[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f0K1NQ6I_NnO2TGcGh0kNOYmt6de-RCUzeEsjvNmoWEI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1343,"Aadamin ensimmäisen vaimon tytär","France, Anatole",1844,1924,"1343-france-anatole-aadamin-ensimmaisen-vaimon-tytar","1343__France_Anatole__Aadamin_ensimmäisen_vaimon_tytär",null,"novelli",[],[],"fi",1889,1926,15309,102739,true,[],[],[],"Novellikokoelma sisältää kertomuksia yliluonnollisista ja mystisistä aiheista. Nimitarinassa matkalainen kohtaa syrjäisessä pappilassa arvoituksellisen naisen, jonka kerrotaan olevan Aadamin ensimmäisen vaimon, Lilithin, tytär. Muissa tarinoissa käsitellään muun muassa aaveita ja historiallisia hahmoja.","Anatole Francen 'Aadamin ensimmäisen vaimn tytär' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1343. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","AADAMIN ENSIMMÄISEN VAIMON TYTÄR\n\nKertomuksia yliluonnollisista aiheista\n\n\nKirj.\n\nANATOLE FRANCE\n\n\nSuomentanut Uuno Kailas\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kansanvalta,\n1926.\n\nHelsinki, Työväen Kirjapaino.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Aadamin ensimmäinen vaimon tytär\n Rakkaus kuoleman takaa\n Tiedemiehen lankeemus\n Miten minä keskustelin aaveen kanssa aakkosten synnystä\n Napoleon Välimerellä\n\n\n\n\nAADAMIN ENSIMMÄINEN VAIMON TYTÄR\n\n\nOlin lähtenyt Parisista edellisenä iltana ja viettänyt yön\nvaununnurkassa, pitkän ja äänettömän lumipyry-yön. Odottelin X----ssä\nkuusi loppumatonta tuntia ja iltapäivälläkin minun onnistui saada\nainoastaan talonpoikaisrattaat kyyditsemään itseäni Artiguesiin.\nTasanko, joka vuoroin kohoaa ja vuoroin laskee molemmin puolin tietä ja\njonka olin muinoin nähnyt säteilevässä päivänpaisteessa, oli nyt\npeittynyt paksuun lumivaippaan, jonka yllä viinimäkien mustat juuret\nvääntyivät kiemuroihin. Saattajani hätyytti veltosti vanhaa hevostaan,\nja me teimme matkaa loppumattoman hiljaisuuden vallitessa, jota\nsilloin tällöin silpoi jonkin linnun valittava kirkuna. Olin\nkuoleman-surullinen ja mutisin itsekseni tätä rukousta: \"Jumalani,\nlaupeuden Jumala, suojele minua epätoivolta äläkä anna minun niin\nmonien harha-askelten jälkeen langeta ainoaan syntiin, josta ei\nanteeksiantoa ole.\" Silloin näin äkkiä auringon vaipuvan taivaanrantaan\npunaisena ja loistottomana, verisen ehtoollisleivän kaltaisena;\nminä muistelin jumalallista uhria, joka kerran toimitettiin\nKalvaria-vuorella, ja tunsin, miten toivo voitti uudelleen alaa\nsielussani. Vielä hetken narisi lumi pyörien alla. Vihdoin osoitti\najomieheni piiskansa päällä Artigues'n kellotapulia, joka kohosi kuin\nvarjo punertavasta sumusta.\n\n-- Vai niin, sanoi mies minulle, te aiotte pappilaan? Te tunnette siis\nherra kirkkoherran?\n\n-- Tunnen hänet lapsuudestani saakka. Hän oli opettajani, kun kävin\nkoulua.\n\n-- Hän on oppinut ja perillä kirjoista.\n\n-- Niin on, ystäväni, kirkkoherra Safrac on yhtä oppinut kuin hyvä.\n\n-- Niin väitetään. Jotkut väittävät myös jotakin muuta.\n\n-- Mitä he sitten sanovat, ystäväni?\n\n-- Sanovat mitä haluavat, ja minä annan heidän lörpötellä.\n\n-- Entä mitä sitten?\n\n-- On nähkääs ihmisiä, jotka uskovat, että kirkkoherra on noita ja osaa\ntehdä taikoja.\n\n-- Tyhmyyksiä.\n\n-- Niin, herra, minä en sano mitään. Mutta jos kirkkoherra ei ole noita\neikä osaa tehdä taikoja, niin minkätähden hän sitten lukee kirjoja?\n\nKiesit pysähtyivät kirkkoherran-puustellin eteen.\n\nErosin tuosta tyhmästä miehestä ja seurasin kirkkoherran\npalvelustyttöä, joka vei minut isäntänsä luokse ruokasaliin, missä\npöytä oli jo katettuna. Huomasin, että kirkkoherra Safrac oli paljon\nmuuttunut niiden kolmen vuoden kuluessa, jotka olivat kuluneet siitä\nkuin hänet viimeksi näin. Hänen muhkea vartensa oli köyristynyt. Hän\noli käynyt hyvin laihaksi. Kaksi terävää silmää loisti hänen\nmehuttomissa kasvoissaan. Hänen nenänsä, joka näytti kasvaneen, riippui\nkapean suun yllä. Heittäydyin hänen syliinsä nyyhkyttäen: \"Isäni,\nisäni, tulen teidän luoksenne, koska olen tehnyt syntiä. Isäni, vanha\nopettajani, joka syvällä ja ihmeellisellä opillanne melkein peloititte\nminua, mutta levititte jälleen rauhan mieleeni näyttämällä minulle\näidillisen sydämenne, pelastakaa nyt lapsenne kuilun partaalta. Oi,\nainoa ystäväni, pelastakaa minut; oi, ainoa valoni, valaiskaa minun\nsieluani!\"\n\nHän syleili minua, hymyili minulle, ja siinä hymyssä oli tuo rajaton\nhyvyys, josta hän oli antanut minulle niin monta osoitusta varhaisimman\nnuoruuteni aikana. Ja hän astahti askelen taaksepäin nähdäkseen minut\nparemmin:\n\n-- Tervetullut, hän sanoi tervehtien minua kotiseutunsa tapaan, sillä\nhän oli syntynyt Garonnen rannalla, noiden maineikkaiden viinien\nparissa, jotka tuntuvat hänen ylevämielisen ja voimakkaan sielunsa\nvertauskuvalta.\n\nLuennoituaan loistavalla menestyksellä filosofiaa Bordeauxissa,\nPoitiersissa ja Parisissa ei hän halunnut itselleen mitään muuta palkkaa\nkuin köyhän pitäjän siitä maasta, joka oli nähnyt hänen syntyvän ja\njossa hän halusi kuolla. Hän oli ollut Artiguesin kirkkoherrana kuusi\nvuotta ja hoiti tässä unohdetussa kylässä virkaansa mitä nöyrimmällä\nhurskaudella ja ylväimmällä oppineisuudella.\n\n-- Tervetullut, poikani, toisti hän. Kirje, jonka olette kirjoittanut\nilmoittaaksenne minulle tulostanne, on todella liikuttanut minua. On\nsiis totta, että ette ole unohtanut vanhaa opettajaanne?\n\nTahdoin heittäytyä maahan hänen jalkoihinsa ja änkytin uudelleen:\n\"Pelastakaa minut, pelastakaa minut!\" Mutta hän ehkäisi sen eleellä,\njoka oli samalla kertaa käskevä ja lempeä.\n\n-- Ary, hän sanoi, huomenna saatte sanoa minulle, mikä sydäntänne\npainaa. Nyt teidän pitää lämmitellä. Ja syökäämme sitten illallista,\nsillä teidän täytyy olla sekä viluinen että nälkäinen.\n\nPalvelijatar kantoi sisään höyryävän keittomaljan ja asetti sen\npöydälle. Hän oli vanha vaimo, jolla oli musta päähine ja jonka\nuurteisissa kasvoissa kansantyypin kauneus sekaantui omituisella\ntavalla vanhuuden rumuuteen. Olin syvän liikutuksen vallassa; kuitenkin\nvoitti se rauha, mikä täytti tämän hurskaan asunnon, ja se ilo, minkä\ntakkatuli, valkoinen liina, viinilasit ja höyryävät asetit herättivät,\nvähitellen alaa sielussani. Syödessäni miltei unohdin, että olin tullut\ntämän papin luokse vaihtaakseni tunnontuskieni katkeruuden katumuksen\nhedelmälliseen kasteeseen. Herra Safrac palautti mieleeni muiston\nniistä monista tunneista, jotka olimme monta vuotta sitten viettäneet\nsaman katon alla koulussa, jossa hän opetti filosofiaa.\n\n-- Ary, hän sanoi, te olitte paras oppilaani. Teidän kerkeä\nymmärryksenne kiiruhti alinomaa pitemmälle kuin opettajan ajatus. Siitä\nsyystä heti kiinnyin teihin. Minua miellyttää se, että kristityllä on\nrohkeutta ajatella. Usko ei saa olla arka tänä aikana, jolloin epäusko\nosoittautuu peloittavan rohkeaksi. Kirkolla on nykyisin ainoastaan\nlampaita: se tarvitsee myöskin leijonia. Kuka antaa meille jälleen ne\nisät ja opettajat, joiden katse käsitti kaikki tiedon alat? Totuus on\nauringon kaltainen; vain kotkan katse kestää nähdä sen.\n\n-- Oh, herra Safrac, tehän itse katselette kaikkia kysymyksiä\ntällaisella rohkealla silmällä, jota ei mikään voi sokaista. Muistan\nvarsin hyvin, että teidän mielipiteenne kauhistuttivat joskus niitäkin\nvirkatovereitanne, jotka ihailivat hurskasta elämäänne. Teissä ei ole\nlaisinkaan uutuuksien pelkoa. Niinpä olitte esimerkiksi taipuvainen\nmyöntämään mahdolliseksi, että saattoi olla olemassa useampia asuttuja\nmaailmoja.\n\nHänen silmänsä välkähtivät.\n\n-- Mitähän heikkosydämiset sanovat, kun saavat lukea minun kirjani?\nAry, tämän ihanan taivaan alla, tässä maassa, jonka Jumala on luonut\naivan erityisellä rakkaudella, olen mietiskellyt ja tehnyt työtä.\nTiedättehän, että hallitsen jokseenkin hyvin hebreaa, arabian- ja\npersiankieltä sekä useita intialaisia murteita. Tiedätte myöskin, että\nolen tuonut tänne mukanani kirjaston, jossa on runsaasti vanhoja\nkäsikirjoituksia. Olen tunkeutunut syvälle vanhoihin kieliin ja\nitämaiden varhaisimmilta ajoilta periytyneisiin taruihin. Tämä kova työ\non Jumalan avulla kantava hedelmän. Olen äskettäin lopettanut kirjani\n\"Alusta\", joka uudistaa ja jatkaa sitä pyhien asiakirjojen tulkintaa,\nminkä epäuskoisen tieteen miehet luulivat jo olevan häviöön joutumassa.\nAry, Jumala on laupeudessaan tahtonut, että usko ja tietäminen pääsevät\nvihdoinkin sovintoon keskenään. Toteuttaakseni sellaisen lähentymisen\nolen lähtenyt tästä aatteesta: Raamattu on Pyhän Hengen innoittama,\neikä se sano mitään, mikä ei ole totta, mutta se ei silti sano kaikkea,\nmikä on totta. Ja kuinka se voisikaan tehdä sen, koska sen ainoana\ntarkoituksena on ilmoittaa meille, mikä ikuisen autuutemme vuoksi on\ntarpeellista? Sillä on yksinomaan tämä suuri tarkoitus. Sen suunnitelma\non yhtä yksinkertainen kuin ääretön. Se käsittää lankeemuksen ja\nlunastuksen. Se on jumalainen kertomus ihmisestä. Se on täydellinen ja\nrajoitettu. Siinä ei ole mitään epäpyhän uteliaisuuden tyydyttämiseksi\nlaadittua. Mutta ei ole kauemmin paikallaan, että epäuskoinen tiede saa\nriemuita Jumalan vaitiolosta. On aika sanoa: Ei, raamattu ei ole\nvalehdellut jos kohta se ei ole ilmaissut kaikkea! Sellainen on totuus,\njota minä julistan. Geologian, esihistoriallisen arkeologian, maailman\nsynnystä kertovien itämaisten perintätietojen, heettiläisten ja\nsumerilaisten muistomerkkien, kaldealaisten ja babylonialaisten\nkertomusten ja Talmudissa säilyneiden vanhojen legendojen avulla olen\ntodistanut pre-adamiittien [ennen Aadamia eläneiden ihmisten. -- Suom.]\nolemassaolon -- rodun, josta Genesiksen innoittunut tekijä ei mainitse\nmitään pelkästään siitä syystä, ettei sen olemassaolo millään tavoin\nvaikuta aadaminpoikien ikuiseen onneen. Vielä enemmänkin, Genesiksen\nensimmäisiä lukuja tarkkaan tutkimalla olen vakuuttautunut siitä, että\non ollut olemassa kaksi toisiaan seuraavaa luomista, jotka ovat olleet\npitkien aikakausien päässä toisistaan ja joista toinen on ollut, jos\nniin saatan sanoa, ainoastaan maan sisustamista provinssiksi Aadamin ja\nhänen jälkeläistensä tarpeen mukaan.\n\nHän keskeytti puheensa hetkiseksi ja jatkoi sitten hiljaisella äänellä\nja todellisella uskonnollisella vakavuudella:\n\n-- Minä, Matias Safrac, halpa pappi ja jumaluusopin opettaja, joka\nalistun kuuliaisen lapsen tavoin pyhän äitimme Kirkon arvovallan edessä\n-- minä väitän ehdottomalla varmuudella -- kuitenkin nimenomaan\nedellyttäen pyhän isämme paavin ja kirkolliskokousten hyväksymistä --\nettä Aadamilla, Jumalan kaltaiseksi luodulla, oli kaksi vaimoa, joista\nEeva oli toinen.\n\nNämä kummalliset sanat vetivät minut vähitellen pois omien ajatusteni\npiiristä ja herättivät minussa omituista mielenkiintoa. Tunsin myöskin\njonkin verran pettymystä, kun herra Safrac kyynärpäillään pöytään\nnojaten virkkoi:\n\n-- Nyt riittää tästä aiheesta. Kenties luette jonakin päivänä kirjani,\nja siitä saatte valaistusta tässä suhteessa. Täyttääkseni\nvälttämättömän velvollisuuteni on minun täytynyt alistaa tämä teos\narkkipiispan arvosteltavaksi ja pyytää hänen korkea-arvoisuutensa\nhyväksyntää. Käsikirjoitus on tällä haavaa hänen hallussaan, ja minä\nodotan joka hetki vastausta -- ja minulla on syytä toivoa, että se on\nsuotuisa. Rakas lapseni, maistakaa näitä metsiemme herkkusieniä ja tätä\nviiniä, joka on kasvanut omassa maassamme, ja sanokaa sitten, eikö tämä\nole uusi luvattu maa, josta ensimmäinen oli ainoastaan eduskuva.\n\nTästä hetkestä lähtien kävi keskustelumme tuttavallisemmaksi ja\nkosketteli yhteisiä muistojamme.\n\n-- Niin, lapseni, sanoi herra Safrac, te olitte rakkain oppilaani.\nJumala sallii meidän asettaa toisen ihmisen toisen edelle, kun se\ntapahtuu oikeudenmukaisen arvostelun perusteella. Ja minulla oli heti.\nselvillä, että teissä oli ainesta mieheen ja kristittyyn. Älkää silti\nluulko, että en olisi nähnyt teissä suuria vajavaisuuksia. Te olitte\nepätasainen, epävarma ja hiukan sekava. Sydämmenne kätkössä piili\nväkevien intohimojen siemen. Minä rakastin teitä sielunne levottomuuden\ntähden samoinkuin jotakin muuta oppilastani päinvastaisten\nominaisuuksien vuoksi. Pidin Paul d'Ervystâ hänen sielunsa\njärkkymättömän lujuuden takia.\n\nTämän nimen kuullessani minä punastuin ja kalpenin, minulla oli täysi\ntyö pidättyessäni parahtamasta, ja kun tahdoin vastata, oli minun\nmahdotonta sanoa mitään. Herra Safrac ei näkynyt huomaavan hämminkiäni.\n\n-- Jos muistan oikein, oli hän teidän rakkain toverinne, lisäsi hän.\nTehän olette edelleenkin hänen läheinen ystävänne, eikö niin? Tiedän,\nettä hän on antautunut valtiolliselle uralle ja että hänelle\nennustetaan sillä kaunista tulevaisuutta. Toivoisin, että hänet jonakin\npäivänä, parempien aikojen tultua, lähetettäisiin Pyhän Istuimen\nluokse. Hän on teidän uskollinen ja harras ystävänne.\n\n-- Isäni, sain vaivoin vastatuksi, puhun huomenna kanssanne Paul\nd'Ervystâ ja eräästä toisesta henkilöstä.\n\nHerra Safrac puristi kättäni. Sanoimme hyvää yötä, ja minä vetäydyin\nkamariin, jonka hän oli pannut kuntoon minua varten. Lavendelille\ntuoksuvassa sängyssäni uneksin, että olin vielä lapsi ja että olin\npolvillani koulun kappelissa; ihailin valkoisia ja loistavia naisia,\njotka täyttivät korokkeen, kun äkkiä kuulin äänen, joka lähti pilvestä\nkorkealta pääni yläpuolelta ja joka sanoi: \"Ary, sinä luulet\nrakastavasi näitä naisia Jumalassa, mutta sinä rakastat Jumalaa\nheissä.\"\n\nAamulla herätessäni seisoi herra Safrac päänalaiseni vieressä.\n\n-- Ary, hän sanoi, tulkaa kuulemaan messua, jonka pidän toivomuksenne\nmukaan. Sitten olen valmis kuuntelemaan, mitä teillä on sanottavana\nminulle.\n\nArtiguesin kirkko on pieni pyhäkkö romaanilaista tyyliä, joka kukoisti\nAqvitaniassa vielä kahdennellatoista vuosisadalla. Kun sitä korjattiin\nkaksikymmentä vuotta sitten, varustettiin se kellotapulilla, mikä ei\nkuulunut alkuperäiseen suunnitelmaan. Koska se oli köyhä kirkko,\nonnistui sen yhtäkaikki säilyttää puhdas yksinkertaisuutensa. Otin osaa\npapin rukouksiin sikäli kuin sieluntilani salli; senjälkeen palasin\nhänen seurassaan kirkkoherran-puustelliin. Söimme aamiaiseksi vähän\nleipää ja maitoa ja menimme sitten herra Safracin kamariin.\n\nHän asetti tuolin kamiinin eteen, jonka yläpuolelle oli ripustettu\nristiinnaulitunkuva, pyysi minua istumaan, istuutui itse viereeni ja\nantoi minulle merkin puhua. Ulkona satoi lunta, minä aloitin:\n\n-- Isäni, on kulunut kuusi vuotta siitä kuin jätin teidän johtonne ja\nmenin ulos maailmaan. Siellä minun on onnistunut säilyttää uskoni,\nmutta valitettavasti ei puhtauttani. Mutta minun ei tarvitse toistaa\nteille elämäni pääpiirteitä; te tunnette ne, tehän olette henkinen\njohdattajani, omantuntoni ainoa opastaja. Haluan muutoin niin pian kuin\nsuinkin päästä käsiksi siihen tapahtumaan, joka on tuonut sekaannuksen\nelämääni. Viime vuonna oli perheeni päättänyt, että minun oli mentävä\nnaimisiin, ja olin itse suostunut siihen mielihyvin. Sillä nuorella\ntytöllä, joka oli määrätty morsiamekseni, oli kaikki ne ominaisuudet,\njoita vanhemmat yleensä pitävät suuressa arvossa. Sitäpaitsi hän oli\nkaunis, hän miellytti minua, ja sovinnais-avioliiton asemesta olin\nmenossa naimisiin kiintymyksestä. Pyysin hänen kättänsä ja sain\nsuostumuksen. Me menimme kihloihin. Olin varma onnellisesta ja\nrauhaisasta elämästä, kun eräänä päivänä sain kirjeen Paul d'Ervyltâ,\njoka oli juuri palannut Konstantinopolista ja ilmoitti saapumisestaan\nParisiin ja sanoi kovin ikävöivänsä nähdä minua. Kiiruhdin hänen\nluokseen ja kerroin hänelle tulossa olevasta avioliitostani. Hän\nonnitteli minua sydämellisesti.\n\n-- Vanha ystäväni, hän sanoi, iloitsen onnestasi.\n\nSanoin, että toivoin häntä todistajakseni, ja hän suostui mielellään.\nHääpäiväni oli määrätty toukokuun viidenneksitoista, eikä hänen\ntarvinnut palata toimeensa ennenkuin heinäkuun ensimmäisinä päivinä.\n\n-- Sehän sopii mainiosti, sanoin. Entä sinä itse?...\n\n-- Oh, niin, hän sanoi kasvoillaan hymy, joka samalla kertaa ilmaisi\niloa ja surua, minä... minulle on paljon muuttunut... olen mieletön,\neräs nainen... Ary, minä olen hyvin onnellinen, tai myöskin hyvin\nonneton! Mikä nimi onkaan annettava onnelle, joka on ostettu huonolla\nteolla? Olen pettänyt erästä parhaimmista ystävistäni ja tehnyt hänet\nonnettomaksi... Olen ryöstänyt naisen Konstantinopolissa...\n\nHerra Safrac keskeytti puheeni:\n\n-- Poikani, älkää kertomuksessanne kosketelko toisten hairahduksia\nälkääkä mainitko mitään nimiä.\n\nLupasin totella ja jatkoin:\n\n-- Paul oli tuskin lopettanut puheensa, kun eräs nainen astui\nhuoneeseen. Hän oli ilmeisesti sama: hän oli pukeutunut pitkään\nsiniseen aamunuttuun ja tuntui olevan kotonaan. Koetan yhdellä ainoalla\nsanalla ilmentää sen kauhean vaikutuksen, minkä hän minuun teki. Hän ei\ntuntunut minusta _luonnolliselta_. Tunnen hyvin, miten hämärä tämä\nilmaisu on ja miten puutteellisesti se kuvaa ajatustani. Mutta kenties\nkertomukseni loppu tulee tekemään sen käsitettävämmäksi. Ja todellakin:\nnoiden kultaisten silmien ilme, jotka silloin tällöin miltei\nkipunoivat, suun arvoituksellinen kaariviiva, ruskea ja samalla hohtava\nhipiä, hänen pehmeä ruumiinsa sekä polveilevien ja kuitenkin\nharmoonisten viivojen leikki siinä, hänen paljaat käsivartensa, joihin\nolisi tahtonut uskoa näkymättömien siipien liittyvän, niin, kaikki\npalava ja sulava hänen olennossaan tuotti minulle vaikutelman en tiedä\nmistä, jostakin mikä oli vierasta ihmisluonnolle, jostakin mikä oli\nsamalla matalampaa ja korkeampaa kuin nainen sellaisena, jollaiseksi\nJumala peljättävässä hyvyydessään on luonut hänet, jotta hän olisi\nkumppanimme maanpaossamme tämän maan päällä. Siitä hetkestä kuin hänet\nnäin, oli yksi ainoa tunne kohonnut sieluuni ja hallitsi sitä kokonaan:\nminä tunsin määrätöntä vastenmielisyyttä kaikkea sitä kohtaan, mikä ei\nollut tämä nainen.\n\nKun Paul näki hänen tulevan sisään, rypisti hän hiukan kulmakarvojaan;\nmutta seuraavana hetkenä hänen kasvonsa jälleen kirkastuivat, ja hän\nkoetti hymyillä.\n\n-- Leila, esitän tässä teille parhaimman ystäväni.\n\nLeila vastasi:\n\n-- Minä tunnen herra Aryn.\n\nNämä sanat tuntuivat omituisilta, koska olin varma siitä, että emme\nolleet nähneet toisiamme milloinkaan ennen; mutta ääni, jolla hän ne\nlausui, oli vieläkin ihmeellisempi.\n\nJos kristalli osaisi ajatella, niin se puhuisi siten.\n\n-- Ystäväni Ary menee naimisiin kuuden viikon kuluttua, lisäsi Paul.\n\nNämä sanat kuultuaan Leila katseli minua, ja näin selvästi, että hänen\nkultaiset silmänsä sanoivat: _ei_.\n\nLähdin hyvin hämmentyneenä, eikä ystäväni osoittanut pienintäkään halua\npidättää minua. Harhailin koko päivän umpimähkään katuja pitkin sydän\ntyhjänä ja suruisana; illalla jouduin vihdoin sattumalta puistokadulla\nkukkakaupan edustalle, muistin kihlattuni ja menin sisään ostamaan\nhänelle valkoisen sireeninoksan. Kukka oli tuskin kädessäni, kun jo\neräs pieni käsi riisti sen minulta, ja näin Leilan katoavan nauraen.\nHänellä oli yllään lyhyt harmaa leninki, samanvärinen takki ja pieni\npyöreä hattu. Tämä puku, jota parisitar käyttää ulkosalla ostoksilla\nollessaan, sopi mahdollisimman huonosti tuon olennon satumaiseen\nkauneuteen ja vaikutti hänen yllään lähinnä valepuvulta. Kun näin hänet\nsellaisena, minulle yhtäkaikki selvisi, että rakastin häntä\nsammumattomalla tunteella. Tahdoin rientää hänen jälkeensä, mutta hän\nkatosi kävelevien ja ajavien ihmisten virtaan.\n\nTästä hetkestä lähtien elin tuskin enää. Kävin ehtimiseen Paulin luona\nnäkemättä Leilaa. Paul otti minut ystävällisesti vastaan, mutta ei\npuhunut minulle Leilasta. Meillä ei ollut mitään sanottavaa\ntoisillemme, ja minä erosin hänestä surullisena. Eräänä päivänä vihdoin\ntapahtui, että Paulin kamaripalvelija sanoi minulle: \"Herra d'Ervy on\nmennyt ulos\". Ja hän lisäsi: \"Mutta herra haluaa kenties puhua rouvan\nkanssa?\" Vastasin _kyllä_. Oi isäni, tämä sana, tämä ainoa pieni sana\n-- voivatko verikyynelet milloinkaan sovittaa sitä? Astuin sisään.\nTapasin hänet salongista puoliksi lojumassa leposohvalla; hänen pukunsa\noli keltainen kuin kulta ja peitti kokonaan hänen jalkansa. Minä näin\nhänet... Mutta ei, en nähnyt enää mitään. Kurkkuni oli kuiva, en voinut\npuhua. Hänestä uhoava myrrhan ja ihmeellisten mausteiden tuoksu sai\nminut päihtymään kaipauksesta ja himosta, ikäänkuin mystillisen idän\nkaikki sulotuoksut olisivat yhdellä haavaa imeytyneet väriseviin\nsieraimiini. Ei, hän ei varmastikaan ollut luonnollinen nainen, mikään\nei hänessä ollut inhimillistä; hänen kasvonsa eivät ilmentäneet mitään\ntunnetta, ei hyvää eikä huonoa, ei mitään muuta kuin hekumaa, joka oli\nsamalla aistillista ja taivaallista. Hän näki aivan varmaan hämminkini,\nsillä hän kysyi minulta äänellä, joka oli raikkaampi kuin puron solina\nmetsässä:\n\n-- Olette kiihoittunut?\n\nHeittäydyin hänen jalkojensa juureen ja sanoin itkusta tukahtuneella\näänellä:\n\n-- Rakastan teitä epätoivoisesti!...\n\nSilloin hän levitti käsivartensa, katsoi minua hekumallisilla ja\nviattomilla silmillään ja virkkoi:\n\n-- Miksi ette ole sanonut sitä minulle ennen, ystäväni?\n\nNimetön tuokio... Pidin Leilaa sylissäni. Ja minusta tuntui, että\ntaivas aukeni meille molemmille ja että me täytimme sen kokonaan.\nTunsin tulevani Jumalan kaltaiseksi, ja luulin syleileväni kaikkea\nmaailman kauneutta ja kaikkia luonnon sointuja, tähtiä ja kukkia, ja\nhumisevia metsiä, ja virtoja ja syviä meriä. Olin sulkenut\näärettömyyden suudelmaani...\n\nNämä sanat kuultuaan herra Safrac, joka jo hetken aikaa oli kuunnellut\nselvästi kärsimättömänä, nousi, meni pois ja asettui selin kamiiniin,\nkauhtana vedettynä polville lämmittämään hänen jalkojaan, ja sanoi\nminulle ankaruudella joka lähenteli halveksuntaa:\n\n-- Te olette kurja pilkkaaja, ja sensijaan että inhoaisitte rikoksianne\ntunnustatte te ne ainoastaan turhamaisuudesta ja tuottaaksenne huvia\nitsellenne. En halua kuulla enempää.\n\nKyynelet kihosivat silmiini, ja pyysin häneltä anteeksi. Kun hän näki,\nettä häpeäni oli vilpitöntä, antoi hän minulle luvan jatkaa\ntunnustuksiani sillä ehdolla, että ne eivät saaneet tuottaa mielihyvää\nminulle.\n\nRyhdyin jatkamaan kertomustani aikoen lyhentää sitä niin paljon kuin\nsuinkin.\n\n-- Isäni, lähdin Leilan luota mieli tunnontuskien raatelemana. Mutta\nseuraavana päivänä hän tuli minun luokseni, ja silloin sai alkunsa\nelämä, jonka nautinnot ja tuskat mursivat voimani. Olin mustasukkainen\nPaulille, jonka olin pettänyt, ja kärsin julmasti. En usko olevan\nolemassa mitään pahaa, mikä alentaisi ihmistä enemmän kuin\nmustasukkaisuus ja täyttäisi sielun vastenmielisemmillä kuvilla kuin\nse. Leila ei huolinut edes valehdella lohduttaakseen minua. Hänen\nmenettelytapaansa oli muuten mahdoton käsittää. En unohda, kenelle\npuhun, ja varon tarkoin sanomasta mitään, mikä voi loukata\nkunnianarvoisinta pappia, minkä tunnen. Haluan ainoastaan sanoa, että\nLeila itse tuntui vieraalta sille rakkaudelle, minkä hän salli minun\nottaa. Mutta hän oli vuodattanut kaikki hekuman myrkyt minun olentooni.\nEn voinut olla häntä vailla ja vapisin ajatellessani, että kadottaisin\nhänet. Leilalta puuttui kokonaan se, mitä me sanomme siveelliseksi\ntietoisuudeksi. Olisi väärin luulla hänen silti osoittautuneen ilkeäksi\ntai julmaksi. Hän oli päinvastoin lempeä ja sääliväinen. Älyäkään ei\nhäneltä puuttunut, mutta se oli toista laatua kuin meidän. Hän puhui\nvähän, ja hän kieltäytyi vastaamasta kaikkiin hänen entisyyttään\nkoskeviin kysymyksiin. Hän ei tietänyt mitään siitä, mitä me tiedämme.\nSensijaan hän tiesi paljon asioita, joita me emme tunne. Hän oli saanut\nkasvatuksensa itämailla, hän tunsi kaikenlaisia hindulaisia ja\npersialaisia legendoja, ja hän kertoi niitä yksitoikkoisella, mutta\näärettömän suloisella äänellä. Kuullessaan hänen kuvaavan, kuinka\nihanana aamurusko ensimmäistä kertaa sarasti maailman yllä, olisi\nsaattanut luulla, että hän oli elänyt mukana jo maan varhaisimpina\nnuoruudenaikoina. Sanoin tämän hänelle muutamana päivänä. Hän vastasi\nhymyillein:\n\n-- Niin, minä olen vanha, se on totta.\n\nHerra Safrac, joka yhä seisoi kamiinin edessä, oli hetki sitten\nkumartunut minuun päin kasvoillaan jännittyneen tarkkaavaisuuden ilme.\n\n-- Jatkakaa, hän sanoi.\n\n-- Useita kertoja, isäni, kysyin Leilalta hänen uskontoaan. Hän vastasi\nminulle, ettei hänellä ollut mitään ja ettei hän tarvinnutkaan mitään\nuskontoa; että hänen äitinsä ja hänen sisarensa olivat Jumalan\ntyttäriä ja etteivät hekään olleet sidottuja häneen minkäänlaisin\njumalanpalveluksen muodoin. Hänellä oli kaulassaan medaljonki ja siinä\nvähän punaista hiekkaa, jonka hän sanoi koonneensa nöyränä äitiään\nkohtaan tuntemansa rakkauden vuoksi.\n\nOlin tuskin lausunut nämä sanat, kun herra Safrac syöksähti minua\nkohden kalpeana ja vavisten, puristi käsivarttani ja huusi korvaani:\n\n-- Hän puhui totta: Minä tiedän, minä tiedän nyt, kuka tämä olento oli.\nAry, vaistonne ei pettänyt teitä. Hän ei ollut nainen! Jatkakaa, minä\npyydän teitä jatkamaan!\n\n-- Isäni, olen melkein lopettanut. Ah, olin Leilan rakkauden vuoksi\npurkanut juhlallisen kihlauksen, olin pettänyt parhaimman ystäväni.\nOlin vihoittanut Jumalan. Kun Paul sai tietoonsa Leilan uskottomuuden,\njoutui hän tuskasta pois suunniltaan. Hän uhkasi tappaa Leilan, mutta\ntämä vastasi lempeästi:\n\n-- Koettakaa, ystäväni. Minä tahtoisin kuolla, mutta en voi.\n\nKuusi kuukautta hän oli minun; sen jälkeen hän eräänä aamuna ilmoitti\nminulle, että hän aikoi palata Persiaan ja ettemme enää tulisi näkemään\ntoisiamme. Minä itkin, minä nyyhkytin, minä huusin: -- \"Te ette ole\nkoskaan rakastanut minua!\" Ja hän vastasi lempeästi:\n\n-- En, ystäväni. Mutta kuinka moni nainen, joka ei ole rakastanut teitä\nenemmän kuin minä, onkaan antanut teille samaa, mitä olette saanut\nminulta! Saatte olla minulle kiitollinen. Hyvästi!\n\nHapuilin pari päivää raivon ja tylsyyden välimailla. Lopulta heräsi\najatus sieluni menestyksestä, ja minä riensin luoksenne, isäni. Nyt\nolen täällä; puhdistakaa sydämeni, kohottakaa sitä, virvoittakaa sitä!\nMinä rakastan häntä yhä.\n\nLopetin puheeni. Herra Safrac seisoi ajatuksissaan, otsa käsien\nvarassa. Hän lopetti ensimmäisenä äänettömyyden:\n\n-- Poikani, se mitä olette kertonut, lujittaa uskoani suuriin\nkeksintöihin. Siinä meillä on jotakin, millä nolata uudenaikaisten\nskeptikkojemme ylimielisyyttä. Kuulkaa minua. Me elämme näinä aikoina\nihmeiden keskellä samoinkuin ensimmäiset ihmiset. Kuulkaa, kuulkaa!\nNiinkuin jo olen sanonut, oli Aadamilla ensimmäinen vaimo, josta\nraamattu ei mainitse mitään, mutta josta kerrotaan Talmudissa. Hänen\nnimensä oli Lilith. Hän ei ollut luotu Aadamin kylkiluusta, vaan\npunaisesta maasta samaten kuin Aadam itsekin, eikä hän siis ollut lihaa\nhänen lihastaan. Hän erosi Aadamista vapaaehtoisesti. Hän eli vielä\nviattomuudessa, kun hän lähti Aadamin luota mennäkseen niille\nseuduille, joille persialaiset asettuivat pitkiä ajanjaksoja myöhemmin\nja joilla silloin asuivat pre-adamiitit, ihmisiä viisaampi ja kauniimpi\nsuku. Hänellä ei niinmuodoin ollut mitään osuutta ensimmäisen isämme\nlankeemukseen, eikä perisynti tahrannut häntä. Hän vältti myöskin sen\nkirouksen, mikä singottiin Eevan ja hänen jälkeläistensä yli. Hän ei\nole alistettu kuoleman tuskan alle; hänellä ei ole mitään sielua\npelastettavana, ja hän on senvuoksi kykenemätön sekä ansioon että\nsyyllisyyteen. Mitä hän tehneekin, ei hän tee hyvää eikä pahaa. Hänen\ntyttärensä, jotka hän on saanut jostakin mystillisestä avioliitosta,\novat niinkuin hänkin kuolemattomia ja niinkuin hänkin vapaita\ntoiminnassaan ja ajatuksiltaan, koska he eivät voi voittaa eivätkä\nmenettää mitään Jumalan edessä. Ja tietäkää, poikani: minä huomaan\npettämättömistä merkeistä, että se olento, joka on saanut teidät\nlankeamaan -- Leila -- oli Lilithin tytär. Rukoilkaa nyt; huomenna\npääsette ripille.\n\nHän seisoi tovin ajatuksiin vaipuneena; sen jälkeen hän otti taskustaan\nerään paperin ja virkkoi:\n\n-- Yöllä, senjälkeen kuin olitte mennyt makuulle, toi kirjeenkantaja,\njota lumimyrsky oli viivästyttänyt, minulle ikävän kirjeen. Herra\nensimmäinen vikaari kirjoittaa minulle, että kirjani on surettanut\nhänen korkea-arvoisuuttaan ja etukäteen synkistänyt Karmelin riemut\nhänen sielussaan. Tämä teos, hän lisää, on täynnä uskallettuja\nväitteitä ja mielipiteitä, jotka oppineet ovat jo julistaneet pannaan.\nHänen korkea-arvoisuutensa pitää niitä yövalvonnan ja liikarasituksen\nsairaalloisina tuotteina. Niin kirjoitetaan minulle! Mutta minä kerron\nteidän seikkailunne arkkipiispalle. Sen täytyy vakuuttaa hänet siitä,\nettä Lilith on olemassa ja etten minä uneksi.\n\nPyysin herra Safracia kuuntelemaan minua vielä hetkisen.\n\n-- Isäni, matkustaessaan antoi Leila minulle sypressinlehden, johon hän\noli neulan kärjellä piirtänyt kirjaimia, joita en osaa lukea. Kas\ntässä, se on varmaan jonkinlainen amuletti...\n\nHerra Safrac otti minulta tuon kevyen lehden, katseli sitä tarkoin ja\nvirkkoi lopulta:\n\n-- Tämä on persiankieltä parhaimmalta kaudelta ja voidaan vaikeuksitta\nkääntää seuraavalla tavalla:\n\n    LEILAN, LILITHIN TYTTÄREN, RUKOUS.\n\n    Jumalani, lupaa minulle kuolema jotta voisin nauttia elämästä.\n    Jumalani, lahjoita minulle tunnontuskat, jotta voisin tuntea\n    nautintoa. Jumalani, tee minut Eevan tytärten kaltaiseksi!\n\n\n\n\nRAKKAUS KUOLEMAN TAKAA\n\n\nRouva N----n luona bulevardi Malesherbesin varrella oli iltahuvit,\njoiden ohjelmassa oli musiikkia ja teatterinäytäntö.\n\nSamaan aikaan kuin nuoret herrat seisoivat oviaukoissa paljaita\nolkapäitä kuhisevan permannon ympärillä tukahtumaisillaan kuumuudesta\nja hajuvesistä, olimme me, muutamat vanhat jurot kantavieraat,\nvetäytyneet erääseen viileään pieneen salonkiin, josta ei saattanut\nnähdä vähintäkään ja jonne Réjanen ääni kuului vain sudenkorennon\nlentoa muistuttavana surinana. Tuon tuostakin kuulimme sisältä\nsulatusuunista naurua ja kättentaputuksia, ja me tulimme yhä\ntaipuvaisemmiksi tuntemaan lempeää sääliä tuota huvia kohtaan, johon\nemme itse ottaneet osaa. Me istuimme puhellen kaikenlaista tyhjää, kun\njoku meistä, rakastettava kansanedustaja, herra B----, sanoi: --\nTiedättekö: Wood on täällä.\n\nTämän uutisen kuultuaan huudahtivat kaikki kilvan:\n\n-- Wood? Leslie Wood? Sehän on mahdotonta! Häntä ei ole nähty Parisissa\nkymmeneen vuoteen. Kukaan ei tiedä, mitä hänestä on tullut.\n\n-- Väitetään, että hän on perustanut mustan tasavallan Victoria Njansan\nrannalle.\n\n-- Se on satua. Tiedättehän, että hän on suunnattoman rikas ja että hän\non aina pyrkinyt toteuttamaan mahdotonta. Hän asuu taikalinnassa\nCeylonilla, ja häntä ympäröi lumottu puutarha, jossa bajadeerit\ntanssivat päivin öin.\n\n-- Kuinka voidaan uskoa moisia tyhmyyksiä? Totuus on, että Leslie Wood\non raamatulla ja karbiinilla varustettuna lähtenyt käännyttämään\nzulukaffereja.\n\nHerra B---- toisti hiljaisella äänellä:\n\n-- Hän on täällä; katsokaa tuonne.\n\nJa pään ja silmien liikkeellä hän osoitti meille muudatta miestä, joka\nseisoi erääseen ovenpieleen nojaten, näköjään esityksen lumoissa, ja\njonka korkea hahmo kohosi hänen edessään olevien päiden yläpuolelle.\n\nTämä atleettinen ruumis, nämä punakat kasvot valkoisine\nposkipartoineen, nämä kirkkaat silmät ja tämä levollinen katse -- se\noli totisesti Leslie Woodia.\n\nMuistaen ne ihastuttavat kirjoitukset, joita hän oli kymmenen vuoden\najan julkaissut _Worldissa_ -- sanoin B----lle:\n\n-- Tämä mies on aikamme etevin sanomalehtimies.\n\n-- Olette kenties oikeassa, vastasi B----; ainakin voin vakuuttaa\nteille, että kahteenkymmeneen vuoteen ei kukaan ole osannut Eurooppaa\nulkoa yhtä hyvin kuin Leslie Wood.\n\nParooni Moses, joka kuunteli puhettamme, pudisti päätään.\n\n-- Te ette tunne Woodia. Minä tunnen hänet, minä. Hän oli ennen kaikkea\nfinanssimies. Hän ymmärsi liikeasioita paremmin kuin kukaan muu. Mitä\nte nauratte, ruhtinatar?\n\nRuhtinatar Tshevorin oli hymyillyt lojuessaan leposohvalla\nepätoivoisena siitä, ettei voinut polttaa savuketta.\n\n-- Te ette ymmärrä Woodia, ette kumpikaan, hän sanoi. Wood ei ole\nkoskaan ollut muuta kuin rakastunut uneksija ja mystikko.\n\n-- En usko sitä, vastasi parooni Moses. Mutta haluaisin mielelläni\ntietää, missä se peijakkaan mies on viettänyt kymmenen elämänsä\nihaninta vuotta.\n\n-- Mihin ikäkauteen te sijoitatte kymmenen elämän ihaninta vuotta?\n\n-- Viidenkymmenen ja kuudenkymmenen välille; on saavutettu asema ja\nvoidaan nauttia olemassaolosta.\n\n-- Voitte kysyä Woodilta itseltään, parooni. Hän tulee tänne.\n\nTällä kertaa raikuivat kättentaputukset niin voimakkaina, että ne\nilmaisivat esityksen päättyneen. Mustat hännystakit irtautuivat\noviaukoista leviten pieneen salonkiin, ja samaan aikaan kuin parit\nkulkivat perätysten tarjoiluhuoneeseen, tuli Leslie Wood meidän\nluoksemme.\n\nHän puristi käsiämme tyynesti ja sydämellisesti.\n\n-- Kummitus! Kummitus! huudahti parooni Moses.\n\n-- Oh, Wood virkkoi, enpä saata sanoa tulevani kummittelemaan mistään\nerikoisen kaukaisesta paikasta. Maa on pieni.\n\n-- Tiedättekö, mitä ruhtinatar sanoi? Hän sanoi, että te ette ole\nmitään muuta kuin mystikko, rakas Wood. Onko se totta?\n\n-- Se riippuu siitä, mitä mystikolla tarkoitetaan.\n\n-- Sana selittää itsensä. Mystikko on se, joka on tekemisissä toisen\nmaailman asioiden kanssa. Mutta te olette aivan liian hyvin perillä\ntämän maailman asioista huoliaksenne toisesta.\n\nNämä sanat kuullessaan Wood rypisti hiukan kulmakarvojaan.\n\n-- Erehdytte, Moses. Toisen maailman asiat ovat tärkeimmät.\nVerrattomasti, Moses.\n\n-- Rakas Leslie Wood! huudahti parooni nauraen. Hän on henkevä.\n\nRuhtinatar sekaantui keskusteluun hyvin totisena:\n\n-- Wood, ettehän te ole henkevä? Minä inhoan henkeviä ihmisiä.\n\nJa hän nousi.\n\n-- Wood, saattakaa minut tarjoiluhuoneeseen.\n\nTuntia myöhemmin, samaan aikaan kuin herra G---- ihastutti lauluillaan\nnaisia ja herroja, tapasin Leslie Woodin ja ruhtinattaren kahden kesken\nhylätyn tarjoilupöydän äärestä.\n\nRuhtinatar puhui miltei rajulla innostuksella kreivi Tolstoista, joka\noli hänen läheinen ystävänsä. Hän kuvaili tätä suurta miestä, joka oli\nalkanut elää alhaisen miehen tavoin ja omaksunut talonpojan vaateparren\nja mielen ja joka nyt teki kenkiä köyhille samalla kädellä, joka ennen\noli kirjoittanut kuolemattomia mestariteoksia.\n\nSuureksi hämmästyksekseni Leslie Wood hyväksyi elintavan, joka oli niin\nsuuressa määrin terveen järjen vastainen. Hiukan läähättävällä\näänellään, jota alkava hengenahdistus omituisella tavalla vaimensi, hän\nsanoi:\n\n-- Niin, Tolstoi on oikeassa. Koko filosofia on näissä sanoissa:\nTapahtukoon Jumalan tahto! Hän on ymmärtänyt kaikkien ihmiskunnan\nonnettomuuksien johtuvan siitä, että sillä on oma tahto, joka on\npoikennut jumalallisesta tahdosta. Pelkään vain, että hän turmelee\nkauniin oppinsa fantastisilla liioitteluilla.\n\n-- Oh, vastasi ruhtinatar hiljaisella äänellä, hiukan epäröiden,\nkreivin oppi ei ole liioitteleva muussa kuin yhdessä ainoassa kohdassa;\nhän tahtoo ulottaa aviopuolisoiden oikeuksien ja velvollisuuksien ajan\naina viimeisimpään vanhuuteen saakka, ja hänen mielestään tulee uusien\npäivien pyhäin miesten kunnostautua tekemällä vanhuutensa yhtä\nhedelmälliseksi kuin muinoin patriarkat.\n\nVanha Wood vastasi yltyvän innostuksen vallassa:\n\n-- Mutta tämähän on vallan erinomaista ja hyvin pyhää. Ruumiillinen ja\nluonnollinen rakkaus sopii kaikille Jumalan luomille olennoille, ja\nellei siihen liity mitään mielen rauhattomuutta, kelpaa se pitämään\nyllä sitä jumalaista yksinkertaisuutta, sitä pyhää yhtäläisyyttä\neläinten kanssa, jota vailla ei mikään lunastus ole mahdollinen.\nAsketismi on ylpeyttä ja kapinaa Jumalaa vastaan. Pitäkäämme silmiemme\nedessä Boaksen, tuon kelpo miehen, esimerkkiä ja muistakaamme, että\nraamattu tekee rakkauden ukkojen jokapäiväiseksi leiväksi.\n\nJa yht'äkkiä hän seisoi ihastuneena, säteilevänä, kirkastuneena,\nhaltioituneena, kutsuen silmin, käsivarsin, koko sieluilleen jotakin\nnäkymätöntä ilmasta luokseen:\n\n-- Annie! hän kuiskasi, Annie, rakkaani, eikö ole niin, että Jumala\ntahtoo pyhien rakastavan toisiaan nöyrinä kuin maan eläimet?\n\nSen jälkeen hän vaipui menehtyneenä erääseen nojatuoliin. Raju läähätys\ntärisytti koko hänen leveää rintaansa, ja hän näytti tässä tilassa\nvoimakkaammalta kuin konsanaan, samoinkuin koneet, jotka epäkuntoon\njouduttuaan tuntuvat vielä pelottavammilta. Ruhtinatar Tshevorin\nkuivasi hänen otsaansa nenäliinallaan näyttämättä laisinkaan\nkummastelevan ja ojensi hänelle lasillisen vettä.\n\nMinä seisoin hämmästyneenä. Minun oli mahdotonta tuntea tätä\nnäkyjennäkijää samaksi mieheksi, joka oli niin usein _Blue-Booksien_\nylenmäärin täyttämässä työhuoneessaan keskustellut ihmeen\nterävänäköisesti idän asioista, Frankfurtin rauhasta ja\nrahamarkkinoiden kriiseistä. Kun osoitin ruhtinattarelle merkkejä\nlevottomuudestani, sanoi hän olkapäitään kohauttaen:\n\n-- Te olette aito ranskalainen. Te luulette mielenvikaiseksi jokaista,\njoka ei ajattele yhtä täsmällisesti kuin te itse. Rauhoittukaa:\nystävämme Wood on viisas, täysin viisas. Menkäämme kuuntelemaan G:n\nlaulua...\n\nVietyäni ruhtinattaren suureen salonkiin valmistauduin lähtemään.\nEteisessä tapasin Woodin, joka oli panemassa päällystakkia ylleen. Hän\nei näyttänyt enää muistavan kohtaustaan.\n\n-- Rakas ystäväni, hän sanoi, luulenpa, että olemme naapureita. Te\nasutte edelleen quai Malaquaisin varrella, ja minä olen asettunut\nerääseen hotelliin rue des Saints-Peresin varrelle. Näin kauniilla\nilmalla on huvia kulkea jalan. Jos teitä haluttaa, voimme mennä\ntoistemme seurassa ja puhella matkalla.\n\nHyväksyin hänen ehdotuksensa vilpittömällä ilolla. Katukäytävällä hän\ntarjosi minulle sikaarin ja antoi minulle tulta sähkösytyttäjästä.\n\n-- Se on hyvin mukava, hän sanoi. Ja hän selitti sangen valaisevasti\nkojeen rakennetta.\n\nTunsin nyt taas entisten aikojen Woodin. Kävelimme kappaleen matkaa\nkatua alas puhellen joutavista asioista. Äkkiä pani seuralaiseni aivan\nkepeästi käden olalleni:\n\n-- Rakas ystävä, osa siitä, mitä sanoin tänä iltana, hämmästytti\nkenties teitä. Ehkä haluaisitte, että selittäisin lähemmin.\n\n-- Herätätte vilkkainta mielenkiintoani, rakas Wood.\n\n-- Selitän mielelläni. Pidän suuressa arvossa teidän ymmärrystänne. Me\nemme katso elämää samasta näkökulmasta. Mutta te ette pelkää aatteita,\nja se on harvinaista rohkeutta, eritoten Ranskassa.\n\n-- Luulen kuitenkin, rakas Wood, että mitä ajatusten vapauteen tulee...\n\n-- Oh, ei, ei, te ette ole jumaluusoppineiden kansa niinkuin\nenglantilaiset. Mutta älkäämme puhuko siitä. Tahdon muutamin sanoin\nkertoa teille kehityshistorian. Kun te viisitoista vuotta sitten\ntutustuitte minuun, olin lontoolaisen _The Worldin_ kirjeenvaihtaja.\nSanomalehtikirjallisuus on meillä mahtavampi ja tuotteliaampi kuin\nteillä. Asemani oli hyvä, ja luulen käyttäneeni sitä mahdollisimman\npaljon hyödykseni. Olen perehtynyt liikeasioihin, tein onnellisia\nkauppayrityksiä ja hankin muutamissa harvoissa vuosissa kaksi\nkadehdittavaa asiaa: omaisuuden ja vaikutusvaltaisen aseman.\nTiedättehän, että olen käytännön mies.\n\nEn ollut koskaan ryhtynyt mihinkään ilman päämäärää. Ja mielessäni kyti\naina ajatus saavuttaa äärimmäinen päämäärä, olemassaolon päämäärä. Olin\nnuoruudessani harjoittanut jokseenkin laajoja teologisia opintoja, ja\nne olivat saaneet minut uskomaan, että tämä päämäärä on maallisen\ntakana. Mutta minä epäröin, kun oli kysymys käytännöllisistä keinoista,\njoiden avulla se oli saavutettava. Kärsin julmasti siitä syystä.\nEpätietoisuus on ehdottomasti sietämätöntä minun luontoiselleni\nihmiselle.\n\nTässä mielentilassa tulin kiinnittäneeksi vakavaa huomiota niihin\ntutkimuksiin, joita mr William Crookes, eräs Royal Academyn\netevimmistä jäsenistä, oli tehnyt sielunelämän alalla. Tunsin hänet\nhenkilökohtaisesti, ja pidin häntä täydellä syyllä oppineena ja\ngentlemannina. Hän kokeili silloin eräällä nuorella tytöllä, jolle oli\nsuotu omituisia psyykillisiä voimia, ja kävi ilmi, että häntä, niinkuin\nmuinoin Saulia, oli armoitettu todellisen hengen vierailulla.\n\nMuudan ihastuttava nainen, joka muinoin oli elänyt samassa elämässä\nkuin me ja joka yhä eli haudan toisella puolen, asettui mainion\nspiritistin käytettäväksi tämän kokeiluissa ja suoritti kaiken, mitä\ntämä tahtoi sopivaisuuden rajoissa. Minä ajattelin silloin, että jos\nseuraisin askel askeleelta näitä jälkiä, jotka johtivat aina siihen\npisteeseen saakka, missä maallinen elämä yhtyy maallisen-takaiseen\nelämään, johtaisivat ne minut löytöön, joka minun oli välttämättä\ntehtävä; elämän todellisen päämäärän löytämiseen. Mutta ei kestänyt\nkauankaan, ennenkuin petyin odotuksissani. Miten huolellisesti\nkunnianarvoisa ystäväni suorittikin tutkimuksiaan, eivät ne kuitenkaan\njohtaneet mihinkään selvään teologiseen ja moraaliseen lopputulokseen.\n\nMuutoin jäi William Crookes aivan äkkiä vaille kaikkea apua tuon\nkorvaamattoman kuolleen naisen puolelta, joka niin hyväntahtoisesti oli\nsuonut hänelle useita spiritistisiä istuntoja.\n\nYleisön epäluulon masentamana ja virkaveljiensä pilanteosta\nloukkaantuneena lakkasi hän antamasta julkisuuteen mitään tietoja\npsyykillisiä voimia koskevista tutkimuksistaan. Epätoivoineni ja\nvastoinkäymisineni käännyin silloin pastori Burthoggen puoleen, jonka\nolin tuntenut aina siitä saakka kuin hän palasi Etelä-Afrikasta, missä\nhän oli levittänyt evankeliumia ja vaikuttanut uskonnollisessa ja\nkäytännöllisessä hengessä, vanhan Englannin arvon mukaisesti.\n\nPastori Burthogge on kaikkien ihmisten joukossa se, jolla on aina ollut\nvoimakkain ja ratkaisevin vaikutus minuun.\n\n-- Siis hyvin älykäs mies? kysyin.\n\n-- Hänellä on suuri kyky opin alalla, vastasi Leslie Wood. Mutta ennen\nkaikkea hän on suuri luonne, ja tiedättehän, rakas ystävä, että\nihmisiin vaikutetaan luonteella. Pettymykseni eivät hämmästyttäneet\nhäntä vähääkään; hän luki ne puutteellisen metodini syyksi ja piti\nniitä erittäinkin siitä sielunvoiman puutteesta johtuvina, jota olin\ntässä tilaisuudessa osoittanut.\n\n-- Luonteeltaan tieteellinen tutkimus, hän sanoi, ei voi milloinkaan\njohtaa muihin kuin tieteellisiin havainnoihin. Kuinka ette ole tätä\nymmärtänyt? Olette menetellyt hämmästyttävän kevytmielisesti, Leslie\nWood. Henki etsii henkeä, sanoo apostoli Paavali. Havaitakseen\nuskonnollisia totuuksia täytyy antautua kulkemaan uskonnon tietä.\n\nNämä sanat tekivät minuun syvän vaikutuksen.\n\n-- Kunnioitettu isäni, kysyin, kuinka voin päästä tälle tielle?\n\n-- Köyhyyden ja halpa-arvoisuuden avulla, vastasi Burthogge. Myykää\nkaikki mitä omistatte ja antakaa rahat köyhille. Te olette julkisuuden\nhenkilö. Vetäytykää syrjään, kätkeytykää. Rukoilkaa, suorittakaa\nlaupeudentöitä. Tehkää mielenne yksinkertaiseksi ja sydämenne\npuhtaaksi, ja te olette omistava totuuden.\n\nPäätin noudattaa kirjaimellisesti näitä neuvoja. Pyysin eroa _Worldin_\nkirjeenvaihtajan toimesta. Muutin rahaksi omaisuuteni, joka oli\nsuureksi osaksi sijoitettu liikeyrityksiin, ja koska en tahtonut tehdä\nitseäni syypääksi samaan rikokseen kuin Ananias ja Safira, suoritin\ntämän vaikean yrityksen niin hyvin, että en menettänyt centimeäkään\nnäistä pääomista, jotka eivät enää olleet minun. Parooni Moseksen, joka\nnäki toimenpiteeni, valtasi uskonnollinen kunnioitus finanssineroani\nkohtaan. Pastori Burthoggen neuvosta lahjoitin koko summan Evankelisen\nseuran kassaan. Ja kun minä tälle erinomaiselle jumaluusoppineelle\nlausuin iloitsevani köyhyydestäni, sanoi hän:\n\n-- Varokaa kiusausta viettää köyhyydessä ainoastaan oman tahdonvoimanne\nriemuvoittoa. Mitä hyödyttää tehdä itseään ulkonaisesti tyhjäksi, jos\nsisimmässään säilyttää kullan epäjumalana? Olkaa nöyrä.\n\nLeslie Wood oli päässyt tähän saakka kertomuksessaan, kun saavuimme\nPont Royalin luokse. Seine, jonka kalvossa valonheijastukset\nväräjöivät, virtasi sillan kaarien alitse kumeasti kohisten.\n\n-- Minun täytyy sanoa sanottavani lyhyesti, virkkoi hän. Uuden elämäni\njokaisen vaiheen kertominen veisi koko yön. Burthogge, jota tottelin\nkuin lapsi, lähetti minut Bassuto-heimon keskuuteen taistelemaan\norjakauppaa vastaan. Elin siellä teltassa, yksin, vaara ylevänä\nvuodetoverinani; elin nälässä ja janossa, ja näin Jumalan.\n\nViiden vuoden kuluttua pastori Burthogge kutsui minut takaisin\nEnglantiin. Höyrylaivassa tapasin erään nuoren tytön. Ah sitä näkyä!\nTuhannen kertaa säteilevämpi ilmestys kuin se, mikä näyttäytyi mr\nWilliam Crookesille!\n\nHän oli köyhä ja orpo tyttö, jonka isä oli ollut eversti Intian\narmeijassa. Hänen piirteissään ei kuvastunut mitään tavatonta\nkauneutta. Hänen kalvas ihonsa ja hänen laihtuneet kasvonsa viittasivat\nkärsimykseen; mutta hänen silmänsä ilmaisivat kaiken, mitä taivaasta\nvoidaan uneksia. Hänen hipiänsä näytti säteilevän sisäistä valoa. Miten\nrakastinkaan häntä! Miten minut yht'äkkiä hänet nähdessäni valtasikaan\nse tarkoitus, mikä piilee koko luomakunnassa! Miten tämä nuori tyttö\nyhdellä ainoalla katseella ilmaisikaan minulle maailmain sopusoinnun\nkoko salaisuuden!\n\nOi, hän oli puhdas ja yksinkertainen, opastajattareni, suuresti\nrakastettu, suloinen Annie Fraser! Luin hänen läpikuultavasta\nsielustaan kiintymyksen, jota hän tunsi minua kohtaan. Eräänä yönä,\neräänä kirkkaana yönä, kun istuimme yksin kannella ja ainoastaan tähdet\nolivat todistajinamme, tähdet jotka enkeliparvina värisivät taivaalla,\ntartuin hänen käteensä ja sanoin:\n\n-- Annie Fraser, rakastan teitä. Tunnen että olisi hyvä, jos te\nvoisitte tulla vaimokseni, mutta olen kieltäytynyt itse määräämästä\nkohtalostani, jotta sensijaan Jumala itse tekisi sen. Oi, jospa hän\ntahtoisi liittää meidät yhteen. Olen antanut tahtoni pastori Burthoggen\nkäsiin. Kun tulemme Englantiin, menemme molemmat hänen luokseen,\ntahdotteko, Annie Fraser? Ja jos hän suostuu siihen, menemme naimisiin.\n\nAnnie suostui. Koko jäljellä olevan matkan luimme yhdessä raamattua.\n\nLontooseen saavuttuamme vein matkatoverini pastorin eteen ja sanoin,\nmiten paljon rakkautta minussa oli tätä nuorta tyttöä kohtaan ja\nmillaisella ihanalla valolla se oli täyttänyt sieluni.\n\nBurthogge katseli häntä kauan hyväntahtoisesti.\n\n-- Te voitte mennä naimisiin, sanoi hän lopulta. Apostoli Paavali on\nsanonut: \"Mies ja vaimo pyhittäkööt toinen toisensa.\"\n\nMutta olkoon teidän liittonne samanlainen kuin ne liitot, joita\npidettiin kunniassa ensimmäisten kristittyjen seurakunnassa! Olkoon\nliittonne kokonaan henkinen, ja enkelin miekka erottakoon teidät\nvuoteessanne. Menkää, pysykää halpa-arvoisina ja vaikuttakaa salassa,\nja älköön maailma tunteko teidän nimiänne!\n\nMinä menin naimisiin Annie Fraserin kanssa, eikä minun tarvitse sanoa,\nettä noudatimme tarkoin sitä lakia, jonka pastori Burthogge oli antanut\nmeille ohjeeksi. Neljä vuotta vietimme keskenäistä yhdyselämää veljenä\nja sisarena.\n\nSen armon kautta, mikä vaikutti puhtaassa, puhtaassa Annie Fraserissa,\nminä edistyin alinomaa Jumalan tuntemisessa. Ei mikään voinut enää\ntuottaa meille mitään kärsimystä.\n\nAnnie oli sairas ja hänen voimansa riutuivat. Ja me sanoimme\ntoisillemme iloiten: tapahtukoon Jumalan tahto taivaassa ja maan\npäällä!\n\nKun tällaista yhteyttä oli kestänyt neljä vuotta, kutsui pastori\nBurthogge eräänä päivänä joulun aikoihin minut luokseen.\n\n-- Leslie Wood, hän sanoi minulle, olen antanut teidän suorittaa\nterveellisen kokeen. Mutta laukeaisimme paavilliseen erehdykseen, jos\nluulisimme, että lihallinen yhtyminen vihoittaa Jumalaa. Hän on kaksi\nkertaa, paratiisissa ja Noakin arkissa, siunannut ihmiset ja eläimet\npareittain.\n\nMenkää ja eläkää vast'edes Annie Fraserin, puolisonne kanssa niinkuin\nmiehen tulee vaimonsa kanssa elää.\n\nKun palasin takaisin kotiin, oli Annie, rakastettu Annie, kuollut.\n\nMyönnän heikkouteni. Lausuin huulilla enkä sydämellä nämä sanat:\n\"Jumalani, tapahtukoon sinun tahtosi!\" Ja kun ajattelin myönnytystä,\nminkä pastori Burthogge vast'ikään oli tehnyt rakkaudellemme, tuntui\nsuuni katkeralta ja sydämeni tuhkan täyttämältä.\n\nJa minä polvistuin lohduttomin mielin sen sängyn ääreen, jossa Annie\nlepäsi ruusuista tehdyn ristin alla, mykkänä, valkoisena ja kuoleman\nkalvaat orvokit poskillaan.\n\nUskostani oli vähän jäljellä, kun sanoin hänelle hyvästit, ja viikon\najan olin vaipuneena hedelmättömään suruun, joka oli epätoivon\nkaltainen. Eikö minun olisi pitänyt sensijaan riemuita sielulla ja\nruumiilla!\n\nKun kahdeksannen päivän yönä itkin otsa tyhjää ja kylmää sänkyä vasten,\nolin yht'äkkiä varma siitä, että rakastettu oli luonani kamarissani.\n\nEnkä erehtynyt. Kun kohotin pääni, näin Annien hymyillen ja säteilevänä\navaavan sylinsä minulle. Mutta kuinka voisin sanoin kuvata, mitä sitten\nseurasi? Kuinka voisin sanoa sanomattoman? Ja tuleeko nostaa huntua\nsellaisten rakkauden mysteerioiden edestä?\n\nKun pastori Burthogge oli sanonut minulle: Eläkää Annien kanssa\nniinkuin miehen tulee vaimonsa kanssa elää, tiesi hän aivan varmaan,\nettä rakkaus on kuolemaa väkevämpi.\n\nJa lopuksi, ystäväni, tietäkää, että tästä armon ja ilon hetkestä\nlähtien palasi Annie joka ilta luokseni taivaallisia sulotuoksuja\nuhoten.\n\nHän puhui pelottavan kiihkon vallassa.\n\nOlimme hiljentäneet käyntiämme. Hän pysähtyi erään köyhältä näyttävän\ntalon eteen.\n\n-- Tässä minä asun, sanoi hän. Näettekö valoa tuolla ylhäällä, toisen\nkerroksen ikkunassa? Hän odottaa minua.\n\nJa hän poistui luotani nopeasti.\n\nKahdeksan päivää myöhemmin luin sanomalehdistä, että Leslie Wood, _The\nWorldin_ ent. kirjeenvaihtaja, oli äkkiä kuollut.\n\n\n\n\nTIEDEMIEHEN LANKEEMUS\n\n\nNiinkuin tunnettua olen pyhittänyt koko elämäni egyptiläisen\narkeologian tutkimiseen. Olisin hyvin kiittämätön isänmaata, tiedettä\nja itseäni kohtaan, jos katuisin sitä, että nuoruudessani antauduin\nkulkemaan tietä, jota sittemmin olen neljäkymmentä vuotta kunnialla\nseurannut. Työni eivät ole jääneet hedelmiä vaille. Voisin\nkerskailematta sanoa, että teostani \"Tutkimuksia Louvressa olevan\negyptiläisen kuvastimen kädensijasta\" voidaan yhä käyttää hyvällä\nmenestyksellä, vaikkakin ne ovat peräisin tiedemiesurani alkuajoilta.\nMitä tulee siihen verraten laajaan tutkimukseen, missä myöhemmin olen\nkäsitellyt yhtä niistä pronssipainoista, jotka 1851 löydettiin\nSerapeonin kaivauksista, tekisin hyvin pahoin, ellen ajattelisi siitä\njotakin hyvää, koska se avasi minulle Instituutin ovet.\n\nSen imartelevan vastaanoton rohkaisemana, minkä viimeksi mainittua\nainetta käsittelevät tutkimukseni ovat saaneet osakseen useiden uusien\nvirkaveljieni taholta, tunsin hetken aikaa kiusausta käsitellä\ntäydellisessä teoksessa niitä painoja ja mittoja, joita käytettiin\nAleksandriassa Ptolemaio Auleteen hallitessa (80-52). Mutta pian\nkäsitin, ettei todellisen oppineen pidä käsitellä niin yleisluontoista\naihetta, ja ettei vakava tiede voi antautua sellaiseen joutumatta\nvaaraan harhautua mitä uskalletuimpaan laajaperäisyyteen. Tunsin, että\nuseiden asioiden käsitteleminen yhdellä haavaa on arkeologian\nperuslakien vastaista. Ja kun nyt tunnustan erehdykseni, kun tunnustan\nsen käsittämättömän innostuksen, millä kävin käsiksi moiseen, kaikki\njärjelliset rajat ylittävään suunnitelmaan, niin teen sen nuorison\neduksi, nuorison, jonka minun tavallani täytyy oppia lannistamaan\nmielikuvituksensa. Mielikuvitus on vaarallisin vihollisemme. Oppineen,\njoka ei kykene tukahduttamaan sitä, on vakava tiede ainaiseksi\nmenettänyt. Vapisen vieläkin ajatellessani kuilua, johon\nseikkailunhaluinen henkeni oli syöksemäisillään minut. Hiuskarvan\nvarassa oli, etten puuttunut niinsanottuun historiaan. Mikä\nsyntiinlankeemus! Olin vähällä vajota kaunotaiteeseen. Sillä historia\non ainoastaan kaunotaidetta, tai parhaimmillaan epäaitoa tiedettä.\nKukapa ei nykyisin tietäisi, että historiankirjoittajat ovat olleet\narkeologien edeltäjiä samaten kuin astrologit astronomien ja alkemistit\nkemistien, samaten kuin apinat ihmisten? Minä pääsin, Jumalan kiitos,\npelkällä säikähdyksellä.\n\nKolmas teokseni oli, riennän sanomaan sen, laadittu järkevän\nsuunnitelman mukaan. Se oli tutkimus nimeltä: _Egyptiläisen naisen\npuvusta keskimmäisen dynastian aikoina, erään unohtuneen maalauksen\nmukaan_. Käsittelin aihettani tekemättä itseäni syypääksi mihinkään\nsyrjähdyksiin. En ottanut mukaan ainoatakaan yleistä aatetta. Minä\nvaroin niitä johtopäätöksiä, niitä vertailuja ja niitä yleiskatsauksia,\njoilla monet virkaveljeni turmelevat kauneimmatkin havaintonsa.\nMistähän johtuikaan, että niin terve teos tuli täyttämään mitä\neriskummaisimman tehtävän? Mikä kohtalon oikku saattoikaan sen vetämään\nminut mitä kuulumattomimpiin selkkauksiin? Mutta älkäämme kiiruhtako\ntapahtumien edelle ja sekoittako asioita. Tutkimukseni määrättiin\nluettavaksi eräässä viiden akatemian julkisessa kokouksessa -- kunnia,\nmikä oli minulle sitäkin arvokkaampi, kun se vain ani harvoin tulee\nsenluontoisten teosten osaksi. Näihin akateemisiin kokouksiin on viime\nvuosina alkanut kertyä suuri joukko yleisöä ylhäisistä piireistä.\n\nSinä päivänä, jolloin minun piti pitää luentoni, oli sali täynnä\nvalioyleisöä. Oli paljon naisia. Kauniita kasvoja ja upeita pukuja\nloisti parvekkeilla. Luentoani kuunneltiin kunnioittavan äänettömyyden\nvallitessa. Sitä eivät keskeyttäneet nuo ajattelemattomat ja meluisat\ntaputusyritykset, joita kaunokirjalliset esitykset tapaavat aiheuttaa.\nEi, yleisö käyttäytyi tavalla, mikä oli paremmin sopusoinnussa\nesitettävän teoksen kanssa. Se oli ankaran vakava.\n\nNiiden pitkien paussien aikana, joita tuon tuostakin pidin ajatuksiani\nkootakseni, minulla oli tilaisuus tarkastella koko salia silmälasieni\nlävitse. Voin sanoa, että en missään nähnyt kepeimmänkään hymynväreen\nhäivähtelevän huulilla! Kaukana siitä! Raikkaimmillakin nuorilla\nkasvoilla oli miltei ankara ilme. Tuntui siltä kuin olisin taikakeinoin\näkkiä pakottanut kaikki nämä sielut kypsymään. Siellä täällä näin\njoidenkin nuorten miesten lukiessani kuiskaavan jotakin naistensa\nkorvaan. He puhuivat aivan varmaan jostakin tutkimukseni\nerikoiskohdasta.\n\nJa enemmänkin! Eräs nuori, kaunis, kahdenkolmatta tai neljänkolmatta\nikäinen nainen, jonka paikka oli pohjoisen parvekkeen oikeanpuolisessa\nkulmassa, kuunteli tarkkaavaisesti ja teki muistiinpanoja. Hänen\nkasvonsa olivat harvinaisen hienopiirteiset ja tavattoman ilmeikkäät.\nTarkkaavaisuus, millä hän kuunteli luentoani, enensi hänen omituista\nsulouttaan. Hän ei ollut yksin. Eräs suuri ja vanttera mies, jolla\nAssyyrian kuninkaiden tapaan oli pitkä kähärä parta ja pitkä musta\ntukka, istui hänen vieressään virkkaen hänelle silloin tällöin muutamia\nsanoja. Minun tarkkaavaisuuteni, joka aluksi kohdistui yhtä suuressa\nmäärässä koko yleisööni, keskittyi vähitellen tähän nuoreen naiseen.\nTunnustan, että hän herätti minussa mielenkiintoa, jota useat\nvirkaveljeni pitäisivät arvottomana minun kaltaiselleni tieteelliselle\nluonteelle, mutta minä vakuutan etteivät hekään minun asemassani olisi\nolleet välinpitämättömämpiä kuin minä. Sitä mukaa kuin minä puhuin\ntöhersi hän pieneen muistikirjaan: ilmeisestikin hän tutkimustani\nkuunnellessaan joutui mitä ristiriitaisimpien tunteiden valtaan,\ntyydytyksestä ja ilosta aina hämmästykseen, vieläpä levottomuuteen\nsaakka. Pidin häntä silmällä yltyvän uteliaisuuden vallassa. Kunpa en,\nJumala paratkoon, olisikaan tuona päivänä nähnyt ketään muuta kuin\nhänet.\n\nOlin miltei lopettanut; minulla oli ainoastaan kaksikymmentäviisi tai\nkolmekymmentä sivua luettavana, kun katseeni äkkiä kohdistui mieheen,\njolla oli tuo assyyrialainen parta. Kuinka voisinkaan selittää, mitä\nsitten tapahtui, koska en ymmärrä sitä itsekään? Saatan ainoastaan\nsanoa, että tämän miehen silmien katse saattoi minut heti\nselittämättömän levottomuuden valtaan. Nuo minuun kohdistuneet\nsilmäterät olivat vihertävät ja liikkumattomat. En voinut irroittaa\nomaa katsettani niistä. Seisoin sanaakaan hiiskumatta, nenä pystyssä!\nKun vaikenin, taputettiin. Kun jälleen tuli hiljaista, tahdoin aloittaa\nlukemisen uudelleen. Mutta rajuimmistakin ponnistuksistani huolimatta\nminun oli mahdotonta irroittaa katsettani noista kahdesta elävästä\ntulenliekistä, joihin jokin salaperäinen voima sen kytki. Eikä siinä\nkaikki. Edellistä vielä selittämättömämmän ilmiön vaikutuksesta\nheittäydyin äkkiä, vastoin kaikkia niitä periaatteita, joihin koko\nelämäni olin nojautunut, improvisoimaan. Jumala tietää, ettei se ollut\ntahallista! Vieraan tuntemattoman, vastustamattoman voiman\nvaikutuksesta aloin lämpimästi ja loistavasti esittää filosofisia\nkatsauksia naisten pukeutumiseen kautta aikojen; minä yleistin, minä\nkävin runolliseksi, minä puhuin, suokoon Jumala sen minulle anteeksi,\nikuisesti naisellisesta ja siitä halusta, joka suloisen tuulahduksen\ntavoin häilyy niiden tuoksuvien huntujen vaiheilla, joilla nainen\nymmärtää koristaa kauneuttaan.\n\nMies, jolla oli assyyrialainen parta, ei lakannut tuijottamasta minuun.\nJa minä puhuin. Lopulta hän loi silmänsä alas, ja minä vaikenin.\nMielipahakseni minun täytyy lisätä, että tämä luentoni osa, joka oli\nyhtä vieras minulle itselleni kuin tieteellisen hengen vastainen,\notettiin vastaan innokkain suosionosoituksin. Tuo nuori nainen\npohjoisella parvella taputti käsiään ja hymyili.\n\nAstuin alas kateederilta antaakseni tilaa eräälle Ranskan akatemian\njäsenelle, joka oli ilmeisesti tyytymätön sentähden, että hänen oli\npakko esiintyä välittömästi minun jälkeeni. Hänen pelkonsa ei ollutkaan\naivan aiheeton. Kuitenkin kuunneltiin liian suurta kärsimättömyyttä\nosoittamatta, mitä hänellä oli sanottavana. Luulin huomaavani, että se\noli runomuotoista.\n\nKokouksen päätyttyä poistuin salista useiden virkaveljieni parissa;\nnämä esittivät onnittelujaan, jotka mielelläni uskon vilpittömiksi.\n\nKun hetkiseksi pysähdyin laiturille, Creutzotin leijonan luokse,\npuristaakseni seuralaisteni käsiä, näin tuon miehen, jolla oli\nassyyrialainen parta, ja hänen kauniin kumppaninsa nousevan vaunuihin.\nOlin sattumalta juuri erään kaunopuheisen filosofin seurassa, jonka\nväitetään olevan yhtä koteutunut hienoston maailmaan kuin kosmillisiin\nteorioihin. Kun tuo nuori nainen ajoi ohitsemme, pisti hän hienon\npäänsä ja pienen kätensä esiin vaunujen ikkunasta, mainitsi filosofia\nnimeltä ja sanoi hiukan englanniksi murtaen:\n\n-- Unohdatte minut, rakas ystävä, se on pahasti!\n\nKun vaunut olivat vierineet pois, kysyin kuuluisalta virkaveljeltäni,\nkeitä tuo ihastuttava nainen ja hänen seuralaisensa olivat.\n\n-- Mitä, hän vastasi, ettekö tunne miss Morgania ja hänen lääkäriään\nDaoudia, joka käsittelee kaikkia sairauksia magnetismin, hypnotismin ja\nsuggestion avulla. Annie Morgan on Chicagon rikkaimman liikemiehen\ntytär. Hän saapui Parisiin äitinsä kanssa pari vuotta sitten, ja hän on\nrakennuttanut suurenmoisen hotellin avenue de l'Impératricen varrelle.\nHän on hyvin sivistynyt ja harvinaisen älykäs nuori nainen.\n\n-- Sitä en ihmettele, vastasin. Minulla on jo eräitä syitä uskoa, että\ntämä amerikatar on syvästi lahjakas.\n\nLoistava virkaveljeni hymyili ja puristi kättäni.\n\nPalasin jalkaisin rue Saint-Jacquesin varrelle, jossa jo kolmekymmentä\nvuotta olen asunut vaatimattomassa huoneistossa, jonka ikkunoista voin\nnähdä Luxembourg-puiston puiden latvat; ja minä istuuduin työpöytäni\nääreen.\n\nIstuin siinä uutterasti kolme päivää, edessäni pieni pystykuva, joka\nesitti jumalatar Pachtia kissanpäineen. Tässä pienessä muistomerkissä\non kirjoitus, jonka herra Grébault on ymmärtänyt väärin. Työskentelin\nkeksiäkseni paremman lukutavan ja varustaakseni sen kommentaareilla.\nSeikkailuni Instituutissa oli jättänyt minuun vähemmän eloisan\nvaikutelman kuin olisin saattanut pelätä. En ajatellut sitä\nturhanpäiten. Totta puhuakseni oli se miltei hiukan unohtunut, ja\ntäytyi sattua lisäksi uusia seikkoja, ennenkuin sen muisto virkosi\nuudelleen eloon.\n\nNäinä kolmena päivänä saatoin siis mieleni mukaan antautua\nlukutavalleni ja kommentaareilleni. Keskeytin arkeologiset tutkimukseni\nainoastaan lukeakseni sanomalehtiä, jotka olivat täynnä ylistystä\nminulle. Vieläpä nekin lehdet, joilla oli kaikkein vähimmin tekemistä\noppineen maailman kanssa, puhuivat kiittelevin sanoin siitä\n\"hurmaavasta kappaleesta\", jolla minä päätin luentoni. \"Se oli löytö\",\nne sanoivat, \"ja herra Pigeonneau on valmistanut meille mitä\nmieluisimman yllätyksen.\" En tiedä miksi kerron nämä vähäpätöiset\nseikat, sillä olen täysin välinpitämätön sen suhteen, mitä minusta\nlehdissä sanotaan.\n\nOlin siis pysytellyt sisällä työhuoneessani kolme päivää, kun\novikellonhelähdys sai minut säpsähtämään. Siinä oli jotakin käskevää,\njotakin fantastista ja tuntematonta, mikä teki minut levottomaksi, ja\nminä menin itse avaamaan ovea todellinen ahdistus mielessäni. Kenet\ntapasinkaan kynnykseltä? Tuon nuoren amerikattaren, joka vast'ikään oli\nollut niin tarkkaavainen luennollani, itsensä miss Morganin.\n\n-- Herra Pigeonneau?\n\n-- Se olen minä.\n\n-- Tunnen teidät varsin hyvin, vaikkei teillä olekaan yllänne kaunista\nfrakkia, jossa oli vihreä palmunlehti kauluksessa. Mutta pyydän, älkää\npukeko sitä päällenne minun tähteni. Pidän teistä paljon enemmän\nyönutussa.\n\nPyysin häntä astumaan työhuoneeseeni. Hän loi uteliaan silmäyksen\npaperikääröihin ja niihin valelmiin ja kaikenlaisiin kuviin, jotka\ntäyttivät huoneeni lattiasta kattoon saakka. Sitten hän katseli tovin\nääneti jumalatar Pachtia, joka oli pöydälläni.\n\n-- Hän on ihastuttava, virkkoi hän lopulta.\n\n-- Tarkoitatteko tätä pientä pystykuvaa, neiti? Siinä oleva kirjoitus\ntarjoaa tosiaankin hyvin mielenkiintoisia omituisuuksia. Mutta\nuskallanko kysyä, mikä tuottaa minulle teidän vierailunne kunnian?\n\n-- Oh, hän vastasi, minä en välitä mistään omituisista kirjoituksista.\nMutta hänellä on kissanpää, joka on erinomaisen hieno. Ette kai epäile\nsitä, että hän on oikea jumalatar, vai kuinka, herra Pigeonneau?\n\nMinä torjuin tarmokkaasti tämän loukkaavan harhaluulon.\n\n-- Moinen usko, sanoin, olisi fetisismiä.\n\nHän katseli minua hämmästyneenä vihreillä silmillään.\n\n-- Ah, ette siis ole fetisisti. Ja minä luulin, ettei voisi olla\narkeologi olematta fetisisti. Miten Pacht voi herättää laisinkaan\nmielenkiintoanne, ellette usko, että hän on jumalatar? Mutta kylliksi\ntästä. Olen tullut luoksenne, herra Pigeonneau, hyvin tärkeän asian\nvuoksi.\n\n-- Hyvin tärkeän?\n\n-- Niin, erään puvun tähden. Katsokaa minua.\n\n-- Mielelläni.\n\n-- Sanokaa, eikö teidänkin mielestänne minun profiilissani ole eräitä\npiirteitä, jotka viittaavat koushiittien rotuun?\n\nEn tiennyt mitä minun piti vastata. Tällaiseen keskusteluun en ollut\nlainkaan tottunut. Hän virkkoi taas:\n\n-- Oh siinä ei ole mitään kummastuttavaa. Minä muistan vallan hyvin,\nettä olen ollut egyptiläinen. Entä te, herra Pigeonneau, oletteko te\nollut egyptiläinen? Ettekö muista? Sepä omituista. Ette kai epäile\nsitä, että me olemme läpikäyneet sarjan erilaisia, toisiansa\nseuranneita ruumistuksia.\n\n-- En tiedä, neiti.\n\n-- Te hämmästytätte minua, herra Pigeonneau.\n\n-- Saanko tietää, neiti, mikä tuottaa minulle kunnian...?\n\n-- Se on totta, minähän en ole vielä sanonut teille, että olen tullut\npyytämään teitä avukseni sommittelemaan egyptiläistä pukua kreivitär\nW----n pukutanssiaisiin. Tahdon, että pukuni on tarkalleen\ntodellisuudenmukainen ja hämmästyttävän kaunis. Olen jo tehnyt paljon\ntyötä sen takia, herra Pigeonneau. Olen kysynyt neuvoa muistiltani,\nsillä minä muistan varsin hyvin, että olen elänyt Thebassa kuusituhatta\nvuotta sitten. Olen tilannut piirustuksia Lontoosta, Boulaqista ja New\nYorkista.\n\n-- Se on varmempaa.\n\n-- Ei, ei mikään ole varmempaa kuin sisäinen näkemys. Olen myöskin\ntutkinut Louvren egyptiläistä museota. Siellä vilisee ihastuttavia\nesineitä! Selviä ja puhtaita muotoja, hienoja, varmoja profiileja,\nnaisia, jotka muistuttavat kukkia ja myöskin jotakin, en tiedä mitä,\njotakin samalla jäykkää ja hentoa. Eräs Bès-niminen jumala, joka on\nSarceyn näköinen! Jumalani, miten kaunista se kaikki onkaan!\n\n-- Hyvä neiti, en vieläkään tiedä...\n\n-- Ei siinä kaikki. Menin teidän luennollenne, joka koski naisen pukua\nkeskimmäisen dynastian aikana, ja tein muistiinpanoja. Se oli hiukan\nkovaa purtavaa, se teidän luentonne, mutta minä sulatin sen. Kaiken\ntämän aineiston varassa olen sommitellut puvun. Se ei ole vielä oikein\nhyvä. Pyydän teitä tarkistamaan sitä. Tulkaa luokseni huomenna, hyvä\nherra. Tehkää se rakkaudesta Egyptiin. Se on sovittu. Siis huomenna.\nMinun täytyy jättää teidät nyt, äiti odottaa minua vaunuissa.\n\nVirkkaessaan nämä viimeiset sanat oli hän jo matkalla ulos; minä\nsaatoin häntä. Kun ehdin eteiseen, oli hän jo ulkona portailla, mistä\nhänen kirkas äänensä kantautui korviini:\n\n--- Huomenna! Avenue du Bois-de-Boulogne, villa Saïdin kulma.\n\n-- En mene ollenkaan tämän hupakon luokse, sanoin itsekseni.\n\nSeuraavana päivänä kello neljän aikaan soitin hänen hotellinsa porttia.\nPalvelija johti minut suunnattomaan lasikattoiseen halliin, johon oli\nkoottu suuret määrät tauluja ja marmorisia tai pronssisia kuvapatsaita;\nkiilloitettuja kantotuoleja täynnä posliinia; perulaisia muumioita;\nkaksitoista ihmismuotoista mannekiinia ja varuksin verhottuja hevosia,\njoiden satulassa ylpeili pitkä puolalainen ritari, jolla oli valkoiset\nsiivet selässä, ja ranskalainen ritari turnajaisasussa, jonka kypärää\nkoristi maalattu ja hunnutettu naisenpää suunnattomine päähineineen,\njollaisia kolmannellatoista vuosisadalla käytettiin. Tässä salissa\nkasvoi kokonainen metsä ruukkuihin istutettuja palmuja, ja keskellä\nrehenteli jättiläiskokoinen, kultainen Buddhan kuva. Jumalan jalkojen\njuuressa istui epäsiististi puettu vanha nainen raamattua lukien. Olin\nvielä kaikesta tästä ihmeellisestä häikäistynyt, kun neiti Morgan\ntyönsi syrjään purppurakankaisen oviverhon ja näyttäytyi valkoisessa\naamunutussa, joka oli reunustettu joutsenen untuvilla. Hän riensi minua\nkohden. Häntä seurasi kaksi suurta, pitkäkuonoista tanskalaista koiraa.\n\n-- Tiesin, että tulisitte, herra Pigeonneau.\n\nÄnkytin kohteliaisuuden:\n\n-- Miten saattaisikaan kieltää mitään niin ihastuttavalta naiselta?\n\n-- Oh, ei laisinkaan johdu kauneudestani, ettei minulta kielletä\nmitään. Mutta minulla on salaisia keinoja saada tottelemaan itseäni.\n\nSitten hän osoitti raamattua lukevaa vanhaa rouvaa:\n\n-- Älkää välittäkö hänestä, hän on äiti. En esittele teitä. Jos\npuhuttelisitte häntä, ei hän voisi vastata teille; hän kuuluu erääseen\nuskonlahkoon, joka kieltää kaiken tarpeettoman puheen. Se on muudan\nkaikkein uusimpia lahkoja. Jäsenet pukeutuvat säkkiin ja syövät\npuuvadeista. Nämä seremoniat miellyttävät kovin äitiäni. Mutta\nymmärrätte kai, että en ole pyytänyt teitä tulemaan tänne saadakseni\npuhella äidistäni teidän kanssanne. Puen päälleni egyptiläisen pukuni.\nSe ei kestä kauan. Katselkaa odotellessanne näitä pikkuesineitä.\n\nHän kehoitti minua istumaan erään kaapin eteen, joka sisälsi\nruumisarkun muumioineen, useita pieniä pystykuvia keskimmäisen\ndynastian ajoilta, muutamia kuoriaisia sekä katkelman eräästä kauniista\nhautauskäsikirjasta.\n\nYksin jäätyäni tarkastelin tätä papyrusta sitäkin suuremmalla\nmielenkiinnolla, koska sillä oli nimi, jonka olin jo lukenut eräästä\nsinetistä. Se oli kuningas Seti I:n kirjuri. Minä kiinnitin heti\nhuomiota muutamiin tämän asiakirjan omituisuuksiin. Olin istunut tähän\nteokseen syventyneenä, en tiedä täsmälleen kuinka kauan, kun\njonkinlainen vaisto ilmoitti minulle, että joku oli takanani.\n\nKäännyin ja näin ihmeellisen olennon, jonka pää oli koristettu\nkultaisella verkolla ja ruumis köytetty aivan valkoiseen, ahtaaseen\npukuun, joka muistutti tuppea ja toi esiin hänen vartalonsa puhtaan ja\nviattoman nuorekkuuden. Tämän tupen yllä riippui kevyt ruusun värinen\ntunikka, joka oli uumien kohdalta sidottu jalokivistä tehdyllä vyöllä\nja valui alas jalkoihin saakka symmetrisin poimuin. Käsivarret ja jalat\nolivat paljaat ja renkailla koristetut.\n\nHän seisoi edessäni pää hiukan kääntyneenä oikeaan olkapäähän päin,\npapitarmaisessa asennossa, mikä toi hänen kauneuteensa jonkin,\nsanoisinko jumalaisen vivahduksen.\n\n-- Mitä, huudahdin, tekö se olette, miss Morgan?\n\n-- Sikäli kuin en ole itse Neferou-Ra. Tiedättehän, Neferou-Ra Leconte\nde Lislen _La Beauté du Soleilissa_...\n\nVoici qu'elle languit sur son\n      lit virginal.\nTrès pâle, enveloppée avec\n      des fines toiles.\n\n[Ja hän riutuu neitsytvuoteellaan, kovin kalpeana, hienoihin lakanoihin\nkiedottuna.]\n\nMutta ei, sitä te ette tunne, ettehän lue koskaan runoutta. Se on joka\ntapauksessa kaunista, runous. No niin, ryhtykäämme työhön.\n\nVoitettuani hämmennykseni tein tuolle ihastuttavalle nuorelle naiselle\nmuutamia huomautuksia hänen puvustaan. Uskalsin sanoa vastalauseeni\nmuutamien yksityiskohtien johdosta, jotka loittonivat arkeologisesta\ntarkkuudesta. Ehdotin muutamia vyön hohtokivistä korvattaviksi\ntoisilla, jotka olivat enemmän käytännössä keskimmäisen dynastian\naikana. Lopulta asetuin jyrkästi vastustamaan eräänlaisen\nkennonmuotoisen, emaljisen soljen säilyttämistä. Tämä solki muodosti\nitse asiassa inhoittavan anakronismin. Sovimme siitä, että se oli\nkorvattava pieniin kultaisiin hylsyihin upotetuista kalliista kivistä\ntehdyllä korulla. Hän kuunteli huomautuksiani tavattoman opinhaluisena\nja osoittautui niin tyytyväiseksi, että pyysi minua jäämään\npäivälliselle. Minä kieltelin säännöllisiin tapoihini ja\nyksinkertaiseen ravintojärjestykseeni viitaten ja senjälkeen\nhyvästelin.\n\nOlin jo eteisessä, kun hän huusi minulle:\n\n-- No, onko pukuni tarpeeksi silmiinpistävä? Ettekö luule sen\närsyttävän muita naisia kreivitär W----n tanssiaisissa?\n\nMoinen puhe saattoi minut epämieluisalla tavalla kiihdyksiin. Mutta kun\nkäännyin, näin hänet vielä kerran ja jouduin uudelleen hänen\ntaikavoimansa lumoihin.\n\nHän kutsui minut takaisin.\n\n-- Herra Pigeonneau, hän sanoi, olette rakastettava mies. Tehkää\nminulle pieni satu, niin pidän paljon, paljon, paljon teistä.\n\n-- En osaa, vastasin.\n\nHän kohautti kauniita olkapäitään ja huudahti:\n\n-- Mitä hyötyä siis olisi tieteestä, ellei se opettaisi meitä tekemään\nsatuja? Te teette minulle sadun, herra Pigeonneau.\n\nPidin tarpeettomana toistaa ehdotonta kieltoani ja poistuin vastaamatta\nmitään.\n\nKohtasin ovella miehen, jolla oli assyyrialainen parta, tohtori\nDaoudin, jonka katse niin selittämättömällä tavalla oli saattanut minut\ninstituutissa pois suunniltani. Hän näytti nyt mitä arkipäiväisimmältä\nihmiseltä, ja minusta oli vastenmielistä kohdata hänet.\n\nKreivitär W----n tanssiaiset olivat noin neljätoista päivää vierailuni\njälkeen. En hämmästynyt lukiessani lehdestä, että kaunis miss Morgan\noli herättänyt huomiota puvullaan à la Neferou-Ra.\n\nEn kuullut enää hänestä puhuttavan koko vuoden 1886 loppupuolella.\nMutta kun jonakin päivänä uuden vuoden alussa istuin kirjoittaen\ntyöhuoneessani, toi eräs palvelija minulle kirjeen ja korin.\n\n-- Ne ovat miss Morganilta, sanoi hän minulle.\n\nJa hän poistui.\n\nAsetin korin pöydälleni; siitä kuului naukumista. Avasin korin; pieni\nkissanpoikanen hypähti siitä.\n\nSe ei ollut angorakissa. Se oli itämaista rotua, solakampi kuin meidän\nkissamme ja sikäli kuin saatoin päätellä hyvin samankaltainen kuin ne\nsen sukulaiset, joiden muumioita on löydetty niin suuret määrät\nhaudoista Theban läheltä karkeihin kangaspalasiin kapaloituina. Se\nravisteli itseään, katseli ympärilleen, köyristi selkäänsä, haukotteli,\nmeni sitten pois ja hieroi kehräten kylkeään jumalatar Pachtia vasten,\njoka seisoi pöydälläni solakkana, suorana ja hienokuonoisena. Vaikka\nolikin lyhytkarvainen ja väriltään tumma, oli kissa hyvin miellyttävä.\nSe näytti älykkäältä ja osoittautui mahdollisimman kesyksi. En\nsaattanut käsittää niin eriskummaisen lahjan tarkoitusta. Miss Morganin\nkirje ei ollut siinä suhteessa kovinkaan valaiseva. Se kuului näin:\n\n    'Paras herra.\n\n    Lähetän teille tässä pienen kissan, jonka tohtori Daoud on tuonut\n    mukanaan Egyptistä ja josta pidän hyvin paljon. Olkaa kiltti\n    sille ystävyydestä minua kohtaan. Baudelaire, suurin kaikista\n    ranskalaisista runoilijoista Stéphane Mallarmén jälkeen, on\n    sanonut:\n\n        Les amoureux fervents et les savants austères\n        Aiment également, dans leur mûre saison,\n        Les chats puissants et doux, orgueil de la maison,\n        Qui comme eux sont frileux, et comme eux sé dentaires.\n\n        [Tuliset rakastajat ja ankarat oppineet rakastavat\n        yhtälailla, kypsässä iässään, mahtavaa ja lempeätä\n        kissaa, kodin ylpeyttä, joka on niinkuin he vilunarka\n        ja hievahtamaton.]\n\n    Minun ei kai tarvitse muistuttaa teitä siitä, että teidän _täytyy_\n    kirjoittaa minulle satu. Ottakaa se mukaanne loppiaisena. Syömme\n    yhdessä päivällistä.\n\n                                                 Annie Morgan.\n\n    P. S. -- Pikku kissanne on nimeltään Porou.'\n\nTämän kirjeen luettuani katselin Porouta, joka istui takajaloillaan ja\nnuoleskeli Pachtin, jumalallisen sisarensa kuonoa. Se katseli\nvuorostaan minua, ja minun täytyy tunnustaa, ettei se ollut enimmän\nihmeissään meistä kahdesta.\n\nKysyin itsekseni:\n\n-- Mitä tämä merkitsee?\n\nMutta pian luovuin koettamastakin ymmärtää jotakin. On hyvin kilttiä\nminun puoleltani, sanoin itsekseni, haeskella jotakin tarkoitusta\nniistä hullutuksista, joita hysteerinen nuori tyttö keksii. Mutta nyt\non tehtävä työtä. Mitä tähän pikku eläimeen tulee, saa rouva Magloire,\nemännöitsijäni, pitää siitä huolta. Istuuduin jâlleen työpöytäni ääreen\njatkaakseni erästä kronologista teosta, joka herätti harrastustani\nsitäkin enemmän, kun se soi minulle tilaisuuden käsitellä hiukan\nkovakouraisesti mainiota virkaveljeäni herra Maspérota. Porou ei\npoistunut pöydältäni. Se istui takajaloillaan korviaan heristäen ja\nkatseli, miten kirjoitin. Uskomatonta, mutta minä en kyennyt tänä\npäivänä saamaan aikaan mitään arvokasta. Ajatukseni takertuivat\ntoisiinsa: mieleeni johtui vanhoja laulunpätkiä ja katkelmia tyhmistä\nsaduista. Menin makuulle jokseenkin tyytymättömänä itseeni. Seuraavana\npäivänä Porou istui jälleen pöydälläni tassujaan nuoleskellen. Tänäkin\npäivänä työni sujui huonosti; Porou ja minä kulutimme useimmat tunnit\ntoisiamme katsellen. Seuraava päivä kului samalla tavoin, samoin\nseuraava, lyhyesti, koko viikko. Minun olisi pitänyt olla pahoillani,\nmutta minun täytyy tunnustaa, että aloin vähitellen kantaa\nonnettomuuteni kärsivällisesti, vieläpä suhtautua siihen iloisin\nmielin. Kunniallinen mies turmeltuu hirvittävän nopeasti. Sunnuntaina,\nEpifanian päivänä, nousin ylös aivan iloisena ja hypähdin\nkirjoituspöytäni ääreen, jolla Porou tapansa mukaan istui ennen minua.\nOtin kauniin arkin valkoista paperia, kastoin kynän mustepulloon ja\nkirjoitin uuden ystäväni katsellessa suurin kirjaimin: _Silmäpuolen\nkaupunginlähetin onnettomuudet_. Ja kääntämättä katsettani Poroun\nsilmistä kirjoitin sitten koko päivän uskomattoman nopeasti jutelmaa,\njoka oli täynnä niin ihmeellisiä, niin naurettavia, niin kirjavia\nseikkailuja, että ne saattoivat minut itsenikin hyvälle tuulelle. Minun\nsilmäpuoli kaupunginlähettini erehtyi asioista ja teki itsensä\nsyypääksi mitä hullunkurisimpiin kommelluksiin. Aavistamattaan hän\nauttoi ahdingosta rakastavia pareja, jotka olivat joutuneet tukalaan\ntilanteeseen. Hän kuljetti kaappeja, joihin oli kätkeytynyt ihmisiä. Ja\nnämä joutuivat vieraisiin asuntoihin ja pelästyttivät kuoliaiksi\nvanhoja naisia. Mutta kuinka voisin selostaa niin hupaista kertomusta?\nPurskahdin nauruun hyvinkin kaksikymmentä kertaa kirjoittaessani sitä.\nVaikkei Porou puolestaan nauranutkaan, oli hänen vakava ulkomuotonsa\nsensijaan yhtä huvittava kuin iloisimmat ilmeet. Kello oli seitsemän\nillalla, kun kirjoitin tämän viehättävän tekeleen viimeiset rivit.\nViimeisten tuntien aikana olivat huonetta valaisseet ainoastaan Poroun\nfosforinhehkuiset silmät. Olin kirjoittanut pimeässä yhtä helposti kuin\noivallisen lampun valossa. Kun satuni oli onnellisesti lopussa, minä\npukeuduin; otin ylleni mustan frakin ja valkoisen kaulaliinan, sen\njälkeen sanoin jäähyväiset Poroulle, juoksin kevyesti portaita alas ja\nryntäsin kadulle. En ollut kulkenut kahtakymmentä askeltakaan, kun\ntunsin jonkun tarttuvan käsivarteeni.\n\n-- Minne juoksette mokomalla kiireellä, setä, aivankuin unissakävijä?\n\nKysymyksen teki veljenpoikani Marcel, kunnollinen ja älykäs nuori mies,\nLa Salpêtrièren oppilas. Sanotaan, että hän tulee onnistumaan hyvin\nlääkärinä. Hänellä olisikin todella hyvin hyvä pää, jos hän vain voisi\npitää oikullista mielikuvitustaan ohjissa.\n\n-- Niin, vastasin, olen matkalla miss Morganin luokse mukanani satu,\njonka olen kirjoittanut.\n\n-- Kuinka, setäni, te kirjoitatte satuja, ja te tunnette miss Morganin?\nTunnetteko myöskin tohtori Daoudin joka seuraa häntä kaikkialle?\n\n-- Empiirikon, silmänkääntäjän.\n\n-- Aivan varmaan, setäni, mutta varmaa on myöskin, että hän on tavaton\nkokeilija. Ei Bernheimin eikä Liégeoisin eikä edes Charcotin ole\nonnistunut aiheuttaa ilmiöitä, joita hän saa aikaan pelkällä\ntahdollaan. Hän harjoittaa hypnotismia ja suggestiota ilman kosketusta,\nilman suoranaista vaikutusta, käyttäen meedionaan eläintä. Enimmäkseen\nhän käyttää kokeiluissaan lyhytkarvaisia kissanpoikasia. Näin hän\nmenettelee: hän suggeroi kissan tekoon, mihin tahansa, senjälkeen hän\nlähettää kissan korissa sille henkilölle, jonka suhteen hän tahtoo\ntehdä kokeen. Eläin välittää vastaanottamansa suggestion, ja tämän\neläimen vaikutuksen alaisena potilas suorittaa kaiken, mitä kokeilija\non käskenyt.\n\n-- Onko se totta, poikaseni?\n\n-- Se on totta, setäni.\n\n-- Ja millä tavoin miss Morgan on osallisena näissä somissa\nkokeiluissa?\n\n-- Miss Morgan, setäni, antaa Daoudin puuhailla omaan laskuunsa ja\nkäyttää hyväkseen hypnotismia ja suggestiota houkutellakseen ihmisiä\ntyhmyyksiin, ikäänkuin hänen kauneutensa ei riittäisi siihen.\n\nEn kuunnellut häntä kauemmin. Vastustamaton voima veti minua miss\nMorganin luokse.\n\n\n\n\nMITEN MINÄ KESKUSTELIN AAVEEN KANSSA AAKKOSTEN SYNNYSTÄ\n\n\nKirjoitin yön hiljaisuudessa, olin kirjoittanut jo monta tuntia.\nLamppuni varjostin sai valon lankeamaan kirjoituspöydälle, mutta varjot\nlepäsivät tummina kirjoilla, jotka kerroksittain verhoavat työhuoneen\nneljää seinää. Sammuvan tulen viimeiset rubiinit kimaltelivat tuhassa.\nTupakansavu uiskenteli ilmassa tiheinä pilvinä; viime savukkeeni oli\nedessäni tuhkakupissa, tuhkaröykkiön päällä, ja ruokki kapeaa, sinistä\nsavupatsasta, joka nousi suoraan ylös ilmaan. Ja tämän huoneen\nvarjoissa oli jotakin salaperäistä, sillä saattoi hämärästi tuntea\nkirjojen nukahtaneiden sielujen läsnäolon. Kynäni nukkui sormieni\nlomassa, ja minä istuin joitakin hyvin vanhoja asioita ajatellen, kun\neräs kummallinen ilmiö astui esiin paperossini savusta ikäänkuin jonkin\nmaagillisen yrtin häyryistä: hänen kähärä tukkansa, hänen pitkulaiset\nja loistavat silmänsä, hänen kyömy nenänsä, hänen paksut huulensa,\nhänen musta partansa, joka oli käherretty assyyrialaiseen tapaan,\nhänen ihonvärinsä, joka muistutti vaaleaa pronssia, kavaluuden ja\njulman aistillisuuden ilme hänen kasvoillaan, hänen vanttera\nruumiinrakenteensa ja hänen upea pukunsa -- kaikki viittasi niihin\naasialaisiin, joita helleenit nimittivät barbaareiksi. Päässään hänellä\noli kalan pään muotoinen ja ylenmäärin tähdillä koristettu myssy.\nHänen pukunsa oli purppurakangasta, johon oli ommeltu eläinten\nkuvia, ja toisessa kädessään hänellä oli airo, toisessa muutamia\nkirjoitustauluja. En ollenkaan hämmästynyt hänet nähdessäni. Ei mikään\nole luonnollisempaa kuin se, että aave ilmestyy kirjastoon. Missä\npitäisi kuolleiden varjojen näyttäytyä ellei niiden merkkien keskellä,\njotka säilyttävät muiston heidän elämästään? Pyysin muukalaista\nistuutumaan. Hän ei tehnyt elettäkään noudattaakseen kehoitustani.\n\n-- Älkää välittäkö minusta, hän sanoi, pyydän, olkaa kuin minä en\nolisikaan täällä. Olen tullut katsomaan, mitä te siinä kirjoitatte\nhuonolle paperillenne. Se huvittaa minua; ei niin, että pienimmälläkään\ntavalla huolisin niistä aatteista, joita te mahdollisesti voitte\nilmaista. Mutta kirjaimet, joita te piirrätte, kiinnittävät\näärettömästi mieltäni. Sillä huolimatta niistä muutoksista, joiden\nalaisia ne ovat olleet niinä kahdeksana kolmatta vuosisatana, joiden\najan ovat olleet käytännössä, eivät kynästänne valuvat kirjaimet ole\nminulle suinkaan outoja. Tunnen tämän B:n, jota minun aikanani\nnimitettiin _bethiksi_, mikä merkitsee _taloa_. Tuossa on L, jota me\nnimitimme _lamedïksi_, koska se oli keihäänkärjen muotoinen. Tämä G\npolveutuu meidän kamelinkaulan muotoisesta _gime'listämme_, ja tämä A\ntulee meidän _alephis'tamme_ ja muistuttaa häränpäätä. Mitä tulee\nD:hen, jonka näen tuossa, esittäisi se yhtä luonnonmukaisesti kuin\n_daleth_, josta se johtuu, erämaan hiekalle pystytetyn teltan\nkolmionmuotoista oviaukkoa, ellette olisi kaariviivalla pyöristäneet\nmuotoa, mikä tällä merkillä oli paimentolaiselämän varhaisimpina\naikoina. Te olette muodostelleet tätä _dalethia_. niinkuin kaikkia\nmuitakin aakkosteni kirjainmerkkejä. Mutta en soimaa teitä siitä.\nOlette tehnyt sen aikaa säästääksenne. Aika on kallisarvoista. Aika, se\non kultahiekkaa, norsunhampaita ja strutsinsulkia. Täytyy hetkeäkään\nmenettämättä purjehtia merta ja tehdä kauppaa rikkauksia voittaakseen,\njotta voidaan vanhentua onnellisina ja kunnioitettuina.\n\n-- Hyvä herra, sanoin hänelle, niin hyvin ulkomuodostanne kuin\npuheestannekin päätellen pitäisi teidän olla vanha foinikialainen.\n\nHän vastasi rauhallisesti:\n\n-- Minä olen Kadmus, tai oikeammin hänen varjonsa.\n\n-- Siinä tapauksessa, vastasin, teitä ei ole olemassa. Te olette\ntarunomainen ja vertauskuvallinen henkilö. Sillä on mahdotonta uskoa\nkaikkea, mitä kreikkalaiset ovat teistä kertoneet. He sanovat, että te\nsurmasitte Areksen lähteen partaalla lohikäärmeen, joka syyti\nnielustaan tulenliekkejä, että te tempasitte hampaat tämän hirviön\nkidasta ja että te kylvitte ne maahan, josta ne kasvoivat esiin\nasestettujen miesten hahmossa. Sellaisethan ovat satuja, ja te itse,\nhyvä herra, kuulutte tarun alueelle.\n\n-- Eihän ole mahdotonta, että on aikojen kuluessa tultu niin pitkälle\nja että nuo suuret lapset, joita te nimitätte kreikkalaisiksi, ovat\nsekoittaneet minun historiani taruihin, minä uskon sen täydellisesti;\nmutta siitä en ole lainkaan huolissani. En ole koskaan välittänyt\nsiitä, mitä minusta ajateltaisiin kuolemani jälkeen; minun pelkoni ja\ntoivoni ei koskaan kulkenut yli sen elämän rajan, josta me nautimme\nmaan päällä ja joka vielä nytkin on ainoa elämä, minkä tunnen. Sillä en\nvoi sanoa elämäksi tätä harhailemista kirjaston pölyssä tai muutamaa\naivan pikaista ilmestymistä hra Ernest Renanille tai hra Philippe\nBergerille. Ja tämä varjoelämä tuntuu minusta sitäkin surkeammalta, kun\nelämäni maan päällä oli täynnä toimeliaisuutta ja kaikenlaisia\nharrastuksia. En tosin huvitellut kylvämällä lohikäärmeen hampaita\nBoiotian peltoihin, mikäli näillä hampailla ei tarkoiteta sitä vihaa ja\nsitä kateutta, mitä rikkauteni ja mahtini herättivät Kytheran\npaimenissa. Olen harjoittanut merenkulkua koko elämäni ajan.\nAluksellani, jonka keulavantaassa oli punainen ja eriskummaisen\nmuotoinen kääpiö, aarteitteni vartija, olen kyntänyt kaikkia meriä ja\nlaskenut kaikille rannikoille pitäen silmällä seitsemää Kabiria, jotka\npurjehtivat yli taivaan kimmeltävin pursin, ja suunnaten kulkuni sen\nliikkumattoman tähden mukaan, jota kreikkalaiset nimittivät minua\najatellen foinikialaiseksi tähdeksi; olen noutanut kultaa Kolkhiista,\nrautaa Khalybeesta, helmiä Ophirista, hopeaa Tartasosta; Boiotiasta\nolen noutanut rautaa, lyijyä, sinooberia, hunajaa ja pikeä; olen\nastunut yli maailman rajojen ja kulkenut valtameren usvien halki aina\nbrittein synkälle saarelle asti, ja kun palasin sieltä, olin vanha ja\nhiukseni olivat valkoiset, ja minä olin tullut rikkaaksi siitä tinasta,\njota egyptiläiset, helleenit ja Italian kansat ostivat minulta maksaen\nsiitä samanpainoisen määrän kultaa. Välimeri oli silloin minun\nsisämereni. Olen perustanut sadoittain kauppapaikkoja sen vielä\nasumattomille rannikoille, ja tuo kuuluisa Theba on ainoastaan\nlinnoitus, jossa säilytin kultaa. Tapasin Kreikassa kauriinsarvilla ja\nkiviliuskoilla asetettuja villejä. Annoin heille pronssin, ja minun\nvälitykselläni he ovat oppineet tuntemaan kaikki taiteet.\n\nSekä hänen katseessaan että hänen sanoissaan saattoi huomata loukkaavaa\ntunteettomuutta, ja minä vastasin hänelle epäystävällisesti:\n\n-- Oh, te olette ollut toimelias ja älykäs kauppamies. Mutta mikään ei\nollut teistä arveluttavaa, ja tilaisuuden tullen te esiinnyitte oikeana\nmerirosvona. Kun te nousitte maihin Kreikan rannikolle tai jollekin\nsaarelle, levititte te rannalle koruja ja kallisarvoisia kankaita, ja\nkun maan tyttäret tulivat vastustamattoman kiusauksen vetäminä,\nyksinään ja vanhempiensa tietämättä rannalle katselemaan noita\nkaivattuja esineitä, veivät merimiehenne pois nämä tytöt, jotka turhaan\nparkuivat ja vuodattivat kyyneleitä, ja heidät heitettiin sidottuina ja\nvapisevina teidän aluksenne pohjalle punaisen kääpiön vartioitaviksi.\nEttekö te ja väkenne ryöstäneetkin juuri tällä tavalla nuorta Ioa,\nkuningas Inakhoon tytärtä, myydäksenne hänet Egyptiin?\n\n-- Se on hyvin mahdollista. Tämä kuningas Inakhos oli pienen\nvilliheimon päämies. Hänen tyttärensä oli valkoinen, ja hänellä olivat\nhienot ja puhtaat piirteet. Sivistyneiden kansojen ja villi-ihmisten\nsuhde on kaikkina aikoina ollut sama.\n\n-- Se on totta; mutta teidän foinikialaisenne ovat tehneet ryöstöjä;\njotka ovat historiassa vertojaan vailla. He eivät häikäilleet varastaa\nruumisarkuista ja ryöstää Egyptin kuninkaiden hautakammioista\nrikastuttaakseen kalmistojaan Gebalissa.\n\n-- Sanokaapa rehellisesti, hyvä herra, onko mielestänne laitaa soimata\ntuolla tavoin niin ammoisina aikoina elänyttä miestä, että jo Sofokles\nnimitti häntä vanhaksi Kadmukseksi? Olemme tuskin jutelleet keskenämme\nviittä minuuttia tässä teidän työhuoneessanne, ja te olette jo\nunohtanut, että minä olen kahdeksankolmatta vuosisataa vanhempi kuin\nte. Muistakaa, rakas herra, että minä olen vanha kananealainen, jota ei\nsovi häväistä muutamien muumioarkkujen ja joidenkin Egyptin tai Kreikan\nvilleiltä ryöstettyjen tyttöjen tähden. Ihailkaa mieluummin älyni\nvoimaa ja taideteollisuuteni tuotteiden kauneutta. Olen puhunut teille\naluksistani. Saattaisin myöskin kiinnittää huomiotanne karavaaneihini,\njotka kulkivat Yemeniin noutamaan suitsutusta ja myrrhaa, jotka hakivat\nryytejä ja jalokiviä Harrarista, norsunluuta ja kiiltopuuta Etiopiasta.\nMutta toimintahaluni ei näkynyt ainoastaan kaupan ja tavaran vaihdon\nalalla. Olin ehtinyt pitkälle teollisuudessa tuona aikana, jolloin\nmaailma ympärilläni vielä uinaili raakalaisuudessa. Minä jalostin\nmetalleja, minä värjäsin kankaita, minä puhalsin lasia ja hioin\njalokiviä, minä harjoitin nerokkaasti kaikkia näitä taitoja, jotka ovat\ntulen lapsia ja niin ihmeellisiä, että niitä voisi pitää taikuutena.\nKatsokaa maljoja, jotka olen siselöinyt, ja ihailkaa vanhan\nkananealaisen juvelisepän käsistä lähteneiden töiden erinomaista\naistikkuutta. Enkä ollut maanviljelijänäkään vähemmän ihailtava.\nLibanonin ja meren välillä sijaitsevasta kapeasta maakaistaleesta tein\nlumotun puutarhan. Vielä nykyisinkin on siellä vesisäiliöitä, jotka\nminä olen kaivanut. Eräs teidän mestareistanne on sanonut: \"Kaananin\nmies yksin osasi salvaa viinikuurnia ikuisuutta varten.\" Oppikaa\ntuntemaan paremmin vanhaa Kadmusta! Olen vienyt kaikki Välimeren kansat\nkivikaudesta pronssikauteen. Olen opettanut teidän kreikkalaisillenne\nkaikkien taiteiden alkeet. Sen viljan, viinin ja niiden vuotien sijaan,\njoita he toivat minulle, annoin heille maljoja, joiden kupeessa\nkyyhkyset suutelivat toisiaan, ja pieniä savikuvia, joita he sitten\novat mukailleet ja muodostelleet oman makunsa mukaan. Vihdoin annoin\nheille aakkoset, joita vailla he eivät olisi voineet merkitä muistiin\neikä edes kypsyttää ajatuksia, joita te ihailette. Tämän kaiken on\nvanha Kadmus tehnyt. Eikä hän ole tehnyt sitä rakkaudesta ihmissukuun\neikä liioin voittaaksensa turhaa kunniaa, vaan rakkaudesta hyötyyn ja\npitäen silmällä ilmeistä ja varmaa etua. Hän on tehnyt sen tullakseen\nrikkaaksi ja koska hän tahtoi vanhoilla päivillään juoda viiniä\nkultaisista maljoista hopeiselta pöydältä ja nähdä ympärillään\nvalkoisia naisia, jotka tanssivat hekumallisia tansseja ja soittavat\nharppua. Sillä vanha Kadmus ei usko hyvyyteen eikä hyveeseen. Hän\ntietää, että ihmiset ovat huonoja ja että jumalat, jotka ovat\nmahtavampia, ovat myöskin ilkeämpiä. Hän pelkää heitä; hän koettaa\nhyvitellä heitä verisin uhrein. Hän ei rakasta heitä. Kuvaan itseni\nsellaiseksi kuin olen. Mutta muistakaa, että jos en olisi etsinyt\nvoimakkaita aistinautintoja, en olisi tehnyt työtä rikastuakseni enkä\nsilloin olisi liioin keksinyt niitä taiteita, jotka vieläkin tuottavat\nteille nautintoja. Ja vihdoin, rakas herra, koska teillä ei ole ollut\ntarpeeksi kykyä tullaksenne kauppiaaksi ja olette sentähden ruvennut\nkirjailijaksi ja kyhäätte kreikkalaisten tavoin kirjoituksia kokoon,\ntulee teidän kunnioittaa minua niinkuin jotakin jumalaa, minua jota\nsaatte kiittää aakkosista. Minä olen keksinyt ne. Ymmärtänette kai,\nettä olen luonut ne ainoastaan kauppaani helpoittaakseni, vähääkään\naavistamatta, mihin kirjalliset kansat niitä jo ovat käyttäneet. Mutta\nminä tarvitsin yksinkertaista ja nopeaa järjestelmää merkitäkseni\nmuistiin kaiken, mitä minun piti muistaa. Olisin kernaasti ottanut sen\nnaapureiltani, sillä olin tottunut ottamaan heiltä kaiken, mikä\nsoveltui minulle. En ollenkaan kerskaile alkuperäisyydellä; kieleni on\nseemiläisten, kuvanveistotaiteeni on osittain egyptiläistä, osittain\nbabylonialaista. Jos olisi ollut valmiina jokin käyttökelpoinen\njärjestelmä, en olisi ollenkaan vaivautunut keksimään mitään uutta\ntällä alalla. Mutta minun tarvettani eivät tyydyttäneet niiden kansojen\nhieroglyfit, joita te nyt, tuntematta heitä, nimitätte hittiiteiksi eli\nheettiläisiksi, eivätkä egyptiläisten pyhät kirjainmerkit. Ne olivat\nmonimutkaisia ja ikäviä kirjoitustapoja, jotka soveltuivat paremminkin\ntemppeleiden seinille ja haudoille piirrettäviksi kuin kauppiaan\nkirjoitustauluille merkittäviksi. Egyptiläisten kirjureiden\nkirjainkirjoitukseen olisi, vaikkapa sitä olisikin lyhennetty ja tehty\nsujuvammaksi, jäänyt liiaksi alkuperäisen tyypin raskautta, sekavuutta\nja epäselvyyttä. Järjestelmä oli kokonaisuudessaan kehno.\nYksinkertaistetutkin hieroglyfit olisivat yhtäkaikki jääneet\nhieroglyfeiksi, siis kauhean mutkikkaiksi. Tiedättehän, miten\negyptiläiset sekoittavat hieroglyfeissään, sekä täydellisissä että\nlyhennetyissä, käsitteiden merkkejä ja äänteiden merkkejä toisiinsa.\nNeronleimahduksen avulla otin kaksikolmatta näistä erilaisista\nmerkeistä ja tein niistä kaksikolmatta kirjaimistoni kirjainta.\nKirjaimet ovat merkkejä, joista jokainen vastaa yhtä ainoata äännettä\nja joita nopeasti ja helposti yhdistelemällä on mahdollista tarkoin\nilmaista kaikkia äänneyhtymiä! Eikö se ollutkin nokkelaa?\n\n-- Oli, epäilemättä se oli nokkelaa, vieläpä nokkelampaa kuin\nluulettekaan. Ja me olemme teille kiitollisuudenvelassa verrattoman\narvokkaasta lahjasta. Sillä ilman aakkosia ei olisi puheen täsmällistä\nmuistiinmerkintää, ei mitään tyyliä, ei mitään abstraktsioneja, ei\nmitään terävää filosofiaa. Olisi yhtä mieletöntä ajatella Pascalin\nkirjoittavan _Provinciales_-teoksensa kiilakirjoituksella kuin uskoa,\nettä hylje puraisi olympolaista Zeus-jumalaa. Kauppakirjanpitoa varten\nkeksitystä foinikialaisesta kirjaimistosta on koko maailmassa tullut\ntäydellinen ja välttämätön ajatuksen työase, ja sen muutosten historia\nliittyy mitä läheisimmin ihmishengen kehityksen historiaan. Teidän\nkeksintönne on äärettömän kaunis ja arvokas, mutta se oli kuitenkin\nepätäydellinen. Sillä te ette ollut ajatellut vokaaleja, ja kekseliäät\nkreikkalaiset ottivat ne huomioon. Heidän tehtävänään tässä maailmassa\noli tehdä kaikki täydelliseksi.\n\n-- Vokaalit... sanonpa teille, että minulla on aina ollut huono tapa\nsekoittaa ne toisiinsa ja ääntää ne epäselvästi. Olette ehkä huomannut\nsen tänä iltana: vanha Kadmus puhuu hiukan kurkkuunsa.\n\n-- Minä annan sen hänelle anteeksi, melkeinpä annan hänelle anteeksi\nsenkin, että hän ryösti Io-neidon, koska hänen isänsä kerta kaikkiaan\noli vain villiliudan päämies ja kantoi valtikan asemesta terävällä\npiikivisirulla leikkaeltua kauriinsarvea kädessään. Vieläpä annan\nhänelle anteeksi senkin, että hän opetti köyhille kunnon\nboiotialaisille bakkantien mielettömät tanssit, annan hänelle kaiken\nanteeksi sentähden, että hän antoi Kreikalle ja maailmalle\nihmeellisimmän kaikista talismaneista, foinikialaisen kirjaimiston\nkaksikolmatta kirjainta. Näistä kahdestakymmenestäkahdesta kirjaimesta\novat syntyneet kaikki maailman kirjaimistot. Tämän maan päällä ei ole\nainoatakaan ajatusta, joita ne eivät voisi kiinnittää paperille ja\nsäilyttää. Teidän aakkosistanne, jumalainen Kadmus, ovat lähtöisin\nkreikkalaiset ja italialaiset kirjoitusjärjestelmät, ja niistä ovat\nsyntyneet kaikki seemiläiset kirjoitustavat aramean kielestä ja\nhepreasta lähtien aina syyrian ja arabian kieliin saakka. Ja tämä sama\nfoinikialainen kirjaimisto on ollut isänä hymiaritiselle ja\netiopialaiselle kirjaimistolle ja kaikille keski-Aasian\nkirjaimistoille, zendille ja pehlville, vieläpä intialaiselle\nkirjaimistollekin, joka taas on antanut elämän devanâgarille ja\nkaikille eteläisen Aasian kirjaimistoille. Millainen onni! Millainen\nmäärätön menestys! Tätä nykyä ei koko maan pinnalla ole ainoatakaan\nkirjoitustapaa, mikä ei olisi Kadmuksen kirjaimistosta peräisin.\nJokainen joka tässä maailmassa kirjoittaa sanankin, on velkaa\nkananealaisille kauppiaille. Tätä ajatellessani minua haluttaisi suoda\nteille, herra Kadmus, kaikkein suurimmat kunnianosoitukset, enkä tiedä,\nkuinka voisin palkita teille suosion, minkä olette osoittanut minulle\nviettämällä yöllisen hetken työhuoneessani, te, Baal Kadmus, aakkosten\nkeksijä!\n\n-- Paras herra, noudattakaa kohtuutta ihailussanne. Minä olen oikein\ntyytyväinen pikku keksintööni. Mutta vierailuni ei saata millään\ntavalla erityisesti imarrella teitä. Minä kuolen ikävään nyt, kun\nminusta on tullut tyhjä varjo enkä voi enää myydä tinaa, kultahiekkaa\nenkä norsunhampaita ja kun minun täytyy tyytyä tämän maan päällä, jossa\nherra Stanley nyt kaukaa seuraa minun esimerkkiäni, silloin tällöin\nkuluttamaan tuokio pakinoimalla joidenkin oppineiden tai uteliaiden\nkanssa, jotka suvaitsevat välittää minusta. Luulen kuulevani kukon\nkiekuvan, hyvästi ja koettakaa tulla rikkaaksi; rikkaus ja valta on\nmaailmassa ainoa hyvä.\n\nHän puhui ja katosi. Tuleni oli sammunut, yökylmä alkoi hätyyttää\nminua, ja pääni oli kovin kipeä.\n\n\n\n\nNAPOLEON VÄLIMERELLÄ\n\n\nJoskus pitkinä iltoina kertoi kenraali meille kummitusjuttuja,\nja siinä lajissa hän oli hyvin taitava.\n\n                           (Mémoires du comte Lavallette.)\n\nBonaparte ei ollut kolmeen kuukauteen saanut tietoja Euroopasta, ja\nsenvuoksi hän Saint-Jean-d'Acresta palattuaan lähetti ottomaanien\namiraalin luokse asiamiehen muka neuvottelemaan vankienvaihtamisesta,\nmutta itse asiassa toivoen, että sir Sidney Smith pidättäisi matkan\nvarrella tämän upseerin ja antaisi hänelle tietoja viimeisistä\ntapahtumista, jos ne, niinkuin saattoi aavistaa, olivat tasavallalle\nepäedullisia. Kenraalin laskelmat pitivät paikkansa. Sir Sidney antoi\ntuoda lähettilään laivaansa ja otti hänet kohteliaasti vastaan.\nPuheisiin ryhdyttyään hän onki viipymättä selville, ettei\nSyyrian-armeija ollut saanut viestejä eikä ylimalkaan mitään tietoja.\nHän osoitti sanomalehtiä, jotka olivat levällään pöydällä, ja\nvahingoniloisen rakastettavasti kehoitti hän upseeria ottamaan ne\nmukaansa.\n\nBonaparte vietti yön lukemalla niitä teltassaan. Aamulla hän oli tehnyt\npäätöksensä. Hän palaisi Ranskaan kootakseen käsiinsä pirstotun vallan.\nJospa hän vain saisi astua jalallaan tasavallan alueelle, niin hän\nlakaisisi pois tuon heikon ja häpeämättömän hallituksen, joka jätti\nisänmaan narrien ja roistojen käsiin, ja sen jälkeen hän yksin ottaisi\nhaltuunsa vapaiksi jääneet paikat. Tämän aikeen toteuttaakseen hänen\ntäytyi purjehtia vastatuuleen poikki Välimeren, joka oli täynnä\nenglantilaisia risteilijöitä. Mutta Bonaparte näki ainoastaan päämäärän\nja onnellisen tähtensä. Kumma kyllä oli hänen onnistunut saada\ndirektorion suostumus lähteä Egyptin-armeijasta ja nimittää itse\nseuraajansa.\n\nHän kutsui luokseen amiraali Gantheaumen, joka laivaston tuhoutumisesta\nsaakka oli oleskellut kenraalin leirissä, ja käski hänen heti salaa\nmiehittää kaksi venetsialaista fregattia, jotka olivat Aleksandrian\nsatamassa, ja viedä ne eräälle rannikon kohdalle, jonka hän osoitti\namiraalille. Itse hän luovutti sinetöidyllä kirjeellä ylipäällikkyyden\nkenraali Kléberille ja lähti Marabutlahteen muka tarkastusmatkalle,\nmukanaan eskadroona henkivartioväkeään. Kun hän fructidor-kuun\nseitsemännen päivän iltana vuonna VII saapui tienristeykseen, johon\nmeri näkyi, hän kohtasi äkkiä kenraali Menoun, joka oli palaamassa\nAleksandriasta saattojoukon keralla. Koska Napoleonin ei ollut enää\nmahdollista säilyttää salaisuutta eikä hänellä liioin ollut siihen\nsyytäkään, hyvästeli hän nopeasti sotilaitaan, kehoitti heitä\nkäyttäytymään Egyptissä hyvin ja lisäsi:\n\n-- Jos minun onnistuu astua jalallani Ranskan alueelle, on\nlörpöttelijöiden valta lopussa!\n\nHän näytti puhuvan siten mielijohteesta ja ikäänkuin tahtomattaan.\nMutta tämä selitys oli tarkoitettu puolustamaan hänen pakoaan ja\nantamaan aavistuksen hänen tulevasta vallastaan.\n\nHän hypähti venheeseen, joka yön tullen liukui fregatti \"La Muironin\"\nkupeelle. Amiraali Gantheaume otti hänet vastaan lippunsa alle näin\nsanoen:\n\n-- Minä ohjaan teidän tähtenne turvin.\n\nJa hän antoi heti lisätä purjeita. Kenraalin mukana olivat hänen\nadjutanttinsa Lavallette sekä Monge ja Berthollet. Fregatti \"La\nCarrèressa\", joka saattoi \"La Muironia\", olivat kenraalit Lannes\nja Murat, molemmat haavoittuneina, herrat Denon, Costaz ja\nParceval-Grandmaison.\n\nLähdön jälkeen tuuli tyyntyi. Amiraali ehdotti, että palattaisiin\nAleksandriaan, jottei heitä aamulla nähtäisi Abukiristä käsin, jossa\nvihollislaivasto oli ankkurissa. Uskollinen Lavallette rukoili\nkenraalia noudattamaan tätä neuvoa. Mutta Bonaparte osoitti merta\nkohden:\n\n-- Olkaa huoletta, me ennätämme ohi.\n\nKeskiyön jälkeen alkoi tuuli puhaltaa. Laivue oli aamulla\nsilmänkantamattomissa. Bonaparten käyskennellessä yksinään kannella\nedestakaisin lähestyi Berthollet häntä virkkaen:\n\n-- Kenraali, te olitte oikeassa sanoessanne Lavallettelle, että olkaa\nhuoletta ja että me ennätämme ohi.\n\nBonaparte hymyili:\n\n-- Tahdoin rauhoittaa heikkoa miestä, joka on minulle uskollinen. Mutta\nteille, Berthollet, jolla on voimakkaampi luonne, puhun toisin.\nTulevaisuus on epävarma. On otettava huomioon ainoastaan nykyisyys.\nTäytyy samalla kertaa uskaltaa ja harkita ja sitten jättää muu sattuman\nhuomaan.\n\nJa hän mutisi askeleitaan jouduttaen: -- Uskaltaa... harkita... olla\npitämättä itsepintaisesti kiinni laaditusta suunnitelmasta... väistyä\nolosuhteiden tieltä ja antaa niiden johtaa itseään. Käyttää edukseen\npienimpiäkin tilaisuuksia samaten kuin suuria tapahtumia. Olla\ntekemättä enemmän kuin voi tehdä, mutta tehdä kaikki minkä voi.\n\nKun kenraali päivällisen aikaan nuhteli Lavallettea hänen\nedellisenä päivänä osoittamastaan pelkuruudesta, adjutantti vastasi\npelkäävänsä nyt muita seikkoja, jotka eivät suinkaan olleet vähemmän\nhuolestuttavia. Hän tahtoi tunnustaa ne häpeilemättä, sillä oli kysymys\nBonaparten ja niinmuodoin myöskin Ranskan ja maailman kohtalosta. Hän\nsanoi:\n\n-- Sir Sidneyn sihteeri on lausunut, että komentajan mielestä on\nhyvin edullista piirittää näkymättömissä. Koska tunnemme hänen\nmenettelytapansa ja luonnonlaatunsa, täytyy meidän olla valmiina\nkohtaamaan hänet tiellämme minä hetkenä hyvänsä. Ja siinä\ntapauksessa...\n\nBonaparte keskeytti:\n\n-- Ette kai epäile sitä, että neuvokkuutemme ja toimintatapamme\npäästävät meidät siinä tapauksessa pälkähästä. Mutta te osoitatte\ntuolle nuorelle houkkiolle liian suuren kunnian uskoessanne hänen\nkykenevän toimimaan menestyksellisesti ja suunnitelman mukaan. Smithin\ntulisi olla polttolaivan kapteeni.\n\nBonaparte arvosteli tätä pelättyä miestä, jonka oli onnistunut\npettää häntä Saint-Jean-d'Acren luona, hyvin puolueellisesti --\ntodennäköisesti siksi, että suuri tappio tuntui hänestä vähemmän\nraskaalta, jos se voitiin panna sattuman eikä ihmisneron tiliin.\n\nAmiraali kohotti kätensä ikäänkuin olisi tahtonut ottaa taivaan\npäätöksensä todistajaksi:\n\n-- Jos me kohtaamme joitakin englantilaisia risteilijöitä, niin menen\n\"La Carrèreen\", ja saatte luottaa siihen, että minä annan heille\ntarpeeksi tekemistä, jotta \"La Muironille\" jää aikaa päästä pakoon.\n\nLavallette aikoi juuri vastata. Häntä halutti kovin sanoa amiraalille,\nettä \"La Muiron\" oli huono purjehtija ja tuskin kykeni käyttämään\nhyödykseen etumatkaa, minkä saattoi saada. Mutta hän pelkäsi\npahastuttavansa ja salasi levottomuutensa. Bonaparte arvasi kuitenkin\nhänen ajatuksensa. Hän sanoi Lavalletten takinnappiin tarttuen:\n\n-- Lavallette, te olette kunnon mies. Mutta teistä ei tule koskaan\nkunnon sotilasta. Te ette riittävästi arvosta tilanteen etuja, ja te\nkiinnitätte huomionne vastuksiin, joita ei voida poistaa. Meidän\nvallassamme ei ole tehdä tästä fregatista nopeakulkuista alusta. Mutta\ntäytyy ottaa huomioon, että miehistöä elähdyttävät mitä parhaimmat\ntunteet ja että se kykenisi tarpeen tullen tekemään ihmeitä. Te\nunohdatte, että fregatin nimi on \"La Muiron\". Olen itse antanut sille\ntuon nimen. Olin Venetsiassa. Ja minua pyydettiin silloin vihkimään\nvastavarustettua fregattia, ja käytin tilaisuutta hyväkseni\nkunnioittaakseni erästä minulle rakasta muistoa -- nimittäin\nadjutanttini, joka kaatui Arcolen sillalla tahtoessaan ruumiillaan\nsuojella kenraaliaan kartessisateelta. Tämä alus on nyt vievä meidät\nRanskaan. Ettekö usko, että nimi on hyvä enne?\n\nTovin kuluttua hän singahdutti vielä muutamia hehkuvia sanoja\nsytyttääkseen ympäristössä rohkeutta. Sitten hän sanoi tahtovansa mennä\nlevolle. Seuraavana päivänä saatiin tietää hänen päättäneen\nenglantilaisia välttääkseen luovia neljän tai viiden viikon ajan\nAfrikan rannikkoa pitkin.\n\nPäivät kuluivat sen jälkeen alati yksitoikkoisina. \"La Muiron\"\npysytteli lakean, aution rannikon näkyvissä, missä ei koskaan käynyt\nmuita aluksia, ja teki toisinaan lyhyen polven merelle uskaltamatta\nkuitenkaan yrittää ylikulkua. Bonaparte kulutti aikaa keskustelemalla\ntai vaipui omiin unelmiinsa. Jonkun kerran sattui, että hän mutisi\nOssianin ja Fingalin nimiä. Toisinaan hän käski adjutanttinsa lukea\nääneen Vertotin \"Revolutionsia\" tai Plutarkhon elämäkertoja. Hän ei\nnäyttänyt levottomalta eikä kärsimättömältä, vaan säilytti\ntäydellisesti mielenmalttinsa, vähemmän kuitenkin tahdonvoimansa avulla\nkuin seurauksena luontaisesta taipumuksestaan antautua kokonaan\nnykyhetkelle. Vieläpä hän tunsi kaihoisaa mielihyvääkin katsellessaan\nmerta, joka hymyilevänä tai synkän uhkaavana erotti hänet päämäärästä.\nKauniilla säällä hän tapasi aterian jälkeen mennä ylös kannelle ja\nkäydä pitkäkseen tykinalustalle pää käden varassa, samaan vallattoman\nluontevaan asentoon kuin lapsena kotisaarensa kivillä levätessään.\nMolemmat oppineet, amiraali, fregatin kapteeni ja adjutantti asettuivat\npiiriin hänen ympärilleen. Hän vaikeni usein kesken keskustelua, joka\ntavallisesti koski jotakin uutta tieteellistä keksintöä. Mongen oli\njossakin määrin vaikeata ilmaista ajatuksiaan. Mutta hänen sanoissaan\nilmeni terävä ja selvä ymmärrys. Koska hän mielellään pyrki\nhyödylliseen, osoittautui hän yksinpä fysiikassakin patriootiksi ja\nkunnon kansalaiseksi. Berthollet, joka oli luonteenlaadultaan\nfilosofisempi, esitti mielellään yleisluontoisia teorioja.\n\n-- Ei ole tarpeellista, hän sanoi, tehdä kemiasta, muodonmuutosten\nsalaperäisestä tieteestä, uutta Kirkeä, joka heiluttaa taikasauvaansa\nluonnon yllä. Nämä ajatukset miellyttävät niitä, joilla on vilkas\nmielikuvitus, mutta eivät tyydytä mietiskeleviä henkiä, jotka tahtovat\nalistaa kappaleiden muuttumisen ainoastaan fysiikan yleisten lakien\nalle.\n\nHän aavisti, että ne reaktiot, joiden keksijä ja todistaja kemisti on,\nilmenevät riippuen kokonaan mekaanisista edellytyksistä, jotka voidaan\njonakin päivänä tarkalleen laskea. Hän palasi alinomaa tähän\najatukseen, jonka valossa hän esitti harkittavaksi tunnettuja ja\noletettuja seikkoja. Bonaparte, joka ei suurestikaan pitänyt puhtaasta\nmietiskelystä, keskeytti hänen puheensa eräänä iltana aivan yhtäkkiä:\n\n-- Teidän teorianne... saippuakuplia, jotka tuulenpuuska kohottaa ja\ntuulenpuuska tuhoaa. Kemia, Berthollet, on pelkkää ajanhaaskiota,\nmikäli sitä ei käytetä sodan tai teollisuuden palvelukseen. Oppineen\ntulee tutkimuksiaan tehdessään asettaa itselleen varma, suuri ja\nhyödyllinen päämäärä, niin teki Monge, joka etsi kellarista ja tallista\nsalpietaria valmistaakseen ruutia.\n\nMonge itse ja myöskin Berthollet huomauttivat kiihkeästi kenraalille,\nettä täytyi ensin tehdä itsensä ilmiöiden herraksi ja saada ne\ntottelemaan yleisiä lakeja, ennenkuin niitä voitiin käyttää hyödyn\npalvelukseen, ja että muulla tavoin menettelemällä heittäydyttäisiin\nempirismin vaaralliseen pimeyteen.\n\nBonaparte myönsi tämän. Mutta hän pelkäsi empirismiä vähemmän kuin\nideologiaa. Hän kääntyi Bertholletin puoleen kysyen kiivaasti:\n\n-- Toivotteko selittelyjenne avulla voivanne tunkeutua luonnon\näärettömään salaisuuteen, kaivautua tuntemattomaan?\n\nBerthollet vastasi, että vaikka oppinut ei luulotellutkaan saattavansa\nselittää maailmankaikkeutta, teki hän ihmiskunnalle suuria palveluksia,\nkun hän -- antaessaan sille järjellisen käsityksen luonnonilmiöistä --\nsaattoi tietämättömyyden ja taikauskon vaarat häviämään:\n\n-- Eikö hän ole ihmisten hyväntekijä, kun hän vapauttaa heidät\naaveista, joita kuvitellun helvetin pelko on luonut heidän sieluihinsa,\npelastaa heidät pappien ja poppamiesten ikeestä, poistaa heistä pahojen\naavistusten ja unien kauhun?\n\nYö levitti pimeytensä meren ylle. Tähdet paloivat valkoisina ja\nvapisevina kuuttomalla ja pilvettömällä taivaalla. Kenraali viivähti\nhetkisen ajatuksissaan. Sitten hän kohotti päätänsä, hänen rintansa\npaisui, hän osoitti kädenliikkeellä taivaan kaarta, ja hänen hiomaton\näänensä, jossa oli jotakin nuorta paimenta ja antiikin sankaria\nmuistuttavaa, lopetti hiljaisuuden:\n\n-- Minulla on marmorinen sielu, jonka tasapainoa ei mikään voi\njärkyttää, ja sydän, joka on tavallisen heikkouden saavuttamattomissa.\nMutta sanokaa minulle, Berthollet, tiedättekö varmasti, mitä elämä ja\nkuolema ovat. Oletteko tarpeeksi tutkinut niiden rajoja, koska\nuskallatte väittää, ettei enää ole olemassa mitään arvoituksia?\nOletteko varma siitä, että kaikki näyt ja ilmestykset ovat turhia,\nsairaiden aivojen tuottamia harhanäkyjä? Voitteko selittää aavistukset\nja enteet? Kenraali de la Marpella oli krenatöörin varsi ja rohkeus.\nHänen älynsä oli kotonaan juuri taistelussa. Se loisti siinä. Ilta\nennen kuolemaansa, se oli Fombion luona, joutui hän yht'äkkiä,\nensimmäisen kerran, kauhun valtoihin, oli kykenemätön toimimaan,\ntuntemattoman kammon jähmettämä. Te ette usko aaveihin, Monge. Ettekö\ntuntenut Italiassa kapteeni Aubeletia?\n\nBonaparte jatkoi:\n\n-- Olin kiinnittänyt häneen huomiota Toulonin luona, jossa hän ansaitsi\nolkaimensa. Hän oli nuori, kaunis ja urhoollinen kuin Plataian soturi.\nSiinä oli antiikin hahmo. Hänen esimiehensä, jotka olivat kiintyneet\nhänen vakavaan ulkomuotoonsa, puhtaihin piirteisiinsä ja selkeään\nymmärrykseen, mikä säteli hänen nuorilta kasvoiltaan, olivat antaneet\nhänelle lisänimen Minerva, ja sotilaatkin käyttivät tätä nimeä\nymmärtämättä sen merkitystä.\n\n-- Kapteeni Minerva, huudahti Monge, miksi ette heti nimittänyt häntä\nsiten! Kapteeni Minerva oli surmattu Mantuassa muutamia viikkoja ennen\nminun saapumistani kaupunkiin. Hänen kuolemansa oli pannut ihmisten\nmielikuvituksen liikkeelle, sillä se asetettiin yhteyteen joidenkin\nmerkillisten seikkojen kanssa, joista kuulin kerrottavan, mutta joita\nen voi muistaa tarkalleen. Muistan ainoastaan, että kenraali Miollis\nkäski kantaa kapteeni Minervan miekkaa ja arvonmerkkejä laakereihin\nkäärittynä Vergiliuksen luolan ohi marssivan kolonnan edessä,\nkunnioittaakseen siten sankaritekojen runoilijan muistoa.\n\n-- Aubeletilla, jatkoi Bonaparte, oli tuo järkkymätön rohkeus, minkä\nmuutoin olen tavannut ainoastaan Bessièresillä. Mitä jaloimmat\nintohimot elähdyttivät häntä. Tunteellisena hän oli valmis kaikkiin\nuhrauksiin. Monge koetti muistella voidakseen vastata kysymykseen,\nmutta pudisti päätään. Hän ei voinut ensinkään muistaa kapteeni\nAubeletia. Hänellä oli aseveikko, muutamia vuosia häntä itseään\nvanhempi, kapteeni Demarteau, jota hän rakasti suuren sydämen koko\nvoimalla. Demarteau ei ollut ystävänsä kaltainen. Hän oli kuohahteleva\nja tulinen ja osoitti samaa intoa, olipa sitten kysymys vaaroista\ntaikka huveista; hän edusti leirissä hilpeyttä. Aubelet oli uskollinen\nvelvollisuuden mies. Demarteau rakasti iloa ja kunniaa. Hän maksoi\ntoverin ystävyyden yhtä kukkuraisella mitalla. Oli kuin Nisso ja\nEuryalos olisivat eläneet uudelleen meidän lippujemme alla. Molempien\nystävysten kuolemaan oli liittynyt omituisia seikkoja. Minulle samaten\nkuin teille, Monge, kerrottiin siitä, ja minä kiinnitin siihen enemmän\nhuomiota kuin te, vaikkakin suuret päämäärät askarruttivat siihen\naikaan ajatuksiani. Tahdoin kaikin mokomin vallata Mantuan, ennenkuin\nuusi itävaltalainen armeija ennätti saapua Italiaan. Yhtäkaikki luin\nselostuksen tapahtumista, jotka olivat sattuneet sekä ennen kapteeni\nAubeletin kuolemaa että sen jälkeen. Eräät seikat tässä raportissa\nsivuavat yliluonnollista. Selitystä täytyy etsiä joko tuntemattomista\nsielunominaisuuksista, jotka esiintyvät ihmisessä määrättyinä hetkinä,\ntahi sitten korkeamman voiman vaikutuksesta.\n\n-- Kenraali, teidän on jätettävä huomiotta jälkimmäinen olettamus,\nsanoi Berthollet. Ken on tarkoin huomioinut luontoa, hän ei näe siinä\nkoskaan mitään korkeamman voiman vaikutusta.\n\n-- Tiedän, että kiellätte sallimuksen, Bonaparte vastasi. Sellainen\nvapaus voidaan sallia oppineelle, joka istuu kamariinsa sulkeutuneena,\nmutta ei kansanjohtajalle, jolla ei ole joukkoon muuta valtaa kuin se,\nminkä yhteiset aatteet antavat. Voidakseen hallita ihmisiä täytyy hänen\najatella kaikista tärkeistä kysymyksistä heidän tavallaan ja antaa\nyleisen mielipiteen johtaa itseään.\n\nJa hän kohotti katseensa silmäillen ylös pimeyteen, isonmaston huipussa\nliehuvaa viiriä kohden. Samassa hän virkkoi:\n\n-- On pohjatuuli.\n\nHän oli vaihtanut puheenaihetta siihen jyrkkään tapaan, mikä oli\nhänelle ominaista ja mikä sai herra Denonin sanomaan hänestä:\n\n-- Kenraali sulkee arkkunsa.\n\nAmiraali Gantheaume huomautti, ettei voitu toivoa tuulen kääntyvän,\nennenkuin vasta ensimmäisinä syyspäivinä.\n\nViirinkärki osoitti Egyptiä kohden. Bonaparte katseli sinne päin. Hänen\nkatseensa tunkeutui pimeyteen, ja hän ikäänkuin pusersi esiin nämä\nsanat:\n\n-- Kunpa he vain pitäisivät siellä puolensa! Egyptistä luopuminen olisi\nsekä kaupallinen että sotilaallinen tappio. Aleksandria on Europan\nhallitsijan pääkaupunki. Sieltä käsin olen hävittävä Englannin kaupan\nja antava Intialle uusia tehtäviä... Minulle samoinkuin Aleksanterille\non Aleksandria toiminta-asema, satama, varastohuone, josta käsin lähden\nvalloittamaan maailmaa ja josta annan Afrikan ja Aasian rikkauksien\nvyöryä esiin. Englantia ei voida voittaa muualla kuin Egyptissä. Jos\nEnglanti valtaa Egyptin, tulee se hallitsemaan maailmaa meidän\nasemestamme. Turkki on viimeisillään. Egypti turvaa minulle Kreikan\nomistuksen. Nimeni tullaa piirtämään ikuisiksi ajoiksi Epaminondaan\nnimen rinnalle! Maailman kohtalo riippuu minun älystäni ja Kléberin\nkestävyydestä ja voimasta.\n\nSeuraavina päivinä kenraali oli tavattoman hiljainen. Hän antoi lukea\nitselleen \"Les révolutions de la République romainea\". Selonteot näistä\nmullistuksista tuntuivat hänestä sietämättömän pitkäveteisiltä.\nAdjutantti Lavalletten täytyi tulisella kiireellä kahlata abbé Vertotin\nteoksen läpi. Bonaparte kävi kuitenkin pian kärsimättömäksi, tempasi\nkirjan hänen kädestään ja pyysi häntä ottamaan esille Plutarkhon\nelämäkerrat, joihin hän ei koskaan väsynyt. Hän ei nähnyt niissä mitään\nsuuria näköaloja, sanoi hän, mutta sensijaan mahtavaa fatalismia.\n\nEräänä päivänä päivällislevon jälkeen hän kutsutti esilukijansa\nluokseen ja pyysi häntä jatkamaan Brutuksen elämäkerran lukemista:\nedellisenä päivänä oli näet lopetettu siihen.\n\nLavallette avasi kirjan merkityltä kohdalta ja luki:\n\n\"Silloin, juuri kuin Cassius ja hän valmistautuivat lähtemään Aasiasta\nkoko armeija mukanaan (oli hyvin pimeä yö; hänen telttaansa valaisi\nainoastaan yksi kynttilä; syvä hiljaisuus vallitsi koko leirissä, ja\nhän itse istui ajatuksiinsa vaipuneena), oli hän huomaavinaan, että\njoku oli tullut sisään telttaan. Hän kääntyi katsomaan teltanaukkoon\npäin ja näki hirvittävän aaveen lähestyvän vaieten, kummallisin,\nkauhein kasvoin. Hän oli kyllin rohkea uskaltaakseen puhutella haamua:\n'Kuka sinä olet?' hän kysyi siltä; 'ihminen vaiko jumala? Mitä\ntekemistä sinulla on täällä ja mitä sinä minusta tahdot?' -- 'Brutus',\nvastasi haamu, 'minä olen sinun paha henkesi, ja me kohtaamme Filippoin\nluona'. -- Antamatta säikyttää itseään sanoi silloin Brutus: -- 'Hyvä,\nkohtaamme siellä'. Haamu katosi heti: palvelijat, jotka Brutus kutsui\npaikalle, eivät olleet nähneet eivätkä kuulleet mitään, ja hän ryhtyi\nuudelleen puuhailemaan tehtäviensä kimpussa.\"\n\n-- Juuri täällä, huudahti Napoleon, yksinäisyydessä merellä, vaikuttaa\ntuollainen näky todella kauhistuttavalta. Plutarkhos on taitava\nkertoja. Hän osaa antaa kuvaukselle elämän. Hän antaa luonteen ilmetä\nselvästi. Mutta hän ei näe tapahtumain yhteyttä. Kohtaloaan ei ihminen\nvältä. Brutus, jolla oli keskinkertainen pää, uskoi tahtoon. Korkeamman\nasteen ihmisellä ei ole tätä harhaluuloa. Hän ymmärtää, että\nvälttämättömyys asettaa tahdolle rajoja. Mutta hän ei silti masennu.\nOlla suuri on olla riippuvainen kaikesta. Minä riipun tapahtumista,\njotka vähäpätöinen seikka ratkaisee. Emmekä mahda mitään asioiden\nluonnolle, voimattomia kun olemme. Lapsilla on oma tahtonsa.\nKypsyneellä ihmisellä ei ole. Mitä on ihmisen elämä? Se on käyrän\nkaltainen, jonka ammus piirtää avaruuteen.\n\nAmiraali tuli ilmoittamaan Bonapartelle, että tuuli oli vihdoinkin\nkääntynyt. Täytyi koettaa ylikulkua. Vaara oli uhkaava. Merta, jonka\nyli oli kuljettava, vartioivat Sisilian ja Tunisin välillä\nristeilijät, jotka Syrakusan edustalle ankkuroinut englantilainen\nlaivasto oli lähettänyt. Niiden päällikkönä oli Nelson. Jos yksikään\nristeilijä keksisi laivueen, olisi tällä muutaman tunnin kuluttua\npelätty amiraali edessään.\n\nGantheaume purjehti Bon-niemen ohi yöllä lyhdyt sammutettuina. Yö oli\nkirkas. Tähystäjä näki luoteesta päin laivan valoja. Levottomuus, joka\nkalvoi Lavallettea, oli saanut valtoihinsa yksinpä Mongenkin.\nBonaparte, joka istui tavallisella paikallaan tykinalustalla, osoitti\ntyyneyttä, jota saatettiin pitää todellisena taikka teennäisenä,\nriippuen siitä, kiinnitettiinkö enemmän huomiota siihen fatalismiin,\nminkä hänen toiveensa ja kuvitelmansa olivat syövyttäneet häneen, vaiko\nhänen uskomattomaan teeskentelytaitoonsa, Puheltuaan Mongen ja\nBertholletin kanssa kaikenlaisista fysiikan, matematiikan ja\nsotatieteen kysymyksistä käänsi hän keskustelun eräisiin taikauskoisiin\nkäsityksiin, joista hänen mielensä ei kenties ollut kokonaan\nvapautunut:\n\n-- Te kiellätte yliluonnollisen, hän sanoi Mongelle. Mutta me elämme ja\nkuolemme ihmeiden keskellä. Te sanoitte minulle taanoin, että olitte\nsuhtautunut ylenkatseellisesti niihin kummallisiin seikkoihin, jotka\nliittyivät kapteeni Aubeletin kuolemaan, ja unohtanut ne. Ehkä\nitalialainen herkkäuskoisuus oli esittänyt ne teille liian monin\nkoristeluin. Se olisi puolustus. Kuulkaahan, sula totuus on tämä.\nKeskiyön aikaan syyskuun yhdeksäntenä päivänä lepäsi kapteeni Aubelet\nbivuakissa Mantuan edustalla. Tuhottoman kuuman päivän jälkeen oli yö\nkylmä, sumun vuoksi, jota nousi rämeiseltä tasangolta. Viittaansa\nkosketellessaan Aubelet huomasi, että se oli kostea. Koska häntä hiukan\nvilutti, meni hän nuotion ääreen, jossa krenatöörit olivat keittäneet\nkeittonsa, istuutui jollekin muulinsatulalle ja lämmitteli jalkojaan.\nYö ja sumu kiristyi yhä ahtaammaksi kehäksi hänen ympärilleen. Hän\nkuuli etäältä hevosten hirnuntaa ja vartijain säännöllisiä huutoja.\nKapteeni oli istunut siinä hetkisen huolissaan ja surullisena,\nhiillokseen tuijottaen, kun äkkiä, ilman että hän kuuli pienintäkään\nääntä, jokin pitkä olento tuli ja asettui hänen viereensä. Hän tunsi\nsen aivan likellä itseään, mutta ei aluksi uskaltanut kääntää päätänsä.\nViimein hän teki sen ja tunsi ystävänsä kapteeni Demarteaun. Tämä\nseisoi tapansa mukaan, vasemman käden selkäpuolta lanteeseensa varaten\nja hiljaa keinuen edestakaisin. Kapteeni Aubelet tunsi tämän nähdessään\nhiustensa kohoavan pystyyn. Hän ei saattanut epäilläkään sitä, että\ntoveri oli siinä hänen vieressään, mutta samalla hänen oli mahdotonta\nuskoa sitä, koska hän tiesi, että kapteeni Demarteau oli silloin Mainin\nluona Jourdanin osastossa, jota arkkiherttua Kaarle uhkasi. Mutta\nystävän näkemisen herättämää kauhua enensi vielä jonkinlainen vieraus,\nmikä häiritsi muuten täydellistä samankaltaisuutta. Siinä oli\nDemarteau, mutta yhtäkaikki siinä oli joku muu, joku, jota ei kukaan\nolisi saattanut katsella kauhua tuntematta. Aubelet liikutti huuliaan,\nmutta hänen jähmettynyt kielensä ei kyennyt saamaan ääntä esiin. Tuo\ntoinen puhui:\n\n-- Hyvästi, minä menen sinne, minne minun täytyy mennä. Näemme toisemme\nhuomenna.\n\nJa hän poistui kuulumattomin askelin.\n\nSeuraavana päivänä lähetettiin Aubelet tiedustelumatkalle San\nGiorgioon. Ennen lähtöään hän kutsui luokseen vanhimman luutnantin ja\nantoi hänelle tarpeellisia ohjeita, jotta tämä voisi ottaa haltuunsa\nkapteenin paikan.\n\n-- Minä saan tänään surmani, lisäsi hän, yhtä varmasti kuin Demarteau\nsai surmansa eilen.\n\nJa hän kertoi useille upseereille, mitä oli yöllä nähnyt. He luulivat,\nettä häneen oli tarttunut sama kuume, joka oli alkanut raivota\nmiehistön keskuudessa suoseuduilla Mantuan luona.\n\nAubeletin komppania otti selvää vihollisen asemista San Giorgiossa\nilman että sitä hätyytettiin. Kun tehtävä niinmuodoin oli suoritettu,\nvetäydyttiin takaisin meidän asemiamme kohden. Komppania marssi\noliivimetsän suojassa. Vanhin luutnantti lähestyi kapteenia sanoen\nhänelle:\n\n-- Kapteeni Minerva, nyt ette voi enää epäillä sitä, että me viemme\nteidät elossa kotiin.\n\nAubelet aikoi juuri vastata, kun luoti tuli viuhuen lehvistön läpi ja\nosui hänen otsaansa. Neljätoista päivää myöhemmin tiedoitti kenraali\nJoubertin kirje, joka direktorion toimenpiteestä oli lähetetty\nItalian-armeijalle, urhoollisen kapteeni Demarteaun kuolemasta;\nhän oli kaatunut kunnian kentällä syyskuun yhdeksäntenä päivänä.\n\nKohta kuin oli lopettanut kertomuksensa, kenraali erkani äänettömien\nkuuntelijain parvesta ja alkoi hiljaisuuden vallitessa kävellä pitkin\naskelin edestakaisin kannella.\n\n-- Kenraali, sanoi Gantheaume hänelle, olemme sivuuttaneet vaarallisen\nkohdan.\n\nPäivää myöhemmin suunnattiin kulku pohjoista kohden aikomuksella\npurjehtia Sardinian rannikkoa pitkin Korsikkaan ja sieltä suoraan\nProvenceen, mutta Bonaparte tahtoi nousta maihin jossakin Languedocin\ntienoilla koska hän pelkäsi, että Toulon oli vihollisen miehittämä.\n\n\"La Muiron\" pyrki Port-Vendresia kohden, mutta myrskynpuuska kuljetti\nsitä takaisin Korsikkaa kohden ja pakotti sen laskemaan ankkurin\nAjaccion luona. Kaikki saaren asukkaat, jotka olivat virranneet\npaikalle maanmiestänsä tervehtimään, olivat kokoontuneet lahtea\nympäröiville kukkuloille.\n\nKun oli levätty muutamia tunteja ja saatu tietää, että koko Ranskan\nrannikko oli vapaa, nostettiin ankkuri ja ohjattiin Toulonia kohden.\nTuuli oli myötäinen, mutta heikko.\n\nBonaparte, joka aikaisemmin oli herättänyt kaikissa rohkeutta ja\nluottamusta, alkoi nyt itse käydä levottomaksi. Hän halusi\nkärsimättömästi päästä maihin, ja tuon tuostakin hän tapaili pienellä\nhermostuneella kädellään miekan kahvaa. Intohimoinen hallitsemisen\nhalu, jota hän oli ruokkinut mielessään jo kaksi vuotta, Lodin [Lodi =\nkaupunki Italiassa. Napoleon sai siellä, toukok. 10 p. 1796 ankaran\ntaistelun jälkeen voiton, joka avasi hänelle tien Mantreaan. -- Suom.]\nluona syttynyt kipinä, leimahti ilmiliekkiin. Samalla kuin hänen\nsynnyinsaarensa niemineen ja uurteineen häipyi etäisyyteen, alkoi hän\neräänä iltana odottamatta puhua niin vauhdikkaasti, että sanat\ntakertelivat kurkkuun:\n\n-- Ellei Ranskaan jälleen palauteta järjestystä, niin nuo veijarit ja\nheittiöt saattavat maan täydellisesti perikatoon. Saksa menetetty\nStockachin luona, Italia Trebbian luona, armeijat lyöty, ministerit\nmurhattu, tavaranhankkijat upporikkaita, varastohuoneet sekä\nelintarpeita että varusesineitä vailla, maahanhyökkäys tulossa -- kas,\nniin pitkälle on voimaton ja epärehellinen hallitus saattanut meidät.\n\n-- Ainoastaan rehelliset miehet, hän jatkoi, ovat laillisen\njärjestysvallan luotettavana tukena. Epärehelliset herättävät minussa\nvoittamatonta inhoa. Heidän avullaan ei voi hallita.\n\nMonge, joka oli isänmaanystävä, sanoi lujalla äänellä:\n\n-- Rehellisyys on välttämätön vapaudelle samaten kuin epärehellisyys\ntyranniudelle.\n\n-- Rehellisyys, jatkoi kenraali, on luonnollinen ja itsekäs vaisto\nihmisissä, jotka ovat syntyneet hallitsemaan.\n\nAuringon punainen kehrä vajosi usvaan taivaanrannalla. Itäinen taivas\noli täynnä kevyitä hattaroita, jotka olivat pudonneiden ruusunlehtien\nkaltaisia. Meri läikytteli kimaltelevalla pinnallaan taivaansinisiä ja\nkorallinpunaisia poimuja. Taivaanrannalla näkyi purje, ja\nvartiovuorossa oleva upseeri erotti kaukoputkellaan englantilaisen\nlipun.\n\nLavallette huudahti:\n\n-- Se vielä puuttui, että lukemattomista vaaroista selviydyttyämme\nturmio odottaisi meitä näin lähellä rantaa!\n\nBonaparte kohautti olkapäitään:\n\n-- Voidaanko vielä epäillä minun onneani ja tehtävääni?\n\nJa hän antoi jälleen vapaan vallan ajatuksilleen:\n\n-- On välttämätöntä, että nuo roistot ja hulttiot työnnetään syrjään ja\nheidän tilalleen tulee hallitus, joka on liikkeissään nopea ja varma\nkuin leijona. Tarvitaan järjestystä. Ilman järjestystä ei ole\nhallintoa. Ilman hallintoa ei ole luottoa eikä rahoja, mutta sensijaan\nvaltion ja yksityisten perikato. Täytyy ehkäistä ryöstöt, keinottelut,\nyleinen hajaannus. Mitä on Ranska ilman hallitusta? Kolmekymmentä\nmiljoonaa tomujyvästä. Valta on kaikki. Muu ei ole mitään. Vendéen\nsodassa sai neljäkymmentä miestä valtaansa kokonaisen osaston. Suuri\nväestöjoukko tahtoo mihin hintaan tahansa rauhaa, järjestystä,\nriitaisuuksien lopettamista. Jakobiinejä, emigrantteja tai suaaneja\npeläten se tulee heittäytymään hallitsijan syliin.\n\n-- Ja epäilemättä tulee täksi hallitsijaksi jokin sotapäällikkö, sanoi\nBerthollet.\n\n-- Varmaan ei, väitti Napoleon kiivaasti, varmaan ei! Sotilas ei tule\nkoskaan olemaan tämän filosofian ja tieteen valistaman kansan\nhallitsijana. Jos jokin kenraali koettaisi anastaa vallan, saisi hän\npian rangaistuksen rohkeudestaan. Hoche oli hautonut valtiokaappausta.\nEn tiedä, estikö hänet siitä nautinnonhalu vaiko olosuhteiden oikea\narviointi. Yritys saattaisi tuhoon jokaisen sotilaan, joka ryhtyisi\nsiihen. Minä puolestani pidän kiitettävänä ominaisuutena ranskalaisissa\nsitä, etteivät he voi alistua sotilasvallan ikeeseen, ja vakaumukseni\non, että etusija valtiossa kuuluu siviilihenkilöille.\n\nNämä purkaukset saivat Mongen ja Bertholletin katsomaan kummastuneina\ntoisiinsa. He tiesivät, että Bonaparte oli matkalla vaarojen ja\ntuntemattomien kohtaloiden kautta ottamaan käsiinsä vallan, eivätkä he\nymmärtäneet tätä puhetta, jolla hän tuntui kieltävän itseltään oikeuden\ntähän niin kiihkeästi himoittuun valtaan. Monge, joka sydämensä\npohjasta rakasti vapautta, alkoi ilostua. Mutta kenraali, joka arvasi\nheidän ajatuksensa, vastasi heille heti:\n\n-- Itsestään selvää on, että jos kansakunta huomaa jossakin sotilaassa\nkansalaisominaisuuksia, jotka soveltuvat hallintotoimiin ja\nmaan hallintaan, se nimittää hänet päämiehekseen, nimittäin\nsiviilihenkilönä, ei sotilaana.\n\nOltuaan tovin vaiti lisäsi Bonaparte:\n\n-- Minä olen instituutin jäsen.\n\nEnglantilainen alus näkyi vielä muutaman tuokion taivaanrannan\npurppurankarvaista nauhaa vasten, mutta katosi sitten.\n\nSeuraavana aamuna antoi tähystäjä merkin Ranskan rannikon\nlähestymisestä. Port-Vendres oli näkyvissä. Bonaparte loi katseensa\npieneen kalpeaan maajuovaan. Ajatusten kaaos kohosi hänen mieleensä.\nHän näki aseita ja viittoja sokaisevana ja sekavana näkynä; kauhea\nhälinä kaikui hänen korvissaan keskellä meren äänettömyyttä. Ja\nkrenatöörien, maistraatinjäsenten, lainlaatijain, ihmisparvien\njoukossa, jotka kulkivat hänen silmiensä editse, kaikkien näiden kuvien\njoukossa hän näki Joséphinen hymyilevänä ja ikävöivänä, nenäliina\nhuulilla ja povi puoleksi paljaana; tämän naisen muisto paloi hänen\nveressään.\n\n-- Kenraali, sanoi hänelle Gantheaume osoittaen rannikkoa, joka hehkui\nvalkoisena aamuauringossa, olen vienyt teidät sinne, minne kohtalo\nkutsui teitä. Te päädytte niinkuin Aineias jumalien lupaamaan rantaan.\n\nBonaparte nousi maihin Fréjusin luona vendémiaire-kuun 17 päivänä\nvuonna VIII.\n\n\n\n"]