[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fx05crS-gXeqlqL2jlGYdeVf1DaFUMsGo-M_-duE-nvg":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},1340,"Työn kourissa","Anttila, Selma",1867,1942,"1340-anttila-selma-tyon-kourissa","1340__Anttila_Selma__Työn_kourissa","Romaani","romaani",[],[],"fi",1919,null,38297,227070,false,52497,[23],"Finnish fiction",[25],"Novels","\"Työn kourissa: Romaani\" by Selma Anttila is a novel written in the early 20th century. This work dives into the lives of its main characters, particularly the blacksmith Henriksson and his young wife Ulla, as they navigate their daily struggles, aspirations, and family dynamics in a rural setting. The narrative explores themes of work ethic, community, and the complexities of marital relationships against the backdrop of post-war Finland.  The opening of the story introduces us to Seppä Henriksson, a hardworking blacksmith who is in the process of building a new home after purchasing a house from a tailor in the village. His wife, Ulla, is portrayed as a vibrant and industrious woman who brings joy with her singing, although her life is marred by Henriksson's increasing drinking habits during the festive season. The couple's dynamic is further complicated by their desire for a child, with Ulla secretly hoping for a son who would serve as a source of pride for Henriksson. As they struggle with their personal ambitions and the challenges of rural living, the arrival of a new neighbor, Henriika, adds a layer of complexity to their lives, setting the stage for the unfolding drama in this richly woven narrative. (This is an automatically generated summary.)",[],272,"Seppä Henriksson rakentaa perheelleen komean kodin ja pyrkii vaurastumaan uutteralla työllään. Romaani kuvaa käsityöläisperheen elämää, sosiaalista nousua ja ahkeruuden vaikutuksia 1900-luvun alun suomalaisessa kyläyhteisössä.","Selma Anttilan 'Työn kourissa' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1340.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","TYÖN KOURISSA\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nSELMA ANTTILA\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1919.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nSeppä Henrikssonilla oli tapana tehdä kaikki perinpohjin, ylen\njykevää ja tukevaa. Nyt hän rakensi itselleen uutta kotia, ostettuaan\nkylän vanhalta räätäliltä hänen tilavan asuinrakennuksensa, jonka\noli purkanut ja kuljettanut omalle maapalstalleen. Ja mäelle nousi\nvähitellen uusi talo ja hiukan erilleen siitä laajahko paja ja\nmyöhemmin aitta, sauna ja navetta latoineen.\n\nPäärakennukseen nähden seppä ei kuitenkaan tyytynyt siihen, että oli\nsen uudestaan pystyttänyt.\n\n-- Sen pitää olla niin luja, ettei henkeä läpäise, -- sanoi hän.\n\nSitten hän kesällä valmisti tiiliä ja pisti kuhunkin tiileen reiän.\nKun häneltä kysyttiin, mitä se reikä siinä tiilessä toimitti, sanoi\nseppä:\n\n-- Kai se reikä siinä pysyy kuin tiilikin, kun siitä naulan seinään\nlyö.\n\nJa niin hän tekikin. Rakennus sai siten tiilipeitteen, joka rapattiin\nvalkoiseksi.\n\nTulos oli kerrassaan hämmästyttävä. Koko kylä ja pitäjä, vieläpä\nulkokuntalaisetkin ihmettelivät, mikä pappila se sellainen valkoinen,\nuusi rakennus oli laakealla mäentöyräällä, ympärillä kiviaita ja\nhiukan peltomaata. Mutta kun kirkkoa tähyilevä silmä osuikin sen\nsijaan näkemään tukevanlaisen pajan erikoisessa sitä varten aidatussa\ntarhassa, ymmärsivät oudotkin, että siinä asui vain joku vauras\nkäsityöläinen.\n\nPäärakennus olikin vähän liiemmäksi tyhjentänyt Henrikssonin varat\nja innon. Ulkorakennukset jäivät vähemmälle varustamiselle ja\nnäyttivät hiukan mitättömiltä komean asuinrakennuksen läheisyydessä.\nAitta ja sauna olivat kyllä somat ja uusi rinteli hohti valkoisena\nja vastaveistettynä, mutta navetta, talli ja lato yhtenä jonona ja\nsaman katon alla oli jokseenkin vaivainen rakennus, varsinkin jyrkän\nolkikattonsa vuoksi, jonka korret tuppasivat aina roikkumaan oville.\n\nSepän nuori emäntä Ulla oli tuotu toisesta kylästä ja häät vietetty\noikein komeat. Hän oli talon tytär ja sai myötäjäisiksi muutamia\nsatoja ruplia ja runsaat kapiot, eläimiä, ryijyjä, peitteitä,\nliinavaatteita, silkki- ja musliinihameita sekä tarvekalua\nkaikenlaista.\n\nHenriksson oli myöskin talollisen poika, ja käsityöläismestariksi\npäästyään hän oli rovastin toimesta saanut nimeensä ruotsalaisen\n\"son\"-päätteen. Karl Henrik Henrikinpoika Tuomalasta oli sillä tapaa\ntullut Henriksson. Yleensä häntä kylässä mainittiin mestariksi tai,\njos tahdottiin olla täsmällisiä, seppämestariksi.\n\nSepän emäntä, reipas ja aina liikkeellä oleva nuori nainen, lauloi\npaljon askarrellessaan sisällä ja navetassa ja pääsi pian kyläläisten\nerikoiseen suosioon. Mutta hänen laulunsa olivat hengellistä laatua\nja pukunsa aina sama harmaa kotikutoinen. Ne kirjavat silkit ja\nmusliinihameet sekä \"tykkimyssyt\" koreine nauhoineen, vieläpä\nkrinuliinitkin, jotka nyt olivat aitassa, todistivat kuitenkin\nhänen ennen olleen mieleltään toisenlaisen. Vielä nytkin joskus\nsuurissa häissä hän \"mestarin\" vakavasti vaadittua piti välkkyvää,\nvihreäsilkkistä \"tykkimyssyä\", jonka kirjaillut nauhat ulottuivat\ntäyteläiselle povelle, ja tummapohjainen, vihertävä, täplikäs\nmusliinihame valui laajapoimuisena lanteilta aina maahan asti. Lyhyt\nliivi oli uumalta tiukka ja kalanluilla pönkitetty, joten nuoren\nemännän melkein liiaksi täyteläinen vartalo kiristyi pyöreäksi ja\naika somaksi.\n\nEikä seppä itse ollut arvostaan vähemmän tietoinen. Ylpeänä eukostaan\nhän kulki suorana, veitikkamaiset, tummat silmät tiukasti eteenpäin\ntähdättyinä, yllänsä pitkäliepeinen, musta, hiukan karkeanlainen\nsarkatakki ja vasikannahkaiset narskuvat kengät jalassa.\n\nMyöhemmin, kun häät olivat painuneet paremmalle puolelle toisena\nja kolmantena päivänä ja ukot maistelleet esituvan puolella\nkotipolttoista runsaanlaisesti, hörpäten palan painimeksi monet\nkannulliset emännän väkevää olutta, kuului Henrikssonin mörisevä\nääni yli muiden laulua yritellessään, ja hänen emäntänsä ilme kävi\nyhä vakavammaksi ja päättyi harmin punaan. Mutta samassa hän myös\nkeksi keinon, valjastutti hevosen ja pyysi kylän nuoria miehiä\n\"taluttamaan\" ukkonsa rekeen, ja niin mentiin kunnialla kotiin eikä\nkukaan saanut nähdä mestaria pöydän tai penkin alla kolmantena\nhääpäivänä, kuten yleinen tapa muuten oli.\n\nMutta vaikka Ulla-emäntä piti ukkonsa kurissa ollessaan häissä\nja muissa pidoissa itse mukana, ei hänen vaikutuksensa ulottunut\n\"paistinajoon\".\n\nSeppä Henrikssonilla oli oma \"lääninsä\", jonka hän oli ottanut\nsummakaupalla. Hän teki kyläkunnassaan talojen jokapäiväiset\npajatyöt, työkalujen korjaukset, valmisti nauloja, veitsiä ja\nkirveitä, viikatteita, sirppejä ja kaikenlaista pienempää tarvekalua\nja sai kaikesta tästä palkakseen sovitun määrän viljaa ja muita\nluonnontuotteita. Joulun tienoilla hän sitten lähti paistinajoon\nkäyden talosta taloon muka perimässä saataviaan. Itse asiassa\nhän kuitenkin oli vain kestitettävänä, saaden rekeensä pienempiä\ntuliaisia: limppuja, munajuustoja, voita, lampaanjalkoja, rieviä ja\nnisupullia. Suuremmat jyväsaatavat, halot, rehut ja heinät talolliset\nkyllä toimittivat sepälleen kotiin.\n\nTämä paistinajo oli emännän kauhistus, sillä seppä ei pysynyt koko\njouluna tolkullaan. Kun yhdestä humalasta toipui, niin toiseen jo\nkiireellä ajoi ja aina laulaen ja kerskuen kotiin palasi, ellei häntä\nviina vallan rentona reessä pitänyt, niin että oli täytynyt ottaa\nkyytimies ja sitten emännän kanssa yhdessä sisään kantaa.\n\nYhä harvemmin mestari sai emäntänsä pukeutumaan juhla-asuun. Ullan\nomatunto oli herännyt tuomitsemaan kaiken salaisen viinanpolton\nsynniksi ja häpeäksi, ja juopumisen pahetta oli hänen mielestään\nvältettävä. Ja kun Henriksson yhä useammin paistinajojen välilläkin\nkulki juomareisuilla, alkoi hän sitä hartaammin veisata hengellisiä\nlauluja ja lukea Jumalan sanaa. Kotona hän hartauttaan enimmäkseen\nharjoitti, sillä kirkkoon oli pari penikulmaa, ja heidän hevosensa\noli hukattu pois, kun ei heillä maan hoitamisesta oikein tolkkua\ntullut eikä hevosta muutenkaan ajoihin tarvittu. Kyläläiset kyllä\naina auliisti antoivat hevosen, kun siten pääsivät tuomasta entistä\nluvattua määrää heiniä ja kauroja.\n\nYhä hartaammaksi Ulla muuttui yksinäisinä hetkinään mestarin\nollessa työmatkoilla tai juomaretkillä, rukoillen armahdusta tässä\ntyhjyydessä ja synninlaaksossa, uskaltamatta ääneen suruaan valittaa.\n-- Kunhan Kaikkivaltias katsoisi armollisesti hänen puoleensa ja\nsoisi siunatun lapsen, poikalapsen, joka olisi isällensä otollinen ja\ntulisi hänelle hyväksi esimerkiksi, ettei enää kehtaisi eikä voisi\npoikansa vuoksi itseään alentaa! --\n\nTämä oli hänen ilta- ja aamuhuokauksensa, kun hän yksinäisessä\ntalossaan toimitteli ilta-askareitaan ja aamulla varhain, ennen\npäivännousua, kävi eläimiä ruokkimassa.\n\nToisin oli laita, kun mestari oli kotona. Pajassa tohisi ahjotuli,\nniin että se kuului peltojen poikki kauas maantielle, ja vasara\nkilkutti aikaisesta aamusta herkeämättä kuin kellon naksutus. Iloiset\näänet täyttivät pajan ja pajamäen. Siellä oli kärryjä, pyöriä,\ntyöaseita ja kalua kaikenlaista. Hevoset seisoivat pitkässä rivissä\naitaan sidottuina odotellen kengitystään tai isäntiään. Nokisia\nmiehiä työntyi tupaan aterioimaan avaten runsaat ruokakonttinsa ja\nvetäen esille herkulliset eväät, emäntiensä parhaat rievät, juustot\nja voit, kinkut ja muut lihat, sillä jokainen tiesi, ettei Lehvin\nsepän emäntä niitä hyväksyisi mestarille ruuaksi, elleivät ne olleet\nkaikkein parasta lajia.\n\nUlla-emäntä oli tehnyt sen havainnon, että hänen rukouksensa oli\nkuultu. Salaperäinen riemu täytti hänen sydämensä ja loistavin\nkasvoin ja vapisevalla äänellä hän viritti usein aamuvirtensä,\nkirkkaan ilonkyyneleen vieriessä hiukan kalvenneille poskille.\nMestari siveli hiljaa ja hellästi kovalla moukarin karaisemalla\nkourallaan vaimonsa tummaa päätä ja sanoi hymyillen jonkun mehevän\nsanan. Silloin Ulla hotaisi häntä kämmenellään ulottumatta hipaista\nmuuta kuin parransängestä karkeaa leukaa, kun jo tunsi kaksi kouraa\nhartioissaan ja kieppui ympäri, sepän nauraa hohottaessa:\n\n-- Näin se pappilan muori paistia kääntää. Vai poika, ha, ha, toinen\nmestari, pikku mestari! -- ja yhä hohottaen seppä harppasi pajaansa\nja kertoi siellä ukoille iloisen uutisen.\n\nPian oli siitä levinnyt tieto kaikkialle, ja ihmiset kuiskailivat,\nettä mestarille oli tulossa pikku mestari.\n\nJa kun sitten sepän emäntä sai ylen reippaan pojan, oli kaikki juuri\nniinkuin ollakin piti. Nimi \"pikku mestari\" oli jo ennen pojan\nsyntymää niin monasti kuultu Henrikssonin pajassa, että se nyt\nvain varmistui ja sovitettiin kohdalleen. Ja vaikka pappi komeissa\nristiäisissä antoi pojalle nimet Karl Henrik isän mukaan, ei niitä\nkumpaakaan käytetty kotona eikä kylässä.\n\nPieni veitikka, tukeva maalaislapsi, kasvoi äitinsä rinnoilla\nvahvaksi ja oli kova tappelemaan. Molemmat, äiti ja poika, olivat\nvarmat asiastaan: toinen siitä, ettei tahtonut eikä voinutkaan aina\nolla pojan kanssa, ja poika siitä, että hänen oli saatava muutama\nkerta päivässä \"namia\" äidiltä, vaikka olikin jo hampaat suussa ja\nitse osasi selvin sanoin pyytää: -- Uuras tahtoo namia, äiti! ja\nkun ei yksinkertainen pyyntö auttanut, tarttui hän äidin hameeseen\nja kiskoi kaikin voimin nauraen ja itkien, karttaen ja parkuen niin\nsisukkaasti, että äiti aina lopulta myöntyi.\n\nIsä kiusoitteli usein sanoen: -- Oletpa sinä koko uuras, uuras,\nuuras! -- ja tätä hokiessaan hän notkisteli polviaan pajaan\nmennessään.\n\nMutta poika näytti sittemmin olevan uuras muissakin suhteissa. Isän\ntupakkilauta, jossa oli leikkuuterä saranoilla kiinnitettynä, oli\npojalle kovin mieluinen kapine, ja mitä hän vain käsiinsä sai, kävi\nhänelle tupakasta ja joutui terän alle. Kirveet penkin alla pihdissä,\nveitset, porat, höylät ja sahat, kaikki oli poika uuras sieppaamaan,\nja ennenkuin täytti toista ikävuottaan hän kiipesi polvenkorkuisen\npajankynnyksen yli, vaikka sitten muksahtikin pää edellä noesta\nmustalle multalattialle.\n\n-- Uuras, Uuras! -- huusi isä ylpeydestä hytkyen ja kantoi kirkuvan\npojan äidille tupaan.\n\nVähitellen tarttui tämä isän antama nimi kaikkien mieleen, ja ilman\nmuuta sopimusta hän sai nimekseen Uuras.\n\nPitkällinen imettäminen liitti äidin ja pojan läheisesti toisiinsa.\nUlla-äidin ajatukset liitelivät kauas, lapsen levätessä hänen\npovellaan, kauas etäiseen tulevaisuuteen, jonka piti suoda hänen\nlapselleen sellaista, mitä hänen vanhempansa eivät osanneet oikein\nkuvitellakaan.\n\n-- Voi sinua, piipattaja, -- puheli hän pojalle, -- sinä saat mennä\nmaailmalle ja nähdä ja kuulla uusia!\n\nNiihin sanoihin sisältyivät Ulla-äidin salaiset ajatukset\npoikansa tulevaisuudesta. Hänen piti saada käydä pystyssä päin\nja kompastelematta; jokin salaperäinen kaitselmus ohjaisi häntä\nonneen. Mikä se onni oli, sitä hän ei varmasti osannut itselleen\nselvittää. Mutta hänen uskonnollinen mielenlaatunsa kohosi arkielämän\nyläpuolelle rukoillen ainokaiselleen sielunvoimaa ja hengenrikkautta.\nSamalla sivalsi tämä äidinylpeys kuitenkin häntä itseään ikäänkuin\nmoittien siitä, että hän oli lapselleen toivottanut maallisia\nkoettelemuksia, joita ilman nuo hyvät lahjat olivat hänen mielestään\nsaavuttamattomat.\n\nHänen pojalleen piti paljon annettaman, niin että hänkin voisi paljon\nantaa ja paljon tehdä, -- se oli Ulla-äidin toivomus.\n\n\n\n\nII.\n\n\nLehvin koulu oli pitäjän ainoita ja ensimmäisiä, rovastin toimesta\nperustettu vastoin isäntien tahtoa, he kun pelkäsivät siitä koituvan\nylettömiä maksuja ja lapsille ajanhukkaa. Kukin ajatteli itsekseen:\n-- En minä vain lapsiani kouluun pane, ei minulle lisämaksuja\ntarvitse sälyttää.\n\nKylä kuului rikkaaseen seutuun, missä talot upeina ja uusina\nmuodostivat ryhmiä tai olivat hiukan erillään toisistaan.\nNaapuruussuhteet pidettiin pyhinä ja loukkaamattomina. Pahoja puheita\npelättiin, sillä sellainen vaikutti lamauttavasti läheisten naapurien\nkesken, missä jokapäiväinen elämä oli kehittynyt aivan yhteiseksi.\nPienimmilläkin lomahetkillä pujahdettiin naapureihin, ja lapset\ntepastelivat yhtä paljon kylän lattioilla kuin kotosalla. Karjat\nkulkivat samoja kujia rakennusten nurkitse etsien kukin tiensä omiin\ntarhoihin ja tanhuoille. Koiratkin kujeilivat kylän pihoilla kuten\nomillaan nostaen yhteisen rähäkän, kun vieras raitilla ajoi. Silloin\ntulikin niin kova meteli, että jokaiseen akkunaan maantien varrella\nilmestyi pää pään viereen ja lapset kelkkoineen, pitkät kynttilät\nnenässä, pysähtyivät tien viereen katselemaan.\n\nKoululle oli vuokrattu erään talon esitupa luokkahuoneeksi ja\nsen perällä kaksi kamaria opettajan asuttavaksi. Varsin rauhaisa\npaikka se ei ollut maantien risteyksessä, josta tiet haaraantuivat\nasemalle, pitäjän kirkolle ja lähimpään kaupunkiin. Pihan nurkassa\noli kiikku ja siinä melkein aina joku kyläläinen tai outo vaeltaja\nlepoa nauttimassa taivallettuaan pitkät matkat. Ja ensin alussa,\nkun koulu oli aivan uusi ja outo ilmiö kylässä, kerääntyi tielle\naitaan nojautuen kyläläisiä ja ulkokuntalaisiakin katselemaan lasten\nleikkiä, jota opettaja johti.\n\nSiihen aikaan, jolloin ensimmäiset koulut perustettiin, ei vielä\noltu niin vaateliaita opettajain täyspätevyyden puolesta. Lehvin\nkouluun otettiin opettajaksi muuan nuori pohjanmaalainen nimeltä\nTohu. Hän oli itseoppinut, kirjoitti sujuvaa käsialaa toimittaen\nkylällä kaikki kynätehtävät ja puhui kaunista, puhdasta suomenkieltä\nilman minkäänlaista murteellisuutta, niin että häntä Lehvin kylässä\npidettiin jo senkin vuoksi herrana.\n\nOpettaja Tohulla oli myöskin laulun lahja; joten hänen johtamansa\nlastenleikit kävivät erittäin viehättäviksi nurmisella pihamaalla,\neivätkä kyläläiset ja sivukulkijat malttaneet olla pysähtymättä\nkatselemaan ja innostuneesti seuraamaan pienokaisten puuhia.\n\nOli jo syyspuoli kesää, kun Tohu oli saapunut kylään ja heti\naloittanut toimintansa niiden muutamain oppilaiden kanssa, jotka\nolivat heti ensimmäisenä päivänä ilmoittautuneet. Näiden joukossa\noli myöskin Lehvin sepän ainoa poika. Uuras oli jo kahdeksan vuotta\ntäyttänyt, mutta suurikasvuisena hän näytti vähintään kymmenen\nvanhalta.\n\nHän seisoi nyt keskellä piiriä ja katseli kiinteästi opettajaan,\ntarttuen lujasti hänen käteensä. Jotkut toiset tekivät samoin, mutta\nUuras työnsi heidät syrjään, loistavin katsein anastaen opettajan\npariksensa. Silloin opettaja irroitti pienen käden vaatien Uurasta\npysymään vielä vapaana.\n\nNyt järjestettiin leikki, ja opettaja tarttui erään pikku tyttösen\nkäteen. He kaksi ottivat kiinni taas toiset kaksi, pysyen kaikki\nkäsi kädessä, ja niin tavoitettiin vähitellen koko luokka yhdeksi\nketjuksi. Lopulta ei ollut muita jäljellä kuin Uuras, sillä \"mies\nse, jota ei kiinni saada\" oli opettaja sanonut, ja Uuras tahtoi\nolla mies. Toisten oli vaikea tavoittaa vikkeläsääristä poikaa,\njoka kieppui keskivaiheilla viisaasti karttaen ketjun päitä, missä\nkädet uhkasivat ottaa kiinni. Paraiten hän pysyi turvassa ketjun\nselkäpuolella, koska etupuolella yritettiin nopeammin muodostaa piiri\nhänen ympärilleen.\n\nKatselijat huudahtelivat aidan takana jännittyneinä: -- Kas noin,\nkäänny ympäri, soh, soh, pujahda aukosta, juokse -- juokse, se\ntavoittaa selästä!\n\nJännitys yhä kasvoi, ja ajomiehet, seisten työkärryillään matkalla\npellolle eloja hakemaan, pysäyttivät hevosensa ja jäivät katselemaan.\n\n-- Peijakas, sepäs puikkelehtii kuin syöstävä. Kas, jo meni säärien\nvälistäkin! Ha ha ha! -- He nauroivat täyttä kurkkua.\n\nMutta Uuras kiiti pitkin pihaa silmät kiiluvina kuin ainakin\nvainotun, vilkuen joka puolelle, missä vaara vaanisi. Hän pysyi aina\npuolustusasennossa, koskaan tekemättä tarpeetonta liikettä. Se oli\nhänessä aivan vaistomaista.\n\nViimein opettaja pani ehdon suodakseen reippaalle pojalle\nvoitonkunnian lopullisesti, ja rivin seistessä pihan laidassa\nmahdollisimman kaukana tikapuista, jotka veivät asuinrakennuksen\nkatolle, hän komensi:\n\n-- Pysähtykää kaikki! Jos Uuras pääsee koskemattomana rakennuksen\nkatolle, on hän leikissä voittanut!\n\nSamassa tuokiossa pujahti Uuras poikkinaisen säleen kohdalta ulos\npihasta rakennuksen taakse ja kiipesi hirsipäistä nurkkaa myöten\nkatolle. Räystäs teki kiusaa, mutta päädyn puolella eivät kattolaudat\nulottuneet kovinkaan leveälle, ja kurkottaen tukevia käsivarsiaan\nja iskien paljaat varpaansa tuulen ja sateen halkaisemiin hirsien\npäihin, hän pääsi kuin pääsikin suurella ponnistuksella kiskomaan\nitsensä ylös lahonneelle pärekatolle, josta kappaleita lohkeili\nhänen haparoiviin sormiinsa. Huohottaen hän pian ilmestyi katon\npihanpuoleiselle sivulle ja istui tikapuiden ylimmälle puolalle\nheilutellen pyöreitä ja ahavoittuneita sääriään.\n\n-- Hei, hei, hei, pikku mestari! -- kuului pihasta ja varsinkin\nmaantieltä.\n\nJa sitten taas rattaat ratisivat jatkaen matkaansa, ja katselijat\nhajaantuivat, samalla kuin opettaja keräsi lapset luokkaan.\n\nMutta pikku Uuras oli leikissä riehaantunut. Hän ei malttanut\nlaulussa pysyä alallaan toisten joukossa, vaan harppaili innoissaan\npaikasta paikkaan ja jutteli ääneen, niin että Tohu monasti\nvaroitettuaan lopulta pisti hänet mustan taulun taakse nurkkaan. Muut\noppilaat jatkoivat lauluaan salin toisella puolella, mutta äkkiä\nkaikki hypähtivät kamalasta ryskeestä.\n\nUuras oli työntänyt mustan taulun nurkastaan kumoon lattialle. Itse\nhän seisoi kalpeana ja uhittelevana sojottavien taulunjalkojen\nvälissä. Opettaja otti häntä kädestä kiinni, haki pöytälaatikosta\npienen vitsan ja piiskasi nykivää kättä kourassaan, mutta jokainen\nisku koski hänen omaa kättään yhtä kipeästi kuin pojankin. Senjälkeen\nolivat opettaja ja oppilas taas hyviä ystäviä, eikä ollut niin pitkää\nmatkaa, jota ei Uuras olisi juossut opettajan asioilla, eikä niin\nvaikeaa läksyä, ettei opettaja olisi sitä saanut hänen päähänsä\npäntätyksi.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nEräänä päivänä kevätkesällä nousi sepän kujaa pitkin, joka erosi\nmaantiestä suoraan valkoista asuinrakennusta kohti, hevoskuorma,\njossa oli kaikenlaista muuttotavaraa. Leveä, sivusta vedettävä puinen\nsänky, kiikkutuoli ja suuri fiikus olivat siinä huomattavimpina, ja\nniiden alla ja ympärillä kiuluja ja saaveja, vaatteita, mattoja,\npärekoppia kaikenlaisia ja ylimmäisenä ompelukone.\n\nKuorman vieressä taivalsi pitkä ja hento naisihminen, ja hänen\njäljessään hyppeli vähän toisella kymmenellä oleva vaalea tyttö\nlyhyessä töppöhameessa, joka teki hänet oudoksi ilmiöksi tällä\nseudulla, missä pikkutytötkin käyttivät nilkkaan saakka ulottuvia\nhameita. Hänellä oli pieni olkihattu pääntyttyrällä, ja pitkä\ntukka hulmusi vapaana hartioilla irtaantuneena palmikoista, joista\ntoinen vielä nimeksi oli pysynyt koossa, mutta pyrki luonnolliseen\nvapauteensa. Tyttönen hyräili polkansäveltä ja juoksi kilpaa\nvarpusten kanssa, jotka hyppelivät maantiellä tai iloisesti\nsirkuttaen lentelivät edestakaisin. Kuorma pääsi vihdoin kujaa myöten\nylös mäelle asti. Sepän emäntä katseli Uuraan kanssa akkunasta ja\nmeni tulijoita vastaan, kun he saapuivat portin kohdalle.\n\n-- Päivää!\n\n-- Päivää, päivää!\n\n-- Terveisiä Helsingistä. Nyt sitä sitten tullaan, -- sanoi vaimo.\n\n-- Niin kai, -- myönsi sepän emäntä. -- Ja tämäkös sitten on Anja?\n\n-- Onhan se... niiaa nyt nätisti, -- kehoitti vaimo.\n\n-- Olisikos aikaa käydä sisään? -- kysyi emäntä.\n\nKyytimies oli kuormansa kanssa pysähtynyt tielle ja poltteli piippua.\n\n-- Mitä tämä isäntä sanonee, -- arveli vaimo katsoen hevosmieheen.\n\n-- Mitäs siitä, hyvä on aina hyvä, kun kerran kutsutaan. Ja kaihan\nse kahvi näille matkalaisille hyvää tekee, -- selitteli ukko. --\nJa kylmänä siellä on kaikki paikat Tupalassa. Viekö muuri enää\nsavuaankaan ilman laittamista, kun koko talven on kylmillään ollut.\n\n-- Henriika tekee sitten hyvin ja käy tänne esituvan puolelle ja Anja\nja isäntä myös.\n\nUuras oli kovin utelias näkemään läheltä näitä tulokkaita, joita oli\nodotettu jo pari viikkoa, ja vaikka hänen oikeastaan olisi pitänyt\nmennä pajaan isälle palkeita painamaan, istui hän vain tukevasti\ntuvan pöydän päässä ja tarkasteli hiukan ylenkatseellisesti pienen\ntytön kaupunkilaista ulkomuotoa. Hän oli siinä iässä -- kolmentoista\n-- jolloin pikkutytöt eivät viehätä naisina, vaan ainoastaan\nleikkitovereina. Ja sepän Uuraalla oli siinä suhteessa hyvin suuret\nvaatimukset, mitä reippauteen tuli.\n\nLapset katselivat toisiaan salavihkaa ääneti, Anja heilutellen\njalkojaan leveässä, kahdenistuttavassa kiikkutuolissa keskellä tupaa\nja palmikoiden tukkaansa suu mutussa ja katse tähdättynä alas pitkin\npienen, nykeröisen nenän vartta. Hän oli harvinaisen vaalea lapsi,\nmelkein valkoinen tukka kuin pehmeää silkkiä ja silmät siniharmaat,\nkasvojen väri tervettä ahavoittunutta punaa ja hiukan kesineitä\ntäpliä kaulalla ja leuassa. Aurinko oli liian rutosti pidellyt arkaa\nja hienoa kaupunginlapsen hipiää pölyisellä maantiellä.\n\nMitä kauemmin Uuras tyttöä katseli, sitä enemmän teki mieli vetää\nhänet pois kiikkutuolista tukkaansa letittämästä.\n\n-- Tule pihalle! -- sanoi hän viimein malttamatta katsella loputonta\nhommaa.\n\nTyttö nosti päätään ja katsoi valkoisten silmäripsiensä alta poikaan\nkuin uneksiva, joka ei luullut olevansa todellisuudessa.\n\n-- Minne pihalle? -- kysyi hän hitaasti.\n\n-- Tuonne aitan eteen, -- sanoi Uuras, jolla oli omat syynsä\nhoukuttaa sinne.\n\nVikkelästi kapusi sitten Uuras portaita ylös aitan rintelille ja\nnousi seisomaan kapealle johteelle.\n\n-- Jos putoot! -- huudahti tyttönen säikähtyneenä.\n\n-- Mitäs annat, niin loikkaan täältä maahan? Tyttö katsoi\nhätääntyneenä ympärilleen.\n\n-- Älä loikkaa, sinuun sattuu.\n\n-- Pyh, vai sattuu, en minä ole mikään likka! -- ja samassa hän\nhyppäsi maahan, ponnahti koukistetuin polvin kuin pallo ensin maasta\nylös ja kaatui sitten suinpäin nenälleen nurmeen.\n\n-- Sattuiko? -- kysyi tyttö järkytettynä, mutta omalla rauhallisella\ntavallaan, jota vilkas poika ei voinut ymmärtää.\n\n-- Loikkaisin paljon korkeammaltakin, vaikka aitan katolta saakka!\n-- kerskui Uuras. Hän huomasi tehneensä valtavan vaikutuksen, sillä\ntyttösen uinailevaan katseeseen oli tullut eloa ja säteilyä, ja\nahavoittuneet posket hehkuivat punaisina, samalla kuin puoliavoin suu\nnäytti lohjenneiden maitohampaiden tyhjät välit ja uudet valkoiset\ntulokkaat, jotka vielä olivat keskenkasvuisia.\n\n-- Mikä sun nimesi on? -- kysyi Uuras.\n\n-- Anja. Entä sinun?\n\n-- Uuras se on! -- sanoi poika.\n\nSamalla he kuulivat Anjan äidin kutsuvan, ja Anja vietiin kahvia\njuomaan.\n\nHetken kuluttua oli muuttokuorma jälleen matkalla päämääräänsä kohti\nTupalaan, noin kymmenen minuutin kävelymatkan päähän sepältä. Tupala\noli ollut Henriikan isän asuntona. Siellä oli ukko aivan yksin\nelellyt senjälkeen, kun tytär oli mennyt naimisiin ja muuttanut\npääkaupunkiin, jossa hänen miehensä oli poliisina. Nyt olivat\nHenriikan isä ja mies kuolleet samoihin aikoihin ja Henriika palasi\ntyttärineen Tupalaan.\n\nÄitinsä kehoituksesta Uuras meni muuttoväen mukana auttaakseen\npurkamaan kuormaa.\n\nSepältä eteenpäin mennessä tie kävi kapeaksi, ruohottuneeksi ja\nkiviseksi. Paikoittain se oli kuoppaista, kirren murtamaa, jotta\ntäytyi ottaa ompelukone alas korkean kuorman päältä ja muutenkin\npurkaa raskaimpia esineitä metsään toisen kerran haettavaksi.\n\nKävelijöillä oli kaitainen, pehmeä polku tienviertä pitkin, ja\nmetsässä soi lintujen liverrys vaaleanvihreäin puiden oksilla, missä\nlehdet olivat vielä hentoja, läpikuultavia ja silkinhienoja. Mansikka\nkohotti nuppujaan mättäistä tehden ahkerasti yhä uusia kukkia. Purot\nsolisivat kiidättäessään kevään myöhästyneitä tulvavesiä kiireisesti\npitkin niittynoroa isoon jokeen sepänmäen sivuitse.\n\nLapset pysähtyivät katselemaan suuren koivun kantoa, joka oli\ntalvella sahattu poikki. Nyt kevään tultua sen nesteet olivat\nnousseet maasta puunsoluja myöten kannon päähän kuohumaan valuakseen\nmaahan ikäänkuin imettäen silkkilehtistä vesaa, jota sen juurella\nkasvoi aivan tukuttain.\n\n-- Se oli suuri koivu, -- selitti Uuras, -- ja se vietiin talvella\nKotkan kartanoon, sinne meidän pitäjän kirkolle. Sinne on tullut uusi\nherra ja se rustaa.\n\n-- Mitä se niin rustaa? -- uteli Anja.\n\n-- Sillä kuuluu olevan tytär, ja se menee naimisiin, ja siellä\nkartanossa tulee häät.\n\n-- Onko se kaunis?\n\n-- Sekö kartano? -- kysyi Uuras.\n\n-- Se tytär.\n\n-- Mitäs siitä, en minä tiedä.\n\n-- Oletkos nähnyt?\n\n-- En, mutta ensi pyhänä menen kirkkoon. Se on tien vieressä,\nja siellä kuuluu olevan portti auki näin keväällä, kun ei vielä\nvarasteta omenia.\n\nAnja olisi tahtonut kuulla enemmän siitä kartanon tyttärestä, mutta\nUuraan ajatukset kieppuivat itse kartanossa ja sen portissa.\n\n-- Siellä kuuluu olevan portinkehä niin korkea kuin rakennus, ja\nsiinä on ovet kuin kirkossa, niin on äiti sanonut. Ja kun minä pääsen\nmaailmalle, rakennan kartanon ja sellaisen portin, -- vakuutti hän\nseisten metsässä hajareisin, kädet housuntaskuissa ja tukka pörrössä.\n\n-- Niin, mutta minä olen käynyt \"fruntimmerin\" koulussa Helsingissä,\n-- selitti Anja pikkuvanhasti. -- Siellä oli vain herrasväen lapsia\nja kaikki puhuivat aina ruotsia.\n\nUuras tuijotti hetken Anjaan ja kysyi masentuneena:\n\n-- Puhutkos sinäkin ruotsia?\n\n-- En minä oikein osaa. Kun isä kuoli, ei äiti voinut pitää minua\nkoulussa muuta kuin syksystä jouluun, mutta minä osaan kirjoittaa.\n\n-- Pyh, kaikki koululapset osaavat kirjoittaa. He olivat jutellessaan\ntulleet Tupalaan, jonka avatusta ovesta lemahti heitä vastaan\nummehtunut ilma.\n\nHenriika näytti neuvottomalta ja ylen uupuneelta istuessaan pienen\ntuvan penkillä. Hänen silmänsä kävivät punaisiksi pidätetyistä\nkyynelistä, jotka pyrkivät esille hänen katsellessaan vanhaa\nkotiansa. Täällä hän oli elänyt iloisen ja onnellisen lapsuutensa,\ntoivorikkaana lähtenyt kaupunkiin palvelukseen ja sitten palannut\nonnellisena morsiamena kapioitaan neulomaan ja häitään odottamaan.\nJa nyt kun hän tuskin oli puoliväliin neljättäkymmentä ehtinyt, oli\nelämä jo kallistunut iltapuoleen ja onni mennyt...\n\nAjomies kantoi esineitä tupaan. Suuri, sivusta vedettävä sänky\npantiin peräseinälle ja Henriika sijoitti siihen vaatteita, jotta\nse paisui oikein korkeaksi ja pulleaksi, ja ruudullinen sängynpeite\nulottui rimpsuineen lattiaan saakka. Huoneessa oli vanhan ukon\nostamat suurikukalliset seinäpaperit, jotka kiiltelivät somasti\nläikkyvinä iltapäivän auringon valossa.\n\nKuormasta ilmestyi kaappikello, joka sai paikkansa peränurkassa\nruokapöydän päässä. Penkit siirrettiin hiukan ulospäin. Piironki\nja sen päällä pieni lipas sai paikkansa kahden akkunan välissä\nsivuseinällä, ja niin oli huone aivan kaupungin malliin kalustettu,\nkun ompelukone vielä nostettiin valoisaan paikkaan peräseinän ainoan\nakkunan alle ja fiikus sen viereen. Muut tavarat vietiin aittaan,\njoka oli Tupalan pihalla. Se oli soma, pikkuinen rakennus, varustettu\nrintelillä ja portailla, tukevatekoinen, vaikka pieni kuin lasten\nleikkihuone, niin että sisään mennessä täytyi pistää ensin päänsä ja\nsitten kumarainen selkä varovasti, ja vasta keskilattialle päästyään\nsopi suoristautua.\n\nAnja ihastui siihen heti.\n\n-- Niin kaunis, niin kaunis! Onko se Kotkan kartanon portti näin\nkaunis? -- kysyi hän Uuraalta.\n\n-- Pyh! Mikä kaunis tämä nyt on! Tällainen tönö kuin isän tuohinen\ntupakkapönttö! -- haukkui Uuras Anjan aittaa.\n\n-- Menetkö sinä jalkaisin sinne kirkkoon? -- tiedusti Anja Uuraalta\nyhä ajatellen kartanoa hänkin.\n\n-- Menen, meillä ei ole hevosta, ja minä tahdon osata sinne yksin.\n\nAnja meni supattamaan jotakin äidilleen ja viittoili Uurasta\nlähemmäksi. He päättivät lähteä kaikin kolmisin jo lauantaina\niltapuolella ollakseen sunnuntaiaamuna reippaita kirkkoon mentäessä.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nLapset olivat nousseet jo varhain aamulla ollakseen valmiit\nkirkkomatkalle, kun määräpäivä tuli. Henriika oli käynyt\nlämmittämässä sepän saunan, jossa he saivat kylpeä, sillä saunaa\nTupalassa ei ollut.\n\nMaitonsa he myös saivat sepältä, koska kylään oli liian pitkä matka.\nSensijaan Henriika sitoutui lämmittämään ja siivoomaan saunaa\nja ompelemaan koneellaan, mitä sepän emännällä sattui olemaan\nsentapaista työtä.\n\nNäin nämä kaksi perhettä tulivat alunpitäin aivan läheisiksi.\nHenriikan elinkeinona oli nyt ompeleminen, ja suuressa kylässä\ntarvittiin sellaista hyvin kipeästi, sillä ompelukone oli jo sinänsä\nsiihen aikaan harvinainen kapine.\n\nHenriikaa pidettiin kylällä suuressa arvossa, ja pikku Anjaa ympäröi\naivan erikoisen ihailun sädekehä. Olihan tyttö ollut herrasväen\nkoulussa ja kävi hattu päässä ja lyhyt hame yllä, ja sepän emäntä\nkuiskasi kylän emännille:\n\n-- Tytöllä on pitsilliset pöksytkin.\n\nHenriika osasi kyllä ylläpitää pientä herraskaisuuden tuntua\nkotioloissakin. Hänellä oli miehensä jälkeen pieni eläke ja hiukan\nomaisuutta, ja ompeleminen tuotti kaiken elannon. Lisäansionaan hän\nvielä leipoi kaikenlaista nisua myötäväksi, kun oli palveluksessa\noppinut tekemään piparkakkujakin.\n\nSepän uusi naapuri tuli pian kylän naismaailman parhaaksi tueksi\nkaikkein mieluisimmissa asioissa, ja hänen tupansa somuus ja\nerinomainen siisteys oli esikuvana, jota koetettiin jäljitellä.\n\nKun Henriika lauantaina lasten kanssa lähti kirkkomatkalle jalkaisin,\ntuli pitkin tien vartta tunnetuksi, että Tupalan Henriika oli\nasettunut entiseen kotiinsa Lehviin neulojaksi. Häntä pyydettiin\npoikkeamaan entisten tuttavien luo, mutta lapsia hän kehoitti\nsillaikaa jatkamaan matkaansa hiljalleen.\n\nUuras oli tästä kehoituksesta ylpeä, sillä nyt hän saisi näyttää\nyksin osaavansa perille.\n\n-- Äiti sanoi, että pitää aina pysyä valtatiellä, Vain kahdessa\npaikassa poiketaan oikealle ja kummassakin tienhaarassa on viitta.\nMikä konsti se nyt on! -- puhui hän luottavaisena.\n\nKylä oli pian sivuutettu. Vainiot vaihtuivat vähitellen metsiksi\nja niityntapaisiksi aukeiksi. Mäet nousivat paikoin jyrkkinä ja\nsoraisina, ja sankka kuusimetsä kahden puolen laskeutui johonkin\nsuoperäiseen notkelmaan, kunnes muutamien kilometrien päästä tuli\nuusi kylä vastaan.\n\nLapset olivat riisuneet kirkkokengät jalastaan ja astuivat paljain\njaloin uutterasti eteenpäin, sillä he tahtoivat ennättää katselemaan\nKotkan kartanon porttia, ennenkuin äiti saavuttaisi.\n\n-- On siellä kaupungissa monta suurta porttia, -- sanoi Anja.\n\n-- Mimmoista porttia? -- tokaisi Uuras epäilevänä.\n\n-- On patsaita ja rakennuksiakin portin ympärillä.\n\nUuras ei voinut muodostaa itselleen kuvaa sellaisista porteista.\n\n-- Vai on, -- sanoi hän huoaten.\n\n-- Niin, ja siellä on sellainenkin talo, jossa on valaskalan\nluuranko! -- sanoi Anja varmana siitä, että kerrankin Uuras saisi\nihmetellä.\n\n-- Narraat.\n\n-- On se, sitä sanotaan museoksi, ja minä kävin sitä isän kanssa\nkatsomassa.\n\n-- Oliko se niin suuri kuin minun kotini? -- kysyi Uuras levittäen\nsilmiään.\n\n-- Sekö museo?\n\n-- Niin.\n\n-- Häi, suurempi. Se on kivimuuri, ja siinä on paljon, paljon\nhuoneita ja kaikenlaisia eläimiä.\n\nAnja kertoi ja Uuras kyseli, ja näin keskusteluunsa vaipuneina he\nmarssivat ensimmäisessä tienhaarassa väärälle suunnalle.\n\nHe olivat kulkeneet jo pari tuntia odotellen ensimmäistä tienhaaraa\ntulevaksi, kun kuulivat junan viheltävän.\n\n-- Nyt on tultu väärään, -- sanoi Uuras, ja he kääntyivät takaisin,\nmutta väsymys alkoi vaivata varsinkin Anjaa, jonka jalat olivat\nkäyneet kovin aroiksi.\n\nUuras astui nopeammin ja otti lakin päästään, pyyhkien tukantupsua\npois otsaltaan. Hän levitti puolivillaisen harmaan takkinsa liepeet\nja oli käärinyt pitkät housunlahkeet polviin saakka ylös saadakseen\nvilpoista.\n\nAnjan oli vaikea seurata, vaikka olikin vain pieni eväsnyytti\nkäsivarressa heilumassa ja hattu ja kengät toisessa kädessä. Hän oli\nharvinainen ilmiö täällä metsässä kaupunkilaispuvussaan ja suuri,\nvaalea tukka osaksi palmikoituna, osaksi valloillaan, sillä Henriikan\nsitomat \"piiskannauhat\" valuivat aina solmuista auki ja tipahtivat\ntielle, kun vain saivat kylliksi aikaa. Tällä matkalla ne tosin\nolivat kestäneet lukemattomia heilahduksia ja nykäyksiä, heittoja ja\nsipaisuja edestä taakse, mutta lopulta tipahtaneet tielle jättäen\nvangittavan tukan omiin valtoihinsa tyttösen hartioille.\n\nHe pysähtyivät kumpikin eri puolelle tietä kuultuaan takaa rattaiden\nratinaa. Sieltä tulivat suuret nelipyöräiset vaunut. Niiden lähetessä\nlapset näkivät, että vaunuissa istui yksinäinen nainen ja ajaja\nkuskipukilla.\n\nKun vaunut pääsivät kohdalle, pysähtyivät ne, ja nainen kysyi:\n\n-- Minne te olette menossa, lapset?\n\n-- Kirkkoon, -- sanoi Uuras hetken kuluttua, sillä hän oli niin\nkiintynyt katselemaan parihevosia, upeita valjaita ja kauneudesta\nsäteilevää rouvasihmistä, ettei aivan heti osannut vastata.\n\n-- Sinne on hyvin pitkä matka, -- sanoi vieras. -- Mistä te tulette?\n\n-- Lehvistä, -- vastasi Uuras nyt jo nopeammin.\n\n-- Se on minulle outo paikka ja lienee kaukana. Tulkaa vaunuihin,\nniin pääsette melkein perille saakka, -- sanoi vaunuissa istuva nuori\nnainen avaten oven ja itse siirtyen toiselle puolelle.\n\nLapset olivat ujoudesta ja ihmettelystä mykistyneet, uskaltamatta\nedes toisiinsa katsoa, ja tuijottivat metsään päin pidellen kiinni\nvaunujen laidasta, ikäänkuin peläten kaiken vaihtuvan toiseksi, jos\nhetkeksikään hellittäisi.\n\nNuori nainen tarkasteli heitä mielihyvillään, ja hänen silmänsä\nviipyi varsinkin kolmetoistavuotiaassa pojassa, joka yhä tuijotti\nmetsään, siirtämättä kiinteää katsettaan syrjään ja jonka kasvoissa\nhiukan kaareva nenä ja luja leuka veti erityisesti huomiota\npuoleensa. Leveistä ja luisevista hartioista, hoikasta uumasta ja\njäntevistä sääristä kaartuviin jalkapöytiin saakka poika oli oikean\nvoimamiehen alku. Hänen pitkät ja laihat, hiukan likaiset sormensa\nolivat tervehtiessä tukevasti tarttuneet nuoren neidin käteen, ja nyt\nne pitelivät lujasti kiinni vaunujen laidasta.\n\nVieras kyseli heiltä hetken kuluttua nimen ja kotipaikan, ja Uuras\nvastasi Anjankin puolesta. Kumpikaan ei uskaltanut kysyä, oliko\nvieras ehkä se, jota he molemmat ehdottomasti ajattelivat, Kotkan\nkartanon morsian.\n\nKun lasten vastaukset olivat lyhyitä ja puhelu jäi yksinomaan nuoren\nneidin ponnistelun varaan, otti hän lopulta sanomalehden ja luki sitä\ntasaisesti vierivissä vaunuissa metsän suloisessa siimeksessä. Puro\npuikkelehti väliin esille pitkin tienvartta ja kaivautui toisinaan\npoikki tien saaden ylleen enemmän tai vähemmän upean sillan;\ntoisinaan se paisui suorastaan pauhaavaksi kosken tapaiseksi jossakin\netäämpänä. Kerran tultiin mäelle, josta nähtiin alempana mylly, ja\nsen alitse ryöppysi vallaton vesi pursuten ja voihkien kuin äkeissään\nsiitä, että oli uskallettu sen kulku uomaan johtaa ja kahleisiin\nkytkeä.\n\nSalaperäinen jännitys oli vallannut lasten mielet, ja toisiinsa\nvilkaisten he odottivat yhä uusia seikkailuja, eikä mikään olisi\nheitä enää ihmetyttänyt. Ja kun vaunut lopulta pysähtyivät\nkomeapuitteisen portin eteen ja ajaja hyppäsi porttia avaamaan, luki\nUuras sen nimikilvestä hiljaa: \"Kotkan kartano\".\n\nSiinä se siis oli se portti, korkea kuin talo, ja tuo nimi keskelle\nkolmioon maalattuna aivan kuin talon päätyyn. Sen alitse he\nnyt ajoivat vaunuissa pitkin lehtokujaa, jota ulottui vihreään\nnurmikenttään saakka.\n\nHeille avautuivat samalla värikkäiden kukkapengerten lumoavat ryhmät\nkuin satumaailman salaisuudet, eikä kumpikaan kyennyt puhumaan taikka\nliikahtamaan. Joku auringossa kimalteleva kirkas hopeapallo lähetti\npistävää valoa heidän silmiinsä, ja he hieroivat niitä vaistomaisesti.\n\nNuori neiti katseli lapsia hymyillen ja sanoi:\n\n-- Täällä minä asun; nyt voitte astua vaunuista ja katsella puutarhaa.\n\nSitten hän kiirehti ylös leveitä portaita laajaan ja kauniiseen\ntaloon, josta lapset näkivät vain muutamia valkoverhoisia akkunoita\nkorkean parvekkeen yläpuolella. He tuskin uskalsivat polkea\nhiekoitettua käytävää ja pysyivät paikallaan, katsellen siihen\nsuuntaan, minne nuori neiti katosi.\n\nPian hän ilmestyi uudestaan valkoisessa kesäpuvussa ja vei heidät\nkorkeita portaita ylös. Sieltä he näkivät kaikki kukkapenkereet,\nnurmikon, lehtokujan ja korkean portinkin maantielle saakka. Nuori\nneiti antoi heille maitoa ja voileipää ja sanoi:\n\n-- Kiitos seurasta, oliko hauska ajaa tänne?\n\nLapset katsoivat toisiinsa ylen vakavina ja touhusivat lähtöä.\n\nAnja niiasi syvään sanoen: -- Kiitos! -- kuten oli oppinut\n\"fruntimmerin\" koulussa, ja Uuras koetti kumartaa niinkuin oli nähnyt\nopettajan tekevän, kun tarkastaja kävi koulussa.\n\nHe hiipailivat alas portaita kuin unessa, jättäen taakseen\nihmemaailman salaisuudet, ja jatkoivat matkaansa lehtokujaa pitkin\nkorkeaa porttia kohti.\n\nUuraalla oli mieli täynnä kaikkea näkemäänsä kaunista ja ihmeellistä.\n\n-- Kuules, Anja!\n\nAnja katsoi häneen, ja molemmat lapset huohottivat kuin olisivat\njuosseet korkeata mäkeä nähdäkseen laajan näköalan.\n\n-- Täällä on niin kaunista!\n\n-- Ei kaupungissakaan ole näin kaunista, -- sanoi Anja.\n\n-- Ei missään ole, -- vakuutti Uuras. -- Kun minä vielä olen kotona\nkaksi talvea, niin sitten lähden pois!\n\n-- Minne sinä lähdet?\n\n-- En vielä tiedä, mutta minä lähden maailmalle. Ja sitten, kun tulen\nsuureksi, laitan tällaisen kartanon, niin, vielä paljoa suuremmankin!\n\n-- Ethän, -- nauroi Anja, jonka Uuraan suurellisuus vapautti\nnäkemänsä kauneuden lumoista.\n\nTultuansa tielle he tapasivat kappaleen matkan päässä Henriikan, joka\nastui vinhaa vauhtia heidän edellään. Lapset kertoivat seikkailunsa,\nja Henriikan haaleat silmät vettyivät ilosta ja huulet värisivät\nliikutuksesta. Minkä hän sille mahtoi, että aina itketti, kävi sitten\nhyvin tai huonosti.\n\nKirkko ei ollut niinkään ihmeellinen Anjan mielestä, sillä\nkaupungissa hän oli komeampiakin nähnyt. Mutta Uuraan sydän pamppaili\nnähdessään jo kaukaa lakealla mäellä kirkon seisovan juhlallisessa\nyksinäisyydessään. Mitä lähemmäksi he tulivat, sitä selvemmin hän\nerotti suuret harmaat kivet, joista kirkko oli rakennettu, ja seinien\nmahtavan paksuuden, niiden musertavan painon ja koko rakennuksen\nsuuruuden.\n\nHe asettuivat kylään yöksi, naiset tuttaviinsa, ja Uuras kävi isän\nneuvosta ensin majatalossa, aikoen jäädä sen tupaan, mutta elämä\nja siivo oli siellä senmukaista, ettei Uuras, tottuneena kotona\nomaan siistiin kamariinsa, jonne äiti lemmikilleen keräsi kaikkea\nymmärtämäänsä mukavuutta, iljennyt sinne yöpyä. Hän päätti viettää\nkeväisen yön ulkona, ja vaikka olikin hyvin uupunut, jatkoi hän siinä\nmielessä matkaansa eteenpäin pitkin outoa tietä. Samalla hänellä oli\npieni salainen toivo päästä nukkumaan jonnekin latoon, missä vielä\nolisi jäljellä heiniä tai muita eloja. Pian hän pääsikin toivonsa\nperille, riisui huolellisesti päällimmäiset vaatteensa ja heittäytyi\nolkikuvolle nukkumaan.\n\nKun hänen korviinsa aamulla kajahtelivat kirkonkellojen lyönnit,\nsykähytti niistä jokainen hänen olemustaan, eikä hän mielestään\nsaanut itseään kyllin nopeasti siistityksi, että olisi päässyt\nliikkeelle.\n\nIhmisiä tulvi kirkkoon, samalla kuin Uuraskin pujotteli ovesta lakki\nkädessä ja pää huumaantuneena urkujen pauhinasta, jota vyöryi hänen\npäänsä kohdalta lehteriltä. Hän seurasi toisia, ikäisiänsä poikia,\nistuen miesten puolelle, ja painoi päänsä käteensä, kuten näki muiden\ntekevän. Nostettuaan silmänsä hän näki alttarilla yliluonnollisen\nihanan Kristus-kuvan. Punaisen ja valkoisen värinen vaippa oli\nhohtavan heleä, kädet olivat levitettyinä kuin siunaamaan ja samalla\nsyliinsä sulkemaan, ja lempeässä katseessa ja loistavilla kasvoilla\noli taivaallinen rauha. Tämä kaikki huumasi pojan herkän mielen, ja\nhän katseli väristen ja nöyränä, kaiken muun ympärillään unohtaen,\ntuota valtavaa kuvaa suoraan edessään, ikäänkuin olisi joka hetki\nodottanut Kristuksen käyden tulevan luokseen ja laskevan kätensä\nhänen päälaelleen.\n\nTämä kirkkomatka painui syvälle pojan mieleen ja oli hänelle\nsysäyksenä uuteen sisälliseen elämään. Hän ei enää karannut pajasta\ntekosyiden nojalla; lomahetkinään hän istui ahkerasti opettajalta\nsaamiensa kirjojen ääressä numeroita käsitellen ja merkillisiä taloja\npiirustellen. Isälleen hän uskoi halunsa päästä jonnekin kouluun,\nmutta kun ei oikein oltu selvillä, mihin kouluun sopisi mennä, pysyi\nse pelkkänä aikeena vuosi vuodelta.\n\n\n\n\nV.\n\n\nUuras soitteli ratokseen hanuria ja piti sen avulla kyläläisille\ntansseissa monet lystit. Hän alkoikin jo olla aika tanssimestari,\nsamalla kuin Anjasta oli kehittynyt pitkä ja hoikka tyttö, joka oli\nvasta myöhään mennyt Tohun kouluun ja siellä oppinut laulamaan.\nHän viserteli kaiket päivät kotona metsikössään ja iltaisin Uuraan\nhanurin säestäessä. Kylän kaikkein nuorin väki eli Tohun vanhemmat\noppilaat kerääntyivät usein Henriikan tuvalle, ja Anjan aitta ja\nrinteli oli melkein joka pyhäilta iloa ja melua täynnä. Siellä ei\ntarvinnut ketään kaihtaa, nuorilla oli oma valta ja oma huvi, miten\nkukin vain tahtoi, ja poutaisina päivinä soi hanuri vielä myöhään\nyölläkin, ja tanhua tömisi tanssivien askelista.\n\nHenriika leipoi pullaa ja keitti kahvia, ja kestitys maksoi aina\nitsensä. Vähitellen nuorten ilonpitoon kerääntyi vanhempiakin\njuttelemaan, ja vihdoin ilmestyi eräänä sunnuntaina opettaja Tohu\ntuoden mukanaan valkolakkisen, jonka kyläläiset tunsivat hauskaksi\nluennonpitäjäksi ja kirjojen tekijäksi. Viimeksi oli juuri täällä\nHenriikan tuvalla luettu \"Kiperäsarviset\", jonka lauseet yhä\nsinkoilivat nuorten kesken sovitettuina hyvin hullunkuriseen\nyhteyteen.\n\nUuras oli viime aikoina osoittanut toisinaan umpimielisyyden merkkejä\nja tahtonut käydä täydestä miehestä, vaikka olikin vasta kuusitoista\ntäyttänyt. Nyt hän lyöttäytyi ylioppilaan seuraan ja näytti kyselevän\nhäneltä kaikenlaista hyvin innostuneena, mutta vieras heitti asian\nleikiksi ja sanoi:\n\n-- Teistä tulisi tosiaan oivallinen muurari. Käykää minun matkassani\nkaupungissa, niin saatte itse nähdä!\n\nSitä ei tarvinnut Uuraalle kahdesti sanoa. Kun nuori herra myöhemmin\nillalla teki lähtöä, meni Uuras hänen mukaansa. Kotona hän ei puhunut\naikomastaan matkasta mitään, kun hyvin aavisti, että lähtö olisi\nsilloin estetty.\n\nHän oli muuten jo kauan ajatellut matkaansa ja sykkivin sydämin\nkeräillyt kokoon muutamia tamineitaan, jotta olisi valmis jonakin\nkauniina päivänä pujahtamaan maailmalle. Nyt oli hetki tullut ja\nluotettava opaskin mukana alkumatkalla, joka sentään tuntui hiukan\npeloittavalta ikäänkuin kylmään veteen heittäyminen.\n\nMatka piti junalla pääkaupunkiin. Uuras oli isänsä kanssa\nkerran käynyt lähimmässä kaupungissa, mutta siihen hänen\nmaailmantuntemuksensa supistuikin. Sykkivin sydämin hän vaunussa\npainui akkunan viereen nähdäkseen yhä jotakin uutta, ja hänen\nmieleensä muistui taas Kotkan kartanon ihanuus. Mutta asema asemalta\nhän tunsi yhä suurempaa pettymystä.\n\n-- Luulin reilumpaa näkeväni, -- sanoi hän viimein torkkuvalle\nmatkatoverilleen.\n\n-- Ka, mitä reilumpaa? -- mörähti ylioppilas.\n\n-- Sitä vaan, että komeampia taloja. Toveri ei ollut puhetuulella,\ntorkahteli vain, sillä olihan hän aamulla varhain lähtenyt matkaan,\nja kun koko eilinen päivä oli oudostaan vietetty ulkosalla, niin\nnukutti häntä, kirjamiestä, junan tasainen jyrinä ja vaunun lämpö.\n\nOltiin jo toukokuun puolivälissä, ja aurinko paistoi täydeltä\nterältä. Purot olivat aikoja sitten purkaneet liiat vetensä ja\npuut saaneet vaaleata vihreyttä. Äkillisestä kotoa lähtemisestään\nlevottomana tuijotti Uuras apealla mielellä ohikiitävään metsään,\naivan kuin olisi kaikkialta etsinyt selitystä oman sydämensä\nrauhattomiin lyönteihin ja mielensä outoon ja epämääräiseen\nkaipaukseen. Vähitellen, Helsinkiä lähetessä, alkoi kirvelevä\nkoti-ikävä häntä ahdistaa, mutta hän ei kuitenkaan olisi millään\nehdolla tahtonut palata nyt eikä myöskään katunut tätä retkeään.\nPäinvastoin hän maltittomana odotti saavansa nähdä kaikkea sitä uutta\nja outoa, mikä varmasti eteen sattuisi, ja kuvitteli vastuksia,\nsellaisia, että oikein pitäisi olla mies niitä voittamaan. Hän tahtoi\nnyt olla mies, tuli mitä tuli, kotiin hän ei juokse. Hän hymähti tätä\najatellessaan.\n\n-- Eihän täälläpäin suurellisempaa olekaan, -- sanoi hän toverilleen.\n\n-- Maltappa, kun näet Grönqvistin kivimuurin, etköhän ällisty? --\nsanoi ylioppilas.\n\nPääkaupungin ahtaassa asematalossa oli junan tultua sangen vilkasta,\nja Uuras joutui hetkeksi ymmälle, minne päin mennä. Hänen toverinsa\nvei hänet lähimpään ravintolaan yöksi, jättäen hänet sinne pienen\nvaatemyttynsä kera.\n\nUuraalla oli muutama kymmen markkaa kukkarossaan; ne hän oli\nansainnut pienellä näpertelyllä kotona pajassa veitsistä,\nkorkoraudoista, sokerisaksista, vieläpä kahvimyllyistäkin, joita jo\nparina vuonna oli isän johdolla valmistellut. Jo seuraavana päivänä\nhän huomasi olevan parasta etsiä halvempaa huonetta vakinaiseksi\nasunnoksi. Levottomuus ja into ajoi hänet jo aikaisin aamulla\nkaupungille ensinnäkin hakemaan sitä ihmeellistä kivimuuria,\njosta ylioppilas oli puhunut. Hän asui Kaivokadulla, vanhassa ja\nrähjäisessä Rautatienhotellissa, joksi sitä komeasti mainittiin, eikä\nsieltä ollut pitkä matka esplanaadille. Vaistomaisesti hän seurasi\npääkatuja tajuten jo kaukaa, mitä rakennusta hänen matkatoverinsa oli\ntarkoittanut. Hän läheni ihmetellen, mikä tuossa talossa oikeastaan\noli niin merkillistä, ja etsi katseillaan jotakin erikoiskohtaa,\njotakin kaikesta muusta poikkeavaa, itsekään tietämättä mitä...\nMutta sellaista selittämätöntä lumousta kuin Kotkan kartanossa ja\nkotipitäjänsä kirkossa hän ei tuntenut, pysytteli vain etäämpänä\nesplanaadilla, laski akkunain monilukuisuutta ja mittaili\nsilmämäärällä seinien laajuutta ja paksuutta saamatta mitään\nkokonaisvaikutusta.\n\nÄkkiä se kuitenkin iski häneen. Kun hän vilkaisemalla otti suuresta\nhirviöstä silmämittaa, välähti se hänen tajunnassaan kuin suuri,\nsuunnaton eläin, jolla oli sarvet päässä ja sadat silmät. Nuorukainen\nnaurahti itsekseen ja vapautui jostakin painostavasta ja odotetusta,\nmikä vihdoinkin oli tullut, vaikka aivan toisella tavalla kuin\noli kuviteltu. Hän astui nyt lähemmäksi kivimuuria ikäänkuin sitä\nkesyttääkseen ja hyväili kädellään seinän rappausta, mutta kun kylmä,\nlikaisen karhea pinta raapaisi ilkeästi, heitti hän koko rakennuksen\nmielestään muistaen olevansa etsimässä itselleen työtä ja asuntoa.\n\nYlioppilas oli neuvonut häntä katselemaan työmaita ja pyrkimään\nniille. Hän seurasi nyt työpukuisia miehiä ja joutui hetkeksi\nastumaan rinnan erään nuoren tytön kanssa. Tyttö katsoi häneen ja\nnaurahti. Uuras käytti tilaisuutta hyväkseen kysyen:\n\n-- Tietääkö tyttö, mistä saisin asunnon?\n\n-- Kyllä tämä tyttö tietää, -- tirskui vieressä kulkija painostaen\n\"tyttö\" sanaa. -- Poika voi tulla meille.\n\n-- Mitä maksaa? -- kysyi Uuras maalaisten suoraan tapaan.\n\n-- Kunhan poika jaksaa antaa viisi markkaa kuussa, niin se riittää.\n\nUuras sai tarkan osoitteen ja nimen ja lupasi heti käydä siellä\nkatsomassa.\n\nTyttö silmäili vaanien nuorukaisen rotevaa vartaloa ja leveitä\nhartioita, jotka liian ahtaasta takista huolimatta tekivät miehekkään\nvaikutuksen. Tukka tuppasi pilkistämään kiiltonahkalippaisen lakin\nalta otsalle, ja niskastakin se oli liian pitkä verrattuna muihin\nkaupunkilaisiin. Hänen saappaansa narisivat, sillä kotoa lähtiessään\nhän oli ollut juhla-asussa, johon kuuluivat myös narisevat saappaat.\n\nLuvattu asunto oli narinkan puolella, akkuna kyllä kadulle päin,\nmutta kellarikerroksessa, ja sinne päästiin pihan äärimmäisestä\nsopukasta erään pesijäeukon keittiön kautta. Hänellä tulisi olemaan\nkolme muuta toveria, nuoria miehiä. -- Kyllä hän saa olla \"nöidi\",\n-- sanoi akka. -- \"Viiniä\" miehiä ne on nää meidän maalarit ja halpa\nmaksu. Viis markkaa kuukaus.\n\nUuras vuokrasi asunnon, vaikka huoneessa hänen mielestään tuoksui\nepämääräisen ilkeältä. Työmaita ei ollut vaikea löytää, sillä nyt\nuusien talojen parhaana rakennuskautena niitä oli tiheässä, mutta\ntyöväkeä tuntui myös olevan kaikkialla kylliksi. Erään työnjohtajan\nkanssa tuli vihdoin vähän pitempi keskustelu. Kysyttiin todistuksia.\nEi ollut. -- Oliko ollut ennen työssä? Oli, pajassa. -- Miksei mennyt\nsinne? Tahtoi oppia rakentamaan.\n\n-- Oo, peijakas! -- huudahti työnjohtaja. -- Herraksiko sinä aiot\nputkahtaa?\n\n-- Kunhan nyt ensin muurariksikin! -- sanoi Uuras.\n\n-- No hiidessä, tartu kiinni sitten, niin nähdään, mitä luusi kestää,\n-- sanoi työnjohtaja.\n\nUuras seurasi kehoitusta sopimatta palkasta. Hänet käskettiin\nkantamaan neljänteen kerrokseen tiiliä eräälle vanhalle muurarille.\nEnnestään oli siinä työssä naisia ja kasvavia poikia, joista Uuras\noli rotevin.\n\nHän otti aluksi yhtä suuren määrän kuin näki toisillakin olevan,\nmutta jo ensimmäisellä nousulla hän sai piston kylkeensä ja pääsi\nvaivalloisesti perille.\n\n-- Ota ensin neljäsosa taakasta, -- neuvoi muuan nainen.\n\nUuras puri hammasta ja latoi itselleen uudestaan yhtä raskaan taakan.\nMutta se ei auttanut, täytyi seurata neuvoa ja oppia kantamaan\nlisäämällä joka päivä vähitellen taakan painoa. Jo ensimmäisen\ntyöviikon lopulla hän jaksoikin kantaa hyvän joukon painavampia\ntaakkoja kuin toiset pojat.\n\nTuli palkanmaksu, mutta hän sai niin vähän, ettei se riittänyt\nedes ruokaan, vaan täytyi kuluttaa matkarahoja. Hän puhui siitä\ntoisille kantajille ja sai kuulla heillä olevan kolme vertaa enemmän.\nSamana päivänä hän meni urakoitsijan konttoriin. Siellä oli hänen\ntyönjohtajansa.\n\n-- Tahdon saman palkan kuin toisetkin samasta työstä.\n\n-- Ei ole ollut puhetta palkasta. Sinähän tulit toisilla ehdoilla --\noppimaan!\n\n-- Täytyy elää.\n\n-- Hiisi vie, jos herraksi aikoo, pitää olla herrain keinot.\n\n-- Minä menen rakennusmestarin puheille, -- sanoi Uuras kahden\nvaiheilla mitä tehdä. Hän huomasi olleensa varomaton ilmaistessaan,\nettä hänellä oli aikomuksena oppia ammattia.\n\n-- Noo, voinhan sen korotuksen minäkin myöntää. Saat saman kuin muut,\nmutta se koskee vain tiilenkantoa; muuta jos yrität, saat vähemmän --\nkunnes olet täysoppinut.\n\nUuras meni miettien, mitä työnjohtaja oli tarkoittanut täysoppineella.\n\nMuutettuaan uuteen asuntoonsa hän oli pian huomannut olevan\nmahdotonta oleskella siellä muulloin kuin yöllä. Kaikki kolme\nhuonetoveria olivat juoppoja maalarinsällejä, jotka toivat\ntavaraa kotiin ja melusivat. Sunnuntaisin he säännöllisesti\nhävisivät jonnekin pulloineen, ja silloin Uuras käytti tilaisuutta\nkirjoittaakseen kotiin.\n\nMutta siinä oli pahana pulana, kelle sinne kirjoittaisi, kun ei äiti\neikä isä osannut edes lukea kirjoitusta. Hän päätti siis kirjoittaa\nAnjalle.\n\nMuutenkin hän nyt muisteli Anjaa entistä syvällisemmin ja useammin,\ntuntien siitä salaista mielihyvää täällä yksinäisyydessä. Pesijäeukon\ntyttöä, joka melkein julkeasti lähenteli, hän ei tahtonut hyväksyä\nseurakseen enempää kuin juoppoja sällejäkään, jotka tyrkyttivät\nhänelle väkevää joskus keskellä yötäkin.\n\nHän tarvitsi ruumiilliset voimansa torjuakseen heidät luotaan. Mitään\nhalua maistamiseen hänellä ei ollut, kun lisäksi miesten räyhäävä\nelämä herätti tuskallista inhoa heitä vastaan.\n\n-- Hentulleenko hän nyt breivin kirjoittaa, -- sanoi pesijättären\ntytär, kun Uuras kirjoitti Anjalle.\n\nUuras punastui ja painoi päänsä kumaraan ollen kirjoittavinaan,\nvaikkei sanaakaan saanut syntymään, ennenkuin tyttö oli jättänyt\nhänet rauhaan.\n\nTässä haisevassa kellarihuoneessa, sunnuntain kaihoisassa\nyksinäisyydessä koti-ikävän kalvaessa, väikkyi Anjan lapsekas kuva\nhänen mielessään, ja kirjeet syntyivät kuin itsestään. Hän oli\nostanut koreita paperiarkkeja, joissa oli yläkulmassa värillinen\nruusu tai kyyhkynen kirje nokassa tai muuta somaa. Anjalle hän oli\nlähettänyt samanlaisia, kuoret mukana, joihin oli kirjoitettu osoite\nvalmiiksi.\n\nKiihkeän uteliaana hän aina odotti Anjan kirjeitä. Ensimmäisessä\nniistä Anja kirjoitti:\n\n    Rakas Uuras.\n\n    Lähestymme sinua näillä riveillä ja tietää annamme, että sepän\n    emäntä ja mestari voivat hyvin ja että sinua niin kaipaamme.\n    Mestari on nostanut kaikki sinun työaseesi tuvan parhaimmalle\n    seinälle ja silittelee niitä, kun ei luule kenenkään huomaavan.\n    Emäntä on laittanut uutta kangasta, sai sen juuri reivatuksi,\n    ja siitä tulee sinulle oikein täysvillaista vaatteiksi. Äiti\n    ja minäkin saimme kehrätä lankoja, ja niiden piti sitten olla\n    niin ohuita, niin ohuita. Kyllä sepän emännällä vaan on ikävä.\n    Ja kun sinä niin äkisti lähdit. Sinä olet nyt sitten nähnyt\n    Helsingin eikä minulla ole sinulle enää mitään kerrottavaa. Mene\n    sinä tähtitornin mäelle, siellä olen usein leikkinyt niissä\n    vallikuopissa, ja sinne olen leikannut nimeni \"Anja\" yhteen\n    penkkiin. Me voimme täällä hyvin ja sitä samaa Herran lahjaa\n    toivotamme sinulle.\n\n    Anja.\n\nNäitä lapsellisia kirjeitä Uuras säilytti povessaan lukeakseen\nniitä yksinäisinä sunnuntainaan, kun käveli Tähtitorninmäellä,\njosta oli tullut hänen lempipaikkansa. Itse hän kirjoitti joka\nsunnuntai ja mitä useampia kirjeitä hän kyhäsi, sitä pitempiä\nniistä venyi ja vähitellen hän kertoi Anjalle kotioloistaan, jotka\nnyt niin kultaisina ja rakkaina muistuivat mieleen. Näin hän kesti\nvastenmielisen asunnon ja inhottavien kumppanien tukalaa rasitusta,\neläen itse aivan toisessa maailmassa.\n\nKotikylän sunnuntainvietto Keinumäellä tuli elävästi mieleen, ja kynä\npiirsi:\n\n-- -- Voit uskoa, että ikävöin kylän keinulle, jonne niin usein\nkarkasin äidiltä jo pienenä nallikkana. Olihan se niin lähellä, ja\nmeille kuului melu ja laulu sieltä aivan puhtaasti. Ensi aikoina\näiti haki minut sieltä visusti kotiin, ankarasti toruen ja tapansa\nmukaan tiuskuen, mutta sitten hän hyvitti voileivällä ja kertoi\nisälle, kunnes he yhdessä katsoivat minuun hymyillen, niin että\ntunsin tehneeni jotakin oikein miehekästä kiikulla käydessäni. Yhä\nuseammin karkasin sinne, kohta kun kuulin sieltä ääniä, laulua,\nnaurua ja hanurin säveliä. Suurempien avulla kiipesin keskilaudalle\nja sain istua isojen tyttöjen sylissä, jotka naureskellen mainitsivat\nminua koreaksi pojakseen, lellitellen ja kiusoitellen, jos sattui\nolemaan suuria poikia heittämässä. Ymmärsin hyvin, että tytöt olivat\nolevinaan, työnsin ylpeästi säpien pois heidän kätensä ja tarrasin\nkiinni keskitankoon käsin ja molemmin polvin, jalat niin lujasti\nlaudassa kuin pieni painoni suinkin salli. Siinä seisoin jyskivin\nsydämin ja tunsin tuskallista hipaisua rinnassani joka kerta, kun\nkiikku heilahti korkealle ja akselin yläpuolelta sain väläykseltä\nnähdä laajan alan peltoja, jokiniittyjä, kumpuja ja suuren Tuorakan\nkylän joen toisella puolella. Se nousu oli minusta hirmuista, se\nhämmensi tajuntani ja riipaisi pois maan lähettyviltä jonnekin\nepämääräiseen, mutta samalla se tuotti erinomaista riemua, niin että\nsiinä tangossa seisominen muuttui oikein himoksi enkä välittänyt\nkiellosta tai vaatimuksista luopua paikastani.\n\nSamanlaista on tämä täälläoloni. Ikävää ja harmia, nälkää ja\nsiivottomuutta saan kärsiä ja työtä tehdä niin paljon kuin vain\nruumis kestää, mutta heittää en huoli sittenkään. Minä en vielä ole\npäässyt keskitangolle, niinkuin kotona keinussa, mutta minun täytyy\nsinne päästä. Minun keskitankoni täällä on muurattava seinä, joka\ntörröttää huimaavan korkeana ja josta näkee kauas. -- --\n\nEräänä päivänä Uuras pantiin toisten kanssa ketjussa tiiliä purkamaan\nkorkeilta pinoilta. Ylimmäinen mies heitti tiilen, joka oli lennossa\nkiinni otettava ja heitettävä seuraavalle.\n\nEräs miehistä nyrjäytti käsivartensa, ollen sitten työkyvyttömänä\nuseita viikkoja, toiselta meni peukalo sijoiltaan, mutta Uuraalla\noli hyvä onni. Hän kesti terveenä kaksi viikkoa ja sai yhtä huonoa\npalkkaa kuin tiilenkannossa. Mutta huomattuaan toisille maksetun\nsamasta työstä enemmän hän valitti.\n\n-- Miksette pyytänyt enempää? Kuka tässä kellekään rupee rahojaan\nkauppaamaan? -- sanoi työnjohtaja.\n\nUuras otti oppia ja sai palkkansa ylenemään.\n\nSe muurari, jolle hän oli tiiliä kantanut, oli vanha ja hyvänlainen\nmies, ja kun Uuras puoliväkisin tuppautui käyttämään hänen aseitaan\nja liittämään tiiliä seinään, salli hän hymyillen \"pojan reistailla\".\nJa kun reistailija joudutti tiilenkantoaan päästäkseen yhä useammin\nmuuraamaan, huomasi sen vihdoin itse rakennusmestari ja nähdessään\npojan kelpo otteet antoi hänelle oman nurkan.\n\nNyt oli työ toista ja palkka parempi. Hän muutti pahanhajuisesta\nkellarikerroksesta kolmen maalaripahaisen seurasta yksinäiseen\nkamariin. Tosin se oli pimeän pihan perällä, mutta kuivassa, vanhassa\npuutalossa, ja ruokamummokseen hän valitsi oikein siistin eukon.\n\nTeatterissakin hän alkoi käydä joka sunnuntai ja meni muutamien\nkauppa-apulaisten kanssa tanssikouluun. Hänessä oli nyt herännyt maku\nkaupungin elämään. Kaasuvalo ja musiikki toisinaan esplanaadilla\noli sentään toista kuin pikku öljylamput ja hanurinrenkutus siellä\nkotona, vaikka hän ensi aluksi oli niitä ikävöinyt ihan tuskallisesti\nja monet kerrat ollut vähällä heittää tiilenkannon sikseen ja lähteä\nkotiin.\n\nRahoja hän säästi, varsinkin sitten, kun oli saanut kokoon\nensimmäisen satasen, mutta pian hän taas kävi maltittomaksi. Säästöjä\nkarttui liian hitaasti. Silloin hän kuuli, että Hankoniemessä oli\nerinomaista kivityötä valtion satamarakennuksilla, ja sinne hän aikoi\nyrittää. Hänen mielensä paloi rakennuskouluun, mutta kuulusteltuaan\nhän sai tietää, että sen koulun käynti kyllä nielisi pari tuhatta.\n\nHän koetti pitää huolta siitä, etteivät entiset tiedot unohtuisi, ja\nluki paljon, mitä vain sattui käsiinsä saamaan. Yksinäinen kamari oli\nsiinä suhteessa verraton apu, sillä päästyään eroon juopottelevista\nhuonetovereistaan, jotka enimmäkseen karkoittivat Uuraan kaduille,\nhän huomasi nyt aikansa riittävän ja voimiensa karttuneen\nmoninkertaisiksi.\n\nPäätettyään lähteä Helsingistä hän meni työnjohtajalta pyytämään\ntodistusta työtaidostaan.\n\n-- Mitä hittoa te sillä teette? -- tiuskaisi työnjohtaja.\n\n-- Itse tiedän, -- sanoi Uuras.\n\n-- En minä sellaista anna kellekään, enempää teille kuin muillekaan.\n\n-- On antaminen! -- kovisti Uuras katsoen tuimasti hintelään mieheen\nja astui aivan likelle.\n\n-- Ettehän vain rupea hävyttömäksi?\n\n-- Kyllä, ellei todistus ilman lähde ja vielä päälliseksi hyvä.\n\nMies kokoili papereitaan aikoen poistua, mutta se oli jo liikaa\nUuraan kärsivällisyydelle. Hän kiskaisi miehen kauluksesta takaisin\ntuolille ja painoi kynän käteen:\n\n-- Nyt sinä, senkin mäyrä, kirjoitat! -- huusi hän hampaittensa\nvälistä.\n\nMies näki parhaaksi taipua ja sohaisi todistuksen, jonka Uuras itse\nsaneli.\n\n-- Kiitoksia paljon ja hyvästi. Ette minua enää näe näillä mailla, --\nsanoi hän erotessaan päällysmiehestään, joka oli niin monet markat\nnipistänyt nuoren, kokemattoman pojan palkasta.\n\nLaitettuaan tavaransa matkakuntoon hän kirjoitti kotiin:\n\n-- -- Älkää hämmästykö, vaikken tästä lähin kirjoittaisi niin usein\nkuin ennen. Alkaa nimittäin uusi kamppailu toisella seudulla. Lähden\nHankoniemeen kivenhakkuuseen. Täällä on työansio mielestäni liian\nhidasta. -- --\n\nJa Uuras lähti, sai kyllä mieleistään työtä ja joutui hyville\nansioille, kun suoritti yhdessä toisten kanssa pikku urakoita.\nMutta hikisenä raataessaan syksyn kylmien tuulten mereltä päin\nraivotessa hän ei tullut ottaneeksi lukuun, mitä ihmisruumis voi\nkestää. Tulisessa kiihkossaan saada tuhannet kokoon, joita tiesi\ntarvitsevansa päästäkseen teollisuuskoulun rakennusosastolle, hän\nhakkasi kiviä usein äärimmilleen uupuneena ja palasi koleina iltoina\nvasta pimeän tultua ruokailemaan ja lepäämään. Hänen voimansa\nhupenivat, ja lääkäri totesi hänessä vilutaudin.\n\n-- Ei minulla ole aikaa sairastaa! -- vastasi nuorukainen.\n\n-- Kai te sitten joudatte kuolemaan! -- sanoi lääkäri.\n\nEikä siinä kysytty Uuraan tahtoa, vaan tauti pakotti vuoteeseen.\nHänen täytyi kirjoittaa kotiin, ja äiti tuli häntä noutamaan. Näin\noli kyllä muurari valmis, mutta suuri lupaus ruveta rakentajaksi sai\nväistyä vilutaudin tieltä.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nIsällä ja äidillä oli mieli apeana pojan sairaudesta, mutta kun oli\nhuomattu hänen muutaman viikon kuluttua jo tuntuvasti tointuneen,\nkuten lääkäri olikin ennustanut -- sisämaan ilman vaikutuksesta\n--, alkoi heidän toivonsa elpyä. Sepän emännän mielestä ei terveys\nkuitenkaan palannut kyllin pian, ja siksi hänkin tahtoi käyttää\nvastikään kuulemaansa hyvää parannuskeinoa.\n\nÄidin kutoessa uutta pukukangasta makasi Uuras sängyssä kangaspuiden\ntakana väliin keskipäivälläkin, kun puistatukset tulivat. Silloin\näiti aina oli onneton, ja pojan täristys teki hänet tuskasta melkein\nsairaaksi, vaikka Uuras yhä vakuutteli:\n\n-- Ei se mitään tee, minä olen kohta ihan terve.\n\n-- Ei se mene, ei se mene! -- valitti äiti.\n\n-- Sinun pitää tulla saunaan, -- sanoi hän illemmalla hyvin\nsalaperäisenä.\n\nUuras oli vuoteessa vaatteet yllä, ja Anja istui sängyn jalkopäässä\nlukien hänelle sanomalehteä.\n\n-- Voinhan tuota tullakin, -- myönsi Uuras.\n\nHän oli tullut aivan kesyksi sairautensa aikana ja totteli äitiään\nja varsinkin Anjaa, jonka läsnäoloa hän oli alkanut pitää hyvin\ntärkeänä. Tämän seikan äiti oli jo aikoja huomannut, sillä hänen\nvaihtamansa kääreet eivät tuntuneet päänsäryssä auttavan, mutta\nkun Anja istui sängyn vieressä jutellen tai lukien, oli poika\ntyytyväinen, ja puistatuskin tuli harvemmin. Äiti huokasi syvään ja\nmukaantui siihen, kunhan ainokaisen vain olisi jollakin tavalla hyvä\nolla.\n\nMutta tänään hänellä oli tiedossaan varma keino, millä vilutaudista\npäästiin. Hän vain kiirehti saunan lämmittämistä viedäkseen Uuraan\nsinne, varasi parveen kuumaa ja kylmää vettä, varsinkin kylmää.\n\nKun Uuras oli vihtonut ja tullut alas kuumasta löylystä, joka\npyörrytti häntä, ja istunut lattialle jakkaralle huuhtoakseen pois\nparven nokea, kiipesi äiti vikkelästi parveen ottaen sangollisen\nkaivokylmää vettä mukaansa ja paiskasi sen sieltä äkkiä poikansa\nniskaan.\n\nParkaisten kamalasta säikähdyksestä Uuras keikahti pitkälleen\nlattialle ja alkoi siitä toinnuttuaan käyttää voimasanoja. Äiti sai\nkuulla kunniansa.\n\nAnja oli jäänyt tupaan Henriikan kanssa laittamaan kaikki\njuhlakuntoon. Kangas oli leikattu poikki ja kangaspuut korjattu\nmuualle. Tupa oli aivan kuin uusi, valkoiset puoliverhot akkunissa,\nmattoja lattialla ja suuri takkatuli räiskymässä. Uuraan lepovuode,\nmissä hän päivällä loikoi tuvassa ollakseen muiden seurassa, oli\npeitetty sinikirjavalla vaatteella, jonka Henriika juuri oli\nommellut. Koko talo tuoksui katajalle, vastapannun oluen vierteelle,\nuunijuustolle ja kaikelle kodikkaalle ja lämpöiselle. Henriikan\nnisut kellersivät pöydällä, ja Anja järjesteli kuppeja oikein\ntarjottimelle, jolla oli valkoinen liina.\n\n-- Mikäs päästäjäinen nyt on? -- kysyi mestari tultuaan nokisena\npajasta mennäkseen hänkin saunaan.\n\n-- Noo, kun minä olen kuullut, että vilutauti paranee, jos sairaan\noikein äkkiä ensin säikyttää ja sitten taas pian saa hyvälle\ntuulelle, -- selitti Henriika innoissaan suuret haaleat silmät\nlevällään.\n\n-- Jopas... millä ihmeellä se säikytys...?\n\n-- Hys, nyt ne tulevat, -- varoitti Anja.\n\nHän oli pukenut ylleen kaikkein somimman, punertavan\npuolivillaisensa, jossa oli musta reunus kaulantiessä ja helmassa.\nPöydälle hän oli juuri laskenut käsistään uunista nostetut herkut.\nPunoittavana ja touhuissaan hän kiirehti ottamaan Uuraan pyhävaatteet\ntarjotakseen ne saunasta tulevalle.\n\nUuras palasi kylvystä alusvaatteissaan ja paljain jaloin, rinta\navoinna ja tukka sekaisin ja märkänä, silmät vielä kuopallaan ja\nkasvot laihoina, mutta suu tuimasti mutussa ja mieli kuohuksissa.\n\n-- Akkojen juonia...! -- mutisi hän.\n\n-- Tässä on housusi, -- ehätti Anja.\n\n-- Vie hemmettiin! -- tiuskaisi toinen.\n\n-- Pitäähän sun vetää ne jalkaasi. Ja takki, pistä käsi tuosta -- --\nkas nyt, kun et löydä reikää -- -- tuonne. Ja malta, niin harjaan\ntukkasi. Ei noin, vaan istu, en minä muuten ulotu, tuohon pöydän\npäähän.\n\nAnja komensi, ja Uuras taipui lamaantuneena ja murjottaen.\n\n-- Etkö sinä mitään huomaa? -- kysyi Anja.\n\n-- Mitä minun nyt taas pitäisi huomata? -- tokaisi Uuras.\n\n-- Katso pöydälle.\n\n-- Mitä, tuoko kangas?\n\n-- Niinpä niin, se vain kangas.\n\n-- Mitä siitä?\n\n-- Katso!\n\nUuras suvaitsi ojentaa kättään, ottaa pakan syliinsä, katsoa ja\nhypistellä.\n\n-- Olemme valmistaneet sitä koko talven. Eikö se ole kuin parasta\nherrain verkaa, pehmeätä, melkein mustaa, hiukan lampaanharmaita\njuovia pitkin ja poikin? Eikö ole? Kun menet rakennusmestarin\nkouluun, on se yhtä hienoa kuin muidenkin herrojen, -- puhui Anja\nhehkuvin poskin, silmäin loistaessa.\n\n-- Sinähän olet merkillisesti oppinut puhumaan, -- sanoi Uuras\nkatsellen enemmän kukoistavaa tyttöä edessään kuin kehuttua kangasta.\n-- En ole sinulta vielä koskaan kuullut noin monta sanaa yhteen\nmittaan.\n\nAnja hämmentyi, silitteli kangasta, jonka Uuras oli jälleen laskenut\npenkille viereensä, ja pysyi vaiti.\n\nHe olivat nyt kahdenkesken tuvassa; vanhemmat olivat menneet saunaan.\n\n-- Pane kengät jalkaasi, -- sanoi Anja lopulta. -- Muuten saat taas\nsen väristyksen.\n\nUuras totteli.\n\n-- Luuletko sinä, että minä pian paranen? -- virkkoi Uuras.\n\n-- Luulen.\n\n-- Ja sitten -- -- --\n\n-- Sitten kai sinä taas lähdet.\n\n-- Tahtoisitko sinä, että lähtisin?\n\n-- Sitähän sinä kuitenkin aina ajattelet, ja minä toivon sinulle niin\npaljon -- --\n\nUuras taivutti itseään hiukan sivulle ja vilkaisi Anjan kasvoihin.\nHeidän nauravat silmänsä tapasivat toisensa, ja unohtaen kaiken muun\nAnja tarttui nuorukaisen käteen ja huudahti:\n\n-- Nyt sinä paranet, naamasi oikein loistaa ja kätesi on kuiva, ei\nyhtään hikeä!\n\nÄänessä oli sellainen riemu, että Uuraskin unohti äskeisen\nsuuttumuksensa ja sanoi:\n\n-- Se äidin taika, näinköhän se auttaa?\n\n-- Auttaa se, saat nähdä. Mutta nyt minä unohdin -- kahvi kiehuu\nkamarin uunissa. Ei suinkaan siellä ole tippaakaan jäljellä koko\npannussa.\n\nHän nouti kiireesti pannun pöydälle.\n\n-- Täällä kotona on sentään hyvä olla, -- sanoi Uuras, -- kun sinä\nolet täällä.\n\n-- Mitä minusta, sinuahan me kaikki ajattelemme.\n\n-- Ja minä ajattelen sinua. Kun pääsen rakennusmestariksi, niin...\n\n-- Niin, mitä sitten? -- kysyi Anja kaataen Uuraalle kahvia.\n\n-- Enpäs sano, sen saat sitten nähdä! Mutta hän tavoitti Anjan kättä\nja likisti sitä niin kovasti, että tyttö lensi tuskasta punaiseksi ja\nriipaisi itsensä irti.\n\n-- Sellaiset pihdit! -- huusi hän työntäen syrjään vaaleata\nsuortuvaa, joka oli irtaantunut hänen otsalleen, ja samalla iski\nvaaleiden ripsien alta salama siniharmaista silmistä, joiden\nsäihkystä Uuras hätkähti ja sanoi ujosti:\n\n-- Sinä olet oikein hyvä tyttö, Anja. Minä pidän sinusta.\n\n-- Ja minä sinusta, mutta eihän sillä väliä ole, eikös?\n\n-- Ei! -- sanoi Uuras myöntääkseen mitä tahansa, sillä hänestä oli\näkkiä tullut aivan saamaton.\n\n-- Kahvi jäähtyy, -- sanoi Anja, mutta Uuras ei kuullut.\n\n-- Menetkö sinä Impolan häihin? -- kysyi hän.\n\n-- Entä sinä...?\n\n-- Jos sinä olet morsiustyttö; niin minua on pyydetty sulhaspojaksi.\n\n-- Onhan minua pyydetty.\n\n-- Ethän lupaa toiselle?\n\n-- Kuinka minä, jos sinä...!\n\nVanha seinäkello löi hitaasti helähdellen, ja hiljaisuudessa sen\nsointu väreili huoneessa kauan, ikäänkuin säestäen nuorten sydänten\nsykintää. Hetken suloisuus raukaisi toipuvan nuorukaisen voimia\nlumoavalla mahdilla, johon hän hymyillen alistui, ja tyttö näki\najatuksissaan hänet seisomassa Lepolan tuvassa sulhaspoikana ja\nitsensä morsiustyttönä valkoisessa tyllihameessa, kummallakin kukka\nrinnassa. Tämä näky kajastui viehkeässä hymyssä, hennoilla poskilla\nja silmien kirkkaassa kiillossa. Nuorukaisen katse jäi kumartuneen\npään vaaleata hiuspaljoutta tähyilemään, mutta ajatus lensi kauas\ntulevaisuuteen tavoittaen sitä väläyksittäin ja vain silmänräpäyksen\nsiitä, jolloin hän saisi sanoa Anjalle...\n\nSamassa vanhukset tulivat saunasta, ja todellisuus hälvensi haaveet.\n\n-- No, näinkös se vilu hellittää? -- kysyi isä.\n\n-- Vähemmälläkin, -- hymähti Uuras tuntien suloista uupumusta.\n\nParin viikon kuluttua oli Lepolan häät, joihin Uuras oli teettänyt\nuuden pukunsa ja saanut pariksensa Anjan. Hän olisi ollut mielestään\nonnellinen, mutta eräs kaupunkilainen häävieras hakkaili Anjaa\nkiihkeästi saaden kaikki kylän pojat kuohuksiin. Vieras nuorukainen\noli hyvä tanssija, johti nuorten leikkejä ja piti suurta melua ollen\naina keskilattialla ja vetäen Anjaa mukaansa.\n\nTanssin lomassa laulatti Tohu kuoroaan, ja siinä oli Anjalla kaunis\nsoolo esitettävänä. Hän seisoi opettajan vaatimuksesta hiukan\nerillään toisista valkeassa tyllihameessaan, vihreä kukka rinnassa ja\ntukassa. Ujona aloittaen, mutta pian unohtaen kaikki ympärillään hän\nlauloi niin, että kaikki ihastuivat.\n\nUuraan oli vaikea pysyä paikoillaan tuvan nurkassa, mistä hänen sopi\ntähystellä, kuinka kaupunkilainen tavantakaa iski Anjaan pyyteleviä\nkatseita. Mutta kun sitten pian alkoivat nuorten leikit, kuiskasi hän\njotakin kylän poikien korvaan. Yhteisestä sopimuksesta syntyi nyt\npoikien piiri, joka merkillisen nokkelasti pidätti kaupunkilaista\nselän takana nurkassa, kunnes juoni selvisi koko hääväelle ja\nalettiin vieraalle nauraa. Kaikki kylän pojat tajusivat pyhän\nvelvollisuutensa olevan suojata sitä salaista sopimusta, että Uuras\nja Anja kuuluivat yhteen.\n\nHäät kestivät kolme päivää, ja sitten nuoret saattoivat Lepolan\ntyttären toiseen kylään uuteen kotiinsa. Pitojen humu, leikit\nja ahkera yhdessäolo, haikea ero lapsuudentoverista, jota tytöt\nitkivät vuoroin nauraen ja toisiaan syleillen, vei heidät kaikki\nhyvin lähelle toisiansa. Poikien kaikki kujeilut ja temput olivat\npohjaltaan vain lemmenleikkiä, ja kun he kukin istuivat rekeensä oman\nmorsiustyttönsä rinnalle, soivat kulkuset:\n\n    Häitä, häitä, häitä vain,\n    kun jo oman kullan sain!\n\nMutta Uuras oli vaipunut omaan jurouteensa.\n\n-- Oletko sinä uudestaan sairas? -- kysyi Anja.\n\n-- Ehkä sinä sitä toivotkin! -- murahti Uuras.\n\nAnja katsoi häneen suurin, avoimin silmin. Viisitoistavuotiaasta\ntytöstä oli parin kolmen päivän kuluessa kehittynyt nainen.\nHän ymmärsi varsin hyvin Uuraan jurouden syyn ja oli tuntenut\nkaupunkilaisen pistävät silmäykset, mutta sulkeutunut itseensä kuin\nkukka suojuslehtiinsä estääkseen polttavia säteitä liian aikaisin\npääsemästä sisimpäänsä.\n\n-- Älä ole pahoillasi, Uuras, -- sanoi hän pujottaen kätensä toverin\nkäteen.\n\n-- Nyt sinä olet kuin lammas, -- jupisi nuorukainen vieläkin yrmeänä.\n-- Et vain jaksanut olla tanssimatta sen tiskinnuolijan kanssa!\n\n-- Uuras, äiti sanoi, että pitää tanssia kaikkien kanssa, kun kerran\non tyttö!\n\n-- Niin, te hameväki olette raukkoja! -- ivasi Uuras, mutta tunsi\nvihansa kuitenkin jo lauhtuvan.\n\nHän piti kiinni Anjan kädestä, joka arasti pyrki irtaantumaan, ja\nhevosen nykäistessä vinhaan vauhtiin alamäessä hän kiristi ohjia\ntoisella kädellään ja lisäsi:\n\n-- Sinä olet nyt minun tyttöni, Anja, muista se!\n\n-- Muistan! -- sanoi Anja vakavasti. Kumpikaan ei enempää puhunut,\nmutta Uuras ihmetteli vain, miksi hänen teki mieli laulaa, ja kun ei\nosannut, alkoi hän viheltää, niin että metsä kaikui, ja pian Anja\nsäesti häntä laulaen. Sävel oli tuttu, ja reestä rekeen tarttui\nlauluninto, kunnes koko hääsaattue laulaen ajoi metsän halki nuorikon\nuuteen kotiin.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nOli jo päästy joulunpyhien loppupuolelle, ja Lehvin seppä kulki yhä\npaistinajossa näkemättä selvää päivää. Kotona sepän emäntä kävi\nakkunasta akkunaan itkettynein silmin ja raskain askelin.\n\nUuras lueskeli pitkät pyhät huoneessaan ja kuljeskeli iltaisin\nkylällä milloin iltahuveissa, milloin muuten jossakin toisten mukana\nhanuria soitellen.\n\nEräänä iltana hän tullessaan kotiin kuuli jo pajan eteen kovaa melua\ntuvasta ja juoksi sinne kiireimmiten. Keskellä lattiaa seisoi äiti\nkädet ojennettuina isää kohti valmiina estämään häntä iskemästä\ntuolilla, joka oli juopuneen kädessä. Liiallisesta valvomisesta ja\npitkällisestä juopottelusta sairaana mies raivosi lyöden palasiksi\nkaikki, mitä käsiin sattui, kuitenkin vaistomaisesti varoen\nsatuttamasta vaimoaan. Samassa tuokiossa, kun Uuras astui sisään,\nsyöksyi hän käsiksi isäänsä kiskaisten tuolin hänen kädestään. Mutta\nsiitä seppä raivostui silmittömäksi poikaansa vastaan, tarttui häntä\nhartioihin ja tempoi hurjasti saadakseen hänet nurin. Hätääntyneenä\nja aivan typertyneenä säikähdyksestä riensi äiti pelastamaan Uurasta,\njoka oli vähällä lyyhistyä, ja sai hänet kiskaistuksi mukaansa\nulos ovesta pihalle ja alkoi keskellä yötä vetää häntä kädestä\nTupalaan päin, vaikka olikin ilman kenkiä, vain sukat jalassa, ja\npaitahihasillaan.\n\nUuras riisui heti takkinsa -- palttoota hänellä ei ollut -- ja kietoi\nsen äitinsä ympärille, mutta äiti esteli ja vaati häntä ottamaan sen\ntakaisin ylleen.\n\n-- Tulet uudestaan sairaaksi, -- sanoi hän.\n\n-- Entä äiti sitten?\n\n-- Minäkö, ei minuun tauti tartu. Kova elämä on minut niin karaissut,\n-- ja hän harppasi edellä lumista tietä sukkasillaan niin nopeasti,\nettä Uuraalla oli täysi työ häntä seuratessaan.\n\nSiinä ei monta sanaa vaihdettu. Kummankin rintaa ahdisti se, mitä\njuuri oli tapahtunut, eivätkä sanat riittäneet heidän tuskaansa\npurkamaan.\n\nTupalaan päästyä koputti Ulla-emäntä akkunaan, ja Henriika ilmestyi\nkohta ovelle. Nähtyään yön hämyssä saapujat hän avasi lukitsemattoman\novensa ja vieraat hiipivät sisään.\n\n-- Älä herätä Anjaa! -- kuiskasi Ulla-emäntä. -- Isä kotona on\nhumalassa ja tarvitsee rauhaa, kai sinä annat meidän olla täällä\nyösydämen? -- puhui hän hiljaa.\n\n-- Voi, voi, hyvin, hyvinhän se sopii. Emäntä käy tänne sänkyyn minun\nkanssani, ja Uuraalle kohennan jotakin tuohon sohvarämälle. Kas noin\n-- ei ole hätää. Vai on mestari ryypyssä -- niin, sattuuhan sitä.\n\nSeuraavana aamuna vieraat kiittivät emäntäänsä ja voivat kotiin\nlähtiessään olla varmat siitä, ettei kylässä kukaan saisi kuulla\ntapahtumasta, sillä Henriikan he tiesivät osaavan pysyä vaiti. Ja\nkotona oli jälleen rauha: mestari nukkui syvässä unessa omassa\nvuoteessaan ja heräsi vasta myöhään iltapäivällä.\n\nNyt vieri monta päivää hitaasti ja raskaasti kuin pilvenmöhkäleet\npainostavassa tyyneydessä. Ei vaihdettu sanaa, ei näkynyt hymyä.\nKaikki kolme välttivät katsomasta toisiaan silmiin, pysytellen\ntyöntouhussa kukin.\n\nSattui sitten, että Ulla-emäntä tapansa mukaan aikoi vetää\nseinäkellon painoja ylös, mutta jo ensi nykäisyllä toinen ketju\nkatkesi. Uuras otti kellon seinältä, purki sen ja ryhtyi laittamaan\nvanhuuttaan kuluneiden ketjujen sijaan kokonaan uudet. Hänen\nollessaan kellon kimpussa osui isä, joka oli enimmäkseen yksin\ntakonut pajassa, vaikka pakkanen oli kiihtynyt ihan purevaksi,\nastumaan tupaan, otti irralliset ketjut käteensä ja sanoi entiseen\nleikilliseen tapaansa, ikäänkuin ei olisi ollut mitään kahnausta:\n\n-- Nämä ketjut minä laitoin kelloon siihen aikaan, kun sinä vasta\ntulit maailmaan. Näkyvät jo kuluneen pilalle. Saa nähdä, tuleeko\nsinun laittamistasi paremmat. Ja niinkuin tuo kello, niin tässä\nelämäkin täytyy, piru vie, vetää uuteen ja parempaan käyntiin.\n\nUlla-emäntä oli siivilöinyt maitoa kylmän kamarin ovella ja heitti\nnyt nuoret kuusenoksat siivilästä pois kohottaen perin moittivan\nkatseen mieheensä, joka ikäänkuin sen painosta lyyhistyi penkille\nUuraan viereen. Poika katsoi isäänsä ja hymähti, kun ukon kasvoilla\noli sellainen surkean naurattava ilme ja silmissä paha veitikka, joka\ntahtoi mutta ei uskaltanut vapaasti nauraa, ei liikkua, ei puhua eikä\nsyödäkään.\n\nKun äiti oli poistunut, sanoi isä pojalleen:\n\n-- Paista minulle vähän silavaa, vatsani vonkuu tyhjyyttään, kun\näitisi on antanut minun paastota monta vuorokautta.\n\nUuras meni leikkaamaan kylmästä kamarista lihaa ja paistoi\nhiilihehkulla pannussa, mutta kun mestari istui pöytään aikoen käydä\nateriaan käsiksi, ennätti emäntä tuiskuna sisään ja otti lihan pois,\njättäen vain suolasilakkaa, perunoita ja leipää ukolleen nälän\nsammuttamiseksi.\n\nIsä ja poika katsoivat toisiinsa ja nyökkäsivät.\n\n-- Puehan yllesi! -- sanoi isä ja hymyili.\n\nUuras veti päällysnutun arkitakkinsa päälle, ja isä teki samoin.\nÄiti oli esituvassa, kun he molemmat poistuivat. Vasta tiellä sanoi\nmestari:\n\n-- Voimmehan ottaa hevosen ja lähteä kirkolle saakka. Siellä\ntarjotaan tänään eräs rakennusurakka ja nyt sinäkin saisit käydä\nsiihen kiinni.\n\nUuras tunsi jotakin uutta ja valoista rinnassaan.\n\n-- Mikä rakennus se on?\n\n-- Sellaista vaan pappilan ulkorakennusten kengitystä se on. Kuuluu\nolevan kivityötä navetan kivijalkaan. Ja kun sinä kerran...\n\n-- Lepolasta saa hevosen! -- sanoi Uuras äkkiä muuttuen kiihkeäksi.\n\nNyt vasta hän tunsi olevansa täysin terve, ja jotakin raskasta solui\npois hartioilta. Isä, äiti, kylä, uusi työ, taivas ja luminen tie\nolivat jälleen vanhoja tuttuja.\n\nLehvin sepän ja hänen poikansa urakkatarjous oli pitäjälle edullisin\nja luotettavin, ja niin he sen saivat. He palasivat kotiin toisena\npäivänä hyvällä tuulella ja istuivat pöytään, johon äiti kantoi\nparhaita herkkujaan.\n\nPilvi oli väistynyt, aurinko paistoi ja sitä kesti kevääseen saakka.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nSeurakunta oli jo asettunut paikoilleen, mutta urkuri ei vielä\nsoittanut, eivätkä kirkonmenot vielä alkaneet vähään aikaan.\n\n-- Näätkös tuota rakoa katossa? -- kysyi eräs isäntä toiselta.\n\n-- Kai, kai, -- nyökkäsi toinen.\n\n-- Siitä sataa sisään.\n\n-- Kai, kai.\n\n-- Alttarin kohdalla tornissa on suurempi rako.\n\n-- Kai, kai, -- nyökkäsi toinen.\n\n-- Sieltä sataa Kristukseen!\n\n-- Oo, peijakas! -- innostui mies.\n\n-- Tulee kalliiksi seurakunnalle. -- Toinen nyökkäsi. -- Kuuluu\nolevan paha laittaa.\n\n-- Ja paha sikseenkin jättää, -- jaksoi harvasanainen toveri lisätä.\n\n-- No, se Lehvin seppämestarin poika...\n\n-- Niin, se niin Uuras...\n\n-- Kuuluu olevan koko peijakas.\n\n-- Poikanen se vielä on.\n\n-- Äläpäs, johan se on kuin täys mies.\n\n-- Oletkos nähnyt?\n\n-- No, joka päivä pappilan töissä. Niin että sille se työ sopii.\n\n-- Kai, kai, -- tyytyi naapuri vastaamaan. Kun pappilan navetta oli\n\"kengitetty\", pantu uusia kiviä kivijalkaan sen korkeutta lisäämään\nja otettu pois alimmaiset, mädät hirsirivit, annettiin kirkon katon\nkorjaus tällä kertaa Uuraalle omiin nimiin oikein kontrahdin mukaan\nkahdesta tuhannesta markasta, sillä katto oli jyrkkä ja osittain paha\nkorjata, varsinkin torni, jonka ympärille täytyi rakentaa telineet ja\njohon entisen pärekaton sijaan oli tehtävä uudenaikainen pellistä.\n\n-- Jopas jotakin, -- vohki Lehvin seppä pojalleen, -- kun tekivät\nsinusta rakennusmestarin omin lupinsa ilman koulua!\n\n-- Semmoisen työn nyt tekee kuka tahansa, -- sanoi Uuras näyttäen\nolevansa rauhallinen, vaikka isä hyvin huomasi, että pojalla oli\njotakin erikoista mielessä.\n\nNavetan työn hän kokonaan jätti isän viimeisteltäväksi apumiesten\nkanssa ja hankiskeli itselleen aineita ja työkaluja kirkon kattoa\nvarten. Heillä oli vuokrattuna asunto kirkonkylässä, ja äiti\nkävi joka viikko tuomassa heille ruokaa ja huolehtimassa muusta\nmukavuudesta.\n\nOli ihmeen ihania kevätpäiviä. Lumi suli ihan silmin nähden\nkinoksista räytyen hataraksi huokoiseksi kuoreksi, ja eräänä kauniina\naamuna se häipyi näkymättömiin. Vain siellä täällä rauhaisilla\nvainioilla näki kaistaleen valkoista. Joki paisui valtavaksi\nniityille, ja järvetön seutu oli kuin mikäkin \"vesimaan puoli\",\nniinkuin kyläläiset sanoivat, ja ruuhilla kuljettiin kokemassa\nkalanpyydyksiä kirkonkylän äärimmäisten mökkien edustoilta. Näin\nvesirikasta kevättä ei oltu nähty miesmuistiin.\n\nSitä mukaa kuin navetan työt valmistuivat, peri Lehvin seppä\nsaatavansa urakasta, ja nyt hänelle tuli herrain päivät.\n\n-- Sekös tässä aina nirkun narkun, -- sanoi hän ukoille, jotka olivat\ntyössä mukana. -- Nyt mennään ostamaan konjakkia!\n\nViinan myynti oli rajoitettu, ja vain anniskelut saivat jakaa\nryypyttäin. Sen sijaan myötiin konjakkia kaupoissa aivan yleisesti.\nKaikki tiesivät, että se konjakki oli värjättyä viinaa, ja sitä\njuotiin turvallisesti hyvin tietäen, kuinka se tehosi.\n\n-- Se poika, peijakas, on nyt kiinni omissa hommissaan, tulkaa pois\nvaan, -- sanoi mestari.\n\nMiehet hiukan arkailivat.\n\n-- Kun se Uuras on niin visu, ettei se veilaa mistään kohtaa, ja jos\nse sattuisi suuttumaan, kun näin kesken työtä...! -- esteli vanha\nkivimies.\n\n-- Mitä vielä, kyllä minä sen pojan tiedän. Varmuuden vuoksi mestari\nkuitenkin siirsi juomingit myöhemmäksi iltapäivään, ja silloin he\nottivat pullot mukaansa häviten kivimiehen syrjäiseen mökkiin kylän\nlaitaan.\n\nSiellä Lehvin seppä pääsi hyvään ryypyn alkuun, ja sitten hän hummasi\nviikon aikaa yhtä mittaa eikä asuntoonsa tullut. Kylä kajahteli\njuopuneiden melusta ja rallatuksista. Vähän väliä karttui niiden luku\njonkun uuden liittyessä rattoisaan seuraan, ja Lehvin sepän kukkaro\noli kyllin tukeva hankkimaan ilolientä niillekin, joilla ei itsellään\nsattunut mukana olemaan.\n\n-- Pappilan navetan kengitys pitää kunnialla kruunattaman ja\nkonjakilla pikarit täytettämän, kippis! -- puhui seppä. -- Se poika\npeijasi puolellensa suuremman osan -- kippis! -- omaani nyt juon\n-- kippis! Se onkin sitten sellainen poika, ettei kymmenen kylän\ntienoilla toista -- kippis! -- Ja kun minä juon, niin juon minä\nilosta, eikä surulla ole minuun mitään sanomista, kippis!\n\nJa koska maalliset surut olivat koko urakkajoukolta tykkänään\nhaihtuneet, oli meluava riemu äänekkäämpää kuin pappilan karjan möly,\nkun sitä koetteeksi päästettiin navetasta jaloittelemaan.\n\nUuras vain ei näyttänyt mitään huomaavan. Aamusta varhain hänet\nnähtiin kirkon kattoa purkamassa, niin että lahonneet päreet olivat\njo röykkiöinä alhaalla räystäiden kohdalla, ja työaseiden lyönnit\npaukahtelivat kuulakkaassa kevätilmassa moninkertaisin kaiuin. Itse\nhän vihelteli riemuisia säveliä liikkuen varmana ja vapaana jyrkällä\nkatolla, aivan kuin painolaki ei olisi koskenut häntä niinkuin\nmuitakin kuolevaisia. Hajasäärin, toinen jalka aina toista ylempänä\nja polvi koukussa katolla hän oli iskeytynyt paikkaansa kuin kotka\nvuoren lohkareeseen pysytellen lautojen välissä syvennyksissä ja\nvuoroin takoi peltikattoa, vuoroin toisaalta päreitä purki.\n\nSamoin kuin ennen pikkulasten koulussa ajomiehet ja tiellä kulkijat\npysähtyivät katsomaan lasten jännittävää leikkiä, samoin nyt\nkyläläiset ja vieraatkin jäivät ihaillen tähyilemään nuorukaisen\nleikiltä tuntuvaa vakavaa työtä, jota ei kukaan katsojista olisi\nluullut voivansa tuolla tapaa suorittaa.\n\nVäliin nuori mies pysähtyi, antoi pihtien ja vasaroiden vaipua,\nlepäsi rennosti nojaten kaltevaan kattoon, korko iskettynä tukeen,\nja silmäili allansa leviävää lakeutta. Niin pitkälle kuin silmä\nkantoi, aukeni nähtäväksi jokilaaksoa tulvan peittämänä, väreilevässä\nja välkkyvässä vedessä uivia latoja, pensaita, puita, tukkeja,\nruuhia, aitoja. Siellä täällä katkaisi tulvan pieni mäentöyräs,\njolle aina kohosi ihmisasunto, kunnes maa nousi kylää kohti kuperana\nja voitokkaana, kantaen upeita taloja ja laajoja viljavainioita.\nPaisunut joki ulottui kimaltelevana kylän rinteille kuin koristeet\nnuoren tytön uumalta pyöreätä povea kohti.\n\nKeväinen ahava puri nuorukaisen ihon tummaksi, ja aurinko haalisti\nhänen tuimaa katsettaan, joka nyt siristettynä alati mittaili ja\nsuunnitteli ollen valpas ja kireä, silmänräpäystäkään lyömättä\nherransa etuja laimin. Täällä korkeudessa, taivaan ja maan välillä,\npaisui rinta vain harvoin vapaasti hengittämään, eivätkä jäsenet\npäässeet lepoa nauttimaan. Ei, siellä oli kamppailu toista kuin maan\npinnalla. Tahtoa tarvitsi avuksensa joka jäsen, joka nivel ja lihas,\nja tahtoa ohjasi äly, näkö ja kuulo. Miehentahto kiristi ruumista\njoka hetki nostaessa ja laskiessa raskaita aseita. Työ sujui keveästi\nja ripeästi, ja säännöllisten vasaranlyöntien kajahtelu kertoi\nkatselijalle sen olevan kuin hilpeätä leikkiä. Ja tässä leikissä tuli\nnuorukaisesta isku iskulta mies.\n\nUuras ei vielä ollut tornin kattoa aloittanut, kun hänen äitinsä\ntaaskin tuli eväitä ja puhtaita vaatteita tuomaan. Hänen huolehtiva\nsilmänsä keksi heti pojan äärimmäisen uupumuksen, sillä raskas työ\nkirkon katolla olisi kysynyt jäntevänkin miehen karaistuja voimia ja\nUuras oli vasta kahdeksantoista vanha nuorukainen. Hänen kuumeinen\nkiireensä kaikui jokaisesta iskusta: pian, pian! Miksi hän kiirehti\nja mikä oli se voima, joka häntä ajoi uupuneenakin ponnistelemaan?\n\nÄiti vaati häntä lepäämään käyttäen kaiken puhekykynsä ja tarmonsa\nsaadakseen poikansa taipumaan. Heidän välillään alkoi kamppailu,\nkuten pojan pikku lasna ollessa. Äiti pääsi nytkin voitolle\nsuostuttaen Uuraan vahvistamaan itseään virkistävillä kylvyillä ja\nhieromisella, mikä paransikin liiaksi rasittuneet lihakset.\n\nAivan kuin uutena miehenä hän taas nousi kirkontorniin jyrkkiä\nportaita ja suunnitteli, kuinka vähimmällä vaivalla voisi korjata\ntornin pienen katon. Telineitä hän ei missään tapauksessa tahtonut\npystyttää. Noustuansa tornin kiertoportaita melkein perille\nsaakka hän keksi räystään alla luukut ja suunnitteli heti, minne\nlöisi tueksensa ulkonevia lankkuja, köyttäisi itsensä varmuudeksi\nkiinni tornin huippuun ja kattaisi tuon pienen pinta-alan aivan\nturvallisesti. Nämä toimenpiteet olivat yksinkertaisia, vaikka\ntyönantajat eivät sitä tajunneet, sillä kenenkään vanhemman henkilön\nrohkeus ei olisi huimaavassa korkeudessa ilman ympäröivää tukea ja\nvain jalkanojan varassa voinut kestää koetusta. Mutta nuorukainen\nhymyili ja vihelteli tuntien jälleen samaa kiihoittavaa hipaisua\nrintansa alla kuin pienenä poikapahaisena Lehvin kiikussa.\n\nHän vasaroi nyt sen kirkon ristitornia, joka lasna oli täyttänyt\nhänen sydämensä hartaalla ihailulla. Ristin kultaus kimalteli\nauringossa, kun Uuras, murrettuaan katon sisäpuolelta, kiipesi sitä\nkaulaamaan ja kiinnitti siihen varmuusköytensä.\n\n-- Risti, tule siis minunkin tuekseni! -- jupisi hän hymyillen, mutta\nnuorukaisen kunnioittava hartaus täällä taivaan ja maan välillä\nkohdistui siihen kuin elävään olentoon, josta hänen kohtalonsa\nmahdollisesti riippuisi. Hän järkytti sitä, mutta huomasi sen\ntukevaksi.\n\nViikko ja toinenkin oli jo vierähtynyt ja Lehvin seppä ennättänyt\nilosta sanoa \"kippis\" monen veikon kanssa antaakseen pappilan\nnavetan urakkarahojen luistaa, kun hän eräänä aamuna ihan raittiina\nja selvänä astuskeli pitkin maantietä, joka kirkon kohdalla teki\näkkikäänteen. Siinä hän nosti katseensa kuullessaan katolta pellin\nheläjämistä ja näki -- poikansa ilmassa huimaavan korkealla\ntorninhuipun kyljessä.\n\nUkko lyyhistyi maahan ja voihki siinä hetkisen tunnustellen\nsääriään ja komennellen pettäviä polviaan, kunnes uskoi silmiänsä\nuskallettuaan uudestaan katsahtaa poikaansa kohti.\n\n-- Senkin naakka! -- mutisi hän yhä varmempana siitä, ettei sieltä\nkorkeudesta muuta tipahtanut kuin lahonneita päreitä, ja riensi\nkortteeriin, jossa Ulla-emännälle valitti:\n\n-- Kun vatsani tuli niin kipeäksi siitä pojan peijakkaasta!\n\n-- Jokos, vai eikös konjakista?\n\n-- Älä nyt vihoittele, Ullasein, minulla on ollut niin juukelin\nlystiä. Se rakennusmestarin ammatti, näätkös, menee miehelle päähän!\n\n-- Eikös vatsaan se mene?\n\n-- Niin, kun sattuu saamaan sellaista, että menee, mutta nyt minun\npitäisi mennä järveen, ellet sinä minua vanhaa miestä armahda ja pese.\n\n-- Ettes häpee vieraissa ihmisissä juoda ja rallata!\n\n-- Vai juomisesta -- -- vai! Pojasta se vatsankipu tuli, pojasta!\n\n-- Voi sinuas, voi!\n\n-- Mene -- me -- mene itse katsomaan, siellä se kelluu taivaan ja\nmaan välillä!\n\n-- Niinkuin en minä sitä olisi nähnyt, mutta kun en ole konjakkeja\njuonut, niin pysyn jaloillani.\n\n-- Pysy, pysy, sinä pyhä vaimo. Eiköhän sentään sinun jumalisuuttasi\nlueta minullekin ansioksi, kun viimeinen tuomio tulee?\n\n-- Aijai, kuinka ihmisen pitääkin juljeta olla paatunut!\n\n-- Vaikka olen niin pehmeä ja joka paikka niin hellänä ja polttavana,\nettei kiirastulessa syntisillä kuumempaa ole -- --\n\n-- Ethän vaan itke?\n\n-- I-i-itken! -- hytki ukko naurun ja itkun välillä pidellen\nhousujansa ja kömpi penkille pitkäkseen.\n\nEmännän sydän heltyi, ja hyvin hän hoiteli ukkoaan.\n\n-- Ei sinua enää mikään kuitenkaan paranna, vanha raato! -- torui hän\nkylvettäessään. -- On sinulle kova tai hyvä, se on aina yks'kaikki.\nAnna kun hieron ne kinttusi suoriksi!\n\nJa hyvinpä Lehvin seppä tämän jälkeen tarvitsikin terveitä sääriä ja\nkäsivarsia, sillä työtä oli kotona karttunut ylettömästi sillaikaa,\nkun hän oli kirkonkylässä hummannut.\n\nKun Uuras sai urakkansa valmiiksi ja tuhannet käteensä, pisti hän ne\nkasvonilmettä muuttamatta povitaskuunsa ja hoputti isää kotiin.\n\n-- No, kai sinä nyt puhut Anjalle pari koreeta sanaa ja korotat\nesitupaamme ja sitten rakennat sen perään vaikka kaksi kamaria.\n\n-- Olkaa vaiti siitä asiasta! -- tiuskaisi Uuras. -- No, no, voinhan\nolla vaitikin, -- myönsi isä, ja hiljaisina he kolmisin ajoivat\nkotiin.\n\nMutta Uuras oli aivan muuttunut. Hän ei antanut itselleen eikä\nmuille yön eikä päivän rauhaa, ajoi työstä työhön ja keksi yhä uutta\nja uutta rahan pantiksi. Pajan ahjossa piti olla ainainen kohu, ja\npuutöitäkin hän ahersi, muurasi kylässä uunejakin isänsä kanssa.\n\nTytöt, hanurit, huvit ja Anjakin jäivät aivan unhotuksiin.\n\n-- Kyllä tuohon poikaan siellä kirkontornissa on mennyt -- --\n\n-- No, mikähän häneen nyt siellä olisi mennyt? -- sanoi Ulla-emäntä.\n\n-- He, mikäs muu kuin -- piru!\n\nUlla-emäntä katsoi ukkoonsa säikähtyneenä. Hän ei ollut varma, vaikka\nvielä olisi niin käynytkin, eikä siis väittänyt vastaan.\n\n\n\n\nIX.\n\n\n-- Niin on nyt kesä kuin kuumeisen uni! -- sanoi Uuras eräänä\nsunnuntai-iltana Anjalle.\n\nHe olivat sattumalta yhtyneet Tupalan lähellä ja ensin ääneti\nkäveltyään salavihkaa ja arasti katsoneet toisiinsa, kunnes ihana\nkesäpäivä vaimensi epäilevän jälleennäkemisen jännityksen ja kumpikin\nhuojennuksesta henkäisten kääntyi iloiseksi.\n\n-- Ethän sinä paljon kesästä piittaa, -- sanoi Anja.\n\n-- Aina sen verran, että omiksi tarpeiksi riittää. Nämä sunnuntait\nkäyvät niin hiivatin pitkiksi, kun ei tiedä, mihin kätensä käyttäisi,\naina ovat tiellä.\n\n-- Annas tänne! -- sanoi Anja veitikkamaisesti.\n\n-- Tuossa on, jos mielesi tekee!\n\nSamassa Anja räpytti sormillaan Uuraan sormien alla, näppäsi äkkiä\nkädelle ja uudisti samaa temppua sanoen: -- Kili, kili, kassis! --\nkunnes Uuras vuorostaan tarttui Anjan käsiin likistäen niin, että\ntyttö tuskasta huusi.\n\n-- Ei ole hyvä karhua vitsalla ärsyttää, -- sanoi Anja viimein\ntaivuttaessaan yksitellen Uuraan sormia kädestään eroon.\n\n-- Ole kiltisti vain, muistathan talvellisen lupauksesi olla minun\ntyttöni.\n\n-- Muistatko sinä sen? -- kuiskasi Anja punastuen.\n\n-- Kun on aikaa -- -- nyt minulla on aikaa.\n\n-- Sanovat, että olet tullut häijyksi.\n\n-- Vai sanovat. Entä sinä?\n\n-- En ole kanssasi puhunut.\n\n-- Sinä olet vielä lapsi!\n\n-- Kuusitoista, enkä enempää lapsi, kuin sinäkään.\n\n-- Mistä tiedät, mikä minä olen?\n\n-- Minä vaan en ole mikään lapsi väitti Anja.\n\nUuras katsoi häneen. Anja oli kasvanut, käynyt pyöreäksi, kaula oli\npehmeä, niin että teki mieli purra, ja leuka niin merkillisen soma\nja huulet punaiset ja silmät -- -- Hiljalleen uskalsi nuori mies\nnostaa katseensa silmiin, kerran vain, ja niiden viiva veisti hänen\nsydäntänsä, ja sanattomina he hetken astuivat lähetysten pidätellen\nhengitystään estääkseen toisiaan kuulemasta rajuja sydämenlyöntejä.\n\nKäsi löysi käden, ja ote oli luja ja kuuma. Kesäinen hehku oli\nuuvuttavan suloinen, perhosten polulla liidellessä, kukkien jaloissa\ntaipuessa, ja nuorukaisen käsivarsi kietoi neidon ensi syleilyyn,\nhuumaavaan unhotukseen...\n\n-- Nyt olemme toistemme tyttö ja poika, -- sanoi Anja heleästi kuin\nuutena ihmisenä.\n\nVähä vähältä sai sydämenriemu heidät valtoihinsa, ja nyt seurasi\nsuloisia viikkoja, lemmenvaloja ja lemmenlauluja heidän kahden\nkesken, niinkuin he luulivat, mutta kaikki sen tiesivät ja kaikille\nse näkyi. Nuorukaisen kasvojen loiste siitä puhui, neitosen silmien\nhehku ja huulien puna siitä kieli. Kahden kelpo lapsen lemmenliitosta\nja onnesta, joka kaikille kyläläisille oli tuttua ja rakasta kuin\nomien lasten kohtalo, puhuttiin kaikkialla, iloittiin ja paljon\ntoivottiin.\n\nUuras eli vain, ei ajatellut, ei mitään suunnitellut, unelmoi kuin\ntointuva sairas suloisessa levossa -- muutamia viikkoja syksypuoleen,\n-- kunnes sai kirjeen siltä rakennusmestarilta, joka kerran oli\npannut hänet muuraamaan. Hän oli sattumalta saanut tietää, mitä Uuras\noli kirkonkylässä toimittanut, ja tahtoi nyt saada hänestä itselleen\ntyönjohtajan.\n\nUuras ei kauaa miettinyt. Hän laittoi itsensä heti matkaan\nepäröimättä enempää kuin ensimmäistä kertaa maailmalle mennessään.\nKoti jäi, Anja samoin, tulevaisuus viittasi salaperäisenä kuin\njännittävä seikkailu. Uuras lähti -- ei, hän ei vain lähtenyt, vaan\nrientämällä riensi. Junakaan ei kyllin nopeasti edennyt, päivä ei\nyöstä uudeksi kyllin äkkiä vaihtunut eikä uusi työ siihen käsiksi\npäästyä antanut kylliksi tarmontakaista tointa. Hän tahtoi jotakin\nenempää, paljon vaikeampaa. Kun sitten teollisuuskoulu syksymmällä\nalkoi, pyrki hän sinne, sillä nyt hänellä oli tarvittavat tuhannet.\n\nHän pääsi kouluun ja saavutti heti ensimmäisenä lukuvuonna\nopettajansa, erään arkkitehdin, suosion ja teki hänelle loma-aikoina\nlukujensa ohella piirustustöitä.\n\nNäin hän vietti pääkaupungissa neljä vuotta ahertaen lakkaamatta\nopinnoissa ja rakennusalaan kuuluvissa töissä. Kotonaan hän kävi vain\nsuurina juhlina ja viipyi silloin aina vain päivän tai jonkun tunnin.\nHän oli nyt joutunut aivan toiseen maailmaan, ja koti alkoi jäädä yhä\ntaemmaksi. Päivä oli siellä pitkä kuin kokonainen viikko kaupungissa.\nVanhempien hellyys häntä liikutti, mutta samalla se hymyilytti kuin\nlasten leikki. Hän tahtoi nyt suojella, olla heille tukena, ja kun\nhe eivät sitä tarvinneet, jäi hän pois, ei tullut niin usein eikä\nlopulta ollenkaan.\n\nAnjalle hän aluksi kirjoitti, mutta koulun monet tehtävät ja ansiotyö\nveivät ajan ja ajatukset niin tyyten, ettei kirjeisiin juuri jäänyt\naikaa.\n\n-- -- Tahdon kirjoittaa sydämen pakosta, kun kirjoitan, -- oli hän\nsanonut Anjalle, -- en velvollisuudesta enkä kiireessä. -- --\n\nSydämen pakko tuli yhä harvemmin, ja aikaa uupui aina.\n\nAnjan kirjeet saapuivat hänelle aina säännöllisesti, missä\nikinä hän olikin, ja ne olivat nyt ainoana siteenä entisyyden\nja nykyisyyden välillä, joskus houkutellen siihen vanhaan, ja\nsitten taas ylimielisen hymähdyksen syrjäyttäminä, unhotukseen\njääden, mutta aina kuitenkin lämmittäen. Anjalla oli välitön\nlapsen tapa kertoa heidän elämästään, joka aina pysyi samana ja\nsiis elävästi muistutti lapsuutta. Uuraan kyynel saattoi vierähtää\nruusukoristeisen postiarkin sivulle, mutta samassa hän jo heitti\nkirjeen salalaatikkoon, josta se ei sen koommin tullut esille. Oli\nniin paljon muuta tärkeämpää, ei ollut sellaiseen aikaa.\n\n\n\n\nX.\n\n\nUuras oli saanut kutsun erääseen maaseutukaupunkiin johtamaan\nkaupungintalon rakentamista. Hän oli nyt jo täysi-ikäinen, päässyt\ntäyteen miehenmittaan ja kehittynyt niin ulkomuodoltaan kuin\nhenkisestikin. Isän varma ryhti ja tiukka katse, käyrä nenä ja kapeat\nkasvot uusiintuivat pojassa. Äidiltään hän oli perinyt hartaan\nantaumuksen kaikkeen, mihin ryhtyi, ja kiihkeän, ehkä liiankin jyrkän\npäättäväisyyden, jolla iski tahtonsa läpi silloinkin, kun se ei ollut\nviisasta.\n\nPaitsi kaupungintalon rakentamista hän hankki pian itselleen useampia\nyksityistöitä joutuen siten tekemisiin kaupunkilaisten kanssa\nvarsinkin liikemiespiireissä.\n\nPienen pirteän kaupungin liike-elämä oli viimeisinä vuosina alkanut\nedistyä huimaavaa vauhtia, ja sinne oli perustettu useita tehtaita.\nToimeliaan, pääkaupunkilaisen nuoren miehen ilmestyminen oli\nmonessa suhteessa tervetullut, ja Uuras joutui pian seuraelämän\npyörteeseen. Peliseurat, joihin hän liiketuttaviensa kautta ensin\ntuli osalliseksi, eivät häntä erittäin viehättäneet, mutta kerran\nkutsuttuna koteihin hän tutustui naisiinkin, ja niin olivat ovet\nauenneet hänelle vähän joka puolella. Hänen nuoruutensa ja hyvä\nulkomuotonsa oli paras suositus siinä piirissä, missä \"harrastettiin\"\nsekä yleisen hyvän että myöskin yksityisen huvin vuoksi, ja jonkun\najan kuluttua hän oli hyvinkin koteutunut kaupungin seuraelämään.\n\nYhteisenä harrastuksena oli vapaaehtoinen palokunta, ja sen hyväksi\npidettiin iltamia ja tehtiin rekiretkiä ja huvimatkoja. Sen\nsoittokunta oli kaupungin lempilapsi ja ilonlähde, jonka torvien\ntörähdyksistä heränneinä kukin kohdaltaan sunnuntaiaamuina riensi\ntorille katselemaan palokunnan valkomekkoisten harjoittelua. Tulen\nvaltava mahti oli se aihe, josta kaupungin kaunopuheiset miehet usean\nkerran vuodessa saivat kehittää puhelahjaansa suurissa juhlissa,\nsamalla kuin nuorilla naisilla ja herroilla muusta ohjelmasta\nhuolehtiessaan oli erinomainen tilaisuus tutustua toisiinsa, ihastua\nja mennä naimisiinkin palokunnan kauniin lipun suojassa.\n\nRouva Leena Heerman oli nuori leski ja tällä kertaa kaiken\nseuraelämän keskus kaupungissa. Hänen tapanaan oli sanoa: --\nPalokunta on minun palveluskuntani, -- ja siinä hän oli ihan oikeassa.\n\nKun Leena-rouva omassa kauniissa puutalossaan vanhaa puistoa\nvastapäätä sattui lausumaan toivomuksen: -- Olisi taas hauska saada\nihmiset pyörimään, -- kuuntelivat hänen palvelevaiset nuoret herransa\nja naisensa tätä suloista sanomaa herkin korvin, ja moni innokas\nhuudahdus säesti häntä.\n\n-- Niin, milloin, miten ja missä? -- Eikä siinä sitten enää\nperääntyminenkään auttanut.\n\nLeena-rouva kiusoitteli heitä istuen pianon ääreen ja soittaen\nrepäisevän valssin, samalla kuin nyökkäsi taakseen kehoitukseksi\npojille kiertämään kokoon salin lattialta sohvamaton ja pyörittämään\ntyttöjä. Ja sitä kehoitusta ehdottomasti noudatettiinkin vakavan\nhartaasti. Nuori rouva tiesi siten vain kiihoittavansa alttiin\n\"ritarikuntansa ja hovineitojensa\" tanssihalua, jota sitten sopi\ntyydyttää \"Mospelissa\". Siellä oli suuri tanssisali, jossa palokunnan\ntorvet oikein ihanasti hivelivät tanssivien korvia ja jalka luisti\nihan väkisin lattialla.\n\nKaupunkiin oli takavuosina ilmestynyt eräs Moesböhl niminen\nmuukalaisrouva ravintolan emännäksi ja sitten vuosien kuluessa\nrakennuttanut tilavan talon, josta tuli kaupungin julkisen elämän\nkeskus, ja hänen kuoltuaan kaupunki lunasti sen palokunnan taloksi.\nMutta aina sillä vain oli vanha nimensä \"Mospeli\".\n\nLeena-rouva oli tällä paikkakunnalla syntynyt ja kasvanut, ollen\naina ensimmäinen kotona ja kaupungissa. Hänen isänsä vanhin kartano,\nOnttola, oli kaupungin laidassa, mutta sen maat oli vuosien kuluessa\nmyyty kaupungille tai vuokrattu tonttimaiksi, niin että tälle\ntilalle, joka ei ollut suuri ennestäänkään, oli jäänyt melkein\nvain puutarhaviljelystä, jota Leenan mies Heerman oli kiihkeästi\nharrastanut.\n\nHeerman oli aikoinaan ollut onnellinen ylioppilas ja vuosikymmenen\nviihtynyt rakkaaksi käyneessä pääkaupungissa nauttien nuoruudesta ja\nylioppilaselämästä, kunnes pieni harmaus korvallisella ja tyhjyys\nkukkarossa, -- kun isän kuoltua rahalähetykset loppuivat -- pakotti\najattelemaan tulevaisuutta. Ja koska luvut olivat kaiken muun touhun\nohella jääneet rempalleen, täytyi turvautua jollekin käytännölliselle\nalalle.\n\nSattuma suosii iloisia veikkoja ja Heermanin se toi Leenan kotiin.\nKauniit laulut, kesäillat, tanssiaiset ja Heermanin ritarillinen\nseurustelu voitti pian nuoren neitosen sydämen, ja hemmoiteltu,\nitsevaltias, oikullinen ja kaunis Onttolan neiti vietti häänsä\nkymmentä vuotta vanhemman miehen kanssa Kotkan kartanossa, joka\nsilloin oli jo jonkun aikaa kuulunut Leenan isälle.\n\nHe ottivat asunnokseen isän kaupunkitalon, jossa oli oma vanha\npuutarha; vastapäätä oli puisto toisella puolella katua. He elivät\nhuolettomina, niinkuin Heermanin tapa aina oli ollut. Leenasta se\noli aivan luonnollista. Kaikkihan oli olemassa vain häntä varten.\nOnttolan väki ja Kotkan kartanon alustalaiset ahersivat hänen\nonnekseen kumartaen, hymyillen ja siunaillen neitiään kuin onnen\nheijastusta, joka asusti päärakennuksessa, tuli ja meni vaunuissaan,\nleikki vertaistensa kanssa ja katosi kauniin ilman mukana. Joulu- ja\njuhannusjuhlat toivat häneltä väelle tervehdyksen, ja vain mieluisat\nasiat liittyivät tähän päiväpaisteiseen keijukaiseen, joksi häntä\nsillä taholla kuviteltiin.\n\nHeerman jatkoi pääkaupunkilais-elämäänsä pikkukaupungissa ja\nhavaitsi sen sitäkin mukavammaksi. Ainoa haitta oli vain se, että\nLeenan isä antaessaan nuorille kaupunkitalon asuttavaksi oli myös\nantanut määrärahat elettäviksi. Jatkaakseen tulojaan, jotta ne\nriittäisivät mukavaan elämään, Heerman keksi ruveta harjoittamaan\npuutarhaviljelystä Onttolassa. Appi kiroili ja hymyili, sillä työ\ntehtiin hänen kustannuksellaan, mutta tulot peri Heerman hyvin\ntarkasti.\n\nKuusi vuotta kestettyään tämä avioliitto päättyi Heermanin kuolemaan.\nNiinä vuosina oli Leenasta kasvanut ajatteleva nainen. Hänen\nritarillinen sulhasensa oli ollut kovakourainen ja äreä aviomies,\nrakastanut pulloa ja vieraita naisia luonnollisena oikeutenaan, ja\nkun Leena vetäytyi isänsä turviin pysytellen hänestä erossa minkä\nvoi, uhkasi Heerman poliisilla. Ellei kuolema olisi tullut väliin,\nolisi Leena-rouvan aurinkoinen olemus voinut muuttua kovinkin\nsynkäksi.\n\nLeena lopetti valssin ja kääntyi äkkiä ympäri tuolilla. Parit\npysähtyivät, ja tytöt ja pojat ryhmittyivät salissa.\n\n-- Niin; milloin, miten ja missä? -- kysyttiin taas kiihkeästi.\n\n-- Kesä on jo lopun puolella ja meidän pitää taas aikoinaan poistua\ntästä ihanasta valtakunnasta, -- puhui muuan nuorukainen, jonka\nkasvot loistivat onnesta ja elämänilosta. -- Leena, sinähän annat\nsanan palokunnan päällikölle, että ensi sunnuntaina taas tanssitaan!\n\n-- Niinkuin viime lauantaina ja sitä ennen sunnuntaina ja sitä ennen\nviikolla.\n\n-- Leena kulta, älä kiellä, tahdothan sinäkin, tahdothan! --\nrukoilivat tytöt.\n\n-- No, jos sanoisin, olkoon menneeksi ensi sunnuntaina, -- sanoi\nLeena teeskennellen vastahakoisuutta, vaikka itse asiassa halusi\nkiihkeästi.\n\n-- No, lapset, tahdotteko vielä masurkkaa vai Amerikan polkkaa?\n\n-- Amerikan polkkaa! -- huudettiin, ja joku hyräili:\n\n    Amerikan polkan tahtia,\n    ei sitä kaikki taidakaan,\n    joka ei sitä taidakaan,\n    eipä sitä naidakaan!\n\nNuoret pyörivät lattialla, ja vanhan rakennuksen akkunat\nhelähtelivät. Leena soitti tahdikkaasti, mutta lopetti äkkiä kovalla\nlyönnillä kuin päättääkseen päivän ilot.\n\n-- Mikko, sinä saat viedä sanan kauppias Hillille, että sunnuntaina...\n\nMikko oli Leenan pikkuserkku, kotoisin pääkaupungista, mutta vietti\naina kesänsä Onttolassa ja oli Leenan uskollisena hovipoikana.\n\nTytöt ja muut pojat olivat paikkakunnan pikkukauppiaitten,\ntalonomistajien ja virkailijoiden nuorta väkeä, joka usein kerääntyi\nLeena-rouvan kotiin aina tietäen olevansa tervetullut.\n\n-- Tiedätkö, kuinka vanha Leena Heerman on? -- kysyi eräs neitonen\ntoveriltaan heidän astuessaan kadulla kotimatkalla Leenan luota.\n\n-- Hän ei koskaan sano sitä oikein tarkoin, kujeilee ja nauraa joka\nkerta, kun viettää suuria syntymäpäiviään, tiedäthän, -- puhui toinen.\n\n-- Kolmenkymmenen hän ainakin on! -- päätti toinen.\n\n-- Niin kauhean vanha! -- huudahti toinen silmät pyöreinä.\n\n-- Kuinka sinä olet hassu, silloinhan sitä vasta on ihminen. Etkö ole\nhuomannut, kuinka Hillin Artturi on silmittömästi rakastunut Leenaan?\n\nToveri painoi käden suulleen hillitäkseen nauruaan.\n\n-- Artturiko? Ilmankos hän puhuu aina niin syvämietteisestä ettei\nymmärrä kymmenettä osaa.\n\n-- Niin, me olemme hänestä vain pikku tyttöjä. Leena on ainoa nainen.\n\n-- Entä Leena? Hänen mielestään me olemme kaikki lapsia, -- jatkoi\ntoinen tyttö. -- Ja niin kai se asia onkin.\n\n-- Leena ei välitä vanhemmista herroista. Etkö ole huomannut, kuinka\nhän ivailee pormestari Forsia!\n\n-- Pormestari onkin aina sen näköinen kuin olisi saanut kalanruodon\nhampaittensa väliin. Kun hän vahingossa hymyilee, vetää hän ohuet\nhuulensa vikkelästi jälleen muttuun, aivan kuin suussa pistäisi.\n\nTytöt nauroivat, mutta äkkiä he tuuppasivat toisiaan kylkeen.\nKadun toisella puolella astui heidän kohdallaan Uuras ja tervehti\nkohteliaasti nostamalla hattuaan.\n\n-- Se uusi rakennusmestari, näetkös kuinka hän on olevinaan sorea ja\nmiehekäs. Ei, mutta tiedätkös, minä olen tehnyt suuren keksinnön!\n\n-- Että Leena on ihastunut -- --\n\n-- Mistä sinä sen tiedät?\n\n-- Joka toinen ihminen luulee joka toinen viikko, että Leena on\nihastunut milloin mihinkin miehenpuoleen tässä kaupungissa tai\njossakin muualla.\n\n-- Ei tämä nyt ole sellaista luuloa, minä tiedän, olen nähnyt!\n\n-- Mitä, sano, sano pian nyt, minun pitää joutua kotiin.\n\n-- Hillillä viime keskiviikkona, kun käskettiin illalliselle\nja herrat tulivat pelihuoneesta, ei Leena tahtonut itse ottaa\npöydästä ruokaa, vaan istui tyhjän lautasensa ääressä sivupöydässä.\nRakennusmestari Uuras seisoi aivan lähellä, ja Leena sanoi hänelle:\n-- \"Oliko hyvä pelionni?\" -- \"Kohtalainen\", sanoi herra Uuras ja\nhuomasi samalla tyhjän lautasen. Ei minunkaan lautasellani mitään\nollut, mutta siihen hän ei katsonutkaan. -- \"Mitä saan tuoda teille?\"\nkysyi herra Uuras ottaen lautasen. -- \"Mitä hyväksi näette, jotakin\nherkullista, minulla ei ole nälkä\", sanoi Leena hymyillen sillä\ntavalla, että minä ymmärsin olevani liikaa, siirryin toisen pöydän\nääreen, ja mitäs luulet, herra Uuras asettui lautasineen paikalleni,\nja sitten he kuiskailivat, hymyilivät ja olivat kuin hyvin vanhat\ntutut, niin että minä olen ihan varma...\n\n-- Tulet kai huomenillalla Leenan iltakutsuihin? Jos on jotakin perää\nsiinä, mitä nyt sanot, tulee herra Uuras sinne varmasti. Hän kuuluu\ntanssivan oikein hyvin.\n\nTytöt erosivat, ja Uuras oli aikoja sitten hävinnyt heidän\nnäköpiiristään.\n\nKun Uuras saapui rouva Heermanin iltakemuihin, tervehtivät häntä\njoka puolella iloiset äänet ja silmää hivelevä näky avautui pitkässä\nhuonerivissä. Naisten pukujen vaaleita värejä, verhostimia,\nilta-auringon hohdetta, kasvien vihreyttä, kukkien runsautta,\nkristallikruunuja, maljakoita, koristettuja lamppuja ja hohtavan\nvalkoisia pöytäliinoja.\n\nKaikki tämä oli hänelle uutta ja lumoavaa, josta hän nyt ensi kertaa\nelämässään sai nauttia.\n\n-- Tervetullut, herra Uuras. Emme kai tarvitse monellekaan esittää,\nolettehan jo tunnettu meidän pienessä yhteiskunnassamme.\n\nUuras olisi tahtonut jäädä herrojen huoneeseen, joka oli lähinnä\neteisestä, tuntien noloa ujoutta, mutta emäntä ei jättänyt häntä.\n\n-- Ei, herra Uuras, teille en myönnä oikeutta jäädä tupakoimaan, kuka\nsitten tulisi meidän naisten puolelle?\n\nUuraan oli siis astuttava emännän rinnalla huoneesta huoneeseen.\nLeena ylpeili uudesta vieraastaan, jolla niin nuorena oli\ntarmokkaissa piirteissään käskevä ilme, kun vielä lisäksi huhu tiesi,\nettä hän oli erittäin kyvykäs alallaan.\n\nMuuan nuori kirjanoppinut pääkaupungista korjasi silmälasejaan ja\nsanoi ivaillen:\n\n-- Leena-rouvalla on omituinen maku. Seminaristi tai\nteollisuuskoululainen, hyi hemmetti sellaista puolisivistystä. Mies\non tietysti täysi raakalainen.\n\n-- Kuulehan, suomea, Leena puhuu herra Uuraan kanssa suomea, --\nihmetteli eräs vanhempi rouva.\n\n-- Ja aivan puhtaasti, -- lisäsi hänen miehensä, suomenkielen lehtori\nkaupungin lyseossa. -- Se on ilahuttava merkki, ja suotavaa olisi,\nettä kaikissa sivistyneissä kodeissa...\n\n-- Herra Uuras, lehtori... -- esitteli Leena keskeyttäen hänen\nlauseensa.\n\n-- Puhuimme juuri suomenkielen käyttämisestä, -- sanoi lehtori.\n\n-- Niin, se vanha ruotsinkielen hapatus istuu täällä lujassa, mutta\nnyt olette saanut liittolaisen, herra lehtori, -- sanoi Leena\nviitaten Uuraaseen.\n\n-- Hyvin tervetullut, -- sanoi lehtori ravistaen Uuraan kättä.\n\n-- Parasta on puhua suomea, kun ei ruotsia osaa, -- myönsi Uuras.\n\nLehtori ja Uuras siirtyivät jonkin kummallisen vetovoiman\nvaikutuksesta herrojen puolelle, ja kohta otettiin esille kunnan\npolttavin kysymys, joka koski esikaupunkia. Keskustelussa oltiin\nhyvin halukkaita kuulemaan, mitä Uuras, suuren rakennustyön johtaja,\narveli ehdotetusta kaupungin laajentamisesta.\n\nHän oli heti kaupunkiin tultuaan ja kurjat hökkelit nähtyään aseman\nja kosken välillä ryhtynyt itsekseen suunnittelemaan sille kohtaa\nuusia leveitä liikekatuja ja rakennuksia, suoden mielikuvitukselleen\nvapaan vallan.\n\n-- Kaupungin pitäisi viipymättä ostaa koko ala, kaikki maa kosken\ntoisella puolella asemalle asti. Vaikka se nyt tuntuu olevan\nsyrjässä, muuttuu asia piankin toiseksi, kun liikkeen täytyy\nvastaisuudessa siirtyä sille puolelle, -- selitti Uuras.\n\n-- Täytyy siirtyä, miksi niin? Liike on tällä puolella ja saa pysyä!\n-- sanoi vanha kauppaneuvos, jolla oli taloja.\n\n-- Suokaa anteeksi, mutta yhteinen ja teidänkin etunne vetää toiseen\nsuuntaan. Tällä puolella tulee kaupungin levenemiselle este;\ntäällähän on vastassa kallioita, jotka liittyvät ihanaan puistoon.\nKosken toisella puolella on kurjia taudinpesiä, jotka ihmisyyden\nnimessä täytyy raivata pois terveen ja työteliään elämän tieltä.\nKauniin ja vuolaan kosken varrella voi ainoan täkäläisen tehtaan\nlisäksi hyvin suunnitella kaupungin myllyn ja sähkölaitoksen. On\nvedettävä suora ja laaja pääkatu asematalolta sillalle ja sen kadun\nvarrelle nostettava liike- ja asuntopalatseja. Pitää myös istuttaa\npuita, ja kosken ranta on kivitettävä ja äyräät kaunistettava.\nKuvittelen vielä enemmänkin. Pienelle saarelle, joka on kuin luonnon\noikusta heitetty virran matalikkoon, on rakennettava teatteri\nkreikkalaiseen tyyliin. Sen valkoiset pilarit ja suoraviivaiset\npiirteet hohtaisivat satumaisen kauniina kuvastuen kimaltelevaan\nveteen kuutamossa taikka tulevaisuuden sähkövalossa.\n\nUuraan ääni soi vielä huoneessa yleisen hiljaisuuden vallitessa, kun\nLeena, joka oli kauan aikaa ollut saapuvilla, sanoi:\n\n-- Te sanotte sen niin luonnollisesti ja kaikki tuntuu nyt olevan\naivan itsestään selvää ja yksinkertaista, mikä vielä äsken oli\nhämärää ja mahdotonta.\n\nIllallispöydässä kävi ajatusten vaihto yhä vilkkaammaksi ja syntyi\nkuuma sanakiista Uuraan rohkeista suunnitelmista. Lopuksi Leena-rouva\nsai taas sanan vuoron:\n\n-- Hyvät herrat ja kaupungin isät, laittakaa meille vesijohto! Sitä\nminä naisena kaipaan kaikkein enimmän, ja sitten joskus valoisassa\ntulevaisuudessa, kun minä jo olen vanha muori, voimme saada tännekin\nsalaperäistä ja satumaista sähkövaloa.\n\n-- Eihän sitä ihmettä vielä ole Suomessa nähtykään, -- sanoi vanha\nkauppaneuvos.\n\n-- Kyllä, Helsingissä vedetään johtoja, eikä muutaman vuoden päästä\nkaasua tarvita muualla kuin keittiöissä.\n\n-- No, no, herra Uuras, älkää tehkö minusta muoria liian aikaisin!\n-- nauroi Leena, ollen parhaimmalla tuulella saadessaan kiistellä\nherrojen kanssa oikeista asioista, jotka häntä enimmän viehättivät.\n\n-- Silloinhan vasta kaikki nuoriksi tulevat, sanoi lehtorin rouva. --\nSe kuuluu olevan niin merkillistä valoa, että kaikki rypyt ihmisen\nkasvoissa tasoittuvat ja silmät kirkastuvat.\n\n-- Ja synnitkin pois huuhtoutuvat! -- ivasi pormestari Fors, joka oli\nollut myrkyllisellä tuulella koko illan.\n\nVieraat nauroivat ulkonaisesti ja sisällisesti lämminneinä, sillä\nrunsas ateria, vahva olut ja ruokaryypyt olivat lisänneet kuumuutta.\n\nVanhempi väki poistui illallisen jälkeen vähitellen, ja Leena pääsi\nvapaammin seurustelemaan kenen kanssa tahtoi nuorten tanssiessa.\n\n-- Olen kauan aikonut kysyä teidän neuvoanne eräässä asiassa, --\nsanoi hän Uuraalle pyytäen häntä istumaan miesvainajansa entiseen\nhuoneeseen, joka oli jäänyt tyhjäksi. -- Minulla on eräitä\nsuunnitelmia. Ohhoh, olen oikein uupunut, ja täällä on niin kuuma,\nkukkien tuoksusta ja viinistä on pääni aivan pyörällä.\n\nHän avasi akkunan, josta virtasi viileätä yöilmaa, viittasi Uurasta\nistumaan nojatuoliin ja laskeutui itse jakkaralle kirjoituspöydän\neteen.\n\nLeena-rouva oli kukoistava ja raikas kuin nuori koivu senaikuisessa\nmuodinmukaisessa puvussaan. Tiukka ja pitkä liivi kätki pyöreän\nvartalon jättäen vapaaksi valkoisen kauniskaarisen niskan, jolle\nkellertävän tukan pehmeät, taitavasti käherretyt kiharat valuivat.\nLeuan alla rinnalla säteili hennossa ketjussa kaulakoriste, jonka\nhelmet elivät omistajansa alituisesti liikkuessa. Nauravat silmät,\nliikkuva suu, ehkä myöskin itsetietoinen varmuus viehättivät Uurasta.\nHänen istuessaan valahti laajapoimuinen hame pienille silkkikengille.\n\nUurasta ihmetytti se, että tämä kaikkien ihailema rikas nainen, jota\npidettiin ylpeänä ja oikullisena, näin mutkattomasti puheli kahden\nkesken hänen kanssaan.\n\n-- Tahtoisin myydä tämän talon, -- sanoi Leena niin kevyesti kuin\nolisi ollut puhe jostakin pikkuseikasta.\n\n-- Tämänkö kauniin, vanhan kodin? -- sanoi Uuras epäilevästi.\n\n-- Niin, tämä on niin matala ja lahonnut joka puolelta, -- sanoi\nLeena. -- Mitä sanotte?\n\n-- Rouva kai sen paraiten ymmärtää.\n\n-- Ei, älkää sanoko niin, teidän pitää katsoa ja arvostella,\nkannattaako vai eikö kannata. Tulkaa katsomaan!\n\nSamassa hän hypähti ylös käyden edellä, ja Uuras seurasi häntä\nhuoneesta huoneeseen.\n\n-- Täällä salissa ovat hiiret tehneet tepposiaan, ja ajan hammas, oh,\noikein tuskastuttaa nähdä joka päivä jotakin lahonnutta, sortuvaa ja\nmurtuvaa. Uuneista putoilee tiiliä sisään, ei mene savu.\n\n-- Lattia on kuitenkin luja -- -- aivan uusi.\n\nLeena rouva nauroi:\n\n-- Olen panettanut uuden, tahdoin puunvalkoisen, katsokaa, eikö\nse ole kaunis, kuin hopeaa! -- ja hän nosti mattoa, ja höylätyt\nlattiapalkit hohtivat hiottuina lampun valossa.\n\nUuras tarkasteli akkunalautoja ja huomasi niiden paikoin lohjenneen\nliitteistään, ja ovet kallistelivat.\n\n-- Tässä on huono perustus, -- sanoi hän.\n\n-- Kenties voisi myydä, sanokaa!\n\n-- Tontti on hyvin arvokas, kauniilla paikalla keskellä kaupunkia,\nsitäpaitsi kulmarakennus ja puisto edessä.\n\n-- Niin, ja suuri pihapuisto. Isäni osti tämän minulle ja miehelleni\njuuri pihapuiston vuoksi. Silloin olin ihan hullaantunut puistoihin,\nen luullut voivani elää ilman vihreyttä ympärilläni.\n\n-- Ettekö ole ajatellut rakentaa?\n\n-- Rakentaako tähän? -- huudahti Leena-rouva. -- Tietysti olen\nsitäkin ajatellut, mutta isäni, Onttolan kartanon omistaja, on vanha\neikä enää jaksa sellaiseen ryhtyä.\n\n-- Rouva on kuitenkin itse miettinyt rakentamista.\n\n-- Sen pahempi minulle. Se on ja jää vain mieliteoksi. Mutta jos\nmyymällä saisin paljon rahoja irti...?\n\n-- Entä tontti?\n\n-- Maata meillä kyllä on. Koko esikaupunki on Onttolan maalla ja -- --\n\n-- Huii, huii, -- vihelsi Uuras. -- Suvaitseeko rouva, että\npuhuisimme herra isänne kanssa?\n\nLeena-rouva huokasi.\n\n-- Isä on väsynyt. Eilenkin hän nukkui koko päivän, ei tajunnut\nsanaakaan, kun kävin tavallisella tervehdykselläni.\n\n-- Siinä tapauksessa neuvoisin rouvaa vielä hiukan odottamaan.\n\n-- Voi, te ette tiedä, mitä merkitsee aina vain odottaa ja odottaa.\nIsä on ollut sellainen jo vuosikausia, siitä asti kuin äitini kuoli,\neikä tahdo muuttaa mitään, ei mitään.\n\n-- Ehkä voisi ottaa lainan, -- ehdotti Uuras.\n\n-- Lainan, niin, lainan, sitä en koskaan ole ajatellut. Nähkääs,\nisäni on hyvin rikas, ei mikään miljoonamies, mutta sentään, ja jos\nminä ottaisin lainan...\n\n-- Sitä helpompi on teidän saada rahaa!\n\n-- Mitä siitä sanottaisiin?\n\n-- Mitä muuta kuin hyvää ja myönnettäisiin.\n\n-- Te olette merkillinen nuori mies, ja minä olen teille niin\näärettömän kiitollinen. Talohaaveeni pääsee uuteen vauhtiin. Saan\ntaaskin suunnitella uutta kotiani, ja siitä pitää tulla tyylin ja\nkodikkaisuuden ihme. Ettekö usko?\n\n-- Kun näen rouvan, uskon varmasti, -- myönsi Uuras.\n\n-- Oi, herra Uuras, me alamme, ihan pian me alamme rakentaa!\n\n-- Aika on kyllä edullinen, kaupunki on nousussa. Jos kerran aikoo\nrakentaa, niin ei ole syytä viivytellä.\n\n-- Herra Uuras, -- sanoi rouva Heerman yhä luottavammin, -- ettekö\ntahtoisi ottaa tätä asiaa hoitoonne, pitää sitä aivan kuin omananne?\n\n-- Rouvahan itse voisi yhtä hyvin...\n\n-- Älkää estelkö; vakuutan, ettei teidän tarvitse katua.\n\n-- Ei suinkaan, mutta...\n\n-- Rakas, rakas herra Uuras, pitääkö minun sanoa teille vieläkin\nenemmän. Luotan teihin, vain teihin. Te olette nuori, tulevaisuuden\nmies...\n\nUuras punastui ja kääntyi hiukan poispäin. Ulkoa opitut\nkohteliaisuudet jäivät häneltä unohduksiin, sillä nuoren, vilkkaan\nnaisen välitön luottamus herätti hänessä lämmintä vastakaikua. Kun\nhän ei uskaltanut sitä ilmaista niinkuin vertaiselleen tarttumalla\nkäteen ja puristamalla sitä tarmokkaasti, joutui hän hämilleen\npunastellen kuin koulupoika.\n\nLeena-rouva oli ihmistuntija. Hän näki tehneensä välittömän\nvaikutuksen, ja hänessä heräsi äidillistä hellyyttä ja selittämätöntä\nmyötätuntoa nuorta miestä kohtaan.\n\n-- Kiitos, rouva, -- sanoi Uuras.\n\n-- Näkemiin, mietin lähemmin huomiseksi. Tulette kai huomenna\nillalla. Tervetuloa!\n\nRouva Heerman ojensi kättään hymyillen ja Uuras puristi sitä lujemmin\nkuin tapa on ja poistui nopeasti.\n\nVielä kadullakin viipyi veri hänen poskillaan, ja uusi into kiidätti\naskelia ja ajatuksia.\n\n\"Leena Heerman\", toisti hän ajatuksissaan. \"Sellainen nainen!\"\n\nSitten hän muisteli moniaita pikku seikkoja, arvosteli omaa\nkäytöstään, vertaili ja myönsi olleensa kömpelö. Ja kuitenkin hän\ntunsi päässeensä heidän joukkoonsa.\n\nSeuraavana päivänä hän pukeutui vielä hienommaksi kuin edellisenä ja\noli varuillaan, tarkasti noudattaen muiden vieraiden käytöstapaa.\n\n-- Kiitän viimeisestä, rouva Heerman, -- sanoi hän tervehtiessään, ja\nkun Leena-rouva sanoi: -- Saanko pyytää käsivartenne, olemme täällä\njo aloittaneet tanssin, -- kumarsi Uuras aivan mallikelpoisesti ja\nastui naisensa kanssa tottuneesti huoneiden läpi saliin, jossa parit\npyörivät valssissa.\n\nUuras oli oivallinen tanssittaja, ja elämänhaluinen rouva nautti\nviattomasta huvista. Kun toiset jo olivat vetääntyneet syrjään,\nviihtyivät he vielä hetken aikaa kahden kiitäen salin lattialla.\nÄkkiä pianonsoittaja muutti valssista masurkaksi.\n\n-- Tanssimmeko tuureissa? -- kysyi Uuras, sillä se oli aivan uusi\ntanssi, jota oli vain pääkaupungin tanssikouluissa opetettu.\n\n-- Jos olette oikein varma, niin uskallan yrittää, -- vastasi\nLeena-rouva. -- Osaan kyllä jonkun verran.\n\nHe kiitivät yli valkoisen lattian kevyesti, Uuras ottaen askeleet\nrohkeasti ja tottuneesti ja Leena rouva aluksi varovasti ja erehtyen,\nmutta lujan käsivarren tempaamana ja ohjaamana aina hyvässä\ntahdissa pysyen. Nuorten, tanssinhaluisten katseet seurasivat heitä\nkiinteästi, ja jokainen nuori tyttö olisi hyvin mielellään tanssinut\nUuraan kanssa. Sekin neiti, joka seuralaisensa kanssa edellisenä\niltana oli epäillyt Uuraan kelpoisuutta heidän seuraansa sanoen häntä\n\"aivan oppimattomaksi\", siirtyi lähemmäksi sitä tuolia, jonne tiesi\nLeenan vetääntyvän tanssin päätyttyä.\n\nUuras ei kuitenkaan jatkanut tanssimista. Hän omistautui kokonaan\nemännälleen, niin kauan kuin Leena-rouva häntä pidätti.\n\nVieraat supattivat keskenään tarkaten sivusilmäyksin Leenan ja Uuraan\niloista puhelua. Nämä näyttivät viihtyvän erittäin hyvin kahden\nkesken monien joukossa, nauroivat ja rupattivat kenenkään selville\npääsemättä, mikä heitä niin huvitti.\n\n-- Olette kai tanssinut paljon pääkaupungissa? -- sanoi Leena\nUuraalle.\n\n-- Väliin joka ilta. Piirustaminen on hyvin yksitoikkoista työtä, kun\npitää seistä kumartuneena suuren laudan ääressä, ja illalla tekee\nmieli suoristaa itseään ja antaa säärien vilistä.\n\n-- Luonnollisesti. Sitäpaitsi valot ja suuret salit viehättävät.\n\n-- Ylioppilastalolla, joskus seurahuoneella.\n\n-- Te onnellinen olette saanut viettää aikaisimman nuoruutenne\npääkaupungissa, -- sanoi Leena.\n\n-- Ja maalla, -- lisäsi Uuras.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Minä olen maalta kotoisin.\n\n-- Sitä ei teistä voisi huomata.\n\n-- Olenko niin kauttaaltani maailman lapsi?\n\n-- Te veitikka, aivan paatunut syntinen.\n\n-- Uskallan epäillä, että te viette siinä suhteessa minusta voiton.\n\n-- Mitä te silloin sanotte paatumukseksi? -- kysyi Leena.\n\n-- Suvaitkaa te ensin sanoa, mikä se on se minun paatumukseni?\n\n-- Annetaanko minulle synninpäästö edeltäkäsin?\n\n-- Nyt minä jo alan pelätä.\n\n-- Pääsen siis syyttämästä teitä.\n\n-- Ette suinkaan, nyt on velvollisuuteni vaatia selitystä! -- sanoi\nUuras yhä nauraen.\n\n-- No niin, te kuulutte lumoojiin, ja se lienee kuolemansynti, --\nsanoi Leena tekeytyen uhkaavan vakavaksi. -- Huhuu, te olette oikea\ndon Juan!\n\nUuras ei tiennyt, mikä tai kuka oli don Juan, eikä siis vastannut\nmitään, kumarsi vain, vei iloisen puhetoverinsa pauhaavaan valssiin\nja varovaisuutensa unohtaen puristi häntä lujasti rintaansa vasten,\nniinkuin ennen oli vallattomasti tyttöjä tanssittaessaan tehnyt.\n\nNuoren miehen rohkeus, jollaista ei kukaan talon vanhemmista\ntuttavista uskaltanut osoittaa, huumasi Leena-rouvaa.\n\n-- Kiitos, -- sanoi hän tanssin päätyttyä ja vetäytyi salista pois.\n\nUuras jäi onnettomana tuijottamaan yksinänsä nurkkaan, kun oli\nkatseillaan seurannut Leenaa toiseen huoneeseen. Leenalta ei jäänyt\nhuomaamatta, että nuori mies tunsi itsensä onnettomaksi. Vaikkei hän\nvoinut arvata, mikä Uurasta esti lähenemästä samoin kuin ennenkin,\nmyönsi hän jotakin uutta ja kummallista kehittyneen heidän välilleen.\n\nNiin monet -- ehkä liiankin monet -- olivat aikaisemmin tavoitelleet\nLeenaa leskeksi jääneenä, ja aina hän oli katunut, jos milloin sattui\nvakavammin jotakin myöntämään. Hänestä oli kehittynyt sydämetön\nkiemailija, jonka rangaistuksena oli kykenemättömyys syttyä ja pyhää\ntulta säilyttää. Sitten oli kulunut vuosia, joiden kuluessa eivät\nmuut kuin pormestari Fors tavoitelleet hänen suosiotaan. Kukaan ei\nuskaltanut, peläten Leena-rouvan kujeiluja ja säälimätöntä ivaa.\n\nNuoret tytöt kerääntyivät Leenan ympärille huudahdellen kilpaa: --\nKotiljongia!\n\n-- Nyt me kostamme Leenalle, -- sanoi se nuori neiti, joka edellisenä\npäivänä oli pitänyt Uurasta oppimattomana ja seuraansa sopimattomana,\nmutta tänä iltana jo tahtonut tanssia hänen kanssaan. -- Eikö niin,\ntytöt? Leena on tanssinut herra Uuraan kanssa niin paljon, että nyt\nse riittää!\n\n-- Tästä tulee jännittävää! -- intoilivat toiset.\n\nKotiljonkiruusukkeet olivat valmiina pieneen tyynyyn kiinnitettyinä,\nja leikki aloitettiin. Uuras joutui kilpailun esineeksi saaden joukon\nruusukkeita, mutta pian hän pyysi valssissa Leenan ja vei hänet\nleikin vielä jatkuessa toiseen huoneeseen.\n\n-- Se oli heille oikein, -- sanoi Leena.\n\n-- Kuinka niin? -- kysyi Uuras hyvin ymmärtäen tyttöjen ilmeestä,\nettä jotakin oli tekeillä.\n\n-- Ne lapset ovat raivoissaan, kun ette tanssi heidän kanssaan koko\niltaa.\n\n-- Niin, täällä on liian vähän kavaljeereja.\n\n-- Olette vaatimaton.\n\n-- Sanokaa, loukkasinko teitä äsken? -- kysyi Uuras levottomana.\n\n-- Minä en ymmärrä, -- vastasi Leena yhä vakavana.\n\n-- Niin, olin liian rohkea -- -- huumaantunut tanssista -- --!\n\n-- En vieläkään käsitä, -- toisti Leena hyvin tajuten, mistä oli\nkysymys.\n\n-- Hyvästi, rouva Heerman, -- sanoi Uuras äkkiä tarjoten kättään.\n\n-- Ei vielä, herra Uuras!\n\n-- Me emme tänä iltana ymmärrä toisiamme. Ehkä olen nytkin liian\nrohkea tätä sanoessani. Te, rouva Heerman, ette sitä ymmärrä.\n\n-- Rakas ystävä, -- kuiskasi Leena, -- varovammin, hiljempaa, voidaan\nkuulla soitonkin pauhatessa.\n\n-- Te siis tahdotte ymmärtää! -- uteli Uuras kiihkeästi\n\n-- Tahdon, tahdon!\n\n-- Hyvästi!\n\n-- Ei, älkää menkö, leikki ei ole vielä lopussa.\n\n-- Mikä teitä vaivaa, rouva? Olette kai uupunut.\n\n-- En vähääkään, tuntuu vain niin omituiselta. En tunne oikein\nitseäni. Ajatelkaa, että minä olen ainakin yhdeksän vuotta teitä\nvanhempi ja yhtä kaikki samanlainen houkka ja lapsi kuin te muutkin.\n\n-- Sen vuoksi teitä rakastammekin.\n\n-- Rakastatte -- -- älkää sanoko sitä sanaa noin kevyesti, se\nmerkitsee niin hirveän paljon!\n\nUuras vaikeni kalveten ja tahtomattaankin painuen pienelle tuolille\ntavoittaaksensa pöydältä Leenan lepääviä sormia. Mutta Leena\nsuoristautui ja veti käsivartensa syliinsä leikkiäkseen viuhkallaan,\njolla leyhytti Uurasta kohti.\n\n-- Siis, näkemiin, näkemiin, rakas ystävä! -- sanoi hän äkkiä nousten\nja poistuen leikkivien joukkoon.\n\nUuras nousi samassa ja lähti talosta.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nOli lauantai, Leenan vastaanottopäivä, jota Uuras oli maltittomasti\nodottanut saadakseen selvyyttä -- -- miten ja mistä? Sellainen\nepätietoisuus kidutti häntä. Oli jotakin olemassa heidän välillään\neikä kuitenkaan mitään.\n\nVäki alkoi poistua työmaalta, mutta Uuras antoi vielä muutamia\nmääräyksiä, kun pormestari Fors pysähtyi katukäytävälle ja tervehti.\n\n-- Talo nousee nopeasti, -- sanoi hän.\n\n-- Se on tarkoituskin, -- vastasi Uuras.\n\n-- Te olette hyvin nopea mies.\n\n-- Kuinka niin? -- kysyi Uuras.\n\n-- Näkeehän sen kaikesta, kaupungin naismaailma on vallan kuohuksissa\nteidän tähtenne.\n\nUuras ei sanonut mitään. Jotakin epämieluista nousi hänen\najatuksiinsa, ja pormestari Forsin suippo nenä ja paljaaksi ajeltu\nkalpea naama ärsytti häntä. Kylmä ja ivallinen hymy oli tarkoitettu\nhänelle, se oli selvää, ja ohuet huulet imivät ahnaasti sikaria\nnauttien siitä kaksin verroin kun näki toisen tukalan mielentilan.\n\n-- Juorut kertovat teidän joutuneen Leena-rouvan pyydystettäväksi.\nNuori mies, hän on sireeni, jonka laulua ei kukaan vielä ole\nkuunnellut pettymättä.\n\n-- En ymmärrä, mitä tekemistä minulla on tässä asiassa, -- sanoi\nUuras, ja suuttumus nosti punan hänen kasvoilleen.\n\n-- Leikki sijansa saakoon, herra rakennusmestari. Näin meidän kesken\nsanottuna: hyvä on tietää, kenen kanssa joutuu tekemisiin. Leena\nHeerman on hyvin harjaantunut kiemailija.\n\nUuraalla oli paha vastaus huulillaan, mutta vilkaistuaan pormestariin\nhän jätti sanomatta hyvin ymmärtäen, että sitä hän juuri odottikin\npäästäkseen paremmalla syyllä hämmästelemään. Pormestari oli\nkuitenkin päässyt tarkoituksensa perille ja saanut Uuraan tekemään\ntäyskäännöksen.\n\nHänen tuli äkkiä koti-ikävä, ja vielä samana iltana hän lähti\nmatkalle Lehviin. Kumea tyhjyys ja rauhattomuus ei kuitenkaan\nväistynyt mielestä hänen astuessaan jalkaisin talvista tietä pitkin\nmetsän ja kylän läpi. Metsä huokasi suojaisessa tuulessa, ja siellä\ntäällä rasahteli oksa vapautuessaan lumesta, joka pudota kupsahti\ntuulen painosta. Joku nuori koivu kaartui raskaan lumivaippansa alla\nkuin nuori nainen valkoinen vaate hartioillaan ja jäi yhä edelleen\nkumarruksiin, vaikka tuuli avuliaana siltä kevensi talvista taakkaa.\nTarvittiin aikaa suoristamaan ikeen alla ollutta.\n\nVoisiko hän joutua elämässä tuollaisen taakan kantajaksi?\n\nNe hetkelliset suhteet joita hänellä oli ollut kaupungin tyttöihin,\nolivat jättäneet hänen ajatuksensa koskemattomiksi. Tilapäiset\ntuttavat olivat hänen mielestään aina olleet liian vähäpätöisiä\neivätkä edes kauniita. Hän ei voinut itsessään moittia tai muuttaa\nsitä tarvetta, joka pyrki vertailemaan naisia toisiinsa ja silmällä\narvostelemaan heidän ulkoasuansa, vaikka hän huomasikin pysyvänsä\nheille vieraana ja kylmänä juuri sen vuoksi, ettei kukaan häntä\ntyydyttänyt. Hän olisi toisinaan tahtonut mieltyä ja lumoutuneena\nunohtua jonkun naisen seuraan, mutta silloin nousi aina Anjan ujo\nolemus hänen tietoisuuteensa, eikä auttanut yrittääkään. Ja kuitenkin\noli Anja hänelle enemmän sisar kuin rakastettu. Ehkä liian tuttu ja\nvanhempien kautta niin perin läheinen.\n\nNytkin se ajatus häntä ahdisti, ja ripeällä tavallaan hän kiirehti\naskeliaan tehden nopean päätöksen koetella tunteitaan, päästä\nselville Anjasta ja itsestään. Hän ihmetteli sen päätöksen\nrauhoittavaa vaikutusta ja oli tyytyväinen.\n\nLuminen tie uuvutti ja hidastutti matkaa, ja hän saapui vasta myöhään\nillalla Lehviin. Sepän tuvan ovi ei koskaan ollut lukittu, eihän\nkäynyt varkaita, ei outoja ihmisiä, ei edes vieras koirakaan eksynyt\nheille. Miksi hyvät ihmiset siis oveansa lukossa pitäisivät? Hän meni\nhiljaa omaan huoneeseensa ja riisuutui vuoteeseen.\n\nAamulla äiti näki kalossit oven edessä ja katsoi kamariin.\n\n-- Siunattu poika, milloin sinä tulit? -- huudahti hän ylen\nonnellisena.\n\n-- Yöllä tietysti, ei sovi päivällä. Ulla-emäntä oli nyt\nviidenkymmenen ikäinen; ei harmaata hiusta tukassa eikä ryppyjä\nkasvoilla. Otsa kiilsi kirkkaana, ja säännölliset piirteet loistivat\ntyytyväisyydestä ja terveydestä.\n\n-- Te kai voitte kaikki hyvin? -- huomautti Uuras.\n\n-- Jumalan kiitos, -- sanoi äiti. -- Entä isä?\n\n-- Niinkuin ennenkin.\n\n-- Pieni ryyppymatka joskus?\n\n-- Vai joskus! -- venytti äiti.\n\n-- Ei se näytä häiritsevän mamman hyvinvointia, -- pilaili Uuras.\n\n-- Vai -- -- kestäisipä sitä surra!\n\n-- Entä Anja? -- kysyi Uuras samaan äänilajiin.\n\n-- Häi, joudat mennä katsomaan.\n\n-- Voin senkin tehdä, -- myönsi Uuras päättäen mennä jo aamupäivällä.\n\nIsä kuuli heidän juttelevan ja tuli urkkimaan Uuraalta kaikkea, mitä\nhänen mielestään oli tärkeätä tietää.\n\n-- Äläpäs, et sinä ole valmis rakennusmestari, kun ei ole edes omaa\ntaloa, -- sanoi ukko leikillään.\n\n-- Kyllä kestää, ennenkuin sen saa.\n\n-- Onni potkaisee, ja ellei se potkaise, tartu muuten sen kinttuun ja\nnykäise, -- sanoi isä.\n\nUuras vapautui kaupunkilaisesta painostuksesta ja astui Tupalaan\npäin. Jokainen käänne, joka luminen kanto ja kivi oli tuttu tällä\ntiellä, ja nyt hänet valtasi halu saada nähdä Anja, kuulla hänen\näänensä, todeta, oliko hän vieläkin kasvanut ja tullut kauniimmaksi.\n\nPiha oli sunnuntaiksi luotu puhtaaksi lumesta ja havuja pantu\nmatalien portaiden eteen.\n\nHenriika seisoi lieden ääressä, ja hämmästyksestä lensivät kalpeat\nposket punaisiksi, haaleissa silmissä elpyi vanha sini, ja hymyillen\nhän kävi vierasta vastaan.\n\n-- Se oli äkkinäistä, kun oikein putkahdin! -- sanoi hän tervehtien,\nkehoitti istumaan ja pujahti samalla kamariin.\n\nAnja oli kamarin akkunasta jo kaukaa nähnyt Uuraan tulon ja\npukeutunut vaaleansiniseen sunnuntaihameeseensa. Siinä oli kulmikas,\navoin pääntie, liivi sen ajan vaatimuksen mukaan pitkä ja vartalon\nmukainen, mutta hame laajapoimuinen. Hän astui kamarista äidin edellä\nkevyesti, pää hiukan kallellaan aivan kuin runsaan, vaalean tukan\npainosta, iho hieman kalpeana, mutta siniset silmät kirkkaina, ja\nraittiiden huulten välistä hohtivat kauniit valkoiset hampaat.\n\nUuraan täytyi myöntää, että Anja oli soma, niin herttaisen soma\ntyttönen.\n\nAnja niiasi Uuraalle ujostellen ja antoi kättä.\n\n-- Kylläpä olet kasvanut, -- sanoi Uuras, ja hänestä tuntui, kuin\nolisi pitänyt sanoa: -- Rakas sisko!\n\n-- Minä menen hakemaan maidon, -- sanoi Henriika. -- Laita sinä kahvi\nsillä aikaa.\n\nJäätyään kahden nuoret olivat vaiti, ja huoneessa kuului vain\nkellon hiljainen naksutus. Se oli heille kummallekin suloinen\nhetki, aika pysähtyi ja kuunteli tässä huoneessa puhuttuja sanoja,\nkertoi hilpeistä lauluista ja leikeistä, heidän kahden viattomista\nkuiskeista ja tulevaisuudentoiveista.\n\n-- Sinä et ole enää kirjoittanut minulle kahteen vuoteen, -- sanoi\nUuras yhä katsellen tuttuja kasvoja, tuntien joka piirteessä ja\neleessä entisen Anjan, mutta somistuneena, täyteläisempänä, aivan\nkuin jonkun taian kautta suloiseksi muuttuneena. Näin talvella hän\noli hyvin valkoinen ja silmissä kummallinen kirkkaus vaaleiden\nripsien varjostamana. -- Mikä sinua huvittaa? jatkoi hän nähdessään\nAnjan hymyilevän.\n\n-- Sinäkin olet kasvanut, -- sanoi Anja viimein.\n\n-- Olenkohan? -- myhähti Uuras venyttäen sääriään ja katsellen niitä\nsohvalla istuessaan.\n\n-- Ja muuttunut aivan toiseksi, -- lisäsi Anja.\n\n-- Siinä suhteessa sinä sentään taidat voiton viedä. Kuule, sano nyt,\nmikset ole kirjoittanut minulle niinkuin ennen?\n\nAnja nykäisi hiukan vaaleata päätään ja sanoi:\n\n-- Sinä olet minulle monta kirjettä velkaa!\n\n-- Ahaa, me olemmekin ruvenneet laskemaan, ja silloin on huomattu\nparhaaksi kieltää luotto!\n\n-- En minä ole enää lapsi! -- sanoi Anja.\n\nNyt heitä oli vain kaksi koko maailmassa, vanha tuttu huone,\nnaksuttava kaappikello, tuli hellassa ja Anja sitä kohentelemassa. He\nkatsoivat toisiinsa ja lähenivät kohdaten keskilattialla.\n\n-- Anja!\n\n-- Uuras!\n\nKäsi kädessä ja poski vasten poskea.\n\n-- Näin tuntuu hyvältä, pikku Anja.\n\nUuras suuteli tytön otsaa ja poskea, ei huulia.\n\n-- Lapsi kulta, sinä olet minulle hyvin rakas ja kallis.\n\nAnja irtaantui, ja suuret kyyneleet valuivat hänen poskilleen.\n\n-- Anja, mikä sinun on? Älä, rakas tyttö, älä itke, minä en voi sitä\nnähdä, mitä tahansa, älä itke!\n\n-- En, -- sanoi Anja niellen kyyneleensä ja pakottautuen hymyilemään,\nmutta samassa hän jo nyyhkytti. -- Minä olen niin kauan sinua\nodottanut ja ikävöinyt enkä enää uskonut sinun tulevan, ja nyt olet\ntäällä. Kaikki suru ja ikävä on ollut suotta!\n\n-- Niin, ei saa ikävöidä eikä surra!\n\n-- Täytyy, kun on sellainen pakko, ja se on niin -- -- niin suloista!\n-- sanoi tyttö kyynelten lävitse hymyillen.\n\nHänen punaiset huulensa hohtivat viekoittelevina, ja Uuras painoi\nniille suutelon, jota ne janosivat.\n\nUuras jäi puoleenpäivään leikkien Anjan kanssa tikkupeliä ja juoden\nkahvia, sillä Henriika ei maidon hausta tultuaan enää poistunut kotoa.\n\nSunnuntain suloinen rauha vaimensi heidän mieliään, ja Anjan kasvojen\nonnekkaassa loisteessa kuvastui luottamuksen ja rakkauden pohjaton\nantaumus.\n\n-- Tämä on kuin unta, kaunista unta, -- sanoi Uuras. -- Olen varmaan\njoskus ennenkin istunut sinun kanssasi näin vastakkain.\n\n-- Olet tietysti, kun kotona olit.\n\n-- Niin, mutta silloin et sinä vielä ollut sinä!\n\n-- Etkä sinä niinkuin nyt.\n\n-- Kuinkahan koreaksi sinä vasta tuletkaan?\n\n-- Ja kuinka ylpeäksi sinä vielä yllytkään, -- sanoi Anja nauraen. --\nSinä olet kuin mikäkin suuri herra!\n\nUuras synkistyi ja pysyi vaiti käyden hajamieliseksi. Tikkukasa\nluhistui hänen siihen koskiessaan, ja Anja voihkasi:\n\n-- Kuinka sinä olet kömpelö! Siinä olisi ollut niin monta otettavaa!\n\nUuras katsoi kelloaan ja likisti Anjan kättä pöydällä.\n\n-- Pian on lähdettävä, kirjoita, en takaa, että usein joudan tänne,\nvoi mennä viikkoja. On niin paljon työtä ja kaikenlaista! -- lisäsi\nhän huoaten.\n\n-- Täällä käy aika niin pitkäksi. Varsinkin nyt, kun tiedän -- --\nsanoi Anja.\n\nHänen oli vaikea jatkaa, mutta hymyillen hän pakotti kyyneleet\nlähteisiinsä ja nousi Uurasta saattamaan.\n\nKäsi kädessä he astuivat talvisella kapealla polulla puhumatta,\nkaihtaen rikkomasta heläjävää hiljaisuutta.\n\n-- Hyvästi! -- sanoi Anja painaessaan huulensa viimeiseen suuteloon,\nsilmissä eron tuskaa ja lemmenjanoa. -- Hyvästi, sydämeeni koskee\nniin kovasti. Tämä on niin tuskallista, ihan kuin veisit elämäni ja\niäisen autuuteni!\n\n-- Sinähän puhut kuin romaani! -- sanoi Uuras piloillaan.\n\n-- Minä olen lukenut niitä niin paljon, ehkä senvuoksi niin houria\npuhunkin! -- vastasi Anja.\n\n-- Et, lapsi, et sinä puhu houria. Hyvästi! -- sanoi Uuras ja puristi\ntytön vielä kerran rajusti syliinsä.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nUuras oli kotona käytyään ryhtynyt uusin voimin työhönsä ja\nsaavuttanut mielelleen täyden tasapainon. Leena-rouvan lauantaikutsut\neivät häntä enää houkuttaneet, eikä hän muutenkaan kaivannut\nnaisseuraa.\n\nUseat kaupungin johtomiehistä lausuivat hänelle mielihyvänsä\nrakennustyön nopeasta kulusta. Varsinkin kauppias Hillin tarkka\nsilmä oli keksinyt yhtä ja toista uutta ja vaarinotettavaa Uuraan\ntyötavassa. Uuras taas puolestaan tahtoi pitää lämpimänä juuri\nHilliä, jolla oli rakennustarpeita myytävänä; muuten hän oli ainoa\nmies, jonka takuu kelpaisi suuremmissa rakennusurakoissa.\n\n-- Olen ajatellut yrittää Anolan talon urakkaa. Kustannusarvioni on\nvalmis, mutta puuttuu takuita. Täytynee jättää sikseen -- ei taida\nsaada luottoa.\n\nHänen sydämensä löi rajusti, sillä Hillin vastauksesta riippui nyt\nkaikki.\n\n-- Niin kai, niin kai, -- myönsi Hilli silitellen tuuheaa\nleukapartaansa.\n\nHän oli pyylevä ja naureskeleva liikemies, isänsä kanssa pitänyt\nensin kauppaa myyden sekalaista tavaraa niin pienessä \"putkassa\",\nettä he tuskin mahtuivat molemmat tiskin taakse samalla kertaa. Mutta\nkun isä kuoli, keksittiin pesä kaupungin rikkaimpiin kuuluvaksi,\nja poika Hilli vuokrasi heti suurimman liikehuoneiston, mitä\nkaupungissa oli, ja perusti rautakaupan. Pormestarin pyynnöstä päästä\nosalliseksi liikkeeseen hän oli kovin ylpeä, ja he avasivat yhdessä\nrakennustarpeiden konttorin.\n\nNäin nämä kaksi olivat joutuneet asioihin, ja pormestari, joka\nei enää ollutkaan kaupungin virassa, vaan toimi yksityisenä\nasianajajana, piti kiinteästi silmällä liikemaailmaa.\n\nKun Uuras pyysi Hilliä takaajaksi, ei hän voinut saada varmaa\nvastausta, ennenkuin Hilli oli neuvotellut Forsin kanssa. Tällä oli\ntaas omat syynsä katsoa nuorta miestä kierosti. Hän oli huomannut\nLeena-rouvassa tapahtuneen merkillisen muutoksen, sen jälkeen kuin\nUuras oli parina iltana ollut siellä vieraisilla. Monivuotinen\ntuttavuus siinä perheessä ja oma harras kosinta teki hänet\nselvänäköiseksi niissä asioissa.\n\nKun Hilli vielä samana päivänä esitti Uuraan takuuasian, sai hän\nForsilta jyrkän kiellon.\n\n-- Ei tällä kertaa, -- sanoi Fors.\n\n-- Eiköhän olisi otettava varteen nuoren miehen kyky? -- arveli Hilli.\n\n-- Sellainen kyky voi viedä asioissa hiiteen. Huimapää, mikä lienee.\nHän on ollut täällä liian vähän aikaa. Eikä se nykyinen rakennustyö\nkaupungin laskuun todista, kuinka hän selviäisi omintakeisessa\nyrityksessä. Oppirahat saa aina maksaa, etkä sinä liene kovinkaan\nhalukas maksamaan niitä nuoren hutiluksen puolesta, -- sanoi\npormestari päättävästi.\n\nHilli oli kyllä toista mieltä asiasta, mutta Fors oli muuten hyvin\nterävä ja kaukonäköinen liikealalla, eikä Hilli tahtonut mistään\nhinnasta tehdä vastoin hänen tahtoaan.\n\nKun Uuras levottomana etsi tilaisuutta tavata Hilliä saadakseen\nvarovasti tiedustella takuusta, otti Hilli itse asian puheeksi.\n\n-- Kuulemani mukaan luulen teille olevan edullisinta kysyä Onttolan\npatruunalta, eikö hän tällä kertaa rupeisi takuuseen. Jos kerran\nsaatte yhden pätevän nimen, on asia ratkaistu.\n\nUuras masentui pitäen tätä ehdotusta Hillin puolelta varmana\nkieltona, mutta samalla häntä vaivasi ajatus, että jos hän tahtoi\ntodella noudattaa kehoitusta -- eikä hän muutakaan neuvoa tiennyt --\nniin täytyisi uudestaan lähetä Leena-rouvaa. Olihan vanha patruuna\nheikko ja sairas, niinkuin Leena oli maininnut, ja hänen oli vieraana\nvaikea, ehkä mahdotonkin mennä ilman välittäjää ukon kanssa asioimaan.\n\nLevollisempana kuin edeltäpäin olisi luullutkaan hän vielä samana\npäivänä pyrki Leena-rouvan puheille.\n\nOli synkkä talvinen päivä. Aurinkoa ei oltu nähty pitkiin aikoihin,\nja raskaat lumipilvet pysyivät paikoillaan kuin vankat vuoret\npainostaen ja rintaa ahdistaen lyhyinä ja sameina päivinä. Uuras\nei kuitenkaan tapansa mukaan pannut merkille ilmoja. Hänelle oli\nkylliksi omissa asioissaan, joiden tila määräsi hänen hyvät ja huonot\ntuulensa. Mutta Leena-rouva oli hemmoiteltuna ja herkkänä naisena\nomien ja taivaankin tuulien vallassa, eikä häntä toisinaan sopinut\nparhaidenkaan ystävien lähestyä. Kun hänen huono tuulensa puhalsi, ei\nhän suvainnut olla kotona, ja siihen sai kukin tyytyä.\n\nUuras kysyi rouvaa, mutta sai kuulla, ettei hän ollut kotona,\nja poistui ollen jo ulkoportailla, kun palvelija saavutti hänet\nselitellen punastuneena: -- Rouva sattui juuri tulemaan -- -- oli\nollut kotona, vaikken tiennyt.\n\nUuras astui siis sisälle vähääkään aavistamatta, mikä suuri\nsuosionosoitus oli tullut hänen osaksensa, sillä hän ei tiennyt\nihmisten toisinaan olevan etsittäessä poissa kotoa ja kuitenkin\nkotona, kun satutaan näkemään tai kuulemaan, kuka vieras on tulossa.\n\nNuori rouva oli väljässä tulipunaisessa aamunutussa, joka lämpimänä\nja turvallisena verhosi hänen täyteläistä vartaloaan. Hän hypähti\nseisaalle notkeana ja virkistyneenä:\n\n-- Anteeksi, herra Uuras, tyttö ei tosiaan tiennyt, että olin kotona.\nNämä päivät, oo, jospa tietäisitte, kuinka ne voivat olla pitkiä\nja -- ikäviä, niin äärettömän ikäviä! -- Ei, mutta istukaa. -- Hän\nnauroi heleästi. -- Ei sinne, aivan kuin ventovieras. Tänne, tänne\npöydän ääreen, kas näin!\n\nHän piti oman paikkansa sohvalla nojaten kyynärpäillään pöytään,\njalat pienellä, pehmeällä jakkaralla.\n\n-- Nyt voitte kuvitella olevanne kotona, ei -- -- mitä minä\ntahdoinkaan sanoa -- oikeassa kodissa, naisen kodissa. Tehkää niin,\nnuori ystävä, se miellyttäisi minua. Katsokaas, minulla on vain yksi\nkunnianhimo, luoda viihtyisä koti, missä on suloinen lepo, kun sitä\ntarvitsee, ja virkistävää eloa ja iloa, kun se huvittaa, ja paljon,\npaljon muuta hyvää.\n\n-- Pelkään sentään häiritseväni, kun tulen vakavissa asioissa.\n\n-- Ette milloinkaan. Noo! -- sanoi Leena-rouva venyttäen kuin\nkehoittaakseen.\n\n-- Tarvitsen takuita. Leena-rouva huitoi käsillään.\n\n-- Niin vakavaa, nuori ystävä, tuo kuuluu miehille. He varmaan\nnauraisivat, jos minun nimeni esiintyisi juhlallisissa asiapapereissa.\n\n-- Minulle on annettu viittaus pyytää herra isäänne Onttolan\npatruunaa takuuseen rakennusurakassa, -- sanoi Uuras yhä vakavampana,\nkoettaen salata jännittynyttä mielialaansa.\n\n-- Jaa, herra Uuras, mutta isäni ei ole hoitanut enää viime vuosina\nomia asioitaan. Ne hoidetaan muualla. Veljeni -- hän ei ole\nkaupungissa, asuu kaukana täältä -- hoitaa ne väkensä avulla.\n\nUuras nousi voimatta salata katkeraa pettymystään, joka selvästi\nkuvastui hänen kasvoillaan. Leena-rouva näki sen ja tarttui nuoren\nmiehen ojennettuun käteen.\n\n-- Ette tiedä, kuinka hartaasti nyt soisin olevani mies. Tahtoisin\nauttaa teitä, mistä hinnasta tahansa. Oletteko kysynyt Hilliltä --\nForsilta?\n\n-- Olen, -- sanoi Uuras.\n\n-- Entä -- -- mitä he sanovat?\n\n-- Antoivat neuvon pyytää Onttolan patruunaa -- --\n\n-- Verukkeita, verukkeita! Se vanha kettu, Fors, kyllä minä sen vielä\nkynin.\n\nHän nauroi taaskin.\n\n-- Tietäisittepä, ystävä parka, mutta kuinka te voisitte aavistaa...\n\n-- Hyvä rouva, älkää sanoko \"ystävä parka\". Leena-rouva hätkähti ja\nkatsoi vieraaseensa suurin silmin.\n\n-- Voi, minä rupatan niin paljon, mutta uskokaa minua, teidän asianne\non nyt minun asiani.\n\n-- Kuinka se on ymmärrettävä? -- kysyi Uuras.\n\n-- Sanokaamme, että tulette -- esimerkiksi huomenna, illalla,\nsanokaamme kuuden jälkeen. Ja nyt me istumme ja juttelemme\nhauskemmista asioista. Olkaa hyvä, istukaa.\n\nUuras painui jälleen paikalleen.\n\n-- Oletteko ollenkaan ajatellut minun taloani? Arvasinhan, ette\nvähääkään.\n\n-- Miksi en olisi?\n\n-- Olette ollut matkalla, käynyt jossakin maalla.\n\n-- Kävin vanhempiani tervehtimässä.\n\n-- He elävät, voi, enkö ole typerä. He ovat luonnollisesti\nkeski-ikäisiä. Tehän olette vielä aivan nuori.\n\n-- Äiti on kyllä vielä nuorekas, panin sen merkille, -- sanoi Uuras\ntuttavallisemmin.\n\n-- Kun he tulevat tänne, lupaatteko tuoda heidät minunkin luokseni?\n\n-- Kiitos, mutta he ovat aivan yksinkertaista maalaisväkeä --\ntottumattomia liikkumaan tällaisissa paikoissa.\n\n-- Mutta, rakas ystävä, miksi te minua luulette? Olenko tosiaan\nniin hirveä, että teidän täytyy näin sanoa. Teidän vanhempanne ovat\ntietysti erinomaisia ihmisiä, ja minä pidän itseäni siksi järkevänä,\nettä ymmärrän panna sellaiselle arvoa.\n\n-- Kiitos! -- sanoi Uuras, jota hänen emäntänsä ystävälliset ja\nvakuuttavat sanat lämmittivät.\n\n-- Kunhan tekin olette istunut täällä koko ikänne ja oppinut ulkoa\nkaikki ihmiset, niin ymmärrätte, kuinka onnelliseksi tulee saadessaan\ntavata jonkun uuden oikean ihmisen, -- puhui Leena-rouva.\n\nUuras oli yhä levoton muistellen Forsin sanoja \"sireenistä\" ja nousi\npian lähteäkseen.\n\nSamassa palvelija ilmoitti kahvin olevan pöydässä, ja Leena sai uuden\nsyyn pidättää vierastaan. Uuras vilkastuikin jälleen vähitellen,\nunohti kaiken muun ja antautui viehättävän emäntänsä lumottavaksi.\n\n-- Lupaatteko minulle suosiollista apuanne talon suunnittelussa?\n\n-- Sitä ei tarvitse kysyä, minä olen aina käytettävänänne, -- vastasi\nUuras.\n\n-- Mutta jos veisin teiltä monta iltaa ja aivan näinä päivinä?\n\n-- Minä olen vapaa, ei paina liiat työt, ei taida tulla urakoistakaan\n-- --\n\n-- Sitä ette tiedä. Odottakaamme. Samalla kuin minun uuden taloni\nsuunnitelma valmistuu, saatte nähdä ihmeitä. Siinä on vain yksi ehto.\n\n-- Saanko tietää, mikä?\n\n-- Että luotatte minuun rajattomasti. -- Asioissako?\n\n-- Niin, ja ystävyydessä.\n\n-- Uskallanko -- ymmärränkö oikein?\n\n-- Jos teille sanotaan minusta jotakin -- mitä tahansa, älkää uskoko!\n\n-- Sen luulen voivani luvata!\n\n-- Kiitos, herra Uuras!\n\nHe olivat juoneet kahvinsa, ja Leena-rouva tarttui nuoren miehen\nkäsivarteen sanoen:\n\n-- Nyt näytän teille omat piirustukseni. Tulkaa!\n\nHän painoi kevyesti Uuraan käsivartta ohjaten häntä pieneen\nnurkkahuoneeseen, jossa oli pöydillä kirjoja, aikakauslehtiä ja\nkuvateoksia. Sama elämän täyteläisyyden tunne kuin molemmilla\nedellisillä käynneillä sai Uuraan valtoihinsa, ja Leena-rouvan pehmeä\nvartalo hipaisi kuin aavistus häntä, ja vieno kukkien tuoksu tuntui\nhuokuvan kaikkialta. Ilma näissä huoneissa oli Uuraalle unhotusta,\nlumousta ja elämisen suloisuutta.\n\nLeena latoi syrjään muotilehtiä ja kuvateoksia vetäen esille\nhuoneiden sisustuskuvia, ulkomaalaisia rakennussuunnitelmia ja\npalkittuja, kuuluisia piirustuksia, joista hän oli hankkinut nämä\nkuvateoksiin liitetyt pienoiskuvat. Uuraalle se oli aivan uutta ja\nerittäin mielenkiintoista. Hän unohtui emäntänsä kanssa tutkimaan\nrunsasta kuvavarastoa, ammattimiehenä saaden kuvista irti Leenan\nmielestä aivan ihmeellisiä asioita. Kummankaan huomaamatta oli aika\nluiskahtanut päivälliseen, jota täällä syötiin neljän jälkeen.\n\n-- Jääkää päivälliselle, -- pyysi Leena-rouva. -- Kotonahan teillä on\nvain yksi huone ja ruokamummon hapan naama odottamassa.\n\nUuras ei enää estellyt. Hän viihtyi erinomaisesti tässä ilmapiirissä,\neikä kotona ollut mitään velvollisuutta vaatimassa häntä poistumaan.\nHe söivät kahden kesken samassa ruokailuhuoneessa, jossa monilukuiset\nvieraat olivat aterioineet. Uuras pani nyt merkille ruokasalin\nvapaana ollessa sen aistikkaan ja kallisarvoisen sisustuksen.\n\n-- Isäni osti tuon astiakaapin erään tuomarin huutokaupasta.\nLintuveistokset ovat siinä kauniita. Pöydät ja tuolit tehtiin\njälkeenpäin samaan tyyliin, -- selitti Leena.\n\nUurasta miellytti enimmin huoneen tilavuus ja kaluston ehyt\nyhdenmukaisuus. Jokainen tarvekalu ja esine kuului juuri siihen\npaikkaan, johon se oli sijoitettu, kädenalaisiksi, herkkuleipien\nsäilytyskomeroiksi, hopean, porsliinin ja kristallimaljojen\nhyllyiksi. Kaikkialla Uuraan silmä keksi vaistomaisesti\nsopusuhtaisuutta ja tarkoituksettoman loisteliaisuuden välttämistä.\n\nKaikki tämä tuntui Uuraasta uudelta, ja samalla se viehätti\nammattimiehen silmää. Yhä enemmän hän vakaantui aikomuksessaan\ntavoitella itselleenkin kaikkea tätä.\n\n-- Te olette niin harvasanainen, herra Uuras, -- sanoi Leena.\n\n-- Tämä huone puhuu minulle ja minä kuuntelen.\n\n-- Olen utelias kuulemaan, mitä huone voi teille sanoa, minulle se ei\nkoskaan puhu mitään, -- nauroi Leena.\n\n-- Emäntänsä luonteesta ja jokapäiväisestä elämästä se puhuu, --\nsanoi Uuras rohkeasti, sillä niin hän ajatteli.\n\n-- Te osaatte sanoa älykkäitä kohteliaisuuksia. Muuten pelkään, että\nhuoneeni voi syyttää minua heikkouksista, jotka eivät kuulu minulle,\nvaan palvelijoilleni.\n\nHe joivat kahvin kulmahuoneessa yhä keskustellen uudesta talosta.\n\n-- Minä tahdon, että siitä tulee oikea kotien koti.\n\n-- Naiskoti, -- lisäsi Uuras hymyillen ärsyttävästi.\n\n-- Niin, luonnollisesti, -- myönsi Leena punastuen kaulaa myöten.\n\n-- No, siksi en kuitenkaan usko sen jäävän, -- sanoi Uuras suoralla\ntavallaan.\n\n-- Saatte uskoa, en ole vielä tavannut ketään oikeata miestä.\n\n-- Olisi hauska tietää, millainen teidän mielestänne oikea mies on.\n\n-- Sanokaa te ensin, mikä teidän mielestänne on oikea nainen.\n\n-- Luulen nyt olevani oikean naisen kodissa.\n\n-- Tahdon palkita suoruutenne. Minä luulen, että vieraani on oikea\nmies.\n\nUuras punastui joutuen hämilleen kuin koulupoika ja painui\npiirustuksia tarkastamaan. Sitten hän äkkiä nousi ja tarjosi kättä\nemännälleen.\n\n-- Kiitän tästä päivästä, -- sanoi hän hyvästellen, eikä Leena\nuskaltanut häntä pidättää.\n\n-- Huomenna kello kuusi, -- sanoi hän saattaessaan eteiseen.\n\nUuras ei paljoa nukkunut sinä yönä. Hän toisti mielessään Leenan\nsanoja ja tulkitsi hänen silmäyksiään milloin edukseen, milloin\nturmiokseen, uskoen ja epäillen. Itse takuu ja urakka olivat\nmuuttuneet toisarvoisiksi, ja kuitenkin hän tiesi saavuttavansa\nsenkin päämäärän vain Leenan kautta, jos ollenkaan.\n\nSeuraavana iltana hän saapui sopimuksen mukaan kuuden jälkeen illalla\nkalpeana ja hermostuneena.\n\nLeena huomasi kyllä vieraansa arkailevasta ja kaihtavasta katseesta,\nkuinka kipeä asia oli, ja hymyili sitä viehkeämmin, mutta hän tahtoi\nkiusoitella.\n\n-- Kyllä on vaikeata kääntää miesten mieltä.\n\n-- Teille se ei ole vaikeata, -- sanoi Uuras samealla äänellä.\n\n-- Te itse, herra Uuras, kuulutte pahimpiin jukuripäihin.\n\n-- Pelkään olevani vahaa teidän käsissänne, -- ja Uuraan otsalle\nnousi puna, samalla kuin silmissä himmeni.\n\nLeena kävi yhä hilpeämmäksi ja nauroi heleästi sanoessaan äidillisen\nhellästi:\n\n-- Onko se teille niin suuren suuri asia?\n\n-- Sekö urakka? Ei suinkaan! -- huudahti Uuras voimatta peittää\nmielenkuohuaan.\n\n-- Ja kuitenkin olette aivan suunniltanne. Minä en ymmärrä.\n\nHe katsoivat toisiinsa.\n\n-- Fors on suostunut, -- sanoi Leena muuttuneella äänellä.\n\nUuras tarttui hänen käteensä, ja Leenan sormet vapisivat heidän yhä\nkatsoessaan silmästä silmään. Leena veti Uuraan suurta kättä painaen\nsitä poskelleen ja hyväillen vasemmalla kädellään. Heidän huulensa\nvapisivat, ja olevaisuus hävisi kuumaan suuteloon, joka äkillisenä\nyllätyksenä tullen voitti kaiken vierastelun, teeskentelyn ja turhat,\ntavanmukaiset esteet ja sulki heidät lujaan syleilyyn.\n\n-- Rakas, rakas, -- sopersi Leena, -- etkö sinä ole tuntenut, kuinka\nsinua kaipasin ja ajatuksissani rukoilin tulemaan ja kuinka vaikeata\nminun oli pysyä tyynenä seurassasi?\n\nUuras ei vastannut; hän veti rakastettunsa yhä lujemmin syliinsä\nollakseen varma, ettei kaikki ollut vain unta. Hän tunsi Leenan\nherpaantuneena ja tahdottomana painuvan povellensa ja kuuli hänen\nkuiskauksensa:\n\n-- Sinä olet minun ensimmäinen oikea rakkauteni, se mies, jota olen\nikävöiden odottanut. On niin suloista olla nainen sinua varten.\nTahtoisin olla kaunis, hurmaava, miellyttääkseni sinua, lumotakseni\nja omistaakseni sinut täydellisesti.\n\nHän irroittautui syleilystä, ojensi kätensä päänsä päälle ja hymyili\nkatsellen nuorta miestä. Uuras tavoitti häntä kädellään, mutta Leena\nväistyi sormi huulilla ja juoksi toiseen huoneeseen. Nuori mies\nkiirehti nauraen jäljestä ja saavutti Leenan omassa pyhäkössä, jonne\nei kenenkään vieraan ollut lupa astua.\n\nSe oli tilava huone, jossa nyt paloi verhon himmentämä lamppu ja\nakkunaseinällä kiilsi suuri, soikea peili. Leena oli pysähtynyt sen\neteen järjestämään tukkaansa, joka oli päässyt valloilleen leviten\nhänen tiukan ja tumman pukunsa yllä kuin vaalea vaippa. Uuras läheni\nvarpaisillaan kuin peläten loukkaavansa pyhäkön hiljaisuutta ja\nkosketti hellällä kädellä Leenan aaltoilevia hiuksia.\n\n-- Sinä olet kaunis, -- sanoi hän matalalla äänellä, joka yhä piti\nLeenaa lumoissaan.\n\nVapisevana ja tahdotonna nuori nainen painautui luottavaisena yhä\nlähemmäksi Uurasta eläen hetkessä, nyyhkien onnesta ja nauraen\nsuloisesta tuskasta. Hän työnsi luotaan rakastettuaan ponnistellen\nlumousta vastaan:\n\n\"Ei, ei, mene, minä en jaksa sinua muutoin karkoittaa luotani!\"\n\nUuras ei enää ollut oma itsensä. Leenan välitön ja voimakas rakkaus\noli herättänyt hänessä miehen, eikä hän enää voinut totella heikkoa\nkäskyä.\n\nHiljaisen kodin rauha ympäröi heitä soiden kuin hääyön salaperäisyys.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nNiinkuin aina ennen kotoa lähtiessä, kun uusi elämä kutsui ulos\nmaailmaan, koti ja entisyys olivat jääneet täydellisesti syrjään,\nsiellä kun ei mikään pidättänyt eikä velvoittanut, niin kävi nytkin.\nUuraan kohtalo oli ollut Leenan kädessä, ja hän oli sen siitä\nanastanut nuoruutensa ja miehuutensa lumousvoimalla ja rohkealla\nitsekkyydellä. Se oli nyt niinkuin ennenkin tuottanut hänelle\nvarmuuden ja kauas kantavan voiton. Hän oli taaskin oma herransa,\nja Leena oli hänelle kallis kuin jalokivi, joka loistollaan silmää\nviehättää ja arvollaan saa omistajansa huolenpidon osakseen.\n\nLeena kuului siihen uuteen ja viehättävään maailmaan, jota hän ei\nvielä tuntenut ja jonne hän tahtoi päästä. Tämä uusi voitto oli\nhänestä sukua sille lapsuuden lumotulle seikkailulle, joka hänellä\noli ollut Kotkan kartanoon joutuessaan.\n\nIltaisin työstä päästyä hänen katseensa viipyi Leenan kasvoilla,\nniiden onnellisessa hymyilyssä ja silmien siristetyssä kiillossa.\nNuori rouva painui lähelle, yhä lähemmäksi kuin saavuttaakseen\npakenevan sielun rakastettunsa salaisimmissa ajatuksissa. Mutta\nUuraan sisin persoonallisuus pysyi tuntemattomassa yksinäisyydessään,\neikä nuori rouva jaksanut houkutella sitä omakseen, ja niinkuin hän\nennen oli ikävöinyt rakastamansa miehen syleilyä, niin hän nyt, hänen\nsylissään, kaipasi lumottua sielua, joka oli sulkeutunut lukkojen\ntaakse.\n\n-- Olemme kerran ennen, kymmenkunta vuotta sitten, tavanneet toisemme\nKotkan kartanossa, -- sanoi Uuras eräänä iltana. -- Sinä olet se\nneiti, joka veit meidät vaunuissasi kartanoon.\n\n-- Niin, totisesti, sinä olit se sama ylväs poika. Jo silloin\nmiellyin sinuun ja ihailin ryhtiäsi selvällä maantiellä, avointa\nkatsettasi ja reipasta puhetapaasi. Sinähän olit kuin kohtaloni.\nKuinka vähän ihminen aavistaa! Mukanasi oli pieni tyttö -- oliko hän\njonkun kesävieraan lapsia? Maalaistyttö hän ei ollut.\n\n-- Ei, hän on poliisin tytär ja asuu lähellä kotiani äitinsä kanssa.\nIsä oli häneltä jo silloin kuollut.\n\n-- Missä hän nyt on?\n\n-- Siellä samassa paikassa. Uuras jätti Leenan hätäisesti pusertaen\nhänen kättään.\n\n-- Näkemiin!\n\n-- Näkemiin, rakas, -- sanoi Leena hämmästymättä, sillä hän alkoi jo\ntottua Uuraan jyrkkään käytökseen.\n\nSeuraavana iltana hän kuitenkin tahtoi udellen päästä Uuraan\nsalaisten ajatusten perille, vaistomaisesti tuntien niiden\nolemassaolon.\n\nHe istuivat nyt aina kulmahuoneessa lukien tai jutellen, ja Leena\nsoitti toisinaan pianoa ja lauloi säestäen itseään. Mutta sinä iltana\nhän oli pukeutunut niinkuin tiesi Uuraalle olevan mieluisinta ja oli\nliikuttavan hellä, mutta samalla pidättyvä. Uuras ei saanut suudella\nsormenpäitäkään. Aina Leena kuitenkin liikkui lähellä, silitti hänen\ntummaa päätään, hyväili kättä ja katsoi hymyillen silmiin, puhui\nhiljaa, melkein kuiskaten ja hyräili viehättävän leikkisästi jotakin\nlemmenlaulua.\n\nUuras ei sitä kauan kestänyt. Hän veti nuoren rouvan polvelleen ja\ntaistelu alkoi.\n\n-- Suutelo ei ole suutelo, ellei sitä anneta, -- sanoi hän Leenalle\nlikistäen hänen kättään.\n\n-- Suuteloista on maksettava korkeampi hinta kuin sinä olet\nsuorittanut. Minä tahdon sinut itsesi kaikkinesi, salaiset\najatuksesi, elämäsi suunnitelman, kaikki, kaikki!\n\nSe oli äkkirynnäkkö, ja Uuras päätti torjua sen yhdellä iskulla.\n\n-- Hupsua, minulla ei ole mitään salaisuuksia!\n\n-- Näen sen silmistäsi, kuulen äänestäsi, aavistan ja tiedän...!\n\n-- Miksi sitten kysyt?\n\n-- Tiedän, että jotakin on olemassa välillämme, mutta mitä se on, se\non vain sinun tiedossasi!\n\nLeena ei kuitenkaan jaksanut olla johdonmukainen. Hänen rakkautensa\noli kiihkeä ja sielunsa liian pintapuolinen voidakseen hallita ja\ntäydellisesti lumota Uuraan kaltaista miestä. Heidän suhteensa jäi\nLeenalle ainaiseksi arvoitukseksi, ja ehkä se juuri sen vuoksi niin\nsitoi.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nUuras oli aloittanut saamansa urakan työt, ja Hilli oli alttiisti\nmyöntänyt hänelle luottoa. Uusia mahdollisuuksia avautui yhä, ja\nnuoren miehen tulevaisuus oli lupaava.\n\nLeena-rouvan suosio oli alunpitäen kiinnittänyt häneen\nkaupunkilaisten huomiota, ja nyt, kun pormestari Forsin tiedettiin\nruvenneen hänen takaajakseen ja Hilli ylisteli häntä, ei enää kukaan\nepäillyt. He olivat varmat Uuraasta ja hänen menestymisestään.\n\nHyvin kuitenkin hämmästyttiin ja kohina kävi koko kaupungissa, kun\nLeenaa ja Uurasta kuulutettiin. Huhu siitä levisi Uuraan kotiin\nsaakka, ja sanomalehtiuutinen sen vahvisti. He olivat liiaksi\nhuomattuja henkilöitä saadakseen pitää liittoaan vain omana asianaan,\nkuten olivat päättäneet.\n\nUlla-emäntä teki matkan Uuraan luo heti tiedon saatuaan. Hän oli\nsanaton ja lohduton Anjan vuoksi, joka oli hänelle käynyt rakkaaksi\nkuin oma lapsi.\n\nAnja oli viime aikoina Uuraan käynnin jälkeen hyräillyt ja iloinnut,\nommellut somia vaatteita itselleen ja käynyt yhä kauniimmaksi.\nOpettaja Tohun tiedettiin kosineen häntä, mutta saaneen rukkaset\nhyvin näppärällä tavalla. Anja oli tehnyt laulun, jossa vaati Tohua\nodottamaan niin kauan, että kultakangas jännittyisi Anjan puissa\nja hänen kotinsa olisi niinkuin Kotkan kartano, mutta sitä ennen\ntulisi kyllä toinen häntä noutamaan, eikä Tohu saanut siitä pahastua,\nlaulussa ei ollut mitään nimiä ja se tuli kylläkin tunnetuksi.\nVarrottiin vain Uuraan saapumista Lehviin ja nuorten kauan odotetun\nliiton vahvistumista. Olihan hän käynyt uusimassa vanhan lupauksensa\n-- senkin kylä tiesi ja mitä salaamista siinä olisikaan ollut!\n\nNyt tuli tämä uusi sanoma, joka riisti heiltä Uuraan ainiaaksi. Tämän\nliittonsa kautta hän kuului maailmalle, ei enää vanhemmilleen ja\nkotikylälle. Nyt haihtui kaikki se tarumainen ja kaunis, mikä nuorten\nsuhteessa oli ollut kylän ihanteena, niin että lapsetkin talosilla\nleikkiessään olivat aina olevinaan Uuras ja Anja, samoin kuin\nrakastavaiset ja kihlautuneet puhuivat heistä.\n\nHenriika sai kuulla uutisen kylällä ja riensi kotiin estääkseen\njonkun vieraan sitä kertomasta Anjalle. Mutta hän ei voinut pidättää\nkyyneliään, ja Anja uteli äidin surun syytä, kunnes eukko-parka\nnyyhkyttäen ilmaisi tietonsa, vaikka oli vahvasti päättänyt olla\nitkemättä ja hyvin varovasti ja urhoollisesti puhua Anjalle, ettei se\nniin koskisi.\n\nAnja jäi sanattomaksi ja kulki kuin unessa muutamia päiviä,\nvalittamatta, itkemättä, yhä tielle silmäillen, kuin odottaisi sieltä\npelastusta. Hän oli hyvin vakava, hempeillä kasvoillaan ankara ilme,\nja arkielämän askareet vaivasivat häntä. Kyläläisiä hän vältti, mutta\neräänä päivänä hän astui kuin ajatuksissaan tietä pitkin Uuraan\nkotiin Lehviin.\n\nMestari oli sinä päivänä meluisalla tuulella. Aamulla oli pihaan\ntullut vanha ukkorähjä, joka toisinaan kävi niillä seuduin kerjuulla.\nSeppä vei hänet tupaan ja käski istumaan pöydän päähän. Ulla-emäntä\nloi kerjäläiseen pitkän katseen, mutta mestari komensi:\n\n-- Nyt, Ulla, pidetään kihlajaisia. Ei ole limpun puutetta, tuo\npöytään!\n\nEmäntä toi suuren leivän ja silakkaa.\n\n-- Noinko sinä poikasi kihlajaisia vietät? Hei, tuo juustoa, tuo\nsianpaistia, lammasta, voita ja pannukakkua! Aitta on väärällään\nherkkuja, eikä niitä pidoissa saa pöydältä puuttua.\n\nUlla-emäntä heitti päätään.\n\n-- Ne, kun minä kerran sanon, niin on tuotava. Mihinkä niitä nyt\nsäästää, kun se poika sellaisenkin rouvan nai, että sillä on vaikka\ntaivaan mannaa!\n\nEmäntä heitti oven kiinni, meni aittaan, kävi kamarissa ja kattoi\npöydän koreaksi, mutta sitten hän katosi omaan huoneeseensa.\n\nMestari istui pöytään kerjäläisen kanssa ja katsellen nautti\nnälkäisen ateriasta.\n\n-- Syö, veliseni, syö, tämä on hellästä sydämestä annettu, isän\nhellästä sydämestä. Poikaa on aina kotiin odotettu ja herkkupaloja\nsäästetty, aina varalla pidetty. Nyt ei poika enää tule, on muille\nmaille mennyt ja korkeain ansaan takertunut. Niin syö, veliseni,\ntalossa on tätä lajia paljon, liiankin paljon!\n\nKerjäläinen nousi, kiitti kankeana herkuista ja otti lakkinsa\npenkiltä.\n\nVahti, nuori koira, joka oli poikasesta Lehvissä kasvanut, karkasi\nemännältä kamarista ja syöksyi ärhentelemään vieraalle.\n\n-- Ka, älä revi lahkeitani, -- pyyteli kerjäläinen hosuen kepillään.\n\n-- Hei, Vahti, hauku, hau, hau! -- huusi mestari. Koira kääntyi\nisäntäänsä päin, ja kerjäläinen köpitti tiehensä, mutta mestari\nsiirtyi pihaan telmimään Vahdin kanssa. Silloin hän näki Anjan\ntulevan tiellä ja jäi kummissaan katsomaan. Olihan se Anja eikä\nkuitenkaan hän itse, vaan Anjan varjo, ilme niin vakava, katse ankara\nja kysyvä kuin tuskaisen avunpyyntö.\n\n-- Päivää, tyttöseni, käy tänne, käy leikkiin, hau, Vahti, hauku, no\njuokse, juokse Anjan ympärillä, lujaa, lujemmin, vielä lujemmin!\n\nMestari meni navettaan, päästi kanat jaloittelemaan ja vasikan\nulos. Vahdilla oli aina ollut hyvä silmä kanoihin, mutta ei ollut\nemännän vuoksi uskaltanut niitä haukkua. Ja nyt ne tulivat yhteiseen\nilonpitoon. Se katsoi isäntäänsä, ja isäntä nyökkäsi. Hupsis,\nsiinä se oli keskellä parvea haukkuen ja hyppien, kanat lentäen ja\nkaakattaen, toruen ja kirkuen, samalla kuin vasikka laukkasi pitkin\nauki luotua polkua. Mestari levitteli käsiään ja huusi:\n\n-- Elämää, meteliä, riemua!\n\nEmäntä tuli ulos.\n\n-- Luulisi sinun olevan humalassa, ellen paremmin tietäisi. Anja,\ntule sisään, lapsi!\n\nAnja totteli kuin unessa. He menivät kahden kesken kamariin, ja\nAnja palasi tunnin kuluttua kotiin, mutta Ulla-emäntä sääli itsensä\nkaupunginmatkaa varten.\n\n-- Menetkö sinä? -- sanoi mestari.\n\n-- Menen, ei hän tätä saa meille tehdä noin vaan ilman muuta.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nHääviikolla Uuras sai äitinsä vieraakseen aikoessaan juuri lyhyesti\nkirjeessä ilmoittaa vihkimisestä, joka oli määrätty toimitettavaksi\nkaupungin rukoushuoneella, ja kutsua heidät siksi päiväksi tulemaan\nkaupunkiin.\n\n-- Tahdoin itse nähdä ja kuulla. Tämä on perin outoa sinun puoleltasi\nAnjan vuoksi. Teit pahasti, kun vielä kävit katsomassa, vaikka oli\nmuuta mielessäsi, -- puhui Ulla-emäntä.\n\n-- Onko Anja sanonut mitään?\n\n-- Ei, luuletko, että se lapsi mitään sanoisi taikka valittaisi,\nvaikka hengen ottaisit!\n\n-- Niin, eihän se ole hänen tapaistaan, hän pysyy kai hiljaa.\n\n-- No niinkuin hauta se lapsi on.\n\nHe olivat pitkän aikaa vaiti, ja äiti taisteli kyyneliään vastaan.\n\n-- Anja on minulle rakas kuin oma lapseni. Miksi sinä näin teit? --\nSitten hän tulistui ja koveni: -- Kyllä se vaan niin on, että saat\njättää sen rouvan ja naida Anjan!\n\nUuras naurahti.\n\n-- Äiti ei onneksi sitä asiaa päätä. Ja Anjalla on minuun niin vähän\noikeutta, ettei hänen kannata minua muistella. Hän on vielä lapsi,\nvoi unohtaa ja rakastua toiseen.\n\n-- Senhän sinä tiedät, ettei niin koskaan käy. Te olette kasvaneet\nyhdessä, leikkineet, lukeneet ja kirjoitelleet yhdessä. Eihän sinulla\nollut sitä ajatusta, jota ei Anja tiennyt, eikä sillä lapsella sitä\nhengenvetoa, joka ei olisi sinua tarkoittanut. Kaikkihan me olimme\nsiellä kotona teitä molempia varten.\n\n-- Minä olen antanut sanani enkä voi mitään peruuttaa enkä tahdokaan.\nAnja on lapsi. Rakastan häntä kuin sisarta.\n\n-- Olisit sen aikaisemmin hänen tiedokseen saattanut etkä nyt vasta!\n\n-- Sanokaa se hänelle kuitenkin, äiti!\n\nSe lausuttiin niin pyydellen ja vakavasti, että äiti heltyi.\n\n-- Puheestasi ja äänestäsi kuulen, että sydämesi on Anjan puolella\nja järkipahasi ja muut halusi sen rouvan. Mutta tiedätkös, minun\nsydämeni on tästä niin raskas kuin kivi. Että minun pitikin sinusta\ntätä kokeman, sydämen valapattoutta! Lapsi-parka, et sinä tiedä, mitä\nnyt itsellesi teet. Enkä minäkään ymmärtänyt, kun helmassani lepäsit\nja minä sinulle kaiken maailman kunniaa ja rikkautta toivottelin, en\ntiennyt, minkä hinnan siitä saat maksaa.\n\nUuras ei vastannut, istui äitiään vastapäätä pöydän toisella puolella\nja tuijotti eteensä, mutta nousi sitten äkkiä.\n\n-- Nyt, äiti, minä menen työmaalle. Juna lähtee kohta, ja minä saatan\nasemalle.\n\n-- Kyllä minä yksinkin osaan, niinkuin tulinkin. Jumala sinua\nsiunatkoon ja varjelkoon!\n\nHe kättelivät, äiti kyynelsilmin ja Uuras tuskastuneena.\n\nKolottava tunne sydämessään Uuras oli hajamielinen kaiken\npäivää. Anja oli juurtunut hänen sydämeensä syvemmälle kuin\nhän oli aavistanutkaan. Nyt vasta, kun hän oli sitonut itsensä\nsiihen, mitä niin kiihkeästi itse tahtoi, hänelle selvisi oma\nsalainen kiintymyksensä. Mutta eihän hänen elämänsä saanut olla\nturhanpäiväisten tunteiden palvomista, ei lähestulkoonkaan. Työ ja\nsen itsellensä valloittaminen oli vasta elämää ja riemua, jonka\ntieltä kaikki sai väistyä. Takausten epääminen oli puristanut häntä\nkuin rautakoura, noussut kuin muuri eteen, sulkenut häneltä pääsyn ja\nestänyt näkemästä eteensä. Sellainen ei saanut uudistua, ei mistään\nhinnasta. Uurasta oli poikapahasesta saakka hurmannut työnteko, kun\nse vastasi hänen voimiaan.\n\nNiinkuin äiti uhraa nuoruutensa ja kauneutensa lastaan hoitaessaan ja\nunohtaa itsensä täydellisesti, niin oli Uuras empimättä, ilomielin\ntarttunut auttavaan käteen. Hän tahtoi päästä suunnittelemaan ja\nrakentamaan uutta kaupunkia. Se väikkyi selvin piirtein, ylväänä ja\nhoukuttelevana hänen mielessään. Sitä hän kypsytti ajatuksissaan\nlisäten ja täydentäen taideluomaansa piirre piirteeltä, järjestellen,\nmuuttaen ja muokaten. Esikaupungin vanhojen rakennusrähjien alue oli\nse savi, jota hän muovaili, paineli, mielikuvituksen taltalla silitti\nja veisteli.\n\nHääpäivä läheni, mutta Uuras ei sitä mielessään hautonut.\nRakennuskoneet jyskyivät työmaalla, kiviä särjettiin, sepeliä\nhakattiin, hevoset kuljettivat pitkissä jonoissa rakennusaineita\ntyömaalle kadoten korkean lankkuaidan taakse. Merkillistä oli, kuinka\npaljon sellaiselle pienelle alalle mahtui.\n\nEräänä päivänä Uuras näki takaapäin nuoren tytön, jota luuli Anjaksi\netäältä ja talvisen päivän hämyssä. Hän kiirehti askeleitaan\ntavoittaakseen tytön, mutta tämä katosi. Toisena päivänä kävi samoin.\nHän oli varmasti tuntevinaan Anjaksi erään tytön, joka seisoi torin\nlaidassa selin häneen, ja lähti kiireesti sinnepäin päästämättä\ntavoitettavaa silmistään, mutta lähemmäksi tultuaan hän näki edessään\naivan oudon tytön, joka ei millään tavalla ollut Anjan näköinen.\nSittenkin hänen katseensa seurasivat vieraita tyttöjä toivoen ja\nsamalla peläten huomaavansa heissä Anjan näköisyyttä. Mutta sillä\nvälin, kun hänellä, surunvoittoisen kaihon vallassa, väikkyi\nAnjan kuva mielessä niin elävänä, että sille täytyi hakea näkyvää\nvastinetta, tuli hänen ja Leena-rouvan hääpäivä.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nRouva Heermanin puheille pyrki hääpäivän aamuna nuori maalaistyttö,\npuettuna puoliherraskaisesti. Hän tuli kadunpuoleisesta pääovesta\nja oli niin vakavan ja surullisen näköinen, että sisäkkö heti pyysi\nhäntä odottamaan ja ilmoitti emännälleen.\n\n-- Millä voin teitä auttaa? -- kysyi Leena nähdessään tytön, jonka\nsyvästi murheellinen katse viilsi hänen herkkää sydäntään.\n\nTänään hän oli niin altis kaikille vaikutuksille, arasteleva ja\nsamalla valmis hellimään.\n\n-- Te ette tunne minua, -- sanoi vieras ojentaen kätensä Leenalle. --\nMinä olen Lehvistä, Uuraan kotoa, ja tulin -- -- tulin onnittelemaan\nteitä.\n\nHänen sanansa olivat kuin ulkoa opitut ja lausuttiin vaivoin, mutta\nkatseessa ilmenevä sieluntuska vangitsi Leenan.\n\n-- Oletteko Anja? -- huudahti Leena.\n\n-- Olen, rouva! -- Hänen silmiinsä nousivat suuret kyyneleet ja\nputoilivat eheinä kuin helmet rauhattomille sormille, jotka nyppivät\npienen puuhkan karvaa.\n\n-- Miksi te itkette, lapsi kulta? -- sanoi Leena hellästi. -- Onko\nkotona jotakin tapahtunut?\n\n-- Ei, ei suinkaan!\n\n-- Mutta te olette niin surullinen!\n\n-- Olen niin -- niin onnellinen, kun te pidätte Uuraasta. Minäkin\npidän hänestä. Te olette niin kaunis, ja nyt minä ymmärrän, ettei\nUuras sentään olisi voinut -- --\n\n-- Rakas lapsi, puhu aivan vapaasti minulle, niinkuin sisarellesi.\nJos sinulla on suruja, niin ehkä voin auttaa.\n\n-- Ei, ei, minä menen jälleen, tahdoin vain nähdä teidät ja kaikki.\nÄlkää puhuko minusta Uuraalle, rouva, ettehän!\n\nLeena alkoi ymmärtää.\n\n-- Nyt, Anja, tahdon tietää surusi syyn!\n\n-- Sitä en minä voi sanoa teille, rouva, mutta jos Uuras kertoo\nteille, on kaikki oikein.\n\n-- Niinkuin tahdot -- sanoi Leena miettien, -- mutta sinun pitää\nymmärtää, että nyt on kysymys kolmen kohtalosta. Jos sinulla on\nvaimon oikeus Uuraaseen -- --\n\nAnja punastui, niin että silmiin koski, ja hän nousi äkkiä läheten\novea.\n\n-- Vaimon oikeus? -- sanoi hän hiljaa.\n\n-- Niin, ymmärräthän!\n\n-- Ei, ei, ei! -- huusi Anja, ja kyyneleet tulvivat kasvoille ja\nnyyhkytys painoi hänet jälleen istumaan. -- Ei koskaan. Uuras oli\naina niin hyvä, niin hyvä!\n\nTyttö oli niin sanomattoman avuton ja suloinen tuskassaan, ja Leena\npakotti hänet kohottamaan päätään, hyväili ja lohdutteli, kunnes Anja\nkykeni jälleen katsomaan häntä kirkkain ja kuivin silmin.\n\nYhteinen rakkaus vei nämä kaksi erilaista naista lähelle toisiaan,\nAnjan luottavana ja viattomana luonnonlapsena ja Leenan kokeneena\nmaailmannaisena, jolle rakkaus oli myöhästyneenä onnena kaikki\nkaikessa, kiihkeää ja maltitonta. Jos Anja olisi tullut vaativana,\nolisi Leena puolustautunut luopumatta oikeuksistaan. Mutta hän tuli\nanteliaana, uhrautuvana ja sai vastalahjaksi syleilyn.\n\nVähänpä Leena aavisti, mitä Anjan mielessä piili. Hän oli itse\njäänyt osattomaksi nuoruuden ensimmäisestä rakkaudesta joutuessaan\nkovin nuorena vaimoksi keski-ikäiselle, kuluneelle miehelle, jota\nhän hyvin pian inhosi. Anjan rakkaus oli metsän povessa kasvanut\nkaikkien hellimänä, ujona, raittiina ja kaikki kestävänä, taipuen\ntoivomaan, odottamaan, leikkimään suutelojen sulolla kuin kedon\nkukkasten kerällä, vaikka sydän oli aina erosta pakahtua. Hän olisi\nollut valmis odottamaan ikänsä taikka antautumaan tuokiossa hänelle,\nyhdelle, ja sitten ikuisesti palvelemaan, kärsimään, jos olisi\ntarvittu, ja ilossa kukoistamaan. Hän oli vakava kuin hauta, mieli\npyhä ja ehyt, ja Uuraan rakkaus oli hänelle uskontoa. Siihen hän\noli kasvanut ja siinä elänyt, ja siihen oli molempien koti heidät\nvihkinyt.\n\nNyt oli tullut Uuraan oma tahto ja uusi kohtalo Leenan kautta\ntekemään kaiken sen tyhjäksi. Kuin unissakävijä, joka vaarallisissa\nkorkeuksissa kiipeilee itseään loukkaamatta, oli Anja tullut\nkaupunkiin tuskansa ajamana. Suru vaati varmuutta, tahtoi nähdä\nkohtalonsa kuin rakkaan vainajan, uskomatta kuolemaa todeksi. Omaa\nsulouttaan ja puhdasta luonnettaan alentamatta hän paljasti oudolle\nnaiselle tuskansa luopuen kaikesta, niinkuin jalo nuorukainen luopuu\nhengestään maansa onnen ja kunnian puolesta. Hän oli rientänyt ja\nsitten alttiina uhrinsa antanut ikäänkuin luovuttaen kalliin helmen,\njonka arvoa ei elämä eikä kokemus vielä ollut tunnetuksi tehnyt.\n\nErottuaan Leenasta Anja matkusti suoraa päätä takaisin kotiin.\n\nHäät olivat olleet ja Ulla-emäntä mestarin kanssa palannut Lehviin,\nmutta seuraavana päivänä hän ilmestyi jälleen kaupunkiin.\n\nUuras, joka oli muuttanut vaimonsa tilavaan kotiin, tapasi työstä\ntullessaan eteisessä Leenan, kyyneleet silmissä.\n\n-- Mikä sinun on, kun olet itkenyt? -- kysyi hän levottomana.\n\n-- Äiti on taas tullut tänne, -- sanoi hän katsomatta mieheensä. --\nHän on surupuvussa. -- Kuinka, onko isä -- --\n\n-- Ei, eihän toki.\n\n-- En minä osaa arvailla! -- sanoi Uuras maltittomana.\n\nHe astuivat Uuraan huoneeseen. Siellä oli äiti jo kynnyksellä\npoikaansa vastassa kuultuaan keskustelun.\n\n-- Anja on päässyt rauhaan, -- sanoi hän katsomatta Uuraaseen.\n\nTämä ei näyttänyt tajuavan uutisen vakavuutta, katsoi vain heihin\nkysyvänä ja hämmästyneenä.\n\n-- Kuollutko, nuori, terve tyttö, oliko hän sairas?\n\n-- Oli ja ei, kuinka sen käsittää, -- selitti äiti vältellen.\n\n-- Puhukaa nyt selvään! -- huudahti Uuras maltittomana.\n\n-- Niin selvään kuin tässä voi mitään puhua. Hän oli kuolemansairas\nkenenkään tietämättä. Nyt on enää myöhäistä päivitellä. Me olemme\nkaikki olleet ymmärtämättömiä, -- sanoi äiti.\n\nUuras näytti tyyneltä. Vain äiti ymmärsi hänen katseestaan, kuinka\nsanoma oli koskenut. Hän jätti naiset ja poistui jälleen kotoa.\n\n-- Kertokaa nyt, äiti, kuinka kaikki on tapahtunut, minusta\ntuntuu -- --\n\n-- Anja oli niin terve lapsi kuin kukaan voi olla, jos onni olisi\nhäntä suosinut -- --\n\nUlla-emäntä pyyhki kyyneleitään.\n\n-- Jos onni olisi häntä suosinut -- ei, minä en voi sitä sanoa.\n\n-- Kuoliko hän tapaturmasta?\n\n-- Upotti itsensä.\n\nHe olivat kumpikin vähän aikaa vaiti ja itkivät.\n\n-- Älkää kertoko Uuraalle, -- pyysi Leena, -- kuinka Anja kuoli.\n\n-- Ei saisi tehdä syntiä synnin päälle tuntoonsa tulematta. Olen\nminäkin ollut liian hellä, ja siksi tämä on tullut. Tyttö oli kuin\nomani ja nyt kuolemassa vieläkin rakkaampi. Minun täytyy puhua\npojalleni.\n\n-- Ei, äiti, Uuras on vielä niin nuori. Moittikaa minua.\n\n-- Ettehän te tiennyt Anjasta.\n\n-- Tiesin enkä tiennyt. Anja kävi täällä hääpäivänä.\n\n-- Mikä tuskan mierotie se mahtoi lapsiparalle olla! -- huokasi\nUlla-emäntä yhä itkien. -- Mitä hän sanoi?\n\n-- Hän sai minut uskomaan, että ainoa oikea vaimo Uuraalle olen minä!\n\n-- Ja itsensä se lapsi tuomitsi kuolemaan.\n\n-- Hän oli kaunis!\n\n-- Enpä tiedä enkä sellaista kysy, rakas hän minulle oli,\njokapäiväinen iloni. Kun ei Uuras enää ollut kotona, ei päivääkään\nmennyt, ettei hänen laulunsa ja pikku askartelunsa olisi minua\nlohduttanut. Hän näki silmistäni, mitä tahdoin, ja teki sen sanaa\nsanomatta, se lapsi.\n\n-- Kuitenkin rukoilen, älkää sanoko Uuraalle, kuinka hän kuoli!\n\n-- Miksi en sitä sanoisi?\n\n-- Uuras ei tiedä Anjan täällä käyneen.\n\n-- Se olisi ollut sanottava.\n\n-- Ei, ei nyt eikä silloinkaan. Uuras ei olisi voinut eikä\ntahtonutkaan mitään muuttaa.\n\n-- Totuus on aina lukuun otettava ja tietoon saatettava.\n\n-- Ei, ei aina, silloinhan ei tuskalla loppua olisikaan. Mitä auttaa\nmeitä surullinen totuus, kun asia on jo tapahtunut eikä sitä voi\ntoiseksi tehdä? Anja on kuollut.\n\n-- On vain yksi syy, joka minua pidättää. Pojallani on vaimo. Vaikken\nhyväksy tämmöistä salaamista, en tahdo tunkeutua teidän kahden väliin.\n\n-- Mutta jos asia tulee sanomalehtiin! -- huudahti Leena.\n\n-- Tulee kuolemanilmoituksena, että äkkiä kuoli. Niin on sovittu.\n\n-- Tietävätkö siitä ihmiset siellä -- -- kylässä? -- kysyi Leena.\n\n-- Tottahan, kun löysivät joesta.\n\n-- Oh!\n\nMolemmat naiset viettivät keskipäivän synkissä mietteissä. Ja kun\nUuras tuli, oli hänellä mukanaan sanomalehti, jossa oli Anjan\nkuolinilmoitus.\n\n-- Kuinka se on tapahtunut? -- kysyi hän äidiltään.\n\n-- Niinkuin kuolema toisinaan äkkiä kohtaa, -- sanoi äiti.\n\n-- Minä kysyin: kuinka, älkää peitelkö!\n\n-- Rakas Uuras, äiti ei kai voi muuta sanoa! -- huomautti Leena.\n\n-- Äiti tietää sen.\n\n-- Älä kiivastu!\n\n-- Tämä asia koskee minua hyvin läheisesti, ja nyt minä tahdon sen\ntietää.\n\n-- Vaimosi tietää kaikki, minä olen jo kertonut hänelle. Ja nyt,\npoika, ole mies ja tulkaa toimeen keskenänne.\n\nHe jättivät asian sillä kertaa, ja Ulla-emäntä lähti kotia kohti\nsamana päivänä.\n\nSuru oli Leenalle vierasta. Hän ei sitä vielä tuntenut missään\nmuodossa eikä voinut ymmärtää miehensä tuskaa, joka suorastaan\nloukkasi häntä.\n\n-- Äiti on kertonut sinulle. Puhu, älä kiusaa minua! -- sanoi Uuras.\n\nLeena katsoi ääneti ja moittivin silmäyksin miestään.\n\n-- Minun olisi pitänyt sanoa sinulle aikaisemmin, etten koskaan voi\nunohtaa sitä tyttöä, mutta enhän itsekään tiennyt, kuinka lähellä\nsydäntäni hän oli. Kerro, kuinka...? --\n\n-- Anna minulle aikaa. Se ei ymmärtääkseni ole liikaa. Uskoin olevani\nainoa nainen sinun maailmassasi, ja nyt -- -- --\n\n-- Olet kuolleelle mustasukkainen.\n\n-- Soisin voivani olla, se olisi luonnollinen tunne. Ei, elämääni on\ntullut jotakin kolkkoa, ammottavaa tyhjyyttä. Uuras, näin ei olisi\npitänyt käydä.\n\n-- Sinä ajattelet itseäsi. Mutta nyt onkin puhe Anjasta, ja Anjasta\ntahdon tietää. Etkö sinä käsitä, puhu hänestä!\n\n-- Kuinka se sinuun koskee! Sinä rakastit häntä, sinä rakastit häntä\nja otit minut.\n\nUuras painui tuoliinsa peittäen kasvot käsiinsä ja pyysi yhä:\n\n-- Kerro, kerro, mitä tiedät!\n\nLeena puristi yhteen huuliaan ja sanoi ääntään alentaen:\n\n-- Siinä ei ole enempää kerrottavaa kuin mitä jo tiedät!\n\nUuras katsoi häneen epäillen ja tarttui väkivaltaisesti ranteeseen:\n\n-- Sinä et puhu totta!\n\nLeena irroitti kätensä ja hillitsi suuttumuksensa.\n\n-- Me kaksi olemme syypäät. Siinä on jo kylliksi, enempää en tiedä!\n\nHän jätti miehensä yksin, poistuen hitain askelin.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nOli kulunut viisitoista vuotta. Pienen kaupungin kehitys oli\nnäinä vuosina ollut ripeä. Uusi, yksityinen rautatie vei nyt\ntäältä sisämaasta etelää kohti rannikkokaupunkiin. Satama oli\nkokonaan uudestaan rakennettu tyydyttämään suuresti vilkastunutta\nlaivaliikettä. Uuraan rakkaat suunnitelmat, joiden mukaan Onttolan\nkartanosta lunastettaville tonteille oli rakennettava uusi, komea\nkaupunginosa lähemmäksi asemaa, olivat toteutumassa, ja vanhasta\nesikaupungista oli vain muisto jäljellä.\n\nHeti ensimmäisinä vuosina oli Uuras rakentanut Leenan talon\nuudestaan. Se oli nyt kaunis puutalo puiston keskellä, mutta\nhuoneiden luku ja järjestys, muutamia mukavuuden ja parannusten\nmuutoksia lukuunottamatta, oli jotakuinkin sama kuin ennenkin.\nVaimonsa kautta hän oli alusta saakka joutunut ahdasmielisessä\npikkukaupungissa tarkoin valikoitujen johtohenkilöiden piiriin ja\nsaanut enemmän sananvaltaa kuin täällä yleensä kellekään yksityiselle\nsuotiin. Se oli ollut Uuraan kehitykselle verrattoman edullista, ja\nse ero, joka siinä suhteessa oli ollut Uuraan ja Leenan välillä iän\nja aikaisempien olosuhteiden luomana, oli vähitellen tasoittunut.\nMutta rauhaton, kiihoittunut toiminnan elämä oli katoavan nuoruuden\nmukana haihduttanut myöskin sen vähäisen lämmön, jota luonto niin\nsäästeliäästi oli Uuraalle suonut, ja hänen jyrkkä ja käskevä tapansa\nkäsitellä kotioloja, aivan kuin jatkaisi työn komentoa rakennuksilla,\nteki usein Leenan elämän raskaaksi ja tukalaksi. Toisaalta tämä\nkiireinen toiminta ei suonut aikaa eikä antanut aihetta varsinaiseen\nhengenviljelykseen, ei edes siinä määrässä kuin pikkukaupungin\noloissa olisi käynyt päinsä.\n\nAluksi Uuras oli Anjan kuolinsanoman saatuaan tuntenut\nvastenmielisyyttä Leenaa kohtaan, ja hyvin tietäen, että sellainen\ntunne oli väärä ja kohtuuton, hän moitti siitä itseään tekeytyen\nhuomaavaiseksi aviomieheksi. Mutta tämä ristiriitaisuus hänen\nelämässään nyhti irti kaikki aikaisemmin vaalitut hennot lemmentaimet\ntehden maaperän niille karuksi ja samalla laajentaen juopaa\naviopuolisoiden välillä.\n\nOli taaskin kevät ja Lehvin seppä, jota Leena puhutteli ukiksi,\nvieraili poikansa ja miniänsä luona, osaksi auttaakseen poikaansa\ntöiden kaitsemisessa, mutta oikeastaan ollen \"itseään tuulettamassa\",\nkuten hän sanoi.\n\nLeena viihtyi herttaisen ukon seurassa ymmärtäen tämän leikinlaskua,\nvaikka se toisinaan olikin hiukan karkeatekoista. Hän nauroi ensin\nsydämen pohjasta ja punastui sitten jäljestäpäin, jos oikein kovalle\notti.\n\n-- Minä nautin keväästä niin sanomattomasti, -- sanoi Leena. --\nTunnen itseni kymmentä vuotta nuoremmaksi. Oh, kuinka nämä päivät\nkulkevat nopeaan, tahtoisin pidättää niitä ja elää uudestaan ja\nuudestaan jokaisen hetken. Aika on niin kallista, niin kallista!\n\n-- Kyllähän se maksaa paljon rahaa, täällä teillä! -- sanoi ukki.\n\n-- Kuinka niin? -- ja samalla Leena vilkaisi ukkiin.\n\n-- Täällä on niin hiivatin suurellista.\n\n-- Pelkkää jokapäiväisyyttä. Elämän pitäisi olla kuin juhlaa. Minä\ntaistelen vanhuutta vastaan ja puolustan urhoollisesti elämäniloani.\nMaailmassa on niin paljon onnea, ja minun asiani on sitä itselleni\nanastaa.\n\n-- Kaihan Leenan kelpaa, mutta ollappa Uuraan pöksyissä -- siinä saa\nolla kuin ukkosen jyrinä! Työmiehet reistailevat.\n\n-- Ainahan ne rettelöivät.\n\n-- Rettelöivät niin, kun näin kaupungin oloissa kaipaavat tätä\ntällaista komeutta ja elämän makeutta.\n\n-- Eikös ukki sitä kaipaa? Eikö elämä täällä tunnu aika somalta?\n\n-- Ei se minulta täällä oikein luonnista. Pitäisi olla tärkkikaulus\nja lankkisaappaat enkä minä vanha mies sellaisiin kakkuloihin\nrupeaisi.\n\nLeena siirtyi lähemmäksi ukkia ja lyöden polvelle kehoitti:\n\n-- Kertokaa nyt taas jotakin hauskaa!\n\n-- Mistä, Uuraastako?\n\n-- Niin, tietysti. Millainen Uuras oli siellä kotona, ennen muinoin?\n\n-- Aika veijari, juoksi keinut ja tanssit ja rimputteli hanuria.\n\n-- Taisi olla aika velikulta!\n\n-- No, ennen varjelen kapallisen kirppuja, ennenkuin sellaista poikaa\nhulluttelemasta!\n\n-- Sellainen monihenkinen veijari! -- nauroi Leena.\n\n-- Ja suurellinen. Ei kelvannut enää olla Henrikssonni, se oli\nmoukkamaista ja ruotsalaista ja mitä lienee ollut sonnimaista! Ja\nkun se opettajakin, se niin Tohu, sitä komenteli, niin poika otti\nnimekseen Uuras, ja se on sitten aina vaan pelkkä Uuras. Taitaa\nsentään asiapapereissa olla Karl Henrik Uuras. Sen nimen mukana\nhäneen sitten meni sekin työpiru. Sen työn kanssa se yötä ja päivää\nreistaili. Ahjossa piti olla sellainen tohu, että toiseen kylään\nkuului, ja pajamies sai lyödä moukarilla, niin että mäki notkui, ja\nitse se tanssitti vasaraa raudalla ja käänteli pihtejä kuin masiina,\nja kalu tuli aina kuin valettu. Mutta sitten se äkkiä jätti kaikki ja\nmeni Helsinkiin.\n\n-- Hänen paikkansa ei ollut kyläsepän pajassa.\n\n-- Lieneekö tämä sen parempaa elämää?\n\n-- Ainoata mahdollista hänelle.\n\n-- Rettelöitä ja rahan kanssa pelaamista.\n\n-- Onko Uuras puhunut teille rahoista?\n\n-- On, kuuluu tarvitsevan uutta työtä päästäkseen vähän väljemmälle.\n\n-- Oh, nyt kun minäkin olen niin ahtaalla. Olen ottanut velkaa.\n\n-- Eihän Leenalla voi olla velkaa. Sehän on sitten Uuraan velkaa!\n\n-- Minulla on kuitenkin, -- sanoi Leena hiljentäen ääntään.\n\n-- Tietääkö Uuras?\n\n-- Ei, sehän siinä onkin tukalaa!\n\n-- Sanokaa suoraan pojalle kaikki!\n\n-- En uskalla, sanokaa te hänelle, minä pyydän teitä sanomaan.\n\n-- Ei, en minä mene puun ja kuoren väliin! -- torjui ukki nostaen\nkämmeniään.\n\n-- Uuras ja minä emme ole puu ja kuori, -- sanoi Leena huoaten\nraskaasti.\n\n-- Mitä puhetta se on?\n\n-- Älkää välittäkö. Tänään on meidän kuudestoista hääpäivämme.\n\n-- Senkö vuoksi täällä on ollut koko viikon vieraita?\n\n-- Niitä on aina. Minä rakastan iloa ja elämää!\n\n-- Entä Uuras?\n\n-- Uuraalla pitää aina olla kaikkein komeinta ja kalleinta, aina\njoku suuri työ ja armeija ihmisiä ympärillään. Minä taas rakastan\npäivällisiä ja iltakutsuja ja muuta seuraa, pidän ompeluseuroja ja\nmuita kokouksia. Minulla on paljon yhteisiä hommia kaupungin naisten\nkanssa. Oh, mitä niistä, se kuuluu jokapäiväiseen leipään.\n\n-- Onpa se suurireikäinen leipä, -- huomautti ukki.\n\n-- Niin, reikää se kyllä on tehnyt. Kas niin, nyt olen taas unohtanut\ntanssiaispukuni. Tilalla on suuri juhla kaupungintalolla.\n\nLeena-rouva jätti ukin yksin tupakoimaan Uuraan huoneeseen ja\nkiirehti salin kautta omalle puolelleen.\n\nHetken kuluttua joku avasi oven ulkopuolelta, ja Uuras astui sisään.\nHän oli matkapuvussa, päällystakki hiukan savessa ja matkalaukku\nkädessä. Hänen säännölliset piirteensä olivat muuttuneet jyrkiksi,\ntuima katse oli pistävä ja ryhti entistä käskevämpi. Hän oli koko\nlailla hermostunut, rauhaton ja helposti tulistuva, kuten mies, joka\ntahtoo kiihkeällä työllä saavuttaa mahdollisimman nopeasti jonkin\npäämäärän. Hän ei mitannut koskaan voimiaan, ei empinyt toimissaan,\noli kaikkia kohtaan suorasanainen ja vaatelias ja omaisilleen itsekäs\nja kova.\n\n-- Terveisiä matkalta, isä! -- sanoi hän laskiessaan matkalaukkunsa\nmakuuhuoneen ovelle ja riisui päällystakkinsa sen päälle.\n\n-- Tulet kai työmaalta, kun takkisi on savessa, -- sanoi ukki ja vei\npäällystakin eteisen naulaan.\n\n-- Menin sinne suoraan junasta, -- sanoi Uuras astellen lattialla\nkiivaasti kuin mieltään lauhduttaakseen. -- Poissa ollessani ne\nvintiöt ovat tehneet vallan ihmeitä.\n\n-- Katselin sitä minäkin, -- muistutti ukki.\n\n-- Katselitte kyllä, miksette sitten sanonut niille? -- kivahti\nUuras. -- Ovat muuranneet kutomasalin seinään ne kelvottomat tiilet,\njotka jo hylkäsin. Niissä oli huonoa savea.\n\n-- Kyllähän minä sitä toimitin, ettei saisi ottaa siitä kasasta.\n\n-- Päätyseinä pullistaa hiukan yhdeltä kohtaa.\n\n-- Eikö miehet itse huomaa? -- ihmetteli hänen isänsä.\n\n-- Kyllä minä ne panin huomaamaan, mutta niillä peeveleillä on jokin\nsyy kiusantekoon. Se on aivan ilmeistä.\n\n-- Eikös voi sopia? -- kysyi ukki katsoen sivulta poikaansa.\n\n-- Sopiako, hoh, yksi tahtoo yhtä, toinen toista, kaikki ovat sisua\ntäynnä eikä kukaan tottele!\n\n-- Valitatko sinä, ettei totella? Sinähän olet aina saanut kivetkin\nkiirehtimään!\n\n-- Kiirehän sillä tehtaan työllä on. Ne juupelit tietävät sen, että\njoka päivä merkitsee minulle paljon. Ja nyt ne tahtovat näyttää\nolevansa herroja markkinoilla. Tehdään erehdyksiä -- pura pois,\njuopotellaan -- odota! Tehdas kiristää, ja minä saan maksaa sakot\nmyöhästyneestä työstä. Tämä nahjusteleminen on niin vietävää!\n\nLeena tuli salista sanomalehti kädessä.\n\n-- Vihdoinkin pääsit kotiin, tervetuloa! Katsos, tässä on sanottu,\nmikä päivä tänään on! -- sanoi hän yrittäen lepyttää miestään, joka\nyhä astui lattialla otsa rypyssä.\n\n-- Se onneton hääpäivä kummittelee joka vuosi, ja ne lahjoitukset!\n\n-- Sinä et sitä koskaan muista.\n\n-- Et ole puhunut minulle mitään.\n\n-- Muutama satanen, onhan se aina ollut tapana Onttolassa, vanhat\npalvelijat -- --\n\n-- Emmehän toki iankaikkisesti ole velvollisia elättämään Onttolan\npalvelijoita, kun ei ole mitään tekemistä kartanon kanssa!\n\n-- Kuitenkin oma hoitajani -- --\n\n-- Ota tänne hoitaaksesi! -- huusi Uuras suuttuneena. Äkkiä hän\nmuisti matkalaukkunsa ja otti sieltä pienen salkun laskien sen\ntyöpöydälleen. -- Meillä ei ole liikoja rahoja, sen olen sinulle\ntuhat kertaa sanonut. Elämme ihan yli varojemme, ja minä olen saanut\nsuuria tappioita. Koeta pitää muistissa!\n\nLeena katseli miestään alistuvaisena ja ääneti.\n\n-- Sinä kai tarvitset talouteen. Tässä on muutama kymmen, -- jatkoi\nUuras ottaen kukkarostaan seteleitä. -- Minulla ei nyt ole edes kahta\ntuhatta. Täytyy saada sairashuoneen urakka päästäkseni taas käsiksi\nrahoihin. Sekin, minkä nyt naapurikaupungista sain, on jo ennen\nsuolattu.\n\nUkki oli Leenan tultua pujahtanut ulos ja palasi nyt mukanansa joukko\ntyömiehiä.\n\n-- Käykää peremmälle! -- sanoi hän.\n\n-- Tulimme ilmoittamaan, ettei sitä seinää pureta eikä muurata. Syy\nei ollut meidän, tiilet olivat työmaalla, -- puhui eräs muurari\nkaikkien puolesta, sittenkuin Leena oli poistunut.\n\n-- Hyvä on, menkää sitten muualle työhön! -- sanoi Uuras varmasti.\n\n-- Ja mestari tuottaa väkeä muualta?\n\n-- Jos hyväksi näen.\n\n-- Olemme tässä ajatelleet jatkaa töitänne kaikessa sovussa, jos te,\nmestari, luovutatte sairashuoneen urakan meidän työkuntamme omaksi.\nSe ei olisi mestarille kovinkaan suuri eikä tärkeä, mutta meille se\nsopisi hyvin, -- puhui mies.\n\n-- Vai sopisi hyvin! Onko teillä takuita?\n\n-- On ja hyvät onkin! -- vastasi mies.\n\n-- Saako tietää, keitä ne ovat? -- kysyi Uuras hiukan ihmetellen.\n\n-- Se on toistaiseksi liikesalaisuus, -- sanoi muuan nuori\ntyönjohtaja Murtola, joka oli parina viime vuonna suorittanut pikku\nurakoita yhdessä eräiden muurarien kanssa.\n\n-- Eihän ne takuut häviämästä pelasta, mutta vapaus yrittää teillä\ntietysti on niinkuin minullakin. Miksi te panette tehtaan työn\nriippumaan tästä?\n\n-- Herrat eivät sokaise herrain silmiä, ja jos te, mestari,\nkilpailette, ei sitä meille anneta.\n\n-- Kiristystä siis.\n\n-- Me odotamme päätöstänne.\n\n-- Tehkää hiivatissa, mitä tahdotte, ja menkää! -- huusi Uuras.\n\n-- Mestari komentaa. Kyllä mennään, jos haluttaa, ja tullaan, kun\nmieli tekee. Me olemme omia herrojamme. Jos sisu kiehuu meikäläisen\nmekon sisässä, niin siihen on syynsä. Te elätte ruhtinaiksi, tahdotte\nkäskeä ja komentaa ja herrastaa ja hallita. Kerran se tulee meidänkin\nvuoromme. Me tahdomme ensin syödä kylliksemme ja sitten koetella\nvoimia. Nyt se alkaa, mestari, jumaliste, nyt se alkaa -- --!\n\nMiehet murisivat hyväksymisensä, ja Uuras huusi:\n\n-- Hiljaa, tämä ei ole markkinapaikka!\n\n-- Tarjoukset tarkastetaan pian ja -- -- huomautti Murtola.\n\n-- Kuulutte olevan hyvä työnjohtaja! -- keskeytti Uuras.\n\n-- Teen aina parhaani, -- sanoi Murtola.\n\n-- Osaatteko totella?\n\n-- Osaan, kun näen sen hyväksi! -- vastasi nuori mies ja katsoi\ntiukasti Uuraaseen.\n\n-- Murtolaan me luotamme, -- sanoi muurari, -- mennään miehet, ei tää\npyytelemisestä parane! -- ja he poistuivat.\n\nMurtola aikoi seurata heitä, mutta Uuras pidätti.\n\n-- Jääkää, tahtoisin kysyä teiltä muutamia asioita.\n\nMurtola astui lähemmäksi pysyen kunnioittavassa asennossa. Hän\noli nuori, hartiakas, avokatseinen mies, joka vaatteiltaan ja\nesiintymisensä puolesta näytti sivistyneeltä.\n\n-- Ettekö tahtoisi ruveta minulle töihin ja sitten liikekumppaniksi?\n-- kysyi Uuras suoraan.\n\n-- Minä olen heidän yhtiömiehensä.\n\n-- Ettekö voisi luopua?\n\n-- En!\n\n-- Sanon teille edeltäpäin: ellei teissä ole miestä ottamaan työtä\nmiehistä irti, niin selkäänne saatte.\n\n-- Meillä ei ole tarpeen minun panemani pakko, kun olemme\nyhteistyössä, -- sanoi nuori mies tyynesti.\n\n-- Yhteistyössä, sehän se onkin niin perin ääliötä. Vai luuletteko\ntyömiestä sellaiseksi aasiksi, että hän raataisi hiki hatussa\nkumppaniensa hyväksi? Yhteistyö, turhaa lorua!\n\n-- Rakennusalalla yhteistyö on mahdollista, -- väitti Murtola.\n\n-- Siinäkin tapauksessa, että työväki vetäisi eri köyttä, niinkö?\n\n-- Silloin se tietysti ei ole viisasta, -- myönsi toinen.\n\n-- Siinä sen näette. Se aate on kyllä hyvä, mutta sen perustaksi\npannaan toinen aate ihmisten täyspätevyydestä, mutta se pettää.\n\n-- Periaatteessa täytynee kuitenkin myöntää, että työmme yleensä on\njonkun verran yhteistyötä.\n\n-- On, minä olen esimerkiksi rakennuttanut itselleni tämän talon,\nsuunnitellut piirustukset, antanut mitat ja suhteet, tehnyt\nluonnoksenkin. Soveltaminen ja tekniikka on arkkitehdin, mutta syy,\nmiksi näin olen rakentanut, ei ole enää minusta riippuvainen.\n\n-- Sellaisten syitten toteuttaminen onkin juuri yhteistyötä, --\nmuistutti Murtola.\n\n-- On, mutta se juuri on heikkoutta ja varman suunnan puutetta. Minä\nen silloin enää ole oma itseni, en määräämässä enkä päättämässä, enkä\nmyöskään vastuussa.\n\n-- Ja kuitenkin voi sellainen yhteistyö olla joukolle edullista, sen\nonneksi, vaikkei olekaan persoonallista.\n\n-- Mutta minulle se on vastenmielistä, painaa minut mitättömyyteen,\nnarriksi. Teidän yhtiönne on joukko sellaisia narreja. Tuohon käteen,\nherra Murtola, me teemme liiton! -- puhui Uuras ojentaen kättä\nnuorelle miehelle.\n\n-- Emme, herra Uuras!\n\nUuras astui maltittomasti sivuhuoneen ovelle ja raotti sitä.\n\n-- Eliisa, tulehan tänne, tahtoisin saada sairashuoneen piirustukset.\nHerra Murtolan on vuoro saada ne katseltavikseen.\n\nPian ilmestyi ovelle nuori nainen. Hän oli vaalea ja hento; kasvot\nolivat pitkäkkäät, kapeat, otsa leveä ja kaunis ja leuka suippeneva.\nHoikka vartalo oli hiukan etukumarassa, mutta kaikki elo oli hänen\nharmaissa silmissään, jotka enimmäkseen kätkeytyivät luomiensa\nsuojaan alas painuneina, vain toisinaan omituisesti välähtäen, ja\nsilloin vasta hänet huomasi ja heräsi kysymään: -- Kuka hän on?\n\nHän astui piirustustelineen luo Uuraan laajan työhuoneen toiselle\npuolelle ja nyökättyään Murtolalle antoi Uuraalle muutamia\npaperikääröjä.\n\n-- Tässä ne ovat, käärinkö ne paperiin?\n\n-- Tee se, lapsi! Mitä sanot, Eliisa, jos meidät vapautetaan\nsairaalan urakasta?\n\n-- Luovutteko kilpailusta, mestari Uuras? Eliisa kätteli Murtolaa\ntutunomaisesti.\n\n-- Oletteko ennestään tutut? -- kysyi Uuras.\n\n-- Olemme olleet luokkatovereja yhteiskoulussa, -- selitti Eliisa.\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nEliisa oli orpotyttö, jonka molemmat vanhemmat olivat kuolleet,\nensin isä, Uuraan töissä ollut työnjohtaja, ja sitten myöhemmin äiti\ntytön ollessa kymmenen vanha. Vanhemmilta oli jäänyt hiukan varoja,\nja kun Uuras määrättiin holhoojaksi, päätti hän kasvattaa tytön\nomalla kustannuksellaan. Alusta saakka oli Eliisaa pidetty kuin\nomaisena perheessä, ja vuosien kuluessa tämä läheinen suhde oli yhä\nvahvistunut.\n\n-- Niin, sinähän kävit kuusi luokkaa, -- sanoi Uuras. -- Oletteko\nylioppilas? -- kysyi hän Murtolalta.\n\n-- En, erosin jo viidenneltä ja menin teollisuuskouluun, -- selitti\nnuori mies.\n\nSaatuaan Eliisalta paperit käärittyinä hän poistui.\n\n-- Saat panna tulojen puolelle kerrankin taas kymmenen tuhatta, jotka\nnostin loppueränä Isakssonin työstä. Se oli hyvä urakka, kiitos vain\nsinulle, lapsi, yhteistyöstä!\n\n-- Kassa onkin aivan tyhjä, -- sanoi Eliisa.\n\n-- Mutta kulkutautisairaalan menot ovat pennin päälle kuitatut, ja\nminä saan olla onnellinen, kun vielä on takki päälläni ja housut\njalassani ja ne aivan ehjät, -- puhui Uuras nauraen.\n\n-- Onhan tämä talokin omanne, -- huomautti nuori tyttö.\n\n-- Sitä en koskaan laske. Sehän kuuluu Leenalle.\n\n-- Te olette tehnyt niin hirveästi työtä nämä vuodet.\n\n-- Niin, en ole yhtään arkiaamua saanut nukkua kello neljästä\neteenpäin. Katsos, korvalleni on ilmestynyt hopeata. Mutta hittoko\nsitä muistamaan! Nyt olemme perillä, ja valtion tarkastaja piti\nminulle päivälliset ja sanoi puheessaan, ettei hän ollut koskaan\nvielä sattunut tarkastamaan niin suurta työtä eikä niin suurella\ntappiolla suoritettua eikä niin erinomaisen hyvin tehtyä, aivan\nyksityisseikkoja myöten ensiluokkaista työtä. Mitä sinä, lapsi,\nsiihen sanot?\n\n-- Se on suurenmoista ja niin surullista, kun teiltä meni suuri\nomaisuus.\n\n-- Kolme vuotta sitten ei voitu tietää, että työpalkat äkkiä\nnousisivat melkein puolella, samoin rakennusaineet ja kaikki\nkustannukset. Jos olisin vähänkin hidastellut tai itse väsynyt,\nolisin nyt yli korvieni velassa, -- selitti Uuras nuorelle\nkonttoriapulaiselleen.\n\nEliisa oli jo pari vuotta hoitanut Uuraan tilejä käytyään\nkauppakoulua yhteiskoulusta erottuaan.\n\n-- Niin monet ovat sanoneet, että mestari teki siinä urakassa liian\nhyvää työtä -- --\n\n-- Ihmiset ovat aina niin viisaita. Minä tein hyvää työtä, sillä\nmuuta en voi. Minä en osaa tehdä siloitettua ja heikkoa, minä teen\nvain kestävää ja jykevää, niin että seisoo iankaikkisesti.\n\n-- Sanoivat, että aineet olivat liian hyviä ja kalliita.\n\n-- Lapsi kulta, olethan sinäkin tottunut työhön ja tiedät, että hyvä\ntyö on iloa. Minä nautin työstäni, vaikka tiesin omaisuuteni menevän.\nOlisin voinut hyppiä vaikka harakkaa, kun kaikki oli kunnialla\npäättynyt. En pahoittele, en niin vähääkään, enkä kaipaa sitä entistä\nvarmuuttamme. Nyt alamme taas kahdella tyhjällä kädellä, -- puhui\nUuras tekeytyen huolettomaksi.\n\nLeena veti salin oven raskaita verhoja syrjään ja astui Uuraan\ntyöhuoneeseen komeassa sinivihreässä iltapuvussa.\n\n-- Katsos tätä komeutta, sen olen pukenut ylleni siinä uskossa, että\nsinäkin tulisit mukaan juhlaan, -- sanoi hän ja läheni miestään\nhymyilevänä hyvin tietäen, että nuorekas vartalonsa, jota hän\nhuolellisesti hoiti, oli säilynyt sopusuhtaisena ja notkeana ja ettei\nkasvoilla ollut muuta vanhentumisen merkkiä kuin kaksoisleuka ja\nsilmien alla pari viivantapaista matalaa ryppyä. -- Aion pitää tänä\niltana oikein hauskaa, vaikka tanssiakin.\n\n-- Vai niin, vai niin, tänään tanssitaan ja huomenna -- --\n\n-- No, mitä huomenna?\n\n-- Lauletaan kai! -- sanoi Uuras ärtyisesti. Eliisa siirtyi omaan\ntyöhuoneeseensa.\n\n-- Vaikka vain, kunhan sinä olisit tyytyväinen. Muu kaikki on perin\ntyhjää.\n\n-- Tyhjää, tyhjää ja niin hiivatin tyhjää. Minä tahtoisin karjua kuin\npeto pelkästä tyhjyydestä omassa itsessäni! Se oikein imee itsensä\nminuun ja lamauttaa kaikki voimani! -- Hän astui kiivaasti lattialla\nkoetellen käsivarsiaan. -- Lieneekö näissäkään enää samaa verta ja\nlihaa kuin ennen muinoin, veltot palvelijat!\n\n-- Oletko sinä sairas! Minä en ymmärrä -- --\n\n-- Sairasko? En! Älä kysy, et sinä minun tautiani ymmärrä.\n\n-- En taida, olen luullut kaiken olevan niinkuin ollakin pitää, mutta\nviime aikoina sinä olet käynyt ärtyisäksi ja oikukkaaksi.\n\n-- Ja laiskaksi. Ihmettelen kuitenkin, etten ole tullut ihan rammaksi\ntässä mukavuudessa ja ylellisyydessä!\n\n-- Sinä hermostuit liiaksi sairaalan urakassa. Uuras nauroi\nväkinäisesti.\n\n-- Hermostuin! Aina te ylellisyyden veltot palvelijat puhutte\nhermostumisesta, kun olette pelkästä elämän hyvyydestä niin väsyneet,\nettette enää jaksa nauttia. Minun aikani on täällä mennyt!\n\n-- Uuras, nyt juuri sinun pitää pysyä lujasti kiinni täällä, kun\nolemme riippuvaisia!\n\n-- Älä takerru siihen. Minä tahdon vapaat kädet! -- ja Uuras huitoi\nkuin olisi tuntenut kahleet käsissään ja pyrkinyt niitä irroittamaan.\n\n-- Kaikesta huolimatta meidän täytyy pysyä yhdessä, -- sanoi Leena.\n\n-- Taikka erota tykkänään! -- sanoi Uuras kääntyen äkkiä\nkantapäillään.\n\n-- Sinä olet aivan mahdoton tänä iltana. Ei, hyvästi nyt, muuten\nmenetän haluni mennä juhlaan. Hyvää yötä -- unohda harmit. Tänään\nminä juhlin. Oletko varmasti päättänyt? Ehkä kuitenkin tulet mukaan.\n\n-- Ei minua haluta. Se on jonninjoutavaa!\n\n-- Minä kun tätä pukua tilatessani otin lukuun juuri sinun makusi!\nKatsos, kaulallani on nyt ensi kerran peite, vaikka vain harsoa. En\nole koskaan ennen juhlapukuun teettänyt korkeaa kaulusta. Se on niin\nkömpelöä. Hyvää yötä, -- sanoi Leena viipyen hetkisen salin ovella.\n\nUuras vain nyökkäsi ja jäi istumaan pöydän ääreen. Hetken kuluttua\ntuli Eliisa pienestä työhuoneestaan papereita kädessään.\n\n-- Tässä on työlista, huomenna on palkanmaksu tehdasrakennuksella, --\nsanoi hän laskien paperit pöydälle.\n\nUuras oli omissa ajatuksissaan, kunnes äkkiä nousi ja asteli jälleen\nlattialla peukalot liivien hihanrei'issä.\n\n-- Palkanmaksu -- niin on, ja ehkä he lopettavat työn! -- sanoi\nhän katsoen Eliisaan. -- He sanovat minua kovaksi, kaikki täällä,\nvarsinkin työväki. Olenko minä ollut sinullekin kova, pikku Eliisa?\n\n-- Ette suinkaan, minähän tahdon tehdä työtä.\n\n-- Niin, muuta ei olekaan olemassa kuin työtä -- -- meikäläisiä\nvarten. Mutta entä jos onkin tehnyt työtä väärällä tavalla ja\nturhaan, jos senvuoksi kaikki menee myttyyn ja lopuksi tulee\nvararikko? Huh, hiiteen kaikki mietteet!\n\nNuori tyttö katseli häntä ihmeissään ja hypisteli papereita pöydällä\naivan kuin ei olisi voinut lepuuttaa käsiään hetkeäkään.\n\n-- Minä kai olen ottanut työtä irti sinusta niinkuin muistakin?\n\n-- Kyllä te osaatte, mestari!\n\n-- Olenko minä niin hiivatin vieras sinulle, että sinun aina pitää\nsanoa: \"mestari\"?\n\n-- Ei, mutta kun aina olen niin sanonut, -- vastasi Eliisa hymyillen.\n\n-- Aina sanonut ja aina ollut. Tiedätkös, minä en enää jaksa, aion\nvetää jalkani ylös tästä suosta ja astua kuivalle maalle.\n\n-- Te puhutte tänään vertausten kautta. Se on ollut hyvin hauska suo,\nkelpaisi siihen vajota vielä kauaksi aikaa.\n\n-- Ei, peijakas sittenhän siihen vielä hukkuisi! Kuulehan, mitä sinä\noikeastaan ajattelet istuessasi täällä kirjojen ääressä kaiket päivät.\n\n-- Kuvittelen kaikenlaista, -- sanoi Eliisa istuen nahkasohvalle\nvalkea liina hartioillaan. Nyt on kevät, lumi on sulanut ja taivas\nnoussut korkeaksi. Minun on kevyt olla, ja ajatukset -- --\n\n-- Niin, ne ajatukset! -- huokasi Uuras istuutuen hänkin pöytänsä\nääreen.\n\n-- Eipä mitään, -- sanoi Eliisa ja nauroi katsoessaan Uuraaseen, --\nse on niin lapsellista!\n\n-- Kerro sentään.\n\n-- Jos olisin vanha, taikka -- taikka rikas, menisin erämaahan!\n\n-- Se on toivomus sekin. Mitä sinä siellä erämaassa tekisit?\n\n-- Rakentaisin kodin!\n\nUuras nousi muuttuen vakavaksi, läheni Eliisaa ja nosti hiukan hänen\nleukaansa sanoen:\n\n-- Etkö sinä ole koskaan rakastanut?\n\n-- En, -- sanoi Eliisa arasti punastuen.\n\nUuras ryhtyi jälleen selailemaan papereita pöydällä, heitti ne äkkiä\nja astui lattialla kädet selän takana.\n\n-- Sinä sanoit: erämaahan -- -- totta tosiaan -- -- erämaahan! --\nSitten hän äkkiä kääntyi kantapäillään ja nauroi. -- Minä tahtoisin\nmyöskin lähteä sellaiseen erämaahan. Kunpa saisi näillä kahdella\nkädellä nostaa asumuksen kuivalle hiekalle! Tietäisitpä miltä\ntuntuu, kun käsissä on voimaa, ja se voima vähä vähältä muuttuu\ntaloksi, sellaiseksi työpajaksi, jossa yksin takoo ja suunnittelee\nlakkaamatta, yksin, kenestäkään riippumatta, varmana, ettei työ jätä,\nettei sitä voida minulta riistää, ja ettei sen tulosta hajoiteta kuin\ntuhkaa tuuleen!\n\n-- Kyllähän teidän työnne täälläkin näkyy, -- sanoi Eliisa.\n\nUuras iski niihin sanoihin kiivaasti:\n\n-- Luulisin, että näkyy! Minun työni seisoo täällä satoja vuosia.\nOnttolan vainioille olen viidentoista vuoden kuluessa rakentanut\nmonta komeata taloa.\n\n-- Minäkin olen ollut täällä jo monta vuotta.\n\n-- Sinäkin olet nähnyt ihmeitä. Mene vaikka minne täällä, aina\nnäet kätteni jälkiä. Satama on minun johdollani rakennettu, uudet\nkansakoulut, kaupungintalo, hallit, keskikaupungin liikerakennukset.\nKaikkialla tehtaissa on jokin merkki minusta. Olen ollut mukana\nsuunnittelemassa, perustamassa ja toteuttamassa uusia yrityksiä:\ntelefoonia, sähköä, kaupungin myllyä ja monta muuta. Sinäkin olet\napulaisenani nähnyt, kuinka näillä kourilla on kaapattu hemmetin\nahnaasti ja näillä peukaloilla painettu monta pikku pohattaa oikein\ntuntuvasti. Olen ajanut heitä täällä kaupungissa oikein pirunkyytiä.\n-- Hän reuhtoi käsillään ja nauroi. -- Ja kuitenkin on kaikki käynyt\nliian hitaasti. Alan jo tuntea itseni ikämieheksi, kaikki häipyy\nminulta -- --\n\nHän rauhoittui, istuutui jälleen ja tavoitti otsaansa nojaten\nkyynärpäätään pöytään.\n\n-- Niin, mitä minun piti sanoa -- -- ei ole mitään, mihin itse olisin\ntyytyväinen. Se on ollut vain yhteistyötä, joka ei kuulu enää minulle.\n\nHe olivat hetkisen vaiti ja Eliisa aikoi juuri nousta mennäkseen\nnukkumaan, kun Uuras kohotti päätään ja sanoi:\n\n-- Se sinun erämaasi miellyttää minua!\n\n-- Se nyt oli vain sellainen haave.\n\n-- Etkö sinä usko voivasi lähteä vaikka erämaahan? -- tiukkasi Uuras\naivan kuin olisi itsekin ollut omasta voimastaan epävarma.\n\n-- Uskon, ihan varmasti uskon! -- huudahti Eliisa Uuraan tulisuuden\nsytyttämänä.\n\n-- Sinä tahtoisit kaiketi myöskin ihmisen, joka sinua seuraisi?\n\n-- En tiedä ketään, joka tahtoisi.\n\n-- Minäkin tahtoisin!\n\n-- Tekö, ettehän te voi!\n\nUuras huusi kuin tuskasta parahtaen: -- Minä voin mitä tahdon, etkö\nsinä usko, etkö luota minuun? --\n\n-- Uskon, -- sanoi nuori tyttö nousten sohvalta.\n\n-- Sinä olet suora ja rehellinen tyttö, -- sanoi Uuras ja laski\nkätensä Eliisan hartioille, -- työn kouluttama, minun kaltaiseni. Me\nkaksi voisimme viljellä erämaata!\n\nHän veti kätensä pois, mutta ei hellittänyt katsettaan Eliisasta.\n\n-- Minua peloittaa, -- sanoi Eliisa.\n\n-- Peloittaa, mikä?\n\n-- En voi sanoa!\n\nUuras otti hänen päänsä hellästi käsiensä väliin ja sanoi:\n\n-- Minä luulen tietäväni. Sinulla on mielessäsi sellainen onnen ja\nelämän erämaa. Sinä olet nuori ja suloinen. Sellaista rikkautta ei\nole monella. Kauneuden ja työn voimaa ja lisäksi sellainen sitkeys\n-- -- ne ovat aatteita. Ole varuillasi!\n\n-- En minä ole sitä koskaan ajatellut, mutta nyt, kun te sanotte,\ntuntuu siltä, kuin ne olisivat -- --\n\n-- Sinä et ole sitä ajatellut, mutta kuka olisi voinut vuosi sitten\nuskoa, että puhun sinulle niinkuin nyt puhun?\n\n-- Niin, se on hyvin kummallista ja sentään totta.\n\n-- Elämä on minua vienyt, en ole syvälti ajatellut enkä omaa itseäni\nensinkään. Minä olen takonut itseäni kuin rautaa pimeässä joksikin\ntyökaluksi, tulkoon sitten miekka tai rautanaula. Ja senvuoksi kai\nolenkin tällainen töherrys! -- ja Uuras nauroi katkerasti.\n\n-- Te olette merkillinen mies!\n\n-- Minä olen aina yksin, en ymmärrä muita ihmisiä enkä jaksa kauaa\npitää heille seuraa. Kun näen mitä he ovat, niin heitän.\n\n-- Minäkin olen yksin.\n\n-- Niin, sinä et ole kuin muut tytöt. Osaatko edes tanssia?\n\n-- Minä tanssin väliin yksin.\n\n-- Minkä vuoksi yksin?\n\n-- Kun menen tanssiaisiin, ei kukaan minua tanssita.\n\n-- Hm, sinulla ei ole ollut aikaa hankkia tuttavuuksia, ja kun olet\nköyhä, ei sinua myöskään tavoitella.\n\n-- Kyllä he kaikki minut tuntevat ja juttelevat kanssani.\n\n-- Annahan kun katson sinua, mikä sitten on syynä! -- Uuras otti\nhänen kätensä kuin piloillaan. -- Niin, lapsukainen, silmissäsi\non suuri ajatusten maailma, salaperäinen onnenkaipuu. Katseesi\nsyvyys peloittaa. Tyhjät ihmiset sitä säikähtävät. He tuntevat oman\nköyhyytensä sinun rinnallasi. Varo itseäsi, he vihaavat sinua!\n\n-- Ja minä kaipaan ihmisiä, kaipaan kiihkeästi onnea ja huumausta.\nKaipuu tekee minut toisinaan aivan sairaaksi. Ja kun en voi ketään\nsaada ymmärtämään -- kaipaan erämaahan!\n\nUuras katsoi Eliisaa silmää räpäyttämättä kuin haltioissaan.\n\n-- Totisesti, sinä olet Anjan näköinen, muistutat hänestä jollakin\ntavalla. Nyt sen ymmärrän, miksi aina olet ollut minulle kuin\nomainen. Ja sinä puhut minun ajatuksiani ja tunnet minun tunteitani,\nlapsi. Mistä sinä ne olet saanut?\n\n-- Ne ovat minussa. Hyvää yötä! -- ja Eliisa aikoi poistua.\n\n-- Hyvää yötä, Eliisa! Sinäkin jätät minut, et luota minuun.\n\n-- Kyllä minä luotan, tahtoisin olla hellä ja hyvä, tehdä\nonnelliseksi ja rikkaaksi.\n\n-- Sinä suloinen ja kallis lapsi, hyvää yötä!\n\nUuras otti hänet syliinsä ja painoi kiihkeästi rintaansa vasten.\n\n-- Ei, ei, se on vaarallista! -- huudahti Eliisa vapauttaen itsensä.\n\n-- Vaara siinä viehättääkin! Kunhan tulisikin vakava taistelu ja työ,\njohon saisi ryhtyä kahden käden ja täysin voimin. Täällä on vain\njotakin väistyvää, aavemaista ja ylivoimaista, johon en ulotu. Anna\nminulle sanasi, silloin voin kaikki!\n\n-- En, en, en koskaan, te petytte, erehdytte!\n\nEliisa juoksi pois, ja Uuras jäi yksin, tuijotti eteensä, hapuili\nilmaa ja hoippui tuolilleen, jääden siihen kuin nukkunut.\n\nHetken kuluttua hän haki hyllyltä kirjan yrittäen lukea, mutta heitti\nsen, alkaen taas miettiä ja kävellä, kunnes väsyi ja lopultakin\nsyventyi kirjaan tehden paperille muutamia muistiinpanoja.\n\nOli jo myöhäinen yö, kun Leena astui sisään yllään väljä yöpuku.\n\n-- Terveisiä juhlasta! -- sanoi hän läheten Uurasta. -- Näin täältä\nvaloa ja tulin sanomaan hyvää yötä.\n\n-- Hyvää yötä! -- murahti Uuras liikahtamatta.\n\nLeena laski kätensä hänen olalleen.\n\n-- Joimme sinun maljasi, ja kaikki kaipasivat sinua juhlassa!\n\nUuras kääntyi äkkiä häneen päin.\n\n-- Leena!\n\n-- Niin, samppanja taisi mennä päähän. Minua huumaa, annahan kätesi.\nOo, miksi sinä noin katsot? Onko tämä ensi kertaa? Sanoinhan jo\npäivällä, että tahdon taas pitkästä ajasta juoda samppanjaa. Olen\nkiusannut itseäni kotona, kun et tullut mukaan. Nyt osaan yksinkin.\nHyvää yötä, osaan minä yksinkin mennä nukkumaan. Hyvää yötä!\n\nLeena poistui Uuraan pysyessä tiukasti vaiti.\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nKeväinen aamu valkeni huikaisevan kirkkaana, ja varpuset sirkuttivat\nkilpaa Uuraan puutarhan pensaissa pyrähdellen parvittain aidalle ja\nkäytäville, kuoputtaen ja nokkien multaisilla kukkapenkeillä.\n\nOli jo aamupäivä, kun Leena-rouva raukeana nousi ja tapansa mukaan\npukeutui huolellisesti. Hän tuli aina säännöllisesti suurukselle\nkuultuaan miehensä askeleet ruokasalissa, joka oli liian suuri ja\ntuntui kolealta vain heidän kolmen pöydässä istuessaan. Mutta Leena\noli sen tahtonut näin tilavaksi, sillä vanhassa talossa oli liian\nahdas ruokasali ollut aivan riittämätön hänen lukuisille vierailleen.\n\nVuosien kuluessa Leena oli ylläpitänyt laajaa seurustelua ja altista\nvieraanvaraisuutta. Hänen erinomaiset ruokalajinsa ja viininsä\nja ennen kaikkea iloinen seura houkuttivat tähän taloon, missä\nemännän imarteleva huomaavaisuus teki oikeutta jokaisen vieraan\nerikoisansioille, loihtien ne esiin seuran ihailtaviksi sillä\ntavalla, ettei kenenkään itsetuntoa loukattu eikä kateutta herätetty.\n\nLeena-rouvan sali oli usein täynnä tilapäisesti saapuneita vieraita,\nniin että se tuntui ahtaalta ja hän toisinaan tuumi, eikö sitä\nsopisi laajentaa yhdistämällä siihen viereinen huone. Tosin siellä\nenglantilaiseen tapaan rakennettu uuni ja laaja akkuna, jonka\nleveällä laudalla oli harvinaisia kukkia, olivat ehkä liian suuret\nhänen nykyiseen saliinsa. Vieraiden mielestä oli iltahetkien\nviihtyisyys suloista tässä salissa hehkuvan uunin edessä varsinkin\nsilloin, kun puolihämärä heitti pehmeitä varjoja ja kaunislehtiset\nviuhkapalmut tukevilla jalustoillaan, veistokuvat ja taulut seinillä\npeilien pintaan kuvastuneina tuntuivat elävän ja liikehtivän.\n\nLeenalla ei koskaan riittänyt malttia harjoittaa soittoa niin\nperinpohjaisesti, että olisi voinut vieraitaan sillä huvittaa, mutta\nvieraat hoitivat sen puolen pitäen mieluisana tehtävänään esiintyä\nvaadittaessa.\n\nUuras viihtyi harvoin vaimonsa vastaanotoissa, ellei ollut läsnä\nketään hänen liiketuttavaansa tai kaupungin toimihenkilöitä, joiden\nkanssa hän kuitenkin mieluummin seurusteli kotinsa ulkopuolella.\nSiitä huolimatta luettiin talon vieraanvaraisuus Uuraankin ansioksi.\nErikoisena suosionosoituksena pidettiin pääsyä Uuraan omalle puolelle\nhänen työhuoneeseensa, jossa Uuras tunsi olevansa kotonaan ja\nvapautuvansa orjuuttavasta seurustelusta.\n\nSitäpaitsi estivät Uuraan loppumaton kiire ja jokapäiväiset työt\nja kokoukset, joita kesti myöhään yöhön, pitämästä säännöllistä\nperhe- ja seuraelämää. Hänen oli usein pakko aterioida kiireessä\nja eri aikoina ja viettää viikkomääriä toisella seudulla töiden\nvuoksi. Varsinkin oli kaksi viimeistä vuotta kulkutautisairaalaa\nrakennettaessa erottanut hänet kodista pitkiksi ajoiksi. Eikä vain\nkodista, vaan myöskin kaupungin luottamustoimista. Vähä vähältä hänen\noli ollut pakko tappioitaan peittääkseen ja sairaalan rakennukset\nloppuun suorittaakseen myydä osakkeitaan niissä monissa yrityksissä,\njoiden perustajiin ja omistajiin hän kuului. Samalla hän joutui pois\njohtokunnista ja kosketuksista rahamaailmassa uhratessaan kaiken\ntyönsä ja aikansa ylivoimaiseen urakkaan.\n\nLeena ei paljon tiennyt miehensä asioista. Rikkaana ja itsenäisyyteen\ntottuneena hän ei koskaan neuvotellut arkielämän menoista. Hän piti\nsitä omana asianaan. Isänsä kuoltua hän oli saanut tuntuvan perinnön,\njosta osa käytettiin talon uudestirakentamiseen, ja muu rahamäärä\nriitti tyydyttämään Leena-rouvan satunnaisia tarpeita monena vuonna.\nUuras ei tahtonut käyttää näitä varoja omiin yrityksiinsä. Siten oli\nkummallakin viime vuosiin saakka ollut oma kassansa.\n\nUuras antoi rahalle arvoa vain liikkeensä välittäjänä. Yksityisiin\ntarpeisiinsa hän käytti perin vähän, ollen vaatimaton ja paikoin\ntyystikin, mutta talouteen ja Leenan rahojen käyttöön hän ei tahtonut\npuuttua myöntäen aina pyydettäessä tuntuvia summia.\n\nVasta viimeisinä vuosina hän oli alkanut kysellä ja vähä vähältä\nhuomata, kuinka paljon heidän elämänsä maksoi ja kuinka vähän tästä\nsuuresta touhusta oli tulosta. Ei niin, että hän olisi välittänyt\nrahasta, mutta elämäntyö näissä oloissa ja sillä tavalla ei häntä\ntyydyttänyt. Se tuntui tyhjältä ja herätti ammottavan onttouden\ntunteen.\n\nHän liikkui paljon ihmisten joukossa, ja heidän elämänsä kiinnitti\nkyllä hänen huomiotaan, mutta hän ei tahtonut joutua läheisiin\nväleihin kenenkään kanssa. Hän vain vertaili heitä itseensä vuosi\nvuodelta pannen merkille, että hän itse ikäänkuin lamautui, ei\nenää voinut koota voimiaan tekemään mitä tahtoi, kuten ennen\nnuoruudessaan. Ja kuitenkin hän myönsi suruksensa, ettei ollut vielä\ntehnyt mitään siitä, mitä tunsi itsessään piilevän. Hän kaipasi omaa\ntyötä, joka pysyisi ja eläisi ja olisi yksinomaan hänen luomaansa,\nniinkuin hän oli sanonut Eliisalle. Päiväkaudet ja monet unettomat\nyöt hän mietti ja suunnitteli omaa konetehdasta, mutta huomasi sen\nylivoimaiseksi.\n\nEihän siinä tosin ollut mitään outoa eikä pilventakaista, mutta\nkolmen vuoden jättiläistyö valtion kulkutautisairaalan urakassa, joka\noli niellyt hänen omaisuutensa, oli nujertanut hänet, ja tuskanhiki\notsallaan hän tunnusti olevansa uupunut. Se tunto hiipi salaa\nyllyttäen alistumaan ja tyytymään tilaansa ja keinotellen tinkimään\npyrinnöistä parempaan.\n\nSamalla tuppautuivat esille kaikki ne kohtalonkäänteet\nhänen elämässään ja kehityksessään, joista uusi ura ja\nvoimanponnistus oli lähtenyt, aivan kuin ilkkuen muistuttamaan\nhäntä nykyisestä lamaannuksen tilasta. Toisaalta hänen uupumuksensa\noli mieltäviihdyttävää velttoutta, ja hymyillen hän totesi välistä\ntavoittelevansa nuoruutta ja viehättyvänsä sen haaveista. Toisinaan\nväikkyi Anjan kuva hänen mielessään, ja hän luuli huomanneensa,\nettä Eliisa hyvin paljon muistutti hänen nuoruutensa puhdasta\nlemmittyä. Se oli kuin haavenäky, joka todellisuudeksi muuttuneena ja\nhoukuttelevana kulki edellä sormi huulilla kehoitellen: \"tule, tule!\"\nmutta tavoittaessa muuttui jälleen Eliisaksi, lapseksi, jonka hän\nkohtalon tarjoomana oli hoivaansa ottanut.\n\nSamoin oli hänen entinen tarmonsa tavoitella jotakin uutta ja\neloisaa vielä jäljellä hänessä itsessään, mutta ei niin varmana eikä\niskevänä, ei edes käskettävissä. Niinkuin nuori tyttö oli väistynyt,\nniin tunsi Uuras nyt oman tarmonsa, oman luomiskykynsä väistyvän. Hän\nmyönsi todellakin olevansa väsynyt.\n\nHe olivat syöneet suuruksensa sanaakaan vaihtamatta. Ja kun Uuras\nnousi pöydästä mennen työhuoneeseensa, seurasi Leena häntä sinne\nkuiskaten Eliisalle:\n\n-- Nyt tahdon kerrankin tiedustella, mikä häntä vaivaa!\n\n\n\n\nXX.\n\n\nLeenasta tuntui, kuin Uuraan huoneen hiljaisuus olisi kuunnellut\nhänen sydämensä rajua lyöntiä. Hän oudoksui omaa levottomuuttaan eikä\nkeksinyt mitä sanoa miehelleen, joka hänen sisään astuessaan oli\ntarttunut sanomalehteen ollen siihen syventyvinään.\n\nLeena istui akkunan kohdalle rahille nojaten käsiään pöydälle.\n\n-- Uuras, -- sanoi hän, -- minusta sinä näytät väsyneeltä, sinä olet\njo pitkän aikaa -- --\n\n-- Sehän on minun oma asiani.\n\n-- Eiköhän, mutta tiedäthän, että minäkin tahdon saada osani sinun\nhuolistasi.\n\n-- Ei niitä huolia voida jakaa.\n\n-- Mitä huolia sinä tarkoitat?\n\n-- Ne ovat yksinomaan minun omiani, eivät näy eikä kuulu, ei voi\nkoskettaa eikä tavoittaa, tuskin tajuta, jos sinulle kertoisin.\n\nLeena-rouva katsoi mieheensä pitkään, ja outo ahdistus puristi hänen\nrintaansa.\n\n-- Mitä sinä sanot?\n\n-- Lienen aivan toisenlainen ihminen kuin kaikki ne hienot vieraasi,\njoita lohduttelet ja ymmärtelet.\n\n-- Puhu peittelemättä, sitä minä sinulta hartaasti pyydän.\n\n-- No niin, tapahtukoon tahtosi. Huomaan kyllä itsekin, ettei tämä\nelämä pitkän päälle voi jatkua näin. Olen ajatellut jättää kaupungin\nja asettua tykkänään maalle.\n\nLeena-rouva tuijotti mieheensä kysyvänä ja hämmästyneenä.\n\n-- Niin, sinä tietysti jäät kaupunkiin. Minä tahtoisin muuten kysyä\nsinulta, oletko voinut tyytyä tähän puolinaiseen elämäämme?\n\n-- Puolinaiseen? En ole tuntenut mitään puuttuvan, -- vastasi Leena\ntekeytyen aivan levolliseksi.\n\n-- Niin, jos olet voinut viihtyä, niin eihän muutos sitten olekaan\nvarsin suuri, -- sanoi Uuras, hänkin pysytellen rauhallisena. --\nMinä tahtoisin sopia kanssasi erosta tyynesti ja vakavasti. Kävisi\npitkäksi selitellä kaikkia syitä, sanon vain kerta kaikkiaan, että\nkaipaan yksinäisyyteen ja uuteen toimintaan.\n\n-- Tahdotko siis minusta eroon! Sitä eroako sinä oikeastaan tarkoitat?\n\n-- Avioeroa.\n\n-- Hyvä jumala, kuinka sellainen ajatus on voinut sinussa herätä?\n\n-- Se on vain seuraus siitä, että minussa on niin kova halu päästä\nuuteen elämään. Väsymykseni on sitä laatua, ettei se siedä entistä.\n\n-- Kerro edes suunnilleen, mitä olet ajatellut uudesta elämästäsi.\nTämä kaikki tulee niin äkkiä, etten pysty sitä käsittämään.\n\n-- Se ei vielä ole valmiiksi suunniteltua, mutta voidakseni toimia\ntarvitsen täyden vapauden.\n\n-- Minun ymmärtääkseni, rakas Uuras, olisi parasta odottaa, kunnes\nolet aivan selvillä asiastasi, -- sanoi Leena ja läheni miestään\nhuolestuneesti hymyillen. -- Ja sinä tiedät, mitä ikinä sattuukin,\nvoin minä kestää siinä kuin sinäkin.\n\n-- Se on aivan tarpeetonta, koska et voi minua sillä tapaa auttaa.\nTässä asiassa minä olen puolestani varmasti päättänyt selviytyä aivan\nyksin ja vaatia vapaat kädet! -- sanoi mies niin varmasti, että Leena\nkalpeni jääden tuskasta sanattomaksi.\n\n-- Mutta rakas Uuras, eikö ole mitään keskitietä?\n\n-- Ei, etkö sinä ymmärrä, että minun tarvitsee kerätä kaikki voimani,\nkaikki mahdolliset apuneuvotkin vielä kerran aloittaakseni uudestaan?\nNyt se on vaikeampaa kuin nuorena, ymmärrätkö? Usko itseeni ei ole\nsama!\n\n-- Pitääkö aloittaa uudestaan?\n\n-- Sen voin itse päättää, ja siihen sinun täytyy tyytyä!\n\n-- Minne sinä muuttaisit?\n\n-- Oh, sanoinhan, etten vielä tiedä.\n\nLeena ei jaksanut kauempaa. Hän oli ensi kerran elämässään saanut\nsuuren surun. Se oli kuin kuoleman sanoma, jonka tietää todeksi, eikä\nkuitenkaan saa siitä todellista tuntemusta ennenkuin jonkun ajan\nkuluttua.\n\nHän muuttui äkkiä vanhaksi naiseksi, kävi hajamieliseksi, tavaten\nitsensä toiselta puolen huoneistoa tietämättä, miksi oli sinne mennyt.\n\nEliisa tuli häntä vastaan kysyen:\n\n-- Onko täti sairas?\n\n-- Olenko minä? -- vaikeroitsi Leena sulkien tytön syliinsä kuin\npeläten olla yksin.\n\nKomea koti ja kaikki hänen ympärillään tuntui äkkiä\ntarkoituksettomalta. Uuraan ovi oli hänestä kuin uhkaava muuri, jonka\nläpi ei ollut pääsyä.\n\nVuosi vuodelta oli hänen tunteensa Uurasta kohtaan yhä enemmän saanut\näidillisyyden luonteen. Uuraan ulkonainen mukavuus ja viihtyminen oli\nhänen parhaana huolenaan, samalla kuin hän pyrki kaikkialla miehensä\nuraa tasoittamaan ja edistämään käyttäen apunaan vaikutusvaltaista\ntuttavapiiriään ja hyvää aineellista asemaansa. Yleinen luulo olikin,\nettä Leena-rouvalla oli suuri ansio Uuraan nopeaan nousuun. Mutta\nLeena puolestaan teki kaikkensa johtaakseen pois huomion itsestään ja\ntyöntääkseen Uuraan etualalle.\n\nHän oli monet kerrat ajatellut: -- Miten voisinkaan elää ilman\nUurasta, sillä se, että hän toimii ja elää täydestä sielustaan mukana\nkaupungin liike-elämässä, se on minun suurin onneni.\n\nJa nyt se onni uhkasi pettää ja hän jäisi omana varjonaan jatkamaan\ntarkoituksetonta elämäänsä. Hän mietti sitä päivät päästään\nuskaltamatta uudestaan kysellä Uuraalta, joka näytti unohtaneen,\nmitä oli vaimolleen sanonut. Mihin hän tarttui, se heltisi kädestä;\nmitä hän ajatuksissaan tavoitti, väsähtyi tuskan tuntoon, eikä hän\nkeksinyt mitään varmaa syytä, joka olisi kaiken tämän aiheuttanut, ja\nniin hänen mieltään jäyti epämääräinen pelko miehensä kohtalosta.\n\n\n\n\nXXI\n\n\nKaiken päivää Uuras oli piirrellyt suunnitelmia ja tehnyt laskelmia.\nHänen vihellyksensä kuului kautta koko talon, ja Leenakin elpyi\ntoivomaan.\n\nAvonaisesta akkunasta tulvi Uuraan työhuoneeseen aurinkoa ja kevään\nhuumaavaa ilmaa. Uuras seisoi hetkisen akkunassa, ja mullan tuoksu\nherätti hänessä muiston Lehvin pajasta, kuinka hän siellä oli\nkeväisin, talvisin, väliin vuoden umpeensa takonut ja toisinaan\novella levätäkseen seisonut ja katsellut ruohoa, joka vaaleassa\nvihreydessään nousi vanhan korren juurelle purojen loristessa,\nlintujen livertäessä ja mullan pirteästi tuoksuessa. Se oli\npaisuttanut hänen rintaansa synnyttäen kiihkeätä halua päästä pois\nkotoa maailmalle, näkemään, kuulemaan, oppia ottamaan, uutta, suurta\nja tuntematonta saavuttamaan. Ja silloin oli rauta aina parhaiten\ntaipunut ja vasaran alla kauniisti muodostunut siksi kaluksi, mitä\nhän milloinkin tahtoi.\n\nHän kääntyi pois akkunasta sulkien sen ja palasi pöytänsä ääreen\nantautuen jälleen työhönsä.\n\nEliisalle hän oli antanut tehtäväksi laatia luettelot\nrakennustarpeista, mitä nyt oli varastossa, ja auttanut häntä\nhinnoittamisessa, ja nyt tyttö toi ne hänelle pyytäen täyttämään\nmuutamia puuttuvia numeroita.\n\n-- Arvaappas, Eliisa, mitä tästä tulee! -- sanoi Uuras osoittaen\npiirustuksiaan pöydällä.\n\nEliisan silmät seurasivat pohjapiirrosta, joka ei näyttänyt mitenkään\nsuurta rakennusta tarkoittavan.\n\n-- Tiedätkö, minne tämä rakennetaan? Sinun ja minun erämaahani.\nAjatteleppas, sinä annoit minulle tämän lahjaksi.\n\n-- Te sen otitte, te sen keksitte. En tiennyt enkä usko vieläkään,\nettä minulla olisi mitään antamisen arvoista.\n\n-- Jos sinä olisit, niinkuin minä nyt, uudesti syntymässä, niin\nkäsittäisit, kuinka paljon annoit ja voisit antaa.\n\nNuoren tytön silmät paljastuivat verhojensa alta, ja niissä kimalteli\nja välähteli ihmettelevä kysymys.\n\n-- Sinä olet minulle hyvin kallis, -- sanoi Uuras tuskin kuuluvasti.\n\nEliisa punastui, ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.\n\n-- Minun on niin vaikea olla, -- sanoi hän. -- Se on niin outoa ja\nkummallista.\n\n-- Minä odotan, kunnes sydämesi taipuu, -- sanoi Uuras etsien nuoren\ntytön katsetta, mutta Eliisa oli jälleen sulkenut sielunsa, eikä\nsilmissä enää ollut salaperäistä eloa eikä säteilyä.\n\nUuras sai levottoman ahdistuksen vallassa pidätetyksi kätensä\nnousemasta Eliisan painuneelle päälle.\n\n-- Eikö sinussa kevät ja aurinko herätäkään suloista raukeutta ja\ntuskaa? -- sanoi Uuras hetken kuluttua ottaessaan Eliisalta vastaan\nvarastoluettelot.\n\n-- Kyllä, -- vastasi nuori tyttö kohottaen silmänsä, joissa jälleen\nsäteili ja paloi.\n\nUuras painoi hänet äkkiä povelleen ja suuteli otsalle. Mutta samassa\nEliisa huudahti ja riensi pois.\n\nUuras vaipui tuolilleen ja kätki kasvot käsiinsä.\n\nLeena oli levottomuuttaan haihduttaakseen tahtonut taas nähdä\nmiehensä ja uudestaan ottaa puheeksi tuskallisen asian, mutta peläten\nhänen ärtyisyyttään viipyi epätietoisena salissa rauhoittaakseen\nrajusti sykkivää sydäntään. Hän kohotti oviverhoa kuullessaan Uuraan\nja Eliisan äänet ja jäi vastoin tahtoaankin kuuntelemaan. Se, mitä\nhän näki ja kuuli, oli hänelle niin vihlovaa ja lamauttavaa, ettei\nhän aluksi voinut paikaltaan liikahtaa, ei paeta eikä astua eteenpäin.\n\nMutta sitten hänen tarmonsa palasi ja säkenöivä viha täytti mielen.\nNyt hän ei olisi voinut olla astumatta miehensä eteen.\n\nHän kulki raskain askelin lattian poikki, ja Uuras kääntyi häntä\nkohti.\n\n-- Totta totisesti sinussa on sutta enemmän kuin luulinkaan! -- puhui\nLeena painostaen joka sanaa ja hiukan kangertaen, sillä suutuksissaan\nhänen oli aina vaikea puhua selvästi.\n\n-- Pitäisikö minun tässä lampaana määkiä?\n\nUuraskin oli valmis taisteluun tuntien helpotusta saadessaan purkaa\npettymystään Eliisan tavoittelussa, sillä hänelle oli äkkiä selvinnyt\ntytön vastahakoisuus.\n\n-- Oletko sinä todella unohtanut sen vanhan jutun? Eikö se uhri\nkoskaan muistu mieleesi?\n\n-- Taivaan nimessä, mitä sinä tarkoitat?\n\n-- Anjaa! -- vastasi Leena painavasti.\n\n-- Vai nyt sinä sitä muistutat minulle, vaikka et ole koskaan ennen\ntahtonut asiaan kajota, et sinä, ei äiti, ei kukaan!\n\n-- Tiedätkö miksi? -- huusi Leena hengittäen raskaasti ja purkaen\nsanat työntämällä esille. -- Sinä olet lyhentänyt sen lapsen elämän,\neikä sellaista saa uudistaa!\n\nUuras syöksyi raivostuneena Leenaa kohti tarttuen hänen hartioihinsa:\n\n-- Sano, sano kaikki!\n\n-- Niin, miksi en sanoisi? Anja upotti itsensä sinun tähtesi!\n\nUuras hellitti otteensa ja tuijotti Leenaan hapuillen käsillään kuin\nolisi nähnyt juuri lausutut sanat ilmassa palavina ja tahtonut ne\nsammuttaa. Leena näki sanojensa tuhoisan vaikutuksen ja riensi sitä\nlieventämään.\n\n-- En olisi sitä sinulle koskaan sanonut, olenhan niin monta vuotta\npitänyt sitä sinulta salassa, kun tiesin, että se tieto surmaisi\nsenkin vähän hellyyden, mikä sinulla on minua kohtaan, mutta kun\njuuri näin Eliisan ja sinut -- -- -- niin sen täytyi -- -- täytyi\ntulla ilmi!\n\n-- Anja, Anja! -- huusi Uuras äänessään miehen peloittava tuska,\nheittäytyi pöytää vasten ja itki rajusti.\n\n\n\n\nXXII.\n\n\nEliisa oli paennut omaan kamariinsa, johon mentiin sivuportaista.\nSiellä hänellä oli kuin oma koti ja oma vapaus. Leena ei suinkaan\nollut niitä jotka karsain silmin katsovat nuorten iloa, ja usein hän\ntoivoi, että Eliisa olisi ollut vilkkaampi ja halukkaampi ilojen\npitoon, pukeutunut aistikkaammin, sievä kun oli, ja seurannut häntä\nhuveihin. Eliisa ei tahtonut. Hänellä oli kuitenkin tovereita, ja\nniistä uskollisin rakennusmestari Murtola.\n\nKun hän nyt vapisevana ja onnettomana pakeni huoneeseensa ja istuutui\navatun akkunan eteen haukkoen raitista ilmaa, sillä ahdistava\ntunne oli kuin pahoinvointia, näki hän Murtolan aivan edessään\nkatukäytävällä.\n\n-- Tule sisään! -- sanoi Eliisa, ja kun Murtola oli huoneessa,\nhuomasi hän, että jotakin oli tapahtunut ja jouduttanut nuoren miehen\nsaapumista.\n\n-- Tapasin jo aamulla Uuraan, ja hän puhui sinusta -- -- se mies ei\nosaa pitää naamaria!\n\n-- Mikä sinun on? -- kysyi Eliisa ihmeissään. -- Olethan aivan\nsuunniltasi!\n\n-- Herra Uuras -- -- --!\n\n-- Älä sano mitään, jos se on ikävää, -- sanoi Eliisa sävähtäen\npunaiseksi.\n\n-- Minä olen kuvitellut -- --\n\n-- Mitä?\n\n-- Mielialat näkyvät tarttuvan. Älä peittele, tunnenhan minä sinut,\nvanha vierustoveri!\n\n-- Voithan sitten sanoa, koska tunnet, itse en tiedä, mikä minua\nvaivaa!\n\n-- Kas näin, sano nyt, ennenkuin joku tulee! -- pyysi Murtola\npidellen Eliisaa käsistä.\n\n-- Minua ahdistaa, tahtoisin paeta täältä, mutta en voi, tuntuu kuin\nkaikki ovet olisivat lukossa.\n\n-- Sinähän vapiset, Eliisa kulta! -- puhui nuori mies vetäen tyttöä\nlähemmäksi.\n\n-- En uskalla puhua ääneen, täällä on kuin seinilläkin olisi korvat!\n\n-- Kuiskaa korvaani! -- sanoi Murtola käyden jo hilpeäksi. -- Kas\nnäin, nyt uskallat, olen utelias!\n\n-- Minä en voi sitä sanoa, minulla ei ole oikeutta -- --\n\n-- Se siis koskee jotakuta kolmatta?\n\n-- Tietysti, eihän se muuten mitään olisikaan. -- Luuletko, että nyt\nvoisin tyytyä pelkkiin viittauksiin? Sinä olet luvannut olla ikuinen\ntoverini!\n\n-- Minä en voi. Ainoastaan hän ja minä, kukaan muu ei saa sitä tietää.\n\n-- Niinkö ovat asiat? Olisit sentään voinut sen sanoa ja aikoja\nsitten! -- ja Murtola poistui ovelle.\n\n-- Ei, älä mene, älä jätä minua -- -- tuntuu kuin hukkuisin ilman\nsinua. Sinä olet aina ollut -- -- -- en tiedä kuinka, niin läheinen\nminulle!\n\n-- Puhu, kerro kaikki!\n\n-- Anna kätesi -- -- älä katso minuun, etkö tunne, kuinka minun on\ntukala?\n\nMurtola veti nyt Eliisan rohkeasti povelleen, ja Eliisa salli sen,\narkailematta painuen kuin turvaa etsivä ystävänsä syliin.\n\n-- Sydämesi lyö niin rajusti! -- kuiskasi Murtola.\n\n-- Tässä lepään, tekisi mieli itkeä, ellei se olisi niin hupsua, --\nsanoi Eliisa hymyillen.\n\n-- Itke, itke vain, ei se ole hupsua!\n\n-- Sinä olet niin hyvä, en osaa sinua vierastaa. Eikö ole\nsuurenmoista, että mies ja nainen voivat olla näin läheisiä, vaikkei\nollakaan kihloissa?\n\n-- Niinhän sinä puhut, mutta tiedätkö ehkä mitä sydämessäsi on?\n\n-- Tiedän, ei kenelläkään ole sellaista suhdetta kuin meillä kahdella\nnyt on!\n\n-- Niin, ehkei!\n\n-- Minä en välitä mistään, kun sinä olet -- --\n\n-- Oikein, oikein lähellä! -- huudahti Murtola painaen Eliisaa\npovelleen.\n\n-- Minä olin äsken niin onneton!\n\n-- Itke, itke, minä olen tässä, kuivaan kyyneleesi, pikku toveri,\nrakas Eliisa! -- ja hän suuteli nuorta tyttöä kiihkeästi.\n\n-- Niin, minä rakastan, rakastan, -- sanoivat he kuin yhdestä suusta.\n\n-- Hyvä Jumala, minä rakastan sinua enkä sitä tiennyt, sinä paha\npoika, mikset sitä jo ennen sanonut?\n\n-- En oikein uskaltanut, sinä olit aina niin omissa ajatuksissasi.\n\n-- Nyt on -- --\n\nEliisa ei saanut jatkaa, tunnit vierivät, ja he unohtuivat keskenään\nrupattelemaan.\n\n-- Leena-tädille minun pitää vielä tänään sanoa. Hän on kyllä nähnyt\nsinut ennenkin täällä, mutta ei kuitenkaan tiedä.\n\n-- Niin, kyllä se lienee parasta. Minäpä ilmoitan itse.\n\n-- Kiitos, Karl, mene heti, muuten olen niin levoton.\n\nMurtola ilmestyi Uuraan työhuoneeseen ja tapasi hänet siellä\nkävelemässä edestakaisin pää kumarassa.\n\n-- Tahtoisin mielelläni puhutella rouva Uurasta, -- sanoi hän.\n\n-- Hän on tuolla sisällä! -- ja Uuras viittasi saliin päin.\n\n-- Mieluummin teitä molempia, jos suinkin sallitte!\n\nUuras katsoi kummastellen nuorta miestä ja soitti palvelijaa, joka\nhaki talon rouvan.\n\nLeena riensi levottomana sisään, mutta rauhoittui nähdessään Murtolan.\n\n-- Ehkä hiukan hämmästytte, kun näin äkkiä ilmoitan, että Eliisa ja\nminä olemme juuri menneet kihloihin!\n\nUuras jäykistyi paikalleen ja tuijotti Murtolaan. Äkkiä hän\nsuoristautui kuin olisi vasta tajunnut sanat. Leena onnitteli\nsydämellisesti, mutta Uuraan tuijottaminen kävi heille molemmille\ntuskalliseksi. Uuras osasi kuitenkin hillitä itsensä ja sanoi\nkylmästi:\n\n-- Minä en suostu. Eliisa ei ole voinut -- -- hän on vielä\nalaikäinen, ja minä olen holhooja!\n\n-- Eliisan onnea me emme tahdo estää, -- sanoi Leena.\n\n-- Ja kuitenkin -- --!\n\nUuras ei sanonut enempää, mutta tuoli rusahti hänen kätensä painosta\nja hän itse nojasi pöytää vasten ummistaen silmänsä. Leena-rouva ja\nnuori mies peräytyivät hämmentyneinä saliin.\n\n\n\n\nXXIII.\n\n\nEliisa oli matkustanut Murtolan äidin luo jäädäksensä sinne siihen\nsaakka, kunnes hänen sulhasensa olisi ennättänyt vuokrata asunnon\nja heidän häänsä vietettäisiin. Leena oli järjestänyt kaikki\nhiljaisuudessa, eikä Uuraalla ollut siitä tietoa.\n\nUuras sulkeutui itseensä, tuntien lamauttavaa raukeutta, joka\nraskaana taakkana painoi häntä ruumiillisesti niinkuin henkisestikin.\nKaikki oli hänestä pohjattoman tyhjää ja mitätöntä arkielämän\nmärehtimistä. Hän puristi kätensä nyrkkiin ja painoi sen suulleen\nestääkseen epätoivoista tuskannyyhkytystä, joka toisinaan oli hänet\ntukehduttaa. Hän kuvitteli elävänsä varjossa kuin vanki ja näkevänsä\nlaajoilla ulapoilla suuret laivat täynnä elämän riemussa liikkuvia\nihmisiä, jotka viittoen häntä mukaansa lauloivat rakkaudesta ja\nonnesta, joukossa nuoria tyttöjä, kuten Anja ja Eliisa, eikä hän\nkoskaan pääsisi heitä lähenemään. He kuuluivat toiseen maailmaan,\ntoiseen elämään. Hänen täytyi sanoa heille jäähyväiset -- unohtaa,\nunohtaa -- elää yksin, aloittaa yksin uutta elämää, jättää se vanha,\njossa hän ei ollut koskaan päässyt oikean elämän makuun, sen, jota\nalati tunsi kaipaavansa, janoavansa, tietämättä mitä se oli, voimatta\nsille antaa nimeä tai selvää muotoa. Se oli suurta tuntematonta,\nminkä hän vasta silloin olemuksessansa tajuaisi, kun se häntä\nlähenisi, kun hän sitä itseensä liittäisi ja siihen sulautuisi.\n\nVoi hyvä jumala, olihan nuoruus haihtunut tavoitellessa edellä\npyörivää kultakerää, joka kiilsi kauniina ja houkutteli luvaten\njohtaa itse elämän aarteille, mutta veikin liejuiseen suohon.\n\nHän tunsi kotinsa itselleen vieraaksi, inhosi vaimonsa hankkimaa\nylellisyyttä ja komeutta, jonka takana tuijotti tyhjyys. Mitä hän oli\nitse tehnyt ja saavuttanut kaiken tämän ohella? Se työ, jonka hän\noli suorittanut kuumeisella kiireellä, ei koskaan kiinnittänyt hänen\nsieluansa, ei täysin temmannut mukaansa, niin että kaikki muu olisi\nunohdukseen vaipunut. Aina hän oli ikäänkuin katsonut sen ohitse ja\nylitse, silmäillen kauemmaksi ja toisaalta odottaen jotakin uutta ja\ntuntematonta, mikä kuuluisi hänelle yksin ja ottaisi hänet kokonaan\nvaltoihinsa.\n\nOli hetkiä, jolloin hän pakeni uskonnon turviin muistellen äitinsä\nylistyslauluja ja miettiviä kasvoja, jotka arkielämän askartelussa\nlienevät kyselleet sielun syviä salaisuuksia, neuvotellen ja tinkien\nelämän totuuden kanssa ja luullen kantavansa kaiken maailman tuskaa\nkyläsepän majassa, kaikkein arkipäiväisimmässä pikku huolessaan.\n\nMikä on suurta, mikä pientä? kysyi Uuras. Äitini tuska oli minusta\npientä, ehken tunnusta sitä tuskaksi ollenkaan. Minun suruni on ehkä\nnaurettavaa ruikutusta eikä miehenmielen arvoista.\n\nHän oli lapsena liittänyt kätensä yhteen toistaen äidin sanellessa:\n\n    Levolle lasken, luojani,\n    armias ole suojani,\n    jos sijaltan' en nousisi,\n    taivaaseen ota tykösi!\n\nmutta se ei hänellä koskaan muuttunut uskoksi. Aika oli epäuskoinen\nja hän samoin.\n\nHänen mielestään oli se pohjaton ihmissielussa piilevä rakkaus\nja nimetön kaipuu, joka tavoittaa Jumalaa, vain oman itsensä\ntäydentämistä, halua omistaa hänelle kaikki taivaat ja maat, kaikki\ninhimillisistä ihanimmat ja korkeimmat ominaisuudet vain siksi, että\nJumala voisi olla luottamuksemme arvoinen ja korkein toiveittemme\nmäärä.\n\nHän oli mieheksi tultuaan päässyt selville ilman suurempaa tuskaa\ntaivaan ja iankaikkisen kadotuksen olemattomuudesta ja tuntenut\nsydämensä lämpenevän siitä ajatuksesta, että ihminen ilman pelkoa\ntai palkinnon toivoa voi elää puhtaasti kohdistaen kaiken toivonsa\nja pelkonsa omaan itseensä, kasvattaen omaatuntoaan tavoittamaan ja\ntekemään hyvää hyvän vuoksi ja karttamaan pahaa sen tuottaman tuhon\ntakia.\n\nNyt se katsantokanta astui hänen tuomarikseen vaatien katsomaan\ntaakseen, elettyyn elämään. Hän ei tahtonut tinkiä erehdyksistään ja\ntiesi tuskansa tulleen siitä pahasta, mitä oli tehnyt, mutta uskoi\nvoimiensa vieläkin olevan nousussa ja matkalla korvaamaan hyvällä\nsen, mitä oli elämältä hyvää saanut.\n\nUuraan luonteeseen ei kuulunut pitkä miettiminen. Kun ensimmäinen\nmusertavan pettymyksen isku oli kestetty, alkoi hän heti suunnitella\nuutta elämäänsä. Lyhyt ottelu oli kuitenkin ollut hänelle kylliksi\nsynnyttämään kaipuun päästä käsiksi ruumiilliseen työhön. Hän oikein\nhimosi sitä niinkuin janoava vettä. Tarttua käsin, raataa itsensä\nuuvuksiin, nähdä voimiensa ja työnsä tuottama tulos, unohtaa kaikki\nhyvin ansaitussa unessa ja päästä kaipaamasta suurta ja etäistä -- --\n\nTaaskin hänen mielessään välähti se nuoruudenhetki, jolloin rakkaus\noli ensi kerran koskettanut hänen sieluaan ja samalla ajanut kodin\npiiristä ulos maailmaan. Ja vielä toisenkin kerran -- -- oh, se\naamuhetki, se suuri keväinen silmänräpäys, jolloin hänen huulensa\nvain kerran koskettivat rakastetun otsaa. Minkä voiman hän silloin\nolikaan itsessänsä tuntenut ja uskonut rakentavansa erämaahan\nmahtavan pajan, jossa se suuri ja etäinen piti ilmoille saataman!\n\nJa nyt, nyt hän saisi hitaasti, epäillen tunnustella perustusta\nja käsin nostaa seinät ja vieraan lupaa kysyen tiedustella maan\nkaistaletta -- -- pyytää luottoa!\n\nSiinä oli se isku, joka raippana löi. Ja yksin -- -- aivan yksin oli\nerämaa vallattava!\n\nHän päätti mennä tapaamaan pormestari Forsia näyttääkseen hänelle\nkonepajansa suunnitelman ja kustannusarvion. He olivat usein\nennenkin puhuneet saman yrityksen aloittamisesta, niin että sen ei\nnyt tarvinnut erikoisesti herättää epäilyjä, mutta Uuras ei uskonut\nmenestyvänsä, olipa melkein valmis uskomaan, että Fors ja hänen\ntähtensä Hillikin kieltäytyvät. Päästäkseen lopulliseen varmuuteen\nhän kuitenkin tahtoi tehdä seikkaperäisen ehdotuksen.\n\nEnnen sitä hän kävi kotona Lehvissä neuvottelemassa vanhan isänsä\nkanssa. Siellä oli hänelle tarjottu sopivaa maata ja metsää, johon\nkuului järvi, kaikki lähellä rautatietä. Uuras aikoi saada Lehvin\nvarakkaimpia isäntiä osakkaiksi yritykseen ja myöskin isänsä. Sillä\ntapaa hän pelastuisi olemasta kokonaan riippuvainen oman kaupungin\nliikemiehistä.\n\nHänen isänsä tehtäväksi jäi kuulustella lehviläisten mieltä asiassa,\nja Uuras palasi kotia odottamaan siitä tulosta, ennenkuin lähemmin\npuhuisi Forsille ja Hillille.\n\nPari viikkoa myöhemmin ukki saapuikin kaupunkiin. Maalaisille oli\nUuraan suunnitelma ollut outo, kuten hän itse olikin epäillyt, niin\nettä mitään tuntuvia rahamääriä ei sieltä käsin ollut odotettavissa.\nMaapalsta kyllä oli saatavissa edullisilla ehdoilla.\n\nUuraalla ei siis ollut muuta neuvoa kuin pyytää Forsia ja Hilliä\nosakkaiksi tai takaajiksi.\n\n\n\n\nXXIV.\n\n\nUurasta odotellessaan Leena istui aamupäivällä miehensä huoneessa,\njoka oli hänelle viihtyisin ja johon liittyivät niin monet onnelliset\nja tuskallisetkin muistot. Tuntui kuin olisi siellä ollut Uurasta\nlähempänä ja häntä paremmin ymmärtänyt, samalla vapautuen raskaasta\nhuolesta.\n\nPalvelija ilmoitti pormestari Forsin tahtovan tavata rouvaa, eikä\nLeena vielä ennättänyt vastata, kun Fors jo seisoi salin ovella\nverhoa syrjään vetäen ja hattu kädessä astui tervehtimään.\n\n-- Mieheni ei ole kotona, -- sanoi Leena väsyneesti.\n\n-- Käyntini tarkoittaakin teitä, rouva, -- vastasi pormestari,\nlaski hattunsa pöydälle ja jäi itse seisomaan hymyilevänä ja\nhyväntuulisena. -- Voinko puhua peittelemättä? -- lisäsi hän\nvilkaisten ympärilleen ja istui emännän tarjoamalle tuolille.\n\n-- Miten vain tahdotte, -- sanoi Leena.\n\n-- Olen niin usein leikillä muistuttanut teille vanhaa lupaustanne\nviisitoista vuotta sitten. Muistatteko?\n\n-- Eihän sellaisia lupauksia pidetä niin erinomaisen tärkeinä.\n\n-- Teidän mielestänne ei -- -- minun mielestäni se ei ole unhotukseen\nheitettävä. Asiat ovat nyt kärjistyneet sille kannalle, että pidän\nviisaimpana neuvotella kanssanne.\n\n-- Onko sattunut jotakin? En oikein ymmärrä.\n\n-- Olen kuullut Uuraalta itseltään, että hän siirtyy pois kaupungista\nja on pyytänyt teitä suostumaan avioeroon.\n\nLeena kalpeni tuntien silmissään pimenevän ja kääntyi akkunaan\npeittääkseen mielenliikutustaan.\n\n-- Se seikka, että teidän sydämenne silloin -- -- Uuraan tultua\nkaupunkiin -- -- äkkiä minulle kylmeni huolimatta varmasta\nsopimuksestamme, ei nyt estä minua uudestaan kysymästä, kun näyttää\nsiltä, että avioliittonne tulee purettavaksi ja teidän ja Uuraankin\nasiat kaipaavat järjestämistä, -- jatkoi Fors varovasti.\n\n-- Kiitän teitä, herra pormestari, kunniakkaasta tarjouksestanne.\nSe -- se tulee vain niin äkkiä. Minä en voi antaa mitään järkevää\nvastausta. Voittehan käsittää, etten ole aavistanut mitään\ntämäntapaista tulevan puheeksikaan.\n\n-- Minä olen piintynyt vanhapoika ja tottunut teitä odottamaan.\nSenhän olette aina tiennyt ja myöskin ymmärtänyt. Olen myöskin\njoskus luullut nähneeni väläyksen onnellisemmasta käänteestä\nomaksi hyväkseni. Ettehän sitä nyt kieltäne, kun olemme ratkaisuun\njoutumassa?\n\n-- En suinkaan. Olemme niin vanhoja ja läheisiä ystäviä, että on\nvoinut olla paljonkin -- --\n\n-- Sen, mitä nyt esitän, ei pitäisi siis olla niin perin outoa, --\nhuomautti Fors yhä hymyilevänä.\n\n-- Se on niin raskasta, -- sanoi Leena hiljaa.\n\n-- Sen käsitän, olettehan niin paljon uhrannut, paljon tehnyt Uuraan\nhyväksi. Teidän viisautenne ja viehätysvoimanne on saanut koko\nkaupungin uskomaan Uuraasta suurta.\n\n-- Niin, se on ollut riemuani! -- huudahti Leena kuin elpyen.\n\n-- Hm, saippuakupla voi heloittaa jonkun aikaa merkillisen\nviehättävissä väreissä.\n\n-- Jos hän on ollut saippuakupla, on koko kaupunki kuvastunut\nhänessä, ja me olemme kai olleet hullunkurisia muodoltamme,\npöhöttyneitä, pikkuisia ja pitkäkorvaisia -- -- enpä tiedä!\n\n-- Älkää naurako, Leena-rouva, te olitte itse heidän joukossaan,\nmutta Uuraalle se oli hyvä afääri!\n\n-- Herra pormestari!\n\nHe katsoivat toisiinsa, Leena punastuen suuttumuksesta ja Fors\nkylmästi hymyillen.\n\n-- Jos niin olisi ollutkin, ei se asiaa muuta, sillä hän ei koskaan\nole tahtonut käyttää minun omaisuuttani, -- sanoi Leena.\n\n-- Niin, rahoja, mutta mitä rahat merkitsevät Uuraan tapaiselle?\nPelinappuloita. Teidän kauttanne hän saavutti sen, mihin ei muuten\nolisi ulottunut: aseman, luoton, pääsyn sivistyneisiin piireihin\nja oman kehityksensäkin. Siitä oli vain kädenojennuksen matka\njohtomieheksi.\n\n-- Aivan niin, ja hän ojensi kätensä, käski teitä kaikkia niin kauan\nkuin häntä halutti. Nyt hän on siihen kyllästynyt, -- puhui Leena\nhehkuvin katsein ja kiihtyi omista sanoistaan.\n\n-- Miksi kiistellä? Sanon teille vain yhden asian: hyvin pian\nhuomaatte, että on pakko kuunnella ehdotustani -- -- Uuraan vuoksi,\n-- puhui Fors heittäen Leenaan uhkaavan katseen.\n\n-- Te vihaatte Uurasta!\n\n-- Uuras niittää ystäviensä viljaa ja myy sen heille kalliista\nhinnasta. Minä aion lakata ostamasta, -- selitti Fors peittelemättä.\n\n-- Minä en käsitä -- --\n\n-- Uuras on pyytänyt minua takaajaksi.\n\n-- Ja te?\n\n-- En tiedä, en ole päättänyt. Tahdoin ensin neuvotella teidän\nkanssanne.\n\n-- Minulla on teille vielä maksamatta velkani, se kymmenen tuhatta.\nJa tällä kertaa minun on hyvin vaikea sitä asiaa järjestää. Mutta\nitse tahdon ne rahat suorittaa. Uuras ei siitä tiedäkään, -- sanoi\nLeena.\n\n-- Sallitteko, että annan teille hyvän neuvon? -- kysyi Fors\nsyrjäyttäen Leenan puheen velasta.\n\n-- Olkaa hyvä, sitä minä pyydänkin.\n\n-- Suostukaa Uuraan ehdottamaan eroon!\n\n-- Entä sitten?\n\n-- Minä annan hänelle siinä tapauksessa takuuni.\n\n-- Luuletteko, että Uuras suostuisi sillä ehdolla käyttämään apuanne?\n\n-- Hätä käskee, eikä siinä pitäisi oleman mitään väärää, -- vastasi\nFors tähystäen Leenaa tutkivasti.\n\n-- Jos Uuras suostuisi sellaiseen -- -- sopimukseen, entä sitten?\n\n-- Te olisitte vapaa, voisitte mennä uusiin naimisiin.\n\n-- Se on jo liian myöhäistä.\n\n-- Riippuu siitä kenen kanssa.\n\n-- Täytän jo pian viisikymmentä, -- sanoi Leena hymyillen.\n\n-- Ja minä viisikymmentäkuusi ja pyydän teitä vielä kerran vaimokseni!\n\nFors oli noussut, astui lähemmäksi ja katsoi jännittyneenä Leenaan,\njoka katse poispäin luotuna ei kieltänyt eikä myöntänyt.\n\n-- Otaksutaan, -- sanoi Leena viimein, että Uuras suostuu ottamaan\nvastaan takuunne, vaikka saakin kuulla ehtonne. Silloin minäkin\nsuostun teidän viimeiseen kunnioittavaan tarjoukseenne, -- ja hän\npainosti joka sanaansa, samalla kuin tumma puna nousi kaulalta\nposkille. -- Vielä yksi ehto: meidän on kaikkien kolmen yhdessä\nkäsiteltävä tätä sopimusta.\n\n-- Niinkuin tahdotte.\n\nFors oli juuri lähdössä, kun Uuras saapui kotiin, ja selitti tälle\nmiettineensä tarkemmin konepajan perustamista ja olevansa halukas\njatkamaan keskusteluja.\n\n-- Niin, olenhan vuosien kuluessa tottunut pitämään sinua ja Hilliä\nliikekumppaneina, -- sanoi Uuras vilkastuen.\n\n-- Ja hyvinä perhetuttavina. Rouva Uuras ja minä olemme hyvin vanhat\nystävät, jo ennen sinun kaupunkiin tuloasi, -- lisäsi siihen Fors.\n\n-- Luonnollisesti, -- myönsi Uuras kiireesti, kuin tahtoen syrjäyttää\nsen puolen asiata.\n\n-- Olemme myöskin olleet raha-asioissa, vieläpä näinä vuosina, --\nsanoi Fors.\n\n-- Miten? -- kysyi Uuras.\n\n-- Olen ottanut lainan herra Forsilta, -- riensi Leena selittämään.\n\n-- Miksi sinä olet ottanut lainan? -- kysyi Uuras yhä\njännittyneempänä.\n\n-- Silloin olit matkoilla.\n\n-- Ja sitten, kun tulin kotiin -- --?\n\nLeenat ei vastannut, katsoi vain Forsiin, joka näin saatuaan\näänettömän kehoituksen jatkoi:\n\n-- Pikku summahan se on, enkä minä sitä tahdo painostaa. Tahdoin vain\nhuomauttaa sinulle, kuinka läheisissä tekemisissä olemme.\n\nMinä en suinkaan tarkoita, että se olisi maksettava.\n\n-- En ymmärrä -- tämä on niin kummallista. Leena on sinulle velkaa,\nmutta sinä et tahdo rahojasi takaisin?\n\n-- Puhukaamme takuusta. Minä suostun pyyntöösi ja otan lukuun myöskin\ntämän summan, jos rouvasi sen sallii.\n\n-- Sen minä kyllä käsitän. Olisit heti sanonut.\n\n-- Mutta rouvasi kanssa on puhuttu eräästä ehdosta. Hän suostuu\nantamaan sinulle haluamasi eron, jos minä annan sinulle takuuni.\n\nUuras tuijotti heihin vuorotellen, vasta hetken kuluttua ymmärtäen\nForsin sanat.\n\n-- Nyt ymmärrän. Vaimoni olisi jonkinlainen uhri. Ehkä sinun\nvaatimuksestasi -- --?\n\n-- Onko se niin ihmeellistä! -- sanoi Leena katsoen Uuraaseen ja\njatkoi tukehtuneella äänellä: -- Herra Fors on älykäs, rikas, naiset\nhäntä suosivat. Hän rakastaa minua, on rakastanut jo monta monituista\nvuotta ja pysynyt naimattomana yhä odottaen! -- Leenan ääni selveni\nja kiihtyi. -- Sinä tahdot eroa ja saatkin sen ja vielä takuun\npäälliseksi. Minun tunteistani sinä et ole välittänyt -- miksi sinua\nnyt säälittelisin? Älä tuijota noin? Etkö sinä voi ymmärtää, kuinka\nminä kärsin?\n\nTuska esti Leenaa jatkamasta pitemmälle.\n\n-- Nyt ymmärrän täydellisesti. Takuutasi en voi ottaa vastaan. Senhän\nsinä, Fors, voit kai käsittää. Minä en myy vaimoani. Jos hän muuten\ntahtoo erota minusta ja kuulua sinulle, niin se on hänen asiansa.\n\nLeena poistui itkien ja vapautuneena kovasta jännityksestä. Uuras oli\ntodellakin mies, oikea mies, ja kaikki muu häipyi Leenan mielestä\nyhdentekevänä.\n\nHän oli hetken aikaa epäillyt ja toivottomuudessaan uskonut, että\nUuras ottaisi vastaan takuun välittämättä millä ehdoilla. Nyt hän oli\nehdotuksen hylännyt, ja Leenasta oli kaikki muu mitätöntä.\n\n\n\n\nXXV.\n\n\nUuraasta näytti, kuin hän olisi repinyt itseltään kaikki sillat\nkaupungissa, niin ettei ollut pääsyä taaksepäin eikä eteenpäin.\nSe tuotti hänelle eräänlaista helpotusta. Ikäänkuin pelastuneena\njostakin välttämättömästä pahasta, joka oli koeteltava ja kestettävä,\nennenkuin pääsisi jatkamaan matkaansa, hän nyt mietti, kuinka saisi\nlunastetuksi tarjotun maapalstan, joka oli hänelle aivan välttämätön.\nMissään tapauksessa hän ei tahtonut hankkia varoja kiinnityksellä\ntaloon, joka hänen käsityksensä mukaan kuului Leenalle.\n\nPian hän sai kokea, etteivät kaikki keinot kuitenkaan vielä olleet\nlopussa. Hän sattui kertomaan pankinjohtaja Hannulalle uudesta\nyrityksestään ja saatuaan hänet asiasta innostumaan esitti koko\nsuunnitelmansa. Joku aika takaperin Hannula oli perinnön kautta\npäässyt käsiksi melkoiseen rahasummaan, josta hän nyt sijoitti\nosan Uuraan konepajahankkeeseen, ruveten salaiseksi yhtiömieheksi,\nvaatimatta rahoistaan takuuta, mutta sensijaan koron lisäksi\nvoitto-osuutta. Tällä keinoin Uuras tosin sai vain osan siitä, mitä\nolisi tarvinnut kunnollisesti aloittaakseen, mutta viisikymmentä\ntuhatta oli tyhjää parempi. Ja luovutettuaan Leenalle hänen velkansa\nsuoritukseksi kymmenen tuhatta hän oli vapaa lähtemään erämaahansa.\n\nJunassa matkalla Lehviin hänen mieleensä muistui se aika, kun hän\npalasi Hankoniemestä kuumeisena, ollen heittelevinään suuria kiviä.\nNe kerääntyivät röykkiöiksi, joita hän pyrki hajoittamaan, mutta\nyhä ne vierivät hänen ylitsensä ihmeellisellä tavalla ilmestyen\naina samaan paikkaan, yhä raskaampina, yhä nopeammin ja uhkaavammin\nkierien hänen käsistään. Yksitoikkoinen junan kolkotus tuuditti häntä\nnäissä mietteissä horroksiin, ja entisyys ja sen tapahtumat kiitivät\nhänen ohitsensa kuin kuumehoureet. Lehviin saavuttuaan hän heti\naloitti työt, hankki apuväkeä ja kävi itse käsiksi raatamiseen, jota\noli kiihkeästi kaivannut.\n\nEnsimmäisinä viikkoina häntä vaivasi hirveä väsymys, melkeinpä\nsairaus. Häntä epäilytti, oliko niinkään viisasta raataa kivien ja\nhirsien muokkaamisessa ja oliko ruumiillisen työn jalous niinkään\nvarma, kuin hän ennen oli uskonut -- eikö se ollut tylsistyttävää\nja alentavaa? Mutta vähitellen, ruumiin tottuessa ja karaistuessa,\nsamalla kuin rakennukset alkoivat nousta, häipyivät sellaiset\nepäilyt, ja työn kiireessä ja tärkeydessä hän vietti päivän\nkerrallaan ja nukkui yönsä unia näkemättä.\n\nVuoden kuluttua oli uusi laitos jo käynnissä, ja Uuras pääsi\noikaisemaan selkänsä ja asumaan omassa uudessa rakennuksessa, jossa\noli tilava arkihuone, pari pienempää kamaria, eteinen ja keittiö.\n\nUlla-muori oli hoitanut poikansa taloutta, sydämessä suru ja ainainen\nkalvava huoli siitä, ettei poika kuitenkaan viihtyisi ja että tämä\nkaikki oli vain väliaikaista, minkä jälkeen Uuras taas pian palaisi\nkaupunkiin asumaan Leenan kanssa. Osaksi hän pahoitteli sitäkin,\nettei Leena tullut miestänsä auttamaan ja jakamaan ilot ja huolet,\nniinkuin aviovaimon velvollisuus on.\n\nNäinä vuosina oli Ulla-muori paljon vanhentunut, tukka harmaantunut,\ntuima ilme lauhtunut ja ryhti kumartunut. Ukki sensijaan pyörähteli\nentistä ketterämpänä ja laihempana oman pajansa ja Uuraan \"tehtaan\"\nväliä. Hän oli oppinut lukemaan sanomalehtiä, ja siitä oli koitunut\nhänelle oikea intohimo.\n\n-- No, aina sinulla on nuo kakkulat nenälläsi ja lehti kuin seinä\nedessäsi! -- tiuskaisi muori kattaessaan pöytää ja kolhaisi ukkoa\npois tieltään.\n\n-- Tässä on kirjoitettu pojasta, -- härnäsi ukki. Muori kävi\nuteliaaksi.\n\n-- Mitä ne nyt pojasta?\n\n-- Täällä kävi sellainen kirjoitusherra tehtaalla katsomassa, ja minä\nsille latelin yhtä ja toista. Ja nyt se on pantu lehteen.\n\n-- Sitten se ei mahda olla mitään oikeata, kun sinä pääsit latelemaan.\n\n-- Kuulehan nyt: Tunnettu rakennusmestari Uuras on raivannut\nitselleen metsään oikean uutisasutuksen. Metsän sisältä kuuluu\nkilkutusta ja kalkutusta, ja mustat naamat vilkkuvat puiden välissä.\n\nKaikki on kuin amerikalaista. -- -- Herra Uuras on itse kuin karhu,\npysyy pesässänsä kaiken talvea. Täysin amerikalainen hän on myöskin\ntyönteossa, käyttää omia kouriaan ja hartioitaan antaen palttua\nhienojen herrojen tavoille -- -- --\n\n-- Olethan taaskin syöttänyt ihmisille juttujasi. Tarvitsisit\nuuniluutaa paltustasi. Pitäisihän sinun nähdä, että poikaa painaa\nrahanpuute.\n\n-- Mihinkä sitä omista nahoistaan menee, ennenkuin on syli maata\nsylissä. Kun on ollut niin suuri herra kuin Uuras, niin ei ole hyvä\nolla pieni herra, täytyy heittää se herruus tykkänään, muuten ei tule\nhyvä.\n\n-- Viis minä siitä! On tuota nyt sitten keisari taikka kerjäläinen,\nniin määrä sillä pitää olla työllä ja touhullakin.\n\n-- Milloin sinä olet nähnyt Uuraan määrää pitävän?\n\n-- Missä se poika nyt viipyy? -- Ulla-muori tähysti arkihuoneen\nlaajasta akkunasta konepajalle päin, josta kuului työväen äänekästä\nmelua.\n\n-- Kuuletkos tuota liehumista nyt taas? Mitä ne tahtovat?\n\n-- Mene sitä tietämään -- paljon palkkaa ja vähän työtä! -- vastasi\nukki. -- Vaikka eihän ne nyt palkoista. Vallan ne tahtovat!\n\n-- Minkä vallan?\n\n-- Komennon siellä tehtaalla.\n\n-- Kun on tehdas kuin koura, eihän tuossa nyt voi montaa herraa olla.\n\n-- Niin monta kuin siellä mustanaamoja riittää.\n\n-- Onko se nyt sitten oikein? Poikahan siinä on enimmän raatanut ja\nrahat hankkinut.\n\n-- Poika ei voi tehdä kaikkea yksin, ja siksi täytyy antaa osa\napureille.\n\n-- Yksin, kaikkea yksin, niinkuin sinä mukamas omalla rättänälläsi!\n-- kivahti muori.\n\n-- Olkoon vain rättänä, mutta sielläpä ei komennakaan kukaan muu kuin\nminä!\n\n-- Vastahan se on puolisen vuotta ollut käynnissä ja nyt jo pitäisi\nruveta jakamaan!\n\n-- Ruoki sinä vain poikaa ja anna maailman otella. Tee vaarinkaljaa\nja juota sitä muorinkaljana, pane humalaa sekaan, niin tullaan\ntuuleen!\n\nUkki pyöräytti muoria hartioista ja kiirehti ovelle.\n\n-- Senkin myllynsiipi! -- ärähti muori. Jonkun ajan kuluttua kuului\nportailta raskaita askelia.\n\nUuras oli käynyt kaupungissa tapaamassa Hannulaa kutsuakseen häntä\ntehdasta katsomaan, varmasti uskoen, että pankinjohtaja suostuisi\npanemaan siihen lisää varoja liikepääomaksi ja mahdollisesti\nlaajennukseenkin.\n\nHän heitti lakkinsa eteisen hyllylle ja astui sisään raskaissa\nsaappaissaan. Kasvot olivat käyneet luiseviksi, entistä laihemmiksi,\nmutta katse oli terävämpi. Hän liikkui hitaammin ja rauhallisemmin,\nmelkein tahdissa, kuin olisi jokin taakka hartioilla sitä vaatinut\ntasapainossa pysyäkseen. Pöydän ääreen istuessaan hän kumartui\nhiukan, otti leipää hartaana ja hitaasti ja alkoi lujilla leuoillaan\nja hyvillä hampaillaan pureskella perusteellisesti, katseen yhä\nmiettivänä tuijottaessa yhteen kohtaan.\n\n-- Sinä huokaat, mikä on huolena? -- kysyi äiti.\n\n-- On asioita ja vastuksia.\n\n-- Päivä kerrallaan. Mikä tänään on hätänä?\n\n-- Nousee seinä eteeni, ja juuri nyt, kun olen päässyt alkuun ja\ntehdas on hiukan tuottanut!\n\n-- Olisiko se sitten niin vaarallista, vaikka työväki saisi osuuksia?\nVoisithan jäädä johtajaksi.\n\n-- Eihän se ole niin yksinkertaista, -- huokasi Uuras.\n\n-- Onhan tehdas sinun.\n\n-- Onhan se. Työni ja parhaat voimani olen siihen haudannut ja itseni\nmelkein vaivaiseksi raatanut.\n\n-- Ihmeitä olet tehnyt, sen lapsikin ymmärtää. Ei vain niin, että\nitse työstä kiinni otat ja muita lujemmilla hartioillasi kannat\nja terävämmällä älylläsi harkitset ja sillä herätät muittenkin\ntyönhalun. Sinä olet oman työsi voimalla pilkkahinnasta nostanut\ntyöpajasi tänne maan kolkkaan. Siihen asti on kaikki hyvää, mutta\nsiinä on sittenkin vika, -- puhui äiti.\n\n-- Mikä vika, äiti? -- kysyi Uuras pannen arvoa äitinsä sanoihin.\n\n-- Tehdas ei ole yksin sinun.\n\n-- Ei, minullahan ei ole rahaa, täytyy ottaa muita osakkaiksi.\n\n-- Niinkuin raha olisi ihmisen vapauden mitta. Pitäisihän sinun se jo\nuskoa kaiken sen jälkeen, mitä olet kokenut rahasta ja herruudesta.\nEi, tässä on suurempi vika.\n\n-- En tahdo arvailla, mikä se on! -- huudahti Uuras kärsimättömänä.\n\n-- Sinä et tule tehtaassasi toimeen omin voimin.\n\n-- Pitäisikö minun sitten olla käsityöläinen, aivan kuin isä, yksin\ntakoa pajassani? En luulisi ainakaan vielä siihen tyytyväni. Siinä ei\ntunnu olevan järkeä.\n\n-- Isäsi ja minun elämäni ei siis ole ollut sinun mielestäsi\njärjenmukaista?\n\n-- Teille se on ollut oikeaa elämää -- -- minulle ei, aika on toinen.\nJa sitäpaitsi elämän vaatimukset ovat niin kovin erilaiset.\n\n-- Ja loppujen lopuksi kuitenkin samanlaiset, oma pohja ja oma\nvapaus, poika. Oma vapaus, se tekee isäsi ja minut rikkaaksi!\n\nHe kuulivat ulkoa lähenevää melua ja askeleita, Ulla-muori riensi\nakkunaan ja näki työväen marssivan tehtaantietä pitkin.\n\n-- Punainen riepu kepin nenässä, totta kai, sehän se pitää aina olla\njossakin roikkumassa ja joukko perässä!\n\n-- Joukkovapautta ja joukkovaltaa.\n\n-- Joukko-orjuutta! sanon minä. Siellä ei kärsitä tällaisia kuin\nisäsi ja minä, vaikka olemmekin työväkeä.\n\n-- Eihän toki! -- hymähti Uuras.\n\n-- Muistatko sinä, kun olit pieni vekara, pyrit aina pitämään\ntovereitasi kurissa ja pelmuutit niitä, niin että risat mekoista\nlohkeili. Mutta sitten sait kyllä takaisin, tulit kotiin verisenä ja\nkatkerana, olit häijy ja umpimielinen.\n\n-- Muistan kyllä, en mahtunut toisten joukkoon.\n\n-- Siinäpä se, poika, et sovi nytkään joukkoon. Olet kuitenkin aina\ntupannut sinne ja kompuroinut joukkojen keskellä, komennellut ja\nhosunut ja saanut selkääsi. Nyt olet riekaleina, ja näenhän minä,\nettä sydämestäsi valuu verta. Luovu kerrankin joukoista.\n\n-- Vaikeata on luopua, kun yritykseni jää keskeneräiseksi, ja sehän\nminua enimmän sisuttaa, se on vasten luontoani ja masentavaa,\n-- puhui Uuras lakaten syömästä. -- Jos tuo joukko olisi vaikka\nsatapäinen sarvipeto ja sillä olisi leijonan mieli ja ilveksen sisu,\nniin totta vieköön olisi riemuni sitä ravistella. Mutta se ei ole\nyksi, se on hajallinen, luikerteleva jono, väistyvä ja lähentelevä,\nsäännötön ja järjetön. Se saartaa minut joka puolelta. Kun olen\ntyöni alulle saanut, rientää se siihen tarttumaan. Se ei sitten enää\nkysy, mihin minä kelpaan, se ei odota, kunnes olisin tehnyt työni\nvalmiiksi, se ei sokeudessaan salli minun edes hyödyttää itseään.\nPitäisi käyttää viekkautta taikka pakkovaltaa sitä ohjatakseen.\n\nHe seisoivat akkunassa katsellen ulos.\n\n-- Tuolla he nyt estävät viemästä lapioita asemalle. Olisin saanut\nniistä rahaa maksaakseni heille palkkoja. Tehtaan he myös sulkivat,\nen saa tehdä omaa työtäni omassa pajassani.\n\n-- Siinäpä se, mietihän nyt vähän, mikä on järkevämpää. Olet\nraatanut, niin että selkäsi on kumara ja ruumiisi kankea, ja\npalkkanasi kaikesta siitä on joukon oikut. Eikö isäsi ole kuitenkin\nparemmin valinnut, kun on yksin pajassaan pysynyt?\n\nSamalla saapui ukki touhuissaan kuulustelemaan, kuinka asiat olivat\nkaupungissa onnistuneet.\n\n-- Huonosti, -- vastasi Uuras, -- en saanut rahaa.\n\n-- Kuinkas nyt sitten palkat maksetaan?\n\n-- Odottakoot. Voihan luvata korotusta, jos alkavat töihin mennä.\n\n-- Eivät ne siihen tyydy, vaatimukset venyvät kuin pitkä piimä. Ne\ntahtovat niitä osuuksia. Anna heidän saada, täytyyhän sinun kuitenkin\njakaa!\n\n-- Jakaa, kelle jakaa?\n\n-- Ne ryöstävät ja rikkovat, ellet suostu!\n\n-- Pääni halkeaa harmista! -- huusi Uuras astuen lattialla päätään\npidellen. -- Tämä kaikki on niin järjetöntä!\n\nUkki pyörähti, ja hänenkin terävässä katseessaan oli neuvottomuutta.\n\n-- No, se järki, sinä yrität nykiä ja sysiä ihmisiä kuin näppipajan\npuuäijiä. Nykäys, sysäys, ja niiden pitäisi takoa niin riivatusti.\nMutta sitäpä ne ei tee, ellet saa pajaasi rasvatuksi. Ihmiset,\nkatsos, tahtovat tulla viekoitelluiksi, kuvittele niille jotakin\nriivatun rikasta ja rakasta, puhu punaisista mökeistä ja kirjavasta\nlehmästä, metsistä ja mannuista ja piru ties mistä, kunhan saat\nkuuntelemaan ja työtä tekemään. Älä vain koskaan jyrkästi kiellä\näläkä puhu laista ja esivallasta, se on kuin punaista vaatetta\nvihaiselle haralle!\n\n-- En minä rupea sellaiseen himphamppuun. Kunhan vain tietäisin, mitä\nihmeitä siellä kaupungissa on tapahtunut!\n\n-- Unohdin sanoa sinulle, että posti toi kirjeitä. Tässä ne ovat! --\nsanoi Ulla-muori laskien postin pöydälle.\n\nUuras repäisi kiihkeästi kuoren auki nähdessään Leenan käsialan.\nSiinä oli lyhyt ilmoitus, että hän saapuu päiväjunassa rouva Murtolan\nkanssa.\n\n-- Rouva Murtola ja Leena tulevat tänne. Juna on luonnollisesti jo\nsaapunut.\n\nMuorille tuli kiire, hän riensi keittiöön hoitamaan emännyyttään, ja\nukki sai tehtäväkseen mennä vieraita vastaan.\n\nUuras ei päässyt selville, lähtisikö hän itsekin. Hän saisi nyt\nensi kerran nähdä Eliisan sen jälkeen, kun hän kaupungista muutti.\nHänen kuvansa oli toisinaan väikkynyt yksinäisen miehen mielessä\npitkinä talvisina puhteina, kun hän lomahetkinään vastavalmistuneessa\nkodissaan veisteli itselleen huonekaluja, mutta siihen kuvaan liittyi\nniin paljon muita muistoja eletystä entisyydestä. Ja unettomina\nöinä, kun miehen vaistot heräsivät vaatien tyydytystä, hän kaipasi\nsitä ainoata naista, joka oli ollut ja oli hänen vaimonsa. Ero\noli opettanut hänelle hyvin paljon, ja nyt hän näki selvästi kuin\nkaukoputkella katsoen Leenan hyvät ominaisuudet: suuren kyvyn aina\nsovittaa niin, että hänen omat työnsä ja aikomuksensa olivat vain\nUurasta varten, hänen huvinsa, kotikutsut, harrastukset, vieläpä\npukukin olivat aina saaneet tarkoituksensa Uuraasta. Hän muisteli\nnyt tuhansia pieniä yksityisseikkoja, joilla Leena niin hyvin osasi\nviehättää ympäristöään, ja näki sen kaiken tarkoittaneen itseään ja\nvasta hyljättynä ja syrjään sysättynä joutuneen vieraiden hyväksi.\nLeenan täytyi palvella, viehättää ja huolehtia muista ihmisistä. Se\noli hänen luonteensa mukaista.\n\nSen Uuras nyt vasta luuli ymmärtävänsä, ja samalla oman syyllisyyden\ntunto teki hänet araksi lähestymään vaimoaan. Hän ei tahtonut ottaa\nvastaan uhrauksia, kaikkein vähimmin pyytää Leenaa muuttamaan perin\nvaatimattomaan asuntoonsa sen jälkeen, mitä itse oli sanonut erosta\nja halustaan elää yksin erämaassa. Mutta nyt, kun Leena ensi kertaa\ntuli omasta aloitteestaan, tajusi Uuras kaipuunsa ja salaisten\nmuistojensa kasvaneen valtavaksi tunteeksi, jolle hän ei uskaltanut\nantaa mitään nimeä.\n\nEliisa saapui yksin edellä valmistaakseen Uurasta ja kertoakseen,\nmitä ei Leena itse voinut kertoa. Hän ilmestyi ovelle onnea ja\nkauneutta säteillen ikäänkuin kasvaneena ja vapautuneena uudeksi\nihmiseksi.\n\n-- Tuon teille kauniin päivän, herra Uuras! -- sanoi hän astuen\nhuoneeseen ja ojentaen molemmat kätensä.\n\n-- Olette varmaan kasvanut, -- sanoi Uuras hellittämättä katsettaan\nvaloisasta vieraastaan.\n\n-- Olen kai hiukan ihmistynyt, sellaista se onni tekee! -- sanoi\nEliisa nauraen.\n\n-- Tosiaan, onnella täytyy olla teidän muotonne.\n\n-- Niin, minusta on tullut tyhjäntoimittaja, ehkä se onni johtuu\nsiitä. Mutta te olette totisesti pitänyt sananne, ja teillä on koti\nja paja erämaassa. Ihanaa, kerrassaan ihanaa!\n\n-- Teillä kuuluu olevan myöskin huvila. Eikö se sentään ole kauniimpi\nkuin tämä? -- kysyi Uuras.\n\n-- Meillä on pieni maapalsta, puutarhaa, kanoja -- ja muita eläimiä.\nMinäkin keksin olevani koti-ihminen!\n\n-- Hyvä on hyvä kaikkeen!\n\n-- Voi, tietäisittepä, kuinka me olemme tänne ikävöineet ja teistä\npuhuneet. Leena vaan ei ole tahtonut tulla ennemmin.\n\n-- Täällä on perin köyhää Leenalle, -- sanoi Uuras kääntyen poispäin.\n\n-- Voi, ei sen vuoksi, itsensä vuoksi hän ei tahtonut. Sanoi\nkurittavansa itseään ja kasvattavansa.\n\n-- Entä nyt, tahtooko hän -- --?\n\nEliisa huomasi Uuraan kiihkeästi haluavan tietää syyn heidän tuloonsa.\n\n-- On eräs syy, joka nyt lopultakin riennätti tuloamme. Pankinjohtaja\nHannula oli teidän osakkaananne tehtaassa.\n\n-- On kylläkin, hänen osuutensa on viisikymmentä tuhatta.\n\n-- Hannula on myynyt osuutensa Forsille.\n\nUuras hätkähti jääden ääneti katselemaan Eliisaa.\n\n-- Niin, hänelle oli kerrottu valheellisia juttuja teistä ja\nLeenasta, -- selitti nuori rouva punastuen tuskallisesti, niin että\nkyyneleet nousivat hänen silmiinsä.\n\n-- Mitä juttuja, sanokaa toki!\n\n-- Arvasimmehan sen, kukaan ei ole uskaltanut sanoa sitä teille.\n\n-- Puhukaa!\n\n-- Se on niin kiusallista.\n\n-- Kas niin, vanhan hyvän toveruuden vuoksi!\n\n-- Niin, sentähden tulinkin edellä. Kaupungissa puhutaan ja uskotaan\naivan yleisesti, että te olette Leenan kautta ottanut käsilainoja,\njoita ei voi todistaa saaduiksi eikä siis muka maksettukaan.\n\nUuras tuijotti nuoreen rouvaan kuin jähmettynyt.\n\n-- Leena oli tulemaisillaan hulluksi. Hän puhui, todisteli, vakuutti,\nmietti päiväkaudet samaa asiaa, pelkäsi ihmisiä ja syytti itseään.\nTeistä hän puhuu aina sydäntäsärkevällä hellyydellä ja syyttää Forsia.\n\n-- Minä annoin Leenalle kymmenentuhatta, jotka hän oli velkaa\nForsille. Onko Leenalla kuitti?\n\n-- On kyllä!\n\n-- Onko varmaa, ettei Leena ole ottanut muita lainoja?\n\n-- Onhan se toki varmaa eikä kukaan olekaan velkonut.\n\nUuraan viha oli vähitellen noussut ylivoimaiseksi. Hän löi kättään\npöytään.\n\n-- Konnamaista, ne koirat! -- huusi hän samalla tavoittaen päätään.\n-- Minun pääni, minun pääni! -- ja hän kulki edestakaisin lattialla\nunohtaen vieraansa suuressa tuskassaan.\n\n-- Luulimme kaikki, että Leena sairastuisi, mutta sitten keksimme\nkeinon. Eräs ystävä kutsui illalliselle meidät ja Forsin myöskin.\nArvasimme oikein, Fors otti puheeksi teidän asianne sanoen kuin\nohimennen, että te olitte jättänyt Leenan puille paljaille. Silloin\nLeena ponnahti ylös, heitti ruokaliinan vasten miehen kasvoja ja\npaljasti hänen ilkeät aikeensa kertoen ottamastaan ja maksamastaan\nlainasta, Forsin kosinnasta ja halpamaisesta kostosta, kun se ei\nonnistunut, ja Forsin oli pakko poistua seurasta!\n\n-- Tämä menee tosiaan yli kaiken ymmärryksen!\n\n-- Ja nyt Fors on ostanut osuuden tehtaaseen. Voitteko käsittää,\nminkä vuoksi?\n\n-- En tosiaankaan, en!\n\n-- Mieheni on puhunut Hannulan kanssa, ja Fors kuuluu uskotelleen\npankinjohtajalle, että hän tahtoo auttaa teitä saamaan hyvän\nmaineenne takaisin ja tukea tehdasta.\n\n-- Ja se yksioikoinen Hannula uskoo kaikkea.\n\n-- Nyt Fors kuuluu tulevan tänne tarkastamaan tehdasta, ja Leena\ntahtoo puhutella teitä sitä ennen.\n\n-- Kylläpä kestää, se roisto -- onpa sillä sisua! -- huudahteli Uuras\npääsemättä tasapainoon.\n\nHän oli pörröttänyt tukkansa käsin päätänsä pidellen, ja katse\nhurjistuneena hän oli peloittava jäntterässä rotevuudessaan, selkä\nhiukan kumarana ja suuret kädet ilmaa hapuilevina.\n\n-- Näkemiin, herra Uuras, nyt menen noutamaan Leenaa. Hän odottaa\nUlla-muorin luona. Näkemiin!\n\n-- Näkemiin! -- mörähti Uuras istuutuen penkille uupuneena ja\nepätoivoisena.\n\nMutta se päivä oli nyt kerta kaikkiaan myrskyn päivä, eikä hän ollut\nistunut viittä minuuttia yksin, kun työmiehet tulivat huoneeseen.\n\n-- Olemme nyt neuvotelleet, -- sanoi yksi miehistä.\n\nUuras nosti päätään istuessaan kumarassa.\n\n-- Se on sillä tavalla kuin mestari tietää, että olemme sijoittuneet\ntänne elämään ja asumaan, mutta kun meikäläisellä on aina se\nuloskäsky ovenvartijana, niin meinattiin, että --\n\n-- Se on päätös! -- puuttui toinen kiivaampi puheeseen. -- Tyydymme\nkohtuullisiin palkkoihin sen mukaan kuin liike kannattaa, mutta\ntahdomme osuuksia tehtaaseen!\n\n-- Mutta ellen minä voi suostua, -- äännähti Uuras.\n\n-- No sitten kai se on tykkänään tenä tässä tehtaassa!\n\n-- Niin, miten?\n\n-- Miksi mestari kyselee? Se on vanha tahti, taistelua vain, ja\nmeillä on valta ja voima panna kovat, ellei hyvällä hellitetä.\n\n-- Tiedän, tiedän, mutta tällä kertaa ei minulla ole aikaa neuvotella\nkanssanne. Rouvani on juuri saapunut kaupungista tärkeässä ja\nkiireellisessä asiassa. Myöhemmin neuvottelemme.\n\nMiehet katselivat toisiaan hiukan empien, mutta Uuraan ulkomuoto\npuhui heille kylliksi, ja he poistuivat ilman muuta.\n\nHetken kuluttua astui Leena huoneeseen.\n\nHe olivat kaupungissa tavanneet toisensa selvitellessään yhteisiä\nasioita eikä varsinaisesta avioerosta oltu puhuttu sen koommin, kun\nUuras oli siirtynyt pois kaupungista.\n\nUuras hämmästyi nähdessään Leenan tuskan murtamana, vanhentuneena ja\nkatkerana. Ja Leena puolestaan sai kyyneleet silmiinsä katsellessaan\nUuraan liian aikaisin kumartunutta selkää ja harmaantunutta tukkaa.\n\n-- Rakas Uuras, -- sanoi Leena ojentaen kätensä ja istuutui miehensä\nviereen penkille. -- Eliisa jo kertoi sinulle -- --\n\n-- Eliisa, niin, se on tukala asia, -- sanoi Uuras, joka hetkeksi oli\nunohtanut kaiken muun kiintyessään katselemaan vaimoaan.\n\n-- Fors on matkalla tänne, mutta minä tahdoin päästä ennen häntä. Hän\ntekeytyy ystäväksi ja tarjoo apua. Saat nähdä!\n\n-- Mistä sinä sen tiedät?\n\n-- Hannulalta. Ole varuillasi!\n\n-- Ennen minä kuolen nälkään kuin rupean sen miehen kanssa asioihin,\nhyi hitto! Jos hän tulee tänne rettelöimään, heitän hänet ovesta\npellolle!\n\n-- Tuolla hän tulee miesjoukon saattamana. Minä menen tuonne\nsivuhuoneeseen. Tahdon kuulla, mitä hän sinulle sanoo, ja sitten\nvasta vetää hänet kireälle.\n\nLeena pujahti kamariin, ja Fors astui sisään tapansa mukaan melkein\nkeikarimaisesti puettuna, toisessa kädessä keppi, toisessa hattu.\n\n-- Päivää, Uuras, nyt on lämmin päivä, -- ja hän läheni ojentaen\nkättä, mutta Uuras ei ollut huomaavinaan.\n\n-- Kaikkein vähimmän olen odottanut sinua tänne yksinäiseen maan\nkolkkaan.\n\n-- Tätä ei nyt enää voi sanoa kolkaksi eikä liioin yksinäiseksi. Sinä\nolet tehnyt täällä aivan ihmeitä. Tehdas tuossa, niin että jollen\nsinua tuntisi, en uskoisi, että se on vuodessa noussut ja sellaisella\nnaurettavan pienellä pääomalla. Sinullahan oli vain viisikymmentä\ntuhatta. Satatuhatta sen olisi vähintään pitänyt maksaa.\n\n-- Kuulin sinun ostaneen Hannulalta osuuden.\n\n-- Niin, ja voit uskoa, että sain pulittaa enemmän kuin nimellisen\nmäärän.\n\n-- Liike menee huonosti, työväki rettelöi, -- sanoi Uuras.\n\n-- Kun alamme yhdessä ja minä hankin pääomaa, tulee uusi vauhti.\n\n-- Minä en suostu sinun kanssasi jatkamaan, -- sanoi Uuras niin\ntyynesti kuin taisi.\n\n-- Siinä sinä teet väärin. Tiedäthän, että Hillin menestys on\nriippunut minusta ja minun pienestä kyvystäni asioissa, -- ja Fors\nnauroi kettumaisesti, suutaan maiskauttaen.\n\n-- En rupea sinun kanssasi yhteistyöhön, sen jo sanoin, ja jos sinä\ntäällä rupeat määräilemään ja valtaasi käyttämään, ajatan sinut\npois työrauhan rikkojana! -- puhui Uuras voimatta hillitä paisuvaa\nvihaansa.\n\n-- Viisaammin tekisit, jos kuitenkin hyvällä suostuisit. Tahtoisin\nmuun muassa näyttää Leena-rouvalle, ettei meitä miehiä niin vain\nnolata. Hän on vaarallinen nainen. Sinun maineesi hän on saattanut\nepäilyksen alaiseksi eikä paljoa puutu, etten minäkin joutunut saman\nkohtalon uhriksi.\n\nTuskin hän oli sen sanonut, kun Leena astui huoneeseen ja Fors kävi\naivan harmaaksi kasvoiltaan.\n\n-- Noo, hyvää päivää, herra pormestari, teidän käynnillänne näyttää\nolevan hyvin pätevät syyt, ja puheestanne päättäen on olemassa\nasianhaaroja, joiden takia mieheni tehtaan osuus on käynyt teille\nhyvin halutuksi tavaraksi. Pahaksi onneksi te erehdytte kaupassa,\njoka on hyvin uskallettu, ja samoin siinä perusteessakin, miksi sen\nteitte.\n\nLeena venytti sanojaan voittaakseen itsensä ja hillitäkseen sydämensä\nrajuja lyöntejä, ennenkuin tarttui itse pääasiaan. Hän tiesi kyllä,\nkuinka vaarallinen ja ovela Fors oli tällaisissa asioissa, ja tahtoi\nsaada hänet ansaan.\n\n-- Rouva puhuu arvoituksia.\n\n-- Te sanoitte miehelleni, että minä olen vaarallinen nainen, ja\nlisäsitte siihen selityksen. Herra pormestari, olen jo kerran\nheittänyt tämän syytöksenne sille, jolle se kuuluu, teille\nitsellenne. Se ei näytä riittävän. Te olette myöskin syyttänyt minua\neräästä teosta Hannulan ja erään toisen henkilön läsnäollessa.\nTahdotteko, että minä vedän teidät oikeuteen siitä syytöksestä?\n\n-- Hyvä rouva, te ette ole suinkaan terve.\n\n-- Täydellisesti, tahdotteko?\n\n-- Uuras, ole hyvä ja pyydä rouvaasi poistumaan. Hän häiritsee meidän\nsopimustamme liikeasioissa ja -- --\n\n-- En suinkaan, -- sanoi Uuras, -- nyt on kysymys meistä molemmista,\nja ellet tosiaan tahdo, että vedämme sinut oikeuteen parjauksesta ja\nväärästä syytöksestä, josta minun kunniani ja menestykseni\nriippuu -- --\n\n-- Niin vaadimme, että luovutatte osuutenne Uuraalle taikka hänen\nmääräämälleen henkilölle siitä hinnasta, jonka itse olette maksanut,\n-- lisäsi Leena.\n\n-- Tämähän on mieletöntä!\n\n-- Ei ollenkaan, tuossa on paperia ja kynä. Olkaa hyvä, herra\npormestari, mitä pikemmin sen teette, sitä parempi itsellenne!\n\nLeenan silmät leimusivat, ja ääni vapisi, mutta hän hymyili puhuen\nniin hillitysti kuin olisi lausunut herttaisimpia kohteliaisuuksia.\n\nFors väänteli itseään, ravisti päätään, tekeytyi uhriksi.\n\n-- Te naiset, te naiset, tämä näyttää olevan Leena-rouvalle\nerikoisesti arka kysymys. No niin, olkoon menneeksi, mutta sillä\nehdolla, että minä itse saan määrätä, kelle osuuteni siirrän. Minä\nluovutan koko saatavani työväelle viiden sadan markan suuruisina\nosuuksina, joista maksetaan sekä vuotuinen korko että liikkeen\ntuottama voitto-osinko, ja kullakin osuudella on yksi ääni yhtiön\nkokouksissa. Osuuksia voidaan siirtää ainoastaan liikkeeseen\nkuuluville tai liittyville, ja niistä saa omistaja ja sitten hänen\nleskensä kuolemaansa saakka koron ja voitto-osingon, samoin kuin myös\nalaikäiset lapset, vaikkeivät kuuluisi työväkeen. Muutoin joutuu\nosake tehtaan lunastettavaksi nimellisarvosta ja myydään uusille\ntyöläisille. Tämän sopimuksen kirjoitan tässä valmiiksi.\n\nForsin kirjoittaessa seisoivat Uuras ja Leena hämmästyneinä toisiinsa\nkatsoen. Uuras kuuli sanat, mutta niiden kantavuus ei ensi tuokiossa\nhänelle selvinnyt.\n\n-- Toivottavasti nyt voimme sopia, -- sanoi Fors hymyillen, kun oli\nsaanut asiakirjan valmiiksi, ja tarjosi Leena-rouvalle kättä.\n\nLeena empi, hänen vastenmielisyytensä ja vihansa tuota miestä kohtaan\noli suuri, mutta hän ojensi kuitenkin kätensä tajuamatta ja uskomatta\nForsin tarkoitusta.\n\n-- Tapani ei ole jättää mitään kesken, kun asia on päätetty, --\njatkoi Fors kätellen Uurasta. -- Sinun oma osuutesi on ainakin\nsamansuuruinen kuin mitä työväki koskaan tulee saamaan, eikä tehtaan\ntarvitse joutua vaaraan.\n\n-- Se on minun asiani, -- murahti Uuras.\n\n-- Rouva hyvä, -- jatkoi Fors yhä kaksimielisesti hymyillen, -- me\nolemme keskenämme pelanneet misääriä koko ikämme, nyt on aika antaa\nkorteille oikea arvo. Olen nyt jakanut pelin hyvin riidanhaluiselle\njoukolle, mutta Uurashan on tottunut rimpuilemaan ja tuntee silloin\nvasta täysin elävänsä, kun saa miehiään rinnuksista ravistella.\n\n-- Käsitämme kyllä, että herra pormestari on heittänyt tähän pieneen\npiiriimme riitakapulan, -- sanoi Leena.\n\nPormestari Fors nauroi:\n\n-- Ei suinkaan meistä kukaan usko, että minä olen sosialisti ja\nmaailmanparantaja. Mitä tein, tapahtui sen vuoksi, että tahdon\ntodistaa tuollaisen houreen kestämättömyyden. Vuoden päästä, -- --\nno, sehän nähdään. Muuten pyydän, ettei minua mainita tämän asian\nyhteydessä.\n\nHän hyvästeli ja poistui nopeasti. Leena ja Uuras katsoivat toisiinsa.\n\n-- Ellei asia olisi minulle vastenmielinen, tahtoisin nauraa, --\nsanoi Leena. -- Fors on aina kaltaisensa, ensin houkuttelee uskomaan\nitseensä ja menettelee kuitenkin melkein konnamaisesti, mutta kun\nkireälle pannaan, yltyy suurenmoiseksi. Muistathan kai, kuinka\nminä kerran taivutin hänet sinulle takuuseen? Se oli ennen meidän\nnaimisiinmenoamme.\n\n-- Kyllä minä sen muistan, -- sanoi Uuras painavasti.\n\n-- Hän oli silloin uskotellut ja vakuutellut muutamille nuorille\nystävilleni ja ihailijoilleni, että minä olen lemmenhaluinen\nkeimailija, jonka sanaan ei saisi luottaa. Se tuotiin minulle\njuorupuheena, ja minä arvasin heti, mistä se oli lähtenyt. Mietin\nvain, kuinka parhaiten voisin sitä käyttää hyväkseni, ja silloin\ntulit sinä. Forsin sain taipumaan sillä uhalla, että minä muuten\ntekisin hänen elämänsä kaupungissa sangen kirpeläksi, hän kun on\nhirveän arka yleisestä mielipiteestä.\n\nHe vaikenivat kumpikin, ja se kysymys, joka oli kaikkein ensin\nratkaistava, teki heidät aroiksi. Uuras tunsi ensi kertaa elämässään\nujostelevansa vaimoaan, ja Leenan sydän löi rajusti, peläten\nilmaisevänsä, kuinka palavasti hän halusi jälleen päästä miehestään\nhuolehtimaan.\n\n-- Uuras, -- sanoi Leena viimein arasti. -- Täällä on niin somaa ja\nkodikasta.\n\n-- Se on sentään liian pientä ja ahdasta sinulle.\n\n-- Älä sano, tiedäthän -- --!\n\nHänen äänensä ilmaisi Uuraalle kaikki, vaikka katse olikin maahan\nluotuna, ja hän tarttui Leenan käteen. He katsoivat toisiinsa ja\nvaipuivat pitkään syleilyyn.\n\nLeena jäi miehensä uuteen kotiin.\n\n\n\n\nXXVI.\n\n\n-- Eikö totta, Uuras, -- sanoi Leena heidän istuessaan kahden\narkihuoneen pöydän ääressä aamukahvilla, -- meidän olisi heti\nnaimisiin mentyämme pitänyt muuttaa tänne? Täällähän on oikea rauhan\nparatiisi.\n\n-- On, -- myönsi Uuras, -- hyvin se nyt tarvitaankin. Ilman sinua en\nenää olisi jaksanut. Voimani ovat uupuneet.\n\nHän oli harvasanainen, aivan kuin jokainen lause olisi tuottanut\nponnistuksia, joita piti karttaa.\n\nHitain ja painavin askelin hän liikkui tehtaalla ja kodissa aina\nmiettivänä ja vakavana.\n\n-- Sinäkö uupunut? Ei, ystäväni ja jättiläiseni, et sinä tiedäkään,\nmitä väsymys on! -- vakuutteli Leena pelko sydämessä, että Uuras\nsittenkin oli oikeassa, kun hän nyt oli niin toisenlainen kuin ennen.\n\nTehdas näytti menestyvän hyvin, ja työväki oli rauhoittunut sen\njälkeen, kun Uuras oli jakanut viidelle perheelliselle kullekin yhden\nosuuden. Toiset, jotka eivät jaksaneet lunastaa osuutta, olivat\ntyytymättömiä. Tehtaan osakkaat pitivät heitä silmällä, ja Uuras jäi\nhiukan syrjään kiistoista.\n\nVain Leena tiesi, kuinka vastenmielistä Uuraalle oli luopua\nyksinvaltiudestaan tehtaalla. Ja tiukemmin kuin ennen hän nyt valvoi\ntöitä ja moitti väkeä pienimmästäkin virheestä ja laiminlyönnistä.\nLeena yritti aina lieventää hänen ankaraa arvosteluaan, ja hänen\nonnistui monet kerrat estää liikanainen ankaruus, joka vivahti\nvihalle.\n\n-- Nyt sitä ollaan jotakin olevinaan! -- sanoi Uuras. -- Kun\non viidensadan osuus taskussa, niin mennään tupakoimaan kesken\nkiireellisen työn. Ja jos muistuttaa, kuulee kyllä, että omanihan on\nvahinko. Työmies on työmies eikä työtä tee, ellei ole piiska selässä!\n-- puhui Uuras tahallaan liioitellen.\n\n-- Voi sinua, parantumaton porvari! -- pilaili Leena. -- Tingi\npikkusen, niin pääset vähemmällä!\n\n-- On niitä tarpeeksi, jota tinkivät. Minä en ole siihen luotu. Niin\nkauan kuin henki keuhkoissa pihisee, saavat he kuulla kunniansa minun\nalueellani, ja niin kauan kuin käteni nousee, näytän heille työn\ntahtia, ja katsokoot silloin luitansa, että ne kestävät, ja elleivät\nkestä, niin murtukoot, minusta se on yks'kaikki. Ei heistä kukaan\nminuakaan säästä.\n\n-- Eihän elämä ole pelkkää työntekoa, -- uskalsi Leena puolustella.\n\n-- Mitä enemmän työtä tekee, sitä parempi. Työssä on iloa ja\nnautintoa.\n\nTehtaassa hän oli ensimmäinen aamulla ja viimeinen illalla seisten\nahjon ääressä, niinkuin toisetkin. Työpäivä oli kymmentuntinen, ja\nkun Uuras oli syönyt päivällisen kuudelta ja peseytynyt, oli kello\nseitsemän, ja silloin hän uupumuksesta nukkui.\n\nLeena oli nyt ollut maalla kuukauden ja jännittyneenä seurannut\nUuraan elämää. Hänestä, joka ei milloinkaan ollut näin läheltä nähnyt\nvakavaa työtä, se oli äärimmäistä orjuutta.\n\nTehtaalla karttui yhä enemmän asioimisia, piti tehdä matkoja, eikä\nUuras enää sunnuntaisin ennättänyt hoitaa kirjanpitoa. Hänen täytyi\nluopua olemasta miesten mukana työssä. Mutta silloin höltyi myöskin\nkuri, ja työläisten keskinäiset riidat kävivät yhä kiihkeämmiksi\nsaaden erityistä aihetta siitä, että osa heistä esiintyi liikkeen\nosakkaina ja komenteli toisia.\n\nTyytymättömät tekivät lakon, ja Uuras otti uusia sijaan, mutta\nentiset eivät poistuneet paikkakunnalta. He pitivät kokouksia,\nkutsuivat paikalle työväenliikkeen johtajia ja yllyttäjiä ja\nuhkailivat työssä olevia kostolla, käyttäen väkivaltaakin. Lopulta\najettiin uudet työmiehet väkisin pois seudulta ja entiset ilmestyivät\ntyöhön.\n\nUuras ei mukaantunut tähän tulokseen, vaan tuskastuneena sulki koko\ntehtaan.\n\nTyöväen sanomalehdet ja koko puolue raivosi. Tehdasalueella liikkui\nvaarallisia henkilöitä, ja nimismies sai heistä lisävaivaa.\n\nKaiken tämän ohella Uuras pysyi näöltään tyynenä, mutta Leena kyllä\ntiesi, kuinka hän kärsi ja riutui.\n\nSamoihin aikoihin oli Ulla-muori käynyt huonoksi. Hän sanoi hymyillen\nminiälleen:\n\n-- Minun vanhat rattaani ovat ja kauankin nitisseet ja natisseet,\nmutta kun niiden pakostakin piti olla liikkeellä, niin pysyivät vielä\nkasassa. Nyt kun te tulitte, Leena, pääsin minä helpommalla ja lasken\nrattaani lepäämään.\n\nUlla-muori ei koskaan sinutellut miniäänsä eikä ukki myöskään.\n\n-- Ukki hyvä, kuinka teidän rattaanne jaksavat? -- kysyi Leena.\n\n-- Ne pyörivät nyt muorinkin edestä, -- sanoi ukki tuoden sisälle\npuita ja vettä.\n\nVanha Henriika, Anjan äiti, oli tyttärensä kuolemasta saakka ollut\nUlla-muorin hoidettavana. Suru oli pehmentänyt hänen järkensä.\nToisinaan eukko kävi levottomaksi ollen etsivinään tytärtään ja\nkarkasi silloin metsään. Vain Ulla-muori tiesi ja tunsi hänen\ntuulensa, ja he kaksi askartelivat yhdessä.\n\nHenriika keitti ruuan ja kattoi pöydän liikkuen vanhaan totuttuun\ntapaansa koneellisesti. Saattoi nähdä, ettei eukolla ollut järki\nohjeenaan, mutta sairaan kaitseva silmä johdatti häntä.\n\nUlla-muori tunsi lamauttavaa väsymystä parina päivänä, ja äkkiä hän\nsai sydänkohtauksia, ja sitten tuli loppu hyvin pian. Kukaan ei\ntahtonut oikein uskoa, että hän oli ikiajoiksi heistä eronnut.\n\nUuras oli ollut sattumalta matkalla. Kun sairas oli ollut kovin\nlevoton ja vain ajoittain tajuissaan muutaman tunnin, oli Leena\nsähköttänyt Uuraalle, joka viime tingassa kerkisi paikalle\nkuiskatakseen jäähyväiset äidilleen.\n\nUlla-muori siunasi katseillaan poikaansa, hymyili onnellisena ja\nnukkui hänen syliinsä.\n\nLeena ja ukki olivat valvoneet sairaan luona parina yönä\nraskitsematta päivälläkään nukkua. Nyt he saivat mennä lepäämään, ja\nUuras jäi äitinsä kuolinhuoneeseen.\n\nOli syksy ja hämärä päivä. Henriika puuhaili tuvassa, ja kamarin ovi\noli auki. Äkkiä hän pujahti kuolleen vuoteelle istuen sen jalkopäähän.\n\n-- Sinä olet Uuras, kyllä minä sinut tiedän. Sinä otit Anjan sydämen\nja heitit sen jokeen. Niin sinä teit, senkin sydämenvaras!\n\n-- Ehkä, -- sanoi Uuras tuskin kuuluvasti. Hänestä tuntui, kuin nämä\nkaksi vanhaa naista olisivat molemmat kuolleet ja Anja puhuisi ne\nsanat, jotka hän kuuli.\n\n-- Kuka voi elää ilman sydäntä, -- jatkoi Henriika. -- Lapsi käveli\njoen rannalla, ja sydän sanoi hänelle: \"Tule ottamaan, täällä on\nkylmä ja mutainen pohja, ja minä olen vielä niin nuori ja arka enkä\nminä tunne muita kuin sinut, nyt kun Uuras minut tänne heitti. Ota\nminut jälleen lämpöiseen poveesi\", ja Anja meni jokeen ottamaan\noman sydämensä, jonka sinä sinne heitit. Sen on Anja minulle usein\nkertonut. Hiljaa, ole hiljaa. He sanovat, että Anja on kuollut, mutta\nse ei ole totta. Tyttö on metsässä ja minä olen usein nähnyt, vaikken\nole päässyt puheille, kuulen vain kaukaa hänen äänensä.\n\nHenriika nousi levottomana ja salaperäisenä.\n\n-- Emäntä nukkuu nyt sikeästi, ja minä menen metsään. Anja on\nkutsunut koko päivän.\n\n-- Älkää menkö, -- esteli Uuras.\n\nHenriika oli jo ulko-ovella, kun Uuras ennätti saada hänet kiinni\naikoen taluttaa takaisin.\n\n-- Älä koske, sinä sydämenvaras, sinä valasi rikkoja! Sinä, sinä\nAnjan jokeen heitit ja sitten naimisiin menit. Sinua minä vihaan ja\nkiroan!\n\nHullaantunut riuhtaisi itsensä irti, mutta Uuras otti hänet syliinsä\nja kantoi entiseen kamariinsa, jossa Henriikaa nyt hoidettiin. Siellä\neukko kyyristyi kokoon ja itki.\n\n-- Kyllä minä tiedän, emäntä ei nuku, emäntä kuoli, ja nyt Henriika\nparka saa yksin itkeä Anjan kanssa. Anja ei syönyt eikä juonut,\nei laulanut enää koskaan, kun jätit. Surullinen hän oli, niin\nkovin surullinen, ja akkunasta katsoi, katsoi ja rukoili sinun\npuolestasi ja oman sielunsa puolesta. Sinisen hameen hän teki,\nsinisen morsiuspuvun, ja tukkansa levitti ja nauroi, että tämä on\nmorsiushuntu, ja sitten hän meni... Huu, siellä oli niin kylmä. Ja\nemäntä on mennyt ja nyt minä olen aivan yksin.\n\nUuras aikoi jättää hänet huoneeseen, mutta silloin Henriika tarttui\nhänen käteensä.\n\n-- Älä mene vielä, minä sanon sinulle: Anjan vieressä kirkkomaalla on\nsinun ristisi kolmantena. Minä näin sen. Siinä oli sinun nimesi, Karl\nHenrik Uuras, se oli suuri harmaa kivi. Mene katsomaan!\n\nHenriika puhui puhumistaan, kunnes kuului vain epäselvää mutinaa ja\nuupumus vaimensi hänet uneen.\n\nUuras peitti hänet vuoteeseen ja lukittuaan oven kävi katsomassa\näitiään, joka näytti nukkuneen tyynenä ja onnellisena, pää\nhiukan kallellaan pieluksella. Hän suoristi sitä tuntematta\nvastenmielisyyttä kosketuksesta kuolleeseen ja sanomattomalla\nkaiholla hän ensi kertaa elämässään suuteli äitiään otsalle. Hän\ntunsi olevansa nyt lähempänä häntä kuin koskaan ennen, kuin samaa\nolemusta, ajatellen hänen ajatuksiaan, puhuen hänen sanojaan, tehden\nhänen töitään, astuen hänen askeleitaan ja kenties piankin poistuen\nsinne, minne äiti oli mennyt.\n\nSilloin hän tuli ajatelleeksi: -- Tunteeko kukaan samaa, kun minä\nolen kuollut?\n\nSanomaton tuska täytti hänen sydämensä, hirmuinen hätä, joka painoi\nrintaa, ahdisti henkeä, ja hän lyyhistyi sängyn viereen polvilleen\nvoihkien ja kasvonsa peittäen. -- Voi iäisyys, tyhjyys, hirmuinen\nolemattomuus, ei lasta, ei ajatusta, ei merkkiä minusta, kuin tyhjiin\nmennyt, hukkaan elänyt, ei mitään omaa, ei mitään pysyvää ole minusta\njääpä!\n\nAhnaasti seurasivat hänen vaanivat katseensa mennyttä elämää\nkutsuen esiin vuodet ja päivät varhaisesta lapsuudesta nuoruuteen\nja miehenikään, punniten ja tutkistellen jokaista salaisintakin\nsielunsa soppea, työnsä syytä ja tulosta, hyväksyen vain sen, mikä\nhäneen itseensä nähden jotakin merkitsi; kuinka hän oli rakastanut\ntyötään ja iloinnut jokaisesta kauniista ja hyvästä tuloksesta,\nvälittämättä ketä oli pahoin kohdellut, ketä kiitellyt tai moittinut,\nvälittämättä siitäkään, mitä olivat ne elävät ihmiset saaneet kestää,\njotka häntä työssä auttoivat, mitä tuntea ja kärsiä, tuskaa, onnea,\nrasitusta, sairautta tai onnettomuutta. Ihmiset olivat olleet hänelle\nvain välikappaleita, ei milloinkaan palveltavia ja päämääräksi\nkohotettavia. Hänen työnsä ja sen tulos: mitä siitä? Senhän oli määrä\nheitä palvella. Hän itse oli ankara työn välikappale, ja samaa hän\nvaati muilta. Voi, miksi se ei nyt häntä tyydyttänyt? Miksi iäisyys\nhäntä kauhisti ja tyhjyys jähmetytti?\n\nNyyhkytykset puistattivat häntä, ja tuskallinen rakkauden ja\nmyötätunnon kaipuu ahdisti kuin polttava jano. Se kaipuu kohdistui\näitiin, Anjaan ja -- lapseen, omaan lapseen!\n\nÄidin kuolema viittoi uutta tietä Uuraan elämän taipaleella.\nHän luopui tehtaasta ja pani päätöksensä toimeen nopeasti ja\ntarmokkaasti, aivan kuin jokainen menetetty päivä olisi ollut\nkorvaamaton vahinko. Seuraajaksi tuli Murtola, jolle hän myönsi perin\nedulliset maksuehdot, aivan kuin nuori pari olisi ollut hänen oikeat\nperillisensä.\n\nSitten Uuras kääntyi vuoteen omaksi, eikä lääkäri voinut muuta\nselitystä antaa kuin että hänen elinvoimansa olivat liiasta\nrasituksesta ehtyneet.\n\nHän ennätti kuitenkin vielä nähdä, kuinka tehdas Murtolan johtamana\nalkoi menestyä. Sen järjestely ja työväen osuudet sopivat hänen\nohjelmaansa, ja pienessä tehdasyhteiskunnassa ehti jo vuoden kuluessa\ntulla esille sovinnollista yhteishenkeä, taipumusta liittymään\nlujaksi kokonaisuudeksi, johon vahingolliset ainekset eivät päässeet\ntunkeutumaan. Ja sitä myöten kuin työ tuli säännölliseksi, uskalsi\nMurtola suunnitella liikkeen laajentamista.\n\nHän toi piirustusluonnoksensa Uuraan katseltavaksi tahtoen kuulla\nkokeneen edeltäjänsä mieltä aikeistaan.\n\nOli taaskin syksy, ja puut pudottivat lehtiään Uuraan pienessä\npuistikossa. Hän istui parvekkeella peitteeseen käärittynä ja oli\nvain varjo entisestä itsestänsä. Leena ja Eliisa hoitelivat häntä, ja\nukki istui portailla tupakoiden.\n\n-- Syksy on kaunein vuodenaika, -- sanoi Eliisa. -- Metsikkö tuolla\non kullankellertävä, ja pienten kotien punaiset seinät ja valkoiset\nakkunalaudat soveltuvat siihen niin mainiosti. Niitä ilmestyy sinne\nyhä uusia sitä mukaa kuin tehdas laajenee ja osuuksia voidaan jakaa.\nMinulla on teille, herra Uuras, lämpimät terveiset heiltä. Käyn\nsiellä usein, ja aina he kyselevät tehtaan perustajasta. Te olette\nheille kuin jokin suojeluspyhä. Karl on liian läheinen ja saa joka\npäivä taistella ja kinailla heidän kanssaan, mutta kilttiä he silti\novat ja noudattavat sääntöjä.\n\n-- Itsehän lakinsa laativat, -- sanoi Uuras. -- Minä taidan olla\nsamaa lajia kuin työväki. Kun ahersin heidän kanssaan vallan hengen\nedestä, pysyin aina kireissä väleissä, mutta nyt etäällä ollen\nihailen heitä ja ihmettelen, että he niin paljoon pystyvät. Silloin\nhe minua vihasivat, kun heitä parhaiten hyödytin ja palvelin, ohjasin\nja aivan kädestä pitäen opetin. Nyt kun olen vain oma varjoni, nyt he\nminua muka ihailevat.\n\n-- Ainahan se aika näkyy polvesta paranevan, -- virkkoi ukki\nkoputellen piippuaan portaaseen. -- Minä olin vain sellainen\nkyläseppä, mutta Uuras tahtoi saada tehtaan, ja nyt nämä täällä\npyrkivät oikein pajavaltakuntaa rakentamaan. Valmista, valmista tulee\nelämästä.\n\n-- Minua vain pelottaa se, -- sanoi Uuras, -- että tämä meidän\nyrityksemme täällä on niin yksinäinen laatuaan.\n\n-- Niin, ihmisten pitää itse kunkin taistella ja rimpuilla ennenkuin\nuskoo, että tuo hyvä tuossa on kyllin hyvää. Se siinä vain on taikana.\n\nTehtaan pilli soi, ja väki tulvi työstä pitkänä jonona metsänlaitaa\nkohti, missä kullakin oli oma sievä majansa puiden varjostamana,\nvaimo ja onnelliset lapset odottamassa.\n\nMutta sittenkään he eivät olleet hauskoissa kodeissaan tyytyväisiä.\nHe etsivät syitä ja halusivat taistelua, ja kun ei todellisuus siihen\nsyytä antanut, turvautuivat he kuvitteluihin. Taistelu oli alettava\nitsensä taistelun vuoksi, sillä se on elämää.\n\n\n\n"]