[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$ffWeKlUwGX0_YABMrgCAuP9x2hQskVUr1v14YuXeKKHk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},1342,"Tuskaa","Kataja, Väinö",1867,1914,"1342-kataja-vaino-tuskaa","1342__Kataja_Väinö__Tuskaa","Kuvaus Raukoilta rajoilta","romaani",[],[],"fi",1907,null,11477,69742,false,52384,[23],"Finnish fiction -- 20th century",[25],"Novels","\"Tuskaa: Kuvaus raukoilta rajoilta\" by Väinö Kataja is a novel written in the early 20th century. The story centers around a young gentleman named Waltteri Ulfsköld, a forest manager from southern Finland, who travels north for a position in Lapland. As he journeys through the cold landscapes of Finland, he grapples with his emotions and curiosity about the unfamiliar territory and its people, particularly about a mysterious character known as Eila.  At the start of the novel, we follow Waltteri as he travels by train and then by horse-drawn sleigh toward his new position, feeling both excited and apprehensive about his impending move to Lapland. He is depicted as a well-educated young man, unused to the harsh realities of northern life. Upon nearing his destination, he experiences a mingling of anticipation and trepidation as he reflects on the fantastical tales he has heard about the region. The narrative beautifully paints his initial encounters in the wintry setting, the cultural juxtaposition he faces, and hints at the deeper connection he will form with Eila, the local girl whose life is intertwined with the enchanting yet challenging essence of Lapland. (This is an automatically generated summary.)",[],266,"Nuori metsänhoitaja jättää mukavan elämänsä eteläisessä Suomessa ja matkustaa Lappiin etsiessään uusia kokemuksia. Teos kuvaa herrasmiehen ja paikallisen neidon välistä suhdetta sekä erämaan karua arkea, jossa menneisyyden salaisuudet aiheuttavat tuskallisia koettelemuksia.","Väinö Katajan 'Tuskaa' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1342. E-kirja\non public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","TUSKAA\n\nKuvaus Raukoilta rajoilta\n\n\nKirj.\n\nVÄINÖ KATAJA\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Oy,\n1907.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nTäyttä vauhtia hurisi juna Pohjanmaalle. Toisen luokan vaunussa lojui\nhuolettomassa asennossa nuori, komea herrasmies. Hän oli laittautunut\naivan ajanmukaisimpaan pukuun, ja hänen hienoista kasvoistaan saattoi\npäättää, että hän oli hemmotellen kasvatettu ja ettei hän ollut\npuutteen päiviä elämässään nähnyt.\n\nUlkona oli jo pimeä. Talvipäivä on niin peräti lyhyt Pohjolassa, sammuu\nheti kun valkeneekin. Nuori matkustaja koetti kuluttaa aikaansa\nlukemalla, mutta usein hän silmäsi kelloonsa ja haukotteli\ntyytymättömänä. Ei ollut puhekumppania ketään. Matkustajat olivat sitä\nmukaa vähenneet, mitä pohjoisemmaksi tultiin, niin että hän nyt istui\nvaunussa aivan yksin.\n\nJunan pysähtyessä asemille hän riensi ulos jaloittelemaan. Näki paksuja\nlumikinoksia luoduksi huoneiden seinämille ja käytävien väliin.\n\n-- Onpa täällä lunta, -- hän ajatteli. -- Näkyy, että tullaan\nPohjanmaalle.\n\nHänestä alkoi tuntua jo somemmalta, mitä pohjoisemmaksi pääsi.\n\n-- Kunhan nyt tämä viimeinen taival katkeaisi, jotta pääsisi tästä\ntoisenlaiseen kyytiin, -- ajatteli hän ja haukotteli mielihyvästä,\noikaisten levänneitä jäseniään.\n\nNuori matkustaja oli metsänhoitaja, joka oli hakenut itselleen\nviransijaisuuden aina Lapista asti. Hän oli nimeltään Waltteri\nUlfsköld, kotoisin Etelä-Suomen rikkaimmalta kulmalta. Ei ollut hän\nkoskaan käynyt näinkään pohjoisessa. Mutta hänen oli pitkät ajat tehnyt\nmielensä Lappiin. Hän oli kuullut niin paljon kerrottavan Lapin\nelämästä, niin satumaisia tarinoita kummallisesta, leivättömästä\nmaasta, jossa kuljettiin poroilla ja jonka taivas oli öisin valjujen\nrevontulten peittämänä.\n\nHänen mieleensä johtui lähtö varakkaiden vanhempiensa kotoa. Äiti ja\nsiskot itkivät, isä käveli edestakaisin, mutta sanoi vihdoin:\n\n\"No, käypä vain Lapissa huutijärvellä, -- luulen, että piankin\nkyllästyt pakkaseen ja poronkyytiin...\"\n\nÄiti oli varma siitä, ettei hän enää koskaan näe poikaansa, ja sisaret\nkoettivat viekotella häntä jäämään kotia edes täksi talveksi. Mutta hän\nei ollut mihinkään suostunut. Täytyihän hänen tutustua maahansa ja\nkansaansa, ja tänne pohjoiseen hän muuttaa sittenkin, kun saapi\nvakinaisen viran. Kyllä hän jo tunsi eteläosan maata, mutta laaja\nleivätön Lappi oli ikäänkuin vieras valtakunta...\n\nJuna tulla porhalsi Oulun asemalle. Hän nousi vaunusta, kävelläkseen\njunan seistessä. Turkkeihin pukeutuneita ihmisiä liikuskeli\nasemasillalla. Liike näytti hyvin vähäiseltä, eikä kellään ollut kiire.\nJo ennen junan vihellystä hän kiipesi vaunuunsa. Ei ainoatakaan\ntuttavaa hän ollut nähnyt, eikä hänellä tosin monia ollutkaan täällä\nPohjanmaalla.\n\nMutta junan lähtiessä liikkeelle hän ilmestyi taas vaunusillalle,\nmielihyvin silmäillen valaistua kaupunkia, jonka ohi juna vaivaloisesti\njytisi. Sehän olikin komea kaupunki somine ympäristöineen!\n\nMutta kun juna suuren, mahtavan sillan yli mentyä kääntyi kaaressa\npohjoista kohden, puhalsi vastaan vihainen, pureva tuuli, joka tarttui\nposkipäihin kuin rauta. Ja pakkanenkin tuntui kiihtyvän. Kiskot\nnaukuivat ja valittivat, ja taivaalla vilkkuivat ja hyppelivät kirkkaat\ntähdet kuin vilussa nekin.\n\nHän vetäysi vaunuunsa, sytytti tupakan, hykerteli käsiään ja sanoi\nitsekseen:\n\n-- Onpa... onpa raitis tuuli tuolta pohjoisesta... Ja hetken kuluttua:\n\n-- Se oli Pohjolan tervehdys... niin jäisen kalsea.\n\nOhi mennessään antautui junailija puheisiin.\n\n\"Nyt sitä ollaan viimeistä taivalta katkaisemassa\", hän sanoi\nWaltterille.\n\n\"Niinpä ollaan. Vahinko vain, että on näin pimeä, ettei näe\nympäristöä... Mutta kyllä tuntuu tuuli olevan tuima täällä\nPerä-Pohjolassa... Kuinkahan kipakka lieneekään Lapissa!\"\n\n\"Vai Lappiin asti herra matkustaa! Olen minäkin kerran käynyt Kittilän\nkirkolla.\"\n\n\"Olette täältä Perä-Pohjolasta kotoisin?\"\n\n\"Täältä olen Oulun paikoilta.\"\n\nHe pääsivät keskustelun alkuun, ja junailijalla oli paljon kertomista\nnäistä pohjoisista oloista. Tiesi hän selittää Lapinkin elämää.\n\n\"Kyllä siellä nuori mies toimeen tulee, kun oppii porolla ajelemaan\neikä kursaile, jos yösija sattuu kolkompi\", sanoi hän.\n\n\"Täytyy tottua.\"\n\nWaltterin valtasi omituinen tunne, joka ei ollut iloa eikä surua; se\noli kummallista uteliaisuuden ja pelon sekaista kuisketta, joka piti\nsydäntä rauhattomana. Hänestä tuntui niinkuin veturi ei tahtoisi oikein\ntehtäväänsä toimittaa, niinkuin vaunutkin olisivat vastahakoiset\nmenemään tänne nietoksien ja vihaisen viiman keskelle...\n\nHän rohkaisi mieltään, veti naapukan korvilleen ja työntyi\nvaunusillalle. Tuuli oli nurja, ja vauhti viskoi hänen silmilleen\nlumihiutaleita. Kuu oli noussut, ja hän näki kahden puolen tasaisia,\nikäviä maisemia, pientä kuusikkoa, joka näytti häpeävän surkeuttaan.\nHänestä tuntui kuin vaivaisen, lumen peitossa olevan metsän läpi jo\nvilkkuisi viheliäisyys, kylmä ja nälkä, ja kuin tämä ympäristö olisi\nvain valju kuva siitä surkeudesta, johon hän oli menossa...\n\nMutta juuri silloin kiljui veturi, hihkaisi oikein voimiensa takaa, ja\nsamassa vaivaiset metsät katosivat ja juna kiiti vankan kylän läpi,\njysähti sillalle ja yli viuhahti. Waltterin alakuloiset ajatukset\nkatosivat kuin tuuleen, ja suuri repäisevä tunne täytti hänen\nsydämensä...\n\n-- Tämä on sitä suurta Pohjolaa! -- hän ajatteli.\n\nTuntui kuin vauhti enenisi, mitä likemmäksi maan pohjoisinta asemaa\npäästiin, -- niinkuin olisi veturi koonnut viimeiset voimansa\npuskeakseen vauhdilla keskelle kinoksia ja tulenpalavaa pakkasta...\n\nHän näki edessään leveän, lumisen joen rannalla kaksi kaupunkia kuun\nkalpeassa valossa. Sieltä tuikkivat tulet ja pohottivat korkeat\nvalkoiset kinokset. Tikoitettua tietä ajoi hevosia kahtaanne päin --\nolihan täällä liikettä niinkuin muuallakin. Samanlaisilta näyttivät\nihmisetkin. Ei hän tavannut yhtään lappalaispukua, hyvinpuettua kansaa\nvain, joka haastoi selvää suomea...\n\nKaikki alakuloiset ajatukset katosivat, ja ennakkoluulot häipyivät. Hän\nantausi puheisiin, tiedustellen yhtä ja toista tulevasta matkastaan. Ei\nkukaan pelottanut, kaikki sanoivat: \"Jaa... sinne menee, että vinkuu...\nhevoskyydillä ensin, porolla loppumatka...\"\n\nHän otti ajurin ja ajoi kaupunkiin, jonka ainoassa ravintolassa aikoi\nlevähtää yönsä ja varustautua tulevaa matkaa varten.\n\n\n\n\nII.\n\n\nTähän asti hän oli matkustanut hevoskyydillä, vaikka viimeinen taival\nolikin ollut aivan ummessa. Kulku oli ollut uuvuttavan hidasta, kun\nhevonen kahlasi verkkaan lumessa, taival tuntunut pitkältä kuin\niankaikkisuus, ja vähäväliä hän oli kärsimättömänä kysynyt\nkyytimieheltä:\n\n\"Joko olemme puolivälissä taivalta?\"\n\n\"Olisi jo aikaa oltu, mutta tämä viimeinen näyrä sää peitti jäljen ja\npani paksulta lunta.\"\n\nPalellutkin oli, sillä pakkanen oli edessä yhä kiihtynyt.\n\nOli vihoviimein päästy lappalaisen asuntoon, joka oli rakennettu kahden\npitäjän keskipalkoille. Siitä tuli porokyydin alkaa.\n\nMielihyvän tunne täytti hänen sydämensä hänen työntyessään kotaan ja\nnähdessään ihmisiä istuvan tulen ympärillä kiehuvasta padasta\nporonlihaa urkkien. Hän oli mielikuvituksessaan usein kuvaillut\nlappalaisten elämää, mutta todellisuus näytti nyt aivan erilaiselta.\nMutta ollen rohkea ja puhelias hän toivotti hyvää ehtoota ja kysyi,\nsaisiko kahvia.\n\nKodassa olijat katselivat uteliaasti susiturkkiin kääriytynyttä uljasta\nnuorta miestä ja tarjoutuivat häntä auttamaan. Hän riisui turkkinsa,\npudisti sen kauluksesta huurretta, haki savukelaatikkonsa ja pani\ntupakaksi. Isäntä tarjosi hänelle lieden äärestä oman paikkansa, johon\nhän huolettomasti heittäysi pitkäkseen.\n\nHänen viimeinen kyytimiehensä oli taivalta tultaessa kertonut tämän\nlappalaisen, Lassi Holsterin, elämästä. Upporikas kuului olevan, ja\npojillakin oli omat pororaitionsa. Kaksi nuorinta poikaa oli vielä isän\nluona.\n\n\"Tämä Lassi Holsteri se juuri on eteläisimpiä lappalaisia. Näillä\nmailla hän enimmäkseen porokarjoineen oleskeleekin\", oli kyytimies\nviimeksi sanonut.\n\nJa heidän alkaessaan lähestyä kotaa hän oli lohduttanut:\n\n\"Kyllä siinä kodassa ruokaa on ja juomaa, ja mitä ihminen tarvitsee. On\ntämän kautta monta herraa mennyt talvella ja kesällä. Olen minäkin\ntähän ennen yhden herran kyydinnyt...\"\n\nWaltteri oli asettunut turkkinsa päälle ja loikoi siinä tulen ääressä\njäseniään lämmitellen. Emäntä toimitti hänelle pian kahvia, johon oli\nsekoittanut poronjuuston viipaleita.\n\n\"Oletteko kaikki tähän perheeseen kuuluvia?\" kysyi hän, ympärilleen\nkatsellen.\n\nLassi Holsteri kertoi:\n\n\"Nämä kaksi miestä tässä minun vieressäni ovat suomalaisia,\nnaapuripitäjästä, Ovat tässä vain matkansa varrella levähtämässä\nniinkuin sinäkin. Tuo tuossa on minun vaimoni, ja tämä on nuorin\npoikani.\"\n\nNuori metsäherra katseli kysyvin silmin jokaiseen. Isäntä oli\npienoinen, kuivettunut, pikkusilmäinen äijänkäpy, naama kuin parkittu.\nEmäntä oli nuoremman näköinen, eivätkä hänen kasvonsa olleet niin\nkulmikkaat kuin isännän. Nuorin poika oli vikkelä kuin orava,\nkymmenvuotias. Nuo kaksi suomalaista tunsi helposti kasvojen muodosta,\nvaikka hekin olivat pukeutuneet lappalaiseen tapaan. Mutta emännän\nvieressä istui nuori lappalaistyttö, jonka kasvoja Waltteri ei ollut\nnähnyt, sillä ne olivat aina pois päin käännetyt. Pitkä, musta palmikko\nnäkyi kuitenkin, ja sivulta päin vähän punaista poskea...\n\nIsäntä ei ollut maininnut tytön nimeä, vaikka oli esitellyt muut\nkodassa olijat. Minkähäntähden?\n\nWaltterin teki mieli kysyä, kuka tyttö oli, mutta hän hillitsi\nkuitenkin uteliaisuutensa ja tiedusti sen sijasta:\n\n\"Kuinkahan minä nyt tästä edespäin pääsen matkaani jatkamaan? Poron\npulkassa en ole koskaan istunut, eikä minusta taida olla kovin pitkälle\ntaipaleelle hiihtämäänkään.\"\n\n\"Ovat tästä päässeet muutkin herrat, Lappiin päin pyrkiessään\",\nlohdutti isäntä. \"Mutta tottakai sinä levähdät ennenkun taipaleelle\nlähdet?\"\n\n\"En ole väsynytkään\", vastasi hän, vaikka tunsi kankeaa uupumusta\njäsenissään. Hän oli tottunut hienostuneihin tapoihin eikä ollut\nkoskaan tuntenut tai nähnyt todenteolla rahvaan elämää, joten häntä\ntämä kummallinen ympäristö oudostutti ja vieraannutti. Mutta tännehän\nhänen mielensä oli palanut, tänne ollut semmoinen kummallinen veto,\netteivät mitkään pelotukset lannistaneet... tänne leivättömään Lappiin,\npakkasten ja susien kotomaahan... Hänen täytyi olla mies, kestää kuin\nmies ja mukaantua... vaikka mihin...\n\nJa palautuen huolettomuuteen, joka oli hänen luonteensa pohjapiirre,\nhän tarttui savukelaatikkoonsa ja tarjosi siitä jokaiselle.\n\nMutta ojentaessaan laatikon outoa tummatukkaista tyttöä kohti hän osui\ntarkemmin silmäämään hänen muotoaan. Kasvot olivat tavattoman kauniit\nja säännölliset, ja poskien puna hienoa kuin silkkinen sametti...\nHipiäkin oli valkoinen ja sileä, huulet kuin mansikat ja hampaat aivan\nverrattoman tasaiset ja valkoiset...\n\nTyttö otti ujostelematta savukkeen, sytytti sen pään tulessa ja alkoi\ntuprutella sauhuja.\n\nWaltteri pani merkille, että tytön käsi oli hyvinmuodostunut, valkoinen\nja puhdas, ja että oikean käden pikku sormessa oli jouhinen sormus.\n\n\"Kas Eilaakin, kun polttaa!\" huudahti samassa kymmenvuotias poika ja\nalkoi sitten hänkin vieraalta tupakkaa pyytää.\n\n\"Saako hänelle antaa?\" kysyi Waltteri isään kääntyen.\n\n\"Ka, anna hänelle vain tuliaisiasi\", vastasi isä välinpitämättömästi.\n\nPoika sytytti hyvillään savukkeen ja virkkoi: \"Menneentalvellisella\nherralla oli paksumpia.\" Talonisäntä, joka häntä oli kyydinnyt, tuli\nsamassa ulkoa puhellen:\n\n\"Pakkanen tuntuu kiihtyvän... ja taivaan valkeat palavat kuin\ntulessa... Pitää tästä panna paluumatkalle... jos olisi poro, niin pian\ntästä laskisi rantamaille...\"\n\nHän alkoi valmistautua matkaan arvellen:\n\n\"Olisi yöpyäkin sopinut, vaan ei käy jättäminen hevosta seisomaan\npakkaseen.\"\n\nKodassa lieden ääressä tuntui lämpöiseltä. Poronjuustokahvi, joka oli\nväkevää ja mustaa kuin terva, maistui Waltterista ensin äitelältä ja\nkarvaalta, mutta lämmitti hyvin ja virkisti mieltä. Hän joikin useita\nkupillisia ja kiitellessään sanoi:\n\n\"Tässä on nyt ensimäinen ateria näillä mailla ja tämänlaisessa\ntilassa... Hyvää on, kyllä tässä elämään pääsee...\"\n\nIllempana, kun hänkin oli syönyt aika annoksen poronlihaa, hän kysyi\nisännältä:\n\n\"Mutta kenet minä saan oppaaksi ja kyytimieheksi tälle seuraavalle\ntaipaleelle, joka kuuluu olevan niin pitkä ja taloton...?\"\n\nHetken mietittyään aloitti isäntä ikäänkuin omia ajatuksiaan ääneensä\njatkaen:\n\n\"Sitä minä tässä jo olen heti tultuasi ruvennut miettimään, miten\nparhaiten matkaasi pääsisit jatkamaan. Veres tässä kyllä on jälki --\nnuo miehet ovat sitä tämän viimeisen näyrän sään jälkeen tulleet, --\nmutta ei sitä hyvä oudon ole osata, kun ei maita tunne eikä merkkiä\ntiedä ottaa tunturien huipuista. Minun ei sallisi aikani lähteä, ja tuo\npoikakin on vielä nuori -- jos eksymään sattuisi. Mutta hyvä ajokas on\nminulla lainata... Tuo Eila se on sinne päin aikonut lähteä... Jos\nlähtee, ja kun hänen peräänsä porosi panet, niin jo perille kostut,\nsaavuttakoon vaikka kehnokin ilma... Eila tuntee näillä paikoin ja\nmuuallakin kaikki kulkutiet, ja hänellä on myös sellainen ajohärkä,\nettä jo taival katkeaa.\"\n\nIsäntä loi puhuessaan Eilaan kysyvän silmäyksen, samoin kuin\nWaltterikin.\n\nWaltteri tuli nyt vielä tarkemmin katsoneeksi Eilaan. Hän huomasi, että\nEilalla oli sievä suu, ja tavattoman valkoiset ja tasaiset hampaat\nvälkkyivät kuin helmet huulten mennessä hymyyn. Eila katsoi\nveitikkamaisesti Waltteriin ja sanoi nauraen: \"Jos olette yhtä huono\nporolla ajaja kuin sekin herra, joka Norjasta kerran ajoi perässäni,\nniin... hän ei pysynyt pulkassa ollenkaan. Mutta hän tosin olikin lyhyt\nja lihava kuin pallo, ja te olette pitkä ja siro kuin korpikuusi...\"\n\n\"No, minä kuitenkin koetan pysyä pulkassa\", vastasi Waltteri yhtyen\nmuiden nauruun.\n\nHetken kuluttua, kun Eila oli poistunut poroaan katsomaan, kysyi\nWaltteri isännältä:\n\n\"Kuka hän on, tuo Eila? Kenen tytär? Onko lappalainen? Ei hän näytä\nlappalaiselta...\"\n\n\"Sanotaan olevan sen kuuluisan Kiveliön kävijän tytär. Liekö sitten\nhänen vai kenen, en tiedä.\"\n\nSen enempää ei isäntä selittänyt.\n\nWaltterille tehtiin kodan parhaalle paikalle vuode, pehmoisille,\nliukkaille porontaljoille. Hän veti lämpimän sudennahkaisen turkkinsa\nylleen ja päätti nukkua ja unohtaa koko muun maailman.\n\nMutta kun kotaan oli tullut hiljaisuus, alkoi hänen mielikuvituksensa\nmellastaa kuin öinen kyöpeli.\n\nMikä oli ollut se kumma halu, joka oli ikäänkuin rautakouralla vetänyt\nhäntä tänne Pohjolaan? Mikä oli saattanut hänet jättämään kotinsa ja\nvanhempansa ja tarjotun viran Etelä-Suomessa? Olivatko syynä ne\nkertomukset, joita täältä oli kuullut, tästä kummallisesta,\nsuurenmoisesta ja satumaisesta luonnosta ja tästä lumotusta ilmasta?\nHän ei saanut selvää tunteistaan. Sen vain tiesi, että mieli tänne\nteki, halu seikkailuihin ja outoihin oloihin. Hän oli nauttinut\nkaikesta matkan varrella: vuorisista maisemista, kuun loistosta,\nrevontulten loimusta ja yhä kiihtyvästä pakkasesta.\n\nHän ei vielä ollut katunut lähtöään eikä ollut koti-ikävä vaivannut.\nNiinhän se vielä oli maailma täällä kuin muuallakin Suomessa. Samoja\nmänniköitä ja maita, hyvin rakennettuja kyliä joen varrella ja\nystävällisiä ihmisiä. Mutta vuoret olivat niin tavattoman laajoja ja\nkorkeita alastomine lakineen ja louhikkoisine kylkineen. Ja kummallinen\nhämärä oli aina, aamuhämy kiinni iltahämyssä...\n\nEi hänellä nytkään ollut mitään valittamista eikä vaikeroimista\nvastoinkäymisistä. Ei niin mitään! Olihan hän Evollakin ollessaan ja\ntehdessään toveriensa kanssa retkiä sydänmaalle päin usein yöpynyt\nlikaisempaankin paikkaan...\n\nLapin taivas... revontulet palamassa... poro juoksee, jotta koivet\nnaksuu... ja pureva pakkanen on... sitä oli hän mielessään kuvaillut\nvelttoina sumuisina päivinä Helsingin katuja kävellessään.\n\nEhkäpä nyt näkee senkin, saapi oikein syliin ottaa ja kouralla\ntunnustaa...\n\n-- Eila, -- jatkoi hän ajatuksiaan. -- Eila! Mikä nimi se lienee? Kai\nlapinkielinen, ja sievältä se korvissa tuntuu. \"Kiveliön kävijän\"\ntytär... Kuka lieneekin, mutta kaunis on, hurja kuin synti...\n\nJa vaikka hän ummisti silmänsä ja koetti ajatella erästä toista kuvaa,\njoka oli jäänyt hänen mieleensä siellä suurkaupungin vilinässä, pyrki\nEila sittenkin sen viereen. Se toinen oli kyllä sievä ja siro ja\nlahjakas, mutta ei ollut hänen vartalonsa niin muhkea, ei tukkansa niin\ntumman kiiltävä, eivätkä hampaat välkkyneet niin kauniisti ja suloisen,\nviehättävän puhtaasti. Sen toisen hampaiden lomissa vilkkui\nkultakiilto, ja huulien puna oli veretöntä ja ikäänkuin pois kulunut...\nMutta Eilalla oli kuin... ei hän muistanut koskaan nähneensä niin\nsievää suuta eikä niin kauniita, tasaisia ja valkoisia hampaita...\n\nMikä ääretön sulo saattoi mahtua yhteen ainoaan naisen muotoon!\n\nJa yön hiljaisuudessa muistui hänelle mieleen, millä häntä toverit\nkiusasivat, kun he erojaiskekkereillä istuivat Ylä-Kämpissä\nHelsingissä. He olivat sanoneet, että kyllä käy hänelle niinkuin\nkaikille muillekin, jotka sinne Lappiin päin ovat menneet... että\nrakastuvat... ja sittenkun lapsilauma alkaa lukuisammaksi tulla... niin\nmenevät avioliittoon...\n\nHäntä melkein nauratti. No, hutikassahan siellä kaikki olivat... Mitäpä\nniistä, päihtyneitten laverruksista...\n\nMutta hän ei vain saanut unta. Muut nukkuivat. Eila nukkui aivan\nlähellä. Hän oli kuulevinaan tytön hengityksenkin, eikä hän saanut\ntämän kuvaa pois mielestään. Hänen vilkas mielensä kuvaili jo, kuinka\nhe poroilla ajoivat halki avaran tunturimaailman... Eila edellä, hän\nperässä... Eila lauloi. Taivaalla tähdet hyppelivät, tunturien\npäällitse loimusivat revontulet, ja vaarojen rinteillä näkyi\nporolaumoja...\n\nHän heräsi haaveistaan, kun kodassa olevat hännättömät porokoirat\nkarkasivat äristen ja kimakasti haukkuen ovelle...\n\n\"Huuti siellä, Tira ja Muju\", ärähti niille isäntä, joka samassa\nheräsi.\n\n\"Liikkuiko siellä ulkona joku?\" tiedusti Waltteri.\n\n\"Meni tästä sivu Raitio-Juoso Yllästunturille\", vastasi isäntä, komensi\nvielä kerran koiriaan ja asettui levolle.\n\nPuoliyön jälkeen Waltterikin nukahti, mutta levottomaan uneen.\n\nHän heräsi siitä, että Eila seisoi hänen vieressään, kosketti\nolkapäähän ja sanoi:\n\n\"Jos minun matkassani lähdette, niin herätkää juomaan kahvia.\"\n\nEilan ääni oli kirkas kuin kristalli, ja kun ei hänellä ollut lakkia\npäässään, näki Waltteri hänen pitkän mustan palmikkonsa ulottuvan\nlanteille. Hän näytti olevan herttaisen hyvällä tuulella, aamuvirkkuna,\nsuu ja silmät hymyssä.\n\nWaltteri hieroi silmiään oikein nähdäkseen, kirposi sitten ponnahtaen\nylös reilusti ja kehaisi:\n\n\"No vaikka heti minä olen valmis...\"\n\nSillä välin kun isäntä valmisteli Waltterille poroa valjaisiin,\nantautui hän puheisiin Eilan kanssa.\n\nOliko pitkä taival? Oliko taloton? Kuinka kauan suunnilleen\nviivyttäisiin välillä?\n\n\"On matkaa, on taivaltakin, mutta puolivälissä on kota. Tämmöisellä\npakkasella katkeaa taival hopusti, sillä minulla on tulinen ajokas,\njoka samalla tuntee tämänkin tien.\"\n\n\"Mutta jos minä en pysy pulkassa... putoan pois, jään nietokseen ja\nporo karkaa\", epäili Waltteri ja loi Eilaan pitkän kysyvän katseen.\n\n\"Kyllä aika mies pulkassa pysyy... noin siro ja notkea mies vallankin\",\nnauroi Eila. \"En ole kuullutkaan, että mies pulkasta putoaisi...\"\n\n\"Vai ei ole Eila semmoista kummaa kuullut\", sanoi Waltteri\najatuksissaan, ja hänelle tuli villi halu lähestyä Eilaa ja suoria\nsiinä hänet syliinsä...\n\nHän hillitsi itsensä kuitenkin ja kysyi sen sijaan:\n\n\"Tuleehan Eila aina kirkonkylään asti?\"\n\n\"Niille paikoin minä tulen, vaan kyllä te jo Karhu-Jaakon kohdalta\nosaatte, kun jälelle opastan...\"\n\nWaltteri oli noussut seisomaan ja alkoi järjestellä pukuaan.\n\nEila katsoi häntä kauan ja pitkään ikäänkuin joka jäsenen olisi\ntahtonut nähdä ja jokaista poimua hänen vaatteistaan tunnustaa.\n\n\"Minäpä olen nähnyt teidän näköisenne miehen kerran ennen\", sanoi hän\nsamassa äkkiä Waltterille juuri silloin kun tämä alkoi silitellä\nhiuksiaan.\n\n\"Missä Eila on nähnyt?\" tiedusti Waltteri uteliaana.\n\n\"Enpä sano. Mutta kaukana se on täältä.\" Ja veitikkamainen hymy leikki\nhänen huulillaan, kun hän samassa poistui kodasta, sanoen menevänsä\najokastansa valjastamaan.\n\nWaltteri katsoi pitkään hänen jälkeensä.\n\n-- Ei ikipäivinä hän ole lappalainen... senhän näkee ruumiin\nmuodostakin ja erittäinkin kasvoista... ei hän ole suomalainenkaan...\neivät suomalaiset ole noin kauniita.\n\nKun Waltteri tuli ulos kodasta, puettuna rukkaan ja paulakenkiin, --\nsillä turkkinsa ja muut kapineensa täytyi hänen jättää jälestäpäin\ntuotaviksi, -- oli vielä varhainen aamu, saattoi olla yökin, sillä\nmillään taivaanrannalla ei päivän vinkkaa näkynyt. Mutta keskitaivaalla\nroihusivat revontulet, paloivat kuin ilmiliekissä ympäristöä valaisten.\nLumi narisi ja naukui jalkain alla, ja viima tuntui poskipäihin\ntarttuvan.\n\nLassi Holsteri seisoi poronsa luona, jonka Waltteria varten oli\nvalmiiksi valjastanut. Hän alkoi neuvoa miten ajaa... miten temmata\nhihnasta ja miten pulkassa istua. Lopulta hän hiljensi äänensä\nsupatukseksi ja mennen hyvin likelle Waltteria kertoi kuiskaamalla:\n\n\"Se on Kiveliön kävijän tytär tuo Eila... sitä ei ole kastettu eikä se\nole ripillä käynyt. Kuuluu nyt olevan isäänsä hakemassa. Mutta kyllä\nhän sen vuoksi oikeaan viepi...\"\n\n\"Kuka on sitten tuo, jota sanotte Kiveliön kävijäksi?\" tiedusti\nWaltteri kummissaan.\n\n\"Ka, mistä minä tiedän. En muuta nimeä ole kuullut. Eikä hänestä kukaan\nmuukaan tiedä mistä on. Ei hän kuulu olevan missään kirjoissa. Metsissä\non ja elää kesät, talvet... suvet, pakkaset...\"\n\n\"Ja Eilako olisi hänen lapsensa?\"\n\n\"Niin on sanottu, ja niin sanoo Eila itsekin...\"\n\nSamassa tuli Eilakin ulos kodasta. Pitkä puukko riippui hänen vyöllään,\nja neljän tuulen lakki oli mukavasti kallellaan oikealla. Waltterista\nnäytti niinkuin hänen silmänsä olisivat tulta iskeneet, kun hän kävi\nporonsa luo.\n\nLassi Holsteri talutti poronsa kodan luo, toimitti Waltterin valmiiksi\npulkkaan istumaan, antoi hihnan käteen, opasteli vieläkin ja neuvoi.\n\nMutta Eila talutti poronsa sille tielle, joka lähti kodan luota suoraan\nkoillista kohden, opasti jälelle ja hihkaisten hyppäsi pulkkaansa.\n\nSilloin hellitti Lassi Holsteri poronsa, jota oli sarvista pidättänyt,\nja pyrynä se karkasi Eilan poron jälkeen, jotta pulkka kohona\nhyppeli...\n\nPakkanen tuntui yltyvän, tähdet hyppelivät paikasta toiseen ikäänkuin\nlämmintä hakeakseen, ja revontulet roihusivat valjuina... Aamun vinkkaa\nei vielä näkynyt... Lassi seisoi hetken kodan edessä, mutta kun Eilan\nporon kello lakkasi kuulumasta, meni hän sisälle ja arveli:\n\n\"Hyvinpä he näyttivät menevän. Notkea se olikin tuo herra... niinhän\nhän pysyi pulkassa kuin olisi ennenkin siinä istunut.\"\n\n\n\n\nIII.\n\n\nSuuren, korkean tunturin puuton ja luminen laki välkkyy kuin hopeoitu\nkupooli revontulten ja tähtien valossa. Näyttää kuin siitä irtaantuisi\nloistavia kipunoita, jotka räiskien hajoavat kylmään avaruuteen.\nTaivaan rannat palavat kuin liekeissä, ja kummallisia valjuja, kalpean\nkellertäviä valonvinkkoja syttyy ja sammuu taivaan laella...\n\nTunturin kuvetta hiihtää yksinäinen mies kontti hartioilla. Hän on\ntavallista vankemman kokoinen. Kasvoista ei näy muuta kuin suuret\nloistavat silmät, sillä muu osa on huurteen ja tuuhean parran peitossa.\nNäyttää hänen hiihdostaan, että hän on tottunut suksimies, niin\nvikkelään välttää hän eteen sattuvat tunturin rotkot ja kiertää\näkkijyrkät louhikot. Myötäleissä hän päästää suksensa täyteen vauhtiin,\ntaitavasti kiertäen puut ja syvimmät kuilut.\n\nHänen pukunsa on omituinen yhdistelmä lappalaisen ja suomalaisen\nasusta, mutta puukko, joka riippuu leveässä nahkavyössä, on paljoa\npitempi kuin lappalaisilla ja kokonaan luisessa tupessa. Päässä on\nhänellä laaja, pyöreä sudennahkainen lakki, jonka alta näkyy mustia\nhiuksia. Pitkä pyssy on hartioilla, ja sompasauvojen yläpäissä on\nkiiltävät keihäät.\n\nSaavuttuaan aukealle pohjukalle tunturin kupeelle hän seisahtuu ja\nikäänkuin nuuskii ilmaa joka suunnalle katsellen. Jostakin alhaalta\nlaaksosta hän on kuulevinaan poron kellon kalkkaisevan, mutta ääni\nhäipyy pakkaseen ja kiveliöön, joten siitä ei saa selvää.\n\nHän työntää menemään myötälettä alas, joka jyrkkenee, mitä lähemmäksi\nlaakson pohjaa tulee. Ja vaikka keli on huono -- pakkasen purema\nvitihanki -- saavat sukset jyrkimmillä rinteillä vihaisen vauhdin.\nTanakkana kuin olisi kiinnikasvanut suksiin seisoo mies ja näyttää\nnauttivan enenevästä vauhdista...\n\nHiljaisena ja yksinäisenä on koko ympäröivä kiveliö, kuin tainnoksissa.\nEi elävää olentoa näy. Ei pyrähdä lintuparvea lentoon; ei näy lumessa\nviekkaan, vaanivan ahmankaan jälkiä. Taivaalta välistä revontulten\nsyttyessä ja sammuessa tunturien taakse kuuluu rätinää ja hienoa\nsähinää...\n\nMutta mies hiihtää varmaa suuntaa kohti suoraan etelään, eivätkä näytä\nhänen jättiläisjänteensä vielä vähääkään hiihdosta väsyneiltä.\n\nHänen päästyään poikki korven, joka on laakson pohjassa ja jossa tiheä\nvarvikko on tehnyt kiusaa hiihdolle, alkaa maa taas kohota, samalla kun\npuut ja pensaat harvenemistaan harvenevat. Siinä nousee taas edessä\npuuton, korkea vaaran laki, jonka ylintä huippua kohden hiihtäjä\nnäyttää pyrkivän. Aamun ensimäinen kajastus pohottaa jo eteläisellä\ntaivaanrannalla, kun hiihtäjä pysähtyy laen huipulle. Taas silmäilee\nhän ympärilleen, nuuskii ja vainustelee ikäänkuin jotakin hajua\nsieraimiinsa hakien. Ja hän tunteekin hajun ja höpisee itsekseen: \"No\nsuunnillepa minä osasin.\" Hyvin kaukaa näyttää toisen vaaran laidasta\nnousevan savua, jota hiljainen tuulen henki kuljettaa pohjoiseen päin,\nvaarojen laelle sitä kooten.\n\nHiihtäjä pistää uuden mällin poskeensa, korjaa suksensa varpaallisia ja\npotkaisee menemään myötälettä alas siihen suuntaan, jolta on tuntenut\nsavun hajun vastaansa tuoksahtavan.\n\nYksinäistä hiihtäjää sanotaan Lapissa Kiveliön kävijäksi, eikä hänelle\nmuuta nimeä kukaan tiedä. Nyt hän on matkalla Norjasta ja suuntaa\nkulkuaan lappalaisen Lassi Holsterin kodalle.\n\nPoromiehiä on kokoontunut Lassi Holsterin kotaan, niin että se on\nahdinkoon asti väkeä täynnä. Jalkaniekkakahvipannuja on tulella useita,\nja iso musta pata, täynnä kiehuvaa poronlihaa. Miehet juttelevat minkä\nmitäkin. Puhelevat tästä pakkastalvesta, ja joku tietää kertoa sydäntä\nsärkeviä tapauksia kaukaisimmasta Lapista, missä on ihmisiä paleltunut\nkuoliaaksi pakkasen käsiin.\n\n\"Eikö lie jäänyt sille tielleen Kiveliön kävijäkin, koska ei ole näillä\nmailla näkynyt kaikkena talvena\", sanoo muuan mustapartainen\npienenlainen mies, poromies hänkin, mutta ei lappalaisen puvussa.\n\n\"Tuskinpa vain. Onhan se välisti ennenkin ollut talvikaudet kateissa,\non vuosikausia, ja taas ilmestynyt kuin tunturista\", arvelee siihen\ntoinen mies.\n\nJa kun kerran on tullut puhe Kiveliön kävijästä, alkaa siinä kukin\nmuistella kuulemiaan ja näkemiään.\n\n\"Mutta siitä ei ole tullut tietoa, mistä se sen Eilan oikeastaan on\nsaanut. Inarissa minulle kerrottiin, että Norjan puolelta on lapsen\nvarastanut tai ryöstänyt, vaan ei ole siitäkään sen selvempää tullut\neikä otettu, vaikka lienee tuon aikoinaan kuullut vallesmannikin\",\nkertoo muuan.\n\n\"Niin olen minäkin kuullut, mutta kuullut olen toisenkinlaisen tarinan.\nOn puhuttu niinkin, että hänellä on vaimo ja perhe Norjan puolella ja\nettä Eila on kuin onkin hänen oikea lapsensa...\"\n\n\"Olen minäkin sitä kuullut...\"\n\n\"Ja ettei hän itsekään ole kirjaton, vaan jolloinkin nuoruudessaan on\npäässyt karkuun jostakin linnasta, johon ikuiseksi oli tuomittu...\"\n\n\"Onhan hänestä jos minkälaista kertomusta. Olkoonpa mikä hyvänsä, vaan\ntarkka on pyssymies, semmoinen, ettei uskoisi, jos ei omin silmin olisi\nnähnyt...\"\n\nVanha lappalaisukko, joka tähän asti oli ollut ääneti, alkoi hänkin nyt\npuhua:\n\n\"Tuhansien porojen hengestä saamme olla kiitollisia Kiveliön kävijälle,\nsillä kymmeniä ahmoja, porojemme verivihollisia, ampuu hän\nvuosittain...\"\n\n\"No se kyllä on tosi...\"\n\n\"Eikä jouda siinä ahma-irvistelijä länkkyjään lyömään, kun Kiveliön\nkävijä jälille osuu... Ja ei se mies kenenkään rauhaa häiritse...\"\n\n\"Ei vainkaan. Yövyppäs kuusen juurelle tulipalopakkasessa, vaikka talo\non vieressä...\"\n\n\"Niinhän hän tekee...\"\n\n\"Joo. Aina hän näyttää karttavan ihmisiä ja ihmisasuntoja...\"\n\n\"Siinäpä sen näkee, ettei sillä ole oikein puhdas tunto. Ja miksi ei\nkenellekään puhu, vaan aina miesjoukossakin istua toljottaa äänetönnä\nmaahan katsoen...\"\n\n\"Se on hänen luontoaan.\"\n\nMuuan nuori lappalainen kertoo:\n\n\"Minä sen kerran näin Kiveliön kävijän kesäasunnon. Vaan en ole hänestä\nkenellekään huolinut kertoa.\"\n\n\"No minkälainen oli?\" kysyttiin monesta suusta.\n\n\"Oli se vähä kummahko, ja aivan sattumalta sille jouduin. Toissa kesänä\nse oli. Menimme Torasjärvelle kalan pyyntiin, ja minun juolahti\nmieleeni, että menen yli Karhujupukan laen, jotta jos sattuisi\nkohtaamaan haukan pesiä... Karumallinen vaara se onkin, se\nKarhujupukka... Onko teistä kukaan sen laella käynyt?\"\n\nEi ollut kukaan käynyt. Karhujupukan seutuvilla eivät porotkaan\nviihtyneet, se kun oli huono jäkälämaa, ja sen vuoksi oli vanhojakin\nmiehiä, jotka eivät olleet käyneet Karhujupukalla.\n\n\"En minä semmoista vaaran lakea ole ennen enkä jälkeen nähnyt. Suuria\npaasia päällekkäin poikittain ja pitkittäin, ja semmoisia pimeitä\nvinkaloita ja loukkoja, että oikein vistottaa, kun menee. Minä yhtä\nsolaa myöten kävelen ja luulen, että se toisessa päässä aukenee, niin\nei muuta kuin sola alkaa kaveta ja painua syvemmälle ja pimenemistään\npimetä... Vähän matkan päässä sola aukeni ja siinä istui tulen ääressä\nKiveliön kävijä kaloja paistellen...\"\n\n\"No voi saakeli... ei olla kuultukaan...\"\n\n\"Minäkin säpsähdin ja ajattelin, että mitä tuo vielä tekee,\nvaan ei ollut milläänkään... Ei kysynyt, mihin olen menossa tai mikä\nminut sinne johdatti... Arveli vain, että 'sinä taidat olla sen\nJouvi-lappalaisen poika'. Vastasin, että 'se minä olen ja lähdin tänne\nkotkan pesiä hakemaan'...\"\n\n\"No mitä hän siihen?\"\n\n\"Ei muuta kuin sanoi, että Tievavaaroilla hän oli nähnyt keväällä\nkotkia... Enkä minäkään sen enempää tiedustellut, vaan läksin samaa\ntietä takaisin... Mutta en ole kenellekään kertonut. Ajatellut olen,\nettä jos pahana pitää, niin minkä vielä tekee...\"\n\n\"Eipähän ollut meillekään milläänkään, kun kerran kohtasimme\nsydäntalven aikana hänet Saivovaaran kupeelta kuusimajasta nukkumasta.\nAntoi ryypyt, ei muuta.\"\n\n\"Siivohan se on mies.\"\n\n\"Niin näyttää, mutta on sillä semmoista villiä kiiltoa silmissään, että\nenpä minä hänen vihollisensa tahtoisi olla...\"\n\nNiin miehet siinä kahvia juodessaan aamuvarhaisella juttelivat... Oli\nLassi Holsterin emäntäkin kuunnellut miesten puheita ja sekausi\nkysymään:\n\n\"Sattuiko siellä kuulemaan uudesta metsänhoitajasta mitään, joka tästä\nennen joulun pyhiä meni?\"\n\n\"On kuultu. On nähtykin\", tiesi muuan nuori poromies, joka oli\ntalokkaan poika, mutta talvisin hiihteli poroissa.\n\n\"Ne tästä Eilan kanssa lähtivät. Sanoi, ettei hän koskaan ennen ollut\nporon pulkassa istunut...\"\n\n\"Mainio mies näyttää olevan. Jos sen tapaisena pysyy, niin ei semmoista\nherraa ole Lapissa koskaan käynyt... Minäkin kun menin luppokirjaa\npyytämään kruununmetsään, niin sanoi, että ota sinä vain ajoporoillesi\nluppoja mistä saat... ja antoi sikaarin vielä... Hauska mies\nkerrassaan... Ja taitaa olla aika vekkulikin... Kovin se oli ollut\ntuttavana Eilan kanssa... vaikka mitäpä se meihin kuuluu...\"\n\n\"Eipä vain kuulukaan\", myönsivät toiset, mutta Holsterin emäntä arveli:\n\n\"Niin minustakin näytti silmistään se herra, että kyllä se mies monen\ntytön pään pyörälle panee...\"\n\n\"Komea on mies. Ja minulle kertoi, että hyvin hän täällä viihtyy eikä\nkaipaa suureen maailmaan ollenkaan.\"\n\n\"Taitaa olla hyvin varakaskin\", puhui Lassi Holsterin emäntä kiitellen.\n\"Kun Lassi hänelle lainasi poron, tässä kun Eilan kanssa lähtivät, niin\nei ollut mitään puhetta kyytipalkasta, mutta sitten kun Säikkärä-Mikon\nmatkassa lähetti poron takaisin, niin Lassille kivan kyytipalkan oli\nMikolle matkaan pannut ja minulle kaksi koreaa päähuivia ja pojalle\ntuossa puserovaatteen... Ei ole tästä niin hyväntahtoista herraa ennen\nLappiin päin mennyt...\"\n\n\"Mitä se hänen varoissaan tuntuu!\"\n\n\"Karhu-Jaakko sanoi Eilallekin antaneen kulta-'minnen'. Sormessa oli\nEilalla ollut.\"\n\nNiin oltiin juttelemassa, kun kotaan samassa työntyi Kiveliön kävijä,\nhiukset ja hartiat valkoisen huurteen peittäminä.\n\n\"Terve taloon!\" sanoi hän jymisevällä äänellä ja alkoi vähentää painoa\nhartioiltaan.\n\nVaikka Kiveliön kävijää ei ollut niillä seuduin nähty pitkään aikaan,\nei kukaan kysynyt mistä päin hän tuli. Lassin emäntä vain toimitti\nvierasta tulen ääreen ja kahvia tarjotessaan sanoi:\n\n\"Näkee tuotakin miestä taas pitkästä ajasta.\"\n\n\"Eipä ole tällä lumella Kiveliön kävijää näissä maissa näkynyt\",\nuskalsivat muutkin jatkaa.\n\nKiveliön kävijä näytti tällä kertaa puheliaammalta kuin ennen ja\nikäänkuin vapautuneen juroudestaan, sillä saatuaan partansa puhtaaksi\nkuurasta sanoi hän melkein iloisesti:\n\n\"Norjassahan näkyi aika niin hupaisesti kuluvan. Olin siellä valaksen\npyydyssä...\"\n\nSiihen hän kuitenkin pysähdytti kertomisensa, ja näytti kuin hän olisi\nkatunut avomielisyyttään. Kasvoille ja silmiin ilmautui entinen jurous,\neikä kukaan tahtonut sen enempää udella, sillä tiedettiin jo\nvanhastaan, ettei hän mitään kyselemällä kertonut.\n\nNyt, kun hän oli riisunut peskinsä, tuli hänen tavattoman vankka\nvartensa paremmin näkyviin. Rinta oli leveä ja kaareva, ja kylkiluut\npohottivat puseron alta kuin ammeen vanteet. Kämmenet olivat leveät ja\nkarvaiset kuin karhulla, ja käsien ranteet kuin tavallisen miehen\nhaukiset. Pitkässä mustassa parrassa näkyi joitakuita valkeita jouhia,\njotka kuitenkin vain kaunistivat kokonaisuutta. Hänen ollessaan omiin\najatuksiinsa vaipuneena ei hänen katseessaan näkynyt jälkeäkään\nmetsissä elävän raa'an miehen villistä ilmeestä; pikemmin niissä\nkuvastui mietiskelevän ja surullisen mielen ilme.\n\nMutta kun miehet olivat syöneet, alkoivat he varustella matkaan.\nTalvinen aamukin alkoi vaisusti vaaleta, ja revontulien loimu oli\nsammunut. Tähtien välke kävi valjummaksi, ja taivas tummeni. Etelän\ntaivaanrannalta vilahti kapea juova kirkasta aamuvinkkaa, joka tiesi\nauringon siellä olevan, mutta vielä ei se näyttänyt kultaansa tänne\nLapin porstuaan.\n\n\"Onko Eila tänä talvena täällä käynyt?\" kysyi Kiveliön kävijä, kun\nvieraat olivat poistuneet.\n\n\"On pari kolme kertaa käynyt, ja sinua on kysellyt\", vastasi Holsterin\nemäntä.\n\nKiveliön kävijä ei enempää tiedustellut, vaan näytti omiin\nmietteisiinsä vaipuneelta. Mutta kun emäntä kehoitti häntä lisää kahvia\njuomaan ja poronjuustoa maistamaan, kysyi hän äkkiä:\n\n\"Yksinkö Eila kävi?\"\n\n\"Yksin kävi\", vastasi emäntä, kääntyen tuleen päin.\n\n\"Oliko koira matkassa?\"\n\n\"Sitä en muista.\"\n\n\"Olihan Kairi matkassa... Ettekö muista, kuinka se metsäherra sitä\nhyväili ja kehui kauniiksi\", alkoi Lassin poika selitellä. \"Se oli hyvä\nherra, antoi minullekin paperosseja ja poron tiu'un.\"\n\n\"Ole nyt tuossa selittelemättä!\" tiuskasi hänelle äiti.\n\nMutta poika ei ollut kuulevinaankaan kieltoa, kertoi kaikki tietonsa ja\nlopuksi sanoi ikäänkuin vielä kehuakseen herran hyväntahtoisuutta:\n\n\"Eilallekin kuuluu antaneen kultaminnen...\"\n\n\"Mistä sinä sen tiedät?\" tokaisi taas äiti.\n\nÄänettömänä kuunteli Kiveliön kävijä pojan kertomusta. Emäntä näki\nkerran hänen sieraimiensa nousevan levottomammin ja silmissä välähtävän\nkirkkaan tulen, mutta ei kuullut mitään puhuvan.\n\nJa hetken kuluttua hän laskeusi kyljelleen nuotion viereen ja nukkui\nsiihen pian, tulen valaistessa hänen mustia, pitkiä hiuksiaan.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nKorkeiden, kallioisten vaarain välissä on yksinäinen tunturijärvi; sen\nsaivovedessä kalat lyövät leikkiään ja pintaan ympäröivät tunturit\nluovat varjojansa. Kummallinen järvi sydänmaan kiveliössä!\n\nSe on kuin avonainen silmä, joka ei uskalla ummistua, vaan valvoo ja\nvarjelee erämaan rauhaa. Yksin unhottunut tänne keskelle lyömätöntä\nkiveliötä. Suuret porolaumat ovat kohonneet tunturien harjoille, kun\nalas laaksoon porottaa Lapin helteinen päivä raukaisevasti. Rannoilla\nja alimmilla vuorten rinteillä vihoittavat koivut, mutta ylempänä\npaistaa kylmä kallion kylki köyhänä ja alastomana. Joku vaivainen\nmännyn köykkyrä on itsepäisesti kasvanut kallioiden lomiin ja elää\nsiinä kituliasta, kylmää, kolkkoa elämäänsä, kallellaan keljottaen alas\nlaaksoon päin.\n\nJärven rannalla on lappalaisten kalakota, vaivaiskoivujen keskellä,\nmutta kalanpyytäjiä siinä ei nyt näy. Vastakkaisen rannan polkua\npitkin, joka laskee jyrkkänä järveen ja tulee asutuilta mailta, kävelee\nkaksi henkilöä, Waltteri ja Eila.\n\nHe pysähtyivät järven rantaan, jonka hiekkapohja välkkyy syvältä\nsaivoveden läpi. Rantahiekkaan loppuu polku, veden rajaan kadoten.\n\n\"Tämä se nyt on Kärmejärvi, josta sinulle olen puhunut. Tuolta siintää\nkota toiselta rannalta; sinne sytytämme nuotion ja paistamme kaloja\",\nsanoo Eila, kun he ehtivät järven rantaan.\n\nWaltteri ei oikeastaan kuule eikä näe mitään. Hän elää hurmaantuneena\nEilan suloudesta, elää kuin taivaassa, unhottaen kaiken muun. Hän näkee\nEilan solakan varren, jota ainoastaan keveä puku peittää, loistavat\nkasvot ja viehkeät silmät, joiden loisto ja ilme ikäänkuin imeytyy\nhänen sieluunsa, eikä hän tiedä itsekään, mikä häntä vaivaa. On kuin\nlumouksissa, mistä ei tee mieli irtaantua.\n\n\"Vieläkin ihmettelen, että sinut löysin, Eilaseni, lintuseni,\nrakastettuni\", saa hän sanotuksi ja laskee kätensä Eilan kaulaan.\n\nEilan suuret, tummat silmät säkenöivät, hänen kasvoilleen ilmestyy\nherttainen hymy, kun hän katsoo Waltteriin ja kertoo:\n\n\"Et sinä minua koskaan olisi löytänyt, et ikänäsi enää minua nähnyt,\nellen olisi itse sinua hakenut. Miksi sinua hain ja miksi sinua\nikävöin? Miksi ei lakannut äänesi koskaan korvissani soimasta? Miksen\nunohtanut hahmoasi ja vartesi pituutta? Miksi jäi muhkea muotosi\nmieleeni ja kuvasi kaunis sydämeeni? Sen vuoksi, että minä rakastan\nsinua, enkä huoli mistään muusta. Pitkät yöt olit mielessäni, lyhyet\npäivät... aina... aina... Et usko -- mutta minun korvissani soi\nlakkaamatta äänesi, ja öin päivin muistin silmiäsi ja hiuksiasi... Ja\nminä toivoin talvea ja pakkasöitä, että saisin sinua hoivata ja\nlämmittää...\"\n\n\"Ja minä muistin sinua samalla tavalla, eikä ollut minullakaan rauhaa\nyöllä eikä päivällä... Sinä hurmasit minut heti...\"\n\nHe työnsivät vesille veneen, joka oli kulkijain varalta jätetty\njärvelle. Eila istuutui soutamaan, Waltteri peräkeulaan.\n\nYö oli. Lapin yö, jona ei päivä laske. Tunturien huipuilla hyppelivät\nnytkin päivän säteet, ja sen kiilto kirkasti järven pintaa...\n\nKummallisen raukea onnen tunne valtasi Waltterin, niin outo ja\nomituinen, ettei hän koskaan semmoista ollut uskonut ihmisrinnassa\nvoivan syttyäkään. Soutaessa Eilan povi kohosi täyteläisen\nkiihottavasti, ja pitkä, musta palmikko riippui rennosti yli rinnan\nkukkulain... Korkea jalkapöytä sopi somasti näkymään, kun jalka\npotkaisi veneenkaaren laitaan...\n\nSanatonna häntä Waltteri katseli... katseli... Yhä villimpi riemu\ntäytti hänen olemuksensa, ja yhä himmeämmiksi kävivät entiset\nmuistot... kaikki, koko entinen viheliäinen elämä, lempineen ja\nlupauksineen. Mitä oli se kahlehdittu elämä siellä pääkaupungissa?\nValetta ja varjoa todellisen terveen elämän rinnalla! Mikä ääretön ero!\nSiellä kauheaa kohteliaisuutta, valetta suussa ja sydämessä! Täällä\nrennon vapaata ja luonnollista, ihaninta todellisuutta suuren sydänmaan\nsydämessä.\n\n\"Mieleni on aina tehnyt tänne Lappiin, on tuntunut, että tänne ikävöin,\nvaikken koskaan osannut aavistaa, että sinut täällä kohtaisin\", lausui\nWaltteri kuin itsekseen.\n\n\"Nyt me olemme täällä kahden. Ei ole ihmisiä kuin penikulmain päässä.\nSano minulle, kaunis mies, etelän valkoverinen poika, miksi minua\nturvatonta ja orpoa rakastat?\" virkkoi Eila hymyssä suin.\n\n\"Minä sanon sen kohta, selitän sinulle kaikki. En sinulta mitään salaa,\nsillä minä tunnen, että koko olentoni on sinun vallassasi. Ja vaikka\nmaailma ja ihmiset mitä puhuisivat, ja vaikka minun pitäisi leipäni\nleikata kuivasta kalliosta, en minä sinusta luovu...\"\n\nEilan hellä mieli kuohahti, melkein tiedottomana heitti hän airot\nkäsistään, ratkesi itkuun ja nyyhki: \"Niin... niin, sillä lailla\nminäkin sinua rakastan...\"\n\nHe nousivat maihin kodan luona, missä oli kuivaa hiekkarantaa laajalti.\nVetivät yksissä tuumin veneen vasituisille teloilleen, ja Eila alkoi\nkerätä risuja nuotiota varten. Hän liikkui somasti ja sukkelaan\nniinkuin toimii se, joka on kaiken ikänsä elänyt kiveliössä ja oppinut\nhallitsemaan tulta ja vettä. Räiskien katkeilivat kuivat risut hänen\nsievien käsiensä välissä, ja pian loimusi iloinen tuli rantahiekalla.\n\nWaltteri laskeusi lähelle tulta pitkäkseen, valiten mukavan mättään\npäänpohjakseen, ja mieli onnellisissa mietteissä hän katseli Eilan\nhommia.\n\nSitten talven, kun hän saapui tänne Lapin porstuaan, oli hän elänyt\nkummallista elämää. Silloin jo, kun he ensi kerran Eilan kanssa\nporoilla ajoivat, oli hän Eilaan rakastunut. Ensin oli hän koettanut\nvastustaa tunteitaan, muistellen kotiaan, vanhempiaan ja --\nlupauksiaan. Mutta mitä loitommaksi he Eilan kanssa pääsivät asutuilta\nseuduilta ja mitä purevammaksi pakkanen kävi, sitä suuremmaksi kasvoi\nhänen tunteensa ja sitä ihmeellisemmäksi se maailma, jonka hänen\nhaaveksiva mielensä loi. Mikä estäisi häntä rakastamasta Eilaa elämässä\nja kuolemassa? Mikä estäisi häntä asettumasta tänne pakkaseen ja\nunholaan viettämään elämäänsä rakkaudessa hautaan asti?\n\nSilloin oli hän sen jo Eilalle sanonut, mutta Eila oli vain\nhymyillyt... hymyillyt tuota kummallista hymyä, jossa ilmeni iloa ja\nsurua sekaisin ja joka teki Waltterin mielen sekä pulpahtavan iloiseksi\nettä odottavan suruiseksi.\n\nMättäällä maatessaan hän nyt muisteli talvellisia kohtauksiaan Eilan\nkanssa. Ei hän koskaan ollut osannut ajatella, ei edes kaukaisena\nhaaveena toivoa, että hän täältä kylmästä Lapista löytäisi semmoisen\ntytön, jossa oli yhdistettynä kaikki ruumiilliset viehkeydet, mitä\nrohkeinkaan mielikuvitus voi luoda, ja jonka sielu ja sydän olivat niin\nhohtavan puhtaat, niin silkin hienot ja läpikuultavat kuin nyt on tuo\npyörryttävän korkea kesän taivas, ja revontulten loimo tähdettömänä\nyönä...\n\nMiksei hän saisi rakastaa Eilaa nuoren sydämensä koko lämmöllä? Mitä\ntarvitsisi hänen huolia siitä, jos maailma ja ihmiset leimaisivatkin\nhänet joutavaksi haaveksijaksi? Niinkö ne luulivat ne kevytmieliset,\nirstaat toverit iloisessa pääkaupungissa, ettei puhdasta, ihaninta\nlempeä voi syttyä sivistymätöntäkin neitoa kohtaan? Ne suuresti\nerehtyivät, taikka heidän sielunsa ja sydämensä oli niin likainen,\netteivät he uskoneet puhdasta olevankaan...\n\nTaikka hän itse oli erilainen kuin muut ihmiset, hän mietiskeli. Häntä\neivät olleet koskaan miellyttäneet hurjat illatsut, ja silloinkin kun\nhän niihin joutui, pieksi katumus mieltä, ja soimasi tunto raskaasti...\n\nEhkäpä se olikin Eila, joka oli häntä tänne tahtonut! Mistä oli tullut\nse kummallinen halu, se ihmeellinen ikävä, nähdä näitä raukkoja rajoja\nja Lapin taivasta. Oliko ollut sielun syvyydessä joku salainen aavistus\nEilasta, kaipuu ja ikävä, joka johti hänet tänne -- tänne karuun\nkiveliöön? Taivaan ja maan välillä sanotaan olevan voimia ja kuiskeita,\nsielujen yhteyttä, joita ei ihmisjärki ole koskaan selittänyt...\n\nOli miten oli. Mutta sen hän nyt tunsi, että hän rakasti Eilaa koko\nsydämensä lämmöllä, eikä hänen tunteissansa ollut ainoastaan rakkautta,\nvaan myös jotakin selittämätöntä, surunsekaista sääliä orpoa ja\nkuljeksivaa tyttöä kohtaan, hellää hyvyyttä, joka täytti hänen sielunsa\nihanilla unelmilla...\n\nHän oli varma siitä, että ne olivat parhaimpia tunteita, mitä\nihmisrinta milloinkaan kokee...\n\n\"Kuules, Eilaseni, nyt sinun pitää minulle kertoa isästäsi; lupasithan\ntuolla taipaleella tullessamme\", sanoi hän, nousten istumaan tulen\nääreen.\n\n\"Kyllä kerron, -- mutta sanoppa minulle vielä yksi asia\", vastasi Eila,\nhäärätessään vettä järvestä. \"Sanoppa minulle, miksi sinä minua\nrakastat, vaikka tiedät, että olen oppimaton ja lappalainen, ja vaikka\nminulla ei ole kotia missään...\"\n\n\"Siksi minä sinua rakastankin, että olet orpo ja koditon... siksi, että\nsinä olet kuin lumonnut minut, ja siksi, etten koskaan ole nähnyt\nsemmoista tyttöä kuin sinä... en koskaan...\"\n\n\"Oletko koskaan rakastanut muita tyttöjä kuin minua? Oletko ollut niin\nlikellä muita kuin minua?\"\n\nEilan ääni värähti hänen sitä kysyessään, ja oli joku syy, jonka vuoksi\nhän ei nyt voinut katsoa Waltteria silmiin. Odottamatta se tuli\nWaltterillekin se kysymys, suoraan ja peittelemättä, eikä hänkään\nuskaltanut nostaa katsettaan Eilaan päin.\n\nHetken oli Waltteri vaiti, mutta sitten hän sanoi kuin anteeksi\npyytäen:\n\n\"Olen minä ollutkin, mutta en sillä lailla kuin sinun kanssasi. -- Enkä\nole koskaan ketään rakastanut sillä lailla kuin sinua. -- Miksi sitä\ntahdot tietää?\"\n\nEila istahti hänen viereensä, käteen tarttui ja kiihkeästi puhui:\n\n\"Siksi, että aioin sinulle sanoa mitä olen ajatellut sinusta... Etkö\nsinä ole ajatellut minusta? Etkö ole miettinyt, että olen ennenkin\nnähnyt komeita miehiä... Kuule, ystäväni! Minä tunnen miehet paremmin\nkuin luuletkaan. Minua on moni, moni omaksensa kosinut! Minulla oli\nmennä talvenakin hyvä tarjous Airiselän lappalaiselta. Mutta en\nvälittänyt hänen kullastaan, sillä minä en häntä rakastanut... Isä\nolisi tahtonut, mutta minä en... En sallinut hänen koskeakaan\nitseeni... niin minun mielestäni oli tyly ja äitelä se limosilmäinen\nlappalainen... hyi! Mutta sinä olet erilainen, olet erilainen kuin\nkaikki muut herratkin. Sinun sydämesi on hellä ja hyvä, ja sinä olet\nsuora ja vilpitön... Minusta tuntuu, että sinä tunnet niinkuin\nminäkin... Mutta voisitko sinä nyt minut hylätä ja jättää ja\nunhottaa... nyt kun olen sinulle kaikki antanut mitä minulla on, kun\ntiedät, etten koskaan ole ketään rakastanut...\"\n\nEila oli puhuessaan laskenut kätensä Waltterin kaulaan ja katsoi häntä\ntutkivasti silmiin. Hurmaantuneena Eilan puheesta, kasvojen ilmeestä,\nkoko olennosta, veti Waltteri Eilan syliinsä, suuteli huulia, otsaa,\nsilmiä, ja vakuutti uudelleen kaiken sen, minkä ennenkin oli sanonut\nsekä itselleen että Eilalle.\n\n\"Minä muistan sinun sanasi aina ja iäti\", vastasi Eila raukeana.\n\nTunturijärvi, jonka rannalla Eila ja Waltteri levähtivät, oli kahden\nlaajan pitäjän puolivälissä; sen kautta kulki polku toisesta pitäjästä\ntoiseen. He lähtivät levähdettyään kävelemään polkua, joka kodan luota\nvei suoraan pohjoiseen. Se nousi järven rannasta tunturin laelle, jolta\noli avara näköala kaikille haaroille -- laajaan leivättömään Lappiin.\nEila kulki edellä, tuohikontti hartioilla, Waltteri perässä pyssyineen\nja muine kapistuksineen. Ja heidän välissään tuuheaturkkinen, äkeä ja\nviisas koira, Eilan Kairi.\n\n\"Minä en muusta tiedä\", jatkoi Eila puhettaan, kun he juuri olivat\nnousemassa tunturin huipulle. \"Varhaisin muistoni on lappalaisen\npulkka, jossa istuin jonkun sylissä, ja kovaa vauhtia kuljettiin...\"\n\n\"Eila raukkani...\"\n\n\"Kiveliön kävijää opin myöhemmin sanomaan isäksi. Välisti olin yhden,\nvälisti toisen lappalaisen hoidettavana. Isäni kävi silloin tällöin\nminua katsomassa, mutta joskus on kulunut vuosikin, etten häntä\nnähnyt... En tiedä kuinka ollee, mutta minusta on alkanut nyt tuntua,\nettei hän ole oikea isäni. Lassi Holsterin emäntä kertoi, että hän on\nminut pienenä lapsena löytänyt... ettei minua ole koskaan kastettu,\nenkä ole ripillä käynyt...\"\n\nHe istuivat tunturin laelle ison jäkäläisen kiven päälle, ja Eila\npillahti itkuun.\n\n\"Kerran siitä isälleni puhuin ja sanoin vähän muutakin, mutta hän ei\nselittänyt mitään, -- naurahti vain, että vielä loitommaksi olisi\npitänyt paeta. Karhu-Jaakon emäntä minut on opettanut lukemaan, mutta\nnimeäni ei kuulu olevan missään kirjassa... Hyvä Jumala, kuinka olen\norpo...\"\n\nWaltteri pusersi itkevän, vapisevan tytön rinnalleen, lohdutti ja\nsanoi:\n\n\"Elä itke, raukka ystäväni. Anna minun huolehtia siitä asiasta. Isäsi\nkyllä kerran ilmoittaa salaisuutensa...\"\n\n\"Mutta ellei hän sano, jos hän pakenee pois kokonaan näiltä mailta...\njos ei kukaan tiedä mistä olen... eikä minun nimeäni ole missään...\neikä kuulu olevan isänkään nimeä, niin...\"\n\n\"... niin minä rakastan sinua sittenkin yhtä paljon. Ja vaikka koko\nmaailmasta ei löytyisi mitään todistusta, mistä olet, en minä siitä\nvälitä... Muutan tänne Lappiin asumaan iäksi päiväksi minäkin...\nmetsästelen ja kalastelen... onpa erämaata... onpa kiveliöitä...\"\n\n\"Rupeat kiveliön kävijäksi sinäkin.\"\n\n\"Vaikka niinkin. Tunnen minä jo isommankin maailman...\"\n\nEila kuivasi kyyneleensä, katsoi Waltteriin hellästi ja hyväillen\nvirkkoi: \"Oletko sinä nähnyt isääni?\"\n\n\"Olen monasti tavoitellut, mutta en ole saanut häntä nähdä.\"\n\n\"Mutta hän on sinut nähnyt. Hän on sen minulle sanonut, ja kun\nerkanimme puhui hän: 'Sitä nuorta etelän herraa vältä, sillä on kavalat\nsilmät ja roiston mieli...' Ja minä pelkään kauheasti hänen saavan\ntietää, että olen sinun kanssasi ollut... Välistä on hänen katsantonsa\nniin synkkä ja tuima kuin pimein yö... että minua on joskus peloittanut\nolla hänen kanssaan kiveliössä...\"\n\n\"Ei hän meille mitään mahda. Ei ole olemassa maan päällä mitään mahtia,\njoka meidät eroittaisi... Ja minä uskon, ettei isäsi niin kova ole, kun\nsanon hänelle...\"\n\n\"Sanotko, että meidän veremme juoksee yhdessä...?\"\n\n\"Sanon minä senkin. Mitä minä sitä salaisin...! Onhan se meidän\nyhteinen tahtomme...\"\n\n\"On, on. Ja yhä rakkaammaksi sinä tulet minulle joka hetki. Olenko minä\nsinulle yhtä rakas?\"\n\n\"Olet nyt rakkaampikin. Minä en hentoisi sinusta nyt luopua enkä sinua\njättää, vaikka koko maailma minulle tarjottaisiin...\"\n\nJa Waltteri kietoi kätensä Eilan solakan varren ympärille, rinnalleen\npusersi ja korvaan kuiskaili:\n\n\"Otan kaikista asioista selvän. Ensi talveksi muutamme kirkonkylään...\nHaen tänne vakinaisen viran, ja täällä elämme onnemme elämää, kaukana\nkavalasta maailmasta...\"\n\n\"Niin minäkin olen ajatellut. Kesäisin kuljemme kalassa... Minä\nvalmistan sinulle vuoteesi, keitän keittosi ja pesen jalkasi...\nPalvelen ja rakastan sinua niin... niin... Saatathan sinäkin rakastaa\nEilaasi... saatathan?\"\n\n\"Saatan... saatan... Ja me laitamme oman pienen kotamme talveksi\nkirkonkylään, mutta kesäksi tänne kiveliöön lohirikkaan kosken\nreunalle...\"\n\n\"Niin me teemme, niin me teemme.\"\n\nHeidän istuessaan kivellä oli Kairi ollut loitompana, kallion nokassa\nympärilleen silmäten. Nyt se päästi pitkän, ulvovan haukunnan itään\npäin...\n\n\"Se vaanii jotakin... ehkä ahmoja tai susia\", arveli Waltteri.\n\n\"Ei se noin ulvomalla hauku ahmoja... kyllä se valmistelee ihmisiä\",\nsanoi Eila, joka tunsi koiransa paremmin. \"Nyt lähtekäämme!\"\n\nHe alkoivat laskeutua alas tunturia; polku kulki kierrellen kohti\nlaajaa laaksoa, josta alkoi hilloinen jänkkä.\n\n\"Isäni uskoo, että sinä petät minut\", sanoi Eila yhtäkkiä, kun he\nolivat ehtineet jänkän laitaan.\n\n\"Kun me vain kohtaisimme hänet... Mutta voithan sinä, Eila, sanoa...\"\n\n\"Olen hänelle jo päätökseni ilmoittanut enkä ole häntä sitten nähnyt.\nMutta tunnen veressäni, ettei hän ole kaukas ja vaikka missä\nkulkisimme, löytää hän meidät...\"\n\n\"Miksei hän sitten tule luoksemme, jotta saisin hänelle sanoa...\"\n\nHetken he astelivat ääneti. Tuntui kuin molemmat olisivat miettineet\nsamaa asiaa. Eila sanoi:\n\n\"Minusta tuntuu, että hän vihaa sinua -- minun tähteni...\"\n\n\"Onko hän sinulle sitä sanonut?\"\n\n\"Ei ole, mutta minä näin sen hänestä, vaikkei hän mitään puhunut...\"\n\n\"Mutta jos ei hän olekaan sinun isäsi...\"\n\n\"Minä soisin, ettei hän olisi.\"\n\nTaas he vaikenivat, kulkivat puhelematta pitkän matkaa. Ehtivät\nkeskelle jänkkää, jossa hillot keltaisina ja punertavina mättäiltään\nloistivat. He viivähtivät hetkisen marjaisimmilla paikoilla ja poimivat\nhilloja tuohiroppeisiin.\n\n\"Olipa miten oli, mutta minulta ei kukaan sinua enää ryöstä\", sanoi\nWaltteri kuin päätökseksi kaikkeen, mitä olivat puhelleet.\n\n\"Viet minut matkassasi, vaikka mihin menisit!\"\n\n\"Vien, enkä koskaan sinusta eroa... kallis Lapin aarteeni!\"\n\nHe ehtivät vaaran laelle, mistä näki alhaalla joen varrella olevan\nkirkon ja kylän sen ympärillä somine pienine viljelyksineen. Siinä tuli\nheidän erota muutamaksi viikoksi. Waltterin tie vei kirkonkylään, mutta\nEila läksi koirineen sitä ilmansuuntaa kohden, missä tiesi Karhu-Jaakon\nasunnon olevan.\n\n\n\n\nV.\n\n\nOn taas talvi, on purevien pakkasten ja vihaisten viimain aika.\nSydämetön ja kylmä Lapin talvi, kylmempi nyt kuin moneen vuoteen on\nollut.\n\nWaltteri Ulfsköld on vasta saapunut Lassi Holsterin kodalle. Hän on\nollut joulua viettämässä Helsingissä. Uupuneena on hän palannut, sillä\nhän on matkustanut yötä päivää ehtiäkseen Eilansa luo.\n\nEmäntä on valmistanut parhaan vuoteen tulen ääreen, kestitsee kahvilla\nväsynyttä matkamiestä ja puhelee. Mutta Waltterin ajatukset pyörivät\nvielä kotona Helsingissä ja viipyvät niissä keskusteluissa, joita\nhänellä siellä on ollut.\n\nSiellä oli tullut kova kovaa vastaan, kun hän peittelemättä kertoi\nsuhteestaan Eilaan, kertoi Eilan salaperäisen syntymän ja kuvasi ne\nhetket, joita hän oli Eilansa seurassa viettänyt. Isä, vanha\naatelismies, oli hänet suvun häpeänä kironnut, sisaret olivat itkeneet\nja loitonneet hänestä. Äiti oli ainoa, joka oli ymmärtänyt hänen\nrakkautensa Eilaan. Kallis, rakas äiti raukka! Hän oli yöllä hiipinyt\nWaltterin makuukamariin. Siinä oli puhunut pojalleen äidinrakkauden\nsanoja. -- Kun toiset kehoittivat häntä heittämään haaveensa ja\npalaamaan uudelleen \"oikeaan\" elämään, kehoitti äiti tekemään vain\nniinkuin hän itse tunsi. Kun hän oli Eilaan kiintynyt kaikella\nsielullaan ja sydämellään, ei ollut mitään jalompaa kuin tehdä niinkuin\nsydän neuvoi ja tunto käski.\n\n\"Kun tunnet itsesi onnelliseksi rakkaudessasi, kun tunnet, että voit\nEilaasi rakastaa kuolemaasi asti, niin olet onnellinen. Minä tiedän\nsen, minä tunnen sen. Ja tiedän senkin, että sinä olet kaikkein rakkain\nlapseni; mutta sinun onnesi vuoksi luovun sinusta, rakkaimmastani koko\nmaailmassa. Elänetpä etelässä tai siellä rakastamassasi Pohjolassa, kun\nrakastat ja olet rakastettu, olet onnellinen. Ole varma, että äitisi\nrakkaus aina seuraa sinua, ja aina suljen rukouksiini rakkaimman\nlapseni. Jos voisin, seuraisin minäkin sinua... Waltteri, poikani, sinä\nolet aivan kuin nuorena äitisi, jonka rakkaimmat unelmat särjettiin...\nJa siksi tiedän, mikä on oikea rakkaus... Nuku, lapseni! Jumala auttaa\nsinua. Hänessä ainoassa on turvamme...\"\n\nNiin oli äiti, vanha ja rakas, puhunut viimeisenä yönä, kun he yhdessä\nolivat. Itkenyt oli äiti ja Waltterikin.\n\nKun hän nyt muisteli äidin viimeisiä sanoja, oli hän vieläkin\nkuulevinaan äidin hellän äänen ja tuntevinaan hänen lempeän kätensä\nsilittelevän hänen hiuksiaan. Häntä seurasi äidin rakkaus, pyhin ja\nkallein! Mitä huoli hän muusta maailmasta ja ihmisten ivasta? Sillä oli\nsitä tullut ivaakin hänen osakseen. Ei siinä kyllä, että hänen entinen\nmorsiamensa, terhakka ja ylpeä, oli häntä purevasti puhutellut, mutta\nlisäksi saivat vanhat toverit asiasta vihiä...\n\n\"Onnea, sinä suuri Lapissakävijä... johan me sinulle morsianta\nennustimmekin!\"\n\nEi ollut hän pahaa pahalla kostanut, ei ollut välittänyt mistään, ja\nkun toverit kutsuivat häntä Tapaninpäivän tanssiaisiin, sanoi hän, että\nhän oli luopunut kaikista entisistä elämäntavoistaan...\n\n\"Pieni tuutinki kai...?\"\n\n\"Ei sitäkään... Juokaa ja iloitkaa te täällä... Minulla on ystävä, joka\nvartoo, ja sen ystävän rakkaus on suurempi kuin kaiken maailman\nhyvyydet!\"\n\nSilloin he jättivät hänet rauhaan ja sanoivat ikuiset hyvästit...\n\nHyvästi oli hänkin jättänyt, ja hänestä oli tuntunut, kun hän\nlähtiessään asemahuoneen rappusilta katsahti Kansallisteatteriin päin,\nettei hän enää sitä näe...\n\n\"No hyvin siellä muuten isossa maailmassa jaksetaan?\" jatkaa Holsterin\nemäntä. Ja vastausta saamatta hän pitkittää:\n\n\"Eipä sitä olisi uskonut, että te niin pitkälle Eilan kanssa, vaan hyvä\ntyttö minustakin on Eila. Eikä se hänen syynsä ole, että isä kiveliöitä\nkulkee ja metsiä makaa kuin karhu... Jo on viikon päivät Eilan ajokas\nollut täällä odottamassa...\"\n\nKuullessaan Eilan nimeä mainittavan herää Waltterikin mietteistään ja\nsanoo kuin itsekseen:\n\n\"Eila parka on minua jo varronnut. En ehtinyt niin pian kuin lupasin...\nMutta kohta nyt olen Eilani luona... Missä Eilan ajokas on?\"\n\n\"Tuossa ne ovat porot mäntytievalla, meidänkin ajokkaamme... Vaan totta\nkai nyt yön levähdätte, kun tämmöinen tulipalopakkanen on, jälkikin on\naivan ummessa...\"\n\n\"Eikö ole ollut sieltäpäin kulkijaa näinä päivinä?\"\n\n\"Ei ole sitten kun Karhu-Jaakko tänne Eilan poron toi, ja pyrynnyt on\njälkeenpäin joka päivä... Elkää yön selkään lähtekö... Kyllä siellä\nEila hyvin jaksaa, niin kertoi Karhu-Jaakko. Eikä ole minkään\npuutetta... on kaikkea yllin kyllin...\"\n\n\"Kertoiko Jaakko...?\"\n\n\"Kertoi. Vankka poika kuuluu olevan ja isänsä näköinen, valkoinen kuin\nHerran enkeli...\"\n\n\"Rakas, kallis Eilani!\"\n\nWaltteri sanoi sen kuin suurta tuskaa kärsien, ja vaikka hän oli kovin\nväsynyt mielenliikutuksesta, matkasta ja yön valvonnasta, hyppäsi hän\nseisomaan ja aikoi heti lähteä.\n\nHolsterin emäntä ja Lassi saivat hänet kuitenkin tyytymään, kunnes\njoutuisi vahva poronpaistikeitto. Mutta yön selkään hän aikoi lähteä.\n\n\"Eilan ajokas on virkku ja virma ja osaa kyllä tämän taipaleen, vaikka\nei ole jälkeäkään\", sanoi hän.\n\n\"Kyllä kai se tien tietää, vaan raskasta se on kulku umpisella\", arveli\nsiihen Lassi ja lisäsi sitten:\n\n\"Kuka olisi uskonut, että teistä semmoinen poromies ja kiveliön kulkija\ntulee, kun tähän ensi kerran tulitte ettekä ollut silloin vielä poron\npulkassa istunutkaan...\"\n\n\"En sitä itsekään silloin uskonut, mutta nyt uskon... Minä rakastan\ntätä Lappia ja kaikkia ihmisiä täällä... Jään iäksi päiväksi tänne...\nSaan täällä vakinaisen viran... En kaipaa täältä mihinkään...\"\n\nLassin emäntä oli tähän asti ujostellut, ei ollut viitsinyt tiedustella\nEilan ja Waltterin asiasta mitään, uskoen Waltterin pahastuvan, mutta\nnyt rohkaisi hän mielensä ja alkoi uteliaana kysellä:\n\n\"Oikeinko teillä on naimahomma sen Eilan kanssa, ja hänenkö vuokseen\nteillä semmoinen tulinen kiire on?\"\n\n\"Me olemme jo naimisissa, hyvä emäntä, olemme vannoneet valamme...\nmeillä on pieni poika... poika raukka, joka odottaa isäänsä...\"\n\nWaltteri sanoi sen sillä äänellä ja lämmöllä, että Lassin emännältä\nkatosivat epäilykset. Mutta saadakseen uteliaisuutensa kaikin puolin\ntyydytetyksi kysyi hän varmuuden vuoksi:\n\n\"Oikean rouvanko Eilasta meinaatte tehdä?\"\n\n\"Oikean rouvan, kumppanin ja ystävän... Onko se niin kummaa?\"\n\n\"Eivätpä ne ole muut herrat sitten huolineet, kun kerran niin on käynyt\nkuin Eilallekin...\"\n\n\"Mitä sinä sekaannut ihmisten asioihin\", torui Lassi emäntäänsä.\n\nMutta vieläkin tuntui emäntä epäilevän ja virkkoi:\n\n\"Niin Eilakin uskoo. -- Te olettekin erilainen herra kuin muut. Jo minä\nsen silloin näin, kun ensi kerran tähän meidän kotaamme tulitte... Onni\nse oli Eilalle, jolla ei ole kotia missään... ja liekö se Kiveliön\nkävijä hänen isänsä...\"\n\n\"Mitä tuossa nyt poriset!\" muistutti Lassi taas eukkoaan.\n\nMutta Waltteri oli jälleen vaipunut omiin ajatuksiinsa. Vatsallaan\nmaaten tulen ääressä ja siihen tuijottaen askarteli hän aatoksissaan\nEilan luona. Hänen salainen toivonsa oli täyttynyt. Eila oli\nsynnyttänyt pojan... Hän tunsi sydäntään kummasti vihlovan\najatellessaan, että hän oli nyt isä... Hänen pieni avuton\npoikaparkansa, joka oli maailmaan tullut niin... Mutta nyt hän korjaa\npian kaikki. Eila on viikon päästä hänen laillinen vaimonsa Jumalan ja\nihmisten edessä. Eikä hänen pieni poikansa jää isättömäksi ja\näidittömäksi...\n\nMutta sitten äkkiä hänen mieleensä johtui Kiveliön kävijä... Mikä mies\nhän mahtoi olla, joka ei koskaan tullut näkyville eikä puheisiin\nantautunut...?\n\n\"Onko Eilan isää nyt näillä mailla näkynyt?\" kysäisi hän kesken\nmietteitään.\n\n\"Ei sitten kun menneenä talvena... eikä ole kuulunut, että olisi\nmuuallakaan nähty... Eivät sen miehen matkoista ja olopaikoista muut\nihmiset selvää saa\", selitti Lassi ja alkoi sitten muistella:\n\n\"Tässä kesällä, kun kirkolla kävin, oli siellä muuan mies, joka tunsi\nKiveliön kävijän ja tiesi kertoa, että Eila kyllä on hänen lapsensa,\nmutta äidistä ei ole tietoa; kirjoihin on Eila Norjan puolelle\nmerkitty, vaikka ei ole tietoa isästä eikä äidistä... Niin kertoi se\nmies, Norjan puolelta sanoi olevan kotoisin...\"\n\nPakkasyöhön lähtee Waltteri Ulfsköld ajamaan Lassi Holsterin kodalta.\nHän on syönyt poronliha-aterian ja valmisteleiksen matkaan. Lassi on\nvaljastanut Eilan ajokkaan, jonka tutun kellon äänen Waltteri tuntee,\nkun se pakkasen käsissä menohalussaan päätänsä ravistaa. Kun tie on\numpinen, täytyy Waltterin jättää suurin osa matkakapineitaan kodalle.\nTaival on kyllä jo tutumpi, sillä hän on pari kertaa ennenkin sitä\nkulkenut yksin, ilman opasta. Ja sekä hän itse että Holsterin väki\nluottavat siihen, että Eilan ajokas kyllä tien noutaa, vaikka pyry on\nviimeiset jäljet umpeen puhaltanut...\n\n\"Onnessa mene!\" huutaa Holsterin väki hyvästiksi.\n\nPoro porhaltaa kinoksen yli sitä tien reikää kohti, joka lähtee viemään\nKarhu-Jaakon asunnolle päin, mutta pulkka tekee syvän jäljen\nvastasataneeseen pehmeään lumeen, ja polvesta asti kahlaa poro... Tuima\nöinen tuuli tuntuu puhaltavan, pureva ja pistävä, ja taivaan valkeat\npalavat... Waltteri laskee pään rinnalleen ja vaipuu mietteisiinsä...\n\nNiin monenlaiset, niin kummalliset ajatukset ja tunteet mellastavat\nhänessä, ettei hän itsekään tiedä, mistä alkoi ja mihin lopetti. Yksi\nainoa suuri asia on selvänä hänellä. Se nimittäin, että hän rakastaa\nEilaa koko sydämestään, nyt vielä enemmän kuin ennen... Oli mennyt\nluihin ja ytimiin ja uponnut sydämen syvyyteen se kyyneleinen katse,\njonka Eila oli häneen luonut silloin kun oli kysynyt, voisiko hän\nhylätä ja jättää tyttönsä nyt, kun Eila oli hänelle kaikki antanut...\n\nEi hän olisi sitä voinut tehdä, vaikka maailma mitä olisi puhunut.\nUsein oli hän tullut tällä matkalla ajatelleeksi, eikö juuri lapsi tee\nmiehen ja vaimon suhdetta yhä likeisemmäksi, yhdistä ja sido\nerottamattomasti.\n\nJa hänelle selvenee kuin taivaan kirkkaudesta, että ensi rakkaus\nnaiseen on puhtainta, ihaninta silloin kun se miehenkin puolelta on\nensimäinen... kun mies valaa koko sielunsa, parhaan, pyhimmän\najatuksensa naiseen, jota rakastaa...\n\nOlivat tuttavat Helsingissä säälitelleet: \"Voi mies parkaa, kun hukkaat\nnuoren elämäsi... kun menetät tulevaisuutesi lappalaistytön vuoksi...\"\n\nVoi niitä raukkoja, joista ei yksikään -- eivät muut kuin äiti, vanha\nja kokenut -- osannut aavistaa, ettei hänen rakkautensa Eilaan ollut\nlikainen eikä himokas, vaan autuas unelma, josta ei koskaan... ei\nkoskaan luovu... He olivat ehkä uskoneet, että hänenkin rakkautensa\nlaimenee... Mutta nyt se oli tullut vielä suuremmaksi, puhtaammaksi...\n\nSe pieni poikaraukka!... Juuri se veti häntä jättiläisvoimalla Eilan\nluokse...\n\nVilkkaassa mielessään kuvailee hän lastaan, tuntee rakkautensa kasvavan\npientä, avutonta olentoa kohtaan ja Eilaa, joka siellä itkien häntä\nvartoo...\n\nTaival kuluu hitaasti, sillä poro ei ponnistuksistaan huolimatta jaksa\nnopeampaan kulkuun. Pakkanen kiihtyy, revontulet palavat. Väliin\nnäyttävät Waltterista ympäröivät seudut, vaarojen laet, joita öiset\nvalot kirkastavat, aivan oudoilta, ja jänkkäpilkut, jotka vaarojen\nvälissä vilahtavat, tuntuvat tavattoman pitkiltä...\n\nHän luottaa ajokkaansa tarkkaan vainuun, eikä pidä lukua, mitä suuntaa\nporo kulkee. Omiin ajatuksiinsa vaipuneena hän usein unohtaa kaiken\nympäristönsäkin ja mihin on matkalla...\n\nTänne hän siis jää kylmään, leivättömään Lappiin... täällä viettää\nonnensa elämää, rauhallista rakkauden elämää Eilansa ja lapsensa\nhellimänä... Olihan kyllä viehättävä se maailma ja elämä siellä\netelässä, mutta siinä oli ontto sisus ja kylmä kuori... Ei siinä sielun\njano sammunut eikä sydän koskaan tuntunut tyydytetyltä... Voi, Eilan\nsyli oli niin kertomattoman lämmin ja hänen rakkautensa niin avaruuden\nsuuri... Tänne hän tahtoo ja täällä hän viihtyy... Kukaan siellä kotona\nei voinut aavistaa, minkälainen Eila oli... Ei rohkeinkaan keikari\nvoisi kuvitella semmoista naista... Mutta hän pitääkin Eilaansa kuin\nsuurta pyhää aarretta, hoitaa ja rakastaa, ja heidän elämänsä pysyy\npäivänpaisteisena silloinkin, kun muilla on nälkä ja yö...\n\n       *       *       *       *       *\n\nSynkän korven pimeässä istuu Kiveliön kävijä pakkasyössä puoleksi\nkinokseen uponneena. Häntä ei hätyyttele vilu eikä nälkä, eikä hän\ntuskaannu odotukseen, sillä hän on varma saaliistaan. Niin varma, että\nhän jo edeltäpäin tietää, kuinka hänen tekonsa käy ja miten hänen on\nmeneteltävä.\n\nHänen suuret tummat silmänsä säkenöivät, ja näyttää kuin uppoisi hänen\nteräksinen katseensa synkän kallion sisäänkin. Pitkä pyssy on hänellä\nvierellään ja kädessä suopunki.\n\nEi yksikään ihminen ole häntä nähnyt sitten menneen talven, vaikka hän\non näillä mailla oleskellut, ei kukaan muu kuin Eila. Hän on viisaasti\nvälttänyt kaikkia ihmisasuntoja eikä ole uskaltanut ampuakaan, peläten\npamausten herättävän huomiota.\n\nTultuaan huomaamaan, miten Eilalle on käynyt, on hän vannonut julman\nkoston, on päättänyt saattaa Waltteri Ulfsköldin hengiltä pois.\nKavalasti ja petomaisesti on hän tekonsa miettinyt ja vaaninut\nWaltterin jälkiä kaiken talvea.\n\nNyt se onnistuu. Täällä erämaassa, asumattomalla taipaleella, onnistuu\nse, eikä kukaan koskaan saa tietää sitä hänen työkseen. Vaanien on hän\nseurannut Waltterin jälkiä, ja hän tietää nyt, että Waltteri on\nlähdössä taipaleelle Eilan porolla. Hän on nähnyt Karhu-Jaakon ajavan\nEilan ajokkaalla Lassi Holsterin kodalle ja jättävän poron sinne. Siitä\non hän asian oivaltanut ja jo viikon päivät saalistaan väijynyt.\n\nSiinä on ollut hänellä aikaa mietiskellä omaakin elämäänsä, sitäkin\naikaa, jonka hän ainiaaksi oli aikonut painaa unholaan. Nuorena miehenä\noli hän tänne Lapin kiveliöön tullut. Ei kukaan saanut koskaan tietää,\nmistä hän tänne saapui ja milloin ensi kerran ilmestyi. Eilan hän toi\nsitten jälkeenpäin... Eikä kukaan saa koskaan tietää hänen nuoruuttaan\nja syitä, joiden vuoksi hänestä oli tullut metsien villi asukas... ja\nhänen suurta rikostaan.\n\nMutta pakkasen raa'an ja villin elämän keskellä on häneen jäänyt vielä\nälyä sen verran, että hän ymmärtää kaikki menetetyksi -- ja suuren\nkostonsa jäävän lopultakin tekemättä... sen suuren koston, jonka vuoksi\nhän on elänytkin ja kiveliöitä kulkenut, ja josta eivät muut enää\ntienneet kuin hän itse...\n\nHänen tarkka korvansa kuulee pienimmänkin risauksen ja äänen, joka\nväliin katkaisee iankaikkisen pitkää ja pimeätä hiljaisuutta. Hän\nkuulee, kuinka luppoinen kuusi hökertää, kun tuuli oksia liikuttelee,\nhänen heristynyt korvansa tuntee räiskeen, joka kuuluu taivaalta\nrevontulten hulmutessa...\n\nJo kaukaa erottaa hän Eilan poron kellon kalkkaisevan... Silloin\nhänelle juolahtaa mieleen, että Waltteri ei ehkä olekaan yksin\ntaipaleelle käynyt, vaan ottanut oppaan matkaansa...\n\n\"Silloin on heidän molempain vuoro tullut\", höpisee hän itsekseen.\n\nYö on kylmimmillään. Revontulet palavat valjusti, heikosti valaisten\nkuusikkokorpea, jossa Kiveliön kävijä istuu... Hän kuulee poron yhä\nlähenevän... nousee seisomaan ja ottaa suopunkinsa oikeaan käteensä...\n\nJuuri kun Waltteri on kohdalla, sujahtaa taitavalla kädellä heitetty\nsuopunki hänen kaulaansa... Waltteri tuntee rajun tempauksen, ja\nsilmänräpäyksessä on hän suistunut pulkasta suulleen kinokseen... Hän\nei ehdi muuta tuntea eikä nähdä kuin että hänen kaulaansa kuristaa,\nmutta kuristus heltiää heti. Hän pyrkii pois kinoksesta ja pääsee\nseisomaan. Poro on kadonnut, eikä hän kuule kellonkaan kalketta...\nKauhistuksissaan hän koettaa päästä jäljelle, joka pohottaa puiden\nvälissä, mutta hän uppoaa joka yrityksellä reidenjuureen asti.\n\nEnsin hän ei käsitä, mitä on tapahtunut, mutta päästyään oikein\nselville hän ymmärtää, että hänet on heitetty suopunkiin ja temmattu\npois pulkasta...\n\nAsemaansa ja vaaraa, joka häntä uhkaa, ei hän heti tajua, sillä hän\ntoivoo poron seisahtuvan. Pannen kaikki voimansa liikkeelle ja riisuen\nrukkansa hän koettaa kahlaamalla pyrkiä pulkan jälkeä poron perässä.\nMutta lumi pudottaa näin metsällä enemmän kuin aukealla, ja\nvaivaloisesti hän pääsee eteenpäin. Sukset ovat olleet köytettyinä\npulkkaan, samoin kuin eväät ja muut pienemmät kapineet...\n\nHän yrittää konttaamalla pyrkiä eteenpäin; se onnistuukin paremmin, ja\nkun hän oikein punnertaa, pääsee hän mielestään pitkän matkaa.\nVähäväliä hän nousee jaloilleen kuunnellakseen poron tiukua, mutta\nhänen korvaansa ei satu tutun kellon helinää... hän kuulee vain, kuinka\nkylmä, jäinen tunturituuli puhaltaa puunlatvoissa ja metsä valittaa...\n\nKun taivaan valkeat roihuavat kirkkaammin, saa hänkin taas uusia voimia\nja ryömii eteenpäin, pulkan jälkeä noudattaen. Hän pääsee vähäisen suon\nlaitaan, missä tuuli puhaltaa kipakammin, ajaen irtainta lunta\nedellään. Mutta juuri silloin kun hän ehtii puoliväliin jänkkää,\npeittyy pulkan jälki niin, ettei enää ole pienintäkään viivaa\nosoittamassa, mistä poro on mennyt...\n\nEpätoivoisena kääntyy hän takaisin siihen paikkaan, johon on rukkansa\njättänyt...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaksi vuorokautta on Waltteri jo kahlannut kiveliössä, kontannut sinne\ntänne, harhaillut eksyksissä.\n\nNähtyään turhaksi saavuttaa poronsa on hän toivonut, että hän\nponnistaen jaksaa takaisin Lassi Holsterin kodalle. Mutta öinen tuuli\ntupruttaa jäljen umpeen, ja kun hän sitten hakee ja kiertelee, näkee\nhän joutuneensa omiin jälkiinsä. Väsymys, pakkanen ja nälkä alkavat\nahdistella ja toivo päästä Holsterin kodalle raueta...\n\nUupuneena hän asettuu hankeen levähtääkseen ja miettiäkseen asemaansa,\njoka nyt vasta alkaa toden teolla kauhistaa... Pakkanenkaan ei tunnu\nlauhtuvan, ja viima on yhtä vihaista...\n\nOn yö. Tähdet valvovat, ja Waltteri tuijottaa kinoksestaan kohti\ntummaa, ääretöntä taivasta. Hiestyneeseen ja väsyneeseen ruumiiseen\niskee kylmä tuimalla voimalla kuin peto saaliiseen... Sormenpäitä\nkihelmöitsee, ja koko ruumiissa tuntuu niinkuin jääpuikko viiltelisi ja\nrinnan kohdalle asettuisi. Hän hautautuu syvemmälle ja oikaisee\nväsyneen niskansa hankea vasten. Hänestä tuntuu hyvältä olo, ja hän\npäättää vähän levähtää, koettaakseen sitten uudelleen...\n\nMutta yhtäkkiä tulee epämääräinen pelko, että hän ei ehkä enää\njaksakaan; häntä uuvuttaa niin kovin raukaisevasti, eivätkä hänen\najatuksensakaan enää tunnu selviltä... Mutta jahka hän hetken on\nlevähtänyt...\n\nMiten ne näyttävät niin punaisilta nuo taivaan tähdet? Punaiselta ne\npaistavat. Aivan kuin veri. Taivaskin on leppoisamman näköinen... ehkä\nilma lauhtuu. Hänen ajatuksensa tekevät kummallisia retkiä. Hän on\nkuin Helsingissä. Suuren kivimuurin korkeassa salissa kaikuu soitto,\nsähkö valaisee ja pareja pyörii, hienoa Helsingin yleisöä. Hänkin menee\ntanssimaan... katselee sievän solakan tytön ja kumartaa... Tanssi\nlämmittää. Mutta äkkiä sammuu sähkö, ja pakkasen viima puhaltaa sisään\nisoista, avoimista ikkunoista...\n\n\"Sulkekaa ikkunat!\" kirkuvat naiset, ja syntyy yleinen sekamelska.\nWaltteri hyppää ulos ikkunasta, sillä sisällä pimeässä on joku, joka\nhäntä ahdistaa. Mutta hän ehtii paeta ja pääsee lentoon ja lentää\nkauas, kauas Pohjolaan. Siellä onkin kesä, lämmin ja valoisa. Järven\nrannalla istuvat he Eilan kanssa. Eila paistaa kalaa rakovalkeassa, ja\nhän makaa vieressä, pää mättäällä... Silloin näyttää kuin taivaasta\nputoisi suuri, tulinen pallo suoraan hänen rintansa päälle; se\ntukehduttaa...\n\nWaltteri herää unelmistaan, hyppää kinoksestaan ja tuntee suunnatonta\nnälkää ja vilua...\n\nHän koettaa painaa lakkia silmilleen ja kietoa rukkaa tiukemmalle, ja\nnyt hänestä tuntuu, että hänen ajatuksensa ovat pirteät ja selvät...\nHän tuntee voimattomuutensa ja ymmärtää selvään, ettei hän ikinä omin\nvoimin pois pääse... että... että häntä vaanii paleltuminen ja\nkuolema...\n\nHänelle on miettiessään, miten hän pulkasta pyörähti päälleen hankeen,\nselvinnyt, että joku vihamies oli suopungin hänen kaulaansa heittänyt.\nKuka oli se vihamies? Ja kuinka oli poro niin pian kadonnut ja kellon\nääni lakannut kuulumasta?\n\nTunnossaan hän päättää sen Kiveliön kävijän työksi. Siksi ei hän ollut\nkoskaan tullut Waltterin näkösälle, siksi oli hän Eilaa hänestä\nvaroittanut. Sydämetön julmuri, joka ei tiennyt, ei aavistanut, että\nhän rakasti Eilaa enemmän kuin omaa elämäänsä!\n\nTänne täytyi nyt kuolla, paleltua hankeen, asumattomaan erämaahan!\nKuolla tänne näkemättä lastaan ja saamatta pusertaa Eilaansa\nsydämelleen?\n\nNuoressa iloisessa elämässään oli hän hyvin harvoin tullut ajatelleeksi\nJumalaansa, Häntä, joka täällä maailmassa johti jokaisen ihmisen\naskeleita. Unhottanut oli hän Jumalansa ja muisti ainoastaan silloin\nHäntä kiittäneensä, kun tunsi omistavansa Eilan kokonaan ja yksinään...\nOliko tämä Jumalan kosto hänen suruttoman elämänsä vuoksi? Oliko hänen\nrikoksensa Jumalan silmäin edessä niin suuri, että Jumala tällä tavoin\ntahtoi häntä muistuttaa? Mutta eihän ollut hänellä piillyt petosta\nmielessä, ei pienintäkään vilppiä, josta tunto soimailisi...\n\nWaltteri tuijottaa taivasta kohden, omituisten valojen ja tähtien\npeittämää taivasta kohden. Mutta puoliväkisin painuvat hänen\nsilmäluomensa kiinni, ja kun hän tuon tuostakin niitä raottaa,\npunottavat tähdet kuin veri. Ei häntä pelota kuolema, vaikka hän\ntuntee, että se nyt voi tulla. Ei myöskään tunnu siltä, että tahtoisi\ntakaisin elämään. Kummallinen selittämätön pehmeys ja raukeus täyttää\nkoko ruumiin ja sielun niin, ettei hän enää jaksa mitään ajatella. Hän\nvaipuu entiseen kuoppaansa hankeen ja näkee, kuinka tähdet yhä\nloistavat veripunaisilta.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nEila on tuskaisena vuottanut Waltteria. Hän on ollut kovin onnellinen\nnäinä viimeisinä viikkoina, siitä asti kun lapsi syntyi. Hän hoitaa\nlastaan kuin silmäteräänsä ja vartoo isän tuloa. Kylläpä hän riemastuu\nnähdessään vankan poikansa, joka oli noin isänsä näköinen...\n\nPoikaa oli Waltteri toivonutkin, tukevaa, komeaa poikaa. No nyt täällä\noli poika valmiina, tanakkana ja terveenä kuin poron vasa.\n\n\"Voi, jos saisimme pojan, joka olisi sinun näköisesi\", oli Waltteri\nhyvästellessään sanonut.\n\n\"Minä tahtoisin, että se olisi sinun näköisesi\", oli Eila siihen\nvastannut.\n\nRiemuisin kasvoin Eila lastaan katselee. Se on kaunis ja verevä\npienokainen. Musta tukka, mutta silmät ovat siniset, samanlaiset kuin\nisälläkin.\n\nLapin päivä ei valkene, ja tuskaisena kuuntelee Eilan tarkka korva\ntutun poronkellonsa helinää. Mutta sitä ei kuulu, vaikka olisi Eilan\nkaikkien laskujen mukaan jo eilen pitänyt kuulua...\n\n\"Kun hänelle vain ei mitään onnettomuutta tapahtuisi\", puhelee Eila\nlapselleen. \"Mutta mikäpä sattuisi, kyllä minun oma ajokkaani\nrakkaimpani pian kiidättää tänne Holsterin kodalta...\"\n\nKarhu-Jaakon emäntä, jonka luona Eila on lapsensa kanssa, lohduttelee\nmyöskin, vakuuttaa, että Waltteri kyllä saapuu, kun ehtii...\n\nMutta sittenkin vaivaa Eilaa epämääräinen, aavisteleva pelko, ja hänen\nvilkas verensä käy hetkittäin kuohuviin hyrskyihin. Sen jälkeen kun\nKarhu-Jaakko on kertonut kaikki mitä tiesi sekä Kiveliön kävijästä että\nEilasta, on Eilalle selvinnyt, ettei hän ole Kiveliön kävijän lapsi.\nHänet on hyvin pienenä tuotu tähän Karhu-Jaakon tuvalle, ja Kiveliön\nkävijän oli sanottu olevan hänen isänsä. Silloin tällöin ilmestyi\nKiveliön kävijä Jaakon tuvalle, maksoi lapsen hoidon ja katosi taas\nvuosikausiksi erämaahan. Kukaan ei tiennyt mistä hän oli lapsen tuonut,\nei kukaan kaivannut, -- ei ainakaan ollut kuultu; ja siinä uskossa\nkaikki elivätkin, että Eila todella oli Kiveliön kävijän tytär. Ainoa,\njoka heti alussa oli epäillyt, oli Karhu-Jaakon emäntä, mutta hänkään\nei uskaltanut epäilyksiään lausua julki, sillä kaikki pelkäsivät\nenemmän kuin rakastivat Kiveliön kävijää...\n\nMutta Eilalle on asia nyt selvinnyt näinä viimeisinä viikkoina, kun hän\non Waltteria odotellut. Hän on tehnyt päätöksensä ja toimittanut\nKarhu-Jaakon Norjan puolelle tiedustamaan, saisiko sieltä opastusta tai\ntodistuksia hänen syntyperästään.\n\nKarhu-Jaakko on nyt sillä tiellään ja aikonut on voitavansa tehdä...\n\nYksin valvoessa lapsensa kanssa kinosten ja pakkasten keskellä on Eilan\nsieluun ilmestynyt uusia ajatuksia ja kuvitelmia. Ja vaikka hän on\nmelkein voimaton mitään tekemään, tuntee hän, että hänen suuri\nrakkautensa antaa hänelle voimia... Mainitsee hän pelostaan Jaakon\nemännällekin, mutta ei usko emäntä siihen olevan aihetta.\n\nMutta kuluneena yönä on Eila unissaan nähnyt hirveän kuvan, ja hänen\nmieltään kalvaa kammo, jonka vaiva ei tunnu vaimenevan. Se on pelko,\nettä Waltterille on onnettomuus tapahtunut taikka että joku vaanii\nhänen henkeään...\n\n\"Kukaan muu ei häntä vihaa kuin Kiveliön kävijä, jota minä onneton olen\nisäkseni sanonut\", virkkaa hän Jaakon emännälle.\n\n\"Eipä niin kelpo miehellä pitäisi olla vihamiehiä. Isäsikö? Mutta eihän\nhäntä ole kukaan näillä mailla nähnytkään koko viime kesänä eikä\ntalvena\", viihdyttää Jaakon emäntä.\n\nMutta ei tyynny Eilan myrsky, eivät pahat aavistukset rauhaa suo... On\nsattunut, ettei Karhu-Jaakon tuvalla ole ketään muita kuin emäntä ja\nEila. Miehet ovat poroissa kaukana kiveliössä, eikä ole tietoa, milloin\npalaavat. Ajoporojakaan ei ole käsillä yhtään. Eila tietää sen, mutta\nlohduttaakseen itseään hän lausuu ääneensä:\n\n\"Ovatpa sivakkani tervoissa... kyllä kujan tiedän, kusta kuljen...\nolipa umpi tai latu...\"\n\nEila on hurmaavan kaunis, kun jännitys järkyttää hänen mieltään. Hänen\nsuuret, tummat silmänsä säkenöivät, ja posket punottavat.\n\n\"Jos rakkaimpani hiuskarvakaan on katkaistu... Jos... jos... Silloin\nkaikki Lapin voimat kutsun avukseni, eikä ole kostoni koskaan kyllin\nsuuri\", sanoo hän.\n\n\"Jumala armahtakoon sinua tyttö-parkaa\", tyynnyttelee häntä Jaakon\nemäntä.\n\nPakkanen on näinä pimeinä päivinä käynyt yhä purevammaksi, ja routaiset\ntunturituulet puhaltavat niin, että koko ympäristö näyttää pakkasesta\npalavan. Ei ole yhtään kulkijaa ollut Lassi Holsterin kodalta päin.\nEila ei ole mitään viestiä Waltterista kuullut...\n\nHänen epämääräinen, aavisteleva pelkonsa on kasvanut yhä suuremmaksi,\neikä hänellä ole rauhaa silmänräpäykseksikään. Kiveliön kävijä kauheine\nsilmineen ja vankkoine ruumiineen kummittelee hänen mielessään. Ja kun\nhän muistaa, että yksi ja toinen Lapissa kulkija on kadonnut\ntietämättömiin ja että hän on salaa kuullut noita katoamisia\nmainittavan yhdessä Kiveliön kävijän kanssa, valtaa hänet tuska, jolla\nei ole rajoja.\n\nEräänä aamuna, kun sarastus heikosti tuntuu alkavan valaista\npuolipimeää kylmää päivää, hän hakee suksensa käsille, parantelee\nvarpaallisia ja pönkäitä ja aikoo lähteä hiihtosin Lassi Holsterin\nkodalle.\n\n\"Elävänä tai kuolleena täytyy minun hänet kohdata\", hän hyvästelee\nJaakon emäntää, jonka hoitoon jättää lapsensa.\n\n\"Mutta jos vähät voimasi pettävät, kun on tämmöinen pakkanenkin\", epii\nemäntä.\n\n\"Minulla on nyt enemmän voimia kuin koskaan ennen\", vakuuttaa Eila ja\npotkaisee menemään myötälettä alas suurta, lumista tunturia kohden,\njonka pohjukkaa pitkin tie lähtee Lassi Holsterin kodalle.\n\nVaikka lumi on tihmeää, pakkasen puremaa ja vinhain viimain jäätämää,\nluistavat Eilan sukset aika vauhtia. Eila on kuin kasvanut suksilleen,\nja kun hän työntää sauvalla, uppoaa sompa paikoitellen syvään lumeen.\nMutta Eila on hiihtänyt monet kerrat tätä samaa matkaa ennenkin, vaikka\non tuima pakkanen ollut.\n\nKova se on nytkin, mutta Eilan veri on kuohuksissa, ja kasvot palavat\nkuin tulen liekissä. Hänen vankka musta tukkansa, joka kiehkuroina\npujotteleiksen lakin alta, on valkoisessa huurteessa, samoin\nsilmäripset ja kulmakarvatkin. Sieraimista huokuu lämmin höyry, ja koko\nruumis taipuu somasti hänen työntäessään sauvoilla myötäleissä. Eila on\njo ehtinyt tunturin kupeelle ja lähtee siitä oikaisemaan laajalle,\npuuttomalle jankalle, jonka toisessa päässä taas pohottaa tunturin\nlaki, äskeistä laajempi, mutta matalampi. Entistä tietä hän noudattaa,\nmutta tuisku on kaikki jäljet pyryttänyt umpeen. Aukealla jankalla\nvastaa vihainen viima vielä tuimemmasti, puree poskipäihin ja polttaa\nkuin liekissä, mutta Eila ei käännä kasvojaan suojaan päin, vaan\nlykkielee lylyään suoraan purevaa viimaa vastaan...\n\nJuuri kun hän ehtii jänkän laitaan, kuulee hänen tarkka korvansa\nporonkellon helkettä. Hän saa uusia voimia ja hiihtää kahta nopeammin.\nPäivän vinkka on loppunut, revontulet syttyvät tunturien harjoilla, ja\nviima kovenee, aina peittäen suksen ladun umpeen.\n\nEhdittyään tunturin laitaan, jossa alkaa vaivainen varvikko, kuulee\nEila tarkkaan poron kellon kalkkaisevan niinkuin kalkkaisee se silloin,\nkun poro lumessa kahlaten pyrkii eteenpäin. Mutta se ei ole hänen\najokkaansa kello... se on Lassi Holsterin ajokkaan...\n\nEila työntää kovaa vauhtia kellon ääntä kohden ja näkee samassa, kun\nrevontulet juuri suurimmilleen repeävät palamaan, poron astuvan, pulkka\nperässä... jonkun peitettynä pulkassa makaavan... ja Lassi Holsterin\nhiihtävän pulkan jälessä, poroa hopitellen...\n\nEilan sydän tuntuu lakkaavan sykkimästä, mutta salaman nopeudella\nheittää hän pulkassa makaavalta poronnahkaiset syrjään... ja näkee\nWaltterin kasvot kuolonkalpeina edessään...\n\nHän polvistuu... suutelee kerran... tuntee rakastettunsa huulten\nlämmön... ja tekee nopean päätöksen...\n\nVoimalla, jota hän itsekin ihmettelee, rientävät Eila ja Lassi Holsteri\neteenpäin Eilan äskeistä latua pitkin, Eila taluttaen poroa ja Lassi\njälessä sitä joudutellen.\n\nLassi kertoo Eilalle, miten Waltteri heille on tullut, kuinka\nlevähtänyt ja syönyt, mutta ei ollut malttanut yöpyä, vaan lähtenyt\ntaipaleelle ja pakkaseen, ehtiäkseen pienen poikansa ja Eilan luo.\nEräänä yönä on Lassin emäntä nähnyt pahan unen, ja silloin hän on\ntoimittanut Lassin kuuloille, onko Waltteri saapunut Jaakon tuvalle.\nPuolivälissä taivalta on Lassi nähnyt jälkiä, jotka on havainnut\nihmisen jäljiksi... Pahaa aavistaen on hän alkanut huutaa ja kierrellä\nympäristöä. Ja aivan vanhan tien vieressä on hän löytänyt Waltterin\nkinoksesta, jalat ja kädet kankeina, paleltuneina kuin jääpuikot.\n\n\"Oliko hän silloin tajullaan?\" kysyy Eila, joka hiihtää edellä ja\nvoimiensa takaa vetää poroa perässään.\n\n\"Kysyi Eilaa ja pientä poikaansa.\"\n\nEila peittää kädellään silmänsä, jotka kyyneltyvät, mutta toivo\nWaltterin jäämisestä elämään antaa hänelle uusia voimia, ja hän sanoo:\n\n\"Minä ymmärrän kaikki... Kiveliön kävijä... se hirviö ja mielipuoli on\nhänet taipaleelle jättänyt. Luetut ovat nyt hänenkin päivänsä...\"\n\n\"Eikö ajokkaasi ole saapunut Jaakon tuvalle?\"\n\n\"Kyllä hän siitä, se ryöväri, on huolen pitänyt...\"\n\nNyt selviää Lassillekin, minkävuoksi Waltteri on niin pitkiä matkoja\numpea kahlannut, kontannut ristiin rastiin, mikä selvästi näyttää, että\nhän on harhaillut eksyksissä.\n\nKarhu-Jaakon tuvalla he saavat uudet ajokkaat ja lähtevät vinhaa\nvauhtia ajamaan kirkonkylään, jossa lääkäri asuu.\n\n\"Eila parka... kovan onnen tyttö... olit kuin oma lapseni\", sanoo\nsäälien Jaakon emäntä.\n\nEila on tähän asti kyennyt toimimaan nopeasti ja järkevästi, mutta nyt\ntuntuu kuin alkaisivat voimat pettää, kun he Jaakon emännän kanssa\nhierovat lumella Waltterin kankeita jäseniä.\n\n\"Tiedätkö mikä on tuskaa?\" kysyy hän Jaakon emännältä. \"Kuvittelin\ntuskaksi sitä, että olin orpo ja uskoin tuota petoa isäkseni, mutta nyt\nminä tiedän tuskan, joka on suurempi kuin koko maailma, sen merien\nsyvyydet ja taivaitten korkeudet...\"\n\nEmäntä pillahti itkuun, ja kyyneliä pyyhki Lassikin.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nVasta kolmantena päivänä tointuu Waltteri täyteen tajuntaan...\n\nHän avaa silmänsä, huomaa Eilan ja koettaa kurottaa kättänsä Eilaa\nkohti, mutta silloin tuska vääntää hänen kasvojaan, ja hän huomaa\nolevansa sidottu. Eila painaa kätensä hänen otsalleen, kumartuu häntä\nkohti ja suutelee...\n\nRakkaus ja ilo saavat hetkeksi unhottumaan tuskat. Hän muistaa nyt\nkaikki kärsimyksensä, purskahtaa itkuun ja vaikeroi:\n\n\"Eila, rakkaimpani... Missä on pieni poikamme?\"\n\nEila käy viereiseen huoneeseen ja tuo sieltä sylissään lapsen.\nWaltterin kasvoilla muuttuu ilme iloiseksi, mutta yrittäessään\nliikuttaa käsiään puhkeaa hän taas hillittömään itkuun... Hän jää\nyksikseen Eilan ja lapsen kanssa.\n\nViereisessä huoneessa puhelee lääkäri nimismiehen ja Karhu-Jaakon\nkanssa, joka vastikään on palannut Norjanmatkaltaan.\n\n\"Kaikista näistä päättäen\", sanoo nimismies katsellessaan papereita ja\ntodisteita, jotka Jaakko on tuonut matkassaan, \"täytyy Eilan olla\npastori Håkansenin tytär, joka vuoden vanhana vietiin venheestä ja\nkatosi tietämättömiin. Tässä on kastetodistus... Ingrid Sofia. Mutta\nmikä on sitten se, jota Kiveliön kävijäksi nimitetään?\"\n\n\"En minä hänestä tarkemmin tiedä, eikä sitä kukaan ole kysynyt, kun\nkaikki ovat enimmäkseen pelänneet häntä eivätkä ole mitään uskaltaneet\nurkkia. Ja kun on kaikille rauhan antanut ja ahmoja ahdistellut, niin\nei ole sen enempää välitetty\", selittää Jaakko tietojaan nimismiehelle.\n\n\"Onko hänessä koskaan ollut huomattavissa mielipuolen oireita?\"\ntiedustaa lääkäri.\n\n\"Minä en ole koskaan saanut selvää, onko hullu vai viisas, mutta\nparemmin minusta on hullu...\"\n\n\"Kamala, hirveä mies hän mahtaa olla\", sanoo nimismies kuin\najatuksissaan. \"Sääli kaunista nuorta miestä, sääli nuorta, onnetonta\ntyttöä...\"\n\nNäinä viimeisinä puolipimeinä talvipäivinä, joina Waltteri on kärsinyt\nsuurinta ruumiillista tuskaa, on Eila alati istunut hänen vierellään,\nja heidän sielunsa ja sydämensä ovat kuin kasvaneet kiinni toisiinsa.\n\nPappi on heidät nyt vihkinyt.\n\nSaatuaan kuulla lääkäriltä, ettei ole toivoa elämästä, on Waltteri\nvaipunut kuin uneen. Ja silloin kun hän avaa silmänsä ja näkee Eilan\nvieressään, kirkastuvat hänen kasvonsa, ja suu vetäytyy vielä hymyyn...\n\nMutta eräänä yönä leviää kummallinen kalpeus kasvoille. Veri pakenee\npakenemistaan, ja hengitys lakkaa vähitellen kuulumasta...\n\nEila sulkee lapsensa povelleen, ja nyt vasta tuntee hän, kuinka tuska\npainaa hirveät kätensä hänen hartioilleen maahan luhistaakseen. Silloin\nleimahtaa hänen silmissään kirkas koston tuli, ja kääntyen lääkäriin,\nnimismieheen ja Jaakkoon hän melkein huutaa:\n\n\"Haa, sinä kavala heittiö... murhasit rakkaimpani! Kostan! Kostan!\nKostan!\"\n\n\"Kiveliön kävijää ollaan etsimässä... Kaikille lappalaisille on annettu\nkäsky\", ilmoittaa nimismies.\n\nMutta nuori lääkäri lähestyy Eilaa ja sanoo sydämellisesti:\n\n\"Nuori nainen! Teillä on lapsi, jonka vuoksi teidän kannattaa elää...\"\n\nEila herää kuin huumauksesta, näyttää kuin hänen kauniit silmänsä\nsaisivat lämpöistä hehkua, ja hän purskahtaa valittavaan, katkeraan\nitkuun...\n\nTuskaa... tuskaa... oi, sitä tuskaa...\n\n\n\n"]