Aadamin ensimmäisen vaimon tytär

AADAMIN ENSIMMÄISEN VAIMON TYTÄR

Kertomuksia yliluonnollisista aiheista

Kirj.

ANATOLE FRANCE

Suomentanut Uuno Kailas

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta, 1926.

Helsinki, Työväen Kirjapaino.

SISÄLLYS:

 Aadamin ensimmäinen vaimon tytär
 Rakkaus kuoleman takaa
 Tiedemiehen lankeemus
 Miten minä keskustelin aaveen kanssa aakkosten synnystä
 Napoleon Välimerellä

AADAMIN ENSIMMÄINEN VAIMON TYTÄR

Olin lähtenyt Parisista edellisenä iltana ja viettänyt yön vaununnurkassa, pitkän ja äänettömän lumipyry-yön. Odottelin X—-ssä kuusi loppumatonta tuntia ja iltapäivälläkin minun onnistui saada ainoastaan talonpoikaisrattaat kyyditsemään itseäni Artiguesiin. Tasanko, joka vuoroin kohoaa ja vuoroin laskee molemmin puolin tietä ja jonka olin muinoin nähnyt säteilevässä päivänpaisteessa, oli nyt peittynyt paksuun lumivaippaan, jonka yllä viinimäkien mustat juuret vääntyivät kiemuroihin. Saattajani hätyytti veltosti vanhaa hevostaan, ja me teimme matkaa loppumattoman hiljaisuuden vallitessa, jota silloin tällöin silpoi jonkin linnun valittava kirkuna. Olin kuoleman-surullinen ja mutisin itsekseni tätä rukousta: "Jumalani, laupeuden Jumala, suojele minua epätoivolta äläkä anna minun niin monien harha-askelten jälkeen langeta ainoaan syntiin, josta ei anteeksiantoa ole." Silloin näin äkkiä auringon vaipuvan taivaanrantaan punaisena ja loistottomana, verisen ehtoollisleivän kaltaisena; minä muistelin jumalallista uhria, joka kerran toimitettiin Kalvaria-vuorella, ja tunsin, miten toivo voitti uudelleen alaa sielussani. Vielä hetken narisi lumi pyörien alla. Vihdoin osoitti ajomieheni piiskansa päällä Artigues'n kellotapulia, joka kohosi kuin varjo punertavasta sumusta.

– Vai niin, sanoi mies minulle, te aiotte pappilaan? Te tunnette siis herra kirkkoherran?

– Tunnen hänet lapsuudestani saakka. Hän oli opettajani, kun kävin koulua.

– Hän on oppinut ja perillä kirjoista.

– Niin on, ystäväni, kirkkoherra Safrac on yhtä oppinut kuin hyvä.

– Niin väitetään. Jotkut väittävät myös jotakin muuta.

– Mitä he sitten sanovat, ystäväni?

– Sanovat mitä haluavat, ja minä annan heidän lörpötellä.

– Entä mitä sitten?

– On nähkääs ihmisiä, jotka uskovat, että kirkkoherra on noita ja osaa tehdä taikoja.

– Tyhmyyksiä.

– Niin, herra, minä en sano mitään. Mutta jos kirkkoherra ei ole noita eikä osaa tehdä taikoja, niin minkätähden hän sitten lukee kirjoja?

Kiesit pysähtyivät kirkkoherran-puustellin eteen.

Erosin tuosta tyhmästä miehestä ja seurasin kirkkoherran palvelustyttöä, joka vei minut isäntänsä luokse ruokasaliin, missä pöytä oli jo katettuna. Huomasin, että kirkkoherra Safrac oli paljon muuttunut niiden kolmen vuoden kuluessa, jotka olivat kuluneet siitä kuin hänet viimeksi näin. Hänen muhkea vartensa oli köyristynyt. Hän oli käynyt hyvin laihaksi. Kaksi terävää silmää loisti hänen mehuttomissa kasvoissaan. Hänen nenänsä, joka näytti kasvaneen, riippui kapean suun yllä. Heittäydyin hänen syliinsä nyyhkyttäen: "Isäni, isäni, tulen teidän luoksenne, koska olen tehnyt syntiä. Isäni, vanha opettajani, joka syvällä ja ihmeellisellä opillanne melkein peloititte minua, mutta levititte jälleen rauhan mieleeni näyttämällä minulle äidillisen sydämenne, pelastakaa nyt lapsenne kuilun partaalta. Oi, ainoa ystäväni, pelastakaa minut; oi, ainoa valoni, valaiskaa minun sieluani!"

Hän syleili minua, hymyili minulle, ja siinä hymyssä oli tuo rajaton hyvyys, josta hän oli antanut minulle niin monta osoitusta varhaisimman nuoruuteni aikana. Ja hän astahti askelen taaksepäin nähdäkseen minut paremmin:

– Tervetullut, hän sanoi tervehtien minua kotiseutunsa tapaan, sillä hän oli syntynyt Garonnen rannalla, noiden maineikkaiden viinien parissa, jotka tuntuvat hänen ylevämielisen ja voimakkaan sielunsa vertauskuvalta.

Luennoituaan loistavalla menestyksellä filosofiaa Bordeauxissa, Poitiersissa ja Parisissa ei hän halunnut itselleen mitään muuta palkkaa kuin köyhän pitäjän siitä maasta, joka oli nähnyt hänen syntyvän ja jossa hän halusi kuolla. Hän oli ollut Artiguesin kirkkoherrana kuusi vuotta ja hoiti tässä unohdetussa kylässä virkaansa mitä nöyrimmällä hurskaudella ja ylväimmällä oppineisuudella.

– Tervetullut, poikani, toisti hän. Kirje, jonka olette kirjoittanut ilmoittaaksenne minulle tulostanne, on todella liikuttanut minua. On siis totta, että ette ole unohtanut vanhaa opettajaanne?

Tahdoin heittäytyä maahan hänen jalkoihinsa ja änkytin uudelleen: "Pelastakaa minut, pelastakaa minut!" Mutta hän ehkäisi sen eleellä, joka oli samalla kertaa käskevä ja lempeä.

– Ary, hän sanoi, huomenna saatte sanoa minulle, mikä sydäntänne painaa. Nyt teidän pitää lämmitellä. Ja syökäämme sitten illallista, sillä teidän täytyy olla sekä viluinen että nälkäinen.

Palvelijatar kantoi sisään höyryävän keittomaljan ja asetti sen pöydälle. Hän oli vanha vaimo, jolla oli musta päähine ja jonka uurteisissa kasvoissa kansantyypin kauneus sekaantui omituisella tavalla vanhuuden rumuuteen. Olin syvän liikutuksen vallassa; kuitenkin voitti se rauha, mikä täytti tämän hurskaan asunnon, ja se ilo, minkä takkatuli, valkoinen liina, viinilasit ja höyryävät asetit herättivät, vähitellen alaa sielussani. Syödessäni miltei unohdin, että olin tullut tämän papin luokse vaihtaakseni tunnontuskieni katkeruuden katumuksen hedelmälliseen kasteeseen. Herra Safrac palautti mieleeni muiston niistä monista tunneista, jotka olimme monta vuotta sitten viettäneet saman katon alla koulussa, jossa hän opetti filosofiaa.

– Ary, hän sanoi, te olitte paras oppilaani. Teidän kerkeä ymmärryksenne kiiruhti alinomaa pitemmälle kuin opettajan ajatus. Siitä syystä heti kiinnyin teihin. Minua miellyttää se, että kristityllä on rohkeutta ajatella. Usko ei saa olla arka tänä aikana, jolloin epäusko osoittautuu peloittavan rohkeaksi. Kirkolla on nykyisin ainoastaan lampaita: se tarvitsee myöskin leijonia. Kuka antaa meille jälleen ne isät ja opettajat, joiden katse käsitti kaikki tiedon alat? Totuus on auringon kaltainen; vain kotkan katse kestää nähdä sen.

– Oh, herra Safrac, tehän itse katselette kaikkia kysymyksiä tällaisella rohkealla silmällä, jota ei mikään voi sokaista. Muistan varsin hyvin, että teidän mielipiteenne kauhistuttivat joskus niitäkin virkatovereitanne, jotka ihailivat hurskasta elämäänne. Teissä ei ole laisinkaan uutuuksien pelkoa. Niinpä olitte esimerkiksi taipuvainen myöntämään mahdolliseksi, että saattoi olla olemassa useampia asuttuja maailmoja.

Hänen silmänsä välkähtivät.

– Mitähän heikkosydämiset sanovat, kun saavat lukea minun kirjani? Ary, tämän ihanan taivaan alla, tässä maassa, jonka Jumala on luonut aivan erityisellä rakkaudella, olen mietiskellyt ja tehnyt työtä. Tiedättehän, että hallitsen jokseenkin hyvin hebreaa, arabian- ja persiankieltä sekä useita intialaisia murteita. Tiedätte myöskin, että olen tuonut tänne mukanani kirjaston, jossa on runsaasti vanhoja käsikirjoituksia. Olen tunkeutunut syvälle vanhoihin kieliin ja itämaiden varhaisimmilta ajoilta periytyneisiin taruihin. Tämä kova työ on Jumalan avulla kantava hedelmän. Olen äskettäin lopettanut kirjani "Alusta", joka uudistaa ja jatkaa sitä pyhien asiakirjojen tulkintaa, minkä epäuskoisen tieteen miehet luulivat jo olevan häviöön joutumassa. Ary, Jumala on laupeudessaan tahtonut, että usko ja tietäminen pääsevät vihdoinkin sovintoon keskenään. Toteuttaakseni sellaisen lähentymisen olen lähtenyt tästä aatteesta: Raamattu on Pyhän Hengen innoittama, eikä se sano mitään, mikä ei ole totta, mutta se ei silti sano kaikkea, mikä on totta. Ja kuinka se voisikaan tehdä sen, koska sen ainoana tarkoituksena on ilmoittaa meille, mikä ikuisen autuutemme vuoksi on tarpeellista? Sillä on yksinomaan tämä suuri tarkoitus. Sen suunnitelma on yhtä yksinkertainen kuin ääretön. Se käsittää lankeemuksen ja lunastuksen. Se on jumalainen kertomus ihmisestä. Se on täydellinen ja rajoitettu. Siinä ei ole mitään epäpyhän uteliaisuuden tyydyttämiseksi laadittua. Mutta ei ole kauemmin paikallaan, että epäuskoinen tiede saa riemuita Jumalan vaitiolosta. On aika sanoa: Ei, raamattu ei ole valehdellut jos kohta se ei ole ilmaissut kaikkea! Sellainen on totuus, jota minä julistan. Geologian, esihistoriallisen arkeologian, maailman synnystä kertovien itämaisten perintätietojen, heettiläisten ja sumerilaisten muistomerkkien, kaldealaisten ja babylonialaisten kertomusten ja Talmudissa säilyneiden vanhojen legendojen avulla olen todistanut pre-adamiittien [ennen Aadamia eläneiden ihmisten. – Suom.] olemassaolon – rodun, josta Genesiksen innoittunut tekijä ei mainitse mitään pelkästään siitä syystä, ettei sen olemassaolo millään tavoin vaikuta aadaminpoikien ikuiseen onneen. Vielä enemmänkin, Genesiksen ensimmäisiä lukuja tarkkaan tutkimalla olen vakuuttautunut siitä, että on ollut olemassa kaksi toisiaan seuraavaa luomista, jotka ovat olleet pitkien aikakausien päässä toisistaan ja joista toinen on ollut, jos niin saatan sanoa, ainoastaan maan sisustamista provinssiksi Aadamin ja hänen jälkeläistensä tarpeen mukaan.

Hän keskeytti puheensa hetkiseksi ja jatkoi sitten hiljaisella äänellä ja todellisella uskonnollisella vakavuudella:

– Minä, Matias Safrac, halpa pappi ja jumaluusopin opettaja, joka alistun kuuliaisen lapsen tavoin pyhän äitimme Kirkon arvovallan edessä – minä väitän ehdottomalla varmuudella – kuitenkin nimenomaan edellyttäen pyhän isämme paavin ja kirkolliskokousten hyväksymistä – että Aadamilla, Jumalan kaltaiseksi luodulla, oli kaksi vaimoa, joista Eeva oli toinen.

Nämä kummalliset sanat vetivät minut vähitellen pois omien ajatusteni piiristä ja herättivät minussa omituista mielenkiintoa. Tunsin myöskin jonkin verran pettymystä, kun herra Safrac kyynärpäillään pöytään nojaten virkkoi:

– Nyt riittää tästä aiheesta. Kenties luette jonakin päivänä kirjani, ja siitä saatte valaistusta tässä suhteessa. Täyttääkseni välttämättömän velvollisuuteni on minun täytynyt alistaa tämä teos arkkipiispan arvosteltavaksi ja pyytää hänen korkea-arvoisuutensa hyväksyntää. Käsikirjoitus on tällä haavaa hänen hallussaan, ja minä odotan joka hetki vastausta – ja minulla on syytä toivoa, että se on suotuisa. Rakas lapseni, maistakaa näitä metsiemme herkkusieniä ja tätä viiniä, joka on kasvanut omassa maassamme, ja sanokaa sitten, eikö tämä ole uusi luvattu maa, josta ensimmäinen oli ainoastaan eduskuva.

Tästä hetkestä lähtien kävi keskustelumme tuttavallisemmaksi ja kosketteli yhteisiä muistojamme.

– Niin, lapseni, sanoi herra Safrac, te olitte rakkain oppilaani. Jumala sallii meidän asettaa toisen ihmisen toisen edelle, kun se tapahtuu oikeudenmukaisen arvostelun perusteella. Ja minulla oli heti. selvillä, että teissä oli ainesta mieheen ja kristittyyn. Älkää silti luulko, että en olisi nähnyt teissä suuria vajavaisuuksia. Te olitte epätasainen, epävarma ja hiukan sekava. Sydämmenne kätkössä piili väkevien intohimojen siemen. Minä rakastin teitä sielunne levottomuuden tähden samoinkuin jotakin muuta oppilastani päinvastaisten ominaisuuksien vuoksi. Pidin Paul d'Ervystâ hänen sielunsa järkkymättömän lujuuden takia.

Tämän nimen kuullessani minä punastuin ja kalpenin, minulla oli täysi työ pidättyessäni parahtamasta, ja kun tahdoin vastata, oli minun mahdotonta sanoa mitään. Herra Safrac ei näkynyt huomaavan hämminkiäni.

– Jos muistan oikein, oli hän teidän rakkain toverinne, lisäsi hän. Tehän olette edelleenkin hänen läheinen ystävänne, eikö niin? Tiedän, että hän on antautunut valtiolliselle uralle ja että hänelle ennustetaan sillä kaunista tulevaisuutta. Toivoisin, että hänet jonakin päivänä, parempien aikojen tultua, lähetettäisiin Pyhän Istuimen luokse. Hän on teidän uskollinen ja harras ystävänne.

– Isäni, sain vaivoin vastatuksi, puhun huomenna kanssanne Paul d'Ervystâ ja eräästä toisesta henkilöstä.

Herra Safrac puristi kättäni. Sanoimme hyvää yötä, ja minä vetäydyin kamariin, jonka hän oli pannut kuntoon minua varten. Lavendelille tuoksuvassa sängyssäni uneksin, että olin vielä lapsi ja että olin polvillani koulun kappelissa; ihailin valkoisia ja loistavia naisia, jotka täyttivät korokkeen, kun äkkiä kuulin äänen, joka lähti pilvestä korkealta pääni yläpuolelta ja joka sanoi: "Ary, sinä luulet rakastavasi näitä naisia Jumalassa, mutta sinä rakastat Jumalaa heissä."

Aamulla herätessäni seisoi herra Safrac päänalaiseni vieressä.

– Ary, hän sanoi, tulkaa kuulemaan messua, jonka pidän toivomuksenne mukaan. Sitten olen valmis kuuntelemaan, mitä teillä on sanottavana minulle.

Artiguesin kirkko on pieni pyhäkkö romaanilaista tyyliä, joka kukoisti Aqvitaniassa vielä kahdennellatoista vuosisadalla. Kun sitä korjattiin kaksikymmentä vuotta sitten, varustettiin se kellotapulilla, mikä ei kuulunut alkuperäiseen suunnitelmaan. Koska se oli köyhä kirkko, onnistui sen yhtäkaikki säilyttää puhdas yksinkertaisuutensa. Otin osaa papin rukouksiin sikäli kuin sieluntilani salli; senjälkeen palasin hänen seurassaan kirkkoherran-puustelliin. Söimme aamiaiseksi vähän leipää ja maitoa ja menimme sitten herra Safracin kamariin.

Hän asetti tuolin kamiinin eteen, jonka yläpuolelle oli ripustettu ristiinnaulitunkuva, pyysi minua istumaan, istuutui itse viereeni ja antoi minulle merkin puhua. Ulkona satoi lunta, minä aloitin:

– Isäni, on kulunut kuusi vuotta siitä kuin jätin teidän johtonne ja menin ulos maailmaan. Siellä minun on onnistunut säilyttää uskoni, mutta valitettavasti ei puhtauttani. Mutta minun ei tarvitse toistaa teille elämäni pääpiirteitä; te tunnette ne, tehän olette henkinen johdattajani, omantuntoni ainoa opastaja. Haluan muutoin niin pian kuin suinkin päästä käsiksi siihen tapahtumaan, joka on tuonut sekaannuksen elämääni. Viime vuonna oli perheeni päättänyt, että minun oli mentävä naimisiin, ja olin itse suostunut siihen mielihyvin. Sillä nuorella tytöllä, joka oli määrätty morsiamekseni, oli kaikki ne ominaisuudet, joita vanhemmat yleensä pitävät suuressa arvossa. Sitäpaitsi hän oli kaunis, hän miellytti minua, ja sovinnais-avioliiton asemesta olin menossa naimisiin kiintymyksestä. Pyysin hänen kättänsä ja sain suostumuksen. Me menimme kihloihin. Olin varma onnellisesta ja rauhaisasta elämästä, kun eräänä päivänä sain kirjeen Paul d'Ervyltâ, joka oli juuri palannut Konstantinopolista ja ilmoitti saapumisestaan Parisiin ja sanoi kovin ikävöivänsä nähdä minua. Kiiruhdin hänen luokseen ja kerroin hänelle tulossa olevasta avioliitostani. Hän onnitteli minua sydämellisesti.

– Vanha ystäväni, hän sanoi, iloitsen onnestasi.

Sanoin, että toivoin häntä todistajakseni, ja hän suostui mielellään. Hääpäiväni oli määrätty toukokuun viidenneksitoista, eikä hänen tarvinnut palata toimeensa ennenkuin heinäkuun ensimmäisinä päivinä.

– Sehän sopii mainiosti, sanoin. Entä sinä itse?...

– Oh, niin, hän sanoi kasvoillaan hymy, joka samalla kertaa ilmaisi iloa ja surua, minä... minulle on paljon muuttunut... olen mieletön, eräs nainen... Ary, minä olen hyvin onnellinen, tai myöskin hyvin onneton! Mikä nimi onkaan annettava onnelle, joka on ostettu huonolla teolla? Olen pettänyt erästä parhaimmista ystävistäni ja tehnyt hänet onnettomaksi... Olen ryöstänyt naisen Konstantinopolissa...

Herra Safrac keskeytti puheeni:

– Poikani, älkää kertomuksessanne kosketelko toisten hairahduksia älkääkä mainitko mitään nimiä.

Lupasin totella ja jatkoin:

– Paul oli tuskin lopettanut puheensa, kun eräs nainen astui huoneeseen. Hän oli ilmeisesti sama: hän oli pukeutunut pitkään siniseen aamunuttuun ja tuntui olevan kotonaan. Koetan yhdellä ainoalla sanalla ilmentää sen kauhean vaikutuksen, minkä hän minuun teki. Hän ei tuntunut minusta luonnolliselta. Tunnen hyvin, miten hämärä tämä ilmaisu on ja miten puutteellisesti se kuvaa ajatustani. Mutta kenties kertomukseni loppu tulee tekemään sen käsitettävämmäksi. Ja todellakin: noiden kultaisten silmien ilme, jotka silloin tällöin miltei kipunoivat, suun arvoituksellinen kaariviiva, ruskea ja samalla hohtava hipiä, hänen pehmeä ruumiinsa sekä polveilevien ja kuitenkin harmoonisten viivojen leikki siinä, hänen paljaat käsivartensa, joihin olisi tahtonut uskoa näkymättömien siipien liittyvän, niin, kaikki palava ja sulava hänen olennossaan tuotti minulle vaikutelman en tiedä mistä, jostakin mikä oli vierasta ihmisluonnolle, jostakin mikä oli samalla matalampaa ja korkeampaa kuin nainen sellaisena, jollaiseksi Jumala peljättävässä hyvyydessään on luonut hänet, jotta hän olisi kumppanimme maanpaossamme tämän maan päällä. Siitä hetkestä kuin hänet näin, oli yksi ainoa tunne kohonnut sieluuni ja hallitsi sitä kokonaan: minä tunsin määrätöntä vastenmielisyyttä kaikkea sitä kohtaan, mikä ei ollut tämä nainen.

Kun Paul näki hänen tulevan sisään, rypisti hän hiukan kulmakarvojaan; mutta seuraavana hetkenä hänen kasvonsa jälleen kirkastuivat, ja hän koetti hymyillä.

– Leila, esitän tässä teille parhaimman ystäväni.

Leila vastasi:

– Minä tunnen herra Aryn.

Nämä sanat tuntuivat omituisilta, koska olin varma siitä, että emme olleet nähneet toisiamme milloinkaan ennen; mutta ääni, jolla hän ne lausui, oli vieläkin ihmeellisempi.

Jos kristalli osaisi ajatella, niin se puhuisi siten.

– Ystäväni Ary menee naimisiin kuuden viikon kuluttua, lisäsi Paul.

Nämä sanat kuultuaan Leila katseli minua, ja näin selvästi, että hänen kultaiset silmänsä sanoivat: ei.

Lähdin hyvin hämmentyneenä, eikä ystäväni osoittanut pienintäkään halua pidättää minua. Harhailin koko päivän umpimähkään katuja pitkin sydän tyhjänä ja suruisana; illalla jouduin vihdoin sattumalta puistokadulla kukkakaupan edustalle, muistin kihlattuni ja menin sisään ostamaan hänelle valkoisen sireeninoksan. Kukka oli tuskin kädessäni, kun jo eräs pieni käsi riisti sen minulta, ja näin Leilan katoavan nauraen. Hänellä oli yllään lyhyt harmaa leninki, samanvärinen takki ja pieni pyöreä hattu. Tämä puku, jota parisitar käyttää ulkosalla ostoksilla ollessaan, sopi mahdollisimman huonosti tuon olennon satumaiseen kauneuteen ja vaikutti hänen yllään lähinnä valepuvulta. Kun näin hänet sellaisena, minulle yhtäkaikki selvisi, että rakastin häntä sammumattomalla tunteella. Tahdoin rientää hänen jälkeensä, mutta hän katosi kävelevien ja ajavien ihmisten virtaan.

Tästä hetkestä lähtien elin tuskin enää. Kävin ehtimiseen Paulin luona näkemättä Leilaa. Paul otti minut ystävällisesti vastaan, mutta ei puhunut minulle Leilasta. Meillä ei ollut mitään sanottavaa toisillemme, ja minä erosin hänestä surullisena. Eräänä päivänä vihdoin tapahtui, että Paulin kamaripalvelija sanoi minulle: "Herra d'Ervy on mennyt ulos". Ja hän lisäsi: "Mutta herra haluaa kenties puhua rouvan kanssa?" Vastasin kyllä. Oi isäni, tämä sana, tämä ainoa pieni sana – voivatko verikyynelet milloinkaan sovittaa sitä? Astuin sisään. Tapasin hänet salongista puoliksi lojumassa leposohvalla; hänen pukunsa oli keltainen kuin kulta ja peitti kokonaan hänen jalkansa. Minä näin hänet... Mutta ei, en nähnyt enää mitään. Kurkkuni oli kuiva, en voinut puhua. Hänestä uhoava myrrhan ja ihmeellisten mausteiden tuoksu sai minut päihtymään kaipauksesta ja himosta, ikäänkuin mystillisen idän kaikki sulotuoksut olisivat yhdellä haavaa imeytyneet väriseviin sieraimiini. Ei, hän ei varmastikaan ollut luonnollinen nainen, mikään ei hänessä ollut inhimillistä; hänen kasvonsa eivät ilmentäneet mitään tunnetta, ei hyvää eikä huonoa, ei mitään muuta kuin hekumaa, joka oli samalla aistillista ja taivaallista. Hän näki aivan varmaan hämminkini, sillä hän kysyi minulta äänellä, joka oli raikkaampi kuin puron solina metsässä:

– Olette kiihoittunut?

Heittäydyin hänen jalkojensa juureen ja sanoin itkusta tukahtuneella äänellä:

– Rakastan teitä epätoivoisesti!...

Silloin hän levitti käsivartensa, katsoi minua hekumallisilla ja viattomilla silmillään ja virkkoi:

– Miksi ette ole sanonut sitä minulle ennen, ystäväni?

Nimetön tuokio... Pidin Leilaa sylissäni. Ja minusta tuntui, että taivas aukeni meille molemmille ja että me täytimme sen kokonaan. Tunsin tulevani Jumalan kaltaiseksi, ja luulin syleileväni kaikkea maailman kauneutta ja kaikkia luonnon sointuja, tähtiä ja kukkia, ja humisevia metsiä, ja virtoja ja syviä meriä. Olin sulkenut äärettömyyden suudelmaani...

Nämä sanat kuultuaan herra Safrac, joka jo hetken aikaa oli kuunnellut selvästi kärsimättömänä, nousi, meni pois ja asettui selin kamiiniin, kauhtana vedettynä polville lämmittämään hänen jalkojaan, ja sanoi minulle ankaruudella joka lähenteli halveksuntaa:

– Te olette kurja pilkkaaja, ja sensijaan että inhoaisitte rikoksianne tunnustatte te ne ainoastaan turhamaisuudesta ja tuottaaksenne huvia itsellenne. En halua kuulla enempää.

Kyynelet kihosivat silmiini, ja pyysin häneltä anteeksi. Kun hän näki, että häpeäni oli vilpitöntä, antoi hän minulle luvan jatkaa tunnustuksiani sillä ehdolla, että ne eivät saaneet tuottaa mielihyvää minulle.

Ryhdyin jatkamaan kertomustani aikoen lyhentää sitä niin paljon kuin suinkin.

– Isäni, lähdin Leilan luota mieli tunnontuskien raatelemana. Mutta seuraavana päivänä hän tuli minun luokseni, ja silloin sai alkunsa elämä, jonka nautinnot ja tuskat mursivat voimani. Olin mustasukkainen Paulille, jonka olin pettänyt, ja kärsin julmasti. En usko olevan olemassa mitään pahaa, mikä alentaisi ihmistä enemmän kuin mustasukkaisuus ja täyttäisi sielun vastenmielisemmillä kuvilla kuin se. Leila ei huolinut edes valehdella lohduttaakseen minua. Hänen menettelytapaansa oli muuten mahdoton käsittää. En unohda, kenelle puhun, ja varon tarkoin sanomasta mitään, mikä voi loukata kunnianarvoisinta pappia, minkä tunnen. Haluan ainoastaan sanoa, että Leila itse tuntui vieraalta sille rakkaudelle, minkä hän salli minun ottaa. Mutta hän oli vuodattanut kaikki hekuman myrkyt minun olentooni. En voinut olla häntä vailla ja vapisin ajatellessani, että kadottaisin hänet. Leilalta puuttui kokonaan se, mitä me sanomme siveelliseksi tietoisuudeksi. Olisi väärin luulla hänen silti osoittautuneen ilkeäksi tai julmaksi. Hän oli päinvastoin lempeä ja sääliväinen. Älyäkään ei häneltä puuttunut, mutta se oli toista laatua kuin meidän. Hän puhui vähän, ja hän kieltäytyi vastaamasta kaikkiin hänen entisyyttään koskeviin kysymyksiin. Hän ei tietänyt mitään siitä, mitä me tiedämme. Sensijaan hän tiesi paljon asioita, joita me emme tunne. Hän oli saanut kasvatuksensa itämailla, hän tunsi kaikenlaisia hindulaisia ja persialaisia legendoja, ja hän kertoi niitä yksitoikkoisella, mutta äärettömän suloisella äänellä. Kuullessaan hänen kuvaavan, kuinka ihanana aamurusko ensimmäistä kertaa sarasti maailman yllä, olisi saattanut luulla, että hän oli elänyt mukana jo maan varhaisimpina nuoruudenaikoina. Sanoin tämän hänelle muutamana päivänä. Hän vastasi hymyillein:

– Niin, minä olen vanha, se on totta.

Herra Safrac, joka yhä seisoi kamiinin edessä, oli hetki sitten kumartunut minuun päin kasvoillaan jännittyneen tarkkaavaisuuden ilme.

– Jatkakaa, hän sanoi.

– Useita kertoja, isäni, kysyin Leilalta hänen uskontoaan. Hän vastasi minulle, ettei hänellä ollut mitään ja ettei hän tarvinnutkaan mitään uskontoa; että hänen äitinsä ja hänen sisarensa olivat Jumalan tyttäriä ja etteivät hekään olleet sidottuja häneen minkäänlaisin jumalanpalveluksen muodoin. Hänellä oli kaulassaan medaljonki ja siinä vähän punaista hiekkaa, jonka hän sanoi koonneensa nöyränä äitiään kohtaan tuntemansa rakkauden vuoksi.

Olin tuskin lausunut nämä sanat, kun herra Safrac syöksähti minua kohden kalpeana ja vavisten, puristi käsivarttani ja huusi korvaani:

– Hän puhui totta: Minä tiedän, minä tiedän nyt, kuka tämä olento oli. Ary, vaistonne ei pettänyt teitä. Hän ei ollut nainen! Jatkakaa, minä pyydän teitä jatkamaan!

– Isäni, olen melkein lopettanut. Ah, olin Leilan rakkauden vuoksi purkanut juhlallisen kihlauksen, olin pettänyt parhaimman ystäväni. Olin vihoittanut Jumalan. Kun Paul sai tietoonsa Leilan uskottomuuden, joutui hän tuskasta pois suunniltaan. Hän uhkasi tappaa Leilan, mutta tämä vastasi lempeästi:

– Koettakaa, ystäväni. Minä tahtoisin kuolla, mutta en voi.

Kuusi kuukautta hän oli minun; sen jälkeen hän eräänä aamuna ilmoitti minulle, että hän aikoi palata Persiaan ja ettemme enää tulisi näkemään toisiamme. Minä itkin, minä nyyhkytin, minä huusin: – "Te ette ole koskaan rakastanut minua!" Ja hän vastasi lempeästi:

– En, ystäväni. Mutta kuinka moni nainen, joka ei ole rakastanut teitä enemmän kuin minä, onkaan antanut teille samaa, mitä olette saanut minulta! Saatte olla minulle kiitollinen. Hyvästi!

Hapuilin pari päivää raivon ja tylsyyden välimailla. Lopulta heräsi ajatus sieluni menestyksestä, ja minä riensin luoksenne, isäni. Nyt olen täällä; puhdistakaa sydämeni, kohottakaa sitä, virvoittakaa sitä! Minä rakastan häntä yhä.

Lopetin puheeni. Herra Safrac seisoi ajatuksissaan, otsa käsien varassa. Hän lopetti ensimmäisenä äänettömyyden:

– Poikani, se mitä olette kertonut, lujittaa uskoani suuriin keksintöihin. Siinä meillä on jotakin, millä nolata uudenaikaisten skeptikkojemme ylimielisyyttä. Kuulkaa minua. Me elämme näinä aikoina ihmeiden keskellä samoinkuin ensimmäiset ihmiset. Kuulkaa, kuulkaa! Niinkuin jo olen sanonut, oli Aadamilla ensimmäinen vaimo, josta raamattu ei mainitse mitään, mutta josta kerrotaan Talmudissa. Hänen nimensä oli Lilith. Hän ei ollut luotu Aadamin kylkiluusta, vaan punaisesta maasta samaten kuin Aadam itsekin, eikä hän siis ollut lihaa hänen lihastaan. Hän erosi Aadamista vapaaehtoisesti. Hän eli vielä viattomuudessa, kun hän lähti Aadamin luota mennäkseen niille seuduille, joille persialaiset asettuivat pitkiä ajanjaksoja myöhemmin ja joilla silloin asuivat pre-adamiitit, ihmisiä viisaampi ja kauniimpi suku. Hänellä ei niinmuodoin ollut mitään osuutta ensimmäisen isämme lankeemukseen, eikä perisynti tahrannut häntä. Hän vältti myöskin sen kirouksen, mikä singottiin Eevan ja hänen jälkeläistensä yli. Hän ei ole alistettu kuoleman tuskan alle; hänellä ei ole mitään sielua pelastettavana, ja hän on senvuoksi kykenemätön sekä ansioon että syyllisyyteen. Mitä hän tehneekin, ei hän tee hyvää eikä pahaa. Hänen tyttärensä, jotka hän on saanut jostakin mystillisestä avioliitosta, ovat niinkuin hänkin kuolemattomia ja niinkuin hänkin vapaita toiminnassaan ja ajatuksiltaan, koska he eivät voi voittaa eivätkä menettää mitään Jumalan edessä. Ja tietäkää, poikani: minä huomaan pettämättömistä merkeistä, että se olento, joka on saanut teidät lankeamaan – Leila – oli Lilithin tytär. Rukoilkaa nyt; huomenna pääsette ripille.

Hän seisoi tovin ajatuksiin vaipuneena; sen jälkeen hän otti taskustaan erään paperin ja virkkoi:

– Yöllä, senjälkeen kuin olitte mennyt makuulle, toi kirjeenkantaja, jota lumimyrsky oli viivästyttänyt, minulle ikävän kirjeen. Herra ensimmäinen vikaari kirjoittaa minulle, että kirjani on surettanut hänen korkea-arvoisuuttaan ja etukäteen synkistänyt Karmelin riemut hänen sielussaan. Tämä teos, hän lisää, on täynnä uskallettuja väitteitä ja mielipiteitä, jotka oppineet ovat jo julistaneet pannaan. Hänen korkea-arvoisuutensa pitää niitä yövalvonnan ja liikarasituksen sairaalloisina tuotteina. Niin kirjoitetaan minulle! Mutta minä kerron teidän seikkailunne arkkipiispalle. Sen täytyy vakuuttaa hänet siitä, että Lilith on olemassa ja etten minä uneksi.

Pyysin herra Safracia kuuntelemaan minua vielä hetkisen.

– Isäni, matkustaessaan antoi Leila minulle sypressinlehden, johon hän oli neulan kärjellä piirtänyt kirjaimia, joita en osaa lukea. Kas tässä, se on varmaan jonkinlainen amuletti...

Herra Safrac otti minulta tuon kevyen lehden, katseli sitä tarkoin ja virkkoi lopulta:

– Tämä on persiankieltä parhaimmalta kaudelta ja voidaan vaikeuksitta kääntää seuraavalla tavalla:

LEILAN, LILITHIN TYTTÄREN, RUKOUS.

    Jumalani, lupaa minulle kuolema jotta voisin nauttia elämästä.
    Jumalani, lahjoita minulle tunnontuskat, jotta voisin tuntea
    nautintoa. Jumalani, tee minut Eevan tytärten kaltaiseksi!

RAKKAUS KUOLEMAN TAKAA

Rouva N—-n luona bulevardi Malesherbesin varrella oli iltahuvit, joiden ohjelmassa oli musiikkia ja teatterinäytäntö.

Samaan aikaan kuin nuoret herrat seisoivat oviaukoissa paljaita olkapäitä kuhisevan permannon ympärillä tukahtumaisillaan kuumuudesta ja hajuvesistä, olimme me, muutamat vanhat jurot kantavieraat, vetäytyneet erääseen viileään pieneen salonkiin, josta ei saattanut nähdä vähintäkään ja jonne Réjanen ääni kuului vain sudenkorennon lentoa muistuttavana surinana. Tuon tuostakin kuulimme sisältä sulatusuunista naurua ja kättentaputuksia, ja me tulimme yhä taipuvaisemmiksi tuntemaan lempeää sääliä tuota huvia kohtaan, johon emme itse ottaneet osaa. Me istuimme puhellen kaikenlaista tyhjää, kun joku meistä, rakastettava kansanedustaja, herra B—-, sanoi: – Tiedättekö: Wood on täällä.

Tämän uutisen kuultuaan huudahtivat kaikki kilvan:

– Wood? Leslie Wood? Sehän on mahdotonta! Häntä ei ole nähty Parisissa kymmeneen vuoteen. Kukaan ei tiedä, mitä hänestä on tullut.

– Väitetään, että hän on perustanut mustan tasavallan Victoria Njansan rannalle.

– Se on satua. Tiedättehän, että hän on suunnattoman rikas ja että hän on aina pyrkinyt toteuttamaan mahdotonta. Hän asuu taikalinnassa Ceylonilla, ja häntä ympäröi lumottu puutarha, jossa bajadeerit tanssivat päivin öin.

– Kuinka voidaan uskoa moisia tyhmyyksiä? Totuus on, että Leslie Wood on raamatulla ja karbiinilla varustettuna lähtenyt käännyttämään zulukaffereja.

Herra B—- toisti hiljaisella äänellä:

– Hän on täällä; katsokaa tuonne.

Ja pään ja silmien liikkeellä hän osoitti meille muudatta miestä, joka seisoi erääseen ovenpieleen nojaten, näköjään esityksen lumoissa, ja jonka korkea hahmo kohosi hänen edessään olevien päiden yläpuolelle.

Tämä atleettinen ruumis, nämä punakat kasvot valkoisine poskipartoineen, nämä kirkkaat silmät ja tämä levollinen katse – se oli totisesti Leslie Woodia.

Muistaen ne ihastuttavat kirjoitukset, joita hän oli kymmenen vuoden ajan julkaissut Worldissa – sanoin B—-lle:

– Tämä mies on aikamme etevin sanomalehtimies.

– Olette kenties oikeassa, vastasi B—-; ainakin voin vakuuttaa teille, että kahteenkymmeneen vuoteen ei kukaan ole osannut Eurooppaa ulkoa yhtä hyvin kuin Leslie Wood.

Parooni Moses, joka kuunteli puhettamme, pudisti päätään.

– Te ette tunne Woodia. Minä tunnen hänet, minä. Hän oli ennen kaikkea finanssimies. Hän ymmärsi liikeasioita paremmin kuin kukaan muu. Mitä te nauratte, ruhtinatar?

Ruhtinatar Tshevorin oli hymyillyt lojuessaan leposohvalla epätoivoisena siitä, ettei voinut polttaa savuketta.

– Te ette ymmärrä Woodia, ette kumpikaan, hän sanoi. Wood ei ole koskaan ollut muuta kuin rakastunut uneksija ja mystikko.

– En usko sitä, vastasi parooni Moses. Mutta haluaisin mielelläni tietää, missä se peijakkaan mies on viettänyt kymmenen elämänsä ihaninta vuotta.

– Mihin ikäkauteen te sijoitatte kymmenen elämän ihaninta vuotta?

– Viidenkymmenen ja kuudenkymmenen välille; on saavutettu asema ja voidaan nauttia olemassaolosta.

– Voitte kysyä Woodilta itseltään, parooni. Hän tulee tänne.

Tällä kertaa raikuivat kättentaputukset niin voimakkaina, että ne ilmaisivat esityksen päättyneen. Mustat hännystakit irtautuivat oviaukoista leviten pieneen salonkiin, ja samaan aikaan kuin parit kulkivat perätysten tarjoiluhuoneeseen, tuli Leslie Wood meidän luoksemme.

Hän puristi käsiämme tyynesti ja sydämellisesti.

– Kummitus! Kummitus! huudahti parooni Moses.

– Oh, Wood virkkoi, enpä saata sanoa tulevani kummittelemaan mistään erikoisen kaukaisesta paikasta. Maa on pieni.

– Tiedättekö, mitä ruhtinatar sanoi? Hän sanoi, että te ette ole mitään muuta kuin mystikko, rakas Wood. Onko se totta?

– Se riippuu siitä, mitä mystikolla tarkoitetaan.

– Sana selittää itsensä. Mystikko on se, joka on tekemisissä toisen maailman asioiden kanssa. Mutta te olette aivan liian hyvin perillä tämän maailman asioista huoliaksenne toisesta.

Nämä sanat kuullessaan Wood rypisti hiukan kulmakarvojaan.

– Erehdytte, Moses. Toisen maailman asiat ovat tärkeimmät. Verrattomasti, Moses.

– Rakas Leslie Wood! huudahti parooni nauraen. Hän on henkevä.

Ruhtinatar sekaantui keskusteluun hyvin totisena:

– Wood, ettehän te ole henkevä? Minä inhoan henkeviä ihmisiä.

Ja hän nousi.

– Wood, saattakaa minut tarjoiluhuoneeseen.

Tuntia myöhemmin, samaan aikaan kuin herra G—- ihastutti lauluillaan naisia ja herroja, tapasin Leslie Woodin ja ruhtinattaren kahden kesken hylätyn tarjoilupöydän äärestä.

Ruhtinatar puhui miltei rajulla innostuksella kreivi Tolstoista, joka oli hänen läheinen ystävänsä. Hän kuvaili tätä suurta miestä, joka oli alkanut elää alhaisen miehen tavoin ja omaksunut talonpojan vaateparren ja mielen ja joka nyt teki kenkiä köyhille samalla kädellä, joka ennen oli kirjoittanut kuolemattomia mestariteoksia.

Suureksi hämmästyksekseni Leslie Wood hyväksyi elintavan, joka oli niin suuressa määrin terveen järjen vastainen. Hiukan läähättävällä äänellään, jota alkava hengenahdistus omituisella tavalla vaimensi, hän sanoi:

– Niin, Tolstoi on oikeassa. Koko filosofia on näissä sanoissa: Tapahtukoon Jumalan tahto! Hän on ymmärtänyt kaikkien ihmiskunnan onnettomuuksien johtuvan siitä, että sillä on oma tahto, joka on poikennut jumalallisesta tahdosta. Pelkään vain, että hän turmelee kauniin oppinsa fantastisilla liioitteluilla.

– Oh, vastasi ruhtinatar hiljaisella äänellä, hiukan epäröiden, kreivin oppi ei ole liioitteleva muussa kuin yhdessä ainoassa kohdassa; hän tahtoo ulottaa aviopuolisoiden oikeuksien ja velvollisuuksien ajan aina viimeisimpään vanhuuteen saakka, ja hänen mielestään tulee uusien päivien pyhäin miesten kunnostautua tekemällä vanhuutensa yhtä hedelmälliseksi kuin muinoin patriarkat.

Vanha Wood vastasi yltyvän innostuksen vallassa:

– Mutta tämähän on vallan erinomaista ja hyvin pyhää. Ruumiillinen ja luonnollinen rakkaus sopii kaikille Jumalan luomille olennoille, ja ellei siihen liity mitään mielen rauhattomuutta, kelpaa se pitämään yllä sitä jumalaista yksinkertaisuutta, sitä pyhää yhtäläisyyttä eläinten kanssa, jota vailla ei mikään lunastus ole mahdollinen. Asketismi on ylpeyttä ja kapinaa Jumalaa vastaan. Pitäkäämme silmiemme edessä Boaksen, tuon kelpo miehen, esimerkkiä ja muistakaamme, että raamattu tekee rakkauden ukkojen jokapäiväiseksi leiväksi.

Ja yht'äkkiä hän seisoi ihastuneena, säteilevänä, kirkastuneena, haltioituneena, kutsuen silmin, käsivarsin, koko sieluilleen jotakin näkymätöntä ilmasta luokseen:

– Annie! hän kuiskasi, Annie, rakkaani, eikö ole niin, että Jumala tahtoo pyhien rakastavan toisiaan nöyrinä kuin maan eläimet?

Sen jälkeen hän vaipui menehtyneenä erääseen nojatuoliin. Raju läähätys tärisytti koko hänen leveää rintaansa, ja hän näytti tässä tilassa voimakkaammalta kuin konsanaan, samoinkuin koneet, jotka epäkuntoon jouduttuaan tuntuvat vielä pelottavammilta. Ruhtinatar Tshevorin kuivasi hänen otsaansa nenäliinallaan näyttämättä laisinkaan kummastelevan ja ojensi hänelle lasillisen vettä.

Minä seisoin hämmästyneenä. Minun oli mahdotonta tuntea tätä näkyjennäkijää samaksi mieheksi, joka oli niin usein Blue-Booksien ylenmäärin täyttämässä työhuoneessaan keskustellut ihmeen terävänäköisesti idän asioista, Frankfurtin rauhasta ja rahamarkkinoiden kriiseistä. Kun osoitin ruhtinattarelle merkkejä levottomuudestani, sanoi hän olkapäitään kohauttaen:

– Te olette aito ranskalainen. Te luulette mielenvikaiseksi jokaista, joka ei ajattele yhtä täsmällisesti kuin te itse. Rauhoittukaa: ystävämme Wood on viisas, täysin viisas. Menkäämme kuuntelemaan G:n laulua...

Vietyäni ruhtinattaren suureen salonkiin valmistauduin lähtemään. Eteisessä tapasin Woodin, joka oli panemassa päällystakkia ylleen. Hän ei näyttänyt enää muistavan kohtaustaan.

– Rakas ystäväni, hän sanoi, luulenpa, että olemme naapureita. Te asutte edelleen quai Malaquaisin varrella, ja minä olen asettunut erääseen hotelliin rue des Saints-Peresin varrelle. Näin kauniilla ilmalla on huvia kulkea jalan. Jos teitä haluttaa, voimme mennä toistemme seurassa ja puhella matkalla.

Hyväksyin hänen ehdotuksensa vilpittömällä ilolla. Katukäytävällä hän tarjosi minulle sikaarin ja antoi minulle tulta sähkösytyttäjästä.

– Se on hyvin mukava, hän sanoi. Ja hän selitti sangen valaisevasti kojeen rakennetta.

Tunsin nyt taas entisten aikojen Woodin. Kävelimme kappaleen matkaa katua alas puhellen joutavista asioista. Äkkiä pani seuralaiseni aivan kepeästi käden olalleni:

– Rakas ystävä, osa siitä, mitä sanoin tänä iltana, hämmästytti kenties teitä. Ehkä haluaisitte, että selittäisin lähemmin.

– Herätätte vilkkainta mielenkiintoani, rakas Wood.

– Selitän mielelläni. Pidän suuressa arvossa teidän ymmärrystänne. Me emme katso elämää samasta näkökulmasta. Mutta te ette pelkää aatteita, ja se on harvinaista rohkeutta, eritoten Ranskassa.

– Luulen kuitenkin, rakas Wood, että mitä ajatusten vapauteen tulee...

– Oh, ei, ei, te ette ole jumaluusoppineiden kansa niinkuin englantilaiset. Mutta älkäämme puhuko siitä. Tahdon muutamin sanoin kertoa teille kehityshistorian. Kun te viisitoista vuotta sitten tutustuitte minuun, olin lontoolaisen The Worldin kirjeenvaihtaja. Sanomalehtikirjallisuus on meillä mahtavampi ja tuotteliaampi kuin teillä. Asemani oli hyvä, ja luulen käyttäneeni sitä mahdollisimman paljon hyödykseni. Olen perehtynyt liikeasioihin, tein onnellisia kauppayrityksiä ja hankin muutamissa harvoissa vuosissa kaksi kadehdittavaa asiaa: omaisuuden ja vaikutusvaltaisen aseman. Tiedättehän, että olen käytännön mies.

En ollut koskaan ryhtynyt mihinkään ilman päämäärää. Ja mielessäni kyti aina ajatus saavuttaa äärimmäinen päämäärä, olemassaolon päämäärä. Olin nuoruudessani harjoittanut jokseenkin laajoja teologisia opintoja, ja ne olivat saaneet minut uskomaan, että tämä päämäärä on maallisen takana. Mutta minä epäröin, kun oli kysymys käytännöllisistä keinoista, joiden avulla se oli saavutettava. Kärsin julmasti siitä syystä. Epätietoisuus on ehdottomasti sietämätöntä minun luontoiselleni ihmiselle.

Tässä mielentilassa tulin kiinnittäneeksi vakavaa huomiota niihin tutkimuksiin, joita mr William Crookes, eräs Royal Academyn etevimmistä jäsenistä, oli tehnyt sielunelämän alalla. Tunsin hänet henkilökohtaisesti, ja pidin häntä täydellä syyllä oppineena ja gentlemannina. Hän kokeili silloin eräällä nuorella tytöllä, jolle oli suotu omituisia psyykillisiä voimia, ja kävi ilmi, että häntä, niinkuin muinoin Saulia, oli armoitettu todellisen hengen vierailulla.

Muudan ihastuttava nainen, joka muinoin oli elänyt samassa elämässä kuin me ja joka yhä eli haudan toisella puolen, asettui mainion spiritistin käytettäväksi tämän kokeiluissa ja suoritti kaiken, mitä tämä tahtoi sopivaisuuden rajoissa. Minä ajattelin silloin, että jos seuraisin askel askeleelta näitä jälkiä, jotka johtivat aina siihen pisteeseen saakka, missä maallinen elämä yhtyy maallisen-takaiseen elämään, johtaisivat ne minut löytöön, joka minun oli välttämättä tehtävä; elämän todellisen päämäärän löytämiseen. Mutta ei kestänyt kauankaan, ennenkuin petyin odotuksissani. Miten huolellisesti kunnianarvoisa ystäväni suorittikin tutkimuksiaan, eivät ne kuitenkaan johtaneet mihinkään selvään teologiseen ja moraaliseen lopputulokseen.

Muutoin jäi William Crookes aivan äkkiä vaille kaikkea apua tuon korvaamattoman kuolleen naisen puolelta, joka niin hyväntahtoisesti oli suonut hänelle useita spiritistisiä istuntoja.

Yleisön epäluulon masentamana ja virkaveljiensä pilanteosta loukkaantuneena lakkasi hän antamasta julkisuuteen mitään tietoja psyykillisiä voimia koskevista tutkimuksistaan. Epätoivoineni ja vastoinkäymisineni käännyin silloin pastori Burthoggen puoleen, jonka olin tuntenut aina siitä saakka kuin hän palasi Etelä-Afrikasta, missä hän oli levittänyt evankeliumia ja vaikuttanut uskonnollisessa ja käytännöllisessä hengessä, vanhan Englannin arvon mukaisesti.

Pastori Burthogge on kaikkien ihmisten joukossa se, jolla on aina ollut voimakkain ja ratkaisevin vaikutus minuun.

– Siis hyvin älykäs mies? kysyin.

– Hänellä on suuri kyky opin alalla, vastasi Leslie Wood. Mutta ennen kaikkea hän on suuri luonne, ja tiedättehän, rakas ystävä, että ihmisiin vaikutetaan luonteella. Pettymykseni eivät hämmästyttäneet häntä vähääkään; hän luki ne puutteellisen metodini syyksi ja piti niitä erittäinkin siitä sielunvoiman puutteesta johtuvina, jota olin tässä tilaisuudessa osoittanut.

– Luonteeltaan tieteellinen tutkimus, hän sanoi, ei voi milloinkaan johtaa muihin kuin tieteellisiin havainnoihin. Kuinka ette ole tätä ymmärtänyt? Olette menetellyt hämmästyttävän kevytmielisesti, Leslie Wood. Henki etsii henkeä, sanoo apostoli Paavali. Havaitakseen uskonnollisia totuuksia täytyy antautua kulkemaan uskonnon tietä.

Nämä sanat tekivät minuun syvän vaikutuksen.

– Kunnioitettu isäni, kysyin, kuinka voin päästä tälle tielle?

– Köyhyyden ja halpa-arvoisuuden avulla, vastasi Burthogge. Myykää kaikki mitä omistatte ja antakaa rahat köyhille. Te olette julkisuuden henkilö. Vetäytykää syrjään, kätkeytykää. Rukoilkaa, suorittakaa laupeudentöitä. Tehkää mielenne yksinkertaiseksi ja sydämenne puhtaaksi, ja te olette omistava totuuden.

Päätin noudattaa kirjaimellisesti näitä neuvoja. Pyysin eroa Worldin kirjeenvaihtajan toimesta. Muutin rahaksi omaisuuteni, joka oli suureksi osaksi sijoitettu liikeyrityksiin, ja koska en tahtonut tehdä itseäni syypääksi samaan rikokseen kuin Ananias ja Safira, suoritin tämän vaikean yrityksen niin hyvin, että en menettänyt centimeäkään näistä pääomista, jotka eivät enää olleet minun. Parooni Moseksen, joka näki toimenpiteeni, valtasi uskonnollinen kunnioitus finanssineroani kohtaan. Pastori Burthoggen neuvosta lahjoitin koko summan Evankelisen seuran kassaan. Ja kun minä tälle erinomaiselle jumaluusoppineelle lausuin iloitsevani köyhyydestäni, sanoi hän:

– Varokaa kiusausta viettää köyhyydessä ainoastaan oman tahdonvoimanne riemuvoittoa. Mitä hyödyttää tehdä itseään ulkonaisesti tyhjäksi, jos sisimmässään säilyttää kullan epäjumalana? Olkaa nöyrä.

Leslie Wood oli päässyt tähän saakka kertomuksessaan, kun saavuimme Pont Royalin luokse. Seine, jonka kalvossa valonheijastukset väräjöivät, virtasi sillan kaarien alitse kumeasti kohisten.

– Minun täytyy sanoa sanottavani lyhyesti, virkkoi hän. Uuden elämäni jokaisen vaiheen kertominen veisi koko yön. Burthogge, jota tottelin kuin lapsi, lähetti minut Bassuto-heimon keskuuteen taistelemaan orjakauppaa vastaan. Elin siellä teltassa, yksin, vaara ylevänä vuodetoverinani; elin nälässä ja janossa, ja näin Jumalan.

Viiden vuoden kuluttua pastori Burthogge kutsui minut takaisin Englantiin. Höyrylaivassa tapasin erään nuoren tytön. Ah sitä näkyä! Tuhannen kertaa säteilevämpi ilmestys kuin se, mikä näyttäytyi mr William Crookesille!

Hän oli köyhä ja orpo tyttö, jonka isä oli ollut eversti Intian armeijassa. Hänen piirteissään ei kuvastunut mitään tavatonta kauneutta. Hänen kalvas ihonsa ja hänen laihtuneet kasvonsa viittasivat kärsimykseen; mutta hänen silmänsä ilmaisivat kaiken, mitä taivaasta voidaan uneksia. Hänen hipiänsä näytti säteilevän sisäistä valoa. Miten rakastinkaan häntä! Miten minut yht'äkkiä hänet nähdessäni valtasikaan se tarkoitus, mikä piilee koko luomakunnassa! Miten tämä nuori tyttö yhdellä ainoalla katseella ilmaisikaan minulle maailmain sopusoinnun koko salaisuuden!

Oi, hän oli puhdas ja yksinkertainen, opastajattareni, suuresti rakastettu, suloinen Annie Fraser! Luin hänen läpikuultavasta sielustaan kiintymyksen, jota hän tunsi minua kohtaan. Eräänä yönä, eräänä kirkkaana yönä, kun istuimme yksin kannella ja ainoastaan tähdet olivat todistajinamme, tähdet jotka enkeliparvina värisivät taivaalla, tartuin hänen käteensä ja sanoin:

– Annie Fraser, rakastan teitä. Tunnen että olisi hyvä, jos te voisitte tulla vaimokseni, mutta olen kieltäytynyt itse määräämästä kohtalostani, jotta sensijaan Jumala itse tekisi sen. Oi, jospa hän tahtoisi liittää meidät yhteen. Olen antanut tahtoni pastori Burthoggen käsiin. Kun tulemme Englantiin, menemme molemmat hänen luokseen, tahdotteko, Annie Fraser? Ja jos hän suostuu siihen, menemme naimisiin.

Annie suostui. Koko jäljellä olevan matkan luimme yhdessä raamattua.

Lontooseen saavuttuamme vein matkatoverini pastorin eteen ja sanoin, miten paljon rakkautta minussa oli tätä nuorta tyttöä kohtaan ja millaisella ihanalla valolla se oli täyttänyt sieluni.

Burthogge katseli häntä kauan hyväntahtoisesti.

– Te voitte mennä naimisiin, sanoi hän lopulta. Apostoli Paavali on sanonut: "Mies ja vaimo pyhittäkööt toinen toisensa."

Mutta olkoon teidän liittonne samanlainen kuin ne liitot, joita pidettiin kunniassa ensimmäisten kristittyjen seurakunnassa! Olkoon liittonne kokonaan henkinen, ja enkelin miekka erottakoon teidät vuoteessanne. Menkää, pysykää halpa-arvoisina ja vaikuttakaa salassa, ja älköön maailma tunteko teidän nimiänne!

Minä menin naimisiin Annie Fraserin kanssa, eikä minun tarvitse sanoa, että noudatimme tarkoin sitä lakia, jonka pastori Burthogge oli antanut meille ohjeeksi. Neljä vuotta vietimme keskenäistä yhdyselämää veljenä ja sisarena.

Sen armon kautta, mikä vaikutti puhtaassa, puhtaassa Annie Fraserissa, minä edistyin alinomaa Jumalan tuntemisessa. Ei mikään voinut enää tuottaa meille mitään kärsimystä.

Annie oli sairas ja hänen voimansa riutuivat. Ja me sanoimme toisillemme iloiten: tapahtukoon Jumalan tahto taivaassa ja maan päällä!

Kun tällaista yhteyttä oli kestänyt neljä vuotta, kutsui pastori Burthogge eräänä päivänä joulun aikoihin minut luokseen.

– Leslie Wood, hän sanoi minulle, olen antanut teidän suorittaa terveellisen kokeen. Mutta laukeaisimme paavilliseen erehdykseen, jos luulisimme, että lihallinen yhtyminen vihoittaa Jumalaa. Hän on kaksi kertaa, paratiisissa ja Noakin arkissa, siunannut ihmiset ja eläimet pareittain.

Menkää ja eläkää vast'edes Annie Fraserin, puolisonne kanssa niinkuin miehen tulee vaimonsa kanssa elää.

Kun palasin takaisin kotiin, oli Annie, rakastettu Annie, kuollut.

Myönnän heikkouteni. Lausuin huulilla enkä sydämellä nämä sanat: "Jumalani, tapahtukoon sinun tahtosi!" Ja kun ajattelin myönnytystä, minkä pastori Burthogge vast'ikään oli tehnyt rakkaudellemme, tuntui suuni katkeralta ja sydämeni tuhkan täyttämältä.

Ja minä polvistuin lohduttomin mielin sen sängyn ääreen, jossa Annie lepäsi ruusuista tehdyn ristin alla, mykkänä, valkoisena ja kuoleman kalvaat orvokit poskillaan.

Uskostani oli vähän jäljellä, kun sanoin hänelle hyvästit, ja viikon ajan olin vaipuneena hedelmättömään suruun, joka oli epätoivon kaltainen. Eikö minun olisi pitänyt sensijaan riemuita sielulla ja ruumiilla!

Kun kahdeksannen päivän yönä itkin otsa tyhjää ja kylmää sänkyä vasten, olin yht'äkkiä varma siitä, että rakastettu oli luonani kamarissani.

Enkä erehtynyt. Kun kohotin pääni, näin Annien hymyillen ja säteilevänä avaavan sylinsä minulle. Mutta kuinka voisin sanoin kuvata, mitä sitten seurasi? Kuinka voisin sanoa sanomattoman? Ja tuleeko nostaa huntua sellaisten rakkauden mysteerioiden edestä?

Kun pastori Burthogge oli sanonut minulle: Eläkää Annien kanssa niinkuin miehen tulee vaimonsa kanssa elää, tiesi hän aivan varmaan, että rakkaus on kuolemaa väkevämpi.

Ja lopuksi, ystäväni, tietäkää, että tästä armon ja ilon hetkestä lähtien palasi Annie joka ilta luokseni taivaallisia sulotuoksuja uhoten.

Hän puhui pelottavan kiihkon vallassa.

Olimme hiljentäneet käyntiämme. Hän pysähtyi erään köyhältä näyttävän talon eteen.

– Tässä minä asun, sanoi hän. Näettekö valoa tuolla ylhäällä, toisen kerroksen ikkunassa? Hän odottaa minua.

Ja hän poistui luotani nopeasti.

Kahdeksan päivää myöhemmin luin sanomalehdistä, että Leslie Wood, The Worldin ent. kirjeenvaihtaja, oli äkkiä kuollut.

TIEDEMIEHEN LANKEEMUS

Niinkuin tunnettua olen pyhittänyt koko elämäni egyptiläisen arkeologian tutkimiseen. Olisin hyvin kiittämätön isänmaata, tiedettä ja itseäni kohtaan, jos katuisin sitä, että nuoruudessani antauduin kulkemaan tietä, jota sittemmin olen neljäkymmentä vuotta kunnialla seurannut. Työni eivät ole jääneet hedelmiä vaille. Voisin kerskailematta sanoa, että teostani "Tutkimuksia Louvressa olevan egyptiläisen kuvastimen kädensijasta" voidaan yhä käyttää hyvällä menestyksellä, vaikkakin ne ovat peräisin tiedemiesurani alkuajoilta. Mitä tulee siihen verraten laajaan tutkimukseen, missä myöhemmin olen käsitellyt yhtä niistä pronssipainoista, jotka 1851 löydettiin Serapeonin kaivauksista, tekisin hyvin pahoin, ellen ajattelisi siitä jotakin hyvää, koska se avasi minulle Instituutin ovet.

Sen imartelevan vastaanoton rohkaisemana, minkä viimeksi mainittua ainetta käsittelevät tutkimukseni ovat saaneet osakseen useiden uusien virkaveljieni taholta, tunsin hetken aikaa kiusausta käsitellä täydellisessä teoksessa niitä painoja ja mittoja, joita käytettiin Aleksandriassa Ptolemaio Auleteen hallitessa (80-52). Mutta pian käsitin, ettei todellisen oppineen pidä käsitellä niin yleisluontoista aihetta, ja ettei vakava tiede voi antautua sellaiseen joutumatta vaaraan harhautua mitä uskalletuimpaan laajaperäisyyteen. Tunsin, että useiden asioiden käsitteleminen yhdellä haavaa on arkeologian peruslakien vastaista. Ja kun nyt tunnustan erehdykseni, kun tunnustan sen käsittämättömän innostuksen, millä kävin käsiksi moiseen, kaikki järjelliset rajat ylittävään suunnitelmaan, niin teen sen nuorison eduksi, nuorison, jonka minun tavallani täytyy oppia lannistamaan mielikuvituksensa. Mielikuvitus on vaarallisin vihollisemme. Oppineen, joka ei kykene tukahduttamaan sitä, on vakava tiede ainaiseksi menettänyt. Vapisen vieläkin ajatellessani kuilua, johon seikkailunhaluinen henkeni oli syöksemäisillään minut. Hiuskarvan varassa oli, etten puuttunut niinsanottuun historiaan. Mikä syntiinlankeemus! Olin vähällä vajota kaunotaiteeseen. Sillä historia on ainoastaan kaunotaidetta, tai parhaimmillaan epäaitoa tiedettä. Kukapa ei nykyisin tietäisi, että historiankirjoittajat ovat olleet arkeologien edeltäjiä samaten kuin astrologit astronomien ja alkemistit kemistien, samaten kuin apinat ihmisten? Minä pääsin, Jumalan kiitos, pelkällä säikähdyksellä.

Kolmas teokseni oli, riennän sanomaan sen, laadittu järkevän suunnitelman mukaan. Se oli tutkimus nimeltä: Egyptiläisen naisen puvusta keskimmäisen dynastian aikoina, erään unohtuneen maalauksen mukaan. Käsittelin aihettani tekemättä itseäni syypääksi mihinkään syrjähdyksiin. En ottanut mukaan ainoatakaan yleistä aatetta. Minä varoin niitä johtopäätöksiä, niitä vertailuja ja niitä yleiskatsauksia, joilla monet virkaveljeni turmelevat kauneimmatkin havaintonsa. Mistähän johtuikaan, että niin terve teos tuli täyttämään mitä eriskummaisimman tehtävän? Mikä kohtalon oikku saattoikaan sen vetämään minut mitä kuulumattomimpiin selkkauksiin? Mutta älkäämme kiiruhtako tapahtumien edelle ja sekoittako asioita. Tutkimukseni määrättiin luettavaksi eräässä viiden akatemian julkisessa kokouksessa – kunnia, mikä oli minulle sitäkin arvokkaampi, kun se vain ani harvoin tulee senluontoisten teosten osaksi. Näihin akateemisiin kokouksiin on viime vuosina alkanut kertyä suuri joukko yleisöä ylhäisistä piireistä.

Sinä päivänä, jolloin minun piti pitää luentoni, oli sali täynnä valioyleisöä. Oli paljon naisia. Kauniita kasvoja ja upeita pukuja loisti parvekkeilla. Luentoani kuunneltiin kunnioittavan äänettömyyden vallitessa. Sitä eivät keskeyttäneet nuo ajattelemattomat ja meluisat taputusyritykset, joita kaunokirjalliset esitykset tapaavat aiheuttaa. Ei, yleisö käyttäytyi tavalla, mikä oli paremmin sopusoinnussa esitettävän teoksen kanssa. Se oli ankaran vakava.

Niiden pitkien paussien aikana, joita tuon tuostakin pidin ajatuksiani kootakseni, minulla oli tilaisuus tarkastella koko salia silmälasieni lävitse. Voin sanoa, että en missään nähnyt kepeimmänkään hymynväreen häivähtelevän huulilla! Kaukana siitä! Raikkaimmillakin nuorilla kasvoilla oli miltei ankara ilme. Tuntui siltä kuin olisin taikakeinoin äkkiä pakottanut kaikki nämä sielut kypsymään. Siellä täällä näin joidenkin nuorten miesten lukiessani kuiskaavan jotakin naistensa korvaan. He puhuivat aivan varmaan jostakin tutkimukseni erikoiskohdasta.

Ja enemmänkin! Eräs nuori, kaunis, kahdenkolmatta tai neljänkolmatta ikäinen nainen, jonka paikka oli pohjoisen parvekkeen oikeanpuolisessa kulmassa, kuunteli tarkkaavaisesti ja teki muistiinpanoja. Hänen kasvonsa olivat harvinaisen hienopiirteiset ja tavattoman ilmeikkäät. Tarkkaavaisuus, millä hän kuunteli luentoani, enensi hänen omituista sulouttaan. Hän ei ollut yksin. Eräs suuri ja vanttera mies, jolla Assyyrian kuninkaiden tapaan oli pitkä kähärä parta ja pitkä musta tukka, istui hänen vieressään virkkaen hänelle silloin tällöin muutamia sanoja. Minun tarkkaavaisuuteni, joka aluksi kohdistui yhtä suuressa määrässä koko yleisööni, keskittyi vähitellen tähän nuoreen naiseen. Tunnustan, että hän herätti minussa mielenkiintoa, jota useat virkaveljeni pitäisivät arvottomana minun kaltaiselleni tieteelliselle luonteelle, mutta minä vakuutan etteivät hekään minun asemassani olisi olleet välinpitämättömämpiä kuin minä. Sitä mukaa kuin minä puhuin töhersi hän pieneen muistikirjaan: ilmeisestikin hän tutkimustani kuunnellessaan joutui mitä ristiriitaisimpien tunteiden valtaan, tyydytyksestä ja ilosta aina hämmästykseen, vieläpä levottomuuteen saakka. Pidin häntä silmällä yltyvän uteliaisuuden vallassa. Kunpa en, Jumala paratkoon, olisikaan tuona päivänä nähnyt ketään muuta kuin hänet.

Olin miltei lopettanut; minulla oli ainoastaan kaksikymmentäviisi tai kolmekymmentä sivua luettavana, kun katseeni äkkiä kohdistui mieheen, jolla oli tuo assyyrialainen parta. Kuinka voisinkaan selittää, mitä sitten tapahtui, koska en ymmärrä sitä itsekään? Saatan ainoastaan sanoa, että tämän miehen silmien katse saattoi minut heti selittämättömän levottomuuden valtaan. Nuo minuun kohdistuneet silmäterät olivat vihertävät ja liikkumattomat. En voinut irroittaa omaa katsettani niistä. Seisoin sanaakaan hiiskumatta, nenä pystyssä! Kun vaikenin, taputettiin. Kun jälleen tuli hiljaista, tahdoin aloittaa lukemisen uudelleen. Mutta rajuimmistakin ponnistuksistani huolimatta minun oli mahdotonta irroittaa katsettani noista kahdesta elävästä tulenliekistä, joihin jokin salaperäinen voima sen kytki. Eikä siinä kaikki. Edellistä vielä selittämättömämmän ilmiön vaikutuksesta heittäydyin äkkiä, vastoin kaikkia niitä periaatteita, joihin koko elämäni olin nojautunut, improvisoimaan. Jumala tietää, ettei se ollut tahallista! Vieraan tuntemattoman, vastustamattoman voiman vaikutuksesta aloin lämpimästi ja loistavasti esittää filosofisia katsauksia naisten pukeutumiseen kautta aikojen; minä yleistin, minä kävin runolliseksi, minä puhuin, suokoon Jumala sen minulle anteeksi, ikuisesti naisellisesta ja siitä halusta, joka suloisen tuulahduksen tavoin häilyy niiden tuoksuvien huntujen vaiheilla, joilla nainen ymmärtää koristaa kauneuttaan.

Mies, jolla oli assyyrialainen parta, ei lakannut tuijottamasta minuun. Ja minä puhuin. Lopulta hän loi silmänsä alas, ja minä vaikenin. Mielipahakseni minun täytyy lisätä, että tämä luentoni osa, joka oli yhtä vieras minulle itselleni kuin tieteellisen hengen vastainen, otettiin vastaan innokkain suosionosoituksin. Tuo nuori nainen pohjoisella parvella taputti käsiään ja hymyili.

Astuin alas kateederilta antaakseni tilaa eräälle Ranskan akatemian jäsenelle, joka oli ilmeisesti tyytymätön sentähden, että hänen oli pakko esiintyä välittömästi minun jälkeeni. Hänen pelkonsa ei ollutkaan aivan aiheeton. Kuitenkin kuunneltiin liian suurta kärsimättömyyttä osoittamatta, mitä hänellä oli sanottavana. Luulin huomaavani, että se oli runomuotoista.

Kokouksen päätyttyä poistuin salista useiden virkaveljieni parissa; nämä esittivät onnittelujaan, jotka mielelläni uskon vilpittömiksi.

Kun hetkiseksi pysähdyin laiturille, Creutzotin leijonan luokse, puristaakseni seuralaisteni käsiä, näin tuon miehen, jolla oli assyyrialainen parta, ja hänen kauniin kumppaninsa nousevan vaunuihin. Olin sattumalta juuri erään kaunopuheisen filosofin seurassa, jonka väitetään olevan yhtä koteutunut hienoston maailmaan kuin kosmillisiin teorioihin. Kun tuo nuori nainen ajoi ohitsemme, pisti hän hienon päänsä ja pienen kätensä esiin vaunujen ikkunasta, mainitsi filosofia nimeltä ja sanoi hiukan englanniksi murtaen:

– Unohdatte minut, rakas ystävä, se on pahasti!

Kun vaunut olivat vierineet pois, kysyin kuuluisalta virkaveljeltäni, keitä tuo ihastuttava nainen ja hänen seuralaisensa olivat.

– Mitä, hän vastasi, ettekö tunne miss Morgania ja hänen lääkäriään Daoudia, joka käsittelee kaikkia sairauksia magnetismin, hypnotismin ja suggestion avulla. Annie Morgan on Chicagon rikkaimman liikemiehen tytär. Hän saapui Parisiin äitinsä kanssa pari vuotta sitten, ja hän on rakennuttanut suurenmoisen hotellin avenue de l'Impératricen varrelle. Hän on hyvin sivistynyt ja harvinaisen älykäs nuori nainen.

– Sitä en ihmettele, vastasin. Minulla on jo eräitä syitä uskoa, että tämä amerikatar on syvästi lahjakas.

Loistava virkaveljeni hymyili ja puristi kättäni.

Palasin jalkaisin rue Saint-Jacquesin varrelle, jossa jo kolmekymmentä vuotta olen asunut vaatimattomassa huoneistossa, jonka ikkunoista voin nähdä Luxembourg-puiston puiden latvat; ja minä istuuduin työpöytäni ääreen.

Istuin siinä uutterasti kolme päivää, edessäni pieni pystykuva, joka esitti jumalatar Pachtia kissanpäineen. Tässä pienessä muistomerkissä on kirjoitus, jonka herra Grébault on ymmärtänyt väärin. Työskentelin keksiäkseni paremman lukutavan ja varustaakseni sen kommentaareilla. Seikkailuni Instituutissa oli jättänyt minuun vähemmän eloisan vaikutelman kuin olisin saattanut pelätä. En ajatellut sitä turhanpäiten. Totta puhuakseni oli se miltei hiukan unohtunut, ja täytyi sattua lisäksi uusia seikkoja, ennenkuin sen muisto virkosi uudelleen eloon.

Näinä kolmena päivänä saatoin siis mieleni mukaan antautua lukutavalleni ja kommentaareilleni. Keskeytin arkeologiset tutkimukseni ainoastaan lukeakseni sanomalehtiä, jotka olivat täynnä ylistystä minulle. Vieläpä nekin lehdet, joilla oli kaikkein vähimmin tekemistä oppineen maailman kanssa, puhuivat kiittelevin sanoin siitä "hurmaavasta kappaleesta", jolla minä päätin luentoni. "Se oli löytö", ne sanoivat, "ja herra Pigeonneau on valmistanut meille mitä mieluisimman yllätyksen." En tiedä miksi kerron nämä vähäpätöiset seikat, sillä olen täysin välinpitämätön sen suhteen, mitä minusta lehdissä sanotaan.

Olin siis pysytellyt sisällä työhuoneessani kolme päivää, kun ovikellonhelähdys sai minut säpsähtämään. Siinä oli jotakin käskevää, jotakin fantastista ja tuntematonta, mikä teki minut levottomaksi, ja minä menin itse avaamaan ovea todellinen ahdistus mielessäni. Kenet tapasinkaan kynnykseltä? Tuon nuoren amerikattaren, joka vast'ikään oli ollut niin tarkkaavainen luennollani, itsensä miss Morganin.

– Herra Pigeonneau?

– Se olen minä.

– Tunnen teidät varsin hyvin, vaikkei teillä olekaan yllänne kaunista frakkia, jossa oli vihreä palmunlehti kauluksessa. Mutta pyydän, älkää pukeko sitä päällenne minun tähteni. Pidän teistä paljon enemmän yönutussa.

Pyysin häntä astumaan työhuoneeseeni. Hän loi uteliaan silmäyksen paperikääröihin ja niihin valelmiin ja kaikenlaisiin kuviin, jotka täyttivät huoneeni lattiasta kattoon saakka. Sitten hän katseli tovin ääneti jumalatar Pachtia, joka oli pöydälläni.

– Hän on ihastuttava, virkkoi hän lopulta.

– Tarkoitatteko tätä pientä pystykuvaa, neiti? Siinä oleva kirjoitus tarjoaa tosiaankin hyvin mielenkiintoisia omituisuuksia. Mutta uskallanko kysyä, mikä tuottaa minulle teidän vierailunne kunnian?

– Oh, hän vastasi, minä en välitä mistään omituisista kirjoituksista. Mutta hänellä on kissanpää, joka on erinomaisen hieno. Ette kai epäile sitä, että hän on oikea jumalatar, vai kuinka, herra Pigeonneau?

Minä torjuin tarmokkaasti tämän loukkaavan harhaluulon.

– Moinen usko, sanoin, olisi fetisismiä.

Hän katseli minua hämmästyneenä vihreillä silmillään.

– Ah, ette siis ole fetisisti. Ja minä luulin, ettei voisi olla arkeologi olematta fetisisti. Miten Pacht voi herättää laisinkaan mielenkiintoanne, ellette usko, että hän on jumalatar? Mutta kylliksi tästä. Olen tullut luoksenne, herra Pigeonneau, hyvin tärkeän asian vuoksi.

– Hyvin tärkeän?

– Niin, erään puvun tähden. Katsokaa minua.

– Mielelläni.

– Sanokaa, eikö teidänkin mielestänne minun profiilissani ole eräitä piirteitä, jotka viittaavat koushiittien rotuun?

En tiennyt mitä minun piti vastata. Tällaiseen keskusteluun en ollut lainkaan tottunut. Hän virkkoi taas:

– Oh siinä ei ole mitään kummastuttavaa. Minä muistan vallan hyvin, että olen ollut egyptiläinen. Entä te, herra Pigeonneau, oletteko te ollut egyptiläinen? Ettekö muista? Sepä omituista. Ette kai epäile sitä, että me olemme läpikäyneet sarjan erilaisia, toisiansa seuranneita ruumistuksia.

– En tiedä, neiti.

– Te hämmästytätte minua, herra Pigeonneau.

– Saanko tietää, neiti, mikä tuottaa minulle kunnian...?

– Se on totta, minähän en ole vielä sanonut teille, että olen tullut pyytämään teitä avukseni sommittelemaan egyptiläistä pukua kreivitär W—-n pukutanssiaisiin. Tahdon, että pukuni on tarkalleen todellisuudenmukainen ja hämmästyttävän kaunis. Olen jo tehnyt paljon työtä sen takia, herra Pigeonneau. Olen kysynyt neuvoa muistiltani, sillä minä muistan varsin hyvin, että olen elänyt Thebassa kuusituhatta vuotta sitten. Olen tilannut piirustuksia Lontoosta, Boulaqista ja New Yorkista.

– Se on varmempaa.

– Ei, ei mikään ole varmempaa kuin sisäinen näkemys. Olen myöskin tutkinut Louvren egyptiläistä museota. Siellä vilisee ihastuttavia esineitä! Selviä ja puhtaita muotoja, hienoja, varmoja profiileja, naisia, jotka muistuttavat kukkia ja myöskin jotakin, en tiedä mitä, jotakin samalla jäykkää ja hentoa. Eräs Bès-niminen jumala, joka on Sarceyn näköinen! Jumalani, miten kaunista se kaikki onkaan!

– Hyvä neiti, en vieläkään tiedä...

– Ei siinä kaikki. Menin teidän luennollenne, joka koski naisen pukua keskimmäisen dynastian aikana, ja tein muistiinpanoja. Se oli hiukan kovaa purtavaa, se teidän luentonne, mutta minä sulatin sen. Kaiken tämän aineiston varassa olen sommitellut puvun. Se ei ole vielä oikein hyvä. Pyydän teitä tarkistamaan sitä. Tulkaa luokseni huomenna, hyvä herra. Tehkää se rakkaudesta Egyptiin. Se on sovittu. Siis huomenna. Minun täytyy jättää teidät nyt, äiti odottaa minua vaunuissa.

Virkkaessaan nämä viimeiset sanat oli hän jo matkalla ulos; minä saatoin häntä. Kun ehdin eteiseen, oli hän jo ulkona portailla, mistä hänen kirkas äänensä kantautui korviini:

— Huomenna! Avenue du Bois-de-Boulogne, villa Saïdin kulma.

– En mene ollenkaan tämän hupakon luokse, sanoin itsekseni.

Seuraavana päivänä kello neljän aikaan soitin hänen hotellinsa porttia. Palvelija johti minut suunnattomaan lasikattoiseen halliin, johon oli koottu suuret määrät tauluja ja marmorisia tai pronssisia kuvapatsaita; kiilloitettuja kantotuoleja täynnä posliinia; perulaisia muumioita; kaksitoista ihmismuotoista mannekiinia ja varuksin verhottuja hevosia, joiden satulassa ylpeili pitkä puolalainen ritari, jolla oli valkoiset siivet selässä, ja ranskalainen ritari turnajaisasussa, jonka kypärää koristi maalattu ja hunnutettu naisenpää suunnattomine päähineineen, jollaisia kolmannellatoista vuosisadalla käytettiin. Tässä salissa kasvoi kokonainen metsä ruukkuihin istutettuja palmuja, ja keskellä rehenteli jättiläiskokoinen, kultainen Buddhan kuva. Jumalan jalkojen juuressa istui epäsiististi puettu vanha nainen raamattua lukien. Olin vielä kaikesta tästä ihmeellisestä häikäistynyt, kun neiti Morgan työnsi syrjään purppurakankaisen oviverhon ja näyttäytyi valkoisessa aamunutussa, joka oli reunustettu joutsenen untuvilla. Hän riensi minua kohden. Häntä seurasi kaksi suurta, pitkäkuonoista tanskalaista koiraa.

– Tiesin, että tulisitte, herra Pigeonneau.

Änkytin kohteliaisuuden:

– Miten saattaisikaan kieltää mitään niin ihastuttavalta naiselta?

– Oh, ei laisinkaan johdu kauneudestani, ettei minulta kielletä mitään. Mutta minulla on salaisia keinoja saada tottelemaan itseäni.

Sitten hän osoitti raamattua lukevaa vanhaa rouvaa:

– Älkää välittäkö hänestä, hän on äiti. En esittele teitä. Jos puhuttelisitte häntä, ei hän voisi vastata teille; hän kuuluu erääseen uskonlahkoon, joka kieltää kaiken tarpeettoman puheen. Se on muudan kaikkein uusimpia lahkoja. Jäsenet pukeutuvat säkkiin ja syövät puuvadeista. Nämä seremoniat miellyttävät kovin äitiäni. Mutta ymmärrätte kai, että en ole pyytänyt teitä tulemaan tänne saadakseni puhella äidistäni teidän kanssanne. Puen päälleni egyptiläisen pukuni. Se ei kestä kauan. Katselkaa odotellessanne näitä pikkuesineitä.

Hän kehoitti minua istumaan erään kaapin eteen, joka sisälsi ruumisarkun muumioineen, useita pieniä pystykuvia keskimmäisen dynastian ajoilta, muutamia kuoriaisia sekä katkelman eräästä kauniista hautauskäsikirjasta.

Yksin jäätyäni tarkastelin tätä papyrusta sitäkin suuremmalla mielenkiinnolla, koska sillä oli nimi, jonka olin jo lukenut eräästä sinetistä. Se oli kuningas Seti I:n kirjuri. Minä kiinnitin heti huomiota muutamiin tämän asiakirjan omituisuuksiin. Olin istunut tähän teokseen syventyneenä, en tiedä täsmälleen kuinka kauan, kun jonkinlainen vaisto ilmoitti minulle, että joku oli takanani.

Käännyin ja näin ihmeellisen olennon, jonka pää oli koristettu kultaisella verkolla ja ruumis köytetty aivan valkoiseen, ahtaaseen pukuun, joka muistutti tuppea ja toi esiin hänen vartalonsa puhtaan ja viattoman nuorekkuuden. Tämän tupen yllä riippui kevyt ruusun värinen tunikka, joka oli uumien kohdalta sidottu jalokivistä tehdyllä vyöllä ja valui alas jalkoihin saakka symmetrisin poimuin. Käsivarret ja jalat olivat paljaat ja renkailla koristetut.

Hän seisoi edessäni pää hiukan kääntyneenä oikeaan olkapäähän päin, papitarmaisessa asennossa, mikä toi hänen kauneuteensa jonkin, sanoisinko jumalaisen vivahduksen.

– Mitä, huudahdin, tekö se olette, miss Morgan?

– Sikäli kuin en ole itse Neferou-Ra. Tiedättehän, Neferou-Ra Leconte de Lislen La Beauté du Soleilissa...

Voici qu'elle languit sur son

      lit virginal.

Très pâle, enveloppée avec

      des fines toiles.

[Ja hän riutuu neitsytvuoteellaan, kovin kalpeana, hienoihin lakanoihin kiedottuna.]

Mutta ei, sitä te ette tunne, ettehän lue koskaan runoutta. Se on joka tapauksessa kaunista, runous. No niin, ryhtykäämme työhön.

Voitettuani hämmennykseni tein tuolle ihastuttavalle nuorelle naiselle muutamia huomautuksia hänen puvustaan. Uskalsin sanoa vastalauseeni muutamien yksityiskohtien johdosta, jotka loittonivat arkeologisesta tarkkuudesta. Ehdotin muutamia vyön hohtokivistä korvattaviksi toisilla, jotka olivat enemmän käytännössä keskimmäisen dynastian aikana. Lopulta asetuin jyrkästi vastustamaan eräänlaisen kennonmuotoisen, emaljisen soljen säilyttämistä. Tämä solki muodosti itse asiassa inhoittavan anakronismin. Sovimme siitä, että se oli korvattava pieniin kultaisiin hylsyihin upotetuista kalliista kivistä tehdyllä korulla. Hän kuunteli huomautuksiani tavattoman opinhaluisena ja osoittautui niin tyytyväiseksi, että pyysi minua jäämään päivälliselle. Minä kieltelin säännöllisiin tapoihini ja yksinkertaiseen ravintojärjestykseeni viitaten ja senjälkeen hyvästelin.

Olin jo eteisessä, kun hän huusi minulle:

– No, onko pukuni tarpeeksi silmiinpistävä? Ettekö luule sen ärsyttävän muita naisia kreivitär W—-n tanssiaisissa?

Moinen puhe saattoi minut epämieluisalla tavalla kiihdyksiin. Mutta kun käännyin, näin hänet vielä kerran ja jouduin uudelleen hänen taikavoimansa lumoihin.

Hän kutsui minut takaisin.

– Herra Pigeonneau, hän sanoi, olette rakastettava mies. Tehkää minulle pieni satu, niin pidän paljon, paljon, paljon teistä.

– En osaa, vastasin.

Hän kohautti kauniita olkapäitään ja huudahti:

– Mitä hyötyä siis olisi tieteestä, ellei se opettaisi meitä tekemään satuja? Te teette minulle sadun, herra Pigeonneau.

Pidin tarpeettomana toistaa ehdotonta kieltoani ja poistuin vastaamatta mitään.

Kohtasin ovella miehen, jolla oli assyyrialainen parta, tohtori Daoudin, jonka katse niin selittämättömällä tavalla oli saattanut minut instituutissa pois suunniltani. Hän näytti nyt mitä arkipäiväisimmältä ihmiseltä, ja minusta oli vastenmielistä kohdata hänet.

Kreivitär W—-n tanssiaiset olivat noin neljätoista päivää vierailuni jälkeen. En hämmästynyt lukiessani lehdestä, että kaunis miss Morgan oli herättänyt huomiota puvullaan à la Neferou-Ra.

En kuullut enää hänestä puhuttavan koko vuoden 1886 loppupuolella. Mutta kun jonakin päivänä uuden vuoden alussa istuin kirjoittaen työhuoneessani, toi eräs palvelija minulle kirjeen ja korin.

– Ne ovat miss Morganilta, sanoi hän minulle.

Ja hän poistui.

Asetin korin pöydälleni; siitä kuului naukumista. Avasin korin; pieni kissanpoikanen hypähti siitä.

Se ei ollut angorakissa. Se oli itämaista rotua, solakampi kuin meidän kissamme ja sikäli kuin saatoin päätellä hyvin samankaltainen kuin ne sen sukulaiset, joiden muumioita on löydetty niin suuret määrät haudoista Theban läheltä karkeihin kangaspalasiin kapaloituina. Se ravisteli itseään, katseli ympärilleen, köyristi selkäänsä, haukotteli, meni sitten pois ja hieroi kehräten kylkeään jumalatar Pachtia vasten, joka seisoi pöydälläni solakkana, suorana ja hienokuonoisena. Vaikka olikin lyhytkarvainen ja väriltään tumma, oli kissa hyvin miellyttävä. Se näytti älykkäältä ja osoittautui mahdollisimman kesyksi. En saattanut käsittää niin eriskummaisen lahjan tarkoitusta. Miss Morganin kirje ei ollut siinä suhteessa kovinkaan valaiseva. Se kuului näin:

    'Paras herra.

    Lähetän teille tässä pienen kissan, jonka tohtori Daoud on tuonut
    mukanaan Egyptistä ja josta pidän hyvin paljon. Olkaa kiltti
    sille ystävyydestä minua kohtaan. Baudelaire, suurin kaikista
    ranskalaisista runoilijoista Stéphane Mallarmén jälkeen, on
    sanonut:

        Les amoureux fervents et les savants austères
        Aiment également, dans leur mûre saison,
        Les chats puissants et doux, orgueil de la maison,
        Qui comme eux sont frileux, et comme eux sé dentaires.

        [Tuliset rakastajat ja ankarat oppineet rakastavat
        yhtälailla, kypsässä iässään, mahtavaa ja lempeätä
        kissaa, kodin ylpeyttä, joka on niinkuin he vilunarka
        ja hievahtamaton.]

    Minun ei kai tarvitse muistuttaa teitä siitä, että teidän täytyy
    kirjoittaa minulle satu. Ottakaa se mukaanne loppiaisena. Syömme
    yhdessä päivällistä.

                                                 Annie Morgan.

    P. S. – Pikku kissanne on nimeltään Porou.'

Tämän kirjeen luettuani katselin Porouta, joka istui takajaloillaan ja nuoleskeli Pachtin, jumalallisen sisarensa kuonoa. Se katseli vuorostaan minua, ja minun täytyy tunnustaa, ettei se ollut enimmän ihmeissään meistä kahdesta.

Kysyin itsekseni:

– Mitä tämä merkitsee?

Mutta pian luovuin koettamastakin ymmärtää jotakin. On hyvin kilttiä minun puoleltani, sanoin itsekseni, haeskella jotakin tarkoitusta niistä hullutuksista, joita hysteerinen nuori tyttö keksii. Mutta nyt on tehtävä työtä. Mitä tähän pikku eläimeen tulee, saa rouva Magloire, emännöitsijäni, pitää siitä huolta. Istuuduin jâlleen työpöytäni ääreen jatkaakseni erästä kronologista teosta, joka herätti harrastustani sitäkin enemmän, kun se soi minulle tilaisuuden käsitellä hiukan kovakouraisesti mainiota virkaveljeäni herra Maspérota. Porou ei poistunut pöydältäni. Se istui takajaloillaan korviaan heristäen ja katseli, miten kirjoitin. Uskomatonta, mutta minä en kyennyt tänä päivänä saamaan aikaan mitään arvokasta. Ajatukseni takertuivat toisiinsa: mieleeni johtui vanhoja laulunpätkiä ja katkelmia tyhmistä saduista. Menin makuulle jokseenkin tyytymättömänä itseeni. Seuraavana päivänä Porou istui jälleen pöydälläni tassujaan nuoleskellen. Tänäkin päivänä työni sujui huonosti; Porou ja minä kulutimme useimmat tunnit toisiamme katsellen. Seuraava päivä kului samalla tavoin, samoin seuraava, lyhyesti, koko viikko. Minun olisi pitänyt olla pahoillani, mutta minun täytyy tunnustaa, että aloin vähitellen kantaa onnettomuuteni kärsivällisesti, vieläpä suhtautua siihen iloisin mielin. Kunniallinen mies turmeltuu hirvittävän nopeasti. Sunnuntaina, Epifanian päivänä, nousin ylös aivan iloisena ja hypähdin kirjoituspöytäni ääreen, jolla Porou tapansa mukaan istui ennen minua. Otin kauniin arkin valkoista paperia, kastoin kynän mustepulloon ja kirjoitin uuden ystäväni katsellessa suurin kirjaimin: Silmäpuolen kaupunginlähetin onnettomuudet. Ja kääntämättä katsettani Poroun silmistä kirjoitin sitten koko päivän uskomattoman nopeasti jutelmaa, joka oli täynnä niin ihmeellisiä, niin naurettavia, niin kirjavia seikkailuja, että ne saattoivat minut itsenikin hyvälle tuulelle. Minun silmäpuoli kaupunginlähettini erehtyi asioista ja teki itsensä syypääksi mitä hullunkurisimpiin kommelluksiin. Aavistamattaan hän auttoi ahdingosta rakastavia pareja, jotka olivat joutuneet tukalaan tilanteeseen. Hän kuljetti kaappeja, joihin oli kätkeytynyt ihmisiä. Ja nämä joutuivat vieraisiin asuntoihin ja pelästyttivät kuoliaiksi vanhoja naisia. Mutta kuinka voisin selostaa niin hupaista kertomusta? Purskahdin nauruun hyvinkin kaksikymmentä kertaa kirjoittaessani sitä. Vaikkei Porou puolestaan nauranutkaan, oli hänen vakava ulkomuotonsa sensijaan yhtä huvittava kuin iloisimmat ilmeet. Kello oli seitsemän illalla, kun kirjoitin tämän viehättävän tekeleen viimeiset rivit. Viimeisten tuntien aikana olivat huonetta valaisseet ainoastaan Poroun fosforinhehkuiset silmät. Olin kirjoittanut pimeässä yhtä helposti kuin oivallisen lampun valossa. Kun satuni oli onnellisesti lopussa, minä pukeuduin; otin ylleni mustan frakin ja valkoisen kaulaliinan, sen jälkeen sanoin jäähyväiset Poroulle, juoksin kevyesti portaita alas ja ryntäsin kadulle. En ollut kulkenut kahtakymmentä askeltakaan, kun tunsin jonkun tarttuvan käsivarteeni.

– Minne juoksette mokomalla kiireellä, setä, aivankuin unissakävijä?

Kysymyksen teki veljenpoikani Marcel, kunnollinen ja älykäs nuori mies, La Salpêtrièren oppilas. Sanotaan, että hän tulee onnistumaan hyvin lääkärinä. Hänellä olisikin todella hyvin hyvä pää, jos hän vain voisi pitää oikullista mielikuvitustaan ohjissa.

– Niin, vastasin, olen matkalla miss Morganin luokse mukanani satu, jonka olen kirjoittanut.

– Kuinka, setäni, te kirjoitatte satuja, ja te tunnette miss Morganin? Tunnetteko myöskin tohtori Daoudin joka seuraa häntä kaikkialle?

– Empiirikon, silmänkääntäjän.

– Aivan varmaan, setäni, mutta varmaa on myöskin, että hän on tavaton kokeilija. Ei Bernheimin eikä Liégeoisin eikä edes Charcotin ole onnistunut aiheuttaa ilmiöitä, joita hän saa aikaan pelkällä tahdollaan. Hän harjoittaa hypnotismia ja suggestiota ilman kosketusta, ilman suoranaista vaikutusta, käyttäen meedionaan eläintä. Enimmäkseen hän käyttää kokeiluissaan lyhytkarvaisia kissanpoikasia. Näin hän menettelee: hän suggeroi kissan tekoon, mihin tahansa, senjälkeen hän lähettää kissan korissa sille henkilölle, jonka suhteen hän tahtoo tehdä kokeen. Eläin välittää vastaanottamansa suggestion, ja tämän eläimen vaikutuksen alaisena potilas suorittaa kaiken, mitä kokeilija on käskenyt.

– Onko se totta, poikaseni?

– Se on totta, setäni.

– Ja millä tavoin miss Morgan on osallisena näissä somissa kokeiluissa?

– Miss Morgan, setäni, antaa Daoudin puuhailla omaan laskuunsa ja käyttää hyväkseen hypnotismia ja suggestiota houkutellakseen ihmisiä tyhmyyksiin, ikäänkuin hänen kauneutensa ei riittäisi siihen.

En kuunnellut häntä kauemmin. Vastustamaton voima veti minua miss Morganin luokse.

MITEN MINÄ KESKUSTELIN AAVEEN KANSSA AAKKOSTEN SYNNYSTÄ

Kirjoitin yön hiljaisuudessa, olin kirjoittanut jo monta tuntia. Lamppuni varjostin sai valon lankeamaan kirjoituspöydälle, mutta varjot lepäsivät tummina kirjoilla, jotka kerroksittain verhoavat työhuoneen neljää seinää. Sammuvan tulen viimeiset rubiinit kimaltelivat tuhassa. Tupakansavu uiskenteli ilmassa tiheinä pilvinä; viime savukkeeni oli edessäni tuhkakupissa, tuhkaröykkiön päällä, ja ruokki kapeaa, sinistä savupatsasta, joka nousi suoraan ylös ilmaan. Ja tämän huoneen varjoissa oli jotakin salaperäistä, sillä saattoi hämärästi tuntea kirjojen nukahtaneiden sielujen läsnäolon. Kynäni nukkui sormieni lomassa, ja minä istuin joitakin hyvin vanhoja asioita ajatellen, kun eräs kummallinen ilmiö astui esiin paperossini savusta ikäänkuin jonkin maagillisen yrtin häyryistä: hänen kähärä tukkansa, hänen pitkulaiset ja loistavat silmänsä, hänen kyömy nenänsä, hänen paksut huulensa, hänen musta partansa, joka oli käherretty assyyrialaiseen tapaan, hänen ihonvärinsä, joka muistutti vaaleaa pronssia, kavaluuden ja julman aistillisuuden ilme hänen kasvoillaan, hänen vanttera ruumiinrakenteensa ja hänen upea pukunsa – kaikki viittasi niihin aasialaisiin, joita helleenit nimittivät barbaareiksi. Päässään hänellä oli kalan pään muotoinen ja ylenmäärin tähdillä koristettu myssy. Hänen pukunsa oli purppurakangasta, johon oli ommeltu eläinten kuvia, ja toisessa kädessään hänellä oli airo, toisessa muutamia kirjoitustauluja. En ollenkaan hämmästynyt hänet nähdessäni. Ei mikään ole luonnollisempaa kuin se, että aave ilmestyy kirjastoon. Missä pitäisi kuolleiden varjojen näyttäytyä ellei niiden merkkien keskellä, jotka säilyttävät muiston heidän elämästään? Pyysin muukalaista istuutumaan. Hän ei tehnyt elettäkään noudattaakseen kehoitustani.

– Älkää välittäkö minusta, hän sanoi, pyydän, olkaa kuin minä en olisikaan täällä. Olen tullut katsomaan, mitä te siinä kirjoitatte huonolle paperillenne. Se huvittaa minua; ei niin, että pienimmälläkään tavalla huolisin niistä aatteista, joita te mahdollisesti voitte ilmaista. Mutta kirjaimet, joita te piirrätte, kiinnittävät äärettömästi mieltäni. Sillä huolimatta niistä muutoksista, joiden alaisia ne ovat olleet niinä kahdeksana kolmatta vuosisatana, joiden ajan ovat olleet käytännössä, eivät kynästänne valuvat kirjaimet ole minulle suinkaan outoja. Tunnen tämän B:n, jota minun aikanani nimitettiin bethiksi, mikä merkitsee taloa. Tuossa on L, jota me nimitimme lamedïksi, koska se oli keihäänkärjen muotoinen. Tämä G polveutuu meidän kamelinkaulan muotoisesta gime'listämme, ja tämä A tulee meidän alephis'tamme ja muistuttaa häränpäätä. Mitä tulee D:hen, jonka näen tuossa, esittäisi se yhtä luonnonmukaisesti kuin daleth, josta se johtuu, erämaan hiekalle pystytetyn teltan kolmionmuotoista oviaukkoa, ellette olisi kaariviivalla pyöristäneet muotoa, mikä tällä merkillä oli paimentolaiselämän varhaisimpina aikoina. Te olette muodostelleet tätä dalethia. niinkuin kaikkia muitakin aakkosteni kirjainmerkkejä. Mutta en soimaa teitä siitä. Olette tehnyt sen aikaa säästääksenne. Aika on kallisarvoista. Aika, se on kultahiekkaa, norsunhampaita ja strutsinsulkia. Täytyy hetkeäkään menettämättä purjehtia merta ja tehdä kauppaa rikkauksia voittaakseen, jotta voidaan vanhentua onnellisina ja kunnioitettuina.

– Hyvä herra, sanoin hänelle, niin hyvin ulkomuodostanne kuin puheestannekin päätellen pitäisi teidän olla vanha foinikialainen.

Hän vastasi rauhallisesti:

– Minä olen Kadmus, tai oikeammin hänen varjonsa.

– Siinä tapauksessa, vastasin, teitä ei ole olemassa. Te olette tarunomainen ja vertauskuvallinen henkilö. Sillä on mahdotonta uskoa kaikkea, mitä kreikkalaiset ovat teistä kertoneet. He sanovat, että te surmasitte Areksen lähteen partaalla lohikäärmeen, joka syyti nielustaan tulenliekkejä, että te tempasitte hampaat tämän hirviön kidasta ja että te kylvitte ne maahan, josta ne kasvoivat esiin asestettujen miesten hahmossa. Sellaisethan ovat satuja, ja te itse, hyvä herra, kuulutte tarun alueelle.

– Eihän ole mahdotonta, että on aikojen kuluessa tultu niin pitkälle ja että nuo suuret lapset, joita te nimitätte kreikkalaisiksi, ovat sekoittaneet minun historiani taruihin, minä uskon sen täydellisesti; mutta siitä en ole lainkaan huolissani. En ole koskaan välittänyt siitä, mitä minusta ajateltaisiin kuolemani jälkeen; minun pelkoni ja toivoni ei koskaan kulkenut yli sen elämän rajan, josta me nautimme maan päällä ja joka vielä nytkin on ainoa elämä, minkä tunnen. Sillä en voi sanoa elämäksi tätä harhailemista kirjaston pölyssä tai muutamaa aivan pikaista ilmestymistä hra Ernest Renanille tai hra Philippe Bergerille. Ja tämä varjoelämä tuntuu minusta sitäkin surkeammalta, kun elämäni maan päällä oli täynnä toimeliaisuutta ja kaikenlaisia harrastuksia. En tosin huvitellut kylvämällä lohikäärmeen hampaita Boiotian peltoihin, mikäli näillä hampailla ei tarkoiteta sitä vihaa ja sitä kateutta, mitä rikkauteni ja mahtini herättivät Kytheran paimenissa. Olen harjoittanut merenkulkua koko elämäni ajan. Aluksellani, jonka keulavantaassa oli punainen ja eriskummaisen muotoinen kääpiö, aarteitteni vartija, olen kyntänyt kaikkia meriä ja laskenut kaikille rannikoille pitäen silmällä seitsemää Kabiria, jotka purjehtivat yli taivaan kimmeltävin pursin, ja suunnaten kulkuni sen liikkumattoman tähden mukaan, jota kreikkalaiset nimittivät minua ajatellen foinikialaiseksi tähdeksi; olen noutanut kultaa Kolkhiista, rautaa Khalybeesta, helmiä Ophirista, hopeaa Tartasosta; Boiotiasta olen noutanut rautaa, lyijyä, sinooberia, hunajaa ja pikeä; olen astunut yli maailman rajojen ja kulkenut valtameren usvien halki aina brittein synkälle saarelle asti, ja kun palasin sieltä, olin vanha ja hiukseni olivat valkoiset, ja minä olin tullut rikkaaksi siitä tinasta, jota egyptiläiset, helleenit ja Italian kansat ostivat minulta maksaen siitä samanpainoisen määrän kultaa. Välimeri oli silloin minun sisämereni. Olen perustanut sadoittain kauppapaikkoja sen vielä asumattomille rannikoille, ja tuo kuuluisa Theba on ainoastaan linnoitus, jossa säilytin kultaa. Tapasin Kreikassa kauriinsarvilla ja kiviliuskoilla asetettuja villejä. Annoin heille pronssin, ja minun välitykselläni he ovat oppineet tuntemaan kaikki taiteet.

Sekä hänen katseessaan että hänen sanoissaan saattoi huomata loukkaavaa tunteettomuutta, ja minä vastasin hänelle epäystävällisesti:

– Oh, te olette ollut toimelias ja älykäs kauppamies. Mutta mikään ei ollut teistä arveluttavaa, ja tilaisuuden tullen te esiinnyitte oikeana merirosvona. Kun te nousitte maihin Kreikan rannikolle tai jollekin saarelle, levititte te rannalle koruja ja kallisarvoisia kankaita, ja kun maan tyttäret tulivat vastustamattoman kiusauksen vetäminä, yksinään ja vanhempiensa tietämättä rannalle katselemaan noita kaivattuja esineitä, veivät merimiehenne pois nämä tytöt, jotka turhaan parkuivat ja vuodattivat kyyneleitä, ja heidät heitettiin sidottuina ja vapisevina teidän aluksenne pohjalle punaisen kääpiön vartioitaviksi. Ettekö te ja väkenne ryöstäneetkin juuri tällä tavalla nuorta Ioa, kuningas Inakhoon tytärtä, myydäksenne hänet Egyptiin?

– Se on hyvin mahdollista. Tämä kuningas Inakhos oli pienen villiheimon päämies. Hänen tyttärensä oli valkoinen, ja hänellä olivat hienot ja puhtaat piirteet. Sivistyneiden kansojen ja villi-ihmisten suhde on kaikkina aikoina ollut sama.

– Se on totta; mutta teidän foinikialaisenne ovat tehneet ryöstöjä; jotka ovat historiassa vertojaan vailla. He eivät häikäilleet varastaa ruumisarkuista ja ryöstää Egyptin kuninkaiden hautakammioista rikastuttaakseen kalmistojaan Gebalissa.

– Sanokaapa rehellisesti, hyvä herra, onko mielestänne laitaa soimata tuolla tavoin niin ammoisina aikoina elänyttä miestä, että jo Sofokles nimitti häntä vanhaksi Kadmukseksi? Olemme tuskin jutelleet keskenämme viittä minuuttia tässä teidän työhuoneessanne, ja te olette jo unohtanut, että minä olen kahdeksankolmatta vuosisataa vanhempi kuin te. Muistakaa, rakas herra, että minä olen vanha kananealainen, jota ei sovi häväistä muutamien muumioarkkujen ja joidenkin Egyptin tai Kreikan villeiltä ryöstettyjen tyttöjen tähden. Ihailkaa mieluummin älyni voimaa ja taideteollisuuteni tuotteiden kauneutta. Olen puhunut teille aluksistani. Saattaisin myöskin kiinnittää huomiotanne karavaaneihini, jotka kulkivat Yemeniin noutamaan suitsutusta ja myrrhaa, jotka hakivat ryytejä ja jalokiviä Harrarista, norsunluuta ja kiiltopuuta Etiopiasta. Mutta toimintahaluni ei näkynyt ainoastaan kaupan ja tavaran vaihdon alalla. Olin ehtinyt pitkälle teollisuudessa tuona aikana, jolloin maailma ympärilläni vielä uinaili raakalaisuudessa. Minä jalostin metalleja, minä värjäsin kankaita, minä puhalsin lasia ja hioin jalokiviä, minä harjoitin nerokkaasti kaikkia näitä taitoja, jotka ovat tulen lapsia ja niin ihmeellisiä, että niitä voisi pitää taikuutena. Katsokaa maljoja, jotka olen siselöinyt, ja ihailkaa vanhan kananealaisen juvelisepän käsistä lähteneiden töiden erinomaista aistikkuutta. Enkä ollut maanviljelijänäkään vähemmän ihailtava. Libanonin ja meren välillä sijaitsevasta kapeasta maakaistaleesta tein lumotun puutarhan. Vielä nykyisinkin on siellä vesisäiliöitä, jotka minä olen kaivanut. Eräs teidän mestareistanne on sanonut: "Kaananin mies yksin osasi salvaa viinikuurnia ikuisuutta varten." Oppikaa tuntemaan paremmin vanhaa Kadmusta! Olen vienyt kaikki Välimeren kansat kivikaudesta pronssikauteen. Olen opettanut teidän kreikkalaisillenne kaikkien taiteiden alkeet. Sen viljan, viinin ja niiden vuotien sijaan, joita he toivat minulle, annoin heille maljoja, joiden kupeessa kyyhkyset suutelivat toisiaan, ja pieniä savikuvia, joita he sitten ovat mukailleet ja muodostelleet oman makunsa mukaan. Vihdoin annoin heille aakkoset, joita vailla he eivät olisi voineet merkitä muistiin eikä edes kypsyttää ajatuksia, joita te ihailette. Tämän kaiken on vanha Kadmus tehnyt. Eikä hän ole tehnyt sitä rakkaudesta ihmissukuun eikä liioin voittaaksensa turhaa kunniaa, vaan rakkaudesta hyötyyn ja pitäen silmällä ilmeistä ja varmaa etua. Hän on tehnyt sen tullakseen rikkaaksi ja koska hän tahtoi vanhoilla päivillään juoda viiniä kultaisista maljoista hopeiselta pöydältä ja nähdä ympärillään valkoisia naisia, jotka tanssivat hekumallisia tansseja ja soittavat harppua. Sillä vanha Kadmus ei usko hyvyyteen eikä hyveeseen. Hän tietää, että ihmiset ovat huonoja ja että jumalat, jotka ovat mahtavampia, ovat myöskin ilkeämpiä. Hän pelkää heitä; hän koettaa hyvitellä heitä verisin uhrein. Hän ei rakasta heitä. Kuvaan itseni sellaiseksi kuin olen. Mutta muistakaa, että jos en olisi etsinyt voimakkaita aistinautintoja, en olisi tehnyt työtä rikastuakseni enkä silloin olisi liioin keksinyt niitä taiteita, jotka vieläkin tuottavat teille nautintoja. Ja vihdoin, rakas herra, koska teillä ei ole ollut tarpeeksi kykyä tullaksenne kauppiaaksi ja olette sentähden ruvennut kirjailijaksi ja kyhäätte kreikkalaisten tavoin kirjoituksia kokoon, tulee teidän kunnioittaa minua niinkuin jotakin jumalaa, minua jota saatte kiittää aakkosista. Minä olen keksinyt ne. Ymmärtänette kai, että olen luonut ne ainoastaan kauppaani helpoittaakseni, vähääkään aavistamatta, mihin kirjalliset kansat niitä jo ovat käyttäneet. Mutta minä tarvitsin yksinkertaista ja nopeaa järjestelmää merkitäkseni muistiin kaiken, mitä minun piti muistaa. Olisin kernaasti ottanut sen naapureiltani, sillä olin tottunut ottamaan heiltä kaiken, mikä soveltui minulle. En ollenkaan kerskaile alkuperäisyydellä; kieleni on seemiläisten, kuvanveistotaiteeni on osittain egyptiläistä, osittain babylonialaista. Jos olisi ollut valmiina jokin käyttökelpoinen järjestelmä, en olisi ollenkaan vaivautunut keksimään mitään uutta tällä alalla. Mutta minun tarvettani eivät tyydyttäneet niiden kansojen hieroglyfit, joita te nyt, tuntematta heitä, nimitätte hittiiteiksi eli heettiläisiksi, eivätkä egyptiläisten pyhät kirjainmerkit. Ne olivat monimutkaisia ja ikäviä kirjoitustapoja, jotka soveltuivat paremminkin temppeleiden seinille ja haudoille piirrettäviksi kuin kauppiaan kirjoitustauluille merkittäviksi. Egyptiläisten kirjureiden kirjainkirjoitukseen olisi, vaikkapa sitä olisikin lyhennetty ja tehty sujuvammaksi, jäänyt liiaksi alkuperäisen tyypin raskautta, sekavuutta ja epäselvyyttä. Järjestelmä oli kokonaisuudessaan kehno. Yksinkertaistetutkin hieroglyfit olisivat yhtäkaikki jääneet hieroglyfeiksi, siis kauhean mutkikkaiksi. Tiedättehän, miten egyptiläiset sekoittavat hieroglyfeissään, sekä täydellisissä että lyhennetyissä, käsitteiden merkkejä ja äänteiden merkkejä toisiinsa. Neronleimahduksen avulla otin kaksikolmatta näistä erilaisista merkeistä ja tein niistä kaksikolmatta kirjaimistoni kirjainta. Kirjaimet ovat merkkejä, joista jokainen vastaa yhtä ainoata äännettä ja joita nopeasti ja helposti yhdistelemällä on mahdollista tarkoin ilmaista kaikkia äänneyhtymiä! Eikö se ollutkin nokkelaa?

– Oli, epäilemättä se oli nokkelaa, vieläpä nokkelampaa kuin luulettekaan. Ja me olemme teille kiitollisuudenvelassa verrattoman arvokkaasta lahjasta. Sillä ilman aakkosia ei olisi puheen täsmällistä muistiinmerkintää, ei mitään tyyliä, ei mitään abstraktsioneja, ei mitään terävää filosofiaa. Olisi yhtä mieletöntä ajatella Pascalin kirjoittavan Provinciales-teoksensa kiilakirjoituksella kuin uskoa, että hylje puraisi olympolaista Zeus-jumalaa. Kauppakirjanpitoa varten keksitystä foinikialaisesta kirjaimistosta on koko maailmassa tullut täydellinen ja välttämätön ajatuksen työase, ja sen muutosten historia liittyy mitä läheisimmin ihmishengen kehityksen historiaan. Teidän keksintönne on äärettömän kaunis ja arvokas, mutta se oli kuitenkin epätäydellinen. Sillä te ette ollut ajatellut vokaaleja, ja kekseliäät kreikkalaiset ottivat ne huomioon. Heidän tehtävänään tässä maailmassa oli tehdä kaikki täydelliseksi.

– Vokaalit... sanonpa teille, että minulla on aina ollut huono tapa sekoittaa ne toisiinsa ja ääntää ne epäselvästi. Olette ehkä huomannut sen tänä iltana: vanha Kadmus puhuu hiukan kurkkuunsa.

– Minä annan sen hänelle anteeksi, melkeinpä annan hänelle anteeksi senkin, että hän ryösti Io-neidon, koska hänen isänsä kerta kaikkiaan oli vain villiliudan päämies ja kantoi valtikan asemesta terävällä piikivisirulla leikkaeltua kauriinsarvea kädessään. Vieläpä annan hänelle anteeksi senkin, että hän opetti köyhille kunnon boiotialaisille bakkantien mielettömät tanssit, annan hänelle kaiken anteeksi sentähden, että hän antoi Kreikalle ja maailmalle ihmeellisimmän kaikista talismaneista, foinikialaisen kirjaimiston kaksikolmatta kirjainta. Näistä kahdestakymmenestäkahdesta kirjaimesta ovat syntyneet kaikki maailman kirjaimistot. Tämän maan päällä ei ole ainoatakaan ajatusta, joita ne eivät voisi kiinnittää paperille ja säilyttää. Teidän aakkosistanne, jumalainen Kadmus, ovat lähtöisin kreikkalaiset ja italialaiset kirjoitusjärjestelmät, ja niistä ovat syntyneet kaikki seemiläiset kirjoitustavat aramean kielestä ja hepreasta lähtien aina syyrian ja arabian kieliin saakka. Ja tämä sama foinikialainen kirjaimisto on ollut isänä hymiaritiselle ja etiopialaiselle kirjaimistolle ja kaikille keski-Aasian kirjaimistoille, zendille ja pehlville, vieläpä intialaiselle kirjaimistollekin, joka taas on antanut elämän devanâgarille ja kaikille eteläisen Aasian kirjaimistoille. Millainen onni! Millainen määrätön menestys! Tätä nykyä ei koko maan pinnalla ole ainoatakaan kirjoitustapaa, mikä ei olisi Kadmuksen kirjaimistosta peräisin. Jokainen joka tässä maailmassa kirjoittaa sanankin, on velkaa kananealaisille kauppiaille. Tätä ajatellessani minua haluttaisi suoda teille, herra Kadmus, kaikkein suurimmat kunnianosoitukset, enkä tiedä, kuinka voisin palkita teille suosion, minkä olette osoittanut minulle viettämällä yöllisen hetken työhuoneessani, te, Baal Kadmus, aakkosten keksijä!

– Paras herra, noudattakaa kohtuutta ihailussanne. Minä olen oikein tyytyväinen pikku keksintööni. Mutta vierailuni ei saata millään tavalla erityisesti imarrella teitä. Minä kuolen ikävään nyt, kun minusta on tullut tyhjä varjo enkä voi enää myydä tinaa, kultahiekkaa enkä norsunhampaita ja kun minun täytyy tyytyä tämän maan päällä, jossa herra Stanley nyt kaukaa seuraa minun esimerkkiäni, silloin tällöin kuluttamaan tuokio pakinoimalla joidenkin oppineiden tai uteliaiden kanssa, jotka suvaitsevat välittää minusta. Luulen kuulevani kukon kiekuvan, hyvästi ja koettakaa tulla rikkaaksi; rikkaus ja valta on maailmassa ainoa hyvä.

Hän puhui ja katosi. Tuleni oli sammunut, yökylmä alkoi hätyyttää minua, ja pääni oli kovin kipeä.

NAPOLEON VÄLIMERELLÄ

Joskus pitkinä iltoina kertoi kenraali meille kummitusjuttuja, ja siinä lajissa hän oli hyvin taitava.

                           (Mémoires du comte Lavallette.)

Bonaparte ei ollut kolmeen kuukauteen saanut tietoja Euroopasta, ja senvuoksi hän Saint-Jean-d'Acresta palattuaan lähetti ottomaanien amiraalin luokse asiamiehen muka neuvottelemaan vankienvaihtamisesta, mutta itse asiassa toivoen, että sir Sidney Smith pidättäisi matkan varrella tämän upseerin ja antaisi hänelle tietoja viimeisistä tapahtumista, jos ne, niinkuin saattoi aavistaa, olivat tasavallalle epäedullisia. Kenraalin laskelmat pitivät paikkansa. Sir Sidney antoi tuoda lähettilään laivaansa ja otti hänet kohteliaasti vastaan. Puheisiin ryhdyttyään hän onki viipymättä selville, ettei Syyrian-armeija ollut saanut viestejä eikä ylimalkaan mitään tietoja. Hän osoitti sanomalehtiä, jotka olivat levällään pöydällä, ja vahingoniloisen rakastettavasti kehoitti hän upseeria ottamaan ne mukaansa.

Bonaparte vietti yön lukemalla niitä teltassaan. Aamulla hän oli tehnyt päätöksensä. Hän palaisi Ranskaan kootakseen käsiinsä pirstotun vallan. Jospa hän vain saisi astua jalallaan tasavallan alueelle, niin hän lakaisisi pois tuon heikon ja häpeämättömän hallituksen, joka jätti isänmaan narrien ja roistojen käsiin, ja sen jälkeen hän yksin ottaisi haltuunsa vapaiksi jääneet paikat. Tämän aikeen toteuttaakseen hänen täytyi purjehtia vastatuuleen poikki Välimeren, joka oli täynnä englantilaisia risteilijöitä. Mutta Bonaparte näki ainoastaan päämäärän ja onnellisen tähtensä. Kumma kyllä oli hänen onnistunut saada direktorion suostumus lähteä Egyptin-armeijasta ja nimittää itse seuraajansa.

Hän kutsui luokseen amiraali Gantheaumen, joka laivaston tuhoutumisesta saakka oli oleskellut kenraalin leirissä, ja käski hänen heti salaa miehittää kaksi venetsialaista fregattia, jotka olivat Aleksandrian satamassa, ja viedä ne eräälle rannikon kohdalle, jonka hän osoitti amiraalille. Itse hän luovutti sinetöidyllä kirjeellä ylipäällikkyyden kenraali Kléberille ja lähti Marabutlahteen muka tarkastusmatkalle, mukanaan eskadroona henkivartioväkeään. Kun hän fructidor-kuun seitsemännen päivän iltana vuonna VII saapui tienristeykseen, johon meri näkyi, hän kohtasi äkkiä kenraali Menoun, joka oli palaamassa Aleksandriasta saattojoukon keralla. Koska Napoleonin ei ollut enää mahdollista säilyttää salaisuutta eikä hänellä liioin ollut siihen syytäkään, hyvästeli hän nopeasti sotilaitaan, kehoitti heitä käyttäytymään Egyptissä hyvin ja lisäsi:

– Jos minun onnistuu astua jalallani Ranskan alueelle, on lörpöttelijöiden valta lopussa!

Hän näytti puhuvan siten mielijohteesta ja ikäänkuin tahtomattaan. Mutta tämä selitys oli tarkoitettu puolustamaan hänen pakoaan ja antamaan aavistuksen hänen tulevasta vallastaan.

Hän hypähti venheeseen, joka yön tullen liukui fregatti "La Muironin" kupeelle. Amiraali Gantheaume otti hänet vastaan lippunsa alle näin sanoen:

– Minä ohjaan teidän tähtenne turvin.

Ja hän antoi heti lisätä purjeita. Kenraalin mukana olivat hänen adjutanttinsa Lavallette sekä Monge ja Berthollet. Fregatti "La Carrèressa", joka saattoi "La Muironia", olivat kenraalit Lannes ja Murat, molemmat haavoittuneina, herrat Denon, Costaz ja Parceval-Grandmaison.

Lähdön jälkeen tuuli tyyntyi. Amiraali ehdotti, että palattaisiin Aleksandriaan, jottei heitä aamulla nähtäisi Abukiristä käsin, jossa vihollislaivasto oli ankkurissa. Uskollinen Lavallette rukoili kenraalia noudattamaan tätä neuvoa. Mutta Bonaparte osoitti merta kohden:

– Olkaa huoletta, me ennätämme ohi.

Keskiyön jälkeen alkoi tuuli puhaltaa. Laivue oli aamulla silmänkantamattomissa. Bonaparten käyskennellessä yksinään kannella edestakaisin lähestyi Berthollet häntä virkkaen:

– Kenraali, te olitte oikeassa sanoessanne Lavallettelle, että olkaa huoletta ja että me ennätämme ohi.

Bonaparte hymyili:

– Tahdoin rauhoittaa heikkoa miestä, joka on minulle uskollinen. Mutta teille, Berthollet, jolla on voimakkaampi luonne, puhun toisin. Tulevaisuus on epävarma. On otettava huomioon ainoastaan nykyisyys. Täytyy samalla kertaa uskaltaa ja harkita ja sitten jättää muu sattuman huomaan.

Ja hän mutisi askeleitaan jouduttaen: – Uskaltaa... harkita... olla pitämättä itsepintaisesti kiinni laaditusta suunnitelmasta... väistyä olosuhteiden tieltä ja antaa niiden johtaa itseään. Käyttää edukseen pienimpiäkin tilaisuuksia samaten kuin suuria tapahtumia. Olla tekemättä enemmän kuin voi tehdä, mutta tehdä kaikki minkä voi.

Kun kenraali päivällisen aikaan nuhteli Lavallettea hänen edellisenä päivänä osoittamastaan pelkuruudesta, adjutantti vastasi pelkäävänsä nyt muita seikkoja, jotka eivät suinkaan olleet vähemmän huolestuttavia. Hän tahtoi tunnustaa ne häpeilemättä, sillä oli kysymys Bonaparten ja niinmuodoin myöskin Ranskan ja maailman kohtalosta. Hän sanoi:

– Sir Sidneyn sihteeri on lausunut, että komentajan mielestä on hyvin edullista piirittää näkymättömissä. Koska tunnemme hänen menettelytapansa ja luonnonlaatunsa, täytyy meidän olla valmiina kohtaamaan hänet tiellämme minä hetkenä hyvänsä. Ja siinä tapauksessa...

Bonaparte keskeytti:

– Ette kai epäile sitä, että neuvokkuutemme ja toimintatapamme päästävät meidät siinä tapauksessa pälkähästä. Mutta te osoitatte tuolle nuorelle houkkiolle liian suuren kunnian uskoessanne hänen kykenevän toimimaan menestyksellisesti ja suunnitelman mukaan. Smithin tulisi olla polttolaivan kapteeni.

Bonaparte arvosteli tätä pelättyä miestä, jonka oli onnistunut pettää häntä Saint-Jean-d'Acren luona, hyvin puolueellisesti – todennäköisesti siksi, että suuri tappio tuntui hänestä vähemmän raskaalta, jos se voitiin panna sattuman eikä ihmisneron tiliin.

Amiraali kohotti kätensä ikäänkuin olisi tahtonut ottaa taivaan päätöksensä todistajaksi:

– Jos me kohtaamme joitakin englantilaisia risteilijöitä, niin menen "La Carrèreen", ja saatte luottaa siihen, että minä annan heille tarpeeksi tekemistä, jotta "La Muironille" jää aikaa päästä pakoon.

Lavallette aikoi juuri vastata. Häntä halutti kovin sanoa amiraalille, että "La Muiron" oli huono purjehtija ja tuskin kykeni käyttämään hyödykseen etumatkaa, minkä saattoi saada. Mutta hän pelkäsi pahastuttavansa ja salasi levottomuutensa. Bonaparte arvasi kuitenkin hänen ajatuksensa. Hän sanoi Lavalletten takinnappiin tarttuen:

– Lavallette, te olette kunnon mies. Mutta teistä ei tule koskaan kunnon sotilasta. Te ette riittävästi arvosta tilanteen etuja, ja te kiinnitätte huomionne vastuksiin, joita ei voida poistaa. Meidän vallassamme ei ole tehdä tästä fregatista nopeakulkuista alusta. Mutta täytyy ottaa huomioon, että miehistöä elähdyttävät mitä parhaimmat tunteet ja että se kykenisi tarpeen tullen tekemään ihmeitä. Te unohdatte, että fregatin nimi on "La Muiron". Olen itse antanut sille tuon nimen. Olin Venetsiassa. Ja minua pyydettiin silloin vihkimään vastavarustettua fregattia, ja käytin tilaisuutta hyväkseni kunnioittaakseni erästä minulle rakasta muistoa – nimittäin adjutanttini, joka kaatui Arcolen sillalla tahtoessaan ruumiillaan suojella kenraaliaan kartessisateelta. Tämä alus on nyt vievä meidät Ranskaan. Ettekö usko, että nimi on hyvä enne?

Tovin kuluttua hän singahdutti vielä muutamia hehkuvia sanoja sytyttääkseen ympäristössä rohkeutta. Sitten hän sanoi tahtovansa mennä levolle. Seuraavana päivänä saatiin tietää hänen päättäneen englantilaisia välttääkseen luovia neljän tai viiden viikon ajan Afrikan rannikkoa pitkin.

Päivät kuluivat sen jälkeen alati yksitoikkoisina. "La Muiron" pysytteli lakean, aution rannikon näkyvissä, missä ei koskaan käynyt muita aluksia, ja teki toisinaan lyhyen polven merelle uskaltamatta kuitenkaan yrittää ylikulkua. Bonaparte kulutti aikaa keskustelemalla tai vaipui omiin unelmiinsa. Jonkun kerran sattui, että hän mutisi Ossianin ja Fingalin nimiä. Toisinaan hän käski adjutanttinsa lukea ääneen Vertotin "Revolutionsia" tai Plutarkhon elämäkertoja. Hän ei näyttänyt levottomalta eikä kärsimättömältä, vaan säilytti täydellisesti mielenmalttinsa, vähemmän kuitenkin tahdonvoimansa avulla kuin seurauksena luontaisesta taipumuksestaan antautua kokonaan nykyhetkelle. Vieläpä hän tunsi kaihoisaa mielihyvääkin katsellessaan merta, joka hymyilevänä tai synkän uhkaavana erotti hänet päämäärästä. Kauniilla säällä hän tapasi aterian jälkeen mennä ylös kannelle ja käydä pitkäkseen tykinalustalle pää käden varassa, samaan vallattoman luontevaan asentoon kuin lapsena kotisaarensa kivillä levätessään. Molemmat oppineet, amiraali, fregatin kapteeni ja adjutantti asettuivat piiriin hänen ympärilleen. Hän vaikeni usein kesken keskustelua, joka tavallisesti koski jotakin uutta tieteellistä keksintöä. Mongen oli jossakin määrin vaikeata ilmaista ajatuksiaan. Mutta hänen sanoissaan ilmeni terävä ja selvä ymmärrys. Koska hän mielellään pyrki hyödylliseen, osoittautui hän yksinpä fysiikassakin patriootiksi ja kunnon kansalaiseksi. Berthollet, joka oli luonteenlaadultaan filosofisempi, esitti mielellään yleisluontoisia teorioja.

– Ei ole tarpeellista, hän sanoi, tehdä kemiasta, muodonmuutosten salaperäisestä tieteestä, uutta Kirkeä, joka heiluttaa taikasauvaansa luonnon yllä. Nämä ajatukset miellyttävät niitä, joilla on vilkas mielikuvitus, mutta eivät tyydytä mietiskeleviä henkiä, jotka tahtovat alistaa kappaleiden muuttumisen ainoastaan fysiikan yleisten lakien alle.

Hän aavisti, että ne reaktiot, joiden keksijä ja todistaja kemisti on, ilmenevät riippuen kokonaan mekaanisista edellytyksistä, jotka voidaan jonakin päivänä tarkalleen laskea. Hän palasi alinomaa tähän ajatukseen, jonka valossa hän esitti harkittavaksi tunnettuja ja oletettuja seikkoja. Bonaparte, joka ei suurestikaan pitänyt puhtaasta mietiskelystä, keskeytti hänen puheensa eräänä iltana aivan yhtäkkiä:

– Teidän teorianne... saippuakuplia, jotka tuulenpuuska kohottaa ja tuulenpuuska tuhoaa. Kemia, Berthollet, on pelkkää ajanhaaskiota, mikäli sitä ei käytetä sodan tai teollisuuden palvelukseen. Oppineen tulee tutkimuksiaan tehdessään asettaa itselleen varma, suuri ja hyödyllinen päämäärä, niin teki Monge, joka etsi kellarista ja tallista salpietaria valmistaakseen ruutia.

Monge itse ja myöskin Berthollet huomauttivat kiihkeästi kenraalille, että täytyi ensin tehdä itsensä ilmiöiden herraksi ja saada ne tottelemaan yleisiä lakeja, ennenkuin niitä voitiin käyttää hyödyn palvelukseen, ja että muulla tavoin menettelemällä heittäydyttäisiin empirismin vaaralliseen pimeyteen.

Bonaparte myönsi tämän. Mutta hän pelkäsi empirismiä vähemmän kuin ideologiaa. Hän kääntyi Bertholletin puoleen kysyen kiivaasti:

– Toivotteko selittelyjenne avulla voivanne tunkeutua luonnon äärettömään salaisuuteen, kaivautua tuntemattomaan?

Berthollet vastasi, että vaikka oppinut ei luulotellutkaan saattavansa selittää maailmankaikkeutta, teki hän ihmiskunnalle suuria palveluksia, kun hän – antaessaan sille järjellisen käsityksen luonnonilmiöistä – saattoi tietämättömyyden ja taikauskon vaarat häviämään:

– Eikö hän ole ihmisten hyväntekijä, kun hän vapauttaa heidät aaveista, joita kuvitellun helvetin pelko on luonut heidän sieluihinsa, pelastaa heidät pappien ja poppamiesten ikeestä, poistaa heistä pahojen aavistusten ja unien kauhun?

Yö levitti pimeytensä meren ylle. Tähdet paloivat valkoisina ja vapisevina kuuttomalla ja pilvettömällä taivaalla. Kenraali viivähti hetkisen ajatuksissaan. Sitten hän kohotti päätänsä, hänen rintansa paisui, hän osoitti kädenliikkeellä taivaan kaarta, ja hänen hiomaton äänensä, jossa oli jotakin nuorta paimenta ja antiikin sankaria muistuttavaa, lopetti hiljaisuuden:

– Minulla on marmorinen sielu, jonka tasapainoa ei mikään voi järkyttää, ja sydän, joka on tavallisen heikkouden saavuttamattomissa. Mutta sanokaa minulle, Berthollet, tiedättekö varmasti, mitä elämä ja kuolema ovat. Oletteko tarpeeksi tutkinut niiden rajoja, koska uskallatte väittää, ettei enää ole olemassa mitään arvoituksia? Oletteko varma siitä, että kaikki näyt ja ilmestykset ovat turhia, sairaiden aivojen tuottamia harhanäkyjä? Voitteko selittää aavistukset ja enteet? Kenraali de la Marpella oli krenatöörin varsi ja rohkeus. Hänen älynsä oli kotonaan juuri taistelussa. Se loisti siinä. Ilta ennen kuolemaansa, se oli Fombion luona, joutui hän yht'äkkiä, ensimmäisen kerran, kauhun valtoihin, oli kykenemätön toimimaan, tuntemattoman kammon jähmettämä. Te ette usko aaveihin, Monge. Ettekö tuntenut Italiassa kapteeni Aubeletia?

Bonaparte jatkoi:

– Olin kiinnittänyt häneen huomiota Toulonin luona, jossa hän ansaitsi olkaimensa. Hän oli nuori, kaunis ja urhoollinen kuin Plataian soturi. Siinä oli antiikin hahmo. Hänen esimiehensä, jotka olivat kiintyneet hänen vakavaan ulkomuotoonsa, puhtaihin piirteisiinsä ja selkeään ymmärrykseen, mikä säteli hänen nuorilta kasvoiltaan, olivat antaneet hänelle lisänimen Minerva, ja sotilaatkin käyttivät tätä nimeä ymmärtämättä sen merkitystä.

– Kapteeni Minerva, huudahti Monge, miksi ette heti nimittänyt häntä siten! Kapteeni Minerva oli surmattu Mantuassa muutamia viikkoja ennen minun saapumistani kaupunkiin. Hänen kuolemansa oli pannut ihmisten mielikuvituksen liikkeelle, sillä se asetettiin yhteyteen joidenkin merkillisten seikkojen kanssa, joista kuulin kerrottavan, mutta joita en voi muistaa tarkalleen. Muistan ainoastaan, että kenraali Miollis käski kantaa kapteeni Minervan miekkaa ja arvonmerkkejä laakereihin käärittynä Vergiliuksen luolan ohi marssivan kolonnan edessä, kunnioittaakseen siten sankaritekojen runoilijan muistoa.

– Aubeletilla, jatkoi Bonaparte, oli tuo järkkymätön rohkeus, minkä muutoin olen tavannut ainoastaan Bessièresillä. Mitä jaloimmat intohimot elähdyttivät häntä. Tunteellisena hän oli valmis kaikkiin uhrauksiin. Monge koetti muistella voidakseen vastata kysymykseen, mutta pudisti päätään. Hän ei voinut ensinkään muistaa kapteeni Aubeletia. Hänellä oli aseveikko, muutamia vuosia häntä itseään vanhempi, kapteeni Demarteau, jota hän rakasti suuren sydämen koko voimalla. Demarteau ei ollut ystävänsä kaltainen. Hän oli kuohahteleva ja tulinen ja osoitti samaa intoa, olipa sitten kysymys vaaroista taikka huveista; hän edusti leirissä hilpeyttä. Aubelet oli uskollinen velvollisuuden mies. Demarteau rakasti iloa ja kunniaa. Hän maksoi toverin ystävyyden yhtä kukkuraisella mitalla. Oli kuin Nisso ja Euryalos olisivat eläneet uudelleen meidän lippujemme alla. Molempien ystävysten kuolemaan oli liittynyt omituisia seikkoja. Minulle samaten kuin teille, Monge, kerrottiin siitä, ja minä kiinnitin siihen enemmän huomiota kuin te, vaikkakin suuret päämäärät askarruttivat siihen aikaan ajatuksiani. Tahdoin kaikin mokomin vallata Mantuan, ennenkuin uusi itävaltalainen armeija ennätti saapua Italiaan. Yhtäkaikki luin selostuksen tapahtumista, jotka olivat sattuneet sekä ennen kapteeni Aubeletin kuolemaa että sen jälkeen. Eräät seikat tässä raportissa sivuavat yliluonnollista. Selitystä täytyy etsiä joko tuntemattomista sielunominaisuuksista, jotka esiintyvät ihmisessä määrättyinä hetkinä, tahi sitten korkeamman voiman vaikutuksesta.

– Kenraali, teidän on jätettävä huomiotta jälkimmäinen olettamus, sanoi Berthollet. Ken on tarkoin huomioinut luontoa, hän ei näe siinä koskaan mitään korkeamman voiman vaikutusta.

– Tiedän, että kiellätte sallimuksen, Bonaparte vastasi. Sellainen vapaus voidaan sallia oppineelle, joka istuu kamariinsa sulkeutuneena, mutta ei kansanjohtajalle, jolla ei ole joukkoon muuta valtaa kuin se, minkä yhteiset aatteet antavat. Voidakseen hallita ihmisiä täytyy hänen ajatella kaikista tärkeistä kysymyksistä heidän tavallaan ja antaa yleisen mielipiteen johtaa itseään.

Ja hän kohotti katseensa silmäillen ylös pimeyteen, isonmaston huipussa liehuvaa viiriä kohden. Samassa hän virkkoi:

– On pohjatuuli.

Hän oli vaihtanut puheenaihetta siihen jyrkkään tapaan, mikä oli hänelle ominaista ja mikä sai herra Denonin sanomaan hänestä:

– Kenraali sulkee arkkunsa.

Amiraali Gantheaume huomautti, ettei voitu toivoa tuulen kääntyvän, ennenkuin vasta ensimmäisinä syyspäivinä.

Viirinkärki osoitti Egyptiä kohden. Bonaparte katseli sinne päin. Hänen katseensa tunkeutui pimeyteen, ja hän ikäänkuin pusersi esiin nämä sanat:

– Kunpa he vain pitäisivät siellä puolensa! Egyptistä luopuminen olisi sekä kaupallinen että sotilaallinen tappio. Aleksandria on Europan hallitsijan pääkaupunki. Sieltä käsin olen hävittävä Englannin kaupan ja antava Intialle uusia tehtäviä... Minulle samoinkuin Aleksanterille on Aleksandria toiminta-asema, satama, varastohuone, josta käsin lähden valloittamaan maailmaa ja josta annan Afrikan ja Aasian rikkauksien vyöryä esiin. Englantia ei voida voittaa muualla kuin Egyptissä. Jos Englanti valtaa Egyptin, tulee se hallitsemaan maailmaa meidän asemestamme. Turkki on viimeisillään. Egypti turvaa minulle Kreikan omistuksen. Nimeni tullaa piirtämään ikuisiksi ajoiksi Epaminondaan nimen rinnalle! Maailman kohtalo riippuu minun älystäni ja Kléberin kestävyydestä ja voimasta.

Seuraavina päivinä kenraali oli tavattoman hiljainen. Hän antoi lukea itselleen "Les révolutions de la République romainea". Selonteot näistä mullistuksista tuntuivat hänestä sietämättömän pitkäveteisiltä. Adjutantti Lavalletten täytyi tulisella kiireellä kahlata abbé Vertotin teoksen läpi. Bonaparte kävi kuitenkin pian kärsimättömäksi, tempasi kirjan hänen kädestään ja pyysi häntä ottamaan esille Plutarkhon elämäkerrat, joihin hän ei koskaan väsynyt. Hän ei nähnyt niissä mitään suuria näköaloja, sanoi hän, mutta sensijaan mahtavaa fatalismia.

Eräänä päivänä päivällislevon jälkeen hän kutsutti esilukijansa luokseen ja pyysi häntä jatkamaan Brutuksen elämäkerran lukemista: edellisenä päivänä oli näet lopetettu siihen.

Lavallette avasi kirjan merkityltä kohdalta ja luki:

"Silloin, juuri kuin Cassius ja hän valmistautuivat lähtemään Aasiasta koko armeija mukanaan (oli hyvin pimeä yö; hänen telttaansa valaisi ainoastaan yksi kynttilä; syvä hiljaisuus vallitsi koko leirissä, ja hän itse istui ajatuksiinsa vaipuneena), oli hän huomaavinaan, että joku oli tullut sisään telttaan. Hän kääntyi katsomaan teltanaukkoon päin ja näki hirvittävän aaveen lähestyvän vaieten, kummallisin, kauhein kasvoin. Hän oli kyllin rohkea uskaltaakseen puhutella haamua: 'Kuka sinä olet?' hän kysyi siltä; 'ihminen vaiko jumala? Mitä tekemistä sinulla on täällä ja mitä sinä minusta tahdot?' – 'Brutus', vastasi haamu, 'minä olen sinun paha henkesi, ja me kohtaamme Filippoin luona'. – Antamatta säikyttää itseään sanoi silloin Brutus: – 'Hyvä, kohtaamme siellä'. Haamu katosi heti: palvelijat, jotka Brutus kutsui paikalle, eivät olleet nähneet eivätkä kuulleet mitään, ja hän ryhtyi uudelleen puuhailemaan tehtäviensä kimpussa."

– Juuri täällä, huudahti Napoleon, yksinäisyydessä merellä, vaikuttaa tuollainen näky todella kauhistuttavalta. Plutarkhos on taitava kertoja. Hän osaa antaa kuvaukselle elämän. Hän antaa luonteen ilmetä selvästi. Mutta hän ei näe tapahtumain yhteyttä. Kohtaloaan ei ihminen vältä. Brutus, jolla oli keskinkertainen pää, uskoi tahtoon. Korkeamman asteen ihmisellä ei ole tätä harhaluuloa. Hän ymmärtää, että välttämättömyys asettaa tahdolle rajoja. Mutta hän ei silti masennu. Olla suuri on olla riippuvainen kaikesta. Minä riipun tapahtumista, jotka vähäpätöinen seikka ratkaisee. Emmekä mahda mitään asioiden luonnolle, voimattomia kun olemme. Lapsilla on oma tahtonsa. Kypsyneellä ihmisellä ei ole. Mitä on ihmisen elämä? Se on käyrän kaltainen, jonka ammus piirtää avaruuteen.

Amiraali tuli ilmoittamaan Bonapartelle, että tuuli oli vihdoinkin kääntynyt. Täytyi koettaa ylikulkua. Vaara oli uhkaava. Merta, jonka yli oli kuljettava, vartioivat Sisilian ja Tunisin välillä risteilijät, jotka Syrakusan edustalle ankkuroinut englantilainen laivasto oli lähettänyt. Niiden päällikkönä oli Nelson. Jos yksikään risteilijä keksisi laivueen, olisi tällä muutaman tunnin kuluttua pelätty amiraali edessään.

Gantheaume purjehti Bon-niemen ohi yöllä lyhdyt sammutettuina. Yö oli kirkas. Tähystäjä näki luoteesta päin laivan valoja. Levottomuus, joka kalvoi Lavallettea, oli saanut valtoihinsa yksinpä Mongenkin. Bonaparte, joka istui tavallisella paikallaan tykinalustalla, osoitti tyyneyttä, jota saatettiin pitää todellisena taikka teennäisenä, riippuen siitä, kiinnitettiinkö enemmän huomiota siihen fatalismiin, minkä hänen toiveensa ja kuvitelmansa olivat syövyttäneet häneen, vaiko hänen uskomattomaan teeskentelytaitoonsa, Puheltuaan Mongen ja Bertholletin kanssa kaikenlaisista fysiikan, matematiikan ja sotatieteen kysymyksistä käänsi hän keskustelun eräisiin taikauskoisiin käsityksiin, joista hänen mielensä ei kenties ollut kokonaan vapautunut:

– Te kiellätte yliluonnollisen, hän sanoi Mongelle. Mutta me elämme ja kuolemme ihmeiden keskellä. Te sanoitte minulle taanoin, että olitte suhtautunut ylenkatseellisesti niihin kummallisiin seikkoihin, jotka liittyivät kapteeni Aubeletin kuolemaan, ja unohtanut ne. Ehkä italialainen herkkäuskoisuus oli esittänyt ne teille liian monin koristeluin. Se olisi puolustus. Kuulkaahan, sula totuus on tämä. Keskiyön aikaan syyskuun yhdeksäntenä päivänä lepäsi kapteeni Aubelet bivuakissa Mantuan edustalla. Tuhottoman kuuman päivän jälkeen oli yö kylmä, sumun vuoksi, jota nousi rämeiseltä tasangolta. Viittaansa kosketellessaan Aubelet huomasi, että se oli kostea. Koska häntä hiukan vilutti, meni hän nuotion ääreen, jossa krenatöörit olivat keittäneet keittonsa, istuutui jollekin muulinsatulalle ja lämmitteli jalkojaan. Yö ja sumu kiristyi yhä ahtaammaksi kehäksi hänen ympärilleen. Hän kuuli etäältä hevosten hirnuntaa ja vartijain säännöllisiä huutoja. Kapteeni oli istunut siinä hetkisen huolissaan ja surullisena, hiillokseen tuijottaen, kun äkkiä, ilman että hän kuuli pienintäkään ääntä, jokin pitkä olento tuli ja asettui hänen viereensä. Hän tunsi sen aivan likellä itseään, mutta ei aluksi uskaltanut kääntää päätänsä. Viimein hän teki sen ja tunsi ystävänsä kapteeni Demarteaun. Tämä seisoi tapansa mukaan, vasemman käden selkäpuolta lanteeseensa varaten ja hiljaa keinuen edestakaisin. Kapteeni Aubelet tunsi tämän nähdessään hiustensa kohoavan pystyyn. Hän ei saattanut epäilläkään sitä, että toveri oli siinä hänen vieressään, mutta samalla hänen oli mahdotonta uskoa sitä, koska hän tiesi, että kapteeni Demarteau oli silloin Mainin luona Jourdanin osastossa, jota arkkiherttua Kaarle uhkasi. Mutta ystävän näkemisen herättämää kauhua enensi vielä jonkinlainen vieraus, mikä häiritsi muuten täydellistä samankaltaisuutta. Siinä oli Demarteau, mutta yhtäkaikki siinä oli joku muu, joku, jota ei kukaan olisi saattanut katsella kauhua tuntematta. Aubelet liikutti huuliaan, mutta hänen jähmettynyt kielensä ei kyennyt saamaan ääntä esiin. Tuo toinen puhui:

– Hyvästi, minä menen sinne, minne minun täytyy mennä. Näemme toisemme huomenna.

Ja hän poistui kuulumattomin askelin.

Seuraavana päivänä lähetettiin Aubelet tiedustelumatkalle San Giorgioon. Ennen lähtöään hän kutsui luokseen vanhimman luutnantin ja antoi hänelle tarpeellisia ohjeita, jotta tämä voisi ottaa haltuunsa kapteenin paikan.

– Minä saan tänään surmani, lisäsi hän, yhtä varmasti kuin Demarteau sai surmansa eilen.

Ja hän kertoi useille upseereille, mitä oli yöllä nähnyt. He luulivat, että häneen oli tarttunut sama kuume, joka oli alkanut raivota miehistön keskuudessa suoseuduilla Mantuan luona.

Aubeletin komppania otti selvää vihollisen asemista San Giorgiossa ilman että sitä hätyytettiin. Kun tehtävä niinmuodoin oli suoritettu, vetäydyttiin takaisin meidän asemiamme kohden. Komppania marssi oliivimetsän suojassa. Vanhin luutnantti lähestyi kapteenia sanoen hänelle:

– Kapteeni Minerva, nyt ette voi enää epäillä sitä, että me viemme teidät elossa kotiin.

Aubelet aikoi juuri vastata, kun luoti tuli viuhuen lehvistön läpi ja osui hänen otsaansa. Neljätoista päivää myöhemmin tiedoitti kenraali Joubertin kirje, joka direktorion toimenpiteestä oli lähetetty Italian-armeijalle, urhoollisen kapteeni Demarteaun kuolemasta; hän oli kaatunut kunnian kentällä syyskuun yhdeksäntenä päivänä.

Kohta kuin oli lopettanut kertomuksensa, kenraali erkani äänettömien kuuntelijain parvesta ja alkoi hiljaisuuden vallitessa kävellä pitkin askelin edestakaisin kannella.

– Kenraali, sanoi Gantheaume hänelle, olemme sivuuttaneet vaarallisen kohdan.

Päivää myöhemmin suunnattiin kulku pohjoista kohden aikomuksella purjehtia Sardinian rannikkoa pitkin Korsikkaan ja sieltä suoraan Provenceen, mutta Bonaparte tahtoi nousta maihin jossakin Languedocin tienoilla koska hän pelkäsi, että Toulon oli vihollisen miehittämä.

"La Muiron" pyrki Port-Vendresia kohden, mutta myrskynpuuska kuljetti sitä takaisin Korsikkaa kohden ja pakotti sen laskemaan ankkurin Ajaccion luona. Kaikki saaren asukkaat, jotka olivat virranneet paikalle maanmiestänsä tervehtimään, olivat kokoontuneet lahtea ympäröiville kukkuloille.

Kun oli levätty muutamia tunteja ja saatu tietää, että koko Ranskan rannikko oli vapaa, nostettiin ankkuri ja ohjattiin Toulonia kohden. Tuuli oli myötäinen, mutta heikko.

Bonaparte, joka aikaisemmin oli herättänyt kaikissa rohkeutta ja luottamusta, alkoi nyt itse käydä levottomaksi. Hän halusi kärsimättömästi päästä maihin, ja tuon tuostakin hän tapaili pienellä hermostuneella kädellään miekan kahvaa. Intohimoinen hallitsemisen halu, jota hän oli ruokkinut mielessään jo kaksi vuotta, Lodin [Lodi = kaupunki Italiassa. Napoleon sai siellä, toukok. 10 p. 1796 ankaran taistelun jälkeen voiton, joka avasi hänelle tien Mantreaan. – Suom.] luona syttynyt kipinä, leimahti ilmiliekkiin. Samalla kuin hänen synnyinsaarensa niemineen ja uurteineen häipyi etäisyyteen, alkoi hän eräänä iltana odottamatta puhua niin vauhdikkaasti, että sanat takertelivat kurkkuun:

– Ellei Ranskaan jälleen palauteta järjestystä, niin nuo veijarit ja heittiöt saattavat maan täydellisesti perikatoon. Saksa menetetty Stockachin luona, Italia Trebbian luona, armeijat lyöty, ministerit murhattu, tavaranhankkijat upporikkaita, varastohuoneet sekä elintarpeita että varusesineitä vailla, maahanhyökkäys tulossa – kas, niin pitkälle on voimaton ja epärehellinen hallitus saattanut meidät.

– Ainoastaan rehelliset miehet, hän jatkoi, ovat laillisen järjestysvallan luotettavana tukena. Epärehelliset herättävät minussa voittamatonta inhoa. Heidän avullaan ei voi hallita.

Monge, joka oli isänmaanystävä, sanoi lujalla äänellä:

– Rehellisyys on välttämätön vapaudelle samaten kuin epärehellisyys tyranniudelle.

– Rehellisyys, jatkoi kenraali, on luonnollinen ja itsekäs vaisto ihmisissä, jotka ovat syntyneet hallitsemaan.

Auringon punainen kehrä vajosi usvaan taivaanrannalla. Itäinen taivas oli täynnä kevyitä hattaroita, jotka olivat pudonneiden ruusunlehtien kaltaisia. Meri läikytteli kimaltelevalla pinnallaan taivaansinisiä ja korallinpunaisia poimuja. Taivaanrannalla näkyi purje, ja vartiovuorossa oleva upseeri erotti kaukoputkellaan englantilaisen lipun.

Lavallette huudahti:

– Se vielä puuttui, että lukemattomista vaaroista selviydyttyämme turmio odottaisi meitä näin lähellä rantaa!

Bonaparte kohautti olkapäitään:

– Voidaanko vielä epäillä minun onneani ja tehtävääni?

Ja hän antoi jälleen vapaan vallan ajatuksilleen:

– On välttämätöntä, että nuo roistot ja hulttiot työnnetään syrjään ja heidän tilalleen tulee hallitus, joka on liikkeissään nopea ja varma kuin leijona. Tarvitaan järjestystä. Ilman järjestystä ei ole hallintoa. Ilman hallintoa ei ole luottoa eikä rahoja, mutta sensijaan valtion ja yksityisten perikato. Täytyy ehkäistä ryöstöt, keinottelut, yleinen hajaannus. Mitä on Ranska ilman hallitusta? Kolmekymmentä miljoonaa tomujyvästä. Valta on kaikki. Muu ei ole mitään. Vendéen sodassa sai neljäkymmentä miestä valtaansa kokonaisen osaston. Suuri väestöjoukko tahtoo mihin hintaan tahansa rauhaa, järjestystä, riitaisuuksien lopettamista. Jakobiinejä, emigrantteja tai suaaneja peläten se tulee heittäytymään hallitsijan syliin.

– Ja epäilemättä tulee täksi hallitsijaksi jokin sotapäällikkö, sanoi Berthollet.

– Varmaan ei, väitti Napoleon kiivaasti, varmaan ei! Sotilas ei tule koskaan olemaan tämän filosofian ja tieteen valistaman kansan hallitsijana. Jos jokin kenraali koettaisi anastaa vallan, saisi hän pian rangaistuksen rohkeudestaan. Hoche oli hautonut valtiokaappausta. En tiedä, estikö hänet siitä nautinnonhalu vaiko olosuhteiden oikea arviointi. Yritys saattaisi tuhoon jokaisen sotilaan, joka ryhtyisi siihen. Minä puolestani pidän kiitettävänä ominaisuutena ranskalaisissa sitä, etteivät he voi alistua sotilasvallan ikeeseen, ja vakaumukseni on, että etusija valtiossa kuuluu siviilihenkilöille.

Nämä purkaukset saivat Mongen ja Bertholletin katsomaan kummastuneina toisiinsa. He tiesivät, että Bonaparte oli matkalla vaarojen ja tuntemattomien kohtaloiden kautta ottamaan käsiinsä vallan, eivätkä he ymmärtäneet tätä puhetta, jolla hän tuntui kieltävän itseltään oikeuden tähän niin kiihkeästi himoittuun valtaan. Monge, joka sydämensä pohjasta rakasti vapautta, alkoi ilostua. Mutta kenraali, joka arvasi heidän ajatuksensa, vastasi heille heti:

– Itsestään selvää on, että jos kansakunta huomaa jossakin sotilaassa kansalaisominaisuuksia, jotka soveltuvat hallintotoimiin ja maan hallintaan, se nimittää hänet päämiehekseen, nimittäin siviilihenkilönä, ei sotilaana.

Oltuaan tovin vaiti lisäsi Bonaparte:

– Minä olen instituutin jäsen.

Englantilainen alus näkyi vielä muutaman tuokion taivaanrannan purppurankarvaista nauhaa vasten, mutta katosi sitten.

Seuraavana aamuna antoi tähystäjä merkin Ranskan rannikon lähestymisestä. Port-Vendres oli näkyvissä. Bonaparte loi katseensa pieneen kalpeaan maajuovaan. Ajatusten kaaos kohosi hänen mieleensä. Hän näki aseita ja viittoja sokaisevana ja sekavana näkynä; kauhea hälinä kaikui hänen korvissaan keskellä meren äänettömyyttä. Ja krenatöörien, maistraatinjäsenten, lainlaatijain, ihmisparvien joukossa, jotka kulkivat hänen silmiensä editse, kaikkien näiden kuvien joukossa hän näki Joséphinen hymyilevänä ja ikävöivänä, nenäliina huulilla ja povi puoleksi paljaana; tämän naisen muisto paloi hänen veressään.

– Kenraali, sanoi hänelle Gantheaume osoittaen rannikkoa, joka hehkui valkoisena aamuauringossa, olen vienyt teidät sinne, minne kohtalo kutsui teitä. Te päädytte niinkuin Aineias jumalien lupaamaan rantaan.

Bonaparte nousi maihin Fréjusin luona vendémiaire-kuun 17 päivänä vuonna VIII.