koko kaupungin hienoimmat hansikkaat.\n\n-- Minulta saat valkoisen teatteriviitan ja muut asusteet, sillä\nTom haluaa tietysti ylpeillä daameistaan, sanoi Fan ja lähti\nkauneusunilleen.\n\nSinä hetkenä Polly päätti, ettei lainaakaan Beckyn parasta hilkkaa,\nkuten ensin oli aikonut, vaan hankkii uuden, sillä mikään ei tuntunut\nhänestä liian tuhlaavaiselta tällaiseen juhlatilaisuuteen. Maudin\ntunnin laita taisi olla vähän niin ja näin, sillä Pollyn päässä\nvilisi vain hilkkoja, hansikkaita, teatteriviittoja ja viuhkoja ja\nhän antoi oppilaansa kahlata soittoläksyn niin kuin tämä parhaiten\ntaisi. Heti tunnin loputtua Polly ryntäsi tiehensä. Hän ei ostanut\nainoastaan hansikkaita vaan myös hatunkuvun, palasen harsoa ja\nheleänpunaisen silkkiruusun, joka oli viikkomääriä viekoitellut häntä\neräässä näyteikkunassa. Ja sitten kotiin ompelemaan yhtä näppärästi\nja sukkelaan kuin muotikauppias kiireimpänä aikana!\n\n-- Tietysti minä tuhlaan nyt ihan mielettömästi, mutta olen kerta\nkaikkiaan sillä päällä ja elän vaikka kokonaisen viikon vedellä\nja leivällä. Minun on oltava sievän näköinen, sillä sen harvan\nkerran kun Tom pyytää minut ulos, hänellä on syytä olla tyytyväinen\nminuun. Haluan edes kerran olla kuten muutkin tytöt ja huvitella\najattelematta aina mikä on oikein ja väärin. Jaha, nyt vielä\nvaaleanpunaiset kiinnitysnauhat ja kaikki on valmista, hän puheli ja\nmylläsi laatikkonsa perinpohjin hakiessaan sopivaa silkkinauhaa.\n\nEtukäteen nähty pieni vaiva ja ponnistus kruunaa vain ilon. Niinpä\nPollykin aivan hykerteli mielihyvästä, kun hattu oli valmis, leningin\nkaulus pesty ja silitetty, kengät kiillotettu, viuhka korjattu\nja muut lisätarvikkeet kääritty pakettiin ja lähtö edessä. Sydän\npomppi rinnassa niin iloisesti, että hänen oli ihan vaikea kävellä\nsäädyllisen arvokkaasti.\n\nMaud soitti juuri paraikaa masurkkaa olohuoneessa, kun Polly\nliihotteli sisälle niin tanssinhaluisen näköisenä, että Tom joka\nsattui olemaan huoneessa, tarttui Pollya ilman muuta vyötäisiltä ja\npyöräytteli häntä, kunnes Maudin sormet herposivat koskettimilla.\n\n-- Se oli ihanaa, Tom! Ja tuhannet kiitokset kutsusta! Iloitsen jo\netukäteen tästä illasta, sanoi Polly ja pysähtyi hattu niskassa ja\ntukka kuin tuulen riepottamana.\n\n-- Sepä hauskaa! Niin minäkin. Ajattelin, että meillä varmasti olisi\nmukava ilta näin perheen kesken, sanoi Tom mielissään.\n\n-- Onko Trix kipeä? kysyi Polly.\n\n-- Lähti viikoksi New Yorkiin.\n\n-- Ahaa! Kun kissa on poissa, hiiret hyppivät pöydällä.\n\n-- Juuri niin. Tule, pyörähdetään vielä kerran.\n\nMutta ennen kuin he ennättivät aloittaa, Pollyn silmiä kohtasi kamala\nnäky: pieni koira tassuttelemassa huoneesta käärö suussaan. Se sai\nhänet lyömään kätensä yhteen ja kiljaisemaan epätoivoisena:\n\n-- Minun hattuni! Voi, minun hattuni!\n\n-- Missä, missä? Ja Tom vilkaisi hätääntyneenä ympärilleen.\n\n-- Pikku otti sen. Voi, pelasta se äkkiä!\n\n-- Heti paikalla! Ja Tom karkasi koiran perään pontevammin kuin olisi\ntarvinnut.\n\nPikku piti takaa-ajoa ilokseen keksittynä leikkinä ja nautti siitä\nvaltavasti. Se kiiti halki talon retuuttaen suussaan kallisarvoista\nkääröä kuin rottaa. Sen isäntä juoksi jäljessä viheltäen, uhaten\nja maanitellen, mutta turhaan. Polly tuli perässä tuskasta\nmenehtymäisillään, ja Maud nauroi niin, että rouva Shaw lähetti\nkysymään, oliko joku saanut hermokohtauksen. Vihdoin kuului\nkellarista päin ulvahdus, joka ilmoitti, että rosvo oli saatu kiinni,\nja Tom palasi takaisin retuuttaen toisessa kädessään Pikkua ja\ntoisessa hattua, jota Polly oli niin antaumuksella ommellut.\n\n-- Sain rakin kiinni juuri kun se oli repimäisillään hatun. Kunhan\nse vain ei ole syönyt toista hansikastasi. En löydä sitä mistään, ja\ntämäkin on aika pureskeltu, sanoi Tom riistäen revityn hansikkaan\nPikun hampaista.\n\n-- Se oli minulle oikein, sanoi Polly huokaisten. -- Eihän\nminun olisi ollenkaan tarvinnut ostaa uusia, mutta tahdoin olla\ntavallista hienompi tänä iltana. Se oli rangaistus mielettömästä\ntuhlaavaisuudestani.\n\n-- Oliko paketissa muutakin? kysyi Tom.\n\n-- Vain parhaat kalvosimeni ja kaulukseni. Ne ovat varmaan\nhiilisäiliössä, vastasi Polly epätoivoisen tyynesti.\n\n-- Minä näin jotain valkoista ruokasalin lattialla syöksyessäni sen\nläpi. Mene hakemaan ne, Maud, ja korjataan vahingot, sanoi Tom ja\nsalpasi pahantekijän kenkäkomeroon, jossa tämä kaikessa rauhassa\nkiertyi nukkumaan.\n\n-- Ei näillä ole mitään hätää, julisti Maud tuodessaan kadonneet\naarteet.\n\n-- Eikä hatulla liioin, siitä olenkin ikionnellinen, sanoi Polly,\njoka oli tarkastellut hattua niin huolestuneena, että Tomin silmät\nalkoivat vilkkua.\n\n-- Niin minäkin, sillä se näyttää tavallista näpsemmältä\nkapistukselta, sanoi Tom hyväksyvästi. Hän tunsi heikkoutta\nvaaleanpunaisiin ruusuihin, ja Polly taisi tietää sen.\n\n-- Kunhan se vain ei olisi liian korea, virkkoi Polly empien.\n\n-- Ei toki, se on kuin morsiushattu ja mahtaa pukea sinua. Pane se\npäähäsi, niin nähdään!\n\n-- En ikimaailmassa, kun tukkani hapsottaa huiskin haiskin. Älä\nkatsele minua, ennen kuin olen säädyllisen näköinen, äläkä kerro\nkenellekään kuinka hypin. Olen luultavasti ihan hassu tänä iltana,\njutteli Polly haaliessaan pelastuneita tavaroita kokoon.\n\n-- Hassuus näköjään pukee sinua. Jatka vain samoin, sanoi Tom\ntarkastellen Pollya, joka naurusuin lähti Fanin luo ja näytti\npörrötukkaisena entistäkin sievemmältä. -- Jos tuon tytön pukisi\nkunnolla, hänestä saisi lumoavan kaunottaren, lisäsi Tom hiljaa\nMaudille.\n\nPolly kuuli sen ja päätti siinä silmänräpäyksessä tulla niin\nlumoavaksi kuin hänen varansa suinkin sallivat. -- Yhdeksi ainoaksi\nillaksi vain, hän tuumi kurkistaessaan kaiteen yli ja huomattuaan\nilokseen, että tanssi ja koiran takaa-ajo olivat karistaneet Tomista\nkaiken keikarimaisuuden.\n\nYstävykset joivat ylhäällä teetä, ja se tuntui Pollysta ylelliseltä.\nSen jälkeen kumpikin asettui peilin eteen ja ryhtyi somistamaan\nitseään sydämensä halusta. Oli hauska katsella, kuinka tosissaan\nPolly sinä iltana pukeutui. Hän oli uskaliaalla tuulella ja avasi\npalmikon, jolla tavallisesti piti tukkansa, ja päästi tuuheat ruskeat\nkiharat valloilleen jättäen tarkoituksellisesti muutaman vaarallisen\npikku kiehkuran ohimoille ja otsalle. Hän paneutui sydämestään\nsovittamaan kohdalleen pelastettuja kalvosimia ja kaulusta sekä\npienen pientä muotitäplää juuri vasemman hymykuopan taakse. Tähän\nepätavalliseen pikku keikailuun hänet houkutteli melkein näkymätön\nnaarmu, joka oli ilmestynyt poskeen. Valkeaan untuvareunaiseen\nviittaan verhouduttiin asiaankuuluvalla arvokkuudella ja sen\nkantaja liikehti peilin edessä harjoitellen aitoa bostonilaista\nkävelytapaa: vartalo etukumarassa, kyynärvarret taakse ja olkapäät\neteen työntyneinä, askel notkahtelevan lipuva ja välillä hypähtävä.\nMutta kun tuli hatun vuoro, Pollyn oli pidätettävä ihan hengitystään,\nkunnes se oli turvallisesti paikoillaan ja vaalea ruusu kukki hänen\nkiharalaineillaan. Fanista Polly oli kerrassaan hurmaava. Tällaisen\nmenestyksen hetkenä Polly ei voinut olla lainaamatta vielä Fanin\nkultaista rannerengasparia ja valkoista viuhkaa, jossa oli peili\nkeskellä.\n\n-- Voinhan panna ne taskuuni, jos tunnen olevani liian pyntätty,\nsanoi Polly napsauttaessaan rannerenkaat kiinni. Mutta leväytettyään\npari kertaa viuhkaa, hänestä tuntui mahdottomalta luopua\nlainakoruista koko iltana, sillä niin kiehtovaa oli niiden kimallus.\n\nFanny lainasi hänelle myös kolminappiset käsineensä, ja nyt Polly\noli täysin tyytyväinen. Ja kun Tom otti hänet vastaan huudahtaen\nhyväksyvästi: \"Onpa sinussa silmänruokaa kerrakseen! Olet totisesti\nupea!\" Polly tunsi, että hauskuus oli jo alkanut.\n\n-- Eikö Pollysta tulisikin ihastuttava morsian? sanoi Maud, joka\ntarkasteli molempia tyttöjä pohtien, ottaisiko isoksi tultuaan\nsinisen vai valkoisen viitan oopperaan lähtiessään.\n\n-- Tulisi totisesti! Saanen toivottaa onnea Sydneyn morsiamelle,\nlisäsi Tom ja astui lähemmäksi juhlallisesti kumartaen ja vilkaisten\nsamalla ilkamoiden Faniin.\n\n-- Mene tiehesi! Kuinka sinä uskallat! huudahti Polly ja punastui\ntummemmaksi kuin ruusunsa.\n\n-- Jos aiomme oopperaan tänä iltana, meidän on aika lähteä. Vaunut\novat odottaneet jo kauan, tokaisi Fan ja purjehti huoneesta.\n\n-- Etkö pidä ajatuksesta, Polly? kysyi Tom, kun he yhdessä\nlaskeutuivat portaita.\n\n-- Oikein paljon.\n\n-- Älä hulluttele!\n\n-- Minkä minä sille mahdan, että rakastan musiikkia.\n\n-- Minä puhuin Sydistä.\n\n-- Mutta minä en.\n\n-- Sinun on parasta koettaa saada hänet.\n\n-- Voinhan ajatella asiaa.\n\n-- Polly, Polly, mihin päädytkään?\n\n-- Nurinniskoin kadulle, vastasi Polly luiskahtaessaan portailla,\njolloin Tomin nauru katkesi ja hän auttoi Pollyn turvallisesti\nvaunuihin, joissa Fanny jo istui odottamassa.\n\n-- Tämä se vasta on juhlaa! sanoi Polly itsekseen vaunujen lähtiessä\nliikkeelle. Hänen mielessään liikkui ehkä samoja tunteita kuin\nTuhkimolla silloin kun haltijan vaunut kiidättivät tätä ensimmäisiin\ntanssiaisiin. Erona vain se, että Pollyn ajatuksissa pyöri kaksi\nsankaria, kun taas Tuhkimo-rukalla ei ollut ainoatakaan. Fan oli\nvaitelias, mutta Tom sen sijaan niin hassutteleva, että Polly\nkieltäytyi enää kuuntelemasta ja alkoi hyräillä pätkiä oopperasta.\nMutta tietysti hän kuuli joka sanan ja päätti maksaa toisen\nkiusoittelun ensi tilassa.\n\nHeidän paikkansa olivat parvekkeella, ja tuskin he olivat\nistuutuneet, kun ihmeellisestä yhteensattumasta Sydney ja Fanin\nentinen ystävä Frank Moore kävivät istumaan juuri heidän taakseen.\n\n-- Senkin lurjus! Sinä järjestit tämän, kuiskasi Polly tervehdittyään\nnaapureita ja huomatessaan Tomin kujeellisen ilmeen.\n\n-- Annan kunniasanani, ettei minulla ole tässä osaa eikä arpaa.\nVetovoiman syytä kaikki.\n\n-- Fan saattaa pitää siitä, mutta minä en.\n\n-- Hänpä näyttää jo alistuneen kohtaloonsa.\n\nKuten tosiaan olikin, sillä hän jutteli ja nauroi hilpeästi\nFrankin kanssa, kun taas Sydney tarkasteli salaa Pollya aivan kuin\nkummeksien, miten harmaasta toukasta oli voinut äkkiä kehittyä\nvalkoinen perhonen. Mutta on tunnettu tosiasia, että vaatteet ovat\nvarsin tärkeä tekijä monen naisen elämässä. Järkevinkään heistä ei\nvoi olla välistä tunnustamatta, että saa monista iloista kiittää\nkaunista pukuaan, sievää kampaustaan tai hattua, joka korostaa\nkasvojen parhaita puolia ja saa mielen iloiseksi.\n\nVaikka Polly oli näissä asioissa varsin kokematon, hän tunsi\nolevansa nyt toisten mielestä tavallista viehättävämpi, mutta\nvaatimattomana arveli Tomin kohteliaisuuden, Sydneyn mielenkiinnon\nja Frankin peittelemättömän ihastuksen johtuvan hatustaan tai\noikeastaan untuvakauluksisesta viitasta, joka korotti vähäpätöisen\nmusiikinopettajattaren hienojen naisten säätyyn.\n\nPolly teki joskus pilkkaa moisista asioista, mutta tänä iltana hän\nhyväksyi arvelematta kaiken, hän suorastaan nautti siitä, antoi\nrannerenkaiden välkehtiä nuorten miesten edessä ja oli mielissään,\nkun oli heidän silmissään hauskannäköinen. Yhden seikan hän kuitenkin\nunohti, nimittäin sen, että hänen oma onnellinen mielialansa antoi\nhänelle suurimman viehkeyden. Tämä nuori, hilpeä sydämensä pohjasta\nhuvitteleva tyttö oli jokaisen silmissä vastustamaton.\n\nMusiikki, valaistus, hieno puku ja seura nostattivat Pollyn mielialaa\nja hän käyttäytyi ja puhui toisin kuin oli koskaan ajatellut\nmahdolliseksi. Ei hän aikonut keimailla, mutta se luontui jotenkin\nihan itsestään. Eikä hän mahtanut sille mitään, sillä kerran\nalettuaan hänen oli vaikea lopettaa, kun Tom vielä yllytti ja Sydney\nkatseli häntä entistä ihastuneempana.\n\nPolly jäljitteli keimailussaan hienoston tapoja, mutta niin\nhuomaamattomasti, etteivät Trix ja kumppanit olisi edes tajunneet\nsitä. Vasta-alkajaksi hän osoitti kuitenkin tavallista suurempaa\ntaitoa, ja sinä iltana hänelle selvisi, missä keimailun viehätys\npiili; hänestä tuntui kuin hän olisi yhtäkkiä saanut uuden lahjan,\njota opetteli käyttämään täysin tietäen, että sen vaarallisuuteen\nkätkeytyi juuri päähoukutus.\n\nTom ei aluksi tiennyt mitä ajatella Pollysta, vaikka muutos hänestä\nolikin tavattoman edullinen. Mutta sitten hän päätteli, että Polly\noli ottanut onkeensa ja yritti saada Sydneyn pauloihin, kuten hän\nasian suvaitsi ilmaista.\n\nSydney, joka oli vaatimaton nuori mies, ajatteli sen sijaan vain,\nettä pikku Pollysta oli kehkeytymässä viehättävä nainen. Hän oli\ntuntenut Pollyn jo tämän ensimmäisestä kaupunkivierailusta saakka ja\npitänyt aina hänestä. Tänä talvena hän oli seurannut kiinnostuneena,\nmiten Pollyn suunnitelmat onnistuvat, ja auttanut häntä missä oli\nvoinut. Mutta ennen tätä iltaa hänen mieleensä ei ollut koskaan\njuolahtanut rakastua Pollyyn. Nyt hänestä alkoi tuntua, ettei ollut\nosannut kyllin arvostaa nuorta ystäväänsä. Oli myös sääli, ettei\nnoin hilpeä ja miellyttävä tyttö saanut useammin iloita ja pukeutua\nsievästi. Pollysta saisi joku vielä oivallisen vaimon, ja ehkä\nhänenkin oli jo aika ajatella vakiintumista, kuten sisar niin usein\ntoimitti.\n\nTällaiset ajatukset risteilivät Sydneyn aivoissa, kun hän katseli\nedessään istuvaa valkopukuista olentoa, nautti musiikista ja näki\nihmiset epätavallisen kauniina ja miellyttävinä. Hän oli kuullut\nsaman oopperan monta kertaa, mutta ei koskaan näin vaikuttavana, ehkä\nsiksi, ettei hänellä ollut ennen sattunut olemaan lähellään yhtä\nnuoria avomielisiä kasvoja, joissa ilmeet vaihtelivat musiikin myötä\nniin puhuvina, että oli mahdotonta olla katselematta niitä. Polly ei\ntiennyt, että Sydney juuri siksi kumartui niin usein puhumaan hänelle\nsilmissään sellainen katse, jota hän ei ymmärtänyt, vaikka pitikin\nsiitä.\n\n-- Älä pidä silmiäsi ummessa, Polly. Ne ovat tänä iltana niin\nvallattomat, että haluan nähdä ne, sanoi Tom mietittyään hetken ajan\nlaiskasti, tiesikö Polly lainkaan, miten pitkät ja kaartuvat hänen\nsilmäripsensä olivat.\n\n-- En haluaisi näyttää teennäiseltä, mutta nautin musiikista paljon\nenemmän kuin näyttelemisestä, enkä viitsi katsella koko aikaa,\nvastasi Polly toivoen, ettei Tom näkisi kyyneleitä, joita hän oli\nniin taitavasti pidätellyt.\n\n-- Minä taas pidän enemmän näyttelemisestä. Tietysti musiikki on\nhienoa, mutta näyttää niin hassulta, kun ihmiset ravaavat ympäri ja\nkirkuvat kimeällä äänellä kauheita salaisuuksia. En ikinä totu siihen.\n\n-- Siksi kai, että olet tervejärkinen etkä romanttinen. Minä taas\nen välitä, onko se järjetöntä vai ei, nytkin tahtoisin mennä\nlohduttamaan tuota tyttöparkaa jonka sydän on murtunut, sanoi Polly\nhuokaisten, kun esirippu laskeutui liikuttavan kohtauksen jälkeen.\n\n-- Tuo äskeinen sankari oli aika tomppeli, kun ei nähnyt tytön\nihailevan häntä. Todellisessa elämässä me miehet emme ole sentään\nsokeita, huomautti Tom, joka aina esitti varman mielipiteensä,\nsilloinkin kun ei tiennyt mitään asiasta.\n\nArvoituksellinen hymy häivähti Pollyn kasvoilla, kun hän nosti\nkiikarin peittääkseen silmänsä.\n\n-- Kyllä te minusta olette välistä sokeita, mutta naisiahan on\nopetettu turvautumaan naamioon, ja se ehkä selittää asian.\n\n-- Minä en ole samaa mieltä. Nykyään naamiointia on kovin vähän,\ntoivoisin joskus, että sitä olisi enemmän, lisäsi Tom ajatellen niitä\nmonia kukoistavia neitosia, joiden anova katse pyysi, ettei heitä\njätettäisi kuihtumaan suvun hoiviin.\n\n-- Ei kai sentään. Minä uskon, että tytöt peittävät ajatuksensa\nvisummin kuin luuletkaan.\n\n-- Mitä te tiedätte murtuneista sydämistä ja salatuista tunteista?\nkysyi Sydney hymyillen Pollyn miettiväiselle äänensävylle.\n\nPolly vilkaisi häneen, hymykuopat ilmestyivät hänen poskiinsa ja hän\nvastasi nauraen:\n\n-- En paljon. Mutta minun aikani tulee vielä.\n\n-- En osaa millään kuvitella sinua kuljeskelemassa tukka hajallaan\nmaailmalla suremassa kovasydämistä rakastettuasi, sanoi Tom.\n\n-- En minäkään. Se olisi vierasta minulle.\n\n-- Ei. Polly-neiti antaisi salaisuuden himmentää ruusut poskiltaan\nurheasti hymyillen, kuten romaaneissa tapahtuu, tai rupeaisi\nlaupeudensisareksi ja pelastaisi sydämettömän rakastettunsa\nisostarokosta tai muusta yhtä ihanasta taudista. Sitten hän kuolisi\nkuin enkeli ja jättäisi toisen kärsimään omantunnontuskia ja suremaan\nliian myöhään herännyttä rakkauttaan.\n\nPolly katsoi närkästyneenä Sydneyhin, joka oli puhunut hiukan\nivallisella äänellä, sillä häntä suututti, että häntä pidettiin\nhentomielisenä.\n\n-- Ei sekään olisi minun tapaistani, hän sanoi jyrkästi. -- Minä\nkoettaisin voittaa tunteeni, ja ellen onnistuisi, yrittäisin\nhiljalleen parantua siitä. Pettymyksen ei tarvitse tehdä naisesta\nhupsua.\n\n-- Eikä vanhaapiikaa, jos hän kerran on sievä ja kiltti. Muista se,\näläkä kosta yhden pölkkypään syntejä koko miessuvulle, sanoi Tom\nnauraen Pollyn totisuutta.\n\n-- Polly-neidillä ei ole siitä pelkoa, lisäsi Sydney sen näköisenä,\nettei mikään salaisuus ollut ilmeisesti vielä kalventanut Pollyn\nposkia.\n\n-- Tuolla on Clara Bird. En ole nähnyt häntä kuin kerran sen jälkeen\nkun hän meni naimisiin. Miten sievältä hän näyttää! Ja Polly\nkätkeytyi kiikarinsa taakse tuumien, että puhe oli kääntymässä melko\nhenkilökohtaiseksi.\n\n-- Siinä tyttö, joka koetti aivan toisenlaista parannuskeinoa kuin\nse, mistä äsken puhuttiin. Hän rakasti Bellen veljeä, mutta tämä\nei vastannut hänen tunteisiinsa, vaan lähti Intiaan pilaamaan\nterveyttään. Niinpä Clara meni naimisiin kaksikymmentä vuotta itseään\nvanhemman miehen kanssa ja lohduttautuu nyt sillä, että on kaupungin\nhienoimmin pukeutunut nainen.\n\n-- Siinäkö se syy olikin, sanoi Polly Tomin lopetettua kuiskuttelunsa.\n\n-- Mihin?\n\n-- Hänen väsyneeseen ilmeeseensä.\n\n-- En minä sitä huomaa, sanoi Tom tähysteltyään kiikarilla.\n\n-- Et tietenkään.\n\n-- Ymmärrän mitä tarkoitatte. Monella naisella on nykypäivinä\nsamanlainen ilme, virkkoi Sydney Pollyn olan takaa.\n\n-- Mihin hän on kyllästynyt? Vanhaan mieheensäkö? Kysyi Tom.\n\n-- Ja itseensä, lisäsi Polly.\n\n-- Näkee, että olet lukenut ranskalaisia romaaneja, niissä\nsankarittaret puhuvat juuri noin, sanoi Tom.\n\n-- Enkä ole, mutta ilmeisesti te, herraseni, olette lukenut, ja\nteidän olisi viisainta lopettaa ajoissa.\n\n-- En minä niistä välitä muuten kuin kohentaakseni ranskaani. Mutta\nsanokaapa, neitiseni, mistä olette ammentanut viisautenne.\n\n-- Olen katsellut ympärilleni. Minusta on hauska tarkastella kasvoja,\nja harvoin näkee täysin onnellista ihmistä.\n\n-- Se on totta, Polly. En minäkään ole nähnyt, kun tarkemmin\najattelen. Tiedän vain yhden, joka aina näyttää onnelliselta, ja on\ntuossa!\n\n-- Missä? kysyi Polly kiinnostuneena.\n\n-- Katso suoraan eteesi, niin näet hänet. Polly katsoi, mutta näki\nvain omat kasvonsa viuhkan pikku peilistä, jota Tom piti hänen\nedessään kurkistellen siihen silmät nauravina.\n\n-- Näytänkö minä onnelliselta? Sehän hauskaa! Ja Polly tarkasteli\nitseään tarkkaan.\n\nMolemmat nuoret miehet pitivät sitä merkkinä aitonaisellisesta\nturhamaisuudesta, joka paljastui niin avoimesti, että sille oli\nihan pakko hymyillä. Mutta Polly etsi muuta kuin kauneutta ja oli\niloissaan, kun ei löytänyt sitä.\n\n-- Melko miellyttävää katseltavaa, eikö niin?\n\n-- Hattu on suorassa ja muusta viis. Mutta oletko sinä koskaan nähnyt\nkeikarin perikuvaa? kysyi Polly nopeasti.\n\n-- En.\n\n-- No, nyt sitten näet. Ja Polly käänsi viuhkaa niin, että Tom näki\nsiinä omat kasvonsa.\n\n-- Onko kokoelmassanne vielä muitakin kuvia? kysyi Sydney osallistuen\nheidän hullutteluunsa.\n\n-- On vielä yksi.\n\n-- Ja mikä se on?\n\n-- Herrasmiehen. -- Ja pieni peili heijasti parin sekunnin ajan herra\nSydneyn omat tyytyväiset kasvot.\n\n-- Kiitos, olen hyvilläni, että olen onnistunut pitämään yllä miesten\nmainetta, sanoi Sydney katsellen iloisiin silmiin, jotka ääneti\nkiittivät häntä monesta pikku ystävällisyydestä, joita naiset eivät\nhevin unohda.\n\n-- Mainiota, Polly! Sinä edistyt nopeasti! kuiskasi Tom ja läimäytti\nhyväksyvästi keltaisia hansikkaitaan.\n\n-- Ole vaiti! Huh, miten täällä on kuuma! Ja Polly katsoi äkäisesti\nTomiin, jota nauratti kovasti.\n\n-- Lähdetään syömään jäätelöä, meillä on kyllä aikaa.\n\n-- Fanny näyttää keskustelevan niin innokkaasti, että olisi sääli\nhäiritä häntä, sanoi Polly luullen ystävällään olevan yhtä hauskaa\nkuin hänelläkin. Siinä hän muuten erehtyi suuresti, sillä Fan\nhalusi vain loistaa, ja vaikka olisi mielellään yhtynytkin toisten\nhassutteluun, hän ei voinut, koska muuan tietty henkilö ei näyttänyt\nkaipaavan häntä. Niinpä Fan jatkoi edelleen jutteluaan vaivoin\nkätkien kiukkunsa ja ihmetteli mielessään, kuinka Polly saattoi olla\nnoin iloinen ja itsekäs.\n\nOli somaa nähdä Pollyn leikkivän hienoa naista. Hänestä itsestään\ntuntuikin kuin hän olisi näytellyt jonkun toisen henkilön osaa. Hän\nnojautui taaksepäin aivan kuin kuumuuden uuvuttamana ja salli Sydneyn\nhuiskutella kasvojaan viuhkalla sekä lahjoitti tälle palkaksi kukan\nkimpustaan -- ele joka huvitti kovasti Tomia, vaikka se samalla\npistelikin, sillä Polly kohteli häntä kuin vanhaa toveria, josta ei\nollut väliä.\n\n-- Saalis on jo pauloissa. Saat siunaukseni, kuiskasi Tom esiripun\ntaas noustessa.\n\n-- Älä siinä virnistele, poika, sehän kuuluu vain huviin, kuiskasi\nPolly aivan toisenlaisella äänellä kuin Sydneylle puhuessaan.\n\nTomia ei oikein miellyttänyt se, että Polly kohteli heitä eri\ntavoin, ja 'poika'-nimitys kolhaisi hänen itsetuntoaan, sillä hän\noli melkein kahdenkymmenen yhden ja Pollyn olisi pitänyt kohdella\nhäntä kunnioittavammin. Sydney puolestaan toivoi sillä hetkellä\nolevansa Tomin sijassa -- nuori ja komea ja yhtä läheinen perheystävä\n--, jotta Polly olisi toruskellut ja läksyttänyt häntä yhtä\ntuttavallisesti kuin Tomia. Mutta kun musiikki alkoi, Polly unohti\nmolemmat ihailijansa, ja he saattoivat hyvän aikaa katsella häntä ja\npohtia omia ajatuksiaan. Heidän odotellessaan ulospääsyä näytöksen\npäätyttyä Polly kuuli Fanin kuiskaavan Tomille:\n\n-- Mitä luulet Trixin sanovan?\n\n-- Mitä sinä tarkoitat?\n\n-- Sinun käyttäytymisestäsi tänä iltana.\n\n-- En tiedä enkä välitäkään tietää. Pollyhan se vain on.\n\n-- Juuri sen tähden sinun pitäisikin välittää. Trixhän ei voi sietää\nhäntä.\n\n-- Mutta minä voin. Totta kai minä saan huvitella yhtä hyvin kuin\nTrixkin.\n\n-- Pian sinä saat huvitella liiaksikin, ellet pidä varaasi. Polly on\nherännyt.\n\n-- Se on minusta hauskaa ja Sydistä myös.\n\n-- Minä tarkoitin vain omaa parastasi.\n\n-- Älä vaivaudu minun tähteni. Minua läksytetään ihan tarpeeksi\ntoisella taholla ja se riittää. Tule, Polly!\n\nPolly tarttui Tomin tarjoamaan käsivarteen, mutta oli pahoillaan\nja harmistunut, sillä sanat 'Pollyhan se vain on' olivat sattuneet\nhäneen kipeästi.\n\n-- Aivan kuin minä en olisi ihminen enkä mikään eikä minulla olisi\nlainkaan tunteita tai olisin luotu vain toisten huviksi ja hyödyksi.\nFanny ja Tom ovat molemmat erehtyneet, ja minä vielä näytän, että\nPolly on tosiaan herännyt, hän ajatteli närkästyneenä. Miksen minä\nsaisi huvitella niin kuin toisetkin. Ja sitä paitsi kysymyksessähän\non vain Tom, hän lisäsi katkerasti hymähtäen muistaessaan Trixin.\n\n-- Oletko väsynyt, Polly? kysyi Tom kumartuen katsomaan häntä silmiin.\n\n-- Olen, omaan mitättömyyteeni.\n\n-- Mutta ethän sinä ole mitätön. Sinä olet Polly etkä voisi olla\nparempi, vaikka kuinka yrittäisit, sanoi Tom lämpimästi, sillä hän\npiti kovasti Pollysta ja tunsi sen erittäin selvästi juuri sillä\nhetkellä.\n\n-- Hauskaa, että ainakin sinä ajattelet niin. On mukavaa olla\npidetty. Ja Polly katsoi Tomiin taas iloisena.\n\n-- Minähän olen aina pitänyt sinusta, heti ensimmäisestä käynnistäsi\nsaakka.\n\n-- Mutta kiusasit minua kuitenkin hirveästi.\n\n-- Niin kiusasinkin. Mutta nyt en enää.\n\nPolly ei vastannut, ja Tom kysyi huolestuneempana kuin asia olisi\nvaatinut:\n\n-- Vai kiusaanko?\n\n-- Et samalla tavalla, vastasi Polly, mutta hänen äänensä ei tuntunut\noikein luonnolliselta.\n\n-- En ikinä enää kiusaa sinua.\n\n-- Saadaanpa nähdä. Et sinä sille mitään mahda. Ja Polly vilkaisi\nSydneyhin, joka seisoi Fannyn edessä.\n\nTom naurahti, veti Pollyn lähemmäksi tungoksessa ja sanoi\nilkikurisesti:\n\n-- Neiti ei tainnut pitää siitä, että kiusoiteltiin mielitietystä?\n\nNo, ei kiusata sitten, jos vain voin olla kiusaamatta. Voi,\npikkuista, kun hattukin meni yhtä lyttyyn kuin mieli.\n\nPolly ei voinut olla nauramatta ja nautti tungoksesta huolimatta\nheidän hitaasta etenemisestään vaunuja kohti, sillä Tom piti hänestä\nniin suurenmoista huolta, että hän oli melkein pahoillaan, kun kävely\npäättyi.\n\nKotiin tultuaan he söivät kevyen illallisen. Polly esitti niin\nhullunkurisen laulun, että kuulijat olivat pakahtua naurusta, ja\nhänen mielialansa kohosi yhä, sillä hän oli päättänyt nauttia maljan\nviimeiseen pisaraan, ennen kuin palaisi takaisin yksitoikkoiseen\nelämäänsä.\n\n-- Minulla on ollut loistavan hauskaa, kiitoksia hirveästi, hän\nsanoi, kun he toivottivat toisilleen hyvää yötä.\n\n-- Niin minullakin. Lähdetään taas huomenna, sanoi Tom pitäen Pollya\nkädestä, josta he yhteisvoimin olivat kiskoneet uppiniskaisen\nhansikkaan.\n\n-- Ei, ei ainakaan vähään aikaan. Liika huvitteluhan pilaisi minut,\nvastasi Polly päätään pudistaen.\n\n-- Sitä en usko. Hyvää yötä, 'suloinen neiti Milton', kuten Syd\nsanoi. Nuku kuin enkeli, äläkä näe unia -- ai, olin unohtaa, että\nlupasin olla kiusoittelematta enää. Ja Tom vetäytyi taaksepäin tehden\nkomean teatterikumarruksen.\n\n-- Nyt se on sitten ollutta ja mennyttä, tuumi Polly ennen\nnukahtamistaan. Mutta niin ei ollutkaan, sillä Pollyn ilta tuli\nmaksamaan paljon enemmän kuin vain hansikkaat ja hatun. Maistettuaan\nnäet kerran kiellettyä hedelmää hän sai myös kärsiä seuraukset.\nHän oli aikonut sinä iltana vain hiukan huvitella, ja sehän oli\naivan paikallaan. Mutta valitettavasti hän joutui myös moniin pikku\nkiusauksiin, jotka ympäröivät kauniita, nuoria tyttöjä, ja aiheutti\nenemmän harmia toisille kuin itselleen. Fannyn ystävyys kylmeni siitä\nillasta. Tom toivoi, että Trix olisi yhtä miellyttävä kuin Polly, ja\nSydney alkoi rakennella tuulentupia, joilla ei ollut perustusta.\n\n\n\n\n13\n\nPÄIVÄNPAISTETTA\n\n\n-- Minä sitten voitin sen vedon, sanoi Tom.\n\n-- Mistä vedosta sinä oikein puhut?\n\n-- Etkö muista, että sanoit Pollyn kyllästyvän opettamiseen ja\nluopuvan puuhasta, ennen kuin kolme kuukautta on kulunut, ja minä\nväitin vastaan.\n\n-- No, eikö hän sitten ole kyllästynyt?\n\n-- Ei vähän vähää. Minäkin luulin jokin aika sitten ja odotin hänen\ntunnustavan pettyneenä, ettei kestä enää kauempaa. Mutta nyt viime\najat hän on ollut iloinen ja tyytyväinen ja tuntuu pitävän työstään\neikä näytä enää väsyneeltä ja kiusaantuneelta. Kolme kuukautta on nyt\nkulunut, niin että maksa pois, Fan.\n\n-- Olkoon menneeksi. Mitä sinä sitten tahdot?\n\n-- Vaikkapa hansikkaat. Tarvitsen uudet, ja isä tulee aina niin\nhappamaksi, kun tahdon rahaa.\n\nHetken päästä Fanny aloitti taas lauluharjoituksensa ja Tom vaipui\nhaaveisiinsa istuen hajasäärin tuolilla leuka käsien nojassa.\n\n-- Minusta tuntuu, ettei Polly enää käy meillä yhtä usein kuin ennen,\nsanoi Tom viimein.\n\n-- Ei käykään, hänellä on ilmeisesti kova kiire; hän on tainnut saada\nuusia ystäviä, vanhoja neitejä, ompelijattaria ja sen tapaisia. Minä\nkaipaan häntä. Mutta kyllä hän ennen pitkää kyllästyy hurskasteluun\nja palaa luokseni.\n\n-- Älä ole liian varma, neitiseni. -- Tomin äänensävy sai Fannyn\nkääntymään ja kysymään:\n\n-- Mitä tarkoitat?\n\n-- Minusta tuntuu vain, että muuan Pollyn uusista ystävistä on\nSydney. Etkö ole huomannut Pollyn epätavallista iloisuutta, varmasti\nse johtuu Sydistä.\n\n-- Loruja! sanoi Fan terävästi.\n\n-- Sitä minäkin toivon, tokaisi Tom.\n\n-- Mistä sinä sen sait päähäsi? tiukkasi Fan kääntyen niin, että\nhänen kasvonsa olivat varjossa.\n\n-- Siitä, että tapaan usein Sydin ja Pollyn samoilla tienoilla. Polly\nnäyttää siltä kuin olisi löytänyt jotain erityisen ihanaa ja Syd\npuolestaan on korvia myöten Pollyn lumoissa. Ihme ja kumma, ettet ole\nhuomannut sitä.\n\n-- Olen kyllä huomannut.\n\nNyt oli Tomin vuoro hämmästyä, sillä Fanin ääni kuulosti vieraalta.\nHän katsoi hetken vakavasti sisartaan, mutta näki vain ruusunpunaisen\nkorvan ja alaspainuneen pään. Hänen kasvonsa synkistyivät ja hän\nnojasi taas leukaansa käteen, vihelteli alakuloisesti ja mutisi\nitsekseen:\n\n-- Fan parka! Olemme molemmat samassa veneessä.\n\n-- Etkö usko, että heistä tulisi mukava pari? sanoi Fan.\n\n-- Ainakin Sydneyn mielestä.\n\n-- Eiköhän Pollyn? Sydhän on rikas ja etevä ja parempi kuin useimmat\nteistä tyhjäntoimittajista. Mitä tyttö voisi vielä odottaa?\n\n-- En tiedä, mutta Pollylle hän ei ainakaan sovi.\n\n-- Älä sotke heidän asioitaan, Tom.\n\n-- En tietenkään! Minullahan on vain veljellisiä tunteita Pollya\nkohtaan. Hän on loisto tyttö, jonka pitäisi mennä naimisiin\nlähetyssaarnaajan tai jonkun yhteiskunnan parantajan kanssa, jotta\nvoisi antaa valonsa loistaa. Seurapiirinaisen osa ei sovi hänelle.\n\n-- Voi hyvinkin sopia, ja toivon että hän saisi tilaisuuden siihen,\nsanoi Fan koettaen puhua ystävällisesti.\n\n-- Mainiota! Tom sanoi painokkaasti, kuin Fannyn sanat olisivat\nmerkinneet enemmän kuin tämä oli tarkoittanutkaan. -- Muista etten\ntiedä mitään varmaa, olin vain huomaavinani, että he pitävät pientä\nvispilänkauppaa. Mutta se oli kai kuvittelua.\n\n-- Aika kyllä näyttää. Sitten Fanny alkoi laulaa, ja Tom lähti\najoneuvoilleen, jotka olivat juuri saapuneet, osoittaen sisarelleen\ntavatonta ystävällisyyttä taputtamalla häntä päälaelle ja sanoen:\n\n-- Pää pystyyn vain, tyttöseni. Vaikka myötätunto ilmaistiin vähän\ntaitamattomasti, se tuli kuitenkin sydämestä. Fanny oli siitä\nveljelleen kiitollinen, vaikka sanoikin vain:\n\n-- Älä taita niskojasi, Tommy.\n\nTomin mentyä Fanin laulu loppui yhtä äkkiä kuin oli alkanutkin.\nHän jäi istumaan mietteisiinsä, ja hänen ilmeensä muuttui äkkiä\nhuolestuneeksi.\n\n-- No, en voi muuta kuin odottaa! hän sanoi lopulta ja paiskasi\nnuottivihon kiinni. -- Tai annas olla, hän lisäsi hetken kuluttua. --\nPollyllahan on tänään vapaapäivä. Voin mennä tervehtimään häntä, ja\njos asiassa on perää, saan sen kyllä selville.\n\nFanny painoi pään käsiinsä ja värähti. Sitten hän nousi seisomaan\nnäyttäen kalpealta ja päättäväiseltä kuin olisi menossa kuulemaan\npelottavaa tuomiota. Pukeuduttuaan hän lähti Pollyn luo niin\nkiireesti kuin hänen arvokkuutensa salli.\n\nLauantaiaamu oli Pollyn siivoamishetki, ja Fanny tapasi hänet\nhuivipäisenä ja iso esiliina vyötäröllä järjestämässä sievää pikku\nhuonettaan, joka oli niin puhdas ja raitis kuin vesi, ilma ja\nreippaat kädet suinkin voivat saada aikaan.\n\n-- Olen heti valmis ottamaan vastaan vieraita. Heitän vain virkapuvun\nyltäni ja Polly-sisäköstä tulee Polly-emäntä. Oli hauskaa, kun tulit\nnäin aikaisin. Heitä päältäsi. Taas uusi hattu, senkin tuhlari!\nKuinka äitisi ja Maud jaksavat? Ulkona on niin kaunista, että\nlähdetäänkin kävelemään, vai mitä?\n\nPolly oli tervetuloa toivottaessaan istuttanut Fanin viereensä\npieneen sohvaan ja hymyili niin tartuttavasti, ettei Fan voinut olla\nhymyilemättä takaisin.\n\n-- Poikkesin katsomaan, mitä sinä olet viime aikoina puuhannut. Olet\nollut niin näkymättömissä, että aloin jo huolestua.\n\n-- Minun kiireeni ovat sellaisia, ettet sinä ole niistä erityisen\nkiinnostunut, vastasi Polly.\n\n-- Eivät soittotunnit ennen nielleet kaikkea aikaasi. Epäilen vähän,\nettet ainoastaan anna, vaan saat itsekin opetusta, neitiseni, sanoi\nFanny leikillisen vakavasti salatakseen todellisen levottomuutensa.\n\n-- Niin saankin, vastasi Polly.\n\n-- Missä aineessa? Rakkaudessako?\n\nPollyn poskille kohosi äkkiä puna, hän nauroi ja sanoi muuanne\nkatsoen:\n\n-- Ei, ystävyydessä ja hyväntekeväisyydessä.\n\n-- Niinkö? Saanko kysyä, kuka sinua opettaa?\n\n-- Heitä on useampia kuin yksi, mutta neiti Mills etupäässä.\n\n-- Niin, hyväntekeväisyyttä, mutta kuka ystävyyttä?\n\n-- Eräät miellyttävät tytöt! Toivoisin sinunkin tuntevan heidät, Fan.\nHe ovat niin eteviä, tarmokkaita ja hauskoja tyttöjä, että tulen aina\nhyvälle mielelle kun tapaan heidät, sanoi Polly innostuneena.\n\n-- Siinäkö kaikki? Ja Fanny vilkaisi Pollyyn samalla kertaa\npettyneenä ja huojentuneena.\n\n-- Sanoinhan, etteivät minun puuhani kiinnosta sinua. Ne tuntuvat\nmitättömiltä ja jokapäiväisiltä sinun loistavien seikkailujesi\nrinnalla. Puhutaan jostain muusta, sanoi Polly itsekin huojentuneena.\n\n-- Kas vain! Kuka ihailijoistasi lähettääkään noin sieviä\nkukkakimppuja jo aamuvarhain? kysyi Fanny huomattuaan äkkiä pianon\npäällä maljakollisen sinipunaisia orvokkeja.\n\n-- Hän lähettää minulle kimpun orvokkeja joka viikko, sillä hän\ntietää minun pitävän niistä. Ja Polly katsahti kukkiin ylpeänä.\n\n-- En aavistanutkaan, että hän on noin kiintynyt sinuun, sanoi Fanny\nkumartuen haistelemaan kukkia tai pikemminkin lukemaan korttia, joka\noli niiden vieressä.\n\n-- Nyt kun tiedät asian, sinun ei enää tarvitse kiusoitella minua. En\nyleensä kerro ihmisille, kuinka kiintyneitä olemme toisiimme, koska\nse tuntuisi heistä vain hassulta. Tosin Will ei merkitse minulle ihan\nsitä mitä Jimmy, mutta hän yrittää parhaansa mukaan täyttää Jimmyn\npaikan ja siksi rakastan häntä sydämestäni.\n\n-- Willkö? Fannyn terävä ääni aivan hätkähdytti Pollya, hänen\nkasvonsa punastuivat ja kalpenivat vuoron perään, ja hämmennyksissään\nhän kaatoi pienen kukkamaljakon.\n\n-- Niin, tietysti. Ketä sinä luulit minun tarkoittavan? kysyi Polly\npyyhkien veden pianon kannelta, ettei se ehtisi turmeltua.\n\n-- Yhdentekevää. Minä vain luulin, että sinulla kaikessa\nhiljaisuudessa oli pieni rakkausjuttu meneillä. Katsos, minähän\nolen vähän vastuussa sinusta, koska lupasin äidillesi pitää huolta\nsinusta. Vaikka eihän kukissa mitään sanomista olisikaan. Päätäni on\nkivistänyt koko aamun, niin että olen ihan sekaisin.\n\nFan puhui nopeasti ja istuutui uudestaan sohvaan hämillisesti\nnaurahtaen ja miettien, oliko Polly ehkä narrannut. Polly näytti\narvaavan hänen ajatuksensa nähdessään kortin. Hän otti sen käteensä,\nkääntyi Faniin päin ja sanoi:\n\n-- Luulit Sydneyn lähettäneen kukat. Siinä erehdyit. Ja kun vasta\ntahdot tietää jotakin, kysy suoraan. Se on paljon mukavampaa kuin\nkiertely ja kaartelu.\n\n-- No, älä nyt suutu, Polly. Minähän laskin leikkiä. Tom se vain sai\npäähänsä, että jotain oli tekeillä, ja minä tulin tietysti uteliaaksi.\n\n-- Tom! Mitä hän muka tietää tai välittää minun asioistani?\ntiedusteli Polly.\n\n-- Hän on tavannut teidät kadulla aika usein, ja kun hänen omat\ntunteensa ovat nyt herkimmillään, hän rupesi kehräämään romanssia\nsinun ja Sydneynkin välille.\n\n-- Olen hyvin kiitollinen hänen mielenkiinnostaan, mutta se on aivan\nturhaa.\n\nFannyn seuraava mielenilmaus hämmästytti Pollya, sillä saatuaan\nhelpottavat tiedot Fan ei osannut sanoa sanaakaan, vaan häpesi\nkäytöstään ja turvautui itkuun. Pollyn suuttumus lauhtui heti.\n\nTyttöraasu, tätä huoltako hän on kantanut koko talven? Olisinpa\nvain tiennyt sen aikaisemmin, ajatteli Polly ja koetti rauhoittaa\nFania, puhui osaaottavasti päänsärystä ja varoi koskettamasta hänen\nsydänsuruunsa.\n\n-- No niin, nyt voin jo paremmin. Olen ollut jonkin aikaa kunnon\nitkun tarpeessa ja nyt on kaikki hyvin. Älä välitä, Polly, olen vain\nhermostunut ja väsynyt. Olen tanssinut liian paljon viime aikoina\nja huono ruoansulatus tekee minut synkkämieliseksi. Ja Fan kuivasi\nsilmänsä ja nauroi.\n\n-- Sinä tarvitset lepoa ja vähän hellimistä, ja tässä minä olen vain\ntoruskellut sinua, sen sijaan että olisin ollut tavallista kiltimpi.\nSano miten voisin helpottaa oloasi, sanoi Polly osaaottavasti.\n\n-- Puhu minulle ja kerro itsestäsi. Sinulla ei näytä olevan yhtä\npaljon suruja kuin muilla ihmisillä. Mistä se johtuu, Polly? Ja Fan\nkatsoi haikeana ja silmät kosteina Pollyyn, joka kostutteli hänen\notsaansa.\n\n-- Minä koetan vain katsoa asioita valoisalta puolelta, sanoi Polly\nhitaasti, ja se auttaa ihmeellisesti. Et usko, kuinka paljon iloa\nja päivänpaistetta voi saada pienistäkin asioista, jos vain oppii\nhuomaamaan ne.\n\n-- En minä ainakaan, sanoi Fan toivottomana.\n\n-- Sinä voit oppia, minäkin opin. Aikoinani minä myös nurisin ja\nkiukuttelin kauheasti ja olin niin onneton, etten kyennyt mihinkään.\nSellaista sattuu vieläkin luvattoman usein, mutta yritän päästä\nsiitä, ja nyt se käy jo paljon paremmin. Selvitä vaikeuksiesi syy,\nniin ne on jo puoleksi voitettu, sanoo neiti Mills.\n\n-- Kaikki tuntuu niin tympeältä ja ärsyttävältä, nurisi Fanny.\n\n-- No, mitä ihmeen harmia sinulla sitten on ollut? kysyi Polly\nhuolestuneena.\n\n-- Vaikka mitä, aloitti Fan, mutta vaikeni, sillä jotenkin häntä\nhävetti tunnustaa olevansa kiukkuinen siitä, ettei saanut uusia\nturkiksia eikä päässyt keväällä Pariisiin eikä saanut Sydneytä\nrakastumaan itseensä. Siksi hän keksi jotain sopivampaa ja sanoi\nmasentuneella äänellä:\n\n-- No, kun äiti on niin huonossa kunnossa ja Tom ja Trix riitelevät\naina ja Maud tulee päivä päivältä itsepäisemmäksi ja isä on\nhuolissaan omista asioistaan.\n\n-- Kuulostaa pahalta, mutta ei sentään toivottomalta. Etkö voisi\nauttaa jotakuta? Se tekisi hyvää sinulle ja muille.\n\n-- En minä osaa, vaikka näenkin mitä olisi tehtävä.\n\n-- No, älä sitten vaikeroi. Pysy itse iloisena, niin silloin autat\nmuitakin.\n\n-- Samaa Tomkin sanoi. Mutta miten tässä voi olla iloinen, kun kaikki\non niin typerää ja kyllästyttävää?\n\n-- Jos kukaan on työn tarpeessa, niin sinä ainakin, sanoi Polly. --\nSinä aloit leikkiä aikuista niin aikaisin, että olet kyllästynyt\nkaikkeen jo kaksikymmentäkaksivuotiaana. Rupea puuhaamaan jotakin,\nniin huomaat kuinka pystyvä ja tarmokas oikeastaan olet.\n\n-- Tunnen paljon tyttöjä, jotka ovat yhtä kyllästyneitä seuraelämään\nkuin minäkin, mutta eivät tiedä muutakaan. Tahtoisin matkustaa, mutta\nisä sanoo, ettei hänellä ole varaa siihen, ja niin minun täytyy vain\nvetelehtiä parhaani mukaan.\n\n-- Ihan teitä rikkaita tyttöjä käy sääliksi, kun teillä on\nmahdollisuuksia vaikka mihinkä, ettekä kuitenkaan osaa tarttua\nniihin. Ehkä minä olisin teidän sijassanne aivan samanlainen, mutta\nnyt minusta tuntuu, että olisin oikein onnellinen ja hyödyllinen, jos\nminulla olisi runsaasti rahaa.\n\n-- Sinähän olet onnellinen ilmankin. Kas niin, nyt lopetan marinani.\nLähdetään sen sijaan kävelemään. Äläkä kerro kellekään, että tulin\ntänne itkemään kuin mikäkin vauva.\n\n-- En ikinä! lupasi Polly ja pani hatun päähänsä.\n\n-- Minun pitäisi käväistä muutamien tyttöjen luona, sanoi Fan, mutta\nnyt tuntuu kuin en ikinä haluaisi enää nähdä heitä. Eikö se ole\nhirveätä?\n\n-- Entä jos tulisit tapaamaan minun ystäviäni! He eivät ole hienoja\neivätkä käyttäydy muodollisesti, vaan ovat iloisia, vapaita ja\nhauskoja ihmisiä. Tule, he varmasti huvittavat sinua.\n\n-- Minä tulen, huudahti Fanny, jonka mieliala oli heti kohonnut\nitkunpuuskan jälkeen. -- Tuoko on se herttainen vanha neiti? lisäsi\nFanny heidän ohittaessaan neiti Millsin, joka ompeli ahkerasti pöytä\nkukkuroillaan töitä.\n\n-- Hän on oikea ihmisrakkauden perikuva. Ajatella nyt: rikas nainen,\njoka osaa hankkia rahoillaan onnea, sanoi Polly heidän jatkaessaan\nmatkaa. -- Hän oli köyhä viisikymmenvuotiaaksi asti. Sitten hän\nperi melkoisen omaisuuden ja tiesi heti mihin käyttäisi rahansa.\nMuun muassa hän sai tämän talon, mutta sen sijaan että olisi asunut\nleveästi yksinään, hän otti siihen asumaan köyhiä säätyläisnaisia,\njotka tarvitsivat siistin kunnollisen kodin, mutta olivat liian\nvarattomia maksamaan suurta vuokraa. Minä olen yksi heistä ja osaan\nantaa arvon sille, mitä hän tekee hyväkseni. Kaksi vanhaa leskirouvaa\nasuu alapuolellani, yläkerrassa joukko opiskelijoita, rouva Kean\nparka ja hänen rampa poikansa ovat taimmaisessa vierashuoneessa ja\nJennyllä on pieni makuuhuone neiti Millsin huoneen vieressä. Kaikki\nmaksavat kykynsä mukaan, ja sellainen riippumattomuus tuntuu meistä\nhyvältä. Mutta neiti Mills tekee tuhat kertaa enemmän kuin mitä\nrahoilla saa aikaan, ja tunnemme hänen vaikutuksensa koko talossa.\nMieluiten minä tahtoisin tietysti mennä naimisiin ja saada oman\nkodin, mutta seuraavaksi olisin kyllä mielelläni samanlainen ikäneito\nkuin neiti Millskin.\n\nPollyn vakava ilme ja ponteva ääni saivat Fannyn purskahtamaan\niloiseen nauruun, jolloin muuan lapsenrattaita työntävä nuori tyttö\nkääntyi katsomaan heitä hymyillen.\n\n-- Miten ihanat silmät! kuiskasi Fan.\n\n-- Niin, hän oli Jenny, vastasi Polly nyökättyään tytölle\nystävällisesti ja sanottuaan: \"Älä vain väsytä itseäsi.\" Sitten\nhän lisäsi: -- Kaikki talon asukkaat auttavat toisiaan, ja aina\nkun on kaunis aamu, Jenny ottaa Johnny Keanin mukaansa lähtiessään\nkävelemään. Pojan äiti voi hengähtää, molemmat saavat raitista ilmaa\nja sopu säilyy naapurusten kesken. Neiti Mills ehdotti sitä, ja Jenny\non niin iloinen saadessaan auttaa toisia, että on ihan hauska pyytää\nhänen apuaan.\n\n-- Minä olen kyllä kuullut neiti Millsistä. Mutta luulisi hänen\nlopulta kyllästyvän iankaikkiseen myssyjen ja hameitten ompelemiseen,\nsanoi Fan muistellen mielessään Jennyn tarinaa, sillä tytön näkeminen\noli muuttanut sen läheiseksi ja todellisemmaksi.\n\n-- Ei hän istu niiden ääressä koko päivää. Ihmiset tulevat hänen\nluokseen huolineen ja hän käy viemässä heille apua saippuasta ja\nkeitosta alkaen. Minä seuraan häntä joskus, ja on paljon antoisampaa\nkuunnella todellisia elämäntarinoita kuin katsella jotakin näytelmää.\n\n-- Miten voit kestää noita hirveitä paikkoja ja melua ja huonoa ilmaa\nja kurjuutta, jota et voi auttaa?\n\n-- Ei se kaikki ole hirvittävää. Tapaa myös paljon hyvää ja\nrakastettavaa, jos vain käyttää silmiään. Tunnen itseni kiitolliseksi\nja tyytyväiseksi, kun näen miten rikas itse olen ja minussa herää\nhalu auttaa noita ihmisparkoja.\n\n-- Voi sinua, kullanmurua, sanoi Fanny ja puristi ystävänsä\nkättä hellästi miettien mielessään, oliko siinä ainoa syy Pollyn\nmuuttumiseen.\n\n-- Nyt kun olet tavannut uusista ystävistäni neiti Millsin ja Jennyn,\nnäytän sinulle vielä toiset kaksi, sanoi Polly kun he saapuivat erään\ntalon ovelle ja alkoivat nousta portaita yhä ylemmäs. -- Rebecka\nJeffrey on hieno tyttö ja erittäin lahjakas, vaikka torjuukin kaikki\nylistelyt. Hänestä tulee vielä kerran kuuluisa taiteilija. Hän on\nvaatimaton, mutta työskentelee määrätietoisesti. Lizzie Small on\ngraafikko ja tekee ihastuttavia kuparipiirroksia. Becky ja hän asuvat\nyhdessä ja pitävät hyvää huolta toisistaan. Ateljee on heidän kotinsa\n-- siellä he työskentelevät, syövät ja nukkuvat ja tasaavat kaiken\nkeskenään. He ovat molemmat yksin maailmassa, mutta yhtä onnellisia\nja vapaita kuin taivaan linnut ja tosi ystäviä, joita mikään ei voi\nerottaa.\n\n-- Kun sulhanen tulee väliin, ystävyys kyllä rakoilee, sanoi Fan.\n\n-- Eikä rakoile. Kunhan näet heidät, muutat mielesi, vastasi Polly\nnaputtaessaan oveen, johon oli kiinnitetty kaksi vaatimatonta\nnimikorttia.\n\n-- Sisään! kuului ääni, ja hetken päästä Fan huomasi olevansa isossa\nmerkillisesti kalustetussa huoneessa, johon valo tuli ylhäältä ja\njossa kaksi tyttöä oli työn touhussa. Toinen heistä seisoi nurkassa\nison savimöhkäleen edessä. Hän oli pitkä ja voimakaspiirteinen\nja silmissä oli älykäs katse. Hänen kihara tukkansa oli lyhyeksi\nleikattu ja pää kaunismuotoinen. Fannyn katse kiintyi heti hänen\nkasvoihinsa, vaikka ne eivät olleetkaan kauniit, ja vartaloon, joka\noli ison, saven tahriman esiliinan peitossa. Pöydän vieressä, missä\nvalo oli kirkkain, istui hento laihakasvoinen tyttö, jolla oli\nisot silmät ja vaalea tukka -- uneksiva, työhönsä uppoutunut pikku\nolento, joka metallimöhkäleen yli kumartuneena käytti taitavasti\ntyövälineitään.\n\n-- Päivää, Becky ja Bess. Tässä on ystäväni Fanny Shaw. Olemme vähän\ntuulettumassa. Jatkakaa vain rauhassa työtänne ja antakaa meidän\nlaiskojen katsella ja ihailla.\n\nPollyn puhuessa tytöt vilkaisivat työstään ja nyökkäsivät hymyillen.\nBess antoi Fannylle ainoan nojatuolin ja Becky tarkasteli tulijoita\ntaiteilijan kaikkinäkevin silmin. Sitten molemmat jatkoivat työtään\nja keskustelu pääsi vauhtiin.\n\n-- Sinua minä juuri tarvitsenkin, Polly. Kääri hihasi ja ojenna\nkäsivartesi. Nämä lihakset eivät ole hyvät, mutta nyt voin korjata\nvirheen, sanoi Becky läjäyttäen saviluonnoksen pyöreää käsivartta,\njota Fan tarkasteli kunnioittavasti.\n\n-- Miten sujuu? kysyi Polly heittäen takin päältään ja käärien\nhihansa, aivan kuin olisi menossa peseytymään.\n\n-- Hitaasti. Idea on kyllä selvä, ja minä yritän toteuttaa sitä\nniin nopeasti kuin saan käsistäni irti. Ovatko kasvot sinusta nyt\nparemmat? kysyi Becky ja otti pois märän vaatteen, joka peitti\nveistoksen pään.\n\n-- Voi, miten kaunis se on! huudahti Fan ja tuijotti kuvaa yhä\nenenevällä kunnioituksella.\n\n-- Millaisena te sen näette? kysyi Rebecka vilkaisten Fannyyn terävä\npilkahdus silmissään.\n\n-- En tiedä, onko se tarkoitettu pyhimykseksi vai muusaksi,\njumalattareksi vai kohtalottareksi, mutta minä näen siinä kauniin\nnaisen, joka on vain uljaampi, rakastettavampi ja vaikuttavampi kuin\nyksikään näkemistäni, vastasi Fanny verkalleen koettaen selittää,\nminkä vaikutuksen kuvapatsas oli tehnyt häneen.\n\nRebecka hymyili iloisesti ja Bess nyökäytti hyväksyvästi päätään,\nmutta Polly taputti käsiään ja sanoi:\n\n-- Osuit oikeaan, Fan! Tajusit yllättävän hyvin sen idean. Olen ylpeä\nsiitä, että olit niin tarkkasilmäinen. Becky varmaan sallinee, että\nkerron sen tarinan, koska ymmärsit hänen ajatuksensa. Vähän aikaa\nsitten keskustelimme, millaiseksi naisten pitäisi tulla, ja Becky\nlupasi näyttää meille käsityksensä tulevaisuuden naisesta. Siinä\nhän nyt on, juuri sellaisena kuin äsken sanoit, ja samalla hän on\ntodellinen nainen. Katso hänen kaunista otsaansa! Suu on samalla\nkertaa voimakas ja hellä, aivan kuin se voisi puhua sekä viisaasti\nettä leperrellä lapsille ja suudella heitä. Emme osanneet vain\npäättää, mitä panisimme hänen käteensä sopivimmaksi tunnusmerkiksi.\n\n-- Antakaa hänelle vaaliuurna, sanoi uusi ääni. Ja vilkaistuaan\ntaakseen he näkivät omituisen näköisen naisen istumassa sohvalla.\n\n-- Kiitos ehdotuksesta, Kate. Sen minä panen toisten tunnusmerkkien\nkanssa hänen jalkojensa juureen, sillä aion sijoittaa sinne neulan,\nkynän, paletin ja luudan ilmaisemaan hänen erilaisia taipumuksiaan,\nja vaaliuurna saa näyttää, että hän on ansainnut oikeuden käyttää\nniitä. Mitä kuuluu? Ja Rebecka ojensi vastatulleelle savisen kätensä,\njota tämä sydämellisesti pudisti.\n\n-- Suuria uutisia, tytöt! Anna matkustaa Italiaan! huudahti Kate ja\nheilutti hattuaan ilmassa kuin koulupoika.\n\n-- Loistavaa! Kuka hänet kustantaa? Onko hän saanut perinnön? Kerro\nnyt kaikki mitä tiedät, huusivat tytöt ja kokoontuivat puhujan\nympärille.\n\n-- Se on loistavaa. Joskus sattuu onnenpotku, ja Anna on tosiaan\nansainnut sen. Kuten tiedätte, Anna on aina halunnut matkustaa,\ntehnyt työtä ja toivonut otollista tilaisuutta, mutta turhaan,\nkunnes neiti Burton keksi äkkiä pyytää hänet muutamiksi vuosiksi\nkanssaan Italiaan. Ajatelkaa, mikä onni Annalle, miten suuri hyöty\nhänellä siitä on, ja kuinka se virkistää häntä. Mutta parasta oli se\nrakastettava tapa, jolla tarjous tehtiin. Neiti Burton pyytää häntä\nvain seurakseen ystävänä, ja Anna on tietysti valmis menemään vaikka\ntuleen hänen puolestaan. Eikö olekin hienoa?\n\nTeki hyvää nähdä, kuinka sydämellisesti tytöt ottivat osaa toverinsa\nmenestykseen. Polly tanssi ympäri huonetta, Bess ja Becky syleilivät\ntoisiaan ja Kate nauroi kyynelet silmissä. Yksinpä Fannykin tunsi\nmielihyvää ystävällisen tarjouksen johdosta.\n\n-- Kuka hän on? kuiskasi Fan Pollylle, joka oli lyyhistynyt nurkkaan.\n\n-- Hän on kirjailija Kate King. Hyvänen aika, miten epäkohtelias\nolen, kun en esitellyt sinua! Kate, tässä on Fanny Shaw, eräs\nihailijoistasi ja minun hyvä ystäväni, sanoi Polly esitellen Fannyn,\njoka katseli nukkavierua naista yhtä kunnioittavasti kuin jos tämä\nolisi verhoutunut samettiin ja näädän nahkaan; Kate oli kirjoittanut\nsattumalta onnistuneen kirjan, joka oli juuri silloin muodissa.\n\n-- Nyt on lounasaika, tytöt, ja minä toin eväät mukanani, sillä\non paljon hauskempi syödä yhdessä. Painakaa puuta ja aloitetaan\nkemut, sanoi Kate ottaen pussistaan appelsiineja ja muutamia isoja\nluumutorttuja.\n\n-- Meillä on sardiineja, keksejä ja juustoa, sanoi Bess ja tyhjensi\npöydän tuota pikaa.\n\n-- Odottakaa hetkinen, niin minäkin tuon osani, sanoi Polly, heitti\npäällysnutun hartioilleen ja juoksi läheiseen ruokatavarakauppaan.\n\n-- Te tietysti kauhistelette tällaista ateriaa, neiti Shaw, mutta\nkuvitelkaa olevanne huviretkellä älkääkä kertoko kenellekään, miten\nhirveitä asioita näette meidän tekevän, sanoi Rebecka puhdistaen\npalettiveistä murattiruukun laitaan Katen levitellessä juhlapöytään\nsekalaisia lautasia ja pari litteää näkinkuorta.\n\n-- Juodaan kahvia ruoan jälkeen. Bess, pane pannu tulelle ja kuori\nmaito, lisäsi Becky järjestellessään kuppeja, mukeja ja merkillisen\nnäköistä pikku maljakkoa vierailleen juoma-astioiksi.\n\n-- Tässä on pähkinöitä, hedelmähilloa ja kakkua. Fan pitää kaikesta\nmakeasta, ja onhan meillä oltava hienot tarjoukset, kun on kerta\nvieraitakin, sanoi Polly rynnätessään ulkoa ostoksineen.\n\n-- Kas niin, hyvät neidit, olkaa hyvät ja pitäkää huolta itsestänne.\nÄlkää välittäkö, vaikkeivät lautaset riitäkään. Tarttukaa vain\nsardiineja pyrstöstä ja pyyhkikää sormenne näihin ruskeihin\npaperilautasliinoihini, sanoi Kate ja näytti esimerkkiä niin hyvällä\nruokahalulla, että toiset seurasivat sitä riemumielin.\n\nFanny oli ollut monilla hienoilla lounailla, mutta ei koskaan\nnäin hauskoilla kuin nämä lystikkäät ateljeekestit olivat. Niissä\nvallitsi niin viehättävä taiteellinen vapaus ja leppoisan iloinen\ntunnelma, että hän tunsi olevansa heti kotonaan. Toisten jutellessa\nsuunnitelmistaan, toiveistaan, menestyksistään ja pettymyksistään\nhän oli hiljaa ja kuunteli niin kiinnostuneena kuin romanttisia\nkertomuksia konsanaan. Hän oli näet sukeltanut kokonaan uuteen\nmaailmaan, ja nämä tytöt tuntuivat olevan aivan eri rotua kuin\nne, joiden elämän täytti pukeutuminen, lörpöttely, huvittelu tai\nikävystyminen. Ja kuitenkin he olivat täynnä intoa, leikkimieltä\nja nuoruutta. Mutta elämänilossaankin he säilyttivät aina\npäämääränsä, joka näytti jalostavan heidän naisellisuuttaan, antavan\nheille erityistä voimaa ja tyydytystä ja innostavan heitä uusiin\nponnistuksiin.\n\nFanny oli juuri siinä mielentilassa, että tajusi tällaisen\nelämänasenteen arvon, sillä hän oli alkanut havahtua ja\ntunsi ensimmäistä kertaa tyytymättömyyttä itseensä ja omaan\ntarkoituksettomaan oleiluunsa. -- Miesten täytyy kunnioittaa\ntuollaisia tyttöjä, hän ajatteli, ja rakastaakin heitä, sillä\nitsenäisyydestään huolimatta he ovat naisellisia. Olisipa minullakin\nsamanlainen elämäntaito, kun se kerran vaikuttaa noin edullisesti. Se\non kehittänyt Pollyakin, niin että hänen seuransa kiinnostaa Sydneytä\nja kaikki ihmiset pitävät hänestä. Rahalla en voi sellaista hankkia\nvaikka olisin kuinka sen tarpeessa.\n\nNäissä ajatuksissa Fanny kuunteli toisten naisellisen innostunutta ja\navomielistä keskustelua, joka hyppelehti aiheesta toiseen käsitellen\nmilloin taidetta, milloin kodinhoitoa tai pukuhuolia, ja kuivimmat ja\nikävimmätkin asiat näyttivät saavan kielen kannat irtoamaan.\n\n-- Onko uusi kirjasi mennyt hyvin kaupaksi? kysyi Polly uneksien\nappelsiiniaan.\n\n-- Paremmin kuin ansaitsisikaan. Lapset, kavahtakaa kansan suosiota!\nSe on vain harhaa ja petosta ja pöyhistää turhaan ihmisiä, varsinkin\nmeitä naisia. Se sokaisee silmät virheiltä, panee ihmisparan\nyliarvioimaan vähäiset voimansa, se on oikukas, ja juuri kun on\npäässyt sen huumaavaan makuun, se pettääkin äkkiä, niin että jää\nhaukkomaan henkeä kuin kala kuivalla maalla, ja Kate antoi pontta\nsanoilleen lävistämällä sardiinin kynä veitsellä ja hotkaisemalla sen\nsuuhunsa.\n\n-- No, sinua se ei taida pilata. Olet tehnyt työtä ja odottanut niin\nkauan, että isokin suosion annos on sinulle vain parahiksi, sanoi\nRebecka ja antoi Katelle kukkuralusikallisen hilloa aivan kuin olisi\nhalunnut lisätä mahdollisimman paljon makeutta hänen elämäänsä, joka\nei suinkaan aina ollut helppoa.\n\n-- Milloin te tytöt puratte yhtiönne? kysyi Polly, joka oli\nkiinnostunut kaikkien kuulumisista.\n\n-- Emme me purakaan. George tietää, ettei saa meistä toista ilman\ntoista, eikä ole ehdottanut sellaista. Minun kodissani on aina tilaa\nBeckylle, vastasi Bess.\n\n-- Näetkös nyt. Näitä ystävyksiä mielitietty ei ainakaan erota,\nkuiskasi Polly Fannylle. -- Bess aikoo naimisiin keväällä, ja Becky\njää asumaan hänen luokseen.\n\n-- Muistaessani, Polly! Minulla on muutamia pääsylippuja. Saan niitä\ntämän tästä, mutta koska en välitä niistä, jaan ne mielelläni teille\nvirkeille nuorille. Nämä liput ovat veistosnäyttelyyn ja ne saa\nBecky. Ja sinä, musiikin harrastaja, saat nämä konserttiliput.\n\nKaten jaellessa lippuja Fanny tarkasteli häntä ja ajatteli\nmielessään, koittaako joskus sellainen aika, että naiset voisivat\nansaita edes vähän rahaa ja menestystä maksamatta yhtä kallista\nhintaa kuin Kate, joka näytti sairaalta, väsyneeltä ja liian\naikaisin vanhentuneelta. Sitten Fannyn katse kääntyi keskentekoiseen\nluonnokseen ja hän sanoi:\n\n-- Toivon, että veistäisitte tuon marmoriin ja näyttäisitte meille,\nmillaisia meidän pitää olla.\n\n-- Kunpa voisinkin! Ja Rebeckan silmistä loisti voimakas luomisilo,\nkun hän näki vajavaisen tekeleensä ja muisti ihanan esikuvansa.\n\nHetken aikaa kaikki kuusi nuorta naista istuivat ääneti ja\nkatselivat kaunista veistosluonnosta toivoen näkevänsä sen valmiina\nja tietämättä vielä, että kukin heistä oli omilla ponnistuksillaan\nja kokemuksillaan jouduttamassa sitä päivää, jolloin heidän uljas\ntulevaisuuden naisensa olisi lihaa ja verta eikä vain saveen\nikuistettu ihannehahmo.\n\nKaupungilla kellot löivät yhtä ja Polly hypähti pystyyn.\n\n-- Minun täytyy mennä, sillä lupasin antaa eräälle naapurilleni\nsoittotunnin kello kahdelta.\n\n-- Minä luulin, että sinulla on tänään vapaapäivä, sanoi Fanny.\n\n-- Niin onkin, mutta tämä on vain pieni hyvä työ, joka ei pilaa\npäivää. Lapsi on musikaalinen, pitää soittamisesta ja tarvitsee apua.\nEn voi tukea häntä rahallisesti, mutta voin opettaa häntä. Hän on\nminun lupaavin oppilaani. Katsos, Fan, toisten auttaminen kuuluu\nsisarkuntamme uskontunnustukseen.\n\n-- Minä panen sinut johonkin romaaniini, Polly. Tarvitsen\nsankaritarta ja sinusta minä sen saan, sanoi Kate.\n\n-- Minusta! Minähän olen niin arkipäiväinen ja epäromanttinen, sanoi\nPolly hämmentyneenä.\n\n-- Olen joka tapauksessa varannut sinut ja sankaritar sinusta tulee.\nMutta alkaa olla jo aika, että rupeat lisäämään romantiikkaa elämääsi.\n\n-- Olen kyllä valmis, kun aika koittaa, mutta väkisin en rupea\nsitä metsästämään. Polly punastui ja hymyili, aivan kuin olisi jo\nhiukkasen maistanut romantiikan esimakua, niin jokapäiväistä kuin\nhänen elämänsä muuten olikin.\n\nFanny ihastui, kun tytöt eivät suudelleetkaan toisiaan erotessaan,\nvaan kättelivät ystävällisesti ja vaihtoivat katseen, joka oli\npuhuvampi kuin vuolaimmatkaan sanat.\n\n-- Pidin kovasti ystävistäsi, Polly. Pelkäsin vähän, että\nheissä olisi jotakin miesmäistä ja karkeaa tai että he olisivat\nhaaveksijoita tai suupaltteja. Mutta hehän olivatkin vaatimattomia,\njärkeviä tyttöjä ja kauhean lahjakkaita ja taitavia. Ihailin\nheitä kovasti ja haluaisin tavata heidät toistekin, jos vain saan\ntilaisuuden.\n\n-- Voi, Fanny, miten iloinen minä olen. Toivoinkin että pitäisit\nheistä, ja tiesin että he piristäisivät sinua. Minä otan sinut\nmukaani milloin tahansa, sillä kestit kokeen paremmin kuin\nluulinkaan. Becky pyysi tuomaan sinut uudelleen, eikä hän hevin kutsu\nluokseen ketään seurapiirityttöä, ettäs tiedät.\n\n-- Tahtoisin tulla paljon paremmaksi, ja sinä ja ystäväsi voisitte\nvarmaan osoittaa miten se tapahtuu, sanoi Fan ääni värähtäen.\n\n-- Voimme näyttää sinulle köyhyyden ja työnteon hyvät puolet, ja se\non hyödyllinen oppitunti kelle tahansa, väittää neiti Mills. Polly\ntoivoi hartaasti, että Fanny oppisi näkemään, miten rikas voi ottaa\noppia köyhästä ja kuinka avuliaasti tytöt voivat auttaa toisiaan.\n\n\n\n\n14\n\nNUPPUNA KATKAISTU\n\n\nFannyn vierailupäivän iltana Polly istui takkavalkean ääressä\nmietteissään ja hyvin päättäväisenä. Hän avasi hiuksensa valloilleen,\nkohotti hameen liepeensä, nosti jalat takan ristikolle ja otti\nTuhkimon syliinsä; kaikki nämä toimenpiteet viittasivat siihen, että\nhänellä oli mielessään jokin tärkeä asia. Polly ei puhunut yksikseen,\nkuten näyttämön ja kirjojen sankarittaret, mutta jotenkin tähän\ntapaan hänen ajatuksensa kulkivat:\n\n-- Kyllä keimailussa jotain on, vaikka kuinka yritänkin pitää sitä\nvain turhamaisuutena tai hupsutteluna. Ja on turhaa luulotella,\netten muka olisi altis sen houkutuksille. Ja tiedän senkin, että\npidetään täysin sopivana, vaikka tytöt sulkevat silmänsä ja antavat\nasioiden kehittyä kriitilliseen pisteeseen, aiheutuipa siitä miten\npaljon harmia tahansa. Mutta ei se minusta ole oikein. Olisi paljon\nrehdimpää näyttää miehelle ettei rakasta tätä, ennen kuin toinen on\nkokonaan menettänyt sydämensä. Tytöt tosin nauroivat kun puhuin siitä\nja selittivät, että se olisi hyvin sopimatonta. Mutta olen huomannut,\netteivät he yhtään sumeile nolatessaan vaalikelvottomia, joiksi\nhe sanovat köyhiä, liian nuoria tai vaatimattomia ihailijoitaan.\nHeistä piitataan vähät, mutta annas olla kun näköpiiriin ilmestyy\nsopiva mies, hänen kanssaan kyllä kuherrellaan välittipä tyttö\nhänestä tai ei. Kuta enemmän kosijoita, sitä suurempi kunnia. Fan\nkertookin Trixin aina kysyvän kesän jälkeen: \"Montako sinä sait\npauloihisi?\" aivan kuin miehet olisivat peltopyitä. Kyllä me tytöt\nolemme ilkeitä, ainakin muutamat meistä. Minkähän takia meidät on\nluotukin niin valloitushaluisiksi? Äiti väittää sen osaksi johtuvan\nnykyisestä kasvatuksesta, mutta kyllä muutamat tytöt näyttävät varta\nvasten syntyneen aiheuttaakseen ikävyyksiä ja saisivat niitä varmasti\naikaan vaikka asuisivat erämaassa. Minussakin taitaa olla hitunen\nsamaa vikaa, ja jos vain olisi tilaisuutta, olisin samanlainen kuin\ntoisetkin. Olen kokeillut kykyjäni ja leikki viehätti minua, ehkä\ntämä kaikki johtuukin nyt seniltaisesta huvista.\n\nPolly nojautui taaksepäin ja vilkaisi tulisijan yläpuolella\nriippuvaan pieneen peiliin, joka oli sijoitettu niin, että siitä\nkuvastui takan ääressä istujan kasvot. Polly näki ilmeikkään\nsilmäparin ruskean kiharapilven keskeltä, punaiseksi lehahtavat\nposket, joihin ilmestyi äkkiä kuopat, kun hänen raikkaille huulilleen\nlevisi puoleksi itsetietoinen, puoleksi häpeilevä hymy. Ilme oli yhtä\nsoma kuin se viehkeä kädenliike, jolla hän sipaisi kiharat otsaltaan.\nHän katseli hetken kuvaansa tyttömäisten haaveiden ja valloitusten\npyöriessä hänen ajatuksissaan, pudisti sitten hiukset kasvoilleen,\ntyönsi tuolinsa ulommaksi peilistä ja sanoi moittivasti ja hiukan\nitsetyytyväisesti:\n\n-- Voi, Tuhkimo, Tuhkimo, mikä hupakko minä olen!\n\nKissa osoitti olevansa yhtä mieltä emäntänsä kanssa kehräämällä\nkuuluvasti ja heilauttamalla pehmeästi häntäänsä. Ja Polly palasi\nasiaan, josta pienet turhamaisuuden tunteet olivat hänet eksyttäneet.\n\n-- Entä jos hän olisi tosissaan ja kosisi minua ja minä vastaisin\nmyöntävästi. Mikä melu siitä syntyisikään, ja miten hauska olisi\nnähdä tyttöjen ilmeet, kun he kuulisivat siitä! He kaikki arvostavat\nhäntä, koska häntä on vaikea miellyttää, ja vaikkeivät he ehkä\nhaluaisikaan mennä hänen kanssaan naimisiin, miltei jokainen heistä\nolisi mielissään, jos saisi hänestä ihailijan. Trix on koettanut\nviritellä ansojaan vuosikausia, mutta Sydney ei voi sietää häntä. Ja\nsiitä minä olen iloinen! Kuinka inhottava minä olenkaan! Mutta en\nmahda mitään, että Trix ärsyttää minua! -- Ja Polly nipisti kissaa\nkorvasta niin lujasti, että se loikkasi vimmastuneena tiehensä.\n\n-- Ei kannata ajatella Trixiä, enkä haluakaan! sanoi Polly itsekseen\nja nyrpisti suutaan vähemmän kauniisti. Mutta huoletonta minun\nelämäni olisi: runsaasti rahaa, paljon ystäviä ja huvituksia, ei\ntyötä, köyhyyttä, kylmäkiskoisuutta eikä paikattuja kenkiä. Voisin\nauttaa tuntuvasti kotiväkeä, ja miten hauskaa se olisi!\n\nJa Polly antoi ajatustensa harhailla siinä ylellisessä\ntulevaisuudessa, jonka maalaili mielikuvituksessaan. Se oli kaunis\nkuva, mutta jotain siitä näytti puuttuvan, sillä hän huokaisi ja\npudisti päätään miettien surullisena: Mutta minähän en rakasta häntä\nja tuskin ikinä voisin rakastaakaan. Hän on oikein hyvä, jalomielinen\nja viisas, ja tiedän, että hän olisi kiltti minulle, mutta en voi\nkuvitella koko elämää hänen rinnallaan. Kyllästyisin häneen varmasti,\nja mitäs minä sitten tekisin? Polly Sydney ei kuulosta kauniilta eikä\nrouva Sydney sovi minun nimekseni. Miltähän tuntuisi sanoa häntä\nArthuriksi? Onhan se kaunis nimi, mutta melkein liian hieno, enkä\nminä uskaltaisi sanoa häntä Sydiksi, kuten hänen sisarensa. Pidän\nlyhyistä, yksinkertaisista, kodikkaista nimistä, kuten Will, Ned tai\nTom. Ei, ei, minä en välitä hänestä, turha yrittääkään! huudahti\nPolly ääneen aivan kuin äkillisen ahdistuksen pakottamana, painoi\npään polviinsa ja istui liikkumattomana kotvan aikaa.\n\nKun hän nosti päänsä, hänen kasvoillaan oli aivan uusi ilme. Niistä\nkuvastui nyt tuska ja alistuminen, aivan kuin hän olisi kärsinyt\nmenetyksen ja jäänyt katkeran kaipauksen valtaan.\n\n-- En saa ajatella itseäni tai yrittää korjata erehdystä toisella\nerehdyksellä, hän sanoi raskaasti huokaisten. Teen parhaani Fannyn\nhyväksi enkä halua olla hänen onnensa tiellä. Kuinkahan nyt\naloittaisin. En kävele enää Sydneyn kanssa; kierrän toista tietä\nettemme tapaa. En minä ikinä uskonutkaan, että hän aivan sattumalta\nolisi osunut menemään kotiinsa päivälliselle juuri silloin kun minä\nkävelin Rothille pitämään tuntia. Kieltämättä on ollut hauska tavata\nhäntä, ja olin mielissäni, kun minut nähtiin hänen seurassaan,\npöyhistelinkin sillä kuin itserakas narri. Mutta tästä lähtien kartan\nhäntä ja säästän Fannyn edes yhdeltä murheelta. Tyttö parka! Olen\nihan tietämättäni tuottanut hänelle sydänsurua. Hän ei ole ollutkaan\nenää yhtä ystävällinen kuin ennen, mutta luulin hänen äreytensä\njohtuvan huonosta vatsasta. Voisipa vain kaikki huolet poistaa yhtä\nhelposti kuin tämän.\n\nKissa tuli hieromaan sovintoa ja Polly otti sen syliin sanoen ääneen:\n\n-- Kuulehan, Tuhkimo, kun emäntäsi kohtelee sinua huonosti, pane se\nvain vatsavaivojen syyksi. Äläkä rupea kantamaan kaunaa, sillä siitä\nvasta riesa tulee, mirriseni.\n\nSitten hän palasi taas pohdiskeluihinsa:\n\n-- Ellei hän tajua vihjettäni, minun on turvauduttava tehokkaampiin\nlääkkeisiin, sillä en tosiaan tahdo kärjistää asiaa, vaikka\nkieltämättä olisi houkuttelevaa saada sellainen saalis pauloihin jo\npelkän jännityksen ja kunnian vuoksi. Hyi, häpeä jo Polly! Mitähän\näiti sanoisi jos tietäisi ajatukseni? Minä kyllä kirjoittaisin\nhänelle ja kertoisin huolistani, jos siitä olisi yhtään hyötyä. Mutta\nhän vain huolestuisi. Eihän minulla sitä paitsi ole oikeutta kertoa\nFanin salaisuuksia, ja omiani häpeän kertoa. Ei, jätän äidin rauhaan\nja hoidan itse asiani. Fan luultavasti sopii hänelle loistavasti.\nSydney on tuntenut hänet syntymästä asti, ja hänellä on Faniin suuri\nvaikutusvalta. Rakkaus kehittäisi Fania hyvään suuntaan, ja olisi\nvahinko, jos hän menettäisi mahdollisuutensa vain sen vuoksi, että\nSydney sattui tapaamaan minut. Fan taitaa ihan vihata minua, mutta\nnäytän hänelle, että se on turhaa. Autan häntä parhaani mukaan,\nsillä hän on ollut minulle kiltti enkä koskaan unohda sitä. Tehtävä\non tosin arkaluontoinen, mutta ehkä sentään onnistun siinä. Yritän\nainakin, ettei tule omantunnon syytöksiä, jos asiat kääntyisivätkin\ntoisinpäin.\n\nMaanantaina Polly aloitti arkaluonteisen tehtävänsä. Hän ei\nnyt mennytkään oppilaittensa luo puistotietä ja mukavia katuja\npitkin, vaan kiertoteitse syrjäkujia ja pääsi tapaamasta herra\nSydneytä, joka viime aikoina omaksumaansa tapaan saapui aikaisin\nkotiin päivälliselle ja näytti pettyneeltä, kun ei nähnyt matkalla\nvaatimattoman päähineen kehystämiä iloisia kasvoja. Kuljettuaan\nkiertoteitä ja varottuaan huolellisesti menemästä Shaw'lle\nvastaanottoaikoina Polly ei nähnyt koko viikkoon herra Sydneytä,\njoka tietenkään ei tullut tapaamaan häntä neiti Millsin luo. Koska\nMinniekin sattui olemaan sairaana sillä viikolla eikä saanut\nsoittotunteja, Syd-eno kadotti viimeisenkin toivonsa ja oli sen\nnäköinen kuin päivä olisi äkkiä lakannut paistamasta hänelle.\n\nKoska Polly ei suinkaan ollut täydellinen olento, kiusaus\nahdisti häntä monta kertaa sen viikon aikana, sillä karttelun\nalkujännittävyyden haihduttua hän alkoi kaivata hauskoja pikku\ntapaamisia, jotka olivat antaneet romanttista hohtoa hänen\nyksitoikkoisiin työpäiviinsä. Hän piti paljon herra Sydneystä, sillä\ntämä oli ollut alusta alkaen kiltti ja ystävällinen hänelle ja hän\nmuisteli vieläkin kiitollisena, miten ritarillinen Sydney oli ollut\nsilloista pikkutyttöä kohtaan.\n\nPolly tuskin pani suurtakaan painoa hänen varallisuuteensa,\netevyyteensä ja yhteiskunnalliseen asemaansa, vaikka ne epäilemättä\nmerkitsivätkin hänelle enemmän kuin hän aavisti. Sen sijaan häntä\nihastutti se selittämätön ominaisuus, jonka naiset helposti huomaavat\nmiehissä, joilla on ollut hyvä ja viisas äiti. Se viehätti Pollya\nerityisesti, sillä hän huomasi pian, ettei Sydney näyttänyt tätä\nluonteensa puolta kaikille. Useimpia tyttöjä kohtaan hän käyttäytyi\nkuten muutkin miehet, kenties vain hiukan kohteliaammin, koska\nkunnioitti luonnostaan naisia. Mutta Fannylle ja Pollylle hän\npaljasti kodikkaat, hyvät ominaisuutensa, jotka viehättävät naisen\nsydäntä enemmän kuin jättiläisannos kylmää älyä tai maailmanviisautta.\n\nPolly oli tavannut hänet usein vieraillessaan Shaw'n perheessä, jossa\nSydney oli hyvä tuttu, koska hänen äitinsä oli vanhan rouva Shaw'n\nläheinen ystävä. Mutta Polly ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi\nSydneytä Fannyn ihailijana eikä liioin omanaan, koska tämä oli kuutta\ntai kahdeksaa vuotta heitä vanhempi ja omaksui joskus vieläkin yhtä\nopettajamaisen sävyn kuin aikaisempina vuosina. Viime aikoina hänen\nkäytöksensä oli muuttunut, etenkin Pollya kohtaan, ja se miellytti\nPollya enemmän kuin hän tahtoi itselleen tunnustaa. Hän tiesi Sydneyn\nihailevan hänen musikaalisuuttaan ja itsenäisyyttään ja viihtyvän\nhänen seurassaan. Mutta kun Sydneyn käytös alkoi osoittaa lämpimämpiä\ntunteita kuin ihailu, Polly ei voinut olla huomaamatta, että eräs\nelämän hyvistä lahjoista lähestyi häntä päivä päivältä, ja hän alkoi\nkysellä itseltään, saattoiko hän vilpittömin mielin ottaa sen vastaan\nja palkita antajan.\n\nAluksi hän luuli pystyvänsä siihen, mutta pahaksi onneksi sydän\non niin vastahakoinen kapine, ettei se aina tottele järkeä tai\ntahtoa eikä osoita edes kiitollisuutta. Polly piti herra Sydneytä\nläheisenä ystävänään, mutta ei tuntenut häntä kohtaan hiukkaakaan\nrakkautta, jolla yksin voi maksaa toisen rakkauden. Sitten hän rupesi\nuskottelemaan, että hänen oli perheensä vuoksi tartuttava onnen\nantimiin ja unohdettava itsensä. Mutta häntä ei tyydyttänyt tällainen\nväärä uhrautumisen ajatus, koska hän ei kuulunut niihin nykyajan\ntyttöihin, jotka oli kasvatettu uskomaan, että heidän ensimmäinen\nvelvollisuutensa oli hyvä naimiskauppa seurauksista välittämättä.\nPollyn periaate oli varsin yksinkertainen: Jos en rakasta häntä,\nminun ei liioin pidä mennä hänen kanssaan naimisiin, varsinkaan kun\nrakastan toista, olipa vastassani sitten millaisia vaikeuksia tahansa.\n\nJos Polly olisi lukenut ranskalaisia romaaneja yhtä paljon kuin\ntoiset tytöt, hänestä olisi voinut olla mielenkiintoista mennä\nnaimisiin Sydneyn kanssa ja murehtia salaa onnetonta kohtaloaan kuten\nromanttinen sankaritar konsanaan. Mutta Pollyn kasvatus oli siinä\nsuhteessa lyöty laimin, ja epäröityään pitkään hän oli päättänyt,\nkuten useimmat naiset vastaavassa tapauksessa, odottaa ja katsoa.\n\nKeksittyään nyt Fannyn salaisuuden hän huomasi, että jotain oli\ntehtävä; hänen ei auttanut enää rauhassa odottaa ja katsoa, koska\nse teki Fannyn onnettomaksi. Tähän loppui hänen epäröintinsä eikä\nhän enää koskaan sen illan jälkeen antanut periksi kiusaukselle,\nniin paljon kuin se houkuttelikin häntä, kuten olisi houkutellut\nketä tahansa nuorta tyttöä, jossa on hitunenkaan ikuista Eevaa.\nNiinpä hän päivästä toiseen laahusti ikäviä syrjäkatuja ja ikävöi\npäivänpaisteista puistikkoa ja kasvoja, jotka aina kirkastuivat hänet\nnähdessään.\n\nLauantaina Polly lähti tapansa mukaan käymään Beckyn ja Bessyn\nluona, mutta ei malttanut olla matkan varrella poikkeamatta Shaw'lla\njättääkseen Fannylle pienen käärön, vaikka tiesikin että talossa oli\nparhaillaan vierailuaika. Astuessaan sisään ja aikoessaan kipaista\nyläkertaan tervehtimään Fannyä, mikäli tämä sattuisi oleminaan yksin,\nhän huomasi kaksi miesten hattua hallin pöydällä.\n\n-- Kuka täällä on, Katy?\n\n-- Ei muita kuin herra Sydney ja Tom-herra. Ettekö jää hetkeksi,\nPolly-neiti?\n\n-- En tällä kertaa. Minulla on kova kiire. Ja Polly riensi pois\nniin kuin kymmenkunta innokasta oppilasta olisi odottanut häntä.\nMutta kun ovi painui kiinni, hän tunsi itsensä niin hylätyksi, että\nsilmät kyyneltyivät. Ja kun Nep, Tomin iso newfoundlandinkoira, tulla\nlöntysti hänen perässään, hän pysähtyi silittämään sen pörröistä\npäätä. Katsoessaan sen ruskeihin uskollisiin silmiin, joista kuvastui\nmelkein inhimillinen osanotto, hän sanoi hellästi:\n\n-- Käänny takaisin, hurttaseni, et saa tulla perässä. Voi, Nep kulta,\ntietäisitpä, miten raskasta on luopua rakkaudesta, kun sitä oikein\nkaipaa eikä siihen ole oikeutta.\n\nHassu tunnustus koiralle, mutta Polly oli vain helläsydäminen tyttö,\njoka yritti täyttää velvollisuutensa.\n\n-- Kun hän nyt kerran on varmasti Fannyn luona, uskallan kävellä\nmissä minua haluttaa. On ihana päivä ja kaikki pikku lapset ovat\nulkona, tulen aina hyvälle mielelle, kun näen lapsia, mietti Polly\nkääntyessään leveälle, aurinkoiselle kadulle, jolla hienosto oli\nsiihen aikaan päiväkävelyllä.\n\nLapsia Polly näki joka puolella ja he olivat iloisia ja suloisia kuin\nkevään ensimmäiset hyasintit ja narsissit. Mutta jostain syystä he\neivät tehneetkään Pollyyn toivottua vaikutusta, vaikka hymyilivätkin\nrattaistaan ja heittelivät hänelle lentosuukkoja. Siniseen\nplyysipukuun pyntätty pikkutyttö katsoi epätoivoisena pientä pojan\nalkua, joka käveli valkopukuisen kaunottaren kanssa; samanaikaisesti\ntoinen nuori herra, jolla oli komeat purppuranpunaiset säärykset,\nkoetti lohdutella hylättyä pikkuneitiä.\n\n-- Ota Charley-herraa kädestä, Mamie, ja kävele yhtä kauniisti kuin\nWilly ja Flossy, sanoi hoitaja.\n\n-- Ei, ei, minä tahdon kävellä Willyn kanssa, mutta hän ei halua.\nMene pois, Tarley, minä en pidä sinusta, huusi pieni sinihattuinen,\nheitti maahan näädännahkaisen käsipuuhkansa ja nyyhkytti\npikkiriikkiseen pitsinenäliinaansa.\n\n-- Willy pitää Flossystä enemmän, joten lakkaa kirkumasta ja tule\npois, tuhma tyttö.\n\nKun kovasydäminen palvelija oli kiskaissut pikku Didon mukaansa\npurppurasääryksisen yritettyä turhaan kiinnittää tytön huomiota\npuoleensa, naurahti Polly yksikseen.\n\n-- Aikaisinpa se vanha tarina alkaakin!\n\nNäytti kuin kevätilma olisi tuoreen ruohon ja ensimmäisten voikukkien\nohella herättänyt henkiin kaikenlaista muutakin hellyttävää, sillä\nkävellessään katua pitkin Polly sai monta muistutusta tuosta vanhasta\ntarinasta, jonka hän halusi unohtaa.\n\nEräässä kadunkulmassa tummasilmäinen koulupoika ja punaposkinen\nkoulutyttö olivat juuri eroamassa. Poika luovutti vastahakoisesti\ntytön nuottivihon.\n\n-- Älä vain unohda, sanoi poika katsoen ujosti kirkkaisiin silmiin,\njotka tanssivat ilosta, kun tyttö punastuen ja hymyillen vastasi\nnuhtelevasti:\n\n-- En tietenkään!\n\n-- Tähän asti teidän tarinanne on sujunut hyvin, päättyköön se myös\nhyvin, toivoi Polly sydämestään, kun näki pojan marssivan tiehensä\niloisesti vihellellen aivan kuin tämän olisi täytynyt saada purkaa\nmielihyväänsä, etteivät takin napit olisi joutuneet vaaraan. Tyttö\npuolestaan hyppeli kotinsa portailla kuin olisi harjoitellut iloista\ntanssia, jonka oli luvannut pitää mielessään.\n\nHiukan myöhemmin Polly sivuutti tutun vastakihlautuneen parin, joka\nkäveli käsi kädessä ylpeän ja autuaan näköisenä.\n\n-- Taivas, miten onnellisilta he näyttävät! hän ajatteli jatkaessaan\nmatkaansa ja tuumi apeana, mahtoiko hänen vuoronsa tulla koskaan.\n\nPolly piristyi nähtyään äidillisen näköisen naisen astuvan sisään\neräästä ovesta ja soman lapsiparven heittäytyvän hänen syliinsä ja\nriistävän riemusta kiljuen kääröt hänen käsistään. Kun Polly hetken\nperästä oli kulkenut harmaantuneen pariskunnan ohi, joka käveli\nverkkaan päivänpaisteessa, hänestä tuntui vieläkin paremmalta, ja hän\noli hyvillään nähdessään näin onnellisen päätöksen tarinalle, jota\noli matkansa varrella seuraillut. Mutta samassa vallaton lemmenjumala\nlennätti herra Sydneyn Pollyn rinnalle aivan kuin olisi halunnut\nyllättää hänet heikkona hetkenä tai kenties antaa hänelle vielä yhden\nmahdollisuuden. Polly ei lainkaan tajunnut miten hän siihen ilmestyi,\nsiinä hän vain oli punaisena ja vähän hengästyneenä, mutta niin\nmielissään tapaamisesta, ettei Polly hennonut olla kylmän torjuva,\nkuten oli päättänyt, jos he sattumoisin kohtaisivat.\n\n-- Kauhean lämmintä, eikö totta? sanoi Sydney käteltyään Pollyä ja\nsovitettuaan entiseen tapaan askelensa samaan tahtiin.\n\n-- Niinpä näkyy. Ja Polly nauroi silmät äkkiä tuikkien. Hän ei kerta\nkaikkiaan voinut olla iloitsematta Sydneyn tapaamisesta varsinkaan\nnyt, kun tunsi itsensä kovin yksinäiseksi.\n\n-- Ettekö enää annakaan tunteja Rotheilla? kysyi Sydney vaihtaen\npuheenaihetta.\n\n-- Annan.\n\n-- Käytte siellä siis entiseen tapaan?\n\n-- Käyn.\n\n-- Sitten on kumma, miten pääsette livahtamaan sinne.\n\n-- Yhtä kumma kuin teidän äkillinen ilmestymisenne tähän vierelleni.\n\n-- Näin teidät Shaw'n ikkunasta ja rohkenin lähteä juoksemaan\nperässänne sivukatuja pitkin, sanoi Sydney nauraen.\n\n-- Samaa tietä minäkin pääsin Rothille, vastasi Polly. Hän ei ollut\naikonut kertoa sitä, mutta Sydneyn suoruus oli niin vastustamatonta,\nettä hän unohti aikeensa.\n\n-- Sitä kautta ei ole läheskään yhtä hauska kulkea kuin puistotietä.\n\n-- Ei olekaan, mutta väliin kyllästyy kävelemään samaa reittiä ja\nhaluaa kokeilla uutta.\n\nPolly ei sanonut sitä oikein luontevasti, ja Sydney vilkaisi häneen\nkysyessään:\n\n-- Onko teillä tapana kyllästyä vanhoihin ystäviinnekin, Polly-neiti?\n\n-- Ei usein, mutta..., siihen hän lopetti, sillä pelätessään\nnäyttävänsä kiittämättömältä ja tylyltä hän melkein toivoi, ettei\nSydney huomaisi äskeistä viittausta, vaikka se olikin sanottu\ntarkoituksellisesti.\n\nOli hetken ajan uhkaavan äänetöntä, kunnes Polly puhkesi kysymään:\n\n-- Mitä Fannylle kuuluu?\n\n-- Hän on häkellyttävä kuten aina. Tiedättekö, olen hiukan pettynyt,\nkun hän ei näytä kehittyvän edukseen vuosien mittaan, sanoi Sydney\nikään kuin olisi ilahtunut uudesta puheenaiheesta.\n\n-- Ette ole koskaan nähnyt häntä parhaimmillaan. Hän vain yrittää\nhäkellyttää ihmisiä kätkeäkseen todellisen minänsä. Mutta minä tunnen\nhänet ja vakuutan, että hän kehittyy koko ajan. Hän koettaa korjata\nvirheensä, vaikkei tahdo myöntää sitä, ja hän hämmästyttää teidät\nvielä kerran hyvillä ominaisuuksillaan.\n\nPolly puhui sydämellisesti, ja Sydney katsoi häntä aivan kuin olisi\nmieltynyt enemmän itse puolustajaan kuin esitettyyn puolustukseen.\n\n-- Olen hyvin iloinen siitä ja uskon mielihyvin teitä. Ihmiset\nnäyttävät teille parhaat puolensa, ja siksi kai maailma onkin teistä\nniin miellyttävä paikka.\n\n-- Eikä ole! Se on usein hyvin kova ja tyly, ja minä nurisen\nkoettelemuksiani ja olen kiittämätön.\n\n-- Eikö niitä koettelemuksia voisi vähän keventää?\n\nSydney esitti kysymyksensä niin ystävällisellä äänellä, ettei Polly\nuskaltanut nostaa päätään, koska tiesi, mitä toisen äänetön katse\nilmaisi.\n\n-- Ei kiitos. Senvertaiset koettelemukset ovat kaiketi vain hyväksi\nminulle. Sitä paitsi erehtyy helposti, kun koettaa kierrellä\nvaikeuksiaan.\n\n-- Tai ihmisiä, lisäsi Sydney niin merkitsevästi, että Polly punastui\nhiusmartoa myöten.\n\n-- Onpa täällä puistossa kaunista, hän sanoi sitten hämillään.\n\n-- Niin on. Tämä onkin hauskin reitti. Eikö teistäkin? kysyi ovela\nnuori mies, ja Polly lankesi heti taitavasti viritettyyn ansaan.\n\n-- On todellakin! Minusta on aina virkistävää nähdä palanen luontoa,\nvarsinkin tähän aikaan vuodesta.\n\nVoi, Polly, Polly! Miten tyhmästi puhuttu, juuri kun on antanut\ntoisen ymmärtää olevansa kyllästynyt puistoon! Sydney ei ollut\nnarri eikä keikari, ja soviteltuaan yhteen joitakin pikkuseikkoja\nhän teki sen johtopäätöksen, että Polly oli kuullut samoja juoruja\nkuin hänkin. Polly ei pitänyt siitä, että heidän nimensä liitettiin\nyhteen, ja koetti nyt osoittaa sen. Sydney käsitti viittauksen\nnopeammin kuin Polly luuli. Ylpeänä ja jalomielisenä miehenä hän\npäätti selvittää asian heti sekä Pollyn että oman itsensä takia.\nPollyn puhuessa Sydney oli tarkastellut tutkivasti vierustoverinsa\nkasvoja. Hän sanoi nyt tyynesti:\n\n-- Sitä minäkin. No niin, lähden nyt liikematkalle muutamiksi\nviikoiksi, joten voitte häiritsemättäni nauttia luonnon näkymistä.\n\n-- Häiritsemättä? Eihän toki! huudahti Polly välittömästi ja vaikeni\nsitten hämmentyneenä.\n\nHän luuli pystyvänsä hyvinkin keimailemaan, mutta oli liian\nteeskentelemätön ja rehellinen pystyäkseen edes hätävalheeseen.\nSydney tiesi sen ja piti Pollysta juuri siksi, mutta hän käytti\nkuitenkin tilaisuutta hyväkseen kysäisten:\n\n-- Suoraan sanoen, ettekö kävelisi tätä reittiä ja nauttisi sen\nkauneudesta yhtä paljon kuin ennenkin, ellen minä antaisi ihmisille\njuorunaihetta.\n\n-- Kävelisin, myönsi Polly ennen kuin huomasikaan, mutta olisi sitten\npuraissut kielensä poikki epäkohteliaisuutensa takia. Hän olisi taas\nhämmentynyt sanattomaksi, ellei ohitse olisi samassa karauttanut\nratsastaja, joka tervehti heitä.\n\n-- Kas, sehän oli Tom! hän huudahti, ja hänen äänensävynsä ja\nkatseensa tukahduttivat sanat, jotka olivat jo Sydneyn huulilla, ja\ntämä ojensi kätensä sen näköisenä, että Pollyn sydämeen koski ja\nhäntä värisytti vielä kauan jälkeen päin, vaikka Sydney sanoikin vain:\n\n-- Hyvästi, Polly.\n\nPolly vilkaisi Sydneytä katuvan näköisenä, mutta tämä katosi ennen\nkuin hän ehti sanoa sanaakaan. Polly jatkoi matkaansa tietäen, että\nhänen ensimmäinen ja kenties viimeinen ihailijansa oli ymmärtänyt\nvastauksen ja hyväksynyt sen ääneti. Hän ei aavistanut, mitä muuta\nSydney oli ymmärtänyt, ja lohdutteli itseään sillä, ettei tämä\nvälittänyt hänestä varsin paljon, koska heti poistui kuultuaan\nensimmäiset torjuvat sanat.\n\nPolly ei käyttänyt puistotietä, ennen kuin kuuli Minnieltä, että eno\ntosiaan oli matkustanut pois kaupungista. Ja hän sai huomata, että\nSydneyn seura ja toverillinen juttelu olivat loppujen lopuksi tehneet\nmatkan niin hauskaksi. Polly huokaili tavallisesti yleisiä epäkohtia\neikä juuri valitellut omia koettelemuksiaan kestäen nytkin omat\nhuolensa oikeastaan paremmin kuin luuli, sillä pian hän sai toisten\nsuruja lievitettäväkseen. Ja se jos mikään helpottaa enemmän kuin\nhaikeat kyynelet tai valitukset.\n\nHän karttoi Fannyä muutamia päiviä, mutta ei voittanut sillä mitään,\nsillä heti kun tämä nuori neiti oli kuullut Sydneyn äkillisestä\nmatkasta, hän ei saanut hengen rauhaa, ennen kuin kuuli syyn siihen.\nNiinpä hän lähtikin tervehtimään Pollya iltahämärissä, jolloin toivoi\nsaavansa tämän uskoutumaan.\n\n-- Mitä sinä olet puuhaillut viime aikoina? kysyi Fan muina miehinä.\n\n-- Liehunut entiseen tapaan. Entä mitä sinulle kuuluu? vastasi Polly.\nHän tiesi jotakin olevan tulossa ja oli melkein iloinen, että kohta\nkaikki olisi ohi.\n\n-- Ei mitään erityistä. Trix kohtelee Tomia häpeällisesti ja Tom\nalistuu siihen kuin lammas. Minä olen kehottanut häntä purkamaan\nkihlauksen päästäkseen koko jutusta, mutta hän ei tahdo, koska Trixiä\non jo kerran petetty, ja se on Tomista halpamaista.\n\n-- Ehkä Trix itse purkaa kihlauksen?\n\n-- Aivan varmasti, heti kun vain joku parempi ilmaantuu näköpiiriin.\nMutta Trix alkaa vanheta, enkä yhtään ihmettele, vaikka hän pitäisi\nTomin sanasta kiinni pelkkää häijyyttään ellei muuten.\n\n-- Tom parka, mikä kohtalo! surkutteli Polly saamatta kuitenkaan\nääneensä sitä leikillistä sävyä, jota oli tarkoittanut. Peittääkseen\nepäonnistumistaan hän naurahti ja jatkoi kiireesti: -- Jos sanot\nTrixiä vanhaksi jo kolmenkolmatta ikäisenä, niin mitä me sitten\nolemmekaan viisikolmattavuotiaina?\n\n-- Joutavaa hyllylle varastoitua tavaraa! Minusta alkaakin jo tuntua\nsiltä, koska en saa enää osakseni puoliakaan entisestä huomiosta, ja\neräänä iltana kuulin Maudin ja Gracen keskustelevan, miksi vanhat\ntytöt eivät pysy kotona ja anna heille tilaa.\n\n-- Miten Maud jaksaa?\n\n-- Mainiosti, mutta hänellä on niin kummallinen maku ja merkillisiä\najatuksia, että olen aivan huolestunut. Hän häärii mielellään\nkeittiössä ja vihaa lukemista ja sanoi Vincentien kuullen, että\nhänestä olisi hirmuisen hupaisaa kierrellä kerjuulla pussi kädessä,\njotta näkisi mitä saisi siihen.\n\n-- Minnie halusi kerran olla kyyhkynen, jotta saisi pulikoida\nrapakossa eikä tarvitsisi pitää kalosseja.\n\n-- Tosiaan! Milloin hänen enonsa mahtaa palata? kysyi Fanny\nmalttamattomasti tarttuen riemastuneena Pollyn tarjoamaan\ntilaisuuteen.\n\n-- En tiedä.\n\n-- Etkä taida välittääkään, senkin kovasydäminen olento.\n\n-- Mitä oikein tarkoitat?\n\n-- Enhän minä ole sokea, rakas Polly, eikä Tom liioin. Kun herrasmies\nlähtee äkkiä vierailulta ja syöksyy nuoren naisen perään ja kun hänet\nsitten nähdään puiston rauhallisimmassa nurkkauksessa pitelemässä\nsamaisen naisen kättä ja kun tämä herrasmies sitten lähtee\nvälittömästi matkalle, silloin me kyllä tiedämme mitä se merkitsee,\nellet sinä tietäisikään.\n\n-- Tahtoisinpa kuulla, kuka tämän kauniin jutun on keksinyt? tiukkasi\nPolly Fannyn pysähtyessä hengästyneenä.\n\n-- Älä nyt teeskentele, Polly, vaan kerro kiltisti, kosiko hän sinua?\n\n-- Ei, ei hän kosinut.\n\n-- Luuletko, että hän aikoo kosia?\n\n-- Tuskin hän ikinä sanoo minulle enää sanaakaan.\n\n-- Olenpa totisesti hämmästynyt! Ja Fanny veti pitkään henkeään ihan\nkuin raskas taakka olisi pudonnut hänen harteiltaan. Sitten hän\njatkoi muuttuneella äänellä:\n\n-- Mutta etkö sinä rakasta häntä, Polly?\n\n-- En.\n\n-- Onko se totta?\n\n-- On.\n\nKumpikaan heistä ei puhunut vähään aikaan, mutta toisen sydän löi\niloisesti, ja hämärä peitti hyvin onnelliset kasvot.\n\n-- Luuletko, että hän pitää sinusta? kysyi Fanny hetken kuluttua.\n-- En tahtoisi olla utelias, mutta olen ollut huomaavinani jotain\nsellaista.\n\n-- En osaa sanoa, mutta vaikka pitäisikin, hänen mieltymyksensä on\nvain ohimenevää ja hän pääsee siitä pian irti.\n\n-- Kerro nyt kaikki. Olen kauhean kiinnostunut ja tiedän, että jotain\non tapahtunut. Kuulen sen äänestäsi, vaikka en näekään kasvojasi.\n\n-- Muistatko kun luettuamme erään Edgeworthin romaanin keskustelimme,\nolisiko estettävä ihailijaa ilmaisemasta tunteitaan, ellei rakastanut\nhäntä.\n\n-- Muistan.\n\n-- Te tytöt sanoitte, ettei se ollut sopivaa, mutta minusta se oli\nainakin rehellistä. Ajattelin aina itse menetteleväni sillä tavoin,\nmikäli kohdalleni sattuisi sellainen tilanne, ja niin olen nyt\ntoiminutkin. Huomaa, etten väitä herra Sydneyn rakastavan minua,\nsillä hän ei ole ikinä sanonut sitä eikä sanokaan; mutta kuvittelen,\nettä hän on pitänyt minusta hiukan ja olisi kenties ruvennut pitämään\nenemmänkin, ellen olisi osoittanut sen olevan hyödytöntä.\n\n-- Ja sinä osoitit sen? huudahti Fanny jännittyneenä.\n\n-- Minä vain vihjaisin ja hän ymmärsi. Hän oli jo sitä ennen aikeissa\nlähteä matkalle, niin että älä luule hänen sydämensä murtuneen tai\nhänen välittävän typeristä juoruista. En välittänyt tavata häntä niin\nusein, ja osoitin sen hänelle kulkemalla toista tietä. Hän ymmärsi\nja hienona miehenä otti asian tyynesti. Ehkä hän pitikin minua vain\nitserakkaana hupsuna ja nauroi turhalle vaivannäölleni.\n\n-- Ei ikinä. Hän arvostaa menettelyäsi ja kunnioittaa sinua sen\nvuoksi. Mutta, Polly, sehän olisi ollut loistava tarjous.\n\n-- En voi myydä itseäni toimeentulosta.\n\n-- Taivas, mikä ajatus!\n\n-- Niin, sellaisia ovat suoraan sanottuna puolet teidän\nnykyaikaisista avioliitoistanne. Sinähän tiedät, että olen vähän\nkummallinen ja haluan olla itsenäinen naimaton nainen ja pysyä\nsoitonopettajana koko elämäni.\n\n-- Eihän toki! Sinut on luotu onnellista perhe-elämää varten ja\ntoivon sydämestäni, että se tulee osaksesi, sanoi Fanny lämpimästi\nja tunsi niin suurta kiitollisuutta Pollya kohtaan, että hänen oli\nvaikea olla paljastamatta salaisuuttaan yhtenä ryöppynä.\n\n-- Toivon sitä itsekin, vaikka epäilen etten sellaista saa, vastasi\nPolly ja hänen äänensävynsä sai Fanin miettimään, tiesikö Pollykin\nmitä sydänsuru merkitsi.\n\n-- Jokin painaa sinua, Polly, mutta mikä? Luota minuun, niin kuin\nminäkin sinuun, sanoi Fan hellästi. Kylmyys, jota hän tosin oli\nkoettanut salata Pollylta, oli sulanut äkillisessä päivänpaisteessa,\njonka hän oli saanut lahjaksi.\n\n-- Luotatko aina? kysyi Polly nojautuen eteenpäin. Hän toivoi\nhartaasti voittavansa takaisin entisen kiintymyksen ja luottamuksen,\njotka olivat liian arvokkaat vaihdettaviksi ohimenevään mieltymykseen\ntai hedelmättömään 'pyydystämisen' kunniaan. Fan ymmärsi nyt koko\nasian ja heittäytyi Pollyn syliin ja sanoi kiitollisuudesta itkien:\n\n-- Voi, Polly kiltti! Teitkö sinä sen minun tähteni? Polly rutisti\nhäntä lujemmin ja sanoi lempeästi:\n\n-- En halunnut, että joku ihailija rikkoisi ystävyytemme, mikäli se\nminusta riippuisi.\n\n\n\n\n15\n\nKUPERKEIKKOJA\n\n\nTullessaan Shaw'lle eräänä iltapäivänä Polly tapasi Maudin istumassa\nportailla huolestuneen näköisenä.\n\n-- Voi, Polly, hauska että tulit! huudahti Maud ja ryntäsi avosylin\nhäntä vastaan.\n\n-- Mikä hätänä, kultaseni?\n\n-- En tiedä. Jotain kauheaa on varmasti tapahtunut, sillä äiti ja\nFan istuvat ylhäällä itkemässä, isä on sulkeutunut kirjastoon ja Tom\nraivoaa kuin peto ruokailuhuoneessa.\n\n-- Ei kai se ole mitään vakavaa. Ehkä äitisi on tavallista heikompi\ntai isäsi huolestunut liikeasioista tai Tom taas pinteessä. Älä näytä\nnoin säikähtyneeltä, Maud, mennään vierashuoneeseen katsomaan mitä\ntoin sinulle, maanitteli Polly, mutta hän tunsi ilmasta, että jokin\nonnettomuus oli tapahtunut, ja koetti ilahduttaa Maudia, jonka kasvot\nolivat niin tuskaiset ja huolestuneet, että Pollyn sydämeen koski.\n\n-- Minä en taida välittää mistään, ennen kuin saan tietää mitä\non tapahtunut, vastasi Maud. -- Se on varmasti jotain kauheata,\nsillä kun isä tuli kotiin, hän meni äidin huoneeseen ja jutteli\nsiellä hirveän kauan, ja äiti itki ihan ääneen, ja kun minä koetin\nmennä sinne, Fan ei päästänyt, ja hän näytti niin pelästyneeltä ja\nkummalliselta. Olisin mennyt isän luo, kun hän tuli alakertaan, mutta\nhän lukitsi ovensa ja sanoi: \"Ei tällä kertaa, typykkä!\" Silloin minä\nistahdin tähän odottamaan. Ja sitten Tom tuli kotiin. Mutta kun minä\njuoksin kertomaan hänelle asiasta, hän ärjäisi: \"Mene tiehesi äläkä\nhäiritse!\" Ja hän tarttui minua olkapäähän ja tyrkkäsi menemään. Voi,\nvoi! Kaikki on niin kummallista.\n\nMaud alkoi itkeä, ja Polly istahti hänen viereensä portaille\nlohduttamaan, vaikka hänen omaankin mieleensä hiipi epämääräinen\npelko. Äkkiä ruokailuhuoneen ovi aukesi ja Tomin pää tuli näkyviin.\nPelkkä silmäys paljasti Pollylle, että jotain oli hullusti,\nsillä Tomin ulkoasu, joka tavallisesti oli erittäin huoliteltu,\noli nyt rempallaan. Solmio oli vinossa, tukka pörrössä, hellien\nhoidellut viikset laiminlyötyinä, ja kasvoilta paistoi kiihtymys,\nhäpeä ja ahdistus. Äänikin oli muuttunut, sillä hän ei tapansa\nmukaan tervehtinyt Pollya kohteliaasti, vaan tuntui palanneen\nlapsuudenaikojensa töykeään äänensävyyn.\n\n-- Hei, Polly! hän tokaisi.\n\n-- Mitä kuuluu? vastasi Polly.\n\n-- Kiitoksia vain, minä olen hitonmoisessa kiipelissä. Lähetä tuo\ntenava yläkertaan, niin saat kuulla kaiken, sanoi Tom. Tuntui kuin\nhän olisi kauan kaivannut jotakuta, jolle uskoutua, ja hän tervehti\nnyt ymmärtäväistä Pollya kuin sallimuksen lähettiä.\n\n-- Mene ylös, kultaseni, ja ota tämä kirja ja piparkakut, jotka\nleivoin sinulle, niin olet kiltti tyttö, kuiskasi Polly, kun Maud\npyyhki kyyneliään ja tuijotti Tomiin silmät pyöreinä.\n\n-- Kerrothan sitten minulle, kuiskasi Maud valmiina tottelemaan.\n\n-- Jos suinkin voin, vastasi Polly.\n\nMaud lähti nöyrästi yläkertaan, ja Polly meni ruokailuhuoneeseen,\njossa Tom käveli rauhattomana edestakaisin. Vaikka Tom olisi\n'raivonnutkin kuin peto', Pollya se ei olisi hätkähdyttänyt, sillä\nhän oli mielissään, kun Tom tarvitsi häntä. Hän oli niin iloinen\nsaadessaan olla uskottuna aivan kuten ennen vanhaan, että olisi\nriemumielin kuunnellut pelottavammankin henkilön raivonpurkauksia\nkuin levottoman Tomin.\n\n-- No, mikä sinulla on hätänä? kysyi Polly käyden suoraan asiaan.\n\n-- Arvaa!\n\n-- Olet ajanut hevosesi kuoliaaksi kilpa-ajoissa.\n\n-- Pahempaa.\n\n-- Sinä olet saanut taas varoituksen.\n\n-- Pahempaa, pahempaa.\n\n-- Trix on karannut jonkun kanssa, sanoi Polly syvään henkäisten.\n\n-- Paljon pahempaa.\n\n-- Voi, Tom, et kai vain ole piessyt tai ampunut ketään?\n\n-- Vähältä piti, etten pamauttanut omaan otsaani, mutta kuten näet,\ntässä sitä ollaan.\n\n-- En minä sitten arvaa. Sano pian!\n\n-- Minut on erotettu yliopistosta, sanoi Tom ja pysähtyi takkamatolle\nnähdäkseen, miten Polly suhtautui ilmoitukseen. Mutta hänen\nhämmästyksekseen Polly melkein huokaisi helpotuksesta ja sanoi hetken\npäästä vakavasti:\n\n-- Onnetonta, mutta olisi saattanut käydä vielä huonomminkin.\n\n-- Se oli pahinta mitä saattoi tapahtua. Ja Tom jatkoi kävelemistään\nepätoivosta ähkien.\n\n-- Älä paisko tuoleja, vaan istuudu ja kerro rauhallisesti.\n\n-- En voi.\n\n-- No, paisko sitten! Sinut on siis tosiaan erotettu? Onko se\nperuuttamatonta? Mitä sinä oikein teit?\n\n-- Nyt se tapahtui lopullisesti. Tappelin kirkonvartijan kanssa ja\niskin hänet maahan. Jos se olisi ollut ensimmäinen rikkomus, olisin\nehkä päässyt pinteestä, mutta minähän olen ollut lukemattomia kertoja\nkiipelissä. Tämä oli viimeinen mahdollisuuteni. Menetin sen ja nyt\nsaan maksaa laskut. Tiesin olevani mennyttä miestä enkä jäänyt edes\nodottamaan potkuja vaan lähdin itse.\n\n-- Mitä isäsi sanoo?\n\n-- Se on kova kolaus ukolle, mutta pahinta on --. Tom vaikeni ja\nseisoi hetken keskellä huonetta pää nuupallaan, aivan kuin hänen\nolisi ollut vaikea kertoa asiaa edes kiltille pikku Pollylle. Vihdoin\ntotuus paljastui yhtenä ryöppynä, kuten ennen vanhaan poikamaiset\nkepposet, minkä jälkeen hän vetäytyi selkä uunia vasten.\n\n-- Minulla on kamalan paljon velkoja, joista ukko ei tiedä mitään.\n\n-- Voi, Tom, kuinka olet saattanut?\n\n-- Tiedän, että olen ollut mieletön tuhlari, ja olen hurjan\npahoillani, mutta ei se paranna asiaa. Minun on tunnustettava syntini\nukkoraiskalle ja siinä se kurjuus onkin.\n\nToisessa tilanteessa Polly olisi nauranut Tomin ilmeiden ja\npuhetyylin väliselle vastakohdalle, mutta tämä tuntui katuvan\nnyt niin vilpittömästi, että ukkoraiskakin kuulosti suorastaan\nliikuttavalta.\n\n-- Tietysti hän raivostuu. Mutta kyllä hän auttaa sinua. Fan on\nkertonut, että hän on aina auttanut.\n\n-- Sehän se pahinta onkin. Hän on maksanut velkojani jo niin monta\nkertaa, että sanoi viimeksi minun saavan selviytyä omin neuvoin, jos\nvielä kerran joutuisin kiipeliin, koska hänen kärsivällisyytensä\nja kukkaronsa ei sietänyt enempää. Päätinkin ruveta oikein\nmallikelpoiseksi, mutta tässä sitä ollaan entistä pahemmassa\nliemessä. Viime lukukaudella en puhunut asioistani isälle, koska\nhän oli niin huolissaan noiden laivojen menetyksestä, ja nyt on\nkasaantunut velkoja ihan kirotusti.\n\n-- Mihin sinä sitten olet syytänyt niin paljon rahaa?\n\n-- Kun itsekään tietäisin!\n\n-- Etkö sitten mitenkään voi maksaa velkojasi?\n\n-- Millä minä maksan, kun ei ole penniäkään rahaa. Ei tässä auta muu\nkuin ruveta pelaamaan.\n\n-- Ei taivaan tähden! huudahti Polly. -- Myy ennen hevosesi, hän\njatkoi hetken mietittyään.\n\n-- Sen minä jo möin, mutta en saanut puoltakaan ostohinnasta. Minähän\najoin viime talvena sen ontuvaksi, eikä koni ottanut parantuakseen.\n\n-- Eikö se riittänyt velkoihisi?\n\n-- Ei puoliinkaan.\n\n-- Mutta, Tom, paljonko sinulla sitten niitä on?\n\n-- Minä lykkäsin niiden laskemista eiliseen asti. Mutta asiat olivat\nniin hullusti, että ajattelin yhtä hyvin voivani katsoa totuutta\nsilmiin. Siksi otin selvää tilanteesta ja tuossa on tulos!\n\nTom heitti tahraisen ja rypistyneen paperin Pollyn syliin ja alkoi\nkävellä entistä kiivaammin, Polly vilkaisi loppusummaa ja löi\nkätensä yhteen, sillä hänen kokemattomissa silmissään se näytti\nkauhistuttavalta.\n\n-- Sievoinen summa, vai mitä? sanoi Tom, joka ei voinut kestää\näänettömyyttä eikä Pollyn hätäistä, säikähtynyttä katsetta.\n\n-- Hirvittävä! En yhtään ihmettele, jos sinua arveluttaakin kertoa\nisällesi.\n\n-- Mieluummin hyppäisin kaivoon. Kuulehan, Polly. Mitähän jos\nkertoisimme sen hänelle vähitellen! jatkoi Tom käännähtäen.\n\n-- Mitä sinä tarkoitat?\n\n-- Että Fan tai pikemminkin sinä ensin valmistelisit häntä. Minä en\nmillään voi heti pamauttaa hänelle koko totuutta.\n\n-- Sinä siis lähettäisit minut kertomaan? sanoi Polly huuliaan\nnyrpistäen ja katsoi Tomiin niin, että tämä olisi nähnyt hänen\nsinisten silmiensä säihkyvän, ellei olisi seissyt selin ikkunan\nääressä.\n\n-- Niin juuri, koska hän niin pitää sinusta, vastasi Tom hitaasti. --\nMe kaikki luotamme sinuun, olet kuin perheenjäsen, joten se tuntuisi\nihan luonnolliselta. Kerrot vain, että minut on erotettu tai mitä\nparhaaksi näet. Sitten minä tulen sisään ja asia on selvä.\n\nPolly nousi ja meni ovelle sanaakaan sanomatta. Tom näki vilaukselta\nhänen kasvonsa ja kysyi hätäisesti:\n\n-- Eikö se ollutkaan sinusta hyvä ajatus?\n\n-- Ei.\n\n-- Miksei? Etkö usko että hänestä olisi mukavampaa kuulla uutinen\ntaitavasti tarjottuna eikä minun töksäyttämänäni?\n\n-- Minä tiedän isäsi mieluimmin näkevän, että hänen oma poikansa\nkertoo totuuden kuin mies eikä lähetä tyttöä esittämään asiaa, jota\nitse pelkää kertoa.\n\nTom hämmästyi tästä purkauksesta, aivan kuin olisi äkkiä saanut\nkorvapuustin. Vilkaistuaan Pollyn kiihtyneisiin kasvoihin hän näytti\nvasta tajuavan, että oli oikeastaan aikonut kätkeytyä tämän selän\ntaakse.\n\n-- Tule takaisin, Polly, hän sanoi punastuen ja marssi huoneesta\nsen näköisenä kuin olisi mennyt suoraan mestauslavalle. Tom parkaa\noli näet aina opetettu pelkäämään isää, eikä hän ollut vieläkään\nvapautunut arastelustaan.\n\nPolly istahti tuolille ja näytti sekä tyytyväiseltä että\nhuolestuneelta. -- Toivottavasti menettelin oikein, hän tuumi. --\nEn haluaisi nähdä hänen pakoilevan velvollisuuttaan ja näyttävän\npelkurilta. Hän ei kuitenkaan ole sitä maata; hän ei vain tullut\najatelleeksi millaiselta hänen käyttäytymisensä täytyi tuntua\nminusta. Enkä ihmettele yhtään, vaikka hän onkin peloissaan, sillä\nherra Shaw on varsin ankara poika paralle. Mitä ihmettä me tekisimme,\njos Will joutuisi tällaiseen kiipeliin. Onneksi hän on niin köyhä,\nettä hänen on pakko pysyä aisoissa. Ja siitä minä olenkin mielissäni!\n\nSitten hän istui hiljaa raolleen jääneen oven vieressä ja kuuli\nhallin poikki Tomin äänen. Polly toivoi sydämestään, ettei Tomilla\nolisi kovin tukalaa. Tämä tuntui kertovan asiansa yhtä päätä nopeasti\nja kangertelematta. Sitten Polly kuuli herra Shaw'n matalan äänen,\nja noiden muutamien sanojen johdosta Tom huudahti hämmästyneenä.\nKoska Polly ei voinut erottaa sanoja, hän ihmetteli huolestuneena,\nmitä miesten välillä mahtoi tapahtua. Tomin huudahdusta seurasi\nhiljaisuus, kunnes herra Shaw alkoi puhua, ja hän puhui vakavalla\näänellä, joka niin täysin erosi siitä vihanpurkauksesta, jota Polly\noli odottanut, että hän tuli entistä huolestuneemmaksi. Herra\nShaw'lla oli tapana \"läksyttää Tomia ensin ja antaa sitten anteeksi\",\nkuten Maud sanoi. Hetken päästä Tom tuntui kiihkeästi kyselevän\njotakin, ja hänelle vastattiin lyhyesti. Sitten tuli haudanhiljaista,\nulkoa kuului vain kevätsateen hiljainen rapina. Äkkiä Polly kuuli\nliikettä ja Tomin sanovan:\n\n-- Anna minun kutsua Polly tänne! Ja Tom tuli Pollyn luo niin\nkalpeana ja kurjan näköisenä, että tämä oikein säikähti.\n\n-- Mene puhumaan hänelle. Minä en voi. Isä parka, olisinpa vain\ntiennyt! Pollyn kauhuksi Tom heittäytyi tuolille ja painoi päänsä\npöytää vasten kuin ylivoimaisen iskun murtamana.\n\n-- Voi, Tom, mitä on tapahtunut? sanoi Polly rientäen tyrmistyneenä\nTomin luo.\n\nPäätään nostamatta Tom vastasi tukahtuneesti:\n\n-- Vararikko. Olemme puilla paljailla, ja huomenna sen tietävät jo\nkaikki.\n\nPolly jäi hetkeksi Tomin tuolin taa, sillä uutinen salpasi häneltä\nmelkein hengen. Tuntui kuin olisi tullut maailmanloppu, sillä hänestä\nvararikko oli käsittämättömän hirveää.\n\n-- Ovatko asiat niin huonosti? hän kysyi hiljaa, kun ei voinut enää\nääneti katsella Tomin epätoivoa.\n\n-- Ovat. Isä aikoo luovuttaa koko omaisuutensa. Hän on yrittänyt\nparhaansa, mutta nyt ei ratkaisua voi enää pitkittää, ja hän on\nmennyttä miestä.\n\n-- Voi, olisipa minulla antaa hänelle miljoona! huudahti Polly\nkäsiään puristaen ja rupesi itkemään. -- Kuinka hän jaksaa kestää sen?\n\n-- Kuin mies, ja minä olen hänestä ylpeä, vastasi Tom kasvot\npunaisina kiihtymyksestä ja mielenliikutuksesta, jota hän yritti\npitää kurissa. -- Kaikki asiat ovat olleet häntä vastaan, ja hän\non yksinään taistellut selvitäkseen ahdingosta, mutta se oli\nylivoimainen, ja nyt hän on päättänyt jättää vararikkoanomuksen. Se\non kunniallinen vararikko, ja varokoon itseään se, joka uskaltaa\nsanoa hänestä pahaa sanaa. Tahtoisinpa nähdä sen miehen! Ja Tom\npuristi kätensä nyrkkiin aivan kuin hänelle olisi ollut suunnaton\nhelpotus löylyttää isänsä kunniallisen nimen parjaajaa.\n\n-- Eihän häntä kukaan parjaa. Tämän vuoksi Maud parka oli siis\nsuunniltaan. Isäsi oli kertonut asian äidillesi ja Fanille ennen kuin\ntulit kotiin, ja siitä syystä he varmaan olivat niin poissa tolaltaan.\n\n-- Ei heillä ole mitään hätää. Isä ei ole koskenut äidin rahoihin,\nhän näet \"ei raskinut ryöstää tytöiltään\", kuten hän sanoi, ja siksi\nhe eivät joudu kärsimään. Eikö hän olekin kunnon mies? Ja Tomin\nsilmät loistivat ylpeydestä, vaikka hellemmät tunteet saivatkin hänen\nhuulensa samalla värisemään.\n\n-- Kunpa pystyisin auttamaan häntä, vaikka edes vähänkin, huokasi\nPolly, jota painoi voimattomuudentunne.\n\n-- Kyllä sinä pystytkin. Mene hänen luokseen ja ole hyvä hänelle.\nSinä kyllä tiedät miten. Lohdutusta hän tuolla yksinäisyydessään\nenimmän kaipaa. Minä en kykene sitä antamaan, olisin hänelle vain\nkiusaksi.\n\n-- Mitä hän sanoi kuullessaan uutisesi? kysyi Polly, joka oli\nhetkeksi unohtanut pienemmät huolet tämän suuren kuullessaan.\n\n-- Hän oli kuin karitsa, sillä minun kerrottuani hän sanoi vain:\n\"Poika parkani, meidän täytyy kärsiä yhdessä.\" Ja sitten hän kertoi\noman uutisensa.\n\n-- Sepä hauskaa, että hän oli niin kiltti sinulle, aloitti Polly\ntyynnyttäen, mutta Tom huudahti omantunnontuskissa:\n\n-- Sehän se masentaakin! Juuri kun minun pitäisi olla hänen tukensa\nja turvansa, annankin hänelle taakaksi omat velkani ja häpeäni, eikä\nhän sano moitteen sanaa. Minä en kestä sitä! Ja Tomin ääni laski\ntaas, Polly oli kuulevinaan nyyhkytystä, joka pyrki esille, vaikka\nTom miehekkäästi yritti tukahduttaa sen.\n\nTomin nyyhkytys tuotti Pollylle enemmän tuskaa kuin kymmenet\nvararikot ja erottamiset. Hänen oli mahdotonta olla laskematta\nkättään hellästi Tomin hiuksille ja samalla hän ilokseen huomasi,\nmiten ruskeiksi hänen kiharansa olivat muuttuneet ja miten pehmeitä\nne olivat. Murheestaan huolimatta hän sillä hetkellä tunsi iloa,\nsillä hänet oli luotu lohduttamaan; ja tarvinnee tuskin mainita,\nettä hän rakasti Tom-heittiötä koko sydämestään. Hän myönsi, että se\noli nurinkurista mutta auttamatonta, eikä hän voinut ymmärtää eikä\nselittää tunnettaan. Hän vain tiesi rakastavansa Tomia tämän vioista\nhuolimatta ja vaikka Tom ei välittänyt hänestä ja oli sitä paitsi\nkihloissa.\n\nPolly oli oppinut rakastamaan Tomia sinä kesänä, jolloin tämä\nvieraili Pollyn kotona. Se tapahtui ennen kuin Trix nappasi hänet.\nKun Polly sitten kuuli uutisesta, hän ei voinut heti lakata\nrakastamasta, vaikka velvollisuudesta koettikin. Trixin ja Tomin\nkihlaus oli yhtä farssia, ja vaikka hän ei ottanut koskaan sitä\noikein vakavasti, hän kätki visusti omat tunteensa ja yritti unohtaa\nne toivoen samalla rakkautensa joko kuolevan kokonaan tai saavan\nlopulta oikeuden elää. Ei hän oikeastaan ollut kovin onnetonkaan,\nsillä oikea kärsivällisyys, työ ja terve järki ojensivat auttavan\nkätensä ja toivo antoi uutta voimaa. Mutta milloin joku sattui\nsanomaan, että Trix ei luovu Tomista tai että Tom välitti Trixistä\nenemmän kuin luultiinkaan, Pollyyn koski kipeästi, ja hänestä tuntui\nettei voisi kestää sitä. Mutta aina hän huomasi kestävänsä.\n\nNytkään Polly ei voinut olla tuntematta myötätuntoa tätä suuresti\nrakastamaansa hairahtuvaa huimapäätä kohtaan eikä voinut olla\nelättelemättä vähäistä toivoa mielessään. -- Jos Trix halusi vain\nTomin rahoja, hän voisi nyt hylätä Tomin, kun tämä on pennitön. Mutta\nminä sen sijaan rakastan Tomia entistä enemmän kun hän on köyhä.\n\nKun näin lämpimät tunteet täyttivät Pollyn sydämen, ei ollut kumma,\nettä hänen kädellään oli rauhoittava vaikutus ja pari sipaisua riitti\ntyynnyttämään Tomin hartiat. Niiskutuksen hiljennyttyä saattoi\npäätellä, että kaikki olisi ollut taas hyvin, jos Tom vain kenenkään\nnäkemättä olisi voinut kuivata kyynelensä.\n\nPolly tuntui arvaavan Tomin ajatukset, sillä työntäessään puhtaan\nnenäliinan tämän puoliavoimeen kouraan hän sanoi:\n\n-- Nyt minä menen isäsi luo. Hän sipaisi hyvästiksi Tomin päätä niin\nlohduttavasti, että Tom toivoi sipaisun toistuvan.\n\nKun hän hallissa pysähtyi hetkeksi rauhoittaakseen mieltään, kutsui\nMaud häntä yläkerrasta. Ajatellen että naiset saattoivat tarvita\nhäntä vielä kipeämmin kuin miehet, hän juoksi yläkertaan ja tapasi\nFanin huoneessaan odottamassa.\n\n-- Äitirukka nukahti pelkästä uupumuksesta. Voimme jutella täällä\nhäiritsemättä häntä, sanoi Fan ottaen ystävänsä vastaan niin tyynenä,\nettä Polly aivan hämmästyi.\n\n-- Antakaa minunkin tulla, en minä häiritse teitä. On kurjaa, kun\nminut työnnetään vain ovesta ulos ja joka puolella itketään ja\njutellaan lukkojen takana enkä minä tiedä mistään mitään, pyysi Maud\nrukoilevalla äänellä.\n\n-- Sinähän tiedät jo. Minä kerroin hänelle, Polly, sanoi Fan heidän\nistuutuessaan vierekkäin; Maud puolestaan kipusi vuoteelle voidakseen\nhautautua tyynyihin, mikäli tarve vaati.\n\n-- Hauskaa, että otat asian noin järkevästi, kultaseni. Pelkäsin\nsinun masentuvan ihan kokonaan, sanoi Polly, joka nyt huomasi, että\nFanin katse hänen ulkonaisesta tyyneydestään huolimatta oli kiihtynyt\nja hänen poskensa hehkuivat kuumeisesti.\n\n-- Saat nähdä, että minä vielä valittelen ja vaikeroin. Ensin aivan\nlamaannuin uutisesta, mutta nyt se saattaa minut kiihdyksiin.\nOikeastaan pitäisi surra kovasti isäparan takia, ja minä olen tosiaan\nmurheissani. Tuntuu tietysti kauhean pahalta, mutta tavallaan\nkuitenkin olen iloinen, että kävi niin kuin kävi, sillä nyt minun on\npakko unohtaa itseni ja ruveta tekemään jotain.\n\nFan katsoi maahan ja punastui puhuessaan, mutta Polly ymmärsi, miksi\nhän tahtoi unohtaa itsensä, ja kietoi kätensä Fanin ympäri niin\nhellän myötätuntoisesti, ettei Fan olisi voinut odottaa sellaista.\n\n-- Ehkeivät asiat ole niin huonolla tolalla kuin näyttää. Minä en\npaljon ymmärrä näistä asioista, mutta olen nähnyt ihmisiä, jotka ovat\ntehneet vararikon ja elävät silti entiseen tapaan.\n\n-- Meille ei kylläkään käy niin. Isä aikoo luopua kaikesta, sillä\nhän ei halua että häntä voitaisiin syyttää mistään. Äiti ei menetä\npientä omaisuuttaan, sillä se erotettiin hänelle. Äiti liikuttui\nsiitä kovasti. Häntä kammottaa köyhyys vielä enemmän kuin minua,\nmutta silti hän pyysi isää ottamaan rahansa, jos se vain auttaisi.\nIsä oli iloinen tarjouksesta, mutta sanoi, ettei mikään saanut häntä\nottamaan rahoja, sillä ne eivät auttaisi paljon, mutta riittäisivät\nvarjelemaan äitiä pahimmalta puutteelta.\n\n-- Tiedätkö mitä isäsi aikoo nyt tehdä? kysyi Polly huolestuneena.\n\n-- Hän ei ole ehtinyt vielä suunnitella, mutta ainakin hän aikoo\nmahdollisimman pian ottaa haltuunsa isoäidille kuuluneen pikku talon,\nkoska hänestä ei ole oikein, että vararikkoinen asuu näin laveasti.\n\n-- Minusta ei ole ikävää muuttaa, sillä minä pidän siitä pikku\ntalosta. Siellä on puutarha ja semmoinen mukava huone, jossa on\nkolminurkkainen vaatekaappi, ja sitä minä olen aina halunnut\nitselleni. Jos siinä on kaikki, ei vararikko olekaan niin kauheaa,\njutteli Maud, joka näki asiat valoisasti.\n\n-- Odotahan, lapsiparka, kun ei ole enää vaunuja eikä kauniita\nvaatteita eikä palvelijoita ja kaikesta on puutetta, niin jopas ääni\nmuuttuu kellossa, sanoi Fan, jonka käsitykset vararikosta olivat\nperin synkät.\n\n-- Ottavatko he kaikki minun tavarani? pelästyi Maud.\n\n-- Kyllä kai. En tiedä mitä saamme pitää, tuskin ainakaan paljon. Ja\nnäytti kuin Fan olisi terästänyt mieltään voidakseen uhrata kaiken\nminkä omisti.\n\n-- He eivät saa viedä minun uusia korvarenkaitani, minä piilotan ne,\neivätkä parasta pukuani eivätkä kultaista hajuvesipulloani. Voi, voi!\nOn halpamaista ottaa pikku tytön tavaroita! Ja Maud sukelsi tyynyihin\nkätkeäkseen kyynelet, joita ajatus kalleuksien menettämisestä oli\nnostattanut silmiin.\n\nMutta Polly houkutteli hänet pian esille vakuuttaen, ettei häntä\nryöstetä putipuhtaaksi, ja lupasi yrittää pehmittää herra Shaw'n\nvelkojien kovaa sydäntä, jos korvarenkaita ja hajuvesipulloa\nuhattaisiin.\n\n-- Voimmekohan me pitää edes yhtä palvelijaa, että oppisimme\ntaloustöitä, tuumi Fan ja katseli huokaisten valkeita käsiään.\n\nMutta Maud löi kätensä yhteen, ponnahti pystyyn ja huudahti\nriemuissaan:\n\n-- Nyt minä opin keittämään! Pidän hurjasti munien vatkaamisesta.\nMinä saan samanlaisen esiliinan kuin Pollyllakin on ja pölyhuiskan,\nja saan ehkä lakaista portaita hiukset sidottuina niin kuin Katy.\nVoi, miten hauskaa!\n\n-- Älä naura äläkä masenna häntä. Anna hänen iloita esiliinoista ja\npölyhuiskista, kuiskasi Polly Fannylle, kun Maud teki riemuissaan\nkuperkeikan tyynyjen välissä ja selviytyi siitä naurusuin ja\npunaposkin. Maud näet piti talousaskareista ja sai usein nuhteita,\nkun hänet tavattiin salaa vierailemassa keittiössä tai varkain\nlakaisemasta ja pölyjä pyyhkimästä.\n\n-- Äiti on niin sairas, että minun on kait ruvettava hoitamaan\ntaloutta, ja sinun, Polly, pitää opettaa minua, sanoi Fanny.\n\n-- Siitä opista on vielä hyötyä, neitiseni, usko pois, vastasi Polly\nnauraen merkitsevästi.\n\nFan hymähti, mutta vakavoitui pian. -- Tämä muuttaa kaiken. Vanhat\nystävät hylkäävät minut kuten mekin hylkäsimme Mertonit, kun heidän\nisänsä teki vararikon, ja nyt minun toiveeni on murskana.\n\n-- En usko sitä. Oikeat ystävät eivät hylkää sinua, ja nyt saat\nnähdä, ketkä ovat oikeita ystäviäsi. Tiedän ainakin yhden, joka on\nentistä ystävällisempi.\n\n-- Luuletko tosiaan, Polly? Ja Fanin silmät sumenivat äkkiä\nkyynelistä.\n\n-- Minä tiedän, ketä hän tarkoittaa. Itseään. Polly ei välitä, vaikka\nolemmekin köyhiä, sillä hän pitää kerjäläisistä.\n\n-- Sitäkö sinä tarkoititkin? Fan kysyi kiihkeästi.\n\n-- En, vaan paljon parempaa ja rakkaampaa ystävää kuin minä, vastasi\nPolly nipistäen Fania poskesta, joka lehahti punaiseksi. -- Häntä\net ikinä arvaa, Maud, älä koetakaan. Suunnittele sinä vain, miten\nsisustat hauskan kolminurkkaisen vaatekaappisi.\n\nKaappi täytti heti Maudin ajatukset, ja niin isot tytöt selvisivät\nMaudista. He alkoivat vakavasti keskustella äkillisestä muutoksesta,\nja Polly hämmästyi sitä voimaa ja järkevyyttä, jota Fan osoitti.\nPolly oli vielä liian tietämätön rakkauden mahdista eikä aluksi\ntajunnut sen olevan syynä ystävänsä kärsivällisyyteen ja uljuuteen.\nMutta hän iloitsi muutoksesta ja tunsi, että hänen ennustuksensa\nvielä kävisi toteen. Äkkiä Maud unohti uuden kaappinsa ja esitti\nvarsin yllättävän kysymyksen:\n\n-- Saavatko vararikon tehneet miehet -- Maud piti tästä uudesta\nsanasta -- aina kohtauksen?\n\n-- Hyvänen aika, ei toki! Mistä sinä semmoista olet saanut päähäsi,\nhuudahti Polly.\n\n-- Mutta herra Mertonhan sai, ja minä rupesin ajattelemaan, että ehkä\nisäkin tuolla alhaalla saa samanlaisen kohtauksen, ja minua alkoi\npelottaa.\n\n-- Herra Merton teki petollisen ja häpeällisen vararikon, ettei\nkumma vaikka hän saikin kohtauksen. Isä ei sellaista saa, sillä\nmeidän vararikkomme on aivan toista, sanoi Fanny ylpeästi, aivan kuin\n'meidän vararikkomme' olisi ollut voitto eikä tappio.\n\n-- Eikö sinun ja Maudin olisi parasta mennä hänen luokseen? kysyi\nPolly.\n\n-- Hän ei taitaisi pitää siitä. Enkä minä liioin tiedä, mitä sanoisin\nhänelle, alkoi Fan, mutta Polly sanoi innokkaasti:\n\n-- Ihan varmasti hän pitää siitä. Ei sillä ole väliä mitä sanot. Mene\nvain näyttämään, ettet epäile etkä moiti häntä, vaan rakastat entistä\nenemmän ja olet ilomielin valmis tukemaan häntä vaikeuksissa.\n\n-- Minä en pelkää mennä hänen luokseen. Rutistan vain häntä ja sanon,\nettä olen oikein iloinen, kun me muutamme siihen pikku taloon,\nselitti Maud kömpien vuoteelta ja juoksi alakertaan.\n\n-- Tule minun kanssani, Polly, ja sano mitä teen, pyysi Fan vetäen\nPollyn mukaansa.\n\n-- Tiedät itse paremmin, kunhan vain näet hänet, vastasi Polly\nseuraten auliisti Fania, sillä hän tiesi, että häntä pidettiin\nperheenjäsenenä kuten Tom oli sanonut.\n\nKirjaston ovella he tapasivat Maudin, jonka rohkeus oli pettänyt,\nsillä herra Mertonin kohtaus kummitteli yhä hänen mielessään. Polly\navasi oven, ja kun Fan näki isänsä, hän tiesi samassa mitä oli\ntehtävä. Tuli hiipui takassa, kaasuvalo paloi matalalla liekillä ja\nherra Shaw istui nojatuolissa harmaa pää käsien varassa näyttäen\nvanhalta, hylätyltä ja huolten murtamalta. Fan vilkaisi Pollyyn, meni\nsitten isänsä luo, otti harmaan pään käsiensä väliin ja sanoi ääni\nhellyydestä värähtäen:\n\n-- Isä rakas, me tahtoisimme auttaa ja tukea sinua.\n\nHerra Shaw kohotti katseensa ja nähdessään tyttärensä kasvoilla\nennen näkemätöntä lämpöä kietoi käsivartensa Fannyn ympärille ja\npainoi väsyneen päänsä häntä vasten, aivan kuin eniten kaivattu\nlohdutus olisi tullut juuri silloin, kun hän sitä vähimmin odotti.\nItsesyytösten keskelläkin Fanny iloitsi sillä hetkellä huomatessaan,\nkuinka paljon tytär saattoi merkitä isälleen; ja ajatellessaan\nsairaalloista ja itsekästä rouva Shaw'ta Polly tajusi äkkiä selvästi,\nmitä aviovaimolta vaadittiin: hänen tuli olla miehensä tukena eikä\ntaakkana. Näiden epätavallisten hellyydenosoitusten liikuttamana\nMaud hiipi hiljaa isänsä polvelle ja kuiskasi ison kyynelkarpalon\nkimaltaessa hänen nykerönenällään:\n\n-- Isä, ei meillä ole mitään hätää. Minä aion auttaa Fania\nkotiaskareissa. Minusta se on vain hauskaa!\n\nHerra Shaw kietoi toisen käsivartensa Maudin ympärille, ja\nhetkeen kukaan ei sanonut mitään. Pollykin oli hiipinyt hänen\ntuolinsa taakse, ettei mikään häiritsisi näitä kolmea, jotka vasta\nonnettomuudessa tunsivat, kuinka paljon he rakastivat toisiaan. Herra\nShaw hillitsi kuitenkin pian liikutuksensa ja kysyi:\n\n-- Missä on minun kolmas tyttäreni, minun Pollyni?\n\nSamassa Polly oli herra Shaw'n luona ja suuteli häntä tavallista\nhellemmin, sillä oli lämmittävää kuulla herra Shaw'n sanovan häntä\nkolmanneksi tyttärekseen. Sitten Polly kuiskasi:\n\n-- Ettekö haluaisi Tomiakin tänne?\n\n-- Kyllä, tietysti. Missä se poikaparka piileksii?\n\n-- Minä haen hänet. Ja Polly katosi kuin tuulispää. Mutta eteisessä\nhän pysähtyi kurkistamaan peiliin, oliko kaikki kunnossa, sillä\njostain ihmeellisestä syystä hän halusi onnettomuuden hetkelläkin\nnäyttää Tomin silmissä tavallista sievemmältä. Hän kohotti kätensä\nkorjatakseen kaularuusukettaan, mutta sattui pudottamaan hatun\nnaulakosta. Musta kiiltävä majavannahkalakki ei juuri ole omiaan\nherättämään helliä tunteita, mutta Pollyn sydäntä tuo 'tötterö'\nlämmitti. Hän nosti lakin maasta aivan kuin sen putoaminen olisi\nollut muistutus suuremmasta romahduksesta, tasoitti siihen syntyneen\npienen lommon, ikään kuin se olisi ollut niiden kovien iskujen\nvertauskuva, jotka uhkasivat sen omistajan päätä, ja katseli lakkia\nhartaasti ja säälivästi kuin perinnöttömän prinssin kruunua.\n\nTom oli taas oma itsensä Pollyn astuessa huoneeseen. Nenäliina oli\nkadonnut, pää pystyssä, kasvojen ilme luja, ja nuoressa miehessä oli\ntyyntä sinnikkyyttä, joka näytti sanovan onnettomuudelle: \"Iske vain,\nminä en pelkää!\" Hän ei kuullut Pollyn tuloa, sillä hän tuijotti\ntuleen ja taisi nähdä siellä erilaisen tulevaisuuden kuin aikaisemmin\nnäkemänsä. Mutta kun Polly sanoi:\n\n-- Tom, isäsi kysyy sinua, hän nousi heti, ojensi kätensä Pollylle ja\nsanoi:\n\n-- Tule sinäkin! Emme selviydy ilman sinua, ja hän vei Pollyn\ntakaisin työhuoneeseen.\n\nHe keskustelivat siellä pitkään, sillä yhteinen huoli näytti\nlämmittävän ja vahvistavan perheenjäsenten välistä rakkautta ja\nluottamusta. Ja kun herra Shaw selitti nuorille helppotajuisesta\nmiten hänen liikeasiansa olivat sotkeutuneet, jokainen soimasi\nitseään, kun oli elänyt niin huolettomasti pilvien kerääntyessä\nja antanut isäparan ottaa yksin vastaan rajuilman. Mutta nyt kun\nsalaman iskettyä oli toinnuttu ensi säikähdyksestä ja havaittu,\nettei se ollutkaan tappanut, he alkoivat vararikosta puhuessaan\ntuntea pelonsekaista helpotusta ja kiihtymystä, rohkaisivat toisiaan\nja olivat erittäin ystävällisiä, kuten ihmiset, jotka äkillinen\nsadekuuro pakottaa etsimään suojaa saman katon alta.\n\nSe oli vakava keskustelu, mutta ei sentään murheellinen, sillä lasten\nyllättävä myötätunto lohdutti suuresti herra Shaw'ta. Yrittäessään\nisänsä vuoksi pysyä reippaalla mielellä lapset huomasivat, että\nromahduksen saattoi kyllä kestää. Silloin tällöin he nauroivatkin,\nsillä tietämättömyydessään tytöt esittivät hassuja kysymyksiä ja Tom\nyhtä hullunkurisia ja epäliikemiesmäisiä suunnitelmia. Ja Maudkin\nnauratti heitä sanoessaan totisena tulevaisuuden kaavailujen jälkeen:\n\n-- Nyt en enää sure. Luulin ihan että minun oli lähdettävä kerjuulle\nkori kädessä ja vanha huivi päässä, silloin kun isä kertoi, että\nmeidän täytyy luopua kaikesta ja äiti sanoi meitä kerjäläisiksi.\nKerran minä kyllä puhuin, että kerjäläistyttönä olisi mukavaa\nolla, mutta en minä sittenkään taitaisi pitää siitä, sillä inhoan\nkuivuneita kannikoita ja kylmiä perunoita enkä haluaisi Gracen ja\nmuiden tyttöjen näkevän miten hiiviskelen takapihoissa.\n\n-- Pikku typykkäni ei ikinä tarvitse joutua sellaiseen tilanteeseen\nmikäli minusta riippuu, sanoi herra Shaw vetäen Maudin lähemmäksi\nitseään silmissään niin hellä katse, että Maud painoi poskensa hänen\nposkeaan vasten ja sanoi:\n\n-- Mutta kyllä minä lähtisin, jos sinä tahtoisit, isä, sillä\nhaluaisin hirveän mielelläni auttaa sinua.\n\n-- Niin minäkin, huudahti Fan miettien samalla miltä tuntuisi pitää\nkäännettyjä silkkipukuja ja pestyjä käsineitä.\n\nTom ei sanonut mitään, veti vain lähemmäksi paperin, joka oli\ntäynnä isän laskelmia, mutta numerot alkoivat pian hyppiä hänen\npäässään, kun hän yritti perehtyä niihin halutessaan osoittaa palavaa\nauttamisintoaan.\n\n-- Kyllä me selviämme, lapset, älkää yhtään surko, mutta vastuksiin\nja harmeihin saatte kyllä varautua. Kätkekää ylpeytenne ja muistakaa,\nettei häpeällistä ole köyhyys vaan epärehellisyys.\n\nPolly oli aina pitänyt ystävällisestä herra Shaw'sta, mutta nyt hän\nkunnioitti häntä ja tunsi tehneensä hänelle vääryyttä kuvitellessaan,\nettei hän välittänyt muusta kuin rikastumisesta.\n\n-- En yhtään hämmästyisi, vaikka tästä loppujen lopuksi koituisi\nhyvää koko perheelle. Rouva Shaw'lle se on kovin kolaus, mutta voi\nhän piristyäkin ja unohtaa jopa hermonsa ja tulla yhtä toimeliaaksi\nja onnelliseksi kuin äiti, mietti Polly itsekseen.\n\nKun tuli nukkumaanmenon aika, Polly livahti ensimmäisenä huoneesta\njättääkseen isän ja lapset keskenään. Mutta hän ei voinut olla\nviivyttelemättä ovella nähdäkseen, miten hellästi tytöt erosivat\nisästään. Tom ei sanonut sanaakaan, sillä miehet eivät suutele,\nsyleile tai vuodata kyyneliä ollessaan liikuttuneita. Hän ei osannut\nmuuten ilmaista osanottoaan ja syvää katumustaan kuin puristamalla\nisänsä kättä kunnioituksen ja kiintymyksen ilme kasvoillaan. Sitten\nhän syöksyi yläkertaan kuin raivottaret olisivat olleet hänen\nkintereillään.\n\n\n\n\n16\n\nVAATEKATSELMUS\n\n\nSeuraavat viikot opettivat Shaw'n väelle, kuten monille muille\nperheille ennen heitä, kuinka nopeasti rikkaudet hupenivat\nkerran alkuun päästyään. Herra Shaw toteutti suunnitelmansa niin\nhämmästyttävän tarmokkaasti ja kärsivällisesti, että se liikutti\nhänen ankarimpia saamamiehiäänkin.\n\nIsosta talosta luovuttiin mahdollisimman pian, ja pieni talo otettiin\nkäyttöön. Se sisustettiin mukavaksi rouva Shaw'n vanhanaikaisilla\nhuonekaluilla, jotka olivat jääneet vuokralaisten käyttöön hänen\nmuutettuaan asumaan poikansa luo. Ne tuntuivat nyt isoäidin antamalta\nlahjalta ja vaikeuksien hetkellä kahta arvokkaammilta.\n\nHuutokaupassa monet koettivat näyttää Shaw'n perheelle, että\nvaikka se oli menettänytkin omaisuutensa, ystävät olivat sentään\njäljellä. Eräs heistä huusi Fannyn pianon ja lahjoitti sen takaisin,\ntoinen varmisti, että rouva Shaw sai lohdutukseksi joitakin\nylellisyystavaroitaan, ja kolmas pelasti herra Shaw'n rakkaimmat\nkirjat. Niinpä pieni talo ei näyttänytkään alastomalta, sen tekivät\nkodikkaaksi perheen silmissä ne sirpaleet, jotka osanoton ja\nhyväntahtoisuuden virrassa olivat pelastuneet haaksirikosta.\n\nKaikki tuttavat kiirehtivät käymään talossa, ja monien kohdalla\nkysymyksessä oli todellinen ystävyysvierailu, mutta useimmat\nsaapuivat pelkästä uteliaisuudesta nähdäkseen miten he ottivat\nasian'. Tällaisia käyntejä oli vaikea kestää, ja monesti Tom käytti\nhyvin jyrkkää kieltä puhuessaan jostakusta seurapiirinaisesta, joka\noli tullut heitä tervehtimään voidakseen vain juoruta näkemästään.\n\nPolly pettyi rouva Shaw'n suhteen, sillä onnettomuus ei ollut\nsuinkaan vaikuttanut häneen edullisesti. Hän heittäytyi heti vuoteen\nomaksi ja otti vastaan ystävänsä kyynelehtien ja hieno pitsimyssy\npäässään. Perhettään hän ilahduta kyselemällä surkealla äänellä,\nmilloin hänet viedään vaivaistaloon. Niin koettelevaa aikaa kuin\nse Fannylle olikin, hän päätyi siihen lopputulokseen, että näissä\nolosuhteissa äiti ei voinut juuri muuta tehdäkään. Fannyllä itsellään\noli kuitenkin aimo annos isän tarmoa, ja hän kantoi uuden taakkansa\nnurkumatta, sillä olihan hän nyt välttämättömyyden pakosta saanut\nlopultakin tehtävän, jota oli jo pitkään kaivannut.\n\nFan parka tiesi talousaskareista yhtä vähän kuin Maudkin, mutta\nylpeys ja halu tukea isää pitivät yllä hänen rohkeuttaan. Hän tarttui\nkuumeisella tarmolla käsiksi töihin, ja juuri kun voima ja rohkeus\nrupesivat loppumaan, järjestys alkoi pilkistää kaaoksesta. Hänen\npalkkionaan ja lohtunaan oli koti, jonka hän taitavuudellaan ja\nhuolenpidollaan sai hauskan ja viihtyisän tuntuiseksi.\n\nVapauduttuaan kerjuullemenon pelostaan Maud mukautui pian vararikkoon\nja piti sitä hauskana leikkinä. Hänestä uusi asunto oli kuin\niso leikkimökki, jossa hän sai temmeltää mielin määrin. Siitä\nhetkestä lähtien, jolloin hän pääsi toivomaansa huoneeseen, avasi\nkolminurkkaisen kaapin ovet ja löysi sieltä pienen kattilan, aivan\nsamanlaisen kuin Pollylla, hänelle koitti hauska aika. Hän alkoi\npyyhkiä pölyjä, pestä astioita ja paahtaa leipää aivan kuin kaupungin\nonnellisin ja toimeliain emäntä. Maud oli perinyt nämä mainiot\ntaipumukset isoäidiltään ja olisi sopinut oivallisesti maanviljelijän\ntyttäreksi, niin kaupungin kasvatti kuin olikin.\n\nPolly otti uskollisesti osaa kaikkiin perheen muutoksiin auttaen ja\nrohkaisten milloin tarve vaati. Osat näyttivät vaihtuneen. Polly\noli nyt antajana ja Fan saajana, ja kaikki se mikä Fanista tuntui\noudolta ja uudelta, oli Pollylle tuttua. Hänen vanhanaikaiset\nkotoiset taitonsa koituivat nyt Shaw'n perheen mukavuudeksi ja hänen\nomaksi tyydytyksekseen. Hän ei voinut mielestään tehdä kylliksi\nosoittaakseen kiitollisuutta menneistä ajoista. Hän raatoi otsa\nhiessä pitäen kovimpia ja ikävimpiä töitä erikoisvelvollisuutenaan.\nMuutettaessa hän juoksi uupumatta portaita edestakaisin raahaten\npainavia tavaroita ja iski sormensa sinelmille mattoja ja\nikkunaverhoja naulatessaan; ja rientäessään kellariin katsomaan,\nolivatko rouva Shaw'n viinit hyvässä tallessa ja kierähtäessään\nportaita alas nurin niskoin hän tunsi vain maksavansa entistä velkaa,\nja kun Tom auttoi hänet ylös, hän ilmoitti mustana kuin nokikolari,\nettä piti tällaisesta työstä.\n\n-- Kun olet niin kätevä käsistäsi, tulisitko neuvomaan minua, sillä\nolen aivan epätoivoinen, sanoi Fan eräänä päivänä, kun Polly tuli\ntaas käymään talossa.\n\n-- Mikä nyt hätänä? Koita turkeissa, uuni tukossa vai rokko\nnaapurissa? kysyi Polly heidän astuessaan Fannyn huoneeseen, jossa\nMaud sovitteli päähänsä vanhoja hattuja.\n\n-- Minulla ei kerta kaikkiaan ole mitään päälle pantavaa, aloitti\nFanny painokkaasti. -- Minulla on ollut niin kiire, etten ole tähän\nmennessä ennättänyt ajatella sellaisia asioita, ja nyt on jo melkein\ntoukokuu eikä minulla ole ainoatakaan kunnon vaatetta. Ennenhän minä\nvain menin rouva O'Gradyn luo ja ilmoitin mitä halusin. Hän ompeli\nkevätpukuni, isä maksoi laskun ja sillä selvä. Nyt olen syventynyt\nasiaan ja ihan pelästyin kun huomasin, kuinka paljon vaatteeni ovat\ntulleet maksamaan.\n\n-- Ei kuitenkaan yhtä paljon kuin eräiden toisten tyttöjen, sanoi\nPolly rohkaisevasti.\n\n-- Onhan minulla sentään omatunto; ja joskus hyvä maku on samaa kuin\nsäästäväisyys. Mutta nyt minulla ei tosiaan ole sydäntä pyytää isältä\npenniäkään, ja kuitenkin minun olisi saatava itselleni vaatteita.\nSinä olet mestari suunnittelemaan ja tekemään ihmeitä, niinpä\nturvaudunkin nyt apuusi ja kysyn: millä tavoin saan loihdituksi\ntyhjästä kevätasuni?\n\n-- Näytähän nyt ensin ne 'tyhjät'. Ota esiin jok'ikinen riepu, jonka\nomistat, niin katsotaan mitä niistä saa aikaan, sanoi Polly nauttien\njo etukäteen puuhasta, sillä hän oli varsin näppärä käsistään ja\nahkera käytäntö oli vielä lisännyt tätä naisellista avua.\n\nFanny veti esiin 'riepunsa' ja hämmästyi niiden määrää, sillä\nne peittivät sohvan, vuoteen ja lipaston, ja Maud, joka kaiveli\nvaatekomeroa, huusi: -- Täällä on vielä yksi.\n\n-- Tässä tämä masentava ryysykasa on, sanoi Fanny lisätessään läjään\nvielä haalistuneen musliinipuvun.\n\n-- Minusta sinun ryysysi näyttävät hyvin rohkaisevilta, sillä ne ovat\nhyvää kangasta eikä niissä ole joutavia koristeluja, joita inhoan,\nkoska niillä ei myöhemmin tee kerrassaan mitään. Näytähän, viisi\nhattua. Pane talvihatut talteen syksyksi, ratko kesähatut ja kolmesta\nvanhasta me saamme kauniin uuden hatun, elleivät silmäni petä.\n\n-- Minä ratkon ja haluan sitten katsella, kun teet niistä uuden\nhatun. Se on varmasti jännittävää, sanoi Maud, tarttui saksiin ja\nalkoi innokkaasti hajottaa nukkavierua pikku hattua alkutekijöihinsä.\n\n-- Nyt puvut, jatkoi Polly, joka oli kiireesti lajitellut kasat.\n\n-- Ole kiltti ja vilkaise vähän tätä, sanoi Fan näyttäen kauhtunutta\nharmaata kävelypukua.\n\nPolly käänsi sen nurean puolen esiin, jolloin kangas näytti kuin\nuudelta. Heilutellen vaatetta voitonriemuisesti hän sanoi:\n\n-- Katsopas uutta kävelypukuasi. Siihen vain uusi koristenauha, niin\nolet yhtä hieno kuin ennen vanhaan.\n\n-- En ole eläissäni pitänyt käännettyä pukua. Luuletko, että ihmiset\ntuntevat sen? kysyi Fanny epäilevästi.\n\n-- Ei haittaa vaikka tuntisivatkin. Siitä ei voi kukaan sanoa muuta\nkuin että se on kaunis. Minä olen koko elämäni käyttänyt käännettyjä\nja värjättyjä pukuja eikä se näy vierottaneen ystäviäni tai pilanneen\nulkonäköäni.\n\n-- Ei tosiaan. Minä olen tyhmä, Polly, mutta yritän päästä siitä\najatuksesta, että köyhyys tai säästäväisyys olisi muka häpeällistä.\nKäännetään vain puku ja minä käytän sitä urhoollisesti.\n\n-- Silloin se pukee sinua entistä enemmän. Voi, tässä on sievä\norvokinsininen silkkipukusi. Siitä tulee kerrassaan ihana, huudahti\nPolly jatkaessaan tarkastusta.\n\n-- En ymmärrä, miten kaksi nuhjaantunutta hametta ja tahraisen\nmiehustan voi korjata juhlapuvuksi, sanoi Fanny, joka istui vuoteella\nhuiskin haiskin olevien vaatteidensa keskellä.\n\n-- No niin, armon neiti, suunnitelmani on tällainen, aloitti Polly\nmatkien neiti O'Gradyn tärkeätä äänensävyä: -- Koska leveät hameet\neivät ole enää muodissa vaan laskostetut, me poistamme poimutuksen,\nkäännämme hameosan ja jätämme sen sileäksi. Päällimmäistä hametta\nkavennetaan ja sen reunaan pannaan röyhelö. Puvun yläosa sen sijaan\non täysin muodikas, miehusta voidaan vain laittaa uuteen uskoon\nnäiden leveiden rimsujen parhailla paikoilla, ja noista uusista\npalasista kokoamme hatun. Musta pitsi, jonka Maud juuri ratkoi\nvihreästä puvusta, kelpaa orvokinsinisen puvun reunustaksi. Ja kun\notat vielä silkkihuivisi, olet täydellinen.\n\n-- Ei minusta vielä tunnu siltä, mutta olen varma, että aikanaan\npidän vierailupukuani täydellisenä, vastasi Fan, jonka mieliala\nkohosi, kun hän näki hylätyn vaatevarastonsa uudistuvan Pollyn\ntaikurinkäsissä.\n\n-- Tässä on kaksi. Pikeepuku on aivan hyvä, lainhan leikkaat pois\npuseron helmuksen ja muutat hiukan koristelua. Musliinipuku tarvitsee\nvain vähän kohentamista ja silittämistä näyttääkseen oikein hyvältä.\nÄlä vain jätä niitä käyttämättä. Nämä kaksi mustaa silkkipukua ovat\nmainiot ja vielä vuosikausia käyttökelpoiset. Sinullahan on vielä\nkaiken lisäksi joukko sieviä kotipukuja, enkä tosiaan ymmärrä mitä\nvielä tarvitset lyhyttä kesäaikaa varten.\n\n-- Enkö voisi tehdä mitään tälle puvulle? Se on lempipukuni enkä\nhaluaisi millään hylätä sitä vielä.\n\n-- Olet käyttänyt sen jo loppuun eikä se kelpaa kuin lumppukasaan.\nMuistan että se oli oikein kaunis ja pukeva, mutta sen päivät ovat jo\nohi.\n\nFanny laski puvun hetkeksi polvilleen ja sormeili mietteissään sen\nrimpsuja. Hän hymyili muistellessaan onnellista aikaa, jolloin oli\nkäyttänyt sitä viimeksi ja jolloin Sydney sanoi, että hän tarvitsi\nvain muutaman esikon käteensä näyttääkseen keväältä. Sitten hän kääri\npuvun kokoon ja pani sen huokaisten syrjään, mutta koskaan se ei\njoutunut lumppukasaan.\n\n-- Tanssiaispuvut on paras panna säilöön ensi vuoden varalle, alkoi\nPolly, joka oli päässyt käsiksi sateenkaaren väriseen kasaan.\n\n-- Minun aikani on ollutta ja mennyttä, niitä minä en käytä enää\nkoskaan. Tee niillä mitä tahdot, sanoi Fanny rauhallisesti.\n\n-- Etkö ole koskaan myynyt vanhoja hepeniäsi, kuten toiset tytöt?\nkysyi Polly.\n\n-- En ikinä. En pidä sellaisesta. Minä lahjoitan ne pois tai annan\nMaudin kuvaelmiin.\n\n-- Tahdotko kuulla, mitä Belle ehdotti?\n\n-- En, jos hän tarjoutuu ostamaan vaatteita, vastasi Fanny terävästi.\n\n-- No, sitten en kerro. Ja Polly vetäytyi arsenikinvihreän\nharsopilven taa.\n\n-- Jos hän haluaisi ostaa sen kaamean uuden puvun, jota Tom sanoi\nkarviaismarjanväriseksi, voisit antaa sen hänelle halvalla, puuttui\npuheeseen käytännöllinen Maud.\n\n-- Ostaisiko hän, Polly? kysyi Fanny, jonka uteliaisuus voitti\nylpeyden.\n\n-- Hän vain kysyi, luulenko minä sinun loukkaantuvan hirveästi, jos\nhän tarjoutuisi ostamaan sen sinulta, kun et kuitenkaan sitä käytä.\nSinä et pidä siitä ja ensi keväänä se on jo vanhanaikainen, virkkoi\nPolly vihreästä piilopaikastaan.\n\n-- Mitä sinä vastasit?\n\n-- Näin hänen tarkoittavan hyvää, ja lupasin sen takia kysyä. Näin\nmeidän kesken, Fan, sen puvun hinnalla sinä saisit kaikki mitä\ntarvitset kevätvarusteisiisi. Siinä on yksi syy. Ja sitten on\nvielä toinen, joka varmaan merkitsee sinulle jotain, lisäsi Polly\nviekkaasti. -- Trix kertoi Bellelle, että hän aikoo pyytää sinulta\npukua, koska et itse välitä siitä. Silloin Belle suuttui ja sanoi,\nettä hänen mielestään oli halpamaista pyytää ilmaiseksi niin kallista\nleninkiä. Ja hän lisäsi sitten suoraan: \"Minä maksan Fannylle sen\nminkä hän itsekin maksoi siitä ja enemmänkin, jos vain siten voin\nauttaa häntä. En välitä puvusta, mutta haluaisin sujauttaa vähän\nrahaa hänen taskuunsa, sillä hän tarvitsee sitä. Hän ei vain tahdo\npyytää kunnon herra Shaw'lta mitään sellaista, jota ilman voi tulla\ntoimeen.\"\n\n-- Sanoiko hän niin? Minä annan hänelle puvun enkä ota siitä\npenniäkään, huudahti Fan punastuen kiitollisuudesta.\n\n-- Siitä hän ei pidä. Anna minun hoitaa tämä asia, äläkä ole yhtään\nhäpeissäsi tai huolissasi siitä. Olet ollut Belleä kohtaan aina\nystävällinen ja antelias sydämesi halusta. Anna hänen nyt maksaa\nsamalla mitalla ja tuntea samaa iloa.\n\n-- Jos hän ottaa asian siltä kannalta, se on ihan toista. Ehkä minun\non parasta... raha olisi tosiaan tarpeen, on vain niin vaikeaa ottaa\nsitä vastaan.\n\n-- Sehän on pieni liiketoimi ystävysten kesken, vaihdetaan vain\ntarpeettomia tavaroita tarpeellisiin, sinun sijassasi minä en\nepäröisi.\n\n-- Katsotaan nyt, sanoi Fan, joka oli jo mielessään päättänyt seurata\nPollyn neuvoa.\n\n-- Jos minulla olisi yhtä paljon tavaraa kuin Fanilla, pitäisin\nhuutokaupan ja ottaisin niistä niin paljon kuin saisin. Mikset sinä\npidä? kysyi Maud ryhtyessään ratkomaan kolmatta hattua.\n\n-- Niin me teemmekin, vastasi Polly, nousi tuolille ja alkoi tarjota\nFanin koko vaatevarastoa luulotelluille ystäville matkien niin\nhullunkurisesti oletettuja huutajia, että huone kajahteli naurusta.\n\n-- Nyt saa nauru riittää. Ja työhön käsiksi, sanoi Polly laskeutuen\ntuolilta hengästyneenä, mutta leikkiin tyytyväisenä.\n\n-- Nämä valkoiset musliini- ja silkkipuvut säilyvät vuosikausia,\njoten ne pannaan talteen vastaisen varalle. Siten pääset ostamasta\nuutta ja voit milloin tahansa ottaa varastostasi mitä kaipaat. Sillä\ntavoin äitikin teki. Rikkaat ihmiset lähettelivät meille vaatteita,\nja mitä emme juuri silloin tarvinneet, äiti pani talteen.\n\n-- Antoiko äitisi teidän pukeutua niihin hienouksiin, joita saitte?\ntiedusteli Maud.\n\n-- Ei. Hänen mielestään köyhien papintyttärien ei sopinut koreilla\ntoisten hepenillä, siksi hän teki niin kuin minä nyt: pani talteen\nsellaista, josta myöhemmin saattoi ommella käypiä vaatteita ja\nantoi meidän leikkiä rihkamalla, silkkihatuilla ja nuhraantuneilla\nrimsuhameilla. Kuinka hauskaa me pidimmekään isossa ullakkohuoneessa!\nMuistan kuinka kerrankin leikimme siellä tanssiaisia ja pukeuduimme\nkaikki hyvin hienoiksi, pojatkin. Uudet naapurit tulivat käymään\nja halusivat nähdä meidät, koska olivat kuulleet meidän olevan\nmallilapsia.\n\n-- Äiti huusi meitä, mutta olimme marssineet puutarhaan tanssiaisten\nloputtua ja olimme paraikaa olevinamme konsertissa, istuimme\nkaalinkerillä, jotka olivat muka hienoja satiinipäällysteisiä\nistuimia, emmekä kuulleet kutsua. Ja juuri kun vieraat tekivät\nlähtöä, kova mekastus pysäytti heidät portaille. Talon ympäri\nporhalsi Ned täydessä juhlapuvussaan ja työntää jyryytti Kittyä\nrattaissa, samalla kun Jimmy, Will ja minä juoksimme kirkuen perässä\nja näytimme varmaan vajaamielisiltä. Leikimme näet, että lady\nFitz-Perkins oli pyörtynyt ja häntä vietiin tiedottomana vaunuissa\nkotiin. Luulimme äidin tikahtuvan nauruun, ja arvaatte kai, kuinka\nmainion käsityksen vieraat saivat mallilapsista.\n\nPappilan lasten leikit huvittivat Maudia niin, että hän istahti\nvaromattomasti avoimen vaatekirstun laidalle, ja nauraessaan ihan\nkaksin kerroin hän pudota humpsahti kirstuun. Oli täysi työ saada\nhäntä asettumaan.\n\n-- Maalaisilla on paljon hauskempaa kuin meillä. On ihan\nväärin, etten minä ole ikinä saanut ajella rattaissa enkä istua\nkaalinkerällä, hän sanoi loukkaantuneen näköisenä. -- Eikä sinun\ntarvitse säästää minulle vanhoja silkkipukujasi. En aio ruveta isona\nhienoksi kaupunkilaiseksi. Minusta tulee maanviljelijän vaimo, minä\nkirnuan voita ja teen juustoa ja saan kymmenen lasta ja ruokin\nsikoja, hän selitti innoissaan.\n\n-- Sitä en epäile lainkaan, kunhan vain löytäisit jostakin sen\nmaanviljelijän, sanoi Fanny.\n\n-- Minä otan Willin. Kysyinkin jo häneltä, ja hän sanoi \"hyvä on\".\nSunnuntaina hän saarnaa ja arkipäivinä viljelee maata. Ihan totta.\nEi siinä mitään nauramista, olemme sopineet jo kaikesta, sanoi\nMaud arvokkaasti koetellen vanhaa valkoista hattua ja miettien,\nsopiko maanviljelijänvaimon käyttää strutsinsulkia hatussa kirkkoon\nmennessään.\n\n-- Siunattu viattomuus! Ollapa vielä lapsi, jotta voisi sanoa mitä\najattelee, mutisi Fan.\n\n-- Minä olisin halunnut nähdä Willin ilmeen, kun Maud kosi häntä,\nvastasi Polly nyökäyttäen.\n\n-- Kuuluuko eräästä henkilöstä mitään uutta? kuiskasi Fan ja oli\ntarkastelevinaan hihaa.\n\n-- Yhä etelässä. Ei ole varmaankaan kuullut viimeisiä uutisia, se\nselittää syyn poissaoloon, vastasi Polly.\n\n-- Sir Filip taisi saada kovemman kolauksen kuin luultiinkaan, sanoi\nFan.\n\n-- Tuskinpa vain; aika parantaa sentapaiset haavat hämmästyttävän\nnopeasti.\n\n-- Kunpa parantaisi!\n\n-- Kenestä Filipistä te puhutte? kysyi Maud korviaan höristäen.\n\n-- Eräästä Elisabetin aikaisesta kuuluisuudesta, vastasi Fan Pollyyn\nvilkaisten.\n\n-- Vai niin! Maud näytti tyytyväiseltä, mutta tällä nokkelalla\ntyttölapsella oli silti omat epäluulonsa.\n\n-- Näissä vaatteissa on hirveästi työtä ennen kuin ne ovat kunnossa,\nja minä vihaan ompelemista, sanoi Fan kääntääkseen Maudin ajatukset\ntoisaalle.\n\n-- Jenny ja minä autamme sinua. Me niin kuin Bellekin\nolemme velallisiasi, ja pyydämme vain tällä tavoin korvata\nystävyydenosoituksesi. Siunaukset kuten kirouksetkin palaavat näet\nantajalleen, Fan.\n\n-- Edelliset saan kyllä takaisin moninkertaisina, vastasi Fan\nilmeisen hyvillään ystäviensä hyvästä muistista.\n\n-- Hyvät työt kasvavat aina hyvän koron. Ratko nyt tuo puku Jennylle,\nja minä pyöräytän sinulle hatun tuokiossa, sanoi Polly auttamishalua\nuhkuen, koska tiesi Fanin olleen viime aikoina monella tavoin lujilla.\n\n-- Hattuun pitäisi saada jotain sellaista, joka sopii pukuun ja sen\nsiniseen vuoriin, sanoi Fan tuodessaan esille nauhavarastoaan.\n\n-- Mitä ikinä vain haluat, kultaseni. Minä innostun aina kun rupean\nluomaan hattua. Kas tässä, voisiko olla enää kauniimpaa, huudahti\nPolly ja upotti kätensä silkkikasaan, jota Fan penkoi haluttomana. --\nTämä hopeanharmaa palanen on juuri mitä tarvitsenkin, ja se riittää\nmainiosti aivan hurmaavaan hattuun, ja sitten nuo lemmikit, ne ovat\nsekä kauniita että tarkoitukseen erittäin sopivia. Polly vilkaisi\nFaniin ilkikurisesti.\n\n-- Hiljaa, senkin ilkimys! sanoi Fan.\n\n-- Hattu on ajoissa valmis, samoin puku. Laittaudu vain niin\nkauniiksi kuin suinkin ja ota vastaan siunaukseni, jatkoi Polly\nhuomatessaan, että Fan piti hänen kiusoittelustaan.\n\n-- Ajoissa mihin? uteli Maud.\n\n-- Sinun häihisi, kultaseni, vastasi Fan lempeästi, sillä Pollyn\nvihjailu oli ollut hänestä erittäin mieluista.\n\nMaud tirskahti epäilevästi ihmetellen mielessään, miksi isojen\ntyttöjen täytyi aina olla niin kauhean salaperäisiä asioistaan.\n\n-- Tästä silkistä johtuu mieleeni Kittyn viimekesäinen saavutus.\nRouva Davenport oli lähettänyt meille keväällä paketin, jossa oli\npienikokoinen ruudukas silkkipuku. Äiti lupasi sen Kittylle, ja\nminä pesin puvun huolellisesti, mutta vaikka me kuinka kääntelimme\nja vääntelimme sitä, emme saaneet kokoon toista hihaa. Minä luovuin\njo koko työstä, mutta Kitty jatkoi ja ompeli yhteen jok'ikisen\njäljelle jääneen tilkun niin näppärästi, että sai niistä puuttuvan\nhihanpuoliskon, jonka hän pani alaosaksi, eikä kukaan huomannut sitä.\nMontako palasta luulet hänen tarvinneen siihen, Maud?\n\n-- Viisikymmentä, kuului viisas vastaus.\n\n-- Ei sentään, kymmenen vain, mutta oli sitä siinäkin\nnelitoistavuotiaalle ompelijalle. Olisitpa kuullut sen pikku taikurin\nnaureskelevan hihaansa, kun toiset ihailivat pukua, sillä hän käytti\nsitä koko kesän ja oli siinä sievä kuin kukkanen.\n\n-- Taidammekin hankkia talon läheltä kotiasi, jotta tutustuisin\nKittyyn, sanoi Maud, sillä häntä kiinnosti kovasti tyttö, joka oli\nniin etevä paikkaamaan.\n\n-- No, nyt pukukatselmus on pidetty, ja olen kauhean kiitollinen,\nkun autoit minua vaatepulmissani. Toivottavasti minunkin käteni ovat\nennen pitkää yhtä taitavat kuin sinun, sanoi Fan kiitollisena, kun\nyksinkertainen hattu oli valmis ja kaikista korjauksista sovittu.\n\n-- Ja minä toivon, kultaseni, että saat pian kaksi vahvaa kättä\nomiesi lisäksi, vastasi Polly silmää iskien ja hänen lähdettyään\nFanin kasvot loistivat koko loppupäivän.\n\n\n\n\n17\n\nPOLLY ISOÄIDIN OSASSA\n\n\nTomilla taisi olla vaikeinta, sillä yhteisten huolten ohella hänellä\noli kestettävänään vielä paljon henkilökohtaisiakin harmeja.\nYliopistoikävyydet unohtuivat pian suurempien vastoinkäymisten\ntieltä; monet moittivat 'hurjaa huliviliä', ja moni pudisti päätään\nounastellen, että Tom Shaw kulki nyt hyvää kyytiä perikatoa kohti.\nTom sai tietysti pian kuulla, miten häntä ja hänen elintapojaan\narvosteltiin. Ja hän kärsi enemmän kuin kukaan arvasi, sillä ihmisten\npuheisiin oli siksi paljon aihetta, että hänen itsesyytöksensä ja\nhyödytön raivonsa itseään ja kaikkia toisia kohtaan vain yltyi.\n\nVasta perintönsä menetettyään Tom näytti ensi kertaa huomaavan\nkuinka paljon hyvää rikkaus oli hänelle suonut: aseman, huvituksia,\nloistavia mahdollisuuksia. Vasta nyt hän tajusi sen arvon ja tunnusti\nmiehekkäästi, kuinka ansioton oli ollut käyttämään tuota lahjaa. Hän\nhautoi vain ankeita ajatuksiaan eikä näyttänyt löytävän sijaa siinä\nuudessa elämässä, joka heille kaikille oli alkanut. Koska hän ei\nymmärtänyt liikeasioita, hänestä ei yrityksistään huolimatta ollut\npaljonkaan apua isälle. Niinpä hän tunsikin olevansa enemmän haitaksi\nkuin hyödyksi. Kotiaskareista hän oli perillä yhtä huonosti, mutta\npäinvastoin kuin isä, tytöt eivät kaihtaneet sanomasta suoraan, että\nhän oli tiellä, tarjoutuipa hän auttamaan missä hyvänsä.\n\nEnsimmäisestä hämmästyksestä selvittyään ja saatuaan taas aikaa\nmiettiä Tom näytti menettävän kaiken rohkeutensa ja tarmonsa.\nTunnonvaivat ahdistivat häntä, ja tultuaan tällä tavoin omantunnon\nkanssa tekemisiin hän liioitteli ylenpalttisesti mielettömyyttään ja\nkuvitteli, että kaikki ihmiset pitivät häntä täysiverisenä heittiönä.\nYlpeys ja katumus saivat hänet vetäytymään mahdollisimman paljon\nyksikseen, sillä hän ei sietänyt toisten sääliä, ei silloinkaan,\nkun se ilmaistiin ystävällisellä kädenpuristuksella tai katseella.\nHän pysytteli enimmäkseen kotosalla vetelehtien siellä apeana ja\nvälinpitämättömänä, hävisi näkyvistä, kun joku vieras poikkesi,\njutteli vähän ja oli joko liikuttavan nöyrä tai huolestuttavan\näkäinen.\n\nTom halusi ryhtyä johonkin, mutta mitään työtä ei ilmaantunut; ja\nodottaessaan pääsevänsä taas tasapainoon Tom-parka oli niin onneton,\nettä ellei muuatta seikkaa olisi ollut, hän olisi masentunut tyystin\nja joutunut perikatoon. Mutta tuntiessaan olevansa täysin tarpeeton,\nkaikkien hylkäämä ja epätoivoinen, hän huomasi, että yksi ihminen\ntarvitsi häntä, että yhden mielestä hän ei ollut koskaan tiellä\nja että tämä aina toivotti hänet tervetulleeksi ja heikkoudessaan\ntakertui häneen lujasti. Ja äidin riippuvuus Tomista auttoi tätä\nselviytymään kriisivaiheesta.\n\nKielikellot, jotka kuiskailivat toisilleen kilpaa teepöydässä\nleivostensa ääressä: \"Olisi todellakin helpotus koko perheelle, jos\nrouva Shaw parka, hmhm, pääsisi rauhaan\", eivät tienneet että sairaan\nheikot toimettomat kädet tietämättään pidättivät poikaa hiljaisen\nhuoneen turvissa, jossa äiti antoi pojalleen koko rakkautensa,\nparasta mitä hänellä oli annettavanaan, kunnes Tom sai taas rohkeutta\nkatsoa maailmaa kasvoista kasvoihin ja oli valmis miehuulliseen\ntaisteluun.\n\n-- Voi hyvänen aika, miten vanhalta ja masentuneelta isäparka\nnäyttää. Ei kai hän vain unohda minun vehnäleipääni, huokasi rouva\nShaw eräänä päivänä nähdessään miehensä astuvan verkalleen katua alas.\n\nTom seisoi hänen vieressään haluttomana näpelöiden uutimen hapsuja ja\nseurasi katseellaan tuttua hahmoa. Nähdessään miten isän tukka oli\nharmaantunut, huoli hävittänyt kasvojen kukoistavan värin ja miten\nisä käveli kuin väsynyt vanhus, hän tunsi uusia tunnonvaivoja ja\nlähti kiivaaseen tapaansa korjaamaan laiminlyöntiään.\n\n-- Minä pidän kyllä huolen vehnäleivästäsi, äiti. Näkemiin. Tulen\ntakaisin päivälliseksi... Ja suudeltuaan kiireesti äitiään Tom hävisi.\n\nHän ei tiennyt tarkkaan mistä alkaisi, hän oli vain äkkiä tajunnut,\nettä pakoili myrskyä ja antoi isän seistä yksin sitä vastassa. Vanhus\nnäet meni toimistoonsa joka päivä täsmälleen kuin kone, joka käy\nsäännöllisesti kunnes pysähtyy, ja nuori mies sen sijaan pysytteli\nkotosalla naisten turvissa ja antoi vielä äitinsä lohduttaa itseään.\n\n-- Isällä on syytä hävetä minua, mutta minä käyttäydyn kuin häpeäisin\nhäntä, ja niin ihmiset luulevatkin. Minäpä näytän heille, ettei se\nole totta, näytän totisesti! Ja Tom veti hansikkaat käsiinsä aivan\nkuin olisi ollut menossa nujertamaan vihollista.\n\n-- Tässä käsivarteni, isä. Minä saatan sinua ja menen sitten vähän\näidin asioille. Kaunis ilma tänään, vai mitä?\n\nTomin ääni melkein salpautui viimeisten sanojen aikana, sillä\nse ilahtunut katse, jolla isä tervehti häntä, ja tapa jolla hän\nnojautui tarjottuun vahvaan käsivarteen, osoittivat että päivittäiset\nkävelyt olivat epäilemättä olleet ikäviä ja yksinäisiä. Herra Shaw\nymmärsi Tomin eleen tarkoituksen ja iloitsi tästä hyvää ennustavasta\nmuutoksesta. Mutta hän ei sanonut mitään ääneen, antoi vain ilmeensä\npuhua.\n\nSitten he alkoivat innokkaasti jutella liikeasioista, aivan kuin\nolisivat pelänneet, että jokin yllättävä tunteenilmaus pääsisi\nmuuten horjuttamaan heidän miehistä arvokkuuttaan. Mutta siitä\nhuolimatta tunnelma oli herkistynyt ja he tajusivat sen. Herra Shaw\nkäveli tavallista ryhdikkäämmin ja Tom tunsi taas olevansa oikealla\npaikallaan. Matka ei kuitenkaan sujunut ilman koettelemuksia; sillä\nsamalla kun Tomia ilahdutti nähdä, miten kunnioittavasti isää\ntervehdittiin, hänen oli vaikea kestää niitä tutkivia ja paheksuvia\nkatseita, jotka häneen suunnattiin sen jälkeen kun isälle oli\nkohteliaasti nostettu hattua ja sanottu ystävällisesti: \"Hyvää\npäivää, herra Shaw\", sillä tuntui kuin ihmiset olisivat vain kylmästi\najatelleet: \"Tuo poika on nyt aika ahtaalla, mutta se tekee sille\nhuimapäälle vain hyvää.\"\n\n-- Vaikka se onkin totta, ei silti tarvitse lyödä lyötyä, ajatteli\nTom tuntien yhä lisääntyvää halua ryhtyä johonkin sellaiseen, joka\nsaisi kaikki vaikenemaan. -- Lähtisin Australiaan ellei äitiä olisi.\nTekisin mitä hyvänsä ja menisin minne tahansa päästäkseni eroon\nnäistä ihmisistä, jotka tuntevat minut. Täällä en voi ikinä ryhtyä\nmihinkään, kun kaikki toverit vain väijyvät minua ja lyövät keskenään\nvetoa siitä, hukunko vai pysynkö pinnalla. Hiiteen kreikat ja\nlatinat! Olisinpa perehtynyt liike-elämään, niin kelpaisin jonnekin.\nNyt minulla ei ole muuta kuin hieno ranskantaitoni ja nyrkkini.\nMahtaisikohan Bellin ukko tarvita apulaista Pariisin osastoonsa. Se\nei olisi hullumpaa. Minäpä yritän!\n\nSaatettuaan silminnäkijöiden mielihyväksi isänsä konttoriin Tom\nrohkaisi itsensä ja lähti tiedustelemaan paikkaa mielessään tunne,\nettä asiat alkoivat vähän valjeta. Mutta herra Bell oli huonolla\ntuulella ja läksytti vain Tomia huikentelevasta elämästä. Taivas\nvetäytyi taas pilveen ja Tom palasi kotiin mieli masentuneena.\n\nHarhaillessaan sinä iltana kotona ja yrittäessään tehdä laskelmia\nAustralian matkasta vilkas puheensorina ja lusikkain kalistelu\nhoukutteli hänet keittiöön. Hän tapasi siellä Pollyn opettamassa\nMaudille keittotaitoa. 'Uudelle apulaiselle' oli näet neuvottava\njälkiruoan valmistus, koska sen puuttuminen olisi rouva Shaw'n\nmielestä merkinnyt suoranaista nälänhätää. Maudilla oli taipumusta\nruoanlaittoon, kun taas Fanny inhosi sitä. Niinpä perheen kuopus\ntutki onnellisena rakkaita keittokirjoja ja sai aina lisäopetusta\nkeittotaidossa, milloin Pollylla vain sattui olemaan aikaa.\n\n-- Kauhistus, älä nyt tule, Tom. Meillä on kamalan kiire! Ei miesten\npaikka ole keittiössä, huusi Maud veljen ilmestyessä ovelle.\n\n-- Rupesin vain ihmettelemään, mitä täällä on oikein tekeillä. Äiti\non nukkumassa ja Fan ulkona, niinpä tulinkin katsomaan mitä te\npuuhaatte, sanoi Tom vitkastellen aivan kuin luvassa olisi ollut\njotain hauskaa. Hän kaipasi seuraa ja oli sillä hetkellä kiitollinen\njokaiselle, joka auttoi häntä unohtamaan huolet edes vähäksi aikaa.\n\nPolly vaistosi sen, ja koska Tomin seura ei ollut hänelle suinkaan\nvastenmielistä, hän kuiskasi Maudille: -- Ei hän tiedä, ja lisäsi\nsitten ääneen:\n\n-- Tule vain joukkoon jos haluat; voitkin samalla vatkata minulle\ntämän kakkutaikinan. Siinä tarvitaan voimia ja minun käteni ovat\njo väsyneet. Kas niin, pane esiliina eteesi, ettet sotke itseäsi,\nistuudu tähän ja järjestä olosi mukavaksi.\n\n-- Ennen vanhaan minä aina vatkasin isoäidille kakkutaikinan, ja\nse oli hauskaa ellen väärin muista, sanoi Tom Pollyn sitoessa\nisoruutuisen esiliinan hänen ylleen. Sitten hän sai ison kulhon ja\nistuutui pöydän ääreen, jossa Maud oli puhdistamassa rusinoita Pollyn\nhääriessä mausterasioiden, kaulimen ja voiastian parissa.\n\n-- Sinähän oletkin mestari, Tom. Minä annan sinulle arvoituksen,\nettä työ sujuisi paremmin: Missä suhteessa tuhmat pojat muistuttavat\nkakkuja? kysyi Polly koettaen piristää Tomia.\n\n-- Kunnon piekseminen on kummallekin eduksi. Liekö siitä sentään aina\nhyötyä, vastasi Tom ja oli innoissaan lyödä pohjan kulhosta, sillä\nhelpotti, kun oli edes jotain tehtävää.\n\n-- Viisas poika! Tästä saat, ja Polly heitti ison rusinan Tomin\nsuuhun.\n\n-- Pane näitä paljon kakkuun! Silloin se vasta on hyvää.\n\n-- Niin minä aina sekoitankin, milloin rusinoita vain riittää. Mikään\nei ole hauskempaa kuin sokerin ja mausteiden sekoittaminen, niin että\nsaa syntymään herkullisen rusinakakun. Se on niitä harvoja taitoja,\njoita minulla on.\n\n-- Olet nytkin tehnyt mainion sekoituksen, Polly. Sinulla on tosiaan\ntaito maustaa herkulliseksi oma ja toisten elämä. Ja se on onni,\nsillä meidän kaikkienhan on kuitenkin nieltävä kakkumme, maistuipa\nse tai ei, sanoi Tom niin tosissaan, että Polly hämmästyi ja Maud\nhuudahti:\n\n-- Sinähän ihan saarnaat.\n\n-- Joskus voisin saarnata itselleni pitkäänkin, sanoi Tom ja lisäsi\nnauraen: -- Vaikka paremmin Polly siihen pystyisi. Pidäkin meille\npieni saarna.\n\n-- Mikäpä siinä. Kuulkaa siis: Elämä, hyvät veljet, on kuin\nrusinakakku, aloitti Polly ristien juhlallisesti jauhoiset kätensä.\n-- Muutamissa rusinat ovat pinnalla ja me syömme ne hyvällä halulla,\nkunnes äkkiä huomaamme niiden loppuneen. Toisissa rusinat taas\npainuvat pohjaan; etsimme niitä turhaan elämän varrella ja löydämme\nne usein vasta silloin, kun on liian myöhäistä enää nauttia niistä.\nMutta hyvin onnistuneessa kakussa rusinat on taitavasti sekoitettu\nkaikkialle ja jokainen suupala on todellinen nautinto. Tavallisesti\nteemme itse omat kakkumme, ja siksi onkin pidettävä huoli, hyvät\nveljet, että ne valmistetaan parhaiden ohjeiden mukaan, paistetaan\nhyvässä uunissa ja syödään hillityllä ruokahalulla.\n\n-- Hyvä, hyvä! huusi Tom paukuttaen puulusikkaa. -- Se oli\nmallisaarna, Polly, lyhyt, kaunis, järkevä eikä ollenkaan nukuttava.\nMinä kuulun sinun seurakuntaasi ja pidän huolen siitä, että saat\nkymmenyksesi täsmällisesti.\n\n-- Kiitos, veli hyvä. Tarpeeni ovat vähäiset ja korpit tavallista\nkylläisemmät, kuten vanhalla pastori Millerillä oli tapana vastata.\nNyt, Maud, annapa tänne se sitruuna, ja Polly alkoi yhdistää kakun\naineksia varsin huolettomasti, siltä ainakin näytti Tomista ja\nMaudista, jotka seurasivat kiinnostuneina vieressä, kunnes kakku oli\nonnellisesti uunissa.\n\n-- Sinä voit nyt tehdä kuorrutuksen, Tom varmaan vatkaa sinulle\nmunat. Se tekee hyvää hänen vartalolleen.\n\n-- Erinomaisen hyvää. Anna ne vain tänne. Ja Tom oikoi iloisena\nesiliinaansa. -- Kesken kaiken, tiedätkö että Sydney on palannut\nmatkoilta. Tapasin hänet eilen, ja hän suhtautui minuun kuin kunnon\nveli ainakin, jatkoi Tom aivan kuin olisi vielä omasta puolestaan\nhalunnut lisätä hetken iloa.\n\n-- Sepä hauskaa! huudahti Polly ja taputti käsiään muistamatta\nlainkaan munaa, joka putosi murskaksi hänen jalkojensa juureen. --\nOlenpa minä huolimaton! Korjaisitko sen pois, Maud. Minä haen uuden.\nJa Polly livahti huoneesta kertomaan uutisen Fanille, joka juuri\noli tullut kotiin, ettei tämä menettäisi toisten nähden tyystin\ntasapainoaan.\n\n-- Sinähän tunnet kai hyvin historiaa? kysyi Maud äkkiä Tomilta.\n\n-- Enpä juuri, sanoi Tom vaatimattomasti.\n\n-- Haluaisin vain tietää, elikö Elisabetin aikana joku sir Filip.\n\n-- Tarkoitatko sir Filip Sydneytä. Kyllä hän eli silloin ja hieno\nmies hän olikin.\n\n-- Ahaa! Arvasinhan minä, etteivät tytöt häntä tarkoittaneet,\nhuudahti Maud heilauttaen kättään, niin että sitruuna lensi pitkän\nmatkan päähän.\n\n-- Mitä sinä nyt haudot mielessäsi, senkin kielikello?\n\n-- En voi oikein kertoa sinulle mitä Polly ja Fan juttelivat, sillä\nen muista enää kaikkea. Mutta ainakin he keskustelivat jostain\nhirmuisen salaperäisestä olennosta, ja kun kysyin kenestä he\npuhuivat, Fan sanoi \"sir Filipistä\". Pyh! Hän erehtyi jos kuvitteli\nminun uskovan! Näin heidän naureskelevan ja sitten he punastuivat ja\ntönivät toisiaan, ja silloin tiesin etteivät he puhuneet kenestäkään\nElisabetin aikuisesta miehestä, sanoi Maud nostaen nykerönenänsä niin\nkorkealle kuin suinkin sai.\n\n-- Kas, mitä tulitkaan paljastaneeksi. Mutta minä olin jo sen\narvannut. Tytöt eivät halunneet kertoa sinulle salaisuuksiaan, mutta\nsinäpä olitkin niin tarkka tyttö, että keksit ne helposti, vai mitä?\nsanoi Tom niin kiinnostuneen näköisenä, ettei Maud voinut olla\nkertomatta mitä tiesi.\n\n-- No niin. Sinun ei oikeastaan ole sopivaa tietää asiasta, mutta\nminä olen nyt jo niin vanha, että minulle voisi kyllä puhua kaikesta.\nJa tytöt saisivat punnita paremmin sanojaan, sillä minä en ole\nsamanlainen kana kuin Blanche. Olisitpa vain kuullut miten he\njaarittelivat. Olen ihan varma, että he puhuivat jotain hauskaa herra\nSydneystä, sillä he näyttivät niin tyytyväisiltä kuiskaillessaan\nja hihittäessään vuoteella silloin kuin minä ratkoin hattuja ja he\nluulivat, etten minä kuunnellut.\n\n-- Kumpi näytti tyytyväisemmältä? kysyi Tom kuumavesisäiliötä\ntutkiskellen.\n\n-- Ehkä Polly. Hän ainakin jutteli enemmän ja oli koko ajan iloisen\nnäköinen. Fanny naureskeli aika lailla, mutta minä luulen, että Polly\non enemmän rakastunut, vastasi Maud hetken mietittyään.\n\n-- Hiljaa nyt, Polly tulee! Ja Tom alkoi pumputa vettä säiliöön aivan\nkuin talo olisi ollut tulessa.\n\nPolly tuli huoneeseen posket punoittaen ja silmät kirkkaina, mutta\nilman munaa. Tom vilkaisi häneen olkansa yli ja keskeytti äkkiä\ntyönsä kasvot jähmettyneinä. Jokin hänen ilmeessään herätti Pollyssa\nsyyllisyydentunteen ja hän alkoi rouhia muskottia niin ponnekkaasti,\nettä posket rupesivat hehkumaan entistä enemmän. Sen sijaan Maud,\njoka oli kavaltanut tytöt, istui hyvin juonikkaan näköisenä työnsä\nääressä kuten ainakin salaisuuksia hautova kielikello, joksi Tom oli\nhäntä sanonut. Polly tunsi muutoksen ilmassa, mutta luuli Tomin vain\nväsähtäneen ja vapautti hänet armeliaasti työstä pistäen kanelinpalan\nhänen suuhunsa.\n\n-- Fan on saanut ne kirjat ja kartat, joita toivoit. Mene nyt\nlepäämään ja kiitoksia avusta. Tässä on palkkasi, Tom.\n\n-- Onnea vain paistoksille, vastasi Tom mennessään ja pureskeli\nmiettivästi kanelinpalasta. Mutta se ei tuntunut maistuvan yhtä\nhyvältä kuin ennen vanhaan. Hän haki kirjansa, mutta lukeminen ei\nhuvittanut, ja niin hän sulkeutui pieneen huoneeseen, jota sanottiin\n'Tomin luolaksi', ja vaipui siellä syviin mietteisiin.\n\nKun hän seuraavana aamuna tuli alas aamiaiselle, kaikki toivottivat\nyhteen ääneen onnea syntymäpäiväsankarille, ja hänen lautasensa\nvieressä oli lahjoja kaikilta perheenjäseniltä. Kenties ne eivät\nolleet yhtä kalliita kuin aikaisemmin, mutta kuitenkin paljon\narvokkaampia, sillä ne olivat merkkinä rakkaudesta, joka oli kestänyt\nvaikeuksissa, vieläpä lujittunut niistä. Nykyisessä mielentilassaan\nTomista tuntui kuin hän ei olisi ansainnut ainoatakaan lahjaa.\nJa kun kaikki kilvan koettivat tehdä hänen syntymäpäivänsä niin\nhauskaksi kuin suinkin, hän ymmärsi mitä tarkoitti sanonta 'hukuttaa\nystävällisyyteen', ja päätti lujasti tulla kunniaksi perheelleen,\nvaikka sitten nujertuisi yrityksessään.\n\nIllalla saapui Polly, ja heidän kokoonnuttuaan teepöydän ympärille\nilmestyi vielä yksi lahja, joka liikutti Tomia enemmän kuin kaikki\nmuut, vaikka hän ei ollutkaan mikään tunteellinen poika. Se oli\nherkullinen kakku, jonka keskellä oli pieni kukkakimppu ja reunoja\nkiertävässä sokerikuorrutuksessa vaaleanpunainen omistusteksti. Juuri\nsamanlaisen kakun hän oli saanut joka vuosi niin kauan kuin saattoi\nmuistaa.\n\n-- Nimi, ikä ja päivämäärä ihan kuin kauniissa valkoisessa\nhautakivessä, sanoi Maud tyytyväisenä. Mutta tämä hautajaisiin\nviittaava huomautus sai rouva Shaw'n, joka oli tullut alas päivän\nkunniaksi, pudottamaan lautasliinansa ja pyytämään hajusuolaa.\n\n-- Kuka tämän on tehnyt? kysyi Tom tarkastellen mielissään lahjaa,\nsillä se muistutti hänelle onnellisemmista syntymäpäivistä, jotka\ntuntuivat nyt olevan hyvin kaukana.\n\n-- Minä en tiennyt mitä olisin antanut sinulle, koska olet saanut\nkaikkea mitä ajatella saattaa. Olin jo ihan epätoivoinen, kunnes\nmuistin että isoäiti teki sinulle aina tällaisen pikku kakun, jota\nilman et osannut pitää syntymäpäivääsi onnistuneena, kuten kerran\nsanoit. Siksi yritin tehdä ihan samanlaisen ja toivottavasti siitä\ntuli hyvä ja rusinainen.\n\n-- Kiitos, sanoi Tom kasvot yhtenä hymynä ja Polly tunsi lahjansa\nmiellyttävän häntä enemmän kuin komeinkaan koruesine.\n\n-- Pitäisi sen hyvä ollakin, koska itse sen vatkasit, sanoi Maud. --\nOli hirveän hullunkurista katsella, kun autoit sen valmistamisessa\netkä yhtään arvannut, kenelle kakku oli tarkoitettu. Minä ihan\nvapisin aina kun avasit suusi, sillä pelkäsin sinun kysyvän siitä.\nSiksi Pollykin saarnaili ja minä lörpöttelin.\n\n-- Hassua etten muistanut koko syntymäpäivää. Eiköhän jo leikata\nkakkua. Minä en muusta väiltäkään, sanoi Tom. Hänellä ei tosin ollut\nvähääkään ruokahalua, mutta hän halusi tehdä oikeutta kakulle, vaikka\nsitten joutuisi oman kiitollisuutensa uhriksi.\n\n-- Toivotaan, etteivät rusinat ole kaikki pohjalla, sanoi Polly\nnoustessaan toisten pyynnöstä leikkaamaan kakkua.\n\n-- Minähän olen jo haukannut niitä pinnalta, vastasi Tom katsellen\nleikkaamista niin tarkkaan kuin olisi todellakin uskonut ennustukseen.\n\nPolly leikkasi huolellisesti viipaleen toisensa perästä ja jokainen\nniistä oli kiinteä ja täynnä rusinoita. Erityisen ison viipaleen\nhän nosti eräälle isoäidin hienoista pikku lautasista, lisäsi kukat\nkoristeeksi ja ojensi lautasen Tomille silmissään paljon puhuva\nkatse. Sillä huomattuaan Tomin muistavan hänen saarnansa Polly\noli mielissään, kun hänen vertauksensa ainakin yhdessä kohdin oli\nlöytänyt vastakaikua. Kasvot loistaen Tom tarttui lautaseen, ja\ntutkittuaan tarkkaan kakunpalasen, hän vilkaisi toisiin ja sanoi\nkeventyneenä:\n\n-- Täynnä rusinoita. Hauska että minullakin oli osuutta siihen, mutta\nPollylle kaikki kunnia ja hänelle kuuluvat kukat. Ja kääntyen Pollyn\npuoleen Tom asetti ruusut tämän hiuksiin, kohteliaasti kylläkin,\nmutta varsin taitamattomasti, sillä oka pisti Pollya päähän, lehdet\nkutittivat hänen korvaansa ja koko kukka oli ylösalaisin.\n\nFan nauroi Tomin kömpelyyttä, mutta Polly ei antanut koskea kukkaan,\nja kaikki kävivät halukkaasti kakun kimppuun. Pöydässä juteltiin\nja naurettiin, ja tunnelma oli juuri ylimmillään, kun Tomille\ntuotiin kaksi kirjettä. Hän vilkaisi niihin ja vetäytyi äkkiä\nloukkoonsa jättäen Maudin kihelmöimään uteliaisuudesta ja isot tytöt\nkiihtymyksen valtaan, sillä Fan luuli tuntevansa käsialasta toisen ja\nPolly toisen kirjeen lähettäjän.\n\nKului puolisen tuntia ja vielä toinen mokoma, mutta Tomia ei\nnäkynyt. Herra Shaw lähti ulos, rouva Shaw vetäytyi huoneeseensa\nMaudin saattamana, ja molemmat tytöt jäivät miettimään, oliko ehkä\ntapahtunut jotain kauheaa. Äkkiä kuului huuto: -- Polly! ja tämä\nhypähti tuoliltaan kuin salaman iskusta.\n\n-- Juokse kiireesti! Minä ihan sairastun uteliaisuudesta ellen saa\npian tietää mikä hänellä on, hoputti Fan.\n\n-- Sitten on parasta, että sinä menet, aloitti Polly, joka\nmalttamattomana halusi noudattaa kutsua, vaikka häntä samalla vähän\nujostutti.\n\n-- Ei hän minua tahdo; sitä paitsi en saisi sanaa suustani, jos se\nkirje on Sydneyltä, sanoi Fanny ja työnsi ystävänsä kiireesti ovea\nkohti.\n\nPolly lähti enempää mukisematta oudon huolestunut ilme kasvoillaan\nja pysähtyi Tomin huoneen ovelle aivan kuin olisi ollut vähän\npeloissaan. Tom istui lempiasennossaan hajasäärin tuolilla,\nkäsivarret ristissä ja leuka tuolin selkämystä vasten. Asento ei\nsuinkaan ollut kaunis, mutta ainoa missä Tom sanoi voivansa olla\nkunnolla.\n\n-- Kutsuitko minua, Tom?\n\n-- Kutsuin. Tule sisään äläkä näytä pelästyneeltä. Minä vain haluan\nnäyttää erään lahjan ja kysyä sinulta neuvoa, otanko sen vastaan.\n\n-- Mutta Tom, sinähän näytät aivan kuin sinut olisi isketty maahan,\nhuudahti Polly hätääntyneenä nähdessään Tomin kasvot, kun tämä nousi\nhäntä vastaan.\n\n-- Niin minut on iskettykin ihan pitkin pituuttani, mutta nyt olen\ntaas jaloillani ja tukevammin kuin ennen.\n\nTom sieppasi kirjeen pöydältä, antoi sen Pollylle ja alkoi kävellä\nhuoneessa edestakaisin kuin karhu häkissään. Luettuaan lyhyen\nkirjelipun Polly kalpeni ja hänen silmänsä alkoivat kipunoida. Hän\nseisoi hetken ääneti, suuttumuksen lamauttamana, rypisti sitten\nhermostuksissaan kirjeen, heitti sen lattialle ja sanoi yhteen\nhengenvetoon:\n\n-- Minun mielestäni hän on sydämetön, julma ja kiittämätön tyttö eikä\nmitään muuta.\n\n-- Hitto sentään! Ei minun pitänyt näyttää sitä kirjettä vaan tuota\ntoista. Ja Tom tarttui kirjeeseen harmistuneena ja häpeissään. --\nTai mitäpä sillä väliä, kaikki tietävät sen kumminkin huomenna.\nJa ehkä olet kiltti ja pidät huolen, etteivät tytöt rasita minua\nkysymyksillään ja jaarituksillaan, hän lisäsi aivan kuin olisi\ntarkemmin ajateltuaan tuntenut helpotusta, että oli ilmoittanut asian\nensimmäiseksi Pollylle.\n\n-- Ei kumma vaikka näytitkin tyrmistyneeltä. Jos toinen kirje on yhtä\npaha, haluaisin tuolin ennen kuin rupean lukemaan, sanoi Polly, joka\naivan tärisi kiihtymyksestä.\n\n-- Se on miljoona kertaa parempi, mutta se tyrmäsi minut vielä\npahemmin kuin ensimmäinen, sillä ystävällisyys aina tyrmää. Tom\nkeskeytti äkkiä puheensa ja seisoi hetken käännellen kirjettä\nkäsissään aivan kuin se olisi sisältänyt jotain niin mieluista, että\nse lievitti toisen kirjeen vaikutusta ja liikutti hänen mieltään.\nSitten hän veti esiin nojatuolin, pyysi Pollya istuutumaan ja alkoi\npuhua niin vakavalla äänellä, että Polly hämmästyi.\n\n-- Kun ennen vanhaan jouduin pulaan, minulla oli tapana mennä\nneuvottelemaan isoäidin kanssa, ja hänellä oli aina jokin järkevä\nlohdutuksen sana minun varalleni. Hän on nyt poissa, mutta jollakin\nlailla minusta tuntuu kuin sinä olisit ottanut hänen paikkansa.\nTahtoisitko nyt istua hänen tuolissaan ja kuunnella, kun kerron mitä\nminulla on sydämelläni aivan kuin olisin Will.\n\nTahtoiko hän muka? Tom ei Pollyn mielestä olisi voinut osoittaa\nhänelle suurempaa ja kauniimpaa kohteliaisuutta. Juuri Tomin\nluottamusta hän oli usein toivonut, sillä se vilpitön ja sydämellinen\nsuhde, joka hänellä oli veljeensä, oli jo aikaisin opettanut hänelle,\netteivät tytöt ja pojat sisimmältään eroa toisistaan läheskään niin\npaljon kuin kuvitellaan. Yhtäläisesti he tarvitsevat toistensa\nymmärtämystä ilon, surun, rakkauden, pelon, elämän ja kuoleman\nhetkellä. Niinpä onkin ihme, etteivät ihmiset käsitä toisiaan\nparemmin, vaan vasta koettelemusten tultua oppivat tajuamaan, että\nihmisluonto on melkein samanlainen niin miehillä kuin naisillakin.\nPolly tiesi sen ja ymmärsi niin hyvin Tomia, että tämä oli aivan\nihmeissään ja täysin voitettu. Polly huomasi Tomin kaipaavan\nnaisellista myötätuntoa, jota hän puolestaan pystyi antamaan, koska\nei pelännyt ojentaa kättään yli sen muurin, jonka kasvatus on\nkeinotekoisesti pystyttänyt poikien ja tyttöjen välille. Siksi hän\nsanoi Tomille täysin luottavaisesti:\n\n-- Anna minun auttaa, mikäli vain pystyn.\n\nKymmenen minuuttia aikaisemmin Polly olisi sanonut sen Tomille\nmelkein yhtä luontevasti kuin Willillekin, mutta näiden kymmenen\nminuutin aikana oli tapahtunut jotain sellaista, joka teki sen hieman\nvaikeaksi. Pollyn lukema kirje, jossa Trix purki kihlauksensa, muutti\ntilanteen ja sai Pollyn pelkäämään Tomin luottamusta, koska hänestä\ntuntui nyt vaikeammalta pysytellä taustalla, sillä naisellisesta\nkainoudesta huolimatta rakkaus ja toivo pyrkivät heräämään ja\nriemuitsemaan hyvistä uutisista. Hän istuutui hitaasti ja sanoi\nsilmät alas luotuina epäröivällä ja hyvin nöyrällä äänellä:\n\n-- Yritän parastani, mutta en osaa täyttää isoäidin paikkaa enkä\nantaa sinulle viisaita ja hyviä neuvoja, niin mielelläni kuin\ntahtoisinkin.\n\n-- Sinä pystyt siihen paremmin kuin kukaan toinen. Keskustelu\nrasittaa äitiä, ja isällä on yllin kyllin muuta miettimistä. Fan on\nkyllä hyvä tyttö, mutta epäkäytännöllinen, ja meille tulee aina kinaa\nkun olemme yksissä. Minulla ei siis ole ketään toista kuin sisareni\nPolly. Tämä kirje ilahduttaa varmasti sinua ja poistaa huolet, jotka\nolen aiheuttanut.\n\nJa sitten Tom pani toisen kirjeen Pollyn syliin ja meni ikkunan\nluo aivan kuin olisi halunnut jättää hänet nauttimaan rauhassa\nsen tuottamasta ilosta. Mutta hän ei voinut olla silloin tällöin\nvilkaisematta Pollya, ja sitä mukaa kuin tämän kasvot kirkastuivat,\nhänen omansa synkkenivät.\n\n-- Voi, Tom! Tämäpä vasta arvokas syntymäpäivälahja, ja se tulee niin\nhyvästä sydämestä, etten ymmärrä kuinka voisit kieltäytyä ottamasta\nsitä vastaan. Arthur Sydney on todella jalomielinen! sanoi Polly ja\nkun hän lopulta nosti katseensa kirjeestä, hänen kasvonsa hehkuivat\nja silmät loistivat ilosta.\n\n-- Niin onkin! Isää lukuunottamatta en tunne toista miestä, joka\nolisi tehnyt samanlaisen hyvän työn ja jolta voisin ottaa sen\nvastaan. Hän ei ole, näetkös, vain maksanut velkojani, vaan minua\nsäästääkseen selvittänyt ne vieläpä minun nimissäni.\n\n-- Aivan hänen tapaistaan.\n\n-- Se on todella ääretön helpotus, sillä kaikki velkani eivät olisi\nvoineet odottaa kunnes olisin kerjännyt, lainannut tai ansainnut\nrahat. Sydneyllä ei ole kiirettä, mutta ei hänenkään tarvitse kauan\nodottaa, mikäli tunnen itseni oikein.\n\n-- Sinä et siis ota rahoja lahjaksi?\n\n-- Ottaisitko sinä?\n\n-- En.\n\n-- Älä sitten luule minunkaan ottavan. Ehkä minä olen aika mitätön,\nmutta en sentään niin kehno. Onhan minulla omatunto ja kaksi vahvaa\nkäsivartta.\n\nSe oli jyrkkää puhetta, mutta Pollysta mieluisampaa kuultavaa kuin\nTomin kohteliaimmatkaan sanakäänteet, sillä hänen kasvonsa ja\näänensä ilmaisivat, että ystävällinen teko oli herättänyt hänessä\nvoimakkaamman tunteen kuin kiitollisuus ja muuttanut ylipyyhityt\nvelat kunniaveloiksi.\n\n-- Mitä olet suunnitellut?\n\n-- Odotahan kun kerron. Saanko istuutua tähän? Ja Tom otti matalan\njakkaran, joka aina oli isoäidin tuolin vieressä. -- Mielessäni on\nviime aikoina ollut niin monia suunnitelmia, että välistä tuntuu\nkuin pääni halkeaisi, jatkoi Tom parka hieroen otsaansa aivan kuin\najatuksiaan selvitelläkseen. -- Olen vakavasti ajatellut lähteä\nKaliforniaan, Australiaan tai jonnekin hyvin kauaksi, jossa voi äkkiä\nrikastua.\n\n-- Voi ei! huudahti Polly ja kurotti kätensä aivan kuin olisi\nhalunnut tarttua Tomiin, mutta veti sen äkkiä takaisin ennen kuin Tom\nennätti kääntyä.\n\n-- Äiti ja tytöt ehkä ikävöisivät, enkä minä itsekään ole oikein\nihastunut ajatukseen, sillä tuntuu aivan kuin luikkisin pakoon.\n\n-- Epäilemättä, sanoi Polly pontevasti.\n\n-- Mutta täällä en voi ryhtyä muuksi kuin puotipojaksi enkä minä\ntaitaisi oikein sopia siksi. Tosiasia on, etten voi jäädä tänne,\nmissä minut tunnetaan. On helpompaa kaivaa soraa rautatiellä\nmiesjoukossa kuin myydä nuppineuloja ystäville ja tuttaville. Se on\nehkä tyhmää ylpeyttä, mutta kuitenkin totta, eikä sitä kannata ruveta\npeittelemään.\n\n-- Ei kannatakaan, minä olen ihan samaa mieltä.\n\n-- Lohdullista. Nyt minä tulenkin siihen, missä erityisesti tarvitsen\nneuvojasi, Polly. Kuulin sinun eilen kertovan Fanille, kuinka hyvin\nNed-veljesi menestyy ja pitää työstään ja miten hän haluaisi, että\nWillkin saapuisi ja ottaisi paikan lähettyviltä. Luulitte minun\nlukevan, mutta minä kuulin mitä te puhuitte, ja mieleeni juolahti,\nettä ehkä minäkin voisin löytää onneni lännessä. Mitä arvelet?\n\n-- Varmasti voit, jos todella tahdot tehdä työtä, vastasi Polly\nempimättä, samalla kun hänen mielessään vilisi jo monenmoisia\nsuunnitelmia. -- Kunpa pääsisitkin Nedin luo, tulisitte varmasti\nhyvin toimeen. Ja hän auttaisi mielellään siinä missä voi. Jos vain\nhaluat, kirjoitan hänelle heti ja kysyn asiaa.\n\n-- Miksei, mutta tiedustele vain ylimalkaisesti, jotta voisin\ntoimia sen mukaan. Minulla pitäisi olla valmiina käyttökelpoinen\nsuunnitelma, ennen kuin puhun isälle. Liikemiehiinhän vetoavat vain\ntosiasiat.\n\nPolly ei voinut olla hymyilemättä Tomin uudelle äänensävylle; tuntui\noudolta kuulla hänen puhuvan muustakin kuin hevosista, räätäleistä,\ntanssiaisista ja tytöistä. Mutta Polly piti siitä yhtä paljon kuin\nTomin kasvojen vakavasta ilmeestä, samoin tavasta, jolla hän viime\naikoina oli ruvennut huitomaan käsiään aivan kuin olisi tahtonut\npuskea niillä töitä.\n\n-- Se on viisainta. Luuletko että isäsi pitää tästä tuumasta?\n\n-- Ihan varmasti. Kun eilen kerroin hänelle, että minun on viipymättä\nryhdyttävä johonkin työhön, hän sanoi: \"Mihin rehelliseen työhön\ntahansa, Tom, äläkä unohda, että isäsi alkoi uransa puotipoikana.\"\nTiesithän sinäkin sen?\n\n-- Tiesin, hän kertoi siitä kerran, ja minusta oli hauska kuulla,\nkuinka hyvin hän menestyi.\n\n-- Minä en ole koskaan pitänyt koko jutusta. Taisin vähän hävetäkin.\nMutta kun hän eilisiltana puhui taas siitä, näin asian uudessa\nvalossa ja tajusin, miksi isä osasi suhtautua niin rauhallisesti\ntappioonkin ja olla tyytyväinen vaatimattomaan paikkaansa. Se on\ntaas vain alkua, hän sanoo; ja raivattuaan jo kerran tiensä hän\ntuntee pystyvänsä siihen toistekin. Minä sanon sinulle, Polly, että\nsellainen itseluottamus, tahdonlujuus ja rohkeus hänen ikäisessään\nmiehessä saa minut kunnioittamaan isäukkoa ja pitämään hänestä\nentistä enemmän.\n\n-- Oikein hauska kuulla sinun puhuvan noin. Väliin minusta tuntui,\nettet oikein arvostanut isääsi, eikä hänkään liioin tainnut tietää,\nmiten paljon sinussa sentään on miestä.\n\n-- No nythän se vasta on ilmennytkin, sanoi Tom nauraen, mutta\nhänestä näytti jo uhoavan täysi-ikäisyyden tuomaa arvokkuutta. --\nEikö olekin omituista, että ihmiset elävät niin kauan yhdessä, mutta\noppivat tuntemaan toisensa vasta kun jotakin mullistavaa sattuu.\nEhkä nämä vastoinkäymiset annettiin minulle, jotta tutustuisin omaan\nisääni.\n\n-- Sanoissasi on järkeä, sanoi Polly hymyillen tyytyväisenä,\nkun huomasi koettelemusten vaikuttavan Tomiin edullisemmin kuin\nmonivuotiset myötäkäymiset.\n\nMolemmat istuivat hetken ääneti, Polly isossa tuolissa katsellen\nTomia uudella arvonannolla, Tom jakkaralla hänen jalkojensa juuressa\nrepien rypistynyttä kirjettä, jonka hän ajatuksissaan oli ottanut\nlattialta.\n\n-- Etkö yhtään hämmästynyt Trixin kirjeestä? hän kysyi, kun pienet\nvalkoiset paperipalaset lentelivät hänen käsistään.\n\n-- En.\n\n-- Mutta minä hämmästyin, sillä heti kun onnettomuus kohtasi meitä,\ntarjosin Trixille vapautta. Mutta silloin hän ei halunnut purkaa\nkihlausta, jatkoi Tom aivan kuin alkuun päästyään olisi halunnut\nselvittää asiat perin pohjin.\n\n-- Se kyllä hämmästytti minua, sanoi Polly.\n\n-- Niin minuakin, sillä Fan väitti aina, että Trixiä kiinnostivat\nvain rahat. Hänen ensimmäinen vastauksensa tuntui hyvältä, koska en\nodottanut häneltä sellaista, eikä mikään liikuta miestä enemmän kuin\nnainen, joka seisoo hänen rinnallaan myötä- ja vastoinkäymisissä.\n\n-- Hänestä ei ilmeisesti ollut siihen.\n\n-- Fan oli oikeassa. Trix vain odotti nähdäkseen, miten huonosti\nmeidän asiamme olivat tai ehkä hänen äitinsä onkin tämän takana.\nHän on kylmin, kovin ja turhamaisin olento, jonka olen eläissäni\nnähnyt, ja Trixin on pakko totella. Hän selviytyy kirjelipussaan\nhyvin näppärästi asiasta, koska \"ei halua tulla taakaksi, vaan\nmieluummin luopuu toiveistaan ja jää ikuisesti minun lämpimäksi\nystäväkseni\". Tosiasia on kuitenkin se, että rikas Tom Shaw oli\njonkin arvoinen, mutta köyhä Tom Shaw on vain tiellä ja saa painua\nhiiteen mahdollisimman nopeasti.\n\n-- Mutta hänpä ei niin vain painukaan! napautti Polly, sillä hän oli\npalavan kiukkuinen Trixille, vaikka siunasikin mielessään, kun tämä\noli vapauttanut orjansa.\n\n-- Vaikka vähältä pitikin, mutisi Tom itsekseen. Sitten hän lisäsi\nääneen niin tyynen alistuneesti, että Polly tiesi varmasti hänen\nsydämensä kestävän murtumatta purkautuneen kihlauksen:\n\n-- Onnettomuus ei tule koskaan yksin, mutta kun on jo maahan lyöty,\npari lisäiskua ei tunnu enää missään. Ensimmäinen lyönti se aina\npahimmin kirvelee.\n\n-- Hauskaa, että kestit viimeisen iskun niin hyvin. Pollyn ääni\nkuulosti tahattomasti hiukan ivalliselta. Tom punastui ja näytti\nvähän aikaa loukkaantuneelta, sitten hän tuntui tointuvan, kohautti\nhartioitaan ja sanoi suorasukaiseen tapaansa:\n\n-- Totta puhuakseni se ei ollut mikään kova isku. Minusta oli jo\njonkin aikaa tuntunut, ettemme sovi toisillemme ja että olisi ehkä\nviisainta lopettaa kihlaus lyhyeen. Mutta koska Trix ei tehnyt tai\nhalunnut tehdä aloitetta, en minä voinut syödä sanaani ja jättää\nhäntä soittamaan taas lehdellä, niin että tässä sitä nyt ollaan. En\nkanna hänelle kaunaa, vaan toivon totisesti, että hän ensi kerralla\nonnistuu paremmin eikä enää pety.\n\n-- Käyttäydyit hienosti, aivan Sydneyn tapaan, sanoi Polly hämillään\nja toivoi voivansa piiloutua myssyn tai silmälasien taa, jos hänen\nkerran oli näyteltävä tämän luottavaisen nuoren miehen isoäitiä.\n\n-- Sydneyn ei tarvinne pelätä haaksirikkoa, huomautti Tom ja nousi\nseisomaan, aivan kuin jakkara ei olisi enää tuntunutkaan mukavalta.\n\n-- Toivottavasti ei, mutisi Polly ihmetellen mikä Tomille tuli.\n\n-- Hän ansaitsee parhaan osan, ja taivas sen hänelle suokoon, lisäsi\nTom kohentaen rajusti takkatulta.\n\nPolly ei vastannut, koska pelkäsi sanovansa liikaa. Hän arvasi,\nettei Fan ollut uskoutunut Tomille ja suojeli sen vuoksi ystävänsä\nsydänsalaisuutta yhtä visusti kuin omaansa.\n\n-- Kirjoitathan huomenna Nedille? Järjestäköön minulle mitä tahansa,\nkunhan vain pääsen pois täältä, sanoi Tom heittäen hiilihangon\nkädestään ja käännähti päättäväisesti, vaikka Polly ei sitä huomannut\nsormeillessaan syliinsä pudonnutta ruusua.\n\n-- Kirjoitan jo tänä iltana. Haluatko että kerron tytöille Trixistä\nja Sydneystä? hän kysyi noustessaan.\n\n-- Kerro. En tiedä kuinka oikein kiittäisin sinua kaikesta mitä olet\ntehnyt puolestani! sanoi Tom ojentaen kätensä, ja Pollyn mielestä hän\noli liiankin kiitollisen näköinen niin vähäisestä avusta.\n\nPollyn ojentaessa kätensä ja katsoessa Tomiin luottavasti\nkiitollisuus tuntui nousevan tämän päähän, sillä ilman edellä käypää\nvaroitusta Tom kumartui ja suuteli häntä. Polly hämmästyi niin\nkovasti, että Tom tointui heti ja pyyteli anteeksi.\n\n-- Ethän pahastunut -- en mahtanut sille mitään -- isoäiti sai\nminulta aina suukon syntymäpäivänäni.\n\nPolly pakeni yläkertaan ja unohti tyystin Fanin istuessaan pimeässä\nkasvot käsien varassa; hän ihmetteli miksei ollut vihaisempi ja\npäätti vastedes olla näyttelemättä ihanaa, mutta vaarallista isoäidin\nosaa.\n\n\n\n\n18\n\nTYTTÖ JOKA EI USKALTANUT\n\n\nPolly kirjoitteli ahkerasti, Ned vastasi tyydyttävästi ja pitkän\nkirjeenvaihdon, puhumisen ja pohdiskelun jälkeen päätettiin, että Tom\nlähtee länteen.\n\nPerheen naisväki tietysti vaikeroi, mutta kaikki myönsivät\nkuitenkin, että tämä askel oli hyväksi Tomille. He huokailivat ja\nompelivat ja liittivät loistavia tulevaisuudenhaaveita hänen uusiin\nnenäliinoihinsa pakatessaan niitä matka-arkkuun ja iloitsivat\nsiitä, että tie oli hänelle avoinna, vaikka samalla kostuttivatkin\nkyynelillään hänen saappaitaan. Sydney auttoi Tomia loppuun saakka\nkuin konsanaan veli, kuten Tom sanoi Fanin suureksi tyytyväisyydeksi.\nWill luovutti mielellään Tomille sen työpaikan, jonka Ned oli\nalunperin varannut hänelle, tosin Nedin pettymykseksi, koska tämä oli\nhartaasti toivonut luokseen veljeä.\n\nOnneksi välttämättömissä matkavalmisteluissa oli niin paljon\npuuhaa, ettei kenellekään jäänyt aikaa sydämenasioille. Ja nämä\nneljä nuorta olivat touhutessaan niin vakaan järkeviä kuin heillä\nei olisi lainkaan ollut hellempiä tunteita toisiaan kohtaan. Mutta\nvaitiolosta, työstä ja kiireestä huolimatta he oppivat tänä lyhyenä\naikana tuntemaan toisensa paremmin kuin kaikkina menneinä vuosina,\nsillä jokaisen paras minä oli herännyt ja toiminnassa. Ja pieni talo\naivan tulvi rakkautta ja ystävyyttä, uhrautuvaisuutta ja innostusta,\nsamaan aikaan kun ulkopuolinen maailma oli täynnä päivänpaistetta ja\nkevään taikaa. Valitettavasti loppu tuli vain kovin pian, sillä aika\nriensi nopeasti jättäen jälkeensä selkiytyneen ilmapiirin, vaikkakaan\nnuoret eivät sitä silloin huomanneet, koska ero hämärsi heidän\nkatseensa.\n\nTom oli matkustanut länteen, Polly palannut kesäksi kotiinsa, Maud\nlähetetty rannikolle Bellen kanssa ja Fan jäänyt yksin kamppailemaan\ntalousaskareiden ja sydänsurujen kanssa. Vain kaksi asiaa auttoi\nhäntä kestämään kaupungissa kesäajan; Sydney kävi usein hänen luonaan\nennen lomansa alkua, ja vilkas kirjeenvaihto Pollyn kanssa auttoi\npäiviä kulumaan. Tom kirjoitti äidilleen kerran viikossa. Mutta\nhänen kirjeensä olivat lyhyitä ja asiallisia, sillä miesten tapaan\nhän ei koskaan kertonut hauskoista pikku tapahtumista, joita naiset\nmieluimmin kuulevat. Fan ilmoitti Pollylle vähäiset uutisensa, Polly\npuolestaan lähetti Nedin kirjeistä ne kohdat, jotka koskivat Tomia.\nYhdistettyään näin kahdet tiedonannot toisiinsa he olivat täysin\nvarmoja, että Tom voi hyvin, oli hyvällä tuulella, kovassa työssä ja\nlujasti päättänyt raivata itselleen tien vastuksien uhallakin.\n\nPolly vietti hiljaisen kesän kotonaan, lepäili ja valmistautui uusin\nruumiin ja sielun voimin talven aherrukseen, sillä syksyllä hän\nryhtyisi taas antamaan soittotunteja oppilaittensa tyydytykseksi ja\nystävien suureksi iloksi. Kirjeissään hän ei ollut juuri puhunut\nitsestään, niinpä Fan huudahtikin huolestuneena nähtyään hänet\nensimmäisen kerran:\n\n-- Polly kulta! Oletko ollut sairaana kertomatta siitä sanallakaan!\n\n-- En, olen vain väsynyt. Minulla oli viime aikoina paljon työtä ja\ntämä kurja ilma tekee minut vähän kalpeaksi. Kyllä minä tästä taas\nvirkistyn, kunhan pääsen käsiksi työhön, vastasi Polly riisuessaan\npäällysvaatteita.\n\n-- Sinä et ole lainkaan entiselläsi; mitä sinulle on oikein\ntapahtunut? tiukkasi Fan huolissaan muutoksesta, jota ei edes osannut\nmääritellä.\n\nPolly ei näyttänyt sairaalta, vaikka posket olivatkin entistä\nlaihemmat ja kalpeammat. Mutta hän näytti vaisulta ja silmissä oli\nniin väsynyt katse, että Fania aivan riipaisi.\n\n-- Ei minulla ole mitään hätää, ja pian näetkin sen kunhan pääsen\npäiväjärjestykseen. On oikein hauskaa nähdä sinut noin terveenä ja\ntyytyväisenä. Ovatko asiat sujuneet hyvin? kysyi Polly ja alkoi\nuutterasti harjata hiuksiaan.\n\n-- Vastaa minulle ensin yhteen kysymykseen, sanoi Fan aivan sen\nnäköisenä kuin jokin pelko olisi äkkiä vallannut hänet. -- Sano ihan\nsuoraan, oletko koskaan katunut vihjausta, jonka annoit Sydneylle?\n\n-- En ikinä! huudahti Polly ja ravisti silmiltään ruskean hiusverhon,\njonka taakse hän oli puolittain kätkenyt kasvonsa.\n\n-- Kunniasanalla, kuten rehellinen tyttö ainakin?\n\n-- Kunniasanalla, jos niin tahdot. Miksi epäilet minua? kysyi Polly\nmelkein loukkaantuneena.\n\n-- Siksi, että jotain on nyt hassusti. Ei sinun kannata sitä kieltää,\nettä olet ihan sen näköinen kuin minä silloin, kun uskoin Sydneyn\najattelevan sinua. Anteeksi, Polly, mutta en voi olla sanomatta sitä,\nsillä se on totta, ja haluan kykyni mukaan olla yhtä vilpitön sinua\nkohtaan kuin sinä olit minulle.\n\nFan oli kiihtyneen näköinen ja puhui nopeasti ja avoimesti yrittäen\nolla jalomielinen, vaikka se olikin vaikeata. Polly tajusi sen ja\nrauhoittaakseen häntä sanoi kiihkeästi:\n\n-- Vakuutan sinulle, etten rakasta häntä! Vaikka hän olisi ainoa mies\nmaailmassa, en sittenkään menisi naimisiin hänen kanssaan, koska --\nyksinkertaisesti en halua.\n\nKolme viimeistä sanaa tulivat aivan eri äänellä, sillä Polly hillitsi\nitsensä melkein pelästyneen näköisenä ja käänsi päätään peittääkseen\ntaas kasvonsa hiusten suojaan.\n\n-- No, sitten sinä rakastat jotakuta toista. Sinulla on jokin\nsalaisuus, jonka voisit hyvin kertoa minulle, koska sinäkin tiedät\nminun salaisuuteni, sanoi Fan, joka ei voinut rauhoittua, ennen kuin\nPolly oli kertonut kaikki, sillä tämän käytös huolestutti häntä.\n\nFan oli tyytyväinen, vaikka ei saanutkaan vastausta kysymykseensä ja\nkietoessaan käsivartensa ystävänsä ympärille, hän sanoi houkutellen:\n\n-- Polly kulta, tunnenko minä hänet?\n\n-- Olet kyllä nähnyt hänet.\n\n-- Onko hän hyvin viisas, hyvä ja komea?\n\n-- Ei.\n\n-- Mutta hänen pitäisi olla, jos sinä kerran rakastat häntä.\nToivottavasti hän ei ole huonokaan? huudahti Fan huolestuneena pitäen\nvielä kiinni Pollysta, joka itsepintaisesti katsoi toisaanne.\n\n-- Minä olen häneen tyytyväinen ja se riittää.\n\n-- Voi, sano nyt minulle vielä yksi asia. Eikö hän sitten rakasta\nsinua?\n\n-- Ei. Älä nyt puhu enää sanaakaan. En kestä enempää, ja Polly\nvetäytyi pois, mutta Fan sanoi epätoivoisella äänellä:\n\n-- Jätetään se asia. Mutta nyt uskallan sanoa sinulle, että minä\nluulen, jopa uskonkin, Sydneyn välittävän hiukan minusta. Hän on\nollut niin kiltti meille kaikille, ja viime aikoina on tuntunut\nsiltä, että hän aina ilahtuu minut nähdessään ja kyselee minua ellen\nole kotona. En uskaltanut toivoa mitään, ennen kuin isä huomasi\njotain erikoista hänen käytöksessään ja alkoi kiusoitella minua.\nVaikka yritänkin olla elättelemättä liikoja toiveita, tuntuu vähän\nsiltä, että minulla sittenkin on mahdollisuuksia.\n\n-- Taivaan kiitos! huudahti Polly sydämellisesti. -- Kerro minulle\nnyt ihan alusta alkaen kaikki, hän lisäsi ja istuutui sohvalle sen\nnäköisenä, kuin olisi pelastunut suuresta vaarasta.\n\n-- Olen saanut muutaman kirjeen ja joitakin tavaroita, ja haluaisin\nkuulla mielipiteesi, merkitsevätkö ne todella jotain, sanoi Fan ja\notti tukun papereita kirjoituspöytänsä sisimmästä lokerosta. --\nTässä on muuten Tomin valokuva, hän lähetti sen viime kirjeessään;\neikö olekin hyvä? Hän näyttää vanhemmalta, mutta se kai johtuu vain\nparrasta ja tuosta yksinkertaisesta vaateparresta. Poika kulta, hän\nhoitaa niin hyvin asiansa, että alan olla kohta ylpeä hänestä.\n\nFan heitti Pollylle valokuvan ja jatkoi kirjeen etsimistä. Hän ei\nhuomannut, että Polly sieppasi kuvan ja katsoi sitä pitkään. Mutta\nPollyn hiljainen ääni paljasti jotain, kun hän sanoi:\n\n-- Ei se ole oikein onnistunut.\n\nVilkaistuaan häneen olkapäänsä yli Fanny äkkiä keksi totuuden, vaikka\nPolly oli puoleksi selin. Fan pudotti kirjeen lattialle ja tarttui\nvälittömästi Pollya hartioista huudahtaen hämmästyneenä:\n\n-- Polly, onko se Tom?\n\nPolly parka oli niin hämillään, ettei saanut sanaakaan suustaan.\nVastaus olikin tarpeeton, sillä hänen kasvonsa kielivät yhtä paljon\nkuin se, että hän kätki päänsä sohvatyynyihin kuin tyhmä strutsi,\njota metsästäjät ajavat takaa.\n\n-- Voi, Polly. Olen kauhean iloinen! En ikinä tullut sitä\najatelleeksi. Sinä olet niin erinomainen ja hän sellainen hulivili.\nUskomatonta -- mutta on hirveän hauskaa, että välität hänestä.\n\n-- En mahda sille mitään, koetin kyllä olla välittämättä, mutta se\noli niin vaikeaa, kyllähän sinä tiedät, Fan, sanoi tukahtunut ääni\ntyynyn uumenista.\n\nViimeiset sanat ja anovasti ojennettu käsi ilmaisivat Fannylle, miksi\nPolly oli ottanut niin lämpimästi osaa hänen sydänsuruihinsa. Polly\noli niin onnettoman näköinen, että Fan kietoi äkkiä kätensä hänen\nympärilleen ja purskahti itkuun. Ja hänen kyynelensä puhuivat enemmän\nkuin sanat. Vaitioloa ei kuitenkaan kestänyt kauan, sillä naisellinen\npuhumisentarve pakotti heidät pian purkamaan tunteitaan. Polly oli\narka ja masentunut, Fan utelias ja ylenpalttisen ihastunut.\n\n-- Olet nyt oikea sisareni! Kultaseni, miten taivaallista tästä\ntuleekaan! hän riemuitsi.\n\n-- Ei tule koskaan, vastasi Polly toivottomana.\n\n-- Mikä sen estää?\n\n-- Maria Bailey, kuului surullinen vastaus.\n\n-- Mitä sinä tarkoitat? Se lännen tyttökö? Ei hän Tomia saa. Minä\ntapan hänet ennen!\n\n-- Myöhäistä, myöhäistä, annahan kun kerron -- onko ovi kiinni ja\nMaud poissa?\n\nFan kävi varmistumassa asiasta, ja palattuaan hän kuunteli henkeä\npidättäen Pollyn kipeätä salaisuutta.\n\n-- Eikö Tom ole maininnut Mariasta kirjeissään?\n\n-- Kerran tai pari, ohimennen vain, ja pieneksi hakkailuksi minä sitä\nluulinkin. Mutta ei hänellä ole paljon aikaa sellaiseen leikkiin,\nsillä hän puskee kovasti töitä.\n\n-- Ned kirjoittaa pitkiä hilpeitä kirjeitä, joissa hän kertoo\nkaikenlaista heidän elämästään. Kun hän pariinkin kertaan mainitsi\ntytöstä -- pojathan asuvat hänen äitinsä luona --, kysyin hänestä\nohimennen. Ja Ned kirjoitti, että hän on sievä ja kiltti ja hyvin\nkasvatettu, ja Ned arveli Tomin olevan vähän ihastunut häneen. Se\noli kauhea isku. Sillä kun Trix purki kihlauksen eikä minun ollut\nenää sopimatonta ajatella Tomia, aloin jo hiukkasen toivoa ja olin\nonnellinen! Nyt kun minun täytyy luopua ajattelemasta häntä, tajuan\nkuinka paljon toivoin ja miten kauhean menetyksen olen kokenut.\n\nKaksi isoa kyyneltä vierähti Pollyn poskille. Fan pyyhki ne pois ja\ntunsi kiihkeätä halua lähteä seuraavassa junassa länteen, nujertaa\nMaria Baleyn yhdellä ainoalla katseella ja tuoda Tomin takaisin\nlahjaksi Pollylle.\n\n-- Olin tyhmä, kun en arvannut sitä aikaisemmin. Mutta kun Tom on\nminun silmissäni vielä ihan poikanen ja sinä taas kehittyneempi kuin\nyksikään tuntemistani tytöistä, en koskaan tullut ajatelleeksi, että\nvälittäisit hänestä sillä tavalla. Tiesin kyllä, että olit hänelle\nhyvin kiltti, mutta niinhän sinä olet kaikille. Tiesin senkin,\nettä hän piti sinusta samoin kuin minusta, enemmänkin, sillä hänen\nmielestään olet täydellinen. Mutta en silti ikinä kuvitellut, että\nhän rakastaisi sinua muuten kuin hyvänä ystävänä.\n\n-- Ei hän rakastakaan, huokaisi Polly.\n\n-- Hänen täytyy, ja jos minä vain saisin hänet käsiini, niin kyllä\nhän rakastaisi.\n\nSilloin Polly tarttui Fannyyn, piti hänestä lujasti kiinni ja sanoi\ntiukasti:\n\n-- Jos vain vihjaisetkin asiasta hänelle tai muille, niin yhtä\nvarmasti kuin nimeni on Mary Milton, minä julistan jokaisessa\nkadunkulmassa että sinä rakastat Ar--. Polly ei päässyt pitemmälle,\nsillä Fanny tukki kädellään hänen suunsa ja sanoi hätääntyneenä:\n\n-- Olen varmasti vaiti! Lupaan juhlallisesti, etten ikinä hiiskahda\nsiitä yhdellekään kuolevaiselle. Älä nyt noin kiivastu, Polly. Minä\nihan säikähdin.\n\n-- Siinä on jo kylliksi, että rakastaa ilman vastarakkautta, mutta\non ihan kamalaa, jos asianomainen lisäksi saa vielä tietää sen.\nRaivostun jo pelkästä ajatuksestakin. Voi, Fan, minusta tulee niin\nkiivas ja kateellinen ja häijy, etten tiedä, miten minulle lopulta\nkäy.\n\n-- Siitä ei ole pelkoa, kultaseni. Ja uskon kaiken päättyvän hyvin,\nkoska itse olet niin hyvä kaikille. En tajua kuinka Tom voisi olla\njumaloimatta sinua. Ja varmasti hän olisi jumaloinutkin päästyään\neroon Trixistä, jos vain olisi jäänyt pitemmäksi aikaa kotiin. Se\nolisi ollut hänen onnensa. Mutta vaikka hän onkin minun veljeni, hän\nei mielestäni ole kyllin hyvä sinulle, Polly, enkä oikein käsitä\nettä sinä välität hänestä, varsinkin kun olisit saanut kerrassaan\nerinomaisen miehen.\n\n-- Minä en välitä erinomaisista. Tom kyllästyttäisi minua, jos hän\nolisi A.S:n kaltainen. Sitä paitsi Tom taitaa olla monessa suhteessa\nhäntä etevämpi. Ei sinun tarvitse tuijottaa. Minä tiedän, että Tom\non etevä, tulevaisuus näyttää. Hän on erilainen kuin toiset ja vielä\nnuori. Tiedän kyllä että hänellä on paljon vikoja, mutta minä pidän\nhänestä sitä enemmän. Ja hän on vilpitön ja rohkea, ja hänellä on\navara lämmin sydän, ja hänen rakkautensa omistaisin mieluummin kuin\nmaailman viisaimman ja täydellisimmän miehen, yksinkertaisesti vain\nsiitä syystä, että rakastan häntä!\n\nOlisipa Tom nähnyt Pollyn kasvot sillä hetkellä! Ne olivat niin\nlempeät, vilpittömät ja uhmakkaat, että Fan unohti puolustaa omaa\nrakastettuaan Pollya ihaillessaan. Näin uskollinen, kaikkinielevä\nrakkaus oli aivan uutta Fanille, joka oli tottunut kuulemaan\nystäviensä kerskailevan vuosittain parista kolmesta ihailijasta ja\npunnitsevan näiden keskinäistä arvoa melkein yhtä kylmästi kuin\nnuoret miehet puhuivat niiden tyttöjen varallisuudesta, joita\nhavittelivat, mutta olivat liian köyhiä kosimaan. Hän oli luullut\nrakkauttaan Sydneyhin hyvin romanttiseksi, kun ei oikeastaan\nvälittänyt, oliko tämä rikas vai köyhä, vaikka ei uskaltanut sanoa\nsitä edes Pollylle, koska pelkäsi joutuvansa naurunalaiseksi. Hän\nalkoi tajuta nyt minkälaista oli todellinen rakkaus, jota Polly ei\nollut voinut kukistaa sydämestään; se oli kallis aarre, jota oli\npidettävä kunniassa ja vaalittava huolella.\n\n-- En tiedä, milloin oikein aloin rakastaa Tomia, mutta viime talvena\nminä sen huomasin ja olin yhtä hämmästynyt kuin sinäkin nyt, jatkoi\nPolly iloissaan, kun sai avata sydämensä. -- Minä en ollenkaan\nhyväksynyt hänen käytöstään. Hän oli mielestäni ajattelematon ja\nhuikentelevainen keikari. Ja olin kauhean pettynyt, kun hän valitsi\nTrixin. Mitä kauemmin seurasin heidän kihlaustaan, sitä pahemmalta\nminusta tuntui, sillä Tom oli Trixille aivan liian hyvä. Inhotti kun\nTrix ei tehnyt mitään Tomin hyväksi, vaikka olisi voinut mainiosti\nkannustaa häntä. Tom on niitä miehiä, joiden hellään sydämeen voi\naina vedota, ja se nainen, jonka kanssa hän menee naimisiin, voi\nsaada hänestä parhaat puolet esiin tai tuhota hänet. -- Se on totta!\nsanoi Fan Pollyn syventyessä taas Tomin valokuvaan, josta tämä näytti\nkatsovan niin vakaasti kuin olisi halunnut kumota kaikki Pollyn\nkielteiset käsitykset.\n\n-- En minä tarkoita, että Tom olisi heikko tai huono ihminen. Jos hän\nolisi sellainen, en pitäisi hänestä. Mutta hän tarvitsee jonkun, joka\nrakastaa häntä kovasti ja tekee hänet onnelliseksi kuten vain hyvä\nvaimo osaa, sanoi Polly, aivan kuin olisi vastannut valokuvan mykkään\npuheeseen. -- Toivottavasti Maria Bailey vastaa Tomin kuvitelmia,\nsillä en kestäisi, jos hän taas pettyisi, hän lisäsi hiljaa.\n\n-- Olen varma, ettei Tom välitä hänestä tippaakaan ja että sinä vain\nsuotta olet huolissasi. Mitä Ned sitten vastasi, kun kysyit tuosta\nharmillisesta tytöstä? kysyi Fan muuttuen heti toiveikkaaksi.\n\nPolly toisti ja lisäsi vielä: -- Kysyin toisessa kirjeessä, eikö\nNed sitten ihaillut neiti Baileyta yhtä paljon kuin Tom, ja sain\nkuulla, että Maria on kyllä miellyttävä tyttö, mutta ettei Nedillä\nollut aikaa joutavuuksiin ja ettei minun tarvinnut hankkia valkoisia\nhansikkaita vielä vuosiin, ellei Tomin häihin. Sen koommin hän ei\nole kirjoittanut Mariasta. Mutta olen varma, että jotakin vakavaa on\ntekeillä, mutta koska Ned on Tomin uskottu, hän ei puhu mitään.\n\n-- Pahalta näyttää. Mutta minähän voin kysäistä Tomilta ihan\nsivumennen hänen sydämenasioitaan. Silloin hän saa tilaisuuden\nkertoa, jos hänellä on jotain kerrottavaa.\n\n-- Kysy vain, mutta sinun on näytettävä ensin kirjeesi. Pelkään sinun\nmuuten vihjailevan tai puhuvan sivu suusi.\n\n-- Näytän kirjeen. Pidän varmasti lupaukseni, mutta on katkeraa, että\nasiat menevät hullusti, vaikka yksi ainoa sana voisi korjata kaikki.\n\n-- Tiedät mainiosti, mitä tapahtuu jos sanot sen. -- Ja Polly näytti\nniin uhkaavalta, että Fan aivan värisi huomatessaan, miten kiltit\ntytöt ovat vihastuessaan vielä jyrkempiä kuin äkäpussit, sillä\ntunturikyyhkysetkin puolustavat rohkeasti pesäänsä.\n\n-- Mutta mitä me sitten teemme, jos Marian juttu on tosi? sanoi Fan\nhetken perästä.\n\n-- Kestetään. Tavalla tai toisella ne asiat yleensä kestetään,\nvastasi Polly sen näköisenä kuin hänen tuomionsa olisi jo julistettu.\n\n-- Mutta ehkei se olekaan totta, lohdutteli Fanny.\n\n-- Siinä tapauksessa minä odotan. -- Ja Pollyn kasvot muuttuivat niin\nkauniiksi, että Fan toivoi sydämensä pohjasta, ettei Maria Baileyta\nolisi ikinä syntynytkään.\n\nSitten keskustelu kääntyi Fannyn mielitiettyyn. Ja pitkän pohdiskelun\njälkeen Polly sanoi olevansa varma, että A.S. oli unohtanut P.M:n\nja toipunut nopeasti, koska osoitti yhä suurempaa huomiota F.S:lle.\nTähän tyydyttävään päätökseen loppui neuvonpito ja tytöt vahvistivat\nuskollisuudenvakuutuksen, jonka mukaan sitoutuivat horjumatta\ntukemaan toisiaan kaikissa tulevan vuoden koettelemuksissa.\n\nTalvi oli tytöille aivan toisenlainen kuin edellinen. Fan omistautui\nvelvollisuuksilleen kahta innokkaammin, sillä A.S. arvosti kotielämää\nja ihaili perheenemännän taitoja. Fan halusi näyttää Sydneylle,\nmiten hauskan kodin pystyi luomaan, ja hän onnistui paremmin\nkuin luulikaan. Monista esiripun takaisista epäonnistumisista ja\nvaikeuksista huolimatta tuosta pikku talosta tuli viehättävä paikka,\nainakin herra Sydneylle, sillä hän oli perheen entistä läheisempi\nystävä ja halusi osoittaa, ettei köyhtyminen vaikuttanut häneen\nmillään tavalla.\n\nFan oli pelännyt, että Pollyn paluu kaupunkiin saattaisi vaarantaa\nhänen omia toiveitaan. Mutta Sydney suhtautui Pollyyn yhtä\nystävällisesti kuin ennenkin saaden hänet pian vakuuttuneeksi,\nettä nupun katkaisu oli ollut tehokas; orastava tunne oli kuollut\nhelposti, ja sen tilalle oli astunut vanha ystävyys, joka alkoi\nkehkeytyä onnelliseksi rakkaudeksi.\n\nFan oli siitä iloinen ja Polly rauhoitti hänet pian osoittamalla,\nettei hänellä ollut mitään halua koetella vaikutusvaltaansa. Polly\npysyttelikin paljon kotosalla päätettyään päivän työt ja huomasi,\nettä oli hauskempi unelmoida kotona kirjojen ja ompeluksen ääressä\nkuin pakottaa itsensä lähtemään edes Shaw'lle. -- Fan ei tarvitse\nminua, ja Sydneystä on yhdentekevää, tulenko vai en, joten pysyttelen\npoissa tieltä, hän mietti aivan kuin pyytäen anteeksi haluttomuuttaan.\n\nPolly ei ollut koko tänä talvena entisellään, ja hänen lähimpänsä\nihmettelivät sitä. Will oli oikein huolissaan, kun Polly oli niin\nhiljainen, kalpea ja haluton, ja hän häiritsi sisarparkaansa\nystävällisillä typeryyksillään, kunnes Polly suuttui ja alkoi\ntoruskella lisäten hänen hämmennystään vielä entisestään. Sitten Will\nlohduttautui Maudin seurassa; tämä komenteli häntä tyttömäisesti ja\ntuotti hänelle jatkuvaa huvia ja puuhaa.\n\nLännen uutiset pitivät yllä Pollyn epävarmuutta. Tom näet vastasi\nFannyn ylimalkaisiin tiedusteluihin harvinaisen epätyydyttävästi\nlaulaen 'kauniin neiti Baileyn' ylistystä ja tunnustaen menehtyvänsä\ntoivottomasta rakkaudesta niin surkuhupaisesti etteivät tytöt oikein\ntienneet, oliko se vain poikamaista kujeilua vai yrittikö hän peittää\nhirvittävää totuutta.\n\n-- Kyllä me sen häneltä urkimme, kun hän tulee keväällä kotiin, sanoi\nFan Pollylle heidän vertaillessaan veljiensä kirjeitä, ja tytöt\npäätyivät siihen, että \"miehet ovat maailman harvapuheisimpia ja\nkiusallisimpia olentoja\". Sillä Ned puolestaan oli niin keskittynyt\ntyöhön, että sivuutti koko Baileyn jutun ja jätti heidät syvimpään\ntietämättömyyteen.\n\nNälkää on vaikea kestää, varsinkin jos asianomaisella on nuoren\nruokahalu, ja kuuden kuukauden aikana Polly sai niin pienen annoksen\nonnea, että laihtui ja tuli kalpeaksi. Huomattuaan silmiensä\nnäyttävän yhä suuremmilta ja verisuonten tykkivän selvästi ohimoilla\nPolly herkutteli usein ajatuksella, että kenties kevätesikot\nkukkivat hänen haudallaan. Mutta ei hän sentään aikonut kuolla ennen\nTomin vierailua. Kevään lähetessä, toivon ja pelon vaihdellessa\nalituisesti, hän eli niin kiihtyneessä mielentilassa, että hilpeys\nja poskien puna palasivat, ja hän huomasi tyystin kadonneeksi\nkiinnostavan kalpeutensa, jonka varaan hän oli laskelmansa tehnyt.\n\nVihdoin saapui toukokuu päivänpaisteineen, ja se virkisti Polly paran\nnääntynyttä sydäntä. Fan tuli käymään eräänä päivänä ja näytti tuovan\nniin iloisia uutisia, että tuskin tiesi miten kertoa ne.\n\n-- Valmistaudu nyt kuulemaan. Joku on kihloissa! hän sanoi niin\njuhlallisesti, että Polly kohotti kätensä aivan kuin torjuakseen\nodottamatonta iskua. -- Älä nyt sentään, kultaseni, näytä\ntuollaiselta. Ei Tom, vaan minä.\n\nMikä riemu siitä syntyikään! Sen jälkeen seurasi luottamuksellinen\nkeskustelu, jota höystettiin kyynelillä, suudelmilla, naurulla ja\nhuokauksilla.\n\n-- Voi, Polly! Vaikka minä odotin ja toivoin jo niin kauan aikaa, en\nsittenkään voinut uskoa todeksi, kun se tapahtui, enkä edes ansaitse\ntällaista onnea. Mutta minä yritän tulla sen arvoiseksi, sillä nyt\nkun tiedän, että hän rakastaa minua, kaikki tuntuu mahdolliselta,\nsanoi Fan näyttäen ensimmäistä kertaa elämässään todella kauniilta.\n\n-- Onnen tyttö! huokaisi Polly, hymyili sitten ja lisäsi: -- Minun\nmielestäni sinä ansaitset onnesi, sillä olet vilpittömästi yrittänyt\nolla sen arvoinen.\n\n-- Sen vuoksi hän sanoi rakastuneensakin minuun, vastasi Fanny.\nViime vuonna hän oli kuulemma ollut minuun hyvin tyytymätön. Mutta\nsinä olit puolustanut minua. Ja vaikkei hän silloin kiinnittänyt\nsiihen huomiota, hän näki myöhemmin, sinut jo menetettyään, että\nolit sittenkin ollut oikeassa. Koko talven hän tarkkaili minua ja\noppi päivä päivältä arvostamaan ja rakastamaan minua yhä enemmän.\nVoi, Polly, kun hän sanoi sen, en tiennyt kuinka olisin ollut, sillä\nyrityksistäni huolimatta olen jatkuvasti kovin avuton, heikko ja\ntyhmä.\n\n-- Et ainakaan meidän mielestämme. Ja sinusta hän saa juuri sellaisen\nvaimon kuin tarvitseekin.\n\n-- Olen sinulle ikuisesti kiitollinen, ettet itse pitänyt häntä,\nsanoi Fan nauraen taas yhtä iloisesti kuin ennen vanhaan.\n\n-- Minä olin hänelle vain pieni syrjähyppy. Kyllä hän toista ajatteli\nkoko ajan. Sinun valkoinen viittasi ja oma typerä käyttäytymiseni\nsilloin oopperassa ne vain hänet sokaisivat, sanoi Polly, josta tuntui\nkuin sen illan tapahtumat olisivat sattuneet joskus parikymmentä\nvuotta sitten, jolloin hän oli vielä ajattelematon nuori tyttö,\nsievistä hatuista kiinnostunut ja täynnä lapsellisia kujeita.\n\n-- Minä en aio kertoa tästä Tomille sanaakaan, vaan säästän sen\nhänelle yllätykseksi. Hän tulee ensi viikolla, ja silloin me kyllä\nselvitämme kaikki suuret salaisuudet, sanoi Fan.\n\n-- Saa nähdä, sanoi Polly sydän läpättäen ja taas rauhoittuen, sillä\ntässä asiassa hän ei voinut muuta kuin toivoa ja ommella kiireesti\nWillille uusia paitoja.\n\n\n\n\n19\n\nTOMIN MENESTYS\n\n\nAika-ajoin, etenkin kevään lähetessä, valtaa ihmiset naimisiinmenon\nkuume, joka tyrehdyttää seuraelämän, harventaa nuorten miesten rivit\nja jättää äidit itkemään kauneimpia tyttäriään. Tänä keväänä tuo\nkulkutauti puhkesi Shaw'n perhepiirissä ja aiheutti vanhemmille\nmelkoista päänvaivaa, koska tapaus seurasi toistaan pelottavan\nnopeasti. Ensimmäiseksi sen kynsiin joutui siis Fan, joka ehti\nonnellisesti sivuuttaa käännekohdan, ennen kuin Tom saapui lisäämään\nuhrien lukua.\n\nFan oli aika paljon ulkona Arthurinsa kanssa, sillä tämän mielestä\nliikunta oli välttämätön toipilaille. Polly kävi joka päivä\ntervehtimässä rouva Shaw'ta, joka tunsi itsensä yksinäiseksi, vaikka\nmuuten olikin huomattavasti virkistynyt, sillä tyttären kihlauksella\noli ollut paljon edullisempi vaikutus hänen terveyteensä kuin niillä\nvahvistavilla lääkkeillä, joita hän yleensä nautti.\n\nKun Polly kolme päivää Fanin riemukkaan vierailun jälkeen pistäytyi\nShaw'lla, Maud säikäytti hänet jo ovella rynnätessään alas portaita\nja melkein hukuttaessaan hänet sanatulvaansa.\n\n-- Hän tulikin aikaisemmin kuin oli määrä, hän halusi yllättää\nmeidät! Nyt hän on äidin huoneessa ja oli juuri äsken kysymässä miten\nsinä jaksat, kun kuulin sinun askelesi. Sinun täytyy heti paikalla\ntulla ylös. Hän on ihan hassun näköinen viiksineen, mutta hirmuisen\niso ja komea ja päivettynyt, ja hän nosti minut korkealle ilmaan\nsuudellessaan. Anna hatun olla, en malta enää odottaa.\n\nJa tartuttuaan Pollyyn Maud raahasi häntä perässään kuin kovaääninen\npikku hinaaja valloitettua laivaa.\n\n-- Mitä pikemmin se on ohi, sen parempi, oli ainoa mitä Polly\nennätti ajatella, ennen kuin Maud kiskoi hänet huoneeseen ja huusi\nvoitonriemuisesti:\n\n-- Siinä hän on! Eikö hän olekin komea?\n\nHetken ajan Pollyn silmissä tanssi, hän tunsi lämpimän käden\npuristuksen ja karhea ääni sanoi sydämellisesti:\n\n-- Miten voit, Polly? Sitten hän vaipui rouva Shaw'n lähettyvillä\nolevalle tuolille toivoen, että oli vastannut järjellisesti, sillä\nhänellä ei ollut aavistustakaan mitä hän sanoi.\n\nPian hän tointui ja uskalsi katsahtaa Tomiin Maudin jatkaessa\nlaverteluaan. Hän huomasi ilokseen, että istui selkä valoon päin\nja Tom päinvastoin. Tämä tuntui täyttävän pienen huoneen kokonaan,\nei siksi että olisi kasvanut pituutta paljonkaan, mutta hän oli\ntullut hartiakkaammaksi ja hänestä huokui iloista reippautta ja\nhuolettomuutta kertoen toimeliaasta ulkoilmaelämästä rehtien\nihmisten parissa, jotka arvelematta tarttuivat käsiksi minkälaiseen\ntyöhön hyvänsä. Käytännöllinen matkapuku, lujatekoiset saappaat,\nruskettuneet kasvot ja miehekäs parta muuttivat hänet niin tyystin,\nettä keikarimaisesta Tom Shaw'sta tuskin näkyi jälkeäkään tässä\nreippaassa nuoressa miehessä, joka seisoi toinen jalka tuolilla ja\nkeskusteli isänsä kanssa liikeasioista niin järkevästi, että vanha\nherra kuunteli häntä ilahtuneena. Polly piti tavattomasti tästä\nmuutoksesta, ja hän kuunteli lännen liikeasioita yhtä hartaasti kuin\nkiehtovinta rakkaustarinaa, sillä jutellessaan Tom katseli häntä,\nnyökkäsi päätään ja hymyili joskus niin, että Polly hetkeksi unohti\nMaria Baileyn ja oli kuin seitsemännessä taivaassa.\n\nTuokion kuluttua Fan pyrähti huoneeseen ja ilmoitti Tomille suuren\nuutisensa, joka täysin jätti varjoon Tomin järjestämän yllätyksen.\nHän ei näet lainkaan tiennyt mitä kotona oli tapahtunut, sillä Fan\noli ajatellut: \"Ellei Tom halua kertoa salaisuuksiaan, en minäkään\nkerro omiani.\" Niinpä hän oli vain silloin tällöin maininnut, että\nSydney oli taas käväissyt ja ollut hyvin ystävällinen. Kuultuaan nyt\nkihlauksesta Tom oli vähän aikaa niin typertyneen näköinen, että Fan\njo pelkäsi, ettei hän pitänyt siitä. Mutta kun ensi hämmästys oli\nhaihtunut, Tom onnitteli niin vilpittömän tyytyväisenä, että Fanny\noli sekä liikuttunut että imarreltu.\n\n-- Ja mitä sinä sitten ajattelet kihlauksesta? kysyi Tom ja meni\nPollyn luo, joka istui rouva Shaw'n vieressä vuodeuudinten varjossa.\n\n-- Olen siitä tavattoman iloinen, vastasi Polly niin sydämellisesti,\nettei Tom voinut epäillä hänen vilpittömyyttään.\n\n-- Hauska kuulla. Toivottavasti olet yhtä iloinen eräästä toisesta\nkihlauksesta, joka pian julkaistaan. Ja merkitsevästi naurahtaen Tom\nveti Sydneyn loukkoonsa jättäen tytöt sähköttämään toisilleen kamalaa\nsanomaa:\n\n-- Se on Maria Bailey.\n\nPolly ei käsittänyt, kuinka hän yleensä pystyi läpäisemään sen illan.\nKuitenkaan ei piinaa kestänyt kauan, sillä jo kahdeksan aikaan hän\npujahti huoneesta aikoen yksin kiiruhtaa kotiin vaivaamatta ketään\nsaattamaan. Mutta siinä hän ei onnistunut, sillä kun hän seisoi\nruokailuhuoneen uunin edessä lämmittelemässä kalossejaan ja mietti,\noliko Maria Baileylla pienet jalat ja mahtoiko Tom auttaa kalosseja\nhänen jalkaansa, päällyskengät riistettiin hänen kädestään ja Tomin\nääni sanoi nuhtelevasti:\n\n-- Aioitko todellakin juosta tiehesi antamatta minun saattaa?\n\n-- En minä pelkää, sitä paitsi en halunnut riistää sinua toisten\nseurasta, aloitti Polly toivoen, ettei vain näyttäisi liian iloiselta.\n\n-- Mutta minä haluan tulla riistetyksi. Siitähän on jo kokonainen\nvuosi, kun viimeksi saatoin sinua. Muistatko vielä? kysyi Tom\nheilutellen päällyskenkää kiirettä pitämättä.\n\n-- Tuntuuko se sinusta pitkältä ajalta?\n\n-- Iankaikkiselta!\n\nPollyn tarkoitus oli esittää kysymyksensä täysin huolettomasti ja\nhymyillä epäilevästi Tomin vastaukselle, mutta vaikka hänellä oli\npäässään ruusunpunainen veikeä pikku hattu, jonka hän tiesi erittäin\npukevaksi, hänen ilmeensä ja äänensä eivät olleet iloiset, ja Tom\nhuomasi hänen ulkonäkönsä muuttuneen jollakin tavoin ja sanoi äkkiä:\n\n-- Olet tainnut rasittaa itseäsi liikaa tänä talvena. Näytät\nväsyneeltä.\n\n-- Vielä mitä! Minusta on vain hauskaa kun on paljon työtä, ja Polly\nalkoi kiskoa hansikkaita käteen aivan kuin näyttääkseen pontevuuttaan.\n\n-- Mutta minustapa ei ole hauska nähdä sinua laihana ja kalpeana.\n\nPolly katsahti Tomiin kiitollisena, mutta ei voinut estää rehellisiä\nsinisiä silmiään paljastamasta muutakin kuin vain kiitollisuutta.\n\nTom keksi totuuden, hänen päivettyneet kasvonsa punastuivat\nhiusmartoa myöten ja hän pudottaa mäjäytti päällyskengät lattialle,\ntarttui Pollyn käteen ja sanoi tuttuun kiihkeään tapaansa:\n\n-- Polly, haluan sanoa sinulle jotain!\n\n-- Niin, minä tiedän, olemme jo odottaneet sitä. Toivon että tulet\nhyvin onnelliseksi, Tom. Ja Polly pudisti Tomin käsiä kasvoillaan\nhymy, joka oli vielä liikuttavampi kuin kyyneltulva.\n\n-- Mitä nyt! huudahti Tom sen näköisenä kuin Polly olisi menettänyt\njärkensä.\n\n-- Ned kertoi hänestä; hän on jo vihjaillut häistäkin. Ja kun äsken\npuhuit toisesta kihlauksesta, arvasimme sinun tarkoittavan omaasi.\n\n-- Enkä tarkoittanut! Sulhanenhan on Ned. Hän pyysi kertomaan\nsinulle. Asia on juuri päätetty.\n\n-- Onko se Maria? kysyi Polly pitäen kiinni tuolista, aivan kuin\nolisi valmistautunut johonkin.\n\n-- Tietysti. Kukas muu?\n\n-- Ei Ned mitään puhunut -- sinä se enimmäkseen kerroit Mariasta...\nja siksi me luulimme että... änkytti Polly ja rupesi äkkiä värisemään.\n\n-- Että minä olin rakastunut? No niin. Niinhän minä olenkin, mutta en\nhäneen.\n\n-- Oh! Polly veti henkeä aivan kuin olisi saanut kylmän vesiryöpyn.\n\n-- Tahdotko tietää sen tytön nimen, jota olen jo toista vuotta\nrakastanut? No niin. Se on Polly! Ja Tom ojensi kätensä niin\npuhuvasti, että Polly sanaakaan sanomatta syöksyi hänen syliinsä.\n\nEnnen pitkää Tom ja Polly istuivat vierekkäin ja nauttivat\nautuudesta, jonka rakastavaiset kokevat astuessaan ensimmäisen kerran\narjesta siihen uuteen ihanaan olotilaan, jossa he tavallisesti\nleijuvat parisen kuukautta. Tom vain istui ja katseli Pollya, aivan\nkuin hänen olisi ollut vaikea uskoa, että synkkä talvi oli päättynyt\nnäin ihanaan kevääseen. Mutta onnesta riemuitessaankin Polly jutteli\nja kyseli aito naiselliseen tapaan.\n\n-- Kuinka olisin voinut tietää, että rakastit minua, kun et\nlähtiessäsi vihjannut siitä sanallakaan? hän aloitti hellästi\nnuhdellen muistaessaan miten onneton oli ollut.\n\n-- Ja kuinka olisin rohjennut sanoakaan, kun minulla ei ollut muuta\ntarjottavaa kuin oma mitätön persoonani? vastasi Tom lämpimästi.\n\n-- Enhän minä muuta olisi halunnutkaan! kuiskasi Polly äänellä, joka\nsai Tomin tuntemaan, ettei enkelien suku ollut vielä tyystin sammunut\nmaan päältä.\n\n-- Minä olen aina pitänyt sinusta, Pollyseni, mutta vasta vähän\nennen lähtöäni tajusin kuinka paljon. En ollut silloin vapaa, ja\nsitä paitsi olin varma, että rakastit Sydneytä siitä viimetalvisesta\nsammutusyrityksestä huolimatta, josta Fan vihjaili. Hän on kerrassaan\nmainio mies, enkä tosiaan ymmärrä kuinka saatoit hylätä hänet.\n\n-- Se on kyllä merkillistä, enkä itsekään ymmärrä sitä. Mutta naiset\novat kummallisia olentoja eikä heidän maustaan ota kukaan selvää,\nsanoi Polly ovelan näköisenä.\n\n-- Olit viimeisinä päivinä niin kiltti minulle, että olin vähällä\npuhua suuni puhtaaksi, mutta en tohtinut. Ansaitsithan toki paremman\naviomiehen kuin tällaisen karille ajautuneen hulivilin, josta Trix ei\nhuolinut ja jota kukaan ei pitänyt arvossa. \"Ei\", sanoin itsekseni.\n\"Pollyn on saatava paras. Ottakoon Sydney hänet mikäli saa, minä\nen hiisku sanaakaan. Mutta koetan joka tapauksessa ansaita hänen\nystävyytensä. Ehkä sitten kun olen osoittanut, että pystyn johonkin\nenkä häpeä työtä, voin koettaa onneani, mikäli Polly vielä silloin\non vapaa.\" Siksi pidin suuni kiinni, puskin töitä tyytyväisenä\nitseeni ja muihin, koska saatoin hankkia elatukseni rehellisin\nkeinoin. Ja nyt tulin kotiin katsomaan, onko minulla enää mitään\ntoivoa.\n\n-- Ja minä odotin sinua koko ajan, sanoi lempeä ääni hänen olkansa\nvierestä.\n\nAioin vain ensin katsella vähän ympärilleni ja varmistua\ntilanteesta. Mutta Fanin uutisesta kävi heti ilmi, ettei Sydney ollut\nenää esteenä, ja sinun katseesi, Polly, selvitti loput. En voinut\nenää odottaa kauempaa enkä antaa sinunkaan odottaa; en voinut olla\nsulkematta syliini tulevaa pikku vaimoani vaikka tiesinkin, etten\nhäntä ansaitse.\n\nTomin ääni muuttui yhä hiljaisemmaksi, ja hän oli heltyneen näköinen.\nHänen vilpitön, sydämestä lähtenyt tunnustuksensa liikutti Pollya\nenemmän kuin kauneinkaan runous. Hänen kätensä kohosi varkain Tomin\nposkelle ja pää painui luottavaisesti karheaa takkia vasten.\n\n-- Kultaseni, puhut aivan kuin olisin maailman paras tyttö. Mutta\nminulla on kauheasti vikoja ja haluan sinun oppivan tuntemaan ne\nkaikki, jotta voisit auttaa minua pääsemään niistä, kuten sinäkin\nolet päässyt omistasi. Odottaminen on ollut meille vain hyväksi, ja\nminä rakastan sinua juuri koettelemustesi vuoksi. Mutta sinulla on\ntainnut olla huomattavasti rankempi vuosi kuin minulla, sillä näytät\nnyt vanhemmalta ja vakavammalta kuin lähtiessäsi. Vaikka et ikinä\nvalittanutkaan, arvaan sinun joutuneen kestämään paljon enemmän kuin\nkukaan meistä luulikaan.\n\n-- Myönnän että työ oli aluksi raskasta. Kaikki oli uutta ja outoa,\nja tuskin olisin selvinnytkään ilman Nediä. Hän vain naureskeli ja\nsanoi pyh, kun kiittelin häntä. Siinä sitten on suurenmoinen toveri\n-- hän auttoi minua kestämään ensimmäiset kuusi kuukautta aivan\nkuin... kuin veli, joka hän nyt onkin. Ei ollut mitään syytä, miksi\nhänen olisi pitänyt auttaa tällaista tunaroijaa kuin minä, mutta\nhänpä auttoi ja lisäksi tasoitti monta sellaista asiaa, joista olisi\nollut hiton vaikeata ja vaarallista selvitä yksin. Ainoa selitys on\nse, että auttamishalu on teillä sukuominaisuus, yhtä luonnollinen\nveljelle kuin sisarellekin.\n\n-- Kuten Shaw'n perheessä. Mutta kerro minulle Mariasta. Onko Ned\ntosiaan kihloissa hänen kanssaan?\n\n-- Varmasti. Huomenna saat häneltä kirjeen, joka on täynnä Marian\nylistystä. Ned ei ehtinyt antaa sitä mukaani, koska lähdin niin\nkovalla kiireellä. Maria on järkevä, kaunis tyttö ja Ned oikea\nonnenpekka.\n\n-- Miksi yritit uskotella meille, että itse olit ihastunut Mariaan?\n\n-- Minä vain kiusoittelin Fania. Pidin Mariasta, sillä hän muistutti\njoskus sinua ja oli sellainen kiltti ja herttainen pikku nainen,\njonka seurasta pakostakin nautti raskaan päivätyön jälkeen. Mutta\nNed alkoi olla mustasukkainen, ja kun huomasin että hänellä oli tosi\nmielessä, jätin tien avoimeksi ja lupasin olla hiiskumatta asiasta\nkenellekään, ennen kuin hän saa kuulla Mariansa vastauksen.\n\n-- Olisinpa vain tiennyt sen, huokasi Polly. -- Rakastuneet\nkäyttäytyvät aina nurinkurisesti.\n\n-- Se on totta, sinä ja Fan ette liioin vihjaisseet meille\nkummallekaan mitään Sydneystä, joten minä sain koko ajan elää\ntuskassa sinun takiasi.\n\n-- Se oli meille ihan oikein, sillä veljien ja siskojen ei pitäisi\nsalata mitään toisiltaan.\n\n-- Emme enää salaakaan. Ikävöitkö sinä minua kovasti?\n\n-- Ihan hirveästi.\n\n-- Kärsivällinen pikku tyttöni!\n\n-- Piditkö sinä todellakin minusta jo ennen lähtöäsi?\n\n-- Odota, niin saat nähdä. Ja Tom otti ylpeänä taskustaan paksun\nlompakon, joka oli pullollaan tärkeän näköisiä papereita, aukaisi\nerään lokeron ja otti sieltä kuluneen paperin, avasi sen varovasti ja\nnäytti pientä ruskeaa esinettä, josta levisi heikko tuoksu.\n\n-- Tämä on se ruusu, jonka sinä panit syntymäpäiväkakkuuni, ja ensi\nviikolla saan samanlaisen uudessa kakussa, jonka taas teet minulle.\nSe tipahti sinulta huoneeni lattialle sinä iltana kun juttelimme\nsiellä, ja siitä asti olen säilyttänyt sitä. Siinä on sinulle\nrakkautta ja romantiikkaa!\n\nPolly kosketti pikku muistoa, jota oli vuoden päivät talletettu, ja\nhymyili lukiessaan kuihtuneitten lehtien alta riipustuksen: \"Oman\nPollyni ruusu.\"\n\n-- En aavistanutkaan, että voisit olla noin tunteellinen, sanoi Polly\nja näytti niin tyytyväiseltä, ettei Tom harmitellut hupsuutensa\ntunnustamista.\n\n-- En ollutkaan ennen kuin aloin rakastaa sinua, kultaseni, enkä\nminä suinkaan ole pahimpia, koska en kanna tuota kukkaa sydämelläni\nvaan lompakossani. Mutta halusin nähdä sen joka päivä, etten koskaan\nunohtaisi ketä varten teen työtä. Tämä hupsuuteni taisi pitää minut\nsäästäväisenä ja sai minut yrittämään tosissani, sillä en koskaan\navannut lompakkoa ajattelematta sinua.\n\n-- Voi sinua, Tom. Polly oli niin liikuttunut, että kaivoi\nnenäliinansa, mutta Tom riisti sen häneltä ja sai hänet itkun sijasta\npurskahtamaan nauruun sanoessaan houkuttelevasti:\n\n-- Sinä et tietenkään ollut yhtä hupsu kuin minä kaikesta\nromanttisuudestasi huolimatta.\n\n-- Ellet naura, niin näytän sinulle omat aarteeni. Minä aloitin\nniiden keräämisen ensimmäiseksi ja olen säilyttänyt niitä kauemmin.\n\nPolly kaivoi puhuessaan esiin vanhan medaljongin, avasi sen ja\nnäytti kuvaa, jonka Tom oli antanut hänelle pähkinäpussissa. Hän\noli leikannut sen pienemmäksi ja sovittanut sen toiseen puoliskoon;\ntoisessa oli punertava hiuskiehkura ja musta nappi. Tom nauroi\nkatketakseen kun näki ne.\n\n-- Et kai tarkoita, että olet pitänyt tuosta kamalasta\npojannaskalistakin? Voi Polly! Sinä olet totisesti maailman\nuskollisin 'lakastaja', kuten Maud ennen vanhaan sanoi.\n\n-- Imartelet turhaan itseäsi, hyvä herra, älä kuvittelekaan, että\nolisin kantanut medaljonkia kaulassani kaikki nämä vuodet. Panin\nkuvan medaljonkiin vasta viime keväänä, kun en rohjennut pyytää\nuutta. Nappi putosi siitä vanhasta takista, jota välttämättä halusit\npitää vararikon tapahduttua, aivan kuin sinun olisi pitänyt näyttää\nniin ryysyiseltä kuin suinkin, ja kiharan minä varastin Maudilta.\nEmmekö ole lapsellisia?\n\nTom ei kuitenkaan myöntänyt sitä. Mutta hetken päästä Polly\nvakavoitui ja sanoi huolestuneena.\n\n-- Milloin sinun täytyy palata työhösi?\n\n-- Viikon tai parin perästä. Mutta nyt työ ei enää tunnu raadannalta,\nkun sinä kirjoitat minulle joka päivä ja tiedän tästä lähtien\nhankkivani kotia sinulle. Siitä ajatuksesta saan kymmenen miehen\nvoimat. Kun saan maksetuksi velkani ja pääsen hyvään alkuun, vietämme\nkaksoishäät. Sitten rupeamme Nedin kanssa yhtiökumppaneiksi ja meistä\ntulee lännen onnellisimmat ja ahkerimmat perheet.\n\n-- Kuulostaa ihanalta, mutta eikö siihen mene pitkä aika, Tom?\n\n-- Vain muutama vuosi. Kun olen maksanut velkani Sydneylle, meidän\nei tarvitse enää odottaa hetkeäkään, jos sinä vain tyydyt aluksi\nvaatimattomiin oloihin.\n\n-- Mieluummin autan sinua kuin istun toimettomana ja annan sinun\nraataa yksinäsi. Isä ja äitikin alkoivat sillä tavoin, ja he olivat\nhyvin onnellisia, vaikka olivatkin köyhiä ja saivat kovasti uurastaa.\n\n-- Sitten perustamme oman kodin vuoden kuluttua, sillä minun on\nsentään saatava enemmän palkkaa, ennen kuin vien sinut hyvästä\nkodistasi. Voi, Polly, olisipa minulla edes puolet tuhlaamistani\nrahoista, jotta voisin järjestää sinulle nyt hyvät päivät.\n\n-- En minä niistä välitä. Tyydyn mieluummin vähempään, kun se vain\non sinun ansaitsemaasi, sanoi Polly, kun Tom iski tyytymättömänä\npolveensa.\n\n-- Se oli sinulle luonteenomainen vastaus, enkä aio tuhlata sanoja\nitsesyytöksiin, kun kerran olin sellainen hölmö. Nyt uljas tyttöseni,\nme ponnistelemme yhdessä, ja sinä saat vielä kerran olla ylpeä\nmiehestäsi, vaikka hän onkin vain 'Tom Shaw-parka'.\n\nSiitä Polly oli yhtä varma kuin jos oraakkeli olisi ennustanut sen.\nEikä hän pettynytkään, sillä hänen rakastava sydämensä, joka oli aina\ntajunnut Tomin hyvät ominaisuudet ja koettanut kehittää niitä, sai\nluottamuksestaan palkaksi runsaasti onnea tulevien vuosien aikana.\n\n-- Minä tiedän, että sinä onnistut, hän sanoi luottavasti, sillä\nmiehen paras onnistumisen tae on siinä, että hän työskentelee\nmäärätietoisesti päämääränsä hyväksi.\n\n-- Eräs seikka on vielä tärkeämpi, vastasi Tom ja käänsi Pollyn\nkasvot niin, että saattoi nähdä oman haltioitumisensa hänen\nsilmistään.\n\n-- Mikä, kultaseni?\n\n-- Hyvä vaimo, joka rakastaa ja tukee häntä koko elämän ajan.\nSellainen kuin sinä tulet minulle olemaan.\n\n-- Vaikka hän onkin vanhanaikainen, kuiskasi Polly ja katsoi\nkyynelten kirkastamin silmin nuoreen mieheen, joka avoimesti uskalsi\nkiittää rakkautta ja työntekoa -- näitä kauniita, jo Eedenin\nensimmäistä paria kannustaneita voimia -- Pollyn väläyttämästä\ntodellisesta onnesta, jota saisi kokea tämän rinnalla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJottei lukija jäisi epävarmuuteen Maudin tulevaisuudesta,\nkerrottakoon vielä, ettei hän mennyt Willin kanssa naimisiin, vaan\njäi ahkeraksi, pirteäksi vanhaksipiiaksi ja hoiteli iloisella\nmielellä isänsä taloutta.\n\nWillin pappisunelmat toteutuivat aikanaan, ja hänen pappilaansa\nhallitsi lempeä kirkassilmäinen vaimo, jota Will-pastori sanoi 'pikku\nJanekseen'.\n\nKauemmaksi tulevaisuuteen ei kirjoittajan uskalias kynä rohkene\nkajota, vaan lopettaa vanhojen rakkaitten satujen tapaan: \"Ja sitten\nhe menivät naimisiin ja elivät onnellisina kuolemaansa saakka.\"\n\n\n\n"]