Kauppaneuvos

KAUPPANEUVOS

Elämäkertaromaani

Kirj.

ERKKI KIVIJÄRVI

Otava, Helsinki, 1937.

I.

Se oli tapahtunut samana vuonna, jona Juho oli täyttänyt kymmenen vuotta.

Kato oli kohdannut maata ja puute oli kurkistanut monen matalan kurkihirren alle.

Oli kurkistanut siihenkin Humalisten kylän savupirttiin, joka oli Juhon koti.

Se oli pieni pirtti, ja varsin vaatimaton oli myös koko se "tila n:o 1", josta vähintään viisi polvea saman suvun Tahvanoita, Martteja ja Juhoja jo ennen Juhon isää, joka myös oli Juho, turpeenpuskijoina oli niukan elatuksensa saanut. Mutta toimeen siinä kuitenkin oli tultu. Ja olisi kai tultu jotenkuten sinäkin vuonna, elleivät kevätsäät olisi jääneet niin myöhäisiksi ja syyskylmät alkaneet niin aikaiseen, että viljat olivat menneet pelloilta sen tien.

Oli täytynyt keväällä tehdä velkaa. Eikä syksyllä ollutkaan tullut maksuvälineitä, vaan päinvastoin vain uuden velan tarvetta. Mutta mistä sitä uutta velkaa oli ottanut, kun ei ollut antajaa! Ja niin oli tullut nimismies. Eihän se sitä ainoaa lehmää mielellään ollut vietäväksi kirjoittanut, vaikea sen oli ollut, mutta mitä oli tehnyt virkamies! Ja sitten oli Mielikki talutettu tarhasta tielle.

Oli sen ymmärtänyt kirvelevin sydämin vanhempi Juho, vieläpä silmät kyynelissä Maria Matintytärkin, hänen aviovaimonsa, mutta nuorempi Juho ei ollut jaksanut sitä käsittää, vaan oli piipahtanut saunannurkan taakse piiloon ja sieltä ihmetellyt, että eiköhän isä sieppaakin havukirvestä läävän seinästä... Mutta ei ollut siepannut. Alallaan oli pysynyt. Ei edes nyrkkiä ollut heristänyt, vaan nöyrästi päänsä alas painanut ja vielä veräjänkin Mielikille ja sen taluttajalle aukaissut. Ja se oli nuoremmasta Juhosta ollut kaikkein kauheinta, niin kauheaa, ettei ollut hirvennyt mennä tupaan vielä pitkään aikaan senkään jälkeen, kun vieraat jo olivat häipyneet tienmutkasta näkymättömiin.

Vuosiahan siitä jo oli kulunut... neljä, viisi, koskapa nuorempi Juho oli rippikouluiässä... ja uusi Mielikki oli ajat sitten saatu hankituksi. Mutta vaikka poika uuden Mielikin tunsi paljon paremmin kuin vanhan, kun vasta uuden aikana oli vuorollaan kylän karjaa paimentamaan joutunut, niin ei hän kuitenkaan koskaan sitä vietyä jaksanut unohtaa. Niin oli käynyt sydämelle se silloinen isän alakuloisuus ja äidin suru.

Ja kuitenkin olivat olleet ihania paimenessa olot, kun oli saanut metsiä samota ja mättäillä maaten katsella pilvien kulkua korkealla taivaalla. Että se olikin niin korkealla! Ja pilvien kulku niin komeaa. Ihan oli kuin parisniekkain meno maantiellä, kun kuljetettiin Pietariin teuraskarjaa ja hevosparvia taikka vasikka- ja voikuormia.

Merkillinen maantie! Kylän läpi se kulki ja itseensä Pietariin se päättyi – ellei pitemmällekin mutkitellut, sillä olihan sitä maailmaa vielä Pietarin toisellakin puolella. Mutta mistä asti mahtoikaan se tulla? Kai jostakin Laatokan yläpuolelta, koska monen pitäjän kautta sanottiin kulkevan. Ja kyllä oli sillä tiellä silloinkin vilskettä ja vinhaa vauhtia, kun tulla tupsahtivat Pietarista palaavat kaupankävijät hienoisessa hiprakassa ja ajaa karauttivat sellaista kyytiä, että piti ymmärrettämän, ettei oltu köyhiä eikä kipeitä.

Maantie nykyisin kiehtoikin nuoren Juhon ajatuksia vielä väkevämmin kuin metsän mättäät ja vesivarsien pajupensaat, joista hän kyllä osasi pillit vuolla, mutta ei ollut oppinut niillä kunnollista säveltä soittamaan.

Maantien varrella Juho jaksoi viihtyä pitkät rupeamat silloinkin, kun ei liinakkoharjoja näkynyt eikä niiden ajajia kuulunut. Hän istui muutamalla ojanvarren kivellä, jonka tiesi tien mutkan piilottavan kylän katseilta, ja vuoroin luki mukanaan tuomaa kirjaa, vuoroin taas tuijotti poimuttelevia pyöränvakoja ja antoi ajatustensa lähteä niitä pitkin kulkemaan.

Oli pitäjän nuori apulaispappi hankkinut kirjoja kuntalaisten lainattaviksi, ja niitä Juho luki minkä ehti. Ei hän kylläkään ylettömästi ehtinyt, kun ominpäin opittu luku oli hidasta ja vähän kangertelevaa, mutta aina sentään sen verran, että kahden viikon perästä pistäytyi kirkolla kirjansa vaihtamassa.

Ihmeellisesti nuo kirjat osasivat muuttaa sekä maailman että ihmisen itsensä. Aivan kuin olisivat aukaisseet ennen vain raollaan olleet silmät sepo selälleen. Ja katso: maailma suureni suurenemistaan – ihan huimasi päätä ja peloitti järkeä, niin suureksi se väljeni. Ihminen taas siinä menossa sekä kasvoi että kutistui. Sillä kuta kauemmaksi hänen ajatuksensa kurottautuivat ja pääsivät, sitä lyhyemmiksi hän havaitsi askelensa ja sitä vähäisemmän matkan päähän kantoi hänen katseensa.

Ja sehän siinä olikin ihmeellisintä. Toiselta puolen seestyi ja valkeni, toiselta sumeni ja hämärtyi. Mutta nuorella Juholla säilyi kuitenkin sellainen usko, että kyllä kaikki kirkastui, kunhan vain sai tarpeeksi opituksi.

Sen vuoksi hän ei hellittänyt, vaan istui keväiset ja kesäiset illat kivellään ja talviset puhteet pankolla päreen alla. Mutta kun aivot alkoivat väsyä ja kirjaimet hyppiä silmissä, pisti hän kirjan vyön alle tai ikkunalaudalle ja antoi ajatustensa lähteä omille matkoilleen kärrynraiteita pitkin taikka lakea kohti verkalleen kiemurtelevan savun mukana.

Liukkaastihan ne lähtivätkin, kun kerran olivat oppineet tien löytämään.

Eräs kesäinen asia oli niille tienviittana.

Ei ollut Juhon pienestä kotipirtistä pitkää matkaa lähimpään hoviin, jonka isäntäväki sai sukulaisvieraikseen kauppiasperheen kaupungista. Kauppiaalla oli kaksi poikaa, mutta hovissa ei lapsia lainkaan. Ja kun pojat kaipasivat seuraa ja samalla silmälläpitoa, niin pääsi Juho, joka oli heitä vanhempi ja varttuneempi, siihen virkaan ja sitä tietä näkemään vauraitten ihmisten leveää elämää.

Eihän sitä tointa kestänyt viikkoa tai korkeintaan kahta pitemmältä, mutta ei enempää tarvittukaan virittämään Juhon ajatuksia ja mielikuvia.

Miksei voisi hänestäkin tulla kauppiasta, joka osti ja möi ja kulki Pietarin ja sen saman kaupungin väliä, jossa hovin kesävieraat asuivat? Kauppias oli kyllä venäläinen syntyperältään, kuten kuuluvat olevan muutkin kauppiaat siellä kaupungissa ja muuallakin näillä main, mutta olipa hänkin antanut poikansa suomalaistua, jota kai ei toki olisi sallinut, ellei suomalaisillakin olisi eteenpäinpääsemisen mahdollisuuksia.

Ja aina kun Juho tätä asiaa ajatteli, tuli hänen mieleensä se päivä, jona nimismies oli tullut kirjoittamaan heidän lehmänsä vieraille talutettavaksi, ja sitä päivää seuranneet katovuoden kovat ajat.

Eiväthän ne varhaiset syyshallat tosin olleet aivan kaikkia viljoja vieneet tämän kotipitäjän vesijättömailta, mutta muualta olivat sitä tarkemmin vieneet. Ja kun puute oli yleinen ja hätä suuri, niin ylettyi, köyhyys kaikkialle. Kun Juho vertasi hovin ateriapöytää kotipirtin särpimettömään leipään, niin nousi katkeruus mieleen. Taikka: eihän se varsinaista katkeruutta ollut, oikeamminkin vain sellainen tarmontunteen höystämä sisukkuus, joka pani päättämään, että paremmille markkinoille oli lähdettävä ja toisenlaiseen elämään pyrittävä.

II.

Taas oli talvi ollut pitkä ja luminen.

Kerrottiin, että toisin paikoin sydänmailla vielä kesäkuussa ajettiin reellä järvien jäitä pitkin. Ja kylmää talvea seurasi kolea ja sateinen kesä. Kylvö ja perunain ja nauriiden istutus myöhästyivät monia viikkoja. Eikä kaikilla ollut edes mitä kylvää, kun useat perättäiset huonot vuodet olivat kuluttaneet loppuun jyväsäästöt, puhumattakaan rahoista, jos keltä niitä joskus lienee säästöön liiennyt.

Veti vakavaksi tulossa oleva ankea aika vanhemman Juhon, joka tiesi, ettei ollut hänenlaisellaan muuta keinoa kuin kiristää nälkävyötä. Mutta melkeinpä vielä vakavammaksi se veti nuoren Juhon, joka parhaillaan uneksi elämänsä parempaan päin kääntymisen kimmeltäviä unia ja nyt heräsi pelkäämään, että kurjuus kuristi nekin.

Eräänä iltana, muutamaa viikkoa sen jälkeen, kun nuorukainen oli päässyt rippikoulusta pyhälle ehtoolliselle, pysäytti isä maantien mutkaan kirja kädessä aikovan poikansa pihalla ja sanoi, että olisi vähän asiantapaista.

Isä mittasi katseellaan poikaansa kiireestä kantapäähän, ja poika yllättyi tästä tarkastuksesta, jonka takana arvasi olevan jokapäiväisyydestä poikkeavan tarkoituksen, niin että astua roiskautti vesilätäkköön.

– Katsohan, aloitteli isä, kuten aina, kun hänellä oli jotakin vakavaa sanottavana, ja piti sitten pitkän tau'on, ennen kuin taas jatkoi. Asia on nyt sellainen, että minä tapasin viime sunnuntaina kirkolla räätälin, ja hänen kanssaan tuli puheeksi, että sinä voisit päästä hänelle oppiin, kun ei sinulla tunnu olevan vetoa turpeeseenkaan...

Poika lensi tulipunaiseksi. Käsityöläisen ammattia hän ei koskaan ollut ajatellut. Hänellä oli sellainen aavistus, ettei sillä pääsisi pitkälle... ei ainakaan sillä opilla, minkä näillä kotikulmilla voi saada...

– Tässä kun tuntuu taas olevan tulossa ahdas aika, niin merkitsee yhdenkin suun vähennys ruoan lisää toisille... Ja siellä räätälissä ei kyllä syötävä ensi hätään lopu, niin että leivän puoli elämää sinulla ainakin olisi turvattu.

Se oli selvää ja asiallista puhetta, ja nuoremman Juhon terve järki sanoi heti, että vanhemman neuvoa oli noudatettava. Kukapa sitä paitsi tiesi, minkälaisia mahdollisuuksia maailmalle pääsyyn siitä saattoi aueta. Ja jos ei auennut, niin eihän se oppiin meno sentään elinajaksi ompelupöytään kahlehtinut.

Salamoina risteilivät nuo ajatukset nuorukaisen aivoissa, ja niin nopeasti hän vastasi isälle suostuvansa sanomalla: "mikäpä siinä", että tämä puolittain ihmetellen kysäsi:

– Oletpa tainnut itsekin tällaista elämänuraa ajatella?

Mutta siihen poika ei virkahtanut muuta kuin, että "eihän tässä vielä ole tullut uria ajatelluksi."

Ja seuraavana maanantaiaamuna hän jo oli paikan päällä havaitakseen heti huomenelta, että oppipojan tehtäviin kuului enemmän muita askareita kuin ammattitoimia.

Mutta ei Juho napissut eikä näyttänyt tyytymätöntä naamaa, vaikka työpäivät venähtivätkin pitkiksi ja vuode työhuoneen pöydällä oli kova, kovempi kuin kotipirtin uuninkuve, jonka äiti oli osannut pehmustaa.

Niin lähtivät viikot vierimään. Joka päivä Juhon ensin piti tehdä rengintyöt ja sitten vasta hän pääsi kiipeämään pöydälle, sovittelemaan jalat alleen ja "syyringin" sormeensa alkaakseen pistellä neulalla tukevaa sarkaa.

Tämä tapahtui sen suuren nälkävuoden kesänä, jona "alakuloisuus vallitsi kaikkien mielissä ja ainoastaan hätää ja puutetta kuului kaikista maanpaikoista, kun harvat rukiinlaihot ja ensi alullaan olevat kevättou'ot eivät suvainneet suuresti sijaa toiveille".

Mutta tapahtui sinä kesänä vielä muutakin.

Nimittäin Juholle.

Hän oli jo rippikoulua käydessään pannut merkille, että kirkonkylässä neidot olivat sirkeämpisilmäisiä ja soreampimuotoisia kuin kotikulman tuttavat tyttölapset.

Ja kun hän nyt lauantai-iltoina pääsi pistäytymään karkelopaikkoihin, havaitsi hän naisellisen soreuden virittävän suoniinsa tykinnän ja vereensä palon. Eikä hän aluksi uskaltautunut lähelle mitenkä olisi voinutkaan mennä, kun ei tanssia osannut! – syrjästä vain katseli kademielin, kun toiset pyörittivät, ja ajatteli itsekseen, että mahtoipa olla hauskaa kietaista käsivarsi vyötäröisille ja siitä viedä tyttö lattialle... ja olla niin lähellä, että tytön hengitys poltti poskia ja pyöristyvä povikin joskus vahingossa painautui rintaa vasten...

Eihän Juho enää ollut lapsi – kävi jo seitsemättätoista ja oli ruumiiltaan kehittyneempi kuin useimmat ikäisensä ja sitä paitsi sielultaankin aikamiehistynyt, kun oli tullut noita kirjoja luetuksi ja toisinaan niiden johdosta vähän ajatelluksikin.

Niin hän päättikin mielessään, että tanssin taito on opittava hänenkin, jos mieli puolensa pitää ja päästä tyttöjen laumasta valintansa tekemään ja saada jonakin hämyisenä kesäiltana aitan ovi aukenemaan. Sillä siitä asti, kun Juho muutamana heinäkuisena päivänä oli nähnyt Siirlahden tytöt uimassa Neitsytkallion kupeella, oli aittaan pääsy alkanut kangastaa hänen mielessään korkeimpana maallisena autuutena.

Että hän olikin sattunut osumaan sinne virran varrelle juuri siihen aikaan! Oli ollut kirkas sunnuntai, ja kun ei monta poutaista pyhää sinä suvena ollut nähty, niin oli kai tullut ulkonaolon tilaisuudet tarkoin vaarinotetuksi. Ensin Juho oli kulkenut kirkolle ja pysähtynyt kirkkotien varrella olevien "piiskuupetäjien" luo – ihan niissä näkyivät tielle asti renkaat, joihin raippoihin tuomitut pahantekijät kiinnitettiin! – mutta kun päivä oli paistaa helottanut niin suvisesti, oli tehnyt mieli pitemmälle, ja niin oli tullut talsituksi sille kohdalle, jolle jättiläisneitsyt tarun tietämän mukaan oli sen paatensa pudottanut, jota oli sylissään kantanut, kun Vuoksen ylitse oli kulkenut. Mutta ennen kuin Juho oli rantaan ehtinyt, oli hän kuullut sieltä tyttöjen iloista huuteloa ja polskutusta ja pysähtynyt mahtavien riippakoivujen alle aprikoimaan, uskaltaisiko hiipiä silmänkantaman päähän tai kenties suorastaan töyräälle asti. Mutta eipä Juho sentään ollut pitkiä aikoja epäröinyt, vaan oli nopeasti rientänyt eteenpäin ja kumarassa kulkien tullut töyräälle, josta sitten varovasti ryömien oli laskeutunut suojaavaan pajukkoon, missä oli varoitellen vääntänyt pari oksaa ja taivuttanut ne tieltään... ja katso, siitä oli ilmestynyt silmien eteen koko neitseellinen kukinta yhtä heleänä ja rusohohteisena kuin päivänkoiton ensimmäinen säteily.

Ihan näky oli Juhon henkeä salvannut, tulikuumiksi olivat kivahtaneet posket ja ohimot olivat alkaneet jyskyttää. Olihan hän nähnyt naisia vaatteitta ennenkin... kotisaunassa ja myös muualla... mutta ei ollut aikaisemmin osannut katsoa samalla tavalla kuin nyt eikä huomata hipiää hohtavaksi, ei jäseniä pehmeästi pyöristyviksi eikä koko olemusta salaperäisesti kiehtovaksi...

Ja siihen asti Juho oli pajukossa piileskellyt, että tytöt olivat pukeneet ylleen ja lähteneet kotimatkalle – vasta sitten, kun he olivat kääntyneet polulta tielle, hän oli varovasti ympärilleen pälyten tullut esiin, sillä poskia oli vieläkin polttanut, ja jollakin tavalla hän oli vaistonnut olevansa synnin teillä, vaikkakin järki sanoi, etteihän siinä ollut tullut mitään pahaa tehdyksi... jollei juuri hyvääkään.

Siitä ne kuumat ajatukset ja unet joka tapauksessa olivat alkaneet, ja jo ennen heinänteon aikaa Juho sopi Siirlahden majatalon rengin Simon kanssa, joka oli tanssijoista parhaita, että opettaisi taidon hänellekin.

Ja oppihan Juho tanssit. Simo antoi ohjeet ja neuvoi tahdit, ja Juho katseli muutamina iltoina silmä kovana pyöriviä pareja ja harjoitteli itsekseen räätälin perunakellarin takana olevalla tasaisella tanterella aina, kun sai tilaisuuden välttää isäntäväen silmät.

Mutta kyllä sittenkin sydän jyskytti, kun hän ensimmäistä kertaa lähti tytön kanssa lattialle. Ja sekaisinhan siinä askelet aluksi menivätkin, mutta siltavouti Pessin tytär Helena oli sävyisä tyttö eikä vähäisistä kommelluksista suutahtanut, vaan neuvoi ja rohkaisi, että kyllä sitä piankin oppii tahdin pitämään. Ja mikä siinä, ettei olisi oppinut! Ei ehtinyt vielä suvi syksyyn kallistua, niin jo oli Juho sellaisen tanssijan maineessa, että lähtipä hänen kanssaan lattialle kauppias Puolakankin tytär, jonka sanottiin herkästi heitteleväni niskojaan ja joka siksi oli ylpeän immen maineessa, lähti kerran ja lähti toisen ja vielä kehuikin, että sillä tavalla hänestä on meno somaa.

Mutta suurimman voittonsa Juho sentään sai syksyn kynnyksellä, kun sattui kerran karkeloihin markkinoita kulkevan Ivanskansaaren kauppiaan tytär, joka isänsä matkassa ollen oli nähnyt maailmaa laajemmalti kuin moni muu ja osasi jalkansa sovittaa soreampiin askeliin kuin oman kylän tytöt.

Aluksi tuo vieras vain katseli pyöriviä pareja ja hienokseltaan hymyili, juuri sen verran, että poskiin pienet kuopat kaivautuivat, mutta jo kotvan kuluttua sanoi, että nyt oli hänkin taipuvainen lähtemään. Ja sen kun juuri Juho sattui kuulemaan, niin muitta mutkitta kietaisi käsivartensa vetreille vyötäisille, ja niin sitä lähdettiin. Menoa se olikin, sellaista, että pysähtyivät monet parit pyörinnästään vain katselemaan. Komea oli neitonen ja korkeapovinen, mutta ketterä oli jalannousu ja varsi taipui kuin nuori virpi. Juho kuljetti häntä kiinteästi ja tunsi silloin tällöin neitosen painautuvan rintaansa vastaan. Se kiihoitti yhä vinhempään menoon ja yhä tiukempaan otteeseen. Kun he sitten vihdoin lopettivat, kiitti neitonen viejäänsä niin kauniilla katseella, että Juhon silmissä iski salamoita, ja kuuluipa neito sanovan poliisin tytölle, jonka seurassa hän oli, että siinä vasta oli tanssittaja.

Ja johan Juho tänä ensimmäisenä maailmalla olonsa kesänä ehti niinkin pitkälle, että tyttöjen aittaan uskaltautui.

Eräänä sellaisena yönä, jona kesän kuulakkaat lupaukset jo ovat muuttumassa syksyn täyttymykseksi ja ihmisten kiihkeä ikävä on tyyntymässä hiljaiseksi kaipuuksi, se oli tapahtunut.

Miten lieneekään tullut pohdituksi ja päätetyksi juuri sen saman Siirlahden rengin Simon kanssa, joka Juholle tanssitaidon oli opettanut, että tänä iltana sitä yritetään sinne poliisin aittaan, jossa tiedettiin talon oman tytön ja vieraaksi tulleen sukulaisneidon nukkuvan. Mutta hiljaa piti liikkua ja kaikin puolin varovainen olla, sillä isäntä ei suvainnut yöjalkaisia ja oli tunnettu kiivaaksi mieheksi, niin että tiesi, mitä olisi edessä, jos hän havahtuisi askelten töminään tai oven vingahdukseen.

Mutta ei isäntä herännyt, ja tytöt aukaisivat heti oven, kun tulijat koputeltuaan kuiskasivat, keitä olivat.

Vieras oli sama Ivanskansaaren neitonen, jonka kanssa Juho oli niin vinhasti tanssinut, eikä tyttö edes näön vuoksi yrittänyt piiloon peittyä, kun tulija varovasti vierelle laittausi. Juho oli arempi... ei oikein tahtonut osata olla siinä... ja kovin olivat kädetkin kömpelöt, kun hyväilyyn hykertyivät...

Eihän siinä ehtinytkään paljon muuta tapahtua, sillä lyhyt oli yö ja perimätavat pitivät kuumenevätkin veret aisoissa, mutta muisto hämärästä aitasta, jonka seinänrakoihin valkeneva aamu satutti valoaan, jäi soimaan Juhon mieleen aivan kuin laulun sävel.

III.

Syys tuli, ja tuli talvi, ja hätä ja köyhyys kävivät huutaviksi.

Alkoi puute ahdistaa räätäliäkin, kun ei ihmisillä ollut varaa teettää uusia vaatteita eikä edes vanhojaan mestarilla korjauttaa.

Pian Juho huomasi, ettei taitaisikaan panna pahakseen mestari, jos oppipoika vapauttaisi isäntäväen vieraan ruokintavelvollisuudesta.

Juholle tuo huomio oli tervetullut.

Sillä jo ennen sitä hänessä oli herännyt halu lähteä onnensa taontaan toisille tahoille. Pahasti puutuivat nimittäin jalat pöydällä istumisesta ja syyrinki painoi sormea, eivätkä ajatukset malttaneet alunkaan saumoja seurata, vaan tempautuivat milloin minnekin ja aina paljon pitemmälle kuin neulan hännäksi pujotetun langan päähän.

Eihän hän vielä lyhyenä oppiaikanaan kahdeksan kuukautta vain sitä oli kestänyt – ollut ehtinyt perin paljon napinreikiä neuloa, mutta jok'ikiseen neulomaansa oli sen sijaan pistellyt sellaisia unia ja haaveita, että mestari varmasti olisi manannut uneksijan maan alle, jos olisi osannut unet tulkita, mutta oppipoikaa ne suuresti auttoivat kestämään työhuoneen yletöntä yksitoikkoisuutta.

Kas, kangastelivatpa hänen silmissään vieläkin kauppa ja kaupunki, jotka varmasti pelastivat puutteesta ja antoivat kovanakin aikana leveämmän leivän kuin räätälin sakset, neula ja lanka!

Ja olihan se tummakulmainen Ivanskansaaren neitonenkin silloin siellä aitan huomenhämärässä kuiskaillut korvaan, että olisi toki oikean aikamiehen valittava itselleen sellainen ammatti, että sillä maailmassa johonkin pääsisi. Ja kun kaikki, mikä sinä yönä tapahtui (ja jäi tapahtumatta), Juhon mielikuvituksessa sai arjen jokapäiväisyyttä paljon ratkaisevamman merkityksen, niin olivat alkaneet nämä neidon sanatkin soida hänen korvissaan melkein kuin yhdentenätoista käskynä. "Menenhän minä, menen varmasti, kunhan tulee oikea aika", oli Juho itselleen hokenut, "mutta aikaa ja hetkeä ei vielä tiedä kukaan".

Mutta nyt sen tiesi.

Sillä ei ollut enää mikään pidättämässä nuorukaista kotikulmilla, kun oli jo viime joulun alla ummistanut silmänsä äitikin, helläluontoinen Maria Matintytär, omalta sukunimeltään Haikonen.

Sovussa ero mestarin kanssa päätettiin.

Ja kun talven selkä alkoi taittua ja päivän puolelle ensimmäiset sulan maan läikät ilmestyivät, niin lähti kuin lähtikin Juho, joka helmikuun alussa oli täyttänyt seitsemäntoista vuotta, vaeltamaan kohti kaupunkia.

Kotoaan hän matkalle lähti. Sillä sinne hän räätälistä oli tullut hyvästelemään ja muutamia viikkoja viipymään. Mutta tyhjä oli koti ollut, kun ei ollut äitiä, jonka aina oli tottunut näkemään talousaskareissa hyörivän ja huolta pitävän melkein olemattomasta omaisuudesta. Raskaaksi olikin mieli pienessä ja pimeässä pirtissä painunut – ihan oli tuntunut siltä, että vain puolta elämää siellä elettiin...

Eivät olleet kaksiset Juhon matkavarusteet: ainoa käyttökelvollinen pukukerta oli yllä eikä selkäkontissa ollut vaatetta kuin nimeksi ja eväänä tuskin kahden päivän kuiva haukattava. Housuntaskussa oli matkarahana kaksikymmentä kopeekkaa. Mutta sitä enemmän oli mielen rohkeutta ja varmaa tulevaisuudenuskoa.

Eihän Juho sentään aivan umpimähkään kaupunkimatkalleen ollut lähtenyt.

Tunsihan hän siellä kauppiasperheen ja sen turviin olikin päättänyt pyrkiä. Eivät toki voineet taivasalle työntää, kun poikien kanssa oli yhdessä juostu ja heistä hyvää huolta pidetty... ja johan tietysti hovinkin väen takia auttoivat aluksi sen verran, että tulija jaloilleen pääsi.

Näin Juho oli asioita ajatellut kaupunkimatkaa havitellessaan. Ja kaikki oli tuntunut hänestä selvältä ja aivan mutkattomalta. Mutta kuta lähemmäksi hän tuli kaupunkia, sitä epävarmemmaksi kävi hänen olonsa. Ehkäpä eivät ole kauppiaan talossa kotosallakaan... ja saattaahan hyvinkin olla apulaisia niin paljon, ettei useammalle ole sijaa...? Kuka ne osaa arvata kaupunkilaiset!

Särkyisivätkö unelmat aivan alkuunsa? Juho oli päättänyt, että kauppamies hänestä tulee, ja semmoinen kauppamies tuleekin, että vielä kumartaa se Ivanskansaaren kauppias ja kunniana pitää, jos nuori kauppamies suvaitsee hänen tytärtään lähennellä!

Mutta ei se tummakulmainen neitonen ainoana kannustimena ollut, vaikka hänessä usein ja monet Juhon ajatukset askartelivatkin. Oli kannustimia muitakin. Sen Juho huomasi kevätlokaista maantietä vaeltaessaan, kun aikansa kuluksi piti pientä, hiljaista kuulustelua itsensä kanssa. Hänessä oli sekä kunnianhimoa että jonkinlaista vallanahneutta. Juho päätteli sen siitä, ettei hänen tehnyt mielensä rahaa rahan itsensä vuoksi, vaan sen tähden, että raha antoi keinot asiain ja olojen määräämiseen.

Aina Juhoa oli huumannut enemmän se, että hevosella pääsee, kuin se, että rahalla saa. Kerran hän oli sattunut Siirlahden majatalon pihalle, juuri kun kuvernöörin vaunujen eteen oli hevosia vaihdettu, ja jäänyt sinne katsoa töllistelemään, kun valkoinen parivaljakko – toinen hevonen oli majatalon isännän, toinen kauppias Antti Puolakan – lähti kiidättämään korkeaa herraa eteenpäin. Mutta eipä ollut silloinkaan juolahtanut mieleen ajatus rikkaudesta, vaan yksinomaan mahtavuudesta ja käskyvallasta. Juho laski sen tosiasian itselleen jollei juuri ansioksi, niin ainakin hyveeksi, sillä rahanhimon ja silmänkoreuden hän kuvitteli suoraapäätä kadotukseen vieviksi synneiksi, mutta arveli, että jos rahan pani pyörimään eikä kätkenyt sitä kirstun pohjalle, niin siitä tuli heti lieventävä asianhaara rikkaudelle. Tietysti oli rikas mies kuvernöörikin, mutta eihän sellainen herra toki voinut paheellinen olla, kun keisarilta saamansa korkean viran oli onnistunut pitämään.

Juho muisti tarkalleen kaikki, mitä tuona päivänä majatalon pihalla oli tapahtunut, niin valtavan vaikutuksen korkean herran käynti oli poikaseen tehnyt. Siinä oli hääritty ja touhuttu kovasti hevosia valjastettaessa, ja majatalon isännän ja hänen renkinsä apuna olivat olleet sekä siltavouti Salomon Pessi että vanginkuljettaja Kosonen, jotka tietysti olivat tulleet virkojensa puolesta kuvernööriä vastaan, samoin kuin oli tullut poliisikonstaapeli Matti Inkinenkin, jota ei kuitenkaan pihalla näkynyt, koska sanottiin kutsutun sisään herran puheille. Ja sitten siihen vielä oli tullut monia naapureita ja joku Pyhäjärveltä kotoisin oleva matkamies, joka oli poikennut majataloon syöttämään hevostaan. Tietysti kurkistelivat touhua talon lapsetkin, ja kun Juhon viereen oli sattunut majatalon kuusivuotias pikku tyttö Mari, niin oli se Pyhäjärven mies naurahtaen sanoa tokaissut, että "siinähän onkin, nuori mies, sinulle morsian, valkotukka, kassapää!" Ja sillekö sutkaukselle olivat miehet nauraneet, mutta pikku Mari oli pillahtanut itkuun ja juossut tiehensä. Eikä ollut tullut enää takaisin, vaikka miehet pitkän aikaa vielä olivat reistailleet valjaitten kimpussa, kun hamutsat olivat olleet vähän sopimattomat, ja ikkunasta Mari oli tyytynyt katsomaan herran lähtöäkin. Mutta kun parivaljakko oli portinpielestä kääntynyt maantielle ja lähtenyt huimasti viilettämään, oli Juho – osoittaakseen, ettei hän ollut millänsäkään – kysynyt isännältä, että mihin asti ne nämä hevoset vetivät herraa, ja isäntä oli vastannut, että Konnitsan majataloon vain. Samassa pyhäjärveläinen oli ratkennut kovalla äänellä laulamaan jotakin renkutusta, ja Juho oli huomannut, että humalassahan mies olikin.

Juho ei kyllä koskaan rupeaisi viinoja viljelemään, sen hän vakaasti oli itsekseen päättänyt, ja kun hän nyt ruskeaksi ryvettynyttä maantietä astellessaan muisti sen pyhäjärveläisen miehen humalan ja vielä senkin, että muutamia vuosia myöhemmin oli kuullut saman miehen jo juoneen koko talonsa, niin uudisti hän päätöksensä.

Eikä se ollut ainoa hyvä päätös, minkä Juho talsiessaan teki, sillä taivalta oli niin pitkälti, että sen taittuessa ehti miettiä monia asioita ja tehdä monta päätöstä.

IV.

Turhaa oli ollut Juhon levottomuus: hyvin hänen kaupunkiin tullessaan kaikki oli sujunut.

Aterian ja yösijan hän oli pyytelemättä kauppiaan kodista saanut, ja pojat olivat olleet iloissaan, kun maalaistuttava oli taloon ilmestynyt.

Seuraavana huomenena kauppias sitten oli vienyt Juhon kamariinsa puodin viereen, ja siellä oli sovittu, että hän jää taloon opettelemaan apulaisen ammattia.

– Sehän sopii hyvin senkin takia, oli kauppias sanonut, – että sinä tunnet pojat ja olet heitä sen verran vanhempi, että voit pitää vähän huolta... kuten pidit siellä maallakin...

Ja kun Juho siihen oli vähän rypistänyt otsaansa, oli kauppias selittänyt:

– Ei sinusta sentään täällä lapsenlikkaa tehdä, vanhempi toveri vain, ja voivathan pojat, jotka käyvät Mobergin koulua, vuorostaan ohjata sinua esimerkiksi kirjoittamaan ja paperilla laskemaan, mitkä molemmat taidot sinä kauppa-alalla välttämättä tarvitset...

Nämä sanat olivatkin sitten täydellisesti rauhoittaneet Juhon, joka aluksi oli säikähtänyt, että nyt alkaa taas sama peli kuin räätälin luona, jossa piti tehdä paljon enemmän sellaista, mikä ei kuulunut ammattiin, kuin opetella neulomatyötä.

Eikä ollut monta päivää kulunut Juhon tulosta, niin jo huomasi uusi puotiapulainen, että häntä pidettiin ihan perheen jäsenenä.

Olot olivat sellaiset, ettei yritettykään kaivaa juopaa isäntäväen ja palkollisten välille. Samassa pöydässä kuin kauppias itse ja hänen perheensä söivät kauppa-apulaisetkin – paitsi Juhoa oli talossa toinenkin, vanhempi tiskimies ja vapaa-aikansa heillä oli oikeus viettää muun perheen kanssa.

Kauppiaan poikien ja Juhon välille muodostui pian välitön toverisuhde. Ikäerokin oli omansa pikemmin lähentämään kuin loitontamaan, kun maalaispojan oli helpompi kysellä kaikkia tuntemattomia asioita itseään pienemmiltä kuin suuremmilta, joille ei aina kehdannut tietämättömyyttään paljastaa. Ja pojista taas oli mieluista näyttää tietojaan ja taitojaan itseään vanhemmalle, oikein aikamiehen kirjoissa kulkevalle. Niinpä he rupesivat ahkerasti leikkimään opettajaa ja panivat Juhon hankkimaan sekä kirjoitus- että laskuvihot. Laskeminen sujuikin niin hyvin, että heti kun laskutavan kirjallinen suoritus oli neuvottu, oppilas, joka osasi liukkaasti laskea yhteen ja vähentää sekä päässä että helmitaululla, oppi saman tuota pikaa paperillakin toimittamaan. Suurempia vaikeuksia tuotti kirjoittaminen. Siinä ei tahtonut jo vähän jäykistymään päässyt käsi taipua piirtelemään kirjainkoukeroita säännöllisiksi, vaan jätti ne milloin puolitiehen, milloin taas kurotti liian ylös tai liian alas ja teki ne kulmikkaiksi tai muotopuoliksi, vaikka olikin Juho käsialaansa siellä maalla harjoitellut piirtämällä kepillä kirjaimia santaan.

Kauppias rakennutti juuri sinä vuonna, jonka kevätpuolella Juho taloon tuli, uutta asuinrakennusta. Se oli saatu syksyllä vesikattoon, mutta sisustustöitä ei ollut kiirehditty, vaan oli rakennusta koko talven lämmitetty, jotta se kuivuisi. Siellä, puolivalmiissa talossa, suoritettiin useimmat opetustunnit. Juho hiipi sinne vihkot kainalossa, asettui lieden ääreen, riisui kenkänsä ja lämmitellen jalkapohjiaan rupesi ratkaisemaan tehtäviä, joita pojat sitten hetken perästä tulivat tarkastamaan.

Varsinaisiin ammattinsa alkeisiin Juho perehtyi hyvin pian. Puodissa häntä aluksi opasti vanhempi tiskimies ja sitten kauppias itse täydensi opastusta. Ensimmäinen neuvo, minkä vanhempi virkatoveri hänelle antoi, kuului: "Muista, ettet ota liian paljon kassalaatikosta, sillä isot lovet huomataan, mutta pieniä ei panna merkille... pari, korkeintaan kolme markkaa viikossa on sopiva määrä sinulle!"

Sitä neuvoa Juho kauhistui. Sillä vaikka hänen kotinsa olikin köyhä, niin olivat niin hyvin isä kuin äiti opettaneet pojalleen, että vain rehellisyys maan perii. Eikä Juho koskaan omin luvin ottanut kassalaatikosta penniäkään.

Pakottipa hänen rehellisyytensä hänet kerran paljastamaan poikienkin kepposen, kun he luvatta olivat käyneet verottamassa puotikassaa, joka oli lukitsemattomassa tiskilaatikossa. Olivat nimittäin nallikat nähneet jossakin kaupungilla lelun, joka ei antanut heille sielunrauhaa: se oli määkivä pässi, joka heidän mielestään oli niin mainio, että sen hankkimiseksi kannatti tehdä mitä hyvänsä. Kun siis pojat muutamana päivänä jäivät hetkeksi yksikseen puotiin, kävi kiusaus ylivoimaiseksi: pässin hinta otettiin tiskilaatikosta. Mutta kun pojat sitten saivat pässin kotiin, eivät he uskaltaneetkaan tuoda sitä ihmisten ilmoille, vaan veivät sen puuvajan katolle. Juho pääsi piilopaikan perille ja tuumi itsekseen, että jollei hän kerro asiaa isännälleen, voi vielä joutua syylliseksi varastetun tavaran kätkemiseen, koska ne rahat, joilla lelu oli ostettu, oli luvattomalla tavalla anastettu. Ja saattoihan sitä paitsi, tuumiskeli edelleen puotiapulainen ja isäntänsä vesojen valvoja, koko asia olla järjestettykin juuri hänen rehellisyytensä koetteelle panemiseksi – kuka ne tiesi kauppiaitten metkut, kun tavallisissakin taloissa kuului olevan tapana, että muka unohdettiin uuden palvelijan ylettyville rahaa! Niin meni kuin menikin Juho isäntänsä puheille ja kertoi, mitä pojat olivat tehneet. Kauppias huusi heti nallikat kamariinsa ja tiukkasi heiltä totuutta. Ja kun pojat eivät heti taipuneet tunnustamaan, niin lähetti hän Juhon vajan katolta noutamaan syntipässin. Eikä tämä vitkastellut, ja kun hän ojensi villaisen lelun isännälleen, painoi hän samalla kupeita ja sanoi: "Nyt pässi määkyy." Ja määkyikinhän se. Mutta myöskin pojat määkyivät, sillä he saivat sellaiset isälliset tukistukset, että halu puotikassan luvattomaan verottamiseen lähti kerta kaikkiaan.

Tämän tapauksen jälkeen Juho kyllä oli vähän peloissaan, että saattoivat kenties rikkoutua poikien ja hänen hyvät välinsä, mutta turhaksi osoittautui sekin pelko, sillä pojat päinvastoin alkoivat nyt kunnioittaa valvojaansa jonkinlaisena hyveellisyyden esikuvana. Ja isännän taholta hän tämän tapauksen jälkeen sai osakseen entistä suurempaa luottamusta. Niinpä kauppias, joka oli pitänyt tapana iltaisin itse jonkun palvelijan kanssa käydä kierroksella talossaan tarkastaakseen, että ovet oli lukittu ja muutenkin kaikki yökunnossa, luovutti nyt tuon ehtootehtävän Juholle.

Ei tarvinnut isännän pelätä sitäkään, että Juho olisi ryypännyt ja rällännyt. Vaikka väkijuomia oli omassa puodissa kaupan ja vaikka kotona sen vuoksi tehtiin punssia ja sekoitettiin "karoliinaa", niin ei koskenut nuori kauppa-apulainen niihin, ei edes tarjottaessa maistanut, mikä jo oli sangen tavatonta.

Näin kului kevät ja näin kului kesä, eikä syksykään tuonut muuta muutosta elämänmenoon kuin sen, että Juho meni oikeille iltakursseille, joita silloin järjestettiin päivätyössä oleville. Väsyttihän opiskelu toisinaan pitkän työpäivän jälkeen, mutta opiskelijalla oli sekä sisua että voimia. Ja palava halu päästä tiedon aarteista osalliseksi.

Tekihän Juhon toki toisinaan mieli ikäistensä huvitteluihin – saattoi tiskin taakse ilmestynyt tai vain ikkunan ohitsekin asteleva soreavartinen ja tavallista sirkeämpisilmäinen neitonen herättää eloon sen räätälinopin aikaisen ikävän –, mutta hän suisti ikävänsä vakuuttamalla itselleen, ettei ollut aikaa tansseihin eikä muihin turhanpäiväisiin huvituksiin. Muutaman kerran Juho vain pistäytyi iltamiin, mutta ei niissäkään pitempään viipynyt.

Kotona hän vapaa-aikansa pysytteli, enimmäkseen luki ja opiskeli, mutta seurusteli myös perheen kanssa. Oli nimittäin jo aivan kotiutunut, vaikka olikin kotiväki vierasta kansallisuutta. Mutta eipä sitä arkioloissa juuri muusta huomannut kuin siitä, että saattoivat keskenään jutellessaan milloin tahansa kääntää puheensa venäjäksi. Olivat jo silmätkin tottuneet huoneitten nurkissa oleviin pyhäinkuviin, joiden edessä lepattivat pienet liekit.

Kun tuli talvi, hiihteli Juho poikien kanssa sunnuntaisin kaupungin ympäristöihin virittämään jäniksenansoja. Kun langat oli saatu paikoilleen, istahdettiin suksille lepäämään ja sytytettiin – miehuuden merkiksi – savuamaan "ruuna riimat", joita Juho sitä varten oli varannut taskuunsa.

Oppiminen Juholle kuitenkin oli pääasiana, ensi kädessä ammatin, mutta sen ohella myös muiden tietojen ja taitojen hankkiminen. Eikä hän laiminlyönyt ainoaakaan opinsaannin mahdollisuutta. Hänellä oli siinä suhteessa kiire, sillä selvällä järjellään hän käsitti, että nyt oli koetettava äkisti saada kiinni se, minkä savupirtin poikana oli jäänyt jälkeen. Vasta sitten oli aika ruveta ajattelemaan, miten elämänsä viitoittaisi.

Eihän se kaupunki iso ollut.

Mutta vilkkautta sentään oli – ainakin maalaisnuorukaisen mielestä, sellaisenkin, joka oli kotoisin parisniekkain tien varrelta –, kun laaja maakunta teki siellä kauppaa.

Ja kuitenkin väitettiin vilkkauden huomattavasti vähentyneen sen jälkeen, kun Vuoksen laskeminen toistakymmentä vuotta sitten oli hävittänyt sataman, johon Laatokan laivojen sitä ennen oli ollut hyvä tulla, ja maakauppalupa oli nostattanut kauppoja ympäristön maalaispitäjiinkin. Mutta eiväthän maakaupat sentään vastanneet kaupunkilaispuoteja, ja siksi käytiin edelleenkin ostoksilla kaupungissa taivaltenkin takaa, vaikkakaan ei ehkä yhtä tiheään kuin ennen. Kävivät tietysti kotipitäjäläisetkin aina silloin tällöin, ja tekivät uteliaimmat niistäkin, jotka eivät olleet kanta-asiakkaita Juhon isännän kaupassa, tikusta asian nähdäkseen oikein omin silmin, oliko niissä puheissa perää, jotka huhuilivat Juhon päässeen niin hyvän kaupantekijän maineeseen, että hänen kanssaan mieluisasti asiat hierottiin ja saatiin sutjakasti luistamaan. Tiesipä joku kertoa taisi olla majatalon isäntä, joka lienee sattunut kerran kauppiaalle kyytiin –, että oli kauppias vakuuttanut: "Siitä pojasta tulee mies."

Ja jopa rupesi Juho itsekin vähitellen uskomaan, että kyllä nyt oli hänen elämänsä oikeilla raiteilla – ehkäpä jo samoilla kärrynpyörien kyntämillä, joita pitkin ajatukset kotikylän tienmutkan kiveltä olivat päässeet avaraan maailmaan kulkeutumaan.

Mutta ei ollut vielä avara hänen nykyinen maailmansa.

Ja se hänen mieleensä toisinaan kylvi ikäänkuin kapinanhalunkin siemeniä.

Oltiin tulossa Juhon kolmanteen kaupunkikevääseen, edessä olivat lumensulamisviikot, ja toisinaan oli jo nyt taivas levoton.

Eräänä tavallista kevättuntuisempana sunnuntaina Juho oli mennyt ilman aikojaan kiertelemään vanhan linnan liepeitä ja hetkisen katseltuaan torninseinien kiviä arvaillakseen, mitkä niistä voisivat olla kotoisin posadnikka Jakovin kuudettasataa vuotta sitten rakennuttamasta tornista, hän oli istahtanut törmän kannolle katselemaan auringon kimmeltelyä jäällä, jolle ensimmäiset lampareet pian ilmestyisivät, jos samaa menoa kohti kevättä vielä muutama viikko vierähtäisi. Mutta yht'äkkiä oli hänen päähänsä iskenyt ajatus, etteihän oikeastaan hänellä ollut väliä, oliko talvi tahi kesä, sillä ei hänen päiviensä kulku kuitenkaan millään tavalla muuttunut.

Ja eikö se hänen isäntänsäkin ollut aivan kuin paikalleen pysähtynyt, nimittäin koko toiminnassaan, kaupankäynnissään? Oli vain sama, joksi kerran oli päässyt, eikä yrittänytkään eteenpäin, vaan otti päivän vastaan sellaisena kuin se tuli. Elämä kyllä meni eteenpäin ja maailma muuttui, mutta kauppias ei mennyt eikä muuttunut.

– Ei se ajattelekaan muuttaa mitään, virkahti Juho ääneen. – Ostaa aina vain samaa ja yhtä paljon ja myy aina vain samaa ja yhtä vähän... sen sijaan, että pitäisi ostaa uutta ja myydä enemmän...

Ja kun Juho rupesi asioita oikein ajattelemaan, niin täytyi hänen todeta, että olihan kaupungissa toki sellaisiakin kauppiaita, jotka uskaltautuivat uusille urille ja laajentelivat kaupankäyntiään minkä voivat.

Oli esimerkiksi Sarkasin, riuskaotteinen ja sanavalmis mies, joka osasi vetää ostajia kauppaansa. Hänen liikkeensä meni eteenpäin – meni, kun pantiin menemään! Siellä olisikin varmasti sellaista oppimista, jollaista nykyisessä talossa ei edes osattu ajatellakaan... Venäläinen mies oli Sarkasin, kuten oli nykyinenkin isäntä, vaikka Sarkasin vieläkin venäläisempi olemukseltaan ja tavoiltaan – kertoivat hänen olleen apulaisena Lisitzinillä, mutta sitten naineen Pietarista ja perustaneen oman kaupan vaimonsa myötäjäisillä –, mutta välipä sillä! Yritteliäs mies joka tapauksessa, ja jos vain tuli häntä, Juhoa kauppaansa pyytämään, niinkuin kuuluu uhanneen, niin kyllä sinne mentävä oli. Hyvä että oli venättäkin tullut sen verran opituksi, ettei ryssä enää myydä voinut, ja kaipa tuota oppi pian enemmänkin, kun puhumaan pääsi vilkkaan perheen kanssa.

Kyllä Juho näyttäisi, ettei tarvinnut kaupunkilaisten turhaan kehua kotipitäjäläisille eikä muillekaan, että parhaiten kävi kauppa siellä, missä hän oli myymässä! Sillä myymisen taidon Juho tiesi osaavansa. Mutta ostamisen taito oli vielä opittava, ja Juho aavisti, että se vaati paljon enemmän kuin myyminen. Tässä nykyisessä paikassa hän ei sitä koskaan pääsisi oppimaan, niin että muualta se oppi oli saatava – vaikkapa Sarkasinilta!

Näin mietti Juho sinä kevättuntuisena sunnuntaina, jona hän yksikseen istui linnansaaren törmällä odotellen, että hänen isäntäväkensä tulisi sipulikupuisesta kirkostaan, niin että saisi päivällistä, sillä kevätilma nosti nälän.

Kesän kynnyksellä se sitten tapahtui.

Nimittäin se, mitä Juho keväästä lähtien oli itsekseen toivonut, vaikkei ollutkaan siitä kenellekään mitään puhunut, että hän pääsisi väljemmille vesille.

Taisivat jo olla pihakoivut hiirenkorvalla, kun sattui illansuussa kadulla vastaan Sarkasin. Mistä lieneekään tullut, mutta hyvällä tuulella tuntui olevan – ei sentään niin hyvällä, että Juho olisi voinut sitä humalaksi sanoa – ja suoraapäätä tuli kohti ja sanoa tokaisi heti muitta mutkitta, että hei mies, olisi tässä vähän asiaa! Ponimai?

Ja Juho pysähtyi ja sanoi, että ehkäpä hän hyvinkin panimaitti, kunhan sai kuulla, mikä se asia oli.

– Aa, jos et sie muuta halua kuin asian tietää, niin sen saat heti: tule sie miun talooni, niin et kadu kauppojasi enkä luule katuvani minäkään.

Ja niin sanoessaan hän ojensi kätensä jo ennen kuin Juho ehätti vastaamaan, että voidaanhan asiasta neuvotella.

– Hiiteen kaikki neuvottelut, tsort vasmii! Sen kun vain lyödään kättä. Minä maksan hyvän palkan ja sinä teet hyvää työtä, et petä pahasti etkä varasta liikoja, vot, siinä kaikki!

Mitäpä oikeastaan Juho enää sellaiseen voikaan sanoa! Kätensä ojensi siis hänkin ja virkahti:

– Soromnoo, oli menneeksi. Mutta milloin minä tulen?

Ei tahtonut Juho mitenkään näyttää, että oli kärkäs tulemaan, mieluummin tahtoi uskotella, että palveluksen teki tulevalle isännälleen lupautumalla.

– Tule milloin sopii. Jos irti pääset ja tahdot, niin vaikka heti.

– Eihän sillä tulolla nyt sentään niin kiirettä tarvinne pitää? Mutta sovitaanko, että kuukauden perästä?

– Hyvä on, harasoo!

Ja niine sanoineen Sarkasin lähti matkaansa jatkamaan.

Mutta kun Juho tuli kotiin, ei hän hirvennyt mennä muiden pariin pakisemaan, vaan otti kirjan kainaloonsa ja laittautui puotikamariin muka lukemaan.

Hänestä tuntui ikäänkuin ilkeältä; melkein kuin olisi tehnyt jotakin, jota ei olisi pitänyt tehdä, vaikkei se väärää ollutkaan. Hyviä oli tässä talossa oltu, oli luotettu täydellisesti ja oli annettu opetustakin kaikessa, missä oli voitu antaa. Ja sen vuoksi saattoi nyt tuntua kiittämättömältä ja näyttää rumalta, että hän täällä mitään puhumatta oli luvannut mennä toiseen taloon, kilpailijan apulaiseksi... Vaikka tuskinpa nykyinen isäntä sitä toista kauppiasta enempää kuin ketään muutakaan varsinaisena kilpailijana piti, koska oli siinä uskossa, että kukin hoiti vain omat asiansa ja asiakkaansa, ei yrittänytkään toisten kustannuksella asiakaspiiriään laajentaa. Siksi hän säilyi ja oli säilyvä vanhoillisen varovaisena elämänsä loppuun asti. Ja siinähän se juuri olikin syy, miksi Juho nyt oli suostunut lähtemään. Mutta voiko hän sen syyn syyksi sanoa? Ja sanoa piti, että muutto tulee, sillä jos isäntä sen toisaalta sai kuulla, niin sekö vasta rumaa oli: luottamuksen palkitsemista epäluottamuksella, joksi salakähmäisyys tietysti katsottaisiin.

Näin kamppaili Juho itsensä kanssa kevätehtoon valkeassa hämärässä, sillä kiusallisia asioita ei Juhokaan saanut päätökseen yhtä pian kuin mieluisia. Mutta kun hän loppujen lopuksi pääsi selvyyteen ja yksimielisyyteen itsensä kanssa, nousi hän heti päättäväisesti ikkunapöydän äärestä, jossa istui, ja meni suoraapäätä isäntänsä puheille.

Se tapahtui siihen aikaan illasta, jolloin Juhon oli tapana tehdä tarkastuskierros, jonka isäntä jo kokonaan hänen toimekseen oli uskonut. Ja hän sen tänäkin iltana suoritti, sen jälkeen kuin oli isäntänsä kanssa asiasta puhunut ja täydellisessä sovinnossa saanut lähtönsä määrätyksi.

Ei ollut nimittäin kauppias ainakaan näyttänyt pahakseen panevansa sitä, mitä hänen apulaisensa hänelle nyt yht'äkkiä sanoi ja jonka ytimenä oli sellainen ajatus, että Juhon täytyi päästä koettamaan elämää muuallakin kuin tutuksi käyneessä talossa, jossa olo jo oli niin turvallista, ettei hän enää osannut mitään uutta yrittää.

Siihen suuntaan hän oli koettanut varovasti sanansa asetella, ja isäntä oli sanonut hänet hyvin ymmärtävänsä ja kiittänyt kaikesta, minkä hän talon eteen oli tehnyt.

V.

Kauppias Sarkasinilla alkoikin Juholle toisenlainen elämä.

Siellä oli kaupanteolla aivan toinen tahti, ja talon muukin meno oli paljon leveämpää ja liikkuvampaa.

Mutta eipä ollut samanlainen enää Juhokaan kuin oli ollut edelliseen palveluspaikkaan tullessaan. Hän osasi nyt ammattinsa, tiesi sen osaavansa, ja se tieto antoi hänelle varmuutta, samoin kuin sekin seikka, ettei hän ollut taloon pyrkinyt, vaan häntä oli pyydetty. Ensimmäisestä päivästä hän esiintyi niin, että muut apulaiset heti vaistomaisesti kohtelivat häntä ilmeisellä arvonannolla. Ja asiakkaiden suosion hän saavutti ystävällisellä ja hauskalla kohtelullaan, joka oli vapaa liiallisesta ja teennäisestä kohteliaisuudesta, mutta arvoa antavaa ja miellyttävää.

Ei ollut Juho vielä monta päivää talossa ollut, kun kauppias muutamana aamuna tuli puotiin kysymään jotakin vanhimmalta apulaiselta, joka oli venäläinen syntyperältään, mutta saatuaan tältä epätyydyttävän selityksen, kääntyi Juhon puoleen ja sanoi:

– Otahan sinä asiasta selkoa, koska kuuluvat sinua sanovan meidän parhaaksi mieheksemme. Ja mennessään ystävällisesti olalle taputti. Mutta vanhin apulainen, jota sanottiin "Starssiksi", otti siitä nokkaansa ja rupesi kantamaan kaunaa Juholle koettaen saada hänet kiikkiin kaikenlaisista asioista.

Juho osasi kuitenkin olla varuillaan, ja kun hän kerran sattui tulemaan juuri sillä hetkellä ostajattomaan puotiin, kun "Starssi" ongiskeli luvatonta päiväosuuttaan kassalaatikosta, huomautti Juho aivan lyhyesti, että ellei sekä kassalaatikkoa että häntä itseäänkin jätetty rauhaan, olivat seuraukset ensi kerralla isännän määrättävissä. Ja se uhkaus tepsi sikäli, että ainakin Juho sai sen jälkeen olla rauhassa turhalta kiusanteolta.

Mutta oli uudessa talossa paljon muutakin, johon ei ollut aivan helppo tottua tuota pikaa.

Oli sekä kaupassa että kotipuolellakin.

Täällä kuulsi venäläisyys paljon silmiinpistävämpänä kuin edellisessä paikassa. Pietarilaisuus ei ollut havaittavissa vain emännässä, vaan hän oli tartuttanut sen koko ympäristöönsäkin. Perhe puhui keskuudessaan aina venättä, vaikka suomalaisten vieraiden takia ja kuullen näiden kieli kyllä heti otettiin armoille. Ja myöskin ruoat ja elintavat olivat aina jonkin verran loitolla suomalaisesta olosta. Mutta silti ei suinkaan suomalaisia kohdeltu huonosti, vaan niin hyvin tiskin ääressä kuin kodissakin paremmin kuin venäläisiä. Viimeksi mainittuja voitiin komentaa ja sättiä, mutta suomalaisille ei koskaan annettu haukkumanimiä.

Outous kai saikin aikaan sen, että Juho alkuaikoina usein kaipasi ensimmäisen palveluspaikkansa oloja ja ihmisiä. Hän saattoi toisinaan puodissakin, joka oli edellistä paljon suurempi ja komeampi, unohtua muistelemaan alkutaipaleensa ympäristöä.

Ei tarvittu siihen muuta kuin että sattui sieraimiin "Venäjän lehtien" tuttu tuoksu tiskin alla olevasta isosta lehtitupakkalaatikosta taikka että osuivat helähtämään sokerikirveen iskut tietyllä tavalla laatikonlaidan metallireunaan, kun oli toppaa paloteltava niitä ostajia varten, jotka tahtoivat naulan kahvia ja sokeria, "puoleksi kumpaakin", niin jo tulivat silmiin katossa riippuvat valjasremmien niput, öljylamput ja tallin lyhdyt, kirjavat kaulahuivit ja vesirinkelinauhat ja taustahyllyllä pyöreät Landrinin karamellitötteröt, teetölkit ja ruskeat "ruuna riimain" pitkät laatikot... juuri sellaisina, jollaisina ne ensimmäisestä kaupunkipäivästä asti olivat muistiin syöpyneet.

Mutta vähitellen Juho tottui uusiin oloihinsa, ja yhä harvemmin muistuivat entiset mieleen.

Usein Juho ruokapöydässä katseli talon emäntää ja ajatteli, että tämän on nuorempana täytynyt olla kaunis ihminen.

Ei hän ollut ruma vieläkään – kasvot olivat pyöreässä pehmeydessään ja aaltoilevan, tumman ruskean tukan kaartamina sangen sievät –, mutta koko olemus oli jollakin tavalla veltostunut ja ikäänkuin menettänyt eloisuutensa. Ja Juho tuumaili itsekseen, että Natalia Petrovna on jotenkin "jäänyt tien oheen". (Mitä hän sillä tarkoitti, jäi hänelle itselleen vähän epäselväksi, mutta ei hän osannut sitä muutenkaan ajatella.) Niin kauppiaan vaimo käytteli sirosti kättäänkin, kun ammensi lautaselle kaalikeittoa tai paloitteli piiraspaistosta, että ihan olisi voinut luulla vallasnaiseksi. Ja eiköhän lienekin parempain ihmisten lapsena maailmaan tullut... mutta miksi oli sitten mennyt sellaiselle miehelle?

Eipä sillä: etevä oli mies kauppiaana ja kukoistavaksihan oli talonsa osannut tehdä, mutta kovakourainen oli vaimolleen, vaikka juuri myötäjäisten avulla oli jaloilleen päässyt, ja muutenkin käyttäytyi karkeasti – "eri paria" olivat, sen huomasi heti. Ja Juholla oli sellainen käsitys, että rouva kärsi ja kitui ja ikävöi sinne, josta oli tänne tuotu. Tietäähän sen: Pietarin väljistä oloista täkäläiseen ahtauteen.

Ja Juho päätteli mielessään, että onnettomuus tulee pakostakin, kun kaksi aivan eri oloissa kehittynyttä ihmistä kytketään toisiinsa ja toinen vielä temmataan irti omasta ympäristöstään ja omalta kamaraltaan.

Kun hän, Juho, joskus pääsi niin pitkälle, että avioliittoa voi ajatella, niin omasta säädystään ja omilta kotinurkiltaan hän varmasti nai. Olipa morsian sitten Ivanskansaaren kauppiaan tummakulmainen tytär tai humalaisen Pyhäjärven miehen tarjoama majatalon pikku Mari, valkotukka kassapää, sillä ehti kyllä hänkin hyvin naimaikään, ennen kuin Juho perhettä pääsi perustamaan.

Ei ollut Juho viime vuosina tällaisia asioita joutunut lainkaan ajattelemaan, mutta nyt talon pyöreäkäsivarsinen ja korkeapovinen emäntä väkisinkin toi ne mieleen. Sillä hänen ärsyttävän pehmeässä olemuksessaan oli sitä vetoa, joka tehoaa miehiin. Nimittäin sillä tavoin, että se tuo heidän ajatuksiinsa naisen, ei aina asianosaista itseään, ei ehkä edes määrättyäkään naista, vaan yleensä naisen naisena.

Natalia Petrovna oli Juholle ensi hetkestä asti ylen ystävällinen – ihan kuin olisi vaistonnut, että hän herkisti nuoren miehen mielen ja askarrutti hänen mielikuvitustaan.

Juho näki hänestä untakin monena yönä. Mutta unet olivat vähän epäselviä. Milloin ajoivat he kauppiasta pakoon troikalla sitä Pietarin tietä, joka kulki Juhon kotikylän kautta, ja pysähtyivät savupirtin eteen, mutta juuri siinä Natalia Petrovna aivan yht'äkkiä muuttui äiti-vainajaksi; milloin taas laskettivat jollakin ihmeellisellä laivalla Laatokkaa ja kauppias ajoi heitä takaa toisella laivalla, ja juuri kun he olivat pääsemäisillään perille, törmäsi heidän laivansa karille, ja kauppias pelasti heidät omaan laivaansa ja riisutti vaimonsa alasti pieksättääkseen hänet, mutta silloin huusi Juho niin uhkaavasti – että hän huutoonsa heräsi.

Mutta vaikka kauppias olikin kovakourainen ja karkea vaimolleen, oli hän muuten hyvin mukava mies, iloluontoinen ja leikkisä, etenkin kun oli muutamia ryyppyjä ottanut, ja niitä hän otti usein.

Mutta se oli hänen ryyppäämisessään ihmeellistä, että vaikka hän mässäsi ja mekasteli, niin asiansa hän aina silti hoiti. Ja vaikka olisi ollut niinkin humalassa, että vaappui, kun kävelemään lähti, niin kyllä selkisi, kun tuli puhe kaupasta ja raha-asioista.

Sitä Juho monta kertaa joutui ihmettelemään, jopa ihailemaankin. Ajattelipa hän joskus itsekseen niinkin, että jos sattuisi maailmassa hänen kohdalleen viina sillä tavoin, ettei siitä eroon pääsisi muuten kuin juomalla, niin tuo taito se silloin oli opittava, ettei päässyt kukaan pettämään.

Tuli pääsiäinen, ensin oma ja sitten venäläinen.

Ja kauppias satutti ostomatkansa Pietariin siten, että joutui sinne pääsiäisen viettoon.

Meni venäläisten pääsiäisyönä Juhokin katsomaan kirkkokulkuetta ja muita menoja ja odotti kirkon ovella siksi, kunnes palvelus oli päättynyt ja ihmiset tulivat temppelistään. Kun tuli emäntä, niin kääntyi Juho hänen kanssaan kotimatkalle. Ja Natalia Petrovna sanoi:

– Nyt sinä tuletkin pääsiäisaterialle ja pitämään minulle seuraa siksi, kunnes naapurit ehtivät tulla.

Ja kun tultiin kotiin, vei emäntä kauppa-apulaisen saliin, jonne oli katettu komea pääsiäispöytä kaikkine herkkuineen. Ja ensi töikseen Natalia Petrovna kaatoi kahteen pikariin punaista viinaa ja pakotti Juhon tyhjentämään pikarinsa. Se oli tahmeaa ja makeaa, mutta tulista, ja Juho tunsi, miten se valui alas kurkusta liekkinä ja alkoi palaa veressä. Mutta samassa Natalia Petrovna tuli aivan hänen eteensä, niin lähelle, että hengitys poltti Juhon poskia, ja ennen kuin tämä osasi aavistaakaan, suuteli emäntä häntä molemmille poskille ja suulle sopertaen: "Kristus on ylösnoussut!"

Juho horjahti ja oli kaatumaisillaan, hänen silmissään lenteli kultaisia kipinöitä. Mutta samassa hänen täytyi suoristautua ja hillitä itsensä, sillä eteisestä kuului pääsiäisonnittelulle tulevien oikeauskoisten naapurien askeleita.

Ennen kuin he tulivat saliin, meni Juho puotikamariin, jossa hänen vuoteensa oli.

Mutta ei hän pitkiin aikoihin saanut unta.

Hänen korvissaan soi pääsiäiskellojen kimeä kilinä ja hänen silmissään lentelivät vieläkin kultaiset kipinät.

VI.

Juho oli palannut ensimmäiseltä matkaltaan Viipuriin, jonne isäntä oli lähettänyt hänet talon asioissa.

Ja niin paljon uutta hän sillä matkalla oli nähnyt, kuullut ja kokenut, että melkein oli pyrkinyt pää menemään pyörälle.

Kun hän koetti selvitellä kirjavia vaikutelmiaan, lähtivät ne – sen mukaan kuin säikeet toisistaan erottuivat – vähitellen erivärisinä lankoina kerille kiertymään. Ja keriä karttui, sillä silmät suurina Juho oli asioita ja ilmiöitä tarkastellut ja yrittänyt ottaa mahdollisimman tarkan selon näkemistään, kuulemistaan ja kokemistaan. Täsmällisesti ja perinpohjaisesti olivat ensinnäkin tulleet talon asiat hoidetuiksi, vaikka oli niissäkin ollut vaikeutensa ja vastuksensa, kun olivat muukalaisia kaikki tukkukauppiaat – eivät vain venäläisiä, joiden kanssa oli jo tottunut toimeen tulemaan, vaan myöskin saksalaisia, enimmäkseen juuri saksoja, mutta myös ruotsalaisia.

Olihan Juho monesti ihmetellyt jo sitä, että täällä pikkukaupungissa kauppa oli melkein kokonaan venäläisten käsissä, mutta että se Viipurissakin oli yksinomaan muukalaisten hallussa, se vasta pani päätä punomaan. Eivätkö siis suomalaiset todellakaan suurempaan kaupankäyntiin kyenneet, kuten isäntä toisinaan humalapäissään ilkkuen virnaili?

Varmasti kykenivät, kunhan vain pääsivät yrittämään!

Mutta pääsy se tietysti kiikasti. Eikä suinkaan ainoastaan sen vuoksi, ettei suomalaisilla ollut perittyjä pääomia, vaan myöskin siksi, ettei heillä ollut tiedollista ja taidollista pohjaa. Omat korkeammat oppikoulunsa olivat kyllä ruotsalaisilla ja saksalaisilla ja kaipa ruvettiin kohta puuhaamaan venäläisillekin, mutta suomalaisille oli tuskin vielä toden perään osattu vaatiakaan.

Tiesihän Juho, että kolmisenkymmentä vuotta sitten oli yritetty suomalaistenkin puolta pitää, mutta heikoiksi olivat jääneet tulokset. Pietari Hannikaisen "Kanava" oli aikoinaan innolla ajanut asiaa, ja jo ennen häntä oli Jaakko Juteini tehnyt herätystyötä, jossa myöskin olivat olleet osallisina omalla työllään sivistyksensä hankkineet kauppa-apulaiset Adam Wilke, joka jälkisäädöksellään oli tehnyt suomalaisen koulunpidon Viipurissa mahdolliseksi, Juho Pynninen, joka oli perustanut ensimmäisen kansankirjaston, ja Robert Mallenius, suomalaisuusasian esitaistelija.

Viimeksi mainittuja miehiä Juho pitikin suuressa kunniassa ja hautoi mielessään sellaisia salaisia ajatuksia, että kyllä hänkin vielä vuorostaan... Ellei muuta, niin ainakin siihen hän pyrki, että voi tehdä kotipitäjässään saman, minkä kuului eräs Anton Keldán tehneen, nimittäin perustaa kansakoulun.

Nyt olivat Viipurissa kertoneet, että kun kolme, neljä vuotta sitten oli esitetty yläalkeiskoulun opetuskielen muuttamista suomeksi, niin ei ollut otettu asiaa kuuleviin korviin. Ja paljon muutakin olivat tarinoineet sellaista, mikä selvään osoitti, että vaikea oli kansanmiehen päästä eteenpäin omassa maassaan. Ja sekö vasta oli järkyttänyt Juhon mieltä.

– Pitääkö sitä sitten aivan väkipakolla...? kysyi hän itseltään.

Eikä hän siihen muuta vastausta keksinyt kuin että:

– Pitää.

Ääneen hän tämän vastauksensa lausui, ja kun samassa "Starssi", joka ei enää ollut ensimmäinen apulainen, koska isäntä siksi oli korottanut Juhon, sattui tulemaan puotikamariin, jonka pihalle antavan ikkunan edessä ääneenajattelija seisoi, niin hän kysyi:

– Mitä pitää?

Mutta ei Juho siitä säpsähtänyt, sillä hän oli jo oppinut säilyttämään mielensä tasapainon kaikissa tilanteissa, vaan sanoi aivan rauhallisesti:

– Pitää ajaa jauhot ja sokerit lotjasta kotiin, ettei ehdi sade ruveta niitä kastelemaan.

Mutta itsekseen hän ajatteli, että saisi mennä tuokin ryssä omalle maalleen, niinkuin saisi mennä isäntäkin, sillä, ryssähän oli aina ryssä, vaikka voissa olisi paistettu.

Juho oli siis jo oppinut pitämään mielensä tasapainossa ja suunsa kiinni.

Mutta oli hän oppinut vielä muutakin.

Esimerkiksi välttämään Natalia Petrovnan lähentelyjä. Sen pääsiäisyön jälkeen oli nimittäin emäntä koettanut parastaan pitkät ajat. Mutta eipä ollut vain Juho mennyt ansaan.

Ei sillä, etteikö hän vieläkin toisinaan nähnyt emäntänsä sieviä kasvoja ja pehmeästi pyöristyviä jäseniä unissaan... Mutta järki sanoi valveilla ollen, että parempi on kaartaa kuin katua. Ja karttanut hän oli. Niin selvästi ja silmiinpistävästi, että oli lopulta täytynyt uskoa Natalia Petrovnankin. Sillä aluksi Natalia Petrovna ei ollut uskonut välttämistä tarkoitukselliseksi. Oli tietysti arvellut, että arka se mies vain on, mutta saanee toki rohkeutta, kun näkee, että olen hänelle suosiollinen. Näin Juho kuvitteli emäntänsä ajatelleen. Sillä totta kai hänkin luuli olevansa vastustamaton. Eikä totta puhuen paljon puuttunut, että olikin... Mutta, mutta...

Ei sillä raukalla muuten elämä hauskaa ollut.

Mies välitti vaimostaan viis. Ryyppäsi ja rälläsi entistä enemmän ja oli harva se ilta kotoa poissa. Ei pysynyt millään, vaan kapakkaan kaikkosi taikka meni muihin iltaseuroihin.

Sen vuoksi oli tietysti yhä enemmän asioita jättänyt Juhon hoidettavaksi. Ja mikäpä siinä, hoitihan ne Juho. Mielellään hoitikin. Se kun oli ensimmäiselle apulaiselle niinkuin esimakua tulevaisuudesta ja samalla itsenäisen kaupanteon opetusta – juuri sitä, jota hän oli havitellut taloon lupautuessaan.

Saattoi jo tapahtua, että isäntä sanoi palkollisilleenkin, jos jostakin asiasta tietoa kaipasivat, että parasta on kysyä sitä Juholta.

Eikä kulunut pitkiäkään aikoja, niin olivat jo kaikki Viipurin ostot siirtyneet Juholle, ja alkoipa isäntä puhua siihenkin suuntaan, että on vielä opetettava Juho Pietarissakin käymään, mutta puheeseen se sentään toistaiseksi vielä jäi.

Ja ihmehän olisikin ollut, ellei olisi jäänyt. Sillä kuinkapa olisi isäntä malttanut luopua niistä huvittelun tilaisuuksista, jotka Pietari ilmeisesti hänelle tarjosi ja joita hän käytti hyväkseen niin perusteellisesti, että toisinaan jo kauppa-apulaiset kyselivät toisiltaan, palanneeko enää ensinkään.

Mutta aina hän sentään palasi. Väsyneenä ja huonokuntoisena tuli. Ja niin oli ärtyinen, ettei hänelle kukaan uskaltanut aluksi mitään virkkaa. Varmasti oli silloin vaikea Natalia Petrovnan olo. Itkettynein silmin raukka tulikin ateriapöytään, jos tuli ensinkään. Ja kertoivat piiat, jotka tietysti sellaisina aikoina pitivät korvansa tavallistakin enemmän hörössä, että usein kuului yöllä parkua ja joskus avunhuutojakin – mutta uskalsivatko he mennä apuun! Kun sellaista tultiin Juholle kertomaan, niin käski hän tietysti juorukellojen pitää suunsa kiinni, mutta ajatteli itsekseen, että syyttäköön itseään, kun moisen miehen on ottanut. Mutta kun hän kerran tuli maininneeksi asiasta "Starssille", niin tämä sanoa tokaisi, että tietysti lyö – aa mitenkä muuten, kaikkihan toki omia akkojaan... onhan siihen miehellä oikeus.

VII.

Vuodet vierivät.

Eikä toinen toisestaan paljonkaan eronnut ei muussa kuin siinä, että yhä suuremmassa määrin jäi liikkeen hoito Juhon huoleksi.

Teki sentään kauppias vielä itse ostomatkansa Pietariin – pari kertaa vuodessa sinne tavaran hankintaan lähti, mutta paljon tuhlasi niillä matkoilla rahoja ja harkitsemattomasti ostot suoritti. Se harmitti Juhoa, joka tiesi, että paremmin olisi hän jo pystynyt nekin asiat hoitamaan eikä olisi matkoillaan talon kukkarosta niin suurta lovea lohkaissut. Mutta minkä sille teki? Omahan oli kauppiaan asia, niin että tietysti sai hoitaa, miten halutti.

Kaiveli se kuitenkin Juhon mieltä.

Ja kaivelivat sitä muutamat muutkin asiat.

Oli nimittäin Juho muutamana kauniina kevättalven sunnuntaina tutustunut erääseen kauniiseen neitoon, kaupunkilaiseen ja varakkaaseen, joka oli miellyttänyt nuorta liikemiestä niin suuresti, että hän vähitellen oli alkanut etsimällä etsiä seuraa.

Naimi oli neidon nimi, ja hänen isänsä oli ruununvouti.

He kävelivät kuutamoiltoina yhdessä, tanssivat joissakin iltamissa, kunnes alkoivat tavata toisensa harva se päivä, milloin missäkin.

Juho oli ollut selvästi huomaavinaan, että tyttö piti hänen seurastaan, eikä koettanutkaan salata omaa ihastustaan. Sillä tavoin he sopivat hyvin toistensa pariin.

Siitä Juho saikin päähänsä, että Naimin hän nai ja oman kaupan perustaa, sillä meneehän toki appi vävylleen takuuseen, joten pankki ei voi luottoa kieltää... Ja pitkäksi aikaako hän, Juho, luottoa tarvitsee! Kyllä osaa panna asiat niin luistamaan, että valeen omilleen pääsee, ja silloin vain viheltelee ja poimii voittoja, kun ei tarvitse rahasta mitään maksaa, kuten täytyy velkavarastojen pitäjien.

Oli ihmeellistä, miten tällaiset tuumat saattoivat muuttaa niinkin tyynen ja tasaisen miehen kuin Juhon aivan toiseksi ihmiseksi, joka kokonaan unohti menneisyytensä, kuvitteli nykyisyyden loistavaksi ja hahmotteli tulevaisuuden suorastaan huimaavaksi. Kaikki oli ruusunväristä ja rusohohteista. Juho itse oli sellainen tekijä, että kunniana piti mikä perhe tahansa moisen miehen kosintaa: tulevaisuuden mies, jolla jo olivat rikkaudet käden ulottuvilla ja maine varmalla pohjalla!

Olihan ruununvouti kerran tullut heitä vastaan, kun Juho oli ollut Naimin kanssa kävelyllä, ja aivan suopeasti hymyillen oli virkaherra tervehtinyt. Tietysti! Eihän ollut kaupungissa eikä lähimmässä ympäristössäkään nuorta miestä, joka kykeni kilpasille. Ja ruununvoudin rouva kuului aatelisesta syntyperästään huolimatta olevan niin hiljainen ja hyvänluontoinen ihminen, että vain ajatteli tyttärensä parasta ja toivoi hänelle hyvää miestä, sellaista, joka kykeni turvaamaan yhtä hyvät oltavat kuin lapsuuden kodissa, sillä Naimi oli hänen ainoa lapsensa.

Ainoa mikä saattoi olla vähän epäilyttävää, oli se, ettei Juho osannut ruotsia, mutta tokkopa tuo sentään niin suuri puute oli edes ruununvoutilaisten korvissa, etteivät muut ansiot sitä kyenneet korvaamaan... ja kuka tiesi piankin alettiin suomea opettaa herrasväellekin...

Ei siinä Juholla muu ollut edessä kuin käynti tytön vanhempien luona. Sillä sen oli hän kirjoista lukenut ja tiesi muutenkin, että vallasväenkin keskuudessa oli asia ensin sovittava morsiamen vanhempien kanssa ja sitten vasta sormus hankittava.

Niin päätti hän siis, että ensi sunnuntaina menee.

Ja minkä Juho kerran päätti, niin se myös pysyi, sillä itsepäisyys oli hänessä suuri.

Lauantai-iltana Naimin tavatessaan hän vain kautta rantain otti selville, olivatko vanhemmat tyttärelleen sulhasta tyrkytelleet tai tarjoilleet, ja saatuaan siihen kieltävän vastauksen hän oli virkahtanut noin vain huolimattomasti, että vähänhän näillä main valinnan varaa olikin. Mutta kun Naimi silloin oli alkanut puhua muista asioista, niin ei ollut Juhokaan enää yrittänyt jatkaa. Vasta erottaessa hän oli sanoa laukaissut:

– Huomenna minä tulen teille. Lienevät ruununvouti ja rouva kotosalla kirkkoajan jälkeen?

Silloin Naimi oli säikähtänyt ja hätäpäissään kysynyt:

– Mitä ihmettä? Onko kauppias Sarkasinilla jotakin asiaa?

Mutta Juho oli vastannut ylpeästi, etteihän hän muiden asioilla sunnuntaisin kulje, vaan omiaan silloin toimittaa.

– Mitä, mitä, mitä ihmettä... ei suinkaan vain...

– Mitä sitten?

– Ei, ei, ei... sehän on mahdotonta... Ja silloin se oli Juhon suusta päässyt:

– Minä tulen pyytämään ruununvoudilta ja hänen rouvaltaan heidän tytärtään.

Naimi oli puhjennut huutamaan:

– Se olisi sulaa hulluutta... ei ikinä sitä saa tapahtua.

Mutta Juho oli pitänyt huutoa vain neidon kainouden ilmaisuna ja vastannut, että sehän se vasta viisautta olikin.

– Hulluutta se on, sanon minä ja kiellän kaikki sellaiset yrityksetkin.

Ja samalla hän oli kääntynyt ja lähtenyt juoksemaan minkä jalat kantoivat.

Vähän oli Juho sitä ensin ihmetellyt, mutta sitten oli taas tuumaillut, etteihän se mitenkään muuta voinut olla kuin neitseellistä arkuutta, ja niine arveluineen oli puotikamariinsa pujahtanut.

Sunnuntai valkeni kirkkaana ja paisteisena, ja Juho piti aurinkoa hyvänä enteenä. Hänen mielensä oli melkein kevyt, eikä hän ensinkään tuntenut pelkoa edessä olevan asian vuoksi, tuskin oli jännittynytkään – sellaiseen varmuuteen oli jo itsensä kasvattanut.

Tavallista suuremmalla huolella hän kuitenkin ajoi partansa, suki hiuksensa ja harjasi pyhävaatteensa.

Ja sen verran hän odotti kirkonajan päätyttyä, että hyvin ehtisivät hänen laskujensa mukaan herrasväet syödä, ennenkuin kosija lähti kävelemään ruununvoudin taloa kohti.

Piika siellä tuli ovea avaamaan, kun tulija nykäisi ovenpielen kellon kilisemään. Ja Juho kysyi asiallisesti, oliko ruununvouti kotona.

– Kotona on, kamarissaan istuu... tuon oven takana.

Ja Hilma – Juho tiesi, että hänen nimensä oli Hilma, kun tyttö usein kävi puodissa ostoksilla – osoitti olkansa ylitse oikealle.

Juho koputti ovelle. (Joutavaltahan se koputtaminen tuntui, kun jo oli kelloa kilisyttänyt ja tiesi herran olevan huoneessa, mutta kauppias oli kerran sanonut, ettei herrasväissä koskaan koputtamatta ovea saanut aukaista.) Käskevä ääni huusi: "Sisään." Ja silloin Juho hiukan hätkähti. Mutta häkeltymistä ei kestänyt silmänräpäystä kauempaa. Seuraavassa tuokiossa hän jo aukaisi oven ja astui kynnyksen ylitse.

Ruununvouti istui pöytänsä takana ja kohotti päätään papereista:

– Kuka sieltä...

Samassa hän kuitenkin tunsi tulijan ja sanoi:

– Vai niin, Sarkasinin puotimieskö se onkin? Kysymyksen muoto ei oikein miellyttänyt Juhoa, jonka mielestä isännän nimen mainitseminen tässä yhteydessä oli hänen oman persoonansa väheksymistä, mutta tyytymättömyyttään millään tavalla ilmaisematta hän vastasi vain:

– Niin, minähän tässä...

– Entä mitä "minä" sitten niinkuin tahtoo?

– Olisi vähän asiaa...

– Mutta, hyvä mies, nythän on sunnuntai ja asioita varten ovat arkipäivät.

Nyt olisi tietysti ollut Juholla vielä tilaisuus peräytyä, ja sekunnin ajan hän jo sitä ajattelikin, kun ei ruununvouti edes kättelemään noussut eikä istumaan kehoittanut, mutta sehän olisi pelkuruutta – ja ratkesiko sitä paitsi asia sillä tavoin! Niinpä hän virkahtikin:

– Tämä minun asiani ei ole virallista laatua, vaan yksityistä.

– Mikähän se sellainen voi olla? kysyi ruununvouti.

Mutta ei Juho tullut ajatelleeksikaan, että sanoissa olisi ollut pilkallisuuden tai armollisen alentuvaisuuden vivahdusta. Hetkisen hän kuitenkin mietti, ennenkuin laukaisi:

– Tahdon puhua herra ruununvoudin kanssa. Onhan nimittäin tapana, että vanhempien suostumusta pyydetään...

Taas hän jäi hetkiseksi miettimään, uutta taukoa käyttikin ruununvouti sanoakseen:

– Nyt minun täytyy sanoa, etten ensinkään ymmärrä...

Ja silloin Juho taas sai sanat suuhunsa ja lausui yhtä varmasti kuin jos olisi seisonut todistajana oikeudessa tai ollut rovastin edessä lukukinkereillä:

– Pyydän suostumustanne siihen, että saan tyttärenne... vaimokseni.

Ruununvouti ei hetken aikaan saanut hengitystään kulkemaan, tuijotti vain pullistuvin silmin Juhoon sillä tavalla, ettei tämä tiennyt, pitikö herra häntä mielipuolena vaiko murhaajana tai ehkä molempina.

Ei Juho kuitenkaan vielä siitäkään säikähtänyt, vaan tuijotti yhtä tuimasti takaisin, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: Katsohan vain, totta minä tarkoitan!

Vihdoin ruununvouti sai siemauksen ilmaa keuhkoihinsa, sen verran, että saattoi kysyä:

– Oletteko menettänyt järkenne vai oletteko humalassa keskellä sunnuntaipäivää?

– En kumpaakaan, yritti Juho vastata.

Mutta samassa ruununvouti alkoikin jo syytää sanoja suustaan sellaisella voimalla, että niitä tuli aivan kuin rakeita rajuilmalla:

– Ja mokoma jauhoryssän puotirotta uskaltaa tulla selvin päin ja keskellä kirkasta sunnuntaipäivää pyytämään minun tytärtäni aivan kuin vertaistaan! Se on niin ennenkuulumatonta, etten tiedä, mitä sanoa. Mikä hän luulee olevansa? Ihanko muka säätyläinen? Maanmoukka! Renki! Tiskiläinen! Laarin lakaisija!

Ruununvouti sähisi ja puhisi. Ja sitten hän äkkiä nousi seisomaan pöytänsä takana, ojentaikse joko näyttääkseen mahtavammalta tai saadakseen ilmaa keuhkoihinsa, joista se alinomaan uhkasi loppua, ja huusi käheällä äänellä:

– Ja nyt hän korjaa luunsa, senkin narri, ja vähän äkkiä!

Juho ei aluksi oikein tajunnut, mitä tämä merkitsi. Ettäkö hän, tuleva pohatta ja ainakin kolmen ruununvoudin arvoinen mies, voi saada osakseen tällaisen kohtelun, kun tuli tekemään kunniallista tarjousta? Mutta kun hänelle sitten huudettiin "ulos", niin hän tajusi. Ei kuitenkaan suin päin lähtenyt, vaan seisoi toki raivoavan ruununvoudin edessä vielä sen hetken, että ehti päätellä: "Tuon saa vielä katkerasti katua ja omat sanansa syödä!" Mutta sitten hän pyörähti kantapäillään ja meni taakseen katsomatta ja mitään sanomatta.

Vasta kun Juho tuli kadulle kirkkaaseen auringonpaisteeseen, selvisi hänelle häväistyksen merkitys täydellisesti. Tietysti ruununvouti rientäisi nyt ilkkumaan häntä, ja kaikki kaupungin juorukellot alkaisivat kalkattaa. Entäpä ostajat puodissa – katsoisivat häntä kuin mitäkin kummaa ja nauraa hihittäisivät toisilleen ja apulaisille, että tuoko se sai vasikannahat ruununvoudilta, kun luuli olevansa herrastytön arvoinen sankarisulhanen!

Kostaisihan Juho ja näyttäisi sekä ruununvoudille että muille, mikä hän oli miehiään ja että kyllä vaikka kuvernöörin tyttärelle kelpaavan elatuksen vielä ansaitsisi. Mutta eihän sitä ihan tähän hätään saanut tehdyksi. Aikaa siihen vaadittiin. Ja sillä välin koiranleuoilla oli tilaisuus virnistellä.

Niin kävi asia kunnialle, että Juho päätti heti ensi töikseen lähteä koko kaupungista niin pian kuin vain irti pääsi.

– Onhan lääniä muuallakin, sanoi hän puoliääneen itsekseen.

Ja sitä sanoessaan hän ajatteli kotipitäjäänsä ja sitä asiaa, jota oli viime viikolla eräs hänen kotikyläläisensä sanonut puodissa käydessään. Oli nimittäin tuonut terveiset kotoa ja sitten virkkanut: "Kas, kun et tule kauppiaaksi sinne kotipuoleen – johan sielläkin on vähitellen vaurastuttu ja oikean elämän alkuun päästy."

Miten olisikaan, jos sinne perustaisi maakaupan, oikein kunnollisen, ja laajentaisi sitä sen mukaan kuin kannattaisi?

Oli Juho aina silloin tällöin näiden vuosien varsilla kotipitäjässä pistäytynytkin ja sen verran oli ympärilleen tähyillyt, että oli huomannut sielläkin elettävän köyhyyden korjautumista seurannutta nousuaikaa, niitä seitsemää lihavaa vuotta, jotka taivaan viisaan harkinnan mukaan olivat laihoja seuranneet.

Sen verran oli Juholla jo säästöjäkin, että niillä jotenkuten pääsi alkuun, ainakin vaatimattomaan. Eikähän sen alun siellä maalla tarvinnutkaan suurellista olla. Parempikin, että oli vain pieni kauppa, jotta uskalsivat kaikki tulla ostajiksi.

Näin mietiskeli ja tuumani Juho kiivain askelin katuja kierrellessään. Ja sitä tehdessään kypsyi hänen päätöksensä varmaksi vakaumukseksi, jota eivät enää Sarkasininkaan ylipuhuttelut voisi horjuttaa, sillä hän arvasi, ettei kauppias aivan mielisuosiolla ensimmäistä apulaistaan laskisi menemään.

Kaiveli, kaiveli häpeä Juhoa.

Toisena tuokiona syttyi hänen mielensä silmittömään vihaan, korvissa humisi, ja aivoihin iski hehkuva halu päästä käsiksi häpäisijään, pieksää hänet, ruhjoa nyrkeillään ja näyttää kouraantuntuvasti, ketä oli loukannut. Mutta tuollainen mielihalu oli kuitenkin vain silmänräpäyksellinen salama. Sillä äkkipikaisuutensahan Juho jo oli oppinut järjellään hillitsemään, ja nytkin järki sanoi hänelle, että vähäinenpä oli ilo ruumiillisesta kurituksesta, hyöty aivan olematon. Ei, toisella tavalla oli kostettava ja häpeä pois pyyhittävä!

Mutta toisena tuokiona taas hän rupesi syyttelemään itseään, ja se oli paljon tuskallisempaa kuin ruununvoudin vihaaminen. Ehkäpä olikin oikeassa herra sanoessaan häntä narriksi? Suuria oli kuvitellut itsestään, sillä mikä olikaan hän, savupirtin poika, joka ei edes koulua ollut käynyt, vaan vielä siihen aikaan, kun Naimi jo tavaamisen oli jättänyt ja luki puhtaasti vaikkapa postillaakin, juoksenteli kotikylän karjaa paimenessa.

Illalla hän kiemurteli vuoteessaan saamatta unta silmiinsä. Koetti kääriytyä huppuun, ettei kattoon tarvinnut tuijottaa, mutta ei siitä apua ollut. Kaiveli, kaiveli vain mieltä. Jo hän muutamaan otteeseen tuli ajatelleeksi sitäkin, että ehkäpä ei ollut edes täysijärkinenkään, kun noin oli antautunut narriksi ruununvoudin silmissä ja koko kaupungin silmätikuksi, sillä sehän hän tietenkin nyt oli. Ei, ei hän jäisi tänne enää pilkattavaksi hinnalla millään! Huomenna jo sanoisi kauppiaalle, että katsokoon itselleen toisen apulaisen. Ja jos joskus tähän häpeän pesään vielä palaisi, niin ei tulisi kömpien eikä kävellen, vaan komeasti ja omana herranaan, joka ei olisi köyhä eikä kipeä. Näkisipä silloin Naimikin!

Niin, Naimi. Mikähän osa hänellä tähän häväistykseen mahtoikaan olla? Ehkä ei ollukaan mikään, ehkä nytkin valvoi yksikseen ja itki isänsä ylpeyttä ja maailman kovuutta?

Eikö mitä! Olihan eilisiltana kieltänyt tulemasta ja sanonut Juhon aikeita sulaksi hulluudeksi. Ei toki sillä tavalla olisi puhunut, jos toista mieltä olisi ollut. Samassa koplassa oli tytär isänsä kanssa. Oli tietysti vain ajankulukseen Juhon kanssa leikkinyt... niinkuin kissa leikkii hiiren kanssa... Mutta saipa nähdä, saipa nähdä Naimikin – kyllä valkeni vielä päivä, jona kunnianaan olisi pitänyt Juhon kotiin emännäksi pääsemistä. Mutta eipä päässyt. Sillä silloin siellä jo oli toinen tai ei sinne ensinkään emäntää huolittukaan... Kyllä sentään huolittiin, sillä ikäväksi kävisi elämä yksinäiselle miehelle, ja tarvitsihan sitä paitsi kauppiaan koti haltijattaren.

Mutta ei Juho enää herraskaisesta morsiamesta välittäisi. Ei ikinä! Hän oli maalainen, talonpoikaisrotua, ja samaa rotua piti olla elämänkumppanikin. Niinhän hän oli ennenkin ajatellut. Ja niin ajatteli hän nytkin. Eikä se ollut ihmiselle häpeäksi, että oli talonpoikaista juurta, päinvastoin kunniaksi se oli. Ja sitä paitsi: talonpoikainen ihminen saattoi kyllä nousta herrassäätyyn kuolemattoman sielunsa kärsimättä siitä vahinkoa, mutta herraskaisesta ei koskaan voinut tulla kunnollista talonpoikaa – jos tuli talonpoika, niin pilalle meni.

Sillä tavoin Juho ikäänkuin syventyi itseensä, olemuksensa hetteihin ja uumeniin. Ja hän vaistosi, että vähitellen alkoi taas hänen elämänkäsityksensä, joka oli ollut eksymäisillään harhateille, päästä oikeille ja alkuperäisille raiteilleen. Hänen oli oltava edelleenkin maalaispoika, varovainen ja pikemminkin epäluuloinen kuin herkkäuskoinen, oli oltava mies, joka tiesi suoriutuvansa eteenpäin maailmassa, eikä koskaan enää antautunut haihattelemaan ja kuuseen kurkottamaan.

Ja hänen niin pitkälle ajatuksissaan päästyään ilmestyi sielun silmien eteen tuttu lapsuusnäkymä: valtamaantie, jota pitkin parisniekat ajoivat ja pojan ajatukset seurasivat pyöränjälkiä suureen maailmaan.

Sitä ilmestystä hän piti sallimuksen merkkinä ja osviittana: hän oli taas löytänyt oikean tien. Ja sitä tietä oli nyt kuljettava.

– Miksi lähdet? kysyi Sarkasin, kun Juho oli sanonut, että nyt hän sitten lähtee pois talosta.

Siihen kysymykseen oli vähän vaikea vastata niin, että Sarkasin olisi asian ymmärtänyt, eikä Juho sitä yrittänytkään, virkahtihan vain:

– Kotiin kaipaavat... jotta täytyy muuttaa...

– Mene joksikin aikaa, mutta älä muuta. Saat palkkaa, vaikka olisit puolikin vuotta.

– Ei se käy. Tahtovat, että aukaisen siellä kaupan.

– Vai maakauppiaaksi! Tiedätkö, mies, ettei siitä paksua leipää lähde? Huolia itsellesi vain kasaat, mutta et rikkautta.

Ja pitkälti kauppias perusteli mielipidettään ja todisteli, että nythän vasta Juho elämänsä tyhmyyden oli tekemäisillään.

Mutta kun ei sellainenkaan todistelu tehonnut, huomautti kauppias, että kaupungissahan Juholla oli hyvä nimi ja maine, niin että ajan mittaan voi kohota korkealle ja päästä ties miksi.

– Katsohan, tiedän minä senkin, että ruununvouti on ajanut sinut ulos talostaan, kun yritit hänen tytärtään kosia...

Sarkasin piti pienen tauon, jonka aikana Juho, joka oli lentänyt tulipunaiseksi, ehti ajatella: Jo se on siis kulkupuheena kaupungilla.

– Mutta ei juttu koidu sinulle vahingoksi, vaan hänelle, sillä kaikki ihmiset nauravat hänen kopeuttaan, mutta kunnioittavat sinua, joka rehellisesti menit hänen puheilleen.

Lohduttihan se vähän Juhoa, mutta ei se mitenkään hänen päätöstään voinut horjuttaa. Sillä nyt olivat sen päätöksen juuret paljon syvemmässä maaperässä ja lujemmassa kamarassa kuin loukatun ylpeyden pintakuoressa.

Kun Sarkasin huomasi, ettei mistään apua ollut, herkesi hän tunteelliseksi ja syleili Juhoa kiitokseksi, yrittipä vielä venäläiseen tapaan poskille suudella, mutta sen Juho sai torjutuksi.

Mutta Natalia Petrovna, jolle uutinen päivällispöydässä kerrottiin, sanoi kylmän ivallisesti:

– Vai on jo paisunut niin suureksi, ettei enää meille mahdu.

Kauppias siihen kivahti jotakin vihaista vaimolleen, mutta Juho vain hymähteli hiljaa, sillä hän tiesi, että loukattu ylpeys oli Natalia Petrovnankin sanojen takana.

Tämä tapahtui yhdeksännellä vuodella sen jälkeen, kun Juho oli kaupunkiin tullut.

VIII.

Kun Juho palasi kotipitäjäänsä, ei ollut vielä maa paljaana, mutta rannan pajuissa oli jo valkeita kissoja.

Hän ei enää asettunut asumaan siihen savupirttiin, jossa elämänsä ensimmäisen päivänvalon oli nähnyt, vaan vuokrasi Siirlahden majatalon pienestä sivurakennuksesta kamarin ja rupesi siihen kodiksi.

Sillä majatalon maalta hän oli keksinyt hirsiseinäisen vanhan riihen, jota ei enää puimiseen tarvittu, ja aprikoinut, että siitä sai vähin kustannuksin kauppapuodin. Riihi oli aivan maantien varrella, ja kun se oli isännälle viraton, niin luovuttihan hän sen toki kaupaksi.

Sattuikin Juho saamaan avukseen miehen, jolla peukalo ei ollut keskellä kämmentä ja joka siksi osasi vähin kaikkia ammatteja, ja niin alettiin kahden miehen voimalla puhkoa tiiviisiin seiniin ikkunoita ja muurata kiukaan paikalle savutorvellista lämmitysuunia. Oli tietysti oviaukkoakin kohennettava, ettei tarvinnut ostajien kyyristyä kynnyksen ylitse astuessaan, ja parret oli poistettava ja tilalle tehtävä seinille hyllyt ja seinänvierustoille laarit jauhoja ja ryynejä varten, joita ei hiirien pelosta uskaltanut säkeissä säilyttää. Riihen kupeella olevasta viistokattoisesta kylkiäisestä korjattiin ruumenien rippeet ja tehtiin puupermanto, niin että saatiin varastovaja puodin viereen.

Siihen viikot hupenivatkin niin, että ehtivät puhjeta kukat tuomiin, ennenkuin päästiin tavaroita paikoilleen sijoittamaan.

Tavaralähetyksiä oli alkanut jo tulla aikoja ennen puodin valmistumista, sillä heti, kun riihestä oli isännän kanssa sovittu, oli kauppias käynyt Viipurissa varastoa itselleen tilaamassa. Eihän Juho tietysti suuria ollut uskaltanut hankkia – paljon enemmän oli tukkukauppiaissa tyrkytetty ja paljon suurempaa luottoa luvattu kuin mitä rohkeni ottaa –, mutta tuli sitä sentään tavaraa niin paljon, että pieni puoti varastovajoineen ahdinkoon täyttyi.

Ennen pihlajanmarjain punoittamista ehti sitten tapahtua vielä paljon...

Majatalon Marista oli niinä vuosina, jotka Juho oli kaupungissa palvellut, kehkeytynyt sorea impi. Ja heti majataloon asetuttuaan nuori kauppias olikin ihastellut hänen puhtoista vaaleuttaan ja punaposkista terveyttään. Ei ollut häneltä myöskään jäänyt huomaamatta neitosen askelen joustavuus eikä työnteon riuskeus. Ja niin hän oli tullut jo aivan ensimmäisinä päivinä verranneeksi maalaistyttöä kaupunkilaisneitoseen, siihen, jonka vuoksi hän tänne syntymäsijoilleen oli palannut. Eihän vantterampivartisessa majatalon Marissa kylläkään ollut sitä sulavaa siroutta, joka oli viehättänyt kauppa-apulaista ruununvoudin neitosessa, ei myöskään samaa hipiän hienoa kuulakkuutta, joka miehen siellä kaupungissa oli hurmannut, mutta sen sijaan Marissa oli toisia avuja, joita herrasneidiltä puuttui: oli tervettä raikkautta, oli välitöntä herttaisuutta ja sydämen vilpittömyyttä. Ja sieväthän olivat kasvotkin, sirkeät siniset silmät ja huulet punaiset kuin puolukat.

Ja sitten tuli kesä.

Nuori veri, kesäöitten kaipuu, lyhyt matka tyttöjen aittaan...

Eikähän täällä maalla mutkallisia menoja kysytty eikä kaivattu. Kun oli heleimmillään suvi ja öitten valkoinen hämärä herkimmillään, niin toistui ensimmäisen nuoruuden kesäsatu haaveineen ja havahtumisineen seinänraoissa kiiltävään päivännousunkultaan. Ja kun samaa satua oli kerrattu muutamia kertoja, lähtivät kahden nuoren ihmisen ajatukset kuljettamaan unelmia eteenpäin, ja – miten olikaan! – niin ne jo tapasivat toisensa yhteiseksi viitoittunutta elämäntietä aukomasta.

Sinä lauantaina, jona Juho asteli tuttua tietä kirkonkylän pappilaan, tunsi hän mielessään suurta tyydytystä. Elämä alkoi nyt ratketa oikeaan suuntaan, sellaisille laduille, jotka hän tunsi likeisiksi luonnolleen ja syntyperälleen. "Varmaankin tulee Marista hyvä vaimo, kodin emäntä ja oikea äiti minun lapsilleni... Eihän se kaupunkilainen herrastyttö koskaan olisikaan voinut ajatella minun ajatuksiani samalla tavalla kuin minä niitä ajattelen... Eikä se tänne maalle olisi suostunut tulemaan millään eikä milloinkaan, ja täältä kuitenkin on meikäläisen alettava elämänsä..."

Niin oli hyvä mieli, että laulatti, vaikkei laulaa osannutkaan.

Nyt hän tuli notkelmaan. Siinä tuntui alamaan viileä henkäisy. Piti vetää ilmaa sieraimiinsa. Se lemusi väkevälle – tuliko tuoksu suopursulle?

Taas tie nousi harjun loivaa mäkeä. Miten olisi poiketa tuolle tienkupeen kummulle? Mieli teki. Sillä Juho tiesi, että sieltä näki muutaman niistä kirkasvetisistä järvistä ja lammista, joita tällä maanäärellä joka paikassa sinerti kallioiden, kumpujen ja harjujen välissä ja joita vuolaat virrat ja pienet purot yhdistelivät sinisenä verkkona jakamaan ja raidoittamaan viljelysaukeiden vihreyttä ja metsämaisemien tummuutta.

Ei hän sentään malttanut poiketa tieltä, vaan jatkoi matkaansa, vaikka ei taas kiirettäkään huolinut pitää. Asteli vain aivan kuin olisi ilman matkanmäärää huvikseen talsinut. Mikä siinä, kun oli lauantai ja rovasti kuitenkin oli kotona pappilassaan!

– Johan se on toista kymmentä vuotta ollut täällä rovastina Röönlunti, Juho tuumi itsekseen aivan ääneen, kun ei ollut kohdalla kuulijoita. – Niin, niin... alun toistakymmentä, koska on jo kulunut kahdettatoista ajastaikaa siitä, kun minut ripille laski. Silloin se Röönlunti kyllä vielä oli uusi virassaan...

Nyt näkyi jo kirkko: tapuli kohosi taivasta kohti.

Ja Juho tunsi, miten veri nousi poskipäihin, kun hän tuli ajatelleeksi, että sieltä saarnatuolista mies sitten huomenna pudotetaan –: "jokohan tuo ihan kauppiaana kuuluttaa?"

– No, kuuluttipa minä kuulutti... sanoi hän taas ääneen.

Sillä tietysti oli mentävä huomenna kirkkoon omin korvin kuulemaan.

Mielellään sinne meni – muka jo senkin vuoksi, että oli uutta nähtävää. Sillä nyt oli paikoillaan alttaritaulu, johon takavuosina varoja oli koottu ja jota ei vielä ollut olemassa, kun Juho viimeksi kotiseurakuntansa temppelissä kävi.

– Jeesus siunaa lapsia... Minkähänlaiseksi siinä lienee tapaus kuvattu?

Varmasti kauniiksi, koska taulu kuului olevan hovimaalaajan tekemä, ajatteli Juho vastaukseksi omaan kysymykseensä, kääntyessään maantieltä pappilan pihamaalle johtavalle kujalle.

Kuukautta myöhemmin rovasti vihki Juhon ja Maria Matintyttären kristilliseen avioliittoon.

Leikattiin silloin vuosi 1878, ja Juho oli kuusikolmatta vuotias, Mari huhtikuussa täyttänyt kaksikymmentä.

He tyytyivät siihen yhteen kamariinsa.

Mitäpä he sen useammalla: päivät kuluivat kuitenkin molemmilta kaupassa, ja talon tuvassa Mari pistäysi heidän ruokansa keittämässä, milloin ei vain puodin uunissa lämmittämään tyytynyt. Sillä puodissa he arkisin söivätkin.

Perin oli vaatimaton tämä kauppapuoti, mutta hyvin siinä vain kauppa ensimmäisestä päivästä alkaen kävi. Osasi näet uusi kauppias kohdella ostajia heidän mielikseen, vieläpä aivan kuin asettua heidän asemaansa eikä vain pysytellä omassaan, ja yhtä tuttavallinen oli kauppiaan nuorikko, joka tietysti tunsikin asiakkaitten olot vielä paremmin kuin vuosikausia kaupungissa viipynyt miehensä. Ja niin arvelivat pitäjäläiset, että kun ei kauppa sen kummempi ollut kuin vanha riihi, niin ei tarvinnut kauppiaan hintojaankaan kummempina pitää, vaan saattoi myydä parempia tavaroita kuin toiset kauppiaat, mutta yhtä halvoilla hinnoilla. Sellaista puhuttiin. Ja voihan siinä hyvinkin perää olla. Sillä osasipa Juho jo tavaransa ostaakin ja pienet olivat hänellä kustannukset eikä nylkemisen himoa alunkaan.

Mutta sen hän kyllä katsoi, ettei yksinomaan omilleen päässyt, vaan myöskin kohtuullisen voiton sai.

Kun Juho ja Mari ensimmäisen vuosineljänneksen päättyessä tarkastivat varastonsa ja tekivät laskelman kaupankäynnin tuloksista ja liikkeensä asemasta, niin totesivat he, että jos samaa menoa edelleen jatkui, ei heidän kannattanut laskea käsistään niitä vieläkin suurempia ansiomahdollisuuksia, joita laajennettu liike tarjosi. He olivat siitä asiasta – kuten kaikista muistakin – aivan yksimielisiä, vaikka molemmat olivatkin varovaisia ja todellisuuden kamaralla pysyviä kaikissa laskelmissaan ja suunnitelmissaan.

Tavaraa täytyi siis hankkia lisää pikemmin ja enemmän kuin Juho oli uskaltanut olettaa riihen kylkiäistä varastovajaksi sisustaessaan. Ja saihan sitä tavaraa, sai kirjoittamalla, mutta piti sentään välillä itsekin pistäytyä Viipuriin ostomatkoille, että tiesi, mitä maksoi ja niistä edullisimmin osti. Kun Juho oli näillä matkoilla, oli Mari yksin kaupassa, mutta hän hoiteli jo asioita aivan yhtä varmasti kuin aikaisemmin askareitaan majatalon taloudessa.

Aamusta iltaan siinä kyllä sai ahertaa, mutta sitä varten kai ihminen olikin nuori, että jaksoi työtä tehdä, ja kun nuorena teki, niin kaipa sitten vanhana sai huoahtaa... Tyytyväinen oli Mari oloonsa, ei osannut muuta toivoa kuin että samaa menoa vain jatkuisi. Kas, oli kaupankäynnissä aina jännitystä sen verran, ettei ihminen välinpitämättömäksi herennyt, ja vaihtelua tarjosi puodissa oleminen, kun ihmisiä, vaikkapa vain tuttujakin, tuli ja meni ja jokaisella oli erilaiset puheet ja omat tarinansa.

Oli tosin jännitystä muussakin elämässä: tähyilihän maanviljelijä taivasta ja tarkasteli mullan voimaa, oli peloissaan hallaöinä ja levoton liian pitkien poutien takia, kantoi huolta elukoistaan ja omaisuudestaan... mutta se oli sittenkin toisenlaista jännitystä, ikäänkuin enemmän sallimuksesta riippuvaa, ainakin ihmisen omista aloitteista riippumattomampaa kuin kauppiaan jännitys, joka kohdistui välittömämmin oman harkinnan ja omien otteiden tuloksiin. Marikin vaistosi tämän sähköisyyden päivä päivältä ottavan hänen olemuksensa yhä täydellisemmin valtoihinsa. Saattoi tapahtua, että hän keskellä yötäkin hätkähti äkkiä valveille sellaiseen säikähdykseen, että nyt olikin tullut tehdyksi vikapisto jauhon ostossa: oli muka ostettu juuri hinnan ollessa korkeimmillaan, ja tavara olikin äkkiä halventunut... ja pahinta oli, että oli tullut ostetuksi varastoa pitkäksi aikaa...

Kerran Mari oli säikähdystään unissaan niin pahasti parahtanut, että oli siihen parkaisuun Juhokin herännyt ja hädissään kysynyt, mikä oli hätänä. Mutta kun oli saanut kuulla asian, niin tyytyväisenä oli itsekseen todennut, että eipä kauppiaalle sopivampaa elämänkumppania maailmasta olisi löytynyt. Ja tavallistakin hellemmäksi oli syleily miehen puolelta silloin muodostunut.

Juholla oli herkkä mieli ja helposti hehkuttuva tunne-elämä siitä huolimatta, että hän osasi pitää päänsä kylmänä ja mielensä tasapainossa laskelmia ja kaupallisia suunnitelmia tehdessään. Joskus se Maria melkein oudoksutti, sillä hänestä tuntui siltä, että hänen miehensä olemukseen mahtui kaksi eri ihmistä. Niin tuiki toisenlainen oli se kylmästi harkitseva kauppamies, joka nopeasti ja erehtymättä laski voittonsa ja tappionsa mahdollisuudet, kuin se miltei lapsellisesti heltyvä aikaihminen, jonka silmiin kihosi liikutuksen kyynel ja syttyi innostuksen tuli varsin vähäisistäkin virikkeistä. Siitä Mari kyllä piti, että niin oli, vaikkei itse ollutkaan yhtä hereä tunneläikähtelyiltään. Jos hän milloin heltyi, niin pakotti toki itsensä aina hillitsemään mielialojensa ailahtelut, koska häpesi niiden ilmituloa omalta kohdaltaan. Ihmetteli Mari sitä toisinaan itsekin, että häpesi itsessään sellaista, jota toisessa ihaili, eikä osannut sitä selittää. Olisihan oikeastaan hänelle, joka vasta hiljan oli aikaihmisten kirjoihin otettu, tuollainen heltyminen ollut luonnollisempaa kuin Juholle, joka oli mies ja iältään paljon varttuneempi. Mutta niin vain oli, että Juho kävi hänelle rakkaammaksi juuri sen takia, että hän huomasi miehessään sellaista, mitä hän itsessään ei hinnalla millään olisi suostunut antamaan ilmi.

Onnellinen oli siis Marin ja Juhon yhteisen polun alkutaival. Menestyksen kruunaama työ tuotti tyydytystä, ja rakkaus antoi juuri sen, mitä molemmat olivat siltä odottaneet – ei enempää, mutta ei myöskään vähempää.

Ja viikot vierivät ja kasvoivat kuukausiksi.

IX.

Oli Juho kaiken aikaa seuraillut olojen kehitystä kaupungissakin ja ennen kaikkea siinä kauppatalossa, josta hän tänne kotipitäjään oli lähtenyt omaksi isännäkseen ruvetakseen. Ja sellaista olivat viestit kertoneet, että Juho oli voinut päätellä asiain kehittyvän siihen suuntaan, että sinne oli ennen pitkää hyvä tilaisuus lähteä kauppamiestaitoaan koettamaan vaikkapa sellaisenkin miehen kuin hänen...

Ei hän aluksi ollut puhunut siitä mitään Marillekaan, vaan aivan yksikseen hautoillut ja punniskellut asiaa. Mutta kun viime Viipurin matkalla aivan odottamatta se tukkukauppias, jolta Juho suurimmat ostoksensa teki ja joka tiedettiin suopeaksi suomalaistakin yritteliäisyyttä kohtaan, oli kysyä paukahuttanut, että kannattiko tosiaankin ripeän kauppiaan aherrella ahtaissa maaoloissa, kun lähikaupungissakin oli työmaata ja tilaisuutta, koska sikäläisiä liikkeitä ei hoidettu kyllin pontevasti, ja kun Juho oli tullut tunnustaneeksi, että onhan hän ehkä sellaista mahdollisuutta joskus ajatellut, niin jo täytyi toki puhua asia Marinkin kanssa. Ensin Mari säikähti:

– Ettäkö muka me yrittäisimme oikein kaupunkikaupalla! Eihän toki. Kaupunki on vaarallinen sille, joka ei ole siellä syntynyt, se on säälimätön ja kylmä...

– No, kenen luulet muuallakaan toisen ihmisen osaa säälivän, jos niin että säälin tarpeeseen joutuu? oli Juho kysynyt.

– Enhän minä sitäkään tarkoita, mutta minusta tuntuu, ettei meiltä riitä ymmärrystä niin suuriin asioihin kuin siellä eteen tulee... Ja sitten...

– Mitä sitten?

– Niin, minä pelkään, ettei minusta ole kaupunkilaiseksi.

– Älä joutavia! Eihän tässä ole kysymys mistään sellaisesta kaupungista kuin Pietari tai edes Viipurikaan, vaan pienestä pahasesta, joka ei ole vähääkään sen kummempi kuin mikä vähän suurempi kirkonkylä tahansa. Pitäisihän sinun se tietää – vai onko tuo sen kummemmalta tuntunut, kun olet siellä käynyt?

– Eihän se kävijästä, mutta enhän tiedä, minkälaiselta se olijasta tuntuu...

– No, sen taas tiedän minä.

Niin siitä puhuttiin. Ja täytyihän Marin myöntää, ettei täällä maalla koskaan kaupasta niin suurta voisi tulla, että se kaupunkilaiskaupan veroiseksi pääsisi kasvamaan.

– Mutta pitääkö meidän kauppamme välttämättä kasvaa? Hyvinhän me tulemme toimeen nykyiselläkin.

– Tietysti täytyy kehittyä. Paikallaan pysyminen ei ole elämää – etehen on elävän mieli.

Mutta ei Marin pelko niin väleen häipynyt. Monet kerrat oli Juhon uudelleen otettava asia puheeksi, ennenkuin hänen vaimonsa taipui uskomaan muuton mahdollisuutta muuksi kuin toteutumattomaksi haaveeksi.

Mutta Juhon mielessä haave kiteytyi suunnitelmaksi, jonka toteuttamista heti oli käytävä valmistelemaan.

Ja sitä mukaa kuin Juho asiaa valmisteli, täytyi Marinkin totuttautua sellaiseen ajatukseen, ettei koko hänen elämänsä kuluisikaan näillä samoilla kotitanhuvilla.

Puolen vuoden aika oli Juholle riittänyt selvästi osoittamaan, että "nappikauppaa" hänen riihipuodissaan oli eteenkinpäin tehtävä, jos paikoilleen jäi. Tosin sekin kauppa kannatti hyvin, mutta suurempaa siitä ei koskaan voinut tulla. Juho oli hyvin tyytyväinen tilinpäätökseensä, vähän omalaatuiseen ja aivan omintakeiseen, mutta ehdottomasti tarkkaan ja luotettavaan, sillä se osoitti alkupääoman kasvun sangen huomattavaksi. Ja hän päättelikin, että nyt oli riittävää alkupääomaa kaupunkilaisenkin kaupan pystyyn saamiseksi.

Siitä kaupasta ei enää tulisikaan "nappikauppaa", vaan sellainen, ettei tarvinnut lähiseutujen maakauppiaitten tehdä ostomatkoja muualle kuin hänen kauppaansa, sillä sieltä piti saataman kaikkea, mitä he ja heidän ostajansa tarvitsivat. Aivan sellainen kauppa, joksi hän olisi kehittänyt Sarkasinin kaupan, jos isäntä olisi uskonut hänen hoidettavakseen kaikki asiat eikä itse sotkeutunut mihinkään! Mutta hyvä oli, että sotkeutui eikä antanut Juhon liikoja rehkiä, sillä jos olisi antanut, niin ei olisi yhtä hyviä mahdollisuuksia kilpailuun kuin nyt oli. Paljonhan laski Juho siihenkin, että ostajat tulivat mieluummin suomalaisen kuin vieraiden kauppiaiden luokse. Senhän hän tiesi omasta kokemuksestaan, kun oli aina tuntunut vastenmieliseltä kääntyä vieraitten puoleen Viipurissa. Ja sitä paitsi alkoi juuri nyt viritä uusi ja entistä voimakkaampi kansallinen herätystuuli Karjalankin kulmilla.

Yhtä nopeasti, kuin hän viime vuonna oli tehnyt päätöksensä paluusta kotipitäjään, teki Juho nyt päätöksen paluusta takaisin kaupunkiin.

Vain vuoden oli Siirlahden kauppa auki ollut, kun se jo suljettiin "kauppiaan poismuuton takia paikkakunnalta". Varasto oli silloin myyty melkein loppuun, ja mikä tähteeksi oli jäänyt, otettiin mukaan kaupunkiin uuden kauppavaraston siemeneksi, sillä sellainen usko oli kauppiaalla ja etenkin hänen nuorella vaimollaan, että se siemen oli hyväkasvuista.

Kyynel herahti Marilta silmäkulmaan ja jäi hetkeksi ripsiin riippumaan, kun hän kamarin oven lähtöpäivänä sulki. Mutta kuivuihan se väleen, kun mies vakuutti, että nyt se vasta heille elämä alkaa, ja isäkin lohdutteli, että sopiihan sitten tulla takaisin, kun on aikansa maailmalla ollut ja niin paljon varallisuutta koonnut, että voi oman talon kotipitäjästä ostaa.

– Oikein puhuttu! Juho siihen sanoi.

Ja heikosti hymyillen Mari silloin kysyi, että mikähän talo se sitten ostettaneenkaan.

– Emme me muuta osta kuin pitäjän suurimman hovin, mutta sen me kyllä vielä ostammekin!

Silloin Mari puhkesi vapauttavaan nauruun, ja nauroivathan siinä kaikki muutkin. Mutta Juho ajatteli itsekseen, että on tässä matoisessa maailmassa suurempiakin ihmeitä tapahtunut, vaikka kuuluukin olevan kartanossa neljän manttaalin maat ja tilukset jakautuvan kolmen kylän osalle: paitsi omaa kylää, vielä Putorin ja Kivipellon kyliin...

Neljää päivää ennen Juhannusta se kaupunginkauppa sitten avattiin.

Ja sama hyvä onni, joka oli ollut Juholla hänen ensimmäisessä omassa kaupassaan, seurasi häntä toiseenkin.

Tietysti oli vähän alkuvaikeuksia, ennenkuin kaikki lähti liukkaasti luistamaan, mutta kun sitten luistamaan lähti, niin kyllä luistikin. Sillä niin kävi kuin Juho oli laskenut, että oman kansan mies voitti sellaistenkin luottamuksen, jotka ennen olivat olleet vieraiden asiakkaita. Liike laajeni nopeasti. Ja sen mukana laajeni kotitalouskin, sillä kauppa-apulaiset olivat perheen jäseniä samalla tavalla kuin oli ollut aikoinaan Juhokin vieraissa palvellessaan. Ei joutanutkaan sen vuoksi Mari enää usein olemaan kaupassa, mutta liikkeen kehitystä hän silti seurasi yhtä suurella jännityksellä kuin oli seurannut silloin, kun vielä tiskin takana miehensä toverina oli häärinyt.

Alkoivat pian katsoa Juhoa karsaasti toiset kauppiaat, etenkin venäläiset, joilta asiakkaat vähenivät sitä mukaa kuin suomalaisen kauppiaan liike kasvoi. Mutta välittikö Juho siitä! Hän ymmärsi kyllä katkeruuden, mutta hän ymmärsi myös sen, ettei suomalaisuus koskaan pääsisi juurtumaan, ellei vieraitten kansallisuuksien kanssa lähdettäisi kilpasille kaupankin alalla, sillä taloudellista pohjaa kaipasi sivistyksellisenkin rakennuksen perustus.

Juho seurasi elävällä mielenkiinnolla kansallisuusaatteen kasvua ja kytki siihen omankin elämäntehtävänsä. Olivat Juho ja Mari jo siellä maalla sanomalehdestä lukeneet Helsingin suomalaisen alkeisopiston talon vihkiäisistä ja molempien mieliin oli syöpynyt ikäänkuin tunnussanaksi Z. J. Cleven lause: "Suomen kansassa on huomattavana pyrkimys kohoamaan." Tämän pyrkimyksen he tulkitsivat sellaiseksi, että se vaati jokaista ihmistä kykynsä ja keinojensa mukaan ponnistamaan omalla sarallaan eteenpäin. Ken sen teki, hän teki luovaa työtä myös aatteen eteen. Näin käsitti Juho asian ja tällaisessa näkökulmassa sai hänen elämäntyönsä kantavuuden, joka sekä kannusti että velvoitti. Ennen kaikkea se sai tarkoituksen ja itsekkäitten etujen yläpuolelle kohoavan päämäärän.

Oli taas pihlaja kukassaan.

Ja heleän kesäpäivän illansuussa vietettiin kansanjuhlaa vanhan linnan liepeillä.

Juhlan ohjelma oli loppumaisillaan, ja aurinko alkoi painua vanhan linnan tornin katveeseen. Silloin nousi puhujalavalle yht'äkkiä nuorekas, solakka mies. Hän alkoi puhua ja sai heti kuulijat mukaansa. Hän kuvasi esi-isien taisteluja tässä Karjalan rajakolkassa, kertoi linnan merkityksestä rajavartiopaikkana kohtalokkaina aikoina ja vetosi sitten nykypolven velvollisuuksiin. Ei ollut ääni mahtavasti soiva, pikemminkin vain hennosti helkähtävä, mutta sanoissa oli sisäistä paloa ja tunteen hehkua, joka vakuutti ja sytytti, ja sitä paitsi puhuja oli osannut valita sopivimman hetken esiintymiselleen yllättämällä juhlakansan juuri sen vastaanotto vireen ollessa herkimmillään.

Juho oli kuunnellut puhetta miltei henkeään pidättäen, sillä jo ensimmäiset sanat olivat hänet valloittaneet, ja hän jäi seisomaan paikalleen vielä tuokioksi senkin jälkeen, kun puhuja suosionosoitusten kaikuessa oli poistunut lavalta. Juho oli kuulemiensa lauseiden ja äänenpainojen lumoissa ja havahtui vasta, kun kuuli ympärillään kuiskaillen kysyttävän: "Kuka hän oli?" Joku siihen vastasi: "Runoilija Erkko." Sen kuultuaan Juho lähti etsimään puhujaa puristaakseen hänen kättään kiitokseksi. Joku juhlatoimikunnan jäsen, jolla oli sinivalkoinen nauhasolmuke takkinsa rinnuksessa, esitti hänet runoilijalle. Ja samalla siinä sovittiin yhteisistä illanistujaisista vieraan kanssa.

Siitä tuli Juholle unohtumaton ilta.

Runoilija puhui pöytäseuralle intoutuneesti suomalaisuuden asiasta. Hän käytti sangen jyrkkiä sanoja ruotsalaisuudesta ja valhekansallisuudesta ja piti luonnollisena, että ruvettiin vaatimaan suomenkielistä virkamiehistöä, sillä eihän muunkielinen voinut palvella kansan oikeuksia. Kansan kieli oli oleva kaikkien kieli. Mutta muutos oli aikaansaatavissa vain kansallisella sivistystyöllä. Kansa itse tunsi jo syvästi sivistyksen tarpeen. Sille oli siis ojennettava auttava käsi. Suomalaisen sivistyneistön kautta oli päästävä siihen yksikielisyyteen, joka oli tulevaisuuden päämäärä, niin, vieläpä todellisen edistymisen ehto.

Joku seurasta huomautti, että ylen jyrkät mielipiteet helposti leimattiin puoluekiihkon sanelemiksi ja voivat herättää niinkin pahaa verta, että asialle siitä saattoi koitua vahinkoa.

– Oikea asia ei koskaan ole liian jyrkkä, sanoi siihen runoilija. – Ja rehellisen suomalaisen on joka tilassa uskallettava paljastaa luottamuksella rintansa ja ilmaista vakaumuksensa.

– Mutta entäpä jos ärsyttämällä vain yllyttää vastustajan entistä häikäilemättömämmiksi...? yritti epäilijä vielä inttää vastaan.

Silloin runoilija löi nyrkkinsä pöytään ja sanoi painokkaasti:

– Kolmea mies ei milloinkaan saa sietää: kun häväistään totuutta, kunniaa tai kansallisuutta. Ne ovat henkeäkin kalliimmat.

Sen illan jälkeen Juho tunsi kuuluvansa entistä kiinteämmin suomalaisuuden taistelurintamaan. Ja runoilijaan hänet siitä lähtien yhdistivät kunnioittavan ystävyyden siteet. Vaikkei ikäeroa ollutkaan kuin kolme vuotta, tuntui Juhosta, että tämä hänen uusi ystävänsä oli melkein kuin viisas vanhus, ehdotonta arvonantoa herättävä mies, joka näki asiat selvemmin ja ymmärsi ne paremmin kuin muut. Se johtui kai osaltaan siitäkin, että runoilija oli myös opettaja ja koulunjohtaja.

Oli samoissa illanistujaisissa mukana toinenkin mies, jonka kanssa Juho teki lähempää tuttavuutta ja jonka sanoille hän mielellään kallisti korvansa: nuori kauppias Kurkijoelta, joka oli muutamassa vuodessa kehittänyt isältään perimänsä maakaupan Itä-Suomen suurimmaksi. Hän oli runoilijan läheinen ystävä, jonka luona tämä oli edellisen kesän asunutkin. Tulisieluinen aatteen mies oli tämä kurkijokelainen kauppias, valistunut ja valpas. Juho häntä itsekseen suorastaan ihaili. Ja tulipa hänen kanssaan illan kuluessa tarinoiduksi kaupankin asioista ja yhteisesti pahoitelluksi sitä valitettavaa seikkaa, että tukkukauppa kokonaan oli vieraitten käsissä, ruotsalaistuneiden saksalaisten ja venäläisten.

– Ennen pitkää siihen kyllä saadaan muutos, sanoi kurkijokelainen. – Kas, eihän kädenkäänteessä voida kiepsauttaa satojen vuosien perintöjä merkityksettömiksi, heillä kun on pääomat ja vakiintuneet suhteet.

– Eikä yhden polven työ tietenkään riitä luomaan tänne meidän suomalaiselle puolellemme uusia pääomia, ovat tarvinneet siellä toisellakin puolella monien sukupolvien työn, Juho siihen virkahti.

– Ei se niin varmaa ole, väitti vastaan toinen. – Meissä on voima nuorempaa ja veri väkevämpää. Ja sitä paitsi on aina edullisempaa olla ryntääjänä kuin puolustajana... ainakin tällaisessa sodassa... Jahka tässä oikea ajankohta koittaa, niin eiköhän vain jo meidän päivinämme päästä taistelutantereelle!

Niin illanistujaisissa haasteltiin.

Ja rohkeilta tuntuivat ajatukset, joita siellä esille tuotiin, Juho tuumi yömyöhällä kotiin palatessaan ja kertoessaan Marille, jonka sitä varten herätti sikeästi unesta, illan tapahtumista ja tarinoista.

– Joko te nyt aiotte ruveta peräti koko maailmaa valloittamaan? kysäisi Mari ja pudisteli unista päätään, jota kuulemat huimasivat.

Oli miten oli – tuon kesäjuhlan muisto teki Juhon entistä rohkeammaksi kaupallisissakin aloitteissa. Monesti Maria peloitti, ja varoituksia sai mies vaimoltaan. Mutta Juho vakuutti, ettei hätää mitään, sillä rohkeahan rokan syö, mutta pelkurilta se jää syömättä.

– Ja entäpä jos ei aina onnistaisikaan, kaksihan meitä vain on ja kahdelle on kyllä aina sijaa valmiissa maailmassa!

– Mutta miten käy sen hovin oston kotipitäjästä? ilkahti silloin Mari.

– Se kyllä vielä ostetaan ja sitä ostoa ajatellenhan juuri täytyy jotakin uskaltaa.

Mutta sitten Juho kävi vakavaksi katsannoltaan ja virkkoi:

– Eipä sillä hovin ostolla taida kiirettä olla, kun ei ole edes perillistä, jolle sen jälkeensä jättäisi.

Juho suri sitä, ettei heille suotu lasta. Ja suri sitä Marikin, vaikka umpimielisempänä ei suruaan edes miehelleen näyttänyt.

Eräänä päivänä, kun Juho tuli asioiltaan pankista, sattui häntä vastaan kadulla ruununvoudin tytär, joka kuului menneen naimisiin jonkun ruotsalaisen maisterin kanssa ja asuvan Helsingissä, jossa maisterilla oli opettajanvirka. Oli tietysti nyt tullut vanhempiaan tervehtimään, koska häntä ei ollut ennen näillä main näkynyt.

Juho tunsi vastaantulijan jo niin etäältä, että hyvin olisi ennättänyt poikkikadulle kääntyä. Mutta ajatteli, etteipä uhallakaan käänny, vaan vastaan menee ja suoraan kasvoihin katsoo, sillä eihän hänellä häpeämistä ole.

Vastaantulija asteli hitaasti ja väsähtäneesti, pää alaspäin painuneena, aivan kuin olisi ollut raskas suru kannettavana. Ja Juho ajattelikin itsekseen, että jokohan onni on särkymässä... Mutta kun allapäin astelija tuli lähemmäksi, havaitsi Juho syyn askelen verkkaisuuteen. Varsi oli käynyt muodottomaksi: hän oli raskaana. Vasta kohdalle ehtiessään tulija nosti päätään, tunsi Juhon ja tervehti, mutta kiirehti samalla askeleitaan, jotta nopeasti ohitse pääsisi. Juho ehti kuitenkin panna merkille, että harmaiksi kalvenneille poskille nousi heleä puna.

Juho sai piston sydämeensä. Ei muusta kuin siitä, että oli huomannut hänen odottavan lasta. Hänellekin siis oli suotu se, jota ei heille annettu. Ja se jäi pitkäksi aikaa kaivelemaan Juhon mieltä.

X.

Juho ja Mari olivat käymässä Viipurissa.

Entistä useammin nyt olikin sinne asiaa Juholla, joka samalla kuin hän sai hoidetuksi liikeasiansa myös ikäänkuin vahvisteli sen aatteensa vakaumuksellisuutta, minkä oli elämäntyönsä johtotähdeksi itselleen omistanut.

Samana vuonna, jona Juho aukaisi kauppansa siellä Laatokan liepeen pikkukaupungissa, oli maakunnan pääkaupungissa ryhdyttykin suureen yritykseen: oli perustettu ja pantu käyntiin suomalainen oppikoulu. Tämä aloite oli tietysti antanut kansalliselle mielelle uutta virikettä, ja sen jatkuvasti vireillä pitämiseksi oli perustettu "suomalainen seura", joka määräajoin kokoontui Belvederen ravintolaan. Ohjelmaan kuului esitelmiä, keskusteluja ja taiteellisia esityksiä. Emännät pitivät vuoron perään huolta tarjoilusta, paikka kun oli yksinomaan kesäravintola, ja yhdessäolo muodostui vapaaksi ja kodikkaaksi.

Sattui nyt niin onnellisesti, että Juho ja Mari joutuivat Viipuriin parahiksi ennättääkseen seuran ohjelmalliseen illanviettoon. Oli iltamassa muitakin kaupungissa vierailevia maaseutulaisia, kuten esimerkiksi runoilija Erkon kurkijokelainen ystävä, ja hänen seuraansa Juho vaimoineen heti lyöttäytyi. Kurkijokelainen oli matkalla Helsinkiin, sillä hänet oli valittu valtiopäiville talonpoikaissäädyn jäseneksi. Tämä lisäsi tietysti Juhon häntä kohtaan tuntemaa arvonantoa, joka kyllä jo ennestäänkin oli sangen suuri. Mari, joka hiukan empien oli lähtenyt matkalle ja aivan arastellen tullut tilaisuuteen, mieltyi ensi hetkestä kolmeneljättävuotiaaseen valtiopäivämieheen, joka välittömällä seurustelullaan osasi aivan alkuunsa hälventää hänen ujoutensa. Tuli kurkijokelainen siinä muun tarinan lomassa kertoneeksi vähän omistakin vaiheistaan – ei kehuen eikä keikaillen, vaan pikemminkin hienokseltaan itsestään leikkiä laskien – ja Mari kuunteli hänen juttuaan viehättyneenä. Pojasta oli tahdottu lukumiestä, kun vanhemmat olivat, hänen omien sanojensa mukaan, erehtyneet pitämään tavallista karjalaista vilkasluontoisuutta tavattomana pään terävyytenä, ja niin hänet oli lähetetty aluksi Wilkkeen kouluun ja sitten maan ainoaan suomalaiseen lyseoon Jyväskylään. Mutta malttoiko hänenlaisensa miehenalku istua paikoillaan kirjan ääressä ja osasiko karjalainen tulla toimeen ajan mittaan kaukana kotiseudultaan! Muutaman vaivalloisen vuoden opintietä taivallettuaan hän päättikin yrittää toisille taipalille, erosi lyseosta ja antoi kohtalon houkutella itsensä sotilasuralle. Mutta eipä karjalainen vilkkaus sotilaalliseenkaan kaavaan taipunut, vaikka kyllä taivuttaa koetettiin, ja niin mies kiitti onneaan, kun pääsi eroon Suomen kaartista ja sai palata kotipuoleen. Siellä hän meni isänsä liikkeeseen, jota nyt jo kuusi vuotta oli omin ohjin hoitanut. "Eikähän siinä muuta valittamista ole kuin että vähän käy ajan mittaan yksitoikkoiseksi, mutta kai sitä sentään kymmenen vuotta jaksaa kestää."

– Entä sitten, kun on vuosikymmen täyttynyt? Mari kysyi.

Ja siihen kurkijokelainen naurahtaen vastasi:

– No, sitten pitää taas keksiä jotakin uutta, ettei pääse vanhenemaan ennen aikojaan.

Juholle hän taas kertoi valtiopäiväkuulumisia:

– Onhan siellä tehty useampia anomuksia suomalaisten oppikoulujen perustamisesta, ja talonpoikaissäädyssä niillä kyllä on kannatusta, mutta on vastustus kuitenkin vielä sangen suuri, niin että tiesi miten siinä käy. Toinen on sitten tärkeä asia erittäinkin meille karjalaisille: lahjoitusmaiden lunastusmaksujen huojentaminen, josta myös olen anomuksen allekirjoittanut.

Illan esitelmöitsijänä oli nuori maisteri Werner Söderhjelm, viipurilainen synnyltään ja jo tunnustetun etevyytensä takia tulevaisuuden miehen maineessa, vaikkei vielä ollut viittäkolmatta täyttänyt. Esitelmän aiheena oli kuvanveistotaide yleensä ja erityisesti Takasen Ariadne. Olipa puheena oleva taideteos kuulijain nähtävänäkin – sen oli nimittäin omistaja, konsuli Wolff, luovuttanut tilaisuuteen tuotavaksi, ja sen hohtavan valkoiseen marmoriin hakattu ylevä kauneus herätti läsnäolijoissa, joille nuoren tiedemiehen valaiseva ja sytyttävän innoittunut esittely kirkasti tämän kauneuden arvot, yleistä ja suurta ihastusta.

Juholle esitelmä ja sen havainnollistajana oleva taideteos aukaisivat portit valtakuntaan, jonka rajoille hän ei aiemmin ollut osannut pyrkiäkään. Missäpä hän olisi joutunut kosketuksiin taiteen kanssa! Mutta kun hän nyt joutui, tunsi ja vaistosi hän, että tästä sykähdyttävästä kosketuksesta muodostui elämys, jolla oli oleva vaikutusta ja kenties merkitystäkin hänen elämälleen. Olihan hän monesti elämänsä varrella nähnyt kauneutta ympärillään, mutta ei ollut osannut ottaa siitä irti muuta kuin pintakuoren. Nyt olivat hänen silmänsä auenneet – niin hän ainakin kuvitteli – ja hän päätti opetella tavaamaan kauneuden suurta kirjaa. Hänen herkkä mielensä oli saanut uuden virikkeen läikähtelyilleen.

Aret kotosalla olivat tietysti arkia, pitkiä ja työläitä päiviä sekä Juholle kauppamiehenä että Marille kauppatalon emäntänä.

Mutta Juhon kantamusta kevensi hänen aatteellisuutensa hetteistä pulppuava vilvas vesi, jonka solinan hän saattoi kuulla keskellä jokapäiväisimpiäkin toimia ja jota hän arkiaskartensa väliaikoina nautti melkein samalla ahneudella kuin janoinen erämaankulkija keitaan kosteutta.

Ei valittanut taakkaansa emäntäkään. Sillä myöskin hänellä oli unelmansa. Ne eivät ehkä hiponeet aivan yhtä korkeita pilvilinnoja kuin Juhon ajatukset, mutta tuulentuvissa viihtyi Marikin. Hän unelmoi sellaista tulevaisuutta, että sai palata takaisin maalle, samalle kamaralle, jolla oli kävelemään totutettu ja josta oli opetettu maan siunaus korjaamaan. Siellä oli rauha ja hiljaisuus, tähdet paloivat suurina ja hanget hohtivat puhtaina, keväällä kylvettiin ja syksyllä korjattiin, ja elämä kulki vakiintunutta latuaan... Ja siellä vasta oli tilaisuus ajatella ja lukea ja oppia kirjoista ja elämästä...

Olihan Juho luvannut sinä päivänä, jona sieltä tänne lähdettiin, että kyllä palataan, ja lupailihan vieläkin, kun jonakin heidän hellyytensä hetkenä Mari toisinaan siitä muistutteli. Mutta ei vielä, ei vielä... Ei ollut muka tarpeeksi varallisuutta koossa. Niinkuin siihen nyt miljoonia tarvittaisiin! Sillä leikillään toki Juho silloin hovista oli puhunut... eihän kukaan tavallinen talonpoikaisihminen tosissaan sellaisia asioita ajatellut. Vaikka kukapa sentään tiesi niin tarkalleen, mitä vilkasajatuksisen miehen päässä milloinkin liikkui! Oli se kurkijokelainenkin välähytellyt sellaisia päähänpistoja, ettei niille tuntunut mikään olevan mahdotonta. Ja annahan olla: eikö sattunut sellaistakin, että yksin Marinkin haaveet joskus hetkeksi hairahtuivat hovin haltiattaren poluille, mutta eivät ne sentään koskaan niillä pitempään viipyneet – ihan kuin itseään pelästyen kaikkosivat vaatimattomampaan taloon, kun äkkäsivät, mihin olivat eksyneet.

XI.

Vuodet kuluivat.

Kun neljäs täyttyi, valittiin Juho valtuustoon, mikä merkitsi, että hänet tunnustettiin yhteiskunnan pylvääksi ja kaupungin pomoksi. Sellaisena hänen osalleen tuli monia luottamustoimia: rahatoimikamarin jäsenyys, puheenjohto kauppaseurassa, jäsenyys kansakoulun ja iltakoulun johtokunnassa ja tiesi missä kaikissa, uskottiinpa hänelle yksin palokunnankin päällikkyys.

Tietysti nämä monet puuhat veivät Juhon ajasta kaiken, mikä kauppa-asiain hoidosta liikeni, toisinaan näpistelivät vielä viimeksi mainittuakin. Alinomaa oli kokouksia, ja ellei ollut varsinaisia virallisia, niin piti kokoontua neuvottelemaan yksityisesti yleisistä asioista, etteivät ne valmistelemattomina joutuneet ratkaistaviksi. Ja kun asiallisten syiden perusteella oli yhteen tultu, niin jatkettiin niiden verukkeella usein yhdessäoloa varsinaisten asiain jo selvittyäkin.

Yksin Mari istui enimmät iltansa käsitöineen tai kirjoineen, joita Juho ei enää usein joutanut lukemaan – hyvä, kun sai sanomalehden kunnolleen luetuksi! – yksin hän istui, ja yhä polttavammaksi kävi ikävä maalle. Sitä polttavammaksi, kuta selvemmin hän alkoi ymmärtää liike-elämän ja kaupunkilaisolojen vetäneen Juhon jo niin kokonaan pyörteisiinsä, ettei hän niistä enää koskaan voisi vapautua. Ja monena yönä, kun Juho viipyi myöhään ja Mari valvoi vuoteessaan, kostuttivat kuumat kyynelet hänen pieluksensa pellavaisen päällyksen.

Ja vuodet vierivät...

Olihan heidän varallisuutensa jo sellainen, että pääomaa olisi ollut riittävästi verrattain suurenkin tilan ostoon, sen Mari tiesi, sillä edelleenkin Juho uskoi hänelle kaikki asiat, voitot ja tappiot vaikka pieniksihän ne tappiot olivat yleensä jääneet, mutta voitot sen sijaan kasvaneet niin suuriksi, ettei kumpikaan alkutaipaleella sellaisia ollut osannut ajatella.

Ja osoittihan menestys selvästi, että kauppamieheksi Juho oli syntynyt. Niin että kai olisikin väärin koettaa saada häntä siltä uralta kääntymään toiselle. Sitä asiaa Mari ajatteli hyvin usein, ja aina kun hän ikävissään kaipasi toisenlaisia oloja ja toisenlaista elämää, tuli aivan kuin uutena Mooseksen lain käskynä hänen mieleensä: Ei sinun pidä pakottaa miestäsi luopumaan siitä kutsumuksesta, mikä hänelle annettu on.

Ja ne käskysanat kirvoittivat taas kyynelet.

Juho seurasi omien asioittensa kehityksen ohella myöskin kurkijokelaisen ystävänsä otteita ja edesottamuksia. Hänestä oli tullut Juholle eräänlainen esikuva tai ainakin esimerkki. Ei niin, että Juho olisi pyrkinyt häntä matkimaan, mutta siten, että sai hänestä ikäänkuin varmuutta ja tukea.

Siksipä Juholle toikin paljon miettimistä ja uusien suunnitelmien aiheita uutinen, joka kertoi kurkijokelaisen päättäneen lopettaa suuren maakauppansa siirtääkseen koko liiketoimintansa toisille aloille: laivanvarustukseen ja puutavarakauppaan.

Juho tiesi, että Kurkijoen maakauppa oli tuonut kokoon sangen suuren pääoman. Siksi täytyi sen lopettajan laskea voivansa kartuttaa pääomaa vielä nopeammin ja tehokkaammin uudeksi toimialakseen valitsemallaan kaupankäynnillä.

Olikinhan tietysti puutavara-ala tuottoisa ja löi luonnollisesti vesiteiden varsilla laivanvarustuskin leiville. Mutta tukkukaupan tehoon eivät kumpainenkaan päässeet kehittymään, ellei ollut panna likoon miljoonapääomia sahoihin ja metsiin ja sellaisiin aluksiin, jotka kykenivät meriäkin kyntämään. Siksi häämötti Juhon tulevaisuuden taivaalla edelleenkin suurimpana ja kirkkaimpana sellainen tähti, joka johti suureen tukkukauppaan. Kunpa vain olisi tarpeeksi pääomaa, niin ei hän empisi hetkeäkään, vaan matkustaisi jo huomenna Viipuriin ja perustaisi sinne suomalaisen suurliikkeen, joka möisi tavaroitaan koko Karjalaan, Savoon, Keski-Suomeen ja miksei Pohjanmaalle asti. Se pitäisi nyt perustaa, kun suomalaisuus juuri eli väkevää nousua ja taistelu alkoi kaikilla rintamilla.

Näitä ajatuksia hautoi Juho samana vuonna, jona Castrén teki suomalaisuuden taistelussa huomattavan kielianomuksensa, minkä tietysti myöskin kurkijokelainen valtiopäivämies allekirjoitti.

Kun Mari kuuli kerrottavan kurkijokelaisen lopettavan maakauppansa, kysyi hän mieheltään:

– Joko tuli pitäneeksi sitä kymmenen vuotta?

– Miksi sitä kysyt? Juho ihmetteli. Silloin Mari kertoi, mitä kerran suomalaisen seuran iltamassa Viipurissa oli tullut kurkijokelaisen kanssa tarinoiduksi. Ja kun Juho muisteli vuosilukuja, niin kymmenen vuottahan siitä tulikin.

– Käyköhän niin, että vuosikymmen riittää sinullekin tämän kaupan pitoajaksi? aprikoi Mari.

Juho katsoi ulos ikkunasta aivan kuin olisi tulevaisuuteen tuijotellut, kun vastasi:

– Hyvin riittää, ellei siinä jo ole liikaakin... Sitä vastaustahan Mari kyllä odotti, mutta siitä huolimatta se vavahdutti sydänalaa. Sillä se oli ikäänkuin sinetti muuttokirjaan, joka merkitsi taas outoa ja entistä levottomampaa elämää. Eikä hän malttanut olla kysymättä:

– Kenenkähän eteen sinäkin kulutat itseäsi ja suret ja pyrit, kun ei ole meillä... lapsiakaan?

Hän hätkähti itsekin sanojaan ja viimeisen edellä tulikin tauko, mutta sanoahan piti sentään sekin, kun jo niin pitkälle lause oli päässyt suusta livahtamaan. Lapsettomuus oli heille molemmille arka asia. Mari tunsi sen sillä tavalla, että oli uskovinaan juuri sen asian ajavan miehensä kuumeiseen toimintaan ja hakemaan unohdusta kodin ulkopuolelta, ja kantoikin jonkinlaista syyllisyydentuntoa mielessään, vaikka järki sanoikin, etteihän hän sille mitään voinut.

Mutta Juho kääntyi verkalleen ikkunasta vaimoaan kohti ja sanoi äänellä, jossa ei ollut katkeruuden vivahdustakaan:

– Perillisiä meillä ei ole, mutta siksipä ovatkin velvollisuutemme suuret sitä asiaa kohtaan, jonka toteuttaminen on meidän sukupolvemme elämänmääränä. Katsohan, suomalainen sivistyselämä tarvitsee kestävää pohjaa voidakseen päästä puhkeamaan kukoistukseen, ja se pohja on meidän, kansallisten liikemiesten, luotava. Se pitää saada kantavaksi ja laajaksi, jotta sille voivat turvallisesti taiteilijat ja tieteilijät työnsä perustaa.

Sellainen oli Juhon ohjelma, jonka toteuttamiseen tähtäsi hänen elämänsä ihanteena oleva asia: suomalaisen suurliike-elämän luominen. Eihän hän tietenkään sitä yksin voinut aikaansaada, mutta ehkäpä hän omalta osaltaan voi olla mukana sitä virittämässä aloitteen tekijänä ja edesauttajana. Hän tahtoi päästä mukaan, pyrki siihen koko tulisella tahdollaan ja ensipolven taittumattomalla tarmollaan. Tienraivaajan kunnia oli ainoa kunnia, jota hän piti himoitsemisen arvoisena, ja sen hän asettikin niin korkealle, että sitä kurottaakseen mielellään uhrasi elämänsä mukavuuden ja mielensä rauhan, jos niin vaadittiin.

Oli kahdenlaisia liikemiehiä: sellaisia, jotka kävivät kauppaa silmämääränään vain oma etu, rikastuminen rikastumisen vuoksi, ja taas toisia, jotka eivät ensinkään ajatelleet rahojensa kokoamista kirstunpohjalle, vaan pitivät niitä välikappaleina, jotka sitä mukaa kuin niitä karttui oli pantava uudelleen liikkeeseen yhä laajemmalti hyödyttämään luovaa työtä. Eikä sitäkään, mikä sitten loppujen lopuksi ylijäämäksi kertyi, saanut jättää hedelmättömäksi, vaan oli pidettävä huolta, että sekin joutui uusia arvoja synnyttämään, sillä oikeastaanhan kaikki voitto oli vain lainaa kansan kädestä.

Tällaisen ihanteellisuuden valossa Juho viitoitteli kauppiastietään yhä laajempia toimialoja ja suurempia tehtäviä kohti. Ja juuri tämä ihanteellisuus muodostui hänen suunnitelmiaan kannattavaksi ja eteenpäin vieväksi eläväksi voimaksi.

XII.

Mutta ennen kuin Juho lähti suuria suunnitelmiaan toteuttamaan, tahtoi hän täydentää ammattituntemustaan ulkomaisella opintomatkalla.

Kymmenen vuotta pidettyään jo suureksi paisunutta kauppaliikettään pikkukaupungin ahtaissa oloissa, hän lopetti sen yhtä nopeasti kuin oli kurkijokelainen viittä vuotta aikaisemmin omansa lopettanut. Ja kun kaikki asiat oli saatu selvitetyksi, muuttivat Juho ja Mari Viipuriin. Mutta tuskin oli siellä koti kuntoon saatu, niin lähti Juho jo matkalle.

Aluksi hän pysähtyi Pietariin, jota hän tunsi jonkin verran entuudesta, kun oli sinne asti muutaman kerran Viipurin matkoillaan piipahtanut ja joskus vähin kauppojakin siellä tehnyt. Mutta nyt hän perehtyi Pietarin pörssi- ja kaupalliseen elämään perinpohjin, sillä hän käsitti, että Pietarin kaupan täytyi olla tärkeänä tekijänä hänen tulevassa tukkukauppa-toiminnassaan, koska sen ehkä tärkeimmäksi kulmakiveksi oli muodostuva jauhokauppa. Niinpä hän seurasikin erityisen tarkoin kaupantekoa viljapörssissä, jonka kurssivaihtelujen numerot kiinnittivät hänen huomiotaan ja kannustivat hänen valpasta kauppamiesälyään laskelmien tekoon. Sitä paitsi hän viihtyi Pietarissa sekä siksi, että sille ominainen värikkyys ja loistavaan suurkaupunkilaisuuteen kätkeytyvä omalaatuinen alkuperäisyys viehättivät häntä, että myöskin sen vuoksi, että hän osasi venäjän kieltä niin paljon, että taidollaan, jonka hän palvellessaan oppivuosiensa venäläisiä isäntiä oli hankkinut, hyvin tuli toimeen.

Niiden tuttavien maanmiesten joukossa, jotka hän Nevan kaupungissa tapasi, oli eräs suomalaishenkinen, vaikkakin vieraskielistä nimeä kantava liikemies, jonka monipuolista taitoa ja suurta kyvykkyyttä Juho jo aikaisemmin oli oppinut pitämään arvossa. Ja heidän eräänä päivänä istuessaan kahden päivällisaterialla Palkinin ravintolassa Juho tuli aivan kuin sattumalta vaikkakin tietysti ihan tarkoituksellisesti – väläytelleeksi pöytätoverilleen tukkukaupan aloittamisen mahdollisuutta. Tämä innostui heti asiaan ja ojensi kätensä:

– Mukana olen minä siinä juonessa, jos vain huolitaan, vaikka jo huomispäivänä!

Juho pani mielihyvin merkille puhekumppaninsa välittömän innostumisen asiaan, koska piti sitä todistuksena suunnitelmansa ajankohtaisesta otollisuudesta, mutta sanoi naurahtaen, ikäänkuin koko asia vielä olisi vain tupakkajutun varassa:

– Eihän sitä tiedä, tuleeko siitä mitään, siinä kun ovat niin monet mutkat matkassa... Mutta älähän huoli sentään, veli Ville, puhua asiasta kenellekään, jos nimittäin sattuisi niin, että siitä sittenkin jotakin tulisi.

Ja Ville lupasi.

Mutta kääntyessään illansuussa Nevskin vilinästä vähän hiljaisemmalle Sadovajalle, jonka varrella hän asui Gastinitsa Dagmarissa, Juho päätteli itsekseen, että tulisipa siitä sopiva yhtymä, jos saisi mukaansa kurkijokelaisen lisäksi vielä tämän Villen.

Pietarista Juho jatkoi matkaansa Libauhun ja Königsbergiin, teki kierroksen Berliiniin ja Hampuriin ja palasi kotiin Tanskan ja Ruotsin kautta.

Ja matkan varrella olivat hänen aikeensa kiteytyneet varmaksi suunnitelmaksi, niin että hän ensi töikseen Viipuriin tultuaan rupesi katselemaan sopivaa taloa tukkuliikkeen kauppataloksi.

Siihen aikaan, jolloin Juho asettui Viipuriin, osoitti Karjalan pääkaupungin kaupallinen elämä elpymisen oireita sen heikentymisen jälkeen, joka oli ollut seurauksena Savon radan valmistumisesta. Sillä merkit viittasivat siihen suuntaan, että eri teille harhautunut kauppaliike oli taas hakeutumassa takaisin entiseen luonnolliseen uomaansa ja oli varmasti entisestään vahvasti voimistuva, kunhan parin kolmen vuoden perästä vielä Karjalan rata saatiin valmiiksi ja liikenteelle avatuksi. Näin ollen oli odotettavissa uuden kaupallisen kukoistuskauden alkaminen.

Ja siksi oli tärkeää, että suomalaiset liikemiehet pitivät niin kiirettä, että ehtivät ajoissa kilparadalle eivätkä myöhästyneet ensimmäisestä lähdöstä, joka oli edullisin.

Toistaiseksi oli kauppa vielä kokonaan vieraitten käsissä, kuten oli ollut jo vuosisatojen ajan.

"Onhan se kohtalon ivaa, että Suomen suojaksi rakennetusta rajalinnasta onkin tullut muukalaisuuden suoja suomalaisuutta vastaan", oli jo J. H. Erkko kertonut ajatelleensa linnansalmen tienoiden vanhoja kortteleita ja rantatöyräiden valleja kierrellessään.

Monet vaiheet olikin Viipurin kaupalla ollut.

Linnan liepeille vähitellen kasvanut kaupunki oli alun pitäen vetänyt "saksoja" puoleensa, ja Hansaliittoa edustavat saksalaiset olivat olleet kaupungin etevimpiä kauppiaita ja rikkaimpia porvareita. Eivätkä ruotsalaiset, vaikka olivatkin kohonneet valtaan hallinnon, kirkon ja koulun sekä oikeudenkäynnin aloilla, olleet pystyneet kaupan alalla kilpailemaan saksalaisten kanssa. Suomalaiset olivat tietysti kokonaan jääneet lapsipuolen asemaan, kun eivät – jo kielitaidonkin puutteen takia – olleet kyenneet pitämään puoliaan yhtä köyttä vetäviä ruotsalaisia ja saksalaisia vastaan. – Tällä kannalla asiat olivat olleet venäläisen aikakauden alkaessa, eikä sekään ollut tuonut muutosta suomalaisen aineksen asemaan. Saksalainen väestö oli saanut huomattavia lisiä Venäjältä päin tulleista saksalaisista liike- ja virkamiehistä, ja kun Viipurin oloja oli ruvettu muodostelemaan Itämeren maakuntain malliin, oli saksalaisuus huomattavasti varttunut. Siitä oli ollut seurauksena, että ruotsalaisten keskuudessa oli voitu panna merkille saksalaistumista. Lisäksi oli vielä tullut uusikin kansallisuus: venäläisen sotaväen mukana oli Viipuriin siirtynyt kaikenlaisia sotaväen tarvikkeiden hankkijoita ja varustajia, joista sitten aikaa myöten oli tullut ammattilaisia, pikkuporvareita ja huomattaviakin kauppiaita. – Mutta sitten oli tapahtunut käänne viipurilaisen asujamiston vaiheissa. Kun Vanha Suomi jälleen oli yhdistetty muuhun Suomeen, oli viralliseksi kieleksi taas tullut ruotsi, yhdysliikenne muun Suomen kanssa oli vilkastunut, sieltä oli tullut kaupunkiin uusia virkamiehiä, ja niin oli saksalaisuuden täytynyt vähitellen lähteä peräytymään, vaikka sen vaikutusvalta vielä vuosikymmenien ajan oli leimannut Viipurin sivistyselämää ja kauppaa. Sillä saksalaisten mukautuminen uusiin oloihin ei suinkaan ollut merkinnyt heidän luopumistaan omasta kansallisuudestaan. Vähitellen ruotsinkielisen aineksen valta-asema kuitenkin oli käynyt niin ylivoimaiseksi, että varsinainen saksalaisvalta oli katkennut. Saksalaiset perheet olivat oppineet ruotsia seurustellessaan ruotsalaisten kanssa, joihin he vähitellen olivat liittyneet avioliittojenkin kautta. Mutta kokonaan he eivät vieläkään olleet omista perinteistään irtautuneet, ja kun heidän valta-aikoinaan ylläpitämänsä oppikoulu oli lakannut, lähettivät monet lapsensa saksalaisiin kouluihin maan rajojen ulkopuolelle. Tukkukauppiaista oli edelleenkin enemmistö saksalaisia, mutta he puhuivat oman kielensä ohella myös ruotsia. – Suomalaisuuden eteneminen oli vielä aivan alullaan ja rajoittui miltei kokonaan sivistyselämän aloille, joten liike-elämän piiri oli jäänyt aivan koskemattomaksi.

Mutta nyt se ei enää saanut jäädä.

Nyt oli lähdettävä kaupankin miesten liikkeelle, ja nyt he lähtivätkin.

Tiesihän Juho, että vastassa oli vankat varustukset: polvesta polveen kulkeneet perinteet ja perinnöt, tiedot, taidot ja omaisuudet, mutta olihan toisellakin puolen voimia: itsepäinen pyrkiminen eteenpäin, ensipolven innostus ja suomalainen sitkeys, ja kaipa nekin merkitsivät jotakin, vaikkei niiden tukena ollutkaan muuta kuin omin töin ja toimin kootut varat, jotka tietenkään eivät vetäneet vertoja vanhoille rikkauksille.

XIII.

Juho oli saanut kurkijokelaisen yhtymään tuumaansa.

Se oli käynyt varsin vaivattomasti, sillä puutavarakauppias ja laivanvarustaja oli itsekin alkanut mietiskellä samoja asioita, kun oli huomannut viipurilaisen kaupan olevan kääntymässä noususuuntaan. Mutta yksityiskohdittain ei suunnitelmaa vielä ollut heidän kesken pohdittu.

– Tee sinä ehdotus, niin tarkastetaan se sitten yhdessä. Joka tapauksessa voit luottaa siihen, että minä tulen mukaan yhtiömieheksi.

Siihen se sillä kertaa oli jäänyt.

Ja Juho oli ajatellut itsekseen: "On sellainen suurten piirteiden mies, tuo Jaakko, ja sellaistapa juuri nostajaksi tarvitaankin!"

Oli sillä kertaa ollut kiire kurkijokelaisella, kun kohta taas alkoivat valtiopäivät ja niissä asioissa oli juuri ollut mentävä Helsinkiin.

Eräänä päivänä tuli Juhon luokse kotiin Ville, jota Juho ei ollutkaan kunnolla tavannut sitten kun Pietarissa. Ja mies sanoa laukaisi heti ensi työkseen, että nyt oli sitten jo yhdestoista, ellei suorastaan kahdeskintoista hetki aloittaa juttu, jos mieli ollenkaan aloittaa.

– Mutta mistä hiivatista sinä tiedät, että tässä todellakin aiotaan aloittaa? Juho oli hiukan häkeltyneenä huudahtanut.

Ville oli hymyillyt:

– Kuulehan, hyvä veli, aina siitä hetkestä asti, jona sinä ensimmäisen sanan virkoit, ja sehän tapahtui Pietarin Palkinissa juuri samassa, kun sinimekkoinen kasakkakokki miekkansa terästä sujautti kaukasialaisen shaslikin sinun lautasellesi, minä olin aivan varma, että sinä jo olit päättänyt käydä kiinni asiaan.

– Mikä sinut niin varmaksi teki? kysyi Juho. Ja taas Ville hymyili vastatessaan:

– Sinä itse, veli hopea.

– Miten?

– No, katsohan, tunsinhan sinut ja tiesin, mikä sinä olit miehiäsi... Eivät sinunlaisesi puhu perättömiä edes vahingossakaan, nimittäin silloin, kun on oikeita rautoja tulessa.

Ja niin siinä sitten muutaman tunnin ajan savupilvet leijailivat kauppamiesten päitten päällä, kun he istuivat papereitten ja laskelmien yli kumartuneina ja puhuivat asiat selviksi ihan tulevaa toiminimeä myöten, jossa oli oleva kurkijokelaisen ja Juhon supisuomalaiset sukunimet, kun taas Ville, jonka sukunimi oli vieraskielinen, oli siinä esiintyvä vain Kumppanina.

Mutta kun Villen mentyä Juho kertoi vaimolleen, mistä kaikesta nyt oli sovittu, sanoi Mari:

– Itsepähän tiedät, mihin kelkkaan menet. Kunpahan se nyt vain tiellä pysyisi eikä hankeen kaataisi...

Sillä Marilla oli edelleenkin ikävä maalle, vaikka hän jo olikin alistunut kohtaloonsa ja jo alkanut tottua uusiin oloihinsa.

Kun sitten valtiopäivämies palasi Helsingistä, tehtiin lopullinen sopimus yhtiökumppanuudesta.

Ja alettiin heti kuumeisella kiireellä panna liikettä pystyyn.

Ne olivat työläitä aikoja, mutta kaikki kolme osasivat tehdä työtä, jota paitsi heitä kaikkia kannusti sama uranuurtajankunnia, joka Juhon mielessä jo aikoja sitten oli kangastellut ainoana himoitsemisen arvoisena kunniana.

Elokuun 13 p:nä 1891 liike aloitti toimintansa.

Oikealla ajankohdalla pääsikin uusi toiminimi aloittamaan liikkeensä, ja kaupankäynti saavutti alunperin voitollisen vauhdin.

Viipurin ensimmäinen kansallinen suurliike joutui nimittäin heti maakunnan suomalaisen kauppamiehistön ja ostavan yleisön mielenkiinnon kohteeksi. Mutta pian kiinnittivät siihen huomionsa liikemiehet muissakin osissa maata.

Toiminimi harjoitti kotimaisten ja siirtomaatavarain, viljan ja tehdastuotteiden tukkukauppaa. Ja maakauppiaita veti tietysti puoleensa supisuomalainen liike, jossa heitä kohdeltiin kotoisesti ja jossa he tiesivät isännistön omakohtaisten kokemusten nojalla osaavan punnita asiakkaittensa olosuhteet. Viimeksi mainittu seikka oli tärkeänä tekijänä ehdottoman luottamuksen hankkimisessa uudelle tukkukaupalle, jota kilpailijat eivät suinkaan aluksi aivan suopein silmin katselleet, vaikka heidänkin oli ensi otteista alkaen tunnustettava suomalaisten kauppiaiden tarmo ja taito.

Työnjako kolmen yhtiökumppanin kesken muodostui aivan kuin itsestään sellaiseksi, että Jaakko, kuten Juhon oli tapana sanoa, hoiti aatteen, Juho osti ja Ville möi. Tämä työnjako perustui asianomaisten luonteenomaisiin edellytyksiin ja taipumuksiin, jota paitsi Jaakon osalle langennut "aatteen hoito" tietysti johtui siitäkin, että hän edelleenkin – tosin viimeistä kertaa liikkeen perustamisvuotena – oli valtiopäivämiehenä.

Liikkeen luonnollisen myyntialueen muodostivat Karjala ja Savo. Mutta pian laajeni tämä alue niin, että kaupankäynti ulottui Etelä- ja Keskisuomeen, vieläpä ennen pitkää Pohjanmaalle, ihan Rovaniemeä myöten.

Se osa, mikä Juholle oli tullut työnjaossa, pakotti hänet alkuaikoina usein olemaan matkoilla, käymään milloin Pietarissa, joka tietysti oli tärkeä ostopaikka, milloin Helsingissä, jonkun kerran Tampereenkin tehdaskonttoreissa. Juhon vilkkaalle luonnonlaadulle liikkuminen ei kuitenkaan ollut rasitusta. Päinvastoin matkat toivat vaihtelua ja niillä oli tilaisuus arkiaskareiden ohella hoidella muitakin harrastuksia.

Taide oli erityisen lähellä hänen sydäntään. Siitä oli tullut hänen suuri rakkautensa. Miten se lieneekään hänessä herännyt? Eräs aikaisempia virikkeitähän oli ollut Takasen Ariadne ja sen yhteydessä pidetty esitelmä kuvanveistotaiteesta, ja kuvaamataiteista olikin juuri veistotaide se, jota hän eniten ihaili. Kenties siksikin, että hänen vankka todellisuustajunsa omaksui täydellisimmin sen kouraantuntuvaisuuden kuin maalaustaiteen, joka edellytti tehokkaampaa mielikuvitusvälitystä kangaspinnasta puuttuvien ulottuvaisuuksien täydennykseksi. Mutta rakasti hän maalaustaidettakin. Ja ensimmäisillä Pietarin-matkoillaan hän monesti pistäytyi Eremitagen ja Aleksanteri III:n museon aarteita ihailemassa.

Teatteri-innostuksen taas Juhossa oli herättänyt Ida Aalberg, jonka hän jo ensimmäisellä, syrjäisestä pikkukaupungista aikoinaan tekemällään pääkaupunkimatkalla oli nähnyt Noorana ja sitten seuraavana syksynä Viipurissa Reginana olipa hän sattunut Viipurin teatteriin juuri siksi marraskuun illaksi, jona Ida Aalbergia oli juhlittu laakeriseppelein ja hänelle oli ojennettu kultainen rannerengas ja jalokivisormus. Eikä Juho sen jälkeen ollut laiminlyönyt ainoaakaan tilaisuutta teatterinäytännön näkemiseen, kun vain tällainen tilaisuus oli tarjoutunut.

Saman vuoden keväänä, jona tukkuliike aloitti toimintansa, Suomalainen teatteri vieraili Viipurissa viiden viikon ajan, ja jokaisen ohjelman, jossa Ida Aalberg esiintyi, Mari ja Juho kävivät katsomassa: Romeon ja Julian, Hedda Gablerin, Erotaan pois, Sota rauhan aikana...

Pietarissa käydessään Juho tyydytti teatterikaipuutaan Marinskissa silloin, kun sai nähdä siellä baletin – oopperasta hän ei osannut nauttia, sillä yksinkertainen laulu oli korkein aste, jolle hänen musikaalisuutensa jaksoi nousta.

Juho rakasti taidetta niin suuresti, että hänen rakkautensa lähenteli harrasta palvontaa. Tämä rakkaus oli aivan platoonista – siinä merkityksessä, että rakastajan persoonallinen suhde rakastettuun pysyi vain kunnioittavan ihailun asteella. Sillä taiteen ymmärtäminen syvällisemmässä merkityksessä oli Juholle vierasta. Eihän hänellä ollut koskaan ollut tilaisuutta kouluttaa itseään siinä enempää kuin muissakaan käytännöllisen elämän ulkopuolelle lankeavissa asioissa. Mutta hänen vaistonsa sanoi, että taide oli tarpeellinen asia arkisuuden vastapainoksi ja että se kirkasti ihmiselle sellaisia arvoja, jotka muuten olisivat jääneet häneltä kätköön. Sen vuoksi taide oli muodostunut Juholle uskon asiaksi, ja hän ainakin kuvitteli ymmärtävänsä sitä ja nautti siitä siksi.

– Taide on kulttuurin kukka, hänellä oli, tapana sanoa. – Mutta se ei pääse puhkeamaan täyteen kukoistukseensa, ellei sivistystä saada kohoamaan.

Siksi muodostuikin kansanvalistus taiteen rinnalla hänen välittömimmän harrastuksensa kohteeksi.

Juho tunsi katkerasti omalta kohdaltaan sivistyksen puutteen. Sillä vaikka hän oli hankkinut itselleen tietoja sangen kunnioitettavan määrän ja seurannut aikaansa ja suomalaista kulttuurikehitystä valistuneen ihmisen valppaudella sillä tavoin, että aina oli pyrkinyt omaksumaan kaikesta omankin osansa, painoi hänen mieltään kuitenkin se, ettei hän itseoppineena ollut voinut hankkia jatkuvalle tietopuoliselle kehitykselle tarvittavaa pohjaa, joten hänen sivistyksensä pakostakin aina pysyi niin puutteellisena, ettei se riittänyt peittämään ensipolvisuuden lävitse kuultavaa nousukkaisuutta. Siinä suhteessa Juho tiesi ja tunsi olevansa jäljessä molemmista yhtiökumppaneistaan, ja se kiusasi häntä, vaikkeivät nämä koskaan antaneetkaan toverinsa mitään siinä suhteessa huomata.

Ja niin hän oli vakavasti päättänyt omalta osaltaan tehdä kaiken, minkä suinkin voi, suomalaisen kansansivistyksen kohottamismahdollisuuksien laajentamiseksi.

Mielihyvin Mari seurasi miehensä ajatuskulkua näille poluille ja pani tyytyväisenä merkille, että Juho, vaikka olikin kauppamies sormenpäitään myöten, arvioi henkiset harrastukset aineellisia korkeammiksi. Sillä Marikin oli vuosien varrella joutunut paljon ajattelemaan asioita ja muodostamaan elämän kulusta oman vakaumuksellisen katsomuksensa. Hyvyys oli hänen mielestään se ominaisuus, joka ihmisen ennen kaikkea oli koetettava itselleen hankkia ja jota hänen kanssaihmisissäänkin oli koetettava kehittää. Vain sen avulla saattoi antaa elämälleen sisällystä, ehkäpä sydämen kulttuurilla korvata senkin, minkä tietoa puuttui.

Ensimmäisiä laajakantoisempia kansanvalistusyrityksiä, joissa Juho aktiivisesti oli mukana, oli Uudenkirkon kansanopiston pystyyn saaminen. Sen perustamispuuhiin ryhdyttiin sellaisella innolla ja tarmolla, että jo vuoden perästä opisto aloitti toimintansa omassa huoneistossa, jolle Juho oli käynyt paikan katsomassa. Opiston johtokuntaan hän kuului alusta alkaen rahastonhoitajana, mikä toimi ei ollut pelkästään muodollinen kunniavirka, kun rahakirstu useimmiten sattui olemaan tyhjillään juuri silloin, kun varoja kipeimmin tarvittiin.

– Paljonko pitää olla? kysyi rahastonhoitaja rahojen noutajalta, ja kun sai tietää summan, vakuutti tyynesti: – Saapi.

Sillä ellei rahoja ollut, niin rahastonhoitaja katsoi velvollisuudekseen ne hankkia joko panemalla omistaan tai takaamalla. Mikäli jaksettiin, maksettiin sitten nämä lainat, loput kuitattiin.

Olikin Juholla jo mahdollisuus näin tehdä ja näin asioihin suhtautua, koska voi pitää itseään varakkaana miehenä.

Vuosi vuodelta liike yhä vain varttui ja sen vaihto karttui, niin että toiminimi pian tunnettiin kaupallisena tekijänä kautta maan ja luettiin alansa ensimmäisiin kuuluvaksi.

Loppiaisen aatonaattona v. 1895 pidettiin "draamallinen iltama" maaseudun suomalaisia näyttelijöitä varten perustettavan eläkerahaston pohjan aikaansaamiseksi. Tässä tilaisuudessa olivat läsnä kaupungin suomalaisen sivistyneistön kaikki edustavimmat piirit, sillä näyttämötaide oli karjalaiselle mielelle rakas ja se suomalainen teatteri, joka kierteli maaseutua – August Aspegrénin Kansanteatteri – ikäänkuin oma laitos, vaikka tiedettiinkin sekä kuopiolaisten että tamperelaisten myös pitävän sitä samalla tavalla omanaan.

Juho oli sinä päivänä ollut hermostunut. Häntä oli painanut ajatus, että hänen juhlapuhujana oli tehtävä niin kaunis rakkaudentunnustus Thalialle, että vaikutus voitiin laskea markkoina ja penneinä.

Valmistaessaan puhettaan hän oli tuuminut itsekseen, että onhan sekin sentään oikeastaan vain kaupantekoa... Mutta samassa hänen oli täytynyt tunnustaa, että toisenlaista kauppaa se sentään oli kuin se, johon hän oli tottunut: "Huutokauppaa, enkähän minä vielä sellaista ole koskaan toimittanut..." Ihan tuo ajatus oli ruvennut naurattamaan kesken hermostuksen.

Ja hymy karehti Juhon suupielissä vielä hänen astuessaan lavalle. Mutta siinä se sitten väleen jähmettyi, kun hän huomasi vastassaan monipäisen yleisön ja havaitsi satojen silmien olevan itseensä naulittuina. Sydänalaa kouraisi, mutta eihän siinä enää muu auttanut kuin aloittaa.

"Hyvät naiset ja herrat", tuli hänen suustaan, vaikka Juhosta ääni olikin aivan vieras, ja hän tunsi, miten se vapisi. Hän nielaisi kerran tarmokkaasti ja lähti sitten päättäväisesti jatkamaan. Oli toki onni, että hän osasi joka sanan ulkoa, ettei siinä tarvinnut miettimään ruveta, ja sitä paitsi oli vielä varmuuden vuoksi paperikin povitaskussa...

"Hyvällä aatteella on aina mahtava voimansa, se antaa intoa aatteen toteuttamiseen, se antaa voimaa vaikeaan tehtävään."

Niin Juho aloitti, ja tämä alku vakaannutti hänen äänensä ja antoi jonkinlaisen varmuudentunteen koko olemukselle, niin että hän verrattain tyynesti voi lähteä soutamaan sitä puheensa asiallisuuden suvantoa, jossa kuvattiin Kansanteatterin syntyä ja sen alkuvaiheita ja joka päättyi sopivaan mainintaan siitä epäilyksestä, jolla monet ihmiset olivat tähänkin kansalliseen yritykseen suhtautuneet, ja Aspegrénin omaan uskoon tehtäväänsä, "työhön, jolla on niin suuri merkitys kulttuurielämässä, ettei se voi olla menestymättä."

Juho piti nyt pienen tauon ja ryyppäsi vähän vettä edessään pöydällä olevasta lasista, koska oli nähnyt muidenkin puhujien niin tekevän ja kun sitä paitsi arveli sen osoittavan kuulijoille, että tottunut on mies tällaiseenkin hommaan eikä hevin häkelly. Sitten hän korotti äänensä ja sanoi:

"Taiteen kaunein kukka on runous ja sitä on Kansanteatteri jo seitsemän vuotta meille maaseutulaisille esitellyt. Itsekukin tiedämme, kuinka monta kertaa tämä kansallinen taideseura meitä on saattanut elävästi tutustumaan suurimpain runoilijain hengentuotteisiin, kuinka monta kertaa saanut meidät ymmärtämään itsemme, puutteemme ja virheemme."

Ja lopuksi puhuja vetosi niihin vaikeihin oloihin, joissa "taideseuran" jäsenet tekevät työtään ja täyttävät kutsumustaan, ja kehoitti kaikkia läsnäolijoita tukemaan taiteen työntekijöitä ja auttamaan heitä turvaamaan vanhuutensa päivät.

Juho kumarsi ja laskeutui alas lavalta. Hän kuuli käsien läiskeen paukahtelevan ja yhtyvän huminaksi. Se tuntui hyvälle ja mairitteli, vaikka Juho arvelikin sen sentään pikemmin merkitsevän sen asian hyväksymistä, jonka puolesta hän oli puhunut, kuin itse puhetta.

Mutta kun hän tuli takaisin paikalleen ja otti taskustaan nenäliinan pyyhkiäkseen silmälasinsa, jotka olivat sumentuneet, kumartui Mari kuiskaamaan hänen korvaansa, että oikein hyvin meni puhe.

Sanoivat sitten illan kuluessa samaa muutkin, ja niin siitä Juho innostui, että kun lopuksi siirryttiin Seurahuoneeseen illallisille, niin tarjosi Juho pöytäkunnalleen samppanjaa. Kun pullo paukahti tulpan auetessa, niin se muistutti kättenpauketta.

Siitä illasta alkaen Juhon teatteri-innostus alkoi kehittyä varsinaiseksi harrastukseksi.

Ja kun toista vuotta sen jälkeen viipurilaiset teatterinystävät kokoontuivat neuvottelemaan keinoista suomalaisen maaseutunäyttämön toiminnan turvaamiseksi – valtioavuttoman Kansanteatterin jouduttua uhattuun asemaan valittiin Juho toimikuntaan, jonka tehtäväksi annettiin osakeyhtiön muodostaminen maaseututeatterin tukemiseksi. Tämä aloite johtikin sitten siihen, että tammikuun 30 p:nä 1899 pidettiin sen osakeyhtiön perustava kokous, jonka turvin seuraavana syksynä aloitti toimintansa Suomalainen Maaseututeatteri, jonka Juho tunsi aivan kuin omakseen.

Mari seurasi näitä Juhon harrastuksia elävällä mielenkiinnolla, ehkä kuitenkin kaikkein elävimmällä kansanvalistusrientoja. Niinpä hänen vaikutuksestaan Juho niiden uhrausten lisäksi, joita rahastonhoito vaati, kustansi vuosittain eräitä vähävaraisia oppilaita Uudenkirkon kansanopistoon. Se oli ikäänkuin jonkinlaista hyvitystä siitä, ettei heillä kumpaisellakaan ollut nuoruudessaan ollut tilaisuutta eikä mahdollisuuttakaan opinahjoihin pääsemiseen.

Mutta vaikka Marikin näin pyrki antamaan sisällystä elämälleen niillä henkisillä harrastuksilla, jotka hän jakoi miehensä kanssa, ei hän koskaan laiminlyönyt niitäkään velvollisuuksia, jotka hän käsitti itsellään olevan suurkauppiaan vaimona. Hän oli edelleenkin miehensä uskottuna kaikissa liikeasioissa, hänen kannustajansa, jopa neuvojansakin, joka toisinaan naisellisella vaistollaan havaitsi asioita, jotka pysyivät salassa yksin liikemiehen tarkkanäköisyydeltä. Ja kotinsa ovet Mari piti vieraanvaraisesti auki maakunnan kauppiaille, kun he tulivat kaupunkiin kaupantekoon.

Viimeksi mainittuja velvollisuuksia tulikin entistä enemmän Marin ja Juhon kodin osalle, kun "Kumppani", joka oli työnjaossa saanut myynnin osalleen, kuoli. Se oli tietysti suuri menetys jälkeen jääville liiketovereille, mutta ketään he eivät poismenneen tilalle ajatelleetkaan ottaa, vaan jakoivat keskenään hänen tehtävänsä luovuttamalla niistä huomattavan osan myös luottamustaan nauttiville liikeapulaisilleen. Vainajan oikeudenomistajain osuus suoritettiin sopimuskirjan määräämällä tavalla ja toiminimi säilytettiin entisellään, mikä liikesopimuksessa tällaisen tapauksen varalle niinikään oli edellytetty.

XIV.

Kauppa oli Karjalan pääkaupungissa vilkastunut vilkastumistaan sen jälkeen, kun maakunnan uusi rautatie oli valmistunut, ja aivan erityisesti tämän uuden kulku- ja kuljetustien avautuminen oli tehostanut sitä kauppaa, jota kaupungin ensimmäinen suomalainen suurliike harjoitti. Yhä ilmeisemmäksi kävi vuosi vuodelta, että kaupunki oli tullut valtavan kukoistuskauden kynnykselle, ja yhtä ilmeiseksi, että Jaakon ja Juhon nyt kahden omistama suurliike oli kasvamassa alallaan maan suurimmaksi.

Uusia suomalaisia liikkeitä alkoi nousta, ja monet niistä osoittautuivat elinkelpoisiksi ja vanhempien kanssa kilpailukykyisiksi. Näin alkoi koko liike-elämässä suomalaistuminen, vaikkakaan tämä suomalaisuus ei vielä voinut ajatellakaan käydä rintamarynnäkköön ylivoimaista muukalaisuutta vastaan. Mutta jo puuhailivat kansallismieliset talousmiehet yhdistymistä omaksi liikkeen- ja teollisuudenharjoittajien seuraksi, ja kauppa-apulaiset olivat jo perustaneet oman yhdistyksensä, jonka puheenjohtajaksi olivat pyytäneet Juhon.

Myöskin kunnallisessa elämässä alkoi suomalainen aines saavuttaa jonkin verran vaikutusvaltaa. Oli Juhokin viidentenä Viipurin vuotenaan valittu kaupunginvaltuustoon, jossa kansankielellä jo oli oikeus päästä kuuluville.

Vanhan viljelyksen elinvoimaisuus väheni sitä myöten kuin sen edustajien yhteiskunnallinen valta-asema heikentyi. Nuoren kulttuurin voima varttui varttumistaan, mutta se ei jaksanut sentään kasvaa tasa-askelin kannattajiensa kasvavan vaikutusvallan ja vaurastumisen kanssa. Siitä johtui, että siinä esiintyi kosolti nousukkaisuuden silmäänpistäviä rosoisuuksia, joita vastapuoli käytti ivan ja pilkan aiheina.

Hovioikeus oli ollut ruotsalaisuuden vahvimpia varustuksia. Mutta jo olivat sielläkin muurit alkaneet rakoilla ja johan olivat aikoja sitten päässeet sinnekin tunkeutumaan ensimmäiset suomalaisuuden kärkimiehet ikäänkuin enteiksi tulossa olevasta välttämättömästä suomalaistumisesta. Se oli merkinnyt hyvin paljon. Sillä hovioikeuden herrat olivat olleet niin korkealla yhteiskunnan arvoasteikossa, etteivät heidän rinnallensa olleet kelvanneet muut kuin suurimpien kauppahuoneiden isännistöt sekä jotkut runsaspalkkaisimmat pankki- ja muut virkamiehet. Nämä ainekset, joihin tietysti vielä kuului kotimaisen pataljoonan upseeristo, muodostivat edelleenkin kaupungin seuraelämän kerman, joka varsin alentuvasti suvaitsi suhtautua nousukkaihin. Suomenmielisillä ei yleensä ollut asiaa kerman piireihin, ja jos joskus joku mahtimies – vaikkapa läänin kuvernööri – oli suomenmielisiin lukeutunut, oli hänen suomenmielisyytensä niin arveluttavasti järkyttänyt hänen arvoansa, että seurustelu hänen kanssaan oli muodostunut vain viralliseksi välttämättömyydeksi.

Muut säätyläiset, vähempipalkkaiset virkamiehet, koulunopettajat, vähittäiskauppiaat, konttoristit ja muut porvarit olivat muodostuneet jonkinlaiseksi keskiluokaksi, jakautuen eri ryhmiin kansallisuutensa, sivistystasonsa ja harrastustensa mukaan, ja ainoastaan yleisissä juhlatilaisuuksissa ja julkisissa huveissa oli nämä ryhmiä erottavat rajapyykit voitu unohtaa.

Tästä keskiluokasta olivat lähteneet aloitteet niihin uudistuksiin, joita suomalaisuus jo oli aikaansaanut, ja siinä oli edelleenkin kansallisten pyrkimysten varmin ja vahvin tuki. Tietysti tämän luokan ruotsalaiset ja saksalaiset, jotka noudattivat kuuliaisesti yhteiskunnan ylimmän kerrostuman tunnussanoja, koettivat vieläkin jarruttaa suomalaisuuden etenemistä, mutta turhaa oli enää potkia tutkainta vastaan. Venäläiset taas pysyivät yleensä aivan passiivisina ja puolueettomina – heille riitti omien taloudellisten etujensa valvominen.

Eihän Juhon enempää kuin Marinkaan päähän ohut pälkähtänyt yrittää lähennellä niitä piirejä, jotka omissa ja muidenkin silmissä muodostivat yhteiskunnan kermakerroksen. Mutta ennen pitkää Juho joutui niiden kanssa kosketuksiin sekä liikeasiain että kunnallisten ja muiden luottamustoimien takia. Nämä kosketukset rajoittuivat kuitenkin kohtaamisiin ja yhdessäoloon kotien ulkopuolella, "puolueettomilla alueilla", mitä ei kumpaiseltakaan puolelta katsottu kanssakäymiseksi seurustelullisessa merkityksessä. Kuta merkityksellisemmäksi tekijäksi "nousukas" huomattiin niin kaupallisen kuin kunnallisenkin elämän alalla, sitä tuttavallisemmiksi heittäytyivät kuitenkin yksinpä vanhojenkin porvaripatriisisukujen jäsenet tuossa asiallisessa kanssakäymisessä, vaikka kodit siitä huolimatta edelleenkin olivat yhtä loitolla toisistaan kuin olivat alunperinkin olleet.

Marille tämä kotien loitolla olo oli mieleen. Hän ei hinnalla millään olisi suostunut seurusteluun perheissä, joiden kieltä hän ei osannut eikä edes ymmärtänyt ja joiden koko elämänkatsomus oli yhtä kaukana hänen elämänkatsomuksestaan kuin oli hänen kokemuspiirinsä heidän kokemuspiiristään, jos viimeksi mainittua edes siksi voi sanoa. Sillä mitä olivat kokeneet nuo kauppaneuvoksettaret ja konsulinrouvat, jotka olivat rikkaina syntyneet ja huolettomina eläneet ja tietysti kaikissa suhteissa suruttomina kuolivatkin! Mari ei suinkaan heitä halveksinut, vaikka hänellä oli syytä olettaa heidän häntä halveksivan, pikemminkin hän sääli heitä. Sillä hänen mielestään heidän asenteensa oli valheellinen ja perustui väärään elämänkäsitykseen, mutta tämä valheellisuus ei tietenkään ollut tahallista itsepetosta, vaan se johtui samasta erehtymisestä ja harhasta, johon koko heidän olemassaolonsa oli eksynyt. Se oli sitäkin säälittävämpää, kun he Marin uskon mukaan olivat kaikin puolin sivistyneitä ihmisiä, eivät vain tiedolliselta opiltaan, vaan myöskin esiintymisensä koulutukselta.

Todellakin: Mari kunnioitti vilpittömästi heidän sivistystään. Eikä hän ottanut kuuleviin korviin niitä juoruja, jotka keittiöportaita ja muita takateitä käyttäen toisinaan hänelle yritettiin kantaa.

Kuten esimerkiksi rääväsuisen Liisan, pyykkimuijan, juttuja.

Suoraan oli tullut kaupungin mahtavimmasta talosta, ja mitä olikaan julkea jutellut!

– Vielä se kauppiaanrouva uskoo noiden ihmisten hienouteen, oli veistellyt. – Ei kuitenkaan ikänä hollituvassa puhuta sellaista kieltä, jollaista sen talon emäntä piioilleen paapattaa. Siitä on jo sivistys kaukana, kun alimpaan paikkaan manaa, jos köyhä palkollinen ylimääräisen sokeripalan tai vesirinkelin puoliskon uskaltaa kahviinsa ottaa. Ja mikä on sellainen sivistys, jolta saituus säädyllisyyden sokaisee! Niin totta kuin yleensä tosi totta on, minä sinne työhön mennessäni aina Punaisenlähteen torilta rinkelinauhan ostan, että on omaa purtavaa kahvin kanssa, ja hameen taskussa minulla on omat sokeritkin.

– Säästäväisyys on oikea asia, Mari oli siihen yritellyt.

– Miksei ole, mutta itaruus on väärä asia. Ja sen minä sanon kauppiaanrouvalle, joka itse on kansanlapsena kasvanut, että kyllä ei ihmisen ja ihmisen välillä ole minkäänlaista erotusta. Tyhmät vain uskovat, että parempain ihmisten lasten ja muiden välillä on juopa, jonka ylitse ei johda porraspuuta. Haukkuuhan se kauppaneuvoksetar kauppaneuvoksenkin ihan samalla tavalla kuin piikansa ja renkinsä, kun vain sille päälle sattuu. Siinä tulee sanoja vaikka minkälaisia, sellaisia, ettei yksinkertainen talonpoikaisihminen varmastikaan osaisi keksiä niitä edes peltoonsa päässeille naapurin elukoille.

– Eiköhän tuossa nyt sentään ole vähän liikaa... Mari taas oli yritellyt lieventää.

Sitä hänen ei kuitenkaan olisi pitänyt sanoa, sillä nyt oli Liisa, joka oli epäillyt kauppiaanrouvan asettuvan kauppaneuvoksettaan puolelle, suorastaan ratkennut riemuun:

– Vaiko muka liikaa! Liian vähän siinä on. Ei nimittäin kauppaneuvoksetar ole rahtuakaan parempi kuin se saksalainen konsulinrouva, joka tuskin osaa työihmistä muuksi sanoa kuin elukaksi tai portoksi ja äpäräntekijäksi, vaikka koko kaupunki tietää, että hän ajattaa itsensä yksin kesähuvilaan ja siellä komentaa nuoren rengin jota aina ajomiehenään pitää, kanssaan huoneeseen...

Silloin Mari oli keskeyttänyt sanatulvan ja jyrkästi sanonut, ettei hän tahdo kuulla enempää. Hän ei tietysti uskonut Liisan puheissa olevan totuutta siteeksikään. Ja sitä paitsi hän ymmärsi Liisan yrittävän toisia solvaisemalla päästä suosioon ja hankkia itselleen etuja, ja se loukkasi häntä. Loukkasi häntä vielä sekin, että pyykkimuija uskalsi ruveta hänelle puhumaan niin tuttavallisessa sävyssä, ettei ikinä niille toisille panettelemilleen – olisi samaa puheentapaa uskaltanut käyttää.

Kyllähän Juhostakin toisinaan tuntui, että verrattain vähiin ne tietojen pääomat supistuivat, jotka olivat suurporvareillakin sivistyksen perustuksena. Tietysti heistä useimmat olivat saaneet paljon enemmän oppia kuin hän, jonka oli ollut itsensä hankittava joka ainoa murene. Mutta suuremmaksi hän sentään oli kuvitellut eroa itsensä ja heidän välillään kuin miksi se oli osoittautunut, kun hän heitä lähemmäksi oli tullut.

Oli Juho joskus ottanut puheeksi tämän asian Jaakonkin kanssa, joka hänen mielestään oli sangen tietorikas ja sitä paitsi osasi käyttäytyä kuin hienokin herra, kun niikseen tuli, ja taas toisella kertaa, kun sitä tarvittiin, asettua ihan talonpoikaisen ihmisen kannalle.

– Katsohan, veli hopea, Jaakko oli sanonut, kun Juho ensi kertaa nämä asiat puheeksi hänen kanssaan oli ottanut, – sivistystä on monenlaista... Eivät sitä tiedot yksinään tee, vaan siihen tarvitaan paljon muutakin. Ja jos minä totta puhun, niin eivät suinkaan kaikki tämän kaupungin porhot ansaitse edes puolisivistyneiden ihmisten nimeä, vaikka itseään sivistyneinä pitävät. Mutta on heidän parissaan sentään tosisivistyneitäkin monia...

No, tulihan Juho pian omienkin huomioidensa perusteella todenneeksi, että ero oli sivistyksen ja sivistyksen välillä. Ja vähimmin koppavat olivatkin juuri sivistyneimpiä, joiden kanssa tuli paremmin toimeen ja saattoi olla vapaammin oma itsensä kuin niiden kanssa, joilla sana sivistys vain oli oman tyhjyytensä suojana ja peitteenä.

Eikä ollut Juholla valittamista, että hänen sivistyneisyyttään olisi väheksitty suomalaisissa piireissä, joissa hänen toimintansa kansanvalistuksen hyväksi oli todistuksena sivistystahdosta, hänen teatteriharrastuksensa osoituksena suhtautumisesta kulttuurin kauneimpaan kukkaan, taiteeseen, ja hänen toimintansa suomalaisen liikemieskunnan kohottamiseksi, m.m. liikkeenharjoittajain seuran puheenjohtajana, luettiin niinikään hänelle ansioksi tässä suhteessa. Ja kun hänet vielä valittiin kaupungin vanhimman suomalaisen oppikoulun, klassillisen lyseon, kouluneuvoston jäseneksi, oli se tunnustuksena siitä, että häntä kunnioitettiin miehenä, joka pystyi kansallistavan vanhan kulttuurikeskuksen suomalaisen sivistystyön ja henkisten rientojen kokoojaksi ja kohottajaksi.

Ja sellainen kokooja Juho tahtoikin olla, taikka oikeammin: sellaiseksi hän tahtoi tulla ja kehittyä. Ei mikään inhimillinen saanut olla vierasta, kaiken henkisesti arvokkaan ja kaiken kauniin oli annettava lämmittää sydäntä, ettei se päässyt viilentymään aineellisessa arkityössä.

Politiikkaa Juho ei harrastanut sillä tavalla, että olisi ottanut osaa riitoihin ja taisteluihin. Hänelle riitti se, että oli selvä suomalainen, "vanhako" vaiko "nuori", yhdentekevää, kunhan vain pääsuunta oli selvillä. Kun puolueryhmien välit alkoivat sortokauden koitteessa kiristyä, koetti hän edelleenkin pysytellä ryhmistä riippumattomana, mutta tunsi ehkä sittenkin olevansa lähempänä vanhasuomalaisia, kun taas hänen liikekumppaninsa Jaakko alunperin oli ollut lähempänä nuorsuomalaisia.

Erimielisyyksiin liikekumppanusten välillä eivät nämä suuntautumiset koskaan johtaneet. Jaakko hoiti edelleenkin "aatetta" ja Juho ennen kaikkea kaupankäyntiä, joka vain laajenemistaan laajeni ja vuosi vuodelta osoitti yhä suurempia tuloksia.

Mutta pian joutui "aatteenkin" hoitaminen Juhon huoleksi. Sillä ei ehtinyt täyttyä toiminimen yhdestoista vuosi, niin jo korjasi viikatemies – juuri kesän kynnyksellä – Juhon toisenkin liikekumppanin. Tämän työtoverin menetys oli raskas isku, sillä Jaakkohan oli kaiken aikaa ollut ikäänkuin koko yrityksen henkisenä johtajana, sen aatteen varsinaisena edustajana, jonka siipien kantovoimaa heidän liikkeensä oli kiittäminen vauhtiin pääsystään, nousustaan ja menestyksestään.

Juho tunsi ja tiesi, minkälainen oli vastuu, joka nyt joutui hänen yksin kannettavakseen. Mutta hän ei enää pelännyt vastuuta. Hän vaistosi, että hänellä oli riittämiin voimia taakan kantamiseen, ja hän tiesi, että hänellä oli ammattitaitoa asiain hoitamiseen.

Ja niin hän ryhtyi päättäväisesti yksin johtamaan suurta liikettä ja vaalimaan niitä perinteitä, joita toiminimi vuosikymmenen varrella oli saanut kaupungin, maakunnan ja maan suomalaiseen liike-elämään vakiinnutetuksi.

XV.

Komea liiketalo.

Ei tosin yhtä hienostunut arkkitehtuuriltaan kuin suurimman saksalais-ruotsalaisen kauppahuoneen patriisinpalatsi linnansalmen liepeellä, mutta tukevampi rakenteeltaan ja jykevämpi muodoiltaan – kansallisempi sävyltään ja myöskin kansanomaisempi.

Arkkitehtihan sen tietysti oli luonut, mutta Juho oli määrännyt, minkälaiseksi se oli tehtävä. Sen piti kuvastaa koottua, vahvaa voimaa ja seisoa vankkana maaperällään, ja sen julkisivussa tuli olla punertavaa graniittia, oman maan kauneinta kalliota, arvokkaassa yksinkertaisuudessa, ilman turhia koristuksia. Ja sellainenhan siitä tulikin. Ja kaunistuksetkin tulivat Juhon mielen mukaan: tunnetun kuvanveistäjän taideteoksia portin pihtipieliin.

Niistä veistoksista Juho suuresti iloitsi. Ja kun hänen näyttäessään uutta taloa eräälle vanhalle syntymäpitäjänsä isännälle tämä sanoi kuvat nähdessään, että "ihan ovat kuin oli teidän Marinne morsiamena", niin vedet kihosivat näyttäjän silmiin ja aivoihin iski ajatus, että taidetta on konttoriinkin hankittava asiakkaille ja apulaisille kauneuden katkismukseksi.

Harkinnalla valittu oli tietysti liiketalon paikka: lähellä rautatieasemaa ja muittenkin liikenneväylien likeisyydessä, mutta se oli sitä paitsi aivan erityisesti mieleen Juholle, joka rakasti enemmän uutta kaupunkia leveine suoraviivaisine katuineen ja valoisine nykyaikaisine kortteleineen kuin vanhan kaupungin koukeroisia kujia, joiden varsilla matalain talojen vanhanaikaisissa julkisivuissa oli vuosisataista patinaa ja porttiholvit johtivat ahtaille pihoille.

Sillä Juhon ajatukset olivat suuntautuneet niin yksinomaan eteenpäin, ettei hänen mielikuvituksensakaan jaksanut saada ravintoa menneisyydestä. Näin olikin hänelle vanha kaupunki menneen ajan hauta, uusi taas tulevan kehto. Hänellä, kiireiden ja toiminnan miehellä, ei ollut aikaa viipyä sellaisissa unelmissa, joille ylpeät ja rakkaat muistot antoivat väriä, vaan hän tarvitsi unelmiensa virikkeiksi tulevaisuuden rohkaisevia ja uljaita toivoja.

Joutui tietysti Juhokin sentään joskus kuljeskelemaan vanhan kaupungin mäkisiä ja mutkaisia katuja. Mutta hän ei kulkenut niitä unissakävijänä, jonka mielikuvituksen jokin puoleksi sortunut vallinaukko saattoi virittää kansoittamaan Vahtitorninkadun haarniskoiduilla linnanhuoveilla tai Mustainveljestenkadun messuavalla munkkikulkueella, vaan hän liikkui sielläkin elävien ihmisten asioilla eikä varjokuvien parissa. Häntä ilahdutti enemmän se, että uusi aika aivan kursailematta sielläkin oli paiskannut kättä menneisyydelle ja että vanhojen talojen seiniin oli puhkaistu leveitä myymälänikkunoita, kuin se, että vanhaakin sentään oli säilynyt – rippeitä menneiltä vuosisadoilta ja siltä myssypäisten isoäitien ajalta, joka vieläkin ilmielävänä saattoi vilahtaa silmiin jonkin matalan ikkunan vaikeitten uutimien ja vihreitten ruukkukasvien välistä.

Juhon liikkeen konttori oli tietysti talon ensimmäisessä kerroksessa. Se oli pitkä, pitkä sali, koko rakennuksen levyinen, niin että toisen seinän ikkunat antoivat kadulle ja toisen pihalle. Ja tämän pitkän salin alkupäässä oli leveä lasiovi isännän avaraan huoneeseen, toisessa päässä taas lasi-ikkuna kassaan, aivan kuin pankissa. Mutta salissa olivat konttoriväen pulpetit rivissä molempia ikkunaseiniä pitkin, ja keskellä oli kuin leveä katu.

Omaan asuntoonsa nähden ei ollut Juholla enempää kuin Marillakaan ollut vaatimuksia arkkitehdille esitettävänä. Hän oli saanut tehdä talon ylimmästä kerroksesta minkälaisen parhaaksi oli nähnyt. Sen Juho vain oli sanonut, että sauna sinne piti tulla. Ja suomalainen saunahan siellä olikin, vieläpä niin mukavasti sijoitettuna, että suoraan makuuhuoneesta sinne lyhyen käytävän kautta pääsi. Mutta ei tämä mukavuus johtunut minkäänlaisesta ylellisyyden halusta, vaan se oli vain olemuksen pohjalla säilyneen maalaismielen hyvittämistä.

Marissa tämä maalaismieli eli vieläkin väkevämpänä vetona maalaisiin oloihin kuin Juhossa. Kun oli tullut puheeksi uuden kodin sisustaminen – tarvittiinhan sinne uudet huonekalutkin niin Mari oli sanonut Juholle:

– Eiköhän liene parasta, että arkkitehti saa tehdä huoneet niitäkin myöten mielensä mukaan valmiiksi?

Ja niin oli sitten suurin piirtein tapahtunutkin. Juho oli sentään omaan huoneeseensa nähden pidättänyt itselleen oikeuden määrätä, millä tavoin sinne huonekalut oli asetettava ja mitä seinille oli ripustettava.

Kaunis koti siitä tietysti oli tullut. Kauniit olivat huoneet, kauniit huonekalut ja kaunista taidetta oli seinillä. Ja samalla kuin kuvanveistäjä oli ollut tekemässä talon ulkopuolta kaunistavia veistoksiaan, oli Juho antanut hänen muovailla rintakuvat myöskin Marista ja itsestään, ja ne olivat nyt ruokasalin tyylikkyyden korostuksina.

Mutta kauan kesti, ennenkuin Mari tunsi uuden asunnon kodikseen. Se oli hänestä pitkät ajat aivan kuin vieraitten ihmisten asumus, johon hän sattumalta tai vahingossa oli joutunut. Liian komealtakin se hänestä tuntui.

Vaikka hyvin hän tiesi, että kyllä heillä oli oikeus tuohon komeuteen, olisipa ollut vielä suurempaankin. Sillä niin olivat liikkeen asiat edistyneet, että jo kaksi vuotta sen jälkeen, kun Juho oli jäänyt yksin suurliikettä johtamaan, vuosivaihto nousi kymmeneen miljoonaan, ja tällaisesta vaihdosta jäi tietysti voittoa paljon. Seitsennumeroinen luku tarvittiin jo heidän yksityistäkin omaisuuttaan ilmaisemaan.

Kauppa kasvoi ja liikeasiat luistivat.

Mutta isänmaan asiat pahenivat pahenemistaan. Venäläisen sortovallan nyrkki kohosi yhä uhkaavampana.

Kipeästi jokainen uusi isku koski Juhoonkin. Hän oli saanut kokea ankaran järkytyksen, kun tohtori Lyly, jonka kanssa hän oli joutunut varsin läheiseen kosketukseen valistusrientoja ajaessaan, ei enää ollut jaksanut kestää ankean ajan painostusta ja maanpaon ikävää, vaan oli ampunut itsensä yksinäisellä puistonpenkillä Berliinissä. Ja muitakin tuttuja oli kohdannut kova kohtalo, karkotettuina kodeistaan ja maastaan eli heitä eri tahoilla maailmaa.

Juho oli varma siitä, että ainoan tehokkaan vastustuksen venäläistyttämiselle tarjosi tarmokas kansanvalistustyö. Sen vuoksi hän entistäkin laajemmassa mittakaavassa rupesi sitä tukemaan. Niinpä hän yhdessä vaimonsa kanssa perusti heidän syntymäpitäjäänsä kansanopiston, varusti sen huoneistolla, opetusvälineillä ja kirjastolla ja kannatti sitä yksinänsä. Niinikään hän auliisti tuki nuorisoseuraa, jonka puheenjohtajana hän oli ollut monet vuodet, ja toimi paikallisen kirjallisuudenseuran johtokunnassa. Hänessä eli jatkuvasti syvä ja nöyrä kiitollisuus niistä herätteistä, jotka hän aikoinaan oli saanut syntymäpitäjänsä pienestä lainakirjastosta, ja sitäkin hän oli vuosien varrella kartuttanut kirjalahjoilla ja nyt hän varusti sen pääomallakin ajanmukaista laajennusta ja kunnossapitoa varten.

Juho oli samalla kertaa herkkien sykähtelyjen ja väkevien vaistojen mies.

Ja ensipolven alkuvoimaisuus purkautui hänessä ilmoille muussakin kuin taittumattoman tarmokkaassa työssä.

Hän joutui sinä kaupallisena ja yhteiskunnallisena merkkimiehenä, joksi hänet nyt yleisesti ja empimättä tunnustettiin, monenlaisiin seuroihin sekä kotikaupungissa että muuallakin, etenkin maan pääkaupungissa, johon hänellä usein oli asiaa, ja myöskin Pietarissa, mihin tavaranostot ja muut liikeasiat hänet usein veivät. Ja kun sattui sopiva seura, niin Juho mielellään irtautui ankarasta asiallisuudesta ja laski valloilleen koko rehevän renessanssiluontonsa.

Hän saattoi sellaisina puuskina heittäytyä poikamaisen vallattomaksi ja ikäänkuin riuhtaista itsensä irti kaikista sovinnaisuuden kahleista antaakseen väkevän talonpoikaisverensä läikkyä vapaasti alkuvoimaisuudessaan. Monet kerrat hän istui saman liikkeenharjoittajain seuran "lupilla", jonka arvossapidetty puheenjohtaja hän oli, "pikkutuntejakin" myöhemmälle uskottujen ystävien parissa, eikä silloin pidetty lukua punasuisten Meukow-puolikkaiden lukumäärästä konjakin piti olla laadultaan "Grande Champagne 1842", ja vuosiluku antoi Juholle aiheen huomautukseen, että "aine" oli siksi niin hyvää, kun se oli häntäkin kymmenen vuotta kypsempää – niinkuin ei siitäkään, montako lasia särettiin sirpaleiksi. Sillä kun oikein lennokkaiksi innostuttiin, ja se tapahtui hyvin usein tällaisissa istunnoissa, oli Juhon uskollisen seurakumppanin, Kannaksen rajaseudulla syntyneen varatuomarin ja asianajajan tapana venäläisittäin viskata tyhjentämänsä lasi "kapinetin" kaakeliuunia vastaan ja vaatia toisiakin juotuun maljaan osallistuneita tekemään samoin.

Juho viihtyi hyvin tämän häntä puoltatoistakymmentä vuotta nuoremman varatuomarin seurassa, koska tiesi hänetkin "omatekoiseksi" mieheksi; tuomarin isä oli ollut ajuri, mutta sentään ymmärtänyt panna poikansa oppikouluun, jonka tämä sitten itseään samalla elättäen oli käynyt ja vielä yliopistossakin leipätyötä tehden lukunsa suorittanut. Nyt hän oli hyvätuloinen mies ja sitä paitsi varakkaissa naimisissa ja hoiti Juhonkin liikkeen lakiasioita. Oli heillä yhdyssiteensä vielä Uudenkirkon kansanopisto, jonka tukijoihin tuomarikin rajaseudun poikana kuului. Myöskin innostus taiteeseen oli yhteistä, sillä asianajaja nautti suuresti maalaustaiteesta, jota luuli ymmärtävänsä, ja teatterista, jota ymmärsikin.

Mutta kun ruvettiin laulamaan, mikä tapahtui aina, kun tunnelma herkistyi, niin silloin Juho, joka tahtoi johtaa laulua – se oli muuten miltei poikkeuksetta sama suomalainen kansanlaulu – seisoaltaan ja molemmin käsin, kuten oli nähnyt Klemetinkin tekevän, määräsi:

– Nyt tuomari pitäköön suunsa kiinni, sillä hän ei osaa laulaa!

Mutta auttoiko kielto, kun tuomari oli yhtä täydellisesti tunnelman vallassa kuin toisetkin. Harvoin hänen yhtymistään kuoroon, vaikka se kipeästi leikkasikin sopusointuisuutta, sentään huomattiin, kun hän aina ovelasti säästi sen siksi, kunnes huomasi ensimmäisten kyynelkarpaloiden vierähtävän Juhon poskipäille.

Toinen kantavieras Juhon pöydässä tällaisissa illanistujaisissa oli "Iisakki", viipurilaisen kirvesmiehen poika, joka käytyään neliluokkaisen realikoulun oli aluksi harjoitellut isänsä ammattia, sitten suorittanut teollisuuskoulun kurssin ja vihdoin hankkinut itselleen varallisuutta ja yhteiskunnallisen aseman rakennusmestarina. Hän oli piirtänyt toista sataa taloa Viipuriin ja niiden lisäksi vielä maatalojakin. Rakennusmestari oli avosilmäinen mies, harrasti teatteria, kun oli itsekin seuranäyttämöillä aikoinaan esiintynyt, ja katseli asioita kotoista horisonttia laajemmista näkökulmista, kun oli ymmärtänyt laajalti maailmaa matkustaa. Suorasukaisena puheiltaan ja liikkuvaälyisenä käytännön miehenä hän oli saavuttanut Juhon luottamuksen siinä määrin, että kauppias monissa asioissa neuvotteli rakennusmestarin kanssa – paitsi tietysti kaupallisissa, sillä "ne minä hoidan itse, äläkä sinä yritäkään niihin puuttua, koska minä ne asiat tiedän paljon paremmin."

Monesti oli "kapinetin" pyöreän sohvapöydän ritarien joukossa myöskin vilkas ja eläväsilmäinen lukkarikoulun ja monien kuorojen punaposkinen ja tuuheaviiksinen, taiteilijasolmioinen johtaja, jonka niinikään teatterin johtokunnan jäsenyys liitti tukkukauppiaan pöytäkuntaan.

Toisinaan nämä istunnot kävivät niinkin perusteellisiksi, että kerhon ravintoloitsija lähetti edeskäypänsä Sakarin, joka oli seurueen erityisessä suosiossa hiljaisen ja häveliään olemuksensa ansiosta, kautta rantain ehdottelemaan vähän huomaamattomampia otteita. Sillä saattoihan tapahtua sellaistakin, että herrat saivat päähänsä ruveta keilanlyöntiin käyttämällä sekä keiloina että palloina tyhjentämiään viinipulloja, ja siitähän syntyi sellainen jyry, että se kuului pitkälti Revonhännän rannalle. Sakari kyllä tiesi, että jos sillä tuulella kerran oltiin, niin ei siinä hänen enempää kuin isännänkään sana mitään auttanut, mutta yrittihän käskyläinen kuitenkin ovelta sen verran sievästi ja hymysuin virkahtaa, että saattoi isännälleen vakuuttaa koettaneensa valaa öljyä aalloille, mutta saaneensa sellaisen vastauksen, että "mitä sinä, poika, tässä komentamaan yrität, kun minä puheenjohtajana hyvin teidän, miten asiat talossa on hoidettava!"

Helsingissä Juhoa kaivattiin muittenkin kuin liikeasiain takia. Hänet oli valittu suuren rautatiekomitean jäseneksi, ja niistä asioista pidettiin tuontuostakin neuvotteluja ja kokouksia.

Pääkaupungissa hän mielellään istui iltojaan taiteilijain kanssa, milloin eivät velvollisuudet ammatillisiin tai virallisiin seuroihin sitoneet. Hän viihtyi nimittäin taiteilijain parissa, heittäytyi heidän joukossaan huolettomaksi, välittömäksi – miljoonalaskelmissa liikkuvasta liikemiehestä ei silloin näkynyt jälkeäkään muussa kuin vieraanvaraisuuden suurpiirteisyydessä.

Kun tultiin ravintolaan, niin Juho tavallisesti ensi töikseen komensi kumartelevaa hovimestaria: – Pankaahan kaksi "Nuitsia" jäihin, ja katsotaan sitten, millä tässä pohjustetaan.

Kyllä Juho tiesi, että oli tapana juoda punaviini lämpimänä, mutta se ei haaleana maistunut hänelle. Ja kun hän kerran sai kuulla, että sellainenkin herra kuin August Strindberg niinikään vaati Beaunensa jäähdytettynä, ilostui hän ikihyväksi:

– Siinä nyt näkevät ne, jotka ovat minuakin pistelleet, että oikeille miehille käy lämmin viini liian laimeaksi.

Mutta jos seurassa oli naisia, ei jäihin pantukaan "Nuitsia", vaan "Likkoota", sillä "keltaista leskeä" pidettiin samppanjoista ylhäisimpinä.

Juho antoi suuren arvon sille tosiasialle, että hän oli tuttava maan ensimmäisten taiteilijain kanssa, saattoipa hän näillä tuttavuuksillaan toisinaan suorastaan ylpeilläkin. Jos esimerkiksi sattui seuraan ensikertalaisena joku nuori taiteilijatar, joka ei tuntenut Juhon tapoja ja sen vuoksi vähän oudoksuen arasteli hänen tuttavallisia ystävyydenosoituksiaan, myhähteli suurkauppias leppeän leikillisesti ja sanoi omalla karjalaisella kotimurteellaan:

– Kyl mie oo taputelt kaikkii... oo taputelt...

Ja sitten seurasi koko rivi asianomaisen edustaman taiteen ensimmäisiä nimiä.

Usein Juho myös ojensi taiteilijoille auttavan kätensä; avusti opintomatkoille lähtijöitä ja tuki kotimaassa työskentelijöitä lainoilla ja lahjarahoilla. Eikä annettuja lainoja pahasti takaisin vaadittu – ne maksettiin, jos jaksettiin –, sillä olipa kirjanpidossa erityinen tili tällaisia menoeriä varten, ja alunperin oli otettu huomioon huomattavan tappioprosentin todennäköisyys siinä tilissä.

Samaa tiliä rasitti usein myöskin kotikaupungin teatteri, joten Juho ei suotta puhunutkaan "miu teatteristai". Se oli vuosien varrella yhä suuremmassa määrin jäänyt hänen tuestaan riippuvaksi. Mutta ei Juho sanonut sitä omakseen sen vuoksi, että tahtoi tuoda esiin sille antamaansa aineellista kannatusta, vaan osoittaakseen vain, miten likeinen ja tutunomainen hänen suhteensa taidelaitokseen oli.

Helsingissä käydessään Juho mielellään seurusteli myös kotiseudun ylioppilaspiirien johtomiesten kanssa eikä laiminlyönyt osakuntajuhlia, jos vain suinkin voi kutsuja niihin noudattaa. Hänen nuorekas mielensä kaipasi nuoruutta innoituksekseen. Eikä hän suinkaan ensiksi poistuvien kunniavieraiden keralla lähtenyt juhlista, vaan unohtui usein istumaan vielä senkin jälkeen, kun inspehtorikin oli jo lähtenyt. Ja kun nuoret parveilivat Juhon ympärillä pikkutunneilla ja koristivat hänet musta-punaisella marsalkannauhalla, säteilivät hänen punertavahipiäiset kasvonsa onnea ja tyytyväisyyttä.

Kun Juho toi viimeiset terveiset J. H. Erkon haudalle viipurilaisilta, jotka pitivät vainajaa niin omanaan, että olivat ripustaneet hänen muotokuvansa kunniapaikalle yksin liikkeen- ja teollisuudenharjoittajain kerhohuoneistoon, niin alleviivasi hän puheessaan läheistä suhdettaan edesmenneeseen runoilijaan numerotiedoin siitä, mitä "mie ja miun virmai" vuosittain olivat uhranneet suomalaisen lyriikan alttarille. Se oli kauppiaan tapa tunnustaa velkansa ja velvollisuutensa kansallista kulttuuria ja runoa kohtaan.

Erkkoon Juhon olivat yhdistäneet lämpimän ystävyyden ja vilpittömän kunnioituksen siteet. Tämä kunnioitus ei perustunut vain vuosien takaiseen tuttavuuteen eikä ystävyys vain siihen seikkaan, että runoilijan läheinen suhde Juhon liikekumppaniin, viimeksi mainitun kuoltua, oli siirtynyt eloon jääneeseen, vaan se juonti juurensa syvällisemmästä yhteenkuuluvaisuudentunteesta. Paimenlaulujen laulajassa Juho nimittäin kunnioitti miestä, joka lähteneenä samantapaisista oloista kuin hänkin, oli raivannut itselleen tien sivistykseen, vieläpä kaikkein kukkeimpaan, sillä runoushan oli kulttuurin kaunein kukka. Näin Juho oli J.H. Erkon elämänkaaressa näkevinään oman elämän juoksunsa eräänlaisen rinnakkaisradan, tunnustaen kuitenkin aina ja ehdottomasti runoilijan polun omaa tietään paljon korkeampitasoiseksi. Sillä henkiset harrastuksethan Juho yhä vieläkin empimättä arvioi aineellisia arvokkaammiksi, ja hän suri edelleenkin katkerasti sitä, ettei omalta kohdaltaan ollut päässyt riittämiin asti henkisen kulttuurin arvoista osallisiksi.

XVI.

Samana vuonna, jona J. H. Erkko kuoli, Juhosta tuli kauppaneuvos.

Arvonimi tuotti hänelle suurta tyydytystä. Sillä paitsi sitä, että uusi kauppaneuvos tunsi itsensä mairitelluksi, kun arvo kohotti hänet asteikossa kaupungin suurimpien ja vanhimpien kauppahuoneiden päämiesten rinnalle, hän piti sitä myöskin suomalaisen liike-elämän täysikasvuisuuden virallisena tunnustuksena.

Sattui niin, että Juho vähän sen jälkeen, kun hänestä oli tehty kauppaneuvos, Pietariin pistäytyessään tapasi siellä kaksi muuta viipurilaista kauppaneuvosta, nimittäin valkohapsisen, mutta vilkkaan, aito venäläisen kupetsin ja saksalaisittain ruotsia puhuvan, hienon pankinjohtajan. Herrat lyöttäytyivät yhteen ja tulivat niin hyvin toimeen keskenään, että juhlapäivällisiä seuranneen aamiaisen jälkeen menivät yhteiseen valokuvaankin. Kotiin tultuaan Juho heti kehysti kuvan ja ripusti sen työhuoneensa seinälle. Ja vieraille näytti hän sitä ilmeisellä mielihyvällä:

– Siin on kolme kauppaneuvosta, mie ja kaksi muuta, kaik viipurilaissii!

Toinen asia, joka myöskin mairitteli Juhoa, oli se, että hänet kutsuttiin rautatiehallituksen neuvottelevaksi jäseneksi. Silmiinpistävällä tyytyväisyydellä hän aina matkustaessaan näytti junailijalle koko vuodeksi kirjoitettua ensiluokan vapaalippuaan. Ei tietenkään sen vuoksi, ettei lippu hänelle mitään maksanut, sillä tosiasiallisesti se kyllä tuli sangen kalliiksi, vaan aivan lapsellisesta ilosta, kun hänen mielestään vapaalippu teki hänestä jollakin tavoin junassa etuoikeutetun matkamiehen, melkein sellaisen, että junakin oli hänen ja hänen "virmansa".

Mutta huolimatta luottamustoimistaan, kokouksistaan – niin monista virallisista kuin tiheistä epävirallisistakin – ja muista harrastuksistaan, Juho herpaantumattomalla kauppiastarmolla ja elävällä mielenkiinnolla ohjasi yhä laajenevaa liikettään aina vain suurempiin vuosivaihtoihin ja -voittoihin. Vaikka apulaiset olivat mitä luotettavinta ja taitavaksi kouliintunutta väkeä, jolle omistaja huoletta saattoi uskoa asioiden hoidon pitemmiksikin rupeamiksi, ei Juho hellittänyt ohjaksia käsistään, vaan valvoi tarkasti kaikkia asioita, ennen muita tietysti ostoja, joiden suorittaminen hänen vakaumuksensa mukaan oli kaiken kaupankäynnin a ja o. "Osta oikeaan aikaan oikeaa tavaraa oikeilla hinnoilla, niin kyllä kauppasi käy ja leiville lyö", oli hänen tapanaan kauppavaltuuston kokouksissa ja muualla sanoa nuoremmille kauppiaille, joita jo oli noussut useampia suomalaisistakin piireistä, vieläpä tukkukauppiaitakin, joista muutamat jo pyrkivät vähin kilpailemaankin. Mutta ei Juho siitä kilpailusta pahoillaan ollut, vaan päinvastoin iloitsi, koska tilaa oli vielä monelle ja hänellä itsellään markkinoilla niin pitkä etumatka, ettei kukaan hevin kantapäille päässyt.

Mari oli yhä useammin yksin.

Olihan muutamia tuttavia rouvia, joiden kanssa hän mielellään seurusteli silloin tällöin. Mutta enimmäkseen hän pysytteli kotioloissaan. Teatterissa hän kyllä kävi – olivathan siellä heidän johtokunnanpaikkansa aina käytettävissä – ja toisinaan hän pistäytyi konsertteihinkin.

Eräänä päivänä Juho sitten oli tullut parasta tuultaan tohisten päivällispöytään:

– Mari hoi, annahan tuoda pullo viiniä kellarista.

– Mikä on – eihän tulle vieraita?

– Ei vieraita tule. Kahden me viini juodaan.

– Minkä kunniaksi? oli Mari udellut.

– Koetahan arvata, Juho oli kiusoitellut.

– Mistäpä minä?

– Vieläköhän muistanet, mitä kerran sinulle tulin luvanneeksi? Juho oli kysynyt.

– Olet luvannut niin paljon, että kukapa ne kaikki muistaisi!

– Mutta tämä sinun toki tulisi muistaa... Palvelijatar oli tuonut pöytään viinipullon, jonka Juho itse oli aukaissut. Kun hän oli täyttänyt lasit ja kohottanut omansa, oli hän sanonut:

– Nyt se sitten on ostettu, se meidän syntymäpitäjämme suurin hovi.

Mari oli tuijottanut häneen tuokion ikäänkuin epäillen miehensä joko laskevan leikkiä tai hourailevan, mutta kun Juho toistamiseen oli vakuuttanut, että ostettu oli hovi, niin oli Mari asettanut lasinsa koskemattomana takaisin pöydälle ja kysynyt aivan järkytettynä:

– Ettäkö sinä todellakin malttaisit lopettaa kauppasi ja muuttaa maalle?

Juho oli hiukan tyrmistynyt vaimonsa kysymyksestä, jota hän ei enää ollut arvannut odottaa, mutta oli sentään pitemmättä tauotta saanut sanotuksi:

– No, eihän sitä tietenkään käden käänteessä suurta kauppaa voi lopettaa, enkä minä sitä nyt ole aikonutkaan, niin että kyllä maalle meno vielä siirtyy tuonnemmaksi... sillä eihän tällaista liikettä myöskään voi tuuliajolle jättää... mutta saattaahan olla, että joskus...

Silloin Mari oli purskahtanut itkuun.

Hän ei ollut voinut sille mitään. Kyynelet olivat tulvahtaneet silmiin, vaikka hänen itsensäkin oli täytynyt itkuaan ihmetellä. Sillä eihän hänkään enää pitkiin aikoihin ollut toden teolla ajatellut mahdolliseksi, että he palaisivat sinne, mistä olivat lähteneet. Mutta nyt se ikävä kai taas oli kohottanut päätään, sama ikävä, joka pahimmin poltti mieltä kevättoukojen aikaan, mutta syttyi toisinaan muulloinkin, kuten esimerkiksi, kun sattui vaikkapa heinäkuorma kadulla ajamaan ohitse Punaisenlähteen torin vaakahuoneeseen punnittavaksi ja hän tunsi sen uhoavan rehun ja mullan ja maan tuoksuja.

Juho oli ihmetellyt. Mutta ei sentään ollut mitään kysellyt, vaan oli ruvennut vain kiireesti selittämään, että yhdessä toisen kauppiaan kanssa, kaimamiehen, joka hyvin oli menestynyt kartanonostossa ennenkin, he sen olivat ostaneet, kun sinne oli sopiva rakentaa saha ja mylly ja sähkölaitos, ja varmasti viljelyskin teollisuuden yhteydessä paremmin kannatti... Sitä paitsi oli kreivi, jonka hallussa hovi oli ollut viimeisten vuosikymmenien ajan, myynyt sen sangen kohtuulliseen hintaan, niin että nyt se oli ollut ostettava... Ja mitäpä he niin suurella kartanolla kuin neljällätuhannella hehtaarilla tulevaisuudessakaan, jos sinne tulisi mennyksi niinkuin vanhuuden päiviä viettämään – riittihän heille kahdelle ihmiselle kaksikin manttaalia, manttaali kumpaisellekin...

Siinä Juho oli hymähtäen kohottanut lasinsa, mutta kun Mari oli jättänyt edelleenkin omansa koskemattomaksi pöydälle, hän oli innostunut jatkamaan:

– Katsohan, tämä hovi ei koskaan ole ollut lahjoitusmaita, vaan on alkuaan ollut jonkun ruotsalaisen suurherran tiluksia, joihin on kuulunut vielä Suotniemikin, mutta sitten se kuuluu kulkeutuneen venäläisten käsiin ja joutuneen jollekin Letinskille, kunnes sen häneltä osti rikas apteekkari, joka sitten vuorostaan luovutti sen Impilahden papille, jonka isännyyden aikana minä synnyin... Mutta kun sinä tulit maailmaan, niin se oli jo kreivin hallussa... Ja nyt siitä puolet on meidän!

Mäin Juho oli tarinoinut. Ja Mari oli tyyntynyt itkustaan, mutta mietteissään oli jäänyt eteensä tuijottamaan.

Sitä oli miettinyt, ettei ihminen koskaan edeltäpäin osaa aavistaa, mikä arpa hänelle elämässä lankeaa... Varmasti häntäkin monet kadehtivat ja ajattelivat, että niin hyvä olla kuin on hänellä ei ole heillä, sillä eivät he osaa havaita, että ikävä polttaa kaikkia, eivätkä he arvaa, että hän olisi valmis vaihtamaan osansa monenkin vaatimattomissa oloissa elävän ihmisen asemaan.

Mutta se oli ollut viimeinen kerta, jolloin Mari oli antanut ikävänsä ja kaipuunsa purkautua ilmoille.

Oli hänellä sitä paitsi nyt ikävänsä haihduttajiakin kodissaan, kaksi sukulaistyttöä, Juhon veljentyttäriä, jotka kävivät koulujaan kaupungissa ja asuivat heillä ja alkoivat jo olla niin varttuneita, että Marilla oli heistä seuraa ja rattoa. Mutta toiselta puolen he myöskin aina toisinaan johdattivat hänen mieleensä toisen ikävän, sen, ettei hänellä omaa lasta ollut, joka olisi jäänyt hänen jälkeensä parhaita unelmia jatkamaan ja ehkä toteuttamaankin...

Kävihän heillä vieraita, kävi oman kaupungin väkeä ja kävi vieraspaikkakuntalaisia, mutta harvoin heillä oli kutsuja, sillä eivät hekään perhepidoissa kulkeneet.

Mutta kun oli kulunut ummelleen seitsemäntoista vuotta siitä elokuun päivästä, jona toiminimi liikkeensä oli aloittanut – se sattui muuten olemaan kolmastoista, ja Juho piti sitä onnenpäivänä –, he olivat kutsuneet parhaat tuttavansa päivällisille kotiinsa.

Asianajaja ja kansallisen pankin johtaja, molemmat rouvineen, oli pyydetty tulemaan puolta tuntia ennen muita. Ja kun he olivat tulleet, pyydettiin heidät Juhon huoneeseen. Tuomari tiesi asian, ja salaperäisyyden väre, joka ei ollut hymyä, karehti hänen suupielissään. Hän oli Juhon pyynnöstä ja tämän paperille merkitsemien ohjeiden mukaan laatinut jälkisäädöksen, ja se piti nyt asianmukaisesti todistaa. Taikka oikeastaan olikin testamentteja kaksi: toinen oli aivan lyhyt, ja siinä Juho määräsi Marin täydelliseen hallintaan kaiken jäämistönsä, joka sitten Marin kuoltua oli jaettava erilaisiin kulttuuritarkoituksiin sillä tavalla kuin toisessa, molempien aviopuolisoiden allekirjoittamassa testamentissa määrättiin.

Selittämättä tarkemmin tämän jälkimmäisen paperin sisällystä Juho pyysi läsnäolijoita nimikirjoituksillaan vahvistamaan, että Mari ja hän olivat täysijärkisinä ja omasta vapaasta tahdostaan jälkisäädöksen viimeisenä tahtonaan allekirjoittaneet.

Kun vakuutukset oli asianmukaisesti allekirjoitettu, suljettiin paperit kuoriin, jotka sinetöitiin ja joista toinen varustettiin merkinnällä, että se vasta Marin kuoleman jälkeen oli avattava. Sitten Juho ojensi molemmat kuoret pankinjohtajalle pankin holvissa säilytettäviksi. Ja nyt tuotiin tarjottimella valmiiksi täytetyt samppanjalasit ja tuomari lausui julki sen toivomuksen, ettei vast'ikään sinetöityjä kuoria vielä pitkiin aikoihin tarvitsisi avata.

Mutta kun sitten toiset vieraat tulivat, ei tästä asiasta enää puhuttu sanaakaan, ja päivällispöydässä Juho, lausuessaan vieraansa tervetulleiksi, kiitti heitä vain siitä, että olivat vaivautuneet kesäasunnoiltaan kaupunkiin viettämään hänen "virmansa" vuosipäivää. Ja Mari hoiti emännyyttä sillä vaatimattoman olemuksensa mukaisella meluttomalla vakavuudella, joka vieraiden silmissä leimautui yleväksi arvokkuudeksi, vaikka se oikeastaan oli ujouden häveliäisyyttä.

XVII.

Vuotta ennen kuin kauppaneuvoksen kuudes kymmenluku täyttyi, hän matkusti ulkomaille.

Se tapahtui jo aikaiseen keväällä, huhtikuussa.

Juhon oli aina tehnyt mieli Pariisiin, josta taiteilijat olivat puhuneet kuin mistäkin luvatusta maasta, mutta ei hänen koskaan ollut tullut lähdetyksi. Nyt hän suuntasi suoraa päätä sinne matkansa. Sille häntä tulkkina ja oppaana seurasi nuori pankinprokuristi, jonka isä, kunnianarvoisa kultaseppä, oli elinpäivinään kuulunut kaupungin suomalaisuusmiesten kantajoukkoon ja arvossapidetyimpiin vanhan polven liikkeenharjoittajiin.

Pariisin nähtävyydet nautittiin – sen minkä viikossa ehti – eikä Montmartren huvittelupaikkojakaan unohdettu, ei varsinkaan "Iloisesta leskestä" kauppaneuvokselle tuttuja Maximin mallisia. Mutta ei unohdettu myöskään Louvren taidekokoelmia eikä Luxembourg'iakaan, jonka nykyaikaa lähempänä olevat teokset kiinnittyvätkin Juhon mieltä sytyttävämmin kuin vanhojen mestarien oudommaksi jäävä käsiala. Noustiin tietysti Eiffelintorniin ja ajettiin kierros Boissa. Pistäydyttiin Pörssissä ja istuttiin eräänä iltana kokonaisen pitkän näytöksen aika Molièren talossa, missä tietysti Juhoa, joka ei ymmärtänyt vuoropuhelusta tavuakaan, vahvasti haukotutti, mutta "olihan sentään sielläkin oltu".

Kaunishan oli Seinen kaupunki, ja vilkkaasti sykki elämä avenyillä ja bulevardeilla, joiden puissa jo oli kevään ensimmäistä vaaleaa vihreyttä.

Mutta vieraaksi jäi sittenkin Juholle tämä "valon kaupunki", paljon vieraammaksi kuin olivat ensimmäisellä ulkomaanmatkalla kaksikymmentä vuotta sitten jääneet Berliini, Kööpenhamina ja Tukholma, vaikk'ei hän niidenkään kieltä ollut osannut, vaan silloinkin oli joutunut tulkin apuun turvautumaan.

Koska Juho vaistosi olevansa lähempänä elämänpoljentoa ja ihmisiä Saksassa, vaikk'ei hän sielläkään välikäsittä päässyt ihmisten kanssa puheisiin, matkusti hän Pariisista Wiesbadeniin hoitamaan terveyttään. Tosin terveys ei erikoisempaa hoitoa kaivannut, koska kauppaneuvos omankin vakuutuksensa mukaan oli terve kuin pukki, mutta ainahan sitä sentään varmuuden vuoksi saattoi hyvääkin vielä parantaa.

Kyllähän se kylpylääkäri, jonka puoleen hotellin isäntä neuvoi kääntymään, virkansa puolesta puhui liikalihavuudesta ja rasvoittuneesta sydämestä, mutta siihen Juho vain vastasi, että lihavuutta pidetään Suomessa sekä komeuden että terveyden todistuksena, eikä hänen ammatissaan ja arvossaan miehen sovikaan laihaksi ja luisevaksi kuivettautua enempää kuin rasvattomaksi liottautuakaan.

Wiesbadenissa Juho viihtyi aivan erinomaisesti. Huippusesongin vilkas elämä – huhti- ja toukokuussahan siellä oli saman verran kylpyvieraita kuin vakituisia asukkaita – viehätti häntä, siinä kun ei vilinästä huolimatta ollut suurkaupungin kiireiden levotonta kuumeisuutta, ja vehmaiden puistojen lehtevä kauneus viritti mieleen viihtyisän tunnelman. Sitä paitsi hotellissa oli ja eli kuin kotonaan, kun siellä oli kotivävynä suomalainen mies, joka hoiti varajohtajan tehtäviä. Olipa vieraidenkin joukossa pari suomalaista, hienoja vanhoja neitejä, aikoinaan Kaarlo ja Emilie Bergbomin lähimpään ystäväpiiriin kuulunut sisarpari, sekä sitä paitsi kaunis ja elämäniloinen moskovalainen kauppiaanrouva, jonka kanssa Juho voi solkata venättänsä päivällispaperossiaan polttaessaan.

Mutta retkillä ympäristöihin oli oppaana eräs saksalainen, rautatieonnettomuuden johdosta saamallaan tapaturmavakuutuksella mukavasti elävä tohtori, joka jostakin syystä oli kiintynyt kauppaneuvokseen ja hänen suomalaiseen tulkkiinsa. Tämä opas johdatti Juhon milloin Biebrichiin näyttääkseen, miltä kohdalta Julius Caesar aikoinaan oli kulkenut Reinin ylitse, milloin Schiersteiniin, hedelmäpuiden ympäröimään vanhaan kylään, jonka laitaan näkyi viinistään kuulun Rauentalin kirkontorni, milloin taas Nerobergille tai muihin luonnonpuistoihin ihailemaan vanhoja pyökkejä, pehmeälehtisten loiskasvien ympäröimiä plataaneja ja monisatavuotisia tammia. Näin Juho tutustui perin pohjin tähän jo Kaarle Suuren päivinä Visibadan nimellä tunnettuun lämpimien lähdesuonten kaupunkiin niin, että hän suurmaailmallista hienoutta uhoavalla Wilhelmstrassella tunsi olevansa yhtä kotonaan kuin konsanaan Viipurin Torkkelinkadulla, ja Kurhausin parvekkeella hän istui yhtä turvallisesti kuin Espilän kotoisella kuistilla.

Tunnontarkasti kauppaneuvos kuitenkin, kaikesta huolimatta, hoiti terveyttään. "Täytyy, täytyy, etteivät mene rahat hukkaan, kun tänne kerran on tultu." Aamulla hän sekä kylpi termaalivedessä että kävi sitä Kochbrunnenin Trinkhallessa juomassa, ja juonnin päälle hän käveli säädetyt minuutit, ennenkuin palasi hotelliin lepäämään ja levon jälkeen saamaan hierontaa. Vaikka tämä hoito siis oli sangen perinpohjainen, ei se millään tavalla väsyttänyt rotevaa ruumista, vaan päinvastoin piristi sekä sitä että henkeäkin.

Kauppaneuvos viipyi Wiesbadenissa niin kauan, että prokuristin ennen hänen lähtöään oli palattava pankkiin. Mutta silloin tuli hänen sijaisekseen Juhon "oman teatterin" johtaja. Ensimmäinen päivä kului tietysti uuden "yksityissihteerin" tuliais- ja hänen edeltäjänsä läksiäisjuhlintaan. Mutta seuraavana aamuna alkoi virantoimitus, jonka ohjelman Juho määritteli seuraavaksi:

– Jos on tullut sähkösanomia, niin niihin vastataan, ellei ole tullut, mikä tietysti on kaikkein parasta, niin voidaan, jos ei muutakaan satuta keksimään, kirjoittaa muistiinpanoja minun elämäni varrelta, etteivät sitten, kun aika minusta jättää, pääse kaikennäköiset poropeukalot elämäkertaani sorkkimaan omien keksintöjensä mukaiseksi. Kello kaksi mennään sitten syömään, minkä jälkeen minä tupakoin ja otan pienet nokkaunet ja sinä saat tehdä joko samaa tai mitä tahdot, mutta seitsemältä on taas oltava aterialla, ja kaipa me sitten taas illaksi keksimme jonkinlaista ajanvietettä.

Ja kyllähän sitä keksittiinkin. Sillä milloin ilmestyi tervehdyskäynnille kylpemään tulleita suomalaisia, joille piti näyttää kaupunkia, milloin pelastui koko maailma yhteentörmäyksestä pyrstötähden kanssa tai oli jokin suomalainen tai saksalainen merkkipäivä, jota oli juhlittava.

Kun "yksityissihteeri" eräänä kauniina toukokuun päivänä kahdentoista lyönnillä ilmestyi kauppaneuvoksen eteen, joka jo silloin oli läpikäynyt kylvyt, vedenjuonnit, hieronnat ja levot ja kasvot hyvinvointia hohtavina istui pöytänsä ääressä, sai tulija tavallisen leppoisan hyvän huomenen asemesta tervehdykseksi äreän mörähdyksen. Ja kun "yksityissihteeri" mahdollisimman hienotunteisesti uteli pahantuulen syytä, viskasi kauppaneuvos hänen eteensä sinisen sähkösanoman, jossa oli vain muutamia numeroita ja joitakin käsittämättömiä "extra primoja".

– Mitä tämä merkitsee? Kauppaneuvos ei kunnioittanut sihteeriään edes syrjäsilmäyksellä, kun hän vastasi:

– Ovat ostaneet, aasit, koko vuoden vehnäjauhotarpeen kalliilla hinnalla, ja nyt hinnat ovat laskeneet aivan vietävästi.

Sihteeri koetti ottaa osaa päämiehensä suruun parhaimpansa mukaan, mutta osanotto vain lisäsi kiukkua.

– Vastataanko sähkösanomaan...? Kauppaneuvos ponnahti pystyyn:

– Tietysti vastataan!

Sihteeri istuutui, otti esille kynänsä ja kirjoitti osoitteen odottaessaan sanelua.

Kauppaneuvos käveli pari kertaa edestakaisin yli lattian, sitten hän yht'äkkiä pysähtyi ja sanoi tiukalla äänellä:

– Ei tule muuta kuin yksi sana, mutta se tulee kolmeen kertaan: "Aasit." Ja sitten minun nimeni alle.

Eikähän siinä auttanut muu kuin kirjoittaminen.

Kun sähkösanoma oli kirjoitettu, kysyi sihteeri vähän arastellen:

– Onko tänään sitten vielä muuta?

– Ei, kauppaneuvos tiuskaisi. – Kyllä tässä on jo tarpeeksi yhden päivän osalle!

Sihteeri poistui, kauppaneuvos jäi vihaisesti kävelemään vuoroin pitkin, vuoroin poikki huoneen.

Oli kimmeltävän kirkas päivä. Sonnenbergerstrassen varrella kukkivat kastanjat, joiden valkoiset tertut olivat kuin joulukuusen kynttilät, Kurparkin lammikon valkeat joutsenet toivat mieleen sadun kaarikaulaiset ihmelinnut, ja kävellessään lennätinkonttoriin kauppaneuvoksen sihteeri ajatteli: "Mitä minua liikuttavat jauhojen hinnat!"

Mutta kuuden ajoissa iltapäivällä koputettiin sihteerin huoneen ovelle. Siellä oli kauppaneuvos. Hän ei tullut sisään, vaan sanoi vain ovenraosta väärentämättömimmällä kotimurteellaan:

– Paaha äkist mökki päälleis! Myö männää kaupungil syömää – hyö pittäät tääl niin happamii viinilöi.

Sihteeri, joka oli ehtinyt panna merkille, että hänen päämiehellään jo oli smokingi yllään, pukeutui nopeasti ja meni alas hotellin halliin, jossa hän tapasi Herr Kommerzienratin aivan loistavalla tuulella:

– Ajuri odottaa. Pitää saada kunnollista ruokaa. Lähdetään Carltoniin.

Se merkitsi, että syötiin strassburgilaista hanhenmaksaa lusikalla syviltä lautasilta ja juotiin palanpainikkeeksi hyväilevän lempeää Liebfraumilchiä Porilaisten marssin säestyksellä – sen nimittäin musiikki aina kultarahan toivossa viritti Herr Kommerzienratin ilmestyttyä näköpiiriin.

– Joko veli on jaksanut unohtaa jauhot? yritteli arkaillen ja varovasti kauppaneuvoksen pöytätoveri.

– Päinvastoin, naurahti kauppaneuvos. Jauhorahoilla tässä nyt juhlitaankin.

– Kuinka niin?

Kauppaneuvos ratkesi riemukkaaseen nauruun:

– Katsohan, sain iltapäivällä sähkösanoman, jossa sanottiin jauholaivan ajaneen karille ja koko lastin vahingoittuneen piloille.

Sihteeri tuijotti päämieheensä pyörein silmin ja sanoi:

– Sehän on kauheaa... mutta niin on aina, ettei onnettomuus koskaan tule yksin...

Kauppaneuvoksen iloinen nauru lähenteli nyt räjähdyspistettä:

– Vai onnettomuus, vai onnettomuus... ha-ha-haa... Nythän sinä, veli hopea, puhut melkein kuin mielipuoli. Sie et ymmärrä tätä assiita ensinkää!

Ja sitten kauppaneuvos selitti ihmettelevälle pöytätoverilleen, että haaksirikkohan se juuri hänet tappiosta pelasti, lasti kun oli vakuutettu ja samoin vielä sille laskettu voittokin.

Siitä tuli tietysti hauska ilta, jonka kuluessa Liebfraumilch ehdittiin vaihtaa sekä "Likkoohon" että "Meukohviin".

Juho puhui usein hyvästä onnestaan eräänä kaupallisen menestymisensä tärkeimpiä tekijöitä.

Mutta vieläkin tärkeämmäksi hän asetti suomalaisuuden aatteen.

– Mitä olisin mie, hyvät herrat, ja mitä miun virmain! oli hänen tapana sanoa. – Mie ja miun virmain o noussee vaa suomalaisuuve aattee avul.

Ja niin voimaperäisesti hän alleviivasi vieraillekin ihmisille aatteen merkitystä toiminimen kehityksessä, että kun Snellmanin päivää vietettiin päivälliskutsuilla Mainzin rantaravintolan pengermällä – paitsi kauppaneuvosta ja hänen sihteeriänsä olivat tilaisuudessa läsnä hotellinomistajan suomalainen vävy ja saksalainen tohtori – ja saksalainen vieras piti isännälle kiitospuheen, niin hän lausui:

– Herra kauppaneuvos on ystävällisesti kutsunut meidät kanssaan viettämään kaikkialla sivistyneessä maailmassa tunnetun kauppahuoneensa vähemmän tunnetun perustajan muistoa. Olemme vakuutetut, että kauppaneuvoksen liikkeen perustaja oli suuri mies, mutta mitä olisi hänen työnsä merkinnyt, ellei sen jatkajaksi olisi ilmestynyt meidän isäntämme veroista miestä! Kauppaneuvos on vaatimaton ja tahtoo annettavaksi kaiken kunnian vain sille miehelle, jonka muistoa tänään vietetään, mutta me ymmärrämme kauppaneuvoksen oman suuruuden ja merkityksen hänen maalleen ja kohotamme lasimme hänen jatkuvaksi menestyksekseen.

Kilistettiin. Ja kauppaneuvokselle suomennettiin tohtorin puhe, minkä johdosta hän virkahti:

– Hää puhhuu sujuvast. Mitäh? Hyvin sujuvast. Ja ymmärtääp Neelmannin elämäntyön.

Ja kääntyen sihteerinsä puoleen hän lisäsi:

– Sano sie hänel, että hää o viisas mies, ja mie kunnioitan häntäki.

Sihteeri käänsi nämä sanat niin, että kauppaneuvos kiitti tohtoria ja tahtoi juoda suuren Saksan maljan.

Malja juotiin, ja sitten hyräiltiin pikkuhiljaa "Reinin vahtia", kunnes hotellinomistajan vävy katkaistakseen juhlallisuuden kohotti lasinsa ja sanoi:

– Min skål, din skål, alla vackra flickors skål!

Kauppaneuvos säesteli:

– Likkor, likkor... seer sööne.

Ja kääntyen hotellinomistajan vävyn puoleen hän huomautti:

– Sie oot myös viisas mies, joka ymmärrät sekä Neelmannii että likkoi.

Kotimatkalla Suomeen – silloin oli toukokuu jo loppumaisillaan – oli viivyttävä muutama päivä Berliinissä. Siellä piti nimittäin ostaa tuliaiset, ja sillä verukkeella sinne jäätiin viikoksi.

Tietysti ne tuliaiset ostettiinkin. Kokonainen tusina leninkikankaita, sekä silkkisiä että villaisia. Mutta ei niiden ostoon sentään mennyt tuntia pitempää aikaa, sillä Wertheimista kaikki saatiin – kauppaneuvos selitti, että aina pitää ostaa suuresta liikkeestä, jossa valikoima on paras –, ja kuitenkin kauppaneuvos suoritti ostamisen asiantuntijan tavoin ja kangaskauppiaan tarkkuudella: hän tunnusteli kaikkia haluamiaan lajeja peukalon ja etusormen välissä, asetutti ne päivänvaloon nähdäkseen värin ja valoa vasten havaitakseen kudonnan laadun, taisipa haistellakin toisia.

Kun tämä tärkeä toimitus oli saatu suoritetuksi, syötiin perusteelliset juhlapäivälliset Kaiserhofissa, ja aterian aikana Juho vakuutti sihteerilleen, joka tuli huomauttaneeksi, että kohta sitä sitten taas ollaan kotona:

– Kyl onki parasta päästä kottii... Ja sitten hän vielä lisäsi hymähtäen:

– Ja oman Mari vieree...

XVIII.

Samana vuonna, jona Juho teki ulkomaanmatkansa, hänet asetettiin eduskuntaehdokkaaksi.

Vaikka politiikka ei mahtunutkaan kauppaneuvoksen harrastuspiiriin, vaan oli hänelle melkeinpä vastenmielistä, niin hän alistui ehdokkuuteen, kun hänelle vakuutettiin, että se oli välttämätöntä, ja todistettiin, että se oli hänen isänmaallinen velvollisuutensa.

Mutta vaalipiiriään kiertämään häntä ei saatu. Hän palkkasi itselleen, kuten sanoi, "sijaiskärsijän", vaalipuhujan, jonka tuli hänen puolestaan selvitellä kysymyksiä. Ennen kuin tämä mies lähti liikkeelle, hän kävi tietenkin kauppaneuvoksen luona tiedustelemassa, olivatko hänen näkökohtansa sopusoinnussa ehdokkaan vakaumuksen kanssa. Juho antoi hänelle silloin seuraavat ohjeet:

– Politiikasta ei saa puhua mitään minun laskuuni, se muista! Jos kysyvät, mikä on minun ohjelmani, niin sano vain, että se on sivistyksellinen ja taloudellinen.

– Mutta entäpä jos tahtovat tietää tarkemmin?

– Mitä? No, sano heille, että yksityiskohdista puhutaan sitten jälestäpäin... ja jolleivät siihen tyydy, niin sano, ettei heidän huoli olla pikkumaisia, kun en minäkään ole.

Näihin periaatteisiin oli vaalipuhujan tyydyttävä. Mutta kun sitten siirryttiin puhumaan käytännöllisistä asioista, valtuutettiin hänet antamaan sangen suuriakin lupauksia.

– Saat sanoa heille, että rautateitä minä kannatan. Ratoja pitää saada paljon – ei saa rakentamisesta tehdä loppua tässä maassa, ennenkuin veturi viheltää joka pitäjässä.

– Entäpä jos tahtovat tietää, missä järjestyksessä radat rakennetaan...?

– Siihen taas sano, että sen asian päättää eduskunta, joten he kyllä saavat järjestyksen aikanaan kuulla.

Vaalipuhuja puisteli päätään. Mutta mikäpä hänen auttoi. Sillä kauppaneuvos vain naurahteli:

– Jollei se heille kelpaa, niin sano, että äänestäkööt toisia.

Niine hyvineen oli vaalipuhujan lähdettävä. Mitä kaikkea hän sitten maakunnassa puhui, jäi kauppaneuvoksellekin tietymättömäksi. Mutta valituksi ehdokas tuli. Ja eduskunnassa hänestä tehtiin rautatievaliokunnan puheenjohtaja.

Niin monet kiireet odottivat Juhoa hänen ulkomailta palattuaan, ettei hän edes Marille ehtinyt suuria kertoa matkansa vaiheista.

Mutta eräänä kesäisenä iltana, kun he kahden seisoivat kesäasuntonsa läheisellä merenrannalla ja katselivat kiiltävää ulappaa, kysyi Mari mieheltään, mikä häneen oli tehnyt valtavimman vaikutuksen siellä maailmalla – Pariisiko kenties?

Juho mietti hetken, ennenkuin vastasi, mutta sanoi sitten varmasti:

– Ei Pariisi. Se oli minulle liian suuri ja liian levoton... en minä siitä saanut oikein selvääkään... Vaan Mainz, pieni kaupunki, vanha ja hiljainen, Reinin rannalla. Siellä oli tuomiokirkkokin, jonka kivisissä lattialaatoissa vielä näkyivät suomalaisten ratsujen kavionjäljet kolmikymmenvuotisen sodan ajoilta...

– No, nekö ne sitten...?

– Eivät ne, vaan aivan toiset asiat. Katsohan, siellä eli jo pari sataa vuotta ennen suomalaisten ratsumiesten käyntiä se mies, jonka suotiin tehdä muuan maailman kaikkein suurimpia keksintöjä, kirjojen painamisen alkuunpanija. Ja kun minä siellä museossa näin hänen valamiaan kömpelöitä kirjaimia, niin en voinut olla muistelematta niitä aikoja, jolloin paimenpoikana piirtelin vieläkin kömpelömpiä kirjaimia Vuoksen valkoiseen rantahiekkaan oppiakseni kirjoittamista...

– Ja sekö sinusta sitten...?

– Se.

Syntyi hetken hiljaisuus. Juho piirteli kävelykepillään kuvioita santaan aivan kuin vieläkin muistellen lapsuutensa kirjoitusharjoituksia. Mutta sitten hän kääntyi Marin puoleen ja sanoi:

– Olen tullut ajatelleeksi, että kun ensi vuonna astun seitsemännen vuosikymmeneni kynnyksen ylitse, niin olisi kai paikallaan, että silloin muistaisin vähin tiedettäkin... Minusta tuntuu, että vaikka en olekaan itse päässyt tieteen portteja raottamaan, niin olen kuitenkin saanut nauttia niin paljon tieteen hedelmistä, että velkani sille on varsin suuri.

Mari katseli miestään ja nyökkäsi:

– Oikeassa olet, annettava on... nyt ja tietysti myöskin sitten...

– Niin, tietysti sitten vielä enemmän. Toisen kerran taas he puhuivat taiteesta. Juho oli tilannut konttorinsa peräseinälle isokokoisen maalauksen, joka esitti satamaelämää laivoineen ja jauhosäkkejä kantavine työmiehineen. Se oli hiljan valmistunut, ja Juho arveli, että siitä monet konttorissa kävijät oppivat ymmärtämään sekä kaupallisen työn että taiteen merkityksen aivan kuin jonkinlaisesta aapiskirjasta.

– Voit hyvinkin olla oikeassa, Mari sanoi. – Mutta vaikk'eivät siitä niin paljon muut oppisikaan, niin tuottaahan kuva ainakin sinulle itsellesi iloa joka kerta, kun siihen silmäsi sattuvat, ja johan sekin riittää taulun olemassaolon oikeutukseksi...

Juho mietti hetken, sitten hän kysyi äkkiä vaimoltaan:

– Oletko sinä koskaan tullut ajatelleeksi, mitä taide oikeastaan on?

Mari vastasi:

– En ole ajatellut sitä, sillä minusta on tuntunut, ettei sitä tarvitsekaan ajatella minunlaiseni ihmisen, jolla ei ole perustietojakaan siitä. Mutta minusta tuntuu, että taideteos voi miellyttää vain silloin, kun katsoja tajuaa, mitä se esittää, ja kun hän ymmärtää, mitä sillä taiteilija on tahtonut kuvata ja sanoa.

Juho jäi tuokioksi tuumimaan vaimonsa sanoja. Sitten hän virkkoi:

– Niin, kyllähän minunkin on helpompi nauttia taideteoksesta, jos näen ja käsitän, mitä se esittää. Mutta eiköhän kuitenkin liene kaikkein tärkeintä se, että taiteilija on saanut siihen juuri sen, minkä hän on nähnyt, sillä tavalla, että katsojankin kauneudenkaipuu herää. Sillä luulen, että jos teos herättää meissä tuon kaipuun, niin se on taidetta, vaikk'emme ymmärtäisikään, mitä se esittää.

Juhossa oli herkkä taiteen vaisto.

Ja suuri kunnioitus sekä taidetta että tiedettä kohtaan.

Ja kun hän koetti ottaa elämästä irti kaiken, minkä se hänelle voi tarjota – ehkä toisinaan vähän enemmänkin –, niin hän maksoi antimet tinkimättä ja lahjoitti hyvityksen lämpimällä kädellä ennen kaikkea juuri taiteelle ja tieteelle. Hän oli siinäkin suhteessa – elämääkin kohtaan – rehellinen kauppamies.

Eikä Juho itse koskaan pitänyt merkillisenä sitä, että hän oli aloittanut elämänsä köyhänä paimenpoikana ja päässyt kohoamaan kauppaneuvokseksi, sillä olivat kai monet muutkin miljoonamiehet lähteneet köyhistä kodeista vain vaivainen viisikymmenpenninen taskussa. Mutta sitä hän piti merkillisenä, että ilman kouluja ja korkeamman opin antimia oli voinut päästä osalliseksi kaikesta siitä, mitä elämä oli hänelle antanut. Ja siitä hän osasi olla nöyrästi kiitollinen.

Nöyryys johtui siitä, että hän miljoonia käsittelevänä kauppaneuvoksenakin oli osannut säilyttää paimenpojanmielensä tärveltymättömänä ja juuri siksi oli ymmärtänyt tehdä elämänsä rehevämmäksi ja rikkaammaksi kuin monet sellaiset, joille elämänantimet alunperin oli tarjottimella eteen tuotu.

Tuosta paimenpojanmielestä johtui myöskin hänen huumorintajunsa, joka auttoi hänet monen kynnyksen ylitse. Hänen leikinlaskunsa oli leppeää, ja hän osasi nauraa makeasti omillekin inhimillisille heikkouksilleen. Huvittipa häntä toisinaan sanoa muutamalle ystävälleen, joka oli opetellut matkimaan hänen vähän omituista puhetapaansa, että ystävä taas puhuisi samalla tavalla kuin "mie isse puhun", etteivät ihmiset erottaisi, kumpi puhui – tuhmuuksia.

Ja kun hänen kerran teatterin johtokunnan puheenjohtajana oli annettava ankara varoitus eräälle näyttelijälle, joka liiaksi maistelleena oli ilmestynyt parrasvaloon, niin hän ensiksi ankarasti moitti rikoksen tehnyttä, sanoen, että uusitusta rikoksesta ehdottomasti oli seurauksena ero teatterista, mutta lopuksi hän ikäänkuin lohdutukseksi lisäsi:

– Ja nyt sie jatka vaa niinku ennekii...

Vasta kun toiset johtokunnan jäsenet purskahtivat nauruun, Juho huomasi harhasanontansa ja kutsutti näyttelijän takaisin sanoakseen hänelle:

– Sitä mie tietyst tahoin sannoo, jot näyttele sie niinku ennekii, mut ryyppää harvemmi.

Eduskunnan täysi-istunnoissa Juho ei turhanpäiten puheenvuoroja käyttänyt. Mutta valiokunnassaan hän johti puhetta asiallisesti ja syventyi kysymyksiin perusteellisesti.

Poliittista mielenkiintoa ei edes edustajanaolo hänessä voinut herättää. Joka kerta kotona käydessään istuntokauden aikana hän valitteli tympäytymistään puoluepeliin.

Kerran kun jonkin ensi-illan jälkeen oli koolla joukko kauppaneuvoksen tuttavia, herroja ja naisia, Seurahuoneen avarassa kulmahuoneessa, kuultiin oven takaa Juhon varsin kantava, hiukan möreähkö ääni.

– Eikö pyydetä joukkoon? ehdotteli joku seurasta.

– Pyydetään vain, niin saadaan kuulla tuoreimmat pääkaupungin uutiset, sillä ilmeisesti kauppaneuvos on vast'ikään iltajunalla tullut kotiin.

– Saadaan vielä samppanjaakin, kun hyvin sattuu, virkahti naapurilleen merkitsevästi silmää iskien veitikkamainen ja aina kujeiluvalmis pormestari.

Kauppaneuvos tuli myhäilevänä ja aurinkoisena seuraan. Hän oli parhaimmalla tuulellaan ja tervehti rakastettavan kohteliaasti naisia, joita kohtaan hän aina käyttäytyi ritarillisesti.

– No, mitä siellä Helsingissä sanotaan poliittisesta tilanteesta? kysyi sanomalehdentoimittaja.

Kauppaneuvos, joka juuri oli pääsemäisillään puheen alkuun vieressään istuvan nuoren ja iloisen pormestarinrouvan kanssa, viskasi vastauksen vinhasti:

– Politiikka, mitä se on? Mie sanon, että se on pelkkää p...aa!

Kohtalokas sana oli noussut kauppaneuvoksen täyteläisille huulille ja pääsi niiltä putoamaan kotoisen kokonaisena, leveänä ja lämpimänä. Syntyi kuolemanhiljaisuus. Ja Juho joutui aivan hämilleen, tuo seuraelämään sopimaton suorasukaisuus oli päässyt häneltä vahingossa livahtamaan. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä räjähti pöydän ääreltä ilmoille vapauttava nauru. Ja kauppaneuvos nousi tyytyväisenä paikaltaan kutsumaan edeskäypää:

– Tuokaa samppanjaa! Pormestari sanoi vierustoverilleen:

– Mitä minä sanoin!

Eikä politiikasta sen koommin puhuttu sanaakaan.

Liikkeessä luistivat asiat edelleen moitteettomasti.

Tietysti isännän ollessa eduskuntatyössä Helsingissä jäi yhä enemmän asioita prokuristin ja muitten vanhempien apulaisten ratkaistaviksi, mutta kaikissa tärkeämmissä ja suuremmissa asioissa käännyttiin puhelimitse kauppaneuvoksen puoleen. Ja aina kotona pistäytyessään Juho tarkoin otti selon asioista ja neuvotteli niistä ei vain konttoriväkensä, vaan myöskin Marin kanssa. Kääntyipä Marin puoleen toisinaan prokuristikin, jos sattui niin kiireellinen asia, ettei ehditty pääkaupungissa olevan isännän kanssa neuvotella.

Mutta vaikka asiat näin luistivatkin ja liike vain menestyi, niin alkoi Juhon mielessä kypsymistään kypsyä eräs tuuma, jota hän jo joskus aikaisemminkin oli itsekseen hautonut: muuttaa liike osakeyhtiöksi.

Siitähän oli moniakin etuja. Mutta ennen kaikkea se, että tapahtui mitä tapahtui hänelle itselleen, niin ei liike ainakaan jäänyt sattumien varaan, vaan oli järjestysmuodoiltaan vakiinnutettu ja tulevaisuudenkin varalle turvattu.

Samana vuonna, jona Juho täytti kuusikymmentä vuotta, hän tämän suunnitelmansa toteuttikin. Itse hän jäi liikkeen toimitusjohtajaksi, ja johtokunnan jäseneksi tuli tietysti myöskin Mari.

Kaksi kumppania oli kolmen miehen toiminimestä jo poistunut, nyt oli asiat järjestetty niin, että kolmannenkin vuoro voi tulla.

Ja pian se tulikin.

XIX.

Kaupungin kuulut "lauluveikot", joiden kannattajajäsen tietysti Juhokin oli, viettivät vuosijuhlaa Raatihuoneen salissa samana iltana, jona kauppaneuvoksen, teatterinjohtajan ja teatterin taloudenhoitajan oli määrä lähteä kumarrusmatkalle Helsinkiin hankkiakseen taidelaitokselleen niukkaa valtionapua vähän suuremman avustuksen, jota se kipeästi tarvitsi. Siitä johtui, että yöjunaan nousi kolme hännystakkista herrasmiestä. Kunkin matkalaukku oli tuotu asemalle kotoa. Mutta matkakassaa ei kukaan ollut huomannut varata. Sen verran saatiin kuitenkin yhteisesti kokoon, että kahdet matka- ja kolmet makuuvaunuliput voitiin lunastaa – kauppaneuvoksellahan oli vuosivapaalippunsa. Kun aamulla pääkaupunkiin tultaessa junassa pukeuduttiin, ei viitsitty turhanpäiten penkoa matkalaukkuja, vaan mentiin hännystakkisina hotelliin, jossa vasta peseydyttiin ja pukeuduttiin arkisempaan asuun. Ja kun näin oli sonnustauduttu, sanoi Juho, että nyt mennään katsomaan erästä äsken uusittua ravintolaa, jossa sopivasti voidaan syödä aamiainen.

– Entä raha? kysyi taloudenhoitaja. – Eihän meillä ole edes kymmentä markkaa yhteensä.

– Älä huoli sitä surra, sanoi Juho. – Tulehan vain kaikessa rauhassa mukaan.

Kun tultiin ravintolaan, tilasi kauppaneuvos ensi töikseen pullon samppanjaa ja selitti pöytäseuralleen, että samppanja on oikeastaan huomenjuoma eikä sitä muina vuorokaudenaikoina pitäisikään juoda muuten kuin aivan hätätilassa.

Kun kello tuli kymmenen, määräsi Juho tuotavaksi toisen pullon ja sanoi edeskäyvälle, että vähitellen saa ruveta kattamaan aamiaistakin viereiselle pöydälle. Sitten hän kääntyi pöytätoveriensa puoleen ja ilmoitti lähtevänsä kaupungille:

– Jos vähän satun viivähtämään, niin tilatkaa uusi pullo.

Ja niin hän lähti.

Mutta ei hän kovin kauan viipynyt, ja kun hän tuli, säteilivät hyväntuulisuutta punakat kasvot, joiden vähän ulkoileviin poskipäihin silmälasien kultaiset sangat olivat kaivaneet itselleen vaot, ja hän nauroi makeasti kertoessaan:

– Kyllä varmasti luuli Nyypummi ensi aluksi, että minä, hänen pankkinsa hallintoneuvoston jäsen, olin mennyt päästäni vialle. Ha-ha-haa... Kun, nähkääs, pääsin hänen puheilleen, niin sanoin ensi töikseni, että olisikohan luoton toiveita, kun oli kipeä rahan tarve. Pääjohtaja katseli kovin tutkivasti, kai arvellen, että kyllä täytyy olla suuren summan tarve, kun mies sitä varten matkustaa pääkonttoriin. Mutta silloinpa vasta hänen pitkä partansa alkoi oikein pelosta tutista, kun minä vastaukseksi hänen kysymykseensä, monestako miljoonasta oli puhe, sanoa tokaisin, että muutamasta tuhannestahan tässä vain... Ja niin se harmaa parta tutisi, että minun vihdoin täytyi sanoa koko totuus. Mutta silloin Nyypummi huomautti, ettei sentään konttorihenkilökunnan takia pitäisi ottaa kymmentätuhatta vähempää. No, ei sitten, sanoin siihen minä. Niin että, pojat, kyllä nyt on tiedossa aamiaisen lisäksi vielä päivällinenkin.

Käytiin sitten päivemmällä parin senaattorin ja parin esittelijän luona. Ja kun toinen senaattoreista yritteli sanoa, että valtion rahamassia koetetaan kaikenlaisiin tarkoituksiin verottaa, niin vastasi kauppaneuvos rauhalliseen tapaansa:

– Voihan niinkin olla. Mutta minä en ainakaan ole niitä, jotka kerjäävät kaikenlaisiin tarkoituksiin, vaan vaadin nytkin osani ihan oikeaan ja kohtuulliseen asiaan.

Ja sitten hän nousi nojatuolista ja kääntyi seuralaistensa puoleen:

– Emmekä me nyt huoli herra senatyörin aikaa pitemmälti kuluttaa.

Kuusikymmenvuotispäivänään kauppaneuvos lahjoitti kuusikymmentätuhatta markkaa kulttuuritarkoituksiin.

– Se on vain tuhat markkaa vuotta kohti, ja paljon enemmän jokaisesta vuodesta olisi korvausta maksettava, sillä monen tuhannen markan edestä on jok'ikinen vuosi minulle antanut, mutta vielähän sitä kerran kuollaankin...

Ja kun kauppaneuvoksen kunniaksi toimeenpannuilla juhlapäivällisillä ylistettiin hänen etevyyttään ja esimerkillisyyttään, niin ei hän malttanut olla lopuksi huomauttamatta:

– En minä, hyvät herrat, ole tehnyt mitään muuta kuin velvollisuuteni. Olen ollut aivan yksinkertaisesti vain suomalainen ja karjalainen ja sellaisena olen koettanut työlläni ja toimellani edistää suomalaista kauppaa ja teollisuutta ja vähän maanviljelystäkin... niin no, ja sitten tietysti myös pönkittää kansallista kulttuuria ja sen kukkaa. Mutta olen aivan varma siitä, että teistä jokainen minun asemassani olisi tehnyt saman, niin että turha tässä on ruveta liikoja suurentamaan yhden miehen töitä. Ja sen minä sanon vielä kerran, vaikka jo olen sanonut sadat kerrat ennenkin, että en olisi minä mitään ilman suomalaisuuden aatetta, sillä sen voimalla olen noussut, se on nostanut minun liikkeeni niin kuin nostaa aalto venheen ja minut itseni niin kuin nostaa aalto lastun harjalleen. Ja kun nyt kaikki tämän asian taas tietävät, niin ehdotan minä, hyvät herrat, että tästä lähtien ei enää turhia puhuta, vaan keskustellaan hauskemmista asioista juhlan kunniaksi.

Ja niin sitten keskusteltiinkin.

Mutta eihän juhlimista toki yhden rupeaman istumiseen maltettu uskoa, vaan samaa menoa pyrittiin parhaimman taidon mukaan jatkamaan vielä seuraavana päivänä ja vähän sitäkin seuraavana. Ja kun vieraat vaihtuivat, niin tulihan niitä aina taas uusiakin puheita pidetyksi ja pitihän taas juhlijan kuunnellakin ja taas vastata, että eihän tänne oltu puhumaan tultu.

Mutta kun ei puheista sittenkään loppua tullut, keksi kauppaneuvos loppujen lopuksi suukapulaksi uhkauksen, että "jos vielä yrittää joku puhetta, niin minä paikalla nousen tästä tuolistani ja luikin tieheni".

Ja se naula veti.

Muutamaa viikkoa 60-vuotispäivän jälkeen Juho ja Mari pitivät päivälliskutsut kodissaan.

Sattui nimittäin samoihin aikoihin käymään kaupungissa eräs maan ensimmäisiä kirjailijoita ja eräs tunnettu säveltäjä, joka aikaisemmin oli vuoden ajan johtanut Musiikin Ystäväin orkesteria.

Kirjailija oli vakaumuksellinen aatteen mies, jonka kerrottiin elintavoissaankin noudattavan ankaraa askeesia, ja säveltäjä taas niin heiveröinen ruumiinrakenteeltaan, että kun aikoinaan ensimmäisen kerran talossa kävi ja emäntä häneltä kysyi, saiko kenties tarjota kupin kahvia tai lasin viiniä, vastasi kiittäen, että jos olisi saatavissa aspiriinipulveri ja lasillinen vettä, niin se olisi kaikkein parasta tarjoilua.

Nämä asiat huomioon ottaen Juho oli vähän levoton päivällisten onnistumisesta. Mutta jo vieraitten saapuessa – kunniavieraitten seuraksi oli kutsuttu kansallisen pankin johtaja, asianajaja, teatterinjohtaja, pormestari ja hovioikeuden soitannollisin asessori, kaikki naisineen valkeni isännän mielestä talvipäivän taivas, kun hän huomasi, ettei kirjailija tullutkaan tolstoilaisissa saappaissa ja nuoravöisessä paidassa, vaan aivan tavallisten ihmisten vaateparsissa ja kovassa kauluksessa. Ja kun sitten päivällispöydässä kunniavieraat, molemmat yhdestä suusta, kiittelivät mainiota valkoviiniä – sen valikointi olikin vaatinut kauppaneuvokselta ja hänen "yksityissihteeriltään" monet käynnit reiniläisten Weingrosshandlungien Probierstubeissa –, niin suli tunnelma täydelliseen välittömyyteen.

Keksipä säveltäjä vielä sellaisenkin tempun, että kun salissa istuttiin odottelemassa kahvitarjottimen tuloa, niin pyysi kaatamaan valmiiksi konjakin laseihin ja sytyttämään lasit, kun ne tuotiin sisään. Niin tehtiinkin, ja kauniit siniset liekit innoittivat haaveellista musiikkimiestä niin, että hän istahti flyygelin ääreen improvisoimaan sinisten tulien laulun...

Juho oli tietysti tästä aivan riemuissaan. Ja monet kerrat hän illan kuluessa huudahti, etteihän elämä ilman taidetta olisi elämisen arvoista. Hänen lapsenmielensä läikähteli lepattelevien liekkien lailla ja hänen mielikuvituksensa kutoi kauniita kuvia unelmista ja koreita kuvioita sanoista.

– Olen monesti ajatellut, että teidän, kirjailijain ja taiteilijain, tulevaisuutenne ja erinomattainkin vanhuutenne täytyisi saada jollakin tavoin turvatuksi, hän sanoi kirjailijalle. – Ja niin minä omasta puolestani olen asiaa aprikoinut, että pitäisi saada pystyyn taiteilijakoti, jossa kirjailijat, kuvanveistäjät, maalarit, näyttelijät ja laulajat saisivat asua ilmaiseksi tai ainakin hyvin halvalla ja elää yksinomaan työlleen. Ja aionpa minä, mikäli minun vallassani ja voimassani on, tällaista aatetta osaltani vielä toteuttaakin...

– Sehän olisi suurenmoista, sanoi kirjailija.

– No, ei huolita puhua mistään suurenmoisuudesta, mutta kyllä kai siitä voisi hyötyä olla kulttuurimme kukille... Ja sitä paitsi: onhan armotonta ajatella, ettei esimerkiksi vanhoilla näyttelijöillä ja laulajilla enempää kuin teillä kirjailijoillakaan tai muilla taiteilijoilla ole minkäänlaista vanhuuden turvaa, vaikka olettekin koko elämänne uhranneet kauneuden luomiseksi koko kansallenne iloksi, kuten jo ystäväni Juhana Heikki Erkko aikoinaan lauloi...

– Kaunis ajatus, sanoi säveltäjä.

– Ja varmasti mahdollinen hyvällä tahdolla toteuttaakin.

Nyt puuttui mustapartainen pankinjohtaja puheeseen – hän oli niin innostunut maalaustaiteen harrastaja, ettei muille taiteille osannut sanottavampaa arvoa antaa – ja sanoi kuivan varmasti toteavaan sävyynsä:

– Ennen kaikkea olisi tietysti tärkeää, että saadaan ateljeeritalo, jossa maalarit voisivat rauhassa ja huolien ahdistamatta työskennellä...

Mutta kauppaneuvos keskeytti hänet:

– Täytyy, täytyy tietysti maalareille tehdä ateljeerejä, mutta ei saa unohtaa muitakaan, ei kirjailijoita eikä näyttelijöitä, ei liioin laulajia, jotka ilahduttavat meitä sävelillään.

Nyt istuutui säveltäjä taas flyygelin ääreen ja sanoi soittavansa kesäisen auringonlaskun.

Herkkä soitto herkisti mielet. Istuttiinpa hetkinen hiljaa vielä senkin jälkeen, kun viimeinen akordi oli häipynyt.

Mutta sitten Juho nousi ja sanoi:

– Hyvä herrasväki, tuskinpa voitte arvata, minkälaista kesäiltaa minä muistelin, ystävämme tässä niin kauniisti soitellessa säveleitään... Niin, tulin muistaneeksi muuatta heleän heinäkuun päivänlaskunhetkeä kaukana Vuoksen suulla, Laatokan liepeillä. Minulla oli ilo istua ilta runoilijan kanssa – se oli tietysti Juhana Heikki Erkko – ja kun me siinä istuimme ja katselimme ruskon punertamien pilvien sinertymistä ja heijastumista vedenkalvoon, niin huomasimme kaukaisen niemen nenässä liikettä, ja kun tähyilimme tarkemmin, havaitsimme kolmen nuoren tytön, kolmen kassapään kaunokaisen laskeutuvan rannalta uimaan... Sekö oli näky! Ja runoilija keksikin heti, että se oli antiikin kauneutta... vähän pakanallista tietysti, mutta pyhää silti... Ja seuraavana aamuna hän toi aamiaispöytään paperin, jolle oli kirjoittanut runon "Neiet niemien nenissä".

Mutta Mari, joka enimmäkseen oli istunut hiljaa taikka vain puoliääneen puhellut rouvien kanssa minkä niitäkin vähäistä, virkahti nyt:

– Kyllähän te Heikki Erkon kanssa aina tytöt huomasitte!

Ja Juho naurahti:

– Niin huomasimme, ja huomaanhan minä ne vieläkin. Ja kyllä taidat sinäkin, Mari, pojat huomata, vaikka et ole yhtä avomielinen kuin sattuu olemaan miehesi. Täytyyhän ihmisen kaikkea Jumalan luomaa kauneutta nöyränä ja kiitollisena ihailla.

XX.

Oli aikoja sitten Mari ymmärtänyt, ettei sinne kotipitäjän suureen hoviin koskaan tulisi muuttoa.

Mutta eihän estäisi mikään ostamasta kartanoa lähempänä kaupunkia, jos sattuisi sellainen myytäväksi.

Ja sattuikin sellainen.

Ei ollut täyteen puoltakaan penikulmaa sinne kaupungista. Ja kaunis oli kaksikerroksinen päärakennus, puusta tehty, itsensä Engelin piirustusten mukaan. Kaunis myöskin puistoinen puutarha tyylipuhtaine huvihuoneineen ja katveisine lehtiholvineen. Oikea herraskartano se oli, ja herroillehan se oli kuulunutkin kautta aikojen. Sopivan suuruisiksi sattuivat sitä paitsi viljelysmaat – seitsemäsosa vain siitä syntymäpitäjän suurhovin manttaalimäärästä – joten ei hoitokaan liian suuria huolia tuottanut. Aikoinaan lienee kyllä ollut suurempi, mutta vuosisatain varrella oli kai lohkoillut ja murentunut. Väitettiin ensimmäisen kerran mainitun jo vuonna 1370, vuodesta 1447 oli ollut Kaarle Knuutinpoika Bondella, vuonna 1570 taas Juhana III oli antanut tilan pantiksi Hannu Laurinpoika Björnramille, 1600-luvulla se oli ollut Horn-suvulla ja Kaarle XI:n reduktiossa se oli joutunut valtiolle, sitten sen oli Venäjän valtio lunastanut ja viime vuosisadan alussa se oli kulkeutunut niille Thesleffeille, joiden perillisiltä Juho sen nyt osti.

Mari oli tästä ostosta iloinen. Johan nyt vihdoinkin saattoi toteutua hänen suuri unelmansa. Ja niin lähellä kaupunkiahan se oli, että voi siellä Juhokin asua ja sopivasti aina aamuisin ajaa konttoriin.

– Ja kun minusta aika jättää, niin se jää sinulle leskiasunnoksi aivan kuin Liuksiala Kaarina Maununtyttärelle, kaskuili Juho.

– Älä turhia höpise, vastasi Mari. Kesäksi he muuttivat sinne ja siitä tuli valoisa kesä.

Ja saivat he elää siellä vielä toisenkin kesän.

Mutta se jäi sitten heidän yhdyselämänsä viimeiseksi.

Pimeänä marraskuisena perjantai-iltana Juho meni allapäin kaupunginvaltuuston kokoukseen hänet oli pari vuotta sitten valittu valtuuston puheenjohtajaksi.

Juho oli pahalla tuulella siksi, että tiesi esityslistalla olevan muutaman ikävän asian, jonka arvasi aiheuttavan juonitteluja ja tuottavan puheenjohtajalle harmia.

Niin se tuottikin.

Ja kun kokous oli lopussa, tunsi kauppaneuvos olevansa hyvien ystävien lohdullisen seuran tarpeessa ja meni sen vuoksi liikkeenharjoittajien kerhohuoneistoon.

Sieltä löytyi aina hyviä ystäviä, joiden parissa myöhäiset iltatunnit kuluivat rattoisasti.

Kun Juho vihdoin aamupuolella yötä malttoi lähteä vaeltelemaan kaupunkikotiansa kohti, hän tunsi heti ovesta ulos astuessaan tuoreen lumen tuoksun. Lunta oli tuiskunnut yöllä, ja katukäytävät olivat nuoskean kerroksen peitossa, johon jalka upposi kuin pehmeään pumpuliin.

Tuntui hyvältä sille, joka tuli kuumuudesta ja tupakansavusta, vetää raikasta tuoreutta keuhkoihin. Kauppaneuvos pysähtyi hengittämään. Oikein piti aukaista turkki, että sai tarpeekseen hyväilevästi vilvoittavaa raikkautta ahmaistuksi.

Lumen tuoksu toi mieleen lapsuudenkodin kinokset... Siitä olikin kauan, kun Juho viimeksi oli lapsuutensa aikoja muistellut. Ei liiennyt aikaa muistoihin. Aina oli touhua, milloin mitäkin, kirjavia kiireitä.

Kas, että nyt piti tuoreen lumen tuoda mieleen muistot, hyvät ja suloiset! Sillä mieluisiksi Juho ne arvioi siinä aamuhämäräisessä kadunkulmassa seistessään. Ja kun johonkin ikkunaan äkkiä lehahti valo, muistui mieleen savupirtin pärevalkean loimut, joiden lepattavassa valossa Juho oli lukemaan oppinut samalla kuin vanhempia veljiä oli opetettu.

Eihän ollut ollut niitä veljiäkään monesti tullut elämän varrella ajatelluksi. Sinne olivat vain jääneet entisiin oloihinsa – yhdestä veljenpojasta oli sentään tullut mies konttoriin ja kaksi veljentytärtähän oli koulua käymässä... Mutta oli Juho toki aikanaan huolta kaikista kuitenkin pitänyt, eikä ollut puutetta ainoankaan eteen tullut.

"Kai minä kauppiaaksi synnyinkin, koska jo kymmenvuotiaana kykenin kaupanteolla itselleni vaatteet hankkimaan", Juho tuumi itsekseen. Sillä nyt hän siirtyi muistoineen räätälin pöydälle. Ai, kun siinä oli ikävä istua, kun jalat puutuivat ja koko ruumista pakotti...!

Ja ikäänkuin puutuneita jäseniä oikoakseen kauppaneuvos nyt lähti kävellä toikkeroimaan eteenpäin. Oli liukas keli, pari kertaa hän kaatuikin.

Vihdoin Juho pääsi omalle kadulleen. Ja talonsa eteen hän pysähtyi.

– Komea talo, hän sanoi ääneen. – Ja portin päällä Mari morsiamena...

Hän heltyi kyyneliin.

Mutta sitten hän tunsi vilunväristyksen käyvän ruumiinsa lävitse ja lähti raskaasti ja vaivalloisesti nousemaan portaita.

Seuraavana aamuna ei kauppaneuvos jaksanut nousta vuoteestaan. Hänen jäseniään kolotti ja suonia poltti korkea kuume. Hän oli vilustunut pahasti.

Päivemmällä kutsuttiin tohtori, joka tutki sairaan ja sanoi Marille:

– Keuhkokuume, – molemminpuolinen... ikävä juttu.

– Hengenvaarallinenko? Mari kysyi alistuvaiseen tapaansa.

– Kaikki riippuu siitä, jaksaako sydän kestää, lääkäri vastasi.

Mari aavisti, ettei se jaksaisi. Mutta hän säilytti tyyneytensä ja istui aamusta iltaan sairasvuoteen vieressä.

Juhon oli ihmeellisen hyvä olla. Kuume herpaisi ajatukset ja antoi mielikuville sadun siivet.

Milloin Juho näki itsensä paljasjalkaisena paitaressuna juoksentelemassa sinisen Vuoksen valkeahiekkaisella rannalla, milloin taas maantienmutkan kivelle kiivenneenä kirjaa lukemassa. Vuoroin hän juoksenteli valkoisella sannalla ja vuoroin luki mustia rivejä valkealta paperilta, kunnes silmissä alkoi lennellä kultaisia ja punaisia kipinöitä ja kuvat väistyivät jonnekin kauas, kuvittelijan vaipuessa utuiseen ja untuvaiseen syvyyteen, joka oli pehmeä ja turvallinen kuin emon syli.

Mutta kotvan kuluttua seestyivät jälleen sairaan näyt: nyt hän, Juho, oli hieno herra, jonka edessä kumartelivat Sarkasinit ja ruununvoudit... Kas, kas vain, miten olivat nukkavierut ylpeän virkamiehenkin vaatteet hienon herran verkaisten rinnalla! – ihanhan yritti miespoloinen kumarrellessaan pimennossa pysytellä – ja kuka siellä hänen selkänsä takana piileskeli? Eikö vain ollutkin tytär, hienohelma muka, mutta, auta armias, minkä näköinen! Aivan harmaa hipiältään ja syvälle vajonneiden silmien ympärillä mustat juovat. Ruma, ruma oli raukka kuin pellonpelätti!

Juhon käsi liikkui peitteellä, liikkui levottomana ikäänkuin jotakin etsien, ja Mari vaistosi sen etsivän hänen kättään. Kun hän tarttui sairaan hapuilevaan käteen, huomasi hän heikon hymyn karehtivan miehensä suupielissä, ja se täytti Marin mielen hiljaisella ilolla.

Mutta toisin vuoroin Juho oli olevinaan mahtava mies. Nyt vasta hän oikein mahtava olikin! Tulivat suuretkin herrat hänen luokseen, kaikkein suurimmat, ja kohtelivat kuin vertaistaan, elleivät suorastaan ylempänään pitäneet. Ja hänen sanojaan kuunneltiin, hänen neuvojaan kysyttiin. Kävi kuvernöörikin kysymässä, mitä kuului hyvin kunnioitetulle kauppaneuvokselle – kas, kun ei sentään ristimä- ja isännimillä puhutellut, vaikka mieleltään olikin ryssä!

Nyt taas Juho osti ja myi kaiken maailman tavarat, ja kaikissa maan sanomalehdissä – kolmannen sivun alareunassa – oli ilmoitus hänen toiminimensä teestä, ja kun sitä teetä juotiin jokaisessa Karjalan mökissä, niin ymmärsipä hän panna pystyyn rinkelitehtaankin Kolikkoinmäelle, ettei tarvinnut kauan teetä paljaaltaan hörppiä... Mutta sitten hän olikin suuren hovin herra, joka ajoi parivaljakolla, ja tienvieressä paljastivat miehet päänsä ja naiset niiasivat syvään... Valkeat hevoset vetivät vaunuja, korskeat jalorotuiset eläimet, luokissa ja siioissa hohtivat silkat hopeat, ja ajajan pitkä piiska viuhahteli ilmassa kuin onkivapa... Se vasta oli menoa! Mutta yht'äkkiä kyyti loppui. Lienevätkö vaunut ojaan sortuneet – hovin herra ainakin ojasta löydettiin henkitoreissaan. Mutta kun hänet vuoteeseen riisuttiin, niin huomattiin, että vain pieni paimenpoikahan siinä makasikin.

Siihen houraili ja nukahti. Elämä äänineen ja valoineen, päivineen ja öineen, oloineen ja ihmisineen loittoni hänestä loittonemistaan. Valtimon iskut herpaantuivat ja häipyivät häipymistään samaan olemattomuuteen, johon nukkujan taju jo oli huvennut.

Juho veti viimeisen hengenvetonsa niin hiljaisena huokauksena, ettei Marikaan sitä osannut erottaa.

Kun sairaanhoitajatar totesi sydämen pysähtyneen, oli kello yksitoista aamupäivällä.

Päivä oli maanantai, joulukuun ensimmäinen vuonna 1913.

Vain kolmatta vuorokautta oli tauti työhönsä tarvinnut.

Viisi päivää myöhemmin kauppaneuvoksen tomu siunattiin viimeiseen lepoon suomalaisen seurakunnan kirkossa.

Osanotto surujuhlaan muodostui valtavaksi. Paitsi kunnallista elämää, kauppaa ja teollisuutta olivat mitä arvovaltaisimmin edustettuina maan tieteet, taiteet, kirjallisuus ja kansanvalistus.

Pappi aloitti puheensa siitä raamatunlauseesta, joka toteaa, ettei kenelläkään täällä maan päällä ole pysyväistä kaupunkia. Seppeltenlaskijat kiittivät lennokkain lausein juurevaa, voimakasta miestä, jonka elämäntyö oli ollut yhteiskunnallisesti yhdistävää, taloudellisesti nostavaa ja sivistyksellisesti kohottavaa.

Mutta yksin istui penkissään kauppaneuvoksetar kalpeana kasvoiltaan, joita suojaili suruharsollaan, mutta tyynenä ja hillittynä. Hän kuuli puheet, kuunteli laulut ja soitot, näki seppeleet, jotka kohosivat yhä korkeammaksi lehtien ja kukkien vuoreksi. Mutta vasta kun Lauluveikot virittivät vainajan lempilaulun "Voi, minua poika raukkaa", saman, jota Juho aina herkkinä hetkinään oli tahtonut johtaa, kihosivat kyynelet Marin silmiin.

Kaksi päivää hautajaisten jälkeen pankinjohtaja toi holvistaan ne sinetöidyt kuoret, jotka viisi vuotta aikaisemmin oli hänen huostaansa uskottu. Ja liikkeen prokuristin, josta nyt oli tullut yhtiön toimitusjohtaja, Marin ja Helsingistä hautajaisiin saapuneen J. H. Erkko-vainajan veljen läsnäollessa pankinjohtaja mursi Juhon testamentin sinetin.

Marihan tiesi, mitä se toinenkin asiakirja, joka vielä jäi avaamatta, määräsi. Ja hän tunsi miehensä muiston velvoittavan itseään niin hallitsemaan nyt huostaansa uskottua jäämistöä, että voi, kun hänen lähtönsä hetki tuli, omalla viimeisellä tahdollaan vielä täydentää Juhon viimeistä tahtoa.

Ja valkea parivaljakko vei sitten Marin sinne maalle...