[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fbRXIVuNnsQoE_lAmyorxgIIQLWZ0ZopDHZICQaapkRs":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":30,"gutenbergSummary":33,"gutenbergTranslators":34,"gutenbergDownloadCount":36,"aiDescription":37,"preamble":38,"content":39},1341,"Kivihiilenkaivajat","Zola, Émile",1840,1902,"1341-zola-emile-kivihiilenkaivajat","1341__Zola_Émile__Kivihiilenkaivajat",null,"romaani",[],[15],"ranskalainen","fi",1885,1915,105429,671685,false,52503,[24,25,26,27,28,29],"Coal miners -- Fiction","Coal mines and mining -- Fiction","France, Northern -- Fiction","Labor disputes -- Fiction","Political fiction","Strikes and lockouts -- Fiction",[31,32],"French Literature","Novels","\"Kivihiilenkaivajat\" by Émile Zola is a novel written in the late 19th century. The story explores the harsh realities of coal mining through the eyes of a struggling protagonist and the collective struggles of miners in a small industrial town. The main character, Étienne Lantier, is a desperate young man seeking employment and a semblance of stability amidst dire circumstances.  The opening of the novel introduces Étienne as he journeys through a dark, cold night towards the Montsou coal mine. He struggles with the biting wind and his own unemployment, filled with a mix of hope and despair. Upon reaching the mine, he encounters a few seasoned workers who share their grim experiences, emphasizing the lack of jobs and their hardships in a slowly collapsing industry. This initial encounter sets the tone for the novel, highlighting the oppressive conditions of the working class and the dire need for change, while also foreshadowing Étienne's future involvement with the mining community and their struggle for better living conditions. (This is an automatically generated summary.)",[35],"Palm, Maria",196,"Naturalistinen romaani kuvaa Pohjois-Ranskan kaivosmiesten kurjia oloja ja nälän ajamaa lakkoa 1860-luvulla. Työtön koneenkäyttäjä Étienne Lantier saapuu Montsoun kaivoskylään ja nousee johtamaan työläisten epätoivoista taistelua epäinhimillisiä työolosuhteita vastaan.","Émile Zolan 'Kivihiilenkaivajat' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1341.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juha Kiuru ja Projekti Lönnrot.","KIVIHIILENKAIVAJAT\n\nKirj.\n\nÉmile Zola\n\n\nSuom. Maria Palm\n\nAlkuperäinen teos: Germinal.\n\n\n\n\nAstoria, Oregon,\nLännen Työväen Kustannus-Yhtiön kirjapainossa,\n1915.\n\n\n\n\n\n\nENSIMÄINEN OSA.\n\n\n\n\nI.\n\n\nEräänä tähdettömänä pikimustana yönä kulki autiolla, avaralla jängällä\nsuurta valtamaantietä yksinäinen mies Marchiennesta Montsou'hun. Pimeys\noli niin musta, ettei hän edes nähnyt edessään maata, ainoastaan\nmaaliskuun jäätävä viima kertoi ympäristön avaruudesta, -- se oli oikea\nmerimyrskytuuli, joka puhalsi suurten rämeitten ja autioitten\nerämaitten kylmää. Ei ainoatakaan puuta kuvastunut taivaan taustalle,\ntie kulki kuin viivottimella vedettynä kymmenen kilometrin matkan.\n\nMies oli lähtenyt Marchiennesta kello kahden aikaan astuen pitkin\naskelin ja vavisten kylmästä kuluneessa ohuessa mekossaan ja\nmancherterihousuissaan. Kainalon alla kantoi hän pienen nyytin, joka\noli käärittynä ruutukkaiseen nenäliinaan ja näytti tuottavan hänelle\npaljon vaivaa. Hän vaihtoi sitä kainalosta toiseen, voidakseen pistää\nmolemmat kätensä yht'aikaa housuntaskuihin; vinhasta länsituulesta\nrohtuivat ja kohmettuivat hänen kätensä.\n\nSe oli työttömäksi ja kodittomaksi joutunut työmies. Hänen tyhjissä\naivoissaan nalkutti vain yksi ainoa toivomus, että tuuli lauhtuisi\niltapuoleen.\n\nSiten oli hän astunut tunnin ajan, kun hän äkkiä parin kilometrin\npäässä Montsou'sta huomasi vasemmalta kolmen nuotiotulen vilkuttavan\npunasta tulta. Aluksi oli hän arkana ja epäilevänä kahden vaiheilla,\nmutta lopuksi ei hän voinut vastustaa kiusallista tarvettaan lämmittää\nhetkisen kohmettuneita käsiään.\n\nTie nousi mäkeen. Hän astui vielä pari sataa askelta. Tulet vilkkuivat\nyhäti käsittämättömän korkealla, kuin kolme savuavaa kuuta. Mutta\nsamassa toinen näky alhaalla maassa kiinnitti hänen huomionsa. Suoraan\nhänen edessään musteni jokin raskas, suuri, moniosainen rakennus, jonka\nyllä kohosi tehdaspiippu; likaisista ikkunoista välkkyi joskus valoa,\nviisi, kuusi lyhtyä riippui ulkona mustuneissa patsaissa ja tästä\nhaavemaisesta möhkäleestä, keskeltä savua ja pimeyttä pöllyttelihe\nnäkymättömiä höyryjä, ikäänkuin syviä huokauksia.\n\nKulkuri tunsi kivihiilikaivoksen. Häntä valtasi tavallinen häpeän\ntunne: mitä varten mennä sinne? ei hänelle kumminkaan anneta työtä.\n\nHän kääntyi pois rakennuksilta ja päätti vihdoin lähestyä sitä paikkaa,\nmissä rautakoreissa paloi kivihiili valaisten ja lämmittäen\ntyötätekeviä. Maan kaivajat tekivät työtä myötään, sillä vieläkin\nolivat täydessä hommassa kulettaen tarpeetonta multaa pois. Nyt hän\nkuuli selvään, miten hiilirattaat pyörivät raiteita myöten ja erotti\nliikkuvia varjoja, jotka kaatoivat niitä kumoon joka tulen ääreen.\n\n-- Terve, -- sanoi hän lähestyen yhtä hiillospannua.\n\nSiinä seisoi selin häneen vanha ukko sinipunervassa kudotussa nutussa\nja kaniininnahkalakissa. Suuri punanen hevonen seisoi liikkumatta,\naivankuin kivettyneenä odottaen, kunnes kaikki sen tuomat kuudet\nrattaat tyhjennettäisiin.\n\nHinterä, punatukkainen nuorukainen ei pitänyt kiirettä, laiskasti\npainaen kädellään vipusinta.\n\n-- Terve, -- vastasi ukko.\n\nSyntyi vaitiolo. Kulkuri tunsi, että häneen katsotaan epäillen ja heti\nsanoi nimensä.\n\n-- Nimeni on Etienne Lantier, olen koneenkäyttäjä. Eiköhän täällä olisi\ntyötä?\n\nLiekit heittivät valoaan häneen; hän oli kaunis, tummatukkainen, noin\nkahdenkymmenen yhden vanha nuorukainen, vaikkakin hinterä, mutta\nlujarakenteinen.\n\nRauhoittuneena kulettaja pudisti päätään.\n\n-- Työtäkö koneenkäyttäjälle....? E-hei... Jo eilen kävi kaksi. Ei\ntäällä ole työtä.\n\nTuulenpuuska keskeytti hänet. Sitten kysyi Etienne osottaen mäen\njuurella oleviin synkkiin rakennuksiin.\n\n\"Tuo on varmaankin kaivos?\"\n\nUkko ei voinut vastata kovalta yskänkohtaukselta, joka oli tukahuttaa\nhänet. Vihdoin sylkäsi hän ja hänen sylkensä jäi mustana täplänä\npunertavalla valolla valaisemaan maahan.\n\n-- Kyllä, Voreux'n kaivos. Ja tuolla, aivan lähellä ovat työväen\nasunnot.\n\nJa hän osotti kädellään pimeydessä häämöttävää kylää; sen katot oli\nEtienne jo ennen huomannut. Mutta kuudet rattaat olivat tyhjennetyt ja\nhevonen lähti itsestään odottamatta ruoskaa, se veti niitä vaivoin\nvastoin tuulta, joka pärrätti sen karvoja. Ukko astui jälestä\ntaivuttamatta luuvalon särkemiä sääriään.\n\nNyt näkyi Voreux'n kaivos selvemmin. Lämmitellessään tulen ääressä\nkatseli Etienne sitä kaikkine sen rakennuksineen: tervakattoisen\nlajitteluvajan, kaivostornin, avaran nostokonehallin, sekä pienen\nneliskulmaisen tornin pumppukoneineen. Kaivoslaitos, jonka hän siinä\nnäki syvennyksen pohjassa mataline tiilirakennuksineen, joista\nsavupiippu kohosi uhkaavana, sarvenmuotoisena, tuntui hänestä ahnaalta,\nilkeännäköiseltä pedolta, joka hymyili siinä nielläkseen ihmisiä.\nTarkastellessaan sitä ajatteli hän itseään ja kuluneen viikon\nkulkuri-elämäänsä, jolloin hän turhaan etsi työtä. Hän muisti\nrautapajan, missä hän oli antanut päällysmiehelleen korvalle, muisti\nmiten hänet oli sieltä karkoitettu, kuten aina muualtakin, Lille'stä,\njoka paikasta. Lauantaina oli hän tullut Martienne'en, mutta ei\nsieltäkään löytynyt työtä. Hän vietti sunnuntaipäivän piiloutuneena\nlautakartanolla, mistä vahti oli juuri ajanut hänet kello kaksi yöllä.\nEikä penniäkään eikä leivänkannikkaa taskussa, mitä tehdä keskellä\nmaantietä, mistä etsiä suojaa vinhaa tuulta vastaan! Niin, tietysti,\ntuo oli kaivosrakennus. Nyt hän ymmärsi nuo lakkaamattomat syvät\nhuokaukset, se oli pumppu.\n\nTyömies, jonka toimena oli kaataa rattaat kumoon, ei kertaakaan\nkatsahtanut Etienneen. Tämä otti jo nyyttinsä, joka oli pudonnut\nmaahan, kun kajahti taas kulettajan yskä. Hän astui hitaasti esiin\npimeästä hevosineen, joka taas veti kuusia täysiä rattaita.\n\n-- Onko Montsou'ssa tehtaita? kysyi nuori mies.\n\nUkko sylki tuikean mustan sylen ja alkoi puhua koettaen voittaa tuulen\näänellään:\n\n-- Oh, eihän tehtaista ole puutetta. Toista oli täällä kolme, neljä\nvuotta sitten! Kaikki kihisi ympärillä, ei riittänyt väkeä, emme\nkoskaan nähneet sellaisia ansiota. Mutta nyt täytyy taas kiristää\nnälkävyötä. On vallan kurjaa nähdä, miten työläisiä erotetaan, tehdas\ntoisensa jälkeen suljetaan.... Ehkei keisari olekaan tähän syynä, mutta\nmiksi hän lähtee sotimaan Amerikaan? Tässä vielä hevosiakin alkoi\nkaatua kolerasta.\n\nHe jatkoivat siten lyhyin lausein valituksiaan. Etienne kertoi\ntuloksettomasta kiertokulustaan koko viikon. Nälkäänkö piti kuolla?\nTiet pian täyttyisivät kerjäläisistä.\n\n-- Niin -- yhtyi ukko, -- täytyy lopuksi käydä huonosti, eikö ole synti\njumalan edessä heittää kadulle niin monta kristittyä sielua.\n\n-- Päiväkausiin ei näe lihaa!\n\n-- Kunhan olisi edes leipää!\n\n-- Niin, olisipa edes leipää!\n\nHeidän sanansa hävisivät surullisesti vinkuvaan tuulen pyörteeseen.\n\nJa osottaen Montsou'hun kertoi ukko työoloista siellä, työläisten\nerottamisista, eri tehtaista ja lakoista.\n\n-- Me elämme vielä jotenkuten, päätti ukko kertomuksensa. -- Vaikka työ\non supistettu. Mutta tuolla Viktorin kaivoksessa on ainoastaan kaksi\nuunia toimessa.\n\nHän sylkäsi ja koikkelehti taas tyhjine rattaineen uneliaan hevosensa\nperässä.\n\n-- Te kai olette Belgiasta? -- kysyi ukko palattuaan jälleen.\n\n-- En, olen etelästä, -- vastasi nuori mies.\n\nPunatukkainen nuorukainen kaadettuaan rattaat istui maahan tyytyväisenä\ntyön keskeytyksestä, sillä nostokoneessa oli jokin mutteri vioittunut\nja ukko oli tuonut vain kolmet rattaat. Hän oli yhä vaiti kuin villi,\nkohotti vain sameat silmänsä lähettäjään, ikäänkuin häntä vaivaisi\ntämän puheliaisuus. Ei tämäkään usein puhunut näin paljon. Varmaankin\nhäntä miellyttivät Etiennen kasvot, tai häntä valtasi eräs niitä\navomielisyyden kohtauksia, jolloin vanhukset alkavat puhua itsekseen.\n\n-- Minä olen Montsou'sta, -- sanoi hän, -- nimeni on Bonnemort [hyvä\nkuolema].\n\n-- Se on kai lisänimi? -- kysyi Etienne hämmästyneenä.\n\nUkko virnisti tyytyväisenä ja viittasi Voreux'hon.\n\n-- Niin, niin. Minut on vedetty kolmasti ylös tuolta, ensi kerralla oli\nkoko tukkani ja partani hiiltynyt, toisella kertaa oli minussa multaa\nkurkkuun saakka ja kolmannella kertaa oli mahani pöhöttynyt vedestä\nkuin sammakolla. Mutta kun he näkivät, etten aikonut mennä manalan\nmajoille, alkoivat he piloillaan kutsua minua Bonnemort.\n\nHän vilkastui nauraessa, hänen naurunsa kitisi kuin voitelematon\nväkipyörä, kunnes se keskeytyi jälleen tärisyttävään yskään. Hän oli\npienenläntä paksuniskainen, ulospäin käännettyine kantapäineen, pitkine\npolviin saakka ulottuvine käsivarsineen, jotka päättyivät\nneliskulmaisiin kämmeniin. Samoinkuin hänen hevosensa ei hänkään\nnäköjään kiinnittänyt huomiota kylmään tai tuuleen, joka vinkui\nkorvissa.\n\nEtienne katsoi ukkoon ja mustaan täplään maassa hänen sylestään ja\nsanoi:\n\n-- Oletko kauan työskennellyt kaivoksessa?\n\nBonnemort huitasi kädellään.\n\n-- Kauanko? Kyllä. En ollut vielä täyttänyt kahdeksaa vuotta, kun\nlähdin tuonne alas Voreaux'hon ja nyt olen viisikymmentäkahdeksan.\nLaskekaa itse. Olen siellä ollut mukana kaikissa töissä, aluksi\nkaivospoikana ja vartuttuani hiilirattaiden lykkääjänä, sen jälkeen\nolen kahdeksantoista vuotta ollut hiilenhakkaajana. Sitten tekivät\nminusta kirottujen jalkojeni tähden mullan kuljettajan, tienrakentajan\nja korjaajan, kunnes olivat pakotetut lähettämään minut taas ilmoille,\nkoska lääkäri sanoi, että muuten jäisin sinne ijäksi. Nyt olen jo viisi\nvuotta kulettajana. Mitä ajattelette? viisikymmentä vuotta\nkaivostyössä, siitä neljäkymmentäviisi maan alla!\n\nHänen puhuessa valaisivat hänen kalpeita kasvojaan hiilet, jotka\nputoilivat korista.\n\n-- Minulle sanotaan, että minun täytyisi levätä, -- jatkoi hän. --\nMutta sitä en tahdo, en ole niin tuhma kuin he luulevat! Kestän kyllä\nvielä kaksi vuotta, silloin täytän kuusikymmentä ja saan eläkettä sata\nkahdeksankymmentä frankia. Jos siirtyisin pois jo nyt, niin he\nantaisivat vain sata viisikymmentä. Sellaisia perhanan roistoja ne\novat! Muuten olen aivan terve, paitsi jaloistani. Nähkääs, se on vesi,\njoka on ryöppynyt nahkani alle, koska olin tullut niin kosteaksi noilla\nmaanalaisilla alueilla. Toisinaan ei voi liikuttaa käpälääkään\nhuutamatta.\n\nYskä keskeytti taas hänen puheensa.\n\n-- Ja siksikö te noin yskitte? -- kysyi Etienne.\n\nMutta hän pudisti kieltävästi päätään.\n\n-- En, en, olen pari kuukautta sitten vilustunut. Ennen en koskaan\nyskinyt, mutta en voi siitä päästä. Pahinta, että sylen....\n\n-- Onko se verta? -- uskalsi Etienne vihdoin kysyä.\n\nBonnemort pyyhki kädellään suutaan.\n\n-- Se on hiiltä. Minussa oi sitä varasto, riittää  lämmitykseen\nvanhoilla päivillä. Ja kuitenkin jo on viisi vuotta, kun en siellä\nollut. Vannaankin on melkoinen varasto. Noh, sehän säilyttää ruumiin.\n\n-- Niin, niin, -- jatkoi hän hetken kuluttua, -- koko sukumme\ntyöskentelee kivihiilikaivantoyhtiön hyväksi Montsou'ssa sen\nperustamisesta asti, josta on jo sata vuotta. Isoisäni Gillon Maheu,\njoka siihen aikaan oli viidentoista vanha poika; löysi runsaan hiilen\nRequillart'issa, missä oli yhtiön ensimmäinen kaivanto, nyt se on jo\nhyljätty. Isäni, Nikolai Maheu, kuoli Vojeux'issä neljänkymmenen\nikäisenä hautaantuneena maanvieremän alle, multa söi hänen luunsa ja\nimi hänen verensä. Kaikki kolme veljeä ja enoa myöskin hukkuivat sinne.\nVain minä yksin, Vikentius Maheu, tulin melkein ehjältä sieltä, vain\njalat ovat vähän epäjärjestyksessä. Poikani, Tousen Maheu myöskin\nponnistaa siellä ja pojanpoika ja koko suku. Satakuusi vuotta jo\ntyöskentelevät sekä vanhat että lapset, kaikki yhden isännän hyväksi.\nMitäs tuumitte? Ei kaikki porvarit tunne niin hyvin sukuperäänsä!\n\n-- Onko yhtiönne rikas? -- kysyi Etienne.\n\nUkko kohautti olkapäitään.\n\n-- On kyllä! Ehkei niin rikas kuin naapurin Anzinin yhtiö. Mutta joka\ntapauksessa liikuttaa se miljoonia, niin monta miljoonaa etteivät niitä\nvoi laskeakaan. Yhdeksäntoista kaivantoa, niistä kolmessatoista tehdään\ntyötä. Kymmenen tuhatta työläistä, viisi tuhatta tonnia jokapäiväistä\nsaalista, rautatie kulkee kaikkien kaivantojen läpi, omat työhuoneet,\ntehtaat! Kyllä rahaa on!\n\nAlkoi kuulua pyörien vikinää, varmaankin alhaalla oli mutteri korjattu\nja kuljettajat jälleen ryhtyivät työhön.\n\nValjastaen hevostaan mutisi ukko itsekseen:\n\n-- Kas kun olen rupatellut. Jos herra Hennebeau saa tietää....\n\n-- Onko nuo herra Hennebeaun hevoset?\n\n-- Ei, vastasi ukko, -- herra Hennebeau on vain päätirehtööri. Hän on\nmyös palkalla kuten me kaikki.\n\n-- No kenelle tuo kaikki kuuluu, -- kysyi nuori mies, osottaen\nkädellään ympäristöä pimeässä.\n\n-- Kenelle? Kuka häntä tietää. Jollekin, siellä...\n\nJa hän viittasi kädellään avaruuteen, missä asui ihmisiä joille he,\nMaheut, jo koko ajastajan ovat työskennelleet. Sitä sanoessa vavahti\nhänen äänensä arasti, ikäänkuin hän puhuisi jostain tuntemattomasta\npyhäköstä, missä piili jumaluus; he eivät koskaan olleet nähneet tätä\njumalaa, mutta yhä syöttävän sitä ruumiillaan.\n\n-- Kunpa olisi leipää aina riittävästi, -- lausui taas Etienne.\n\n-- Niin juuri, kunhan olisi leipää, niin kaikki olisi hyvin!\n\nEtienne otti nyyttinsä, mutta ei lähtenyt heti. Jäätävä tuuli puistatti\nhäntä takaa ja edestä poltti tuli hänen rintaansa. Jos sittenkin\nyrittäisi kaivokseen, ehkä ukko on erehtynyt. Hän tekisi minkä työn\nhyvänsä. Mihin muuten mennä tässä nälän seudussa? Koiranako kuolla\njossain aidan alla? Ja kuitenkin epäröi hän, jokin pelko pidätti hänet,\nhäntä pelotti tuo pimeydessä häämöttävä kaivanto. Ja Voreux\npiiloutuneena kuopan syvyyteen kuten ilkeä eläin, hengitti hitaasti ja\nraskaasti, vaivoin, sulattaen ihmislihan, jonka se oli niellyt.\n\n\n\n\nII.\n\n\nRuis- ja valkojuurikaspellon ympäröimänä nukkui kylä kaksisataa\nneljäkymmentä yön mustan varjon alla. Epäselvästi eroitti pimeässä\npienien talojen neljä ryhmää riveissä ynnä sairaushuoneet, joitten\nvälillä kulki leveät lehtikujat. Autiolla tasangolla riehui vain\nväsymätön tuuli.\n\nMaheun luona toisen kasarmin 16 numerossa, ei kukaan vielä liikkunut.\nEnsimäisen kerroksen ainoa huone oli pimeyden vallassa painostaen\nahtaassa läjässä nukkuvia ihmisiä, jotka olivat uupuneet työstä. Vaikka\nulkona oli ankara kylmyys, oli huoneen raskas ilma tukahuttavan lämmin,\nkuten makuuhuoneissa, joissa aina haisee ihmiseläimelle, kuinka\npuhtaana sitä pidettäisiinkään.\n\nKäkikello alhaalla löi neljä, mutta ei kukaan liikahtanut, kuului vain\nhengityksen käheää vikinää ja kaikuvaa kuorsantaa. Mutta äkkiä joku\nkohosi, se oli Katarina. Huolimatta väsymyksestä, kuuli hän\ntottumuksesta lattian alta kellon neljä lyöntiä, vaikka ei voinut heti\nherätä. Vihdoin ojensi hän säärensä peiton alta, löysi tulitikut ja\nsytytti kynttilän. Mutta hän jäi istumaan, raskas pää tahtoi väkisinkin\nlaskeutua taas päänalukseen.\n\nNyt valaisi kynttilä neliömäisen huoneen, missä oli kaksi ikkunaa ja\nkolme vuodetta. Paitsi niitä oli siinä vielä kaappi, pöytä, kaksi\nvanhaa tuolia. Siinä kaikki, paitsi vaatteita nauloissa, sekä vesiastia\nja vati ikkunalla. Vasemmalla vuoteessa makasi vanhin kahdenkymmenen\nyhden vanha poika Sakarias Jeanlinin, veljensä kanssa, joka oli\nyhdentoista vanha; oikealla vuoteessa makasi kaksi pienokaista, kuuden\nvanha Lenore ja neljän vanha Henri; kolmannessa vuoteessa makasi\nKatarina sisarensa Alziren kanssa, joka yhdeksästä vuodestaan\nhuolimatta oli niin hento ja pieni, ettei Katarina tuntisikaan häntä\nlainkaan, ellei tämän onnettoman lapsen kyttyrä pukkaisi häntä kylkeen.\n\nLasiovi oli auki ja siitä näkyi käytävän nurkka, missä neljännellä\nvuoteella makasivat isä ja äiti ja seisoi kehto, jossa makasi nuorin\nkolmikuukautinen lapsi Estelle.\n\nKatarina teki vielä äärimmäisen ponnistuksen. Hän ojentautui ja upotti\nmolemman käden sormet takkuiseen punaiseen tukkaan, joka peitti hänen\notsansa ja niskansa. Hän oli pieni ja hinterä viidentoista vuotiaaksi,\nkapea paita peitti koko hänen ruumiinsa, paljaiksi jäivät ainoastaan\nhänen sinertävät jalkansa, ikäänkuin ne olisivat piirretyt hiilellä ja\nhienot maitovalkeat käsivarret, jotka kuvastuivat tummaa kasvojen ihoa\nvastaan. Hän haukotteli viimeisen kerran avaten suurehkon suunsa\nkauniine hampaineen ja kalpeine, vähäverisine ikenineen; harmaat\nsilmänsä taistelivat vielä unta vastaan, niiden syvyydessä kuvastui\ntuskaa ja väsymystä samoin kuin koko hänen alastomassa olennossaan.\n\nKäytävästä kuului jokin ryminä. Maheu mutisi uneliain äänin:\n\n-- Perhana! Jo on aika... Sinäkö sytytit tulen, Katarina?\n\n-- Niin, isä... Kello on jo lyönyt alhaalla.\n\n-- Niin joudu, kuhnaaja! Jos olisit eilen, sunnuntaina, vähemmän\ntanssinut, niin olisit herättänyt meidät aikaisemmin... Vai rupeat\nlaiskottelemaan!\n\nHän jatkoi mutisemista yrmissään, kunnes uni valtasi hänet jälleen.\nSanat kävivät epäselviksi, kunnes muuttuivat kuorsaamiseksi.\n\nNuori tyttö liikkui paljain jaloin edestakaisin. Korjasi alasvaluneen\npeitteen Henrin ja Lenoren vuoteella. Alzire avasi silmänsä ja katsoi\nsisareen äänettömänä.\n\n-- Noh, Sakarias ja sinä Jeanlin, nouskaa toki! toisti Katarina seisoen\nveljien edessä, jotka nukkuivat nenät patjoissa.\n\nHän tarttui vanhemman olkapäähän ja puisti häntä, mutta tämä vain\nkirosi hampaittensa lomasta; silloin hän veti peitteen heidän yltään.\nTämä huvitti häntä niin, että hän purskahti nauramaan, katsellessaan\nmiten he potkivat paljain säärin.\n\n-- Anna olla, se on tyhmää! -- leksautti Sakarias vihasesti istuutuen.\n-- Minä en pidä sellaisista kepposista... Täytyy nousta, pahuus heidät\nvieköön!\n\nHän oli laiha nuorukainen pitkine kasvoineen, missä siellä täällä oli\nparran ja viiksien alkua, tukka keltanen ja iho kalpea, vähäverinen.\nPaita oli kohonnut vatsalle ja hän veti sen alas, ei häpeän vuoksi,\nvaan siksi, että vilutti.\n\n-- Kello on jo lyönyt alhaalla, toisti Katarina. No, rientäkää, isä\ntoruu.\n\nJeanlin kääntyi taas kyljelleen ja sulkien silmänsä leksautti:\n\n-- Mene tiehesi, minä tahdon nukkua!\n\nTyttö naurahti taas. Poika näytti niin pieneltä, kömpelöine jäsenineen\nja englannintaudin laajentamine nivelineen. Tyttö otti hänet syliinsä\nja nosti. Tämä potki kaikin voimin vastaan. Hänen ludot apinakasvonsa\nviheriäisine silmineen ja ulkonevine korvineen kalpenivat harmista. Hän\nei sanonut mitään, vaan purasi tyttöä rintaan.\n\n-- Ilkeä poika! -- äännähti tyttö, tukahuttaen huutoa ja laski hänet\nlattialle.\n\nAlzire oli ääneti, mutta ei nukkunut. Raajarikkoisen viisain silmin\nseurasi hän sisartaan ja veljeään, jotka pukeutuivat uneliaina\nvähääkään ujostelematta, kuten yhdessä kasvaneet nuoret eläimet.\nIkkunan luona syntyi taas kinaa, pojat pukkasivat tyttöä, joka peseytyi\nliian kauan. Katarina oli ensimäisenä valmis. Hän veti sääriinsä housut\nja mekon yllensä, peittäen hiukset sinisellä huivilla; siinä puvussa\noli hän aivan pojan näköinen, ainoastaan lantioiden heikko keinuminen\npaljasti hänen sukupuolensa.\n\n-- Kun ukko tulee, niin saat kiitokset siitä, että vuode on noin\nkäännetty ylösalasin, sanoi Sakarias vihasesti. -- Minä sanon hänelle\nettä se on sinun työtäsi.\n\nUkko oli isoisä Bonnemort, joka teki työtä öisin ja päivällä nukkui.\nVuode ei milloinkaan tuuleentunut, siinä aina kuorsasi joku.\n\nKatarina välittämättä veljensä sanoista, alkoi korjata vuodetta.\nViereisestä asunnosta alkoi kuulua joitakin ääniä. Näissä asunnoissa,\njotka yhtiö oli rakentanut suurimmalla säästäväisyydellä, olivat seinät\nniin ohuet, että jokainen pieninkin rähäkkä kuului naapurista. Asuttiin\naivan kylki kyljessä ja jokainen poika tiesi naapureitten perhe-elämän\nkaikki yksityisseikat. Portailta kuului raskaat askeleet, sitten kuului\nikäänkuin raskaan pehmeän kappaleen putoaminen ja sitä seuraava\ntyydytyksen huokaus.\n\n-- Mainiota! sanoi Katarina. -- Tuskin Levaque on mennyt, kun Bouteloup\non jo siinä hänen sijaisenaan.\n\nJeanlin hikkasi ja Alziren silmät vilkastuivat.\n\nHe tekivät pilaa joka aamu naapuriensa elämästä. Siellä asui\nhiilenmurtaja vaimoineen ja piti vuokralaisena mullan kulettajan.\nVaimolla oli niin ollen kaksi miestä, toinen päivällä, toinen yöllä.\n\n-- Philomene yskii, -- lisäsi Katarina hetken kuluttua.\n\nHän puhui Levaquen vanhimmasta tyttärestä, joka oli yhdeksäntoista\nvuoden vanha; tämä oli Sakariaan rakastajatar, josta suhteesta hänellä\noli jo kaksi lasta. Hänellä oli heikko rinta, niin ettei hän voinut\ntyöskennellä maan alla, vaan hoiti hän lajittelukonetta.\n\n-- Kaikkea vielä, Philomene! -- huudahti Sakarias. -- Hän vain makaa\neikä ole millänsäkään... Sikamaista, nukkuu kello kuuteen saakka.\n\nHän veti housut jalkaansa, kun äkkiä hänelle johtui jotakin mieleen ja\nhän paiskasi nopeasti ikkunan auki. Hän kurottautui ikkunasta,\nnähdäkseen tulisiko Pierronin asunnosta Voreux'n mestari Dansaert,\njonka sanottiin olevan suhteissa Pierronin vaimon kanssa. Sisar\nväitteli vastaan, huutaen, että Pierron oli eilen siirtynyt\npäivätyöhön, siis tämän yön ei Dansaert voinut viettää Pierronin vaimon\nluona.\n\nHe innostuivat väittelystä, kun äkkiä heräsi Estelle ja alkoi itkeä.\nSamassa heräsi Maheu ja alkoi sadatella, niin että lapset hiljenivät.\n\n-- Katarina, anna kynttilä tänne! -- huusi Maheu.\n\nIsä hyppäsi vuoteelta, hän oli lyhyt kuin Bonnemort ja muutenkin hänen\nnäköisensä. Hänen keltainen tukkansa oli lyhyeksi leikattu. Katarina\nsill'aikaa meni sukkasillaan alas ruokasaliin, valmistaakseen kahvia.\nPerheen ainoat puukengät seisoivat kaapin alla.\n\n-- Älä sinä, vunukka, paaperra! -- huusi Maheu kärsimättömänä lapsen\nitkusta. Mutta lapsi pelästyi ja alkoi kirkua vielä pahemmin.\n\n-- Jätä hänet, tiedäthän ettei se vaikene, -- lausui vaimo heräten.\n\nHän valitti aina, ettei hänen milloinkaan anneta nukkua kyllikseen.\nMiksi eivät voisi mennä hiljaa pois? Hän kääriytyi peitteeseen, josta\nnäkyivät ainoastaan hänen pitkät kasvonsa karkeine piirteineen, joista\ntunsi vielä entisen kömpelön kauneuden. Nyt kolmenkymmenen yhdeksän\nikäisenä, hän näytti vanhukselta, ainainen puute ja seitsemän lasta\nolivat näännyttäneet hänet. Tuijottaen kattoon keskusteli hän hiljaa\nmiehensä kanssa, tämän pukeutuessa. Kumpikaan ei välittänyt lapsesta,\njoka yhä huusi.\n\n-- Kuule. Sinä tiedät, ettei minulla ole yhtään rahaa ja nyt on vasta\nmaanantai, saamispäivään asti vielä kuusi päivää. Se on mahdotonta,\ntäytyyhän jotain keksiä. Kaikki te tuotte kotiin yhteensä yhdeksän\nfrankia. Mitä minä voin niillä tehdä? Meitähän on kymmenen henkeä.\n\n-- Kuinka! yhdeksän? -- huudahti Maheu. -- Minä ja Sakarias saamme\nkukin kolme, se jo tekee kuusi... Katarina ja isä kaksi frankia, -- se\non neljä; neljä ja kuusi on kymmenen... Ja vielä Jeanlin yhden, siis\nyksitoista.\n\n-- Niin yksitoista, mutta eihän sunnuntaita lasketa eikä työttömiä\npäiviä... Kyllä minä tiedän, ettei koskaan ole yhdeksää enempi.\n\n-- Synti on valittaa, niin kauan kuin olen tällainen uljas mies. Toiset\nneljänkymmenenkahden ikäisinä saavat siirtyä jo tienkorjaustöihin.\n\n-- Niinpä kyllä, ukkoni, mutta ei meille siitä tule leipää lisää...\nMutta sano itse mitä tehdä. Eikö sinulla ole yhtään rahaa?\n\n-- Kaksi sous'ta. [Sous = 5 penniä].\n\n-- Osta niillä itsellesi olutta... Mutta mitä minun pitää tehdä? Herra\nJumala! Kokonaista kuusi päivää! Maigrat'ille olemme jo velkaa\nkuusikymmentä frankia, eilen hän ajoi minut ulos. Mutta täytyy kai\ntänään taas mennä hänen luokseen. Mutta jos hän pysyy kiellossaan,\nniin...\n\nHän jatkoi valituksiaan murheellisella äänellä, vuoroin sulkien ja\navaten silmiään. Hän valitti, että kaapissa on tyhjää, että lapset\npyytävät voitaleipää, mutta hänellä ei ole edes kahvia, ja vedestä\nheillä vatsoja särkee. Kuinka kauan he jo syövätkään lihatonta\nkaalilientä, josta ei ole mitään ravintoa. Hänen piti puhuessaan\nkorottaa ääntänsä saadakseen sanansa kuuluville Estellan huudolta.\nLapsen huuto kävi aivan sietämättömäksi. Silloin Maheu kaappasi sen\nkehdosta, ja paiskaten äidin viereen vuoteeseen, sopersi raivoissaan:\n-- Ota se, muuten minä tapan hänet. Hitto vieköön sellaisia lapsia!\n\nEstella vaikeni, alettuaan imeä ja maiskuttaa suutaan.\n\n-- Eikö Piolainen patruuna kutsunut sinua luoksensa? -- lausui mies\nhetken äänettömyyden jälkeen.\n\nVaimo puristi epäillen huuliaan.\n\n-- Niin, he tapasivat minut kerran jakaessaan vaatteita köyhille...\nKoetan viedä Lenoren ja Henrin heidän luokseen tänään. Kumpa\nantaisivat minulle viisi frankia.\n\nTaas syntyi äänettömyys. Maheu oli valmis. Hän seisoi hetkisen, sitte\nlausui kumealla äänellään:\n\n-- Koeta sentään, miten taidat hankkia jotain päivälliseksi. Puheet\neivät kumminkaan auta. Täytyy mennä työhön.\n\n-- Tietysti, -- myönsi vaimo, -- sammuta kynttilä. Voin ajatella ilman\nkynttilääkin.\n\nMies puhalsi kynttilän sammuksiin ja laskeutui alas, jonne Sakarias ja\nJeanlin jo olivat menneet.\n\nKatarina oli alhaalla tehnyt tulen hellassa. Se oli pieni hella,\nvarustettuna molemmin puolin kaapeilla ja keskeltä häkillä. Yhtiö antoi\njoka perheelle kahdeksan hehtolitraa huonompia hiiliä, jotka vaivoin\nsyttyivät palamaan. Siksi Katarina peitti ne iltasin tuhkaan, niin että\nhän aamulla tapasi hehkuvat hiilet tuhan alta.\n\nHuone oli jotenkin avara ja hyvin siisti. Seinät vihreiksi maalatut ja\nkivilattia puhtaaksi pesty ja siroteltu valkoisella hiekalla. Seinillä\nriippui yhtiön lahjoittamia kirjavia kuvia pyhimyksistä, keisari\nNapoleon III:nnen ja keisarinnan ynnä sotamiesten kuvia. Puhtaudesta\nhuolimatta huoneessa haisi sipulille ja ilma oli ummehtunut.\n\nKatarina istui kaapin edessä mietteissään. Kaapissa oli vain\nleivänkannikka, melkoinen juustopala ja hiukan voita, mutta piti\nvalmistaa voileipiä neljälle hengelle. Hän leikkasi leipäpalan, pani\nsiihen juustoa, toiselle voiteli voita ja pani ne yhteen; se oli\ntavallinen aamiainen, jonka jokainen työmies vei mukaansa kaivokseen.\nPian olivat nuo voilevät, joita työmiehet kutsuivat \"sytykkeiksi\",\nvalmiina pöydällä tarkassa järjestyksessä, alkaen isommasta isälle ja\npäättyen pienimpään Jeanlinille.\n\nSill'aikaa alkoi vesi kiehua. Kahvia ei enää ollut, vaan piti kaataa\nvettä eilisten porojen päälle. Samassa tulivat veljet ja isä.\n\n-- Oho, -- huomautti Sakarias, haistellen juomaa, -- oivallista kahvia,\nse ei suinkaan nouse päähän!\n\n-- Hyväkin, että on jotakin kuumaa, -- lausui Maheu nöyränä.\n\nJeanlin noukki kaikki muruset. Heidän juotua, kaasi Katarina loput\npulloihin. Kaikki joivat seisoalta himmeän kynttilän valossa.\n\n-- No, oletteko valmiit, -- murahti isä. -- Kuhnivat kuin mitkäkin\nkapitalistit!\n\nPortaitten yläpäästä kuului äidin ääni:\n\n-- Ottakaa kaikki leipä, minulla on vähän makaroonia lapsille.\n\n-- Kyllä, kyllä, vastasi Katarina.\n\nHän peitti taas tulen, asettaen häkille padan liemijätteineen, jotta\nisoisä palattuaan saisi jotain lämmintä. Kukin otti puukenkänsä,\nripusti kahvipullon olalle ja pisti voileivät poveensa. Sitten lähtivät\nulos, miehet edellä, tyttö perässä. Katarina sammutti kynttilän ja\nlukitsi oven.\n\nHe kohtasivat Levaquen, joka tuli viereisestä ovesta. Katarina\nhämmästyi, naurahti ja kuiskasi Sakarialle:\n\n-- Katsos tuota! Bouteloup ei edes odota siksi kun mies lähtee kotoa!\n\nTulet sammuivat ikkunoissa. Vaimot ja pienet lapset jäivät nukkumaan\nvuoteisiin, missä nyt oli enemmän tilaa.\n\nKumisevan kaivoksen luo kulki kylästä jono haamuja. Kivihiilenkaivajat\nkulkivat työhön. He värisivät kylmästä työpuseroissaan, mutta astuivat\nhitaasti kuin lauma tietä pitkin hajallaan.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nEtienne oli vihdoin päättänyt mennä Voreux'n kaivokseen. Kaikki miehet,\njoitten puoleen hän kääntyi kysyen työtä, pudistivat päätään ja\nsanoivat, että hän odottaisi vanhinta vuorivoutia.\n\nHän asteli yksin keskellä huonosti valaistuja rakennuksia,\nloppumattomine käytävineen, huoneineen ja portaineen. Viimein saapui\nhän johonkin, missä oli niin pimeä, että hän kulki kädet eteenpäin\nojennettuina. Äkkiä vilahti pimeässä hänen edessään kaksi suurta\nkeltaista silmää. Se oli kaivoksen aukko.\n\nEräs vuorivouti, setä Richome, lihava pitkäviiksinen ukko, joka oli\nhyväntahtoisen santarmin näköinen, lähestyi juuri vastaanottokonttoria.\n\n-- Eikö täällä tarvittaisi työmiestä, saman tekevä mihin työhön? --\nkysyi Etienne taas.\n\n-- Odottakaa vanhinta vuorivoutia, herra Dansaertia, vastasi Richome.\n\nNeljä lyhtyä valaisi kaivoksen aukon, rautaiset käsipuut, pultit ja\nköydet, joilla häkki nousi ja laski. Työ oli juuri uudistunut,\nmalmilaattoja myöten jyrisivät lakkaamatta rattaat täynnä hiiliä, hääri\ntyöläisiä, jotka niitä lykkäsivät. Lakkaamaton pyrinä peitti kaiken.\n\nEtienne pysähtyi kivettyneenä, huumaantuneena ja soaistuna tästä\nkaikesta. Hän värisi vilusta, jäätävä tuuli puhalsi vajassa. Muutaman\naskeleen päässä hänestä kiilui koneen teräksiset osat, hän lähestyi\nsitä. Se oli kahdenkymmenen metrin päässä kaivosaukosta lujalla\ntiilijalustimellaan eikä sen liikkeestä tärisseet edes seinät, vaikka\nse oli neljänsadan hevosvoimainen ja täydessä käynnissä. Suuri vipu\nkohosi tasaisesti ja laski kuin voideltu ilman sysäyksiä.\n\nKoneenkäyttäjä seisoi ylhäällä moottorin luona, tarkaten merkinantoja,\nsilmät kiinni kaivoskartassa, jossa oli kuvattuna koko kaivos kaikkine\nkerroksineen uurteen muodossa, missä nuoralla liikkui tinapalasia,\njotka kuvasivat nostohäkkejä. Kun kone alkoi käydä, alkoivat molemmat\njättiläiskokoiset pyörät, joilla teräsköysi oli kiedottu, pyöriä\nvastakkaisiin suuntiin sellaisella nopeudella, ettei erottanut muuta\nkuin tomupilveä.\n\n-- Välttäkää! -- huusi kolme työläistä, yhdestä suusta, kantaen suuria\ntikapuita.\n\nHe olivat vähällä tallata Etiennen jalkoihinsa. Hänen silmänsä alkoivat\nvähitellen tottua pimeyteen, hän katsoi ylös ja näki, miten köydet\nluistivat kolmenkymmenen metrin päässä kuten teräksiset nauhat. Ne\nkiitivät ylös, kietoutuivat väkipyörän ympäri ja taas kiitivät alas\nkaivoksen pohjaan siepaten häkin. Väkipyörät olivat kiinnitetyt\nteräksisiin poikkitelineisiin siihen tapaan kuin kelloja kiinnitetään\nkellotapuleissa. Köydet luistivat kevyesti kuin linnut ilman\nvähintäkään rähäkkää ihmeellisellä nopeudella. Teräksinen köysi, jolla\nnostettiin kahdentoistatuhannen kilogramman paino, liikkui kymmenen\nmetrin nopeudella sekunnissa.\n\nEtienne palasi hitaasti vastaanottokonttoriin. Häntä puistatti vedosta,\nmutta hän seurasi tarkkaavaisena häkkien nousua ja laskua ja rattaitten\nlakkaamatonta räminää. Kaivosaukon vieressä oli merkinantolaitos. Se\noli raskas moukari, joka nousi ja laski vivun avulla. Nuora, joka kulki\nkaivoksen pohjasta, nosti ja laski sen metallilevyyn. Yksi lyönti\nmerkitsi -- seis, kaksi laske, kolme -- nosta. Nämä iskut kaikuivat\nlakkaamatta, kuten kuokan iskut, peittäen kaiken muun melun, niiden\nohella kilisi vielä selvästi kello. Työmies, joka ohjasi nostokonetta,\nlisäsi vielä yleistä melua, huutaen puhetorveen käskyjä\nkoneenkäyttäjälle.\n\nKaikesta tästä ymmärsi Etienne vain yhtä: kaivosaukko nieli yhdellä\nkertaa kaksikymmentä-kolmekymmentä henkeä. Työmiesten laskeminen oli\nalkanut kello neljä. He tulivat vajasta avojaloin, lyhdyt kädessä ja\nodottivat pienissä ryhmissä kunnes kokoontuu riittävä määrä. Hiljaa\nkuin yövaras kohosi rautahäkki pimeästä: kaikki sen neljä kerrosta\nolivat täynnä rattaita hiilineen. Työläiset, seisoen eri silloilla,\nodottivat sitä. He vetivät rattaat ulos, työntäen tyhjät sijaan.\nTyhjiin rattaisiin istuivat työmiehet, kuhunkin viisi, yhteensä\nneljäkymmentä.\n\nHiljaa ja epäselvästi kuului joku määräys puhetorveen, neljä kertaa\nvedettiin alinta nuoraa, mikä oli merkki \"lihasta\", s.o. ihmislihan\nlastista.\n\n-- Onko siinä syvää? -- kysyi Etienne työmieheltä, joka uneliaan\nnäköisenä odotti vuoroaan.\n\n-- Viisisataa viisikymmentä metriä, -- vastasi tämä. -- Mutta siinä on\nkolme pysäkkiä, ensimäinen kolmensadan kahdenkymmenen metrin\nsyvyydessä.\n\nMolemmat vaikenivat seuraten silmillään köyttä.\n\n-- Mutta jos se repeytyy?\n\n-- No, jos kerran repeytyy...\n\nTyömies lopetti lauseensa paljon ilmaisevalla eleellä. Tuli hänen\nvuoronsa. Hän kiipesi toverineen häkkiin, joka jälleen katosi pimeyteen\nja noin neljän minuutin perästä jälleen oli siinä, valmiina taas\nnielemään muutaman kymmenen ihmistä.\n\nEtiennen valtasi taaskin epäilyksen tunne. Hän meni\nhöyrykattilaosastoon. Avonaisesta ovesta näkyi seitsemän höyrykattilaa\nsekä kaksi uunia. Hän ilostui tarjoutuvasta tilaisuudesta lämmitellä ja\nmeni lähemmäksi uunia. Tällä hetkellä tuli vajaan uusi ryhmä\nhiilenkaivajia. He olivat Maheu't ja Levaque't. Edellä kulki\nKatarina, joka miehenpukimessaan näytti hyväntahtoiselta pojalta. Hänet\nnähdessään vilahti Etiennen päässä taikauskoinen ajatus, että hänen\ntäytyisi koettaa onnea vielä viimeisen kerran. -- Sanokaa, toveri, eikö\ntäällä tarvittaisi työmiestä johonkin työhön, mihin tahansa.\n\nKatarina säpsähti odottamattomuudesta ja katsoi häneen ihmeissään.\nMutta Maheu vastasi jo hänen selän takaa jutellen hetkisen. Ei, täällä\noli työmiehiä kylliksi. Tuo vieras nuorukainen herätti hänen\nmielenkiintoaan. Kun tämä etääntyi, sanoi Maheu seuralaisilleen:\n\n-- Tuollaista voi sattua kelle hyvänsä... Ei pidä valittaa, ei työtä\nole liikaa...\n\nKun Maheu tuli vajaan, kaikui sieltä äänekästä naurua. Noin\nkolmisenkymmentä henkeä lämmitti selkiään uunin luona ja nauroi\niloisesti. Tänne poikkesivat kaikki varustautuakseen lämmöllä\nmennessään alas kosteaan kaivokseen. Tänä aamuna oli erittäin hauskaa:\ntyöläiset tekivät pilaa eräästä kahdeksantoista vuotiaasta\ntyöläisnaisesta, Mouquettesta, joka oli niin paksu, että hänen takkinsa\nja housunsa olivat haljeta. Hänen isänsä oli kuski ja veli\nhiilirattaitten lykkääjä. Mutta heillä oli eri työaika, niin että tytön\ntäytyi tulla yksin kaivokseen. Matkalla -- kesällä pellolla tai\ntalvella jossain loukossa -- huvittelihe hän tilapäisen rakastajansa\nseurassa. Hänen suosiotaan nauttivat melkein vuorotellen kaikki\ntyömiehet, toverillisesti väistyen toinen toisensa tieltä. Mutta kun\nkerran joku sanoi, että oli nähnyt hänet Marchiennen naulasepän\nseurassa, oli tyttö haljeta kiukusta. Hän huusi, että hän kunnioittaa\nitseään ja antaa kätensä pantiksi, jos joku voi todistaa, että oli\nhänet nähnyt toisen eikä hiilenkaivajan seurassa.\n\n-- No, onko pitkäkoipinen Chaval jo saanut virkaeron? kiusotteli häntä\nvirnistäen eräs työmies. -- Ja sinä vaihdoit hänet tuohon kääpiöön?\nHänhän tarvitsee tikapuita, ylettyäkseen syleilemään sinua? Minä näin\nteidät Requillartissa. Hän seisoi pölkyllä, kautta Jumalan?\n\n-- No, mitä se sinuun kuuluu? -- vastasi Mouquette hyväntahtoisesti. --\nEihän sinun apuasi tarvittu.\n\nKaikki purskahtivat nauruun tästä raa'asta vitsistä. Mouquette nauroi\nitse äänekkäämmin, kävellen heidän keskessään vähän sopimattomassa ja\nnaurettavassa puvussaan, joka kuvasti selvästi hänen uhkuvia muotojaan.\n\nMutta yleinen ilo hiljeni yhtä pian kuin se oli alkanutkin. Nyt kertoi\nMouquette Maheulle, että Florence ei enää tule työhön. Hän löydettiin\nkuolleena vuoteeltaan. Joku arveli, että se oli sydämenhalvaus, joku\ntaas, että hän oli nauttinut likaa viinaa.\n\nMaheu oli epätoivoissaan. Aina joku onnettomuus; nyt heillä ei ole\nrattaitten lykkääjää ja kenen nyt saisi äkkiä tilalle! Heitä\ntyöskenteli neljä hiilenhakkaajaa yhdessä, hän, Sakarias, Levaque ja\nChaval. Jos heillä on Katarina yksin lykkäävänä, niin viivästyy työ.\n\nÄkkiä huudahti hän:\n\n-- Mutta missä on se mies, joka haki työtä?\n\nSamassa astui Dansaert vajan ohi. Maheu kertoi hänelle tapahtuman ja\npyysi lupaa saada ottaa työmiehen. Hän painosti sitä, että yhtiö oli jo\nkauan sitte halunnut ottaa lykkääjiksi miehiä naisten asemesta, samoin\nkuin Anzinissa. Vanhin kaivosvouti hymähti: hän tiesi, että\nkivihiilenkaivajat ovat hyvin tyytymättömiä yhtiön aikeesta kieltää\nnaisilta maanalaisen työn: he ajattelivat enemmän tytärtensä ansiota\nkuin siveyttä ja terveyttä. Epäröiden antoi hän suostumuksensa, mutta\nilmoitti olevansa pakotettu kysymään pääinsinöörin, Negrel'in, mieltä.\n\n-- Hän on mahtanut jo aikoja mennä tiehensä, huomautti Sakarias.\n\n-- Ei -- sanoi Katarina -- minä näin, että hän pysähtyi höyrykattilain\nluona.\n\n-- Niin juokse hakemaan hänet, nahjus, -- huusi Maheu.\n\nTyttö riensi etsimään häntä, sivuuttaen työläisiä, jotka laskivat\nkaivokseen, jättäen paikkansa tulen luona uusille tulokkaille. Jeanlin\nodottamatta isäänsä meni lihavan tyhmähkön pojan Bebert'in ja laihan\nkymmenvuotiaan tytön Lydian kanssa hakemaan lamppuansa. Pimeillä\nportailla saavuttivat he Mouquetten ja heti alkoi sieltä kuulua naurua\nja huutoja. Mouquette haukkui heitä uhaten lyödä heitä, jos he\nnipistävät häntä.\n\nEtienne jutteli höyryosastossa lämmittäjän kanssa, joka ajoi hiiliä\npesään. Häntä värisytti ajatellessaan kylmää säätä, johon hänen täytyy\nmennä. Hän oli jo lähtemäisillään, kun jonkun käsi laskeutui hänen\nolalleen.\n\n-- Tulkaa! -- sanoi Katarina, täällä on jotakin teille.\n\nEnsin ei hän tahtonut ymmärtää häntä. Sitten valtasi hänet ilon puuska\nja hän puristi lujasti tytön kättä.\n\n-- Kiitos, toveri! Te olette todellakin kelpo poika!\n\nTyttö nauroi tarkastellessaan häntä liekkien valossa. Häntä huvitti,\nettä Etienne luuli häntä pojaksi. Etienne nauroi myös ilosta ja\nhetkisen seisoivat he siten vastakkain punasessa valossa.\n\nMaheu silläaikaa istuen kirstullaan riisui kenkiään ja villasukkiaan.\nKun Etienne tuli, oli kaikki jo sovittu: kolmekymmentä sou'ta päivässä,\ntyö raskas, mutta siihen on helppo tottua. Hiilenmurtaja neuvoi häntä\nolla riisumatta saappaitaan ja lainasi vanhan nahkalakin, joka suojeli\nhänen päätään iskuista. Hän itse ja hänen lapsensa eivät välittäneet\ntästä varovaisuudesta. Kirstusta otettiin esille kaikki työkalut,\nmyöskin Florencen lapio. Lukittuaan heidän kenkänsä, sukkansa ja\nEtiennen nyytin, alkoi Maheu rientää.\n\n-- Missä se nauta, Chaval, taas viipyy? Kiemailee jossain likkojen\nkanssa. Olemme tänään myöhästyneet kokonaista puoli tuntia.\n\nSakarias ja Levaque lämmittelivät kaikessa rauhassa uunin luona.\nViimein sanoi Sakarias:\n\n-- Odotatko Chavalia! Hänhän tuli ennen meitä ja laskeutui heti.\n\n-- Kuinka! Sinä tiesit, etkä puhu minulle mitään. Pian sitte, pian!\n\nKatarinan, joka lämmitteli käsiään, täytyi seurata mukana. Etienne\npäästi hänet edelle ja meni hänen jälestään. Ja taas kulettiin pimeitä\nportaita ja käytäviä, missä paljaat jalat polkivat kuin kuluneet\ntohvelit. Etäällä valkeni lyhtyosasto, jonka seinät olivat lasista ja\nminkä hyllyillä paloi rivissä davylaisia tarkastettuja varmuuslyhtyjä\nkuin kynttilät kirkossa. Jokainen työmies vastaanotti luukusta lyhdyn,\nmihin oli merkitty hänen numeronsa, tarkasti ja sulki sen, sillä aikaa\nkuin merkittiin aika, jolloin hän laskeutui kaivokseen. Kun uuden\nhiilirattaitten lykkääjän vuoro tuli, täytyi Maheu'n auttaa häntä. Sen\njälkeen vaelsivat työmiehet mestarin ohi, joka tarkasti olivatko lyhdyt\nhyvin suljetut.\n\n-- Uh, eipä täällä ole lämmin, mutisi Katarina, väristen kylmästä.\n\nEtienne pudisti vain päätään. Hän oli taas kaivosaukon luona\nsuuressa hallissa, missä tuuli puhalsi vapaasti. Hän oli mielestään\nrohkea, mutta hänen selkäänsä karmi tästä vaunujen jyrinästä,\nmerkinantomoukarin kumeista iskuista, puhetorven huudoista sekä\nnähdessään köyden lakkaamatonta vilkkumista, joka hämmästyttävällä\nnopeudella kiertyi ja purkautui pyöristä. Häkki nousi ja laski liukuen\nkuin villipeto yöllä yhäti niellen ihmisiä, jotka katsoivat\nkaivosaukkoon. Tuli heidän vuoronsa; hän oli vaiti levottomuudessaan,\nSakariaan ja Levaquen vitsaillessa hänestä. Nämä eivät hyväksyneet,\nettä tämä muukalainen oli otettu työhön. Katarina oli iloinen, että\nedes isä puhelee hänen kanssaan, selittäen kaikkea mikä ympäröi heidät.\n\n-- Näettekö tuolla ylhäällä häkin yläpuolella suojeluslaitosta. Jos\nköysi katkeaa, niin nuo rautapuristimet tarttuvat pylväisiin... mutta\nei ne ole aina toimessa. Kaivos on jaettu kolmeen osastoon, joitten\nvälillä ylhäältä alas on lautaseiniä; keskeltä kulkee häkki, vasemmalta\nportaat...\n\nMutta hän keskeytti itseänsä ratketen haukkumiseen, uskaltamatta\nkuitenkaan korottaa ääntään.\n\n-- Peeveliäkö me tässä seisomme. Ne juukelit tahtovat palelluttaa\nihmisiä!\n\n-- Varo pitkiä korvia! huomautti hyvänsuopaisesti kaivosvouti Richome.\n-- Hän oli entinen työmies ja säilytti hyviä välejään entisiin,\ntovereihinsa. Hän oli aiheessa myös laskeutua ja seisoi siinä lyhty\nkiinnitettynä ha'alla lakkiin.\n\n-- Kaikessa täytyy olla järjestys, jatkoi hän. No, nyt on vuorosi,\nkapua väkinesi.\n\nTodellakin häkki odotti heitä, kiinnitettynä lujasti säpillä\npaikalleen. Maheu, Levaque ja Katarina istuivat takimmaisiin\nrattaisiin. Etienne seurasi heitä, koska rattaissa piti olla tilaa\nviidelle. Hyvät paikat olivat jo otetut, jonka vuoksi hänen täytyi\nlyöttäytyä nuoren tytön viereen. Tämän kyynärpää osui hänen vatsaansa.\nLyhty oli hänen tiellään. Hänelle neuvottiin kiinnittämään se takin\nnappiin, mutta hän ei kuullut ja piti sitä tottumattomasti kädessään.\nYlhäällä ja alhaalla ihmiset jatkoivat sijoittautumistaan kumein meluin\nkuten nautakarja, joka ajetaan läävään. Hänestä tuntui että hän istuu\nsiinä hirmuisen kauan. Vihdoin sattui sysäys ja ympärillä kaikki\nikäänkuin kääntyi nurin, kaikki esineet hävisivät. Hänen sydämensä\nhytkähti ja päätä alkoi huimata. Kun he laskeutuivat syvään pimeyteen,\nkaikki hämmentyi, eikä hän enää käsittänyt mitään.\n\n-- Niinpä lähdettiin, -- lausui Maheu rauhallisesti. He nähtävästi\nkaikki olivat hyvällä tuulella, mutta Etienne ei edes käsittänyt,\nlaskeutuuko hän vai nousee. Toisinaan tuntui hänestä että hän seisoi\npaikallaan, kun häkki laski suoraan. Mutta kun sattui sysäyksiä ja\nvavahduksia, oli hän varma, että heti tapahtuu onnettomuus. Hän ei edes\nerottanut kaivoksen tukipylväitä litistäessään kasvonsa häkin seinään.\nLyhdyt valaisivat himmeästi ihmisryhmän hänen ympärillään. Vain\nkaivosvahdin kirkas lyhty kiilui kuin loistotorni.\n\n-- Aukon poikkileikkaus on neljä metriä, -- jatkoi Maheu, häntä\nopastaen. -- Laudoitus olisi pitänyt aikoja korjata, sillä vettä\ntunkeutuu kaikkialla... Nyt olemmekin juuri sillä kohdalla. Kuuletteko?\n\nEtienne oli juuri kysynyt itseltään, mikä sohina se mahtoi olla, joka\nmuistutti sadetta. Ensin löi häkin kattoon muutamia suuria\nsadepisaroita, sitten sade kiihtyi ja valui kuin vedenpaisumus.\nVarmaankin katossa oli reikä, sillä hieno vedensuihku valui Edennen\nolkaan ja selkään. Kylmyys kävi jäätäväksi, äkkiä kiitivät he\nkirkkaasti valaistun käytävän ohi, missä hääri joitakin ihmisiä. Ja\ntaas vajottiin alas pimeyteen.\n\n-- Se oli ensimäinen pysäkki. Nyt olemme kolmensadan kahdenkymmenen\nmetrin syvyydessä... Katsokaa, kuinka kiidämme.\n\nVielä kolme pysäkkiä kiiti ohi odottamattoman valon kirkastamina.\nPimeässä rummutti sade lakkaamatta kattoon.\n\n-- Kuinka syvää! -- lausui Etienne.\n\nHänestä tuntui, että tämä laskeminen jatkuu tuntikausia. Häntä vaivasi\nepämukava asento, mutta hän ei rohjennut liikahtaa. Eniten vaivasi\nhäntä Katarinan kyynärpää. Tämä ei puhunut mitään, hän vain tunsi\nlämpöä. Kun häkki vihdoin pysähtyi viidensadan viidenkymmenen neljän\nmetrin syvyydessä, sai hän ihmeekseen kuulla, että lasku oli kestänyt\ntasan yhden minuutin. Salpojen avaamisen melu, sekä tunne lujasta\nmaaperästä jalkainsa alla palautti hänelle reippaan mielialan ja hän\nkääntyi nauraen Katarinan puoleen:\n\n-- Mitä sinulla on nahan alla, kun sinä olet niin lämmin? Sinun\nkyynärpääsi on aivan puhkaissut vatsani.\n\nTyttö nauroi myös. Sepä tyhmyri, kun yhä luulee häntä pojaksi! Missä on\nhänen silmänsä?\n\n-- Minun kyynärpääni on varmaankin sattunut silmiisi, -- vastasi tyttö\nkaikkien nauraessa, jota naurua Etienne ei ymmärtänyt.\n\nHäkki tyhjeni, työmiehet astuivat suuren pysäkkihuoneen läpi, joka oli\nhakattu vuoreen kiviholvineen, ja valaistu kolmella kirkkaalla\nlampulla. Malmista valettuja lattiapaaseja myöten lykkäsivät työläiset\nmelulla täysinäisiä rattaita. Seinistä huokui kellarin kostea haju,\njohon sekaantui lähellä olevien tallien lämpö. Tästä alkoi neljä\nkäytävää.\n\n-- Tätä tietä, -- sanoi Maheu Etiennelle. -- Meidän täytyy vielä astua\nkolmatta kilometriä.\n\nTyömiehet hajosivat ryhmittäin kadoten noiden käytävien pimeisiin\naukkoihin. Noin viisitoista henkeä kääntyi vasemmalle: Etienne kulki\nviimeisenä Maheun jälessä, edellä kulki Katarina, Sakarias ja Levaque.\nSe oli mainio kuletuskäytävä, joka oli hakattu poikittain\nhiilikerroksen läpi, mikä laadultaan oli niin oivallinen, että vain\nsiellä täällä oli tarvinnut panna pystyyn tukipylväitä. He kulkivat\nääneti eteenpäin valaisten tietä pienillä lyhdyillään. Nuori mies\nkompastui joka askeleella raiteisiin. Hetki sitte oli häntä alkanut\nvaivata joku etäinen melu, ikäänkuin kaukaa lähestyvän rajuilman\nhumina, joka kumeana kuului jostain maan syvyydestä. Oliko se\nmaanvieremän jyske ja oliko koko se maakerroksen massa, joka erottaa\nheidät päivänvalosta, romahtanut alas? Äkkiä vilahti pimeässä joku valo\nja hän tunsi vuoren vavahtavan. Hänen edellään kulkevat toverit\npainautuivat seinään ja Etienne seurasi heidän esimerkkiään. Silloin\nkulki heidän sivuitseen suuri valkea hevonen, joka veti koko rivin\nhiilirattaita. Etumaisilla istui Bebert, ohjakset kädessä, hänen\ntoverinsa, Jeanlin, juoksi pitäen kiinni takimaisista.\n\nJatkettiin matkaa. Pian tulivat he risteyksen luo, josta alkoi kaksi\nuutta käytävää ja kohta hajaantuivat työläiset työpaikkoihinsa. Tässä\nkäytävässä oli tukipylväitä; tammipylväät kannattivat kattoa vuoraten\npehmeän varisevan vuoren. Kannatinten välistä näkyivät liuskakiven\nhienot kerrokset, kiilui katinkultaa, mutta suurimmaksi osaksi oli\nhimmeää hiekkakiveä. Rattaita, milloin tyhjinä, milloin täysinäisinä,\nkulki sivuitse melkein lakkaamatta, kadoten pimeyteen haavemaisten\nhevosten kulettamina. Ilmanvaihtoluukut paukahdellen sulkeutuivat\nhiljaa.\n\nHeidän kulkiessa eteenpäin kävi käytävä yhä kapeammaksi ja\nmatalammaksi, katto oli paikottain ulkoneva alas, pakottaen kulkijoita\nkumartumaan. Etienne löi kovasti päänsä kattoon. Jos ei hänellä olisi\nollut nahkatakkia päässä, olisi hän varmaankin musertanut pääkallonsa.\nHän seurasi kuitenkin tarkoin kaikkialla Maheun liikkeitä, jonka edellä\nkulkeva tumma varjo häämöitti lyhtyjen valossa. Ei ainoakaan\ntyöläisistä kertaakaan iskenyt päätään, niin he olivat oppineet jokaisen\npuun epätasaisuuden ja vuoren ulkonevat kohdat.\n\nEi myöskään ollut helppo astua, jalat liukuivat, maaperä kävi yhä\nkosteammaksi. Ajoittain kulkivat he aivan kuin suossa kahlaten, niin\nettä vesi lotisi. Eniten hämmästytti häntä kuitenkin alituinen\nlämpömäärän vaihdos. Alhaalla kaivosaukon luona oli hyvin viileä, mutta\npääkuletuskäytävässä, jonka kautta koko laitoksen ilmanvaihto kulki,\npuhalsi jäätävä tuuli, joka ajoittain kävi vihuriksi. Mutta heidän\nkulkiessa kauemmas sivukäytäviin, jotka saivat vain osan ilmaa, hiljeni\ntuuli ja ilma kävi yhä lämpimämmäksi ja tukahduttavaksi.\n\nMaheu ei enää rupatellut. Kääntyessään oikealle ja kääntymättä\nEtienneen lausui hän ohimennen:\n\n-- Tuo on Guillaumen kerros.\n\nSiinä oli heidän työpaikkansa.\n\nKalteva katto oli niin matala että paikottain täytyi kulkea\nkyyristyneenä kahden- ja kolmenkymmenen metrin aloja. Laudoitusten\nraoista valui vettä. Siten kulkivat he vielä parisataa metriä. Äkkiä\nkatosivat Sakarias, Levaque ja Katarina hänen näkyvistään johonkin\nkapeaan rakoon, joka aukeni hänen eteensä.\n\n-- Täytyy kiivetä tästä ylös -- sanoi Maheu -- kiinnittäkää lyhtynne\nnappiin ja tarttukaa käsin kannattimiin.\n\nSen sanottuaan katosi hänkin. Etiennen täytyi seurata häntä. Tämä kapea\nkäytävä oli hakattu itse hiilikerrokseen ja sitä käyttivät kaikki\ntyöläiset oikotienä. Sen leveys oli yhden hiilikerroksen leveys, s.o.\nkuusikymmentä senttimetriä. Onneksi oli Etienne laiha, muutoin olisi\nhän tuskin mahtunut, mutta tottumattomana ponnisti hän kaikin voimin,\nkulkien eteenpäin melkein ryömien. Viidentoista metrin päässä oli\nensimäinen sivutie, mutta heidän piti kulkea etemmäksi. Maheu\ntovereineen työskenteli kuudennessa sivukäytävässä, helvetissä, kuten\nhe nimittivät sitä.\n\nSivukäytävien välillä oli kuusi metriä ja tuntui ettei tämä nouseminen\nlopu koskaan. Etienne oli niin uupunut ikäänkuin koko yläpuolella\nolevan maan paino lepäisi hänen niskallaan, hänen kätensä ja jalkansa\nolivat rikkirevityt, veri oli noussut päähän, niin että luulisi sen\npurskahtavan ulos nahan alta, hänen henkeään ahdisti. Eräässä\nsivukäytävässä vilahti kaksi haamua, ne olivat Lydia ja Mouquette,\njotka lykkäsivät rattaita. Vielä piti kiivetä kaksi kerrosta ylös. Hiki\nvalui, peittäen hänen silmänsä ja hän joutui jo epätoivoon, ettei voi\nehtiä toisten perästä. He liukuivat tottunein, notkein liikkein\neteenpäin.\n\n-- No vihdoinkin olemme perillä! kuului Katarinan ääni.\n\nJa heti kuului paikalta toinen vihainen ääni:\n\n-- Missä hitossa te viivytte? Minun täytyy tulla kaksi kilometriä\nMontsou'sta ja kuitenkin saavun ensimäisenä!\n\nSe oli Chaval. Hän oli kahdenkymmenen vanha, pitkä, laiha nuorukainen,\nlujine kasvonpiirteineen. Hän kiukutteli koska oli saanut odottaa\nheitä. Huomattuaan Etiennen hän huudahti ylenkatseellisesti\nhämmästyneenä:\n\n-- Mikä tuo on miehiään?\n\nMaheu kertoi hänelle koko tapauksen ja tämä mutisi hampaittensa\nvälistä:\n\n-- Vai niin. Nyt alkavat jo pojat riistää leivän tyttöjen suusta!\n\nJa molemmat nuoret miehet vaihtoivat vihamielisen katseen, tuntien\nvaistomaista vihaa toinen toisiinsa, kuten joskus sattuu ensi\nkatseesta. Etienne tunsi, että Chaval tahtoi loukata häntä, vaikka ei\nhän aivan selvästi ymmärtänyt merkitystä. Syntyi vaitiolo, kaikki\nryhtyivät työhön. Kaivos oli vähitellen täyttynyt. Joka käytävän päässä\noli työ alkanut hurista. Ahne kaivos oli niellyt päiväannoksensa; lähes\nseitsemänsataa työläistä, jotka nyt häärivät kuin muurahaiset\npesässään, kaivaen maata kuin madot lahonnutta puuta. Kesken näitten\nsyvyyksien hiljaisuutta voitaisiin kuulla, painaessaan korvansa maahan,\nnoitten ihmishyönteisten hyörinän, aina köyden narinasta, joka nosti ja\nlaski häkin, työkalujen kolinaan hiiltä murrettaessa.\n\nEtienne kääntyi ja taas litistettiin hänet Katarinaan. Mutta tällä\nkertaa hän tunsi vasta pyöristyvän tytön rinnan ja ymmärsi äkkiä, miksi\nhänestä oli huokunut lämpöä laskukoneessa.\n\n-- Sinä siis olet tyttö? -- sopersi hän hämmästyneenä.\n\n-- Siltä näyttää... Pitkänpä ajan tarvitsit keksiäksesi sen! -- vastasi\ntyttö iloisesti vähänkään joutumatta hämilleen.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nNeljä hiilemnurtajaa asettui toinen toisensa yläpuolelle kaltevaan\nmurtopaikkaan. Heidän välillään oli kiinnitetty koukkuihin lautoja,\njoihin solui murrettu hiili. Jokainen työmiehistä täytti vain neljä\nmetriä. Hiilikerros tässä kohden oli niin ohut -- noin viisikymmentä\nsenttimetriä, -- että he olivat aivan litistyä katon ja maan väliin. He\nsiirtyivät eteenpäin vain kyynärpäitten ja polvien avulla, eivätkä\nvoineet kääntyä töyttäämättä olalla seinään. He makasivat kyljellään\nniskat nurin väännettyinä ja kädet koholla iskivät lyhytvartisella\nkuokalla.\n\nAlinna makasi Sakarias, hänen yläpuolelleen sijoittuivat Levaque ja\nChaval, sekä ylinnä Maheu. Jokainen hakkasi ensin liuskakiveä kerroksen\nalla, sitten teki hän kaksi vakoa itse hiilikerrokseen ja vihdoin\niskemällä rautanalkin yläosaan irroitti hiililohkareen. Hiili oli\noivallista, lohkare pudotessaan lohkeni ja vieri työmiehen ruumista\nmyöten hänen jalkoihinsa. Nämä lohkareet, joita lauta pidätti,\npeittivät lopuksi aivan työmiehen, niin että häntä ei näkynyt lainkaan\nmurtopaikan kapeassa raossa.\n\nMaheun tila oli vaikein. Ylhäällä nousi lämpö aina 35 asteeseen, ilma\noli aivan liikkumaton, niin että oltuaan siinä pitkähkön ajan voisi\naivan tukehtua. Voidakseen nähdä oli hän ripustanut lyhdyn naulaan\naivan päänsä yläpuolelle. Lyhty lämmitti vielä enemmän hänen päätään,\nniin että se oli aivan haljeta kuumuudesta. Mutta eniten kaikesta häntä\nkiusasi kosteus. Ylhäältä muutaman senttimetrin päässä hänen\nkasvoistaan tihkui lakkaamatta vesipisaroita. Kuinka hän käänsikään\npäänsä ja väänsi niskansa, pisarat putoilivat itsepäisesti hänen\nkasvoihinsa. Neljännestunnin kuluttua oli hän läpimärkä hiestä ja\nvedestä ja höyry kohosi pilvenä hänestä. Tänä aamuna kiusalliset\npisarat tippuivat suoraan hänen silmäänsä. Hän kiroili, mutta ei\ntahtonut muuttaa paikkaa. Hän iski niin lujaan kuokallaan, että itsekin\nvavahti litistettynä kahden hiiliseinän väliin kuin hyttynen\nkirjalehtien väliin.\n\nHe eivät vaihtaneet sanaakaan keskenään. Kuului vain kuokkien\nepätasaiset kumeat iskut, jotka eivät kantaneet kauas. Pimeys tuntui\nvielä mustemmalta hiilitomusta, joka seisoi kaasuisessa ilmassa.\nLyhdynvalot metallihuntujen alta tuikkivat himmeinä, punertavina\npilkkuina. Ei voinut erottaa mitään, käytävä kulki ylös leveänä ja\nlitteänä, ikäänkuin torvi, johon oli kasaantunut kymmenen talven noki.\n\nSakarias, jonka kädet edellisen illan viftin jälkeen huonosti\ntottelivat, vetäytyi pian pois työstä sillä verukkeella, että piti\nlyödä uusia kannattimia. Tämä työ teki mahdolliseksi ojentautua\nsuoraksi sekä vihellellen hiljalleen mietiskellä vähän. Murtajien\ntakana oli lähes kolme metriä hakattua hiiltä, mutta he eivät\najatelleetkaan pystyttää kannattimia; vaara ei heitä pelottanut ja aika\noli liian kallis.\n\n-- Hei sinä keikari! huusi hän Etiennelle, -- annappa minulle\nkannatinpuut.\n\nEtienne jätti lapion, jota Katarina opetti häntä käyttämään ja meni\nhakemaan parruja. Joitakin oli varalta edelliseltä päivältä.\nTavallisesti ottivat työmiehet joka aamu alas laskiessaan muutamia\nparruja, jotka oli sahattu mitan jälkeen.\n\n-- No liiku toki, helkkari! -- ärjähti Sakarias, nähdessään kuinka\nkömpelösti uusi lykkääjä kömpi hiililohkareitten lomitse kantaen neljää\nparrua.\n\nSakarias teki kuokallaan pienen syvennyksen kattoon, sitte samoin\nmaahan ja sovitti niihin parrun, joka siten kannatti hiilikerroksen.\n\nPuolipäivän jälkeen saapuivat maankaivajat, jotka kasasivat jääneen\nmullan ja kivet ja täyttivät tyhjiin murretut käytävät jättäen vain\nylimmäisen ja alimmaisen rattaitten kulettamiseen.\n\nMaheu lakkasi voihkimasta. Hän oli vihdoinkin saanut lohkareensa irti,\npyyhki kasvonsa hihaansa, kääntyi ja huomatessaan, mitä Sakarias tekee,\nsuuttui.\n\n-- Anna olla! -- huusi hän tälle. -- Sen voimme toimittaa iltapuolella.\nParas on työskennellä nyt, muuten emme saa tarpeellista määrää rattaita\ntäyteen.\n\n-- Se lahoo, näetkö, vastasi nuori mies. -- Siihen on tullut rako ja se\nvoi raueta.\n\nMutta isä vain kohautti olkapäitään.\n\n-- Kaikkea vielä! Raueta! Onpa sekin, eihän se tapahdu ensi kertaa ja\nvoimmehan jotenkin pelastua.\n\nVihdoin vihastui hän ja pakotti pojan tarttumaan kuokkaan.\n\nToisetkin alkoivat nyt oikaista puutuneita jäseniään. Levaque, joka\nmakasi selällään, kirosi vasenta peukaloaan, jonka kivilohkare oli\nraapaissut veriin. Chaval repi raivoissaan paidan yltään, jääden\nilkialastomaksi jäähdyttääkseen ruumistaan. He olivat kaikki mustat\nkuin nuohoojat, hieno hiilitomu peitti ihon ja kostuneena hiestä\nvirtasi ruumista myöten likasina puroina.\n\nMaheu alkoi ensimäisenä taas hakata, mutta tällä kertaa vähän alempana.\nNyt tippuivat vesipisarat otsaan, niin että hänestä tuntui, että ne\npurkaa sen luut.\n\n-- Älkää välittäkö heistä, -- sanoi Katarina Etiennelle, -- he\nriitelevät usein.\n\nJa hän jatkoi neuvoa häntä työssä. Kaikki rattaat lähetetään täältä\nylös sellaisina kuin ne täytettään, erikoisella merkillä varustettuna,\njotta vastaanottaja voisi merkitä ne murtajien laskuun. Siksi täytyi\nkoettaa täyttää ne hyvin, valiten hyvät hiilet, sillä muuten voidaan ne\nhyljätä.\n\nVähitellen olivat Etiennen silmät tottuneet pimeyteen ja hän katsoi\ntyystin tyttöön, joka ei vielä ehtinyt mustua ja näytti niin\nvalkoiselta ja kalpealta hienoine kasvoineen. Hän ei voinut mitenkään\narvata kuinka vanha tyttö oli. Ulkomuodoltaan näytti hän niin\nhinterältä ja laihalta, että voisi antaa hänelle kaksitoista vuotta.\nMutta hänen vapaasta, poikamaisesta käytöksestään ja lapsellisesta\nrohkeudestaan päättäen voisi häntä luulla vanhemmaksi. Tyttö ei häntä\nmiellyttänyt; hän näytti hänestä poikamaiselta valkeine kasvoineen kuin\nnarrilla myssy päässä. Mutta samalla ei hän voinut olla ihmettelemättä\ntuon lapsen näppäryyttä ja voimaa. Hän täytti rattaansa nopeammin kuin\nEtienne, näppärästi ja taitavasti käyttäen lapiotaan. Sitten lykkäsi\nhän ne kaltevaan sälöpaikkaan varovasti ja varmasti ilman että ne\ntöykkäsivät mihinkään. Hän sitävastoin kiusaantui, lykkäsi sijoiltaan\nja oli epätoivoissaan.\n\nTie oli todellakin hyvin epämukava. Murtopaikasta kaltevaan\nsälöpaikkaan oli kuusikymmentä metriä. Maankaivajat eivät olleet\nehtineet laajentaa heidän käytäväänsä ja se näytti hyvin kapealta,\nepätasaiselta raolta. Muutamin paikoin täysinäiset rattaat tuskin\nmahtuivat kulkemaan ja lykkääjän täytyi ryömiä polvillaan perässä,\njottei murskaisi päätään. Sitä paitsi monin paikoin olivat kannattimet\ntaipuneet ja lohkoivat kuin epävakaiset kainalosauvat. Täytyi olla\nvaruillaan, jottei tarttuisi noihin parruihin. Ja tästä alituisesta\nmaanvieremän uhasta, josta paksut tammiparrut rätisivät, selkä\nkoukistui vaistomaisesti ja pelko täytti mielen.\n\n-- Taas! -- nauraen huudahti Katarina.\n\nEtiennen rattaat olivat taas luisuneet kiskoilta vaikeimmassa kohdassa.\nHänen ei mitenkään onnistunut lykätä suoraan kiskoja myöten, jotka\ntuskin näkyivät vetelästä loasta. Hän oli vimmoissaan, kiroili ja\ntaisteli raivoisasti pyöriä vastaan; mutta kuinka hän ponnistelikin, ei\nhän voinut saada niitä jälleen sijoilleen.\n\n-- Malta, sanoi nuori tyttö, -- jos sinä kiivastut, niin et saa mitään\naikaan.\n\nTyttö laskeutui polvilleen ja ryömi vikkelästi taapäin rattaitten alle;\nvoimakkain ponnistuksin kohotti hän ne selällään ja asetti kiskoille.\nRattaitten paino oli 700 kiloa. Etienne hämmästyneenä ja hämillään\nsopersi anteeksi pyyntöä.\n\nTyttö opetti häntä miten piti astua hajasäärin etsien tukea molempien\nseinien parruista, jottei liukuisi maassa. Vartalon täytyi olla\netukumarassa ja kädet ojossa, siten voi lykätä rattaita koko ruumiinsa\njäntereillä. Etienne katsoi miten hän kulki edellä selkä ojennettuna\nmelkein vaakasuoraan ja kädet niin matalalla, että hän muistutti\nkääpiöelukoita, joita näytetään sirkuksessa.\n\nHiki valui virtanaan hänestä, hän hengästyi, nivelet rusahtelivat,\nmutta hän teki työtä tottuneella välinpitämättömyydellä, valittamatta,\nikäänkuin ihmisten pitäisikin ikänsä noin ryömiä maan kolossa.\n\nMutta Etiennen ei onnistunut tehdä samoin, saappaat puristivat hänen\njalkojaan, koko ruumista pakotti sellaisesta asemasta alaspainuneine\npäineen. Muutaman minuutin kuluttua oli sellainen asento hänelle aivan\nkiduttava, hän laskeutui polvilleen ojentautuakseen ja hengähtääkseen\ntäysin siemauksin.\n\nSitten kaltevalla pinnalla oli uusi vaikeus laskea rattaat nopeasti\nalas. Katarina opetti hänelle tämänkin konstin. Ylhäällä ja alhaalla\nluisuvan käytävän kummassakin päässä seisoi kussakin alaikäinen poika,\ntoinen vastaanotti, toinen hoiti jarrua. Nämä kahden-kolmentoista\nvuotiaat pojat vaihtoivat äänekkäästi mitä voimakkaampia sanoja\nkeskenään, niin että täytyi huutaa täyttä kurkkua ilmoittaakseen heille\nrattaitten tulosta. Kun alhaalla oli tyhjät rattaat, antoi vastanottaja\nmerkin ja lykkääjä kiinnitti rattaansa yhtämittaiseen köyteen; samaan\naikaan irroitti ylhäällä oleva poika jarrun, jolloin täysinäiset\nrattaat luisuivat alas, pakottaen painollaan tyhjät nousemaan ylös.\n\nAlhaalla kuletuskäytävässä muodostui rattaista jonoja, joita hevonen\nkuletti nostokoneen luo.\n\n-- Hei, te, pojannaskalit! -- huusi Katarina.\n\nKoko sadan metrin pituinen käytävä oli vuorattu laudoilla, niin että\nääni kaikui siinä kuin puhetorvessa.\n\nPojat varmaankin lepäsivät, sillä ei kumpikaan vastannut. -- Työ\nseisattui kaikissa kerroksissa.\n\n-- He peuhaavat varmaankin Mouquetten kanssa, -- kuului hieno lapsen\nääni.\n\nJoka taholta kajahti naurun hohotusta, naislykkääjät nauroivat niin\nettä olivat pakahtua.\n\n-- Kuka se on? kysyi Etienne Katarinalta.\n\nKatarina kertoi, että se oli Lydia; tuo pieni tyttö, joka pisti nenänsä\njoka paikkaan ja joka lapsen kätösillään lykkäsi rattaita yhtä hyvin\nkuin aikuisetkin. Mitä Mouquette'en tulee, niin oli se kyllä\nuskottavaa.\n\nVihdoin kuului vastaanottajan huuto, että kiinnitettäisiin rattaita.\nVarmaankin kulki alhaalla joku tarkastaja. Kaikissa yhdeksässä\nkerroksessa uudistui työ eikä kuulunut muuta kuin poikain ja lykkääjäin\nsäännölliset huudot. Kun työmiehet tällöin kohtasivat tyttöjä, jotka\nmelkein ryömivät nelinkontin ahtaissa miehen pukimissa, puhkaten höyryä\nkuin hiestynyt hevonen, niin heissä heräsi eläimellisiä vaistoja.\n\nPalatessaan murtopaikkaan tapasi Etienne joka kerta samaa: uupuneet\nmurtajat hakkasivat raivoisasti kuokillaan ja vuoroin kuului kumeita\niskuja, vuoroin raskaita huokauksia. Kaikki neljä olivat riisuneet pois\nvaatteensa ja olivat mustia, liassa päästä jalkoihin. Maheun oli kerran\npitänyt vetää hiilien alta. Sakarias ja Levaque kiroilivat lajia,\nvakuuttaen sen käyvän yhä kovemmaksi ja kovemmaksi, jonka vuoksi he\neivät voineet toivoa suurta voittoa. Chaval kääntyi joka kerran\nhaukkuakseen Etienneä, jonka läsnäolo häntä raivostutti.\n\n-- Senkin nauta! -- haukkui hän. -- Et jaksa senkään vertaa kuin joku\ntyttölutka! No! Täyttyykö ne rattaat, hä? Säästätkö käsiäsi. Varo, minä\npidätän kymmenen sous'tasi, jos yhdetkään rattaistamme hyljätään.\n\nNuori mies vältti vastausta. Hän iloitsi tästäkin pakkotyöstä ja\nalistui mielellään toisten haukkumisille.\n\nMutta hän suorastaan ei jaksanut enää liikkua, hän oli repinyt jalkansa\nverille, kaikkia jäseniä pakotti. Onneksi oli kello kymmenen ja\ntyökunta päätti syödä aamiaisen.\n\nMaheulla oli kello, mutta hän ei sitä milloinkaan katsonut. Tässä\nvalottomassa yössä ei hän erehtynyt viittäkään minuuttia. Kaikki\nvetivät taas ylleen paitansa ja takkinsa. Sitten palasivat he käytävään\nja istuivat kyykkyyn. Töitten aikana kivihiilenkaivajat tottuvat siinä\nmäärin tuohon asentoon, että ottavat sen vapaudessakin tarvitsematta\nlavitsoja tai palleja istuakseen. Jokainen veti esille aamiaisensa ja\nkaikki alkoivat syödä, vain silloin tällöin vaihtaen jonkun sanan\naamutyöstä.\n\nKatarina seisoi hetkisen, sitten lähestyä Etienneä, joka oli\nheittäytynyt pitkälleen vähän matkan päässä heistä, nojaten puuhun.\nPaikka siinä oli melkein kuiva.\n\n-- Miksi sinä et syö? -- kysyi hän suu täynnä ja voileipä kädessä.\n\nSitten muisti hän miten he olivat tavanneet Etiennen yksin, vailla\nrahaa ja varmaankin vailla leipäpalaa.\n\n-- Pannaanko kahtia?\n\nEtienne kieltäytyi vakuuttaen, ettei hänen ole nälkä, vaikka hänen\näänensä vapisi kiduttavasta nälän tunteesta vatsassa.\n\n-- Katso, minä olen purrut vain tästä päästä ja sinulle annan toisen\npuolen, jatkoi tyttö iloisesti.\n\nHän taittoi voileipänsä kahtia. Etienne tuskin hillitsi itsensä\nnielemästä palan kerrallaan. Tyttö ojentautui hänen viereensä nojaten\nleukansa kyynärpäähän ja pitäen toisessa voileipänsä. Lyhdyt olivat\nheidän välillään.\n\nKatarina tarkasti äänettömänä Etienneä. Nuori mies näytti hänestä\nkauniilta hienoine kasvonpiirteineen ja mustine viiksineen, hän\nmiellytti häntä ja hän hymyili itsekseen mielihyvillään.\n\n-- Sinä siis olet koneenkäyttäjä ja olet karkoitettu rautapajasta...\nMiksi sinut on karkoitettu?\n\n-- Minä annoin päällikölleni korvalle.\n\nTyttö hämmästyi. Tuo soti kaikkia hänen perittyjä käsityksiään vastaan\nalistumisesta ja nöyrästä vanhempain tottelemisesta.\n\n-- Totta puhuen olin humalassa, jatkoi Etienne. Sillä jos vaan juon,\ntulen aivan hulluksi. Silloin voin tappaa sekä itseni että muut... Se\non totta. Tuskin juon kaksi lasia, niin olen valmis hyökkäämään toisten\nkimppuun... Sitten olen kaksi päivää sairas.\n\n-- Ei sitte pidä juoda, sanoi tyttö vakavasti.\n\n-- Oh, kyllä minä itseni tunnen!\n\nJa hän pudisti päätään. Hän vihasi viinaa, sillä hän oli juomarisuvun\nviimeinen jälkeläinen. Koko hänen ruumiinsa oli niin täydellisesti\nalkoholin myrkyttämä, että pieninkin pisara oli hänelle myrkkyä.\n\n-- Äitini tähden vain säälittää, että olin joutunut kadulle, -- lisäsi\nhän niellen palan. -- Hänen on hyvin vaikea ja minä lähetin joskus\nhänelle viisi frankkia.\n\n-- Missä sinun äitisi on?\n\n-- Pariisissa... Hän on pesijätär, asuu Rue de la Goute-d'Or'illa. --\n\nSyntyi äänettömyys. Kun Etienne ajatteli näitä asioita, niin hänen\nsilmänsä peittyivät sumuun. Hän katsoi tyystin pimeyteen ja näki\nedessään oman lapsuutensa, äitinsä, joka oli vielä kaunis ja terve ja\njonka isä oli hyljännyt, sitten isän paluu, kun hänen äidillään jo oli\ntoinen, elämä kolmenkesken, alituisen juoppouden, lian. Hän muisti tuon\nkaiken kaikkine yksityisseikkoineen, muisti likaiset vaatteet\nlattialla, pullot ja raskaat lyönnit.\n\n-- Mutta nyt, jatkoi hän mietteitään, kolmestakymmenestä sousta en voi\nsäästää hänelle... Varmaankin hän kuolee nälkään.\n\nHän kohautti toivottomana olkapäitään ja purasi vielä palan.\n\n-- Tahdotko juoda? -- kysyi Katarina, avaten pullonsa. -- Älä pelkää,\nse on kahvia, se ei vahingoita sinua.\n\nEtienne kieltäytyi. Olisi kaunista, että hän söisi tytön eväät. Mutta\ntyttö ei antanut perään ja vihdoin sanoi:\n\n-- No, jos sinä tahdot olla kohtelias, niin minä juon ensin... Mutta\nnyt sinä et saa kieltäytyä, muuten loukkaannun.\n\nJa hän ojensi hänelle pullon. Hän seisoi nyt polvillaan Etiennen edessä\nkahden lyhdyn valossa.\n\nMiksi tyttö olikaan tuntunut hänestä rumalta? Nyt kun häntä peitti\nhiilipöly, josta hän oli musta, tuntui hän erittäin miellyttävältä.\nTummilla kasvoilla, suurehkosta suusta loistivat valkeat hampaat ja\nsilmät laajenivat ja heijastivat vihertävää valoa kuin kissalla.\nPunanen suortuva oli päässyt myssyn alta ja kutitteli hänen korvaansa\npakottaen häntä nauramaan. Nyt hän ei enää näyttänyt pieneltä tytöltä,\nhän voi ainakin olla neljäntoista vanha.\n\n-- No, jos sinä niin tahdot, lausui hän, otti kulauksen ja antoi pullon\ntakaisin.\n\nTyttö joi toistamiseen ja pakotti Etiennen juomaan lisää. Heitä\nmolempia huvitti juoda noin vuorotellen pienestä pullosta. Äkkiä pisti\nEtiennen mieleen syleillä ja suudella häntä. Tytön huulet olivat\npaksuhkot ja punertavat, vaikka vähän tomussa. Mutta hän ei uskaltanut.\nLillessä oli hän ollut tekemisissä raaimpien prostitueerattujen kanssa,\nmutta ei tiennyt, voiko samalla tavalla kohdella työntekijätärtä, joka\nasui kotona.\n\n-- Sinä olet varmaankin neljäntoista vanha? -- kysyi Etienne,\n\n-- Kuinka? Minä olen jo täyttänyt viisitoista! En tosin ole pitkä,\nmutta meillä kaikki tytöt kasvavat hitaasti.\n\nEtienne jatkoi kyselyjään ja tyttö vastasi kaikkiin tyyneesti,\nujostelematta ja olematta julkea. Tyttö oli näköjään selvillä kaikesta,\nmikä koski suhteita eri sukupuolien välillä, mutta Etienne huomasi,\nettä hän itse oli vielä viaton lapsi, jonka sukupuolielämä oli\nviivähtänyt raskaan työn ja epäterveellisen ilman tähden, jossa hän\neli. Saattaakseen tytön hämille alkoi Etienne puhua taas Mouquettesta,\nmutta Katarina alkoi nauraen, vaikka muuten tyyneellä äänellä kertoa\nkauheita asioita. Niin, kyllä tämä osasi keksiä kepposia. Etiennen\nkysymykseen, onko hänellä itsellään heilaa, vastasi hän piloillaan,\nettei tahdo tuottaa äidilleen surua, mutta että se ennemmin tai\nmyöhemmin kyllä tapahtuu.\n\n-- Helpostihan täällä saa rakastajan, kun kaikki työskennellään\nyhdessä. Eikö totta?\n\n-- Tietysti. Ja eihän siitä ole kellekään vahinkoa.. Eihän siitä\ntarvitse puhua papillekaan.\n\n-- Oh, viisi minä papeista! Toista on Musta mies...\n\n-- Mikä Musta mies?\n\n-- Vanha hiilenkaivaja. Hän tulee kaivokseen ja kuristaa kunniattomia\ntyttöjä.\n\nEtienne katsoi häneen luullen, että hän tekee pilkkaa.\n\n-- Ja sinä uskot noita tyhmyyksiä? Sinä varmaankaan et ole oppinut\nmitään?\n\n-- Kyllä, osaan lukea ja kirjoittaa... Sitä tarvitaan talossa, sillä\nisä ja äiti eivät ole saaneet oppia.\n\nTosiaankin tyttö oli herttainen. Etienne päätti heti syleillä ja\nsuudella häntä huulille, mutta ollen arka ei hän osannut toimia\nnopeasti. Tuo pojan puku kiihoitti ja pidätti häntä. Hän joi viimeisen\nkerran pullosta ja antoi sen takaisin tytölle. Nyt oli sopiva hetki\ntoimia. Hän katsoi levottomana siihen suuntaan, missä hiilenkaivajat\nistuivat, kun äkkiä joku varjo sulki tien.\n\nJo joku aika sitte oli Chaval etäältä seurannut heitä. Nyt hän lähestyi\nja varmistuen siitä, ettei Maheu voinut nähdä, meni hän Katarinan luo,\njoka yhä vielä istui maassa, taivutti hänen päänsä taakse ja tyynesti\npainoi tämän huulille väkivaltaisen suutelon; sitä tehdessään hän\ntahallaan ei ollut välittävinään Etiennestä. Tällä suutelolla hän\nikäänkuin painosti omistusoikeutensa tyttöön ja jonkumoisen\nmustasukkaisen päätöksensä olla luovuttamatta häntä kenellekään.\n\nMutta Katarina suuttui.\n\n-- Anna minun olla! huusi hän. -- Kuuletko, anna olla!\n\nMutta hän piti vielä hetkisen hänen päätään, katsoen syvään hänen\nsilmiinsä. Hänen punertavat viiksensä ja partansa hehkuivat lyhdyn\nvalossa ja kotkan nenä hänen mustilla kasvoillaan teki noidan\nvaikutuksen. Vihdoin jätti hän tytön ja poistui sanomatta sanaakaan.\n\nEtienne tunsi kylmiä väreitä. Kuinka tyhmä hän oli, että oli odottanut.\nNyt hän ei tietysti rupea suutelemaan, sillä tyttö voisi ehkä luulla,\nettä hän otti esimerkin tuosta. Hänen itserakkautensa kärsi ja hänen\ntuli paha olla.\n\n-- Miksi sinä valehtelit? -- kysyi hän matalalla äänellä. -- Tuo on\nsinun rakastajasi!\n\n-- Ei ole, minä vannon! -- huudahti tyttö. -- Ei meidän välillä ole\nmitään. Hän tekee vain pilkkaa. Eikä hän ole edes meikäläisiä, vasta\npuoli vuotta sitten; tuli hän Pas-de-Calais'ista.\n\nHe nousivat jatkaakseen työtä. Kun tyttö huomasi, että hän on\ntyytymätön, tuli hän alakuloiseksi. Tietysti hän on kauniimpi kuin tuo\ntoinen, ja ehkä Katarina voisi valita hänet. Hänen teki mieli lohduttaa\nEtienneä, tehdä hänelle jotain mieliksi.\n\nEtienne tarkasteli ihmetellen lyhtyään, jonka liekki oli sininen ja\nkeltainen reunoiltaan. Tyttö tahtoi huvittaa häntä ja sanoi\nhyväntahtoisesti:\n\n-- Tulehan tänne, minä näytän sinulle jotain.\n\nHän vei hänet käytävän nurkkaan ja osotti koloa hiilikerroksessa. Siitä\nkuului kepeää suhinaa ikäänkuin jonkun linnun hiljaista ruikutusta.\n\n-- Anna tänne kätesi, tunnetko tuulen... Se on räjähdyskaasu.\n\nEtienne oli hämmästynyt. Siinä oli se hirveä voima, joka voi\nräjähdyttää kaikki ilmaan.\n\nKatarina nauroi ja selitti hänelle, että tänään on sitä erittäin paljon\nja siksi lyhtyjen liekkikin on sininen.\n\n-- Lakkaatteko lörpöttelemästä, laiskurit! -- huusi Maheun raaka ääni.\n\nKatarina ja Etienne riensivät täyttämään rattaansa ja kumartuneina\nlykkäsivät niitä laskupaikkaan. Ja heistä alkoi taas hiki valua\nvirtanaan ja luut rusahdella.\n\nMurtopaikalla kihisi entinen työ. Murtajat usein söivät kiireesti\naamiaisensa, jotteivät paleltuisi. Maaten kyljellään hakkasivat he\nentistä voimakkaammin ajatellen vain kuinka saisivat täytetyksi\nuseampia rattaita. Kaikki muu väistyi syrjään tämän ahneen ansiokiihkon\ntieltä. He eivät enää tunteneet vettä, joka valui heidän ruumistaan\nmyöten, eivät tunteneet suonenvetoa, joka koukisti heidän jäseniään\nluonnottomassa asennossa, tai tukahduttavaa pimeyttä, jossa he kävivät\nverettömiksi ja kadottivat elämänvoimansa, kuten kasvit, jotka ovat\nmuutetut kellariin. Mutta aikaa myöten kävi ilma yhä pahemmaksi\nlyhdyistä, hengityksestä, räjähdyskaasusta, joka hämähäkin verkon\ntavoin vaivasi silmiä ja jonka ilmanvaihtokoneet vain öisin\npuhdistivat. Ja työläiset yhä vain hakkasivat kuokillaan syvissä\nmyyränkoloissa maanpinnan alla ahdistetuin hengityksin.\n\n\n\n\nV.\n\n\nKatsomatta kelloon, joka oli jäänyt takkiin, taukosi Maheu hakkaamasta\nja sanoi:\n\n-- Kello on kohta yksi... Sakarias, oletko valmis?\n\nTämä oli jo jonkun aikaa pystyttänyt parruja. Nyt makasi hän selällään\nkatsoen avaruuteen. Isän ääni herätti hänet mietteistään.\n\n-- Riittää täksi kertaa. Huomenna nähdään.\n\nHän nousi ja meni murtopaikkaan. Levaque ja Chaval heittivät kuokkansa.\nTäytyi vähän levähtää. He pyyhkivät käsillään hikeä katsahtaen kattoon,\nmihin oli muodostunut rakoja.\n\n-- Hiton hiili sattuikin osallemme. Sehän vallan narisee. Mutta eipä\nsiitä sanota mitään sopimuksessa, vihotteli Chaval.\n\n-- Tiettyhän se on, että he ovat roistoja, yhtyi Levaque. -- Sitä\nparempi heille, jos multa meidät hautaa.\n\nSakarias nauroi. Hän välitti viisi työstä ja kaikesta, mutta häntä\nhuvitti kuulla, kun yhtiötä haukuttiin, Maheu alkoi tapansa mukaan\ntyyneesti selittää, että maan laatu vaihtuu joka kahdenkymmenen metrin\npäässä. Täytyy olla oikeudenmukainen, eihän sitä ennakolta osaa arvata.\nMutta kun toiset jatkoivat päällikkönsä haukkumista, kävi hän\nlevottomaksi.\n\n-- Hiljaa... Riittää! mutisi hän katsoen ympärilleen.\n\n-- Taidat olla oikeassa, myönsi Levaque, laskien ääntään, -- se ei ole\nviisasta.\n\nHe pelkäsivät kaikki kauheasti spioneja, ei edes täällä maan syvyydessä\npelko jättänyt heitä, ikäänkuin yhtiön hiilillä olisi korvat.\n\n-- Saat nähdä, sanoi Chaval tahallaan äänekkäästi, -- jos tuo Dansaert\nsika vielä puhuttelee minua samassa äänilajissa kuin tuonnottain, niin\nsaa hän maistaa kuokkaani... Minähän en kiellä häntä tuhlaamasta rahaa\nhienohipiäisiin kaunottariin.\n\nSakarias nauroi täyttä kurkkua. He tekivät usein pilaa Dansaertin\nsuhteesta Pierronin vaimoon. Katarinakin käytävän päässä nauroi koko\nsydämestään. Muutamin sanoin selitti hän Etiennelle mistä on kysymys.\nMutta Maheu alkoi suuttua, peittämättä pelkoaan.\n\n-- Oletko vaiti! Hauku kun olet yksin niin paljon kuin haluat, jos\ntahdot joutua kiikkiin.\n\nSamassa kuului yläkäytävästä askelten ääntä. Ja melkein heti tuli\nnäkyviin pääinsinööri, pikku Negrel, kuten työmiehet kutsuivat häntä,\npääkaivosvoudin Dansaertin seurassa.\n\n-- Enkö sanonut! -- sopersi Maheu. Hehän aina ilmestyvät äkkiä,\nikäänkuin nousisivat maasta.\n\nHerra Hennebeaun sisarenpoika, Paul Negrel, oli kaunis nuori\nmies, ijältään noin kahdenkymmenen kuuden vanha, laiha ja\nkihara-tummatukkainen. Suippokärkinen nenä ja vilkkaat silmät tekivät\nhänet kärpämnäköiseiksi. Hän oli kohtelias, hiukan ylimielinen ollen\ntyömiehiä kohtaan jyrkkä ja käskevä. Hän oli samoin puettu ja nokinen\nkuin nekin. Herättääkseen työmiesten kunnioitusta, osotti hän\nhämmästyttävää rohkeutta kulkien vaarallisilla paikoilla, laskeutuen\nensimäisenä räjähdys- ja vieremäpaikkoihin.\n\n-- Täälläkö, Dansaert? -- kysyi hän.\n\nPääkaivosvouti, leveänaamainen belgialainen, paksuine lihallisine\nnenineen, vastasi liioitellulla kohteliaisuudella:\n\n-- Niin, herra Negrel... Tässä on mies, joka tänä aamuna otettiin.\n\nMolemmat tunkeutuivat murtopaikkaan ja kutsuivat Etiennen luoksensa.\nInsinööri kohotti lyhtynsä ja katsoi tyystin häneen, kysymättä mitään.\n\n-- No olkoon, -- sanoi hän viimein, -- mutta toistan etten pidä siitä,\nettä otetaan ketä hyvänsä maantieltä... Älkää toiste tehkö sitä.\n\nHänelle tahdottiin selittää, että nyt on suuri työnpuute, että yhtiö on\ntahtonut ottaa tyttöjen sijaan miehiä hiilirattaitten lykkääjiksi,\nmutta hän ei enää kuullut. Hän tarkasti kattoa, sill'aikaa kun murtajat\ntarttuivat taas kuokkiinsa. Äkkiä huudahti hän:\n\n-- Mutta, Maheu, mitä te ajattelette? Tehän voitte kaikki hautaantua\ntähän paikkaan.\n\n-- Eikö mitä, kyllä se kestää, vastasi työmies tyynesti.\n\n-- Kestää! Mutta maahan on jo alkanut laskea; te asetatte parruja\nkahden metrin päähän toinen toisestaan, ei aina sitäkään. Oh, te olette\nkaikki samallaisia. Te tahdotte mieluummin, että niskanne vääntyisi\nnurin, mutta ette voi jättää hiiliä, pystyttääksenne riittävästi\nkannattimia! Korjatkaa heti kaikki. Pankaa kannattimia kaksi kertaa\nuseampia, kuuletteko?\n\nTyömiehet alkoivat murista, tiesiväthän he itsekin, olivatko he\nvaarassa. Mutta silloin hän raivostui.\n\n-- Mutta vastaatteko te seurauksista, jos päänne murskaantuvat? Ei,\nvaan yhtiö saa maksaa kaikesta, maksaa teille ja eläkkeitä\nvaimoillenne... Kyllä minä teidät tunnen, saadaksenne parit rattaat\nlisää olette valmiit antamaan vaikka päänne ja henkenne.\n\nMaheun valtasi vihastuminen, mutta hän hillitsi itsensä ja sanoi\ntyynesti:\n\n-- Jos meille maksettaisiin enemmän, niin kyllä panisimme kannattimia.\n\nInsinööri kohautti olkapäitään. Vasta pois mennessään lausui hän:\n\n-- Vielä on teillä tunti aikaa, ryhtykää kaikki työhön. Ilmoitan teille\nennakolta, että murtotyömiehiltä lasketaan kolme frankia sakkoa.\n\nMurtajien murina oli vastauksena hänen sanoihinsa, mutta sotilasmaisen\nkurin hallitsemina pidättäytyivät he mielenosotuksesta, tottuneina\nalistumaan toinen toiselleen, alkaen nuorimmasta ajopojasta ja päättyen\npääkaivosvoutiin. Chaval ja Levaque polkivat vimmoissaan jalkaansa,\nmutta Maheu pidätti heidät katseellaan. Sakarias taas kohautti\nhuolettomana olkapäitään.\n\nMutta eniten oli Etienne kiihoittunut. Siitä hetkestä asti kun hän oli\ntullut tähän helvettiin, alkoi hänessä vähitellen kyteä äreys. Hän\nkatsahti Katarinaan, joka seisoi nöyränä alaspainetuin päin. Oliko\nmahdollista täyttää tuo kuolettava työ täydellisessä pimeydessä,\nvoimatta edes ansaita sen verran, että riittäisi jokapäiväiseen\nleipään!\n\nSillä välin poistui Negrel ynnä Dansaert, joka vain nyökäytti päätään\nkaikkeen, mitä hän sanoi. Äkkiä alkoivat he taas puhua äänekkäästi. He\npysähtyivät tarkastamaan käytävää. Murtajien täytyi huolehtia käytävien\nkannattimista kymmenen metriä työpaikastaan.\n\n-- Enkö sanonut, että he eivät välitä ihmiselämän hukasta! -- huusi\ninsinööri. Ja mitä pirua tekin katsotte?\n\n-- Katsonhan minä... sopersi kaivos vouti. -- Mutta väsyyhän aina\ntoistamasta samaa.\n\n-- Maheu! Maheu! -- huusi Negrel vihaisesti.\n\nKaikki hiilenkaivajat laskeutuivat käyttävään.\n\n-- No katsokaahan tuota! -- puhui hän. -- Kestääkö tuo mielestänne?\nKaikki on tehty hutiloimalla... Katsokaa kuinka poikkipuu on pistetty,\nei ole edes sovitettu liitteisiin... Nyt ymmärrän, miksi korjaustyöt\nmeille maksavat niin paljon. Teille se on samantekevää, kumpa kestäisi\nniin kauan kuin te siitä vastaatte! Mutta yhtiön täytyy hankkia koko\narmeijakunta toimittaakseen korjaustyöt...\n\nChaval aikoi vastata, mutta hän ei sallinut.\n\n-- Vait, minä tiedän mitä te tahdotte sanoa. Että teille maksettaisiin\nenemmän, eikö niin? Mutta minä varoitan teitä, että te voitte saavuttaa\nvain sitä, että vähennetään palkkionne hiilirattaista, jos teille\ntullaan maksamaan parruista. Niin saamme nähdä mitä te siitä hyödytte..\nMutta nyt korjatkaa heti kaikki tuo. Huomenna tulen katsomaan.\n\nHän poistui, mutta työmiehet jäivät täydelliseen hämmästykseen uudesta\nuhkauksesta. Dansaert, joka insinöörin edessä oli osottanut sellaista\nnöyryyttä, jäi hänestä jälelle, hyökätäkseen työmiesten kimppuun.\n\n-- Senkin laiskurit, teidän tähtenne saan minä moitteita! -- huusi hän\ntyömiehille. -- Katsokaa! Älkää luulko, että pääsette ainoastaan\nkolmella frankilla!\n\nKun hän oli mennyt, niin ei Maheukaan enää voinut hillitä itseään:\n\n-- Kaikkea sitä pitää tapahtua! Minä tahdon pysyä tyynenä, sillä muuten\nei voi sopia mistään. Mutta tässä on jo liikaa, tästä voi kuka tahansa\nraivostua. Onko se järkeä, alentaa maksumme rattaista ja maksaa\nkannatinparruista erikseen! Se on taas uusi keksintö, että meille\nmaksettaisiin vähemmän. Kirotut saakelit!\n\nHän etsi keneen hän voisi purkaa vihansa ja huomattuaan Katarinan ja\nEtiennen seisovan toimettomina syrjässä, ärjähti:\n\n-- Tuokaa minulle parruja, perhanat! Ettekö osaa tehdä mitään, vai mitä\nkuhnailette. Kun annan teille aimo löylyn, niin saatte nähdä!!\n\nEtienne meni hakemaan parruja. Tuo raakuus ei häntä lainkaan loukannut.\nHänessä kuohui päällikköjä vastaan, niin että työmiehet tuntuivat\nhänestä liian hiljaisilta.\n\nLevaque ja Chaval purkivat vihansa kirouksiin. Mutta ryhtyivät kaikki,\nSakariaskin, työhön. Puolentunnin ajan kuului ainoastaan puun ryskettä\nja vasaran kumeita iskuja. Kaikki olivat vaiti purkaen vihansa vuoreen,\njonka he olisivat siirtäneet olkapäillään, jos olisivat voineet.\n\n-- Nyt saa riittää! -- huusi vihdoin Maheu, uupuneena väsymyksestä ja\nvihasta. -- Puoli kaksi. Sattuipa helkkarin päivä! Emme ansainneet\nviittäkäänkymmentä sous'ta... Minä menen, en jaksa enää.\n\nVaikka oli vielä puoli tuntia työaikaa, pukeutui hän. Toiset seurasivat\nhänen esimerkkiään. He eivät voineet rauhallisesti katsoa\nmurtopaikkaansa. Katarina aikoi lykätä rattaita, mutta he kutsuivat\nhänet pois, tytön ahkeruus ärsytti nyt heitä. Ja kaikki kuusi raatajaa\nlähti taas samaa tietä nostokoneen luo, työkalut kainalossa.\n\nTien risteyksessä Katarina ja Etienne jäivät toisista jälelle. He\ntapasivat pikku Lydian, joka kertoi mitä heillä oli tapahtunut.\nMouquette oli äkkiä saanut nenävuodon ja juoksi jonnekin hakemaan\nvettä. He jatkoivat matkaa, mutta Lydia jatkoi taas väsyneenä kädet\nojossa ja hajareisin lykätä rattaita. Hän muistutti laihaa mustaa\nmuurahaista, joka kantoi ylivoimaisen kuorman. Katarina ja Etienne\nlähtivät juoksemaan, kumartuneina, jotteivät iskisi kattoon. Toisinaan\npysähtyivät he, jottei selkä syttyisi, sanoivat he nauraen, sillä\nheidän oli lämmin.\n\nTultuaan alas, jäivät he yksin. Heidän ilonsa hävisi samassa. He\nmenivät eteenpäin väsynein askelin, tyttö edellä, mies perästä. Lyhdyt\nsavusivat niin, että Etienne tuskin näki Katarinaa, joka kulki\nikäänkuin sumussa.\n\nHäntä vaivasi omituinen tunne, ajatellessaan, että Katarina oli tyttö,\nja oli tyhmää hänen puoleltaan olla syleilemättä häntä, mutta muisto\nsiitä toisesta pidätti hänet. Tietysti oli hän valehdellut, tuo toinen\noli kyllä hänen rakastajansa, se on varmaa. Ja Etienne tunsi vihaa\nhäntä kohtaan, ikäänkuin tyttö olisi pettänyt hänet. Mutta Katarina\nsillä välin kääntyi joka askeleella hänen puoleensa, varotti tien\nepätasaisuuksista, ikäänkuin kehottaen olemaan kohtelias. Oltiinhan\nsiinä aivan yksin, voisi jutella vähän ja olla ystäviä! Vihdoin he\ntulivat kuletuskäytävään. Etienne tunsi helpotuksen, tyttö taas\nviimeisen kerran katsahti häneen kaiholla, -- heille ei enää\ntarjoutuisi tällaista onnellista tilaisuutta.\n\nYmpärillä jyrisi maanalainen elämä, yhäti häärivät kaivosvoudit,\nrattaitten jonot kolisivat. Heidän täytyi painautua seinää vastaan,\nantaen tietä ihmisille ja hevosille, jotka hengittivät suoraan päin\nkasvoja.\n\nJeanlin huusi heille jonkin haukkumisen, mutta he eivät pyörien\nrätinältä kuulleet sitä. He kulkivat yhä eteenpäin. Katarinakin oli\nvaiennut. Etienne ei tuntenut tietä ja ajatteli että tyttö tahallaan\nvie hänet eksyksiin maanalaisia risteileviä käytäviä myöten. Eniten\nkärsi hän kylmästä, joka yhä kiihtyi sitä myöten kun he lähestyivät\nkaivosaukkoa. Hän oli jo kadottanut kaiken toivon päästä ulos täältä,\nkun äkkiä he saapuivat kaivoshalliin.\n\nChaval katsoi epäilevästi heihin. Toiset olivat myöskin siinä, hikisinä\nkylmässä tuulessa; he olivat vaiti, koettaen painaa vihansa alas. He\nolivat tulleet liian aikaiseen, eikä heitä tahdottu nostaa, sitä\nsuuremmalla syyllä, koska juuri aijottiin kaikella varovaisuudella\nlaskea hevonen alas. Täytyi odottaa puolen tuntia. Lastaajat työnsivät\nrattaita häkkiin, niin että rautaketjut jyrisivät ja nostokone kiiti\nylös rankkasateessa, joka valui aukon ammottavasta reijästä. Alhaalla\nkaikki tuo vesi juoksi kymmenen metrin syvyiseen laskukaivoon, josta\nlevisi kosteutta ympärille.\n\nKolmen suuren lyhdyn punertava liekki ja suuret liikkuvat varjot\nseinillä antoivat tälle maanalaiselle huoneelle synkän näön,\nmuistuttaen jotakin ryöväriluolaa lähellä kohisevaa virtaa.\n\nMaheu yritti viimeisen kerran. Hän lähestyi Pierronia, joka oli alkanut\ntyönsä kello kuusi.\n\n-- Etkö sinä voisi nostaa meidät?\n\nMutta lastaaja, kaunis nuorukainen leppeine kasvonilmeineen, kieltäytyi\npelästyneenä:\n\n-- Se on mahdotonta. Kysy voutia... Minua sakotetaan.\n\nTyömiehet murisivat. Katarina lähestyi Etienneä ja kuiskasi hänelle:\n\n-- Tule, minä näytän sinulle tallin. Siellä on niin herttaista!\n\nHe pujahtivat salaa, sillä pääsö talliin oli kielletty. Talli sijaitsi\nvasemmalla, lyhyehkön käytävän päässä. Se oli hakattu kallioon,\ntiilisine holvineen, 25 metriä leveä ja neljä korkea; sinne mahtui\nkaksikymmentä hevosta. Tallissa oli todellakin herttaista, tuoreet\noljet tuoksuivat ja eläimistä huokui lämpöä. Yksi ainoa lyhty valaisi\nhimmeästi. Hevoset käänsivät päänsä veltosti, katsahtaen suurin\nlapsellisin silmin ja jatkoivat taas syödä kaurojaan hitaasti, kuin\nterveet ja kylläiset työläiset, joita kaikki vaalivat.\n\nKatarina luki ääneen hevosten nimet sinkkilaatoista, kun äkkiä hän\nhuudahti. Hänen eteensä nousi jokin olento. Mouquette nousi oljilta.\nmissä hän oli maannut. Maanantaisin oli hän erittäin väsynyt\nsunnuntaitapausten jälkeen ja silloin löi hän nyrkillään nenään ja\njuoksi pois työstä sillä tekosyyllä, että hänen täytyy hakea vettä. --\nHän saapui tavallisesti tänne ja nukkui pehmeällä alustalla. Hänen\nisänsä hemmotteli häntä eikä kieltänyt häneltä mitään, vaikka itse oli\nvaarassa saada harmia tyttärensä tähden.\n\nSamassa tuli Mouque. Se oli lyhyt, kalju, hyvin vanhentunut, mutta\nkuitenkin lihava viisikymmenvuotias ukko. Siitä asti kun hänet oli\nmäärätty tallirengiksi, oli hän ottanut tavaksi purra tupakkaa, purren\nniin innokkaasti, että ikenet olivat veressä.\n\nNähdessään tyttärensä seuraa, tuli hän ärtyiseksi.\n\n-- Mitä teillä täällä on tekemistä? huusi hän. -- Menkää tiehenne! Etkö\nhäpeä tuoda miestä tänne!\n\nMouquettesta oli tuo koko hauskaa, hän nauroi koko sydämestään. Etienne\nsitä vastoin joutui hämilleen ja riensi ulos, Katarina hymyillen\nseurasi häntä.\n\nKun he palasivat kaivoshalliin, saapuivat sinne myös Bebert ja Jeanlin\nhiilirattaitten jonoineen. Nostokoneen toiminnassa oli sattunut pysäys\nja nuori tyttö meni silittämään hevosta. Se oli Bataille, valkea vanha\nhevonen, vanhin kaivoksessa, se oli viettänyt maan alla jo kymmenen\nvuotta, seisonut samassa tallinnurkassa, tehnyt samaa työtä samoissa\npimeissä käytävissä, kymmeneen vuoteen se ei ollut nähnyt päivänvaloa.\nSe oli lihonnut. Sen karva kiilsi ja yleensä oli se hyvännäköinen.\nSe näytti viettävän täällä viisaan elämää, kaukana maaelämän\nonnettomuuksista. Aikaa myöten oli se saavuttanut suuren näppäryyden.\nSe tunsi niin hyvin tien, jota astui joka päivä, että itse työnsi\npäällään ilmanvaihtoluukkuja ja taivutti päänsä siellä, missä katto oli\nhyvin matala. Se osasi varmaankin myös laskea matkojaan, sillä\nkulettuaan tavallisen määrän, kieltäytyi se lähtemästä uudelleen\nmatkalle ja se täytyi pakosta viedä talliin. Nyt vanhoilla päivillä\ntuntuivat sen kissansilmät surumielisiltä. Mahdollisesti näki se\nunelmissaan Marchiennen myllyn, Scarpe joen rannalla, jonka\nläheisyydessä se oli syntynyt, missä rannat aina viheriöivät ja raikas\ntuuli puhalsi. Ylhäällä oli jokin, joka paistoi ja lämmitti, jokin\nsuuri lamppu, mutta eläimen heikko muisti ei voinut selvästi herättää\nsitä mielessään. Ja hevonen seisoi alaspainunein päin, vapisevin\njaloin, turhaan koettaen muistaa aurinkoa.\n\nKaivosaukossa jatkuivat valmistelut, vihdoin iski moukari neljä kertaa,\nlaskettiin hevonen. Siitä oltiin aina levottomia. Sattui että hevonen\nsaapui perille kuolleena säikähdyksestä. Se sidottiin ylhäällä, jolloin\nse potki hurjasti, mutta kun se tunsi maan putoavan jalkojensa alta,\nkävi se äkkiä hiljaiseksi ja makasi liikkumatta kuin kivettynyt,\nkatsoen suurin silmin pimeyteen.\n\nTällä kertaa oli hevonen suurta kokoa, niin että sitoessa oli täytynyt\nvetää sen pää sivulle, jottei se sattuisi seinään. Laskeminen jatkui\nkolme minuuttia, sitä hidastutettiin tahalla. Mutta alhaalla kasvoi\nlevottomuus. Oliko se jätetty keskelle tietä sinne pimeyteen? Vihdoin\nnäyttäytyi se liikkumattomana kauhusta laajennetuin silmin. Se oli\nkolmevuotias ruuna, nimeltä Trompette.\n\n-- Hiljaa! -- sanoi Mouque. Hänen toimenaan oli ottaa hevonen vastaan.\n-- Tuokaa se tänne, mutta älkää irroittako siteistä.\n\nTrompette makasi kivialustalla liikkumattomana möhkäleenä. Siltä\nvarmaankin tuntui kaikki kauhealta unelta, sekä musta kuilu, että\nsynkkä halli, jota täytti jyske ja melu.\n\nSitä alettiin irroittaa, kun Bataille hitaasti saapui sen luo. Se oli\njuuri riisuttu valjaista ja se jo etäältä kurotti kaulaansa,\nhaistellakseen tuota uutta toveria, joka äkkiä oli pudonnut maan\npäältä. Työmiehet väistyivät hohottaen. No haisiko se hyvältä? Mutta\nBataille ei kuullut heidän pilkkasanojaan, se vilkastui yhä enemmän.\nUusi tulokas oli varmaankin tuonut mukanaan raittiin ilman tuoksua,\nunohdetun auringon ja ruohon tuoksua. Äkkiä hirnahti se kuuluvasti ja\nsen äänessä kuului iloa ja ikäänkuin tukahdutettua itkua. Se oli\ntervehdys toverille, joka hetkeksi oli herättänyt kaikki nuo unohdetut\nasiat ja se oli säälin ilmaisua uutta vankia kohtaan, joka vasta\nkuolleena palaisi ylös.\n\n-- Kas, kas tuota Bataillea! -- huusivat työmiehet ihastuneina. -- Se\njuttelee toverin kanssa.\n\nTrompette oli vapaa siteistä, mutta makasi yhä liikkumattomana\nkyljellään, ikäänkuin verkko sitoisi sitä. Vihdoin ruoskan lyönnistä\nhypähti se jaloilleen. Ukko Mouque vei molemmat hevoset talliin.\n\n-- No, onko nyt meidän vuoromme? kysyi Maheu.\n\nHäkki oli tyhjennettävä ja vielä oli määräaikaan kymmenen minuuttia.\nVähitellen alkoi työ kaikkialla päättyä, kaikista murtopaikoista saapui\ntyömiehiä. Siinä seisoi jo noin viisikymmentä henkeä läpimärkinä\nvapisten vedossa. Pierron, huolimatta lempeästä ulkonäöstään, antoi\ntyttärelleen Lydialle korvalle siitä, että tämä oli liian aikaiseen\njättänyt työn. Sakarias nipisteli salaa Mouquettea lämmitelläkseen.\nMutta yleinen tyytymättömyys kasvoi. Chaval ja Levaque kertoivat, että\ninsinööri uhkasi vähentää maksua vaunuista ja maksaa erikseen\ntukipylväistä. Joka haaralta kaikui vihaisia huudahduksia: tässä\nahtaassa kammiossa melkein kuudensadan metrin syvyydessä alkoi\nhiljalleen tyytymättömyys itää. Pian alkoivat äänet käydä yhä\nkovemmiksi; nuo ihmiset, jotka olivat likaiset hiilestä ja värisivät\nkylmästä, syyttivät yhtiötä, että se puolet työmiehistä tappaa maan\nalla ja toisen puolen kiduttaa nälällä. Etienne kuunteli väristen.\n\n-- Pian! Pian! kiiruhti kaivosvouti Richome lastaajia.\n\nHän joudutti nostoa, ikäänkuin kuulematta työläisiä. Mutta murina alkoi\nkuulua yhä kovemmin ja kovemmin, niin että viimein täytyi hänen\nsekaantua asiaan. Työläiset huusivat hänen ympärillään, ettei niin voi\naina jatkua, vaan että kerran tuo kaikki menee helvettiin.\n\n-- Sinä olet järkevämpi, Maheu, -- sanoi hän, käske heidän olemaan\nvaiti. Jos ei ole voimaa, niin täytyy olla järkeä.\n\nMaheu todellakin alkoi jo vähitellen rauhoittua ja alkoi jo arastaa\nseurauksia. Mutta hänen ei tarvinnut sekaantua. Äänet hiljenivät äkkiä\nitsestään. Negrel ja Dansaert, palatessaan tarkastuskierrokselta,\nnäyttäytyivät erään käytävän päässä. Molemmat olivat myös hiestyneet.\nTottuneina alistumaan antoivat työläiset äreästi tietä, insinööri meni\nsanaakaan sanomatta ohi. Hän istui toisiin rattaisiin, päävouti\ntoisiin, viisi moukarin lyöntiä antoi merkin \"rasvaisesta lihasta\",\nkuten sanottiin päällystöä nostettaessa ja häkki katosi näkyvistä syvän\näänettömyyden vallitessa.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nSälytettynä nostokoneeseen neljän muun työmiehen kera päätti Etienne\nitsekseen lähteä taas maanteitä kiertämään. Parempi lähteä nyt heti\nkuin toistamiseen laskeutua tuohon helvettiin, missä ei edes voinut\nansaita leipäänsä. Katarina ei tällä kertaa istunut hänen vieressään\nlevittäen rauhoittavaa lämpöä ja hän koetti olla ajattelematta\ntuollaisia tyhmyyksiä. Hän tunsi, ettei hän voi tulla tämän lauman\nkaltaiseksi alistuvaisuudessa, hän oli liian kehittynyt siihen, vaan\njos hän jäisi, niin varmaankin lopuksi kuristaisi jonkun päälliköistä.\n\nÄkkiä häikäsi hänen silmiään. He olivat nousseet sellaisella\nnopeudella, että päivän valo aivan sokaisi hänet. Hän istui silmiään\nräpytellen pelästyneenä kirkkaasta valosta, josta hän jo oli ehtinyt\nvierastua. Kuitenkin tunsi hän helposti, kun häkki pysähtyi salpoihin.\nOvi avattiin ja työmiesjoukko virtasi häkistä.\n\n-- Kuulehan, Mouquet, kuiskasi Sakarias vastaanottajan korvaan, --\nmennäänkö tänään Vulkaniin?\n\nVulkan oli tunnettu variété Montsou'ssa.\n\nMouquet iski silmää ja hihitti hiljaa. Hän oli yhtä lyhyt ja paksu kuin\nhänen isänsäkin, mutta oli hävyttömän näköinen kuin sälli, joka ei\nsurrut huomista päivää. Nyt tuli Mouquette ja veljellisen lempeyden\nosoitukseksi antoi hän tälle läiskäyksen.\n\nEtienne tuskin tunsi vastaanotto-huoneen korkeita holvia, jotka lampun\nvalossa olivat tehneet hänet levottomaksi. Nyt se oli kolea ja\nlikainen. Pölyisistä ikkunaruuduista tunki harmaa päivänvalo. Vain kone\nkiilsi kuten ennenkin; voidellut teräsköydet näyttivät musteeseen\nkastetuilta nauhoilta. Pyörät ylhäällä ja jättiläiskokoiset parrut,\njotka niitä kannattivat ja häkit ja vaunut, kaikki tämä raudan paljous\ntäytti huoneen ja teki sen synkän näköiseksi.\n\nChaval poikkesi katsomaan merkitsemistaulukkoa vastaanottajan pienessä\nlasisessa konttorissa. Hän palasi sieltä raivostuneena. Hän oli saanut\ntietää, että kaksi heidän rattaistaan oli hyljätty, toiset siksi, ettei\nniissä ollut riittävästi hiiliä ja toiset, ettei hiilet olleet hyviä.\n\n-- Onpa tämä päivää! -- huusi hän. -- Vielä kahtakymmentä sous'ta\nvähemmän. Niin käy, kun ottaa kadulta tyhjäntoimittajia, jotka eivät\ntoimita enempää kuin sika hännällään.\n\nJa hän heitti salavihkaa silmäyksen Etienneen. Tämä aikoi heti vastata\nnyrkillään, mutta sitten muisti, että hänhän lähtee pois eikä kannata\nriidellä.\n\nTästä hän vaan varmistui päätöksessään.\n\n-- Ei alussa keneltäkään työ suju, sanoi Maheu sovittaakseen. --\nHuomenna käy paremmin.\n\nMutta kaikkien sisu kuohui ja he etsivät syytä purkaakseen vihaansa.\nKun he menivät lyhtyosastoon jättämään lyhtynsä, joutui Levaque\nsanasotaan lyhtyvartijan kanssa, jota hän syytti siitä, ettei tämä\npuhdistanut kunnollisesti hänen lyhtyään. He rauhoittuivat vasta vähän\nvajassa, missä tuli paloi vielä. Uuni oli niin hehkuva, että koko vaja\nnäytti olevan tulen vallassa. Kaikki hohkasivat helpotuksesta kääntäen\nselkänsä tuleen, niin että ne höyrysivät. Kun selkää alkoi polttaa,\nkäänsivät he vatsansa. Mouquette tyynesti päästeli napeista kuivaakseen\npaitaansa välittämättä poikain naurusta.\n\n-- Minä lähden, -- sanoi Chaval, sulkien työkalunsa kaappiin.\n\nKukaan ei liikahtanut. Ainoastaan Mouquetten tuli kiire joutua hänen\nseuraansa, sillä heillä oli yhtä matkaa. Taas kajahti yleinen nauru,\nsillä kukaan ei ollut tietämätön, ettei Chaval enää hänestä välittänyt.\n\nKatarina kuiskasi jotain isälle. Tämä hämmästyi ensin, mutta nyökkäytti\nsitten myöntävästi. Hän kutsui Etiennen luoksensa antaakseen tälle\nhänen nyyttinsä.\n\n-- Kuulkaa, sanoi Maheu, jos teillä ei ole penniäkään, niin te varmasti\nkuolette nälkään ennen saamispäivää. Tahdotteko, minä koetan hankkia\nteille velkaa?\n\nEtienne joutui hämilleen. Hän oli juuri aikeissa vaatia kolmekymmentä\nsous'taan mennäkseen täältä. Mutta hän häpesi nuorta tyttöä, joka\nkatsoa tuijotti häneen. Ehkä tyttö voisi luulla, että hän kantaa kaunaa\nhäntä vastaan.\n\n-- En luonnollisesti voi mitään luvata, jatkoi Maheu. -- Mutta joka\ntapauksessa tahdon yrittää.\n\nEtienne ei sanonut vastaan. Varmasti hän saa kieltävän vastauksen.\nKaikessa tapauksessa tuo ei sido häntä lainkaan, hän voi lähteä heti\nsaatuaan pahimman nälän tyydytetyksi. Mutta sitten suuttui hän\nitsellensä, miksi hän ei kieltäytynyt, nähdessään, miten Katarina\nhymyili ilosta, että oli saanut tehdä hänelle palveluksen. Mitä varten\ntuo kaikki?\n\nSuljettuaan työkalunsa ja otettuaan puukenkänsä lähti Maheu samoin kuin\nkaikki muut työmiehet sen jälkeen kun olivat vähän lämmitelleet.\nEtienne seurasi Maheu'ta, Levaque poikineen yhtyi myös seuraan. Kun he\nkulkivat lajitteluvajan sivu kuulivat he sieltä äänekästä riitelemistä.\n\nSe oli tilava vaja, missä ilmassa oli aina mustan pölyn pilviä ja jonka\nsuurista ikkunoista veti alituisesti. Hiilirattaat ajettiin sinne\nsuoraan vastaanotto-osastosta. Siellä ne kaadettiin kumoon suppiloihin,\njotka olivat varustetut pitkillä uurroksilla. Uurrosten kummallakin\npuolen seisoivat korokkeella naislajittelijat lapioineen ja\nharavoineen, valitsivat kivet ja puhtaat hiilet työnsivät uurrosta\nmyöten vaunuihin, jotka seisoivat kiskoilla vajassa.\n\nPhilomene Levaque, laiha kalpea ja nöyrä tyttö, joka sylki verta, teki\nsiinä työtä. Jokin sininen villarääsy peitti hänen päänsä, hänen\nkätensä ja käsivartensa olivat mustat hiilestä, hän lajitteli vanhan\nnoita-akan, Pierronin anopin rinnalla, jota yleensä sanottiin La\nBruleksi [poltettu]. Vanhus oli todellakin noidan näköinen ilkeine\nkissansilmineen ja kuten saiturin rahapussi, lujasti yhteen\npuserrettuine huulineen. He riitelivät kiivaasti, tyttö syytti\nvanhusta, että tämä sysi kaikki kivet hänen puolelleen, niin ettei hän\nehtinyt kymmenessä minuutissa täyttää koria. Heille maksettiin korilta\nja se oli aina heillä riidan aiheena. Hapset liehuivat ja kasvoihin jäi\nkäsistä mustia jälkiä.\n\n-- Anna hänelle oikein, että tuntuu! -- huusi Sakarias\nrakastajattarelleen.\n\nKaikki naislajittelijat purskahtivat nauramaan. Mutta La Brule hyökkäsi\njo nuoren miehen kimppuun.\n\n-- Sinäkö vielä puutut, senkin heittiö! Pitäisit ennemmin huolta\npenikoistasi, jotka olet hankkinut hänelle... Onpa tuokin,\nkahdeksantoista vuotias tyttö, joka tuskin jaksaa seistä jaloillaan!\n\nMaheu esti poikaansa menemästä tarkastamaan lähemmältä tuota luurankoa,\nkuten hän sanoi. Paikalle riensi eräs päällysmiehistä ja haravat\nalkoivat taas nopeasti toimia hiilien kimpussa. Uurrosten yli kumartui\npitkä rivi naisia, jotka riitelivät kivistä.\n\nUlkona oli tuuli odottamatta tyyntynyt ja harmaalta taivaalta laskeutui\nalas kostea kylmyys. Kivihiilenkaivajat kulkivat hajallaan,\nkäyristyivät ja puristivat kätensä lujasti ristiin rinnoille, niin että\nlapaluut ulkonivat ohuitten vaatteitten alta. Päivän valossa näyttivät\nhe neekerijoukolta, joka oli rypenyt loassa.\n\n-- Tuolla menee Bouteloup, huomautti Sakarias irvistellen.\n\nLevaque vaihtoi ohimennen pari sanaa vuokralaisensa kanssa, joka oli\npitkä kolmenkymmenen viiden vuotias tyynen ja rehellisen näköinen mies.\n\n-- Onko jotain ruokaa kotona, Louis?\n\n-- Taitaa olla.\n\n-- Ei kai vaimoni ole kovin kiukkuinen tänään?\n\n-- Eipähän liene.\n\nUusi ryhmä työläisiä kulki heitä vastaan. Se oli kello kolmen vuoro.\nTällä kertaa kaivos nieli vielä suuremman joukon kivihiilenkaivajia,\njoitten tehtävä oli rakentaa ja alottaa uusia murtopaikkoja. Työt\nkaivoksessa eivät koskaan tauonneet: yöt päivät myyrästi siinä ihmisiä\nkuudensadan metrin syvyydessä valkojuurikaspeltojen alla.\n\nPojat kulkivat edellä. Jeanlin kertoi Bebert'ille suunnitelmansa, miten\nhän neljällä sous'lla hankkisi itselleen tupakkaa velaksi. Lydia kulki\nheistä kohtuullisen välimatkan päässä. Hänen jälessään kulkivat\nKatarina, Sakarias ja Etienne. Kukaan ei puhunut. Vasta \"Huvi\"\nravintolan luona saavuttivat Maheu ja Levaque heidät.\n\n-- Nyt olemme perillä, sanoi Maheu Etiennelle, -- Käykää sisälle.\n\nJoukko hajosi. Katarina pysähtyi hetkeksi, katsahti viimeisen kerran\nnuoreen mieheen läpikuultavine, kuin vuorenjärvi vihertävine silmineen,\njotka näyttivät vielä suuremmilta ja kirkkaammilta mustuneilla\nkasvoilla. Tyttö hymähti hänelle ja meni toisten kanssa kylään.\n\nRavintola sijaitsi keskivälillä, kylän ja kaivoksen välisessä\ntienristeyksessä. Se oli valkonen kaksinkertainen kivitalo, jonka\nikkunalaudat olivat sinisiksi maalatut. Neliskulmaisessa kyltissä oven\nyläpuolella seisoi keltaisilla kirjaimilla: \"Huvi\", Rasseneur'in\nravintola.\n\nSen takana oli keilarata, jota aina ympäröi joukko katsojia.\n\nYhtiö käytti kaikkia keinoja saadakseen tämän maapalan, jota ympäröi\nsen laajat maa-alat. Sitä harmitti tämä kapakka, joka oli noussut\nkeskellä peltoja, aivan Voreux'in luona.\n\n-- Astukaa perälle, toisti Maheu Etiennelle.\n\nSisältä oli ravintola pieni, valoisa, seinät valkoisiksi maalatut.\nSiinä seisoi ainoastaan kolme pöytää, tusina tuoleja ja suuri mäntynen\ntiski, millä seisoi noin kymmenkunta olut-tuoppia, kolme viinipulloa,\nkarahvi sekä pienehkö olut-tynnyri tinahanoineen. Rautaisessa\nmaalatussa kamiinissa paloivat hiljaa hiilet. Kivilattialle oli\nsirotettu hienoa valkosta hiekkaa, joka imi kosteuden ilmasta. Se oli\nvälttämätön tässä kosteassa seudussa.\n\n-- Olutta, sanoi Maheu pitkälle valkotukkaiselle tytölle, joka\ntoisinaan palveli ravintolassa. -- Onko Rasseneur kotona?\n\nTyttö kiersi hanaa ja vastasi, että hän pian palaa. Maheu joi yhteen\nvetoon puolet tuoppia huuhtoakseen hiilipölyn, joka oli tarttunut hänen\nkurkkuunsa. Hän ei tarjonnut mitään toverilleen. Paitsi heitä oli\nravintolassa vielä yksi vieras, samallainen likanen ja hiestynyt\nhiilenkaivaja, joka joi oluensa äänettömänä ajatuksissaan. Pistäysi\nvielä yksi työmies, joka joi tilaamansa oluen ja meni sanomatta\nsanaakaan.\n\nSuurkokoinen tukeva, noin kolmenkymmenen kahdeksan ikäinen mies\npyöreine ajettuine kasvoineen, astui huoneeseen. Se oli Rasseneur, joka\nennen hänkin oli ollut hiilenmurtaja, mutta jonka yhtiö oli erottanut\nosallisuudesta lakkoon. Hän oli ollut kelpo työmies, osasi hyvin puhua\nja oli aina kaikkien tyytymättömien johtaja. Hänen vaimonsa oli jo\nennen harjoittanut olut- ja viinamyyntiä, kuten monet työmiesten\nvaimot. Kun hänet oli heitetty kadulle, rupesi hän itse\nravintoloitsijaksi, hankki rahaa ja avasi kapakan aivan Voreux'ia\nvastapäätä yhtiön kiusaksi. Nyt kävi hänen liikkeensä hyvin; työmiehiä\nvirtasi hänen luoksensa kaikilta haaroilta, niin että hän hyötyi siitä\nvihasta, jota hän ennen oli kiihottanut heissä.\n\n-- Olen ottanut työhön tänä aamuna tämän nuorukaisen, selitti Maheu\nheti, -- onko sinulla joku huoneistasi vapaa ja voitko antaa hänelle\nvelkaa saamispäivään?\n\nRasseneurin leveät kasvot saivat heti surullisen ja samalla epäilevän\nilmeen. Hän heitti tutkivan silmäyksen Etienneen ja vastasi osottamatta\nedes kohteliaisuuden vuoksi vähääkään myötätuntoa:\n\n-- Mahdotonta. Molemmat huoneet on kiinni.\n\nVaikka Etienne oli odottanut kieltävää, vastausta, tuli hän kuitenkin\nsiitä pahoilleen, hän ihmetteli itsekin, miksi hänen on niin\nvastahakoista ajatella lähtöä. Mutta olkoon menneeksi, hän lähtee\nkuitenkin niin pian kuin saa kolmekymmentä sous'taan. Hiilenkaivaja\npoistui juotuaan tuoppinsa. Saapui toisia kostuttamaan kurkkua ja\njuotuaan lähtivät yhtä nopeasti pois. He huuhtoivat ainoastaan\nkurkkuaan, ilman nautintoa, ääneti tyydyttäen välttämätöntä tarvettaan.\n\n-- No, onko mitään uutta? -- kysyi Rasseneur puoliääneen kääntyen\nMaheun puoleen, joka pienin kulauksin joi oluensa pohjaan.\n\nTämä varmistuneena ettei huoneessa ollut muita paitsi Etienne, kertoi\naamupäivätapauksen kaivoksessa.\n\nRavintoloitsija punastui vihasta; hän suuttui nopeasti ja hänen\nsilmänsä paloivat.\n\n-- Jos he uskaltavat vähentää palkkoja, niin piru perii heidät.\n\nHäntä häiritsi vähän Etiennen läsnäolo, mutta hän jatkoi puhumistaan\ntoisinaan heittäen häneen kieron silmäyksen. Hän puhui viittauksilla\nnimittämättä tirehtöriä, Hennebeau'ta, tai hänen vaimoaan ja\nsisarenpoikaa Negreliä. Hän toisti, ettei niin voinut jatkua, että\njonakin kauniina aamuna kaikki käy hullusti... Puute oli hyvin tuntuva.\nHän luetteli tehtaita, jotka suljettiin ja joista työläiset tulivat\njoutilaiksi. Hän oli jo kuukauden ajan antanut pois yli kolme kiloa\nleipää. Edellisenä päivänä oli hän kuullut, että Deneulin, jolla oli\nkaivantoja läheisyydessä, ei voisi kestää. Sitä paitsi oli hän saanut\nLillestä kirjeen tarkkoine selontekoineen, jotka tekivät levottomaksi.\n\n-- Se on, ymmärrätkö, siltä henkilöltä, jonka sinä näit täällä eräänä\niltana, kuiskasi hän.\n\nMutta tässä hänet keskeytettiin. Huoneeseen tuli hänen vaimonsa, pitkä\nlaiha nainen, jolla oli pitkä nenä ja punaset posket. Politiikassa oli\nhän miestään vapaamielisempi.\n\n-- Kirje on Pluchart'ilta, lausui vaimo. -- Olisipa hän täällä, niin\nasiat varmaankin kääntyisivät paremmin.\n\nEtienne oli kuunnellut tarkoin kiihottuen pelkästä ajatuksesta heidän\nkärsimyksistään ja mahdollisuudesta kostaa. Pluchartin nimen\nkuullessaan säpsähti hän ja huudahti huomaamattaan:\n\n-- Minä tunnen Pluchart'in.\n\nKaikki kääntyivät häneen jonka vuoksi hänen täytyi selittää.\n\n-- Niin, minä olen koneenkäyttäjä ja hän oli mestari työhuoneessani\nLillessa. Hyvin hyvä mies, minä olen usein keskustellut hänen kanssaan.\n\nRasseneur mittasi hänet taas katseellaan. Hänen kasvojensa ilme muuttui\nnopeasti, nyt hän katsoi nuorukaiseen myötätunnolla. Viimein kääntyi\nhän vaimonsa puoleen:\n\n-- Maheu on tuonut luokseni uuden lykkääjänsä ja pyytää antamaan\nhänelle huoneen ylhäällä ja uskomaan velkaa pari viikkoa saamispäivään\nsaakka.\n\nSilmänräpäyksessä oli asia sovittu. Löytyi vapaa huone, sillä sen\nasukas oli juuri sinä aamuna muuttanut. Ravintoloitsija puhui yhä\nkiihkeämmin, yhä toistaen, ettei hän vaadi mahdottomia isänniltä. Mutta\nhänen vaimonsa vain kohautti olkapäitään, hän ei tyytynyt siihen, vaan\npiti jokaisen hänen mielestään saada se, mihin kullakin on oikeus.\n\n-- No, hyvästi, keskeytti Maheu, -- kaikesta tuosta huolimatta täytyy\nkuitenkin laskeutua alas kaivokseen ja niin kauan kuin sitä täytyy\ntehdä, tulee aina joitakin jäämään sinne. Katso kuinka reippaaksi sinä\nolet tullut näinä kolmena vuotena sitten kun lopetit työnteon.\n\n-- Niin, minä olen hyvin voimistunut, myönsi Rasseneur tyytyväisenä.\n\nEtienne kiitti Maheuta lämpimästi kaikesta, mitä tämä oli hänen\nhyväkseen tehnyt. Mutta tämä vain nyökkäytti päätään sanomatta\nsanaakaan. Saatettuaan hänet ovelle Etienne katsoi, miten tämä kulki\nhitaasti ja vaivaloisesti mäkeä ylös matkalla työväenkylään. Emäntä\ntarjosi uusille vieraille pyytäen Etienneä odottamaan hetkisen, kunnes\nhän vie hänet huoneeseensa, missä hän voi peseytyä. Pitäisikö hänen nyt\njäädä? Hän oli taas kahdenvaiheilla, kaihosi vapautta, vapaata\nmaleksimistaan valtamaantietä pitkin, kirkkaan auringon hyväilemänä,\njolloin tieto siitä, ettei ole kenenkään alamainen teki nälänkin\nkevyeksi.\n\nHänestä tuntui, että jo oli kulunut vuosia siitä kun hän oli saapunut\ntänne tuulen pauhatessa ja sitten ryöminyt nelinkontin maanalaisissa\nkäytävissä. Oli sietämätöntä ajatella, että täytyisi taas alottaa\nkaikki uudelleen, se oli liian raskasta, se oli väärin. Hänen\ninhimillinen itsetietoisuutensa kiihottui ajatellessa, että täytyisi\nmuuttua sokeaksi ja sorretuksi eläimeksi.\n\nTätä ajatellessa liukui Etiennen katse vaistomaisesti yli ympäröivän\nseudun. Vähitellen alkoivat hänen silmänsä erottaa sitä selvemmin.\nNäköala, joka avautui hänen eteensä hämmästytti hänet, hän oli\nkuvitellut seutua aivan toisellaiseksi silloin kun Bonnemort pimeässä\noli kädenviittauksella osottanut sitä. Suoraan edessään näki hän\nrotkossa Voreux'in tiilikivisine ja puisine rakennuksineen; hän\nnäki mustan lajitteluvajan ja kattotiilillä peitetyn tornin,\nvaaleanpunaisen piipun, sekä koneosaston, kaikki pakattuna yhteen\nläjään epämiellyttävän näköisenä. Ympärillä levisi suuri tasanko, joka\nnäytti suurelta pikimustalta järveltä, missä aaltomaisesti kohosivat\nhiilikasat ja niitten yllä korkeilla telineillä kiskorivit. Tasangon\nyhdessä osassa oli niin suuri hirsiläjä, että voisi luulla koko metsän\ntuoduksi sinne. Oikealla katusulun tavoin kohosi jättiläismäinen\nmultakumpu; sen toista reunaa peitti jo ruoho, toiselta puolen oli se\njo vuoden ajan kytenyt, niin että siitä aina kohosi sakea savu.\nEtempänä näkyivät avarat riisi- ja valkojuurikaspellot, jotka olivat\npaljaat tähän vuoden aikaan, rämeet niukkoine kasvullisuuksineen,\njoitakin vaivaisia pajuja ja harvoja poppelia etäisellä niityllä. Vielä\netäämpänä näkyi valkosia pilkkuja, ne olivat kaupungit Marchienne\npohjoisessa ja Montsou etelässä. Lännessä aivan taivaan rannalla siinti\nkapeana sinipunasena juovana Vandame-metsä. Talvihämärän vähäisessä\nvalossa tuntui hänestä, että koko tasanko oli mustunut Voreux'in\nnaapuruudesta, hieno hiilitomu oli peittänyt puut, tiet ja pellon.\n\nEniten hämmästytti häntä Scrape-joki, joka oli muutettu kanavaksi.\nYöllä hän ei ollut lainkaan nähnyt sitä. Tämä kanava virtasi suoraan\nVoreux'sta Marchienne'en kuten kymmenen kilometrin pituinen hopeanauha.\nSitten hävisi se etäisyyteen kuten leveä lehtikuja, jonka molemmin\npuolin oli istutettu tuuheita puita ja jonka pinnalla liukui punasia\npurjeveneitä. Aivan kaivoksen luona oli laivasilta, missä seisoi\nlaivoja, niihin kuletettiin siltaa myöten vaunuja täynnä hiiliä.\nKaivoksen toisella puolen joki teki jyrkän mutkan kulkien suoperäisen\nalangon läpi.\n\nEtiennen katse siirtyi joelta työväen kylän punasiin kattoihin. Sen\njälkeen katsoi hän taas Voreux'ta, sen rumia rakennuksia ja\ntiilikasoja, jotka poltettiin siinä. Puuaidan takana risteilivät yhtiön\nrautatiekiskot, joita käytettiin kaivoksen palvelukseen.\n\nTällä hetkellä luultavasti laskettiin kaivokseen viimeisen ryhmän\ntyöläisiä. Rautatiekiskoilla vikisivät vaunujen pyörät työläisten\nlykätessä niitä. Nyt ei ympäristö tuntunut enää salaperäiseltä, eikä\nsiinä ollut käsittämättömiä ääniä ja tulia. Päivän valettua himmenivät\nkoksi- ja sulatus-uunit. Kuului ainoastaan pumpun tasainen huohotus\nikäänkuin ahneen ihmis-syöjän hengitys.\n\nSilloin teki Etienne nopeasti päätöksensä. Ehkä hän luuli näkevänsä\nKatarinan kirkkaat silmät kylän portilla. Tai ehkä häneen tarttui\nyleinen tyytymättömyys, joka alkoi vallata Voreux'n. Hän ei ymmärtänyt\noikein itsekään, mikä pakotti hänet päättämään, hän tiesi vain, että\nhän menee kaivokseen kärsiäkseen ja taistellakseen, hän ajatteli\nraivolla niitä ihmisiä, joista Bonnemort oli hänelle puhunut, tuota\nluhistunutta epäjumalaa, jolle kymmenet tuhannet työmiehet antaa\nlihansa tietämättä edes, mikä epäjumala se on.\n\n\n\n\n\n\nTOINEN OSA\n\n\n\n\nI.\n\n\nGregoires'ien kartano, Piolaine, sijaitsi kaksi kilometriä itään\nMontsou'sta Joisellen tien varrella. Se oli suuri neliskulmainen talo,\njoka oli rakennettu seitsemänsata-luvun alussa ilman erikoista tyyliä.\nEnnen oli kartanolle kuulunut laajoja maa-aloja, joista nyt oli enää\njälellä noin kolmekymmentä hehtaaria, jota tiheä muuri ympäröi.\nErittäin kuuluisia olivat hedelmäpuutarha ja kyökkitarha erinomaisista\nhedelmistään ja vihanneksistaan, joita pidettiin seudun paraimpina.\nVanha lehmuskuja kulki kartanolta aina rautatieasemaan saakka. Se oli\nseudun huomattavimpia merkillisyyksiä, sillä siinä oli vähän puita.\n\nTänä aamuna oli Gregoire-pariskunta noussut kello kahdeksan aamulla.\nTavallisesti nousivat he vasta kello yhdeksän, sillä he nauttivat\npaljosta nukkumisesta, mutta öinen myrsky oli hermostuttanut heidät.\n\nGregoiren mennessä ulos katsomaan oliko tuuli tehnyt jotain vahinkoa,\nmeni hänen vaimonsa mukavissa aamupukimissaan keittiöön. Hän oli pieni\nlihavanlainen, joka viidestäkymmenestä vuodestaan ja harmaasta\ntukastaan huolimatta oli säilyttänyt nukenilmeen kasvoissaan.\n\n-- Melaine, sanoi hän keittäjättärelle, paistakaappa nyt heti makea\nkakku. Taikina on varmaankin jo kystä. Neiti nousee vasta puolen tunnin\nkuluttua, niin ehtii kakku hänen aamusuklaatilleen. Se olisi hauska\nyllätys hänelle.\n\nKeittäjätär, laiha nainen, joka oli ollut heidän palveluksessaan jo\nkolmekymmentä vuotta, naurahti hyväksyvästi:\n\n-- Niin, niin, siitä tulee mainio yllätys. Uuni on lämmin ja Honorine\nvoi auttaa minua.\n\nHonorine oli kahdenkymmenen vanha tyttö, joka jo lapsena oli otettu\ntaloon ja palveli nyt sisäkkönä. Paitsi näitä kahta naista oli talossa\nvain yksi miespalvelija, kuski, joka toimitti kaikki raskaat työt.\nPuutarhuri vaimoineen piti huolen hedelmistä, vihanneksista ja\nsiipikarjasta.\n\nRouva Gregoire oli jo vuoteessaan keksinyt kakkuyllätyksen ja jäi\nkatsomaan, miten sitä pannaan uuniin. Heidän keittiönsä oli hyvin suuri\nja siisti, niin että heti näki, kuinka tärkeä merkitys sillä oli.\nHyllyillä kiilsi koko joukko keitto- ja paistinastioita y.m.\nkeittiökaluja. Ilmassa tunsi miellyttävää ruuan hajua. Kaapit ja\nlaatikot olivat täynnä kaikellaisia varastoja.\n\n-- No tehkää se oikein kauniin näköiseksi, sanoi hän mennessään\nruokasaliin.\n\nVaikka talossa oli lämmönjohtaja, niin siitä huolimatta paloi\nruokasalin kamiinissa tuli. Sisustus oli yksinkertainen: suuri pöytä,\ntuolit, punanen astiakaappi, vain kaksi matalaa nojatuolia puhui\nkomeuden halusta ja pitkistä tunneista, joita siinä vietettiin\nkylläisten päivällisten jälkeen. Gregoire'illa ei ollut tapana siirtyä\nvierashuoneeseen, vaan viettivät he iltansa kodikkaasti siinä.\n\nGregoire palasi juuri ulkoa, hän näytti kuudenkymmenen ikäiseksi vielä\nreippaalta, punaposkiselta, hyväntahtoisine kasvoineen, joita ympäröi\nvalkoset kutrit. Hän oli puettu parkkumipuseroon.\n\nHän oli puhutellut kuskia ja puutarhuria. Mitään erikoista ei ollut\ntapahtunut. Joka aamu teki hän kiertokulun kartanossaan, josta hän\nammensi kaiken omistajan tyydytyksen.\n\n-- Entä Cecile? kysyi hän. -- Eikö hän aiokaan nousta?\n\n-- En ymmärrä, vastasi vaimo. -- Mutta minä olin kuulevinani liikettä\nhänen huoneestaan.\n\nPöytä oli katettu, kolme kuppia seisoi valkosella pöytäliinalla.\nHonorine lähetettiin katsomaan, miten neidin laita on. Tämä palasi heti\nja nauraen puoliääneen kertoi:\n\n-- Oi, jospa herra ja rouva näkisi neitiä!... Hän nukkuu, nukkuu kuin\nenkeli... Niin herttaisesti, että nautinnokseen katsoo.\n\nIsä ja äiti liikutettuina vaihtoivat silmäyksen.\n\n-- Tuletko katsomaan? sanoi mies hymyillen.\n\n-- Tulen, vastasi rouva nousten, minun pikkuraukkani.\n\nHe nousivat ylös portaita, -- Cecilen makuuhuone oli ainoa komea huone\nkoko talossa. Sen seinät olivat verhotut vaalean sinisellä silkillä ja\nhuonekalut kiillotetut valkosiksi. Se oli hemmotellun lapsen oikku,\njonka vanhemmat mielellään täyttivät.\n\nSängyssä makasi nuori tyttö nojaten poskensa paljaaseen käsivarteen.\nHän ei ollut kaunis, hän oli liian hyvinvoipa ja kehittynyt\nkahdeksantoista ikäiseksi, mutta hänellä oli hieno, maidonvalkea iho,\nruskea tukka, pyöreät kasvot sekä pieni pystynenä, joka hävisi poskien\nväliin. Peitto oli solahtanut alas ja hän hengitti niin hiljaa, ettei\nedes hänen upea rintansa kohonnut.\n\n-- Tuo kirottu tuuli varmaankin ei ollut antanut hänen nukkua, --\nkuiskasi äiti.\n\nIsä viittasi, että hän olisi hiljaa. Molemmat lähestyivät hiljaa\nvuodetta ja kaikella hellyydellä ihailivat kauan odotettua tytärtään.\nHän oli syntynyt myöhään, silloin kuin he jo olivat kadottaneet toivon\nsaada lapsia. Hän näytti heistä hurmaavalta eikä lainkaan liian\nlihavalta, päin vastoin he yhäti pelkäsivät hänen terveytensä puolesta.\nJokin heikko varjo solui hänen kasvojensa yli. He pelästyivät, että hän\nherää ja menivät pois varpaillaan.\n\n-- Hiljaa! kuiskasi isä ovessa. -- Jos hän ei ole nukkunut yöllä, niin\nnukkukoon nyt.\n\n-- Tietysti, nukkukoon sydänkäpynen niin kauan kuin tahtoo, -- myönsi\näiti. -- Me voimme odottaa.\n\nHe palasivat ruokahuoneeseen ja istuivat nojatuoleihin, palvelijain\nlämmittäessä suklaata ja nauraessa neidin hyvälle unelle. Mies luki\nlehteä, vaimo kutoi villapeitettä. Ruokasalissa oli hiljaista ja\nlämmintä, ei ainoakaan ääni kuulunut sinne.\n\nGregoiren omaisuuden, joka tuotti heille neljäkymmentä tuhatta frankia\nkorkoja vuodessa, muodostivat Montsou kaivoksen osakkeet. He kertoivat\nmielellään rikkautensa alkuperästä, yhtiön muodostamisen ajoilta.\n\nKahdeksantoistaluvun alkupuolella olivat kaikki Lillesta Valencienneen\nsaakka kiihkon vallassa hakien hiiltä. Ensimäisten yrittelijäin, jotka\nmyöhemmin muodostivat Anzinin yhtiön, onnistuttua, tulivat kaikki\nsekasin päästä. Joka kunnassa alettiin kaivaa maata, yhtiöitä kasvoi\nkuin sieniä. Kaikista näistä hulluista hiilenetsijöistä oli vapaaherra\nDesrumaut innokkain, sivistynein ja lujaluontoisin. Neljäkymmentä\nvuotta taisteli hän väsymättä kaikkia esteitä vastaan. Ensimäiset\netsinnöt epäonnistuivat, uusi kaivos oli täytynyt monikuukautisen työn\njälkeen hyljätä; maanvieremät hävittivät hänen kaivantojaan,\nodottamattomat vedentulvat tappoivat työläisiä, kymmenet tuhannet\nfrankit menivät hukkaan. Vihdoin onnistui hänen perustaa yhtiö\nDesrumaux, Fauquenoix ja kumpp. Montsou kaivantojen kehittämiseksi.\nKaivos oli alkanut tuottaa, kun kaksi uutta yhtiötä, joista toinen\nkuului kreivi Cougnylle ja toinen Cornille ja Jenardille, olivat\nvähällä musertaa hänet kilpailullaan. Onneksi tuli 25 p:nä elokuuta v.\n1760 laadittua näitten kolmen yhtiön välillä sopimus, joka liitti ne\nyhteen. Siten oli Montsou kaivantojen yhtiö muodostunut. Yhteinen\nomaisuus jaettiin sen ajan rahayksikön mukaan kahteenkymmeneen neljään\nsou'hun, jokainen sou jakaantui kahteentoista osaan -- denier'eihin.\nKun joka denier vastasi kymmentä tuhatta frankkia, niin oli koko pääoma\nlähes kolme miljoonaa frankia. Desrumaux, joka jo oli lähellä kuolemaa,\nvoitti ja hänen osakseen tuli kuusi sou'ta ja kolme denier'iä.\n\nSiihen aikaan kuului Piolaine vapaaherralle. Maatilaan kuului kolme\nsataa hehtaaria maata ja maatilanhoitajana oli Leon Gregoiren, Cecilen\nisän esi-isä Honore Gregoire. Kun Montsou'n sopimus laadittiin, oli\nHonore'lla säästössä viisikymmentä tuhatta frankia. Vavisten ja\nepäillen antoi hän perää uskoen horjumattomasti isäntäänsä ja hankki\nitselleen yhden denierin kymmenellä tuhannella frankilla. Mutta häntä\nyhä vaivasi pelko, että hän on ehkä ryöstänyt lapsensa. Hänen poikansa\nEugene sai todellakin hyvin pieniä tuloja. Sen lisäksi oli hän kyllin\ntyhmä jättääkseen virkansa ja hävittääkseen jälelle jääneen isän\nperinnön, neljäkymmentä tuhatta frankia, jossain uhkarohkeassa\nyrityksessä, niin että hän lopulta oli jotenkin tukalassa tilassa.\nMutta vähitellen alkoivat tulot osuudesta kasvaa ja omaisuutta karttui\njo Felicien aikana, joka oli onnellinen toteuttaakseen isoisänsä\ntoiveen, hän nim. osti takaisin Piolainen, joka oli paloitettu eri\nostajille. Hän sai sen polkuhinnasta sen jälkeen kuin se oli tullut\nkansalliseksi omaisuudeksi. Seuraavat vuodet olivat taas huonoja,\ntäytyi odottaa kunnes vallankumous saapui. Leon Gregoire sai\nensimäisenä nauttia isoisänsä aran yrityksen runsaita hedelmiä. Tämän\npahaset kymmenen tuhatta kasvoivat yhtiön varojen kasvaessa. Jo v. 1820\ntuottivat ne sata prosentia s.o. kymmenen tuhatta frankia. V. 1844 --\nkaksikymmentä tuhatta ja v. 1850 -- neljäkymmentä. Ja vihdoin\nkahden vuoden kuluessa oli voitto-osuus kasvanut uskomattomasti\nviiteenkymmeneen tuhanteen frankiin. Denier'in arvo määrättiin Lillen\npörssissä miljoonaksi ja oli siten sadassa vuodessa noussut\nsatakertaiseksi.\n\nGregoire kehoitettiin myymään osake, silloin kuin sen arvo oli yksi\nmiljoona, mutta hän kieltäytyi hymyillen tapansa mukaan tyyneesti.\nPuoli vuotta sen jälkeen syntyi teollisuuspula ja osuuden arvo laski\nkuuteen sataan tuhanteen. Mutta Gregoire hymyili kuten ennenkin uskoen\nhorjumatta kaivantoihinsa. Kyllä se nousee taas, ennemmin romahtaa\njumala taivaista, mutta ei heidän osakkeensa laske. Tähän\nhorjumattomaan uskoon liittyi syvä kiitollisuuden tunne arvopaperia\nkohtaan, josta heidän perheensä on elänyt jo sata vuotta tarvitsematta\ntehdä työtä lainkaan. Se oli ikäänkuin kotipyhyys, jota he kaikessa\nitsekkyydessään jumaloivat. Ja kehdosta asti sirotteli se heille\nlahjojaan; se tuuditti heitä pehmeillä vuoteilla, se ravitsi heitä\nkylläisillä aterioilla. Ja sitä oli jatkunut polvesta polveen. Kuinka\nsiis voisikaan ruveta epäilemään kohtaloa, sen kautta voisikin ehkä\nherättää sen epäsuosiota. Heidän uskonsa johtui osaksi taikauskoisesta\npelosta, että tuo miljoona voisi äkkiä hävitä, jos he muuttaisivat sen\nrahaksi ja piilottaisivat pöytälaatikkoonsa. Ei, se säilyi paremmin\ntuolla maan alla, josta sadat kivihiilenkaivajat, sukupolvet nälkäisiä,\nkalvoivat sen esille heidän hyväkseen aina vähän kerrallaan heidän\njokapäiväiseksi tarpeekseen.\n\nOnni seurasi tätä perhettä kaikessa. Vielä aivan nuorina oli Gregoire\nnainut Marchiennen apteekkarin tyttären, joka oli ruma tyttö ilman\nmyötäjäisiä, mutta Gregoire jumaloi häntä ja tämä vastasi samalla. Hän\nantautui talousaskareisiin, ihaili miestään ja oli kaikessa samaa\nmieltä kuin hän. Siten olivat he eläneet neljäkymmentä vuotta\nmolemminpuolisessa rakkaudessa ja ainaisissa huolehtimisissa toinen\ntoisestaan. Se oli rauhallinen olemassaolo, jolloin he hiljalleen\nkuluttivat neljäkymmentä tuhatta frangia, tekivät säästöjä ja\nkuluttivat Cecileen. Tyttären myöhäinen syntyminen oli joksikin ajaksi\ntuonut häiriön heidän laskuihinsa. Mutta he täyttivät tähän päivään\nsaakka kaikki Cecilen oikut: hankkivat vielä toisen hevosen, kahdet\najoneuvot ja tilasivat pukuja Pariisista. Siitä oli heillä rajaton ilo,\nvaikka itselleen he eivät sallineet mitään komeutta. Kaikkinainen meno,\njoka ei tuottanut mitään, tuntui heistä järjettömältä.\n\nÄkkiä avautui ovi ja kuului voimakas huudahdus:\n\n-- Mitä tämä on? Syöttekö aamiaisen ilman minua?\n\nCecile oli juuri hypähtänyt vuoteeltaan, heittänyt yllensä valkosen\nlämpimän aamupuvun ja hiukan silittänyt hiuksiansa.\n\n-- Emmehän toki. Mehän odotimme sinua, näetkö... Lapsiparkani, sinä et\nkai saanut nukuttua tuulelta?\n\nNuori tyttö katsoi hämmästyneenä äitiin.\n\n-- Tuuli. Onko yöllä tuullut. Sitä minä en tiedä, olen nukkunut koko\nyön aivan sikeästi.\n\nTämä tuntui heistä niin naurettavalta, että he kaikki kolme alkoivat\nnauraa ja palvelijattaret, jotka toivat aamiaisen, nauroivat myös, niin\nhuvittavalta tuntui, että neiti oli nukkunut kaksitoista tuntia\nyhtenään. Kun kakku tuotiin pöytään sai se kaikki vielä paremmalle\ntuulelle.\n\n-- Kuinka, onko se jo paistettu! -- huudahti Cecile. -- Sepä oli\nyllätys... Ja aivan lämmin. Mahtaa se maistua suklaan kanssa.\n\nHe istuivat vihdoinkin pöytään, missä suklaa höyrysi kupissa eikä\nkotvan aikaa puhuttu muuta kuin kakusta. Melaine ja Honorine seisoivat\nsiinä myös kertoen, miten se paistui vakuuttaen, että oli nautinto\npaistaa, kun näkee herrasväen syövän sitä sellaisella nautinnolla.\n\nKoirat alkoivat haukkua ja he luulivat että se oli soitto-opettajatar,\njoka maanantaisin ja perjantaisin saapui Marchiennesta. Paitsi häntä\nkävi myös kirjallisuuden opettaja. Siihen rajoittui nuoren tytön\nopetus. Hän kasvoi ja oppi Piolainessa täydessä tietämättömyydessä,\nviskeli kirjoja ikkunasta, jos ne eivät enää häntä huvittaneet.\n\n-- Se on herra Deneulin, sanoi Honorine palatessaan.\n\nHänen perästään astui saliin itse Deneulin, Gregoiren serkku,\nsuurkokoinen ja suurääninen mies, joka oli säilyttänyt vanhan ratsuväen\nupserin vapaan käytöksen. Vaikka hän oli yli viidenkymmenen, kiiluivat\nhänen viiksensä ja lyhyeksi ajeltu tukkansa pikimustina.\n\n-- Niin, tässä minä olen, terve... istukaa vaan!\n\nKoko perhe tervehti häntä. Sitten istuivat kaikki jatkaakseen\nkeskeytettyä juontiaan.\n\n-- Onko sinulla jotain sanottavaa minulle, kysyin Gregoire.\n\n-- Ei, ei yhtään mitään, -- rauhoitti häntä Deneulin. -- Ratsastin vaan\naamukävelylläni ja sattuessani ajamaan porttinne ohi, päätin pistäytyä\ntervehtimään teitä.\n\nCecile kysyi, miten hänen tyttärensä Jeanne ja Lucie voivat. He voivat\nmainiosti. Edellinen harrastaa maalaustaidetta, kuten ennenkin ja\ntoinen harjoittaa ääntään aamusta iltaan. Hän kertoi sen iloisesti\nnauraen, mutta tuntui kuitenkin, ikäänkuin hän ei olisi oikein\nvilpitön, vaan että jokin häiritsisi häntä.\n\n-- Onko kaikki hyvin mitä kaivokseen tulee?\n\n-- Oh, minä ja toverini olemme saaneet kylliksemme tästä pulasta. Nyt\ntäytyy meidän maksaa entisistä onnellisista vuosista. Liian monta\ntehdasta on perustettu, liian monta rautatietä rakennettu, ja liian\npaljon pääomaa pantu liikkeeseen toivossa saada runsaan saaliin. Mutta\nnyt ovat rahat siinä kiinni eikä ole edes sen vertaa, että panisi\nliikkeeseen... Onneksi ei asiat vielä ole aivan huonosti ja minä\nsuoriudun kyllä hyvin asiasta.\n\nHän oli samoin kuin hänen serkkunsa saanut periä yhden denier'in. Mutta\nollen kovin yritteliäs halusi hän hankkia kuninkaallisen omaisuuden ja\nmyi heti osakkeensa, kun sen arvo oli noussut miljoonaan. Monta\nkuukautta oli hän hautonut erästä suunnitelmaa. Hänen vaimonsa oli\nperinyt sedältään vain pienen Vandamen kaivosalueen, missä oli kaksi\nkaivosta -- Jean-Bart ja Gaston-Marie, mutta ne olivat niin huonossa\nkunnossa, että tuotanto tuskin peitti kulut. Hän haaveili Jean-Bartin\nsaattamisesta kuntoon, aikoen hankkia uuden koneiston ja laajentaa\nkaivosaukkoa voidakseen käyttää enemmän työväkeä, mutta Gaston-Marien\naikoi hän jättää vedenpumppaamisen tarkoituksiin. Silloin voisi\nlapioida kultaa, vakuutti hän. Suunnitelma oli kyllä oikea, mutta se\noli niellyt koko hänen miljoonansa ja tuo teollisuuspula oli sattunut\njuuri kun koitti aika ruveta saamaan voittoja. Sitä paitsi oli hän\nhuono isäntä; työmiehiä kohtaan oli väliin kiihkeä, väliin hyvä.\nVaimonsa kuoleman jälkeen ryöstettiin häntä mitä julmimmalla tavalla ja\ntyttärilleen antoi hän täyden vapauden. Vanhin aikoi ruveta\nnäyttelijättäreksi ja nuorin lähetti maalauksiaan näyttelyihin, joista\nne oli jo kolmasti hyljätty. Molemmat säilyttivät huolettomuutensa\nhuolimatta uhkaavasta hävityksestä, joka päinvastoin kehitti heistä\nerinomaisia taloudenhoitajattaria.\n\n-- Näetkö, Leon, jatkoi Deneulin epävarmalla äänellä, -- sinä teit\nväärin kun et myynyt osakettasi samaan aikaan kuin minä. Nyt laskee\npaperien arvo tuntuvasti ja sinä voit paljon hävittää... Jospa olisit\nuskonut minulle rahasi, niin olisitpa nähnyt, mitä meidän Vandamesta\nolisi tullut.\n\nGregoire joi kiirehtimättä suklaansa ja vastasi sitten:\n\n-- Ei koskaan. Sinä tiedät hyvin etten tahdo keinotella. Minä vietän\nrauhallista elämää, olisi liian järjetöntä vaivata päätä asiahuolilla.\nJa mitä tulee Montsou'hun, niin laskekoon osakkeitten arvo, kyllä\nmeille riittää? Ei kannata olla liian ahne. Saat nähdä, että Montsou\nalkaa pian taas edistyä ja tulee kannattamaan Cecilen lapsia ja lapsen\nlapsia.\n\nDeneulin kuunteli häntä hymyillen hämillään.\n\n-- Siis, jos minä pyytäisin sinua panemaan satatuhatta minun\nyritykseeni, niin sinä kieltäytyisit?\n\nMutta huomatessaan Gregoirien levottomat kasvot, katui hän että oli\nliian pikaisesti iskenyt asiaan ja päätti lykätä lainayrityksensä\ntuonnemmaksi.\n\n-- No, se oli leikkiä, rauhoitti hän heitä, -- laskin vain leikkiä.\nMahdollisesti sinä olet oikeassa; rahat, jotka ansaituttaa toisilla, on\nvarmin tulolähde, siitä ihmiset eniten lihoo.\n\nPuhe siirtyi toisille aloille. Cecile alkoi taas puhua serkuistaan,\nsillä he huvittivat häntä huomattavasti, vaikka hän samalla tunsi\nolevansa loukattu heidän taipumuksistaan. Rouva Gregoire lupasi viedä\nCecilen jonakin auringonpaisteisena päivänä rakkaitten lapsukaisten\nluo. Gregoire itse ei ottanut osaa keskusteluun, istuen hajamielisenä,\nääneti. Äkkiä lausui hän:\n\n-- Sinun asemassasi minä en enempää niskoittelisi, vaan alkaisin hieroa\nsovintoa Montsou'n kanssa. He ovat hyvin halukkaita siihen ja varmasti\nsaisit rahasi takaisin.\n\nHän tarkoitti vanhaa vihamielistä kilpailua, joka vallitsi Montsou'n\nja Vandamen välillä. Huolimatta viimemainitun vähäpätöisestä\nmerkityksestä, oli mahtava naapuri raivoissaan nähdessään tämän viiden\nneliökilometrin kaivannon keskellä avaria alojaan kuudessakymmenessä\nseitsemässä kunnassa. Se oli turhaan koettanut tappaa sitä ja nyt\nkeinotteli se koettaen saada sen haltuunsa polkuhinnasta, kun se oli\nhäviön partaalla. Taistelu jatkui ilman sovintoja, vaikka tirehtöörit\nja insinöörit näön vuoksi säilyttivät kohteliaan ystävällisiä suhteita.\n\nDeneulinin silmät syttyivät.\n\n-- Ei koskaan! -- huudahti hän. -- Niin kauan kuin elän, ei Montsou saa\nVandamea.\n\n-- Olin torstaina Hennebeau'n luona päivällisillä ja näin kyllä, miten\nhän koetti päästä suosiooni. Jo viime syksyllä, kun kaikki nuo herrat\ntirehtöörit olivat kokoontuneet tänne, koettivat he kaikin tavoin\nhyvitellä minua... Kyllä minä tunnen heidät kaikki, nuo markiisit ja\nkreivit, kenraalit ja ministerit! Ne ovat pelkkiä maantien rosvoja,\njotka ovat valmiit riistämään viimeisen paidankin, jos joutuu heidän\nkynsiinsä.\n\nHän puhui pitkältä päästyään vauhtiin. Gregoire ei puolustanut\nhallintoaan, jonka muodosti v. 1760 sopimuksen mukaan kuusi valittua\ntirehtööriä, jotka itsevaltaisesti johtivat yhtiön asioita. Yhden\nkuollessa valitsivat jälelle jääneet viisi toisen sijalle rikkaimpien\nja vaikutusvaltaisimpien osakkaitten keskuudesta. Piolainen omistaja\narveli, että nämä herrat rahanahneudessaan toisinaan menivät yli\nkaikkien rajojen.\n\nMelaine tuli korjaamaan pöydältä. Pihalla alkoivat koirat taas haukkua.\nHonorine aikoi mennä ovelle, mutta Cecile, jonka oli kuuma ja\ntukahduttava istua paljon syömisen jälkeen, nousi pöydästä sanoen:\n\n-- Älä mene, se on varmaankin opettajattareni.\n\nDeneulin oli myös noussut. Hän katsoi nuoren tytön jälkeen ja kysyi\nhymyillen:\n\n-- No, milloinka tulee häät nuoren Negrelin kanssa.\n\n-- Se ei ole vielä päätetty, vastasi rouva Gregoire. -- Se on vain\nehdotus... täytyy miettiä asiaa.\n\n-- Tietysti, vastasi Deneulin viekkaasti hymyillen.\n\n-- Luulempa, että täti ja sisaren poika... Minä en voi kuvitella, miten\nrouva Hennebeau voisi syleillä Cecileä.\n\nMutta Gregoire suuttui. Oli sopimatonta siten puhua kunnioitettavasta\nnaisesta, joka lisäksi oli nuorta miestä neljätoista vuotta vanhempi.\nHäntä ei miellyttänyt, että tehtiin pilaa tuollaisista asioista.\nDeneulin nauraen puristi hänen kättään ja meni.\n\n-- Ei se ollutkaan hän, sanoi Cecile palatessaan.\n\n-- Se on se työläisnainen kaivokselta, kaksine lapsineen, muistatko,\njonka me tapasimme... Saako hän tulla tänne?\n\nHetkisen olivat he kahden vaiheilla. Ovatko he hyvin likasia? Ei\nerittäin, kenkänsä jättävät he portailla. Vanhemmat istuivat jo\nmukavasti nojatuoleissaan sulattaen ruokaa. Mutta vilustumisen pelko ja\nhaluttomuus mennä ulos pakotti heidät tekemään päätöksensä.\n\n-- Laskekaa heidät sisään, Honorine.\n\nHuoneeseen tuli Maheu'n vaimo pienokaisineen, jotka olivat nälkäiset ja\nviluiset ja pelästyivät aivan tultuaan tähän lämpimään huoneeseen,\nmissä tuoksui niin hyvin kakulle.\n\n\n\n\nII.\n\n\nIkkunaluukkujen raoista alkoi vähitellen tunkea huoneeseen päivän\nkalpeat valonsäteet. Ummehtunut ilma alkoi käydä yhä raskaammaksi.\nKaikki nukkuivat: Lenore ja Henri sylitysten, Alzire taapäin\ntaivutetuin päin ja isoisä Bonnemort, joka yksin makasi Sakarian ja\nJeanlinin vuoteessa, kuorsasi suu auki. Konttorista ei myöskään\nkuulunut hengästystäkään, äiti oli myös vaipunut uneen, samoin kuin\nlapsikin kylläisenä ja tyytyväisenä äidin rinnalla.\n\nKäkikello alhaalla löi kuusi. Kylässä alettiin taas lyödä ovia ja\nkolista puukengillä -- hiililajittelijat kulkivat työhön. Sitten oli\ntaas kaikki hiljaa kello seitsemään.\n\nÄkkiä kajahti jossain lyönti korvalle ja sitä seuraava parku, josta\nAlzire heräsi; Hän arvasi heti, mitä kello oli ja juoksi avojaloin\nherättämään äitiä.\n\n-- Äiti, äiti! nouse, kello on paljo. Sinunhan piti mennä tänään...\nHiljaa, sinä painat Estellan kuoliaaksi, ja hän veti lapsen esiin,\njonka äiti oli vähällä tukahuttaa allensa.\n\n-- Herranen aika! -- mutisi Maheun vaimo hieroen silmiään, -- minä olen\nniin väsynyt, että nukkuisin vaikka koko päivän. Pue Lenorea ja Henriä,\nminä otan heidät mukaani, Estelle jää sinun kanssasi.\n\nHän peseytyi nopeasti, puki yllensä vanhan sinisen hameen, joka oli\nsiistimpi, ja harmaan villaröijyn, jonka hän edellisenä päivänä oli\npaikannut.\n\n-- Mitä me saamme syödäksemme tänään, herra jumala! -- sopersi hän\ntaas.\n\nHän meni alas, mutta Alzire palasi makuuhuoneeseen ja otti mukaansa\nEstellan, joka oli alkanut huutaa. Hän oli tottunut vaalimaan pientä\nlasta, kahdeksan vuoden vanhana oli hän jo pieni nainen, joka osasi\nrauhoittaa ja ilahuttaa lasta. Hän pani pienokaisen vuoteeseensa, joka\nvielä oli lämmin ja tuuditti sen antaen sormensa imettäväksi. Tuskin\noli pienokainen hiljennyt, kun syntyi uusi melu ja Alziren täytyi\nvälittää Lenoren ja Henrin riitaa. Nämä olivat hyvässä sovussa\nainoastaan silloin kun he nukkuivat. Niin pian kuin tyttö oli herännyt\nkestitsi hän veljeään lyönneillään. Poika, joka oli sisartaan kahta\nvuotta nuorempi, alistui nöyränä hänen lyönneilleen. Molemmilla oli\nliian suuret, ikäänkuin turvonneet päät ja takkuinen keltanen tukka.\nAlziren täytyi vetää sisar jaloista ja uhata selkäsaunalla. Sitten pesi\nja puki hän heidät silloin tällöin antaen heille korvalle.\nIkkunaluukkuja ei avattu, ettei Bonnemort häiriytyisi unessaan. Hän\nkuorsasi raskaasti lasten melusta huolimatta.\n\n-- Minä olen valmis. Joko te siellä pian joudutte! -- huusi Maheun\nvaimo alhaalta.\n\nHän avasi luukut, sytytti tulen pannen hiiliä lisää. Hän toivoi, ettei\nukko ollut syönyt kaikkea lientä. Mutta kattila oli kuin nuoltu. Hän\nkeitti kourallisen makaroneja, joita hän oli kätkenyt varalle. Täytyy\nsyödä ne vedessä ilman voita. Eikä mitään muutakaan enää ollut\nkaapissa, ei leivänmurusta eikä edes luuta, jota voisi kalvaa. Miten\nolla, jos Maigrat ei anna velkaa tai jos Gregoiren herrasväki ei anna\nhänelle rahaa? Täytyihän saada miehille ja tytölle ruokaa, kun he\ntulevat työstä; onnettomuudeksi eivät ihmiset ole vielä oppineet\nelämään ilman ruokaa.\n\n-- Tuletteko te sieltä viimein, -- huusi hän vielä kerran. -- Minun\nolisi pitänyt jo kauan sitten lähteä.\n\nKun Alzire ja molemmat pienokaiset tulivat alas, jakoi hän makaroneja\nkolmelle pienelle lautaselle. Hänellä itsellään ei muka ollut nälkä?\nVaikka Katarina oli jo edellisenä päivänä keittänyt poroja, kaasi hän\nkuumaa vettä pannuun ja joi kaksi suurta kuppia sellaista kahvia, joka\nenemmän muistutti likasta vettä kuin juomaa. Mutta pitihän edes sillä\npysyttää voimia.\n\n-- Nukkukoon isoisä niin kauan kuin tahtoo, sanoi hän Alzirelle, --\nkatso sinä Estellen perään; Jos se rupeaa huutamaan, niin tässä on\nsokuripala, sulata se lämpimässä vedessä ja syötä sille lusikalla.\nSinähän olet kiltti tyttö etkä syö sitä itse.\n\n-- Entä koulu, äiti?\n\n-- Niin, koulu, no, se saa jäädä huomiseen. Tänään sinun täytyy auttaa\nminua.\n\n-- Valmistanko ruokaa, jos sinä viivyt?\n\n-- Ruokaa... Ei, odota, kunnes tulen.\n\nAlzire oli henkisesti hyvin kehittynyt, kuten kaikki, joilla on\nruumiillinen vika, ja osasi hyvin valmistaa ruokaa. Mutta hän käsitti,\nmiten oli asian laita eikä enää sanonut mitään.\n\nKoko kylä oli jo noussut, lapsijoukot lähtivät kouluun kolisten\npuukengillään. Kello löi kahdeksan ja Levaquen puolelta alkoi puhe\nyltyä. Naisten päivä alkoi. He istuivat kahvipannujensa ympärillä kädet\npuuskassa ja väsymättä pieksivät kieltään.\n\nJonkun kalpeat kasvot painautuivat ikkunaruutuun.\n\n-- Kuule, mikä uutinen! -- sanoi naisen ääni.\n\n-- Ei ole aikaa, toiste, -- vastasi Maheun vaimo minun täytyy heti\nmennä.\n\nPeläten kiusausta saada juoda kupin kuumaa, työnsi hän lapset ulos ja\nlähti itse perästä. Tultuaan kadulle huomasi hän ihmeekseen, että\ntuuli oli tyyntynyt. Äkkiä oli tullut suoja, taivas oli tullut\nharmaaksi, seinät tahmeiksi, tiet olivat lokaisia ja mustia\nhiilipölystä, niin että puukengät upposivat siihen.\n\nLenore tuli vallattomaksi. Hän tahtoi ottaa lokaa kenkänsä kärjellä\nkuin lapiolla ja sai heti läimäyksen äidiltään.\n\nHe kulkivat tehdasrakennuksien ohi, kapeita polkuja peltojen yli\noiaistakseen pitkää matkaa ja saapuivat vihdoin maantielle.\n\nHenri oli myös saanut äidiltään korvalle alkaessaan pyörittää palloja\nmullasta ja nyt hiljenivät lapset väsyneinä huonosta tiestä ja\nmatkasta.\n\nMaantie kulki suoraan Marchienneen näyttäen tervatulta nauhalta\nkeskellä punertavia peltoja. Toisella puolen teki se mutkan kulkien\nMontsou'n ohi, joka oli rakennettu mäen rinteelle. Tällaisten teitten\nvarrelle, joita rakennetaan kaikkialla tehdaskaupungista toiseen, alkaa\nilmestyä rakennus toisensa jälkeen, niin että pian seutu muuttuu\ntyöväen kyläksi. Molemmin puolin tietä oli pieniä tiilitaloja, jotka\nolivat maalatut eri värisiksi, jotta olisi edes hiukan vaihtelua tässä\nyksitoikkoisessa näköalassa. Siinä oli keltaisia, sinisiä ja mustia\ntaloja. Viimemainitut luultavasti siksi, että sen värisiksi\nkumminkin täytyi ennemmin tai myöhemmin muuttua. Paikottain tapasi\nkaksikerroksisen talon, joka kuului jollekin tehtailijalle, ja aikaan\nsai edes vähän vaihtelua tässä yksitoikkoisessa talorivissä. Tiilistä\nrakennettu kirkko neliskulmaisine tapulineen muistutti myöskin jotakin\nsulatusuunia uutta mallia, sillä se oli mustan hiilipölyn peittämä.\nKaikkien noitten sokuri- ja köysitehtaitten sekä myllyjen ohella vilisi\njoka askeleella ravintoloita ja oluttupia niin paljon, että tuhatta\ntaloa kohti oli yli viisisataa kapakkaa.\n\nKun Maheun vaimo lähestyi yhtiön rakennuksia ja varastohuoneita, alkoi\nhän taluttaa lapsia kädestä. He kulkivat nyt Hennebeau'n talon ohi, se\noli rakennettu villan tapaiseksi, tiestä erotti sen aita ja pieni\npuisto vaivaisine puineen. Juuri kun he kulkivat ohi pysähtyivät\nportilla ajokalut, joista astui kunniamerkeillä koristettu herra ja\nnainen turkiksissa, varmaankin vieraita Pariisista, sillä rouva\nHennebeau, joka näkyi eteisessä, huudahti hämmästyksestä.\n\n-- No, astukaa toki, kuhnuset? -- haukkui Maheun vaimo vetäen lapsia\nperässään...\n\nHe saapuivat Maigrat'in talon luo ja vaimo kävi yhä levottomammaksi.\nMaigrat asui aivan Hennebeau'n vieressä, vain muuri erotti hänen pienen\ntalonsa tirehtörin komeasta rakennuksesta. Siinä oli hänen pitkähköinen\nvarastohuoneensa ja tien puolessa puoti. Maigratilla oli kaupan vähän\njoka lajia, ruokavaroja, hedelmiä, olutta ja astioitakin. Entisiin\naikoihin oli hän Voreux'in päällysmiehenä ja kaupitteli viinaa, mutta\nsitten ollen johtajien suosiossa laajensi hän liikkeensä, niin että hän\nvähitellen oli tappanut kaiken vähittäiskaupan Montsoussa. Hän osti\ntavaroita tukuttain ja laajan työväen ostajapiirin tähden kävi hänelle\nmahdolliseksi myydä huokeasta, sekä antaa velaksikin. Mutta hän oli\ntäydelleen riippuvainen yhtiöstä, joka oli rakentanut hänelle talon ja\nvarastohuoneen.\n\n-- Tulin taas teidän luoksenne, herra Maigrat, sanoi vaimo nöyrästi\nnähdessään puotimiehen ovella.\n\nTämä katsoi häneen vastaamatta. Hän oli lihava ja korkea mies,\nkäytöksessään kohtelias, mutta tyly ja ylpeä siitä, ettei hän koskaan\nperuuttanut päätöksiään.\n\n-- Ettehän aja minua pois kuten eilen. Täytyyhän meidän saada jotain\nsyötävää lauvantaihin saakka. Tosin olemme saaneet teiltä velaksi...\nkuudenkymmenen frankin edestä kahden vuoden kuluessa...\n\nHän puhui vaivoin etsien sanoja. Se oli vanha velka, jota oli karttunut\nviimeisen lakon aikana. He olivat monasti luvanneet maksaa, mutta eivät\nvoineet. Sitä paitsi oli heille hiljakkoin sattunut vaikeus -- oli\ntäytynyt maksaa suutarille kaksikymmentä frankia, sillä hän oli uhannut\nkääntyä lain puoleen. Siksi heillä ei ollut nyt mitään.\n\nMaigrat pudisti vain päätään vastaukseksi.\n\n-- Vaikkapa vain kaksi leipää, herra Maigrat. Minä en pyydäkään\nkahvia... Vain kaksi kolmen naulan leipää päivässä...\n\n-- Ei! huusi kauppias vihdoin täyttä kurkkua.\n\nOvessa näyttäytyi hänen vaimonsa, heikko vaivainen olento, joka vietti\npäiväkaudet konttorilaskujen ääressä uskaltamatta nostaa päätään. Hän\nkatosi yhtä pian, kun sai nähdä onnettoman vaimon rukoilevan katseen\npuodin kynnyksellä. Kerrottiin, että hän nurisematta luovutti\naviovuoteensa naisostajille. Jos jonkun kivihiilenkaivajan täytyi saada\nmaksuaika lykätyksi, niin ei hänen tarvinnut muuta kuin lähettää\nkauppiaan luo vaimonsa tai tyttärensä, samantekevä oliko hän kaunis vai\nruma, kunhan hän vain oli taipuvainen.\n\nMaheun vaimoa kiusasi noitten sameitten silmien loukkaava katse. Hän\nsuuttui, voisipa tuon vielä ymmärtää, jos hän olisi nuori, kuten\nmuinoin, mutta nyt, kun hänellä jo on ollut seitsemän lasta. Hän\ntarttui lapsiinsa ja syöksyi ulos.\n\n-- Siitä ei teille koitu onnea, herra Maigrat, muistakaa se!\n\nNyt perusti hän koko toivonsa Piolainen herrasväkeen. Jolleivät he anna\nviittä frankia, niin täytyy kuolla nälkään. Hän kääntyi vasemmalle\nmatkalla Joiselle'en. Tienristeyksessä oli tirehtörin asunto. Se oli\noikea palatsi, missä Pariisin herrat, ruhtinaat, kenraalit ja muut\nhallituksen jäsenet joka syksy antoivat suuret päivälliset. Matkalla\nteki hän laskunsa, miten viisi frankia oli käytettävä: ennen kaikkea\nostaisi hän leipää, sitten kahvia, kapan perunoita, neljänneksen voita\nja ehkä sitten myös vähän sianlihahyytelöä, sillä isä tarvitsi\nvälttämättä lihaa.\n\nHäntä vastaan tuli pappi Joire Montsousta, hän astui varovasti kantaen\nhamettaan, ettei se likaantuisi. Hän oli kaikille ystävällinen, mutta\npysyi syrjässä kaikista asioista säilyttääkseen hyvät välit sekä\nisäntiin että työläisiin.\n\n-- Terve, herra pastori.\n\nMutta tämä ei edes pysähtynyt, vaan hymyillen lapsille astui nopeasti\nohi, niin että Maheun vaimo jäi suu auki seisomaan maantiellä. Hän ei\nollut uskonnollinen, mutta jostain syystä hän oli luullut, että pappi\nantaisi hänelle jotain.\n\nTäytyi taas kulkea likasta tietä eteenpäin. Oli jälellä vielä kaksi\nkilometriä ja lapset olivat jo aivan väsyksissä riippuen hänen\nkäsivarsillaan. Tien molemmin puolin oli yhä samallaisia autioita\naloja, joitten välillä oli sammaltuneita aitoja ja savuttuneita\ntehdasrakennuksia korkeine savutorvineen. Mutta edempänä laajeni musta\ntasanko kuin liikkumaton meri ilman ainoatakaan puuta, vain taivaan\nrannalla siinti Vandamen metsä.\n\n-- Kanna minut äiti.\n\nJa hän kantoi heidät vuorotellen. Tiellä oli vesilätäkköjä ja hän\nkokosi hameensa, jottei saapuisi sinne liian likasena. Kolmasti oli hän\nvähällä kaatua liukkaaseen lokaan. Vihdoin saapuivat he portaille,\nmutta silloin hyökkäsi heidän kimppuunsa kaksi tavattoman suurta koiraa\nhaukkuen niin että lapset alkoivat parkua. Kuskin täytyi tulla avuksi\najamaan ruoskalla koirat pois.\n\n-- Riisukaa kengät ja käykää sisälle, sanoi Honorine.\n\nTultuaan ruokasaliin äiti ja lapset hämmentyivät ja jäivät äänettöminä\noven suuhun. Täällä oli niin lämmin ja herra ja vanha rouva\nnojatuolissa katsoivat niin tyystin heihin.\n\n-- Cecile, sanoi rouva, -- tee nyt tehtäväsi.\n\nCecilen tehtävänä oli jakaa almuja. Vanhempain mielestä kuului se\nhyvään kasvatukseen. Täytyy olla armelias ihmisiä kohtaan ja he\nkutsuivat kotiansa jumalan huoneeksi. He ylpeilivät siitä, että he\nharjoittavat järjellisesti armeliaisuutta, sillä he alati pelkäsivät\nettä heitä petetään ja että he siten edistäisivät paheita. Siksi he\neivät koskaan antaneet rahaa. Ei koskaan! ei ainoatakaan sou'ta, sillä\ntiettyhän se oli, että niin pian kuin köyhä sai lantin, niin joi hän\nsen heti. He jakoivat pääasiallisesti lämpimiä vaatteita sairaille ja\nlapsille.\n\n-- Oi, lapsiraukat! -- huudahti Cecile, -- kuinka he ovat kalpeat ja\nviluiset. Honorine, tuo pian kääre kaapista.\n\nMyöskin palvelijattaret, joitten ei tarvinnut huolehtia päivällisestään,\nkatsoivat säälien noita onnettomia. Sisäpalvelijatar meni ylös\nmakuuhuoneeseen, mutta keittäjätär pani kakun jätteet pöydälle ja jäi\nsiihen.\n\n-- Minulla on juuri jälellä kaksi villahametta ja pari huivia, jatkoi\nCecile. -- Saatte nähdä kuinka pienokaisten tulee lämmin niissä.\n\n-- Kiitos, neiti kulta, sopersi Maheun vaimo, -- te olette kaikki niin\nhyviä.\n\nHänen silmänsä täyttyivät kyynelistä. Hän luuli jo olevansa varma\nviiden frankin suhteen. Ei vain osannut keksiä, miten pyytäisi sitä,\nellei he itse ehdota. Lapset piiloutuivat äidin hameeseen katsoen\nsieltä ahnein silmin kakkua.\n\n-- Onko teillä vain kaksi lasta kysyi rouva Gregoire keskeyttääkseen\nvaitiolon.\n\n-- Oh, hyvä rouva, minulla on koko seitsemän.\n\nGregoire oli alkanut lukea taas sanomalehteä, mutta tämän kuullessaan\nhän melkein hypähti paikaltaan.\n\n-- Seitsemän kappaletta! Mutta miksi, herran nimessä?...\n\n-- Se on järjetöntä, mutisi vanha rouva.\n\n-- Mitä sille voi, -- vastasi Maheun vaimo ikäänkuin pyytäen anteeksi.\n-- Ei tullut tuota ajatelleeksi ja niitä yhä vain tipahteli. Ja sitten\ntuottaahan nekin kun kasvavat. Eläisimmehän mekin yhtä hyvin kuin\ntoisetkin ilman isoisää, joka on tullut kaikille taakaksi. Lapsista voi\nainoastaan kaksi poikaa ja vanhin tytär laskeutua kaivokseen. Mutta\nsyöttää täytyy kaikkia, pienokaisiakin.\n\n-- Oletteko jo kauan työskennelleet kaivoksessa? kysyi rouva Gregoire.\n\nMaheun vannon kasvot kirkastuivat hymystä.\n\n-- Kyllä, kyllä. Minä työskentelin tosin vain, kunnes olin täyttänyt\nkaksikymmentä vuotta. Kun sain toisen lapsen, niin sanoi lääkäri, etten\nenää nousisi sieltä elävänä, jos laskeutuisin, sillä jotain ruumiissani\noli tullut epäjärjestykseen. Ja olihan kotonakin kyllin tekemistä\nnaimisissa ollen. Mutta miehen puolelta ovat ne työskennelleet\nikiajoilta saakka, aina siitä saakka kun alettiin kaivannot.\n\nGregoire katsoi mietteissään naista ja hänen surkuteltavia lapsiaan\nvahankalpeine kasvoineen ja haalistuneine hiuksineen, mikä teki heidät\nrumiksi ja verettömiksi, kuten ovat tavallisesti ne, jotka eivät\nmilloinkaan saa syödä kyllikseen. Syntyi taas hiljaisuus eikä kuulunut\nmuuta kuin tulen räiskettä uunissa. Ilmassakin huokui porvarillista\nonnellisuutta.\n\n-- Mutta missä hän viipyy! -- huudahti Cecile kärsimättömänä. --\nMelaine, mene ja sano hänelle, että käärö on kaapissa alhaalla,\nvasemmalla puolen.\n\nMutta Gregoire lopetti ääneen mietiskelyjään, joita heräsi hänen\nmieleensä näitä nälkäisiä ihmisiä nähdessä.\n\n-- Maailmassa on kyllä paljon pahaa, mutta, hyvä nainen, täytyy\nmyöntää, etteivät työläisetkään aina ole järkeviä. Sen sijaan, että he\nsäästäisivät, kuten talonpojat tekevät, niin kivihiilenkaivajat juovat,\ntekevät velkoja, niin että lopuksi heillä ei ole, millä elättäisivät\nperhettä.\n\n-- Herra on aivan oikeassa, vastasi vaimo, eivät kaikki elä niinkuin\npitäisi. Samaa minäkin sanon aina juopoille, jos alkavat valittaa...\nMinun on sentään käynyt hyvin, mieheni ei juo. Luonnollisesti voi\nsattua pyhäpäivisin seurassa, että hänkin ottaa vähän liikaa, mutta\nsiinä kaikki. Joi hänkin ennen naimisiin menoaan kuin porsas, jos saan\nluvan sanoa, mutta nyt jumalan kiitos, on kaikki hyvin... Mutta ei\nsekään paljoa auta. Sattuu päiviä, kuten tänään esimerkiksi, ettei\nlöydä ainoatakaan souta, vaikka kääntäisi nurin kaikki laatikot.\n\nHän tahtoi valmistaa heitä viiden frankin asiaan ja jatkoi\nsamallaisella hiljaisella äänellä kertoa velastaan, joka alussa oli\nniin vähäpätöinen, mutta joka sitten oli kasvanut niin suunnattomasti.\nAluksi maksoivat he saamispäivänä, mutta sattuivat kerran myöhästymään\neivätkä nyt voi sitä peittää. Totta puhuen ei kivihiilenkaivaja voi\ntulla toimeen ilman oluttuoppia, täytyyhän hänen huuhtoa kurkkunsa\npölystä. Siitä monet alkavat ja jäävätkin istumaan kapakkaan.\nMahdollisesti kaivajat saavat liian vähän palkkaa, mutta eihän siihen\nole kukaan syynä.\n\n-- Minä luulin, sanoi rouva Gregoire, -- että yhtiö antaa teille vapaan\nasunnon ja lämmön.\n\nVaimo katsahti kirkkaasti palavia hiiliä kamiinissa.\n\n-- Kyllähän me saamme hiiliä, lausui hän, eipä se ole parasta lajia,\nmutta palaahan se sentään. Asunnosta maksamme kuusi frankia kuussa,\neihän se tosin ole paljo, mutta toisinaan on hyvin vaikea saada\nsitäkään kokoon. Tänään voisi vaikka lyödä minut kuoliaaksi, mutta ei\nvoisi löytää ainoatakaan souta.\n\nHerra ja rouva Gregoire olivat vaiti istuen mukavasti, heitä alkoi jo\nkyllästyttää tuo pitkä kertomus kaikesta tuosta kurjuudesta. Vaimo\npelästyi, että oli ehkä suututtanut heidät ja lisäsi tyynen ja järkevän\nnaisen tavoin:\n\n-- En minä valita. Niinhän sitä on maailmassa, eikä sitä voi muuttaa,\nvaan täytyy mukautua. Parasta on täyttää kunnollisesti velvollisuutensa\nsiinä, mihin jumala on asettanut. Eikö totta, herra?\n\nTähän myöntyi herra Gregoire täydelleen.\n\n-- Jos siten ajattelee, nainen hyvä, niin on yläpuolella\nonnettomuuksien.\n\nHonorine ja Melaine toivat vihdoinkin käärön. Cecile avasi sen ja veti\nesiin kaksi hametta, liinoja, sukkia ja rukkasiakin. Kaikki sopi\nmainiosti ja hän kiirehti palvelijatarta sitomaan kaikki nyyttiin.\nHänen soitto-opettajattarensa oli vihdoin tullut ja hän koetti saada\nMaheun vaimon ja lapset pikemmin ulos.\n\n-- Me olemme nyt hyvin tukalassa tilassa, -- sai vaimo vaivoin\nsanottua, -- jospa edes saisin viisi frankia.\n\nSanat tarttuivat hänen kurkkuunsa, kaikki Maheut olivat ylpeitä eivätkä\nkoskaan kerjänneet. Cecile katsoi pelästyneenä isään, mutta tämä lausui\naivan tyynesti, kuten se, joka on täyttänyt velvollisuutensa.\n\n-- Mahdotonta. Se ei kuulu meidän tapoihimme.\n\nNuorta tyttöä liikutti äidin toivoton katse ja hän tahtoi edes tehdä\nlapsille jotain mieliksi. Nämä tuijottivat yhä vieläkin kakkuun. Hän\nleikkasi siitä pari palaa ja antoi niille.\n\n-- Tässä on teille.\n\nMutta sitten otti hän ne takaisin ja pyysi vanhaa sanomalehteä.\n\n-- Odottakaa, te voitte jakaa sisartenne ja veljienne kanssa.\n\nHänen vanhempansa katsoivat häneen liikutettuina hänen työntäessä\nperhettä ulos. Lapset, joilla ei ollut leivän muruakaan kotona,\nkantoivat kaikella kunnioituksella tuota makeaa kakkua jäätynein\nkätösin.\n\nVaimo meni vetäen lapsia kädestä. Nyt hän ei nähnyt autioita peltoja,\nlikasta tietä eikä harmaata synkkää taivasta. Mennessään Montsou'n ohi\nkääntyi hän päättäväisenä Maigrat'in luo ja pyysi häneltä niin\nvakuuttavasti, että sai lopuksi kaksi leipää, kahvia, voita jopa viisi\nfrankiakin, sillä hän lainasi myös rahaa korkoa vastaan. Mutta ei\nkauppias tarvinnutkaan Maheun vaimoa, vaan Katarinaa, sen hän ymmärsi\nheti, kun kauppias kehotti lähettämään tytärtä hakemaan puodista, mitä\ntarvitaan. No, sittenpähän nähdään. Katarina kyllä antaa hänelle\nterveistä nyrkeistään, jos hän koettaisi lähestyä häntä.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nPienen tiilisen kirkon kello työväen kylässä No. 240 löi yksitoista.\nTässä kirkossa piti pastori Joire sunnuntaisin jumalanpalvelusta.\nKirkon vieressä oli koulun kivitalo. Vaikka ikkunat olivat suljetut,\nkuului sieltä lasten tavailemista.\n\nLeveällä tiellä, joka jakoi neljä yksitoikkoista rakennusryhmää\ntoisistaan, ei näkynyt ainoatakaan sielua. Pienet puistot näyttivät\nsynkiltä ja surullisilta; paljaine puineen ja likaisine maaperineen.\nKaikista savupiipuista savusi, kaikkialla laitettiin päivällistä,\nväliin näkyi joku nainen ovella ja katosi taas. Vesiränneistä tippui\nvettä vesisäiliöihin, vaikka sade oli jo lakannut. Nämä punaset rännit,\njoita sade huuhtoi, tekivät kylän vähän vaihtelevamman näköiseksi, joka\näkkiä oli kohonnut kesken avaraa lakeutta ja jota reunustivat mustat\ntiejuovat.\n\nPalattuaan kylään Maheun vaimo poikkesi erään päällikön vaimon luo,\njolla oli jälellä perunasatoa. Syrjässä oli taloryhmä, jota pieni\npoppelilehdikkö ympäröi, aina neljä taloa yhdessä puisto ympärillä.\nYhtiö oli määrännyt nämä rakennukset päälliköille ja vuorivoudeille,\njonka vuoksi työläiset nimittivät tätä kylän nurkkaa \"Silkkisukaksi\",\nmutta omaa kyläänsä kutsuivat he: \"maksa velkasi\".\n\n-- Hohoi, vihdoinpa olemme perillä, -- huudahti vaimo Maheu tultuaan\nkotiin kädet täynnä kääreitä ja työntäen lapsia, jotka olivat aivan\nnääntyneet ja likaiset.\n\nTulen ääressä huusi Estella täyttä kurkkua Alziren sylissä. Sokurivesi\noli aikoja loppunut ja tyttö koettaessaan saada lasta tyyntymään oli\nkeksinyt olla antavinaan hänelle rintaa. Toisinaan tämä kepponen\nonnistui, mutta tällä kertaa se ei käynyt. Turhaan oli hän päästänyt\nröijyn napeista ja painoi lasta laihaan rintaansa, lapsi kimmastui\nvielä enemmän imiessään nahkaa, josta ei mitään lähtenyt.\n\n-- Anna se minulle, -- sanoi äiti pantuaan ostokset käsistään. -- Hän\nei anna meidän puhua sanaakaan.\n\nNiin pian kuin jukura oli imeytynyt hänen rintaansa, voitiin rauhassa\npuhua. Kaikki oli järjestyksessä. Pikku emäntä oli siivonnut huoneessa\nja hoitanut tulta. Hiljaisuudessa kuului selvään isoisän kuorsaaminen\nyhtä tasaisena ja säännöllisenä kuin ennenkin.\n\n-- Kas, kuinka paljon! -- sanoi Alzire hymyillen katsoessaan ostoksia.\n-- Tahdotko äiti, että minä keittäisin lientä?\n\nPöytä oli täynnä kääröjä, siinä oli vaatekäärö, kaksi leipää,\nperunoita, voita, kahvia, sikuria ja puoli naulaa sianlihahyytelöä.\n\n-- Ehtii tuota vielä, sanoi äiti väsyneesti, -- täytyy poimia\nsuolaruohoja ja purjulaukkaa... Minä keitän kyllä miehille, mutta pane\nsinä perunat tulelle, niin saamme syödä niitä voin kanssa. Ja kahvia,\nälä unohda kahvia!\n\nÄkkiä muisti hän kakkua. Hän katsoi lapsiin, jotka kädet tyhjinä\ntepastelivat lattialla. He olivat siis ahmineet sen matkalla. Ja hän\nsoimasi heitä aika lailla, vaikka Alzire koetti heitä puolustaa.\n\n-- Anna heidän olla, äiti. Jos se oli tarkoitettu minulle, niin ei ole\nväliä. Heidänhän tuli nälkä kulkiessaan niin pitkälle.\n\nKello löi kaksitoista. Kuului koulusta palaavien lasten puukenkien\nkolinaa. Perunat olivat valmiit ja kahvi keitettynä puoleksi sikurista\ntuoksullaan kiihotti ruokahalua. Tehtiin tilaa pöydän toisessa päässä\nja äiti istui siihen. Lapset saivat tyytyä omiin polviinsa. Nuorin\npoika katsoi koko ajan ahneesti hyytelöä, joka rasvasen paperin sisällä\nkiinnitti hänen huomiotaan.\n\nÄiti joi kahvia pienin kulauksin pitäen lasia molemmin käsin\nlämmitelläkseen niitä. Ukko Bonnemort tuli myös. Tavallisesti heräsi\nhän myöhemmin niin että aamiainen odotti häntä tulella. Nyt alkoi hän\nmurista, kun ei ollut lientä. Mutta kun hänelle sanottiin, ettei aina\nsaa sitä mitä tahtoo, alkoi hän ääneti syödä perunaansa. Toisinaan\nnousi hän sylkeäkseen tuhkaan.\n\n-- Olin vallan unohtaa, äiti, sanoi Alzire, naapurivaimo kävi täällä...\n\n-- Menköön menojaan! keskeytti hänet äiti.\n\nHän ja Levaquen vaimo salaa eivät pitäneet toinen toisistaan.\nEdellisenä päivänä oli Levaquen vaimo valittanut köyhyyttään, jottei\nhänen tarvitsisi antaa velkaa. Mutta Levaqueilla olikin nyt juuri hyvät\npäivät. Bouteloup oli maksanut kahdesta viikosta edeltäpäin. Mutta\nperheelliset harvoin antoivat toisilleen lainaa.\n\n-- Paneppa erilleen kahviannos, sanoi taas vaimo, täytyy antaa takaisin\nPierronin vaimolle, jolle olen velkaa toispäivän lainan.\n\nAlzire kääri kahvin paperiin ja äiti meni ulos sanoen, että palaa heti\nkeittämään miehille lientä. Hän otti Estellan syliinsä ja jätti\nBonnemortin syömään perunansa loppuun. Lenore ja Henri tappelivat\nlattialla putoovista perunakuorista.\n\nMaheun vaimo meni suoraan puiston kautta, jottei Levaque huomaisi häntä\nikkunasta eikä kutsuisi luoksensa. Heidän puistonsa oli aivan Pierronin\npuiston vieressä, aitaan oli tehty kolo, josta he kulkivat kylään\ntoistensa luo. Siinä oli myös yhteinen kaivo, josta neljä perhettä\nammensi vettä. Siinä oli myös vaja vanhoja työkaluja varten, siinä\nsyötettiin kaniineja, jotka teurastettiin ja syötiin suurina pyhinä.\nKello löi yhtä. Tähän aikaan juotiin kaikkialla kahvia eikä ketään\nnäkynyt pihalla eikä ikkunoissa. Vain joku kaivaja kaivoi puistossaan\nennen kuin lähti työhön.\n\nMutta saapuessaan naapurin luo Maheu huomasi hämmästyksekseen kadun\ntoisessa päässä kirkon edessä herran ja kaksi rouvaa. Hän pysähtyi\nhetkeksi ja tunsi heidät. Rouva Hennebeau näytti vierailleen työväen\nkylää turkiksiin kääriytyneelle naiselle ja kunniamerkeillä\nkoristetulle herralle.\n\n-- Miksi sinä vaivaat itseäsi, sanoi Pierronin vaimo, kun Maheu antoi\nhänelle kahvit. -- Eihän sillä olisi kiirettä.\n\nHän oli kahdenkymmenen seitsemän vuoden vanha ja yleensä pidetty\nkaunottarena. Hän oli mustaverinen, matalaotsainen, suurisilmäinen ja\nsupukkasuinen. Sitä paitsi oli hän kiemailija, pysyi aina puhtaana ja\nollen lapseton säilytti hän kauniin vartalon. Hänen äitinsä, vanha\nBrule, joka oli kaivajan leski, oli hankkinut tyttärelleen työtä\ntehtaassa ja vannoi, ettei antaisi rämän koskaan mennä naimisiin\nkaivajan kanssa. Kun tämä siitä huolimatta meni naimisiin Pierron\nkanssa, joka, paitsi että hän oli kaivaja, oli lisäksi leskimies ja\njolla oli kahdeksanvuotias tytär edellisestä avioliitosta, suuttui\nsiitä äiti vielä pahemmin. Mutta avioliitto oli hyvin onnellinen\nhuolimatta siitä että juoruttiin vaimon rakastajasta ja miehen\nleväperäisyydestä. Heillä ei ollut lainkaan velkoja, söivät lihaa kaksi\nkertaa viikossa ja talossa vallitsi sellainen puhtaus, että voisi\npeilata pannuihin. Kaiken muun menestymisen lisäksi oli hän\ntuttavuutensa tähden saanut yhtiöltä luvan kaupitella nisusia ja\nnekkuja, joita hän säilytti pöntöissä asetettuina riviin kahdelle\nlaudalle ikkunan edessä. Tästä ansaitsi hän kuusi, seitsemän sous'ta\npäivässä, joskus sunnuntaina kaksikintoista. Ainoa, mikä häiritsi tätä\nhyvinvointia, oli akka Brulen ainainen murina, mutta hän olikin vanha\nvallankumouksellinen, joka tahtoi kostaa isännille miehensä kuoleman,\neikä myöskään Lydialla ollut herrain päiviä, sillä hän sai liian usein\nkorvalle hyvinvoivilta vanhemmiltaan.\n\n-- Kas, kuinka suureksi se on tullut! sanoi Pierronin vaimo hymyillen\nEstellelle.\n\n-- Oh, älä puhukaan, minä olen aivan nääntyä sen kanssa. -- Kiitä\nluojaa, ettei sinulla ole sellaisia. Voit ainakin pysyä siistinä.\n\nVaikka hänellä itselläänkin kotona oli kaikki järjestyksessä ja joka\nlauantai pestiin lattiat, niin katseli hän kuitenkin katein silmin\ntuota valoisaa huonetta, joka melkein oli komeasti sisustettu. Seinällä\nriippui peili ja kolme taulua.\n\nPierronin vaimo joi kahvinsa yksin. Kaikki hänen omaisensa\ntyöskentelivät kaivoksessa.\n\n-- Juo lasillinen kahvia minun kanssani, sanoi hän.\n\n-- Ei, kiitos, olen juuri juonut kotona.\n\n-- Ei haittaa.\n\nEikä se tosiaankaan haitannut. He joivat vielä lasillisen ja heidän\nkatseensa osuivat pönttöjen välistä vastakkaisiin ikkunoihin, missä\nuudinten suuremmasta tai vähemmästä puhtaudesta saattoi päättää, miten\nhuolellinen emäntä oli. Levaquen uutimet olivat likaisia kuin rääsyt,\njoilla pyyhittiin pannuja.\n\n-- Kuinka voi elää sellaisessa liassa, lausui Pierronin vaimo.\n\nNytpä Maheun vaimo pääsi lempiaiheeseensa. Jospa hänellä olisi niin\nhyvä vuokralainen kuin Bouteloup, niin koko hänen taloutensa\nkukoistaisi. Jos osaisi hyvin toimia, niin voisi vuokralaisesta ansaita\npaljon. Luonnollisesti ei pitäisi olla hänen kanssaan suhteissa. Ja\nLevaque juo ja lyö vaimoaan, hakkailee variete-laulajattaria\nMontsou'ssa.\n\nPierronin vaimon kasvot kuvastivat inhoa. Tuollaiset laulajattaret\nlevittävät vain tauteja. Joisellessa oli eräs sellainen, joka tartutti\nkoko kaivannon.\n\n-- Minua ihmetyttää, kuinka sinä olet sallinut poikasi rupeamaan\ntekemisiin heidän tyttönsä kanssa.\n\n-- Niin, kukapa sen voi estää. Heidän puistonsahan on aivan meidän\nvieressä. Kesäisin tapasi Sakarias häntä joka pensaan alla tai vajassa.\nKun vaan meni vettä noutamaan, niin siinä ne aina oli.\n\nTuo oli tavallinen historia kylän yhdyselämästä, joka pahensi nuoria\npoikia ja tyttöjä. Nuoret parit kohtasivat toisensa pimeän tulien vajan\nluona. Siinä myös jokainen tyttö synnyttikin ellei hän pitänyt\ntarpeellisena lähteä edemmäksi pellolle. Sitä ei paheksuttu,\njälestäpäin menivät rakastavaiset naimisiin, ainoastaan äidit olivat\ntyytymättömiä, jos pojat menivät nuorina naimisiin, sillä silloin he\neivät enää antaneet perheelle mitään.\n\n-- Sinun sijassasi tekisin minä lopun siitä kerrassaan, sanoi Pierronin\nvaimo. -- Sinun Sakariashan on saanut häneltä jo kaksi lasta ja\nvarmaankin he edelleenkin tulevat jatkamaan samalla tavoin... Kyllä\nsinä saat sanoa hyvästi Sakarian ansiolle.\n\nMutta Maheun vaimo ojensi raivoissaan kätensä.\n\n-- Kuule, mitä sanon. Jos he muuttavat yhteen, niin minä kiroon\nheidät... Täytyyhän Sakariaan kunnioittaa meitä! Hän on maksanut meille\npaljon ja on velvollinen korvaamaan meille sen ennenkuin akottuu...\nAjattele itse, jos kaikki lapsemme rupeavat työskentelemään toisten\nhyväksi niin pian kuin kasvavat, niin mitä me saamme heiltä?\n\nVähitellen rauhoittui hän.\n\n-- Niin, niin, saadaampa nähdä... Kuinka väkevää kahvisi on, sinä panet\nvarmaankin paljon.\n\nJuteltuaan vielä hyvän aikaa yhtä ja toista, tuli hänen kiire kotiin\nvalmistamaan ruokaa. Kadulla kulki koulusta palaavia lapsia, siellä\ntäällä ovella näkyi naisia, jotka pälyivät rouva Hennebeau'ta ja tämän\nvieraita. Tämä käynti alkoi herättää yleistä mielenkiintoa kylässä.\n\nMaheun vaimo oli juuri menemäisillään ovestaan sisälle, kun hän sattui\nLevaquen vaimon kanssa yhteen. Tämä oli tullut ulos puhutellakseen\nlääkäri Vanderhaghenia, joka oli yhtiön palveluksessa. Pienenläntä\ntohtorilla oli aina kiire ja paljon työtä, niin että hän antoi\nneuvojaan ohimennen.\n\n-- Herra tohtori, valitti Levaquen vaimo, -- minä en voi lainkaan\nsyödä, särkee koko ruumista... Kuulkaa toki minua.\n\n-- Jätä minut rauhaan! ärjähti tämä. Hän sinutteli kaikkia. -- Juot\nliian paljon kahvia.\n\n-- Mutta tulkaa toki katsomaan miestäni, kannatti Maheun vaimokin, --\nhänen jalkojansa pakottaa.\n\n-- Sinä olet varmaankin häijy häntä kohtaan, jätä minut rauhaan!\n\nMolemmat naiset jäivät keskelle tietä katsomaan poistuvan tohtorin\nselkään. Katsahtaen toinen toisiinsa kohauttivat he toivottomasti\nolkapäitään.\n\n-- Poikkea luokseni, kutsui Levaquen vaimo. -- Minulla on tiedätkö\nuutinen... Juodaan vähän kahvia. Olen juuri keittänyt.\n\nMaheun vaimo koetti tehdä vastarintaa, mutta myöntyi pian. Olkoon\nmenneeksi, voihan juoda tilkan, ettei naapuri loukkaantuisi. Ja hän\nastui sisään.\n\nHeidän ruokasalinsa oli tavattoman likainen. Seinissä ja lattialla oli\nrasvapilkkuja, kaapissa ja pöydällä makasi ruuan jätteitä. Tulen luona\nistui Bouteloup nojaten kyynärpäillään pöytään lopettaen keitettyä\nlihapala-annosta. Hän näytti nuorekkaalta kolmenkymmenen viiden\nikäiseltä, ollen harteva ja lihava, hyväntahtoisen näköinen. Hänen\nedessään seisoi Achille, Philomenen esikoinen, joka jo oli kolmannella\nvuodella ja katsoi rukoilevasti Bouteloup'iin kuin nälkäinen koira.\nBouteloup, joka oli hyvin hellä lapsia kohti, pisti pojan suuhun\nsilloin tällöin palan lihaa.\n\n-- Odota jahka panen sokuria, sanoi Levaquen vaimo kaataen hienoa,\nsokuria suoraan pannuun.\n\nHän oli kuusi vuotta vanhempi kuin Bouteloup ja oli kauhean näköinen.\nHänen rintansa riippui alas vatsalle ja vatsa ulottui melkein polviin\nsaakka ja litteissä kasvoissa näkyivät harmahtavat viikset. Bouteloup\noli ottanut hänet ilman pitempää harkintaa, kuten otti hänen liemensä,\nmistä hän noukki vaimon hiuksia, ja kuten käytti hänen lakanoitaan\nkolme kuukautta kutakin. Vaimo kuului täysihoitoon ja hänen miehellään\noli tapana sanoa, että hyvät raha-asiat tekevät välit hyviksi.\n\n-- Tiedätkö mitä, jatkoi Levaquen vaimo, eilen illalla nähtiin\nPierronin vaimo \"Silkkisukan\" luona. Ja herra, sinä tiedät kuka, odotti\nhäntä Rasseneurin takana ja he lähtivät yhdessä pitkin kanavan rantaa.\nHm, mitä sanot siitä? Nainut nainen.\n\n-- Soo, sanoi Maheun vaimo, -- ennen naimisiin menoaan oli Pierronilla\ntapana antaa voudille kaniineja, nyt on hänen huokeampi lainata\nvaimoaan.\n\nBouteloup purskahti äänekkääseen nauruun ja pisti Achillen suuhun\nleipäpalan, joka oli kastettu kastikkeeseen. Molemmat naiset jatkoivat\npanetella Pierronin vaimoa. Mikä hän on olevinaan? Tavallinen\nkiemailija, joka ei ole muita kauniimpi, vaan aina huolehtii\nkauneudestaan, milloin peseytyy, milloin voitelee itseään ja koristaa.\nMutta sehän on miehen asia, jos se häntä miellyttää. Onhan sellaisia\nhenkilöitä, jotka ovat valmiit vaikka nuoleskelemaan päällikön lattiaa\nsaadakseen kuulla kiitokset. Heidät keskeytti naapurin vaimo, joka toi\nPhilomenen nuoremman yhdeksänkuukautisen tytön Desiree'n. Philomene oli\nsopinut, että lapsi tuotaisiin hänen luoksensa kaivokseen, missä hän\nimetti sitä aamiaista syödessään.\n\n-- Mutta minä en voi jättää omaani hetkeksikään, sillä se rupeaa heti\nhuutamaan, sanoi Maheun vaimo katsoessaan nukahtaneeseen Estelle'en.\n\nMutta hänen ei onnistunut välttää epämieluista keskustelua, jonka\nvuoksi Levaquen vaimo oli hänet kutsunut.\n\n-- Eikö olisi aika ratkaista se asia, huomautti tämä.\n\nAluksi olivat äidit puhumatta asiasta olleet yhtä mieltä, ettei lapset\nsaisi naida toisiansa. Sakarian äiti ei tahtonut luopua poikansa\npalkasta eikä Philomenenkaan äiti tahtonut menettää tyttärensä palkkaa.\nMutta kun lapsi kasvoi ja tarvitsi yhä enemmän ruokaa ja lisäksi tuli\ntoinen, alkoi hän yhä kiihkeämmin vaatia häitä. Hän ei suinkaan\ntahtonut kärsiä tappiota.\n\n-- Sakariahan jo on vapaa sotapalveluksesta, alkoi hän, niin ettei enää\nole esteitä. Milloin siis määräämme?\n\n-- Odottakaamme vielä vähän, lausui Maheu vastahakoisesti. -- Oh kuinka\nolen väsynyt tästä kaikesta. Olisivathan voineet odottaa, kunnes\nmenevät naimisiin. Minä vääntäisin Katarinalta niskan nurin, jos hän\nkäyttäytyisi noin tyhmästi.\n\nLevaquen vaimo kohautti olkapäitään.\n\n-- Malta vaan, kyllä hänellekin käy kuten kaikille toisillekin.\n\nVihanneksia, perunoita ja purjulaukkaa oli pöydän toisessa päässä\nLevaquen lientä varten. Emäntä ryhtyi kuorimaan niitä ainakin pari\nkymmentä kertaa, mutta aina se jäi kesken pelkältä suun soittamiselta.\nHän ryhtyi niihin taas käsiksi, mutta heitti ne samassa rientäen\nikkunan luo.\n\n-- Kas, kas! Sehän on rouva Hennebeau vieraineen. Nyt menevät he\nPierronille.\n\nMolemmat alkoivat taas sättiä Pierronin vaimoa. Kun yhtiö näytti\ntyöväen asuntoja vieraille, niin vietiin he aina hänen luokseen siksi,\nettä hänellä on siistiä. Eikä vieraille suinkaan kerrota\nkaivosvoudista. Kelpasipa pitää puhtaana, kun rakastaja saa\nkolmetuhatta frankia, asunnon, lämmöin, vieläpä lahjojakin. Ulkoa on\nkyllä puhdasta, mutta sisältä. Ja he kaakattivat koko ajan, minkä\nvieraat olivat Pierronilla.\n\n-- Nyt he tulevat, sanoi vihdoin Levaquen vaimo, -- kiertävät ympäri.\nKatsoppa, lintuni, he taitavat mennä sinun luoksesi.\n\nMaheun valtasi kauhu. Olikohan Alzire korjannut pöydältä? Eikä\nliemikään ole vielä keitetty! Hän sopersi \"näkemiin\" ja riensi\njuoksujalkaa kotiinsa.\n\nKotona oli kaikki järjestyksessä. Alzire, joka oli pieni järkevä tyttö,\noli sitonut vyölleen vanhan pyyhinliinan ja alkanut vakavan näköisenä\nvalmistaa ruokaa, kun näki äidin viipyvän. Hän oli poiminut\nsuolaruohoja ja purjulaukkaa ja kuori parastaikaa vihanneksia sillä\naikaa kun vesi lämpeni suuressa padassa miehille pesuvedeksi. Henri ja\nLenore onneksi olivat hiljaa katsoen vanhaa kalenteria. Ukko Bonnemort\npoltti ääneti piippuaan.\n\nTuskin oli Maheun vaimo ehtinyt kotiin, kun oveen koputettiin.\n\n-- Saako tulla, hyvä vaimo?\n\nHuoneeseen tuli rouva Hennebeau. Hän oli pitkä ja komea valkoverinen\nnainen, joka neljänkymmenen vuotiaaksi oli liian lihava ja elähtänyt.\nHän pakotti ystävällisen hymyn kasvoillensa peläten sisimmässään\ntahrimasta silkkihamettaan ja mustaa samettisakettiaan.\n\n-- Tulkaa, tulkaa, toisti hän vierailleen, me emme häiritse ketään. No,\neikö täällä ole siistiä? Ja tällä hyvällä naisella on seitsemän lasta.\nJa niin on kaikissa asunnoissa. Kun jo sanoin antaa yhtiö heille koko\ntalon kuudesta frankista kuukaudessa. Alhaalla on ruokasali, ylhäällä\nkaksi makuuhuonetta, kellari ja puisto.\n\nHerra kunniamerkeissä ja nainen turkiksissa, jotka aamujunassa olivat\ntulleet Pariisista, eivät tunteneet itseänsä aivan paikallaan tässä\noudossa paikassa.\n\n-- Kas, puistokin! toisti hieno nainen, mutta sehän on suloista! Täällä\non varmaankin hupaista asua.\n\n-- Me annamme heille hiiliä enemmän kuin he tarvitsevat, jatkoi rouva\nHennebeau. -- Kaksi kertaa viikossa käy lääkäri heidän luonaan ja kun\nhe vanhenevat, saavat he eläkkeen, tarvitsematta lainkaan maksaa mitään\npalkastaan siihen.\n\n-- Mutta tämähän on oikea luvattu maa! -- huudahti herra\nkunniamerkeissä teennäisellä ihastuksella.\n\nMaheun vaimo syöksyi esiin tuolineen, mutta rouvat eivät tahtoneet\nistua. Rouva Hennebeauta alkoi jo kyllästyttää hänen keksimänsä huvitus\nesiintyä eläinnäyttelijänä ajanvietoksi, mutta vähitellen alkoi hän\ntuntea inhoa tähän erikoiseen puutteen hajuun, joka henki vastaan\npuhtaimmistakin taloista, joita hän valitsi näytettäviksi. Kertoessaan\nkaikkea tuota toisti hän ainoastaan silloin tällöin kuulemiaan\nkatkonaisia lauseita, itse hän ei milloinkaan yrittänyt tutustumaan\nlähemmin noihin onnettomiin ihmisiin, jotka asuivat aivan hänen\nläheisyydessään.\n\n-- Kuinka herttaiset lapset, sanoi nainen, vaikka ne hänestä tuntuivat\nvastenmielisiltä suurpäisiltä, takkuisine keltatukkineen.\n\nMaheun vaimon piti sanoa, kuinka vanhoja ne olivat, kohteliaisuudesta\nesitettiin hänelle muutamia kysymyksiä Estellen suhteen. Ukko Bonnemort\notti kohteliaisuuden vuoksi piipun suustaan, mutta hänen ulkomuotonsa\nherätti kuitenkin levottomuutta, niin oli maanalainen työ hänet\nnäännyttänyt, hänen jalkansa horjuivat, pää tutisi, kasvot mullan\nvärisinä. Kun hän sai yskänkohtauksen, niin katsoi hän parhaaksi mennä\nulos, sillä hänen mielestään oli sopimatonta yskiä sellaisessa\nseurassa.\n\nEniten kiitoksia sai Alzire. Kuinka herttainen pikku emäntä\nesiliinoilleen! Äitiä onniteltiin tällaisesta tyttärestä... Kyttyrästä\nei kukaan huomauttanut, vaikka katseet puhuivat ihmeellisesti säälistä\nja inhosta pientä raajarikkoa kohtaan.\n\n-- Jos Pariisissa kysytään teiltä meidän työväen asuntoja, niin voitte\nkertoa, mitä olette nähneet, lopetti rouva Hennebeau. -- Täällä on aina\nyhtä hiljaa kuin nyt ja vallitsevat patriarkaaliset tavat. Kuten näette\novat kaikki onnellisia ja terveitä. Teidän täytyisi tulla tänne\nlepäämään hiljaisuudessa ja hyvässä ilmassa.\n\n-- Mainiota! Mainiota! huudahti mies kunniamerkeissä.\n\nHe lähtivät pois aivan ihastuksissaan ikäänkuin olisivat katsoneet\njotain harvinaista museota. Maheun vaimo saatettuaan heidät pysähtyi\nkynnykselle katsomaan kuinka he poistuivat keskustellen.\n\nPortilla pidätti Levaquen vaimo Pierronin vaimon, joka uteliaisuudesta\noli rientänyt sinne. Molemmat ihmettelivät ja raivosivat. Aikoivatko\nnuo ihmiset yöpyä Maheun luona? Sepä mahtoi olla kaunista.\n\n-- Kuinka paljon he ansaitsevatkaan, niin ovat he aina ilman rahaa.\nMutta ei tuo ole ihmeellistäkään kun on sellaisia paheita.\n\n-- Minä sain juuri tietää, että hän tänä aamuna kävi kerjäämässä\nherrasväki Piolainelta ja että Maigrat joka ennen kielsi antamasta\nvelaksi, antoi nyt. Mutta tiettyhän se on, ettei Maigrat anna ilman\nvaan.\n\n-- Luuletko hänen maksavan? ei, kyllä sen saa Katarina maksaa.\n\n-- Mutta eikö sinun mielestäsi hän ollut röyhkeä sanoessaan äsken\nminulle, että hän vääntäisi niskan Katarinalta, jos tämä sallisi\nitselleen jotain sellaista. Entä se pitkäkoipinen Chaval? Luuletko\nettei hänellä ollut kohtauksia Katarinan kanssa.\n\n-- Hiljaa... siinä ne ovat.\n\nMolemmat naiset katsoivat välinpitämättömän näköisinä vieraitten\nohikulkiessa, mutta sen jälkeen viittasivat Maheun vaimon luoksensa,\njolla yhä vieläkin oli Estelle sylissään. Kaikki kolme katsoivat ääneti\nrouva Hennebeau'n ja hänen vieraittensa selkään, jotka yhä etääntyivät.\nTuskin vieraat olivat etääntyneet kolmeakymmentä askelta, kun kielen\npieksäminen uusiintui vielä kivakammin.\n\n-- Eivätpä nuo näytä kysyvän vaatteittensa hintoja. Vaikka eivät taida\nitse olla vaatteittensa arvoisia.\n\n-- Se on totta!... Tuota vierasta en tunne, mutta meikäläisestä\nrouvasta en antaisi neljääkään souta olkoonpa vaikka vielä lihavampi.\nJa kauniitapa asioita kerrotaan hänestä...\n\n-- Mitä sitten?\n\n-- Hänellä kuuluu olevan rakastajia. Ennen kaikkea insinööri.\n\n-- Tuo kääpiö. Mutta insinöörinhän hän voi pistää vaikka taskuunsa.\n\n-- Mitä siitä. Se häntä miellyttää. Kas kuinka nyrpistää nenäänsä, ei\nhänelle kelpaa mikään ja hameen helmallaankin tahtoo näyttää että hän\nhalveksii häntä.\n\nHerrasväki jatkoi kävelyään hitain askelin. Kun he saapuivat kirkon luo\najoi heidän luoksensa ajokalut, joista nousi noin neljänkymmenen vanha\nmies mustassa takissa, hyvin tummaihoinen ja käskevä ilme kasvoissaan.\n\n-- Mies, kuiskasi Levaquen vaimo ikäänkuin he voisivat kuulla häntä,\nsillä pelko, jonka tirehtööri herätti kaikissa kymmenessä tuhannessa\ntyömiehessä, vaikutti häneenkin. -- Näkee suoraan, että vaimo pelkää\nhäntä.\n\nNaisten uteliaisuus oli herätetty. Vähitellen tulivat he kaikki ulos\nkadulle suurempiin ja pienempiin ryhmiin. Likaiset lapset alkoivat myös\nhyppiä kadulla. Hetkeksi näyttäytyi kadun aidan yli opettajan kalpeat\nkasvot. Äänten melu muistutti tuulen huminaa.\n\nSuurin ryhmä kokoontui Levaquen oven luo. Ensin tuli kaksi naista,\nsitten kymmenen ja sitten kaksikymmentä. Pierronin vaimo vaikeni\nvarovaisuuden vuoksi, sillä oli liian monta kuulijaa. Maheun vaimo oli\nmyös ääneti, ilmankos häntä pidettiin kylän järkevimpänä naisena.\nEstelle heräsi ja alkoi huutaa. Tyynnyttääkseen häntä Maheun vaimo\navasi röijynsä ja alkoi siinä haettaa lastaan kadulla. Hennebeau antoi\nmolempia naisia ajoneuvoihin, jotka sen jälkeen ajoi nopeasti pois.\nTyöläisvaimot huusivat entistä hurjemmin huitoen käsillään, ikäänkuin\nkoko muurahaiskeko olisi alkanut hyöriä ja pyöriä.\n\nSillä välin löi kello kolme. Bouteloup ja muut työmiehet lähtivät\ntyöhön. Kirkon luona tien käänteessä näyttäytyivät ensimäiset kaivajat,\njotka palasivat kotiinsa.\n\nHe kulkivat hiestyneinä mustanaamaisina, kädet rinnoilla ristissä ja\nselät kumarruksissa. Naiset joutuivat hämminkiin rientäen kukin\nkotiinsa, sillä paljolta kahvinjuonniltaan ja kielen pieksämiseltään\nolivat he laiminlyöneet kotitehtävänsä. Melkein kaikkialta kuului\nhuudahtuksia:\n\n-- Herranen aika! päivällinen ei ole vielä valmis!\n\n\n\n\nIV.\n\n\nKun Maheu palasi kotiin jätettyään Etiennen Rasseneurin luona, tapasi\nhän Katarinan, Sakarian ja Jeanlinin istumassa käytävässä syöden.\nTullessaan kaivostöistä olivat työläiset aina niin nälkäiset, että heti\nistuivat märkinä kuin olivatkin pöytään, antamatta itselleen aikaa\npeseytyä tai muuttaa vaatteita. Eivätkä myöskään odottaneet koskaan\ntoinen toistaan, pöytä seisoi aina katettuna, jokainen tuli ja söi\nsilloin kuin ehti työltään.\n\nMaheu huomasi jo ovelta ruuan pöydällä. Hän ei sanonut mitään, mutta\nhänen kasvonsa kirkastuivat. Koko aamupäivän oli hän ajatellut\nonnistuuko hänen vaimonsa saamaan jotakin. Mutta nyt oli siinä kaikki,\nmitä tarvittiin ja vaimo kertoo tietysti myöhemmin, miten hän on sen\nhankkinut. Ja hän hymyili iloisena.\n\nKatarina ja Jeanlin lopettivat jo syömisensä ja joivat kahvinsa\nseisaaltaan. Mutta Sakarias ei vielä ollut saanut kyllikseen; hän\nleikkasi aimo palan leipää ja pani voita päälle. Hän näki kyllä\nhyytelön, mutta ei koskenut siihen, sillä sitä riitti vain isälle.\nKaikki joivat vettä, kuten aina ennen palkan saamista.\n\n-- Minulla ei ole olutta, sanoi Maheun vaimo, kun isä oli istunut\nsyömään. -- Tahdoin säästää rahaa. Mutta jos tahdot, voi Alzire juosta\nhakemaan.\n\nMies katsoi vaimoonsa vielä enemmän hämmästyneenä. Kuinka? Oliko\nhänellä rahaakin?\n\n-- Ei, ei, vastasi hän. -- Olen juonut tuopin enkä tarvitse enempää.\n\nJa Maheu alkoi hyvällä ruokahalulla ahmia leipää, perunoita,\nsuolaruohoja ja purjulaukkaa, joista oli keitetty lientä. Vaimo siirsi\nlähemmäksi voin, hyytelön, lämmitti kahvin.\n\nSillävälin oli suursiivous alkanut hellan luona lohkaistussa\npesuammeessa. Katarina, joka peseytyi ensimäisenä, täytti sen\nlämpimällä vedellä ja riisuutui aivan rauhallisesti alastomaksi. Hän\noli kahdeksan vuotiaasta tottunut siihen eikä pitänyt sitä häpeänä. Hän\nkääntyi vain kasvot tuleen päin ja hankasi ahkeraan mustalla\nsaippualla. Ei kukaan katsonut häneen. Kun hän oli puhdas, nousi hän\nalastomana portaita ylös jättäen kaikki märät työvaatteensa läjään\nlattialle. Mutta silloin molemmat veljet alkoivat kiistellä. Jeanlin\noli ehtinyt ennemmin pesuammeeseen sillä verukkeella, että Sakarias söi\nvielä, mutta tämä pukkasi häntä karjasten että sallii kyllä Katarinan\npeseytyä ensin, mutta ei halua suinkaan peseytyä tuollaisen porsaan\njälkeen, jonka jälestä voi kaataa veden koululasten mustepulloihin.\nLopuksi peseytyivät he yhdessä vieläpä auttoivat toinen toistaan.\nSitten juoksivat he alastomina samoin kuin sisarkin ylös portaita.\n\n-- Kas kuinka ovat räiskyttäneen, mutisi Maheu korjaten vaatteet\nlattialta ja ripusti ne kuivamaan. Alzire, pyyki...\n\nMelu seinän takaa keskeytti hänet. Miehen ääni kiroili, nainen itki ja\nkuului raskaita lyöntejä.\n\n-- Levaque kurittaa vaimoaan, lausui Maheu rauhallisesti lopettaessaan\nsyöntinsä. -- Merkillistä, Boutelouphan sanoi, että liemi on valmis.\n\n-- Vielä mitä, valmis! sanoi vaimo, -- näin itse miten vihannekset\nloikoivat pöydällä kuorimattomina.\n\nHuudot hiljenivät, vihdoin kuului kauhea lyönti, josta seinä tärähti ja\nsen jälkeen tuli kaikki hiljaa.\n\n-- No, jos päivällinen ei ole valmis, niin tuo ei ole ihme, vakuutti\nMaheu niellessään viimeisen lusikallisen.\n\nJuotuaan vettä päälle ryhtyi hän hyytelöön. Isän syödessä ei saanut\njutella silloin, kun hänen oli nälkä. Hän ei tuntenut Maigratin\nhyytelöä, mutta ei kysynyt vaimoltaan mitään. Henri ja Lenore, jotka\nleikkivät lattialla lätäköissä, tunsivat lihan hajua ja lähestyen isää\njäivät seisomaan hänen eteensä. He seurasivat silmillään joka palaa\nensin täynnä toivoa kun se erkani lautaselta, mutta sitten pettyneinä\npalan kadotessa isän suuhun. Vihdoin huomasi isäkin heidän ahneet\nkasvonsa.\n\n-- Ovatko lapset saaneet jotain? kysyi hän.\n\nVaimo epäröi hetken.\n\n-- Tiedäthän etten pidä tällaisesta epäoikeudettomuudesta. -- Minulta\nkatoaa ruokahalu, kun he siinä pyörivät ja katsovat suuhuni.\n\n-- Mutta ovathan he saaneet jo, huusi vaimo harmissaan. -- Jos katsoo\nheitä, niin saisi antaa sinun ja meidän kaikkien osat heille ja he\nsittenkin vielä pyytäisivät, kunnes halkeisivat. Eikö totta, Alzire, me\nolemme syöneet hyytelöä?\n\n-- Tietysti, äiti, vastasi pieni tyttö varmasti; tällaisissa\ntapauksissa osasi hän teeskennellä yhtä hyvin kuin täysikasvuiset.\n\nLenore ja Henri seisoivat liikkumatta hämmästyneenä tällaisesta\nvalheesta. Miksi heitä lyötiin, jos he eivät puhuneet totta. Heidän\nlapsen sydämensä täyttyivät katkeruudesta ja he tahtoivat puolustautua.\n\n-- Menkää, menkää! -- toisti äiti ajaen heidät pöydän toiseen päähän.\n-- Hävetkää töki riippua aina isän lautasessa. Ja vaikka hyytelö\nolisikin yksin Isälle, niin mitä siitä? Hänhän tekee työtä, ja te vain\nsyötte, laiskurit!\n\nMutta Maheu kutsui heidät luoksensa. Hän asetti kummankin lapsen\npolvilleen ja jakoi vuoroonsa. Lapset nielivät sen ihastuksissaan.\n\nKun hän oli lopettanut, sanoi hän vaimolle:\n\n-- Älä vielä kaada kahvia, tahdon ensin peseytyä... Auta minua\nkaatamaan pois tuo likanen vesi.\n\nHe kaatoivat veden ojaan oven luona. Ylhäältä astui portaita alas\nJeanlin, joka jo oli pukeutunut kuiviin vaatteisiin. Ne oli hän perinyt\nveljeltään ja olivat hänelle liian suuret. Hän aikoi puikahtaa\nhuomaamatta ovesta ulos, mutta hänen äitinsä huomasi hänet.\n\n-- Mihin sinä menet?\n\n-. Ulos.\n\n-- Mihin? Muista poimia salaattia illaksi. Kuuletko? Ellet tuo, niin\nsaat nähdä mitä saat.\n\n-- Kyllä, kyllä.\n\nJeanlin lähti läppäämään puukengillään, kädet housuntaskuissaan ja\nkeinuttaen vartaloaan kuin vanha hiilenkaivaja. Sitten lähti Sakarias,\njoka oli pukeutunut mustaan sinijuovaiseen nuttuun. Isä huusi hänelle,\nettei hän viipyisi liian myöhään, mutta tämä vain keikautti päätään ja\nlähti menemään piippu suunkolossa.\n\nPesuamme täytettiin taas lämpimällä vedellä ja Maheu alkoi hitaasti\nriisuutua. Äiti antoi merkin ja Alzire vei heti Henrin ja Lenoren ulos\nleikkimään, sillä isän oli tapana sanoa, että hän ei ole lapsi, jotta\npeseytyisi seurassa.\n\n-- Mitä sinä teet siellä? huusi Maheun vaimo ylös.\n\n-- Paikkaan hamettani, jonka repäsin eilen, vastasi Katarina.\n\n-- Vai niin... Älä tule alas, isä peseytyy.\n\nNyt jäivät mies ja vaimo kahden. Vaimo pani vihdoin lapsen pois\nsylistään auttaakseen miestään peseytymisessä. Maheu saiputti ensin\nhiuksensa harmaalla saippualla. Tämän saippuan alituisesta\nkäyttämisestä haalistuivat hiukset tullen kellertäviksi. Sitten kapusi\nhän ammeeseen ja alkoi kaikin voimin hieroa rintaa, vatsaa, käsiään ja\nsääriään. Hänen vaimonsa seisoi hänen edessään.\n\n-- Kun sinä tulit, niin minä näin kasvoistasi, että olit levoton, mutta\nhuomattuasi ruuan pöydällä kirkastuivat kasvosi. Ajattele, Piolainen\nherrasväki ei antanut minulle penniäkään. Tosin he olivat hyvin\nystävällisiä, antoivat vaatteita lapsille ja minun oli vaikea pyytää.\n\nHän keskeytti hetkeksi korjatakseen Estellen tuolille, ettei lapsi\nputoaisi. Isä odotti kärsivällisesti jatkoa, vaikka tämä asia suuresti\njännitti häntä.\n\n-- Ajattele, Maigrat'han kielsi aivan jyrkästi ja ajoi ulos kuin\nkoiran... Voit käsittää, kuinka hauskaa minulla mahtoi olla!... On\nkyllä lämmin villavaatteissa, mutta eihän niistä voi laittaa ruokaa.\n\nMies kohotti päätään, mutta oli yhä edelleen vaiti. Hän ei ollut saanut\nPiolainesta eikä Maigratilta, mutta mistä tuo kaikki oli? Vaimo\nsill'aikaa alkoi hangata hänen selkäänsä, mistä hän oli kovin\nmielissään.\n\n-- Silloin menin takaisin Maigrat'in luo ja päästin kieleni siteistä.\nSanoin, että hän on sydämetön, että hänelle käy onnettomasti, jos\nmaailmassa on lainkaan oikeutta. Hän sanoi, että olen itsepäinen\npeikko, mutta kyllä hän kieppuili kuin piru ennen jumalanpalvelusta.\n\nKertoessaan hankasi hän yhä miehensä selkää aivan kuin lauantaisin\nhankasi pataansa.\n\n-- Mutta nyt kuitenkin tulee meillä olemaan leipää lauantaihin, hän\nantoi minulle velaksi viisi frankia. Vielä otin häneltä kahvia,\nsikuria, voita, aioin myös ottaa perunoita ja silavaa, mutta silloin\nhän alkoi tehdä tenää. Silloin ostin hyytelöä seitsemällä sous'lla ja\nkahdeksalla sous'lla perunoita, minulle jäi vielä kolme frankia,\nviisitoista sous'ta. Enkö ole saanut paljon aikaan tänään?\n\nNyt pyyhki hän miestään, joka tunsi itsensä onnelliseksi eikä ajatellut\nlainkaan, että velka oli maksettava. Nauraen iloisesti sulki hän\nvaimonsa syliinsä.\n\n-- Älä, tuhmahan sinä olet! minähän tulen aivan märäksi. Pelkään\nMaigrat'in aikeita...\n\nHän aikoi sanoa Katarinasta, mutta keskeytti. Miksi hän tekisi miestään\nlevottomaksi? Siitä tulisi ainaisia huolia.\n\n-- Mitä aikeita?\n\n-- Petkuttaa meitä, tietysti. Katarinan täytyy tarkistaa laskut.\n\nMaheu syleili häntä taas tahtomatta lainkaan hellittää huolimatta tämän\nvastustuksesta. Siten päättyi peseytyminen aina koko työväen kylässä.\nSe oli hänen mielestään ainoa miellyttävä hetki koko päivässä. Hän\nnimitti sitä jälkiruuaksi. Vaimo työnsi hänet nauraen pois luotaan.\n\n-- Älähän nyt... Katso, Estelle näkee... Anna minä käännän hänet edes\nselin.\n\n-- Mitä se kolmenkuukautinen nupukka ymmärtää.\n\nVihdoin alkoi Maheu pukeutua, toisin sanoin veti hän vaan housut\nsääriinsä. Häntä miellytti istua pesun jälkeen hetkisen alastomana\nvyötäisiin saakka. Hänen ihossaan, joka oli kalpea kuin tytöillä, oli\nhiilen jättämiä naarmuja, joita kaivajat kutsuivat \"rokonarviksi.\"\nNäistä oli hän erittäin ylpeä ja näytti mielellään leveätä marmorista\nrintaansa, jossa risteili sinisiä suonia. Kesäsin oli kaikilla\nkaivajilla tapana sellaisessa asussa mennä ulos vilpottelemaan ja\nnytkin huolimatta kosteasta ilmasta lähti hän hetkeksi kuistille ja\nvaihtoi pari vitsikästä sanaa naapurin kanssa, joka samoin seisoi\navorinnoin portaillaan.\n\nKahvia juodessaan kertoi Maheu insinöörin suuttumuksesta kaivoksessa.\nNyt oli hän aivan rauhoittunut ja nyökäytti vain päätään vaimonsa\nneuvoille. Tämä vakuutti yhä, ettei voita mitään, jos rupeaa\nriitelemään yhtiön kanssa. Sitten kertoi vaimo rouva Hennebeau'n\nkäynnistä. Molemmat olivat sisimmässään ylpeitä tästä vierailusta,\nvaikkeivät ilmaisseetkaan sitä.\n\n-- Saako tulla? kuului Katarinan ääni ylhäältä.\n\n-- Kyllä, kyllä, isä kuivaa itseään.\n\nNuori tyttö oli pukeutunut pyhävaatteisiinsa, vanhaan siniseen\nleninkiin, joka oli hyvin kulunut poimukohdista. Päässä oli hänellä\nmusta tyllihattu.\n\n-- Kas tuota, kun on pukenut! Mihin olet menossa?\n\n-- Montsouhun ostamaan uutta nauhaa hattuuni... Vanhan olen ottanut\npois, se on liian likainen.\n\n-- Onko sinulla sitten rahaa?\n\n-- Ei, mutta Mouquette on luvannut antaa lainaksi kymmenen sous'ta.\n\nÄiti antoi hänen mennä, mutta ovella pysäytti hänet ja sanoi:\n\n-- Kuule, älä vaan osta nauhaasi Maigrat'ilta... Hän petkuttaisi sinua\nluullen että meillä on kultakasoja.\n\nIsä, joka oli asettunut tulen ääreen, saadakseen tukkansa pikemmin\nkuiville, huusi tytön jälkeen:\n\n-- Muista tulla ajoissa kotiin, ettet jäisi pimeään maleksimaan.\n\nIltapäivällä työskenteli Maheu puistossaan. Hän oli jo istuttanut\nperunoita, herneitä ja papuja ja edellisenä iltana oli hän alkanut\nistuttaa kaalia ja salaattia. Tämä pieni maatilkka antoi heille\nvihanneksia, ainoastaan perunoita ei tahtonut riittää. Hänen hommatessa\nsiinä, tuli Levaque polttamaan piippuaan. Hän katsoi salavihkaan\nroomalaisten salaattiin, jonka Bouteloup oli istuttanut. Ellei heidän\nvuokralaisensa olisi kaivanut niin ahkeraan, niin ei puistossa kasvaisi\nmuuta kuin nokkosia. Naapurit alkoivat jutella aidan yli. Levaquen\nmieli ei ollut aivan rauhallinen sen jälkeen kun hän oli lyönyt\nvaimoaan ja hän alkoi kutsua Maheuta Rasseneurille. Ei kai hän pelkää\nottaa pientä tappituikkua? Sitten pelaisivat keilapeliä, juttelisivat\ntovereitten kanssa ja palaisivat illalliselle. Siten viettivät\ntavallisesti hiilenkaivajat aikaansa palattuaan kaivannolta. Siinä ei\ntietysti ollut mitään paheksuttavaa, mutta Maheu teki tenää. Jos jättää\nsalaatin, niin kuivaa se kokonaan. Itse asiassa kieltäytyi hän\njärkevyydestä, sillä hän ei tahtonut pyytää vaimoltaan ainoatakaan\nsou'ta.\n\nKello löi viisi. Pierronin vaimo poikkesi kysymään oliko Lydia juossut\npois Jeanlinin kanssa. Levaque sanoi, että siltä näyttää. sillä Bebert\noli myös jonnekin kadonnut ja nuo hulivilit ovat aina yksissä hommissa.\nMaheu rauhoitti heitä, että ehkä lapset poimivat salaattia. Siten\nalkoivat molemmat miehet laskea raakaa, vaikkakin hyväntahtoista\nleikkiä nuoren naisen kanssa. Tämä ei suuttunut eikä myöskään mennyt\npois, sillä itse asiassa häntä imartelivat nuo kömpelöt sanat,\nvaikkakin hän huusi heille täyttä kurkkua. Kaikki naiset alkoivat taas\nsoittaa suutaan. Koulu oli suljettu ja kaikki lapset huusivat ja\nmelusivat kadulla. Miehet ryhmittyivät myös kolmin neljin polttamaan\npiippua ja vaihtamaan ajatuksiaan.\n\nLevaque aikoi tunnustaa, kuinka jäntevä Pierronin vaimon käsivarsi oli.\nmutta silloin tämä suuttui tosissaan ja juoksi pois. Silloin Levaquekin\npäätti mennä yksin Rasseneurin luo.\n\nAlkoi hämärtää. Maheun vaimo sytytti lampun ja alkoi sättiä ettei\nKatarina eivätkä pojat tule koskaan kotiin ajoissa. Ei koskaan voi\nruveta yhdessä illalliselle. Eikä ole salaattiakaan. Se sopisi\nmainiosti muhennukseen, joka oli valmistettu perunoista, purjulaukasta\nja ruokaruohoista. Koko talo haisi paistetulle sipulille, mistä tuntee\nköyhän majan.\n\nMahon palasi pimeän tullen puistosta, istui tuolille ja nojaten seinään\nnukkui. Niin pian kuin hän illalla istui, vaipui hän uneen. Kello löi\nseitsemän, Henri ja Lenore tahtoivat välttämättä auttaa Alzirea pöydän\nkattamisessa ja lopuksi särkivät yhden lautasen. Ukko Bonnemort tuli\nkotiin ja alkoi jouduttaa illallista, sillä hänen piti palata pian\nkaivokseen.\n\n-- Syökäämme sitten, sanoi Maheun vaimo herätettyään miehensä. -- Kyllä\nhe löytävät kotiin, eiväthän he ole pieniä. Harmittaa vain, ettei ole\nsalaattia.\n\n\n\n\nV.\n\n\nSyötyään Rasseneurin luona, meni Etienne ahtaaseen ullakkohuoneeseensa,\njosta oli näköala yli Voreux'in ja riisuutumatta heittäytyi vuoteeseen\nvaipuen väsymyksestä heti raskaaseen uneen. Kahteen vuorokauteen ei hän\nollut nukkunut neljääkään tuntia. Kun hän heräsi hämärissä ei hän kauan\nvoinut käsittää, missä hän oli. Hän tunsi pahoinvointia, pää oli\nlyijynraskas, niin että vaivoin taisi nousta. Hänen teki mieli mennä\nhengittämään raitista ilmaa ennen illallista ja sitten panna oikein\nmakuulle.\n\nIlta kävi yhä lämpösemmäksi, paksut pilvenlongat peittivät taivaan,\nilmassa tuntui kestävän pohjoissateen lähestymistä. Etäisyys peittyi\nhämärään. Kaikki oli väritöntä, surullista ja kuollutta.\n\nEtienne kulki ilman määrättyä suuntaa virkistyäkseen. Voreux, joka\nnäytti nukkuvalta kuopassaan, oli pimeä, ei oltu vielä sytytetty\nlyhtyjä. Hän pysähtyi hetkeksi katsoakseen, miten työläiset tulivat\nsieltä. Kello löi kuusi, rengit ja lastaajat hajosivat ryhmittäin\nlajittelijoitten kanssa.\n\nEnsimäisinä tulivat la Brule ja hänen vävynsä Pierron. Akka haukkui\nhäntä siitä, ettei hän ollut pitänyt puoltaan riidassa tarkastusmiehen\nkanssa.\n\n-- Selkärangaton matelija! huusi eukko. -- Sinä vain ryömit noitten\nroistojen edessä, jotka juovat vertamme.\n\nPierron kulki hänen rinnallaan vastaamatta hänelle. Vihdoin sanoi hän:\n\n-- Pitikö minun hyökätä päällikön kimppuun ja kärsiä ikävyyksiä? Ei\nkiitos.\n\n-- No niin, ryömi sitten heidän edessään! huusi vaimo. -- Piru vieköön\nkun ei tyttäreni totellut minua!... He ovat tappaneet mieheni ja sinä\nkai tahdot, että minä kiitän heitä siitä. Älä luule, kyllä minä minä\nkostan!\n\nÄänet hiljenivät vähitellen etääntyen. Etienne seurasi heitä silmillään.\nVanhuksen harmaat hiukset liehuivat, kotkannenä heijastui räikeänä ja\nlaihat käsivarret pieksivät ilmaa. Takaa kuuli hän nuoria ääniä, hän\ntunsi Sakariaan, joka odotti ystäväänsä Mouquet'ia.\n\n-- Tuletkos? kysyi tämä. -- Syömme voileivän ja sitten hopsis\nVulkaniin.\n\n-- Heti, mutta minulla on vähän asioita.\n\n-- Mitä sitten?\n\nHän kääntyi ja huomasi Philomenen, joka tuli lajitteluvajasta.\n\n-- Vai niin, mumisi hän ikäänkuin arvaisi, mistä on kysymys. -- No,\nminä menen edeltä.\n\n-- Mene, minä saavutan sinut.\n\nMouquet lähti, kohtasi vanhan Mouquet'in; isä ja poika nyökkäsivät\nääneti toinen toisilleen ja menivät eri teitä.\n\nSakarias vei Philomenen sivutielle kanavan luo. Nainen ei tahtonut,\nhänen oli kiire, he riitelivät kuten kauan naimisissa ollut pari. Eipä\nollut hauskaa tavata aina ulkona etenkin talvella, kun maa on kostea\neikä voi piilottautua ruispeltoon.\n\n-- No eihän ole kysymys siitä, sanoi Sakarias: kärsimättömästi. -- Minä\ntahdon puhua kanssasi...\n\nHän kiersi käsivartensa naisen vyötäisille ja vei hänet mukanaan. Kun\nhe olivat laskeneet mäeltä, kysyi Sakarias, onko hänellä rahaa.\n\n-- Mihin sinä niitä tarvitset? kysyi tämä.\n\nSakarias hämmästyi, keksi jonkun kahden frankin velan, josta hänen\nvanhempansa suuttuisivat.\n\n-- Älä lavertele! Minähän näin Mouquet'in ja te varmaankin menette taas\nVulkaniin noitten ilkeitten laulajattarien luo.\n\nSakarias väitti vastaan, vakuutti, löi rintaansa, vannoi. Mutta kun\ntoinen vain pudisti päätään, sanoi hän äkkiä.\n\n-- No niin, tule mukaan, jos se sinua huvittaa. Näetkö, et sinä ole\nlainkaan tielläni. Viisi minä laulajattarista. Tule.\n\n-- Entä lapsi? -- sanoi Philomene. -- Eihän lapselta pääse mihinkään\neikä sen huudolta. Anna minun mennä kotiin.\n\nMutta Sakarias ei päästänyt häntä yhä pyytäen. Sitä vielä puuttuisi,\nettä Mouquet, jolle hän on antanut sanansa, pilkkaisi häntä. Eihän mies\nvoinut kanan tavoin joka ilta kellottaa sängyssään. Philomene taipui.\nHän kaivot puseronsa poimusta muutamia kymmeniä sous'n lanttia. Se oli\nhänen ansionsa ylityöstä, mitkä rovot hän piilotti äidiltään.\n\n-- Näetkö, minulla on viisi, sanoi hän. -- Sinulle voin antaa kolme.\nMutta vanno, että taivutat äitisi suostumaan avioliittoomme. Minä en\nenää voi niin elää! Äitini haukkuu minua jokaisesta palasta, jonka\npanen suuhuni.. No, vanno ensin, ennenkuin annan rahat.\n\nHän puhui tapansa mukaan hiljaisella, sairaaloisella äänellä, vailla\nintohimoa, aivan väsyneenä elämän tavastaan. Sakarias vannoi ja\nvakuutti, että se on päätetty asia. Kun kolme rahakappaletta oli hänen\nkädessään, syleili hän Philomenea, suuteli ja kutitti ja olisi mennyt\nvielä pitemmälle ellei tämä olisi päättäväisenä riuhtaissut itsensä\nirti. Philomene palasi yksin työväenkylään, mutta Sakarias kiiti\npeltojen yli saavuttaakseen toverinsa.\n\nEtienne seurasi heitä etäältä tietämättä, mitä oli kysymyksessä, hän\nluuli sen tavalliseksi kohtaamiseksi. Kaivantotytöthän kehittyvät hyvin\naikaseen ja hän muisteli Lillen työläisnaisia, joita hän odotti tehtaan\nnurkan takana, noita tyttöjoukkoja, jotka olivat heitetyt oman onnensa\nnojaan ja puutteen ahdistamina olivat jo neljäntoista iässä aivan\nturmeltuneet. Toinen kohtaus hämmästytti häntä vielä enemmän. Hän\npysähtyi.\n\nKaivoskummun juurella kahden suuren kiven kolossa istui pieni Jeanlin\nja kummallakin puolen Lydia ja Bebert ja riitelivät.\n\n-- Vai niin, onko se vähän? Jos tahdotte, niin läimäytän vielä\nkorvalle. Kuka on kaiken tuon keksinyt, hä?\n\nJeanlin oli tosiaankin keksinyt jotain. Kolmisin olivat he tunnin ajan\nkierrelleet ketoja kanavan rannikolla poimien salaattia, jolloin hän\nkeksi, etteivät he kotona voi syödä niin paljon salaattia. He lähtivät\nMontsouhun kaupittelemaan sitä herrasväelle. Bebert'in jätti hän\nvartioimaan varastoa, mutta Lydian käski kulkemaan talosta taloon\ntarjoten salaattia. Hän vakuutti, että tytöltä aina kauppa sujuu.\nKauppainnossaan oli hän myynyt kaikki ja tyttö oli ansainnut yksitoista\nsous'ta. Nyt he kolmisin jakoivat voitot.\n\n-- Se on väärin! julisti Bebert, -- se on jaettava kolmen kesken. Jos\nsinä otat itsellesi seitsemän sous'ta, niin ei meidän osallemme jää\nmuuta kuin kaksi kummallekin.\n\n-- Mitä sanot? Väärinkö? huusi Jeanlin raivoissaan. -- Minähän olen\npoiminutkin eniten.\n\nTavallisesti antoi Bebert tällaisissa tapauksissa myöden, sillä hän\ntunsi ystäväänsä kohti arkaa kunnioitusta ja luottamusta ja siksi aina\nsai tyytyä huonompaan. Vaikka hän oli Jeanlinia vanhempi ja\nvoimakkaampi, salli hän tämän lyödäkin itseään. Mutta tällä kertaa oli\nniin paljon rahan näkeminen kiihottanut häntäkin.\n\n-- Eikö totta, Lydia, hän tahtoo ottaa osamme... Jos hän ei jaa tasan,\nniin sanomme hänen äidilleen.\n\nJeanlin pui nyrkkiään hänen nenänsä edessä.\n\n-- Sanoppa vielä kerran. Koetappa! Minä sanon itse teidän\nvanhemmillenne, että olette myyneet äidin salaatin. Ja kuinka sinä\npässinpää luulet voivan jakaa yksitoista sous'ta tasan kolmeen osaan?\nKoeta itse, sinä viisastelija. Sekää, tässä on kaksi sous'ta\nkummallekin. Ottakaa pian, muuten piiloitan ne kaikki taskuuni.\n\nBebert oli voitettu ja otti kaksi sous'ta. Lydia ei sanonut mitään, hän\npelkäsi Jeanlinia ja samalla tunsi hellyyttä häntä kohtaan kuten lyöty\naviovaimo. Kun Jeanlin tahtoi antaa hänelle kaksi sous'ta, ojensi hän\nnöyränä kätensä. Mutta Jeanlin muisti äkkiä jotain.\n\n-- Mitä sinä niillä teet? Äitisi ottaa ne heti sinulta, ellet osaa\npiilottaa. Ennemmin minä säilytän ne sinun varallesi. Kun tarvitset,\nniin kysy minulta.\n\nJa kaikki yhdeksän sous'ta katosivat hänen taskuunsa. Jottei tyttö\nvoisi vastata, syleili hän häntä ja nauraen tekivät he yhdessä\nkuperikeikkaa kummulta alas. Jeanlin kutsui Lydiaa pikku vaimokseen ja\nhe leikkivät yhdessä \"rakastelemista\", matkien aikuisia, joitten tekoja\nhe seurasivat aina salaa nurkan takaa.\n\nBehert ei saanut koskaan ottaa osaa näihin leikkeihin. Niin pian kun\nhän lähestyi Lydiaa, sai hän aika iskun Jeanlinilta. Siksi oli hän\nalati kiukuissaan ja koetti jollain säikähyttää tai häiritä heitä,\nsillä he eivät lainkaan ujostelleet häntä.\n\n-- Hei, katsokaa, tuolla seisoo mies ja katsoo, teihini huusi hän.\n\nTällä kertaa ei hän valehdellut, sillä Etienne seisoi lähellä. Lapset\nhyppäsivät ja juoksivat nopeasti pois, mutta Etienne kääntyi nauraen\npois ja lähti kulkemaan kanavaa myöten. Aikaseenpa nuokin nulikat\nalkavat, mutta mitä tehdä, kun eivät muuta saa oppia aikuisilta. Ja\nkuitenkin on surullista nähdä sellaisia lapsia.\n\nKulkien edelleen kohtasi hän yhä pariskuntia. Hän läheni Requillart'ia,\nmissä rakastavaiset Montsou'sta yhtyivät vanhan kaivoksen raunioilla.\nSe oli yleinen kohtaamisen paikka. Samoin tässä autiossa nurkassa tytöt\ntoivat esikoisen maailmaan elleivät rohjenneet tehdä sitä kotona. Aita\noli lahonut, niin että saattoi vakaasti liikkua rajan yli. Siellä\ntäällä seisoi joku parru jälellä entisestä vajasta, vanhoja\nhiilirattaita lojui läjässä tiellä. Ja näitten lahoneitten raunioitten\nväliltä kohosi sieltä täältä nuori ruoho tai iti puun alku.\n\nTytöt olivat täällä kuin kotonaan. Jokaisella oli lempipaikkansa, missä\nhän voi rakastettunsa kanssa olla lymyssä. Mutta ei siellä paljoa\nvälitettykään naapureista. Luonto voitti kaikki. Elämän voimakas ääni\nkutsui kaikkia nuoria tyttöjä ja poikia, jotka melkein olivat vielä\nlapsia.\n\nTäällä asui myös vanha vahti, Mouque, jolle yhtiö oli antanut\nasuttavaksi kaksi huonetta lahoneessa tornissa, joka milloin tahansa\nvoisi kaatua. Hänen piti pystyttää parruja katon kannattimiksi. Siinä\nhän asuikin perheineen, isä ja poika toisessa ja Mouquette toisessa\nhuoneessa. Ikkunoissa ei enää ollut ainoatakaan ehjää ruutua, jonka\nvuoksi ukko katsoi parhaaksi lyödä siihen lautoja. Tuli pimeä, mutta\nlämmin. Oikeastaan ei tällä vahdilla ollut mitään vahdittavana; hän\nhoiti Voreux'in hevosia eikä välittänyt vähääkään Requillart'in\nraunioista. Siinä säilytettiin ainoastaan kaivosaukko, joka toimi\nviereisen kaivoksen ilmavaihtotorvena.\n\nSiten eli Moquet vanhuutensa päiviä keskellä tuota rakkauden tyyssijaa.\nMouquette oli jo kymmenen vuotiaasta alkanut ottaa osan tuohon elämään,\nei kuitenkaan sellaisien poikien parissa kuin Lydia, vaan aikuisten\npartasuisten miesten seurassa. Isä ei puhunut mitään, sillä hän oli\nnöyrä isälle eikä koskaan tuonut rakastajiaan kotiin. Vähitellen oli\nhän tottunut siihen. Joka kerran kun hän palasi Voreux'sta tai matkalla\nsinne, kohtasi hän joka askeleella pariskuntia. Kun hän kävi risuja\nkokoomassa tai haki ruohoja kaniineille, täytyi hänen liikkua\nvarovasti, jottei hän sattuisi polkemaan maassa makaavien jalkoihin.\nVähitellen tottuivat sekä nuoret että hän toinen toisiinsa, etteivät he\nenää häirinneet toisiaan.\n\nVihdoin oli hän oppinut tuntemaan kaikki tytöt Requillart'ssa, kuten\npuutarhuri tuntee kaikki harakkavarkaansa, jotka syövät tyhjiin\nkirsikkapensaat. Oi, tuota nuoruutta, kuinka ahne ja kyllääntymätön se\non! Toisinaan pudisti hän moittivasti päätään, jos joku pari alkoi\nhuhtoa liian meluavasti. Yhdestä asiasta vain joutui hän pahalle\nmielelle, jos nimittäin joku pari asettui liian lähelle hänen\nasuntoaan, sillä hän pelkäsi heidän reuhtomisestaan seinien hytkivän.\n\nJoka ilta tuli Mouque'n luo kylään vanha Bonnemort ollessaan\ntavallisella iltapäiväkävelyllään. Molemmat ukot eivät puhuneet paljon,\ntuskin kymmentä sanaa puolen tunnin kuluessa, jonka he viettivät\nyhdessä. Mutta heitä miellytti istua yhdessä ja muistella menneitä\naikoja tarvitsematta puhua niistä. He istuivat jonnekin pölkylle,\nsilloin tällöin vaihtoivat jonkun sanan ja vaipuivat ajatuksiinsa\npainaen päät alaspäin. Ympärillä kaikui hillittyjen sanojen ja\nsuutelojen ääntä, toisinaan kuului naurua ja nuorten tyttöjen lämmin\ntuoksu sekaantui poljetun ruohon tuoksuun. Neljäkymmentä vuotta sitten\njuuri tällä paikalla, kaivoksen takana oli Bonnemort tutustunut\nvaimoonsa. Tämä oli niin pieni, että hänen täytyi nostaa hänen\nhiilirattaille, voidakseen oikein syleillä. Se oli herttainen aika\nsilloin. Ja molemmat ukot nyökäyttäen päätään erosivat usein sanomatta\nedes jäähyväiset.\n\nMutta tänä iltana juuri kun Etienne kulki ohi, nousi ukko Bonnemort\npölkyltä ja sanoi Mouque'lle:\n\n-- Hyvää yötä vaari! Sano, tunsitko \"Punatukkaista\"?\n\nMouque oli hetken vaiti ja vastasi mennessään tupaansa:\n\n-- Hyvää yötä, hyvää yötä, vaari!\n\nEtienne istui samalle pölkylle. Hänen mielensä tuli yhä ankeammaksi,\nvaikkei hän tiennyt syytä. Katsoessaan poistuvan ukon selkään muisti\nhän tulonsa aamulla ja tämän hiljaisen ukon sanatulvaa. Kuinka paljon\nsurua. Ja nuo onnettomat, työstä uupuneet tytöt ovat niin tuhmia, että\ntulevat vielä iltasin tänne luodakseen itselleen uutta surua ja uusia\ntyönorjia ja raatajia! Eikä loppua näy! Mahdollisesti johtuivat hänen\nsynkät ajatuksensa siitä, että hän oli siinä yksin silloin kun toiset\nkulkivat parittain. Niin, niin, kaikki ovat samallaisia, kaikilla\nvoittaa intohimot järjen.\n\nEtiennen vielä istuessa siinä hämärissä kulki vielä yksi pariskunta\nhänen ohitseen Montsou'sta. Tyttö, joka oli varmaankin vielä aivan\nnuori, melkein lapsi, teki vastarintaa, hiljaa pyytäen ja rukoillen\nseuralaistaan. Mutta tämä ääneti vei tytön mukaansa lahonneen vajan\nnurkkaan, missä oli vanhoja köysiä kasassa. He olivat Katarina ja\nChaval. Mutta Etienne ei tuntenut heitä, hän seurasi heitä silmillään\nja päätti odottaa, miten tuo kaikki päättyy. Äkkiä saivat hänen\najatuksensa uuden käänteen. Mitä se häneen kuuluu? Tytöt vastustavat\nvain siksi, että heitä pyydettäisiin.\n\nKun Katarina oli jättänyt työväenkylän No. 240, lähti hän maantietä\nmyöten Montsou'hun. Jo kymmenvuotiaasta asti, siitä asti kun hän oli\nalkanut ansaita kaivoksessa, oli hän näin vaeltanut yksin maantietä\npitkin kaikessa vapaudessaan samoin kuin kaikki kaivajien lapset. Ettei\nhän tähän saakka ollut saanut rakastajaa, niin oli se siksi, ettei\nhänessä vielä ollut herännyt nainen. Saavuttuaan varastorakennusten\ntykö poikkesi hän pesijättären luo, jonka luona hän oli varma\ntapaavansa Mouquette'n, sillä tämä vietti täällä iltapäivänsä toisten\nnaisten seurassa kahvipannun ääressä.\n\nMutta Katarinan ei onnistunut, sillä Mouquette oli juuri vuorostaan\ntarjonnut kahvia eikä voinut antaa lupaamiansa kymmentä sous'ta. Sen\nsijaan tarjosi hän Katarinalle kupin kuumaa. Mutta Katarina ei\nsuostunut, että hän lainaisi toiselta häntä varten. Hänen mieleensä\njohtui äkkiä taikauskoinen ajatus, että nauha tuo hänelle\nonnettomuutta, jos hän ostaa sen nyt ja hän päätti säästää.\n\nHän lähti nopeasti takaisin kotiinsa päin. Hän oli sivuuttanut jo\nMontsou'n viimeiset talot, kun joku huusi häntä nimeltä Piquette\nkahvilan ovelta.\n\n-- Hei Katarina, mihin sellainen kiire?\n\nSe oli pitkäkoipinen Chaval. Tyttöä harmitti, ei sen vuoksi, ettei\nnuorukainen miellyttäisi häntä, vaan hänen ei tehnyt mieli laskea\nleikkiä.\n\n-- Tule juomaan jotain. Tahdotko? Vähän likööriä.\n\nKatarina kieltäytyi kohteliaasti: jo hämärtää ja häntä odotetaan\nkotona. Mutta Chaval lähestyi häntä ja alkoi pyytää hellästi. Hän oli\njo kauan sitten tahtonut kutsua hänet luoksensa. Hän asui lähellä\nPiquette'a. Mutta Katarina nauraen lupasi tulevansa silloin kun\nviikossa tulee olemaan seitsemän torstaita. Puhuessaan yhtä ja toista\nsattui hän mainitsemaan nauhaa, jota hänen ei ollut onnistunut ostaa.\n\n-- Minä ostan sen sinulle! huudahti Chaval. Katarina punastui tuntien,\nettä hänen olisi pitänyt nytkin kieltäytyä, mutta samalla tunsi hän\nkiihkeää halua saada nauhaa. Vihdoin hän suostui ehdolla, että hän\nmaksaisi lainan takaisin. Siitä alkoivat he taas puhua leikkiä, mutta\nkun Chaval ehdotti, että nauha ostettaisiin Maigrat'lta, kieltäytyi\nKatarina taas.\n\n-- Ei, ei, äiti kielsi minun menemästä Maigrat'in luo...\n\n-- Tyhmyyksiä, tarvitseeko sinun kertoa, mistä sinä ostit sen. Hänellä\non parhaimmat koko Montsou'ssa.\n\nKun Chaval ja Katarina tulivat Maigrat'in puotiin kuten rakastavainen\npari ainakin ostamaan morsiuslahjaa, kävi hän kiukusta punaseksi kuin\nkrapu ja näytteli nauhoja sen näköisenä ikäänkuin hänestä tehtäisiin\npilaa. Heidän mentyä seisoi hän ovella katsoen, miten he etääntyivät\npimeyteen. Kun hänen vaimonsa lähestyi kysyäkseen jotain, alkoi pauhata\nja huutaa, uhaten että hän pakottaisi kaikkia ryömimään edessään ja\nnuoleksimaan hänen saappaitaan kiitollisuudesta eikä tuolla tavoin...\n\nChaval lähti saattamaan Katarinaa. Hän kulki aivan tytön rinnalla kädet\nriipuksissa samalla saaden tytön kulkemaan, minne hän itse tahtoi.\nTyttö huomasi äkkiä, että he olivat poikenneet valtatieltä kapealle\npolulle joka vei Requillart'iin. Mutta hän ei ehtinyt suuttua. Chaval\noli jo kiertänyt käsivartensa hänen vyötäisilleen ja kuiskaili korvalle\nlempeitä sanoja. Kuinka tyhmä hän on, että pelkää? Voisiko hän tehdä\nhänelle mitään pahaa, hänhän oli niin hempeä kuin silkki, että hän\nvallan tahtoisi syödä hänet. Ja Chavalin sanat ja hyväilyt saivat\nKatarinaa väräjämään. Mitä hän voisikaan vastata? Chaval mahtoi\ntodellakin pitää hänestä. Äkkiä muisti hän toiset kasvot, sen nuoren\nmiehen kasvot, jonka hän oli aamulla nähnyt.\n\nKatarina tointui. Chaval oli vienyt hänet Requillart'in raunioitten luo\nja hän peräytyi nähdessään pimeän vajan.\n\n-- Ei, ei, sammalsi hän, minä pyydän sinua, päästä minut!\n\nHäntä valtasi pelko tuota miestä kohti, sama pelko, joka valtaa nuorta\nnaista voittoisan miehen edessä, vaikkakin hän olisi taipuvainen\nantautumaan.\n\n-- Ei, ei, minä en tahdo. Minä olen vielä liian nuori... Odota...\nsitten...\n\nMutta Chaval lausui:\n\n-- Tyhmyyksiä! Mitä sinä turhaan pelkäät.\n\nEikä hän sanonut enempää, vaan sulki tytön voimakkaaseen syliinsä ja\ntyttö antoi viedä itsensä sukupolvesta sukupolveen perityn\nalistuvaisuuden uhrina.\n\nEtienne oli istunut liikkumatta ja kuunnellut. Siinä oli taas yksi! Kun\nhe olivat menneet nousi hän. Jokin mustasukkainen viha valtasi hänet.\nHän ei enää välittänyt mistään, kulki parruja myöten kolisten\nsaappaillaan. Mutta tuskin oli hän astunut sata askelta, kun hän\nkäännyttyään huomasi hämmästyksekseen, että hekin jo tulevat vajasta\nnähtävästi aikoen palata kylään. Mies oli jälleen kietonut kätensä\ntytön vartalon ympärille puristaen häntä kiitollisena lähelle itseään\nja kuiskaillen helliä sanoja. Tyttö näkyi kiirehtivän tyytymättömänä\nviivytyksestä.\n\nSilloin teki Etiennen mieli välttämättömästi saada nähdä heidän\nkasvojaan ja hän piilottautui lyhdyn varjoon. Hän oli hämmästyksestä\nkangistua tuntiessaan ohikulkijoissa Katarinan ja Chavalin. Hän ei\naluksi tahtonut uskoa. Oliko mahdollista, että tuo tyttö sinisessä\nhameessa ja hatussa oli sama kuin aamuinen poika housuissa ja mekossa?\nMutta hän ei enää voinut epäillä: hän tunsi tytön kirkkaat vihertävät\nsilmät, jotka olivat syvät kuin vuorijärvi. Sellainen lutka!\nSelittämättä itselleen syytä tunsi hän halua kostaa ja halveksia\ntyttöä. Kuinka ruma hän olikaan naispuvussa!\n\nKatarina ja Chaval kulkivat hitaasti edelleen aavistamatta, että joku\nseuraa heitä. Chaval pysäytti hänet yhtenään suudellakseen häntä ja\nKatarina suli hänen hyväilystään hiljaa nauraen. Etienne oli jäänyt nyt\njälkeen ja oli pakotettu kulkemaan perästä. He sulkivat häneltä tien ja\nhänen mieltään velloivat myrkyt kun hän siten oli pakotettu olemaan\ntodistajana kaikelle heidän hellyydelleen. Siis oli totta, mitä\nKatarina vannoi tänä aamuna. Tähän asti ei hänellä ole ollut\nrakastajaa. Ja hän oli etääntynyt hänestä, koska ei ollut tahtonut\ntehdä samoin kuin Chaval, joka nyt olikin ottanut tytön häneltä,\nsill'aikaa kuin hän katseli sivulta. Häntä raivostutti, hän pui\nnyrkkiä, hän oli valmis tappamaan tuon miehen.\n\nKävelyä kesti puolisen tuntia. Kun Katarina ja Chaval lähestyivät\nVoreux'ta hiljensivät he askeleensa, pari kertaa pysähtyen kanavan\nluona, kolme kertaa kummun luona hellästi leikkien ja nauraen. Etiennen\ntäytyi myös pysähtyä yhtaikaa, jottei häntä huomattaisi. Hän tahtoi\ntuntea ainoastaan raakaa katumusta, miksi hän kaikessa hyvyydessään oli\nsäälinyt viattomia tyttöjä. Sivuutettuaan Voreux'in olisi hän voinut\nmennä suoraan Rasseneurille illalliselle, mutta hän jatkoi matkaansa\nheidän jälkeensä itse kylään saakka ja jäi seisomaan varjoon\nneljännestunnin ajan odottaakseen kunnes Chaval laskee Katarinan\nkotiin. Vakuutettuna, että he jo olivat eronneet, jatkoi hän matkaa\nMarchienneen ajattelematta mitään, mutta hän tunsi ahdistusta\npalatakseen yksinäisyyteen huoneeseensa.\n\nVasta tunnin kuluttua, kello yhdeksän aikaan palasi hän sanoen\nitselleen, että hänen täytyi syödä ja mennä levolle, jos hän aikoi\nseuraavana päivänä nousta kello neljä. Koko kylä nukkui jo, ei missään\nnäkynyt valoa. Päivä oli päättynyt. Väsymyksen murtamina vierähtivät\ntyömiehet suoraan illallispöydältä vuoteeseen.\n\nRasseneurin valaistussa salissa eräs koneenkäyttäjä ja kaksi\npäivätyöläistä joivat tuopeistaan. Ennenkuin Etienne astui sisään,\nheitti hän viimeisen kerran silmäyksen pimeyteen. Taas oli edessä sama\navara etäisyys kuin aamulla. Kolme tulikoria paloi samaten muistuttaen\nveristä kuuta. Ja etäämpänä oli Montsou ja Marchiennes ja kaikki\npeittynyt pimeyteen. Vain siellä täällä hehkuivat tehtaitten torvet ja\npaloivat sulatusuunit. Vähitellen laskeutui yö hitaasti maahan peittäen\nkaikki. Kuului ainoastaan pumppuhuoneen syvät huokaukset, jotka eivät\nherenneet koskaan, ei yöllä eikä päivällä.\n\n\n\n\n\n\nKOLMAS OSA.\n\n\n\n\nI.\n\n\nToisena ja seuraavana päivänä Etienne työskenteli kaivoksessa. Elämä\nmeni menojaan, hän alkoi tottua siihen, vaikka se alussa oli tuntunut\nhänestä mahdottomalta. Ensimäisten viikkojen yksitoikkoisen kulun\nkeskeytti ainoastaan hänen sairastumisensa kuumeeseen. Kaksi\nvuorokautta makasi hän kuumeessa houraillen, että hän lykkää\nhiilirattaita liian kapeasta aukosta, josta hän itse ei voi mahtua. Se\noli tavallinen seuraus uupumuksesta työn alussa ja pian tointui hän\nsiitä.\n\nPäivät päättyi, viikot vieri, kuukaudet kului. Nyt nousi hän samoinkuin\nmuut työtoverit kello kolme, joi kahvia ja otti mukaan pari voileipää,\njotka rouva Rasseneur valmisti hänelle illalla. Säännöllisesti joka\naamu kohtasi hän matkalla kaivokseen ukko Bonnemort'in, joka meni\nkotiin nukkumaan, ja kotimatkalla -- Bouteloup'n, joka kulki työhön.\nHänen yllään oli nahkalakki, housut ja karttunamekko, hän vapisi\nvilusta lämmitellen vajassa uunin luona. Sitten odotti hän vuoroaan\navojaloin vastaanotto-osastossa karmeassa vedossa.\n\nNyt tunsi hänkin kaikki maanalaiset käytävät paremmin kuin Montsou'n\nkadut, tiesi, missä täytyi kumartua, kussa kääntyä, siellä sivuuttaa\nlätäkön. Hän oli niin hyvin tutustunut noihin maanalaisiin kahden\nkilometrin käytäviin, että hän olisi voinut kulkea siinä pimeässä ilman\nlyhtyä kädet taskussa. Joka kerran siinä astuessaan kohtasi hän aina\nsamaa: voudin, joka ohimennen valaisi työläisten kasvot, vanhan\nMouque'n hevosineen, Bebertin, joka talutti Bataillea ja Jeanlinin,\njoka juoksi perässä sulkien ilmaluukkuja, lihavan Mouquetten ja Lydian,\njotka lykkäsivät hiilivaunuja.\n\nEikä Etienne enää kärsinyt niin paljon kosteudesta ja kuumuudesta, kuin\nalussa. Nyt kulki hän vapaasti savupiippua ylös ja olisi voinut\nputkahtaa sellaisistakin raoista, joihin ennen ei ollut uskaltanut\npistää kättänsäkään. Hän hengitti hiilipölyä tuskin sitä huomaten, näki\nselvästi pimeässä ja oli tottunut olemaan aamusta iltaan märissä\nvaatteissa. Ei hän enää turhaan kuluttanut voimiaan, vaan oppi niin\npian työn taidon, että kaikki hämmästyivät. Kolmen viikon kuluttua\npidettiin häntä kaivoksen taitavimpana rattaitten lykkääjänä. Ei ollut\ntoista, joka lykkäsi rattaitaan niin nopeasti kuin hän, eikä kukaan\nosannut täyttää niitä huolellisemmin. Pienen kokonsa tähden saattoi hän\ntunkea joka paikkaan ja vaikka hänen kätensä olivat hienot ja pienet\nkuin tytöllä, olivat ne raudanlujat. Ollen ylpeä ei hän milloinkaan\nvalittanut, vaikka hän olisi kaatua väsymyksestä. Vain yhdessä\nsuhteessa olivat työtoverit tyytymättömät häneen, ettei hän\nymmärtänyt leikkiä. Mutta muutoin alettiin häntä pian pitää oikeana\nhiilenkaivajana ja vähitellen alkoi hän tottumuksen pakosta muuttua\nkoneeksi.\n\nEniten muista kiintyi Maheu häneen, sillä hän piti arvossa hyvin\nsuoritettua työtä. Sitä paitsi tunsi hän vaistomaisesti samoin kuin\nmuutkin, että tämä nuorukainen oli heitä valistuneempi. Hän näki hänen\nlukevan, kirjoittavan, piirtävän karttoja ja kuuli hänen puhuvan\nasioista, joista hän oli itse aivan tietämätön. Se ei häntä\nhämmästyttänyt, sillä kivihiilenkaivajat tavallisesti ovat tehtaalaisia\nkehittymättömämpiä ja tylsempiä. Mutta häntä hämmästytti tuon\nnuorukaisen rohkeus ja pelottomuus, millä hän oli hyökännyt työn\nkimppuun säästyäkseen nälkäkuolemalta. Ensi kerran oli sivultapäin\ntullut työmies kotiutunut niin pian. Kun oli kiire hiilenhakkuussa eikä\nMaheu tahtonut häiritä hakkaajia, oli hänen tapana antaa Etiennen\ntehtäväksi pystyttää kannatin-paaluja, sillä silloin oli hän varma että\ntyö tulee suoritetuksi kunnollisesti. Päälliköt yhäti vaativat heiltä\nkannatinparrujen pystyttämistä, joka hetki voitiin odottaa, että Negrel\nilmaantuisi Dansaertin kera ja alkaisi kiljua. Hän oli huomannut että\nEtiennen työ tyydytti heitä, vaikka he eivät koskaan ilmaisseet\ntyytyväisyyttänsä, vaan yhä uhkasivat, että yhtiö ryhtyy ankarampiin\nkeinoihin. Kaikki sujui vanhan tavan mukaan, mutta salainen\ntyytymättömyys kyti kaivoksessa ja Maheunkin kädet puristautuivat\nnyrkkiin.\n\nSakarian ja Etiennen välit olivat alussa vihamieliset, olivatpa he\neräänä iltana vähällä ruveta tappelemaan. Mutta edellinen, joka itse\nasiassa oli hyväntahtoinen nuorukainen, lauhtui niin pian kuin toinen\noli tarjonnut hänelle oluthaarikan ja myönsi kernaasti hänen\netevämmyytensä. Levaque sopi myöskin pian Etiennen kanssa, puhui\nmielellään hänen kanssaan politiikkaa ja vakuutti, että heillä on aivan\nsamat mielipiteet. Ainoastaan Chaval oli yhäti vihamielinen häntä\nkohti, ei toki niin että hän näyttäisi sitä katseessa tai sanoissa,\nsillä näennäisesti olivat he hyviä tovereita. Ainoastaan joskus heidän\nkauan keskustellessaan keskenään syttyi heidän silmiinsä entinen\nvihamielisyys. Katarina suhtautui heihin kuin väsynyt ja alistuvainen\ntyttö. Hän oli aina ystävällinen lykkääjätoveriaan kohtaan, mutta\nsamalla alistui nöyrästi rakastajansa oikuille ja otti julkisesti\nvastaan hänen hyväilyjään. Heidän suhteensa ei enää ollut salainen\nkenellekään, perhekin tiesi sen, mutta katsoi siihen sormien välitse.\nTyön jälkeen otti Chaval tytön joka ilta mukaansa Requillart'iin, jonka\njälkeen saattoi tytön kotiin ja antoi vanhempain oven edessä viimeisen\nsuutelon koko kylän nähden.\n\nEtienne usein kiusotteli tyttöä näillä hänen kävelyillään ja letkautti\ntoisinaan raakoja vitsejä, kuten oli kaivajien kesken tapana. Tyttö\nvastasi samalla, vielä kertoi kerskuen rakastajansa temppuja, mutta\nhämmentyi ja kalpeni kun hänen katseensa kohtasi nuoren miehen katseen.\nSilloin molemmat kääntyivät pois eivätkä tuntikausiin puhuneet\nkeskenään. Tuntui ikäänkuin he vihaisivat toisiaan jostain syystä, joka\non tunnettu ainoastaan heille, mutta josta he eivät milloinkaan\npuhuneet keskenään.\n\nTuli kevät. Eräänä päivänä noustuaan kaivoksesta tunsi Etienne äkkiä\nnuoren mullan henkeä, hienon ruohon tuoksua ja raikasta, puhdasta\nilmaa. Päivä päivältä kävi kevät yhä kauniimmaksi vaalien häntä yhä\nenemmän pitkän kymmentuntisen työn jälkeen maanalaisen ikuisen pimeän\ntalven jälkeen. Päivät kävivät yhä pitemmiksi. Nyt painuivat he alas\nkaivokseen aamun koitteessa, silloin kuin punertava taivas valaisi\nVoreux'in ja höyry aamuruskon valossa näytti punertavalta kohotessaan\nylös ilmaan. Nyt ei heitä viluttanut enää, lauhkea tuuli puhalteli ja\nleivonen viserteli avaruudessa. Kello kolme päivällä häikäisi heitä\nauringon valo, josta taivaanranta kiilui ja hiilet loistivat kuin\nrassatut. Kesäkuussa oli ruis jo korkea kuvastuen kauniin viheriän\nvärisenä valkojuurikkaitten tummaan väriin. Rajaton viheriä meri\nhulmusi vähäisimmästäkin tuulesta ja iltasin tuntui, että meri oli\nkohonnut korkeammalle kuin aamulla. Poppelit kanavan varrella lehtivät,\nkummulla kasvoi ruohoa ja siellä täällä näkyi joku kukkanen.\n\nNyt kun Etienne iltasin lähti ulos, tapasi hän rakastuneita muualla.\nHän näki heidän tallaamiaan polkuja rukiissa, arvasi heidän\npesäpaikkansa pensaikossa ja suuren peltounikukan suojassa. Sakarias ja\nPhilomene tulivat tänne vanhan tavan mukaan. Vanhus la Brule oli aina\nLydian kintereillä tavaten hänet siinä Jeanlinin seurassa jossain\nupeassa ruohikossa. Ja mitä Mouquette'en tulee, niin näkyi hänen päänsä\naina siellä täällä rukiin seassa.\n\nEtienne ei välittänyt vähääkään kaikista noista pariskunnista, hän\nkimmastui ainoastaan tavatessaan Katarinan Chavalin seurassa. Pari\nkertaa näki hän lähestyessään heidän laskeutuvan maahan, missä paikassa\nvilja ei enää kohonnut. Erään kerran näki hän Katarinan kirkkaat silmät\ntähkäpäitten tasalla, jonka jälkeen ne heti taas katosivat. Silloin\ntuntui hänestä avara tasanko liian ahtaalta ja hän vietti kernaammin\niltansa Rasseneurilla \"Huvissa.\"\n\n-- Antakaa minulle olutta, rouva Rasseneur, tänään en mene mihinkään,\njalkani ovat väsyneet.\n\nJa hän kääntyi toverinsa puoleen, joka istui huoneen nurkassa nojaten\npäänsä seinään.\n\n-- Suvarin, ettekö tahdo juoda vähän?\n\n-- Kiitos, en.\n\nEtienne oli tutustunut Suvariniin, sillä he olivat naapureita. Se oli\nkoneenkäyttäjä Voreux'sta, laihahko valkoverinen, noin kolmenkymmenen\nvanha mies, kapeine kasvoineen, joita ympäröi pitkät hiukset ja\npienehkö parta. Terävät valkeat hampaat, kapea nenä ja pieni suu sekä\npunertava kasvojen väri tekivät hänet tytön näköiseksi. Koko hänen\nulkomuodossaan näkyi jotain lempeää itsepäisyyttä ja vain hänen harmaat\nteräksiset silmänsä säihkyivät toisinaan rajusti. Hänen huoneessaan oli\nainoastaan kirstu täynnä kirjoja ja papereita, hän oli venäläinen eikä\npuhunut koskaan itsestään, mutta hänestä liikkui mitä ihmeellisempiä\njuttuja.\n\nKivihiilenkaivajat, jotka yleensä kohtelevat suurella epäilyksellä\nvieraita, arvasivat hänen hienoista käsistä päättäen, että hän kuului\ntoiseen yhteiskuntaluokkaan. Ensin luulivat he, että hän oli paennut\nrangaistusta jostain rikoksesta, mahdollisesti murhasta, mutta hän oli\nyksinkertainen ja hyvä käytöksessä, jakeli lapsille kaikki pienet\nrahansa, niin että he alkoivat vähitellen pitää hänet toverinaan. Joku\noli lausunut hänestä: valtiollinen pakolainen, joka epämääräinen\nnimitys sovitti heidän silmissään rikoksenkin ja teki hänestä\nkärsimystoverin.\n\nEnsi aikoina hän ikäänkuin karttoi Etienneä, joka vasta myöhemmin sai\nkuulla hänen historiansa. Suvarin oli erään aatelistilanomistajan\nnuorin poika Tuulan kuvernementista. Pietarissa opiskellessaan\nlääketiedettä yliopistossa liittyi hän sosialistiseen liikkeeseen, jota\nVenäjän opiskeleva nuoriso siihen aikaan innokkaasti harrasti. Tämän\nliikkeen innostuttamana oli hän päättänyt oppia jonkun käytännöllisen\nammatin voidakseen helpommin lähestyä työväkeä ja tuli sepäksi. Nyt hän\neli tästä ammatista paettuaan Venäjältä epäonnistuneen murhayrityksen\njälkeen hallitsijaa vastaan. Hän oli kuukauden viettänyt\nhedelmäkellarissa kaivaen maanalaista käytävää ja valmistaen pommeja\nainaisessa vaarassa lentää itse ilmaan ja räjäyttää koko talon. Hänen\nomaisensa eivät tahtoneet tietää hänestä ja hän oli maleksinut ympäri\nRanskaa vailla ainoatakaan ropoa epäiltynä vakoilemisesta. Vihdoin oli\nhänen onnistunut päästä Montsou'n kaivokseen työhön. Siinä työskenteli\nhän jo vuoden ajan vaatimattomana ja vaiteliaana, tehden työtä vuoroin\nviikon päivät ja yöt, aina yhtä huolellisesti ja uutterasti, että\npäällikötkin asettivat hänet esimerkiksi työmiehille.\n\n-- Sinun ei näy koskaan olevan jano, sanoi Etienne nauraen.\n\n-- Minua janottaa silloin kun syön, vastasi tämä lempeällä äänellään,\nmelkein ilman vieraanvoittoista ääntämistä.\n\nEtienne alkoi tehdä hänestä pilaa vakuuttaen että oli nähnyt hänet\ntytön kanssa ruispellolla lähellä \"Silkkisukkaa\". Mutta Suvarin vain\nkohotti olkapäitään aivan välinpitämättömästi. Naisenko kanssa? Mitä\nvarten? Hän piti naista toverina, aivan samoin kuin miestä, jos tällä\nvaan oli rohkeutta ja toverillista tuntoa. Mitä varten muutoin sitoa\nitseään johonkin, mikä voisi olla vain ohimenevää. Hän ei kaivannut\nystävää eikä vaimoa, hän tahtoi olla täysin riippumaton.\n\nJoka ilta, kun kahvila yhdeksän aikaan oli tyhjä vieraista, jäi Etienne\nhetkiseksi jutellakseen Suvarinin kanssa. Etienne joi oluensa pienin\nkulauksin ja Suvarin poltti lakkaamatta savukkeitaan, niin että hänen\nhienot sormensakin kävivät savusta kellertäviksi. Hänen hajamielinen\nkatseensa seurasi savun pyörteitä ja hän itse antautui haaveitten\nvaltaan. Hänen vasen kätensä teki koko ajan hermostuneita eleitä\nikäänkuin se koettaisi siepata jotain avaruudessa. Vihdoin oli hänellä\ntapana ottaa syliinsä kesyen kaniinin, joka juoksenteli vapaasti\ntalossa, ja hän hyväili sitä kauan. Kaniini, jolle hän oli antanut\nnimeksi \"Puola\", oli hyvin kiintynyt häneen. Niin pian kuin tämä\nistuutui, juoksi se hänen luokseen, haisteli hänen jalkojaan ja kynsi\nhäntä käpälillään, kunnes hän otti sen syliinsä, kuten lapsen. Silloin\nsulki kaniini tyydytyksestä silmänsä ja painoi korvansa alas hänen\nitsetiedottomasti silitellessä eläimen silkinhienoja harmaita\nselkäkarvoja myöten.\n\n-- Minä olen saanut kirjeen Pluchart'ilta, sanoi Etienne eräänä iltana,\n\nRavintolassa ei ollut muita läsnä paitsi Rasseneuria ja Suvarinia.\n\n-- Vai niin, huudahti ravintoloitsija. -- Mitä hän kirjoittaa?\n\nEtienne oli kahtena viimeisenä kuukautena ollut vilkkaassa\nkirjeenvaihdossa Lillen konemestarin kanssa, jolle hän ilmoitti\nsaaneensa työtä Montsou'n kaivoksessa ja tämä oli heti päättänyt\njärjestää hänen kauttaan agitationia kivihiilenkaivajien kesken.\n\n-- Hän kirjoittaa, että kansainvälinen liitto laajenee, eri haaroilta\nliitytään siihen.\n\n-- Mitä sinä sanot heidän yhdistyksestään? kysyi Rasseneur Suvarinilta.\n\nTämä puhalsi savun ilmaan ja silitellen Puolan päätä lausui\ntavallisella tyynellä äänellään:\n\n-- Pelkkiä tyhmyyksiä.\n\nEtienne tulistui. Synnynnäinen kapinanhenki ajoi hänet työn taisteluun\npääomaa vastaan, vaikka tietämättömyydessään hän rakensi ilmalinnoja.\nTällä kertaa oli kysymys kansainvälisestä työväenliitosta, kuuluisasta\nInternationalesta, joka hiljattain oli perustettu Lontoossa. Eikö se\nollut suuremmoinen aate, jonka kautta koituisi oikeuden voitto? Ei ole\nenää mitään rajoja, koko maailman työläiset nousevat, yhdistyvät\ntaatakseen työläiselle hänen työnsä palkkion. Kuinka yksinkertainen,\nmutta suuremmoinen järjestö se onkaan, alinna osasto, joka edustaa\nkuntaa, sitten liitto, joka yhdistäisi saman maakunnan osastot, sitten\nkansallisuus, ja vihdoin ylinnä ihmiskunta, jonka muodostaisi yleinen\nneuvosto, missä kaikkien kansakuntien kirjeenvaihtajat olisivat\nedustettuina. Puolen vuoden kuluessa voitaisiin valloittaa maailma ja\nkirjoittaa isännille lakeja, jos he aikoisivat vastustaa.\n\n-- Tyhmyyksiä, toisti Suvarin. -- Teidän Kaarlo Marx ei ole ehtinyt sen\npitemmälle, vaan uskoo luonnon voimien vaikuttavan. Ei mitään\npolitiikkaa eikä salaliittoja eikö niin? Kaikki tehdään aivan\njulkisesti ainoana tarkoituksena saada palkat kohoamaan. Hiiteen tuo\nteidän kehityksenne! Täytyy sytyttää teidän kaupunkinne kaikista\nmaailman neljästä kulmasta, lyödä ihmiset kuoliaaksi, hävittää kaikki\nmaan tasalle, niin sitten kun ei tästä mädäntyneestä maailmasta enää\nole korttakaan jälellä, voi mahdollisesti kasvaa jotakin parempaa\nsijaan.\n\nEtienne nauroi. Hän ei paljoa välittänyt toverinsa sanoista, sillä hän\nluuli tämän ilman aikojaan pieksävän kieltään. Rasseneur, joka oli\nkäytännöllisempi ja järkevämpi, ei edes suuttunut. Mitään vastaamatta\nkääntyi hän Etiennen puoleen tahtoen tietää yksityisseikkoja.\n\n-- Aijatko siis perustaa osaston tänne Montsou'hun?\n\nSe oli Pluchart'in hartain toivomus. Hän oli pohjoisliiton sihteeri ja\nkoetti etupäässä osoittaa, minkä palveluksen liitto toimittaisi\nkivihiilenkaivajille, jos he sattuisivat tekemään lakon. Etienne\narveli, että lakko voisi pian puhjeta, vaikkapa yksin kannatinpaalujen\npystyttämisestä. Jos vain yhtiö esittäisi jonkun uuden vaatimuksen,\ntulisivat kaikki kaivokset kuohuksiin.\n\n-- Pahinta on jäsenmaksut, -- huomautti Rasseneur järkevästi. -- Puoli\nfrankia vuodessa yhteiseen kassaan ja kaksi frankia osaston kassaan ei\njuuri näytä olevan paljon, mutta olen vakuutettu, että enemmistö\nkieltäytyy maksamasta sitä.\n\n-- Sitä suuremmalla syyllä täytyisi perustaa vielä täällä säästökassa,\njosta saisimme kannatusta taistelun aikana. Joka tapauksensa täytyy\nsitä ajatella. Minä kyllä olen valmis, kunpa olisivat toisetkin.\n\nSyntyi äänettömyys. Paloöljylamppu tiskillä savusi. Avonaisesta ovesta\nkuului selvään lämmittäjän lapion iskut hänen ajaessa hiiliä uuniin\nVoreux'ssa.\n\n-- Kaikki on käynyt niin kalliiksi, yhtyi puheeseen rouva Rasseneur;\njoka oli tullut huoneeseen ja kuunteli synkän näköisenä. -- Uskotteko,\nettä tänään sain maksaa munista kaksikymmentäkaksi sous'ta... Ei riitä\nenää kärsivällisyyttä, vaikka kaikki menisi menojaan...\n\nTästä asiasta olivat kaikki kolme miestä yhtämieltä. He alkoivat puhua\ntoinen toisensa jälkeen toivottomalla äänellä kertoen toinen toisilleen\nvalituksiaan. Työläiset eivät voineet enää kestää, vallankumous oli\ntehnyt heidän tilansa vain entistä kurjemmaksi, sillä porvarit olivat\nanastaneet itselleen kaikki v. 1789 vallankumouksen jälkeen. Totta\npuhuen ei työläisten osalle tullut mitään yleisen rikkauden ja\nhyvinvoinnin kasvaessa viimeisenä satana vuotena. Oli julistettu, että\nhe ovat vapaat eikä sen enempää heistä välitetty, vaikka he\nmenehtyisivät. Ja mitä tekevät vapaudellaan? Voivat vapaasti kuolla\nnälkään! Ei siitä paljoakaan liho, jos antaa äänensä jollekin\nkeikarille, joka loistelee parlamentissa eikä muista heitä,\näänestäjiään, lainkaan. Ei, tavalla tai toisella täytyy siinä tehdä\nmuutos. Kysymys siitä miten se on tehtävä, on toisarvoinen,\nrauhallistako tietä, vaiko murhan ja palon kautta, mutta joka\ntapauksessa on jotain välttämättömästi saavutettava. Ellei vanhukset\nsitä saa nähdä, niin ainakin lapset saavat nähdä. Ennenkuin tämä\nvuosisata päättyy, saa mailina nähdä uuden vallankumouksen, tällä\nkertaa työväen vallankumouksen, joka rakentaa maailman kokonaan uusille\noikeudenmukaisille ja puhtaille perusteille.\n\n-- Täytyy tulla murros, toisti rouva Rasseneur voimakkaasti.\n\n-- Niin, niin, huudahtivat kaikki kolme, täytyy tulla murros.\n\nSuvarin hyväili Puolan korvaa, niin että se mielihyvästä rypisteli\nnenäänsä.\n\n-- Voiko koskaan kohottaa työpalkkoja? lausui hän hiljaa ikäänkuin\nitsekseen. -- Rautaisen lain kautta pysyy se alhaalla äärimmäisellä\nrajalla, niin että työmiehelle riittää ainoastaan leipäpalaan ja lasten\nsiittämiseen. Jos se alenee siitä, alkaa työmiehiä kuolla ja työvoiman\nkysynnän kautta tulevat palkat kohoamaan. Jos ne kohoaa liian\nkorkealle, niin laskeutuu ne taas yhtä pian työvoiman tarjonnan kautta.\nSe on tyhjän vatsan painolaki, tuomio ikuiseen nälkäpakkoon.\n\nKun hän puhui noin valaisten sosialismia tieteelliseltä kannalta,\nkävivät Etienne ja Rasseneur levottomiksi ja hämmästyivät hänen\ntoivottomista väitteistään, joihin he eivät tainneet vastata.\n\n-- Ymmärrättekö, jatkoi hän katsoen heihin tavallisella tyyneydellään,\n-- täytyy hävittää kaikki, muuten nälkä palaa taas. Anarkia yksin voi\nauttaa, täytyy huuhtoa maa verellä, puhdistaa tulella! Sitten nähdään.\n\n-- Herra Suvarin on aivan oikeassa -- lausui emäntä, sillä huolimatta\ntulisesta vallankumouksellisuudestaan pysyi hän aina kohteliaana.\n\nMutta Etienneä harmitti oma tietämättömyys. Hän nousi lausuen.\n\n-- Emmekö lähtisi nukkumaan. Mitä tässä puhuisikaan, niin tosiasiaksi\njää kuitenkin, että minun täytyy huomenna nousta kello kolme.\n\nSuvarin sammutti savukkeen pätkänsä ja laski kaniinin hellästi\nlattialle. Rasseneur sulki oven ja he erosivat ääneti. Korvissa soi ja\npäät olivat raskaat tärkeistä ja polttavista ajatuksista.\n\nJoka ilta toistui tuollaista keskustelua tyhjässä huoneessa yhden\noluthaarikan ääressä, jota Etienne joi. Hämärät ja sekavat ajatukset\nhänen päässään alkoivat vähitellen selvitä. Häntä poltti tiedon jano,\nmutta pitkään aikaan ei hän uskaltanut pyytää naapuriltaan kirjoja.\nOnnettomuudeksi tällä oli melkein yksinomaan venäläisiä ja saksalaisia\nkirjoja. Vihdoin onnistui hän saamaan ranskalaisen kirjan, joka kertoi\nosuuskunnista, vaikka Suvarin kutsui sitä tyhmyyksiksi. Sitä paitsi\nluki hän joka päivä. \"Taistelu\" lehteä, jota Suvarin tilasi Genevestä.\nMutta jokapäiväisistä keskusteluista huolimatta pysyi Suvarin yhtä\numpimielisenä. Hän teki vaikutuksen, ikäänkuin hän olisi satunnainen\nvieras maailmassa, hänellä ei ollut vakinaista olinpaikkaa maapallolla,\noli vailla harrastuksia, omaisuutta tai tunteita.\n\nHeinäkuun alussa alkoi Etiennen tila käydä paremmaksi. Silloin sattui\ntapaus, joka keskeytti heidän maanalaisen elämänsä yksitoikkoisuuden.\nHiilenmurtajat, jotka työskentelivät Guillaumen murtopaikassa, olivat\näkkiä havainneet hiililajien täydellisen sekottumisen, mikä aina oli\nlähellä halkeamaa. Todellakin pian havaittiin halkeama. Insinöörit\neivät lainkaan aavistaneet keltaisen halkeaman olemassaoloa huolimatta\ntarkoista maaperän tutkimuksista. Koko kaivos tuli tästä kuohuksiin,\nYlt'ympäri puhuttiin ainoastaan kadonneesta hiilikerroksesta, joka\nvarmaankin oli laskeutunut alemmaksi toisella puolen halkeamaa. Vanhat\nhiilenkaivajat metsästäjäkoirain tavoin laajensivat sieraimiaan etsien\nhiiltä. Mutta sillä välin eivät työläiset voineet istua kädet ristissä\nodottaen hiilikerroksen ilmenevän ja yhtiö alkoi hieroa kauppaa uusista\nmurtopaikoista.\n\nKerran heidän tullessa työstä ehdotti Maheu, että Etienne liittyisi\nheidän murtotyökuntaansa, koska Levaque oli liittynyt toiseen\ntyökuntaan. Päävouti ja insinööri suostuivat siihen, sillä he olivat\nhyvin tyytyväiset nuoreen mieheen. Etienne myöntyi ilolla tähän\ntarjoukseen arvokkaammasta työtä, häh tunsi itsensä onnelliseksi Maheun\nhyvästä kohtelusta.\n\nJo samana iltana palasivat he kaivokseen ottamaan selvää ehdoista.\nTarjolla olevat paikat olivat Filonnierre'n murtopaikassa, Voreux'in\npohjoisimmassa osassa. Mutta ne näyttivät olevan hyvin epäedullisia,\nsillä Maheu vain pudisti päätään Etiennen lukiessa ehtoja. Seuraavana\npäivänä menivät he tarkastamaan paikkaa, joka oli kaukana\nkaivosaukosta: vuori oli kapera, joka helposti voisi haudata heidät\nallensa, ja hiililaji oli kovaa. Mutta kuitenkin, jos tahtoi syödä,\ntäytyi tehdä työtä. Siksi lähtivät he seuraavana sunnuntaina\nhuutokauppaan, joka toimitettiin vajassa piiri-insinöörin poissa\nollessa, kaivoksen insinöörin ja päävoudin läsnäollessa... Nurkassa\nseisoi pieni lava ja sen edessä tunkeili viisi-, kuusisataa\nkivihiilenkaivajaa. Huutokauppa toimitettiin nopeaan, kuului vain\nkumeita ääniä, jotka huusivat lukuja.\n\nMaheu alkoi jo pelätä, ettei hänen onnistu saamaan ainoatakaan\nneljästäkymmenestä paikasta, jotka olivat tarjolla. Kilpailijat\nalensivat hintoja pelästyneinä uhkaavista huhuista lähestyvästä\nmurrosajasta ja työn seisauttamisesta. Insinööri Negrel ei pitänyt\nkiirettä, nähdessään tuollaista intoa, vaan odotti alinta mahdollista\ntarjousta. Eräästä paikasta takertui Maheu erääseen toveriinsa, joka ei\nmyöskään tahtonut siitä luopua. He vähensivät vuorotellen yhden\ncentimen hiilirattaita kohti. Vihdoin voitti kuitenkin Maheu, mutta hän\nolikin mennyt niin pitkälle, että vouti Richommekin, joka seisoi\ntakana, pukkasi häntä kylkeen ja mutisi hampaitten välistä, ettei niin\nalhaisella palkalla voi pysyä hengissä.\n\nKun he palasivat huutokaupasta, kiroili Etienne niin, että ilma tärisi.\nHuomattuaan Chavalin, joka palasi kävelyltään Katarinan seurassa, purki\nhän sisuaan vielä voimakkaampiin sanoihin.\n\n-- Perhanan temppuja kiduttaa työväkeä! Nyt pakotetaan jo työläisiä\nrepimään toinen toisiaan!!\n\nChaval raivostui. Hän ei olisi ikinä sallinut laskea hintoja niin alas.\nSakariaskin lausui, että se oli hävytöntä. Mutta Etienne sai heidät\nvaikenemaan, lausuen raivoissaan hampaita kiristellen:\n\n-- Pian tulee kaikelle tälle loppu! Kerran mekin tulemme isänniksi!\n\nMaheu ei huutokaupan jälkeen ollut lausunut sanaakaan. Mutta nyt hän\nikäänkuin tointui sanoen:\n\n-- Me isänniksi... Piru vieköön! Jo olisikin aika...!\n\n\n\nII.\n\n\nTuli heinäkuun viimeinen sunnuntai -- Montsou'n markkinapäivä.\nLauantaina olivat kaikki kylän huolelliset emännät toimittaneet\nperusteellisen siivoomisen kotonaan ja kaataneet sangottain vettä\nseiniin ja kivilattialle. Mutta lattia ei ollut ehtinyt kuivaa,\nvaikkakin siihen oli sirotettu valkosta hiekkaa, mikä oli\nylellisyystavaraa heidän laihoihin kassoihinsa nähden. Päivä uhkasi\ntulevan hyvin kuumaksi, raskaassa ilmassa tuntui ukkosilman enteitä.\n\nSunnuntaisin alkoi päivä Maheu'lla aivan nurin kurin. Isä heräsi\nviideltä ja kääntelihe kärsimättömänä vuoteessa vihdoin nousten\npukeutumaan, mutta lapsia ei saatu hereille ennen yhdeksää. Maheu lähti\npuistoon puhaltamaan äkkiväärästään haikuja ilmaan, sitten toisia\nodotellessa meni hän ruokasaliin ottamaan voileipää. Siten kului aamu.\nSitten joutoajan kuluttamiseksi korjasi hän pesuammetta, joka oli\nalkanut vuotaa, ripusti kellon alle perintöruhtinaan kuvan, joka oli\nlahjoitettu lapsille. Vihdoin alkoivat perheen jäsenet saapua alas,\nukko Bonnemort vei tuolin pihalle lämmitelläkseen auringonpaisteessa,\näiti ja Alzire ryhtyivät keittiön hommiin. Saapui Katarinakin Lenoren\nja Henri'n seurassa, jotka, hän oli pukenut. Kello löi yksitoista.\nTalossa tunsi jo kaniinin hajua, sen kiehua popottaessa padassa\nperunain kera, kun Sakarias ja Jeanlin viimeisinä saapuivat alas,\nvieläkin haukotellen ja uneliain silmin.\n\nKoko kylän väestö oli liikkeellä, kaikki iloitsivat juhlasta ja\nhapuilivat päästäkseen pikemmin Montsou'hun. Lapset juoksivat kilpaa.\nMiehet kävelivät velttoina paitahihasillaan. Ikkunat ja ovet olivat\nselkoselällään, huuto ja melu huoneissa kuului kauas kadulle. Kaikista\nkeittiöistä haisi kaniinille, joka vei voiton köyhien paistetun\nsipulien hajusta.\n\nMaheut söivät kello kaksitoista. Heillä oli hiljempaa kuin muilla.\nVain kadulta kuului naisten kielastavan ovien suussa, lasten\nsoimaamista, näitten juostessa kotiin tai kotoa sopimattomaan aikaan.\nNaapureittensa, Levaquen kanssa Maheut olivat riidassa jo kolmatta\nviikkoa Sakarian ja Philomenen häitten takia. Miehet sentään puhuivat\nkeskenään, mutta naiset eivät olleet kuulevinaan toinen toisiaan. Tämän\nriidan tähden olivat välit Pierronin vaimon kanssa käyneet vielä\nlähemmiksi. Tänä päivänä vaan Pierronin vaimo ei ollut kotona, hän oli\naamusta lähtenyt erään sukulaisensa luo Marchienneen. Tämä herätti\nkaikkien pilkkaa, sillä kaikki tiesivät, että tuolla sukulaisella on\nviikset ja että hän on Voreux'in vouti. Maheun vaimo lausui että on\nhävytöntä jättää perhe markkinapäivänä.\n\nTänä päivänä oli heillä paitsi lihotettua kaniinia vielä lihalientä ja\nlihaa. Puolenkuukauden palkka oli saatu edellisenä päivänä niin että\nheillä ei moneen aikaan oltu nähty sellaisia kemuja. Ei edes pyhän\nBarbaran päivänä tuona hiilenkaivajien tavallisena juhlana, jonka he\nviettivät kolme päivää, ollut kaniini niin lihava ja maukas. Kymmenen\nparia leukoja olivat innokkaassa toimessa alkaen pikku Estellestä, joka\nalkoi saada ensimäiset hampaansa, vanhaan Bonnemort'iin, joka oli\nkadottamaisillaan kaikki hampaansa. Liha oli niin maukasta, vaikka he\nvaivoin sulattivat sitä, sillä he söivät sitä harvoin. He söivät\nkaikki, luutkin narskuivat heidän hampaissaan, illalliseen jäi\nainoastaan pieni pala lihaa. Jos tulisi nälkä, sai tyydyttää sen\nvoileivällä.\n\nEnsimäisenä katosi Jeanlin. Bebert odotti häntä koulun takana. Kahden\nsaivat he odottaa melkoisen kauan Lydiaa, jota la Brule ei tahtonut\nlaskea luotaan. Kun tyttö kuitenkin pääsi puikahtamaan kotoa, alkoi\nvanhus jankata niin voimakkaasti, että Pierron katsoi parhaaksi paeta\nkotoa. Hän käveli tyytyväisen aviomiehen ilme kasvoissaan, joka\naviomies on oikeutettu ilman omantunnon vaivaa suomaan itselleen pienen\nhuvin hyvin tietäen, että vaimokin huvitteli.\n\nKaniinin jälkeen lähti ukko Bonnemortkin. Vihdoin päätti Maheukin\nmennä ulos hengittämään raitista ilmaa. Hän kysyi vaimoaan eikö hänkin\nlähtisi. Mihin hän pääsisi lapsilaumalta. Ehkä sentään hän vähän ajan\nperästä lähtisi. Kyllä hän löytää hänet markkinoilla. Kun Maheu tuli\nportaille, seisoi hän hetkisen kahdenvaiheilla, mutta sitten poikkesi\nkuitenkin naapurin luo katsomaan, josko hevonen jo oli valmis\nlähtemään. Hän tapasi siellä Sakarian, joka odotti Philomenea. Levaquen\nvaimo alkoi heti jankata tapansa mukaan häistä, huutaen ettei hän salli\nniin pilkattavan itseään, vaan että hän vielä näyttää. Maheun vaimolle.\nHän ei ollut velvollinen ruokkimaan tyttäriensä lapsia tämän kävellessä\nrakastajansa kanssa. Philomene puki tyynesti hatun päähänsä ja lähti\nSakarian kanssa, joka vakuutti olevansa valmis naimaan vaikka heti, jos\nvain äiti myöntää. Levaque puikahti huomaamatta ovesta ja Maheu seurasi\nhäntä kehottaen Levaquen vaimoa puhumaan vaimonsa kanssa. Bouteloup\nistui pöydän ääressä syöden juustopalansa loppuun kieltäytyen\nseuraamasta mukaan juomaan oluthaarikkaa. Hän jäi kotiin kuten kunnon\naviomies ainakin.\n\nVähitellen jätti väki kylän. Miehet lähtivät toinen toisensa jälkeen.\nTytöt odottelivat ovella. Katarina huomasi myöskin Chavalin juuri kun\nhänen isänsä kääntyi kirkon kulmasta. Hän riensi häntä vastaan ja he\nlähtivät yhdessä Montsou'hun. Äiti, joka oli jäänyt yksin meluavaan\nlapsijoukkoon, kaasi vielä kupillisen kuumaa kahvia ja joi sitä vähin\nerin. Kylään jäi nyt ainoastaan naiset, jotka istuen korjaamattomien\npäivällispöytien ääressä kahvittivat toinen toisiaan.\n\nMaheu oli vakuutettu, ettei Levaque sivuuta \"Huvia\" ja hän lähti\nsuoraan Rasseneurin luo. Todellakin Levaque oli jo siellä pelaten\nkeilapeliä. Vanhus Bonnemort ja Mouque olivat myös siinä. Aurinko,\npaahtoi kohtisuoraan, ainoastaan aivan seinän luona oli kapea\nvarjopaikka, mihin Etienne oli asettunut juomaan oluttansa, ikävissään,\nettä hänen toverinsa Suvarin oli loirinut omalle puolelleen. Hän\nsulkeutui nim, joka sunnuntai huoneessaan ja kirjoitti jotain.\n\n-- Tahdotko mukaan? kysyi Levaque Maheuta.\n\nTämä kieltäytyi. Oli aivan liian kuuma, hän oli nyt jo kuolla janoon.\n\n-- Rasseneur! -- huusi Etienne, tuoppa vielä tuopillinen, ja kääntyen\nMaheun puoleen sanoi:\n\n-- Tänään maksan minä, tiedä se.\n\nNyt he jo sinuttelivat kaikki toinen toisiaan. Mutta Rasseneur ei\npitänyt kiirettä ja täytyi huutaa kolme kertaa, ennenkuin hänen\nvaimonsa vihdoin toi lämmintä olutta. Etienne alkoi matalalla äänellä\nmoittia isäntäväkeään. Kyllähän he olivat kelpoihmisiä, jotka\najattelivat järkevästi, mutta olut oli kehno ja samoin ruoka. Hän olisi\njo kymmenesti muuttanut, ellei Montsou'sta olisi niin pitkä matka\ntyöhön. Mutta ennemmin tai myöhemmin hän kyllä muuttaa johonkin\nperheeseen.\n\n-- Tietysti, myönsi Maheu veltosti, -- perheessä sinun tulee huokeampi\nolla.\n\nKaikui voimakkaita huutoja, Levaque oli voittanut. Kaikki tulivat\niloisiksi tuosta onnistuneesta pelistä. Vielä enemmän ilostuivat he\nnähdessään Mouquette'n hymyilevät kasvot aidan takaa. Hän oli jo kauan\nkuljeksinut ympärillä ja uskalsi vihdoin lähestyä kuullessaan naurua.\n\n-- Kas, kuinka sinä olet yksin? huudahti Levaque. -- Missä kaikki sinun\nihailijasi ovat?\n\n-- Olen ajanut ne kaikki pois, vastasi tyttö iloisesti. Etsin uutta.\n\nKaikki alkoivat pilkalla tarjota itseään. Mutta Mouquette pudisti\nhymyillen päätään. Hänen isänsä kuuli tämän kaiken nostamatta edes\nkatsettaan keiloistaan.\n\n-- No, no, kyllä tiedetään, ketä sinä ajat takaa, jatkoi Levaque\nkatsahtaen Etienneen, -- mutta hänet täytyy kai sinun ottaa väkisin.\n\nEtienne vilkastui. Mouquette oli todellakin jo jonkun aikaa yrittänyt\nalkaa lemmen leikkiä Etiennen kanssa, mutta tämä ei tarttunut onkeen,\nsillä tyttö ei häntä lainkaan miellyttänyt. Kuitenkin se huvitti\nhäntä. Mouquette seisoi vielä jonkun aikaa aidan luona katsoen\nEtienneen suurin silmin, sitten kääntyi hän pois ja tullen äkkiä\nvakavannäköiseksi lähti kulkemaan auringon paisteessa.\n\nEtienne keskusteli puoliääneen Maheun kanssa vakuuttaen, kuinka\nvälttämätöntä kaikille hiilenkaivajille olisi perustaa Montsou'ssa\napukassa.\n\n-- Yhtiöhän uskottelee, että se antaa meidän olla täydessä vapaudessa,\nniin miksi pelkäisimme. Meillä ei ole muuta kuin eläke, mutta senkin\nmäärittelee yhtiö mielivaltaisesti. Eikö olisi hyvä sen rinnalle\njärjestää avustuskassa, johon voisi turvautua tarpeen tullessa.\n\nHän meni yksityisseikkoihin, selitti sen järjestämisohjeet luvaten ottaa\nitse kaikki järjestääkseen.\n\n-- Kyllä minä suostun, sanoi Maheu vihdoin. Mutta se riippuu\ntoisista... Koeta saada heidät vakuutetuksi.\n\nLevaque voitti taasen ja pelaajat jättivät pelin juodakseen oluensa.\nMaheu kieltäytyi juomasta enempää, päivähän on pitkä, ehtii sitä vielä.\nHän muisti äkkiä Pierronin. Missä hän mahtaa olla? Varmaankin\nLenfant'in kapakassa. Ja hän sai Etiennen ja Levaquen lähtemään\nkanssaan Montsou'hun. Rasseneurin luo saapui juuri uusi joukko, joka\nalkoi pelin.\n\nMatkalla täytyi poiketa Casimir'iin ja sitten \"Edistyksen\" ravintolaan.\nToiset kutsuivat heidät ikkunasta, niin eihän saanut kieltäytyä. Joka\nkerralla täytyi juoda tuopillinen tai kaksikin, jos he vuorostaan\ntahtoivat myös tarjota. He viipyivät siellä kymmenen minuuttia vaihtaen\nmuutaman sanan ja jatkoivat matkaa huumautumatta oluesta, jota voi\njuoda suunnattoman määrän humaltumatta.\n\nLenfant'in kapakassa tapasivat he todellakin Pierronin, joka oli\nlopettamaisillaan toista oluthaarikkaa. Seuran vuoksi joi hän\nkolmannenkin. Nyt heitä oli neljä ja he menivät katsomaan, josko\nSakarias oli Tisonin kapakassa. Siellä ei ollut ketään. He ottivat\nkukin tuopin odottaakseen häntä hetkisen. Sieltä he lähtivät\nSaint-Eloi'n ravintolaan, missä Richomme kestitsi heitä. Sitten\nvaelsivat he kapakasta toiseen ilman mitään päämäärää, kierrelläkseen\nvain vähän.\n\n-- Emmekö lähtisi Vulkaniin? huudahti Levaque, joka jo oli vähän\nliikutettu.\n\nToiset hämillään nauroivat, mutta seurasivat perästä markkinaväen\ntungoksessa. Vulkanin kapean pitkän salin päässä oli laudoista tehty\nlava, missä esiintyi viisi laulajatarta, Lillen katunaishylkiöitä,\nkaikki inhottavan rumia esiintyen avokaulaisina ja julkeina. Vieraat\nsaivat, jos tahtoivat ostaa heidän seuraansa kymmenellä sous'lla lavan\ntakana. Täällä kävi pääasiallisesti nuorta väkeä, hiilirattaitten\nlykkääjiä, sekä poikia että tyttöjä, jopa neljäntoista vanhojakin.\nJuotiin etupäässä katajaviinaa, harvoin olutta. Ukot saapuivat vain\npoikkeustapauksessa tänne, ja etupäässä sellaiset, joitten koti oli\nhunningolla.\n\nNiin pian kun he painoivat puuta erikoispöydän ääressä, alkoi Etienne\nselittää Levaque'lle kannatuskassa-aatteen. Heränneen tavoin hyökkäsi\nhän asiaan koko innolla pitäen sitä kutsumuksenaan.\n\n-- Jokaisen jäsenen täytyy maksaa yksi franki kuussa, -- toisti hän. --\nNeljän, viiden vuoden kuluttua säästyy näistä frankeista jo nätti\nsumma. No, ja kun on rahaa, niin on voimaa, eikö totta? Vai mitä sanot\ntästä?\n\n-- Ei minulla suinkaan ole mitään sitä vastaan, vastasi Levaque\nhajamielisenä. -- Puhutaanpa siitä sitten.\n\nHäntä hyvin miellytti yksi laulajattarista, lihava valkoverinen nainen\neikä hän tahtonut mistään hinnasta lähteä. Mutta Maheu ja Pierron eivät\ntahtoneet jäädä, vaan lähtivät heti ensimäisen laulun päätyttyä.\n\nEtienne lähti mukaan. Ulkona tapasivat he Mouquetten, joka nähtävästi\nseurasi heitä. Hän katsoi Etienneen iloisesti nauraen ikäänkuin kysyen:\n\"etkö tahdo?\", mutta Etienne pääsi hänestä leikinlaskulla. Tyttö käänsi\nsuuttuneena selkänsä ja hävisi joukkoon.\n\n-- Mutta missä on Chaval? -- kysyi Pierron.\n\n-- Tosiaankin, sanoi Maheu. -- Hän on varmaankin Piquette'n luona.\nMenkäämme sinne.\n\nLähestyessään Piquettea kuulivat he sieltä kinaa ja tappelua. Sakarias\npui nyrkkiään eräälle hartevalle ja veltonnäköiselle naulasepälle,\nChavalin katsoessa heihin sivulta, kädet housuin taskuissa.\n\n-- Siinähän on Chaval, sanoi Maheu tyynesti. -- Hän on Katarinan\nkanssa.\n\nRakastuneet olivat jo kävelleet markkinoilla viisi pitkää tuntia.\nLeveällä Montsou-maantiellä, kummun rinteellä, jota ympäröi matalat\nkirjavat talot, virtasi lakkaamatta ihmisiä, kuin muurahaisia. Musta\nvetelä loka oli nyt kuivunut ja pilvenä pöllytteli ilmassa. Molemmin\npuolin olevat kapakat olivat täynnä ihmisiä, niin että pöytiä oli tuotu\nuloskin. Siinä kiertokauppiaat tarjosivat peilejä ja liinoja tytöille\nja miehille veitsejä ja lakkeja, paitsi namusia, prenikoita ja\nknekkuja. Kirkon luona ammuttiin maaliin. Tien käänteessä Joiselleen\nhallintorakennuksen vastapäätä tunkeili väki katsellakseen\nkukkotaistelua. Etempänä Maigrat'in luona pelattiin biljardia.\nUlkoilmassa paistettiin silavaa ja perunoita. Väkijoukko söi ja joi\nmelkein äänettömänä, raskaana paljosta juomisesta ja syömisestä ja\nauringon lämmöstä.\n\nChaval osti Katarinalle peilin yhdeksällätoista sous'illa ja kolmella\nfrankilla kaulaliinan. Joka kierroksella tapasivat he Bonnemort'in ja\nMouque'n. Ukot olivat myöskin katsomassa markkinoita astuen\nvaivaloisesti ja miettiväisen näköisinä. Mutta toisesta kohtaamisesta\nhe suuttuivat. He huomasivat etäältä, miten Jeanlin opetti Lydiaa ja\nBebert'iä varastamaan kauppiaalta viinapulloja. Katarinan onnistui\nainoastaan suomata veljeään korvalle, mutta Lydia jo oli pötkinyt\ntiehensä pitäen saalistaan kainalon alla. Nuo peijakkaat päättäisivät\nvarmasti elämän uransa vankilassa.\n\nKun he tulivat \"Poikkihakatun pään\" kapakan luo, pisti Chavalin päähän\nviedä sinne heilansa kuulemaan peippojen kilpailua. Marchiennestä oli\nkutsusta saapunut tänne viisitoista naulaseppää tuoden jokainen tusinan\nhäkkiä. Pienet, pimeät häkit olivat kiinnitetyt aitaan pihalla ja\nniissä istuivat soaistut peipot liikkumatta. Täytyi laskea, mikä lintu\nlaulaisi virtensä useamman kerran tunnin kuluessa. Naulasepät seisoivat\nrihvelitauluinensa häkkiensä luona merkiten kuinka monta kertaa heidän\npeipponsa laulavat ja pitäen toisia silmällä.\n\nKilpailu oli alkanut: peipot alkoivat ensin arasti, mutta vähitellen\nyhä enemmän innostuen ja kiihottaen toinen toisiaan lauloivat yhä\nkiivaammin kuumeisen kilpailukiihkon valtaamina, niin että jotkut siitä\nkaatuivat kuoliaina. Sepät kiihoittivat niitä, huusivat, että ne\nlaulaisivat vielä vähän. Katsojia oli kokoontunut lähes sata henkeä,\njotka kaikki seisoivat ääneti ympärillä kuunnellen intohimoisesti tuota\nhelvetin musiikkia, jota sata kahdeksankymmentä lintua toimitti,\ntoistaen kaikki samaa säveltä, mutta eri tahdissa. Voittaja sai\nensimäisen palkinnon -- rautalevykahvipannun.\n\nKatarina ja Chaval olivat jo siellä kun Sakarias saapui Philomenen\nkera. He kättelivät ja istuivat samaan pöytään. Mutta Sakarias äkkiä\nkuohahti: joku seppä oli nipistänyt Katarinaa jalkaan. Katarina\npunehtui ja pyysi häntä rauhoittumaan, peläten tappelua. Hän oli kyllä\nhuomannut sepän, mutta varovaisuudesta ei puhunut mitään. Mutta hänen\nrakastajansa ei siitä paljon piitannut ja kaikki neljä lähtivät ulos,\njoten asia näkyi päättyvän siihen. Mutta tuskin olivat he tulleet\nPiquette'en kun sama seppä mitä hävyttömimmän näköisenä esiintyi\nuhmaten Sakariasta. Sakarian sukukunnia kärsi ja hän hyökkäsi\nloukkaajan kimppuun.\n\n-- Hän on sisareni, senkin roikale! Kyllä minä opetan sinua olemaan\nhänelle kohtelias!\n\nToiset riensivät heidän väliinsä, mutta Chaval vain toisti tyynesti:\n\n-- Jätä se minun huolekseni.. Minä viisi hänestä, kuuletko!\n\nTällä hetkellä saapui Maheu seuralaisineen ja lohdutti Katarinaa ja\nPhilomenea, jotka jo olivat alkaneet vetistellä. Kaikki alkoivat nauraa\nja seppä oli kadonnut. Haihduttaakseen tapauksen mielestä tarjosi\nChaval kaikille Piquettessä olutta. Etiennen täytyi kilistää Katarinan\nkanssa. Kaikki joivat yhdessä, isä, tytär ja tämän rakastaja, poika ja\nhänen rakastajattarensa lausuen ystävällisesti \"koko seuramme malja!\"\nPierron tahtoi myös kestitä vuorostaan ja kaikilla oli hyvin hauskaa,\nkun Sakarias taas raivostui huomattuaan toverinsa Mouquet'in. Hän\nkutsui häntä mukaansa vaatimaan seppää tilille.\n\n-- Minun täytyy pehmittää hänen selkäänsä, että hän muistaisi minut.\nChaval, jää sinä tänne Philomenen ja Katarinan kanssa, minä palaan\nheti.\n\nNyt tarjosi Maheu vuorostaan. Jos poika niin tahtoo kostaa sisarensa\npuolesta, niin eihän sitä vastaan oikeastaan voi mitään sanoa. Mutta\nPhilomene, joka saatuaan nähdä Mouquet'in oli aivan rauhoittunut,\npudisti vain päätään. Nuo lurjukset lähtevät tietysti suoraa tietä\nVulkaniin.\n\nMarkkinailtaa vietettiin tavallisesti tanssisalissa \"Ilo\". Leski Desir\npiti huoneustoa; hän oli viidenkymmenen vanha akka, pyyleä kuin\ntynnyri, mutta oli niin reipas ja terve, että kehui itsellään olevan\nkuusi rakastajaa, jokaisena arkina yksi ja pyhänä kaikki. Kaikkia\nhiilenkaivajia kutsui hän pojikseen ja heltyi ajatuksesta, että jo\nkolmekymmentä vuotta hän juottaa heitä oluella. \"Ilon\" muodosti kaksi\nhuonetta, ravintola tiskineen ja tarjoilupöytineen ja avara tanssisali,\njonka lattia oli keskeltä laudoista, mutta syrjästä tiileistä.\nJuhlapäivinä oli sali koristettu paperikukilla ja kiehkuroilla.\nSeinillä riippui suojeluspyhimysten kuvia. Katto oli niin matala, että\nkolme soittajaa, jotka istuivat lavalla, saivat varoa iskemästä päätään\nsiihen. Iltasin ripustettiin lamput kaikkiin neljään nurkkaan.\n\nTänä sunnuntaina tanssittiin jo kello viidestä asti. Mutta vasta\nseitsemän aikaan alkoivat salit täyttyä. Ulkona oli alkanut kova tuuli,\njoka pyörrytti tomua paistinpannuihin ja markkinavieraitten silmiin.\nMaheu, Etienne ja Pierron poikkesivat myös \"Iloon\". Siellä näkivät he\nChavalin pyörittävän Katarinaa, Philomenen seisoessa yksin ja\nkatsellessa vain sivulta. Ei Levaque eikä Sakarias palanneet. Kun\ntanssisalissa ei ollut lavitsoja, tuli Katarina tanssien välillä\nlepäämään isän luo. Philomene kutsuttiin myös, mutta hän vakuutti, että\nseisoo mieluummin. Hämärtyi, soittajat vinguttivat minkä jaksoivat eikä\nsalissa voinut nähdä muuta kuin joitakin pyöriviä olentoja ja huiskivia\nkäsiä. Iloisin huudahtuksin tervehdittiin neljää lamppua. Äkkiä nähtiin\nselvästi punasia kasvoja, hiestyneitä naamoja ja hulmuavia hameita.\nMaheu osoitti Etiennelle Mouquettea, joka lihavana ja palleroisena\npyöri jonkun laihan työmiehen sylissä. Hän oli vihdoin saanut\nlohdutuksekseen kiinni erään miehen.\n\nVihdoin kello kahdeksan saapui tänne koko Maheun perhe. Edellä kulki\nMaheun vaimo Estelle käsivarrellaan ja perässä Alzire, Henri ja Lenore.\nVaimo tuli suoraan tänne varmana, että hän täällä tapaisi miehensä.\nAlkoi saapua toisiakin naisia. Kun Maheun jälestä näkyi saapuvan\nLevaquen vaimo Bouteloup'n seurassa, joka talutti Philomenen\npienokaisia, Achille'sta ja Desiree'ta, alettiin ylt'ympäri supatella.\nMolemmat naapurivaimot keskustelivat ystävällisesti keskenään. Matkalla\noli heidän välillään tapahtunut juhlallinen välien selvittäminen,\njolloin Maheun vaimo oli suostunut Sakarian avioliittoon. Hän oli\nalakuloinen esikoisensa palkan menettämisestä, mutta hän tunnusti että\noikeus sen vaatii. Tehtyään päätöksen koetti hän salata mielipahaansa;\nvaikka hänen sydäntään vatvoi ajatellessaan, miten hän nyt tulisi\ntoimeen.\n\n-- Istu tähän pöytään, naapuri, sanoi Maheun vaimo osottaen vierasta\npöytää.\n\n-- Eikö mieheni ole teidän seurassanne? kysyi Levaquen vaimo.\n\nToiset vakuuttivat, että hän tulee kohta. Kaikki ryhmittyivät lykäten\nmolemmat pöydät yhteen. Tilattiin lisää olutta. Huomattuaan äitinsä ja\nlapsensa, tuli Philomenekin ja istui seuraan. Hän näytti ilostuvan\nsaadessaan kuulla, että hänen häänsä on päätetty asia. Kun kaivattiin\nSakariasta, vastasi hän hempeällä äänellään:\n\n-- Minä odotan häntä, hän on tuolla.\n\nMaheu vaihtoi katseen vaimonsa kanssa. Hän oli siis suostunut? Maheu\nkävi heti vakavaksi alkaen polttaa. Hänkin tuli levottomaksi huomisesta\npäivästä. Sellainen on tuo lasten kiitollisuus, menevät toisensa\njälkeen naimisiin jättäen vanhempansa pulaan.\n\n-- Muistatko, kuiskasi Levaquen vaimo kallistaen päänsä Maheun vaimon\nkorvaan, -- kuinka sinä sanoit, että kuristaisit Katarinan, jos hän\ntekisi tyhmyyksiä?\n\nChaval vei Katarinan perhepöydän luo ja he seisoen isän takana joivat\nhaarikoistaan.\n\n-- Tja! vastasin Maheun vaimo alistuvaisen näköisenä, -- niinhän sitä\naina sanotaan. Hyvä on edes, ettei hän vielä voi saada lapsia. Mutta\njos hänkin saisi lapsia ja pitäisi antaa hänet naimisin, niin kuinka me\nsitten olisimme?...\n\nNyt soitettiin polkkaa ja yleisen melun ja rähinän vallitessa kertoi\nMaheu ajatuksensa vaimolleen. Miksi he eivät voisi ottaa vuokralaisen,\nesim. Etiennen joka juuri etsii perhettä. Tilaa kyllä riittää, kun\nSakarias muuttaa, Silloin he eivät jää aivan tappiolle pojan mentyä.\nMaheun vaimon kasvot kirkastuivat, sehän oli loistava ajatus, jos sen\nsaisi järjestetyksi. Tällä kertaa ovat he pelastetut nälkäkuolemasta.\nHän tuli heti taas iloiseksi niin, että tilasi lisää olutta.\n\nEtienne sillävälin valisti Pierronia selittäen hänelle avustuskassan\naatetta! Tämä oli jo aivan suostumaisillaan kun Etienne varomattomasti\nilmaisi hänelle kassan todellisen tarkoituksen.\n\n-- Ja jos meillä puhkee lakko, sanoi hän, -- niin tiedätkö, kuinka\ntärkeä sellainen kassa silloin olisi. Silloin vieköön huuti koko\nyhtiön, sillä meillä tulisi olemaan varaa pysyä hengissä ensimäisenä\naikana. Vai? Sinä siis yhdyt, se on päätetty, niinkö?\n\nPierron kalpeni, ja painoi silmänsä alas.\n\n-- Minä ajattelen vielä, sopersi hän. -- Jos käyttäytyy hyvin, on se\nparas säästökassa.\n\nMaheu kääntyi Etienneen ehdottaen hänelle suoraan muuttamaan heille.\nEtienne suostui kernaasti, sillä hän oli jo kauan halunnut muuttaa\nkylään ollakseen siten lähempänä tovereitaan. Kaikki oli parin sanoin\nsovittu, päätettiin vain odottaa Sakarian häitä.\n\nNyt palasivat vihdoin Sakarias itse, Levaque ja Mouquet. Kaikki kolme\nlevittivät viinan hajua ja tyttöjen kirpeää myskihajua. He olivat\ntuntuvasti humalassa ja saapuivat iloisina pukaten toisiaan ja\nvirnistellen. Saatuaan tietää että hänet tahdotaan naittaa, purskahti\nSakarias nauramaan. Philomene lausui aivan tyynesti, että hän\nmieluummin näki hänen nauravan kuin itkevän. Kun ei enää ollut tuolia\nriittävästi, siirtyi Bouteloup antaen tuolillaan tilaa Levaque'lle.\nTämä ihastui äkkiä siitä, että kaikki olivat täällä yhdessä, niin\nkodikkaasti ja tilasi kaikille olutta.\n\n-- Helkkari! eihän häitä aina saa juhlia! räyhäsi hän juopuneella\näänellä.\n\nHe istuivat siinä kello kymmeneen. Toinen toisensa jälkeen saapui\nnaisia tapaamaan miehiään viedäkseen heidet kotiin! Heidän perässään\nkulki lapsilauma. Äidit päästivät liivin napeista antaen lapsille\nrintaa vähääkään ujostelematta. Toisille pienokaisille annettiin\nolutta. Desir'in leskeä olut virtasi. Oli niin ahdasta, että istuttiin\nkylki kyljessä, tyrkäten toisiaan polvillaan, mutta se ei lainkaan\nhäirinnyt yleistä iloa. Kaikkien suut ulottuivat korviin saakka. Oli\nkuuma kuin pätsissä ja jokainen koetti päästää nappinsa vilpotellakseen\nedes vähän. Tanssijoista valui hiki virtanaan heidän pyöriessä pölyssä\nja tomussa. Pojat käyttivät tilaisuutta saadakseen joku naislykkääjä\nkompastumaan ja kaatumaan parineen. Jalat tömisivät niin rajusti, että\nkoko talo uhkasi kaatua.\n\nJoku kertoi ohimennen Pierronille, että hänen tyttärensä Lydia makasi\nkadulla keskellä käytävää. Hän oli saanut osansa varastetusta pullosta\nja makasi nyt kuin kuollut. Isän piti kantaa hänet kotiin, mikä\nBebert'in ja Jeanlinin mielestä tuntui hyvin hassulta. Tämä tuli\nkaikkien lähtömerkiksi, Maheun ja Levaquen perheet menivät yhdessä.\nKentällä saavuttivat he Bonnemortin ja Mouque'n, jotka ukot myöskin\nolivat vihdoin päättäneet lähteä Montsou'sta ja kulkea läppäsivät\nkankeilla säärillään. Kaikki yhdessä kulkivat vielä markkinapaikan ohi,\nmissä vähin erin alettiin sammuttaa tulia ja tyhjien kapakkojen ovista\npulppuili kaadettua olutta. Kylään saavuttiin myöhään eikä ketään\nhaluttanut syödä illallista. Maheun perheen jäsenet märehtivät\npuolinukuksissa aamusta jäänyttä lihaa.\n\nEtienne vei Chavalin mukaansa Rasseneurin luo ottamaan viimeisen tuikun\niltatuimaan.\n\n-- Kernaasti! huudahti Chaval kun Etienne oli hänelle selittänyt\napukassansa aatteen. Anna kourasi tänne! Sinä olet kelpo poika.\n\nEtienne alkoi tulla pöhnään.\n\n-- Niin, niin olkaamme ystäviä! huudahti hän. -- Oikeus ensi sijalle.\nSen puolesta olen valmis luopumaan sekä oluesta että likoista.\nSydämelläni on ainoastaan yksi asia, että tehtäisiin tilit selviksi\nnoitten saakelin porvarien kanssa!\n\n\n\n\nIII.\n\n\nElokuun puolivälissä muutti Etienne Maheun luo, joksi ajaksi Sakarias\nmentyään naimisiin oli saanut yhtiöltä huoneuston perheelleen.\n\nEnsimäisinä päivinä vaivasi Etienneä Katarinan läheisyys. He olivat\naina yhdessä, sillä hän korvasi nyt vanhinta veljeä ja makasi Jeanlinin\nkanssa samassa vuoteessa vastapäätä tytön vuodetta. Hänen piti pukeutua\nja riisuutua tytön nähden ja nähdä tytön pukeutuvan. Kun tyttö oli\npaitasillaan näki Etienne hänen maitovalkean, ikäänkuin läpikuultavan\nruumiin. Hän tunsi mielenkiihkoa nähdessään tytön noin valkeana\nikäänkuin hänet olisi pistetty maitoon kaulasta kantapäihin, vain\nkaulassa oli ahavoittunut juova ja kädet ja kasvot olivat tärvellyt\nhiilitomusta ja harmaasta saippuasta. Hän koetti joka kerran kääntyä\npoispäin, mutta vähitellen tuli hän tuntemaan tytön kokonaan, -- ensin\njalat, jotka hän näki alas painuneitten ripsien alta, sitten valkeat\nkäsivarret ja kaulan hänen aamuisin peseytyessä. Tyttö katsomatta\nhäneen riisuutui nopeasti ja notkeana ja vikkelänä luiskahti peitteen\nalle Alziren viereen, ennenkuin Etienne oli ehtinyt riisua saappaansa.\n\nVaikka Etienne vilkkuihin häneen tämän riisuutuessa, vältti hän kaikkea\nleikkiä ja lähentelemistä. Vanhemmatkin olivat siinä ja sitä paitsi oli\nhänen mieleensä jäänyt jokin ystävyyden ja kaunan tunne tyttöä vastaan\nja se sitoi hänen kätensä tässä ainaisessa yhdessäolossa syödessä,\nmaatessa ja työtä tehdessä. Ainoastaan peseytyminen työn jälkeen oli\njärjestetty nyt toisin. Nuori tyttö peseytyi yksin ylhäällä, mutta\nmiehet vuoron perään alhaalla.\n\nKuukauden kuluttua eivät Katarina ja Etienne enää välittäneet toinen\ntoisistaan, vaan astuivat iltasin huoneeseensa puolipukeutuneina.\nTottumus tappoi häpeäntunteen. Heistä oli kaikki aivan luonnollista,\neiväthän he tehneet mitään pahaa. Ja muutoin eiväthän he olleet syypäät\nsiihen, ettei talossa ollut muuta kuin yksi makuuhuone heille kaikille.\n\nMutta ajoittain ujostelivat he taas toisiaan. Moneen päivään Etienne ei\nkiinnittänyt häneen lainkaan huomiota, mutta sitten äkkiä pisti tämän\nvalkea ruumis hänen silmiinsä, niin että hänen täytyi kääntyä pois\nvoittaakseen halunsa syleillä häntä. Toisina iltoina taas tunsi tyttö\nnäköjään aiheetonta ujoutta, mikä pakotti hänet kiiruhtamaan peitteen\nalle ikäänkuin hän tuntisi miehen käsien kosketuksen. Sitten makasivat\nhe pimeässä kauan saamatta unta silmiin ja uinaillen toinen toisesta.\nSeuraavana päivänä tunsivat he jonkullaista levottomuutta ja\ntyytymättömyyttä kaivaten niitä iltoja, jolloin he tunsivat vain\ntoverillista ystävyyttä toinen toisiinsa.\n\nEtiennellä ei ollut muuta valittamista kuin Jeanlinista, joka makasi\nkäppyrässä potkien häntä säälimättömästi. Mutta yleensä viihtyi Etienne\ntäällä paremmin kuin Rasseneurilla, vuode oli pehmeämpi ja lakana\nvaihdettiin kerran kuukaudessa. Ruoka oli myös parempaa, vaikkakin\nharvoin nähtiin lihaa. Mutta siihen sai mukautua, eihän\nneljästäkymmenestä viidestä frangista kuussa voinut vaatia kaniinin\nlihaa joka päivä. Mutta nämä neljäkymmentä viisi frankia auttoivat\nperhettä tulemaan toimeen, vaikkakin veloistaan he eivät voineet\npäästä. Ja Maheut olivat hyvin kiitolliset Etiennelle ja koettivat\nmahdollisimman hyvin pitää häntä korjaten ja paikaten hänen\nvaatteitaan. Hän tunsi naisen vaalivan käden ja eli huolettomasti.\n\nNyt vasta alkoi Etienne päästä selville ajatuksistaan, joita kihisi\nhänen aivoissaan. Kaikellaisia kysymyksiä tunki hänen päähänsä:\nmiksi toisten täytyi kärsiä puutetta, toisten eläessä kaikessa\nylellisyydessä? Miksi jälkimäiset polkivat edellisiä, niin ettei\nheillä ollut toivoakaan koskaan elää ihmisiksi? Ensimäisenä\ntuloksena näistä ajatuksista oli, että hänelle selvisi hänen oma\ntietämättömyytensä. Salainen häpeäntunne alkoi kalvaa hänen mieltään\nhänen tietämättömyydestään. Hän tuskin enää rohkeni puhua kaikista\nnoista kysymyksistä, jotka jännittivät hänen mieltään, ihmisten\ntasa-arvoisuudesta ja oikeudesta, joka vaatii, että jokainen saisi\nosansa elämän hyveistä. Hän hyökkäsi innokkaana kirjojen kimppuun\nkuten kaikki sivistymättömät, jotka pitävät lukemista kaiken ylinnä.\nHän oli ahkerassa kirjeenvaihdossa Pluchart'in kanssa, joka oli\nvalistuneempi ja paljon lukenut ja tutkinut sosialismin kysymyksiä. Hän\ntilasi itselleen kirjoja, joitten lukemisesta hän tuli vielä enemmän\nhaltioihinsa. Erittäinkin vaikutti häneen eräs lääketieteellinen kirja\n\"Kivihiilenkaivajan terveysoppi\", missä eräs belgialainen lääkäri\nhelppotajuisesti esitti kaikki taudit, joista kivihiilenkaivajat\nkuolevat. Sitä paitsi luki hän joitakin kuivasti esitettyjä kirjoja\nkansantaloudesta, sekä useita anarkistisia lentokirjasia ja lehtisiä,\njoista hän aivan hämmästyi. Hän painoi mieleensä otteita noista\nkirjoista tulevia luulotteluja väittelyjä varten. Suvarin\nlainasi hänelle myös joskus kirjoja. Luettuaan hänen kirjansa\nosuuskuntayhdistyksistä, haaveili hän koko kuukauden rahojen\nhävittämisestä ja koko maailmaa käsittävästä vaihtoyhdistyksestä,\njolloin yhteiskunnallisen elämän perusteena olisi työ. Vähitellen\nlakkasi hän häpeämästä omaa tietämättömyyttään, pikemmin hän nyt\nylpeili tiedoistaan.\n\nNäinä ensimäisinä kuukausina velloi Etiennen mieltä mitä jaloimmat\ntunteet. Häntä vatvoi jalo viha sortajia vastaan ja innostutti toivo\nsorrettujen pikaisesta voitosta. Luonnollisesti ei hän voinut vielä\nlaatia itselleen erikoista teoriaa. Hänen päässään mylleröivät\nRasseneurin käytännölliset ohjeet ja Suvarinin hävitys-haaveet. Melkein\njoka illan vietti hän kuten ennenkin Huvissa keskustellen heidän\nmolempien kanssa. Palatessaan sieltä kulki hän kuin unessa, hänestä\ntuntui, että tuo uudistus tapahtuu rauhallisesti ilman verenvuotoa,\nilman ainoatakaan rikottua ruutua. Muutoin ei hän selvästi\nkuvitellutkaan mielessään, miten kaikki tuo tapahtuu, hän toivoi vain,\nettä kaikki menee hyvin, oli hyvin kohtuullinen, toisinaan toisti\njossain luetun lauseparren, että politiikka on kartoitettava\nyhteiskuntakysymyksistä, sillä hänestä tuntui, että tämä lause sopi\nerikoisesti uneliaitten hiilenkaivajain järkyttämiseksi.\n\nNyt valvottiin Maheun luona puolituntia myöhempään kuin tavallisesti.\nEtienne alotti keskustelun aina samasta kysymyksestä. Mitä enemmän\nhänen kehityksensä laajeni, sitä enemmän vastenmielisyyttä tunsi hän\ntuota leväperäisyyttä vastaan, joka vallitsi kylässä. Oltiinko\nelukoita, että piti nukkua läjässä, kuin lammaslauma! Ei ollut edes\npaikkaa, missä muuttaa paitaa. Kylläpä se on terveellistä! Eipä ihme,\njos nuoriso turmeltuu.\n\n-- Se on hiton totta, myönsi Maheu. -- Kunpa olisi enemmän rahaa, niin\nvoisi elää rehommin. Tietysti ei näin ahtaalla asuminen ole mieluinen\nkenellekään. Siitä vain pojat heittäytyvät juoman ja tytöt tuovat\nlapsia.\n\nTämä puheaihe huvitti jokaista ja jokainen lausui siitä sanansa. Lamppu\nkärysi myrkyttäen ilmaa, joka ennestäänkin jo oli täynnä sipulinkatkua.\nTiettyhän se on, ettei eletä herrojen päiviä. Työtä saa tehdä kuin\nhevonen, ennen vanhaan vain pakkotyöläiset toimittivat sellaista työtä,\nmissä usein sai heittää henkensäkin eikä kuitenkaan riitä varaa\nlihanostoon. Tuskin on leipääkään, velkojen ympärillä, karhutaan,\nhaukutaan, ikäänkuin ei leipäpalakaan olisi ansaittua, vaan\nvarastettua. Sunnuntaisin kellotti sängyssä päivän pitkän pelkästä\nväsymyksestä. Ainoa huvi on juoda itsensä juovuksiin tai tehdä vaimonsa\näidiksi, mutta ei siitäkään paljon kostunut, oluesta pöhötti vatsa ja\nlapset kasvettuaan isoiksi lähtevät kulkemaan omia teitään.\n\nSiitä oli Maheun vaimollakin sanomista.\n\n-- Pahinta on, ettei voi ajatellakaan muutosta. Niin kauan kuin on\nnuori, niin toivoo, että koituu paremmat päivät, mutta mitä kauemmin\nelää, sen pahempi. Minä en tahdo pahaa kenellekään, mutta toisinaan\nminuakin äkämystyttää...\n\nSyntyi hetken vaitiolo, kaikki huokasivat saman tunteen valtaamina.\nVain ukko Bonnemort jos hän sattui olemaan läsnä, katsoi ihmeissään,\nsillä hänen aikanaan ei koskaan puhuttu sellaisia. Hiilikasassa\nsynnyttiin, hiiliä murrettiin elämän ikänsä eikä mitään muuta\najateltukaan, mutta nyt tuulahti jokin uusi henki ja kivihiilenkaivajat\ntahtovat parempaa.\n\n-- Ei kannata olla noin nenäkäs, mumisi hän. Yksi olutlasi on hyvä\nkyllä. Ovathan päälliköt tosiaan usein heittiöitä, mutta eihän ilman\npäälliköitäkään voi olla. Ei kannata vaivata päätään tuollaisella!\n\nSitä ei Etienne voinut kestää. Kuinka! Eikö työmies saisi ajatellakaan!\nJospa työmiehet ajattelisi, niin kyllä asiat olisikin toisin.\nBonnemortin aikana työmiehet elivät kaivoksessaan kuin eläimet, kuin\nhiilenmurtokoneet, silmät ja korvat tukittuina kaikesta, mitä\nmaailmassa tapahtui. Rikkaillepa tuo onkin mieleen, tehdäkseen\nkeskenään yhtiöitä ja riistääkseen työmiestä, syöden hänet elävänä\nilman että tämä edes aavisti sitä. Mutta nyt alkaa kivihiilenkaivaja\nvähitellen herätä, kaivoksessa itää ja saappa pian nähdä, mitä kerran\non sieltä nouseva kesken noita peltoja. Nousee miehiä, koko\narmeijakunta miehiä, jotka jälleen asettavat oikeuden etusijalle.\nEivätkö kaikki kansalaiset ole yhdenvertaisia vallankumouksen jälkeen?\nKoska kaikki äänestävät samalla tavalla, niin miksi työmiehen täytyy\nolla työnantajansa orja? Suuret yhtiöt koneineen musertavat kaikki eikä\nheitä vastaan voi mitään, ei edes sen vertaa kuin ennen, jolloin saman\nammattikunnan jäsenet puolustivat toinen toisiaan. Mutta nyt\nvalistuksen kautta on kaikki lentävä helvettiin. Ottaa vaikka heidän\nkylänsä esimerkiksi: esi-isät eivät osanneet allekirjoittaa\nnimeänsäkään, isät jo osaavat sen ja lapset lukevat ja kirjoittavat\nkuin maisterit. Vähitellen kasvoi ja tulentui vilja auringon\npaisteessa. Nythän ihminen ei ollut kahlehdittu yhteen paikkaan,\njokainen voi vapaasti valita, missä on parempi, niin miksi ei\npuristaisi kätensä nyrkkiin ja koettaisi olla väkevämpi taistelussa?\n\nMutta Maheu epäili sittenkin.\n\n-- Niinpä niin, mutta tuskin liikahtaakaan paikaltaan, niin saa heti\npotkut työstään. Taitaa ukko sentään olla oikeassa, kivihiilenkaivajan\nkohtalo on ryömiä maan alla eikä himota toisen makupalaa.\n\nVaimo, joka pitkän aikaa oli istunut; vaiti, lausui miettiväisenä:\n\n-- Jospa edes olisi perää siinä, mitä papit kirkoissa saarnaavat, että\nköyhät tulevat rikkaiksi tulevassa elämässä.\n\nToisten nauru keskeytti hänet, lapsetkin kohauttivat olkapäitään, sillä\nkukaan ei uskonut, eikä toivonut taivaalta mitään, vaikkakin pelkäsivät\nmörköjä.\n\n-- Papit! huudahti Maheu. -- Jos papit uskoisivat itse siihen, mitä he\nvalehtelevat, niin eivät he kasvattaisi mahoja itselleen, vaan\ntekisivät enemmän työtä varmistaakseen itselleen hyvän paikan\ntaivaassa. Ei, kun kerran kuolee, niin on kuollut.\n\nVaimo huokasi syvään. Hänen kätensä vajosivat voimattomina syliin ja\nhän lausui toivottomana:\n\n-- Me olemme näköjään kirotut maailman loppuun saakka.\n\nKaikki katsoivat surullisesti toinen toisiinsa. Ukko Bonnemort sylki\nliinaansa ja Maheu unohti sammuneen piippunsa suunkolossaan. Alzire\nkuunteli aikuisten puhetta, mutta hartaampana kuunteli Katarina\nkääntämättä silmiään Etiennestä.\n\n-- Loruja! -- puhui nuori mies, -- eikö ilman jumalaa ja taivasta voida\nolla onnellisia? Emmekö voisi itse perustaa paratiisin maan päälle.\n\nJa hän puhui lämpimästi loppumattomiin. Ahdas ilmakehä laajeni ja\nvalonsäde kirkasti noitten raukkojen synkkää elämää. Rajaton puute,\nraskas työ, vetojuhdan elämä, kaikki tuo kaikkosi pois ja edessä\nhäämötti ihmiselämä. Oikeus laskeutui kirkkaassa taikavalossa taivaasta\nmaahan. Jos ei jumalaa olekaan, niin oikeus tuo maailmaan veljeyden ja\ntasa-arvoisuuden ja tekee ihmiset onnellisiksi. Äkkiä kuin unessa\nilmestyi uusi yhteiskunta, suuri kaupunki, missä jokainen kansalainen\ntäytti työnsä ja oli osallinen iloista. Vanha laho maailma hävisi, uusi\nihmiskunta, synneistä vapaana yhdistyi yhdeksi työläis-kansaksi, jonka\nsääntönä oli -- jokaiselle ansionsa mukaan.\n\nAluksi ei Maheun vaimo tahtonut kuullakaan noista haaveista, sillä ne\nherättivät hänessä pelkoa. Ei, ei, se olisi liian kaunista, ei siitä\nsaisi ajatellakaan, sillä siitä elämä kävisi vielä raskaammaksi, niin\nettä tekisi mieli hävittää ja rikkoa kaikki ympärillä, saavuttaakseen\nonnea. Kun hän huomasi, että hänen miehensä silmät alkoivat\ninnostuksesta hehkua ja hän voitettuna alkaa myöntää, keskeytti hän\nEtienneä huutaen:\n\n-- Älä sinä, ukko, kuuntele häntä! Etkö sinä näe, että hän kertoo\nsatuja. Rupeaisivatko porvarit koskaan niin tekemään työtä kuin me?\n\nMutta vähitellen alkoi lumous vallata hänetkin. Hän hymyili myös, hänen\nmielikuvituksensa vilkastui ja siirtyi haaveitten maailmaan. Oli niin\nsuloista edes hetkeksi unohtaa surullinen todellisuus. Sellaisessa\nnautaelämässä täytyi edes olla yksi kolkka, missä voi lohduttaa itseään\nsaavuttamattomilla haaveiluillaan. Eniten häntä viehätti oikeudenaate,\njoka myös sovitti hänet Etiennen kanssa.\n\n-- Niin, niin se on, puhui hän. -- Oikeata asiata olen valmis\npuoltamaan, vaikka minut hakattaisiin kappaleiksi? Eikä olisi suinkaan\nliikaa, jos mekin vuorostamme saisimme nauttia.\n\nSilloin Maheukin uskalsi innostua.\n\n-- Saakeli, huusi hän. -- Minä en ole rikas, mutta antaisin vaikka\nviisi frankia nähdäkseni edes, miten kaikki tuo tapahtuu. Siitäpä vasta\nkoituisi aika mullistus! Vai? Mutta milloin se tapahtuu ja miten?\n\nEtienne alkoi taas pulma. Vanha maailma rytisee perusteissaan, se\ntuskin kestäisi enää montakaan kuukautta, vakuutti hän varmana. Siitä,\nmiten kaikki olisi tapahtuva, puhui hän epämääräisesti, mutta noitten\ntaitamattomien olentojen edessä ei hän arastellut ryhtyä selityksiin,\nmissä hän itsekin sotkeutui. Siinä hän toi esiin kaikki teoriat\nyht'aikaa, joista hän johti johtopäätökseksi pikaisen ja helpon voiton.\nKaikki luokkavastakohdat laukesivat veljensuuteloon. Tietysti täytyy\nottaa huomioon tylsämielisiä isäntiä ja porvareita, jotka mahdollisesti\ntäytyy pakkokeinoin saada järkiinsä. Maheun perhe myönsi kaiken,\nnyökkäsivät päätään, uskoen ihmeelliseen muutokseen, kuten kaikki\nuuteen uskoon käännetyt, kuten ensimäiset kristityt, jotka odottivat\nuuden yhteiskunnan perustamista vanhan raunioilla. Pikku Alzire käsitti\npuheesta katkonaisia sanoja ja kuvitteli uuden yhteiskunnan olevan\nlämpimän talon, missä lapset voivat syödä ja leikkiä niin paljon kuin\ntahtovat. Katarina istui liikkumatta, nojaten leukansa käteen silmät\nseivästettyinä Etienneen ja kun tämä vaikeni vavahti hän ikäänkuin hän\nvärisisi kylmästä.\n\nÄkkiä vilkaisi Maheun vaimo kelloon.\n\n-- Kello on jo yli yhdeksän! Kas sepä kaunista! -- Ja nyt ette pääse\nylös huomenna.\n\nPerhe nousi pöydästä pettyneenä, ahdistetuin rinnoin, ikäänkuin he\njuuri olivat rikkaat, mutta äkkiä kadottaneet taas kaikki. Vanhus\nBonnemort lähti kaivokseen mutisten ettei päivällinen tule lainkaan\nparemmaksi kaikista noista jutuista. Toiset kapusivat ylös nyt vasta\nhuomaten että ilma oli ummehtunut ja seinät kosteat.\n\nUsein tulivat naapurit ottaen osaa keskusteluun. Levaque oli ihastunut\nomaisuuden tasottamiseen. Pierron kuunteli vain niin kauan kun ei\nkoskettu yhtiöön, sillä silloin hän ilmoitti olevansa väsynyt ja\nlaputti kotiinsa. Joskus poikkesi Sakariakin, mutta politiikka nukutti\nhäntä, jonka vuoksi hän mieluummin lähti Huviin juomaan olutta, Chaval\ntaasen meni liian pitkälle, hän tahtoi verenvuotoa. Joka illan\nvietti hän tunnin ajan Maheun luona. Hänet johti sinne salainen\nmustasukkaisuus, sillä hän pelkäsi, että hänen tyttönsä riistetään\nhäneltä. Hän oli jo alkanut kyllääntyä Katarinaan, mutta nyt kävi tyttö\ntaas hänelle kalliiksi, koska hänen kanssaan samassa huoneessa asui\nmies, joka voisi helposti vallata hänet yöllä.\n\nEtiennen vaikutusvalta kasvoi. Hän oli vähitellen tehnyt koko kylän\nvallankumoukselliseksi. Häntä kohdeltiin kunnioituksella ja siksi\nsaivat hänen sanansa suuremman painon. Maheun vaimo piti häntä suuressa\narvossa, sillä hän maksoi säännöllisesti, ei juonut eikä pelannut\nkorttia, vaan istui usein nenä kiinni kirjassa.\n\nSyyskuussa onnistui hänen jo toteuttaa hommaamansa säästökassa,\nvaikkakin asialla ei vielä ollut vankkaa pohjaa ja jäseninä ainoastaan\nkylän työläiset. Mutta hän toivoi, että siihen liittyisivät kaikki\nkivihiilenkaivajat, etenkin jollei yhtiö edelleenkään tulisi\nsotkeutumaan heidän puuhiinsa. Hänet oli valittu yhdistyksen\nkirjuriksi, josta toimesta hän sai pienen palkkionkin. Hän tuli nyt\nmelkein rikkaaksi. Naineen kivihiilenkaivajan on todellakin melkein\nmahdoton tulla toimeen, mutta nuori mies, joka elää siivosti, voi tehdä\nsäästöjäkin.\n\nVähitellen tapahtui Etiennessä muutos. Hänessä heräsi halu elää\nmukavammin ja pukeutua siistimmin, mikä ennen oli ollut mahdoton hänen\nköyhyytensä tähden. Hän tilasi itselleen verkapuvun ja osti hyvät\njalkineet. Hänestä tuli liikkeen johtaja ja hänen ympärilleen\nryhmittyivät kaikki työläiset. Hänen itserakkautensa oli tyydytetty\ntästä nopeasta menestymisestä, häntä huumasi tovereitten osottama\nkunnioitus ja hän ylpeili ja uskoi vallankumouksen pikaiseen\nonnistumiseen.\n\nSillävälin läheni syksy. Lehdet varisivat puista. Nuoret pojat ja tytöt\neivät enää kohdanneet toisiaan pensaikossa. Taas satoi lakkaamatta ja\nvesiränneistä virtasi vettä tynnyreihin. Huoneissa paloi tuli koko\npäivän myrkyttäen ummehtunutta ilmaa. Koitti tukala aika.\n\nEräänä lokakuun yönä Etienne hermostuneena puheistaan ei kauaan aikaan\nvoinut nukkua. Hän oli nähnyt, kuinka Katarina pujahti peitteen alle ja\nsammutti kynttilän. Tyttö näytti myös levottomalta ikäänkuin ujouden\nkohtauksen valtaamana, hänen kätensä eivät tahtoneet totella häntä\nhänen tehdessään kiirettä, sammutettuaan kynttilän hän jäi makaamaan\nliikkumattomana. Mutta Etienne kuuli, ettei hänkään nukkunut. Hän\ntunsi, että tyttö ajatteli häntä samoin kuin hänkin ajatteli tytöstä.\nEi vielä koskaan tuo äänetön keskustelu ollut tehnyt heitä noin\nlevottomiksi. Pari kertaa Etienne aikoi nousta vallatakseen hänet.\nTyhmäähän on noin himoita toinen toistaan koskaan sitä tyydyttämättä.\nJa miksi kiduttaa itseään? Lapset nukkuivat ja Katarina varmaankin\nodottaa häntä ja kietoisi käsivartensa hänen kaulaansa ääneti ja\nyhteenpuserretuin hampain. Kului tunti. Etienne ei noussut paikaltaan\nja Katarina ei uskaltanut kääntyä kyljelleen peläten kutsua häntä. Mitä\nkauemmin he elivät vierekkäin, sitä korkeampana kohosi heitä erottava\nmuuri, jokin salainen häpeä, epämääräinen ujous, jota he tuskin\nitsekään ymmärsivät, esti heidät lähestymästä toisiaan.\n\n\n\n\nIV.\n\n\n-- Kun menet Montsouhun palkkaasi noutamaan, sanoi Maheun vaimo\nmiehelleen, -- niin ota samalla minulle naula kahvia ja kaksi naulaa\nsokuria.\n\nMaheu paikkasi parastaikaa saappaansa, säästääkseen\nsuutarimaksumenossa.\n\n-- Kyllä, vastasi tämä silmät työssä kiinni.\n\n-- Voisitpa myös poiketa lihakauppaan. Mitä arvelet\nvasikanlihapalasesta? Me emme ole kauaan aikaan syöneet lihaa.\n\nTällä kertaa mies kohotti päänsä.\n\n-- Taidat luulla, että minä saan satoja ja tuhansia. Viikon työ oli\nhyvin huono, kun he ovat keksineet aina pysäyttää työt.\n\nMolemmat vaikenivat: Se oli lauantaina lokakuun loppupuolella. Yhtiö\noli tänä päivänä lopettanut työt kaikissa kaivoksissa sillä tekosyyllä,\nettä palkkojen maksamisesta oli johtunut epäjärjestystä asioissa. Se\npelkäsi uhkaavaa liikepulaa ja käytti hyväkseen jokaista tilaisuutta\npidättääkseen kymmenet tuhannet työläisensä työstä. Sillä oli kyllä\nennestäänkin suuri varasto hiiliä.\n\n-- Etienne odottaa sinua Rasseneurin luona, jatkoi vaimo. -- Ota hänet\nmukaasi, hän on sinua kepperämpi ja voi pian huomata, jos teidät\naiotaan pettää.\n\nMaheu nyökäytti päätään.\n\n-- Ja puhu noitten herrojen kanssa isästä. Lääkäri on varmaankin\nhallinnon puolella. Eikö totta, vaari, lääkärihän erehtyy, te voitte\nvielä tehdä työtä.\n\nUkko Bonnemort oli jo kymmenen päivän kuluessa istunut kuin naulattuna\npaikkaan kankeana jaloistaan.\n\n-- Tietysti minä vielä teen työtä, mutisi vaari, -- sääriä pakottaa\nkyllä, mutta eihän se ole suuri asia. Se on vain heidän keksintöjään,\njottei heidän tarvitsisi maksaa minulle sataa kahdeksankymmentä\nfrankia.\n\nMaheun vaimo ajatteli ukon kahta frankia, joita hän ei enää koskaan\ntoisi hänelle ja huudahti epätoivoissaan:\n\n-- Hyvä jumala, jos näin jatkuu, niin pian me kaikki joudumme manalan\nmajoille!\n\n-- Ken kuolee, ei tarvitse ainakaan enää syödä, -- huomautti Maheu.\n\nHän hakkasi vielä muutaman naulan saappaisiin ja teki lähtöä. Kylä No.\n240 sai nostaa palkkansa neljän aikaan. Naiset saattoivat miehiään\npyytäen palaamaan heti. Useat pyysivät heitä toimittamaan asioitaan,\njotteivät he jäisi kapakkaan.\n\nRasseneurin luona sai Etienne kuulla uutisia. Levottomuutta herättävät\nhuhut kertoivat, että yhtiö käy yhä enemmän tyytymättömäksi\nkannatuspaalutyöhön. Se kiskoi työläisiltä raskaita sakkoja, niin että\nriitaa ei ollut vältettävissä. Se oli yksi monista syistä, joita\nuskallettiin lausua julki.\n\nJuuri kun Etienne tuli Rasseneurille kertoi eräs toveri, joka\npaluumatkalla Montsousta oli poikennut kaivosrakennukseen, että kassan\nluona oli ripustettu jokin tiedonanto, mutta hän ei oikein päässyt\nselville, mitä siinä seisoi. Hänen jälkeensä tuli toinen ja kolmas,\njokainen kertoen jonkun uutisen. Nähtävästi oli yhtiö tehnyt jonkun\npäätöksen.\n\n-- Mitä sinä sanot siitä? -- kysyi Etienne Istuen Suvarinin pöytään,\nmissä ei ollut muuta kuin tupakkaa.\n\n-- Sehän oli helppo arvata, vastasi tämä. -- He tahtovat saattaa meidät\näärimmäisyyteen.\n\nHän yksin kykeni selvittämään tilanteen. Tyynesti kuten tavallisesti\nalkoi hän selittää hänelle asiantilaa. Liikepula on kohdistunut myös\nheidänkin yhtiöönsä ja jollei se tahdo joutua häviöön, täytyy sen\nsupistaa menojansa. Luonnollisesti tulee se tapahtumaan työläisten\nkustannuksella, heidän täytyy kiristää vielä enemmän nälkävyötänsä.\nJonkun tekosyyn nojalla tulee se vähentämään heidän palkkaansa. Jo\nkahden kuukauden ajan oli hiiliä kasaantunut sen varastoihin ja kaikki\nympäristön tehtaat ovat melkein lopettaneet työnteon. Se ei uskaltanut\nitse pysäyttää töitä, sillä se pelkäsi koneitten toimettomuutta, mutta\nnähtävästi toivoi se jotain keskitietä, päästäkseen pulastaan,\nmahdollisesti lakkoa, jonka jälkeen työläiset jäisivät nöyryytetyiksi\nvalmiina kuinka pieneen palkkaan tahansa. Sitä häiritsi myöskin vasta\nperustettu kannatuskassa, sillä se uhkasi tulevaisuutta, mutta lakko\nolisi nyt pian tyhjentänyt sen varat ja tehnyt siitä lopun, ennenkuin\nse ehtisi karttua suuremmaksi.\n\nRasseneur istui Etiennen viereen ja molemmat kuuntelivat hämillään.\nHuoneessa ei ollut muita paitsi emäntä, niin että voitiin puhua\nvapaasti.\n\n-- Mitä vielä, -- mutisi ravintoloitsija, -- ei yhtiö ole lainkaan\nhuvitettu lakosta eikä työläisetkään. Paras olisi hieroa sovintoa.\n\nSe oli kyllä järkevää puhetta. Hän oli aina taipuvainen kohtuullisiin\ntoimenpiteisiin. Ei edes hänen vuokralaisensa nopeasti kasvanut maine\nsaanut häntä muuttamaan mielipiteitään, vaan oli hän aina taipuvainen\ntyytymään siihen, mikä oli mahdollinen saavuttaa, sanoen ettei\nvoita mitään, jos tahtoo saada kaikki yhtä aikaa. Synnynnäisestä\nhyväntahtoisuudestaan huolimatta tunsi hän sisimmässään salaista\nkateutta Etienneä kohtaan, sillä nyt ei enää saapunut Voreux'n\ntyömiehiä niin lukuisesti kuulemaan entistä johtajaansa. Siksi sattui\ntoisinaan, että hän piti yhtiön puolta unohtaen vanhan työstä\npoispotkitun vihaa.\n\n-- Sinä olet siis lakkoa vastaan, huusi rouva Rasseneur tiskin luota.\n\nMies myönsi päättäväisenä, mutta rouva Rasseneur hyökkäsi hänen\nkimppuunsa antamatta hänen lopettaa puhettaan.\n\n-- Vait! sinulla ei ole sydäntä, anna toisten puhua.\n\n-- Paljo mahdollista, sanoi Etienne, että kaikki, mitä toveri on\nsanonut, on totta, mutta jos meidät pakotetaan, täytyy meidän olla\nvalmiit lakkoon. Pluchart on kirjoittanut minulle tämän johdosta aivan\noikein. Hän on myös lakkoa vastaan, koska työmies kärsii siitä yhtä\npaljon kuin työnantajakin eikä saavuta sillä huomattavia tuloksia.\nMutta hän näkee siinä oivallisen keinon saada työläisiä yhtymään hänen\nsuureen yhdistykseensä... Tässä on muuten hänen kirjeensä.\n\nTodellakin Pluchart, toivottomana työläisten epäluottamuksesta\nInternationaleen, toivoi, että he liittyisivät nyt joukolla, jos heidän\ntäytyisi ruveta taisteluun yhtiötä vastaan. Kaikista ponnistuksistaan\nhuolimatta ei Etiennen onnistunut saada ainoatakaan työläistä hänen\nliittoonsa jäseneksi. Paljon suurempi menestys oli apukassalla, jonka\npuolesta hän muuten hommasikin enemmän. Kassa oli vielä aivan köyhä\neikä ollut suuri konsti tyhjentää se. Suvarin oli siinä suhteessa\noikeassa. Mutta silloin olivat lakkolaiset tietysti pakotetut\nkääntymään kansainvälisen liiton puoleen pyytääkseen avustusta kaikkien\nmaitten veljiltään.\n\n-- Kuinka paljon on nyt kassassa varaa? -- kysyi Rasseneur.\n\n-- Ei ole täyttä kolmeatuhatta frankia, vastasi Etienne. -- Ja\ntiedättekö toissapäivänä minut kutsuttiin hallintoon. He olivat kyllä\näärettömän kohteliaita, mutta minä ymmärsin, että heidän mielensä teki\ntarkastaa sitä. Varmaankin meillä syntyy riitaa tämän johdosta.\n\nRavintoloitsija alkoi kulkea edestakaisin vihellellen jotakin\nylenkatseellisesti. Kolme tuhatta frankia! Mitä sillä saa? Tuskin\nleipääkään viikoksi. Tai jos toivoo ulkomaalaisilta, vaikkapa noilta\nenglantilaisilta, niin pian saa pistää hampaat naulaan. El, lakosta ei\nnyt ole mihinkään!\n\nTällä kertaa sanoivat Rasseneur ja Etienne toinen toisilleen ensi\nkertaa hävyttömyyksiä. Tavallisesti he aina olivat yksimielisiä mitä\ntulee riitaan kapitalia vastaan.\n\n-- Ja mitä sanot tästä? toisti Etienne kääntyen Suvarinin puoleen.\n\nTämä vastasi tavallisella ylenkatseella.\n\n-- Ruveta lakkoon olisi suuri tyhmyys!\n\nKaikki olivat äkäpäissään vaiti. Hetken perästä lisäsi Suvarin hiljaa:\n\n-- Enhän minä vastusta, jos se teitä miellyttää. Toiset siinä häviävät,\ntoiset nääntyvät, mutta tuleehan siitä aina jokin puhdistus. Mutta jos\nsitä tietä aikoo uudistaa maailmaa, niin saa odottaa tuhansia vuosia.\nAlottakaapa mieluummin toisesta päästä: räjäyttäkää ilmaan tuo\nkidutuslaitos, missä te kaikki menehdytte!\n\nJa hän viittasi hienolla kädellään Voreux'hon, joka näkyi avonaisesta\novesta.\n\nKohta sen jälkeen saapui Maheu. Hän ei tahtonut juoda huolimatta\nemännän kohteliaasta tarjouksesta. Hän möi oluensa tavalla ikäänkuin\nhän tarjoisi sitä ilmaiseksi. Etienne nousi ja he menivät yhdessä\nMontsou'hun.\n\nPalkannostopäivänä oli Montsou'ssa melkein yhtä juhlallista kuin\nmarkkinapäivänä. Kaikista kylistä saapui joukottain työläisiä.\nRahastonhoitajan konttori oli ahdas, niin että he mieluummin odottivat\nulkona seisoen ryhmissä tiellä ja käytävillä eikä joukko näyttänyt\nkoskaan vähenevän. Kiertokaupustelijat olivat siinä myös tavaroineen ja\noluttuvissa kävi tarjonta vilkkaasti. Kivihiilenkaivajat poikkesivat\ntavallisesti niihin jo ennen palkansaamistaan saadakseen lisää\nrohkeutta ja saatuaan rahat menivät he taas ottamaan ryypyn asian\npäälle. Harva mies palasi sinä päivänä ajoissa kotiin.\n\nLähestyessään konttoria huomasivat työläiset heti, että työläiset\njostain hiljaa mutta tyytymättömästi mumisivat. Nyt ei näkynytkään\ntavallista huolettomuutta, jolloin rahat nopeasti siirtyivät taskuista\nkapakkaan. He puivat nyrkkiä ja kiihkoisia sanoja herahteli huulilta.\n\n-- Onko siis totta? -- kysyi Maheu Chaval'ilta, jonka hän tapasi\nPiquet'in ravintolan luona. -- He ovat siis tehneet tuon katalan työn.\n\nChaval mörähti jotain hampaittensa välistä heittäen silmäyksen\nEtienneen. Viimeisen työkaupan jälkeen oli hän liittynyt toisiin, koska\nhän vähitellen oli alkanut kadehtia Etienneä tuota kulkuria, joka\npöyhkeydessään pakottaa koko kylänväen nuoleksimaan kengänpohjiaan,\nkuten hänen tapanaan oli sanoa. Sen lisäksi vaivasi häntä\nmustasukkaisuus. Joka kerran nyt kun hän vei Katarinan Requillart'iin,\nhaukkui hän tätä mitä raaimmin syyttäen häntä siitä, että hän muka eli\näitinsä vuokralaisen kanssa. Mutta sitten oli hän kuristaa tytön\nsyleilyyn kiihkeän himon valtaamana.\n\nMaheu teki hänelle toisen kysymyksen.\n\n-- Joko on tullut Voreux'n vuoro?\n\nChaval nyökkäsi päätään kääntyen heihin selin, jonka jälkeen Maheu ja\nEtienne päättivät mennä konttoriin.\n\nKonttori oli neliskulmaisessa huoneessa, joka: oli ristikkoväliseinällä\njaettu kahtia. Penkeillä seinän vieressä istui noin viisi, kuusi\ntyöläistä. Rahastonhoitaja apulaisineen maksoi juuri eräälle\ntyöläiselle, joka seisoi lakki kädessä.\n\nPenkin yllä vasemmalla puolen riippui keltanen ilmoitus, jonka edessä\noli miehiä tunkeillut aamusta asti. He lukivat sen ääneti ja poistuivat\nsanaakaan sanomatta alaspainunein päin ikäänkuin juuri olisivat saaneet\nselkäänsä.\n\nNytkin seisoi ilmoituksen edessä kaksi kivihiilenkaivajaa, toinen\nnuori, toinen vanha ukko juomarikasvoineen. Kumpikaan ei osannut lukea.\nNuori mies vaivoin tavaili, mutta ukko tuijotti vain tylsästi paperiin.\n\n-- Lueppa meille tuo, -- sanoi Maheu toverilleen, sillä ei hänkään\nollut erittäin luja lukutaidossa.\n\nEtienne alkoi lukea ääneen. Se oli yhtiön tiedonanto kaikkien kaivosten\ntyöläisille. Yhtiö ilmoitti, että se on edelleenkin tyytymätön\nkannatinpuihin, mutta se on väsynyt sakottamiseen, koska se ei johda\nmihinkään, siksi on se päättänyt järjestää maksun toisin. Tästä lähin\ntulee se maksamaan erikseen kannatinpuitten pystyttämisestä joka\nkuutiometrin puusta, joka lasketaan alas ja käytetään työhön, jolloin\ntullaan ottamaan huomioon työn laatu ja aika. Luonnollisesti silloin\ntullaan vähentämään maksua hiilirattaista noin neljäänkymmeneen tai\nviiteenkymmeneen centimiin, riippuen tietysti hiilikerroksen laadusta\nja murtopaikan etäisyydestä kaivosaukosta. Edelleen seurasi himmeitä\nselostuksia siitä, että tuon kymmenen centimen vähennyksen peittäisi\nmaksu kannatinpaaluista. Muutoin lisäsi yhtiö, että jokaisella on aikaa\ntulla vakuutetuksi tämän uuden maksutavan hyvistä puolista, sillä se\nastuu voimaan vasta maanantaina, 1 p:nä joulukuuta.\n\n-- Ettekö voi lukea siellä hiljemmin! huusi rahastonhoitaja, -- eihän\ntässä voi kuulla omaa ääntäänkään.\n\nEtienne lopetti lukemisen välittämättä tuosta huomautuksesta. Hänen\näänensä vapisi. Hänen vaiettua ei kukaan sanonut mitään, vaan\ntuijottivat yhäti vielä paperiin.\n\n-- Saakeli soikoon! mumisi Maheu.\n\nHe istuivat penkille. Molemmat olivat vaipuneet ajatuksiinsa\nhuomaamatta tulevia ja poistuvia työmiehiä. Yhtiö tekee pilkkaa heistä.\nEivät he koskaan voisi kannatinpuista saada takaisin noita vähennettyjä\nkymmentä centimea. Korkeintaan voisivat he saada kahdeksan, mutta kaksi\nvarastaisi yhtiö heiltä välittämättä siitä, kuinka paljon aikaa\nhuolellinen työ vaatii. Tuotako se ajoikin takaa, kehtaamatta suoraan\nvähentää palkkoja. Se tahtoo tehdä säästönsä työläisten kustannuksella.\n\n-- Peevelin kujeita! kirosi Maheu taas. -- Me olisimme nautoja, jos me\ntaipuisimme tähän!\n\nKassan luona ei ollut ketään ja hän meni saamaan palkkaansa. Joka\nmurtokunnasta saapui vanhin murtaja hakemaan palkkaa, minkä hän sitten\njakoi toverien kesken. Siten sujui työ nopeammin.\n\n-- Maheu tovereineen, -- sanoi konttoristi, -- Filonnie'ren murtopaikka\n7... 135 frankia.\n\nRahastonhoitaja haki luettelosta, jonka muodostivat kirjaset, mihin\nvoudit merkitsevät joka päivä hiilirattaitten lukumäärän joka\nmurtopaîkasta.\n\nRahastonhoitaja maksoi summan.\n\n-- Anteeksi, herra, sopersi Maheu hämillään, onko se varmasti niin,\nettekö erehdy?\n\nHän katsoi rahoihin uskaltamatta ottaa niitä, kylmä väristys karmi\nhänen selkäpiitään. Hän oli kyllä odottanut huonoa saantia, mutta noin\nvähän ei hän voinut arvata. Kun hän antaa Sakarialle. Etiennelle ja\nkolmannelle, joka oli nyt Chaval'in sijasta, heidän osansa, niin ei\nhänelle jää enempää kuin viisikymmentä frankia, vaikka heitäkin on\nneljä -- hän itse, Katarina, Jeanlin ja isä.\n\n-- En, en erehdy, vastasi kirjanpitäjä. -- On laskettava pois kaksi\nsunnuntaita ja neljä työtöntä päivää -- siis yhteensä yhdeksän\ntyöpäivää.\n\nMaheu seurasi laskuja ja laski itsekseen; yhdeksästä päivästä on hän\nsaapa noin kolmekymmentä frankia, Katarina kahdeksantoista ja Jeanlin\nyhdeksän. Bonnemort vaari on kyllä tehnyt työtä vain kolmena päivänä.\nMutta kuitenkin, jos laskee Sakarian yhdeksänkymmentä frankia ja\nnoitten kahden osat, täytyisi varmasti tulla enemmän.\n\n-- Älkää unohtako sakkorahoja, lisäsi lopuksi kirjanpitäjä. --\nKaksikymmentä frankia sakkoa huonoista kannattamista.\n\nMurtaja huitasi epätoivoissaan kädellään. Kaksikymmentä frankia sakkoa\nja neljä työtöntä päivää. No silloin kai piti lasku paikkansa. Ja\nennen, kun Bonnemort oli työssä eikä Sakarias ollut naimisissa, toi hän\nväliin puolitoistasataa frankia.\n\n-- No, ettekö huoli rahoista? huusi kassanhoitaja kärsimättömästi --\nEttekö näe, että toiset odottavat. Ellette tahdo, niin sanokaa vain.\n\nMaheu päätti vihdoin ottaa rahat, mutta silloin pidätti kirjanpitäjä\nhänet.\n\n-- Malttakaa, minulla on tässä merkitty nimenne, Toussaint Maheu,\nniinkö? Pääsihteeri tahtoo puhua kanssanne. Menkää heti hänen\nluoksensa, hän on nyt yksin.\n\nMaheu oli aivan päästä sekasin, kun hän tuli suureen työhuoneeseen,\nmissä oli punanen huonekalusto ja vihreät seinäpaperit. Pääsihteeri,\npitkä laiha mies puhui hänelle jotain pitkälti kohottamatta päätään\npöydästä, joka oli täynnä papereita. Mutta Maheun korvissa soi niin,\nettä hän huonosti tajusi. Hän käsitti vaistomaisesti, että kysymys oli\nhänen isästään, jota oltiin aikeissa erottaa 150 frankin eläkkeellä\nneljänkymmenen vuotisesta palveluksesta. Sitten muuttui sihteerin ääni\näkkiä ankaraksi. Häntä syytettiin siitä, että hän harrastaa\npolitiikkaa, millä tarkoitettiin kaiketi apukassaa. Hänen kehoitettiin\npysymään syrjässä noista hommista pilaamatta hyvän työmiehen\nmainettaan. Hän aikoi vastustaa, mutta ei löytänyt sanoja ja\nhypistellen lakkiaan sopersi hän ainoastaan katkonaisesti.\n\n-- Tietysti, herra sihteeri... se on tietty, herra sihteeri, minä\nvakuutan...\n\nTuskin hän oli päässyt ulos Etiennen seuraan, kun hän päästi kielensä\nvaltoihinsa:\n\n-- Kyllä olinkin vanha nauta! Olisi pitänyt vastata. Ei ole kylliksi,\nmitä syödä ja siinä vielä tyhmyyksiä?! Hän tarkoitti sinua, sanoen,\nettä koko kylä on tartutettu... Hyvä jumala, mitä tehdä? Täytyy\nkoukistaa selkäänsä ja kiittää.\n\nMaheu vaikeni. Häntä kalvoi viha ja arkuus. Etienne vaipui\nmietteisiinsä. He kulkivat taas keskellä joukkoa, joka täytti tiet.\nKatkeruus yltyi. Se oli rauhallisen väen äänetön epätoivo, ilman\nhuutoja tai voimakkaita liikkeitä, pelottavana kuin lähestyvän myrskyn\npauhina. Nytkin jo heiltä puuttuu leipää, mitä sitten, jos vielä palkka\npainetaan alas? Ravintolasta kuului voimakasta kiroilemista.\nKatkeruuden ja vihan myrkky teki kurkut niin kuiviksi, että nuo\nvähäisetkin ansiot siirtyivät kapakan omistajalle.\n\nMontsou'sta kylään saakka eivät Maheu ja Etienne vaihtaneet sanaakaan.\nKun he astuivat tupaan, huomasi Maheun vaimo heti, että he olivat\ntyhjin käsin.\n\n-- Sepä mainiota! -- huudahti hän. -- Entä kahvini, sokurini ja liha?\nPalanen lihaa ei kai olisi tehnyt meitä köyhemmiksi?\n\nMies ei vastannut mitään mielenliikutuksesta. Äkkiä hänen karkeat\nkasvonsa murtuivat, ja suuret kyynelkarpalot vierivät hänen silmistään.\nHän heittäytyi tuolille ja itkien kuin lapsi heitti pöydälle\nviisikymmentä frankia.\n\n-- Siinä on palkka meidän kaikkien työstä.\n\nMaheun vaimo katsahti Etienneen, mutta kun tämäkin oli vaiti ja\nalakuloinen, alkoi hänkin itkeä. Kuinka voisi yhdeksän henkeä elää\npuolen kuukautta viidelläkymmenellä frankilla? Vanhin poika oli heidät\nhyljännyt, vanhus ei enää voinut liikuttaa jalkojaan, siis täytyy\nkaikkien kuolla. Alzire heittäytyi äitinsä kaulaan onnettomana siitä,\nettä äiti itki. Estelle parkui myös, Lenore ja Henri ulisivat niin että\nkorvia särki.\n\nPian koko kylä kajasti samoja hätähuutoja. Miehet olivat palanneet\nkotiin ja joka perheessä surtiin huonoa saantia ja uutta uhkaavaa\nhätää. Ovia paiskattiin auki, ja naiset tulivat portaille valittamaan\nikäänkuin huoneet olisivat liian ahtaat heidän vaikeroimiselleen.\n\nSade tiukkui, mutta he eivät sitä huomanneet, vaan huusivat toinen,\ntoisilleen näyttäen saamiaan rahoja.\n\n-- Katso, mitä mieheni sai.. Tuoko on palkkaa!\n\n-- Ajattele, eihän tästä riitä leipäänkään viikoksi!\n\n-- Entä minä! Katso itse. Täytyy kai myydä paidat yltään.\n\nMaheun vaimo meni myös ulos. Levaquen ovelle oli kasaantunut suuri\njoukko. Siinä kaikuivat huudot voimakkaimmin, sillä mies juoppo ei edes\nollut palannut kotiin ja vaimo epäili, että koko palkka hupenee\nVulkaniin. Philomene odotti myös Maheuta, jottei rahat joutuisi\nSakarian käsiin, Ainoastaan Pierronin vaimo pysyi jotenkin\nrauhallisena, sillä tuo veijari Pierron osasi aina mielistellä\npäälliköitä niin, että voudin kirjassa oli hänen osalleen aina merkitty\nuseampia työpäiviä kuin toisille, mutta anoppi piti sitä halpamaisena\ntekona. Hän oli niitten puolella, jotka kapinoivat. Laiha ja pitkä kuin\noli, puisti hän nyrkkiään Montsou'hun päin.\n\n-- Voiko ajatella, huusi hän lausumatta Hennebeau'n nimeä, että heidän\nkyökkipiikansa ajoi kääseissä tänä aamuna. Niin, niin kääseissä parilla\nhevosella, varmaankin Marchienneen kaloja ostamaan.\n\nHuudot yltyivät. Kaikki purkivat sisustaan, minkä ehtivät. Tuo\npalvelijatar valkosessa esiliinassa, joka ajoi torille kääseissä\nharmitti kaikkia. Työläiset olivat kuolla nälkään, pitikö sitten\nherrasväen syödä kaloja? Mutta eivät he aina tule herkuttelemaan. Kyllä\nkerran tulee köyhienkin vuoro!\n\nEtiennen kylvämät siemenet alkoivat itää. Kaikki huusivat\nkärsimättömyydestä voimatta odottaa kulta-ajan koittoa, jolloin kerran\nhekin saisivat onnensa osaa. Vääryys kävi yhä sietämättömämmäksi. Jo\noli aika ruveta vaatimaan oikeuksiaan, kun leipäkin tahdottiin riistää\nheidän suustaan. Naiset olivat valmiit vaikka heti ryhtymään\ntaisteluun. He tahtoivat heti vallata tuon luvatun maan.\n\nIllalla oli Huvissa päätetty ruveta lakkoon. Rasseneur ei enää\nväittänyt vastaan. Suvarin piti myöskin sitä ensimäisenä askeleena.\nEtienne määritteli aseman seuraavasti: jos yhtiö todellakin toivoo\nlakkoa, niin se saa sen.\n\n\n\n\nV.\n\n\nKului viikko ja työ jatkui synkän ja epäilevän vaitiolon vallitessa\nratkaisevaa yhteentörmäystä odottaessa.\n\nMaheun asiat kävivät yhä huonommiksi ja kaikista merkeistä päättäen\nuhkasi seuraava palkka tulevan vielä niukemmaksi. Maheun vaimo kävi yhä\närtyisämmäksi. Meni jo niin pitkälle, että eräänä yönä Katarina ei\nsaapunut yöksi kotiin. Seuraavana aamuna saapui hän niin uupuneena ja\nsairaana, ettei hän voinut mennä työhön. Hän itki ja vakuutti, ettei se\nollut hänen syynsä, vaan että Chaval oli pidättänyt hänet väkisin\nuhaten lyödä, jos hän lähtisi. Chaval oli aivan tullut hulluksi\nmustasukkaisuudesta eikä tahtonut päästää häntä Etiennen luo, jonka\nsängyssä hän sanoi perheen sallivan Katarinan nukkua öisin. Äiti\nraivostui kieltäen tyttärensä enää menemästä sellaisen eläimen kansaa\nja tahtoi itse lähteä Montsou'hun kurittaakseen häntä. Mutta päivä oli\nkaikessa tapauksessa mennyt hukkaan, sitä paitsi ilmoitti tytär, ettei\nhän tahtonut vaihtaa häntä toiseen, kun kerran oli ruvennut hänen\nkanssaan suhteisiin.\n\nParin päivän perästä sattui toinen juttu. Oli luultu, että Jeanlin oli\nkauniisti joka päivä työssä, kun äkkiä saatiin tiistaina tietää, että\nhän jo kaksi päivää juoksentelee jossain Bebert'in ja Lydian seurassa\nVandamin rämeisissä seuduissa. Hän oli narrannut toverinsa mukaan ja\nkuka ties, mitä kepposia he olivatkaan tehneet. Hän sai tietysti aika\nselkäsaunan, aluksi kadulla kaikkien lasten nähden varoitukseksi. Oliko\nmoista kuultu? Hänenkö lapsensa, jotka olivat hänelle maksaneet niin\npaljon syntymästä asti ja joitten aika nyt olisi auttaa vanhempia! Ja\nhän muisteli omaa ilotonta nuoruuttaan, ainaisen toivottoman puutteen\nja raskaan työn lapsuudesta asti.\n\nKun miehet ja tytär sinä aamuna lähtivät työhön, kohosi Maheun vaimo\nvuoteeltaan ja sanoi Jeanlinille:\n\n-- Muista, jos vielä kerran uskallat sellaista, niin kuritan sinut niin\nettä tulet muistamaan sen elämänikäsi.\n\n-- Uudessa murtopaikassa oli työ hyvin raskasta. Hiilikerros tässä\npaikassa oli niin ohut, että murtajat repivät kyynärpäänsä verille\nryömiessään maaperän ja katon väliin. Sitä paitsi kävi maa yhä\nkosteammaksi, niin että milloin tahansa voitiin odottaa maanalaisen\nlähteen pulpahtavan esiin, rikkovan kallion ja vievän ihmiset virran\nmukana. Edellisenä päivänä, kun Etienne oli voimakkaasti iskenyt\nkuokallaan, pärskähti hänen kasvoihinsa vettä. Mutta hän ei paljoa\nvälittänyt onnettomuustapauksista, hän oli käynyt yhtä huolettomaksi,\nkuin muutkin toverit. He hengittivät räjähdyskaasua tuntematta edes\nenää sen painostusta. Kun toisinaan lyhdyn valo kävi tavallista enemmän\nsinertäväksi, painoi joku hiilenkaivaja korvansa seinää vastaan\nkuunnellen suhinaa, mikä on ominainen kaasulle, joka murtautuu esiin\njostain kolosta.\n\nPelottavampia olivat kuitenkin maanvieremät. Se ei ollut yksin\npaalutusten syy, vaan myös huono maaperä, joka oli aivan kostea ja\ntuskin pysyi koossa.\n\nMaheun täytyi kolmasti päivässä paaluttaa. Kello oli nyt puoli kolme ja\ntyömiehet hankkiutuivat lähtöön. Kellottaen kyljellään oli Etienne\njuuri lopettamaisillaan iskemästä hiilenmöhkälettä, kun äkkiä kumahti\netäinen jyrinä, ikäänkuin maanalainen ukkonen olisi tärisyttänyt\nkaivoksen.\n\n-- Mitä se on? huudahti hän ja nakkasi kuokan kädestään kuunnellakseen.\n\nHänestä tuntui, että koko käytävä hänen takanaan oli vierinyt alas.\n\n-- Se on maanvieremä!... Pian! Pian! huusi Maheu syöksyen edeltä\nkäytävää alas.\n\nKaikki heittäytyivät hänen jälkeensä levottomuuden valtaamina. Lyhdyt\nhyppivät heidän käsissään, ympärille oli syntynyt kuolon hiljaisuus. He\njuoksivat tuttua tietä kumartuen, melkein nelinryömin, vaihdellen\njuostessaan katkonaisia kysymyksiä ja vastauksia: Missä se oli? Ehkä\nmurtopaikassa? Ei, se kuului alhaalta. Ehkä kuljetuskäytävässä. Kun he\nsaapuivat savutorven luo, ryhmittyivät he työntäen toinen toisiaan,\nestäen toinen toistaan.\n\nJeanlin oli tänä päivänä myös kaivoksessa, uskaltamatta jäädä pois,\nsillä hän tunsi vielä nahoissaan edellisen päivän löylytyksen. Hän\njuosta köpitti avojaloin rattaitten jonon jälestä sulkien\nilmavaihtoluukkuja. Toisinaan, kun hän ei pelännyt voudin näkevän\nhyppäsi hän viimeisille rattaille istumaan, vaikka se oli kielletty,\nsillä pelättiin hänen vaipuvan uneen. Hänen suurin huvinsa oli jonon\npysähtyessä antaakseen tietä vastaantulevalle jonolle, hiljaa hiipiä\nBebertin luo, joka istui ohjaksissa ja nypistää häntä verille tai tehdä\njotain muuta koiruutta. Tällaisina hetkinä oli hän aivan apinan\nnäköinen, keltatukkainen ja hörökorvainen kuin oli. Hän oli ketterä,\nkuin villikissa ja kehittynyt kuin jokin epäsikiö, josta tunsi sen\npolveutuvan eläimestä.\n\nIltapäivällä oli Mouque tuonut Bataillen pojille. Kun hevonen äkkiä\npysähtyi raitiotien mutkassa, hiipi Jeanlin Bebertin luo ja kysyi:\n\n-- Mitä tuo vanha kaakki pysähtyy? Olin vähällä taittaa sääreni.\n\nMutta Bebert ei voinut vastata. Vastaan kulki toinen jono rattaita,\njoita kuljetti Trompette ja vanhan tuttavansa tunnettuaan oli Bataille\näkkiä vilkastunut, niin että Bebertilla oli aika työ pidättääkseen sen.\nEnsimäisestä päivästä saakka oli Bataille alkanut tuntea hellää\nystävyyttä sitä kohtaan ikäänkuin tahtoisi opettaa sille\nkärsivällisyyttä ja itsensä hallitsemista. Mutta Trompette ei ollut\nvieläkään tottunut tilaansa, vaan kuletti rattaita alas painunein päin\nkaihoten aurinkoa. Joka kerta kun he tulivat vastakkain kurotti\nBataille päätään kerskuen, tahtoen nuolasta toista kuonoon\nrohkaistakseen sitä edes vähän hyväilyllään.\n\n-- Nyt nuo kirotut taas nuoleskelevat, mörähti Bebert.\n\nKun Trompette oli mennyt ohi, vastasi hän Jeanlinille:\n\n-- Se on käynyt jo helkkarin vanhaksi, tuo raato! Jos vaan tiellä\nsattuu jokin kuoppa tai kivi, pysähtyy se ikäänkuin pelkäisi\nloukkautuvansa. Jumala tiesi, mitä se tänään erikoisesti pelkää\nluukkujen takana. Työntää ne auki, mutta sitten pysähtyy. Oletko\nhuomannut mitään?\n\n-- En muuta kuin että vettä on polviin saakka, vastasi Jeanlin.\n\nJono lähti edelleen. Seuraavan ilmaluukun edessä Bataille pysähtyi taas\nja hirnahti. Se työnsi sen päällään, mutta kauan ei tahtonut mennä\nsiitä. Vihdoin ryntäsi se siitä vauhdilla.\n\nJeanlin, joka sulki oven, jäi jälkeen. Hän kumartui tarkastaakseen\nsuota, jossa hän kahlasi. Sitten kohotti hän lyhdyn ja huomasi, että\nkannattimet olivat taipuneet tunkevan veden painosta. Samassa saapui\npaikkaan eräs kivihiilenkaivaja nimeltä Berloque Chicot, joka kiiruhti\nkotiin vaimonsa luo, joka makasi lapsivuoteessa. Hän pysähtyi myös\ntutkiakseen paalutusta. Mutta juuri kuin poika oli tahtonut juosta\nhevosensa perästä, kajahti hirveä rytinä ja sekä mies että lapsi\nhävisivät maanvieremän alle.\n\nTäräyksestä kohosi sakea tomu ilmaan. Kaikilta haaroilta ryntäsi\ntyömiehiä paikalle soastuna ja tukahtumaisillaan iskusta. Vilkkuvat\nlyhtyjenvalot valaisivat hämärästi pelästyneitten ihmisten hahmoja,\njotka riensivät myyränkoloistaan onnettomuuspaikalle.\n\nNe, jotka ensimäisinä olivat saapuneet paikalle, alkoivat huutaa\ntovereitaan. Toiset, jotka olivat vieremän toisella puolen, vastasivat.\nHeti kävi selville, että katto oli romahtanut kymmenen metrin alalla.\nSiis ei ollut erikoista vaaraa, mutta heidän sydämiään kouristi kun\nmultakasan seasta alkoi kuulua kuolemankorahduksia.\n\nBebert jätti hevosensa ja juosten paikalle, huusi: -- Jeanlin jäi\nsinne! Jeanlin jäi sinne!\n\nSamassa saapui Maheu, Sakarias ja Etienne, Maheun oli vallannut\ntoivoton raivo ja hän kiroili myötäänsä.\n\nKatarina, Mouquette ja Lydia, jotka myös olivat rientäneet paikalle,\nalkoivat itkeä kauhusta ja surusta, turhaa oli saada heidät\nvaikenemaan. Ympärillä vallitsi kauhea hämminki ja pimeys musteni.\n\nVouti Richomme oli myös rientänyt paikalle epätoivoissaan, ettei\ninsinööri Negrel'iä eikä Dansaert'ia ollut kaivoksessa. Hän kuunteli\nkorva maata vasten ja selitti lopuksi, ettei se ollut lapsen, vaan\nmiehen valitusta: Jokin työmies oli varmaankin siellä. Maheu oli jo\nparikymmentä kertaa kutsunut Jeanlinia saamatta vastausta. Varmaankin\noli poika musertunut kuoliaaksi.\n\n-- Rientäkäämme! sanoi Richomme tehden valmistuksia onnettomien\npelastamiseksi. -- Sitten ehdimme jaaritella.\n\nKivihiilenkaivajat alkoivat molemmilta puolin kaivaa vieremää lapioilla\nja kuokillaan. Chaval työskenteli ääneti Etiennen ja Maheun rinnalla,\nSakarias piti huolta mullan viemisestä pois tieltä. Lähestyi\nkotiinpaluunaika, eikä kukaan heistä ollut saanut mitään suuhunsa,\nmutta sitä ei ajateltu, koska toveri oli vaarassa. Joku lausui,\nettä kotona oltaisiin levottomana, kun ei kukaan palaa, mutta ei\nKatarina eikä Mouquette ei edes Lydiakaan tahtonut lähteä. He\ntahtoivat tietää, mitä oli tapahtunut. Vihdoin otti Levaque\ntehtäväkseen kertoa vähäisestä maanvieremästä, joka ei ole aiheuttanut\nmitään onnettomuutta. Kello oli jo lähes neljä. Yhden tunnin kuluessa\nolivat työläiset tehneet yhtä paljon kuin koko aamupäivänä. Suurin osa\nmultaa oli jo saatu tieltä, mutta katto yhä varisi. Maheu työskenteli\nkiihkolla iskien sitä rivakkaammin, jos joku tahtoi vaihtaa häntä.\n\n-- Hiljaa! kehotti Richomme. -- Taidamme olla perillä... Kunpa emme\nsatuttaisi heitä.\n\nKorahdukset kuuluivat yhä selvemmin. Nuo yhtämittaiset vaikerrukset\nolivat pelastajien osviittana. Nyt kuuluivat ne aivan kuokkien alta. Ja\näkkiä hiljenivät.\n\nKaikki tunsivat kuoleman hengen karmivan, mutta he jatkoivat\nkaivamistaan hiestyneinä ja uupuneina äärimäisyyteen. Vihdoin sattui\njoku jalkaan. Silloin alettiin kaivaa käsin kunnes koko ruumis\nvapautettiin mullan alta. Pää ei ollut murskautunut. Lyhdyn valo loi\nsiihen valoa ja Chicot'n nimi kierteli huulilta huulille. Hän oli vielä\nlämmin, mutta selkäranka oli ruhjoutunut jonkun möhkäleen painosta.\n\n-- Käärikää hän vaippoihin ja pankaa rattaille, käski vouti. Mutta nyt\netsikäämme pian poika!\n\nMaheu iski viimeisen kerran tehden aukon jonka kautta saattoi tulla\nviileyteen toisella puolen olevien kanssa. Hänelle huudettiin, että\nJeanlin oli juuri löydetty, hän on tainnoksissa, molemmat sääret\nmurskatut, mutta hän hengittää vielä. Isä otti pojan käsivarsilleen ja\nlähti menemään. Lujasti kiristettyjen hampaitten takaa pääsi vain\nkirouksia, joihin hän purki tuskansa. Katarina ja muut naiset alkoivat\ntaas itkeä ääneen.\n\nJärjestettiin nopeasti jono. Bebert toi Bataillen, joka valjastettiin\nkaksien rattaitten eteen. Toiselle pantiin Chicot'n ruumis ja toiseen\nistui Maheu pitäen Jeanlinia sylissään. Poika oli kääritty johonkin\nrääsyyn, joka oli; revitty ilmavaihtoluukusta. Molemmissa rattaissa\npunotti lyhty kuin tähti. Lähdettiin hiljaa liikkeelle. Jonon perässä\nkulki noin viisikymmentä kivihiilenkaivajaa, jotka vasta alkoivat\ntuntea väsymystä ja laahasivat jalkojaan perässä. Yli puoli tuntia\nkesti ennenkuin he saapuivat nostokonehalliin.\n\nRichomme'n määräyksestä, hänen tultua edellä nostohalliin, odotti tyhjä\nhäkki heitä. Pierron sysäsi heti siihen molemmat hiilirattaat. Toisissa\nistui Maheu runneltuneine poikineen, toisiin täytyi Etiennen istua\npitämään Chicot'n ruumista. Kun työmiehet olivat täyttäneet muut\nosastot, lähdettiin ylös, missä oltiin kahden minuutin kuluttua. Kylmä\nsade ryöppysi kattoon, miehet katsoivat kärsimättöminä ylös, milloin he\ntulisivat päivän valoon.\n\nOnneksi oli poika, joka oli lähetetty hakemaan lääkäri Vanderhaghen'ia,\nlöytänyt hänet ja tuonut kaivokseen. Jeanlin ja Chicot'n ruumis\nkannettiin voudin huoneeseen, missä vuoden ympäri paloi uuni.\nVesisangot jalanpesua varten siirrettiin sivulle ja levitettiin kaksi\nmatrassia penkeille, johon mies ja lapsi pantiin. Huoneeseen\npäästettiin ainoastaan Maheu ja Etienne, toiset työläiset, naiset ja\npojat ryhmittyivät oven eteen istuen kyykyssä ja keskustellen\npuoliääneen.\n\nLääkäri vain katsahti Chicot'hon ja lausui:\n\n-- Loppunut! Voitte pestä hänet..\n\nKaksi työntarkastajaa riisui ja pesi sienellä ruumiin, joka oli aivan\nmusta hiilentomusta ja hiestä.\n\n-- Pää on ehjä, jatkoi lääkäri laskettuaan polvilleen Jeanlinin eteen,\n-- rinta samoin... Mutta jalat, jalat ovat rikki...\n\nHän riisui itse lapsen, riisui myssym, takin, veti housut jaloista ja\npaidan yltä käännellen poikaa imettäjän taitavuudella. Ja nyt makasi\npieni alaston inehmoinen hänen edessään laihana kuin mato, likasena\nhiilipölystä, keltasesta mullasta ja veritahroista. Ei voinut mitään\nnähdä, ennenkuin pesi hänet. Pesusta näytti hän tulevan vieläkin\nlaihemmaksi, niin että kalpean ihon läpi näkyivät luut. Hirveätä oli\nnähdä tuota onnetonta olentoa, osattoman rodun jälkeläistä, tuota\npientä näännytettyä lasta, jonka vuorimassat olivat melkein runnelleet\nkuoliaaksi.\n\nJeanlin tointui ja alkoi vaikeroida. Maheu seisoi hänen jaloissaan ja\nkatsoi poikaansa kääntämättä silmiään pois. Suuret kyynelkarpalot\nvierivät hänen silmistään.\n\n-- Oletko sinä hänen isänsä? -- kysyi lääkäri, kohottaen päätään. --\nÄlä itke, eihän hän ole kuollut... Parempi, jos auttaisit minua vähän.\n\nHän löysi kaksi yksinkertaista luurikkoa. Mutia oikea sääri teki hänet\nlevottomaksi, mahdollisesti täytyisi leikata se.\n\nNyt tuli paikalle insinööri Negrel ja Dansaert, joille oli ilmoitettu\nasiasta, Richommen seurassa. Edellinen kuunteli voudin kertomusta\nharmistuneen näköisenä. Ja huudahti kuohuksissaan: -- aina tuo kirottu\npaalutus! Eikö ole satoja kertoja varoitettu, että se tulisi maksamaan\nihmishengen. Ja vielä nuo naudat tahtovat ruveta lakkoon, jos heidät\npakotettaisiin paaluttamaan huolellisesti! Pahinta oli, että yhtiön nyt\ntäytyy maksaa tapahtumasta. Mahtaa herra Hennebeau ilostua!\n\nKuka tuo oli? kysyi hän Dansaert'ilta, joka ääneti seisoi raidilla\npeitetyn ruumiin ääressä.\n\n-- Chicot, paraita työmiehiämme, vastasi päävouti. -- Hänellä on kolme\nlasta... mies parka!\n\nTohtori Vanderhaghen pyysi, että Jeanlin heti vietäisiin vanhempain\nluo. Kello löi kuusi, alkoi jo hämärtää ja olisi aika ajatella\nruumiinkin viemistä. Insinöörin käskystä valjastettiin kuormavaunujen\neteen ja tuotiin paarit. Lapsi pantiin paareille ja kuormavaunuille\nruumis matrassille.\n\nOven luona olivat yhä vieläkin hiilirattaitten lykkääjät ja\nkivihiilenkaivajat, kaikki tahtoivat omin silmin saada nähdä\nhaavoittuneita. Kun huoneen ovi avattiin, syntyi joukossa äänettömyys.\nTaas syntyi jono: edellä vaunut, sitten paarit ja perässä ihmisjoukko.\nHitaasti kulki jono mäkeä ylös kylään päin. Marraskuun ensimäiset\npakkaset olivat tehneet tasangon paljaaksi, yö laskeutui maahan kuin\nkuolleen kaapu.\n\nEtienne kehoitti Maheu'ta lähettämään Katarinaa edelle valmistamaan\näitiä, jottei isku tulisi liian odottamattomana. Isä, joka kulki kuin\nunessa paarien jälestä, nyökkäsi ääneti päätään. Nuori tyttö lähti\njuoksemaan, sillä heidän kotinsa oli jo lähellä. Mutta kylässä\naavistettiin jo noitten tuttujen mustien vaunujen lähenemisestä. Naiset\njuoksivat raitille paljain päin. Pian oli heitä kolmekymmentä, hetken\nperästä viisikymmentä, kaikki saman kauhun vallassa. Siis on\nkuolleitakin? Mutta kuka? He olivat hetkeksi lohtuneet Levaquen\nkertomuksesta, mutta nyt olivat he sitä suuremman epätoivon vallassa\nkuvitellen mielessään mitä tärisyttävimpiä tapauksia. He eivät enää\ntahtoneet uskoa, että on kuollut vain yksi mies, vaan kymmenen, vaikka\nvaunut kulettivat heitä noin yksitellen.\n\nKun Katarina saapui kotiin, vaivasi Maheun vaimoa jo synkkä levottomuus\nja tuskin tyttö oli ehtinyt avata suunsa, kun hän jo huusi:\n\n-- Isä on kuollut!\n\nTurhaan koetti nuori tyttö väittää vastaan, puhuen Jeanlinista.\nVälittämättä hänestä syöksyi vaimo ulos. Kun vaunut etäältä kirkon\ntakaa tulivat näkyviin, oli hän pyörtyä ja pysähtyi kalman kalpeana.\n\nVaunut ajoivat ohi ja samassa huomasi vaimo miehensä, joka kulki\npaarien jälessä. Kun paarit laskettiin hänen ovensa eteen ja hän sai\nnähdä Jeanlinin elävänä, vaikka viottunein säärin, tointui hän ja äkkiä\nvaltasi hänet vimmattu raivo. Hänen silmänsä olivat kuivat kyyneleistä,\nkun hän huusi:\n\n-- Tää on jo kaiken huippu! Nyt jo aletaan tehdä lapsistamme\nraajarikkoja!... Herra jumala, molemmat jalat! Mitä minä nyt hänen\nkanssaan?\n\n-- Hiljaa! sanoi tohtori Vanderhaghen, joka oli myös seurannut mukana\nsitoakseen Jeanlinin. -- Olisiko parempi, jos hän olisi jäänyt sinne?\n\nMutta vaimo huusi välittämättä hänestä ja Alzire, Lenore ja Henry\nparkuivat minkä jaksoivat. Vaimo auttoi tohtoria siirtämään sairasta\nhuoneeseen ja antoi hänelle, mitä hän tarvitsi, kuitenkaan lakkaamatta\nsättimästä. Mistä hän ottaisi rahaa ruokkiakseen vaivaisia! Eikö ollut\nkylliksi ukosta, nyt vielä poika kadotti jalkansa. Hänen sättimiseen ja\nvaikeroimiseen sekaantuivat tuskan huudot läheisestä talosta, missä\nChicot'n vaimo ja lapset itkivät kadotettua isäänsä. Tuli pimeä yö,\nkivihiilenkaivajat rupesivat vihdoin ruualle, koko kylä tuli\nhiljaiseksi, vain onnettomien naisten huudot rikkoivat hiljaisuuden.\n\nKului kolme viikkoa. Oli onnistuttu välttää sahauttamasta Jeanlinin\nsäärtä, mutta hän jäi ontuvaksi. Pitkien saivartelujen jälkeen oli\nyhtiö vihdoin myöntänyt Maheulle viidenkymmenen frankin korvauksen.\nSitä paitsi lupasi se antaa pojalle työtä ylhäällä, kun hän parantuisi.\nMutta kurjaa oli sittenkin heidän elämänsä. Isään oli tapaus\nvaikuttanut niin voimakkaasti, että hän sairastui kuumeeseen.\n\nVasta torstaina seuraavalla viikolla palasi Maheu työhön. Illalla johti\nEtienne puheen joulukuun ensimäiseen päivään, joka oli lähellä lausuen\nvakavia arveluitaan siitä, panisiko yhtiö uhkauksensa toimeen. Oltiin\nylhäällä kello kymmeneen saakka, odottaen Katarinaa, joka viivästyi\nChavalin seurassa. Hän ei palannut ja Maheun vaimo paiskasi\nsydämistyneenä oven kiinni.\n\nKatarina ei palannut seuraavanakaan päivänä. Vasta iltapäivällä töitten\njälkeen saivat Maheut tietää, että Chaval oli jättänyt Katarinan\nluoksensa. Hän oli niin kiusannut tyttöä, että tämä oli päättänyt\nmieluummin jäädä hänen luoksensa. Välttääkseen sättimistä oli Chaval\nlähtenyt Voreux'n kaivoksesta Deneulinin kaivokseen työhön, jonne\nmyöskin Katarinakin palkkautui rattaitten lykkääjäksi. Muutoin asuivat\nhe entisessä paikassa Montsou'ssa Piquetten luona.\n\nAluksi aikoi Maheu heti mennä rusikoimaan Chavalia, sekä potkaista\ntyttö kotiin. Mutta sitten tyyntyi hän pian ajatellen ettei\nkannattanut, niinhän aina käy, kun annetaan tytönheitukkojen vapaasti\nmennä juoksemaan miesten kintereillä. Paras oli tyynesti odottaa häitä.\nMutta hänen vaimonsa ei mukautunut siihen yhtä kylmäverisesti.\n\n-- Olenko minä rääkännyt häntä, kun hän rupesi tuon Chavalin kanssa\nsuhteisiin? -- huusi hän Etiennelle, joka kuunteli häntä. -- Tehän\nolette rehellinen mies, sanokaa! Eikö hänellä ollut täysi vapautensa?\nHerra Jumala, kaikkienhan täytyy sitä läpikäydä. Minä itse olin raskas,\nkun isä nai minut. Mutta minä en hyljännyt vanhempiani, enkä koskaan\nollut niin halpamainen, että olisin antanut ansioni miehelle, joka sitä\nei tarvitse. Se on kovin ilkeästi. Parempi olisi ollut jäädä ilman\nlapsia.\n\nEtienne nyökäytti vain ääneti päätään.\n\n-- Tyttö juoksenteli joka ilta mihin tahtoi, jatkoi äiti. -- Ja mikä\nkiire hänellä oli, eikö hän voinut odottaa, kunnes minä antaisin hänet\nmiehelään, olisi siksi auttanut meidät pulasta. Sehän onkin lasten\nvelvollisuus.\n\nAlzire nyökäytti päätään. Lenore ja Henri hiljaa itkivät nähdessään\näidin noin sättivän ja luettelevan kaikki onnettomuudet: ensiksi\nSakarian naimisiin meno, sitten vanha Bonnemort, joka on kahlehdittu\ntuoliinsa, sitten Jeanlin, joka ei voi lähteä ulos ennenkuin kymmenen\npäivän kuluttua, sillä luut eivät vielä ole kasvaneet umpeen. Ja nyt\ntuo Katarina-lutka, joka on lopullisesti saattanut heidät häviöön. Nyt\ntekee isä yksin työtä. Voiko seitsemän henkeä, paitsi Estelleä, elää\nkolmella frankilla, jotka isä ansaitsee? Parempi olisi kaikkien\nhukuttautua kanavaan.\n\n-- Turhaan sinä kiihottelet, eihän sillä auta, -- keskeytti Maheu hänet\nkumealla äänellä. -- Ehkemme vielä joudu hukkaan.\n\nEtienne, joka oli katsonut alas lattiaan, kohotti nyt silmänsä ja\nikäänkuin unesta heränneenä lausui:\n\n-- Jo on aika, niin!\n\n\n\n\n\n\nNELJÄS OSA.\n\n\n\n\nI.\n\n\nEräänä maanantaina oli Hennebeaun herrasväki kutsunut Gregoire'n\nherrasväen luoksensa aamiaiselle. Oli päätetty tehdä yhdessä\nkävelyretki. Aamiaisen jälkeen lupasi Paul Negrel näyttää naisille\nSaint Thomasin kaivoksen, joka oli saatettu uuteen kuntoon. Mutta\noikeastaan sekä aamiainen että kävelyretki oli tekosyy, rouva\nHennebeau'n ystävällinen keksintö tarkoituksessa jouduttaa Cecilen ja\nPaulin häitä.\n\nMutta äkkiä juuri samana maanantaiaamuna kello neljä oli puhjennut\nlakko. Kun yhtiö joulukuun 1 p:nä oli saattanut käytäntöön uuden\nmaksutavan, olivat kivihiilenkaivajat näköjään aivan rauhalliset.\nKahden viikon kuluttua, maksupäivänä, he eivät tehneet minkäänlaisia\nvastaväitteitä. Tirehtööristä alkaen alimpaan kaivosvoutiin luulivat\nkaikki, että työläiset taipuivat maksuehtoihin. Sitä suuremmaksi tuli\nheidän hämmästyksensä kun äkkiä tuona maanantaiaamuna syttyi sota, joka\ntodisti hyvästä johdosta ja järjestymisestä.\n\nKello viisi herätti Dansaert Hennebeau'n ilmoittaakseen hänelle, ettei\nainoakaan työmies mennyt töihin Voreux'hon. Hän oli kulkenut kylän\nNo. 240 poikki, mutta kaikki sen asukkaat makasivat sikeässä unessa\nsuljettujen ikkunoitten ja ovien takana. Tuskin oli tirehtööri ehtinyt\nnousta, kun hänen päänsä yli alkoi tihuttaa sähkösanomia ja\nsananlennättäjiä saapui joka neljännestunnin kuluttua. Aluksi toivoi\nhän, että levottomuudet rajoittuisivat vain Voreux'hon, mutta hetki\nhetkeltä kävivät sanomat yhä uhkaavimmiksi. Mirou'hon, Crevecoeur'iin\nja Madeleine'en olivat saapuneet ainoastaan tallirengit. Victoire'n ja\nFeutry-Cantel'iin, noihin luotettavimpiin kaivoksiin, ei saapunut muuta\nkuin kolmasosa työläisiä. Ainoastaan Saint Thomas'sa olivat kaikki\ntyöläiset työssä, se näköjään jäisi liikkeen ulkopuolelle. Kello\nyhdeksään saakka oli tirehtööri kiinni sanellen sähkösanomia kaikille\nhaaroille: Lillen prefektille, yhtiön hallinnon jäsenille, ilmoittaen\nedeltäpäin viranomaisille ja pyytäen toimintamääräyksiä. Hän oli\nlähettänyt Negrel'in kiertämään naapurikaivoksia hankkiakseen tarkempia\ntietoja.\n\nÄkkiä muisti Hennebeau aamiaisen. Hän oli jo aikeissa lähettää kuskin\nGregoirien luo, mutta jokin päättämättömyys valtasi hänet, joka hetki\nsitten oli jaellut lyhyitä sotilaallisia määräyksiä taistelun varalta.\nHän nousi yläkertaan vaimonsa pukuhuoneeseen, missä palvelijatar suki\ntämän päätä.\n\n-- Vai niin, he tekivät lakon, sanoi rouva tyynesti, kun mies oli\nalkanut kysyä häneltä neuvoa, -- Entä sitten, mitä me siitä? Emme kai\nlakkaa syömästä sen tähden?\n\nRouva oli itsepäinen eikä auttanut, vaikka herra Hennebeau vakuutti,\nettä aamiainen olisi kaikissa tapauksissa häiritty eikä Saint\nThomas'een voisi lähteä missään tapauksessa. Mutta rouvalla oli valmis\nvastaus kaikelle. Miksi antaa valmiin aamiaisen mennä hukkaan? Ja\nvoisihan jättää retken tekemättä, jos se ei ole viisasta.\n\n-- Sitäpaitsi tiedättehän, -- lisäsi hän. kun kamarineitsyt oli\npoistunut huoneesta, -- miksi olen kutsunut noita herttaisia ihmisiä\nluoksemme. Näistä häistä pitäisi teidän olla enemmän huvitettu kuin\ntyömiesten tyhmyyksistä... Sanalla sanoen, minä niin tahdon ja älkää\nhermostuttako minua. --\n\nMies katsoi häneen pidättäen mielenliikutustaan, mutta hänen\ntyyneistä kasvoistaan, joita hän oli tottunut hallitsemaan, voitaisiin\nhuomata sydämen tuskan salaisia merkkejä. Nainen istui hänen edessään\npooli-pukimissaan, pyyleänä ja yhä vielä kauniina ja lumoovana.\nHetken tunsi mies halua vallata hänet, painaa päänsä hänen valkoseen\nrintaansa, sillä sekä nainen että koko huoneen aistikas sisustus ja\nhermoja kutkuttava myskin haju taivutti siihen. Mutta hän peräytyi: jo\nkymmenen vuotta oli heillä ollut eri sänkykamarit.\n\n-- Hyvä on, sanoi hän poismennessään, -- älkäämme peruuttako mitään.\n\nHennebeau oli syntynyt Ardennessa. Hänen lapsuutensa oli ollut iloton.\nKöyhänä orpona oli hän joutunut Pariisin kadulle ja suurilla\nvaikeuksilla saattoi hän lopettaa nuorisokoulun. Kahdenkymmenen neljän\nikäisenä oli lähtenyt Grand-Combe'en Sainte-Barben vuori-insinööriksi.\nKolme vuotta myöhemmin tuli hän Marlesien kaivosten piiri-insinööriksi\nPas-de-Calais'sa. Siellä hän oli nainut erään rikkaan kehruutehtaan\nomistajan tyttären. Viisitoista vuotta olivat puolisot tässä pienessä\nmaaseutukaupungissa eikä mikään häirinnyt heidän yksitoikkoista\nelämäänsä, ei edes lapsen syntyminen.\n\nAikaa myöten kehittyi rouva Hennebeau'ssa ärtyisyys miestänsä kohti,\nniin että lopuksi he kävivät aivan vieraiksi toinen toisilleen.\nLapsuudesta oli rouvaa opetettu jumaloimaan rahaa ja hän halveksi\nmiestään, joka raskaalla työllä ansaitsi vähäpätöisen palkkionsa ja\njoka ei osannut toteuttaa ainoatakaan hänen kouluajan toivoaan. Hän oli\nankaran rehellinen, ei tahtonut ryhtyä epäiltäviin yrityksiin ja seisoi\nkuin sotamies paikallaan. Puolisot vieraantuivat yhä enemmän toisistaan\nja lakkasivat olemasta mies ja vaimo. Mies jumaloi häntä, mutta vaimo\nnäytti hänelle sellaista kylmyyttä, että hän katsoi parhaaksi vetäytyä\npois. Rouva hankki itselleen rakastajan, josta mies ei tietänyt.\n\nVihdoin jätti hän Pas-de-Calais'n ja otti paikan Pariisissa siinä\nluulossa, että hänen vaimonsa olisi siitä hänelle kiitollinen. Mutta\nPariisi eroitti heidät lopullisesti. Pariisista oli vaimo haaveillut jo\npienenä tyttönä ollessaan. Viikon kuluessa hän jollain ihmeellisellä\ntavalla hävitti itsestään kaiken maalaisuuden, tuli äkkiä komeaksi ja\nantautui ahneena kaikille ylellisyyden hullutuksille.\n\nNe kymmenen vuotta, jotka hän täällä vietti, täytti suuri intohimo,\njulkinen suhde erääseen nuoreen mieheen ja kun tämä lopuksi jätti\nhänet, oli hän vähällä kuolla siitä. Tällä kertaa mies ei ollut voinut\njäädä tietämättömäksi ja hän aikaansai aluksi kauheita kohtauksia,\nmutta sitten hän taipui. Hänet teki aseettomaksi tuon naisen\nitsevarmuus, joka oli valmis mihin hyvänsä onnen etsinnässä, Kun hän\noli eronnut rakastajastaan, tuli hän hyvin sairaaksi ja silloin otti\nmies kaivostirehtöörin paikan Montsou'ssa toivossa, että vaimo täällä\nerämaassa parantuisi ja paranisi.\n\nMutta Montsou'ssa Hennebeau'n puolisot kestivät samaa ärtymystä ja\nikävää kuin avioliittonsa ensi aikoina. Rouva Hennebeau koristi pienen\nhallintotalon niin ylellisesti, että huhut siitä kulkivat Lilleen\nsaakka. Mutta tuo seutu ärsytti häntä, päättymättömine tyhmine\npeltoineen ja likaisine maanteineen vailla ainoatakaan puuta, ja eniten\ntuo inhottava väestö, joka herätti hänessä pelkoa ja vastenmielisyyttä.\nAlkoivat valitukset ikävästä. Hän syytti miestään, että tämä oli\nuhrannut hänet, neljänkymmenen tuhannen frankin edestä, minkä hän sai\npalkaksi täällä ja mikä itse asiassa oli aivan mitätön palkka, joka\ntuskin riitti taloustarpeisiin. Ainakin pitäisi hänen kuten muittenkin\nhankkia voitto-osuus itselleen tai osakkeita ja yleensä saavuttaa\njotain parempaa. Ja sitä hän jankkasi rikkaan perijättären\nsäälimättömyydellä, sillä hän oli tuonut rahaa taloon.\n\nMies koetti peittää palavaa intohimoaan tuota naista kohti\ntoimihenkilön kylmällä naamiolla, mutta vuosien vieriessä kiihtyi hänen\nhimonsa yhä enemmän. Hänen vaimonsa ei koskaan ollut kuulunut hänelle\nkokonaan ja häntä kalvoi halu saada edes kerran näyttää hänelle\nrakkautensa koko voiman. Joka aamu ajatteli hän, että illalla hän sen\ntekee, mutta kun hän kohtasi vaimonsa kylmän katseen ja tunsi että koko\nhänen olentonsa on sitä vastaan, luopui hän päätöksestään eikä edes\nuskaltanut koskettaa hänen kättään. Se oli ainainen parantumaton\nkidutus, joka piili hänen kylmän ulkokuorensa alla, hellän sydämen\nkärsimystä, sydämen, joka ei löytänyt onnea kodissaan.\n\nJuuri silloin saapui Montsou'hun Paul Negrel. Hänen äitinsä, erään\nkapteenin leski, eli Avignon'issa vähäisellä eläkkeellä, usein syöden\npelkkää leipää ja vettä, jotta hänen pojallaan olisi mahdollisuus\npäättää polyteknikumi. Suoritettuaan tutkinnon sai hän hyvin huonon\npaikan, jolloin hänen setänsä, Hennebeau, tarjosi hänelle insinöörin\npaikan Montsou'ssa.\n\nHäntä kohdeltiin talossa kuin omaa lasta, hänelle annettiin eri huone\nja vihdoin jäi hän aivan asumaan heidän luokseen. Siten oli hän\ntilaisuudessa lähettämään puolet palkastaan, kolme tuhatta frankia,\näidilleen. Jottei tämä hyväntekeväisyys painostaisi nuorukaista,\nvakuutti Hennebeau, että nuoren miehen on sangen vaikea perustaa oma\ntalous jossain pienessä talossa, jollaisia yhtiö antaa insinöörien\nasuttavaksi. Rouva Hennebeau alkoi heti alusta asti kohdella Paul\nNegreliä kuin hyvä äiti ainakin, sinutellen häntä ja kaikin tavoin\nvaalien hänen hyvinvointiaan. Etenkin ensimäisinä kuukausina osotti hän\näidillistä hellyyttä antaen hänelle monta hyvää neuvoa. Mutta samalla\nhän pysyi naisena ja huomaamatta siirsi puheen tuttavallisemmille\naloille. Häntä huvitti tuo ennakkoluuloton nuori mies, joka\nfilosoferasi rakkauden kysymyksissä, oli niin viisas huolimatta\nsynkästä elämänkatsomuksestaan ja hänen kapeat kasvonsa ja suippo\nnenänsä näyttivät niin veitikkamaisilta.\n\nOli siis luonnollista, että eräänä iltana rouva Hennebeau tapasi\nitsensä miehensä veljenpojan sylissä. Hän vakuutti antautuvansa\nhyvyydestä, sillä hänen sydämensä oli kuollut ja hän tahtoo olla\nainoastaan hänelle ystävä. Äkkiä haltioitui hän ajatuksesta naittaa\nhänet, haaveili itsensä uhrautumisesta luovuttaen hänet jollekin\nrikkaalle morsiamelle. Heidän suhteensa pysyi, se antoi heille iloa ja\nvaihtelua ja rouva Hennebeau pani suhteeseen kaiken hellyytensä, mikä\nhänen tapaisella toimettomalla ja elämänsä eläneellä naisella vielä oli\nannettavana.\n\nSiten kului kaksi vuotta. Eräänä yönä oli Hennebeau kuulevinaan\ntassuttelevia askeleita oven takana. Epäilys valtasi hänet taas, mutta\nhän ei tahtonut uskoa sellaista ilettävänä mahdolliseksi omassa\ntalossaan noitten läheisten sukulaisten, melkein äidin ja pojan\nvälillä. Juuri seuraavana päivänä alkoi hänen vaimonsa puhua, että hän\noli valinnut Cecile Gregoiren Paulin vaimoksi. Ja hän puhui asiasta\nsellaisella lämmöllä, että mies häpesi hirveästi epäilystään. Hän tunsi\nyhä edelleenkin nuorta miestä kohti kiitollisuutta siitä, että hänen\ntulonsa oli tehnyt hänen kotinsa vähemmän synkäksi.\n\nTullessaan ulos pukuhuoneesta tapasi hän vastaanottohuoneessa Paulin,\njoka juuri tuli kotiin kiertoajostaan ja näytti olevan hyvin huvitettu\nlakosta.\n\n-- No, mitä? kysyi eno.\n\n-- Olen kiertänyt kaikki kylät. Kansa näkyy käyttäytyvän hyvin\nsiivosti... Luulen muuten, että he aikovat lähettää lähettiläitä\nluoksesi.\n\n-- Sinäkö se olet, Paul? -- kuului ylhäältä rouva Hennebeau'n ääni. --\nTule kertomaan minulle uutisia. Kuinka hassuja ovat nuo ihmiset, jotka\naikaansaavat sellaista hämminkiä, vaikka heidän on niin hyvä olla.\n\nTirehtöörin täytyi kieltäytyä kuulemasta lähempiä tietoja, koska hänen\nvaimonsa ilmaisi haluavansa puhutella hänen lähettilästään. Hän palasi\ntyöpöytänsä luo, mihin oli sillä välin ehtinyt kasaantua uusi pinkka\nsähkösanomia.\n\nKun Gregoiret saapuivat kello yksitoista, hämmästyivät he suuresti,\nettä palvelija Hippolyte melkein työnsi heidät ovesta sisään\nheitettyään levottomia silmäyksiä tien molempiin päihin.\nVierashuoneessa olivat akuttimet lasketut alas ja heidät vietiin\nsuoraan Hennebeau'n työhuoneeseen. Isäntä pyysi anteeksi, että hän\nsiten ottaa heidät vastaan, mutta vierashuoneen ikkunat olivat\nmaantielle päin ja siksi oli epäviisasta uhmata väkeä.\n\n-- Kuinka? Ettekö tiedäkään mitään? -- kysyi hän huomatessaan heidän\nhämmästyksensä.\n\nSaatuaan kuulla lakosta, Gregoire vain kohautti olkapäitään\ntavallisella huolettomalla ilmeellä. Pyh! tuo ei ole suinkaan mitään\nvaarallista, kansahan täällä on niin siivoa. Rouva Gregoire nyökäytti\npäätään myöntäen miehensä mielipiteen oikeaksi kivihiilenkaivajien\nvuosisataisnöyryydestä. Cecile taasen hymyili vain sanalle \"lakko\"\niloisena ja terveenä sinisessä verkapuvussaan, sillä se muistutti\nhänelle hänen käyntejään työväen kylissä ja almujen jakamista.\n\nRouva Hennebeau saapui mustassa silkkipuvussa. Hänen perästä tuli\nNegrel.\n\n-- Ajatelkaa, kuinka harmillista! -- huusi hän jo ovessa. -- Eivät\nvoineet odottaa! Tiedättekö että Paul kieltäytyy viemästä meitä\nSaint-Thomas'een.\n\n-- Siinä tapauksessa jäämme tänne, vastasi Gregoire kohteliaasti. -- Se\non sitä herttaisempaa.\n\nPaul tervehti Cecileä ja tämän äitiä. Mutta hänen tätinsä tuli\ntyytymättömäksi sellaisesta välinpitämättömyydestä ja katseellaan käski\nhänen lähestyä nuorta tyttöä. Kuullessaan heidän juttelevan ja\nnauravaa, katsoi hän heihin äidillisellä lempeydellä.\n\nHennebeau jatkoi sähkösanomien lukemista kirjoittaen muutamiin\nvastauksia. Hänen vaimonsa kertoi vieraille, ettei hän ollut koskenut\ntätä huonetta. -- Siinä olikin haalistuneet seinäpaperit ja kuluneet\nhuonekalut.\n\nKului lähes tunti ja lähestyi aamiaisen aika, kun palvelija tuli\nilmoittamaan, että hra Deneulin oli saapunut. Tämä astui huoneeseen\nnäköjään hyvin levottomana ja kumarsi rouva Hennebeau'lle.\n\n-- Kas, tekin täällä! huudahti hän huomattuaan Gregoiret ja kääntyi\nheti isännän puoleen.\n\n-- Siis se on alkanut! Sain juuri tietää siitä insinööriltä... Minulla\nkyllä on työ käynnissä mutta lakko voi laajeta. Minä en voi pysyä\nrauhallisena. Ja miten teillä on?\n\nHän oli saapunut ratsain ja hänen äänekäs puhelunsa ja hermostuneet\neleensä ilmaisivat hänen levottomuutensa.\n\nHennebeau alkoi tarkoin selvittää hänelle asiain tilan, kun Hippolyte\navasi oven ruokahuoneeseen. Isäntä keskeytti itsensä lausuen hänelle:\n\n-- Syökää aamiainen kanssamme. Jälkiruokaa syödessä kerron kaikki.\n\n-- Mielelläni, jos tahdotte, vastasi Deneulin.\n\nRouva Hennebeau käski kattamaan seitsemännelle hengelle ja osoitti\nkunkin paikan. Rouva Gregoire ja Cecile istuivat hänen miehensä\nkummallekin puolelle, hrat Gregoire ja Deneulin taas hänen molemmille\npuolilleen ja Paulin asetti hän nuoren tytön ja tämän isän väliin. Kun\nalettiin syödä, lausui hän hymyillen:\n\n-- Teidän täytyy suoda minulle anteeksi. Olen tahtonut tarjota teille\nosteria, niitähän tuodaan maanantaisin, kuten tiedätte, Ostendesta\nMarchiennes'iin ja olin ajatellut lähettää keittäjättäreni sinne\nhevosella. Mutta hän pelkäsi, että hän saisi kiviä vaunuunsa.\n\nKaikki purskahtivat nauramaan pitäen juttua hyvin huvittavana.\n\n-- Pst! -- tyssytti Hennebeau tyytymättömänä katsoen ikkunoihin, jotka\nolivat raitille päin. -- On tarpeetonta, että väki saa tietää meillä\nolevan vieraita.\n\n-- Tuollaista makkaraa he eivät suinkaan saa maistaakaan, -- lausui\nGregoire.\n\nKaikki nauroivat taas, vaikka hiljemmin.\n\n-- Eikö pitäisi laskea verhot ikkunan eteen? sanoi Negrel pelottaakseen\nvähän Gregoireja.\n\nUlkona tuuli navakka pohjoistuuli, mutta huoneessa oli lämmin ja\ntuoksui hienolle ruualle.\n\nKamarineitsyt, joka auttoi tarjoamisessa, luuli Negrelin huomautuksen\nkäskyksi ja aikoi vetää verhot ruutujen eteen. Tämä antoi aihetta\nloppumattomiin leikkipuheisiin, he laskivat lasit ja veitsensä kaikella\nvarovaisuudella pöytään, joka ruokalajia tervehdittiin ikäänkuin se\nolisi valloitettu saalis viholliselta. Mutta tuon teennäisen pirteyden\nalla piili salainen pelko, joka tuli ilmi katseista, joita salavihkaa\nheitettiin ikkunoihin, ikäänkuin heidän ruokahuoneensa olisi nälkäisen\ntukijoukon ympäröimä.\n\nTryffeliomeletin jälkeen tarjottiin forelleja. Keskusteltiin nyt\nteollisuuspulasta, joka oli tuntuvasti pahentunut viimeisen\npuolentoista vuoden kuluessa.\n\n-- Se oli välttämätöntä, sanoi Deneulin, -- liiallisuuteen saakka\nkehitetyn kukoistuksen oli täytynyt johtaa siihen. Kun vaan ajattelee,\nkuinka mahdottomia pääomia oli pantu liikkeelle, kuinka paljon\nrautateitä, satamia, kanavia on rakennettu, kuinka paljon rahaa pantu\nkaikkein hulluimpiin yrityksiin. Jo yksin meidän seudussamme on\nperustettu niin monta sokuritehdasta, ikäänkuin meillä saataisiin kolme\nsatoa valkojuurikasta... No, ja nyt on rahat kulutettu ja täytyy\nodottaa, koska saadaan prosentteja käytetyistä miljoonista ja siitähän\njohtuukin kaikkien asioitten pysähtyminen.\n\nHennebeau alkoi väittää vastaan, myöntäen kuitenkin, että hyvät vuodet\norat pilanneet työläiset.\n\n-- Kun ajattelee, huudahti hän, -- että nuo sällit ansaitsivat meidän\nkaivoksellamme kuusikin frankia päivässä, se on kaksi kertaa enemmän\nkuin nyt. Ja elivät tietysti komeasti ja tottuivat ylellisyyteen.\nLuonnollisesti nyt tuntuu heistä raskaalta palata entiseen\nyksinkertaisuuteen.\n\n-- Herra Gregoire, keskeytti hänet hänen vaimonsa, -- ettekö ottaisi\nlisää forellia? Se on hyvin hienoa, eikö totta?\n\nTirehtööri jatkoi:\n\n-- Mutta onko se meidän syymme? Kovalta meitäkin ottaa nyt. Sen jälkeen\nkun tehdas toisensa jälkeen on suljettu on meidän hyvin vaikea saada\nhiilemme kaupan. Kysyntä käy yhä pienemmäksi ja meidän täytyy pakosta\nsupistaa tuotantokustannuksia. Mutta juuri tuota työläiset eivät tahdo\nymmärtää.\n\nSyntyi vaitiolo. Palvelija tarjosi paistetuita pyitä.\n\n-- Intiassa oli nälkä, jatkoi Deneulin mietteitään, ikäänkuin puhuisi\nitsekseen. -- Amerika on lakkauttanut rauta- ja malmitilauksensa,\nantaen sillä voimakkaan iskun tuotannollemme. Kaikki riippuu toinen\ntoisesta ja jokin etäinen tärähdys voi hämmentää koko maailman.\n\nHän otti linnun siiven, sitten jatkoi hän korottaen äänensä:\n\n-- Pahinta on, että tuotantokulujen peittämiseksi olisi pitänyt vielä\nkohottaa tuotantoa. Sillä muutoin täytyy supistaa työmiesten palkkoja\nja työmies on aivan oikeassa sanoessaan, että hän saa vastata\ntappiosta.\n\nTämä avomielinen tunnustus, joka pääsi häneltä, aikaansai kiivasta\nväittelyä. Mutta naiset olivat vähän huvitettuja tuosta puheaiheesta.\nMuutoin kiintyi jokaisen huomio pääasiallisesti lautaseensa. Palvelija\ntuli ja näkyi aikovan jotain sanoa.\n\n-- Mitä on? -- kysyi Hennebeau, -- jos on sähkösanomia, antakaa ne.\ntänne. Odotan vastauksia.\n\n-- Ei, herra tirehtööri, herra Dansaert on odotushuoneensa. Mutta hän\npelkää häiritsevänsä...\n\nTirehtööri pyysi anteeksi ja käski pyytämään voutia huoneeseen. Vouti\ntultuaan huoneeseen pysähtyi muutaman askeleen päähän pöydästä. Kaikki\nkääntyivät katsoen häneen, joka näytti niin suurelta ja hengästyneeltä,\nikäänkuin hyvin hämmentyneenä tuomistaan uutisistaan. Hän kertoi, että\nkylissä on rauhallista, mutta työläiset ovat päättäneet lähettää\nlähetystön herra tirehtöörin luo. Jonkun hetken päästä voi se jo\nsaapua.\n\n-- Hyvä on, sanoi Hennebeau, -- tahdon kuulla kertomuksenne kahdesti\npäivässä, aamulla ja illalla, ymmärrättekö?\n\nNiin pian kuin Dansaert oli poistunut, pääsivät leikinlaskut taas\nvaltaansa. Kaikki hyökkäsivät venäläisen salaatin kimppuun huutaen,\nettei saa kadottaa hetkeäkään, jos mieli ehtiä syödä sitä.\n\nTirehtöörille tuotiin koko pinkka kirjeitä ja sähkösanomia ja hän pyysi\nluvan lukea yhden kirjeen ääneen.\n\nSe oli Pierronilta, joka hyvin kohteliain lausein ilmoitti olevansa\npakotettu yhtymään lakkoon välttääkseen pahoinpitelyä tovereitten\npuolelta, lisäten, ettei hän edes voinut kieltäytyä ottamasta osaa\nlähetystöön, vaikkei hän hyväksy sen toimintaa.\n\n-- Siinä on se ylistetty työnvapaus! huudahti hra Hennebeau.\n\nPuhe suijui taas lakkoon ja häneltä kysyttiin hänen mielipiteensä\nasiasta.\n\n-- Oh, vastasi hän, kyllä ollaan nähty tuollaista. Viikon tai parin\ntulevat he laiskottelemaan, kuten edellisellä kerralla. Istuskelevat\nkapakassa, mutta kun nälkä alkaa vetää suolia, niin palaavat he taas\ntyöhön.\n\n-- Minä en katso asioihin yhtä levollisesti. Tällä kertaa näyttävät he\nolevan paremmin järjestyneet. Heillähän taitaa olla apukassa?\n\n-- Niin tuskin kolme tuhatta frankia. Epäilen pahasti, että eräs\ntyömies, nimeltä Etienne Lantier on heidän johtajansa. Hän on hyvä\ntyömies, olisi ikävä, jos pitäisi hänet ajaa työstä pois kuten kerran\ntuon kuuluisan Rasseneurin, joka yhä edelleenkin myrkyttää Voreux'ta\naatteillaan ja oluellaan. Mutta joka tapauksessa saapuu puolet viikon\nkuluttua työhön ja kahden viikon kuluttua kaikki kymmenen tuhatta.\n\nHän oli siitä lujasti vakuutettu. Ainoa, mikä teki hänet levottomaksi,\noli pelko, että hallinto syyttäisi häntä lakosta.\n\nNaiset alkoivat myös ottaa osaa keskusteluun. Rouva Gregoire säälitteli\nköyhien kohtaloa, jotka nyt saisivat kärsiä nälkää ja Cecile\nvalmistautui jo jakaakseen leipää ja lihaa. Mutta rouva Hennebeau\nhämmästyi suuresti kuullessaan puhuttavan Montsoun työläisten\npuutteesta. Mitä heiltä puuttuu? Onhan heillä asunto ja lämpö, yhtiöhän\npitää huolen kaikesta! -- Välinpitämättömänä tuota ihmislaumaa kohtaan,\nei hän tietänyt muuta kuin läksynsä, jonka hän kertoi pariisilaisille\nvierailleen, ja lopuksi oli alkanut itsekin uskoa siihen ihmetellen\ntuon kansan kiittämättömyyttä.\n\nNegrel sillä välin jatkoi pelotella Gregoirea. Cecile ei ollut hänelle\nvastenmielinen ja hän suostui kernaasti naimaan hänet tätinsä\nmielihyväksi, mutta hän ei ollut rakastunut, hän oli järkevä\nnuorimies, joka ei sallinut itselleen tyhmyyksiä. Hän oli mielestään\ntasavaltalainen, mikä ei estänyt häntä kohtelemasta työmiehiä kaikella\nankaruudella ja tehdä heistä pilaa naisten seurassa. -- Minä en ole\nyhtä optimistinen kuin enoni, sanoi hän, -- pelkään pahoja selkkauksia.\nKehoittaisin teitä, herra Gregoire, lukitsemaan hyvin Piolainen portit.\nMuutoin voisivat he ryöstää teidät.\n\nHerra Gregoire purki juuri kilpaa puolisonsa kanssa isällisiä tunteita\ntyömiehiä kohti hymyillen hyväntahtoisesti.\n\n-- Ryöstää minut! huudahti hän hämmästyneenä. Miksi he ryöstäisivät\nminut?\n\n-- Olettehan Montsou-kaivosten osakas. Te ette tee mitään ja elätte\ntoisten työstä. Te edustatte kirottua kapitaalia ja siinä on aivan\nkylliksi. Olkaa vakuutettu, että jos vallankumous saa voiton, niin\ntulette te olemaan pakotettu luovuttamaan koko omaisuutenne, aivankuin\nse olisi varastettu.\n\nGregoire oli äkkiä kadottanut lapsekkaan tyyneyden ja elämän\ntietämättömyyden ja sopersi:\n\n-- Minun omaisuuteni varastettua! Eikö esi-isäni ole suurella vaivalla\nhankkinut pääomaa, minkä hän kiinnitti kaivokseen? Emmekö olleet\nmonasti vaarassa yrityksen epäonnistumisesta? Ja nyt, käytänkö huonosti\nprosenttejani?\n\nRouva Hennebeau tuli levottomaksi nähdessään, miten Cecile ja hänen\näitinsäkin kalpenivat pelosta ja ehätti avuksi:\n\n-- Paulhan laskee vaan leikkiä, hyvä herra Gregoire.\n\nMutta hra Gregoire oli kuohuksissaan. Kun palvelija tarjosi rapuja,\notti hän kolme kappaletta ja alkoi pureskella niitä huomaamatta itse\nmitä teki.\n\n-- En kiellä, että on osakkeenomistajia, jotka väärinkäyttävät\nvaikutusvaltaansa. Olen esim. kuullut puhuttavan, että jotkut\nministerit olivat saaneet meidän voitto-osuutemme Montsou'sta ilman,\nvaan muka heidän osottamistaan palveluksista yhtiölle. Samoinkuin\neräs kreivi, -- en tahdo mainita hänen nimeään, -- suurimpia\nosakkeenomistajiamme, jonka elämä on pelkkää häväistystä, hän viskaa\nkadulle miljoonia, naisiin, juominkeihin, ylellisyyksiin. Mutta me,\nrehelliset ihmiset emme pidä jymyä itsestämme, me emme keinottele, me\ntyydymme siihen, mitä meillä on, vietämme vaatimatonta ja tervettä\nelämää ja annamme köyhille heidän osansa. Jos työläiset tahtoisivat\nryöstää meiltä niinkin paljon kuin nuppineulan, niin olisivat he aika\nroistoja!\n\nNegrel jo itsekin alkoi tyynnyttää ukkoa. Häntä huvitti suuresti\nhyväntahtoisen ukon viha. Ravut narskuivat vielä hampaissa, kun\nsiirryttiin politiikan alalle. Gregoire, vielä levottomana,\nvakuutti aina puoltavansa liberalismia. Hän ilmaisi säälinsä\nLouis-Philippe'stä.\n\n[Louis-Philippe oli valittu Ranskan kuninkaaksi v. 1830 vallankumouksen\njälkeen, hallitsi v. 1848 saakka, suosi porvaristoa, jonka vuoksi tämä\npiti häntä kuninkaana.]\n\nNaiset tahtoivat muuttaa puheaihetta ja kysyivät Deneulinilta, miten\nhänen tyttärensä voivat. Lucie harjottaa Marchiennessä laulua ja Jeanne\npiirtelee erään ukon päätä. Mutta hän kertoi tyttäristään\nhajamielisesti pitäen silmällä tirehtööriä, joka oli niin syventynyt\nsähkösanomien lukemiseen, että oli nähtävästi aivan unohtanut\nvieraansa. Näistä ohueista papereista tunsi Deneulin Pariisista\nsaapuneita käskyjä, jotka ratkaisevat lakon eikä hän voinut peittää\nuteliaisuuttaan.\n\n-- No, mitä ajattelette tehdä? kysyi hän äkkiä.\n\nTirehtööri säpsähti, mutta sanoi epämääräisesti.\n\n-- Sittenpähän nähdään.\n\n-- Niin teillä ei tietysti ole hätää, lausui Deneulin mietteitään\nääneen, -- teillä on varaa odottaa. Mutta minä joudun kiikkiin, jos\nlakko leviää Vandameen. Vaikka olen pannut Jean-Bart'in uuteen kuntoon,\nniin on minulla vain yksi kaivos ja täytyy sen olla alati toimessa.\nNiin, niin, eipä minun ole kovin hupaista.\n\nTämä välitön tunnustus näytti herättävän hra Hennebeau'n mielenkiintoa.\nHän kuunteli ja hänen aivoissaan muodostui uusi ajatus. Jos lakko\nkävisi uhkaavaksi, niin voisi sitä käyttää hyväkseen. Antaa sen laajeta\nkunnes se hävittää naapurin ja silloin voi polkuhinnasta ostaa hänen\nkaivoksensa. Se olisi varmin keino päästä taas hallinnon suosioon.\n\n-- Jos Jean-Bart tuottaa teille niin paljon harmia, niin miksi ette\nluovu siitä? sanoi hän nauraen.\n\nMutta Deneulin katui jo sanansa ja huudahti:\n\n-- Ei ikinä!\n\nKalkki nauroivat hänen kiivaudelleen unohtaen lakon ja ryhtyen\njälkiruokaan. Omenacharlottaa höystettynä munilla tervehdittiin\nylistävillä huomautuksilla, ylellinen aamiainen päättyi hedelmiin, --\nluumuihin, viinirypäleihin ja päärynöihin. Kaikki keskustelivat\nhyvänsävyisästi palvelijan kaataessa laseihin Reinin viiniä Champagnen\nsijaan, joka oli käynyt liian tavalliseksi.\n\nJälkiruuan vaikutuksesta oli suunnitelma häistä edistynyt tuntuvasti.\nTäti heitti Paul'iin merkitseviä katseita, että nuori mies vihdoin\ninnostui itsekin ja alkoi mielistellä Cecilea voittaakseen jälleen\nryöstöstä pelästyneitten Gregoirien suosion.\n\nHippolyte tarjosi kahvia, kun hänen jälestään riensi pelästynyt\nkamarineitsyt.\n\n-- Herra tirehtööri! Nyt he tulevat! huudahti hän säikähtyneenä.\n\nLähetystö oli saapunut. Kuului, miten ovet kävivät ja kauhun tuulahdus\npuhalsi huoneeseen.\n\n-- Viekää heidät vierashuoneeseen, sanoi Hennebeau.\n\nVieraat, jotka istuivat pöydän ympärillä, vaihtoivat levottomia\nkatseita. Syntyi hetken äänettömyys. Sitten alettiin taas tehdä pilaa,\npisteltiin leikillä sokerit taskuun, peitettiin lautaset. Mutta\ntirehtööri pysyi vakavana ja nauru taukosi itsestään, äänet hiljenivät,\nsillaikaa kun vierashuoneesta kuului työmiesten raskaat askeleet\nmatolla.\n\n-- Minä toivoisin, että joisit ensin kahvisi, sanoi rouva Hennebeau\nmiehelleen puoliääneen.\n\n-- Tietysti, vastasi hän, Odottakoot!\n\nHän oli hermostunut kuunnellen vähintäkin ääntä, mikä kuului, vaikka\nhän oli kiinnittävinään kaiken huomionsa kahvikuppiin.\n\nPaul ja Cecile nousivat ja Paul kehoitti tyttöä katsomaan\navaimenreikään. He olivat pakahtua nauruun ja puhuivat hiljaa.\n\n-- Näettekö heitä?\n\n-- Kyllä... Näen yhden lihavan ja hänen takanaan kaksi pienempää.\n\n-- Kauhean näköisiä, eikö totta?\n\n-- Ei ollenkaan, he ovat herttaisia.\n\nHra Hennebeau nousi äkkiä pöydästä sanoen, että kahvi on liian kuumaa\nja että hän juo sen perästäpäin loppuun. Poismennessään painoi hän\nsormen huulilleen kehottaen olemaan varuillaan. Kaikki istuivat taas\npaikoilleen ääneti, uskaltamatta liikahtaa, tarkaten karkeitten äänien\npuhetta.\n\n\n\n\nII.\n\n\nJo edellisenä päivänä kokouksessa Rasseneurin luona olivat Etienne\nmuutamine tovereineen valinneet edustajia, joitten piti seuraavana\npäivänä mennä tirehtöörin luo. Kun Maheun vaimo illalla sai tietää,\nettä hänen miehensä on valittu edustajien joukkoon, joutui hän\nepätoivoon kysyen mieheltään, tahtoiko hän, että heidät heitettäisiin\nkadulle. Maheu itsekin oli vastahakoisesti suostunut siihen. Vaikkakin\nhe olivat täysin tietoisia vääryydestä, jota heidän piti kärsiä,\nniin toiminnan hetkenä heräsi heissä molemmissa pelko seuraavasta\npäivästä ja he olivat valmiit tapansa mukaan taivuttamaan selkäänsä.\nTavallisesti mies mukautui kaikissa tapauksissa vaimonsa mielipiteisiin\nseuraten hänen neuvojaan. Mutta tällä kertaa hän suuttui, koska salassa\nitsekin pelkäsi samoin.\n\nKello kaksitoista täsmälleen syötiin aamiainen, sillä kello yksi piti\nedustajien kokoontua \"Huvissa\" ja sieltä lähteä Hennebeaun luo.\nAamiaiseksi oli pelkkiä perunoita, voita oli niin vähän, ettei kukaan\nkoskenut siihen. Illalla voisi siitä tehdä voileipiä.\n\n-- Tiedäthän, että me olemme siinä uskossa, että sinä tulet\ntulkitsemaan asiamme, sanoi Etienne odottamatta Maheulle.\n\n-- Mutta ei! huudahti Maheun vaimo. Hän saa mennä minun puolestani,\nmutta minä kiellän häntä esiintymästä johtajana... Ja miksi juuri hän\neikä joku muu?\n\nEtienne alkoi selittää erikoisella innolla. Maheuhan on kaivosten paras\ntyömies, josta eniten pidetään ja pidetään arvossa. Ennen oli tahdottu,\nettä puhuisi hän, Etienne. Mutta hän on ollut liian vähän aikaa\nMontsous'ssa. Vanhaa työmiestä sen sijaan tullaan kuulemaan\ntarkkaavaisemmin. Ja toverit voivat uskoa asiansa arvokkaimmalle, siksi\nhän ei saa kieltäytyä, se olisi pelkurimaista.\n\nMaheu'n vaimo teki toivottaman eleen.\n\n-- Mene, mene, ukkoni, ota kaikkien syy niskaasi. Minä suostun\nkaikkeen!\n\n-- Mutta enhän minä osaa puhua, sopersi Maheu. -- Minä voin sanoa\ntyhmyyksiä.\n\nEtienne, tyytyväisenä siitä, että oli saanut hänet vakuutetuksi,\ntaputti häntä olalle sanoen:\n\n-- Puhu sitä, mitä tunnet, niin on kyllä hyvä.\n\nUkko Bonnemort, jonka jalat olivat alkaneet turvota, pudisti vain\npäätään suu täynnä ruokaa. Nielty ään lausui hän:\n\n-- Puhu mitä tahansa ja kaikki jää kuitenkin entiselleen ikäänkuin et\nolisi puhunutkaan. Oh, kyllä olen ollut ennen mukana tuollaisissa.\nNeljäkymmentä vuotta sitten ajettiin meidät sapeleilla pois hallinnon\nportilta. Ehkä tällä kertaa he ottavatkin teidät vastaan, mutta eivät\nhe vastaa teille enempää kuin tuo seinä... Peijakas! heillähän on rahaa\nja viisi he teistä välittävät!\n\nKukaan ei vastannut mitään. Maheu ja Etienne nousivat pöydästä ja\nlähtivät jättäen perheen jäsenet istumaan synkkinä tyhjien lautasiensa\nääressä. Matkalla poikkesivat he hakemaan Levaque'ta ja Pierronia ja\nkaikki nelisin lähtivät Rasseneurin luo, jonne piti naapurikylien\nedustajien saapua. Kun kaikki kaksikymmentä edustajaa oli saapunut,\npäättivät he ehdoista, jotka he esittäisivät yhtiölle. Sen jälkeen\nlähtivät kaikki Montsou'hum. Kello löi kahta, kun he saapuivat perille.\n\nPalvelija käski heidän odottaa ja paiskasi oven kiinni heidän nenänsä\nedessä. Hän palasi ja vei heidät vierashuoneeseen, missä hän veti\nverhot sivulle. Jäätyään yksin kivihiilenkaivajat eivät uskaltaneet\nistua, vaikka he kaikki olivat siististi puetut ja aamulla olivat\najaneet partansa. Keltaset hiukset ja viikset olivat sileäksi kammatut.\nhe rutistivat lakkejaan käsissään ja katsoivat komeita huonekaluja,\njotka olivat eri tyylisiä. Kaikki tuo vanha kulta, vaalea silkki ja\nkoko tuo ennen tuntematon komeus herätti heissä kunnioituksen sekaista\nhämminkiä. Heidän jalkansa upposivat pehmeisiin itämaisiin mattoihin.\nMutta eniten painosti heitä lämpö, joka heidän poskiansa heti alkoi\nkuumottaa. Kului viisi minuuttia ja he tunsivat itsensä yhä\nepämukavimmiksi tässä lämpöisessä komeassa huoneessa.\n\nVihdoin tuli hra Hennebeau sotilaallisesti napitetussa takissa ynnä\nkunnianmerkki rinnassa. Hän alkoi puhua ensimäisenä.\n\n-- No, siinäkö te olette!... Näytätte kapinoivan...\n\nHän keskeytti itsensä sanoen kylmän kohteliaasti:\n\n-- Istukaa, mielihyvällä puhun kanssanne.\n\nKivihiilenkaivajat katsoivat ympärilleen etsien silmillään mihin istua.\nMuutamat uskalsivat istua tuoleille, toiset jäivät seisomaan\nuskaltamatta istua silkkisille istuimille.\n\nSyntyi äänettömyys. Hra Hennebeau siirsi nojatuolinsa lähemmäksi\nkamiinia katsoen tyystin työmiehiin muistaakseen ketä heistä hän oli\nennen nähnyt. Hän tunsi Pierronin, joka oli vetäytynyt toisten taakse,\nja hänen katseensa pysähtyi Etienneen, joka istui suoraan häntä\nvastapäätä.\n\n-- No, mitä tahdotte sanoa minulle? kysyi hän.\n\nHän luuli, että Etienne alkaisi puhua ja hämmästyi suuresti\nhuomatessaan, että Maheu astui esiin. Voimatta pidättäytyä huudahti\nhän:\n\n-- Kuinka? Tekö, yksi parhaimpia työmiehiä, melkein vanhin Montsou'n\ntyömies, joka aina olette ollut niin järkevä! Minä olen hyvin\nsurullinen nähdessäni teidät tyytymättömien etunenässä!\n\nMaheu kuuntelu silmät alas painuneina. Sitten alkoi hän puhua aluksi\naralla ja matalalla äänellä:\n\n-- Herra tirehtööri, juuri sentähden ovat toverit valinneet minut, että\nolen tyyni ja harkitseva mies, eikä minua voi mistään syyttää. Te\nnäette itse, ettemme ole mitään rettelijöitä, jotka vaan tahtovat\nmeluta. Me tahdomme ainoastaan oikeutta, me olemme väsyneet kärsimään\nnälkää ja meistä tuntuu, että olisi aika järjestyä niin, että olisi\nedes leipää riittävästi.\n\nVähitellen alkoi hänen äänensä kaikua varmempana. Hän kohotti silmänsä\nja jatkoi katsoen tirehtöörin:\n\n-- Te ymmärrätte itsekin, ettemme voi taipua teidän uuteen\nmaksutapaanne. Meitä syytetään huonosta paaluttamisesta. Se on totta,\nettemme uhraa siihen niin paljon aikaa kuin tarvitaan. Mutta jos me\nkuluttaisimme enemmän aikaa paaluttamiseen, niin silloin ansiomme\nsupistuisivat vielä enemmän, mutta sitä tuskin nytkään riittää\nelantoon, ja silloin tulisi kerrassaan loppu kaikille työmiehille.\nMaksakaa meille enemmän, niin tulemme paremmin paaluttamaan sen sijaan,\nettä yhtä mittaa kaivaisimme hiiliä, koska se on ansiotyömme. Se on\nainoa keino, millä asia voidaan järjestää, jotta työ tulisi tehdyksi,\ntäytyy siitä maksaa. Ja mitä te olette keksineet? Te alennatte maksun\nhiilirattaista ja vakuutatte, että se tasoittuu siitä, että te maksatte\nerikseen paaluttamisesta. Vaikka olisikin niin, jäisimme kuitenkin\ntappioon, sillä paaluttaminenhan ottaa paljon enemmän aikaa.\nHarmillisinta on, ettei se edes ole totta.. Yhtiö ei aiokaan hyvittää\nsitä lainkaan, vaan se pistää yksinkertaisesti kaksi centimea rattaita\nkohti omaan taskuunsa, siinä kaikki.\n\n-- Niin, niin, se on totta, murahtivat toiset edustajat nähdessään,\nettä hra Hennebeau teki äkkinäisen liikkeen tahtoen keskeyttää puhujan.\n\nMaheu ei itsekään antanut tirehtöörin puhua. Hän oli päässyt vauhtiin\nja sanat tulvivat suuhun itsestään. Kaikki nuo asiat olivat jo kauan\npainaneet syvältä hänen rinnassaan ja nyt rinnan laajetessa ne tulvivat\nitsestään ilmoille. Hän kertoi heidän yleisestä puutteesta, raskaasta\ntyöstä ja eläimellisestä elämästä, vaimojen ja lasten nälkähuudoista.\nHän muistutti äskeistä mitättömän pientä palkkaa, ansiota, joka menee\nmelkein kokonaan sakkoihin ja työn seisauksiin, niin että saa palata\nkotiin tyhjin käsin nähdäkseen naisten ja lastensa kyyneleet. Oliko\npäätetty vallan näännyttää heidät?\n\n-- Ja siis, herra tirehtööri, sanoi hän lopuksi, me tulimme sanomaan\nteille, että jos meidän täytyy nääntyä, niin teemme sen mieluummin\nristissä käsin. Silloin emme ainakaan tarvitse olla niin uuvuksissa. Me\nolemme jättäneet kaivokset, emmekä palaa sinne ennenkuin yhtiö myöntyy\nmeidän vaatimuksiimme. Se on alentanut palkkion hiilirattaista ja\ntahtoo maksaa erikseen paaluttamisesta, mutta me tahdomme, että kaikki\njäisi entiselleen ja että meille maksettaisiin viisi centimeä enemmän\njoka hiilirattaasta.\n\nTyömiesten joukosta kuului huudahduksia:\n\n-- Niin; on. Hän on sanonut oikein... Niin me kaikki ajattelemme...\nTahdomme ainoastaan oikeutta.\n\nToiset eivät puhuneet mitään, nyökäyttivät vain päätään. Nyt he eivät\nenää huomanneet komeata huonetta, sen kultaa ja silkkiä ja eri tyylisiä\nhuonekaluja. Eivät he edes tunteneet pehmeää mattoa, jota he polkivat\nsaappaillaan.\n\n-- Antakaa toki minun vastata, huusi vihdoin hra Hennebeau\nvihastuneena. -- Ensiksihän ei ole totta, että yhtiö voittaa kaksi\ncentimeä rattaita kohti... Laskekaammepa.\n\nNyt alkoi katkonainen väittely. Tirehtööri koetti hajottaa heidät,\nkääntyi Pierronin puoleen, joka höpisi jotain epäselvää. Levaque taasen\nesiintyi kaikkein kiihkoisimpana, hän huusi, sotkeutui, vakuutti\njotakin, mitä itse ei oikein ymmärtänyt.\n\n-- Jos te puhutte kaikki yht'aikaa, niin emme voi koskaan päästä\nmihinkään tulokseen, lausui hra Hennebeau.\n\nHän oli jälleen rauhoittunut ja puhui kylmän arvokkaasti ilman\närtymystä, kuten henkilö, joka täyttää vieraan tahdon ja osaa pakottaa\ntoisia tunnustamaan sen. Ensi hetkestä oli hän yhä katsonut Etienneen\nkoettaen saada tämän rikkomaan äänettömyytensä. Sen vuoksi hän jätti\npuheen kahdesta centimestä sikseen ja siirsi puheen laajemmille\naloille.\n\n-- Ei, tunnustakaa vilpittömästi, että kaikki tuo on teille tyrkytetty\nsivulta päin ja te vain seuraatte villitsemistä. Se on todellakin\nrutto, joka leviää kaikkialle pahentaen paraimpiakin työntekijöitä.\nEnnenhän te olette olleet niin hiljaisia. Tunnustakaa, että teille on\nluvattu jumala tiesi mitä, että teidän vuoronne on tulla isänniksi...\nTeidät on houkuteltu tuohon kuuluisaan Internationaleen, tuohon\nryövärien sakkiin, joka tahtoo hävittää koko yhteiskunnan...\n\nSiinä keskeytti hänet Etienne:\n\n-- Te erehdytte, herra tirehtööri. Ei ainoakaan Montsou'n\nkivihiilikaivaja ole vielä liittynyt kansainväliseen liittoon. Mutta\njos heidät saatetaan siihen, niin tulevat he liittymään kaikki. Se\nriippuu yhtiöstä.\n\nTästä sukeusi väittely Etiennen ja hra Hennebeaun välillä, aivankuin ei\ntoisia olisi olemassa.\n\n-- Yhtiö on työläisten kaitselmus ja turhaan te uhkaatte sitä, sanoi\ntirehtööri. -- Tänä vuonna on se kuluttanut kolmesataa tuhatta\ntyöläisten kyläin rakentamiseen, josta se saa vain kaksi prosenttia\ntuloja, puhumattakaan eläkkeistä, joita se myöntää, hiilestä,\nlääkkeistä... Te, joka näytätte olevan sivistynyt mies ja muutamassa\nkuukaudessa olette tullut yhdeksi paraimmista työmiehistämme, tekisitte\nparemmin, jos levittäisitte näitä totuuksia sen sijaan, että turmelette\nitsenne seurustelemalla pahamaineisten ihmisten kanssa. Niin, niin,\nminä tarkoitan tietysti Rasseneuria, jonka olimme pakotetut erottamaan\nsäästääksemme kaivoksemme sosialismitartunnalta. Teidät nähdään usein\nRasseneurilla ja varmaankin hän on agiteerannut teitä perustamaan\napukassaa. Meidän puolesta saa kyllä olla säästökassa, mutta meistä\ntuntuu, että se on ase meitä vastaan, säästövarat taistelukuluja\nvarten. -- Muutoin täytyy minun ilmoittaa, että yhtiö tahtoo tarkastaa\ntätä kassaa.\n\nEtienne kuunteli silmät seivästettyinä tirehtööriin. Vain huulten\nheikosta väräjämisestä näki hänen sisunsa kuohuvan. Sitten hymähti hän\nja vastasi tyynesti:\n\n-- Se on uusi vaatimus. Tähän asti ei herra tirehtööri ole puhunut\nmitään tarkastamisesta. Valitettavasti on meidän toivomuksemme, että\nyhtiö vähemmän huolehtisi meistä. Älköön se esiintykö kaitselmuksena,\nvaan toimikoon oikeudenmukaisesti ja antakoon meille työansiomme sen\nsijaan että riistäisi sen itselleen. Onko oikein joka pulan aikana\nnäännyttää työläisiä nälällä, jottei vaan osakkaitten voitot tulisi\nkosketuksi. Puhukaa mitä tahdotte, herra tirehtööri, mutta uusi\nmaksutapa on keksitty ainoastaan alennetun työpalkan peittämiseksi ja\nse se juuri panee mielemme kuohuksiin. Joskin yhtiön täytyy supistaa\nkuluja, tekee se väärin alentaen yksin työmiehen palkan.\n\n-- Vai niin, siinäpä nyt ollaan! huudahti hra Hennebeau. -- Minä juuri\nodotinkin, että meitä syytettäisiin siitä että muka näännytämme kansaa\nnälkään ja elämme sen hiestä ja verestä! Kuinka te voitte puhua\ntuollaisia tyhmyyksiä! Pitäisihän teidän tietää, kuinka suurelle\nvaaralle alttiita ovat teollisuuskapitalit, etenkin kaivospääomat.\nPanna kaivos pystyyn meidän päivinämme maksaa lähes kaksi miljoonaa\nfrankia. Ja kuinka paljon huolta vaaditaan, jotta voisi saada noin\nsuunnattomasta summasta edes keskimääräisen prosentin! Melkein puolet\nRanskan kaivoksista on joutunut häviöön. On kerrassaan järjetöntä\nsyyttää julmuudesta niitä, jotka pysyvät pystyssä. Jos heidän\ntyöläisensä kärsivät, niin kärsivät he itsekin. Luuletteko, että yhtiö\nkärsii vähemmän kuin te tästä pulasta? Se ei määrää mielin määrin\ntyöpalkkaa, sen täytyy ottaa kilpailu huomioon, muutoin joutuu se\nhäviöön. Pitäkää kiinni tosiseikoista... Mutta te ette tahdo kuulla\neikä ymmärtää!\n\n-- Ei, Vastasi nuori mies, -- me ymmärrämme kyllä, ettei mikään\nparannus ole meille mahdollinen niin kauan kuin asiat ovat niin kuin ne\nnyt ovat. Siksi juuri täytyy työläisten pyrkiä siihen, että ne\nmuuttuisivat.\n\nNämä sanat olivat lausutut matalalla tyynellä äänellä, mutta niistä\nhuokui sellaista itsetietoista uhkausta, että heti sen jälkeen syntyi\näänettömyys. Kaikki joutuivat hämilleen ikäänkuin ukkonen olisi\nleijaillut ilmassa. He katsahtivat taas syrjästä huoneen sisustukseen,\njosta pieninkin lelu voisi taata heille päivällisen kuukaudeksi.\n\nVihdoin nousi hra Hennebeau näyttäen että keskustelu on päättynyt.\nKaikki seurasivat hänen esimerkkiään. Etienne hiljaa pukkasi Maheuta ja\ntämä alkoi taas puhua, tällä kertaa hitaasti ikäänkuin etsien sanoja:\n\n-- Siinä siis kaikki, mitä tirehtöörillä on meille sanottavaa... Meidän\non siis ilmoitettava toisille, ettette hyväksy ehtojamme.\n\n-- Minäkö, hyvä ystävä? -- huudahti tirehtööri, -- minä en vastusta\nmitään. Minä olen myös palkattu kuten tekin eikä minulla ole sen\nenempää valtaa kuin vähäisimmällä kaivospojalla. Minulle annetaan\nmääräyksiä, joitten täyttämisestä minun täytyy valvoa. Olen sanonut\nteille, mitä katsoin tarpeelliseksi, mutta minä en voi päättää mitään.\nTe olette ilmoittaneet minulle ehtonne, minä esitän ne hallinnolle ja\nsitten tiedonnan teille vastauksen.\n\nHän puhui korkealle virkamiehelle ominaisella pidättäväisyydellä\nvälttäen mielenkiihkoa sekä kylmällä kohteliaisuudella, jota hän piti\nsopivimpana vallan välikappaleena. Kivihiilenkaivajat katsoivat häneen\nepäluottamuksella. He kysyivät itseltään mitä hän tarkoittaa ja missä\ntarkoituksessa hän valehtelee. He arvioivat myös, miten paljon hän saa\nriistetyksi ollessaan heidän ja isäntien välillä.\n\nEtienne puuttui taas puheeseen:\n\n-- Näette, herra tirehtööri, sanoi hän, -- miten valitettavaa on,\nettemme itse voi puoltaa asiaamme. Me voisimme selittää, ja todistaa\nmonta seikkaa, mitkä teiltä voivat jäädä huomaamatta... Jos vain\ntietäisimme kenen puoleen kääntyä!\n\nHennebeau ei suuttunut. Hänen kasvoissaan päinvastoin vilahti hymy.\n\n-- Oh, jos te ette luota minuun, niin asia mutkistuu. Silloin teidän\ntäytyy kääntyä tuonne...\n\nJa hän viittasi epämääräisesti akkunaan päin. Työmiehet seurasivat\nhänen liikettään. Mihin 'tuonne'? Varmaankin Pariisiin. Mitään varmaa\nhe eivät tietäneet. Ja taas kohosi heidän eteensä jokin saavuttamaton\nja pelottava: seutu, missä tuntematon jumala asui salaisessa\npyhätössään. He eivät saisi sitä koskaan nähdä, he tunsivat vain\netäältä sen kaikkivoivan mahdin, joka painosti kaikkia kymmentä tuhatta\ntyömiestä. Kun tirehtööri puhui, piili hänessä sama voima, joka puhui\nhänen huulillaan.\n\nHeidät valtasi alakuloisuus; Etiennekin kohautti olkapäitään ikäänkuin\nsanoen, että paras oli nyt lähteä. Mutta tirehtööri taputti Maheuta\nystävällisesti olalle kysyen miten Jeanlinin terveyden laita oli.\n\n-- Se oli kova koetus teille ja te kuitenkin puollatte huonoa\npaalutusta! -- Ajatelkaa toki asiaa, ystäväni hyvät, lakkohan on yhtä\nhävittävä kaikille. Viikon kuluttua tulette te jo kärsimään nälkää.\nMinä luotan teidän järkevyyteenne, ja toivon että viimeistään\nmaanantaina lähdette töihin.\n\nTyömiehet lähtivät lappaamaan tiehensä kuin karjalauma, vastaamatta\nmitään tähän toivoon saada heidät masennetuksi. Tirehtööri saattoi\nheitä toistaen vieläkin toiveensa. Toisella puolen oli yhtiö uusine\ntariffineen ja toisella työläisten vaatimus korottaa maksu\nhiilirattaista viidellä centimella. Jottei työläiset turhia toivoisi,\nkatsoi hän velvollisuudekseen ilmoittaa heille, ettei heidän ehtoihinsa\nsuostuta.\n\n-- Miettikää ensin oikein ennenkuin ryhdytte tyhmyyksiin, toisti hän.\n\nEteisessä Pierron kumarsi syvään, mutta Levaque siirsi lakin\nsilmilleen. Maheu aikoi sanoa jotain jäähyväisiksi, mutta Etienne\ntyönsi häntä taas ja kaikki poistuivat äänettöminä. Ovi paiskattiin\nrymyllä kiinni heidän jälkeensä.\n\nKun Hennebeau palasi ruokasaliin, istuivat vieraat yhä ääneti ja\nliikkumattomina pöydän ääressä. Hän kertoi lyhyesti tapauksesta\nDeneulinille, jonka kasvot tulivat harmaiksi synkkämielisyydestä.\nIsäntä joi kylmän kahvinsa ja vieraat tahtoivat muuttaa puheaihetta.\nMutta eivät Gregoiretkaan voineet puhua muusta kuin lakosta. He\nihmettelivät ettei ole lakeja, jotka kieltäisivät työläisiä jättämästä\ntyöt. Paul koetti rauhoittaa Cecilea vakuuttaen, että pian saapuu\nsantarmeja.\n\nVihdoin soitti rouva Hennebeau palvelijaa.\n\n-- Hippolyte, avatkaa ikkunat ja tuulettakaa hyvin vierashuoneessa,\nennenkuin me siirrymme sinne.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nOli kulunut kaksi viikkoa. Kolmannen viikon maanantaina näyttivät\nhallinnolle lähetetyt tiedonannot, että kaivoksiin saapuneitten\ntyöläisten määrä oli entisestään supistunut. Sinä aamuna oli toivottu\ntöitten uudistumista, mutta hallinnon taipumattomuus saattoi työläiset\nepätoivoon. Nyt ei oltu lakossa ainoastaan Voreux'ssa, Crevecoeur'issa,\nMirou'ssa ja Madeleinessa, vaan Victoiressa ja Feutry-Cantel'issakin\noli tuskin neljäs osa työläisiä työssä ja lakko oli ulottunut\nSaint-Thomas'eenkin.\n\nVoreux'ssa oli haudan hiljaisuus. Kaivos näytti hyljätyltä, ikäänkuin\ntyö olisi lakannut siellä. Kaksi kolme paria rattaita seisoi\nunohdettuina korokkeilla surullisina ja mykkinä. Puuvarasto lahosi\nsateesta. Kanavassa torkkui puolilleen lastattu lotja. Kaikki\nrakennukset näyttivät hyljätyiltä, lajitteluvajan luukut olivat kiinni.\nKaivosrakennuksissa ei kuulunut vähintäkään melua, höyrykattilat\nlepäsivät ja nostokoneen suuri uuni kärsi nälkää polttoaineen\npuutteesta. Sitä lämmitettiin vain aamuisin. Kello yhdeksän saapui\nihmisiä. Hevosrengit menivät antamaan hevosille ruokaa. Alhaalla\ntyöskentelivät voudit yksinään kuten työmiehet ikään. He pysyttivät\nkunnossa käytäviä, jotka muuten lahosivat vallan. Rakennuksia peitti\npölykerros, ainoastaan pumpun raskaat huokaukset osottivat, että\nkaivoksessa vielä hipuu vähän henkeä.\n\nVoreux'n vastapäätä oleva kylä näytti myös kuolleelta. Lillen prefekti\noli saapunut, ja raitilla vaelsi santarmeja... Mutta työläiset\nkäyttäytyivät niin moitteettomasti, että he katsoivat parhaaksi\npoistua. Ei koskaan vielä kylä ollut käyttäytynyt niin moitteettomasti.\nMiehet makasivat päivät pitkät pelosta joutua kiusaukseen lähteä\nkapakkaan ja naisetkin joivat vähemmän kahvia, ja riitelivät vähemmän.\n-- Lapsetkin näyttivät ymmärtävän, mitä oli tekeillä ja juoksentelivat\nhiljaa. Kaikki olivat yksimielisiä, siitä, että täytyy käyttäytyä\nmoitteettomasti.\n\nMaheu'n luona tunkeili väkeä aamusta iltaan. Sihteerinä jakoi Etienne\neniten tarvitseville kassan varoja, sivultapäin oli myös saapunut\nmuutamia satoja frankeja koottuja listalla. Mutta nyt olivat kaikki\nvarat kulutetut eikä kivihiilenkaivajilla enää ollut rahaa lakon\njatkamiseksi, nälkä seisoi uhkaavana heidän edessään. Maigrat lupasi\nkahden viikon velkaa, mutta viikon kuluttua katui eikä antanut enää.\nHän seurasi aina yhtiön käskyjä, mahdollisesti tahtoi se pikemmin\nlopettaa lakon tuomiten kivihiilenkaivajat nälkään. Maigrat käyttäytyi\nmuuten oikullisena tyrannina, milloin antaen leipää, milloin taas\nkieltäen riippuen siitä miellyttikö puotiin saapunut leivän haussa\noleva tyttö vai ei. Maheun vaimon edessä paiskasi hän oven kiinni,\nsillä häntä kiukutti vieläkin se, ettei Katarinaa oltu lähetetty hänen\nluokseen. Kaiken päälliseksi alkoi pakastaa ja naiset katsoivat arasti\nyhä hupenevaan hiilikassaan. Ei ollut ajattelemistakaan, että yhtiö\nantaisi heille hiiltä, jollei miehet menisi töihin. Uhkasi siis ei vaan\nnälkäkuolema, vaan myös paleltuminen kuoliaaksi.\n\nMaheulla oli jo puute kaikesta. Levaquet voivat vielä kihuuttaa\nBouteloup'ilta saamillaan kahdellakymmenellä frankilla. Pierronilla\ntietysti oli rahaa, mutta pelosta, että heiltä pyydettäisiin\nlainaksi, olivat he myös kärsivinään puutetta ja ottivat velaksi\nMaigrat'ilta, joka olikin valmis antamaan heille vaikka koko puotinsa.\nLauantai-iltana pantiin jo monessa perheessä maata syömättä. Ja edessä\noli tulossa vielä uhkaavampia päiviä. Mutta kaikki miehuullisesti\nalistuivat yhteiselle päätökselle eikä kuulunut ollenkaan valituksia.\nKaikki olivat lujasti vakuutetut voitosta, se oli todellakin\nuskonnollisen väen sokeaa uskoa. Oikeuden vallan edestä olivat he\nvalmiit kärsimään saavuttaakseen yleismaailmallisen onnen. Nälkä\nkiihotti vielä enemmän mieliä. Ei vielä koskaan noitten onnettomien\nihmisten silmien edessä kuvastunut niin loistavia tulevaisuuden kuvia.\nKun heidän silmänsä ummistuivat väsymyksestä, näkivät he hengessään\ntulevaisuuden ihmeellisen yhteiskunnan, missä kaikki ihmiset ovat\nveljiä, -- työn ja yhteisten ateriain kultainen kausi. Mikään ei voinut\nhorjuttaa heidän uskoaan, että nyt se kausi on koittava.\n\nKassa oli tyhjentynyt, yhtiö ei taipunut, päivä päivältä huononi heidän\nasemansa, mutta he toivoivat yhä vieläkin ja aivankuin halveksivat\nnälkää. Tuo usko lämmitti ja ravitsi heitä. Syötyään laihaa\nkasvislientä Maheut tulivat äkkiä haltioihinsa haaveillen paremmista\npäivistä, kuten kristityt marttyyrit, jotka heitettiin petojen\nraadeltaviksi.\n\nEtienne oli kaikkien tunnustama johtaja. Iltasin keskustelujen aikana\nennusti hän ammentaen uusia ajatuksia kirjoista. Hän luki yökaudet läpi\nja sai paljon kirjeitä. Oli myös tilannut belgialaisen sosialistilehden\n\"Kostajan\". Tämä lehti oli ensimäinen, joka sai jalansijaa kylässä ja\nse kohotti tilaajan arvoa huomattavasti. Sellainen maine huumasi häntä\nyhä enemmän. Hoitaa laajaa kirjeenvaihtoa, harkita koko läänin\ntyölästen asioita, antaa Voreux'in kivihiilenkaivajille neuvoja,\nsanalla sanoen tulla äkkiä keskukseksi, jonka ympäri pyöri koko\nmaailma, kuten hänestä tuntui, -- kaikki tuo luonnollisesti kutkutti\nyksinkertaisen hiilenmurtajan ylpeyttä. Hän kohosi heti yhden askeleen\nylemmäksi, ja huomaamattaan tuli vihatun porvariston osaksi, omaksuen\nsen iloja ja mukavuuden haluja, vaikkei hän sitä myöntänyt itsekään.\nVain yksi seikka suretti häntä: tieto puutteellisesta sivistyksestä,\njosta hän hämmentyi ja arkaili jokaisen hännystakkiherran edessä.\nEntisen mukaan jatkoi hän itseopiskeluaan, ahmien kaikki, mutta\nomaksuen hitaasti, sillä opetusjärjestelmän puutteesta muodostui hänen\npäässään aika sekasotku asioista, jotka käsittämättöminä olivat\npainuneet hänen mieleensä.\n\nToisinaan valoisina hetkinä hän kävi levottomaksi ja epäili toimiiko\nhän oikein ja onko hän sopiva työläisten johtaja. Mahdollisesti olisi\njokin oppinut tai asianajaja, joka osaisi hyvin puhua ja toimia\nvarmana, hyödyllisempi? Mutta hänen ylpeytensä nousi vastaan ja\nitsevarmuus palasi.\n\nEi, ei ei tarvita asianajajia! Kaikki he ovat konnia, jotka elävät\nkansan kustannuksella! Käyköön kuinka käy, mutta työläisten täytyy\nitse järjestää asiansa. Ja hän innostui taas ajatuksesta tulla\nkansanjohtajaksi, Voreux jo on hänelle alamainen, etäällä häämöttää\nPariisi ja kuka tiesi ehkä kansanedustajan paikka ja puhujalava\nkomeassa salissa odottaisi häntä, jolloin hän voisi jymytä porvareita\nvastaan. Se olisi työmiehen ensimäinen puhe parlamentissa!\n\nMuutaman päivän ajan oli Etienne hyvin neuvottomana. Pluchart kirjoitti\nkirjoittamistaan, ehdottaen tulevansa Montsou'hun kiihottamaan\nlakkolaisten intoa. Täytyisi järjestää kokous, missä koneenkäyttäjä\ntulisi puheenjohtajaksi. Mutta tämän ehdotuksen takana piili aikomus\nkäyttää lakkoa hyväkseen saadakseen työmiehet Kansainväliseen liittoon.\nTähän asti olivat he pysyneet välinpitämättöminä ja suhtautuivat\nepäilevinä siihen. Etienne pelkäsi vähän että se herättäisi suurta\nhuomiota, mutta siitä huolimatta olisi hän kutsunut Pluchart'in, ellei\nRasseneur kaikin voimin vastustaisi Pluchart'in asiaan sekaantumista.\n\nKaikesta vaikutusvallastaan huolimatta täytyi Etiennen ottaa\nkapakoitsijan mielipide huomioon. Tämä oli paikkakuntalainen, jolla oli\npaljon kannattajia työläisten joukossa. Siksi oli Etienne kahden\nvaiheilla tietämättä mitä vastata.\n\nMaanantaina kello neljän aikaan, jolloin Etienne istui kahden Maheun\nvaimon kanssa, tuli taas kirje Lillestä. Maheu oli mennyt onkimaan,\npakollinen toimettomuus vaivasi häntä ja sitä paitsi, jos hänen\nonnistuisi saada kalaa, voisi sen myydä ja ostaa leipää. Ukko Bonnemort\nja Jeanlin lähtivät ulos koettaakseen paikattuja jalkojaan ja lapset\nAlziren seurassa olivat lähteneet poimimaan hiiliä.\n\nTuli takassa palaa kituutti, sitä ei saanut suurentaa ja Maheun vaimo\nistui sen viereen imettäen Estelleä.\n\nKun nuori mies oli lukenut kirjeen, kysyi vaimo;\n\n-- No, onko hyviä uutisia. Lähetetäänkö meille rahaa?\n\nEtienne pudisti kieltävästi päätään ja vaimo jatkoi:\n\n-- En tiedä, miten tulemme toimeen tällä viikolla. Mutta kestää täytyy.\nOikeushan on meidän puolellamme ja siitä saa mielenlujuutta. Loppujen\nlopuksi täytyy meidän voittaa.\n\nNyt hän oli lakon puolesta. Olisi tietysti ollut parempi pakottaa yhtiö\ntoimimaan oikeudenmukaisesti jättämättä työtä. Mutta koska kerran on\njätetty työt, niin ei saa uudelleen ryhtyä, ennenkuin on saavuttanut\noikeuden. Siten päätettyään pysyi hän lujana. Parempi joutua\nperikatoon, kuin tunnustaa olevansa väärässä, kun itse asiassa on\noikeassa.\n\n-- Ah, huudahti Etienne, -- tulisi edes kolera, joka tappaisi kaikki\nnuo yhtiön verenimijät!\n\n-- Ei, ei, vastasi vaimo, -- ei tarvitse toivoa kenenkään kuolemaa.\nSiitä emme edistyisi lainkaan, sillä heidän tilalleen tulisi toisia...\nTahdon vain että he vähän tulisivat järkiinsä ja toivon, että on hyviä\nihmisiä kaikkialla. Tiedättehän etten pidä teidän politiikastanne.\n\nHän todellakin aina vastusti hänen sotilaallisia aikeitaan, hänen\nmielestään oli hän liian taisteluhaluinen. On kyllä oikein vaatia\nmaksua työstä niin paljon kuin täytyy, mutta miksi sekottaa siihen\nporvaristoa ja hallitusta? Mutta kuitenkin hän kohteli Etienneä\nkunnioituksella, koska hän ei juonut ja maksoi säännöllisesti\nneljäkymmentä viisi frankia ylöspidosta. Jos mies käyttäytyy hyvin,\nniin voi hänelle tuollaisen antaa anteeksi.\n\nEtienne alkoi silloin puhua tasavallasta, joka antaa kaikille leipää.\nMutta vaimo pudisti päätään. Hän muisti v. '48, tuon koiravuoden, joka\noli ottanut heiltä viimeiset leipämurut heidän ensimäisinä avioliiton\naikoina. Ja hän alkoi surullisella äänellä kertoa, mitä heidän oli\npitänyt silloin kestää.\n\n-- Meillä ei ollut äyriäkään, kertoi hän, -- eikä leivänkannikkaa ja\nkaikissa kaivoksissa olivat työt pysähtyneet. Aivan niinkuin nyt. Monet\nkuolla kupsahtelivat.\n\nSamassa avautui ovi ja he jähmettyivät hämmästyksestä, -- huoneeseen\nastui Katarina. Hän ei ollut käynyt kotona siitä asti, kun hän oli\nkarannut Chavalin luo. Hän oli niin hämmentynyt, ettei muistanut edes\nsulkea ovea, vaan seisoi kynnyksellä vavisten ja äänetönnä. Hän oli\ntoivonut tapaavansa äidin yksin, mutta nähdessään nuoren miehen unohti\nhän matkalla valmistetun lauseen.\n\n-- Mitä sinulla täällä on tekemistä? huusi Maheun vaimo. -- Minä en\ntahdo enää nähdä sinua! Mene matkaasi!\n\n-- Äiti, sai Katarina sanotuksi, -- tässä on kahvia... ja sokeria...\nLapsille... Minä olen tehnyt työtä, niin ajattelin heitä.\n\nHän veti esiin taskustaan naulan kahvia ja naulan sokuria ja rohkeni\npanna ne pöydälle. Ajatus Voreux'n lakosta vaivasi häntä. Itse hän teki\ntyötä Jean-Bartissa ja aikeessaan auttaa vanhempiaan oli hän keksinyt\ntuomisensa lapsille. Mutta hänen hyvyytensä ei tehnyt äitiä\naseettomaksi.\n\n-- Olisi ollut parempi, jos olisit jäänyt kotiin ja ansainnut\nelatuksemme avuksi, kuin tuoda tuollaisia lahjoja.\n\nJa hän alkoi haukkua tytärtä purkaen häneen kaikki huolensa, joita oli\nkarttunut kuukauden kuluessa. Karata miehen luo kuudentoista vanhana ja\njättää kotinsa ja omaisensa, jotka ovat tarpeessa! Ei kelvottomin\ntytärkään tekisi niin! Tyhmyyden voi kyllä antaa anteeksi, mutta\nsellaista ei yksikään äiti anna anteeksi. Jos häntä olisi pidetty\nkotona kahleissa, niin voisi tuon ymmärtää. Mutta eihän häneltä oltu\nvaadittu muuta kuin että hän viettäisi yöt kotona.\n\n-- Vastaa toki, mikä hätä sinulla oli mennä miehen luo niin nuorena?\n\nKatarina seisoi ääneti pöydän luona pää alas painuneena. Hänen laiha\nruumiinsa värähteli mielenliikutuksesta, hän koetti väittää vastaan:\n\n-- Jos se riippuisi yksin minusta... minä en sitä tarvitse... Se on\nhän. Jos hän vaatii, niin mitä minä voin tehdä? Hänhän on minua\nvoimakkaampi... Eihän edeltäpäin voi tietää, miten käy? Ja nyt ei enää\nvoi muuttaa. Hänkö, vaiko joku toinen, eikö se ole samantekevä?\nPitäähän hänen naida minut.\n\nKatarina puolustautui suuttumatta syytöksistä, kuten nöyrä tyttö\nainakin, joka on tottunut alistumaan miehen tahdon alle. Sehän on\nheidän osansa. Hän oli jo aikoja tietänyt, mikä häntä odottaa, miehen\nväkivalta kaivoskummun takana, lapsi kuudentoista iässä ja sitten elämä\nainaisessa puutteessa ja kurjuudessa, jos hänen rakastajansa naisi\nhänet. Joskin hän punastui häpeästä, niin tapahtui se siksi, että hän\noli hämillään ja suruissaan, koska häntä kohdeltiin tuolla tavoin\nEtiennen nähden.\n\nEtienne oli sillä välin noussut kohentelemaan hiiliä, jottei häiritsisi\ntyttöä. Etiennen mielestä oli Katarina kalvennut ja näytti väsyneeltä,\noli kuitenkin kaunis suurine kirkkaine silmineen laihtuneissa\nkasvoissa. Hänet valtasi omituinen tunne, hänen harminsa oli häipynyt\nja hän toivoi ainoastaan yhtä, että Katarina olisi onnellinen tuon\ntoisen kanssa, jonka hän oli pitänyt Etienneä parempana. Hänen teki\nmieli auttaa häntä jollain tavalla, mennä Montsou'hun sanomaan tuolle\ntoiselle, että hän kohtelisi paremmin Katarinaa. Mutta Katarina ei\nymmärtänyt hänen tunteitaan, vaan loukkaantui hänen säälistään, hänestä\ntuntui, että Etienne halveksii häntä. Hänen sydäntään kouristi ja hän\nvaikeni äkkiä, voimatta enää lausua sanaakaan.\n\n-- Parasta onkin, että pysyt vaiti, jatkoi Maheun vaimo säälimättä. --\nJos tulit jäädäksesi, niin astu peremmälle, ellei, niin suoria heti\nulos! Kiitä onneasi, että minulla on kädet kiinni, muutoin antaisin\nsinulle aika läimäyksen.\n\nOlisi voinut luulla, että tämä uhkaus äkkiä toteutettiin, sillä samassa\nsilmänräpäyksessä sai Katarina kauhean potkun, niin että oli lentää\nkumoon yllätyksestä ja kivusta. Sen teki Chaval, joka ryntäsi\nhuoneeseen kuin villipeto.\n\n-- Sainpas sinut kiinni, senkin lutka! huusi hän. Niinhän arvasin, että\nsinä palasit tänne, jotta sinut nyljettäisiin luita myöten. Ja vielä\nlisäksi maksat tuolle miehelle! Sinä tarjoat hänelle kahvia minun\nrahoillani!\n\nMaheun vaimo ja Etienne olivat niin hämmästyneet, etteivät voineet\nliikkua paikaltaan. Chaval pakotti Katarinan ulos näyttäen hurjalla\neleellä ovea.\n\n-- Mene ulos, perhana!\n\nKatarina oli paennut häntä nurkkaan. Chaval hyökkäsi sillävälin Maheun\nvaimoon.\n\n-- Keksitpä itsellesi hyvän ammatin istua vahtimassa silläaikaa kun\ntytär vuokralaisen kanssa kiemailee tuolla ylhäällä.\n\nHän sai vihdoin kiinni Katarinan ranteeseen ja laahasi hänet ovesta\nulos. Ovella kääntyi hän taas äidin puoleen, joka istui kuin naulattu\npaikkaansa.\n\n-- Tyttären poissa ollessa pitää hän äitiä hyvänään. Niin näytä hänelle\nkauneutesi. Hän ei näy olevan vaativainen, tuo sinun vuokralaisnauta!\n\nEtiennen mieli teki hyökätä tuon hävyttömän miehen kimppuun ja riistää\nKatarina häneltä, mutta hän muisti, että nyt oli vaarallista nostaa\nmeteliä kylässä. Raivo oli tukahduttaa hänet ja molemmat miehet\nseisoivat toinen toistansa vastassa silmät veristävinä. Vanha viha ja\nkauan hillitty mustasukkaisuus pääsivät äkkiä valtoihinsa. Näytti\nsiltä, että jommankumman täytyi nyt lyödä toinen kuoliaaksi.\n\n-- Varo! sihisi Etienne hampaittensa välistä, -- kyllä minä sinulle\nannan.\n\n-- Koetappa! vastasi Chaval.\n\nHetken aikaa katsoivat he toinen toisiinsa niin läheltä, että tunsivat\ntoistensa hengityksen kasvoissaan. Katarina tarttui rukoilevasti\nrakastajansa käteen ja veti hänet väkisin pois. Hän vei hänet pois\nkylästä juosten, katsomatta edes taaksensa.\n\n-- Sellainen sika! -- huudahti Etienne itsekseen paiskaten oven kiinni.\nHäntä puistatti niin mielenliikutuksesta, että hänen täytyi istua.\n\n-- Täytyy olla aika sika keksiäkseen tuollaista ruokottomuutta... Mutta\nviisi minä hänestä. Ei kannata vastatakaan, -- lausui Maheun vaimo.\n\nSitten lisäsi hän vilpittömällä äänenpainolla katsoen suoraan Etienneä\nsilmiin.\n\n-- Minulla on kyllä vikani, mutta ei vain tuota... Minä eläissäni olen\nollut tekemisissä ainoastaan kahden miehen kanssa. Eräs rattaitten\nkuljettaja kauan aikaa sitten kun olin viidentoista vanha ja sitten\nMaheu. Jos tämä olisi jättänyt minut kuten tuo ensimäinen, niin en\ntosiaankin tiedä, miten olisi käynyt. En myöskään ylpeile, että\navioliiton aikana olen käyttäytynyt hyvin, sanotaanhan, että ei tee\nerehdyksiä vain siksi ettei ole ollut tilaisuutta. Minä vain todennan,\nmiten on. Luuletteko että monet naapurinaisistamme voivat sanoa samoin?\n\n-- Niinpä niin, sanoi Etienne nousten.\n\nHän lähti ulos ja vaimo alkoi sytyttää tulta hellassa pantuaan nukkuvan\nEstellen makaamaan kahdelle tuolille.\n\nUlkona oli jo pimeä, läheni kylmä yö. Etienne kulki pää alas\nvaipuneena. Hän ei tuntenut enää vihaa Chaval'ia kohti. Äskeinen raaka\nkohtaus häipyi muistista toisten ajatusten tieltä yhteisistä\nkärsimyksistä ja uhkaavasta puutteesta. Hän ajatteli taas nälkäistä\nkaivoskylää, sen naisia ja lapsia, joilla ei sinä iltana ole mitään\nsyötävää, koko tuota väestöä, joka taisteli nälästä huolimatta. Ja taas\nheräsi hänessä epäilys tällä kertaa niin voimakkaana, ettei hän sen\nvertaista milloinkaan ennen ollut tuntenut. Kuinka kauhean\nvastuunalaisuuden hän ottikaan itselleen! Täytyikö hänen yhä\nedelleenkin kiihottaa heitä vielä pitemmälle nyt, jolloin ei ole enää\nrahaa eikä uskota velkaa? Ja miten kaikki tuo päättyy, jollei mistään\nsaavu apua ja nälkä lamauttaa miehuuden? Hän näki mielikuvituksessaan,\nmiten lapsia kuoli nälkään äitien itkiessä ja miten laihat nääntyneet\ntyöläiset laskeutuvat kaivokseen työhön. Hän kulki kompastuen kiviin,\nhänen aivoissaan pyöri yksi ainoa ajatus, että yhtiö voittaa heidät.\n\nKun hän nosti päänsä, huomasi hän olevansa Voreux'n luona. Etienne\nkatseli sen mustia rakennuksia ja hänen sydämensä alkoi sykkiä entistä\nkovemmin. Miksi täytyisi yhtiön saada voiton tässä taistelussa työn ja\npääoman välillä? Joka tapauksessa tulisi tämä voitto maksamaan sille\nkalliisti. Ja taas hänet valtasi taisteluinto, voittamaton halu tehdä\nloppu puutteesta hinnalla millä hyvänsä. Jos heidät on tuomittu\nkuolemaan nälkään ja vääryyteen, niin kuolkoon mieluummin koko kylä\nkerrassaan. Hänen mieleensä muistui katkonaisia paloja, joita hän oli\nlukenut, kansoista, jotka polttivat kaupunkinsa, jotteivät ne joutuisi\nvihollisen valtaan, äideistä, jotka murskasivat lastensa kallot kiviä\nvastaan säästääkseen heidät orjuudesta, ihmisistä, jotka kuolivat\nnälkään tahtomatta syödä sortajien leipää. Kaikki tuo huumasi häntä.\nEpäilys ja arkuus häipyi tämän voimakkaan tunteen tieltä. Usko sai\nvallan jälleen ja sen kera ylpeys, joka lennätti hänet yhä ylemmäksi.\n\nÄkkiä tointui hän kuullessaan Maheun äänen. Tämä kertoi hänelle että\nhän oli onnistunut pyydystämään mainion lohen, jonka hän myi kolmesta\nfrankista. Nyt he saivat ruokaa illalliseksi. Etienne antoi Maheun\nmennä sanoen tulevansa jälkeenpäin ja lähti Huviin. Täällä hän odotti\nkunnes viimeinenkin kävijä oli poistunut ja silloin ilmoitti hän\nRasseneurille aikovansa heti kirjoittaa Pluchart'ille, jotta tämä\ntulisi. Hän tahtoi kutsua kokouksen koolle, sillä hänestä tuntui, että\nvoitto olisi varma, jos kaikki Montsou'n kivihiilenkaivajat\nliittyisivät kansainväliseen liittoon.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nKokous oli päätetty pitää \"Ilossa\" leski Desirin luona seuraavana\ntorstaina kello 2 päivällä. Leski oli hyvin kuohuksissaan\nniistä hävyttömyyksistä, joita tehtiin hänen lapsilleen --\nkivihiilenkaivajille, ja hän pursui vihaa etenkin siitä saakka, kun\nhänen kapakkansa alkoi käydä yhä tyhjemmäksi. Ei vielä milloinkaan oltu\njuotu niin vähän kuin tämän lakon aikana. Juopot sulkeutuivat kotiinsa,\njotteivät häiritsisi yleistä päätöstä. Montsou'ssa, missä tavallisesti\nkihisi väkeä, oli nyt kuollutta ja tyhjää. Olut ei enää virrannut\nkapakkojen kynnyksien yli, vaan kaikki ojat olivat kuivillaan. Kaikissa\nkapakoissa näkyi ainoastaan tarjoilijain kalpeat kasvot heidän turhaan\nodottaessa vieraita. Ainoastaan Saint-Eloi'ssa, missä kaivosvoudit\nsöivät, täytettiin joskus tuoppeja. Vulkanissakin oli hiljaista ja sen\nnaiset istuivat toimettomina halullisten puutteesta, vaikkakin he\nolivat valmiit laskemaan hintansa kymmenestä viiteen sou'hun vaikeitten\naikojen tähden.\n\n-- Piru vieköön! huusi leski Desir. -- Santarmit ovat syynä kaikkeen!\n\nHänen mielestään olivat kaikki päälliköt ja isännät santarmeja ja hän\nkutsui tällä nimellä kaikkia kansan vihollisia. Hän suostui\nmielihyvällä Etiennen ehdotukseen. Koko hänen talonsa oli\nkivihiilenkaivajain palveluksessa ja hän oli valmis itse lähettämään\nkutsukirjeitä, jos laki sen vaatii.\n\nSeuraavana päivänä toi Etienne hänelle koko pinkan kirjeitä\nallekirjoitettavaksi. Kutsukirjeet lähetettiin sitten kaikkien\nkaivoksien edustajille ja työmiehille, joihin voitiin luottaa.\nKokouksen tarkoituksena mainittiin olevan kysymyksen lakon\njatkamisesta, mutta todellisuudessa odotettiin Pluchart'ia, jonka piti\npuheellaan vaikuttaa, että työmiehet liittyisivät Internationaleen.\n\nTuorstai-aamulla oli Etienne hyvin levoton, sillä hänen entinen\ntyömestarinsa ei saapunut, vaikka oli sähkösanomassaan luvannut tulla\nkeskiviikko-illalla. Mitä se merkitsi? Hän pelkäsi pahoin, ettei hän\nehtisi puhua hänen kanssaan ennen kokousta. Jo kello yhdeksän lähti hän\nMontsou'hun toivossa, että Pluchart mahdollisesti oli mennyt suoraan\nsinne poikkeamatta Voreux'hon.\n\n-- Ei, minä en ole nähnyt teidän ystäväänne, sanoi rouva Desir,-- mutta\nminulla on kaikki valmista.\n\nHän vei hänet tanssisaliin, joka oli koristettu kuten ennenkin\npaperikukilla ja kiehkuroilla. Vain soittolavan tilalla oli pöytä ja\nkolme tuolia nurkassa ja salissa rivittäin seisoi penkkejä.\n\n-- Oivallista, sanoi Etienne.\n\n-- Ja tietäkää, että täällä voitte olla kuin kotona. Huutakaa niin\npaljon kuin tahdotte. Jos santarmit tulevat, niin eivät ne pääse taloon\nmuutoin kuin ruumiini yli.\n\nÄkkiä sai Etienne hämmästyksekseen nähdä Rasseneurin ja Suvarinin,\njotka astuivat saliin. Leski poistui jättäen heidät kolmen kesken\nEtiennen huudahtaessa:\n\n-- Kas, tekin jo tulette!\n\nSuvarin tuli pelkästä uteliaisuudesta. Hän teki työtä öisin\nVoreux'issa, koska koneenkäyttäjät eivät olleet yhtyneet lakkoon.\n\n-- Pluchart ei ole vielä tullut, minä olen niin levoton, lausui\nEtienne.\n\nKapakoitsija katsoi sivulle ja mutisi hampaittensa välistä:\n\n-- Sitä en ihmettelekään.\n\n-- Kuinka?\n\n-- Jos tahdot tietää, lausui Rasseneur katsoen nyt suoraan Etienneä\nsilmiin, -- niin olen minäkin kirjoittanut hänelle ja pyytänyt ettei\nhän tulisi. Niin, sillä minun mielestäni pitäisi meidän hoitaa itse\nasiamme pyytämättä sivullisten apua.\n\nEtienne kuohahti. Vavisten raivosta ei hän saanut muuta sanotuksi kuin:\n\n-- Sinä, sinäkö sen teit! Sinä teit sen!\n\n-- Niin, minä sen tein! Vaikka tiedät kyllä, että pidän Pluchart'ia\nsuuressa arvossa. Mutta näetkö, minä en hyväksy teidän aikeitanne. Minä\ntahdon ainoastaan, että kivihiilenkaivajain elämä tulisi kevyemmäksi.\nOlen kaksikymmentä vuotta raatanut maan alla ja olen siinä työssä niin\nhikoillut, että vannoin itselleni koettaa kaikin keinoin hankkia\nhelpotusta onnettomille, jotka siellä nääntyvät, ja olen vakuutettu,\nettette te saavuta suunnitelmillanne mitään, tulette vain pahentamaan\nkivihiilenkaivajain kohtaloa. Kun nälkä pakottaa heidät palaamaan\ntyöhön, kepittää yhtiö heidät kuin karkurikoiran... Mutta minä tahdon\nestää sen, ymmärrätkö?\n\nHän korotti äänensä ja seisoi Etiennen edessä hajasäärin voitokkaana.\nNäissä sanoissa kuvastui koko Rasseneurin luonne, tuon järkevän ja\nkärsivällisen miehen luonne. Miten tyhmää ajatella, että yhdellä\niskulla voisi muuttaa koko maailma ja asettaa työmiehet isäntien\ntilalle! Siihen tarvitaan tuhansia vuosia. Älköön hänelle puhuttako\nihmeistä! Itse hän oli päättänyt vaatia yhtiöltä vähän parempia\ntyöehtoja työläisille, jotteivät he sortuisi aivan pysyessään\nvaatimuksissaan.\n\nEtienne ei keskeyttänyt häntä. Hän ei saanut puhuttua kiihkoltaan.\nMutta vihdoin huudahti hän:\n\n-- Perhana! Mitä sinun suonissasi virtaa, verta vaiko vettä?\n\nHän oli valmis hyökkäämään Rasseneurin kimppuun ja rusikoimaan hänet.\nTukahuttaakseen kiukkuaan alkoi hän vihoissaan astua edes takaisin\nsalissa potkien penkkejä tieltään.\n\n-- Sulkekaa edes ovi, huomautti Suvarin. Ei ole tarpeen, että kaikki\nkuulisivat.\n\nKun ei kukaan välittänyt hänen huomautuksestaan, sulki hän itse oven ja\nistui polttamaan savuketta katsoen hymyillen toisiin.\n\n-- Turhaan sinä kiukuttelet, -- lausui Rasseneur, sillä et sinä edistä\nasiaa. Luulin ensin että sinulla on järkeä päässäsi. Oli kyllä hyvä,\nettä kehoitit työmiehiä pysymään rauhallisina kotona ja käytit yleensä\nvaltaasi pysyttääksesi järjestyksen voimassa. Mutta nyt äkkiä sinä itse\ntahdot saattaa heidät kiikkiin.\n\nJoka kerran kierrettyään salin ja työnnettyään penkit sivulle palasi\nEtienne kapakoitsijan luo ja tarttuen hänen olkapäihinsä pudisti häntä\nkovasti huutaen hänelle vastauksensa päin kasvoja.\n\n-- Perhana sinut vieköön, kyllä minä pysyn tyynenä. Niin, minä olen\ntodellakin vaatinut heiltä hyvää kuria enkä neuvo ketään metelöimään.\nMutta niin pitkälle ei saa mennä, että meidät vedettäisiin nenästä.\nHyvähän sinun on, kun osaat pysyä kylmänä. Mutta minusta tuntuu\ntoisinaan, että olen menettämäisilläni järkeni.\n\nSe oli myös tunnustus hänen puoleltaan. Hän pilkkasi uskoaan siihen,\nettä pian koituisi oikeuden valta ja että kaikki ihmiset tulevat\nveljiksi. Ei auta istua kädet ristissä ja odottaa, kunnes ihmiset\nahmivat toinen toisensa kuin sudet. Ei! Täytyy itse toimia, muuten\nvääryys jää ikuisiksi ajoiksi, rikkaat tulevat aina juomaan köyhien\nverta. Eikä hän voinut suoda itselleen anteeksi sitä, että hän alussa\noli kyllin tyhmä vastustaakseen politiikkaa yhteiskunnallisissa\nkysymyksissä. Siihen aikaan ei hän ymmärtänyt mitään, mutta\nsen jälkeen oli hän lukenut ja oppinut paljon. Nyt oli hänen\nkatsantokantansa kypsynyt, hänellä oli oma järjestelmänsä. Mutta\nhän ei kehittänyt järjestelmäänsä selvästi ja siinä näkyi mitä\nerilaatuisimpien teoriojen suuntia, jotka hujan hajan olivat\nsommitellut yhteen.\n\nYlimpänä hänen järjestelmässään komeili Karl Marxin aate: pääoma, joka\non vieraan työn riistämisen tulos. Työllä on täysi oikeus jopa\nvelvollisuuskin palauttaa itselleen tuo varastettu omaisuus.\nKäytännössä hän Proudhonin esimerkin mukaan innostui suureen\nvaihtopankkiin, joka perustettaisiin kaikkien välittäjien sijalle. Sen\njälkeen olisi osuusyhdistyksiä, jotka olisi rakennettu Lassallen\nsuunnitelman mukaan ja nauttisivat valtion kannatusta. Heidän täytyisi\nvähitellen muuttaa koko maapallo yhdeksi teollisuuskaupungiksi. Näitä\nyhdistyksiä hän kantoi mielessään pitkän aikaa, mutta sitten hän pettyi\nja pelästyi valvonnan vaikeutta. Viimeisiin aikoihin hän innostui\njoukkotuotantoon vaatien, että kaikki tuotantovälineet olisivat\nyhteistä omaisuutta. Mutta kaikki tuo oli vielä hyvin epämääräistä. Hän\nei tietänyt, miten toteuttaisi tuon uuden aatteen, sillä häntä pidätti\ntunteet ja järki äärimmäisistä keinoista, joihin lakkolaiset ryhtyvät.\nHän rajoittui vain vaatiakseen hallitusvallan valtaamista. Ja sitten\nsaataisiin nähdä.\n\n-- Mikä sinun on tullut? jatkoi hän. -- Miksi sinä äkkiä olet mennyt\nporvarien puolelle? Olethan itse puhunut, että täytyy kerran puhjeta!\n\nRasseneur punastui vähän.\n\n-- Niin olen. Ja jos tuo tapahtuu, niin saat nähdä, etten minä jää\ntoisista jälelle. Mutta minä en tahdo liittyä niihin, jotka tahtovat\nsaada toisten päät pyörälle hankkiakseen siitä itselleen aseman.\n\nTällä hetkellä Etienne puolestaan punastui. He lakkasivat kerrassaan\nhuutamasta, heissä äkkiä heräsi vanha kilpailukiihko ja sanat kaikuivat\nvihasesti ja pisteliäästä. Juuri tuo kilpailukiihko pakotti kummankin\nmenemään pitemmälle kuin hän olisi tahtonutkaan, toinen kallistui\nvallankumoukselliselle tielle, toinen pakosta puolusti liikanaista\nvarovaisuutta. Suvarin kuunteli heitä kasvoissa ylenkatseellinen ilme.\nHän itse kuului ihmisiin, jotka olivat valmiit millä hetkellä tahansa\nuhraamaan henkensä vaatimatta palkaksi edes marttyyrin mainetta.\n\n-- Mitä tarkoitat? Minuako? kysyi Etienne. Oletko kateellinen?\n\n-- Kateellinenko? vastasi Rasseneur, -- Mistä syystä? Enhän minä pidä\nitseäni suurena miehenä enkä ajattele liitto-osaston perustamista\nMontsou'hun tullakseni sen sihteeriksi.\n\nToinen tahtoi keskeyttää hänet, mutta hän ei antanut, vaan jatkoi:\n\n-- Tunnustapa suoraan, että viisi sinä välität kansainvälisestä\nliitosta, sinä ajattelet vain sitä, että pääsisit meidän johtajaksemme\nja voisit olla kirjevaihdossa kuuluisan pohjoisen liittoneuvoston\nkanssa.\n\nSyntyi äänettömyys, Vihdoin Etienne alkoi puhua koettaen voittaa\nlevottomuuttaan.\n\n-- Se on hyvä... Tähän asti olen luullut, etten tarvitse mistään\nsyyttää itseäni. Neuvottelin aina sinun kanssasi, koska tiesin, että\nsinä olet taistellut täällä ennen minua. Mutta sinä et kärsi ketään\nrinnallasi ja siinä tapauksessa minä alan toimia yksin. Ennen kaikkea\nilmoitan sinulle, että kokous pidetään kaikesta huolimatta, vaikkei\nPluchart'kaan saapuisi ja että toverit liittyvät liittoon vastoin\ntahtoasi.\n\n-- Oh, kyllähän he voivat liittyä, mutta heidät täytyy pakottaa\nmaksamaan jäsenmaksut.\n\n-- Ei ollenkaan. Kansainvälinen liitto antaa lykkäystä työläisille,\njotka ovat lakossa. Me maksamme tulevaisuudessa, mutta nyt liitto\nsensijaan tulee avuksemme.\n\nNyt Rasseneur kuohahti.\n\n-- Vai niin... No, saadaanpa nähdä. Olenhan minäkin kutsuttu\nkokoukseesi ja tulen käyttämään puhevuoroa. Minä en salli sinun\nsaattamaan tovereitten päät pyörälle, minä aion selittää heille, mikä\non heille tosihyödyksi. Saadaan nähdä, ketä he seuraavat, minuako,\njonka he tuntevat jo kolmekymmentä vuotta, vai sinua, joka vuoden\naikana olet kääntänyt kaikki nurin. Taistelkaamme, katsokaamme, ken\nvoittaa!\n\nJa hän meni ulos paiskaten oven kiinni.\n\nSuvarin istui edelleenkin yhtä levollisena polttaen savukkeitaan.\nEtienne astuskeli kauan huoneessa, sitten alkoi hän keventää sydäntään.\nOlisiko se hänen syynsä, jos toverit pitäisivät tuota lihavaa laiskuria\nhäntä parempana. Hän puolustautui syytöstä vastaan, että hän muka etsi\nmainetta. Ei hän tietänyt itsekään, miten hän oli saavuttanut kylän\nluottamuksen ja yleensä vaikutusvallan, mikä hänellä tällä hetkellä on.\nHäntä harmitti syytös, että hän muka kiihoittaa tovereita\nhenkilökohtaisen kunnianhimon tyydyttämiseksi.\n\nÄkkiä pysähtyi hän Suvarinin eteen ja huudahti:\n\n-- Tiedätkö, jos minun tähteni tulisi vuotamaan edes yksi verenpisara,\nniin minä pakenisin heti Amerikaan.\n\nKoneenkäyttäjä kohautti olkapäitään ja hymähti taas.\n\n-- Oh, mitä siitä? vastasi hän. -- Maa tarvitsee verta.\n\n-- Kuule, sanoi Etienne hetken kuluttua, -- mitä sinä tekisit minun\nsijassani? Enkö minä ole oikeassa tahtoessani toimia?... Eikö ole\njärkevintä meidän puoleltamme yhtyä tuohon liittoon?\n\n-- Pelkkiä tyhmyyksiä, vastasi Suvarin. -- Vaikka voisihan sitä tehdä\nparempaa odotellessa. Muutoin tulee Internationale pian menemään\neteenpäin. Hän on ryhtynyt siihen käsiksi.\n\n-- Kuka?\n\n-- Hän!\n\nSuvarin lausui tämän puoliääneen kiihkeästi heittäen katseen itään. Hän\ntarkoitti mestaria, Bakuninia.\n\n-- Hän yksin voi antaa tarpeellisen sysäyksen, mutta kaikki sinun\noppineet \"kehitysoppineen\" ovat pelkureita... Kolmen vuoden kuluessa on\nInternationale hänen johtonsa alla musertava vanhan maailman.\n\nEtienne kuunteli tarkoin. Hänen teki mieli tietää kaikki, oppia\ntuntemaan tuonkin hävityksen teorian, josta koneenkäyttäjä tavallisesti\npuhui vain katkonaisin sanoin, ikäänkuin hän pitäisi tiedot omana\nsalaisuutenaan.\n\n-- Mutta selitähän toki! Mikä on teidän tarkoituksenne?\n\n-- Hävittää kaikki. Jottei enää olisi kansallisuuksia, hallituksia,\nomaisuutta, ei jumalaa eikä uskontoa.\n\n-- Sen ymmärrän. Mutta mihin se johtaa?\n\n-- Alkuperäiseen muodottomaan kommuniin, uuteen maailmaan, kaiken\nuudistamiseen.\n\n-- Ja millä keinoin te aiotte saavuttaa sen?\n\n-- Tulella, miekalla ja myrkyllä. Ryöväri -- se on todellinen sankari,\nkansan kostaja, oikea vallankumouksellinen, joka ei toimi kirjoista\nluettujen fraasien mukaan. Täytyy panna toimeen koko joukko hirvittäviä\nmurhayrityksiä, jotta vallassaolijat pelästyisivät ja kansa heräisi.\n\nTätä puhuessa Suvarin kävi pelottavaksi; hän kohosi tuoliltaan,\nsilmissä paloi kiihkon tuli ja kädet puristivat pöydän kulmaa.\n\n-- Ei, ei, mumisi Etienne, tehden kädellään eleen, ikäänkuin hän\nkarkoittaisi kauheita peikkoja, -- Ei, me emme vielä ole tulleet niin\npitkälle. Murhia! Polttoja, ei, ei koskaan! Se on hirveää, se on\nvääryyttä! Silloin kaikki toverit nousisivat kuristaakseen syyllisen.\n\nHän ei tuota ymmärtänyt. Tuo synkkä tie oli hänelle aivan vieras ja\nolisiko mahdollista niittää kaikki ihmiset kuin pellon. Ja miten\nsitten? Mitä tehdä, jotta uusi ihmiskunta kasvaisi? Hän vaati\nvastausta.\n\n-- Selitä minulle ohjelmasi. Täytyyhän meidän tietää, mihin tulemme.\n\nSuvarin vastasi tyynesti katsoen haaveillen jonnekin etäisyyteen.\n\n-- Kaikkinainen harkitseminen tulevaisuudesta on rikoksellinen, sillä\nse häiritsee puhdasta, täydellistä hävitystä ja hidastuttaa\nvallankumouksen kulkua.\n\nLeski Desir ehdotti, että he söisivät aamiaisen. He suostuivat ja\nsiirtyivät ravintolan puolelle. Kun he olivat syöneet, aikoi Suvarin\nmennä pois, mutta Etienne koetti pidättää häntä.\n\n-- Mitä varten minä jäisin? leksautti Suvarin, kuunnellakseni teidän\ntyhmyyksiänne, joita olen jo saanut kuulla kyllikseni. Hyvästi!\n\nHän lähti kasvoissaan tavallinen tyyni lempeä ilme ja savuke\nhampaissaan.\n\nEtienne kävi yhä levottomammaksi. Kello oli jo yksi, oli selvä, että\nPluchart oli pettänyt. Puoli kahden aikaan alkoivat edustajat\nkokoontua. Hän otti heidät vastaan pelosta, että yhtiö olisi lähettänyt\njonkun vakoilijan. Hän tarkasti joka kutsukirjeen katsoen tyystin\nkasvoihin. Monta saapui ilman kutsua ja hän laski sisään ne, jotka hän\ntunsi. Tasan kello kaksi saapui Rasseneur, joka pitämättä kiirettä\npoltti piippuaan loppuun. Hänen tyyneytensä hermostutti Etienneä\näärimmäisyyteen asti. Häntä harmitti myös, että koko joukko\nmetelöitsijöitä oli saapunut, kuten Sakarias, Mouquet y.m. He\nvarmaankin tulivat pilkkaamaan kaikkea, kuten he nauroivat lakollekin\nmielihyvillään toimettomuudestaan.\n\nKului vielä neljäsosa tuntia. Saliin kokoontuneet alkoivat käydä\nkärsimättömiksi. Silloin teki Etienne epätoivoisen päätöksen ja aikoi\nmennä saliin. Samassa leski Desir katsahti ovesta ulos ja huudahti:\n\n-- Tuollahan tulee herra, jota odotitte!\n\nTodellakin siinä tuli Pluchart ajaen hevosella. Hän hypähti heti\nrattailta. Hän oli laihahko, pienenläntä mies miellyttävine\nkasvonpiirteineen, vaikkakin hänen päänsä oli suurehko ja ikäänkuin\nneliskulmainen. Hän oli puettu pyhävaatteisiin. Jo viiteen vuoteen ei\nhän ollut tehnyt ruumiillista työtä, vaan kiinnitti suurta huomiota\nulkomuotoonsa. Kuitenkin tunsi hänessä nytkin entisen työmiehen, m.m.\nkynsistä, jotka olivat raudan kärventämät eivätkä ottaneet kasvaakseen.\nToimelias kuin oli kierteli hän väsymättä maakuntaansa, levittäen\nkaikkialla katsantokantojaan.\n\n-- Ah, pyydän anteeksi, sanoi hän ennenkuin hänelle ehdittiin lausua\nmoitteita myöhästymisestä. -- Eilen aamulla oli minulla luento\nPreuilly'ssa ja illalla kokous Vallencay'ssa. Tänään kokous\nMarchiennessa ja Sauvagnat'issa. Vihdoin onnistuin saamaan hevosen.\nMinä olen aivan uupunut ja käheä. Mutta ei haittaa, kyllä minä puhun\nsentään.\n\n-- Saamari, olin unohtaa kortit! Sepä olisi kaunista.\n\nHän palasi ajoneuvojen luo, otti istuimen alta laatikon, jonka hän vei\nmukaansa saliin.\n\nEtienne kulki perästä säteilevänä, Resseneurin ollessa hämillään\nuskaltamatta edes ojentaa hänelle kättä. Mutta Pluchart puristi itse\nhänen kättään lausuen ohimennen pari sanaa kirjeestä. -- Mitä päähän\npistoja? Miksi ei pantaisi toimeen kokousta, jos se kerran on\nmahdollista? Muutoin oli hänellä kova kiire, sillä hän aikoi samana\niltana ehtiä Joiselleen neuvottelemaan Legoujeux'n kanssa.\n\nKaikki siirtyivät saliin. Maheu ja Levaque olivat vähän myöhästyneet ja\nastuivat nyt heidän perässään. Ovi lukittiin, jottei kukaan häiritsisi.\nTämä seikka herätti nuorison puolelta uutta pilaa. Sakarias kuiskasi\nMouquettelle, että he nyt yksissä tuumin saavat haudotuksi yhden\nlapsen.\n\nNoin satakunta työmiestä istui penkillä salissa odottaen. Kaikki\nkääntyivät katsomaan vierasta herraa Lillesta kuiskien ja tarkastaen\nhänen mustaa takkiaan.\n\nEtiennen ehdotuksesta valittiin heti kokouksen toimihenkilöt. Hän\nmainitsi nimiä ja läsnäolijat hyväksyivät ne käsien nostolla. Pluchart\nvalittiin puheenjohtajaksi ja Etienne ja Maheu hänen apulaisikseen.\nTuolia siirrettiin, valitut toimihenkilöt istuivat paikoilleen.\nHetkeksi katosi puheenjohtaja kumartuen pöydän alle pannakseen sinne\nlaatikkonsa, jonka hän tähän saakka oli pitänyt käsissään. Kun hän\njälleen tuli näkyviin, koputti hän pöytään, jotta läsnäolijat tulisivat\ntarkkaaviksi. Sitten alotti hän kähein äänin:\n\n-- Kansalaiset...\n\nÄkkiä avautui sivuovi, jonka vuoksi hänen täytyi keskeyttää. Leski\nDesir tuli keittiön kautta tuoden kuusi oluttuoppia tarjottimella.\n\n-- Älkää antako häiritä itseänne, lausui hän, -- mutta puhuessa tulee\njano.\n\nMaheu otti häneltä tarjottimen ja Pluchart jatkoi. Hän lausui olevansa\nliikutettu Montsou'n työmiesten hyvästä vastaanotosta, pyysi anteeksi,\nettä oli myöhästynyt, huomautti väsymyksestään ja kipeästä kurkustaan.\nSitten antoi hän puhevuoron kansalaiselle Rasseneurille, joka pyysi\nsen.\n\nRasseneur näytti hyvin levottomalta ja rykäsi ennenkuin alkoi\nvoimakkaalla äänellä:\n\n-- Toverit...\n\nHänen vaikutusvaltansa työläisiin perustui pääasiallisesti hänen\nhyväntahtoisuuteensa ja taitoonsa puhua. Hän voi puhua väsymättä\ntuntikausia. Hän puhui hymyillen ilman käsien liikkeitä sirotellen\nsanoja, kunnes heidän päässään kaikki hämmeni ja he huusivat: \"niin,\nniin, se on oikein.\" Mutta tänään tunsi hän heti ensimäiset sanat\nlausuttuaan, että kuulijat ovat tyytymättömiä. Siksi päätti hän alkaa\nhyvin varovasti. Hän puhui ainoastaan lakon jatkamisesta saadakseen\nyleisen hyväksymisen ennenkuin hyökkäsi Internationaleen.\nLuonnollisesti oman arvon tunnustaminen ei sallinut antaa yhtiön\nvaatimuksille myöten, mutta kuinka paljon kärsimyksiä heidän onkaan\nkestettävä, jos täytyy jatkaa taistelua! Hän ei esittänyt suoraan\nmyöntymyksiä, koetti ainoastaan lamauttaa rohkeuden; hän kuvasi kylän,\njoka oli nälkään kuolemaisillaan, hän kysyi mihin luottavat ne, jotka\ntahtovat jatkaa taistelua.\n\nKolme tai neljä hänen ystäväänsä koetti ilmaista hyväksymisensä, mutta\nsen kautta tuli vielä räikeämmäksi toisten vaitiolo. Hänen sanansa\nalkoivat vähitellen herättää yhä enemmän paheksumista. Hän ymmärsi,\nettei ole toivoa saada heitä puolelleen ja hän harmistui ja alkoi\nennustaa kaikellaisia onnettomuuksia, jos he seuraisivat vieraita\nkiihottajia. Kaksi kolmasosaa kuulijoista hypähti paikoiltaan tahtoen\nestää häntä puhumasta enempää, koska hän loukkasi heitä pitäen heitä\nlapsina, jotka eivät muka osanneet käyttäytyä. Hän otti kulauksen\ntuopista toisensa jälkeen, mutta jatkoi puhetta huolimatta melusta\nhuutaen kiivaasti, ettei sitä henkilöä ole vielä syntynyt, joka voisi\nestää häntä täyttämästä velvollisuuttaan.\n\nPluchart nousi myös. Hänellä ei ollut kelloa ja siksi iski hän\nnyrkillään pöytään toistaen käheällä äänellään:\n\n-- Kansalaiset... kansalaiset...\n\nViimein onnistui hänen tyynnyttää kuulijat, jolloin hänen sitä kysyttyä\nkokous päätti kieltää Rasseneurilta puhevuoron.\n\n-- Kansalaiset, sanoi Pluchart, -- Sallikaa minun sanoa muutama sana.\n\nHeti tuli syvä äänettömyys. Pluchart alkoi puhua. Hän oli tottunut\npuhumaan tuollaisissa tilaisuuksissa yskästään huolimatta. Vähitellen\nselvisi hänen äänensä kaikuen voimakkaasti ja innokkaasti. Hän ojensi\nkätensä eteenpäin, heilautti olkapäitään ja puhui kuin saarnaaja,\ntoisinaan alentaen äänensä melkein kuiskaukseksi. Kuulijoihin vaikutti\nhänen tapansa puhua aina hyvin voimakkaasti.\n\nHän alotti puheensa kuvailemalla Internationalen ansioita. Kaikkialla,\nmissä hän esiintyi ensi kerran, alotti hän puheensa aina siitä. Hän\nselitti, että tuon kansainvälisen liiton tarkoituksena oli kaikkien\ntyöläisten vapauttaminen. Sitten kuvasi sen rakenteen alimpana\nkunnallinen, sitten läänin liitto, jota seurasi kansallisliitto ja\nvihdoin ylimpänä ihmiskunnanliitto. Hänen kätensä liikkuivat hitaasti\nikäänkuin hän kerros kerrokselta perustaisi koko ihmiskunnan\ntulevaisuuden rakennuksen.\n\nSitten siirtyi hän sen sisällisen järjestöön, -- luki ääneen sääntöjen\npykälät, puhui yleisistä kongresseista, osoitti järjestön yhä kasvavaa\nmerkitystä ja sen ohjelman vähittäisestä laajentamisesta. Aluksi oli\npäämääränä ainoastaan korottaa työmiesten palkat, mutta nyt\nsuunniteltiin jo yhteiskunnallisten suhteitten muuttamista, sekä\ntyöpalkkajärjestelmäu poistamista. Ei löydy enää eroa kansallisuuksien\nvälillä! Koko maailman työväen yhdistää sama pyrkimys oikeuteen ja\ntulee se hävittämään lahonneen porvarimaailman perustaakseen uuden\nvapaan yhteiskunnan, missä se, joka ei tee työtä, ei myöskään tule\nsaamaan mitään.\n\nInnostus valtasi kaikki. Muutamat huusivat:\n\n-- Niin, niin! Hyvä! Kannatetaan!\n\nPluchart jatkoi. Kolmen vuoden kuluttua olisi koko maailma valloitettu.\nJa hän luetteli kansoja, jotka jo olivat liittyneet heihin. Kaikilta\ntahoilta saapui ilmoituksia kannatuksesta. Ei koskaan mikään uskonto\nollut saanut niin paljon kannattajia. Ja kun he tulevat herroiksi,\nkirjoittavat he itse lait isännille. Silloin he itse tarttuvat heidän\nkurkkuihinsa.\n\n-- Niin, niin, -- huusivat kuulijat. -- Silloin he saavat mennä maan\nalle kaivamaan!\n\nKäden liikkeellä sai hän heidät vaikenemaan.\n\nNyt siirtyi hän puhumaan lakoista. Periaatteellisesti oli hän niitä\nvastaan, sillä se oli hidas keino, joka lisäksi enentää työläisten\nkärsimyksiä. Mutta paremman puutteessa ja silloin kuin ne ovat\nvälttämättömiä, täytyy käyttää niitä, sillä ne tuottavat tuntuvaa\nvahinkoa pääomalle. Tässä suhteessa esiintyi Internationale\nlakkolaisten todellisena kaitselmuksena, josta hän toi monta\nesimerkkiä. Pariisissa pronssivalajien lakon aikana tekivät isännät\nheti myönnytyksiä, kun saivat kuulla huhuja, että Internationale\nlähettää apua lakkolaisille. Lontoossa oli Internationale pelastanut\nkivihiilenkaivajat sen kautta, että lähetti Belgiaan takaisin joukon\ntyömiehiä, jotka isännät olivat värvänneet. Kun vaan työmiehet\nliittyvät kansainväliseen liittoon alkavat isännät vapista, sillä he\ntietävät, että nyt heidän työmiehensä muodostavat osan siitä suuresta\ntyöarmeijasta, jonka kaikki jäsenet ovat ennemmin valmiit uhraamaan\nhenkensä toinen toisensa puolesta kuin jäämään kapitalin orjiksi.\n\nHänet keskeytettiin kättentaputuksilla. Hän pyyhki otsaansa liinalla\nkieltäytyen oluesta, jonka Maheu tahtoi ojentaa hänelle.\n\n-- Asia on selvä, sanoi hän nopeasti Etiennelle. -- Siinä on heille\nkylliksi... Pian kortit esille.\n\nHän katosi taas hetkeksi pöydän alle ja ilmestyi sieltä pienine mustine\nlaatikkoineen.\n\n-- Kansalaiset! -- huusi hän peittäen äänellään yleisen melun. -- Tässä\non jäsenkortit. Tulkoot edustajanne tänne, niin minä annan liput heille\nja he saavat jakaa ne... Tarkemmin puhumme sitten.\n\nRasseneur syöksyi taas pöydän luo tahtoen puhua vastaan. Etienne oli\nmyös innoissaan saadakseen lausua valmistamansa puheen. Syntyi kauhea\nepäjärjestys. Levaque pudisti nyrkkiään ikäänkuin valmistautuen\ntappeluun. Maheu huusi jotain kiivettyään tuolille, mutta ei mitään\nkuulunut.\n\nSilloin äkkiä aukeni pieni sivuovi ja siitä näyttäytyi leski Desir.\n\n-- Olkaa jumalan nimessä hiljaa! huusi hän, -- santarmit tulevat.\n\nTaloa lähestyi todellakin piirikomisarius tehdäkseen pöytäkirjan ja\nhajottaakseen kokouksen. Hän oli vain vähän myöhästynyt. Hänen\nperässään kulki neljä santarmia. Leski oli pidättänyt heidät hetkisen\novella väittäen, että hän oli kotonaan ja hänellä oli valta ottaa\nystäviään vastaan. Mutta ei hänen kanssaan kursailtu, vaan tyrkättiin\npois tieltä, jolloin hän juoksi ympäri varoittaakseen poikiaan.\n\n-- Paetkaa tätä tietä, puhui hän. -- Pihalla seisoo myös yksi\nsantarmilurjus, mutta te voitte mennä keittiön kautta puuvajaan ja\nsieltä pikkuportista kujaan... Mutta joutukaa!\n\nKomisarius löi jo nyrkillään oveen uhaten murtaa sen, ellei hänelle\navattaisi. Varmaankin joku urkkija oli kannellut hänelle, sillä hän\nhuusi, että kokous on laiton, koska monta työmiestä on saapunut ilman\nkutsua.\n\nSalissa tuli epäjärjestys vielä sekavammaksi. Eihän voitu hajaantua\npäättämättä edes rupeavatko he kansainvälisen liiton jäseniksi ja\njatketaanko lakkoa. Kaikki puhuivat yhteen ääneen koettaen voittaa\ntoisia. Vihdoin ehdotti puheenjohtaja, että äänestettäisiin asiasta\nkätten nostolla. Monta kättä nousi. Edustajat ilmoittivat nopeasti,\nettä he liittyvät poissaolevien tovereittensa nimessä. Siten tuli\nMontsou'n kymmenen tuhatta hiilityömiestä Internationalen jäseniksi.\n\nSillä välin oli pako alkanut. Leski Desir peittääkseen peräytymisen\nnojasi oveen, niin että santarmien raskaat iskut tuntuivat hänen\nselässään. Rasseneur loikki tiehensä ensimäisenä ja hänen jälkeensä\nLevaque, joka unohti kaikki suuret sanana ja toivoi tuopillisen olutta\nsovinnon merkiksi.\n\nEtienne oli ottanut laatikon ja viipyi Pluchart'in ja Maheun seurassa\npäättäen lähteä viimeisinä. Tuskin olivat he ehtineet lähteä, kun lukko\nmurrettiin ja komisarius töytäsi leski Desiria vastaan, joka esti\nhäneltä tien suurella mahallaan ja lihavalla rinnallaan.\n\n-- No, mitä hyödyitte siitä, että tuolla tavoin rikotte kaikki luonani?\n-- huudahti hän. -- Näettehän ettei ole ketään.\n\nKomisarius, joka oli luonteeltaan veltto eikä pitänyt mellakoista,\nrajoittui siihen, että uhkasi sulkea lesken vankilaan. Sen jälkeen teki\nhän pöytäkirjan ja vei neljä santarmiaan pois. -- Sakarias ja Mouquet\npilkkasivat häntä minkä jaksoivat. He olivat haltioissaan kepposesta,\njolla toverit peijasivat poliisin ja nyt pilkkasivat he asestettua\nvoimaa.\n\nTultuaan kadulle juoksi Etienne toisten perästä puristaen kallista\nlaatikkoa. Äkkiä muisti hän Pierronin. Miksi ei häntä ollut? Maheu\nvastasi ohimennen, että hän oli sairas. Kovin mukava sairaus -- pelko\njoutua päällikköjen epäsuosioon. He tahtoivat pidättää Pluchart'in\nmutta tämä selitti pysähtymättä, että hänen täytyy välttämättä heti\najaa Joiselleen, missä Legoujeux odottaa.\n\nEtienne ja Maheu juoksivat rinnakkain vaihtaen jonkun sanan ja nauraen\niloisesti. He olivat nyt varmat voitosta. Jos Internationale lähettää\napua, niin tulee yhtiö pyytämään heitä työhön. Tässä innostuksen\nmielentilassa, ja kovien saappaitten iskiessä kadun kiviin, oli vielä\njotain muutakin, jotain synkkää ja villiä, vihan ja väkivallan hehkua,\njoka oli sytyttävä kaikkia kivihiilikaivostyömiehiä sillä\npaikkakunnalla.\n\n\n\n\nV.\n\n\nKului vielä kaksi viikkoa. Oltiin jo tammikuun alussa, sumut peittivät\nlaaksoja. Puute oli käynyt vielä tuntuvammaksi, nälkä raivosi\ntyöväenkylässä. Neljä tuhatta frankia, jotka Internationale oli\nlähettänyt Lontoosta, tuskin oli riittänyt kolmeksi päiväksi eikä sen\njälkeen saatu mitään. Pettymys tämän toiveen suhteen masensi rohkeuden.\nMitä he nyt odottaisivat, kun heidän omat veljensäkin hylkäsivät\nheidät?\n\nTiistaina olivat kaikki varat loppuneet kylässä No. 240. Etienne\nja edustajat yrittivät kaikkea: panivat listoja kiertämään\nnaapurikaupungeissa, jopa Pariisissakin, panivat toimeen luentoja ja\nesitelmiä. Mutta ei heidän ponnistuksistaan koitunut mitään tuloksia.\nAlussa oli yleisö kiinnittänyt huomionsa tuohon lakkoon, mutta se kesti\nniin kauan ja kului niin rauhallisesti ilman minkäänlaisia\nyhteentörmäyksiä, niin että siihen kylläännyttiin. Vähäinen avustus\ntuskin riitti eniten tarvitsevien perheitten avustamiseksi. Toiset\nelivät siitä, mitä saivat myydessään tai pantatessaan kaikellaisia\nvanhoja kalujaan. Kaikki siirtyi vähitellen kodeista lumppukauppiaalle:\nmatrassit, keittokalut, jopa huonekalutkin. Ainoan kerran vilahti\ntoivon kipinä: Montsou'n pikkukauppiaat, jotka Maigrat oli saattanut\nhäviön partaalle, suostuivat antamaan velkaa toivoen sillä saavansa\nhänen kundinsa. Viikon ajan antoi sekatavarakauppias Verdonck ja kaksi\nleipuria Carouble ja Smelten kaikille tavaraa, mutta heidän varastonsa\nja varansa loppuivat ja he lopettivat kauppansa.\n\nEtienne oli valmis vaikka myymään omaa lihaansa. Hän oli kieltäytynyt\npalkkiostaan, pannut pukunsa panttiin Marchiennessä ja oli iloinen, jos\nnäki Maheulla jotain kiehuvan padassa. Hän oli epätoivoissaan, että\nlakko oli puhjennut liian aikaseen ennenkuin apukassan varat olivat\nehtineet karttua. Siinä oli hänen mielestään ainoa syy onnettomuuteen,\nsillä jos työläisillä olisi ollut kylliksi varoja säästössä olisivat he\nvarmasti saaneet voiton isännistä. Ja hän muisti, että se tahallaan\npakottaa työläiset lakkoon tehdäkseen kassan pohjavarat olemattomiksi.\n\nHänen sydäntään kouristi, kun hän näki noita nälkäisiä ihmisiä ja siksi\npakeni hän jonnekin pitkille kävelymatkoille. Eräänä iltana palatessaan\nkotiin huomasi hän Requilîart'in läheisyydessä erään vanhan vaimon\nmakaavan tainnoksissa. Hän varmaankin oli nälkään nääntymäisillään.\nEtienne auttoi häntä nousemaan ja kutsui avuksi tytön, jonka hän\nhuomasi aidan toisella puolen.\n\n-- Sinäkö se olet, Mouquette, sanoi hän. -- Auta minua vähän, hänen\npitäisi saada jotain juodakseen.\n\nMouquette, joka kyyneltyi pelkästä säälistä, riensi kotiinsa ja palasi\nkohta tuoden vähän katajaviinaa ja leipää. Viinasta tointui eukko heti\nja sanomatta sanaakaan puri hän ahneesti leipää. Hän oli erään\nkivihiilenkaivajan äiti ja asui kylässä Cougnyn vieressä. Hän oli\nkaatunut siihen paluumatkalla Joisellesta, missä hän turhaan oli käynyt\npyytämässä sisareltaan puoli frankia. Syötyään lähti hän jatkamaan\nmatkaa.\n\n-- Etkö poikkea minun luokseni juomaan lasillisen? kysyi Mouquette\niloisesti.\n\nEtienne oli kahdenvaiheilla.\n\n-- Pelkäätkö yhä minua? kysyi tyttö.\n\nEtienne ei voinut vastustaa tytön hyväntahtoista iloisuutta. Häntä\nmiellytti, että tyttö oli niin kernaasti antanut leipäpalansa eukolle.\nMouquette vei hänet omaan huoneeseensa ja kaatoi heti kaksi viinilasia\ntäyteen. Hänen huoneensa oli hyvin siisti, josta Etienne kiitti häntä.\nNähtävästi ei heidän perheensä kärsinyt puutetta, isä toimitti entisen\nmukaan rengin työt Voreux'ssa ja Mouquette oli mennyt poukkuja pesemään\nansaiten puolitoista frankia päivässä.\n\n-- Sano, kuiskasi Mouquette äkkiä lempeästi pannen kätensä hänen\nolalleen, -- miksi et tahdo pitää minusta?\n\nEtienne ei voinut olla nauramatta, niin hauskasti hän tuon sanoi.\n\n-- Mutta minähän pidän sinusta paljon, vastasi hän.\n\n-- Ei, ei niin kuin minä tahdon... Ja minä niin tahtoisin. Sano! Sinä\ntekisit minulle hyvin mieliksi!\n\nSe oli totta. Hän oli jo puolen vuoden ajan etsinyt Etiennen suosiota.\nNyt hän istui aivan hänen lähellään syleillen häntä vapisevin käsin ja\nkatsoi häneen sellaisella rakkaudella, että Etienne tunsi itsensä\nliikutetuksi. Hänen leveät pyöreät kasvonsa eivät olleet kauniit ja\nolivat jo ehtineet harmaantua hiilipölystä, mutta hänen silmänsä\npaloivat tulta ja hän itsekin hehkui tuntehikkuudesta, niin ettei\nEtienne voinut työntää häntä pois.\n\n-- Oi, sinä tahdot, sopersi Mouquette ihastuksissaan, -- sinä tahdot\nkyllä!\n\nJa Mouquette antautui hänelle melkein kuin ujo ja tottumaton tyttö,\njoka ensi kertaa syleilee miestä. Kun Etienne vihdoin meni pois, kiitti\nhän häntä hellästi suudelleen hänen käsiään.\n\nEtienne häpesi vähän tuota seikkailua. Tovereitten tapana ei juuri\nollut kehua Mouquetten valtaamisesta ja hän vannoi itselleen, että se\non oleva ainoa kerta. Mutta hän muisteli kuitenkin Mouquettea kelpo\ntyttönä.\n\nKun hän palasi kylään, sai hän kuulla niin tärkeitä tietoja, että hän\nheti unohti rakkausseikkailunsa. Liikkui huhuja, että yhtiö suostuu\nmuutamiin myönnytyksiin, jos edustajat taas tahtoisivat kääntyä\ntirehtöörin puoleen. Ainakin olivat voudit puhuneet sellaista.\n\nTodellakin tässä taistelussa kärsi kaivosyhtiökin tuntuvasti. Molemmin\npuolinen itsepäisyys vaikutti hävittävästi. Työ kärsi nälkää ja pääoma\nsupistui. Jokainen työtön päivä vei satoja tuhansia frankkeja. Jokainen\nkone, joka seisoo, on kuollut kone. Työkalut ja aineet pahenivat, rahat\nsoluivat ja hävisivät kuin vesi, joka imeytyy hiekkaan. Hiilivarastokin\nnäytti hupenevan, niin että ostajat olivat aikeissa kääntyä Belgiaan.\nMutta eniten pelkäsi yhtiö hävityksiä, jotka tapahtuivat maanalaisissa\nkäytävissä. Voudit eivät ennättäneet korjata kaikkialla, paalut\nlahosivat joka paikassa, tuhka tiheään tapahtui maanvieremiä. Pian\njoutuivat kaivokset sellaiseen kuntoon, että tarvittiin monen kuukauden\nkorjaus, ennenkuin voitaisiin ryhtyä kaivamaan hiiliä. Huhuttiin, että\nCrevecoeur'issa oli maa vierryt alas kolmensadan metrin pituudella ja\nsulkenut pääsyn Cinq-Paumes'in hiilikerrokseen. Madeleinessa oli\nMaugretout'in kerros kokonaan veden peitossa. Tirehtööri ei tahtonut\nuskoa noita asioita todeksi, mutta pian sattui vielä kaksi\nonnettomuutta, jotka pakottivat hänet myöntämään, että asiat olivat\nhuonolla kannalla. Eräänä aamuna huomattiin Piolainen luona, että maa\noli lohjennut pohjoiskäytävän Miroun yllä, joka edellisenä päivänä oli\nvyörinyt alas. Seuraavana päivänä alkoi Voreux'ssa maa laskea, josta\naiheutui maantärähdys, niin että pari taloa oli vähällä kaatua.\n\nEtienne ja edustajat pelkäsivät ryhtyä uusiin neuvotteluihin tietämättä\nhallinnon aikeista. Tiedusteltiin Dansaert'ilta, mutta tämä vältti\nsuoraa vastausta. Vihdoin päätettiin mennä hra Hennebeau'n luo, jottei\nyhtiö perästäpäin syyttäisi heitä siitä, että he eivät antaneet sen\nkorjata erehdystä. Mutta he päättivät pysyä vaatimuksissaan antamatta\nperään, sillä he pitivät vaatimuksensa oikeutettuina.\n\nKohtaaminen tapahtui tiistaina, päivänä, jona kylä oli vajonnut\ntoivottomimpaan puutteeseen. Kohtauksella ei ollut nyt niin\nsydämellistä leimaa kuin edellisellä kerralla. Puhetta johti taasen\nMaheu, joka sanoi tulleensa toveriensa nimessä kysymään, josko\nhallinnolla olisi jotain uutisia heille. Hra Hennebeau ilmaisi aluksi\nhämmästyksensä lausuen ettei hän ollut saanut mitään määräyksiä eikä\nmitkään muutokset ole mahdollisia niin kauan kuin työmiehet pysyivät\nitsepäisesti kiinni hävyttömissä vaatimuksissaan. Hänen korskea äänen\nsävynsä teki mitä epäedullisimman vaikutuksen, niin että työmiehet\nlujittuivat vielä enemmän päätöksessään.\n\nMutta lopuksi etsi tirehtöörikin jotain sovintokohtaa. Jos työläiset\nsuostuvat eri maksuun paalutuksesta, niin yhtiö voisi kohottaa maksun\nrattaista kahdella centimella, jotka työläiset väittivät sen\nriistäneen. Hän lisäsi, että tämä ehdotus oli hänen, niin ettei se ole\nlainkaan ratkaiseva, mutta hän toivoo, että saa siihen suostumuksen\nPariisista. Mutta lähettiläät kieltäytyivät siitä ja toistivat\nvaatimuksensa: entisen maksutavan käyttämisen sekä palkan korottamisen\nviidellä sentimellä rattaita kohti. Silloin tirehtööri myönsi, että\nhänet on valtuutettu johtamaan neuvotteluja ja koetti taivuttaa heidät\nuusiin ehtoihin heidän nälkää kärsivien vaimojensa ja lastensa nimessä.\nMutta työmiehet vastasivat taas ei, varmalla äänellä, kohottamatta edes\nsilmiään maasta.\n\nErottiin hyvin vihasina. Hra Hennebeau paiskasi oven mennessään.\nEtienne, Maheu ja muut astuivat raskaasti, voitettujen äänettömällä\nraivokkuudella, joita oli saatettu äärimmäisyyteen.\n\nKello kahden maissa teki kylän naisväestö puolestaan kokeen Maigrat'in\nluona. Heillä ei ollut enää mitään muuta mahdollisuutta kuin toivo\nsaada tämän miehen taipumaan antamaan heille velaksi edes viikon ajan.\nSen keksi Maheun vaimo, joka aina uskoi ihmisten hyvyyteen. Hän sai\nla Brule'n ja Levaquen vaimon mukaansa, Pierronin vaimo kieltäytyi\nsanoen syyksi miehensä sairauden, josta hän ei vieläkään ottanut\nparantuakseen. Toiset naiset yhtyivät heihin, niin että heitä pian oli\nkoko tiu.\n\nKun Montsou'n asukkaat huomasivat tuon ryysyisen naisjoukon, pudistivat\nhe levottomasti päätään. Ovet lukittiin, eräs rouva alkoi piilottaa\nhopeakalujaan. Ensi kerran kulkivat naiset joukossa ja se oli tietysti\npaha enne. Jos naiset jo alkavat kulkea joukottain maanteitä, niin on\nse paha enne.\n\nMaigrat'n luona syntyi äänekäs kohtaus. Aluksi otti hän heidät hyvin\nystävällisesti vastaan tekeytyen luulevansa, että he kaikki joukolla\ntulevat maksamaan hänelle. Mutta niin pian kuin Maheu alkoi selittää\nasiaa, joutui hän raivoon. Antaa heille velkaa taas! Että he kehtaavat\npuhua sellaista! Vai tekevätkö he hänestä pilkkaa? Ei tippaakaan! Ei\nleivänmurustakaan, ei ainoata perunaakaan! Menkööt Verdonck'in luo, tai\nleipurien Carouble'n ja Smelten'in luo, joilta he ovat alkaneet ostaa.\n\nNaiset kuuntelivat häntä arasti ja nöyrästi, pyysivät anteeksi ja\nkatsoivat häntä silmiin toivossa, että häntä voisi taivuttaa. Silloin\nalkoi kauppias taas laskea leikkiä. Hän lupasi antaa la Brulelle koko\npuotinsa, jos tämä rupeaisi hänen rakastajattarekseen. Naiset\narkuudessaan nauroivat leikille ja vaimo Levaque koetti päästä hänen\nsuosioon ilmoittaen, että hän omasta puolestaan suostuu. Mutta mies\nalkoi vastaukseksi raa'asti työntää heitä ovesta ulos. He yhä vieläkin\npyysivät häntä kunnes hän potkasi yhtä vaimoista, jolloin toiset\nalkoivat kirkua ja haukkua häntä. Vaimo Maheu pui nyrkkiä huutaen\njumalan rangaistusta hänelle, sillä sellainen heittiö vain saastuttaa\nilmaa.\n\nHe palasivat kylään synkkinä ja surullisina. Kun miehet näkivät heidän\npalaavan tyhjin käsin, painoivat he surullisina päänsä alas. Ei ollut\nmitään toivoa. He saivat mennä levolle nälissään. Ja tulevaisuus uhkasi\nheitä koleana ja toivottomana. Mutta he olivat sen itse tahtoneet\neivätkä valittaneet. Tuo toivoton puute kiihotti vielä enemmän heidän\nlujuuttaan. He olivat mieluummin valmiit kuolemaan nälkään\nhökkeleissään kuin taipumaan. He vannoivat pysyvänsä kaikki yhdessä\nyksimielisinä samoin kuin he tekevät kaivoksissa, niin kauan kuin vielä\nedes yksi mies on maanvieremän alla haudattuna. Ken kahdentoista\nvuotiaasta on tottunut olemaan pelkäämättä tulta taikka vettä, kestää\nkyllä viikon syömättäkin.\n\nMaheun luona oli ilta kauhea. Kaikki istuivat hiljaa sammuvan tulen\nedessä, missä viimeiset hiilet paloivat. Matrassien täyte oli\nvähitellen myyty ja pari päivää sitten oli päätetty myydä käkikellokin\nkolmesta frankista. Nyt näytti huone aivan kuolleelta, siinä ei enää\nkuulunut tuttua tikutusta. Kaksi hyvää tuolia oli myös kadonnut ja ukko\nBonnemort sekä lapset istuivat vanhalla penkillä, joka oli tuotu\npuutarhasta.\n\n-- Mitä nyt tehdä? -- kysyi Maheun vaimo istuen kyykyssä uunin edessä.\n\nEtienne seisoi ja katseli keisarin ja keisarinnan muotokuvia seinässä.\nHän olisi jo kauan sitten repinyt ne pois ellei Maheut pitäisi niitä\nkaunistuksena. Hän mutisi nyt hampaittensa välistä:\n\nKun ajattelee, ettei noista naamoista saa edes kahtakaan sous'ta!\n\n-- Jos myytäisiin aski, sanoi Maheun vaimo ja kalpeni samassa.\n\nVaaleanpunainen aski kaapilla oli ainoa ylellisyys talossa. Sen oli\nMaheu kerran lahjoittanut vaimolleen, joka piti sitä kuin silmäterää.\n\nMaheu istui pöydällä pää riipuksissa. Kuullessaan vaimonsa sanat\nsäpsähti hän ja lausui päättäväisenä:\n\n-- Ei, minä en salli sitä!\n\nVaimo nousi vaivalloisesti ylös ja astui kerran huoneen ympäri. Herra\njumala, mihin kurjuuteen he olivat joutuneet! Ei murustakaan kaapissa,\nei ole mitään mitä voisi myydä eikä voi keksiäkään, millä tavalla\nhankkisi leipäpalan. Ja tulikin on sammumaisillaan uunissa. Hän\nhyökkäsi Alziren kimppuun. Aamulla oli hän lähettänyt tytön keräämään\nvarisseita hiiliä, mutta tämä palasi tyhjin käsin vakuuttaen, että\nyhtiö oli kieltänyt poimimasta. Pitikö välittää yhtiöstä? Eihän se ole\nvarkautta, jos poimii hiilijätteitä. Pieni tyttö kertoi itkien, että\neräs mies oli uhannut lyödä häntä, mutta hän lupasi mennä seuraavana\npäivänä noukkimaan hiiliä, vaikka häntä lyötäisiinkin.\n\n-- Ja mihin Jeanlin on joutunut? huudahti äiti, taas on se poika lurjus\nkadonnut. Käskin hänen poimia salaattia, olisihan voinut märehtiä edes\nsitä, kuin karja. Mutta saatte nähdä, ettei hän palaa. Ei hän eilenkään\nollut yöllä kotona. Jumala tietää, missä hän pitää majaa, mutta hän\nnäyttää aina siltä, ikäänkuin olisi syönyt!\n\n-- Ehkä hän kerjää maantiellä, sanoi Etienne.\n\nVaimo huitasi käsillään ja huudahti vimmoissaan:\n\n-- Jos minä vaan tapaisin hänet siinä työssä... Minun lapseniko\nkerjäisivät! Ennemmin kuristaisin heidät omin käsin ja päättäisin omat\npäiväni!\n\nMaheu istui jälleen liikkumattomana pöydän laidassa. Lenore ja Henri\nturhaan odotettuaan illallista, alkoivat ruikuttaa. Ukko Bonnemort\nliikutti kieltään suussa vaimentaakseen näläntuntoa. Kukaan ei enää\nrohjennut keskeyttää äänettömyyttä, onnettomuus oli vallan masentanut\nheidät.\n\nAlkoi hämärtää yhä enemmän, niin että huoneessa tuli yhä pimeämpi.\nVihdoin lausui Etienne mieli ankeana:\n\n-- Odottakaa hetkinen, tahdon koettaa eräässä paikassa.\n\nJa hän lähti ulos. Hän oli sattunut muistamaan Mouquettea. Varmaankin\ntällä oli vähän leipää, jonka hän kernaasti antaa hänelle. Hänen oli\nraskasta palata Requillart'iin, Mouquette alkaisi taas suudella hänen\nkäsiään kuin rakastunut orjatar, mutta hän ei tahtonut jättää\nystäviänsä onnettomuuteen ja tahtoisi kyllä olla ystävällinen\nMouquettea kohtaan.\n\n-- Minä koetan myös, sanoi Maheun vaimo. -- Eihän voi noin vain kuolla,\nse on tyhmää...\n\nHän meni Etiennen perästä ja paiskasi oven mennessään. Toiset jäivät\nistumaan pienen kynttiläpätkän valossa, jonka Alzire oli sytyttänyt.\nPortailla seisahtui hän hetkeksi. Sitten kääntyi päättäväisenä Levaquen\nluo.\n\n-- Kuule, sanoi hän, -- minä annoin sulle tuonnottain leipää. Etkö\nantaisi sitä nyt takaisin?...\n\nMutta sanat tupertuivat hänen kurkkuunsa. Häntä kohtasi täällä vielä\nsuurempi puute, niin ettei ollut toivoakaan saada mitään.\n\nLevaquen vaimo istui synkkänä tuiottaen sammuneisiin hiiliin. Mies,\njonka naulasepät aina juottivat, nukkui pöytää vastaan. Bouteloup\nseisoi seinään nojaten. Hän näköjään ei voinut ymmärtää, kuinka hän oli\nkuluttanut noihin kaikki säästönsä ja nyt oli pakotettu itsekin\nkärsimään nälkää.\n\n-- Leipää! huudahti Levaquen vaimo katkerasti, minä olin juuri itse\naikeissa tulla sinulta pyytämään vielä lainaksi.\n\nMies mörähti jotain unissaan ja hän tuuppasi häntä vihoissaan.\n\n-- Ole sinä, porsas, vaiti! Iloitsen, että sinunkin suolijasi särkee.\nSen sijaan että juot itsesi juovuksiin, olisit edes mieluummin\nlainannut joltakin heistä frankin!\n\nHän haukkui ja sätti miestään keventääkseen edes jollakin mieltään.\nHuoneessa haisi hirmuisesti, siinä oli nyt vielä siivottomampaa kuin\nennen. Emäntä oli antanut hyvän päivän kaikelle. Hänen poikansa,\nBebert, oli myös jossain kadoksissa aamusta saakka ja hän huusi, että\nhän kernaasti saisi kuolla pois. Sitten sanoi hän lopuksi, että hän\nmenee nukkumaan. Silloin ainakin tulee lämmin. Hän tyrkkäsi\nBouteloup'ta sanoen.\n\n-- No, tuletko... Tuli on sammunut eikä valkeata tarvitsekaan\nnähdäkseen tyhjiä lautasia... No, tulehan Louis! Käydään nukkumaan,\nniin tulee lämmin. Mutta tuo hiton porsas kellottakoon siinä ja\npalelkoon vaikka kuoliaaksi.\n\nTultuaan kadulle Maheun vaimo meni päättäväisesti puiston läpi ja nousi\nPierronin portaille. Oven takaa kuului naurua, mutta kun hän koputti\novelle, tuli kaikki hiljaiseksi ja kului kotvan aikaa ennenkuin\navattiin.\n\n-- Kas, sinäkö se olet, huudahti Pierronin vaimo teeskennellen\nhämmästystä. -- Minä luulin, että se on lääkäri.\n\nAntamatta toisen sanoa sanaakaan jatkoi hän:\n\n-- Mieheni on yhä yhtä huono. Hän kyllä ulkonäöltään on terveen\nnäköinen, mutta hänellä on särky vatsassa. Hän tarvitsee lämmintä ja\nsiksi täytyy polttaa kaikki, mitä on.\n\nPierron oli tosiaankin näöltään tavattoman hyvinvoipa, punanaamaisena\nja pulskana eikä hänen voihkintansa ja valintansa paljoa vaikuttaneet\nasiaan. Sitä paitsi oli Maheu heti tullessaan ovesta tuntenut paistetun\nkaniinin hajua, varmaankin oli vati piilotettu jonnekin. Pöydällä näkyi\nmuruja ja seisoi viinipullo, joka varmaankin oli unohdettu.\n\n-- Äiti on mennyt Montsou'hun koettaakseen saada leipää, jatkoi\nPierronin vaimo taasen, -- ja me tässä odotamme häntä.\n\nMutta äkkiä vaikeni hän. Hän oli huomannut naapurivaimon katseen ja\nhuomasi nyt viinipullon pöydällä. Hän havahtui kuitenkin heti ja kertoi\nkoko historian: niin, se oli viiniä. Piolainen herrasväki oli antanut\nsen hänen miehelleen, jolle tohtori oli määrännyt punasta viiniä. Ja\nhän alkoi kiittää ja ylistää Gregoireja. Nepä vasta on sydämellistä\nväkeä, etenkin neiti, joka ei ole lainkaan ylpeä, vaan itse tulee\ntyöläisten luo ja jakaa heille almuja.\n\n-- Tiedän, olen kyllä käynyt heidän luonaan, lausui Maheu.\n\n-- Minä tulin... sanoi hän vihdoin, -- kysymään josko teillä olisi\njotain... Meiltä on kaikki loppunut... Etkö voisi lainata vähän\nmakaroneja, minä annan takaisin.\n\nPierronin vaimo alkoi huitoa käsillään.\n\n-- Meillä ei ole yhtään mitään, rakkaani! Ei sen vertaa, että panisi\nkynnelle. Jos ei äiti palaa, niin ei kai hänen ollut onnistunut saada\nmitään. Silloin täytyy panna levolle syömättä.\n\nSamassa alkoi konttorista kuulua parkumista. Pierronin vaimo tulistui\nja alkoi kolhia ovea nyrkillään. Senkin tyttölurjus! Hän oli sulkenut\nhänet rangaistukseksi siitä, että hän juoksentelee jumala tiesi missä\nkoko päivän.\n\nMaheu seisoi yhä vieläkin oven luona kykenemättä kääntymään mennäkseen\npois. Siinä oli niin lämmin tulen luona, vaikka olo siitä tuli vielä\nraskaammaksi. Hänen päässään nalkutti ajatus, että siinä oli syöty\nillallista ja siitä tunsi hän nälkää vielä kipeämmin. Varmaankin he\nolivat lähettäneet vanhuksen jonnekin ja sulkeneet tytön voidakseen\nkaikessa vapaudessa syödä paistia kyllikseen. Mitä ikinä\npuhuttaisiinkaan, niin totena pysyy, että mitä huonommin vaimo\nkäyttäytyy, sitä paremmat päivät on talossa.\n\n-- Hyvästi, sanoi hän lyhyeen ja lähti.\n\nUlkona oli jo yö. Kuu valaisi heikosti maata. Sen sijaan, että palaisi\nkotiin suoraan puiston läpi, teki Maheun vaimo kierroksen ollakseen\nkauemmin poissa kotoa. Kaikista taloista, joitten ohi hän astui, huokui\nnälkää. Moneen viikkoon jo ei oltu missään laitettu päivällistä, niin\nettä oli hävinnyt kitkerä laukanhajukin, jota ennen tunsi pitkän matkan\npäässä kylästä. Nyt henki kaikista noista asunnoista kellarin\nasumatonta kosteutta. Kaikki oli hiljaista. Vain joskus kuului\ntukahutettu itku tai kirous.\n\nKulkiessaan kirkon ohi huomasi hän jonkun poistuvan haamun. Hän astui\nripeämmin tuntiessaan sen pastori Joire'ksi, joka sunnuntaisin messusi\nkylän kappelissa. Tämä astui nopeasti säilyttäen kasvoissaan lihavan ja\nkiltin miehen näyn, joka tahtoi elää sovussa kaikkien kanssa: Joskin\nhän oli ulkona noin pimeässä, niin oli se sen tähden, että hän pelkäsi\ntörmäävänsä kivihiilikaivajain kanssa. Huhuiltiin, että hän oli saanut\nylennystä.\n\n-- Herra pastori, herra pastori, sopersi vaimo.\n\nMutta pastori kulki edelleen pysähtymättä.\n\n-- Hyvää iltaa, hyvää iltaa, rakkaani, lausui hän vain ohimennen.\n\nVaimo oli taas saapunut talonsa luo. Hänen polvensa vapisivat, hän ei\njaksanut enää kulkea ja astui sisälle.\n\nKukaan ei huoneessa olevista ollut liikahtanut. Maheu istui entisen\nmukaan pöydän laidassa pää riipuksissa. Ukko Bonnemort ja lapset\nistuivat penkillä lähekkäin saadakseen lämmintä. He eivät olleet\nlausuneet halaistua sanaakaan eivätkä muuttaneet asentoa, ainoastaan\nkynttilä oli palanut niin pitkälle, että uhkasi sammua ja jättää\nläsnäolijat pimeyteen. Kun ovi kävi, kääntyivät lapset katsomaan, mutta\nnähdessään, ettei äidillä ollut mitään, käänsivät he katseensa pois,\nheidän teki mieli itkeä, mutta he pidättivät kyyneleitä peläten\nsaavansa toria. Maheun vaimo tupertui taas entiseen paikkaansa sammuvan\ntulen ääreen. Kukaan ei kysynyt häneltä mitään, sillä kaikki ymmärsivät\nilmankin, miten oli asian laita. Kaikki odottivat nyt heikkoa toivoa\nvaalien Etienneä.\n\nVihdoin palasi Etienne tuoden nyytissä tusinan kylmiä keitettyjä\nperunoita.\n\n-- Siinä on kaikki, mitä olen onnistunut saamaan, lausui hän.\n\nMouquettella oli leipä myös loppunut, nämä perunat oli hänen\nillallisensa, jonka hän pakotti Etiennen ottamaan suudellen häntä koko\nsydämestään.\n\n-- Kiitos, sanoi hän vaimolle, joka ojensi hänelle hänen osansa, --\nminä olen jo syönyt.\n\nHän ei puhunut totta ja katsoi synkkänä lapsiin, jotka ryntäsivät ruuan\nkimppuun. Vanhemmat pidättivät itseään myös jättääkseen enemmän\nlapsille, mutta ukko ahmi ahneesti minkä ehti, niin että piti ottaa\nhäneltä yksi peruna Alzirelle.\n\nEtienne kertoi sen jälkeen uutisia, jotka hän oli kuullut. Yhtiö kuuluu\nolevan ärtynyt lakkolaisten itsepintaisuudesta aikoen sanoa monta\ntyöläistä irti työstä.\n\nSe tahtoi siis ilmi sotaa heitä vastaan. Vielä tärkeämpi oli huhu, joka\nkertoi, että yhtiö muka oli saanut monta kivihiilenkaivajaa suostumaan\nrupeamaan työhön. Seuraavana päivänä pitäisi töitten alkaman\nVictoiressa ja Feutry-Cantel'issa ja Madeleinessa ja Miroussakin kuuluu\nkolmas osa työmiehistä aikovan töihin.\n\nMaheun pari joutui epätoivoon.\n\n-- Saakeli soikoon! huudahti isä, -- jos meidän joukkoomme on tullut\npettureita, niin täytyy päästä heistä.\n\nHän hypähti paikaltaan. Onnettomuus raivostutti hänet.\n\n-- Me kokoonnumme huomenna metsässä. Jos meidät estetään\nkeskustelemasta Ilossa, niin voimme kokoontua metsään, kuin kotiin\nainakin.\n\nHänen huutonsa herätti vanhuksen, joka oli torkahtanut ruuan jälkeen.\nEntisaikaan oli se heidän vanha kokouspaikkana, mihin he kokoontuivat\nluvatakseen toinen toisilleen pysymään lujina kuninkaan sotamiehiä\nvastaan.\n\n-- Niin, niin Vandameen! Minä tulen myös! huudahti vaimokin nousten\nlattialta. -- Me menemme sinne kaikki. Vääryyksille ja petoksille\ntäytyy tehdä loppu.\n\nEtienne päätti, että seuraavana päivänä oli kutsuttava sinne kaikki\nkylät. Sill'aikaa oli tuli sammunut kuten Levaqueillakin ja kynttilä\nsammui myös äkkiä. Ei ollut enää hiiliä eikä paloöljyä. Täytyi pimeässä\nkavuta vuoteeseen. Kylmästä palelti käsiä ja jalkoja. Lapset itkivät.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nJeanlin oli parantunut ja alkoi käydä, mutta luut eivät olleet\nkasvaneet kiinni oikein, niin että hän ontui molemmilla jaloilla. Hän\njuoksenteli nyt keinuen kuin ankka, mutta oli säilyttänyt ilkeän ja\nhävyttömän pedon näppäryyden.\n\nKysymyksessä olevan illan hämärissä lymyili Jeanlin seuralaisineen.\nBebert'in ja Lydian seurassa Requillart'in maantien varrella odottaen\nsopivaa tilaisuutta. Lapset olivat piiloutuneet aidan taakse pienen\npuotipahasen vastapäätä. Vanha huononäköinen eukko oli asettanut\nnäytteille pari kolme herne- ja papupussia, jotka tomusta olivat aivan\nmustia, ja ovessa riippui vanha lipeäkala, jonka kärpäset olivat\nlianneet; Juuri tuota kalaa Jeanlin väijyikin. Hän oli jo pari kertaa\nkäskenyt Bebert'in riuhtaisemaan sen koukulta, mutta aina oli\nohikulkijoita tiellä. Ei koskaan saanut rauhassa toimittaa asioitaan!\n\nNyt näyttäytyi joku ratsastava herra ja lapset kyyristyivät tuntiessaan\nhänet Hennebeau'ksi. Tirehtöörin nähtiin nyt usein ajelevan yksin\nmaanteitä kapinoitsevien kylien välillä. Levollisen miehuullisena tutki\nhän itse väestön mielialaa. Eikä koskaan hänen korviensa ohi suhissut\nainoakaan kivi, hän tapasi ainoastaan vaiteliaita miehiä, jotka\nvastahakoisesti nostivat hänelle lakkia ja vielä useimmin kohtasi hän\nrakastuneita pariskuntia. Hän katsoi suoraan eteensä ja ajoi nopeasti\nohi, jottei häiritsisi ketään. Ainoastaan hänen sydämensä sykki\nlevottomasti nähdessään noita ihmisiä, jotka vapaasti antautuivat\nrakkaudelle. Hän huomasi myös lapset aidan luona ja hänen silmänsä\nkostuivat. Hän ajoi ohi istuen kankeana ja suorana satulassaan, takki\nnapitettuna sotilasmaisesti.\n\n-- Helkkarin heittiöt! murisi Jeanlin, -- eivät he lakkaa koskaan\nkulkemasta... Pian, Bebert, vedä se pyrstöstä!\n\nMutta samassa näyttäytyi taas kaksi miestä ja poika painoi kirouksensa\nalas tuntiessaan äänestä veljensä Sakariaan, joka iloisesti kertoi\nMouquet'lle, miten hän oli löytänyt kaksi frankia, jotka olivat\nommellut hänen vaimonsa hameeseen. He virnistivät molemmat mielihyvästä\nja taputtivat toinen toisiaan olkapäälle. Mouquet ehdotti pallopeliä\nseuraavana päivänä. He tapaisivat toinen toisensa Huvissa kello kaksi\nja sieltä lähtisivät Marchiennesiin. Sakarias suostui, He kääntyivät jo\nnurkan taakse, kun Etienne tuli heitä vastaan ja puhutteli heitä.\n\n-- Mitä, aikovatko he jäädä siihen koko yöksi, kuiskasi Jeanlin\nepätoivoissaan. -- Nyt on jo aivan pimeä ja eukko alkaa koota\ntavaransa.\n\nOhi kulki vielä jokin työmies Requillart'iin päin. Etienne poistui\nhänen seurassaan. Kun he kulkivat aidan ohi, kuuli Jeanlin, että he\npuhuivat kokouksesta metsässä. Oli päätetty kokoontua seuraavana\npäivänä jotta ehdittäisiin antaa tietää kaikille.\n\n-- Kuulitteko, kuiskasi Jeanlin tovereilleen. -- Suuri näytäntö tulee\npidettäväksi huomenna. Meidän täytyy välttämättä päästä mukaan. Me\nlähdemme huomenna iltapäivällä.\n\nVihdoinkin ei maantiellä enää näkynyt ketään. Hän yllytti Bebert'ia.\n\n-- Sukkelaan nyt. Vedä se pyrstöstä, mutta varo eukon luutaa..\n\nOnneksi oli jo hyvin pimeä. Bebert loikkasi esiin ja tarttui kalaan\nniin että nuora katkesi. Sitten lähti hän juoksemaan, minkä jalat\nkantoivat huiskuttaen kalaa päänsä yllä. Toiset loikkivat hänen\nperässään. Eukko katsoi hämmästyneenä puodistaan ymmärtämättä, mitä oli\ntapahtunut eikä voinut pimeässä erottaa, mikä joukko kiitää maantiellä.\n\nNämä lurjukset olivat vähitellen tulleet koko ympäristön kauhuksi.\nAivankuin villijoukko olisi vallannut seudun. Aluksi pysyivät he\nVoreux'ssa, mutta nyt juoksentelivat he maantiellä Montsou'sta\nMarchienneen etsien mitä voisivat näpistää. He vaelsivat peltoja\npitkin, kalvoivat siitä syötäviksi kelpaavia juuria, pyydystivät\nkanaalista kalaa, jonka söivät elävältä. Kesällä matkasivat he aina\nVandamin metsään, missä söivät marjoja ja pähkinöitä.\n\nKaikkien heidän retkiensä johtajana oli aina Jeanlin. Hän komensi\nryövärijoukkoaan sipulipelloille, kyökkitarhoihin, kaupustelijain\nnäyttelyikkunoitten kimppuun. Vähitellen yhä uudistuvasta näpistelystä\nalettiin syyttää lakkolaisia. Huhuiltiin, että oli toimessa koko\njärjestetty ryöstäjäsakki.\n\nErään kerran pakotti Jeanlin Lydian varastamaan äidiltään pivollisen\nrintasokeria, minkä Pierronin vaimo säilytti vaasissa ikkunalla. Tyttö\nsaatiin kiinni ja sai armottomasti selkäänsä, mutta hän ei ilmaissut\ntoveriaan, siinä määrin kunnioitti hän hänen valtaansa. Pahinta oli\nettä Jeanlin aina otti itselleen runsaimman osan. Bebert sai myös aina\nantaa saaliinsa kapteenille ja kiittää onnea, jos tämä ei kolhinut\nhäntä aivan pahanpäiväisesti ja ottanut kaikki.\n\nJo jonkun aikaa oli Jeanlin väärinkäyttänyt valtaansa. Hän löi Lydiaa\nikäänkuin tyttö olisi hänen laillinen vaimonsa ja käytti hyväkseen\nBebert'in herkkää uskoa, lähettäen hänet mitä vaarallisimpiin\nseikkailuihin. Häntä huvitti, että tuo suuri poika, joka nyrkin\niskullaan voisi kaataa hänet, Jeanlinin, aasimaisesti totteli häntä.\nHän halveksi heitä molempia ja kohteli heitä kuin orjiaan uskotellen\nheille, että hänellä on joku prinsessa rakastajattarena, jota he eivät\nsaa nähdä. Viimeisinä päivinä oli hän tosiaankin alkanut kadota äkkiä\nheiltä milloin kadunkulman taakse, tai tienkäänteessä käskettyään\nheidän sitä ennen ankarimmin palaamaan kylään. Sitä ennen otti hän\nitselleen kaiken saaliin.\n\nSamoin tapahtui tänäkin iltana.\n\n-- Anna tänne, sanoi hän toverilleen ja tarttui kalaan, jonka toinen\npiti. He seisoivat tällä hetkellä Requillart'in tien mutkassa.\n\nBebert vastusti.\n\n-- Minä tahdon sen, huusi hän. -- Minähän sen otin.\n\n-- Mitä? huusi toinen. -- Saat kyllä, jos minä annan, mutta ei suinkaan\ntänään. Huomenna, jos jää.\n\nHän tyrkkäsi Lydiaa asettaen heidät vierekkäin kuin sotamiehet ja\nasettuen itse heidän taakseen komensi:\n\n-- Nyt pitää teidän seistä siinä viisi minuuttia liikkumatta. Jumala\nvarjelkoon teitä kääntymästä, sillä silloin tulevat villit pedot\nniskaanne ja repivät teidät kappaleiksi. Sitten juoskaa suoraa tietä\nkotiin älköönkä Bebert uskaltako koskea Lydiaa, sillä minä saan tietää\nhuomenna ja annan teille selkään.\n\nHeti sen jälkeen katosi hän pimeyteen niin nopeasti ja\nhuomaamattomasti, että he eivät edes kuulleet hänen paljaitten\njalkojensa askeleita. Lapset seisoivat liikkumattomina viisi minuuttia,\npeläten kääntyä, jottei jokin näkymätön surmaisi heitä. Vähitellen oli\nyhteinen pelko kiinnittänyt molemmat lapset toisiinsa. Bebert'in teki\nmieli syleillä ja hyväillä Lydiaa, kuten hän näki toisten tekevän ja\ntyttö olisi myös ollut taipuvainen siihen. Mutta ei kumpikaan rohjennut\nolla tottelematta Jeanlinia.\n\nEtienne oli samaan aikaan tullut Requillart'iin. Edellisenä päivänä oli\nMouquette pyytänyt häntä tulemaan ja nyt tuli hän häpeissään\nuskaltamatta myöntää itselleen, että tuo tyttö, joka häntä jumaloi, oli\nalkanut miellyttää häntä. Mutta hän saapui aikomuksessa lopettaa kaiken\nsuhteensa tyttöön. Hän tahtoi selittää Mouquettelle, ettei tämä saisi\ntoisten tähden enää etsiä häntä. Ei ollut hyvä nauttia ilosta silloin\nkuin toiset ovat kuolla nälkään. Hän ei tavannut Mouquettea kotona ja\npäätti jäädä odottamaan.\n\nMelkein lahonneen kaivostornin alla näkyi entisen kaivoksen umpeen\nkasvanut aukko. Hirsi, joka oli ennen ollut katon tukena, näytti\netäältä hirsipuulta mustan aukon yllä. Aivan aukon luona\nseinäraunioitten välistä kasvoi kaksi puuta, pihlaja ja plataani.\n\nPäästäkseen kalkista menoista näitten kaivosten ylläpitämiseksi, oli\nyhtiö jo kymmenen vuotta aikonut täyttää tuon hyljätyn kaivoksen,\nmutta sitä varten olisi pitänyt ensin rakentaa Voreux'hon eri\nilmavaihtolaitos. Nyt oli ilmavaihtouuni Requillart'in kaivoksen\njuuressa, ja entinen vedenpumppauslaitos toimi savupiippuna. Nyt oli\nainoastaan tyydytty siihen, että tuettiin seinäpaaluja paikottaisilla\nhirsillä estäen siten pääsyn kaivokseen.\n\nVarovaisuuden vuoksi oli käsketty pitää portaat kunnossa, jotta\nvoitaisiin nousta ja laskea, mutta kukaan ei siitä välittänyt ja\nvähitellen portaat lahosivat, monet askeleet olivat jo ruhjoutuneet.\nYlhäällä sulki aukon suuri risupensas. Ensimäisistä portaista oli\nmelkein kaikki askeleet hävinneet niin että päästäkseen portaille\ntäytyi tarttua pihlajan juureen ja heittäytyä arviokaupalla alas\npimeyteen.\n\nEtienne odotti kärsivällisesti istuen pensaan takana, kun äkkiä kuuli\nhän kahinaa oksissa. Ensin luuli hän, että se olisi sisilisko. Mutta\nsitten raapaistiin tulitikulla ja hän tunsi hämmästyksekseen Jeanlinin,\njoka sytytettyään kynttilän hävisi maan alle. Etiennen valtasi\nuteliaisuus niin ettei hän voinut pidättäytyä, vaan meni aukon luo.\nPoikaa ei näkynyt enää, vain kynttilän heikko valo vilkkui toisilta\nportailta. Etienne oli hetkisen kahden vaiheilla, mutta sitten tarttui\nhän pihlajan juuriin ja heittäytyi alas päästen suoraan jaloillaan\naskeleelle. Hän alkoi hitaasti laskeutua. Jeanlin nähtävästi ei kuullut\nmitään, hänen kynttilänsä laskeutui yhä alemmaksi pojan kiipiessä\napinan notkeudella ja pitäessä kiinni käsin, jaloin, jopa leuoin\nsilloin kun ei ulottunut askeleeseen.\n\nNoin seitsemän metrin pituiset portaat seurasivat toinen toistaan,\nmuutamat niistä kannattivat vielä hyvin, mutta toiset rätisivät ja\nhorjuivat, pienet porrassillat olivat niin lahonneet, että jalka upposi\nsen pehmeään homeeseen. Alhaalla alkoi käydä sietämättömän kuumaksi.\n\n-- Helkkarin luikertelija, haukkui Etienne hengästyneenä, -- missä\nmahtaa olla sen matkan päämäärä?\n\nPari kertaa oli hän vähällä menettää tasapainonsa. Hänen jalkansa\nluistivat liukkailla portailla. Jospa hänellä edes olisi kynttilä kuten\npojalla, mutta hän löi päätään joka askeleella seuraten alaspäin\nkatoaavaa valoa. He olivat jo laskeneet kaksitoista porrasta, mutta yhä\nvaan jatkettiin. Vihdoin saavuttiin nostokonehalliin. Kolmekymmentä\nporrasta, siis kaksisataa kymmenen metriä.\n\n-- Kuinka kauan aikoo hän kuljettaa minua, -- ajatteli Etienne. --\nVarmaankin hän aikoo talliin.\n\nMutta talliin vievän tien oli maanvieremä peittänyt. He kulkivat yhä\nedelleen, vaikka matka kävi joka askeleella yhä vaivaloisemmaksi.\nHeidän pelästyttämänsä yölepakot lepattelivat ympäri töyttäen\nholvikattoon. Etiennen täytyi jouduttaa askeleensa, jottei kadottaisi\nkynttilää näkyvistä. Mutta pojan putkahtaessa nopeasti ja ketterästi\nkuin käärme, pääsi hän vaivoin samoista loukoista iskien joka\naskeleella päätään. Tämä käytävä oli samoin kuin muut maanalaiset\nkäytävät kavennut maan laskiessa. Paikoittain oli se aivan pieni rako,\njoka pian menisi umpeen. Maan laskiessa kannatuspaalut murtuivat uhaten\npimeässä puhkaista hänen vatsansa terävillä lohkopäillään. Hän kulki\nhaparoiden, milloin polvillaan, milloin ryömien mahallaan tunnustellen\nmaaperää. Äkkiä ryntäsi koko lauma rottia häntä vastaan ja kiiti hänen\nselkäänsä myöten.\n\n-- Piru vieköön! emmekö sitten koskaan tule perille? murisi hän\nuupuneena ja hengästyksissään.\n\nTosiaankin oltiin jo perillä. Käytävä laajeni ja saavuttiin hyvin\nsäilyneeseen paikkaan. Tämä murtopaikka oli hakattu poikittain\nhiilikerrostumassa ja muistutti luonnollista luolaa.\n\nEtienne pysähtyi ja näki pojan asettavan kynttilänsä kahden kiven\nväliin ja järjestäytyvän niin mukavasti kuin suinkin tyytyväisen ja\nhuolettoman näköisenä kuten henkilö, joka on vihdoin saapunut kotiin.\nTämä paikka oli muutettu mukavaksi asunnoksi. Nurkassa oli heinätukkoja\npölkyille asetetulla laudalla, joka oli pöydän asemesta, oli\nkaikellaista ruokatavaraa: leipää, perunoita, viinapullo. Tosiaankin\nryöväriluola saaliilleen, jota oli koottu viikkokausia, siinä oli\ntarpeetontakin saalista, kuten kengänmustetta ja saippuaa, mitkä olivat\nnäpistelivät pelkästä varastamisen halusta. Ja keskellä kaikkia noita\naarteita istui poika nauttien itsekseen hyvinvoinnistaan.\n\n-- Etkö sinä häpeä! huudahti Etienne äkkiä. Lihotat tässä itseäsi\nmeidän kaikkien kärsiessä nälkää tuolla ylhäällä.\n\nJeanlinin hämmästys oli suuri ja hän vapisi pelästyksestä. Mutta kun\nhän tunsi puhujan, rauhoittui hän pian.\n\n-- Tahdotko syödä päivällisen kanssani? sanoi hän vihdoin. -- Palasen\npaistettua kalaa? Eikö se maistuisi?\n\nHän piti vieläkin kädessään varastettua turskaa ja alkoi huolellisesti\nperata sitä hyvällä uudella veitsellä, millä oli luinen varsi, ja siinä\nmuistokirjoitus \"rakkaus.\"\n\n-- Sinulla on kaunis veitsi, sanoi Etienne.\n\n-- Se on lahja Lydialta, selitti Jeanlin, mutta ei viitsinyt lisätä,\nettä Lydia oli hänen käskystään varastanut veitsen eräältä kauppiaalta\nMontsou'ssa.\n\nSitten jatkoi hän arvokkaana:\n\n-- Eikö totta, täällä on hyvä ollakseen? Täällä on ainakin lämpimämpi\nkuin tuolla ylhäällä ja haiseekin paremmalle.\n\nEtienne istui myös, hänen teki mieli saada poikaa juttelemaan. Häntä ei\nenää suututtanut, häntä huvitti tuo pieni peikko, joka oli uskalias ja\ntoimelias kepposissaan. Täällä oli tosiaankin oivallista, ilma oli\ntasainen ja lämmin kun ylhäällä sitä vastoin tammikuun pakkanen\nkangisti jäseniä. Aikaa myöten käytävät puhdistuivat epäterveellisistä\nkaasuista, räjähdyskaasu oli jo hävinnyt ja vanhoista laudoista levisi\nhieno tuoksu joka muistutti neilikan hajua. Pölkyt olivat käyneet\nkauneiksi tullen keltaisiksi kuin marmori ja peittyen homeen valkealla\nvaipalla mitä eriskummallisempiin kuvioihin. Ja ympärillä räpytteli\nvalkosia perhosia ja kärpäsiä, luikerteli lumivalkeita hämähäkkejä,\njotka eivät milloinkaan olleet nähneet aurinkoa.\n\n-- Etkö sinä pelkää täällä? kysyi Etienne.\n\nJeanlin katsoi häneen ihmeissään.\n\n-- Mitä minä pelkäisin? minähän olen täällä yksin.\n\nKala oli vihdoinkin perattu. Jeanlin teki tulen ja alkoi paistaa sitä\nhalstarilla. Sitten leikkasi hän leivän kahtia. Kala oli tavattoman\nsuolainen, mutta maistui erittäin hyvältä nälkäisille vatsoille.\n\nEtienne otti osansa.\n\n-- Ei ole ihme, että sinä lihot, sill'aikaa kun me muut laihdumme.\nMutta se on sikamaista sinun puoleltasi täyttää noin vatsasi. Etkö sinä\nlainkaan ajattele toisia?\n\n-- Hm, miksi he ovat tyhmiä?\n\n-- Muutoin teet oikein, että pysyt piilossa, jos isä saisi tietää, että\nsinä varastat, niin löylyttäisi hän sinut aika lailla.\n\n-- Eivätkö sitten porvarit varasta meiltä! Sinähän itse sanot sen aina.\nKun minä vien jonkun leivän Maigrat'ilta, niin on se leipä, jonka hän\non meille velkaa.\n\nNuori mies vaikeni hämillään, sen lisäksi oli hänellä suu täynnä\nruokaa. Hän katsoi uteliaasti poikaa, hänen suippoa kuonoaan, vihreitä\nsilmiään, törröttäviä korviaan, mitkä todistivat ettei tuo pikku pakana\nollut vielä ennättänyt pitkälle nelijalkaisista esivanhemmistaan.\nKaivos, joka hänet oli luonut, oli myös päättänyt tehtävänsä särkien\nhänen jalkansa.\n\n-- Tuotko Lydiankin tänne? -- kysyi Etienne taas.\n\nJeanlin hymähti ylenkatseellisesti.\n\n-- Tuon tyttö-heitukanko! Eipä suinkaan!... Naisväki on liian kielevä.\n\nJa hän nauroi ylenkatseella muistellessaan Lydiaa ja Bebert'ia, jotka\nolivat kyllin tyhmiä uskomaan hänen juttujaan. Nytkin lähtivät tyhjin\nkäsin kotiin, kun hän taasen täällä lämpimässä syö kalaa. Ja hän päätti\nmietelmiään lausuen ääneen:\n\n-- Parempi on olla yksin, silloin ainakaan ei riitele.\n\nEtienne oli syönyt leipänsä ja joi hiukan viinaa. Hänen päässään\nvilahti, että olisi hyvä kiitokseksi Jeanlinin vieraanvaraisuudesta\nottaa häntä korvasta ja taluttaa hänet päivänvaloon uhaten\npäinvastaisessa tapauksessa kertoa isälle. Mutta kun hän tyystemmin\ntarkasti tuota luolaa, ei hän voinut olla ajattelematta, ken tietää,\nmahdollisesti tämä turvapaikka joskus tulee lakkolaisille\ntarpeelliseksi. Hän pakotti pojan lupaamaan tulla yöksi kotiin jäämättä\nsiihen heinätukossa nukkumaan, kuten toisinaan sattui, Sitten otti hän\npojalta kynttilän pätkän ja lähti edeltä jättäen pojan järjestämään\ntalon-toimiaan.\n\nMouquette oli jo lohduton Etiennen viipymisestä, istui kuitenkin\npölkyllä odotellen huolimatta kylmästä. Kun hän sai nähdä Etiennen\nheittäytyi hän tämän kaulaan, mutta tunsi aivan kuin veitsen iskun\nsydämeen tämän ilmoittaessa, ettei hän enää aikonut tulla tervehtimään\nMouquettea. Jumalan tähden, miksi? Eikö hän, Mouquette, rakastanut\nhäntä kyllin lämpimästi? Etienne itsekin pelkäsi joutuvansa kiusaukseen\nja vei tytön yhä kauemmas suurelle maantielle. Tiellä selitti hän\ntytölle mahdollisimman lievästi, että heidän suhteensa häpäisee häntä\ntoverien edessä, että se vahingoittaa heidän yhteistä asiaa. Tyttö\nhämmästyi suuresti. Mitä yhteistä voi olla heidän rakkaudellaan ja\npolitiikalla? Vihdoin tuli hän ajatelleeksi, että Etienne häpeää hänen\ntuttavuuttaan, mutta hän ei loukkaantunut siitä, vaan piti sitä aivan\nluonnollisena ja ehdotti, että Etienne suomaisi häntä korvalle kaikkien\nnähden, niin että toverit luulisivat, että heidän välit ovat rikotut.\nKunhan hän vaan joskus poikkeaisi hänen luokseen vaikkapa vaan\nhetkiseksi.\n\nMouquette pyysi ja rukoili, vannoi, että hän tulee pysymään piilossa\nkaikilta eikä tule pidättämään häntä kauemmin kuin viisi minuuttia.\nEtienne oli hyvin liikutettu hänen pyynnöstään, mutta pysyi\njärkähtämättömänä. Niin täytyi. Ottaessaan jäähyväiset tahtoi hän\nkuitenkin suudella Mouquettea. Askel askeleelta olivat he saapuneet\nMontsou'n ensimäisten talojen luo. Siinä he seisoivat sylitysten\nkirkkaan kuutamon valossa, kun äkkiä vilahti sivutse jokin olento, joka\nhuomattuaan heidät hytkähti ikäänkuin olisi sattunut kiveen.\n\n-- Kuka se on? kysyi Etienne.\n\nSe on Katarina, vastasi Mouquette, -- hän palaa Jean-Bart'ista.\n\nNainen kulki hitaasti pää alas painuneena, väsyneen näköisenä. Nuori\nmies seurasi häntä silmillään. Hän oli epätoivoissaan, että Katarina\noli nähnyt hänet siinä, hänen omaatuntoaan kalvoi. Mutta elihän hän\ntoisen miehen kanssa? Ja eikö hän ollut pakottanut Etienneä kärsimään\nsamoja tuskia tässä Requillart'in tiellä, sillä juuri tässä oli hän\nEtiennen nähden antautunut toiselle. Siitä huolimatta Etienneä piinasi\nkuitenkin se, että hän oli kostanut hänelle samalla mitalla.\n\n-- Tiedätkö, mitä sanon sinulle? kuiskasi Mouquette nyyhkyttäen heidän\nerotessa. -- Sinä hylkäät minut siksi että pidät toisesta.\n\nSeuraavana päivänä oli ilma erittäin kaunis. Oli yksi niitä kirkkaita\ntalvipäiviä, jolloin maa kaikuu askeleista. Jeanlin oli karannut kotoa\njo kello yksi, mutta hän sai odottaa jokseenkin kauan Bebert'ia kirkon\ntakana ja molemmat olivat vähällä lähteä ilman Lydiaa, jonka äiti oli\nsulkenut kellariin. Hänet oli juuri laskettu, annettu hänelle kori\nkäsivarrelle ja uhattu sulkea taas rottien kanssa, ellei hän kokoisi\nkoria täyteen salaattia. Peloissaan aikoikin hän heti mennä poimimaan\nsalaattia, mutta Jeanlinin mielestä ehtisi sen toimittaa myöhemminkin.\nJeanlinin mieli oli jo kauan aikaa kiintynyt Rasseneurin lihavaan\nkaniiniin Puolaan. Kun he kulkivat Huvin ohi, sattui kaniini juuri\nhypähtämään tielle. Yhdellä harppauksella oli hän sen vieressä tarttui\nsen korviin ja paiskasi sen Lydian koriin, jonka jälkeen kaikki kolme\nkiitivät pois minkä ehtivät.\n\nMutta matkalla pysähtyivät he katsomaan Sakariasta ja Mouquet'a, jotka\njuotuaan oluensa alkoivat pallopeliä. Palkintoina olivat uusi\nlippalakki ja punanen kaulaliina, jotka oli jätetty Rasseneurille.\n\nKello löi kaksi, kun peli alkoi. Sakarias ensimäisenä antoi pallolleen\nvauhdin niin että se lensi neljäsataa metriä valkojuurikaspeltojen yli,\nsillä oli kielletty lyödä palloa maantiellä ja kylissä syystä että\nhelposti voisi loukata ihmisiä. Mouquet antoi myös pallolle voimakkaan\niskun niin että se lensi sataviisikymmentä metriä takaisin. Ja peli\njatkui, toinen puolue ajoi pallon yhtäälle, vastapuolue takaisin,\njolloin pelaajat koko ajan juoksivat pallon perässä kompastuen\nepätasaisella jäätyneellä pellolla.\n\nAluksi juoksivat Jeanlin, Bebert ja Lydia pelaavien perästä\nhaltioissaan sattuvista lyönneistä, mutta sitten muistivat ne Puolaa,\njoka yhä oli korissa. He päästivät sen korista uteliaina nähdäkseen\njosko se juoksisi nopeasti ja unohtivat pelin. Onneton elukka lähti\njuoksemaan, mutta lapset kiitivät sen perässä huutaen ja huitoen\nkäsiään. Siten ajoivat he kaniinia tunnin ajan ja jollei se olisi\nraskauden tilassa, eivät he olisi saaneet sitä kiinni.\n\nHeidän siinä telmiessä joutuivat he taas lähelle pelaavia, niin että\nSakarias oli vähällä lyödä veljensä kallon murskaksi ja lapset saivat\nhaukkumisia.\n\nJeanlin keksi uuden sukkeluuden. Hän odotti kunnes pelaajat olivat\netääntyneet, otti sitten taskustaan nuoranpätkän ja sitoi sen kaniinin\nvasempaan takajalkaan. Tästä koitui heille suurta huvia. Kaniini\nkoikkelehti kolmella käpälällään koettaen irroittaa neljättä ja\nnäyttäen niin surkuteltavalta, että lapset olivat pakahtua nauruun.\nSitten sitoivat he nuoran sen kaulaan, jotta se juoksisi nopeammin ja\nkun elukka väsyi, laahasivat he sitä maata myöten milloin selällä,\nmilloin vatsalla, kuten kelkkaa. Siten huvittelivat he tunnin ajan,\njolloin kaniini alkoi korista. He pistivät sen piiloon koriin, kun\nkuulivat pelaajien taasen olevan lähellä.\n\nSakarias, Mouquet ja kaksi muuta juoksivat yhä vieläkin väsymättä\nkilometrimatkoja leväten ainoastaan matkan varrelta olevissa\nkapakoissa. Kirkkaassa ilmassa kaikuivat nuo keppien iskut kuin pyssyn\nlaukaus. Käsivarret jännittyivät karttua pusertaessa ja pelaajat\nsyöksyivät eteenpäin kuten härkätaistelijat. Siten kiitivät he\ntuntikausia tasangon toisesta päästä toiseen, ojien ja kuoppien yli,\naitojen ja kasojen yli. Täytyi olla terveet keuhkot ja voimakkaat\nniveleet.\n\nKello löi viisi ja alkoi jo hämärtää. Vielä yksi kierros Vandamen\nmetsään, jotta tulisi ratkaistuksi, kenelle takki ja liina joutuisi.\nSakarian mielestä olisi hupaista, jos he palloineen ryntäisivät suoraan\nmetsään kokoontuneitten keskelle.\n\nJeanlin suuntasi myös matkansa metsään, vaikka hän oli juoksevinaan\nilman päämäärää pellolla. Lydia aikoi palata Voreux'hon poimimaan\nsalaattia, mutta hän näytti tytölle nyrkkiä. Hekö jäisivät pois\nkokouksesta! Ei, hän tahtoi saada kuulla, mitä ukot puhuisivat. Jotta\nolisi hauskempi kulkea jälellä olevan matkan, ehdotti Jeanlin että\nlaskettaisiin kaniini maahan ja ajettaisiin se eteenpäin heittäen kiviä\nsiihen. Itsekseen toivoi hän että he siten tappaisivat sen ja hän voisi\nsiiloin viedä sen luolaansa Requillart'iin syödäkseen.\n\nKaniini lähti taas juoksemaan kuono maassa ja korvat riipuksissa. Yksi\nkivi satutti sen selkää verille, toinen katkasi hännän. Epäilemättä\nolisivat pahuukset lopettaneet siihen kaniinin, elleivät he etäältä\nhuomaisi äkkiä Etienneä ja Maheu'ta jotka seisoivat metsän laidassa. He\nkaappasivat eläimen paiskaten sen taas koriin. Melkein samassa\nsilmänräpäyksessä kiitivät muutaman askeleen päässä heidän ohitseen\nSakarias ja Mouquet sekä muut pelaajat. Viimeinen isku oli annettu\npallolle ja he ryntäsivät todellakin palloilleen keskelle kokoutuneita.\n\nHämärtyessä oli kaikkia teitä ja polkuja myöten alkanut liikkua\nharmaita varjoja metsään päin. Toiset kulkivat yksitellen, toiset\nryhmittäin tai parittain, kaikki suunnaten kulkuansa taivaan rannalla\nsiintävää metsää kohti. Työväenkylät tyhjenivät, sillä naisetkin ja\nlapset lähtivät. Alkoi pimetä, niin että oli enää vaikea erottaa teillä\ntuota ihmisjoukkoa, joka pyrki samaa päämäärää kohti. Kuului ainoastaan\nsatojen jalkojen töminä, kuivien lehtien ja oksien kahinaa ja epäselviä\nhiljaisia ääniä.\n\nHerra Hennebeau, joka tähän aikaan palasi ratsastusmatkaltaan kotiin,\nkoetti turhaan päästä selville noista äänistä. Häntä vastaan tuli\ntiellä monta paria ja hän luuli, että rakastuneet parit ovat taas\nlähteneet kävelemään kuutamossa. Tuolla jossakin muurin kolossa\npainavat he kuumat huulensa yhteen. He rientävät nauttimaan tuosta\nainoasta tyydytyksestä, josta ei tarvinnut maksaa. Ja vielä nuo\nhoukkiot nurisivat kohtaloa vastaan, vaikka he saivat mielin määrin\nnauttia ainoasta todellisesta onnesta, mikä koitui molemminpuolisesta\nrakkaudesta. Kuinka mielellään hän kärsisi nälkää, jos hän saisi\nalottaa elämän alusta naisen kanssa, joka sieluineen, ruumiineen\nantautuisi hänelle kokonaan, Mutta hänen surulleen ei löytynyt\nlohdutusta ja hän kadehti noita heittiöitä. Pää riipuksissa palasi hän\nhiljaa ajaen kotiin surullisena noista etäisistä epämääräisistä\näänistä, joissa hän oli kuulevinaan muiskuja.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nKokous oli määrätty Plan des Dames'illa, mistä puut oli vasta hakattu\npois. Tämä metsäpolku kulki loivasti suurten pyökkipuitten\nreunustamana. Metsän jättiläisiä makasi vielä maassa, mutta toisella\npuolen kohosi jo sahattu pölkkykasa. Pakkanen yhä kiihtyi ja jäätynyt\nsammal narisi jalkojen alla. Oli jo aivan pimeä ja suuret oksat\nkuvastuivat harmaata taivasta kohti, missä täysikuu jo alkoi nousta.\n\nKokouspaikalle oli kokoontunut lähes kolme tuhatta kivihiilenkaivajaa,\nsuuri työläisjoukko miehiä, naisia ja lapsia, jotka vaelsivat edes\ntakaisin metsän siimeksessä. Pidätettyjen äänien kumea kohina muistutti\ntuulen huminaa äänettömässä metsässä.\n\nMetsäpolun yläpäässä seisoivat Etienne, Maheu ja Rasseneur. Heidän\nkesken oli syntynyt väittely ja heidän vihaiset äänensä kaikuivat\näreästi yli joukon murinan. Heitä ympäröivät miehet kuuntelivat.\nLevaque puristi nyrkkiään. Pierron kääntyi selin levottomana, koska\nhänen tällä kertaa ei ollut onnistunut enää kuumeen tähden jäämään\npois. Siinä seisoivat myös ukko Bonnemort ja vanha Mouque syviin\nmietelmiin vaipuneina. Ja taaempana seisoi Sakarias, Mouquet ja heidän\ntoverinsa, jotka olivat saapuneet kokoukseen tehdäkseen tovereista\npilkkaa. Naiset taas olivat hartaan ja vakavan näköisiä kuin kirkossa.\nMaheun vaimo pudisti ääneti päätään kuullessaan Levaquen kirouksia.\nPhilomene oli kylmän tullessa taas saanut keuhkokatarrin ja yski.\nAinoastaan Mouquette nauroi iloisesti, sillä häntä huvitti kuulla,\nmiten la Brule haukkui tytärtään siitä että tämä ajoi äitinsä pois\nkotoa voidakseen syödä kyllikseen kaniinin paistia, -- senkin katala\ntiainen, joka myö itsensä ja elää rennosti, koska mies on kehno raukka.\nJeanlin oli kiivennyt hirsipinolle ja vetänyt sinne perässään Lydian ja\nBebert'in ja nyt istuivat he kolmisin korkealla kaikkien muitten\nyläpuolella.\n\nRasseneur oli alkanut väittelyn vaatiessaan, että oli alettava\npuheenjohtajan ja kirjurin vaaleista. Häntä raivostutti hänen tappionsa\nIlossa ja hän oli päättänyt kostaa ollen vakuutettu siitä, että hän\nvoisi voittaa takarisin entisen valtansa, kun esiintyy itse työmiesten\neikä heidän edustajiensa eteen. Etienne oli kiihkoissaan tuosta, sillä\nhänen mielestään oli järjetöntä valita toimihenkilöitä täällä metsässä.\n\nKun hän huomasi, että väittely ei vie mihinkään tulokseen, päätti hän\nkatkaista sen yhdellä iskulla. Hän hyppäsi äkkiä kannolle ja huusi\nlujalla äänellä:\n\n-- Toverit! Toverit!\n\nÄänten kumina hiljeni vähitellen kuollen pois kuin syvä huokaus,\nsill'aikaa kuin Maheu koetti tyynnyttää Rasseneuria. Etienne jatkoi:\n\n-- Toverit! Meidän ei sallita puhua, meidän kimppuumme lähetetään\nsantarmeja, ikäänkuin me olisimme ryöväreitä. Mutta jos niin on, niin\npuhukaamme täällä. Täällä me olemme vapaat, täällä me olemme kotona,\ntäällä ei kukaan voi estää meitä puhumasta yhtä vähän kuin metsän\npetoja ja lintuja.\n\nVastaukseksi nousi myrskynä huutoja ja kirkuntaa.\n\n-- Niin, niin, metsä on meidän... täällä voimme puhua... Puhu!\n\nHetkisen seisoi Etienne hiljaa kannolla. Kuu oli vielä matalalla\ntaivaanrannalla valaisten ainoastaan puun latvoja. Joukko seisoi\ntummana massana, jonka yli Etienne kohosi liikkumattomana varjona.\n\nSitten kohotti hän hitaasti kätensä ja alkoi puhua. Mutta nyt ei hänen\näänensä enää kaikunut kiihkeänä kutsuna, vaan hän puhui tyynesti ja\nlevollisesti, ikäänkuin tekisi tiliä väkijoukolle. Hän lausui saman\npuheen, minkä poliisikomisarius oli estänyt hänen lausumasta Ilossa.\nHän alkoi yleiskatsauksesta lakkoon, jolloin hän pyrki olemaan niin\nkaunopuhelias kuin suinkin tuoden esiin pelkkiä tosiseikkoja. Mainitsi,\nettä hän itse oli lakkoa vastaan eivätkä kivihiilenkaivajat myöskään\ntahtoneet lakkoa, mutta yhtiö oli sen aikaansaanut uudella\npalkkajärjestelmällään. Sitten mainitsi hän edustajien ensimäisen\nkäynnin tirehtöörin luona. Siihen aikaan hallinto ei uskonut heitä,\nmutta myöhemmin, kun jo oli liian myöhää, myönsi se virheensä ja lupasi\nantavansa takaisin kaksi centimea, jotka se oli tahtonut varastaa\nheiltä. Siirtyen nykyoloihin todisti hän numeroilla, että säästökassa\noli tyhjä, teki selvää, mihin lähetetty avustus oli käytetty ja\nohimennen sanoi muutaman sanan Internationalesta Pluchart'in sekä\nmuitten puolustukseksi. He olivat maailman valloittamishommissa eivätkä\nsiis voineet tehdä enempää heidän hyväkseen. Asema kävi päivä päivältä\nyhä uhkaavammaksi, yhtiö uhkasi erottaa kaikki työstä ja värvätä uusia\ntyömiehiä Belgiasta. Sitä paitsi pelotti se arkoja ja oli saanut\nmuutamia työmiehiä ryhtymään työhön. Hän puhui yksitoikkoisella\nkumealla äänellä painostaakseen noita huonoja uutisia, nälän voittoa,\nmasentunutta rohkeutta ja taistelua, joka käy ylivoimaiseksi. Ja hän\nlopetti äkkiä korottamatta ääntään.\n\n-- Tällaisissa oloissa, toverit, täytyy meidän tänään tehdä ratkaiseva\npäätös. Tahdotteko jatkaa lakkoa? Ja siinä tapauksessa mitä ajattelette\ntehdä voittaaksenne yhtiön?\n\nSyntyi syvä hiljaisuus. Nuo synkät sanat olivat masentaneet joukon.\nKuului ainoastaan huokauksia pimeydestä.\n\nMutta Etienne alkoi taas puhua ja nyt kaikui hänen äänensä toisessa\näänilajissa. Nyt ei hän enää ollut yhdistyksen sihteeri vaan kansan\njohtaja, totuuden apostoli.\n\nOlisiko heidän joukossaan todellakin sellaisia, jotka tahtoisivat\nrikkoa sanansa? Kuinka? Oliko nyt kuukauden ajan kärsitty turhaan,\npitäisikö palata kaivoksiin nöyrtyneenä ja taas alkaisi sama kurjuus.\nEikö sitten ole parempi kuolla heti yrittäessään lopettaa kapitalin\nvallan, joka pakottaa työläisiä kärsimään nälkää? Hän kertoi\nkivihiilenkaivajain sietämättömästä tilasta, sillä he yksin kantoivat\nliikepulien kauheita seurauksia. Niin pian kuin työnantajan tulot\nalenevat, ovat työläiset pakotetut näkemään nälkää. Ei, mahdotonta on\nhyväksyä uusi maksutapa, sillä se on vain epäsuora palkan alennus;\njokaiselta työmieheltä yhtiö varastaa tunnin työn päivässä. Mutta\nriittää, jo on aika käsissä, jolloin työmiehet on saatettu\näärimmäisyyteen ja jolloin he itse hankkivat itselleen oikeuden.\n\nHän pysähtyi kädet koholla taivasta kohti.\n\nSana \"oikeus\" puistatti joukkoa, se lainehti ja ratkesi\nkättentaputuksiin.\n\n-- Oikeutta! oikeutta! Aika on tullut!\n\nEtienne innostui yhä enemmän. Häneltä puuttui Rasseneurin taito puhua\npitkälti, häneltä puuttuu usein sanoja ja vaivoin sommitteli hän\nlauseita, mutta hän teki eleitä käsin ikäänkuin työntäisi niitä olalla.\nTällaisina hetkinä löysi hän voimakkaita kuvaannollisia ilmaisumuotoja,\njotka vaikuttivat kuulijoihin. Kaikki hänen liikkeensä olivat\ntyömies-murtajan liikkeitä, hän puristi kyynärpäänsä kylkeen ja sitten\näkkiä ojensi käden eteen voimakkaaseen nyrkkiin puristettuna, samaan\naikaan kurottaen kaulaansa ikäänkuin tahtoen purasta jotakuta.\n\n-- Palkkajärjestelmä on orjuuden uusi muoto, jatkoi hän helisevällä\näänellä. -- Kaivosten täytyy kuulua kivihiilenkaivajille, kuten meren\nkalastajille ja maan talonpojille... Kuulkaa! kaivokset kuuluvat\nteille, kaikille, jotka jo vuosisatoja olette maksaneet sen verellänne\nja hiellänne!\n\nHän sotkeutui pelkäämättä selittämään oikeudenkäsityksiä ja erikoisia\nlakeja kaivoksista, joista asioista ei hän itsekään ollut oikein\nselvillä. Maan syvyyksien samoinkuin itse maankin täytyy kuulua\nkansalle. Yhtiöt omistivat ne väärien etuoikeuksien nojalla, minkä\nlisäksi Montsou'hun nähden heillä oli aivan laittomia sopimuksia\nentisten tilanomistajain kanssa. Kivihiilenkaivajain täytyi palauttaa\nitselleen omaisuutensa, -- ja hän viittasi kädellään yli tasangon\nmetsän toisella puolen. Samassa silmänräpäyksessä nousi kuu puitten\ntakaa ja loi valoa puhujaan. Kun joukko näki hänet siten valaistuna ja\nojennetuin käsin jakavan heille rikkauksia, alkoi se taas\nihastuksissaan taputtaa.\n\n-- Hyvä, hyvä! Oikein!\n\nEtienne siirtyi nyt puhumaan lempiaiheistaan työvälineitten\nsiirtämisestä yhteisomistukseen, jota hän toisti useamman kerran, sillä\nyksin nuo oudot sanat miellyttivät häntä. Hänen ensimäinen perustelunsa\noli se, että vapaus on saavutettavissa ainoastaan nykyisen valtiomuodon\nhävittämisen kautta. Sitten kun kansa saa vallan käsiinsä, alkavat\nuudistukset. Silloin palataan alkuperäiseen kantaan, nykyisen\norjuutetun perheen sijalle tulee tasa-arvoisten ihmisten vapaa perhe,\ntulee vallitsemaan täydellinen kansallinen, valtiollinen ja\ntaloudellinen tasa-arvo. Yksilön vapaus tulee turvatuksi\ntuotantovälineitten yhteisomistuksesta ja vihdoin kaikki tulevat\nsaamaan ilmaisen opetuksen.\n\nSiten tulee vanha lahonut yhteiskunta uudistetuksi juuriaan myöten. Hän\nhyökkäsi myös avioliittoon ja perintölakiin, määräsi jokaisen\nomaisuuden, kumosi kerrassaan koko rakennuksen, joka oli perustettu\nvääryydelle, yhdellä käden käänteellä kuten heinämies viikatteella\nniitti ruohon pellolla. Ja sitten toisella kädellä alkoi hän rakentaa\ntulevan ihmiskunnan rakennuksen, joka perustuu oikeuteen ja kohoo\nkorkealle kahdennenkymmenennen vuosisadan ruskossa. Tässä aivojen\nponnistuksessa kieltäytyi jo järki toiminnasta ja jälellä oli\nkiihkoilijan usko. Kaikki vastaväitteet, jotka terve järki oli\nasettanut, katosivat eikä mikään ollut helpompaa kuin tuon uuden\nmaailman luominen. Kaikki oli jo edeltäpäin määrätty, hän puhui siitä\nikäänkuin koneesta, jonka voi panna pystyyn parissa tunnissa, eikä tuli\neikä veri voineet pysäyttää häntä.\n\n-- Meidän vuoromme on tullut, huusi hän innon valtaamana, -- valta ja\nrikkaus on kuuluva meille!\n\nYleisen riemastuksen hyväksymishuuto keskeytti hänet. Täysikuu valaisi\nnyt koko metsäpolun, valaisten tuon joukkomeren, joka täytti sen aina\npuitten runkojen väliin. Kasvot hehkuivat innostusta, silmät\nvälkkyivät, suut ammottivat, koko tuo nälkäinen joukko, miehet, naiset\nja lapset olivat valmiit heti hyökkäämään vallatakseen kaikki ne\nrikkaudet, jotka siltä olivat vääryydellä ryöstetyt. He eivät tunteneet\npakkasta, tuo tulinen puhe oli lämmittänyt heidät. Heitä innostutti\ntoivo totuuden pikaisesta voitosta. Mikä ihmeellinen unelma! Päästä\nherroiksi, lakata kärsimästä ja saavuttaa vihdoinkin nautintoa!\n\n-- Niin juuri, peeveli! Nyt on meidän vuoromme. Alas sortajat!\n\nKaikista eniten olivat naiset huumaantuneet. Maheun vaimo oli aivan\nkadottanut tavallisen tyyneytensä, Levaquen vaimo kiljui, la Brule\npudisti laihoja käsiään ilmassa, Philomene huusi niin että ratkesi\nyskimään ja Mouquette ihastuksissaan ei voinut pidättäytyä, vaan huusi\npuhujalle helliä sanoja. Miehet olivat myös innostuneet, Maheu päästeli\nvihaa pursuvia huudahduksia, Levaque'en suu kävi lakkaamatta,\nSakariaskin ja Mouquet olivat ihmeissään, että mies voi puhua noin\nkauan ottamatta välillä yhtään olutkulausta. Ainoastaan Pierron vapisi.\nMutta eniten melusi Jeanlin hirsipinolla. Hän hyppi, huusi kiihottaen\nBebert'ia ja Lydiaa ja heilutti koria, niissä onneton Puola vikisi.\n\nSuosionosotukset alkoivat taasen. Etienne nautti vaikutusvallastaan.\nHänellä oli valta noitten kolmen tuhannen hengen yli, joilla sydän\nalkoi nopeammin sykkiä yhdestä hänen sanastaan. Ainoastaan Rasseneur\nkohautti olkapäitään halveksivasti ja vihasesti.\n\n-- Anna toki minun puhua! huusi hän Etiennelle.\n\nTämä hypähti kannolta.\n\n-- Puhu, saa nähdä haluavatko he kuulla sinua.\n\nRasseneur oli noussut hänen paikalleen ja liikkeellä vaati\nhiljaisuutta. Mutta melu ei vaimentunut. Hänen nimensä siirtyi\netumaisista riveistä, jotka olivat tunteneet hänet takimmaisiin eikä\nhäntä tahdottu kuulla. Se oli kumoon kaadettu epäjumala, jonka pelkkä\nnäkeminen harmitti hänen entisiä puoluelaisia. Hänen puheensa, jotka\nlorisivat kuin puro ketään loukkaamatta, olivat ennen lumonneet heitä,\nmutta nyt ne tuntuivat joltakin imelältä pelkurien nukutusjuomalta.\nTurhaan koetti hän saada äänensä kuuluville alkaen tyynnyttävän\npuheensa väitteellä, ettei silmänräpäyksessä voida uudistaa maailmaa,\nvaan tarvitaan aikaa ennenkuin yhteiskunnalliset suhteet ehtivät\nkehittyä. Mutta kukaan ei kuunnellut häntä, hänelle vihellettiin, häntä\npilkattiin ja hänen tappionsa täällä kävi tuntuvammaksi kuin Ilossa.\nVihdoin alettiin heittää häneen jäätyneen mullan palloja ja äkkiä huusi\neräs vaimo kimakalla äänellä:\n\n-- Alas petturi!\n\nRasseneur kehitti ajatusta, etteivät kaivokset voi olla kaivajien\nomaisuutta yhtä vähän kuin kehruunne kehrääjän, vaan olisi\nhyödyllisempi, jos työmiehille kuuluisi voitto-osuus, jos he olisivat\nosakkaina liikkeessä, niin isännät itsestään alkaisivat pitää heistä\nhuolta.\n\n-- Alas petturi! -- toisti tuhatääninen joukko, ja jo suhisi kiviä\nilmassa.\n\nRasseneur kalpeni. Hänen silmänsä täyttyivät epätoivon kyyneleillä.\nKoko hänen olemassaolonsa oli tällä hetkellä murrettu, kaksikymmentä\nvuotta oli hän kunnianhimosta pysyttänyt toverisuhteita, mitkä\nruhjoutuivat nyt joukon kiittämättömyydestä. Hän astui alas kannolta\nmurtunein mielin voimatta enää jatkaa.\n\n-- Sinä iloitset, lausui hän riemuitsevalle Etiennelle, -- olkoon\nmenneeksi, minä toivon, että sinulle tapahtuisi samoin. Ja se tapahtuu,\nmuista se!\n\nHän levitti kätensä ikäänkuin heittäen pois päältään kaiken vastuuden\nniistä onnettomuuksista, joitten nyt piti tapahtua ja lähti yksinään\nhiljaisen, kuun valaiseman pellon yli.\n\nHäntä saatettiin kirkumalla ja naurulla. Äkkiä kaikkien hämmästykseksi\nsaatiin kannolla nähdä ukko Bonnemort, joka kesken melua koetti puhua\njotain. Siihen asti oli Mouquet ja hän pysyneet tavallisuuden mukaan\najatuksiinsa vaipuneina menneistä ajoista. Epäilemättä oli nyt hänet\nvallannut puhekipu, vastustamaton tarve puhua menneisyydestä, josta hän\nsaattoi kertoa tuntikausia. Syntyi syvä hiljaisuus, kaikki kuuntelivat\ntuota kuun valossa seisovaa ukkoa, joka näytti haamulta. Hän kertoi\nnuoruudestaan, kahdesta sedästään, jotka hautautuivat Voreux'hon,\nsitten kertoi hän keuhkotulehduksesta, joka oli riistänyt häneltä\nvaimon. Yli kaikkien hänen kertomustensa kulki punasena juovana\npääajatus, ettei koskaan ole ollut hyvä elääkseen eikä koskaan tulekaan\nhyvä. Samalla tavalla oli heitä kokoontunut tänne metsään viisisataa\nhenkeä, koska kuningas ei tahtonut lyhentää työpäivää. Siinä hän\nkeskeytti itsensä alkaen puhua toisesta lakosta. Oh, kyllä hän on ollut\nmukana sellaisissa. Ja kaikki ne päättyivät tässä metsässä. Toisinaan\noli pakkanen, toisinaan kuuma. Ja eräänä iltana oli satanut niin\nrankasti, että oli täytynyt hajaantua voimatta sanoa mitään toinen\ntoisilleen. Ja sitten saapui kuninkaan sotamiehiä ja asia päättyi\npyssyinlaukauksiin.\n\n-- Ja me kohotimme ylös kätemme samoin kuin nyt ja vannoimme, ettemme\nenää menisi kaivokseen. Minäkin vannoin, oh, minä vannoin!\n\nJoukko kuunteli epätietoisena ja neuvottomana. Etienne seurasi tarkoin\nukon puhetta ja nyt hyppäsi hän ukon viereen. Hän oli juuri huomannut\nChaval'in eturivissä ja sai intoa ajatellessaan, että ehkä Katarinakin\non siinä. Hän tahtoi hänen nähden saada joukolta suosionosotuksia.\n\n-- Toverit, huudahti hän. -- Te olette kuulleet tässä yhden\nvanhuksistanne, tiedätte mitä hän on kestänyt ja mitä saavat lapsemme\nkestää ellemme tee loppua varkaille ja mestaajille.\n\nHän oli kauhea. Ei vielä koskaan hän ollut puhunut niin tulisesti.\nToisella kädellään kannatti hän ukko Bonnemort'ia työntäen hänet esille\npuutteen ja surun viirinä, joka vaati kostoa. Nopein lausein kertoi hän\nMaheun suvun vaiheista, näyttäen miten yhtiö oli riistänyt noita\nihmisiä, ja kaivos imenyt heidän elämännesteensä, koko vuosisadan\nolivat he työskennelleet kaivoksessa ja nyt olivat vielä nälkäisempiä\nja onnettomampia kuin alussa. Ja vastakohdaksi asetti hän\npaksumahaisia tirehtörejä, jotka lapioivat kultaa, sekä koko joukon\nosakkeenomistajia, jotka elivät vuosisatoja mitään tekemättä kuten\nilotytöt työmiesten kustannuksella. Eikö tuo ole kauheata? Ihmisiä\nkuolee maan alla sukupolvesta sukupolveen hankkiakseen viiniä ja\nliköriä herroille ministereille ja jotta mahtavat herrat ja porvarit\nsukupolvesta sukupolveen voisivat pitää kemuja ja lihoa heidän\nhiestään.\n\nNyt oli hänellä tilaisuus kuvata räikein piirtein kivihiilenkaivajien\ntauteja, joista hän oli lukenut: vähä-verisyydestä, mustasta\nbronchitis'ta, rinta-ahdistuksesta, leinistä ja riisitaudeista.\nOnnettomia työläisiä heitetään koneitten syöteiksi, heidät ajetaan kuin\nkarjaa työväen kyliin. Suuret yhtiöt vähitellen valtaavat heidät uhaten\ntehdä orjiksi koko maan työväen miljonia työväen käsiä tuhansien\nlaiskurien hyväksi.\n\nMutta kivihiilenkaivaja ei nyt enää ole sana tietämätön olento kuin\nennen, hän ei ole enää vetojuhta, joka raataa maan kolossa. Kaivoksen\nsyvyydestä kasvaa uusi työväen armeija, syvällä maan alla kypsyy uusien\nkansalaisten sato, joka kerran aurinkoisena päivänä katkoo maapinnan\nesteet. Ja silloin saadaan nähdä uskalletaanko ehdottaa sadanviiden\nkymmenen frankin eläke vanhukselle, joka oli työskennellyt maan alla\nyli neljäkymmentä vuotta, jolla on parantumaton yskä ja sääret\nturvonneet maanalaisesta vedestä.\n\nNiin! työ tulee vetämään tilille kapitalin, tuon työläisille\ntuntemattoman epäjumalan, joka on piiloutunut johonkin salaiseen\npyhättöön ja mistä se imee niitten onnettomien elämän, jotka sitä\nsyöttävät. He lähtevät sinne saadakseen nähdä hänen kasvonsa\ntulipalojen valossa he hukuttavat vereen tuon kyllääntymättömän härän,\ntuon kummituksen, joka syö ihmislihaa!\n\nHän vaikeni, mutta hänen ojennettu kätensä osoitti vieläkin vihollista\ntuolla kaukana jossain. Tällä kertaa huusi joukko niin rajusti, että se\nkuului Montsou'hun ja asukkaat katsoivat peloissaan Vandame metsään\npäin luullen että oli sattunut kauhea maanvieremä. Yölinnut lensivät\npelästyneinä pensaista ja kohosivat korkealle metsän yli.\n\nEtienne tahtoi saada asian heti ratkaistuksi ja asetti viimeisen\nkysymyksen:\n\n-- Toverit, mitä päätätte? Jatketaanko lakkoa?\n\n-- Jatketaan, jatketaan! huudettiin eri haaroilta.\n\n-- Ja mihin toimenpiteisiin aiotte ryhtyä? Me joudumme varmasti\ntappioon, jos petturit menevät huomenna töihin.\n\n-- Alas petturit! myrskynä vyöri vastaus.\n\n-- Te päätätte siis pakottaa heidät muistamaan velvollisuutensa ja\nvalansa... Kuulkaa, mitä voimme tehdä, -- me voimme mennä kaikkiin\nkaivoksiin ja viedä pois kaikki petturit työstä siten näyttääksemme\nyhtiölle, että me kaikki olemme yksimielisiä ja ennemmin tahdomme\nkuolla kuin taipua.\n\n-- Oikein, kaivoksiin! kaivoksiin!\n\nPuhuessaan Etienne turhaan haki silmillään Katarinaa tuossa\nihmismeressä. Häntä varmaankaan ei ollut. Sen sijaan näki hän koko ajan\nChavalin, joka milloin kohautti olkapäitään, milloin virnisti\nkateellisena toverin menestyksestä, hän olisi ollut valmis myymään\nitsensä saadakseen edes osan tuon maineesta.\n\n-- Ja jos meidän joukossamme on urkkijoita, toverit, jatkoi Etienne,\nniin olkoot he varuillaan, me tunnemme heidät... Minä näen tässä\nVandamen työläisiä, jotka eivät ole jättäneet työt...\n\n-- Minuako tarkoitat? huudahti Chaval uhmaten.\n\n-- Sinua tai toista, samantekevä. Mutta koska sinä puutut puheeseen,\nniin pitäisi sinun itsesikin ymmärtää, ettei kylläisen paikka ole\nnälkäisten parissa. Sinä teet työtä Jean-Bart'issa...\n\nJoku huudahti joukosta pilkaten:\n\n-- Hänkö tekisi työtä... Hänellä on nainen, joka raataa hänen\nhyväkseen.\n\nChaval tulistui ja kirosi:\n\n-- Saakeli! onko kielletty työtä tekemästä?\n\n-- Kyllä! -- huusi Etienne. -- Kun toverit kärsivät yhteishyvän edestä,\non kielletty ajattelemasta omaa etuaan ja asettua työnantajien\npuolelle. Jos lakko olisi yleinen, olisimme jo kauan sitten\nvoittaneet... Ei ainoakaan mies saisi tehdä työtä Vandamessa, kun\nMontsoussa on lakko! Asiamme saisi vauhdin, jos kaikkialla työt\nasettuisivat, Deneulinin luona ja muualla samoin kuin täällä...\nYmmärrätkö? Ei ole pettureita muualla kuin Jean-Bart'issa, te olette\nkaikki pettureita!\n\nJoukko ympäröi Chavalin uhkaavasti. Nyrkit puristuivat, kuului huutoja:\nalas Chaval, alas! Chaval tuli kalman kalpeaksi. Mutta kiihkeässä\ntoivossaan saada voiton Etiennestä pälkähti hänen päähänsä loistava\najatus.\n\n-- Kuulkaa! huudahti hän. -- Tulkaa huomenna Jean-Bart'iin, niin saatte\nnähdä teenkö työtä! Me olemme yksimielisiä kanssanne ja minut on\nlähetetty tänne ilmoittamaan teille siitä. Täytyy sammuttaa uunit...\nYhtykööt koneenkäyttäjätkin lakkoomme. Ja seisokoot pumput myös! Vesi\ntäyttäköön kaivokset ja menköön ne kaikki hiiteen!\n\nHän sai rajuja kättentaputuksia osakseen, rajumpia kuin Etiennekaan.\nPuhuja toisensa jälkeen nousi kannolle huutaen mitä mielettömimpiä\nehdotuksia keskellä yleistä melua ja rähinää. Se oli hulluuden purkaus,\nkiihkoilijain kärsimättömyyttä, jotka olivat väsyneet odottamaan\nihmeitä ja päättäneet toimittaa sen itse. Nuo nälkäiset aivot näkivät\nkaikki punasessa valossa, he olivat näkevinään verta, tulipaloja,\njoista uusi koko maailman onni oli nouseva.\n\nJoukko alkoi liikkua. Maheu oli asettunut vaimonsa viereen. Molemmat\nolivat kadottaneet tavallisen järkevyytensä ja hyväksyen kuuntelivat\nLevaqueta, joka vaati insinöörien päitä, sillä heidätkin oli vallannut\npitkäaikainen katkeruus, joka oli kytenyt kuukausien aikana. Pierron\noli huomaamatta kadonnut, Bonnemort ja Mouque puhuivat yht'aikaa mitä\nkauheimpia asioita, joita ei voinut ymmärtää. Sakarias huusi\npiloillaan, että täytyy hävittää kirkot ja nuori Mouquet hakkasi\nvasarallaan enentääkseen melua.\n\nNaiset raivosivat. Levaquen vaimo kädet puuskassa haukkui Philomene'a\nmuka siitä, että tämä oli nauranut. Mouquette ehdotti, että\nsantarmeille annettaisiin aika potkut. La Brule oli saanut kiinni\nLydian, jolla ei ollut salaattia, eikä koria ja löylyytti tyttöä aika\nlailla, huitoen sitten käsillään kuvitellen, että hän jakaa iskuja\npäälliköille, joita hän toivoi saavansa siihen paikkaan. Jeanlin oli\nhetkeksi hämmentynyt, kun joku poika oli kertonut Bebert'ille, että\nRasseneurin vaimo oli nähnyt heidän kaappaavan Puolan. Sitten päätti\nhän hiljakseen päästää kaniinin Huvin ovelle ja alkoi rehkiä kahta\nkauheammin.\n\n-- Toverit! Toverit! huusi Etienne aivan käheänä ponnistuksistaan saada\njoukon järjestykseen määrättyjen päätösten tekemistä varten.\n\nVihdoin tuli hiljaisuus.\n\n-- Toverit! Siis huomenaamulla Jean-Bart'iin! Onko se päätetty?\n\n-- On, on Jean-Bart'iin! Alas petturit!\n\nKolmentuhantisen joukon äänet pyrysivät myrskynä täyttäen avaruuden ja\nvähitellen häviten kirkkaan taivaan korkeuksiin.\n\n\n\n\n\nVIIDES OSA.\n\n\n\n\nI.\n\n\nKello neljä oli kuu kadonnut ja tuli aivan pimeä.\n\nDeneulinien luona nukuttiin vielä. Vanha kivitalo seisoi synkkänä ja\näänettömänä, suljetuin ikkunaluukuin. Suuri puisto erotti talon\nJean-Bart'in kaivoksesta. Toiselta puolen kulki autio tie Vandameen,\ntuohon suureen kaupunkiin, joka oli metsän toisella puolen, noin kolmen\nkilometrin päässä kaivoksesta.\n\nHra Deneulin oli edellisen päivän viettänyt suurimmaksi osaksi\nkaivoksessa ja nukkui nyt sikeästi kääntyneenä seinään päin. Äkkiä\nkuuli hän unissaan, ikäänkuin joku kutsuisi häntä. Hän heräsi ja kuuli\ntosiaankin äänen, jolloin hän heti riensi ikkunan luo. Ikkunan alla\npuistossa seisoi yksi hänen kaivosvoutejaan.\n\n-- No mitä? kysyi hra Deneulin.\n\n-- Kivihiilenkaivajat kapinoivat... puolet miehistä ei tahdo tehdä\ntyötä ja estää toisiakin menemästä töihin.\n\nHra Deneulin unesta juuri havahduttua ei heti kyennyt ymmärtämään,\nmiten oli asian laita.\n\n-- Pakottakaa heidät menemään kaivokseen, piru vieköön, mutisi hän.\n\n-- Sitä olemme jo koettaneet tunnin ajan, vastasi vouti. -- Ja vihdoin\npäätimme hakea teidät. Ehkä teidän onnistuu saada heidät järkiinsä.\n\n-- Hyvä on, minä tulen heti.\n\nHän pukeutui nopeasti jo täysin selvänä asemasta ja hyvin levottomana.\nOlisi voinut ryöstää koko talo tyhjääsi, sillä ei palvelija eikä\nkeittäjätär näyttäneet elonmerkkejä. Mutta talon toiselta puolen kuului\nlevottomia kuiskauksia ja kun hän tuli eteiseen avautui tyttärien ovi\nja he hyppäsivät molemmat valkosissa aamunutuissa vastaan.\n\n-- Isä, mitä on tapahtunut?\n\nVanhin, Lucie, oli jo täyttänyt kaksikymmentä kaksi vuotta, hän oli\npitkä ja solakka mustaverinen tyttö. Toinen, Jeanne oli yhdeksäntoista\nvanha hoikka vaaleanverinen kultakutrinen ja notkealiikkeinen kaunotar.\n\n-- Ei mitään erityistä, vastasi hän rauhoittaakseen heidät. -- Jotkut\nhalunkit taitavat metelöidä, minä menen heti katsomaan.\n\nMutta he eivät päästäneet häntä kehottaen syömään ensin jotain\nlämmintä, sillä muutoin palaisi hän taas sairaana ja vatsa epäkunnossa.\nHän kieltäytyi vakuuttaen, ettei ole aikaa odottaa.\n\n-- Mutta kuule, huudahti vihdoin Jeanne kietoen käsivartensa hänen\nkaulaansa, -- juo edes lasillinen konjakkia ja syö pari leivosta.\nMuuten en laske sinua ja sinun täytyy kantaa minut mukaasi.\n\nHänen täytyi antaa perään, vaikka hän vakuutti, että leivokset eivät\nmene alas kurkusta. Tyttäret kulkivat hänen perässään kantaen kukin\nkynttiläänsä. Ruokasalissa palvelivat he häntä kilpaa, toinen kaatoi\nviiniä lasiin ja toinen haki leivoksia.\n\nHe olivat nuorina kadottaneet äidin ja kasvattivat toinen toisiaan,\ntotta puhuen, huononlaisesti isän hemmotellessa heitä. Vanhin\nhaaveili tulevansa oopperalaulajattareksi, nuorin oli innostunut\nmaalaustaiteeseen, jolloin hän osoitti omituisen rohkean makunsa. Mutta\nkun asiat horjahtivat ja oli täytynyt muuttaa elämäntapaa, muuttuivat\nnuo erikoiset tytöt äkkiä hyvin järkeviksi ja käytännöllisiksi\ntaloudenhoitajattariksi, jotka olivat selvillä pienimmästäkin\nerehdyksestä laskuissa. Huolimatta poikamaisesta luonteestaan, hoitivat\nhe talouden erinomaisesti tinkien joka pennistä, riitelivät\npuotipalvelijain kanssa, käänsivät pukunsa nurin ja muuttivat niiden\nkuosin moneen kertaan, millä he saavuttivat sen, ettei puute ollut\nhuomattavissa talossa.\n\n-- Syöhän toki, isä, toisti Lucie. Mutta huomatessaan, että hän istuu\nsynkkänä ja miettiväisenä tuskin kuunnellen tytärtään, pelästyi tämä.\n\n-- Varmaankin siellä on tapahtunut jotain vakavaa, koska sinä olet noin\nnyrpeissäsi. Tahdotko, että jäisimme sinun kanssasi kotiin, tulevat he\ntoimeen ilman meitäkin tuolla aamiaisella.\n\nHän puhui siksi päiväksi suunnitellusta huviretkestä. Rouva Hennebeau'n\npiti poiketa ensin Gregoirien luo Cecilea hakemaan ja sitten heidän\nluokseen, jonka jälkeen kaikin lähtisivät Marchienneen vuoritirehtöörin\nrouvan luo aamiaiselle. Silloin oltaisiin tilaisuudessa näkemään koko\ntehdas sulatusuunineen kaikkineen.\n\n-- Tietysti me jäämme, vahvisti Jeanne.\n\nMutta hra Deneulin suuttui.\n\n-- Mitä tyhmyyksiä! Sanoinhan jo, ettei ole tapahtunut mitään vakavaa.\nKäykää levolle, tehkää minulle se ilo, ja kello yhdeksän olkaa valmiit,\nkuten on sovittu.\n\nHän antoi heille suuta ja riensi ulos. Hänen askeleensa kaikuivat\nkumeasti puiston jäätyneellä polulla.\n\nKulkien oikotietä kapeita ryytimaan polkuja ajatteli Deneulin hajoavaa\nomaisuuttaan. Hän oli myynyt osakkeensa Montsou'n yhtiölle miljonasta\nluullen voivansa tehdä sen kaksinkertaiseksi ja nyt on hän sen\nmenettämäisillään. Onnettomuudet olivat aina hänen kintereillään.\nMilloin täytyi odottamatta kuluttaa suuria summia korjaustöihin,\nmilloin voitonehdot kävivät äkkiä mahdottoman epäedullisiksi. Ja nyt\nkun oli toiveita saada voittoja sattui tuo kauhea liikepula. Jos vielä\nhänen kaivoksessaan puhkeaa lakko, niin joutuu hän vallan vararikkoon.\n\nJean-Bart'illa ei tietysti ollut samaa merkitystä kuin Voreux'lla,\nmutta se oli rakennettu uusimpien vaatimusten mukaiseksi ja insinörit\nnimittivät sitä kauniiksi kaivokseksi. Kaivosaukko oli tehty\npuolitoista metriä leveämmäksi ja syvennetty aina seitsemään sataan\nkahdeksaan metriin. Sitten oli siihen hankittu kaikki uudet\nvarustukset, uusi kone, uusi häkki, kaikki tieteen viimeisten\nvaatimusten mukaan. Vedenpumppulaitos oli rakennettu toiseen\nkaivokseen. Gaston-Marie'hin, joka toimi nyt yksinomaan siinä\ntarkoituksessa. Jean-Bart'issa oli paitsi nostokoneosastoa ainoastaan\nporrasosasto ja ilmavaihtotorvi.\n\nChaval oli ensimäisenä paikalla jo kello kolme. Hän kehoitti\ntovereitaan yhtymään lakkoon ja vaatimaan myös viiden centimen\npalkankorotuksen hiilirattaita kohti. Neljäsataa kivihiilenkaivajaa oli\npian virrannut vajasta vastaanottohuoneeseen, kaikki huutaen ja huitoen\nkäsillään. Työnhaluiset olivat avojaloin lyhdyt ja kuokat käsissään,\ntoiset puukengissä ja päällystakeissa estivät heiltä tien päästämättä\nheitä kaivokseen. Voudit olivat huutaneet itsensä käheiksi koettaessaan\nsaada työmiehet järkiinsä ja estämättä niitä, jotka tahtoivat mennä\ntöihin.\n\nChaval joutui aivan vimmoihin saadessaan nähdä Katarinan housuissa ja\nmekossa ja myssyssä. Noustessaan oli hän tylysti käskenyt tämän jäämään\npaikoilleen, mutta Katarina ei totellut häntä. Hän oli epätoivoissaan\ntuosta työseisauksesta, sillä Chaval ei koskaan antanut hänelle rahaa\nja hänen täytyi usein maksaa sekä itsensä että hänen puolestaan. Kuinka\nhänen kävisi, jos hän lakkaisi ansaitsemasta? Häntä vaivasi alinomainen\npelko joutua Marchiennen tyttölään, mihin rattaitten naislykkääjät\ntavallisesti joutuivat jäätyään kodittomiksi ja leivättömiksi.\n\n-- Mitä hittoa sinulla täällä on tekemistä? -- huusi Chaval.\n\nKatarina sopersi, ettei hänellä ole korkokapitalia ja että hän tahtoo\ntehdä työtä.\n\n-- Vai nouset sinä minua vastaan, lutka! Suoria heti kotiin, tai\npotkasen minä sinut niin että lennät.\n\nKatarina vetäytyi syrjään peloissaan, mutta ei mennyt pois, sillä hän\ntahtoi nähdä, miten asiat päättyy.\n\nDeneulin saapui lajitteluvajaan. Lyhtyjen heikosta valosta huolimatta\nnäki hän yhdellä silmäyksellä koko työläisten levottoman joukon. Hän\ntunsi kasvoista joka työmiehen, joka lykkääjän, lastaajan ja\nkulettajan. Kone odotti ja siitä pöllysi höyryjä ilmaan. Oli otettu\nvain noin kahdeksankymmentä lyhtyä, toiset paloivat lyhtyosastossa.\nMutta epäilemättä saattaisi ainoa sana hänen huuliltaan panna jälleen\ntyön liikkeelle.\n\n-- No, pojat, mitä on tapahtunut? -- kysyi hän voimakkaalla äänellä. --\nMiksi olette tyytymättömät? Selittäkää, niin voimme hieroa sovintoa.\n\nHän kohteli aina työläisiä isällisesti, vaikkakin samalla oli hyvin\nvaativainen. Monet pitivät tosiaankin hänestä pääasiallisesti hänen\nrohkeutensa tähden. Hän oli aina heidän kanssaan kaivoksessa, aina\nensimäisenä vaarassa. Pari kertaa räjähdyskaasun räjähdyttyä laskettiin\nhän kaivokseen, silloin kuin rohkeimmatkin olivat peräytyneet.\n\n-- Minä toivon, ettette pakota minua katumaan sitä, että olen kohdellut\nteitä hyvin. Te tiedätte, että olen kieltäytynyt kutsumasta santarmeja.\nPuhukaa, minä kuuntelen.\n\nTyöläiset pysyivät hämillään vaiti peräytyen, mutta vihdoin täytyi\nChavalin astua esiin.\n\n-- Me emme enää voi työskennellä näin, herra Deneulin. Meidän täytyy\nsaada viisi centimea lisää rattaista.\n\nDeneulin oli hämmästyvinään.\n\n-- Kuinka? Viisi centimea! Mistä johtuu sellainen vaatimus? Enhän minä\nmoiti teidän paalutustyötänne enkä ehdota teille uutta maksutapaa,\nkuten hallinto Montsou'ssa.\n\n-- Niinpä kyllä, mutta sittenkin ovat Montsou'n toverit oikeassa. He\nkieltäytyvät uudesta maksutavasta ja vaativat lisäksi viiden centimen\npalkankorotusta. Voimassa olevan palkan edestä on nykyään mahdotonta\ntehdä kunnollista työtä. Me tahdomme myöskin viiden centimen\npalkankorotuksen, eikö niin, toverit?\n\nKuului hyväksyviä ääniä, joukko alkoi taas aaltoilla ja meluta.\nVähitellen siirtyivät työläiset taas lähemmäksi ja ympäröivät isännän\ntihein piirin.\n\nDeneulinin silmät välähtivät. Hän oli tottunut ankariin keinoihin ja\nhänen täytyi lujasti puristaa nyrkkinsä pidättyäkseen tarttumasta\njonkun niskaan pöllytelläkseen sitä aika lailla. Mutta hän oli\npäättänyt vaikuttaa heihin sanoilla.\n\n-- Te tahdotte saada viisi centimea lisää. Myönnän, että työ on sen\narvoinen. Mutta minä en mitenkään voi maksaa teille sitä. Jos sen\ntekisin, tulisi minulle loppu. Täytyyhän teidän ymmärtää, että pitäähän\nminunkin elää, jotta tekin voisitte elää. -- Mutta pieninkin\ntuotantokustannusten lisäännys hävittäisi minut kokonaan... Kuten\nmuistatte, annoin perään viime lakon aikana kaksi vuotta sitten,\nsilloin minä voin sen tehdä, ja kuitenkin oli tuo palkankorotus hyvin\ntuntuva minulle aina tähän päivään saakka. Mutta nyt olisin pakotettu\nheti sulkemaan kaivoksen, sillä en kuitenkaan voisi maksaa teille\npalkkaa ensi kuussa.\n\nChaval virnisti pilkallisesti katsoen työnantajaan, joka noin\navomielisesti kertoi heille asioistaan. Toiset käänsivät katseensa pois\ntahtomatta uskoa, ettei isäntä ansaitsisi miljonia työläisiltään.\n\nDeneulin piti puoltaan. Hän selitti heille taistelunsa Montsou-yhtiötä\nvastaan, joka oli valmis nielemään hänet, jos hän toimisi\nvaromattomasti. Tuo raju kilpailu pakotti hänet erikoisesti\nsäästäväisyyteen, sitä enemmän, koska Jean-Bart on Voreux'ta paljoa\nsyvempi, niin että hiilenmurtokustannukset ovat korkeammat, vaikkakin\nhiilikerros on paksumpi. Hän ei olisi koskaan korottanut palkkaa viime\nlakon jälkeen, ellei hän olisi ollut pakotettu seuraamaan Moutsou'n\nesimerkkiä pelosta, että muutoin kaikki työläiset olisivat lähteneet\nhäneltä.\n\nHän kuvasi, kuinka uhkaavaksi tulisi heille tulevaisuus, jos he\npakottaisivat hänet myymään kaivoksen ja sen kautta joutuisivat\nMontsou-yhtiön raskaan ikeen alle. Hänhän, Deneulin, ei pysytellyt\nheistä piilossa, kuten nuo osakkeen omistajat, jotka maksavat\ntirehtörille siitä, että tämä nylkisi työläisiä. Hän on itse isäntä ja\non pannut liikkeeseen kaikki rahansa, vieläpä viisautensa, terveytensä\nja henkensä. Työn seisaus olisi samaa kuin kuolema, sillä hänellä ei\nole hiilivarastoja ja kuitenkin täytyy hänen toimittaa tilaukset. Sitä\npaitsi ei käytetty kapitali voi jäädä vailla käytäntöä. Miten hän voisi\npysyttää liikesuhteensa. Kuka maksaisi korot pääomista, jotka hänen\nystävänsä ovat uskoneet hänelle? Se olisi täydellinen vararikko.\n\n-- Niin on asian laita, ystäväni, lopetti hän. Eihän voi vaatia\nmieheltä, että hän itse kuristaisi itsensä. Mutta jos minä korotan\npalkkanne viidellä centimella, tai sallin tehdä lakon, on se samaa kuin\njos leikkaisin kurkkuni poikki.\n\nHän vaikeni. Kivihiilenkaivajat olivat nähtävästi kahdenvaiheilla.\nMuutamat palasivat kaivosaukon luo.\n\n-- Ainakin täytyy olla vapaus mennä työhön, jos tahtoo, sanoi eräs\nkaivosvouti. -- Ketkä tahtovat tehdä; työtä?\n\nEnsimäisten joukossa astui Katarina esiin, mutta Chaval työnsi hänet\nraivoissaan syrjään huutaen:\n\n-- Me olemme kaikki yksimieliset, ainoastaan pelkuriraukat pettävät\ntoverinsa!\n\nNyt tuntui kaikkinainen sovinto olevan mahdoton. Työläiset huusivat ja\ntuuppivat niin että olivat vähällä lyödä päänsä seinään. Deneulin aikoi\nepätoivoissaan ruveta yksin taistelemaan joukkoa vastaan saadakseen sen\nalakynteen, mutta pian näki hän, että se on mahdotonta ja oli pakotettu\npoistumaan. Hän jäi hetkeksi istumaan vastaanottohuoneeseen. Vähitellen\ntyyntyi hän jonkun verran ja käski kutsumaan Chavalin luoksensa. Kun\ntämä tuli viittasi hän kaikille muille, että he poistuisivat.\n\n-- Jättäkää meidät.\n\nDeneulin aikoi tunnustaa, mitä Chaval oli miehiään. Jo ensi sanoista\nhuomasi hän, että tämä oli turhamainen ja kateellinen mies. Siksi\npäätti hän vaikuttaa häneen imartelulla, oli ihmettelevinään, että niin\nlahjakas työmies panee noin koko tulevaisuutensa vaaralle alttiiksi.\nVihdoin ehdotti hän suoraan, että korottaisi hänet voudiksi.\n\nChaval kuunteli häntä ääneti, aluksi puristaen nyrkkiään, mutta\nvähitellen taipuen. Hänen sisässään kävi kova kamppailu: jos hän\nitsepäisesti tulee pitämään kiinni lakosta, niin ei hän kumminkaan\nonnistu pääsemään Etiennen tilalle, kun taasen tässä avautui toinen tie\nhänen kunnianhimonsa tyydyttämiseksi -- päästä päällikköjen pariin. Tuo\najatus huumasi häntä. Varmaankaan lakkolaiset, joita hän oli odottanut,\neivät enää tule. Paras aika siis myöntyä.\n\nKuitenkin ajatellessaan noin pudisti hän kieltävästi päätään tahtoen\nnäyttää olevansa lahjomaton. Vihdoin lupasi hän tyynnyttää tovereita ja\nkehoittaa heidät menemään töihin mainitsematta mitään edellisen päivän\nsopimuksesta lakkolaisten kanssa.\n\nDeneulin jäi konttoriin eivätkä edes vouditkaan näyttäytyneet. Tunnin\najan kuului Chaval väittelevän ja vakuuttavan tovereitten kanssa\nseisoen hiilirattailla. Toiset vihelsivät hänelle ja satakaksikymmentä\ntyöläistä lähti pois pysyen lujasti päätöksessä, minkä Chaval itse oli\nheille ehdottanut. Kello oli jo yli seitsemän, Koitti kirkas ja kylmä\npäivä. Mutta äkkiä tuli kaivos taas käyntiin ja keskeytynyt työ jatkui.\nKoneen jyskiessä ja merkinantojen kohotessa alkoi työläisiä laskeutua\nkaivokseen ja vastaanottohuoneessa alkoivat rattaitten lykkääjät taas\nlykätä täysinäisiä rattaita.\n\n-- Mitä sinä siinä töllistelet? karjasi Chaval Katarinalle, joka odotti\nvuoroaan. -- Joutuun työhön, äläkä luimistele!\n\nKun rouva Hennebeau saapui kääseissä Cecilen kanssa, olivat Lucie ja\nJeanne jo aivan valmiit komeissa puvuissa huolimatta siitä, että he\nolivat muuttaneet pukujensa kuosin vähintäin parikymmentä kertaa.\nDeneulin hämmästyi, kun hän näki Negrel'in seuraavan naisia ratsain.\nOttivatko miehetkin osaa kävelyretkeen? Silloin rouva Hennebeau selitti\näidillinen ilme kasvoissaan, että häntä oli pelotettu teitten olevan\ntäynnä epäiltäviä henkilöitä, jonka vuoksi hän otti puolustajan. Negrel\nnauraen rauhoitti heitä: ei ole mitään syytä pelkoon, vain\nmetelöitsijäin tavallista uhmailua, itse asiassa ei kukaan uskalla\nheittää kivellä lasiin. Iloisena voitostaan kertoi Deneulin\nkukistetusta kapinasta Jean-Bart'issa. Nyt hän oli aivan rauhallinen.\n\nIstuen kääseihin nuoret tytöt nauroivat iloisina kauniista ilmasta, ja\nonnistuneesta huviretkestä. He eivät aavistaneet, että etäältä nousee\nmyrsky. Jos he olisivat painaneet korvansa maahan olisivat he kuulleet\netäisen huminan ja liikkuvan joukon askelten töminää.\n\n-- Siis on päätetty, toisti rouva Hennebeau, -- että Te tulette\nhakemaan tyttäriänne ja syötte päivällisen meidän kanssamme... Rouva\nGregoire oli myös luvannut tulla Cecilea hakemaan.\n\n-- Luottakaa minuun, vastasi Deneulin.\n\nAjoneuvot ajoivat Vandameen päin. Jeanne ja Lucie kääntyivät vielä\nkerran taakseen hymyilläkseen isälle, joka seisoi portailla. Negrel\nnelisti perässä.\n\nHe ajoivat metsän läpi ja saapuivat maantielle, joka vei Vandamesta\nMarchienneen. Kun he ajoivat Tartaret'n ohi, kysyi Jeanne rouva\nHennebeau'lta, tunsiko hän Cote-Verte'a, mutta vaikka tämä oli asunut\npaikkakunnalla viisi vuotta, ei hän koskaan ollut ollut näillä seuduin.\nSilloin ajettiin kiertoteitä. Tartaret oli autio viljelemätön kangas\nmetsän laidassa. Sen alla paloi jo vuosisatoja hyljätty hiilikaivos.\n\nTästä palosta liikkui kaikellaisia huhuja. Sanottiin, että entisaikaan\nolivat naistyöntekijättäret käyttäytyneet niin pahoin, että taivaan\ntuli sytytti tuon maanalaisen Sodoman. Tuikkiva tuli kiiri kankaalla,\nraoista usein tuprutti myrkyllisiä höyryjä pirun maanalaisesta\nkeitosta.\n\nKeskellä tuota kirottua erämaata kohosi ihmeellinen Cote-Verte aina\nviheröitsevine pehmeine ruohomattoineen ja pölkkylehtoineen, sekä\nhedelmällisine peltoineen, joilta korjattiin satoa kolmasti vuodessa.\nSe oli luonnollinen ansari, joka sai lämpönsä maanalaisten\nhiilikerrosten palosta. Lunta ei siinä koskaan pysynyt. Metsän\nalastomain puitten rinnalla teki tämä viheriä saari omituisen\nvaikutuksen. Sen puut olivat tuuhean lehvistön peitossa, ei edes lehdet\nolleet tulleet keltasiksi pakkasesta.\n\nAjoneuvot sivuuttivat Cote-Verte'n suoraan kankaan yli. Negrel teki\npilkkaa legendoista ja selitti, että maanalaiset tulipalot useimmiten\njohtuvat hiilipölyn käynnistä ja koska ei olla tilaisuudessa\nsammuttamaan sitä, kytee se usein ikuisesti. Hän kertoi, miten kerran\nBelgiassa sammutettiin sellainen johtamalla joen vesi kaivosaukkoon.\nMutta pian vaikeni hän, sillä vastaan alkoi tulla vähin erin\nkivihiilenkaivajain ryhmiä. He kulkivat ääneti heittäen epäystävällisiä\nkatseita ylellisesti puettuihin naisiin ja heidän komeisiin\najoneuvoihin, joitten tieltä heidän täytyi väistyä. Vähitellen kävivät\nryhmät yhä taajemmiksi niin että Scarpe-joen sillalla piti naisten ajaa\nhiljaa eteenpäin.\n\nMitä oli tapahtunut ja miksi nuo ihmiset kulkivat teillä? Naiset olivat\npeloissaan ja Negrel aavisti, että jotain oli tekeillä. Siksi pääsi\nkaikilta helpotuksen huokaus, kun he saapuivat Marchienneen.\n\n\n\n\nII.\n\n\nKatarina lykkäsi rattaita Jean-Bart'issa jo tunnin ajan, niin että hiki\nvalui virtanaan ja hän pysähtyi vihdoin pyyhkiäkseen kasvonsa.\n\nChaval tovereineen työskenteli syvempänä murtopaikassa. Kuulematta\npyörien jyskettä, hämmästyi hän. Lyhdyt paloivat huonosti eikä pölyn\nläpi saattanut mitään nähdä.\n\n-- Mikä siellä on? huusi hän.\n\nKatarina selitti hänelle, että hän on tukehtumaisillaan ja menehtyy\naivan.\n\n-- Nauta! karjasi Chaval vimmoissaan, -- riisu päältäsi niinkuin me.\n\nHe olivat seitsemänsadan kahdeksan metrin syvyydessä. Desiree kerroksen\nensimäisessä käytävässä kolmen kilometrin päässä pohjoiseen\nnostokonehallista.\n\nPohjoisosassa kaivoksen käytävät lähenivät Tartaret'a ja syventyivät\nmaanalaisen palon kauheaan alaan, missä koko vuoret muuttuivat tuhaksi.\nKäytävissä oli sietämätön kuumuus, keskimäärin 45 astetta.\nKivihiilenkaivajat olivat siinä juuri tuon kirotun erämaan alla\nkeskellä noita tulia, jotka maanpinnalla näkyivät raoista.\n\nKatarina riisui mekon ja epäröityään hetkisen riisui myös housunsa. Nyt\nhänen käsivartensa ja säärensä olivat paljaat ja paita oli köytetty\nvyötäisiltä. Siinä asussa jatkoi hän työtä.\n\n-- Näin on tosiaankin helpompi, lausui hän äänekkäästi.\n\nHäntä uuvutti myös suureksi osaksi pelko. He tekivät siinä työtä jo\nviidettä päivää ja hän muisteli legendoja, joilla lapsuudessa häntä oli\npelotettu.\n\nKahdeksankymmenen metrin päässä murtopaikasta tienhaarassa vastaanotti\ntoinen lykkääjä rattaat ja lykkäsi ne luisuvaan käytävään, mistä ne\nolivat yhdessä toisten ylemmistä kerroksista saapuvien rattaitten\nkanssa kuletettavat edelleen.\n\n-- Kas tuota! kuinka mukavassa asussa sinä olet, -- sanoi Katarinalle\ntuo nainen, laiha kolmenkymmenen vanha leski. -- Minä en niin voi.\nIlmankin pojat eivät anna minulle rauhaa koiruuksillaan.\n\n-- Minä annan palttua pojille, vastasi tyttö, -- tukalaa on ilman\nheitäkin.\n\nJa hän palasi takaisin lykäten tyhjiä rattaita. Pahinta oli, ettei\nainoastaan Tartaret'in naapuruus lämmittänyt käytävää. Sen rinnalla\nkulki hyljätty Gaston-Marie'n kaivos, joka sijaitsi vielä syvemmällä\nmaan alla. Kymmenen vuotta sitten oli siellä räjähtänyt kaasu, joka\nsiitä asti yhä paloi. Palopaikka erotettiin paksulla savimuurilla, joka\nyhäti paikattiin, jottei palo pääsisi leviämään. Vailla ilmaa olisi\ntulen pitänyt sammua, mutta luultavasti sitä ylläpitivät jotkut\nmaanalaiset ilmavirrat, koska se paloi yhä kymmenen vuotta. Savimuuri\noli hehkuvan kuuma, niin että poltti kun kulki siitä ohi.\n\nRattaita oli lykättävä juuri tuon polttavan seinän sivu sadan metrin\npituudelta. Täällä kuumuus nousi kuuteenkymmeneen asteeseen.\n\nKulettuaan pari kertaa edes takaisin Katarina alkoi taas huohottaa.\nOnneksi tämä tie oli leveä ja mukava, kuten kaikkialla Desiree'ssa,\ntässä oli paksuin hiilikerros melkein kaksi metriä, niin että voitiin\nseisoa suorassa, mutta kaikki työläiset olisivat mieluummin ryömineet\nmaassa, jos vaan olisi hiukan vilposempi.\n\n-- Mitä nyt, torkutko siellä? -- huusi Chaval taas vihasesti niin pian\nkuin ei kuullut Katarinan työtä. Olenpa saanut kuhnurin niskaani. Täytä\noitis rattaat ja lykkää!\n\nKatarina seisoi alempana ja nojaten lapioon katsoi tylsästi heihin. Hän\ntunsi pahoinvointia, niin ettei jaksanut liikahtaakaan, vaan kuunteli\nhajamielisenä hänen käskyjään. Hän näki epäselvästi punertavan lyhtyjen\ntulen valossa miehiä, jotka kaikki olivat alastomia, mutta niin likasia\nja mustia, ettei se häntä häirinnyt. Mutta miehet näkivät hänet\nparemmin ja alkoivat piikata häntä.\n\n-- Kas hänen sääriään, niistä riittäisi kahdelle!\n\n-- Katsotaanpa! Nostappas paitasi vähän ylemmäksi.\n\nChaval ei suuttunut lainkaan noista vitseistä, mutta hyökkäsi taas\nKatarinan kimppuun.\n\n-- Taas hän seisoo, piru vieköön! Kun puhutaan ruokottomuuksia, niin on\nhän valmis kuulemaan vaikka koko yön!\n\nKatarina vihdoinkin ponnistaen viimeiset voimansa alkoi taas täyttää\nrattaita ja lykkäsi niitä vaivaloisesti. Käytävä oli liian leveä, niin\nettei hän voinut saada tukea jaloilleen seinäpaaluista, vaan luistivat\nhänen jalkansa raitioilta ja hän liikkui hitaasti kumarruksissaan. Kun\nhän kulki seinän ohi, alkoi kidutus taasen ja hiki tippui hänestä kuin\nsade. Hän oli tuskin kulkenut kolmatta osaa, kun hän oli jo aivan märkä\nja aivan musta loasta. Ahdas paita tarttui ruumiiseen ja kohosi ylös,\nkiristyen vihdoin niin ahtaasti jalkojen ympäri, että hän oli pakotettu\ntaas pysähtymään.\n\nMikä hänen oli tänään? Ei hänen vielä koskaan ollut niin vaikea\nliikkua. Varmaankin ilma oli huono, sillä ilmavaihto ei vaikuttanut\nniin syvällä. Täytyi hengittää kaasuja, jotka vihellyksellä puhkuivat\nesiin hiilenlohkoista. Räjähdyskaasuun olivat kivihiilenkaivajat niin\ntottuneet, etteivät siitä välittäneetkään. Jokainen tuntee tuon ilman,\nkuolleen ilman kuten he sanovat. Alhaalla se laskee raskaana kaasuna,\njoka voi tukahuttaa ihmisen, ja ylös kohoo keveitä kaasuja,\njotka helposti voivat syttyä ja räjähyttää kaivoksen tappaen\nsilmänräpäyksessä sata työläistä.\n\nKatarina oli lapsuudesta hengittänyt noita kaasuja keuhkot täyteen,\nniin että hän ihmetteli, miksi ne nyt niin häneen vaikuttavat. Hän oli\nlopen uupunut ja tahtoi riisua paitansakin, joka poltti ja painoi\nhäntä. Mutta hän ponnisti kuitenkin ja lykkäsi rattaita eteenpäin.\nSitten päätti hän ottaa paidan ylleen vaihtopaikassa ja irroitti nuoran\nvyötäisiltä sellaisella kiivaudella, että hän olisi voinut nylkeä\nnahkansakin, jos se olisi ollut mahdollista. Alastomana ja likaisena\nryömi hän kaikin nelin lykäten rattaita.\n\nEi sekään paljoa auttanut. Hän joutui epätoivoon. Mitä hän vielä voisi\nriisua yhtään? Korvissa soi niin että hän oli tulla kuuroksi, oli\nikäänkuin rautainen vanne puristaisi hänen ohimoitaan. Hän lankesi\npolvilleen, lyhty, jonka hän oli asettanut hiilille, näytti sammuvan.\nHänen ajatuksensa menivät sekaisin, hän ajatteli vain yhtä, että olisi\npitänyt vääntää lyhdyn sydän. Hän yrittikin sen tehdä, mutta pari\nkertaa, jolloin hän asetti sen eteensä, kävi tuli kalpeammaksi,\nikäänkuin siltä puuttuisi ilmaa. Äkkiä sammui se. Kaikki vaipui\npimeyteen, päässä pyöri kuin myllyn ratas, sydän heikkeni ja lakkasi\nlyömästä. Hän kaatui tunnottomana maahan.\n\n-- Luulenpa piru vie, että hän taas laiskottelee, haukkui Chaval ja\nkuunteli, mutta kun ei hän kuullut hiiskaustakaan, huusi hän:\n\n-- Hei, Katarina, kirottu matelija! Vai tahdotko, että panisin sinut\nliikkeelle?\n\nMutta kukaan ei liikahtanut. Käytävässä oli yhäti aivan hiljaa.\nVimmastuneena syöksyi hän paikaltaan ja juoksi lyhtyineen sellaisella\nvauhdilla eteenpäin, että hän oli vähällä kompastua Katarinan\nruumiiseen, joka makasi poikittain tiellä. Hän katsoi häneen suu\nammollaan. Mikä hänen oli tullut? Vai teeskenteleekö hän levätäkseen?\nMutta kun hän laski lyhdyn alas tarkastaakseen lähemmältä tytön\nkasvoja, oli tuli vähällä sammua. Hän kohotti sen ja laski taasen,\njolloin hän vihdoin käsitti, että hän oli mennyt tunnottomaksi huonosta\nilmasta...\n\nHänen kiivautensa vaimeni heti ja sen sijaan heräsi myötätunto\ntoveriin, joka oli vaarassa. Hän huusi, että tytön paita tuotaisiin\nhänelle ja kohotti tytön mahdollisimman korkealle. Niin pian kuin\ntoverit olivat viskanneet heidän vaatteensa hänen olalleen, lähti hän\njuoksemaan kantaen taakkaansa toisella kädellä ja toisessa molemmat\nlyhdyt. Hän juoksi kääntyen milloin oikealle, milloin vasemmalle\npäästäkseen pikemmin kuljetuskäytävään, missä puhalsi raitis tuuli.\nÄkkiä kuuli hän maanalaisen lähteen lorinaa. Hän oli kuljetuskäytävän\nristeyksessä, mistä ennen oli johtanut tie Gaston-Marie'hin. Tuuli\npuhalsi täällä voimakkaasti, niin että häntä väristytti. Hän laski\ntunnottoman tytön maahan paalua vastaan.\n\n-- No, Katarina, pysyhän siinä vähän, kunnes minä kastan tämän veteen.\n\nHän oli hyvin säikähtynyt nähdessään Katarinan noin heikkona. Hän\nkastoi paitansa kulman lähteeseen ja pesi Katarinan kasvot. Hänen\nlapsen rintansa värähti heikosti, hän avasi silmänsä ja sopersi:\n\n-- Minua paleltaa.\n\n-- No, voi, sitä parempi! mutisi Chaval helpotuksella.\n\nHän alkoi pukea tytön ylle. Heitti vaivatta paidan hänen ylleen, mutta\nkirosi vetäessään housut hänen sääriinsä sillä tyttö itse ei vielä\njaksanut liikkua. Hän ei ollut vieläkään aivan tointunut eikä voinut\nkäsittää, missä hän oli ja miksi hän oli alasti. Kun hän muisti sen,\nhäpesi hän. Kuinka hän olikaan voinut riisua kaikki yltään! Hän alkoi\nkysyä Chavalilta olivatko toiset nähneet hänet tuossa asussa ja tämä\npiloillaan keksi kaikellaisia tyhmyyksiä kertoen, että kaikki seisoivat\nkummin puolin käytävää rivissä, kun hän kantoi Katarinan tänne. Sitten\nhän rauhoitti hänet sanoen, että hän kiiti sellaisella vauhdilla, ettei\nkukaan heitä nähnyt.\n\n-- Perhana, minua vallan paleltaa, lausui hän alkaen pukeutua.\n\nKatarina ei ollut vielä koskaan nähnyt häntä noin ystävällisenä.\nTavallisesti yhtä ystävällistä sanaa seurasi kymmenen haukkumasanaa.\nKuinka hyvä olisi elää sovussa! Hervottomana väsymyksestä tunsi hän\nheltyvänsä ja kuiskasi hymyillen:\n\n-- Suutele minua!\n\nChaval suuteli häntä ja kävi loikomaan hänen viereensä odottaen, kunnes\nhän voimistuisi.\n\n-- Tiedätkö, jatkoi Katarina, -- syyttä sinä niin vihoittelit äsken,\nminä en tosiaankaan jaksanut. Teillä murtopaikassa ei ole niinkään\nkuuma, mutta jos tietäisit, kuinka polttavan kuuma on seinän luona.\n\n-- Niin kyllä, vastasi Chaval, -- puitten varjossa olisi paljon\nparempi... Minä ymmärrän kyllä, että sinun on vaikea, tyttö parka.\n\nKatarina oli niin liikutettu hänen ystävällisistä sanoista, että koetti\nreipastua.\n\n-- Ei hätää, tää oli vain satunnaista, kun ilma oli aivan myrkyllinen.\nMutta saat pian nähdä, etten laahaa jalkojani perässäni. Jos täytyy\nolla työssä, niin täytyy sitä tehdä. Mieluummin kuolen, mutta en rupea\nlaiskottelemaan..\n\nSyntyi hetken hiljaisuus. Chaval puristi tyttöä rintaansa, jottei hän\nvilustuisi. Katarina tunsi itsensä kyllin voimakkaaksi voidakseen\npalata työhön, mutta hänen oli niin hyvä olla, ettei hän tahtonut\nliikahtaa.\n\n-- Minä en toivoisi muuta, jatkoi tyttö hiljaa, -- kunhan sinä vain\nolisit kiltimpi minua kohtaan. Voisi olla niin hyvä, kun pitää toinen\ntoisistaan, eikö totta?\n\nJa hän alkoi hiljaa itkeä.\n\n-- Mutta minähän pidän sinusta, huudahti Chaval, -- enhän muuten olisi\nottanut sinua.\n\nMutta tyttö vain pudisti päätään. Miehet usein ottivat vaimoja\nitselleen mukavuuden vuoksi, välittämättä lainkaan näitten onnesta. Ja\nhän itki vielä enemmän ajatellessaan, kuinka hyvä olisi, jos hän\nlöytäisi toisen miehen, joka aina olisi noin hellä häntä kohtaan kuin\nChaval nyt. Toisenko? Ja tuon toisen kuva vilahti hänen mielessään.\nMutta se ei käynyt päinsä enää, hän toivoi ainoastaan, ettei Chaval\nlöisi häntä niin kovasti, vaan että he eläisivät sovussa.\n\n-- Etkö tahtoisi koettaa toisinaan olla noin hyvä kuin sinä nyt olet,\nsanoi hän.\n\nNyyhkytyksiltään ei hän saanut enempää sanotuksi, mutta Chaval suuteli\nhäntä taas.\n\n-- Tuhmahan sinä olet! No kuule, minä vannon, että tästä lähin olen\nhyvä. Enhän ole toisia häijympi.\n\nHän katsoi Chavaliin hymyillen kyynelten läpi. Ehkä hän oli oikeassa,\neihän onnellisia vaimoja juuri tapaa usein. Hän ei paljoa luottanut\nhänen valaansa, mutta iloitsi kuitenkin nähdessään hänet noin lempeänä.\nHerra jumala, jospa niin olisi aina! He syleilivät taas hellästi toinen\ntoisiaan, kun etäältä kuuluvat askeleet saivat heidät havahtamaan.\nKolme toveria, jotka olivat nähneet heidät, tulivat kysymään, miten\nheidän laitansa oli.\n\nHe palasivat takaisin kaikki yhdessä. Oli jo lähes kymmenen, jonka\nvuoksi he rupesivat ensin aamiaiselle. Mutta tuskin olivat he\nhaukanneet voileipänsä ja ottaneet kulauksen kahvia pullosta, kun\nkuulivat etäältä melun. Mikä oli hätänä? Oliko joku onnettomuus\ntapahtunut. He hypähtivät paikoiltaan ja juoksivat sinnepäin. Kaikilta\ntahoin juoksi pelästyneitä työläisiä tietämättöminä, mitä oli\ntapahtunut.\n\nÄkkiä kiiti sivutse eräs vuorivouti huutaen:\n\n-- He sahaavat rautaköydet poikki! He sahaavat rautaköydet poikki!\n\nKaikkia valtasi pakokauhu, alhaalla juostiin kuin huimapäät pimeissä\nkäytävissä. Miksi sahattiin köysiä poikki ja ketkä sen tekevät, koska\nihmisiä on alhaalla! Se tuntui aivan käsittämättömältä.\n\nMutta toinen vuorivouti huusi äänekkäästi:\n\n-- Montsou'n työläiset sahaavat rautaköydet poikki! Ylös kaikki miehet!\n\nKun Chaval käsitti, mistä oli kysymys, tarttui hän Katarinan käteen ja\npysähtyi. Ajatus, että hän tapaisi ylhäällä Montsou'n työläisiä,\njäykisti hänet. Siis nuo lakkolaiset olivat sittenkin tulleet, vaikka\nhän oli luullut heidän olevan santarmien käsissä.\n\nTaas kuului voudin ääni.\n\n-- Kaikki miehet portaille! Ylös kaikki miehet!\n\nJoukko tempasi Chavalin mukaansa. Hän tyrkki Katarinaa syyttäen häntä\nettä hän juoksi liian hitaasti. Vai tahtoiko hän, että he jäisivät\nsiihen kahden kuolemaan nälkään. Nuo Montsou'n roistot olivat kyllä\nvalmiit rikkomaan portaatkin ennenkuin kaikki ehtisivät ylös. Tuo\nkammottava otaksuma sai kaikkien päät vallan pyörälle ja he syöksivät\nkuin hurjat päistikkaa kukin koettaen ensimäisenä päästä portaille.\nJotkut huusivat, että portaat jo olivat rikotut eikä kukaan pääse enää\nelävänä ylös. Portaitten luo saavuttua hyökkäsivät he kapeaan aukkoon,\njosta portaat veivät ulos.\n\n-- Peijakas, etkö sinä voi kiivetä minun edelläni! -- sanoi Chaval\nKatarinalle tyrkäten häntä. -- Silloin voisin ainakin kannattaa sinua,\njos kaadut.\n\nKatarina oli aivan näännyksissä tämän kolmen kilometrin matkan juoksun\njälkeen. Hän oli taas aivan hiestynyt ja tuskin käsitti, mitä ympärillä\ntapahtui, antoi vain ihmisvirran viedä itsensä. Silloin vetäsi Chaval\nhäntä kädestä niin voimakkaasti, että se oli mennä pois sijoiltaan. Hän\nhuudahti kivusta ja sai kyyneleitä silmiinsä: Chaval oli jo unohtanut\nvalansa eikä hän koskaan tulisi onnelliseksi.\n\n-- Mutta liikuhan toki! huusi tämä vielä kerran.\n\nMutta Katarina pelkäsi liiaksi häntä. Jos hän menisi edeltä, tyrkkäisi\nChaval häntä koko ajan takaa. Siksi koetti hän livistää häneltä pois\ntoisten väliin. Aukosta tippui lakkaamatta suuria veden pisaroita.\nHallin lattia, jonka alla oli kymmenen metrin syvyinen kaivo, horjui ja\nnotkui.\n\nKaksi vuotta sitten oli Jean-Bart'issa tapahtunut onnettomuus. Köysi\noli katkennut ja häkki lensi lattian murrettuaan suoraan kaivoon. Kaksi\ntyömiestä oli silloin hukkunut. Kaikki muistivat sen nyt. Jos kaikki\ntöytäisivät tähän yhteen, niin voisivat he helposti joutua kaivoon.\n\n-- Niin mene sitten hiiteen, sinä itsepäinen nauta! -- huusi Chaval\ntulistuneena. -- Joudu perikatoon, sitä parempi minulle.\n\nHän kapusi edeltä ja Katarina perästä.\n\nKaivoksen pohjasta maanaukkoon oli sata kaksi porrasta, jokainen noin\nseitsemän metrin pituinen. Niitten välillä oli pieniä siltoja, missä\naukko oli niin kapea, että siitä tuskin olkapäät mahtuivat. Se oli\nlitteä seitsemänsadan metrin korkea savutorvi vesipumpun ja\nnostokoneväylän välillä, loppumaton, musta ja kostea torvi, missä\nportaat kulkivat melkein pystysuoraan. Lujalta miehellä meni\nkaksikymmentäviisi minuuttia kiivetäkseen ylös tuota jättiläistorvea.\nNäitä portaita käytettiin ainoastaan onnettomuustapauksissa.\n\nAluksi kapusi Katarina reippaasti. Hänen paljaat jalkansa olivat\ntottuneet maanalaisten käytävien epätasaisuuksiin eivätkä tunteneet\nkipua potkiessa portaitten neliskulmaisia askeleita, joita peitti\nrautalevy. Rattaitten lykkäämisestä kovettuneet kädet vaivatta pitivät\nkiinni paksuista käsipuista. Häntä huvitti kavuta noin pitkässä\njonossa, se laimensi hänen suruaan. Kun etumaiset pääsevät ulos,\ntulevat takimaiset vielä olemaan kaivoksen pohjassa. Mutta nyt olivat\netumaiset tuskin päässeet kolmatta osaa ylös. Kukaan ei puhunut\nsanaakaan, kumeasti vain kaikui jalkojen töminä ja lyhdyt vilkkuivat\nkuten vaeltavat tähdet alinomaan vaihtuvana murtoviivana.\n\nKatarinan takana joku poika laski portaita. Hänen päähänsä juolahti\ntehdä samoin. He olivat jo nousseet viisitoista porrasta ja saapuneet\nlastauspaikkaan. Samassa töytäsi hän päällään Chavalin jalkoihin. Tämä\nkirosi huutaen että hän olisi varovaisempi.\n\nAika ajoittain pysähtyi jono. Silloin kaikki alkoivat puhua yhteen\nääneen, kysyen, kauhistuen. Kiipijöitten levottomuus yhä kasvoi sitä\nmyöten kuin he lähestyivät maanpintaa.\n\nKun oli sivuutettu kolmekymmentä kaksi porrasta ja päästy kolmanteen\nlastauspaikkaan, tunsi Katarina, että hänen kätensä ja jalkansa olivat\naivan kangistuneet. Aluksi oli hän tuntenut heikkoa pistosta ihossaan,\nnyt ei hän enää tuntenut raudan ja puun kosketusta, vaan jänteitä\npakotti yhä enemmän. Hänen mieleensä muistuivat vaari Bonnemort'in\nkertomukset niistä ajoista, jolloin ei vielä ollut nostokoneita.\nKymmenen vuotiset lapset kantoivat hiiliä kopissa olkapäillään näitä\nloppumattomia portaita myöten. Jos sattui, että joku lapsista astui\nharhaan, tai jos vain hiilenpala vieri korista, niin heti lensi kolme,\nneljä lasta päistikkaa alas. Sietämätön suonenveto alkoi koukistaa\nKatarinan jäseniä eikä hän enää toivonut pääsevänsä ylös.\n\nTuli taas pysäys kapuamisessa ja häneltä pääsi helpotuksen huokaus.\nMutta kauhu, joka valtasi joukon joka pysäyksellä, tarttui häneenkin.\nSekä ylhäältä että alhaalta kuuli hän vikisevää hengitystä, päätä\nhuimasi tuosta loppumattomasta nousemisesta ja hän tunsi pahoinvointia.\nHän oli tukahtumaisillaan, pimeys ja ahtaat seinät painoivat häntä niin\nettä päätä huimasi. Hän kärsi myös kosteudesta ja oli aivan märkä\nsuurista vedenpisaroista, joita tippui ylhäältä. Lähestyttiin\nmaanalaisten vesien rajaa ja sade yltyi niin että uhkasi sammuttaa\nlamput.\n\nChaval huusi pari kertaa Katarinaa, mutta ei saanut vastausta. Mikä\nhänelle oli tapahtunut siellä? Eikö hän saanut ääntä suusta. Voisihan\nhän edes sanoa, onko hän hengissä. Oli jo kavuttu ylös puolen tunnin\najan, mutta niin hitaasti, että oli vasta sivuutettu viisikymmentä\nyhdeksän porrasta. Oli jälellä neljäkymmentä kolme. Katarina sai\nvihdoin sanotuksi, että hän voi hyvin. Jos hän olisi valittanut\nväsymystään, olisi Chaval haukkunut häntä. Raudalla vuoratut askeleet\nviilsivät kuin veitsellä hänen jalkojaan. Sormet olivat niin\nkangistuneet, että hän pelkäsi joka hetki niiden luiskahtavan pois\nkäsipuusta. Vaikeinta oli, että portaat olivat aivan jyrkät, niin että\nvatsakin otti kiinni askeleisiin.\n\nÄkkiä kuului sydäntä särkevä valitus ja murina kiiri läpi jonon.\nHiilirattaitten vastaanottaja-poika oli rikkonut kallonsa sillan\nnurkkaan.\n\nKatarina yhä kapusi. Nyt oli sade jo lakannut. Ummehtunut ilma,\nmissä oli vanhan raudan ja kostean puun hajua, oli sumuinen. Hän yhäti\nlaski portaita: kahdeksankymmentä yksi, kahdeksankymmentä kaksi,\nkahdeksankymmentä kolme, -- vielä yhdeksäntoista. Vain tämä laskeminen\npysytti häntä pystyssä, sillä hän ei enää ollut tietoinen liikkeistään.\nKun hän katsoi ylös, näki hän lyhtyjen luikertelevan rivin. Hänen\nkäsistään ja jaloistaan pursusi verta, hän tunsi voimainsa heikkenevän,\nniin että pienimmästäkin sysäyksestä voisi kaatua.\n\nKaiken lisäksi takimaiset ahdistivat alhaalta ja koko jono horjui ja\nsysi; mitä enemmän he väsyivät, sitä enemmän he riensivät eteenpäin\npäästäkseen päivän valoon. Etummaisimmat olivat jo päässeet ylös. Siis\nkaikki portaat olivat ehjät. Mutta heitä vaivasi ajatus, että ne\nvoidaan rikkoa nyt, niin että perimmäiset eivät pääse ylös, silloin\nkuin toiset jo hengittivät raitista ilmaa. Se saattoi heidät raivoon.\nÄkkiä tapahtui taas etummaisten joukossa pysäys, mutta takimmaiset\neivät tahtoneet siitä mitään tietää, vaan tunkivat.\n\nSilloin kaatui Katarina, Hän oli huutanut Chavalia nimeltä, mutta tämä\nei kuullut, sillä hänkin riensi eteenpäin vimmoissaan potkien toveria,\njonka edelle hän tahtoi päästä. Katarina vieri alas toisten jalkoihin\nja kadotti tajunsa. Hän houraili, että hän oli yksi entisajan pieniä\nlykkääjiä, ja että hänen edeltäjänsä korista vierinyt hiili oli\nsattunut häneen, josta hän nyt lentää alas kuin varpunen, johon on\nheitetty kivi. Oli jälellä enää viisi porrasta. Oli kiivetty jo koko\ntunti.\n\nKatarina ei päässyt koskaan selville, miten hän oli päässyt\npäivänvaloon. Hän oli päässyt ylös toisten olkapäillä, ihmisten tiheä\nmuuri ei ollut antanut hänen kaatua. Hän tapasi itsensä äkkiä\nkirkkaassa auringon paisteessa, keskellä kuohuvaa joukkoa, joka otti\nhänet vastaan vihellellen.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nAikaisin aamulla, jo ennen päivänkoittoa, oli kylissä kuohunut, joka\nlevoton mieliala levisi myöhemmin yli koko tasangon. Mutta ei oltu\nonnistuttu lähtemään määrätyllä hetkellä, sillä kulki huhuja, että\nrakuunoja ja santarmeja oli liikkeellä. Kerrottiin, että he olivat\nyöllä tulleet Douai'sta ja arveltiin, että Rasseneur oli pettänyt\ntoverit ja varoittanut Hennebeau'ta.\n\nPuoli kahdeksan kulki toinen huhu, joka rauhoitti enimmän\nkärsimättömiä. Levottomat huhut osottautuivat turhiksi, sillä\nsotamiehet tekivät tavallisen sotilaallisen marssinsa, minkä kenraali\noli järjestänyt usein aina lakon alusta Lillen prefektin toivomuksen\nmukaan.\n\nLakkolaiset vihasivat tuota virkamiestä, jota he syyttivät pettäneen\nlupauksensa välittää ja sen sijaan marssittavan joka viikko\nsotamiesjoukkoja Montsou'hun pitääkseen lakkolaisia kurissa. Niin pian\nkuin rakuunat ja santarmit olivat kulkeneet ohi Marchienneen, alkoivat\nkivihiilenkaivajat pilkata tuota tyhmää prefektiä ja hänen\nsotamiehiään, jotka kääntyivät selin niin pian kuin oli vakava asia\nkysymyksessä. Kello yhdeksään istuskelivat he rauhallisesti talojensa\nportailla katsoen poistuvien santarmien perään.\n\nMontsou'n asukkaat nukkuivat rauhallisesti tilavissa ja pehmeissä\nvuoteissaan. Joku oli nähnyt, miten rouva Hennebeau oli ajanut\ntirehtöritalosta. Tirehtöri itse nähtävästi oli työssä, sillä talo\nnäytti hiljaiselta ja autiolta.\n\nEi ainoatakaan kaivosta vartioitu asevoimilla, mikä oli huolimaton\nvaromattomuus vaaran hetkenä. Viranomaiset aina tekevät tuollaisia\nvirheitä, sillä he eivät koskaan tiedä asiain tilaa. Kun kello löi\nyhdeksän lähtivät kivihiilenkaivajat Vandameen päin kokoontuakseen\nmetsään, kuten oli päätetty edellisenä iltana.\n\nMutta Etienne huomasi pian, ettei Jean-Bartiin saapunut läheskään\nkaikki kolmetuhatta, jotka edellisenä iltana olivat kokouksessa. Monet\nluulivat, että lähtö oli lykätty, mutta pahinta oli, että muutamat\ntyömiehet olivat menneet edelle ja voisivat pilata koko asian ellei hän\nolisi mukana johtamassa.\n\nEtienne poikkesi Suvarinin luo, mutta tämä vain kohautti olkapäitään\narvellen, että kymmenen päättäväistä nuorukaista voi tehdä enemmän kuin\nsuuri kansanjoukko. Hän syventyi jälleen kirjaansa kieltäytyen\nyhtymästä heihin, sillä he voisivat taas millä hetkellä hyvänsä heltyä,\nvaikka ainoa järkevä asia olisi polttaa Montsou. Kun Etienne kulki\neteisen läpi, näki hän Rasseneurin istuvan kamiinin edessä hyvin\nkalpeana vaimon seistessä hänen edessään ja moittien häntä.\n\nMaheu oli sitä mieltä, että täytyi pysyä sanassaan. Päätös saapua\nkokoukseen oli pyhä. Mutta yöllä oli kaikkien innostus laimennut ja\nhänkin pelkäsi mahdollista onnettomuutta, mutta selitti, että heidän\nvelvollisuutensa kutsuu heidät sinne kannattaakseen tovereita heidän\ntaistelussaan oikean asian puolesta. Etienne toisti, että täytyy toimia\nvallankumouksellisesti kuitenkaan uhkaamatta kenenkään henkeä. Hän\nkieltäytyi leipäpalasta, joka tarjottiin hänelle viinapullon kera,\nmutta joi kolme lasillista viinaa lämmitelläkseen ja otti mukaansa\npieneen pulloon.\n\nAlziren piti jäädä hoitamaan lapsia. Ukko Bonnemort oli edellisenä\npäivänä kulkenut liian paljon ja nyt hänen jalkojansa pakotti niin että\nhänen piti jäädä vuoteeseen.\n\nVarovaisuuden vuoksi ei lähdetty kaikki yhdessä. Jeanlin oli jo aikoja\nkadonnut. Maheu meni vaimoineen suoraa tietä heittäen syrjästä katseita\nMontsouhun, mutta Etienne lähti ensin metsään yhtyäkseen tovereihin.\nMatkalla saavutti hän joukon naisia, joitten joukossa hän tunsi la\nBrulen ja Levaque'n. He söivät mennessään kastanjeja, joita\nMouquettella oli mukanaan. He nielivät ne kuorineen täyttääkseen edes\njollakin vatsansa. Metsässä ei hän löytänyt ketään, toverit olivat\nmenneet suoraan Jean-Bart'iin. Hän kiiruhti askeleitaan ja lähestyi\nkaivosta, juuri kuin Levaque ja muut ympäröivät nostokonehallin.\nKaikilta tahoin virtasi työmiehiä, Maheut tulivat valtamaantietä,\ntoiset kulkivat peltojen yli hajallaan ilman aseita, ilman johtajaa\naivankuin vesi olisi kohunnut uomistaan ja tulvinut peltojen yli.\n\nEtienne huomasi Jeanlinin, joka oli kiivennyt sillan pylvääseen ja\nvalmistautui katsomaan näytelmää. Hän oli rientänyt juoksujalkaa ja\ntullut ensimäisenä paikalle. Siellä oli tuskin kolmesataa koolla. Kun\nDeneulin näyttäytyi portailla, jotka veivät vastaanottohuoneeseen,\njoutui joukko hiukan hämilleen.\n\n-- Mitä te tahdotte? kysyi hän äänekkäästi.\n\nSaatettuaan kääsit, joista hänen tyttärensä hymyilivät hänelle, palasi\nhän kaivokseen. Häntä kiusasi jokin epämääräinen levottomuus. Mutta\nkaivoksessa oli kaikki järjestyksessä, työläiset olivat laskeutuneet\nkaivokseen ja hiilten nostaminen oli alkanut. Hän rauhoittui ja alkoi\njutella voudin kanssa, kun hänelle ilmoitettiin lakkolaisten saapuvan.\nHän asettui lajitteluvajan ikkunan luo, mutta katsoessaan tuota\nkasvavaa ihmisjoukkoa, joka täytti pihan, tunsi hän voimattomuutensa.\nKuinka hän voisi puolustaa kaikkia noita rakennuksia, jotka olivat\nsuojattomia kaikilta tahoilta? Hän tuskin voisi saada kokoon\nparikymmentä luotettavinta työmiestään ympärilleen. Hän oli tuhottu.\n\n-- Mitä te tahdotte? toisti hän kalveten hillitystä raivosta ja\nkoettaen miehuullisena ottaa vastaan onnettomuuden.\n\n-- Herra Deneulin, sanoi Etienne astuen esiin, me emme tahdo teille\npahaa, mutta työn täytyy seisoa kaikkialla.\n\n-- Luuletteko, vastasi Deneulin, että te teette minulle palveluksen\nseisauttaessanne työn minun luonani? Sehän on samaa kuin jos ampuisitte\nminut tähän paikkaan. Minun työväkeni on kaivoksessa eikä tule sieltä,\nvaan täytyy teidän ensin ottaa minut hengiltäni.\n\nTämä jyrkkä vastaus nosti melun. Maheu pidätti väkisin Levaquen,\njoka tahtoi rynnätä esiin nyrkit ojossa. Etienne jatkoi harkintoja\nkoettaen vakuuttaa Deneulinille, että he ovat oikeutetut toimimaan\nväkivaltaisesti, mutta tämä väitti vastaan työnteon oikeudesta. Muutoin\nei hän halunnut lainkaan ryhtyä mihinkään keskusteluun noista\ntyhmyyksistä. Hän tahtoi olla herra talossaan ja katui ettei ollut\nasettanut portilleen neljä santarmia, jotka hajottaisivat tuon sakin.\n\n-- Myönnän, että olen itse syypää. Teidän tapaisianne vastaan ei auta\nmuu kuin väkivalta... Ja vielä hallitus luulee voivansa voittaa teidät\nmyönnytyksillä. Tehän pian kukistatte sen niin pian kuin se hiukankin\nhöllentää valtaansa.\n\nEtienne värisi kiukusta, mutta hillitsi yhäti itseään. Hän alensi\näänensä lausuen.\n\n-- Pyydän teitä, että käskette väkenne ylös kaivoksesta. Minä en takaa\nvoivatko toverini pysyä aisoissa. Te voitte ehkäistä onnettomuuden.\n\n-- En, jättäkää minut rauhaan! Kuka te olette? Te ette ole minun\ntyömiehiäni enkä tahdo puhua kanssanne. Roistot ainoastaan maleksivat\ntuolla tavoin maanteitä ja ryöstävät vieraita taloja.\n\nJoukon huudot peittivät hänen sanansa. Eniten melusivat naiset. Mutta\nhän seisoi yhä heidän edessään liikkumatta paikaltaan ja tunsi\njonkunlaista tyydytystä voidessaan siten keventää sydäntään. Jos kerran\nhänen perikatonsa on varma, niin miksi hän alentuisi pyytämään.\nTyöläisten lukumäärä kasvoi jo viiteen tuhanteen ja he ahdistivat jo\nportaita. Vielä hetki, ja joukko olisi repinyt hänet kappaleiksi, mutta\nsilloin nykäsi eräs vouti häntä takaa:\n\n-- Mitä te teette, isäntä? Tämä voi saattaa murhaan. Miksi hukata\nihmishenkiä?\n\nMutta Deneulin ponnisti vastaan ja puiden nyrkkiä huudahti viimeisen\nuhkauksensa:\n\n-- Roistot, heittiöt! Vielä muistatte tämän, kun voima kääntyy meidän\npuolellemme.\n\nHän vietiin väkisin pois. Etummaiset jo pyrkivät portaille, joka ratisi\npainosta. Hurjimpina töytäsivät naiset kiihottaen miehiä. Portti, joka\noli ainoastaan pistetty hakaan antoi heti myöten. He ryntäsivät\nlajitteluvajaan, höyryosaston luo, koneitten luo. Viidessä minuutissa\nolivat kaikki kaivosrakennukset lakkolaisten hallussa. He kiitivät\nosastosta toiseen, huitoivat käsillään ja huusivat iloisina voitostaan\ntyönantajan yli.\n\nMaheu oli pelästyksissään rynnännyt etumaisten joukossa ja huusi\nEtiennelle:\n\n-- Entä sitten? Me emme ole syynä siihen. Ja hän on itsepäinen kuin\nhullu.\n\n-- He voivat tappaa hänet!\n\nEtienne ajatteli samaa. Mutta huomattuaan, että Deneulin oli\nsulkeutunut voutien huoneeseen vastasi ohimennen.\n\nItse asiassa hän ei ollut vähemmän levoton kuin Maheu, mutta taisi\nvielä hillitä itseään. Sitä paitsi kärsi hänen ylpeytensä, koska joukko\nei enää totellut häntä johtajana, vaan vimmoissaan ei ollenkaan\nvälittänyt kansan tahdon kylmäverisestä toteuttamisesta, kuten hän oli\najatellut. Turhaan hän vetosi järkevyyteen, kielsi tuhotöitä, joista\nviholliset saisivat aseen heitä vastaan.\n\n-- Höyrypannujen luo! huusi la Brule. -- Sammuttakaamme tulet!\n\nLevaque oli saanut käsiinsä sahan ja huitoen sillä ilmassa kuin\ntikarilla, huusi:\n\n-- Sahatkaamme rautaköydet poikki!\n\nPian yhtyi joukko tähän huutoon. Ainoastaan Maheu ja Etienne olivat\nvastaan, mutta heidän vastalauseensa hukkuivat yleiseen meluun. Vihdoin\nEtienne huusi toivottomana:\n\n-- Toverit! Mutta siellähän on ihmisiä kaivoksessa!\n\nMutta siitä melu vain yltyi ja kaikkialta kaikui huuto:\n\n-- Sitä pahempi heille!... Heidän ei olisi pitänyt mennä alas!... Se on\noikein pettureille!... Niin, niin, jääkööt sinne! Ja onhan heillä\nportaat!\n\nKun ajatus portaista teki joukon vielä omavaltaisemmaksi, ei Etiennen\nauttanut muu kuin taipua. Peläten vielä suurempaa onnettomuutta riensi\nhän koneen luo saadakseen edes häkin ylös, jotteivät köydet putoisi ja\nmurskaisi niitä painollaan. Koneenkäyttäjä ynnä päivystävät työläiset\nolivat pötkineet tiehensä. Etienne itse ryhtyi toimeen Levaquen ja\ntoisten kiipiessä ylös, missä köydet olivat kiinnitetyt. Tuskin oli\nhäkit ehditty kiinnittää paikkaan, kun alkoi kuulua sahan vihlova\nvikinä terästä sahatessa. Kaikki seisoivat hiljaa kuunnellen\nlevottomina. Maheu, joka seisoi eturivissä, tunsi hurjaa iloa ikäänkuin\nsahan hampaat vapauttaisivat heidät kärsimyksistä hävittäen tien tuohon\nkurjuuden pesään, missä heidän ei nyt enää tarvitse kärsiä vilua ja\nuupumusta.\n\nLa Brule kiiti portaita pitkin huutaen taas:\n\n-- Tulta sammuttamaan! Höyrypannujen luo!\n\nToiset naiset seurasivat häntä. Maheu'n vaimo riensi sinne myös\nestääkseen hävitystä, samoin kuin hänen miehensä koetti saada toverinsa\njärkiinsä. Hän pysyi tyynempänä kuin toiset. Voitiin kyllä vaatia\noikeuksia tekemättä tuhoja toisille. Kun hän tuli höyrypannuosastoon\nolivat naiset toimessa ajaakseen molemmat lämmittäjät pois. La Brule\noli varustettu lapiolla, jolla hän kaivoi uunista palavia hiiliä\nlattialle missä ne paloi edelleen levittäen savua ympärilleen.\nKaikkiaan oli kymmenen uunia viidelle höyrykattilalle. Toiset naiset\nauttoivat häntä. Hiestyneinä, repaleisina liekkien veripunasessa\nvalossa häärivät he innokkaina tuossa helvetin keittiössä. Palavien\nhiilien kasa kasvoi kuumottaen vajan kattoa.\n\n-- Riittää! -- huusi Maheun vaimo. -- Katto voi syttyä!\n\n-- Sitä parempi! -- vastasi eukko la Brule. Silloin ainakin siinä\nsuhteessa tulee valmista... Helkkarissa! Olenhan vannonut, että\nkostaisin heille mieheni kuoleman!\n\nÄkkiä kaikui jostain ylhäältä Jeanlinin kimakka ääni:\n\n-- Seis! Minä sammutan! Minä päästän höyryt!\n\nJeanlin oli rynnännyt tänne ensimäisenä haltioissaan kaikista huudoista\nja temmellyksistä koettaen keksiä, minkä kepposen hän itse tekisi.\nSilloin pälkähti hänen päähänsä avata hanat ja päästää höyry ulos. Kuin\npyssynlaukaus pamahti höyry päästessään ilmaan ja kattilat tyhjenivät\nsilmänräpäyksessä sellaisella vyöryvällä jyrinällä, että korvat oli\nhaljeta. Höyrypilvet täyttivät kaikki niin ettei nähnyt hiiliä eikä\nnaisia. Ylhäällä käytävässä seisoi poika suu auki ihastuksesta.\n\nTätä kesti noin neljäs osa tuntia. Hiiliin oli sitä paitsi kaadettu\nmuutamia sankoja vettä niin ettei enää ollut tulipalon vaaraa. Mutta\njoukon raivo ei ottanut tyyntyäkseen, vaan kiihottui se vielä enemmän.\nMiehiä liikkui raskaat moukarit käsissä ja naisetkin hankkivat\nitselleen rautakankia. Oli puhe rikkoa höyrypannuja, lyödä koneet\nmurskaksi ja hävittää koko kaivos.\n\nEtiennelle oli kerrottu siitä ja hän juoksi Maheun kanssa paikalle.\nHäntäkin huumasi hävityksen ja koston kuume. Mutta hän taisteli\nkuitenkin vastaan, manasi heitä tyyntymään nyt, kun köydet jo olivat\nsahatut poikki, tulet sammutetut, höyry päästetty ulos ja työ tehty\nkokonaan mahdottomaksi. Mutta ei hänen sanoistaan välitetty ja\nhävitystyö jatkui, kun ulkoa alkoi kuulua huutoja ja vihellystä\nkaivoksesta johtavien portaitten aukon luona.\n\n-- Alas petturit! kaikui sieltä. -- Alas pelkuri-roistot!\n\nSe oli osoitettu työmiehille, joita alkoi saapua alhaalta kaivoksesta.\nEnsimäiset häikäistyinä päivän valosta ja hämmästyneinä melusta, jäivät\nliikkumattomiksi paikalleen. Sitten syöksyivät he eteenpäin päästäkseen\npakoon.\n\n-- Alas petturit! Alas sanansyöjät! jyrisi joukko.\n\nKoko lakkolaisten joukko oli rynnännyt tänne. Viisisataa Montsou'sta\nsaapunutta työläistä asettui kahteen riviin pakottaen Vandamen\npetolliset työläiset kulkemaan rivien välitse. Jokainen työmies, joka\nlikaisena ja ryysyisenä nousi maan pinnalle, vastaanotettiin\nvihellyksellä, huudoilla ja pilkkasanoilla. Ei paljoa puuttunut, ettei\nnyrkitkin tulleet käytäntöön. Pilkkahuudot olivat muuttua uhkauksiksi.\n\n-- Piru vieköön! Kuinka monta heitä onkaan siellä? huudahti Etienne.\n\nHäntä ihmetytti, että työmiehiä yhä nousi kaivoksesta ja raivostutti\najatus, ettei kysymys ollut vain muutamista harvoista, joita nälkä ja\nvoutien uhkaukset olivat pakottaneet työhön. Siis hänelle oli\nvalehdeltu siellä metsässä? Melkein kaikki Jean-Bartin työmiehet olivat\ntyössä kaivoksessa. Mutta äkkiä huudahti hän ja ryntäsi esiin, kun sai\nnähdä Chavalin kynnyksellä.\n\n-- Tällaiseen kokoukseenko sinä kutsuit meidät tänne, senkin\npaholainen?\n\nHuudot yltyivät ja kirouksia satoi Chavaliin. Joukko ympäröi tiheällä\nmuurilla hänet valmiina hyökkäämään petturiin. Hänhän oli edellisenä\niltana vannonut olevansa heidän kanssaan ja nyt tavattiin hän\nkaivoksessa toisten kanssa! Tekikö hän heistä pilaa?\n\n-- Lyökää hänet! Kaivokseen! Kaivokseen!\n\nChaval oli pelosta kalman kalpea koettaen sanoa jotain\npuolustuksekseen. Mutta yleisen raivon valtaamana ei Etienne antanut\nhänelle suunvuoroa.\n\n-- Vai niin, sinä olet tahtonut olla kaivoksessa, niin pysy sitten\nsiellä? Mars, mene sinne, konna!\n\nHänen sanansa hukkuivat uuteen vihan purkaukseen. Nyt oli Katarina\nvuorostaan tullut näkyviin, häikäistynä auringon valosta ja\nkauhistuneena tuosta meluavasta joukosta. Hän tuskin pysyi pystyssä\nväsymyksestä sadan kahden portaan nousemisen jälkeen, kun hänen äitinsä\nhuomasi hänet ja syöksyi häntä kohtaan nyrkit ojossa.\n\n-- Äh, sinäkin kelvoton! Sinun äitisi on kuolla nälkään ja sinä sillä\nvälin petät hänet sinun rakastajasi tähden!\n\nMaheu tarttui hänen käsivarteensa estäen häntä lyömästä. Mutta itse\ntarttui hän tyttärensä olkapäihin, ja alkoi pudistaa häntä sadatellen\nja haukkuen häntä. Sekä Maheu että hänen vaimonsa olivat aivan\nkadottaneet mielenmalttinsa ja huusivat pahemmin kuin toiset.\n\nNähdessään Katarinan, tuli Etienne vallan vimmoihinsa ja huusi:\n\n-- Toisiin kaivoksiin! Pian... Ja sinä myös, koira.\n\nChaval oli tuskin ehtinyt siepata puukenkänsä ja heittää takin\nhartioilleen. Häntä vedettiin ja työnnettiin joka haaralta. Katarina\notti myöskin nopeasti kenkänsä ja heitti takin yllensä rientäen\nrakastettunsa jälestä, sillä hän pelkäsi että hänet tapetaan.\n\nParissa minuutissa tuli Jean-Bart aivan tyhjäksi. Jeanlin oli jostain\nhankkinut itselleen paimentorven ja toitotti siihen nyt kaikin voimin\nikäänkuin kooten laumaa. -- La Brule, Levaquen vaimo, Mouquette ja muut\nvaimot kokosivat hameensa voidakseen helpommin juosta, Levaque taasen\nheilutti kirvestä päänsä päällä. Kaikilta tahoilta saapui uusia\ntyöläisjoukkoja, niin että joukko kasvoi tuhanteen.\n\n-- Kaivokseen! Alas petturit! Kaikki pois työstä!\n\nJean-Bartissa oli jälleen syntynyt hiljaisuus. Ei näkynyt ainoatakaan\nihmistä eikä kuulunut yhtäkään ääntä. Deneulin tuli voutien huoneesta\ntehden kieltävän eleen kädellään, ettei häntä seurattaisi ja tarkasti\nkoko kaivoksen. Hän oli kalpea, mutta rauhallinen. Ensin pysähtyi hän\nkaivosaukon luona, nosti katseensa ja tarkasti poikki sahattuja köysiä,\njoitten teräksiset päät riippuivat hyödyttöminä, sahan hampaat olivat\njättäneet niihin tuoreen haavan, joka kiilsi keskellä mustaa koneöljyä.\nSitten nousi hän koneen luo, tuijotti liikkumattomaan vipuun, joka\nrennosti riippui kuin halvattu jäsen, kosketti sen kylmää metallia ja\nsäpsähti ikäänkuin hän olisi koskenut ruumiiseen. Sitten lähti hän\nhöyrykattilaosastoon, hitaasti sivuutti sammutettuja uuneja, joihin oli\nkaadettu vettä, potkasi höyrykattilaan, joka kumahti tyhjänä ja\nonttona.\n\nKaikki on lopussa, hän on joutunut täyteen vararikkoon!\n\nTäysin tietoisena täydellisestä hävityksestään ei hän enää tuntenut\nvihaa lakkolaisia kohtaan. Hän käsitti, että tämä oli kaikkien syy,\nkaikkien on kärsittävä monivuotisten erehdysten seurauksista.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nTyöläisten joukko kiiti sillä välin eteenpäin valkojuurikaspeltojen\nyli, jotka kuurasta olivat valkosia.\n\nPian onnistui kuitenkin Etiennen saada joukosta ylivallan. Pysähtymättä\nhän jakeli käskyjä suunnaten kulkuetta. Joukon etunenässä loikki\nJeanlin ja puhalsi torvestaan hurjia ääniä. Sitten kulkivat naiset\njotkut varustettuina kepillä. Maheun vaimon silmät kiiluivat niin\nikäänkuin hän näkisi edessään oikeuden valtakunnan. La Brule, Levaquen\nvaimo ja Mouquette marssivat kuin sotamiehet rynnäkköön. Jos\nonnettomuudeksi sattuisi tapaamaan santarmeja, niin saataisiimpa nähdä,\njosko he paljastaisivat aseensa naisia vastaan. Heidän jälestään kulki\nhajallaan miehiä, jonka joukon yli kohosivat heidän keppinsä ja\nrautakankensa, sekä korkeimpana kiilui auringossa Levaquen kirves.\n\nKeskellä joukkoa kulki Etienne kääntämättä silmiään pois Chavalista,\njonka hän käski kulkemaan edellänsä. Hänen takanaan kulki Maheu, joka\nheitti synkkiä silmäyksiä Katarinaan, ainoaan naiseen miesten joukossa.\nTämä tahtoi välttämättä kulkea rakastettunsa lähellä, jottei hänelle\ntehtäisi mitään pahaa.\n\nAika ajoittain raikui huuto:\n\n-- Leipää! Leipää! Leipää!\n\nOli jo puolen päivän aika ja kuudenviikkoisesta nälästä typö tyhjät\nvatsat vaativat ravintoa. Nälän ankara tuska kiihotti vielä enemmän\nvihaa pettäjiä vastaan.\n\n-- Kaivoksiin! Kaikki työt seisomaan! Leipää!\n\nEtienne, joka aamusta asti ei ollut nauttinut mitään, tunsi\nsietämättömiä kouristuksia vatsassa. Hän ei valittanut, mutta aika\najoittain tarttui hänen kätensä viinapulloon ja hän kulautti siitä aina\nvähän kerrallaan.\n\nKun he lähestyivät Joiselle tien luo, koetti eräs Vandamen\nhiilenmurtaja, joka kostonhimosta isäntäänsä oli liittynyt joukkoon,\nsaada toverit kääntymään perässään oikealle.\n\n-- Gaston-Marie'hin! Seisauttakaamme pumppu ja täyttäköön vesi\nJean-Bartin!\n\nJoukko oli seuraamaisillaan häntä kuulematta Etienneä, joka pyysi heitä\njättämään pumpun rauhaan. Mitä varten hävittää käytäviä? Se oli vastoin\nhänen työmiessydäntään. Maheun mielestä oli myöskin väärin purkaa\nvihansa koneisiin. Mutta hiilenmurtaja yhä huusi omaansa ja joukko oli\nkahdenvaiheilla. Silloin Etienne huusi vielä kovemmin:\n\n-- Mirou'hun! Siellä on pettureita kaivoksessa! Mirou'hun! Mirou'hun!\n\nYhdellä käden liikkeellä sai hän joukon kääntymään vasemmalle ja\nJeanlin, joka jälleen riensi joukon etunenään, toitotti paimentorveen\nvielä kovemmin. Tällä kertaa oli Gaston-Marien kaivos pelastettu.\n\nMirou'hun oli neljä kilometriä, mutta joukko suoritti matkan jossakin\npuolessa tunnissa juosten suoraan tasangon yli.\n\nKun he lähestyivät kaivosta, huomasivat he erään voudin odottavan heitä\nlajitteluvajan sillalla. Kaikki tunsivat hyvin ukko Quandieu'n, joka\noli Montsou'n vanhimpia vouteja. Hän oli seitsemänkymmenen vanha\nharmaapäinen ukko, joka oli ympäristössä tunnettu ihmeteltävästä\nterveydestään.\n\n-- Mitä te tahdotte, mellastajat? huusi hän.\n\nJoukko seisahtui. Tuohan ei ollut työnantaja, vaan työtoveri, jota\nkohti he tunsivat kunnioitusta.\n\n-- Kaivoksessa on työläisiä, -- sanoi Etienne. Käske heidät ylös.\n\n-- Niin, ei enempää kuin kuusikymmentä henkeä, vastasi ukko Quandieu.\n-- Toiset pelkäsivät teitä roistoja. Mutta olkaa varmat, ettei\nainoakaan mies tule ylös kaivoksesta, tai muuten tulette tekemisiin\nminun kanssani.\n\nMaheu puuttui puheeseen.\n\n-- Se on meidän oikeutemme, ukko, sanoi hän. Miten muuten voisimme\ntehdä lakon yleiseksi, ellemme pakottaisi tovereitamme luopumaan\ntyöstä.\n\nUkko mietti hetkisen. Nähtävästi ei hän ollut paljoa selvempi noista\nkysymyksistä kuin hiilenmurtajakaan. Vihdoin vastasi hän.\n\n-- Mahdollisesti te olette oikeassa, en tahdo sitä kieltää. Mutta minä\ntiedän vain tehtäväni. Minä olen tässä yksin, miesten pitää siellä\nalhaalla olla kello kolmeen ja he tulevatkin olemaan.\n\nJoukko alkoi taas meluta. Häntä uhattiin nyrkeillä, naiset\ntungettelivat hänen ympärillään, mutta hän seisoi lujana pitäen\nharmaata päätään koholla ja hänen äänensä kaikui niin äänekkäästi, että\nse voitti joukon melun.\n\n-- Piru vieköön, te ette pääse tästä. Niin totta kun elän, kuolen\nmieluummin, mutta en salli koskettaa köysiä. Älkää tungetko, sillä\nsilloin heittäydyn teidän nähden alas kaivokseen.\n\nJoukon läpi kävi värähdys ja se vetäytyi takasin.\n\n-- Se on nauta, joka ei sitä ymmärrä. Minä olen samallainen työmies\nkuin tekin. Minun käskettiin vahtia ja minä vahdin.\n\nPitemmälle eivät ukko Quandieu'n henkiset kyvyt ulottuneet kangistunut\nkuin oli velvollisuuden tuntonsa itsepintaisuudessa. Toverit katsoivat\nhäntä liikutettuina ja tunsivat jossain sisimmässään vastakaikua. He\nymmärsivät tuon sotilasmaisen uskollisuuden velvollisuuksineen, tuon\nhorjumattomuuden vaaran hetkenä. Ukko arveli, että he ovat kahden\nvaiheilla ja toisti:\n\n-- Minä heittäydyn kaivokseen teidän nähtenne.\n\nJoukko alkoi liikkua kääntyen pois ja hetken perästä se jo kiiti\nedelleen tasankoa myöten huutaen:\n\n-- Madeleineen! Crevecoeur'iin! Työt seisomaan! Leipää! Leipää!\n\nMutta kesken kaikkea tapahtui välikohtaus. Väitettiin, että Chaval oli\ntahtonut käyttää yleistä hämminkiä hyväkseen pujahtaaksensa pois.\nEtienne tarttui hänen käsivarteensa ja uhkasi lyödä häneltä jalat ja\nkädet poikki, jos hän yrittäisi jotain petosta. Toinen taisteli vastaan\npuolustautuen.\n\n-- Mitä te tahdotte? Päästäkää minut. Eikö jokaisella ole vapaus tehdä,\nmitä tahtoo? Minä olen aivan paleltua ja minun täytyy peseytyä.\nPäästäkää minut.\n\nTodellakin hiestä oli hiilitomu tarttunut hänen ihoonsa eikä nuttu\npaljoakaan suojellut häntä kylmää vastaan.\n\n-- Juokse ripeämmin, niin lämpiät. Ja kyllä me laitamme sinulle löylyn,\nettä puhdistut, jahka joudumme, -- puhui Etienne. -- Ei olisi tarvinnut\neilen kerskua ja vaatia verta.\n\nEtienne kääntyi vihdoin Katarinaan, joka koetti pysyä mukana. Hänen oli\nhyvin vaikea nähdä tätä läheisyydessään noin kurjassa tilassa, kylmästä\nvärisevänä vanhassa miehennutussa ja likaisissa housuissa. Hän oli\nvarmaankin aivan uuvuksissa, mutta juoksi kuitenkin.\n\n-- Saat mennä! Kuuletko? sanoi Etienne.\n\nKatarina ei ollut kuulevinaan, mitä hän sanoi. Vain hetkeksi kohtasi\nhänen soimaava katseensa Etiennen katseen. Mutta hän ei pysähtynyt.\nMiksi Etienne tahtoi, että hän jättäisi rakastettunsa? Tietysti Chaval\nei ollut kiltti häntä kohtaan, vieläpä löi häntä toisinaan. Mutta\nkuitenkin oli hän ensimäinen mies, jolle hän oli antautunut. Ja hän oli\nvalmis puolustamaan rakastettuansa, ei tosin niin paljon rakkaudesta\nkuin ylpeydestä.\n\n-- Mene matkaasi! huusi Maheu hänelle.\n\nIsän ääni pakotti hänet hetkeksi hidastuttamaan vauhtiansa. Hän vapisi\nja hänen silmänsä täyttyivät kyyneleistä. Mutta voittaen pelkonsa hän\nsaavutti heidät taas ja juoksi rakastajansa rinnalla. Hänen annettiin.\nolla.\n\nJoukko kulki nyt Joisellen tien poikki ja suuntasi kulkunsa Cougny'hyn.\nSiinä näkyi heille etäisyydessä koko joukko tehdastorvia, tiilitehtaita\nja puuvajoja, joita ympäröi likanen aita. He sivuuttivat kaksi työväen\nkylää, nr. 180 ja nr. 76, jolloin paimentorven äänen ja joukon huudot\nkuullessaan liittyi kylistä joukkoon miehiä, naisia ja lapsia. Kun he\nsaapuivat Madeleineen, oli heitä jo runsaasti puolitoista tuhatta.\n\nKello oli vasta vähän yli kahden, mutta voudit, jotka edeltäpäin\ntiesivät lakkolaisten saapuvan, kiirehtivät työläisten nostamista\nkaivoksesta. Kun joukko saapui paikalle ei kaivoksessa ollut enää kuin\nparikymmentä henkeä ja nekin nousivat heti häkeissään. He lähtivät heti\njuoksemaan pakoon, jolloin joukko heitti kiviä heidän jälkeensä.\nKahdelle annettiin aimo tavalla selkään ja yhdeltä revittiin hiha\ntakista. Tämä ihmisvaino pelasti kaivoksen, ei köysiin eikä koneisiin\nkoskettu, vaan kiiti joukko jo taas edelleen naapurikaivokseen.\n\nCrevecoeur oli vain viidensadan metrin päässä Madeleinesta. Täälläkin\ntyöläiset olivat juuri nousemaisillaan. Naiset hyökkäsivät erään\nnaislypsäjän kimppuun ruoskien häntä, niin että hänen housunsa menivät\nrikki ja sääret paljastuivat miesten nähden, jotka alkoivat sille\nnauraa. Kaivospojille annettiin korvalle ja hiilenmurtajat pakenivat\npehmennetyin jäsenin ja verta vuotavine nenineen.\n\nJoukon kiihko yhä yltyi. Koston tarve sai kaikkien päät pyörälle.\nHuudot alkoivat käydä yhä uhkaavimmiksi. Niihin sekaantui kaikki viha\npettäjiin ja huonosti palkattuun työhön ja nälkäisen vatsan\nvaatimukset. Alettiin sahata köysiä ja heitettiin kesken, piti juosta\nyhä eteenpäin.\n\nMuutamat tahtoivat lähteä Saint-Thomas'een. Tämä kaivanto oli\nparaimmassa kurissa eikä lakko ollut yhtään koskettanut siihen. Siellä\noli työssä lähes seitsemänsataa työläistä, mikä saattoi lakkolaiset\naivan raivoon. Siellä heidät kyllä vastaanotettaisiin kepillä ja olisi\nedessä kova kamppailu, mutta saisipa nähdä kenen ottaisi. Kulki huhu,\nettä Saint-Thomas'essa oli ne santarmit, joita aamulla oli pilkattu.\nMistä se tiedettiin? Sitä ei kukaan voinut sanoa. Mutta pelko valtasi\nheidät kuitenkin niin, että he päättivät mennä Feutry-Cantel'iin, missä\nkyllä oli nelisensataa roistoa työssä, mutta heille kyllä\nnäytettäisiin.\n\nTämä kaivanto, joka oli kolmen kilometrin päässä, sijaitsi rotkossa\nScarpe-joen rannalla.\n\nOltiin jo lähellä kaivantoa, kun äkkiä jonkun ääni huusi, että siellä\nvarmaankin on rakuunoita ja koko joukon valtasi taasen pelko ja\ntoistettiin suusta suuhun, että siellä on rakuunoita. Marssiminen kävi\nhitaammaksi. Heitä ihmetytti, etteivät he vielä olleet tavanneet\nsotamiehiä ja siksi he luulivat, että heitä odotti jokin kauhea.\n\nTaasen joku tuntematon ääni kutsui joukon muualle.\n\n-- Victoire'en! Victoire'en!\n\nSiellä siis ei olisi santarmeja eikä rakuunoita? Siitä ei tiedetty\nmitään ja kuitenkin kaikki rauhoittuivat. He tekivät koko käännöksen\nlähtien taas Joisellen tielle. Rautatie esti heidän marssiaan, mutta he\nrikkoivat aidan ja menivät kiskojen yli. He lähestyivät nyt Montsou'ta,\ntasanko kulki loivasti alas ja edessä laajeni valkojuurikaspeltoja\nsilmän kantamattomiin, taivaanrannalla näkyi Marchiennen mustia taloja.\n\nTällä kertaa piti heidän suorittaa koko viisi kilometriä, mutta he\nolivat niin kiihottuneet, etteivät huomanneet väsymystä. Joukko yhä\nkarttui, kun matkalla olevista kylistä yhtyi tovereita kulkueeseen. Kun\nhe olivat menneet Magachen sillan yli ja lähestyivät Victoirea, oli\nheitä lähes kaksituhatta. Mutta kello oli jo kolme ja kaikki työläiset\nolivat jo ehtineet lähteä, niin ettei alhaalla kaivoksessa ollut enää\nketään. Silloin he purkivat vihansa kirouksiin ja uhkauksiin ja\nalkoivat heittää tiiliskiviä maankaivajiin, jotka saapuivat työhön.\nNämä lähtivät tietysti pakoon ja tyhjä kaivanto oli lakkolaisten\nhallussa. Silloin he alkoivat purkaa vihansa ensimäisiin. Vuosien nälkä\nja kurjuus oli kehittänyt heissä hävityksen ja murhaamisen halun.\n\nVajan takana huomasi Etienne muutamia työmiehiä, jotka sälyttivät\nhiiliä rattaille.\n\n-- Menkää heti tiehenne siitä! -- huusi hän heille, -- täältä ei saa\nviedä pois hiilen murustakaan!\n\nMuutama kymmenkunta lakkolaista yhtyi jo hänen huutoonsa, jonka vuoksi\nhiilenlastaajat näkivät parhaaksi luikkia tiehensä. Hevoset päästettiin\nvaljaista ja kepin iskusta pelästyneinä lähtivät ne juoksemaan täyttä\nlaukkaa, toisten miesten sill'aikaa kaataessa rattaat kumoon ja\nrikkoessa aisat.\n\nLevaque iski täyttä voimaa kirveellään paaluihin, jotka kannattivat\nsiltaa, mutta luja puu ei taipunut iskuista. Silloin keksi hän vääntää\nkiskot katkaistakseen tien toisesta kaivoksesta toiseen. Pian koko\njoukko yhtyi tähän työhön.\n\nSillävälin la Brule vei naiset mukanansa lyhtyosastoon ja pian oli\nlattia peitetty lasisirpaleilla ja rikotuilla lyhdyillä.\n\nMutta kaikki nuo hävitykset eivät tuottaneet heille leipää. Vatsat\nvaativat ruokaa yhä voimakkaammin ja taas kaikui huutoja.\n\n-- Leipää! Leipää!\n\nVictoiren luona piti eräs vouti ruokapuotia. Hän oli varmaankin\npelästynyt, sillä hänen puotinsa oli suljettu. Naiset palasivat kertoen\nsiitä miehille, jolloin nämä lopetettuaan kiskojen katkomisen\nhyökkäsivät sinne. Mutta puodista ei löydetty leipää, vaan ainoastaan\npari lihapalaa ja säkki perunoita. Sen sijaan oli noin viisikymmentä\npulloa viinaa ja ne hävisivätkin silmänräpäyksessä kuin vedenpisara\nhiekkaan.\n\nEtienne, joka oli tyhjentänyt pullonsa, täytti sen nyt taas. Hän oli\nvähitellen tullut hiprakkaan, juopunut kuin nälkäinen, niin että hänen\nsilmänsä verestyivät ja hampaat paljastuivat kuten sudella. Äkkiä\nhuomasi hän, että Chaval oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja\nluikkinut pois. Hän kirosi ja heti lähti muutamia miehiä juoksujalkaa\netsimään karkulaista, jonka he pian löysivätkin piiloutuneena Katarinan\nkanssa puupinon takana.\n\n-- Vai pelkäät sinä nyt, senkin roisto! huusi Etienne. -- Etkö\nmuista, että sinä vaadit metsässä koneenkäyttäjien lakkoa ja nyt sinä\ntahdot petkuttaa meitä! Vaan malta, sinä perhana, kun palaamme\nGaston-Marie'hin, niin täytyy juuri sinun rikkoa pumppu.\n\nHän oli humalassa ja johti itse väkensä sen pumpun luo, jonka hän oli\npelastanut vähää sitten ennen.\n\n-- Gaston-Marie'hin! Gaston-Marie'hin!\n\nKaikki yhtyivät huutoon ja syöksyivät matkaan. Tartuttiin Chavalin\nkäsivarsiin ja työnnettiin väkisin eteenpäin, vaikka hän yhäti pyysi,\nettä hänen annettaisiin peseytyä.\n\n-- Menetkö matkaasi! karjasi Maheu Katarinalle, joka myös seurasi\nmukana.\n\nMutta tällä kertaa hän ei edes hiljentänyt askeleitaan, vaan kohotti\npalavan katseensa isään ja jatkoi juoksuaan Chavalin perässä.\n\nJa taasen kiiti joukko lakeaa tasankoa! Se palasi samaa tietä, jota se\noli tullut suoraa tietä myöten ja peltojen yli. Kello oli jo neljä ja\naurinko alkoi laskea.\n\nKierrettiin Montsou ja tultiin taas Joisellen tielle. Päästäkseen\noikotietä kulkivat he aivan Piolainen ohi. Gregoiret olivat juuri\nlähteneet notariuksen luo lähteäkseen sitten Hennebeau'n luo Cecilea\nhakemaan. Kartano näytti nukkuvan, lehtikuja seisoi alastomana\npakkasessa, samoinkuin puutarha. Talosta ei kuulunut ainoatakaan ääntä,\nkaikki ikkunat olivat suljetut ja koko talosta huokui mukavuutta ja\nrauhaa.\n\nTyöläiset kulkivat ohi pysähtymättä heittäen synkkiä katseita\nmuureihin. Ja taas kaikui eri haaroilta: Leipää! leipää!\n\nVastaukseksi alkoivat koirat haukkua. Kaksi suurta tanskalaista koiraa\nnousi pystyyn avaten ammottavan kitansa. Ja verhojen lomista katsoivat\nsisäkkö Honorine ja keittäjätär Melanien kalpeat kasvot. He lankesivat\npelästyksestä polvilleen ja kun Jeanlin koiruudestaan heitti kiven\nyhteen ikkunaan, luulivat he, että heitä jo uhkaa kuolema. Joukko\nhävisi näkyvistä ja huudot leivästä kuolivat etäisyyteen.\n\nKun he tulivat Gaston-Marie'hin oli heidän joukkonsa taas kasvanut\nnousten puoleen kolmatta tuhatta raivostuneita ihmisiä, jotka\nepätoivoissaan rikkoivat ja hävittivät kaikki tiellään. Tunti sitten\noli siitä kulkenut santarmeja, mutta eräitten talonpoikien\njohtamina harhaan olivat he lähteneet Saint-Thomas'een eivätkä\nvaromattomuudessaan edes arvanneet jättää vartiostoa kaivokselle.\nNeljännestunnissa olivat kaikki tulet sammutetut, höyry kattiloista\npäästetty ulos, kaivokseen kuuluvat rakennukset vahingoitettu, mutta\nsuurinta mielenkiintoa herätti pumppu. Ei ollut kyllin, että se\npysäytti sen, vaan hyökkäsi joukko siihen vimmoissaan ikäänkuin se\nolisi elävä olento.\n\n-- Lyö! Lyö! huusi Etienne työntäen vasaran Chavalin käteen. -- Sinä\nensimäisenä, olethan vannonut toisten kanssa!\n\nChaval peräytyi vavisten. Joukko tuuppi takaa odottamatta, ja toiset\nalkoivat lyödä ja hakata pumppua millä sattui, tiilikivillä,\nrautakangilla ja mikä ikinä sattui heidän käsiinsä. Naulat lensivät\npaikoiltaan, vaski- ja läkkilevyt irtaantuivat ja vihdoin kovasta\ntangon iskusta halkesi malminen vesisäiliö ja vesi pumpahti siitä\nsellaisella korinalla, joka muistutti kuolevan korahduksia.\n\nNyt ei ollut enää mitään hävitettävänä ja joukko ympäröi Etienneä, joka\npiti Chavalia.\n\n-- Kuolema petturille! Heitetään hän kaivokseen!\n\nOnneton vapisi kalpeana pelosta ja toisti yhäti idiottimaisesti, että\nhänen pitäisi peseytyä.\n\n-- No jos niin tahdot, niin tuossa on vesi! huudahti Levaquen vaimo.\n\nVesi, joka tihkui pumpusta, oli muodostanut lätäkön. Se oli peittynyt\npaksuun jääkuoreen. Jää rikottiin ja nyt työnnettiin Chaval siihen,\njotta hän kastaisi päänsä veteen.\n\n-- No pese nyt naamasi! huusi la Brule. -- Ellet sitä tee, niin saat\nnähdä... Ja nyt pitää sinun juoda siitä, niin, niin, seisoen noin\nkaikilla neljällä, kuten eläimet!\n\nHänen täytyi juoda seisten kaikilla neljällä raajalla kuten eläin.\nNaiset ilkkuivat, tyrkkivät ja nyppivät häntä, heittäen lokaa hänen\nkasvoihinsa. Raivokkaimpina Maheut häärivät hänen kimpussaan, kostaen\nvanhaa vihaa. Mouquettekin, joka tavallisesti oli hyvissä välein\nentisten ihailijainsa kanssa, nyt ei jäänyt toisista jälelle.\n\nViimein Etienne sekaantui.\n\n-- Jo riittää, -- huusi hän. -- Kaikkien ei tarvitse tässä hommata...\nMe kahden ratkaisemme kyllä asian, tahdotko?\n\nHänen nyrkkinsä puristuivat, silmissä paloi murhanhimo, sillä hän oli\nhumalassa.\n\n-- Oletko valmis? Toisen meistä täytyy jäädä tähän paikkaan... Antakaa\nhänelle veitsi, minulla kyllä on.\n\nKatarina katsoi häneen kauhuissaan. Hänelle muistui mieleen Etiennen\ntunnustus, että hänessä aina herää halu tappaa, kun hän on\njuovuksissa.. Silloin äkkiä syöksyi hän Etiennen kimppuun ja lyöden\nhäntä kasvoihin huusi vimmoissaan:\n\n-- Konna! Konna! Eikö ole kyllin, mitä hänelle jo on tehty? Tahdotko\nvielä tappaa hänet, nyt kun hän tuskin seisoo jaloillaan!\n\nSitten kääntyi hän vanhempaansa ja toisten puoleen:\n\n-- Kaikki te olette pelkurimaisia konnia! Tappakaa minutkin yhdessä\nhänen kanssaan! Minä revin teiltä silmät päästä, jos vielä uskallatte\nkoskea häneen. Konnat!\n\nHän asettui rakastettunsa eteen puolustaakseen häntä, unohtaen oman\nonnettoman elämänsä, unohtaen miehen lyönnit. Hän muisti vain yhtä,\nettä hän oli antautunut tuolle miehelle ja että hänelle olisi häpeäksi,\njos häntä noin pahoin pideltäisiin.\n\nEtienne tuli kalman kalpeaksi tytön lyönneistä ja tahtoi ensi tilassa\nnostaa kätensä tyttöä vastaan. Mutta sitten pyyhki hän otsansa ja\naivankuin tointuen sanoi ympärillä seisovien ollessa aivan hiljaa:\n\n-- Hän on oikeassa, saa riittää... Korjaa luusi heti!\n\nChaval lähti heti pakoon ja Katarina hölkytti hänen perästään. Joukko\nkatsoi äänettömänä heidän peräänsä kunnes he katosivat näkyvistä tien\nkäänteessä. Ainoastaan Maheun vaimo lausui:\n\n-- Se oli tyhmästi tehty, olisi pitänyt pidättää hänet täällä. Nyt\nmenee hän ja keksii varmaankin jonkun konnantyön.\n\nJoukko lähti taas liikkeelle. Eräs vastaantuleva kulkurikauppias\nkertoi, että rakuunat olivat matkalla Crevecoeur'iin. Silloin\nkäännyttiin ja kajahti uusi huuto:\n\n-- Montsou'hun! Tirehtörin luo! Leipää! Leipää!\n\n\n\n\nV.\n\n\nHennebeau seurasi silmillään työhuoneensa ikkunasta ajoneuvoja, joissa\nhänen vaimonsa ajoi aamiaiselle Marchienneen. Hetkiseksi kiinnitti hän\nkatseensa Negreliin, joka ratsasti ajoneuvojen rinnalla ja palasi\nsitten rauhallisesti työpöytäänsä. Kun ei hänen vaimonsa eikä\nsisarenpoika tehneet taloa vilkkaaksi puheillaan, tuntui se autiolta ja\nkuolleelta. Siksi toivoi Hennebeau, että hän saisi häiritsemättä\ntyöskennellä koko päivän tyhjässä talossa.\n\nHippolyte oli saanut määräyksen olla laskematta ketään taloon, mutta\nyhdeksän tienoissa rohkeni hän ilmoittaa, että Dansaert oli saapunut\nuutisineen. Nyt vasta sai tirehtöri tietää edellisen illan kokouksesta\nmetsässä. Dansaert kertoi niin tarkoin aina yksityisseikkoja myöten,\nettä häh vaistomaisesti tuli ajatelleeksi hänen suhdettaan Pierronin\nvaimoon. Hän sai aina viikottain pari, kolme nimetöntä kirjettä, missä\npaljastettiin päävoudin seikkailut. Varmaankin Pierron oli kertonut\nkaikki vaimolleen, noista uutisista huokui makuukamarin hajua.\nTirehtöri käytti tilaisuutta antaakseen Dansaertin ymmärtää, että hän\ntietää kaikki, mutta kehoitti häntä olemaan varuillaan välttääkseen\nhäväistyksiä.\n\nDansaert hämmästyi noista moitteista juuri kun hän kertoi uutisensa ja\nalkoi kieltää ja pyytää anteeksi, mutta hänen petollinen nenänsä\npunastui samassa paljastaen hänen syyllisyytensä. Mutta ei hän kauan\ninttänytkään vastaan ja nauroi ilosta päästessään noin helpolla, sillä\ntavallisesti tirehtöri, joka itse oli moitteeton, esiintyi hyvin\nankarana ja päättäväisenä, jos joku virkamiehistä salli itselleen\njotain kaivoksen nuorten tyttöjen kanssa.\n\nHe jatkoivat puhettaan lakosta. Kokous metsässä oli nähtävästi vain\nkirkujain ja rähjääjäin temppu, jolla ei ollut mitään vakavaa\nmerkitystä. Ainakin muutaman päivän pysyvät kylät hiljaa. Sotamiesten\naamukiertokulku on varmaankin saattanut heidät pelkäämään.\n\nKun hra Hennebeau jälleen oli yksin, ajatteli hän lähettäisikö hän\nsähkösanoman prefektille. Mutta häntä pidätti pelko osottaa turhaa\nlevottomuutta. Ilmankin hän ei voinut suoda itselleen anteeksi, että\nhän oli kaikille, hallinnollekin vakuuttanut, ettei lakko voi kestää\nkauemmin kuin kaksi viikkoa. Hänen suureksi hämmästyksekseen kesti se\njo melkein kaksi kuukautta. Se saattoi hänet epätoivoon, riisti häneltä\nluottamuksen itseensä ja hän tunsi olevansa pakotettu keksimään jonkun\ntaitavan keinon, voittaakseen jälleen hallinnon suosion. Hän oli juuri\nkysynyt neuvoa sattuvan metelin varalle.\n\nKello yhteentoista työskenteli häh häiriytymättä työhuoneessaan, jonka\nhiljaisuudessa ei kuulunut muuta ääntä, paitsi Hippolyten lattian\nhankaus talon toisessa päässä. Sitten sai hän toinen toisensa jälkeen\nkaksi sähkösanomaa. Toisessa kerrottiin Montsoun lakkolaisten\nvallanneen Jean-Bartin, toisessa tehtiin tarkemmin selvää siitä:\npoikkisahatuista köysistä, uunien sammuttamisesta sekä koko\nhävityksestä.\n\nHän ei oikein voinut käsittää tuota. Mitä lakkolaisilla oli tekemistä\nDeneulinilla? Miksi he eivät yhtä hyvin voineet mennä johonkin yhtiön\nkaivokseen? Mutta hänen puolestaan saisivat he kyllä tehdä hävityksiä\nVandamessa, sehän sopi hänen laskelmiinsa.\n\nKello kaksitoista söi hän yksin aamiaisensa. Hän istui synkkiin\najatuksiinsa vaipuneena, kun äkkiä tuli juosten eräs vouti, joka\nkertoi, että joukko suuntaa matkansa Mirou'hin. Hän ei ollut ehtinyt\njuoda kahviansa loppuun, kun heti sen jälkeen tuotiin hänelle\nsähkösanoma, missä sanottiin, että Madeleinea ja Crevecoeuria uhkaa\nsama kohtalo.\n\nHän tuli aivan neuvottomaksi. Postia odotti hän vasta kello kaksi.\nPitikö hänen kutsua nyt heti sotajoukkoja? Vai oliko parempi\nodottaa kärsivällisesti hallinnon määräyksiä ryhtymättä minkään\ntoimenpiteisiin. Hän palasi työhuoneeseensa lukeakseen kirjelmän,\nminkä hän edellisenä päivänä oli pyytänyt Negrelin kirjoittamaan\nprefektille lähetettäväksi. Mutta hän ei voinut löytää sitä. Silloin\najatteli hän, että varmaankin nuori mies oli jättänyt sen omaan\nhuoneeseensa, missä hän usein kirjoitti myöhään yöhän. Päättämättä\nmitään, ainoastaan haluten löytää kirjelmän, meni hän nopeasti Negrelin\nhuoneeseen.\n\nTultuaan huoneeseen, hämmästyi hän, ettei huone vielä ollut siivottu,\nluonnollisesti Hippolyten leväperäisyydestä. Huoneessa vallitsi suuri\nepäjärjestys, ylt'ympäri oli heitetty vaatteita, tuolilla riippui\nkosteita pyyhinliinoja, vuode oli epäjärjestyksessä, lakana riippui\nlattiaan. Aluksi hän ajatuksissaan tuskin huomasi kaiken tuon, meni\nsuoraan pöydän luo, etsien hävinnyttä paperilappua. Pöydällä oli korkea\nkasa papereita epäjärjestyksessä, hän selaili niitä löytämättä. Mihin\nhittoon oli Paul voinut sen pistää.\n\nMutta kun Hennebeau jälleen palasi huoneen keskelle katsoen tarkoin\njoka huonekalua, huomasi hän äkkiä korjaamattomassa vuoteessa jotain\nkiiltävää, joka kiinnitti hänen huomiotaan. Hän meni lähemmäksi ja\nojensi kättään. Lakanan poimuissa oli pieni kultapullo. Hän tunsi heti\nettä se oli hänen vaimonsa eetteripullo, joka aina oli hänellä mukana.\nMutta kuinka se oli voinut joutua Paulin vuoteeseen? Äkkiä kävi hän\nkalman kalpeaksi, hänen vaimonsa oli maannut siinä.\n\n-- Anteeksi, kuului oven takaa Hippolyten ääni, minä näin herran\ntulevan tänne...\n\nPalvelija astui huoneeseen ja tuli aivan hämilleen nähdessään huoneen\nepäjärjestyksessä.\n\n-- Hyvä jumala! -- mutisi hän. -- huone ei olekaan siivottu! Mutta Rose\non mennyt ulos ja jättänyt kaikki minun tehtäväksi.\n\nHennebeau puristi pulloa nyrkissään niin voimakkaasti, että oli rikkoa\nsen.\n\n-- Mitä te tahdotte?\n\n-- Herra tirehtööri, sinne tuli vielä eräs mies...\n\n-- Hyvä on. Jättäkää minut. Sanokaa hänellä, että hän odottaa.\n\nHänen vaimonsa oli nukkunut siinä! Hän pani oven hakaan, avasi\nnyrkkinsä ja katsoi pulloa, josta heijastui punertavaa valoa kädelle.\nÄkkiä ymmärsi hän, että tätä häpeätä on jo kestänyt monta kuukautta,\ntässä, hänen kattonsa alla. Hän muisti muinaista epäluuloaan, ovissa\nhiipimistä ja paljaitten jalkojen tassutusta käytävissä. Niin, hänen\nvaimonsa se kulki tänne nukkumaan!\n\nHän luhistui tuolille vastapäätä vuodetta ja istui kauan kääntämättä\nsiitä pois silmiään. Melu herätti hänet. Oveen koputettiin ja\nkoetettiin sitä avata. Hän tunsi palvelijansa äänen.\n\n-- Herra! Oi, tirehtööri on sulkenut oven...!\n\n-- Mitä nyt taas?\n\n-- Asia on hyvin kiireellinen. Työläiset hävittävät kaikki. Siellä\nalhaalla on kaksi miestä... Ja vielä on tullut sähkösanoma...\n\n-- Jättäkää minut rauhaan... Minä tulen!\n\nHäntä puistatti ajatellessaan, että Hippolyte olisi voinut löytää\npullon, korjatessaan vuodetta. Mutta ehkä hän tietääkin kaikki. Joka\nkerta korjatessaan vuodetta on hän ehkä löytänyt rouvan hiuksia tai\nmuita unohdettuja esineitä. Ja nyt varmaankin tahallaan vartioi häntä.\nHäntä luonnollisesti huvittaa isäntäväen asiat.\n\nHennebeau ei liikkunut paikaltaan, voimatta kääntää silmiään pois\nvuoteesta. Hän muisteli pitkää surullista menneisyyttään: naimisiin\nmenoaan tuon naisen kanssa ja heti syntynyttä ruumiillsta ja henkistä\nepäsopua, vaimon monta rakastajaa, joista hänellä ei ollut\naavistustakaan, yhtä, jota hän oli kärsinyt kymmenen vuotta, kuten\nkärsitään sairaan luonnotonta oikkua. Sitten muisti hän heidän\nmuuttonsa Montsouhun, hullua toivoaan parantaa vaimonsa, pitkiä ikäviä\nkuukausia, vanhuuden lähestymistä, jolloin vaimon vihdoinkin täytyy\npalata hänen luokseen. Sitten saapui hänen sisarenpoikansa, tuo Paul,\njonka vaimo otti vastaan äitinä, kertoen kuolleesta sydämestään, joka\non ainiaaksi haudattu tuhan alle. Ja hän idiottimaisena aviomiehenä ei\naavistanut mitään, jumaloi tuota naista, omaa aviovaimoaan, jonka monet\nmiehet olivat omistaneet, mutta hän yksin ei voinut omistaa. Hän\njumaloi vaimoaan häpeällisen intohimoisesti, ollen valmiina lankeemaan\npolvilleen hänen eteensä ja pyytämään sitä, mitä hänellä vielä oli\njälellä toisten jälkeen. Mutta sen hän antoi tuolle pojalle!\n\nÄkkiä soi etäällä kello, herra Hennebeau säpsähti. Hän tunsi sen, sillä\nsiten annettiin hänen käskystään tietää postin tulosta.\n\n-- Oh, menköön hiiteen kaikki kirjeet ja sähkösanomat! purki hän äkkiä\nsisuaan kirouksiin.\n\nHänet valtasi raivonpuuska ja halu puistaa päältään kaikki nuo\nruokottomuudet johonkin likaviemäriin. Tuo nainen oli pahin lutka, hän\nhaki raaimpia sanoja ja ajatuksissaan heitti ne hänelle vasten kasvoja.\nÄkkiä muisti hän Paulin ja Cecilen häitä, joista hänen vaimonsa puhui\nlevollisesti hymyillen ja hän oli pakahtua vimmastuksesta. Siis tässä\nei ollut edes intohimoa, ei yhtään mustasukkaisuutta enää, vaan pelkkää\naistillisuutta? Se oli nyt ainoastaan luonnoton huvitus, tottumus\nmieheen, vaihtelu, jolla on sama merkitys kuin jälkiruualla, johon hän\noli tottunut. Kuinka syvälle hän vajoisi, kenen hän sitten ottaisi\nuhrikseen, jos ei hänellä olisi enää taipuvaisia sisarenpoikia, jotka\nkäytännöllisesti kyllä, käyttävät hyväkseen perheen ruokaa, vuodetta ja\nvaimoa?\n\nOveen koputettiin taas hiljaa ja Hippolyte kuiskasi avaimen reikään;\n\n-- Herra tirehtöri, posti on tullut. Ja herra Dansaert on taas tullut\nja kertoo, että siellä murhataan..\n\n-- Mene hiiteen, minä tulen!\n\nMitä hän tekisi heidän kanssaan? Ajaisiko heidät pois heidän palattua\nMarchiennesta, kuin haisevat eläimet, joita hän ei voinut enää kestää\nkattonsa alla. Hän ottaisi kepin ja huutaisi heille, että he hakisivat\ntoisen paikan ruokottomuuksilleen. Huoneen ilmakin oli täynnä heidän\nhengitystään, siksi siinä oli niin tukahuttava. Hän tunsi nyt myskin\nhajunkin, jota hänen vaimonsa käytti.\n\nHurjasta vimmasta voimattomana heittäytyi hän vuoteelle ja alkoi iskeä\nnyrkeillään patjoihin, peitteeseen, repien ja rutistaen niitä, koska ne\nolivat heidän rikoksellisen himonsa todistajina.\n\nMutta äkkiä oli hän taas kuulevinaan Hippolyten askeleita. Hänet\nvaltasi häpeän tunne, hän pysähtyi vielä huohottaen ja pyyhki otsaansa.\nHän katsahti peiliin, mutta hänen kasvonsa olivat niin murtuneet, ettei\nhän tuntenut itseään. Voimain ponnistuksella pakotti hän itsensä\nrauhoittumaan ja kun hänen kasvonsa olivat jälleen tyynen näköiset,\nlähti hän alas.\n\nAlhaalla seisoi viisi lähettilästä paitsi Dansaertia. Kaikilla oli\ntärkeitä tietoja lakkolaisten hyökkäyksistä kaivoksiin. Päävouti kertoi\nseikkaperäisesti, mitä Miroussa oli tapahtunut; miten tuo kaivos\nsäästyi ukko Quandieun miehuullisen käytöksen kautta. Hennebeau\nkuunteli ja pudisti päätään, mutta hän ei kuullut heitä, hänen\najatuksensa pysyivät yhäti ylhäällä huoneessa. Vihdoin laski hän heidät\nmenemään, sanoen että ryhtyy toimenpiteisiin.\n\nJäätyään jälleen yksin, istui hän pöytään ja peitti kasvonsa käsillään,\nvaipuen ajatuksiinsa. Posti oli hänen edessään pöydällä. Vihdoin otti\nhän hallinnon kirjeen, jota hän oli odottanut. Aluksi hyppivät\nkirjaimet hänen silmissään, niin ettei hän voinut ymmärtää mitään,\nmutta vihdoin käsitti hän, että nuo herrat tahtoisivat yhteen\ntörmäystä. He tosin eivät käskeneet häntä saamaan meteliä aikaan, mutta\nantoivat ymmärtää, että levottomuudet jouduttaisivat lakon päättymistä,\nantaen aihetta sen kukistamiseen.\n\nNyt ei hän enää epäröinyt, vaan lähetti sähkösanomia joka suuntaan:\nLillen prefektille. Douain varustusväen päällikölle ja Marchiennen\nsantarmeille. Siitä tunsi hän helpotusta. Nyt hän saattoi sulkeutua ja\nantoi tietää, että häntä vaivasi luuvalo. Koko iltapäivän vietti hän\ntyöhuoneessaan, ottamatta ketään vastaan, lukien sähkösanomia ja\nkirjeitä, joita tuli satamalla eri haaroilta. Siten seurasi hän joukon\nvaellusta Madeleinesta Crevecoeuriin, sieltä Victoireen ja sitten\nGaston-Mariehin. Samassa annettiin hänen tietää sotajoukkojen\nliikkeistä, jotka sattuivat aina kulkemaan päinvastaiseen suuntaan kuin\njoukko.\n\nHävittäkööt, tappakoot toinen toisensa! Hän laski taasen päänsä\nkäsiensä varaan. Huoneessa alkoi hämärtää, kello oli jo viisi, kun\näkkiä jokin humina sai hänet tointumaan. Hän luuli että ne kaksi\nheittiötä palasi kotiin; mutta melu yltyi ja hänen astuessaan ikkunan\nluo kajahti häntä vastaan kauhea tuhatääninen huuto:\n\n-- Leipää! Leipää! Leipää!\n\nLakkolaiset ryntäsivät Montsouhun silläaikaa kun santarmit, odottaen\nhyökkäystä Voreux'hon, kiiruhtivat sinne.\n\nKahden kilometrin päässä Montsoun ensimäisistä taloista, suuren\nmaantien ja Vamdamen tien risteyksessä, täytyi rouva Hennebeaun ja\nnuorten neitien katsella joukon kulkuetta. He olivat viettäneet päivän\nMarchiennessä onnistuneesti, syöneet aamiaisen tirehtöörin luona ja sen\njälkeen katselleet työhuoneita ja läheistä lasitehdasta. Paluumatkalla\noli Cecilen päähän pälkähtänyt juoda kupillinen maitoa pienessä\ntalonpoikaismökissä, jonka hän näki tien varrella. He astuivat alas\najoneuvoiltaan ja Negrel hevosen selästä. Talonpoikaisnainen hämmästyi\nsuuresti saadessaan nähdä noin hienoa seuraa ja alkoi hääriä, selittäen\nettä hänen ensin täytyy levittää valkoinen pöytäliina pöydälle. Mutta\nLucie ja Jeanne tahtoivat nähdä miten lehmiä lypsetään ja koko sakki\notti kupit käteensä ja lähti navettaan, pitäen kepposta äärettömän\nhupaisena.\n\nRouva Hennebeau hymyili äidillisesti ryypiskellen maitoa, kun äkkiä\netäinen melu teki hänet levottomaksi.\n\n-- Mikä siellä on?\n\nNavetta oli maantien varrella, mistä siihen vei portti, ollen samalla\nheinälatona. Nuoret tytöt kurottivat päänsä puoliavonaisesta portista\nja saivat hämmästyksekseen nähdä vasemmalla Vandamen tiellä liikkuvan,\npimeän, kiljuvan ja räyhäävän joukon lähenevän.\n\n-- Saakeli, mutisi Negrel lähestyen heitä, ovatko todellakin meidän\nsuunsoittajamme menneet noin pitkälle?\n\n-- Varmaankin ne on kivihiilenkaivajat taasen, lausui\ntalonpoikaisvaimo, -- ne ovat jo pari kertaa kulkeneet tästä ohi.\n\nHän puhui varovaisesti tarkaten minkä vaikutuksen hänen sanansa\ntekisivät herrasväkeen ja kun hän huomasi naisten kasvoissa kauhun\nilmeen, lisäsi hän heti:\n\n-- Sellaisia roistoja ne ovat!\n\nNegrel näki, että oli myöhäistä istua kääseihin ja ajaa Montsouhun, Hän\nkäski kuskin ajaa kääsit pihaan ja mikäli mahdollista piilottaa ne\nkatoksen alle, Saman katoksen alle sitoi hän hevosensa, jota eräs\npoikanen oli pitänyt suitsista. Kun hän palasi, olivat hänen pelästynyt\ntätinsä ja nuoret tytöt aikeissa seurata talonpoikaisvaimoa, joka\nkehoitti heitä piiloutumaan hänen taloonsa. Mutta Negrelin mielestä\noltaisiin eniten turvassa siinä, missä oltiin, sillä ei tietystikään\nkenenkään mieleen johtuisi etsiä heitä heinien seasta. Valitettavasti\nmaantielle johtava portti ei ollut tiivis, niin että voitiin nähdä\nkaikki, mitä tapahtui kadulla.\n\n-- No, rohkeutta vaiti! lausui hän leikillään. Me myymme henkemme\nkalliisti.\n\nTämä leikki pelästytti heidät vielä enemmän. Melu yltyi, vaikka raoista\nei vielä näkynyt mitään.\n\nRouva Hennebeau aivan kalpeni kiukusta noille hävyttömille työläisille,\njotka pilaavat hänen huvinsa, ja seisoi toisten takana heittäen\nsivuille levottomia katseita. Lucie ja Jeanne vaikkakin myös pelkäsivät\neivät voineet voittaa uteliaisuuttaan ja pysyivät kiinni raoissa, sillä\nhe tahtoivat nähdä kaikki.\n\nPauhina yhä lähestyi, maa tärisi jalkojen töminästä ja vihdoin joukon\netunenässä kiiti Jeanlin toitottaen torveensa.\n\n-- Ottakaa esiin hajuvesipullonne, kansan henkeä tuntuu ilmassa,\nkuiskasi Negrel. Huolimatta tasavaltaisista mielipiteistään pilkkasi\nhän mielellään naisten seurassa tuota roskaväkeä.\n\nMutta hänen sukkeluutensa hukkui rajujen huutojen mylvinään. Naiset\ntulivat näkyviin. Heitä oli lähes tuhat, tuulesta pörröisine\nhiuksineen, puettuina rääsyihin, joista näkyi paljas naaraitten ruumis,\nnaaraitten, jotka olivat väsyneet tuottamaan maailmaan sikiöitä\nnälkäkuolemaan.\n\nSen jälkeen tuli miehet, kaksituhatta vimmastunutta olentoa, jotka\nkulkivat niin tiheänä joukkona kuin laava, ettei voinut erottaa missä\npäättyy toisen rääsyt ja missä alkaa toisen, sillä kaikki suli yhteen.\nSilmät säihkyivät, suut olivat ammollaan -- he lauloivat Marseljesia,\njonka sanat hävisivät soinnuttomaan mylvinään säestettyinä puukenkien\ntöminällä jäätyneellä maapinnalla. Päitten yli kohosivat kepit ja\ntangot, sekä korkeimpana kirves, jonka jonkun käsi piti koholla. Tämä\nainoa kirves oli ikäänkuin joukon viiri ja sen terä kuvasti taivaan\nsiniä vastaan kuin guillotinin veitsi.\n\n-- Miten julmia kasvoja! kuiskasi rouva Hennebeau.\n\n-- Piru vieköön, enhän tunne ainoatakaan noista! -- murisi Negrel\nhampaittensa välistä. -- Mistä tulevat kaikki nuo ryövärit?\n\nJa todellakin, vihanraivo, nälkä, kahden kuukauden kärsimykset ja tuo\nraju kiitäminen peltoja pitkin olivat antaneet petomaisen ilmeen noille\nmuuten niin sävyisille kivihiilenkaivajien kasvoille. Aurinko oli juuri\nlaskemaisillaan ja sen viimeiset säteet valoivat veripunasta väriä\naavikolle ja ihmisjoukkoon.\n\n-- Ah, kuinka suuremmoista! kuiskasivat Lucie ja Jeanne, joitten\ntaiteilijaluonne heräsi tuosta hirvittävästä ja samalla suuremmoisesta\nnäystä.\n\nMutta he pelkäsivät kuitenkin ja menivät peremmälle rouva Hennebeaun\nluo. He olivat jähmettyä kauhusta ajatellessaan, että jos yksikin\njoukosta heittäisi katseen oveen päin ja huomaisi heidät raosta, niin\nsyöksyisi heti koko joukko heihin ja tappaisi heidät. Negrelkin ollen\ntavallisesti hyvin rohkea, tunsi kalpenevansa. Cecile makasi heinässä\nliikkumatta. Mutta toiset eivät voineet kääntää silmiään pois ovesta.\n\nSe oli punasen vallankumouksen näky, joka tulevaisuudessa tempaisi\nheidät kaikki mukaansa jonakin verisenä iltana vuosisadan lopulla.\nNiin, jonakin samallaisena verisenä iltana kansa syöksyisi ulos\nmaantielle ja porvarien veri alkaisi vuotaa, heidän päänsä\npistettäisiin keihäitten päihin ja kulta heidän kirstuistaan\nhajotettaisiin maantielle. Naiset ulvoisivat, ja miehet avaisivat\nsuukitansa. Niin kaikki tulisi tapahtumaan samoin kuin nyt, samallaisia\nrääsyjä, samallaista puukenkien jymyä, sama kauhea, likainen ja\nlöyhkäävä joukko ja se pyyhkäisee pois koko vanhan maailman.\n\nYli Marseljesin sävelten kaikui huutoja:\n\n-- Leipää! Leipää!\n\nLucie ja Jeanne painautuivat lähemmäksi rouva Hennebeauta ja Paul\nasettui heidän eteensä ikäänkuin suojellakseen heitä. Pitikö juuri tänä\niltana vanhan maailman ruhjoutua? He joutuivat aivan ymmälle siitä,\nmitä näkivät. Joukko kulki ohi, vain muutamia jälelle jääneitä laahusti\nnavetan ohi. Viimeisimpien joukossa kulki Mouquette, joka kurkisti\nikkunoihin ja joka taholle huomatakseen herrasväkeä ja jos hän näki\njonkun, mutta ei voinut sylkästä heitä suoraan kasvoihin, ilmaisi hän\nheille syvimmän ylenkatseensa kääntäen heille takapuolensa. Hän oli\nvarmaankin nytkin huomannut jonkun, sillä hän teki sen äkkiä.\n\nVähitellen katosivat kaikki tienkäänteessä Montsouhun. Kääsit vedettiin\nmaantielle, mutta kuski ei sanonut voivansa taata, että rouva ja neidit\ntulisivat onnellisesti perille, jos maantie oli vielä lakkolaisten\nvallassa. Pahinta oli, että Montsouhun vei ainoastaan yksi tie.\n\n-- Mutta täytyyhän meidän päästä kotiin, -- puhui rouva Hennebeau\ntuskaantuneena äärimmäisyyteen saakka kaikesta tuosta. -- Meitä\nodotetaan päivälliselle. Nuo inhottavat työläiset ovat taas valinneet\nsellaisen päivän, jolloin minulla on vieraita. Kannattaakin tehdä\nheille hyvää.\n\nLucie ja Jeanne koettivat nostaa Cecilen heinästä, mutta tämä ponnisti\nvastaan kirkuen ettei hän tahdo nähdä noita barbaareja. Hänestä tuntui,\nettä he yhä vieläkin kulkivat ohi. Vihdoin istuivat he taas kaikki\nkääseissä. Negrel hyppäsi hevosen selkään ja ehdotti, että\nkuljettaisiin kapeita teitä Requillart'iin.\n\n-- Ajakaa hiljaa, sanoi hän kuskille, sillä siellä on huono tie. Jos\nvastaamme tulee työläisryhmiä ja estävät ajamasta maantielle, niin\npysähdymme vanhan kaivoksen takana. Sitten menemme jalan pienestä\npuutarha portista ja te saatte jättää hevoset ja kääsit johonkin\nmajataloon talteen.\n\nHe lähtivät. Tällä välin joukko jo täytti Montsoun katuja. Asukkaat\nolivat suuresti pelästyksissään, sillä pari kertaa oli nähty rakuunien\nja santarmien kiertävän kaupunkia. Mitä kauheimpia huhuja ali\nliikkeellä, kerrottiin joistakin kiihottavista kirjoituksista, joissa\nuhattiin porvarien henkeä. Kukaan ei tosin ollut lukenut niitä, mutta\nsiitä huolimatta lainattiin niistä lausemuotoja. Etenkin oltiin\npeloissaan notariuksen luona, sillä hän oli juuri saanut postitse\nnimettömän kirjeen, missä häntä varoitettiin, että hänen kellarissaan\non ruutilaatikko, joka räjäytettäisiin ilmaan, jollei hän esiintyisi\nkansan puolella.\n\nTämän kirjeen johdosta pitkistyi Gregoiren kyläileminen sitä tutkiessa\nja arvaillessa, että mahdollisesti joku piloillaan oli sen lähettänyt,\nkun tieto lakkolaisten tulosta sai talon aivan hämminkiin. Mutta\nGregoiret vain hymyilivät ja kurkistivat verhojen välistä ikkunaan\ntahtomatta uskoa mihinkään vaaraan. Kello löi viisi ja heillä oli\nkyllin aikaa odottaakseen kunnes katu puhdistuisi, jolloin he voisivat\nmennä vastapäätä asuvan Hennebeaun luo, missä Cecile jo varmaankin\nodotti heitä palattuaan kävelyltään. Mutta ei kukaan jakanut heidän\nhuolettomuutta. Kaduilla juoksi hätääntyneitä ihmisiä, ovia ja\nikkunoita paiskattiin kiinni. He huomasivat toisella puolen Maigrat'in,\njoka sulki puotinsa paksuilla malmitangoilla. Hän oli aivan kalpea ja\nvapisi niin, että hänen heikon vaimonsa täytyi kiertää raskaita\nlukkoja.\n\nJoukko seisahtui tirehtörin talon eteen ja taas vyöryivät huudot:\n\n-- Leipää! Leipää! Leipää!\n\nHennebeau seisoi ikkunan edessä, kun Hippolyte tuli huoneeseen,\nsulkeakseen ikkunaluukut. Hän pelkäsi, että joukko rikkoisi ruudut\nheittämällä kiviä. Alakerrassa oli hän jo sulkenut kaikki ikkunat,\nmutta onnettomuudeksi ei keittiön ikkunaa kellarikerroksessa voinut\nsulkea ja sieltä näkyi kiiltäviä kastrulleja, jotka seisoivat tulella.\n\nHennebeau tahtoi nähdä, mitä tapahtuisi ja hän lähti taas yläkertaan\nPaulin huoneeseen. Tämä huone oli vasemmalla puolen ja siitä näkyi koko\nmaantie yhtiön varastorakennuksiin saakka. Nyt oli se siivottu,\ntuuletettu vuode korjattu tarkoin. Hänen aamuinen raivonsa ja vihansa\nhillitön puuska vaihtui nyt äärettömään väsymykseen. Mitä varten tehdä\nhäväistystä? Oliko jotain muuttunut hänen elämässään? Hänen vaimonsa\nsai yhden rakastajan lisää. Ja hän häpesi aamuista vimmaansa. Tyhmäähän\noli syöstä nyrkkeineen vuoteeseen. Onhan hän ennenkin kestänyt, niin\nkestää nytkin. Häntä valtasi katkeroittunut tunne, kaikki tuntui\nhänestä turhalta, tarkoituksettomalta kärsimykseltä. Hän häpesi itsensä\npuolesta, koska hän yhä vieläkin jumaloi tuota naista, vaikka tiesi\nkaikesta loasta, mikä häntä ympäröi.\n\nAkkunan alla kaikuivat huudot vielä rajummin:\n\n-- Leipää! Leipää! Leipää!\n\n-- Houkkioita! mutisi Hennebeau hampaittensa välistä.\n\nHän kuuli, miten he kirosivat häntä hänen suuresta palkastaan,\nhaukkuivat häntä ihramahaiseksi laiskuriksi, likaseksi siaksi, joka syö\nitsensä sairaaksi herkuista, silloin kun työläiset kuolevat nälkään.\nNaiset huomasivat keittiön ja silloin alkoi tuiskia kirouksia siellä\npaistettavan fasanin johdosta, jonka paistin haju ärsytti heidän\nnälkäisiä vatsojaan. Nuo porvari heittiöt lihottivat itsensä\ntryffeleillä ja samppanjalla silloin kuin toisten täytyi imeä suoliensa\nnesteitä.\n\n-- Leipää! Leipää!\n\nHänet alkoi vallata viha noita ihmisiä kohtaan, jotka eivät tahtoneet\nymmärtää mitään. Hän olisi mielellään lahjoittanut heille suuren\npalkkansa, jos hän voisi olla yhtä paksunahkainen kuin he, yhtä\nhelposti ja huolettomasti antautua himoillen. Vahinko, ettei hän voinut\npanna heitä istumaan pöytäänsä syömään fasaania ja mennä itse kepein\nsydämin seikkailemaan heidän tyttäriensä kanssa tutkimatta onko heillä\nollut ennen rakastajia. Hän olisi valmis luopumaan kaikesta:\nsivistyksestään, hyvinvoinnistaan, palkastaan, tirehtöörin vallastaan\nvoidakseen edes päiväksi muuttua kaikkein kurjimmaksi heidän\njoukostaan, olla oman ruumiinsa herra ja kyllin raaka lyödäkseen\nvaimoaan ja hakeakseen tyydytystä naapurivaimoilta tuntematta tällaista\ntuskaa. Ja hän toivoi voivansa kuolla nälkään, että tuntisi vatsan\nkouristuksia, josta päätä huimaisi. Mahdollisesti se voisi tappaa hänen\nikuisen tuskansa.\n\n-- Leipää! Leipää! Leipää!\n\nSilloin raivostui hän ja ärjäsi vihasesti heille: Leipää! Eikö muuta,\naasit!\n\nHänellä oli ruokaa yllin kyllin, mutta siitä huolimatta hän oli\ntupertua kärsimyksiinsä. Hänen sydäntään kouristi hänen ajatellessaan\nhäväistyä kotiaan ja koko murtunutta elämäänsä. Kuka hullu\najattelee, että kaikki on hyvin, jos on ruokaa? Nuo haaveilijat\nvallankumoukselliset  voivat hävittää nykyisen yhteiskunnan ja luoda\nuuden, mutta he eivät lisää yhtään iloa sen kautta eivätkä vähennä\nihmisen kärsimyksiä, vaikkakin jokaisella olisi leipänsä. Päinvastoin\nhe vievät siihen, että koiratkin alkavat ulvoa epätoivosta, kun\nvaistojen tyyni tyydyttäminen lakkaa täyttämästä heidän elämänsä.\n\nEi, ainoa onni olisi olla olematta, tai olla puu, kanto, kivi, tai\nhiekkajyvä, joka ei voi vuotaa verta kulkijain jalkojen alla.\n\nNäin ajatellessa nousi Hennebeaun silmiin katkeria kyyneleitä, jotka\nsuurina karpaloina tippuivat alas poskille. Alkoi hämärtää, joukkoa\ntuskin näki, kun seiniin alkoi sataa kiviä. Hennebeau ei enää ollut\nvihainen noille nälkäisille houkkioille, häntä vaivasi ainoastaan oman\nsydämensä ammottava haava ja hän toisti kyyneleet silmissä:\n\n-- Noita houkkioita! Noita houkkioita!\n\nMutta vatsan huudot voittivat kaikki, vyöryen myrskynä:\n\n-- Leipää! Leipää!\n\n\n\n\nVI.\n\n\nKatarinan korvatillikka oli saanut Etiennen järkiinsä, mutta hän jäi\nkuitenkin joukon johtajaksi. Käheällä äänellään huusi hän, että\nmentäisiin Montsouhun, vaikka samalla jokin sisäinen ääni kysyi: mitä\nvarten tuo kaikki? Eihän hän tahtonut kaikkea tuota. Aamulla oli hän\nlähtenyt Jean-Bartiin toimimaan järkevästi estääkseen hävitystyötä. Ja\nnyt illalla johtaa hän itse joukkoa väkivallanteosta toiseen kaiken\nlopuksi hävittämään tirehtörin talon.\n\nJa kuitenkin hänhän se oli, joka vastikään huusi: seis! Tosin hän aikoi\nainoastaan pidättää heidät tässä, jotta he eivät ryntäisi hävittämään\nyhtiön varastohuoneita. Mutta kun kiviä alkoi lentää taloon, etsi hän\njotakin laillista saalista, jonka kimppuun hän voisi johtaa väen\nestääkseen vielä suurempaa onnettomuutta. Kun hän seisoi siinä\nvoimattomana yksin keskellä maantietä, kuuli hän äkkiä jonkun huutavan\nhäntä nimeltään. Häntä kutsui mies, joka seisoi Tisonin kapakan ovella,\nminkä ikkunaluukut kaikki olivat suljetut peljästyneen emännän\ntoimesta, vain ovi oli auki.\n\n-- Niin, minä se olen. Kuuleppa.\n\nSe oli Rasseneur. Noin kolmisenkymmentä miestä ja naista, jotka olivat\naamulla jääneet kylään No. 240 olivat saapuneet nyt tänne kuulemaan\nuutisia ja lakkolaisten lähestyessä ottaneet Tisonin oluttuvan\nhaltuunsa. Sakarias vaimoineen istui yhden pöydän ääressä. Etäämpänä\nselin oveenpäin istui Pierronin pari. Kukaan ei juonut, istuttiin vain\ntäällä ollakseen hyvässä turvassa.\n\nEtienne tunsi Rasseneurin ja aikoi mennä pois, mutta tämä jatkoi:\n\n-- Etkö tahdo nähdä minua? Enkö ole varoittanut sinua, että näin tulisi\nkäymään? Vaatikaahan nyt leipää, teille annetaan lyijyä.\n\nEtienne kääntyi ja vastasi:\n\n-- En halua katsella pelkureita, jotka kädet ristissä katselevat, miten\nmeidät tullaan lyömään.\n\n-- Onko aikomuksesi mennä ryöstämään taloa?\n\n-- Aikomukseni on pysyä yhdessä tovereitteni kanssa loppuun asti,\nvaikka joutuisimmekin perikatoon.\n\nEpätoivoissaan palasi hän joukon luo. Maantiellä huvittelihe kolme\nlasta viskellen kiviä ikkunoihin, hän potkasi heitä ja huusi kovasti\ntovereille, ettei asiaa voi auttaa kiviä heittäen.\n\nNyt ei enää kukaan totellut Etienneä. Hänen sanoistaan huolimatta kiviä\nlenteli ilmassa kun rakeita. Hän katsoi ihmetellen noita ihmisiä, jotka\nolivat niin hitaita nousemaan, mutta nyt vauhtiin päästyään olivat\nvillit kuin eläimet niin ettei mikään voima saattanut heitä pidättää.\nFlamandilainen veri kuohui siinä. Sen lämmittämiseen tarvittiin\nkuukausien vanhaa työtä, mutta sitten antautui se mitään kuulematta\nrivoihin hävyttömyyksiin huumaantuen niistä. Etelässä, mistä hän oli\nkotoisin, syttyivät joukot nopeammin, mutta saivat vähemmän aikaan.\n\nMutta äkkiä tuli hiljaisuus. Odottamaton hämmästys sai aikaan enemmän\nkuin kaikki Etiennen innokkaat kehoitukset. Maantielle ilmaantui\nGregoiren herrasväki, jotka nyt olivat menossa vastapäätä olevaan\ntirehtörin taloon. He näyttivät aivan rauhallisilta, nähtävästi täysin\nvakuutettuina siitä, että tuo on vain hyvien työläisten kepponen,\ntyöläisten, jotka ovat elättäneet heitä jo koko ajastajan, ja\nhämmästyksestä lakkasivat työläiset todellakin heittämästä kiviä\npeläten sattumasta tuohon vanhaan pariin, joka aivankuin olisi pudonnut\ntaivaasta keskelle joukkoa. Gregoiret saivat vapaasti mennä puistoon,\nnousta portaita ja soittaa ovelia, jota ei kiirehditty avaamaan.\nSisäkkö Rose palasi myöskin juuri sillä hetkellä. Hän nauroi\nraivostuneille työläisille, jotka hän kaikki tunsi, sillä hän oli\nMontsousta. Ja hän alkoi lyödä niin voimakkaasti ovelle, että\nHippolyten vihdoinkin täytyi avata. Se olikin viime tingassa. Sillä\ntuskin Gregoiret olivat ehtineet mennä ovesta sisälle, kun kivisade\nalkoi taas. Joukko tointui hämmästyksestään ja alkoi huutaa vielä\nkovemmin:\n\n-- Alas kaikki porvarit! Eläköön sosialismi!\n\nRose nauroi vielä eteisessäkin, ikäänkuin tämä seikkailu häntä suuresti\nhuvittaisi toistaen pelästyneelle palvelijalle:\n\n-- He eivät ole pahoja, minä tunnen heidät.\n\nHerra Gregoire ripusti hattunsa naulaan pitämättä kiirettä ja sitten\nauttaen vaimoaan riisumaan turkkia, lausui:\n\n-- Tietysti he eivät tarkoita mitään pahaa. Kun he ovat huutaneet\nkyllikseen, lähtevät he kyllä kotiin ja syövät illallisensa sitä\nsuuremmalla ruokahalulla.\n\nSamassa saapui Hennebeau ylhäältä. Hän oli nähnyt tapauksen ikkunasta\nja tuli nyt ottamaan vieraat vastaan tavallisella kylmän kohteliaalla\ntavalla. Vain kasvojen kalpeudesta saattoi arvata vuodatetuista\nkyyneleistä.\n\n-- Tiedätte kai, lausui hän, -- ettei meidän naisväkemme ole vielä\ntullut.\n\nEnsi kerran näyttivät Gregoiret levottomuuden merkkejä. Cecile ei ole\npalannut! Kuinka hän nyt voi tulla, jos työläiset jatkavat\nhullutuksiaan?\n\n-- Onnettomuudeksi olen yksin kotona, jatkoi Hennebeau, -- enkä tiedä\nmistä lähettäisin palvelijani hakemaan neljä sotamiestä ja kapralin,\njotka ajaisivat pois tuon sakin.\n\n-- Ah, herra tirehtööri, eivät he ole lainkaan pahoja.\n\nTirehtöri pudisti päätään. Talon seinät jyskivät kivisateesta.\n\n-- Minä en ole heille vihanen, pikemmin annan heille anteeksi, he ovat\ntyhmiä luullessaan, että me sorramme heitä. Mutta minä takaan rauhan.\nMinulle on ilmoitettu että seudussa on santarmeja, mutta minun ei ole\nvielä onnistunut saamaan tänne ainoatakaan!\n\nHän keskeytti itsensä ja kääntyen rouva Gregoiren puoleen lausui:\n\n-- Olkaa hyvä astukaa vierashuoneeseen.\n\nMutta alhaalta saapui keittäjätär hyvin levottomana ja pidätti heidät\nvielä hetkeksi. Hän ilmoitti, ettei hän voinut vastata päivällisestä,\nkoska leivokset eivät ole vieläkään saapuneet, vaikka hän oli ne\ntilannut kello neljäksi. Varmaankin leipuri oli pelästynyt joukkoa tai\non leivokset häneltä riistetty.\n\n-- Hiukan kärsivällisyyttä, vastasi herra Hennebeau. -- Ei ole vielä\nmitään kadotettu ja leipuri voi vielä tulla.\n\nKun hän jälleen kääntyi rouva Gregoiren puoleen avaten hänelle oven\nhuoneeseen, huomasi hän äkkiä pimeässä nurkassa jonkun istuvan\npenkillä.\n\nMaigrat nousi. Hänen pulleat kasvonsa olivat vääristyneet kauhusta ja\nkalpeat. Hän selitti nöyrästi, että hän oli paennut tirehtörin luo\npyytämään apua ja turvaa, jos ryövärit hyökkäisivät hänen puotiinsa.\n\n-- Te näette, että olen itsekin uhattu, enkä saa mistään apua, vastasi\nherra Hennebeau. -- Olisi ollut viisaampaa, jos olisitte jääneet\nkotiinne vartioimaan tavaraanne.\n\n-- Minä olen sulkenut puodin ja sitäpaitsi jättänyt sinne vaimoni.\n\nHennebeau kohautti ylenkatseellisesti olkapäitään. Kannattipa jättää\ntuon kidutetun puolikuolleen vaimon.\n\n-- Kaikessa tapauksessa en voi tehdä mitään, sanoi tirehtööri, --\nsaatte puolustautua niin hyvin kuin taidatte. Neuvoisin teitä palaamaan\nheti, sillä he huutavat leipää... kuuletteko?\n\nMelu yltyi todellakin ja Maigrat oli kuulevinaan oman nimensä huutojen\nkesken. Oli mahdotonta palata nyt kotiin, hänet revittäisiin palasiksi.\nMutta toiselta puolen saattoi hänet epätoivoon ajatus hävitetystä\nomaisuudesta.\n\nGregoirit menivät vierashuoneeseen ja Hennebeau koetti näennäisellä\ntyyneydellä täyttää isännän velvollisuudet. Mutta hän turhaan pyysi\nvieraitaan istumaan. Tähän tyystin suljettuun huoneeseen, jonka valaisi\nkaksi lamppua, tunki ulkoa kauhua ja melua. Täällä kesken pehmeitä\nhuonekaluja kaikuivat huudot uhkaavina, säälimättöminä, vaikkakin\nkumeina ja tukahutettuina. Keskustellessa palattiin yhäti tuohon\nmylläkkään. Hennebeau ihmetteli, ettei hän ollut aavistanut tuota ja\npoliisi oli niin huonosti järjestetty. Hän syytti kaikesta Rasseneuria\njonka vaikutuksen tuloksia kaikki tuo oli. Mutta kyllä santarmit\ntulevat pian, he eivät voi jättää heitä avutta.\n\nGregoiret taas ajattelivat ainoastaan tytärtään. He odottivat vielä\nneljännestunnin, jolloin herra Hennebeau aikoi yksin lähteä ajamaan\njoukon pois, kun Hippolyte riensi huoneeseen, huutaen:\n\n-- Herra tirehtööri! herra tirehtööri! Siellä tulee rouva... he\ntappavat hänet.\n\nKääsit eivät voineet ajaa kapeata tietä Requillart'iin ja silloin keksi\nNegrel, että he menisivät jalan noin sata metriä puiston pikkuportin\nluo, joka johti palvelijain asuntojen puolelle. Aluksi kävi kaikki\nhyvin ja he pääsivätkin jo portin luo, alkaen koputtaa siihen. Mutta\nsitä ei avattukaan heti, ja nyt huomasivat joukon naiset heidät ja\nalkoivat rientää paikalle. Turhaan Negrel koetti murtaa portin, naisten\njoukko heidän ympärillään yhä kasvoi. Silloin päätti Negrel tehdä vielä\nviimeisen epätoivoisen yrityksen. Hän alkoi työntää tädin ja nuoret\ntytöt piirittävän joukon läpi pääkäytävää kohti. Tämä oli äärettömän\nvaikeaa, kaikilta tahoilta heitä tuupittiin, työnnettiin, haukuttiin,\nmutta he pääsivät kuitenkin eteen päin. Silmänräpäyksessä kaikki joutui\nsekasin ja sattui yksi niitä mielettömiä tapauksia, jotka jäävät\nainiaaksi selittämättömiksi. Lucie ja Jeanne pääsivät vihdoin portaille\nja katosivat ovesta sisälle, jonka sisäkkö oli heille avannut. Rouva\nHennebeaun onnistui päästä heidän jälkeensä ja perästä tuli vihdoin\nNegrel, joka vakuutettuna siitä, että oli nähnyt Cecilen menevän\nedellä, sulki oven. Mutta häntä ei ollut sisällä, he olivat kadottaneet\nhänet joukkoon, kun hän oli joutunut sellaiseen kauhuun, että kääntyi\nitse selin taloon päin ja meni onnettomuutta vastaan.\n\nHeti kuului taas huutoja:\n\n-- Eläköön sosialismi! Alas kaikki porvarit!\n\nMuutamat luulivat Cecilea rouva Hennebeau'ksi, kun hänellä oli harso\nsilmillä. Toiset väittivät, että se oli erään tehtaan omistajan vaimo,\nrouva Hennebeaun ystävä, jota työläiset vihasivat. Muuten oli\nsamantekevä kuka hän oli, pääasia oli että hänen yllään oli silkkihame,\nturkki ja valkonen töyhtö päässä, mikä kaikki herätti vihaa. Hän\ntuoksui hajuvedeltä, hänellä oli kello ja hieno hipiä, kuten\nlaiskureilla, joka ei koske hiiliin.\n\n-- Malta, me tutkimme sinun pitsejäsi! -- huusi la Brule.\n\n-- Kaikki tuo on varastettu meiltä! kannatti Levaquen vaimo. -- He\nkääriytyvät turkiksiin silloin kuin me olemme paleltua kuoliaaksi...\nRiisukaamme hänet, niin saa hän ymmärtää.\n\nMouquettekin riensi paikalle.\n\n-- Niin, niin, me taputamme häntä!\n\nRyysyiset naiset tungeskelivat hänen ympärillään, tahtoen jokainen\nsaada kappaleen hänen kalleuksiaan. Jo oli aika opettaa noita\nhävyttömiä pukeutumaan samoin kuin työläisvaimot. Mahtoiko hän ollakaan\nitse heitä parempi!\n\nCecile vapisi pelosta ollen yksin noitten rajujen naisten keskellä,\nhänen jalkansa notkuivat ja hän toisti rukoilevasti yhä saman lauseen:\n\n-- Hyvät naiset, minä pyydän, älkää tehkö minulle pahaa!\n\nÄkkiä huudahti hän kiljuvasti: jonkun kylmät sormet tarttuivat hänen\nkurkkuunsa. Ne olivat Ukko Bonnemortin, jonka luo hänet oli työnnetty\nja joka nyt hyökkäsi häneen. Nälästä huumaantuneena ja mielettömänä\npitkäaikaisesta kurjuudesta, oli hän nyt äkkiä heittänyt pois kaiken\ntavallisen alamaisuuden tunteensa ja tietämättömänä niistä syystä,\njoutunut koston halun valtaan.\n\nHän oli elämässään pelastanut noin tusinan verran tovereitaan\nkuolemasta, pannen oman henkensä alttiiksi maanvieremissä ja\nräjähdyksissä. Jumala tietää, miksi hän nyt hyökkäsi tytön kimppuun,\nmahdollisesti häntä houkutteli tytön valkea kaula.\n\n-- Ei, ei! kiljuivat naiset. -- Vitsaa hänelle täytyy antaa!\n\nNiin pian kun talossa oli huomattu, ettei Cecile ollut siellä, avasi\nNegrel ja Hennebeau jälleen portin ja riensivät tytön avuksi.\n\nMutta joukko oli ympäröinyt puutarha-aidan, niin ettei ollut helppo\npäästä tielle. Syntyi kova ottelu, Gregoiren parin seistessä\nkauhuissaan portailla.\n\n-- Jätä hänet, vaari! -- sehän on Piolainen neiti, huusi Maheun vaimo,\ntuntiessaan Cecilen, jolta eräs vaimo oli repinyt harson pois.\n\nEtienne, jota harmitti lapsen pahoinpitely, koetti myös omasta\npuolestaan saada joukon jättämään tytön. Äkkiä hän keksikin keinon,\nmillä voisi kääntää joukon huomion muualle. Hän sieppasi Levaquelta\nkirveen ja huusi:\n\n-- Maigratin luo, perkele! Hänellä on leipää! Me revimme alas hänen\npuotinsa!\n\nJa ottaen vauhdin antoi hän kirveestään ensimäisen iskun puodin ovelle.\nToverit riensivät hänen perästään, Maheu, Levaque ja muita. Mutta\nnaiset olivat itsepäisiä, Bonnemortin käsistä joutui Cecile la Brulen\nvaltaan. Mutta äkkiä näyttäytyi ratsastaja, joka kannusti hevostaan ja\nlöi ruoskalla niitä, jotka eivät heti antaneet tietä.\n\n-- Äh, konnat, joko aijotte pahoinpidellä tyttäriämmekin!\n\nSe oli Deneulin, joka saapui päivälliselle. Hän hypähti hevosen\nselästä, tarttui Cecilen vyötäisten ympäri ja toisella kädellään ohjasi\ntaitavasti hevostaan, käyttäen sitä tienraivaajana. Joukko väistikin\nhevosen potkuja. Aidan luona jatkui taistelu vielä, mutta hän jatkoi\nmatkaa sinnekin. Tämä odottamaton apu pelasti Negrelin ja Hennebeaun,\njotka olivat suuressa vaarassa kirouksien ja iskujen sataessa heihin.\nSillä aikaa kuin nuori mies talutti tainnoksiin menneen nuoren tytön\ntaloon, sattui Deneuliniin, joka asettui Hennebeaun eteen suojaamaan\nhäntä, kivi käsivarteen, joka oli mennä pois sijoiltaan.\n\n-- Vai niin! huusi hän. -- Nyt rikotte luuni, samoin kuin olette\nrikkoneet koneenne!\n\nHän paiskasi nopeasti oven kiinni. Porttiin alkoi sataa kiviä.\n\n-- Nepä perkeleitä! -- huusi hän. -- Vielä hetkinen ja he olisivat\nmusertaneet pääkalloni kuin minkäkin ruukun... He eivät tiedä enää\nitsekään, mitä tekevät, Ainoa, mikä auttaisi, olisi ampua heihin.\n\nVierashuoneessa Gregoiren pari itki nähdessään Cecilen tointuvan. Hän\nei ollut kärsinyt mitään vahinkoa, ei edes saanut naarmua ihoonsa,\nvaikka hänen vaatteensa olivat revityt. Heidän levottomuutensa nousi\nkorkeimmilleen, kun he saivat nähdä keittäjättärensä, joka kenenkään\nhuomaamatta oli puikahtanut sisälle. Tämä kertoi, että Piolaineen oli\nhyökätty sepittäen siten mielikuvituksessaan Jeanlinin heittämästä\nkivestä koko historian.\n\nRouva Hennebeau istui nojatuolissa voimatta vieläkään tointua\nmielenliikutuksesta. Hän hymyili vasta sitten, kun Negrelia alettiin\nonnitella. Cecilen vanhemmat kiittivät erikoisesti nuorta miestä. Nyt\nnähtävästi oli kysymys häistä ratkaistu.\n\nHennebeau katsoi ääneti milloin vaimoonsa, milloin rakastajaan, jonka\naamulla oli aikonut tappaa, ja nuoreen tyttöön, jonka pian piti\nvapauttaa hänet nuoresta miehestä. Nyt hän pelkäsi vain yhtä, että\nhänen vaimonsa vajoisi vielä alemmaksi, mahdollisesti jonkun palvelijan\nsyliin.\n\n-- No ja te, rakkaat lapsukaiseni, kysyi Deneulin tyttäriään, -- onko\nteidän jäsenenne paikallaan?\n\nLucie ja Jeanne olivat tietysti hyvin pelästyneet, mutta nyt he olivat\ntyytyväiset siitä, että olivat nähneet tuon kaiken ja nauroivat.\n\n-- Olipa tänään päivää! jatkoi hän. -- Jos te nyt tahdotte myötäjäisiä,\nniin paras on, että hankitte ne itse ja mahdollisesti saatte vielä\nelättää minutkin.\n\nHän puhui leikkiä, mutta hänen äänensä vapisi. Kun hänen tyttärensä\nheittäytyivät hänen kaulaansa, nousi hänen silmiinsä kyyneleitä.\n\nHennebeau kuuli tämän tunnustuksen. Hänen kasvonsa kirkastuivat\nhetkeksi ajatellessa, että nyt Vandame siirtyisi Montsoulle; se olisi\nonnellinen sattuma, joka jälleen voisi palauttaa hänelle yhtiön\nsuosion. Aina koetti hän unohtaa omia surujaan täyttäen sotilaallisen\ntarkoin saamiaan määräyksiä. Tämä sotilaskuri tuotti hänelle jonkun\nverran tyydytystä.\n\nVähitellen rauhoituttiin. Vierashuoneessa, joka oli kirkkaasti valaistu\nja jonka ikkunat olivat peitetyt raskailla verhoilla oli jälleen\nkodikasta ja rauhallista. Mutta mitähän tapahtui siellä ulkona? Huudot\nolivat vaienneet, eikä enää heitetty kiviä seiniin. Vain kaukaa kuului\njotain jyskintää, ikäänkuin siellä kaadettaisiin metsää. He tulivat\nuteliaiksi ja lähtivät taas eteiseen nähdäkseen ulos lasioven kautta.\nNaisetkin uskalsivat lähteä tirkistelläkseen uudinten raoista.\n\n-- Näettekö, tuo Rasseneur heittiö on tuolla vastapäätä kapakan\nkynnyksellä, lausui Hennebeau Deneulinille. -- Niinhän arvasin, että\ntuo kaikki olisi hänen työtään.\n\nMutta se oli Etienne eikä Rasseneur, joka iski kirveellä Maigratin\npuodin oveen. Ja hän yhä kutsui tovereita luoksensa: eikö puodissa\nolevat tavarat kuuluneet työläisille? Eikö heillä ollut oikeus ottaa ne\ntuolta varkaalta, joka niin kauan oli ryöstänyt heitä ja joka yhtiön\nkäskystä kidutti heitä nälällä?\n\nVähitellen jättivät he kaikki tirehtörin talon ja hyökkäsivät\nryöstämään puodin. Leipähuudot alkoivat taas kaikua. Tuolta oven takaa\nlöytäisivät he leipää!\n\nSillä välin oli Maigrat siirtynyt ensin tirehtörin eteisestä keittiöön.\nMutta sinne ei kuulunut mitään, jolloin hän kuvitteli mielessään mitä\nhirmuisimpia tuhotöitä puodissaan, ettei voinut olla lähtemättä ulos.\nPihalla piilottui hän pumpun taakse, josta piilopaikastaan hän selvästi\nkuuli kirveen iskuja, pelottavia huutoja, joissa mainittiin hänenkin\nnimeään. Siis tuo ei ollut mielikuvitusta, joskaan hän ei nähnyt\nmitään, niin kuuli hän ja seurasi asiain kehitystä. Jokainen kirveen\nisku sattui suoraan hänen sydämeensä. Viiden minutin perästä varmaankin\njo puoti on heidän hallussaan. Mutta ei, hän ei salli heidän ryöstää\nhäntä puti puhtaaksi, mieluummin hän antaa henkensä.\n\nSeistessään siinä taisi hän nähdä vaimonsa kalpeat kasvot talonsa\nsivuikkunassa. -- Hän seisoi siinä äänetönnä ja nöyränä kuunnellen\niskuja. Tämän ikkunan alla oli vajan katto, joka oli niin rakennettu,\nettä siihen voitiin päästä kiipeemällä tirehtörin puistoa ympäröivältä\naidalta. Sitten kattoa myöten voisi helposti kiivetä ikkunaan pitäen\nkiinni vesirännistä. Häntä vaivasi nyt ajatus päästä sitä tietä kotiin\nja hän katui että oli ollenkaan lähtenyt kotia. Ehkä hänen onnistuu\nvielä pelastaa omaisuutensa, panna huonekaluja oven eteen tai jollain\nmuulla tavoin, kaataa heihin ylhäältä paloöljyä. Ja äkkiä kirveen\niskiessä voimakkaasti teki hän päätöksen. Ahneus vei voiton pelosta.\nHän vaimoineen suojelisi vaikka ruumiillaan säkit eikä antaisi\npalaakaan.\n\nTuskin oli hän ehtinyt päästä katolle, kun alkoi kuulua huutoja:\n\n-- Katsokaa! katsokaa! Kissa on katolla! pst! Ottakaa kiinni!\n\nJoukko oli huomannut hänet katolla. Kuumeisessa innossaan oli hän\nlihavuudestaan huolimatta kevyesti kiivennyt aidalle ja nyt ryömi hän\nmahallaan katolla ikkunaa kohti. Mutta katto oli melkein jyrkkä, suuri\nvatsa oli tiellä ja kynnet repeytyivät, Hänen olisi varmasti onnistunut\npäästä perille, ellei hän vapisisi pelosta, että he rupeavat heittämään\nhäneen kiviä, sillä joukko, jota hän ei nähnyt, huusi:\n\n-- Ottakaa kissa kiinni! -- Ottakaa kiinni!\n\nÄkkiä päästivät molemmat kädet irti otteensa ja hän vieri kuin pallo,\nkolautti katon räystääseen ja putosi suoraan välimuurin yli niin\nonnettomasti, että hän kaatui suoraan maantielle, missä hän iski\nkallonsa rajapyykkiin. Aivot vierivät ulos hiekkaan. Hän oli kuollut.\n\nEnsi hetkessä valtasi kaikki hämmästys. Etienne pysähtyi pudottaen\nkirveen kädestään. Maheu, Levaque ja muut unohtivat puodin ja katsoivat\nmuuriin päin, missä virtasi kapea punainen juova.\n\nMutta hetken perästä huudot uudistuivat. Ensimäisinä syöksyivät naiset\nesiin huumaantuneina veren näystä.\n\n-- Siis on oikeus olemassa! Sinä, sika, nyt olet pakahtunut!\n\nHe ympäröivät hänen vielä lämpimän ruumiin alkaen tehdä pilkkaa hänestä\nja nauraen kutsuivat hänen murskaantunutta päätään katalaksi kuonoksi,\npurkaen häneen kaiken vihaansa, jota oli karttunut vuosien aikana.\n\n-- Minä olen sinulle velkaa kuusikymmentä frankia, huusi Maheun vaimo,\n-- nyt olemme kuitit. Nytpä et enää voi kieltää luottoa. Maltahan, minä\nlihotan sinut!\n\nHän kourasi jäätynyttä multaa ja työnsi hänen ammottavaan suuhunsa.\n\n-- Se! Syö... syö sinä! Riittää jo meitä syödä.\n\nHe pilkkasivat häntä kaikin tavoin. Kuollut makasi selällään ja katsoi\njähmettynein silmin taivaaseen. Mutta, jonka Maheu oli sysännyt hänen\nsuuhunsa, oli hänen leipänsä, jota hän ei ollut tahtonut antaa\nnälkäisille. Hänen ahneutensa ei ollut tehnyt häntä onnelliseksi.\n\nNaiset häärivät kuin naarassudet hänen ympärillään etsien sellaista\nkostoa, joka voisi tyydyttää heidän vihaansa.\n\nSilloin la Brule huusi äkkiä:\n\n-- Kuohitaan hän kuin koiraseläin!\n\n-- Niin, niin, hän on tehnyt kyllin ruokottomuuksia.\n\nMouquette laski hänen housunsa alas, Levaquen vaimo koukisti hänen\nsäärensä. La Brule alkoi silloin kuihtunein laihoin sormin repiä hänen\njäsenensä sellaisella voimalla, että hänen luunsa narskuivat\nponnistuksesta. Nahka ei tahtonut irtaantua, mutta hänen onnistui\nsentään repäistä palanen veristä lihaa, jota hän puistatti ilmassa\nkohotetuin käsin ja huusi voitonriemuissaan:\n\n-- Siinä se on! Siinä se on!\n\nNaisten kimakat äänet huusivat häväistyksiä tuolle inhottavalle voiton\nmerkille.\n\n-- Ah, sinä heittiö! Nytpä tyttäremme eivät enää tule raskaiksi\nsinusta!\n\n-- Etpä enää saa herkutella, emmekä me rupea huvittamaan sinua\njokaisesta annetusta leipäpalasestasi!\n\n-- Minä olen sinulle vielä velkaa kymmenen frankia... Tahdotko kuitata\nsen? Minä olen valmis, jos sinäkin vielä voit...\n\nTästä sukkeluudesta valtasi heidät synkkä ilo. He näyttivät toinen\ntoisilleen lihapalan, kuin petoeläimen, josta he kaikki olivat\nkärsineet ja jonka vihdoinkin olivat tappaneet. Nyt se oli voimaton ja\ntäydelleen heidän vallassaan. He syljeskelivät siihen toistaen\nvihansekaisella ylenkatseella.\n\n-- Hän ei voi enää! Niin, ei voi! Ei häntä haudata miehenä... Mätänee\nsiellä, eikä kelpaa enää mihinkään...\n\nLa Brule pisti lihapalan kepin päähän ja puistaen sitä kuten viiriä\nylhäällä, kiiti eteenpäin taistelevien naisten seuraamana. Veren\npisaroita tippui. Kurja palanen riippui kepin päässä kuin lihapalanen\nlihakauppiaan tiskiltä.\n\nMaigratin vaimo seisoi yhäti ikkunassa. Laskevan auringon viimeiset\nsäteet lankesivat hänen kasvoihinsa, jotka näyttivät nyt hymyileviltä.\nMies oli juonut ja pettänyt hänet joka askeleella. Aamusta iltaan\ntäytyi hänen istua konttorikirjojen ääressä. Mahdollisesti hän hymyili\ntosiaankin, kun naiset juoksivat sivutse kantaen lihapalaa kepin\npäässä.\n\nMiehet seisoivat jähmettyneinä kauhusta katsellessaan naisten hommia.\nHe eivät voineet estää heitä heidän työssään. Tisonin kapakasta\nkurkisti muutamia henkilöitä, Rasseneur kalpeni inhosta. Sakarias ja\nPhilomene kivettyivät paikalle odottamattomasta näystä, Bonnemort ja\nMouque pudistivat moittivasti päitään. Ainoastaan Jeanlin ilakoi ja\npukkasi milloin Lydiaa milloin Bebertia kylkeen.\n\nRouvat ja neidit katselivat tirehtöörin takaa.\n\n-- Mitä he kantavat? kysyi Cecile.\n\nHe eivät nähneet, miten Maigratille oli käynyt, sillä muuri oli\nvälillä.\n\n-- He ovat varmaankin ryöstäneet makkarapuodin, kuiskasi rouva\nHennebeau, -- se näyttää sianlihapalalta.\n\nMutta samassa rouva Gregoire pukkasi häntä hiljaa polvellaan ja hän\nvaikeni purren huultaan. He istuivat aivan kivettyneinä ja tytöt\nkalpeina kauhusta.\n\nEtienne kohotti jälleen kirveen. Mutta kaikkien mieliala oli muuttunut;\nmaassa makaava kuollut ikäänkuin esti pääsyn puotiin. Jotkut työmiehet\nalkoivat poistua. He olivat aivankuin kyllääntyneet viimeisestä\ntapauksesta. Maheu seisoi synkkànà, kun äkkiä kuuli hän jonkun äänen\nkuiskaavan hänelle, että hän pakenisi. Hän kääntyi ja näki Katarinan\nedessään, joka oli yhä vieläkin miehen vaatteissaan hengästyksissään.\nMutta hän ei tahtonut häntä kuullakaan, vaan tyrkkäsi hänet pois uhaten\nlyödä. Tyttö väistyi onnettomana, mutta sitten lähestyi epävarmana\nEtienneä.\n\n-- Pakene pian, santarmit tulevat tänne!\n\nEtienne tahtoi myös ajaa hänet pois punastuen muistaessaan tytön\nkorvapuustia. Mutta tyttö ei väistynyt, vaan sai hänen heittämään pois\nkirveen käsistään ja veti hänet väkisin mukaansa.\n\n-- Minä sanon, että santarmit tulevat... Kuulehan. Chaval on tuonut\nheidät, jos tahdot sen tietää. Mutta minusta se tuntui niin katalalta,\nettä minä juoksin tänne... Pakene, minä en tahdo, että he ottaisivat\nsinut.\n\nJa Katarina vei hänet. Samassa alkoi kuulua kumeaa jyrinää etäältä,\njoukosta kuului huutoja: \"Santarmit, santarmit!\" Alkoi yleinen pako ja\nhämminki ja kahden minutin kuluttua oli tie aivan tyhjä aivankuin\ntuulen pyörre olisi lakaissut sen puhtaaksi. Vain Maigratin ruumis\nmakasi tummana möhkäleenä valkosessa maassa.\n\nTisonin kapakan luona seisoi Rasseneur, joka kevein mielin tervehti\nasestetun voiman voittoa. Montsou oli tyhjä. Mutta laskettujen verhojen\ntakana istuivat varakkaat asukkaat hikoillen kylmää hikeä ja kiristäen\nhampaitaan uskaltamatta edes katsoa kadulle.\n\nSantarmit tulivat yhä lähemmäksi raskaassa tahdissaan ja täyttivät tien\nmustana joukkona. Heidän jälestään ja suojeluksen alla ajoi leipuri\nMarchiennesta. Hän pysähtyi tirehtörin talon edustalle ja hypähtäen\nrattailta alkoi rauhallisesti nostaa rattailta koria, missä oli\ntilattuja leivoksia.\n\n\n\n\n\n\nKUUDES OSA\n\n\n\n\nI.\n\n\nOli kulunut helmikuun ensimäinen puolisko, kylmyys ja pimeys teki sen\nvielä pitemmäksi, josta lakkolaisten kärsimykset vain kasvoivat. Taas\nalkoi maanteillä liikkua virkamiehiä: Lillen prefekti, prokuraattori ja\njoku kenraali. Santarmit yksin eivät näyttäneet riittävän, vaan\nMontsouhun lähetettiin koko rykmentti, joka oli sijoitettu Beaugnien ja\nMarchiennen välille. Sotamiehet vartioivat kaivoksia, koneita,\ntirehtörin taloa ja yhtiön varastohuoneita, näkyipä piikkejä joidenkin\nvarakkaampienkin talojen edustalla. Ylhäällä mäellä Voreux'n luona\nseisoi vahti yötä päivää ja joka toinen tunti kaikui huudot aivankuin\nvalloitetussa vihollismaassa.\n\n-- Ken siellä? Sanokaa tunnussana!\n\nTyöhön ei oltu ryhdytty missään, päinvastoin lakko vain laajeni:\nCrevecoeurissa, Miroussa ja Madeleinessa olivat työt pysähtyneet\nsamoilla perusteilla kuin Voreux'ssa, Feutry-Cantelissa ja Victoiressa\ntyötä tekevien lukumäärä yhä supistui, Saint-Thomasessakin, joka tähän\nasti oli säästynyt lakosta, väheni työläisiä.\n\nAsestettu voima synnytti työläisten ylpeyden ja he pysyivät\nitsepäisinä. Mutta tässä äänettömyydessä ja näennäisessä\nalistuvaisuudessa oli jotakin, joka muistutti häkissä olevan\npetoeläimen alistuvaisuutta, joka on valmis hyökkäämään kesyttäjänsä\nniskaan niin pian kuin tämä kääntyy selin.\n\nYhtiö kärsi tästä työn kuolemasta ja alkoi jo suunnitella kutsua uutta\ntyövoimaa Belgiasta, mutta ei vielä uskaltanut. Ja niin pysyi taistelu\nsamalla asteella työläisten, jotka sulkeutuivat asuntoihinsa, ja\nsotajoukkojen välillä, jotka vartioivat kuolleita kaivoksia.\n\nRauha oli koitunut heti seuraavana päivänä mellakoitten jälkeen, mutta\nsen alla piili sellainen pelko ja kauhu että tapahtuneista hävityksistä\npuhuttiin mahdollisimman vähän. Toimeenpantu tutkinto totesi, että\nMaigrat oli kuollut kaatuessaan katolta ja ilkeästä ruumiin\nhäväistyksestä kulki vain hämäriä huhuja. Toiselta puolen yhtiö ei\ntahtonut paljastaa hävityksiään samoinkuin Gregoiret välttivät kaikkia\noikeudenkäyntiä, josta heidän tyttärensä maine voisi kärsiä. Kuitenkin\noli tapahtunut muutamia vangitsemisia, mutta kuten tavallisesti oli\npantu kiinni henkilöitä, jotka eivät olleet johtajia ja joilta siis ei\nvoitu urkkia mitään. Erehdyksestä oli Pierron saanut kädet kahleissa\nkulkea Marchienneen. Tälle nauroivat toverit kauan aikaa. Santarmit\nolivat niinikään vähällä viedä Rasseneurin.\n\nHallinto haki tyydytystä siitä, että laati listoja niistä, jotka\npitäisi erottaa työstä ja lähetti työkirjoja tukuttain takaisin. Niin\nkävi Maheulle, Levaquelle ja ja vielä kolmellekymmenelle neljälle\ntoverille kylästä No. 240. Mutta pääsyy lankesi Etienneen, joka oli\nkadonnut tuona muistorikkaana iltana eikä ollut missään löydettävissä.\nChaval oli nim. antanut hänet ilmi.\n\nMontsoun asukkaat heräsivät yöllä luullen kuulevansa hätäsoittoa ja\nollen tuntevinaan ruudin hajua. Mikä lopullisestikin sai heidän päänsä\npyörälle, oli uuden papin Ranvierin saarna, laihan ja tulisen abotin,\njoka oli tullut Joiren tilalle. Hän väitti, että porvaristo oli syynä\nkaikkeen, sillä se oli riistänyt kirkolta sen muinoisen vapauden ja\nväärinkäyttäen sitä oli muuttanut tämän maan kärsimysten ja vääryyden\ntyyssijaksi. Sen uskottomuuden tähden, sen haluttomuuden tähden palata\nensimäisten kristittyjen veljelliseen rakkauteen kasvaa kansan\ntyytymättömyys, joka voi puhjeta suurena onnettomuutena. Vieläpä hän\nuskalsi mennä niin pitkälle, että uhkasi rikkaita, että jumala asettuu\nköyhien puolelle, jolleivät he tahtoisi kuulla jumalan ääntä. Hän ottaa\nuskomattomilta heidän rikkautensa ja jakaa ne osattomille kunniakseen.\nJumalaa pelkääväiset eukot vapisivat, mutta notarius ilmoitti, että nuo\nsaarnat olivat pahinta sosialismia, ja milloin tahansa voitaisiin\nodottaa, että pappi ottaisi ristin käteensä ja menisi joukon etunenässä\nhävittämään v. 1789 porvarillista yhteiskuntaa.\n\nKun Hennebeauta varoitettiin tästä, kohautti hän olkapäitään sanoen:\n\n-- Jos hän aikoo liiaksi kyllästyttää meitä, niin kyllä piispa hänet\nkorjaa.\n\nSillä välin kun koko tasanko oli paniikin vallassa, eleli Etienne\nRequillart'in syvyyksissä, Jeanlinin maanalaisissa komeroissa. Kukaan\nei aavistanut, että hän oli näin lähellä.\n\nHän eli siellä tavallaan yltäkylläisyydessä; oli löytänyt viinaa,\npaistetun kalan jätteitä ja kaikellaista muuta ruokatavaraa. Suuri\nheinäkasa oli mainio vuoteeksi, ilma oli aina tasainen ja lämmin, eikä\ntuntenut vetoa lainkaan. Puuttui ainoastaan valoa. Jeanlin, joka oli\nihastuksissaan, että saa vetää santarmeja nenästä, oli hänen oikea\nsuojelusenkelinsä. Hän hankki Etiennelle kaikki, hiusvoidettakin, mutta\ntähän saakka ei hänen onnistunut näpistellä kynttilää.\n\nJo viidentenä päivänä ei Etienne sytyttänyt tulta muulloin kuin\nsyödessä. Hän ei voinut saada palaa niellyksi ilman valoa. Tuo ainainen\nmusta yö kidutti häntä äärimmäisyyksiin. Vaikka hän eli täydessä\nturvassa, lämpimässä, sai syödä ja nukkua, painosti pimeys kuin vuori\nhänen mieltään.\n\nJa lisäksi hän söi varastettua. Kommunistisista mielipiteistään\nhuolimatta heräsi hänessä vanhoja ennakkoluuloja, niin että hän lopuksi\nei syönyt muuta kuin kuivaa leipää.\n\nSitä paitsi kärsi hän häpeätä ja katumusta siitä, että oli nälkäisellä\nvatsalla juonut viinaa, niin että oli melkein hyökätä veitsi kädessä\nChavaliin. Häntä kauhistutti, ettei hän voinut ottaa ryyppyäkään ilman\nettä hänessä heräisi peritty kiihko hyökätä ihmisiin.\n\nKun hän oli päässyt siihen turvallisuuteen, makasi hän aluksi kaksi\npäivää kuin kuollut väsyneenä kaikista tapauksista. Mutta inho ja\nkyllääntyminen ei haihtunut, kun hän siitä heräsi. Hän tunsi väsymystä,\nkirpeää makua suussa ja päänkolotusta, aivankuin pitkän juomisen\njälkeen.\n\nKului viikko. Maheut tiesivät, missä Etienne oli, mutta eivät voineet\nlähettää kynttilää, niin että täytyi syödäkin pimeässä. Nyt Etienne\nmakasi päiväkaudet pitkällään heinillä. Hänen päässään kiiri\nepämääräisiä ajatuksia, joita hän tuskin itsekään uskoi. Hän tunsi\nvastenmielisyyttä kaikkia noita alhaisia, raakoja vaistoja ja tekoja\nkohtaan, joita oli ilmennyt mellakassa. Vaikkakin pimeys vaivasi häntä,\nei hän voinut ilman vastenmielisyyttä ajatella sitä hetkeä, jolloin\nhänen pitäisi palata kylään. Kun hän vain ajatteli työläisten\neläimellistä elämää ainaisine sipulinhajuineen, alkoi häntä\nylönannattaa. Hän tunsi, ettei häneltä riitä voimia odottaa voittoa\ntässä pakkotyössä. Halu päästä heidän johtajaksi, etäännytti hänet\nheistä ja lähennytti niihin porvareihin, joita hän niin vihasi.\n\nKerran Jeanlin toi kynttilän pätkän, jonka hän oli varastanut ajurin\nlyhdystä ja se tuotti Etiennelle suurta mielihyvää. Kun pimeys alkoi\npainostaa häntä niin, että hän luuli päänsä halkeavan, sytytti hän\nkynttilän, mutta kun kauhun tunne oli ohi, sammutti hän sen taas. Hän\nsäästi tuota valoa, joka oli yhtä välttämätön elämälle kuin leipä.\nMaatessaan siinä ajatteli hän yhä, mitä toverit mahtavat tehdä siellä\nylhäällä. Hän piti suurena konnantyönä jättää heidät nyt. Joskin hän\npiileskeli, niin ainoastaan sitä varten, että voisi jäädä vapaaksi,\nneuvotella heidän kanssaan ja toimia yhdessä. Nyt pitkien ajattelujen\njälkeen oli hän vihdoin löytänyt itselleen päämäärän. Hän päätti ruveta\nPluchart'iksi, jättää työn ja toimia yksinomaan poliittisella alalla\nsillä henkinen työ vaatii ihmisen kaikki voimat.\n\nToisen viikon alussa kertoi Jeanlin, että santarmit olivat lakanneet\nhäntä etsimästä luullen hänen paenneen Belgiaan, silloin päätti hän yön\ntullen ryömiä esiin piilopaikastaan. Hän tahtoi nähdä, miten asianlaita\noli ja oliko mahdollisuutta jatkaa vielä taistelua. Jo ennen lakon\nalkua oli hän epäillyt sen menestystä, mutta antanut perään\nasianhaaroille. Ajaksi oli kapina huumannut hänet, mutta nyt oli hän\nmietteissään taas palannut entiseen epäilykseensä eikä toivonut yhtiön\nantavan perään. Hän ei kuitenkaan myöntänyt sitä itselleen, mutta häntä\nkiusasi vastuunalaisuus kaikista kärsimyksistä, jotka työläisten\nturhaan piti kestää. Lakon päättyminen olisi myöskin hänen\nvaikutusvaltansa päättymistä. Mutta hän pakotti itsensä jättämään\nkaikki nuo alhaiset laskelmat ja saamaan takaisin entisen uskonsa,\nvakuuttamaan itselleen, että vastustus on vielä mahdollinen, että\nkapitali ennemmin häviää kuin työ tekee itsemurhan.\n\nTosiaankin ympärillä kaikki puhui hävityksestä. Kun hän öisin kulki\nvarhain, oli hän kuulevinaan vararikkojen rysäyksiä tasangon toisesta\npäästä toiseen. Tien varrella oli suljettuja tehtaita, hyljättyjä\nrakennuksia, jotka seisoa mätänivät lyjiynraskaan taivaan alla.\nErittäinkin olivat sokeritehtaat kärsineet. Sekä Hotonin että Fauvellen\nsokeritehtaat olivat ensin supistaneet työläisten lukumäärän ja sitten\naivan romahtaneet. Dutillelin myllyssä oli viimeinen myllynkivi\npysähtynyt toisena kuukauden lauantaina ja Bleuzen kaapelitehdas oli\nromahtanut lakon johdosta.\n\nMontsoun lakko, joka oli aiheutunut kehittyvästä teollisuuspulasta,\nlisäsi sitä vielä enemmän jouduttaen häviötä. Entisten paheen syiden\nlisäksi -- tilauksien lakkauttaminen Amerikasta ja pääomien puute jotka\nylituotanto oli niellyt -- tuli nyt uusi: hiilien puute niissä\ntehtaissa jotka vielä olivat työssä.\n\nPelästyneenä yleisestä teollisuuden seisauksesta yhtiö supisti hiilen\nsaantia, antoi työläistensä kärsiä nälkää ja lopuksi tuli siihen, että\njoulukuun lopulla sillä ei ollut enää hiilen palastakaan varastossa\nYksi häviö seurasi toista, niin että niitten vaikutukset tuntuivat\nkauas ympäristöön, Lillessä, Douaissa ja Valenciennessa, missä monet\nperheet joutuivat häviön partaalle, syystä että monet pankkimiehet\nlähtivät karkuun.\n\nUsein öisillä retkillään Etienne pysähtyi tien käänteessä kuunnellen\nhiljaisuutta, joka oli tullut entisen teollisuuselämän tilalle. Hän\nhengitti syvään ja hänet valtasi hävityksen ilo. Mahdollisesti se päivä\nei ollut kaukana, jolloin vanha maailma katoaa ja kaikki ihmiset\ntulevat yhdenvertaisiksi.\n\nTietysti eniten häntä huvitti yhtiön kaivokset. Hän kulki pimeydessä\ntoisesta kaivoksesta toiseen ja iloitsi, jos löysi niissä uusia\nhävityksiä. Maanvieremiä tapahtui alinomaa käyden yhä uhkaavimmiksi.\n\nKaikki nuo onnettomuudet herättivät Etiennessä jälleen toivoa. Hän\nalkoi uskoa, että kolmas taistelukuukausi vihdoin tappaisi tuon\nkummituksen, joka oli piiloutunut tuntemattomaan pyhäkköönsä. Hän\ntiesi, että Montsoun levottomuudet olivat herättäneet suurta\nlevottomuutta Pariisin lehdissä. Hallitus ja vastustuspuolueen lehtien\nvälillä oli noussut kova väittely. Erittäinkin hyökättiin\nInternationaleen, jota hallitus oli alkanut pelätä. Yhtiö ei enää\nvoinut tekeytyä tietämättömäksi, vaan lähetti kaksi tirehtöriä paikalle\ntutkimaan asiaa näyttäen kuitenkin olevansa aivan välinpitämätön\nasiasta. Tirehtörit olivat vain kolme päivää paikkakunnalla ja lähtivät\npois ilmoittaen, että kaikki on niinkuin olla pitää. Mutta toiselta\npuolen kerrottiin Etiennelle, että nuo herrat olivat paikalla ollessaan\ntoimineet kuumeentapaisella kiireellä, pitivät kokouksia, joista kukaan\nheitä ympäröivistä ei lausunut sanaakaan. Hän päätti, että he\nainoastaan teeskentelivät olevansa rauhallisia ja että heidän pikainen\npoistumisensa oli pako, siksi hän taas varmistui voitosta, koska nuo\nvaaralliset herrat perääntyivät.\n\nMutta seuraavana yönä hän taas epäili. Yhtiöllä oli aivan liian luja\nperuste, niin ettei sitä voisi kaataa noin helposti. Mitä siitä, vaikka\nse nyt kadottaisikin miljoonia, se voi pian ne taas saada työläisten\ntyöstä. Eräänä iltana kulki hän Jean-Bartiin saakka ja täällä hän sai\ntietää asian oikean laidan. Eräs vahti kertoi, että Vandame aiotaan\nsiirtää Montsoulle. Deneulineilla vallitsi huhujen mukaan kauhea puute,\nisä oli sairastunut ja vanhettunut rahahuolista, tyttäret taistelivat\nvelkojia vastaan ja koettivat pelastaa edes vaaterääsyt. Ei työväen\nkylissäkään kärsitty niin paljon kuin tässä porvaritalossa, missä\njuotiin vettä salaa. Jean-Bartissa ei oltu uudestaan ryhdytty työhön ja\nGaston-Marien piti hankkia uusi pumppu. Sitä paitsi pikaisista\nkorjauksista huolimatta oli alkanut vedentulva, joka oli myös\naiheuttanut suuria menoja.\n\nDeneulin oli vihdoinkin rohjennut pyytää Gregoirelta satatuhatta\nfrankia lainaksi, mutta sai kieltävän vastauksen, joka lopullisesti\nmursi hänet. Gregoiret selittivät kieltonsa johtuvan yksinomaan\nrakkaudesta häntä kohtaan, jottei hän enää jatkaisi turhaa taistelua,\nja he kehoittivat häntä myymään Vandamen. Mutta Deneulin kieltäytyi\ntaas kiivaasti. Häntä raivostutti, että hänen täytyi suorittaa lakon\nkustannukset. Aluksi toivoi hän saavansa halvauksen ja kuolevansa pois.\nMutta mitä tehdä? Täytyi ryhtyä neuvotteluihin. Kahtena päivänä\nkiisteli hän Montsousta saapuneitten hallintomiesten kanssa raivostuen\nsiitä, miten tyynesti he käyttivät hänen tilaansa hyväkseen arvostellen\nhänen uuteen kuntoon asetettua mainiota kaivosta aivan vähäpätöiseksi\nja hän huusi jyrisevällä äänellä: ei koskaan! Sillä tirehtörit\nmatkustivat pois Pariisiin odottaakseen hänen viimeisiä kuoleman\nkouristuksiaan. Etienne arvasi, että yhtiö siitä tahtoi saada itselleen\nkorvauksen kuluistaan ja hänet valtasi taas epätoivo. Suuret kapitalit\nolivat voittamattomat, sillä taistelun tuoksinassa ne ammentavat uusia\nvoimia niellen heikommat, jotka joutuvat perikatoon niiden rinnalla.\n\nOnneksi tuli Jeanlin seuraavana päivänä tuoden iloisen uutisen.\nVoreux'ssa paalutus oli aivan lahota, vettä tihkui kaikista koloista,\njonka vuoksi sinne oli lähetetty useita puuseppiä.\n\nSiihen saakka oli Etienne välttänyt Voreux'n, sillä häntä häiritsi\nvahti, joka seisoi mäellä. Häntä ei voinut mitenkään välttää, hän\nhallitsi koko ympäristön kuin rykmentin lippu. Kolmen aikana taivas\npeittyi pilveen ja hän päätti lähteä Voreux'hon, missä toverien\nkerronnan mukaan paalutus oli hyvin huonossa kunnossa. Heidän\nmielestään sen olisi pitänyt laittaa aivan uudelleen, mutta se ottaisi\nkolmen kuukauden ajan, jolloin ei mikään työ olisi mahdollinen.\n\nKun hän palasi päivän koitteessa, näki hän taas vahdin paikallaan.\nTällä kertaa hän ei voinut olla huomaamatta Etienneä. Hän kulki\najatellen noita sotamiehiä, jotka otetaan kansan keskuudesta ja\nasetetaan kansaa vastaan. Kuinka helposti vallankumous onnistuisikin,\njos armeija menisi kansan puolelle! Ei tarvittu muuta kuin että\ntalonpojat ja työläiset muistaisivat kasarmissa alkuperänsä. Siinä on\nsuurin vaara nykyiselle yhteiskunnalle. Ajatellessaan sotajoukon\nmahdollista petosta porvarit pelosta kiristävät hampaitaan. Huhuttiin\nettä jo nytkin on kokonaiset rykmentit tartutetut sosialismilla.\nMahtoiko se olla tosi? Voittaisiko totuus porvarien patruunien avulla?\nJa äkkiä tuli hänen päähänsä ajatus, että rykmentti, joka vartioi\nkaivoksen, voisi äkkiä mennä lakkolaisten puolelle, ampua hallinnon ja\nantaisi kaivoksen työläisille.\n\nNäin ajatellessaan huomasi hän nousevansa mäelle. Miksi ei hän voisi\nrupatella sotamiehen kanssa? Hän saisi ainakin tietää, mihin tämän\nmielipiteet kallistuvat. Välinpitämättömän näköisenä hän jatkoi\nkiipeemistä ollen poimivinaan maasta vanhoja risuja. Vahti seisoi\nliikkumattomana.\n\n-- Paha ilma on, kaveri, lausui Etienne vihdoin, eikö? Varmaankin\nsaamme lunta.\n\nSotamies oli pieni valkoverinen kalpeine rusottuneine kasvoineen.\n\n-- Niin kaiketikin, vastasi hän.\n\nHän katsoi sinisillä silmillään taivaaseen, joka oli peittynyt\nhimmeällä, harmaalla sumulla.\n\n-- Tyhmiähän ne ovat kun asettivat teidät siihen palelemaan! -- jatkoi\nEtienne. Aivankuin odotettaisiin kasakkain hyökkäystä!... Kylläpä\ntäällä tuuleekin, piru vieköön!\n\nSotamies-rukka värisi sinellissään, mutta ei valittanut. Tosin olihan\nsiinä pieni vahtikoppi, johon Bonnemort-vaari piiloutui huonolta\nsäältä, mutta vahtisotamiehellä ei ollut oikeutta poistua mäen\nkukkulalta ja hän seisoi uskollisesti pitäen jähmettynein sormin\npyssyään. Hän kuului kuudenkymmenen-henkiseen osastoon, joka vartioi\nVoreux'ta ja hänen vuoronsa seisoa vahdissa sattui usein, jonka vuoksi\nhänen jalkansa olivat aivan paleltua. Heidän ammattinsa vaati sen ja\nhän täytti tylsällä nöyryydellä kaikki, mitä häneltä vaadittiin ja\nvastasi yksisanaisesti Etiennen kysymyksiin kuin torkkuva lapsi.\n\nTurhaan koetti Etienne neljännestunnin ajan saada hänet juttelemaan\npolitiikkaa. Hän vastasi niin ja ei, aivankuin ei ymmärtäisi, mistä on\nkysymys; jotkut hänen tovereistaan olivat puhuneet, että heidän\nkapteeninsa on tasavaltalainen, mutta hänestä se oli yhdentekevä, se ei\nkuulunut hänelle. Jos hänen käsketään ampumaan, niin tekee hän sen,\njottei joutuisi rangaistavaksi. Etienne kuunteli häntä ja hänen\nsydämessään alkoi kiehua, hän tunsi työläisen vihaa sotaväkeen, noihin\nveljiin, joitten sydämet muutetaan pukemalla heidät punasiin housuihin.\n\n-- Mikä on nimesi?\n\n-- Jules.\n\n-- Mistä sinä olet?\n\n-- Tuolta Plogoflsta.\n\nHän viittasi epämääräisesti kädellään. Se oli jossain Bretagnessa,\nenempää ei hän tietänyt. Mutta kuitenkin kotipaikan muisto sai hänet\nvähän vilkastumaan.\n\n-- Siellä on äitini ja sisareni. He varmaankin odottavat minua. Mutta\nen minä pääse vielä pian. Herra jumala, kuinka pitkä matka onkaan\nkotiini!\n\nHänen silmänsä kostuivat, vaikkakin hän yhä vieläkin hymyili. Autio\nPlogofkenttä, karu niemi, jota myrskyt pieksivät, näyttäytyi hänelle\nkirkkaan auringon valossa punasen kanervan peittämänä.\n\n-- Mutta sano, luuletko että minulle annetaan kuukauden loma kahden\nvuoden perästä, jollei minua lainkaan rangaista, kysyi hän.\n\nEtienne alkoi myös kertoa Provençesta, jonka hän oli jättänyt aivan\npienenä. Päivä vaaleni ja lumihiutaleita yhä putoeli taivaasta. Mutta\näkkiä hän pelästyi huomatessaan Jeanlinin, joka alhaalla kyyryskeli\npensaissa ja teki hänelle jotain merkkejä. Poika oli varmaankin\nsuuresti hämmästynyt nähdessään Etiennen sotamiehen seurassa. Ja\ntosiaankin, mitä hyödytti haaveilla veljeytymisestä sotamiehen kanssa?\nVielä kestää vuosia, ennenkuin se kävisi mahdolliseksi. Häntä alkoi\nharmittaa hänen epäonnistunut kokeilunsa, ikäänkuin hän olisi odottanut\nsiitä suoranaista menestystä. Mutta äkkiä ymmärsi hän Jeanlinin merkit:\nvahdin muuttoaika lähestyi. Silloin lähti hän juoksujalkaa mäkeä alas\nja suoraan turvapaikkaansa Requillart'iin. Hänen mielensä oli\nalakuloinen ikäänkuin hän aavistaisi tappiota.\n\nPatrulli saapui ja taas kaikui tavallinen huuto:\n\n-- Ken siellä? Mikä tunnussana?\n\nSitten raskaat askeleet kääntyivät takaisin kumeasti kolisten kuin\nvalloitetussa maassa.\n\nPäivä alkoi, mutta kylässä ei liike vielä alkanut.\n\n\n\n\nII.\n\n\nKahtena päivänä satoi lunta, kolmantena se lakkasi ja pakkanen jäädytti\nkoko tasangon, joka oli nyt yhtä valkonen kuin ennen se oli ollut\nmusta. Kylä No. 240 oli melkein kokonaan lumen peittämä. Ei ainoakaan\nsavupyörre noussut savupiipuista. Talot, joissa ei poltettu tulta,\nseisoivat kylminä kuin kivet eikä lumi sulannut edes piipun ympäriltä.\nKylä näytti joltakin kivilouhimolta keskellä valkosta tasankoa tai\nkuolleelta kylältä, joka on puettu valkoseen kuolinkaapuun. Ainoastaan\nsotapatrullit jättivät tielle likaisia hevosjälkiä.\n\nMaheulla oli edellisenä iltana poltettu viimeiset hiilet eikä\nsellaisessa ilmassa ollut ajattelemistakaan koota hiiliä hiilikasasta.\nAlzire oli vilustunut itsepäisyytensä takia, kun hän kaikesta\nhuolimatta oli heikoin kätösin kaivannut lunta, ja makasi nyt\nkuolemaisillaan. Äiti oli käärinyt hänet vanhaan rääsyiseen täkkiin\nodottaessaan Vanderhaghenia, jota hän oli jo pari kertaa etsinyt\ntapaamatta. Mutta tohtorin palvelija oli luvannut, että tohtori kävisi\nkylässä ennen iltaa ja nyt tähysteli hän häntä ikkunasta. Ukko\nBonnemort istui vastapäätä torkkuen. Ei Lenore eikä Henri, jotka olivat\nulkona kerjäämässä Jeanlinin kanssa, olleet palanneet kotiin. Vain\nMaheu kulki edestakaisin huoneessa kuin petoeläin häkissä törmäten\nseiniin ja kaluihin.\n\nPortailla kuului askeleita ja sisään törmäsi Levaquen vaimo huutaen:\n\n-- Sinäkö olet sanonut, että minä sain frankin vuokralaiseltani siitä,\nettä hän makaisi luonani?\n\nMaheun vaimo kohautti vain olkapäitään.\n\n-- Mitä loruja? En minä ole mitään sellaista puhunut. Kuka on väittänyt\nsellaista?\n\n-- Ja vielä lisäksi olet sinä sanonut, että sinä kuulet kaikki, mitä\nmeidän luonamme tapahtuu ja että meillä on likasta sen vuoksi, että\nminä vain elostelen aina rakastajani kanssa...\n\nTuollaisia riitoja sattui joka päivä naisten juorujen tähden. Etenkin\nrinnakkain asuvat perheet vuoroin riitelivät vuoroin sopivat. Ei\nmilloinkaan ennen nuo ihmiset ole olleet niin vihamielisiä toinen\ntoisilleen. Täytyihän nälästä aiheutuvan vihan purkautua jollakin\ntavalla. Usein naisten riidasta syntyi tappeluja miestenkin kesken.\n\nHeti vaimon perästä tuli Levaquekin vetäen Bouteloupe'a perässään.\n\n-- Tässä hän on. Kysykää nyt häneltä itseltään, onko hän maksanut\nvaimolleni frankin päästäkseen hänen vuoteeseensa.\n\nBouteloup hämillään kielsi sopertaen:\n\n-- No, ei, eihän toki koskaan!\n\nSilloin Levaque pudisteli nyrkkiään Maheun kasvojen edessä.\n\n-- Kuulitko? Minä en kärsi sellaista. Sinun laistasi vaimoa täytyy\nlyödä, vai uskotko itse hänen puheisiinsa, hä?\n\n-- Perhana! huusi Maheu vimmastuneena tointuen alakuloisuudestaan. --\nMitä roskajuttuja nuo on? Eikö meillä ole kylliksi kurjuutta ilmankin?\nKuka sinulle on sanonut, että minun vaimoni on sellaista puhunut.\n\n-- Kukako? Pierron vaimo.\n\nMaheun vaimo purskahti nauramaan ja kääntyi sitten naapurinvaimon\npuoleen:\n\n-- Pierronin vaimoko? Jos tahdot, niin minä voin kertoa, mitä hän itse\non sinusta kertonut. Hän on sanonut, että sinä makaat molempien miesten\nkanssa yht'aikaa.\n\nSilloin nousi sellainen meteli, ettei voinut mitään ymmärtää. Kaikki\nhuusivat kilpaa. Levaquet huusivat Pierronin vaimon kertoneen Maheusta,\nettä he ovat myyneet Katarinan ja itse lapsineen saaneet pahan\ntartunnan Etienneltä.\n\n-- Onko hän puhunut sellaisia! karjasi Maheu. Kyllä minä sitten tukin\nhänen suunsa, menen heti sinne.\n\nJa hän syöksyi kadulle. Levaquet seurasivat häntä nähdäkseen tapauksen,\nmutta Bouteloup, joka ei pitänyt melusta, pujahti hiljakseen kotiin.\nMaheun vaimo kiihotuksissaan oli myös tahtonut rientää heidän\nperästään, mutta silloin kuuli hän Alziren valittavan ja jäi sairaan\nluo.\n\nPierronin talon edustalla Maheu ja Lavequet tapasivat Lydian yksinään\nlumessa tallustavan. Tyttönen vastasi ensin hyvin hämillään, ettei\nhänen isänsä ollut kotona, mutta sitten hän virnisti ilkeästi ja kertoi\nkaikki: äiti oli ajanut hänet ulos, koska Dansaert oli siellä eivätkä\nhe voineet puhua häiriytymättä.\n\nDansaert oli jo aamusta liikkunut kylässä kahden santarmin seurassa\nkoettaen värvätä työläisiä. Hän pelotteli heikompia, että yhtiö tuo\ntyöläisiä Belgiasta, elleivät he mene työhön seuraavana maanantaina.\nKun alkoi hämärtää, lähetti hän santarmit pois, koska Pierronin vaimo\noli yksin kotona ja jäi tämän luo juodakseen viinatilkan.\n\n-- Ts! hiljaa, kuiskasi Levaque pidättäen hekumallista naurua. --\nKatsokaamme mitä he tekevät. Puhumme sitten asiasta. Mene matkaasi,\ntyttö.\n\nLydia meni syrjään ja hän kurkisti ikkunaluukkujen reijästä sisään.\nSitten luovutti hän paikan vaimolleen, mutta tämä vain vilkasi sisään\nja sanoi ettei hän tahdo katsella sellaisia ruokottomuuksia. Maheu\ntyönsi hänet syrjään ja katsoi itse vuorostaan. Siten he vuorotellen\nkurkistelivat sisään. Huoneessa, joka loisti siisteydestään, paloi\nkirkas tuli. Pöydällä seisoi leivoksia, viinipullo ja lasit. Oikeat\nkemut. Toisissa oloissa he varmaankin olisivat tehneet siitä pilaa\nmutta nyt he äityivät sellaisesta ylellisyydestä.\n\n-- Siinä tulee isä! huudahti Lydia ja juoksi tiehensä.\n\nPierron palasi rauhallisesti pesulaitoksesta kantaen vaatekoria\nolallaan. Maheu hyökkäsi heti hänen kimppuunsa.\n\n-- Kuuleppas, sinun vaimosi kuuluu sanoneen, että me olemme myyneet\nKatarinan ja että me olemme kalkki sairaat. Mutta sanoppas itse mitä\nsinulle maksaa tuo herra, joka nyt on vaimosi luona?\n\nPierron hämmentyi eikä tietänyt mistä oli kysymys, kun hänen vaimonsa\nkuultuaan melua avasi oven katsoakseen, mitä on tapahtunut. Hän oli\naivan punanen kasvoistaan, vaatteet epäjärjestyksessä ja etäämpänä\nkoetti Dansaert pysyä piilossa. Mutta lopuksi uskalsi hän pujahtaa\novesta ulos lähtien juoksemaan pois. Hän pelkäsi kovasti, että\ntirehtöri saisi nyt tietää jotakin hänestä. Nähdessään hänet työläiset\nnostivat aika melun huutaen haukkumisia ja häväistyksiä hänen\njälkeensä.\n\n-- Sinä puhut aina meidän siivottomuudestamme. Mutta eipä ole ihme,\nettä sinä pysyt siivona, kun saat lahjoja päälliköiltä.\n\n-- Ja kehtaakin sanoa, että minun vaimollani on rakastaja! yhtyi\nLevaque. -- Vai etkö ole niin sanonut?\n\nMutta Pierronin vaimo oli jo ehtinyt tointua. Hän kuunteli\nylenkatseellisesti kaikkia syytöksiä tietoisena siitä, että oli kaikkia\nheitä kauniimpi ja rikkaampi.\n\n-- Olenpa sanonut, mitä olenkin, ja antakaa minun olla, sanoi hän. --\nMitä teille kuulun mitä minä teen? Kadehditte, että meillä on rahoja\nsäästössä. Menkää tiehenne, mieheni kyllä tietää, mitä varten herra\nDansaert kävi meillä.\n\nSiitä nousi aika melu, joka päättyi kiivaaseen tappeluun miesten\nkesken. Maheu ja Levaque ryntäsivät Pierronin kimppuun, niin että piti\nheidät eroittaa.\n\nPierronin nenästä vuosi verta, kun hänen anoppinsa tuli pesutuvasta.\nSaatuaan kuulla, miten oli asian laita, hän lausui ainoastaan:\n\n-- Tuo sika häpäisee minut.\n\nVähitellen kävi katu jälleen tyhjäksi ja hiljaiseksi ja kylä vaipui\ntavalliseen äänettömyyteen.\n\n-- Onko lääkäri käynyt? kysyi Maheu astuessaan sisään ja sulkien oven.\n\n-- Ei ole, vastasi vaimot\n\n-- Ovatko lapset palanneet?\n\n-- Eivät.\n\nMaheu alkoi taas astua raskaasti edestakaisin huoneessa.\n\nTalossa oli aivan tyhjä. Oli myyty kaikki, ei vain matrassien\ntäytteet, vaan hurstatkin, lakanat, liinavaatteet, sekä kaikki, mikä\nsuinkin kelpasi myytäväksi. Eräänä iltana oli myyty Bonnemortin\nnenäliinakin kahdesta sous'ta.\n\nEi ollut enää mitään, vain nahka, joka peitti luut, mutta sekin oli\nniin kulunut, ettei siitä kukaan antaisi ropoakaan. -- He olivat\nvalmiit kuolemaan surren ainoastaan lasten kohtaloa.\n\n-- Siinä hän on vihdoin! lausui Maheun vaimo.\n\nJokin tumma varjo sivuutti ikkunan ja astui pian sen jälkeen sisään.\nMutta se ei ollut tohtori Vanderhaghen, vaan uusi kirkkoherra, apotti\nRanvier, joka ei näyttänyt hämmästyvän tullessaan tuohon kuolleeseen\ntaloon ilman valoa, tulta tai leipää. Hän kulki talosta taloon koettaen\nkäännyttää työläisiä samoinkuin Dansaert santarmeineen ja hän alkoi\nheti kiihkeästi puhua:\n\n-- Miksi ette olleet jumalanpalveluksessa viime lauantaina, lapseni? Se\nei ollut oikein tehty. Kirkko yksin voi teidät pelastaa... Luvatkaa,\nettä tulette kirkkoon ensi sunnuntaina.\n\nMaheu katsoi häneen, mutta ei vastannut mitään, jatkoi vain astumistaan\nhuoneessa. Sen sijaan vastasi vaimo:\n\n-- Kirkkoonko, herra apotti! Mitä se hyödyttäisi? Mitä jumala välittää\nmeistä. Mitä on tuo pikku tyttöni tehnyt hänelle, että hänellä täytyy\nolla kuume?\n\nPappi jatkoi puhettaan istuutumatta. Hän puhui lakosta, heidän\nkauheasta puutteestaan, keskinäisistä riidoista, puhuen innolla, kuten\nlähetyssaarnaaja, joka saarnaa pakanoille kristinuskoa. Hän sanoi, että\nkirkko on köyhien puolella, että se kerran antaisi oikeuden voittaa ja\nkutsuisi jumalan vihan rikkaitten yli. Ja se päivä oli lähellä, sillä\nrikkaat ovat unohtaneet jumalan, asettuen itse jumalan tilalle. Mutta\njos työläiset tahtovat rikkauksien oikeudellista tasaamista, niin\ntäytyy heidän uskoa itsensä papeille, samoin kuin Kristuksen kuollessa\nkaikki vähäiset ja köyhät olivat kokoontuneet apostolein ympäri. Kuinka\nsuuri valta olisikaan paavilla, jos kaikki työläisjoukot tottelisivat\nhäntä!\n\nKuunnellessaan häntä Maheun vaimo kuvitteli kuulevansa Etienneä, kun\nhän syysiltoina ennusti heidän kärsimystensä pian loppuvan. Mutta\nmustatakkiset aina herättivät hänessä epäluuloja.\n\n-- Kaikki tuo on hyvin kaunista, mitä te puhutte, herra pastori, sanoi\nhän. -- Te ette siis ole hyvässä sovussa suurporvarien kanssa? Kaikki\ntoiset pappimme söivät päivällistä tirehtörin luona ja pelottivat meitä\nhelvetillä, niin pian kuin pyysimme leipää.\n\nSilloin hän alkoi puhua siitä väärinkäsityksestä, joka vallitsee kirkon\nja kansan välillä. Peitetyin sanoin alkoi hän moittia kaupunkien\npappeja, jotka elivät ylellisyydessä ja nauttivat vallastaan\nkaikessa sokeudessaan antaen perää porvaristolle. Vapautus tulee\nmaalaispapeilta, jotka nousevat ja kurjaliston avulla toteuttavat\nKristuksen valtakunnan maanpäällä. Hän suoristi luisevaa vartaloaan,\nkohotti päätään, hänen silmänsä hehkuivat, aivankuin hän nyt jo kulkisi\njoukon edellä Evankeliumi kädessään. Innostuen puhui hän yhä\nlämpimämmin harhaantuen mystillisiin ilmaisumuotoihin huomaamatta,\netteivät kuulijat enää jaksaneet seurata häntä.\n\n-- Tarpeetonta on tuhlata niin paljon sanoja, murahti äkkiä Maheu,\ntuokaa meille mieluummin leipää.\n\n-- Tulkaa sunnuntaina kirkkoon, huudahti pappi. -- Herra pitää huolen\nkaikesta.\n\nJa hän lähti mennäkseen Levaquen luo saarnaamaan.\n\nAlzire torkahti ja alkoi hiljaa hourailla. Hän nauroi, hänestä tuntui,\nettä oli lämmin ja hän leikkii auringon paisteessa.\n\n-- Kirous! -- mutisi Maheun vaimo tunnustettuaan hänen poskiaan, -- nyt\nhän on niin kuuma, että palaa. Ei se sika näy enää tulevan, ei sitä\nkannata odottaakaan.\n\nHän tarkoitti lääkäriä. Mutta samassa hän hiljaa huudahti ilosta, sillä\novi avautui. Hänen kätensä vaipuivat kuitenkin taas helmoihin ja otsa\nrypistyi kun hän tunsi tulijan Etienneksi.\n\n-- Hyvää iltaa, lausui tämä puoliääneen sulkien huolellisesti oven\njälkeensä.\n\nHän tuli usein nyt Maheun luo myöhään illalla. Maheut olivat jo\nseuraavana päivänä saaneet tietää hänen olinpaikkansa, mutta eivät\nilmaisseet salaisuutta. Eikä kukaan kylässä tietänyt, miten hänen oli\nkäynyt. Hänestä liikkui satumaisia huhuja. Mutta häneen uskottiin yhä\nja hänestä kulki salaperäinen huhu, että hän pian palaisi mukanaan koko\narmeijakunta ja kirstuja täynnä kultaa. He odottivat ihmettä, yhäti\ntoivoen aatteen toteutumista tahtoen heti saavuttaa ihannemaailman,\njossa oikeus hallitsee.\n\nMutta aikaa myöten alkoi herätä epäluottamus ja muutamat vakuuttivat,\nettä hän piilee kellarissa, missä Mouquette pitää häntä lämpimänä. Tämä\nheidän suhteensa oli tullut ilmi ja vahingoitti Etienneä suuresti.\n\n-- Onpa nyt koiran ilma! lausui hän. -- Teillä ei nähtävästi ole mitään\nuutta? Minulle kerrottiin, että pikku Negrel on lähtenyt Belgiaan\nhakemaan työläisiä. Jos se on totta, olemme me hukassa.\n\nÄkkiä Maheu astui hänen eteensä ja huusi kiivaasti:\n\n-- Belgialaisiako! He eivät uskalla sitä tehdä, ne naudat! Tuokootpa\nvaan Belgiasta työmiehiä, niin me hävitämme kaikki kaivokset.\n\nEtienne selitti hiukan hämillään, etteivät he voi mitään tehdä, sillä\nkaivoksia vartioi sotamiehet. Maheu puristi nyrkkiään, häntä\nraivostuttivat nuo pajunetit. Eivätkö he siis enää ole omat herransa\nkaivoksessa. Heihin katsotaan kuin pakkotyöläisiin pakottaen\ntyöskentelemään pyssyillä. Hän oli kiintynyt kaivokseen ja oli\nalakuloinen, ettei saanut mennä sinne jo parina kuukautena.\nAjatellessaan loukkausta, että muukalaisia tahdottiin tuoda hänen\nsijalleen huimasi hänen päätään. Mutta kun hän muisti, että hän oli\nsaanut työkirjansa takaisin, kouristi hänen sydäntään.\n\n-- Mitä minä vihottelenkaan, mumisi hän, -- minähän en kuulu enää\ntäkäläisiin.\n\n-- Älähän nyt, lausui Etienne, -- jos sinä tahdot, ottavat he sinut\ntakaisin työhön vaikka huomispäivänä. Ei sitä niin vaan eroteta\nparhaimpia työläisiään.\n\nHän vaikeni hämmästyneenä Alziren naurusta. Hän ei ollut erottanut\npimeässä muita kuin Bonnemortin jäykän hahmon ja nyt koko tuo toivoton\npuute, kylmä ja nälkä, sekä vihdoin sairaan lapsen nauru pelästyttivät\nhänet kerrassaan. Mentäisiin liian pitkälle, jos annettaisiin lapsen\nkuolla. Hän teki nopean päätöksensä ja sanoi:\n\n-- Näin ei voi jatkaa enää. Me olemme lyödyt, meidän täytyy antautua.\n\nMaheun vaimo, joka siihen asti oli istunut ääneti, syöksyi nyt hänen\neteensä huutaen:\n\n-- Mitä sinä sanot? Piru vieköön. Kuinka sinä taisit sanoa sellaista?\n\nHän tahtoi puolustautua nolattuna tuosta odottamattomasta\nsinuttelemisesta, mutta vaimo ei antanut hänen puhua.\n\n-- Älä sinä toista enää, tai muuten minä niin vaimo kuin olenkin, annan\nsinulle päin turpaasi. Me olisimme siis turhaan kärsineet nämä kaksi\nkuukautta, myyneet kaikki, mitä oli, ja nähneet lastemme sairastuvan\neikä mitään voittaneet sillä, ja vääryys rehottaisi kuin ennenkin. Oh,\nminun henkeäni ahdistaa kun ajattelen sitä. Ei, ei!\n\nHän viittasi uhkaavasti mieheensä sanoen:\n\n-- Tiedätkö, jos mieheni palaa kaivokseen, niin odottaisin häntä tiellä\nsylkeäkseni häntä päin kasvoja ja haukkuakseni hänet kurjaksi raukaksi,\nymmärrätkö?\n\nEtienne ei nähnyt häntä, mutta hän tunsi hänen kuuman henkäyksensä ja\nperääntyi tuon vihan voiman edestä, jonka hän itse oli herättänyt.\n\n-- Minä kuristaisin heidät kaikki omin käsini! jatkoi Maheun vaimo.\n-- Riittää jo! Nyt on meidän vuoromme, sen olet itse sanonut. Kun\najattelen, mitä mieheni, hänen isänsä ja isoisänsä ovat kärsineet ja\nmitä lapsemme ja mitä lastenlapsemme saavat kärsiä, niin minä olen\ntulla hulluksi... tahtoisin tarttua veitseenne... Me teimme liian vähän\nsinä päivänä. Olisi täytynyt hajoittaa maan tasalle koko Montsou\njättämättä kiveä kiven päälle. Ja tiedätkö mitä? Minä kadun, että estin\nukon kuristamasta sen Piolainen likan. Minun lapseni annetaan nälän\nkuristaa!\n\n-- Te ette ymmärtänyt minua, sai vihdoin Etienne sanotuksi. -- Täytyisi\ntehdä jokin sovinto yhtiön kanssa. Kaivokset ovat tuntuvasti\nvahingoittuneet, varmaankin suostuttaisiin myönnytyksiin...\n\n-- Se ei tule koskaan kysymykseen! huudahti nainen vihasesti.\n\nLenore ja Henri palasivat tyhjin käsin. Tosin joku herra oli antanut\nheille kaksi sous'ta, mutta kun sisar tuuppasi veljensä, niin pudotti\ntämä rahat lumeen eivätkä lapset voineet niitä löytää, vaikka\nJeanlinkin oli tullut heidän avukseen.\n\n-- Missä on Jeanlin?\n\n-- Hän juoksi pois sanoen, että hänellä on jotain tekemistä.\n\nEtienne kuunteli murtunein sydämin. Ei ollut pitkä aika siitä, kun hän\noli uhannut kuristaa lapsensa, jos he uskaltaisivat kerjätä. Mutta nyt\nhän itse lähetti heidät sanoen, että kaikkien Montsoun kymmenen\ntuhannen työläisen pitäisi ottaa kerjuusauva käteen ja vaeltaa\nympäristössä pelottaakseen porvareita.\n\nKylmässä huoneessa ja pimeässä kävi olo kolkoksi. Lapset tulivat\nnälkäisinä kotiin ja pyysivät ruokaa. Miksi ei saanut ruokaa? Äiti ei\nvoinut kestää enää, vaan purskahti itkuun vaipuen lattialle kuolevan\ntyttärensä viereen puristaen kaikki kolme rintaansa vastaan. Hän Itki\nkauan toistaen yhä samat sanat:\n\n-- Jumalani, jumalani, sääli meitä, ota meidät luoksesi, sillä me emme\njaksa enää!\n\nUkko istui yhä liikkumattomana kuin vanha puu, mutta isä astui\nedestakaisin huoneessa.\n\nOvi avautui jälleen ja tällä kertaa tuli tohtori Vanderhaghen.\n\n-- Piru vieköön sellaista pimeyttä. En luulisi, että kynttilä pilaisi\nnäköänne. Pian, minun on kiire.\n\nHän murisi kuten tavallisesti väsyneenä paljosta työstä. Onneksi oli\nhänellä tulitikkuja, joita isän piti sytyttää toinen toisensa jälkeen\nsillaikaa kuin hän tarkasteli sairasta. Pienokainen raukka, jonka yltä\npeite oli nostettu, värisi kuin pieni lintunen lumessa. Mutta\nhän hymyili kuolevan hymyä, silmät selkoselällään. Äiti kysyi\nepätoivoissaan lääkäriltä, oliko oikein, että häneltä riistettiin ainoa\nlapsi, joka kykeni auttamaan kotona ja joka oli niin viisas ja kiltti.\nMutta lääkäri suuttui.\n\n-- Hän kuolee kohta, sinun tyttösi! Kuolee nälkään. Eikä hän yksin.\nNäin tässä vieressä toisen samallaisen... Te kaikki kutsutte minua,\nmutta mitä minä voin? Ei tässä tarvita muita lääkkeitä kuin lihaa.\n\nMaheu pudotti tikun, joka poltti hänen sormensa. Pimeys peitti jälleen\npienen, vielä lämpöisen ruumiin. Lääkäri meni kiireesti pois. Kylmässä\nhuoneessa ei kuulunut muuta kuin äidin nyyhkytys ja hänen toivoton\nvalituksensa:\n\n-- Jumalani, nyt on minun vuoroni, ota minut. Oi, Jumalani, ota meidät,\nkaikki -- mieheni ja lapseni, jotta tulisi hippu!\n\n\n\n\nIII.\n\n\nEräänä sunnuntaina istui Suvarin yksin \"Huvissa\" tavallisella\npaikallaan, pää nojaten seinään. Ei ainoallakaan kivihiilenkaivajalta\nollut enää kahta sous'ta saadakseen itselleen olutta eikä koskaan\noluttupa vielä ollut niin tyhjänä. Rasseneurin vaimo istui ääneti\ntiskin takana vihan valtaamana, Rasseneur taasen seisoen uunin luona\nseurasi ajatuksissaan savunpyörteitä.\n\nÄkkiä katkaisi hiljaisuuden, joka vallitsi tässä kuumaksi lämmitetyssä\nhuoneessa, kolme hiljaista lyöntiä ikkunaan. Suvarin käänsi päänsä,\nsillä hän tunsi Etiennen tavallisen merkinannon, millä tämä kutsui\nhänet ulos, kun hän ulkoa näki hänen istuvan ja polttavan. Hän nousi\nylös, mutta ennenkuin hän ehti ovelle, avasi Rasseneur itse sen. Hän\ntunsi heti miehen, jonka kasvuille lankesi valo ikkunasta.\n\n-- Pelkäätkö, että minä annan sinut ilmi? sanoi hän. -- Teidän on\nmukavampi keskustella täällä kuin kadulla.\n\nEtienne astui sisään. Rasseneurin vaimo tarjosi hänelle kohteliaasti\noluttuopin, mutta hän teki epäävän liikkeen. Rasseneur jatkoi:\n\n-- Olen aikoja jo arvannut, että sinä piileskelet. Jos olisin\nvakoilija, kuten sinun ystäväsi luulevat, niin olisin jo viikko\ntakaperin lähettänyt santarmeja luoksesi.\n\n-- Turhaan sinä noin puhut, sanoi nuori mies, minähän tiedän, ettet\nsinä harjoittele sellaista. Voi olla eri mielipidettä, mutta silti\nkunnioittaa toinen toistaan.\n\nTaas syntyi vaitiolo. Suvarin istui taas paikalleen.\n\nEtienne istui pöydän toiseen päähän lausuen hetken kuluttua:\n\n-- Huomenna alkavat työt Voreux'ssa. Negrel on tuonut belgialaiset.\n\n-- Niin, he ovat tulleet hämärissä, lisäsi Rasseneur.\n\n-- Kumpa ei tulisi tappelua.\n\nSitten lausui hän korottaen äänensä:\n\n-- En tahdo kiistellä, mutta tosiaankin, jos ette taivu nyt, niin\npäättyy kaikki huonosti... Teidän asianne laita on aivan samoinkuin\nInternationalen. Tapasin toissa päivänä Pluchart'in Lillessä\nkäydessäni. Taitaa hänen asiansa mennä rappiolle.\n\nJa hän alkoi kertoa yksityisseikkoja. Liitto oli voittanut koko\nmaailman työläiset puoleensa kiivaalla agitatsionilla, niin että\nporvaristo alkoi vavista, mutta nyt alkoi sitä kalvaa sisäiset riidat,\njotka usein johtuivat personallisesta turhamaisuudesta ja\nkunnianhimosta. Kun anarkistit olivat saaneet ylivoiton ja saaneet\nsosialistit väistymään, oli kaikki mennyt hunningolle. Alkuperäinen\npäämäärä -- palkkasystemin järjestäminen oli hävinnyt puolueriitoihin.\n\n-- Pluchart on aivan sairas kaikesta tuosta, -- jatkoi Rasseneur. --\nSitä paitsi on hän kokonaan kadottanut äänensä, mutta pitää siitä\nhuolimatta puheita ja aikoo mennä Pariisiin. Hän sanoi minulle kolme\nkertaa, että meidän lakkomme on epäonnistunut.\n\nEtienne kuunteli silmät maahan luotuina. Edellisenä päivänä oli hän\npuhunut toveriensa kanssa ja huomannut, että heissä alkaa herätä\nepäilyksiä häntä kohtaan -- mikä on epäsuosioon joutumisen ensimäisiä\nmerkkejä.\n\n-- Tietysti lakko on menetetty, sanoi hän, -- sen tiedän yhtä hyvin\nkuin Pluchart. Sen oli voinut arvata edeltäpäin. Me olimme\nvastahakoisesti ryhtyneet siihen emmekä lainkaan uskoneet voivamme\nsillä kukistaa yhtiön.\n\n-- Mutta jos sinä luulet, että asia on menetetty, miksi et neuvo\ntovereille järkeä?\n\nEtienne loi häneen terävän katseen.\n\n-- Kuuleppa, riittää... Sinulla on omat mielipiteesi ja minulla omani.\nTulin tänne osoittaakseni, että sittenkin kunnioitan sinua. Mutta minä\nuskon edelleenkin, että jos me kaikki kuolemme, niin meidän ruumiimme\ntulevat enemmän hyödyttämään kansan asiaa, kuin kaikki sinun\njärkeilysi. Jospa joku noista sotamiesroistoista ampuisi kuulan\nsydämeeni, kuinka onnellinen olisin!\n\nHänen silmänsä kostuivat, tähän huutoon purkautui voitetun salainen\ntoivo paeta kidutuksiaan.\n\n-- Hyvin sanottu! hyväksyi rouva Rasseneur heittäen halveksivan katseen\nmieheensä.\n\nSuvarin istui haaveellisen näköisenä nähtävästi kuuntelematta mitä\ntapahtui. Hänen hienoissa tytön kasvoissa kuvastui mystillinen näky,\nverisiä hahmoja.\n\nHän alkoi haaveilla ääneen.\n\n-- Kaikki he ovat pelkuriraukkoja. On ainoastaan yksi mies, joka voisi\nInternationalesta tehdä hirveän hävityskeinon.\n\nHän jatkoi valittaa vastenmielisyydellä ihmisten tyhmyyttä, toiset\nkuuntelivat häntä hämillään aivankuin unenhorroksissa puhuvaa.\nVenäjällä oli kaikki seisattunut, sieltä saapuvat tiedot saattoivat\nhänet epätoivoon. Hänen entiset toverinsa olivat antautuneet\npolitikoimaan. Kaikki nuo pappien, kauppiaitten, porvarien pojat, nuo\nkuuluisat nihilistit, joitten edessä koko Europa vapisi, ajattelevat\nainoastaan oman maansa vapauttamista. He toivovat vapauttavansa\nmaailman, jos he tappavat yhden hirmuvaltiaan.\n\n-- Tyhmyyksiä... He eivät pääse mihinkään sellaisilla tyhmyyksillään.\n\nHän alensi äänensä ja alkoi kehittää oman teoriansa yleisestä\nveljeydestä. Hän oli luopunut asemaataan, rikkaudestaan, tuli\ntyöläiseksi siinä toivossa, että vihdoinkin toteutuu uusi yhteiskunta,\njoka perustuu yhteistyöhön. Hän kohteli työläisiä veljellisesti,\nkoettaen voittaa heidän epäluottamuksensa. Mutta tähän asti ei hänen\nollut onnistunut sulautua heihin, vaan pysyi hän vieraana heidän\njoukossaan eivätkä he ymmärtäneet hänen ylenkatsettaan kaikkiin\nsuhteisiin, hänen kieltäytymisensä kaikista elämän iloista. Sinä aamuna\noli etenkin eräs tapaus, jonka hän oli lukenut lehdistä, suututtanut\nhäntä.\n\nHänen äänensä muuttui ja silmät hehkuvina kääntyi hän Etiennen puoleen:\n\n-- Voitko käsittää sen? Nuo Marseillen hatuntekijät, jotka voittivat\nsatatuhatta frankia, ostivat valtiokupongin ja ilmoittivat, etteivät he\nnyt enää tahdo tehdä mitään. Ja niin te kaikki, ranskalaiset työläiset,\najattelette, kuinka voisitte löytää jonkun aarteen ja sitten nauttia\nsiitä yksikseen jossakin maan kolkassa. Vaikkakin hyökkäätte rikkaitten\nkimppuun, niin ei teillä koskaan riitä miehuutta antaa köyhille rahoja,\njotka sattumalta saatte... Niin kauan kuin teillä on omaisuutta, ette\nansaitse tulla onnellisiksi. Teidän vihanne porvareita kohtaan johtuu\nyksinomaan hurjasta toiveestanne päästä heidän tilalleen.\n\nRasseneur ratkesi nauramaan. Hänestä tuntui hullulta ajatus, että\nMarseillen hatuntekijäin olisi pitänyt kieltäytyä voitostaan. Mutta\nSuvarin aivan kalpeni ja kävi pelottavaksi häntä vallanneesta\nfanatismista.\n\n-- Te tulette kaikki hävitetyiksi maan tasalle. Tulee mies, joka\nhävittää teidän pelokkaan ja nautinnonhimoisen rotunne. Katsokaa tässä\nkäteni! Jos minä voisin niillä nostaa maan, niin pudistaisin sitä, niin\nettä te kalkki hautaantuisitte mullan alle!\n\n-- Hyvin sanottu! lausui taas Rasseneurin vaimo tavallisella\nystävällisellä ja varmalla äänellään.\n\nSyntyi jälleen vaitiolo. Sitten alkoi Etienne puhua belgialaisista\ntyömiehistä kysyen Suvarinilta, mihin toimenpiteisiin on ryhdytty\nVoreux'ssa. Mutta koneenkäyttäjä oli taas vaipunut mietiskelyihinsä ja\nvastasi vastahakoisesti sanoen vain, että kaivosta vartioiville\nsotilaille on annettu patruuneja. Hänen sormensa liikkuivat nopeasti ja\nvihdoin huomasi hän, ettei Puolaa ollut hänen polvillaan.\n\n-- Missä on Puola? kysyi hän.\n\nRavintoloitsija nauroi taas ja heitti katseen vaimoonsa. Sitten lausui\nhän:\n\n-- Puola! Se on ilmakaapissa.\n\nSiitä asti kuin lapset olivat kiduttaneet sitä, ei se voinut parantua,\nvaan synnytti aina kuolleita poikasia. Siksi oli päätetty tehdä siitä\npaisti.\n\nToiset eivät ehtineet kiinnittää huomiota Suvarinin mielenliikutukseen,\nsillä samassa aukeni ovi, josta astui sisään Chaval työntäen edellään\nKatarinaa. Häh oli jo maistellut kyllikseen Montsoussa, kun äkkiä oli\nhänen mieleensä tullut lähteä ryyppäämään Huviin näyttääkseen entisille\ntovereilleen, ettei hän pelkää ketään. Hän astui huoneeseen ärjyen\nrakastajattarelleen:\n\n-- Kyllä sinun pirun täytyy juoda täällä yksi tuoppi minun kanssani ja\nsiltä, joka uskaltaa katsoa kieroon minuun, lyön minä naaman verille.\n\nHuomattuaan Etiennen Katarina kalpeni. Kun Chaval vuorostaan huomasi\nhänet, virnisti hän ilkeästi:\n\n-- Rouva Rasseneur, kaksi tuoppia! Me juomme työn uudistamisen maljan!\n\nEmäntä tarjosi olueen sanomatta sanaakaan, sillä hänen tapanaan ei\nollut kieltää ketään juomasta. Kaikki olivat hiljaa liikahtamatta\npaikaltaan.\n\n-- Kyllä minä tiedän, kuka on sanonut minua urkkijaksi, jatkoi Chaval\nuhmaten, -- toistakoot he syytöksensä suoraan minulle, niin teemme\nvälit selviksi.\n\nKukaan ei vastannut. Miehet käänsivät päänsä pois katsoen seiniin.\n\n-- On kyllä joutilaita, mutta on työkykyisiäkin, jatkoi hän yhä\näänekkäämmin. -- Minun ei tarvitse salata mitään. Olen jättänyt\nDeneulinin kuopan ja menen huomenna Voreux'hon kahdentoista\nbelgialaisen kanssa, jotka on uskottu minulle siksi, että minua\npidetään arvossa.\n\nKun ei hän vieläkään saanut uhmailuilleen vastausta, hyökkäsi hän\nKatarinan kimppuun:\n\n-- Etkö tahdo juoda, perhana, juo minun kanssani kaikkien niitten\nheittiöitten malja, jotka eivät tahdo tehdä työtä.\n\nTyttö kilisti, mutta hänen kätensä vapisi. Chaval veti esiin taskustaan\nkourallisen hopearahoja ja helisten niillä kerskui, että oli ansainnut\nne hiellään ilmaisten halveksumisensa niitä kohtaan, joilla ei ollut\nkymmentä sous'takaan. Toverien vaitiolo raivostutti häntä yhä enemmän,\nniin että hän alkoi jo käydä suoraan hyökkäämään.\n\n-- Vai ryömivät myyrät esiin koloistaan yöllä? Varmaankin santarmit\nnukkuvat, koska tapaa rosvoja.\n\nEtienne nousi tyynenä, mutta päättäväisenä.\n\n-- Kuule, sanoi hän, sinä väsytät minua. Sinä olet urkkija, sinun\nrahasi haisee kavaltamista, niin että minua ilettää koskea sinuun.\nMutta kuinka onkaan, toisen meistä täytyy jäädä tähän paikkaan.\n\nChaval pui nyrkkiä.\n\n-- Tule sitten. Paljonpa tarvitsitkin, ennenkuin sinun vetelä veresi\nkuohahti.\n\nKatarina riensi heidän väliinsä kädet rukoilevasti ojennettuina, mutta\nhe eivät edes huomanneet häntä ja hän itsekin ymmärsi, että tappelu on\nvälttämätön. Hän vetäytyi syrjään seinän luo katsellen kauhistunein\nsilmin, miten nuo miehet heti rupeavat tappamaan toinen toisensa.\n\nRouva Rasseneur korjasi tyyneesti tuopit tiskiltä, jottei ne särkyisi.\nSitten istui hän jälleen paikalleen osoittamatta vähintäkään\nuteliaisuutta. Rasseneurin mielestä ei saisi entisten toverusten antaa\ntappaa toisiansa, jonka vuoksi hän tahtoi sekaantua, mutta Suvarin otti\nhänet käsivarresta ja vieden hänet sivulle sanoi:\n\n-- Se ei kuulu sinulle... Toinen heistä on liikaa. Voimakkaampi jää\neloon.\n\nChaval alkoi jo uhmaavasti huitoa nyrkillään ilmassa. Hän oli\nvastustajaansa tuntuvasti pitempi ja tähtäsi suoraan vastustajansa\nkasvoihin heiluttaen käsiään kuin kahta sapelia. Samaan aikaan hän\nlakkaamatta kiroili kiihottaen itseään.\n\n-- Ah, sinä senkin nauta, minäpä lyön nenäsi lässäksi. Tuo tänne se,\nniin minä väännän sinulta naamasi nurin, saadaanpa sitten nähdä, josko\nlikat enää juoksevat sinun perässäsi.\n\nÄäneti kiristetyin hampain seisoi Etienne hänen edessään suorana,\nsuojaten nyrkeillään kasvojansa ja rintaansa. Hän tarkkasi vastustajan\nliikkeitä ja sopivan hetken tullen iski notkeasti ja sattuvasti.\n\nAluksi he eivät vahingoittaneet toinen toistaan. Toisen meluava\nhyökkääminen ja toisen kylmä itsensä hillitseminen pitkittivät\ntappelun, He kaatoivat tuolin nurin, hiekka narisi heidän raskaitten\nsaappaittensa alla, verisuonet heidän kasvoissaan pullistuivat ja\nsilmät verestyivät. Kuului ainoastaan heidän raskas hengityksensä.\n\n-- Nytpä minä murskaan kallosi! mölisi Chaval.\n\nHänen nyrkkinsä tosiaankin laskeutui ylhäältä raskaana, mutta sattui\ntoisen olkapäähän. Tämä painoi huudahduksensa kivusta ja vastasi iskien\nsuoraan rintaan, joka isku olisi kaatanut, ellei Chaval olisi ehtinyt\nhypähtää sivulle. Isku sattui kuitenkin hänen vasempaan kylkeensä, niin\nettä hän horjahti ja tuskin saattoi vetää henkeä. Hänet valtasi raivo\nja hän ryntäsi päin Etienneä kuin härkä potkaisten häntä vastaan.\n\n-- Minäpä nujerran suolesi ulos, katsotaanpa minkälaisia ne ovat,\nsähisi hän.\n\nEtienne tuskin vältti potkun, mutta vimmastui tuosta tappelun sääntöjen\nrikkomisesta.\n\n-- Vait, nauta! huusi hän. -- Älä koetakaan potkia, taikka perhana,\nminä otan tuolin ja lyön sinut kuoliaaksi.\n\nTappelu kävi yhä tuimemmaksi.\n\nVihdoin Chaval alkoi väsyä, hiki tippui hänestä virtanaan ja hän löi\nmihin sattui. Raivostaan huolimatta Etienne yhä edelleenkin\npuolustautui ja torjui toisen iskuja, vaikkei luonnollisesti kaikkia.\nChaval repäisi hänen toisen korvansa ja raapaisi kynnellä palasen\nnahkaa hänen kaulastaan, niin että veri pursui haavasta. Kiroten\nkivusta ryntäsi Etienne vastustajaansa vastaan iskien häntä taas\nrintaan. Chaval vältti iskun, mutta oli sattunut kallistamaan päätänsä,\nniin että nyrkki sattui hänen kasvoihinsa, sattui nenään ja toiseen\nsilmään. Nenästä pulppusi verta ja silmä pöhöttyi ja kävi siniseksi.\nOnneton mies täristyksestä tajuttomana huitoi ilmassa käsillään, kun\nuusi isku suoraan rintaa mursi hänet. Hän kaatui romahtaen lattialle\nkuin lattialle paiskattu jauhosäkki.\n\nEtienne odotti.\n\n-- Nouse! Jos tahdot lisää, niin jatketaan!\n\nChaval vastaamatta alkoi liikkua lattialla oikaisten rikkilyötyjä\njäseniään. Hän kohosi hitaasti, jäi hetkeksi polvilleen tunnustellen\njotain taskussaan. Päästyään jaloilleen ryntäsi hän karjaisten\nvastustajaansa vastaan.\n\n-- Varo itseäsi! Hänellä on veitsi! huudahti Katarina.\n\nEtienne tuskin ehti lyödä takaisin ensimäisen iskun. Veitsi ratkoi\nainoastaan hänen villanuttunsa. Hän oli tarttunut Chavalin ranteeseen\nja puristi sitä voimansa takaa ja nyt syntyi kiivas ottelu. Hän tiesi\nolevansa hukassa, jos laskisi Chavalin ranteen, mutta toinen ponnisti\nvapauttaakseen kätensä voidakseen lyödä vastustajansa. Molempien\njänteet alkoivat väsyä, pari kertaa tunsi Etienne kylmän terän\nkosketuksen ihoansa vastaan. Hän teki äärimmäisen ponnistuksen ja\npuristi Chavalin rannetta, niin että tämä pudotti veitsen. Molemmat\nheittäytyivät lattialle sen perästä, mutta Etienne sai veitsen käteensä\nja heilautti sitä vuorostaan. Hän painoi polvellaan Chavalin rintaa\nuhaten leikata hänen kurkkunsa poikki.\n\n-- Petturi, nyt et pääse enää.\n\nJokin hänen sisältään kohoava hirvittävä, raju tunne jyskytti hänen\nohimoihinsa, vaati mielipuolen tavoin verta, murhaa. Eikä hän\nkuitenkaan ollut juovuksissa. Hän taisteli epätoivoisesti tuota\nperittyä hurjuutta vastaan ja vihdoin voitti hän itsensä, viskasi\nveitsen pois ja sähisi hampaitten välistä:\n\n-- Nouse ja mene matkaasi!\n\nChaval nousi, pyyhki kädellään nenästä vuotavan veren ja lähti\nlaahustavin askelin, kasvot verisinä, silmä turvonneena. Katarina\ntahtoi vaistomaisesti seurata, mutta silloin hän oikasihe ja purki\nsisuaan raakuuksiin ja kirouksiin.\n\n-- Älä yritäkään, minä en sitä salli! Jos sinä tahdot hänet, niin makaa\nhänen kanssaan, sinä kelvoton lutka! Äläkä tule minun silmieni eteen,\njos henkesi on sinulle kallis.\n\nHän meni paiskaten oven perästään. Huoneessa tuli haudan hiljaisuus,\nvain hiilet rätisivät kamiinissa. Lattialla makasi nurin kaadettu tuoli\nja verilätäkkö, jonka hiekka imi itseensä.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nLähdettyään Rasseneurilta, Katarina ja Etienne kulkivat vaiti.\n\nEtienneä vaivasi tuo nainen, joka odottamatta oli tyrkytetty hänelle\neikä hän tietänyt, mitä sanoa. Hänestä tuntui järjettömältä ottaa hänet\nmukaansa Requillart'iin. Hän ehdotti saattaa hänet kotiin vanhempain\nluo, mutta tyttö torjui ehdotuksen kauhistuneena: ei, ei, kaikkea\nmuuta, mutta ei hän voinut taas mennä heidän niskaansa sen jälkeen kuin\nhän oli jättänyt heidät niin rumalla tavalla! Kumpikaan ei sanonut enää\nsanaakaan kulkiessaan rinnakkain tiellä, joka oli lokainen ja lätäköitä\ntäynnä. He kulkivat Voreux'hon, sitten kääntyivät oikealle ja kulkivat\ntietä myöten kanavan ja kaivoskummun välillä.\n\n-- Mutta täytyyhän sinun jossakin viettää yösi, sanoi Etienne vihdoin.\n-- Jos minulla olisi huone, ottaisin sinut mielelläni...\n\nJokin kainous esti hänet lausumasta lausettaan loppuun. Hän muisteli\nheidän entisen yhdessäoloajan, sekä hienotunteisuuden, joka oli estänyt\nheidät kuulumasta toinen toisilleen kiihkeästä halusta huolimatta.\nOliko hänessä säilynyt sama tunne vieläkin, koska hän joutui hämilleen?\nMuisto tytöltä saamista korvapuusteista ei loukannut häntä,\nvaan pikemmin kiihotti. Vähitellen alkoi tuntua hänestä yhä\nluonnollisemmalta ottaa tyttö mukaansa Requillart'iin.\n\n-- No, päätä nyt. Mihin minä vien sinut? Vai inhoatko sinä minua siinä\nmäärin, ettet tahdo jäädä minun kanssani?\n\nTyttö kulki ääneti hänen rinnallaan laahustaen raskaita saappaita.\n\n-- Minulla on ilmankin surua kylliksi, -- mutisi hän puoliääneen, --\nälä kiduta minua. Mitä hyvää koituisi siitä, kun minulla jo on\nrakastaja ja sinulla itselläsi on tyttö.\n\nHän tarkoitti Mouquettea. Katarina uskoi, että Etienne eli tämän\nkanssa, kuten huhut kertoivat. Etienne alkoi sanoa, ettei se ollut\ntotta, mutta tyttö vain pudisti päätään muistuttaen sitä iltaa, jolloin\nhe seisoivat sylitysten tiellä.\n\n-- Kuinka kisallista, että kaikkien noitten tyhmyyksien on pitänyt\ntapahtua, vastasi Etienne, seisottuen. --\n\n-- Me olisimme hyvin tulleet toimeen yhdessä!\n\nTyttö vavahti.\n\n-- Älä sitä sure, sanoi hän, -- et ole siinä paljoakaan menettänyt.\nJospa tietäisit kuinka laiha ja kuihtunut minä olen. Minusta ei tule\nkoskaan kunnollista naista!\n\n-- Tyttö rukkani! lausui Etienne säälintunteen valtaamana.\n\nHe olivat kaivoskummun juurella varjossa. Musta pilvi peitti kuun, niin\netteivät he nähneet toinen toistaan, tunsivat vaan kiihkeää halua nyt\nottaa se suudelma, jota he olivat kaihoneet monta kuukautta. Mutta\nsamassa tuli kuu jälleen näkyviin valaisten koko ympäristön ja kummulla\nseisovan vahtisotamiehen. He etääntyivät taas toisistaan ujoina\nehtimättä tyydyttää haluansa. He jatkoivat taas matkaa upoten nilkkaan\nsaakka liejuun.\n\n-- Onko siis päätetty, ettet sinä tahdo? kysyi Etienne.\n\n-- En, vastasi tyttö, -- sinä Chavalin jälestä, sinun jälkeesi joku muu\ntaasen. Sehän on inhottavaa, se iljettää minua!\n\n-- Mutta mihin sinä sitten menet? kysyi Etienne jälleen. -- Enhän minä\nvoi jättää sinua maantielle tällaisena yönä.\n\n-- Menen kotiini, vastasi hän yksinkertaisesti. Chaval on mieheni eikä\nminulla ole muualla paikkaa, mihin mennä.\n\n-- Mutta hänhän lyö sinut kuoliaaksi!\n\nTyttö vain kohautti olkapäitään. Tietysti hän sen tekee, mutta väsyyhän\nhän lopuksi, ja olisiko parempi maleksia maanteitä pitkin? Ei\nmonellakaan naisella ole kadehdittavampi kohtalo.\n\nEtienne ja Katarina lähestyivät äänettöminä Montsou'ta. He olivat aivan\nkuin vieraat toinen toisilleen. Etienne ei löytänyt sanoja saadakseen\ntytön taivutetuksi, vaikka häntä kiusasi se, että hän taas menee\nChavalin luo. Hänen sydäntään kouristi, mutta eihän hänellä ollut\nmitään tarjottavaa tytölle, vain puutetta ja lymyilemistä, eikä mitään\ntoivoa tulevaisuudessa, mahdollisesti jo huomenna häneen osuisi\nsotamiehen kuula. Mahdollisesti oli todellakin viisaampaa kärsiä\nyrittämättä uusia kärsimyksiä. Pää riipuksissa saattoi hän hänet\nrakastajan luo. Tien käänteessä noin parinkymmenen askeleen päässä\nPiquettesta tyttö pysähtyi sanoen:\n\n-- Älä mene edemmäksi, jos hän saa nähdä sinut, voisi taas syntyä\ntappelu.\n\nKirkon kello löi nyt yksitoista. -- Hyvästi, mutisi tyttö.\n\nHän ojensi Etiennelle kätensä, jonka tämä pidätti omassaan, niin että\ntytön täytyi irroittaa omansa. Kääntämättä päätään katosi tyttö\nsivuovesta. Mutta Etienne ei mennyt pois ajatellen kauhulla, mitä\nsiellä nyt tapahtuu. Hän ponnisti kuuloaan kuullakseen lyödyn naisen\nvalitushuutoja. Mutta kaikki oli hiljaa ja pian ilmestyi valoa\nensimäisen kerroksen ikkunassa. Samassa avautui ikkuna ja siitä\nkurottautui hoikka vartalo. Etienne lähestyi.\n\nKatarina kuiskasi tuskin kuuluvasti:\n\n-- Hän ei ole vielä tullut. Minä käyn makaamaan. Ole hyvä, mene, minä\npyydän...\n\nEtienne meni. Kun hän lähestyi kumpua, valaisi kirkas kuu koko\nympäristön. Hän kohotti katseensa taivaaseen, missä selveni, missä\npilvenhattaroita kiiti kilpaa milloin kuulakkoina rientäen kuun ohi,\nmilloin häipyen ja häviten näkyvistä.\n\nKatse täynnä tuota kirkkautta käänsi hän silmänsä kummulle, missä\nkummallinen näky kohtasi hänet. Vahtisotamies melkein jäätyneenä\nkylmästä kulki edes takaisin milloin Marchienneen päin, milloin taas\nMontsouhun päin. Mutta eniten kiinnitti Etiennen huomiota jonkun varjo,\njoka piileskeli Bonnemortin entisessä vahtikopissa. Se näytti\nryömivältä pikkupedolta, joka vaanii saalistaan, ja Etienne tunsi heti\nvarjon Jeanliniksi, mutta vahtisotamies ei voinut häntä nähdä.\nVarmaankin tuolla pikkuroistolla oli jokin koiruus mielessä, sillä hän\nvihasi noita sotamiehiä, jotka oli tuotu sinne tappamaan ihmisiä.\n\nEtienne aikoi huutaa hänelle estääkseen häntä toimittamasta koiruutta.\nJoka kierroksella sotamies astui koppiin saakka, kääntyi ja kulki\nkaksikymmentäviisi askelta päinvastaiseen suuntaan. Äkkiä hyppäsi\nJeanlin sotamiehen hartioille ja iski veitsensä hänen kurkkuunsa.\nKaikki tuo tapahtui niin nopeasti, että sotamies vain heikosti huudahti\nja pyssy kalisten putosi maahan. Hetkeksi pilviin peittyneenä valaisi\nkuu jälleen kirkkaasti.\n\nEtienne jäi kauhusta liikkumattomaksi. Huuto oli tarttunut hänen\nkurkkuunsa. Sitten juoksi hän nopeasti ylös mäelle, missä Jeanlin\nseisoi kaikilla neljällä raajallaan ruumiin edessä, joka makasi\nselällään kädet ojennettuina. Punaset housut ja harmaa takki\nkuvastuivat räikeinä valkosella lumella. Ei ainoakaan verenpisara\npäässyt vuotamaan, veitsi oli syvällä kurkussa vartta myöten.\n\nAivan vaistomaisesti antoi Etienne nyrkkinsä pudota poikaan huudahtaen:\n\n-- Miksi sinä tämän teit?\n\nJeanlin sävähti ja ryömi edemmäksi.\n\n-- Miksi sinä teit tämän, perhana!\n\n-- En tiedä, teki mieleni.\n\nEikä muuta vastausta hän voinut antaa.\n\nEtienneä kauhistutti tuo rikoksellisuuden kehittyminen lapsen aivoissa\nja hän potkasi pojan pois luotaan kuin saastaisen elukan. Häntä\npelotti, että Voreux'n vahti olisi kuullut sotamiehen huudahduksen ja\nkatsoi joka kerran ympärilleen, kun kuu valaisi. Mutta kaikki oli\nhiljaa. Hän kumartui ja tunnusteli sotamiehen kylmiä käsiä, kuunteli\nsydäntä, joka oli lakannut tykkimästä. Veitsestä näkyi ainoastaan\nluuvarsi, missä oli lyhyt kirjoitus \"Rakkaus.\"\n\nHänen katseensa siirtyi sotamiehen kasvoihin. Äkkiä tunsi hän pikku\nsotamiehen. Sehän oli Jules, jonka kanssa hän oli jutellut eräänä\naamuna. Katsellessaan noita lempeitä, kalpeita kasvoja, valtasi hänet\nsyvä säälintunne. Hänen siniset silmänsä katsoivat taivaaseen, kuten\nsilloinkin, kun hän muisteli kotiaan. Ja siellä Bretagnessa varmaankin\nkaksi naista katsoo pauhaavaa merta ja odottaa sydänkäpyään, saavat\nodottaa ijäti. Kuinka kauheata, että köyhät raukat noin tappavat toinen\ntoisensa rikkaitten takia!\n\nMutta ruumis oli korjattava pois. Ensin ajatteli hän heittää ruumiin\nkanavaan, mutta hylkäsi heti aikeensa, sillä sieltä olisi se helposti\nlöydettävissä. Hänet valtasi äärimmäinen pelko. Minuutit kiitivät, mitä\npiti tehdä? Silloin pälkähti hänen päähänsä saada ruumis Requillart'iin\nja haudata se sinne.\n\n-- Tule tänne, sanoi hän Jeanlinille.\n\nPoika epäröi.\n\n-- En tule. Sinä tahdot nylkeä minut. Sitä paitsi täytyy minun mennä.\nHyvästi.\n\n-- Tule heti tänne, toisti Etienne, -- taikka minä kutsun sotamiehiä,\nja ne lyövät pääsi poikki.\n\nKun Jeanlin vihdoin tuli, otti Etienne nenäliinansa sitoi sen lujasti\nsotamiehen kaulan ympäri ottamatta pois veistä, joka esti veren\nvuotamasta. Lumi suli, niin ettei maassa näkynyt veren lätäkkää eikä\ntaistelun jälkiä.\n\n-- Ota jaloista.\n\nJeanlin teki niin ja Etienne tarttui olkapäihin sidottuaan ensin pyssyn\nselkään. Sitten alkoivat he laskeutua alas mäeltä varoen, ettei kiviä\nvarisisi alas. Onneksi oli kuu jälleen peittynyt pilveen. Mutta kun he\nkulkivat kanaalia pitkin, paistoi kuu jälleen kirkkaasti, niin että\noli vallan ihme, ettei Voreux'n vahti nähnyt heitä. He kulkivat\näänettöminä nopein askelin, mutta kantamus hidastutti kuitenkin heidän\netenemistään, sillä joka sadan metrin päässä olivat he pakotetut\nlaskemaan sen maahan. Tien käänteessä Requillart'iin säikähytti heidät\njokin melu ja he tuskin ehtivät vetäytyä muurin taakse välttääkseen\npatrullin. Vielä tuli eräs mies heitä vastaan, mutta hän oli aivan\njuovuksissa ja kiroillen meni ohi mitään näkemättä. Vihdoin saapuivat\nhe vanhan kaivoksen luo puolikuolleina väsymyksestä ja pelosta.\n\nEtienne oli edeltäpäin arvannut, ettei ole helppo laskea sotamiestä\nportailta alas, ja tosiaankin se oli suurvaivainen työ. Jeanlin jäi\nylös antaen ruumiin liukua alas, kun Etienne ensin oli puunjuuriin\ntarttuen laskeutunut alas. Joka porrassillalla täytyi toistaa sama\ntemppu. Hän laskeutui ensin ja otti sitten ruumiin vastaan syliinsä.\nSiten laskeutui hän kolmekymmentä porrasta, kaksisataa kymmenen metriä,\njolloin pyssy koko ajan löi häntä selkään. Mutta hän ei tahtonut, että\npoika hakisi kynttilänpätkää, jota hän säästi kuin aarretta. Mutta kun\nhe vihdoin saapuivat lastauspaikalle, lähetti hän pojan hakemaan\nkynttilän. Itse istui hän ruumiin viereen odottamaan tarkaten sydämensä\nkovaa lyöntiä.\n\nKun Jeanlin palasi kynttilöineen, neuvottelivat he, mihin kätkeä tuon\nruumiin, jottei sitä enää löydettäisi. Poika tunsi kaikki maanalaiset\nkäytävät ja loukot, joihin täysikasvuinen ei olisi voinut päästäkään ja\nsiksi keksi hän sopivan paikan. He lähtivät heti jatkamaan matkaa\nkulkien vielä kantamuksineen lähes kilometrin matkan lahonneita\nkäytäviä myöden. Kun katto alkoi käydä matalaksi, täytyi heidän kulkea\nryömien eteenpäin ollen vaarassa tulla haudatuksi maan vieremän alle.\nKäytävällä oli tässä kapean laatikon muoto, ja siihen panivat he\nruumiin kuin kirstuun, sekä pyssyn sen viereen. Sitten potkasi Etienne\npaaluun, vaikka oli itse vaarassa jäädä alle. Maa alkoi heti laskeutua,\nniin että he tuskin ehtivät ryömiä pois. Kun Etienne kääntyi, näki hän\nkaton yhä laskevan peittäen sotamiehen kokonaan.\n\nKun Jeanlin jälleen palasi luolaansa, heittäytyi hän uupuneena\npitkälleen heinille ja nukkui.\n\nEtienne sammutti kynttilänpätkän. Hän tunsi myös olevansa aivan\nuuvuksissa, mutta hän ei voinut nukkua, sillä synkät mietteet jyskivät\nhänen aivoissaan. Pian oli yksi ainoa ajatus vallalla kiusaten ja\nkiduttaen häntä: miksi ei hän ollut tappanut Chavalia, silloin kuin\nhänellä oli tämän veitsi kädessään? Ja miksi tuo lapsi oli äsken\ntappanut sotamiehen, jonka nimeäkään hän ei tuntenut? Tämä sekoitti\nkaikki hänen vallankumoukselliset mielipiteensä, murhan oikeudesta ja\nrohkeudesta tappaa.\n\nPoika heinillä oli alkanut kuorsata kovasti kuin juopunut, joka on\nhumaltunut murhan teosta. Se hermostutti Etienneä niin, ettei hän enää\nvoinut sietää pojun läheisyyttä. Hän hypähti makuupaikaltaan ja kiiti\nuloskäytävään päin. Hän riensi käytävää myöten kavuten nopeasti\nportaita ylös, aivankuin joku olisi hänen kintereillään.\n\nVihdoinkin ylhäällä Requillartin raunioitten keskellä saattoi hän\nhengittää vapaasti. Jollei hän uskaltanut tappaa, täytyi hänen kuolla\nitsensä. Ajatus kuolemasta, joka jo ennenkin oli kiirinyt hänen\naivoissaan, valtasi nyt hänet kokonaan, se oli hänen viimeinen\ntoiveensa. Kuolla rohkeasti vallankumouksen puolesta, silloin saisivat\nratkaisunsa kaikki hänen elämänsä työt, samantekevä hyvänkö vai pahan,\nmutta ennen kaikkea silloin ei hänen enää tarvitsisi ajatella. Jos\ntoverit hyökkäävät belgialaisten työläisten kimppuun, asettuu hän\neturiviin. Ja varmoin askelin suuntasi hän kulkunsa Voreux'hon.\n\nKello oli kaksi. Vuorivoutien huoneustosta, missä vartijasto oli,\nkuului meluavia ääniä. Vahtisotamiehen häviäminen oli hämmästyttänyt\nvartiaston ja kapteeni herätettiin. Koko ympäristö oli tutkittu ja\npäätettiin, että hän oli karannut. Etienne seisoi pulassa vajan\nsuojassa ajatellen kapteenia, joka pikku sotamiehen sanojen mukaan oli\ntasavaltalainen. Kenties hänen onnistuisi saada kapteeni kansan\npuolelle. Sotamiehet heittävät pois pyssynsä ja silloin ei ole vaikea\nhävittää kaikki porvarit. Tämä unelma lumosi hänet niin, että hän\nunohti kuoleman, vaan seisoskeli tuntikausia nilkkoja myöten loassa\nkiihottuneena toiveesta, että voitto oli vielä varma.\n\nKello viiteen saakka odotteli hän belgialaisia työläisiä. Vasta sitten\ntuli hänen mieleensä, että yhtiö varmaankin oli jättänyt heidät yöksi\nVoreux'hon. Laskeutuminen oli jo alkanut ja muutamat tiedustelijat,\njotka lähetettyinä kylästä No. 240 ottamaan asioista selvän, olivat\nkahden vaiheilla ilmoittaisivatko tovereille. Etienne selitti heille,\nkuinka yhtiö oli petkuttanut heitä, ja he lähtivät juoksemaan kylään.\nItse hän jäi odottaa maan kummun takana.\n\nEtienne huomasi etäällä yksinäisen naisen kulkevan maantiellä ja riensi\nhäntä vastaan, sillä hän oli naisessa tuntenut Katarinan.\n\nKello kahdestatoista oli Katarina kulkenut likasia teitä pitkin. Kun\nChaval oli tullut kotiin, ajoi hän Katarinan ylös lyönneillään huutaen,\nettä hän korjaisi heti luunsa ellei hän tahtonut lentää ikkunasta ulos.\nItkien ehtimättä pukeutua oli hän hypännyt kadulle ja saamastaan\npotkusta vierinyt alas portailta. Hän oli aivan pois suunniltaan eikä\nvoinut uskoa, että Chaval tarkoittaisi täydellistä eroa, vaan istui\nalimmalle portaalle odottaen, että Chaval kutsuisi hänet takaisin.\n\nKaksi tuntia turhaan odotettua ja väristen vilusta lähti hän kulkemaan,\nmutta palasi taas uskaltamatta kuitenkaan koputtaa tai huutaa. Sitten\nlähti hän suoraa päätä vanhempainsa luo. Mutta päästyään lähelle\nkotiaan häpesi hän niin, että lähti juoksemaan pois peltojen yli\npeläten, että joku näkisi ja tuntisi hänet, vaikka koko kylä nukkui. Ja\nniin hän maleksi lokaisia teitä ainaisessa pelossa, että hänet\notettaisiin kiinni irtolaisena ja vietäisiin Marchiennen tyttölään,\nmikä oli jo kuukausien ajan vainonut häntä pelottavana aaveena.\n\nAjatellessaan, että Chavalin pitäisi nyt aamulla mennä kaivokseen, sai\nhänet suuntaamaan askeleensa sinne, vaikkei heillä ollut mitään\npuhuttavaa keskenään eikä se hyödyttänytkään. Jean-Bartissa ei enää\ntehty töitä ja Chaval oli uhannut kuristaa hänet, jos hän taas alkaisi\ntyöskennellä Voreux'ssa, sillä hän pelkäsi, että Katarina voisi kieliä\nhänestä siellä. Mitä hänen pitäisi tehdä?\n\nPäivä koitti. Hän tunsi etäältä Chavalin takaapäin, joka hiipi\nvarovasti kumpua kiertäen. Samassa huomasi hän Bebertin ja Lydian,\njotka ryömivät esiin piilostaan puupinokolosta, missä he olivat\nviettäneet yön odottaen Jeanlinia uskaltamatta palata kotiin. Ja\nsill'aikaa kuin Jeanlin haki teostaan unhotusta unesta, istuivat nämä\nlapset vierekkäin pysyäkseen lämpiminä syleillen toinen toisiaan. Lydia\nei uskaltanut valittaa Jeanlinin pahoinpitelyä eikä Bebertillakaan\nollut rohkeutta kertoa lyönneistä, jotka hän sai rosvopäälliköltä.\nJeanlin väärinkäytti tosiaankin valtaansa, pakotti heidät mitä\nuhkarohkeimpiin ja vaarallisimpiin yrityksiin, mutta ei koskaan antanut\nheille heidän voitto-osaansa. He tunsivat katkeruutta sydämessään ja\nlohduttaakseen toinen toistaan syleilivät ja suutelivat he toisiaan\nvastoin Jeanlinin kieltoa. Koko yön viettivät he näissä viattomissa\nhyväilyissä ja tunsivat itsensä onnellisimmiksi tuossa kuopassa kuin\nkoskaan ennen markkinapäivinäkään, jolloin he saivat piparkakkuja ja\nviiniä.\n\nKimakka torven toitotus säikähytti Katarinan. Hän ojentautui ja näki,\nmiten sotamiehet pyssyt olalla tulivat Voreux'sta. Etienne tuli\njuosten, Bebert ja Lydia hyppäsivät esiin piilopaikastaan ja etäältä\nnäkyi kylästä saapuvan juoksujalkaa raivostuneita naisia ja miehiä.\n\n\n\n\nV.\n\n\nKaikki Voreux'n käytävät olivat suljetut. Kuusikymmentä sotamiestä\nvartioi ainoata porttia, joka oli jätetty auki. Siitä pääsi kapeita\nportaita myöten vastaanottohueneeseen, vajaan, sekä voutien huoneeseen.\nKapteeni oli asettanut heidät kahteen riviin selin seinään, jottei\nheihin voitaisi hyökätä takaapäin.\n\nAluksi pysytteli työläisjoukko, joka oli rientänyt paikalle,\nkohtuullisen välimatkan päässä. Heitä oli vain kolmisenkymmentä ja he\nneuvottelivat kiihkeästi keskenään.\n\nEnsimäisten joukossa oli saapunut Maheun vaimo Estelle käsivarrellaan\nja toisti kiihkeästi yhä samaa:\n\n-- Ei saa laskea ketään! Ei saa laskea ketään!\n\nHänen miehensä oli kaikessa samaa mieltä kuin hän. Silloin tuli juuri\nRequillartista vanha Mouque. Häntä ei tahdottu laskea, mutta hän\nriuhtasihe itsensä irti väittäen että hevosia piti syöttää, ne kun\nviisi välittivät vallankumouksesta. Sitä paitsi oli yksi hevonen\nkuollut ja se täytyi nostaa ylös. Etienne vapautti tallirengin ja\nsotamiehet laskivat hänet menemään. Neljännes tunnin kuluttua, jolloin\nlakkolaisten lukumäärä oli tuntuvasti kohonnut ja he alkoivat\nuhkaavasti astua lähemmäksi, avattiin suuri portti alakerrassa, ja\nsieltä tuli muutamia miehiä laahaten kuollutta eläintä. Kaikki tunsivat\nhevosen, joukosta kuului kuiskauksia:\n\n-- Eikö tuo ole Trompette? Sehän on Trompette! Tosiaankin, se oli\nTrompette. Se ei ollut voinut tottua maanalaiseen elämään, oli pysynyt\nsynkkänä, haluttomana työhön kärsien valon puutteesta. Turhaan\nBataille, kaivoksen vanhin hevonen, hankasi ystävällisesti kuonoaan sen\nkaulaan ja pureskeli sitä ikäänkuin kehottaen sitä taipumaan\nkohtaloonsa. Trompette näytti siitä tuntevan vielä kipeämmin valon\nkaihoa. Joka kerran kun ne tapasivat toisensa, ne ikäänkuin vahtivat,\nvanhin sitä, minkä oli unohtanut, nuorin sitä, jota ei voinut unohtaa.\nSitten kuin Trompette kamppaili kuoleman kielissä olkivuoteellaan,\nnuuski Bataille sitä hirnuen lyhyeen, joka muistutti itkua. Se tunsi,\nmiten Trompette kävi kylmäksi, kaivos riisti siltä sen viimeisen ilon,\ntuon ystävän, joka oli tullut ylhäältä ja tuonut peltojen raikkaan\ntuoksun, joka muistutti sille sen omaa nuoruutta vapaassa luonnossa.\nLakkolaiset katsoivat synkkinä Trompetten ruumista. Yksi naisista\nlausui:\n\n-- Aivan kuin ihminen, ei tehnyt mieli maan alla ryömiä.\n\nSillä välin kylästä saapui yhä lisää väkeä. Joukon etunenässä kulki\nLevaque, hänen jälessä kulki hänen vaimonsa, Bouteloup ja toiset.\n\n-- Alas belgialaiset! huusi Levaque. -- Pois kaikki ulkomaalaiset! Alas\nkaikki!\n\nKaikki olivat kuohuksissa ja Etiennen piti hillitä heitä. Hän lähestyi\nkapteenia, joka oli pitkä, laiha, mutta päättäväisen näköinen nuori\nmies, selittäen asiain tilan koettaen voittaa hänet puolelleen ja\ntarkaten, minkä vaikutuksen sanat tekivät häneen. Mitä varten panna\ntoimeen verilöyly? Eikö kivihiilenkaivajat olleet oikeassa? Kaikkihan\nihmiset ovat veljiä ja täytyisi heidän hyvin sopia keskenään. Kun hän\nmainitsi sanan tasavalta, teki kapteeni kärsimättömän eleen. Mutta hän\nsäilytti kuitenkin sotilaallisen järkähtämättömyytensä ja vastasi\ntylysti:\n\n-- Hajaantukaa! Älkää pakottako minua tekemään velvollisuuttani.\n\nEtienne uudisti kolmasti yrityksensä, toverien muristessa hänen\ntakanaan. Huhu kiersi kertoen, että itse Hennebeau oli kaivoksessa ja\nlakkolaiset murisivat, että pitäisi hänet laskea niskasta alas ja\nkatsoa, miten hän itse hakkaisi hiiliä. Mutta huhu oli väärä;\nkaivoksessa oli ainoastaan Negrel ja Dansaert, jotka molemmat hetkeksi\nnäyttäytyivät vastaanottohuoneen osaston ikkunassa. Päävouti koetti\npysytellä näkymättömänä, sillä siitä asti, kun hänet oli tavattu\nPierronin vaimon luona, oli hän hiukan hämillään. Pieni insinöri sitä\nvastoin katseli joukkoa rohkein silmäyksin hymyillen ja osottaen\nhalveksumisensa sekä ihmisiin että tapahtumiin. Joukko alkoi heti\nviheltää ja huutaa uhkaavasti ja molemmat katosivat näkyvistä. Heidän\ntilalleen ilmestyivät Suvarinin kalpeat kasvot. Hänen työvuoronsa oli\njuuri sinä päivänä. Hän ei ollut poistunut koneensa äärestä aina lakon\nalusta asti ja viimeisinä päivinä oli hän kokonaan lakannut puhumasta\nollen kokonaan jonkun salaisen ajatuksen vallassa, jonka teräksinen\nkärki loisti hänen harmaitten silmien syvyydestä.\n\n-- Hajaantukaa! toisti kapteeni lujalla äänellä. Minä en tahdo kuulla\nmitään, minä olen saanut käskyn vartioida kaivosta ja minä teen sen.\nÄlkää tunkeko minun väkeeni, tai minä pakotan teidät perääntymään.\n\nVaikkakin hänen äänensä kaikui varmana, näkyi, että hän kävi\nlevottomaksi nähdessään lakkolaisten joukon yhä kasvavan. Kello\nkaksitoista piti toisen tulla hänen tilalleen, mutta kun hän pelkäsi\nettei hän voisi kestää siihen asti, oli hän lähettänyt pojan Montsouhun\npyytämään avustusta.\n\nHänelle vastattiin huudoilla ja melulla.\n\n-- Alas muukalaiset! Alas belgialaiset! Me tahdomme olla isännät\nkotonamme!\n\nEtienne astui surullisena syrjään. Nyt oli kaikki hukassa, ei muuta\nkuin taistella ja kuolla. Hän ei enää yrittänyt pidättää joukkoja ja\nlakkolaiset alkoivat heti tunkea pientä sotaväenosastoa vastaan. Heidän\njoukkonsa nousi nyt lähes neljäänsataan, lähikaivoksilta oli myös\nrientänyt joukkoja paikalle. Kaikki huusivat samaa. Maheu ja Levaque\nhuusivat vimmoissaan sotamiehille:\n\n-- Menkää tiehenne! Ei meillä ole mitään teitä vastaan, menkää pois!\n\n-- Teillä ei ole täällä mitään tekemistä, huusi Maheun vaimo. --\nAntakaa meidän rauhassa järjestää asiamme. -- Ja hänen takanaan huusi\nLevaquen vaimo:\n\n-- Täytyykö meidän lyödä teidät mäsäksi, jotta te menisitte pois\ntieltä.\n\nLydiakin tunki joukon etunenään ja huusi kimakalla äänellä:\n\n-- Katsokaa punaisia makkaroita!\n\nKatarina seisoi muutaman askeleen päässä ja kuunteli onnettomana, että\nkohtalo oli taas heittänyt hänet yhteentörmäyksen paikalle. Eikö hän\nilmankin kärsinyt kylliksi? Mitä oli hän rikkonut, kun onnettomuus\nseuraa häntä noin joka askeleella? Hänen sydämensä tunsi tarvetta\nvihata, hän muisteli, mitä Etienne oli iltasin kertonut ja kuunteli nyt\ntarkoin, mitä hän puhui sotamiehille. Hän kutsui heitä tovereiksi,\nmuistutti heille, että hekin ovat kansan lapsia ja täytyisi heidän\npitää yhtä kansan kanssa sortajia ja rikkaita vastaan.\n\nÄkkiä alkoi joukko lainehtia tehden tilaa tyrkkivälle eukolla, joka\nryntäsi esiin. Se oli La Brule, jota oli kauhea nähdä, niin laiha kuin\noli paljaina kauloineen ja käsivarsineen ja hurjasta menosta\nepäjärjestyksessä riippuvine hapsineen.\n\n-- Hitto vieköön, vihdoinkin pääsin! -- huusi hän hengästyneenä. --\nPierron heittiö oli sulkenut minut kellariin.\n\nHeti sen jälkeen syöksyi hän sotamiesten kimppuun syytäen haukkumisia:\n\n-- Sellaiset konnat! Rosvot! Ryömivät päällikköjen edessä ja nyt muka\novat rohkeita köyhiä raukkoja kohtaan!\n\nSilloin toisetkin yhtyivät heihin ja tärisyttivät ilman haukkumisillaan\nja sadatuksillaan. \"Alas punahousut?\" kaikui yhä ilmassa.\n\nSotamiehet, jotka tylsinä ja liikkumattomina olivat kuunnelleet\nvetoomista heidän toveruuteensa ja veljeyteensä, säilyttivät\nhorjumattomuutensa nytkin hävyttömyyksiä kuunnellessaan. Takana oli\nkapteeni jo paljastanut sapelin. Mutta joukko yhä tunki eteenpäin\nuhaten litistää sotamiehet muuria vastaan. Kapteeni komensi ja heti\npajunettien kaksoisrivi kohosi joukkoa vastaan.\n\n-- Haa? petturit! huusi la Brule.\n\nMutta joukko oli tuskin vavahtanut, kun se jo taasen ryntäsi eteenpäin\nkiihkeässä kuoleman halveksumisessaan. Monta naista ryntäsi eteenpäin,\nMaheun ja Levaquen vaimot huusivat:\n\n-- Tappakaa meidät, tappakaa meidät! Me vaadimme oikeutemme.\n\nVaarasta huolimatta tulla lävistetyksi oli Levaque tarttunut yhtaikaa\nkolmeen pajunettiin ja kivusta välittämättä väänsi niitä koettaen ne\nsaada sotamiesten käsistä. Ainoastaan Bouteloup seisoi jonkun matkan\npäässä ja tarkasteli heitä välinpitämättömänä. Hän katui, että oli\nollenkaan tullut mukaan.\n\n-- Iskekää! iskekää, toisti Maheu, jos olette kunnon poikia!\n\nJa hän paljasti karvaisen hiilen tatueraman rintansa koettaen ohjata\npajunetin rintaansa vastaan. Hän tunki niitä vastaan niin että\nsotamiehet olivat pakotetut perääntymään hänen pelottoman rohkeutensa\nedestä. Yksi pajuneteista oli kuitenkin raapaissut häntä rintaan,\njolloin hän kävi aivan mielettömäksi tahtoen työntää sen vielä\nsyvemmälle rintaansa.\n\n-- Pelkuri-raukat, ettekö uskalla! huusi hän sotamiehille. -- Meidän\ntakanamme on kymmenen tuhatta toveria. Tappakaa meidät, jos tahdotte,\nmutta silloin teidän täytyy tappaa kymmenen tuhatta!\n\nSotamiesten asema kävi arveluttavaksi, sillä he olivat saaneet käskyn\nturvautua aseisiin ainoastaan äärimmäisessä tapauksessa. Mutta kuinka\nestää noita mielettömiä, jotka itse hyökkäsivät pajunetteihin? Sitä\npaitsi tunki joukko yhä lähemmäksi litistäen heidät muuria vastaan,\nniin etteivät he enää voineet perääntyä. Mutta siitä huolimatta tuo\npieni ryhmä kesti kylmäverisesti joukon tungettelun ja täytti kapteenin\nkatkonaisia määräyksiä. Kapteeni itse seisoi liikkumattomana huulet\nlujasti yhteen puserrettuina. Nyttemmin pelkäsi hän ainoastaan yhtä,\nettä sotamiehet kadottaisivat kylmäverisyytensä haukkumisilta. Yksi\nnuori kersantti, jonka ylähuulta peitti hieno untuva, alkoi jo räpyttää\nsilmiään tavalla, joka herätti levottomuutta. Hänen vieressään seisoi\nvanha sotamies, joka oli ollut mukana kahdessakymmenessä tappelussa,\nkalpeni nähdessään, miten hänen pajunettiaan revittiin kuin\noljenkortta. Oli tarpeen vallan koko voima, jotta kävisi mahdolliseksi\npysyttää sotilaskurin ylevän tyyneyden hiljaisuus.\n\nYhteentörmäys näytti olevan välttämätön. Äkkiä osaston takana ilmestyi\nvouti Richomme, jonka hyväntahtoiset kasvot olivat kauhun murtamat.\n\n-- Mutta, herra jumala! huudahti hän: -- Tuohan on mielettömyyttä!\nEihän tuollaisia tyhmyyksiä voida sallia.\n\nHän ryntäsi sotamiesten ja työläisten väliin.\n\n-- Toverit, kuulkaa! Te tiedätte, että minä olen vanha työmies ja olen\naina ollut teidän puolellanne! Minä lupaan teille, että jos teille\ntehdään väärin, niin minä itse sanon päälliköille koko totuuden. Mutta\nnyt tämä menee liian pitkälle. Mitä varten huutaa kaikkia\nruokottomuuksia näille kelpo miehille ja puhkaista mahoja\npyssynpiikkiin.\n\nHäntä kuunneltiin ja joukko epäröi. Mutta onnettomuudeksi ilmestyi\nylhäällä Negrelin terävä profiili. Hän nähtävästi pelkäsi, että häntä\npidettäisiin pelkurina, koska hän lähetti voudin uskaltamatta itse\nnäyttäytyä. Hän yritti puhua, mutta hänen äänensä hukkui joukon\nmeluun, niin että hän oli pakotettu poistumaan ikkunan luota. Tämän\njälkeen ei Richommen puhe enää vaikuttanut, turhaan hän vetosi\ntoveruuteen, hänet työnnettiin syrjään eikä enää tahdottu kuulla. Mutta\nhän tahtoi jäädä heidän keskuuteen.\n\n-- Lyökööt he minun pääni murskaksi, mutta minä en tahdo jättää teitä,\nkun olette sellaisia aaseja!\n\nHän pyysi Etienneä avukseen koettaessaan saada joukon järkiinsä, mutta\ntämä vain teki eleen kädellään antaen tietää voimattomuutensa. Oli\nliian myöhäistä, sillä heitä oli jo yli viisisataa, jotka kaikki olivat\nvimmoissaan ja olivat saapuneet siinä yksinomaisessa tarkoituksessa\najaa belgialaiset pois. Ympärille oli kokoontunut uteliaita, jotka\nkatselivat tapausta, siinä oli Sakarias vaimoineen ja lapsineen ja\nhänen toverinsa Mouquet. Requillartista riensi uusi joukko, siinä oli\nm.m. Mouquette, joka heti yhtyi joukkoon.\n\nKapteeni kääntyi joka minuutti katsoen Montsoun tielle.\nKannatusjoukkoja ei näkynyt saapuvan eivätkä hänen kuusikymmentä\nmiestänsä voineet kestää enää. Silloin pisti hänen päähänsä pelottaa\njoukkoa ja komensi, että pyssyt ladattaisiin sen nähden. Sotamiehet\ntekivät työtä käskettyä, mutta kiihotus yltyi ja huudot ja pilkkaaminen\nlisääntyivät.\n\n-- Katsokaa, nuo tomppelit aikovat ampua maaliin! pilkkasi la Brule ja\ntoiset naiset.\n\nMaheun vaimo, jolla Estelle oli sylissään, meni niin lähelle\nsotamiehiä, että kersantti kysyi häneltä, mitä hän siinä tahtoi\nlapsineen.\n\n-- Mitä se sinuun kuuluu? vastasi tämä. -- Ammu siihen, jos uskallat.\n\nMiehet pudistivat ylenkatseellisesti päitään. Kukaan ei uskonut, että\nheihin ammuttaisiin.\n\n-- Eihän heillä ole kuulia, ilmoitti Levaquen vaimo.\n\n-- Olemmeko me kasakoita? huudahti Maheu. Ranskalaisiin ei ammuta,\nsaakeli!\n\nToiset huusivat, että he olivat olleet mukana Krimin sodassa eivätkä\npelänneet kuulia ja ruutia. Ja eteenpäin rynnättiin taas.\n\nMouquette eturivissä oli pakahtua vihasta luullessaan sotamiesten\nampuvan naisiin. Hän huusi heille kaikkia ruokottomuuksia, mitä suinkin\ntiesi ja lopuksi päätti panna käytäntöön pahimman loukkauksensa. Hän\nkohotti helmansa ja kääntyen selin sotamiehiin lausui: -- Tämä\nupseerille! Tämä kersantille! Ja tämä sotamiehille!\n\nTuo sai joukon purskahtamaan hillittömään nauruun. Ei Etiennekään\nvoinut olla hymähtämättä tuolle häväistykselle.\n\nTyynnyttääkseen kiihottuneita sotamiehiään päätti kapteeni ottaa\npahimmat mellakoitsijat vangiksi. Mouquette hävisi yhdellä\nharppauksella joukkoon. Sotamiehet ottivat Levaquen ja pari muuta\ntyöläistä, jotka vietiin voutien huoneeseen. Negrel ja Dansaert\nhuusivat kapteenille, että hän tulisi heidän luoksensa ja portti\nsuljettaisiin, mutta hän kieltäytyi. Hän tiesi, että joukko pian\nottaisi haltuunsa nuo rakennukset, joilla ei ollut kunnollista lukkoa\nja sotamiehet tehtäisiin aseettomiksi. Pieni sotaväenryhmä alkoi jo\nnurista, mutta eihän voitu paeta tuota ryysyläisjoukkuetta. Ja taas nuo\nmuuriin litistettyä 60 sotamiestä seisoivat pyssyn piikit ojossa\nlakkolaisia vastaan.\n\nJoukko vaikeni hetkeksi tuosta odottamattomasta hyökkäyksestä. Mutta\nsitten kiihtyivät huudot taas vaatien vankien vapauttamista. Joku\nhuusi, että heidät tapetaan siellä. Kuulematta enää mitään,\nneuvottelematta edes keskenään, ryntäsi joukko yhtenä miehenä lähellä\nolevan tiilikivikasan luo. Lapset kantoivat niitä yksi kerrallaan,\nnaiset kokosivat niitä helmoihinsa. Pian oli jokaisen jaloissa koko\nkasa kiviä ja taistelu alkoi.\n\nLa Brule muori johti. Hän rikkoi tiiliä laihaa polveaan vastaan ja\nheitti yht'aikaa molemmin käsin. Levaquen vaimo huitoi käsiään, mutta\nhän oli niin lihava, että hänen täytyi mennä aivan lähelle sotamiehiä\nosuakseen. Bouteloup koetti pidättää häntä viedäkseen hänet pois nyt\nkun hänen miehensä oli viety. Mouquette väsyttyään rikkomaan kiviä\npolvea vastaan, johon tuli naarmuja, viskeli ne kokonaisina. Lapset\neivät jääneet vanhemmista jälelle. Bebert opetti Lydiaa pakkaamaan\nkiviä. Kiviä satoi sotamiehiin.\n\nKatarina yllätti itsensä myös keskellä joukkoa viskelemässä kiviä. Hän\nrikkoi niitä raivoisasti ja heitti, mikäli hänen pienet kätensä\njaksoivat. Hän ei voinut itsekään ymmärtää, miksi hänet äkkiä oli\nvallannut sellainen hävityksen halu. Milloinko tulisi tälle kirotulle\nelämälle loppu? Hän ei enää jaksa kestää sellaista. Eikö koskaan tule\nparempaa, siitä asti kuin hän muistaa itsensä käy kaikki vain\npahemmaksi ja pahemmaksi. Ja hävityshalun valtaamana rikkoi hän tiiliä\nja heitti niitä näkemättä edes mihin ne sattuivat.\n\nEtienne, joka vielä seisoi sotamiesten edessä, oli saada kiven\npäähänsä. Hänen korvansa paisui, hän kääntyi ja vavahti arvatessaan,\nettä kiven, joka oli sattunut häneen, olivat heittäneet Katarinan\nkuumeiset kädet, mutta vaarasta huolimatta hän jäi paikalleen katsoen\nKatarinaan. Monet toisetkin unohtivat itsensä kiihtyneinä taistelusta\nyhtä hyvin kuin hänkin. Ympärillä seisoi katsojien joukko, Mouquet\narvosteli heittoja ikäänkuin se olisi jotain kilpaleikkiä.\n\nKun ensimäiset kivet heitettiin, ryntäsi vouti Richomme taas\nsotamiesten ja työläisten väliin. Pian rukoili edellisiä ja kehoitti\njälkimäisiä luopumaan työstään ollen niin liikutettu, että suuret\nkyynelkarpalot vierivät hänen poskilleen. Mutta hänen äänensä hukkui\nyleiseen meluun.\n\nKivisade yltyi. Vähitellen alkoivat miehet yhtyä naisiin.\n\nSilloin huomasi Maheun vaimo, että hänen miehensä seisoi syrjässä\ntyhjin käsin.\n\n-- Hei, sinä, sanoi hän -- mikä sinun on? Pelkäätkö ehkä, vai onko\nsinusta samantekevä, vaikka sinun toverisi viedään vankeuteen. Jos ei\nminulla olisi tätä lasta sylissä, niin kyllä näyttäisin...\n\nEstelle kirkuen riippui hänen kaulassaan estäen häntä yhtymästä toisiin\nnaisiin. Mutta kun ei hänen miehensä näyttänyt kuulevan häntä, potkasi\nhän kiviä tämän luo.\n\n-- Mutta ota toki piru, kivi käteesi! Vai tahdotko, että sylkäisisin\npäin kasvojasi kaikkien nähden?\n\nMaheun kasvot kävivät punaisiksi, hän tarttui kiviin ja alkoi heittää.\nJa hänen vaimonsa kiihotti häntä takaa puristaen lastansa sylissä.\nMaheu oli vihdoin ihan pyssyjen piippuja vastassa.\n\nPieni sotajoukko hävisi aivan kivisateeseen. Onneksi ne sattuivat\nmuuriin sotamiesten päitten yläpuolelle. Mitä tehdä? Hetken ajatteli\nkapteeni kääntyä selin joukkoon ja mennä taloon, mutta nyt se oli\nmahdotonta enää, sillä heidän vähääkään liikahtaessa heidät olisi lyöty\naivan pahanpäiväisesti. Eräs kivi oli sattunut hänen virkalakkiinsa ja\nhänen otsastaan tippui veripisaroita. Monta sotamiestä oli saanut\nhaavoja ja hän tunsi, että itsesäilyttämisvaisto heissä saisi pian\nylivallan, jolloin he eivät enää tottelisi päällystöä. Kersantti kirosi\nsuutuksissaan, hänen olkapäänsä oli nyrjäytynyt pois sijoiltaan.\nVieläkö kauan heidän sallittaisiin noin riehua? Vanha sotamies sai\nkiven vatsaansa ja oli vähällä pudottaa pyssyn kivusta.\n\nKolme kertaa oli kapteeni komentamaisillaan ampumaan. Hänessä kävi\nkova sisällinen taistelu, kaikki käsitykset sotilaan ja ihmisen\nvelvollisuudesta hämmentyivät. Kivisade yltyi. Hän oli juuri\nantamaisillaan käskyn ampua, kun äkkiä pyssyt laukesivat itse. Ensin\nkuului kolme laukausta, sitten viisi ja sitten koko plutonan pamahdus\nja lopuksi vielä yksinäinen laukaus.\n\nKaikki hämmästyivät. Joukko seisoi liikkumattomana voimatta vieläkään\nuskoa, että siihen oli ammuttu.\n\nMutta sitten alkoi kuulua sydäntä särkeviä valitushuutoja, samalla kun\ntorvi toitotti ammunnan lakkauttamista. Silloin valtasi joukon äkkiä\npakokauhu ja se juoksi hajalle eri suuntiin kuin pelästynyt lauma.\n\nBebert ja Lydia olivat kaatuneet ensimäisestä laukauksesta, tyttöön\noli kuula sattunut kasvoihin, poikaan vasempaa olkaansa. Tyttö\nkaatui jääden heti liikkumattomaksi, mutta Bebert liikkui vielä\nsuonenvedontapaisesti yrittäen syleillä tyttöä samoin kuin hän\noli tehnyt edellisenä yönä. Jeanlin, joka juuri tuli juosten\nRequillartista, sai nähdä, miten hänen toverinsa kuoli syleillen hänen\n\"pientä vaimoaan.\"\n\nSeuraavat viisi laukausta olivat kaataneet la Brulen ja vouti\nRichommen. Kuula oli sattunut hänen selkäänsä juuri kun hän oli\npyytänyt tovereitaan, hän lankesi siitä ensin polvilleen, siitä kaatui\nhän kyljelleen silmät vielä täynnä kyyneleitä. Eukko oli kaatunut kuin\nkimppu kuivia risuja päästäen hampaittensa välistä viimeisen kirouksen,\nveren syöksyessä esiin.\n\nSitä seuraava yhteislaukaus oli sattunut kauemmas ympärillä seisoviin\nuteliaisiin. Yksi kuula sattui suoraan Mouquetin suuhun ja hän romahti\nSakarian ja Philomenen jalkoihin roiskuttaen heihin verta. Kaksi kuulaa\nsattui suoraan Mouquetten vatsaan. Hän oli huomannut, miten sotamiehet\ntähtäsivät ja hyvä tyttö kuin oli syöksyi hän Katarinan eteen huutaen,\nettä tämä olisi varuillaan. Heti sen jälkeen kaatui hän maahan\nkirkasten kimakasti. Etienne riensi hänen luokseen tahtoen nostaa\nhänet, mutta hän antoi merkin, että kaikki oli lopussa. Sitten alkoi\nhänen kuolinkamppailunsa, mutta hän hymyili, ikäänkuin hän iloitsisi\nnähdessään heidät yhdessä.\n\nKaikki näytti olevan lopussa, laukauksien jyrinä lakkasi, kun äkkiä\nkajahti vielä yksi laukaus.\n\nKuula sattui suoraan Maheun sydämeen ja hän kaatui kasvoilleen likaseen\nvesilätäkköön.\n\nHänen vaimonsa kumartui käsittämättä mitään.\n\n-- No, nousehan, ukkoni! Eihän tuo ollut mitään.\n\nEstelle oli tiellä, hän työnsi lapsen kainalonsa alle nostaen miehen\npään.\n\n-- No, puhu toki! Mihin sinun koskee? Mies katsoi häneen ilmeettömin\nsilmin ja suusta virtasi veristä vaahtoa. Hän ymmärsi, että hänen\nmiehensä oli kuollut. Ja hän jäi siihen lapsineen istumaan\nliikkumattomana katsoen tylsästi mieheensä.\n\nKaivos oli nyt turvassa. Kapteeni otti hermostuneesti lakin päästään ja\npani sen jälleen. Hän pysyi yhtä hillittynä nytkin tuon onnettomuutensa\nedessä. Hänen sotamiehensä latasivat ääneti pyssynsä. Ikkunoista\nkatsoivat Dansaertin ja Negrelin pelästyneet kasvot. Heidän takanaan\nseisoi Suvarin syvä ryppy otsassaan.\n\nEtienne ei ollut tapettu. Hän seisoi vieläkin Katarinan vieressä, joka\noli vaipunut maahan väsymyksestä ja mielentäräyksestä, kun äkkiä jonkun\nkimeä ääni sai hänet tointumaan. Se oli apotti Ranvier, joka molemmat\nkädet ojennettuina taivasta kohti kutsui profetan tavoin jumalan vihan\nmurhaajien yli. Hän julisti oikeuden valtakuntaa, porvariston häviötä\ntaivaan tulen kautta, koska se kaikkien rikostensa lisäksi oli vielä\nkäskenyt tappaa työläisiä ja osattomia.\n\n\n\n\n\n\nSEITSEMÄS OSA.\n\n\n\n\nI.\n\n\nLaukaukset Montsoussa kaikuivat aina Pariisiin saakka. Neljä päivää\npääkaupungin edistysmieliset lehdet olivat kuohuksissaan tapahtumasta:\nkaksikymmentä viisi haavoitettua, neljätoista kuollutta, niiden\njoukossa kaksi lasta ja kolme naista, sekä muutamia vangittuja.\nLevaquesta tuli tavallaan sankari. Kerrottiin hänen antaneen\ntutkintatuomarille vastauksen, joka olisi voinut olla muinoisen\nroomalaisen arvoinen.\n\nNuo harvat kuulat olivat sattuneet suoraan hallituksen sydämeen, mutta\nse säilytti arvokasta tyyneyttä välittämättä siitä, että oli saanut\nniin tuntuvan haavan. Se tahtoi pitää tapausta vähäpätöisenä\nväärinkäsityksenä jossain siellä kaukana Pariisin kaduilta, missä\nyleinen mielipide muodostetaan. Pian se aivan unohdetaan. Yhtiö sai\nvirallisen käskyn lopettaa lakon, joka jatkuu jo niin kauan, että alkaa\nkäydä uhkaavaksi yhteiskunnan rauhallisuudelle.\n\nSen vuoksi saapui Montsouhun jo keskiviikkoaamuna kolme yhtiön\ntirehtööriä. Pikkukaupunki joka oli hyvin peloissaan uskaltamatta\niloita verilöylystä, hengähti nyt ensi kertaa helpotuksesta tuntien\nolevansa pelastettu.\n\nHallinnossa avattiin kaikki luukut, suuri rakennus elpyi. Sieltä alkoi\nkuulua mitä lupaavimpia huhuja. Puhuttiin, että hallinto on hyvin\nsurullinen tapahtumasta ja tirehtöörit olivat tulleet sulkeakseen\neksyneet työläiset syliinsä. Nyt kun isku oli tehty ja nähtävästi\nvoimakkaampi kuin oli aiottu, ilmestyivät he pelastajina ja ryhtyivät\ntoimenpiteisiin, vaikkakin hiukan myöhään. Ennen kaikkea lähettivät he\nbelgialaiset takaisin tehden sen suurella melulla ja jymyllä\nnäyttääkseen kaikille, kuinka paljon he antavat perään työläisille.\nSitten ottivat he pois sotilasvartijaston, sitä suuremmalla syyllä,\nkoska lakkolaiset masennettuina ja lyötyinä eivät enää olleet\nvaarallisia. Heidän toimestaan myös asia kadonneesta sotamiehestä\npainettiin villasella.\n\nNäin koettivat he kaikin tavoin lieventää asianhaaroja. Mutta nämä\nsovinnolliset toimenpiteet eivät estäneet heitä hyvin toimittamasta\nhallinnolliset asiansa, sillä oli nähty, että Deneulin oli taas\npalannut hallintoon ja siellä keskustellut Hennebeaun kanssa.\nKeskustelut Vandamen ostamisesta uudistuivat taas ja nyt oli hän\nnähtävästi suostunut myyntiehdotukseen.\n\nMutta eniten hämminkiä aikaansaivat suuret keltaset julistukset, jotka\nliimattiin kaikkialla hallinnon käskystä. Niihin oli painettu suurin\nkirjaimin seuraavaa: \"Montsoun työläiset! Me emme tahdo, että ne\nharhaluulot, joitten surullisia seurauksia te näitte viimeisinä\npäivinä, riistäisivät järkeviltä ja luotettavilta työläisiltä\ntyöansion. Maanantaiaamuna kaikki kaivokset tulevat olemaan auki ja kun\ntyö uudistuu, aiomme hyväntahtoisesti harkita, mitkä parannukset\nolisivat tarpeen. Teemme kaikki, mikä on oikein ja mahdollista.\"\n\nKaikki kymmenen tuhatta työläistä kävi aamupäivällä lukemassa noita\njulistuksia. Kukaan ei lausunut sanaakaan, monet pudistivat päätään, --\ntoiset menivät pois laahustavin askelin ilman että heidän kasvojensa\nilme muuttui.\n\nSiihen asti oli kylä No. 240 kestänyt lujana. Toverien veri, joka\npunasi kaivoksien maan, oli ikäänkuin estänyt toisilta pääsyn sinne.\nTyössä kävi tuskin kymmenkunta henkilöä, Pierron ja vielä muutamat\nhänen tapaisensa matelijat. Synkin katsein katsottiin heidän menevän\ntai palaavan työstä. Myöskin kirkon seinälle liimattu julistus otettiin\nepäilyksellä vastaan, sillä siinä ei mainittu mitään työläisistä, jotka\noli erotettu. Oliko yhtiö päättänyt olla ottamatta heitä takaisin? Ja\nhe pysyivät edelleenkin itsepäisinä peläten, että toverit saisivat\nvastata ja päättäen etteivät sallisi eniten epäiltyjen erottamista.\n\nSynkimpänä ja äänettömimpänä seisoi Maheun talo aivan surun murtamana.\nSaatettuaan miehensä hautausmaalle, vaimo ei enää ollut avannut\nsuutaan. Yhteentörmäyksen jälkeen oli hän sallinut tuoda taloon\npuolikuolleen, ryysyisen Katarinan, mutta hän ei lausunut sanaakaan\ntytölle eikä Etiennelle.\n\nEtienne nukkui taas Jeanlin'in kanssa ollen aina vaarassa joutua\nvangituksi, mutta hänet oli vallannut sellainen kauhu Requillartin\npimeitä sokkeloita kohti, että hän piti vankilan parempana. Toisinaan\nkyllä Maheun vaimo katsoi epäsuopeasti häneen ja tyttäreensä aivankuin\nkysyen, mitä heillä oli tekemistä siinä hänen talossaan.\n\nTaas kaikki nukkuivat sikin sokin. Ukko Bonnemort makasi lasten\nsängyssä, jotka olivat siirtyneet Katarinan luo, jota ei pikku\nkyttyräselkä enää töytännyt. Kipeimmin tunsi vaimo onnettomuutensa, kun\nhän iltasin paneutui levolle tyhjään sänkyyn. Turhaan otti hän Estellen\nluoksensa, lapsi ei voinut hänelle korvata miestä ja hän itki\ntuntikausia äänettömästi. Mutta päivät kuluivat kuin ennen: leipää ei\nollut, mutta avustuksilta ei saattanut aivan kuollakaan nälkään.\n\nTämän äänettömän vaimon näkö saattoi Etiennen epätoivoon. Viidentenä\npäivänä hän lähti ulos kävelemään hitain askelin. Toimettomuus vaivasi\nhäntä ja hän kulki kädet riipuksissa, päässä survoi yksi kiusallinen\najatus. Hän käveli siten puolen tunnin ajan, kun hän huomasi, että\ntoverit tulivat ulos ovista katsomaan häntä. Hänen maineensa\nviimeisetkin jäännökset olivat haihtuneet tuuleen laukauksen kera ja\nnyt katsoivat kaikki mitä synkimmin häneen. Noitten silmien äänetön\nmoite seurasi häntä, hänet valtasi pelko, että koko kylä ryntää häntä\nvastaan kostaakseen hänelle ja hän palasi nopein askelin kotiin.\n\nMutta se, mikä kohtasi hänet kotona, pudisti hänet vielä voimakkaammin.\nUkko Bonnemort ei enää noussut paikaltaan kylmän uunin viereltä.\nVerilöylyn päivänä oli kaksi naapuria löytänyt hänet maasta makaamasta\nkuin ukkosen kaataman vanhan puun, keppi vieressä poikki. Lenore ja\nHenri raapivat meluten lusikalla vanhaa kastrullia, jossa edellisenä\npäivänä oli keitetty kaalilientä. Mutta Maheun vaimo, joka oli pannut\nEstellen pois käsistään pöydälle, seisoi suorana uhaten Katarinaa\nnyrkillään.\n\n-- Sanoppas se vielä kerran, sanoppa!\n\nKatarina oli sanonut tahtovansa mennä Voreux'hon työhön. Hänen oli\nliian vaikea elää noin äitinsä luona ansaitsematta mitään tuntien, että\nhänet pidettiin jonakin kodittomana harhaanjoutuneena tyttärenä. Jollei\nhän pelkäisi Chavalin lyöntejä, niin olisi hän jo tiistaina mennyt\ntyöhön. Hän änkytti arasti vastaukseksi:\n\n-- Mitä tehdä? Eihän voi näin elää. Silloin olisi meillä ainakin\nleipää.\n\nMutta äiti keskeytti hänet:\n\n-- Kuule, ensimäisen, joka teistä menee töihin, kuristan minä omin\nkäsin. Tuo on jo liikaa! Ensin tapetaan isä ja imetään lapsistakin\nvoimia. Se riittäköön nyt jo! Mieluummin minä panen teidät kaikki\nruumisarkkuihin, kuten olen pannut isä-vainajan.\n\nHänen pitkä vaitiolonsa purkautui nyt hillittömään sanatulvaan. Kylläpä\nhe tulisivat rikkaiksi siitä, mitä Katarina ansaitsi! Tuskin\nkolmekymmentä souta, johon voisi lisätä kaksikymmentä Jeanlinin osalle,\njos tuo lurjus otettaisiin työhön. Viisi frankia ja seitsemän souta\ntäytettävänä! Nuo moksuthan eivät muuta osanneet tehdä kuin täyttää\nmahansa ruualla. Ja mitä vaariin tulee, niin varmaankin oli hänen\nkaatuessaan jokin mennyt poikki hänen päässään, sillä nyt hän oli aivan\nidiotti, vai oliko hänen verensä hyytynyt suonissa, kun hän näki\nsotamiesten ampuvan tovereihin.\n\n-- Eikö totta, vaari, he ovat tehneet lopun teistä? Nyrkit teillä kyllä\novat lujat, mutta te ette kelpaa enää mihinkään.\n\nBonnemort katsoi häneen himmein silmin ymmärtämättä mitään. Tuntikausia\nsaattoi hän istua niin tuiottaen yhteen pisteeseen. Hänellä oli juuri\nsen verran järkeä, että hän sylki sylkyastiaan, joka oli siisteyden\ntakia asetettu hänen viereensä.\n\n-- Eikä hänen eläkkeestään kuulu mitään, jatkoi hän. -- minä olen\nvarma, että he eivät sitä annakaan meidän katsantokantamme tähden. Ei,\nkyllä me olemme saaneet kylliksi noista roistoista, en minä tahdo enää\nkuullakaan heistä.\n\n-- Mutta ne lupaavat julistuksessa... yritti taas Katarina.\n\n-- Jätä minut rauhaan julistuksinesi! Se on vain loukku, johon he\ntahtovat meidät ajaa. Nyt he kyllä lupaavat, kun ovat ampuneet meihin.\n\n-- Mutta mihin me sitten menemme, äiti? Eihän meidän anneta jäädä\nkylään.\n\nÄiti vastasi epämääräisellä kädenliikkeellä. Mihin he lähtisivät,\njumala sen tietää. Hän ei sitä ajatellut, sillä silloin tulisi hän\naivan hulluksi. Jonnekin menisivät. Silloin äkkiä kuului kastrullin\nraapiminen sietämättömältä ja hän löi Henrin ja Lenoren korvalle. Melu\nyltyi kun Estellekin kaatui pöydältä ja alkoi huutaa. Äiti sieppasi\nhänet käsivarsilleen huudahtaen: olisitpa satuttanut itsesi kuoliaaksi!\nAlzire oli tehnyt hyvin kun korjasi luunsa ja saisitte kaikki seurata\nhänet. Sitten puhkesi hän katkeraan itkuun nojaten päänsä seinään.\n\nEtienme seisoi uskaltamatta sanoa mitään. Hänen tunteilleen ei enää\npantu mitään arvoa, mutta tuon onnettoman naisen kyyneleet olivat tehdä\nhänet hulluksi ja hän sopersi:\n\n-- No, rohkeutta! Täytyyhän tästä selvitä.\n\nVaimo ei näyttänyt kuulevan häntä, hän valitti yhä edelleen:\n\n-- Herra jumala, kuinka kauheata! Kurjaa on ennenkin ollut, mutta\nelettiin sitä kuitenkin. Ei ollut ruokaa paljon, mutta pysyttiinhän\nhengissä... Mutta nyt, herra jumala! Mitä me olemme tehneet, että\nmeidän täytyy kärsiä tällaista kurjuutta, toiset jo ovat haudassa ja\njälelle jääneet ainoastaan saavat kadehtia heitä. Totta on, että me\nsaimme raataa kuin juhdat ja saimme osaksemme vain keppiä lisäten vain\nrikkaitten omaisuutta ja ilman toivoa paremmista ajoista. Ja siksi\ntahdoimme saada hiukan parempaa, täytyihän vähän levähtää... Siksikö\nmeidän piti johtua tällaiseen kurjuuteen!\n\n-- Ja aina löytyy sellaisia sliipattuja viisaita miehiä, jotka lupaavat\nvaikka mitä, jos vain viitsii nähdä vähän vaivaa. Ja tietysti päätä\nalkaa pyöryttää ja alkaa ajatella parempia aikoja. Ja minäkin houkkio\naloin haaveilla kaikkien veljeytymistä, leijailin avaruuksissa. Mutta\nsitten kun kaatuu jälleen lokaan, niin murtaa jalkansa... Valetta\nkaikki! Aina tulee olemaan puutetta ja lisäksi kuulia!\n\nEtienne kuunteli hänen valituksiaan ja jokainen sana iski kuin veitsi\nhänen sydämeen. Vaimo astui nyt huoneen keskelle ja katsoen suoraan\nEtienneen alkoi taas raivoissaan sinutella häntä:\n\n-- Ja nyt sinäkin puhut, että pitäisi palata kaivokseen. Minä en syytä\nsinua, mutta minä sinun sijassasi kuolisin surusta, jos olisin\ntuottanut tovereille niin paljon onnettomuutta.\n\nEtienne aikoi vastata, mutta ymmärtäen, miten turhaa se olisi lähti hän\nulos jatkaakseen taas vaeltamistaan.\n\nKyläläiset aivankuin odottivat häntä, miehet seisoen ovissa ja naiset\nkatsoen ikkunoista. Niin pian kuin hän tuli näkyviin, alkoi joukosta\nkuulua murinaa ja joukko kasvoi. Viimeisinä neljänä päivinä erikoisesti\noli joukko hänestä puhunut ja moittinut ja nyt kytevä viha purkautui\nkirouksiin. Miehet uhkasivat häntä nyrkeillä, naiset vihoissaan\nnäyttivät häntä lapsille, ukot ja akat sylkivät nähdessään hänet.\n\nKaikki kärsimykset, joita turhaan oli kestetty, etsivät ulospääsyä ja\nEtiennen piti nyt ruveta syntipukiksi.\n\nSakarias, joka kulki hänen ohitseen, pukkasi häntä kylkeen ilkkuen:\n\n-- Katsos tuota, hän kasvattaa mahaa, kelpaa elää toisten\nonnettomuuksista!\n\nLevaquen vaimo näyttäytyi ovessa ja hänen takanaan Bouteloup.\n\n-- On niitä konnia, jotka veivät lapsia ammuttavaksi, huusi tämä.\n\nSitten muisti hän miehensä ja lisäsi:\n\n-- Niin, roistot kuljeskelevat maanteillä, silloin kun rehelliset\nmiehet saavat kitua vankilassa.\n\nEtienne tahtoi päästä hänestä, mutta silloin sattui hän Pierronin\nvaimoa vastaan, joka juoksi puiston läpi paikalle. Hän oli tuntenut\nhelpotusta vapauduttuaan äidistään, jonka viha uhkasi heidän\nhyvinvointiaan ja vielä vähemmän sääli hän tyttö-letukkaa Lydiaa, mutta\nnyt hän tahtoi pitää yhtä naapureittensa kanssa ja käytti hyväkseen\nheidän kuolemaansa.\n\n-- Entä minun äitini? huusi hän Etiennelle. -- Ja tyttöni? Kaikkihan\nnäki, miten sinä vetäydyit heidän taakseen ja he saivat ottaa vastaan\nkuulia sinun sijastasi!\n\nEtienneä inhotti, että he syyttivät häntä, silloin kun olosuhteet\nolivat käyneet niin onnettomiksi. Ja hän kiiruhti askeleitaan\nvastaamatta loukkauksiin. Pian täytyi hänen aivan lähteä juoksemaan,\nsillä joka talosta hyppäsi ihmisiä ulos härnäten ja kiroillen häntä.\nHän se nyt oli murhaaja, sortaja, kaikkien onnettomuuksien aiheuttaja.\nHän pakeni kylästä kalpeana ja mielettömänä ja häntä seurasi kiljuva\njoukko. Matkalla monet jäivät pois, mutta toiset vielä seurasivat\nhäntä. Kun hän pääsi \"Huvin\" luo joutui hän toista joukkoa vastaan.\n\nJoukossa oli vanha Mouque ja Chaval. Poikansa ja tyttärensä kuoleman\njälkeen Mouque toimi hevosrenkinä kuten ennenkin eikä kukaan nähnyt\nhänen itkevän tai kuullut hänen valituksiaan. Mutta kun hän sai nähdä\nEtiennen, valtasi hänet sellainen raivo, että kyyneleet pursusivat\nhänen silmistään ja hänen suustaan tulvi haukkumisia.\n\n-- Senkin sika! katala elukka! Odota, kyllä minä vielä kostan sinulle\nlasteni kuoleman!\n\nHän otti maasta tiilikiven, mursi sen kahtia ja viskasi Etiennen\njälkeen.\n\n-- Niin, niin, nyt me opetamme häntä oikein! yhtyi Chavalkin, joka oli\nriemuissaan, että sattui tilaisuus kostaa Etiennelle. -- Jokainen saa\nvuorostaan. Nytpä tuli vuoro painaa sinua seinää vastaan.\n\nJa hänkin alkoi viskellä kiviä Etiennen perään. Nousi kauhea meteli,\nkaikki tarttuivat kiviin ja alkoivat viskellä yhtä raivoisasti kuin\nmuutama päivä sitten sotamiehiin. Hänen vasempaan käsivarteensa sattui,\nhän perääntyi, mutta oli suuressa vaarassa, sillä hänet oli painettu\n\"Huvin\" seinää vasten.\n\nRasseneur seisoi ovellaan.\n\n-- Astu sisään, lausui hän aivan yksinkertaisesti.\n\nEtienne oli kahden vaiheilla, hänen oli hyvin vaikea etsiä suojaa\ntäältä juuri nyt.\n\n-- Astu sisään, minä puhun heille.\n\nEtienne taipui ja pakeni kapakkahuoneeseen, sillä välin kun Rasseneur\nsulki oven leveillä hartioillaan.\n\n-- Olkaa järkevät ystäväni, puhui hän. -- Te tiedätte hyvin, etten minä\nkoskaan ole pettänyt teitä. Minä olen aina puoltanut järjestystä ja jos\nte olisitte totelleet minua, niin ette olisi joutuneet tähän\nkurjuuteen.\n\nTasaisesti keinutellen vartaloaan hän puhui edelleen. Hänen sanansa\nlirisivät kuin metsäpuro ja joukko kuunteli häntä taasen kuten\nennenkin, muistamatta että he joskus olivat haukkuneet häntä\npelkuriksi. Jotkut ilmaisivat hyväksymisensä ja kun hän lopetti, kaikui\nvoimakasta kättentaputusta.\n\nMasentuneena ja katkerana muisti Etienne Rasseneurin ennustuksen\nmetsässä, kun tämä uhkasi häntä joukon kiittämättömyydellä. Mikä\nidiottimainen raakuus! Kuinka pian he unohtavat kaikki heille tekemät\npalvelukset. Se oli jonkullainen sokea voima, joka ahmi itsensä. Hän\nharmitteli, että nuo eläimet pilasivat oman asiansa, mutta samalla\ntunsi hän katkeruutta, että hänen omat kunnianhimoiset suunnitelmansa\nolivat päättyneet niin tragillisesti. Hän muisteli, miten metsässä oli\nkolme tuhatta sydäntä tykkinyt yhdessä hänen sydämensä kanssa, miten\nhän oli jo haaveillut tulevansa parlamentin jäseneksi ja ensimäisenä\ntyöväen edustajana nuijittavansa porvareita. Ja nyt tointui hän kurjana\nryysyläisenä, jota joukko kivittää.\n\nMutta Rasseneurin ääni kaikui yhä voimakkaammin:\n\n-- Ei milloinkaan väkivalta ole saattanut hyvään, mahdotonta on muuttaa\nmaailma yhtenä päivänä... Ne, jotka ovat sellaista teille luvanneet,\novat joko pilkkaajia tahi petkuttajia.\n\n-- Hyvä! hyvä! huusi joukko.\n\nKuka oli sitten syyllinen kaikkeen tuohon? Tämä kysymys, jonka Etienne\nasetti itselleen, masensi hänet täydelleen. Oliko hän tosiaankin yksin\nsyypää tähän onnettomuuteen, josta hän itse kärsi, naisten ja lasten\nnälänhätään? Kerran eräänä iltana ennen kaikkia näitä tapahtumia, oli\nhän aavistanut onnettomuutta, mutta joku voima pakotti hänet yhdessä\ntovereitten kanssa eteenpäin. Itse asiassa ei hän koskaan johtanutkaan\nheitä, vaan he johtivat häntä pakottaen hänet tekoihin, joita hän ei\nmilloinkaan olisi tehnyt, ellei tuo villi joukko olisi pakottanut häntä\nsiihen. Jokainen joukon väkivallanteko oli hämmästyttänyt häntä, sillä\nei hän milloinkaan ollut toivonut eikä halunnut mitään sellaista.\n\nPuolustautuen itsensä edessä ja koettaen tukahuttaa omantuntonsa,\nkiusasi häntä kuitenkin salainen ajatus, ettei hän ollut tehtävänsä\nveroinen. Hänessä ei ollut enää voimia taisteluun, häntä pelotti tuo\nsuuri sokea joukko, joka eteni luonnonvoiman tavoin hävittäen kaikki\ntieltään ja välittämättä teorioista ja laeista. Vähitellen eteni hän\nyhä enemmän joukosta, koko hänen hienostunut olentonsa pyrki ylös\nkorkeampiin yhteiskuntaluokkiin.\n\nTällä hetkellä peitti Rasseneurin äänen joukon innokkaat huudot:\n\n-- Eläköön Rasseneur! Hyvä! Ei ole muuta niin kelpoa miestä kuin\nRasseneur. Hyvä!\n\nRavintoloitsija sulki oven joukon hiljalleen hajaantuessa ja molemmat\nmiehet katsoivat ääneti toinen toisiinsa. Lopuksi joivat he yhdessä\nolutta.\n\nSamana päivänä annettiin Piolainessa suuret päivälliset Cecilen\nkihlajaisten johdosta Negrelin kanssa. Jo edellisenä päivänä oli\nGregoiren herrasväki antanut vaksata lattiat ja tuulottaa huonekalut.\nMelaine hääri keittiössä paistaen ja vatkutellen kastiketta,\njoitten haju tunki huoneisiin. Ei vielä milloinkaan ollut tässä\npatriarkaalisessa talossa sellaista hommaa ja juhlain valmistelua.\n\nKaikki kävi oivallisesti. Rouva Hennebeau oli hyvin ystävällinen\nCecilea kohti ja hymyili Negrelille kun Montsoun notarius ehdotti\ntulevan pariskunnan maljaa. Herra Hennebeau oli myös hyvin ystävällinen\nja hänen säteilevä ulkomuotonsa hämmästytti kaikkia. Kerrottiin, että\nhän jälleen oli saavuttanut hallinnon suosion ja pian saa kunniamerkin\ntarmokkuudestaan, millä hän oli kukistanut lakon.\n\nViimeisistä tapauksista ei puhuttu, mutta kuitenkin vallitsi\nyleinen ilo, ikäänkuin tuo olisi voiton juhla. Vihdoinkin saatiin\njälleen rauhassa syödä ja nukkua! Yksi huomautti hienosti\nVoreux'n verenvuodatuksesta: se oli välttämätön läksy ja kaikki\ntulivat liikutetuiksi Gregoirien ehdotuksesta, että kaikkien\nvelvollisuus olisi nyt sitoa työläisten haavoja. Gregoiret olivat jo\ntäydelleen rauhoittuneet ja mielihyvällä antoivat anteeksi hyville\nkivihiilenkaivajille, jotka luonnollisesti nyt taas laskeutuvat\nkaivoksiin ja tekevät työnsä vuosisataisnöyryydellä. Paistia syödessä\nmielentila kohosi vielä enemmän, kun Hennebeau luki piispan kirjeen,\nmissä ilmoitettiin, että abotti Ranvier siirretään muualle. Kaikki\nympäristön porvarit soittivat suutaan lakkaamatta tästä papista, joka\noli sanonut sotamiehiä murhaajiksi. Jälkiruokaa tuotaessa pöytään\nilmoitti notarius rohkeasti olevansa vapaa ajattelija.\n\nDeneulin molempien tyttäriensä kanssa oli myöskin siinä koettaen\npeittää oman surunsa yleiseen hilpeyteen. Hän oli saman päivän aamuna\nallekirjoittanut kauppasopimuksen Vandamen siirtämisestä Montsoulle.\nSitä paitsi oli hänen täytynyt kiitollisuudella ottaa vastaan tarjous\njäädä kaivokseensa piiri-insinööriksi, sillä summa, minkä hän sai meni\nkokonaan velkojen maksuun. Nyt piti siis hänen työskennellä\npalkkalaisena kaivoksessa, joka oli niellyt koko hänen omaisuutensa.\n\nSellainen oli kaikkien pienten yritysten kohtalo. Pienet omistajat ovat\ntuomitut perikatoon, suuret yhtiöt valtaavat ne. Hän yksin oli saanut\nmaksaa lakon kustannukset ja hän tunsi, että samalla kun onniteltiin\nHennebeauta, niin juotiin hänen perikatonsa malja.\n\nKun siirryttiin vierashuoneeseen juomaan kahvia, vei Gregoire serkkunsa\nsyrjään ja onnitteli hänen rohkeata päätöstään.\n\n-- Mitä muuta olisikaan voinut tehdä? Ainoa erehdys oli, että sinä\npanit Vandameen koko miljonan, minkä olit saanut osakkeestasi. Siitä on\nsinulle koitunut paljon harmia ja huolta ja sinun miljonasi suli tuohon\nkoiran työhön, silloin kun minun miljonani makasi laatikossani ilman\nettä minun piti tehdä mitään lasteni ja lasten lasteni elättämiseksi.\n\n\n\n\nII.\n\n\nSunnuntaina niin pian kun oli tullut ilta, meni Etienne kylästä. Hän\nmeni kanavaa pitkin kulkien hitaasti Marchienneen päin.\n\nTäällä hän ei koskaan tavannut ketään, mutta nyt sai hän harmikseen\nnähdä miehen, joka kulki häntä vastaan. He tunsivat toinen toisensa\nvasta tultuaan aivan vastakkain.\n\n-- Sinäkö! sopersi Etienne.\n\nSuvarin nyökytti päätään vastaamatta. Hetkisen seisoivat he\nliikkumatta, sitten he menivät molemmat Marchienneen kumpikin\nsyventyneenä omiin mietelmiinsä.\n\n-- Oletko lukenut lehdistä, mikä menestys seuraa Pluchartia Pariisissa?\nkysyi vihdoin Etienne. -- Häntä odotettiin kadulla, häntä ylistettiin,\nkun hän tuli Bellevillen kokouksesta... O, nyt hän menee pitkälle\nyskästään huolimatta. Hän voi edistyä niin pitkälle kuin tahtoo.\n\nKoneenkäyttäjä kohautti olkapäitään. Hän halveksi kaunopuhujia, jotka\nantautuivat politiikkaan samalla tavalla kuin antaudutaan asianajajaksi\nansaitakseen rahaa kielellään.\n\nSuvarin kulki kauan pää alaspäin painuneena. Hän oli siinä määrin\nvaipunut ajatuksiinsa, että kulki aivan kanavan reunalla samoin kuin\nunissa kävijä katon räystäällä.\n\nMutta äkkiä säpsähti hän ilman näennäistä syytä. Hän kalpeni ja kohotti\nkatseensa toveriin sanoen tuskin kuuluvasti:\n\n-- Olenko kertonut sinulle, miten hän kuoli?\n\n-- Kuka?\n\n-- Minun vaimoni, siellä Venäjällä.\n\nEtienne teki epämääräisen liikkeen. Häntä hämmästytti vapiseva ääni ja\ntuon miehen äkkinäinen tarve uskoa asiansa jollekin, miehen, joka aina\noli stoalaisesti eristetty. Hän tiesi ainoastaan, että Suvarinin\nvihkimätön vaimo oli hirtetty Moskovassa.\n\n-- Asia epäonnistui, kertoi Suvarin. -- Me työskentelimme\nneljätoista päivää asettaaksemme miinan rautatien alle, jota myöten\nkeisarin junan piti kulkea. Mutta kun räjähdys tapahtui, ei siitä\nkulkenut keisarillinen, vaan tavallinen matkustajajuna... Silloin\nAnnushka vangittiin. Hän toi meille ruokaa joka ilta puettuna\ntalonpoikaisnaiseksi. Hän se oli myös, joka sytytti miinan, sillä mies\nolisi herättänyt enemmän huomiota. Kuutena pitkänä päivänä kuuntelin\noikeudentutkintoa piiloutuneena joukkoon.\n\nHän vaikeni. Yskä ja itku tukahuttivat hänen äänensä.\n\n-- Kaksi kertaa tahdoin huutaa, syöksyä hänen luokseen jakaakseni hänen\nkohtalonsa. Mutta mitä se olisi hyödyttänyt? Yhtä ihmistä vähemmän on\nsamaa kuin yhtä sotamiestä vähemmän. Ja minä ymmärsin, että hän kielsi\nkatsoen minuun suurin viisain silmin.\n\nHän yski taas.\n\n-- Viimeisenä päivänä olin minä myös mestauspaikalla. Satoi ja sade\nvaivasi heitä. Kaksikymmentä minuuttia tarvitsivat he hirttääkseen\nneljä henkilöä. Nuora katkesi eivätkä he voineet hirttää neljättä...\nAnnushka seisoi odottaen. Hän etsi minua silmillään. Minä nousin\nkannolle ja hän huomasi minut, eikä meidän silmämme enää eronneet. Hän\nkuoli katsoen minuun.\n\nMinä heilutin hattuani ja menin pois...\n\nTuli taas äänettömyys. Kanava valkosena juovana katosi etäisyyteen,\nmolemmat kulkivat ääneti aivankuin vieraina toisilleen.\n\n-- Se oli meille rangaistukseksi, jatkoi Suvarin karkeasti. -- Me\nteimme rikoksen rakastaessamme toinen toistamme. On hyvä, että hän\nkuoli, hänen verestään syntyy sankareita enkä minäkään enää tunne\npelkoa mielessäni. Niin, ei saa olla vanhempia, ei vaimoa eikä ystävää,\nei mitään sellaista, josta käsi vavahtaisi silloin kun pitäisi ottaa\ntoisen tai oman henkensä!\n\nEtienne pysähtyi väristen illan koleudesta. Hän ei ruvennut\nväittelemään, sanoi vain:\n\n-- Me olemme menneet kovin kauas, eikö olisi aika palata?\n\nHe menivät hitaasti takaisin Voreux'hon. Hetken perästä lausui Etienne:\n\n-- Oletko nähnyt uusia listoja?\n\nHän tarkoitti keltasia julistuksia, jotka yhtiö oli aamulla ripustanut.\nNämä julistukset olivat laaditut selvemmin ja suvaitsevammin kuin\nedelliset, niissä luvattiin ottaa kaikki työläiset, jotka tulisivat\ntyöhön seuraavana aamuna. Kaikki olisi unohdettu, eniten syyllisillekin\nannettaisiin anteeksi.\n\n-- Kyllä, olen nähnyt, vastasi koneenkäyttäjä.\n\n-- Mitä ajattelet asiasta?\n\n-- Ajattelen, että se on loppu. Lauma lähtee sinne taas. Te kaikki\nolette pelkuri-raukkoja.\n\nEtienne alkoi innokkaasti puoltaa tovereitaan. Yksinäinen mies kyllä\nsaattoi olla luja, mutta joukko, joka oli nääntymäisillään nälkään, oli\nvoimaton. Askel askeleelta saapuivat he Voreux'hon ja seistessään\nkaivoksen mustan kummun edessä toisti hän valansa, ettei hän menisi\ntöihin, mutta että hän soi anteeksi niille, jotka tekivät sen. Oli\nliikkeellä huhuja, että kirvesmiehet eivät ole ehtineet korjata\nlaudoitusta ja hän kysyi oliko se totta. Oliko totta, että yhdessä\npaikassa oli maan painosta laudoitus kääntynyt ulospäin niin että häkki\nlaskiessaan hankasi sitä vastaan viiden metrin pituudelta. Suvarin kävi\ntaas vaiteliaaksi ja vastasi yksisanaisesta. Hän oli ollut työssä\nedellisenä iltana ja silloin oli häkki todellakin hangannut, niin että\nkoneenkäyttäjien täytyi jouduttaa nopeus sivuuttaakseen tuon paikan,\nMutta kaikkiin huomautuksiin päälliköt vastasivat samaa: ennen kaikkea\npiti saada hiiliä ja laudoitus voitiin korjata myöhemmin.\n\n-- Luuletko todellakin, että tulee tuho, lausui Etienne katsoen\npimeässä epäselvästi näkyvään kaivokseen.\n\n-- Jos tulee tuho, niin saavat toverit sen tuntea nahoissaan, vastasi\nSuvarin tyynesti, -- itsehän sinä kehoitat heitä mennä kaivokseen.\n\nKello löi yhdeksää Montsoun kellotornissa. Etienne sanoi menevänsä\nnukkumaan, silloin lausui Suvarin antamatta kättä:\n\n-- Hyvästi. Minä lähden.\n\n-- Mitä? Lähdetkö?\n\n-- Olen ottanut eron työstä ja lähden jonnekin muualle.\n\nEtienne katsoi häneen hämmästyneenä. Kaksi tuntia olivat he kulkeneet\nyhdessä ja nyt vasta hän sanoo sen aivankuin ohimennen ja niin\ntyynesti, vaikka Etienneen koski syvään tuosta erosta.\n\n-- Mihin sinä sitten lähdet?\n\n-- Jonnekin... En tiedä...\n\n-- Mutta tapaammehan taas?\n\n-- Tuskin, en usko sitä.\n\nHe seisoivat ääneti tietämättä, mitä vielä sanoa.\n\n-- No niin, hyvästi sitten.\n\n-- Hyvästi.\n\nKun Etienne oli mennyt kylään, kääntyi Suvarin taas kanavan reunalle\nkävelemään pimeässä, kuin mikäkin häälyvä yövarjo. Toisinaan pysähtyi\nhän laskien kellonlyöntejä. Kun kello löi puoliyötä lähti hän\nVoreux'hon päin.\n\nTällä hetkellä oli kaivos aivan tyhjä, hän tapasi ainoastaan unisen\nvoudin: Vasta kello kaksi alettiin lämmittää ennen töitten alkua. Ensin\nmeni Suvarin vajaan ollen hakevinaan takkia. Tähän takkiin oli kääritty\ntyökalut: vintilö purasimineen, pienehkö luja saha, vasara ja taltta.\nOtettuaan kaikki nuo kalut, meni hän kapeaan käytävään, joka johti\nportaille. Nyytti kainalon alla laskeutui hän alas pimeässä mitaten\nsyvyyttä laskemalla askeleita. Hän tiesi, että häkki ottaa kiinni\nlaudoitukseen kolmensadan seitsemänkymmenenneljän metrin syvyydellä\nviidennen kiemuran kohdalla aukon sisällä.\n\nKun hän oli laskenut viisikymmentä neljä porrasta tunnusti kädellään\nturvonneita lautoja. Siinä se oli.\n\nSilloin ryhtyi hän kylmäverisesti työhön, kuten ainakin työläinen, joka\nkauan on pohtinut asiaa. Hän alkoi heti sahata aukon väliseinään, joka\neroitti kaivon porraskäytävästä. Muutamien tulitikkujen avulla saattoi\nhän ottaa selvän laudoituksen tilasta ja niistä korjauksista, mitkä\nsiinä oli tehty.\n\nKaivosten rakentaminen Calais'in ja Valenciennen välillä oli hyvin\nhankalaa, täytyi päästä maanalaisten vesien läpi, jotka olivat\nsyvimpien laaksojen tasalla. Ainoastaan lujan laudoituksen avulla,\nlaudat toisissaan kiinteästi kiinni kuin tynnyrissä kävi mahdolliseksi\nvastustaa veden painoa ja pitää kaivon vedestä vapaana keskellä\nmaanalaisia vesiä, jotka porskuivat seiniä vastaan. Voreux'n kaivosta\nkaivettaessa oli täytynyt tehdä kaksinkertainen paalutus: toinen\nyläosassa, helposti varisevassa hiekassa, joka oli liitukerroksen\nvieressä ja aina täynnä vettä kuin sieni, ja toinen alimmassa\nkerroksessa, keltasessa hiekassa, joka oli hieno kuin jauhot ja vetelä\nkuin neste. Juuri tässä kerroksessa oli \"virta\"; tuo maanalainen meri,\njoka uhkasi pohjois-Ranskan kaivoksia. Se oli oikea myrskyinen meri,\nmissä aallot hyökyivät kolmensadan metrin etäisyydessä auringosta.\n\nTavallisesti kesti paalutus hyvin veden painon. Ainoa vaara oli siinä,\njos naapurikaivokset laskivat kun niissä tyhjennetyt käytävät\ntäyttyivät. Maa laski täyttääkseen nuo tyhjät käytävät ja silloin\nmuodostui lohkeamia ja rakoja, jotka saattoivat ulettua paalutukseen ja\nvahingoittaa sitä painaen sitä alas kaivosaukkoon. Ja siinä juuri oli\nsuurin vaara, sillä siitä saattoi aiheutua maanvieremä ja veden\npaisumus, kaivoksen saattoi peittää joko multa tai veden tulva.\n\nIstuen ratsain tekemässään aukossa havaitsi Suvarin huomattavan\nvahingoittumisen viidennen liitoksen luona paalussa. Laudat olivat\nkäyristyneet, muutamat aivan irroittuneet sijoiltaan. Tervalistojen\nvälistä tihkui vettä. Kirvesmiehet, joilla oli kova kiire, olivat\nainoastaan naulanneet rautaneliöitä liistopaikalle, nekin niin\nhuolimattomasti, etteivät edes kaikki ruuvit olleet tiivisti kiinni. Ja\nniiden takana tuntui \"virta\" olevan vallallaan.\n\nSuvarin irroitti porallaan ruuvit rautaneliöstä, niin että veden\nponnistaessa vähän kovemmin ne helposti irtaantuisivat kokonaan. Se oli\nuhkarohkea, mieletön teko, sillä sitä tehdessä oli hän ainakin\nparikymmentä kertaa pudota alas sadan kahdeksankymmenen metrin\nsyvyyteen, aukon pohjaan. Hänen täytyi pitää kiinni rungoista, joita\nmyöten häkki laski. Riippuen siten kuilun yllä liikkui hän edelleen\nnäitä yhdistäviä poikkipuita pitkin nojaten ainoastaan kyynärpäähän tai\npolveen täysin rauhallisesti ja ylenkatsoen kuolemaa.\n\nKun hän oli hellittänyt ruuvit, kävi hän itse runkojen kimppuun,\njolloin vaara tuli vielä suuremmaksi. Hän haki \"avainta\"; sitä runkoa,\njohon toiset olivat kiinnitetyt. Löydettyään sen, alkoi hän vimmatusti\nsahata ja porata sitä, jotta se ohuempana helpommin voisi antaa myöden.\nKaikista hänen tekemistään koloista ja reijistä suihkusi kylmää vettä,\nhäiriten häntä työssä. Kaksi tulitikkua sammui ja toiset kastuivat,\nniin että hän jäi täydelliseen pimeyteen.\n\nSilloin hänet valtasi jokin raivo. Häntä huumasi näkymättömän leyhkä\nkauhu, joka ikäänkuin kohosi tuosta mustasta kuilusta; kova rankkasade\nkiihotti hänen hävityshaluaan. Hän hakkasi ja sahasi kaikki, mitä eteen\nsattui, aivankuin tahtoisi, että kaikki heti ruhjoisi. Hän iski\naseillaan niin vimmatusti aivankuin hänen edessään oli elävä olento,\njota hän vihasi sydämen pohjasta. Vihdoinkin hän on tilaisuudessa\ntappamaan tuon vahingollisen pedon -- Voreux'n --, jonka kita nielee\nihmisiä!\n\nMutta sitten tyyntyi häh; Eikö hän voinutkaan suorittaa tehtävänsä\nkylmäverisesti? Kiirehtimättä palasi hän takaisin porraskäytävään\npeittäen aukon lautapalasella, jonka hän oli sahannut paikalta. Se\nriitti, sillä hän ei tahtonut herättää epäluuloa liian suurilla\nvahingoittumisilla, jotka heti ruvettaisiin korjaamaan. Peto oli\nhaavoitettu vatsaan, saadaan nähdä elääkö se iltaan. Maailma hätkähtää,\nkun saa tietää, ettei se kuollut luonnollista kuolemaa. Hän kääri\ntyynesti työkalunsa takkiinsa ja meni hitaasti portaita ylös. Kukaan ei\nnähnyt häntä, kun hän jätti kaivoksen. Kello löi kolme. Hän jäi\nodottamaan tiellä.\n\nTällä hetkellä heräsi Etienne heikosta kahinasta, jonka hän oli\nkuulevinaan pimeässä huoneessa. Aivankuin joku yrittäisi nousta\nolkivuoteelta. Hänen päähänsä johtui ajatus, että varmaankin Katarina\nvoi pahoin.\n\n-- Sinäkö se olet? kysyi hän kuiskaten. -- Mikä sinun on?\n\nKukaan ei vastannut hänelle, kuului ainoastaan toisten kuorsaaminen.\nHetkisen oli kaikki hiljaa. Sitten taas kahisi olkivuode. Nyt oli\nEtienne varma, ettei hän erehtynyt, nousi ja meni huoneen toiseen\npäähän. Hämmästyksekseen tapasi hän tytön istumasta valveilla ja\nhenkeä pidättäen.\n\n-- Miksi et vastaa? kysyi hän. -- Mitä sinä teet?\n\n-- Minä nousen.\n\n-- Nouset? Näin aikaseen?\n\n-- Niin, menen työhön kaivokseen.\n\nEtienne tuli hyvin levottomaksi. Hän istui sängyn laitaan ja Katarinan\npiti selittää syyt. Hän kärsi liiaksi ollen pakotettu elämään työttä ja\ntuntiessaan aina moittivien katseitten olevan tähdätyn häneen.\nMieluummin kärsisi hän Chavalin lyöntejä.\n\n-- Mene, minä tahdon pukeutua. Äläkä puhu mitään. Lupaatko?\n\nMutta Etienne ei mennyt. Hän kietoi käsivartensa tytön vyötäisille\npainaen hänet luoksensa surullisena ja täynnä säälintunnetta tyttöön.\nEnsiksi aikoi Katarina riuhtaista itsensä irti, mutta sitten purskahti\nhän itkuun ja kietoen käsivartensa Etiennen kaulaan painautui\ntoivottomasti häntä lähemmäksi. Siten istuivat he hetkisen sylitysten\nmuistellen onnetonta rakkauttaan, joka ei ollut saanut tyydytystä.\nOliko sitten kaikki lopussa? Eivätkö he uskaltaisi rakastaa toisiaan\nnyt, kun he ovat molemmat vapaat. Jos he saisivat vain hiukan onnea,\nniin varmaankin häviäisi tuo ujous, jonka syytä he eivät itsekään\nymmärtäneet.\n\n-- Mene nukkumaan, kuiskasi Katarina. -- Minä en tahdo sytyttää tulta,\nsillä silloin voisi äiti herätä. Täytyy joutua, laske minut...\n\nMutta Etienne puristi yhä lähemmäksi itseään. Hänen mielessään heräsi\nvoittamaton halu saada onnea, asua omassa puhtaassa pikku kodissa eikä\najatella mitään.\n\nÄkkiä yllätykseksi itselleenkin kuiskasi hän:\n\n-- Odota, minä tulen kanssasi.\n\nHän hämmästyi itsekin, kuinka hän oli voinut niin sanoa. Olihan hän\nvannonut, ettei hän astu jalallaankaan enää kaivokseen, kuinka hän oli\nnyt äkkiä harkitsematta päättänyt toisin. Mutta samalla tunsi, hän\nrauhoittuneensa, ikäänkuin olisi päässyt kaikista ristiriitaisuuksista.\nTyttö tuli levottomaksi luullen, että hän uhrautuu hänen takiaan ja\npelkäsi, mitä toiset arvelisivat hänen teostaan, mutta hän ei tahtonut\nkuullakaan tytön vastaväitteitä. -- Olihan julistuksissa luvattu\nanteeksianto kaikille.\n\n-- Minä tahdon tehdä työtä. Pukeutukaamme.\n\nHe pukeutuivat varovasti pimeässä. Katarina oli jo edellisenä iltana\nottanut esille työvaatteensa ja Etienne otti kaapista housut ja mekon.\nHe eivät peseytyneet pelosta kolista pesuvadilla. Kun he menivät\nkäytävään, heräsi Maheun vaimo kysyen unissaan:\n\n-- Kuka siinä on?\n\nKatarina pysähtyi vavisten ja puristaen lujasti Etienneä kädestä.\n\n-- Minä se vaan olen, vastasi Etienne. -- Menen hakemaan raitista\nilmaa, täällä on niin tukalaa.\n\n-- Vai niin.\n\nJa vaimo nukkui jälleen. Vihdoin pääsivät he alaa ruokasaliin, missä\nKatarina laittoi itselleen ja Etiennelle voileivän leivästä, jonka\nedellisenä, päivänä eräs Montsoun rouva oli tuonut. Sitten lähtivät he\nulos.\n\nSuvarin seisoi tienkäänteessä lähellä \"Huvia\". jo puolen tunnin ajan\nseurasi hän silmillään kivihiilenkaivajia, jotka kulkivat työhön. Hän\nlaski heitä, kuten teurastaja härkiä teurastuslaitoksen käytävällä.\nHäntä hämmästytti heidän lukumääränsä. Vaikkakin hän ylenkatsoi\nihmisiä, ei hän kuitenkaan voinut uskoa, että pelkuriraukkoja on niin\npaljon.\n\nÄkkiä säpsähti hän, sillä hän oli pimeässä tuntevinaan joukossa tutun\nhahmon. Hän lähestyi pysäyttäen tämän.\n\n-- Mihin sinä menet?\n\nEtienne hämmästyi ja kysyi vastauksen asemasta:\n\n-- Kas, etkö ole vielä lähtenyt?\n\nSitten tunnusti hän menevänsä työhön. Tietysti hän oli vannonut, mutta\neihän voinut noin elää ja odottaa sitä, mikä mahdollisesti toteutuu\nsadan vuoden kurttua. Sitä paitsi oli hänellä erikoiset syyt.\n\nSuvarin tarttui hänen olkapäähänsä työntäen hänet takaisin kylään.\n\n-- Mene kotiisi! Kuuletko? Minä vaadin sen.\n\nTällä välin oli Katarina lähestynyt ja Suvarin tunsi hänet. Etienne\nintti vastaan sanoen ettei kellään ollut oikeutta arvostella hänen\ntoimintaansa. Suvarin katsoi vuoroin häneen vuoroin tyttöön. Sitten\nvetäytyi hän sivulle tehden eleen kädellään ilmaisten sillä\ntoivottomuutta. Kun miehen sydämeen on päässyt nainen, niin mies on\nmennyttä ja saa kuolla.\n\n-- Nouse, sanoi hän lyhyesti.\n\nEtienne seisoi hämillään hänen edessään koettaen keksiä jonkun\nystävällisen sanan jäähyväisiksi.\n\n-- Sinä siis lähdet?\n\n-- Niin.\n\n-- No anna sitten kättä jäähyväisiksi. Onnellista matkaa ja älä\nmuistele pahalla.\n\nToinen ojensi hänelle jääkylmän kätensä.\n\n-- Siis hyvästi ainiaaksi.\n\n-- Hyvästi.\n\nJääden paikalleen saattoi Suvarin silmillään Etienneä ja Katarinaa,\njotka menivät Voreux'hon.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nKello neljä alkoi laskeutuminen kaivokseen. Dansaert istui itse\nlyhtyosaston tarkastuskonttorissa merkiten jokaisen työläisen ja\nkäskien antaa lyhdyn. Hän otti vastaan jokaisen ilman huomautuksia\nseuraten yhtiön määräystä. Mutta saatuaan nähdä Etiennen ja Katarinan\nluukulla hämmästyi hän kovasti ja oli kieltäytymäisillään heitä\nvastaanottamasta, mutta rajoittui kuitenkin vain pilkalliseen\nhuomautukseen: -- Vai niin! Tuittupäisimmätkin alkavat saapua! --\nEtienne otti ääneti lyhtynsä ja meni kaivon luo Katarinan kanssa.\n\nTäällä vastaanottohuoneessa juuri Katarina pelkäsi toverien\nhyökkäyksiä. Heti ovesta tullessaan huomasi hän Chavalin työmiesten\njoukossa, jotka odottivat häkkiä. Tämä syöksyi vimmoissaan häntä kohti;\nmutta huomattuaan Etiennen pysähtyi. Silloin alkoi hän virnistää\nkohauttaen olkapäitään ylenkatseellisesti. Mainiota! Viisi hän siitä,\njos toinen otti hänen jälkeensä vapaaksi tulleen paikan. Pitäköön\ntoisen jätteitä. Mutta tuon ylenkatseen takana tuntui mustasukkaisuutta\nja hänen silmänsä säihkyivät.\n\nToiset seisoivat masentuneina päät riipuksissa välittämättä uusista\ntulokkaista.\n\nVihdoin häkki nousi esiin kaivosta ja käskettiin istumaan. Katarina ja\nEtienne sulloutuivat häkkiin, missä istui jo kaksi murtajaa ja Pierron.\n\nHäkki hytkähti ja lähti liikkeelle. Kukaan ei sanonut mitään. Mutta kun\noli päästy noin kaksi kolmatta osaa matkaa hankasi se kovasti\nlaudoitusta vastaan. Rautakanget jytisivät ja miehet töytivät toinen\ntoistaan.\n\n-- Piru vieköön! pääsi Etienneltä, tahdotaanko meidät hukuttaa?\nTaidamme jäädä kaikki tähän kirotun laudoituksen takia, vaikka\nvakuuttivat korjanneensa.\n\nHäkki oli kuitenkin sivuuttanut esteen, laskien nyt rankkasateessa.\nTyömiehet tarkkasivat sitä levottomina. Liitokset ovat tainneet\nhuomattavasti lahota.\n\nKysyttiin asian johdosta Pierronia, joka oli jo muutaman päivän ollut\ntyössä. Mutta hän ei tahtonut myöntää pelkäävänsä, sillä sitä\nvoitaisiin tulkita hallinnon moitteena, vaan vastasi:\n\n-- Ei hätää. Niinhän on aina. Varmaankaan he eivät ehtineet vielä\ntukkia liitoksia tiiviisti.\n\nKova virta pauhasi heidän päittensä yllä ja he pääsivät alas\nnostohalliin veden kuohuessa heidän ympärillään. Ei kenenkään voudin\npäähän pistänyt nousta tarkastamaan, miten oli asian laita. Arveltiin,\nettä riittää pumppukin. Seuraavana yönä voisivat kirvesmiehet\ntarkastaa, mikä siellä oli vikana. Käytävissä sujui työ hitaasti.\nInsinööri oli määrännyt, että ennenkuin murtajat alkavat hakata hiiliä,\npitää kaikkien työläisten toimittaa viiden päivän kuluessa kaikki\nvälttämättömät korjaukset. Eri paikoissa uhkasi maavieremä, käytävät\nolivat sellaisessa tilassa, että piti uudistaa paalutus monen sadan\nmetrin pituudelta. Alhaalla muodostettiin kymmenenmiehisiä ryhmiä, yksi\nvuorivouti johtajaksi, jonka jälkeen he heti ryhtyivät työhön eniten\nvahingoittuneilla paikoilla. Kun laskeminen oli päättynyt laskettiin,\nettä kaivokseen oli saapunut kolmesataa kaksikymmentäkaksi\nkivihiilenkaivajaa, mikä oli lähes puolet siitä, jolloin kaivos oli\ntäydessä vauhdissaan.\n\nChaval joutui juuri siihen ryhmään, missä oli Etienne ja Katarina.\nTosin se ei ollut sattuma, sillä Chaval oli aluksi pysynyt syrjässä\nja sitten melkein pakotti vuorivoudin ottamaan itsensä. Tämä ryhmä\nlähti pohjosen käytävän päähän, kolme kilometriä nostohallista,\npuhdistaakseen maanvieremän, joka oli sulkenut tien \"kahdeksantoista\ntuuman\" kerrokselta. Alas vierinyttä multaa piti kaivaa lapioilla ja\nkuokilla. Etienne, Chaval ja viisi muuta kivihiilenkaivajaa kaivoi\nmultaa, Katarina ynnä pari alaikäistä poikaa kulettivat mullan pois\nkuljetuskäytävään. He eivät paljoa puhuneet keskenään, työskennellen\nahkerasti. Kuitenkin rattaitten lykkääjän kaksi kilpailijaa olivat\nruveta tappelemaan, että täytyi heidät erottaa.\n\nKello kahdeksan aikana teki Dansaert kierroksen tarkastaen töitä. Hän\noli pirullisella tuulella ja hyökkäsi vuorivoudin kimppuun, miksi ei\nheti asetettu paaluja, mistä multa oli puhdistettu. Hän lähti uhaten,\nettä palaa insinöörin kanssa. Hän oli tätä odottanut aamusta asti eikä\nvoinut ymmärtää, mikä oli estänyt Negrelin saapumasta.\n\nKului vielä tunti. Vuorivouti käski keskeyttää raivaustyöt, jotta\nkaikki ryhtyisivät pystyttämään tukipylväitä. Katarina ja molemmat\npojat lopettivat myös työnsä kantaen ja järjestäen tukipölkkyjä.\n\nTässä syvässä käytävän kolkassa olivat työläiset aivankuin\netuvartiojoukkona ollen kaukana muista työpaikoista. Pari kolme kertaa\nkuului heille jokin omituinen töminä. Mikä se mahtoi olla? Kuului aivan\nsiltä ikäänkuin tovereilla jo olisi täysi kiire päästä ulos\nkaivoksesta. Mutta melu hävisi etäisyyteen ja he jatkoivat taas\npaalutustyötään ja sen jälkeen raivaustyötään.\n\nMutta niin pian kun Katarina oli vierittänyt ensimäiset rattaat, palasi\nhän levottomana.\n\n-- Minä huusin, mutta ei kukaan vastannut. Kaikki ovat poistuneet.\n\nHänen sanansa iskivät kuin salama. Kaikki kymmenen miestä nakkasivat\ntyökalunsa ja lähtivät juoksemaan päistikkaa. He olivat menettää\njärkensä ajatellessaan olevansa aivan yksin kaivoksen syvyydessä. He\nolivat siepanneet mukaansa ainoastaan lyhtynsä ja juoksivat minkä\nehtivät, Vuorivoutikin kiiti mielettömänä huutaen silloin tällöin ja\nkauhistuen vielä enemmän saamatta vastausta. Mikä sitten oli\ntapahtunut, kun käytävissä ei ollut ainoatakaan ristinsielua?\nTietämättömyys oli kaiken pelottavampi, he tunsivat, että jokin\nkammottava vaara uhkasi heitä.\n\nKun he vihdoin saapuivat lastauspaikkaan sulki voimakas virta heiltä\ntien. Vesi nousi heti polviin saakka, niin että oli mahdoton juosta. He\ntaistelivat epätoivoisesti vettä vastaan peläten, että jokainen\nviivytys uhkaa heitä kuolemalla.\n\n-- Kaivosaukon laudoitus on mennyt puhki, huudahti Etienne. --\nSanoinhan, että me jäämme kaikki tänne!\n\nKun Pierron laskeutui kaivokseen, huomasi hän levottomuudekseen, että\nrankkasade yhä yltyy. Eniten pelästyi hän, kun huomasi, että kaivo,\njohon vesi virtasi, täyttyi yhä enemmän. Vesi tunki jo lattialautojen\nläpi, mikä tiesi, ettei pumppu enää voinut pumpata kaiken veden ulos.\nHän kuuli, miten se puhki ja ähki aivankuin uupuneena. Hän sanoi siitä\narvelunsa Dansaertille, mutta tämä vain kirosi ilkeästi ja vastasi,\nettä täytyy odottaa insinööriä.\n\nMouque toi tallista Bataillen. Vanha hevonen, joka muuten aina oli niin\ntottelevainen, tuli äkkiä rajuksi, hirnui kovasti tahtomatta mennä\neteenpäin. Ukon täytyi vetää sitä molemmin käsin saadakseen ylivallan.\n\n-- No mikä sinua, vanhaa kaakkia vaivaa? Sadeko tuo? No tulehan, ei tuo\nkuulu meille.\n\nMutta hevonen vapisi ja tarrasi vastaan, niin että hänen täytyi väkisin\nvaljastaa se.\n\nMelkein samalla hetkellä kun Mouque hevosineen katosi käytävään, kuului\nylhäältä kauhea jyske, jota seurasi jonkun kaatuvan möhkäleen jyminä.\nYksi paalutuksen pölkyistä irtaantui ja lensi sadan kahdeksankymmenen\nmetrin syvyyteen kolaten seiniin. Pierron ja kaksi muuta lastaajaa\ntuskin ehtivät hypähtää syrjään; niin että tammipölkky putosi vaunuun\nmurskaten sen. Samassa muodostuneesta aukosta alkoi valua vettä\nvirtanaan. Dansaert oli aikeessa nousta ylös katsoakseen, mikä on\ntapahtunut, mutta silloin irtaantui toinen pölkky. Pelästyneenä ei hän\nenää epäillyt vaaran uhkaavan, vaan käski nostaa työläiset lähettäen\nvoudit pitkin käytäviä kokoomaan työläisiä.\n\nNousi kauhea pakokauhu. Kaikista käytävistä riensi työläisiä, jotka\ntörmäsivät häkkeihin. He tunkivat ja tuuppivat toinen toisiaan\npäästäkseen heti ylös. Joka kerta kun häkki nousi, valtasi jälelle\njääneitä pelko, ettei se enää tule alas. Muutamat, joitten mieleen tuli\nkavuta portaita ylös, palasivat, huutaen ettei sieltä päässyt enää.\n\nPian oli yksi häkki vioittunut niin, ettei enää liikkunut. Toinen\nhankasi niin kovasti, ettei rautaköysi enää voinut kauan kestää. Mutta\nalhaalla oli vielä satakunta henkeä, jotka kauhusta mielettöminä\ntyöntäytyivät eteenpäin vesiryöpyssä. Pudonnut lauta tappoi kaksi\nmiestä. Kolmas, joka oli tarttunut häkkiin, putosi viidenkymmenen\nmetrin korkeudelta suoraan vesikaivoon.\n\nDansaert koetti parhaansa mukaan pysyttää järjestyksen. Hän tarttui\nkankeen uhaten lyödä pääkallon puhki siltä, joka ei tottelisi häntä.\nHän komensi, että he asettuisivat riviin ja lastaajat vasta viimeisinä.\nMutta häntä ei kuunneltu, väkisin sai hän pidätetyksi Pierronin, joka\nkalpeana ja pelästyneenä tahtoi rientää häkkiin ensimäisten joukossa.\nJoka kerran kun häkki meni, täytyi hänen karkoittaa hänet antaen\nkorvalle. Mutta hänen omat hampaansa kalisivat kauhusta: vielä hetkinen\nja hän on hukassa. Ylhäällä oli kaikki mennyt rikki ja sieltä ryöppysi\nvettä valtanaan repien kaikki matkallaan. Paikalle riensi vielä\nmuutamia työläisiä, mutta Dansaert ei enää voinut kestää, vaan hyppäsi\nhäkkiin antaen Pierronin tulla perässään. Häkki nousi.\n\nTällä hetkellä saapui Etienne ja Chavalin joukko lastauspaikalle. He\nnäkivät häkin nousevan, hyökkäsivät sen luo, mutta heidän täytyi\nperääntyä, sillä aukon koko paalutus romahti alas. Aukko tuli\nsuljetuksi, häkki ei voinut enää laskeutua. Katarina purskahti itkuun,\nChaval kiroili. Paikalla oli parikymmentä henkilöä. Aikoivatko nuo\npirut päälliköt jättää heidät siihen. Ukko Mouque pitämättä vähintäkään\nkiirettä tuli taluttaen Battaillea. Molemmat vanhukset olivat\nhämmästyneet vedentulvasta. Vesi nousi jo lahkeisiin. Vaieten ja\nhampaita kiristäen nosti Etienne Katarinan käsivarsilleen.\n\nKun Dansaert tuli ylös, huomasi hän Negrelin rientävän kaivokselle.\nOnnettoman sattuman kautta oli rouva Hennebeau sinä aamuna pidättänyt\nhänet, jotta he yhdessä valitsisivat luettelosta morsiuslahjan. Nyt oli\nkello jo kymmenen.\n\n-- Mitä on tapahtunut? -- huusi hän jo kaukaa.\n\n-- Kaivos on hukassa! vastasi päävouti.\n\nLevottomana ja hätääntyneenä kertoi hän onnettomuustapauksen, mutta\ninsinööri kohautti epäilevänä olkapäitään. Kuinka voisi paalutus noin\nruhjoutua itsestään? Se on varmaankin liioiteltu ja täytyy tarkastaa.\n\n-- Ei kai ketään jäänyt kaivokseen?\n\nDansaert hämmentyi vielä enemmän. Ei, ei ketään. Niin hän luuli\nainakin, vaikka mahdollisesti joku työläisistä oli voinut myöhästyä.\n\n-- Mutta perhanaako te sitten nousette ylös? huudahti Negrel. -- Eihän\nväkeä saa siten jättää.\n\nHän heti antoi määräyksen, että lyhdyt laskettaisiin. Aamulla oli\njaettu kolmesataa kaksikymmentäkaksi, nyt oli niitä ainoastaan\nkaksisataa viisikymmentäviisi, mutta useat työläisistä sanoivat\nheittäneensä lyhdyn yleisessä hämmingissä eikä voitu päästä selville,\nkuinka monta oli jäänyt alas. Toiset olivat jo hajaantuneet kotiin,\ntoiset eivät vastanneet nimenhuutoon. Mahdollisesti oli kaivokseen\njäänyt kaksikymmentä, mutta yhtä hyvin taisi niitä olla neljäkymmentä.\nAinoa, mikä insinöörille oli selvä, oli se että sinne oli jäänyt\nihmisiä, joitten avunhuutoja ei voinut kuulla vedenpauhinan ja melun\nseasta.\n\nNegrelin ensimäinen toimenpide oli lähettää hakemaan Hennebeau ja\nsulkea kaivosalue. Mutta se oli myöhäistä, sillä työläiset, jotka\nolivat suoraa päätä rientäneet kotiin, pelästyttivät perheensä. Ja koko\njoukko naisia, lapsia ja vanhuksia riensi paikalle itkien ja valittaen.\nHeidät täytyi ajaa pois. Kaivoksen ympärille asetettiin työnjohtajat\nvahdeiksi, joitten tehtävä oli pysyttää joukko loitolla, jottei se\nhäiritsisi pelastustyötä. Joukko kasvoi nopeasti. Valitushuutoja kuului\ntieltä. Mutta ylhäällä Bonnemortin kojussa kukkulalla istui maassa\nmies. Se oli Suvarin, joka ei ollut mennyt, vaan katseli tapausta.\n\n-- Nimet! nimet! huusivat naiset itkusta tukahutetulla äänellä.\n\nNegrel näyttäytyi silmänräpäykseksi heille sanoen:\n\n-- Niin pian kuin saamme tietää nimet ilmoitamme teille. Ei ole vielä\nmitään hätää, kaikki tulevat pelastetuiksi. Minä laskeudun alas.\n\nJoukko odotti levottomana, vaieten. Insinööri todellakin päätti\nrohkealla mielellä laskeutua. Hän käski irroittaa häkin ja sen sijaan\nasettaa tynnyrin. Hän pelkkäsi, että vesi voisi sammuttaa hänen\nlyhtynsä ja siksi käski hän kiinnittää toisen lyhdyn tynnyrin alle.\n\nKalpeina ja vapisten auttoivat voudit häntä näitä valmistuksia\ntehtäessä.\n\n-- Te tulette mukaan, Dansaert, käski Negrel lyhyesti ja\npäättäväisesti. Mutta huomattuaan, miten päävouti horjahti kauhusta,\ntyönsi hän halveksivasti hänet pois luotaan.\n\n-- Ei, te olisitte vain tiellä. Menen mieluummin, yksin.\n\nHän istui ahtaaseen tynnyriin, joka heilui sinne ja tänne rautaköyden\npäässä. Toisessa kädessään oli hänellä lyhty, toisella piti hän\nmerkkiköydestä kiinni ja huudahti koneenkäyttäjälle:\n\n-- Hiljaa eteenpäin!\n\nKone pani pyörät liikkeelle ja Negrel hävisi kuiluun, josta vieläkin\nkaikui onnettomien hätähuutoja.\n\nYläosassa ei ollut mitään tapahtunut, paalutus oli täydessä kunnossa.\nPysyttäen tasapainoa johti hän lyhdyn valoa seiniin: liisteistä tihkui\nsiksi vähän vettä, ettei lyhdyn tuli siitä kärsinyt. Mutta kun hän oli\nlaskenut kolmensadan metrin syvyyteen, alemman paalutuksen kohdalle,\nsammui lyhty, kuten hän oli ennakolta arvannutkin, ja vesiryöppy täytti\ntynnyrin. Nyt taisi hän nähdä ainoastaan tynnyrin alla olevan lampun\navulla. Rohkeudestaan huolimatta kalpeni hän nähdessään kauhean\nhävityksen. Jälellä oli ainoastaan muutamia pölkkyjä paalutuksesta,\nsuurin osa oli irtaantunut ja niiden takaa ammotti kauheita aukkoja,\nkeltanen hiekka, joka oli hieno kuin jauhot, virtasi kuin laava ja\nvesivirrat tuosta maanalaisesta merestä tuntemattomina myrskyineen ja\nhaaksirikkoineen ryöppysivät esiin kuin avatuista suluista.\n\nIhmisen työ ei tässä voinut mitään tehdä. Hänen ainoa toiveensa oli\npelastaa ihmiset vaarasta. Mitä syvemmälle hän laski, sitä selvemmin\nkuuli hän hätähuutoja. Mutta hänen täytyi pysähtyä. Tiellä oli este.\nKoko pino paaluja, lautoja ja kankia tukki kokonaan aukon. Hänen\nkatsellessa kauan tuskissaan kaikkea tuota, vaikenivat äkkiä\nhätähuudot. Varmaankin onnettomat pakenivat etemmäs käytäviin\nvedentulvan hätyyttäminä, tai olivat uponneet jo.\n\nSilloin Negrelin ei auttanut muu kuin nykäistä nuorasta, merkiksi,\njotta hänet nostettaisiin. Mutta kohta hän taas käski pysäyttää. Hän\noli ymmällä tästä odottamattomasta onnettomuudesta, voimatta ymmärtää\nsen syytä. Hän tarkasti lankkuja ja paaluja ja häntä hämmästytti lävet\nja lovet laudoissa. Hänen lyhtynsä oli aivan sammua kosteudesta, niin\nettä hän tunnusteli käsillään ja tunsi selvästi poran ja sahan jälkiä,\nhelvetillisen hävitystyön.\n\nNähtävästi oli tämä hävitystyö tahallisesti valmistettu. Hän oli aivan\njähmettynyt havainnostaan. Hänen ympärillään puu rytisi ja halkeili\nuhaten viedä hänetkin mennessään. Hänen rohkeutensa katosi.\nAjatellessaan miestä, joka oli kaiken tämän tehnyt, nousi hänen\ntukkansa kauhusta pystyyn ja hänet valtasi taikauskoinen pelko,\naivankuin mies olisi siinä vieläkin jättiläiskokoisena kuin hänen\nilkityönsäkin.\n\nHän huudahti ja veti vimmatusti nuorasta. Jo olikin täpärällä, ettei\nhänenkin henkensä mennyt, sillä noin sata metriä ylempänä alkoi myöskin\npaalutus ratketa.\n\nYlhäällä odotti Hennebeau levottomana Negrelia.\n\n-- No, miten siellä on? kysyi hän.\n\nMutta insinööri ei voinut lausua sanaakaan, hän oli vähällä mennä\ntainnoksiin.\n\n-- Se on ennen kuulumatonta. Oletko tarkastanut huolellisesti?\n\nNegrel vastasi nyökkäyttäen päätään ja heittäen ympärilleen epäileviä\nsilmäyksiä. Hän ei tahtonut puhua voutien kuullen, vaan veti enonsa\nsyrjään ja kuiskaten korvaan kertoi kauheasta rikoksesta, siitä miten\nlaudat olivat sahatut poikki ja poratut läpi. Tirehtöri tuli kalman\nkalpeaksi, alentaen myöskin äänensä. Sillä ihmiset tavallisesti\npyrkivät salaamaan hirveitä rikoksia. Turhaa olisi näyttää kymmenille\ntuhansille työläisille pelkonsa. Tuonnempana saataisiin nähdä. He\njatkoivat puheluaan kuiskaamalla, hämmästyneinä ajatuksesta että joku\noli voinut laskeutua sinne ja riippuen kuilun yllä hengenvaarassa\ntoimittaa tuon kauhean työn.\n\nKun tirehtöri Hennebeau jälleen tuli voutien luo, olivat hänen kasvonsa\nsuonenvedontapaisesti vääntyneet. Hän antoi käskyn, että heti\nruvettaisiin puhdistamaan kaivos.\n\nKun tirehtöri ja insinööri tulivat viimeisinä vastaanottohuoneesta,\nvastaanotti heidät joukko huudoilla:\n\n-- Nimet! nimet! sanokaa nimet!\n\nMaheun vaimo oli myös siinä naisten joukossa.\n\nHän muisti kolinan, minkä hän oli kuullut yöllä: varmaankin hänen\ntyttärensä ja vuokralaisensa olivat lähteneet yhdessä työhön ja nyt\nolivat tuolla alhaalla. Ensin huusi hän, että sellaiset kurjat raukat\nsaisivatkin kuolla sinne, mutta sitten riensi hänkin paikalle ja\nväristen kauhusta seisoi ensimäisten joukossa. Nyt hän ei enää epäillyt\netteikö he olleet siellä. Sakarias, joka oli tullut ensimäisten\njoukossa ja jonka tapa yleensä oli välinpitämättömyys kaikkeen, nyt\nitkien syleili vaimoaan ja äitiään. Hän osoitti aivan odottamatonta\nhellyyttä sisartaan kohti, eikä hän tahtonut uskoa, että hän oli\nsiellä, ennekuin päälliköt ilmottaisivat nimet.\n\n-- Nimet! Nimet! Jumalan tähden, sanokaa nimet!\n\nNegrel, joka oli hyvin hermostunut, sanoi kovalla äänellä voudeille:\n\n-- Käskekää heidän olemaan hiljaa. Se on sietämätöntä. Emme me itsekään\ntiedä nimiä.\n\nOli jo kulunut kaksi tuntia. Ensi hetkellä ei kukaan muistanut toista\nkaivosta, vanhaa Requillartin kaivosta. Hennebeau määräsi, että\nsieltäpäin alettaisiin pelastustyö, kun äkkiä levisi huhu, että viisi\ntyöläistä oli pelastunut vedentulvalta Requillartin lahoneita portaita\nmyöten. Näitten joukossa oli vanha Mouque, joka herätti yleistä\nhämmästystä, sillä kukaan ei tietänyt, että hän oli kaivoksessa. Mutta\nnäitten viiden toverin kertomukset saivat kyyneleitä virtaamaan vielä\nvuolaammin; viisitoista toveria ei voinut seurata heitä eksyen\nkäytävissä, joissa vieremät sulkivat heiltä tien; ei voinut\najatellakaan heidän pelastamistaan, sillä Requillartissa oli vesi\nnoussut jo kymmenen metriä. Nyt saatiin kuulla nimet ja ilman\ntärisyttivät voivotus ja äänekäs itku.\n\n-- Mutta käskekää heidän vaieta! toisti Negrel vimmatusti. -- Ja ajakaa\nheidät pois tieltä. Niin, niin, ainakin sadan metrin päähän. Voi olla\nvaarallista seisoa siinä. Ajakaa heidät pois siitä.\n\nJoukko ei tahtonut väistyä. Se epäili, että oli tapahtunut vielä jotain\njota tahdotaan heiltä salata. Vasta kun voudit selittivät, että\nkaivoksen kaikki rakennukset voivat romahtaa, jähmettyivät he kauhusta\nja vähitellen väistyivät.\n\nMutta ylhäällä kummulla istui vaaleaverinen mies, jolla oli tytön\nkasvot, polttaen ajan kuluksi paperossin toisensa jälkeen ja\nkääntämättä katsettaan kaivokselta.\n\nNyt alkoi odotus. Kello oli jo kaksitoista, kukaan ei ollut syönyt\nmitään, mutta kukaan ei sentään mennyt kotiin. Likasen harmaalla\ntaivaalla liiteli hitaasti tummia pilviä. Joukko oli vähitellen\ntäyttänyt koko ympäristön kaivoksen ympärillä. Keskellä kohosi Voreux.\nSe oli aivan kuin kuollut, -- ei näkynyt ketään eikä kuulunut\nääntäkään.\n\nUunit paloivat vähitellen loppuun, korkeasta savupiipusta nousi kepeitä\nsavupilviä. Tornin päässä oleva viiri hiljalleen narisi tuulessa ja tuo\nräikeä ääni oli ainoa kesken noita kuolemaan tuomittuja rakennuksia.\n\nKun kello oli kaksi, ei mikään vielä liikahtanut, Hennebeau, Negrel ja\nmuutamat muut paikalle saapuneet insinöörit muodostivat pienen joukon\nmustatakkisia ryysyisen joukon edessä. Eivät hekään tahtoneet poistua\npaikaltaan, vaikka he olivat lopen väsyneet ja hermostuneet\nonnettomuudesta, jota he eivät voineet auttaa.\n\nVarmaankin ruhjoutui nyt ylempikin laudoitus, sillä kuului jymähdys,\njonka jälkeen oli kaikki hiljaa. Hävitystyö yhä laajeni.\n\nKello löi kolme. Mutta ei vieläkään mitään. Vesisade valeli joukkoon,\nmutta se ei liikahtanutkaan. Vasta kaksikymmentä minuuttia yli kolme\nmaa ensi kerran jysähti. Voreux vavahti, mutta kesti jysäyksen. Heti\nsen jälkeen seurasi uusi tärähdys, jolloin kaikista rinnoista pääsi\nkauhun huudahdus. Lajitteluvaja horjahti pari kertaa ja kaatui\nkauhealla jyminällä. Niskapuut kaatuivat hankaantuen niin kovasti\ntoisiaan vastaan, että säkenöi. Tämän jälkeen maa yhä jytisi, tärähdys\nseurasi tärähdystä, aivankuin tulivuori olisi purkautumaisillaan.\nJokaisen uuden tärähdyksen sattuessa joukko ei voinut pidättää\nhätähuutoja. Kymmenen minuutin kuluttua romahti kaivostornin\nliuskakivikatto. Vastaanotto- ja koneosastossa ilmestyi suuria\nhalkeimia. Sitten vaikenivat kaikki nuo äänet, hävitys päättyi ja\nuudelleen tuli hiljaa.\n\nSitten kuin tätä hiljaisuutta oli kestänyt tunnin ajan, tunsi herra\nHennebeau taas toivon heräävän hänen sydämessään. Nähtävästi oli maan\nlainehtiminen asettunut ja nyt voitaisiin pelastaa kone ja mitä oli\njälellä rakennuksista. Mutta hän ei sittenkään sallinut vielä\nlähestyä, vaan tahtoi odottaa puolen tuntia. Mutta odottaminen kävi\nsietämättömäksi, toivo kiihotti levottomuutta, kaikkien sydämet\ntykkivät levottomasti. Synkkä pilvi kohosi taivaanrannalla jouduttaen\nhämärän tuloa. Oli seisottu kokonaista seitsemän tuntia paikalla ilman\nruokaa.\n\nInsinöörit alkoivat jo lähestyä, kun taas kauhea tärähdys vapisutti\nkoko maan. Kuului maanalaista pauketta, aivankuin jokin hirvittävä\ntykistö laukaisi syvyydessä. Maanpinnalla olevat viimeisetkin\nrakennukset ruhjoutuivat. Vihuri hajotti lajitteluvajan ja\nvastaanotto-osaston viimeiset jätteet. Sitten kaatui höyrypannuosasto\nja sen jälkeen neliskulmainen torni, missä pumppu korisi, romahti alas\nkuin kanuunankuulan lävistämä ihminen.\n\nHirvittävin näky kohtasi näin koneosastossa: kone oli irtaantunut\nsijoiltaan ja näytti taistelevan kuolemaa vastaan ojennetuin jäsenin.\nSe jännitti jättiläismäisen polvensa, kierrinpuun, ikäänkuin pyrkien\nnousemaan, mutta se heitti pian henkensä, musertuneena, säpäleissä.\nAinoastaan suuri kolmenkymmenen metrin korkea piippu vielä seisoi\nheiluen kuin masto myrskyssä. Kaikki odottivat, että sekin romahtaisi\nmaahan, kun äkkiä se hävisi näkyvistä, kadoten maan syvyyksiin ja\nsulaen kuin jättiläiskokoinen kynttilä. Siitä ei jäänyt näkyviin\nmitään, ei edes ukkosenjohdattimen kärkeä. Se oli loppu. Vahingollinen\npeto, joka oli elänyt ihmislihasta, ei enää hengittänyt syvään ja\nraskaasti. Maa oli niellyt Voreux'n.\n\nJoukko hajosi huutaen ja ulvoen. Naiset juoksivat peittäen silmänsä.\nKauhu hajotti ihmiset kuin kasan kuivia lehviä. He eivät tahtoneet\nhuutaa ja kuitenkin huudot pääsi väkisin heidän kurkuistaan tätä\nkauheata hävitystä nähdessään.\n\nTuon sammuneen tulivuoren aukko, joka oli viidentoista metrin: syvä,\nulottui maantieltä kanavaan täyttäen vähintäin neljänkymmenen metrin\nalueen. Koko kaivoslaitos oli romahtanut kuiluun; kaikkine\nrakennuksineen, jättiläismäisine niskapuineen ja kulkuteineen\nrautioineen, koko hiilirattaitten jonoineen ja kolmine junavaunuineen\npuhumattakaan puupinosta ja laudoista, jotka maa nieli kuin oljet. Tuon\njättiläismäisen kuopan sisältä näkyi suuri pino tiiliä, rautaa, kiviä,\nkaikkea, mitä oli mennyt tässä hävityksessä. Ja suuri kuoppa yhä\nlaajeni, sen reunoilta kulki halkeamia kaikkiin suuntiin ympärillä\nolevien peltojen yli. Yksi sellainen halkeama ulottui aina Rasseneurin\nravintolaan saakka, niin että hänen talonsa jyski. Joutuisiko\nkaivoskyläkin perikatoon? Kuinka kauas täytyisi paeta ollakseen\nturvassa tänä kaameana iltana noitten lyijyraskaitten pilvien alta,\njotka myöskin näyttivät tahtovan musertaa maan?\n\nNegreliltä pääsi kauhun huudahdus, Hennebeau itki, vetääntyneenä\nsyrjään. Mutta onnettomuus ei vieläkään ollut ohi. Yksi kanalin\nsuluista puhkesi ja vesi juoksi poristen ja pauhaten kuin vesiputous\nalas kuiluun eräästä halkeamasta. Kaivos imi tuota vettä, vedentulva\ntäytti nyt moneksi vuodeksi kaikki kaivoskäytävät. Pian täyttyi koko\naukko ja paikalla, missä ennen oli kohonnut Voreux, oli nyt likanen\njärvi, sellainen, jonka alla lepäävät kirotut kaupungit.\n\nSilloin Suvarin kohosi kummulla, joka myöskin oli tärähtänyt. Hän tunsi\nSakarian ja Maheun vaimon, jotka itkivät nähdessään tuota hävitystä,\nmikä koko painollaan oli romahtanut niitten onnettomien päälle, jotka\nsiellä maan alla taistelivat kuolemaa vastaan. Hän heitti pois\nkädestään viimeisen paperossin ja lähti pimeään yöhön katsomatta\nkertaakaan taaksensa. Hänen varjonsa kävi yhä pienemmäksi ja\npienemmäksi, kunnes se vihdoin suli pimeään. Hän kulki tuntematonta\nkohti. Hän kulki tyynesti sinne, missä on dynamiittia voidakseen\nhävittää kaupunkeja, ihmisiä. Silloin kun kuoleva porvaristo näkee maan\naukeavan sen jalkojen alta -- on hänen tehtävänsä täytetty.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nSamana yönä Voreux'n häviön jälkeen Hennebeau lähti Pariisiin, sillä\nhän tahtoi itse kertoa hallinnolle kaikki, ennenkuin sanomalehdet\nalkaisivat toitottaa tapauksesta. Kun hän seuraavana päivänä palasi,\noli hän aivan tyyni pettämättä kolseaa ulkomuotoaan, joka ei ilmaissut\nmitään. Nähtävästi oli hänen onnistunut vyöryttää syy pois päältään\neikä hän kadottanut hallinnon suosiota. Päin vastoin kaksikymmentä\nneljä tuntia onnettomuustapauksen jälkeen sai hän vihdoinkin\nkunnialegionan kunniamerkin.\n\nMutta joskin tirehtöri siten pääsi eheänä pulasta, niin yhtiö itse\nhorjahti tuntuvasti tästä kauheasta iskusta. Asia ei koskenut\nainoastaan miljonien häviötä, vaan oli se saanut kylkeensä vaarallisen\nhaavan, sillä koko kaivoksen tuho herätti siinä kaamean pelon\nhuomisesta päivästä. Se tunsi iskun niin voimakkaana, että se katsoi\nviisaimmaksi vaieta tälläkin kertaa. Mitä hyötyä olisi kaivaa esiin\ntuota ilkityötä ja rosvon löydettyä muuttaa hänet marttyriksi? Hänen\nsynkkä pelottomuutensa voisi vaikuttaa toistenkin aivoihin ja luoda\nkoko joukon salamurhaajia ja murhapolttajia. Sitä paitsi ei sillä ollut\nvähintäkään käsitystä syyllisestä, se arveli, että siinä oli toimessa\nsalaliitto, sillä se ei mitenkään voinut uskoa, että yhdellä henkilöllä\nolisi niin paljon uskallusta ja voimaa, kuin tämä teko vaati. Juuri se\npelottikin sitä eniten. Se eli ainaisessa pelossa.\n\nTirehtöri oli saanut käskyn panna toimeen laajan urkkijajärjestelmän ja\nsitten herättämättä erikoista huomiota erottaa vaarallisimmat\ntyöläiset, jotka mahdollisesti olivat voineet olla osallisina\nrikoksessa. Päätettiin rajoittua tähän puhdistukseen, jota pidettiin\nhyvin viisaana.\n\nAinoastaan yksi henkilö erotettiin välittömästi, nim. päävouti\nDansaert. Hänestä oli tahdottu päästä jo Pierronin luona tapahtuneen\nhävityksen jälkeen, mutta syyksi ilmoitettiin hänen käytöksensä\nonnettomuuden aikana, hänen pelkonsa jättäessään ihmiset vaaraan.\n\nSiitä huolimatta oli sanomalehdistöön päässyt huhuja tapauksesta ja\nhallinto oli pakotettu lähettämään lehtiin vastauksen, missä kumosi\ntiedonannon, että kaivokseen oli pantu ruutitynnyri, jonka lakkolaiset\nsytyttivät. Tapaus oli antanut lehdille paljon kirjoittamisen aihetta.\nMonena päivänä kerrottiin elävinä haudattujen työläisten kidutuksista.\nYleisö luki innokkaasti joka aamu sähkösanomia tapauksesta.\n\nMontsoun varakkaat asukkaat kalpenivat ja vaikenivat pelkän Voreux'n\nnimen kuullessaan. Koko seutu osoitti suurta osanottavaisuutta\nkärsineille. Tehtiin kävelyretkiä hävitetylle kaivokselle ja\nperhekunnat voivottelivat nähdessään noita raunioita, jotka painoivat\nonnettomien päitä.\n\nDeneulin, joka oli nimitetty piiri-insinööriksi, alotti juuri\ntoimintansa onnettomuuden sattuessa. Hänen ensimäinen toimensa oli\njohdattaa kanavan vesi jälleen uomaansa, sillä veden virta vain teki\naseman yhä arveluttavammaksi. Tarvittiin panna toimeen laajat\nkorjaustyöt ja hän pani heti satakunta työläistä rakentamaan sulkuja.\n\nMutta haudattujen työläisten pelastustyö täytti kaikkien mielet.\nNegrelin tehtävä oli yrittää vielä kerran pelastaa heidät. Työkäsistä\nei hänellä ollut puutetta, sillä kaikki työläiset toveritunteen innossa\ntarjosivat hänelle palveluksensa. He unohtivat lakon eivätkä\nvälittäneet palkkiosta, tahtoivat ainoastaan panna henkensä\nalttiiksi, kun oli kysymys tovereista, jotka olivat hengenvaarassa.\nOnnettomuudeksi suurin vaikeus koitui siitä, miten alottaa työ, mitä\noli tehtävä? Miten tunkeutua maan uumeniin? Mistä kohdasta piti alottaa\nkaivaa?\n\nNegrelin mielestä ei ainoakaan noista viidestätoista onnettomasta\nvoinut enää olla elossa, vaan olivat he kaikki joko tukehtuneet tai\nuponneet. Mutta tavallisesti sellaisten onnettomuuksien sattuessa on\ntapana pitää kaivokseen hautaantuneita elävinä. Tältä näkökohdalta\nlähti Negrelkin. Ennen kaikkea tahtoi hän ratkaista kysymyksen, mihin\nhe olivat voineet lähteä turvaa etsiessään. Hän neuvotteli vuorivoutien\nja vanhojen kaivajien kanssa, jotka kaikki olivat sitä mieltä, että\ntoverit paetessaan vedentulvaa riensivät yhä ylempänä sijaitseviin\nkäytäviin. Nyt olivat he varmaankin jonkun ylimmän käytävän päässä.\n\nLähinnä maanpintaa sijaitsevat käytävät olivat sadan viidenkymmenen\nmetrin syvyydessä, niin ettei ollut ajattelemistakaan kaivaa\nkaivosaukkoa. Jälellä oli ainoastaan Requillart, ainoa tie, jota myöten\ntaidettaisiin päästä onnettomia lähemmäksi. Mutta pahinta oli se, ettei\nvanha kaivoskaan enää ollut yhteydessä Voreux'n kanssa, sillä senkin\noli vesi täyttänyt jääden vedenpinnan yläpuolelle ainoastaan muutamia\nkäytäviä ensimäisen lastaushallin tasolla. Veden pumppaaminen olisi\nvaatinut vuoden ajan, viisainta oli sen vuoksi tutkia näitä käytäviä,\njosko ne olisivat yhteydessä Voreux'n vedentulvan alla olevien\nkäytävien kanssa, joitten päässä arveltiin onnettomien kaivostyöläisten\nolevan.\n\nNegrel kaivoi esiin arkiston tomusta molempien kaivosten vanhoja\nkarttoja, tutki niitä tarkoin ja määräsi paikat, mistä voitaisiin\nalottaa tutkimukset. Vähitellen kiihotti hänet tuo jahti ja hänet\nvaltasi kuumeinen halu pelastaa onnettomat hinnalla millä tahansa,\nhuolimatta hänen ivallisesta ylenkatseestaan ihmisiä kohti.\n\nEnsimäinen hankaluus koitui Requillartiin laskiessa. Täytyi puhdistaa\naukko, kaataa pihlaja, kirsikka- ja orjantappurapensaat ja sen jälkeen\nkorjata portaat. Vasta sitten alkoivat etsinnät. Insinööri meni alas\nkymmenkunnan työläisen kanssa pakottaen heitä koputtamaan kuokilla\nhiilikerrostumaan, jonka jälkeen he syvää äänettömyyttä säilyttäen\npainoivat korvansa kerrostumaa vastaan odottaen kuulevansa vastauksen,\njoka heidät johdattaisi oikeaan suuntaan.\n\nJo ensimäisen päivän aamuna oli Maheun vaimo tullut Requillartiin. Hän\nistui pölkylle aukon vastapäätä eikä iltaan saakka liikahtanut\npaikaltaan. Kun joku nousi aukosta, kohosi hän paikaltaan kysyen\ntulijalta silmillään: Eikö mitään? Ja istui taas odottamaan, huulet\nlujasti yhteenpuserrettuina, kasvoissa jäyhä, synkkä ilme. Jeanlin oli\nhyvin levoton, että ihmiset uhkasivat hänen piilopaikkaansa, kierrellen\nympärillä kuin petoeläin, jonka koloon metsästäjät tunkeutuivat. Hän\najatteli myöskin pikkusotamiestä peläten, että häirittäisiin tämän unta\nkallion alla. Mutta tämä kaivoksen osa oli veden alla ja etsinnät\nsuunnattiin vasemmalle, länteen.\n\nSakarias eli kokonaan työstään ainoassa toivossa pelastaa sisarensa.\nPari kertaa alkoi hän kaivaa ilman käskyä väittäen tuntevansa, että hän\noli siellä. Negrel ei sallinut hänen enää tulla kaivokseen, mutta hän\nei voinut poistua, vaikka häntä ajettiinkin.\n\nTuli jo kolmas päivä. Negrel joutui epätoivoon ja päätti illalla\nheittää kaikki sikseen. Kun hän kello kaksitoista aamiaisen jälkeen\npalasi kaivokselle tehdäkseen viimeisen yrityksen, sai hän\nhämmästyksekseen nähdä Sakarian, joka levottomana ja kiihottuneena\nnousi kaivoksesta huutaen:\n\n-- Hän on siellä! Hän on vastannut minulle! Tulkaa pian, pian!\n\nHän oli vahdista huolimatta pujahtanut kaivokseen ja vannoi kuulleensa\nkolkutuksen Guillaume kerroksen ensimäisestä käytävästä.\n\n-- Mutta mehän olemme jo kaksi kertaa olleet siellä, huomautti Negrel\nepäilevänä. -- Mutta voidaanhan katsoa vielä kerran.\n\nMaheun vaimo oli myös noussut paikaltaan ja vaivoin saatiin hän\npidätetyksi menemästä alas kaivokseen. Hän jäi seisomaan aukon suulle\ntuiottaen pimeään aukkoon.\n\nAlhaalla Negrel itse löi kolme kertaa painaen sen jälkeen korvansa\nseinään kehottaen työläisiä olemaan aivan hiljaa. Mutta hän ei kuullut\nvähintäkään ääntä ja pudisti päätään: poika parka oli varmaankin\nhouraillut. Silloin Sakarias vimmastuneena koputti vuorostaan ja taas\nkuuli hän vastauksen. Hänen silmänsä loistivat ja koko hänen olentonsa\nvärisi ilosta. Toisetkin työläiset toinen toisensa jälkeen tekivät\nsaman kokeen ja kaikki hyvin ilostuneina vakuuttivat kuulleensa\nvastauksen. Negrel painoi taas korvansa seinään ja vihdoin kuuli hänkin\nheikon etäisen äänen kuin tuulen huokauksen tasaisine väliaikoineen,\njoka on vaarassa olevien kivihiilikaivajien tavallinen merkinanto.\nKivihiilen läpi kuuluu ääni kristallikirkkaana pitkän välimatkan\npäästä.\n\nYksi voudeista arveli, että heidät erotti tovereista ainakin\nviidenkymmenen metrin paksuinen kerros. Mutta heistä tuntui, että se\noli mitätön väliseinä ja kaikki riemuitsivat. Negrel pani heti toimeen\nkaivaustyöt.\n\nKun Sakarias jälleen tuli ylös ja näki äitinsä, syleilivät he hellästi\ntoinen toisensa.\n\nNiin pian kuin huhu oli levinnyt Montsouhun, alkoi sieltä taas tulvata\nihmisjoukkoja paikalle. Vaikkei ollut kerrassaan mitään katselemista,\nuteliaat eivät hajaantuneet, vaan piti heidät väkisin ajaa pois tieltä.\nAlhaalla tehtiin työtä yötä päivää. Peläten kohtaavansa odottamattoman\nesteen, käski Negrel kaivaa yht'aikaa kolme aukkoa alaspäin samaa\npistettä kohti, missä arveltiin hautaantuneitten työläisten olevan.\nTunnelin kapeassa aukossa taisi työskennellä ainoastaan yksi murtaja\nkerralla, joka vaihtui aina kahden tunnin perästä, ja hiilet pantiin\nkoriin ja annettiin kädestä käteen pitkin työmiesten ketjua, jota\npidennettiin sitä mukaa kuin aukko tuli syvemmäksi. Aluksi sujui työ\nnopeasti. Päivässä päästiin kuusi metriä eteenpäin.\n\nSakarias sai luvan työskennellä toisten paraimpien hiilenmurtajien\nrinnalla. Se oli kunniatyötä, josta työläiset kilpailivat ja Sakarias\nraivosi silloin kun toinen tahtoi vaihtaa hänet kahden tunnin työn\njälkeen. Hän työskenteli toistenkin edestä eikä tahtonut päästää\nkuokkaa kädestään. Pian oli hänen tunnelinsa toisista edellä. Kun hän\ntuli esiin mustana ja likasena, väsymyksestä horjuvana, kaatui hän\nmaahan ja hänet kierrettiin peittoon.\n\nPahinta oli, että hiili kävi kovaksi. Pari kertaa rikkoi Sakarias\ntyökalunsa vimmoissaan siitä, ettei työ sujunut sen nopeammin. Hän\nkärsi myös kuumuudesta, joka yltyi joka askeleella kapeassa kolossa,\njohon ilma ei päässyt. Käsi-ilmavaihto oli kyllä käynnissä, mutta\nilmavaihto kävi huonosti ja kolmasti vedettiin ulos murtajat\ntainoksissa, he olivat tukahtumaisillaan myrkyllisistä kaasuista.\n\nNegrel oli kaivoksessa työläisten kanssa. Hänelle kannettiin ruoka\nsinne ja hän torkkui pari tuntia oljilla päällystakkiinsa\nkääriytyneenä. Työläisten miehuuden pysytti vireillä onnettomien\nlakkaamattomat avunpyynnöt, jotka kuuluivat yhä selvemmin vaatien\npikaista apua. Nyt kaikuivat äänet hyvin kirkkaina kuin musiikki. Nämä\näänet olivat osviittana ja kaivajat suuntasivat kulkunsa niitä kohti,\nsamoin kuin sotamies tuntee kanuunan jyskeestä, missä käy taistelu.\n\nJoka kerran kun hiilenmurtaja vaihtui, ryömi Negrel tunneliin ja\nkoputti kuunnellen korva seinää vastaan. Ja joka kerran tuli vastaus\nnopeana ja vaativana.\n\nHän ei enää epäillyt, kuljettiin oikeaan suuntaan. Mutta kuinka\nhirvittävän hitaasti! He eivät mitenkään ehtisi ajoissa. Ensimäisinä\nkahtena päivänä oli päästy eteenpäin kolmetoista metriä, kolmantena\nhakattiin viisi ja neljäntenä ainoastaan kolme metriä. Sitten tuli\nhiilikerros niin kovaksi, että tuskin päästiin kaksi metriä eteenpäin.\n\nYhdeksäntenä päivänä ylivoimaisten ponnistusten jälkeen oli päästy\nkolmekymmentäkaksi metriä eteenpäin, mutta jälellä oli vielä\nparikymmentä. Haudatuille oli se jo kahdestoista päivä, s.o.\nkaksitoista kertaa kaksikymmentäneljä tuntia ilman ruokaa, ilman valoa,\njääkylmässä pimeydessä! Vastaukset kävivät yhä heikommiksi ja työläiset\npelkäsivät, että ne vaikenisivat kokonaan.\n\nMaheun vaimo saapui säännöllisesti joka päivä istuen kaivosaukon luo.\nHän toi Estellen mukaansa, sillä hän ei voinut jättää lastaan koko\npäiväksi. Hän seurasi työn edistymistä, jakoi työläisten toiveet ja\nepätoivon.\n\nYhdeksäntenä päivänä aamiaistunnilla Sakarias ei vastannut\nvaihtohuutoon. Hän oli aivan vimmoissaan, raivoisasti iskien kovaa\nhiiltä. Negrel oli hetkeksi mennyt pois eikä paikalle jäänyt kuin yksi\nvouti ja kolme kivihiilenkaivajaa, niin ettei kukaan voinut saada häntä\ntottelemaan. Varmaankin Sakarias näki huonosti ja suutuksissaan\nhimmeästä valosta oli hän kyllä varomaton avaakseen lyhdyn. Se oli\nkuitenkin ankarasti kielletty, sillä kaivoskaasu oli näyttäytynyt\nvirtaavan jostakin ja täyttävän kapeat tunnelit ilman ilmanvaihtoa.\nÄkkiä kuului syvyydestä kova paukahdus ja tulipatsas pursui esiin\ntunnelista kuin kanuunan suusta. Kaikki syttyi tuleen, ilma tunneleissa\nsyttyi kuin ruuti. Tulen pyörre vei mukaansa kaivosvoudin ja kolme\ntyömiestä, nousi kaivoksen aukosta ulos pursuen kuin tulivuori ja\nlennättäen ilmaan puupaloja ja kivilohkareita. Uteliaat ihmiset\npakenivat. Maheun vaimo nousi painaen pelästynyttä lastaan rintaansa.\n\nKun Negrel ja työläiset palasivat, valtasi heidät epätoivoinen vimma.\nIhmiset panivat kaikkensa alttiiksi pelastaakseen tovereittensa hengen\nja siinäkin vielä piti koitua uusia uhrauksia! Vasta kolmen tunnin\nvaarallisten ponnistusten jälkeen onnistui päästä jälleen tunneliin.\nEnsinnä piti nostaa onnettomat uhrit. Ei vouti eivätkä työläiset\nmenettäneet henkeänsä, mutta he olivat täynnä palohaavoja, joista\nlevisi kärventyneen lihan haju. He vaikeroivat ja pyysivät, että heidät\ntapettaisiin. Joukko seisoi kalpeana ja vapisevana paljastaen päätään,\nkun heidät kannettiin sivu.\n\nMaheun vaimo seisoi odottaen. Vihdoin kannettiin ylös Sakarian ruumis.\nHänen vaatteensa olivat palaneet ja ruumis oli hiiltyneenä muodottomana\nmassana. Päätä ei näkynyt, se oli murskaantunut ja irtaantunut\nruumiista räjähdyksessä. Kun nämä kammottavat jäännökset oli asetettu\npaareille, seurasi Maheun vaimo niitä koneellisesti, silmät kuivina,\nkiiluvina. Kun oli päästy kylään, tuli Philomene vastaan vuodattaen\nrunsaita kyyneleitä. Kyyneleet tuottivat hänelle helpotusta. Mutta\näiti palasi samalla tavalla Requillartiin: hän oli saattanut poikansa\nja palasi odottamaan tytärtään.\n\nKului vielä kolme päivää. Voittamattomista vaikeuksista huolimatta oli\ntaas uusittu pelastustyöt. Onneksi eivät jo kaivetut tunnelit\nluhistuneet räjähdyksestä, mutta ilma niissä oli tullut niin\nsietämättömän raskaaksi ja myrkylliseksi, että täytyi asettaa useampia\nilmavaihtokoneita. Nyt vaihtuivat hiilenmurtajat joka kahdenkymmenen\nminuutin kuluttua. He pääsivät sittenkin eteenpäin, heitä erotti\ntovereista enää tuskin kaksi metriä. Mutta nyt työskenneltiin sydän\nkylmänä, aivankuin kostaakseen, sillä avunpyynnöt olivat vaienneet, ne\neivät kaikuneet enää metallikirkkaina. Oli jo päästy kahdenteentoista\npäivään töitten alkamisesta, viidenteentoista onnettomuudentapauksen\njälkeen. Sinä aamuna olivat avunpyynnöt vaienneet.\n\nViimeinen onnettomuus oli taas kiihottanut Montsoun asukkaitten\nuteliaisuuden, porvarit innostuivat taas tekemään sinne kävelyretkiä ja\nGregoirenkin perhe päätti seurata toisten esimerkkiä. Oli päätetty,\nettä Gregoiret lähtevät Voreux'hon omilla ajoneuvoillaan, mutta rouva\nHennebeau tulee hakemaan Lucieta ja Jeannea kääseissään. Deneulin\nnäyttäisi heille johtamansa työt ja sitten lähtisivät he Requillartiin,\nmissä Negrel kertoisi heille, millä kannalla olivat työt ja onko jotain\ntoiveita. Lopuksi syötäisiin päivällinen kaikki yhdessä Hennebeaun\nluona.\n\nKun Gregoiret Cecilen kera saapuivat hävitetyn kaivoksen luo, oli rouva\nHennebeau jo siellä viheriän-sinisessä puvussaan pitäen auringonvarjoa\nylhäällä suojaksi kalpeaa helmikuun aurinkoa vastaan. Hennebeau itse\noli myös siinä Deneulinin kanssa, samoinkuin tämän tyttäret. Rouva\nHennebeau kuunteli hajamielisenä Deneulinin kertomuksen kanavan\nsulkujen rakentamisesta. Jeanne piirusteli albumiin raunioitten\nmahtavan näyn. Lucie istui hänen vieressään ja myöskin \"ihaili\"\nnäköalaa.\n\nCecile, joka uhkui terveyttä ja nautti raittiista ilmasta, laverteli\niloisesti, mutta rouva Hennebeau oli nähtävästi kyllääntynyt, hän\nlausui tyytymättömänä:\n\n-- Ei tässä todellakaan ole mitään kaunista.\n\nMolemmat insinöörit nauroivat. He koettivat huvittaa vieraitaan,\nkulettivat heidät ympäri näyttäen ja selittäen, miten toimivat pumppu\nja juntta, joka lyö maahan pölkkyjä. Mutta naiset tulivat levottomiksi.\nHeitä värisytti, kun he saivat kuulla, että pumput tulisivat olemaan\ntoimessa kuusi, seitsemän vuotta ja mahdollisesti kauemminkin,\nennenkuin kaikki vesi tulee pumpatuksi pois ja uudelleen voi panna\nkaivostyöt käymään. Ei, mieluummin ajatella jotain muuta, sillä näitä\nkauhuja kuullen voisi vielä nähdä pahoja unia.\n\n-- Lähtekäämme, sanoi rouva Hennebeau mennen kääsiensä luo.\n\nJeanne ja Lucie vastustivat. Miksi niin pian lähteä, eikä piirroskaan\nvielä ollut valmis. He tahtoivat jäädä, isä kyllä toisi heidät\npäivälliselle. Herra Hennebeau istui vaimonsa luo kääseihin, sillä hän\ntahtoi kysyä jotain Negrelilta.\n\n-- Lähtekää edeltäpäin, sanoi herra Gregoire. Me tulemme sitten, mutta\nensin käväsemme kylässä. Lähtekää vaan, me tulemme kyllä Requillartiin\nsamaan aikaan kuin tekin.\n\nHän nousi kääseihin vaimonsa ja Cecilen kera ja ajoivat hiljalleen\nmäkeä ylös, toisen vaunun vieriessä kanavaa pitkin.\n\nTehdäkseen huvimatkansa täydelliseksi olivat he tahtoneet samalla\ntiellä toimittaa vähän hyväntekeväisyyttä. Sakarian kuolema oli\nherättänyt heissä sääliä onnetonta Maheun perhettä kohti, josta\npuhuttiin koko ympäristössä. He eivät säälineet isää, tuota rosvoa,\njoka oli hyökännyt sotamiehiä vastaan. Hän ansaitsi kyllä kuolemansa.\nMutta heitä liikutti onnettoman äidin kohtalo. Onneton nainen parka oli\njuuri kadottanut miehensä ja nyt odotti tytärtään, joka varmaankin\njo oli menettänyt henkensä maan alla. Sitä paitsi kerrottiin\nraajarikkoisesta vaarista ja pojasta, joka oli tullut ontuvaksi\nmaanvieremässä, sekä pienestä nälkään nääntyneestä tyttärestä lakon\naikana. Tosin perhe oli ansainnut nämä onnettomuutensa inhottavalla\nuppiniskaisuudellaan, mutta Gregoiret tahtoivat kuitenkin näyttää\narmeliaisuutensa jalomielisyyttä, että he ovat valmiit unohtamaan\nkaikki ja sen osotukseksi tuovat almun. Kaksi huolellisesti käärittyä\npakettia oli vaununistuimen alla.\n\nEräs vastaantullut eukko näytti, että Maheu asui No. 16 toisessa\nkorttelissa. Mutta kun Gregoiret nousivat kääseistä, saivat he turhaan\nkolkuttaa ovelle, sillä ei kukaan avannut.\n\n-- Ei ole ketään kotona, kuinka harmillista, sanoi Cecile pettyneenä.\n-- Mitä me nyt teemme kaikella tällä?\n\nSilloin avautui viereinen ovi ja Levaquen vaimo tuli esiin.\n\n-- Oi antakaa anteeksi, hyvä herrasväki! Anteeksi neiti! Etsittekö\nnaapuriani? Hän ei ole kotona, hän on Requillartissa.\n\nJa hän alkoi syytää sanoja kertoen Maheun historian, toistaen monta\nkertaa, että köyhien täytyy auttaa toinen toistaan ja siksi ottaa hän\nLenoren ja Henrin luokseen, että heidän äitinsä voisi käydä siellä\nodottamassa. Hän huomasi kääröt ja heti alkoi kertoa omasta\nonnettomasta tyttärestään, joka oli jäänyt leskeksi ja kuvasi omaa\nonnettomuuttaan silmät kiiluvina ahneudesta. Sitten mutisi hän\nepävarmana:\n\n-- Minulla on avain. Jos herrasväki välttämättä tahtoo sinne. Vaari on\nsiellä kotona.\n\nGregoiret katsoivat häneen hämmästyneenä. Kuinka! Oliko vaari siellä\neikä vastannut heille mitään. Nukkuiko hän sitten? Kun Levaquen vaimo\navasi heille oven, pysähtyivät he kynnykselle hämmästyneinä näystä.\n\nBonnemort istui kuin naulattu tuolillaan kylmän kiukaan luona\ntuijottaen eteensä suurin, liikkumattomin silmin. Huone näytti nyt\nvielä isommalta tyhjänä huonekaluista ja kellosta, jotka sille olivat\nantaneet iloisen leiman. Tyhjillä seinillä riippui ainoastaan keisarin\nja keisarinnan kuvat, joitten punaset huulet hymyilivät virallisesti.\nUkko ei liikahtanut eikä edes räpäyttänyt silmiään, kun valo\naukinaisesta ovesta sattui häneen. Hän katsoi tylsänä eteensä,\nikäänkuin ei näkisikään tulijoita. Hänen edessään lattialla seisoi\nsylkykuppi missä oli tuhkaa ja millaisia pidetään kissoja varten.\n\n-- Älkää välittäkö hänestä, hän ei osaa olla kohtelias, sanoi Levaquen\nvaimo. -- Varmaankin hänen päässään on joku ruuvi mennyt paikaltaan,\nsillä kahteen viikkoon jo ei hän ole lausunut sanaakaan.\n\nUkko liikahti ja rykäistyään sylkäsi sylky-astiaan mustaa sylkyä,\nhiilipölyä, jota oli hänen ruumiissaan. Sitten jäi hän taas istumaan\nliikkumattomana.\n\n-- Te olette tainnut vilustua, ukkoseni? -- kysyi Gregoire\nystävällisesti.\n\nUkko tuijotti yhteen pisteeseen kääntämättä edes päätään.\n\n-- Mutta isä, kuiskasi Cecile, meillehän on ennenkin kerrottu, että hän\non raajarikkoinen ja viallinen, mutta me emme ole sitä ajatelleet.\n\nHän vaikeni hämmentyneenä. Hän asetti pöydälle kaksi viinipulloa ja\nvähän lihalientä ja otti toisesta kääröstä saapasparin. Se oli vaarille\naiottu lahja. Hän seisoi neuvottomana pitäen kummassakin kädessä\nsaappaan ja katsoi ukon turvonneita jalkoja, jotka eivät enää voisi\nmilloinkaan kantaa ruumista.\n\n-- Ne ovat ehkä tulleet vähän myöhään, vaari? lausui Gregoire\nleikkisästi katkaistakseen epämukavan vaitiolon.\n\nBonnemort ei kuullut mitään eikä vastannut mitään. Hänen kasvonsa\nnäyttivät kylmiltä ja jäykiltä.\n\nSilloin asetti Cecile saappaat seinän viereen.\n\n-- Hän ei sano teille kiitostakaan! huudahti Levaquen vaimo heittäen\nkadehtivan silmäyksen saappaisiin.\n\n-- Yhtä vähän kuin ankka, jolle annettaisiin silmälasit, jos saan luvan\nsanoa.\n\nJa hän jatkoi juttujaan, koettaen herättää herrasväen sääliä ja\nsaadakseen heidät omalle puolelleen. Vihdoin alkoi hän kehua Henri'ta\nja Lenorea kiltiksi hyviksi lapsiksi. Ne voisivat vastata kaikkeen,\nmitä herrasväki tahtoisi tietää.\n\n-- Menkäämme hetkeksi hänen luoksensa, lapseni, lausui isä iloisena,\nettä pääsisi sieltä.\n\n-- Kyllä minä tulen heti, vastasi Cecile.\n\nCecile jäi yksin Bonnemorten luo. Häntä vapisutti, mutta hän ei voinut\nlähteä pois, sillä hän oli tuntevinaan tuon ukon. Missä oli hän ennen\nnähnyt nuo leveät, tummat kasvot, jotka olivat täynnä jälkiä hiilistä?\nJa äkkiä muisti hän. Hän muisti meluavan joukon ympärillään ja hän\ntunsi taasen kaulassaan kylmien sormien kosketuksen. Niin, hän se oli,\nCecile tunsi hänet; hän katsoi ukon käsiä, jotka lepäsivät polvilla,\ntyömiehen käsiä, joissa piili vieläkin voimaa.\n\nBonnemort näytti vähitellen ikäänkuin heräävän, huomasi Cecilen ja\nalkoi tarkastaa häntä suu ammollaan. Hänen poskilleen alkoi kohota\npuna, huulet värisivät ja suupielestä alkoi virrata kapea sylkivirta.\nMolemmat katsoivat toisiinsa voimatta kääntää pois silmiään, Cecile\nkukoistavana, lihavana uhkuen terveyttä ja nuoruutta, huolettoman\nhyvinvoivan suvun jälkeläinen, ja vaari vedestä pöhöttyneenä, surkean\nja ruman näköisenä, aivankuin raajarikkoinen eläin, joka oli perinyt\nmonen sukupolven nälkäisten työläisten kaikki viat.\n\nKun Gregoiren pariskunta ihmeissään, ettei Cecile tullut, palasivat\nMaheun luo, pääsi heiltä kauhun huudahdus. Heidän tyttärensä makasi\nlattialla kuristettuna, kasvot sinisinä. Bonnemort, jota horjuvat\njalkansa eivät kannattaneet, oli kaatunut hänen viereensä.\n\nOli mahdotonta päästä selville, miten se oli tapahtunut. Miksi oli\nCecile lähestynyt ukkoa? Kuinka Bonnemort, joka istui kuin naulattu\ntuoliin, oli voinut tarttua hänen kaulaansa? Nähtävästi oli ukko\ntarttunut niin voimakkaasti tyttöön, että hänen huutonsa tukehtui\nkurkkuun ja kun Cecile kaatui kamppaillen kuoleman kanssa, oli hänkin\nkaatunut mukana. Täytyi otaksua, että ukon oli äkkiä vallannut kiivas\nmielettömyys, voittamaton murhanhimo, kun hän sai nähdä valkosen tytön\nkaulan. Kaikki hämmästyivät vanhan raajarikon äkkinäisestä rajusta,\njoka ukko oli koko elämänsä elänyt hyvänä ja nöyränä työläisenä\nvastaanottamatta uusia virtauksia ja aatteita. Mikä tiedoton viha oli\nhänessä elänyt katkeroittaen häntä ja vihdoin päästen ilmoille? Kaikki\nolivat sitä mieltä, että rikos oli idiotin mieletön teko.\n\nGregoiren pariskunta makasi polvillaan maassa itkien, ollen menehtyä\nsuruun. Heidän jumaloitu tyttärensä, heidän kauan odotettu lapsensa,\njoka oli tehnyt heidän elämänsä täydelliseksi, jota he ihailivat\nsilloin kun se nukkui ja jota he vaalivat kuin silmäteräänsä! Mitä\nvarten nyt elää, kun ei häntä ollut enää.\n\nLevaquen vaimo huudahti kauhistuneena:\n\n-- Ah, sinä vanha ukkoraato, mitä olet tehnyt? Olisiko sellaista voinut\nuskoa? Eikö Maheun muija tule ennenkuin illalla. Jospa menisin häntä\nhakemaan.\n\nVanhemmat surun valtaamina eivät vastanneet mitään.\n\n-- Eiköhän se olisi viisainta? Minä lähden.\n\nMutta mennessään sieppasi hän saappaat, vieden ne hiljakseen omalle\npuolelleen, sillä Bouteloupille ne olisivat juuri parahiksi, mutta\nMaheullahan ei ollut miehiä kelle ne sopisi.\n\nRequillartissa odottivat Hennebeaun herrasväki ja Negrel kauan\nGregoireja. Negrel oli tullut kaivoksesta ja kertoi heille kaikki\nyksityiskohtia myöten. Toivottiin saavuttaa onnettomat jo saman päivän\niltana, mutta epäilemättä he löytävät pelkät ruumiit, sillä siellä oli\nkaikki hiljaa. Insinöörin selän takana istui Maheun vaimo ja kuunteli\nkalman kalpeana, kun äkkiä juoksi paikalle Levaquen vaimo kertoen, mitä\nvaari oli tehnyt. Maheun vaimo teki kärsimättömän eleen, mutta lähti\nkuitenkin hänen kanssaan kylään.\n\nRouva Hennebeau pyörtyi. Kuinka kauheata! Cecile parka oli tänään niin\nvilkas ja iloinen vielä tunti sitten. Hennebeaun piti viedä vaimonsa\nukko Mouque'n majaan. Hän avasi napit tottumattomin käsin,\nhuumaantuneena myskuksen hajusta. Ja kun rouva Hennebeau kyyneliä\nvuodattaen heittäytyi Negrelin kaulaan, joka oli suuresti hämmästynyt\ntuosta kuolemantapauksesta, minkä kautta kaikki hänen suunnitelmansa\nnaimisiinmenosta raukesivat, seisoi mies ja katseli heitä tuntien\nhelpotusta. Tuo onnettomuus käänsi asiat paraimpaan päin, hän näki\nmieluummin sisarenpoikansa kodissaan, kuin jonkun kuskin.\n\n\n\n\nV.\n\n\nAlhaalla kaivoksessa onnettomat, kaikkien hylkääminä, turhaan huusivat\napua. Vesi nousi heille jo vatsaan saakka. Virran pauhina oli korvia\nsärkevä. Ja kun laudoituksen viimeiset jätteet lensivät maahan\nhelvetillisellä ryskeellä, luulivat he, että maailman loppu tulee.\nHirmua lisäsi vielä hevosten raju hirnuminen tallissa.\n\nMouque oli laskenut Bataillen suitset. Vanha hevonen seisoi siinä\nväristen kauhusta laajennetuin silmin tarkaten nousevaa vettä. Ja äkkiä\nkun jääkylmä vesi kosketti eläimen vatsaan, riuhtasi se paikaltaan ja\nlähti täyttä laukkaa häviten pimeisiin käytäviin.\n\nSilloin alkoi yleinen pako, ihmiset seurasivat eläintä.\n\n-- Täällä ei meitä mikään auta! huusi Mouque. Täytyy etsiä pelastusta\nRequillartin kautta.\n\nKaikkia elähytti toivo pelastua vanhan naapurikaivoksen kautta, jos he\nvaan ehtisivät sinne ennenkuin tie tulisi katkaistuksi. Kaikki kymmenen\nhenkeä lähti juoksemaan pitäen lyhdyt korkealla pään päällä, jottei\nvesi sammuttaisi niitä. Onneksi kulki käytävä ylöspäin, he etenivät jo\nparisataa metriä eikä vesi kohonnut. Maa kosti heille, he olivat\nrääkänneet sen ruumista, leikanneet sen valtasuonen poikki ja siitä\npursusi nyt verta.\n\nMutta ensimäisessä tienristeyksessä syntyi eripuraisuutta. Tallirenki\ntahtoi juosta vasemmalle, toiset väittivät, että voi tuntuvasti\nlyhentää tie menemällä oikeaan. Koko minuutti meni hukkaan.\n\n-- No, menkää sitten hiiteen, jos tahdotte, mitä se minuun kuuluu!\nhuusi Chaval vihasesti. -- Minä kiidän tätä tietä.\n\nHän kääntyi oikealle ja kaksi toveria seurasi häntä. Toiset juoksivat\nvanhan Mouquen perästä, joka oli kasvanut Requillartin pohjalla. Mutta\nhänkin epäili eikä oikein tietänyt, mihin mennä. Kaikki olivat\naivankuin sekasin päästä, vanhat kaivajat eivät tunteneet tuttuja\nteitä.\n\nEtienne juoksi viimeisenä, sillä häntä pidätti Katarina, joka\nväsymyksestä ja pelästyksestä tuskin pääsi eteenpäin.\n\n-- Ota minut kaulasta, niin kannan sinut, sanoi Etienne nuorelle\ntytölle nähdessään tämän lopen uupuneen.\n\n-- Ei, anna minun olla, mumisi tämä, minä en jaksa enää, mieluummin\nkuolen tähän paikkaan.\n\nHe olivat jääneet toisista jälkeen viisikymmentä metriä. Etienne nosti\ntytön tämän vastustuksista huolimatta, kun äkkiä ramahti heidän\nedessään suuri lohkare sulkien heidät tovereilta. Veden tulva pehmitti\nkalliota, niin että ne vierivät alas siellä täällä. Heidän täytyi\npalata takaisin. Mutta he eksyivät eivätkä enää voineet toivoakaan\npääsevänsä Requillartiin. Ei auttanut muu kuin kavuta ylimpiin\nkäytäviin ja odottaa siellä toverien apua, jos vesi laskisi.\n\nVihdoin tunsi Etienne Guilleaumen kerroksen.\n\n-- Luojalle kiitos! sanoi hän. -- Nyt ainakin tiedän, missä olen.\nPeijakas, mehän olimme oikealla tiellä, mutta nyt piru meidät perii!\nKuule, me menemme ylöspäin ja kiivimme tuon savutorven kautta.\n\nVettä räiskyi heidän rintaansa, niin että he tuskin saattoivat liikkua.\nNiin kauan kun heillä on valoa, on toivoakin, he sammuttivat toisen\nlyhdyn säästääkseen öljyä, jonka he sitten kaataisivat toiseen. He\npääsivät jo savupiipun luo, kun jokin kolina sai heidät kääntymään\nkatsoakseen oliko joitain tovereita hädässä. He huudahtivat\nkauhistuneina, kun he näkivät jonkun, jättiläiskokoisen massan kiitävän\npimeydessä suoraan heihin kapean paalutuksen välistä.\n\nSe oli Bataille. Sen jälkeen kuin hevonen oli lähtenyt lastauspaikalta\noli se nelistänyt pitkin pimeitä käytäviä. Näytti siltä, että se tunsi\ntiet tässä maanalaisessa valtakunnassa, missä se oli viettänyt\nyksitoista vuotta. Sen silmät olivat tottuneet näkemään pimeässä. Ja se\nlaukkasi yhä eteenpäin painaen pään alaspäin noissa kapeissa\nkäytävissä, joista tuskin mahtui sen suuri ruumis. Katua seurasi\ntoinen, tiet risteilivät, ilman että se epäilisi. Mihin se pyrki?\nMahdollisesti nuoruuden uinalunsa luo, myllyn luo, joka seisoi Scarpe\njoen rannalla, missä se oli syntynyt, auringon hämärän muiston luo,\njoka paloi ilmassa kuin lamppu. Se tahtoi elää, sen eläinmuisti eli, se\ntahtoi vielä kerran saada hengittää peltojen ilmaa ja tämä toivomus\najoi sitä eteenpäin tuntematonta ulospääsyä kohti, mistä se voisi\npäästä valoon, kirkkaan taivaan alle. Sen nöyryys oli kadonnut, se oli\nvimmoissaan, että kaivos oli ensin riistänyt siltä näön ja nyt tahtoo\nriistää hengenkin.\n\nKun se oli saavuttamaisillaan Etiennen ja Katarinan, huomasivat\nnämä, että se oli litistynyt kallioseinien väliin. Se oli kompastunut\nja taittanut molemmat etujalkansa. Ponnistaen viimeisiä voimia\nlaahasi se itsensä eteenpäin muutaman metrin, mutta käytävä kapeni\neikä se mahtunut enää. Se kurotti verisen päänsä etsien suurilla,\nhätääntyneillä silmillään jonkun kolon, josta se voisi pelastua. Mutta\nvesi peitti sen nopeasti, se alkoi hirnua samallaisella villillä,\nkorisevalla äänellä kuin talliin kuolleet hevoset. Onnettoman eläimen\nkuolinkamppailu oli hirvittävä tuossa maanalaisessa kuopassa kaukana\nvalosta. Sen toivoton, vihlova hirnuminen ei vaiennut ennenkuin vesi\noli peittänyt sen. Silloin pääsi sen rinnasta viimeinen korahdus,\nsitten lotkahti jokin, ikäänkuin tyhjä tynnyri olisi täyttynyt ja\nkaikki oli hiljaa. Syntyi kammottava hiljaisuus.\n\n-- Oi, herra jumala! itki Katarina ääneen. -- Minua kammottaa, minä en\ntahdo kuolla!... Vie minut pois, vie pois täältä!\n\nHän oli ennenkin nähnyt kuoleman. Maanvieremää kaivoksessa,\nvedentulvaa, mutta ei milloinkaan hän ollut tuntenut sellaista jäätävää\nkauhua, kuin nyt nähdessään Bataillen kamppailun kuolemaa vastaan.\nOnnettoman hevosen epätoivoinen hirnuminen kaikui hänen korvissaan,\nniin että hän värisi koko ruumiissaan.\n\nEtienne kaappasi hänet taas syliinsä ja kantoi edelleen. Olikin jo\naika, sillä kun he nousivat savutorveen, alkoi vesi nousta heille jo\nolkapäihin. Etiennen täytyi auttaa Katarinaa, sillä tältä puuttui\nvoimia pitää kiinni laudoista. Kolmasti oli Katarina luisua pois hänen\nkäsistään takaisin kumeasti pauhaavan veden aaltoihin. He hengähtivät\nhelpotuksesta päästyään ylempään kerrokseen, mihin vesi ei vielä ollut\ntunkeutunut. Mutta pian alkoi sekin täyttyä ja heidän piti kiivetä\nedelleen. Tällaista nousemista jatkui monta tuntia, kun nouseva vesi\najoi heidät käytävästä toiseen pakottaen kiipeemään yhä korkeammalle.\nKuudennessa kerroksessa lepäsivät he taas toivoen kuumeisesti, ettei\nvesi enää kohoisi. Mutta vesi kohosi taasen ajaen heidän kahdeksanteen\nja sitten yhdeksänteen kerrokseen. Oli jälellä enää yksi kerros ja\npäästyään sinne katsoivat he pelokkaasti tuuma tuumalta yhä kohoavaa\nvettä. Jollei vesi lakkaisi nousemasta, olisivat he pakotetut\nmenehtymään samoin kuin vanha hevonen, heidän kurkkunsa ja keuhkonsa\ntäyttyisivät vedellä.\n\nHetki hetkellä tärisytti kaivoksen kallioitten lohkeaminen, maan\nvierimiä sattui eri osissa kaivosta. Katarina värisi toistaen yhä:\n\n-- Minä en tahdo kuolla, minä en tahdo kuolla.\n\nRauhoittaakseen häntä vakuutti Etienne, että vesi ei kohonnut enää.\nHeidän pakonsa oli kestänyt jo kuusi tuntia, varmaankin pian tultaisiin\npelastamaan heidät. Hän puhui kuudesta tunnista, vaikka itse asiassa\nhän oli kadottanut käsityksen ajasta. Todellisuudessa oli kulunut jo\nkokonainen päivä, ennenkuin he olivat päässeet Guillaumen kerroksen\nläpi.\n\nHe päättivät levätä istuen läpimärkinä kylmästä väristen. Katarina\nriisuutui ujostelematta, vääntääkseen vaatteistaan veden pois ja\npukeutui taas. Vähitellen kuivuivat housut ja mekko hänen yllään. Hän\noli avojaloin ja Etienne pakotti hänet ottamaan omat puukenkänsä. Nyt\nhe saattoivat istua hetkisen. He pienensivät lyhdyn liekin, niin että\nse valaisi himmeästi kuin yölamppu. Mutta heidän vatsoissaan alkoi\nkurista muistuttaen heitä, etteivät he koko päivään olleet syöneet\nmitään. Siihen asti he eivät olleet muistaneet sitä. He eivät olleet\nehtineet syödä aamiaisensa kun onnettomuus tapahtui, mutta nyt löysivät\nhe taskuistaan leipäpalat puuroina veden paisuttamina. Katarina pakotti\nEtiennen ottamaan osansa. Niin pian kuin Katarina oli syönyt, vaipui\nhän uupuneena uneen maaten kylmässä maassa. Etienne valvoi hänen untaan\nvoimatta itse nukkua.\n\nKuinka monta tuntia oli siten kulunut? Sitä hän ei olisi voinut sanoa.\nMutta hän näki, että savupiipun aukosta alkoi lainehtia uhkaava musta\nneste, kuin petoeläin, joka hiipien tahtoi saavuttaa uhrinsa. Nopeasti\nsaavutti vesi heidät kostuttaen nukkuvan Katarinan jalkoja. Hän tuli\nlevottomaksi tietämättä pitäisikö hänen herättää tyttöä. Eikö olekin\nkovaa häiritä hänen rauhallista lepoaan, hänen kauniita uniaan\nauringosta ja mahdollisesta vapaasta luonnosta? Ja mihin voisivatkaan\nhe paeta? Hän mietti ja mietti ja muisti vihdoinkin, että kalteva\npinta, joka kulki tässä kerroksessa, oli ylempänä käytävän avulla\nyhteydessä ylimmän lastauspaikan kanssa. Mahdollisesti he pelastuisivat\nsiinä. Hän antoi tytön nukkua mahdollisimman kauan odottaen, kunnes\nvesi ajaisi heidät pois. Sitten nosti hän tytön hiljalleen. Tyttö\nvärähti.\n\n-- Oi jumalani! Sehän on totta. Kaikki on entisellään... jumalani!\n\nHän muisti kaikki, mitä oli tapahtunut ja huudahti nähdessään\nlähestyvän kuoleman.\n\n-- Rauhoitu, sopersi Etienne. -- Minä vakuutan, me voimme vielä\npelastua.\n\nHe alkoivat taas kavuta ollen nyt paljoa suuremmassa vaarassa kuin\nennen. Heidän piti kulkea kumarassa olkapäitä myöten vedessä pitkän\nvälimatkan käytävää pitkin, joka kokonaan oli laudoitettu. He repivät\nkyntensä ja sormensa tarttuessaan liukkaisiin ja sileisiin lautoihin.\nEtienne kulki jälessä tukien tyttöä päällään, silloin kun tämä oli\nkompastua. Mutta äkkiä näkivät he edessään multakasan ja katkenneita\npölkkyjä, jotka estivät heiltä tien. He eivät voineet päästä edemmäksi.\nMutta onneksi oli sivulla jonkun käytävän aukko ja he poikkesivat\nsiihen.\n\nHämmästyksekseen saivat he nähdä edessään lyhdynvalon ja jonkun miehen\nääni karjasi hurjistuneena;\n\n-- On siis vielä toisiakin minunlaisia idiotteja!\n\nHe tunsivat Chavalin, jonka maanvieremä oli myöskin ajanut tänne. Kaksi\ntoveria, jotka olivat seuranneet häntä olivat saaneet surmansa\nhautaantuen maanvieremän alle. Hänkin oli saanut haavoja käsivarteensa,\nmutta oli kyllin rohkea ryömiäkseen takaisin onnettomuuspaikalle\nottaakseen heidän lyhtynsä ja voileipänsä. Tuskin oli hän ehtinyt\nryömiä pois, kun uusi vieremä sattui hänen selkänsä takana täyttäen\nkäytävän.\n\nHän vannoi itsekseen, ettei millään muotoa antaisi varastojaan noille\nihmisille, jotka äkkiä ilmestyivät aivankuin maan alta. Mieluummin\ntappaa hän heidät. Mutta sitten tunsi hän heidät, hänen vihansa lauhtui\nja hän alkoi nauraa vahingoniloisena.\n\n-- Soo, sinäkö, Katarina! Sinäkin taidat olla pulassa ja tulit etsimään\nminua. No, nyt meillä voi olla lysti yhdessä.\n\nHän ei ollut huomaavinaan Etienneä. Tätä kuohutti odottamaton\nkohtaaminen ja hän teki liikkeen suojellakseen tyttöä, joka painautui\nhäneen. Mutta täytyihän mukautua siihenkin ja hän kysyi aivan\nyksinkertaisesti toverilta, aivankuin he olisivat aivan äskettäin\neronneet hyvinä ystävinä.\n\n-- Oletko tarkastanut paikkaa tuolla etäämpänä? Eikö voi päästä\nmurtopaikan läpi?\n\nChaval vastasi ivallisesti:\n\n-- Murtopaikanko läpi! Siellä on kaikki vieremän peitossa... Me olemme\nsuljetut kahden seinän väliin kuin hiirenloukkuun. Mutta voithan palata\nkuljetuskäytävään, jos olet hyvä uimari.\n\nVesi kohosi todellakin yhä korkeammalle, kuului, miten se loiski seiniä\nvastaan. Paluumatka oli suljettu. Kaikki kolme olivat muuratut seinien\nväliin.\n\n-- Sinä jäät siis? jatkoi Chaval ivallisesti. -- Se on kai viisainta ja\njos annat minun olla rauhassa, en minä avaa suutanikaan. Täällä on\nvielä tilaa kahdella. Katsokaamme, kuka ensin menehtyy, ellei meille\ntulla apuun, mikä on hyvin epäilyttävä.\n\n-- Mutta jos koettaisimme koputtaa, sanoi taas Etienne. -- Ehkä meidät\nkuullaan.\n\n-- Minä olen jo koputtanut käteni kankeiksi. Tässä on kivi, koeta itse\njos haluat.\n\nEtienne otti kiven, jonka reunat jo olivat kuluneet koputtamisesta ja\nalkoi koputtaa seinään siten, kuten kaivajat tavallisesta pyytävät\napua. Sitten painoi hän korvansa seinään kuullakseen vastataanko\nhänelle. Hän toisti sitä pariinkymmeneen kertaan, saamatta\nhiiskaustakaan vastaukseksi.\n\nSillävälin Chaval järjestäytyi kylmäverisesti mukavammasti. Hän asetti\nseinän viereen kolme lyhtyään, joista paloi yksi. Sitten pani hän\npölkylle kaksi voileipäänsä. Tällä muonituksella voisi hän kestää kaksi\npäivää, jos olisi järkevä eikä jakaisi toisille. Sitten kääntyi hän\ntoisten puoleen sanoen:\n\n-- Puolet saat sinä, Katarina, jos sinun tulee kova nälkä.\n\nTyttö oli vaiti. Kaikkien onnettomuuksien lisäksi oli kohtalo nyt\nsulkenut hänet siihen noitten kahden miehen kanssa.\n\nAlkoi hirveä olo. Ei Chaval eikä Etienne avanneet suutaan istuen siinä\nmaassa muutaman askeleen päässä toinen toisistaan. Chavalin\nhuomautuksesta sammutti Etienne lyhtynsä, sillä oli turhaa\nylellisyyttä, että se paloi. Katarina paneutui pitkälleen nuoren miehen\nviereen, hän oli levoton niistä silmäyksistä, joita hänen entinen\nrakastettunsa heitti häneen.\n\nAika kului. Kuului ainoastaan veden hiljainen lorina sen yhä kohotessa.\nAika ajoittain tuntui maa tärisevän etäisistä maanvieremistä. Kun lyhty\noli palanut loppuun ja piti se avata kaataakseen öljyä, valtasi heidät\npelko, että ilmassa olisi räjähdyskaasua. Mutta räjähdystä ei\ntapahtunut ja he taas makasivat pitkällään maassa, ajan vieriessä\nhitaasti.\n\nJokin kahina sai Etiennen ja Katarinan kohottamaan päätään nähdäkseen\nmitä oli tekeillä. Chaval valmistautui aterialle. Hän mursi voileivän\nkahtia, purren hitaasti, jottei tulisi kiusaukseen niellä kaikki\nyhtäaikaa.\n\n-- Etkö todellakaan tahdo? sanoi hän Katarinalle. -- Olet tyhmä.\n\nKatarina loi silmänsä alas peläten antautuvansa kiusaukselle. Kiduttava\nnälkä kouristi hänen sisuksiaan niin että kyyneleet nousivat hänen\nsilmiinsä. Mutta hän ymmärsi, mitä Chaval tahtoi hänestä. Hän tunsi,\nettä tämä oli taas mustasukkaisuuden vallassa nähdessään tytön toisen\nrinnalla. Hän pelkäsi lähestyä tuota miestä peläten, että molempien\nmiesten välillä syntyisi taas ottelu. Herra Jumala! Voisihan edes\nkuolla sovussa.\n\nEtienne olisi pikemmin kuollut nälkään kuin pyytänyt Chavalilta\nleipäpalasen. Vaitiolo kävi painostavaksi. Yksitoikkoiset minuutit\ntuntuivat pitkiltä kuin ijäisyys. He olivat olleet nyt yhdessä jo\nkokonaisen vuorokauden. Toisen lyhdyn tuli alkoi sammua ja he\nsytyttivät kolmannen.\n\nChaval otti toisen palasen ja sanoi:\n\n-- Tulehan toki tänne nauta!\n\nKatarina vavahti. Antaakseen hänelle rohkeutta kääntyi Etienne\npoispäin. Mutta kun tyttö ei liikahtanutkaan kuiskasi hän tämän\nkorvalle:\n\n-- Mene, tyttöseni.\n\nKyyneleet pursusivat tytön silmistä. Hän itki kauan, jaksamatta nousta,\ntuntematta edes enää nälkää. Koko hänen ruumistaan pakotti ja kolotti.\nEtienne nousi kulkien edes takaisin ja aika ajoittain koputtaen\navunpyynnön merkkiä. Kuinka hirvittävä olla haudattuna tuohon koloon\nyhteen miehen kanssa, jota hän vihasi koko sydämestään. Ja tuo onneton\ntyttö jää sille, ken kestää kauemmin. Jos hän kuolee ennemmin, ottaa\ntuo mies tytön jälleen häneltä.\n\nAika kului ja ilma kävi yhä raskaammaksi. Toinen päivä läheni loppuaan\nja Chaval istui Katarinan viereen jakaen hänen kanssaan viimeisen\nleipäpalapuoliskonsa. Tyttö märehti vaivaloisesti, mutta Chaval\nmustasukkaisuuden puuskassa ei tahtonut kuolla, ennenkuin oli ottanut\ntytön tuon toisen nähden ja pakotti tytön maksamaan joka leipäpalasesta\nhyväilyllä. Uupunut kuin oli antoi tyttö suudella itseään, mutta kun\nhän aikoi väkisin ottaa hänet, pääsi tytöltä vaikerrus.\n\n-- Anna minun olla. Sinä rikot minun luuni.\n\nEtienne, joka oli niin kuohuksissaan, että vapisi, seisoi selin,\nnojaten otsansa poikkipuuhun. Mutta kuultuaan tytön voihkinan, oli hän\nyhdellä hyppäyksellä heidän luonaan.\n\n-- Anna hänen olla, perhana!\n\n-- Mitä se sinuun kuuluu? vastasi Chaval. -- Hän on minun tyttöni.\n\nJa hän taas syleili tyttöä sulkien hänen suunsa punasilla viiksillään.\n\n-- Jätä meidät, ole hyvä. Mene syrjään.\n\n-- Jollet sinä heti päästä hänet, niin kuristan sinut kuoliaaksi! huusi\nEtienne vihasta kalvennein huulin.\n\nChaval karkasi heti pystyyn, sillä toisen korisevasta äänestä tunsi\nhän, että tämä tarkoitti totta. Kuolema tuntui heistä tulevan liian\nhitaasti, jommankumman piti heti jättää sija toiselle. Vanha riita\nsyttyi jälleen täällä maan alla, missä pian he molemmat makaisivat\nvierekkäin kuolleina. Mutta siinä oli niin ahdasta, ettei voinut\nheilauttaa nyrkkiä satuttamatta kattoon.\n\n-- Varo itseäsi, mörisi Chaval, -- tällä kertaa minä nyljen sinut\nelävältä!\n\nEtienne oli jo aivan mielettömänä vimmasta. Hänen silmissään oli\nverinen sumu ja kurkkuun nousi verenlohkare. Hän aivankuin tunsi\nvoittamatonta halua tappaa. Se oli häntä voimakkaampi, se oli oli\nperinnäisyyden pakko. Hän tarttui liuskakivilohkareeseen, joka\nirtaantui seinästä, kohotti sen molemmin käsin ja pudotti voimalla\nChavalin päähän. Tämä ei ehtinyt välttää iskua, vaan kaatui kasvoilleen\nmurskaantunein pääkalloin. Aivoja räiskyi seiniin ja purppuranpunaisena\nvirtasi veri haavasta.\n\nEtienne kumartui hänen ylitsensä tarkastaen häntä laajennetuin silmin.\nSe oli siis tapahtunut, hän oli tappanut. Hämmennyksissään kokosi hän\nmuistissaan kaikki ne tapaukset, jolloin hän oli taistellut murhahimoa\nvastaan. Tällä kertaa hän ei edes ollut juovuksissa, vain nälästä\nhuumaantuneena. Hänen hiuksensa nousivat pystyyn hänen päässään\nkauhusta tätä murhaa nähdessään ja vaikka kaikki hänen kehityksensä\ntuomitsi tekoa, tunsi hän kuitenkin jossain sisimmässään iloa ja\neläimellisen himon tyydytystä.\n\nKatarina hyppäsi seisoalleen huutaen:\n\n-- Herra jumala, hän on kuollut!\n\n-- Onko sinun sääli häntä! huudahti Etienne vimmatusti.\n\nTyttö mutisi jotain hengenahdistuksissaan. Sitten horjahti hän ja\nheittäytyi Etiennen: syliin.\n\n-- Tapa minutkin! Kuolkaamme yhdessä!\n\nHän kietoi kätensä lujasti Etiennen kaulaan ja he painautuivat\ntoisiinsa lujassa syleilyssä, molemmat toivoen kuolemaa. Kun tyttö\nkääntyi poispäin, laahasi hän pois ruumiin heittäen sen kaltevaan\nkäytävään tehdäkseen vapaaksi sen maatilkan, missä heidän vielä piti\nelää. Muuten olisi mahdotonta elää tuon ruumiin vieressä. He\npelästyivät kuullessaan hänen polskahtavan veteen, niin että räiskyi\nheihin. Siis vesi uhkasi jo heidän ainoaa turvapaikkaansa. He näkivät\nkuinka vesi virtasi aukosta.\n\nAlkoi uusi taistelu. He sytyttivät viimeisen lyhdyn joka loi himmeän,\nvalon veteen, joka itsepäisenä yhä kohosi. Vesi nousi nilkkoihin,\nsitten polviin. Käytävä kohosi ylöspäin ja he pakenivat käytävän\nyläpäähän, missä he saattoivat levähtää hetkisen. Mutta pian saavutti\nvesi heidät sielläkin, kohoten vyötäisiin saakka. He seisoivat selin\nseinään katsellen kuinka vesi yhä kohosi. Kun se nousisi suuhun saakka,\nolisi kaikki mennyttä. Lyhty, jonka he olivat ripustaneet ylös, valaisi\nyhä himmeämmin ja äkkiä sammui se. Heidät ympäröi täydellinen pimeys,\nlyhty oli sammunut syljettyään ulos viimeisen öljypisaransa. Nyt he\neivät enää saisi milloinkaan nähdä valoa.\n\n-- Kirous! päästi Etienne hampaittensa välistä.\n\nKatarina painautui häntä lähemmäksi. Hän lausui hiljaa:\n\n-- Kuolema sammuttaa lyhdyn.\n\nMutta elämäntoivo oli heissä vielä, pakottaen heidät taistelemaan tuota\nuutta vaaraa vastaan. Etienne alkoi lyhdynvarrella raapia vimmatusti\nliuskakiveä, Katarina auttoi häntä kynsillään. Heidän onnistui tehdä\nkolo seinään, mihin he istuivat jalat riipuksissa ja selkä\nkoukistuneena. Vesi loiski heidän kantapäissään, mutta ei kestänyt\nkauan ennenkuin se nousi nilkkoihin, sitten polviin ja vihdoin tuli\nheidän istuin märäksi, niin että he vaivoin pysyivät siinä\nluiskahtamatta alas.\n\nLoppu näytti tulevan. Kuinka kauan he saisivatkaan odottaa siinä\nväristen kylmästä ja nälästä pimeässä kolossa. Eniten kärsivät he\npimeästä, jonka tautta he eivät edes saattaneet nähdä kuoleman\nlähestyvän.\n\nTunnit kuluivat yksitoikkoisen hitaasti, eivätkä he voineet pitää lukua\najasta. Kaikki toivo pelastuksesta oli heidät jättänyt. Kukaan ei\ntietänyt, että he olivat siinä, eikä voinut tulla apuun. Jos he\nsäästyvät vedeltä, täytyy heidän kuolla nälkään. He aikoivat koputtaa\nvielä kerran apua pyytääkseen, mutta kivi oli jäänyt veden alle. Ja\nkukapa heitä kuulisikaan.\n\nKatarina painui päänsä seinään nöyränä ja alistuvaisena kohtalolle.\nMutta äkkiä sävähti hän.\n\n-- Kuuletko! sanoi hän.\n\nEtienne luuli hänen tarkoittavan veden loiskinaa ja sanoi\nrauhoittaakseen häntä:\n\n-- Minä vain liikuttelin jalkojani vedessä.\n\n-- Ei, ei sitä! Kuule, tuolla.\n\nJa hän painoi taas korvansa hiiliseinää vasten. Etienne ymmärsi ja\nteki samoin. Muutaman sekunnin kesti odotus, joka tuntui heistä\nijäisyydeltä. Sitten kuulivat he hyvin etäältä kolme hyvin heikkoa\nlyöntiä pitkine väliaikoineen. Mutta he tuskin uskoivat korviaan.\nHeidän korvissaan soi ja mahdollisesti hiilissä vain rytisi. Eivätkä he\ntienneet millä vastata.\n\nEtiennen päähän pälkähti loistava ajatus.\n\n-- Sinulla on puukengät. Riisu ne ja koputa kannalla.\n\nKatarina koputti kivihiilikaivajain merkkikoputuksen ja taas kuulivat\nhe vastauksen. He koputtivat ainakin parikymmentä kertaa ja joka kerran\nsaivat he vastauksen. He itkivät ilosta syleillen toisiaan ollen\nvaarassa pudota kiveltä. Vihdoinkin ovat toverit lähellä ja tulevat\nheidän luokseen. Heidät valtasi sellainen ilo, että he unohtivat kaikki\nkärsimyksensä, unohtivat, että heidät eroitti tovereista paksu muuri.\n\n-- Eikö ollut onni, että minä painoin korvani seinään? huudahti\nKatarina.\n\n-- Niin, sinulla on tarkka kuulo, vastasi Etienne. -- Minä en kuullut\nmitään.\n\nNyt he alkoivat vuoroin kuunnella valmiina vastaamaan joka koputukseen.\nHe erottivat nyt kuokan iskuja, siis toverit alottivat pelastustyön. Ei\nvähäisinkään ääni jäänyt heiltä huomaamatta. Mutta vähitellen lauhtui\nheidän ilonsa. Ensin koettivat he selittää itselleen työn kulun:\nvarmaankin pyrittiin heidän luokseen Requillartin kautta, käytävä laski\nkivihiilikerrokseen, ehkä kaivettiin yht'aikaa useampia käytäviä,\nsillä kolme miestä kuului olevan murrostyössä. Sitten kävivät he\nharvapuheisemmiksi. He arvioivat kuinka paksu muuri eroitti heidät\ntovereista. Kukin mietti itsekseen, kuinka pitkän ajan ottaa, ennenkuin\ntuo seinä oh murrettu. Eivät toverit mitenkään ehtisi ajoissa, vaan\nehtivät he kymmenesti kuolla sitä ennen. Ja he vastasivat tovereille\nvain näyttääkseen, että he ovat elossa.\n\nKului taas päivä ja toinen. He olivat nyt olleet maan alla kuusi\npäivää. Vesi, joka oli kohonnut polviin, pysähtyi sille tasolle\nnousematta tai laskematta. Heistä tuntui, että heidän jalkansa sulavat\ntuossa jääkylmässä vedessä. He taisivat kyllä toisinaan koukistaa\npolvensa, mutta silloin asento tuntui niin sietämättömältä ja\nsuonenveto alkoi koukistaa jalkoja, niin että väkisinkin täytyi laskea\njalat alas veteen. Joka kymmenen minuutin perästä piti heidän istua\nperemmälle liukkaalla istuimella. Epätasainen seinä rääkkäsi heidän\nselkäänsä ja niskaa pakotti sietämättömästi, koska sitä ei voinut\noikaista. Kävi yhä vaikeammaksi hengittää, sillä noussut vesi oli\npuristanut ilman siihen kellon tapaiseen koloon, missä he olivat.\nHeidän äänensä kaikuivat kumeina, etäisinä. Ja korvissa soi alinomaa\naivankuin koko lauman villihevosten jalkojen töminä.\n\nAluksi kärsi Katarina tavattomasti nälästä. Hän painoi kalpeita,\nlaihoja käsivarsiaan rintaansa vasten ja valitti surkeasti, sillä\nhänestä tuntui aivankuin pihdillä puristettaisiin hänen tyhjiä\nsisälmyksiään. Etienne tunsi samaa. Hänen sormensa tunnustelivat\nkuumeisesti seiniä ja hänen sormiinsa sattui laho puupala. Hän murensi\nsen ja antoi kourallisen Katarinalle, joka nieli sen ahneesti.\n\nKaksi päivää elivät he tuosta mädänneestä kuoresta ja olivat\nepätoivoissaan, kun se loppui. Muu paalutus seisoi vielä lujana eikä\nheidän kyntensä saaneet siitä palastakaan, vaikka raapivat sormensa\nverille. Etiennen nahkavyö tuotti heille vähän lievennystä. Etienne\npuri siitä palasia ja Katarina märehti niitä koettaen niellä. Ainakin\nolivat heidän leukansa toimessa ja he voivat kuvitella syövänsä.\n\nMutta pian vaimeni nälän tunne. He tunsivat ainoastaan syvää tylsää\nkipua ja voimain heikennystä. He olisivat epäilemättä menehtyneet ellei\nheillä olisi ollut vettä.\n\nKun Katarina seitsemäntenä päivänä kumartui ammentaakseen kourallaan\nvettä, sattui hänen kätensä johonkin, joka ui hänen jaloissaan.\n\n-- Kas, mitähän tuo on?\n\nEtienne tunnusteli pimeässä.\n\n-- En ymmärrä, mikä se on, ehkä ilmanvaihtoportin suojus.\n\nHän joi, mutta kun hän jälleen kumartui, sattui hänen kätensä uivaan\nesineeseen ja hän kirkasi pelästyneenä:\n\n-- Herra jumala, se on hän!\n\n-- Kuka?\n\n-- Hän, tiedäthän. Minä tunsin hänen viiksensä.\n\nSe oli Chavalin ruumis, jonka kohonnut vesi oli ajanut heidän luokseen.\nEtienne ojensi myös kätensä ja tunsi myös viikset ja rikkilyödyn nenän.\nKatarinaa rupesi ylenannattamaan ja hän oksensi juomansa veden.\n\n-- Odota, sopersi Etienne, -- minä ajan sen pois.\n\nHän potkasi ruumiin, niin että se lähti menemään, mutta tuokion\nkuluttua tunsivat he sen taas jaloissaan.\n\n-- Menetkö siitä hiiteen.\n\nMutta ei auttanut potkiminen, varmaankin jokin virta kuletti sen\ntakaisin. Chaval ei tahtonut jättää heitä, vaan tahtoi pitää heille\nseuraa vastoin heidän tahtoaan, myrkyttäen ilmaa vielä kauheammaksi.\nKoko sinä päivänä he eivät juoneet vettä taistellen janoa vastaan.\nMutta seuraavana päivänä vei jano voiton ja he joivat mistään\nvälittämättä.\n\nKului vielä päivä ja toinen. Veden hiukankin väreillessä tunsi Etienne\nmiehen kosketuksen jalkojaan vastaan, jonka miehen hän oli tappanut. Ja\njoka kerran sävähti hän.\n\nKatarina itki nyt tuntikausia ja sen jälkeen valtasi hänet tavaton\nheikkous ja uneliaisuus. Etienne ei antanut hänen nukkua peläten, että\nhän luiskahtaisi pois istuimeltaan. Tyttö mutisi jotain ja nukkui taas\nsilmät selällään. Jottei hän putoaisi oli Etienne kietonut käsivartensa\nhänen vyölleen. Nyt vastasi hän yksin tovereille. Kuokan iskut\nlähestyivät, hän tunsi ne aivan selkänsä takana, mutta häntä ei enää\nsuuresti haluttanut koputtaa ja hänenkin voimansa vähenivät.\n\nVihdoin koitti heille helpompi aika kun vesi alkoi laskea ja vei\nmukanaan Chavalin ruumiin. Oli tehty pelastustyötä jo yhdeksän päivä ja\nnyt vasta saattoivat he ensi kerran nousta ja tehdä muutaman askeleen\nkäytävässä. Mutta silloin äkkinäinen tärähdys kaatoi heidät molemmat\nmaahan. He tavottelivat toinen toisiaan pelästyneinä luullen taas\nkaikkien kauhujen alkavan toistua.\n\nMutta kaikki hiljeni eikä kuokkien iskuja kuulunut enää.\n\nÄkkiä alkoi Katarina hiljaa nauraa heidän istuessa siinä nurkassa\nvierekkäin.\n\n-- Ulkona mahtaa olla kaunista... Tule, menkäämme täältä.\n\nEtienne koetti taistella hänen mielettömyyttään vastaan. Mutta se\ntarttui hänenkin kestävämpiin aivoihin, niin että hän ei ollut selvillä\ntodellisuudesta. Katarina vaipui kuumeiseen horrostilaan alkaen\nhourailla. Suhina hänen korvissaan tuntui hänestä lintujen laululta ja\npuron lorinalta. Hän tunsi niitetyn heinän tuoksua ja hänen silmiensä\nedessä vilkkui suuria keltaisia täpliä, niin suuria, että ne näyttivät\nhänestä laajoilta ruispelloilta kirkkaan auringon kultaamina.\n\n-- Kuinka lämmintä, eikö totta? Syleile minua, olkaamme aina yhdessä,\naina!\n\nEtienne syleili häntä ja tyttö painautui hänen luokseen hyväillen ja\nlaverrellen kuin pieni onnellinen tyttö.\n\n-- Kuinka tyhmiä me olimme odottaessamme niin kauan. Minähän heti aloin\npitää sinusta, mutta sinä et ymmärtänyt, vaan olit juro. Ja muistatko\nsitten öisin kotona, kun me molemmat valvoimme ja tunsimme halua\nlähestyä?\n\nEtienneen tarttui hänen hilpeytensä ja hänkin muisteli heidän entistä\näänetöntä hellyyttään.\n\n-- Ja sinähän löit minua kerran niin, niin, läimäytit oikein molemmille\nkorville, että tuntui.\n\n-- Se oli siksi, että pidin sinusta, jatkoi tyttö. -- Minä koetin olla\najattelematta sinua, sanoin itselleni että kaikki oli lopussa, mutta\nminä olin vakuutettu, että me lopulta tulemme yhteen. Tarvittiin\nainoastaan joku onnellinen sattuma, eikö totta?\n\nEtienne sävähti koettaen pudistaa yltään tuon hourailun, mutta toisti\nhänkin:\n\n-- Ei mikään lopu koskaan. Täytyy vain olla hiukan onnea, niin voi\nalkaa kaikki uudestaan.\n\n-- Siis sinä pidät minut luonasi? Meillä on onni tällä kertaa.\n\nKatarinan voimat pettivät ja hän luisti hänen sylistään. Hänen\näänensäkin kävi tuskin kuuluvaksi. Etienne pelästyt ja puristi häntä\nvoimakkaammin rintaansa.\n\n-- Kärsitkö sinä?\n\nKatarina oikasihe hämmästyneenä.\n\n-- En, miksi niin?\n\nMutta tämä kysymys saattoi hänet järkiinsä. Hän katsoi toivottomana\npimeyteen, mursi käsiään ja ratkesi itkemään.\n\n-- Jumalani, jumalani, kuinka on pimeä!\n\nKukkivat pellot ja tuoksuva ruoho oli kadonnut, ei kuulunut enää\nleivosen laulua eikä aurinko paistanut vaan musta kuoppa ympäröi hänet,\ntulvinut ja lahonnut kaivos oli siinä, haiseva pimeys, missä he olivat\nkamppailleet jo niin monta päivää. Hän muisti lapsuudessaan kuulemiaan\nmiehestä, joka tulee kuristamaan pahoja tyttöjä.\n\n-- Kuuletko? Se on Mustamies... Tuolla hän on. Oi minä pelkään, minä\npelkään!\n\nHän vaikeni väristen. Sitten lausui hän taas kuiskaten:\n\n-- Tuo toinen on siinä taaskin.\n\n-- Kuka toinen?\n\n-- Hän, jota ei enää ole.\n\nChaval kummitteli hänen silmissään, hän puhui hänestä sekavin sanoin,\nkertoi koiraelämästä, jonka he viettivät yhdessä, kuinka hän yhden\nainoan kerran oli nähnyt Chavalin ystävällisenä Jean-Bartissa, mutta\nmuulloin oli hän milloin lyönyt häntä, milloin oli kuristaa rajuilla\nhyväilyillään.\n\n-- Hän tulee vieläkin, sen sanon sinulle, hän estää meidät kuulumasta\nyhteen. Oi, aja hänet pois, aja pois, anna minun olla luonasi.\n\nHän heittäytyi Etiennen kaulaan etsien kuumeisilla huulillaan tämän\nhuulia. Pimeys hävisi taas, Katarina näki auringon ja nauroi\nonnekkaana. Etienne sävähti tuntiessaan hänen nuorekkaan väräjävän,\npuol'alastoman ruumiinsa omaansa vastaan. Hän sulki hänet syliinsä ja\nvihdoinkin tässä pimeässä haudassa antautuivat he toinen toisilleen,\ntuntien voittamatonta halua saada tuntea onnea ennenkuin kuolevat.\nKesken toivottomuuden ja kuoleman kukoisti heidän rakkautensa.\n\nSitten ei ollut enää mitään. Etienne jäi istumaan nurkkaansa pitäen\nliikkumattoman naisen sylissään. Tunnit kuluivat. Hän luuli kauan, että\nKatarina nukkuu. Sitten kosketti hän häneen ja tunsi että hän oli\nkylmä, oli kuollut. Mutta Etienne ei uskaltanut kuitenkaan liikkua\npeläten herättävänsä hänet. Hän heltyi ajatellessaan että hän oli\nensimäinen jolle Katarina oli antautunut naisena. Nyt hän oli hänen\nvaimonsa ja mahdollisesti he saisivat lapsen. Hänen päässään liiteli\ntoisiakin mietteitä, hän kaihosi päästä yhdessä rakastettunsa kanssa\nmaailmaan ja tulevaisuuden kuvat kepeinä koskettivat hänen otsaansa,\nhäviten taas.\n\nHän tunsi voimansa yhä heikkenevän, vaivoin saattoi hän kohottaa\nkätensä tunnustaakseen, että hän oli yhä siinä hänen sylissään kuin\nnukkuva lapsi. Kaikki häipyi hänen mielestään, hän unohti, missä hän\noli ja mikä häntä ympäröi. Hänen kuulohermojaan saavutti jokin koputus\naivan hänen päänsä kohdalla, koputus kävi yhä kiivaammaksi ja\nlähemmäksi, mutta hän ei viitsinyt vastata, sillä hän oli niin\nsanomattoman väsynyt. Siten kului kaksi päivää, jolloin Katarina ei\nollut liikahtanut, hän tunnusteli häntä tuntien tyydytystä, että hän\noli siinä.\n\nÄkkiä tunsi Etienne töytäyksen. Kuului ääniä. Hänen jalkoihinsa varisi\nkiviä. Hän sai nähdä lyhdyn ja puhkesi itkemään. Hän räpytti silmiään,\nmutta ei kääntänyt niitä pois ihastuneena tuohon kalpeaan, punertavaan\npisteeseen keskellä pimeyden. Muutamat toverit nostivat ja kantoivat\nhänet, toiset kaatoivat hänen yhteen puristettujen hampaittensa väliin\nmuutamia lusikallisia buljonkia. Vasta Requillartissa tunsi hän yhden\nhenkilön, joka seisoi hänen edessään, nim. insinöri Negrelin. Ja\nmolemmat miehet, jotka olivat syvästi halveksineet toinen toisiaan,\nkapinoiva työläinen ja ylimielinen päällikkö heittäytyivät toinen\ntoistensa syliin itkien, syvästi liikutettuina kaikesta mitä oli\ntapahtunut.\n\nYlhäällä päivän valossa makasi Maheun vaimo kuolleen tyttärensä paarien\nvieressä päästäen ilmoille sydäntä särkeviä huutoja.\n\nOli tuotu ylös jo monta ruumista ja pantu riviin maahan, niiden\njoukossa oli Chavalkin, jonka luultiin saaneen surmansa maan\nvieremästä, yksi kaivosvouti ja kaksi hiilenmurtajaa, joitten pääkallot\nniinikään olivat rikki ja vatsat pöhöttyneet vedestä. Ilman tärisytti\nnaisten valitushuudot. Kun vihdoin tuotiin ylös Etienne sen jälkeen kun\nhänet oli totutettu lyhdyn valoon ja annettu vähän ravintoa, oli hän\nlaiha ja kuihtunut, tukkansa aivan harmaana, niin että joukko väistyi\nkauhistuneena hänen edestään. Maheun vaimokin vaikeni hetkeksi\nvaikeroimasta ja katsoi häneen tylsästi silmät selällään.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nKello oli neljä aamulla. Viileä huhtikuun yö lämpeni päivän vaaletessa.\nKirkkaalla taivaalla himmenivät tähdet, itäinen taivaanranta punertui\naamuruskosta, Etienne kulki suurin askelin Vandamen maantietä.\n\nHän oli viettänyt kuusi viikkoa Montsoun sairashuoneessa. Vaikka hän\noli vieläkin kalpea ja laiha, tunsi hän itsensä kyllin voimakkaaksi\nlähteäkseen sieltä. Yhtiö, joka yhä vieläkin pelkäsi kaivoksensa\npuolesta, erotti toisen työläisen toisensa jälkeen ja oli ilmoittanut\nEtiennelle, ettei hän enää saisi työtä. Sen sijaan oli yhtiö tarjonnut\nhänelle sadan frankin kannatuksen sekä antanut isällisen neuvon jättää\nkaivostyö, sillä se nyt olisi hänelle liian raskas. Mutta hän\nkieltäytyi sadasta frankista. Pluchart oli lähettänyt hänelle\nmatkarahat ja kutsui hänet Pariisiin. Hänen vanha toiveensa oli\ntoteutumaisillaan.\n\nKun hän edellisenä iltana oli lähtenyt sairaalasta oli hän viettänyt\nyön Desirin lesken luona \"Ilossa.\" Hän oli noussut aikaseen ylös\ntahtoen ottaa jäähyväiset tovereiltaan ennekuin lähtisi Marchiennesta\nkahdeksan junassa.\n\nHän ei ollut vielä nähnyt ketään. Maheun vaimo oli käynyt hänen luonaan\nsairaalassa yhden ainoan kerran, sitten varmaankin hänelle oli tullut\nesteitä. Mutta hän tiesi, että koko kaivoskylä No. 240 työskenteli nyt\nJean-Bartissa ja että Maheun vaimokin oli siellä saanut työtä.\n\nVähitellen alkoi tiellä näkyä työläisiä. Etienneä vastaan kulkivat\njurot ja kalpeat kivihiilenkaivajat. He kertoivat miten yhtiö\nväärinkäytti voittojaan. Kun kahden ja puolen kuukauden lakon jälkeen\ntyöläiset palasivat töihin, täytyi heidän taipua kaikkiin yhtiön\nmääräyksiin.\n\nKaikkialla oli työ jälleen käynnissä, Miroussa, Madeleinessa,\nCrevecoeurissa ja Victoiressa.\n\nMitä lähemmäksi Etienne tuli, sitä enemmän työmiehiä oli tiellä. He\nkulkivat kumarassa, raskain laahustavin askelin, väristen ohuissa\nvaatteissaan. Tuo pitkä jono näytti lyödyltä, mutta ei lannistetulta\narmeijalta, joka oli antanut perää ainoastaan vatsan vaatimuksesta.\n\nKestettyjen kauhujen jälkeen tunsi Etienne voittamatonta pelkoa\nnähdessään taas kaivoksen olevan työssä, sen jyrisevien koneitten\nkäyvän ja työläisten laskeutuessa maan syvyyksiin. Hän tunsi syvää\nsurua katsellessaan tovereita, unohtaen että he kerran olivat\nkivittäneet häntä, hänessä taas heräsi halu johtaa tuota\nsankarijoukkoa.\n\nHäkkien luona tungeskelevassa joukossa tunsi erään innokkaan\napulaisensa lakon ajoilta.\n\n-- Sinäkin! -- lausui hän katkerasti.\n\nTämä kalpeni, hänen huulensa vavahtivat ja hän vastasi aivankuin\npyytäen anteeksi:\n\n-- Kuinka muuten? Minulla on vaimo.\n\nHän tunsi toisiakin ryhmässä.\n\n-- Ja sinä! ja sinäkin! ja sinäkin! Ja kaikki vavahtivat vastaten\nkumeasti:\n\n-- Minulla on äiti... Minulla lapsia...\n\n-- Täytyyhän syödä.\n\n-- Entä Maheun vaimo? kysyi Etienne. He eivät vastanneet. Yksi teki\nmerkin, että hän tulee. Toiset kohottivat kätensä, jotka vapisivat\nmyötätunnosta: Oi, tuota vaimoparkaa! Kuinka kurjaa! Ja taas syntyi\nvaitiolo. Etienne ojensi heille kätensä jäähyväisiksi ja jokainen\npuristi sitä voimakkaasti ikäänkuin ilmaisten tällä käden puristuksella\näänettömän raivonsa tappion johdosta ja kuumeisen toiveensa kostaa,\nHäkki kohosi, he istuivat siihen ja katosivat kuiluun.\n\nTuli Pierron, jolla lyhty oli kiinnitetty myssyyn. Hänet oli viikko\ntakaperin nimitetty lastaajien päälliköksi, mutta työläiset pysyivät\nhänestä loitolla, sillä hän oli käynyt ylpeäksi asemastaan. Hänen oli\nnäköjään vastenmielistä nähdä Etienneä, mutta kuitenkin lähestyi hän\nrauhoittuen täydelleen, kun Etienne ilmoitti lähtevänsä pois. He\nalkoivat jutella. Hänen vaimonsa piti nyt oluttupaa \"Edistys\", sillä\nkaikki nuo herrat, jotka olivat niin ystävällisiä häntä kohtaan, olivat\nantaneet kannatuksensa. Ukko Mouque puristi myöskin ääneti Etiennen\nkättä, joka liikutti viimemainittua suuresti.\n\n-- Tuleeko Maheun vaimo tänään? kysyi hän tuokion kuluttua Pierronilta.\n\nPierron ei ollut kuulevinaan kysymystä, sillä tuo onneton nainen toi\naina onnettomuutta mukanaan, mutta sitten ikäänkuin ohimennen käskyjen\nohella viittasi hän:\n\n-- Maheun vaimo... Tuolla hän tulee.\n\nMaheun vaimo tuli vastaanottohuoneeseen housuissa ja mekossa, päässä\npäänmukainen myssy. Yhtiö, joka tunsi sääliä onnetonta naista kohtaan,\noli armosta tehnyt poikkeuksen hänen suhteensa ja ottanut hänet työhön,\nvaikka hän oli jo täyttänyt neljäkymmentä. Mutta hiilirattaitten\nlykkäämiseen hän ei pystynyt, jonka vuoksi hänet pantiin hoitamaan\nilmavaihtokonetta, joka oli pohjoiskäytävässä Tartaren alla, missä ei\nilmavaihtoa ollut lainkaan. Kymmenen tuntia yhtämittaa sai hän seistä\nsiinä pyörittäen lakkaamatta pyörää tuossa kauheassa käytävässä, missä\noli aivan paistua neljänkymmenen asteen kuumuudessa. Palkaksi sai hän\npuolitoista frankia.\n\nKun Etienne sai nähdä hänet tuossa asussa, kurjana ja muodottomana\nmiehen vaatteissa, tarttuivat sanat hänen kurkkuunsa ja liikutuksesta\nsopertaen selitti hän hänelle lähtevänsä pois ja tahtovansa sanoa\nhänelle hyvästit.\n\nVaimo katsoi häneen kuulematta, mitä hän puhui ja sanoi sitten\nsinutellen hänet jälleen:\n\n-- Mitä, hämmästytkö sinä nähdessäsi minut tässä asussa? Onhan totta,\nettä minä vannoin kuristavani sen omaisistani, joka ensimäisenä\nuskaltaisi mennä töihin. Ja nyt tulin itse, ehkä minun pitäisi nyt\nkuristaa itseni? Niin, usko pois, sen olisinkin jo aikoja tehnyt,\njollei olisi ukkoa ja pienokaisia kotona.\n\nJa hän jatkoi hiljaisella, väsyneellä äänellään. Hän ei puolustautunut,\nkertoi ainoastaan, miten oli, miten he olivat kaikki kuolla nälkään ja\nkuinka hän päätti mennä töihin, kun heidät uhattiin häätää pois\nkylästä.\n\n-- Miten on ukon laita? kysyi Etienne.\n\n-- Hän on yhtä kiltti ja siisti kuin ennenkin, mutta päässä näyttää\nolevan kaikki epäkunnossa. Häntä ei tuomittu siitä asiasta, tiedäthän.\nSen sijaan aiottiin panna hänet hulluinhuoneeseen, mutta minä panin\nvastaan, sillä sieltä olisi hänet pian lähetetty toiseen maailmaan.\nKuitenkin oli tämä juttu tehnyt meille suuren vahingon, sillä hänelle\nei nyt anneta milloinkaan eläkettä. Joku niistä herroista oli sanonut,\nettä se olisi epäsiveellistä.\n\n-- Onko Jeanlinilla jotain työtä?\n\n-- Kyllä, hänelle annettiin työtä täällä ylhäällä. Hän saa yhden\nfrankin... Oh, enhän minä valita, olivathan ne hyvin ystävällisiä\nminulle, he selittivät sen itse. Minun puolitoista frankia ja pojan\nyksi franki tekee yhteensä kaksi ja puoli. Jollei meitä olisi kuusi\nhenkeä, niin olisi tuosta riittänyt. Mutta Estellekin nyt syö yhtä\npaljon kuin muutkin ja pahinta on, että kestää vielä neljä, viisi\nvuotta ennenkuin Lenore ja Henri otetaan töihin.\n\nEtienne teki epätoivoisen liikkeen.\n\n-- Kuinka, hekin!\n\nMaheun vaimon kalpeat posket punehtuivat hetkeksi ja hänen silmiinsä\nsyttyi tuli. Mutta hänen olkapäänsä painuivat alas ikäänkuin\nylivoimaisen taakan alla.\n\n-- Kuinka muuten? Hekin samoinkuin kaikki muutkin. Kaikkien päät ovat\nsiellä menneet ja tulee heidänkin vuoronsa.\n\n-- No, no, joutukaa laiskurit! kuului Pierronin ääni. -- Menkää\nhäkkeihin, menkää, muuten emme pääse koskaan alkuun.\n\nHän heitti katseita Maheun vaimoon, mutta tämä ei liikkunut paikalta.\nHän oli jo antanut kolmen häkin mennä ja nyt vasta ikäänkuin tointuen\nja muistaen Etiennen ensimäiset sanat, lausui:\n\n-- Sinä siis lähdet täältä?\n\n-- Niin, nyt heti.\n\n-- Teet oikein. Ken suinkin voi, hakekoon työtä muualta. Olen iloinen,\nettä sain tavata sinua ja sanoa, ettei minulla ole mitään sinua\nvastaan. Oli aika, jolloin olin tappaa sinut tuon verilöylyn jälkeen...\nMutta kun ajattelee... huomaa, ettei kukaan erikoisesti ollut siihen\nsyynä. Ei, ei se ollut sinun syysi, se oli kaikkien meidän yhteinen\nsyymme.\n\nNyt puhui hän aivan tyynesti vainajistaan, miehestään, Sakariaksesta,\nKatarinasta, vain silloin kun hän mainitsi Alzirea, nousi\nkyyneleitä hänen silmiinsä. Hän oli saanut takaisin järkevän vaimon\nharkintakykynsä ja punnitsi asioita hyvin järkevästi. Isännille ei\nkoituisi onnea siitä, että he olivat tappaneet niin paljon köyhää\nkansaa. Kerran saisivat he sen maksaa. Hänessä oli tapahtunut muutos.\nHän oli nyt täysin vakuutettu, ettei tällaista voi enää kauan kestää,\nettä tuskin tarvitsee sekaantuakaan asioihin, sillä ne muuttuu kaikki\nitsestäänkin.\n\nHän puhui hiljaa, katsoen salavihkaa ympärilleen. Kun Pierron lähestyi\nheitä, lisäsi hän äänekkäästi:\n\n-- Jos sinä lähdet, niin hae kapineesi meidän luota. Siellä on vielä\nkaksi paitaasi, kolme nenäliinaa ja vanhat alushousut.\n\nEtienne teki kieltävän liikkeen.\n\n-- Ei kannata, jääkööt lapsille. Kyllä minä saan mitä tarvitsen\nPariisissa.\n\nVielä laskeutui kaksi häkkiä, ja vihdoin Pierron tohti kääntyä Maheun\nvaimon puoleen.\n\n-- Kuulkaas te siinä, teidät odotetaan alhaalla. Ettekö jo pian lopeta\njaarittelunne?\n\nMutta vaimo kääntyi häneen selin. Mitä hän siinä pöyhkeilee, senkin\nlahjottu petturi! Ei hänellä ole mitään tekemistä häkkien kanssa.\nOvathan hänen työläisensä jo kaikki työssä. Ja hän pelkästä\nmielenosoituksesta jäi seisomaan, vaikka hän värisi vedosta.\n\nEi Etienne eikä vaimo voineet keksiä, mitä vielä sanoisivat toisilleen.\nMutta heidän mielensä olivat niin alakuloiset, että he mielellään\nsanoisivat jotain vielä toinen toisilleen.\n\nSitten keksi vaimo, mitä kertoisi.\n\n-- Levaquen vaimohan on raskaana. Levaque itse on vielä vankeudessa ja\nBouteloup on sillä välin hänen sijallaan.\n\n-- Niin, Bouteloup.\n\n-- Olenko jo kertonut sinulle, että Philomene on mennyt matkoihinsa.\n\n-- Kuinka mennyt?\n\n-- Niin, erään kaivajan kanssa Pas-de-Calais'ta. Minä pelkäsin, että\nhän jättäisi molemmat lapsensa minulle, mutta hän otti ne mukaansa.\nMitä sanot siitä? Itse sylkee verta, mutta mies pitää olla...\n\nEnempää he eivät puhuneet. Häkki odotti häntä ja häntä huudettiin\näreästi uhaten sakottaa. Hänen täytyi mennä ja hän puristi Etiennen\nkättä jäähyväisiksi. Hänenkin puristus ikäänkuin ilmaisi lujaa uskoa,\nettä he tapaavat toisensa vielä kerran, kun jälleen alkaa heidän\ntoimintansa ja hänen silmistäänkin loisti tyyntä varmuutta!\n\n-- Siinäpä on peijakkaan laiskuri! huusi Pierron.\n\nHänet työnnettiin häkkiin, missä istui jo neljä entisellään. Annettiin\nmerkki, häkki irtaantui paikaltaan ja hävisi näkyvistä, vain\nrautaköydet pyörivät tavattomalla nopeudella.\n\nEtienne jätti kaivoksen. Lajitteluvajan luona näki hän jonkun olennon\nistuvan hiilikasalla sääret ojennettuina. Se oli Jeanlin, joka\nlajitteli suuria hiiliä. Hän piti suuren hiilipalan polviensa välissä\nja hakkasi siitä vasaralla liuskakiveä. Hieno hiilipöly peitti hänet\npaksulla kerroksella, että Etienne tuskin saattoi eroittaa pojan\nteräviä kasvojen piirteitä.\n\nEtienne kulki maantietä myöten syviin ajatuksiin vaipuneena.\nKaikellaisia mietteitä sekasin vilisi hänen aivoissaan. Mutta raitis\nilma ja kirkas taivas pään päällä vähitellen virkistivät hänet ja hän\nhuoahti helpotuksesta. Aurinko nousi mahtavana taivaanrannalla valaen\niloisia kultasia säteitään yli koko tasangon idästä lanteen. Siinä\nheräsi elämän iloa, nuoruuden väreilyjä, kuului heräävän luonnon ääniä.\nElämä oli niin kaunis ja vanha maailma tahtoi vielä kerran tuntea\nkevättä. Tämän toiveen valtaamana Etienne hiljensi askeleitaan\nkatsellen oikealle ja vasemmalle tuntien kaikkialla kevään riemua.\nHän ajatteli itseään, tunsi itseään voimakkaaksi, karaistuksi\nkokemuksistaan kaivoksen pohjalla. Hänen kasvatuksensa oli päättynyt,\nhänestä oli tullut vallankumouksellisen armeijan itsetietoinen\nsotamies, joka julisti sodan voimassa olevalle yhteiskuntamuodolle. Hän\noli iloinen ajatellessaan, että Pluchart oli kutsunut hänet, että\nhänkin kerran tulisi Pluchartin tapaiseksi puhujaksi, jonka sanoja\nkuultaisiin, ja hän mielessään jo valikoi sanoja tuleviin puheisiinsa.\nPorvarillinen sivistys synnytti hänessä vielä syvempää vihaa\nporvaristoon. Työläiset, joitten ominainen ilkeä haju häntä vaivasi,\nherättivät hänessä voimakasta halua kohottaa nuo työläiset, näyttää\nkuinka jaloja he ovat, näyttää, että heissä yksin cm voima ja mahti,\njoista ihmiskunta voi saada uudistuksensa. Ja hän kuvitteli mielessään\nseisovansa puhujalavalla, juhlien kansan voittoa.\n\nJos toisen luokan täytyy hävitä, niin eikö ole selvä, että nuori ja\nvoimakas kansanluokka astuu heikentyneen porvariston tilalle? Uusi veri\nsynnyttää uuden yhteiskunnan. Ja tässä toiveessa yhteiskunnan\npikaisesta uudistumisesta ilmeni hänen uskonsa pikaiseen työläisten\nvallankumoukseen.\n\nHän kulki yhä eteenpäin iskien kepillään maantien kiviin. Nyt oli taas\nalkanut huonosti palkattu koirantyö. Hän oli kuulevinaan alhaalta\nseitsemänsadan metrin syvyydestä kumeita yhtämittaisia kuokaniskuja.\nMutta vaikkakin he ovat lyödyt, ovat he näyttäneet voimansa, he olivat\noikeuden vaatimuksillaan herättäneet kaikki Ranskan työläiset. Siksi ei\nheidän tappionsa rauhoittanutkaan ketään. Montsoun suurporvarit\nvoitostaan huolimatta vaanivat pelokkaina, olisiko työläisten\näänettömyydessä jokin uusi uhka, heidän läheinen perikatonsa. He\nymmärsivät, että vallankumouksen täytyy välttämättä puhjeta uudelleen,\nmahdollisesti hyvinkin pian suurlakossa, silloin kun kaikki työläiset\nsopivat keskenään ja apukassojensa avulla voivat kestää monta\nkuukautta.\n\nEtienne kääntyi vasemmalle Joisellen tielle. Hän muisti, kuinka hän\ntäällä oli estänyt joukon hyökkäämästä Gaston-Mariehin. Etäältä näkyi\nauringonpaisteessa monen kaivoksen tornit, Mirou oikealla, Madeleine ja\nCrevecoeur vierekkäin. Kaikkialla oli työ käynnissä, maan alla iskivät\ntyöläisten kuokat tasangon toisesta päästä toiseen.\n\nHän jatkoi mietelmiään, tullen yhä enemmän vakuutetuksi siitä, että\ntäytyy hiljalleen järjestyä, liittyä yhdistyksiin, kun vaan lait\nsallivat sen. Ja silloin kun miljoonat työläiset ovat järjestyneet\nmuutamia tuhansia toimettomia vastaan, silloin täytyy ottaa valta omiin\nkäsiinsä. Kuinka ihana olisikaan totuuden ja oikeuden herääminen!\n\nTuo ilkeä jumala tuntemattomassa pyhäkössään, jossa onnettomat olivat\nlihottaneet sitä omalla verellään, kertaakaan näkemättä sen kasvoja, se\njoutuisi silli hetkellä perikatoon ja kuolisi.\n\nEtienne kääntyi nyt Vandamen tieltä ja astui kivitetylle tielle.\nOikealla oli Montsou, suoraan edessään näki hän Voreux'n rauniot,\ntuo kirottu kuilu, missä koko ajan oli kolme pumppua työssä.\nTaivaanrannalla näkyi toisia kaivoksia: Victoire, Saint-Thomas,\nFeutry-Cantel. Pohjoisessa kohosi savu korkeista sulatusuunien\npiipuista. Hänen piti jouduttaa askeleensa, jos hän aikoi ehtiä\nkahdeksan junaan, sillä hänellä vielä oli kuljettavana kuusi\nkilometriä.\n\nMutta hänen jalkojensa alla yhäti kuului kuokkien iskuja. Kaikki\ntoverit olivat siellä maan alla, hän tunsi heidän saattavan häntä askel\naskeleelta. Eikö juuri tämän valkojuurikaspellon alla seisonut Maheun\nvaimo kumarassa uupuneena säestäen raskaalla käheällä hengityksellään\nilmavaihtokoneen lakkaamatonta kitinää? Huhtikuun aurinko loisti koko\nkomeudessaan taivaalla lämmittäen synnyttävää maata. Sen äidillisestä\nhelmasta puhkesi esiin uusi elämä, viheriät hiirenkorvat puhkesivat,\npelloilla alkoi ruoho viheriöidä. Siemenet kypsyivät ja paisuivat\nkaikkialla, puhkaisivat maanpinnan pyrkien valoon ja lämpöön. Elämän\nnesteet vuosivat yli äyräittensä ja siemenet läpäsivät maanpinnan\ntuskin kuuluvalla suutelon äänellä. Mutta alhaalla toverit yhä jyskivät\nja heidän iskunsa kuuluivat täällä selvemmin aivankuin lähempänä\nmaanpintaa. Auringon lämpöisten säteitten alla maa ikäänkuin elostui\nnoista mahtavista iskuista. Sen uumenista kasvoi miehiä, musta, kostava\narmeija, joka hitaasti kypsyi maanalaisissa käytävissä, valmistaen\ntulevan vuosisadan satoa, ja jonka oraat pian puhkaisivat maapinnan.\n\n(LOPPU.)\n\n\n\n"]