[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fU9PzaBPCPUDoA8Ym1-KxmeY1A89V7-7BfGo0XGm3B0M":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},134,"Yrjänä Kailanen ja hänen poikansa","Schröder, Gustaf",1824,1912,"134-schroder-gustaf-yrjana-kailanen-ja-hanen-poikansa","134__Schröder_Gustaf__Yrjänä_Kailanen_ja_hänen_poikansa","Kuvauksia Ruotsin suomalaisten elämästä ja eränkäynnistä Wermlannin ja Taalain metsäseuduilla","romaani",[14],"seikkailu",[],"fi",1893,1894,77002,487096,false,16652,[24],"Swedish fiction -- Translations into Finnish",[26,27,28],"Adventure","Historical Novels","Novels","\"Yrjänä Kailanen ja hänen poikansa\" by Gustaf Schröder is a collection of stories detailing the lives of Finnish immigrants in Sweden, written in the late 19th century. The work explores the struggles and adventures of the Finnish community, particularly focusing on the family of Yrjänä Kailanen as they navigate the challenges of life in the forests of Värmland and Dalarna. This narrative not only paints a vivid picture of their daily lives but also highlights their connection to nature and the harsh realities they faced.  The opening of this work introduces readers to the history and circumstances that led to the Finnish migration to Sweden, offering a backdrop of personal and communal hardship. It emphasizes the author's fascination with the Finnish people's resilience and customs, as well as their historical challenges such as poverty and persecution. Readers are drawn into a world where the protagonist, Yrjänä Kailanen, embarks on various hunting adventures alongside his son, encountering both wildlife and fellow countrymen, thereby setting the stage for a rich exploration of Finnish culture and its evolution in a new land. (This is an automatically generated summary.)",[],392,"Romaani kertoo Ruotsin metsäseuduille muuttaneiden suomalaisten elämästä ja selviytymisestä 1800-luvulla. Tarina seuraa Yrjänä Kailasta ja hänen poikiaan eränkäynnin, karhunmetsästyksen ja uudisraivauksen parissa Värmlannin ja Taalainmaan korvissa.","Gustaf Schröderin 'Yrjänä Kailanen ja hänen poikansa' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 134. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","YRJÄNÄ KAILANEN JA HÄNEN POIKANSA\n\nKuvauksia Ruotsin suomalaisten elämästä ja eränkäynnistä\nWermlannin ja Taalain metsäseuduilla\n\n\nKirj.\n\nGUSTAF SCHRÖDER\n\n\nSuomennos [F. H. B. Lagus].\n\n\n\nWerner Söderström, Porvoo, 1894.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nTekijän esipuhe\n   Lukijalle\nHistoriallinen johdanto\n    1. Maahanmuutto\n    2. Vainon aika\n    3. Suomalaiset Amerikassa\n    4. Siirtyminen Norjaan\n    5. Suomalaisten ystävä\n    6. Siirtymistiet ja asunnot\nYrjänä Kailanen ja hänen potkansa\n    1. Matkalle lähtö\n    2. Antti ja Pekka matkalla Ruotsiin\n    3. Ensimmäinen suuri metsästys\n    4. Maanmiehiä tavataan\n    5. Pekan seikkailu karhunajossa. Majavanpyynti\n    6. Pekanhuhdassa. Ilveksenajo\n    7. Näädänpyynti\n    8. Malmivuorella\n    9. Taas matkalla\n   10. Autiotalo\n   11. Erämaissa\n   12. Karhunkaadanta\n   13. Yrjänä matkalla herttuan luo\n   14. Suomalaismökki Oren metsässä\n   15. Hyökkäys ja ilkityö\n   16. Onnellinen tapaaminen\n   17. Lumituiskun peitossa\n   18. Kuusivuoren suomalais-ukko\n   19. Peuratunturi\n   20. Majavanpyydystäjät\n   21. Oikeudenkäynti erämaassa\n   22. Jälleennäkeminen\n   23. Bogen\n   24. Kamala vieras\n   25. Takaisin tuntureille\n   26. Myötävirtaan koskia pitkin\n   27. Surmanlaakson kahakka\n   28. Viggenin tappelu\n   29. Antti\n   30. Pekka\n   31. Henkipatto\n   32. Taistelu Bysjön jäällä\n   33. Hirmuinen kosto\n   34. Nuori Pekka\n\n\n\n\nTEKIJÄN ESIPUHE.\n\n\nLukijalle.\n\nJo lapsena kiintyi huomioni Wermlannin synkillä salomailla asuviin\nsuomalaisiin. Heidän ulkomuotonsa, tapansa, pukunsa ja kielensä eivät\nvoineet olla herättämättä sekä vanhojen että nuorten huomiota. Heidän\nköyhyytensä, heidän ankara taistelunsa olemassaolosta ja ennen kaikkea\nheidän eränkäyntinsä ja tarinansa vetivät puoleensa vastustamattomasti\nja herättivät mielessäni voimakkaan halun lähemmin tutustua noihin\nerikoisiin ihmisiin.\n\nSitten toimeni veivät minut moneksi vuodeksi aivan heidän keskuuteen.\nMitä silloin jouduin näkemään, vain lisäsi tiedonhaluani ja\nharrastustani tuota melkein unohduksiin joutunutta kansaa kohtaan, joka\n19 vuosisadan keskivaiheilla eleli synkissä metsäseuduissa ja jota\ntuskin nimeksikään tunsi sen maan väestö, jossa se oli raivannut korpia\nja elänyt aikojaan.\n\nTämä eloisa innostus antoi minulle aiheen sovittaa etupäässä nuorisoa\nvarten ja kertoa ne tarinat ja sadut, jotka olen kuullut ja säilyttänyt\nmuistissani. Niissä on paljon totta, siitä ei ole epäilystäkään, vaikka\nkansa onkin taipuisa ihannoimaan ja kaunistamaan kaikenlaisilla hyvillä\nominaisuuksilla niitä henkilöitä, jotka ovat saavuttaneet sen\nluottamuksen ja kunnioituksen, mutta sitä vastoin näkee ainoastaan\nvarjopuolia niissä, jotka ovat herättäneet siinä vastenmielisyyttä.\n\n\"Historiallisen johdannon\" ainekset olen lainannut etupäässä tohtori\nPetrus Nordmannin yliopistollisesta väitöskirjasta \"Finnarne i\nmellersta Sverige\" (Helsingissä 1888), lehtori Gottlundin teoksesta\n\"Lukemisia suomalaisille\" sekä Albrekt Segerstedtin käsinkirjoitetuista\nmuistiinpanoista.\n\nJos yksinkertaiset kertomukseni suomalaisten elämästä ja eränkäynnistä\nvoivat herättää harrastusta ja säilyttää muiston vieraasta kansasta,\njoka uskomattomia vaivoja ja puutteita kärsien on raivannut korpia\nviljelykselle ja on nyt saatettu yhdenvertaiseksi meidän,\nruotsalaisten, kanssa, tämä vähäinen teos on saavuttanut\ntarkoituksensa.\n\nTukholmassa marraskuulla 1893.\n\nGUSTAF SCHRÖDER.\n\n\n\n\n\n\nHISTORIALLINEN JOHDANTO.\n\n\n\n\n1. MAAHANMUUTTO.\n\n\nAika, jolloin suomalaiset muuttivat Ruotsiin, lienee tätä nykyä enää\nvaikeasti määrättävissä. On tutkijoita, jotka arvelevat, että\nsuomalaisia on ollut Ruotsissa jo ennen svealaisten maahantuloa. Toiset\nväittävät heidän tulleen Eerik Pyhän käskystä. Kumpaankaan\nolettamukseen ei ole päteviä todistuksia. Sen verran vain näyttää\nolevan historiallisesti todistettu, että heitä oli v:n 1520 tienoilla\nns. Wermlannin vuoren ympäristöllä, jossa heitä jo silloin asui sangen\nsuuri määrä.\n\nAivan varmaan on maahanmuuttoa jatkunut vielä mainitun ajan jälkeen,\nvaikkei kenties sanottavassa määrin ennen kuin nuijasodan päätyttyä,\njolloin Kaarle-herttua lupasi suomalaisille suojeluksensa ja antoi\nheille autioita metsäseutuja raivattaviksi ja asuttaviksi. Etupäässä\ntämä lienee siihen aikaan koskenut Wermlantia, päättäen kertomuksesta,\njonka Eerik Yrjönpoika v. 1594 antoi herttualle.\n\nMuutamia harvoja suomalaisia oli asettunut asumaan Ångermanlantiin ja\nMedelpadiin, sen saamme tietää kirkon kymmenysten kantakirjasta\nvuodelta 1600 ja Medelpadin tuomiokirjasta vuodelta 1610.\n\nSamaan aikaan siirtyi suomalaisia Helsinglantiin ja Gestriklantiin.\nV. 1609 antoi Geflen kuninkaallinen käskynhaltija turva- ja\nveronvapautuskirjan kolmelle Järbossa ja Ofvansjössä asuvalle\nsuomalaiselle perheelle; ja Kaarle-kuningas antoi helmikuun 18 p:nä\n1611 avoimen turvakirjan \"suomalais-joukolle\", joka oli asettunut\nasumaan Ockelbohon.\n\nVaikk'eivät mitkään historialliset asiakirjat osoita, että tähän aikaan\nolisi maahan muuttanut asukkaita yhä edelleen, voidaan kuitenkin,\nnojautuen suomalaisten keskuudessa liikkuviin suullisiin kertomuksiin,\nolettaa tämä varmaksi, koska suomalaisia näyttää kaikkina aikoina\nolleen lukuisimmin tässä maakunnassa sekä sen rajaseuduilla Norjan\npuolella. Tämän voi päättää jo siitäkin, että papiston v. 1606\nlaatimien henkikirjoitusluetteloiden mukaan jo silloin oli Dalbyn\nsuomalaismetsissä 131 16-20 vuoden ikäistä henkilöä ja että pappismies\nFernow, joka arvatenkin 1700-luvun keskivaiheilla tutki Wermlannin\nmaata ja kansaa, lausuu v. 1779 julkaisemassaan \"Kertomuksessa\nWermlannista\" suomalaisista, että heitä nuijasodan jälkeen tuli\nlaumoittain Ruotsiin, \"jossa Kaarle-herttua vastaanotti heidät\narmollisesti ja kehoitti heitä asettumaan metsäseutuihin asumaan\".\nSuuri joukko tuli Wermlantiin, jossa he asettuivat Bergslagenin,\nElfdalin, Fryksdalin, Jössen kihlakunnan, Nordmarkin ja Gillbergin\nkihlakunnan salomaille eli aivan kuin puoliympyrään yli koko maan. On\nluultavaa, että Fernow laati tämän kertomuksensa nojautuen suomalaisten\nkertomuksiin ja että suomalaiset itse olivat ne kuulleet esi-isiltään;\nja kun tunnetaan suomalaisten viime aikoihin asti säilynyt\ntotuudenrakkaus, lienee Fernowin kertomus yhtä luotettava kuin sen ajan\nhistorialliset muistiinpanotkin.\n\nEttä Fernow on kirjoittanut muistiinpanonsa suomalaisista\ntotuudenmukaisesti ja osoittaen ilmeistä harrastusta, näkyy siitäkin,\nettä hän saattaa mainita kokonaista 114 suomalaista sukunimeä yksistään\nElfdalin, Fryksdalin ja Jössen kihlakunnista. Kuningas Olavi Trätälja\ntuskin vei mukanaan enemmän väkeä Wermlantiin kuin nämä suomalaiset.\n\nSuomalaisten lukumäärä ei ennen nuijasotaakaan ollut varsin pieni; sen\ntodistaa sekin, että Kaarle-herttua lokak. 6 p:nä 1583 antoi julistaa\n\"Varman ohjekirjan suomalaisille\" -- \"Wisst concept för finnar\" --,\njossa heille myönnetään oikeus asettua asumaan kruununmetsiin ja\nviljelemään maata. Kuusi vuotta heidän piti saada olla vapaina\nveroista. Tämä \"ohjekirja\" näyttää olleen voimassa koko\nherttuakunnassa.\n\nSamoin kuin isänsä edisti myös Kustaa II Aadolf maan raivaamista\nviljelykselle vastaanottamalla ja suojelemalla niitä suomalaisia, jotka\njättivät isänmaansa asettuakseen Ruotsiin. Sen aikaiset suomalaiset\narvelivat tarvitsevansa tilavat alat asuakseen, ja kenties tämä olikin\nsyynä siihen, että useat maahanmuuttajat asettuivat kauemmaksi itään\npäin, kulkivat niihin suuriin metsiin, joita Taalain maakunnassa oli\nrunsaasti, sillä jo v. 1626 oli tässä maakunnassa suomalaisia kaikissa\npohjoisimmissa ja läntisimmissä pitäjissä. Orsan pitäjään tiedetään\nsuomalaisia muuttaneen jo sata vuotta aikaisemmin, v. 1526, mutta\nlukuisimmin lienee alettu maahan muuttaa Kustaa II Aadolfin hallituksen\nalkuaikoina.\n\nKristiina-kuningattaren aikana levisi suomalaisia Ruotsin keskiosiin ja\nyksityisiä ryhmiä tuli Suomesta ja kulkeutui Wermlantiin. Luultavasti\nheitä myös tähän aikaan yleisemmin kuin ennen siirtyi rajan yli Norjan\npuolelle.\n\nEnsimmäisten suomalaisten siirtymistä Ruotsiin ei sikäläinen vakinainen\nasujaimisto näytä juuri huomanneenkaan; mutta pian he alkoivat syyttää\nsuomalaisia muka vahingon tuottajiksi ja valittivat, että nämä olivat\nasettuneet liian lähelle emäkyliä, kaatoivat metsät kaskiksi ja\nlaskivat kulovalkeita metsiin siten hävittäen niitä. Pian nämä\nvalitukset tulivat yleisiksi, ja tyytymättömyys sekä suomalaisiin että\nkaskenpolttoon lisääntyi.\n\nKaskenpolttoa harjoitettiin esivallan suostumuksella, se näkyy\nKaarle-Herttuan avoimesta kirjeestä Wermlannin rahvaalle v. 1587, jossa\nhän antaa käskyn \"kaataa kaskeksi ja polttaa halmeeksi niin paljon\nmetsää, että oikealla ajallansa syksyllä siihen voitaisiin kylvää\ntynnyri ruista\".\n\nKun ruotsalaisiakin kehoitettiin kaskia viljelemään ja he oppivat tämän\nmaanviljelystavan suomalaisilta, he pitivät itseään ikään kuin\nsyrjäytettyinä ja katsoivat kärsivänsä vahinkoa maahantulijoiden\nvuoksi. Siihen vaikutti lisäksi, että koko joukko suomalaisia oli\nasettunut vuorikuntaan ja harjoitti sysienpolttoa ja vuorityötä. Tätä\nkatsottiin hyvin karsaasti.\n\nSuomalaisten maanviljelys oli alkuaan kaskenpolttoa, kunnes he olivat\nehtineet raivata maata, ja tämäkin otettiin lukuun veron määräyksessä;\nuseimmat suomalaiset siis katsottiin maanomistajiksi, kun heidän\ntiluksensa voitiin arvostella neljänneksi osaksi taloa eli manttaalia.\nKun talonpoika tarvitsi elääkseen koko talon, oli selvää, ettei\nsuomalainen voinut neljännesosalla elää muulla keinoin kuin\nkaskenpoltolla. Se oli arviomiesten mielipide. Näin olivat asiat\nedelleen herttua Kaarle Filipin kuolemaan asti.\n\nSilloin oli suurin osa maata Wermlannissa kruunun omaa, olivatpa talot\nsuurempia tai pienempiä. Fernow kertoo: \"Ja jollei ihan aina\ntapahtunutkaan, että asukas ajettiin pois, kun talo soveltui toiselle,\njoka paremmin soveltui voudin kukkarolle, rasitti ainakin taloja yksi\nvaikeus, niin pian kuin sinne joko tuli asumaan laiskuri, tai jos\nsattui katovuosi tai sota. Silloin talo jätettiin joko kokonaan tai\nosittain autioksi, eikä kruunu saanut sotamiestä eikä veroa.\"\n\nKustaa II Aadolf havaitsi tällaisista oloista johtuvan epävarmuuden\ntarvitessaan rahoja suunnittelemaansa Saksan sotaan. Hän huomasi\nvoivansa nopeasti hankkia rahoja rasittamatta kansaa. Talonpoikakin\ntulisi huolellisemmaksi maanviljelyksessään, jos hän saisi ostaa\ntalonsa perintömaaksi. Huhtikuun 29 p:nä 1629 annettiin julistus, josta\noli tärkeät seuraukset, kun koko joukko taloja siirtyi kruunulta\nyksityisten omiksi.\n\nSuomalaisille nämä perinnöksiostot koituivat erittäin\nmerkityksellisiksi, sillä siihen saakka ei ollut pidetty kovin tarkkaa\nlukua myönnettäessä heille lupaa asettua rakentamaan, kaskea\nviljelemään ja polttamaan emäkylienkin metsiin. Nyt ruvettiin pitämään\ntarkempaa lukua, ja pian syntyi eripuraisuutta. Ensimmäisiä\nriitajuttuja, joita lykättiin oikeuden ratkaistavaksi, oli Uddeholmin\ntehtaanomistajan Carlströmin ja Sandsjön suomalaisten välinen riita.\nSuomalaisten täytyi kärsiä kovaa kohtelua, ja muudan suomalaisraukka\ntuomittiin kujanjuoksuun Rådan kirkolla, vaikk'ei hän ollut tehnyt\nmitään muuta rikosta kuin useina vuosina kierrellyt vuorikunnassa\nkerjäämässä.\n\nNyt alkoi suomalaisille kova taistelu. Maahanmuuttoa ja asettumista\nkruunun metsiin jatkui kuitenkin samalla tavoin kuin Kaarle IX:n\naikana. Mutta suomalaiset kävivät varovaisemmiksi, ja moni meni itse\nTukholmaan saadakseen ns. rakennuslupakirjan niihin paikkoihin, jotka\nsaisi viljelläkseen. Toiset taas välinpitämättömyydessään tämän\nlaiminlöivät ja painuivat heti metsiin ja oleskelivat siellä ilman\nkirjoja ja passia, kunnes vapaaehtoisesti tai pakosta näkivät olevan\nsyytä anoa kirjoja. Sellaisia kuninkaallisia kiinnekirjoja antoi Kustaa\nII Aadolf useita, sillä suomalaisten siirtymistä Ruotsiin jatkui tähän\naikaan säännöllisesti.\n\nKuitenkin ruotsalainen väestö yhä vain valitteli suomalaisten\nlisääntymistä ja ilkivaltaisuutta, ja tämän johdosta Kustaa II Adolf\nkäski kirjuri Anders Erikssonin Helsinglannista tutkia asiaa, haastaa\noikeuteen ja sakottaa niitä suomalaisia, jotka olivat tehneet itsensä\nsyyllisiksi ilkivaltaisuuteen.\n\nMaahan tulleiden suomalaisten joukossa oli useita, jotka osittain\nolivat kykenemättömiä hankkimaan itselleen vakinaisia asumuksia, osaksi\ntaas olivat haluttomia työhön. Toiset lienevät kotiseuduillaan\nkärsineet rangaistuksen lainrikkomisista ja kuljeksivat metsissä\nelättäen henkeään metsästyksellä, kalastuksella ja, kun hätä käski,\nsatunnaisella työllä. Näistä oli kirjurille annettu käsky, että\nsellaiset irtolaissuomalaiset, \"dreffsefinnar\" l. \"strukfinnar\", hänen\npiti ottaa kaikki kiinni ja panna sotaväkeen sekä viimeinkin toimittaa\nniin, etteivät he säästy korkeimmasta rangaistuksesta. Vielä liikkeessä\nolevat kertomukset osoittavat, että ruotsalaiset talonpojat olivat\nkärkkäitä auttamaan kirjuria tässä toimessa.\n\nTähän saakka olivat ainoastaan ruotsalaiset talonpojat valittaneet; nyt\ntuli valituksia suomalaisia vastaan myöskin Norrlannin, Neriken ja\nWermlannin maaherroilta; \"he haaskasivat tarpeettomasti metsiä, pitivät\nluonaan ja antoivat asuntoa karkulaissotamiehille ja muille\nkevytmielisille ihmisille\". Näihin valituksiin holhoojahallitus\nvastasi, että maaherrat koetelkoot, millä keinoin sellainen \"konnuus\"\nsaataisiin ehkäistyksi.\n\nJa näin alkoi suomalaisten vainoaminen. Vermlannissa maaherra Gustaf\nLeijonhufvud ehdotti hallitukselle, että irtolaissuomalaisia\nrangaistaisiin siten, että heidän täytyisi omassa ruoassaan tehdä\nkuukausi tai pari työtä vuorikaivoksissa ja että heidät sitten\najettaisiin maanpakoon.\n\nTähän myönnyttiin ja hallitus ilmaisi tyytyväisyytensä maaherran\nintoon. Maaherroille myönnettiin muutamissa tapauksissa sangen laaja\nvalta. Niin he esim. saivat oikeuden tutkinnotta ja tuomiotta\nmestauttaa metsissä kulkijat, rosvot ja törkeät pahantekijät, jotka\ntavattiin verekseltä.[1] Vielä hallitus lisäsi, että \"jos on\nsuomalaisia torppareita, jotka haluavat päästä vakinaisesti asuviksi ja\nkykenevät torppaa parantamaan maan ja kruunun hyödyksi, niin ettei\nkruunu menetä veroa muista torpista, joiden täytyisi ylläpitää\nirtolaisväestöä, voitte ne liittää emäkylien talonpojille ja vaatia\nulosteot\". Loppusanoissa hallitus ilmaisee vielä jyrkemmän mielipiteen.\n\"Koska suomalaiset eivät suostu menemään kaupunkiin, vaan tahtovat\npysyä metsissä, niin voitte antaa vanhojen ja ainoastaan yhden asua\ntalossa ja muuttaa kaikki muut kaupunkeihin siellä tekemään\nkäsitöitään. Ja joka sitä ei tahdo tai voi tehdä, se sotaväen otossa\notettakoon sotamieheksi, ja joka taloon jää asumaan, polttakoon sysiä\nsille, joka kaupungissa käsityötä tekee.\"\n\n\n\n\n2. VAINON AIKA.\n\n\nTästä ajasta alkaen kävi pitkäaikainen olo Ruotsissa suomalaisille\nhyvin tukalaksi. Voidaanpa sanoa, että vuodesta 1637 alkaa vainon aika.\nRuotsalaiset talonpojat, joiden mielestä suomalaiset torpparit \"olivat\nliian lähellä heidän emäkyliään ja tekivät niille huomattavaa haittaa\nja vahinkoa\" -- niin kuului tavallinen valitusvirsi, -- kokivat kaikin\nmokomin saada heidät karkoitetuksi. Jos suomalaisella oli tallella\nkuninkaallinen kiinnekirjansa, hän sai useimmissa tapauksissa jäädä\nasumaan torppaansa; mutta jos se oli joutunut hukkaan tai jos torppa\noli perustettu ilman lupaa, hänet ajettiin armotta pois, jos nimittäin\nlainpalvelijan onnistui saada hänet häädetyksi.\n\nMutta niin ei aina käynyt, sillä suomalainen puolusti itseään ja\nmaatilkkuaan. Hidasluontoinen, itsepäinen mies, joka eleli syrjäisellä,\nautiolla saloseudulla ja johon uudet aatteet hyvin vähän pääsivät\nvaikuttamaan, ei voinut niin pian käsittää muodostuneita uusia\nolosuhteita eikä tajuta hallituksen muuttunutta mielipidettä hänen\nkotipaikka-oikeudestaan. Hän tiesi, että hänen isänsä tai\nisänisänsä oli Kaarle-herttua kutsunut maahan ja kehoittanut tätä\nkaskenviljelykseen, ja nyt sanottiin että hänet, perillinen, oli\najettava pois tai pakotettava toisenlaiseen elintapaan. Hän joutui\nhelposti arvelemaan, ettei paikallisten virkamiesten ankaruudella\nenempää kuin kateellisten naapurienkaan puuhilla ollut mitään tukea\nvoimassa olevassa laissa. Sellaisissa oloissa ei hänellä ollut muuta\nneuvoa kuin tarttua matkasauvaan mennäkseen valittamaan hallitukselle\nTukholmaan.\n\nValtion rekisterikirjassa on huhtikuun 14 p:ltä 1637 säilynyt seitsemän\nLänsi-Norrlannin suomalaisen nimet, jotka tulivat pääkaupunkiin ja\nilmoittivat, etteivät he olleet metsänhaaskauksella eivätkä\nmetsästyssääntöäkään rikkomalla tehneet kruunulle eikä muille\nasukkaille mitään vahinkoa, ja rukoilivat senvuoksi että saisivat\nomistaa kotipaikkansa. Asiaa käskettiin tutkimaan ja maaherraa\nkehoitettiin \"niin toimimaan, että asetusta kaikkine väliehtoineen\ntarkoin noudatetaan\".\n\nErityisenä poikkeustapauksena on pidettävä, että ruotsalaisseutujen,\nHanebon, Arbrån ja Bergsjön tienoilla Helsinglandissa asuva rahvas,\nalamaisesti anoo \"saada nauttia ja pitää luonansa kolme suomalaista,\njotka ovat hyviä seppiä ja voivat hyvin hyödyttää maan asukkaita\ntyöllänsä\". Tähän hallitus ei voi vastata muuta, kuin ettei se\nsuomalaisia koskevalla asetuksella ollut tarkoittanut niitä, joista\nmaalle ja kruunulle voi olla jotakin hyötyä.\n\nSuomalaisten itsepintaisesti jatkama kaskenviljelys antoi pari vuotta\nmyöhemmin aiheen uuteen asetukseen. Maaherra Kaarle Bondelta oli tullut\nvalituksia suomalaisten kaskenpoltosta ja metsänhaaskauksesta, minkä\njälkeen hallitus hyväksymällä hänen ehdotuksensa tämän vallattomuuden\nehkäisemiseksi antoi hänelle (kesäkuun 22 p:nä 1641) käskyn \"polttaa\nsuomalaisten riihet ja asuinhuoneet, joita he ovat rakentaneet sinne\ntänne metsiin, samoin kuin heidän viljansa, kun se on kypsynyt, joko\nottaa pois tai samalla tavoin polttaa, niin että he ruokavarojen\npuutteessa lähtisivät pois metsistä\".\n\nSamanlaisia käskyjä annettiin monelle haaralle. Niinpä nähdään\nGrythytten käräjäkunnan vanhimmasta säilyneestä tuomio-pöytäkirjasta\n(heinäkuun 14 p:ltä 1641), että vuorimestari \"ilmoitti rahvaalle\nkorkean esivallan tahdon ja käskyn, että kaikilta suomalaisilta tai\ntorppareilta, jotka eivät vuorityötä tee eivätkä viljele peltoa tai\nniittyä, vaan kaatavat metsää, on heidän huoneensa ja rukiinsa\npoltettava\".\n\nSeurauksena näistä epäinhimillisistä käskyistä oli, että suomalaisten\nlähetyskuntia taas saapui Tukholmaan valittamaan heidän kärsimistään\nvääryyksistä. Läntisen vuorikunnan Grängen lähettiläät sanoivat, että\nhe olivat kuningas Kustaa II Aadolfin ja maaherrojen luvalla\nperustaneet uudistorppia, jotka oli pantu verolle, ja että he olivat\nsiihen työhön kuluttaneet paljon vaivaa, ja koska he eivät olleet\nkaataneet metsää enempää kuin oli tarpeen pellon ja niityn\nraivaamiseen, he pyysivät suojelusta. Asia lykättiin takaisin maaherran\ntutkittavaksi ja hänen ratkaistavakseen. Tästä annettu välipäätös\nloppuu käskyyn, että \"katsanto ja silmälläpito pidetään jäljellä\nolevista, etteivät he mahtaisi hakata enemmän metsää kuin minkä verran\nhe tarvitsevat tarpeellisiin rakennuksiinsa tai muutoin ehtivät raivata\npelloksi, niityksi ja muiksi viljelysmaiksi\".\n\nLuultavasti samalta ajalta on säilynyt anomuskirja, jossa ei ole\npäivämäärää ja joka alkaa sanoilla: \"Me köyhät veronalaiset Ljusnärin\nFinmarkin suomalaiset kansalaiset\". Ljusnärin vaskitehtaan suomalaiset\nkertoivat siinä kirjoituksessa, että kelpo herra Krister Bonde oli\nmuutamia vuosia takaperin heidän hyvän käytöksensä takia ja tehtaan\nedistymisen vuoksi sallinut jokaisen talonpojan vuosittain kaataa\npuolen tynnyrinalan laajuisen kasken, mutta sitten kuin armollinen\nkuningatar oli antanut ankaria asetuksia suurien kaskien kaatamisesta,\noli heitä sakotettu viisivuotisista kaskenpoltoista. Mutta nämä oli\nilmoitettu kahta vertaa suuremmiksi kuin ne olivatkaan. Senvuoksi he\nmuutenkin suurien velkojen takia hätäytyneinä rukoilivat armahdusta\nsakkojen maksusta. Mitä nöyrimmin sanoin laaditun kirjoituksensa he\nlopettivat toivottamalla Hänen Kuninkaalliselle Majesteetilleen\nhenkistä ja ruumiillista hyvinvointia -- jota heiltä itseltään toden\ntotta puuttui!\n\nEdellämainittu asetus (kesäkuun 22 piitä 1641) uudistettiin vielä, ensi\nkerran maaliskuun 16 p:nä 1642 ja toisen kerran elokuun 29 p:nä 1644.\nViimein ilmestyi kuninkaallinen asetus maaliskuun 22 p:ltä 1647; siinä\nsanotaan 3 §:ssä:\n\n\"Ne torpat ja talot, jotka ovat luvattomasti rakennetut yhteismaalle,\nsamoin kuin nekin, jotka ovat luvan saaneet, mutta ovat liian pienet,\njotta niille voitaisiin määrätä neljännestalon vero (huomaa, että\nsuomalaisten asunnot tavallisesti olivat verotetut kahdeksannesosiksi\ntaloa, eli kahdeksanneksi osaksi manttaalia), on jätettävä\nasumattomiksi, saatettava autioiksi ja jälleen jätettävä metsää\nkasvamaan.\"\n\nTämän jälkeen sanotaan 8 §:ssä: \"Kaikkia muita, jotka siellä kaskea\nviljelevät tai sinne asettuvat, koetettakoon esteettömästi ottaa kiinni\nja tehdä heistä loppu niinkuin muista vahingollisista elukoista;\" ja 9\n§:ssä sanotaan:\n\n\"Ne suomalaiset, jotka vuoriteollisuudelle ovat enemmän haitaksi kuin\nhyödyiksi, heidän rakennuksensa ja torppansa revittäköön hajalle ja\nhävitettäköön, heidän halmeensa viljoineen otettakoon heiltä pois, ja\nmissä vielä joku tavataan, hänet vangittakoon, hänen rakennuksensa\npoltettakoon, ja hän on samalla menettänyt työnsä tuotteet, ja mitä\nhänen luonansa ja hänen hallussaan on, jaettakoon kolmia, meille,\nmaalle (s.o. kihlakunnalle) ja syyttäjälle.\"\n\n\"Ei sovi kieltää\", lausuu eräs ruotsalainen kirjoittaja, \"että\nne rangaistusmääräykset, joilla heitä koetettiin pakottaa\nlainkuuliaisuuteen, olivat liian ankarat, ja kenties juuri tämä seikka,\njoka teki niiden toimeenpanemisen vaikeaksi ja aiheutti jäykkää\nvastarintaa, oli yksi niitä syitä, joiden vuoksi ne eivät tuottaneet\ntarkoitettua vaikutusta. Mutta niin ei asioita käsitetty siihen aikaan.\nKun säädetty rangaistus ei saanut aikaan lainkuuliaisuutta, pidettiin\nsiihen syynä sitä seikkaa, ettei se ollut kylliksi peloittavan ankara,\nja sitä kovennettiin ihan järjettömyyteen asti.\"\n\nUuteen metsäasetukseen -- maan oikeastaan vanhimpaan metsänhoitolakiin\n--, joka oli annettu maaliskuun 22 p:nä 1647, lisättiin sen vuoksi\nuusia ankaria määräyksiä suomalaisista. Muuan tämän lain pykälä\nsisältää seuraavan määräyksen:\n\n\"Missä jotkut suomalaiset viimeksi kuluneina vuosina ovat asettuneet\nsuuriin metsiin läntisessä Norrlannissa, Taalain maakunnassa,\nBergslagenissa ja Vermlannissa ja rakentaneet sinne, siellä tulee\nmeidän maaherrojemme yhdessä laamannien ja lautakuntain kanssa\ntoimittaa siitä tarkka tutkimus, ja jos he huomaavat, että joku on\nasettunut niihin metsiin ja maakuntiin, joihin voi rakentaa asuntoja\nilman vahinkoa maalle, ja suomalaiset ovat raivanneet itselleen peltoja\nja niittyjä tai vielä voivat sitä tehdä; missä myöskin on siihen\ntilaisuutta ja jos he varmasti vakuuttavat kruunulle tahtovansa raivata\npeltoa ja niittyä tai mennä vuoritöitä edistämään, siellä sallittakoon\nheidän pitää torppansa, tai varmat miehet antakoot heille maata\nasuttavaksi. -- -- -- Mutta jollei heillä ole sitä tarkoitusta eivätkä\nteoillansa sitä osoita: Taikka myöskin, jos heidän asumisensa huomataan\nmaalle ja vuorityölle enemmän haitaksi kuin hyödyksi, joka asia\nlaamannien, kihlakunnantuomarien ja lautakunnan tulee tutkia ja\ntuomita, silloin hänen rakennuksensa ja torppansa on revittävä ja\nhävitettävä, heidän halmeensa viljoineen heiltä poistettava, ja missä\nvielä joku on, joka luvattomasti taas rupeaa siinä työtä tekemään,\nhänet on vangittava, hänen rakennuksensa poltettava, ja olkoon hän sen\nohessa menettänyt työnsä sekä mitä hänen luonaan ja hänen hallussaan\non, kolmijakoon, Meille, asianomaiselle maalle l. kihlakunnalle samoin\nkuin syyttäjälle.\"\n\nKun uusi asetus oli annettu, kuului sen jälkeen harvoin enää valituksia\nsuomalaisten metsänhaaskauksista, sillä ruotsalaiset talonpojat ja\ntehtaanomistajat, jotka yleisessä laissa olivat saaneet puolustusta\nvaatimuksillensa, syyttivät suomalaisia kihlakunnanoikeuksissa ja\nvapauttivat itsensä heistä, sitten kuin katselmusmiehet olivat antaneet\nlausuntonsa ja oikeus tuomionsa. Eräässä toisessa pykälässä sanotaan:\n\n\"Jos joku talonpoika tämän jälkeen sallii jonkun suomalaisen tai jonkun\nmuun rakentaa ja asua sillä tavoin (s.o. maan ja vuorityön haitaksi)\nomassa metsässään, niinkuin sanottu on, hän maksakoon sakkoa ensi\nkerralla 40 taaleria hopearahaa; jos hän useamman kerran rikkoo,\nsilloin hänet on hirsipuussa rangaistava, jollemme Me tahdo häntä\narmahtaa.\"\n\nTämä kohtuuttoman ankara laki ja sen häikäilemätön toimeenpano herätti\nkansallisvihan vireille. Ruotsalaiset kokivat karkoittaa metsistään\nveroa maksamattomat suomalaiset, mutta nämä tekivät sitkeää\nvastarintaa. Tarinat ovat säilyttäneet muistissa monta veristä\nkahakkaa, joissa molemmin puolin oli päätehtävä kirveellä ja\nluodikolla. Mutta kun tappiolle jäänyt puoli tavallisesti kosti samalla\nmitalla, ei kummallakaan kansakunnalla ollut syytä soimata toista.\nUsein suomalaisten, jotka olivat olleet osallisina näihin kahakkoihin,\ntäytyi maanpakolaisina paeta Norjan puolelle, missä he saivat suojaa\nheimolaistensa luona.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMetsäasetuksen ankaria määräyksiä kaskenpoltosta ei kuitenkaan voitu\nkauankaan noudattaa. Joulukuun 13 p:nä 1673 annettiin asetus, jossa\nrangaistusta lievennettiin; joka luvattomasti harjoitti\nkaskenviljelystä, sai raippoja. \"Ja 1600-luvun loppupuolella koko\nvaltakunnalle annettujen metsiä koskevien asetusten ohessa annettiin\nuseita päätöksiä ja selityksiä, jotka koskevat yksityisiä valtakunnan\nosia ja sisältävät usein sangen tärkeitä poikkeuksia yleisesti voimassa\nolevista määräyksistä. Myöskin maaherrat lienevät sen vallan nojalla,\njoka heillä oli antaa taloudellisia määräyksiä läänissään, usein\nantaneet tärkeitä metsänhoitoa koskevia kuulutuksia.\" Kaikki tämä antoi\nmetsälainsäädännölle paikallisoloja kuvastavan luonteen, ja sen\ntoimeenpaneminen tuli riippumaan asianomaisten virkamiesten suuremmasta\ntai vähemmästä harrastuksesta.\n\nKoko joukko erilaisia asetuksia ilmestyi sen ohessa, muun muassa eräs\nv. 1650, jossa kielletään suomalaisia pitämästä tammaa, \"koska oriit\neivät saaneet käydä rauhassa laitumella\". Tämä kielto, joka oli\nvoimassa 40 vuotta, eli vuoteen 1690, vaikutti, etteivät suomalaiset\nvoineet kasvattaa vetojuhtia, vaan heidän täytyi ostaa hevosensa\nNorjasta. Siten norjalaisten hevoskauppa pääsi alkuun, ja sitä on\nkestänyt viime aikoihin asti.\n\nV. 1671 kiellettiin 40 markan sakon uhalla metsästä ottamasta havuja\nsekä lehtiä vuohien ja lampaiden ruoaksi, ja viimein 1735 kiellettiin\nvuohia pitämästä.\n\nToisetkin asetukset sortivat suomalaisia ja talonpoikia ankarasti.\nNiinpä määräsi Vermlannin maaherra G. Soop, etteivät suomalaiset 40\nmarkan sakon uhalla saa myydä polttamiansa sysiä sinne missä he saivat\nparhaan hinnan tai mihin oli lyhyin matka, vaan heidän oli kuljetettava\nsydet erikseen määrättyihin tehtaisiin, missä heidän täytyi tyytyä\nsiihen hintaan, jonka tehtaanomistaja määräsi; siihen aikaan se oli 16\näyriä parmaalta eli kaksi penninkiä tynnyriltä. Kun suomalaiset tästä\nvalittivat, Vuorihallitus hyväksyi tämän hinnan ja sen vahvisti\nkuningas Fredrik heinäkuun 27 p:nä 1726.\n\nSamoin kiellettiin kaikki puutavarankauppa Norjan kanssa sillä uhalla,\nettä tavara menetettiin ja sekä ostaja ja myyjä että se, joka oli\navullisena puiden hakkauksessa ja kuljetuksessa, joutui 2 vuodeksi\nlinnaan pakkotyöhön. V. 1682 annettu asetus sääti, että ne suomalaiset,\njotka eivät oppineet ruotsia, oli karkoitettava maasta.\n\nVoisi luulla, että edellämainitut lakimääräykset olisivat tehneet\nsuomalaisten olemassaolon ja lisääntymisen aivan mahdottomaksi; mutta\nniin ei ollut asian laita. He edistyivät yhä vain. Arvattavasti lain\nvalvojat huomasivat, että käskyt olivat järjettömiä ja joskus\nmahdottomia panna toimeen, sillä epäilemättä suomalaiset tekivät\nitsepäistä, sitkeää ja urhoollista vastarintaa osittain väkivallalla,\nosittain viekkaudella.\n\nEipä liene ollut aivan helppo panna toimeen rangaistusmääräyksiä\nkaukana asuviin suomalaisiin nähden, vaikka tuomiokirjat todistavat,\nettä monen suomalaisen asumus oli poltettu ja moni suomalainen kaatunut\npuolustaessaan kotia, jonka hän oli suurella vaivalla hätää ja puutetta\nkärsien rakentanut. Ja kostoa pelättiin, sillä kodittomaksi jääneellä\nsuomalaisella ei ollut enää paljon menetettävää, eikä tarvitse\nepäilläkään, etteikö kostonhalua olisi syntynyt, kun inhottava\nväkivalta oli tapahtunut.\n\nEttä suomalaiset heikompana puolena turvautuivat kavaluuteen, sen\ntiedämme; sillä osaksi suomalainen kävi vastustajansa kimppuun salaa,\nkun hänelle paikallisolot tuntevana siihen tarjoutui tilaisuus, osaksi\nhän vahingoitti tai hävitti vihamiestensä omaisuutta, Kaukana\ntalonpoikien kodista metsissä kuljeksiva karja tarjosi monta hyvää\nkostontilaisuutta, ja tarinoissa kerrotaan, kuinka suomalaiset veivät\npois, pistivät kuoliaaksi tai myrkyttivät talonpoikien karjaa.\n\nIkivanhoista ajoista asti on suomalaisilla ollut maine, että he\nosasivat taikakeinoja, ja tätä mainetta he käyttivät hyväkseen. Monen\ntalonpojan lehmän, joka kuoli itsestään, arveltiin kuolleen\nnoidannuolen kaatamana. Vielä minunkin muistini aikana tapahtui usein,\nettä monen talonpojan elukka suojassakin sai myrkytyksen tai muulla\ntavalla surmansa hiipien kuljeksivan kostonhimoisen suomalaisen\ntoimesta.\n\nSuomalaisten jäykkäluontoinen rohkeus ja urhoollisuus heidän\npuolustaessaan kotiaan ja omaisuuttaan samoin kuin heidän kostonsa\npelko lienevät vaikuttaneet, että niin hyvin lain valvojat kuin\ntalonpojatkin jättivät heidät rauhaan ja ankarat käskyt jäivät\nsuurimmalta osalta tehottomiksi. Jos asia olisi ollut toisin,\nsuomalaiset olisivat hävinneet sukupuuttoon.\n\nWermlannin suomalaisia ruotsalaiset arvattavasti pahimmin ahdistivat,\nmutta sittenkin nämä lisääntyivät, arveltiin, että heistä oli hyötyä\nvarsinkin sotien aikana. Sellaisissa tilaisuuksissa ei laiminlyöty\nkäyttää heidän apuaan varsinkin rajaseuduilla, missä he olivat\noivallisia vakoojia.\n\nFernowin kertomuksen mukaan otti muutamia satoja suomalaisia osaa ns.\nHannibalin kahakkaan v. 1644. Tappelussa jäällä lähellä Edan\nlinnoitusta olivat suomalaiset ja ratsuväki itäisellä sivustalla.\nHeillä oli sivuillaan korkeat vuoret, niin ettei vihollinen voinut\npäästä eteenpäin, ampuipa kuinka tuimasti tahansa. Taistelusta kertoo\nFernow edelleen: \"Mutta vaikkei heillä ollut ampumavaroja kuin aivan\nvähän, he eivät jättäneet solaa eikä maantietä, ennenkuin heidän\nkapteeninsa Lorentz oli haavoittunut olkapäähän; silloin jokainen\nvetäytyi pimeässä omalle taholleen niinkuin lampaat ilman paimenta, ja\noli varsin laiha lohdutus, etteivät he olleet koko päivänä menettäneet\nenempää kuin 30 miestä, vaikka olivat surmanneet 300 norjalaista.\"\n\nMonet kertomukset todistavat, että suomalaiset ovat kiitettävällä\ntavalla ottaneet osaa Wermlannin taisteluihin; he olivat taistelleet\nurhoollisesti ja myöskin kärsineet suurta mieshukkaa osittain jo\nmainitussa Hannibalin kahakassa, osittain Krabben kahakassa 1657-1660\nsekä Gyllenlövin sodassa 1675, jota myöskin sanotaan nelivuotiseksi\nsodaksi, ja lopullisesti isonvihan aikana 1709-1720.\n\n\n\n\n3. SUOMALAISET AMERIKASSA.\n\n\nMuutamien suomalaisten mielestä oli elämä Ruotsin metsissä liian\ntukalaa ja he siirtyivät Amerikkaan. Ensimmäiset, jotka tunnetaan,\nkarkoitettiin sinne siitä syystä, että olivat rikkoneet\nkaskenpolttoasetusta. He olivat Sunnen pitäjästä Wermlannista, ja\njonkin aikaa sen jälkeen sai maaherra Stake käskyn taivuttaa hänen\nläänissään asuvat suomalaiset siirtymään äsken perustettuun \"Uuden\nRuotsin\" siirtomaahan Delaware-virran rannoille.\n\nOmien ilmoitustensa mukaan maaherra ei tässä onnistunut. Hän antoi\nsilloin ottaa kiinni koko joukon suomalaisia ja teljetä heidät\nvankeuteen. Tämä tapahtui huhtikuussa 1641.\n\nKun hän sen jälkeen kysyi, miten vankien suhteen olisi meneteltävä,\nhallitus vastasi, että \"oli miellyttävä asia, että hänen oli onnistunut\nsaada sellaiset vahingolliset ja metsää turmelevat suomalaiset ja\nirtolaiset vangituksi, ja jolleivät nämä mielisuosiossa menisi\nsiirtomaahan Amerikkaan, piti heidän hankkia takausmiehiä, jotka\nmenisivät takaukseen siitä, että he huolellisesti ottaisivat\nviljelläksensä autioita tiloja tai uusia torppia. Jolleivät suomalaiset\nsaisi takauksia, ei heillä ollut muuta neuvoa jäljellä kuin lähteä\nAmerikkaan, tai maaherra panettaisi heidät rautoihin ja pitäisi heitä\ntyössä kruunun linnoissa ja taloissa.\"\n\nMuutamat suomalaiset lähtivät vapaaehtoisesti Amerikkaan, sen tiedämme\nThomas Campaniuksen kirjasta (Lyhyt kuvaus Uusi-Ruotsi-nimisestä\nmaakunnasta Amerikasta.). \"Siellä asuivat suomalaiset ja siellä oli\nrakennettu lujat huoneet, ei kuitenkaan linnoituksia. Se on Kristinan\nlinnoituksesta puolenkolmatta saksanpenikulman päässä meritietä itään\npäin. Maantietä runsaasti puoliikolmatta ruotsinpenikulmaa.\" Muudan\ntähän teokseen liitetty kartta osoittaa, että \"Suomi\" (\"Finland\") oli\nFort Kristinan ja Uuden Gööteporin välillä Delaware-virran\nlänsirannalla, lounaaseen nykyisestä Filadelfiasta.\n\nUseimmat suomalaiset kuuluivat siihen väestön ryhmään, joita sanottiin\n\"vapaiksi miehiksi\", jolla sanalla tarkoitettiin niitä uudisasukkaita,\njotka omasta tahdostaan olivat lähteneet Amerikkaan ja siellä nauttivat\nerinäisiä vapauksia ja etuja. Muihin ryhmiin taas kuuluivat komppanian\nvirkamiehet, joilla oli vuotuinen palkka, sekä \"irtolaiset ja\npahantekijät\" (maanpakoon ajetut), jotka asuivat erillään ja joita\npidettiin orjina. Minkä verran suomalaisia siellä oli, sitä emme tiedä\nmainita, emme myöskään tiedä, saivatko useammat tai harvemmat niistä\n300 suomalaisesta, jotka v. 1649 olivat pyytäneet saada siirtyä\nAmerikkaan, tilaisuuden täyttää aikomuksensa.\n\nMitä töitä suomalaiset tekivät, näkyy eräästä William Pennin v. 1683\nkirjoittamasta kirjeestä, jossa hän sanoo: \"Ensimmäiset kristityt\nasukkaat tässä maassa ovat olleet hollantilaisia, sitä lähinnä\nruotsalaisia ja suomalaisia. Edelliset toimivat kaupan alalla,\njälkimmäiset viljelevät maata.\" Kymmenen vuotta myöhemmin lähetetyssä\nkirjeessä kertoo eräs suomalainen maan hedelmällisyydestä ja\nelinkeinoista: \"Mitä meidän tilaamme ylipäänsä tulee tässä maassa,\nolemme kaikki ylipäänsä talonpoikia, jotka kynnämme ja kylvämme,\nviljelemme maata -- joka on arvokasta ja hedelmällistä, -- saamme hyvät\nsadot ja runsaan toimeentulon, viemme maasta leipää, viljaa, jauhoja,\nolutta jne. Vaimomme ja tyttäremme ovat ahkeria kehräämään ja kutomaan.\nAsumme hyvässä sovussa intiaanien kanssa, jotka moneen vuoteen eivät\nole tehneet meille mitään vahinkoa.\"\n\nVapaat miehet eivät kuitenkaan olleet tyytyväisiä ylimpään\npäällikköönsä, sillä v. 1653 he lähettivät hallitukselle Tukholmaan\nkirjoituksen, jossa valittivat, että kuvernööri Printz oli\nkuolemanrangaistuksen uhalla kieltänyt heiltä kaiken kaupankäynnin sekä\nkäyttämästä maata viljelyksiin ja vettä kalastukseen, \"ja kuvernööri\non\", kirjoittivat he, \"uhkaillut meitä niin kohdella, että vaimomme ja\nlapsemme saavat itkeä ia että me tulemme kaljupäisiksi, josta meillä on\nesimerkkinä Suomalais-Antti samoin kuin muut 'Suomen' suomalaiset,\njotka on tutkinnotta ja tuomiotta ajettu taloistaan ja joiden vaimot\nnyt sentähden ovat järjettömiksi ja mielettömiksi joutuneet, ja nyt\nheidän täytyy köyhinä leskinä lapsinensa kulkea leipäänsä kerjäten.\"\nKymmenes kohta valituksessa sisälsi anomuksen, että Suomalais-Antti\nsaisi pitää rukiit, jotka kuvernööri oli tuominnut hänet menettämään.\n\nSyksyllä 1653 Printz palasi takaisin Ruotsiin ja jätti silloin elokuun\n3 pnä 1653 kirjoituksen vastaukseksi \"kapinoitsijoiden\" valituksiin,\njoita hän väitti perättömäksi. Kidutusta kärsineestä suomalaisesta hän\nlausuu: \"Suomalais-Anttia tutkittiin laillisesti, mutta Suomalais-Lassi\nja Suomalais-Kaisa on noituuden ja muun levottomuuden takia meistä\nerotettu, mutta on heille kuitenkin annettu parempia maita ja tiluksia\nkuin heillä olikaan.\"\n\nPääsyynä Printzin paluuseen oli kuitenkin se, että hollantilaiset,\njotka Delaware-virran länsirannalle olivat rakentaneet Fort\nKasimir-nimisen linnoituksen, varustautuivat täydellä todella\nhyökkäämään ruotsalaisten uudissiirtolan kimppuun. Elokuussa v. 1654\npurjehti hollantilainen maaherra Stuyvesant seitsemän laivaa mukanaan\nUudesta Amsterdamista ja teki ruotsalaista siirtolaa vastaan niin\nmenestyksellisen hyökkäyksen, että koko siirtola oli syyskuussa hänen\nvallassaan.\n\nAntautumisehdoissa määrättiin, että siirtolaismaan virkamiehistä ja\nalamaisista, ruotsalaisista ja suomalaisista saivat ne, jotka niin\nhalusivat, palata Ruotsiin; ne jotka mieluummin jäivät paikoilleen,\nsaivat pysyä augsburgilaisessa uskossaan ja palkata itselleen\nsaarnamiehen. Useimmat jäivät aloilleen, koska he kerran olivat\nperehtyneet uuden kotimaansa olosuhteisiin.\n\n\n\n\n4. SIIRTYMINEN NORJAAN.\n\n\nYhtenä keinona Ruotsin hallituksella päästä eroon metsää haaskaavista\nsuomalaisista oli sekin, että heitä karkoitettiin takaisin siihen\nmaahan, josta he olivat tulleet. Tämä keino oli kyllä helppo määrätä,\nmutta miten se olisi toimeenpantava? Kuinka olisi mahdollista monta\nvuotta jo vakinaisesti asumaan asettuneen suomalaisen torpparin jättää\nkotinsa ja lapsineen vaimoineen lähteä takaisin meren poikki? Näitä\nvaikeuksia ei otettu lukuun. Senpä vuoksi jäivätkin esim. maaliskuun\n2 p:nä 1636 ja joulukuun 7 p:nä 1682 annetut käskyt melkein joka\ntapauksessa aivan voimattomiksi.\n\nSeuraavien viidenkymmenen vuoden ajalta ei meillä ole juuri mitään\nkerrottavaa Suomeen takaisin muuttamisista. Joitakuita harvoja\nsuomalaisia siirtyi kuitenkin takaisin kotimaahansa.\n\nNorjaan näkyy suomalaisia Wermlannista siirtyneen jo vuoden 1600\ntienoilla, kun muutamia Mullikka, Räisänen ja Lehmoinen nimisiä oli\nasettunut Röytäjärven (Rögden) ympäristölle nykyiselle Gruen\nsalomaalle. Tältä paikkakunnalta, joka vieläkin on Norjan suomalaisten\nalueen keskus, he levisivät pohjoiseen Elverumin kautta Trysildiin,\netelään päin koko monen harjanteen yli Vingerin, Näsin ja Urskrugin\nkautta Sitskoveniin Hölandiin. Toiset kulkivat Glommenin poikki ja\nlevisivät Odalin ulkoseutujen yli Stangeen asti Hedemarkiin ja aina\nMjöseniin saakka. Tästä he seurasivat sitä korkeaa harjannetta, joka\nTistedalin ja Askerin pohjoispuolella kääntyy Modumin harjuun, ja\nlänsipuolella Beina-Drammenin jokea kajahtelivat suomalaisten kirveiden\niskut Ådalissa ja Sigdalissa. Ne pitäjät, joihin he asettuivat asumaan,\nolivat siis Meidskog, Vinger, Brandvold, Grue, Hoff, Aasnaes, Vaaler,\nElverum ja Trysild.\n\nElämältään ja tavoiltaan eivät Norjan suomalaiset vähääkään eronneet\nrajan itäpuolella olevista maanmiehistään, jonka vuoksi heidän asemansa\nnorjalaisiin ja hallitukseensa nähden tuli samanlaiseksi kuin\nRuotsinkin puolella. Kuningas Fredrik III antoi elokuun 30 p:nä 1648\nkäskyn, että suomalaisten tuli ennen joulua samana vuonna joko lähteä\npois valtakunnasta tai sitten asettua asumaan vakinaisesti ja maksaa\nveroa niinkuin muutkin Norjan asukkaat.\n\nHelmikuun 7 p:nä 1685 annetussa ohjeessa velvoitettiin maaherrat\npitämään silmällä \"salomaan suomalaisia, kerjäläisiä ja juutalaisia,\njoita ei maassa saa kärsiä\". Tästä seurasi, että suomalaiset v. 1686\nhaastettiin oikeuteen ja heitä tutkittiin. Muutamat perheet\nhajoitettiin sitä seuraavien vainojen aikana ja yksityiset henkilöt\n\"lykättiin mustalaisten ja hylkyjen joukkoon\". Ensimmäisinä\nvuosikymmeninä Norjaan asettumisensa jälkeen suomalaisilla oli siellä\nvarsin hyvä olo; esim. Trysildissä oli useita oikein varakkaita\nsuomalaisia, jotka hyvinä vuosina myivät viljaa. Mutta kun metsien ja\nviljavainioiden omistusoikeutta ruvettiin tutkimaan, syntyi siellä\nsamoin kuin Ruotsissakin maakysymys, jonka ratkaisu sai aikaan usean\nperheen aineellisen häviön.\n\nUseat suomalaiset olivat Kristianian (Oslon) kauppamiehiltä ottaneet\ntavaroita velaksi ja pantanneet vakuudeksi metsälohkonsa, joita he\nkuitenkin tarpeen mukaan saivat mielin määrin itse esteettömästi\nkäyttää; mutta kun lopputili tehtiin, eivät he enää olleetkaan maata\nomistavia talonpoikia, vaan kristianialaisten kauppaliikkeiden\ntorppareita.\n\nTätä sekavaa vyyhteä koki Gottlund selvittää käydessään Norjassa v.\n1821. Marraskuun 23 p:nä hän kutsui kaikkien ympäristön suomalaiskylien\nisännät Räfhultet-nimiseen taloon Gruen pitäjään keskustellakseen\nheidän kanssaan siitä, mihin keinoihin voitaisiin ryhtyä suomalaisten\naseman parantamiseksi. Ensin tuli puhe siitä, miten pahasti herrat\nheitä kohtelivat ja miten heitä nyt huutokaupalla myytiin uusille\nherroille. \"Ei edes tiedetty, miten heidän omaisuutensa oli joutunut\nkauppiasten käsiin\", sanotaan Gottlundin päiväkirjassa.\n\nMutta vanhojen henkilöiden väitösten mukaan olivat suomalaiset ensin\nasettuneet niihin metsiin, jotka silloin olivat kruunun omaisuutta.\nMuutamat heistä olivat myöhempinä aikoina saaneet jonkinlaisen\nkiinne- eli omistuskirjan, jonka antoi Kristian Knoff, jalkaväen\neverstiluutnantti ja Norjan maanmittauslaitoksen virkamies. Hän oli\ntullut Kööpenhaminasta, ja muutamille taloille hän oli mitannut maata,\njota he vapaasti saivat viljellä. Sitten hän oli Kristianiassa\nkadonnut, ja pahasti epäiltiin, että hänet oli jollakin salaisella\ntavalla raivattu tieltä pois (!).\n\n\"Viime aikoina heidät oli pakotettu ottamaan vastaan sellaisia\nsopimuskirjoja, että heidät voitiin komentaa pois, milloin kauppias\nvain tahtoi. Tähän heidät pakotti tyranni Johan Nilsen lyömällä ja\nhosumalla, uhkaillen, että muuten ryöstetään heidän vanha velkansa.\nSamalla heille sanottiin, ettei heille siitä seuraisi mitään pahaa,\nvaan että päinvastoin he ja heidän lapsensa saisivat jäädä taloon ja\nnauttia koko joukon muitakin etuja.\n\n\"Koska he tarvitsivat suolaa, viljaa ja rahaa, he antoivat taivuttaa\nitsensä kirjoittamaan puumerkkinsä kontrahteihin, paitsi yksi,\nnimittäin vaimo Marit Heikintytär Mullikka Furubergistä. Ensimmäisenä\nvuonna he saivat apua, sekä jyviä että rahoja, mutta ei sen jälkeen.\nKuitenkin heidät komennettiin työhön useaksi kuukaudeksi talvella ja\nkesällä lähelle Kristianiaa. Suurin työ käytettiin erään suon\nkuivattamiseen; yritys ei onnistunut, Nilsen erotettiin ja hän muutti\nsuomalaismetsiin, jossa hän eleli kuin hirmuvaltias.\"\n\n\n\n\n5. SUOMALAISTEN YSTÄVÄ.\n\n\nTähän mennessä kerrotusta näkyy, että suomalaisten oli taisteltava mitä\nsuurimpia vaikeuksia vastaan kaikissa suhteissa, ja vaikea on käsittää\nhallitusten päätöksiä kumpaisessakin maassa olevista suomalaisista, ei\nhallituksilla ollut tietoa suomalaisen väestön suuresta luvusta ja\nsiitä melkoisesta työkyvystä, mikä heillä oli, taikka arveltiin, ettei\nheillä ollut kykyä eikä hengenlahjoja muodostaakseen vakavaa ja\nuutteraa maata viljelevää väestöä. Nykyaika osoittaa, että tämä oli\nerehdys.\n\nRauhallisempi olo oli suomalaisilla XVIII vuosisadalla. Oli joko\nhuomattu heidän ansionsa korpien raivaajina viljelykselle tai heihin\noli totuttu. Erityisiä säännöksiä, jotka koskivat vain suomalaisia, ei\naikakirjoissa huomaa; näyttää kuin heidät olisi unohdettu, ja\narvatenkaan ei siihen aikaan tapahtunut suomalaisten maahanmuuttoa\nainakaan suuressa määrin, tuskinpa ollenkaan.\n\nYhdessä suhteessa heidät oli kokonaan unohdettu: kristinopin\nopettamisessa. Mitään jumalanpalvelusta ei ollut määrätty pidettäväksi\nerityisesti suomalaisille; he kuuluivat siihen pitäjään, joka oli\nlähinnä heidän talojansa, ja kirkoissa saarnattiin Jumalan sanaa\nruotsiksi, jota kieltä suomalaiset osittain eivät ollenkaan\nymmärtäneet, osittain vain vähän. Eivätkä he pitäneet kiirettä sen\noppimisellakaan, sillä tavalliseen suomalaiseen itsepäiseen tapaansa\nhe puhuivat omaa kieltään viime aikoihin asti. Vielä tänäkin päivänä\n(n. v. 1890) puhutaan suomea perheissä, milloin he luulevat, etteivät\nruotsalaiset sitä kuule. Minkä vuoksi suomalaiset ikään kuin häpeävät\nkäyttää äidinkieltään ruotsalaisten läsnäollessa, on vaikea ymmärtää,\nmutta varmaa on, että siten on asian laita. Samoin he väittävät,\netteivät osaa suomea, mutta joka käy heidän kotipaikoillaan\nmetsäseuduilla ja siellä tapaa heitä, tulee pian vakuuttuneeksi siitä,\nettei suomen kieli suinkaan ole heidän seastaan hävinnyt. Niinpä eräs\nystävä kirjoitti minulle Gruen pitäjästä Norjasta mainittuna vuonna:\n\"Suomen kieli on melkein kuollut: vanhat sitä puhuvat, mutta eivät\nnuoret, vaikka he sitä ymmärtävät.\" Aivan samaa sanoivat suomalaiset\nminulle viisikymmentä vuotta sitten.\n\nSuomalaisten henkinen kehitys lienee ollut XVIII ja XIX vuosisadan\nalkupuolella hyvin hidasta. Tosin kuuluu vähän heidän ilkitöistään,\nvaikkei niitäkään puuttunut; mutta ruotsalaiset lienevät myöskin heitä\nvähemmin ahdistaneet. He elelivät unohdettuina ja piiloutuneina\nmetsissä taistellen hätää ja puutetta vastaan. Kuullaan mainittavan\nvuosia, jolloin nälänhätä, rokko ja punatauti olivat tehneet suuria\ntuhoja sekä ruotsalaisten että suomalaisten keskuudessa ja varsinkin\nsanotaan vuotta 1699 kauheaksi. Suomalaisista kerrotaan: \"Vanhemmat\nsöivät lastensa ja lapset vanhempiensa ruumiita.\"\n\nSuomalaiset ovat uljaasti taistelleet olemassaolostaan, siitä ei ole\nepäilystäkään; senpätähden nähdään ja tiedetään ilomielin, että he nyt\nkaikki ovat yhdenvertaisia Ruotsin muiden asukasten kanssa.\n\nEttä tällainen aika tuli paljon aikaisemmin kuin se muutoin olisi\ntapahtunut, siitä heidän on suurimmaksi osaksi kiittäminen K. A.\nGottlundia.\n\nVuosina 1817-1821 tuo suomalainen ylioppilas etsi unohdetut\nkansalaisensa heidän kodeistaan. Hänen mieltään liikutti hänen\nnäkemänsä. Vilkkaana ja tarmokkaana hän päätti parantaa heidän\nasemaansa niin pitkälle kuin hänen kykynsä suinkin riitti, eikä tämä\ntosiaankaan ollut vähäinen. Puhein ja kirjoituksin hän herätti sekä\nsilloisen perintöruhtinaan Oskarin että yleisön harrastuksen\nsuomalaisten asian puolelle ja seurauksena oli, että v. 1830\nnimitettiin kunnollinen mies, pastori Emanuel Bransell, saarnamieheksi\nsuomalaisten salomaille ja valtio määräsi varoja kolmen kirkon\nrakentamiseen pääasiallisesti suomalaista väestöä varten.\n\nItse Gottlund hankki suomenkielisiä kirjoja ja jakeli niitä runsaasti\nsamalla kuin hän opetti useita maanmiehiään lukemaan. Näiden joukossa\noli pari älykästä suomalaispoikaa, jotka hän otti mukaansa Tukholmaan\nja sieltä edelleen Upsalaan, jossa he tulivat ylioppilaaksi. Sen\njälkeen hän lähetti heidät suomalaismetsiin sekä Ruotsin että Norjan\npuolelle opettamaan omia kansalaisiaan.\n\nGottlund tuumiskeli saada suomalaiset suomen kielen mukaan\njärjestetyiksi kirkollisessa ja tavallaan oikeudellisessakin suhteessa\nerityisiksi seurakunniksi. Oli luonnollista, etteivät ruotsalaiset tätä\ntuumaa hyväksyneet, ja muutamat pitivät Gottlundia venäläisten\nlähettämänä, jotta hän yhdistäisi silloin runsaslukuisen suomalaisen\nväestön näiden emämaan kanssa. Monet sen vuoksi epäilivät Gottlundia;\ntoiset taas vastaanottivat hänen antamansa tiedot suomalaisista\nsuosiollisesti ja kiinnittivät niihin järkevää huomiota, ja\nlukuunottamatta hänen nuorekasta intoiluaan suomalaisten erottamiseksi\nmuista, he hyväksyivät hänen tuumansa siinä määrässä, että\ntyöskentelivät suomalaisten saattamiseksi samanarvoisiksi ruotsalaisten\nkanssa. Näiden miesten joukossa olivat maaherra Wingård ja Arvikan\npastori Lindberg.\n\n1840-luvun alusta alkaen, jolloin Pohjois- ja Etelä-Finnskogan,\nLekvattnetin ja Bogenin kirkot valmistuivat ja Jumalan sanaa\njulistettiin köyhille suomalaisraukoille, on heidän edistymisensä\nkäynyt tavattoman nopeasti Ruotsinpuoleisilla salomailla, ja samaan\naikaan koitti Norjassakin asuville suomalaisille yhtä perinpohjainen\nmuutos parempaan päin. Sekä Norjassa että Ruotsissa asuvat suomalaiset\npitävät Gottlundia suurimpana hyväntekijänään ja apostolinaan.\n\nTohtori Petrus Nordmann julkaisi v. 1888 Helsingissä varsin ansiokkaan\nteoksen Keski-Ruotsin Suomalaiset.[2] Tästä kirjasta saa täydellisen\ntiedon suomalaisten elämästä Ruotsissa, ja tähän hra Nordmannin\nteokseen olen pääasiallisesti nojautunut tätä vähäistä johdantoa\nlaatiessani.\n\nGottlundista hän lausuu: \"Kielentutkija Gottlund, salomaan suomalaisten\napostoli ja lukemattomien kirjallisten taisteluiden sankari, kuoli\nHelsingissä huhtikuun 20 p:nä 1875.[3] Vielä 78 vuoden iässä hän\nosoitti vilkasta harrastusta suomalaisten asiaan.\"\n\n\n\n\n6. SIIRTYMISTIET JA ASUNNOT.\n\n\nMitä teitä suomalaiset kulkivat siirtyessään Ruotsiin? Siitä ei\nhistoria eivätkä suulliset tarinat anna mitään tietoa. Arvatenkin\nmuuttotien määräsi se seikka, mistä kotimaan osasta ja mihin\nvuodenaikaan matkalle lähdettiin.\n\nNäyttää selvältä, että yksi ja toinen on kuljettanut mukanaan\nkarjaakin, koska kaikilla niillä tienoilla, missä suomalaisia asuu,\ntavataan karjarotua, jota jokapäiväisessä puheessa mainitaan\nsuomalaislehmiksi. Nämä lehmät eroavat huomattavasti tavallisesta\nruotsalaisesta rodusta siinä, että ne ovat pienempiä, sarvettomia ja\nuseimmiten aivan valkoisia.\n\nTarinat mainitsevat, että asuinseudullaan Fryksdalissa Vermlannissa\nkuuluisa pahantekijä Häkkinen oli tuonut mukanaan seitsemän lehmää,\nsonnin, vuohia ja lampaita.\n\nJos tässä jutussa on jotakin perää, on luultavaa, että Häkkinen oli\ntullut Ruotsiin Pohjanlahden ympäri. Toiset kertovat usein perheiden\ntehneen tuon pitkän kiertomatkan, ja siten lienee ollut asian laita,\nkun muutamat suurehkot parvet, jotka kuljettivat mukanaan\ntalouskapineita, siirtyivät Ruotsin puolelle.\n\nSitävastoin lienevät pienemmät seurueet ja yksityiset henkilöt joko\npurjehtineet veneillä Pohjanlahden poikki tai hiihtäneet talvella\nosittain Ahvenanmeren, osittain Merenkurkun poikki, aina sen mukaan,\nmihin maakuntaan uudisasukkaat aikoivat asettua asumaan.\n\nAivan varmaa on, ettei Ruotsiin jo asettuneiden ja kotimaassa asuvien\nsuomalaisten välinen yhteys ollut niin harvinaista kuin olisi voinut\npäättää pitkistä matkoista, esim. Norjan rajalta Sisä-Suomeen,\nRautalammille, Savoon ja Karjalaan, joilta paikoilta muuttajat\nenimmäkseen lähtivät, sillä pitkillä keveillä suksillaan hiihtävät\nreippaat, sitkeät ja rohkeat suomalaiset eivät säikkyneet sellaisten\nmatkojen vaivoja eikä pituutta.\n\nSamoin kuin Amerikasta palaavat siirtolaiset nykyaikaan lienevät\nRuotsin salomailta palaavat sanansaattajat myöskin kehoittaneet\njäljellä olevia sukulaisiaan ja tuttaviaan siirtymään Suomesta Ruotsiin\nja antaneet heille osviittoja, mille seudulle heidän piti mennä ja mitä\nteitä kulkea.\n\nJotenkin varmaan voidaan otaksua, että nämä sanansaattajat suureksi\nosaksi myöskin olivat tiedustelijoita, jotka jo edeltäkäsin olivat\npäättäneet siirtyä maasta pois. Siinä tapauksessa he jo olivat pari\ntalvea aikaisemmin lähteneet matkaan, etsineet soveliaan paikan,\nensimmäisenä kesänä kaataneet kaskeksi niin suuren alan kuin saivat\nmetsää kumoon jonka jälkeen he talven elättivät henkeään metsästellen\nsalomailla tai satunnaisella työansiolla vuorikunnissa ja kaupungeissa.\nSeuraavana vuonna he olivat palanneet kaskimaillensa ja silloin\npolttaneet ne. Palo oli nyt valmis kylvettäväksi, ja ne uudisasukkaat,\njotka olivat saaneet hankituksi tarpeeksi siemenrukiita, kiittivät\nonneansa.\n\nOli päivän selvää, että siemenrukiit olivat uudisviljelijälle ihan\nvälttämättömän tarpeellisia, ja kyllä uudisviljelijä siitä asiasta\npitikin hyvän huolen. Muudan tuollainen uudisasukas toi mukanaan\nSuomesta rukiita vain sen verran mitä mahtui kuikannahkaan. Se seikka,\nettä uudisasukas jyväpussikseen valitsi juuri höyhenisen kuikannahan,\nosoittaa suurta huolellisuutta ja käytännöllistä ymmärrystä, sillä\ntuskinpa hän olisi voinut keksiä koteloa, jossa kallisarvoinen\nsiemenvilja olisi paremmin säilynyt kuin saloseutulaiselle jotenkin\nhelposti saatavissa olevassa kuikannahassa.\n\nKun nyt uudisasukas uudessa isänmaassaan oloaikansa toisena kesänä oli\nsuorittanut rukiinkylvön ja kaatanut kasken seuraavaksi vuodeksi, hän\nalkoi rakentaa asumustaan, saunaa, jonka hän, jos hyvin kävi, sai\nvalmiiksi ennen talven tuloa.\n\nTämä rakennus, jota eri nimillä mainittiin pirtiksi, saunaksi tai\nsuomalaistuvaksi, rakennettiin kasken reunaan suorakaiteen muotoiseksi.\nOvi oli yleensä päivän eli etelän puolella: läntisellä pitkällä\nseinällä päivänvalo laskettiin sisään kahdesta ikkuna-aukosta, joiden\nedessä oli lykättävät luukut. Tuvan ympäristöllä maasta nostetuista\nkivistä tehtiin uuni eli kiuas keskelle lattiaa. Veistetystä suuresta\nhongasta tehtiin pitkin sivuseinää ikkunoiden alle leveä penkki.\nPälsimällä veistetyistä hirsistä salvettiin seinät tuskin kolme\nkyynärää korkeiksi maasta tai niin korkeiksi kuin uudisasukas katsoi\ntarpeelliseksi, ja niiden päälle pantiin poikkipäin muutamia sileiksi\nveistettyjä orsia parhaiksi niin kauas toisistaan, että niiden päälle\nladotut ruislyhteet pysyivät vakavasti kuivamassa. Sitten päädyt\nveistettiin korkeammiksi tai matalammiksi ja päätyhirret sidottiin\ntoisiinsa koko tuvan pituisilla vuoliaisilla, joskus kolmea kyynärää\npitemmilläkin, niin että vuoliaisten päät olivat tukena ns. kodalle,\njoka tehtiin siten, että pienempiä halkaistuja hirsiä nostettiin\npystyyn niiden kapineiden suojaksi, joita siellä säilytettiin.\n\nKun seinät ja päädyt olivat valmiit, tehtiin katto hienoista\nkuorituista näreistä tehtyjen ruoteiden päälle ja tilkittiin\nlämpimänpitäväksi sammalilla, joiden päälle pantiin tuohia. Näiden\npäälle pantiin paksumpia halkaistuja puita ja joskus nurkkien päälle\nmuutamia kiviä, ja niin rakennus oli valmis.\n\nEttä uudisasukas silloin tunsi itsensä onnelliseksi, sen ymmärtää\nhelposti, kun ajattelee, ettei hän kahtena viimeisenä vuonna ollut\nmaannut vuoteessa, harvoin oli riisunut vaatteitaan eikä ollut kattoa\npään päällä.\n\nPaitsi sitä työtä, mikä meni puiden kaatamiseen, kasken polttamiseen,\nkylvämiseen ja asumus pahasen rakentamiseen, oli vielä jokapäiväisen\nelatuksen huolet. Metsästys sekä pyydysten pitäminen syksyllä ja\ntalvella tuottivat lihaa ja lisäksi karhun, suden, ilveksen ja hirven\ntaljoja, majavan, kärpän ja oravan nahkoja, sillä niihin aikoihin,\njolloin suomalaiset tulivat noihin loppumattomiin laajoihin metsiin,\nniissä oli metsänriistaa runsaasti, ja varsinkin petoeläimiä oli\nsuorastaan peloittavan runsaasti, ja varmaankin moni harhaileva\nsuomalainen sai niitä vastaan taistellessaan surmansa häviten siten\njäljettömiin. Keväällä ja kesällä saatiin runsaasti kaloja, mutta\npyydyksistä oli puute, niin että kalaa tuskin riitti yli jokapäiväisen\ntarpeen, ja suolojen hankinta oli niin vaikeaa ja hankalaa, etteivät\nsuomalaiset ainakaan ensi vuosina saaneet kootuksi sanottavia määriä\nruokaeineitä.\n\nSamaan aikaan, eli niin pian kuin palo oli valmis rukiiseen\nkylvettäväksi, suomalainen myöskin kylvi sylkemällä nauriita, jotka\nsyksyllä olivat tarpeellisena lisänä muonavarastossa. Nauriita\nkylvettiin myöhempinäkin aikoina pieniin palaneisiin paikkoihin, missä\nsuomalaisilla oli metsässä ollut nuotio, ja muutamina vuosina ne\nantoivat runsaan sadon, suuria, pyöreitä litteitä juurikkaita, joiden\nsuurin osa kasvoi maanpinnan yläpuolella.\n\nKun tupa oli valmis tai ainakin alulla ja heti keskikesän jälkeen\nkylvetty ruis syyspuolella näytti, että siitä saattoi toivoa satoa\ntulevana vuonna, suomalainen alkoi miettiä omaistensa tuomista\nSuomesta, ja heti kun tuli suksikeli, hän ryhtyi tuumasta toimeen.\n\nSellaiseen yritykseen tarvittiin melkoinen määrä rohkeutta ja\npäättäväisyyttä. Jos hänellä oli ruokatavaroita riittävästi viikoksi,\npuoleksitoista, hän saattoi lähteä Vermlannista suoraa päätä\nTaalainmaan halki Helsinglantiin, asutuille seuduille, ja silloin\nhänellä oli taivallettavana runsaasti 30 penikulmaa metsäteitä. Hän\nsaattoi tosin jonkin verran kartuttaa eväitään ampumalla matkalla\nmetsänotuksia. Ja arvatenkin pidettiin matkaa rantamaalle koko\nkuljettavan matkan helpoimpana osana, kun tarpeelliset eväät saattoi\nkantaa mukanaan; mutta harvoilla sellaisia oli, ja kun oli päästy meren\nrantaan, tarvittiin matkan jatkamiseen toisia apukeinoja.\n\nNämä apukeinot oli toimelias uudisasukas hankkinut jo ensimmäisenä\ntalvena erityisillä matkoilla kaupungista, vuorikunnista tai --\ntavallisesti -- voudilta myymällä eläinten taljoja ja nahkoja.\nHistoriasta kyllä tiedämme, että nahoilla saadut rahat olivat verraten\nvähäiset. Voimme pitää tiettynä asiana, että kun suomalainen oli\nhankkinut suoloja, ruutia ja lyijyä, joita hän ehdottomasti tarvitsi\ntoimeentullakseen ja puolustautuakseen, ei hänellä ollut enää jäljellä\nliikoja rahoja niihin kulunkeihin, joita kotimatka vaati.\n\nAsian näin ollen täytyi toisena vuotena tapettujen metsäeläinten nahat\nsälyttää kelkkaan ja kuljettaa sellaisille paikkakunnille, missä ne\nsaatiin myydyksi. Tähän kului aikaa, sillä matka kauppapaikoille oli\npitkä; mutta voidaan arvata, että siirtolainen joulun aikoihin tai pian\njoulun jälkeen oli päässyt omaistensa luo kotimaahan.\n\nSiellä hän ei voinut kauan viipyä, koska täytyi palata meren yli niin\nkauan kuin jää kesti. Matkaeväiden lisäksi lienee suomalaisen\nsiirtolaisen perheellä ollut matkatavaroita ainoastaan kirves, pata,\ntulukset ja joitakin kevyitä työkapineita sekä siemenrukiita, nauriin,\ntupakan ja pellavan siemeniä. Sanotaanpa, että muudan nimeltäänkin\ntunnettu suomalainen ei tuonut mukanaan rukiita enempää kuin\ntuohirasiallisen. Matkakapineet kuljetettiin tavallisella kelkalla.\nKoko perheen jäsenet kulkivat hiihtämällä, pikkulapset kannettiin\nselässä. Ja niin matkattiin länttä kohti halki metsien, yli järvien.\n\nJos oikein hyvin kävi, uudisasukkaat saapuivat perille jo keväällä. Jos\nheillä oli varoja, he olivat lähimmältä, asutulta seudulta ostaneet\nmuutaman vuohen, ehkäpä jonkin lampaankin. Sellaista suomalaisperhettä,\njolla oli mainitut taloustavarat ja joka saattoi muuttaa asumaan\nvastavalmistuneeseen tupaan, pidettiin onnellisena ja hyvin\ntoimeentulevana.\n\nAinoastaan huolellinen ja ahkera mies saattoi näin järjestää muuttonsa\nja asuntonsa perustamisen. Toiset lähtivät matkaan perheineen\npäättämättä edeltäpäin asuinpaikkaansa tai edes seutuakaan, mihin\naikoivat asettua, ja sellaiset siirtolaisraukat saivat joskus harhailla\npari vuotta tai enemmänkin laajoissa metsissä, ennen kuin kykenivät\nraivaamaan kasken tai saamaan palonsa kylvöön.\n\nSellaisissa oloissa henkensä säilyttämiseen tarvitaan rohkeutta,\nkestävyyttä, kärsivällisyyttä ja kekseliäisyyttä, ia juuri niitä\nominaisuuksia on suomalaisilla tänäkin päivänä; samoin he kykenevät\nnurkumatta kärsimään puutetta ja alistua kestämään vastoinkäymisiä,\njoita sattuu monesti. Kuinka nuo ihmiset voittivat kaikki vastukset ja\nsaattoivat tulla toimeen, se on metsäseutujen elämään tottumattoman\nmelkein mahdotonta käsittää samoin kuin senkin, jonka ei ole koskaan\ntarvinnut ajatella, mistä hän saa, mitä tarvitsee huomenna elääkseen.\n\nSiirtolaisten joukossa oli koko joukko irtolaisväkeä, sen tiedämme, ja\nmonet heistä ihan varmaan siirtyivät kotipaikoiltaan pois umpimähkään.\nHe seurasivat joskus perheiden mukana, toisia houkutteli\nseikkailunhalu, eräiden oli pakko lähteä välttääkseen kotimaassa\njoutumasta lain kouriin, jota vastaan he tavalla tai toisella olivat\nrikkoneet, ja voidaanpa pitää tiettynä asiana, että yksi ja toinen\nlempivä pariskunta, joka ei muuten päässyt yhteen, lähti\nuudisasukkaiksi Ruotsin metsiin.\n\nValitettavasti on oikeudenpöytäkirjoissa pitkä luettelo suomalaisten\nsiirtolaisten tekemiä lainrikkomuksia. Kun heitä ahdisti vaino ja hätä,\nhe saattoivat tehdä tekoja, jotka osoittivat typeryyttä ja raakuutta,\nmutta myöskin ahneutta ja röyhkeyttä.\n\nToimelias ja siivo suomalainen, joka oli huolellisesti varustautunut\nmuuttoon ja edeltäkäsin raivannut halmeen ja rakentanut asunnon,\nsaattoi perille päästyään luottamuksellisesti katsoa tulevaisuuteen,\nvaikka vielä jäljellä oli pitkiä, kovia töitä, ennen kuin hän pääsi\njotakuinkin turvalliselle kannalle.\n\nKun oli asetuttu asumaan pirttiin tahi saunaan, oli uudisasukkaan\nensimmäisenä huolena ruoan hankkiminen siksi päiväksi, sillä on\nitsestään selvää, ettei perhe ollut voinut kelkassa eikä selässään\ntuoda mukanaan suurtakaan muonavarastoa.\n\nJos hän suunnitelman mukaan tuli perille keväällä, oli lintujen\nsoitimen aika, ja varmaankin olivat perheen miespuoliset henkilöt jo\nensimmäisenä aamuna soidin- ja kuherruspaikoilla, jossa ampuja teki\nparastaan, olipa hänellä aseena luotipyssy tai jousi.\n\nKenellä ei ollut asetta, se rakensi loukkuja ja satimia.\n\nKun siihen aikaan oli metsänriistaa runsaasti, saatiin metsoja ja\nteeriä helposti ensi tarpeisiin, ja sillä välin metsämies tähysteli\nsuurempia otuksia. Ketterä suksimies etsiskeli etupäässä hirviä ja\nsaavuttikin niitä jokseenkin helposti hiihtämällä. Ja lukemattomat\nkarhutkin menettivät henkensä, se näkyy siitä suomalaisten metsämiesten\ntavasta, että he erityisen hongan kylkeen ripustivat karhun pääkallon.\nFernowin tietojen mukaan oli vielä 1700-luvun loppupuolella Fernebon ja\nSkillingsmarkin pitäjissä Wermlannissa sellaisia honkia, joihin oli\nnaulattu satoja karhun pääkalloja.\n\nJos uudisasukkaan onnistui kaataa hirvi tai useampia, lihat\nsavustettiin ja toimeentulo yli kesän oli taattu, sillä miesten metsää\nkäydessä eivät naiset suinkaan olleet jouten. He repivät maasta männyn\njuuria, kuorivat ne ja tekivät mertoja, ahvenenpyydyksiä. Pajuvitsoista\nkyhättiin lohimertoja, joilla virroissa ja puroissa pyydettiin mulloja,\nja sitten alkoi petäjänkuoren kiskominen ja valmistaminen pettuleivän\naineksiksi.\n\nNuoria petäjiä kaadettiin, kuori nyljettiin ja ripustettiin kuivamaan\npitkien salkojen päälle; kun kuori oli puolikuiva, nyljettiin siitä\nerilleen sisempi, pehmein osa ja kuivattiin kovaksi, minkä jälkeen se\nrouhittiin pieniksi muruiksi ja oli nyt valmista jauhettavaksi. Tähän\ntyöhön olivat miehet valikoineet pari pehmeänlaista litteää kiveä,\njotka hakattiin pyöreiksi. Ne asetettiin nyt sitä tarkoitusta varten\ntehtyyn laatikkoon, ja päällimmäiseen kiveen kiinnitetyllä kammella\npantiin kivi pyörimään. Koko laitosta sanotaan käsikiviksi eli\nkäsimyllyksi ja sellaista käytetään vieläkin metsäseuduilla.\n\nTällainen jauhatuslaitos ei kuitenkaan ollut riittävä, kun vilja\nsaatiin halmeesta korjatuksi, jonka vuoksi uudistalokas rakensi, niin\npian kuin taisi, vesimyllyn, niin sanotun \"jalkamyllyn\", lähimmän joen\ntai puron varrelle.\n\nKun pettujauhot olivat valmiit leivottaviksi, sekoitettiin niihin\nluujauhoja, jotka oli jauhettu metsästämällä saatujen eläinten luista.\nPettujauhoista tehtiin kakkuja, jotka syötiin pehmeinä, tai ne\nleivottiin ohuiksi leiviksi, jotka kypsennettiin kuumalla kiviarinalla.\nMutta tämä tapa lienee tullut vasta myöhempinä aikoina.\n\nVähän oli aikaa uudisasukkaalla käytettävänä jokapäiväisten tarpeiden\nhankkimiseen. Kaskeksi oli kaadettava metsää, ja siihen työhön\nkäytettiinkin kaikki voimat, mitkä hän sai kokoon, kunnes edellisenä\nvuonna kaadettu metsä oli kevät-ahavalla ja kesän paahteesta kuivanut\nniin, että kaski voitiin polttaa ja kylvää paloon siemen.\n\nOli tärkeätä, että tämä toimi saatiin tehdyksi niin varhain kesällä\nkuin suinkin, sillä arveltiin, että kuta aikaisemmin siemen kylvettiin\nmaahan, tai oikeammin tuhkaan, sitä varmemmin voitiin toivoa hyvää\nsatoa. Sateiset kesät olivat suomalaisille tukalat, sillä jollei kaski\nkuivanut, vaan paloi huonosti, niin vuodentulo jäi huonoksi; joskus ei\nsaatu viljaa ollenkaan.\n\nNäitä töitä tehdessä ruis halmeessa joutui joutumistaan, ja heti kun\ntähkässä oli jotakin syötävää, aloitettiin viljankorjuu siten, että\nleikattiin muutamia lyhteitä, jotka sitten kuivattiin uunilla,\nleikattiin niistä tähkät poikki ja oljet sekaisin ja jauhettiin ne\njauhoiksi. Siitä tehtyä leipää pidettiin paljon parempana kuin\npettuleipää.\n\nKun ruis oli oikein joutunut, alkoi varsinainen viljankorjuu. Vilja\nleikattiin sirpillä, sidottiin pieniksi lyhteiksi, jotka ripustettiin\nsalkojen päälle kuivamaan auringon paisteessa latva alaspäin, tyvi eli\nolkipuoli ylöspäin. Jos ilma oli epävakaista, lyhteet pantiin orsille\ntupaan kuivamaan.\n\nSillä välin oli tuvan toiselle sivuseinälle tehty lisäksi pitkä\nlaatikontapainen penkki. Kun ruislyhteet olivat kuivaneet, lyötiin\nniitä seinää vasten, niin että jyvät rapisivat tähkistä ja putosivat\nlaatikkoon. Tämä oli viljan ensimmäistä valmistavaa puimista. Näin\npuitu vilja pidettiin parhaimpana; sitä käytettiin sen vuoksi\nsiemenviljaksi, ja vaikka olisi kovakin hätä ollut käsissä, ei sitä\nsaanut käyttää syötäväksi.\n\nSelvää ruisleipää ei uudisviljelijä arvellut varojensa sallivan syödä,\nmahdollisesti joku ensimmäisistä, kun metsissä vielä vilisi riistaa ja\nvesissä kaloja, mutta siihen aikaan kun minä ensin kuulin puhuttavan\nsuomalaisista, eli 1830-luvun alkupuolella, ei suomalaisilla koskaan\nollut selvää ruisleipää, vielä harvemmin selvää ohra- tai kauraleipää.\nLeipään tavallisesti pantiin lisäksi ruumenia, olkia, jäkäliä,\nhalavapajun lehtiä, pettua, suolaheinää, nuorta kuivattua heinää ja\nperunoita.\n\nTavallisesti valittiin ensimmäisen kasken ja aiotun asumuksen paikaksi\njokseenkin kivetön korkeahko paikka, sillä pidettiin silmällä tulevia\npeltoja, jottei halla veisi viljaa. Mieluimmin valittiin päivän eli\netelän puoli.\n\nYlipäänsä voidaan sanoa, että siellä, minne suomalaiset ovat asettuneet\nasumaan, on maa kiviperäistä, siinä on suurempia ja pienempiä kiviä ja\nsoraa. Pellon tekeminen sellaiseen maaperään ei ole kiitollista työtä,\nmutta vaivalloista se on; senpätakia jokaisen, joka on nähnyt millaisen\ntyön suomalaiset vuosisatojen kuluessa ovat saaneet suoritetuksi,\ntäytyy ihmetellä sitä kestävyyttä ja voimaa, jota he ovat osoittaneet,\nkun ajattelee, että kaikki nämä tuhannet tynnyrinalat peltoa, jonka he\novat raivanneet, ovat ennen olleet täynnä tavattoman suuria kiviä,\njotka nyt on kasattu kokoihin muureiksi ja raunioiksi.\n\nKuusi verotonta vuotta oli kaikki, millä Ruotsin valtio on avustanut\nniitä suurenmoisia töitä, jotka suomalaiset ovat suorittaneet, ja\ntosiaan täytyy ajatella, että heillä on mahtanut olla hyvin tukalat\nolot kotimaassaan, kun he ovat voineet sen jättää näin vähäisten etujen\nvuoksi.\n\nKun tunnetaan ne lait ja olosuhteet, joiden vallitessa suomalaiset ovat\nraataneet, tuskin voidaan käsittääkään, kuinka he ovat voineet säilyä\nja lisäytyäkin.\n\nMutta uuttera ja huolellinen uudisasukas, joka oli kokonaan oman\nonnensa nojassa, oli kuitenkin kaikista vastoinkäymisistä huolimatta\nnoiden kuuden vapaavuoden kuluessa ehtinyt saada toimeen jonkinlaisen\nviljelyksen, koska juuri tämä ajanjakso oli siihen määrätty ia\nannettiin verottomaksi.\n\nKun vielä otetaan huomioon, ettei hänellä uudistalolle tullessaan ollut\nmuita työaseita kuin kirves, täytyi hänen olla pystyvä ja taitava, ja\njuuri sellaisia suomalaiset olivatkin.\n\nJärvien pohjasta ja suosta hän nosti rautahölmää ja sulatti rautaa.\nItse hän poltti siihen tarpeelliset hiilet. Kaatamiensa petoeläinten\nnahoista hän sai ainekset yksinkertaisiin palkeisiin. Raudasta hän\nvalmisti välttämättömät viljelyskapineet: tuuran, kuokan ja auran. Tämä\noli niin tehty, että se myllersi maan suurimpien kivien välistä, joita\nhän ei voinut saada maastaan raivatuksi. Kaikki työkalut hänen täytyi\nitse valmistaa; ruotsalaiset pitivät suomalaista taitavana seppänä, ja\nmoni suomalainen oli sellainen taituri, että valmisti pyssyjä sekä\nitselleen että naapurillekin.\n\nEläinten nahoilla ja rukiilla hän vaihtoi kotieläimiä muilta\nsuomalaisilta, ja rehuja hän sai näille luonnon muodostamilta\nheinämailta, joita oli metsissä vesien rannoilla, joskus pitkienkin\nmatkojen päässä kotoa.\n\nKun suomalainen uudisasukas oli päässyt niin pitkälle, että hänellä oli\npeltoa, niittyä ja kotieläimiä, hän oli tilallinen.\n\nYksityisen perheen oli tukala tulla toimeen. Sen he itsekin huomasivat\nja sen vuoksi he ensi vuosina liittyivät yhteen, ja kun ensin oli saatu\nyksi tila jotakuinkin kuntoon, he auttoivat toisiaan rakentamaan\ntoisenkin talon, joko saman kasken laitaan tai toiselle soveliaalle\npaikalle jonkin matkan päähän siitä.\n\nNäin tapahtui huolellisimpien suomalaisten siirtyessä Ruotsiin ja\nasettuessa sinne asumaan.\n\nToiset, huolettomammat perheet kuljeksivat pitkät ajat metsissä, kunnes\nlöysivät soveliaita viljelyspaikkoja tai autioita taloja. He kyhäsivät\nsilloin tilapäisiä asuntoja, usein teltan tai kodan muotoisia.\nSellainen tehtiin pystyyn nostetuista riu'uista, ja keskelle jätettiin\naukko, josta savu meni ulos. Riukujen päälle pantiin risuja ja niiden\npäälle turpeita, tuli tehtiin lattialle ja oviaukko peitettiin\ntavallisesti hirvennahalla.\n\nSellainen oli uudisasukkaan ensimmäinen asunto ja sellaisessa hänen\ntäytyi asua ensimmäinen vuosi tai niin kauan, kunnes oli saanut\nhalmeensa raivatuksi ja pirttinsä valmiiksi.\n\nLuultavaa on, ettei kodan muotoisia asuntoja kauan ollut suomalaisten\nkeskuudessa, sillä vaikka heillä oli loppumaton varasto kuivia puita ja\nhe saattoivat pitää tulta vireillä kaiken vuorokautta, olivat kodat\nkuitenkin kylmät ja tulta täytyi hoitaa alituisesti. Myöskin tiedetään,\nettä turvemökkejä tehtiin ennen muita rakennuksia, ja päättäen siitä,\nettä Vermlannin ja Taalain metsissä vielä näkyy huoneiden ympäryskiviä,\nsuomalaiset lienevät sangen yleisesti käyttäneet vielä tavallista\npirttiasumusta, jota ruotsalaiset nimittivät _störhus_.\n\nTuollainen pirtti oli kömpelösti salvettu ja sammalilla tilkitty,\nmuodoltaan suorakaiteen tapainen; ovi oli päätyseinässä ja taitteisessa\nkatossa oli savutorvi. Seinä salvettiin pari hirttä kannattamaan niin\nleveätä lava että ihminen saattoi maata pää seinään ja jalat tulisijaan\npäin. Hirsien päälle pantiin veistettyjä lautoja ja niiden päälle\nhavuja. Tällainen oli makuusija. Puusta ja kivestä, yhtä korkeaksi kuin\nmakuusijakin, rakennettiin yhtäläisesti suorakaiteen muotoinen muuri.\nTämän päälle pantiin kaksi paksua ja kuivaa honkapölkkyä päällekkäin,\nja tämä metsäseuduilla vielä tavallinen nuotiovalkea paloi ja valaisi\nusein kaiken vuorokautta, riippuen siitä, kuinka paksuja pölkyt olivat.\n\nTietysti tällaiset pirtit olivat lämpimämmät ja mukavammat kuin\nkotarakennukset, ja kun valkea paloi tasaisesti ja kauan, ei sen\nhoidossa ollut suurta vaivaa.\n\nTällaisia pirttejä tavataan kaikkialla metsissä ja niitä käyttävät\nyleensä tukinhakkaajat, ainakin Vermlannin ja Taalain metsissä.\n\nKolmas siirtolaisten laji olivat irtolaissuomalaiset, joita\nruotsalaiset nimittivät \"dreffenfinnar\". Nämä liikkuivat sinne tänne\nlaajoilla aloilla ja elivät pitkät ajat ilman vakinaisia asumuksia,\nelättäen henkeään ainoastaan metsästyksellä ja kalastuksella sekä\nsatunnaisilla töillä, kun sellaisia oli tarjona. Kun tämä heiltä\nkiellettiin asetuksilla ja heitä alettiin vainota, he elelivät\nitsekseen metsissä ja pysyttelivät sellaisilla seuduilla, missä\nluulivat olevansa turvassa, kunnes hätä pakotti uudelleen muuttamaan\nolopaikkaa. Nämä vainonalaiset raukat vetäytyivät rajaseuduille; jos\nheitä ahdistettiin Ruotsin puolella, he menivät Norjan puolelle, ja\npäinvastoin.\n\nItsestään on selvää, etteivät sellaiset henkilöt suotta kuluttaneet\naikaa eikä vaivaa asumuksen rakentamiseen. He asustivat\nvuorenonkaloissa, pystyttivät puita tai kiviä sileitä äkkijyrkkiä\nkallioseiniä vasten ja kyhäsivät mökkipahasen sen mukaan kuin\npaikalliset asianhaarat myönsivät.\n\nNiinpä olivat muutamat suomalaiset Viggen-nimisen järven rannalle\nVermlantiin rakentaneet asuinpaikat muutamien suurten kivien väliin,\njosta heidät aavistamatta yllättivät ja surmasivat Fryksänden pitäjän\nruotsalaiset talonpojat. Tästä tapauksesta on hyvin tunnettu tarina,\njoka kertoo, että nuo suomalaiset muka olivat rosvonneet talonpojilta\nkarjaa, josta syystä talonpojat kostivat niin, että telkesivät\nsuomalaiset kivien väliin, pinoivat puita ympärille ja sitten polttivat\nnuo onnettomat elävältä. Niitä kiviä sanotaan vielä tänäkin päivänä\n\"Rosvokiviksi\".\n\nAsumus, jollaisessa nuo metsänkävijät enimmäkseen asustivat, oli\nvarmaankin yksinkertainen katos, joka oli vain pari hirsikerrosta\nkorkea, katto korkea ja kalteva ja toinen pitkäseinä eli sivuseinä\navoin. Lämmin saatiin sillä sivulla olevasta nuotiovalkeasta, joka oli\nyhtä pitkä kuin seinäkin. Makuusija, joka oli tehty havuista ja\neläinten nahoista, oli maassa. Sellaisia katoksia käytetään vieläkin,\nja Ruotsin metsäseutulaiset nimittävät niitä \"slogbodar\", sillä niitä\ntehdään ja käytetään tätä nykyä kaukaisten heinämaiden varsilla. Kun\nvain katto on tehty huolellisesti ja vedenpitäväksi, tällaisissa\nkatoksissa kyllä hyvin tulee toimeen, ja talvella, kun niiden ympärille\nvoi luoda lunta, tarvitsee harvoin kärsiä vilua kovallakaan pakkasella.\n\nKalastus- ja metsästysmatkojaan varten tuollaiset metsänkävijät\nperustivat mökkinsä vesien varsille, päinvastoin kuin\nkaskenpolttajasuomalaiset, jotka tekivät asuntonsa korkeille mäille.\n\nTuollainen kulkurisuomalainen ei asuntonsa luo tehnyt mitään muita\nmukavuuksia kuin lautan, jolla hän kävi kalastamassa, tai veneen, kun\nhän luuli olevansa turvassa. Tämä oli koverrettu puupölkky, jollainen\nsaatiin jokseenkin helposti, kun kaadettiin sisältä laho ontto honka,\njonka pinta vain oli tervettä puuta. Kun puu oli katkaistu sopivan\npitkäksi, suljettiin päät soveliailla puukappaleilla ja tilkittiin\nvedenpitäviksi kuusen pihkasta ja tuhkasta tehdyllä sekoituksella.\nAirot kiinnitettiin pehmeillä ja sitkeillä koivuisilla vitsaksilla.\nTällainen vene eli ruuhi soveltui hyvin tarkoitukseensa.\n\nVälttämättömiä kapineita kaikille suomalaisille olivat pata, kirves,\npuukko ja tulukset. Ilman niitä ei metsänkävijä voinut tulla toimeen\npitkää aikaa; mutta kun hänellä oli nämä esineet, hän saattoi hankkia\nmuut pienemmät tarpeet, joista suola, ruuti ja pyssy olivat\nhalutuimpia.\n\nTosin oli sekä suomalaisia että ruotsalaisia laissa kielletty näitä\nkulkunsuomalaisia majoittamasta, mutta kaupanteko heidän kanssaan ei\nvarmaankaan ollut kielletty. On sen vuoksi todennäköistä, etteivät\nsuomalaiset kauan olleet näitä tarvikkeita vailla, vaikka heidän piti\nne hakea monen päivämatkan päästä olopaikoiltaan.\n\nKun tuntee suomalaisten luonteen ja elämän, tulee helposti\najatelleeksi, että suomalainen samoinkuin lappalainenkin niiden olojen\nvaikutuksesta, joissa hän on kauan elänyt, on melkein muodostunut\nmetsäseutulaiseksi samoin kuin lappalainen tunturiasukkaaksi; varmaa\non, että suomalainen vastahakoisesti lähti pois metsistä muulloin kuin\nhädän tai puutteen pakottaessa hänet etsimään asuttuja seutuja.\n\nNämä käynnit muiden luona vaikuttivat joskus hyvin turmiollisesti.\nMetsäseudun asukas palasi kotipuoleensa saatuaan matkalla rokon tai\npunataudin tartunta-aineita, ja usein siitä seurasi kuolema koko\nperheelle. Myöhempien aikain kirous, viina, teki siihen tottumattoman\nsuomalaisen hurjaksi ja kostonhimoiseksi, ja usein hänet päihtyneenä\npetettiin ja peijattiin kaupassa, niin että hänen täytyi palata\nkotiinsa ilman niitä tarpeita, joita oli lähtenyt hankkimaan. Joskus\nhän ei palannutkaan, vaan joutui päihtyneenä tekemistään rikoksista\nlain valvojien käsiin ja kärsimään joko hengenrangaistuksen tai niin\nankaran kurituksen, että kului pitkät ajat, ennen kuin hän sai takaisin\nterveytensä ja voimansa. Suulliset kertomukset mainitsevat, että moni,\njoka oli kärsinyt hirveän kujanjuoksu-rangaistuksen, ei koskaan enää\nparantunut entisiin voimiinsa.\n\nOn helposti ymmärrettävää, että sellaiset ihmiset kävivät\nkostonhimoisiksi, ja sekä suulliset kertomukset että XVI ja XVII\nvuosisadan tuomiokirjat kertovat, että he joskus kostivat julmalla ja\nraa'alla tavalla.\n\nAivan varmaa on myöskin, että kuljeksivia mustalaisia välistä asettui\nautioihin taloihin, koska heitä vieläkin on siellä täällä\nmetsäseuduilla suomalaisten alueella, esim. Östmarkin pitäjässä.\nYleensä on tunnettua, ettei tällä omituisella kansalla ole halua\nmihinkään vakinaiseen työhön. Sen aikaiset ihmiset usein erehdyksestä\nsekoittivat mustalaiset suomalaisiin, ja varmaankin saivat suomalaiset\nusein kantaa syyn niistä rikoksista, joita kuljeksivat mustalaiset\ntekivät. Vielä minunkin muistini aikaan tapahtui niin, eikä\ntalonpoikainen kansa vielä nytkään tunne noiden eri heimojen välillä\nmitään muuta erotusta, kuin että ruotsalaiset nimittävät kulkureita\n\"skojare\" ja norjalaiset \"fanter\".\n\nSuomalaisten suuressa huudossa oleva ja paljon puhuttu noituus\noikeastaan perustuu uskonnolliselle pohjalle ja sitä harjoitettiin\nrukouksilla. Tämän huomion olen itse tehnyt ja olen sen voinut\nvahvistaa monivuotisen seurusteluni ja oleskeluni aikana suomalaisten\nparissa. Metsästäjänä minun onnistui saavuttaa suomalaisten\neränkävijöiden luottamus, sainpa myöskin oppia heidän ns.\ntaikakeinonsa. Tuo taika oli vain suora ja yksinkertainen rukous; mitä\nrukoileva halusi, se tapahtuisi ehdottomasti kolmen pyhän, Isän, Pojan\nja Pyhän Hengen nimessä. Useimmiten oli rukoilija täydellisesti\nvakuuttunut siitä, että hänen rukouksensa heti täyttyy, jos se\nlausuttiin oikein sanoin. Rukous oli luettava johonkin esineeseen. Kun\nesim. oli parannettava hammastauti, oli rukous luettava useihin\nerilaisista puista tehtyihin teräviin puikkoihin, joilla hammastautisen\npiti kaivella hampaitaan, kunnes tuli verta ikenistä, ja usein\ntapahtui, että verenvuoto lievitti tuskaa; mutta sekä sairas että\nparantaja olivat täydellisesti vakuuttuneet siitä, että lausuttujen\nsanojen tai rukouksen voima oli sen saanut aikaan; he luottivat\nkumpikin taikakeinon voimaan.\n\nYleiseen kipuun samoin kuin haavoihin käytettiin viinaa, jos vain sitä\noli saatavissa. Kun \"taikuri\" oli siihen lukenut, hän voiteli sillä\nkipeää paikkaa. Sairas ei enää tuntenut kipua, eikä syynä siihen ollut\nkipua lieventävä viina, vaan sanat ja se tieto, että sana, \"luku\", oli\nvoimakas vaikuttamaan, eli niinkuin suomalaiset sitä nimittivät,\n\"taika\". Sellainen taito meni perintönä, tai kuoleva ilmoitti sen\nkuolinvuoteellaan luotettavimmalle ystävälleen.\n\nEn ole ainoa, joka on tehnyt sen huomion, sillä suomalaisten\nensimmäinen saarnaaja, kappeliseurakunnan pappi Emanuel Bransell sanoo\nkonsistoriumille antamassaan \"Kertomuksessa Karlstadin hiippakunnan\nPohjois- ja Etelä-Finnskogan uusista kappeliseurakunnista\" suomalaisten\nnoituudesta eli taikakeinoista: \"Todistukseksi sellaisten viisaiden\ntiedosta, joka enimmäkseen on lukemista, mainitsen seuraavan, jonka\nolen saanut oppia, vaikka heidän tietonsa pidetäänkin salassa:\n\n\"Isän Jumalan, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.\n\n\"Pohjatuulesta ja suomalaisten noituudesta varjele meitä, armollinen\nHerra Jumala, maasta ja auringosta ja kaikesta pahasta, mikä lentää\nmaan ja auringon välillä, kolmen pyhän nimen, Isän Jumalan, Pojan ja\nPyhän Hengen, kautta. Tämä ja Isämeidän-rukous piti kolmeen kertaan\nhurskaasti luettaman polvillaan paljaan taivaan alla, kenenkään läsnä\nolematta, kasvot itään päin kääntyneinä, ja tätä pidettiin, jollei\nperinpohjaisena, niin kumminkin hyvin parantavana keinona kipua ja\nmuita vammoja vastaan.\"\n\nKun Bransell v. 1830 määrättiin suomalaisten papiksi, ei suomalainen\nväestö ollut kolmeensataan vuoteen kuullut uskonnon opetusta omalla\nkielellään, ja kun heillä ei ollut kirjoja eivätkä he osanneet\nlukeakaan, jos heillä olisi niitä ollutkin, ei noilla muista erillään\nelävillä ihmisillä ollut uskonnolleen mitään muuta tukea kuin\nsuullisesti suvusta sukuun perinteenä siirtyvä rukous. Että oppimaton\nja yksinäinen suomalainen uskoi jokapäiväisessä elämässä rukouksessa\npiilevän suuren ja tehokkaan voiman, se on luettava hänelle ainoastaan\nkunniaksi eikä sitä sovi kenenkään ihmetelläkään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuttavuuteni suomalaisten kanssa alkoi jo v. 1830:n paikkeilla.\nIsälläni oli tehtaassaan vanha uskottu palvelija, joka oli syntyään\nsuomalainen. Miehen elämäkerta oli yksinkertainen. Hän oli\nyhdeksän- tai kymmenvuotiaana seurannut äitiään \"maailmalle\", kuten\nsuomalaiset sanovat. Puute oli heidät ajanut pois heidän yksinäisestä\ntorpastaan, kun perheenisä oli kuollut. Tukholmassa äiti oli päässyt\nerään värjärin palvelukseen, mutta oli itsekin pian sen jälkeen kuollut\njättäen poikansa orvoksi.\n\nVärjäri armahti köyhää suomalaispoikaa, joka ei edes osannut selittää,\nmistä oli kotoisin, ennen kuin oli oppinut ruotsia. Vuosien kuluessa\nhän oppi värjärin ammatin ja pääsi mestarinsa kisälliksi. Siihen aikaan\nisänikin tuli oppiin, ja Vikberg, joksi suomalainen itseään nimitti,\ntuli hänen opettajakseen. Kun isäni sen ajan tapaan lähti matkoille\neli, kuten silloin sanotuin, kulki kisällinä, seurasi Vikberg hänen\nmukanaan. He kulkivat laajalti, joutuivat Suomeenkin, jossa Vikberg\ntaas tapasi samaa kieltä, jota lapsuudessaan oli puhunut, ja oppi taas\nsitä sujuvasti puhumaan.\n\nMuutaman vuoden kuluttua isäni pääsi työnjohtajaksi suurehkoon\nverkatehtaaseen, ja myöskin Vikberg seurasi häntä sinne. Kun sitten\nisäni perusti oman tehtaan, tuli Vikbergistä työnjohtaja\nnukanleikkausosastolle, mutta hän oli silloin jo vanha ja kivulloinen,\njoten hän usein istui yksin huoneessaan. Siellä me pojat, s.o. minä,\nveljeni ja koulutoverini, kävimme usein, sillä Vikberg oli hyvä\nkertomaan satuja ja elämänsä varrella paljon kokenut. Kerran illalla\ntapasimme Vikbergin huoneessa vanhan suomalaisen eukon. Tämä puhui\nhänen kanssaan kieltä, jota me emme ymmärtäneet; mutta pian saimme\ntietää, että se oli hänen nuorempi sisarensa, jonka äiti oli mökistä\nlähdettyään jättänyt jälkeensä sukulaisten luo.\n\nKun Vikberg oli kivulloinen, päätettiin niin, että Dordi- (= Dorotea)\nmuori jäi hoitamaan raihnasta veljeään, ja pian huomasimme, että Dordi\noli yhtä hyvä satujen kertoja kuin hänen veljensäkin, ja lukemattomat\ntalvi-illat olen viettänyt pitkälläni lattialla lämpimän uunin edessä\nmilloin yksin milloin veljeni seurassa kuunnellen jännittyneen\ntarkkaavaisena sisarusten tarinoita. Nuo unohtumattomat hetket tulevat\nmieleeni jälleen ajatellessani iltoja, jolloin Vikberg imeskeli\npiippuaan ja Dordi-muori kutoi sukkaa tai teki meille tuohesta virsuja\ntai vakkasia.\n\nNoin vuosi sen jälkeen kuin Dordi oli tullut meidän kotiimme, tulin\ntuntemaan vanhan suomalaisen, ns. Seimi-Jannen. Hän oli\nköyhäinhoitolaisena siinä tehtaassa, jossa veljeni ja minä asuimme\nvuokralla kesäaikoina. Kun silloin tällöin lahjoitimme Janne-ukolle\ntupakkaa ja viinaa, saavutimme hänen suosionsa, jota minä kiihkeästi\ntoivoin, koska hän oli yhtä hyvä, etevämpikin tarinan kertoja kuin\nDordi-muori. Sitä paitsi hän oli taitavampi metsästäjä ja kalastaja\nkuin moni muu, vaikka oli jo koko joukon kahdeksannellakymmenellä.\nAsioita sovittelemalla pääsin ukon \"kultapojaksi\" ja sain seurata hänen\nmukanaan monella matkalla sekä metsässä että järvellä, tätä suosiota\noli moni kokenut saavuttaa, mutta ei kukaan ennen minua ollut\nonnistunut yrityksissään. Jannen kertomukset esi-isistään ulottuivat\nlaajemmille aloille ja olivat paljon arvokkaampia kuin Dordi-muorin\ntarinat. Hän tiesi kertoa sotatapauksista, metsästyksestä ja elämästä\nsalomailla. Janne kertoi tarinansa niin luonnonmukaisesti ja niin\ntarkoin tuntien muinaissuomalaisten elämän, etten koskaan kyllästynyt\nhäntä kuulemaan, vaikkapa hän joskus kertoi saman tarinan uudelleen.\n\nNämä kertomukset ja tarinat herättivät mielessäni palavan halun käymään\nniillä seuduilla, missä nuo tapahtumat olivat sattuneet, samalla kuin\nne herättivät vilkasta myötätuntoa suomalaismetsien väestöä ja koko\nmaata ja kansaa kohtaan, eikä tämä myötätunto ole tähän saakka\nollenkaan vähentynyt.\n\nSitä paitsi asetti sattuma niin, että jouduin toimimaan aivan\nsuomalaismetsien keskuspaikan läheisyyteen ja metsästäjänä sekä\nhartaana suomalaisten ystävänä olen monena vuonna samonnut Vermlannin\nja Taalain suomalaismetsät ristiin rastiin, ja monta sataa suomalaista\non tukinuitossa Vermlannissa sekä metsänhakkuutöissä Taalain\nmaakunnassa ollut työssä minun johdossani.\n\nLepohetkinä ja nuotion ääressä sadepäivinä ja pitkinä syys- ja\ntalvi-iltoina olen mielihyvin kuunnellut suomalaisten tarinoita heidän\nesi-isistään. Nämä tarinat ovat niin sanoakseni täydentäneet toisiaan,\nja vuosien kuluessa ne ovat liittyneet kokonaiseksi tarinasikermäksi,\njoka on omansa antamaan elävän käsityksen unohdetusta ja syyttömästä\nväärän arvostelun alaiseksi joutuneesta kansasta, joka kuitenkin\nkestävyyttä osoittaen kieltäymyksiä kärsien on tarmokkaasti levittänyt\nviljelystä noissa suurissa erämaissa ja viimein kärsivällisyydellään ja\nsuvaitsevaisuudellaan väkisinkin ansainnut maanmiestensä kunnioituksen.\n\nNäitä tarinoita alan nyt kertoa yleisölle sovittaen yhteen ne\nkertomukset, jotka elävät muistossani.\n\nMinulta ei jäänyt huomaamatta, että suomalaiset tarinoitaan kertoessaan\nosittain sivuuttivat koko joukon yksityisseikkoja niitä vain hiukan\nkoskettaen, osittain niihin lainkaan kajoamatta. Tästä sain aiheen\nkysyä yhdeltä ja toiselta, tiesivätkö he, mihin ensimmäiset suomalaiset\ntavallisesti hautasivat kuolleensa. Ei, sitä he eivät tienneet, vaan\narvelivat, että eivätköhän he liene kuljettaneet vainajien ruumiit\nkirkolle.\n\nAiheen kysymykseeni olin saanut siitä, että olin kuullut kerrottavan\npojasta, joka muka olisi käyttänyt isänsä ruumista syöttinä\nhoukutellakseen sillä susia. Minusta tuo tuntui luonnottomalta ja\nmahdottomalta uskoa, mutta se johti mieleeni ajatuksen, että kun\nmuutamina vuodenaikoina, erittäinkin kesällä, oli aivan mahdoton\nkuljettaa ruumista monen penikulman päässä olevalle kirkolle, kun suuri\nosa suomalaisista oli ilman vetoeläimiä eikä ollut teitä eikä siltoja,\npiti koettaa saada selville, oliko ensimmäistenkään suomalaisten tapana\nhaudata vainajansa kodin läheisyyteen, ja jos niin oli asian laita,\noliko nämä paikat jollakin tavalla merkitty.\n\nHuomasin, että yksi tai toinenkin kysymykseni tuntui suomalaisista\nkiusalliselta, ja usein sain vastauksen, etteivät he olleet kuulleet\npuhuttavan muuta kuin että kuolleet talven aikana, jollei jo sitä\nennen, kuljetettiin kirkolle; mutta ne suomalaiset, jotka ruotsalaiset\nolivat tappaneet, \"ne he hautasivat likelle sitä paikkaa, missä nämä\nolivat kaatuneet\", ja he saattoivat näyttääkin paikkoja, missä niin oli\ntapahtunut.\n\nVarmuutta en asiasta koskaan saanut, mutta pidän luultavana, että\nsuomalaisten oli välistä asianhaarojen pakosta haudattava vainajansa\nmaahan likelle sitä paikkaa, missä nämä olivat kuolleet.\n\nSamoin kuin muutkin käytännölliset kansat pitivät suomalaiset kuolemaa\nniin luonnollisena, kerran välttämättömästi tapahtuvana asiana, että\nkun kuolemantapaus sattui, he pitivät siitä paljoa vähemmän lukua kuin\nihmiset taajemmin asutuilla seuduilla. Eikä kuultu puhuttavan mistään\nsuurista hautajaisista eikä kansankokouksista kenenkään suomalaisen\nkuoltua.\n\nJotenkin tuore esimerkki tästä suomalaisten välinpitämättömyydestä\nsattui Elfdalissa Taalain maakunnassa 1870-luvun loppupuolella, ja sen\nkertoi minulle heti sen jälkeen kruunun metsänvartija Eerik, joka oli\nleikillinen kunnon mies. Vaivalloisen virantoimituksen päätyttyä hän\notti vähän joutilasta aikaa ja lähti lännemmäksi saloseuduille\nkalastamaan. Hän oli varustanut mukaansa runsaasti kalanpyydyksiä ja\neväitä; taakka oli raskas, matka pitkä ja tukala, mutta olihan\nkumminkin runsaasti kaloja siinä kaukaisessa metsälammessa, jonne hän\noli aikeissa mennä. Päivä oli helteinen ja Eerik istahti lepäämään.\nSilloin hän kuuli jotakin kolinaa, ja metsätietä tuli vastaan\nsuomalainen, joka kuljetti isänsä ruumista. Suomalaista pidettiin koko\npaikkakunnan parhaana ja taitavimpana kalamiehenä, ja Eerik ryhtyi\nhänen kanssaan pakinoihin, ja kuinka siinä juteltiinkaan, niin Eerik\nehdotteli suomalaiselle, että he vaihtaisivat työtä. Suomalainen\npyytäisi kaloja Eerikille ja Eerik toimittaisi hänen isänsä hautaan, ja\nsiihen suomalainen suostui. Eerik lähti viemään ruumista hautausmaahan\nja suomalainen lähti kalaisalle lammelle.\n\nEerik oli tyytyväinen, kun sai kantamuksensa kaloja, ja suomalainen\ntyytyväinen, kun oli päässyt kirkolle kulkemasta ja kaikista puuhista\npapin, lukkarin ja haudankaivajan kanssa. Kumpikin oli tyytyväinen\ntyön-vaihtoonsa.\n\n\n\n\n\n\nYRJÄNÄ KAILANEN JA HÄNEN POIKANSA\n\n\n\n\n1. MATKALLE LÄHTÖ.\n\n\nTuimana talvi-iltana vuonna 1597 kulki Konneveden rannalla ihmisjoukko\nlänttä kohti.\n\nJoukon etunenässä hiihti kaksi puolikasvuista, noin viisi- tai\nkuusitoistavuotiasta poikaa; molemmat olivat rotevia ikäisekseen,\ntoisella oli aseena oivallinen jousi, toisella kirves ja keihäs.\n\nHämärä oli tulossa, pilvinen taivas ennusti pyryilmaa. Pitempi ja\nhoikempi nuorukainen taukosi hiihtämästä ja virkkoi kumppanilleen:\n\"Odotetaanpa enoa ja muita, sillä nyt on aika ajatella nuotiota, ennen\nkuin tulee pimeämpi\". Näin sanoessaan hän ravisti pakkasen kuuran\npitkästä hartioille riippuvasta mustasta tukastaan.\n\n\"Älä huoli, Pekka Huuskoinen, kylläpähän isä huutaa, kun näkee ajan\nsopivaksi, ja arvelen, että hän aikoo päästä järven pohjoisrannalle,\nennen kuin sanoo mitään; mennään vain eteenpäin; pian se on tuli tehty,\nja tänään on sen verran nähty vaivaa, että nyt nukkuu tulettakin.\"\n\nJälkimmäisessä joukossa oli kaksi miestä, jotka vetivät raskaasti\nkuormattua kelkkaa, jonka päällä istui kaksi pientä poikaa. Kelkan\njäljessä tuli vaimo, jolla oli selässään pikku tyttö. Kaikki tekivät\nmatkaa hiihtämällä ja vaelsivat äänettöminä eteenpäin.\n\nJonkin ajan kuluttua päästi toinen mies kimeän vihellyksen, joka kaikui\nterävänä talvi-ilmassa, ja sen kuullessaan edellä hiihtävät pojat\nseisahtuivat.\n\nPian matkamiehet olivat yhdyttäneet edellä hiihtäneet. Mies seisahtui\nja käski poikien vetää kelkkaa. Hän tahtoi mennä edeltä katsomaan\nyöpymispaikkaa. \"Heikki, ota Antin kirves\", virkkoi hän ottaen kelkasta\ntoisen, ja \"lähdetään nyt. Tarttukaa kiinni, pojat! Kyllä Mattu teitä\nauttaa, kun väsytte.\"\n\nPuhuja oli Yrjänä Kailanen, suomalainen talonpoika, joka oli nuijasodan\naikana menettänyt uudistalonsa ja oli nyt perheineen tekemässä muuttoa\nRuotsiin.\n\nHänen mukanaan oli hänen sukulaisensa Heikki Närkkiläinen, ja\nkumpikin oli päättänyt hankkia itselleen kodin Wermlannissa, jossa\nKaarle-herttua oli luvannut suomalaisille suojeluksensa. Joulun aikaan\nhe olivat lähteneet kotipaikoiltaan Savosta mennäkseen Merenkurkun\nkautta jään yli Ruotsin puolelle.\n\nKailasella oli mukanaan vaimonsa Mattu (Matleena), poikansa Antti ja\ntämän kolme pientä sisarusta.\n\nMikkelistä he olivat tuoneet Matun sisarenpojan, viisitoistavuotiaan\nPekan, joka nuijasodassa oli seurannut isäänsä. Pekalta oli aikaisin\nkuollut äiti. Samaan aikaan hän oli isänsä kanssa joutunut\nkodittomaksi, ja he olivat sitten kuljeksineet sinne tänne. Isä oli\nkaatunut verisessä tappelussa Mikkelin luona. Pekan oli silloin ottanut\nhoiviinsa hyväntahtoinen, mutta köyhä Mikkelin pappi, jonka luona hän\nsai oppia ruotsia sekä lukemaan ja kirjoittamaan. Nyt hänen\nsukulaisensa olivat hänet ottaneet mukaansa matkalleen Ruotsin\nrauhallisiin ja turvallisempiin metsäseutuihin.\n\nPian johtajat katosivat tuon pienen joukon näkyvistä, sillä Yrjänä ja\nHeikki hiihtivät joutuisammin kuin pojat, jotka vetivät painavaa\nkelkkaa.\n\nMatkaa jatkettiin mitään puhumatta ja äänettömyyttä rikkoi ainoastaan\nsuksien kahina lumihangessa ja puiden rasahdukset metsässä. Pimeni\npimenemistään, ja yötuuli ajoi lunta liikkeelle. Tuisku oli tulossa, ja\npian susien ulvonta lisäsi kolkkoutta. Sen kuultuaan Antti taukosi\nvetämästä ja sanoi: \"Tulkaa te vain, ei täällä pelkoa ole! Minulla on\nhyvät nuolet, ja sudennahkapeite olisi hyvä saada pikkupojille; eikä\ntuo liiaksi lisäisi kuormaa.\"\n\n\"Ole vaiti, Antti!\" virkkoi äiti. \"Älä toivota meille onnettomuutta,\nvoi se tulla muutenkin; riennetään nyt vain, että tavoitamme miehet\".\n\nKappaleen matkaa kuljettuaan he kuulivat hongan ryskyen kaatuvan ja\npian sen jälkeen reippaita kirveen iskuja. Pian heille huudettiin, että\nheidän piti seisahtua ja jättää kelkka rantaan ja tulla metsään\nauttamaan yöpymispaikkaa kuntoon.\n\nTällaiset reippaat ja tottuneet miehet eivät kauan viipyneet, ennen\nkuin nuotio oli tehty, jonka jälkeen kelkka vedettiin tulen ääreen ja\nlapset saivat lämmitellä. Sitten haalattiin havuja vuoteeksi ja\nkeitettiin ruokaa. Miehet hakkasivat havut ja Mattu keitti illallisen.\n\nKun oli syöty yksinkertainen ateria, johon kuului rasvanokareella\nhöystetty vesivelli, pantiin lapset mukana olevaan\nlammasnahkapeitteeseen ja he nukkuivat pian. Miehet sytyttivät\npiippunsa ja pojat oikaisivat pitkäkseen havuille. Pekka kyseli\nenoltaan, mihin paikkaan Ruotsissa he oikeastaan asettuisivat asumaan,\nkun sinne tulisivat.\n\n\"Vermlantiin\", vastasi ukko.\n\n\"Mihin sinne?\"\n\n\"Malmivuoren luoteispuolelle.\"\n\n\"Kuinka kauas sieltä?\"\n\n\"En tiedä tarkkaan sanoa; se riippuu kelistä; parin viikon matkan\npäähän, arvelen.\"\n\n\"Kuinka sinne osaamme?\"\n\n\"Kylläpä jollakin tavoin tien löydämme.\"\n\n\"Nouskaa, pojat, teidän täytyy katkoa pieniä näreitä tulen ympärille,\nsillä tulee tuisku; huomenna on raskas hiihtokeli. Tulkaa kaikki\",\nsanoi Yrjänä ottaen kirveen, meni vähän matkan päähän ja hakkasi poikki\ntuuhean näreen toisensa jälkeen, jotka pojat raahasivat nuotion ääreen,\nmissä ne asetettiin puolikehään makuusijojen ympärille. Näreiden päälle\npotkittiin lunta, kunnes syntyi kohtalaisen korkea valli yösijan ympäri\nja suojeli sen tuulelta ja tuiskulta.\n\nKun Yrjänä oli tarkastanut pyssynsä, laskivat miehet aseensa viereensä,\nja pian he nukkuivat ahkeran päivätyönsä jälkeen. Mattu vain istui\nvielä ylhäällä ja laitteli pikkulasten vaatteita, ensin hyvin\npeitettyään heidät omalla röijyllään. Väsymys päivän ponnistuksista sai\nhänetkin vaipumaan kovalle vuoteelle ja väsyneillä käsivarsillaan\nsyleillen pientä lastaan hänkin nukkui pian. Unien maailmassa hän näki\ntulevaisuuden valon koittavan vieraassa maassa, johon toivo häntä veti.\nAinoastaan tulen rätinä ja joskus suden ulvahdus rikkoi pimeän yön\nhiljaisuutta; mutta tämä ei häirinnyt metsässä elämiseen tottuneita\nihmisiä, jotka huolettomina lepäsivät vaivoistaan.\n\nPäivän koitteessa heräsivät Pekka ja Antti ja tapasivat Yrjänän ja\nHeikin jo täydessä työssä valmistamassa lumianturoita. Tämän nähdessään\nhe menivät synkän näköisiksi, sillä he arvasivat mitä oli tulossa.\nYöllä oli satanut paljon lunta, jonka tähden oli tarpeen, että\nnuorukaiset kulkivat edellä polkemassa tietä raskaalle kelkalle. Heitä\nrohkaisi Mattu-eukon ystävällinen kehoitus: \"Tulkaa syömään, pojat!\nVelli on lämmintä, se teitä virkistää.\"\n\nPian olivat maastamuuttajat taas liikkeellä. Pojat kävelivät rinnakkain\nja polkivat lumianturoilla jonkinlaisen tien, jotta kelkan anturat\neivät painuisi niin syvälle lumeen kuin ne muuten olisivat vajonneet.\nPari tuntia kuljettua he tulivat suolle, jossa Pekka seisahtui ja\nojensi kätensä hongikkoa kohti, joka pisti niemekkeenä suohon. Honkien\nlatvoissa oli koko parvi metsoja. Miehet seisahtuivat myöskin, kun\nPekka kysyi: \"Eno, saanko käyttää pyssyä?\" -- \"Et! En tiedä onko\nsinussa miestä sitä käyttämään.\" -- \"No, olenhan minä isän kanssa\nkulkenut metsiä kahtena talvena ja ampunut monta elävää. Antakaa minun\nmennä, niin saattepa nähdä, että Pekka kyllä tulee metsässä toimeen.\"\n\n\"No, koetahan sitten. Pyssyllä et saa ampua lintuja; sitä kyllä\ntarvitaan suurempia eläviä vastaan, ennen kuin perille pääsemme; sinun\nnuolesi kyllä välttävät metsoille, jotka tällaisella pyryilmalla eivät\nole arkoja. Antti seuraa sinua pyssy mukanaan, jos sitä tarvittaisiin.\nPankaa lumianturanne kelkkaan ja ottakaa sukset. Pitäkää vaari siitä,\nettä saavutatte meidät, jollei ennen niin ainakin illalla!\"\n\nHiihtämällä pojat pääsivät joutuisammin eteenpäin, ja vaikka heidän\ntäytyi tehdä kierros, he tulivat pian metsikköön, missä metsot olivat.\n\nYönuotio oli jo sytytetty ja yösija valmiina, mutta metson pyydystäjät\neivät vielä olleet saavuttaneet matkamiehiä. Mattu alkoi käydä\nlevottomaksi eikä ollut vielä ryhtynyt illallista laittamaan. \"Minä\nodotan vielä jonkin aikaa\", sanoi hän, \"sillä toivon, että pojat ovat\nsaaneet muutaman linnun. Ihmeellistä, kun eivät ole meitä\nsaavuttaneet.\" -- \"Kylläpähän vielä tavoittavatkin\", arveli Yrjänä,\n\"ehkäpä eivät jätä koettamatta ennen kuin ovat jotakin saaneet.\" --\n\"Hyväpä kun saisivat\", lisäsi Mattu, \"jauhot jo alkavat käydä vähiin\".\n\nNyt alkoi kuulua kohinaa lumihangesta, ja kaikkien silmät kääntyivät\nsiihen suuntaan, mistä ääni kuului. Pian tulivatkin pojat näkyviin\ntulen ääreen. Heillä oli neljä metsoa kantamuksenaan. \"Onpa teillä\nollut tänään hyvä onni\", arveli Mattu. \"Kiitos, pojat! Hyvä kun odotin.\nNyt saamme parempaa ruokaa kuin pelkkää velliä. Höyhentäkää nyt kukin\nyksi lintu sillä välin kuin minä sulatan lunta ja lämmitän vettä.\" --\n\"Jussi tahtoo kanssa höyhentää linnun\", kuului pikkupoikien ääni. --\n\"No niin, saa Jussikin höyhentää linnun\", virkkoi Antti ja ojensi\nhänelle pyyn. -- \"Mitä, onko teillä vielä muitakin lintuja\", riemastui\nMattu sanomaan. \"Tepä olette reippaita poikia.\"\n\n\"Käytittekö pyssyä?\" kysyi Yrjänä. -- \"Emme; tulimme ilmankin toimeen\",\nvastasi Pekka. \"Käyttelimme vuorotellen jousta ja ammuimme kumpikin\npari metsoa, ja pyyn otimme haukalta.\" -- \"Kas sepä hyvin, pojat! Aina\nhyvin käy, kun ollaan sovinnossa.\"\n\nKun linnut oli höyhennetty, pidettiin niitä tulen päällä korventumassa\nja sitten ne kirveellä paloiteltiin pienemmiksi, huuhdottiin vedessä ja\nkeitettiin kauan. Lihapalat nostettiin liemestä, johon sekoitettiin\nmuutama hyppysellinen jauhoja, ja makea keitto oli valmis.\n\nMuutamaa viikkoa myöhemmin tapaamme siirtolaiset sillä vuori- ja\nharjuselänteellä, joka erottaa toisistaan Pohjanmaan, Satakunnan ja\nHämeen. Tuiskut olivat estäneet heitä pari päivää pääsemästä eteenpäin.\nOli satanut lunta ja tuullut ankarasti, jonka vuoksi heidän oli ollut\npakko pysytellä yhdessä kohden, sillä raskasta kelkkaa he eivät\njaksaneet vetää syvässä, pehmeässä lumihangessa.\n\nLasten vuoksi oli yöpaikka tehty huolellisemmin, ja hätäpikaa kyhätty\nkatos, jossa katto oli seipäistä ja risuista ja seinät näreistä, soi\njoltisestikin suojaa myrskyä vastaan. Oli jo kolmas päivä heidän\ntulostaan tälle paikkakunnalle. Kaikki olivat ääneti ja alakuloisina,\nkun tuisku äkkiä taukosi ja tuuli alkoi kiihtyä. Ikivanhat hongat\nnotkistuivat, oksat rasahtelivat ja maahan tullut lumi ryöppyi ympäri,\nniin että ihan ilma pimeni. \"Kas niin\", sanoi Yrjänä, \"tulkoon vain!\nSitä lujemmaksi hanki käy ja sitä helpommin pääsemme kulkemaan.\"\n\n\"Hyvinpä onkin tarpeen\", arveli Mattu, \"että paha ilma asettuu, sillä\nruokatavarat ovat lopussa. Jospa Luoja soisi, että saisitte jotain\nmetsänriistaa! Olemme olleet liikkeessä jo kauan siihen nähden mitä\nluulimme, kun lähdimme matkaan.\"\n\n\"Jumalanilmaa ei voi kukaan edeltäkäsin arvata\", lohdutteli Yrjänä,\n\"mutta pian saamme hyvän ilman, ja jotakin saalista täytyy saada\nsyötäväksi.\"\n\nSeuraavana päivänä oli myrsky melkoisesti asettunut, mutta päätettiin\nsentään olla lähtemättä eteenpäin; sen sijaan piti Yrjänän lähteä\npoikien kanssa syötävän hankintaan. \"Lähdemme takaisin samalle laajalle\nsuolle, jonka yli kuljimme tulomatkalla; sieltä löydämme ainakin\nriekkoja. Antti, ota sinä Heikin jousi, niin teemme, minkä voimme\",\nvirkkoi Yrjänä.\n\nSuolle tultuaan metsästäjät kulkivat sen reunoja myöten etsien\nriekkojen jälkiä. Metsäniemekkeeseen tultuaan Yrjänä, joka hiihti\nedellä, seisahtui ja nosti kätensä pystyyn. Pojat ymmärsivät liikkeen\nja riensivät sinne; he tiesivät, että hän oli löytänyt jotakin. Kun he\nolivat tulleet perille, hän osoitti maahan. Siitä oli kulkenut hirviä.\nTosin jäljet olivat tuiskusta menneet melkein umpeen, mutta ne eivät\nolleet vanhoja. Eläimet olivat myrskyn aikana kulkeneet eteenpäin ja\njäljet veivät suoraan metsäiseen saarekkeeseen keskelle rahkasuota.\nYrjänä puhui kuiskaten: \"Kiertäkää saarekkeen ympäri, jollette siellä\nnäe jälkiä, niin menkää erillenne ja koettakaa huutamalla ajaa eläimet\ntänne minuun päin. Hirvien on tapana palata takaisin omia jälkiä\nmyöten, kun niitä vastaan tullaan. Tehkää nyt parastanne. Jos elukat\novat menneet nevan poikki toiselle puolelle, niin toinen teistä\nviitatkoon minulle; sitten etsimme metsänsaarekkeesta, sillä lintuja\nsiellä ainakin on.\"\n\n\"Hyvin käy, eno\", sanoi Pekka, \"hirvet ovat kyllä tuolla vielä;\nuseammin kuin kerran olen minä jo palauttanut isälle hirviä, niinä\nvuosina, jolloin olimme kulkemassa; pitäkää vain huolta siitä, ettei\npyssy petä!\"\n\nKun pojat olivat lähteneet, tarkasteli Yrjänä suksiaan, pyssyään ja\nmuita metsästysvehkeitään, että ne olivat kunnossa, sillä jos hirvet\ntulisivat ampumamatkalle, hän odotti tiukkaa hirvenhiihtoa, jonka\nonnistumista hän ei epäillyt, kun hanki oli niin syvä kuin nyt. Kun hän\noli nähnyt kaiken olevan hyvässä kunnossa, hän asettui piiloon lumisten\npensaiden taakse odottamaan. Hänen tarkastelevat silmänsä olivat\nkääntyneet metsää ja tiheää viidakkoa kohti. Pian hänen sydämensä sykki\ntavallista kiivaammin, sillä tuolla hirvet tulivat tasaista hölkkää\nsuoraan häntä kohti. Yrjänä seisoi hiljaa kuin ei hänessä olisi ollut\nhenkeäkään. Kun hirvet olivat tulleet kylliksi lähelle, seisahtui aina\nepäluuloinen naarashirvi, nosti päänsä pystyyn ja vainusi vastatuuleen.\nVasikka juoksi emän kupeelle, ja nyt pamahti Yrjänän pyssystä hiljaa.\nVielä muutama silmänräpäys, niin koko hirvilauma, uros, naaras ja\nvasikka, olivat kääntyneet ympäri ja porhalsivat täyttä laukkaa nevalle\npäin, jossa molemmat pojatkin näkyivät tulevan metsän reunalle.\n\nHirvet väistivät heitä, mutta samalla he huomasivat vuoden vanhan\nhirvenvasikan jääneen pitkän matkaa emähirvistä jälkeen. Kun pojat\nhuudahtivat, niin Yrjänä, joka uudestaan panosti pyssyänsä, katsahti\nylös ja näki poikien täyttä vauhtia ajavan takaa haavoittunutta\neläintä. Iloinen hymy levisi Yrjänän kasvoille hänen huomatessaan\npoikien ponnistukset ja hirvenvasikan uupumisen, ja yht'äkkiä\nsyöksyivät poikien piikkipäiset suksensauvat elukan lapaan.\nHirvenvasikka kuoli heti, sillä sydän oli lävistetty kahdelta eri\npuolelta.\n\nPojilta pääsi ilohuuto. Olipa iloon syytäkin, sillä niin lyhyt ja\ntuottava metsästysretki oli siihenkin aikaan harvinainen.\n\nNyt oli Yrjänän perhe läpiajoiksi turvattu puutteelta.\n\nMetsästysretken onnistuminen herätti yöpaikalle jääneissäkin mitä\nvilkkainta iloa. Kaikki olivat hyvillään, ja Heikki riensi noutamaan,\nmitä metsämiehet eivät olleet jaksaneet tuoda hirvenvasikan lihoista.\n\nSinä iltana sai jokainen syödä kylläkseen ja enemmänkin, ja lapset\nsaivat maata tiheäkarvaisella hirventaljalla.\n\nTyytyväisyys oli yleinen, ja Mattu kehuskeli poikain reippautta. Heidän\navullaan he pian pääsisivät hyviin varoihin tuolla vieraassa maassa,\njossa vallitsi rauha, jossa maanlaatu oli hedelmällistä ja metsissä\nvilisi otuksia.\n\n\"Täti, onko siellä paljon karhujakin?\" kysyi Pekka innostuneena. --\n\"Kuuluuhan niitäkin olevan, mutta ne ovat vaarallisia.\" -- \"Ohoh!\"\narveli Pekka; \"jahka Antti ja minä saamme pyssyt, niin saattepa nähdä.\"\n-- \"Niin, kunhan kykenette sellaiset itsellenne hankkimaan, mutta\nsiihen kyllä taitaa kulua aikaa\", tuumiskeli Mattu. -- \"Älkäähän\nhuoliko\", virkahti Antti, joka oli Pekkaa vuotta vanhempi, vaikka tätä\nlyhyempi, \"me teemme itse pyssyt itsellemme, kun aika joutuu.\"\n\nNäin juteltiin edelleen, ja tulevaisuus näytti valoisalta.\n\nSeuraavana aamuna lähdettiin eteenpäin. Lumi oli nyt pakkautunut\ntiiviiksi, niin että oli helpompi kulkea, ja joulun aikana olivat\nmaastamuuttajat saapuneet Lapuan tienoille. He rohkenivat asettua\nautioon taloon ja oleskelivat siellä jonkun aikaa korjaillen\ntavaroitaan ja valmistelivat joitakin puukapineita, kauhoja, lusikoita\nym. toivoen saavansa ne myydyksi asutuilla seuduilla merenrannikolle\nmatkatessaan.\n\nKauniina, kirkkaana talvipäivänä tapaamme matkalaiset Isonkyrön\ntienoilla. Nyt he hiihtivät hyvää tietä ja tunsivat itsensä\nonnellisiksi, kun matkanteko oli niin helppoa, ja ihmettelivät laajoja\nviljeltyjä maita. Siellä täällä tuli ihmisiä vastaan, ja nämä\nihmisseuraan tottumattomat metsäläiset töllistelivät näitä ihmeissään.\nPitkän matkan päässä he näkivät suuren joukon hevosmiehiä tulevan heitä\nvastaan. He seisahtuivat sen vuoksi epätietoisina, pitikö heidän paeta,\nmutta arvelivat viimein, ettei siitä olisi hyötyä, sillä jos tulijat\ntahtoivat tehdä heille jotakin pahaa, nämä hevosineen heidät pian\nkuitenkin saavuttaisivat. He vetivät kelkkansa tien sivuun odottaen\nlevottomina mitä tapahtuisi. Etumaisessa reessä istuvat ajoivat ohitse,\nsamoin näitä seuraavat kuusi tai kahdeksan ratsumiestä, ja\nmaastamuuttajamme jo olivat rauhallisemmalla mielellä, kun jäljestä\ntuleva reki seisahtui ja ajaja kysyi, mistä te tulivat. -- \"Idästä\npäin\", vastasivat he. -- \"Mihin olette matkalla?\" -- \"Lännemmäksi,\ntyöansiota etsimään.\" -- \"Vai niin! No joutuin tänne, te pojat; te\nsaatte työtä.\" -- \"Emme huoli\", vastasi Pekka rohkeasti. -- \"Mutta minä\ntahdon teidät mukaani hoitamaan joutilaita hevosia, jotka tässä\ntulevat. Joutuin rekeen nyt! Ensi syöttöpaikassa saatte tarkemmat\ntiedot.\" -- \"Emme tahdo teidän mukaanne.\" -- \"Vai ette tahdo!\" tiuskasi\nmies, nousten seisomaan ja tarttuen Pekan niskasta viskasi hänet rekeen\nkumppaninsa luo. \"Pidä kiinni tuota!\" huusi hän, samassa siepaten\nAntinkin kiinni, raahasi hänetkin rekeen, hyppäsi itse siihen ja ajoi\nkiireesti pois.\n\nNyt viimeinkin kohosi Yrjänän pyssy poskelle, mutta Mattu painoi sen\nalas. \"Älä Jumalan nimessä ammu, Yrjänä; silloin olemme kaikki hukassa.\nKyllä Jumala pojista murheen pitää ja Hänen avullaan heidät vielä\ntapaamme. Pysykää hiljaa, kunnes koko joukko on mennyt ohi!\" Nyt tuli\njoukko irtonaisia hevosia ja niiden jäljessä muutamia ratsumiehiä,\njotka pitivät vaarin, ettei yksikään hevonen saanut joukosta erota.\n\nKun koko joukko oli ehtinyt ohi, päästivät molemmat suomalaiset\nvoimattomassa kiukussaan raivoisan huudon sadatellen rosvoa, joka oli\nryöstänyt heidän poikansa. Mihin nyt pojat joutuivat? Mattu väänteli\nkäsiään ja hänen kyyneleensä vuotivat viljanaan; hän ei voinut tehdä\nmitään poikien pelastukseksi.\n\nAsiasta neuvoteltiin ja sitten sovittiin, että viivyttäisiin muutamia\npäiviä tällä paikkakunnalla siltä varalta, että pojat ehkä olisivat\npäässeet karkaamaan.\n\nAika kului, mutta poikia ei kuulunut. Viimein täytyi lähteä jatkamaan\nmatkaa länteen päin. Korsholmassa he vielä viipyivät niin kauan kuin\nuskalsivat jäiden vuoksi; mutta viimein pojat täytyi jättää oman\nonnensa nojaan; mitään muuta he eivät voineet tehdä kuin jättää\nterveisiä ja kehoittaa heitä pyrkimään Ruotsiin Malmivuoren tienoille.\n\n\n\n\n2. ANTTI JA PEKKA MATKALLA RUOTSIIN.\n\n\nPoikien matka etelään päin kävi nopeasti. Hevosia vaihdettiin ja\najettiin kiireesti. Jonkin tunnin kuluttua tultiin luvattuun\nsyöttöpaikkaan ja pojille annettiin käsky auttaa ratsumiehiä hevosten\nsyöttämisessä ja juottamisessa.\n\n\"Jos yritätte lähteä pakoon, teidät ammutaan; jos olette reippaita ja\nhuolellisia, niin saatte ruokaa\", sanoi mies, joka oli ottanut heidät\nkiinni, \"ja jos nahjustelette ja itkette, niin saatte selkäänne;\nkuulkaa se nyt kerralla!\" Ratsumiehille hän huusi: \"Pitäkää poikia\nsilmällä, ja lähettäkää heidät minun luokseni, kun hevoset on\nsyötetty\".\n\nNiin tapahtui. Kun pojat tulivat päällikön majapaikkaan, he saivat\nruokaa ja käskyn palvella ratsumiehiä, jotka asuivat samassa talossa.\nAntti, joka lähetettiin vettä hakemaan, arveli heti lähteä vanhempiensa\njälkeen, mutta peräytyi pian huomatessaan, että monta ratsumiestä oli\ntaloa vartioimassa. Heti kun pojat saattoivat jutella keskenään,\npuhelivat he karkaamisesta. Täällä se ei käynyt päinsä, mutta se oli\nselvä juttu, että se tapahtuisi heti kun tilaisuus siihen tarjoutuisi.\n\nMutta sellaista tilaisuutta he saivat kauan odottaa, ja yhä kauemmas he\njoutuivat matkasuunnastaan. Kuljettiin aina vain etelään päin, ja nyt\nhe saivat tietää, että hevoset oli vietävä Turkuun, jonne Stålarm\nkeräsi sotaväkeä kuningas Sigismundille, Kaarle-herttuata vastaan,\nkuten arveltiin. Turkuun tultuaan he kuulivat, mikä siellä ei enää\nollutkaan salaisuus, että suomalaiset joukot vietäisiin Ruotsin\npuolelle. Tämä tieto oli pojille mieleinen uutinen, ja he jättivät\nkaikki karkaamisyritykset sikseen. He toivoivat saavansa seurata mukana\nmeren yli, ja kun he kerran olisivat päässeet Ruotsin puolelle, ei\nmikään estäisi heitä kulkemasta Malmivuoren tienoille, ehkäpä ehtisivät\nsinne jo ennen kuin heidän omaisensa.\n\nTästä ajatuksesta iloissaan he kokivat uutterasti täyttää kaikki, mitä\nheidän isäntänsä, ratsumiehet, antoivat heidän tehtäväkseen. Turussa\nnämä eivät näyttäneet paljoakaan piittaavan poikien vartioimisesta. Jos\nhe nyt lähtisivät karkuun, se ei olisi suurikaan vahinko, kun matka\nkerran oli onnellisesti tehty; ja jonkin ajan kuluttua pojat saivat\ntäydellisen vapauden, mutta kun ei heillä ollut muutakaan tehtävää, he\nedelleen hoitivat heille annettuja toimia.\n\nKuljetettavat hevoset jaettiin nyt kahteen osaan. Parhaat oli määrä\nviedä jään yli Ahvenanmaalle, jossa Akseli Kurki kokosi Ruotsiin\nlähetettävää sotaväkeä. Toinen osa väestä oli määrätty nuoren Eerik\nHannunpojan, Prinkkalan herran, komentoon ja pojat seurasivat sitä.\n\nNuori Eerik-herra oli Sigismundin marskin Stålarmin lanko ja innokas\nkuninkaan puoluelainen; niin hän oli saanut komennettavakseen\nlipullisen ratsuväkeä.\n\nEerik-herra oli iloinen ja leikkisä mies ja piti suuresti seurustelusta\nja iloisista tovereista. Senpä takia hänen kasvonsa synkistyivät ja\nmieli kävi alakuloiseksi kun hän sai käskyn majoittua monen penikulman\npäähän päämajasta yksinäiseen saareen, jossa oli vain muutamia taloja.\nMuutamia miehiä ja pojat sekä kaikki hevoset mukanaan hän otti\nhaltuunsa tarkoitukseen määrätyn talonpoikaistalon. Kun vuodenaika sen\nsalli, oli hevoset laskettava laitumelle, ja pojat pantiin niitä\npaimentamaan.\n\nKaikeksi onneksi Eerik-herraa huvitti metsästäminen, johon hänellä oli\ntilaisuutta asumattomalla saarellaan, ja kun hänellä oli mukanaan\nmetsästyspyssyjä ja oivallinen puolalaisrotuinen koira \"Rakki\", niin\nhän saattoi huvikseen metsästellä mielin määrin. Metsästysmatkallaan\nhän kerran tapasi pojat ja sai siten tietää, kuinka he olivat sinne\njoutuneet.\n\nLuultavasti heidän kohtalonsa ja ulkoasunsa herättivät hänessä\nsääliä, sillä poikien vaatteet olivat repaleina ja itse he olivat\nlaihoja ja riutuneita. Hän antoi vaatettaa heidät ja tehdä heidät\nkaikin puolin siistimmäksi asultaan. Nyt pojat olivat pulskan näköisiä\nja Eerik-herran päähän pisti kirjoituttaa heidät sotamiehiksi omaan\nlipulliseensa. Sillä tavoin he tulivat muiden ratsumiesten vertaisiksi,\nsaivat aseet ja heitä harjoitettiin samoin kuin muitakin. He saivat\nsäännöllisen ruoan ja heillä oli ylipäänsä niin hyvä olo kuin\nasianhaarat sallivat.\n\nKun Eerik-herra kävi metsästämässä, saivat nuorukaiset usein seurata\nhäntä, samoin kuin silloinkin, kun hän joskus kävi toisilla saarilla ja\nluodoilla ampumassa vesilintuja, joita vielä tähänkin aikaan on\nrunsaasti Ahvenanmaan saaristossa.\n\nTällaisen muutoksen jälkeen nuorukaiset olisivat tunteneet itsensä\ntyytyväisiksi, jollei halu päästä omaisten luo ja metsäelämään olisi\nollut niin suuri; sillä vaikka he olivatkin kiitollisia Eerik-herralle\ntämän hyväntahtoisuudesta, heillä oli kuitenkin aina mielessä päästä\nRuotsin puolelle ja omaisten seuraan. Nyt heidän olisi ollut helppo\nlähteä karkuun saarestaan takaisin Suomen manterelle, mutta meren\ntaakse, toivottuun maahan, he eivät uskaltaneet lähteä. He toivoivat\nparempaa tilaisuutta, ja sellainen ilmestyikin pian.\n\nKesäkuun puolivälissä Eerik-herran joukko sijoitettiin Ahvenanmaalle ja\npian sen jälkeen se laivoilla vietiin Ruotsiin.\n\nJuhannuspäivänä v. 1598 laivasto laski ankkurin Grönborgin satamassa\nRoslagenissa, muutamia penikulmia Tukholman pohjoispuolella. Nyt tuossa\npienessä satamassa syntyi vilkas liikenne, kun veneillä vietiin\nlaivoista maalle sotajoukkoja, jotka asettuivat leiriin rannalle.\n\nEerik-herra joukkoineen sai jäädä laivoihin ja kaikessa rauhassa\nodottaa tapausten kulkua. Pian tuli myöskin virolaisten laivasto, ja\nnytkös satamassa syntyi hyörinä ja liike. Veneitä tuli ja meni täynnä\nväkeä, ja poikiakin elähdytti sodan into. Odotettiin vain kuninkaan\ntuloa, että olisi käyty herttuan kimppuun.\n\nPari päivää myöhemmin tuli Eerik-herran laivan sivulle pikapurjehtija,\nja sillä hän lähti etelään päin tiedustelemaan kuningasta ja hänen\nlaivastoansa. Vielä kului pari päivää, jolloin tuli sana, että poikien\noli saavuttava pienellä laivaveneellä, metsästyspyssyt, ampumavaroja,\neväitä ja koira mukanaan määrättyyn saareen, johon sanantuoja näyttäisi\ntien purjehtiessaan etelään päin.\n\nIloissaan pojat varustautuivat niinkuin oli käsketty ja ottivat\nmukaansa keihäänsäkin, ja iloisina he purjehtivat sisäsaaristoon,\nuskollisesti seuraten edellä kulkevaa purjevenettä. Hämärän tullessa he\nsaapuivat määrätylle saarelle, ja sanantuoja osoitti pientä lahtea,\nmissä he olivat suojassa kaikilta tuulilta ja missä ohikulkijat eivät\nvenettä nähneet.\n\nSiellä nuorukaiset tunsivat itsensä onnellisiksi saadessaan olla\nmetsässä, sillä elämä laivassa, merellä ja suuressa ihmisjoukossa ei\nole metsäseutulaisten suomalaisten mielen mukaista. Reippain mielin ja\niloisina he panivat kuntoon yösijansa, ja laskeutuessaan pitkäkseen\ntuoreista havuista tehdylle vuoteelle leimuavan nuotion valossa ja\nlämpimässä he olivat taas kuin kotonaan. Silloin juolahti taas mieleen\najatus: eikö heidän pitäisi paeta, paeta pois sotamelskeistä\nja taisteluista, paeta takaisin omaistensa luo metsiin ja\nmetsästyselämään?\n\nTämä ajatus oli kuin salamana välähtänyt yhtaikaa kummankin mieleen, ja\näkkiä he hypähtivät pystyyn katsoen toisiaan silmiin. He tiesivät, että\nkummallekin oli selvinnyt ajatus, että nyt oli tullut hyvä tilaisuus.\n\nAntti ensimmäisenä keskeytti äänettömyyden ja huudahti: \"Koetetaan!\"\nPekan silmät välähtivät. Hän astui ensin askelen venettä kohden, mutta\nheittäysi heti sen jälkeen takaisin havuvuoteelle, peitti kasvonsa\nkäsillään ja oli kauan ääneti. -- \"Miten arvelet, Pekka?\" kysyi Antti\nviimein.\n\n\"'Älä koskaan petä hyväntekijääsi!' sanoi minulle aina Mikkelin pappi\nNiko\", vastasi Pekka ottamatta pois käsiään kasvojensa edestä.\n\n\"Olivatko ne meidän ystäviämme, jotka meidät ryöstivät isän ja äidin\nseurasta ja pakottivat meidät lähtemään mukaansa?\" vastasi Antti.\n\n\"Eivät, mutta Eerik-herra on.\" -- Tähän ei Antti vastannut mitään,\nmutta hetkisen kuluttua hänkin laskeusi vuoteelle, kutsui koiran\nluokseen ja hyväili sitä. Pekka nousi ja virkkoi: \"Ruvetaan nyt maata!\nMinä aion pyytää Eerik-herraa laskemaan meidät omaistemme luo; jos hän\nkieltää, menemme sittenkin.\"\n\nPian koitti aamu, ja Antin keittäessä velliä meni Pekka saaren\nkorkeimmalle kukkulalle tähystelemään Eerik-herran tuloa. Tätä ei\nnäkynyt, minkä vuoksi Pekka kutsui Anttia ja koiraa ja palasi\nvartiopaikalleen, johon hän asettui voidakseen jo matkan päästä huomata\nodotetun tulijan.\n\nHe näkivät kyllä useita laivoja ja veneitä purjehtivan eri tahoille\nkaiken päivää, mutta yksikään ei lähestynyt saarta. Kaikki ne\nsuuntasivat matkansa kauemmaksi länteen, lähemmäksi mannermaata, ja\ntumman, totisen metsän taakse vaipui viimein aurinkokin kauas länteen,\nnäkymättömiin.\n\nMiten oli käynyt Eerik-herralle? Sitä kysymystä pojat olivat toisenkin\nkerran aprikoineet. He olivat toivoneet herransa saapuvan valoisan ja\nlauhkean kesäyön kuluessa, mutta niin ei tapahtunut. Jo aamunkoitteessa\nolivat he vartiopaikallaan, mutta ei näkynyt ainoaakaan purjetta.\nAamurusko leimahti idässä, ja pian kohosi säteilevä auringon kehrä\nsinisenä lainehtivasta merestä. Kaukana idässä näkyi lukemattomia\npurjeita kulkevan ulkosaaristoon päin. Tuo ei voinut olla kuninkaan\nlaivasto. Lännessä näkyi vain joitakin vähäisempiä purjeita kiitävän\npohjoista kohti lauhkean länsituulen kuljettaessa sitä kiireesti\neteenpäin.\n\n\"Mitäs tästä on ajatteleminen?\" kysäisi Antti. \"Sanoihan ratsumiesten\npäällikkö montakin kertaa, että sellaiset kuin me eivät saa ollenkaan\najatella\", vastasi Pekka, \"ja Eerik-herra sanoo, että meidän tulee\nainoastaan totella. Älähän hätäile, Antti! Jollemme pian saa nähdä\njotakin, meidän täytyy ruveta katselemaan, mitä pataan pannaan. Mene\nsinä veneellä koettamaan, saisitko kaloja. Ota Rakki mukaasi; minä\nkoetan vaania vesinlintua ampuakseni.\"\n\n\"Sinullapa on aina monet temput\", tuumi Antti. \"Parempi on heti laskea\nkoira irti ja ampua jokin metsän otus, sillä kaiketi niitä on täällä\nkyllin Eerik-herrallekin.\" -- \"No niin luulen minäkin, mutta tehdään\nnyt kuitenkin, niinkuin minä sanon.\" -- \"Tehdään vain, koska sinä aina\ntahdot pitää omat tuumasi kaikessa\", virkkoi Antti nyreän näköisenä.\n\nPuolenpäivän aikaan pojat palasivat nuotiopaikalleen hyvillä mielin,\nkun heillä oli sekä kaloja että lintuja.\n\nKun he olivat syöneet, alkoi Antti taas puhua ja tuumi, että\nEerik-herralle oli ihan varmaan tapahtunut jotakin, ja jollei tämä\npalaisi heidän luokseen ennen huomisaamua, ei Antti huolisi odottaa\nkauempaa, vaan palaisi Grönborgin satamaan laivaston luo, ja nyt hän\nrupesi levolle. Pekka meni taas vartiopaikalle, jossa hän viipyi iltaan\nasti. Hänen palatessaan nuotion ja veneen luo Antti taas nukkui.\n\nAikaisin aamulla Antti herätti Pekan ja ehdotti, että he laskevat\nkoiran irti hakemaan otuksia. Olisihan kovin merkillinen\nmetsästysretki, jos he nyt purjehtisivat takaisin laivaston luo\ntuomatta mitään saalista mukanaan. Heille naurettaisiin\npahanpäiväisesti, sitäpaitsi Eerik-herra kyllä mielellään näkisi, että\nheillä olisi jokin jänis mukanaan. Varmaankin hän oli palannut ennen\nheitä.\n\nPekka suostui Antin tuumaan, sillä hänkin älysi, ettei Eerik-herraa nyt\nkannattanut odottaa. Koira laskettiin irti, ja sen iloisesti haukkuessa\nsuomalaispojat unohtivat sekä Eerik-herran että laivaston ja koko\nmaailman.\n\nAurinko paahtoi kuumasti, länsituuli oli tyyntynyt ja ilma tuntui\nhiostavalta metsästäjien palatessa veneelleen. Heillä oli muutamia\njäniksiä ja koirasmetso. Saalis ei ollut varsin kehuttava. Olivatpa\nampuneet muutamia laukauksia aivan hukkaankin. Tämä ei heitä kuitenkaan\nsuuresti surettanut, mutta ei kumpikaan ollut halukas soutamaan venettä\ntyynellä näin hiostavassa ilmassa. He päättivät sen vuoksi odottaa\nviileämpää iltaa ja laskeusivat makuulle. Antti arveli, eikö olisi yhtä\nhyvä odottaa täällä kunnes Eerik-herra heidät noutaisi. \"Vai niin\",\nnaurahti Pekka, \"joko on kadonnut halusi päästä laivoihin! Saapa nähdä\nmitä sanot, jahka olet levännyt ja tuuli puhaltaa.\" -- \"No sen minä\nsanon, että meidän pitää nyt käyttää tilaisuutta etsiäksemme isää ja\näitiä.\" Tähän ei Pekka vastannut mitään, ja pian pojat nukkuivat.\n\nHe heräsivät ukkosen jyristessä ja sateen valuessa virtanaan, kuohuvat\nlaineet pauhasivat vasten rantaa, jossa heidän pikku veneensä hyppeli\naaltojen harjalla ylös, alas. Unen toreissa pojat riensivät paremmin\nkiinnittämään venettä ja pelastamaan kapineensa sateesta. Pian he\nkastuivat sateessa likomäriksi ja vetäysivät puiden suojaan. \"Olipa\nhyvä, ettemme nyt ole merellä\", tuumi Antti, \"ja arvelenpa, miten\nniiden nyt käy, jotka ovat kaukana maasta.\" -- \"Hyvin kaiketi,\nluulisin, he eivät ole maanneet niinkuin me, vaan nähneet jo kaukaa\npahan sään tulevan ja menneet ajoissa maihin.\" -- \"Hyväpä niin\",\nvastasi kumppani; \"kyllähän täällä on hyvä olla, mutta kun nyt ilma\nasettuu, niin lähdemme kaiketi matkaan, vai kuinka?\" -- \"Lähdetään\nvain.\"\n\nSeuraavan aamun koitteessa tapaamme pojat Gronborgin ulkosatamassa.\nHeidän kalpeista kasvoistaan kuvastui mitä suurin hämmästys, ja pian\ntämä hämmästys ilmeni heidän puheessaankin. Sillä kertaa avasi Pekka\nensin suunsa.\n\n\"Tunnetkos, Antti, paikkoja, missä nyt olemme?\n\n\"Ihan varmaan, tässähän laivat olivat. Etkö näe tuota tasaista\nraivattua mäkeä, missä teltat olivat, ja etkö tunne noita neljää\npetäjää tuon harjanteen laella?\"\n\n\"Kyllä tunnen kaikki, mutta missä ovat alukset, koko laivasto?\" --\n\"Niin, sitä en minäkään voi ymmärtää; mutta mitäs väkeä tuolla liikkuu?\nEivät he ole suomalaisia; heillä on säkki selässä ja keihäs kädessä. He\novat ruotsalaisia, jotka ovat ajaneet meikäläiset pois.\"\n\nTämä arvelu oli oikea, sillä kun kuningas Sigismund ei -- tapansa\nmukaan pitänyt sanaansa eikä tullut sovittuun aikaan liittyäkseen\nhänelle uskollisiin suomalaisiin, peräytyi Stålarm, kuultuaan Uplannin\ntalonpoikien kokoontuneen käydäkseen hänen kimppuunsa, nopeasti\nlaivastoineen ja purjehti takaisin Ahvenanmaalle.\n\nSuomalaispojat olivat pikaisen lähdön kiireessä unohtuneet ja jääneet\noman onnensa nojaan.\n\nNähdessään ruotsalaisten heidät huomanneen he kiireen kaupalla\nlevittivät purjeensa ja purjehtivat pohjoiseen päin toivoen löytävänsä\nomat maanmiehensä.\n\nPäivän mittaan he purjehtivat monen suuremman ja pienemmän saaren ohi\nRuotsin matalilla rannikoilla ja salmissa, ja illalla levisi meri\naavana heidän edessään. Kaukana vain häämötti matalia niemiä ja\nluotoja: ne olivat tuota kaivattua Ruotsin mannerta.\n\nTähän asti eivät oman onnensa nojaan jätetyt nuorukaiset olleet\npuhelleet mitään tulevaisuudestaan ja aikeistaan, he kun yhä luulivat\nvielä tapaavansa maanmiehensä. Mutta kun nyt meri oli aavana edessä\neikä yhtään laivaa näkynyt, he päästivät yht'aikaa raikkaan huudon:\n\"Olemme vapaat! Tuolla on Ruotsi, tuolla menee tie omaistemme luo!\nJumalalle olkoon kiitos!\" Iloissaan he juttelivat tulevaisuudestaan,\nmiten he pian tapaavat Yrjänän, Heikin, Matun ja pikkuveljet, niin että\nhe riemuissaan unohtivat nykyhetken huolet. Hämärän tulo herätti heidät\nmiettimään nykyistä asemaa, ja nyt nousi kysymys: \"Mitä nyt on tehtävä?\nMihin päin nyt käännymme?\" Pekka lopetti pitkän äänettömyyden.\n\"Kuljimme kauan etelään päin miesten ja hevosten mukana. Eno sanoi,\nettä meidän oli mentävä länteen; sielläpäin piti Ruotsin ja\nMalmivuorten olla; nyt me menemme pohjoista kohti!\" -- \"Olet oikeassa\",\nvastasi Antti, \"tuolla on Ruotsi, tuolla on länsi, mutta Malmivuori on\npohjoisempana, annetaan mennä vain!\"\n\nVaistomaisesti suomalaispojat varoivat kohtaamasta ruotsalaisia, koska\noli laajalle levinnyt tieto, että suomalaiset olivat tulleet\nvihamielisissä aikeissa. He päättivät siis purjehtia edelleen\npohjoiseen päin. Vuorotellen he pitivät perää, ja kun yö oli kulunut,\nhe jo olivat ehtineet tuon kauas mereen pistävän niemen ohitse ja\nheidän edessään oli pitkä, matala rantamaa.\n\nHe jatkoivat matkaansa seuraten rantoja, ja yöksi he menivät maihin\npieneen saareen, tekivät tulen keittääkseen jäniksensä, mutta\nsammuttivat sen sitten, ettei savu ilmaisisi heitä, jos läheisyydessä\nolisi ihmisiä.\n\nYö kului rauhallisesti ja hiljaisesti, mutta aamulla oli tuuli\nkiihtynyt ja heidän pikku veneensä kiiti eteenpäin kuin paras juoksija.\nEi näkynyt taloja eikä veneitä ja pojat olivat aina puolille päivin\nturvallisella mielellä. Mutta sitten alkoi näkyä useita veneitä, jotka\nolivat menossa maalle päin, ja pian sen jälkeen suurehko kyläkunta.\n\nVaikka pojat kävivät levottomiksi, he jatkoivat kuitenkin matkaa.\nKaikki sujui sentään hyvin eikä kukaan hätyyttänyt heitä.\n\nPari päivää myöhemmin he laskivat veneensä isoon lahteen levätäkseen ja\nkatsellakseen ympäristöä, sillä he olivat huomanneet maan kohoavan ja\nnäkivät kaukaa korkeita metsäisiä vaaroja. Pian he huomasivat suuren\nlaakson, ja sitä kohti he suuntasivat veneensä. Lähemmäksi tullessaan\nhe kuulivat kaukaisen kosken pauhua. Koirakin näkyi vilkastuvan.\nPäiväkausia kestänyt merimatka oli siitä tuntunut pitkältä ja se oli\nikävöiden katsellut maalle päin. He poikkesivat pieneen lahdelmaan,\nvetivät veneen maalle ja Pekka lähti tarkastamaan ympäristöä. Hän\nkäveli kosken kohinaa kohti, mutta pian hän näkyi heittäytyvän maahan\nja sitten varovasti ryömivän muutamien suurten kivien taakse. Pekka oli\nleveän, vuolaan joen toisella rannalla huomannut neljä miestä\nkalastamassa. Hän tahtoi saada selville, oliko muita samalla puolen\nkuin hän itse, mutta tarkastelipa hän kuinka huolellisesti hyvänsä, hän\nei nähnyt ketään. Kauempana toisella rannalla hän huomasi kohoavan\nohuen savukiemuran, ja kaksi venettä oli vedetty rannalle. Hetkisen\nkuluttua hän nousi, vetäytyi metsään ja kulki jonkin matkaa vuoren\nharjua myöten virran vartta ylöspäin. Hän ryömi taas eteenpäin\nvakoillen ja tähyillen, mutta ei nähnyt mitään muuta kuin suuren\npauhaavan kosken.\n\nRipeästi hän palasi takaisin veneelle Antin luo. Hänen kerrottuaan,\nmitä oli nähnyt, päätettiin vetäytyä takaisin lahden toiselle puolelle,\njosta saattoi huomata, soutaisivatko kalastajat lahden poikki, ja\nsitten menetellä sen mukaan.\n\nTänä yönä pojat eivät tehneet tulta, vaan nukkuivat veneen purjeisiin\nkääriytyneinä, pyssyt vieressä ja Rakki vahtimassa. Yö kului\nhiljaisesti ja rauhallisesti, ja aamupuolella pojat iloksensa\nhuomasivat kalamiesten soutavan pois pohjoiseen päin.\n\nNyt neuvoteltiin. Pojat arvelivat nyt tulleensa niin kauaksi\npohjoiseen, että Malmivuoren pitäisi olla suoraan lännessä. Pitikö\nheidän nyt jättää vene rantaan ja seurata tuon suuren virran vartta? He\njoutuisivat siten sisämaahan, vuoriseudulle päin, jossa heidän pitäisi\ntavata joku maanmiehistään tai vaikka joku ystävällinen ruotsalainen,\njoka osaisi neuvoa heitä oikeaan suuntaan.\n\nNäin päätettiin tehdä; pojat kantoivat kapineensa maalle. Vene oli\npiilotettava ja säilytettävä mahdollisesti vastedes tulevaan\ntarpeeseen. Veneen alle he asettivat karsittuja ja kolottuja puita\nteloiksi ja saivat sen suurin ponnistuksin kiskotuksi vesakkoon, jossa\nse käännettiin kumolleen ja peitettiin paksuilla kuusenkuorilla, joiden\npäälle he panivat pieniä näreitä.\n\nSillä keinoin he arvelivat saavansa veneen säilymään pitkän aikaa.\nVanha ontto tammi, jonka he huomasivat läheisyydessä, oli oivallinen\npiilopaikka, johon kätkettiin veneen masto, purjeet, airot ja muut\ntarpeet. Tammen onton aukko tukittiin huolellisesti sammalilla, ja\npojat arvelivat varmaan löytävänsä kätketyt kapineensa, jos he niitä\nvastedes tarvitsisivat.\n\nNyt tuli kysymys, mitä he ottaisivat mukaansa. Eväitä ei ollut paljoa\njäljellä, mutta kuitenkin riittävästi muutamaksi päiväksi. Ne otettiin\nesille, samoin kirveet, pata ja pyssyt. Vielä oli jäljellä Eerik-herran\npyssy, metsästyslaukku, kengät ja ampumatarpeet. Ampumatarpeet olivat\nlaatikossa, jota he tähän saakka eivät olleet ottaneet huomioon. Miten\nnyt oli tehtävä Eerik-herran tavaroille? Niitä ei voitu ottaa mukaan,\nja pojat seisoivat ääneti asiaa aprikoiden.\n\nAntti virkkoi viimein: \"Eerik-herralle emme voi koskaan viedä näitä\ntavaroita takaisin, ja mitäpä hyötyä olisi niiden jättämisestä tänne?\nOta sinä, Pekka, joka paremmin osaat ampua, hänen pyssynsä; se on\nkymmentä vertaa parempi kuin meidän pyssymme, ja laatikon me avaamme\nnähdäksemme, mitä siinä on.\"\n\nOdottamatta vastausta hän sieppasi kirveen, mursi laatikon auki ja otti\nesille sen sisällyksen. \"Jumalan kiitos! Täällä on paljon ruutia, ja\nenemmän kuin sata luotia, ruuvitaltta, kaksi viilaa, pihdit ja vielä,\nannas kun katson, parikymmentä piikiveä. Kas tämähän on koko aarre,\njuuri sellaisia tarpeita, joita me tarvitsemme. Entäs tässä vielä,\nrahakukkaro! Yksi, kaksi -- kokonaista neljä kiiltävää hopeariksiä ja\nvielä seitsemän, kahdeksan taaleria. Kiitoksia Eerik-herra! Kaiketi\ntämä oli aiottu meille palkaksi; eihän tuo varsin paljon ole puolen\nvuoden työstä, mutta hyväpä näinkin. Voi miten iloissaan isä ja äiti\nolisivat, jos tietäisivät, kuinka hyvät varusteet meillä on! Hei vain!\nNyt ei ole mitään hätää. Huuda, Pekka! Etkös ole iloissasi?\"\n\n\"En tiedä, mitä Mikkelin isä Niko sanoisi, jos otamme Eerik-herran\ntavarat\", vastasi Pekka miettivästi.\n\n\"Joko taas puhut isä Nikosta! Siitä minä viisi, mitä Niko isä sanoisi.\nMe tarvitsemme näitä tavaroita emmekä voi niitä nyt antaa takaisin. Jos\nvastedes tapaamme Eerik-herran, niin voithan antaa hänelle pyssyn\ntakaisin. Emme me voi sitä kuljettaa mukanamme, jollemme jätä sinun\npyssyäsi tänne. Se on omansa täällä metsässä pilalle ruostumaan.\"\n\nTämä vastaväite tehosi Pekkaan. Hän otti pyssyn, katseli tuota kaunista\nuutta kivääriä ihailevin silmin, nojasi siihen ja sanoi: \"Niin, tämä\nkäsissäni voisin uskaltaa paljon. Se ei koskaan vie luotia väärään eikä\npetä laukaistessa. Voi, jos uskaltaisin sen ottaa!\" -- \"Uskallat kyllä,\nsanon minä. Se on selvä asia. Eikä siitä sen pitempiä puheita! Nyt\nmeidän pitää hankkia tuohta ja tehdä kontit, eihän meillä ole mitään,\nmissä kantaisimme tavaroitamme. Tule nyt!\"\n\nIhailemansa pyssy vielä käsissään Pekka seurasi päättäväistä\ntoveriansa, ja pian he olivat kiskomassa tuohta. Päivä kului tässä\npuuhassa, ja kun he aamulla ryhtyivät konttien tekoon, virkkoi Antti:\n\"Tuohia ei ole tarpeeksi, minä teen konttia sillä välin kuin sinä\nkiskot lisää. Tarvitsemme myöskin tuohivirsut, sillä nahkakengät meidän\ntäytyy säästää talven varalle, ja raskaathan ne ovatkin pitää nyt\nlämpimällä.\"\n\nAntin puhe todisti hyvää käytännöllistä ymmärrystä, ja kun Pekka heti\nhuomasi toverinsa olevan oikeassa, hän lähti lisää tuohia hakemaan.\n\nKun tuohikontit olivat valmiit, ne sullottiin tavaroita täyteen.\nKantamukset jaettiin tasan. Ainoa, mikä vielä oli tekemättä, oli\nEerik-herran tavaralaatikon tallettaminen, ja siihenkin keksittiin\nkeino. Pojat kaivoivat tammen juurelle kuopan ja sisustivat sen\ntunnettuun suomalaisten tapaan kuusenkuorilla ja peittivät sen tuohilla\nja mullalla. Nyt tuli Pekan pyssyn ja metsästysvehkeiden vuoro. Sarvi\nsullottiin luoteja täyteen, pii pantiin kukkaroon, ja kaiken tämän\nympärille käärittiin tuohta ja vitsaksia. Pyssy ja ampumavehkeet\nkätkettiin ontelon petäjän sisään, hyvän matkan päähän tammesta. Aukko\ntukittiin, ja lähimpään terveeseen puuhun hakattiin Yrjänä Kailasen\npuumerkki Y.\n\nNyt pojat olivat valmiit lähtemään pitkälle, epävarmalle matkalleen.\nReippain mielin he ottivat kontit selkäänsä, pyssyt käteen, Rakki\nseurasi talutushihnassa, sitten eteenpäin! He olivat päättäneet kävellä\nvaloisina viileinä kesäöinä ja pysytellä virran läheisyydessä niin\nkauan kuin se kulki länsi-itäsuuntaa. Sitten he aikoivat etsiä jonkin\nruotsalaiskylän, joka olisi niin kaukana sisämaassa, etteivät sen\nasukkaat tietäisi mitään suomalaisten Ruotsiin tekemästä sotaretkestä.\nHyvää tahtia matkamiehemme samosivat eteenpäin pyrkien mieluimmin\nkulkemaan harjujen selänteitä, missä heillä oli avara näköala ja luja\nmaa jalkojen alla.\n\nViikkoa myöhemmin he olivat asettuneet yötiloille lahden rannalle tuon\nsuuren joen varrelle, joka virtasi hitaasti ja tyynenä halki tasaisen,\nsuuria metsiä kasvavan seudun. He olivat nähneet pitkän matkan päästä\nuseita taloja, toisia taas sivuuttaneet läheltä. Nyt viime päivinä he\neivät olleet nähneet ihmisistä jälkiäkään. He arvelivat olevansa\nturvassa ja päättivät levähtää, sillä tuohikontit olivat hanganneet\nselän nilelle ja olkapäitä särki.\n\nIllallista syödessä virkkoi Pekka, joka oli ruoan valmistanut: \"Nyt ei\nole enää jauhon pölähtävää; täytyy hankkia jotakin syötävää. Jospa\nminulla vain olisi jousipyssyni, niin kyllä pian saisimme sorsia, sillä\nniitä täällä on paljon; mutta meidän pitää pyytää kaloja ja kuivata\nne.\" Puhumatta sen enempää he riisuivat vaatteensa ja menivät jokeen\nhiekkamatalikolle ja rupesivat kumpikin omalla tavallaan kaivelemaan ja\npolskuttamaan. Hetken kuluttua he tapasivat lepopaikalla ja kysyivät\nyht'aikaa kumpikin: \"Oletko saanut mitään?\" -- \"Olen kyllä.\" -- Pojat\nolivat näet pyydystäneet nahkiaisia, ja pian sen jälkeen he menivät\nongelle. Ahvenia he saivat runsaasti. Ne halkaistiin selkäpuolelta,\nlevitettiin ja niiden päälle pantiin suoloja, minkä jälkeen ne pantiin\nlämpimälle hiekalle kuivamaan. Näiden piti päteä yht'aikaa leiväksi ja\nsärpimeksi.\n\nSitten loikoiltiin tulen ääressä pakinoiden, ja Pekka tuumi, etteivät\nhe ole kaukana jäljessä Yrjänästä ja toisista, ehkäpä näiden edellä!\nTätä ajatellessaan pojat rupesivat arvelemaan, pitikö heidän jouduttaa\nmatkaansa Malmivuoren luo niin kiireesti kuin tähän asti. Mitä he\ntekisivät siellä, jolleivät vanhemmat olisi sinne ehtineet? Asia oli\narveluttava, mutta pitihän matkaa jatkaa, jos mieli päästä kaikesta\nselville.\n\n\n\n\n3. ENSIMMÄINEN SUURI METSÄSTYS.\n\n\nNiin pojat kulkivat kulkemistaan, kun Rakki kerran alkoi levottomana\nkiskoa talutushihnasta. Oli selvää, että koira vainusi otusta; sen\nmetsänkävijät varsin hyvin ymmärsivät. He antoivat koiran mennä\nvapaasti oman tahtonsa mukaan ja seurasivat sitä uskollisesti. Vähän\nmatkaa kuljettuaan he tulivat suuren rahkasuon reunaan ja löysivät\nsiellä kuolleen hirven, jonka peto oli raadellut. Suossa näkyvät jäljet\nilmaisivat pahantekijän. Metsän elämään tottuneet pojat ymmärsivät\noitis, että karhu oli edellisenä päivänä kaatanut hirven ja ettei se\nvoi olla kaukana lujasti hirven lihaa syötyään. He menivät vähän matkan\npäähän haaskasta ja neuvottelivat, pitikö heidän laskea koira irti\nkarhua etsimään ampuakseen tämän sitten, vai piiloutuisivatko he\nläheisyyteen ja odottaisivat karhua, kun se tulisi syömään loppuja\ntappamastaan hirvestä.\n\nVähän mietittyään he havaitsivat jälkimmäisen keinon turvallisemmaksi;\nja jollei karhu tulisi, he voisivat sen sitten koiran avulla löytää.\n\nVaaraa, mitä karhun ahdistaminen tiesi, he eivät lainkaan ottaneet\nhuomioon, ja Pekkahan oli isänsä kanssa jo ollut sellaisessa leikissä\nennenkin. Varovaisuus vaati heitä vetäytymään etemmäksi odottamaan\niltaa tai yötä, jolloin karhun saattoi luulla tulevan. Ison\nlihakappaleen he ottivat hirvestä tervetulleena saaliinaan itselleen ja\nkoiralle.\n\nSillä välin kuin näin helposti saatu paisti pantiin kiehumaan,\nmietittiin, miten karhu pyydystettäisiin. Pekan oli asetuttava\nlähimpään honkaan ja sieltä ammuttava karhua. Antin oli koiran kanssa\npiilouduttava lähimpään tiheikköön ja heti pyssyn pamauksen kuultuaan\nlaskettava koira irti ja sitten hyökättävä itsekin esiin, ja sitten he\nyhdessä ottaisivat karhun hengiltä.\n\nTuuma oli viisas ja olisi tuottanut kunniaa vanhemmillekin\nmetsämiehille; mutta ovathan äly ja kekseliäisyys suomalaisen\nsynnynnäisiä ominaisuuksia, vaikka hän välistä tarvitseekin aikaa\nkeksiäkseen oikean keinon. Pojat olivat metsästäjäsukua ja heillä oli\nopetuksena ja ohjeena kuulemansa monet monituiset kertomukset\nmetsäseikkailuista.\n\nHyvissä ajoin ennen auringon laskua pojat jo olivat vahtipaikoillaan.\nPekka istui korkeassa hongassa hajareisin suurella oksalla, Antti taas\noli koiran kanssa visusti piilossa tiheässä kuusikossa.\n\nIstuminen hajareisin koko yön hongan oksalla vaatii suurta\nkärsivällisyyttä. Vaikkapa saattaakin nojata selkänsä vakavasti puun\nrunkoon ja vähitellen sovittautua istumaan vuoroin toisella, vuoroin\ntoisella reidellä, aika kuitenkin käy pitkäksi ja tunnit tuntuvat\nviikon pituisilta. Tuntuu oikein miellyttävältä vaihtelulta, kun oksa\nrasahtaa tai kun tuuli alkaa puhaltaa lopettaen äänettömyyden ja\npohjolan metsän kolkon autiuden; mieli jännittyy ja toivo tuntuu\nvirkistyvän ajatellessa, että nyt tapahtuu jotakin. Mutta pian\nvallitsee taas äänettömyys, toivo katoaa ja ikävystyminen tulee sijaan.\n\nPekka oli suomalainen, siis itse kärsivällisyys, ja kun hän aamulla\npäivän valjettua kapusi alas korkealta tukalalta vahtipaikaltaan ja\nmeni kumppaninsa Antin luo, hän sanoi vain: \"Koetetaan, kumpi tässä\nvoittaa.\" Antti nyökkäsi, ja niin pojat lähtivät edellisen päivän\nnuotiopaikalle. He olivat lujasti päättäneet valvoa seuraavankin yön.\n\nYön valvottuaan pojat nukkuivat makeasti, ja virkistynein voimin he\nillalla taas asettuivat entisille paikoilleen. Pekan silmät vilkuivat\nyli koko suon, ennen kuin hän kiipesi puuhun. Ei näkynyt mitään\nepäiltävää, mutta tuskin he olivat istuneet tuntiakaan, kun jotakin\nnäkyi liikkuvan suon toisella reunalla; vesakko taipui ja liikkui, ja\nsiinä oli nyt karhu suolla.\n\nKontio seisahtui, kohotti päätään ja vainusi nuuskien ilmaa joka\nsuunnalle. Lienee jo pahoin haisevan hirven raadon löyhkä sattunut sen\nsieraimiin, sillä nyt se ohjasi askelensa suoraa tietä nevan poikki\nPekkaa kohti, jonka sydän sykki kovasti. Taivaan rannalta tulevat\nauringon säteet valaisivat autiota maata ja nyt karhu näkyi koko\nmajesteetillisessa suuruudessaan kulkiessaan lyhyin varovaisin askelin\npehmeän nevan yli kolmen kirkkaan silmäparin sitä tähystellessä.\n\"Hiljaa, hiljaa, Rakki! So, so poika! Älä liiku nyt!\" kuiskasi Antti\nviidakossa, Pekan siirtyessä ketteränä kuin orava oksalta oksalle, niin\nettä hongan runko tuli hänen ja karhun välille. Sitten hän tarkasti,\nettä pii ja ruuti pyssyn sankissa olivat kunnossa, nojasi pyssyn hongan\nrunkoon ja seurasi tähtäimellä karhun kaikkia liikkeitä, kunnes se tuli\nhirven haaskan jätteille. Varmaan jokin oli herättänyt karhun huomiota,\nsillä se nousi puoleksi pystyyn takajaloilleen ja nuuhki epäluuloisena\nsinne päin, mistä pojat olivat tulleet. Pekka, joka näki kaikki tyynni,\nuskalsi tuskin hengittääkään. Tyhmää olisi ollut enää viivytellä.\nTähdäten karhun lapaan hän laukaisi pyssynsä.\n\nKauhea karjunta seurasi heti pyssyn pamausta, ja samassa\nsilmänräpäyksessä Rakki syöksyi vimmatusti haukkuen karhun kimppuun.\nHämmästyneenä jymähtävästä paukauksesta, haavasta ja koiran rähisevästä\nhyökkäyksestä karhu turhaan tähyili muita vihollisiaan, mutta silloin\nkuului viidakosta napsahdus ja heti sen jälkeen kohosi maasta pieni\nsinertävä savu. Hirveästi karjuen syöksyi karhu sinnepäin, ja Pekka\nhuusi: \"Kiipeä pian kuuseen, Antti, joutuin, joutuin, se tulee\npäällesi!\" -- \"Antaapa tulla vain\", vastasi Antti, ja kun Pekka oli\nehtinyt kääntyä oksallaan, hän näki Antin kuusessa yhtä korkealla kuin\nhän itsekin. Karhu, joka ei löytänyt vihollistaan, jatkoi juoksuaan\nmetsään päin ja ylämäkeen harjulle päin koiran ärhäkästi ahdistaessa,\nja nyt metsästäjät laskeusivat joutuisasti maahan jälleen.\n\nTavatessaan toisensa he olivat kumpikin hengästyksissään ja\nkiihkoissaan. Antti harmitteli pyssyänsä, joka oli hänet pettänyt, eikä\nPekka ollut vähemmin harmissaan. \"Riennetään karhun jälkeen\", sanoi\nhän, samalla panostaen pyssyänsä, \"eikä enää erota toisistamme. Sinun\npitää ampua nyt ensiksi, jos pyssy vielä kerran pettää, ja nyt\neteenpäin!\" Ja eteenpäin he riensivät, yli kivien ja kantojen, mäkien\nja nevojen ja yhä lähemmäksi he tulivat karhua ja koiraa, kunnes olivat\nnäitä niin lähellä, että heidän täytyi kävellä hiljaa, jotta hurjasti\nsykkivä sydän rauhoittuisi. Vähään aikaan ei karhu ollut liikkunut\nollenkaan, vaan jurottanut yhdessä kohden, ja koiran haukunta oli\nkäynyt kovemmaksi ja harvemmaksi. Oli selvää, että karhu olisi pian\nnäkyvissä. Pyssyt valmiina pojat hiipivät eteenpäin, henkeänsä\npidätellen, kunnes äkkiä huomasivat karhun makaavan maassa kallion\njuurella aukealla paikalla. Antti valmistausi ampumaan, mutta Pekka\nkuiskasi: \"Älähän huoli, se on kuollut!\" Niin olikin. Poikain ilo oli\nsuuri, ja Pekka sanoi tyytyväisenä: \"Minä tunsin sen jo luonnossani,\nettä Eerik-herran pyssy ei pettänyt; ja katsopas, juuri tuohon, johon\nminä tähtäsin, on luoti käynyt!\"\n\n\"Niin, jos minun pyssyni olisi lauennut\", virkkoi Antti, \"ei meidän\nolisi tarvinnut juosta tätä puolta tuntia. Niin totta kuin tässä\nseison, luotini olisi puhkaissut karhun kallon. Nyt meidän on kiireen\nvilkkaa riisuttava siltä turkki ja sitten palattava yöpaikallemme.\"\n\nKarhun nylkeminen ja teurastaminen ei ole kovinkaan pian tehty. Oli jo\nhämärä, kun pojat mukanansa nahka ja aimo kimpale karhun lihaa\npalasivat sammuneen nuotionsa ääreen, johon he tyytyväisinä levittivät\nkaatuneen vihollisensa taljan yövuoteekseen. Kun he sitten olivat\naamulla hakeneet sen verran lihaa, kuin arvelivat jaksavansa kantaa, he\nryhtyivät sitä savustamaan ja kuivaamaan. Siinä hommassa meni monta\npäivää, jonka ajan he samoin kuin koirakin herkuttelivat oikein\nkyllältään karhun paistilla.\n\nKelpo lailla varustautuneina karhunlihalla he jatkoivat matkaansa\nlänteen päin toivoen pian tapaavansa ystävällisiä ihmisiä, joilta\nvoisivat karhunnahalla vaihtaa jauhoja ja suoloja.\n\nJokseenkin väsyneinä he ilokseen osuivat kolmantena päivänä viimeiseltä\nleiripaikalta lähdettyään tielle ja pian sen jälkeen yksinäiseen\ntaloon, joka oli tuon suuren virran rannalla.\n\nJotteivät herättäisi levottomuutta, he päättivät panna pois tavaransa,\nja vain toinen meni taloon. Antti, joka oli vanhempi, suostui tähän,\nkoska hän puhui ruotsia yhtä hyvin kuin Pekkakin, ja koira mukanaan hän\nmeni taloon.\n\nKului toista tuntia, ennen kuin hän palasi takaisin ja ilmoitti\ntavanneensa hyväntahtoista väkeä ja että talon asujamet olivat\nluvanneet pojille, että nämä saisivat olla rauhassa heidän luonansa.\n\nJauhoja ja suoloja he eivät kuitenkaan voineet täältä saada, mutta\nvanha ruotsalainen talonpoika oli luvannut seuraavana päivänä opastaa\nheidät paikkaan, josta hän varmasti tiesi saatavan kumpiakin, ja hän\npitikin lupauksensa. Karhunnahalla pojat vaihtoivat sen verran\nruokatavaroita kuin jaksoivat kantaa. Kun he kysyivät, kuinka pitkä\nmatka oli Wermlantiin tai Malmivuorelle, he saivat vastaukseksi, että\noli paras seurata virran vartta. Tämä virta, jota he olivat tähän asti\nseuranneet, oli Daal-joki, ja nyt he ensi kerran kuulivat sen nimen.\nPohjoisempana he tapaisivat asuttuja seutuja, jossa voisivat saada\ntarkempia tietoja matkasta.\n\nKun pojat kyselivät, oliko muita suomalaisia liikkunut tällä seudulla,\nvastattiin, että joskus sellaisia sattui näkymään, mutta tänä vuonna ei\nollut näkynyt ketään suomalaista.\n\nPojat jatkoivat tyytyväisinä matkaansa. Kaikkialla, missä he\nlevähtivät, kohdeltiin heitä ystävällisesti, vaikka heidän pyssynsä\njoskus herättivät levottomuutta, koska tuliaseet olivat harvinaista\nsiinä osassa maata.\n\n\n\n\n4. MAANMIEHIÄ TAVATAAN.\n\n\nMuutaman viikon kuluttua tapaamme pojat metsäseuduilla. Kesäyöt olivat\nalkaneet pimetä ja päivät muuttua viileiksi. Viimeisessä majapaikassa\nheitä oli neuvottu kulkemaan suoraan länteen halki metsien ja yli\nvuorten, niin he tulisivat Wermlantiin, ja jos onni suosisi, he ehkä\nlöytäisivät jonkin torpan, mistä saisivat tarkempia tietoja\nMalmivuoresta.\n\nNämä summittaiset neuvot saatuaan nuorukaiset olivat jällen painuneet\nloppumattomiin metsiin. He olivat reippaalla mielellä ja hyvissä\nvoimissa, sillä jonkin aikaa oli heillä ollut suotuisa onni. Metsissä\nvilisi lintuja ja kaikissa pienissäkin vesissä oli kaloja, joista\npuroissa polskivat lohenmullot olivat helpoimmat pyydystää. Kumminkin\nhe kovasti ikävöivät heimolaisiaan, ja joka päivä he toivoivat\ntapaavansa omia kansalaisiaan.\n\nNiin he olivat eräänä päivänä kiivenneet loivasti kohoavaa rinnettä,\njonka laelta he turhaan olivat odottaneet saavansa nähdä laajan\nnäköalan, kun metsä äkkiä harveni ja he kuulivat lapsen äänen hädissään\nhuutavan suomeksi: \"Auttakaa, auttakaa! Susi tulee!\" Pojat riensivät\nilostuneina ääntä kohti ja tapasivat puolikasvuisen tytön ja\nviisivuotiaan pojan, jotka olivat kiivenneet kivelle ja Rakki oli kiven\njuurella. Lapset luulivat koiraa sudeksi ja olivat kovin\npelästyksissään. Kun pojat tulivat ja puhelivat heille, niin lapset\nrauhoittuivat, ja poikien kysyttyä he selittivät, että kotimökki oli\nihan lähellä, ja näyttivät sinne tien.\n\nÄkkiä ilmestyi viljahalmeelle mies pyssy ja kirves kädessä. Mies oli\nlasten isä, joka hätähuudon kuultuaan oli rientänyt avuksi. Kun hän\nnäki pojat ja lapset, hän seisahtui katselemaan heitä tarkkaan. Pojat\nkertoivat heti muutamin sanoin, miten he olivat tulleet omaisiaan\netsimään, ja kyselivät tiesikö hän, oliko ketään siirtolaista saapunut\npaikkakunnalle. Mies ei ollut sinä kesänä tavannut ainoaakaan naapuria,\nmutta lännempänä asui paljon suomalaisia; kenties nämä tietäisivät,\noliko näillä mailla nähty niitä, joita pojat kyselivät. \"Voittehan\ntulla minun mukanani ja levähtää meillä. Täällä Pekanhuhdassa Taneli\nPoilasen luona ei paljon kuule ulkomaailmasta, ja pitkä on matka\nnaapuriin.\"\n\nTaneli oli keski-ikäinen, roteva, harteva mies. Hän oli vaimonsa kanssa\nasettunut tänne autioon taloon, johon kuului ainoastaan vanha kaskimaa.\nSille oli annettu nimi Pekanhuhta sen suomalaisen mukaan, jolla oli\nollut siinä ensimmäinen halme, mutta joka oli sen hylännyt. Viisitoista\nvuotta Taneli oli tässä asunut, mutta vasta tänä vuonna hän oli saanut\nhankituksi lehmän. Nyt hän eukkonsa kanssa paraikaa puuhasi navetan\ntekoa.\n\nTanelin vaimo Liisu otti pojat ystävällisesti vastaan ja kehoitti heitä\nviipymään talossa kunnes olivat kyllikseen levänneet. Illalla puhuttiin\nYrjänästä, Mattu-äidistä ja heidän seurastaan. Pekanhuhdan vanhukset\narvelivat, että viimeksimainitut tuskin vielä olisivat voineet sinne\nehtiä. Taneli oli Liisunsa kanssa kulkenut samaa tietä, eikä heillä\nollut silloin lapsia mukana. He tiesivät, miten pitkä aika heiltä oli\nkulunut tänne tullessa, ja ehdottivat pojille, että nämä jäisivät\njoksikin aikaa auttamaan heitä navetan teossa ja viljankorjuussa, jonka\npitäisi nyt heti alkaa. Sillä välin kuin ruis kuivaisi, he voisivat\nTanelin kanssa käydä lähitienoilla olevissa suomalaismökeissä\nkuulustelemassa omaisiaan ja jättämässä sanan, että pojat oleskelivat\nPekanhuhdassa. Pojat päättivät suostua Taneli-ukon tarjoukseen; siten\noli heistäkin tullut talonväkeä.\n\nRuis oli jo puitu, sato oli tullut runsas ja talvea odotettiin tyynen\nluottavasti, kun lehmäkin oli saatu suojaan. Taneli oli kulkenut\npenikulmain matkat ylt'ympäri, ja joka haaralle oli lähetetty sana,\nmissä pojat oleskelivat. He olivat kuitenkin jo ruvenneet ikävöimään\nmetsäelämäänsä ja alkoivat puhua lähdöstään itään päin mahdollisesti\nyhdyttääkseen vanhempansa.\n\nTaneli ei hyväksynyt sitä tuumaa, koska se oli hänen mielestään kovin\nepävarma. Hän kehoitti poikia metsästelemään paikkakunnalla\nhankkiaksensa talvenvaraa sekä metsänelävien nahkoja vaatteiksi. Hän\nolisi itse halukkaasti tullut heidän mukaansa, mutta hänellä ei ollut\nruutia, lyijyä eikä suoloja, jonka vuoksi hänen täytyi lähteä\nMalmivuorelle (= äsken perustettu Filipstad) päin noita tarpeita\nhankkimaan. Liisu-muori, joka oli kuullut puheen, arveli että Taneli\nvarmaan voisi saada lainaksi ruutia ja lyijyä pojilta, jotka olivat\nmaininneet, että heillä oli liikenemään asti. Liisu itse aikoi käydä\nvaihtamassa Sundsjössä asuvalta suomalaiselta suoloja niillä nahoilla,\njoita heillä oli vielä viime talvesta asti, sillä kun kaikki kolme\nkulkisivat yhdessä, heidän kai onnistuisi kaataa jokin hirvi.\nPikkupojan hän aikoi ottaa mukaansa ja tyttö kyllä tulisi yksin toimeen\nkotona lehmää ruokkimassa. Heiniä oli tarpeeksi eikä lehmää tarvinnut\nlaskea ulos.\n\nVähän aikaa arveltua Liisun ehdotukseen suostuttiin. Käsinkivet ja\nrukiita tuotiin tupaan ja vuorotellen jauhettiin jauhoja kaikkien\nyhteiseksi tarpeeksi. Pari päivää sen jälkeen metsästäjät lähtivät\nliikkeelle. He suuntasivat itään päin. \"Nyt menemme Mustallejoelle\",\nsanoi Taneli, \"sieltä löydämme hirviä ja muuta metsänriistaa sekä\nlohenmulloja. Siellä minulla on myöskin loukkuja korjattavina, sillä\nmajavannahat kyllä menevät kaupaksi; niitä esivallan miehet haluavat.\nJa nyt, pojat liikutaan hiljaa; lintuja emme tänään huoli ampua, vaan\nkuljemme nevojen reunoja myöten etsien jälkiä. Ohoh!\" sanoi hän,\n\"tuossa on jo yksi: mesikämmen näkyy tästä kulkeneen pari päivää\nsitten, antaapa Rakin nuuskia jälkiä!\"\n\nPekka vei koiran karhun jäljille, mutta koira ei niistä välittänyt, ne\nolivat liian vanhoja. \"Kylläpähän niitä tavataan vielä tuonnempanakin\"\nennusteli Taneli, mutta ennen kuin niin tapahtui, he päätyivät\npaikalle, missä hirvet olivat kauan oleskelleet ja maa oli täynnä\njälkiä. Jo näytti Rakki innostuvan ja elostuvan. \"Laskemmeko sen irti?\"\nkysyi Pekka. \"Ei huolita laskea, on jo niin myöhä ja tahtoisin katsoa,\nmenevätkö jäljet laaksoon ja sitten virran vartta. Meidän pitää\nkiiruhtaa saadaksemme sen selville, jotta sitten tiedämme, miten\nhuomenna on aloitettava.\"\n\nNiin metsämiehet lähtivät liikkeelle peräkkäin, hiipien äänettömästi\nniinkuin suomalaisten on tapana, sillä askelten kapseen vaimentaa\npehmeä, kostea tuohivirsu kuulumattomaksi ja sellaisia suomalaiset\nkäyttivät yleisesti niin kauan kuin maa oli lumeton. Aurinko hipoi jo\npuiden latvoja heidän saapuessa virralle.\n\nKun he olivat hieman hengähtäneet, sovittiin niin, että Antti jäi\nkoirineen paikalle ja valmistaa yöpymispaikan. Pekan piti lähteä virtaa\nylöspäin, Tanelin alaspäin tutkimaan, oliko hirvillä kahluuparkka sen\nyli; sellaisiin paikkoihin pantaisiin vartiot seuraavana aamuna,\njolloin koira laskettaisiin irti ajamaan otuksia metsästäjän luo.\n\nKukin tahtoi saada tehtävänsä kunnollisesti toimitetuksi. Antin nuotio\npaloi kirkkaasti, kun vakoilevat metsämiehet melkein samaan aikaan\nsaapuivat yöpymispaikalle. Pekka oli yhdyttänyt pienen sarvasparven,\nniiden tullessa virralle juomaan, ja yhden niistä hän toi mukanaan.\nSarvaan nähtyään hänen kumppaninsa vetivät suunsa tyytyväiseen hymyyn,\nja Taneli lupasi siitä keittää keiton, jonka vertaista pojat eivät\nennen olleet maistaneet. Pekka kertoi nähneensä kaksi paikkaa, mistä\nhirvillä oli kulkupaikka virran poikki ja monta majavien poikkijyrsimää\npuuta. \"Olin varma siitä, että saisit sellaisia nähdä\", virkkoi Taneli,\n\"sillä ei ole kuin tunnin matka täältä niiden pesille ja sinne lähdemme\nsitten. Olen minäkin nähnyt useat hirvien jäljet ja tiet. Yksi parvi on\ntullut idästä päin ja se on takanamme, mutta näin myöskin paikan, mistä\nnaaraskarhu on kulkenut kahden pennun kanssa, jotka ovat enemmän kuin\nvuoden vanhat. Ne ovat joen toisella puolella, ja toivonpa, että\njonakin päivänä pääsemme niiden kimppuun. Nyt pojat, sarvasta\nnylkemään; kyllä minä keittämisestä pidän huolen.\"\n\nTuntia myöhemmin metsästäjät istuivat nuotion ääressä juttelemassa\npadan kiehuessa tulella. Antti ihmetteli, minkänäköinen otus majava\nmahtoi olla ja kuinka majavat voivat rakentaa huoneita. Pekka kertoi\nsiinä asiasta mitä oli isältään kuullut, olipa hän kerran itsekin\nnähnyt vanhan majavanpesän. Majavat olivat noidan eläimiksi muutamia\npetollisia orjia, jotka nyt metsissä asuivat joissa ja puroissa ja\nolivat siltä ajalta, jolloin olivat olleet ihmisiä, säilyttäneet talon\nrakentamisen taidon, vaikkei niillä ollut puiden kaatamiseen muita\naseita kuin hampaat. Ne pysyivät aina parvissa ja vartioivat toistensa\nturvallisuutta eivätkä tehneet ihmisille mitään pahaa.\n\nPojat kehuivat sarvaskeittoa, ja heidän arvosteluunsa yhtyi häntäänsä\nheiluttaen ja iloissaan piehtaroiden Rakki, joka oli saanut osakseen\notuksen sisälmykset. Tyytyväisyys ja hyvänolontunne vallitsi pienessä\nmetsämiesten seurassa; oltiin iloisia ja toivottiin onnea\nmetsänkäynnissä.\n\nKun miehet seuraavana aamuna lähtivät liikkeelle, oli\nmetsästyssuunnitelma jo valmis. Poikien piti olla vahdissa edellisenä\npäivänä löydetyillä hirvien kulkupaikoilla, Tanelin oli kierrettävä\nhirvet ja laskettava koira niitä ajamaan. Hirvet varmaan joko\nkääntyisivät puolustautumaan tai sitten lähtisivät pakoon. Edellisessä\ntapauksessa Taneli hiipisi niitä lähelle ja ampuisi, minkä saisi\nammutuksi. Jälkimmäisessä tapauksessa toivottiin hirven kulkevan\ntuttuja teitänsä, ja silloin saisi toinen pojista ampua. Tuuma oli\nkyllä hyvä ja todisti, että Taneli tunsi hirvien tavat.\n\nTämän päätöksen jälkeen erottiin. Pojat menivät paikoilleen ja Taneli\njäi siihen missä oli, kunnes arvasi poikien jo ehtineen hirvien\npolulle.\n\nKun aika oli tullut, lähti Taneli, koira mukanansa, sinnepäin, mistä he\nolivat tulleet, etsien hirviä nevoilta, notkoista ja mäentöyräiltä\nlöytämättä moneen tuntiin tuoretta jälkeäkään, kunnes koira viimein\näkkiä osoitti vainuavan hirviä. Se kiskoi talutushihnaansa, heilutti\nhäntäänsä ja katseli Taneliin vilkkailla silmillään. Koiran tuumat oli\nhelppo ymmärtää, jonka vuoksi Taneli päästi sen irti ja seisahtui\nkuuntelemaan, mitä nyt tapahtuisi.\n\nKauan hänen ei tarvinnut odottaa, sillä pian kuului koiran voimakas ja\nkarkeaääninen haukunta lähimmältä mäen nyppylältä. Saattoi kuulla, että\nhirvet olivat pysähtyneet puolustautumaan, ja ripeästi ja äänettömästi\nTaneli riensi paikalle. Hän näki hirvilauman, joka kummastuneena katsoa\ntöllisteli niitä kiihkeästi kiertelevää koiraa.\n\nViimein loppui vanhan koirashirven kärsivällisyys, se näytti päättävän\najaa pois pahaa meteliä pitävän koiran. Se syöksyi eteenpäin ja pieksi\nmaata etukavioillaan selvästi aikoen musertaa rauhanhäiritsijän; mutta\nkoira oli vikkelä ja vältti hirven iskut. Yhä kiihkeämmäksi kävi\ntemmellys, kunnes sen keskeytti Tanelin pyssyn pamaus. Tuli hetkiseksi\näänettömyys: ei kuulunut muuta kuin pakenevien hirvien jalkojen\ntöminää.\n\nVanha koirashirvi seisoi hiljaa kuulostellen ja ikään kuin miettien,\nmitä tällainen keskeytys merkitsi äänettömässä ja hiljaisessa salossa;\nmutta pian se rupesi värisemään, verta valui lavasta ja pitkin kylkeä;\nse nosti päänsä pystyyn katsoen muita hirviä ja lähti pikaisesti\nsamalle suunnalle kuin nekin olivat juosseet. Nyt kuului koiran\nhaukunta kiukkuiselta sen lähtiessä hirveä takaa ajamaan, ja Taneli\nnousi piilostaan kaatuneen hongan takaa ja katseli autiota paikkaa.\n\nTanelikin oli kummastuneen ja miettiväisen näköinen seisoessaan\ninnokkaasti panostaen pyssyään ja meni sitten sille paikalle, missä\nhirvi oli seisonut, kun hän ampui. Tyytyväinen hymy tuli hänen\nahavoituneisiin kasvoihinsa, kun hän pyyhkäisi pitkän hartioille\nriippuvan tukkansa silmiltään ja jupisi itsekseen: \"Verta on maassa,\nverta pensaissa! Nyt se on taas seisahtunut; Rakki kuuluu sitä\npidättävän.\" Ja sitten hän lähti juosta loikkimaan pitkin, voimakkain\nharppauksin.\n\nNiin oli kuin Taneli oli sanonutkin. Hirvi oli seisahtunut. Pää roikkui\nmaata kohti, ruumis värisi ja muutoin uhkaavat silmät tuijottivat\nliikkumatta. Se ei edes yritellyt puolustautua turpaan kiinni käyvää\nkoiraa vastaan. Salomaan jättiläinen tunsi nyt kohdanneensa voittajansa\nja että sen hetki oli nyt tullut, ja pian viidakossa rasahtelevat oksat\nilmaisivat, että se oli kaatunut. Pari kertaa purtuaan hirveä kinttuun\nvaikeni koirakin.\n\nTummaihoinen suomalainen seisoi nyt hiljaa katsellen saalistaan. Hän\najatteli ilomielin, miten arvokas tämä saalis oli hänelle ja torpassa\noleville, ja hänen suustaan pääsi harras sana: \"Jumalan kiitos!\"\n\nNäistä iloisista mietteistään hän heräsi kuullessaan kaukaisen\npyssynpamauksen. Se kuului alhaalta virran varrelta: Pekankin pyssy oli\nsanonut sanottavansa. Mitä se sana ilmoitti? Usuttaisiko hän koiran\npakenevia hirviä takaa ajamaan? Ei! Hän sen sijaan kytki koiran kiinni\nhirven jalkaan ja meni sitten mäen kukkulalle, jossa hän kädet suun\nympärillä päästi pitkän kimeän, vihlaisevan vihellyksen. Vastaukseksi\nkuului heikko vihellys, ja tyytyväisenä hän palasi hirven luo, avasi\nsen, jolloin Rakki sai runsaan osansa otuksen sisälmyksistä. Hän ryhtyi\nnyt hirveä nylkemään, mutta huomasi pian tarvitsevansa apua raskaan\nelukan kääntämisessä. Vielä kerran hän nousi kummulle ja päästi\nvihellyksen. Nyt hän sai vastauksen kahdelta eri taholta: toinen tuntui\nkuuluvan kyllä läheltä, mutta toinen niiltä tienoin, missä Pekka oli\nampunut.\n\nTämä merkitsi jotakin. Olikohan Pekka ampunut hirven vai pyysikö hän\napua? Mitä nyt oli tehtävä? Odottaako Antin tuloa ja neuvotella hänen\nkanssaan?\n\nNiin. se oli parasta. Hyvän ajan kuluttua Antti tuli. Hän juosta\nporhalsi ja näytti kalpealta ja kiihtyneeltä. Heti perille tultuaan hän\nsanoi hengästyneenä: \"Tulkaa, Taneli, lähdetään kiireesti! Minä\nkohtasin karhun poikasineen, laskekaamme Rakki niitä ajamaan.\"\n\n\"Onko pitkäkin matka sinne, missä ne näit?\" -- \"Onhan noin puolen\ntunnin matka.\" -- \"Vai niin, puolen tunnin matka tänne, toinen matka\ntakaisin! Ei se neuvo kelpaa, Antti. Ne ovat päässeet liian pitkälle\nmeidän edellemme, ovat kuulleet pyssyn paukaukset ja nähneet sinut.\nEmme niitä nyt enää tavoita, mutta kyllä ne vielä nitistämme; luota\nminun sanaani, ja tulepas katsomaan mitä minulla on.\" Nähdessään\nammutun hirven Antti ihastui kovin. \"No onpas siinä aika köllikkä;\nkatsokaas vain! Yksitoista haaraa toisessa Ja kaksitoista toisessa\nsarvessa, ja niin on lihava kuin porsas! Noh, Rakki, ei meillä nyt ole\nruoan puutetta!\"\n\n\"Hakkaapas, Antti, meille pari kankea, kun sinulla on kirves, ja auta\nminua sitten nahan nylkemisessä ja lihojen paloittelussa. Meidän täytyy\nkiiruhtaa, sillä Pekka on myöskin ampunut ja on joko saanut tapetuksi\njonkin elävän tai tahtoo apua, sillä muuten hän olisi nyt täällä.\"\n\n\"Ohoh, vai on Pekkakin ampunut? No sitten on saaliimme vielä suurempi,\nsillä Eerik-herran pyssy ei koskaan petä. Kuoleman se ilmoittaa, kun se\npamahtaa ja Pekka on sen perässä kiinni, olkaa siitä varma. Jospa edes\nolisin ehtinyt ampua karhuja! Mutta kyllä minä juoksin ja juoksivatpa\nkarhutkin. Metsä oli tiheää. Ajatelkaas, jos meillä olisi vielä karhun\nihraakin; olisipa se hauskaa, ja kun sitten vielä olisivat äiti ja isä\nja Heikki täällä näillä metsämailla, jossa on näin runsaasti riistaa!\nJahka he tulevat, niin saattepa nähdä sellaisia miehiä, jotka johonkin\nkelpaavat metsässä!\" -- \"No, tartupas nyt kiinni, niin käännämme\notuksemme vielä kerran ja saamme nahan irti! Oohoi, kas noin! Nosta nyt\nkirves ylös rintaluuta myöten ja iske vankasti, kas niin!\"\n\nPari tuntia myöhemmin hirvi oli paloiteltu ja lihat ripustettu\nläheisten honkain oksille, nahka pingotettu parin yhteen taivutetun\nnuoren näreen väliin ja reippaat metsämiehemme matkalla Pekan luo.\n\nHe tapasivat tämän Mustanjoen rannalla nylkemässä kolmen tai neljän\nvuoden vanhaa naarashirveä. Poika näytti olevan hyvin iloissaan\nsaalistaan ja ihastui vielä enemmän, kun kumppanit hänelle kertoivat\noman metsästyksensä hyvän menestymisen. Kun Antti kertoi tavanneensa\nkarhut, Pekka innostui suuresti ja olisi tahtonut samoin kuin Anttikin\nheti päästä niiden kimppuun, mutta kun Taneli oli ilmoittanut\najatuksensa tästä asiasta, hän antoi myöten, ja sitten autettiin\nyksissä neuvoin toistaan Pekankin hirveä paloiteltaessa ja lihoja\noksiin ripustettaessa.\n\nNiin oli päivä päättynyt. Metsämiehet olivat palanneet edelliselle\nyöpymispaikalleen, jossa taas ryhdyttiin sarvaankeittoa syömään niin\nhalukkaasti kuin ainakin metsämiehet päivän paastottuaan.\n\n\"Syökää lujasti, pojat, sillä huomenna meillä on kova urakka.\" -- \"Mitä\nsilloin teemme, Taneli? Totta kai lähdemme karhuja takaa ajamaan, sillä\neihän meillä liene varsin kiire kantamaan kotiin hirvenlihoja.\"\n\n\"Emme tee huomenna kumpaakaan. Kuulkaapas nyt! Karhut meidän täytyy\nsaada, mutta kuluttamatta aikaa takaa-ajoon, joka on epävarmaa.\nHuomenna rakennamme karhunpyydyksen, ja niiden päivien kuluessa,\njolloin kannamme hirvenlihoja kotiin, toivon karhujen palaavan takaisin\nnäille seuduille ja menevän pyydykseemme.\"\n\n\"Sepä hyvä tuuma\", virkkoi Antti. \"Tuleepa hauska nähdä karhut\npyydyksessä, vai mitä, Pekka?\" -- \"Hyvä vain, jos ne saamme, en aio\nniitä kuitenkaan laskea menemään. Hyvinhän meiltä onnistui karhunajo\nviime kerrallakin, eikä Rakki vähällä jätä ajoa kesken.\" -- \"Nukkukaa\npois pojat nyt\", sanoi Taneli; \"hyvää yötä vain!\"\n\n\n\n\n5.\n\nPEKAN SEIKKAILU KARHUNAJOSSA. MAJAVANPYYNTI.\n\n\nSeuraavana päivänä suomalaiset puuhasivat karhunloukun teossa. Taneli\noli valinnut paikan, missä kasvoi neljä nuorta kylliksi paksua puuta.\nNiiden läheisyyteen hän teki Antin kanssa paksuista pölkyistä\nnelikulmaisen loukun kannen. Sitä mukaa kuin pölkyt valmistuivat, Pekka\nkantoi ne puiden luo, jossa ne liitettiin toisiinsa, ja sillä välin hän\nväänsi maasta irti kiviä, jotka hän myös kantoi sinne. Kun kaikki\npölkyt olivat valmiit ja kuljetettu paikoilleen, ne liitettiin\ntoisiinsa ja kiristettiin yhteen nauloilla ja pienoilla, ja sitten\nnostettiin niiden päälle kiviä. Itse loukku kannatti kantta parin\nkyynärän korkeudella maasta, ja sinne vietiin tuota pikaa tehdyillä\npaareilla molempien hirvien sisälmykset, jotka vitsaksilla sidottiin\npyydykseen kiinni. Kaikki jäljet hävitettiin, jottei mistään näkyisi,\nettä paikalla oli ollut ihmisiä työssä, ja viimeksi peitettiin loukun\nkansi ja kivet havuilla.\n\nKarhunpyydys oli valmis ja kaikki oli selvää, kun Taneli oli vielä\nripustanut hirvenlihakimpaleen läheiseen puuhun. Sen hän pojille\nilmoitti tekevänsä sitä varten, että karhut pitkän matkan päästä\ntuntisivat hajun ja se houkuttelisi ne loukun luo. \"Saattepa nähdä,\nettä ne ovat meillä muutaman päivän kuluttua.\" Sitten he ottivat\nkantamuksen hirvenlihaa ja palasivat kotiin. Ainoastaan tyttö oli\nkotona. Hän oli iloissaan miesten kotiintulosta, koska oli edellisenä\npäivänä nähnyt karhun, joka oli istuskellut halmeessa päivää\npaistattamassa. -- \"Se tietää, että meillä on lehmä\", virkkoi Taneli,\n\"ja nyt on se aika, jolloin karhu syö paljon. Pojat, meidän täytyy\nnostaa enemmän kiviä navetan katolle, sillä on mahdollista, että se\nkokee päästä sitä kautta lehmän viemään; uusia seiniä se ei kykene\nrepimään.\"\n\nPäätettiin, että Pekan piti jäädä kotiin siksi aikaa, kun toiset\nkantaisivat jäljellä olevat hirven lihat kotiin. Jos karhu tulisi,\nPekan piti koettaa saada se ammutuksi. Pekka oli kyllä tähän tuumaan\nihastunut, mutta eipä karhua kuulunutkaan sinä päivänä. Sen sijaan\nLiisu-eukko ja pikku poika palasivat kotiin. He olivat saaneet suoloja\nsekä rukiita ja lyijyä. Mutta Sundsjön ylpeä isäntä oli lähettänyt\nTanelille sellaiset terveiset, että jos Taneli uskaltaa metsästää\nRämmen-järvien länsipuolella, hän saa odottaa Pitkän Riston ja tämän\npoikien siellä käyntiä, mikä merkitsee kuolemaa ja hävitystä.[4]\n\nKun Liisu Tanelin kotiin tultua toimitti hänelle nämä terveiset, sanoi\nTaneli olevansa varma siitä, että Sundsjön suomalainen kyllä täyttäisi\nuhkauksensa. Pojille hän sanoi, että he metsästäessään kulkisivat\nniinkuin tähänkin asti itäisissä metsissä. Sillä puolen he kyllä\nmahdollisesti tapaisivat taalalaisia, jotka voisivat olla tukalia\nnaapureita, mutta Sundsjön suomalainen olisi vielä tukalampi.\nTaalalaiset tyytyisivät siihen, että ottaisivat suomalaiselta hänen\nsaaliinsa, mikäli siihen kykenisivät, mutta Sundsjön suomalainen\nriistäisi hengen.\n\nLiisu oli varsin iloissaan miesten metsästyssaaliista, kehui poikia ja\nlupasi parsia ja korjata heidän vaatteitaan. Mutta nyt piti kaikkien\nolla avullisia lihan talteen laittamisessa, sen vuoksi se nyt\nhätimmiten suolattiin ja savustettiin sitten tuvassa.\n\nViikkoa myöhemmin metsämiehemme lähtivät uudelle retkelle. Ensin heidän\npiti käydä katsomassa karhunloukkua ja sitten tehdä majavanpyydyksiä.\nLiisu pyysi, etteivät he viipyisi varsin kauan, mutta siihen ei Taneli\nvastannut mitään. Miehet lähtivät nyt karhunloukulle päin. Sen\nläheisyydessä he näkivät hirvien jälkiä, ja sillä välin kuin Taneli ja\nAntti tarkastelivat niitä, kulki Pekka eteenpäin. Tultuaan pyydyksen\nlähelle hän kuuli siellä jotakin liikkuvan. Pian hän huomasi, että\nloukku oli lauennut ja karhunpenikka jäänyt kiinni toisesta\ntakakäpälästään, jota se kiskoi ja reuhtoi irti. Heti Pekka ampui, ja\npentu kuoli; mutta samassa hän kuuli kovan karjahduksen ja tuossa\ntuokiossa syöksyi naaraskarhu pitkin loikkauksin suoraan hänen\npäällensä ja paiskasi hänet kumoon. Hän tunsi, miten karhun hampaat\npainuivat hänen vasempaan käsivarteensa ja sen jälkeen reiteen. Samalla\nhän kuuli kaksi pyssynpamausta ja Rakin haukkuvan ja tunsi heti samassa\nhirveän painon päällään. Sitten hän ei tiennyt mitään, kunnes huomasi\nmakaavansa varvuilla katetuilla paareilla ja Antti kyynelet silmissä\nseisoi kumartuneena hänen puoleensa. \"Pysy hiljaa, Pekka\", virkkoi hän,\n\"karhu puri sinua, ja sinusta on vuotanut paljon verta. Pysyttele nyt\nvain hiljaa, sanon minä! Kaikki karhut on tapettu, Jumalan kiitos! Ei\nmeitä uhkaa mikään vaara. Makaa nyt vain alallasi, sanon vieläkin\", ja\nmärillä sammalilla hän pyyhki Pekan kasvoja ja päätä, josta vuoti vähän\nverta. \"Kuinka laitasi nyt on?\" -- \"En tiedä, tuntuu niin\nkummalliselta; käteeni koskee kipeästi.\" -- \"Älä siitä huoli, kyllä se\npian paranee. Kyllä me vielä vastakin käymme karhujen kimppuun. Hoi,\nTaneli! Pekka on herännyt; tulkaa tänne.\"\n\nTaneli tuli heti heidän luokseen. \"Kuinka sinun laitasi nyt on, Pekka?\nOnko sinun vilu?\" -- \"On! Antakaa juotavaa.\" -- \"Antti, siirrä hänet\nlähemmäksi tulta.\" Niin he ottivat paarit ja kantoivat ne leimuavan\nnuotion ääreen, ja hiljaa, varovaisesti siirrettiin Pekka havusista\ntehdylle vuoteelle, joka oli peitetty karhunnahalla. \"Pysy nyt hiljaa!\"\nvirkkoi Taneli, ja Antti ojensi Pekalle tuohilipin, joka oli vettä\ntäynnä. Pian Pekka taas nukkui, toverien ja Rakin häntä uskollisesti\nvartioidessa.\n\nKun Taneli ja Antti myöhemmin illalla lihapata välillään istuivat\nsyöden kumpikin karhunlihan kappaletta, virkkoi Taneli: \"Olipa paha,\nkun Pekka erkani meidän seurastamme. Jos olisimme olleet kaikki\nyhdessä, ei olisi varmaankaan mitään onnettomuutta tapahtunut. Mutta\nnaaraskarhu oli kiukkuinen; se oli varmaankin kuullut penikkansa\nkiljuvan ja riensi sitä auttamaan heti kun Pekka ampui, ja silloin se\nnäki hänet. Olipa onni, että saimme sen tapetuksi, muuten olisi Pekan\nkäynyt pahasti; mutta kyllä hän nyt sentään pian paranee. Minä menen\nnyt tänä yönä kotiin, huomenna varhain olen täällä taas ja tuon Liisun\nmukanani; hän osaa hyvin hoitaa haavoja. Hoida hyvin Pekkaa; hyvästi\nnyt!\"\n\nSinä yönä ei Antti saanut ollenkaan rauhaa. Välistä Pekka valitteli,\nmutta ei herännyt unestaan; kerran vain hän pyysi vettä ja nukkui sen\njälkeen.\n\nAuringonsäteet tunkeutuivat satavuotisten kuusten oksien välitse,\njoiden suojaan metsämiehet olivat virittäneet nuotionsa; ilma lämpeni\nja hyttyset tanssivat nukkuvan Pekan ympärillä. Antti oli\nrauhallisempi, sillä hänen ystävänsä ei enää vaikeroinut, vaan nukkui\nhiljaa. Itse hän oli uuvuksissa ja vaipumaisillaan unen valtaan, mutta\nsilloin kuului viidakosta rapinaa, puiden oksia taivutettiin syrjään,\nja siinä nyt seisoivat Taneli ja Liisu. Virtanaan valui hiki\nkumpaisenkin kasvoilta. Liisun silmät etsivät Pekkaa, mutta hänen\nkasvonsa kirkastuivat heti. \"Älä ole levoton, Antti, ei tässä ole\nhätääkään\", virkkoi Liisu iloisesti. \"Tässä on kivunvoidetta! Maitoa\ntässä\", sanoi hän ja näytti tuohista astiaa; \"rohtoa tässä\", ja otti\nesille kuusen pihkasta ja hirvenrasvasta tehtyä taikinan tapaista\nsekoitusta. Sillä laastarilla kyllä kävi paikkaaminen suomalaisen ihoa,\nnauroi Liisu. \"Pois kaikki levottomuus! Antaa pojan nukkua rauhassa, ja\nnyt pata tulelle, sillä olemme tänne juosseet kilpaa syömättä\neinettäkään.\"\n\nOlipa Jumalan viljaa eiliseltä tarpeeksi asti padassa ja raikasta vettä\nläheisessä purossa. Sellaiset päivät ovat suomalaiselle makeanleivän\npäiviä. Ja mieliala olikin mitä hilpein, kun miehet Liisun avulla\nvirittivät karhunloukun uudelleen. He pakinoivat hilpeästi toivoen,\nettä jokin karhu entisten lisäksi joutuisi pyydykseen ennenkuin\nrupeaisi talvilevolle.\n\nKun he palasivat tulen ääreen, oli Pekka valveilla ja sanoi kykenevänsä\nkävelemään torppaan. Hän antoi kernaasti Liisun katsoa haavoja.\n\nKukaan ei vastustanut, mutta kun Liisu oli pessyt haavat ja pannut\nniiden päälle laastariansa, Pekka nukkui jälleen, ja hänet siirrettiin\naivan hiljaa paareille. \"Hänestä on vuotanut enemmän verta kuin\nluulinkaan\", sanoi Liisu; \"kantakaa häntä varovaisesti ja joutukaa,\nettä pääsemme kotiin.\" Itse Liisu otti kantaakseen miesten pyssyt ja\nkarhujen nahat lisäksi. Kotimatkankin Pekka oli nukuksissa ja valitteli\nvain hiukan, vaikka kyllä näkyi, että hän kärsi tuskia. Kotiin tultua\njärjestettiin sairaan olo niin mukavaksi kuin voitiin ja hänet\njätettiin Liisun hoitoon, minkä jälkeen miehet ryhtyivät taas työhön\nmetsässä. Kun karhujen lihat oli tuotu kotiin, he varustautuivat taas\nlähtemään metsään. Nyt oli matka majavia pyytämään. Taneli tunsi niiden\noleskelu- ja pesimäpaikat. Metsämiehet asettuivat läheisyyteen ja\nalkoivat pitkin virran rantoja etsiä, missä majavat olivat sinä vuonna\nkaataneet puita. Viimein he löysivät sen paikan hyvän matkan päässä\nylempää virran varrelta.\n\nPuiden kaatamispaikka oli melkoisen leveässä laakson notkossa, joka\nvietti virtaan päin ja jonka halki juoksi vähäinen puro. Maa kasvoi\ntäällä lehtimetsää, etupäässä haapoja ja pihlajia, mutta se oli täynnä\nmurrokkoa, louhikkoa, pensaita ja majavien jo aikoja sitten kaatamien\npuiden latvuksia. Noiden eläinten tavat tarkoin tunteva Taneli keksi\nhelposti polut, joita myöten majavat olivat kuljettaneet\nrakennusaineensa ja joiden varsilta ne olivat kaataneet puita\nsyödäkseen niiden kuoren. Vaivalloista ja aikaa kysyvää oli\ntunkeutuminen ryteikön läpi ja sellaisten paikkojen etsiminen, joihin\nparhaiten sopi asettaa pyydykset.\n\nTyönsä valmiiksi saatuaan Taneli virkkoi: \"Ei ole niin paljon majavia\nkuin kaksi vuotta sitten täällä käydessäni. Ovat joko muuttaneet\nmuuanne sen jälkeen tai täällä on käynyt muita metsästäjiä. Koetetaan\nvartioida niitä öisin. Parin päivän perästä on täysikuu, silloin näemme\nhyvin ampua.\"\n\nLakkaamatta tehtiin nyt työtä, että saataisiin pyydykset kuntoon, ja\nmetsämiehet panivat kaiken älynsä liikkeelle, sillä majava on viisas,\nepäluuloinen ja hyvin varovainen eläin, jolla on tarkat aistit.\n\nKun pyydykset olivat kunnossa, piti odottaa oikeata aikaa. Pari yötä\nkului metsämiesten saamatta näkyviinsä ainoaakaan majavaa. He päättivät\nsilloin valvoa ja ampua, vaikka Taneli piti sitä tapaa hätäkeinona,\nsillä sellainen pyydystäminen säikytti ja teki muut otukset\nlevottomiksi.\n\nTuuhea pajupensas valittiin soveliaaksi piilopaikaksi Antille. Pensas\noli virran reunalla, paikassa, missä vesi laski tyyneen lampeen, jonka\nreunaan majavat olivat tehneet pesänsä. Siellä hänen piti vahtia,\nnousisiko sieltä majavia matalaan vesiputoukseen. Tuosta koskesta hänen\ntuli ampua kuoliaaksi ja mahdollisimman äänettömästi korjata talteen\notus ja sitten palata takaisin tulille. Taneli vahti suvannon\nalapuolella virrassa liikkuvia majavia.\n\nAuringonlaskun aikaan metsästäjät asettuivat paikoilleen.\nYöpymispaikalla oli Rakki vahtina. Tulta oli vähennetty niin ettei\nlainkaan savua noussut puunlatvojen yli; salometsässä oli hiljaista,\neikä mikään ilmaissut ihmisen läsnäoloa. Aurinko painui mailleen\nlännessä, ja pohjolan hämärä levitti salaperäiset varjonsa tyynen\nmajavalammikon ylle, jossa ei mikään muu ääni kuin veden solina kivien\nvälissä matalassa putouksessa rikkonut syysillan hiljaisuutta eikä\nnäkynyt mitään muuta liikettä kuin pieniä vesikuplia, joita virta\nhiljaa kuljetti lampeen päin. Kuu nousi ja valaisi kalpealla valollaan\npikku laineita, jotka putouksesta levisivät kimallellen kuoleutuen ja\nkadoten peilikirkkaaseen lampareeseen.\n\nKaikkea tätä Antti katseli kyyröttäessään kärsivällisenä kuin\nperisuomalainen ainakin hiljaa kosteassa pajupensaassa inisevien\nhyttysten keskellä tähystellen tyyntä vedenpintaa. Mikä häntä veti\ntällaiseen vaivalloiseen elämään? Metsästyksen tuottama huvike?\nTuskinpa. Kunniako? Eipä niinkään. Taistelu toimeentulosta? Niin kyllä.\nSuomalaisen lapsen taistelu toimeentulosta alkaa samalla kuin hänen\nelämänsäkin. Kun hän on varttunut nuorukaiseksi, taistelu on jo\nkehittynyt melkoisesti. Kas nyt kiiluvat hänen pienet tummat silmänsä;\ntuolla näkyy pieni viri, nyt jo useampia, ja vedestä sukeltaa esiin\nmusta pää. Kaikki on hiljaa aivan kuin itse yön hiljaisuus.\n\nTuo on tiedustelija, joka tutkii, onko vaara uhkaamassa. Ei, ei näy\nmitään vaaraa. Eläin liikkuu, sen ilmaisevat kimaltelevat,\nrenkaanmuotoisina leviävät laineet. Kas tuossa näkyy useampia päitä ja\nuseampia viriä, ne liikkuvat ja lähestyvät toisiaan. Päät katoavat\nveden alle, toisia sukeltaa esiin. Pienet ruumiit hypähtävät ylös,\netukäpälät ojentuvat ikään kuin syleilyyn. Siinä on elämää, siinä on\nleikkiä, eläimiksi noiduttujen orjien aamu.\n\nLeikkiä ei kestä kauan: ruokahuolet hajoittavat lauman eri haaroille;\nkukin perhe eroaa omalle suunnalleen. Kunkin täytyy lähteä puolestaan\netsimään toimeentuloaan, mikä menee pohjoiseen päin, mikä etelään;\nmutta ensiksi näyttäytynyt väkevä yksilö lähtee uhmaamaan kosken pauhua\nja laineiden kuohuja. Siellä se tahtoo taistella, siellä se saa\nvaivojensa palkan; mutta ei ole päässyt kunnolla pyörteisiin, ennen\nkuin sen kohtaa tulinen säde, joka tuottaa kuoleman.\n\nSe tuli vihreästä pajupensaasta. Kuolema oli helppo: Antin luoti oli\nhyvin sattunut. Tiedustelijamajavan ruumis kieri kiveltä kivelle,\nkunnes suomalainen äänetönnä haki sen rantatyvenestä.\n\nAntti oli tehnyt työnsä ja nukkui saaliinsa vieressä, kun hänet\naamunkoitteessa herätti Taneli, jolla myöskin oli ollut hyvä onni.\n\"Nouse, nyt lähdemme pyydyksiä katsomaan ja panemme majavien ruumiit\nsyötiksi karhuille, ja sitten menemme kotiin.\"\n\nMetsämiehet veivät saaliina kotiin kolme majavan- ja yhden näädän\nnahan. Viimeksimainitun he olivat saaneet koiran avulla. Nahat olivat\nkallisarvoisia, mutta kenties kalliimpia vielä \"lääkepussit\" eli\nmajavanhajurauhaset.\n\n\n\n\n6. PEKANHUHDASSA. ILVEKSENAJO.\n\n\nLiisu-eukko oli varsin iloissaan miesten metsänkäynnin menestymisestä,\njoka oli melkoisesti lisännyt perheen varoja. Pekka kykeni jo istumaan\npitkät ajat ylhäällä ja opetti lapsia lukemaan kirjaimia ja sanoja,\njoita hän oli kirjoittanut tuohipalasiin, sillä minkäänlaista kirjaa ei\nmökissä ollut. Kaikki ihmettelivät Pekan lukutaitoa, sillä hän yksin\nosasi lukea. Liisu jauhoi käsikivellä päiväkaudet. Taneli ja Antti\nvalmistelivat linnunpyydyksiä, sillä nyt oli syyspäiväntasauksen aika,\nlintujen pyyntiaika lähellä ja ilmat sateiset, niin että oleskeltiin\nsisällä. Orsilta riippui suuri joukko hirvenlihoja ja karhunlapoja,\njoita siellä savustettiin. Pekanhuhdan torpassa näytti vallitsevan\nvarallisuus.\n\nMutta se herätti myös huolta ja levottomuutta; varallisuutta ei saanut\nnäyttää kenellekään, se herättäisi kateutta. Varat täytyi kätkeä\nvieraiden silmiltä. Taneli sanoikin tarttuen kirveeseensä: \"Tulepas\nAntti mukaan!\" He kyhäsivät tiheän petäjän oksan varaan pienen\nhuoneentapaisen, joka peitettiin tarkoin, ja sinne kannettiin\nsavustetut lihat, siellä ne olivat hyvässä kätkössä kateellisten\nsilmiltä sekä turvassa tuhoeläimiltä ja tulen vaaralta.\n\nSuomalaiset puuhasivat nyt muutaman päivän viritellen pyydyksiä\nmetsälinnuille; kun se oli tehty, he rupesivat raivaamaan peltoa ja\nsiinä työssä Liisu-eukko oli innokkaasti ja voimakkaasti mukana.\nNeliösyli maata toisensa jälkeen raivattiin ja kivet kasattiin\nraunioihin. Pekanhuhtalaisia suosi onni, lintukimppu toisensa jälkeen\nsaatiin satimista, ja Liisu sanoi jo: \"Nyt teidän täytyy lähteä\nkyläkuntaan myymään saaliinne, ennenkuin linnut pahenevat, ja niitä\nonkin täysi kantamus teille kummallekin.\"\n\nTaneli ja Antti päättivät lähteä Malmivuorelle. Selässä taakat, joissa\noli isojen eläinten taljoja, turkiseläinten nahkoja ja lintuja, he\nlähtivät taivaltamaan etelään päin kotiin jäävien toivottaessa onnea\nmatkalle. \"Pitäkää nyt huoli, että saatte hyvää kangasta paidoiksi ja\nmuiksi vaatteiksi pojille\", varoitti Liisu-eukko, \"ja tulkaa pian\ntakaisin!\" Antin kanssa Pekka jutteli vähän kahden kesken, ennen kuin\nhe erosivat; se keskustelu koski sukulaisten tiedustelemista.\n\nAntti lupasi olla säästämättä jalkavaivojaan ja tiedustella joka\ntalosta, jonka lähitse he joutuivat kulkemaan. Mutta eipä niitä taloja\nmonta ollut, sillä Taneli pysytteli aina vain metsäteillä selittäen\nAntille, että niin oli paras tehdä. Malmivuoren tienoilla he kyllä\ntapasivat väkeä niin paljon kuin halusivat. Jos Yrjänä joukkoineen\nolisi tullut, niin kyllä hän siellä olisi näyttäytynyt.\n\nMiesten ollessa poissa aika kului syrjäisessä suomalaismökissä\nhiljaista menoaan. Liisu ja lapset kävivät kokemassa pyydyksiä ja\ntoivat kotiin lintuja aika joukot. Sillä välin he työskentelivät\nuudispellolla. Pekka käveli jo kepin varassa ja hänen parantumisensa\nedistyi edistymistään. Hänen teki kovin mieli lähteä käymään\nkarhunpyydyksellä, mutta Liisu vastusti sitä, ja päivä meni toisensa\njälkeen, kunnes sitten päivänä muutamana ilmestyi halmeen reunassa\nnäkyviin kaksi miestä kummallakin raskas taakka selässä.\n\nLapset päästivät ison äänen tuntiessaan Tanelin ja Antin. Matka oli\nonnistunut hyvin ja toivottuja tavaroita oli saatu hankituksi.\nMatkamiehet olivat terveinä ja reippaina ja heillä oli paljon\nkerrottavaa. Yrjänästä heillä ei ollut mitään tietoa; mutta he\nolivat kuulleet, että talven kuluessa oli työansiota saatavana\nvuorikaivannoissa ja Herrhultissa. Siellä kuului herttua rakennuttavan\nsuuria rautatehtaita, joihin suomalaiset olisivat tervetulleita. Oli\njulkaistu asetus, että suomalaisten piti vähintään kerran kuukaudessa\nkäydä kirkolla; mutta Taneli arveli, että se asetus ei varmaankaan\nkoskenut Pekanhuhdan asukkaita, jotka asuivat niin kaukana, minkä\nvuoksi hän ei virkkanut mitään koko asetuksesta.\n\nMuutaman päivän kuluttua käytiin katsomassa karhunloukkua. Se oli\nkoskematta paikallaan: ei ollut ainoaakaan mesikämmentä siellä\nliikkunut. Sen vuoksi se laukaistiin, sillä Taneli arveli, että\nvuodenaika oli nyt liian myöhäinen pitää sitä vireillä.\n\nPoikien metsästys -- Pekkakin kykeni jo mukaan -- rajoittui mökin\nlähimpään ympäristöön, ja enimmäkseen nyt pyydettiin vain lintuja.\nTaneli raatoi viljelyksillään ja Liisu ompeli vaatteita pojille.\n\nSitten satoi ensimmäisen lumen. Pakkanen oli sitä ennen jäätänyt vedet\nja kovettanut vetelät suot ja nevat, niin että ne kestivät kulkea. \"No\nnyt, pojat, meidän pitää lähteä metsälle\", virkkoi Taneli nähdessään,\nettä maa oli ylejään lumen peitossa. \"Tänään varustetaan kaikki\nvalmiiksi ja huomenna lähdetään liikkeelle.\" Suomalaisen pirtissä\nsyntyi vilkas hyörinä ja puuha: pyssyt puhdistettiin, luoteja\nvalettiin, karhukeihäs ja kirves teroitettiin. Liisu-eukko paisteli\npäiväkauden rieskoja, ja kontteihin sullottiin lihaa, suoloja ja\njauhopusseja. Kaikki oli illalla valmista. Rakki sai paksun nahkaisen\nkaulahihnan, johon oli lyöty nauloja ja rautapiikkejä turvaksi susilta,\njos nämä sitä ahdistaisivat.\n\nNäin varustautuneina metsämiehet lähtivät seuraavana päivänä metsälle.\nNyt suunnattiin kulku suuriin metsämaihin pohjoiseen päin. Sinä päivänä\nmetsämiehet eivät vielä löytäneet suurten otusten jälkiä, mutta illan\nsuussa juuri kun he olivat rupeamassa yötiloille, yhdytettiin kolmen\nilveksen, emän ja kahden pennun, jäljet. Sillä hetkellä ei käynyt enää\nryhtyminen ajopuuhiin, vaan tehtiin nuotio tavalliseen tapaan. Monta\ntuntia ennen päivännousua Taneli herätti pojat, hän oli jo kiskonut\nkoko joukon päreitä tervaksista tulisoihtuja tehdäkseen. \"Pojat,\nlähdetään nyt liikkeelle, sillä meidän pitää ennen päivän tuloa kulkea\nse matka, minkä ilvekset ovat juosseet yöllä, jotta voimme ne tavoittaa\npäivällä.\" Pian pojat haukkasivat aamiaista, minkä jälkeen heti\nlähdettiin seuraamaan ilveksen jälkiä. Kuljettiin poikki rämeiden ja\nkankaiden, yli kivien ja kantojen, halki vuorien ja laaksojen, kunnes\ntuli selvä päivä. Silloin otusten jäljet näkyivät menevän pienen lammen\npoikki, jonka toisella rannalla kohosi jyrkkä, lehtorinteinen vuori.\n\"Kyllä ne ovat tuolla\", arveli Taneli; \"tuolla lehtimetsässä on kyllä\njäniksiä; arvatenkin ne ovat saaneet pitkäkorvan saaliikseen ja\nasettuneet sitten levolle. Tehkää, pojat, pieni tuli ja paistakaa vähän\nkarhunlihaa; minä menen tuonne lammen pohjoispäähän katsomaan,\nolisivatko ne mahdollisesti siirtyneet läntiseltä mäeltä idän\npuoleiselle.\"\n\nPian leimusi iloinen valkea, ja teroitettujen vartaiden kärjissä pojat\npaistoivat aimo kappaleet rasvaista karhunlihaa. Liisu-eukon leipomat\nrieskatkin lämmitettiin, ja samassa he näkivät Tanelin tulevan\ntakaisin.\n\n\"Siellä ovat\", sanoi hän, \"idänpuoleisella mäenrinteellä; jäljet ovat\nviimeyölliset, ja pensaikossa lammen rannalla ovat saaneet jäniksen,\njonka ovat kaivaneet lumihankeen. Ne siis ovat kylläisiä eivätkä\nkaukana täältä. Joudutaan nyt; päivä on jo pitkälle kulunut.\"\nMetsästäjät menivät joutuisasti lammen yli ja löysivät jäniksen, jonka\nilves oli kaivanut lumen alle rannalle. Sitä oli vain vähän purtu, niin\nettä he korjasivat sen saaliikseen.\n\nKuljettuaan vähän matkaa he huomasivat että ilvekset olivat levänneet\nkorkealla kivellä, josta olivat hitaasti kiivenneet vuoren rinnettä\nylös. Kiven luona Taneli nyökkäsi pojille kehoittavasti päätään ja\nkuiskasi: \"Pian me ne saavutamme. Pekka, mene sinä edeltä, koira\nmukana, ja laske Rakki irti heti kun se käy levottomaksi.\"\n\nRakki rupesi heti nuuskimaan jälkiä ja kiskomaan lujasti\ntalutushihnasta. Metsämiehet kävelivät yhä reippaammin. Pian koira kävi\nlevottomaksi ja rupesi vinkumaan. \"Laske se irti!\" kehoitti Taneli\naivan ääneen, \"nyt otukset ovat juoksussa\". Koira tavoitti pian\nilvekset ja alkoi haukkua äkäisesti. Ilvekset pakenivat suoraan\nmetsästäjistä poispäin, ja nämä juoksivat jäljessä seuraten koiran\nhaukkua.\n\nÄkkiä haukunta taukosi; mutta pian Rakki taas kuului ääntelevän,\nkarkealla äänellä hitaasti, melkein juhlallisesti.\n\n\"Joutukaa nyt, pojat\", kehoitti Taneli; \"nyt otukset ovat nousseet\npuuhun; pitäkää vaari, ettette niitä säikytä!\"\n\nPian metsämiehet olivat saavuttaneet koiran. He olivat tulleet\nkorkealle harjulle, jossa kasvoi vanhoja honkia. Miesten saapuessa\npaikalle Rakki kierteli keskikokoista petäjää, vinkui ja katseli puun\nlatvaan. Pekka, joka oli muutamia askelia toisten edellä, ymmärsi\nkoiran tarkoituksen ja tarkkaili puun latvusta.\n\nSamassa hän nosti pyssynsä; ilves loikoi pitkänään hongan oksalla ja\nkatsoa tuijotti koiraan. Seuraavassa silmänräpäyksessä pyssy pamahti ja\nilves putosi maahan. Se oli jo hengetönnä, kun koira syöksyi sen\nkimppuun. Nyt Taneli tuli Pekan luo ja sanoi hänelle vakavasti:\n\"Muista, että viet koiran pois ja sidot sen kiinni ennen kuin ammut\npuusta ilvestä. Jos pedossa on henkeä jäljellä, se repisi koirasi\npahanpäiväiseksi, ja siihen metsänkäyntisi sillä kertaa loppuu. Hiljaa,\npojat! Pidättäkää koiraa! Katsastan, mihin toiset otukset menivät.\"\nSitten hän kiersi ympäri paikan ja sanoi takaisin tullessaan: \"Emä on\nmennyt itään päin, mutta toinen pentu on kiivennyt puuhun jossakin\nlähistössä; etsimään siis!\"\n\nVain muutaman askelen metsästäjät olivat kulkeneet, kun tarkkasilmäinen\nPekka nosti kätensä ja osoitti myrskyn katkaisemaa puuta. Siellä\nilveksenpoikanen istui. \"Älkää vielä ampuko,\" kuiskasi Taneli, \"mutta\nolkaa varuillanne, minä koetan viskata sitä keihäällä. Jos se onnistuu,\nsäästämme yhden panoksen, mutta tähdätkää petoa kaiken varalta; jollei\nkeihäs satu, niin ampukaa!\"\n\nSamalla hän hiipi lähemmäksi puuta, johon otus oli kavunnut, ja kun se\nosoitti rauhattomuutta, hän lennätti keihään oitis.\n\nHeitto onnistui: keihäs lävisti ilveksen. Sitkeähenkisenä kuin ilvekset\nainakin se koki pysytellä kiinni puussa, mutta putosi pian maahan,\njosta metsämiehet sen ilomielin korjasivat. \"Ja nyt, pojat, eteenpäin,\nemää ajamaan! Seuratkaa koiraa; minä otan pennun ja tulen jäljessä.\"\n\nHei Rakki! Usus! Ot' kiinn'! Ja niin pojat lähtivät riuskasti\neteenpäin. Kohta koira kuului haukkuvan kiukkuisesti ja tasaisesti.\nVähän ajan perästä ilves juoksi rinnettä alas lammelle, ja jäällä\nsyntyi tulinen tappelu ilveksen ja Rakin välillä; mutta poikien\nlähestyessä peto lähti pakoon ja kääntyi takaisin vuorelle päin.\n\nSen tapaista Taneli oli odottanutkin, joten hän olikin jäänyt vuoren\nkukkulalle ollakseen siellä ilvestä vastassa.\n\nTanelin pyssyn heikko pamaus ilmoitti pojille, jotka seurasivat otuksen\nkintereillä, että ajo oli päättynyt. Ilo loisti heidän silmistään, kun\nhe tulivat paikalle, johon Taneli oli asettanut koko ilvespesyeen\nvierekkäin.\n\nJa olipa syytäkin iloita köyhien metsämiesten, sillä ilveksennahat\nolivat kallisarvoisia. Päivä oli loppumaisillaan, nyt piti katsoa\nsopiva yöpymispaikka. Sellaisten tottuneiden metsämiesten kuin nämä\nsuomalaiset ei tarvinnut sellaista kauan etsiä, sillä lähimmästä\nnotkosta he löysivät vettä ja kuivan hongan, eivätkä he sen enempää\nkaivanneetkaan. Nuotiovalkean tasaisen lämpimän ääressä, tuoksuvalla\nhavuvuoteella he saivat suloisen levon päivän vaivoista.\n\nEnnen kuin harmaa talvipäivä oli valjennut, metsästäjät olivat jo\nnylkeneet ilveksen ja keittäneet suurimman osan niiden lihoista, sillä\nmetsäsuomalaiset eivät suinkaan inhonneet ilveksen lihaa. Että ilves on\nhyvin samanlainen kuin tavallinen kotikissa ja elää yksinomaan\neläinkunnasta pyydystetystä saaliista, sitä ei suomalainen ajattele.\n\n\n\n\n7. NÄÄDÄNPYYNTI.\n\n\nPäivän valjettua metsästäjät yhä edelleen etsivät metsänriistaa, ja kun\nhe löysivät näädän jälkiä, niin he päättivät ajaa niitä takaa. Parin\ntunnin kuluttua he huomasivat jäljistä, etteivät otukset voineet olla\nkaukana, minkä vuoksi koira laskettiin jälkiä juoksemaan; mutta se\npalasi hetken kuluttua takaisin löytämättä näätiä.\n\nMetsästäjien täytyi itsensä koettaa löytää otukset, ja he huomasivat\nvähän ajan päästä, että näädät olivat kiivenneet kuivaan honkaan, jonka\nlatvassa näkyi olevan siksi iso reikä, että näätä mahtui siitä\npujahtamaan. \"Pidäpäs Pekka varasi\", sanoi Taneli, \"ja tähtää tuohon\nreikään; jos näätä pistää ulos päänsä, niin ammu nopeasti.\" Samalla hän\notti kirveen ja kolahdutti kovasti puuhun muutaman kerran, ja näätä\npilkistikin kolosta, mutta veti päänsä yhtä sukkelaan takaisin.\n\nSe oli Pekalle liian sukkela temppu: hän ei ehtinyt ampua, vaan seisoi\nnolona. \"Nyt sinä Pekka olit liian hidas\", virkkoi Taneli, ja Anttikin\nnauroi makeasti. \"Koetetaanpas vielä kerran.\" Pekka oli vähän\nnyreissään ja käski Antin ampua vuorostaan. No mikäs siinä.\n\"Kolahduttakaa nyt puun kylkeen, Taneli!\" pyysi Antti ja ensi iskulla\noli näädän pää taas näkyvissä, mutta vetäyisi nytkin yhtä nopeasti\ntakaisin, eikä Anttikaan ehtinyt ampua, vaan seisoi siinä naama yhtä\nnolona kuin Pekalla äsken. Nytkös naurettiin hetkinen, ja Taneli\narveli, että olisi paras molempien tähdätä yht'aikaa koloon ja\nlaukaista pyssynsä heti kun näätä tulisi näkyviin.\n\nNo nyt pojat kyllä pitäisivät varansa. Taneli lyödä kolisutti puun\nkylkeä, mutta eipä tullutkaan näätää näkyviin. Elukat aavistivat vaaran\nja pysyivät onton puun sisällä: hongan ontelossa ne luulivat olevansa\nturvassa.\n\nTaneli, joka tunsi näätien tavat, alkoi hakata honkaa poikki ja käski\npoikia pitämään tarkasti varansa, jos näätä tulisi näkyviin. Muutaman\nkerran lyötyään hän huomasi, että honka oli juuresta asti laho, jolloin\nhän taukosi hakkaamasta ja sen sijaan otti esille tuluksistaan\ntulusraudan, piin ja taulaa. Kun tulusrauta sattui piihin, lenteli\nsäkeniä ylt'ympäri, ja pian osoitti heikko savun käry taulan syttyneen\ntuleen. Nyt kasattiin koloon lahon hongan sisuksesta jauhon hienoista\nlahoa puuta ja sytytetty taula pantiin siihen, jolloin tuo lahopuun\njauho syttyi ja paksu savu solui hongan sisään. Tanelikin tartti\npyssyynsä, ja kaikki kolme metsämiestä tähystivät koloa, missä näädän\npää oli näkynyt. Pian nousi siitäkin savutupru, ja kohta sen jälkeen\ntuli näätä esille, jolloin laukaus pamahti ja näätä putosi takaisin.\n\"Joutuin nyt pojat, kirveet käteen! Honka täytyy saada kaadetuksi,\nennen kuin tuli on ehtinyt kohota ylös asti ja kärventää näädän nahan\npilalle.\" Pojat hakkasivat innokkaasti molemmin puolin puuta. Pian sen\nrunko alkoi vavahdella; vielä muutamia iskuja, niin se kaatui maahan\nryskyen ja paukkuen kuin satavuotisen jättiläisen sopii. \"Syytäkää\nlunta hongan sisään ja koettakaa sammuttaa tuli\", huusi Taneli juosten\nhongan runkoa pitkin ja tukkien entisen palokärjenreiän, josta näätä\noli kurkistanut. \"Kas niin\", sanoi hän pojille, \"tulkaa nyt tänne\nlakkia pitelemään! Nyt me ne saamme!\" Kun Antti oli ottanut vahtiakseen\nreikää, Taneli ryömi maassa pitkänään lojuvan hongan runkoa myöten\npainaen korvansa puuhun kiinni ja kuunnellen. Pari kertaa muutettuaan\npaikkaa hän pysähtyi kuuntelemaan tarkemmin ja virkkoi sitten: \"Tässä\nkuuluu vielä rapisevan; näätä on vielä hengissä, mutta pian se\ntukehtuu; hiljaa! No nyt siitä on tainnut henki lähteä; tuokaa tänne\nkirveet! Hakkaa sinä Pekka tuosta, minä hakkaan tästä!\" Sitten metsä\nkajahteli reippaista kirveeniskuista, kunnes kumpikin hakkaaja oli\nsaanut ison pykälän hongan kylkeen, \"Kas niin, nyt puu halkaistaan!\"\nKirveet iskettiin puuhun kummallekin puolen pykälien väliin ja sitten\nväännettiin. Räiskis! Puusta lohkesi suuri sälö ja hongan kylkeen\navautui ammottava reikä. Siinä olivat molemmat näädät vieretysten\nsavuun tukehtuneina. \"Hei!\" huudahti Taneli, \"tänään pojat olemme\nansainneet melkoisen hyvän päiväpalkan. Käytetään nyt tulta nuotiona ja\nsyödään päivällinen.\"\n\nLevätessään matkamiehet päättivät, etteivät onnistuneesta pyynnistä\ninnostuneina muutamaan päivään välitä muista otuksista kuin näädistä.\nNiiden turkista sai hyvät rahat, pyynti ei ollut sanottavan raskasta ja\nnahat olivat helpot kantaa mukana. He päättivät sen vuoksi asettua\njoksikin aikaa tälle seudulle, jossa nyt parhaillaan olivat, jättää\nison tavarakonttinsa siihen paikkaan ja lähteä kukin eri haaralle\njälkiä etsimään, sillä tähän vuodenaikaan, niin Taneli selitti, eivät\nnäädät kulkeneet laajalti, vaan oleskelivat viikkokaudet samoilla\nseuduin, missä ne oli nähty talven alusta.\n\nHilpeällä mielellä ja iloisin toivein metsämiehet erosivat taas\nyhtyäksensä yhteen pimeän tullessa. Kun Rakki sai vallan seurata, ketä\ntahtoi, se lyöttäytyi aina Pekan mukaan, ja kun Pokka saapui\nyönuotiolle vähän myöhemmin kuin toiset, hänellä oli näätä, jonka hän\noli kaivannut esiin kolostaan kannon juurelta ja koira purrut hengiltä.\nToisetkin olivat löytäneet näädänjälkiä, Taneli yhdyttänyt hirviparven\njäljet. Miehet olivat kuitenkin päättäneet pyydystää ainoastaan näätiä.\n\nNoin viikon päivät poissa oltuaan reippaat metsänkävijät palasivat\ntorppaan, tosin vähän väsyneinä, mutta iloisina saaliistaan, sillä\nheillä oli Liisulle näytettävänä kolme ilveksen ja yhdeksän näädän\nnahkaa ja sitä paitsi neljä jänistä, jotka he matkalla olivat saaneet\nansoista. Pimeässä ja savuisessa suomalaismökissä vallitsi yleinen\ntyytyväisyys.\n\n\n\n\n8. MALMIVUORELLA.\n\n\nKylliksi levättyään metsämiehet alkoivat varustautua talven varalle.\nPojat tarvitsivat suksia, ja Tanelin piti saada uusi kelkka. Siihen oli\ntarvepuut tuotava metsästä. Sitä paitsi tarvittiin polttopuita, ja\nTaneli tahtoi kotiin runsaasti halkoja.\n\nMelkein joka päivä näkyi susien jälkiä, ja kuta ankarammaksi pakkanen\nkiristyi, sitä useammin kuului niiden ulvontaa huhdan läheisyydessä.\n\"Ne ovat nyt kulussa vuorilta tasankomaalle\", sanoi Taneli. \"Tähän\nvuodenaikaan niillä on niukalti ruokaa; kun on näin vähän lunta, ne\neivät saavuta hirviä; linnut istuvat ylhäällä puissa, ja jänikset\npitävät kyllä varansa. Tällä paikkakunnalla niitä ei vielä ole paljon,\nmutta jonkin ajan kuluttua tulee suurempia parvia; silloin vahdimme\nniitä; luulisin, että Rakki auttaa meitä houkuttelemaan pedot tänne.\"\n\nTämä innosti poikia suuresti. He tekivät seipäistä lujan häkin\nkorkeiden pylväiden nenään. Sinne koira pantiin iltaisin haukunnallaan\nvastaamaan susien ulvontaan. Pojat toivoivat, että pedot tulisivat\ntavoittamaan koiraa, jolloin pyssymies istuisi luukulla vahtimassa.\n\"Juuri niin on tehtävä\", myönsi Taneli, \"ja saattepa nähdä, ettemme\nvalvo suotta; täytyy kuitenkin odottaa kuutamoa\".\n\nKun kuutamoaika tuli, pantiin koira häkkiin ja pojat ärsyttivät sitä\nhaukkumaan. Niin tehtiin monena iltana peräkkäin, mutta ei saatu\nnäkyviin ainoatakaan sutta, kunnes eräänä iltana koira heti tuvasta\nulos tultuaan alkoi itsestään haukkua ja murista. Heti samassa\nsilmänräpäyksessä ilmestyi aholle yht'aikaa näkyviin monta sutta;\nselvästikin ne koettivat tavoittaa koiraa kiinni. Hädin tuskin pojat\nennättivät hakea pyssynsä, kun sudet jo olivat pihassa; jos he olisivat\nviipyneet silmänräpäyksenkään kauemmin he eivät olisi saaneet\npelastetuksi Rakkia joutumasta nälkäisten petojen raadeltavaksi. Kaksi\nsutta vääntelehti tanterella kuoleman tuskissa, kun Taneli kirveellä\niski ne kuoliaaksi.\n\nSe sudenpyynti päättyi siis onnellisesti, mutta pojat päättivät,\netteivät toiste vie koiraa ulos ottamatta pyssyjä mukaansa.\n\nJouluun mennessä Pekanhuhdan metsästäjät olivat rannaneet monta sutta,\nja heillä oli jo hyvä joukko metsäneläinten nahkoja. Taneli ehdotti\nnyt, että lähdettäisiin kylään; hän neuvoi poikia lähtemään mukaan\ntiedustelemaan työnansiota Malmivuoren tienoilta, jolloin he saattoivat\ntoivoa saavansa siellä tietoa omaisistaan, kenties tapaisivatkin heidät\nsiellä.\n\nTämä ehdotus oli poikien mieleen; päätettiin siis lähteä niin pian kuin\nmahdollista. Poikien kaikki omaisuus pantiin kelkkaan ja sitten\nlähdettiin matkaan. Rakki jätettiin Liisun hoiviin. Jolleivät pojat nyt\npalaisi, he saisivat toiste noutaa Rakin.\n\nKun oli tultu lähemmäksi asuttuja seutuja, Taneli neuvoi poikia\npiilottamaan metsään pyssyt ja ampumatarpeet. Riittäisi, kun he\ntyöpaikalle veisivät kirveensä; pyssyt herättäisivät toisten miesten\nkateutta, ja jos he niitä tarvitsivat, ne eivät olisi kaukana;\nsitäpaitsi voisi tulla kysymys siitä, mistä pojat olivat pyssynsä\nsaaneet. Suomalaisten tapaan he valitsivat piilopaikaksi onton puun\nsellaiselta paikalta, että sen saattoi helposti jälleen löytää.\n\nMalmivuorelle tultuaan suomalaiset kuljeksivat muutamia päiviä,\nkatselemassa paikkoja, ennen kuin rupesivat työtä kyselemään, osittain\nmyöskin kuulustellakseen Yrjänä Kailasta sekä myydäkseen nahat, sekä\nlinnut, jotka he olivat ampuneet viime aikoina.\n\nTaneli vei nuorukaiset työnjohtajan luo, esitti heidän asiansa, selitti\npoikain syntyperän ja tarkoituksen saada jäädä johonkin työpaikkaan\ntälle paikkakunnalle, kunnes heidän omaisensa tulisivat.\n\nKatseltuaan poikia ankara vouti sanoi miettivänsä asiaa ja käski heidän\ntulla takaisin seuraavana päivänä.\n\nKun pojat tulivat seuraavana aamuna, oli paljon kansaa koolla\nvuorikaivoksen päällikön pihalla, ja itse hän siellä käveli\nmiesparvesta toiseen antaen käskyjä ja ohjeita työväelle. Huomattuaan\npojat hän huusi heidät luokseen ja määräsi vanhemman ja rotevamman,\nAntin, menemään sepän oppiin sekä käski muudatta vanhempaa työmiestä\nottamaan pojan huostaansa, mutta pitämään samalla huolta, ettei hän\nsaisi laiskotella. Samoin hän sanoi Pekasta eräälle toiselle miehelle:\n\"Ota tämä pitkä hojo hoiviisi ja tee hänestä puuseppä. Mars!\"\n\nSiinä ei ollut aikaa jäähyväisten sanomiseen Tanelille. Poikien täytyi\nseurata uusia isäntiään sen pitemmittä puheitta. Töin tuskin Taneli\nehti heille huudahtaa: \"Hyvästi nyt!\" kun pojat jo marssivat pois.\n\nAlakuloisina pojat seurasivat uusia isäntiänsä. He olivat toivoneet\npääsevänsä samaan työhön saadakseen olla yhdessä, mutta ei johtunut\nmieleenkään siitä valittaa. He lohduttelivat sillä, että jos olo kävisi\nkovin vaikeaksi, he lähtisivät taas metsiä samoilemaan.\n\nPyhäisin heillä oli tilaisuus tavata toisiaan kirkolla, jossa heidän\noli pakko käydä. Sen he tekivätkin mielellään, sillä siellähän olikin\nparas paikka, missä he saattoivat tavata omaisensa tai ainakin heistä\nkuulla. Pahimmassa tapauksessa he olivat päättäneet lähteä pois koko\nMalmivuoren tienoilta sukulaisiaan etsimään.\n\nSallima oli kuitenkin päättänyt toisin, sillä keväällä he saivat käskyn\nsaapua muiden samanikäisten mukana papin luo. Kysyttäessä he tekivät\nselkoa entisestä elämästään. Lukutaitonsa ansiosta Pekka heti pääsi\npapin suosioon. Toisin oli Antin laita: tämä ei edes tiennyt, oliko hän\nkastettu, vaikka Pekka kyllä niin luuli; mutta varmuuden vuoksi hänet\nkastettiin vielä uudelleen.\n\nSuomalaisten lasten opetus kävi siihen aikaan ja vielä pari sataa\nvuotta myöhemminkin siten, että suomea ja ruotsia taitava henkilö\ntulkitsi papin kysymykset suomeksi sellaisille lapsille, jotka eivät\nymmärtäneet ruotsia, ja selitti sitten heidän vastauksensa papille,\njoka ei ymmärtänyt suomea. Niin tapahtui kristinopin selitys\nsuomalaisille, ja luultavaa on, että kaikki heidän tietonsa supistui\nmuutamiin rukouksiin, ja kun heille tehtiin ymmärrystä koettelevia\nkysymyksiä, niin tulkin omat ajatukset jäivät vastaukseksi. Sinä vuonna\nPekka oli usein tulkkina, ja niin molemmat pojat laskettiin ripille ja\nhe saivat siitä todistuksen.\n\nKun oli kulunut jo puolikolmatta vuotta, eikä mitään ollut kuulunut\nYrjänä Kailasesta eikä hänen seurastaan, päättivät pojat, jotka olivat\nkuulleet useita suomalaisperheitä tulleen metsien halki ja vetäytyneen\nKlar-joen länsipuolelle poikkeamatta ollenkaan Malmivuoren tienoille,\nlähteä noita suomalaisperheitä tavoittamaan ja heiltä kuulustella\nomaisiaan. Kenties nämä olisivat juuri niiden joukossa, joista huhu\ntiesi kertoa.\n\nTämän päätöksen tehtyään pojat tunsivat taas heräävän synnynnäisen\nhalun ja mieltymyksen metsään ja metsässä elämiseen ja he olisivat heti\nlähteneet matkaan, jos vain olisivat voineet hankkia välttämättömän\ntarpeellista ruutia. Sitä ei ollut aina Malmivuorilla saatavissa; sitä\nmyivät kiertävät kauppamiehet eivätkä nämäkään kaikille. Sellaisten\nkuin Pekan ja Antin oli vaikeata saada sitä rahallakaan. \"No, sitten\nmeidän täytyy aluksi tulla toimeen jousipyssyillä\", ehdotti Antti; \"tee\nsinä, Pekka puutyö, niin minä kyllä pidän huolen teräksisistä, kaarista\nja muista siihen kuuluvista tarpeista\". Vaikka siinäkin oli aika\nurakka, siitä suoriuduttiin sentään. Teräsjouset saatiin valmiiksi ja\nsovitettiin varsiin. Antti oli sitäpaitsi tehnyt nuolenkärkiä ja uudet\nkirveet.\n\nSillä välin lähestyivät syysmarkkinat, ja pojat toivoivat niille\ntulevan jonkun kauppiaan, jolla olisi myytävänä ruutia.\n\nTämä toive kävi toteen. Useillakin kauppiailla oli ruutia, mutta pojat\nepäilivät, uskaltaisivatko he ruveta kauppaa hieromaan. He pääsivät\nepätietoisuudestaan, kun Taneli ilmestyi markkinoille. Hän oli tullut\nhankkimaan vuohia, sillä sudet olivat syöneet entiset. Tanelilla ei\nollut varoja ruudin ostoon, mutta siihen pojat kyllä tiesivät\nneuvon. Tarkoitukseen he päättivät käyttää yhden Eerik-herran\nspesie-taalereista.\n\nTaneli ällistyi suuresti, kun pojat kertoivat heillä olevan rahoja,\nmutta ei estellyt, kun nämä pyysivät häntä hankkimaan heille ruutia.\nSyysmarkkinoilla koetettiin vieläkin tiedustella Yrjänä Kailasen\nolinpaikkaa, mutta menestyksettä.\n\nHyvillä mielin pojat kuitenkin olivat ja tunsivat itsensä onnellisiksi\npäästessään lähtemään Malmivuorelta ja palatessaan Tanelin mukana\nsalomaille. He olivat yhtä köyhiä kuin ennenkin, sillä työ ei ollut\nheille tuottanut muuta kuin niukan toimeentulon; mutta he olivat\nmelkoisesti kasvaneet ja olivat nyt pitkiä, voimakkaita nuoria miehiä;\nPekka varsinkin oli tavattoman pitkä. Ja olivatpa he saaneet nähdä\npaljon ja olivat ammatissaan taitavia. Sitä he eivät paljoakaan\najatelleet; nyt heidän piti etsiä käsiinsä omaisensa; sen he olivat\nlujasti päättäneet.\n\nHe olivat erittäin hyvillään löytäessään kätköpaikasta pyssynsä ja muut\nmetsästyskapineensa tosin hiukan ruostuneina, mutta ne vammat he\nsaattoivat korjata Tanelin luona, joka oli pyytänyt ja neuvonut heitä\njäämään hänen luokseen, kunnes tulisi suksenkeli.\n\nPekanhuhta oli entisellään. Pelto ei ollut suuresti laajentunut\nentisestään, halme sitä vastoin oli suurentunut, kun hyyänpuoleinen\nmetsäkappale oli palanut kulovalkean ryöstäydyttyä valloilleen.\n\nTänä vuonna ei Tanelilla ollut oikein menestystä, eikä hän ollut\nehtinyt paljoa metsästellä. Halme oli iso, ja viljan korjuuseen oli\nmennyt pitkä aika. Yhden karhun hän oli kuitenkin saanut pyydykseensä,\nmutta nyt oli tehtävä metsästyksestä täysi tosi.\n\nLiisu-emännän mielestä olivat hirvet parasta saalista, siksi hän\nkehoitti miehiä lähtemään nyt onneaan koettamaan. Siihen olivat Taneli\nja nuoret miehet kyllä halukkaita, iloisella mielellä he lähtivät\nyrittämään.\n\nMetsästystä kesti nyt muutamia viikkoja, ja Liisu-eukolla oli täysi syy\nolla tyytyväinen metsämiehiin. Kun lumi tuli maahan, oli lihavaroja\nriittävästi koko vuoden ajaksi ja Tanelilla tarpeeksi nahkoja\nvaihtaakseen itselleen niillä muita tarpeita. Tulevaisuutta odotettiin\ntoiveikkain mielin.\n\n\n\n\n9. TAAS MATKALLA.\n\n\nMetsästysajan lopulla alkoivat Antti ja Pekka täyttä totta varustautua\npitkälle, epävarmalle matkalleen halki erämaiden. He tekivät itselleen\nuudet sukset, tuohikontit, kelkan, hirvennahkaiset kengät ja rukkaset,\nja Liisu kutoi heille sukat vuohenkarvoista. Taneli teki heille housut\nhirvennahasta, jonka hän itse oli Liisun kanssa parkinnut; takit\npojilla oli entisestään Malmivuorella oloajaltaan, ja uudet lakit\ntehtiin suden päänahoista, jotka oli muodostettu pään mukaan.\n\nNyt ei tarvinnut pakkasta pelätä.\n\nHirvien koipinahoista tehtiin pyssyille huotrat, sitten tavarat\nsälytettiin kelkkaan ja sidottiin ohuilla, hienoista koivunvitsaksista\ntehdyillä köysillä. Ainoastaan keihäänkärjillä varustettu sauva oli\nmetsämiehillä käsissä. Muuten kädet olivat vapaina, sillä pyssyt ja\nkaaret olivat kelkassa, kumminkin niin, että ne helposti sai siitä\nkäsille.\n\nKauniina talviaamuna seikkailijat lähtivät matkaan, saattajinaan\nPekanhuhdan ystävällisten asukkaiden onnentoivotukset. Taneli oli\nneuvonut nuorukaisia suuntaamaan matkansa suoraan länttä kohti, kunnes\ntapaisivat Yrjänän, sillä jos tämä oli mennyt Klar-joen länsipuolelle,\nhän oli kyllä näyttäytynyt jossakin laaksossa ja antanut siellä tietoja\nitsestään. Taneli oli sitä paitsi kuullut, että suomalaisia oli\nasettunut asumaan pitkin joen vartta kauas pohjoiseen päin.\n\nNuoret suomalaiset noudattivat Tanelin neuvoa, ja parin päivän kuluttua\nhe tulivat Klar-joen varrelle lähelle paikkaa, jota mainittiin nimellä\n\"Hökes hara\" ja nykyisin nimitetään Ekshäradin kirkonkyläksi; täällä he\nalkoivat heti kuulustella omaisiaan. He saivat kuulla, että siitä kyllä\nkulki silloin tällöin suomalaisia ohi, mutta ei kukaan ollut nähnyt\nsellaista perhettä, johon näiden nuorten miesten kuvaus omaisistaan\nolisi sopinut.\n\nSamanlaisen selon ja vastauksen kysymyksiinsä nuorukaiset saivat joka\npaikassa, missä he matkallaan tiedustelivat omaisiaan. He vaelsivat yhä\nvirran vartta pohjoiseen päin. Tähän saakka he eivät olleet tavanneet\nainoatakaan suomalaista, ainoastaan ruotsalaisia, jotka olivat enemmän\ntai vähemmän ystävällisiä. Senpä vuoksi heille oli miellyttävä yllätys,\nkun kerran myöhäisenä iltana Dalbyn seurakunnan kirkon pohjoispuolella\nheitä puhutteli hiihtävä suomalainen. Pian he saivat tietää, että\nmiehen nimi oli Taneli Huuskonen ja että hänellä oli pirttinsä vähän\nmatkan päässä. He olivat tervetulleita, jos tahtoivat lähteä sinne.\nYstävälliseen tarjoukseen nuorukaiset suostuivat mielihyvin, ja pian he\nsaapuivat suomalaisen pirttiin.\n\nPoikien omaisista ei Huuskonen tiennyt mitään, mutta hyväksyi\ntäydelleen nuorukaisten suunnitelman ja kehoitti heitä jatkamaan,\nniinkuin olivat aloittaneetkin. Suomalaisia he tapaisivat tästä lähin\njoko virran varrella tai lähitienoilla jonkin matkaa virrasta, ja\nsaivat luottaa siihen, että jos Yrjänä seuralaisineen kerran oli\nkulkenut Klar-joen poikki, niin he löytäisivät hänestä joitakin jälkiä\nTrysildin tälläpuolen, jonne oli vain kahdeksan tai kymmenen\npenikulmaa.\n\nHyvillä toivein matkamiehemme erosivat reippaasta ja ystävällisestä\nHuuskosesta ja jatkoivat matkaa pohjoiseen päin. Siellä täällä\ntavattiin maanmiehiä, mutta ei jälkeäkään Yrjänästä. Yhden yön he\nviettivät kolkon autiolla seudulla pauhaavan kosken rannalla. Pojat\nolivat alakuloisia, kun eivät löytäneetkään sitä suomalaisasuntoa,\njonka sanottiin niillä paikkeilla olevan ja joka kuului sitä paitsi\nolevan viimeinen asumus, missä suomalaisia oli. Kauempana pohjoisessa\nja idässä päin alkoivat autiot, alastomat tunturit, jonne ei kenenkään\nsuomalaisen luultu asettuneen asumaan. -- Vähän apein mielin\nnuorukaiset alkoivat jatkaa matkaansa seuraavana aamuna, mutta pian he\nelpyivät, kun löysivät suksenladun ja kohta sen jälkeen\nsuomalaistorpankin.\n\nHeidät vastaanotti koiran haukunta, ja heti samassa ilmestyi näkyviin\nmyöskin uudisasukas. Hänellä oli kirves kädessä ja hän asettui\nuhkaavana odottavaan asentoon. Näytti olevan tulossa taistelu, sillä\nRakki oli jo täydessä tappelussa suomalaisen torpanmiehen koiran\nkanssa. Muutamalla sanalla Pekka kutsui Rakin takaisin, ja kun\nsuomalainen kuuli kotimaansa kieltä, hänen kasvonsa kirkastuivat.\n\nHän otti nyt nuorukaiset ystävällisesti vastaan ja toivotti heidät\ntervetulleiksi vanhan Pekkalaisen luo Suomenniemelle, jota nykyään\nnimitetään Luttenäsiksi. Yrjänästä hän ei tiennyt mitään, mutta\nkehoitti poikia jäämään luoksensa joksikin ajaksi; hän odotti kotiin\nomaa poikaansa, joka asui lännempänä; kenties tämä tietäisi jotakin.\n\nKiitollisina matkamiehet suostuivat kutsuun ja päättivät jonkin\naikaa viivähtää ja levätä torpassa. Vanha Pekkalainen eleli jotensakin\nhyvissä varoissa; hänellä ei ollut mistään puutetta. Ukolla oli hyvä\nviljelysmaa, metsät otuksia ja virrat kaloja täynnä; hänen\nuudispaikkansa oli idästä päin Klar-jokeen laskevan suurehkon joen\nhaarassa. Pekkalainen kylvi vain hiukan ruista; halla vei sen useina\nvuosina. Mutta hän raivasi niittyjä pitkin jokivarsia saadakseen\nrehuja, poltti metsää saadakseen hyvää laidunmaata ja piti karjaa.\nNuorukaisille hän selitti, että karjanhoito oli näillä paikoin\nuudisasukkaan tuottoisin elinkeino.\n\nJonkin päivän kuluttua tuli odotettu nuori Martti Pekkalainen kotiin.\nEi hänkään tiennyt Yrjänä Kailasesta mitään, mutta neuvoi poikia\nkulkemaan etelään ja itään päin Klar-joen ja läntisen Dal-joen\nvälimaalla, minne useitakin suomalaisia oli asettunut asumaan laajoille\nsalomaille.\n\nHän lisäsi vielä, että heillä olisi siitä matkasta sekä hyötyä että\nhuvia, sillä niillä mailla, joiden halki he joutuisivat kulkemaan, oli\ntavattoman runsaasti kaikenlaatuista metsänriistaa, ja Dal-joen\nvarrella kohoavilla tuntureilla oli peuroja laumoittain. Majavia oli\nmyöskin runsaasti. Hän ei tosin itse ollut käynyt niillä seuduilla\nenempää kuin tuntureillakaan, mutta oli tavannut muita suomalaisia,\njotka olivat siellä metsästelleet, ja nämä sanoivat, etteivät he\nkoskaan olleet tavanneet niin riistarikkaita maita kuin ne.\n\nErotessa ukko Pekkalainen neuvoi nuorukaisia sanomaan Yrjänä\nKailaselle, että jos tämä tahtoi siirtyä sille kulmalle jonkin veden\nvarrelle itäpuolelle Suomennientä, hän löytäisi uudisasukkaalle hyvää\nmaata ja saisi hyvän toimeentulon ja varallisuuden. Pojat tekisivät\nviisaasti, kun jättäisivät kelkkansa hänen luokseen ja ottaisivat niin\nkevyet kantamukset kuin suinkin, sillä metsästä he kyllä saisivat siksi\npaljon saalista, ettei heidän tarvinnut kuljettaa eväitä mukanaan.\n\nKelkan jättämisestä torppaan pojat olivat kahdella päällä. Mutta kun\nukko selitti, ettei heidän tarvinnut tuolla matkalla viipyä kuin\nmuutamia viikkoja, jos lähtisivät ilman kelkkaa, mutta paljon kauemmin,\njos se olisi mukana vastuksina, he noudattivat hänen neuvoaan. Jos he\ntapaisivat omaisensa, niin kelkan saisi käydä hakemassa kevätpuolella,\nkun hanki kannatti ja oli helpompi liikkua.\n\nRohkein mielin nuorukaiset painuivat asumattomille saloille mielessä\niloinen toive, että pian saisivat tavata sukulaisensa.\n\n\n\n\n10. AUTIOTALO.\n\n\nOleskeltuaan muutamia päiviä Korsholmassa, jossa asui perheineen\nerään kirvesmiehen luona, Yrjänä oli valmis lähtemään meren poikki.\nToinen pikkupojista kuitenkin sairastui niin pahoin, ettei käynyt\najatteleminenkaan lähtöä, sillä ankara talvi on käsissä ja tuli sääli\npientä lasta; mutta heillä oli varoja varsin niukalti, tuskin\nnimeksikään. Yrjänä puhui kirvesmiehelle, mutta tämä ei siihen tiennyt\nkeinoa, sillä hänellä ei ollut työtä itselläänkään, ja niin kului pari\nviikkoa suurissa huolissa. Lapsi ei parantunut, ja perheen varat olivat\nlopussa, kun kirvesmies sitten eräänä päivänä kasvot ilosta loistaen\nastui yhteiseen huoneeseen. \"Älkää olko enää huolissanne\", virkkoi hän,\n\"nyt on tullut sana, eitä kaikki laivat on pantava kuntoon kuninkaan\nkäytettäviksi, ja nyt minä olen raatimies Sakarilta saanut työtä sekä\nYrjänälle että Heikille. Syksyllä raatimies aloitti suuren laivan\nrakentamisen; nyt se on rakennettava valmiiksi ja varustettava täyteen\nkuntoon niin pian kuin suinkin. Olkaa siis hyvällä mielellä! Olette\ntäällä työssä siksi, kunnes laiva keväällä valmistuu, ja kylläpähän\nsitten keksimme jonkin keinon teidän Ruotsin puolelle päästäksenne.\"\n\nSe uutinen oli Yrjänälle ja koko perheelle ilosanoma, ja jo seuraavana\npäivänä molemmat miehet olivat työssä.\n\nTyöstä lähtee tuloja. Tosin palkkaa maksettiin vain sen verran, että\ntyömiehet juuri saattoivat tulla sillä toimeen, mutta säästöä ei paljon\njäänyt. Matun aika meni suurimmaksi osaksi lapsia hoitaessa eikä hän\nsiis voinut ansaita mitään. Aika kului tasaista kulkuaan, lumi suli,\nmaa paljastui, meri aukeni ja suuri laiva oli jo saatu kannelliseksi.\nPian oli työ lopussa ja hyvin toivein ajateltiin lämpöistä vuodenaikaa,\njolloin päästäisiin noiden suurten vesien yli. Pikku poika ei vain\nparantunut, ja se teki äidin levottomaksi. Nyt oli kevät edistynyt\nniin, että lehti alkoi puhjeta. Laiva kellui valmiina veden pinnalla,\nja Yrjänä sekä Heikki olivat taas työttöminä. Sotaväkeä tuli pienempinä\nja suurempina parvina laivoihin otettavaksi. Korsholmassa syntyi vilkas\nliike ja elämä. Maalaisia ja saaristolaisia tulvaili myymään niitä\nvähiä ruokavaroja, mitä heiltä liikeni. Siirtolaiset, jotka olivat\ntottuneet metsien yksinäisyyteen, tunsivat itsensä levottomiksi ja\ntiedustelivat tilaisuutta päästäkseen tuonne toivottuun Ruotsiin; mutta\nvielä ei kukaan rohjennut sellaista retkeä ajatellakaan, sillä meri oli\ntäynnä ajojäitä. Kauan etsittyään ja monet vastukset koettuaan he\nlöysivät viimein saaristolaisen, joka oli aikeissa lähteä Ruotsin\npuolelle lohenkalastukseen, kun siihen sovelias aika tulisi. Hän lupasi\nottaa perheen mukaansa, kun Yrjänä ja Heikki perille päästyään\nauttaisivat häntä pari viikkoa kalastuksessa. Kun miehet suostuivat\ntähän, hän pyysi heitä heti lähtemään mukaan, jottei hänen tarvitsisi\ntulla Korsholmasta hakemaan. Tähän toiset suostuivat mielellään, ja\npäivän kestäneen merimatkan jälkeen majoittuivat siirtolaiset mökkiin,\nkauas ulkosaaristoon.\n\nYrjänän ja Heikin pyydystellessä vesilintuja ja kaloja pieni kipeä\npoika kuoli. Niinkuin talonpoikaiset yleensä, ei Mattukaan suureen\nääneen valittanut suruaan. Pikku poikansa hautauksen jälkeen hän ei\nenää viihtynyt tuvassa, vaan seurasi miehiä heidän pyydystysmatkoillaan\nkantaen nuorinta lasta selässään. Hän etsi työnteosta lohdutusta ja\nlievitystä suruunsa.\n\nPäivät lämpenivät vähitellen, meri puhdistui ajojäistä, ja nyt alettiin\nvarustautua matkalle. Miehet olivat nyt koonneet varastoon koko joukon\nlintuja ja kaloja, jotka viimeksimainitut suolattiin ja kuivattiin.\nMolemmista heille olisi hyötyä metsien halki kuljettaessa. Kalastajan\nvarustuspuuhissa ei kulunut paljon aikaa. Itätuulella vene pian\nkiidätti koko seurueen meren poikki lohenpyyntijoen suulle.\nMaastamuuttajat laskivat ilomielin jalkansa Ruotsin mantereelle, joka\ntästälähin oli heidän kotimaansa. Nyt miehille alkoi kova työ, mutta he\nsaivat hyvää palkkaa, sillä kalastus onnistui varsin hyvin. Kalastajan\nastiat tulivat täyteen pikemmin kuin oli arvattukaan, ja tähteeksi\njääneitä kaloja saivat maastamuuttajat ottaa niin paljon kuin jaksoivat\nkantaa.\n\nKerran he sitten aikaisena aamuna lähtivät lohenpyyntipaikalta\nliikkeelle suunnaten kulkunsa pitkin meren rannikkoa. Usein he\ntapasivat ystävällisiä ihmisiä, joilta saivat apua ja neuvoja. Heidän\nmatkansa edistyi kuitenkin hitaasti, sillä osaksi heidän täytyi\nkalastamalla tai metsästämällä hankkia eväitä, osaksi viivyttivät heitä\nvuolaat virrat, joiden yli pääsemiseksi miesten täytyi tehdä lauttoja.\nKesä oli lopussa ja syksy käsissä, kun he olivat ehtineet niin pitkälle\netelään, että olisi ollut käännyttävä länttä kohden. Ja niin päätettiin\ntehdä. Niillä muutamilla taalereilla, jotka olivat jääneet säästöön\nkeväällisestä työstä, ostettiin välttämättömiä tarpeita, etupäässä\nsuolaa, ruutia ja lyijyä. Lähdettiin Boksna-virtaa seuraten\nTaalainmaahan päin toivossa, että tavattaisiin maanmiehiä. Niin\ntapahtuikin, Oressa osuttiin suomalaisten luo; siellä väsyneet\nmatkamiehet päättivät levätä muutamia päiviä.\n\nOren suomalaisilta he eivät saaneet kovinkaan ilahduttavia tietoja\ntuosta uudesta maasta. Talvet olivat pitkät ja ankarat, kesällä sattui\ntuon tuostakin hallaöitä, jotka vahingoittivat kasvullisuutta. Sitä\nvastoin olivat metsät täynnä otuksia ja vedet kaloja. Pitkin virran\nvarsia oli luonnonniittyjä, ja kesälaidun oli kyllä hyvä, sillä monella\nsuolla kasvoi hyvää heinää. Kun vain uudisasukkailla olisi ollut\nkarjaa; karjanhoito oli edullisin elinkeino. Malmivuoren seuduista he\nolivat kuulleet, että siellä suomalaisia ahdistettiin ja heillä oli\nsiellä tukalat olot. He neuvoivat sen vuoksi siirtolaisia etsimään\nasuinpaikkaa Taalainmaasta. Yrjänä ja Heikki, jotka arvelivat jo\nkulkeneensa kylliksi kauan, katsoivat sen neuvon hyväksi ja päättivät\njättää Matun lasten kanssa levähtämään, sillä välin kuin he itse\nlähtivät metsiin tarkastelemaan maita ja soveliaita asuinpaikkoja.\n\nKahden viikon kuluttua he palasivat ja tapasivat Matun ja lapset\nreippaalla mielellä. Lepääminen ja vieraanvaraisuus, jota he olivat\nsaaneet nauttia, oli näille tehnyt hyvää. Mattu tervehti ilomielin\nmiesten tuloa. Vaikka hänellä oli kaiken aikaa ollut työtä vaatteiden\nkorjaamisessa, oli aika tuntunut pitkältä, ja hän oli nyt hyvillään,\nkun sai taas lähteä matkaa jatkamaan.\n\nMiehet olivat samoilleet laajalti metsissä löytämättä kuitenkaan\nasuttavaksi soveliasta paikkaa. Muutamia päiviä sitten he olivat\nkuitenkin löytäneet melkoisen suuren kaskimaan ja puolitekoisen tuvan.\nSe oli uudispaikan alku. Selvästi näkyi, että se oli ollut pari vuotta\nhylättynä. Melkoisesti oli siinä tehty työtä, joka joutuisi heidän\nhyväkseen, jos he päättäisivät asettua siihen paikkaan asumaan. Ettei\nuudisraivaaja ollut ruotsalainen, sen näki useista arvottomista\nesineistä, joita oli jätetty paikalle.\n\nTalonväen puheet, että näillä seuduilla oli runsaasti metsänriistaa,\nosoittautuivat tosiksi. Kaikkialla, missä siirtolaiset kulkivat, he\nnäkivät otusten jälkiä, ja puolen päivän matkan päässä uudispaikasta\nheitä onnisti niin, että saivat kaadetuksi hirven, jonka he panivat\nsäilyyn mitä huolellisimmin ja josta he veivät mukanaan niin paljon\nlihoja kuin jaksoivat kantaa.\n\nOli siis syytä ruveta asumaan tuossa autiossa talossa. Yksi seikka\nheitä kuitenkin huolestutti. Viimeiselle yöpymispaikalle oli heidän\nluokseen tullut pari rotevaa taalalaista. Nuotion savu oli suomalaiset\nilmaissut. Taalalaiset olivat metsästysretkellä, ja kun he näkivät\nsuomalaisilla olevan runsaasti lihaa, he uhkailivat ja käskivät\nsuomalaisia heti lähtemään pois koko seudulta ja varomaan koskaan sinne\npalaamasta, jos henki oli heille rakas. Yrjänä neuvotteli nyt Oren\nsuomalaisten kanssa, uskaltaisivatko he ruveta asumaan tuolla autioksi\njätetyllä paikalla, ja kyselivät näiltä, tiesivätkö he, kuka siihen oli\nyrittänyt raivata asuinpaikkaa. Mutta siitä ei kukaan tiennyt.\nUudisasukas, joka oli kasken hakannut, oli varmaankin tullut\npohjoisesta päin eikä ollut tiennyt heistä mitään. Arvatenkin hän oli\nkuollut tai jostain syystä hylännyt koko paikan. Oren isäntäväki\narveli, että Yrjänä joukkoineen kyllä voisi asettua sinne asumaan. Jos\njoku tulisi vaatimaan paikkaa omakseen, voitaisiin asiasta sopia. Kun\nei siinä ollut sen enempää työtä tehty, ei vaivanpalkkio nousisi kovin\nsuureksi.\n\nMuutamia päiviä arveltiin epätietoisina sinne tänne, mitä oli tehtävä.\nTalvi ei ollut kaukana, mutta reippaalla työllä saataisiin rakennukseen\nsiihen mennessä ainakin katto päälle, ja kun metsässä oli runsaasti\notuksia, niin ei pitäisi tulla puutetta syötävästä. Eikä sitäpaitsi\noltu omanmaalaisista kovin monen päivämatkan päässä.\n\nVarsinkin ryöstettyjä poikia ajatellessaan vanhemmat tunsivat\nlevottomuutta. He luulivat, että Antti ja Pekka lähtisivät\nMalmivuorelle, jos vain heille ilmaantuisi tilaisuus etsiä vanhempiaan,\nsiksi vanhusten teki mieli sinne. Mutta olihan aivan tietymätöntä,\nkuinka ja missä pojat pääsisivät meren yli. Jos he menisivät meren\npoikki Korsholman kohdalta, niin oli syytä toivoa, että he seuraisivat\nvanhempien jälkiä.\n\nOressa asuvat suomalaiset arvelivat, että jos pojat tulevat\npaikkakunnalle, he kyllä etsivät vanhempansa käsiinsä. Ja sitten\npäätettiin asettua autiotilalle asumaan. Oren suomalaiset kehoittivat\nsiirtolaisia olemaan reippaalla mielellä, taalalaisten uhkauksia ei\npitänyt pelästyä. Sellaisiin uhkauksiin he olivat tottuneet eivätkä ne\nolleet vielä käyneet toteen. He neuvoivat kuitenkin Yrjänä Kailasta\nniin pian kuin mahdollista hankkimaan \"rakennussetelin\" itse\nherttualta. Tosin oli matka pitkä Kungsöriin, mutta jos tulisi hyvä\nsuksikeli, niin pianhan tuon taipaleen tekisi. Ennen kaikkea heidän\npitäisi saada pyydystetyksi näätiä, sillä niiden nahoista maksettiin\nhyvä hinta ja niitä nahkoja oli helppo kuljettaa. Jos heille tulisi\nhätä ja puute, niin Oren suomalaisilta he saisivat nahoilla vaihtaa\njonkin verran rukiita, jos vastedes palaisivat näiden luo.\n\n\n\n\n11. ERÄMAISSA.\n\n\nKeventynein mielin siirtolaiset lähtivät loppumattoman laajalle\nsalolle, ja kun pikku tyttö nyt oli kyllikseen levännyt, hän kykeni\npitkät matkat kävelemään äitinsä rinnalla tälle suureksi helpotukseksi.\n\nMuutaman päivän kuluttua he olivat perillä. Reippaasti ryhdyttiin\nrakentamaan tupaa valmiiksi. Työ ei suinkaan ollut helppoa, sillä ensin\ntäytyi kaataa puita, raahata ne paikoilleen ja sitten salvaa seinät;\nmutta reippaina ja uutterina, kuten metsäsuomalaiset ainakin, kun\nheillä on varma tarkoitusperä, he saivat hirsikerroksen toisensa\njälkeen kohoamaan, ja parin viikon kuluttua olivat katon\nkannatushirretkin jo paikoillaan. Katon teko vähän huolestutti, sillä\ntähän vuoden aikaan ei voinut kiskoa tuohta. Täytyi sen sijaan käyttää\nsammalia ja multaa, vaikka kumpikin oli huonoa kattoainetta; mutta\nhalkaistujen lautojen ja kivien avulla saatiin katto kuitenkin\njotakuinkin vedenpitävä. Uunin eli muurin teosta he eivät olleet\nhuolissaan, sillä suomalaispirtin uuni on itsessään varsin\nyksinkertainen, eikä ainakaan kiviä puuttunut.\n\nYksi vastoinkäyminen uudisasukkailla jo oli ollut: sudet olivat syöneet\nheidän kaatamansa hirven, niin että jäljelle jäi ainoastaan\nreisikappaleet, jotka oli ripustettu puuhun, ja nahka. Muukin osa olisi\nollut tasaiseen tarpeeseen, sillä rakennustyön aikana he eivät olleet\njoutaneet ollenkaan metsästämään eikä kalastamaan.\n\nOli ilon päivä, kun tupa, savupirtti, saatiin valmiiksi. Uunia\nkoeteltiin suurella tulella, ja kun se oli saatu kuumaksi, savu\nlaskettu ulos ja ovi suljettu, saatiin tuvassa lämmintä. Ja oikeaa\nsuomalaista lämmintä he olivat kauan kaivanneet. He olivat siis nyt\nkuin kotonaan ja nauttivat siitä, että pääsivät taas entisille\ntavoilleen. Mutta oikeaan lepoon ei vielä voinut heittäytyä, siihen\naika oli liian kallista. Yrjänä lähti metsään, ja muutaman päivän\nkuluttua olivat kaikki metsänotusten polut täynnä pyydyksiä. Sillä\nvälin teki Heikki kalapatoa lähistöllä virtaavaan pieneen jokeen.\nSellainen voi olla hyvä pyydys, kun tuntee kalojen tavat niinkuin\nsuomalaiset ne tunsivat. Pato on yksinkertainen laite. Veteen tehdään\nmatala sulku, johon laitetaan kouru ja sen alapäähän rakennetaan\nhienoista seipäistä pieni huoneentapainen. Silloin koko laitos on\nvalmis. Patoja tehdään melkein yksinomaan lohenmullojen pyyntiä varten,\nja pyyntiaika on syksyllä, jolloin mullot laskeutuvat myötävirtaan\njärvistä ja metsälammista pienempiin virtoihin kutemaan. Kun kalat\nlaskeutuvat kouruun, joka on ainoa veden pääsytie, ne luistavat alas ja\njoutuvat kalakammioon; silloin kalastaja tukkee veden juoksun ja korjaa\nkalat saaliikseen.\n\nMiehet kävivät pyydyksillään, kumpikin omalla tahollaan, ja heillä oli\ntäysi syy kiittää onneaan, mutta sitten Heikki kerran palasi\npyydykseltään tyhjin käsin. Kalat oli varastettu padosta! Varas tuli\nkuitenkin samalla ilmi, sillä saalis oli syöty paikalla; se seikka heti\nilmaisi rosvon. Heikki oli kyllä harmissaan, mutta naurahti kuitenkin,\nja pian hänellä oli taas uusi pyydys valmiina. Nyt varas saisi tulla,\nja niin se tekikin heti seuraavana yönä. Huomisaamuna Heikki sai\nsaaliikseen runsaasti lohenmulloja ja vielä saukon kaupan päällisiksi.\nSaukon nahka on varsin kallisarvoinen; eipä sen vuoksi ollut hullumpi\njuttu saada sellainen arvokas otus niin helpolla.\n\nMyöskin Yrjänän pyydyksillä oli ollut näpistelijöitä. Monta lintua\nolivat kuljeksivat petoeläimet vieneet, ja erittäinkin epäiltiin näätiä\npahantekijöiksi.\n\nMiehillä oli koossa melkoinen varasto pieniä metsänotuksia, kun lumi\ntuli maahan ja teki lopun satimilla pyydystämisestä. Kuitenkin lumi oli\ntervetullut, sillä nyt koitti suurten otusten pyyntiaika. Sitä eivät\nuudisasukkaat suinkaan jättäneet käyttämättä hyväkseen. Ennen muita he\ntietysti halusivat pyytää hirviä, ja pian he olivat päässeet niiden\njäljille. Tehtiin kierros hirvien syöntipaikan ympäri, ja kun\nhuomattiin riistan jääneen kierroksen sisäpuolelle, ryhdyttiin\nhirvenajoon suomalaisten tavalliseen tapaan; Yrjänä jäi hirvien\njäljille sillä kohtaa, missä ne veivät kierroksen sisään, ja Heikki\nkoki ajaa otuksia sinnepäin. Tämä temppu onnistui vain sikäli, että\nnuori hirvi tuli Yrjänän pyssyn kantamalle. Yrjänä ampui epävarman\nlaukauksen pitkän matkan päästä, mutta sai kuitenkin hirven\nhaavoitetuksi. Nyt seurasi hellittämätön takaa-ajo, sillä suomalaiset\novat uupumattomia juoksemaan, mutta ajosta tulikin pitkä.\nNeljännestunti toisensa jälkeen kului, eikä hirviä saavutettu.\nMetsästäjät alkoivat jo väsyä, kun Heikki, joka oli edellä, päästi\nheikon ilohuudon ja kun Yrjänä ehti paikalle, hän teki samoin.\n\nMiehet olivat tavanneet susilauman jäljet, jotka kulkivat hirveä\nvastaan, ja nyt olivat sudet lähteneet ajamaan hirveä takaa. Hirven\nkohtalosta ei ollut epäilystäkään; nyt oli vain kysymys siitä,\nehtivätkö metsämiehet perille ennen kuin sudet olivat repineet hirven\nkappaleiksi. Hirvi oli vielä koholla etujalkojensa varassa, vaikka oli\nmelkein puolikuollut ja sudet melkein peittivät koko sen ruumiin. Suuri\nmusta peto oli iskenyt hampaansa otuksen kurkkuun ja oli niin\nmurhanhimonsa vallassa, ettei huomannut äänettömästi lähestyvää\nHeikkiä, ennen kuin tämän keihäs sen lävisti. Samassa Yrjänän luoti\ntappoi toisen pedon, ja muut puittivat pakoon. Yrjänän kirveen isku\nvapautti hirven enemmistä tuskista, ja nyt metsämiehet saivat\nhengähtää.\n\nPian ryhdyttiin hirveä nylkemään ja paloittelemaan sen lihoja. Silloin\nmetsästäjät huomasivat, etteivät sudet olleetkaan paenneet kauas. Yksi\noli niin rohkea, että tuli näkyviin. Ne ilmeisesti vielä toivoivat\npääsevänsä suomalaisten kanssa saaliin jaolle. Sen metsämiehet älysivät\nvallan hyvin.\n\nPäivä oli jo päättynyt, kun miehet olivat saaneet hirven lihat\nripustetuksi niin korkealle puihin, etteivät sudet niihin ylettyneet.\nVielä olivat jäljellä sisälmykset, jotka ottivat suuren tilan ja jotka\nmoni metsästäjä olisi jättänyt susille; mutta köyhät suomalaiset eivät\ntahtoneet niitä susille luovuttaa. Heillä oli toiset tuumat mielessä.\n\nAsiasta neuvoteltuaan he näkyivät kokoavan ison joukon puita ja\nsytyttävän nuotion. Sitten kiskottiin päreitä ja sidottiin ne vitsoilla\nkimpuiksi. Heikki sytytti peräsoihdun ja varusti mukaansa useita\nkimppuja, otti keihään toiseen käteensä ja lähti kulkemaan kotiin;\nYrjänä sitä vastoin piiloutui hongan taakse vahtimaan, tulisiko susia,\nkun kaikki oli hiljaista, veren hajun ja nälän houkuttelemana\ntulenvalon piiriin. Siinä tuo suomalainen seisoi yksin, välittämättä\npakkasesta ja uhkaavasta vaarasta, tyynenä, kärsivällisenä ja\nliikkumattomana kuin kivikuva. Pakkasen hän kärsi tottumuksesta ja\nvaaran hän arveli kyllä voittavansa, vaikka susien ulvonta ja silloin\ntällöin poikkirasahteleva oksa muistuttivat hänelle, ettei se ollut\nkaukana.\n\nParin tunnin kuluttua rupesi tuikkamaan päresoihtu ja nuotion ääreen\ntulivat Heikki ja Mattu. Ennen kuin Yrjänä ehti sanoa mitään, virkkoi\nMattu: \"Älä pelkää lapsien puolesta; he nukkuvat, ja me pönkitimme oven\nlujasti. Minä tulin mukaan, sillä minun apuani tarvitaan.\" Yrjänä\nnyökkäsi ystävällisesti vastaukseksi. Heikki oli kotoa tuonut\nkivipaarit, ja niille pantiin hirven sisälmykset. Siitä tuli kyllä\nraskas taakka, mutta kun tahto on hyvä, niin kyllä voimia silloin\nriittää. Mattu sytytti nyt tulisoihdun ja lähti kulkemaan miesten\nedellä.\n\nHe olivat kävelleet tuokion, kun Yrjänä sanoi: \"Astu nyt meidän\njäljessämme, minä kuulen susien seuraavan meitä.\" Pian sen jälkeen\nolivat he kulkeneet vähäisen suoaukean poikki, jossa oli paljoa\nvaloisampaa kuin metsässä. \"Mattu\", sanoi Yrjänä hiljaa, \"koetapas\nmeidän kävellessämme kiinnittää tulisoihtu paareihin, mene sitten minun\ntaakseni ja tartu paarien aisoihin, niin että huomaamatta voit astua\nminun sijaani kantajaksi.\"\n\nMattu teki työtä käskettyä ja kun Yrjänä tunsi, että Mattu oli saanut\nvakavasti kiinni paarien aisoista, niin hän aivan hiljaa kyykistyi\nmaahan samalla kuin Mattu astui hänen ohitsensa. Pyssyn Yrjänä oli\nottanut paareilta mukaansa; nyt hän kyykistyi pensaan taakse, josta hän\nsaattoi nähdä suoaukealle.\n\n\"Kyllä olette pitkähännät kavalia\", mutisi hän itsekseen; \"mutta\nsaadaanpa nähdä, miten teidän käy.\" Samalla hän näki ensimmäisen suden\ntulevan suolle, sen jäljessä seurasi jonona toisia hiipivin askelin ja\nhäntä roikkuen, valmiina hyökkäykseen, jos vain siihen ilmaantuisi\ntilaisuus.\n\nÄkkiä koko joukko pysähtyi. Tuulen henkäys oli ilmaissut pedoille,\nmissä Yrjänä oli; mutta samassa leimahti niitä vastaan tulinen säde, ja\ntuossa nyt vanha, toisia johtanut hukka piehtaroi maassa ääneen\nulisten. Yrjänä päästi nyt kovan huudon, ja koko susilauma lähti\nkäpälämäkeen. Pari silmänräpäystä myöhemmin Mattu jo seisoi Yrjänän\nvieressä ojentaen hänelle kirvestä samalla kuin itse kohotti Heikin\nkeihästä. \"Ei hätää mitään, muija\", rauhoitti Yrjänä; \"väijytykseni\nonnistui tällä kertaa\"; ja niin hän meni ammutun pedon luo ja lopetti\nsen iskien sitä kerran kirvespohjalla. Tultuaan takaisin paarien,\nsoihtujen ja Heikin luo, Yrjänä virkkoi iloisesti: \"Kuule, Heikki,\ntänään meitä seuraa onni; pian olemme kotona, ja luulen, että\npitkähännät ovat tällä kertaa saaneet tarpeekseen.\" Siinä hän arvasikin\noikein, sillä hetken perästä he saapuivat kotiin susien enää\nhätyyttämättä.\n\nLyhyen ajan vain soivat miehet itselleen lepoa. Olisi luullut päivän\ntyön tuntuneen jo riittäväksi, mutta niin he eivät itse ajatelleet.\nTäytyi ponnistaa voimiaan, kun lumikeli oli metsänkäyntiin niin\nsovelias. Kaiken yötä tehtiin kelkkaa, jolla kuljetettaisiin kotiin\nhirven lihat ja molemmat tapetut sudet. Jo päivän koitteessa oltiin\nvalmiit lähtöön. Matun piti panna hirven sisälmykset miesten\nosoittamalle paikalle, johon saattoi nähdä tuvan ikkunasta, sillä he\ntoivoivat, että haju ja veren jäljet houkuttelisivat susia sinne. Kun\nMattu oli siirtänyt sisälmykset osoitetulle paikalle, hänen piti kaataa\nvettä niiden päälle, niin että ne jäätyisivät kiinni. Oli estettävä se,\nettä sudet äkkiä syöksähtäisivät esiin, sieppaisivat kukin palansa ja\njuoksisivat tiehensä, ennen kuin ehdittäisiin ampua, sillä siihen\nvanhat suomalaiset tarvitsivat runsaasti aikaa. Mutta sittenpä ei\nsuomalaisen luoti koskaan jäänytkään sattumatta maaliinsa.\n\nTyö ei suinkaan siihen päättynyt, että saalis kuljetettiin kotiin; se\noli vielä pantava säilyyn; ja kun ei ollut säilytyspaikkaa, täytyi\nkaikki ripustaa puiden oksille. Oli saatava riista-aitta, ennenkuin\nvoitiin ryhtyä pyytämään suurriistaa, sitä paitsi oli tehtävä\nsudenloukku siltä varalta, että ne tulisivat sillä välin kuin miehet\nolivat yötä metsässä.\n\nKului muutamia päiviä, ennen kuin miehet taas lähtivät metsälle. Lumi\noli nyt vanhaa ja tarvittiin suomalaisten tottumus tuoreiden jälkien\nerottamiseksi vanhoista. Meni sen vuoksi useita päiviä, ennen kuin he\npalasivat. Tällä kertaa heidän oli onnistunut tappaa hirvi ja saada\nkarhu kierretyksi. Heidän tyytyväisyytensä ja ilonsa ei siitä\nvähentynyt, että Mattu näytti sutta, jonka oli saanut pyydyksestä.\nMattu kuitenkin arveli parhaaksi, että he ottaisivat pyydyksen pois,\nmutta koettaisivat sen sijaan ampua susia, sillä niitä oli joka yö\nkäynyt haaskalla, mutta ne eivät menneet pyydykseen. Sitä paitsi hän\noli huomannut, että jokin peto oli kiivennyt puuhun lihoja syömään;\nmiehet kyllä saisivat ampua menemättä kovin pitkälle.\n\nNyt miehet laskivat vähän leikkiä Matun tiimoilta: hänen pitäisi pitää\nkissansa kurissa; sellainen eläin se vain oli käynyt ruoka-aitassa\nvarkaissa. \"Älkäähän muuta sanoko\", tuumi tämä. \"Soisin, että meillä\nolisi kissa; olisihan siitä jotakin seuraa, kun te olette poissa ja\nlapset ovat makuulla.\"\n\nMetsästäjät kyllä aavistivat, millainen kissa se oli, joka oli käynyt\nlihoja varastamassa ja olivat siitä kaikessa hiljaisuudessa hyvillään.\nParia päivää myöhemmin \"kissa\" oli pyydyksessä. Niinkuin he olivat\narvanneet, se oli näätä.\n\nPitkällinen lumimyrsky pakotti nyt miehet pysymään kotona. Sinä aikana\nvalmisteltiin suksia, lumianturoita ja talouskapineita. Olo lämpimässä\ntuvassa lasten ja ystävällisen Matun parissa oli hyvin miellyttävää.\nUudisasukkaat viihtyivät hyvin tuolla Ruotsin metsissä ja kiittivät\nitseään onnellisiksi löydettyään niin tyynen ja rauhallisen paikan.\nLuottavaisina he ajattelivat tulevaisuutta, vaikka kyllä käsittivät,\nettä heitä odotti kova työ; mutta olivatpa he siihen tottuneet.\n\nKun lumimyrsky oli lakannut, olivat uudet sukset suureksi hyödyksi,\nkoska viima oli painanut lumen jotakuinkin lujaksi, oli helppo asia\nnoutaa jäljellä oleva osa ammutusta hirvestä. Nyt varustauduttiin\nkäymään kierretyn karhun kimppuun. Talvi tuli kuitenkin niin ankara,\nettä karhun ajo päätettiin lykätä tuonnemmaksi ja sillä välin parkita\nammuttujen hirvien koipinahat. Jalkineiden puutteessa olivat kaikki,\nniiden tekoon otti Mattukin osaa. Hän näytti pian miehille parhaiten\nosaavansa tämän työn ja pyysi sen vuoksi heitä jättämään suutaroimisen,\nmutta sen sijaan tekemään hänelle sammion missä parkita hirvennahkoja,\njotta niistä saataisiin vaatteita, sillä niitä jokainen pian\ntarvitsisi. He noudattivat kernaasti hänen pyyntöään ja tekivät kaksi\npurnua siten, että ontto jättiläishonka kaadettiin, katkaistiin\ntasapäisiksi pölkyiksi, joita vielä koverrettiin, kunnes oli vain ohut\npinta jäljellä. Nyt Mattu oli tyytyväinen. Kaikki sujuisi hyvin, kunhan\nhän vain saisi nahkojen voiteeksi jotakin parempaa rasvaa kuin\nhirventalia.\n\nSe oli kehoitus miehille käydä karhun kimppuun. Siihen he olivatkin\nvalmiit. Hiihtokeli oli hyvä, vaikka lumi oli niin pehmeää, ettei se\nkannattanut karhua, jos se tulisi ulos pesästään. Suksilla siis pääsi\nhelposti liikkumaan nopeammin kuin karhu. Yrjänä sanoikin, että hän\nkyllä voi sillä pyyntimatkalla tulla toimeen ilman pyssyäkin; karhu\nsaataisiin keihäilläkin tapetuksi. Tarkemmin mietittyään hän kuitenkin\notti pyssyn mukaansa, sillä eihän voinut tietää, mitä metsässä voisi\nsattua.\n\n\n\n\n12. KARHUNKAADANTA.\n\n\nNiin miehet lähtivät karhunkierrokselle. Perille tultuaan he\nhuomasivat, että oli liian myöhä enää sinä päivänä ryhtyä otusta\nhätyyttämään, jonka vuoksi he valmistivat yönviettopaikan. Lumihangelle\nlevitettiin havuja ja nuotio levitti lämpöään. Väinämöisen viikatteen\nkolme tähteä osoittivat varmasti ajan kulun, he saattoivat huoleti\njättäytyä levolle.\n\nKun miehet aamulla valmistautuivat karhun kaadantaan, heillä oli varma\nmetsästyssuunnitelma. Karhun makuupaikka oli etsittävä ja, jos\nmahdollista, tapettava kontio ennenkuin se ehti herätä talviunestaan.\nSellainen menettely oli vähimmän vaarallinen, jos vain pesä oli\nsellaisessa paikassa, että niin saattoi tehdä. Miehet hiipivät nyt niin\nhiljaa kuin taisivat lumisen kentän yli ja läpi tiheiden viidakkojen;\nhe tutkivat puut ja huomasivat pian, mistä karhu oli taittanut havuja\npesäänsä. Heti samassa he huomasivat kalliossa kolon ja arvasivat sen\nkohdalle varisseista oksista, että karhu oli onkalossa. Miehet\nvilkaisivat toisiinsa, ja äänetönnä kuin haamu Yrjänä asettui aukon\nääreen pyssy valmiina ja keihäs vieressä varalla. Heikki meni metsään,\nja pian kuului reippaita kirveen iskuja. Hän tuli hetkisen kuluttua\ntakaisin mukanaan melkoisen paksu ja pitkä pölkky. Sen hän asetti\nvarsin varovaisesti viistoon aukkoon poikkipuolin, jonka jälkeen hän\npalasi takaisin hakemaan toisenkin pölkyn. Tämä asetettiin nyt toiselta\npuolelta samanlaiseen asentoon, niin että pölkyt tulivat ristiin. Nyt\nkarhu oli teljetty pesäänsä.\n\nTyytyväinen hymy levisi miesten kasvoille, ja Yrjänä sanoi kovalla\näänellä: \"Siltä näyttää, että Mattu saa rasvaa nahkojen voiteeksi.\" Nyt\nalkoi kuulua rapinaa ja rehkimistä ja karhu tuli näkyviin. Pesän suu\noli niin ahdas, että se vain ryömien pääsi kulkemaan, ja kun se oli\ntullut aukon suulle eikä päässytkään ulos, se karjahti ensin\nkiukuissaan ja heti sen jälkeen tuskissaan, sillä suomalaisten keihäät\nolivat jo sen leveässä rinnassa. Käpälän iskulla kontio katkaisi\nYrjänän keihäänvarren ja vetäytyi takaperin, mutta Heikki työnsi\nkeihäänsä syvemmälle. Vielä karhu huitaisi, silloin se oli vapautunut\nsiitäkin keihäästä ja vetäytyi sitten niin syvälle onkaloon, ettei sitä\nnäkynyt.\n\nSuomalaiset seisoivat ällistyneinä katsoen toisiinsa. Tällaista\ntaistelun loppua he eivät olleet aavistaneet. Kauaksi aikaa he eivät\nsentään jääneet toimettomiksi. Ensi työkseen he lykkäsivät pölkyt\nsyvemmälle sisään. Kun tämä oli tehty, ryömi Yrjänä perässä\nkallionkoloon ottaen sieltä katkenneen keihään terän, jonka hän antoi\nHeikille kehoittaen tätä panemaan terän kiinni uuteen varteen ja\nkiskomaan päreitä tulisoihduksi. Pyssy kädessä hän aikoi vahtia sillä\nvälin. \"Joudu nyt, Heikki!\" kehoitti hän kiihkeämmin kuin tavallisesti,\n\"kenties se tuolla sisällä nyt nostaa luontoaan ja tulee ulos; olisi\nhyvä, jos silloin olisit täällä.\"\n\nHeikki palasi pian mukanaan sekä korjattu keihäs että päresoihtu. Sillä\nvälin ei karhu ollut näyttäytynytkään. \"Vai niin\", sanoi Yrjänä, \"se\nonkin pelkurin sukua; maltapas!\" Sitten hän sysäsi kumoon aukon\ntukkeeksi asetetut pölkyt ja ryömi kallionkoloon tulisoihtu toisessa ja\npyssy toisessa kädessä.\n\nHetkiseen ei kuulunut hiiskahdustakaan, kunnes Heikki kysyi: \"Näetkö\nsitä?\" -- \"En tiedä varmaan. Ojennapas minulle seiväs.\" Taas seurasi\näänettömyys, mutta heti samassa karhu kiljaisi ja Yrjänän pyssy\npamahti. Vielä kerran kuului karhun karjahdus, ja silloin Yrjänä tuli\nsukkelaan ulos, sieppasi keihään ja sanoi Heikille: \"Pidä nyt varasi!\"\n\nValmiina syöksemään keihäät karhun rintaan seisoivat suomalaiset pitkän\naikaa, mutta karhua ei kuulunutkaan. \"Se on varmaankin jo saanut\ntarpeekseen\", arveli Yrjänä. \"Kun minä sitä pistelin seipäällä, tarttui\nse hampain seipään päähän, ja silloin minä panin pyssyn seivästä myöten\nja laukaisin. Sytytä, Heikki, tulisoihtu uudelleen! Minä menen\nkatsomaan, miten asian laita on.\"\n\nKun Yrjänä nyt meni pesään karhua pistelemään, se ei enää purrut\nseivästä. Kaikki oli hiljaa, jonka vuoksi Yrjänä vähitellen konttasi\nsyvemmälle, kunnes tulisoihtu valaisi koko kallion ontelon. Siellä\nkarhu makasi pää maahan vaipuneena: se oli kuollut. Mustaa verta valui\nYrjänää vastaan. Hän palasi jälleen ulos ja sanoi Heikille: \"No nyt,\nJumalan kiitos, on työ lopussa: karhu ei hievahdakaan. Olkoon\npaikoillaan vähän aikaa, että veri vuotaa pois, sillä välin kuin\nväännämme vitsaksia köydeksi, jolla raahaamme sen ulos luolastaan.\"\n\nKun he olivat saaneet köyden valmiiksi, tahtoi Heikki mennä pesään\nkatsomaan, miten karhu oli talviasuntonsa sisustanut. \"Katso tarkkaan\nettei se vain liiku!\" varoitteli Yrjänä. Ja hiljaa tuo karvainen\njurrikka oli paikoillaan. Heikki pisti tulisoihdun aivan kontion kuonon\neteen, ja kun peto ei osoittanut elon merkkiäkään, hän sitoi köyden sen\nkaulaan, ja sitten kiskottiin yhdessä, kunnes raskas otus saatiin niin\npitkälle ulos luolasta, että tuo suuri karvainen möhkäle voitiin\nvierittää esiin.\n\nOnni oli ollut rohkeille miehille suosiollinen. Karhunkaato oli\ntoimitettu aito suomalaisella tavalla, joka oli esi-isiltä peritty ja\non ollut käytännössä vielä viime aikoihin asti. Ei kumpikaan miehistä\najatellut tehneensä mitään erinomaista. He ajattelivat vain jäljellä\nolevaa työtä, ja ryhtyivät siihen heti käsiksi.\n\nNahka nyljettiin, ruumis paloiteltiin ja sitten tehtiin niin suuria\ntaakkoja kuin kumpikin arveli jaksavansa kantaa. Nyt ei heidän\ntarvinnut ripustaa lihoja puiden oksiin säilyttääkseen ne turvassa,\nsillä ne pysyivät koskematta luolassa kun sen aukko tukittiin. Muutoin\nsuomalaiset tiesivät, ettei susia tarvinnut pelätä, sillä runsas\nlumentulo oli ne karkoittanut kauemmas etelään, jossa ne paremmin\npääsivät liikkumaan. Siellä ei sada lunta niin runsaasti kuin\nkorkeammilla vuoriseuduilla, sen vuoksi saatiin sydäntalvella olla\nrauhassa ahnailta, saaliinhimoisilta pedoilta. Sen pahempi ne palasivat\nkevätpuolella pesimään suuriin metsiin, joissa saalista oli runsaimmin.\n\nMetsämiehet olivat tervetulleet palatessaan Matun luo; sen tämä osoitti\nkestitsemällä heitä runsaasti. Nyt heillä oli ruokatarpeita pitkäksi\naikaa. Oli pyydystettävä sellaisia eläimiä, joiden nahoilla saataisiin\nvaihtaa jauhoja ja siemenviljaa. Niin kului kappale talvea, jonka\naikana miehet vähitellen saivat säästöön näädän, kärpän ja oravan\nnahkoja. Päivät alkoivat taas pidetä, pakkanen lauhtui ja suksikeli\nparani. Nyt pidettiin neuvottelu ja päätettiin, että Yrjänän piti\nlähteä herttuan luo hankkimaan perin tarpeellista rakennusseteliä.\n\n\n\n\n13. YRJÄNÄN MATKA HERTTUAN LUO.\n\n\nHeikin oli määrä seurata Yrjänän mukana heidän Oressa asuvien\nystäviensä luo, hankkimaan sieltä vähän jauhoja, jos se olisi\nmahdollista. Sen vuoksi oli varustettu kaksi kelkkaa ja jaettu\nnahkakimput tasan kumpaankin. Näin miehet pääsisivät nopeammin\nkulkemaan. Pian saattoi hyvällä suksikelillä saapua pitkämatkaisia\nmetsämiehiä, joten siksi ajaksi ei ollut jättäminen Mattua yksin\nkotiin. Moran pitäjän miesten uhkaus muistui tuon tuostakin Yrjänän\nmieleen.\n\nNytkin onni suosi suomalaisia sillä ilmat pysyivät tasaisina ja matka\nkävi joutuisasti. Paljon tilaa ottavalla karhunnahalla saatiin\nvaihtokaupassa jauhoja ja suoloja. Saukonnahan Heikki oli ottanut\nmukaan hankkiakseen sillä vuohen, ja tämä aarre kelkkaan sidottuna hän\nerosi Yrjänästä, ja viiden päivän kuluttua hän Matun ja lasten suureksi\niloksi palasi kotiin jälleen.\n\nHeikistä erottuaan oli Yrjänällä kyllä vaivalloinen matka kelkkoineen,\njota hän kiskoi läpi metsien kun ei tahtonut kulkea ajettuja teitä; hän\nnäet, kuten suomalaiset yleensä, pelkäsi kohtaavansa jotakin pahaa.\nSillä tavoin hänen matkansa kävi vaivalloisemmaksi ja siihen kului\nsuotta pitkä aika; mutta metsässä hän tunsi olevansa kuin kotonaan eikä\npelännyt. Pari viikkoa taivallettuaan hän saapui perille.\n\nYrjänän tulo herttuan pihaan ei herättänyt huomiota, siellä kun oltiin\ntottuneita näkemään köyhää kansaa. Kun hän kyseli pääsyä herttuan\npuheille, vastattiin lyhyesti, ettei se ollut mahdollista, sillä\nherttua ei ollut kotona. Milloin hän palaisi kotiin, sitä ei kukaan\ntiennyt. Yrjänän vapaassa vallassa oli joko tulla toiste uudestaan tai\njäädä odottamaan, hän saisi mennä lämmittelemään renkitupaan. Tätä\nseikkaa ei pitkän matkan päästä tullut suomalainen ollut ajatellutkaan.\n\"Vai ei ole kotona!\" mutisi hän itsekseen istahtaen kelkkaansa pyyhkien\nhikeä otsastaan. \"Ei kotona! Minä saan mennä renkitupaan. Kunpa edes\ntietäisin missä se on, ja niin paljon väkeä kun täällä on! Mitä nyt\nteen? Mihin nyt lähden?\"\n\nNäistä mietteistään hän heräsi kuullessaan hevosten kavioiden kapsetta\nja pari raikuvaa torven törähdystä. Kääntyessään katsomaan hän näki\nratsumiesjoukon tulevan ravakkaa vauhtia. Loistavat haarniskat,\nkorskuvat hevoset, kookkaat ja komeat ratsumiehet saivat suomalaisen\naivan hämmästyksiinsä. Hän ei osannut edes väistyä, vaan jäi\nliikkumatta paikoilleen, kunnes äreä ääni huusi: \"Pois tieltä\nkelkkoinesi!\" ja Yrjänä lensi pystyyn temmaten kelkan sivulle juuri\nsamassa kuin ensimmäinen ruotu kulki hänen ohitseen. Ratsumiesten\njäljessä seurasi useita rekiä, sitten taas ratsumiesjoukko. Kun nyt\nsuomalaisukko kääntyi katsomaan pihaan päin, hän näki, että kaikki\nolivat seisahtuneet sinne ja että suuri joukko ihmisiä oli erään miehen\nympärillä kaikki paljastetuin päin, ja nyt hän vasta huomasi, että tuo\nmies oli itse herttua. Vähääkään epäilemättä hän siirtyi lähemmäksi.\nHän näki matkustavaisten menevän tuohon hänen mielestään tavattoman\nsuureen rakennukseen, minkä jälkeen ratsumiehet ratsastivat pois ja\nkansa hajosi eri haaroille. Nyt oli paikka aivan tyhjä; Yrjänä\nkelkkoinensa oli yksin jäljellä. Taas hän kävi levottomaksi. Mitä hän\nnyt tekisi? Kääntyisikö hän takaisin ja palaisi kotiin? Kyllä kai se\nolisi varminta; hän jo tarttui vitsakseen, joka hänellä oli kelkan\njukkona, ja oli lähtemäisillään, kun joku kuului huutavan: \"Tännepäin,\ntätä tietä! Tule pois vain!\" ja hänen luokseen tuli vanha mies, joka\npuhui edelleen: \"Oletpa muukalainen täällä, sinä suomalainen, näen mä;\nmitä asiaa sinulla on?\"\n\n\"Tahtoisin puhua herttualle saadakseni rakennussetelin, jos se olisi\nmahdollista.\"\n\n\"Kyllä kaiketi, sen kyllä saat. Onpa sinulla kunnialliset tuomiset. Tuo\nnahkakimppu osoittaa, ettet ole kykenemätön mies etkä vetelehdi\nlaiskana tuvan penkillä; sellaisia asioita pidetään arvossa tässä\ntalossa. Mutta nyt ei ole kuhnailemista! Tällä puolella pihaa et saa\noleskella\", ja samalla mies reippaasti meni toiselle puolelle, jossa\nhän seisahtui erään rakennuksen luo, avasi oven ja virkkoi: \"Sysää\nkelkkasi tänne, mutta joutuin nyt!\"\n\n\"Se oli reippaasti tehty\", kehui hän, kun Yrjänä lykkäsi kelkkansa\nsisään ja sulki oven; \"etpä näytä olevan yhtä hidas kuin muut\nsuomalaiskollot. Tule nyt renki-tupaan; minä näytän sinulle tien.\"\n\n\"Mene nyt sisään istumaan\", puheli vanhus edelleen; \"en tiedä milloin\nsaat puhutella esivaltaa, mutta kyllä sinulle tuodaan sana.\" Yrjänän\ntullessa renkitupaan oli siellä koko joukko väkeä eri haaroilta maata,\njoukossa pari suomalaistakin. Näiden kanssa hän joutui pakinoihin. He\nolivat äskettäin saapuneet Ruotsiin meren yli, ja olivat täällä samalla\nasialla kuin Yrjänäkin. He aikoivat asettua Helsinglantiin, jossa\nheillä oli sukulaisia. Monta päivää he olivat oleskelleet täällä ja\nolivat hyvillään herttuan kotiintulosta, kun saattoivat toivoa\npääsevänsä pian hänen puheilleen.\n\nTämä onnistuikin seuraavana päivänä, jolloin suomalaiset kutsuttiin\nportaitten luo, josta herttuan kirjuri Eerik Yrjönpoika kuunteli heidän\nasiaansa. Kirjuri oli sama mies, jonka kanssa Yrjänä oli puhellut\nedellisenä päivänä. Kun tuli Yrjänän vuoro tulla esiin, hän käski tämän\ntuoda esiin kelkkansa ja näyttää nahat, jotta ne tarkastettaisiin ja\narvioitaisiin. Tätä tehtäessä tuli herttua sattumalta ulos. Hän kysyi,\nkuka nahkojen omistaja oli, ja kun Eerik Yrjänänpoika oli sen\nselittänyt, herttua kyseli Yrjänältä, kuinka tämä oli nahat saanut,\nmihin hän oli asettunut asumaan ja montako henkeä hänen joukkoonsa\nkuului. Vastattuaan näihin kysymyksiin Yrjänä pyysi \"rakennusseteliä\".\n\n\"Sellaisen kyllä saat, mutta mieluummin olisin suonut sinun asettuvan\nVermlantiin, jossa sinun olisi ollut parempi olla.\"\n\nEerik Yrjönpojalle hän sanoi: \"Kun annat maksun nahoista, niin anna\ntuolle suomalaisukolle pari kirvestä kaupanpäälliseksi\". Kääntyen\nYrjänän puoleen herttua sanoi: \"Käytä nyt vain niitä kelpo tavalla ja\npidä huolta siitä, ettet laske kulovalkeaa metsään kaskea polttaessasi,\nsillä jos sen teet, joudut minun kanssani tekemisiin.\"\n\nSeuraavana yönä tapaamme Yrjänän metsässä nuotion ääressä monen\npenikulman päässä Kungsöristä. Hän oli saanut asiansa toimitetuksi ja\ntunsi itsensä sanomattoman tyytyväiseksi. Nyt ei hänen tarvinnut muuta\nkuin Kopparbergissä näyttää rakennussetelinsä saadakseen sitten\nrauhassa ajatella tulevaisuutta. Tosin hän vähän pelkäsi voutia, mutta\nkun hän oli puhunut itse herttuan kanssa, niin kylläkai hän\nFalunissakin saisi asiansa hyvin käymään. Siitä hän ei välittänyt, että\nhänen matkansa sen johdosta venyi vähän pitemmäksi. Kopparbergistä hän\nkaikissa tapauksissa aikoi hankkia vähän siemenrukiita ja mitä muuta\nsaattoi saada. Hyvillä mielin ja iloisin toivein hän nukkui,\njatkaakseen taas matkaansa kotiinpäin aamun koitteessa.\n\n\n\n\n14. SUOMALAISMÖKKI OREN METSÄSSÄ.\n\n\nTuossa vielä nimettömässä suomalaismökissä Oren metsässä kului aika\nhitaasti, kun ei ollut työtä tehtävänä. Mattu kyllä puuhasi lasten\nkanssa ja mitä muuta osasi, mutta hänellä ei ollut tarpeita ryhtyäkseen\nvakinaiseen työhön. Siksipä hän pitkästyikin odotellessaan Yrjänän\nkotiintuloa ja toivoi edes vähän pellavia kehrätäkseen. Aika kului\nkumminkin. Huhtikuun aurinko kävi yhä lämpimämmäksi, päivät venyivät\npitemmiksi ja keskipäivällä suli lumi katolta. Heikki oli ensin kaiket\npäivät metsässä ampumassa ja pyydystämässä otuksia, mutta hänellä ei\nollut sanottavaa onnea, niin että hän oli muutamia päiviä pysynyt\nkotosalla.\n\nNiinpä sitten kerran koko perhe istui tuvan edustalla uunin lämmitessä.\nSilloin kuului kahahdus ja heti samassa oli Yrjänä iloisena ja\nhiestyneenä heidän joukossaan. Sekä vanhojen että nuorten ilo nousi\nylimmilleen. Ei se ollut isoäänistä, meluavaa iloa, sillä metsäseutujen\nsuomalainen oli aina vaitelias ja vähäpuheinen, ja vaikka hän\noikeastaan olikin utelias, niin kului pitkä aika, ennenkuin hän rupesi\nmitään kyselemään. Niinpä nytkin. Lykättiin vain ja nosteltiin kelkkaa;\nse huomattiin painavaksi ja ihmeteltiin, kuinka Yrjänä oli jaksanut\nvetää sen kotiin.\n\n\"Minun on täytynyt kulkea öisin, kun hanki kantoi. Eihän tuo kumminkaan\nollut kovin raskas, mutta hyvilläni sentään olen, kun olen saanut sen\ntänne kotiin. Katsotaanpa nyt, mitä siinä on. Kas tässä, Heikki, on\nsinulle\", ja samalla hän antoi tälle oivallisen, hyvin taotun kirveen;\n\"sen saat esivallalta ja samalla terveiset, että käyttäisit sitä\nvoimallisesti, ja tässä on minulla toinen samalta mieheltä. Ja tässä,\nMattu, on sinulle\", ja hän anoi vaimolleen pellavavihkon. \"Ei se ole\nkotoisin kauempaa kuin Oresta, jossa sen sain helsinglantilaiselta\nkaupustelijalta viidestä metsoparista, jotka sinne viemme ensi joulun\naikaan, ja tässä on vielä lisää.\" Sitten hän otti esiin pienen käärön,\njossa oli silmäneuloja, ompelulankaa ja sakset. Kas ne olivat\nkallisarvoisia tavaroita; nyt ei Matun tarvinnut enää olla joutilaana.\n\"Ja katsopa, Jussi, tässä on sinulle.\" Poika unohti olevansa\nsuomalainen: hän kirkaisi ilosta saatuaan kouraansa puukon. \"Ja nyt on\nparas viimeiseksi!\" virkkoi Yrjänä osoittaen säkkiä. \"Tuossa on rukiita\nja muita siemeniä. Jumala suokoon meille aikaisen kevään ja lämpimän\nkesän, niin kyllä me köyhät suomalaiset tulemme toimeen Ruotsin\nmetsissä, sillä, herttualle kiitos, täällä meillä on rauha ja tässä on\nsiitä vakuutuskirja. Hakkaa, Heikki, honkaan kolo; siinä säilytämme\nkirjan. Jumala siunatkoon herttuaa!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli kevät. Aurinko paahtoi helteisesti, joka puro kohisi, kanervat\nolivat muuttaneet väriä, jokaiseen havupuun oksaan oli kasvanut\ntuumanpituinen vaaleanviihreä kerkkä, lehdet alkoivat puhjeta ja\nvihannoida, laulurastas lauleli puiden latvoissa vuoroin iloisia\nvuoroin surumielisiä liverryksiään peipposen äännellessä \"tvit! tvit!\"\nja västäräkin mittaillessa sipsuttelevin, sukkelin askelin mökin\nkurkihirren pituutta. Ei vallinnut nyt enää äänettömyys metsässä, sillä\nvoimakkaita kirveen iskuja kajahteli taajaan lakkaamatta, ja väliin\nkuului puu kaatuvan rysähtäen maahan. Uuden kasken hakkuussa\nuurastettiin. Koko perhe oli siellä koossa; siellä olivat\nlapset leikkimässä, siellä Mattu-muori kiskoi petäjänkuorta\npettuleivänaineeksi ja miehet kaatoivat kaskea, ja niin aherrettiin\nkoko kevät ja alkukesä, paitsi niinä päivinä, jolloin miesten piti\nmetsästää pienempiä otuksia ja käydä kalassa.\n\nTulipa sitten se tärkeä päivä, jolloin vanha, nyt kuivanut rasi oli\npoltettava. Kulovalkean irtipääsemisen vaara oli tarjona, mutta\nkaikkiin varokeinoihin oli ryhdytty ja sitten kuivat puut iltapäivällä\nsytytettiin, koska kesäyöt tässä osassa maata tavallisesti ovat tyynet.\nKuivat oksat ratisivat ja paukkuivat, liekki leimusi korkealle ja savu\ntuprusi pilviin; tulen vartijoina häärivät Yrjänä, Heikki ja Mattu,\nkullakin aseena katkaistu nuori näre, jonka rungosta oli alapäästä\nkarsittu oksat pois, mutta yläpäästä jätetty karsimatta pitkäksi\nluudaksi. Tämä oli ainoana aseena heidän tulta vastaan sotiessaan. Ja\nse kyllä riittikin, sillä niin kauan kuin oli tyyntä, nousivat\ntulikipinät suoraan ylös ja putosivat suoraan alas. Jos kipinöitä\nputosi viistoon tai ulkopuolelle palon piirin sytyttäen siellä valkean,\noli joku vartijoista heti paikalla ja hutki havuluudalla tulta, niin\nettä se sammui. Polkemalla sammutettiin mitä havuluudalla ei saatu\ntukehtumaan. Se oli vaivalloista työtä. Kyllä olivatkin suomalaiset\nväsyksissä, kun aurinko nousi ja kaski oli palanut suurimmaksi osaksi.\nLepoa ei kuitenkaan ollut ajatteleminen, sillä nyt oli kekäleet\nkoottava sellaisille paikoille, mitkä eivät olleet tarpeeksi palaneet,\nja sitten piti vielä sammuttaa, missä maa oli palanut liiaksi.\nSellaisille paikoille piti kantaa vettä. Kun aurinko laskeusi vuorten\ntaakse, oli jo päästy voitolle; kaski oli poltettu. Ankarassa työssä\noli raadettu neljäkolmatta tuntia; nyt saatiin vähän levähtää, mutta\nvieläkin täytyi pysytellä valveilla. Tuli kiilui ja kyti vielä, siellä\ntäällä se leimahti ilmiliekkiin. Lepoa ei käynyt ajatteleminen\nennenkuin savu oli herennyt tarkkaan nousemasta, ja tämä tapahtui vasta\nsitten, kun aamukaste kostutti maan, silloin vasta saatiin lepuuttaa\nväsyneitä jäseniä.\n\nSitten alkoi maan hät'hätäinen tasoitustyö ja palon siementäminen.\nSitten piti hankkia rehuja kolmelle vuohelle, sen jälkeen alkoi\nvarsinainen muokkaus, jota seurasi syyskalastus, satimien ja pyydysten\nvirittäminen ja metsästys. Ja näin kului neljä vuotta. Kaikesta\nuutteruudestaan huolimatta uudisasukkaat saivat varsin niukan palkan\nvaivoistaan. Ankarassa ilmanalassa viljantulo oli varsin niukkaa.\nOikeastaan ei saatu säästöä muusta kuin metsästyksestä, se teki\nuudisasukasten toimeentulon mahdolliseksi. He eivät olleet missään\nyhteydessä muiden ihmisten kuin naapuriensa, Oren suomalaisten, kanssa.\nKetään ei ollut vielä käynyt heidän tuvassaan, eikä Mattu ollut vuosiin\nkertaakaan käynyt viljahalmetta ulompana. Alituisena keskustelunaiheena\noli talvipuhteilla, minne pojat olivat joutuneet. Viimein Matun\nlevottomuus yltyi aivan ilmeiseksi. Yrjänä ja Heikki päättivät lähteä\nsen vuoksi heitä tiedustelemaan, jahka tulisi sovelias suksikeli.\nHeikki aikoi mennä meren yli Korsholmaan poikia etsimään. Kun Mattu sai\nsiitä tiedon, hän tuli hyvin iloiseksi ja hänen alakuloista mieltänsä\nhuojensi toivo, että Heikin tiedustelumatka onnistuisi.\n\nHeikin poissa ollessa Yrjänä samoili yksin metsässä. Hän huomasi\nhirvien vähentyneen halmeen läheisyydessä, joten niitä täytyi nyt etsiä\npitemmän matkan päästä. Sitten hän löysi parven kauempana lounaassa\npäin. Sitä hän ajoi takaa kerran aamupäivän; suksikeli oli erittäin\nhyvä, mutta hanki kova, niin että se paikoin kannatti hirviä. Vasta\nmyöhään illalla hän tavoitti yhden hirven, joka oli uupunut. Pysyäkseen\nparemmin otuksen kintereillä Yrjänä oli heittänyt pois eväskonttinsa ja\npyssyn, hän pisti hirven kuoliaaksi keihäällään. Hänen par'aikaa\nnylkiessään hirveä karkasi hänen kimppuunsa aavistamatta kolme muuta\nmetsämiestä, ja ennen kuin hän ehti ajatellakaan asettua vastarintaan,\nhe olivat ottaneet hänet kiinni ja haukkumasanoja syytäen pieksäneet\nhäntä pieksämistään, kunnes hän meni melkein tainnoksiin. Sitten he\nkäskivät hänen lähteä pois koko paikkakunnalta, muussa tapauksessa hän\npääsisi hengestään. He olivat kerran ennenkin jo tavanneet hänet; jos\nse tapahtuisi vielä kolmannen kerran, he eivät aikoneet kärsiä, että\nsuomalaisia oli metsästämässä heidän maillansa. Vaivalloisesti Yrjänä\nraahautui kotiin, jossa kului viikkokausia hänen parantaessaan\nhaavojaan ja kootessaan voimiaan. Tämä tapaus teki Yrjänän\nlevottomaksi. Hän pelkäsi, että ruotsalaisilla talonpojilla oli paha\nmielessä. Hän päätti kumminkin metsästysretkillään varoa kulkemasta\nlounaaseen päin ja pysytellä pohjois-kulmilla, sillä sikäli kuin hän\ntiesi oli metsäseutu sillä suunnalla asumatonta.\n\nHeikki palasi vasta kun lumet olivat metsissä vähentyneet. Tosin\nhänellä ei ollut poikia mukanaan, mutta hän oli tavannut useita\nmerimiehiä, jotka tiesivät heidän olleen mukana Stålarmin Ruotsiin\ntekemällä sotaretkellä ja yksi merimiehistä tiesi kertoa, etteivät\npojat olleet mukana paluumatkalla. He olivat varmaankin nousseet maalle\nRuotsin puolella. Tieto, että pojat olivat onnellisesti tulleet meren\nyli, lohdutti vanhempia, ja sitten sovittiin niin, että niin pian kuin\nmahdollista toinen miehistä lähtisi Malmivuoren tienoille heitä\ntiedustelemaan. Toivottiin sieltä saatavan johtolankaa tiedustelujen\njatkamiseksi. Kun Heikki sai kuulla, mitä Yrjänälle oli tapahtunut, hän\nvimmastui. Talonpojille olisi maksettava samalla mitalla, ja jos\ntilaisuutta tahdottiin etsiä, niin kyllä sellainen ilmestyisi ensi\nmetsästysaikana; eikä Yrjänäkään ollut siihen ihan vastahakoinen,\nvaikka Mattu varoitteli.\n\nNiillä muutamilla metsästysretkillä, joita vielä tänä kevännä tehtiin,\nkäytiin pohjoisessa päin, ja siellä miesten onnistui löytää iso\nmajavayhteiskunta, josta he saivat pyydetyiksi kerrassaan kahdeksan\nkappaletta. Tämä oli aimo onni uudisasukkaille, ja seurauksena siitä\noli, että Yrjänä teki matkan Helsinglantiin ja toi sieltä takaisin\npalatessaan mukanaan lehmän, ja hiehon. Sillä keinoin heidän\ntoimeentulonsa tuli melkoista paremmaksi, vaikka rehun hankkiminen\nkyllä lisäsi miehille työtä. Mattu-eukko oli riemuissaan lähtiessään\naamulla lehmineen ja vuohineen lasten kanssa laitumelle, ja päiväkaudet\nhän kuului toitottavan paimentorveansa.\n\nNäin eleltiin aikoja, kunnes miehet alkoivat hankkia rehua tulevan\ntalven varaksi. Varustauduttiin kokoamaan sitä kaukaisen järven\nrantamilta, jossa kasvoi runsaasti heinää. Sinne lähti koko perhe ja\nkarja.\n\nOli oltu muutamia päiviä heinänteossa. Miehet olivat kerran aamulla\nlautalla nostamassa järveen laskemiaan koukkuja, kun näkivät nousevan\nsavua siltä ilmansuunnalta, missä heidän kotinsa oli. Tuo teki mielen\nlevottomaksi; soudettiin maihin ja sanottiin Matulle, mitä oli nähty.\nElukat ajettiin yhteen; tavarat pantiin kokoon ja lähdettiin\nkotimatkalle. Heikki ei malttanut kävellä niin hitaasti kuin toiset,\njoita karja esti nopeaan kulkemasta, vaan otti Yrjänän pyssyn ja lähti\njuoksemaan, minkä jaksoi.\n\n\n\n\n15. HYÖKKÄYS JA ILKITYÖ.\n\n\nKuta lähemmäksi kotia tultiin, sitä enemmän tuntui palaneen käryä, ja\nkulkua joudutettiin yhä. Kun oli tultu lähelle kotia käski Yrjänä Matun\nseisahtua; hän aikoi mennä katsomaan, mitä oli tapahtunut. Pian hän\npalasi takaisin kasvot kalpeina ja vapisten. \"Tulkaa!\" sanoi hän, ja\nsitten kaikki menivät perille.\n\nEi ollut enää tupaa, ei ruista korjattavana: kaikki oli poltettu. Tuvan\nseinistä oli jäljellä vain muutamia loimuavia kekäleitä, ja tulenliekki\nnuoleksi vielä viimeisiä rukiinorsia halmeessa. He näkivät ja tunsivat,\nettä nyt oltiin kodittomina ja koko vuodentulo oli hävitetty. Mattu\nväänteli käsiään, Yrjänä vapisi hillitystä vihasta. \"Katso\", sanoi hän,\n\"tuossa ne konnat ovat pilkkoneet sytykkeitä polttaakseen köyhän\nsuomalaisraukan viljahalmeen! Jumala meitä auttakoon! Mattu, aja elukat\nmetsään. Ota lapset mukaan; minä katson, ovatko murhapolttajat\nläheisyydessä.\"\n\nKun Yrjänä taas tapasi vaimonsa, sanoi hän: \"Ovat lähteneet tiehensä\nnäiltä tienoilta, pelkureita ovat olleet; ovat juosseet kuin hirvet\ntehtyään ensin ilkityönsä. Heikki on heitä väijymässä, minun täytyy\nlähteä jäljestä\". -- \"Ei, Yrjänä, älä jätä minua! Heikki on jo liian\nkaukana sinun edelläsi; et ehdi hänen avukseen. Jumala paratkoon, ei\nsuinkaan hän enää koskaan palaa!\" Ja Matun kyyneleet vuotivat\nvirtanaan.\n\n\"Niin, mahdollista kyllä on, ettei Heikki enää palaa, niinkuin sanot;\nmutta voihan tapahtua, että hän tulee. Kaikissa tapauksissa meidän\ntäytyy lähteä pois näiltä mailta. Meillä ei ole kotia; meidän täytyy\nsiirtyä Vermlantiin; siellä on herttua lähellä ja siellä saamme olla\nrauhassa. Rauhoitu, Mattu! Paljon täytyy tässä elämässä kokea. Hohhoi\",\nhuokasi hän, \"jospa meillä olisivat täällä poikamme! He ovat nyt\naikamiehiä. Meidän täytyy heidät löytää, luota minuun, Mattu! Tulkootpa\nsitten ruotsalaiset! Katsotaan, ovatko ne rosvot löytäneet\nsäilöpaikkamme!\" lisäsi hän ja poistui hetkiseksi. \"Eivät ole, ole\nhuoleti Mattu! Ne sammakot eivät ole löytäneet meidän kuivattuja\nlihojamme eivätkä rakennusseteliä. Onnettomuus ei ole niin suuri kuin\nmiltä se näyttää. Nämä ovat laihoja maita; minä lähden täältä\nmielelläni.\"\n\nOli sytytetty nuotio ja asetuttu yötä viettämään; elukat oli sidottu\nkiinni läheisyyteen. Ne tavarat, mitkä olivat jääneet tulipalossa\npalamatta, koottiin, ja paraikaa järjesteltiin, mitä luultiin voitavan\nottaa mukaan, kun Heikki saapui tulille. Hän oli kalpea ja veressä;\npitkin oikeaa kylkeä ja säärtä olivat vaatteet verestä tahmeina.\n\nSen nähdessään kavahtivat sekä Yrjänä että Mattu joutuin pystyyn.\nHeikki, joka näki heidän levottomuutensa, nosti kätensä, viittasi ja\nkäski heidän olla huoleti. \"Se on vain vähäinen pintahaava; ei tullut\nsisäpuolelle sanottavaa vammaa; kyllä tämä pian paranee. Antakaa\nminulle vettä!\"\n\n\"No istuuduhan nyt, Heikki! minä tahdon katsoa haavaasi\", sanoi Mattu.\n-- \"No katso vain, mutta johan minä sanoin, ettei tässä ole mitään\nvaaraa.\" Ja niin olikin asian laita. Pyssyn luoti oli repäissyt\nmuutaman tuuman lihaa ja vahingoittanut vähän kylkiluuta. Veri oli\ntauonnut vuotamasta, ja kun haava oli pesty puhtaaksi, ei se ollut\nvaarallisen näköinen. Haavan ympäri sidottiin märkä riepu ja Heikki\npyysi jotakin syödäkseen. \"Minä huomaan\", sanoi hän, \"että olette\nalkaneet tehdä lähtöä täältä. Joutukaa vain, sillä ennen päivän nousua\nmeidän täytyy olla matkalla.\"\n\n\"Mitä tarkoitat, Heikki?\" -- \"Sitä vain, että yksi ruotsalainen on\nvielä hengissä. Minä näin savua nousevan toiselta puolen jokea\n(Ore-jokea). Jos hänellä on kumppaneita siellä, niin ne ovat pian\najamassa meitä takaa.\" -- \"Yhden sanoit vielä olevan hengissä: montako\nheitä oli?\" -- \"Kaksi vain, kuten tavallista, samat, jotka tapasimme\nensi matkallamme ja jotka sinua pieksivät. Pitempi, mustaverinen mies,\nei enää meitä ahdista. En minä häntä tappanut, mutta poissa hän on.\" --\n\"No miten se tapahtui?\"\n\n\"Kun tulin halmeen luo ja näin, mitä talonpojat olivat tehneet, suutuin\nvimmatusti ja juoksin suoraan aukean halki, ja silloin he näkivät minut\njuuri kun olivat lähdössä. He uhkasivat minua pyssyllä ja huusivat,\nettä nyt he tiesivät, missä minä asun. Jollen minä nyt lähtisi täältä,\nhe tiesivät, missä minä olisin. Silloin kauhistuin ajatellessani teitä,\nmutta sitten sisuni kuohahti, ja arvelin parhaaksi tehdä heistä lopun.\nSen vuoksi hiivin heidän jälkeensä vaaniakseni hyvää tilaisuutta. Sitä\nen saanut, ennen kuin he olivat lähdössä lautalla joen yli. Silloin\ntoinen meni lautan toiseen päähän, toinen tarttui seipääseen\nlykätäksensä lauttaa ulos rannasta, ja juuri kun hän nojasi seipääseen,\nviskasin kirveellä. Se sattui seipääseen, niin että se katkesi ja tuo\nmusta peijakas keiskahti takaperin selälleen virtaan, ja hänen huutonsa\nkuullessaan kääntyi toinen katsomaan taakseen. En saanut pyssyä\nkuntoon, ennen kuin hän jo ampui. Luoti sattui minuun, säpsähdin ja\nkaaduin kyljelleni. Kuulin ampujan nauravan, ja samalla huomasin tulen\njoen toisella puolen. Silloin arvelin parhaaksi, etten ammu häntä, jos\nhänellä olisi kumppaneita.\n\n\"Minä arvelin, että kylläpähän virta vetää lautan koskeen ja säästyyhän\nruutini, ja niin olin hiljaa paikallani katsastellen, oliko minulla\nvaaraa tarjona. -- Ei maar! Parasta kaiketi olisi lähettää tuon\nmurhapolttajan nahkaan luoti, niin pääsemme heistä kummastakin -- ja\nlaittausin valmiiksi ampumaan. Mutta samassa hän hyppäsi lautalta\nveteen ja alkoi uida. En tullut ampuneeksi, sillä lautta oli meidän\nvälillämme, ja kun se oli ehtinyt ohi, oli liian pitkä matka, ja vielä\npitempi oli välimatka kun ruotsalainen nousi maalle. Hän kyllä ymmärsi\nminun pitävän häntä silmällä, jos olisin hengissä, ja hän pui nyrkkiä\nminua uhaten.\n\n\"Silloin nousin seisoalleni ja tein samalla tavalla, ja sitten tähtäsin\nhäntä pyssyllä, mutta silloin hän oitis pujahti kiven taakse, ja samapa\ntuo oli; minä tahdoinkin vain häntä säikähdyttää. Sitten minä huusin\nhänelle kysyen, missä hänen pyssynsä oli, ja nauroin, sillä nyt on\nruotsalaisilla kahta pysyä vähemmän. Kaikissa tapauksissa tuli\npyssyistä vahinko. Minä vain ihmettelin, mahtoiko hänellä olla\nkumppaneita. Siinä tapauksessa he ovat täällä huomenna. Jos he olivat\nkahden, voimme heille nauraa: he näkevät, että me olemme pitkien\nmatkojen päässä, kun tulevat tänne. Mattu, väännä minulle pitkä vitsas;\npanen sen ympärilleni pitämään kiinni riepua, jonka asetit haavan\npäälle. Kiitos! Nyt rupeamme nukkumaan. Käykää vain levolle!\nRuotsalaiset eivät koskaan ole liikkeessä yöllä.\"\n\nSelvä asia oli, ettei uni heti tullut; jokainen ajatteli kärsittyä\nvahinkoa. Mutta ylipäänsä heillä oli nyt koko lailla paremmat olot kuin\nOren metsiin tullessa; varsinkin elukat olivat suuri aarre. Aika kului;\ntäytyi joutua, jos mieli saada asunto ennen talven tuloa.\n\nTuskin oli puoliyö ohitse, kun tuo pieni joukko jo lähti liikkeelle.\nHeikki kulki edellä; sitten Mattu lasten kanssa, heidän jäljessään\nkarja ja viimeisenä Yrjänä. Hän seisahtui usein kuuntelemaan, ajoiko\nkukaan heitä takaa, mutta kun ei mitään kuulunut, hän riensi\ntavoittamaan edellä kulkijoita. Päivän koitteessa he olivat virran\nvarrella, jonka yli heidän täytyi kahlata. Oli jo valoisa päivä, kun he\nkaikki pääsivät sen toiselle puolelle, sillä lapset ja vuohet täytyi\nkantaa. Helpotuksen huokaus pääsi jokaiselta, kun he olivat päässeet\nyli joen ja Yrjänä pysähtyi vartioimaan ylikulkupaikkaa. Tosin\nmatkamiehet olivat pari penikulmaa ylempänä sitä paikkaa, jossa\nedellisen päivän tapahtumat olivat sattuneet, mutta sellainen matka on\nmitättömän pieni metsäseutulaiselle. Nyt tehtiin kulkujärjestyksessä\nsellainen muutos, että Mattu kulki etunenässä tytön kanssa, sitten\nkarja, jota ajoi eteenpäin nyt kahdeksanvuotias Jussi. Heikki\nkeihäineen ja jousineen jäi Yrjänän toveriksi. Miehet olivat\nvarustautuneet taisteluun.\n\nUskollisesti he pysyivät paikoillaan, kunnes aurinko paahtoi\nhelteisesti ja Mattu oli päässyt muutaman tunnin matkan heistä edelle.\nSilloin he riensivät jäljestä ja saavuttivat omaisensa laidattoman\nlaajan rahkasuon reunalla, jossa elukoilla oli hyvä laidunpaikka.\n\nNyt oltiin varmoja siitä, etteivät ruotsalaiset vielä heitä ajaneet\ntakaa, mutta päätettiin kuitenkin jatkaa matkaa mitä suurimmassa\nkiireessä.\n\nViidentenä päivänä oli menty Itäisen Daal-joen poikki. He tunsivat\nitsensä nyt rauhallisemmiksi ja päättivät levätä, sillä sekä ihmiset\nettä elukat olivat kovin väsyksissä kiireisestä marssimisesta, ja\nvaikkei Heikki sanonut mitään, niin näkyi kuitenkin selvästi, että hän\nkärsi suurta tuskaa haavastaan. Sattumalta matkamiehet olivat kulkeneet\nDaal-joen poikki sellaisesta paitasta, missä pieni lisäjoki siihen\nlaski. Siinä oli paljon kaloja; niitä pyydettiin yli tarpeen eikä siis\ntarvinnut vähentää ruokavaroja; sen vuoksi kulkijat pian taas\nvirkistyivät voimiinsa.\n\nYrjänä oli kolmantena päivänä heidän viipyessään tällä paikalla\nlähtenyt seutuja tarkastelemaan. Hän palasi kovin huolestuneena, sillä\nkorkealta vuorelta, jonka laelle hän oli noussut, hän oli nähnyt koko\ntienoon olevan asuttua pitkin virran vartta sekä ylä- että alapuolella\nsitä paikkaa, missä he nyt olivat. Kaukana kaakossa päin hän oli nähnyt\nsuuren alankomaan, hyvin aavan järven ja paljon ihmisasuntoja. Tämä\nherätti hänessä levottomuutta; hän kehoitti sen vuoksi toisia lähtemään\njatkamaan matkaa, ja siihen he kaikki olivat kohta valmiit. Ei kukaan\nvalittanut eikä pelännyt erämaan vaivoja; jokainen tahtoi päästä\nlänteen päin, siellä oli se maa, johon kaikkien toivo veti.\n\n\n\n\n16. ONNELLINEN TAPAAMINEN.\n\n\nMuutamia viikkoja sen jälkeen tapaamme siirtolaiset Klar-joen\nrannalla omien maanmiestensä parissa. Heidän matkansa halki\nkaksikymmenpenikulmaisen metsän oli ollut arvaamattoman tukala, mutta\nsitkeydellä oli voitettu ne suuret vaikeudet, jotka kohtaavat noiden\nvaikeasti kuljettavain seutujen halki samoojaa. Nyt he olivat tavanneet\nomia hyväntahtoisia kansalaisiaan. Näiltä he olivat myöskin kuulleet\nsen ilahduttavan sanoman, että pojat, joita he niin suuresti\nkaipasivat, olivat olleet siellä heitä tiedustelemassa. Heillä oli sen\nvuoksi syytä toivoa pian tapaavansa heidät. Levättyään muutamia päiviä\nhe lähtivät virran poikki kauemmaksi länteen päin, jossa heidän\nmaanmiehensä olivat sanoneet heidän löytävän hyvää maata ja runsaammin\nmetsänriistaa kuin muualla.\n\nNiin he olivat saapuneet seudulle, jossa maa oli vähemmän vuorista.\nMäet olivat pieniä ja matalia niihin vuoriin verraten, joiden yli he\nolivat tulleet. Siellä oli tasaisemmat maat, pieniä vesiä ja\nlehtimetsiä. Kun he jo tunsivat olevansa turvassa takaa-ajajilta, kulki\nYrjänä matkueen etupäässä, ja hän aikoi juuri seisahtua lepäämään\nkatsellakseen tarkemmin ympäristöä, kun hänen huomionsa kääntyi\nvoihkivaan ääneen ja katkeilevien oksien rasahteluun, ja heti sen\njälkeen syöksyi esiin suuri karhu. Yrjänän nähtyänsä se seisahtui,\nkiljaisi, hirveästi ja hyökkäsi kohti. Yrjänän luoti hillitsi\nhyökkäystä muutaman silmänräpäyksen; sillä välin hän hyppäsi hongan\ntaakse suojaan. Vaikka karhu oli nähtävästi pahasti haavoittunut, teki\nse kuitenkin heti uuden hyökkäyksen, mutta nyt oli Heikki rientänyt\napuun ja tavoitti petoa keihäällä. Kiivas ottelu syntyi, kun karhu ja\nmetsämies joutuivat käsikärhämään, ja voitto oli jonkin aikaa epävarma,\nkunnes Yrjänä kirveen iskulla halkaisi karhun kallon ja peto samassa\nkaatui maahan. Voitto oli saatu!\n\nPian riensi Mattukin lasten kanssa paikalle ja sitten katseltiin\nsaalista. Karhu oli tavattoman iso, sen vertaista eivät miehet ennen\nolleet nähneet. Mutta suomalaiset eivät täällä metsässä olleetkaan\nyksin: karhussa oli useita aivan tuoreita pyssynluotien haavoja.\nHämmästyen katseltiin toisiaan levottomina, ja pian tuli näkyviin kaksi\nmiestä, joilla oli mukanaan hihnaan sidottu koira.\n\nTulijatkin hämmästyivät nähdessään rotevat, pitkätukkaiset nahkoihin\npuetut suomalaiset. Nämä huomasivat heti, että äskentulleilla oli\npyssyt; samoin tulijatkin älysivät kohdanneensa muukalaisia. Vanhempi\nruotsalaisista kysyi ensin, olivatko vieraat suomalaisia; kun siihen\noli annettu myöntävä vastaus, hän sanoi tuntevansa muutamia\nsuomalaisia, jotka asuivat moniaan penikulman päässä hänen kodistaan\nitään päin Mangskogin metsäseudulla. \"He ovat reippaita ja ystävällisiä\nihmisiä, ja kyllä kai tekin olette samanlaisia\", lisäsi hän\nvermlantilaisten tavanomaiseen suopeaan tapaan katsoen suomalaisiin\navoimesti ja rehellisesti. \"Vai niin!\" virkkoi hän iloisesti kääntyen\nkarhuun päin, \"siinäkös röhötät maassa, senkin peto! Jumalan kiitos! Te\nolette tappaneet sen, ja kiitos teille siitä niin kauan aikaa kuin\nMatti Bryntenpoika elää, sillä tietäkää, että tuo kontio on ollut\nkauheana vitsauksena monet vuodet meille Träskogin talollisille, ja\nminulta raukalta se on kaatanut melkein kaiken karjan. Toissa viikolla\nse kaatoi kaiken nuoren karjan, ja silloin minä päätin tappaa karhun\ntai itse menettää henkeni. Nyt on tämä naapurini Pietari minun kanssani\najanut karhua viisi päivää. Vielä kerran sanon: Jumalalle olkoon kiitos\nja kunnia siitä, että te tapoitte tämän häijyn pedon.\"\n\nSamalla hän astui esiin ja kätteli jokaista, yksin lapsiakin, ja\nsamalla tavalla teki hänen kumppaninsakin. Jo ennen kättelemistä\nvermlantilaiset olivat panneet pyssynsä pois, ja nyt suomalaisetkin\npanivat pois aseensa. He tunsivat mielessään liikutusta ja\nkiitollisuutta noita miehiä kohtaan, jotka niin selvästi osoittivat\nheille luottamustaan ja hyväntahtoisuuttaan.\n\nYrjänä alkoi nyt pakinoida ja kertoi aikoneensa levähtää täällä, kun\nkarhu syöksyi metsästä, ja nyt oli vielä enemmän syytä levätä. Hän\nkehoitti uusia ystäviään pysähtymään nuotiolle, niin hän auttaisi heitä\nkarhun nylkemisessä. No, sen toiset kernaasti tekivät, sillä he olivat\nväsyksissä ja nälissään, mutta karhuun heillä ei ollut mitään oikeutta.\nSe oli suomalaisten oma, koska he olivat sen tappaneetkin; niin oli\nlaki heidän keskuudessaan. \"Jos lienee niin\", virkkoi Yrjänä, \"mutta\nnyt olette suomalaisten joukossa, ja heidän keskuudessaan on laki\nsellainen, että se, joka on ajanut karhun liikkeelle ja ampunut ensi\nlaukauksen, saa pitää saaliin omanaan; joka sen on tappanut, saa\nainoastaan toisen lavan.\"\n\n\"Ohoh!\" virkkoi Matti, \"onpa se kummallinen laki! Mutta kun asiaa\noikein ajatellaan, niin onpa sillä perusteelliset syynsäkin, vaikk'ei\ntällä kertaa. Mutta koska niin tahdot, Yrjänä, niin voimmehan jakaa\ntasan.\" -- \"Nyt et, Matti, pitkälle ajattele. Me olemme matkalla. Mihin\npysähdymme, sitä emme tiedä; mitäpä me voisimme kuljettaa mukanamme\nkarhusta? Pikkuruisen osan; onhan metsä täynnä lintuja, ja meillä on\nsyötävää, mihin vain tulemme. Ei, Matti, kyllä asia pysyy sellaisena\nkuin minä sanoin. Lavan minä vain saan. En olisi sitäkään huolinut,\njollei tämä seutu olisi minua miellyttänyt. Viivymme täällä sen aikaa,\nettä ehdin katsella ympäristöä. Sillä aikaa syömme minun osani, eikä\nnyt sen pitempiä puheita siitä asiasta, vaan ryhdymme karhua nylkemään\nja paloittelemaan. Ehkäpä Matulla on antaa meille jotakin syötävää,\njahka saamme karhun nyljetyksi!\"\n\nJa sille puheelle asia jäi. Pari tuntia myöhemmin istuivat ruotsalaiset\nja suomalaiset sulassa sovussa Matun keittopadan ympärillä ammentaen\nmakeihin suihinsa hänen keittämäänsä lintukeittoa. \"Teillä on kaiketi\nleipä nyt tiukalla?\" kysyi ruotsalainen talonpoika, joka kaipasi leipää\nateriassa. Mattu hymyili alakuloisesti sanoen: \"Niin, eihän meillä nyt\nole ollenkaan leipää, mutta talvella kyllä oli.\" -- \"Niin, kyllä se on\nhyvää olemassa, kun sitä vain riittää\", arveli Matti, \"mutta muutamina\nvuosina käy niin, että meilläkin leivänmurut ovat vähissä, mutta eipä\ntässä silti kuolla\", lisäsi hän naurahtaen; \"kyllä hätä keinon keksii.\nMutta kuulepas, Pietari! Kyllä maar meidän selkäämme likistää, ennen\nkuin saamme kotiin kaikki karhunlihat; sillä tietäkää\", selitti hän\nsuomalaisille, \"on koko päivän matka meille kotiin.\"\n\n\"Vai niin\", sanoi Yrjänä salaa hyvillään, kun oli niin pitkä matka\nasutuille seuduille; \"eikö ole muita asuttuja seutuja lähempänä?\" --\n\"Tuskinpa vain\", tuumi Matti. \"Länteen päin meiltä on Bortan, jossa\nasuu monta huonekuntaa. Se talo ehkä on jonkin verran lähempänä tätä\npaikkaa, mutta ei paljon.\" -- \"Entä eikö ole muualla päin ihmisiä?\"\nkyseli Yrjänä. -- \"En tiedä! Lännessä meiltä on Norja. Sinne on kyllä\nmatkaa ihmisasunnoille, ja pohjoiseen päin on pelkkää metsää, niin\nsanovat ne, jotka paremmin tietävät, mutta meistä itään asuu\nsuomalaisia, järven ympärillä, jota he sanovat Kymmeneksi; mutta kuinka\npitkän matkan päässä se paikka on, sitä minä en tiedä. Varsin pitkälti\nei sinne sentään ole, sillä meidän paimenemme sanovat kuulleensa\nsuomalaisten paimentorvien toitotusta. Etkö sinä, Yrjänä, tiedä heistä\nmitään?\" -- \"Kyllä olen kuullut siellä asuvan meidän sukuista kansaa\nsen järven ympärillä, mutta me tulemme kauempaa pohjoisesta päin.\"\n\n\"Kuinka kauan aikaa siitä on, kun sinä lähdit kotoasi Suomesta?\" --\n\"No, en osaa sitä oikein varmaan sanoa; mutta kyllähän siitä on\nviitisen vuotta.\" -- \"Ohoh, miten hirveän kaukana se mahtaa ollakaan!\"\narveli Matti; \"miten Herran nimessä olette päässeet tänne?\" -- \"Ka,\nonhan tuota päästy sentään\" -- \"Niinpä niin, Herra varjelkoon teitä!\"\npuuttui puheeseen Pietarikin, \"kylläpä teidän jo tarvitseekin päästä\nasettumaan rauhaan. Ruvetkaa asumaan näille seuduille, tämä on kyllä\nhyvää maata; eikä täällä varsin usein halla pane. Useimmiten vilja\njoutuu täällä, ja tämän seudun vertaisia metsästysmaita saatte kauan\netsiä. Täällä on hirviä tuhansittain, mutta on täällä paljon\npetoeläimiäkin. Karhut kaatavat meidän raavaseläimemme, ja sudet\nraatelevat talvella kulkiessaan kaikki missä vain henki on. Ehkei\nteillä olekaan susia kotimaassanne?\" lisäsi hän miettivästi. -- \"Kyllä\nniitä on sielläkin.\" -- \"No kyllä sitten tiedätte, millainen rasitus\nniistä on\", lisäsi hän. \"Kas niin, Matti, lähdetäänpä nyt liikkeelle!\nOtetaan nyt lihakantamukset selkään ja lähdetään viemään niitä kotiin.\"\n\n\"Hyvästi nyt näkemiin! Huomenna iltapuolella kaiketi olemme täällä\ntaas, ja siihen asti pitää teidän viipyä täällä. Luvatkaa se meille!\"\n-- \"Kyllä, kyllä\", myönsi Yrjänä, \"kyllä teemme, niinkuin tahdotte.\"\n\nKun reippaat ruotsalaiset talonpojat olivat menneet pois, kuljeskeli\nYrjänä ympäri metsiä katselemassa, oliko maa viljelykselle soveliasta.\nHänen iltapäivällä palatessaan olivat Mattu ja Heikki järjestäneet\nyöpymispaikan, ja padassa kiehui rasvaista karhunlihaa. Heikki kertoi\nvähän matkan päässä nuotiopaikasta löytäneensä pienen lammen, jonka\nrannoilla oli elukoille hyvää laidunta. Yrjänä tahtoi, että heidän\nkaikkien oli seuraavana päivänä lähdettävä yhdessä katsastamaan,\njäisivätkö he sille seudulle asumaan. Itsellään hänellä ei ollut\npaikkakuntaa vastaan mitään muistuttamista, mutta hän ei tahtonut\nsamana päivänä tehdä päätöstä.\n\nKun seuraava päivä oli ehtinyt iltaan, olivat suomalaiset päättäneet\nasettua tänne asumaan. He lepäsivät nuotionsa ympärillä miettien, miten\ntoteuttaisivat tuumansa, kun eilispäiväiset ystävät saapuivat heidän\nluokseen. Näiden mukana oli roteva nuori naishenkilö, joka oli otettu\nmukaan avuksi lihoja kantamaan. Mattu oli kovin hyvillään, kun sai\njutella toisen samaa sukupuolta olevan henkilön kanssa, ja ystävyys\nvahvistettiin, kun talonpojan nainen lahjoitti hänelle useita leipiä.\n\nYrjänä ilmoitti nyt Matille ja tämän kumppaneille heidän, suomalaisten,\nyhteisen päätöksen asettua asumaan melkein niille paikoille, missä he\nnyt olivat. He olivat tutkineet maita ja tahtoivat noudattaa neuvoa,\njonka toiset olivat edellisenä päivänä antaneet. Tämä tieto ilahdutti\nsuuresti kumpaakin ruotsalaista. He sanoivat mielellään yksissä tuumin\nYrjänän ja Heikin kanssa rupeavansa hävittämään vahinkoeläimiä,\nvarsinkin karhuja.\n\nVähän mietittyään Matti arveli kuitenkin, ettei hän voinut käsittää,\nkuinka suomalaiset nyt, kun vuodenaika oli näin pitkälle kulunut, enää\nehtivät saada asuntoa sellaiseen kuntoon, että voisivat tulla siinä\ntoimeen yli talven. \"Ja mitä te syötätte lehmillenne?\" ihmetteli hän.\n\"Heinä on jo liian vanhaa, ettekä saa sitä kuivatuksi. Ei se käy\npäinsä\", sanoi hän innoissaan ja istui hetkisen ääneti. Mutta pian\nhänen kasvonsa kirkastuivat ja hän huudahti iloissaan: \"Kyllä se\nsentään käy. Karhu kaatoi minulta karjan ja minulla on karjanrehua;\notan teidän karjanne luokseni, ja sinä, Pietari, jolla on enemmän kuin\npuoli osuutta meidän myllytupaamme, voit antaa tämän väen asua siellä\ntalven yli; se on koko lämmin, ja voihan sen sitä paitsi korjata\nlämpimänpitäväksi ennen talven tuloa. Suostutko siihen, Pietari?\" --\n\"No totta kai, kyllä minä suostun. Ovathan nämä miehet tehneet meille\nhyvän palveluksen, ja lahja lahjasta, se on oikein ja kohtuullista;\nlähtekää te vain meidän mukaamme!\"\n\nSuomalaisemme olivat aivan hämmästyksissään sellaisesta\nhyväntahtoisuudesta; mutta kun Yrjänä ehti malttaa mielensä, hän sanoi\nolevansa ruotsalaisille kiitollisuuden velassa, mutta metsässä he kyllä\nitse tulisivat toimeen; siihen he olivat tottuneet, mutta elukoista\npuhuen hän oli enemmän kuin hyvillään, kun sai ne jättää Matin luo\ntalveksi, ja hän tahtoi siitä palkkioksi auttaa häntä ensi elonkorjuun\naikana. \"No saammehan siitä puhua toiste. Kaikkea karhunlihaa emme saa\nvielä tällä kertaa viedyksi mukanamme; minä tulen vielä kerran\ntakaisin, sitten puhelemme tarkemmin.\"\n\nMatin tullessa jonkin päivän kuluttua takaisin tekivät suomalaiset\nparaikaa turvemökkiä. Maata kaivettiin teräväpäisillä seipäillä; se oli\nvaivalloista urakkaa. Matti katseli sitä jonkin aikaa. \"No sitähän minä\narvelinkin\", virkkoi hän, \"ja siksi minä töinkin teille nämä\". Samassa\nhän ojensi heille rautakangen ja pari kuokkaa. \"Näitä te tarvitsette;\nottakaa ne kernaasti, minulla on kyllä useampia omaksi tarpeeksi, kyllä\nteille sittenkin riittää työtä. Vai olette te asettuneet tähän asumaan!\nEipä ollut hullumpi tuuma. Vettä on molemmilla puolin; maa ei ole\nvaikeaa viljellä, vaikka metsä on tiheä; ja sehän ei ole suinkaan huono\nmerkki. Onnea vain työllenne! Jahka nyt tulee pakkasyöt, niin ajakaa\nelukat minun talooni: olen veistänyt pilkat puihin sinne saakka, kun\njärvi alkaa näkyä; silloin näette meidän asuntomme ja löydätte tien\nperille asti. Herran haltuun! Tulkaa kaikki tyynni meille!\"\n\n\n\n\n17. LUMITUISKUN PEITOSSA.\n\n\nLähtiessään Suomenniemen ystävällisten suomalaisten luota, Antti ja\nPekka suuntasivat etelää kohti. He hiihtivät jotenkin suoraan\npoikkimaisin. Tiheä metsä esti heitä näkemästä kauas, ja he olivat\nyksimieliset siitä, että tämä oli kolkointa ja jylhintä seutua, missä\nhe koskaan olivat liikkuneet. Tottuneina eränkävijöinä ja suomalaisten\nsynnynnäisen paikallisvaiston turvin he sitten pysyivät oikeassa\nsuunnassa. Äkkiä heiltä pääsi iloinen huudahdus: näköala avartui, he\nolivat saapuneet pitkän, kapean metsäjärven rannalle.\n\n\"Hei, Antti\", huudahti Pekka, \"nyt saamme katsella vähän ympärillemme.\nHiihdetään pitkin järveä! Ohoi\", huudahti hän vähän ajan kuluttua ja\nseisahtui. \"Katsopas, Antti, oletko nähnyt tällaista ennen? Vuori\ntoistaan korkeampi, ja taas metsää, lunta, yhä lunta! Kaikki on\nvalkoista, vitivalkoista. Ja katsopas tuota tunturia tuolla! Se on\nvielä valkoisempi, sinne minä tahdon! Tosin joudumme vähän liiaksi\nlänteen, mutta mitäpä siitä! Mitäs siihen sanot?\" -- \"Sen vain sanon,\nettä jos isä ja äiti olisivat täällä, niin en hievahtaisi suksen\npituutta etemmäksi; tähän tahdon asettua asumaan. Katsohan, tuolla\nkannaksella olisi meidän pirttiimme, ja täällä harjanteilla tahtoisin\nkuulla äidin laulavan, lehmäkellon kalahtelevan ja pikku karjan\nmääkivän. Niin, onpa tässä maata suomalaisille. Kiireesti isää ja äitiä\netsimään! Tule pois, Pekka!\" Samassa reipas Antti painalsi matkaan kuin\nnuori varsa vihreällä niityllä.\n\nPari tuntia hiihdettyä Antti seisahtui osoittamaan Pekalle äsken siitä\nkulkeneiden hirvien jälkiä. \"Mitäs arvelet, tapammeko niistä yhden\nitsellemme?\" -- \"Ei, annetaan niiden olla rauhassa, emme tarvitse\nhirviä niin kauan kuin meillä on metsoja puiden latvoissa vaikka\nsatamäärin. Pari metsoa kyllä riittää meille. Lähde sinä itään päin,\nniin minä menen länteen, ja tavataan taas tunturin juurella. Tänne,\nRakki!\" ja sitten hän lasketti eteenpäin aika vauhtia.\n\nVasta illan suussa he tapasivat toisensa. Nähdessään Antin\nmetsästyssaaliin Pekka sanoi: \"Antti, sinä olet ajattelematon. Olet\nampunut enemmän lintuja kuin tarvitsemme! Ruutia haaskaat suotta ja nyt\nsaamme turhan päiten raahata lintuja mukanamme. Tule nyt!\"\n\nVähän aikaa hiihdettyä päädyttiin taas järven rantaan. Järvi oli\ntunturin juurella, jyrkkien metsäisten rinteiden keskellä. \"Tahdotko\nasettua tänne?\" kysyi Pekka. -- \"Eipä taida olla muutakaan neuvoa.\nPimeä tulee tuossa paikassa, tunturin toiselle puolen emme tänään enää\nehdi. Kukapa sen tiesi, miten pitkä se on.\" -- \"Ei, en minä sitä\ntarkoittanut; vaan tahtoisitko asettua tänne asumaan iäksi päiväksi?\"\n-- \"Ka miksei! täällä on maa sen näköistä kuin oikeassa karhujen\nlaaksossa. Olen varma siitä, että niitä on täällä sadoittain. Kun\nmeillä vain olisi aikaa antaa Rakin etsiä, niin saisitpa nähdä; mutta\nnyt se täytyy jättää siksi, kunnes saamme isän ja Heikin kanssamme.\nKyllä tänne vielä löydämme vastedeskin. Noustaan nyt tuonne rinteelle\nja ruvetaan yöpuulle. Luulen melkein yksin syöväni kokonaisen metson\ntänä iltana, niin olen nälissäni. Poikkea nyt viistoon Pekka! Nyt on\nsinun vuorosi aukaista latua. Täytyy etsiä lähde ja puro; tänä iltana\nen malta istua lunta sulattamassa, tahdon saada padan heti kiehumaan,\nja niin janokin on, että kurkkua kirvelee. Lähde nyt liikkeelle!\"\n\nHämärän tullessa pata jo oli tulella. Antti näytti kovin tyytyväiseltä\nauttaessaan Pekkaa tekemään tulta, ja kun se oli tehty, hän tutki lihaa\npadassa. \"Kuule Pekka, se on keittynyt kovaksi; eikö sinulla ole\nnälkä?\" -- \"On kyllä, mutta jaksanhan odottaa.\" -- \"No jos sinä jaksat,\nniin kyllä minäkin\", vastasi Antti heittäytyen havuvuoteelle. Hetken\nkuluttua hän jo oli nukahtanut. \"Nuku vain\", tuumi Pekka itsekseen;\n\"mahdoit antaa minun vuorostani hiihtää edellä ja avata latua\naamupäivällä, niin et nyt olisi noin väsyksissä.\"\n\nKun linnut olivat kiehuneet kypsiksi, sekoitti Pekka jauhoja liemeen.\nSe oli oikein kotimaan ruokaa, ja hän herätti Antin syömään. Tämä\nheräsi oitis, ja sitten nuoret matkamiehet söivät lujan aterian. Se oli\nkuitenkin varattu niin runsaaksi, että vaikka Rakkikin oli syönnissä\napuna, jäi ruokaa vielä huomispäivän aamiaiseksi.\n\nHerätessään seuraavana aamuna pojat olivat melkein ylejään lumen\npeitossa. Lunta satoi yhä vielä sakeasti, heidän täytyi ravistella lumi\nvaatteistaan ja kuivata itsensä tulen ääressä. Pian he olivat valmiit\nkiipeämään tunturille. Metsärajan yläpuolelle päästyä oli hanki yhä\nsyvempää, kunnes päästiin tunturin laelle, jossa tuuli lakaisi enimmän\nlumen mukaansa. Nyt oli melkoista helpompi hiihtää, ja oli hauska\nnähdä, miten kiirunat pyörähtelivät lentoon ja nauraa räkättivät\nväsyksissä läähättäville metsämiehille. \"Naurakaa te vain\", sanoi\nAntti, \"onpa hyvä, ettei kelkka ole mukana tässä pehmeässä lumessa\nvedettävänä, mutta olisipahan minulla uusi jouseni tässä, niin muutamaa\nvähemmän teitä olisi nauramassa. Kuulepas, Pekka, minusta nämä\nruotsalaiset tuntuririekot ovat aika ylpeitä. Nauravat vain yhtäpäätä\nmeille suomalaisille.\" -- \"Noo, enpähän tiedä\", tuumi Pekka, \"minusta\nnämä ovat ihan samanlaisia kuin suomalaisetkin; ei niillä ole väliä.\"\n-- \"On varmasti, sanon minä, ne ovat tyhmempiä kuin Suomen puoleiset.\nKatsopas tuotakin, joka istuu katsoa mulkoillen Rakkia, aivan kuin ei\nolisi ikänään koiraa nähnyt; mutta älähän huoli!\" Ja samalla Antti\nvarustausi ampumaan.\n\n\"Antti!\" kuului Pekan ääni varoittavasti. Antti antoi pyssyn vaipua.\n\"Niin, kyllä tiedän, sinä olet arka ruudin kulumisesta; ja ehkäpä on\nNiko-kirkkoherra sanonut tästäkin jotakin. Sinä, Pekka, olet aina niin\njärkevä, mutta kävi miten kävi, tuolla mäellä minä tahdon levätä.\" --\n\"Niin minäkin\", myöntyi Pekka, ja sitten lähdettiin sinne kilvassa.\n\"Tuonne ison kiven taakse asetumme suojaan\", ehdotti Pekka, ja sitten\npojat sinne rientämään, Rakki edellä. Rakki syöksyi suoraan pieneen\naukkoon, joka näkyi kiven ja lumihangen välissä, ja siellä se alkoi\nhiljaa vinkua ja kaivaa käpälillään.\n\nSen nähdessään pojat tarttuivat lujemmin pyssyihin ja menivät lähemmä.\nRakkia ei enää näkynyt ollenkaan, ainoastaan tupruava lumi ilmaisi,\nettä elossa se oli. Sitten kuului hiljaista vikinää ja Rakki tuli ulos\nhampaissaan jänis, jonka se oli purrut hengiltä. Pojat olivat arvelleet\nkarhun olevan kiven takana. Jäniksen nähdessään molemmat purskahtivat\nnauruun. \"Olipa se komea karhu\", sanoi Antti, \"mutta kaikissa\ntapauksissa se on onnen merkki, että saa jäniksen ampumatta ja vaivaa\nnäkemättä, ja tämän tunturin minä ristin Jänistunturiksi.\" -- Ja se\nnimi sillä on vielä tänäkin päivänä.\n\nNuorukaiset heittäysivät pitkäkseen pehmoiseen lumihankeen läähättäen\nrasittavasta tunturille noususta. He katselivat juuri jänistään ja\nkehuskelivat Rakin tarkkaa vainua, kun äkkiä huomasivat susiparven,\njoka oli samoinkuin pojatkin kavunnut tunturin laelle ja seisoi jonkin\nmatkan päässä odottaen, nähdäkseen, mihin päin johtajasusi heitä veisi.\nVainuten vastatuuleen tämä älysi pian pojat. Tuo vanha emäsusi oli\nkomean näköinen tarkastellessaan poikia kuin miettien, oliko käytävä\nkimppuun vai paettava.\n\nSen asian kuitenkin ratkaisivat pojat. Pekka kuiskasi: \"Ota sinä\nosallesi tuo iso, minä otan sitä lähinnä olevan!\" Ja yht'aikaa lensivät\nheidän luotinsa maaliinsa. Ne olivat sattuneet hyvin. Kumpikin susi\nkellahti kuolleena hangelle. Samassa Pekka huudahti: \"Pois pyssy ja\nkontti, ja toisia ajamaan!\" Nopeasti kuin tuuli liukuivat suomalaiset\ntunturin rinnettä alas. Alussa, niin kauan kuin lumi oli verraten\nkovaa, ei tarkkasilmäisinkään katsoja olisi voinut sanoa, suksimiehetkö\nvai sudet pääsivät nopeammin eteenpäin, mutta sitä mukaa kuin sudet\nehtivät lähemmäs metsän reunaa, missä hanki oli syvempi ja lumi\nnietoksiksi kasaantunut, saattoi selvästi nähdä hiihtäjien pääsevän\nvoitolle. Niin tapahtui, että juuri kun hukat olivat pääsemäisillään\nmetsän suojaan, saavuttivat heidät suomalaisten keihäskärkiset\nsuksensauvat.\n\nYhteentörmäys oli niin ankara, että sekä metsämiehet että pedot\nsyöksyivät suinpäin lumeen, ja Pekka kuuli Antin jotenkin äänekkäästi\nsadattelevan noustessaan pystyyn, syljeksiessään lunta suustaan ja\nravistellessaan sitä korvistaan. Saman teki Pekkakin. Mutta kumpikaan\nei ollut kuperkeikan heittäessään hellittänyt keihäästään, joka oli\nkerrassaan lävistänyt suden lapojen kohdalta. Susien ruumiista ei\nnäkynyt mitään, ne olivat kokonaan lumen sisässä; koivet ja hännät vain\ntempoivat ja nytkivät ja ähkivä ulvahtelu ilmaisi, että henki oli\npedoista lähtemäisillään.\n\nAntti huudahti: \"Enkös minä sitä jo sanonut! Jänis ennusti meille\nonnea. Olen kuullut kotona, että jos jänis juoksee tien poikki, kun\nollaan johonkin menossa, niin matka onnistuu; mutta jos orava juoksee\ntien poikki, on paras kääntyä takaisin. Hei, Pekka, olipa tämä hauskaa\nkyytiä! Huomasitko, miten ilkeästi sudet irvistivät, kun kohotimme\nkeihäämme ja ne näkivät, etteivät voineet päästä pakoon? Huh, se oli\nvähän ilkeää, mutta hauskaa leikkiä kumminkin; eikö sinustakin?\" --\n\"Tottahan toki; tällä ajolla me pelastimme monen köyhän talonpojan\nlampaat, ja siitä on mieleni hyvä, että saimme sudennahat. Olisipa\nhauska, jos meillä olisi jotakin sedän avuksi antaa, jahka hänet\ntapaamme.\" -- \"Niin kyllä, se ei ollut hullumpi ajatus; minä tuumin\nsitä asiaa minäkin.\"\n\n\"Puhkaise suden takakoiven kinnerjänteen väli ja pistä toinen käpälä\nsiitä läpi, niin susi ei pääse juoksemaan tiehensä, jos sattuisi\nvirkoamaan uudelleen henkiin\", neuvoi Pekka. \"Sen minä opin isältä, ja\nniin minäkin tein omalle kaatamalleni. Sitten haemme tunturilta kontit\nja pyssyt. Sen jälkeen saamme vielä tehdä aika mutkan ja raahata\nammutut hukat tänne; tuolla tunturilla puree tuulen viima kovin\ntuimasti; tule nyt!\"\n\nPäästessään tunturin laelle sen kiven luo, missä heillä oli tavaransa,\npojat olivat kovin palavissaan ja hengästyneet, jonka vuoksi he\nlepäsivät hetkisen. Pekka kysyi: \"Mitä arvelet tuosta raskaasta\npilvenlongasta, joka näkyy tuolla koillisessa?\" -- \"Mitäkö minä siitä\narvelen? Samaa kuin sinäkin. Siinä on lunta eri määrät. Laskeudutaan\nmetsään ja pannaan tapetut sudet tähän kivelle; sillä jos lumituisku\nehtii tänne, ennen kuin olemme tulleet takaisin, ehkä emme niitä\nlöydäkään.\"\n\nPojat eivät erehtyneet arveluissaan lumipilvestä. Iltahämärissä he jo\nolivat tekemässä seipäistä ja havuista suojakatosta. \"Tehdään tähän\nmajaan päätyseinäkin\", virkkoi Antti. \"Minusta näyttää ihan\nsamanlaiselta kuin silloin, kun olimme kotimaassa vuorenharjanteella\nisän ja äidin kanssa matkalla rantamaalle. Saatpa nähdä, ettei\nlumituisku tänä yönä lopu. Kas niin\", sanoi hän hetkisen kuluttua, \"nyt\npotkimme lumen pois tuolta suojuksesta, panemme havut maahan ja\nlevitämme sudennahat niiden päälle; sitten satakoon lunta kuinka paljon\nhyvänsä.\"\n\nNäin tehtyään pojat heittäytyivät vuoteelleen. Nuotio paloi kirkkaasti\nja valaisi joka sopen tuossa pienessä havumajassa sekä poikien kasvot.\nSaattoi nähdä, että he olivat päivän mittaan ponnistelleet lujasti,\nsillä hiki ja nuotion noki olivat saaneet heidän naamansa viiruja\ntäyteen. Antti purskahtikin makeaan nauruun katsoessaan Pekkaa.\n\"Sinähän olet samanlainen viirunaama kuin susikin\", sanoi hän. \"Nyt\näidin pitäisi nähdä sinut.\" -- \"Kyllä kai, pitäisipä hänen nähdä\nsinutkin, sillä sinä olet ihan samannäköinen\", vakuutti Pekka, lisäten\nvielä: \"Äidin vuoksi siistimme nyt kasvomme\", ja otti sitten kouransa\ntäyteen lunta ja pesi sillä kasvonsa. Antti teki samoin.\n\nSitten ruvettiin levolle ja maattiin selvään päivään saakka. Pekka oli\nnoussut, kun Antti kysyi: \"Minkänäköinen päivä nyt on?\" -- \"Lunta sataa\nniinkuin eilenkin, ja sitä on tullut yöllä kyynärän verran lisää. Jos\ntätä kestää kaiken päivää, emme pääse mihinkään.\" Nyt Antti nousi ylös.\n\"Niin on, kuin sanoit\", myönsi hän; \"meidän täytyy jäädä tähän, kunnes\nlumentulo taukoaa; syödään nyt ja haetaan uusia pölkkyjä nuotioon.\"\n\nPäivä kului hitaasti; pojat toivoivat parempaa säätä, mutta lunta satoi\nyhä vain runsaasti, ja sitä tuloa kesti kaksi päivää ja kaksi yötä\nlisäksi. \"Kuule, Antti, tämä näyttää pahalta\", tuumaili Pekka; \"meillä\non tuskin mitään syötävää; kaikki linnut ovat nyt nietosten sisässä; ei\nmikään liiku ennen kuin paha sää on ohi, -- kenties sentään kiirunat\",\nkeskeytti hän itse oman puheensa. \"Nyt täytyy mennä tunturin reunalle\nkatsomaan, näkyisikö niiden jälkiä. Otapa, Antti, ansat, niin\nkoetetaan.\"\n\nYlhäällä tunturin reunalla oli hanki vielä paksumpi; suksillakin vajosi\nlumeen polvia myöten, ja hyvin tukalaa oli pääsy eteenpäin. Nuorukaiset\ntarpoivat kuitenkin pajukkoon asti ja löysivät kaikeksi onneksi\nkiirunan jälkiä, jotka tuisku jo oli lakaissut puoleksi umpeen. He\ntekivät risuista pieniä, matalia aitoja ja asettivat ansoja niiden\naukkoihin. Näytti kuitenkin siltä kuin ansat hautautuisivat kokonaan\nlumeen, ennen kuin kiirunat illalla lähtisivät iltasyönnilleen;\ntoivottiin kuitenkin parasta, ja sitten painuttiin taas havumajaan.\n\n\"Eikö meillä ollut useampia ansoja?\" kysyi Pekka; \"minun mielestäni\nmeillä olisi pitänyt olla niitä enemmän.\" -- \"Ei ole\", vastasi Antti,\n\"jollei sinulla ole kontissasi.\" Pekka tutki sitä; ansoja hän ei\nlöytänyt, mutta otti sen sijaan esiin jotenkin pitkän nelikulmaisen\npuun, joka oli täynnä viivoja ja merkkejä. Tätä hän istuutui\ntarkastelemaan ja laskemaan. Hetken kuluttua hän sanoi: \"Tiedätkö,\nAntti, mikä päivä huomenna on?\" -- \"En, mistäpä minä sen tietäisin? En\nole vielä oppinut noita harakanvarpaita.\" -- \"Niin, kahden päivän\npäästä on joulu. Olen toivonut, että sitä ennen löytäisimme jonkin\nsuomalaisen uudispaikan; tuntuu oudolta olla joulunpyhät yksin.\" --\n\"Kyllä kaiketikin\", myönsi Anttikin ajatellen asiaa, \"mutta meneehän\ntuo sentään. Minä en välitä kirkonkelloista, en kynttilöistä, enkä\npapista, kun vain saisin selon siitä, missä isä ja äiti ovat. Rupea nyt\nlevolle; ehkäpä vielä ennätämme kahdessa päivässä Kuusivuorelle, jossa\nlähimmät suomalaiset asuvat; onhan täälläkin hyvä olla; nuku nyt!\"\n\nKun pojat seuraavana päivänä tulivat takaisin nuotiolleen, heillä oli\nmukana muutamia ansoistaan saatuja kiirunoita. Siinä heillä oli\njouluruokaa, sillä hanki oli niin pehmeä ja syvä, etteivät he katsoneet\nmaksavan vaivaa jatkaa matkaa, ennen kuin pyry oli lakannut ja viima\npainanut lumen pinnan kovemmaksi. He tyytyivät siihen, mitä heillä oli,\nja vaikka he olivat niin nuoria, heissä oli kummassakin toki sen verran\nmiestä, etteivät he ruvenneet ruikuttamaan asiaa, jota ei voinut\nmuuttaa.\n\nViimein koitti päivä, jolloin aurinko taas rupesi paistamaan,\nlumimyrsky asettui ja pakkanen kiristyi. Poikien pitkä vankeus oli\npäättynyt; he saattoivat taas lähteä hiihtämään iloisin mielin, kun\n\"eväät\" olivat hyvässä kunnossa; metsot, jotka lumituiskun aikana\nolivat olleet nälissään, kyhjöttäneet nietosten sisässä, istuivat nyt\nhonkien latvoissa syöden sitä uutterammin paastopäivän jälkeen.\n\n\n\n\n18. KUUSIVUOREN SUOMALAIS-UKKO.\n\n\nLähdettyään liikkeelle taas metsänkävijät osuivat kolmantena päivänä\nkelkan ladulle. \"Hei vain!\" huudahti Pekka; \"näitä jälkiä me seuraamme;\nnyt emme ole kaukana ihmisistä. Täällä on ollut metsässä joku hakemassa\nsammalia elukoille. Potki lujasti Antti! Hei, Rakki! Nyt, poikaseni,\npääset syvässä lumessa rämpimästä.\"\n\nSitten he seurasivat kelkan latua kahta vertaa joutuisammin kuin ennen.\nVähän matkaa olivat he vasta hiihtäneet, kun he jo saavuttivat kelkan\nvetäjän. Kuullessaan suksien sihinän hangessa hän seisahtui ja häneltä\npääsi säikähdyksen parahdus. Kelkkaa veti näet aivan nuori nainen. \"Älä\npelkää\", rauhoitti Pekka, \"emme tee sinulle mitään pahaa\". Pekan puhe\nselvästi rauhoitti tyttöä. Hän kysyi, keitä he olivat ja mihin he\nolivat menossa. Kun pojat olivat muutamalla sanalla tyydyttäneet\nkysyjän uteliaisuuden, tämä sanoi, että he olivat lähellä Kuusivuorta\nja että hän itse oli sieltä. Hän käski heidän hiihtää kelkan latua\nmyöten niin he pian pääsisivät perille. Pojat ehdottivat, että\nmentäisiin yhtä matkaa. He tahtoivat laskea konttinsa kelkkaan ja\nsitten vetää sen taloon.\n\nKun näin oli tehty, lähdettiin taas liikkeelle. Matkalla tyttö kertoi,\nettä hän oli tällä kertaa vain kahden nuoremman siskonsa kanssa kotona\nKuusivuoren asukkaista. Isä ja äiti ja pari nuorta naapuria olivat\nmenneet kylälle joulua viettämään ja kirkossa käydäkseen. Lumituisku\noli estänyt heitä pääsemästä kotiin. Karjanrehu oli loppunut, hänen oli\ntäytynyt tuoda elukoille sammalia, ja sitten tyttö iloisesti nauraen\nlisäsi: \"Sillä matkalla sattui onnellinen tapaus. Olipa hauskaa, että\nte yhdytitte minut. Eipä näe usein vierasta väkeä täällä Kuusivuorella,\njoksi ruotsalaiset sanovat meidän taloamme.\"\n\nSaavuttuaan tytön kotiin ja oltuaan siellä jonkin aikaa pojat kyselivät\nvanhempiaan ja kertoivat tarkemmin itsestään ja matkansa\ntarkoituksesta. Tyttö ei tiennyt mitään vanhemmista Kailasista. Hän oli\nkyllä kuullut, että suomalaisia oli sinä vuonna saapunut meren poikki,\nmutta ne eivät olleet tulleet Kuusivuorelle, vaan menneet etelämmäksi.\nHän itse ei ollut kylläkään käynyt missään muualla. Parasta oli poikien\njäädä siksi kunnes vanhemmat tulivat kotiin. Hän ei tiennyt aikaa\nmilloin he palaisivat, mutta kun kerran nuoret miehet suoriutuvat\nmetsässä, niin tottakai vanhatkin.\n\nKun nuorukaiset olivat päättäneet odottaa talon isäntäväen kotiin\npalaamista, heidän nuori emäntänsä lämmitti saunan ja käski heidät\nkylpemään. Kylvyn jälkeen pojat tunsivat itsensä virkistyneiksi viime\npäivien rasituksista.\n\nPari päivää he olivat oleskelleet vieraanvaraisen tytön mökissä, kun\ntämän vanhemmat ja heidän seurassaan oleva poika ja nuori miniä tulivat\nkotiin. He saivat heti kuulla poikien asian ja entiset seikkailut.\nNäiden omaisista he eivät tienneet mitään. Siitä he olivat varmoja,\netteivät vanhemmat olleet näillä tienoin kulkeneet metsien halki, ja\nkoska he eivät olleet näyttäytyneet Malmivuoren tienoilla eivätkä\nmyöskään pohjoisempana Klar-joen laaksossa, he varmaan olivat\nasettuneet asumaan idemmäksi, jonnekin Taalain maakunnan\nmetsäseuduille. Sieltä poikien oli haettava vanhempiaan, mutta sitä\nennen tahtoi talonväki poikia jäämään heidän luokseen joksikin aikaa.\nLunta oli nyt niin syvät hanget, että oli aika ryhtyä hirvenhiihtoon,\nja siinä toimessa toivottiin pojilta apua. Kun olisi koirakin apuna, ei\nolisi vaikea neljän miehen kaataa niitä melkoista määrää. Tuoreita\nhirven jälkiä oli näkynyt matkalla; sen vuoksi he tahtoivat ryhtyä\najoon mitä pikemmin, sitä parempi.\n\nPojat suostuivat ehdotuksiin, ja jo seuraavana päivänä olivat kaikki\nneljä miestä hirvien jäljillä. Kuinka monta hirviä oli ollut, siitä he\neivät voineet saada selkoa, koska hirvet astuvat tavallisesti peräkkäin\ntoistensa jälkiä myöten. Aluksi ei ruvettu liikoja rehkimään, vaan\nhiihdettiin aivan hitaasti, kunnes tultiin paikalle, missä hirvet\nolivat hajaantuneet ruokaa etsimään. Pian huomattiin että tässä oli\nkokonainen parvi ajettavana. Päätettiin hankkia varma selko siitä,\nmihin hirvet olivat seisahtuneet, ja ajo lykättiin seuraavaan päivään,\njolloin ne aiottiin kiertää, että koira sitten saisi ajaa ne\nliikkeelle. Tämä metsästystapa oli suomalaisten kesken aivan yleinen,\njonka vuoksi ei sen enempää puhuttu. Ikänsä nojalla oli vanha\nKuusivuoren ukko itseoikeutettu johtaja. Hirvet saatiin kierretyiksi\nillalla. Lähelle kierrosta asetuttiin yöksi nuotiolle tavalliseen\ntapaan.\n\nKun aamulla oli saatu varmuus, että hirvet vielä olivat kierroksen\nsisäpuolella, sijoitettiin ampujat sillä tavoin, että Kuusivuoren\nsuomalaiset asettuivat sille paikalle, missä hirvien jäljet menivät\nkierroksen sisään, nuorukaiset taas toiselle puolelle heitä vastapäätä.\nKoira, joka päästettiin irti, tiesi hyvin, mitä siltä vaadittiin ja se\njuoksi iloisesti hyppien lumisen salon sisään. Pian jo kuului sen\nkarkeaääninen haukunta kumahtelevan metsässä. Nuorukaiset huomasivat\nkohta, että ajo eteni kauemmaksi. He seisoivat hetkisen hiljaa\nkuunnellen, lähtisivätkö hirvet kenties tekemään mutkaa. Mutta kun\nkoiran haukku siirtyi yhä loitommaksi, he lähtivät rientämään jäljestä.\nKului hyvän aikaa, ennen kuin he löyhässä lumessa olivat ehtineet\najettujen hirvien jäljille. Siellä he tapasivat myöskin suomalaisten\nsuksien ladut.\n\nHirvenajo oli täydessä vauhdissa, joten pojat painoivat perässä, minkä\npääsivät. Tuntikauden hiihdettyään he saapuivat pienehkölle suolle,\nmissä oli neljä miestä väittelemässä. Heidän ympärillään oli kaadettuja\nhirviä joka taholla. Molemmat Kuusivuoren miehet ja kaksi kyläkunnasta\nkotoisin olevaa ruotsalaista oli kovassa kiistassa juuri nuorukaisten\nsaapuessa paikalle. Ruotsalaiset olivat olleet etsimässä hirviä, kun he\nkuulivat koiran haukunnan ja menivät sitä kohti, sillä he aavistivat\nsuomalaisten olevan metsästämässä. Suomalaiset sitä vastoin olivat\nkoirineen ajaneet nopeasti hirviä takaa, ja kun nämä hienolla\nvainullaan olivat huomanneet ruotsalaiset, ne olivat poikenneet syrjään\njuoksusuunnastaan ja joutuneet pienelle suolle, johon tuisku oli\nkasannut niin syvät nietokset, etteivät ne, peräti uupuneina, jaksaneet\nkahlata hangessa, vaan suomalaiset olivat ne siinä saavuttaneet ja\ntappaneet keihäillä ja kirveillä.\n\nSamassa ruotsalaiset olivat saapuneet paikalle ja vaativat nyt osaa\nsaaliista. Elukat olivat muka heidän; ne olivat syntyneet ja kasvaneet\nruotsalaisten metsissä; suomalaisilla ei ollut niihin mitään oikeutta.\nJolleivät siis suomalaiset antaisi heille sitä osaa saaliista, mitä\nruotsalaiset vaativat, he kyllä osaisivat ajaa suomalaiset pois tai\ntappaa heidät. Kun rotevat nuoret miehet tulivat paikalle, menivät\nruotsalaiset äänettömiksi ja suomalaiset saivat sananvuoron. He olivat\netsineet ja löytäneet hirvien jäljet, ajaneet niitä ja tappaneet ne;\nkoko asia ei rahtuakaan liikuttanut ruotsalaisia talonpoikia.\nSuomalaisilla oli esivallalta lupa asua ja viljellä maata\nmetsäseudulla, ja jos nyt ruotsalaiset tahtoivat \"tappaa heidät\", niin\nsopihan koettaa; mutta jos he olisivat siivosti ja auttaisivat\nsuomalaisia hirvien nylkemisessä, niin nämä antaisivat heille\nkummallekin kantamuksen lihaa. Jolleivät he niin tekisi, suomalaiset\nkyllä tietäisivät vapauttaa itsensä sellaisista metsämiehistä, jotka\nsekaantuivat heidän metsästykseensä. \"Sanokaa nyt, kumman tahdotte,\nälkääkä luulkokaan, että päästämme teidät painumaan pensaisiin, mistä\nsitten ammutte meitä. Jos suostutte siihen, mitä olen sanonut\", --\nvirkkoi Kuusivuoren ukko -- \"niin pankaa pois pyssynne, me teemme\nsamalla tavoin, ja olkoon sitten rauha meidän välillämme.\"\n\nHyvän aikaa mietittyään ruotsalaiset vihdoin suostuivat ehdotukseen,\npistivät pyssynsä lumihankeen ja tulivat suomalaisten luo. Nämä tekivät\nsamalla tavalla, ja sitten sovittiin, että kunkin oli nyljettävä yksi\nhirvi. Nuorukaiset hämmästyivät huomatessaan, että siinä oli kaadettuna\nkahdeksan hirveä. Heidän mielestään oli ajattelemattomasti tehty, kun\noli kaadettu niin monta, paljon useampia kuin suomalaiset\ntarvitsivatkaan, He eivät lausuneet julki ajatustaan, mutta tämmöinen\njoukkoteurastus oli heistä inhottavaa. Tämä seikka juuri olikin yhtenä\nsyynä ruotsalaisten vihaan suomalaisia vastaan.\n\nKun metsämiehet olivat saaneet urakkansa loppuun, vaativat ruotsalaiset\nitselleen niiden hirvien nahkoja, jotka he olivat nylkeneet. Heille\nhuomautettiin, että se oli vastoin sopimusta. Lihaa he saivat ottaa sen\nverran kuin jaksoivat kantaa, mutta ei muuta, niin oli sopimus.\nSuomalaiset pitäisivät sanansa ja niin ruotsalaistenkin pitäisi tehdä.\nRuotsalaiset, jotka näkivät suomalaisten ylivoiman, eivät enää\nuskaltaneet pysyä vaatimuksessaan, vaan ottivat kumpikin kantamuksen\nlihaa ja lähtivät tiehensä.\n\nJuuri kun he poistuivat suolta ja katosivat metsään, sanoi vanha\nsuomalainen: \"Pian, pojat! ottakaa pyssynne ja seuratkaa minua!\" Hänen\näänensä ilmaisi, että nyt oli kiire. Samassa tuokiossa suomalaisetkin\nolivat metsän peitossa. Heidän johtajansa seisahtui äkkiä ja sanoi:\n\"Hajaantukaa vähän, etsikää suojaa ja pitäkää vaaria näyttäytyvätkö\nruotsalaiset. Minä menen katsomaan, mitä he aikovat tehdä.\"\n\n\"Antakaa minun mennä\", pyysi Pekka; \"koira tulee minun mukaani. Kyllä\nse antaa varoituksen, jos ruotsalaiset hiiviskelevät ympärillä ja\nyrittävät käydä meidän kimppuumme.\"\n\nPekka lähti, Rakki mukanaan. Palatessaan runsaan tunnin kuluttua\ntakaisin odottavien suomalaisten luo, hän näytti vallan iloiselta.\n\"Oikein älysitte, Pietari-vaari\", sanoi hän, \"lumessa olevista jäljistä\nnäin, että ruotsalaiset olivat heittäneet kantamuksensa maahan ja\nkääntyneet takaisin; mutta kun he huomasivat, että me olemme\nvaruillamme, olivat hekin lähteneet matkoihinsa. Ja nyt minä olen heitä\nseurannut lähes puolen penikulmaa, ja luulenpa, että he ovat luopuneet\npahoista aikeistaan.\" -- \"Kuule, Pekka, sinä olet älykäs poika, mutta\nei auta koskaan olla liian varma. Ota vain koira mukaasi ja mene\ntakaisin heidän jäljilleen. Ole siellä kunnes me olemme saaneet taakat\nselkäämme; sitten me huudamme sinulle.\"\n\nNiin tapahtui. Mutta kun Pekka tuli takaisin, ei hän löytänytkään\nhänelle itselleen valmistettua kantamusta. Kysyväisen näköisenä hän\nkatsoi kumppaneihinsa, kun Antti sanoi: \"Vaari ei ole ruotsalaisista\nvarma; Pekka, sinun tulee meitä suojella!\" -- \"Vai niin; no kyllä,\nmielelläni; mutta jaksatteko kantaa kaikkien hirvien nahat?\" -- \"Kyllä\njaksamme; tänne ei käy jättäminen yhtäkään; siitä saat olla varma, että\nruotsalaiset ovat niitä ensi yönä nuuskimassa. Nyt sinun, Pekka, on\njäätävä jälkeen vähäksi aikaa ja sitten seurattava meitä. Kun kuulet\nmeidän äänemme, pysähdy taas; jos ruotsalaiset ajavat meitä takaa, niin\nhuuda! Pidä vaari, että olet suojassa.\"\n\nOli hiihdettävä pitkä, vaivalloinen taival ennen kuin suomalaiset\npuoliyön aikaan saapuivat Kuusivuorelle. Muutamia kuperkeikkoja\nlukuunottamatta oli kuitenkin kaikki sujunut hyvin, ja nyt nautittiin\nylen vankka ateria; syötiin kokonainen padallinen \"mottia\" eli\nkoprakasta (= kaurapuuroa) ja paistettua karhunlihaa.\n\nSyödessä ei puhuttu paljoa, mutta aterian loputtua suomalaisukko tuumi,\nettä nuorten miesten oli paras paneutua vähäksi aikaa levolle, sillä\nhänen teki mieli mennä hirvien tappopaikalle aamun valjetessa -- jos he\njaksaisivat, lisäsi hän vähän ivallisesti. Kun ei kukaan vastannut\nmitään, hän puhalsi palavan päreen sammuksiin ja rupesi itse maata.\nSilloin tällöin kuuluva huokaisu kuitenkin ilmaisi ukon olevan\nvalveilla.\n\nPitkälliseksi ei lepo tullut. Miehet herätettiin pian ja heitä\nkehoitettiin tarkastamaan aseensa, ja talossa olevat kaksi nuorta\nnaista käskettiin mukaan lihoja hakemaan. Kaksi kelkkaa otettiin\nmatkaan, ja sitten lähti koko seurue talviyönä metsään. Hiihdettiin\nentistä latua. Nyt paineltiin nopeaa vauhtia, niin että nuoret miehet\nkatsoivat taakseen, jaksoivatko naiset pysyä mukana. Nämä olivat\nkuitenkin yhä heidän kintereillään: tytöt pysyivät suksilla yhtä hyvin\nkuin miehetkin.\n\nKun tultiin likelle sitä paikkaa, missä tapetut hirvet olivat,\npysähdyttiin, ja ukko meni edeltä tarkastamaan, oliko mitään estettä.\nHän palasi pian ja käski toisia tulemaan panemaan kuorman kelkkoihin ja\ntekemään itselleen kantamuksia. Itse hän rupesi Pekan kanssa pitämään\nvartiota. Auringonnousun aikana olivat suomalaiset jo paluumatkalla.\nKaikki oli käynyt hyvin ja suuri osa hirvenlihoista peitetty lumen\nalle.\n\nTultiin varsin tyytyväiselle mielelle. Oli tehty onnistunut\nmetsästysretki, sillä vaikkapa ruotsalaiset päivän kuluessa\ntulisivatkin suuremmalla miesvoimalla ottamaan pois jäljellä olevia\nhirvenlihoja, oli joka tapauksessa jo melkoinen joukko lihaa varmasti\ntallessa.\n\nKun sitten uudelleen tultiin metsästyspaikalle, kävi suomalaisukon\naavistus toteen. Ruotsalaiset olivat tosiaankin vieneet pois jäljellä\nolevan osan hirvenlihoista ja vieläpä osan lumeen kätketyistäkin.\nNuoremmat suomalaiset vaativat, että lähdettäisiin ajamaan varkaita\ntakaa ja ottamaan oma pois; mutta isävanhus arveli parhaaksi, että\ntyydyttäisiin siihen, mitä oli saatu; kyllä metsässä hirviä oli, eikä\nkyläkunnan väestön kanssa kovin usein jouduttu riitaan.\n\nPari päivää levättyään aikoivat kiertomatkalla olevat nuorukaiset\nlähteä tiedustelujaan jatkamaan, mutta heitä pyydettiin vielä viipymään\njonkin aikaa. Poika, nuori Pietari, aikoi nuoren vaimonsa kanssa lähteä\nkäymään tämän kotitalossa muutaman penikulman päässä kaakossa päin\nNain-järven rannalla; kenties he saisivat siellä kuulla jotakin tai\nlöytäisivät etsittävänsä. Kun nyt oli tulossa talven ankarin aika ja\npahimmat lumipyryt, oli poikienkin mielestä edullisinta suostua\nesitykseen. He voisivat kotitarpeiksi metsästellä lähitienoilla, eikä\nheidän siis tarvinnut elää talonväen kustannuksella.\n\n\n\n\n19. PEURATUNTURI.\n\n\nKun ilmat vakaantuivat ja tuli hyvä suksikeli pojat lähtivät liikkeelle\nystäviensä seurassa hyvin varustettuina lähinnä seuraavan ajan varalta.\nHeillä oli mukanaan kimppu näädännahkoja, jotka he olivat saaneet\nKuusivuorella ollessaan ja jotka he aikoivat myydä soveliaan\ntilaisuuden sattuessa. Olisihan siitä vähän kuin tulijaista\nvanhemmille, jahka nämä tavattaisiin. Nopean, rattoisan hiihtomatkan\ntehtyään he saapuivat Nainiin, missä heidät ottivat ystävällisesti\nvastaan nuoren Pietarin appivanhemmat, jotka olivat sen ajan oloihin\nnähden hyvin toimeentuleva suomalainen perhe. He kuuntelivat tarkkaan\nnuorten kertomusta sukulaisistaan. Tarkempia tietoja ei heillä näistä\nollut kuin että tiesivät jonkin suomalaisjoukon asettuneen pari\npenikulmaa Läntisen Daal-joen luoteispuolelle. Mahdollisesti olisi\nYrjänä Kailanen seuralaisineen näiden joukossa. He neuvoivat sen vuoksi\nnuorukaisia käymään näiden suomalaisten luona.\n\nPari päivää myöhemmin nuorukaiset olivat ehtineet niin kauas, että he\nerään korkean vuoren huipulta saattoivat erottaa sen laakson, josta\nLäntinen Daal-joki virtaa vuorien välissä. Iloisin ja toivehikkain\nmielin he jatkoivat matkaa laaksoon päin, josta he kahden suon välillä\nlöysivät virran rantaan vievän tien. He seurasivat tätä tietä ja pian\njyrkässä mäessä tapasivat hevosen ja heinäkuorman. Kuorma oli kaatunut,\nsen alla lojui nuori taalalainen, näköjään hengetönnä. Kuorma oli iso\nja raskas, mutta reippaiden, väkevien suomalaisten onnistui kuitenkin\nsaada se nostetuksi pystyyn. Kun mies oli vapautunut kuorman painosta,\nnostettiin hänet ylös ja huomattiin, että hän vielä hengitti. Antti\nteki kaikessa kiireessä tulen. Heinistä tehtiin makuusija, ja Pekka\nalkoi varovasti hieroa tainnoksissa olevaa lumella. Kauan hän sai tehdä\nturhaa työtä; kuitenkin huomattiin, että mies hengitti vähän nopeammin,\nja sitten nuotio korjattiin suuremmaksi. He alkoivat purkaa kuormaa\nlaittaakseen miehelle vuoteen rekeen ja ajaakseen laaksoon, toivoen,\nettä hevonen näyttäisi heille tien loukkautuneen kotiin.\n\nJuuri kun tämä oli saatu tehdyksi, avasi mies silmänsä, kohottausi\nistualleen ja kakisteli suustaan muutamia hyytyneitä verimöykkyjä.\nSitten hän vaipui takaisin vuoteelle ja makasi hievahtamatta. Antti\nojensi hänelle lumipallon, ja kun hän tuntemattoman silmistä näki tämän\nsitä haluavan, hän asetti sen toisen suulle. Kun mies avasi suunsa,\nAntti pisti hänelle suuhun lumisipaleita, jotka loukkautunut\nhalukkaasti nieli. Silloin Pekka pani pannun tulelle, sulatti lunta ja\nantoi miehelle vettä juoda tarpeekseen. Kun nuorukaiset olivat\nasettaneet hänet vuoteelle, hän kuiskasi heikosti kiitoksen ja osoitti\njalkojaan. Kengät ja sukat riisuttiin heti jalasta ja nuorukaiset\nhuomasivat, että jalat olivat paleltuneet. He ryhtyivät senvuoksi heti\nhieromaan niitä lumella, ja ilokseen he näkivät, että ne parin tunnin\nkuluttua tulivat entisen näköisiksi ja lämpöisiksi.\n\nHe kysyivät nyt mieheltä asettavatko he hänet rekeen ja vievät kotiin.\nReippaasti ja iloisesti antoi mies myöntävän vastauksen kysymykseen.\nHänet asetettiin varovasti heinistä tehdylle vuoteelle; sitten\nnuorukaiset riisuivat takkinsa ja peittivät hänet niillä; niiden päälle\npantiin taas heiniä, jonka jälkeen kaikki köytettiin kiinni reessä\nolevilla nuorilla. Hevonen valjastettiin, ja lähdettiin hiljaa ajamaan\nrinnettä alas virran vartta kohti. Kohta pojat tapasivat vanhan\ntalonpojan, joka kysyi heiltä, mitä oli tapahtunut, koska he ajoivat\nhänen hevosellaan.\n\nKun vanhus oli kuullut tapaturmasta, hän sanoi jo aavistaneensa jotakin\nsellaista, kun hänen poikansa oli viipynyt niin kauan. Hän olikin jo\nsen vuoksi lähtenyt poikaansa vastaan. Nyt hän kiitteli nuorukaisia\navusta, jonka he olivat antaneet hädänalaiselle, ja lausui heidät\ntervetulleiksi hänen kotiinsa, jonne pian saavuttiin.\n\nKun nuorukaiset seuraavana aamuna tahtoivat jatkaa matkaansa, oli\nsairas virkistynyt sen verran, että kykeni puhelemaan heidän kanssaan.\nHän toivoi, että he pian taas tulisivat sille seudulle; hän olisi aina\naulis heitä auttamaan, jos he omaistensa kanssa asettuisivat lähistölle\nasumaan.\n\nNiistä suomalaistorpista, joista pojat Nainissa olivat kuulleet,\nannettiin heille tarkat tiedot. Nämäkin suomalaiset vastaanottivat\nmatkamiehet ystävällisesti, mutta heidän omaisistaan he eivät tienneet\nmitään. Suomesta lähtiessään olivat nämä suomalaiset kulkeneet suurena\njoukkona, mutta osa heistä oli asettunut asumaan idemmäksi, toinen osa\noli jatkanut kulkuaan etelämmäksi. Nyt oli kulunut pari vuotta siitä,\nkun he olivat tulleet tälle paikkakunnalle. Joku suomalaisista kertoi\nerämatkoillaan kaukana pohjoisessa kuulleensa paimentorvien toitotusta\nja karjan ammuntaa. Ei ollut epäilystäkään siitä, että nämä äänet\nkuuluivat suomalaismökiltä, ja hän otaksui varmaksi, että asukkaat\nolivat sinne tulleet viime vuonna. Poikien oli syytä jatkaa matkaansa\nsinnepäin, ja jos he tahtoivat, hän lähtisi heidän mukaansa. Kenties he\nsitten seuraisivat häntä vuorelle, jossa hän tiesi olevan karhuja ja\njossa sitäpaitsi oli runsaasti kaikenlaista muuta riistaa.\n\nTämäpä ehdotus miellytti poikia; sellaiselle retkelle he lähtisivät\nmielellään. Heidän metsästyskumppaninsa oli heti valmis, ja parin\npäivän kuluttua he saapuivat mökkiin, jossa he luulivat asuvan\nsuomalaisia. Mutta siellä asuikin kaksi ruotsalaista perhettä, jotka\nolivat sinne asettuneet. Nämä tiesivät kuitenkin, että useita\nsuomalaisia asui kauempana koillisessa. Nuorukaiset lähtivät sen vuoksi\nsinne, mutta eivät sielläkään löytäneet mitään jälkiä omaisistaan.\n\nVäsyneinä he palasivat sille paikkakunnalle, jonne olivat aikoneet\nasettua metsästämään. Tosin heidän onnistui saada muutamia näätiä ja\npaljon lintuja, mutta karhuja ei löytynyt. He seurasivat sen vuoksi\nmetsästystoveriaan hänen kotiinsa ja lähtivät siitä edelleen ystävänsä,\nsairaan talollisen luo Läntisen Daal-joen varrelle. Perille tultuaan he\ntapasivat tämän jo terveenä ja liikekykyisenä. Hän vastaanotti heidät\nmitä ystävällisimmin; he olivat pelastaneet hänen henkensä, sanoi hän,\nja nyt hän ei suinkaan laskisi heitä jatkamaan matkaa, ennenkuin he\nolivat kunnollisesti levänneet, ja samaan puheeseen yhtyivät perheen\nmuutkin jäsenet. Osanottavaisesti kuunneltiin poikien elämän\nkohtaloita, mutta neuvoja ei heille osattu antaa. Sitä vastoin he\ntahtoivat kernaasti auttaa poikia, jos nämä perustaisivat uudispaikan\nheidän seudulleen. Mutta pojat eivät tahtoneet asettua mihinkään, ennen\nkuin olivat löytäneet etsittävänsä, ja nyt he aikoivat palata Suomeen,\nKorsholmaan, päästäkseen oikeille jäljille.\n\nVanha talonisäntä oli samaa mieltä kuin hekin. Se oli kyllä oikea\nkeino, mutta tänä vuonna liian myöhäistä. Hän neuvoi heitä sen vuoksi\nhankkimaan matkavaroja joko työskentelemällä vuorikunnassa tai\npyydystämällä turkiseläimiä kauempana pohjoisessa. Tunturien juurella\noli majavia, tuntureilla peuroja tuhansittain. He voisivat varmaan\nlopputalven aikana uutterasti yrittämällä hankkia koko joukon\nmajavan- ja peurannahkoja. Hänen poikansa Pietari oli nyt heidän\navullaan pelastunut ja hengissä ja voisi nyt opastaa heidät sille\nseudulle, josta hän oli puhunut; ja sitten vanhus vielä neuvoskeli,\nmiten he sinne löytäisivät.\n\nNuorukaiset aavistivat, että seutu mahtoi olla sama, josta vanha\nPekkalainen oli puhunut. Heitä ei peloittanut lähteä Suomeen, sillä\nheillä oli vielä tallella kaksi Eerik-herran rahoista, mutta olivathan\nhe jo ennen päättäneet koota varoja auttaaksensa vanhuksia. Ilman\npitkiä arveluita he siis päättivät asettua metsästelemään mainitussa\nriistarikkaassa metsäseudussa.\n\nKun talon vanha isäntä kuuli heidän päätöksensä, hän lupasi, että hänen\npoikansa saisi, kuten oli puhuttu, lähteä heidän mukaansa. Jos he\nhänelle jättäisivät ne nahat, mitkä heillä nyt oli, niin hän ottaisi ne\nmukaansa Kopparbergiin ja vaihtaisi niillä heille sellaisia tarpeita,\njoita he tarvitsivat. Itsellään hänellä oli valmiiksi muokattuja\nturkiksia, jotka hän nyt aikoi myydä, sitä paitsi hän aikoi hankkia\nvähän rautatavaroita kaupatakseen. Korkeintaan parin viikon kuluttua\nhän palaisi takaisin; sillä välin heidän piti varustaa itselleen\nvaatteita. Siinä toimessa oli hänen Pietarinsa varsin taitava, \"ja\ntuossa on teille aineksia\", virkkoi hän ottaen esille muokatun\nhirvennahan.\n\nUkko lähti pian sen jälkeen Kopparbergiin ja Pietari ryhtyi nyt\nvaatteiden tekoon. Pekka, joka osasi puusepän työtä, sai ruveta kelkkaa\ntekemään ja Antin piti auttaa nahkahousujen neulomisessa. Puoli päivää\nrehkittyään hän kuitenkin selitti, etteivät hänen sepänkouransa siihen\ntyöhön soveltuneet. Jos hänen vielä pitäisi neuloa niin hän itse tekisi\nitselleen neulan ja hankkisi lujempaa ompelurihmaa, sillä tämä ei\nkelvannut mihinkään, -- ja sitten Antti meni tiehensä kumppanien\niloisesti nauraessa. Hän oli poissa näkyvistä iltaan asti, mutta\nsilloin hän tuli takaisin hikisenä ja nokisena tuoden mukanaan sekä\nheidän omat että talonväen kirveet hyvin korjattuina. Tästä työstä hän\nsai kauniit kiitokset. Seuraavana päivänä hän teki atraimen ja\ntuulastuskouran. Hänelle tarjottiin nyt lankaa verkon kutomiseen, joka\nolisi mukavampi pyydys kuin hänen rautaiset kalastusneuvonsa, mutta hän\nsyytti kouriansa siihenkin työhön sopimattomiksi, ja hänen annettiin\nsitten olla pajassa omissa oloissaan.\n\nKun vanha isäntä palasi matkaltaan, olivat nuorukaisten uudet vaatteet\nvalmiit ja vanhat korjatut. Nyt hän arveli ajan soveliaaksi heidän\nlähteä matkaan. Nähdessään Pekan tekemän kelkan, hän ihmetteli. Se oli\nniin hyvin tehty, että hän tuskin uskoi silmiään. Hän piti Pekkaa\nonnenpoikana, sillä puusepäntyöllään tämä elättäisi henkensä mihin\nikinä hän joutuisikin. Ja hän otti esille sahanterän ja pari\nhöylänterää ja käski Pekan ottaa ne mukaansa siltä varalta, että ne\npäättäisivät raivata uudispaikan. Ukko teki nyt selkoa matkastaan.\nNahoista hän ei ollut saanut niiden täyden arvon mukaista hintaa; hän\nneuvoi poikia vast'edes muokkaamaan, oikaisemaan ja kuivaamaan nahat\nparemmin. Mutta vaikka nämä eivät olleetkaan parhaassa kunnossa, hän\noli kumminkin niistä saanut sen verran kuin he tarvitsivat matkaansa\nvarten. Sitten he saivat ruutia, lyijyä, jauhoja ja suoloja,\nnaskaleita, lankaa ja neuloja, ja siihen he voivat tyytyä.\n\nTavarat sälytettiin kelkkaan, ja Antti kutsuttiin pajasta. Hän toi\nmukanaan tavaramytyn, jonka sisällöstä ei kukaan tiennyt mitään. Mutta\nhänellä oli toinenkin, ja siitä hän otti esiin ja lahjoitti miehille\nkullekin kelpo puukon. Tupet oli tehty pukinsarvesta, siis melkeinpä\nkulumattomat ja vahingoittumattomat. Se oli oikein perisuomalainen\nkeksintö, jonka älykkyyden jokainen tunnusti. Sitten oltiin valmiit\nvastaanottamaan ukon viimeisiä neuvoja. \"Kulkekaa virran vartta sinne\nasti kuin olen sanonut\", virkkoi hän pojalleen, \"älkääkä Liman\nasukkaiden kanssa ruvetko mihinkään tekemisiin! Heidän ei tarvitse\ntietää, menettekö te itään vai länteen päin, Herran haltuun! Tule pian\nkotiin taas, Pietari!\"\n\nMuutaman päivän kuluttua tapaamme nuo kolme matkatoveria tärkeässä\nkeskustelussa. He olivat seisahtuneet virran varrelle neuvottelemaan.\n\"Niin, tällä paikalla meidän täytyy kääntyä länteen päin. Tuolla näette\nkaksi tunturia vastakkain, ja tämän laakson halki katsoessa näkee sen\ntunturin huipun, mihin teidän on asetuttava metsästämään. Siis\neteenpäin!\" sanoi nuori talonpoika, tarttuen kelkan jukkoon. \"Lykkää\nsinä, Pekka!\" lisäsi hän, \"Antti ja minä vedämme. Onpa tässä vielä\npotkimista, ennenkuin ylös päästään. Tarttukaa kiinni nyt!\" -- \"Hyvin\nsujuu, pojat\", virkkoi Pekka, \"katsokaa, kuinka hanki kannattaa Rakin\njuosta; se pääsee nyt helposti metsässä eteenpäin. Mainio juttu, että\ntulimme kovalle hangelle! Kas niin, Rakkiseni, vainua nyt meille karhu!\nNyt ei sinun tarvitse enää lumessa rämpiä. Hei, pojat, eteenpäin.\nMieleni tekee päästä tuonne tunturille katselemaan ympärilleni. On niin\nsynkkää kulkea tässä ahtaassa laaksossa, jossa olemme taivaltaneet niin\nmonta päivää.\"\n\nMutta Pekan ei ollut suotu sinä päivänä katsella ympärilleen, sillä\nennen kuin he ehtivät kiivetä ensimmäiselle tunturille, tuli jo hämärä,\nja täytyi seisahtua laittamaan yöpymispaikka tavalliseen tapaan. Antti\nja Pekka kaatoivat paksun hongan ja raahasivat toisen pölkyn nuotioksi.\nTottuneesti ja ihmeen reippaasti he sitä liikuttivat ja asettelivat,\nniin että Pietari sanoi, että he hänen mielestään olivat tavattoman\nväkeviä miehiä. \"Kyllä kai ajan pitkään käymme väkeviksi\", sanoi Pekka.\n-- \"No, jos sinä voimistut yhtä väkeväksi kuin olet pitkä, niin ei\nsinulle moni piisaa voimissa.\" -- \"On maar se voimakas\", selitti Antti;\n\"kun on noin hoikka, niin en tiedäkään, missä voimat ovat tuossa\nruumiissa; mutta nyt pata tulelle!\" lisäsi hän, \"minä olen nälissäni\nkuin susi. Olipa tyhjä laakso, jonka halki tänään kuljimme! Meillä ei\nole lihapalaa pataan panna; mutta jahka tästä päästään huomispäivän\niltaan! Olisipa ihme, jollei meillä silloin olisi muuta kuin pelkkää\npuuroa.\" Näin juteltiin edelleen työtä tehdessä.\n\nHeti päivän tultua sai Pekka tyydyttää mielihalunsa, katsella\nympäristöä. Oli tultu aukealle tunturin laelle, josta nuorten miesten\nhämmästyneiden silmien eteen levisi komea näköala. Tunturi kohosi\ntoisensa takana lähellä ja kaukana, laaksoja ja kallioita, jäätyneitä\njärviä ja loppumattomia metsiä, mihin päin vain katseli! Oli päästy\nmatkan päähän, ja aavistus sanoi, että täällä olisi hyvä olla.\nLähimmällä naapuritunturilla näkyi kuin pieniä hyttysen kokoisia\npilkkuja. Ne liikkuivat, vetäytyivät yhteen parviksi, sitten parvet\ntaas hajaantuivat, ja taas ilmestyi uusia pilkkuja. Kaikki seisoivat\nääneti ihmeissään, sitten Pekka huudahti: \"Peuroja!\"\n\nOliko mahdollista, että nuo sadat tummat pilkut olivat peuroja?\nArveltiin, että niitä oli liian paljon. Täytyi mennä lähemmäksi saamaan\nsiitä varmuutta. Huimaavaa vauhtia kiidettiin eteenpäin kepeillä\nsuksilla kimaltelevaa hangen pintaa ja ylös lähimmän tunturin kuvetta.\nJa katso! He eivät enää voineet epäillä, sillä mihin he vain katsoivat,\nnäkyi tuoreita peurain jälkiä, ja päästessään tunturin harjalle he\nsaattoivat helposti nähdä, että lähimmän tunturin kupeella kuljeskeli\nsuuri peuralauma.\n\nSuomalaiset olivat heti metsästyshimon vallassa. He tahtoivat heti\npäästä peurojen kimppuun, mutta heidän toverinsa ei sitä tuumaa\nhyväksynyt. Hän väitti, että ennenkuin he pääsisivät perille sille\ntunturille, johon hänen isänsä oli kehoittanut heitä asettumaan,\nkuluisi päivä loppuun. Hän oli luvannut seurata heitä sinne asti, ja\nsen hän tahtoi tehdäkin. Isälleen hän oli luvannut tulla pian takaisin,\nja siksi hän nyt tahtoi jatkaa matkaa pysähtymättä, lisäten, että he\nluultavasti sielläkin tapaisivat peuroja. \"Muutoin\", lisäsi hän,\n\"teillä on vielä koko kevättalvi edessänne. Kyllä siitä metsästyksestä\nehditte vielä saada kylliksenne.\"\n\nPietari luuli sanoneensa enemmänkin kuin mitä tarvittiin hillitsemään\nsuomalaisia sinä päivänä metsästämästä, mutta hänpä tunsi heitä liian\nvähän. Itsepäisyys on suomalaisen luonteenominaisuuksia. He kyllä\nmyönsivät, että Pietarilla oli syytä niin sanoa, mutta he eivät\ntahtoneet kokonaan jättää metsästystä. \"Mene sinä, Pekka\", virkkoi\nAntti; \"Pietari ja minä kyllä vedämme kelkkaa; kyllä sinä meidät\ntavoitat, ennen kuin meillä on nuotio valmiina illalla. Mene nyt vain,\nsanon minä\", virkkoi hän uudestaan huomatessaan, että Pekka vielä\narveli. \"Ei sinun tarvitse meitä auttaa\". -- \"No, kyllä me toimeen\ntulemme\", vakuutti Pietarikin. -- \"Rakki\", sanoi Pekka, \"jää nyt Antin\nluo. Hyvästi nyt.\" Ja niin hän lähti viilettämään mäkeä alaspäin ja\nkatosi pian metsään.\n\n\"Meidän täytyy kiertää pienemmän tunturin ympäri\", virkkoi Antti.\n\"Pohjoisen puolella kajastaa valoa; arvelen, että siellä päin tulemme\ntasaiselle maalle; annetaan mennä!\"\n\nAntti oli kumppaninsa keralla saapunut määrätylle tunturille ja saanut\nsiellä nuotion valmiiksi; pata oli jo tulella kiehua pihisemässä. He\nolivat laskeutuneet havuvuoteelle ja tuumiskelivat, mihin Pekka oli\njoutunut. \"Ehkä teimme väärin, kun annoimme hänen mennä yksin\", tuumi\nPietari. \"Kenties hänelle on sattunut jokin onnettomuus.\" -- \"Ohoo, en\nminä sitä luule\", vastasi Antti, \"Pekka kyllä selviää vastuksista.\" --\n\"Niin, kunhan vain ei hänelle kävisi samalla lailla kuin isän\nkumppanille silloin kun hän oli täällä viime kerran.\" -- \"No miten\nhänen kävi?\" -- \"Sillä kertaa näet lumi oli löyhää. He saivat\nnäkyviinsä peuralauman, joka tuli etelästä päin ja kulki pohjoista\nkohti. Silloin metsämiehet sopivat niin, että he kiipeävät tunturille,\nkaivautuvat lumeen ja siellä odottavat peurojen tuloa.\n\n\"Vuoren rinne oli jyrkkä ja lumi löyhää, niin että he pian\nhikeentyivät, ennen kuin pääsivät tunturille ja lumen sisään\npeittäytymään, ja sitten kului hyvän aikaa ennen kuin peuralauma tuli\nampumamatkan päähän. Kun sitten isä ja setä ampuivat, ei Pietari Erkki\nampunutkaan eikä tullut toisten ampumia otuksia katsomaankaan. Heidän\ntäytyi lähteä katsomaan, mikä häntä vaivasi, ja tullessaan hänen\nluokseen he näkivät hänen makaavan. He kokivat silloin häntä herättää,\nmutta eivät onnistuneet. Hän oli ihan kuin kuollut, ja kuollut hän\ntosiaan olikin, vaikka ruumis oli vielä lämmin ja pehmeä. Niin se\ntapahtui, eikä ole meiltä sen koommin kukaan käynyt täällä\ntuntureilla.\"\n\nJuuri kun Pietari oli lopettanut kertomuksensa, nousi Rakki pystyyn ja\njuoksi tiehensä. \"No nyt Pekka on täällä tuossa paikassa\", sanoi Antti,\nja heti samassa Pekka tulikin raahaten suurta sutta, jonka hän\nhuolimattomasti viskasi lumihangelle sanoen: \"En päässytkään peuroja\nlähestymään ampumamatkalle, vaikka kaiken päivää yrittelin. Lopulta\nolin jo melkoisen lähellä, mutta silloin tämä peijakas hiipi luo ja\nsäikytti peurat pois. Hengellään se kuitenkin sai sovittaa tyhmyytensä,\nkun sekautui minun metsästykseeni.\" -- \"Vai ei saadakaan peuranpaistia\ntänä iltana\", tuumi Antti. \"No, lohduta mielesi, Pekka! Istuudu,\nminulla on kaksi metsoa padassa. Tänne pojat nyt! Tulkaa! Täällä ei ole\nköyhyydestä tietoakaan!\"\n\nErotessaan heistä seuraavana aamuna Pietari otti heiltä lupauksen, että\njos he tarvitsisivat hänen apuansa, he tulisivat hänen kotiinsa, ja jos\ntulisi ikävä yksin, he olisivat tervetulleet viettämään jonkin aikaa\nhänen luonansa. Tietenkin suomalaispojat tunsivat liikuttuvansa\nPietarin puheesta. He vakuuttivat, etteivät unohda, mitä hän jo oli\ntehnyt heidän hyväkseen. Sitten he erosivat, ja nuorukaiset jäivät taas\nkahden.\n\nEnsi työkseen he päättivät kyhätä jonkinlaisen asumuksen lähiajaksi.\nTähän tarkoitukseen he valitsivat vuoren jyrkästä seinästä ulkonevan\nkallionkielekkeen, joka muodosti lujan ja vedenpitävän katon. Kahdelle\nsivulle rakennettiin seinä, kolmas sivu jätettiin avoimeksi ja siihen\ntehtiin nuotion sija. Kun lumi oli lakaistu pois ja lattia, joka\nsamalla oli makuusijana, peitetty havuilla, metsämiehillä oli omasta\nmielestään varsin mukava ja hauska pieni koti. Tavaroitansa he,\nsuomalaisten tapaan, eivät säilyttäneet asuinhuoneessa eikä aitassa,\nvaan piilottivat ne onttoihin puihin ja kallionkoloihin, joista kukaan\nei voinut niitä löytää heidän poissa ollessaan.\n\nKun he illalla neuvottelivat tuumistaan ja tulevaisuuden aikeistaan,\nlausui Pekka, ettei peuroja ollut helppo lähestyä; mutta kun he vain\nsaisivat yhden ammutuksi, hän kyllä tietäisi keinon, miten saataisiin\nuseampia. Antti arveli, että he voisivat ajaa peurat alas tuntureilta.\nKun ne joutuisivat pehmeään lumihankeen, niitä kyllä voisi ajaa kuin\nhirviäkin. Saisipahan nähdä, kun niitä on ajanut, miten se kävisi\npäinsä. Aluksi täytyi koettaa saada ammutuksi muutamia lintuja, jottei\njauhoja kuluisi liiaksi.\n\nEnsimmäisen metsästysretkensä he kuitenkin tekivät korkealle tunturille\nkatsellakseen ympäristöä ja etsiäkseen peuroja. Koko joukon he niitä\nnäkivätkin. Lauma kulki syömässä syvässä laaksossa, jossa vielä oli\nvähän metsää. Nuorukaiset päättivät heti koettaa päästä ampumamatkalle.\nAntin oli jäätävä paikalleen, kunnes hän näkisi Pekan päässeen toiselle\ntunturille. Silloin hänen piti laakson alapäästä lähestyä peuroja ja\nahdistaa niitä rinnettä ylöspäin. Jos se onnistuisi, saisi Antti ampua,\nse näytti heistä selvältä.\n\nKun Pekka näkyi määräpaikalla, lähti Antti liikkeelle ja oli pian\nehtinyt lähelle peuroja. Silloin hän jätti sukset pois ja koetti\nryömien lähestyä laumaa, joka hitaasti kulki laaksoa ylöspäin,\nkuitenkin siksi joutuisasti, että Antilla oli täysi työ seuratessa eikä\nhän niitä kuitenkaan saavuttanut. Hän alkoi jo kyllästyä ja yritti\nnäyttäytyä saadakseen sillä tavoin peurat säikytetyksi syöksemään\nylämäkeen; mutta silloin lauma hiljensi kulkuaan ja Antti pääsi\nlähemmäksi. Mutta samalla peurat jostakin syystä, mitä hän ei voinut\nkäsittää, äkkiä hypähtivät, seisahtuivat silmänräpäykseksi ja\nporhalsivat heti sen jälkeen yhtenä rykelmänä suoraan häntä kohti. Ei\nviipynyt kauan, ennen kuin hänen pyssynsä paukahti. Lauman etunenässä\njuokseva peura kaatui hengetönnä lumihangelle. Nyt Antti nousi\nseisomaan ja päästi suuren huudon. Peurat kääntyivät äkkiä pakenemaan\npitkin laaksoa ylöspäin ja syöksyivät nopeasti kuin tuuli eteenpäin.\nAntti huomasi nyt, että hänen luotinsa oli sattunut toiseenkin peuraan,\njoka turhaan ponnisteli seuratakseen laumaa. Hän panosti pyssynsä\njoutuisasti ja oli tuskin ehtinyt sen tehdä, kun näki koko lauman vielä\nkerran syöksyvän alas laaksoa alamäkeen. Ne hajaantuivat joka haaralle\nja kokivat päästä pois ahtaasta laaksosta. Suurin osa kulki kuitenkin\nAntin ohitse, ja nyt hän ennätti valita yhden suurimmista ampuakseen\nsen. Kun se kaatui melkein hänen jalkojensa eteen häneltä pääsi\nilohuuto ja vielä toinenkin, kun hän näki ensimmäisestä laukauksestaan\nhaavoittuneen sarvipään, jota Rakki ahdisti, kaatuvan vähän ylempänä\nlaaksossa. Kiireesti hän sai sukset jalkaan ja riensi paikalle. Mutta\nennen kuin ehti perille, hän näki Pekan tappavan keihään pistolla tuon\nhaavoittuneen otuksen. \"Jumalan kiitos, Antti!\" sanoi tämä; \"minä näin\nkoko tapauksen. Me saimme neljä peuraa. Alku on hyvä. Niinhän sinä olit\novela kuin jos olisit kaiken ikäsi ajanut ja hiipien vaaninut peuroja.\"\n-- \"Ammuitko sinäkin, Pekka, tuolla ylhäällä?\" -- \"Ammuin; mennään nyt\nsinne ja raahataan se tänne, niin saadaan kaikki saaliit samaan\npaikkaan.\"\n\n\"Mitä sinä Pekka ajattelit, kun sanoit että meidän piti nylkeä peura?\"\nkyseli Antti heidän istuessa lepäämässä raahattuaan kaikki peurat\nsamaan paikkaan. -- \"Näetkös\", virkkoi Pekka, \"isä kertoi kerran\nvanhalle metsämiehelle, joka oli meidän matkassamme, että kaukana\npohjoisessa metsästäjät tavallisesti piilottautuivat peurannahkaan,\njohon he olivat asettaneet pään ja sarvet, ja siten he pääsivät\nkonttaamaan keskelle peuralaumaa, niin etteivät elukat heitä\nhuomanneet. Ne luulivat heitä oikeiksi peuroiksi, kunnes niillä äkkiä\noli nuoli sydämessä.\"\n\n\"Vai kertoi hän niin: ehkäpä se luonnistuisi meillekin\", tuumi Antti;\n\"koetetaankos?\" -- \"No, jos niin tahdot; meidän täytyy sitten nylkeä\nnahka niin, että se avataan takapuolelta; nahka jää sitten eheäksi;\npääkallon ja sarvet jätämme paikoilleen.\"\n\nMuutaman päivän kuluttua nahat olivat valmiit ja pojat olivat kovin\ninnokkaita koettamaan onnea. Ryömiminen oli kuitenkin hyvin\nvaivalloista, ja peurat kulkivat poispäin. He eivät päässeet ryömimään\nniin nopeasti kuin ne kulkivat. Toiset peurat eivät kammonneet noita\nväärennettyjä tovereitaan, mutta eivät liioin päästäneet heitä liian\nlähelle. He olivat olleet liikkeellä kaiken päivää ja rupesivat jo\nkyllästymään, kun iltapuolella muutamia peuroja juosta hölkötteli\nsuuremman lauman jäljessä. Kun ne tulivat lähelle noita valepeuroja, ne\nseisahtuivat osoittaen selvästi levottomuutta. Mutta ne olivat tulleet\njo liian lähelle ja kaksi niistä menetti henkensä huolimattomuutensa\ntakia. Noustessaan pystyyn Antti sanoi Pekalle: \"Peurat ovat viisaampia\nkuin minä luulinkaan; tämä ei vetele.\" -- \"Eipä näy vetelevän, minä\narvelen niinkuin sinäkin, että ne vainuavat suomalaiset. Parempi on\nvaania niitä lumeen hautautuneena\". -- \"Kenties\", tuumaili Antti,\n\"kuitenkin se on vaivalloista hommaa. Vilua täytyy kärsiä; ja sitten\nsaa ehkä ampua yhden laukauksen, ja samassa ovat kaikki peurat\ntiessään.\"\n\n\"Tässäpä on oikein iso honka\", huudahti Pekka, \"sen me otamme.\" Ja\nsitten he alkoivat kumpikin omalta puoleltaan hakata puuta poikki.\nPian tuo ikivanha puu kovasti ryskyen kaatui maahan. \"Kas nyt\", virkkoi\nPekka, \"me halkaisemme tästä kappaleen, siitä teemme kannen\nliha-astiaamme, ja sitten katkaisemme ja koverramme ontoksi rungon sitä\nmukaa kuin tarvitsemme tilaa.\" -- \"Se käy hyvin. Jahka nyt saamme tämän\nsuuren möhkäleen ontoksi latvaan asti, niin siihen kyllä mahtuu\nlihavaroja meidän tarpeeksemme moneksi vuodeksi.\"\n\n\"Nyt riittää\", sanoi Pekka pyyhkien hikeä kasvoiltaan. \"Tähän kyllä\nmahtuu paljon lihaa. Tuodaan nyt lihat tänne ja otetaan suolapussi\nesille. Kyllä tästä hyvä tulee\", sanoi hän, kun lihat oli pantu astiaan\nsuolaan. \"Nyt pannaan kansi päälle ja sidotaan se kiinni vitsaksilla,\nniin eivät ketut eikä sudet vie meiltä palaakaan. Kun lumi sulaa pois,\npeitämme koko hongan sammalilla; silloin voimme olla siitä varmat,\nettei kukaan ruotsalainen keksi meidän säilytyspaikkaamme. Ehkäpä joku\nsuomalainenkin menee ohi sitä huomaamatta. No nyt, Antti, olemme tänä\nkeväänä tarpeeksi pyydystäneet peuroja. Nahoista ei saa paljon hintaa;\nmeidän täytyy keksiä muuta ansiota.\"\n\n\"No mitä sitten?\" -- \"En tiedä, mutta kuljeskellaan täällä vuoristossa,\nniin saamme nähdä; ja totta kai lumikin kohta vähenee ja elukat\nrupeavat liikkumaan. Kuten sanottu, pistäydytään pohjoisessa päin, niin\nsaamme nähdä, minkä näköistä maailma siellä on. Emmehän liene mitään\nunohtaneet\", kysäisi Pekka ja katseli tarkastellen varastopaikkaa.\n\"Olemme kyllä\", sanoi Antti, joka jo oli ulkopuolella, \"unohdamme\nodottaa soveliaampaa ilmaa. Ei nyt maksa vaivaa lähteä liikkeelle:\nkuule, Pekka, saamme sadetta. Tulepas ulos, niin näet. Sumua jo nousee\ntuolla tuntureilla, ja tuolta kohoaa iso pilvi. Tuntuu suojaavan, ja\nkoetapas: tuoltapäin tulee lämmin tuulen henki. Rakki, mene vain\ntakaisin sisään! Kas niin, tuossa jo tipahti sadepisara! Ei tänäpäivanä\nole ajattelemistakaan lähteä ulos. Puolen tunnin kuluttua sukset jo\ntakertuvat lumeen, sitten ollaan kiinni kuin tervassa.\" -- \"No sitten\nmeidän täytyy odottaa\", vastasi Pekka, \"mutta pitkälliseksi käy sisällä\nistuminen, kun on täysin levännyt ja varustautunut liikkumaan.\"\n\nSitten nousi sumu, joka verhosi koko tienoon. Alkoi sataa; sumu tiheni\nja sade kävi yhä rankemmaksi. Isoina paakkuina putoili lunta lähimpien\npuiden oksilta; etemmäksi ei voinut nähdä mitään. Suojelevalta\nkallionkielekkeeltä tippui ja lorisi vettä. Tuon tuostakin tuli\ntuuliaispää, joka tuprautti sekaisin tuhan, noen ja tulikipinät ja\nlykkäsi savua varastoaittaan. Metsä huokui raskaasti ja ikivanhat puut\nnotkistuivat tuulessa; oli niin ikävää kuin ikänä olla taisi.\n\nOli monta päivää odotettu kaunista säätä, mutta eipä vielä näkynyt ilma\nylenevän. Antti oli ottanut kätköistään kimpun hevosenjouhia, jotka hän\nnyt viskasi Pekalle. \"Puno, Pekka, meille ongensiimoja ja linnun\nansoja. Kohta tulee kevät. Se on minulle liian hienoa työtä. Minä menen\nulos hakkaamaan uuden pölkyn nuotioon, sillä kohta tämäkin päivä\nloppuu.\" Ja sitten tuli pimeä, ja sade pieksi yhä rajummin kivikattoa\nheidän ruvetessa makuulle.\n\nÄkkiä metsänkävijämme heräsivät hirmuiseen jyrinään. Jyrisi ja paukkui,\nniin että kalliokin vapisi. Jyrinä tuli yhä lähemmäksi ja oli jo tuossa\ntuokiossa heidän päänsä päällä. Kalliopaadet tutisivat, nuotio tupsahti\nilmaan ja säkenet ja savu täyttivät vuoren onkalon. Yhtä pian kuin oli\nalkanut jyrinä loppuikin ja pimeys vallitsi pienessä metsäasunnossa,\njota yöksi viritetty nuotio vastikään oli valaissut. \"Antti!\" huudahti\nPekka. \"Ohoi!\" kuului vastaus. \"Oletko vahingoittumaton?\" -- \"Olenpa\nniinkin\", vastasi toinen huolettomasti. \"Herran nimessä, mitä ilvettä\ntämä oli?\" -- \"Eipä mitään ilvettä. Saammepa kiittää onneamme, kun\nolemme säilyneet vahingoittumatta. Lumivyöry on kulkenut meidän\npäällitsemme. Koetetaan saada tulta. Pelkään, että me olemme täällä\nvankeina; täällä on kovin pimeä.\" Antti kuului haparoivan muutamia\npäreitä, ja kun hän ne oli löytänyt, hän sai pian tulen sytytetyksi. He\nnousivat kumpikin seisoalleen. Hetkisen he tuijottivat hämmästyneinä,\nkunnes Antti viimein virkkoi: \"Niin on kuin sanot, Pekka; ja totta\ntosiaan olemmekin satimessa. Mutta ulos tästä täytyy päästä, ole siitä\nvarma\"; sitten hän pani pois palavan päreen ja syöksyi lumiseinää\nvasten, johon hän tunki toisen väkevistä olkapäistään. Lumiseinä antoi\nvähän matkaa myöten; hän alkoi silloin voimakkain käsin repiä lunta,\nniin että se ryöppysi ylt'ympäri. Pekka taas oli tarttunut\nsuksisauvaansa ja pistänyt sen lumeen niin pitkälle kuin se meni. Ensin\nlumi teki vastusta, mutta sitten sauva hurahti helposti lävitse, ja hän\nsanoi: \"Ole huoleti, Antti; seinä ei ole paksu. Tule tänne ja nouse\nminun hartioilleni; lumiseinä on lähinnä kalliota ohut: pian sinä sen\nsaat puhkaistuksi.\" -- \"Ohoi\", virkkoi Antti kovasti ähkien; \"se jo\nantaa myöten; tunge eteenpäin, Pekka, tällä kohdalla!\" ja samalla Antti\nkaatui suulleen. \"Jo on tie täällä auki!\" huudahti hän. \"Hyi, kun jo\nmelkein pelkäsin, että jäisimme tänne, kunnes kevätaurinko olisi\nsulattanut tien auki\", ja samalla hän ryömi takaperin aukosta, joka oli\npuhjennut lumeen. \"Jumalan kiitos, ettei lumi voinut pysähtyä tälle\npaikalle, vaan luisti tunturia myöten alemmaksi! Se olisi voinut\nhaudata meidät alleen niin, ettemme olisi koskaan enää nousseet ylös.\"\n\n\"Antti, raivataan pois lumiseinä\", sanoi Pekka, \"ja pidetään huoli,\nettä saamme taas tulen viritetyksi.\" -- \"Tuli ensin, seinä sitten\",\nsanoi Antti tarttuen kirveeseen ja meni ulos lumessa olevasta aukosta.\n\nKului pitkä aika, ennen kuin hän palasi takaisin mukanaan puita, jotka\nhän heti sytytti palamaan. \"Tuleepa olemaan hauska nähdä, millaista\ntuolla meitä alempana on, jahka päivä selvenee. Luulen melkein, että\nmetsä on poissa.\" \"Anna lumiseinän olla paikallaan; täällä tulee\nlämpöisempää kun se on kohdallaan. Tässä pimeässä emme saa nuotiotakaan\nsytytetyksi; täällä ei ole honkiakaan lähellä; asetu alallesi ja ole\nhuoleti. Minkähän luulet olleen tähän syynä?\" -- \"Varmaankin sade ja\nsuojailma sai lumen irtautumaan tässä ylempänä tunturin jyrkimmällä\nkohdalla, ja kun se kerran joutui liikkeelle vyöry kasvoi kasvamistaan,\nkunnes seisahtui vasta laakson pohjalla.\"\n\nJa niin asia olikin. Suomalaisen selvä käytännöllinen ymmärrys ei\npettänyt. Unta ei tänä yönä ollut enää ajatteleminenkaan. Aamun\nodottaminen koetteli kärsivällisyyttä, sillä vieläkin oli paksu sumu ja\nsatoi rankasti. Tuli kuitenkin vihdoin päivä, ja nyt he kauhistuneina\nsaattoivat nähdä lumivyöryn aiheuttaman hävityksen. Kallionkielekkeen\nyläpuolelta oli kaikki lumi poissa. Sen mukana oli seurannut kiviä,\nsoraa ja pieniä pensaita. Leveä musta juova osoitti, mistä lumivyöry\noli kulkenut. Heidän luolansa alapuolella oli hirveän näköistä. Metsä\noli kuin lakaisemalla pois pyyhkäisty; siellä täällä vain jokin vanha\nhonka ojenteli oksiaan syvästä lumesta, jossa pienemmät puut makasivat\nsikin sokin sulloutuneina, ja laakson pohjalla oli lunta pisimmän puun\nkorkeudelta.\n\nNuorukaiset seisoivat äänettöminä hämmästyksestä nähdessään kauhean\nhävityksen, kunnes Antti virkkoi: \"No, Pekka! Hyvästi nyt meidän\npeuranlihavarastomme! Ei se tule näkyviin ennen kuin kesällä.\"\n\nAntin puheeseen ei Pekka vastannut mitään; hän vain katseli tarkkaan\nsitä paikkaa, jossa tiesi heidän suuren honkansa olevan. \"Katsotaanpa,\nAntti. Minä luulen, että se on säilynyt, sillä ne hongat, jotka olivat\nsitä lähellä, ovat vielä pystyssä.\" -- \"Tunnetko sinä sen, Pekka,\nvielä?\" -- \"Tunnen kyllä, ja tunnet sinäkin. Etkös näe tuon suuren\nkuusen katkenneita oksia? Meidän honkamme ne katkaisi kaatuessaan.\nTulepas nyt.\" Sitten he menivät paikalle ja huomasivat ilokseen, että\nheidän lihansäilytyspaikkansa oli vahingoittumatta. Lumivyöryn syrjä\noli vain vähän sipaissut sitä ja siirtänyt tuota jättiläispuuta\npikkuisen matkaa.\n\n\"Huh, huh!\" päivitteli Antti, \"ei enää koskaan asetuta jyrkkien\ntunturien rinteelle. Tämähän oli vallan hirveätä. Parasta kaiketi\nlienee, että muutamme pois alamaahan.\" -- \"Ei vielä, tänä vuonna meillä\nei ole enää mitään pelättävää; onhan maa meidän yläpuolellamme ihan\npaljaana. Ei, pannaan vain asunto kuntoon ja hinataan nuotiopölkkyjä\nnyt, kun emme voi muutakaan toimittaa. Minä arvelen, että kun on niin\nvedenpitävä katto kuin meidän, sille on vielä annettava arvoa, eikä\nkuiva paikka ole pois tieltä.\" -- \"No olkoon kuten tahdot\", sanoi\nAntti, ja sitten ryhdyttiin raivaamaan lunta pois ja tekemään uutta\nnuotiota.\n\nIlma ei muuttunut moneen päivään. Lumi aleni ja mätäs toisensa jälkeen\npisti esiin mustan päänsä, puut puhdistuivat lumesta, ja kerran aamulla\nnoustessaan makuulta nuorukaiset kuulivat kaukaista kohinaa. \"Koski\",\nvirkkoi Pekka, \"tulva alkaa; jäät ovat lähtöä tekemässä.\" Päivän\nmittaan kohina koveni kovenemistaan, ja iltapäivällä oli laakso heidän\nalapuolellaan veden vallassa. Paksun lumisulun yläpuolelle oli\nmuodostunut pieni järvi, ja alhaalta lähimmästäkin laaksosta kuului\nveden kohinaa.\n\nNiin he sitten eräänä aamuna heräsivät auringon kirkkaasti paistaessa;\ntaivas oli kirkas ja sumu hälvennyt. Nyt he kiiruhtivat kiipeämään\ntunturin ylimmälle laelle. He hämmästyivät muutosta, sillä mihin ikinä\nkääntyi katsomaan, oli äsken vielä luminen metsä tummana ja totisena,\nsamalla kuin korkeilla tuntureilla hohteli häikäisevän valkoinen\nlumipeite ja heidän oma tunturinsa oli kovan jään kattama. \"Kuule,\nAntti, tällaista emme ole ennen nähneet\", sanoi Pekka. \"Ja katsopas,\nkatso, Antti! Tuolla lentää hanhia. Kas nyt ne laskeutuvat tunturin\nlaelle! Istukaa vain rauhassa, ei teitä kukaan häiritse. Tule nyt,\nAntti, minä tahdon mennä kotiin ja ulos taas. Minä olen niin hyvällä\nmielellä, mutta en tiedä itsekään siihen syytä!\"\n\n\"Hyh!\" huudahti Pekka heti samassa, \"näetkö noita ilkiöitä?\" Samalla\nhän osoitti susilaumaa, joka pitkänä jonona käveli tunturin alareunaa.\n\"Ne tulevat tännepäin. Joutuin nyt noutamaan peurannahkamme! Koetetaan\nnarrata susia. Ehkä se onnistuu paremmin kuin peurojen petkuttaminen.\nJoudu, Antti! Minä vihaan noita verenhimoisia petoja.\" -- \"Huhhei!\nsiihen toimeen minäkin yhdyn\", ja sitten metsämiehet riensivät\nkotaansa. \"Hiljaa, Rakki, pysy aloillasi! Sinä et pääse mukaan\", sanoi\nPekka, ja sitten he riensivät takaisin vuoren huipulle.\n\nSudet olivat tunturille pääsemäisillään, kun nuorukaiset, peurannahat\nyllä tulivat näkyviin kontaten ja koettaen tehdä itsensä niin\nhuomattaviksi kuin suinkin. Sudet eivät näkyneet heitä havaitsevan,\nkunnes lauman etunenässä kulkeva vanha johtajasusi äkkiä kyykistyi\nmaahan ja alkoi ryömiä. Toiset tekivät samalla tavalla; mutta tultuaan\nnotkoon ne näkyivät äkkiä hajautuvan ja rupeavan kiertämään. Pekan\nhiljaiseen nauruun yhtyi Anttikin.\n\nHe konttasivat yhä eteenpäin aina väliin seisahtuen kuin\nruohonhakuhommassa. Susista näkyi sillein tällöin vain vilahdus niiden\nsiirtyessä kivien välillä, joiden takana ne väijyivät. \"Pidä varasi!\"\nkuiskasi Pekka. Tuskin oli tuo sana lausuttu, kun sudet aivan kuin\nkomennon mukaan syöksyivät peuroiksi luulemiaan kohti. Mutta silloin\nnämä äkkiä nousivat pystyyn. Sudet seisahtuivat juoksussaan, mutta\nluisuivat vuoren rinnettä alas iljanteella. Yht'aikaa pamahti kaksi\npyssynlaukausta, ja kaksi lähinnä olevaa sutta kaatui ulvahtaen maahan.\n\n\"Hurraa, Pekka!\" huudahti Antti; \"tällä kertaa olimme me kavalampia\nkuin Karjalan metsämiehet. Sitä temppua ei saa jättää vast'edeskään\nkäyttämättä. Se oli oikein teille, senkin ulvovat pitkähännät, jotka\nolette koko talven säilyttäneet turkkinne; mutta ettepä ole ennen\nsattuneet suomalaisten kohdalle. Hei, Pekka; tämän suden päänahasta\ntahdon tehdä isälle lakin; sinä saat tehdä Heikille.\"\n\n\"Ota sinä nyt sutesi, minä otan omani, ja mennään takaisin kotiin.\nPäivä kuluu pitkälle, aurinko lämmittää ja hanki pehmenee. Lähdetään\nnyt.\"\n\nKun he palasivat kojuunsa, vastaanotti Rakki heidät vihaisesti\nmuristen, niskakarvat pystyssä. Se ei pitänyt susista enempää kuin sen\nisännätkään, mutta nähdessään pedot kuolleiksi, se vähitellen\nrauhoittui.\n\n\n\n\n20. MAJAVANPYYDYSTÄJÄT.\n\n\nAurinko paistoi tuona ensimmäisenä kevätpäivänä lämpimästi ja ilma oli\nlauhkea. Lumi suli nopeasti, yhä kovemmin kohisi koski ja laaksoon\nlumipadon yläpuolelle syntynyt lampi kasvoi vain suuremmaksi.\nNuorukaiset, jotka puuhasivat susien nyljennässä, eivät huomanneet\nmitään ennenkuin raju kohina, pauke ja ryske veti heidän huomionsa ja\nsai heidät katsomaan laaksoon. Ja sielläkös oli elämää ja vilkettä!\nLumi, puut ja pensaat kohoilivat ja laskivat laineiden tavoin:\nlammikosta lähtevä puro oli syönyt aukon lumipadon lävitse ja vei sen\nnyt mukanaan. Koko laakso oli kuin ilmi elossa. Ryske ja kohina\nmuistutti lumivyöryn pauhua.\n\nNuorukaiset seisoivat äänettöminä ihmetellen veden voimaa. Sellaista he\neivät olleet ennen nähneet eivätkä ajatelleetkaan. Vuorotellen tuli\nlauhkeita ja kylmiä tuulahduksia. \"Tämä ennustaa kevättä\", sanoi Pekka.\nKun aurinko laski ja kuvasi tunturit sinisenpunertaviksi, sanoi hän:\n\"Ihmeellistä on oleskella täällä tunturiseudulla. Täällä viihdyn hyvin;\nmennään huomenna katsomaan koskea.\"\n\nEnnenkuin aurinko vielä kultasi tunturien huippuja, olivat reippaat\nnuorukaiset jo matkalla. Yöllä oli kylmennyt, sukset luistivat hyvin ja\nRakki hyppeli iloissaan kilpaa eteenpäin kiitävien metsämiesten kanssa.\n\"No, Rakki, näytäppä nyt, löydätkö tänään mitään! Hae nyt!\" ja sitten\nporhallettiin halki laakson pauhaavaa koskea kohti.\n\nPian oli tultu kosken rannalle. Vesi kohisi ja kuohui vaahdoten kivien\nja kallioiden ympärillä; oli kuin koski olisi iloinnut jälleen\nsaavuttamastaan vapaudesta. \"Kuule, Antti, nyt lähdetään alas virtaa\nmyöten; meidän pitää kulkea joen vartta järven rantaan asti. Minun\ntekee mieleni nähdä sekin\", sanoi Pekka. \"Tuolla alempana on suvanto;\nsiellä jää on vielä lujaa. Mennään jäälle. Kuulepas Rakkia! Se on jo\nrannassa ja haukku kuuluu karkealta. Joudutaan!\"\n\nPäästyään virran jäälle pojat kuulivat Rakin haukkuvan lähellä rantaa.\nKoira oli yhdessä kohden ja haukkui äkäisenä. \"Mitähän se on täällä\nlöytänyt? Katsotaanpa.\" Koira seisoi rannalla, kolossa puun juuren alla\nja kaivoi käpälillään. \"Ei se iso elukka ole. Kolo on pieni.\nPistetäänpä sinne suksisauvoillamme.\" Kun pojat pistivät sauvansa\nkoloon, kuului sisästä kiukkuinen murina, ja Pekka huudahti: \"Saukko!\nPidä varasi nyt, Antti. Minä ajan sen ulos, jotta saat sen tapetuksi.\"\n\nSitten Pekka tarttui kirveeseen ja raivasi pois jään ja mullan kolon\ntakaa, missä saukko oli. Nyt hän pisti sauvansa sisään ja samassa\nsaukko syöksyi ulos niin arvaamatta, ettei Antti ehtinytkään pistää\nsitä kuoliaaksi. Saukko oli jo jäällä, kun Rakki sai sen kiinni.\nPekalta pääsi iloinen nauru. \"Muistatkos näätää, joka meidän piti\nampua, kun Taneli-ukko oli mukana? Sinä olit liian hidas.\" Mutta\nsamassa Antti iski keihäällään. Kuului kova vinkuna, ja hän nosti\nkeilhäänkärkeen tarttuneen ylös. \"Mitäs nyt sanot, Pekka?\" nauroi Antti\nvuorostaan. \"Nämä olivat pariskunta, joka oli aikonut asua ja elellä\ntässä virrassa, ja kalojen pitäisi olla hyvillään siitä, että me\ntulimme tänne. Mutta katsohan, Pekka, Rakista vuotaa verta! Katsopas,\nmikä sitä vaivaa.\" Pekka riensi \"parhaan ystävänsä\" luo, joka vielä oli\nsaukon kimpussa pidellen sitä kiinni. \"Ei Rakilla ole mitään vaaraa\",\nrauhoitti Pekka. \"Onpahan vain naarmu kuonon poikki; mutta se on kyllä\nsyvä. Olipa tämä iso saukko! Kyllä se osasi purra, mutta nyt se on\nmeidän. Nyljetään kumpikin saukkomme. Nahat kuljetamme helposti\nmukanamme.\"\n\nHe jatkoivat matkaa virtaa alaspäin, kunnes näkivät sen mutkassa\nlevenevän lammen tapaiseksi. Äkkiä nuorukaiset jäivät seisomaan kuin\nkiinnikasvaneina, sillä heidän hämmästyneitten silmiensä edessä näkyi\nmajavan pesiä toinen toisensa vieressä, niin pitkälle kuin katse kantoi\npitkin virtaa.\n\n\"Käännytään takaisin ja hiivitään metsän läpi, ettemme säikytä noita\nelukoita. Täällähän näkyy olevan kokonainen kaupunki. Varmaankaan\nihmiset eivät ole täällä koskaan hätyyttäneet majavia, koska niitä on\nnäin paljon yhdessä paikassa. Tämä oli onni. Kierretään nyt koko\nseutu.\"\n\nAuringonlaskun aikana nuorukaiset olivat pienen saaren rannalla, joka\noli vastapäätä virran suuta jokseenkin suuressa järvessä, ei varsin\nkaukana majavien yhdyskunnasta. He istuivat kaatuneen hongan rungolla\njutellen.\n\n\"Kas niin me teemme\", sanoi Pekka. \"Saaressa kasvaa tiheää metsää ja\npuut ovat niin lähellä toisiaan, että vain töin tuskin pääsee\ntunkeutumaan läpi. Tuonne tiheään viidakkoon raivataan aukea,\nrakennetaan sinne maja ja asutaan siellä koko kesä. Ihan varmaan saamme\npyydetyksi suuren joukon majavia. Talvella lähdemme sitten myymään\nniiden nahkoja ja hajupussia ja tulemme rikkaiksi, ja sitten etsimme\nkäsiimme omaisemme ja autamme heitä.\"\n\n\"Niin, niin on hyvä. Lähdetään nyt kotiin. Huomenna ryhdymme työhön,\nniin että saamme huoneen valmiiksi siihen mennessä, kun virta luo\njäänsä ja majavat lähtevät liikkeelle. Sitten laitamme loukkuja, ja\nsaatpa nähdä, että olen miettinyt sitä asiaa jo edeltäpäin. Sinä et\nollut Tanelin ja minun kanssani majavia pyytämässä, mutta hän sanoi\nsilloin minulle sellaista, jota en ole unohtanut; saatpa nähdä.\"\n\nJo seuraavana päivänä olivat kirveet saaressa heilumassa, metsänkävijät\nkaasivat puita ja raivasivat tilaa tulevalle asunnolleen. He tekivät\ntyötä uutterasti. Ensimmäisen kirkkaan ja lämpimän päivän jälkeen ei\nkevät suurestikaan edistynyt. Tuuli oli kääntynyt ja puhalsi kylmästi,\ntaivas oli pilvessä. Aurinko ei jaksanut sulattaa lunta, yöt olivat\ntyynet ja kylmät, lumen sulaminen kävi hyvin hitaasti eikä kosken\nkohina ollut enää varsin kova. Hanhia ei enää lentänyt pohjoista kohti,\nmutta kurjet olivat tulleet ja kirkuivat kovasti joka aamu, ja niitä\nsäestivät kuhertelevat teeret.\n\nTyötä kesti yhä vain, kun Antti eräänä päivänä viskasi pois kirveen\nsanoen: \"Kuule, Pekka, minä olen kyllästynyt puolisuolaiseen\npeuranlihaan; minun tekee mieleni metsästämään; ei tämä kelpaa!\" --\n\"Älä huoli, emme vielä ryhdy siihen. Jatka nyt vain hetkinen; minä\ntulen pian takaisin.\"\n\nPekka nousi suksille ja lähti hiihtämään järven poikki suolle päin.\nPalatessaan hän virkkoi: \"Tule mukaan nyt, huomenna saat muuta kuin\npeuranlihaa.\" Sitten he menivät virran suulle, jossa oli avovettä. Jään\nreunaa pitkin he hakkasivat pieniä reikiä, ja Pekka virkkoi: \"No,\nAntti, ota nyt koukkusi esille. Tässä ovat minun koukkuni\", ja sitten\nhän otti sammaltukosta esille muutamia sammakoita, jotka oli\npyydystänyt suolta lähteen ympäristöltä.\n\n\"Ohoh!\" sanoi Antti iloisesti, \"tuotapa en tullut ajatelleeksi. Oletpa\nsinä kekseliäs, vaikka olisit voinut keksiä tuon asian ennemmin; mutta\nehkä ei tässä järvessä olekaan haukia.\" -- \"On kyllä, minä näin\nkaksikin ensimmäisenä päivänä, kun olimme täällä. Auringonpaiste oli ne\nhoukutellut esille. Saatpa nähdä, että täällä on niitä petoja kyllä\nenemmänkin; harvoin niitä puuttuu mistään järvestä.\"\n\nSeuraavana aamuna Pekan aavistus kävi toteen. Koukkuihin oli tarttunut\nmonta haukea ja madetta. Nyt oli syötävää useaksi päiväksi, ja hyvä\nonni kehoitti jatkamaan kalastusta.\n\nEräänä iltana alkoi sataa lunta. \"Nyt mennään kotiin\", sanoi Antti;\n\"paha ilma on tulossa; tässä ei kelpaa olla taivasalla. Meidän on\nmentävä majaamme.\" -- \"No, olkoon menneeksi, mutta sitten sinä taas\nsaat peuranlihaa!\" -- \"Luulenpa, että se maistuu taas hyvältä, sitä\npaitsi arvelen, että ehkä tapaamme kotimatkalla muutaman linnun.\"\n\nJa paha sää tulikin; ensin pyryilma ja myrsky ja sitten lauhaa säätä,\nsadetta, sumua ja taas sadetta. Metsästystä ei ollut ajatteleminenkaan,\nsillä lumi oli pehmeätä ja puoleksi sulaa, niin ettei metsässä voinut\nliikkua millään tavalla; syötiin vain ja maattiin.\n\nEräänä aamuna pojat kuitenkin heräsivät auringon kirkkaasti paistaessa,\ntaivaan selkeänä sinertäessä; koski kohisi ja lintuset piipittivät --\nsir, sir! Sehän oli kevään ennustaja metsäseuduilla: peipponen! \"Nyt\nylös!\" huudahti Pekka. \"Kuulitko?\" -- \"Kuulin kyllä; Jumalan kiitos,\nnyt tulee hauska elää! Minun täytyy lähteä jäälle pelastamaan koukut,\nennen kuin virta syö jään pois. Tuletko mukaan?\". -- \"En, minun tekee\nmieleni tunturille. Älä huoli minusta; ota Rakki mukaasi; tahdon mennä\nyksin.\" -- \"Vai niin, onko taas Mikkelin Niko-pappi mielessäsi? Hyvästi\nsitten. Missä tapaamme?\" -- \"Täällä\", sanoi Pekka ottaen sukset\nolalleen ja lähti nousemaan vuorelle.\n\n\"Pekalla oli mielessä jotakin, jota ei helposti ymmärrä\", puheli Antti\nyksinään. \"Parasta antaa hänen mennä. Hei, Rakki, lähdetäänpä\nliikkeelle nyt.\" Sitten hän antoi suksien luistaa alamäkeen sellaista\nvauhtia, että Rakilla oli täysi työ seurata perässä; pian hän oli\nkorjannut sekä kalanpyydykset että saaliin, jonka jälkeen hän suuntasi\nkulkunsa korkealle metsäiselle mäelle kappaleen matkan päähän järvestä.\n\nSaavuttuaan vuoren huipulle Pekka istahti silmäilemään ylt'ympäri\nleviävää avaruutta. Pian hänen päänsä vaipui, hän painoi kädet\nsilmilleen ja kyynärpäät polviin nojaten istui kauan liikkumatta. Mitä\nhän ajatteli, sitä saattoi aavistaa ainoastaan se, joka itse on\nnuorena, voimakkaana ja vapaana yksin oleskellut suurenmoisella\ntunturiseudulla.\n\nPekan herätti mietteistä Rakin haukunta. Se kuului kajahtelevan\ntasaisesti, niin että hän päätti, että koira oli löytänyt jonkin\neläimen kauempana metsäkunnaiden takaa. Hän sieppasi sukkelaan sukset\nallensa ja suuntasi kulkunsa sinnepäin, mistä koiran haukunta kuului.\nJoutuaksensa pikemmin hän kiersi tiheän viidakon ja hiihti vuoren\naukeaa harjannetta, kunnes tuli koiran kohdalle. Rakki oli saanut\notuksen ahdistetuksi seisahtumaan metsän reunaan. Nyt hän kiiti suoraan\nkuin haukka rinnettä alas otusta kohti ja näki ison komean karhun\nloikkivan aukean paikan poikki metsään. Hän ampui heti, ja karhu kaatui\nkuolettavasti haavoittuneena hangelle. Muutama heikko mörähdys, muutama\nkuolinkamppailun nytkähdys, sitten karhu makasi hengetönnä. Kun Rakki\nkuuli Pekan ampuvan ja näki karhun kaatuvan, se päästi iloisen ulinan\nja iski kerta toisensa perästä hampaansa kontion karvaiseen turkkiin.\nPekkakin ilmaisi ilonsa äänekkäästi huutaen: \"Antti, Antti, ohoi! Tänne\npäin! Ohoi!\" Mutta Antilta ei kuulunut mitään vastausta, ja Pekka\ntaukosi huutamasta. \"Hän on kaukana jäljessä päin\", arveli Pekka\nitsekseen, \"eikä kuule huutoa suksien kahinalta. Kyllä hän tänne osaa,\nkun seuraa jälkiä. Parasta lienee, kun nyljen kontion niin kauan kuin\nse vielä on lämmin\", jatkoi hän yksinpakinaansa, ja sitten hän ryhtyi\nkarhua nylkemään. \"Onpas tämä oiva otus. Missäs sait sen eteesi. Rakki?\nMutta miksi ei Antti tule? Ohoi, Antti!\" -- Ei kuulunut mitään\nvastausta.\n\n\"Olisikohan karhu haavoittanut häntä?\" Kun tämä ajatus johtui Pekan\nmieleen, hän aivan tyrmistyi. \"Eihän toki, siinä tapauksessa Rakki ei\nolisi häntä jättänyt. Jokin muu on siihen syynä. Minun täytyy lähteä\njärven rantaan; siellä hän paremmin kuulee minun ääneni.\" Ja sitten hän\nviskasi lujasti kokoon käärityn karhun nahan hartioilleen ja painui\njärvelle päin. Perille tultuaan hän koetti vielä kerran keuhkojensa\nvoimaa, ja nyt hän iloksensa kuuli Antin vastauksen, joka oli melkein\nkuin röhkimistä. Ilomielin Pekka huusi vielä uudestaan, mutta ei\nkuullut vastausta, jolloin hän hiihti heidän majaansa saarelle. Siellä\nhäneltä pääsi ilohuuto, sillä siellä oli iso karhunpenikka, jota\nRakkikin katseli ihmetellen. \"Ymmärrätkös, Rakki, tätä?\" Rakki ei\nsiihen osannut vastata muuta kuin huiskuttaa pitkää häntäänsä. \"Niin,\nRakki, auringonpaisteella meillä on hyvä onni; viime auringonpaisteella\nme saimme saukot ja tänään kaksi karhua. Nyt mennään Anttia vastaan.\nTule, Rakki! Tässä on hänen jälkensä, kyllä hänet helposti löydämme.\"\n\nJa sitten Pekka tunkeutui viidakon halki järven rantaan. Pitemmälle hän\nei ehtinyt, kun jo seisahtui. Tuollahan Antti jo oli hiljaa tulossa\njäätä myöten; mutta hän oli melkoista leveämmän ja suuremman näköinen\nkuin ennen. \"No, Rakki, niin totta kuin elän, niin siellähän se tulee\nja tuo vielä yhden karhunpenikan lisäksi! Ohoi, Antti!\" -- \"Täältä\ntullaan!\" Ja sitten hän tuli. \"Missä sinä, Pekka, olet ollut kaiken\npäivää?\" -- \"Etkös ole kuullut minua?\" -- \"Kuulin nyt äsken, mutta en\nsitä ennen.\" -- \"Sinulla, Antti, on näemmä kaksi karhua; kuinka se\ntapahtui?\"\n\n\"No, näetkös, tällä tapaa. Kun olin nostanut kalanpyydyksemme, menin\nRakki mukanani tuolle korkealle vuorelle, jonka näet tuolla, ja\nparast'aikaa kiivetessäni rinnettä hyökkäsi koira suuren kaatuneen\nkuusen alle ja alkoi hurjasti haukkua. Minä kyllä olin lähellä, mutta\nsiellä oli tuulenkaatoja paikat täynnä, niin etten päässyt niin pian\nperille. Mutta juuri kun pääsin puun juurelle, syöksähti kolosta esiin\nsuuri karhu. Ällistyin, en saanut pyssyä kuntoon, mutta syöksin keihään\nsen jälkeen. Se oli kuitenkin liian myöhäistä, ja karhu katosi puiden\nväliin. Samalla tuli vielä toinen karhu ja koki päästä esiin, mutta\nmieleni ei enää tehnyt laskea karkuun useampia. Sen takia pistin\nkeihään pedon läpi ja pitelin kiinni, kunnes tunsin, että siitä oli\nhenki lähtemässä. Silloin otin kirveen, iskin kontiota päähän ja huusin\nsinua. Mutta arvelin, ettei maksanut vaivaa huutaa; sitten panin\nkirveen viereeni, tartuin karhuun kiinni ja raahasin sen ulos kolosta.\nSilloin taas hämmästyin, kun näin kolmannenkin karhun ryömivän esiin,\nja iskinpä kirveellä pään halki siltäkin, niinkuin tässä näet. Nyt\nihastuin ja huusin sinua vielä kerran ja huusin koiraakin, mutta se oli\njoutunut niin kauaksi, että kuulin sen haukunnan aivan heikosti ja\nsitten katoavan vuoren rinteen alapuolella. Silloin kannoin ensimmäisen\nkarhun tänne.\"\n\n\"Tiedätkös, Antti, miten kolmannelle karhulle kävi?\" -- \"En tiedä,\nmutta sen me huomenna pyydämme, jahka tulee päivä, sillä jäljet kyllä\nnäkyvät; ja se onkin oikea karhu, tiedä se, ole siitä huoleti.\" --\n\"Etkös kuullut, että minä ammuin?\" -- \"En.\" -- \"No, tulehan katsomaan.\"\n\nNähdessään suuren kauniin karhunnahan Antti seisoi tuokion ääneti,\nmutta remahti sitten äänekkääseen nauruun. \"Meillä on onni\npäivänpaisteella! Mutta miten sinä, Pekka, sait karhun?\" Kun tämä oli\nkertonut hänelle seikkailunsa, Antti lisäsi: \"Kuule, meidän asiamme\novat edistymään päin. Kokonainen hirvilauma on viime yönä ollut\nsyömässä järven rannalla; ne me pyydystämme.\" -- \"Niinkö arvelet? Minun\nmielestäni meillä nyt on tarpeeksi lihaa; isosta karhusta tulee monta\nkantamusta.\" -- \"Taidat olla oikeassa; jätetään hirvet rauhaan, ne ovat\njoka tapauksessa meidän.\"\n\nAuringonpaistetta riitti edelleenkin ja virran suulla sula suureni yhä.\nSorsaparvi toisensa jälkeen laskeusi siihen ja hanhiparvi toisensa\nperästä kävi siinä lepäämässä yötä lakkaamatta kaakottaen. Metsämiehet\njättivät linnut rauhaan ja käyttivät kauniit päivät pienen asuntonsa\nrakentamiseen. Hirsikerros kohosi toisensa jälkeen, ja Antti sanoi:\n\"Siitä tulee liian korkea; minä arvelen, että sinä aiot asua täällä\nkoko ikäsi!\" -- \"Niin, kukapa tietää\", vastasi Pekka miettiväisesti.\n\nMuutaman päivän kuluttua rakennus oli valmis, par'aikaa veistettiin\nsiihen lavitsoita. \"Meidän on pidettävä kiirettä\", arveli Pekka, \"kohta\nvirta luo jäänsä, ja silloin on käytettävä aika majavainpyyntiin. Siinä\nmeidän rikkautemme! Majavainnahoilla hankimme varoja auttaaksemme\nomaisiamme. Saatpa nähdä, että majavista viimein tulee lehmiä ja\nlampaita.\" -- \"Ohoh, Pekka, kuinka sinä puhut oivallisesti! Se on\ntietty, että meidän on pidettävä kiirettä.\"\n\nHanget sulivat, jäät lähtivät virrasta, rastas lauleli kuusenoksilla,\nlehtipuut puhkesivat hiirenkorvalle, yöt kävivät lauhoiksi ja\nvaloisiksi, sääsket tanssivat ilmassa: kevät oli tullut.\n\nMajavat olivat jo muutamia päiviä sitten lähteneet ulos pesistään\nkaatamaan puita virran varsilta elatuksekseen ja rakennusaineikseen, ja\njo oli muutamia majavannahkoja äsken rakennetun tuvan seinillä\nkuivumassa. Varhain ja myöhään pyyntimiehet olivat liikkeellä, ja\nsalaperäisestä tavaramytystään Antti kaivoi Pekan suureksi\nkummastukseksi parit polkuraudat eli sakset, jotka hän oli valmistanut\ntaalalaisen talonpojan luona ollessaan. Tässä nyt oli se salaisuus,\njonka Pekanhuhdan Taneli oli hänelle neuvonut. Nyt ne oli pantava\nveteen, siihen paikkaan, mistä majavat liikkuivat pesiinsä ja niistä\npois.\n\nEnsi kokeet onnistuivat hyvin. Kolme majavaa saatiin perätysten. Mutta\ntoiset tulivat nyt hyvin varovaisiksi. Nyt rautoja muutettiin pesän\nedestä toisen eteen ja tuon tuostakin onnistuttiin saamaan jokin otus\nmetsämiesten suureksi iloksi. Sitten pyydykset pantiin majavain\npoluille metsiin, ja sieltäkin saatiin, samoin kuin pölkyistä tehdyillä\nloukuilla, hyvät saaliit. Nahkamytty kasvoi, samoin karttui\nhajupusseja, mutta työtä riitti yhä vain, sillä ovelat otukset oppivat\npian välttämään väijytykset ja kulkivat uusia teitä. Mutta\nmetsämiestenkin kokemus ja älykkyys lisäytyivät yhtärintaa, ja yhä\nuusia otuksia saatiin pyydyksistä.\n\nTuon tuostakin täytyi myös kalastaa ja kokea lintuansoja.\n\nNiin meni kevät menojaan, kesä tuli sijaan, ja kesällä lintujen pyynti\ntaukosi. Majavatkin kulkivat pitkien matkojen päähän, joten saalis\nväheni ja nuorukaisille jäi runsaasti joutilasta aikaa. Kerran pojat\nolivat kiivenneet tunturin huipulle katsellakseen ympärilleen\nkirkkaassa aamuilmassa, kun he huomasivat sinertävän savukiemuran\njärven toisella puolen. Kukahan oli sinne tulen virittänyt? Pian sen\njälkeen he näkivät veneen, jossa oli miehiä, lähtevän rannasta nuotion\nläheltä ja soutavan järvelle.\n\n\"Kuule Antti\", sanoi Pekka, \"meidän täytyy saada selko siitä, mitä\nväkeä nuo ovat. Meidän pitää hiipiä heitä lähelle. Niinkuin muistat,\nvanha Pietari varoitti meitä karttamaan Liman asukkaita. Kenties\ntulemme savu on meidät ilmaissut!\"\n\n\"Ei, sitä en luule. Savu on pirtistämme ulkoilmaan tullessaan jo\nhajaantunut; tuvan ympärillä kohoavat puut ovat korkeat, enkä minä sen\nvuoksi luule heidän sitä huomanneen.\" -- \"No, mennään sitten järven\nympäri katsomaan, mitä väkeä vieraat ovat.\"\n\nMuutaman tunnin kuluttua he istuivat leimuavan nuotion ääressä\nvilkkaasti keskustellen tulokkaiden kanssa. He olivat vanhoja tuttavia:\nSuomenniemen ukko Pekkalainen poikineen. He olivat olleet alempana\nolevalla järvellä kalastamassa. Nyt he olivat tavattoman suurella\nvaivalla vetäneet veneensä vastavirtaan kalastaakseen ylempänä olevassa\njärvessä ja olivat saaneet runsaan palkan vaivoistaan. He olivat\nhyvillään tavatessaan nuoret maanmiehensä. Nämä kertoivat nyt\nelämästään siitä lähtien, kun he olivat lähteneet Suomenniemestä.\nLopetettuaan kertomuksensa he ehdottivat Pekkalaisille, että nämä\ntulisivat heidän metsäpirttiinsä asumaan siksi aikaa kuin oleskelisivat\ntällä järvellä. Siihen nämä heti suostuivatkin, ja sitten mentiin\nyhdessä saarelle. Ukko Pekkalaisen mielestä paikka oli kalastusta ja\nmetsästystä varten hyvin valittu, mutta tulevaksi uudispaikaksi se ei\nollut sovelias. Hän onnitteli poikia heidän onnistuneen karhunpyyntinsä\njohdosta ja katsoi irvistäviä karhun pääkalloja, jotka riippuivat\nsileän ja korkean hongan kylkeen naulattuina. Nähdessään poikien\nnahkakimpun hän ihan ihmetteli. Siitä lähtisi runsaasti rahaa, kun he\nveisivät nahat Norjaan. Se olisi paljon edullisempaa kuin myydä ne\nRuotsissa. Ensi talvena heidän piti itsensä viedä ne sinne. Hän oli\nitsekin aikonut mennä sinne, ja silloin he voisivat kulkea samaa\nmatkaa.\n\nErotessa hän kehoitti toista heistä tulemaan mukaansa, niin hän antaisi\nheille jauhoja, joiden puutteessa he kauan olivat olleet. Koska tarjous\ntehtiin ihan viime hetkellä, päätettiin, että toinen heistä seuraisi\njäljestäpäin. No, sehän oli samantekevä. Heidän piti vain seurata\nmyötävirtaan, sillä Pekkalaisen torppa oli saman virran suulla.\n\nNyt neuvoteltiin siitä, kumpi lähtisi jauhoja hakemaan, vai menisivätkö\nmolemmat yhdessä. Pekkaa ei haluttanut lähteä, ja pitihän\nmajavanpyydyksiäkin kokea. Antin piti sen vuoksi lähteä matkalle yksin.\nHän olikin siihen halukas. Pekka arveli, että hänen piti ottaa mukaansa\njonkin verran suolattua peuranlihaa ja karhunihraa vaihtokaupassa\njauhojen maksuksi. Sitä tuumaa Anttikin piti hyvänä. Hän meni nyt\nhakemaan lihaa, joka edelleenkin oli tallessa hongan sisässä heidän\nentisen asuntonsa luona tunturilla.\n\nPekka halusi saattaa toveriaan katsastaakseen ympärilleen tunturilla.\nTultuaan vanhan majansa luo he erosivat. Antti lähti kontti selässä\nhongan luo, Pekka ja Rakki suuntasivat kulkunsa tunturin huipulle päin.\n\nPitkälle ei Pekka ehtinyt, kun kuuli Antin huutavan ja meluavan, ja\npian sen jälkeen kuului karhun karjuntaa. Rakki syöksyi takaisin kuin\nammuttu nuoli, ja yhtä kiire tuli Pekallekin. Muutaman silmänräpäyksen\nkuluttua Pekka kuuli Rakin käyvän karhun kimppuun. Siitä tuli kiivas\nottelu, ja väliin kuului Antti täyttä kurkkua yllyttävän Rakkia. \"Käy\npäälle, Rakki! Karkaa kiinni! Kas niin, se on oikein! Usus, ota\nkiinni!\"\n\nNyt oli Pekkakin saapunut paikalle eikä voinut pidättää nauruaan\nnähdessään hullunkurisen näyn. Paksun kuusen juurella oli karhu\nistuallaan torjuen Rakin alituisia hyökkäyksiä, ja ylhäällä kuusessa\nistui Antti sadatellen tyhmyyttään, kun oli aseetonna lähtenyt\ntunturille. Pekan oli täysi työ pysyä tyynenä, sillä koko juttu tuntui\nhänestä niin naurettavalta, ja kun Rakki näki Pekan, se haukkui karhua\nentistä kiukkuisemmin.\n\nPekan luoti sattui karhuun, mutta peto ei heti kaatunut, vaan nousi\npystyyn, syleili etukäpälillään puuta, johon Antti oli kiivennyt, mutta\nlysähti sitten maahan. Se oli kontion viimeinen voimanponnistus.\n\nKarhun noustessa pystyyn Anttikin oli kiivennyt yhä ylemmille oksille,\npitäen kaiken aikaa melua ja sättien sekä karhua että itseään. Mutta\nnähtyään kontion kaatuvan, käski Pekka nauraen Antin tulla alas puusta.\nEpäluuloisena tämä laskeutui vähän kerrassaan, mutta nähdessään karhun\nolevan kuollut, hän oli kohta maassa.\n\nHän kertoi nyt, kuinka hän tultuaan hongan luo, jonka sisässä lihat\nolivat, oli nähnyt karhun repineen kannen auki ja kaivamassa\nparhaillaan lihakappaleita, joita viskeli sinnetänne. Hän oli silloin\nsuuttunut ja ruvennut meluamaan sekä viskelemään kivillä kontiota, joka\ntaas vuorostaan oli ruvennut karjumaan ja hätyyttämään häntä. Silloin\nhän oli kiivennyt kuuseen, pauhannut ja kiroillut karhua käskien sen\npainua tiehensä. Mutta sen sijaan tämä olikin noussut istumaan ja ollut\nilkeän näköinen. Silloin oli Rakki tullut, mistä Antti tietysti oli\nilostunut, mutta jos hän olisi tiennyt, ettei karhu ollut sen suurempi\nkuin hän sen nyt huomasi olevan, hän kyllä olisi pitänyt puolensa.\nLihansäilytyspaikalle hän ei enää koskaan aikonut mennä ilman pyssyä,\nsillä voisihan tapahtua, että useampia petoja olisi osunut sinne.\n\nKun karhulta oli turkki nyljetty ja Antti ilokseen pistänyt karhunkin\nlihat hongan onteloon, hän otti sen verran peuran- ja karhunlihoja,\nkuin hänen oli määrä viedä Pekkalaisille.\n\nPekka vei Antin järven yli jo keväällä valmistetulla lautalla ja käski\nAntin huutaa, jollei Pekka häntä huomaisi hänen palatessaan. Antin\nmentyä lähti Pekka mielipaikalleen tunturin huipulle ja viipyi siellä\nkaiken päivän. Seuraavana aamuna hän oli varhain liikkeessä. Hänen\nkirveensä iskut kajahtelivat metsästä kaiket päivät, ja kun Antti\nmelkoisen ajan kuluttua korotti karhean äänensä, souti Pekka häntä\nvastaan somasti tehdyllä, siistillä ruuhella, joka oli rakennettu\nvanhasta, ontosta hongasta.\n\n\"No hei vain, Pekka, oletko tehnyt tuon sillä välin kuin minä olin\npoissa? Oletpa ollut reipas ja uuttera. Mutta miten sait sen järveen?\"\n-- \"No ymmärräthän, että valitsin hongan järven rannalta.\" -- \"Niinpä\nkyllä, mutta kuitenkin?\" -- \"Se on nyt tässä; tule tänne vain!\" --\n\"Niin\", sanoi Antti, \"joka vuosi sinä vain tulet väkevämmäksi ja\npitemmäksi. Sitä vain ihmettelen, mahtanevatko äiti ja isä meitä nyt\nenää tuntea.\" -- \"Ei sinua ainakaan\", sanoi Pekka nauraen, \"sillä\nolethan sinä paksu ja leveä kuin heinähaasia, ja niskakin sinulla on\nvahva kuin vanhalla sonnilla, ja entäs kourasi sitten! ne ovat leveät\nkuin ruuhen puolikkaat.\" -- \"Olkoonpa niin, mutta kyllä äiti minut\nkuitenkin tuntee.\"\n\nNiin kului kesä. Päivät yhä lyhenivät ja yöt pitenivät. Majavat\nalkoivat taas mennä loukkuihin ja metsästäjät kävivät uutterammiksi.\n\n\"Kuulepas\", sanoi Pekka kerran, \"nyt emme kaiva majavain ruumiita\nmaahan, vaan teemme karhunpyydyksiä sinnetänne vuorenharjanteille, ja\npanemme majavain raadot syötiksi. Tulee jo se aika, että karhu rupeaa\nsyömäriksi, niin kuin Tanelin oli tapana sanoa; koetetaanpa nyt.\"\n\nJa sitten tehtiin karhunloukku toisensa jälkeen. Työtä oli tarpeeksi\nasti, mutta vaivoistaan pojat saivat kyllä palkkion. Sekä karhun- että\nmajavanpyydyksillä saatiin hyvät saaliit. Ja sitten alkoi taas näkyä\npeurojakin tuntureilla. Niitäkin piti yrittää pyytää, ja nyt kun lumi\noli poissa ja maa paljas, onnistui metsämiesten piiloutua maassa\noleviin syvennyksiin, kivien ja mättäiden taakse. Peura toisensa\njälkeen joutui heidän saaliiksensa, kunnes pakkanen ja lumentulo teki\nlopun niiden pyynnistä.\n\nMolemmat metsästäjät olivat iloissaan talven tulosta ja rupesivat\nkatselemaan pyytämiensä metsänotusten nahkoja. He havaitsivat, että\nniiden kuljettamiseen tarvittiin kaksi kelkkaa. Vanha kelkka oli siis\nkorjattava ja uusi tehtävä lisäksi. Tarvittiin vielä uudet suksetkin.\nTarvepuut tuotiin metsästä, ja Pekka sanoi Antille ottavansa osalleen\npuusepän työn, jos Antti lähtisi metsälle hankkimaan muutamia\nnäädännahkoja. No, siihen Antti kyllä suostui, sillä puun veistämiseen\nja vuolemiseen ei hänellä ollut suurtakaan halua. Jos hän saisi takoa\nrautaa, ei hän piittaisi metsästämisestä, mutta nyt hän aikoi tehdä\nparastaan. Ja parastaan hän tekikin, sillä muutamia päiviä metsässä\noltuaan hän palasi saaliinaan neljä näädän ja yksi myyrännahka sekä\nkoko joukko lintuja.\n\nPojat olivat nyt koonneet kasaan ja kätkeneet omaisuutensa hyvin,\neivätkä he ottaneet mukaansa enempää kuin mitä heillä oli päällään.\nKelkat olivat nahkoja täynnä, ja varhaisena talviaamuna he jättivät\nhyvästit saarelle. Mahtoivatko he sinne koskaan palata?\n\n\n\n\n21. OIKEUDENKÄYNTI ERÄMAASSA.\n\n\nTullessaan Suomenniemelle vanhan Pekkalaisen luo pojat kuulivat\nmaanmiehistään surullisia uutisia. Muudan suomalainen oli polttanut ja\nviljellyt halmeen Dalbyn seurakunnan luoteiskulmalla. Hän oli raivannut\nhyvän uudispaikan ja rakentanut sen hyvään kuntoon. Tämä herätti\nOfvansjön seudun ruotsalaisten kateutta. Kesällä oli heiltä kadonnut\njoitakin raavaseläimiä, ja suomalaista syytettiin, että hän oli ne\n\"noitunut\". Sitten kokoonnuttiin joukolla ja poltettiin suomalaisen\nasumus, hävitettiin hänen talouskapineensa ja ruokavaransa. Suomalainen\nvetosi heimolaisiinsa saadakseen apua ja, jos mahdollista, voidakseen\nhankkia takaisin ryöstetyn karjan. Suomalaiset olivat tulleet kokoon,\nneuvotelleet ja päättäneet, että mentäisiin Dalbyhyn hankkimaan\nsuomalaiselle oikeutta hyvällä tai pahalla. Kaikkien taistelukuntoisten\nsuomalaisten piti lähteä mukaan, olipa ajateltu hakea näitä nuoria\nmiehiä, jotka nyt tulivat juuri sopivaan aikaan.\n\nNuorukaiset eivät epäröineet, vaan seurasivat maanmiehiään, koska asia\nkerran oli tällä kannalla. Lähtöpäivää ei ollut vielä määrätty.\nTahdottiin käyttää hyväksi vuodenaikaa ja lumen vähyyttä, jolloin\ntuotaisiin metsistä kotiin kesällä kootut eläintenrehut, ja siihen\ntoimeen Pekkalainen pyysi nuorten miesten apua.\n\nParin viikon kuluttua oltiin Suomenniemellä valmiina. Pyssyt ja muut\naseet oli tarkastettu, ruokavaroja kerätty ja odotettiin vain sana,\nettä naapurit olisivat valmiit lähtemään.\n\nTällainen sana saatiinkin pian; virran varrella asuvat suomalaiset\nsaapuivat eräänä iltana Pekkalaisen luo.\n\nHe olivat varustautuneet ja valmiina retkelle. Pari hiihtäjää\nlähetettiin edeltäkäsin viemään sanaa alempana asuville, että\npohjoisemman seudun suomalaiset olivat tulossa. Niin kuljettiin sitten\nhiljakseen virranvartta Kärrbakin rantaan. Siellä juuri asui se\nsuomalainen, jonka talo oli hävitetty. Sitä paikkaa sanottiin nyt\nyleensä Kateenharju'ksi (Avundsåsen), ja se nimi sillä vieläkin on.\nJoukkoon oli lyöttäytynyt vielä monta suomalaista, heitä oli nyt jo\nkarttunut neljätoista miestä. Johtajiksi valittiin Pekkalainen ja\nVetalainen -- sen niminen oli vahinkoa kärsinyt suomalainen -- ja retki\njärjestettiin niin, että ruotsalaisten talonpoikien taloihin tultiin\npuoliyön aikaan.\n\nTaloja oli kaksi lähellä toisiaan. Ne piiritettiin ja Pekkalainen\nkolkutti Tutstan isännän ovelle, sillä tämä oli ollut ilkityön\nalkuupanija. -- \"Tule ulos, Janne!\" huusi Pekkalainen.\n\nKun ei kuulunut vastausta, huudettiin uudelleen \"Tule ulos, Janne!\nMeillä on terveisiä Vetalaiselta.\"\n\nJanne oli jo kauan sitten noussut ylös, mutta kuullessaan suomalaisen\näänen ja huomatessaan, että talo oli piiritetty, hän kauhistui eikä\nuskaltanut vastata.\n\n\"Tule ulos, Janne!\" kuului vielä kerran pahaenteinen ääni, \"vai\ntahdotko jäädä makaamaan omille makuusijoillesi?\"\n\nJanne vastasi nyt, ettei hän tule. \"Te aiotte tehdä minut kylmäksi.\"\n\nSillä hetkellä tuli paikalle Jannen naapuri, joka oli pakotettu\nseuraamaan mukana Jannen taloon. \"Jöns, sano Jannelle, että hän tulee\nulos!\" käski Pekkalainen ankarasti.\n\n\"Antaudu, Janne!\" kehoitti Jöns, \"tässä ei ole muuta neuvoa kuin maksaa\nsovinnot.\" -- \"Aiotko sinä Jöns maksaa sovinnot?\" -- \"Aion.\"\n\nSitten kuului sisältä rukoilevaa ääntä ja Janne tuli ulos, ylpeänä,\niloisena ja tuiman pöyhkeänä. \"Mistä syystä minulta vaaditte\nsovintoja?\" -- \"Siitä, mitä teit Harjun suomalaiselle.\" -- \"Hän oli\ntehnyt talonsa minun maalleni, ja omalla maallani minä teen, mitä\ntahdon.\"\n\n\"Älä suotta suurentele Janne!\" varoitti Pekkalainen. \"Meillä\nsuomalaisilla on esivallan kirjallinen lupaus, että saamme asettua\nasumaan metsiin mihin tahdomme; siellä sinulla ei ole mitään maata. Nyt\nolemme tulleet tänne kysymään tahdotko maksaa korvauksen siitä pahasta,\nminkä teit, muutoin saat kärsiä saman, minkä teit Vetalaiselle. Sano\npian, kumman tahdot!\" -- \"No mitä minulta sitten vaaditaan?\" kysyi\nJanne kiukkuisesti.\n\n\"Ensiksi sinun täytyy antaa takaisin karja, jonka anastit; sitten sinun\ntäytyy elättää Vetalainen ja hänen perheensä elonkorjuuseen asti, ja\nlisäksi sinun täytyy ruokkia ne miehet, jotka rakentavat talon, ja\nmaksaa heille kaksi säkillistä rukiita ja neljä säkillistä ohria. Se on\nkohtuullinen vaatimus. Sano nyt, miten tahdot tehdä!\"\n\n\"Tahdon miettiä asiaa.\"\n\n\"Ottakaa, pojat, kirveet ja pilkotkaa sytykkeitä ja tehkää tuli sillä\nvälin kuin Janne miettii asiaa\", sanoi Pekkalainen istuen pölkyn päähän\nselin Jannen oveen.\n\nKun suomalaiset olivat vieneet mukaansa Jönsin, oli lähetetty sana\nnaapureille kauemmaksi etelään, ja näitä oli kokoontunut koko joukko,\njatka nyt seisoskelivat vähän etäämpänä ja kuulivat Jannen ja\nPekkalaisen keskustelun. Jannen tuvassa oli hiljaista. Kuului kuitenkin\nkuiskauksia, joihin sekaantui itkua ja nyyhkytyksiä.\n\n\"Isä, nyt meillä on puita\", sanoi Pekkalaisen vanhin poika. -- \"Pankaa\nne seinää vasten!\" käski Pekkalainen. Nyt astui kokoontuneesta\nmiesjoukosta pari ruotsalaista esiin ja tuli avomielisesti Pekkalaisen\nluokse. He tervehtivät: \"Jumalan rauha!\" ja sitten toinen huusi: \"Tule\nulos, Janne!\" Janne oli heti ulkona ovensuussa Pekkalaisen vieressä.\n\"Maksa pois sovinnot, Janne\", kehoittivat miehet; \"muuten olet\nansainnut itse saman, mitä olet muille tehnyt.\"\n\n\"Mitä sinä Jöns maksat sovinnoiksi?\" kysyi hän rikostoveriltaan. --\n\"Rehuja Vetalaisen elukoille.\" -- \"Syöttäköön itse elukkansa\" tokaisi\nJanne ylpeästi. -- \"Sinun pitää suorittaa kustannukset puoliksi\nkaikesta!\" -- \"En!\" vastasi Janne.\n\n\"Käydään sisään\", sanoivat vieraat miehet Pekkalaiselle, \"ja otetaan\nJöns mukaan; näettehän, että me olemme aseettomia\". -- \"Niin, menkää\nvain sisälle, ketä haluttaa\", vastattiin. \"Kiskokaa, pojat, päreitä ja\nsytyttäkää jokainen soihtunne\", sanoi Pekkalainen istuutuen jälleen\npaikalleen.\n\nPian sen jälkeen leimusi kolmekymmentä tulisoihtua, jotka valaisivat\nlaajan piirin. Silloin Pekkalainen huusi kovalla äänellä: \"Kaikilla\nnaisilla ja lapsilla on rauha tulla ulos\", ja avasi heti oven.\n\n\"Kaikilla naisilla ja lapsilla on rauha!\" huusivat suomalaiset jokainen\nisolla äänellä.\n\nNyt tulivat vieraat miehet ulos, asettuivat Pekkalaisen luo ja\nsanoivat: \"Te suomalaiset olette kyllä ankaria toimissanne, mutta\nteillä on oikeus puolellanne, sen vuoksi saatte sen korvauksen, jota\nvaaditte. Siitä me Svabakin asukkaat menemme takaukseen. Lähtekää\nrauhassa takaisin metsiinne! Kaikki tapahtuu niinkuin olette sanoneet\",\nja samalla hän ojensi Pekkalaiselle kätensä.\n\nKohta sen jälkeen lähtivät suomalaiset tiehensä, mutta heidän\ntulisoihtunsa loistivat pitkänä jonona osoittaen, mitä tietä he olivat\nkulkeneet.\n\nKylänmiehet sitä vastoin jäivät paikoilleen ja katselivat suomalaisten\njälkeen, kunnes tulisoihdut katosivat kauas etäisyyteen. Mutta Jannelle\nja Jönsille he sanoivat: \"Pitäkää vain huoli siitä, että täytätte, mitä\nme lupasimme teidän puolestanne! Muutoin kyllä tunnette meidät!\"\n\nNäin päättyi ensimmäinen yhteenotto Dalbyn väestön ja suomalaisten\nvälillä. Niin kertoo tarina, mutta siihen se ei loppunut. Kotimatkalla\nsuomalaiset sopivat heti yksissä neuvoin rakentavansa Vetalaisen talon\nuudelleen, ja kun Antti ja Pekka olivat vapaita, itsenäisiä miehiä,\nkysyttiin heiltä, eivätkö he tahtoisi ruveta vakinaisesti Vetalaista\nauttamaan rakennustyössä. Pekka vastasi heti myöntävästi, ja siihen\nmukautui Anttikin. Mutta pian oli joulu tulossa, ja työ päätettiin\njättää siksi, kunnes juhla oli ohi.\n\nJoulujuhlan nuorukaiset viettivät Pekkalaisen luona. Pyhien loputtua he\nmenivät Kateenharjulle ja ryhtyivät työhön. Työtä tehtiin ja vilua\nkärsittiin, mutta työ edistyi, sillä ympäristön suomalaiset kävivät\nvuorotellen auttamassa. Nuorukaiset ja torpan omistaja vain olivat yhtä\nmittaa työssä.\n\nSitten eräänä päivänä tuli Dalbyn eteläkulmalta sama vieraanvarainen\nsuomalainen, joka edellisenä vuonna oli poikia kestinnyt. Tyytyväisyys\noli suuri, kun he taas tapasivat toisensa. \"No olipa hauskaa, kun\nteidät tapasin! Kyllä minä kuulin, että pari itsellismiestä oli mukana\nretkellä Jannen luo, mutta en tullut ajatelleeksikaan teitä. Nyt saatte\nrakkaita terveisiä, vanhemmiltanne: Yrjänä Kailanen ja Heikki\nNärkkiläinen ovat kesän aikana kulkeneet länteen päin.\"\n\nPekan silmät säihkyivät hänen kuullessaan miehen kertomat uutiset, ja\nAntti iski jättiläisvoimin kirveensä pölkkyyn. \"Pekka\", sanoi hän,\n\"lähdetään! Isä ja äiti tarvitsevat meitä. Vetalainen, tule jo toimeen\nilman meidän apuamme: meidän täytyy nyt lähteä!\"\n\n\n\n\n22. JÄLLEENNÄKEMINEN.\n\n\nRiemastuneet nuorukaiset riensivät vanhan Pekkalaisen luo\nSuomenniemelle. Heidän täytyi ilmoittaa hänelle ilonsa ja hakea sieltä\nkelkkansa, sitten he tahtoivat heti painua matkaan tavatakseen kauan\nkaivatut rakkaat omaisensa.\n\nUkko kuunteli tapansa mukaan tyynenä nuorten miesten puhetta, ja kun he\nilosta hehkuvin silmin olivat lopettaneet sanottavansa, hän virkkoi:\n\"Älkää sentään hätäilkö innoissanne! Yrjänä Kailanen on asettunut\ntalveksi rauhaan. Närkkiläisen kanssa hän pitää huolta, ettei äidille\neikä lapsille tule puutetta. Teidän täytyy vetää kelkkanne metsien\nhalki. Arvaatte hyvin kuinka paljon aikaa ja vaivaa se kysyy; sillä\ntavoin tuskin voitte tavata omaisianne ennen kuin vasta keväällä. Se\nomaisuus, jonka olette hankkineet, ei voi heille tuottaa mitään hyötyä\nsellaisenaan, ette liioin te itsekään, sillä kaskea ette voi hakata,\nniin kauan kuin lunta on näin paljon. Ei, pysykää vain siinä aikeessa,\njohon olitte päättäneet ryhtyä! Viikon kuluttua laittaudun teidän\nvuoksenne valmiiksi lähtöön, sitten menemme yhtä matkaa Norjaan. Kun\nolette myyneet kokoamanne turkikset ja saaneet rahaa, teillä on\nsellaista, jolla tosiaan voitte heitä auttaa. Siten pääsette myös\nvapaiksi turhasta tavarankuljetuksesta, ja silloin voitte nopeammin\nmatkata halki metsäseutujen. Ja sitten kuljette lännestä itään, mikä\nteille aina on eduksi, jos, kuten aavistan, Yrjänä on lähtenyt\nsinnepäin. Teillä on kyllä aikaa ja tapaatte hänet kyllä tarpeeksi\naikaisin ehtiäksenne kaatamaan metsää ja rakentamaan asumusta ennen\ntalven tuloa.\"\n\nVaikka nuoria suomalaisia ajoi kova halu tapaamaan omaisiaan, he olivat\nsentään kylliksi järkeviä noudattaakseen vanhan Pekkalaisen neuvoa.\nMutta pitkiltä päivät tuntuivat.\n\nVanhan Pekkalaisen kelkassa olevat tavarat olivat kokolailla erilaisia\nkuin nuorukaisten. Siinä oli vain pienehkö osa nahkoja; suurimpana\nosana oli kuormasta voipyttyjä, jäätyneitä lintuja ja pieniä\ntuohiesineitä. Kelkkaa vetivät Pekkalaisen nuoremmat pojat, kunnes\ntultiin vanhemman pojan Martin kotiin pari penikulmaa lännemmäksi.\nHänellä oli hevonen ja reki, ja siihen nyt tavarat muutettiin.\nNuorukaiset saivat sälyttää rekeen omia tavaroitaan niin paljon, ettei\nheidän tarvinnut ottaa mukaansa kuin toinen kelkka.\n\nNiin kuljettiin sitten metsien halki; hevosella oli jalassa\nlumianturat, joita ruotsalaiset nimittivät \"trygor\", miehet hiihtivät.\nGlommen-virran laaksossa tavattiin ajokelpoisia teitä ja kulkijoita,\njoiden joukossa oli suomalaisiakin. Kuta lähemmäksi merta ja Osloa\ntultiin, sitä enemmän tavattiin ihmisiä maanteillä ja sitä enempi oli\nnähtävää. Oslossa mentiin Pekkalaisen tunteman kauppiaan luo, ja hänen\ntalossaan saatiin asua majatuvassa (bondestuen). Kauppias itse oleskeli\nsiellä usein ja pakinoi suomalaisten kanssa, tarjoili hintoja heidän\ntavaroistaan, ostikin, kun kaupoissa sovittiin, ja tarjosi tavaroita\nvelaksikin.\n\nPetollisesta kohtelusta epäluuloisiksi käyneet suomalaiset eivät\nhätäilleet kauppoihin ruvetessaan. He kuljeskelivat kaupungissa\npaikasta toiseen keskustelemassa. Nuorukaiset, joilla oli nahkapuku ja\npäässä sudennahkalakki, herättivät huomiota, niin että monet\nvastaantulijat seisahtuivat heitä puhuttelemaan, hieroskelivat kauppoja\nja tahtoivat nähdä heidän turkisnahkojansa.\n\nSitten koitti se merkillinen päivä, jolloin Pekkalaisen välittäessä\ntehtiin heidän isäntänsä kanssa kaupat. He saivat omasta mielestään\nmelkoisen rahasumman, joka huolellisesti pantiin talteen poveen.\n\nKun pojat olivat ostaneet kumpikin kudotun villamekon ja tulipunaisen\nhuippulakin, ei heidän ulkoasussaan ollut sanottavasti eroa\nnorjalaisten tunturiasukasten pukuun verraten. Ainoastaan heidän\nparkitsemattomista hirvien koipinahoista tehdyt jalkineensa olivat\noudot, vaikk'eivät aivan tuntemattomatkaan, sillä samanlaisia oli\nmuilla suomalaisilla ja Norjankin talonpojilla.\n\nPekka tahtoi nyt lähteä paluumatkalle, mutta Antti oli tehnyt\ntuttavuutta pyssysepän kanssa ja tahtoi jäädä kaupunkiin vielä lumen\nlähtöaikaan asti oppiaksensa tekemään pyssynpiippuja. Pekka mukautui\ntähän saatuaan työtä kauppiaalta. Ukko Pekkalainen, joka ei myöskään\nhätäillyt lähtöä kotimatkalle, hyväksyi Antin päätöksen, mutta muutaman\npäivän kuluttua hän erosi nuorukaisista ja lähti taivaltamaan kotiin.\nKuormassaan hänellä oli joukko arvokasta tavaraa, etupäässä suoloja,\npatoja, ruutia ja lyijyä omiksi ja naapurien tarpeiksi.\n\nErotessa ukko kehoitti nuorukaisia käymään häntä tervehtimässä tulevana\ntalvena. Sitä he eivät uskaltaneet luvata, mutta käskivät hänen kotiin\ntultuaan käydä hakemassa ja pitää ominaan peuran suolatut lihat, jotka\npojat olivat tallettaneet säilytyspaikkaansa suuren hongan sisään.\nPekkalainen oli siitä kiitollinen, ja niin he erosivat.\n\nAntti asui nyt sepän luona, Pekka teki työtä kauppiaan varastossa ja\nhakkasi puita. Aika kului, meri aukeni. Laivoja tuli ja lasteja\npurettiin. Pekka oli usein laivalaiturilla kantamassa säkkejä ja\nvierittelemässä tynnyreitä. Kauppias toivoi saavansa väkevän\nsuomalaisnuorukaisen vakituiseksi rengikseen, mutta kuullessaan\nsemmoisia esityksiä tämä oikaisihe suoraksi ja kieltäytyi.\n\nSitten päivänä muutamana joku löi Pekkaa lujasti olalle. Se oli Antti.\nIlosta loistaen hän ojensi pyssynpiipun Pekalle ja sanoi: \"Nyt, Pekka,\nlähdetään!\" Tapansa mukaan Pekka kohotti kätensä ja hänen kasvonsa\nloistivat yhtä iloisina kuin Antinkin. \"No niin, lähdetään vain. Mene\nsinä kauppiaaseen; minä tulen pian jäljessä.\"\n\nKun työ illalla oli lopussa ja Pekka ilmoitti kauppiaalle aikovansa\nlähteä, sai hän maksamatta olevan osan palkastaan, ja käskettiin vielä\ntulla aamiaiselle seuraavana päivänä ennen lähtöä. Sitä paitsi\nkauppiaalla oli hänelle erityistä puhuttavaa.\n\nPekka oli kauppiaan palveluksessa ollessaan toimittanut yhtä ja toista\naskaretta talon palkollisille. Nyt palvelustyttö pyysi häntä\nhukuttamaan pari koiranpenikkaa, joita kauppiaan iso metsäkoiranarttu\nei saanut enää pitää. Ne olivat nyt liian suuria ja vaativat ruokaa,\nmutta talon rouva ei tahtonut niitä ottaa elätettäviksi. Pekka kysyi,\nsaisiko hän itse pitää penikat. Se hänelle kernaasti luvattiin, mutta\nkaikki arvelivat, että hänellä oli tarpeeksi asti yhdestäkin koirasta,\ntuosta häijystä Rakista, joka ei koskaan ollut hyvä kellekään.\n\nKevät oli tullut, lumi ammoin sulanut. Teeret kuhersivat puiden\nlatvoissa, kurki kirkui suolla ja pikkulinnut visertelivät joka\noksalla.\n\nOli varhainen aamupäivä. Aurinko paistoi jo lämpimästi, kun tapaamme\nnuorukaiset kaukana synkässä salossa asettuneina tuuheiden kuusten\njuurelle, jossa oli pehmeä, paksu sammal ja pieni puro juosta lorisi.\nHe loikoivat maassa pitkänään ja syödä nakertelivat kuivaa lihaa. Rakki\nseisoi kuunnellen tarkkaan pienten koiranpenikoiden, joita Pekka\nuskollisesti oli kantanut avarassa tuohikontissaan, pyöriessä ja\nleikkiessä kuivilla kuusenkävyillä.\n\nÄkkiä molemmat nuorukaiset hypähtivät pystyyn ja kuulostivat, ja Antti\nhuudahti kiihkeästi: \"Pekka, Pekka! Jollemme olisi Norjassa, niin minä\nväittäisin, että äiti siellä laulaa. Olehan hiljaa!\" Pian kuului taas\nnaisen ääni, joka huhuili karjaa.\n\nSanaakaan sanomatta Antti juoksi kiireen vilkkaa halki metsän\nsinnepäin, mihin paimenen huhuilu häntä ohjasi. Pekka sillä välin\nkeräsi joutuin kamppeet kokoon ja riensi perässä.\n\nPienellä niityllä, jossa lehmiä ja vuohia kävi laitumella, istui\nkaatuneen hongan rungolla nainen, ja polvillaan, pää naisen sylissä,\noli Antti.\n\nPekka ei voinut erehtyä, nainen oli Mattu. Nyt tämä lähti häntä vastaan\nilosta loistavin silmin, ojensi äänettömänä Pekalle kätensä ja veti\nhänetkin luokseen. Kauan oltiin ääneti, kunnes Antti äkkiä hypähti\npystyyn, otti eukon syliinsä, pyörähdytti häntä ympäri ja juoksi sitten\nmetsään päin ääneen nauraen. Heti samassa hän palasi takaisin kontti\nkädessä, tempasi sen auki ja otti esiin leivän: \"Äiti, syökää!\"\nkehoitti hän; \"se on kaukaa tuotua leipää; syökää!\" virkkoi hän\nvärisevällä äänellä: \"on minulla sisaruksillekin.\"\n\nNämä sanat kuullessaan Mattu vuodatti runsaita kyyneliä ja huudahti:\n\"Mennään kotiin! Isä ja Heikki tahtovat nähdä teidät!\"\n\n\n\n\n23. BOGEN.\n\n\nPalaamme takaisin kertomuksemme siihen kohtaan, jolloin jätimme Yrjänän\nrakentamaan turvemökkiä.\n\nVasta sitten kun ruotsalainen tilallinen Matti oli lähtenyt pois, kävi\nhidasaatteisille suomalaisille selväksi, kuinka huolehtivaa myötätuntoa\ntuo ystävä oli heille osoittanut.\n\nKuokilla ja rautakangilla maakuoppa saatiin joutuin syvennetyksi.\nMuutamia päiviä uurastettua se oli tarpeeksi avara. Tehtiin tulisija ja\nlaitettiin lavitsat, ja sitten pantiin riukupuista välttävä katto.\nKaiken päälle luotiin paksu kerros. Sitten pantiin uuniin palamaan\nsuuria kuivia honkapölkkyjä, ja niin oli talviasunto valmis. Siihen\nasetuttiinkin heti asumaan.\n\nNyt tehtiin seinä, johon sovitettiin ovi niin tiiviisti kuin\nmahdollista, ja varustettiin porstua, joka tilkittiin risuilla ja\nmullalla ja johon sijoitettiin suomalaisten vähäiset tavarat. Eteinen\nsitäpaitsi esti lämmintä haihtumasta. Yksissä neuvoin tehtiin muutamia\nyksinkertaisia, tarpeellisimpia talouskapineita. Sitten tuli luminen\ntalvi.\n\nTämä oli uudisasukkaille hyvin onnellinen tapaus, sillä ruokavarat\nolivat vähissä, viime aikoina oli syöty pelkkiä lintuja. Miehet\nkiiruhtivat nyt etsimään hirviä ja heitä onnesti niin hyvin, että jo\nkolmantena päivänä palatessaan heillä oli hirven nahka ja lihoja\nmukana. Lapset saivat hyvän makuupaikan ja runsaasti syödäkseen.\nRohkeus ja toivo elähdytti taas uudisasukkaita eikä se suinkaan\nvähentynyt, kun Matti ja Pietari pian sen jälkeen tulivat taloon\nmukanaan karhukoira. He olivat hakemassa suomalaisia mukaan\nmetsäretkelle; aikomuksena oli hävittää seudulta niin monta\nvahingollista petoa kuin suinkin löytäisivät.\n\nSuomalaisten suureksi iloksi heillä oli mukana myös melkoinen\njauhopussi ja suoloja. Suomalaiset suostuivat mielellään heidän\ntuumaansa, ja sitten tulokkaita kestittiin, syötiin yhdessä hirvenlihaa\nja leipää. Tätä herkkua talolliset jakoivat runsaasti suomalaisille.\n\nTehtiin metsästyssuunnitelma, saaliin jako määrättiin niin, että\nkoirankin piti saada yksi osa. Saalis oli siis jaettava viiteen osaan.\nTämä oli karhunnahan myymistä ennen kuin peto itse oli kaadettukaan,\nmutta tällä kertaa se sentään onnistui, ja jouluun mennessä oli\ntapettuna monta karhua ja hirveä.\n\nSilloin talolliset lopettivat metsästyksensä ja lähtivät kotiin. Lunta\noli tullut niin runsaasti, että oli melkein mahdoton päästä metsässä\nliikkumaan ilman suksia, mutta niitä he eivät osanneet käyttää.\nHiihtäminen taas on aina ollut suomalaisten tapa liikkua talvella\nmetsässä. Erotessaan ruotsalaiset talolliset tarjosivat suomalaisille\nkoiransa lainaksi, ja tarjoukseen Yrjänä suostui mielihyvin. Kun\ntalolliset olivat jättäneet suomalaisille loputkin vähät ruutinsa ja\nluotinsa, mitä heillä oli jäljellä, he toivottivat näille hyvää\nmetsästysonnea ja lähtivät kotiinsa.\n\nUudisasukkaiden tulevaisuus näytti valoisalta, ja elettiin tyynessä\nrauhassa. Miehet kävivät metsällä, ja Mattu oli usein päivät pitkät\nyksin lasten kanssa turvemökissä. Talvi tuli ankara, lunta karttui\npaljon ja miesten täytyi pysytellä kotosalla. He olivat kyllä terveitä,\nmutta lasten tila sai heidät levottomiksi. Näissä oli jo kauan ollut\nyskä, ja nyt ne alkoivat valitella ja kuihtua. Ei kukaan tiennyt mitään\nparannuskeinoa. Se oli \"oikeata Jumalan tautia\". Siitä asiasta ei\npaljoa puhuttu, mutta kaikki tunsivat mielensä alakuloisiksi ja\ntoivottomaksi. Mattu itki hiljaisuudessa, mutta kyynelet ehtyivät, kun\nkuolema päätti lasten tuskat muutaman päivän väliajoin.\n\nKun kevätaurinko sulatti päällimmäistä lunta ja kylmät yöt jäätivät\nhangen pinnan kovaksi, pantiin pienokaisten ruumiit kelkkaan ja vietiin\nmetsien halki suomalaisten suosijan Träskogin Matin taloon. Hänen kävi\nYrjänää sääli, mutta hän sanoi, ettei tämä nyt saanut lapsia\nhaudatuiksi, koska pappi asui kaukana Nyn pitäjässä ja tulisi\nGunnarskogiin vasta keväällä. Kirkolle Matti aikoi lähteä Yrjänän\nmukaan. Siellä oli hauta, johon talvella pantiin kaikki ruumiit\nkeväällä haudattaviksi, sitten kuin pappi tulisi. Silloin Yrjänänkin\npitäisi olla läsnä ja tuoda mukanaan \"setelinsä\" ja vielä lampaanvuona\ntai muutamia metsoja, sillä sen pappi otti hautauspaikaksi. Kun lapset\noli laskettu hautaan, palasivat Mattu ja miehet turvemökkiin.\n\nNyt seurasi ikäviä työpäiviä, kunnes Mattu lumen sulamisen aikaan,\njolloin pienet purot alkoivat liristä, synnytti Yrjänälle pojan.\nEntistä alakuloisuutta seurasi nyt rohkeus ja luottamus tulevaisuuteen,\nja uuden kodin ensimmäiseksi kaskeksi kaadettiin reippaasti metsää.\n\nAikanaan Yrjänä lähti jälleen pitäjän kirkolle, sai lapsensa\nhaudatuiksi, \"setelit\" tarkastetuiksi ja papin palkan maksetuksi, jonka\njälkeen hän haki karjansa ystävien luota Träskogista. Yrjänä oli\nparhaillaan hakkaamassa kaskea Heikin kanssa, kun hän eräänä päivänä\nkuuli Matun huutavan ja ihmetteli, minkä vuoksi tämä tuli kotiin tähän\naikaan päivästä, vaikka oli varustautunut paimeneen päivälliseen asti.\nOdottaessaan miehet taukosivat hakkaamasta. Mutta vielä enemmän he\nihmettelivät nähdessään Matun seurassa kaksi outoa rotevaa, nuorta\nmiestä, raskaat taakat selässä. Vieraat astuivat Yrjänää ja Heikkiä\nkohti, ja Antti ehätti toisten edelle sanoen: \"Jumalan terveeksi, isä!\"\n\nYrjänä seisoi hetkisen aivan ääneti; sitten hän ojensi pojalleen\nkätensä, ja silmiin nousivat vedet hänen lausuessaan: \"Vähältäpä piti,\netten olisi sinua enää tuntenut; ja entäs Pekka sitten, kuinka oletkaan\nkasvanut pitkäksi!\" lisäsi hän. \"Mutta rakkaat pojat, olettepa te\nuljaan näköisiä: villamekot yllä ja punaiset huippulakit päässä!\" --\n\"Hyvää päivää, pojat!\" toivotti Heikki ylen onnellisena nähdessään\nheidän rotevat, muhkeat vartalonsa. \"Nyt on hauska olla Ruotsin\nmetsässä, ja onhan teillä pyssytkin ja koira. Oletkos Yrjänä semmoista\naavistanutkaan.\"\n\n\"En\", vastasi tämä. \"Levätään tänään, Heikki; nyt saadaan Bogeniin\napuväkeä\", naurahti hän. \"Tietäkääs, pojat: minä ja koko mökki olemme\nsaaneet uuden nimen!\" Ja sitten hän kertoi, että ruotsalaiset\ntalonpojat, jotka eivät voineet muistaa Kailasen nimeä, mainitsivat\nkeskenään häntä Bogen-nimellä, muistoksi heidän ensimmäisestä\ntapaamisestaan, jolloin Yrjänä oli tappanut karhun eikä ottanut siitä\ntyöstään muuta palkkiota kuin yhden lavan (= bogen). \"Ja nyt minun\nmökkini nimi on Bogen. Siinä on alku... Arvelen, että siitä nyt paisuu\nkoko ruhokin. Mattu, mennään sisään!\"\n\nKun miehet tulivat pirttiin, istui siellä nuori naishenkilö. Se oli\nTräskogin Matin sisar, joka oli tuonut elukat Yrjänän mökille. Hän oli\njäänyt muutamaksi päiväksi suomalaisten pariin Matulle suureksi iloksi\nja hyödyksi; sillä sillävälin kun Mattu kestytteli karjaa ja totutti\nsitä näihin paikkoihin, oli Priita hoidellut Matun pientä lasta. Ennen\nkuin miehet olivat menneet mökkiin, kertoi Yrjänä nuorukaisille lasten\nkuolleen ja varoitti heitä kyselemästä näitä Matulta.\n\nKun Mattu oli talon monille miehille valmistanut sen varoihin nähden\nrunsaan aterian, istuuduttiin mökin edustalle, ja nyt nuorukaiset\nkertoivat pitkän eron aikaiset elämänvaiheensa. Lopetettuaan\nkertomuksensa he antoivat Yrjänälle ansaitsemansa rahat. Tämä istui\nkauan ääneti, sitten hän laski ristiin karkeat kouransa ja sanoi:\n\"Jumalalle olkoon kiitos!\"\n\nPojat, niinkuin Mattu nuorukaisia vieläkin nimitti, ottivat nyt esiin\nmonenlaisia pieniä tavaroita, joita he olivat tuoneet mukanaan\nNorjasta, ja antoivat ne nyt kotonaoleville. Lahjat olivat melkein\nsamaa lajia kuin ne, jotka Yrjänä oli antanut Matulle palatessaan\nherttuan luota, mutta näitä oli useampaa lajia; paitsi kirveitä ja\npuukkoja oli Pekalla mukana saha ja höylä sekä muita puusepän\ntyökapineita, Antilla taas koko joukko sepän työaseita, ja viimeksi\notettiin esille pyssynpiippukin ja koiranpennut. Silloin ilo nousi\nylimmilleen. Antti vakuutti, että Heikkikin saa pyssyn. Sen hän lupasi\npian laittaa valmiiksi ja pennut opetetaan metsäkoiriksi, niin että\nnälkää ei nähtäisi Bogenissa.\n\nNäin iloittiin ja juteltiin koko ilta, sitten nuorukaiset pyysivät\nYrjänää kertomaan, miten aika oli häneltä kulunut. Kumpaiseltakin\npojalta pääsi koston sanoja niitä vastaan, jotka olivat polttaneet\nheidän vanhempiensa talon ja viljahalmeen, ja he toivottelivat, että\nolisivat olleet siinä tilaisuudessa läsnä; mutta Mattu kiitteli\nonneaan, kun asiat olivat nykyisellä kannallaan.\n\nMuutamaan päivään ei Bogenissa tullut sanottavasti mitään työtä\ntehdyksi, oli liian paljon puhuttavaa. Pian kuitenkin päätettiin ryhtyä\nrakentamaan. Siitä vain oltiin eri mieltä, mitä olisi ensin\nrakennettava. Mattu tahtoi saada ensiksi navetan, miehet taas\nasuintuvan. Matun mielipide voitti, ja niin alettiin hakata ja\nkuljettaa paikalle rakennuspuita. Elukat olivat yön aikana paljaan\ntaivaan alla; niiden suojana oli ainoastaan pikipäin kyhätty aitaus.\nMattu oli levoton, mutta miehet olivat huoletta; he luottivat itseensä\nsekä pyssyihinsä. Siitä he kuitenkin saivat rangaistuksen. Kerran yöllä\nhe heräsivät karjan hätääntyneeseen mölinään ja Rakin vimmattuun\nhaukuntaan. Syöstiin ulos, mutta tultiin liian myöhään -- karhu oli\ntappanut pukin. Koiran kiukkuisesti hyökätessä kimppuun pedon täytyi\ntosin se jättää, mutta ennen kuin ampujat olivat valmiina, oli karhu jo\nehtinyt metsään, jossa sitä pimeässä oli mahdoton saavuttaa.\n\nSiitä alkaen tuli työhön kiirettä. Aamuvarhaisesta iltamyöhään kuului\nkirveiden kalke, ja vuorotellen valvottiin yökaudet; viimein karhu\nheitti kuin heittikin henkensä.\n\nVasta syksyn tultua saatiin rakennetuksi asuintupa, sillä paljon aikaa\noli kulunut rehujen kokoamiseen. Niillä rahoilla, jotka pojat olivat\nuutteruudellaan koonneet, voitiin hankkia useampia elukoita, ja\nniillekin tarvittiin rehuja paljon. Yrjänä lähti kyläkuntaan ostamaan\npari lehmää ja muutamia lampaita. Hänen kotiinpaluutaan odotettiin\nlevottomasti, ja kun hän vihdoin palasi ostamansa karja mukanaan, niin\noli suuri ilo uudispaikalla, sillä nyt voitiin luottavasti katsoa\ntulevaisuuteen.\n\nSitten kului talvi, joka miesten oli kulutettava metsästäen. Tuli kevät\nja uusia töitä. Seurasi uuden kasken poltto, palon siemennys, sitten\nkalastusta, metsästystä ja heinäntekoa sekä maanviljelystä, kunnes\nmaanpinta taas jäätyi, jo keväällä oli Matun täytynyt hankkia apua\nkarjan paimentamiseen. Heikki oli käynyt Mangskogissa asuvien\nsuomalaisten luona ja saanut sieltä nuoren tytön Matulle avuksi.\n\nKaikki oli hyvin, ja niin kului pari vuotta uupumattomassa työssä;\nmutta Bogenpa oli nyt jo pienehkö talo. Kylvettiin sekä ohraa että\npellavaa ja nauriita, olipa ehditty hankkia yhtä ja toista tarpeellista\nhuonekaluakin. Rupesi jo olemaan vähän joutohetkiäkin. Nuoret miehet\nalkoivat puhella, että olisi lähdettävä käymään vanhassa asunnossa\ntunturiseudulla. He ikävöivät taas vapaata metsäelämää. Pekka varsinkin\ninnokkaasti muisteli ihanaa aikaa, jonka he olivat siellä viettäneet,\nja nythän talo oli sellaisessa kunnossa, että vanhemmat kyllä tulivat\ntoimeen ilman nuorten apuakin. He olivat aikeissa ottaa tämän asian\npuheeksi vanhusten kanssa, kun aavistamatta Träskogin Matti toi sanan,\nettä tanskalaiset olivat ryhtyneet ahdistamaan vanhaa kuningasta ja\nettä norjalaisia oli nähty valtakunnan rajalla. Hänet oli lähetetty\nkehoittamaan suomalaisia varustautumaan niin pian kuin mahdollista ja\nlähtemään hänen mukaansa. Oli lähetetty sana kaikille suomalaisille\nkokoutua pitäjäläisten kanssa Edaan, jossa miesten oli määrä liittyä\nesivaltaan.\n\nTämä sanoma oli nuorten miesten mieleen. Itse puolestaan heillä ei\nollut mitään norjalaisia vastaan, mutta he halusivat päästä viettämään\nliikkuvaa elämää. Sen vuoksi he olivat perin tyytyväisiä ja Matun\nsuureksi suruksi iloitsivat sotaan pääsemisestä. Mattu oli nähnyt sotaa\nja saanut sen takia kärsiä, nyt hän tunsi mielensä levottomaksi poikien\npuolesta. Ja vielä ikävämmäksi kävi hänen mielensä, kun Yrjänäkin alkoi\nvarustautua. \"Heikillä ei ole pyssyä\", sanoi tämä; \"hän saa jäädä\nkotiin\".\n\nReippain mielin ja täydet eväskontit selässä lähtivät suomalaiset\ntorjumaan norjalaisia. Matti kulki edellä ja niin tultiin hänen\nkotiinsa. Sieltä olivat kaikki miehet menneet jo edeltä, sillä heille\noli Bortanin talosta lähetetty jalansyten sanoma, että norjalaiset\nolivat naapuritalossa Helgebodassa, jonka vuoksi viimeksi saapunut\njoukko riensi sinne. Sen läheisyydessä he tapasivat talonpojat, jotka\nolivat menneet edeltä, ja nämä kertoivat, että kun norjalaiset olivat\nnähneet heidän suuren joukkonsa, nämä olivat palanneet takaisin rajan\nyli, jonne talonpojat eivät tahtoneet heitä seurata, vaan aikoivat nyt\npalata kotiinsa. Matti vastusti ehdotusta. Kaikki he olivat saaneet\nkäskyn saapua Edaan, ja sinne heidän piti lähteä tapaamaan esivallan\nmiehiä; ja kun Matti oli varakas mies, hänen puhettaan toteltiin, jonka\njälkeen koko joukko marssi Edaan.\n\nPerillä he tapasivat paljon väkeä ja voudin sekä pari sotamiestä.\nKyseltiin, oliko nähty norjalaisia ja sitten kerrottiin, mitä\ntiedettiin, vaikk'ei siinä ollut paljoa kertomista. Talonpoikia oli\npaljon, mutta suomalaisia vain kolmisenkymmentä. Näillä oli useimmilla\npyssyt. Kenellä pyssy oli, hänelle annettiin ruutia ja lyijyä, ja pian\nsen jälkeen viritettiin koko joukko pieniä nuotioita. Ryhdyttiin heti\nvalamaan luoteja. Sitten sotamiehet valitsivat yhden pyssymiehen ja\nkaksi keihäällä tai kirveellä varustettua, ja asetettiin vartioita.\nKului useita päiviä eikä norjalaisista kuulunut mitään. Sitten\nlähetettiin vakoilijoita, ja siihen toimeen olivat suomalaiset kuin\nitsestään määrätyt. Yrjänä ja hänen poikansa lähetettiin\ntiedustelemaan, mihin ne norjalaiset olivat menneet, jotka oli nähty\nHelgebodan luona. Parin päivän kuluttua he palasivat tuoden tiedon,\nettä joukko oli hajaantunut. Suurin osa oli poistunut länteen päin\nNorjan sisämaahan, toinen, pienempi parvi, jossa oli vain neljä, viisi\nmiestä, oli kulkenut koilliseen päin. Heitä suomalaisten piti seurata;\nkenties he olivat menneet Fryksdalin puolelle yhtyäkseen johonkin\ntoiseen joukkoon. Koiran avulla Yrjänä saattoi seuralaisineen varsin\nhelposti seurata norjalaisten kulkusuuntaa. Nämä olivat menneet pitkin\nrajaa. Kerran aamulla tiedustelijat tulivat aivan lähelle norjalaisia.\nYönuotion savu ilmaisi näiden olinpaikan. Hiivittiin hiljaa eteenpäin.\nTulen ääressä ei ollut ketään. Norjalaiset olivat menneet tiehensä,\nmutta monesta merkistä päättäen oli selvää, että he olivat täällä\nviipyneet useita päiviä ja huvikseen metsästelleet. Oli aivan selvää,\nettä norjalaiset olivat vain vähän matkaa heitä edellä. Nyt lähdettiin\nnopeasti liikkeelle.\n\nTaivalta tehtiin reippaasti, ja levottomuudeksi huomattiin, että oltiin\naivan lähellä omaa kotia. Olikohan norjalaisilla aikomus hävittää se?\nPikajuoksua tultiin halmeen reunaan. Siellä norjalaiset näkyivät\nkaikessa rauhassa loikoilevan päivänpaisteessa ja lähellä seisoi\nMattukin pakinoimassa. Heikki istui kivellä jotakin vuoleksimassa. Mitä\nnyt oli tehtävä? Viimein norjalaiset nousivat seisomaan, hyvästelivät\nystävällisesti, ja johtaja sanoi, että hän mielellään tahtoisi antaa\nMatulle jotakin, mutta ikävä kyllä hänellä ei ollut mitään antaa.\n\nSilloin Yrjänä ja pojat astuivat esiin ja puhuttelivat \"vihollisiaan\"\nystävällisesti, ja pian keskusteltiin sodasta aivan rauhallisesti.\nNorjalaiset sanoivat lähteneensä rajalle, koska oli kerrottu, että\nruotsalaiset aikoivat tehdä hävitysretken Norjan puolelle. Huomattuaan,\nettä ainoastaan talonpoikia oli heitä vastassa, he olivat palanneet\nNorjaan. Nämä viisi miestä olivat saaneet käskyn kulkea muutamia päiviä\npohjoiseen päin pitkin rajaa tiedustelemassa, uhkaisiko vaara. He\naikoivat nyt palata kotiin. Tanskalaiset ja ruotsalaiset tapelkoot\nmielensä mukaan, norjalaisten ja suomalaisten välillä ei ollut mitään\nriidan aihetta.\n\nSen sanottuaan norjalaiset lähtivät matkoihinsa ja Yrjänä poikineen\njulisti sodan heidän puolestaan päättyneeksi, jonka jälkeen he\nkertoivat uutisensa kotona oleville. Näilläkin oli uutisia\nkerrottavana. Bogeniin oli tullut eräs suomalainen vaimoineen aikoen\nasettua sinne asumaan, ja jos tarkkaan kuulosti, niin saattoi kuulla,\nkuinka siellä kaadettiin uudistorpan rakennuspuita. Tämä oli nuorille\nmiehille iloinen uutinen, ja he onnittelivat Mattua, kun naapuriin oli\ntullut naishenkilö. No niin, eihän se ollut pahemmaksi Matunkaan\nmielestä, kunhan vain naapurin vaimo, joka oli Vappu nimeltään, olisi\nollut toista maata. Hänellä oli pahat silmät, ja kyllä kaiketi hän oli\nsuuri noita.\n\nTämä ei ollut ainoa uutinen, mikä Matulla oli kerrottavana. Heikki ja\nKatri olivat keskenään tehneet kaupat, päättäneet mennä yhteen. Kovin\nnuorihan tuo Mangskogin tyttö vielä oli, mutta ei asiassa auttanut\nvastusteleminenkaan: ketkä tahtovat mennä yhteen, ne menevät yhteen;\nantaapa heidän tehdä tahtonsa mukaan. Heikki oli niin monta vuotta\nauttanut Yrjänää; nyt oli Yrjänän vuoro auttaa Heikkiä, siitä olivat\nkaikki yhtä mieltä. Nyt he kyselivät Heikiltä, miten hän tahtoi\nelämänsä asetettavaksi, ja sitten hän lähti Yrjänän kanssa katsomaan\npaikkaa, mihin olisi tehtävä kaski ja asuinpaikka.\n\nKuitenkin pidettiin tarpeellisena, että esivallalle annettiin tieto\nsiitä, mitä norjalaiset olivat Yrjänälle ilmoittaneet, ja tähän toimeen\nvalittiin Pekka, joka oli joutuisin kävelemään. Pekka palasi pian ja\ntiesi kertoa, että talonpojat olivat saaneet luvan palata kotiin, mutta\nheidän piti pysytellä varustautuneina siltä varalta, että norjalaiset\ntaas näyttäytyisivät, mikä ei ollut mahdotonta, sillä nyt tiedettiin,\nettä nuori perintöruhtinas oli voittanut tanskalaiset Smoolannissa.\n\nSitten ryhdyttiin taas uutteraan työhön. Kaikki miehet rakensivat nyt\nNärkkiläisen mökkiä, ja joskus autettiin myös Grillsiä, uutta naapuria.\nNärkkiläisen torppa tuli valmiiksi ennen lumen tuloa, ja siellä sai\nGrills vaimoineen asua, sillä Heikki ja Katri menivät Mangskogiin\nKatrin kotiin. Ja sitten Yrjänä ja Mattu jäivät yksin täysi-ikäisten\npoikien ja pikku Matin kanssa, josta oli tehty Träskogin isännän kaima.\nYrjänä alkoi samoin kuin Mattukin jo vanheta. Hän oli väsynyt ja pysyi\nkotosalla tänä talvena; mutta nuoret miehet sitävastoin oleskelivat\nmelkein kaiket ajat metsässä, josta he toivat kotiin paljon saalista,\njakaen siitä usein myöskin Grillsille. He saivat suuren maineen\nmetsästystaidostaan, ja joskus hakivat lähiseudun suomalaiset ja\nruotsalaiset talolliset heitä kaatamaan vahingollisia petoja, joita\nnaapurit itse eivät saaneet tapetuiksi.\n\nNuoret koirat oli jo opetettu metsästykseen, ja harvoin tapahtui, että\nniiden ajama otus pääsi pakoon nopeilta hiihtäjiltä. Osittain\nsukulaistensa ansiosta osittain sen vuoksi, että olivat sotaretkellä\ntavanneet muita suomalaisia, nuoret miehet tunnettiin, mihin ikinä he\ntulivat, ja matkoillaan halki metsien he olivat hyvin tervetulleita\nsekä itsensä takia että sen metsänriistan vuoksi, jota he aina toivat\nmukanaan, ja kun nuorukaiset olivat nähneet maailmaa enemmän kuin\nuseimmat muut suomalaiset, he osasivat antaa arvokkaita selityksiä ja\njoskus hyviä neuvojakin.\n\nKymmenjärven itäpuolella oli paikka, jossa nuorukaiset olivat usein\nvieraina ja johon varsinkin Antti poikkesi mielellään. Siellä asui\nvanha suomalainen seppä, joka vuosien kuluessa oli hankkinut pajan ja\ntyökalut. Sivuansiokseen hän korjaili suomalaisten ja ruotsalaisten\ntalonpoikien pyssyjä. Tämän miehen luona Antti viihtyi hyvin, ja joskus\nsattui, että Pekka sai yksin kuljeksia metsästelemässä. Suomalaisukko\noli leskimies ja hänen talouttaan hoiti kaksi tytärtä. Nuorten miesten\noleskellessa siellä tavoitti heidät eräs Gräsmarkenin suomalainen kauan\naikaa heitä etsittyään. Nyt hän omasta ja naapuriensa puolesta tuli\npyytämään, että Pekka ja Antti lähtisivät hänen mukanaan auttamaan\nkaatamaan hirmuista karhua, joka oli useina vuosina tehnyt heille\nsuurta vahinkoa ja viime viikkoina repinyt kolmea metsästäjää, joista\nyksi oli kuollut. Mielihyvin metsästäjämme suostuivat siihen, ja heti\nlähdettiin matkaan. Matkalla suomalainen arveli, että se karhu varmaan\noli noiduttu ja \"nostatettu\" ihmisten turmaksi, sillä siihen ei\npystynyt luoti eikä se mennyt loukkuun. Viime syksynä se oli ollut\npyydyksessä, mutta oli repinyt sen hajalle niin kuin haukka pyyn.\nSuomalainen toivotti, että hänellä olisi perintönä saatu hopearaha. Kun\nhän siitä kovertaisi vähän hopeaa ja valaisi sen luodin sisään, niin\nkarhu kyllä kaatuisi.\n\nNiin, tosiaankin peloittavia tietoja metsästäjämme saivat tuosta\nkarhusta. Antti ei tiennyt, missä olisi perittyä hopearahaa, mutta\nkyllä hän olisi mielellään sellaisen ottanut. Pekka vastasi, että\nniilläkin luodeilla, joita heillä oli, he olivat tappaneet niin monta\nkarhua, että nekin kyllä yhtä hyvin auttaisivat. Muutoin hän ei\nuskonut, että kukaan tätä nykyä osasi noitua. \"No, nyt on taas\nNiko-pappi mielessäsi\", virkkoi Antti; \"hän se varmaankin on nuo jutut\npannut päähäsi. Kyllä saat olla varma, että sellaisia on, ja\ntoivoisinpa olevani sellainen tietäjä kuin Vappu, silloin ei meitä\nyksikään karhu välttäisi.\"\n\n\"Ehkä tahdot kääntyä takaisin?\" kysyi Pekka aivan totisena. Tähän hän\nei saanut mitään vastausta, mutta Antti potkaisi suksensa sellaiseen\nvauhtiin, että hän mennä pyyhälsi toisten edelle, ja sitten painettiin\nkaiken päivää eteenpäin täyttä kyytiä.\n\nYönuotion ääressä Antti oli entisellään. Puheltiin enemmän seudusta\nkuin karhusta, ja syödessä hän sanoi Pekalle, ettei hän aikonut palata\nkotiin, ennen kuin lumi oli sulanut tai hänellä oli selässään tuon\nmiestenturman karhun nahka.\n\nGräsmarkeniin tultua metsästäjiä kestittiin kelpo tavalla, ja kun oli\nlevätty päivä, lähdettiin metsälle. Lähtiessä oli koko joukko\npyssymiehiä läsnä, mutta vain kaksi seurasi metsästäjiämme. He tulivat\nnäyttämään karhun kierrosta ja kantoivat metsästäjien kapineita. Sitten\ntultiin perille ja seurattiin kierrosta kappale matkaa. Kierros kulki\ntiheän lumisen viidakon reunaa. Siellä irtautui varpaallinen Antin\ntoisesta suksesta, ja hänen oli seisahduttava korjaamaan, Pekan ja\ntoisten suomalaisten jatkaessa matkaa, varmasti luottaen siihen, että\nAntti heidät pian saavuttaa. Hiihdettyään muutaman minuutin he kuulivat\nAntin huutavan ja meluavan, ja heti sen jälkeen kuului karhun\nkarjuntaa. Koirat laskettiin silmänräpäyksessä irti, ja niiden\nkiukkuiseen haukuntaan yhtyi nyt karhun ärjyminen. Muutamassa\nsilmänräpäyksessä oli Pekkakin ehtinyt taistelupaikalle, ja siellä hän\nnäki Antin päälaellaan syvässä hangessa kasvot alaspäin ja karhun hänen\npäällään. Toinen koirista oli haavoittuneena kyyristynyt vähän matkan\npäähän, toinen haukkui vimmatusti etempänä. Pekka ampui heti luotinsa\ntuon tavattoman suuren otuksen rintaan, jolloin peto, kita auki,\nkauheasti kiljuen syöksyi häntä kohti.\n\nPekka oli varustautunut ottamaan karhua vastaan. Kontio sai niin\nankaran keihäänpiston, että horjahti, ja nyt alkoi elämästä ja\nkuolemasta taistelu, joka oli metsän kuninkaan arvoinen.\n\nPekka tunsi voimiensa vähenevän, mutta sai apua taholta, mistä oli sitä\nkaikkein vähimmin odottanut: Antti seisoi yks'kaks hänen vieressään\npistäen karhua keihäällään kerran toisensa jälkeen, vuoroin nauraen,\nvuoroin taas syytäen haukkumasanoja. Tätä karhu ei enää kestänyt; se\nkaatui pitkäkseen niin että jysähti, kun Pekka viimeisen kerran\nsurvaisi keihäällään.\n\nOttelu oli ollut ankara, ja metsämiesten täytyi huoahtaa ennenkuin\nsaivat sanotuksi: Jumalan kiitos! Kului vähän aikaa, ennen kuin Antti\nsiitä toipui, mutta sitten hän nauroi taas ja sanoi olleensa vähän\naikaa aivan pökerryksissä, ja vieläkin tuo väkevä mies ihan vapisi.\n\n\"Miten Herran nimessä tämä tapahtui?\" kysyi Pekka, kun Antti oli\ntäydelleen toipunut. -- \"Sitä tuskin tiedän itsekään\", sanoi Antti.\n\"Olin kumarruksissa sukseani korjaamassa ja kiskoin hampailla\nvarpaallista lujempaan, kun sain takaapäin semmoisen sysäyksen, että\nkaaduin suinpäin hankeen ja tunsin jonkin repivän itseäni takapuolelta.\nKatsopas, tuosta!\" -- ja hän näytti, että lujat hirvennahkaiset housut\nolivat repaleina -- \"ja sitten repi päätäni, niin että ratisi, ja lakki\nmeni päästäni; ja samalla sinun pyssysi pamahti. 'Oihoh!' arvelin minä,\n'kylläpähän nyt neuvo keksitään'. Sitten tunsin olevani vapaa karhusta\nja katsahdin ylös ja näin, miten sinä painiskelit pedon kanssa. Silloin\nminä sanoin: 'Lempo soikoon', ja lähdin minäkin keihäs kädessä\nleikkiin. No, miten sinun laitasi on, Rakki? Onnutko? Tule tänne,\npoikaseni, ja sinä Teppo, olet myös reipas poika, sen kyllä näen; mutta\nPekka, missä minun lakkini on?\" Ja sitten hän kouraisi päätään ja sai\nverta sormiinsa. \"Katsopas, Pekka, miten täällä on laita!\" -- \"No,\nsiinä on vain pari valkoista ja yksi punainen hiukseton juova. Tuo ukko\nvähän vain kampasi päätäsi, ja lakkisi on kolmena kappaleena.\"\n\n\"Hitto vieköön mokoman syöttilään! Voi sentään minun vanhaa\nsudennahkalakkiani! No, se on nyt mennyttä kalua. Mutta missä meidän\nkumppanimme ovat? Vai tuolla! Tulkaa tänne vain, kaikki kävi hyvin\nhopeita luotiin valamattakin. Tulkaa tänne, täällä on teidän mörkönne\nmaassa; nyt siitä pääsette rauhaan.\" Toiset suomalaiset riensivät esiin\nkatsomaan otusta. He eivät voineet kyllin kehua nuorten metsästäjien\nvoimaa ja rohkeutta sekä karhun suuruutta ja varsinkin Pekan tavatonta\nvoimaa, hän kun kykeni vastustamaan karhun tunkiessa päälle. Ja kovatpa\nponnistukset lienevät olleetkin, sillä Pekan suksien varpaalliset\nolivat poikki ja sukset uponneet maahan asti. Karhulle ei nyt tehty\nmitään. Suomalaiset tahtoivat hakea hevosen ja vedättää karhun kotiin,\nettä kotoväkikin saisi nähdä tuon kauhean pedon. Nytkös nuorten miesten\nmaine paisui suureksi. Yleisesti puhuttiin, ettei heidän vertaisiaan\nollut ruumiin voimissa, rohkeudessa ja metsästysonnessa.\n\nKun metsämiehemme olivat paluumatkalla, sanoi Pekka leikillään Antille,\nettei tämän tarvinnutkaan jäädä lumenlähtöön asti: olivathan he saaneet\nkarhun ilmankin sellaisia tietäjän keinoja, joita Vappu osasi. \"Niin\",\nmyönsi Antti, \"kyllähän meitä onni auttoi, mutta Vappu on sittenkin\ntietävämpi muita akkoja; en tahtoisi vain joutua hänen vihoihinsa, ja\nvaro sinäkin Pekka sitä!\" -- \"Minä en siedä hänen silmiään, vaikka hän\nonkin kaunis ja muhkea ihminen; en tottavie siedäkään; enkä ihan\nhevillä mene Grillsin mökille, se on varma.\" -- \"Et ole hyvällä\ntuulella tänään\", virkkoi Antti; \"minun mielestäni Vappu on kuin\nmuutkin naiset\". -- \"Se on tietty, hän on kuten sanot, kauniimpi ja\nylpeämpi; ehk'ei hän sille taida mitään. Minusta nähden olkoon\nmimmoinen tahansa.\"\n\n\n\n\n24. KAMALA VIERAS.\n\n\nTuli taas kevät ja kesä. Oltiin alinomaa työssä, ja niin Heikki sai\nkotinsa kuntoon ja kaskensa kaadetuksi. Kesä oli sateinen ja kylmä.\nYrjänän kaski paloi huonosti, rukiin leikkuu onnistui huonosti ja ohran\nvei halla. Tosin saatiin mielen lohdutukseksi kohtalaisen hyvin\nkarjanruokaa, mutta arveluttavalta näytti talven tulo. Sen lisäksi oli\nlintuja vähän ja seudulla liikkui useasti metsämiehiä. Elettiin\nkuitenkin kevääseen. Kevät tuli tuoden mukanaan kaunista\npäivänpaistetta ja lämmintä. Ruoho kasvoi nopeasti, niin että elukat\nsaivat syötävää, kaski saatiin poltetuksi ja ruis kylvetyksi. Mutta\nsitten tuli helteisen kuuma aika. Ruis ei itänyt, touot kuivuivat,\nentiset ruokavarat olivat lopussa, pettuleipään oli jo kauan sitten\nkäyty käsiksi eikä halmeesta saatu kuin olkia. Ruoan puutteessa\nkarjakin laihtui, ja missä heinää niitettiin, siinä se oli poudan\nkuivaamaa ja surkastunutta. Hiljaisuudessa tehtiin työtä ja ryhdyttiin\nkeräämään hätävaraksi karjalle lehtiä ja sammalia; viimeksimainituista\nainakaan ei ollut puutetta, ja Yrjänä oli kyllin viisas kootakseen\nniitä suuret määrät.\n\nPar'aikaa oltiin siinä toimessa, kun Katri juosta touhusi huutaen, että\nparas hieho oli kuolemaisillaan. Se täytyi teurastaa, ja sen sisuksista\nlöydettiin kova pallo, jossa oli karvoja ja muuta roskaa. Sehän oli\nnoidan taikapala. \"Vappuko?\" tuumi Antti, mutta ei kukaan vastannut.\nSitten tuli vielä uusi pahanonnen sanoma: iso lehmä oli mennyt suohon.\nSe vedettiin ylös: jalka oli poikki, lehmä täytyi teurastaa. Antti\nepäili taaskin Vappua. Mattu katsahti häneen ja lähti viimein Grillsin\nmökille.\n\n\"Siellä ei ole mitään hätää\", kertoi Mattu palattuaan takaisin; \"siellä\nsyödään vielä selvää leipää, eikä meidän tarvitse heille antaa\nlihoista\". -- \"Anna heille kuitenkin\", sanoi Yrjänä, ja sitten tuli\nGrills itse tuomaan suoloja, joita tiesi heidän tarvitsevan teurastetun\nlehmän lihoihin. \"Vappu käski kiittää ja sanoa terveisiä; hän arveli,\nettä kylläpä te usein teurastelette.\" Mattu huokasi ja kertoi syyn.\nGrills arveli, että heille voisi tulla puutetta talven aikana. Sen\nkyllä jokainen ymmärsi, ja Yrjänä virkkoi: \"Sitä saavat kyllä kaikki\nsuomalaiset tänä vuonna kärsiä. Kuinka teillä asiat sujuvat?\" -- \"No\nmeneehän tuo, olemme vain kahden; kyllä tulemme toimeen, jos vain\nsaamme olla terveinä.\"\n\nSitten saatiin sadetta; äsken kylvetty ruis nousi oraalle ja mylly\nsaatiin käymään; petäjänkuoret ja oljet saatiin jauhetuiksi ja niin oli\ntaas leipää, ja yhä vain kesti sadetta. Kaloja saatiin pyydyksistä, se\nrohkaisi mieltä paremmin, saatiinpa vielä joitakin lintujakin ansoista.\n\nNiin olivat Antti ja Pekka kerran ulkona ja tuumiskelivat, mitä keinoja\nolisi keksittävä, että jotakin saataisiin taloon hankituksi. Silloin\ntuli Vappu, maireen ja pulskan näköisenä: \"Kuulepas, Pekka,\njauhattaisitko minulle säkillisen rukiita? Grills on mennyt kylälle\nenkä minä ymmärrä myllyä käyttää.\" -- \"Kyllä minä jauhatan\", lupasi\nPekka, ja sitten Vappu meni sisälle.\n\n\"Heillä kyllä on rukiita\", sanoi Antti, \"ja niitä jauhamaan pyydetään\nsinua. Varo nyt vain noitaa; ei kukaan muu kuin hän ole antanut\ntaikapalaa hieholle ja ajanut isoa lehmää suohon; ole siitä varma!\" Nyt\nVappu tuli takaisin. \"Tuletko, Pekka, samaan matkaan?\" -- \"Tulen.\"\nSitten he lähtivät yhdessä. \"Lähdetkö ilman pyssyä?\" sanoi Antti. \"Ota\ntästä pyssy mukaasi, onhan siellä pyitä myllyn luona.\" Pekka otti\npyssyn ja niin hän lähti Vapun kanssa Grillsin mökille.\n\nIllalla Pekka palasi myllystä. Jyvät oli jauhettu ja hän laski\njauhosäkin kotaan. Vappu tuli ulos ja katseli jauhoja. \"Kuule, Pekka,\nsinä jauhatat paremmin kuin Grills; tule sisään ja istahda lepäämään;\ntässä on sinulle vähän illallista.\" Ja Vappu toi pöytään paksua\nruisleipää, voita ja juustoa. Sellaisia herkkuja ei Pekka ollut isoon\naikaan syönyt. \"Olettepa te rikkaita\", sanoi Pekka. -- \"Mitäpä tässä\nrikkauksista, mutta kyllähän meillä ruokaa on\", vastasi Vappu; \"ja\ntässä on vähän suopursuolutta juodaksesi\", ja sitten hän antoi Pekalle\ntuopin istahtaen itse penkille hänen viereensä. Pekka ryyppäsi, joi\nvielä toistekin: juoma maistui tavattoman hyvältä. Sitten hän laski\ntuopin penkille ja sanoi: \"Kyllä mar sinä osaat juomaa valmistaa!\" --\n\"No, se taito on minun suvussani\", kehaisi Vappu. Pekka oli syönyt\nkyllikseen ja Vappu kehoitti: \"Juo vielä!\" -- \"Kyllä se on hyvää\",\nvastasi Pekka, \"mutta kovin väkevää.\"\n\n\"No, väkevähän itsekin olet; juo pois vain!\" Sitten Pekka tyhjensi koko\ntuopin ja sanoi Vapun antaneen hänelle liikaa. \"Niinkö arvelet, Pekka?\nEipä suinkaan; mutta etkö tahtoisi jäädä meille talveksi? Kyllä se,\nmitä meillä on, riittäisi sinullekin.\" -- \"Tahtoisitko sitä, Vappu?\"\nvirkkoi Pekka katsahtaen toista kiitollisesti silmiin. -- \"Kyllä minä\ntahtoisin!\" -- \"Minä kysyn sitten kotiväeltä, mitä mieltä he ovat\",\nsanoi Pekka. -- \"Tarvitseeko sinun siitä kysyä keltään?\" -- \"Kyllä\ntahdon heidän kanssaan neuvotella; arvelen, että he tarvitsevat minua.\"\n-- \"Se on kyllä mahdollista\", tuumi Vappu, \"mutta olethan sinä jo siinä\niässä, että voit tehdä oman tahtosi mukaan. Hyi, kuinka kolkkoa onkaan,\nkun on sateiset ilmat ja Grills on poissa kotoa; sinä voit kernaasti\njäädä meille yöksi\", sanoi Vappu ja istuutui Pekan polvelle. -- \"En\nmar\", sanoi tämä nousten kiivaasti seisomaan ja avasi samalla oven.\n\"Maltahan!\" uhkasi Vappu, ja nyt hänen silmänsä välähtelivät vihreinä;\n\"minä lähetän sinulle sellaisen, joka sinut taivuttaa!\" ja samassa hän\nviskasi tuopin Pekan jälkeen ja päästi raa'an naurun.\n\nUlos tultuaan ei Pekka ensin voinut pimeässä erottaa mitään. Hän\ntähysteli tietä, kunnes hänen silmänsä tottuivat pimeään. \"Jos\npeloittaa\", huusi Vappu, \"niin tule takaisin!\" Pekka ei vastannut\nmitään, mutta halmeen reunaan tultuaan hän seisahtui ja totuttuun\ntapaansa tarkasti pyssynsä ennenkuin meni metsään. \"Olisikohan\nmahdollista, että Antti on oikeassa väittäessään Vappua noidaksi?\"\ntuumi hän itsekseen. \"Mattu-muori sanoo hänen olevan semmoista sukua,\nja kyllä tunsin mieleni kummalliseksi, kun hän tuli minun syliini,\nmutta: päästä meitä pahasta' sanoi Niko-pappi\", ja samalla Pekka teki\nristinmerkin, mikä tähän aikaan ja kauan jälkeenkinpäin suomalaisten\nkeskuudessa oli tavallista. Samassa hän näki edessään mustan esineen ja\nkuuli kauhean mörähdyksen. Ohoh, tuon hän kyllä tunsi. Heti samassa\nhänen pyssynsä paukahti, niin että kaiku jymähteli harjusta harjuun.\nKun Pekka, jonka silmiä hänen oman pyssynsä leimaus huikaisi, kykeni\ntaas katsomaan eteensä, voihki siinä henkitoreissaan suuri karvainen\nmöhkäle. \"Jumalan kiitos!\" sanoi hän ja oli kuulevinaan takanaan jonkun\nhiljaa hipsuttelevan tiehensä.\n\nPekka seisoi hetkisen miettien mitä hänelle oli tapahtunut. Silloin hän\nkuuli nopeita, raskaita askeleita, joku juoksi mäkeä ylös. \"Hoi!\"\nkuului huuto. \"Täällä ollaan!\" vastasi Pekka.\n\n\"Mitä kumman vehkeitä täällä on, kun ammuskelet pilkko pimeällä yöllä?\"\n-- \"Ei hätää mitään, tule vain tänne.\" Kun Antti näki karhun ja sai\nkuulla, että se oli hyökännyt Pekan kimppuun näin lähellä ihmisasuntoa,\nhän seisahtui ja virkkoi: \"Vappu!\"\n\nMentiin kotiin ja kerrottiin Yrjänälle, mitä oli tapahtunut, ja sitten\nraahattiin karhu yksissä neuvoin kotiin. Mattu viskasi sen yli tulisia\nhiiliä, sanoen: \"Se karhu oli nostatettu Pekkaa repimään. Sinä olet\nonnenpoika, eikä tällä paikkakunnalla ole kuin yksi, joka osaa karhua\nnostattaa, yksi vain on sellaista sukua.\" -- \"Vappu!\" virkkoi Antti\ntaas. Mattu ei puhunut sen enempää, mutta veti suuren ristin sekä tuvan\noven että navetan oven kamanaan. Se oli vanha taattu suojeluskeino\nnoidannuolilta.\n\nTuli taas talvi ja sen mukana pakkanen ja lunta maahan, niin että\notusten jäljet näkyivät. Nuoret metsämiehet olivat alati metsästämässä,\nmutta syötävää metsänriistaa oli niukalti. Linnut olivat kadonneet\nmelkein olemattomiin ja hirviä ajoivat sekä ruotsalaiset että\nsuomalaiset. Saaliista kiisteltiin, jaettiin sitä sovinnolla, ja puute\nyhä yltyi. Heikki ja Katri olivat menneet Katrin vanhempien kotiin\nsiinä toivossa, että näillä olisi paremmat olot, ja päätettiin, että\nnuoret metsämiehet vievät ne nahat, mitkä oli tähän asti saatu, länteen\nNorjaan, hankkiakseen jauhoja ja mahdollisesti siellä metsästääkseen,\nsillä ruokavarojen arveltiin karjanantimien kera riittävän Yrjänälle,\nMatulle ja pikku Matille kevääseen asti. Kotiin jätettiin talven aikana\nsaatu sudennahka. Yrjänän piti lähteä kylälle vaihtamaan sudennahalla\nvähän jauhoja.\n\nOli jo keskitalvi nuorten miesten lähtiessä Norjan-puoleisiin metsiin,\nmutta siellä oli metsänriistaa yhtä niukalti kuin Ruotsinkin puolella.\nPari näätää saatiin sentään ammutuksi, ja niiden lihalla elettiin\njonkin aikaa. Sitten onnistuttiin saamaan joitakin lintuja, ja kuta\nlähemmäksi tultiin merenrantaseutua, sitä runsaammin tavattiin\nmetsänriistaa, ja oli oikea onnen päivä kun saatiin ilves. Koirat\nolivat nälkiintyneet eivätkä jaksaneet enää ajaa, mutta nyt parin\npäivän kuluessa virkistyttiin, ja sitten päästiin Osloon, jossa\netsittiin sama kauppias, jonka kanssa oltiin tuttavat vanhastaan. Hän\ntunsi vielä hyvin nuoret miehet ja kuunteli heidän asiaansa ja\nhädänalaista tilaansa. Hyvän hinnan hän lupasi heille maksaa nahoista,\nmutta ehdotti, että he jäisivät sinne kevääseen asti työskentelemään\nhänen sahalaitoksessaan. Siellä he, noin voimakkaat ja reippaat miehet,\nvoisivat ansaita kelpo päiväpalkat. Tähän tarjoukseen he suostuivat,\ntoivoen voivansa ruokavaroilla hyvin varustettuina palata taas\nmetsäseudulle.\n\nKun lumi hupeni ja hanki alkoi kannattaa, nuoret miehet lopettivat\ntyönsä. Niin oli käynyt kuin kauppias oli sanonut: he olivat ansainneet\nhyvin, ja vaikkei heillä ollutkaan säästössä läheskään sen vertaa kuin\nedellisellä kerralla Oslosta lähtiessään, oli heillä kuitenkin kelkka\nlastattuna täyteen jauhoja, suoloja, ampumavaroja ja joitakin muita\npikkutavaroita, niinkuin mekkoja, lankaa, neuloja ja työkapineita.\n\nSekä miehet että koirat olivat nyt levänneet ja virkistyneet, hyvissä\nvoimissa ja täysin reippaat. Eikä paluumatkalla vitkastelutkaan. Parin\nviikon kuluttua oltiin kotona ja mentiin halmeen poikki mökille. Täällä\nmiehet hämmästyivät, sillä ovi oli pönkitty kiinni, ja ympärillä\nolevasta hangesta saattoi nähdä ettei tuvassa ollut asuttu isoon\naikaan. Mitä oli tapahtunut, ja missä vanhukset olivat? Kiiruhdettiin\nnavettaan, johon kulki jälkiä, ja siellä elukat olivat, tosin hyvin\nlaihoina, mutta terveinä ja täysilukuisina.\n\nMitä tämä merkitsi? Nuorukaiset seisoivat neuvottomina katsoen\ntoisiinsa. Silloin tuli Grills. \"Jumalan terveeksi!\" tervehti hän\nrehellisesti ja vakaasti; \"tuletteko minun mukanani meille?\" -- \"Emme;\nmissä isä ja äiti ovat?\" kysyi Antti. -- \"Olisi parasta, kun tulisitte\nmeille, niin saamme puhua.\" -- \"Ei, Grills, pyydämme, vastaa meidän\nkysymykseemme\", sanoi Pekka. -- \"No, kun niin tahdotte. Yrjänä ja Mattu\novat kumpikin kuolleet, mutta pikku Matti on meillä kotona.\" -- \"Ovatko\nmolemmat kuolleet?\" kysyi Antti. -- \"No, kun ette tahdo tulla meille\nkotiin, niin istuutukaa; kerron teille, miten kaikki tapahtui.\"\n\nKun miehet olivat istahtaneet ääneti ja miettiväisinä, alkoi Grills\nkertoa: \"Tapasin Yrjänän muutamana päivänä teidän lähtönne jälkeen.\nSilloin hän oli lähdössä kylään myymään sudennahkaa ja paria\npukinnahkaa, sillä hän tarvitsi jauhoja. Hän palasi takaisin muutaman\npäivän kuluttua. Silloin tulin tänne kyselemään kuulumisia. Yrjänä oli\nsängyssä ja valitti olevansa sairas. Menin silloin kotiin saatuani\nYrjänältä lupauksen, että hän tulee meille, jahka on levännyt\ntarpeekseen. Sen jälkeen oleskelin joitakin päiviä metsässä, ja kun\npalattuani kysyin Vapulta, oliko Yrjänä käynyt meillä, vastasi hän,\nettei tätä ollut näkynyt. Silloin lähdin Yrjänän luo, ja kun tulin\ntänne, tupa oli kylmä ja sängyssä pitkänään Yrjänä, Mattu ja poika.\nLapsi kitisi ja itkeä tuhersi niin että kysyin Matulta, mikä Mattia\nvaivasi. En saanut vastausta, ja mieleni kävi kolkoksi, mutta menin\nkuitenkin tuvan perälle ja kosketin Mattua, kun arvelin, että hän oli\nnukuksissa. Mutta Mattu olikin kylmänä, Yrjänä kylmänä ja heidän\nkasvonsa täynnä haavoja, ja samanlainen oli Mattikin; otin pojan,\nkäärin hänet nahkasiin ja kannoin Vapun luo. Vappu hoiteli häntä, niin\nettä poika on nyt terve. Yrjänä ja Mattu ovat kirkkomaassa. Sinne Vappu\nja minä heidät vedimme ja Matin veimme papin ristittäväksi. --\nTuletteko minun mukaani meille?\"\n\nNuoret miehet olivat ääneti, mutta hetken kuluttua vastasi Antti: \"Ei\ntänään; kenties toiste.\"\n\nSitten he menivät tyhjään tupaan ja panivat uunin lämpimään. Vanha\nRakki makasi lattialla kuolleena ja kylmänä. \"Kaikki ovat kuolleet!\"\nhuudahti Pekka ja otti koiran syliinsä. \"Kaikkiko?\" sanoi Antti. \"Ei,\nolemmehan me jäljellä. Kenen hyväksi me elämme? Mihin joudumme? Meillä\nei ole mitään, minkä puolesta eläisimme; meitä ei kukaan tarvitse.\"\n\nSilloin ovi narahti ja tupaan astui kyyryssä naishenkilö, hoiperteli\npenkille asti ja istahti. \"Kaarina!\" ihmetteli Antti, \"mikä sinun on?\"\nJa hän meni tulijan luo. \"Anna minulle jotain syötävää\", kuiskasi tämä.\n\nSamoin kuin edelliselläkin kerralla oli Antilla leipää mukanaan kotiin\ntuotavaksi. Nyt hän yhtä nopsasti avasi kontin ja antoi tytölle leivän,\nja Pekka toi lähteestä vettä. \"Miten on laitasi?\" kysyi Antti, kun\ntyttö oli syönyt. -- \"Hyvin nyt, kyllä minun on hyvä olo, mutta isä on\nkuollut ja sisareni sairas; olen tullut tänne pyytämään teiltä apua.\nMissä Mattu on ja Katri?\" -- \"Poissa ovat! Laskeudu lepäämään ulos\nkelkalle, täällä asuu kuolema; tule nyt!\" Ja sitten Antti kantoi tytön\nulos. \"Rupea tuohon maata\", sanoi hän.\n\n\"Lämmitä lujasti Pekka! Pane uuni puita täyteen, sitten sänky ulos;\nsenkin poltamme. Isorokko on tuvassa, meidän täytyy se savustamalla\nhävittää\", sanoi Antti auttaessaan. \"Kaarinako? Hän on nukkunut,\nlapsirukka; hänen voimansa olivat ihan lopussa, kun hän tänne pääsi;\npidä hänestä huolta, Pekka!\" sanoi Antti, pannessaan konttiinsa\njauhoja, suoloja ja lihaa. \"Minä lähden Liisua katsomaan. Herran\nhaltuun nyt. Tule jäljessä, jollei minua näy palaavaksi jonkin päivän\nkuluttua.\" Sitten hän kiristi kiinni suksien varpaalliset ja lähti\nhiihtämään.\n\nKun Antti oli kadonnut metsään, istuutui Pekka kelkan seville nukkuvan\ntytön viereen. Hän istui kauan ääneti ja näytti katselevan, miten savu,\nkun luukut ja ovi olivat kiinni, tunkeutui ulos tuvan katosta ja seinän\nraoista. Sitten hän kasasi puita suuren röykkiön. Otti rakkaan vanhan\nRakki-vainajan, asetti sen halkokasalle ja latoi puita sen ympäri ja\npäälle, sytytti halkokasan tuleen, avasi tuvan oven ja meni sisään\nistumaan. Hänen tullessaan ulos oli halkokasa palanut loppuun ja\nKaarina herännyt.\n\nKaarina oli Kymmenjärven rannalla asuvan vanhan suomalaisen sepän\ntytär. \"Jaksatko tulla sisään, Kaarina? Nyt on lämmintä!\" -- \"Kyllä\nolen nyt levännyt, mutta viluttaa.\" -- \"Tule sitten sisään!\"\n\nSitten Kaarina kertoi Pekalle isänsä kuolleen sydäntalven aikaan. Tytöt\nolivat sen jälkeen olleet kahden, ja heillä oli varsin vähän varoja.\nNyt ne olivat lopussa, ja sitten oli Liisukin sairastunut, joten\nhänellä ei ollut muuta neuvoa kuin tulla tänne etsimään apua. Hän oli\ntoivonut Katrin auttavan. Nyt hän tahtoi palata kotiin. \"Ei, Kaarina,\nlepää nyt täällä kylliksesi. Antti lähti jo kauan sitten Liisua\nauttamaan.\" -- \"No!\" sanoi Kaarina iloissaan, \"kyllä sitten Liisu tulee\nterveeksi, sillä hän on niin toivonut, että Antti tulisi kotiin ja\nauttaisi isää sepäntyössä, niinkuin on tehnyt ennenkin; mutta eihän\nteitä ole näkynyt kumpaakaan; missä olette olleet?\" -- \"Poissa,\ntyöansiolla.\" -- \"Mutta missä ovat Yrjänä ja Mattu-muori?\" -- \"Siellä\novat, missä sinun isäsikin; vanhukset ovat kuolleet, Herra paratkoon!\nJa Katri ja Heikki ovat Mangskogissa; me olemme kahden.\" -- \"Niin\nmekin. Meidän täytyy liittyä yhteen\", sanoi tyttö arvelematta. --\n\"Saammehan kuulla, jahka Antti tulee\", sanoi Pekka katsoen ulos\nikkunaluukusta.\n\nSiellä näkyi Vappu tulevan lypsinrainta kainalossa. Hän meni navettaan.\nVähän ajan kuluttua Pekka näki hänen menevän kotiin. Lähtiessään ulos\nPekka näki kiulun olevan maitoa täynnä kodassa. Vappu ei ollut käynyt\nsisällä eikä virkkanut sanaakaan. Pekka istui hetkisen ihmeissään,\nmutta sanoi sitten: \"Kuule Kaarina, keitetäänpä nyt puuroa.\"\n\n\"Jauhojako noissa säkeissä on?\" -- \"Jauhoja.\" -- \"No, onhan sitten\nkeitettävää\"; ja tyttö toimitti tämän askareen. \"Tuolla ulkona on\nkiulussa maitoa\", virkkoi Pekka tullessaan sisälle. \"Ota se sisään!\" --\n\"Onko teillä hierintä?\" kysyi tyttö. -- \"On\", sanoi Pekka ja laski\nmiettiväisenä päänsä käsien varaan.\n\nSitten he söivät samasta kupista, nuolivat lusikkansa tarkoin ja\npanivat ne seinässä olevaan lusikkahaukkaan. Niin oli yleinen tapa\nsuomalaisten ja ruotsalaistenkin kesken. Talonväellä oli kullakin oma\nlusikkansa, jota harvoin muulla tavoin pestiin.\n\nParin päivän kuluttua Antti palasi. Pidettiin pitkä neuvottelu, ja\nsitten Antti meni Grillsin luo. Hänen tullessaan takaisin oli Grills\nhänen mukanaan. Sovittiin niin, että pikku Matti jäisi Grillsin luo\nkasvatettavaksi, ja palkkioksi Grills saa viljellä ja hallita Yrjänä\nKailasen omaisuutta, sekä kiinteätä että irtainta, kunnes Matti tulee\ntarpeeksi vanhaksi voidakseen ottaa sen haltuunsa.\n\nKasvatusveljet olivat sopineet keskenään, että he kumpikin luopuvat\nosuudestaan Yrjänä Kailasen omaisuuteen, sillä heistä ei kumpikaan\ntahtonut asua kodissa enää sen jälkeen kuin Yrjänä ja Mattu olivat\npoissa. Nuoret miehet olivat vapaaehtoisesti luopuneet omasta\nkodistaan, ja ensi kerran oli heillä nyt tulevaisuuden varalle\nerilaiset tuumat. Antti oli kyllästynyt harhailevaan, kuljeksivaan\nelämään ja mieltynyt Liisuun. Hän aikoi asettua Liisun kotiin ja ruveta\njatkamaan Liisun isän sepänammattia. Kaarinan ja Pekan piti jäädä\nheidän luokseen. Se oli Antin ehdotus ja tuuma, mutta se ei sopinut\nPekan omaan haluun. Häntä vetivät vastustamattomalla voimalla puoleensa\nmetsä, yksinäisyys, vapaa elämä salomailla. Siellä oli hänen isänsä\nelellyt ja siellä hän oli lapsuutensa viettänyt.\n\nSitten lähdettiin kodista liikkeelle. Pekka seurasi mukana Antin uuteen\nkotiin. Siellä oli kaikki valmiina järjestyksessä, häntä ei siellä\ntarvittu, ja huolimatta innokkaista pyynnöistä ja houkutteluista hän\neräänä aamuna teki poislähtöä. Antista oli eroaminen katkeraa, ja kun\ntämä vapisevalla äänellä kysyi Pekalta, milloin hän aikoi palata\ntakaisin, vastasi tämä: \"En tiedä!\" -- \"Mihin nyt lähdet?\" --\n\"Tuntureille, saareen menen; sieltä annan tietoja. Hyvästi, Antti!\"\nSitten hän vihelsi koirille ja katosi pian Antin näkyvistä.\n\nPekan tullessa Vetalaisen luo oli jo kevät. Häntä tervehdittiin vanhana\nystävänä. Talo oli nyt valmiiksi rakennettu ja väki oli elää\nkituuttanut yli talven, vaikka se olikin ollut vaikea. Ruotsalaisilta\noli saatu olla rauhassa. Suomalaisia oli tullut useampiakin ja he\nolivat asettuneet sinne tänne metsäseudulle, sekä etelän että pohjolan\npuolelle. Useampia vielä odotettiin tulevaksi. Vetalaisen velikin oli\nasettunut metsäseudun keskivaiheille. Hänellä oli varoja, ja jos Pekka\ntahtoisi häntä auttaa rakennustyössä, hän saisi hyvän maksun. Pekka\nsanoi menevänsä vanhan Pekkalaisen ja muiden tuttujen luo\npohjoisempaan. Niin, kyllähän he kuuluivat olevan hengissä, vaikka\nriitaa ja eripuraisuutta kuului olevan heidän välillään ylempänä pitkin\nvirran vartta. Muutamat tahtoivat, että äskentulleet suomalaiset\nasettuisivat yhteen paikkaan asumaan, toiset, että he lähtisivät\netemmäksi, ja pari tulokasta oli torjuttukin pois. Saman jutun Pekka\nsai kuulla joka suomalaisen mökissä matkallaan Pekkalaisen luo.\n\nHänen mielensä kävi levottomaksi, kun suomalaiset alkoivat kinastella\nkeskenään. Heidän pitäisi olla yksimieliset ja auttaa toisiaan. Sen\nvuoksi häntä ilahdutti, kun hän tultuaan Suomenniemelle sai kuulla\nPekkalaisen olevan samaa mieltä, ja että ne suomalaiset, jotka\nsanottiin pois torjutun, itse olivat huomanneet viisaimmaksi, etteivät\nsuomalaiset asettuisi aivan ahtaalle eli niin, että syntyisi puutetta\neläintenrehusta, jonka vuoksi he olivat mielisuosiolla vetäytyneet\nNorjan puolelle, jonne asettuivat asumaan.\n\nPekkalainenkin arveli, että Pekan piti jättää sikseen kuljeksiva elämä\nja asettua asumaan yhteen kohti, jollekin hyvälle seudulle. Pekka sanoi\nmiettivänsä asiaa; nyt hän tahtoi käydä katsomassa entistä tyyssijaansa\nja kutsui ukkoa kesäksi sinne kalastelemaan.\n\n\n\n\n25. TAKAISIN TUNTUREILLE.\n\n\nNiin Pekka lähti matkaan, ja tultuaan järven rantaan hän löysi veneen\nsamasta paikasta, mihin oli sen monta vuotta sitten jättänyt. Tultuaan\nsaareen ja tunkeuduttuaan viidakon läpi hän löysi tupansa samassa\nkunnossa, johon se oli jäänyt lähtiessä. Ei yhtään ihmistä ollut käynyt\nsiellä, mutta silti oli tuvassa asukkaita. Västäräkki oli näet tehnyt\npesänsä kurkihirren alle.\n\nPekka tunsi mielensä onnelliseksi. Hänellä oli, mitä hän tarvitsi, ja\npian hän oli siistinyt asunnon ja ympäristön sekä ottanut\npiilopaikoista esille niihin kätketyt kapineet. Hän oli jo kuin\nkotonaan ainakin. Häntä halutti nyt mennä entiselle paikalle tunturin\nhuipulle, josta oli ennen seutua katsellut. Siellä hän istui kauan.\nSitten hän meni katselemaan, miten majavat elivät. Entiselläänpä olivat\nnekin, näyttivät saaneen nauttia häiritsemätöntä rauhaa. Kun hän oli\nkaikkea katsellut, alkoi huoli ja työ tulevaisuuden tiimoilta. Kalastus\nja linnustus olivat lähimmät toimet, ja saalis olikin runsas, sillä\ntäällä eivät linnut olleet vähentyneet. Sitten vanhaan tapaan\nviritettiin loukut ja raudat majaville. Näilläkin pyydyksillä Pekka sai\nhyvästi, vaikka kesä oli tulossa. Saaliin aika loppui kuitenkin pian\neikä Pekalla ollut juuri sanottavasti mitään tekemistä. Hän päätti sen\nvuoksi katsella muitakin seutuja ja lähti itään päin käydäkseen kenties\nOren metsissä Yrjänän ja Heikin tuttavien suomalaisten luona. Missä hän\nliikkuikin oli ylen vähän merkkejä ihmisistä, mutta sitä enemmän\nmetsäneläinten jälkiä ja loppumattomia metsiä.\n\nKerran kirkkaana päivänä, juuri kun hän oli ruvennut levolle vuolaan\nvirran rannalle ja loikoillessaan siinä katseli, miten pienet kalat\nhyppelivät tavoitellen kiinni veden pinnalla lenteleviä hyönteisiä,\nhänen huomionsa äkkiä kiintyi outoon vedessä näkyvään esineeseen. Hän\nnousi heti ja kävi ottamassa sen vedestä. Kumartuessaan hän huomasi\nuseampia samanlaisia ja poimi vedestä koko joukon näkinkenkiä.\nSemmoisia hän ei ollut koskaan ennen nähnyt. Tultuaan taas maalle hän\nistahti jutellen itsekseen: \"Minunhan piti niitä etsiä kaikkialta\nvirroista; ne ovat rasiain muotoisia ja tummia väriltään kuin virran\npohja; sitten minun piti avata ne ja katsoa, onko niissä helmiä.\nHerneen kokoisia ja pienempiä; ne minun piti tallettaa visusti ja viedä\nhänelle, niin kauppias puhui Oslossa sinä aamuna, jolloin jätin\nhyvästit. Niillä saisin kaikkea, mitä haluaisin: ruutia, lyijyä ja\nrahaa. Niin hän sanoi, ja luulin, että hän vain tahtoi tehdä minusta\npilaa; mutta tässä nyt on noita rasioita eli simpukoita, siitä ei ole\nepäilemistäkään; ja jos sellaisia löytäisin, minun piti pitää suuni\nkiinni, varoa hiiskumasta sanaakaan muille, paitsi hänelle. En\nkenellekään, en edes veljelleni saisi niistä mitään puhua. No, sen\nkyllä voin luvata, mutta sinulle, Rakki, ja sinulle, Teppo, sen kyllä\nvoin jutella. Katsotaanpa nyt noita merkillisiä herneitä, joita piti\nolla niiden sisässä. Näinköhän on mitään perää hänen puheissaan? No,\nminkänäköisiä olette sisältäpäin?\" Samalla hän puukollaan mursi auki\nkuoren ensiksi löytämästään simpukasta. Se oli suurempi muita ja näytti\nkuin siinä olisi ollut toisella puolen jotakin sammalen näköistä.\n\nKun Pekka oli avannut simpukan, sen sisusta oli hänen mielestään aivan\nkuin kalan maiti ja hengetön. Sitten hän leikkasi sen kappaleiksi.\n\"Katsopas vain, tuossa veitsi sattui johonkin kovaan.\" Hän puhdisti\nsitä veitsen terällä, ja siitä tuli tosiaan näkyviin pieni\nhernenmuotoinen, mutta väriltään valkoisempi, kirkkaampi ja loistavampi\nesine. \"Se on varmaankin helmi\", sanoi hän, pyöritellen sitä\nkämmenellään. \"Olisikohan se sen arvoinen, että sillä saisi ruutia,\nlyijyä ja rahaa?\" No, siinä tapauksessa hän sen ottaisi ja vielä\nmuitakin. Sitten hän avasi useita simpukoita, mutta ei löytänyt\nuseampia helmiä. \"Niitä on varmaankin vähän\", arveli hän, \"koska\nkauppias niin niitä tahtoi.\" Ja sitten hän kerran vielä meni veteen.\nVedessä pitkin virran vartta hän näki tuhansittain simpukoita, joita\nhän toi rannalle niin paljon kuin sai kannetuksi.\n\nMyöhemmin illalla Pekka puuhasi majan kyhäämistä rannalle. Siinä oli\nvain katto, tai oikeastaan puoli kattoa. Halkaistuista pölkyistä hän\nteki sitten kaksi seinää ja laittoi avonaiselle puolelle nuotion.\nSellainen on metsäseutulaisten keskuudessa vielä tätä nykyä tavallinen\nsuojus. Kun se oli valmis, tuumi hän: \"Enpä luule, että kauppias laski\nleikkiä; kyllä hän oli veitikkamaisen näköinen, mutta sellainenhan hän\noli muulloinkin. Oli miten oli, tänne minä jään joksikin aikaa\ntyöskentelemään, jollei muuten niin Rakin ja Teppo-koirieni vuoksi;\nsillä niinhän ne syövät simpukoita mielellään kuin jos saisivat lihaa.\nJos saan ansaituksi ruutia ja lyijyä, niin sitä parempi; onpa kyllä\npaljon köyhiä suomalaisia, jotka tarvitsevat sen, mikä minulta\nitseltäni jää tähteeksi. Ja onhan täällä kaloja runsaasti sekä lintuja\nihan mustanansa; kaikin puolin minun kelpaa täällä hyvin olla. Mutta\ntästä ei minun pidä puhua kenellekään. Kaikki kuoret täytyy kaivaa\nmaahan, sillä jos täällä joku sattuu liikkumaan, hän pian älyää, että\nsimpukat kelpaavat johonkin, ja sitten se kyllä pian tulee tietoon,\nmihin ne kelpaavat. Niin minun täytyy tehdä. Tuleehan tästä kasoittain\nkuoria, sillä eipä ole monessakaan simpukassa helmeä.\"\n\nPekka oli uuttera, mutta kun ilmat kävivät viileämmiksi ja\nmetsästysaika lähestyi, hän jätti helmienpyytämisen sikseen\nsiirtyäkseen ylämaihin tuntureille, missä peurat nyt alkoivat kokoutua\nlaumoihin, jonka vuoksi hän palasi saareensa ja ryhtyi peuroja\nmetsästämään sekä pyytämään majavia.\n\n\n\n\n26. MYÖTÄVIRTAAN KOSKIA PITKIN.\n\n\nIstuessaan kerran kotona Pekka kuuli kaukaisen huudon järven toiselta\npuolen. Mennessään ulos hän näki savun nousevan samalta paikalta, missä\noli tavannut vanhan Pekkalaisen, ja kun hän näyttäytyi rannalla, tuli\nesille mies, joka viittoili, että Pekka tulisi hänen luoksensa.\n\nPian Pekka oli veneineen odottajan luona. Tämä oli yksi Pekkalaisen\npojista, ja Kaarina oli hänen mukanaan. Pekka kummastui nähdessään\ntytön niin kaukana kotoa. \"No, Kaarina, mikä nyt?\" kysyi hän. \"Kuinka\non Antin laita, onko hänelle jotakin tapahtunut?\" -- \"On kyllä\",\nvirkkoi tyttö, \"hän lähetti minut tänne pyytämään sinua tulemaan meille\nnyt heti; hänellä on varmaan jotakin hyvin iloista kerrottavaa, sillä\nkuulin hänen sanovan Liisulle kerran tuodessaan metsästä kotiin kiviä\nkokonaisen kantamuksen: Ei nyt tarvitse Pekan enää kulkea metsiä.\nSitten hän kysyi minulta tahtoisinko lähteä sinua kutsumaan, kun hän\nneuvoisi missä sinä olet; ja tiedäthän, että minä kyllä mielelläni\nlähdin!\"\n\n\"On minullakin terveisiä sinulle isältä\", sanoi nuori Pekkalainen.\n\"Sinun pitäisi tulla hänen luoksensa, metsäseudun eteläosissa on\nrauhaton olo. Kulot ovat polttaneet suuret alat metsää Klar-joen\nlänsipuolella, ja Dalbyn miehet arvelevat tulta suomalaisten\nsytyttämäksi. He ovat päättäneet lähteä yhdessä hävittämään kaikki\nsuomalaiset virran ja maan rajan väliltä. Suomalaiset pelkäävät, että\nhe panevat aikeensa toimeen nyt, kun vilja on kypsymässä. Isä toivoo,\nettä sinä tulisit meille, että saisitte neuvotella. Mitä teet?\"\n\nKuullessaan Paavon terveiset Pekka ymmärsi, ettei siinä ollut leikin\nsijaa, joten hän sanoi tulevansa. \"No, minä menen sitten edeltäpäin\nkotiin, sillä arvaan, että sinun täytyy vähän varustautua sillä aikaa\nkuin Kaarina lepää. Ota sinä veneesi ja laske alas koskia; kyllä minä\nsen sitten taas kiskon sinulle ylös.\" -- \"Kiitos lupauksestasi! Tytön\nvuoksi minä teen niin. Tule veneeseen, Kaarina!\"\n\n\"Voi, kuinka sinulla on täällä hyvät olot\", puheli Kaarina, kun he\nolivat saapuneet hänen tupaansa. \"Täällä minä tahtoisin olla sinun\nluonasi, niin minun ei tarvitsisi käydä paimenessa, lehdeksiä\nriipimässä, heiniä leikkaamassa ja monessa muussa toimessa, täällä\nsinulla on lihaa ja kalaa yltäkyllin. Pekka, anna minun jäädä tänne\nluoksesi.\" -- \"Ei nyt tällä kertaa; syö nyt ja lepää; meidän täytyy\npian lähteä matkaan.\"\n\nAntin lähettämää sanaa Pekka ei paljoa ajatellut. Pekkalaisen sanoma\nsitä vastoin antoi aihetta moniin mietteisiin; paras oli siis\nkiirehtiä. Pekka olikin valmiina lähtöön parin tunnin kuluttua, mutta\nKaarina-parka nukkui väsyneenä; hän ei hennonut herättää tyttöä, vaan\nlepäsi itsekin jonkin aikaa, mutta kauan hän ei lähtöä viivytellyt.\nTyttö saisi levätä veneessä, jos oli tarvis. \"Kaarina, nyt lähdemme\",\nsanoi hän; \"saat syödä veneessä; tule nyt!\".\n\nMatkalla virtaa alas Kaarina sai levätä. Tosin häntä joskus peloitti,\nkun laineet läiskyttivät vettä veneeseen heidän viilettäessään koskia,\nmutta nähdessään Pekan tyynenä ei hän hätäillyt. Levottomampi hän oli\nsellaisilla koskipaikoilla, joissa ei saanut olla mukana veneessä, vaan\ntäytyi kantaa tavaroita maata myöten ja Pekka yksin laski kosken, mutta\nolipa sellaisiakin koskia, joissa ei ollut korkeita laineita, mutta\nvirran juoksu oli kuitenkin niin kiivas, että vene syöksyi eteenpäin\nkuin laukkaava hirvi. Kaarinaa hirvitti ja se oli hänestä hauskaa.\n\nNiin tultiin Suomenniemelle, jossa vanha Pekkalainen erään oudon miehen\nkanssa odotti Pekkaa.\n\nKaarinan käskettiin mennä tupaan ja Pekkalainen ilmoitti heti, ettei\nPekan tällä kertaa pitänyt viipyä hänen luonansa kauan, sillä nyt oli\nsaapunut sanoma, että Dalbyn miehet olivat aikeissa lähteä suurella\njoukolla länteen päin samalla kuin toinen joukko aikoi lähteä\npohjoiseen. Oli syytä uskoa, että heillä oli pahat aikeet suomalaisia\nkohtaan, vaikka kyllä huhuiltiin, että muka norjalaisia oli näkynyt\nrajalla. Pekkalainen ja lähinnä asuvat suomalaiset aikoivat mennä\nruotsalaisia vastaan Höljosetin luo, ja nyt hän pyysi Pekkaa rientämään\nedeltäkäsin viemään sanaa, että Pekkalainen naapureineen kulkee\nValkovuoren poikki. Sitten Pekan piti vielä rientää Vetalaisen luo tätä\nauttamaan. Siellä heidän tuli pitää huoli siitä, että etelämpänä ja\nidempänä asuvat suomalaiset saavat tiedon ja ovat varuillaan. Jos vaara\nuhkaisi ja he tarvitsisivat apua, niin Katajavuorelta nouseva savu\npäivällä ja tuli yöllä olisi merkkinä siitä, että he tarvitsivat apua.\n\"Tämä Kiikkalainen tässä tulee mukaasi. Veneesi sinun täytyy jättää.\nOta se, niin olette pian perillä. En pelkää neuvoa teitä menemään\nvirtaa pitkin, sillä te molemmat yhdessä voitte kyllä ilman vaaraa\nlaskea Varokosket. Hyvästi nyt pojat!\" ja sitten hän meni sisään.\n\nMuutaman minuutin kuluttua nuoret suomalaiset jo olivat matkalla,\nvaltavan virran kuljettaessa heitä eteenpäin. Kiikkalainen oli elänyt\nvirran varrella pienestä pitäen ja tunsi sen tarkoin, jonka vuoksi hän\notti ohjaamisen huolekseen, ja ennen pimeäntuloa nuo rohkeat miehet\nolivat laskeneet pelätyt kosket ja menivät maihin Höljosetin luona. He\nilmoittivat asiansa siellä vartioivalle miehelle ja lähtivät\nKiikkalaisen kotiin, jossa arveltiin, ettei nuorta Kiikkalaista tällä\nkertaa ehdottomasti tarvittu kotona. Hän sai seurata Pekkaa Vetalaisen\nluo, ja lepäämättä miehet riensivät sinne.\n\nVetalainen vastaanotti heidät ilomielin, vaikkei ollut kuullut mitään\nDalbyn talollisten hankkeista, mutta kyllä uhkauksia. Hän oli nyt\nhyvillään, kun hänellä oli apua, jos jotakin tapahtuisi. Hän kehoitti\nheitä lepäämään ja kestitsi heitä parhaansa mukaan.\n\nKun miehet seuraavana aamuna nousivat makuulta, lähetettiin sana\nVetalaisen veljelle ja kehoitettiin häntä olemaan varuillaan.\n\nMiesten siinä seisoskellessa ja jutellessa huomattiin keskipäivän\naikaan useita savupatsaita kohoavan ilmaan likellä toisiaan etelässä\npäin. Savu oli oudon väristä, mustaa ja sinertävää. Miehet kalpenivat,\nsanoja vaihtamattakin ymmärrettiin, että parhaillaan oli taistelu\nkäynnissä tuolla salon sydämessä. Pian tartuttiin aseisiin ja\nlähdettiin kiireesti taistelupaikkaa kohti.\n\n\n\n\n27. SURMANLAAKSON KAHAKKA.\n\n\nDalbyn pitäjä, joka on Vermlannin pohjoisin, oli ollut asuttuna\nammoisista ajoista asti. Sen kirkkoa pidetään Vermlannin vanhimpiin\nkuuluvana ja se kilpailee vanhuudessa Gillbergin ja Edan kirkkojen\nkanssa. Asukkaat olivat voimakasta, kookasta väkeä, ja sama ominaisuus\non säilynyt näihin aikoihin asti. Oli luonnollista, että heitä suututti\nsuomalaisten maahantulo ja asettuminen asumaan paikkakunnalle, jota he\npitivät omanaan. Kun suomalaiset eivät katsoneet velvollisuudekseen\nollenkaan kysyä siihen lupaa Dalbyn miehiltä, nämä siitä suuttuivat\nvielä pahemmin ja alkoivat uhkailla. Niinkuin kerrottiin olivat\nmuutamat Dalbyn miehet hävittämällä Kateenharjun koettaneet päästä\nvapaiksi lähellä asuvasta suomalaisesta, mutta heidän oli täytynyt\ntälle palkita vahinko, minkä olivat hänelle tehneet.\n\nTuli sitten koko joukko suomalaisia, vaimoineen, lapsineen,\ntalouskapineineen, ja meni virran poikki asettuakseen asumaan läntisiin\nmetsiin. Olivatko he Dalbyssä levätessään antaneet jotakin erityistä\nsyytä tyytymättömyyteen, siitä ei tarina tiedä mitään kertoa.\nMahdollista kuitenkin on, että asian laita oli niin. Dalbyn talonpojat\nkiukustuneina kesän aikana sattuneesta suuresta metsäpalosta ja\närtyneinä siitä nöyryytyksestä, jonka pohjoisemmat suomalaiset olivat\nheille tuottaneet, ja kenties myöskin siinä toivossa, että nyt\nsaapuneella suomalaisparvella olisi mukanaan arvokasta omaisuutta\nmuutakin kuin se karja, jota he kuljettivat matkassaan, päättivät\naavistamatta hyökätä heidän kimppuunsa ja tappaa heidät sukupuuttoon.\n\nKun suomalaiset olivat lähteneet jatkamaan taivaltaan, seurasi heitä\nvakoojia, jotka muutaman päivän kuluttua tulivat takaisin ja\nilmoittivat suomalaisten asettuneen leiriin parin kolmen penikulman\npäähän metsään pienen, Dypen-nimisen järven luo. Leirissä oli muutamia\ntyössä, toinen osa oli lähtenyt eri haaroille katsomaan sopivia\nasuinpaikkoja. Oli siis edullisinta heti hyökätä suomalaisten kimppuun.\nTietymätöntä on miten suuri miesjoukko Dalbyn talonpojilla oli, mutta\nluultavasti se ei ollut varsin suuri.\n\nTuli iltamyöhä, ennen kuin Dalbyn miehet ehtivät suomalaisten leirin\nläheisyyteen. He päättivät sen vuoksi lykätä hyökkäyksen seuraavaan\naamuun ja asettuivat yötiloille toivoen varhain seuraavana aamuna\npääsevänsä yllättäen heidän kimppuunsa.\n\nLienevätkö he puita kaataessaan ja nuotioita tehdessään ilmaisseet\nitsensä, vai olivatko ehkä suomalaiset aavistaneet vaaraa, sitä ei\nvarmasti tiedetä, mutta kun Dalbyn miehet hiipivät suomalaisten\nleirille, he tapasivat sen varustettuna kaadetuista puista tehdyllä\nmurroksella. Ruotsalaiset kävivät kuitenkin heti rynnäkköön, pyssyt\nlaukaistiin, ja sitten kirveet ja keihäät saivat ratkaista tappelun.\nSuomalaiset taistelivat omaistensa ja henkensä puolesta, ruotsalaisia\nkannusti viha ja saaliinhimo. Se varma tietoisuus, että he taistelivat\noikean asian puolesta kohotti taistelevien urhoollisuuden\nsankarilliseksi ja teki kamppailun sitkeäksi. Viimein ruotsalaisten\nkuitenkin onnistui kaataa viimeinenkin suomalainen ja valloittaa leiri.\nSillä välin oli muutamia naisia ja lapsia päässyt pakenemaan. Ei\nainoaakaan suomalaista, joka vain saatiin kiinni, säästetty.\n\nSitten seurasi saaliin jako. Jakaannuttiin kahteen joukkoon; muutamien\npiti ajaa ryöstetty karja kotiin laaksoon päin, kun taas suurempi\njoukko lähti etelään päin Viggeniä kohti, mihin jo oli asettunut\nasumaan muutamia suomalaisperheitä. Oli kerta kaikkiaan puhdistettava\nmetsät kaikista suomalaisista. Sitten sytytettiin suomalaisen leiri\npalamaan, ammuttiin ilosta muutamia laukauksia ja lähdettiin\nliikkeelle. Tämän joukon Vetalainen oli nähnyt ja se sai heidät\nkiiruhtamaan.\n\nTaistelupaikkaa lähestyessään miehet hiipivät eteenpäin varovasti.\nPalaneen käry ohjasi heidän kulkuaan, ja pian he saattoivat puiden\nsuojasta nähdä koko paikan ja hävityksen. Palo oli jo asettumassa,\npaikka autiona, ja syvä hiljaisuus vallitsi. Kaikki kaatuneet\nsuomalaiset olivat hautaamatta, mutta ruotsalaisten ruumiita ei näkynyt\nmissään. Näky oli niin kammottava, että suomalaiset hetkisen seisoivat\ntyrmistyneinä.\n\nPekka, joka kotimaassaan oli nähnyt verisiä kahakoita, tointui\nensimmäisenä tyrmistyksestään. Hän kiersi koko paikan, ja tultuaan\ntakaisin toveriensa luo hän tiesi ilmoittaa, että suurin osa\nruotsalaisia oli painunut etelään päin, ainoastaan muutamia harvoja oli\nlähtenyt paluumatkalle karja mukanaan. Hetkisen neuvoteltua päätettiin\najaa näitä takaa, ja kun karja ensin olisi otettu takaisin, oli käytävä\nahdistamaan suurempaa joukkoa.\n\nKarjan jälkiä ei ollut vaikea seurata, ja nuo kolme miestä juoksivat\nkuin vainukoirat saaliinsa jäljessä.\n\nRuotsalaiset saavutettiin metsänaukeamalla; he istuivat neljän miehen\nharjanteella lepäilemässä ja kerskuivat urotyöllään aavistamatta\nvähääkään, että heitä ajettiin takaa. Yksi heistä nousi seisomaan\niskeäkseen tulta tuluksilla. Mutta samassa hän hypähti korkealle,\nlevitti kätensä, juoksi pari askelta ja kaatui. Pyssyn paukaus\nsai toiset kolme ponnahtamaan pystyyn. Kaksi heistä kaatui\nsilmänräpäyksessä. Sitten suhahti halki ilman kieppuva pyörä; se oli\nlyhytvartinen kirves, joka halkaisi neljänneltä mieheltä pään.\n\nVaikka yö oli tulossa, suomalaiset ajoivat karjan metsän läpi takaisin\nSurmanlaaksoon, joksi sitä nyt ensi kerran nimitettiin. Kun väsyneet\nmiehet olivat suomalaisten tapaan köyttäneet elukoiden etujalat yhteen,\nhe neuvottelivat hetkisen ja asettuivat, kukin taholleen, tappelupaikan\nympärille vartioimaan. Sinä yönä ei pienintäkään tulta palanut\nSurmanlaaksossa. Miehet eivät vähimmälläkään liikkeellä ilmaisseet\nläsnäoloaan.\n\nAamun koitteessa kuului joku hiljaa hiipien lähestyvän paikkaa. Tulija\noli puolikasvuinen poika. Hän katseli kalpeana ja vapisten kaatuneiden\nruumiita; silloin laskeutui hiljaa käsi hänen olkapäälleen, ja Pekka\npuhutteli häntä. Pelästynyt poika rohkaisihe kuullessaan Pekan sanovan:\n\"Älä pelkää, olemme ystäviä! Oletko sinä tapettujen suomalaisten\nomaisia?\" -- \"Olen; mutta mennään pois täältä; vielä on suomalaisia\nelossakin. Minä vien teidät heidän luokseen. He lähettivät minut tänne\nkatsomaan, ovatko ruotsalaiset tulleet takaisin.\"\n\nSitten kuului vihellys, ja Pekan kumppanit tulivat esiin. Kuultuaan,\nmitä poika kertoi, he seurasivat häntä. Poika käveli nopein askelin ja\ntunkeutui pian tiheään viidakkoon, jonka loppupäässä oli tuulen kaatama\nmurrokko. Myrsky oli siellä aikoinaan kaatanut puita ja sortanut\nsikinsokin päällekkäin, niin että ne muodostivat melkein\nläpitunkemattoman murroksen. Pienempiä puita oli kasvanut siitä ylös,\nja tähän puiden, pensaiden ja oksien sekavaan tureikkoon olivat henkiin\njääneet suomalaiset vetäytyneet piiloon. Kun poika miesten kanssa oli\ntullut murrokon luo, hän käski heidän pysähtyä odottamaan. Samassa hän\nitse katosi ryömien oksien alle.\n\nOdotettuaan hetken miehet huomasivat, miten oksien ja pienten pensaiden\nlehdet alkoivat liikahdella, ja näkyviin tuli pari aseellista miestä.\nNäille he nyt kertoivat, mitä tiesivät suomalaisia kohdanneesta\nonnettomuudesta, ja mistä nämä saisivat takaisin ryöstetyn karjansa.\nMiehet puolestaan kertoivat olleensa poissa ja tulleensa takaisin\nseuraavana iltana, jolloin yksi heidän naisväestään oli kertonut\nruotsalaisten hyökkäyksestä ja suomalaisten surmasta ja tuonut heidät\ntänne murrokselle, jossa henkiinjääneet naiset ja lapset olivat. Monta\nei heitä ollut, sillä osan lapsista ruotsalaiset olivat viskanneet\njärveen. Niin kertoivat miehet. Mitä oli nyt tehtävä?\n\nPekka ilmoitti nyt, ettei heillä ollut ruotsalaisten taholta mitään\npelättävää. Heidän piti nyt koota karja, haudata ruumiit ja tutkia,\noliko mitään ruokavaroja jäänyt palamatta. Sitten heidän piti pysyä\npiilopaikassaan, kunnes Pekka kumppaniensa kanssa tulisi takaisin.\n\"Meidän täytyy lähteä ajamaan ruotsalaisia takaa auttaaksemme niitä\nsuomalaisparkoja, jotka he aikovat tuhota.\"\n\nTovereilleen Vetalaiselle ja Kiikkalaiselle hän sanoi: \"Meidän täytyy\njoutua; mahdollisesti ruotsalaiset tänään makaavat pitkään. Jos\nsaavutamme heidät, ennen kuin he lähtevät liikkeelle, kenties saamme\nheidät jättämään kesken koko retkensä jonka ovat suunnitelleet etelään\npäin suomalaisia vastaan. Isä sanoi aina viisaimmaksi iskeä viholliseen\ntakaapäin ja siten vähitellen napsia heidät kuoliaaksi itse ollenkaan\nnäyttäytymättä. Niin mekin teemme. Jos kimppuumme hyökätään, pakenemme,\nkunnes talonpojat väsyvät takaa-ajoon. Silloin palaamme ja aloitamme\nuudelleen. Jos joudumme hajalle, kokoonnumme lähimmälle korkealle\nvuorenhuipulle. Jos voimme sovittaa niin, että vihollisen ajaessa yhtä\nmeistä takaa, toiset, tai joku meistä aina ajaa takimmaisia takaa ja\ntilaisuuden sattuessa ampuu jonkun heistä, pääsemme pian voitolle,\nsillä isä sanoi, että sellaiset vainoojat, jotka yllätetään takaapäin,\nkadottavat rohkeutensa ja luopuvat takaa-ajosta. Nyt saamme koettaa.\nMeidän täytyy syödä nyt kävellessämme, emmekä saa kulkea lähempänä\ntoisiamme kuin parhaiksi niin kaukana, että näemme toisemme tai\nkuulemme toistemme askelet. Kaikki metsäaukeat ja suot kierretään aina\nvasemmalta puolen. Tikan naputus kuivan puun kylkeen on sovittu\ntunnusmerkki. Nyt minä lähden menemään edeltä.\"\n\nMuutaman tunnin kuluttua suomalaiset olivat koolla sen nuotion luona,\njonka ääressä ruotsalaiset olivat viettäneet yönsä. He olivat vastoin\nsuomalaisten luuloa lähteneet liikkeelle aikaisemmin kuin takaa-ajajat\nolivat arvanneet, jolloin nämä sitä kiireemmin jouduttivat kulkuaan.\n\n\n\n\n28. VIGGENIN TAPPELU.\n\n\nRuotsalaisten hyökätessä suomalaisten leirin kimppuun Dypenin luona oli\nmuudan nuori suomalainen nainen heti huomannut, että hyökkääjät olivat\nmiesluvultaan suomalaisista voitolla. Hän pelkäsi sen vuoksi, etteivät\nsuomalaiset jaksaisi pitää puoliaan. Itse hän oli juuri äsken tullut\nmetsistä etelän puolelta. Siellä hän oli kaukaa kuullut karjankelloja\nja suomalaisen paimentorven toitotusta; jolloin hänen pälkähti päähänsä\nkoettaa hankkia siltä taholta omaisilleen apua. Hän oli siis lähtenyt\nsinnepäin niin kiireesti kuin pääsi, mutta eksynyt vaikeakulkuisella\nsalolla ja ehti perille vasta myöhään illalla. Kuultuaan hänen\nkertomuksensa olivat suomalaiset kahden vaiheilla. Heitä oli vain\nmuutamia, siksi heitä epäilytti puuttua taisteluun, jonka syytä ei\noikeastaan tunnettu. Päätettiin sen vuoksi lähteä taistelupaikalle ja\nsiellä lopullisesti ratkaista, oliko yhdyttävä yhteisesti puolustamaan\nniitä suomalaisia, joiden kimppuun oli hyökätty, vai eikö. Lähetettiin\nsana länteenpäin naapureille, ja sillä välin varustauduttiin parhaimman\nmukaan.\n\nYöllä tuli muutamia miehiä lisää ja aamunkoitteessa oltiin valmiit\nlähtöön. Kun oli tultu harjulle, johon suurin kaski oli kaadettu ja\njosta näköala avautui pohjoiseenpäin, huomattiin laaksossa savua.\nPysähdyttiin neuvottelemaan ja pari miestä lähetettiin tiedustelemaan.\nHeidän paluutaan odotellessa puheltiin ja arvailtiin, mitä nyt oli\ntulossa. Yleinen äänettömyys syntyi, kun huomattiin toisen vakoojan,\nseurassaan kolme miestä, lähestyvän puolijuoksua. Tulijoita\ntähysteltiin tarkkaan, sitten kuului iloista hälinää. Oli tunnettu yksi\nheistä, ja nyt kuului kuiskaus \"Karhuntappaja-Pekka!\"\n\nHengästyneenä ja hikisenä oli Pekka samassa heidän keskellään. \"No\nhyvä!\" virkkoi hän kohottaen kättänsä, \"ruotsalaiset ovat tuossa\ntuokiossa meidän kimpussamme. Teettekö, niinkuin minä sanon?\" -- \"Kyllä\ntehdään\", vastasivat toiset levottomina; \"sano vain, mitä on tehtävä.\"\n\n\"Yksi juoksee alas ja toimittaa piiloon kaikki lapset ja naisväen. Ne,\njoilla on pyssy tai jousi, piiloutuvat kaksittain ulkorakennusten,\nkivien ja raunioiden taakse; ja kaikki ne, joilla ei ole muita aseita\nkuin keihäät ja kirveet, seuraavat minua.\"\n\nSilmänräpäyksessä ampujat katosivat ja Pekka asettui muiden miesten\nkanssa ulkohuonerivin taakse. \"Odottakaa täällä, minä tulen pian\ntakaisin\", ja sitten hän riensi kuin tuuliaispää ampujien luo, siirsi\nyhden vähän eteenpäin, toisen taaemmaksi ja järjesti heidät niin, että\nampujat olivat puolikehässä talon ympärillä. Jokaiselle hän penäsi:\n\"Älkää ampuko älkääkä aloittako taistelua; aloittakoot ruotsalaiset;\npysykää hiljaa paikoillanne älkääkä näyttäytykö, ennen kuin minä\nhuudan.\"\n\nEi kulunut pitkää aikaa, ennen kuin Dalbyn talolliset olivat näkyvissä,\nkohta sen jälkeen kuin toinenkin tiedustelija oli palannut. Vanha akka,\njoka ei ollut tahtonut lähteä tuvastaan, sanoi hänelle, missä miehet\nolivat, jolloin tämä liittyi heihin. Taloissa ei ollut ristin sielua\nnäkyvissä.\n\nHalmeen halki ja ahon poikki talonpojat tulivat säännöttömänä parvena.\nLähestyessään he puhelivat isoäänisesti ja kehuskelivat, että nyt\nsuomalaiset saavat lämmitellä. Vanha akka seisoi joko tyhmyyttään tai\nuteliaisuuttaan yhä paikoillaan katsellen kohti rientävää\ntalonpoikaparvea. \"Anna vettä, ämmä!\" karjaisi joku etumaisista, mutta\nkun akka ei ymmärtänyt ruotsalaisen puhetta, tämä sieppasi häntä\ntukasta lähteen luo ja pakotti nostamaan vettä. Kun useat talonpojat\nolivat janonsa sammuttaneet, tiukattiin akalta missä miehet olivat.\nSiihen kysymykseen tämä ei osannut antaa vastausta, mistä kiukustuneena\nyksi talonpojista potkaisi häntä niin, että hän kaatui. Vanhuksen\nyrittäessä kompuroida pystyyn hän löi tämän pään halki kirveellä.\nKuului heikko paukahdus, pieni savu tuprahti ja murhanhimoinen\ntalollinen kaatui uhrinsa viereen. Talonpojat kohottivat kauhean\nkostohuudon ja syöksyivät sinnepäin, missä savu oli pöllähtänyt, mutta\nhyökkääjiltä katkaisi tien ulkohuonerivin takana väijyvä\nsuomalaisjoukko, ampuen heitä piilopaikastaan.\n\n\"Mitä te tahdotte?\" huusi samassa joku ruotsiksi. \"Sen saat kyllä\nnähdä, kurja suomalainen\", ja samassa koko talonpoikajoukko syöksyi\nsuomalaisia kohti. Keihäät ojossa ja kirveet koholla seisoivat\nsuomalaiset vääjäämättä. Vastarinnan nähdessään talolliset seisahtuivat\nsilmänräpäykseksi. Tällaista he eivät olleet osanneet odottaakaan, ja\nnyt paukahteli laukaus toisensa jälkeen, suhahti nuoli nuolen perästä\nruotsalaisten oikein tietämättä, mistä ne tulivat. \"Takaisin\" huusi\nheidän johtajansa. \"Asettukaa suojaan ja käyttäkää pyssyjä!\" ja samalla\nhe kiiruhtivat rakennusten taakse. Kun he kääntyivät katsomaan, olivat\nsuomalaiset jo kadonneet.\n\nPitkä aika kului minkään rikkomatta äänettömyyttä. Olisi ihan luullut\nseutua autioksi.\n\nTalolliset olivat asettuneet niin, että tupa suojeli heitä siltä\npuolelta, mistä he olivat tulleet. Siitä eteenpäin maa oli aukeaa ja\ntasaista. Tuvan ja metsän välillä ei ollut suomalaisille mitään suojaa,\nja he joko eivät uskaltaneet tai eivät tahtoneet antautua avoimeen\ntappeluun rotevien, voimakkaiden Dalbyn talollisten kanssa.\n\nTalonpoikien päällikkö seisoi kauan äänettömänä ja mietiskeli. Viimein\nhän sanoi: \"Tämä asia ei ole oikealla tolalla. Meidät on petetty.\nSuomalaiset olivat varustautuneet meidän tullessamme, ja minä luulen,\nettä heidän joukossaan oli pohjoiskulman suomalainen. Huomasiko kukaan\nteistä sitä pitkää miestä, joka kysyi, mitä me tahdomme?\" --\n\"Huomattiin kyllä, hän oli pohjoispuolen suomalaisten kanssa\nTutstadissa.\" -- \"Niinpä tuntui minustakin, ja jos täällä on yksikin\npohjoiskulmalta, heitä voi olla useampiakin. Näkikö teistä kukaan sitä,\njoka äsken ampui lähteen luona?\" -- \"Näin, minä näin hänen päänsä, ja\njollei hänellä ollut Vetalaisen lakki, eivät minun silmäni näe oikein.\"\n\nVetalaisen nimeä mainittaessa syntyi talonpoikien joukossa suurta\nlevottomuutta ja johtaja sanoi: \"Jos hän on täällä, on muitakin.\nVetalaisella on puolustajia koko metsäseudulla; mutta meidän täytyy\njatkaa. Yksi teistä nouskoon katolle varovasti katsomaan, onko ketään\nsuomalaista näkyvissä.\"\n\nMuudan nuoremmista ruotsalaisista teki, niinkuin johtaja oli käskenyt.\nKuului pyssynlaukaus, ja mies tuli alas lakki läpiammuttuna. \"Niin,\nkyllä suomalaiset ovat ympärillämme sillä puolella; meidän täytyy\nvetäytyä takaisin kedon yli metsään, siellä suomalaiset saavat nähdä,\nmihin me kelpaamme. Pistäkää tupa tuleen! Kun savu sakenee, juoksemme\nmetsään ja asetumme suojaan. Suomalaiset luulevat meidän pakenevan ja\nlähtevät ajamaan meitä takaa yli kedon, ja silloin he saavat nähdä\nasiain kääntyvän toisin päin. Tarkastakaa pyssynne lukot ja piit, että\nne ovat kunnossa, ja olkaa valmiit!\"\n\nTupa oli jo sieltä täältä syttynyt palamaan ja savu sakeni\nsakenemistaan. Jo tulta sytytettäessä suomalaiset huomasivat\nruotsalaisten hankkeet, ja heti samassa kuului tikka takovan kuivaa\npuun kylkeä. Tämä ääni lähti ulkohuonerivin luota, jossa Pelkkä vielä\nseisoi muiden suomalaisten kanssa.\n\nPekan merkki sai heti Vetalaisen ja Kiikkalaisen tulemaan hänen\nluokseen. \"Ruotsalaiset pelkäävät meitä. He eivät uskalla antautua\nalttiiksi hajallaan olevien ampujien laukauksille käymällä täällä\nmeidän kimppuumme. He ovat sytyttäneet tuvan tuleen vetäytyäkseen savun\nsuojassa takaisin metsään. Meidän täytyy ennakolta estää heidän\naikeensa. Hiipikää kaikkien ampujien luo ja sanokaa, että he vetäytyvät\ntakaisin ja asettuvat metsän reunaan, mistä ruotsalaiset tulivat\naukealle. Siellä on meidän miestemme otettava heidät vastaan niin,\nettei yksikään pääse pakoon. Minä riennän sinne edeltäpäin, mutta\ntulkaa pian, sillä savu alkaa käydä sakeaksi. Pitäkää silmällä\ntalollisten joukkoa, ja jos joku pakenee tännepäin, niin ottakaa hänet\nkiinni. Yksikään heistä ei saa päästä täältä pois.\"\n\nPekka lähti samassa, ja mennessään omalle valitsemalleen paikalle hän\nilokseen yhdytti Kiikkalaisen ja tämän ampujat, jotka asettuivat niille\npaikoille, jotka Pekka määräsi. Tuli levisi tuvassa verraten hitaasti.\nMolemmin puolin oli hyvää aikaa panna tuumat toimeen. Vetalainen oli\nampujineen tullut Kiikkalaisen luo, ennen kuin savu oli ehtinyt yltyä\nniin sakeaksi, että sen arvattiin kätkevän ruotsalaiset. Viimein oli\nkurkihirsi palanut niin, että se putosi, ja nyt hulmusi savua ja\nkipinöitä taivaalle, pimittäen suurimman osan halmetta.\n\nTalolliset porhalsivat nyt täyttä juoksua metsään päin. Pyssynlukot\nnaksahtelivat, kuului pamaus toisensa jälkeen. Yksi ainoa talollinen\nsyöksyi ampujien linjaa kohti ja vilahti salaman nopeasti puiden ja\npensaiden taakse. Toiset ruotsalaiset olivat joko kaatuneet tai\nseisahtuneet. Ne, joilla oli pyssyt, laukaisivat ne nyt esiin syöksyviä\nsuomalaisia kohti. Tappelua ei kestänyt kauan. Hetken kiihko ja raivo\nei jättänyt ainoatakaan ruotsalaista henkiin. Haavoittuneetkin\ntapettiin armotta ia vähitellen kokoontuivat kaikki suomalaiset\nkaatuneiden ympärille. Ruvettiin tarkastamaan, keitä suomalaisista\npuuttui. Näiden joukossa oli Pekka ja Kiikkalainen. Tästä tappiosta\nkävivät miesten mielet aivan masennuksiin, ja jokainen riensi heitä\netsimään metsästä, kunnes Vetalainen huusi: \"Älkää etsikö, ette te\nheitä kuitenkaan löydä. Ettekö nähneet sitä miestä, joka juoksi\nampujarivin läpi? He ajavat häntä takaa. Olkaa huoleti, ei yksikään\ntalollinen näe huomista päivää. Niin oli pohjoiskulmalaisten tuuma, ja\nluultavaa, on, että se käy toteen. Minä tunnen kyllä ne nuoret miehet.\nMennään nyt sammuttamaan tuli.\"\n\nMuutaman tunnin kuluttua suomalaiset olivat kokoutuneet kaatuneittensa\nympärille. Pekka ja hänen toverinsa olivat jälleen heidän joukossaan.\nSuomalaisten tappiot eivät olleet vähäiset, sillä viimeisessä kahakassa\ntalolliset olivat tapelleet raivokkaasti henkensä puolesta. Puheltiin\ntulevaisuudesta ja päätettiin asettaa nuoria miehiä sellaisille\npaikoille mistä he saattoivat pitää silmällä, mitä Dalbyn miehet\nmahdollisesti aikoivat tehdä. Jos talolliset kokoutuisivat, oli\nkaikille suomalaisille toimitettava varoitus arpakapuloilla ja\nmerkkitulilla, ja kaikki Viggenin tappelujäljet oli hävitettävä.\nVaikeinta oli hävittää Surmanlaaksosta Viggeniin johtavia jälkiä.\nVetalainen ja hänen toverinsa ottivat suorittaakseen tämän tehtävän; he\nsiis sanoivat jäähyväiset Viggenin luona oleville suomalaisille ja\nlähtivät salomaan halki pohjoiseen päin.\n\nKun pohjoiskulman suomalaiset, joiden joukkoon Pekkakin kuului,\nsaapuivat suomalaispakolaisten piilopaikalle murrokkoon, oli näiden\nlisäksi tullut Vetalaisen veli miehinensä. Nämä olivat saaneet heille\nlähetetyn sanoman ja saapuneet paikalle, jossa saivat kuulla kolmen\nmiehen lähteneen etelään päin, joten he odottivat näitä palaaviksi. He\nilmoittivat, että kaatuneet oli haudattu.[5] \"Kiireesti nyt pois\ntäältä\", sanoi Pekka; \"meillä ei ole mitään pelättävää niiden\nruotsalaisten puolelta, jotka täällä ovat olleet, mutta toisia tulee\nkyllä tilalle; heidän ei pidä tavata täältä ketään. Menkää te länteen\npäin; sieltä kyllä löydätte metsäseutuja, missä voitte raivata\nviljamaita asuaksenne. Kuta nopeammin kuljette, sitä paremmassa\nturvassa olette; seuratkaa Vetalaista.\" Tälle hän virkkoi: \"Tee, minkä\nvoit, mutta pidä kiirettä! Me tahdomme olla yksin täällä metsässä;\nkylläpähän sitten saatte meistä tiedon.\"\n\nKun suomalaisjoukko oli mennyt, riensivät nuo kolme miestä\nSurmanlaaksoon ja sytyttivät metsän palamaan monesta eri paikasta. Pian\ntuli paisui liekehtiväksi mereksi, mutta kuitenkin pistettiin tuli\nvielä useaan paikkaan, kunnes ehdittiin sinne, missä kaatuneet\nruotsalaiset olivat. Siellä pinottiin valtava rovio, joka sytytettiin\npalamaan yht'aikaa kuin ympärillä oleva metsäkin. Kaikki paloi! Savu\nhulmusi taivaalle, kipinöitä lenteli ympäri ja rytinä oli kauhea, kun\nmetsän jättiläispuut kaatuilivat. Ilma oli savua sakeanaan, ja kaamea\nhirmutunnelma täytti koko tienoon.\n\nMetsää kasvavalla saarekkeella keskellä rahkasuota istuivat kaikki\nkolme pohjoispuolen suomalaista mitä syvimmässä rauhassa. He tuskin\nolivat huomaavinaan kauheaa metsäpaloa, istuskelivat vain syöden\neväitänsä, ja Vetalainen virkkoi: \"No nyt saavat talollisten\ntiedustelijat tulla; jälkiä ei näy missään, ei kukaan voi sanoa, mihin\nheidän kumppaninsa ovat joutuneet, ei kukaan muu kuin suomalaiset, ja\nhe taas eivät enää koskaan puhu koko asiasta. Nyt voimme levätä ja\npanna maata; täällä meitä ei kukaan häiritse.\"\n\nKun miehet seuraavana päivänä tulivat Vetalaisen torppaan, ei heistä\nmitenkään huomannut, että he olivat olleet taistelussa. Suomalaisen\nsaunan löyly oli puhdistanut noet ja veret; vaatteet olivat pestyt ja\npaikatut. He kantoivat parhaillaan eloja, kun pitäjältä tuli pari\ntalollista torppaan kysymään, olivatko suomalaiset huomanneet, että\nmetsät paloivat pitäjän eteläkulmalla.\n\nSen suomalaiset olivat kyllä huomanneet, tuntuihan käry tänne saakka;\nmutta kuka metsän oli sytyttänyt, sitä he eivät tienneet, arvelivat\nvain, että kaiketi sen olivat tehneet jotkut pitäjän metsämiehet, sillä\nainoakaan suomalainen ei ollut vielä lopettanut elonkorjuutaan, minkä\nvuoksi he eivät joutaneet käymään metsällä. Sitten talollisilta\nkysyttiin, mistä he tulivat ja tiesivätkö he kertoa kuulumisia. Eihän\nheillä ollut uutisiakaan kerrottavana, mutta ehkä suomalaisilla oli?\nKa, olihan kuultu, että hyvää vuodentuloa odotettiin Norjan puolella ja\narveltiin, että talvella tulisi halvat rakennushinnat, ja sitten\nkyseltiin talollisilta, millä asioilla he liikkuivat. No, he olivat\nvain lähteneet katsomaan, missä metsä paloi, sillä laaksossa astikin he\nolivat tunteneet käryä ja huomanneet savun. Sitten he olivat paremmin\nnähdäkseen kiivenneet vuoren harjulle, josta näki laajalle. Olivat\nkäyneet lähempänäkin tulta, mutta nyt aikoivat mennä kotiin. Sitten\ntuli Vetalaisen vaimo ja tarjosi talollisille maitoa juoda, ja niine\nhyvineen nämä menivät tiehensä.\n\nTuskin talolliset olivat painuneet näkymättömiin halmeen reunasta, kun\nsen vastakkaisella laidalla tuli näkyviin suomalaisen pää ja käsi\nviittoi, että joku tulisi sinne. \"Pekka, ota kirves mukaasi ja mene!\nMinä sillä välin katson, mihin päin talolliset menevät.\"\n\nVetalainen tuli pian takaisin ja kohta palasi Pekkakin. Kun toiset\nhäneen katsoivat kysyvän näköisinä, kertoi hän: \"Siellä oli vain\nsuomalainen tiedustelija tuolta Viggenistä. Hän on seuraillut\ntalollisia. He olivat jo aikaisin tänään tulleet metsäpalon luo. Olivat\njakautuneet useaan ryhmään, nämä olivat varmaankin tulleet tänne\nkatsomaan, oliko Vetalainen kotona, sillä he jo epäilivät, että jotakin\noli tapahtunut sille ruotsalaisjoukolle, joka oli lähtenyt suomalaisten\njälkeen, ja nyt he etsivät sitä joukkoa. Nuori Viggenin mies tahtoi\nsanoa tämän meille, ennenkuin hän lähti seuraamaan talonpoikia. Hän oli\narvannut, että tulen sytytimme me. Jäljet ovat kadonneet, ei ole\nmerkkiäkään osoittamassa, mihin kumpikaan riitapuoli on joutunut. Hän\ntahtoi tietää, mitä arvelemme: pitääkö hänen edelleen seurata näitä\ntalollisia, vai arvelemmeko viisaammaksi, että hän seuraa sitä heidän\njoukkoaan, jota ei kukaan pidä silmällä. Mitä te tuumitte?\"\n\n\"Mitäs itse arvelet, Pekka?\" -- \"Suomalainen menköön kotiinsa.\nTalolliset eivät löydä mitään. Kertokoon omaisilleen, mitä tietää, ja\njos jotakin tapahtuu tuolla etelän puolella, tuokoot sinulle sanan.\nMinä ja Kiikkalainen menemme laaksoon virran puolelle, jos joku\ntalollisjoukko on kulkenut sitä tietä.\" -- \"Olkoon niin\", tuumi\nVetalainen ja meni puhuttelemaan piileskelevää suomalaista. Hän palasi\npian takaisin, ja tiedustelija tuli mukaan, sillä mies tarvitsi lepoa\nja ruokaa.\n\nKun Pekka ja Kiikkalainen erosivat Vetalaisesta, arveli tämä, ettei\nlaaksossa ollut tapahtunut mitään, ja kehoitti Pekkaa pian palaamaan,\nja niin Pekka tekikin. Hän oli Kiikkalaisen luona tavannut Kaarinan, ja\noli nyt matkalla Antin luo. Vetalaisen arvelu oli osunut oikeaan.\nViggenin luona ei talonpoikia ollut näkynyt, ja tiedustelijat olivat\npalanneet takaisin ilmoittaen, että metsä oli turvallinen.\n\n\n\n\n29. ANTTI.\n\n\nPekan ja Kaarinan tullessa Kymmenjärvelle oli Antti poissa kotoa. Liisu\nkuitenkin tiesi hänen pian palaavan; oli vain mennyt Träskogin Matin\nluo, jossa hän tähän aikaan usein kävi. \"Teidän pitää levätä muutama\npäivä pitkän matkan kuljettuanne; olette kumpikin väsyneen näköisiä.\"\n\nAntti tulikin pian kotiin, ja hänen mukanaan oli sekä Matti että\nGrills. He olivat kaikki iloissaan Pekan tulosta. Häntä oli kauan\nodotettu. He tahtoivat Pekan kanssa neuvotella eräästä äskettäin\ntapahtuneesta asiasta. Vappu oli joitakin aikoja sitten käynyt Bortanen\ntalossa, ja talon isäntä oli hänelle sanonut, että niin hyvin Grillsin\nkuin Yrjänän poikienkin piti maksaa hänelle veroa. Hän oli lunastanut\ntalonsa kruunulta ja kuninkaalta, ja Bogenit, joksi suomalaisten taloja\nsanottiin, olivat hänen maallaan. Nyt Vappu lähettää terveisiä\nkehoittaen meitä käymään isännän luona. Vappu oli sanonut, että meillä\non rakennusseteli kuninkaalta, ja arvellut, että tuskin rupeamme\nmaksamaan hänelle mitään veroa. -- \"Tuokaa vain kumpikin pukki jouluksi,\nsen sanon sinulle, senkin noita-akka, muuten saat sellaiset joulupidot,\njommoisia et ennen ole nähnyt, sen minä sanon ja sen saat uskoa; ja\nkorjaa nyt luusi!\"\n\nSiihen Vappu oli sanonut, että ylpeä ruotsalainen kenties saisi kuulla\nhänestäkin jotakin.\n\n\"Nyt olemme puhuneet Matin kanssa täällä, ja hän vahvistaa todeksi,\nettä Bortanin iso ruotsalainen on kyllä kruunulta lunastanut talonsa,\nmutta ei usko, että meidän halmeemme kuuluu hänelle, ja sitten Matti\nsanoo, että jos me kukin tänä vuonna annamme Bortanin isännälle veroa\npukin, tämä ensi vuonna tahtoo kaksi, hän on paha mies. Nyt tahdomme\nkuulla sinunkin mielipiteesi.\"\n\n\"Pukki vuodessa kultakin, niinkö sanotte! No, eihän tuo ole kovin\npaljon; neuvotellaan tuonnempana, jahka minä olen saanut miettiä\nasiaa.\" -- \"Niin, eikä siinä vielä kyllin, että hän vaatii pukin, sillä\nmuutaman päivän kuluttua siitä kun Vappu oli tavannut ison isännän,\ntämä löysi yhden lehmistään kuolleena metsästä, ja siihen hän epäili\nVappua syylliseksi. Sen kuulimme Matilta, mutta samalla kuulimme, että\niso isäntä kyllä osaa ottaa maksun lehmästään. Olipa hyvä, kun tulit,\nPekka!\"\n\n\"Onko isäntä Heikiltäkin vaatinut veroa?\" -- \"Ei, arvatenkin hän lukee\nHeikinkin Yrjänän poikiin kuuluvaksi. Niin, Herra paratkoon, vielä yksi\nasia. Kun Vappu kuuli eräältä kylän akalta, joka kävi hakemassa\nkipuunsa voidetta, mitä Matti meille oli sanonut, hän kiukustui kovin\nja lähetti isolle isännälle sellaiset terveiset, että jollei tämä\ntaukoaisi soimaamasta häntä, Vappua, lehmän kuolemaan syylliseksi,\nVappu kyllä kykenee hävittämään kaiken hänen karjansa eikä Vapun\ntarvitsisi mokoman asian takia edes astua jalallaan tuvastaan ulos. Sen\nvoi arvata, että sellaiset terveiset varmasti toimitettiin perille, ja\nkyllä varmaan iso isäntä miehineen pian on meidän kimpussamme!\"\n\n\"Hm\", tuumi Antti, \"Vappu käy tosiaankin yhä häijymmäksi. Kun minä\ntahdoin ottaa pikku Matin tänne meille, Vappu suuttui ja sanoi, että\npoika oli nyt hänen ja että hän aikoo sen pitääkin, eikä se saa tulla\nmeille. Jos minä sitä vielä vaadin, hän sanoi kyllä siihen keinon\ntietävänsä.\" -- \"Niin\", virkkoi Grills, \"hän on pojasta arka kuin\nsilmäterästään; kyllä hän pojan hoitaa, niin ettei teidän tarvitse\nsiitä olla levottomia, ja kyllä hän on siivo, kun vain ei olisi niin\nitsepäinen.\"\n\n\"Mutta emme me ainoastaan tämän takia lähettäneet Kaarinaa sinun\nluoksesi\", sanoi Antti. \"Tulepas pajaan, niin saat nähdä jotakin ja\nmyös kuulla jotakin.\"\n\nPajalle tultuaan miehet eivät menneet sisään, vaan istahtivat sen\nulkopuolelle. Antti poistui hetkiseksi ja toi miehen kämmenen kokoisen\nmetallikappaleen. \"Katsopas, Pekka\", virkkoi hän, \"tämä on hopeaa;\nmeillä on monta tuollaista möhkälettä, ja useampia voimme saada. Sen\nvuoksi tahdoimme, että sinä tulisit tänne meitä auttamaan.\" -- \"Kuinka\nolette tämän saaneet?\" -- \"Kerro sinä, Matti.'\n\n\"Jo viime vuonna meidän paimentyttö kertoi, että kun pukit olivat\nkerran puskusilla vuorella ja hän juoksi niitä erottamaan, ne olivat\npotkineet sammalta pois kalliolta ja siinä kiilsi jotakin kirkasta,\nihan kuin sulaa lyijyä. Se oli sellaista, mitä jättiläiset olivat\nkätkeneet vuoreen. Tyttö pelästyi eikä uskaltanut siitä hiiskuakaan,\nennen kuin pyhä oli ohitse. Sitten hän tahtoi minua mukaansa katsomaan,\nmitä se oli. Arvelin, ettei siellä voinut olla mitään, enkä huolinut\nmennä hänen mukaansa, mutta tuonnoin keväällä hän oli ollut paimenessa\nsamalla seudulla ja oli silloin taas nähnyt samaa, kertoi siellä olevan\njoitakin peikkojen kätköjä, joista me tulisimme rikkaiksi, jos siitä\nottaisin vaarin. Minä sentään yhä arvelin, ettei siellä ole mitään,\neikä minulla ollut haluakaan lähteä sinne pitkän matkan taakse.\n\n\"Sitten kerran Antti ja Grills tulivat luokseni, ja silloin kerroin\nheille, mitä tyttö väitti nähneensä, ja kysyin, tahtoivatko he lähteä\nmukaan, niin voisimmehan tuota katsoa. No, se oli helposti tehty. He\nolivat menossa Mangskogiin ja se soveltui heidän matkaansa.\n\n\"Tyttö ei ensin löytänyt paikkaa, joten asetuimme syömään, mutta hän ei\ntahtonut jäädä meidän seuraamme, vaan juoksenteli vuorilla sinne tänne,\nja niinpä hän vähän ajan kuluttua huusi: 'Isäntä! Tässä se on.' 'Seiso\nhiljaa paikallasi', käski Grills, ja juoksi sinne, ampui laukauksen ja\nlaski vuorelle teräskapineen. 'No, nyt voitte tulla', sanoi hän.\n'Hiisillä ei ole enää mitään voimaa.' Sitten menimme paikalle ja näimme\njotakin kiiltävän kallionraossa. Silloin ihastuimme ikihyviksi, ja ihme\nse olikin, sillä olimme vast'ikään seisoneet samalla vuorella, mutta\nnäetkös tyttö ei voinut sitä nähdä, kun olimme kaikki samassa seurassa,\nsen kyllä huomasimme.\n\n\"Yritimme silloin murtaa irti näkemäämme kappaletta, mutta siitä ei\ntullut mitään. Kävin tytön kanssa hakemassa työaseita, ja sitten teimme\ntyötä iltaan asti. Työskennellessämme sovimme niin, että jokainen saa\nkantamuksen irtimurrettua kiveä, sitten mennään Antin pajaan malmia\nsulattamaan, sillä varmasti uskoimme, että se oli hopeaa. Sitten\nviivyimme Antin luona, kunnes hän oli sulattanut ensimmäisen malmin, ja\nniin saimme hopeamöhkäleen. Silloin päätimme yhdessä neuvoteltuamme,\nettemme siitä hiisku kenellekään, vaan pidämme sen itse, ja sitten\nteimme sopimuksen, että salaa murramme malmia jokainen viikon\nerältään, sillä voithan arvata, että jos joku meistä olisi ollut poissa\nkauemmin aikaa, aina joku olisi ruvennut ihmettelemään, missä hän oli,\nja jos useammat saavat malmista tiedon, asiamme on silloin pilalla. Nyt\nolemme olleet työssä vuorotellen, mutta kuitenkin on ihmetelty, missä\nme olemme. Vappu oli pahin utelemaan, ja lopulta Grillsin täytyi antaa\nhänelle tieto asiasta, niin että nyt olemme Vapulta rauhassa; mutta\nminun akkani arvelee, aprikoi päivät pitkät, mitä minä metsissä\njuoksentelen, kun ei minulla ole mitään kotiin tuotavaa, ja sama asia\non Antillakin, vaikka luulen, että Liisu kyllä aavistelee jotakin. Kun\nnyt olimme ja vieläkin olemme tällaisessa asemassa, tulimme\najatelleeksi sinua, joka olet yksinäinen mies, ja tietäväthän kaikki\nihmiset, että sinä aina kuljeskelet metsissä. Sen vuoksi Antti lähetti\nsinulle kutsun, ja nyt kysymme, tahdotko auttaa meitä malmin\nmurtamisessa, niin jaamme sillä tavoin, että sinä saat osasi ja me\nomamme, jokainen tasan.\"\n\nPekka oli ääneti kuunnellut Matin tarkkaa kertomusta, mutta nyt hän\nkysyi vastineeksi: \"Mistä tiedätte, että se on hopeaa?\"\n\n\"No hyvänen aika, senhän näkee jokainen! Mitäpä muuta se olisi?\" --\n\"Sitä en osaa sanoa, mutta tiedäthän, Antti, että Malmivuorella ihmiset\nhokivat saaneensa kauppiaalta rahoja, jotka eivät olleet oikeita,\nvaikka olivat oikean näköisiä. Arvelen sen vuoksi, että ennen kuin\njatkamme työtä, hankimme varman tiedon, maksaako se vaivan. Joku meistä\nvoi mennä joko Malmivuorelta tai voudilta tiedustelemaan, ja sitten\nvoimme esivallalta hankkia oikeuden hopeakaivokseen. Kyllä se on\nparasta. Jos niin on, että tämä tosiaan on hopeaa, niin minä kernaasti\nteitä autan malmin murtamisessa, kunnes saamme esivallalta lupakirjan\nkaivokseen. Silloin voimme palkata niin monta työmiestä kuin tahdomme.\"\n\nMiehet istuivat kauan ääneti miettien Pekan ehdotusta, mutta lopulta\nAntti sanoi: \"Siihen kyllä suostun, että otamme selon, onko hopea\noikeaa; mutta ei Malmivuorelta eikä voudilta. Ei mar, silloin he\nottavat meiltä suurimman osan, ehkäpä kaikki tyynni. Niin ovat tehneet\nmuillekin suomalaisille. Mutta kuulkaas, miten minä tahtoisin tehtävän.\nNyt meillä on miehenkantamus. Murramme malmia ja sulatamme, minkä\nverran kerkeämme, kunnes lumi tulee maahan. Silloin lähtee Matti\nhevosellaan Osloon. Onhan meillä kullakin muutamia nahkoja; kun hän\npalaa, saatte nähdä, että hopeata se on, mitä olemme löytäneet.\"\n\nTämä neuvo tuntui sekä Matin että Grillsin mielestä parhaalta. Nyt\nheillä oli enää lyhyt aika murtaa vuoresta malmia, sillä jokainen oli\nsitä mieltä, että lumen tultua ei sitä työtä jatkettaisi. Lumessa\nnäkyisivät jäljet ja saattaisivat asian ilmi. Nyt olivat sekä Matti\nettä Grills olleet kauan poissa kotoa. Antilla oli malmia\nsulatettavana, siksi piti Pekan pitää huolta malmin murtamisesta; ja\nkun Pekka oli luvannut siihen ryhtyä, menivät he kukin kotiinsa.\n\nKului sitten vähän aikaa, niin tuli pakkanen ja satoi vähän lunta.\nMiehet tekivät nyt työtä kotona, Antti pajassaan, Pekka oli mennyt\nmetsälle pyssy ja koirat mukanansa. Silloin tuli Vappu aivan\nodottamatta. Hän kyseli Pekkaa. Kun hän sai kuulla, että Pekka oli\npoissa, hän meni pajaan Anttia tapaamaan. \"Grills on sairaana\", kertoi\nhän, \"eikä minulla ole rehuja elukoille. Heikki on poissa. Tule sinä\nminua auttamaan.\"\n\nKun Antti ja Vappu tulivat Bogeniin, oli, kuten sanottu, Grills\nsairaana. Hän pyysi Anttia noutamaan heiniä etelänpuoleiselta suolta.\n\"Sinne on tie tasaisin ja sieltä voit vetää täyden kuorman. Pikku Matti\nlähteköön mukaasi näyttämään minun haasiani, sillä Bortanin isolla\nisännälläkin on siellä heiniä.\" -- \"Minä tulen mukaan\", sanoi Vappu,\n\"poika jääköön sinua hoitamaan.\"\n\nKun Antti ja Vappu tulivat suolle järven rantaan, oli iso isäntäkin\nsiellä renkeinensä kahdella hevosella heiniä hakemassa. Antti veti\nkelkan sen haasian ääreen, jonka Vappu näytti, ja otti siitä pois\nkatoksen. Silloin iso isäntä huusi: \"Älä kajoa niihin heiniin, ne ovat\nminun!\" -- \"Sinunko?\" ihmetteli Vappu. \"Ja kuitenkin olen minä itse\nkantanut ne kokoon ja itse pannut ne haasialle. Sinunko, sanot? Joko\nteillä on jouluolut valmiina? Kyllä taitaa olla\", lisäsi hän\npilkallisesti nauraen, \"koska sinulla ei ole tietoa omista\nhaasioistasi\". -- \"Suu kiinni, noita-akka, korjaa luusi, muutoin alkaa\ntanssi, jonka minä lupasin sinulle jo ennen. Mene tiehesi haasialta!\"\nsanoi hän Antille, joka oli epätietoisena alkanut pohtia, oliko Vappu\nvain aikonut hankkia hänelle harmia. \"Kuule, Vappu, onko haasia sinun?\"\n-- \"On kyllä, johan sen sanoin; luuletko sinä, että minä huolisin\nmitään tuolta juopporatilta?\" vastasi Vappu ja osoitti isäntää.\nKalpeana ja vihasta vapisten tämä töykkäsi kiukuissaan Anttia.\n\"Pääsetkö pois haasialta, kuuletko, muutoin tulet sieltä maahan\npikemmin kuin sinne nousit!\"\n\n\"Sinunko tämä haasia on, Vappu?\" kysyi Antti vielä kerran. \"Niin on,\nkuulithan sen\". \"Kuulkaa isäntä\", huudahti nyt renki, joka luuli tämän\nerehtyneen, \"se haasia ei ole meidän, kyllä se on Bogenin Grillsin\".\nSilloin Antti otti sylillisen heiniä ja heitti ne kelkkaan. \"Älä koske\nheiniin, sanon minä! Heinät ovat kasvaneet minun maallani, ne ovat\nminun.\"\n\nNyt Antti heitti kelkkaan toisen sylin täyden heiniä, ja samassa\nisoinen isäntä löi häntä niin että lakki lensi yli heinähaasian. Antti\nseisoi silmänräpäyksen hiljaa, mutta sitten hän syöksähti isännän\nkimppuun. Iskuja sateli kummaltakin puolen ja pian olivat he saaneet\ntoisiaan kiinni vyötäisiltä, retuuttivat ja kiskoivat voimiensa takaa,\nmutta kumpikaan ei kaatunut. Epäilemättä Antti oli väkevämpi, mutta iso\nisäntä oli sukkelampi liikkeissään. Kummallekin katsojalle, rengille ja\nVapulle, oli epäselvää, miten asia päättyisi. Renki seisoi äänetönnä,\nmutta Vappu huusi ja yllytti Anttia: \"Kas noin, se on oikein! Löylytä\nhäntä niin, että hän tukehtuu, kas noin! Se on oikein! Onpa hänellä\nkoipia, mutta kylläpä ne uupuvat, hyvin käy!\" Nyt iso isäntä kaatui ja\nAntti hänen päälleen. Sen nähdessään renki tempasi haasiasta seipään ja\njuoksi apuun pelastamaan isäntää tähdäten iskun Antin päähän; mutta\npaljon sukkelammin oli Vappu hypännyt alas haasialta, juossut hätään ja\nnyt hän kuin villikissa tarrasi kiinni rengin pitkään tukkaan ja huusi:\n\"Nouse ylös Antti! Ylös, Antti!\" Ennen kuin renki oli ehtinyt\nirroittautua riehuvasta suomalaisakasta, oli Antti jo päässyt eroon\nrauenneen isännän käsistä, ja samassa hänen tavattomat kouransa\nharasivat rengin päätä ja tarrasivat miehen pitkään tukkaan.\n\nRenki, joka oli nähnyt isäntänsä kaatuvan, oli myöskin oivaltanut,\nmiten väkevä Antti oli, ja seisoi nyt hiljaa pyytäen rauhaa. Antti\nläähätti ja kuohui vihasta eikä vastannut heti, mutta malttoi sentään\nmieltään ja sanoi: \"Rauha, niin! olkoon menneeksi meidän kesken, koska\npuhuit totta, ja olkoon annettu anteeksi, että yritit minua lyödä.\nOnhan Vappu sinua jo sen verran merkinnyt, jotta näkyy, ettet ole\npelkuri\", virkkoi hän pilkallisesti naurahtaen. \"Mene!\" sanoi hän,\nhellittäen kouransa miehen tukasta.\n\n\"Mitä sinä nyt aiot tehdä, Vappu?\" huudahti hän samassa levottomana\nhuomatessaan, että Vappu oli puukko kädessä isännän kimpussa, joka\nverisenä ja tiedotonna vielä makasi maassa. \"En mitään, mikä sinua\nkoskee, tahdon vain, että hän muistaa minut vastakin\", sanoi Vappu\nleikaten samalla paksun tukon ison isännän hiuksia. \"Kas niin\", nauroi\nVappu kamalasti, \"kyllä nyt minut muistat.\" Sitten hän pisti hiustukon\nlaukkuunsa ja sanoi Antille: \"Mennään nyt kotiin!\" -- \"Ei ilman\nheiniä\", ja samalla Antti alkoi panna heinäkuormaa kelkkaan niin\nkiivaasti ja kiukkuisesti, että saattoi nähdä vihan vieläkin hänessä\nkiehuvan. Kun kelkka oli täynnä ja kuorma köytetty, hän otti\njukkonuoran olkapäälleen ja huusi: \"Istuudu kelkkaan, Vappu!\" -- \"Et\nsinä sitten jaksa vetää kuormaa kotiin\", sanoi tämä. -- \"Istuudu\nkelkkaan!\" Nyt Vappu huomasi, että Antti oli vielä pahemmin\nkiukustunut, joten hän piti viisaimpana heti hypätä kuormalle, ja nyt\nAntti veti niin kiivaasti, että kelkan jukko ja jalakset rasahtelivat.\n\nKotiin päästyä Antti viskasi kuorman kelkasta hangelle. \"Pane tämä\nkorjuuseen\", sanoi hän kääntäen kelkan, otti kirveen ja lähti\njuoksuaskelin takaisin haasian luo.\n\nVappu kalpeni: \"Nyt en luule ison isännän henkeä suurenkaan arvoiseksi;\nmutta hänhän löi Anttia. Jospa Pekka nyt olisi täällä!\"\n\nAntin saapuessa haasialle olivat sekä hevoset että renki isäntineen\npoissa. \"Lempo soikoon\", kiukutteli hän. Sitten hän taas ahtoi kelkan\ntäyteen heiniä ja palasi kuormineen Grillsin torppaan. Pikku Matti,\njoka nyt oli jo kasvanut isoksi, oli ulkona Antin tullessa. \"Hyvää\npäivää, Antti, joko olet tullut takaisin\", sanoi hän ja tuli aivan\nlähelle veljeään. \"Kylläpä sinä olet palavissasi ja hiessä; jätä heinät\nja tule sisään! Grillsillä on vieraita. Träskogin Matti on täällä\",\ntoimitti poika. \"He tahtovat kai puhua sinun kanssasi.\" Sitten hän\ntarttui Antin käteen vetäen tämän mukanaan sisään.\n\n\"Antti, sinähän olet veressä\", hätäili Vappu; \"tulehan tänne, että\nkatson!\" Antti pyyhkäisi kädellään kasvojaan ja käsi tuli vereen, niin\nettä hän antoi Vapun pyyhkiä kasvonsa. \"Onko hän hengissä?\" kysyi Vappu\nkuiskaten. \"En tiedä, oli mennyt matkoihinsa, kun minä tulin takaisin.\"\n-- \"No, kyllä hän sitten on hengissä\", virkkoi Vappu. \"Minä en ole\nvirkkanut mitään Grillsille enkä Matille; saat itse kertoa heille, jos\ntahdot.\"\n\nIstahdettuaan miesten viereen Antti kysyi Grillsiltä: \"Kuinka monta\nvuotta olette pitäneet sitä niittyä, josta minä toin heiniä?\" -- \"Siitä\nsaakka, kun tänne tulin asumaan\", sanoi Grills. \"No olipa se kummaa,\nkun iso isäntä, joka oli niityllä käymässä, väitti heiniä omikseen.\nNiin, hän sanoi, että ne olivat kasvaneet hänen maallaan, ja käski\nminun mennä matkaani.\" -- \"Etkä sinä lähtenyt?\" -- \"Enkä lähtenyt;\npanin heiniä kelkkaan, ja sitten hän löi minua.\"\n\nSyntyi pitkä äänettömyys, miehet istuivat liikahtamatta. \"Onko hän\nhengissä?\" kysyi Grills. \"En tiedä\", vastasi Antti, \"mutta Vappu sanoo\nniin. Sekä renki että hevoset olivat poissa, kun menin sinne takaisin.\"\n-- \"Kävitkö sinä kahdesti suolla?\" -- \"Kävin!\"\n\n\"Kuules, Antti\", sanoi Matti, \"minä toimitin asiani Grillsille ja sain\nhäneltä nahat rekeeni; nyt hevonen on levännyt; totta kai sinä tulet\nmukaan kotiin päin?\" -- \"Tulen\", sanoi Antti.\n\nKun Antti aamulla heräsi, virkkoi Matti: \"Nyt minä kyyditsen sinut\nkotiin. Iso isäntä on hengissä ja hän kyllä virkoaa; nyt hän on sairas,\nälä häntä enää ajattele!\"\n\nPekka oli kotona Antin ja Matin tullessa Kymmenjärvelle. Antti kertoi\nheti tappelunsa Bortanin ison isännän kanssa, eikä Pekka virkkanut\nsiihen mitään. Otettiin esiin turkikset, jotka oli saatu kootuksi,\nsitten salaperäiset metallimöhkäleet. Matti oli päättänyt käydä\nNorjassa saamassa sen kysymyksen ratkaistuksi.\n\nJäähyväisiä heitettäessä Pekka antoi Matille poikkisahatun ja tarkoin\nsuljetun pukinsarven pyytäen häntä sanomaan terveisiä kauppiaalle, että\nhän, Pekka, tahtoi sarven sisällyksestä ruutia ja lyijyä, ja nahoista\nmekon ja lakin. Jos tulisi enemmän, hän tahtoi yhden mekon lisää.\n\nMatin poissa ollessa ei Antti viihtynyt kotona. Hän meni Pekan kanssa\nmetsälle, jossa nuo virkut, reippaat miehet uurastivat onnekseen kuten\ntavallisesti, ja Antin mielestä haihtui sekä hopeakaivos että iso\nisäntä. Matti palasi vasta joulun aikaan. Suomalaiset menivät silloin\nhäntä tapaamaan Träskogiin. Syyksi pitkään viipymiseensä hän sanoi\nraskaan kuorman, joka hänellä oli vedettävänä. Muutoin hän oli erittäin\niloisella tuulella, ja kun miehet olivat rauhassa omissa oloissaan,\nsaattoi hän kertoa, että niissä möhkäleissä oli hopeaa ja että nyt\nniistä oli saatu rahaa, niin että kaikkien pitäisi olla tyytyväisiä. Ei\nollut syytä nyt ruveta niitä jakamaan. Hän lupasi lähteä suomalaisia\nkyyditsemään, jahka ne palaisivat kirkolta kotiin Antin luo, jossa\nsaisivat olla kenenkään häiritsemättä. Antille hän virkkoi, ettei ollut\nmitään vaaraa kirkkomatkasta, sillä Matti oli käynyt ison isännän luona\nBortanissa. Tämä oli nyt jalkeilla, vaikkei aivan ennalleen parantunut\nja oli niin pahoin pelästynyt siitä, että Vappu oli ottanut hänen\nhiuksiansa, ettei uskaltanut koskeakaan suomalaisiin. Koko suku oli\nsiinä varmassa uskossa, että iso ruotsalainen nyt oli Vapun vallassa,\njoten Antti kyllä saattoi turvallisesti käydä kyläkunnassa, missä\ntahtoi, erittäinkin nyt, kun Vappukin oli mukana. Vappuhan oli\nvastikään uhannut sekä ihmisiä että elukoita, niin ettei kukaan\nuskaltanut hänelle tehdä pahaa.\n\nAntti ei sanonut tarvitsevansa Vapun apua. Hän kyllä itse pitäisi\npuolensa. Että Vapulla oli voimaa ja että hän oli \"tietäjä\", sitä ei\nvoinut kukaan kieltää, mutta Antti ei tahtonut olla hänen kansaan\nmissään tekemisissä. Suomalaisten palatessa Kymmenjärvelle lähti Matti\nmukaan, ja sitten toimitettiin rahojen jako. Olihan niitä enemmän kuin\noli odotettukaan, ja joka mies piti itseään varakkaana. Pekka sai\npienimmän osan, koska oli vähimmän ajan tehnyt työtäkin, ja itse hän\narveli saaneensa enemmän kuin tahtoikaan. Sitten tahdottiin tietää,\nmitä Pekka oli lähettänyt kauppiaalle pukinsarvessa, kun sai siitä niin\npaljon ruutia ja lyijyä, sillä lyijypala oli melkoisen suuri ja raskas.\nPekka sanoi tehneensä työtä kauppiaalle ja lähettäneensä siitä\ntodistuksen, eikä asiasta puhuttu sen enempää. Kauppias oli lähettänyt\nPekalle terveisiä, että tekisi työtä vieläkin ja antaisi tietoja\nitsestään.\n\nPekka seurasi Mattia takaisin kyläkuntaan tämän lähtiessä\nKymmenjärveltä. Sinne tultuaan hän pyysi Mattia lähtemään mukaan ison\nruotsalaisen luo Bortaniin. Sen Matti kyllä lupasi tehdä, kun Pekka\nvain sanoisi, mitä hän mahtavalta isännältä tahtoi. \"Tahdon maksaa\nhänelle veroa Bogenista.\" -- \"Ahaa!\" tuumi Matti; \"kyllä ymmärrän,\ntahdot rakentaa rauhan Antin ja ison ruotsalaisen välille.\" -- \"Niin,\njos he kerran vielä sattuvat yhteen, silloin kyllä tulee loppu\njommastakummasta!\" -- \"Hyvä on, jos se sinulle onnistuu; mutta ison\nruotsalaisen kanssa ei ole helppo olla tekemisissä.\"\n\nTullessaan Bortaniin he tapasivat ison ruotsalaisen ulkona. Matti sanoi\ntälle, että Pekka aikoi maksaa hänelle veroa sekä Yrjänän poikien että\nGrillsin puolesta. \"Vai niin\", sanoi isäntä, \"enpä huomaa hänellä\nolevan mitään, millä hän maksaisi.\"\n\n\"Kyllä mar\", sanoi Antti, \"luulen, että hänellä on rahoja.\" -- \"Silloin\nolet väärässä luulossa. Eihän suomalaisilla ole rahoja. Mistäpä he\nniitä saisivat?\" --\n\n\"Kuten tiedät, ei Pekalla ole perhettä; häneltä kuluu vähän. Hän on\nmaan parhaita pyssymiehiä. Minä kävin Norjassa myymässä nahkoja, jotka\nolivat hänen; kyllä hän kykenee maksamaan.\"\n\nIso ruotsalainen rupesi arvelemaan. \"Melkeinpä luulen\", sanoi hän,\n\"että olisi yhtä hyvä tehdä suorastaan loppu koko suomalaisjoukosta; se\non minulle vähäpätöinen asia.\" -- \"Niinkös tuumit?\" virkkoi Matti.\n\"Voisihan niinkin olla, kun vain saisit kaikki yht'aikaa; mutta jos\nyksikään jää jäljelle, asia kyllä käy sinulle vaaralliseksi, niin\njäykkä kuin oletkin. Parempi on ottaa heiltä veroa, ja sinun\", sanoi\nhän katsahtaen ison ruotsalaisen päässä paistavaan paljaaseen,\nhiuksettomaan pilkkaan, \"olisi ehkä paras pysyä sovinnossa suomalaisten\nkanssa.\"\n\nNämä sanat näyttivät sattuvan jäykkään talolliseen. Hän huusi luokseen\nPekan, joka oli pysähtynyt vähän matkan päähän keskustelevista.\n\"Kuules, Pekka\", sanoi hän, \"Matti sanoo, että sinä tahdot maksaa\nminulle veroa Bogenin torpista.\" -- \"Niin on aikomukseni, ja sen vuoksi\ntulin tänne.\" -- \"No, jokaiselta perhekunnalta tahdon pukin; missä ne\nnyt sinulla ovat?\" -- \"Lunastan ne rahalla; mutta mieluimmin\nlunastaisin torpat kerrassaan veroista vapaiksi, joko sinulta tai\nesivallalta.\" -- \"Esivalta\", sanoi iso ruotsalainen, \"on myynyt kaikki\nminulle.\" -- \"Niin, kyllä asia niin on\", sanoi Matti, \"eikä minun\nmielestäni ole kiirettä lunastaa torppia kokonaan. Voithan maksaa, jos\nniin tahdot, Pekka, parin vuoden veron\", ja samalla hän iski Pekalle\nsilmää.\n\nSitten hän kääntyi ison isännän puoleen ja sanoi, että Pekka tahtoi\nsaada rakennetuksi rauhan veljensä Antin ja isännän välille. \"Rauhan\nminun ja Antin välille!\" matki tämä oikaisten selkänsä. \"Eipä niinkään;\nsuotta rupeat siihen vaivaan! Rauha sinun ja Grillsin sekä minun\nvälilleni, olkoon menneeksi, koska nyt maksat veron, mutta Antin\nkanssa! Ei mar; ei ennen kuin minulla on toinen mieli.\"\n\nPekan erotessa Matista tämä sanoi, ettei hänen huolinut panna\nsydämelleen, mitä iso ruotsalainen oli sanonut sovinnosta. \"Toimita\nsinä niin, ettei Antti pyri tapaamaan isoa ruotsalaista! Hän ei etsi\nAnttia; pelkää liiaksi Vapun noitakeinoja. Ja onpa pitkä matkakin\nKymmenjärven ja Bortanin välillä. Jos saat Antin estetyksi tapaamasta\nisoa isäntää, niin kaikki sujuu hyvin. Minä puhun Grillsin ja Vapun\nkanssa, sillä eivät suinkaan he toivo vihamielisyyttä.\"\n\nPalatessaan Kymmenjärvelle Pekka tapasi siellä kaksi kuljeksivaa\nsuomalaista, jotka Antti oli ottanut palvelukseensa. He olivat kaikki\ntyössä pajassa, aseitaan kuntoon laittamassa.\n\n\"Olipa hyvä kun tulit, Pekka! Minä olen tuuminut tästä käydä ison\nruotsalaisen luona veronmaksuissa. Nyt meitä tulee neljä lähtijää\ntäältä. Sitten menemme ja otamme mukaamme Grillsin ja Heikin ja lyömme\nvaivaiseksi koko ison ruotsalaisen.\" -- \"Veron olen jo minä maksanut,\nei kenenkään tarvitse sen asian takia sinne mennä. Tahtoisin, ettet\najattelisikaan enää lähteä ison ruotsalaisen luo. Minä tuumin lähteä\npois. Kun palaan, niin saammehan vielä miettiä teidän riitaanne. Kuule,\nAntti, sinä olet varakas mies ja voit saada omaisuutesi kartutetuksi\nsuuremmaksi kuin muiden suomalaisten. Jos nyt miehinesi menet ison\nruotsalaisen luo, niin on kyllä mahdollista, että saat aikeesi\ntoteutetuksi, mutta montako meitä suomalaisia on ruotsalaisiin\nverraten! Jätä asia sikseen, kuten sanoin, siksi kunnes minä palaan\ntakaisin. Johan sinä kerran voitit ison ruotsalaisen; enempää et\ntarvitse. Anna nyt asian olla sillään, jollei hän rupea sinua\nahdistamaan. Puolusta silloin itseäsi, ja päättyköönpä taistelu miten\npäättyneekin, et ainakaan sinä ole ollut rauhanrikkoja!\n\n\"Hm, enpä arvellut jättää asiaa sikseen ennen kuin olisin nähnyt ison\nruotsalaisen kylmänä, enkä ymmärrä, miksi en tehnyt sitä heti; mutta\nsilloin ei lyönnin jälki kirvellyt niin kuin nyt on jonkin aikaa\ntuntunut kirvelevän. Mutta sinä Pekka, olet aina pitänyt puolesi; minä\nteen tahtosi mukaan, sillä tiedän, että niin on parempi. Iso\nruotsalainen olkoon rauhassa, kunnes sinä sanot.\"\n\nMihin Pekka aikoi mennä, sitä hän ei vielä itsekään ollut päättänyt,\nmutta monet ajatukset pyörivät päässä. Rahat, jotka hän oli saanut\nmalmin murtamisesta, olivat panneet hänet miettimään, ja vielä enemmän\nhän oli ruvennut miettimään niitä rahoja, jotka oli saanut pukinsarveen\nkätketyistä helmistä, joita ei olisi ikinä arvannut niin\nkallisarvoisiksi. Hän ei ollut ajatellutkaan luopua kulkurielämästään\nnyt, kun vanhat Kailaset olivat kuolleet. Hänellä kun oli rahoja ja hän\ntiesi keinon miten jotenkin vähällä vaivalla voisi hankkia vielä lisää,\noli hänen mieleensä useat kerrat johtunut ajatus raivata uudispaikka.\nHän tahtoi lähteä kauemmaksi omaistensa parista miettimään ja\npäättämään tulevaisuudestaan.\n\nNiinpä hänkin lähti pajaan katsomaan Eerik-herran pyssyä, joka hänelle\noli käynyt rakkaaksi, sekä valamaan luoteja matkan varaksi. Suuri\nlyijymöhkäle hänellä oli mukanaan, ja kun hän sitä katseli sekä\najatteli, miten paljon ruutia hän oli saanut, hän vielä kerran mietti\nhelmien suurta arvoa. Sitten hän otti kirveen ja aikoi iskeä lyijystä\nkappaleen. Kirveen terä ei uponnut syvään, joten hän löi vielä\nlujemmin, ja nyt irtautui kappale, ja samalla vierähti möhkäleestä\nhopearaha. Pekka oli ihmeissään. Sitten hän vielä kerran löi kirveellä.\nMöhkäleestä tuli vieläkin hopearahoja, ja kun hän otti ne pois, tuli\nyhä vain uusia. Mitähän tämä merkitsi? Kutsuisiko hän Antin? Ei! hän\nryhtyi laskemaan aarrettaan. Siinä oli monta vertaa enemmän kuin hän\noli saanut hopeakaivoksesta. Kauppias ei ollut liioitellut puheissaan.\nNyt hänelle kerrassaan selvisi, mitä hänen piti tehdä, ja sen mukaan\nhän ryhtyi toimiin.\n\nHänen matkavalmistuksensa sujuivat ripeästi, ja kun hän sanoi\njäähyväiset Antille, kysyi tämä: \"Mihin sinä lähdet?\" -- \"Kuninkaan\npuheille!\" -- \"Aiotko sinäkin rakentaa itsellesi tuvan ja kaataa\nkasken?\" -- \"Aionpa kyllä; arvelen, että kulkurisuomalainen haluaa\nasettua rauhaan.\"\n\nKevään tultua Antti alkoi raivata peltoa ja laajentaa taloa, ja pian\nsen jälkeen hän meni malmilouhokselle, jossa hän joskus viipyi pitkät\najat. Kesän hän sitä vastoin oli kotona. Liisulle hän sanoi: \"Malmi on\nlouhoksesta loppunut; siellä ei maksa vaivaa työskennellä; saamme\ntyytyä siihen, mitä meillä on.\" Ja sille puheelle asia jäi.\n\nNiin kului vuosia. Bogenin ja sen asukkaiden kanssa ei oltu paljonkaan\ntekemisissä. Pikku Matti varttui pian aikamieheksi. Samoin kuin Antti\noli Grillskin hankkinut rengin, ja Vapulla oli nyt perillinen.\nKymmenjärvellä puhuttiin yhä enemmän Pekasta ja ihmeteltiin, kun ei\nhäntä kuulunut kotiin tulevaksi. Hänestä ei ollut saatu mitään\ntietojakaan, mutta pohjoisempana hänen tiedettiin olleen. Antti piti\nuskollisesti Pekalle antamansa lupauksen ja näytti unohtaneen vihansa\nisoa ruotsalaista vastaan.\n\nSitten eräänä keväänä tiesi huhu kertoa, että iso ruotsalainen oli\nmenettänyt paljon karjaa, osaksi pedot repineet, osaksi kulkutaudit\nkaataneet. Tuota onnettomuutta pidettiin Vapun lähettämänä, koska iso\nruotsalainen oli uhannut hänen sydänkäpyään Mattia, jonka oli\npakottanut kerran antamaan vasikan maan vuokraa, jota ei ollut maksettu\nsen jälkeen kuin Pekka lähti pois paikkakunnalta. Vappu oli silloin\ntaas lähettänyt terveisiä isolle ruotsalaiselle, ja niin virisi vanha\nviha ja kauna taas täyteen voimaan.\n\nSitten tuli aika, jolloin suolta oli tehtävä heinää. Vappu haravoi ja\nMatti niitti tuolla riidanalaisella suolla. Aivan odottamatta tuli\nsinne iso ruotsalainen heinämiehineen. Heti Vapun nähtyään hän meni\ntämän luo ja sanoi, että nyt piti Grillsin heinänteon loppua. \"Mene nyt\ntiehesi, senkin ilkeä noita, muutoin pistän sinut kuoliaaksi tuohon\npaikkaan! Sinä olet minua vahingoittanut niin paljon, että olet hyvin\nansainnut tämän\", ja samalla hän löi Vappua muutaman kerran kepillä.\nVappu lähti pakoon, mutta seisahtui pian ja haukkua sätti isoa\nruotsalaista huutaen Mattia kostamaan hänen kärsimäänsä häväistystä.\nTämä suututti ruotsalaista vielä enemmän, niin että hän kiljuen ja\nuhkaillen lähti ajamaan Vappua takaa. Pian hän sai Vapun kiinni, mutta\nsamassa oli Mattikin riitelijöiden edessä kirves koholla. \"Laske irti\näiti!\" huusi hän vimmastuneena. \"Grills, Antti, Heikki! Auttakaa,\nauttakaa!\" Vappu kaatui, iso ruotsalainen veti puukkonsa tupesta.\nSilloin Matin kirves heilahti ja iso isäntä kaatui silmänräpäyksessä\npäästämättä ääntäkään. Vappu nousi maasta, seisahtui Matin viereen,\ntarttui hänen käteensä ja sanoi: \"Tule!\", veti suosikkipoikansa\nmukaansa ja pujahti metsään näkymättömiin.\n\nKoko tapauksen olivat nähneet ison ruotsalaisen työmiehet. Nyt he\njuoksivat kaatunutta isäntää auttamaan, mutta kaikki apu oli turhaa:\nmuutaman silmänräpäyksen kuluttua oli henki paennut.\n\nIson ruotsalaisen väki ei heti lähtenyt ajamaan takaa Vappua ja Mattia,\nmutta muutaman päivän kuluttua saapui koko joukko heitä Grillsin\ntorpalle kostamaan. Silloin he huomasivat, että suomalaisia oli\nkokoontunut monta miestä, mutta Vappu ja Matti olivat kateissa.\nSuomalaisilla ei ollut mitään muistuttamista sitä vastaan, että he\nkostaisivat Matille tämän rikoksen, mutta he olivat kerääntyneet siltä\nvaralta, että ruotsalaiset kenties aikoisivat saattaa Grillsin tai\nhänen talonväkensä vastuuseen siitä, mitä oli tapahtunut. Ruotsalaiset\neivät aikoneet mitään pahaa Grillsille eikä toisille suomalaisille,\nmutta murhamiestä he tahtoivat rangaista. Sitten ryhdyttiin lähempiin\npuheisiin ja saatiin selville, että Matti ja Vappu olivat paenneet\nrajan yli Norjan puolelle eivätkä varmaankaan uskaltaisi koskaan tulla\ntakaisin.\n\nRuotsalaiset olivat siksi siivoja, että jättivät asian silleen. He\nymmärsivät, että iso isäntä itse oli lähinnä syynä siihen, mitä oli\ntapahtunut, ja palasivat kotiinsa.\n\nSuomalaiset viipyivät paikalla vielä hetkisen puhellen tapahtumasta.\nSilloin tuli siihen Antti ja useita aseellisia suomalaisia. Hän oli\ntuskin ehtinyt pysähtyä ennenkuin jo sanoi: \"Minä sain sanan. Ovatko\nruotsalaiset näyttäneet elonmerkkiä?\" -- \"Ovat!\" Ja sitten kerrottiin,\nmiten ruotsalaisten käynti oli päättynyt. \"No, mitä nyt arvelette?\"\nkysyi hän. -- \"Me arvelemme viisaimmaksi mennä kotiin. Grills saa kyllä\nolla rauhassa; ruotsalaiset eivät tahdo hänelle eikä meille mitään\npahaa. Mitä sinä arvelet?\" -- \"Samaa kuin tekin\", vastasi Antti\nreippaasti. \"Veljeni teki, mitä itse olin aikonut tehdä. Hyvä on,\nniinkuin on. Missä Matti on?\" -- \"Vappu saattoi hänet Norjan\nsuomalaisten luo Röytäjärven seuduille. He ovat samaa sukua kuin mekin,\nsiellä hän on turvassa. Maailma on suuri. Kyllä kai saamme hänestä\nkuulla, eikä hän ole varatonkaan. Kyllä Vappu muisti asiansa, vaikka\nlähtö tapahtuikin kiireesti.\" -- \"Kiitos, Grills, mieleni on hyvä, kun\nei minulla ole ketään vihamiestä; nyt Pekka voi taas tulla Antin luo.\"\n\n\n\n\n30. PEKKA.\n\n\nLähdettyään Antin luota Pekka suuntasi matkansa ystäviensä luo\nViggeniin ja sieltä edelleen Vetalaisen taloon. Hänen poissa ollessaan\neivät ruotsalaiset olleet hätyyttäneet suomalaisia, mutta suomalaiset\nolivat tapelleet keskenään silloin tällöin, niin että verta oli\nvuotanut. Olipa joku suomalainen tehnyt itsensä syylliseksi ilkitöihin\nruotsalaisia kohtaan, ja muutamat suomalaiset olivat asutuilla\nseuduilla käydessään saaneet kokea pahaa kohtelua. Malmivuoren\ntienoilla oli otettu irtolaissuomalaisia sotaväkeen. Monet sellaiset\nolivat vapaaehtoisesti ottaneet sotamiehen pestin, ja huhuna\nkerrottiin, että kaikki kulkurisuomalaiset viedään sotaan ja ettei\nrakennusseteleitä anneta muille kuin niille, jotka voivat todistaa,\nettä heillä on varoja rakentaa ja viljellä maata.\n\nKun Pekka tuli Suomenniemelle, vakuutti ukko Pekkalainen todeksi, mitä\nhän jo ennen oli kuullut, ja että kuningas lähtee sotaan kevätpuolella.\nOli siis pidettävä kiirettä, jos Pekka tahtoi saada rakennussetelin\nennen kuin kuningas lähti. Mutta nyt oli sellaiset ajat, että vaikk'ei\nPekka itse tahtonutkaan lähteä sotaan, hänet pääkaupungista muitta\nmutkitta otettaisiin sotamieheksi. Olisi sen vuoksi ehkä parasta, että\nPekkalainen lähti kuninkaisiin. Häntä, vanhaa suomalaisukkoa, ei kukaan\nottaisi, ja olipa hänellä omasta puolestaankin puhuttavaa kuninkaalle.\nHän oli siksi jo ennen Pekan tuloa melkein päättänyt lähteä sellaiselle\nretkelle. Nyt hän teki ratkaisevan päätöksen, ja rakennusseteli hänen\noli määrä tuoda mukanaan palatessaan kotiin. Sillä välin Pekka voisi\nkatsella asuinpaikkaa. Sellaisista ei ollut puutetta. Sen lisäksi\npäätettiin, että Pekka ja Pekkalaisen nuorin poika seuraisivat ukkoa\nniin kauas kuin he voivat piileksiä metsissä. Kun sitten olisi tultu\nniin lähelle asuttuja seutuja, ettei se enää käynyt päinsä, piti\nnuorten miesten pysähtyä odottamaan ukkoa. Tuuma oli viisaasti harkittu\neikä sen olisi luullut epäonnistuvan. Täytyi kuitenkin pitää kiirettä,\nsillä talvi oli jo pitkälle kulunut.\n\nLähdettiin siis viipymättä matkaan halki autioiden metsien ja tultiin\nDaal-joen varrelle. Siellä Pekka tunsi seudut jo siltä ajalta, kun oli\nviimeksi siellä liikkunut, eikä siis tarvinnut olla epätietoinen matkan\nsuunnasta. Pekka kulki matkueen etunenässä, ja parin viikon kuluttua\noli tultu vuoriseuduilta alankomaalle, kunnes vihdoin huomattiin\nkaukana idässä meri. Pekka pysähtyi hetkiseksi, ja sitten kirkasti\niloinen hymy hänen kasvojaan.\n\n\"Mitä nyt ajattelet, Pekka?\" kysyi vanha Pekkalainen. \"Ajattelenpahan,\nettä pian saavumme määräpaikkaan, jossa meidän on erottava, jollei\nmuistini petä. Tulkaa!\" Ja sitten hän pari tuntia käveltyä pysähtyi\nharjun rinteelle. \"Kuuletteko mitään?\" -- \"Kuuluu kosken pauhua!\" --\n\"Sittenpä olemme pian perillä.\"' Niin asia olikin. Pekka oli löytänyt\nsaman paikan, missä hän Antin kanssa oli noussut maihin Ruotsin\nrannikolle, ja todistukseksi siitä hän näytti honkaa, jonka kylkeen oli\nkaiverrettu puumerkki Y. \"Onpa sinulla hyvä muisti!\" virkkoi ukko.\n\"Voimmeko levätä täällä?\" -- \"Kyllä kai\", sanoi Pekka. \"Asettukaa\nlepäämään, minä lähden vähän kauemmaksi tutkistelemaan ympäristöä.\"\n\nMuutaman tunnin kuluttua hän tuli takaisin ja sanoi: \"Niin täällä on\nautiota ja asumatonta kuin ennenkin pitkät matkat: ei näy savua, ei\nihmisistä merkkiäkään. Katsotaanpa, onko kukaan löytänyt kätköämme.\"\nTammen ja hongan sisässä olivat hyvin säilyneet niihin piilotetut\nesineet, ja vaikka metsä oli kasvanut ja lumi vielä oli maassa, löytyi\nvenekin. Kun Pekka oli ottanut esille kätkemänsä pyssyn, pääsi nuorelta\nPekkalaiselta ilon huudahdus. \"Niin, Paavo\", sanoi Pekka, \"ole\nhyvilläsi! Suomalaisilla on yhtä pyssyä enemmän ja tule pian takaisin,\nniin metsästämme mielin määrin paluumatkalla; ja sillä välin, kun\nisäukko on poissa, pitää meidän hankkia tarpeemme. Silloin saat\nnäyttää, kykenetkö käyttämään pyssyä yhtä hyvin kuin jousta. Nyt meidän\npitää panna yöpaikkamme kuntoon, sillä niinkuin sanoin, luulen\nparhaaksi, että pysähdymme tähän. Isä Pekkalaisen ei ole vaikea osata\nkuninkaisiin. Sinne pääsee seuraamalla koko ajan meren rantaa. Kaikissa\nlahdissa jää vielä kannattaa, ja tiedän, että etelämpänä on asuttuja\nseutuja.\"\n\nLevättyään pari päivää ukko jatkoi matkaa, kun oli ensin sovittu siitä,\nettä jos nuoria miehiä jollakin tavoin hätyytetään, heidän on\npelastauduttava niin hyvin kuin taitavat, odottamatta Pekkalaisen\npaluuta. Hänenkin oli saatava toimia vapaasti mielensä mukaan. Jollei\nhän olisi palannut takaisin kevään tullessa, kun mättäät alkoivat\npaljastua hangen alta, olisi nuorten miesten lähdettävä kotiin.\n\nPekka ja nuori Paavo saattoivat ukkoa niin pitkälle etelään, kunnes\ntultiin asutuille seuduille, jolloin he palasivat leiripaikalle, jossa\nvarustausivat oleskelemaan pitkähkön aikaa. Sitten he kuljeksivat\nmetsästelemässä lähiseuduilla hengenpitimikseen.\n\nKerran kuljettuaan pitkän matkan metsästämässä ja palattuaan vasta\nmyöhällä he ihmeekseen jo kaukaa huomasivat nuotionsa palavan\nkirkkaasti ja kun he lähestyivät sitä varovasti, he huomasivat\nilokseen, että ukko Pekkalainen oli puolitoista viikkoa poissa oltuaan\njo tullut takaisin.\n\nUkko toi nuorille miehille sellaiset iloiset terveiset, että matka oli\nonnistunut odottamattoman hyvin. Kuninkaalle hän oli saanut lausua vain\npari sanaa, sillä tällä oli ollut kova kiire, mutta rakennussetelit hän\noli saanut, ja \"hyväpä oli, että ette olleet siellä, sillä koko joukon\nsuomalaista irtolaisväkeä olivat he ottaneet sotaväkeen. Ette voi\naavistaa, kuinka paljon väkeä siellä oli. En koskaan enää halua käydä\nkuninkaissa. Huomenna lähdetään taas takaisin metsiimme; siellä\nrauhassa viihtyy toki toisella tavalla.\"\n\nKevät oli tullut, aurinko pehmitti hangen päivisin, minkä vuoksi\nsuomalaiset matkamiehet kulkivat valoisina öinä, jolloin pakkanen jääti\nhangen pinnan, niin että sukset juoksivat hyvin. Taival katkesi\nripeästi heidän seuratessaan Daal-jokea, missä se oli mahdollista.\n\nNiin he eräänä aamuna saapuivat Malungiin Pekan ystävän Pietarin ja\ntämän isän luo. Nämä olivat levottoman näköisiä ja sanoivat, etteivät\nhe uskalla ottaa heitä vastaan niinkuin velvollisuus vaati, eivätkä\nedes antaa heille yösijaa, sillä vouti oli käskenyt, että kaikki\nkulkijasuomalaiset oli otettava kiinni ja vietävä hänen luokseen, ja\nnyt he pyysivät suomalaisia lähtemään joutuin pois, ennenkuin kukaan\nnaapuri ehti heitä nähdä. \"Pysähtykää tuolla vuoriston puolella\",\nneuvoivat he, \"niin me pimeän tullessa tulemme teidän luoksenne ja\npidämme huolta siitä, että saatte, mitä tarvitsette.\"\n\nVoudin käsky oli suomalaisille aivan uutta, minkä vuoksi he epäilemättä\nnoudattivat taalalaisten toivomusta. Vaikka he kyllä saattoivat\ntodistaa, etteivät olleet kulkurisuomalaisia, eivät he kuitenkaan\ntahtoneet vaivautua kuljetettavaksi voudin luo, vaan lähtivät, mihin\nheidän ystävänsä olivat neuvoneet. Heidän lepoaikansa oli tullut, ja\nolihan oikeastaan samantekevä, missä he lepäilivät.\n\nIllalla tulivat sekä isä että poika heidän luokseen mukanaan yhtä,\ntoista syötävää. Ja sitten jouduttiin pakinoihin. Taalalaiset olivat\nkovin tyytyväisiä kuullessaan, että ukko Pekkalainen oli äskettäin\npuhunut kuninkaan kanssa ja että suomalaiset, Pekka niihin luettuna,\neivät enää olleet kulkureita, vaan tilallisia. He tahtoivat nyt\nsuomalaisia lähtemään kotiin heidän mukanaan, sillä nyt ei ollut mitään\nvaaraa. Ei; suomalaiset tahtoivat jatkaa matkaa Suomenniemelle. -- No,\nsitten piti Pekan kertoa, miten hänen aikansa oli kulunut siitä\nlähtien, kun hän oli eronnut Pietarista tunturilla.\n\nPekan kertoillessa, miten Antti ja hän olivat elelleet tunturiseudulla,\ninnostuivat sekä hän itse että vanha Pietari. Ukko kertoi\nnuoruudenmuistelmiaan, miten hän oli tuntureilla metsästellyt ja kuinka\nhän usein jälkeenpäin vanhanakin oli toivonut pääsevänsä noille\nmetsästysmaille. Vanha Pekkalainen harmitteli, ettei hän ollut koskaan\nsiellä käynyt, vaikka ne seudut olivat vain muutaman päivän matkan\npäässä hänen kodistaan. Ukkojen jutteluun Pekka huomautti, että matka\npitenisi ainoastaan vähän, jos he menisivät kotiin sieltä kautta. Nyt\njuuri oli sopivin vuodenaika ajaa peuroja. Hän ehdotti sen vuoksi, että\ntaalalaiset lähtisivät yhdessä suomalaisten kanssa metsästämään, niin\nkauan kuin oli suksikeli. Itse hän toivoi löytävänsä mökkinsä\npaikoillaan koskematta, ja siellä oli tilaa heille kaikille. Tuumaan\nsuostuttiin, jos vain suomalaiset odottaisivat päivän verran,\ntaalalaisten varustautuessa matkalle. Tietysti suomalaiset kernaasti\nsuostuivat ystäviensä toivomukseen, ja niin päätettiin lähteä.\n\nViikkoa myöhemmin olivat kaikki metsästäjät eräänä iltana koolla Pekan\nmetsäpirtissä. Siellä oli jo katolla kaksi sarvekasta peuranpäätä, ja\npata kiehua porisi tulella. Jo matkalla oli nähty peuroja ja ryhdytty\nniitä ajamaan sillä tavoin, että nuoret miehet kiersivät peuralauman ja\nedestäpäin ahdistamalla peräyttivät ne vaanimaan asettuneiden\nvanhempien miesten luo. Nyt oltiin perillä. Metsästys oli alkanut\nhyvin, ja juteltiin parhaillaan, miten varmimmin saataisiin monta\npeuraa.\n\nVanha Pietari sanoi silloin tietävänsä pohjoisempana tunturin, joka\noli äkkijyrkkä länteen päin ja siellä olivat kerran muutamat hänen\nesi-isänsä sattumalta yhdyttäneet suuren peuralauman, sen he\npiirittivät ja säikyttivät niin, että peurat syöksyivät suinpäin\njyrkänteeltä ja murskautuivat kuoliaiksi niin suurin joukoin, ettei\nheidän tarvinnut sen enempää metsästää koko sinä vuonna. \"Jos siellä\ntapaamme peuroja, teemme samalla tavalla; ainakin pitää yrittää.\"\n\nEhdotus oli kaikkien mielestä hyvä, ja niin lähdettiin matkaan.\nMetsämiehillä olikin hyvä onni, sillä heidän tullessaan tunturille\nsiellä oli melkoinen peuralauma. Nyt oli vain temppu ajaa ne tuon\nvaarallisen jyrkänteen partaalle. Vanha Pietari johti ajoa ja määräsi\ntoverinsa paikat. Pekka asetettiin viimeiseksi, sitten lähdettiin\nhiipimään, ja peurojen ja metsästäjien välimatka lyheni lyhenemistään.\nPuolipäivän aikaan peurat olivat kierroksessa kolmelta puolen.\nNeljännellä puolella oli jyrkänne, joka itsestään esti peuroja\npääsemästä pois. Tämä metsästystapa koetteli kärsivällisyyttä. Nälkä\nkurni ja vilu puistatti, mutta toivottiin hyvää saalista, sillä\nItäpuolella peurat olivat vetäytyneet tunturin laelle ja ampujat\npääsivät pyssynkantomatkalle niistä, jotka kulkivat viimeisinä tunturin\nalaliepeellä.\n\nPaavo Pekkalainen, pyssymiehistä nuorin, oli otuksia lähinnä. Hän oli\nryöminyt kaiken päivää, ja vihdoinkin oli nyt peura lähellä. Nuori veri\nvirtaa kuumana; nyt se kuohahti. Laukaus pamahti, peura kaatui ja\nsamassa koko lauma syöksähti tunturin syrjää eteläiseen suuntaan. Mutta\nsieltä kajahti pyssynlaukauksia vastaan. Nyt lauma kääntyi ja syöksyi\nylöspäin pohjoista kohti niin läheltä jyrkänteen parrasta, että jos nyt\nolisi joku ollut siellä niin lähellä, että olisi voinut ampua, koko\nlauma olisi syöksynyt jyrkänteeltä alas.\n\nPahaksi onneksi ei se metsästäjä, jonka olisi pitänyt olla siellä,\nollutkaan paikallaan. Tämä oli Pekka. Hän ei ollutkaan ryöminyt\ntarpeeksi pitkälle jyrkänteen reunaa myöten. Peuralauma pääsi\nhajaantumaan; sitten laukaisi Pekka pyssynsä, jolloin osa peuroista\nvielä kerran kääntyi takaisin ja toiset ampujat saattoivat paukauttaa.\nPeurat tunkeutuivat nyt ampumalinjan lävitse ja katosivat pian\nnäkymättömiin.\n\nKokoonnuttiin katselemaan saalista. Se oli kyllä runsas, mutta ei niin\nsuuri kuin olisi voinut olla, jos olisi onnistuttu ajamaan arat eläimet\nalas jyrkänteen partaalta. Ukko Pietari toivotteli, että matkassa olisi\nollut pelkkiä vanhoja metsämiehiä; ei nuoriin ollut koskaan\nluottamista. Paavon olisi pitänyt malttaa odottaa ennenkuin ampui, ja\nPekan olisi pitänyt hiipiä etemmäksi; sitten olisi käynyt toisin. Nyt\nsaatiin kuitenkin olla tyytyväisiä siihen, mitä oli saatu. Oli kyllä\nvaivaa tämänkin saaliin kotiin kuljettamisessa. Kun oli muutama päivä\nvielä metsästetty, taalalaiset lähtivät kuljettamaan saalistaan kotiin\nPekan vanhalla kelkalla. Oli päätetty ensi vuonna tehdä uudelleen\nsamanlainen metsästysretki. Kun taalalaiset olivat menneet pois, kysyi\nukko Pekkalainen aivan äkkiä Pekalta: \"Miksi sinä et säikähdyttänyt\npeuroja jyrkänteeltä alas? Minä näin kyllä, että sinä olit paikallasi\nja olisit voinut niin tehdä, mutta vetäydyit takaisin.\" -- \"Sen tein\nsiitä syystä, ettemme kuitenkaan olisi voineet käyttää niin suurta\nsaalista.\" -- \"Aivan oikein! Miten tulit sitä ajatelleeksi?\" Pekka\nkertoi, mitä oli tapahtunut Kuusivuorella, kun suomalaiset tappoivat\npaljon useampia hirviä kuin tarvitsivat. \"Minä jo arvasin, että olet\nollut mukana jossakin sellaisessa tapauksessa. Muista, Paavo, että\nmetsästäjän tulee noudattaa kohtuutta tappamishalussaan!\" Siinä tuo\nvanha suomalainen lausui sanat, jotka metsämiehen tulee kaikkina\naikoina muistaa.\n\nSuomenniemellä syntyi iso ilo, kun vanha talonisäntä tovereineen palasi\nkotiin. Joitakin päiviä levättiin, jonka jälkeen Pekkalainen sanoi,\nettä jos Pekka tahtoisi viipyä jonkin aikaa, niin he yhdessä vielä\ntekisivät metsästysretken. Pekkaa pyydettiin auttamaan kevättöissä.\nHuomatessaan, että ukolla oli jokin vakava tarkoitus tätä\nehdottaessaan, Pekka jäi paikoilleen, ja sitten tuli sekin aika,\njolloin kevättyöt oli saatu tehdyksi. \"No nyt, Pekka, minä seuraan\nsinua ja autan sinua valitsemaan itsellesi uudispaikan. Poikani tulevat\nmukaan, emmekä palaa kotiin, ennen kuin sinulla on katto pääsi päällä\n-- lopusta saat itse pitää huolen.\"\n\nSitten he viiden miehen lähtivät matkalle, mutta jo lähimmällä\nsuomalaismökillä heitä kohtasi ikävä uutinen. Heidän tuttavansa\nKateenharjun Vetalainen oli kuollut. Hänen veljensä Keskisalon Juho oli\nottanut luokseen lesken ja lapset ja jättänyt torpan eräälle\nreippaimmista miehistään. Toinen ikävä uutinen oli se, että\nruotsalaisia talollisia oli nähty metsäseudun länsiosissa uhkaillen\närhentelemässä. He olivat sanoneet, etteivät aio hätyyttää niitä\nsuomalaisia, jotka jo olivat siellä asumassa, mutta jos sinne aikoisi\nasettua useampia, niin hajoittaisivat mökit. \"Uhkauksesta ei kukaan\nkuole\", sanoi vanha Pekkalainen, \"ja mihin nyt asetumme, sieltä eivät\ntalolliset meitä ihan vähällä löydä.\" Heidän kulkiessaan Kateenharjun\nuuden asukkaan ohi tämä tuumi, ettei Ruotsin-puoleisten talollisten\ntaholta ollut mitään pelättävänä, mutta norjalaisiin ei ollut\nluottamista. Varmimmassa ja parhaimmassa asemassa oli Juhana\nVetalainen, joka asui ihan rajalla. Jos ruotsalainen tuli, hän oli\nRuotsin alamainen, jos norjalaiset tulivat, hänkin oli norjalainen; hän\ntuli hyvin toimeen ja oli kaikissa asioissa jäyhä mies.\n\nPäivän samoiltuaan Pekkalainen seurueineen päätyi oikeaan\naarniometsään, jossa ei näkynyt merkkiäkään siitä, että siellä oli\nihmisiä koskaan käynyt. Sen sijaan näkyi sitä enemmän eläinten jälkiä,\nja kun oli tultu matalahkolle vuorelle, jolla kasvoi etupäässä\nlehtimetsää, se oli niin peittonaan tuulen sortamaa murrokkoa, niin\nettä oli työläs tunkeutua eteenpäin. Miehet hämmästyivät aikalailla\nhuomatessaan, että lukemattomat maassa makaavat puut olivat majavien\nkaatamia. Kun oli päästy mäen päälle, viskasi Pekkalainen kantamuksensa\nmaahan ja sanoi: \"No, Pekka, nyt olet tullut paikalle, mihin sinun\npitää tehdä itsellesi asunto. Täällä mäen alla juoksee etelään ja\nlänteen päin vähäinen vesistö, siitä löydät joukoittain majavia. Idässä\npäin tapaat järviä, pohjoisessa ja lännessä samaten ja tuolla näet\nkorkean tunturin huipun. Sieltä voit nähdä laajalti metsää ja sellaista\nhirvien ja karhujen runsautta kuin täällä on, saat turhaan etsiä\ntoisesta paikasta tässä maanosassa. Minä tiedän tämän siitä, että minun\nikäiseni suomalainen on täällä elellyt muutamia vuosia yksin, ja harvat\nhäntä tunsivatkaan. Hän kuoli minun luonani ja sanoi, että jos joskus\ntahtoisin muuttaa asuinpaikkaa, minun pitäisi tulla tänne. Kerran jo\nolin sellaisissa aikeissa ja kävin täällä paikkoja katselemassa; nyt\njätän nämä seudut sinulle.\n\n\"Tuttavani antoi paikalle nimen Bjurberg, ja sopiva se nimi onkin.\nTänne sinun on asetuttava asumaan, se on minun neuvoni. Ja nyt työhön!\nHakkaa, Pekka, itse halmeesi, tuvan teen minä, kuten jo olen sanonut.\"\n\nSitten kajahtelivat kirveeniskut satavuotisten honkien kylkiin, ja\nryskien kaatuivat vanhat puut. Hirsikerros toisensa jälkeen kohosi\ntuvan seinissä, ja tupruten nousi savu taivaalle, kun maata raivattiin\nja risuja poltettiin. Sitten saapui paikalle aivan odottamatta Juho\nVetalainen parin nuoren suomalaisen kanssa. Hän oli kuullut\npohjoissuomalaisten lähteneen etelään päin ja oli rientänyt heidän\nluokseen, koska norjalaisia liikkui metsissä. Nämä olivat yrittäneet\nerään miehen luo Kateenharjulle, mutta heidät oli vastaanotettu sillä\ntavalla, että pötkivät pakoon ja jättivät jälkeensä neljä pyssyä. Oliko\nuseampia miesjoukkoja tullut rajan yli, sitä hän ei tiennyt, mutta hän\noli tahtonut varoittaa maamiehiään.\n\nKuullessaan, että Pekka aikoi asettua sinne asumaan, Vetalainen\ntoivotti Pekan tervetulleeksi hyvänä ystävänä. Kuultuaan, että Pekka\noli yksin, hän ehdotti, että Pekka ottaisi toverikseen molemmat\nsuomalaiset, Makkaraisen veljekset, jotka hänellä oli seurassaan. Nämä\nolivat äskettäin tulleet Suomen puolelta ja olivat varattomia, joten he\nhakivat turvaa ja työansiota. Ukko Pekkalainenkin neuvoi Pekkaa\npitämään luonansa nuo nuoret miehet; olihan hänellä siihen varaa. Ja\nsen pitemmittä puheitta asia oli päätetty. Jäähyväisiä heittäessään\nVetalainen lupasi antaa Pekalle tiedon, jos hän kuulisi jotakin\nnorjalaisista, ja otti Pekalta lupauksen, että tämä antaa varoituksen,\njos ruotsalaiset liikkuvat pahoissa aikeissa. Pekan piti vain sytyttää\nmerkkituli tuonne korkealle vuorelle, niin Vetalainen tietää, mitä se\nmerkitsee.\n\nJonkin ajan kuluttua Pekkalainen lähti poikineen Bjurbergistä. Nyt oli\nPekalla oma tupa ja oma halme ynnä kaksi nuorta apulaista ja kaksi\npyssyä käytettävänä. Hän oli itse isäntä, jolla oli rakennusseteli; ei\nkukaan voinut häntä häiritä muutoin kuin väkivallalla; sellaista hän ei\nliioin pelännyt. Hän luotti itseensä, miehiinsä ja koiriinsa,\nystävyyteen ja tuttavuuteen, joka vallitsi hänen ja melkein kaikkien\nsuomalaisten kesken laajalti ympäristössä. Hän saattoi huoleti\ntyöskennellä uudisasunnossaan; eikä hän sitä laiminlyönytkään.\nSyyspuolella olivat ulkorakennukset valmiit ja laaja maa-ala\nraivattuna. Sinä vuonna ei talon rakennustöitä voinut tehdä sen\nenempää, ja nyt oli pidettävä huoli talvivaroista. Majavanpyydyksiä\nviritettiin, ja sitten alkoi metsästys ja saaliin pyynti täydellä\ntodella.\n\nMakkaraisen veljekset, jotka Pekka oli ottanut luokseen, olivat\nkelvollisia metsästyskumppaneita ja taitavia pyyntimiehiä. Siinä, mitä\nvanha Pekkalainen oli sanonut metsänriistan runsaudesta, ei ollut\nliioittelua. Pekka tavallaan piti ennen muuta karhunpyynnistä samoin\nkuin kaikki muutkin uudisasukkaat, sillä pedoista tekivät ylipäänsä\nkarhut eniten vahinkoa sekä karjalle että hirville, ja hirvet olivat\njuuri köyhien uudisasukkaiden arvokkainta riistaa. Tästä syystä\nPekkakin kumppaneineen innokkaasti kävi karhujen kimppuun, ja niin\nonnekkaasti, että Pekan nimeä vielä tänäkin päivänä muistetaan sillä\nviljellyllä ja raivatulla seudulla, jolla nytkin vielä on nimenä\nFinnskogen (Suomalaismetsä).\n\nNiila Makkarainen sanoikin kerran: \"Kuulehan Pekka, meidän täytyy\nrakentaa toinen tupa lisäksi; eihän tässä tuvassa ehdi saada lihoja\nkuivatuiksi ja savustetuiksi.\" -- \"Niinpä kyllä, olen minäkin sitä\najatellut. Sen tuvan rakennamme lähemmäksi vuorta tuonne lammen\nrannalle, jossa sinä keihästit sen suuren mustan karhun, ja se tupa\nolkoon sinun ja sinne sinun pitää asettua asumaan. Kyllä meillä\nkolmella on voimia sen tekoon, ja keväällä hakkaamme sinulle kasken\nMakkaraislammen[6] rannalle. Lihat kyllä saadaan kulutetuksi, jollei\nmeillä, niin onhan muita, jotka kyllä tarvitsevat, ja karhut meidän on\nsaatava vähenemään, jos mieli pitää karjamme rauhassa.\"\n\n\n\n\n31. HENKIPATTO.\n\n\nNiin eleli ja työskenteli Pekka tovereineen muutamia vuosia. Yhä\nuseampia suomalaisia tuli paikkakunnalle, yhä tiheämpään syntyi\nuudisasumuksia. Pekkaa kutsuttiin usein avuksi, kun karhut yltyivät\nliian röyhkeiksi. Ei ollut enää varsin harvinaista nähdä vieraita hänen\nkodissaan Bjurbergissä, joten häntä ei vähääkään kummastuttanut, kun\nhän kerran näki naisen ja miehen tulevan ahon poikki häntä kohti.\n\nHän hämmästyi kumminkin tuntiessaan naisen Vapuksi. \"Hyvää päivää,\nPekka!\" sanoi tämä reippaasti. \"Vai niin, vai olet sinä nyt rakentanut\nitsellesi oman talon ja näin kauas meiltä. Eipä sinua, Pekka, ollut\naivan helppo löytää, mutta nyt on Vappu täällä, ja poikasi on\nmukana. Luulenpa, ettet häntä enää tunne? No niin, eipä tuota ole\nihmetteleminenkään. Ethän ole tahtonut käydä minun luonani häntä\nkatsomassakaan siitä saakka, kun hän oli ihan pikkuinen. Niin,\nsemmoisia miehet ovat! Ehk'et tunne minuakaan? No niin, johan on pitkä\naika siitä illasta, kun minä istuin sinun polvellasi ja sinä juoksit\npois luotani!\"\n\nPekka oli hämmästyksissään Vapun näkemisestä, tämän puhuessa hän seisoi\nsuu auki ja sanaa puhumatta. Hän ei voinut arvata mihin Vappu pyrki, ja\noli jo kysymäisillään, oliko tämä mennyt päästään vialle, kun Vappu\ntaas ryhtyi puhumaan: \"Kuule, Pekka, mennään sisään; minulla on sinulle\nmuutakin sanottavaa ja me olemme levon tarpeessa. Tule!\" kehoitti Vappu\ntyöntäen häntä edellään. \"Käy sisään, Pekka\", sanoi hän kääntyen miehen\npuoleen, ja ennen kuin Pekka oikein ehti selvitä ajatuksistaan, hän oli\njo sisällä ja ovi kiinni.\n\n\"Istuudu nyt\", sanoi Vappu, \"ja kuuntele, mitä minulla on sinulle\nsanottavaa; äläkä mulkoile, niinkuin tahtoisit iskeä kirveen kallooni.\"\n\n\"Hm!\" myhähti veljelleen Niila Makkarainen, joka oli kuullut Vapun\npuheet. \"Ymmärrätkö sinä tätä? Olipa helkkarin topakka eukko, ja\npulska! Mutta en usko, että Pekalla on mitään tuon kanssa tekemistä.\nNäitkös, miten muljautteli silmiään mieheen? Melkein luulen, että\nhänellä oli Pekkaa vastaan jotakin pahaa mielessä. Mennään sisään?\" --\n\"Mitä joutavia, kyllä Pekka noille kahdelle puolensa pitää. Eihän se\nnuori mies kyllä mikään keiverän näköinen ollut; on maar hänessä\nrohkeutta kuin äidissäänkin, mutta niin kuin sanoin, kyllä Pekka\npuolensa pitää; mennään me pois halmeelle.\"\n\nTullessaan tupaan Vappu oli hetkisen vaiti, kysyi sitten: \"Etkö tunne\npoikaasi?\" -- \"En\", sanoi Pekka. -- \"No, minun kai pitää sanoa sinulle,\nettä tulimme tänne juuri hänen takiaan. Hän on pikku Matti, Yrjänä\nKailasen ja Mattu-muorin nuorimmainen ja minun kasvattipoikani. Et ole\nhuolinut kertaakaan käydä meillä poikaa katsomassa; nyt sinun täytyy\npitää poika luonasi, ja hän jää sitten sinun pojaksesi. Sen tahdoin\nsanoa sinulle, jotta renkisi sen tietäisivät ja muutkin ihmiset tällä\npaikkakunnalla. Matti on pahemmassa kuin pulassa, kun tappoi Bortanin\nison ruotsalaisen; hän ei voi oleskella kotipuolen metsäseuduilla; joko\njoutuu esivallan kouriin, tai ison ruotsalaisen sukulaiset tappavat.\nRöytäjärvellä kuulimme, että sinä olet tänne rakentanut asuinpaikan, ja\nniin tulimme tänne. Sinun pitää nyt ottaa Matti huostaasi ja suojella\nhäntä; kotona emme kykene häntä suojaamaan. Anna meille nyt jotakin\nsyötävää, ja sitten minä menen. Matti ja sinä voitte sitten neuvotella,\nmiten järjestätte asiat.\"\n\nPekka nousi nyt virkkamatta sanaakaan ja meni halmeelle, jossa\nMakkarais-veljekset olivat työssä. Nuoremmalle hän sanoi: \"Mene tupaan\nja pidä huoli, että vieraat saavat jotakin syödäkseen.\" Sitten hän\ntarttui rautakankeen ja väänsi kiviä niin rajusti ja kiivaasti, että\nNiila oikein hämmästyi. Jonkin ajan kuluttua tämä sanoi: \"Kuule, Pekka,\nmiten nyt ovat asiat? Ovatko vieraat sinut noituneet?\" -- \"Eipä ihan\nniinkään, mutta toivoisinpa, että ukko Pekkalainen olisi täällä neuvoja\nantamassa. Ei ole helppo ymmärtää, mitä on tehtävä.\" -- \"Kyllähän toki\nitsekin ymmärtänet, etpä sinä tavallisesti jää neuvottomaksi, ja\nvoithan sitä paitsi pian tavata ukko Pekkalaisenkin.\"\n\n\"No, niinkuin sanot, Niila, parasta kaiketi on mennä hänen luokseen,\njollet sinä voi antaa minulle hyvää neuvoa. Käydään metsään istumaan,\nniin saat kuulla, miten asia on.\"\n\nKun miehet olivat asettuneet istumaan puiden suojaan, kertoi Pekka\nomaisistaan ja tuttavuudestaan Grillsin ja Vapun kanssa ja kaikesta,\nmitä heidän välillään oli tapahtunut. Hän kehui samalla Vappua, kun\ntämä oli osoittanut Mattia kohtaan suurta ystävyyttä, mutta luuli\nkuitenkin, että Vappu olisi voinut estää tämän tekemästä tihutyötään\nisolle ruotsalaiselle.\n\n\"Siitä saat kyllä olla varma\", virkkoi Niila innokkaasti. \"Ei maar,\nkyllä Vappu tahtoi ison ruotsalaisen kuolemaa ja yllytti Matti-parkaa,\njoka ei tiedä mistään muusta äidistä; sen saat kyllä kuulla häneltä\nitseltään. Selvää on sekin, ettei hän sinulle suo hyvää, mutta Matin\npuolesta hän nyt on toiminut viisaasti, viisaammin kuin moni muu.\nSaathan kuulla, mitä Vappu vielä sanoo, ennen kuin menee pois, mutta\nminä luulen, että meidän pitää kertoa kaikki tyynni minun\nvelimiehelleni. Kyllä on tarpeen, että me kaikki olemme yksissä tuumin,\njos mieli saada ihmiset uskomaan, että Matti on sinun poikasi, mikä\nluullakseni ei menesty ajan pitkään. Ota hänet sen vuoksi mukaasi ja\nmene Pekkalaisen luo; kyllä ukko keksii neuvon, miten on paras\njärjestää asiat Matin eduksi, ja myöskin Antin pitäisi sanoa\nmielipiteensä asiasta ja saatpa nähdä, että hän sen tekeekin.\"\n\nHe näkivät nyt nuoremman Makkaraisen tulevan tuvasta ja kävelevän\nhalmeelle päin. He huusivat tämän luokseen. \"No, mitä vieraat sanovat?\"\nkysäisi Pekka, kun mies oli tullut heidän luokseen. \"Ka, eivätpä juuri\nmitään. Nuori mies näyttää minusta surulliselta, ja nainen kysyi, eikö\nmeillä ole talossa ollenkaan naisväkeä, ja kun minä sanoin, että\ntulimme hyvin toimeen ilmankin, hän tiedusteli, oliko meillä karjaa ja\nkuka sitä hoiti. Silloin lähdin tieheni. Nyt he ovat syöneet, niin että\nparasta on, Pekka, kun menet sisälle ja katsot, mitä he aikovat tehdä.\"\n-- \"Niin\", virkkoi Pekka nousten samassa; \"kerro, Niila, veljellesi,\nmiten asia on, ja menkää sitten työhön.\"\n\nPekan tullessa tupaan istuivat Vappu ja Matti vaiteliaina. Vappu\nlopetti äänettömyyden sanoen Pekalle: \"Kiitoksia nyt, ja hyvästi tällä\nkertaa! Minä otin evästä mukaani, niin että tulen toimeen. Hyvästi nyt,\nMatti! Sydäntäni kaivaa, kun en voi jättää sinulle Grillsin pyssyä,\nmutta näkyyhän Pekalla olevan kaksi, kyllä kai sinä saat toisen; ehkäpä\nminä voin tuonnempana lähettää sinulle pyssyn. Tee nyt ja toimi,\nniinkuin olen sinulle sanonut, äläkä anna kenenkään ottaa itseäsi\nvaltaansa, tiedä se! Vappu tahtoo, että pysyt elossa ja että pian taas\ntapaamme toisemme. Ja kuulehan nyt, Pekka! Jos Matille tulee vahinko,\nniin minä vaadin sinut siitä vastuuseen. Ei olla vielä kuitit, vaikka\noletkin onnenlapsi.\" Niin sanoen Vappu heitti kontin selkäänsä, otti\npyssyn käteensä ja lähti kiireesti astelemaan pois.\n\nKun Vappu oli painunut metsään näkymättömiin, sanoi Pekka varsin\nystävällisesti: \"Terve tultuasi tänne, Matti! Älä ole enää suruissasi;\npaljonhan tässä elämässä saa kokea. Kaikkia suruja ja huolia vastaan\nolemme ponnistelleet, ja kunhan nyt olet levännyt muutamia päiviä, niin\nlähdetään vanhan Pekkalaisen luo Suomenniemeen neuvottelemaan hänen\nkanssaan, mitä on tehtävä. Heittäydy nyt vain lepäämään kylliksesi.\nTäällä voit olla aivan huoleti; jos joku sinua etsii, me kyllä saamme\nvaroituksen, sillä täällä metsäseudulla suomalaiset ovat valppaita.\nSitäpaitsi meitä on nyt neljä miestä ja koirat lisäksi. Ei kukaan voi\nsinulle tehdä pahaa.\"\n\n\"Kiitos, Pekka, tai kiitoksia, isä! Niin Vappu tahtoi minun sanovan,\nmutta en tiedä, kummin teen. Sano, miten sinä tahdot.\"\n\n\"Ei sinun tarvitse sanoa minua isäksi\", sanoi Pekka hämillään,\n\"molemmat ystäväni, Makkarais-veljekset, tietävät koko jutun. Vappu\nkyllä tarkoitti hyvää, mutta hän ei tunne meitä pohjoiskulman\nsuomalaisia: me osaamme säilyttää salaisuuden ja suojella sukulaisemme\npettämättä kuitenkaan toisiamme. Kuten sanottu, minun mieheni tuntevat\nsinut ja onnettomuuden, joka sinulle tapahtui. Heiltä ei maksa vaivaa\nsalata mitään. Jos täällä näyttäytyisi aavistamatta joku muukalainen,\nniin voithan pysyä poissa niin kauan kuin vieras on täällä, ja, niin\nkuin sanoin, kunhan olet levännyt, lähdemme pois.\"\n\n\"En minä väsyksissä ole, eikä minun tarvitse levätä; minä lähden sinun\nmukaasi!\" -- \"No olkoon, niinkuin tahdot; tule vain!\" Sitten he menivät\ntyömaalle ja uurastivat iltaan asti.\n\n\"Kuules, Niila\", virkkoi Pekka seuraavana päivänä, \"Matti ja minä\nlähdemme nyt Pekkalaisen luo. Tule meitä saattamaan vähän matkaa, niin\nsaamme jutella. Meidän täytyy ottaa mukaamme molemmat pyssyt. Saata\nsinä siis meitä Kateenharjulle ja koeta saada ostaa yksi niistä\npyssyistä, jotka suomalaiset siellä ottivat norjalaisilta, sillä teitä\nei käy jättäminen tänne ilman ampuma-aseita. Vielä parempi olisi, jos\nsaisimme ostetuksi kaksi pyssyä; mutta jollei se käy päinsä, niin\njompikumpi teistä saa mennä Antin luo. Hän kyllä keksii jonkin neuvon,\nsillä pyssyn me tarvitsemme joka mies.\"\n\nSeuraavana päivänä miehet lähtivät koirat mukanaan pohjoiseen päin.\nKateenharjua lähestyttäessä päätettiin, että Niila menee yksin perille\nostamaan pyssyä. \"Katso vain, että saat virheettömän\", muistutti Pekka,\n\"ja jos saat kaksi, niin sitä parempi. Tässä on rahaa, odotamme sinua\ntäällä.\"\n\nNiila ei palannut sinä päivänä eikä seuraavanakaan ennenkuin illalla\nmyöhään. Hänellä oli mukanaan pyssy, mutta kovalle oli ottanut sen\nsaaminen Kateenharjun suomalaiselta, ja melkein kaikki rahat olivat\nmenneet. Pyssy oli kallis, mutta hyvä.\n\n\"No hyvästi sitten, Niila\", virkkoi Pekka; \"toimi mielesi mukaan kotona\nBjurbergissä; on epävarmaa milloin minä palaan. Jos tulisin vasta\ntalvella, niin mene Kymmenjärvelle ja tiedustele, miten Antti voi, ja\nhanki muutenkin selko, miten on niiden suomalaisten laita, jotka\nvälillä tapaat, ja ole varovainen, jos joku kysyy Mattia.\"\n\n\"Et suinkaan viivy niin kauan poissa että talveen asti, Pekka?\" --\n\"Kenties viivynkin; älkää minusta huolehtiko. Hoitakaa kaikkea, niin\nkuin se olisi omaanne. Kyllä minä takaisin tulen. Herran haltuun,\nNiila!\"\n\nPekka ja Matti lähtivät pohjoiseen päin, samalla Niila taas kääntyi\nmietteisiin vaipuneena takaisin etelään. Hän ihmetteli mielessään mitä\ntuumia Pekalla mahtoi olla.\n\nKun Pekka ja Matti olivat jonkin aikaa tehneet taivalta, sanoi\nedellinen luulevansa parhaaksi, että he kulkiessaan varovat\nnäyttäytymästä muiden suomalaisten luona, ja Mattikin oli samaa mieltä.\n\nKlar-joelle tultua kysyi Pekka, osasiko Matti uida. Ei Matti osannut.\n\"No sinun täytyy oppia\", virkkoi Pekka; \"asetu nyt tänne odottamaan\nminua, kunnes tulen takaisin. Menen yksin Pekkalaisen luo\nkeskustelemaan, miten on paras tehdä. Tee sinä nuotio vasta pimeän\ntultua ja sammuta se ennen päivännousua. Paras on olla varovainen,\nvaikkei tässä ole mitään vaaraakaan.\"\n\nSitten Pekka kaatoi paksun kelohongan, katkaisi siitä pölkyn ja\nhalkaisi paksun lankun, jonka kiskoi virran rantaan. Sitten hän riisui\nvaatteensa, sitoi ne ja pyssyn lankun päälle ja sanoi Matille: \"Minä\nkuljetan tavarani mieluummin tällä tavoin kuin lautalla, sillä virta on\nvuolas ja täynnä kiviä, jotka nyt voin paremmin kiertää. Lepää nyt\nhyvässä rauhassa, kunnes minä tai joku toinen tulee huomenna sinua\nhakemaan.\"\n\nNäin puhuttuaan Pekka lykkäsi lankun veteen, vihelsi koiria ja lähti\nuimaan lykäten lankkua edellään. Pian hän oli päässyt virran poikki\ntoiselle puolelle, jossa hän reippaasti pukeutui ja katosi metsään.\n\nPekka tapasi vanhan Pekkalaisen ulkosalla juttelemassa parin miehen\nkanssa. Pekkalainen ja miehet tervehtivät Pekkaa hyvillä mielin. He\nolivat vanhoja tuttuja: Dalbyn Huuskoinen ja Kuusivuoren nuori Pietari.\n\n\"Oletpa enemmän kuin tervetullut\", virkkoi Pekkalainen, \"me tässä\npar'aikaa pohdimme kaikenlaisista. Täällä eteläkulmalla eivät\nsuomalaisten asiat ole lainkaan hyvästi. Käydään sisään katsomaan, onko\neukolla mitään padassa, niin saadaan sitten pakinoida.\"\n\nSyötyään miehet menivät ulos ja heittäytyivät pitkäkseen tasaiselle\naholle. Siellä he saattoivat keskustella pelkäämättä kuuntelijoita ja\nkenenkään yllättämättä. Pekkalainen sanoi nyt: \"Kerro, Pietari,\nPekalle, mitä tiedät metsäseudun kaakkoiskulmalta.\"\n\n\"Niin\", virkkoi Pietari, \"en ole itse nähnyt, mutta olen kuullut, että\nHakkarainen on kauan ollut riidassa Ekshäradin talollisten ja Tyngsjön\nsuomalaisen kanssa. Ekshäradin talolliset ja heidän vallesmanninsa,\nniinkuin he sitä nimittävät, ovat polttaneet Hakkaraisen torpan ja\nkaiken hänen omaisuutensa. Itse hän murtautui heidän riviensä läpi ja\npääsi pakenemaan metsään. Sitten Hakkarainen, joka luuli Tyngsjön\nsuomalaisen auttaneen Ekshäradin miehiä, hyökkäsi tämän kimppuun ja nyt\nhe kumpikin harhailevat metsissä henkipattoina. Pitkän-Riston pojat\novat myöskin tehneet ilkitöitä ja polttaneet talon, mutta yksi heistä\non joutunut kiinni, sillä muut suomalaiset eivät tahtoneet häntä\nauttaa, ja Malmivuorella on koko joukko kulkurisuomalaisia otettu\nsotaväkeen. Ei ole lepoa eikä rauhaa idän puoleisissa metsissä.\"\n\n\"Eikä myöskään jokivarsilla\", tokaisi Huuskoinen; \"siellä on kulkenut\nsuomalaisia, ja he ovat tehneet ilkitöitä, varastelleet karjaa ja\nryöstäneet yksityisiä ruotsalaisia. Pahimmin on riehunut muudan\näskettäin tullut suomalainen, Häkkinen. Nyt hän on asettunut Fryksdalin\nmetsäseudulle ja tekee yhtä päättömästi pahaa sekä suomalaisille että\nruotsalaisille, niin että minä pelkään meidän suomalaisten saavan\nodottaa vaikeita aikoja, sillä pahoja kuuluu muualta kauempaakin;\nJumala tiesi, kuinka tästä selvittäneen!\n\n\"Niin\", tuumi Pietari, \"talolliset väittävät saaneensa esivallalta\nluvan hävittää sekä meidät että asuntomme; mutta sitä en ikinä voi\nuskoa todeksi, kun kerran kuningas on antanut meille rakennussetelit ja\nKaarle-kuningas-vainaja meidät tänne kutsui.\" -- \"Ei\", tokaisi siihen\nvanha Pekkalainenkin, \"enpä minäkään sitä ota uskoakseni, mutta ikävä\non kuulla, etteivät suomalaiset pysy siivolla. Muuta neuvoa en tiedä,\nkuin että me pohjoiskulman suomalaiset lähetämme heille sanan, että\nheidän on pysyttävä laissa ja oikeudessa, tai meidän täytyy heitä\nrangaista.\"\n\nTässä kohden heidän puheensa keskeytyi, Pekkalaisen koira juoksi\nmetsään päin ja alkoi kiivaasti haukkua. \"Sieltä tulee joku\", virkkoi\nukko, \"pidetäänpä silmällä ja ollaan varuillamme!\"\n\nMiehet sieppasivat pyssynsä juuri samassa kuin halmeen reunassa tuli\nnäkyviin mies. Tuokion ajan he seisoivat hiljaa, mutta kun tulija oli\nyksin ja ilman pyssyä, he laskeutuivat taas paikoilleen, ja vanha\nPekkalainen huusi koiraansa.\n\nVieras tuli suoraan heitä kohti. \"Hakkarainenhan se on, totta tosiaan!\"\nsanoi nuori Pietari. Tulija oli jo saapunut perille. Hakkarainen\nvirkkoi: \"Jos olet Pekkalainen, niin sano! Minä etsin häntä ja luulen\nosanneeni oikeaan.\" -- \"Niin olen\", vastasi Pekkalainen nousten. \"Miten\nvoin sinua auttaa?\"\n\n\"Auttaa minua! En minä apua hae. Kyllä autan itseni vastedes niinkuin\ntähänkin asti. Nyt vain tahtoisin lainata sinulta vaatteita, sillä aion\nmennä kuninkaan puheille. Näethän, minkä näköinen olen\", jatkoi hän.\n\"Ei yhtään ehyttä riepua ruumiin verhona, eikä ole paljon ehyttä\npaikkaa nahassanikaan. Tuli, Ekshäradin miesten puukot ja keihäänpistot\nkyllä minut merkitsivät. En tahtonut jäädä kotipuolen metsiin itseäni\npaikkailemaan, sen vuoksi tulin tänne sinun luoksesi, Pekkalainen, ja\narvelin viipyä täällä siksi kunnes nahka paranee eheäksi.\"\n\n\"Terve tultuasi tänne, Hakkarainen, kyllä tarvitset lepoa ja hoitoa,\nsen olet näköinenkin, ja onpa vaikea ymmärtää, kuinka olet kyennyt\nkulkemaan tänne tämän pitkän matkan. Onhan ruumiistasi yläpuoli ja\nkäsivarret sekä kädet melkein yhtenä ainoana haavana.\" -- \"Niin,\nkyllähän Ekshäradin miehet tarkoittivat hyvää ja aikoivat minut\nvangita, mutta eipä se onnistunut. Hakkarainen on vielä vapaana, sen he\nkyllä vielä aikanaan tuntevat nahassaan. Toimita, että saan kylpeä,\nniin kyllä minusta vielä mies tulee. -- Mutta mitä väkeä sinulla on\nluonasi! Tuon miehen, joka on Gransjön tienoilta, kyllä tunnen, mutta\nentäs nuo toiset? Vai niin\", lisäsi hän, kun Pekkalainen oli\nilmoittanut, keitä he olivat, \"olenpa kuullut heistä jo ennenkin.\nKarhunpoika-Pekka on käynyt meidänkin metsäseudullamme, mutta mitä he\nnyt täältä tahtovat? Mistä teillä on puhe?\"\n\nVanha Pekkalainen kertoi heidän kuulleen, miten suomalaiset\nmenettelivät epärehellisesti ja väkivaltaisesti, niin että ärsyttivät\nruotsalaisia, ja nyt oli aikomus saada suomalaiset taivutetuiksi\nsuurempaan varovaisuuteen ruotsalaisia kohtaan sekä muutenkin pysymään\nlaissa ja oikeudessa ja keskenään yksimielisinä.\n\n\"Laissa ja oikeudessa, niinkö sanot!\" virkkoi Hakkarainen hypähtäen\npystyyn! \"Ruotsalaiset juuri eivät pysy laissa eikä oikeudessa. He\nväittävät saaneensa esivallalta luvan polttaa suomalaisten kodit ja\nkonnut ja tuhota heidät itsensä! Onko tämä laki ja oikeus? Minulla on\nrakennusseteli ja lupa rakentaa ja asua; se on laki ja oikeus, sen\ntahdon näyttää talollisille ja kuninkaisiin minä menen, ja talollisten\ntäytyy rakentaa jälleen minun taloni ja kylvää halmeeni, sen minä\nsanon. Pysykööt suomalaiset keskenään yksimielisinä! Se on kyllä\noikein, mutta kuinka luulette saavanne sen asian tapahtumaan?\"\n\n\"Niin, me pohjoiskulman suomalaiset elämme sovussa keskenämme ja olemme\ntarpeeksi voimakkaat tekemään omat päätöksemme laiksi!\"\n\nHakkarainen hypähti taas pystyyn. \"Te pohjoiskulman suomalaiset!\"\nähähti hän kiukkuisesti, mutta vaikeni ja istuutui jälleen ja virkkoi:\n\"Niinpä niin, ehkä se kyllä olisi hyväkin, jokin esivaltahan olla\npitää. Kun saisitte muut pysymään rauhassa ja tekemään oikeuden mukaan,\nniin kyliä Hakkarainenkin siihen suostuu.\"\n\nTuotiin sana, että sauna oli valmiina ja lähdettiin siitä kylpemään.\nHakkaraisen haavat puhdistettiin ja tarkastettiin, ja toisten täytyi\nihmetellä hänen kärsivällisyyttään ja voimiaan, kun hän oli jaksanut\nkestää hoitamattomien haavojen tuottamat tuskat. Mutta Hakkarainen\nolikin kaikkialla tunnettu rohkeudestaan ja tavattomista\nruumiinvoimistaan.\n\nJuteltiin vieläkin suomalaisten suhteesta ruotsalaisiin, mutta ei voitu\npäättää mitään, ennen kuin oli saatu varma tieto siitä, oliko mitään\nperää siinä puheessa, jota ruotsalaiset levittelivät, että heillä muka\noli oikeus tappaa suomalaiset ja polttaa heidän talonsa. Siitä piti\nHakkaraisen antaa tieto, jahka hän palaisi kuninkaista.\n\nPäätettiin, että suomalaiset pysyvät sillä välin rauhassa aloillaan,\nmutta ovat kuitenkin varuillaan, ja että he kaikin mokomin hankkivat\nitselleen niin monta pyssyä kuin oli miehiäkin. Jos kenen oli mahdoton\nvarojen puutteessa hankkia ampuma-asetta, häntä piti niiden auttaa,\njoilla oli varoja. Suomalaisten piti vielä ahkeraan antaa tietoja\ntoisilleen ja tiedustella huolellisesti, varustautuivatko ruotsalaiset\nhyökkäykseen. Sitten erottiin.\n\nHakkarainen ja Pekka jäivät taloon. Pekka vei pian Pekkalaisen erilleen\nja pyysi tätä soutamaan virran poikki. Siellä yksinäisyydessä Pekka\nhänelle ilmoitti Matin salaisuuden ja pyysi Pekkalaisen neuvoa.\n\n\"Ei sellainen tuuma menesty, että ihmisille uskotellaan hänen olevan\nsinun poikasi. Yhtä vähän kelpaa sekään neuvo, että pidät häntä vielä\nluonasi, sillä tietty asia on, että ison ruotsalaisen sukulaiset\netsivät häntä, ja jos he hänet löytävät sinun luotasi, niin kyllä\nmiehiä kaatuu molemmin puolin, ja sitten tulee rauhattomuus yli koko\nmetsäseudun.\n\n\"Ei, kyllä Matti on jo siksi vanha, että pitää huolen itsestään. Saata\nhänet tuntureille ja anna hänen olla siellä. Jos hänen käy huonosti,\nhän voi saada apua minulta, mutta nyt ei ole syytä hänen näyttäytyä\nminun eikä naapurien luona. Parasta, ettei kukaan tiedä hänestä mitään,\nja teit oikein, kun et tulomatkalla poikennut kenenkään luona. Sinun\nluoksesi tiedustelijat voivat kyllä löytää, mutta siellä heiltä\nkatoavat jäljet, eikä kukaan osaa hakea tuntureilta. Jos vuoden\nkuluttua tai niillä main tahdot Matin luoksesi, voimme sillä välin\nlevittää huhun, että odottelet Suomesta tulevaksi erästä läheistä\nsukulaista ja kun hän tulee, hän on sinun veljenpoikasi. Ison isännän\nsuvulle huhu tuskin kulkeutuu niin tavallisesta tapauksesta, että\nsukulainen tulee meren takaa. Aika myöskin tekee tehtävänsä, enkä\nluule, että nyt voimme Matin hyväksi muuta tehdä. Joku minun pojistani\nsaa viedä säkillisen jauhoja sinne järvelle, ja paluumatkalla sinä\npoikkeat meille. Mene nyt ja hae Matti tänne. Olkoon hän täällä siksi,\nkunnes sinä huomenna ennen päivännousua haet hänet.\"\n\nPekka oli ääneti kuunnellut Pekkalaisen puhetta tämän esittäessä\ntuumiaan, ja kun ukko oli päässyt loppuun, hän sanoi pitävänsä tuumaa\nhyvänä; hän aikoi toimia sen mukaan. Sitten haettiin Matti ja\nilmoitettiin hänelle tuumasta, johon hän sanoi olevansa hyvin\ntyytyväinen.\n\nPekka souti nyt Pekkalaisen kanssa kotiin, jossa Hakkarainen tuli heitä\nvastaan kysyen äreästi: \"Saanko sinulta vaatteita lainaksi?\" -- \"Saat.\"\n-- \"Annatteko minulle todistuksen siitä, mitä minulle on tapahtunut?\"\nSen kumpikin tahtoi kernaasti antaa, Pekalla oli kyllä kova urakka\nkirjoittaessaan ja sepittäessään todistusta, mutta valmiiksi se tuli.\n\"Kiitos\", virkkoi Hakkarainen, \"minä lähden huomenna.\" -- \"Ethän sinä\nkykene matkaan noin haavoittuneena; uuvut vielä metsään.\" -- \"Ei,\nhaavat paranevat paremmin umpeen, kun olen liikkeessä, ja minulla on\nkiire. Anna minulle kirves! Hakkaraisella ei ole mitään omaisuutta, ja\njollei akkani ole päässyt karkuun, hän on vankina talollisten joukossa,\nja silloin nämä häntä kiduttavat. Joutuin nyt. Hakkaraisella on kiire!\"\nHänen kiireensä miehet kyllä käsittivät, ja jo päivän ensi koitteessa\nseuraavana aamuna tämä oli varustautunut lähtöön. Pekka vei hänet sitten\nerilleen ja kysyi, tahtoisiko hän ottaa hankkiaksensa pyssyn ja\ntuodakseen sen metsäkulmalle. \"Vaikka kaksi, jos tahdot.\" -- \"Olkoon\nmenneeksi\", sanoi Pekka; \"ota nämä rahat ja osta kaksi pyssyä. Toinen\nolkoon sinulle, toinen minulle.\" -- \"Niin sinä, Pekka, puhut kuin\nminäkin ajattelen. Jää Herran haltuun! Kyllä vielä tapaamme toisemme!\"\n\nParin päivän kuluttua tapaamme taas Pekan ja Matin saarella\nmetsäpirtissä. Kaikki oli siellä entisellään. Ketään ei näyttänyt\nsiellä käyneen. \"No nyt, Matti, olet kotonasi\", sanoi Pekka vähän ajan\nkuluttua. \"Kunpa nyt täällä viihtyisit yhtä hyvin kuin minäkin olen\nviihtynyt ja viihdyn. Nyt meidän täytyy lähteä hankkimaan joksikin\naikaa ruokaa. Sitten mennään toiseen paikkaan, jonka aion sinulle\nnäyttää. Siellä kyllä saamme tehdä työtä, mutta se työ voi maksaa hyvin\nvaivat; nyt metsästämään!\"\n\n\"Oletko väsyksissä?\" kysyi Pekka Matilta kerran heidän kiivettyään\njyrkkiä mäkiä. \"Ei minua väsytä, mutta olkapäät ja selkä ovat\nhankautuneet nahattomiksi, niin että mielelläni vähän levähtäisin. Eikö\nsinua väsytä?\" -- \"Ei vielä; seisopas nyt alallasi ja ole ääneti, niin\nkuunnellaan.\" He pysähtyivät. \"Kuuletko mitään?\" -- \"Kuulen virran\nkohinaa idästä päin.\" -- \"Niin juuri\", sanoi Pekka, lähdetään taas,\nvirran varrella saamme levätä; siellä on matkamme määrä, ja nyt\neteenpäin!\"\n\n\"Nyt, Matti, olemme perillä. Tähän asetutaan; pois kontti hartioilta!\"\n-- \"No kas, onko sinulla täällä varastoaitta? Oletko ollut täällä\nennen?\" -- \"Olen! Tee nyt tuli, niin saat kuulla, minkä vuoksi olemme\ntänne tulleet.\"\n\nKun nuotio leimusi ja molemmat matkamiehet olivat heittäytyneet\npitkäkseen, kertoi Pekka mitä Oslon kauppias oli hänelle sanonut\nsimpukoista, millaisen saaliin hän oli täällä koonnut ja miten paljon\nhän oli kauppiaalta saanut tälle lähettämistään helmistä. \"Niistä\nrahoista ei ole enää paljoa jäljellä, sen vuoksi lähdin tänne. Tänään\nlepäämme ja huomenna rupeamme työhön; mutta kun sinä kaiketi olet\nutelias näkemään simpukoita, niin haen niitä muutamia näytteeksi, ja\nkoirat syövät niitä mielellään; ne saavat nyt hyvän ruokaveron.\"\n\nErämiehet tekivät työtä viikkokausia, kunnes tuli syksy ja virta alkoi\npaisua. Silloin heidän täytyi lopettaa. Saalis oli tyydyttävä. Pekka\noli hyvillään, ja sitten lähdettiin taas liikkeelle. \"Katso nyt, Matti,\ntarkoin ympärillesi, niin osaat tänne vaikka yksinäsikin. Tämä olkoon\nsinun hopeakaivoksesi. Antin kaivos ehtyi pian; luulen, että sinun\naarrepaikastasi tulee antoisampi, jos pysyt varovaisena: ja nyt\neteenpäin!\"\n\nHeidän tullessaan Pekan saarimajaan oli paras majavanpyynnin ja karhun\nloukkujen virittämisaika; ja kun Matti oli siinä toimessa saanut\nopastusta, heitti Pekka jäähyväiset. \"Tee nyt työtä Matti! Jääköön\nTeppo tänne luoksesi. Siitä sinulla on hyötyä ja seuraa. Kevätpuolella\nsaat minusta tietoja. Jos sinulle sattuu jotakin vastoinkäymistä, niin\nmene ukko Pekkalaisen luo. Hän auttaa sinua, ja ennen kaikkea: älä\nrupea riitaan ihmisten kanssa! Karttele heitä, kunnes saat kuulla\nminusta!\"\n\n\n\n\n32. TAISTELU BYSJÖN JÄÄLLÄ.\n\n\nMatkalla yllätti Pekan ankara lumipyry, ja hän tuli peräti uupuneena\nSuomenniemeen.\n\nUkko Pekkalainen oli iloissaan nähdessään hänet jälleen, ja tulijalle\noli kerrottavana se lohdullinen sanoma, ettei suomalaisten ja\nruotsalaisten välillä ollut tapahtunut mitään ikävyyksiä hänen poissa\nollessaan, eikä myöskään norjalaisten kanssa. Metsäseudulla oli\nhiljaista ja rauhallista. \"Oletpa sinä, Pekka, kauan viipynyt metsässä\nja tuntureilla, enkä sitä ihmettelekään. Hyvinhän sinä siellä viihdyt,\netkä kaiketi tahtonut jättää Mattia, ennen kuin hän oli tottunut\ntulemaan yksin toimeen. Nyt sinun pitää levätä täällä jonkin aikaa\" --\n\"Kiitos vain, isä Pekkalainen, mutta minä haluan kotiin, niin pian kuin\npääsen liikkumaan.\"\n\nOli täysi talvi Pekan tullessa kotiinsa Bjurbergiin. Niila oli ilosta\nhaltioissaan nähdessään isäntänsä ja ystävänsä, mutta toinen veli\nveteli äänettömänä luudalla lunta ja kuuraa Pekan vaatteista.\n\n\"No pojat, kuinka jaksatte?\" -- \"Hyvin vain, ja olipa hyvä, kun tulit\nkotiin. Täällä tuli lumi niin aikaisin, että olemme kiertäneet monta\nkarhua. Kyllä niitä on runsaasti tänä vuonna, ja suurta vahinkoa ovat\ntehneet sekä talollisille että suomalaisille. Sekä Wiggenin asukkaat\nettä Keskisalon eli Midskogin Juho ovat käyneet täällä sinulta apua\nhakemassa. Nyt tulee metsässä elämä; mutta missä Teppo on?\" -- \"Matin\nluona.\" -- \"Olisihan minun pitänyt se arvatakin, mutta olen sinun\nkotiintulostasi niin hyvilläni, että olen ihan typerryksissä. Kyllä\nmetsästys onnistuu yhtä hyvin Pikku-Rakinkin avulla; tottamaar meille\ntulee hauskaa tänä talvena.\"\n\n\"Kuuluukos mitään uutisia?\"\n\n\"Eipä ole kuulunut mitään.\"\n\n\"Onko teistä kukaan käynyt Antin luona?\"\n\n\"Ei ole tullut käydyksi.\"\n\n\"Mutta onhan teillä kaksi pyssyä?\"\n\n\"Niinpä tosiaankin! Pietari Hakkarainen kävi täällä ja jätti pyssyn\nsinulle annettavaksi, sanoi paljon kiitoksia ja käski sanoa sinulle\nterveisiä ja mainita, ettei meillä kuningasta olekaan, vaan kuningatar,\njoka on oikein herttaisen hyvä. Kuningatar on tuominnut Ekshäradin\ntalolliset rakentamaan Hakkaraisen talon uudelleen ja elättämään sekä\nhänet eitä hänen vaimonsa, kunnes talo tulee valmiiksi ja hän on saanut\nkorjata viljaa, ja heidän vallesmanninsa hän on tuominnut antamaan\nHakkaraiselle asunnon ja suojeluksen. Voit arvata, miten Hakkarainen\nsiitä ylpeili. Hän sanoi, ettei suinkaan maksa vaivaa ruotsalaisten\ntehdä kiusaa suomalaisille, sillä nyt hän oli puhutellut kuningatarta,\nniin että he kyllä saisivat tietää hänen käyneen kuninkaissa.\"\n\n\"Tiedätkö, mihin Hakkarainen meni täältä?\" -- \"Hänellä oli aikomus\nkyläillä täällä pohjoiskulman suomalaisten luona, sillä tänä talvena\nhänen ei tarvitse tehdä työtä. Minä arvelin, että hän meni Pekkalaisen\nluo, ainakin hän sanoi sinne menevänsä.\"\n\n\"Minkä verran teillä on ruokavaroja talveksi?\" -- \"No, jauhoja on\ntarpeeksi asti, mutta lihaa on niukalti. Talvi tuli liian aikaisin,\nniin että saimme lintuja vähän. Yhden karhun saimme loukusta, mutta sen\nlihoista jaoimme Elgsjön suomalaisille. Majavia olemme saaneet viisi,\nja kaksi näätää olemme ampuneet, mutta nyt tulee kyllä toinen juttu,\nkun sinä Rakin kanssa olet tullut kotiin. Olisipa nyt hengissä sinun\nvanha Rakkisi, voisimme jakautua eri ryhmiksi, mutta nyt saamme kulkea\nyhdessä. Ei hätää mitään. Meillä on kolme pyssyä. Sepä vasta on oikea\njyskyttäjä se pyssy, jonka Hakkarainen meille osti. Katsohan!\" --\n\"Oletko koetellut sitä?\" -- \"Olen tietystikin, mutta se on liian iso\npienempien lintujen ampumiseen, ei jää mitään jäljelle, jos ampuu\nteertä tai pyytä.\"\n\n\"Ammu siltä pää poikki, niin ruumis jää eheäksi\", vastasi Pekka\nleikillisesti. -- \"No niin\", vastasi Niila, \"kyllä siitä hyvä tulee,\nkun vain ensin näytät minulle, miten se käy\", ja sitten molemmat\nnauroivat.\n\nJonkin päivän kuluttua miehet olivat valmiit karhunajoon, ja heillä\nolikin onni mukanaan. Karhunkallo toisensa jälkeen nostettiin Pekan\nKarhuhonkaan, ja Niila oli lähetettävä Wiggeniin ja muihin\nsuomalaistaloihin viemään terveisiä, että jos tahtovat tulla hakemaan\nkarhun lihaa, niin ovat tervetulleita Bjurbergiin.\n\nMoni käyttikin hyväksensä niin harvinaista tilaisuutta, ja muutaman\npäivän kuluessa oli Pekan kotona oikein vilkasta. Kehuttiin hänen\nanteliaisuuttaan ja metsästysonneaan ja iloittiin, kun oli päästy niin\nmonesta turmiollisesta pedosta.\n\nNiiden joukossa, jotka kävivät Pekan luona, oli myöskin Juho\nVetalainen. Hän oli äskettäin tavannut ukko Pekkalaisen ja kehui Pekkaa\nonnelliseksi, kun hän saattoi odottaa Suomesta veljensäpoikaa luokseen.\n\"Teitä on sitten neljä aikuista miestä, ja jollei teitä menestys\nseuraa, niin ei sitten kukaan suomalainen menesty. Jos tahdot, Pekka,\nsaada turkiksesi ja muut nahkasi myydyksi, niin minä otan ne mielelläni\nmukaani Norjaan, jonne lähden muutaman päivän perästä. Ota ne mukaasi\nja tule meille, niin annan sinulle apuani; tai ehkä haluat itse lähteä\nmukaan?\"\n\n\"Ei, Juho, Norjaan ei tee mieleni, mutta jos tahdot, kuten sanot, myydä\nminunkin nahkavarastoni, niin olen siitä hyvilläni, ja kyllä toimitan\nne sinulle hyvissä ajoin. Puhuit veljenpojastani, hyväpä on saada hänet\ntänne, jos hän muutoin on kelpo mies, ja luulenpa, että onkin\nsellainen. Lienet kai kuullut sen vanhalta Pekkalaiselta?\"\n\n\"Niinpä kyllä; hän sitä minulle puhui ja jutteli paljon muutakin. Entäs\nHakkarainen sitten, joka teki niin onnellisen matkan esivallan\npuheille!\" -- \"Niin, olenhan minä siitä kuullut. Tiedätkö, missä hän\nnyt on?\" -- \"En tiedä; jollei vain liene Pekkalaisen luona. Hän oli\nsiellä käydessäni apumiehenä vetämässä kotiin heiniä suolta, ja ukko\nPekkalainen sanoi, ettei hän ole nähnyt Hakkaraisen vertaista\ntyömiestä.\"\n\nOli jo loppupuoli talvea, kun Vetalainen ja Pekka jälleen tapasivat\ntoisensa. Vetalainen oli nyt palannut matkaltaan ja teki siitä selkoa.\nPekka oli saanut tarpeensa, ja lisäksi rahoja. Vetalainen kertoi, että\nNorjassa näytti olevan syntymässä rauhattomuutta. Siellä luultiin\ntulevan sodan Ruotsia vastaan, sillä ruotsalaiset ja tanskalaiset jo\ntappelivat keskenään. Hyvin vaikea oli ollut saada ostetuiksi pari\npyssyä, jotka hänen piti tuoda Pekkalaiselle. \"Jollen olisi ollut\nsuomalainen ja asunut Norjan puolella\", sanoi hän nauraen, \"en\nvarmaankaan olisi saanut pyssyjä, ruutia enkä lyijyä; mutta nyt se\nonnistui. Muuten en ylipäänsä usko minkään vaaran uhkaavan meitä\nsuomalaisia, sillä jos norjalaiset tulevat, niin kyllä kai he menevät\netelämmäksi. Täällä heillä ei ole juuri mitään otettavaa, ja ehkäpä he\nmyös luulevat, ettei ole aivan helppo kulkea metsien halki.\"\n\nVetalaisen tuomat tiedot norjalaisista saivat Pekan kovasti miettimään.\nMietteitä hänellä oli kyllä ennestäänkin. Hän oli levoton, kun ei ollut\nkuullut mitään Antista, ja oli turhaan kaiken talvea odotellut Anttia\ntulevaksi käymään. Hän päätti siis äkkiä lähteä itse käymään Antin luo.\n\nTästä hän puhui Niilalle ja käski tämän sillä välin kaikessa\nhiljaisuudessa käydä tuntureilla katsomassa, miten Matti siellä tuli\ntoimeen. Se oli Niilan mieleen. Niin päätettiin, että he heti lähtevät\nmatkaan, kumpikin omalle taholleen, ja tapaavat toisensa kotona siihen\naikaan, jolloin hanhet tulevat etelästä. \"Hyvästi nyt, Pekka, ja tuo\npalatessasi koira Niilallekin.\"\n\nMihin ikinä Pekka tuli, hän oli tervetullut jokaiseen\nsuomalaistorppaan. Jokainen tahtoi häntä viipymään päivän, pari\nluonaan. Ilokseen Pekka kuuli, että ruotsalaisten ja suomalaisten\nkesken oli rauhallista. Tosin oli sattunut eripuraisuuksia ja\ntappelujakin, mutta niillä ei toki ollut suurta merkitystä. Aina\nparemmaksi tuli asia, kuta etelämmäksi Pekka tuli. Siellä asuttiin niin\nkaukana ruotsalaisista, että heitä harvoin nähtiinkään, ja kauppa-asiat\ntoimitettiin Norjan puolella. Sitten Pekka tuli Antin kotiin. Sielläkös\nsyntyi ilo ja riemu! Antti ei tiennyt, miten hyvänä olisi ystäväänsä\npitänyt. Juteltiin kauan ja moneen kertaan, miten ne vuodet oli\nvietetty, jotka oli oltu erossa. Oli kyllä kuultu Pekan rakentaneen\ntalon, mutta sitä ei ollut uskottu. Naiset olivat ihmeissään, kun ei\nhän ollut hankkinut karjaa eikä naispuolista apua, ja Kaarina selitti\nheti päättäneensä lähteä Pekan mukaan tämän kotiin. Muuta ei ollut\nneuvoksi. Talo ilman emäntää menisi päin männikköä. Kaarina oli\nmielestään tarpeeksi vanha, suuri ja voimakas, niin että hän kyllä\nhoitaisi tehtävänsä, ja sitten tultiin iloiselle ja reippaalle\ntuulelle.\n\nHopeakaivoksen tyhjennyttyä Antti oli väliajoilla taas ryhtynyt\nmetsästelemään, ja hänellä oli hyvät koirat, sen saisi Pekka kyllä\nkuulla ja nähdä.\n\nJäätyään Antin kanssa kahden Pekka käänsi puheen Mattiin. Vappu oli\nPekan luota lähdettyään mennyt takaisin kotiinsa Grillsin luo ja\nlähettänyt Antille terveiset, että Matti oli hyvässä suojassa; Antin ei\ntarvinnut olla huolissaan. Vappu ei ollut kuitenkaan sanonut missä\nMatti oli, mutta kun Antti tiesi, että Matti oli Vapun silmäterä, ei\nhän pitänyt viisaana tiedustellakaan Matin olinpaikkaa. Parasta oli,\nettä puhe Matista sai vaipua unohduksiin. Ison ruotsalaisen suku oli\nkyllä koettanut parastaan tiedustellessaan Mattia läheltä ja kaukaa,\nmutta Vappu oli niin hyvin peittänyt tämän jäljet, että kaikki\ntiedustelut jäivät turhiksi.\n\nVappu oli ollut tavallista häijympi kotiin tultuaan, ja Holmsjön\nsuomalaiselta hän oli saanut selkäänsä, kun oli elukoillaan syöttänyt\ntämän heinäniityn. Antille oli Vappu lähettänyt sanan, että olisi\nparasta, että hän, Vappu, ostaisi Yrjänä Kailasen talon Antin ja Pekan\nosan. Rahat hän antaisi Matille. Grills oli kauan ollut kivulloinen, ja\nVappu puuhaili nyt ja hallitsi taloa ja kaikkia sen asioita.\n\nKerran Pekka tahtoi mennä Träskogiin Matti-isäntää tapaamaan. Antti\ntahtoi tietää, oliko Pekalla jotakin erityistä asiaa Matille, sillä\nmuuten Matti pian tulisi Kymmenjärvelle, koska hän oli Matin kanssa\nsopinut lähtevänsä yhdessä metsästämään, kun hanki rupeaisi\nkannattamaan. Kyllä oli asiaa: Pekka tahtoi lähettää Matin Norjaan\nostamaan yhtä ja toista tarvittavaa.\n\n\"Se on tarpeetonta; sinä saat minun hevoseni ja mene itse, tai minä\nlähden matkaan\", sanoi Antti; \"sinä saat metsästää yhdessä Matin\nkanssa.\"\n\nSe oli hyvä ehdotus. Pekka kirjoitti kirjeen ja teki valmiiksi\ntavaramytyn ja Antin piti vain antaa se kauppiaalle, niin hän kyllä\nsaisi tavarat, joita Pekka tarvitsi. Ja niin Antti lähti matkaan\nkysymättäkään Pekalta, mitä sellaisia asioita kauppiaalla oli Pekan\nkanssa, joista hän ei tiennyt mitään.\n\nMuutamia päiviä myöhemmin tuli Träskogin Matti taloon. Antti oli\npoikennut hänen luonaan ja maininnut Pekan olevan kotona odottamassa.\nMatti oli koettanut saada Anttia ikääntymään takaisin, sillä Norjan\npuolelta oli kuulunut, että siellä varustauduttiin hyökkäämään kevään\ntullen ruotsalaisten kimppuun. Jos siinä oli perää, niin Antti kenties\npidätettäisiin Norjassa sotavankina. Tätä puhetta tosin ei tahdottu\nuskoa, mutta kaikissa tapauksissa se aiheutti levottomuutta. Liisu taas\narveli miesten suotta hätäilevän ja sanoi: \"Ei Antti jätä itseään\nnorjalaisten käsiin; ei maar, suotta on sitä luullakaan; eihän\nsitäpaitsi norjalaisten ja suomalaisten välillä ole mitään riidan\naihetta; kyllä Antti kotiin tulee.\"\n\nJa totta Liisu ennustikin, sillä eräänä aamuna varhain Antti hiihti\npihaan. Hän oli väsynyt ja matkasta rasittunut, pitkästä hiihdosta\nuuvuksissa, sen näki päältäkinpäin, ja tuskin hän oli ehtinyt ovesta\nsisään, kun jo huudahti: \"Ylös, Pekka! Norjalaiset ovat niskassamme!\nNiin, niin\", sanoi hän sitten iloisesti nähdessään Pekan kavahtavan\nseisoalleen makuultaan penkiltä ja tarttuvan pyssyyn, \"ei niin kiirettä\ntoki ole; mutta ei montakaan päivää kestä, ennen kuin he ovat\npitäjässä. Minun matkani onnistui hyvin. Kaikki on toimitettu, ja tässä\novat sinun tavarasi\", ja sitten hän otti kontin selästään ja asetti sen\nPekan viereen. \"Siinä on sinulle enemmän kuin luuletkaan, ja tässä on\nsinulle kirje\", sanoi Antti ojentaen sen Pekalle. \"No, Liisu, nyt on\nAntilla hyvä ruokahalu, se on varmaa; panepas nyt viivyttelemättä\npöytään mitä sinulla on tarjota!\"\n\n\"Olemme olleet levottomia sinun vuoksesi\", sanoi Liisu Antin\npistellessä ruokaa poskeensa; \"pelkäsimme että norjalaiset olivat\nottaneet sinut vangiksi.\" -- \"Vai pelkäsitte sellaista! No, ettepä\nkovin väärin arvelleetkaan; ainakaan ei paljoa puuttunut.\" -- \"Miten se\ntapahtui\", kysyi Pekka, joka oli lukenut kirjeen.\n\n\"No. se tapahtui niin, että kun ajoin tiellä, yhdytin kokonaisen\nsotamiesparven. Seisoivat kaikki yhdessä rykelmässä; olivat tykkiä\nvedättäessään kaataneet kuormansa eivätkä saaneet sitä pystyyn. Menin\nkatsomaan, näin miten he rehkivät typerästi, menin sitten loitommaksi\nja hakkasin kangen. 'Pois tieltä!' komensin sitten, pistin kangen tykin\nalle ja vipusin sen rekeen. 'Kas, se oli oikein tehty', sanoivat\nnorjalaiset. 'Mikä karhu sinä olet miehiäsi?' -- 'Olenpahan vain\nsuomalainen, Ruotsin puolelta'. -- 'Ruotsalainen!' huusivat he;\nsittenpä otamme sinut vangiksi, muutoin luistat kotiisi kielimään, että\nme olemme tulossa.'\n\n\"'Vai otatte minut vangiksi?' sanoin siihen. -- 'Otamme kyllä',\nvastasivat he. -- 'Ette ole vielä ottaneet', sanoin minä, ja samassa\nnostin kankeni ja aioin kolahduttaa heidän päällikköään kalloon; mutta\nsilloin tämä sanoi: 'No, saat mennä matkaasi, koska olet suomalainen,\nmutta hevoskaakkisi me otamme ja valjastamme sen tykin eteen.' Silloin\narvelin: viekööt, muuten tulee pahemmat rähinät, ja sitten kysyin, että\n'saankos ottaa eväskonttini?' -- 'Ota vain, se on oikeus ja kohtuus,\nmutta et saa kulkea nopeammin kuin mekään.'\n\n\"Sitten matkattiin, mutta hitaastipa taival katkesi, sillä meidän\ntäytyi välistä seistä paikallamme tuntikaudet, kun tuli väkeä, jotka\nsivuuttivat meidät, ja toisten piti kulkea takaisin, ja siinäkös\nkiroiltiin ja pauhattiin; Sitten tuli ilta ja meidän oli levättävä\neräässä talossa. Sekin oli väkeä täynnä ennestään, niin että kaikki\nhuoneet olivat täpö täynnä ja yhtenään kulki ihmisiä sisään ja ulos.\n'Ettekös pane hevosta talliin ja ruoki sitä?' kysyin minä. 'Sen saat\nitse tehdä', sanoivat he. No, minä riisuin hevosen ja otin heiniä\ntallista; mutta vaikeapa oli mitään saada. Silloin tuumin, että kunhan\nhevonen on vähän syönyt, niin saattepa nähdä, mihin Antti lähtee.\n\n\"Sitten söin itse ulkona ja näin, että tuli yhä vain lisää väkeä; enkä\nnähnyt ketään siitä joukosta, jossa minä olin tullut. Pidin varani,\nnousin hevosen selkään ja ratsastin takaisin, eikä kukaan\nvastaantulijoista piitannut minusta. Rekeni oli paikoillaan siinä,\nmihin olin sen jättänyt, ja sitten valjastin hevosen ja lähdin ajamaan\nmetsäteitä pohjoiseen päin; ja sinne tänne mutkitellen jouduin\nBogeniin. Sinne jätin hevosen ja kuorman Heikin luo, joka tuo tänne\nkaikki, kunhan hevonen on muutaman päivän levännyt, ja Heikin suksilla\ntulin nyt kotiin, niinkuin näette.\"\n\n\"Niin, terve tultuasi, Antti; rupea nyt levolle\", sanoi Pekka, \"sitten\nsaamme jutella enemmän, kunhan olet levännyt.\"\n\nEnnen kuin Antti oli ehtinyt levätä kyllikseen, tuli Träskogin Matti\ntuomaan sanaa, että kaikkien suomalaisten oli niin pian kuin\nmahdollista kokoonnuttava Edan kirkolle, sillä nyt oli vainon aika yli\nkoko rajaseudun. Tanskalaisia ja norjalaisia samoili siellä\nlukemattomat parvet. Kaikki olivat huolissaan ja naisväki riensi\npakoon. Talolliset varustautuivat paraikaa ja pyysivät, että\nsuomalaiset kiireesti liittyisivät heihin.\n\nSitten Matti lähti eteenpäin, ja useita suomalaisia tuli korjauttamaan\nAntilla pyssyjänsä. Hän nousi levoltaan ja lähti heti pajaan ilmoittaen\nystävilleen, etteivät norjalaiset vielä kolmeen neljään päivään ehdi\nperille Edaan. Sitten tuli itäkulman suomalaisia kokonainen parvi, ja\nhe tahtoivat Pekkaa mukaansa. Mutta Pekka tahtoi mennä pohjoiseen\nnaapuriensa luo siltä varalta, että norjalaiset tulisivat sitä tietä\nmetsien kautta. \"Ei, Pekka, sinun täytyy tulla meidän mukaamme; me emme\ntahdo menettää sinua. Sinun pitää ruveta meidän johtajaksemme ja me\ntahdomme totella sinua. Sinä et suinkaan saa mennä pois luotamme, sillä\njos norjalaiset tulevat tänne metsäkulmalle, niin tiedät kai sen,\netteivät ruotsalaiset meitä auta, vaan meidän täytyy omin voimin pitää\npuolemme tahi sortua. Ei, Pekka, sinun täytyy jäädä meidän joukkoomme.\"\n\nSitten Anttikin tuli ja sanoi, ettei Pekka saa lähteä pois joukosta ja\nettei hänellä ole mitään tehtävää kotona. \"On kyllä\", väitti Pekka,\n\"mutta olkoon menneeksi; minä lähden teidän mukaanne, kun vain saisin\njonkun viemään sanaa kotiin Niilalle.\" Siihen ei ollut helppo löytää\nketään. Kaikkien täytyi lähteä mukaan sotaan, ja niin oltiin\nneuvottomina. \"Kyllä Kaarina osaa sen tien\", sanoi Antti. -- \"Tahdotko\nsinä mennä, Kaarina?\" -- \"Tahdon.\" -- \"No, mene sitten Viggeniin,\nsieltä kyllä löydät jonkun, joka sinulle näyttää tien minun kotiini,\nBjurbergiin. Tule tänne, niin sanon sinulle jotakin.\" Hän vei Kaarinan\nvähän erilleen ja sanoi tälle, että hänen piti vain viedä Niilalle\nsana, että Pekka pyytää Niilaa asettamaan asiat oikealle tolalle\ntunturilla, jos siellä jotakin oli väärällä tolalla. \"Tämä on jätettävä\nNiilalle. Siinä on ruutia ja rahaa. Kunhan sota on lopussa, niin tulen\nkotiin.\"\n\nSeuraavana päivänä suomalaiset lähtivät liikkeelle. Tultuaan asutuille\nseuduille he saivat kuulla norjalaisten polttaneen useita taloja\nRuotsin puolella ja kokoontuneen Edan tienoille, jossa ruotsalainen\nsotavoima oli heitä vastassa. Myöhemmin päivällä tuli heitä vastaan\nhiihtäjä sanoen olevansa lähetetty pyytämään suomalaisia, joilla\nkaikilla oli sukset, samoamaan metsän halki ja kokoontumaan Edan\nitäpuolelle Bysjön järven luo.\n\nPimeän tullessa suomalaiset olivat perillä. Heitä oli siellä vastassa\nruotsalainen kapteeni, joka heidät järjesti ja luki. Suomalaisia oli\nnoin 300. Sitten hän käski heidän seisahtua siihen, missä he olivat,\nsillä järven jäällä hän aikoi kohdata norjalaiset ja antaa näille\nselkään. Mutta suomalaiset eivät välittäneet hänen puheestaan, ja\nsilloin hän huomasi, etteivät he ymmärtäneet ruotsia, jonka vuoksi hän\nhuusi: \"Eikö teidän joukossanne ole ketään, joka osaa ruotsia?\" --\n\"On\", vastattiin kaukaa joukon toisesta päästä. \"No, tule sitten\nesiin!\" Ja Antti astui esille. \"Onko useampia kuin sinä, jotka osaavat\nruotsia?\" -- \"On.\" -- \"Sano suomalaisille, että he itse valitsevat\nitselleen päällikön, joka osaa kumpaakin kieltä.\"\n\nAntti teki niin, ja siihen vastattiin: \"Me olemme jo valinneet.\" --\n\"Sano hänelle, että hän tulee tänne.\" -- \"Pekka, Pekka, käy nyt esiin\nesivallan luo!\" huudettiin joka taholta. Kun ruotsalainen päällikkö,\nkapteeni Lorentz, sai nähdä Pekan, hän näytti iloisesti hämmästyvän\nPekan ulkonäköä ja kysyi: \"Sinutko suomalaiset ovat valinneet\npäällikökseen?\" -- \"No, niinhän tekivät, mutta enpä tiedä, kelpaanko\nsiksi; on jo pitkä aika siitä kun olen nähnytkään sotaa.\" -- \"Oletko\nennen ollut mukana sodassa?\" -- \"Olen.\"\n\nSitten Pekka kertoi, mitä hän lapsuudessaan oli nähnyt. \"No, eihän tuo\npaljoa ollut\", arveli kapteeni; \"mutta jos olet yhtä kelvollinen kuin\npitkä, niin hoidat kyllä asiasi hyvin. Näes, tähän asiaan kuuluu vain\ntappeleminen ja sillä tavoin tappeleminen, ettei yksikään vihollinen\npääse perille. Näyttäkää nyt, että te metsäsuomalaiset tappelette kuin\nmiehet! Huomenna päivänkoitteessa tapaamme toisemme.\" -- \"Me\ntarvitsemme ruutia ja lyijyä\", sanoi Pekka. -- \"Lähettäkää pari miestä\nminun mukaani, niin saatte niitä.\"\n\nKun kapteeni poistui suomalaisten luota, syntyi heidän seassaan\ntyytymättömyyden hälinää. He tahtoivat mieluimmin tapella metsässä,\njärven jäälle he eivät tahtoneet mennä; siellähän he olisivat ilman\nmitään suojaa tarjolla vihollisen joka laukaukselle. \"Olkaa huoleti,\nsuomalaiset, te saatte kyllä suojan ja kelvollisen. Tänne joka mies,\njoilla on kirveet!\" -- No, jokaisella oli kirves. Sitten Pekka sanoi:\n\"Nyt me hakkaamme leveän railon, jääkappaleet kiskomme ylös vedestä ja\nteemme niistä muurin, johon jätämme ampuma-aukkoja. Sitten laskeudumme\npitkäksemme jäälle ja ammumme. Tekisipä mieleni nähdä, kuka norjalainen\ntulee railon yli meidän kimppuumme.\"\n\nHei, sen asian jokainen ymmärsi! Tämä juttu myöskin huvitti\nsuomalaisia, ja illan hiljaisuudessa kaikui pian satojen kirveiden\niskut. Muutamat hakkasivat jäälohkareita, toiset kiskoivat ne jään\npäälle ja loput muurasivat jäävallia. He asettuivat jäälle pitkäkseen\nja mittasivat tarkoin, että jokainen sai oman ampuma-aukkonsa sopivan\nkorkealle. Niin tehtiin työtä voimalla ja innokkaasti. Pian tuli\nihmisiä länsirannalta katsomaan suomalaisten puuhia, kun sieltä kuului\nsellainen jyrinä. Pekka ilmoitti heille tuumansa suojella väkeä\nvihollisen luodeilta, ja pian kuului kirveen kalsketta läntiseltäkin\npuolelta ja kapteeni itse tuli katsomaan suomalaisten työtä.\n\n\"Hyvä on, Pekka, hyvä! Sellaisen muurin teemme poikki koko järven.\nValakaa sitten vettä päälle, niin että jääkappaleet jäätyvät kiinni\ntoisiinsa, ja silloin, Pekka, meillä on jäämuuri, joka kestää tykin\nluotejakin. Ha haa\", nauroi hän; \"hyökätkää te tanskalaiset vain meidän\njäävalliamme vastaan, niin kyllä paitanne kastuu!\" -- \"Kovin vähän me\nsaimme ruutia ja luoteja, herra kapteeni\", rohkeni Pekka muistuttaa.\n\"Niin kyllä, Herra nähköön, kyllä minä sen tiedän; mutta meillä ei ole\nsen enempää. Sano miehillesi, etteivät ammu, ennen kuin jokainen voi\nvarmasti kaataa vihollisensa; enempää emme voi tehdä\", sanoi hän\nalakuloisena.\n\n\"Onhan meillä vielä kirveet, herra kapteeni!\" -- \"Aivan oikein,\nluulenpa, että suomalaiset osaavat käyttää kirveitään.\" -- \"Osaavat\nkyllä, herra kapteeni, osaavat puukkojakin.\" -- \"No hyvä, tapaamme\ntoisemme päivänkoitteessa. Hyvä yötä.\"\n\nMyöhemmin yöllä oli suomalaisten osa railoa ja jäämuuria jo valmiina,\nja samaan aikaan leimahti metsässä koko joukko nuotioita, joiden\nääressä suomalaiset lepäilivät ja söivät. Träskogin Matti, joka oli\ntalollisten joukossa keskellä järven jäätä, tuli metsään puhuttelemaan\nPekkaa ja Anttia, ja sitten keskusteltiin, miten he taistelussa\nkunnollisesti auttaisivat toisiansa. \"Meillä talollisilla on vain vähän\npyssyjä, kyllä kaiketi me tappiolle joudumme\", epäili Matti. \"Eipä\nniinkään\", sanoi Pekka, \"minä en tehnyt muuria sen pitemmäksi kuin että\nvoin auttaa sinua antamalla avuksenne muutamia suomalaisia, jos\nnäyttäisi siltä, että se on tarpeellista. Pysykää vain paikoillanne!\nNorjalaiset ja tanskalaiset eivät ikinä pääse railon yli. Ja jos he\nyrittävät, niin te iskette heidät kuoliaiksi, ennen kuin he pääsevät\nmuurin yli. Siitä olen varma, ei siitä asiasta tarvitse olla levoton.\nNyt rupeamme levolle. Heikki ja hänen sukulaisensa, Mangskogin\nsuomalaiset, pitävät vahtia, ja he ovat kerrassaan kelpo väkeä.\"\n\nJo ennen päivänkoittoa kuului jyryä ja melua tanskalais-norjalaisen\nsotajoukon lähestyessä. Se muistutti kaukaista ukkosta. Suomalaiset\nalkoivat liikehtiä ja olivat levottoman näköisiä. \"Syökää lujasti,\nmiehet, sillä ei ole varmaa saammeko tänään lainkaan päivällistä. Kyllä\nkai meidän on ajettava norjalaiset rajan yli, ennen kuin pääsemme pois\nlähtemään.\" -- \"Luuletkos, Pekka, että asiat käyvät sitä tietä?\" --\n\"Luulen, ja sitten meillä on työtä yllinkyllin kuljettaessamme tänne\nkaikkia niitä tavaroita jotka norjalaisten täytyy meille jättää.\" --\n\"No, se kyllä käy. Hei pojat, millaisen tanssin annammekaan\nnorjalaisille!\"\n\nAuringon noustessa tanskalainen sotajoukko ryntäsi Bysjön järven\njäälle, jossa se levittäysi pitkäksi ketjuksi. Pekka, joka seisoi\nrannalla, huusi, että suomalaiset vielä voivat istua nuotioiden\nääressä, kunnes ruotsalaiset olivat tulleet jäälle. Kun se oli\ntapahtunut, hän huusi, että suomalaiset saavat nyt tulla. Heidän oli\nhiivittävä muurin suojassa, sillä vihollisen ei tarvinnut heitä nähdä.\n\"Pian joka mies omalle ampuma-aukolleen!\"\n\nReippaasti oli tämä temppu tehty, ja silloin suomalaiset näkivät\nvihollisten suuren lukumäärän. Mutta nyt oli jo myöhäistä vetäytyä\ntakaisin. Jokainen oli paikallaan, ja sitten Pekka tyynenä ja rotevana\nkulki pitkin ampumalinjaa tarkastamassa, että kiväärit olivat kunnossa.\n\nJo jyrähti länsirannalla, josta tuli suuri lauma ratsumiehiä, kapteeni\netupäässä. He seisahtuivat vuoren juurelle itärannalle. Saapuessaan\nPekan luo kapteeni sanoi: \"Minä tuon sinulle, Pekka, apuväkeä; sillä\njos vihollinen täällä murtautuisi lävitse, niin voit miehinesi vetäytyä\nmetsään ja vuoristoon, mutta se on tehtävä joutuisasti, ettette jää\nvihollisten ja meidän ratsumiesten väliin. Oletko ymmärtänyt?\" --\n\"Olen, herra kapteeni.\" -- \"Onko sinulla vartijoita vuorella\nvaroittamassa meitä, jos tanskalaiset koettaisivat kiertää?\" -- \"On;\nsiellä on Antti ja kaksikymmentä suomalaista suksimiestä. Pikemmin kuin\nminuutin kuluessa he voivat saapua tänne.\" -- \"Hyvä on; ohoh!\" sanoi\nhän samalla, kun tykinluoti hipaisi jäämuurin reunaa ja lensi vinkuen\npitkin jäätä järven eteläpäähän.\n\nSitten pamahti yhteislaukaus, niin että vuoret kajahtelivat vastaan.\n\"Hyvää huomenta!\" sanoi kapteeni nauraen ja sieppasi liinan, jota\nhuiskautti. Heti paukahti länsirannallakin ja tykinluotien nähtiin\nlakaisevan maahan koko joukon tanskalaisia. \"Hyvää yötä teille!\"\nvirkkoi hän nyt ja ratsasti ruotsalaisten tykkimiesten luo.\n\nVihollisen sotajoukko oli hetkiseksi pysähtynyt. Mutta sitten alkoivat\ntykit jyskää samalla kuin tanskalaiset ryntäsivät eteenpäin, ja tuossa\ntuokiossa ratisi yhteislaukaus heidän pyssymiestensä riveistä.\nJääsirpaleita sinkoili muurista, ja suomalaisten pyssyjen lukot\nalkoivat naksahdella. \"Odottakaa!\" sanoi Pekka, ja komento kulki\nhiljaisella äänellä pitkin koko linjaa. Tanskalaiset ryntäsivät\nlähemmäs ja ampuivat toisen kerran. Kun he eivät saaneet vastausta\nsiltä puolen muuria, missä suomalaiset olivat, he kävivät rohkeammiksi\nja lähenivät yhä. Silloin tuli käsky: \"Tähdätkää joka mies tarkkaan\nomaa vihollistaan!\" ja pian sen jälkeen kuului Pekan kovaääninen huuto:\n\"Ampukaa!\"\n\nSilloin paukahteli ratisten laukaus toisensa jälkeen pitkin koko\njäämuuria, ja mies toisensa jälkeen kaatui vihollisen riveistä.\n\"Takaisin ne, jotka ovat ampuneet, ja esille ne, joilla on pyssyt\npanostettuina!\" Niin paukahti ison aikaa, kunnes vihollinen vetäytyi\ntakaisin.\n\nSellaista taistelua jatkui pitkin päivää iltahämärään asti. Silloin\nolivat tykit ruotsalaisten puolella tauonneet paukkumasta ja\nkivääritulikin yhä harventunut. Nyt Pekka kuuli, kuinka laukauksia\npaukahteli vuorella, missä Antti suomalaisineen oli. Hän tuli\nlevottomaksi, mutta silloin tuli Heikki. \"Antti lähetti sanomaan\nterveisiä, että meidän asiamme kävi hyvin. Se norjalaisparvi, joka\nhyökkäsi meidän kimppuumme, on peräytynyt.\"\n\nSitten tuli kapteeni ja sanoi: \"Suomalaiset, vetäytykää metsään;\nratsumiehet, kiertäkää avannon ympäri ja hyökätkää tanskalaisten\nkimppuun sivusta!\" Tuossa paikassa suomalaiset pujahtivat metsään,\nratsumiehet karauttivat ohi ja samalla lähti koko talollisjoukko\nlänsirannalle pakoon. Kapteeni syöksyi sinne niin nopeaan kuin hevonen\npääsi, ja nyt sotamiehetkin alkoivat peräytyä mieslukuisemman\nvihollisen edestä. Kapteeni Lorenzin ei onnistunut saada joukkoja\nseisahtumaan, sillä hän kaatui, kun luoti sattui hänen olkapäähänsä.\nPimeä tuli äkkiä ja tanskalaiset vetäytyivät takaisin, ja syyksi siihen\narveltiin ratsuväen tekemää hyökkäystä.\n\nPekka oli suomalaisineen kauan paikoillaan odottaen saavansa joitakin\nkäskyjä kapteenilta. Viimein tuli Träskogin Matti ja koko joukko hänen\nnaapureitaan. Hän kertoi kapteeni Lorenzin kaatuneen ja sekä\nsotamiesten että talollisten vetäytyneen etelään päin, mihin, sitä hän\nei tiennyt, mutta tanskalaiset olivat peräytyneet samalle suunnalle,\nmistä he olivat tulleetkin; sen hän oli itse nähnyt. Hän oli tullut\nneuvottelemaan suomalaisten kanssa siitä, mitä nyt oli tehtävä. \"Ensi\naluksi me vetäydymme vähän matkaa metsään ja asetumme sinne leiriin\",\nvastasi Pekka. \"Huomenna saamme nähdä, mitä vielä on tehtävää. Tule,\nMatti, miehinesi meidän mukaamme. Täällä ei meillä ole tanskalaisten\ntaholta mitään pelättävää, kun täällä on näin syvät hanget. Heillä ei\nole suksia, ja me suomalaiset emme ole tänään kovin pahoin rasittuneet,\njoten kyllä jaksamme valvoa.\"\n\nSitten joukko lähti vuorelle, jossa yhdytettiin Antti. Hän ja hänen\nmiehensä olivat iloisella mielellä. He olivat karkoittaneet koko suuren\nvihollisjoukon, ja ainoastaan kaksi heistä oli saanut mitättömiä\nhaavoja. Tässä suhteessa Pekalle oli käynyt huonommin: hänen joukossaan\noli useita haavoittuneita ja pari kuolluttakin. Matti kertoi\ntalollisista monta kaatuneen ja sotilaista vielä useampia.\n\nJo varhain ennen päivännousua olivat Pekka, Matti ja Antti\nvakoilemassa. Muurin luona ja järven länsirannalla olivat kaatuneiden\nruumiit paikoillaan, mutta ei ruotsalaisista enempää kuin\ntanskalaisistakaan näkynyt vilahdustakaan; koko seutu oli kuin autio.\nEtelästä päin kuitenkin kuului kaukaista hälinää, jonka vuoksi\nvakoilijat piiloutuivat metsään. Häly läheni, pian kuului selvästi\nhevosten kavioiden töminä, ja nyt tuli näkyviin ratsumiehiä.\nSuomalaiset tunsivat heidät ruotsalaiseksi ratsuväeksi. Pekka huusi\nheille; he olivat eilispäiväisiä tuttuja. He tervehtivät suomalaisia\nkunnioittavasti. Suomalaiset olivat ainoa joukko, joka oli pysynyt\npaikoillaan eikä ollut hajaantunut. Ratsumiehet olivat myös\ntiedustelemassa. He pyysivät Pekkaa seisahtumaan sille paikalle, kunnes\nhe palaisivat.\n\nPari tuntia myöhemmin suomalaiset taas yhtyivät ratsumiehiin. Nämä\nkertoivat, että tanskalaiset vielä olivat paikoillaan viime yöllisessä\nleiripaikassaan ja että jäällä oli norjalaisten ja tanskalaisten\nruumiita monta sataa. Kapteeni Lorentz ei ollut kuollut, vaan\nainoastaan haavoittunut. Ratsumiesten päällikkö pyysi suomalaisia\nviipymään, kunnes saataisiin ylemmältä johdolta tieto, mitä oli\ntehtävä. Sillä välin tuli suomalaisten vakoilla tanskalaisten liikkeitä\nja lähettää sana Noresundiin, jossa päällystö ja sotaväki olivat, jos\ntanskalaiset yrittäisivät edetä järven poikki etelään päin.\n\nTähän suomalaiset kyllä suostuivat. Kun päivä valkeni, tuli\ntanskalaisia ja norjalaisia pieninä parvina noutamaan kuolleitten\ntoverien ruumiita, ja kun tämä oli tapahtunut, tuli myöskin joukko\nruotsalaisia sotamiehiä hakemaan ruotsalaisten kaatuneita. Niiden\njoukossa oli useita talollisia. Silloin suomalaisetkin tulivat esille.\nKohta sen jälkeen tuli sana, että suomalaisten piti tulla Noresundiin,\njohon ruotsalaiset olivat kokoutuneet varustautuen paraikaa.\n\nSuomalaisten tultua Noresundiin kutsuttiin Pekka heti kapteenin\npuheille. Tämä oli tosin pahasti haavoittunut, mutta sairasvuoteeltaan\nhän kuitenkin saattoi johtaa ruotsalaisten sotaliikkeitä. \"Pekka\",\nsanoi hän, \"sinun pitää suksimiehinesi lähestyä tanskalaista\nsotajoukkoa. Piiloittautukaa metsiin ja pitäkää silmällä tanskalaisia,\nmihin päin he menevät. Anna minulle monta kertaa päivässä lähettien\navulla tieto siitä, ja pidä vaari, jos jokin pienempi joukko jää\nerilleen toisista, niin hakkaa se maahan! Nyt saat ampuma- ja\nruokavaroja kaikille, mutta älä luota siihen, että enää voisin\nkertaakaan antaa uudestaan. Teidän täytyy koettaa siepata viholliselta\nruokavaroja ja mitä vain voitte sekä auttaa meikäläisiä. Reippaasti nyt\nvain toimeen. Minä lähettäisin mukaasi upseerin, mutta täällä ei ole\nketään, joka osaa hiihtää. Näytä nyt, että toimit niin, että tapaamme\ntoisemme. Mars!\"\n\nIllalla Pekka jo saattoi kapteenille ilmoittaa tanskalaisten lähteneen\nliikkeelle ja heidän etujoukkonsa nyt olevan Kolan luona, jossa he\npolttivat ja hävittivät raakalaisten tavoin. Sitä mukaa kuin\ntanskalaiset kulkivat eteenpäin, seurasivat suomalaiset jäljessä, ja\neräänä päivänä heidän onnistui tuhota pieni joukko, joka oli asettunut\nmetsätien varrelle otettuaan muutamia vankeja. Nämä olivat Kolan pappi\nja hänen kaksi tytärtään. Heidät lähetettiin nyt reellä kapteenin luo\nsekä samalla muutamia hevosia, ja siitä toimesta kapteeni lähetti\nsuomalaisille kiitokset.\n\nTanskalaiset olivat jo saapuneet Holmedaliin ja suomalaiset saivat\nkääntyä takaisin. Kun he tulivat Noresundiin, vastaanotti kapteeni\nheidät hyvin. Hänellä oli nyt sekä ruokavaroja että ampumatarpeita\nheille antaa, jos he vielä joksikin aikaa tahtoivat jäädä rajalle\nvartioimaan. Talollisten tuli ottaa haltuunsa tanskalaisten jättämä\nMorastin vallilinnoitus ja suomalaisten oli edelleen liikuttava\nmetsissä pitkin rajaa, tuhottava vihollisia mikäli suinkin voivat ja\nsitä paitsi edelleenkin lähetettävä kapteenille tieto kaikesta, mitä\ntapahtui.\n\nTähän määräykseen suomalaiset olivat tyytyväisiä, ja iloisin mielin he\nlähtivät taas eteenpäin ja levittäytyivät pitkin maan rajaa. Nyt heillä\noli helpot päivät, sillä ei yhtään vihollista ollut lähitienoilta,\njonka vuoksi he metsästelivät, seurustelivat heimolaistensa kanssa\nNorjan puolella ja kuluttivat aikaansa miten hauskimmin osasivat.\n\nSitten tuli kevät ja kirkkaat päivät, lumi suli ja mättäät\npaljastuivat. Silloin suomalaiset tulivat Pekan luo sanoen tahtovansa\npalata kotiin. \"Mene kapteenin luo ja sano, että meidän pitää päästä\nkotiin töitämme jatkamaan.\" Vallilinnoituksessa hän tapasi kapteenin,\njoka jo oli parantunut. Kun Pekka puhui asiansa, sanoi tämä\ntalollistenkin esittäneen saman pyynnön. He tahtoivat päästä hoitamaan\nmaanviljelystään, ja samoin lienee kai ollut norjalaisten laita. Hän ei\nniin muodoin nähnyt siitä olevan mitään vaaraa, vaikka antoikin\nkaikille luvan mennä kotiinsa, mutta kehoitti heitä samalla olemaan\nvalmiit, jos hänen täytyisi kutsua heidät uudestaan kokoon. Pekkaa hän\nkehui erityisesti, antoi hänelle valtuuden olemaan edelleen\nsuomalaisten esimiehenä ja kehoitti heitä tottelemaan Pekkaa kaikessa.\nSitten suomalaiset lähtivät kukin kotiinsa.\n\nPekan ja Antin palattua kotiin kertoi Liisu Niilan käyneen siellä\ntuomassa Pekalle sanaa, että tuntureilla oli kaikki hyvin. Niila oli\ntuonut mukaansa sieltä nahkoja ja Kaarina lähettänyt terveisiä, että\nhän aikoo jäädä Bjurbergiin, kunnes Pekka tulee kotiin. Sekä Kaarina\nettä Niila lupasivat pitää kaikesta hyvän huolen, niin ettei Pekan\ntarvinnut olla huolissaan. Antille Liisu sanoi, ettei hän ollut\nNiilasta päässyt eroon, ennenkuin oli antanut tälle Antin narttukoiran;\nmutta olihan heillä vielä kaksi koiraa ilman sitäkin. Antti ei sanonut\nmitään siitä, että Liisu oli antanut Niilalle nartun, ja niin oli taas\nkaikki hyvin.\n\n\"Tottahan sinä nyt jäät meille joksikin aikaa, Pekka?\" kysyi Antti.\n\"Auta minua kevättöissä, niin minä sitten lähden sinun mukaasi. Minun\ntekee mieleni nähdä sinun talosi ja ehkä vähän enemmänkin\", sanoi hän;\n\"johan onkin pitkä aika kulunut siitä kun olin pohjoispuolen metsissä.\"\n-- \"Olkoon menneeksi; Niila kyllä hoitaa kotityöt; minun tekee mieleni\nkatsella ympärilleni täällä päin.\"\n\n\n\n\n33. HIRMUINEN KOSTO.\n\n\nKun kevättyöt olivat tehdyt, päättivät Pekka ja Antti lähteä käymään\nGrillsin luona. Saapuessaan Bogeniin he näkivät savua nousevan Grillsin\ntuvan katosta. \"Pian nyt, Antti!\" huudahti Pekka. \"Katto on tulessa\neikä ihmisiä missään. Meidän on jouduttava sammuttamaan!\" Muutamassa\nminuutissa olivat reippaat miehet purkaneet tuvan katon ja saanet tulen\ntukehtumaan. \"Mutta missä täältä ihmiset ovat?\" kysyi Antti. \"Hoi!\"\nTuvan takaa kuului vastaukseksi voihkinaa. He riensivät sinne.\n\nSiellä makasi Grills kalpeana kuolemaisillaan, ja hänen vieressään oli\ntoinen mies, verissään ja tainnuksissa. \"Miten sinun on laita, Grills?\"\nkysyivät miehet levottomina tämän nähdessään. \"Huonosti, huonosti! Ison\nruotsalaisen pojat kävivät täällä. Minulle vanhalle, kivulloiselle\nraukalle eivät tehneet muuta kuin heittivät ulos tuvasta. Renkiä he\nhakkasivat, kun hän rupesi Vappua puolustamaan, ja Vapun he veivät\npois! Jumalan kiitos, että lapset olivat Heikin luona! Jos voitte\npelastaa Vapun, niin tehkää se. Talolliset ovat vain vähän matkaa\nedellänne. Joutukaa! Jumala teitä auttakoon!\"\n\nPekka ja Antti juoksivat pitkin harppauksin samaa polkua, jota\ntalolliset olivat kulkeneet. \"Ota kiin', Teppo! Ota kiin'!\" Ja nyt\najettiin täydellä todella talollisia takaa. Eräällä harjanteella he\nsaavuttivat neljä talollista, jotka yhdessä ryhmässä hosuivat pois\nkoiria kimpustaan. \"Mitä te tahdotte?\" kysyivät he eteenpäin\nryntääviltä suomalaisilta. \"Missä Vappu on?\" -- \"Emme ole ketään\nnähneet, emmekä tiedä, missä se noita-akka on.\" -- \"Vastatkaa pian!\"\nhuusi Pekka, asettuen suojaan hongan taakse ja tähdäten pyssyllänsä.\n\n\"Vai niin\", vastasi yksi talollisista, \"vai tahdotte ampua rehellisiä\nihmisiä sen velhon takia. Koettakaa, tokko uskallatte. Muutoin ei Vappu\nole kaukana tiestä. Olette juosseet hänen ohitseen; ei varmaankaan\nteistä välitä, koska ei mitään virkkanut. Hyvästi vain! Hyvästi, Antti!\nSano veljellesi, sille murhamiehelle, että me tapaamme hänet kyllä; ja\nvaro itseäsi myös! Ammu, jos tahdot. Kuta pikemmin taistelu alkaa sinun\nsukusi ja minun sukuni välillä, sitä pikemmin se loppuu.\"\n\nViimeksi lausutuista sanoista ei Pekka eikä Antti kuulleet sanaakaan.\nHe jo olivat palanneet kappaleen matkaa takaisin ja kehoittelivat\nkoiria etsimään. Samassa kiivas haukkuminen ilmaisi, että koirat olivat\nlöytäneet jotakin. Se oli Vappu, joka jalat ja kädet köytettyinä oli\npuoleksi haudattu suureen muurahaispesään. Hänen suunsa oli pönkitetty\nauki kalikalla, ja muurahaisia ryömi sisään ja ulos hänen kitaansa.\nMuurahaisten puremat olivat tuottaneet niin suuria tuskia, että silmät\nolivat pullistuneet päästä, ja hänen muotonsa oli vääntynyt niin\nkamalaksi, että ken hyvänsä olisi sitä nähdessään vapissut.\n\nPekka, joka ehti ensin, tempasi kalikan pois Vapun suusta ja viilsi\npoikki köydet, joilla hän oli sidottu, samalla huutaen: \"Vettä, Antti!\nTuo vettä pian!\" Samalla hän riisui Vapulta vaatteet ja ravisti pois ne\ntuhannet muurahaiset, jotka hänen ruumistaan pureskelivat. \"Enemmän\nvettä, Antti!\" huudahti hän, tyhjennettyään Antin lakin, ja poisti\nedelleen muurahaisia Vapusta. Kun Antti toisen kerran toi vettä, hän\nkaasi sitä Vapun suuhun, ja syvä helpotuksen huokaus pääsi Pekalta\nhänen huomatessaan, että Vappu nielaisi veden. \"Kyllä hän virkoaa, hän\nvirkoaa!\" huudahti Pekka ilahtuen. \"Voi Vappu-parkaa! Olipa se\nhirmuinen, oikein pirullinen kosto, jonka talolliset hänelle olivat\nvalmistaneet. Kaada enemmän vettä hänen päälleen! Minun täytyy mennä\nGrillsin ja rengin luo.\"\n\nAntti kirosi ja sanoi menevänsä taloon. \"Jää sinä Vappua hoitamaan\", ja\nodottamatta Pekan vastausta hän riensi pois. Pekka kääri pian Vapun\nympärille hänen vaatteensa ja otti sitten tuon avuttoman naisen\nsyliinsä ja kantoi hänet kotiin.\n\nSiellä Heikki vaimonsa kanssa sekä Antti paraikaa hoitivat Grillsiä ja\nrenkiä, joka virkosi tainnuksista, kun hänet oli pesty.\n\n\"Kuinka on Vapun laita?\" kysyivät kaikki. -- \"Kyllä hän virkoaa\", sanoi\nPekka. -- \"Vie, Pekka, hänet meille. Siellä on rauhallisempi olo kuin\ntäällä.\" Sitten Pekka ja Heikin vaimo menivät yhdessä Heikin kotiin,\njossa Vappu pantiin sänkyyn. \"Kiitos, Pekka, kiitos! Kyllä minä tiedän,\nmitä on tapahtunut\", kuiskasi Vappu sulkien silmänsä, jotka jo olivat\ntulleet entiselleen.\n\n\"Mene, Pekka auttamaan katon korjaamisessa, niin saamme sairaat sisään\nsinne. Kyllä minä Vappua hoidan; hoitakaa te molempia miehiä!\"\n\nPimeän tullen oli jo katto korjattu, uuni lämmitetty ja miehet kumpikin\nvuoteissaan. Tulipalosta saattoi huomata tuskin jälkeäkään. Grills ei\nollut sen heikompi kuin ennen talollisten hyökkäystäkään ja renki oli\njo melkoisen virkeä.\n\n\"Mistä syystä talolliset tulivat kostoretkelle juuri tällä kertaa?\"\nkysyi Pekka rengiltä. -- \"No, sillä välin kuin talolliset olivat\nsodassa, oli Vappu käynyt heidän kotonaan ja riitautunut heidän\nakkaväkensä kanssa, jotka Vappua sanoivat ylpeäksi ja ilkeäksi, ja\nsilloin Vappu oli heitä lyönyt. Sitten pari talollisten lehmää\nlaitumella kuoli ja yksi taittoi jalkansa. Vappu oli näet tehnyt\ntaikoja, ja nyt talolliset aikoivat tehdä hänestä lopun, ison\nruotsalaisen kuoleman kostaakseen, kun Vappu oli Mattia yllyttänyt.\nNiin talolliset sanoivat ennen lähtöänsä. Jumalan kiitos, että te\ntulitte tänne oikeaan aikaan. Nyt ei talollisilla ole mitään hyötyä\nkaikesta puuhastaan, ja kylläpähän minä heidät vielä kerran tapaan\",\nlisäsi hän uhkaavasti.\n\nSeuraavana aamuna Vappu oli parempi. Hän lähetti Katrin kutsumaan\nPekkaa tulemaan luokseen; Vappu tahtoi puhua hänen kanssaan ja Antin\nkanssa myöskin. Kun he olivat tulleet sinne, istui Vappu sängyssä ja\nkysyi heiltä, olivatko he ollenkaan tuumineet talonkauppaa, jota Vappu\noli heille ehdottanut. He olivat kyllä asiaa miettineet, mutta eivät\naikoneet myydä osaansa, vaan pitää sen vielä muutaman vuoden, kunnes\ntulisi toisenlaiset ajat. Antti antoi tämän vastauksen. \"No, mene\nsitten pois!\" sanoi Vappu. \"Ja menkää te muutkin; minulla on Pekalle\npuhuttavaa.\"\n\nHeidän jäätyä kahden hän kysyi lempeästi: \"Missä Matti on?\" -- \"Hyvässä\ntallessa\", vastasi Pekka kartellen. -- \"Niin, minä ymmärrän, että sinä\nolet vihoissasi minulle yhdestä ja toisestakin syystä; mutta kerro\nminulle jotakin Matista.\" -- \"Johan minä sanoin kaikki, mitä tiedän.\"\n-- \"No, sitten en tahdo enempää puhua kanssasi; mene sinä matkaasi,\nminä kuljen omaa tietäni.\"\n\nJa Pekka lähti. \"No\", kysyi Antti, \"mitä hän sinusta tahtoi?\" -- \"Kyseli\nMattia; eipä siitä Vapusta koskaan tolkkua saa.\" -- \"Ei\", sanoi Antti,\n\"nyt menemme kotiin; täällä kyllä tulevat toimeen ilman meidän\napuamme.\" Eikä kestänytkään kauan, ennenkuin Pekka ja Antti tulivat\nPekan kotiin. Siellä syntyi ilo ja riemu. Kaarina ja Niila kilvan\nosoittivat Pekalle, miten tervetullut hän oli kotiin, ja Pekka sanoi,\nettä he olivat hänen mielestään ehtineet saamaan paljon aikaan, ja kun\nKaarina toi maitoa, hän ihmeissään kysyi, mistä he olivat saaneet\nlehmän. Silloin Kaarina osoitti karhuhonkaa ja sanoi hymyillen: \"Tuolla\non viisi karhunkalloa, jotka Niila on sinne asettanut, ja niistä olemme\nsaaneet lehmiä.\"\n\n\"Niin\", sanoi Niila, \"tiedäthän, että minulla oli useita nahkoja; ne\njätin Vetalaiselle ja hän hankki meille elukoita ja rahojakin lisäksi.\nMutta nyt olemme Kaarinan kanssa sopineet menevämme yhteen; muutamme\nMakkaraislammelle, sillä tiedän, että sinä tahdot olla yksin. Mitäs\nsinä, Antti, joka olet Kaarinan lankomies, siitä sanot?\" -- \"No\", sanoi\nAntti, \"kun Kaarina ja sinä olette yksimieliset, niin kaikki on hyvin.\nMinä seuraan teitä uudispaikkaanne ja katson, että saatte kotinne\nkuntoon.\" -- \"Niin minäkin teen\", virkkoi Pekka, \"ja käyköön teille\nniin onnellisesti kuin minä teille toivon!\" Samana päivänä kun muutto\ntapahtui, vietiin heidän mukaansa äskettäin hankittu karjakin nuoren\npariskunnan suureksi iloiksi, sillä nämä omistaessaan he olivat\nvarakkaita ja hyvin toimeentulevia.\n\nKun Antti ja Pekka sitten palasivat Pekan kotiin, olivat asiat siellä\ntaas entisellään. Ei ajateltu paljon maanviljelystä, vaan sitä enemmän\nmetsänkäyntiä, ja iloittiin, kun taas saataisiin elää vanhaa elämää\nuudelleen. Nuorempi Makkarainen oli sanonut: \"Sinua, Pekka, minä\nseuraan; Niilan ja Kaarinan on hauskin olla kahden; minä viihdyn\nparhaiten siellä, missä sinä olet.\" Ja silleen asia jäi.\n\n\n\n\n34. NUORI PEKKA.\n\n\nKerran kasvattiveljesten istuessa juttelemassa vanhoja muistojaan\nilmestyi halmeelle nuori suomalainen. Hän tervehti iloisesti ja\nystävällisesti. Tulija oli vanhan Pekkalaisen poikia Suomenniemeltä.\nKun vastatervehdykset oli lausuttu, sanoi nuori Pekkalainen: \"Isä käski\nsanoa, sinulle Pekka, terveisiä, että Suomesta on tullut tänne sinun\nveljenpoikasi. Hän tuli meille, ja isä päätti saattaa häntä tänne. He\ntulevat huomenna. Isä ei enää kävele yhtä reippaasti kuin ennen\", sanoi\nnuorukainen hymyillen, \"sitä paitsi hänellä on monta tervehdittävää\nmatkalla.\"\n\n\"Isä ja hänen seuralaisensa ovat tervetulleet\", sanoi Pekka. \"Joko on\npitkä aika siitä, kun veljenpoikani tuli teille?\" -- \"Eipä varsin;\nsiinä lumenlähtöaikaan, ja sitten hän on ollut meillä talossa apuna,\nsillä isä tahtoi niin; saatpahan vielä kuulla enemmän, jahka he\ntulevat. Veljenpoikasi nimi on myöskin Pekka; siitä isä paljon piti,\nsillä Pekka Huuskoisen nimi on tunnettu suomalaisten keskuudessa.\nMissä Niila on?\" kysyi nuori mies sitten. \"Hän on kotonaan\nMakkaraislammilla.\" -- \"Vai on hän niin pian muuttanut pois sinun\nluotasi?\" -- \"Niin, Paavo, mene sinä kutsumaan Niilaa ja Kaarinaa;\nmeille tulee vieraita ja Kaarinan pitää jäädä tänne, sano hänelle\nniin.\" -- \"No, sitten minä tulen mukaasi\", sanoi nuori Pekkalainen.\n\nKun nuoret miehet olivat menneet pois, sanoi Pekka: \"Lähdetään me Antti\nkalanpyydyksille ja otetaan verkot mukaan! Nyt tarvitaan syötävää.\"\n\nKun Antti ja Pekka seuraavana päivänä palasivat kalamatkaltaan, olivat\nnaapurit Makkaraislammilta tulleet ja paraikaa siistivät ja somistivat\ntupaa odotetuille vieraille. Nämä saapuivat kuitenkin vasta kolmantena\npäivänä. Ensin kuului heidän lauluansa, sitten karjan ammuntaa, sen\njälkeen iloista melua, hälinää ja naurua, ja metsästä tuli näkyviin\nreipas seurue, jossa oli kaksi miestä ja kaksi nuorta naista. Kun\nvieraat tulivat tuvan luo, tervehti vanha Pekkalainen: \"Jumalan\nterveeksi!\" ja siihen vastasi Pekka: \"Jumala antakoon!\" -- \"Kytkekää\nte, nuoret, nuo elukat! Sillä välin me vanhat puhelemme. Tulkaa, Antti\nja Pekka!\"\n\nJa miehet asettuivat pakinoimaan aholle ja Pekkalainen aloitti puheen.\n\n\"Niinkuin muistat, Pekka, lupasin auttaa Mattia sillä aikaa kuin hän\noleskeli tuntureilla. Se ei käynyt päinsä muuten kuin että lähetin\ntyttöni hänelle jauhoja viemään. He olivat kauan poissa kotoa, kauemmin\nkuin minun mielestäni heidän olisi sillä matkalla tarvinnut viipyä.\nKotiin tultua Mari oli äänetön, vähäpuheinen, ja itkussa silmät.\nSilloin eukkoni ryhtyi hänen kanssaan kerran puheisille ja sai tietää,\nettä tyttö ikävöi Mattia ja että he pitivät toisistaan. Mari tahtoi\nmennä takaisin Matin mökille. Eukko sanoi minulle: 'Tulkoon Matti\ntänne; ei Marista muutoin tolkkua tule.' Silloin minä lähetin Mattia\nhakemaan. Ensin olin ilmoitellut, että odotin sinun veljenpoikaasi,\nPekkaa, niin että sen tietävät koko metsäkulman asukkaat, ja nyt Pekka\nHuuskoinen on minun tyttäreni Marin mies. Kotipuolella ei maa ole sen\nparempaa kuin täälläkään. Tehkööt täällä, Pekka, sinun suojassasi\nitselleen mökin ja halmeen. Karjan alun he saivat minulta, niin että\nkyllä he toimeen tulevat, kun vain tekevät työtä, ja sitä he kyllä\nosaavat. Sitten täällä on Bjurbergissä vanha ja nuori Pekka, eikä Matti\nKailasta enää olekaan. Ne, jotka jotakin tietävät Matti Kailasesta,\neivät häntä anna ilmi.\"\n\n\"Kiitos, vanha kunnon Pekkalainen, kaikesta, mitä olet tehnyt Matille\nja meille!\" sanoi Pekka. \"Vanha Pekka ei ole koskaan oikein viihtynyt\npysyväisessä asunnossaan. Mielihyvin sen annan sinun vävyllesi. Ei\nBjurbergissä tarvita kuin yksi Pekka Huuskoinen. Vanhalla Pekalla on\nkoti ja kontu Bogenissa, jos hän niin tahtoo. Tulkaa tänne, Makkaraisen\npojat! Olkaa todistamassa, mitä vanha Pekka on sanonut. Antti, nouda\nMattikin tänne ja sano hänelle, mitä minä olen sanonut, älköönkä siitä\npuhuttako enää sen koommin.\"\n\nJa silleen asia jäi. Joitakin päiviä viivyttiin yhdessä kaikessa\nrauhassa. Sitten Pekka sanoi: \"Nyt täällä on kaikki hyvin; nyt minä\nlähden tuntureille. Jääkää hyvästi! Antti, älä unohda Pekkaa!\nKylläpähän tapaamme toisemme!\"\n\nVähän ajan kuluttua Pekka seisoi metsänreunassa vielä kerran katsoen\nhalmettaan, omien kättensä tekoja, sitten hän vihelsi koiriaan ja\nkatosi metsään.\n\n\n\n\nVIITESELITYKSET:\n\n[1] Ks. E. T. Odhner, \"Drottning Kristinas förmyndare\", siv. 200.\n\n[2] Finnarne i mellersta Sverige. Akademisk afhandling af Petrus\nNordmann. Helsinki 1888.\n\n[3] Yliopiston suomenkielenlehtorina. Suom. muist.\n\n[4] Tästä suomalaisesta sanoo Fernow (siv. 642): Sundsjön \"Pitkä Risto\"\ntuli v. 1600 vaiheilla pohjoisten vuorikuntien metsiin, mukanaan kirves\nja pyssy, koko omaisuutensa, mutta yhdytti kerran aamulla yksitoista\nhirveä, joista hän sai viisi ammutuksi, ja sillä hän aloitti\ntaloutensa. Tarinoissa tämä mies mainitaan uhkamieliseksi,\nkostonhimoiseksi ja rikkaaksi, vaikka ruotsalaiset kerran polttivat\nhänen asuntonsa; mutta kuningas tuomitsi oikeuden Riston puolelle, ja\nruotsalaiset tuomittiin rakentamaan talo uudestaan.\n\n[5] Kun kirjan tekijä 1850-luvun alkupuolella kävi Surmanlaaksossa,\nnäytettiin vain viittä pientä hautakumpua, joihin sanottiin kaatuneet\nsuomalaiset haudatun. Mieshukka ei tästä päättäen näytä olleen varsin\nsuuri, jollei useampia ole haudattu samaan hautaan. Lumihanget estivät\ntoimittamasta enempiä tutkimuksia, mutta matkatoverini arvelivat, että\nmonta kaatunutta lepäsi järvessä.\n\n[6] Paikan nimenä on nyt Mackartjärn.\n\n\n\n"]