[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fB6po5l7hs6r-5e2m3vznVTub9LteCBj6bTaQDW3k3jo":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1345,"Kauppaneuvos","Kivijärvi, Erkki",1882,1942,"1345-kivijarvi-erkki-kauppaneuvos","1345__Kivijärvi_Erkki__Kauppaneuvos","Elämäkertaromaani","romaani",[],[],"fi",1937,null,28818,190774,true,[],[],[],"Elämäkertaromaani seuraa Juhon matkaa köyhästä savupirtistä ja nälkävuosien kurjuudesta menestyväksi kauppaneuvokseksi. Tarina kuvaa päähenkilön kasvua, uutteruutta ja nousua yhteiskunnan huipulle suomalaisessa pikkukaupungissa.","Erkki Kivijärven 'Kauppaneuvos' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1345.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KAUPPANEUVOS\n\nElämäkertaromaani\n\n\nKirj.\n\nERKKI KIVIJÄRVI\n\n\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1937.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nSe oli tapahtunut samana vuonna, jona Juho oli täyttänyt kymmenen\nvuotta.\n\nKato oli kohdannut maata ja puute oli kurkistanut monen matalan\nkurkihirren alle.\n\nOli kurkistanut siihenkin Humalisten kylän savupirttiin, joka oli\nJuhon koti.\n\nSe oli pieni pirtti, ja varsin vaatimaton oli myös koko se \"tila\nn:o 1\", josta vähintään viisi polvea saman suvun Tahvanoita, Martteja\nja Juhoja jo ennen Juhon isää, joka myös oli Juho, turpeenpuskijoina\noli niukan elatuksensa saanut. Mutta toimeen siinä kuitenkin oli tultu.\nJa olisi kai tultu jotenkuten sinäkin vuonna, elleivät kevätsäät\nolisi jääneet niin myöhäisiksi ja syyskylmät alkaneet niin aikaiseen,\nettä viljat olivat menneet pelloilta sen tien.\n\nOli täytynyt keväällä tehdä velkaa. Eikä syksyllä ollutkaan tullut\nmaksuvälineitä, vaan päinvastoin vain uuden velan tarvetta. Mutta\nmistä sitä uutta velkaa oli ottanut, kun ei ollut antajaa! Ja niin\noli tullut nimismies. Eihän se sitä ainoaa lehmää mielellään ollut\nvietäväksi kirjoittanut, vaikea sen oli ollut, mutta mitä oli tehnyt\nvirkamies! Ja sitten oli Mielikki talutettu tarhasta tielle.\n\nOli sen ymmärtänyt kirvelevin sydämin vanhempi Juho, vieläpä\nsilmät kyynelissä Maria Matintytärkin, hänen aviovaimonsa, mutta\nnuorempi Juho ei ollut jaksanut sitä käsittää, vaan oli piipahtanut\nsaunannurkan taakse piiloon ja sieltä ihmetellyt, että eiköhän isä\nsieppaakin havukirvestä läävän seinästä... Mutta ei ollut siepannut.\nAlallaan oli pysynyt. Ei edes nyrkkiä ollut heristänyt, vaan\nnöyrästi päänsä alas painanut ja vielä veräjänkin Mielikille ja sen\ntaluttajalle aukaissut. Ja se oli nuoremmasta Juhosta ollut kaikkein\nkauheinta, niin kauheaa, ettei ollut hirvennyt mennä tupaan vielä\npitkään aikaan senkään jälkeen, kun vieraat jo olivat häipyneet\ntienmutkasta näkymättömiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVuosiahan siitä jo oli kulunut... neljä, viisi, koskapa nuorempi\nJuho oli rippikouluiässä... ja uusi Mielikki oli ajat sitten saatu\nhankituksi. Mutta vaikka poika uuden Mielikin tunsi paljon paremmin\nkuin vanhan, kun vasta uuden aikana oli vuorollaan kylän karjaa\npaimentamaan joutunut, niin ei hän kuitenkaan koskaan sitä vietyä\njaksanut unohtaa. Niin oli käynyt sydämelle se silloinen isän\nalakuloisuus ja äidin suru.\n\nJa kuitenkin olivat olleet ihania paimenessa olot, kun oli saanut\nmetsiä samota ja mättäillä maaten katsella pilvien kulkua korkealla\ntaivaalla. Että se olikin niin korkealla! Ja pilvien kulku niin\nkomeaa. Ihan oli kuin parisniekkain meno maantiellä, kun kuljetettiin\nPietariin teuraskarjaa ja hevosparvia taikka vasikka- ja voikuormia.\n\nMerkillinen maantie! Kylän läpi se kulki ja itseensä Pietariin\nse päättyi -- ellei pitemmällekin mutkitellut, sillä olihan sitä\nmaailmaa vielä Pietarin toisellakin puolella. Mutta mistä asti\nmahtoikaan se tulla? Kai jostakin Laatokan yläpuolelta, koska\nmonen pitäjän kautta sanottiin kulkevan. Ja kyllä oli sillä tiellä\nsilloinkin vilskettä ja vinhaa vauhtia, kun tulla tupsahtivat\nPietarista palaavat kaupankävijät hienoisessa hiprakassa ja ajaa\nkarauttivat sellaista kyytiä, että piti ymmärrettämän, ettei oltu\nköyhiä eikä kipeitä.\n\nMaantie nykyisin kiehtoikin nuoren Juhon ajatuksia vielä väkevämmin\nkuin metsän mättäät ja vesivarsien pajupensaat, joista hän kyllä\nosasi pillit vuolla, mutta ei ollut oppinut niillä kunnollista\nsäveltä soittamaan.\n\nMaantien varrella Juho jaksoi viihtyä pitkät rupeamat silloinkin, kun\nei liinakkoharjoja näkynyt eikä niiden ajajia kuulunut. Hän istui\nmuutamalla ojanvarren kivellä, jonka tiesi tien mutkan piilottavan\nkylän katseilta, ja vuoroin luki mukanaan tuomaa kirjaa, vuoroin taas\ntuijotti poimuttelevia pyöränvakoja ja antoi ajatustensa lähteä niitä\npitkin kulkemaan.\n\nOli pitäjän nuori apulaispappi hankkinut kirjoja kuntalaisten\nlainattaviksi, ja niitä Juho luki minkä ehti. Ei hän kylläkään\nylettömästi ehtinyt, kun ominpäin opittu luku oli hidasta ja vähän\nkangertelevaa, mutta aina sentään sen verran, että kahden viikon\nperästä pistäytyi kirkolla kirjansa vaihtamassa.\n\nIhmeellisesti nuo kirjat osasivat muuttaa sekä maailman että ihmisen\nitsensä. Aivan kuin olisivat aukaisseet ennen vain raollaan olleet\nsilmät sepo selälleen. Ja katso: maailma suureni suurenemistaan --\nihan huimasi päätä ja peloitti järkeä, niin suureksi se väljeni.\nIhminen taas siinä menossa sekä kasvoi että kutistui. Sillä kuta\nkauemmaksi hänen ajatuksensa kurottautuivat ja pääsivät, sitä\nlyhyemmiksi hän havaitsi askelensa ja sitä vähäisemmän matkan päähän\nkantoi hänen katseensa.\n\nJa sehän siinä olikin ihmeellisintä. Toiselta puolen seestyi ja\nvalkeni, toiselta sumeni ja hämärtyi. Mutta nuorella Juholla säilyi\nkuitenkin sellainen usko, että kyllä kaikki kirkastui, kunhan vain\nsai tarpeeksi opituksi.\n\nSen vuoksi hän ei hellittänyt, vaan istui keväiset ja kesäiset\nillat kivellään ja talviset puhteet pankolla päreen alla. Mutta kun\naivot alkoivat väsyä ja kirjaimet hyppiä silmissä, pisti hän kirjan\nvyön alle tai ikkunalaudalle ja antoi ajatustensa lähteä omille\nmatkoilleen kärrynraiteita pitkin taikka lakea kohti verkalleen\nkiemurtelevan savun mukana.\n\nLiukkaastihan ne lähtivätkin, kun kerran olivat oppineet tien\nlöytämään.\n\nEräs kesäinen asia oli niille tienviittana.\n\nEi ollut Juhon pienestä kotipirtistä pitkää matkaa lähimpään hoviin,\njonka isäntäväki sai sukulaisvieraikseen kauppiasperheen kaupungista.\nKauppiaalla oli kaksi poikaa, mutta hovissa ei lapsia lainkaan. Ja\nkun pojat kaipasivat seuraa ja samalla silmälläpitoa, niin pääsi\nJuho, joka oli heitä vanhempi ja varttuneempi, siihen virkaan ja sitä\ntietä näkemään vauraitten ihmisten leveää elämää.\n\nEihän sitä tointa kestänyt viikkoa tai korkeintaan kahta pitemmältä,\nmutta ei enempää tarvittukaan virittämään Juhon ajatuksia ja\nmielikuvia.\n\nMiksei voisi hänestäkin tulla kauppiasta, joka osti ja möi ja kulki\nPietarin ja sen saman kaupungin väliä, jossa hovin kesävieraat\nasuivat? Kauppias oli kyllä venäläinen syntyperältään, kuten kuuluvat\nolevan muutkin kauppiaat siellä kaupungissa ja muuallakin näillä\nmain, mutta olipa hänkin antanut poikansa suomalaistua, jota kai ei\ntoki olisi sallinut, ellei suomalaisillakin olisi eteenpäinpääsemisen\nmahdollisuuksia.\n\nJa aina kun Juho tätä asiaa ajatteli, tuli hänen mieleensä se päivä,\njona nimismies oli tullut kirjoittamaan heidän lehmänsä vieraille\ntalutettavaksi, ja sitä päivää seuranneet katovuoden kovat ajat.\n\nEiväthän ne varhaiset syyshallat tosin olleet aivan kaikkia viljoja\nvieneet tämän kotipitäjän vesijättömailta, mutta muualta olivat sitä\ntarkemmin vieneet. Ja kun puute oli yleinen ja hätä suuri, niin\nylettyi, köyhyys kaikkialle. Kun Juho vertasi hovin ateriapöytää\nkotipirtin särpimettömään leipään, niin nousi katkeruus mieleen.\nTaikka: eihän se varsinaista katkeruutta ollut, oikeamminkin vain\nsellainen tarmontunteen höystämä sisukkuus, joka pani päättämään,\nettä paremmille markkinoille oli lähdettävä ja toisenlaiseen elämään\npyrittävä.\n\n\n\n\nII.\n\n\nTaas oli talvi ollut pitkä ja luminen.\n\nKerrottiin, että toisin paikoin sydänmailla vielä kesäkuussa ajettiin\nreellä järvien jäitä pitkin. Ja kylmää talvea seurasi kolea ja\nsateinen kesä. Kylvö ja perunain ja nauriiden istutus myöhästyivät\nmonia viikkoja. Eikä kaikilla ollut edes mitä kylvää, kun useat\nperättäiset huonot vuodet olivat kuluttaneet loppuun jyväsäästöt,\npuhumattakaan rahoista, jos keltä niitä joskus lienee säästöön\nliiennyt.\n\nVeti vakavaksi tulossa oleva ankea aika vanhemman Juhon, joka tiesi,\nettei ollut hänenlaisellaan muuta keinoa kuin kiristää nälkävyötä.\nMutta melkeinpä vielä vakavammaksi se veti nuoren Juhon, joka\nparhaillaan uneksi elämänsä parempaan päin kääntymisen kimmeltäviä\nunia ja nyt heräsi pelkäämään, että kurjuus kuristi nekin.\n\nEräänä iltana, muutamaa viikkoa sen jälkeen, kun nuorukainen oli\npäässyt rippikoulusta pyhälle ehtoolliselle, pysäytti isä maantien\nmutkaan kirja kädessä aikovan poikansa pihalla ja sanoi, että olisi\nvähän asiantapaista.\n\nIsä mittasi katseellaan poikaansa kiireestä kantapäähän, ja\npoika yllättyi tästä tarkastuksesta, jonka takana arvasi olevan\njokapäiväisyydestä poikkeavan tarkoituksen, niin että astua\nroiskautti vesilätäkköön.\n\n-- Katsohan, aloitteli isä, kuten aina, kun hänellä oli jotakin\nvakavaa sanottavana, ja piti sitten pitkän tau'on, ennen kuin taas\njatkoi. Asia on nyt sellainen, että minä tapasin viime sunnuntaina\nkirkolla räätälin, ja hänen kanssaan tuli puheeksi, että sinä\nvoisit päästä hänelle oppiin, kun ei sinulla tunnu olevan vetoa\nturpeeseenkaan...\n\nPoika lensi tulipunaiseksi. Käsityöläisen ammattia hän ei koskaan\nollut ajatellut. Hänellä oli sellainen aavistus, ettei sillä pääsisi\npitkälle... ei ainakaan sillä opilla, minkä näillä kotikulmilla voi\nsaada...\n\n-- Tässä kun tuntuu taas olevan tulossa ahdas aika, niin merkitsee\nyhdenkin suun vähennys ruoan lisää toisille... Ja siellä räätälissä\nei kyllä syötävä ensi hätään lopu, niin että leivän puoli elämää\nsinulla ainakin olisi turvattu.\n\nSe oli selvää ja asiallista puhetta, ja nuoremman Juhon terve järki\nsanoi heti, että vanhemman neuvoa oli noudatettava. Kukapa sitä\npaitsi tiesi, minkälaisia mahdollisuuksia maailmalle pääsyyn siitä\nsaattoi aueta. Ja jos ei auennut, niin eihän se oppiin meno sentään\nelinajaksi ompelupöytään kahlehtinut.\n\nSalamoina risteilivät nuo ajatukset nuorukaisen aivoissa, ja niin\nnopeasti hän vastasi isälle suostuvansa sanomalla: \"mikäpä siinä\",\nettä tämä puolittain ihmetellen kysäsi:\n\n-- Oletpa tainnut itsekin tällaista elämänuraa ajatella?\n\nMutta siihen poika ei virkahtanut muuta kuin, että \"eihän tässä vielä\nole tullut uria ajatelluksi.\"\n\nJa seuraavana maanantaiaamuna hän jo oli paikan päällä havaitakseen\nheti huomenelta, että oppipojan tehtäviin kuului enemmän muita\naskareita kuin ammattitoimia.\n\nMutta ei Juho napissut eikä näyttänyt tyytymätöntä naamaa, vaikka\ntyöpäivät venähtivätkin pitkiksi ja vuode työhuoneen pöydällä oli\nkova, kovempi kuin kotipirtin uuninkuve, jonka äiti oli osannut\npehmustaa.\n\nNiin lähtivät viikot vierimään. Joka päivä Juhon ensin piti\ntehdä rengintyöt ja sitten vasta hän pääsi kiipeämään pöydälle,\nsovittelemaan jalat alleen ja \"syyringin\" sormeensa alkaakseen\npistellä neulalla tukevaa sarkaa.\n\nTämä tapahtui sen suuren nälkävuoden kesänä, jona \"alakuloisuus\nvallitsi kaikkien mielissä ja ainoastaan hätää ja puutetta kuului\nkaikista maanpaikoista, kun harvat rukiinlaihot ja ensi alullaan\nolevat kevättou'ot eivät suvainneet suuresti sijaa toiveille\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta tapahtui sinä kesänä vielä muutakin.\n\nNimittäin Juholle.\n\nHän oli jo rippikoulua käydessään pannut merkille, että kirkonkylässä\nneidot olivat sirkeämpisilmäisiä ja soreampimuotoisia kuin kotikulman\ntuttavat tyttölapset.\n\nJa kun hän nyt lauantai-iltoina pääsi pistäytymään karkelopaikkoihin,\nhavaitsi hän naisellisen soreuden virittävän suoniinsa tykinnän ja\nvereensä palon. Eikä hän aluksi uskaltautunut lähelle mitenkä olisi\nvoinutkaan mennä, kun ei tanssia osannut! -- syrjästä vain katseli\nkademielin, kun toiset pyörittivät, ja ajatteli itsekseen, että\nmahtoipa olla hauskaa kietaista käsivarsi vyötäröisille ja siitä\nviedä tyttö lattialle... ja olla niin lähellä, että tytön hengitys\npoltti poskia ja pyöristyvä povikin joskus vahingossa painautui\nrintaa vasten...\n\nEihän Juho enää ollut lapsi -- kävi jo seitsemättätoista ja oli\nruumiiltaan kehittyneempi kuin useimmat ikäisensä ja sitä paitsi\nsielultaankin aikamiehistynyt, kun oli tullut noita kirjoja luetuksi\nja toisinaan niiden johdosta vähän ajatelluksikin.\n\nNiin hän päättikin mielessään, että tanssin taito on opittava\nhänenkin, jos mieli puolensa pitää ja päästä tyttöjen laumasta\nvalintansa tekemään ja saada jonakin hämyisenä kesäiltana aitan\novi aukenemaan. Sillä siitä asti, kun Juho muutamana heinäkuisena\npäivänä oli nähnyt Siirlahden tytöt uimassa Neitsytkallion kupeella,\noli aittaan pääsy alkanut kangastaa hänen mielessään korkeimpana\nmaallisena autuutena.\n\nEttä hän olikin sattunut osumaan sinne virran varrelle juuri siihen\naikaan! Oli ollut kirkas sunnuntai, ja kun ei monta poutaista\npyhää sinä suvena ollut nähty, niin oli kai tullut ulkonaolon\ntilaisuudet tarkoin vaarinotetuksi. Ensin Juho oli kulkenut kirkolle\nja pysähtynyt kirkkotien varrella olevien \"piiskuupetäjien\" luo\n-- ihan niissä näkyivät tielle asti renkaat, joihin raippoihin\ntuomitut pahantekijät kiinnitettiin! -- mutta kun päivä oli paistaa\nhelottanut niin suvisesti, oli tehnyt mieli pitemmälle, ja niin\noli tullut talsituksi sille kohdalle, jolle jättiläisneitsyt tarun\ntietämän mukaan oli sen paatensa pudottanut, jota oli sylissään\nkantanut, kun Vuoksen ylitse oli kulkenut. Mutta ennen kuin Juho oli\nrantaan ehtinyt, oli hän kuullut sieltä tyttöjen iloista huuteloa ja\npolskutusta ja pysähtynyt mahtavien riippakoivujen alle aprikoimaan,\nuskaltaisiko hiipiä silmänkantaman päähän tai kenties suorastaan\ntöyräälle asti. Mutta eipä Juho sentään ollut pitkiä aikoja\nepäröinyt, vaan oli nopeasti rientänyt eteenpäin ja kumarassa kulkien\ntullut töyräälle, josta sitten varovasti ryömien oli laskeutunut\nsuojaavaan pajukkoon, missä oli varoitellen vääntänyt pari oksaa ja\ntaivuttanut ne tieltään... ja katso, siitä oli ilmestynyt silmien\neteen koko neitseellinen kukinta yhtä heleänä ja rusohohteisena kuin\npäivänkoiton ensimmäinen säteily.\n\nIhan näky oli Juhon henkeä salvannut, tulikuumiksi olivat kivahtaneet\nposket ja ohimot olivat alkaneet jyskyttää. Olihan hän nähnyt naisia\nvaatteitta ennenkin... kotisaunassa ja myös muualla... mutta ei ollut\naikaisemmin osannut katsoa samalla tavalla kuin nyt eikä huomata\nhipiää hohtavaksi, ei jäseniä pehmeästi pyöristyviksi eikä koko\nolemusta salaperäisesti kiehtovaksi...\n\nJa siihen asti Juho oli pajukossa piileskellyt, että tytöt olivat\npukeneet ylleen ja lähteneet kotimatkalle -- vasta sitten, kun he\nolivat kääntyneet polulta tielle, hän oli varovasti ympärilleen\npälyten tullut esiin, sillä poskia oli vieläkin polttanut, ja\njollakin tavalla hän oli vaistonnut olevansa synnin teillä, vaikkakin\njärki sanoi, etteihän siinä ollut tullut mitään pahaa tehdyksi...\njollei juuri hyvääkään.\n\nSiitä ne kuumat ajatukset ja unet joka tapauksessa olivat alkaneet,\nja jo ennen heinänteon aikaa Juho sopi Siirlahden majatalon rengin\nSimon kanssa, joka oli tanssijoista parhaita, että opettaisi taidon\nhänellekin.\n\nJa oppihan Juho tanssit. Simo antoi ohjeet ja neuvoi tahdit, ja Juho\nkatseli muutamina iltoina silmä kovana pyöriviä pareja ja harjoitteli\nitsekseen räätälin perunakellarin takana olevalla tasaisella\ntanterella aina, kun sai tilaisuuden välttää isäntäväen silmät.\n\nMutta kyllä sittenkin sydän jyskytti, kun hän ensimmäistä kertaa\nlähti tytön kanssa lattialle. Ja sekaisinhan siinä askelet aluksi\nmenivätkin, mutta siltavouti Pessin tytär Helena oli sävyisä tyttö\neikä vähäisistä kommelluksista suutahtanut, vaan neuvoi ja rohkaisi,\nettä kyllä sitä piankin oppii tahdin pitämään. Ja mikä siinä, ettei\nolisi oppinut! Ei ehtinyt vielä suvi syksyyn kallistua, niin jo oli\nJuho sellaisen tanssijan maineessa, että lähtipä hänen kanssaan\nlattialle kauppias Puolakankin tytär, jonka sanottiin herkästi\nheitteleväni niskojaan ja joka siksi oli ylpeän immen maineessa,\nlähti kerran ja lähti toisen ja vielä kehuikin, että sillä tavalla\nhänestä on meno somaa.\n\nMutta suurimman voittonsa Juho sentään sai syksyn kynnyksellä,\nkun sattui kerran karkeloihin markkinoita kulkevan Ivanskansaaren\nkauppiaan tytär, joka isänsä matkassa ollen oli nähnyt maailmaa\nlaajemmalti kuin moni muu ja osasi jalkansa sovittaa soreampiin\naskeliin kuin oman kylän tytöt.\n\nAluksi tuo vieras vain katseli pyöriviä pareja ja hienokseltaan\nhymyili, juuri sen verran, että poskiin pienet kuopat kaivautuivat,\nmutta jo kotvan kuluttua sanoi, että nyt oli hänkin taipuvainen\nlähtemään. Ja sen kun juuri Juho sattui kuulemaan, niin muitta\nmutkitta kietaisi käsivartensa vetreille vyötäisille, ja niin sitä\nlähdettiin. Menoa se olikin, sellaista, että pysähtyivät monet parit\npyörinnästään vain katselemaan. Komea oli neitonen ja korkeapovinen,\nmutta ketterä oli jalannousu ja varsi taipui kuin nuori virpi.\nJuho kuljetti häntä kiinteästi ja tunsi silloin tällöin neitosen\npainautuvan rintaansa vastaan. Se kiihoitti yhä vinhempään menoon ja\nyhä tiukempaan otteeseen. Kun he sitten vihdoin lopettivat, kiitti\nneitonen viejäänsä niin kauniilla katseella, että Juhon silmissä iski\nsalamoita, ja kuuluipa neito sanovan poliisin tytölle, jonka seurassa\nhän oli, että siinä vasta oli tanssittaja.\n\nJa johan Juho tänä ensimmäisenä maailmalla olonsa kesänä ehti niinkin\npitkälle, että tyttöjen aittaan uskaltautui.\n\nEräänä sellaisena yönä, jona kesän kuulakkaat lupaukset jo ovat\nmuuttumassa syksyn täyttymykseksi ja ihmisten kiihkeä ikävä on\ntyyntymässä hiljaiseksi kaipuuksi, se oli tapahtunut.\n\nMiten lieneekään tullut pohdituksi ja päätetyksi juuri sen saman\nSiirlahden rengin Simon kanssa, joka Juholle tanssitaidon oli\nopettanut, että tänä iltana sitä yritetään sinne poliisin aittaan,\njossa tiedettiin talon oman tytön ja vieraaksi tulleen sukulaisneidon\nnukkuvan. Mutta hiljaa piti liikkua ja kaikin puolin varovainen olla,\nsillä isäntä ei suvainnut yöjalkaisia ja oli tunnettu kiivaaksi\nmieheksi, niin että tiesi, mitä olisi edessä, jos hän havahtuisi\naskelten töminään tai oven vingahdukseen.\n\nMutta ei isäntä herännyt, ja tytöt aukaisivat heti oven, kun tulijat\nkoputeltuaan kuiskasivat, keitä olivat.\n\nVieras oli sama Ivanskansaaren neitonen, jonka kanssa Juho oli niin\nvinhasti tanssinut, eikä tyttö edes näön vuoksi yrittänyt piiloon\npeittyä, kun tulija varovasti vierelle laittausi. Juho oli arempi...\nei oikein tahtonut osata olla siinä... ja kovin olivat kädetkin\nkömpelöt, kun hyväilyyn hykertyivät...\n\nEihän siinä ehtinytkään paljon muuta tapahtua, sillä lyhyt oli yö\nja perimätavat pitivät kuumenevätkin veret aisoissa, mutta muisto\nhämärästä aitasta, jonka seinänrakoihin valkeneva aamu satutti\nvaloaan, jäi soimaan Juhon mieleen aivan kuin laulun sävel.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nSyys tuli, ja tuli talvi, ja hätä ja köyhyys kävivät huutaviksi.\n\nAlkoi puute ahdistaa räätäliäkin, kun ei ihmisillä ollut varaa\nteettää uusia vaatteita eikä edes vanhojaan mestarilla korjauttaa.\n\nPian Juho huomasi, ettei taitaisikaan panna pahakseen mestari, jos\noppipoika vapauttaisi isäntäväen vieraan ruokintavelvollisuudesta.\n\nJuholle tuo huomio oli tervetullut.\n\nSillä jo ennen sitä hänessä oli herännyt halu lähteä onnensa taontaan\ntoisille tahoille. Pahasti puutuivat nimittäin jalat pöydällä\nistumisesta ja syyrinki painoi sormea, eivätkä ajatukset malttaneet\nalunkaan saumoja seurata, vaan tempautuivat milloin minnekin ja aina\npaljon pitemmälle kuin neulan hännäksi pujotetun langan päähän.\n\nEihän hän vielä lyhyenä oppiaikanaan kahdeksan kuukautta vain sitä\noli kestänyt -- ollut ehtinyt perin paljon napinreikiä neuloa, mutta\njok'ikiseen neulomaansa oli sen sijaan pistellyt sellaisia unia\nja haaveita, että mestari varmasti olisi manannut uneksijan maan\nalle, jos olisi osannut unet tulkita, mutta oppipoikaa ne suuresti\nauttoivat kestämään työhuoneen yletöntä yksitoikkoisuutta.\n\nKas, kangastelivatpa hänen silmissään vieläkin kauppa ja kaupunki,\njotka varmasti pelastivat puutteesta ja antoivat kovanakin aikana\nleveämmän leivän kuin räätälin sakset, neula ja lanka!\n\nJa olihan se tummakulmainen Ivanskansaaren neitonenkin silloin\nsiellä aitan huomenhämärässä kuiskaillut korvaan, että olisi toki\noikean aikamiehen valittava itselleen sellainen ammatti, että\nsillä maailmassa johonkin pääsisi. Ja kun kaikki, mikä sinä yönä\ntapahtui (ja jäi tapahtumatta), Juhon mielikuvituksessa sai arjen\njokapäiväisyyttä paljon ratkaisevamman merkityksen, niin olivat\nalkaneet nämä neidon sanatkin soida hänen korvissaan melkein kuin\nyhdentenätoista käskynä. \"Menenhän minä, menen varmasti, kunhan tulee\noikea aika\", oli Juho itselleen hokenut, \"mutta aikaa ja hetkeä ei\nvielä tiedä kukaan\".\n\nMutta nyt sen tiesi.\n\nSillä ei ollut enää mikään pidättämässä nuorukaista kotikulmilla, kun\noli jo viime joulun alla ummistanut silmänsä äitikin, helläluontoinen\nMaria Matintytär, omalta sukunimeltään Haikonen.\n\nSovussa ero mestarin kanssa päätettiin.\n\nJa kun talven selkä alkoi taittua ja päivän puolelle ensimmäiset\nsulan maan läikät ilmestyivät, niin lähti kuin lähtikin Juho, joka\nhelmikuun alussa oli täyttänyt seitsemäntoista vuotta, vaeltamaan\nkohti kaupunkia.\n\nKotoaan hän matkalle lähti. Sillä sinne hän räätälistä oli tullut\nhyvästelemään ja muutamia viikkoja viipymään. Mutta tyhjä oli\nkoti ollut, kun ei ollut äitiä, jonka aina oli tottunut näkemään\ntalousaskareissa hyörivän ja huolta pitävän melkein olemattomasta\nomaisuudesta. Raskaaksi olikin mieli pienessä ja pimeässä pirtissä\npainunut -- ihan oli tuntunut siltä, että vain puolta elämää siellä\nelettiin...\n\nEivät olleet kaksiset Juhon matkavarusteet: ainoa käyttökelvollinen\npukukerta oli yllä eikä selkäkontissa ollut vaatetta kuin nimeksi\nja eväänä tuskin kahden päivän kuiva haukattava. Housuntaskussa oli\nmatkarahana kaksikymmentä kopeekkaa. Mutta sitä enemmän oli mielen\nrohkeutta ja varmaa tulevaisuudenuskoa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEihän Juho sentään aivan umpimähkään kaupunkimatkalleen ollut\nlähtenyt.\n\nTunsihan hän siellä kauppiasperheen ja sen turviin olikin päättänyt\npyrkiä. Eivät toki voineet taivasalle työntää, kun poikien kanssa\noli yhdessä juostu ja heistä hyvää huolta pidetty... ja johan\ntietysti hovinkin väen takia auttoivat aluksi sen verran, että tulija\njaloilleen pääsi.\n\nNäin Juho oli asioita ajatellut kaupunkimatkaa havitellessaan. Ja\nkaikki oli tuntunut hänestä selvältä ja aivan mutkattomalta. Mutta\nkuta lähemmäksi hän tuli kaupunkia, sitä epävarmemmaksi kävi hänen\nolonsa. Ehkäpä eivät ole kauppiaan talossa kotosallakaan... ja\nsaattaahan hyvinkin olla apulaisia niin paljon, ettei useammalle ole\nsijaa...? Kuka ne osaa arvata kaupunkilaiset!\n\nSärkyisivätkö unelmat aivan alkuunsa? Juho oli päättänyt, että\nkauppamies hänestä tulee, ja semmoinen kauppamies tuleekin, että\nvielä kumartaa se Ivanskansaaren kauppias ja kunniana pitää, jos\nnuori kauppamies suvaitsee hänen tytärtään lähennellä!\n\nMutta ei se tummakulmainen neitonen ainoana kannustimena ollut,\nvaikka hänessä usein ja monet Juhon ajatukset askartelivatkin. Oli\nkannustimia muitakin. Sen Juho huomasi kevätlokaista maantietä\nvaeltaessaan, kun aikansa kuluksi piti pientä, hiljaista kuulustelua\nitsensä kanssa. Hänessä oli sekä kunnianhimoa että jonkinlaista\nvallanahneutta. Juho päätteli sen siitä, ettei hänen tehnyt mielensä\nrahaa rahan itsensä vuoksi, vaan sen tähden, että raha antoi keinot\nasiain ja olojen määräämiseen.\n\nAina Juhoa oli huumannut enemmän se, että hevosella pääsee, kuin\nse, että rahalla saa. Kerran hän oli sattunut Siirlahden majatalon\npihalle, juuri kun kuvernöörin vaunujen eteen oli hevosia vaihdettu,\nja jäänyt sinne katsoa töllistelemään, kun valkoinen parivaljakko --\ntoinen hevonen oli majatalon isännän, toinen kauppias Antti Puolakan\n-- lähti kiidättämään korkeaa herraa eteenpäin. Mutta eipä ollut\nsilloinkaan juolahtanut mieleen ajatus rikkaudesta, vaan yksinomaan\nmahtavuudesta ja käskyvallasta. Juho laski sen tosiasian itselleen\njollei juuri ansioksi, niin ainakin hyveeksi, sillä rahanhimon\nja silmänkoreuden hän kuvitteli suoraapäätä kadotukseen vieviksi\nsynneiksi, mutta arveli, että jos rahan pani pyörimään eikä kätkenyt\nsitä kirstun pohjalle, niin siitä tuli heti lieventävä asianhaara\nrikkaudelle. Tietysti oli rikas mies kuvernöörikin, mutta eihän\nsellainen herra toki voinut paheellinen olla, kun keisarilta saamansa\nkorkean viran oli onnistunut pitämään.\n\nJuho muisti tarkalleen kaikki, mitä tuona päivänä majatalon pihalla\noli tapahtunut, niin valtavan vaikutuksen korkean herran käynti oli\npoikaseen tehnyt. Siinä oli hääritty ja touhuttu kovasti hevosia\nvaljastettaessa, ja majatalon isännän ja hänen renkinsä apuna olivat\nolleet sekä siltavouti Salomon Pessi että vanginkuljettaja Kosonen,\njotka tietysti olivat tulleet virkojensa puolesta kuvernööriä\nvastaan, samoin kuin oli tullut poliisikonstaapeli Matti Inkinenkin,\njota ei kuitenkaan pihalla näkynyt, koska sanottiin kutsutun sisään\nherran puheille. Ja sitten siihen vielä oli tullut monia naapureita\nja joku Pyhäjärveltä kotoisin oleva matkamies, joka oli poikennut\nmajataloon syöttämään hevostaan. Tietysti kurkistelivat touhua talon\nlapsetkin, ja kun Juhon viereen oli sattunut majatalon kuusivuotias\npikku tyttö Mari, niin oli se Pyhäjärven mies naurahtaen sanoa\ntokaissut, että \"siinähän onkin, nuori mies, sinulle morsian,\nvalkotukka, kassapää!\" Ja sillekö sutkaukselle olivat miehet\nnauraneet, mutta pikku Mari oli pillahtanut itkuun ja juossut\ntiehensä. Eikä ollut tullut enää takaisin, vaikka miehet pitkän\naikaa vielä olivat reistailleet valjaitten kimpussa, kun hamutsat\nolivat olleet vähän sopimattomat, ja ikkunasta Mari oli tyytynyt\nkatsomaan herran lähtöäkin. Mutta kun parivaljakko oli portinpielestä\nkääntynyt maantielle ja lähtenyt huimasti viilettämään, oli Juho --\nosoittaakseen, ettei hän ollut millänsäkään -- kysynyt isännältä,\nettä mihin asti ne nämä hevoset vetivät herraa, ja isäntä oli\nvastannut, että Konnitsan majataloon vain. Samassa pyhäjärveläinen\noli ratkennut kovalla äänellä laulamaan jotakin renkutusta, ja Juho\noli huomannut, että humalassahan mies olikin.\n\nJuho ei kyllä koskaan rupeaisi viinoja viljelemään, sen hän vakaasti\noli itsekseen päättänyt, ja kun hän nyt ruskeaksi ryvettynyttä\nmaantietä astellessaan muisti sen pyhäjärveläisen miehen humalan ja\nvielä senkin, että muutamia vuosia myöhemmin oli kuullut saman miehen\njo juoneen koko talonsa, niin uudisti hän päätöksensä.\n\nEikä se ollut ainoa hyvä päätös, minkä Juho talsiessaan teki, sillä\ntaivalta oli niin pitkälti, että sen taittuessa ehti miettiä monia\nasioita ja tehdä monta päätöstä.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nTurhaa oli ollut Juhon levottomuus: hyvin hänen kaupunkiin tullessaan\nkaikki oli sujunut.\n\nAterian ja yösijan hän oli pyytelemättä kauppiaan kodista saanut,\nja pojat olivat olleet iloissaan, kun maalaistuttava oli taloon\nilmestynyt.\n\nSeuraavana huomenena kauppias sitten oli vienyt Juhon kamariinsa\npuodin viereen, ja siellä oli sovittu, että hän jää taloon\nopettelemaan apulaisen ammattia.\n\n-- Sehän sopii hyvin senkin takia, oli kauppias sanonut, -- että sinä\ntunnet pojat ja olet heitä sen verran vanhempi, että voit pitää vähän\nhuolta... kuten pidit siellä maallakin...\n\nJa kun Juho siihen oli vähän rypistänyt otsaansa, oli kauppias\nselittänyt:\n\n-- Ei sinusta sentään täällä lapsenlikkaa tehdä, vanhempi toveri\nvain, ja voivathan pojat, jotka käyvät Mobergin koulua, vuorostaan\nohjata sinua esimerkiksi kirjoittamaan ja paperilla laskemaan, mitkä\nmolemmat taidot sinä kauppa-alalla välttämättä tarvitset...\n\nNämä sanat olivatkin sitten täydellisesti rauhoittaneet Juhon, joka\naluksi oli säikähtänyt, että nyt alkaa taas sama peli kuin räätälin\nluona, jossa piti tehdä paljon enemmän sellaista, mikä ei kuulunut\nammattiin, kuin opetella neulomatyötä.\n\nEikä ollut monta päivää kulunut Juhon tulosta, niin jo huomasi uusi\npuotiapulainen, että häntä pidettiin ihan perheen jäsenenä.\n\nOlot olivat sellaiset, ettei yritettykään kaivaa juopaa isäntäväen ja\npalkollisten välille. Samassa pöydässä kuin kauppias itse ja hänen\nperheensä söivät kauppa-apulaisetkin -- paitsi Juhoa oli talossa\ntoinenkin, vanhempi tiskimies ja vapaa-aikansa heillä oli oikeus\nviettää muun perheen kanssa.\n\nKauppiaan poikien ja Juhon välille muodostui pian välitön\ntoverisuhde. Ikäerokin oli omansa pikemmin lähentämään kuin\nloitontamaan, kun maalaispojan oli helpompi kysellä kaikkia\ntuntemattomia asioita itseään pienemmiltä kuin suuremmilta, joille\nei aina kehdannut tietämättömyyttään paljastaa. Ja pojista taas\noli mieluista näyttää tietojaan ja taitojaan itseään vanhemmalle,\noikein aikamiehen kirjoissa kulkevalle. Niinpä he rupesivat ahkerasti\nleikkimään opettajaa ja panivat Juhon hankkimaan sekä kirjoitus- että\nlaskuvihot. Laskeminen sujuikin niin hyvin, että heti kun laskutavan\nkirjallinen suoritus oli neuvottu, oppilas, joka osasi liukkaasti\nlaskea yhteen ja vähentää sekä päässä että helmitaululla, oppi saman\ntuota pikaa paperillakin toimittamaan. Suurempia vaikeuksia tuotti\nkirjoittaminen. Siinä ei tahtonut jo vähän jäykistymään päässyt käsi\ntaipua piirtelemään kirjainkoukeroita säännöllisiksi, vaan jätti\nne milloin puolitiehen, milloin taas kurotti liian ylös tai liian\nalas ja teki ne kulmikkaiksi tai muotopuoliksi, vaikka olikin Juho\nkäsialaansa siellä maalla harjoitellut piirtämällä kepillä kirjaimia\nsantaan.\n\nKauppias rakennutti juuri sinä vuonna, jonka kevätpuolella\nJuho taloon tuli, uutta asuinrakennusta. Se oli saatu syksyllä\nvesikattoon, mutta sisustustöitä ei ollut kiirehditty, vaan oli\nrakennusta koko talven lämmitetty, jotta se kuivuisi. Siellä,\npuolivalmiissa talossa, suoritettiin useimmat opetustunnit. Juho\nhiipi sinne vihkot kainalossa, asettui lieden ääreen, riisui kenkänsä\nja lämmitellen jalkapohjiaan rupesi ratkaisemaan tehtäviä, joita\npojat sitten hetken perästä tulivat tarkastamaan.\n\nVarsinaisiin ammattinsa alkeisiin Juho perehtyi hyvin pian.\nPuodissa häntä aluksi opasti vanhempi tiskimies ja sitten kauppias\nitse täydensi opastusta. Ensimmäinen neuvo, minkä vanhempi\nvirkatoveri hänelle antoi, kuului: \"Muista, ettet ota liian paljon\nkassalaatikosta, sillä isot lovet huomataan, mutta pieniä ei panna\nmerkille... pari, korkeintaan kolme markkaa viikossa on sopiva määrä\nsinulle!\"\n\nSitä neuvoa Juho kauhistui. Sillä vaikka hänen kotinsa olikin köyhä,\nniin olivat niin hyvin isä kuin äiti opettaneet pojalleen, että\nvain rehellisyys maan perii. Eikä Juho koskaan omin luvin ottanut\nkassalaatikosta penniäkään.\n\nPakottipa hänen rehellisyytensä hänet kerran paljastamaan poikienkin\nkepposen, kun he luvatta olivat käyneet verottamassa puotikassaa,\njoka oli lukitsemattomassa tiskilaatikossa. Olivat nimittäin\nnallikat nähneet jossakin kaupungilla lelun, joka ei antanut heille\nsielunrauhaa: se oli määkivä pässi, joka heidän mielestään oli niin\nmainio, että sen hankkimiseksi kannatti tehdä mitä hyvänsä. Kun siis\npojat muutamana päivänä jäivät hetkeksi yksikseen puotiin, kävi\nkiusaus ylivoimaiseksi: pässin hinta otettiin tiskilaatikosta. Mutta\nkun pojat sitten saivat pässin kotiin, eivät he uskaltaneetkaan\ntuoda sitä ihmisten ilmoille, vaan veivät sen puuvajan katolle.\nJuho pääsi piilopaikan perille ja tuumi itsekseen, että jollei\nhän kerro asiaa isännälleen, voi vielä joutua syylliseksi\nvarastetun tavaran kätkemiseen, koska ne rahat, joilla lelu oli\nostettu, oli luvattomalla tavalla anastettu. Ja saattoihan sitä\npaitsi, tuumiskeli edelleen puotiapulainen ja isäntänsä vesojen\nvalvoja, koko asia olla järjestettykin juuri hänen rehellisyytensä\nkoetteelle panemiseksi -- kuka ne tiesi kauppiaitten metkut, kun\ntavallisissakin taloissa kuului olevan tapana, että muka unohdettiin\nuuden palvelijan ylettyville rahaa! Niin meni kuin menikin Juho\nisäntänsä puheille ja kertoi, mitä pojat olivat tehneet. Kauppias\nhuusi heti nallikat kamariinsa ja tiukkasi heiltä totuutta. Ja kun\npojat eivät heti taipuneet tunnustamaan, niin lähetti hän Juhon vajan\nkatolta noutamaan syntipässin. Eikä tämä vitkastellut, ja kun hän\nojensi villaisen lelun isännälleen, painoi hän samalla kupeita ja\nsanoi: \"Nyt pässi määkyy.\" Ja määkyikinhän se. Mutta myöskin pojat\nmääkyivät, sillä he saivat sellaiset isälliset tukistukset, että halu\npuotikassan luvattomaan verottamiseen lähti kerta kaikkiaan.\n\nTämän tapauksen jälkeen Juho kyllä oli vähän peloissaan, että\nsaattoivat kenties rikkoutua poikien ja hänen hyvät välinsä, mutta\nturhaksi osoittautui sekin pelko, sillä pojat päinvastoin alkoivat\nnyt kunnioittaa valvojaansa jonkinlaisena hyveellisyyden esikuvana.\nJa isännän taholta hän tämän tapauksen jälkeen sai osakseen entistä\nsuurempaa luottamusta. Niinpä kauppias, joka oli pitänyt tapana\niltaisin itse jonkun palvelijan kanssa käydä kierroksella talossaan\ntarkastaakseen, että ovet oli lukittu ja muutenkin kaikki yökunnossa,\nluovutti nyt tuon ehtootehtävän Juholle.\n\nEi tarvinnut isännän pelätä sitäkään, että Juho olisi ryypännyt ja\nrällännyt. Vaikka väkijuomia oli omassa puodissa kaupan ja vaikka\nkotona sen vuoksi tehtiin punssia ja sekoitettiin \"karoliinaa\", niin\nei koskenut nuori kauppa-apulainen niihin, ei edes tarjottaessa\nmaistanut, mikä jo oli sangen tavatonta.\n\nNäin kului kevät ja näin kului kesä, eikä syksykään tuonut\nmuuta muutosta elämänmenoon kuin sen, että Juho meni oikeille\niltakursseille, joita silloin järjestettiin päivätyössä oleville.\nVäsyttihän opiskelu toisinaan pitkän työpäivän jälkeen, mutta\nopiskelijalla oli sekä sisua että voimia. Ja palava halu päästä\ntiedon aarteista osalliseksi.\n\nTekihän Juhon toki toisinaan mieli ikäistensä huvitteluihin --\nsaattoi tiskin taakse ilmestynyt tai vain ikkunan ohitsekin asteleva\nsoreavartinen ja tavallista sirkeämpisilmäinen neitonen herättää\neloon sen räätälinopin aikaisen ikävän --, mutta hän suisti ikävänsä\nvakuuttamalla itselleen, ettei ollut aikaa tansseihin eikä muihin\nturhanpäiväisiin huvituksiin. Muutaman kerran Juho vain pistäytyi\niltamiin, mutta ei niissäkään pitempään viipynyt.\n\nKotona hän vapaa-aikansa pysytteli, enimmäkseen luki ja opiskeli,\nmutta seurusteli myös perheen kanssa. Oli nimittäin jo aivan\nkotiutunut, vaikka olikin kotiväki vierasta kansallisuutta. Mutta\neipä sitä arkioloissa juuri muusta huomannut kuin siitä, että\nsaattoivat keskenään jutellessaan milloin tahansa kääntää puheensa\nvenäjäksi. Olivat jo silmätkin tottuneet huoneitten nurkissa oleviin\npyhäinkuviin, joiden edessä lepattivat pienet liekit.\n\nKun tuli talvi, hiihteli Juho poikien kanssa sunnuntaisin kaupungin\nympäristöihin virittämään jäniksenansoja. Kun langat oli saatu\npaikoilleen, istahdettiin suksille lepäämään ja sytytettiin --\nmiehuuden merkiksi -- savuamaan \"ruuna riimat\", joita Juho sitä\nvarten oli varannut taskuunsa.\n\nOppiminen Juholle kuitenkin oli pääasiana, ensi kädessä ammatin,\nmutta sen ohella myös muiden tietojen ja taitojen hankkiminen. Eikä\nhän laiminlyönyt ainoaakaan opinsaannin mahdollisuutta. Hänellä oli\nsiinä suhteessa kiire, sillä selvällä järjellään hän käsitti, että\nnyt oli koetettava äkisti saada kiinni se, minkä savupirtin poikana\noli jäänyt jälkeen. Vasta sitten oli aika ruveta ajattelemaan, miten\nelämänsä viitoittaisi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEihän se kaupunki iso ollut.\n\nMutta vilkkautta sentään oli -- ainakin maalaisnuorukaisen mielestä,\nsellaisenkin, joka oli kotoisin parisniekkain tien varrelta --, kun\nlaaja maakunta teki siellä kauppaa.\n\nJa kuitenkin väitettiin vilkkauden huomattavasti vähentyneen sen\njälkeen, kun Vuoksen laskeminen toistakymmentä vuotta sitten oli\nhävittänyt sataman, johon Laatokan laivojen sitä ennen oli ollut\nhyvä tulla, ja maakauppalupa oli nostattanut kauppoja ympäristön\nmaalaispitäjiinkin. Mutta eiväthän maakaupat sentään vastanneet\nkaupunkilaispuoteja, ja siksi käytiin edelleenkin ostoksilla\nkaupungissa taivaltenkin takaa, vaikkakaan ei ehkä yhtä tiheään kuin\nennen. Kävivät tietysti kotipitäjäläisetkin aina silloin tällöin, ja\ntekivät uteliaimmat niistäkin, jotka eivät olleet kanta-asiakkaita\nJuhon isännän kaupassa, tikusta asian nähdäkseen oikein omin silmin,\noliko niissä puheissa perää, jotka huhuilivat Juhon päässeen niin\nhyvän kaupantekijän maineeseen, että hänen kanssaan mieluisasti asiat\nhierottiin ja saatiin sutjakasti luistamaan. Tiesipä joku kertoa\ntaisi olla majatalon isäntä, joka lienee sattunut kerran kauppiaalle\nkyytiin --, että oli kauppias vakuuttanut: \"Siitä pojasta tulee mies.\"\n\nJa jopa rupesi Juho itsekin vähitellen uskomaan, että kyllä nyt oli\nhänen elämänsä oikeilla raiteilla -- ehkäpä jo samoilla kärrynpyörien\nkyntämillä, joita pitkin ajatukset kotikylän tienmutkan kiveltä\nolivat päässeet avaraan maailmaan kulkeutumaan.\n\nMutta ei ollut vielä avara hänen nykyinen maailmansa.\n\nJa se hänen mieleensä toisinaan kylvi ikäänkuin kapinanhalunkin\nsiemeniä.\n\nOltiin tulossa Juhon kolmanteen kaupunkikevääseen, edessä olivat\nlumensulamisviikot, ja toisinaan oli jo nyt taivas levoton.\n\nEräänä tavallista kevättuntuisempana sunnuntaina Juho oli mennyt\nilman aikojaan kiertelemään vanhan linnan liepeitä ja hetkisen\nkatseltuaan torninseinien kiviä arvaillakseen, mitkä niistä\nvoisivat olla kotoisin posadnikka Jakovin kuudettasataa vuotta\nsitten rakennuttamasta tornista, hän oli istahtanut törmän kannolle\nkatselemaan auringon kimmeltelyä jäällä, jolle ensimmäiset lampareet\npian ilmestyisivät, jos samaa menoa kohti kevättä vielä muutama\nviikko vierähtäisi. Mutta yht'äkkiä oli hänen päähänsä iskenyt\najatus, etteihän oikeastaan hänellä ollut väliä, oliko talvi tahi\nkesä, sillä ei hänen päiviensä kulku kuitenkaan millään tavalla\nmuuttunut.\n\nJa eikö se hänen isäntänsäkin ollut aivan kuin paikalleen pysähtynyt,\nnimittäin koko toiminnassaan, kaupankäynnissään? Oli vain sama,\njoksi kerran oli päässyt, eikä yrittänytkään eteenpäin, vaan otti\npäivän vastaan sellaisena kuin se tuli. Elämä kyllä meni eteenpäin ja\nmaailma muuttui, mutta kauppias ei mennyt eikä muuttunut.\n\n-- Ei se ajattelekaan muuttaa mitään, virkahti Juho ääneen. --\nOstaa aina vain samaa ja yhtä paljon ja myy aina vain samaa ja yhtä\nvähän... sen sijaan, että pitäisi ostaa uutta ja myydä enemmän...\n\nJa kun Juho rupesi asioita oikein ajattelemaan, niin täytyi hänen\ntodeta, että olihan kaupungissa toki sellaisiakin kauppiaita, jotka\nuskaltautuivat uusille urille ja laajentelivat kaupankäyntiään minkä\nvoivat.\n\nOli esimerkiksi Sarkasin, riuskaotteinen ja sanavalmis mies,\njoka osasi vetää ostajia kauppaansa. Hänen liikkeensä meni\neteenpäin -- meni, kun pantiin menemään! Siellä olisikin varmasti\nsellaista oppimista, jollaista nykyisessä talossa ei edes osattu\najatellakaan... Venäläinen mies oli Sarkasin, kuten oli nykyinenkin\nisäntä, vaikka Sarkasin vieläkin venäläisempi olemukseltaan ja\ntavoiltaan -- kertoivat hänen olleen apulaisena Lisitzinillä, mutta\nsitten naineen Pietarista ja perustaneen oman kaupan vaimonsa\nmyötäjäisillä --, mutta välipä sillä! Yritteliäs mies joka\ntapauksessa, ja jos vain tuli häntä, Juhoa kauppaansa pyytämään,\nniinkuin kuuluu uhanneen, niin kyllä sinne mentävä oli. Hyvä että oli\nvenättäkin tullut sen verran opituksi, ettei ryssä enää myydä voinut,\nja kaipa tuota oppi pian enemmänkin, kun puhumaan pääsi vilkkaan\nperheen kanssa.\n\nKyllä Juho näyttäisi, ettei tarvinnut kaupunkilaisten turhaan kehua\nkotipitäjäläisille eikä muillekaan, että parhaiten kävi kauppa\nsiellä, missä hän oli myymässä! Sillä myymisen taidon Juho tiesi\nosaavansa. Mutta ostamisen taito oli vielä opittava, ja Juho aavisti,\nettä se vaati paljon enemmän kuin myyminen. Tässä nykyisessä paikassa\nhän ei sitä koskaan pääsisi oppimaan, niin että muualta se oppi oli\nsaatava -- vaikkapa Sarkasinilta!\n\nNäin mietti Juho sinä kevättuntuisena sunnuntaina, jona hän yksikseen\nistui linnansaaren törmällä odotellen, että hänen isäntäväkensä\ntulisi sipulikupuisesta kirkostaan, niin että saisi päivällistä,\nsillä kevätilma nosti nälän.\n\nKesän kynnyksellä se sitten tapahtui.\n\nNimittäin se, mitä Juho keväästä lähtien oli itsekseen toivonut,\nvaikkei ollutkaan siitä kenellekään mitään puhunut, että hän pääsisi\nväljemmille vesille.\n\nTaisivat jo olla pihakoivut hiirenkorvalla, kun sattui illansuussa\nkadulla vastaan Sarkasin. Mistä lieneekään tullut, mutta hyvällä\ntuulella tuntui olevan -- ei sentään niin hyvällä, että Juho olisi\nvoinut sitä humalaksi sanoa -- ja suoraapäätä tuli kohti ja sanoa\ntokaisi heti muitta mutkitta, että hei mies, olisi tässä vähän asiaa!\nPonimai?\n\nJa Juho pysähtyi ja sanoi, että ehkäpä hän hyvinkin panimaitti,\nkunhan sai kuulla, mikä se asia oli.\n\n-- Aa, jos et sie muuta halua kuin asian tietää, niin sen saat heti:\ntule sie miun talooni, niin et kadu kauppojasi enkä luule katuvani\nminäkään.\n\nJa niin sanoessaan hän ojensi kätensä jo ennen kuin Juho ehätti\nvastaamaan, että voidaanhan asiasta neuvotella.\n\n-- Hiiteen kaikki neuvottelut, tsort vasmii! Sen kun vain lyödään\nkättä. Minä maksan hyvän palkan ja sinä teet hyvää työtä, et petä\npahasti etkä varasta liikoja, vot, siinä kaikki!\n\nMitäpä oikeastaan Juho enää sellaiseen voikaan sanoa! Kätensä ojensi\nsiis hänkin ja virkahti:\n\n-- Soromnoo, oli menneeksi. Mutta milloin minä tulen?\n\nEi tahtonut Juho mitenkään näyttää, että oli kärkäs tulemaan,\nmieluummin tahtoi uskotella, että palveluksen teki tulevalle\nisännälleen lupautumalla.\n\n-- Tule milloin sopii. Jos irti pääset ja tahdot, niin vaikka heti.\n\n-- Eihän sillä tulolla nyt sentään niin kiirettä tarvinne pitää?\nMutta sovitaanko, että kuukauden perästä?\n\n-- Hyvä on, harasoo!\n\nJa niine sanoineen Sarkasin lähti matkaansa jatkamaan.\n\nMutta kun Juho tuli kotiin, ei hän hirvennyt mennä muiden pariin\npakisemaan, vaan otti kirjan kainaloonsa ja laittautui puotikamariin\nmuka lukemaan.\n\nHänestä tuntui ikäänkuin ilkeältä; melkein kuin olisi tehnyt jotakin,\njota ei olisi pitänyt tehdä, vaikkei se väärää ollutkaan. Hyviä\noli tässä talossa oltu, oli luotettu täydellisesti ja oli annettu\nopetustakin kaikessa, missä oli voitu antaa. Ja sen vuoksi saattoi\nnyt tuntua kiittämättömältä ja näyttää rumalta, että hän täällä\nmitään puhumatta oli luvannut mennä toiseen taloon, kilpailijan\napulaiseksi... Vaikka tuskinpa nykyinen isäntä sitä toista kauppiasta\nenempää kuin ketään muutakaan varsinaisena kilpailijana piti, koska\noli siinä uskossa, että kukin hoiti vain omat asiansa ja asiakkaansa,\nei yrittänytkään toisten kustannuksella asiakaspiiriään laajentaa.\nSiksi hän säilyi ja oli säilyvä vanhoillisen varovaisena elämänsä\nloppuun asti. Ja siinähän se juuri olikin syy, miksi Juho nyt\noli suostunut lähtemään. Mutta voiko hän sen syyn syyksi sanoa?\nJa sanoa piti, että muutto tulee, sillä jos isäntä sen toisaalta\nsai kuulla, niin sekö vasta rumaa oli: luottamuksen palkitsemista\nepäluottamuksella, joksi salakähmäisyys tietysti katsottaisiin.\n\nNäin kamppaili Juho itsensä kanssa kevätehtoon valkeassa hämärässä,\nsillä kiusallisia asioita ei Juhokaan saanut päätökseen yhtä pian\nkuin mieluisia. Mutta kun hän loppujen lopuksi pääsi selvyyteen\nja yksimielisyyteen itsensä kanssa, nousi hän heti päättäväisesti\nikkunapöydän äärestä, jossa istui, ja meni suoraapäätä isäntänsä\npuheille.\n\nSe tapahtui siihen aikaan illasta, jolloin Juhon oli tapana tehdä\ntarkastuskierros, jonka isäntä jo kokonaan hänen toimekseen oli\nuskonut. Ja hän sen tänäkin iltana suoritti, sen jälkeen kuin oli\nisäntänsä kanssa asiasta puhunut ja täydellisessä sovinnossa saanut\nlähtönsä määrätyksi.\n\nEi ollut nimittäin kauppias ainakaan näyttänyt pahakseen panevansa\nsitä, mitä hänen apulaisensa hänelle nyt yht'äkkiä sanoi ja jonka\nytimenä oli sellainen ajatus, että Juhon täytyi päästä koettamaan\nelämää muuallakin kuin tutuksi käyneessä talossa, jossa olo jo oli\nniin turvallista, ettei hän enää osannut mitään uutta yrittää.\n\nSiihen suuntaan hän oli koettanut varovasti sanansa asetella, ja\nisäntä oli sanonut hänet hyvin ymmärtävänsä ja kiittänyt kaikesta,\nminkä hän talon eteen oli tehnyt.\n\n\n\n\nV.\n\n\nKauppias Sarkasinilla alkoikin Juholle toisenlainen elämä.\n\nSiellä oli kaupanteolla aivan toinen tahti, ja talon muukin meno oli\npaljon leveämpää ja liikkuvampaa.\n\nMutta eipä ollut samanlainen enää Juhokaan kuin oli ollut edelliseen\npalveluspaikkaan tullessaan. Hän osasi nyt ammattinsa, tiesi sen\nosaavansa, ja se tieto antoi hänelle varmuutta, samoin kuin sekin\nseikka, ettei hän ollut taloon pyrkinyt, vaan häntä oli pyydetty.\nEnsimmäisestä päivästä hän esiintyi niin, että muut apulaiset\nheti vaistomaisesti kohtelivat häntä ilmeisellä arvonannolla.\nJa asiakkaiden suosion hän saavutti ystävällisellä ja hauskalla\nkohtelullaan, joka oli vapaa liiallisesta ja teennäisestä\nkohteliaisuudesta, mutta arvoa antavaa ja miellyttävää.\n\nEi ollut Juho vielä monta päivää talossa ollut, kun kauppias\nmuutamana aamuna tuli puotiin kysymään jotakin vanhimmalta\napulaiselta, joka oli venäläinen syntyperältään, mutta saatuaan tältä\nepätyydyttävän selityksen, kääntyi Juhon puoleen ja sanoi:\n\n-- Otahan sinä asiasta selkoa, koska kuuluvat sinua sanovan meidän\nparhaaksi mieheksemme. Ja mennessään ystävällisesti olalle taputti.\nMutta vanhin apulainen, jota sanottiin \"Starssiksi\", otti siitä\nnokkaansa ja rupesi kantamaan kaunaa Juholle koettaen saada hänet\nkiikkiin kaikenlaisista asioista.\n\nJuho osasi kuitenkin olla varuillaan, ja kun hän kerran sattui\ntulemaan juuri sillä hetkellä ostajattomaan puotiin, kun \"Starssi\"\nongiskeli luvatonta päiväosuuttaan kassalaatikosta, huomautti\nJuho aivan lyhyesti, että ellei sekä kassalaatikkoa että häntä\nitseäänkin jätetty rauhaan, olivat seuraukset ensi kerralla isännän\nmäärättävissä. Ja se uhkaus tepsi sikäli, että ainakin Juho sai sen\njälkeen olla rauhassa turhalta kiusanteolta.\n\nMutta oli uudessa talossa paljon muutakin, johon ei ollut aivan\nhelppo tottua tuota pikaa.\n\nOli sekä kaupassa että kotipuolellakin.\n\nTäällä kuulsi venäläisyys paljon silmiinpistävämpänä kuin edellisessä\npaikassa. Pietarilaisuus ei ollut havaittavissa vain emännässä,\nvaan hän oli tartuttanut sen koko ympäristöönsäkin. Perhe puhui\nkeskuudessaan aina venättä, vaikka suomalaisten vieraiden takia\nja kuullen näiden kieli kyllä heti otettiin armoille. Ja myöskin\nruoat ja elintavat olivat aina jonkin verran loitolla suomalaisesta\nolosta. Mutta silti ei suinkaan suomalaisia kohdeltu huonosti, vaan\nniin hyvin tiskin ääressä kuin kodissakin paremmin kuin venäläisiä.\nViimeksi mainittuja voitiin komentaa ja sättiä, mutta suomalaisille\nei koskaan annettu haukkumanimiä.\n\nOutous kai saikin aikaan sen, että Juho alkuaikoina usein kaipasi\nensimmäisen palveluspaikkansa oloja ja ihmisiä. Hän saattoi toisinaan\npuodissakin, joka oli edellistä paljon suurempi ja komeampi, unohtua\nmuistelemaan alkutaipaleensa ympäristöä.\n\nEi tarvittu siihen muuta kuin että sattui sieraimiin\n\"Venäjän lehtien\" tuttu tuoksu tiskin alla olevasta isosta\nlehtitupakkalaatikosta taikka että osuivat helähtämään sokerikirveen\niskut tietyllä tavalla laatikonlaidan metallireunaan, kun oli\ntoppaa paloteltava niitä ostajia varten, jotka tahtoivat naulan\nkahvia ja sokeria, \"puoleksi kumpaakin\", niin jo tulivat silmiin\nkatossa riippuvat valjasremmien niput, öljylamput ja tallin lyhdyt,\nkirjavat kaulahuivit ja vesirinkelinauhat ja taustahyllyllä pyöreät\nLandrinin karamellitötteröt, teetölkit ja ruskeat \"ruuna riimain\"\npitkät laatikot... juuri sellaisina, jollaisina ne ensimmäisestä\nkaupunkipäivästä asti olivat muistiin syöpyneet.\n\nMutta vähitellen Juho tottui uusiin oloihinsa, ja yhä harvemmin\nmuistuivat entiset mieleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUsein Juho ruokapöydässä katseli talon emäntää ja ajatteli, että\ntämän on nuorempana täytynyt olla kaunis ihminen.\n\nEi hän ollut ruma vieläkään -- kasvot olivat pyöreässä pehmeydessään\nja aaltoilevan, tumman ruskean tukan kaartamina sangen sievät --,\nmutta koko olemus oli jollakin tavalla veltostunut ja ikäänkuin\nmenettänyt eloisuutensa. Ja Juho tuumaili itsekseen, että Natalia\nPetrovna on jotenkin \"jäänyt tien oheen\". (Mitä hän sillä tarkoitti,\njäi hänelle itselleen vähän epäselväksi, mutta ei hän osannut\nsitä muutenkaan ajatella.) Niin kauppiaan vaimo käytteli sirosti\nkättäänkin, kun ammensi lautaselle kaalikeittoa tai paloitteli\npiiraspaistosta, että ihan olisi voinut luulla vallasnaiseksi. Ja\neiköhän lienekin parempain ihmisten lapsena maailmaan tullut... mutta\nmiksi oli sitten mennyt sellaiselle miehelle?\n\nEipä sillä: etevä oli mies kauppiaana ja kukoistavaksihan oli talonsa\nosannut tehdä, mutta kovakourainen oli vaimolleen, vaikka juuri\nmyötäjäisten avulla oli jaloilleen päässyt, ja muutenkin käyttäytyi\nkarkeasti -- \"eri paria\" olivat, sen huomasi heti. Ja Juholla oli\nsellainen käsitys, että rouva kärsi ja kitui ja ikävöi sinne, josta\noli tänne tuotu. Tietäähän sen: Pietarin väljistä oloista täkäläiseen\nahtauteen.\n\nJa Juho päätteli mielessään, että onnettomuus tulee pakostakin, kun\nkaksi aivan eri oloissa kehittynyttä ihmistä kytketään toisiinsa\nja toinen vielä temmataan irti omasta ympäristöstään ja omalta\nkamaraltaan.\n\nKun hän, Juho, joskus pääsi niin pitkälle, että avioliittoa voi\najatella, niin omasta säädystään ja omilta kotinurkiltaan hän\nvarmasti nai. Olipa morsian sitten Ivanskansaaren kauppiaan\ntummakulmainen tytär tai humalaisen Pyhäjärven miehen tarjoama\nmajatalon pikku Mari, valkotukka kassapää, sillä ehti kyllä hänkin\nhyvin naimaikään, ennen kuin Juho perhettä pääsi perustamaan.\n\nEi ollut Juho viime vuosina tällaisia asioita joutunut lainkaan\najattelemaan, mutta nyt talon pyöreäkäsivarsinen ja korkeapovinen\nemäntä väkisinkin toi ne mieleen. Sillä hänen ärsyttävän pehmeässä\nolemuksessaan oli sitä vetoa, joka tehoaa miehiin. Nimittäin sillä\ntavoin, että se tuo heidän ajatuksiinsa naisen, ei aina asianosaista\nitseään, ei ehkä edes määrättyäkään naista, vaan yleensä naisen\nnaisena.\n\nNatalia Petrovna oli Juholle ensi hetkestä asti ylen ystävällinen --\nihan kuin olisi vaistonnut, että hän herkisti nuoren miehen mielen ja\naskarrutti hänen mielikuvitustaan.\n\nJuho näki hänestä untakin monena yönä. Mutta unet olivat vähän\nepäselviä. Milloin ajoivat he kauppiasta pakoon troikalla sitä\nPietarin tietä, joka kulki Juhon kotikylän kautta, ja pysähtyivät\nsavupirtin eteen, mutta juuri siinä Natalia Petrovna aivan yht'äkkiä\nmuuttui äiti-vainajaksi; milloin taas laskettivat jollakin\nihmeellisellä laivalla Laatokkaa ja kauppias ajoi heitä takaa\ntoisella laivalla, ja juuri kun he olivat pääsemäisillään perille,\ntörmäsi heidän laivansa karille, ja kauppias pelasti heidät omaan\nlaivaansa ja riisutti vaimonsa alasti pieksättääkseen hänet, mutta\nsilloin huusi Juho niin uhkaavasti -- että hän huutoonsa heräsi.\n\nMutta vaikka kauppias olikin kovakourainen ja karkea vaimolleen, oli\nhän muuten hyvin mukava mies, iloluontoinen ja leikkisä, etenkin kun\noli muutamia ryyppyjä ottanut, ja niitä hän otti usein.\n\nMutta se oli hänen ryyppäämisessään ihmeellistä, että vaikka hän\nmässäsi ja mekasteli, niin asiansa hän aina silti hoiti. Ja vaikka\nolisi ollut niinkin humalassa, että vaappui, kun kävelemään lähti,\nniin kyllä selkisi, kun tuli puhe kaupasta ja raha-asioista.\n\nSitä Juho monta kertaa joutui ihmettelemään, jopa ihailemaankin.\nAjattelipa hän joskus itsekseen niinkin, että jos sattuisi maailmassa\nhänen kohdalleen viina sillä tavoin, ettei siitä eroon pääsisi muuten\nkuin juomalla, niin tuo taito se silloin oli opittava, ettei päässyt\nkukaan pettämään.\n\nTuli pääsiäinen, ensin oma ja sitten venäläinen.\n\nJa kauppias satutti ostomatkansa Pietariin siten, että joutui sinne\npääsiäisen viettoon.\n\nMeni venäläisten pääsiäisyönä Juhokin katsomaan kirkkokulkuetta ja\nmuita menoja ja odotti kirkon ovella siksi, kunnes palvelus oli\npäättynyt ja ihmiset tulivat temppelistään. Kun tuli emäntä, niin\nkääntyi Juho hänen kanssaan kotimatkalle. Ja Natalia Petrovna sanoi:\n\n-- Nyt sinä tuletkin pääsiäisaterialle ja pitämään minulle seuraa\nsiksi, kunnes naapurit ehtivät tulla.\n\nJa kun tultiin kotiin, vei emäntä kauppa-apulaisen saliin, jonne\noli katettu komea pääsiäispöytä kaikkine herkkuineen. Ja ensi\ntöikseen Natalia Petrovna kaatoi kahteen pikariin punaista viinaa\nja pakotti Juhon tyhjentämään pikarinsa. Se oli tahmeaa ja makeaa,\nmutta tulista, ja Juho tunsi, miten se valui alas kurkusta liekkinä\nja alkoi palaa veressä. Mutta samassa Natalia Petrovna tuli aivan\nhänen eteensä, niin lähelle, että hengitys poltti Juhon poskia, ja\nennen kuin tämä osasi aavistaakaan, suuteli emäntä häntä molemmille\nposkille ja suulle sopertaen: \"Kristus on ylösnoussut!\"\n\nJuho horjahti ja oli kaatumaisillaan, hänen silmissään lenteli\nkultaisia kipinöitä. Mutta samassa hänen täytyi suoristautua ja\nhillitä itsensä, sillä eteisestä kuului pääsiäisonnittelulle tulevien\noikeauskoisten naapurien askeleita.\n\nEnnen kuin he tulivat saliin, meni Juho puotikamariin, jossa hänen\nvuoteensa oli.\n\nMutta ei hän pitkiin aikoihin saanut unta.\n\nHänen korvissaan soi pääsiäiskellojen kimeä kilinä ja hänen\nsilmissään lentelivät vieläkin kultaiset kipinät.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nJuho oli palannut ensimmäiseltä matkaltaan Viipuriin, jonne isäntä\noli lähettänyt hänet talon asioissa.\n\nJa niin paljon uutta hän sillä matkalla oli nähnyt, kuullut ja\nkokenut, että melkein oli pyrkinyt pää menemään pyörälle.\n\nKun hän koetti selvitellä kirjavia vaikutelmiaan, lähtivät ne -- sen\nmukaan kuin säikeet toisistaan erottuivat -- vähitellen erivärisinä\nlankoina kerille kiertymään. Ja keriä karttui, sillä silmät suurina\nJuho oli asioita ja ilmiöitä tarkastellut ja yrittänyt ottaa\nmahdollisimman tarkan selon näkemistään, kuulemistaan ja kokemistaan.\nTäsmällisesti ja perinpohjaisesti olivat ensinnäkin tulleet talon\nasiat hoidetuiksi, vaikka oli niissäkin ollut vaikeutensa ja\nvastuksensa, kun olivat muukalaisia kaikki tukkukauppiaat -- eivät\nvain venäläisiä, joiden kanssa oli jo tottunut toimeen tulemaan,\nvaan myöskin saksalaisia, enimmäkseen juuri saksoja, mutta myös\nruotsalaisia.\n\nOlihan Juho monesti ihmetellyt jo sitä, että täällä pikkukaupungissa\nkauppa oli melkein kokonaan venäläisten käsissä, mutta että se\nViipurissakin oli yksinomaan muukalaisten hallussa, se vasta pani\npäätä punomaan. Eivätkö siis suomalaiset todellakaan suurempaan\nkaupankäyntiin kyenneet, kuten isäntä toisinaan humalapäissään\nilkkuen virnaili?\n\nVarmasti kykenivät, kunhan vain pääsivät yrittämään!\n\nMutta pääsy se tietysti kiikasti. Eikä suinkaan ainoastaan sen\nvuoksi, ettei suomalaisilla ollut perittyjä pääomia, vaan myöskin\nsiksi, ettei heillä ollut tiedollista ja taidollista pohjaa. Omat\nkorkeammat oppikoulunsa olivat kyllä ruotsalaisilla ja saksalaisilla\nja kaipa ruvettiin kohta puuhaamaan venäläisillekin, mutta\nsuomalaisille oli tuskin vielä toden perään osattu vaatiakaan.\n\nTiesihän Juho, että kolmisenkymmentä vuotta sitten oli yritetty\nsuomalaistenkin puolta pitää, mutta heikoiksi olivat jääneet\ntulokset. Pietari Hannikaisen \"Kanava\" oli aikoinaan innolla ajanut\nasiaa, ja jo ennen häntä oli Jaakko Juteini tehnyt herätystyötä,\njossa myöskin olivat olleet osallisina omalla työllään sivistyksensä\nhankkineet kauppa-apulaiset Adam Wilke, joka jälkisäädöksellään\noli tehnyt suomalaisen koulunpidon Viipurissa mahdolliseksi, Juho\nPynninen, joka oli perustanut ensimmäisen kansankirjaston, ja Robert\nMallenius, suomalaisuusasian esitaistelija.\n\nViimeksi mainittuja miehiä Juho pitikin suuressa kunniassa ja hautoi\nmielessään sellaisia salaisia ajatuksia, että kyllä hänkin vielä\nvuorostaan... Ellei muuta, niin ainakin siihen hän pyrki, että voi\ntehdä kotipitäjässään saman, minkä kuului eräs Anton Keldán tehneen,\nnimittäin perustaa kansakoulun.\n\nNyt olivat Viipurissa kertoneet, että kun kolme, neljä vuotta sitten\noli esitetty yläalkeiskoulun opetuskielen muuttamista suomeksi,\nniin ei ollut otettu asiaa kuuleviin korviin. Ja paljon muutakin\nolivat tarinoineet sellaista, mikä selvään osoitti, että vaikea oli\nkansanmiehen päästä eteenpäin omassa maassaan. Ja sekö vasta oli\njärkyttänyt Juhon mieltä.\n\n-- Pitääkö sitä sitten aivan väkipakolla...? kysyi hän itseltään.\n\nEikä hän siihen muuta vastausta keksinyt kuin että:\n\n-- Pitää.\n\nÄäneen hän tämän vastauksensa lausui, ja kun samassa \"Starssi\",\njoka ei enää ollut ensimmäinen apulainen, koska isäntä siksi oli\nkorottanut Juhon, sattui tulemaan puotikamariin, jonka pihalle\nantavan ikkunan edessä ääneenajattelija seisoi, niin hän kysyi:\n\n-- Mitä pitää?\n\nMutta ei Juho siitä säpsähtänyt, sillä hän oli jo oppinut\nsäilyttämään mielensä tasapainon kaikissa tilanteissa, vaan sanoi\naivan rauhallisesti:\n\n-- Pitää ajaa jauhot ja sokerit lotjasta kotiin, ettei ehdi sade\nruveta niitä kastelemaan.\n\nMutta itsekseen hän ajatteli, että saisi mennä tuokin ryssä omalle\nmaalleen, niinkuin saisi mennä isäntäkin, sillä, ryssähän oli aina\nryssä, vaikka voissa olisi paistettu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJuho oli siis jo oppinut pitämään mielensä tasapainossa ja suunsa\nkiinni.\n\nMutta oli hän oppinut vielä muutakin.\n\nEsimerkiksi välttämään Natalia Petrovnan lähentelyjä. Sen pääsiäisyön\njälkeen oli nimittäin emäntä koettanut parastaan pitkät ajat. Mutta\neipä ollut vain Juho mennyt ansaan.\n\nEi sillä, etteikö hän vieläkin toisinaan nähnyt emäntänsä sieviä\nkasvoja ja pehmeästi pyöristyviä jäseniä unissaan... Mutta järki\nsanoi valveilla ollen, että parempi on kaartaa kuin katua. Ja\nkarttanut hän oli. Niin selvästi ja silmiinpistävästi, että oli\nlopulta täytynyt uskoa Natalia Petrovnankin. Sillä aluksi Natalia\nPetrovna ei ollut uskonut välttämistä tarkoitukselliseksi. Oli\ntietysti arvellut, että arka se mies vain on, mutta saanee toki\nrohkeutta, kun näkee, että olen hänelle suosiollinen. Näin Juho\nkuvitteli emäntänsä ajatelleen. Sillä totta kai hänkin luuli olevansa\nvastustamaton. Eikä totta puhuen paljon puuttunut, että olikin...\nMutta, mutta...\n\nEi sillä raukalla muuten elämä hauskaa ollut.\n\nMies välitti vaimostaan viis. Ryyppäsi ja rälläsi entistä enemmän ja\noli harva se ilta kotoa poissa. Ei pysynyt millään, vaan kapakkaan\nkaikkosi taikka meni muihin iltaseuroihin.\n\nSen vuoksi oli tietysti yhä enemmän asioita jättänyt Juhon\nhoidettavaksi. Ja mikäpä siinä, hoitihan ne Juho. Mielellään\nhoitikin. Se kun oli ensimmäiselle apulaiselle niinkuin esimakua\ntulevaisuudesta ja samalla itsenäisen kaupanteon opetusta -- juuri\nsitä, jota hän oli havitellut taloon lupautuessaan.\n\nSaattoi jo tapahtua, että isäntä sanoi palkollisilleenkin, jos\njostakin asiasta tietoa kaipasivat, että parasta on kysyä sitä\nJuholta.\n\nEikä kulunut pitkiäkään aikoja, niin olivat jo kaikki Viipurin ostot\nsiirtyneet Juholle, ja alkoipa isäntä puhua siihenkin suuntaan, että\non vielä opetettava Juho Pietarissakin käymään, mutta puheeseen se\nsentään toistaiseksi vielä jäi.\n\nJa ihmehän olisikin ollut, ellei olisi jäänyt. Sillä kuinkapa olisi\nisäntä malttanut luopua niistä huvittelun tilaisuuksista, jotka\nPietari ilmeisesti hänelle tarjosi ja joita hän käytti hyväkseen\nniin perusteellisesti, että toisinaan jo kauppa-apulaiset kyselivät\ntoisiltaan, palanneeko enää ensinkään.\n\nMutta aina hän sentään palasi. Väsyneenä ja huonokuntoisena tuli.\nJa niin oli ärtyinen, ettei hänelle kukaan uskaltanut aluksi\nmitään virkkaa. Varmasti oli silloin vaikea Natalia Petrovnan olo.\nItkettynein silmin raukka tulikin ateriapöytään, jos tuli ensinkään.\nJa kertoivat piiat, jotka tietysti sellaisina aikoina pitivät\nkorvansa tavallistakin enemmän hörössä, että usein kuului yöllä\nparkua ja joskus avunhuutojakin -- mutta uskalsivatko he mennä apuun!\nKun sellaista tultiin Juholle kertomaan, niin käski hän tietysti\njuorukellojen pitää suunsa kiinni, mutta ajatteli itsekseen, että\nsyyttäköön itseään, kun moisen miehen on ottanut. Mutta kun hän\nkerran tuli maininneeksi asiasta \"Starssille\", niin tämä sanoa\ntokaisi, että tietysti lyö -- aa mitenkä muuten, kaikkihan toki omia\nakkojaan... onhan siihen miehellä oikeus.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nVuodet vierivät.\n\nEikä toinen toisestaan paljonkaan eronnut ei muussa kuin siinä, että\nyhä suuremmassa määrin jäi liikkeen hoito Juhon huoleksi.\n\nTeki sentään kauppias vielä itse ostomatkansa Pietariin -- pari\nkertaa vuodessa sinne tavaran hankintaan lähti, mutta paljon tuhlasi\nniillä matkoilla rahoja ja harkitsemattomasti ostot suoritti. Se\nharmitti Juhoa, joka tiesi, että paremmin olisi hän jo pystynyt nekin\nasiat hoitamaan eikä olisi matkoillaan talon kukkarosta niin suurta\nlovea lohkaissut. Mutta minkä sille teki? Omahan oli kauppiaan asia,\nniin että tietysti sai hoitaa, miten halutti.\n\nKaiveli se kuitenkin Juhon mieltä.\n\nJa kaivelivat sitä muutamat muutkin asiat.\n\nOli nimittäin Juho muutamana kauniina kevättalven sunnuntaina\ntutustunut erääseen kauniiseen neitoon, kaupunkilaiseen ja\nvarakkaaseen, joka oli miellyttänyt nuorta liikemiestä niin suuresti,\nettä hän vähitellen oli alkanut etsimällä etsiä seuraa.\n\nNaimi oli neidon nimi, ja hänen isänsä oli ruununvouti.\n\nHe kävelivät kuutamoiltoina yhdessä, tanssivat joissakin iltamissa,\nkunnes alkoivat tavata toisensa harva se päivä, milloin missäkin.\n\nJuho oli ollut selvästi huomaavinaan, että tyttö piti hänen\nseurastaan, eikä koettanutkaan salata omaa ihastustaan. Sillä tavoin\nhe sopivat hyvin toistensa pariin.\n\nSiitä Juho saikin päähänsä, että Naimin hän nai ja oman kaupan\nperustaa, sillä meneehän toki appi vävylleen takuuseen, joten pankki\nei voi luottoa kieltää... Ja pitkäksi aikaako hän, Juho, luottoa\ntarvitsee! Kyllä osaa panna asiat niin luistamaan, että valeen\nomilleen pääsee, ja silloin vain viheltelee ja poimii voittoja, kun\nei tarvitse rahasta mitään maksaa, kuten täytyy velkavarastojen\npitäjien.\n\nOli ihmeellistä, miten tällaiset tuumat saattoivat muuttaa niinkin\ntyynen ja tasaisen miehen kuin Juhon aivan toiseksi ihmiseksi, joka\nkokonaan unohti menneisyytensä, kuvitteli nykyisyyden loistavaksi\nja hahmotteli tulevaisuuden suorastaan huimaavaksi. Kaikki oli\nruusunväristä ja rusohohteista. Juho itse oli sellainen tekijä,\nettä kunniana piti mikä perhe tahansa moisen miehen kosintaa:\ntulevaisuuden mies, jolla jo olivat rikkaudet käden ulottuvilla ja\nmaine varmalla pohjalla!\n\nOlihan ruununvouti kerran tullut heitä vastaan, kun Juho oli\nollut Naimin kanssa kävelyllä, ja aivan suopeasti hymyillen oli\nvirkaherra tervehtinyt. Tietysti! Eihän ollut kaupungissa eikä\nlähimmässä ympäristössäkään nuorta miestä, joka kykeni kilpasille.\nJa ruununvoudin rouva kuului aatelisesta syntyperästään huolimatta\nolevan niin hiljainen ja hyvänluontoinen ihminen, että vain ajatteli\ntyttärensä parasta ja toivoi hänelle hyvää miestä, sellaista, joka\nkykeni turvaamaan yhtä hyvät oltavat kuin lapsuuden kodissa, sillä\nNaimi oli hänen ainoa lapsensa.\n\nAinoa mikä saattoi olla vähän epäilyttävää, oli se, ettei Juho\nosannut ruotsia, mutta tokkopa tuo sentään niin suuri puute oli edes\nruununvoutilaisten korvissa, etteivät muut ansiot sitä kyenneet\nkorvaamaan... ja kuka tiesi piankin alettiin suomea opettaa\nherrasväellekin...\n\nEi siinä Juholla muu ollut edessä kuin käynti tytön vanhempien\nluona. Sillä sen oli hän kirjoista lukenut ja tiesi muutenkin,\nettä vallasväenkin keskuudessa oli asia ensin sovittava morsiamen\nvanhempien kanssa ja sitten vasta sormus hankittava.\n\nNiin päätti hän siis, että ensi sunnuntaina menee.\n\nJa minkä Juho kerran päätti, niin se myös pysyi, sillä itsepäisyys\noli hänessä suuri.\n\nLauantai-iltana Naimin tavatessaan hän vain kautta rantain otti\nselville, olivatko vanhemmat tyttärelleen sulhasta tyrkytelleet\ntai tarjoilleet, ja saatuaan siihen kieltävän vastauksen hän oli\nvirkahtanut noin vain huolimattomasti, että vähänhän näillä main\nvalinnan varaa olikin. Mutta kun Naimi silloin oli alkanut puhua\nmuista asioista, niin ei ollut Juhokaan enää yrittänyt jatkaa. Vasta\nerottaessa hän oli sanoa laukaissut:\n\n-- Huomenna minä tulen teille. Lienevät ruununvouti ja rouva\nkotosalla kirkkoajan jälkeen?\n\nSilloin Naimi oli säikähtänyt ja hätäpäissään kysynyt:\n\n-- Mitä ihmettä? Onko kauppias Sarkasinilla jotakin asiaa?\n\nMutta Juho oli vastannut ylpeästi, etteihän hän muiden asioilla\nsunnuntaisin kulje, vaan omiaan silloin toimittaa.\n\n-- Mitä, mitä, mitä ihmettä... ei suinkaan vain...\n\n-- Mitä sitten?\n\n-- Ei, ei, ei... sehän on mahdotonta... Ja silloin se oli Juhon\nsuusta päässyt:\n\n-- Minä tulen pyytämään ruununvoudilta ja hänen rouvaltaan heidän\ntytärtään.\n\nNaimi oli puhjennut huutamaan:\n\n-- Se olisi sulaa hulluutta... ei ikinä sitä saa tapahtua.\n\nMutta Juho oli pitänyt huutoa vain neidon kainouden ilmaisuna ja\nvastannut, että sehän se vasta viisautta olikin.\n\n-- Hulluutta se on, sanon minä ja kiellän kaikki sellaiset\nyrityksetkin.\n\nJa samalla hän oli kääntynyt ja lähtenyt juoksemaan minkä jalat\nkantoivat.\n\nVähän oli Juho sitä ensin ihmetellyt, mutta sitten oli taas\ntuumaillut, etteihän se mitenkään muuta voinut olla kuin\nneitseellistä arkuutta, ja niine arveluineen oli puotikamariinsa\npujahtanut.\n\nSunnuntai valkeni kirkkaana ja paisteisena, ja Juho piti aurinkoa\nhyvänä enteenä. Hänen mielensä oli melkein kevyt, eikä hän\nensinkään tuntenut pelkoa edessä olevan asian vuoksi, tuskin oli\njännittynytkään -- sellaiseen varmuuteen oli jo itsensä kasvattanut.\n\nTavallista suuremmalla huolella hän kuitenkin ajoi partansa, suki\nhiuksensa ja harjasi pyhävaatteensa.\n\nJa sen verran hän odotti kirkonajan päätyttyä, että hyvin ehtisivät\nhänen laskujensa mukaan herrasväet syödä, ennenkuin kosija lähti\nkävelemään ruununvoudin taloa kohti.\n\nPiika siellä tuli ovea avaamaan, kun tulija nykäisi ovenpielen kellon\nkilisemään. Ja Juho kysyi asiallisesti, oliko ruununvouti kotona.\n\n-- Kotona on, kamarissaan istuu... tuon oven takana.\n\nJa Hilma -- Juho tiesi, että hänen nimensä oli Hilma, kun tyttö usein\nkävi puodissa ostoksilla -- osoitti olkansa ylitse oikealle.\n\nJuho koputti ovelle. (Joutavaltahan se koputtaminen tuntui, kun jo\noli kelloa kilisyttänyt ja tiesi herran olevan huoneessa, mutta\nkauppias oli kerran sanonut, ettei herrasväissä koskaan koputtamatta\novea saanut aukaista.) Käskevä ääni huusi: \"Sisään.\" Ja silloin\nJuho hiukan hätkähti. Mutta häkeltymistä ei kestänyt silmänräpäystä\nkauempaa. Seuraavassa tuokiossa hän jo aukaisi oven ja astui\nkynnyksen ylitse.\n\nRuununvouti istui pöytänsä takana ja kohotti päätään papereista:\n\n-- Kuka sieltä...\n\nSamassa hän kuitenkin tunsi tulijan ja sanoi:\n\n-- Vai niin, Sarkasinin puotimieskö se onkin? Kysymyksen muoto ei\noikein miellyttänyt Juhoa, jonka mielestä isännän nimen mainitseminen\ntässä yhteydessä oli hänen oman persoonansa väheksymistä, mutta\ntyytymättömyyttään millään tavalla ilmaisematta hän vastasi vain:\n\n-- Niin, minähän tässä...\n\n-- Entä mitä \"minä\" sitten niinkuin tahtoo?\n\n-- Olisi vähän asiaa...\n\n-- Mutta, hyvä mies, nythän on sunnuntai ja asioita varten ovat\narkipäivät.\n\nNyt olisi tietysti ollut Juholla vielä tilaisuus peräytyä, ja\nsekunnin ajan hän jo sitä ajattelikin, kun ei ruununvouti edes\nkättelemään noussut eikä istumaan kehoittanut, mutta sehän olisi\npelkuruutta -- ja ratkesiko sitä paitsi asia sillä tavoin! Niinpä hän\nvirkahtikin:\n\n-- Tämä minun asiani ei ole virallista laatua, vaan yksityistä.\n\n-- Mikähän se sellainen voi olla? kysyi ruununvouti.\n\nMutta ei Juho tullut ajatelleeksikaan, että sanoissa olisi ollut\npilkallisuuden tai armollisen alentuvaisuuden vivahdusta. Hetkisen\nhän kuitenkin mietti, ennenkuin laukaisi:\n\n-- Tahdon puhua herra ruununvoudin kanssa. Onhan nimittäin tapana,\nettä vanhempien suostumusta pyydetään...\n\nTaas hän jäi hetkiseksi miettimään, uutta taukoa käyttikin\nruununvouti sanoakseen:\n\n-- Nyt minun täytyy sanoa, etten ensinkään ymmärrä...\n\nJa silloin Juho taas sai sanat suuhunsa ja lausui yhtä varmasti kuin\njos olisi seisonut todistajana oikeudessa tai ollut rovastin edessä\nlukukinkereillä:\n\n-- Pyydän suostumustanne siihen, että saan tyttärenne... vaimokseni.\n\nRuununvouti ei hetken aikaan saanut hengitystään kulkemaan, tuijotti\nvain pullistuvin silmin Juhoon sillä tavalla, ettei tämä tiennyt,\npitikö herra häntä mielipuolena vaiko murhaajana tai ehkä molempina.\n\nEi Juho kuitenkaan vielä siitäkään säikähtänyt, vaan tuijotti yhtä\ntuimasti takaisin, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: Katsohan vain,\ntotta minä tarkoitan!\n\nVihdoin ruununvouti sai siemauksen ilmaa keuhkoihinsa, sen verran,\nettä saattoi kysyä:\n\n-- Oletteko menettänyt järkenne vai oletteko humalassa keskellä\nsunnuntaipäivää?\n\n-- En kumpaakaan, yritti Juho vastata.\n\nMutta samassa ruununvouti alkoikin jo syytää sanoja suustaan\nsellaisella voimalla, että niitä tuli aivan kuin rakeita rajuilmalla:\n\n-- Ja mokoma jauhoryssän puotirotta uskaltaa tulla selvin päin ja\nkeskellä kirkasta sunnuntaipäivää pyytämään minun tytärtäni aivan\nkuin vertaistaan! Se on niin ennenkuulumatonta, etten tiedä, mitä\nsanoa. Mikä hän luulee olevansa? Ihanko muka säätyläinen? Maanmoukka!\nRenki! Tiskiläinen! Laarin lakaisija!\n\nRuununvouti sähisi ja puhisi. Ja sitten hän äkkiä nousi seisomaan\npöytänsä takana, ojentaikse joko näyttääkseen mahtavammalta tai\nsaadakseen ilmaa keuhkoihinsa, joista se alinomaan uhkasi loppua, ja\nhuusi käheällä äänellä:\n\n-- Ja nyt hän korjaa luunsa, senkin narri, ja vähän äkkiä!\n\nJuho ei aluksi oikein tajunnut, mitä tämä merkitsi. Ettäkö hän,\ntuleva pohatta ja ainakin kolmen ruununvoudin arvoinen mies, voi\nsaada osakseen tällaisen kohtelun, kun tuli tekemään kunniallista\ntarjousta? Mutta kun hänelle sitten huudettiin \"ulos\", niin hän\ntajusi. Ei kuitenkaan suin päin lähtenyt, vaan seisoi toki raivoavan\nruununvoudin edessä vielä sen hetken, että ehti päätellä: \"Tuon\nsaa vielä katkerasti katua ja omat sanansa syödä!\" Mutta sitten\nhän pyörähti kantapäillään ja meni taakseen katsomatta ja mitään\nsanomatta.\n\nVasta kun Juho tuli kadulle kirkkaaseen auringonpaisteeseen, selvisi\nhänelle häväistyksen merkitys täydellisesti. Tietysti ruununvouti\nrientäisi nyt ilkkumaan häntä, ja kaikki kaupungin juorukellot\nalkaisivat kalkattaa. Entäpä ostajat puodissa -- katsoisivat\nhäntä kuin mitäkin kummaa ja nauraa hihittäisivät toisilleen ja\napulaisille, että tuoko se sai vasikannahat ruununvoudilta, kun luuli\nolevansa herrastytön arvoinen sankarisulhanen!\n\nKostaisihan Juho ja näyttäisi sekä ruununvoudille että muille,\nmikä hän oli miehiään ja että kyllä vaikka kuvernöörin tyttärelle\nkelpaavan elatuksen vielä ansaitsisi. Mutta eihän sitä ihan tähän\nhätään saanut tehdyksi. Aikaa siihen vaadittiin. Ja sillä välin\nkoiranleuoilla oli tilaisuus virnistellä.\n\nNiin kävi asia kunnialle, että Juho päätti heti ensi töikseen lähteä\nkoko kaupungista niin pian kuin vain irti pääsi.\n\n-- Onhan lääniä muuallakin, sanoi hän puoliääneen itsekseen.\n\nJa sitä sanoessaan hän ajatteli kotipitäjäänsä ja sitä asiaa, jota\noli viime viikolla eräs hänen kotikyläläisensä sanonut puodissa\nkäydessään. Oli nimittäin tuonut terveiset kotoa ja sitten virkkanut:\n\"Kas, kun et tule kauppiaaksi sinne kotipuoleen -- johan sielläkin on\nvähitellen vaurastuttu ja oikean elämän alkuun päästy.\"\n\nMiten olisikaan, jos sinne perustaisi maakaupan, oikein kunnollisen,\nja laajentaisi sitä sen mukaan kuin kannattaisi?\n\nOli Juho aina silloin tällöin näiden vuosien varsilla kotipitäjässä\npistäytynytkin ja sen verran oli ympärilleen tähyillyt, että oli\nhuomannut sielläkin elettävän köyhyyden korjautumista seurannutta\nnousuaikaa, niitä seitsemää lihavaa vuotta, jotka taivaan viisaan\nharkinnan mukaan olivat laihoja seuranneet.\n\nSen verran oli Juholla jo säästöjäkin, että niillä jotenkuten pääsi\nalkuun, ainakin vaatimattomaan. Eikähän sen alun siellä maalla\ntarvinnutkaan suurellista olla. Parempikin, että oli vain pieni\nkauppa, jotta uskalsivat kaikki tulla ostajiksi.\n\nNäin mietiskeli ja tuumani Juho kiivain askelin katuja\nkierrellessään. Ja sitä tehdessään kypsyi hänen päätöksensä varmaksi\nvakaumukseksi, jota eivät enää Sarkasininkaan ylipuhuttelut voisi\nhorjuttaa, sillä hän arvasi, ettei kauppias aivan mielisuosiolla\nensimmäistä apulaistaan laskisi menemään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaiveli, kaiveli häpeä Juhoa.\n\nToisena tuokiona syttyi hänen mielensä silmittömään vihaan, korvissa\nhumisi, ja aivoihin iski hehkuva halu päästä käsiksi häpäisijään,\npieksää hänet, ruhjoa nyrkeillään ja näyttää kouraantuntuvasti,\nketä oli loukannut. Mutta tuollainen mielihalu oli kuitenkin vain\nsilmänräpäyksellinen salama. Sillä äkkipikaisuutensahan Juho jo oli\noppinut järjellään hillitsemään, ja nytkin järki sanoi hänelle, että\nvähäinenpä oli ilo ruumiillisesta kurituksesta, hyöty aivan olematon.\nEi, toisella tavalla oli kostettava ja häpeä pois pyyhittävä!\n\nMutta toisena tuokiona taas hän rupesi syyttelemään itseään, ja se\noli paljon tuskallisempaa kuin ruununvoudin vihaaminen. Ehkäpä olikin\noikeassa herra sanoessaan häntä narriksi? Suuria oli kuvitellut\nitsestään, sillä mikä olikaan hän, savupirtin poika, joka ei\nedes koulua ollut käynyt, vaan vielä siihen aikaan, kun Naimi jo\ntavaamisen oli jättänyt ja luki puhtaasti vaikkapa postillaakin,\njuoksenteli kotikylän karjaa paimenessa.\n\nIllalla hän kiemurteli vuoteessaan saamatta unta silmiinsä. Koetti\nkääriytyä huppuun, ettei kattoon tarvinnut tuijottaa, mutta ei\nsiitä apua ollut. Kaiveli, kaiveli vain mieltä. Jo hän muutamaan\notteeseen tuli ajatelleeksi sitäkin, että ehkäpä ei ollut edes\ntäysijärkinenkään, kun noin oli antautunut narriksi ruununvoudin\nsilmissä ja koko kaupungin silmätikuksi, sillä sehän hän tietenkin\nnyt oli. Ei, ei hän jäisi tänne enää pilkattavaksi hinnalla millään!\nHuomenna jo sanoisi kauppiaalle, että katsokoon itselleen toisen\napulaisen. Ja jos joskus tähän häpeän pesään vielä palaisi, niin ei\ntulisi kömpien eikä kävellen, vaan komeasti ja omana herranaan, joka\nei olisi köyhä eikä kipeä. Näkisipä silloin Naimikin!\n\nNiin, Naimi. Mikähän osa hänellä tähän häväistykseen mahtoikaan olla?\nEhkä ei ollukaan mikään, ehkä nytkin valvoi yksikseen ja itki isänsä\nylpeyttä ja maailman kovuutta?\n\nEikö mitä! Olihan eilisiltana kieltänyt tulemasta ja sanonut Juhon\naikeita sulaksi hulluudeksi. Ei toki sillä tavalla olisi puhunut, jos\ntoista mieltä olisi ollut. Samassa koplassa oli tytär isänsä kanssa.\nOli tietysti vain ajankulukseen Juhon kanssa leikkinyt... niinkuin\nkissa leikkii hiiren kanssa... Mutta saipa nähdä, saipa nähdä\nNaimikin -- kyllä valkeni vielä päivä, jona kunnianaan olisi pitänyt\nJuhon kotiin emännäksi pääsemistä. Mutta eipä päässyt. Sillä silloin\nsiellä jo oli toinen tai ei sinne ensinkään emäntää huolittukaan...\nKyllä sentään huolittiin, sillä ikäväksi kävisi elämä yksinäiselle\nmiehelle, ja tarvitsihan sitä paitsi kauppiaan koti haltijattaren.\n\nMutta ei Juho enää herraskaisesta morsiamesta välittäisi. Ei\nikinä! Hän oli maalainen, talonpoikaisrotua, ja samaa rotua piti\nolla elämänkumppanikin. Niinhän hän oli ennenkin ajatellut. Ja\nniin ajatteli hän nytkin. Eikä se ollut ihmiselle häpeäksi, että\noli talonpoikaista juurta, päinvastoin kunniaksi se oli. Ja sitä\npaitsi: talonpoikainen ihminen saattoi kyllä nousta herrassäätyyn\nkuolemattoman sielunsa kärsimättä siitä vahinkoa, mutta\nherraskaisesta ei koskaan voinut tulla kunnollista talonpoikaa -- jos\ntuli talonpoika, niin pilalle meni.\n\nSillä tavoin Juho ikäänkuin syventyi itseensä, olemuksensa hetteihin\nja uumeniin. Ja hän vaistosi, että vähitellen alkoi taas hänen\nelämänkäsityksensä, joka oli ollut eksymäisillään harhateille,\npäästä oikeille ja alkuperäisille raiteilleen. Hänen oli oltava\nedelleenkin maalaispoika, varovainen ja pikemminkin epäluuloinen kuin\nherkkäuskoinen, oli oltava mies, joka tiesi suoriutuvansa eteenpäin\nmaailmassa, eikä koskaan enää antautunut haihattelemaan ja kuuseen\nkurkottamaan.\n\nJa hänen niin pitkälle ajatuksissaan päästyään ilmestyi sielun\nsilmien eteen tuttu lapsuusnäkymä: valtamaantie, jota pitkin\nparisniekat ajoivat ja pojan ajatukset seurasivat pyöränjälkiä\nsuureen maailmaan.\n\nSitä ilmestystä hän piti sallimuksen merkkinä ja osviittana: hän oli\ntaas löytänyt oikean tien. Ja sitä tietä oli nyt kuljettava.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Miksi lähdet? kysyi Sarkasin, kun Juho oli sanonut, että nyt hän\nsitten lähtee pois talosta.\n\nSiihen kysymykseen oli vähän vaikea vastata niin, että Sarkasin olisi\nasian ymmärtänyt, eikä Juho sitä yrittänytkään, virkahtihan vain:\n\n-- Kotiin kaipaavat... jotta täytyy muuttaa...\n\n-- Mene joksikin aikaa, mutta älä muuta. Saat palkkaa, vaikka olisit\npuolikin vuotta.\n\n-- Ei se käy. Tahtovat, että aukaisen siellä kaupan.\n\n-- Vai maakauppiaaksi! Tiedätkö, mies, ettei siitä paksua leipää\nlähde? Huolia itsellesi vain kasaat, mutta et rikkautta.\n\nJa pitkälti kauppias perusteli mielipidettään ja todisteli, että\nnythän vasta Juho elämänsä tyhmyyden oli tekemäisillään.\n\nMutta kun ei sellainenkaan todistelu tehonnut, huomautti kauppias,\nettä kaupungissahan Juholla oli hyvä nimi ja maine, niin että ajan\nmittaan voi kohota korkealle ja päästä ties miksi.\n\n-- Katsohan, tiedän minä senkin, että ruununvouti on ajanut sinut\nulos talostaan, kun yritit hänen tytärtään kosia...\n\nSarkasin piti pienen tauon, jonka aikana Juho, joka oli lentänyt\ntulipunaiseksi, ehti ajatella: Jo se on siis kulkupuheena kaupungilla.\n\n-- Mutta ei juttu koidu sinulle vahingoksi, vaan hänelle, sillä\nkaikki ihmiset nauravat hänen kopeuttaan, mutta kunnioittavat sinua,\njoka rehellisesti menit hänen puheilleen.\n\nLohduttihan se vähän Juhoa, mutta ei se mitenkään hänen päätöstään\nvoinut horjuttaa. Sillä nyt olivat sen päätöksen juuret paljon\nsyvemmässä maaperässä ja lujemmassa kamarassa kuin loukatun ylpeyden\npintakuoressa.\n\nKun Sarkasin huomasi, ettei mistään apua ollut, herkesi hän\ntunteelliseksi ja syleili Juhoa kiitokseksi, yrittipä vielä\nvenäläiseen tapaan poskille suudella, mutta sen Juho sai torjutuksi.\n\nMutta Natalia Petrovna, jolle uutinen päivällispöydässä kerrottiin,\nsanoi kylmän ivallisesti:\n\n-- Vai on jo paisunut niin suureksi, ettei enää meille mahdu.\n\nKauppias siihen kivahti jotakin vihaista vaimolleen, mutta Juho vain\nhymähteli hiljaa, sillä hän tiesi, että loukattu ylpeys oli Natalia\nPetrovnankin sanojen takana.\n\nTämä tapahtui yhdeksännellä vuodella sen jälkeen, kun Juho oli\nkaupunkiin tullut.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nKun Juho palasi kotipitäjäänsä, ei ollut vielä maa paljaana, mutta\nrannan pajuissa oli jo valkeita kissoja.\n\nHän ei enää asettunut asumaan siihen savupirttiin, jossa elämänsä\nensimmäisen päivänvalon oli nähnyt, vaan vuokrasi Siirlahden\nmajatalon pienestä sivurakennuksesta kamarin ja rupesi siihen kodiksi.\n\nSillä majatalon maalta hän oli keksinyt hirsiseinäisen vanhan riihen,\njota ei enää puimiseen tarvittu, ja aprikoinut, että siitä sai vähin\nkustannuksin kauppapuodin. Riihi oli aivan maantien varrella, ja kun\nse oli isännälle viraton, niin luovuttihan hän sen toki kaupaksi.\n\nSattuikin Juho saamaan avukseen miehen, jolla peukalo ei ollut\nkeskellä kämmentä ja joka siksi osasi vähin kaikkia ammatteja, ja\nniin alettiin kahden miehen voimalla puhkoa tiiviisiin seiniin\nikkunoita ja muurata kiukaan paikalle savutorvellista lämmitysuunia.\nOli tietysti oviaukkoakin kohennettava, ettei tarvinnut ostajien\nkyyristyä kynnyksen ylitse astuessaan, ja parret oli poistettava ja\ntilalle tehtävä seinille hyllyt ja seinänvierustoille laarit jauhoja\nja ryynejä varten, joita ei hiirien pelosta uskaltanut säkeissä\nsäilyttää. Riihen kupeella olevasta viistokattoisesta kylkiäisestä\nkorjattiin ruumenien rippeet ja tehtiin puupermanto, niin että\nsaatiin varastovaja puodin viereen.\n\nSiihen viikot hupenivatkin niin, että ehtivät puhjeta kukat tuomiin,\nennenkuin päästiin tavaroita paikoilleen sijoittamaan.\n\nTavaralähetyksiä oli alkanut jo tulla aikoja ennen puodin\nvalmistumista, sillä heti, kun riihestä oli isännän kanssa sovittu,\noli kauppias käynyt Viipurissa varastoa itselleen tilaamassa. Eihän\nJuho tietysti suuria ollut uskaltanut hankkia -- paljon enemmän oli\ntukkukauppiaissa tyrkytetty ja paljon suurempaa luottoa luvattu kuin\nmitä rohkeni ottaa --, mutta tuli sitä sentään tavaraa niin paljon,\nettä pieni puoti varastovajoineen ahdinkoon täyttyi.\n\nEnnen pihlajanmarjain punoittamista ehti sitten tapahtua vielä\npaljon...\n\nMajatalon Marista oli niinä vuosina, jotka Juho oli kaupungissa\npalvellut, kehkeytynyt sorea impi. Ja heti majataloon asetuttuaan\nnuori kauppias olikin ihastellut hänen puhtoista vaaleuttaan\nja punaposkista terveyttään. Ei ollut häneltä myöskään jäänyt\nhuomaamatta neitosen askelen joustavuus eikä työnteon riuskeus.\nJa niin hän oli tullut jo aivan ensimmäisinä päivinä verranneeksi\nmaalaistyttöä kaupunkilaisneitoseen, siihen, jonka vuoksi hän tänne\nsyntymäsijoilleen oli palannut. Eihän vantterampivartisessa majatalon\nMarissa kylläkään ollut sitä sulavaa siroutta, joka oli viehättänyt\nkauppa-apulaista ruununvoudin neitosessa, ei myöskään samaa hipiän\nhienoa kuulakkuutta, joka miehen siellä kaupungissa oli hurmannut,\nmutta sen sijaan Marissa oli toisia avuja, joita herrasneidiltä\npuuttui: oli tervettä raikkautta, oli välitöntä herttaisuutta ja\nsydämen vilpittömyyttä. Ja sieväthän olivat kasvotkin, sirkeät\nsiniset silmät ja huulet punaiset kuin puolukat.\n\nJa sitten tuli kesä.\n\nNuori veri, kesäöitten kaipuu, lyhyt matka tyttöjen aittaan...\n\nEikähän täällä maalla mutkallisia menoja kysytty eikä kaivattu. Kun\noli heleimmillään suvi ja öitten valkoinen hämärä herkimmillään, niin\ntoistui ensimmäisen nuoruuden kesäsatu haaveineen ja havahtumisineen\nseinänraoissa kiiltävään päivännousunkultaan. Ja kun samaa satua oli\nkerrattu muutamia kertoja, lähtivät kahden nuoren ihmisen ajatukset\nkuljettamaan unelmia eteenpäin, ja -- miten olikaan! -- niin ne jo\ntapasivat toisensa yhteiseksi viitoittunutta elämäntietä aukomasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSinä lauantaina, jona Juho asteli tuttua tietä kirkonkylän pappilaan,\ntunsi hän mielessään suurta tyydytystä. Elämä alkoi nyt ratketa\noikeaan suuntaan, sellaisille laduille, jotka hän tunsi likeisiksi\nluonnolleen ja syntyperälleen. \"Varmaankin tulee Marista hyvä\nvaimo, kodin emäntä ja oikea äiti minun lapsilleni... Eihän se\nkaupunkilainen herrastyttö koskaan olisikaan voinut ajatella minun\najatuksiani samalla tavalla kuin minä niitä ajattelen... Eikä se\ntänne maalle olisi suostunut tulemaan millään eikä milloinkaan, ja\ntäältä kuitenkin on meikäläisen alettava elämänsä...\"\n\nNiin oli hyvä mieli, että laulatti, vaikkei laulaa osannutkaan.\n\nNyt hän tuli notkelmaan. Siinä tuntui alamaan viileä henkäisy. Piti\nvetää ilmaa sieraimiinsa. Se lemusi väkevälle -- tuliko tuoksu\nsuopursulle?\n\nTaas tie nousi harjun loivaa mäkeä. Miten olisi poiketa tuolle\ntienkupeen kummulle? Mieli teki. Sillä Juho tiesi, että sieltä näki\nmuutaman niistä kirkasvetisistä järvistä ja lammista, joita tällä\nmaanäärellä joka paikassa sinerti kallioiden, kumpujen ja harjujen\nvälissä ja joita vuolaat virrat ja pienet purot yhdistelivät sinisenä\nverkkona jakamaan ja raidoittamaan viljelysaukeiden vihreyttä ja\nmetsämaisemien tummuutta.\n\nEi hän sentään malttanut poiketa tieltä, vaan jatkoi matkaansa,\nvaikka ei taas kiirettäkään huolinut pitää. Asteli vain aivan kuin\nolisi ilman matkanmäärää huvikseen talsinut. Mikä siinä, kun oli\nlauantai ja rovasti kuitenkin oli kotona pappilassaan!\n\n-- Johan se on toista kymmentä vuotta ollut täällä rovastina\nRöönlunti, Juho tuumi itsekseen aivan ääneen, kun ei ollut kohdalla\nkuulijoita. -- Niin, niin... alun toistakymmentä, koska on jo kulunut\nkahdettatoista ajastaikaa siitä, kun minut ripille laski. Silloin se\nRöönlunti kyllä vielä oli uusi virassaan...\n\nNyt näkyi jo kirkko: tapuli kohosi taivasta kohti.\n\nJa Juho tunsi, miten veri nousi poskipäihin, kun hän tuli\najatelleeksi, että sieltä saarnatuolista mies sitten huomenna\npudotetaan --: \"jokohan tuo ihan kauppiaana kuuluttaa?\"\n\n-- No, kuuluttipa minä kuulutti... sanoi hän taas ääneen.\n\nSillä tietysti oli mentävä huomenna kirkkoon omin korvin kuulemaan.\n\nMielellään sinne meni -- muka jo senkin vuoksi, että oli uutta\nnähtävää. Sillä nyt oli paikoillaan alttaritaulu, johon takavuosina\nvaroja oli koottu ja jota ei vielä ollut olemassa, kun Juho viimeksi\nkotiseurakuntansa temppelissä kävi.\n\n-- Jeesus siunaa lapsia... Minkähänlaiseksi siinä lienee tapaus\nkuvattu?\n\nVarmasti kauniiksi, koska taulu kuului olevan hovimaalaajan tekemä,\najatteli Juho vastaukseksi omaan kysymykseensä, kääntyessään\nmaantieltä pappilan pihamaalle johtavalle kujalle.\n\nKuukautta myöhemmin rovasti vihki Juhon ja Maria Matintyttären\nkristilliseen avioliittoon.\n\nLeikattiin silloin vuosi 1878, ja Juho oli kuusikolmatta vuotias,\nMari huhtikuussa täyttänyt kaksikymmentä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHe tyytyivät siihen yhteen kamariinsa.\n\nMitäpä he sen useammalla: päivät kuluivat kuitenkin molemmilta\nkaupassa, ja talon tuvassa Mari pistäysi heidän ruokansa keittämässä,\nmilloin ei vain puodin uunissa lämmittämään tyytynyt. Sillä puodissa\nhe arkisin söivätkin.\n\nPerin oli vaatimaton tämä kauppapuoti, mutta hyvin siinä vain\nkauppa ensimmäisestä päivästä alkaen kävi. Osasi näet uusi kauppias\nkohdella ostajia heidän mielikseen, vieläpä aivan kuin asettua heidän\nasemaansa eikä vain pysytellä omassaan, ja yhtä tuttavallinen oli\nkauppiaan nuorikko, joka tietysti tunsikin asiakkaitten olot vielä\nparemmin kuin vuosikausia kaupungissa viipynyt miehensä. Ja niin\narvelivat pitäjäläiset, että kun ei kauppa sen kummempi ollut kuin\nvanha riihi, niin ei tarvinnut kauppiaan hintojaankaan kummempina\npitää, vaan saattoi myydä parempia tavaroita kuin toiset kauppiaat,\nmutta yhtä halvoilla hinnoilla. Sellaista puhuttiin. Ja voihan siinä\nhyvinkin perää olla. Sillä osasipa Juho jo tavaransa ostaakin ja\npienet olivat hänellä kustannukset eikä nylkemisen himoa alunkaan.\n\nMutta sen hän kyllä katsoi, ettei yksinomaan omilleen päässyt, vaan\nmyöskin kohtuullisen voiton sai.\n\nKun Juho ja Mari ensimmäisen vuosineljänneksen päättyessä tarkastivat\nvarastonsa ja tekivät laskelman kaupankäynnin tuloksista ja\nliikkeensä asemasta, niin totesivat he, että jos samaa menoa edelleen\njatkui, ei heidän kannattanut laskea käsistään niitä vieläkin\nsuurempia ansiomahdollisuuksia, joita laajennettu liike tarjosi.\nHe olivat siitä asiasta -- kuten kaikista muistakin -- aivan\nyksimielisiä, vaikka molemmat olivatkin varovaisia ja todellisuuden\nkamaralla pysyviä kaikissa laskelmissaan ja suunnitelmissaan.\n\nTavaraa täytyi siis hankkia lisää pikemmin ja enemmän kuin Juho oli\nuskaltanut olettaa riihen kylkiäistä varastovajaksi sisustaessaan. Ja\nsaihan sitä tavaraa, sai kirjoittamalla, mutta piti sentään välillä\nitsekin pistäytyä Viipuriin ostomatkoille, että tiesi, mitä maksoi\nja niistä edullisimmin osti. Kun Juho oli näillä matkoilla, oli Mari\nyksin kaupassa, mutta hän hoiteli jo asioita aivan yhtä varmasti kuin\naikaisemmin askareitaan majatalon taloudessa.\n\nAamusta iltaan siinä kyllä sai ahertaa, mutta sitä varten kai ihminen\nolikin nuori, että jaksoi työtä tehdä, ja kun nuorena teki, niin\nkaipa sitten vanhana sai huoahtaa... Tyytyväinen oli Mari oloonsa,\nei osannut muuta toivoa kuin että samaa menoa vain jatkuisi. Kas,\noli kaupankäynnissä aina jännitystä sen verran, ettei ihminen\nvälinpitämättömäksi herennyt, ja vaihtelua tarjosi puodissa oleminen,\nkun ihmisiä, vaikkapa vain tuttujakin, tuli ja meni ja jokaisella oli\nerilaiset puheet ja omat tarinansa.\n\nOli tosin jännitystä muussakin elämässä: tähyilihän maanviljelijä\ntaivasta ja tarkasteli mullan voimaa, oli peloissaan hallaöinä ja\nlevoton liian pitkien poutien takia, kantoi huolta elukoistaan ja\nomaisuudestaan... mutta se oli sittenkin toisenlaista jännitystä,\nikäänkuin enemmän sallimuksesta riippuvaa, ainakin ihmisen omista\naloitteista riippumattomampaa kuin kauppiaan jännitys, joka kohdistui\nvälittömämmin oman harkinnan ja omien otteiden tuloksiin. Marikin\nvaistosi tämän sähköisyyden päivä päivältä ottavan hänen olemuksensa\nyhä täydellisemmin valtoihinsa. Saattoi tapahtua, että hän keskellä\nyötäkin hätkähti äkkiä valveille sellaiseen säikähdykseen, että\nnyt olikin tullut tehdyksi vikapisto jauhon ostossa: oli muka\nostettu juuri hinnan ollessa korkeimmillaan, ja tavara olikin äkkiä\nhalventunut... ja pahinta oli, että oli tullut ostetuksi varastoa\npitkäksi aikaa...\n\nKerran Mari oli säikähdystään unissaan niin pahasti parahtanut, että\noli siihen parkaisuun Juhokin herännyt ja hädissään kysynyt, mikä\noli hätänä. Mutta kun oli saanut kuulla asian, niin tyytyväisenä oli\nitsekseen todennut, että eipä kauppiaalle sopivampaa elämänkumppania\nmaailmasta olisi löytynyt. Ja tavallistakin hellemmäksi oli syleily\nmiehen puolelta silloin muodostunut.\n\nJuholla oli herkkä mieli ja helposti hehkuttuva tunne-elämä siitä\nhuolimatta, että hän osasi pitää päänsä kylmänä ja mielensä\ntasapainossa laskelmia ja kaupallisia suunnitelmia tehdessään.\nJoskus se Maria melkein oudoksutti, sillä hänestä tuntui siltä,\nettä hänen miehensä olemukseen mahtui kaksi eri ihmistä. Niin tuiki\ntoisenlainen oli se kylmästi harkitseva kauppamies, joka nopeasti\nja erehtymättä laski voittonsa ja tappionsa mahdollisuudet, kuin\nse miltei lapsellisesti heltyvä aikaihminen, jonka silmiin kihosi\nliikutuksen kyynel ja syttyi innostuksen tuli varsin vähäisistäkin\nvirikkeistä. Siitä Mari kyllä piti, että niin oli, vaikkei itse\nollutkaan yhtä hereä tunneläikähtelyiltään. Jos hän milloin heltyi,\nniin pakotti toki itsensä aina hillitsemään mielialojensa ailahtelut,\nkoska häpesi niiden ilmituloa omalta kohdaltaan. Ihmetteli Mari sitä\ntoisinaan itsekin, että häpesi itsessään sellaista, jota toisessa\nihaili, eikä osannut sitä selittää. Olisihan oikeastaan hänelle, joka\nvasta hiljan oli aikaihmisten kirjoihin otettu, tuollainen heltyminen\nollut luonnollisempaa kuin Juholle, joka oli mies ja iältään\npaljon varttuneempi. Mutta niin vain oli, että Juho kävi hänelle\nrakkaammaksi juuri sen takia, että hän huomasi miehessään sellaista,\nmitä hän itsessään ei hinnalla millään olisi suostunut antamaan ilmi.\n\nOnnellinen oli siis Marin ja Juhon yhteisen polun alkutaival.\nMenestyksen kruunaama työ tuotti tyydytystä, ja rakkaus antoi juuri\nsen, mitä molemmat olivat siltä odottaneet -- ei enempää, mutta ei\nmyöskään vähempää.\n\nJa viikot vierivät ja kasvoivat kuukausiksi.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nOli Juho kaiken aikaa seuraillut olojen kehitystä kaupungissakin\nja ennen kaikkea siinä kauppatalossa, josta hän tänne kotipitäjään\noli lähtenyt omaksi isännäkseen ruvetakseen. Ja sellaista olivat\nviestit kertoneet, että Juho oli voinut päätellä asiain kehittyvän\nsiihen suuntaan, että sinne oli ennen pitkää hyvä tilaisuus lähteä\nkauppamiestaitoaan koettamaan vaikkapa sellaisenkin miehen kuin\nhänen...\n\nEi hän aluksi ollut puhunut siitä mitään Marillekaan, vaan aivan\nyksikseen hautoillut ja punniskellut asiaa. Mutta kun viime Viipurin\nmatkalla aivan odottamatta se tukkukauppias, jolta Juho suurimmat\nostoksensa teki ja joka tiedettiin suopeaksi suomalaistakin\nyritteliäisyyttä kohtaan, oli kysyä paukahuttanut, että kannattiko\ntosiaankin ripeän kauppiaan aherrella ahtaissa maaoloissa, kun\nlähikaupungissakin oli työmaata ja tilaisuutta, koska sikäläisiä\nliikkeitä ei hoidettu kyllin pontevasti, ja kun Juho oli tullut\ntunnustaneeksi, että onhan hän ehkä sellaista mahdollisuutta joskus\najatellut, niin jo täytyi toki puhua asia Marinkin kanssa. Ensin Mari\nsäikähti:\n\n-- Ettäkö muka me yrittäisimme oikein kaupunkikaupalla! Eihän toki.\nKaupunki on vaarallinen sille, joka ei ole siellä syntynyt, se on\nsäälimätön ja kylmä...\n\n-- No, kenen luulet muuallakaan toisen ihmisen osaa säälivän, jos\nniin että säälin tarpeeseen joutuu? oli Juho kysynyt.\n\n-- Enhän minä sitäkään tarkoita, mutta minusta tuntuu, ettei meiltä\nriitä ymmärrystä niin suuriin asioihin kuin siellä eteen tulee... Ja\nsitten...\n\n-- Mitä sitten?\n\n-- Niin, minä pelkään, ettei minusta ole kaupunkilaiseksi.\n\n-- Älä joutavia! Eihän tässä ole kysymys mistään sellaisesta\nkaupungista kuin Pietari tai edes Viipurikaan, vaan pienestä\npahasesta, joka ei ole vähääkään sen kummempi kuin mikä vähän\nsuurempi kirkonkylä tahansa. Pitäisihän sinun se tietää -- vai onko\ntuo sen kummemmalta tuntunut, kun olet siellä käynyt?\n\n-- Eihän se kävijästä, mutta enhän tiedä, minkälaiselta se olijasta\ntuntuu...\n\n-- No, sen taas tiedän minä.\n\nNiin siitä puhuttiin. Ja täytyihän Marin myöntää, ettei täällä maalla\nkoskaan kaupasta niin suurta voisi tulla, että se kaupunkilaiskaupan\nveroiseksi pääsisi kasvamaan.\n\n-- Mutta pitääkö meidän kauppamme välttämättä kasvaa? Hyvinhän me\ntulemme toimeen nykyiselläkin.\n\n-- Tietysti täytyy kehittyä. Paikallaan pysyminen ei ole elämää --\netehen on elävän mieli.\n\nMutta ei Marin pelko niin väleen häipynyt. Monet kerrat oli Juhon\nuudelleen otettava asia puheeksi, ennenkuin hänen vaimonsa taipui\nuskomaan muuton mahdollisuutta muuksi kuin toteutumattomaksi\nhaaveeksi.\n\nMutta Juhon mielessä haave kiteytyi suunnitelmaksi, jonka\ntoteuttamista heti oli käytävä valmistelemaan.\n\nJa sitä mukaa kuin Juho asiaa valmisteli, täytyi Marinkin totuttautua\nsellaiseen ajatukseen, ettei koko hänen elämänsä kuluisikaan näillä\nsamoilla kotitanhuvilla.\n\nPuolen vuoden aika oli Juholle riittänyt selvästi osoittamaan, että\n\"nappikauppaa\" hänen riihipuodissaan oli eteenkinpäin tehtävä,\njos paikoilleen jäi. Tosin sekin kauppa kannatti hyvin, mutta\nsuurempaa siitä ei koskaan voinut tulla. Juho oli hyvin tyytyväinen\ntilinpäätökseensä, vähän omalaatuiseen ja aivan omintakeiseen, mutta\nehdottomasti tarkkaan ja luotettavaan, sillä se osoitti alkupääoman\nkasvun sangen huomattavaksi. Ja hän päättelikin, että nyt oli\nriittävää alkupääomaa kaupunkilaisenkin kaupan pystyyn saamiseksi.\n\nSiitä kaupasta ei enää tulisikaan \"nappikauppaa\", vaan sellainen,\nettei tarvinnut lähiseutujen maakauppiaitten tehdä ostomatkoja\nmuualle kuin hänen kauppaansa, sillä sieltä piti saataman kaikkea,\nmitä he ja heidän ostajansa tarvitsivat. Aivan sellainen kauppa,\njoksi hän olisi kehittänyt Sarkasinin kaupan, jos isäntä olisi\nuskonut hänen hoidettavakseen kaikki asiat eikä itse sotkeutunut\nmihinkään! Mutta hyvä oli, että sotkeutui eikä antanut Juhon\nliikoja rehkiä, sillä jos olisi antanut, niin ei olisi yhtä hyviä\nmahdollisuuksia kilpailuun kuin nyt oli. Paljonhan laski Juho\nsiihenkin, että ostajat tulivat mieluummin suomalaisen kuin vieraiden\nkauppiaiden luokse. Senhän hän tiesi omasta kokemuksestaan, kun oli\naina tuntunut vastenmieliseltä kääntyä vieraitten puoleen Viipurissa.\nJa sitä paitsi alkoi juuri nyt viritä uusi ja entistä voimakkaampi\nkansallinen herätystuuli Karjalankin kulmilla.\n\nYhtä nopeasti, kuin hän viime vuonna oli tehnyt päätöksensä paluusta\nkotipitäjään, teki Juho nyt päätöksen paluusta takaisin kaupunkiin.\n\nVain vuoden oli Siirlahden kauppa auki ollut, kun se jo suljettiin\n\"kauppiaan poismuuton takia paikkakunnalta\". Varasto oli silloin\nmyyty melkein loppuun, ja mikä tähteeksi oli jäänyt, otettiin mukaan\nkaupunkiin uuden kauppavaraston siemeneksi, sillä sellainen usko oli\nkauppiaalla ja etenkin hänen nuorella vaimollaan, että se siemen oli\nhyväkasvuista.\n\nKyynel herahti Marilta silmäkulmaan ja jäi hetkeksi ripsiin\nriippumaan, kun hän kamarin oven lähtöpäivänä sulki. Mutta kuivuihan\nse väleen, kun mies vakuutti, että nyt se vasta heille elämä alkaa,\nja isäkin lohdutteli, että sopiihan sitten tulla takaisin, kun on\naikansa maailmalla ollut ja niin paljon varallisuutta koonnut, että\nvoi oman talon kotipitäjästä ostaa.\n\n-- Oikein puhuttu! Juho siihen sanoi.\n\nJa heikosti hymyillen Mari silloin kysyi, että mikähän talo se sitten\nostettaneenkaan.\n\n-- Emme me muuta osta kuin pitäjän suurimman hovin, mutta sen me\nkyllä vielä ostammekin!\n\nSilloin Mari puhkesi vapauttavaan nauruun, ja nauroivathan siinä\nkaikki muutkin. Mutta Juho ajatteli itsekseen, että on tässä\nmatoisessa maailmassa suurempiakin ihmeitä tapahtunut, vaikka\nkuuluukin olevan kartanossa neljän manttaalin maat ja tilukset\njakautuvan kolmen kylän osalle: paitsi omaa kylää, vielä Putorin ja\nKivipellon kyliin...\n\n       *       *       *       *       *\n\nNeljää päivää ennen Juhannusta se kaupunginkauppa sitten avattiin.\n\nJa sama hyvä onni, joka oli ollut Juholla hänen ensimmäisessä omassa\nkaupassaan, seurasi häntä toiseenkin.\n\nTietysti oli vähän alkuvaikeuksia, ennenkuin kaikki lähti liukkaasti\nluistamaan, mutta kun sitten luistamaan lähti, niin kyllä luistikin.\nSillä niin kävi kuin Juho oli laskenut, että oman kansan mies\nvoitti sellaistenkin luottamuksen, jotka ennen olivat olleet\nvieraiden asiakkaita. Liike laajeni nopeasti. Ja sen mukana laajeni\nkotitalouskin, sillä kauppa-apulaiset olivat perheen jäseniä samalla\ntavalla kuin oli ollut aikoinaan Juhokin vieraissa palvellessaan.\nEi joutanutkaan sen vuoksi Mari enää usein olemaan kaupassa, mutta\nliikkeen kehitystä hän silti seurasi yhtä suurella jännityksellä kuin\noli seurannut silloin, kun vielä tiskin takana miehensä toverina oli\nhäärinyt.\n\nAlkoivat pian katsoa Juhoa karsaasti toiset kauppiaat, etenkin\nvenäläiset, joilta asiakkaat vähenivät sitä mukaa kuin suomalaisen\nkauppiaan liike kasvoi. Mutta välittikö Juho siitä! Hän ymmärsi\nkyllä katkeruuden, mutta hän ymmärsi myös sen, ettei suomalaisuus\nkoskaan pääsisi juurtumaan, ellei vieraitten kansallisuuksien kanssa\nlähdettäisi kilpasille kaupankin alalla, sillä taloudellista pohjaa\nkaipasi sivistyksellisenkin rakennuksen perustus.\n\nJuho seurasi elävällä mielenkiinnolla kansallisuusaatteen kasvua\nja kytki siihen omankin elämäntehtävänsä. Olivat Juho ja Mari\njo siellä maalla sanomalehdestä lukeneet Helsingin suomalaisen\nalkeisopiston talon vihkiäisistä ja molempien mieliin oli syöpynyt\nikäänkuin tunnussanaksi Z. J. Cleven lause: \"Suomen kansassa on\nhuomattavana pyrkimys kohoamaan.\" Tämän pyrkimyksen he tulkitsivat\nsellaiseksi, että se vaati jokaista ihmistä kykynsä ja keinojensa\nmukaan ponnistamaan omalla sarallaan eteenpäin. Ken sen teki, hän\nteki luovaa työtä myös aatteen eteen. Näin käsitti Juho asian ja\ntällaisessa näkökulmassa sai hänen elämäntyönsä kantavuuden, joka\nsekä kannusti että velvoitti. Ennen kaikkea se sai tarkoituksen ja\nitsekkäitten etujen yläpuolelle kohoavan päämäärän.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli taas pihlaja kukassaan.\n\nJa heleän kesäpäivän illansuussa vietettiin kansanjuhlaa vanhan\nlinnan liepeillä.\n\nJuhlan ohjelma oli loppumaisillaan, ja aurinko alkoi painua\nvanhan linnan tornin katveeseen. Silloin nousi puhujalavalle\nyht'äkkiä nuorekas, solakka mies. Hän alkoi puhua ja sai heti\nkuulijat mukaansa. Hän kuvasi esi-isien taisteluja tässä Karjalan\nrajakolkassa, kertoi linnan merkityksestä rajavartiopaikkana\nkohtalokkaina aikoina ja vetosi sitten nykypolven velvollisuuksiin.\nEi ollut ääni mahtavasti soiva, pikemminkin vain hennosti helkähtävä,\nmutta sanoissa oli sisäistä paloa ja tunteen hehkua, joka vakuutti ja\nsytytti, ja sitä paitsi puhuja oli osannut valita sopivimman hetken\nesiintymiselleen yllättämällä juhlakansan juuri sen vastaanotto\nvireen ollessa herkimmillään.\n\nJuho oli kuunnellut puhetta miltei henkeään pidättäen, sillä\njo ensimmäiset sanat olivat hänet valloittaneet, ja hän jäi\nseisomaan paikalleen vielä tuokioksi senkin jälkeen, kun puhuja\nsuosionosoitusten kaikuessa oli poistunut lavalta. Juho oli\nkuulemiensa lauseiden ja äänenpainojen lumoissa ja havahtui vasta,\nkun kuuli ympärillään kuiskaillen kysyttävän: \"Kuka hän oli?\"\nJoku siihen vastasi: \"Runoilija Erkko.\" Sen kuultuaan Juho lähti\netsimään puhujaa puristaakseen hänen kättään kiitokseksi. Joku\njuhlatoimikunnan jäsen, jolla oli sinivalkoinen nauhasolmuke takkinsa\nrinnuksessa, esitti hänet runoilijalle. Ja samalla siinä sovittiin\nyhteisistä illanistujaisista vieraan kanssa.\n\nSiitä tuli Juholle unohtumaton ilta.\n\nRunoilija puhui pöytäseuralle intoutuneesti suomalaisuuden\nasiasta. Hän käytti sangen jyrkkiä sanoja ruotsalaisuudesta ja\nvalhekansallisuudesta ja piti luonnollisena, että ruvettiin vaatimaan\nsuomenkielistä virkamiehistöä, sillä eihän muunkielinen voinut\npalvella kansan oikeuksia. Kansan kieli oli oleva kaikkien kieli.\nMutta muutos oli aikaansaatavissa vain kansallisella sivistystyöllä.\nKansa itse tunsi jo syvästi sivistyksen tarpeen. Sille oli siis\nojennettava auttava käsi. Suomalaisen sivistyneistön kautta oli\npäästävä siihen yksikielisyyteen, joka oli tulevaisuuden päämäärä,\nniin, vieläpä todellisen edistymisen ehto.\n\nJoku seurasta huomautti, että ylen jyrkät mielipiteet helposti\nleimattiin puoluekiihkon sanelemiksi ja voivat herättää niinkin pahaa\nverta, että asialle siitä saattoi koitua vahinkoa.\n\n-- Oikea asia ei koskaan ole liian jyrkkä, sanoi siihen runoilija.\n-- Ja rehellisen suomalaisen on joka tilassa uskallettava paljastaa\nluottamuksella rintansa ja ilmaista vakaumuksensa.\n\n-- Mutta entäpä jos ärsyttämällä vain yllyttää vastustajan entistä\nhäikäilemättömämmiksi...? yritti epäilijä vielä inttää vastaan.\n\nSilloin runoilija löi nyrkkinsä pöytään ja sanoi painokkaasti:\n\n-- Kolmea mies ei milloinkaan saa sietää: kun häväistään totuutta,\nkunniaa tai kansallisuutta. Ne ovat henkeäkin kalliimmat.\n\nSen illan jälkeen Juho tunsi kuuluvansa entistä kiinteämmin\nsuomalaisuuden taistelurintamaan. Ja runoilijaan hänet siitä lähtien\nyhdistivät kunnioittavan ystävyyden siteet. Vaikkei ikäeroa ollutkaan\nkuin kolme vuotta, tuntui Juhosta, että tämä hänen uusi ystävänsä oli\nmelkein kuin viisas vanhus, ehdotonta arvonantoa herättävä mies, joka\nnäki asiat selvemmin ja ymmärsi ne paremmin kuin muut. Se johtui kai\nosaltaan siitäkin, että runoilija oli myös opettaja ja koulunjohtaja.\n\nOli samoissa illanistujaisissa mukana toinenkin mies, jonka kanssa\nJuho teki lähempää tuttavuutta ja jonka sanoille hän mielellään\nkallisti korvansa: nuori kauppias Kurkijoelta, joka oli muutamassa\nvuodessa kehittänyt isältään perimänsä maakaupan Itä-Suomen\nsuurimmaksi. Hän oli runoilijan läheinen ystävä, jonka luona tämä\noli edellisen kesän asunutkin. Tulisieluinen aatteen mies oli\ntämä kurkijokelainen kauppias, valistunut ja valpas. Juho häntä\nitsekseen suorastaan ihaili. Ja tulipa hänen kanssaan illan kuluessa\ntarinoiduksi kaupankin asioista ja yhteisesti pahoitelluksi sitä\nvalitettavaa seikkaa, että tukkukauppa kokonaan oli vieraitten\nkäsissä, ruotsalaistuneiden saksalaisten ja venäläisten.\n\n-- Ennen pitkää siihen kyllä saadaan muutos, sanoi kurkijokelainen.\n-- Kas, eihän kädenkäänteessä voida kiepsauttaa satojen vuosien\nperintöjä merkityksettömiksi, heillä kun on pääomat ja vakiintuneet\nsuhteet.\n\n-- Eikä yhden polven työ tietenkään riitä luomaan tänne meidän\nsuomalaiselle puolellemme uusia pääomia, ovat tarvinneet siellä\ntoisellakin puolella monien sukupolvien työn, Juho siihen virkahti.\n\n-- Ei se niin varmaa ole, väitti vastaan toinen. -- Meissä on voima\nnuorempaa ja veri väkevämpää. Ja sitä paitsi on aina edullisempaa\nolla ryntääjänä kuin puolustajana... ainakin tällaisessa sodassa...\nJahka tässä oikea ajankohta koittaa, niin eiköhän vain jo meidän\npäivinämme päästä taistelutantereelle!\n\nNiin illanistujaisissa haasteltiin.\n\nJa rohkeilta tuntuivat ajatukset, joita siellä esille tuotiin, Juho\ntuumi yömyöhällä kotiin palatessaan ja kertoessaan Marille, jonka\nsitä varten herätti sikeästi unesta, illan tapahtumista ja tarinoista.\n\n-- Joko te nyt aiotte ruveta peräti koko maailmaa valloittamaan?\nkysäisi Mari ja pudisteli unista päätään, jota kuulemat huimasivat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli miten oli -- tuon kesäjuhlan muisto teki Juhon entistä\nrohkeammaksi kaupallisissakin aloitteissa. Monesti Maria peloitti,\nja varoituksia sai mies vaimoltaan. Mutta Juho vakuutti, ettei hätää\nmitään, sillä rohkeahan rokan syö, mutta pelkurilta se jää syömättä.\n\n-- Ja entäpä jos ei aina onnistaisikaan, kaksihan meitä vain on ja\nkahdelle on kyllä aina sijaa valmiissa maailmassa!\n\n-- Mutta miten käy sen hovin oston kotipitäjästä? ilkahti silloin\nMari.\n\n-- Se kyllä vielä ostetaan ja sitä ostoa ajatellenhan juuri täytyy\njotakin uskaltaa.\n\nMutta sitten Juho kävi vakavaksi katsannoltaan ja virkkoi:\n\n-- Eipä sillä hovin ostolla taida kiirettä olla, kun ei ole edes\nperillistä, jolle sen jälkeensä jättäisi.\n\nJuho suri sitä, ettei heille suotu lasta. Ja suri sitä Marikin,\nvaikka umpimielisempänä ei suruaan edes miehelleen näyttänyt.\n\nEräänä päivänä, kun Juho tuli asioiltaan pankista, sattui häntä\nvastaan kadulla ruununvoudin tytär, joka kuului menneen naimisiin\njonkun ruotsalaisen maisterin kanssa ja asuvan Helsingissä, jossa\nmaisterilla oli opettajanvirka. Oli tietysti nyt tullut vanhempiaan\ntervehtimään, koska häntä ei ollut ennen näillä main näkynyt.\n\nJuho tunsi vastaantulijan jo niin etäältä, että hyvin olisi\nennättänyt poikkikadulle kääntyä. Mutta ajatteli, etteipä uhallakaan\nkäänny, vaan vastaan menee ja suoraan kasvoihin katsoo, sillä eihän\nhänellä häpeämistä ole.\n\nVastaantulija asteli hitaasti ja väsähtäneesti, pää alaspäin\npainuneena, aivan kuin olisi ollut raskas suru kannettavana. Ja\nJuho ajattelikin itsekseen, että jokohan onni on särkymässä...\nMutta kun allapäin astelija tuli lähemmäksi, havaitsi Juho syyn\naskelen verkkaisuuteen. Varsi oli käynyt muodottomaksi: hän oli\nraskaana. Vasta kohdalle ehtiessään tulija nosti päätään, tunsi Juhon\nja tervehti, mutta kiirehti samalla askeleitaan, jotta nopeasti\nohitse pääsisi. Juho ehti kuitenkin panna merkille, että harmaiksi\nkalvenneille poskille nousi heleä puna.\n\nJuho sai piston sydämeensä. Ei muusta kuin siitä, että oli huomannut\nhänen odottavan lasta. Hänellekin siis oli suotu se, jota ei heille\nannettu. Ja se jäi pitkäksi aikaa kaivelemaan Juhon mieltä.\n\n\n\n\nX.\n\n\nJuho ja Mari olivat käymässä Viipurissa.\n\nEntistä useammin nyt olikin sinne asiaa Juholla, joka samalla kuin\nhän sai hoidetuksi liikeasiansa myös ikäänkuin vahvisteli sen\naatteensa vakaumuksellisuutta, minkä oli elämäntyönsä johtotähdeksi\nitselleen omistanut.\n\nSamana vuonna, jona Juho aukaisi kauppansa siellä Laatokan liepeen\npikkukaupungissa, oli maakunnan pääkaupungissa ryhdyttykin suureen\nyritykseen: oli perustettu ja pantu käyntiin suomalainen oppikoulu.\nTämä aloite oli tietysti antanut kansalliselle mielelle uutta\nvirikettä, ja sen jatkuvasti vireillä pitämiseksi oli perustettu\n\"suomalainen seura\", joka määräajoin kokoontui Belvederen\nravintolaan. Ohjelmaan kuului esitelmiä, keskusteluja ja taiteellisia\nesityksiä. Emännät pitivät vuoron perään huolta tarjoilusta, paikka\nkun oli yksinomaan kesäravintola, ja yhdessäolo muodostui vapaaksi ja\nkodikkaaksi.\n\nSattui nyt niin onnellisesti, että Juho ja Mari joutuivat Viipuriin\nparahiksi ennättääkseen seuran ohjelmalliseen illanviettoon.\nOli iltamassa muitakin kaupungissa vierailevia maaseutulaisia,\nkuten esimerkiksi runoilija Erkon kurkijokelainen ystävä, ja\nhänen seuraansa Juho vaimoineen heti lyöttäytyi. Kurkijokelainen\noli matkalla Helsinkiin, sillä hänet oli valittu valtiopäiville\ntalonpoikaissäädyn jäseneksi. Tämä lisäsi tietysti Juhon häntä\nkohtaan tuntemaa arvonantoa, joka kyllä jo ennestäänkin oli\nsangen suuri. Mari, joka hiukan empien oli lähtenyt matkalle\nja aivan arastellen tullut tilaisuuteen, mieltyi ensi hetkestä\nkolmeneljättävuotiaaseen valtiopäivämieheen, joka välittömällä\nseurustelullaan osasi aivan alkuunsa hälventää hänen ujoutensa.\nTuli kurkijokelainen siinä muun tarinan lomassa kertoneeksi vähän\nomistakin vaiheistaan -- ei kehuen eikä keikaillen, vaan pikemminkin\nhienokseltaan itsestään leikkiä laskien -- ja Mari kuunteli\nhänen juttuaan viehättyneenä. Pojasta oli tahdottu lukumiestä,\nkun vanhemmat olivat, hänen omien sanojensa mukaan, erehtyneet\npitämään tavallista karjalaista vilkasluontoisuutta tavattomana\npään terävyytenä, ja niin hänet oli lähetetty aluksi Wilkkeen\nkouluun ja sitten maan ainoaan suomalaiseen lyseoon Jyväskylään.\nMutta malttoiko hänenlaisensa miehenalku istua paikoillaan kirjan\nääressä ja osasiko karjalainen tulla toimeen ajan mittaan kaukana\nkotiseudultaan! Muutaman vaivalloisen vuoden opintietä taivallettuaan\nhän päättikin yrittää toisille taipalille, erosi lyseosta ja antoi\nkohtalon houkutella itsensä sotilasuralle. Mutta eipä karjalainen\nvilkkaus sotilaalliseenkaan kaavaan taipunut, vaikka kyllä taivuttaa\nkoetettiin, ja niin mies kiitti onneaan, kun pääsi eroon Suomen\nkaartista ja sai palata kotipuoleen. Siellä hän meni isänsä\nliikkeeseen, jota nyt jo kuusi vuotta oli omin ohjin hoitanut.\n\"Eikähän siinä muuta valittamista ole kuin että vähän käy ajan\nmittaan yksitoikkoiseksi, mutta kai sitä sentään kymmenen vuotta\njaksaa kestää.\"\n\n-- Entä sitten, kun on vuosikymmen täyttynyt? Mari kysyi.\n\nJa siihen kurkijokelainen naurahtaen vastasi:\n\n-- No, sitten pitää taas keksiä jotakin uutta, ettei pääse\nvanhenemaan ennen aikojaan.\n\nJuholle hän taas kertoi valtiopäiväkuulumisia:\n\n-- Onhan siellä tehty useampia anomuksia suomalaisten oppikoulujen\nperustamisesta, ja talonpoikaissäädyssä niillä kyllä on kannatusta,\nmutta on vastustus kuitenkin vielä sangen suuri, niin että tiesi\nmiten siinä käy. Toinen on sitten tärkeä asia erittäinkin meille\nkarjalaisille: lahjoitusmaiden lunastusmaksujen huojentaminen, josta\nmyös olen anomuksen allekirjoittanut.\n\nIllan esitelmöitsijänä oli nuori maisteri Werner Söderhjelm,\nviipurilainen synnyltään ja jo tunnustetun etevyytensä takia\ntulevaisuuden miehen maineessa, vaikkei vielä ollut viittäkolmatta\ntäyttänyt. Esitelmän aiheena oli kuvanveistotaide yleensä ja\nerityisesti Takasen Ariadne. Olipa puheena oleva taideteos kuulijain\nnähtävänäkin -- sen oli nimittäin omistaja, konsuli Wolff,\nluovuttanut tilaisuuteen tuotavaksi, ja sen hohtavan valkoiseen\nmarmoriin hakattu ylevä kauneus herätti läsnäolijoissa, joille nuoren\ntiedemiehen valaiseva ja sytyttävän innoittunut esittely kirkasti\ntämän kauneuden arvot, yleistä ja suurta ihastusta.\n\nJuholle esitelmä ja sen havainnollistajana oleva taideteos aukaisivat\nportit valtakuntaan, jonka rajoille hän ei aiemmin ollut osannut\npyrkiäkään. Missäpä hän olisi joutunut kosketuksiin taiteen kanssa!\nMutta kun hän nyt joutui, tunsi ja vaistosi hän, että tästä\nsykähdyttävästä kosketuksesta muodostui elämys, jolla oli oleva\nvaikutusta ja kenties merkitystäkin hänen elämälleen. Olihan hän\nmonesti elämänsä varrella nähnyt kauneutta ympärillään, mutta ei\nollut osannut ottaa siitä irti muuta kuin pintakuoren. Nyt olivat\nhänen silmänsä auenneet -- niin hän ainakin kuvitteli -- ja hän\npäätti opetella tavaamaan kauneuden suurta kirjaa. Hänen herkkä\nmielensä oli saanut uuden virikkeen läikähtelyilleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAret kotosalla olivat tietysti arkia, pitkiä ja työläitä päiviä sekä\nJuholle kauppamiehenä että Marille kauppatalon emäntänä.\n\nMutta Juhon kantamusta kevensi hänen aatteellisuutensa hetteistä\npulppuava vilvas vesi, jonka solinan hän saattoi kuulla keskellä\njokapäiväisimpiäkin toimia ja jota hän arkiaskartensa väliaikoina\nnautti melkein samalla ahneudella kuin janoinen erämaankulkija\nkeitaan kosteutta.\n\nEi valittanut taakkaansa emäntäkään. Sillä myöskin hänellä oli\nunelmansa. Ne eivät ehkä hiponeet aivan yhtä korkeita pilvilinnoja\nkuin Juhon ajatukset, mutta tuulentuvissa viihtyi Marikin. Hän\nunelmoi sellaista tulevaisuutta, että sai palata takaisin maalle,\nsamalle kamaralle, jolla oli kävelemään totutettu ja josta oli\nopetettu maan siunaus korjaamaan. Siellä oli rauha ja hiljaisuus,\ntähdet paloivat suurina ja hanget hohtivat puhtaina, keväällä\nkylvettiin ja syksyllä korjattiin, ja elämä kulki vakiintunutta\nlatuaan... Ja siellä vasta oli tilaisuus ajatella ja lukea ja oppia\nkirjoista ja elämästä...\n\nOlihan Juho luvannut sinä päivänä, jona sieltä tänne lähdettiin,\nettä kyllä palataan, ja lupailihan vieläkin, kun jonakin heidän\nhellyytensä hetkenä Mari toisinaan siitä muistutteli. Mutta ei\nvielä, ei vielä... Ei ollut muka tarpeeksi varallisuutta koossa.\nNiinkuin siihen nyt miljoonia tarvittaisiin! Sillä leikillään\ntoki Juho silloin hovista oli puhunut... eihän kukaan tavallinen\ntalonpoikaisihminen tosissaan sellaisia asioita ajatellut. Vaikka\nkukapa sentään tiesi niin tarkalleen, mitä vilkasajatuksisen miehen\npäässä milloinkin liikkui! Oli se kurkijokelainenkin välähytellyt\nsellaisia päähänpistoja, ettei niille tuntunut mikään olevan\nmahdotonta. Ja annahan olla: eikö sattunut sellaistakin, että yksin\nMarinkin haaveet joskus hetkeksi hairahtuivat hovin haltiattaren\npoluille, mutta eivät ne sentään koskaan niillä pitempään viipyneet\n-- ihan kuin itseään pelästyen kaikkosivat vaatimattomampaan taloon,\nkun äkkäsivät, mihin olivat eksyneet.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nVuodet kuluivat.\n\nKun neljäs täyttyi, valittiin Juho valtuustoon, mikä merkitsi,\nettä hänet tunnustettiin yhteiskunnan pylvääksi ja kaupungin\npomoksi. Sellaisena hänen osalleen tuli monia luottamustoimia:\nrahatoimikamarin jäsenyys, puheenjohto kauppaseurassa, jäsenyys\nkansakoulun ja iltakoulun johtokunnassa ja tiesi missä kaikissa,\nuskottiinpa hänelle yksin palokunnankin päällikkyys.\n\nTietysti nämä monet puuhat veivät Juhon ajasta kaiken, mikä\nkauppa-asiain hoidosta liikeni, toisinaan näpistelivät vielä viimeksi\nmainittuakin. Alinomaa oli kokouksia, ja ellei ollut varsinaisia\nvirallisia, niin piti kokoontua neuvottelemaan yksityisesti yleisistä\nasioista, etteivät ne valmistelemattomina joutuneet ratkaistaviksi.\nJa kun asiallisten syiden perusteella oli yhteen tultu, niin\njatkettiin niiden verukkeella usein yhdessäoloa varsinaisten asiain\njo selvittyäkin.\n\nYksin Mari istui enimmät iltansa käsitöineen tai kirjoineen, joita\nJuho ei enää usein joutanut lukemaan -- hyvä, kun sai sanomalehden\nkunnolleen luetuksi! -- yksin hän istui, ja yhä polttavammaksi kävi\nikävä maalle. Sitä polttavammaksi, kuta selvemmin hän alkoi ymmärtää\nliike-elämän ja kaupunkilaisolojen vetäneen Juhon jo niin kokonaan\npyörteisiinsä, ettei hän niistä enää koskaan voisi vapautua. Ja\nmonena yönä, kun Juho viipyi myöhään ja Mari valvoi vuoteessaan,\nkostuttivat kuumat kyynelet hänen pieluksensa pellavaisen päällyksen.\n\nJa vuodet vierivät...\n\nOlihan heidän varallisuutensa jo sellainen, että pääomaa olisi ollut\nriittävästi verrattain suurenkin tilan ostoon, sen Mari tiesi, sillä\nedelleenkin Juho uskoi hänelle kaikki asiat, voitot ja tappiot\nvaikka pieniksihän ne tappiot olivat yleensä jääneet, mutta voitot\nsen sijaan kasvaneet niin suuriksi, ettei kumpikaan alkutaipaleella\nsellaisia ollut osannut ajatella.\n\nJa osoittihan menestys selvästi, että kauppamieheksi Juho oli\nsyntynyt. Niin että kai olisikin väärin koettaa saada häntä\nsiltä uralta kääntymään toiselle. Sitä asiaa Mari ajatteli hyvin\nusein, ja aina kun hän ikävissään kaipasi toisenlaisia oloja ja\ntoisenlaista elämää, tuli aivan kuin uutena Mooseksen lain käskynä\nhänen mieleensä: Ei sinun pidä pakottaa miestäsi luopumaan siitä\nkutsumuksesta, mikä hänelle annettu on.\n\nJa ne käskysanat kirvoittivat taas kyynelet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJuho seurasi omien asioittensa kehityksen ohella myöskin\nkurkijokelaisen ystävänsä otteita ja edesottamuksia. Hänestä oli\ntullut Juholle eräänlainen esikuva tai ainakin esimerkki. Ei niin,\nettä Juho olisi pyrkinyt häntä matkimaan, mutta siten, että sai\nhänestä ikäänkuin varmuutta ja tukea.\n\nSiksipä Juholle toikin paljon miettimistä ja uusien suunnitelmien\naiheita uutinen, joka kertoi kurkijokelaisen päättäneen lopettaa\nsuuren maakauppansa siirtääkseen koko liiketoimintansa toisille\naloille: laivanvarustukseen ja puutavarakauppaan.\n\nJuho tiesi, että Kurkijoen maakauppa oli tuonut kokoon sangen suuren\npääoman. Siksi täytyi sen lopettajan laskea voivansa kartuttaa\npääomaa vielä nopeammin ja tehokkaammin uudeksi toimialakseen\nvalitsemallaan kaupankäynnillä.\n\nOlikinhan tietysti puutavara-ala tuottoisa ja löi luonnollisesti\nvesiteiden varsilla laivanvarustuskin leiville. Mutta tukkukaupan\ntehoon eivät kumpainenkaan päässeet kehittymään, ellei ollut\npanna likoon miljoonapääomia sahoihin ja metsiin ja sellaisiin\naluksiin, jotka kykenivät meriäkin kyntämään. Siksi häämötti Juhon\ntulevaisuuden taivaalla edelleenkin suurimpana ja kirkkaimpana\nsellainen tähti, joka johti suureen tukkukauppaan. Kunpa vain olisi\ntarpeeksi pääomaa, niin ei hän empisi hetkeäkään, vaan matkustaisi jo\nhuomenna Viipuriin ja perustaisi sinne suomalaisen suurliikkeen, joka\nmöisi tavaroitaan koko Karjalaan, Savoon, Keski-Suomeen ja miksei\nPohjanmaalle asti. Se pitäisi nyt perustaa, kun suomalaisuus juuri\neli väkevää nousua ja taistelu alkoi kaikilla rintamilla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäitä ajatuksia hautoi Juho samana vuonna, jona Castrén teki\nsuomalaisuuden taistelussa huomattavan kielianomuksensa, minkä\ntietysti myöskin kurkijokelainen valtiopäivämies allekirjoitti.\n\nKun Mari kuuli kerrottavan kurkijokelaisen lopettavan maakauppansa,\nkysyi hän mieheltään:\n\n-- Joko tuli pitäneeksi sitä kymmenen vuotta?\n\n-- Miksi sitä kysyt? Juho ihmetteli. Silloin Mari kertoi, mitä kerran\nsuomalaisen seuran iltamassa Viipurissa oli tullut kurkijokelaisen\nkanssa tarinoiduksi. Ja kun Juho muisteli vuosilukuja, niin kymmenen\nvuottahan siitä tulikin.\n\n-- Käyköhän niin, että vuosikymmen riittää sinullekin tämän kaupan\npitoajaksi? aprikoi Mari.\n\nJuho katsoi ulos ikkunasta aivan kuin olisi tulevaisuuteen\ntuijotellut, kun vastasi:\n\n-- Hyvin riittää, ellei siinä jo ole liikaakin... Sitä vastaustahan\nMari kyllä odotti, mutta siitä huolimatta se vavahdutti sydänalaa.\nSillä se oli ikäänkuin sinetti muuttokirjaan, joka merkitsi taas\noutoa ja entistä levottomampaa elämää. Eikä hän malttanut olla\nkysymättä:\n\n-- Kenenkähän eteen sinäkin kulutat itseäsi ja suret ja pyrit, kun ei\nole meillä... lapsiakaan?\n\nHän hätkähti itsekin sanojaan ja viimeisen edellä tulikin tauko,\nmutta sanoahan piti sentään sekin, kun jo niin pitkälle lause oli\npäässyt suusta livahtamaan. Lapsettomuus oli heille molemmille arka\nasia. Mari tunsi sen sillä tavalla, että oli uskovinaan juuri sen\nasian ajavan miehensä kuumeiseen toimintaan ja hakemaan unohdusta\nkodin ulkopuolelta, ja kantoikin jonkinlaista syyllisyydentuntoa\nmielessään, vaikka järki sanoikin, etteihän hän sille mitään voinut.\n\nMutta Juho kääntyi verkalleen ikkunasta vaimoaan kohti ja sanoi\näänellä, jossa ei ollut katkeruuden vivahdustakaan:\n\n-- Perillisiä meillä ei ole, mutta siksipä ovatkin velvollisuutemme\nsuuret sitä asiaa kohtaan, jonka toteuttaminen on meidän sukupolvemme\nelämänmääränä. Katsohan, suomalainen sivistyselämä tarvitsee kestävää\npohjaa voidakseen päästä puhkeamaan kukoistukseen, ja se pohja on\nmeidän, kansallisten liikemiesten, luotava. Se pitää saada kantavaksi\nja laajaksi, jotta sille voivat turvallisesti taiteilijat ja\ntieteilijät työnsä perustaa.\n\nSellainen oli Juhon ohjelma, jonka toteuttamiseen tähtäsi hänen\nelämänsä ihanteena oleva asia: suomalaisen suurliike-elämän\nluominen. Eihän hän tietenkään sitä yksin voinut aikaansaada,\nmutta ehkäpä hän omalta osaltaan voi olla mukana sitä virittämässä\naloitteen tekijänä ja edesauttajana. Hän tahtoi päästä mukaan, pyrki\nsiihen koko tulisella tahdollaan ja ensipolven taittumattomalla\ntarmollaan. Tienraivaajan kunnia oli ainoa kunnia, jota hän piti\nhimoitsemisen arvoisena, ja sen hän asettikin niin korkealle, että\nsitä kurottaakseen mielellään uhrasi elämänsä mukavuuden ja mielensä\nrauhan, jos niin vaadittiin.\n\nOli kahdenlaisia liikemiehiä: sellaisia, jotka kävivät kauppaa\nsilmämääränään vain oma etu, rikastuminen rikastumisen vuoksi, ja\ntaas toisia, jotka eivät ensinkään ajatelleet rahojensa kokoamista\nkirstunpohjalle, vaan pitivät niitä välikappaleina, jotka sitä mukaa\nkuin niitä karttui oli pantava uudelleen liikkeeseen yhä laajemmalti\nhyödyttämään luovaa työtä. Eikä sitäkään, mikä sitten loppujen\nlopuksi ylijäämäksi kertyi, saanut jättää hedelmättömäksi, vaan oli\npidettävä huolta, että sekin joutui uusia arvoja synnyttämään, sillä\noikeastaanhan kaikki voitto oli vain lainaa kansan kädestä.\n\nTällaisen ihanteellisuuden valossa Juho viitoitteli kauppiastietään\nyhä laajempia toimialoja ja suurempia tehtäviä kohti. Ja juuri tämä\nihanteellisuus muodostui hänen suunnitelmiaan kannattavaksi ja\neteenpäin vieväksi eläväksi voimaksi.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nMutta ennen kuin Juho lähti suuria suunnitelmiaan toteuttamaan,\ntahtoi hän täydentää ammattituntemustaan ulkomaisella opintomatkalla.\n\nKymmenen vuotta pidettyään jo suureksi paisunutta kauppaliikettään\npikkukaupungin ahtaissa oloissa, hän lopetti sen yhtä nopeasti kuin\noli kurkijokelainen viittä vuotta aikaisemmin omansa lopettanut.\nJa kun kaikki asiat oli saatu selvitetyksi, muuttivat Juho ja Mari\nViipuriin. Mutta tuskin oli siellä koti kuntoon saatu, niin lähti\nJuho jo matkalle.\n\nAluksi hän pysähtyi Pietariin, jota hän tunsi jonkin verran\nentuudesta, kun oli sinne asti muutaman kerran Viipurin matkoillaan\npiipahtanut ja joskus vähin kauppojakin siellä tehnyt. Mutta nyt hän\nperehtyi Pietarin pörssi- ja kaupalliseen elämään perinpohjin, sillä\nhän käsitti, että Pietarin kaupan täytyi olla tärkeänä tekijänä hänen\ntulevassa tukkukauppa-toiminnassaan, koska sen ehkä tärkeimmäksi\nkulmakiveksi oli muodostuva jauhokauppa. Niinpä hän seurasikin\nerityisen tarkoin kaupantekoa viljapörssissä, jonka kurssivaihtelujen\nnumerot kiinnittivät hänen huomiotaan ja kannustivat hänen valpasta\nkauppamiesälyään laskelmien tekoon. Sitä paitsi hän viihtyi\nPietarissa sekä siksi, että sille ominainen värikkyys ja loistavaan\nsuurkaupunkilaisuuteen kätkeytyvä omalaatuinen alkuperäisyys\nviehättivät häntä, että myöskin sen vuoksi, että hän osasi venäjän\nkieltä niin paljon, että taidollaan, jonka hän palvellessaan\noppivuosiensa venäläisiä isäntiä oli hankkinut, hyvin tuli toimeen.\n\nNiiden tuttavien maanmiesten joukossa, jotka hän Nevan kaupungissa\ntapasi, oli eräs suomalaishenkinen, vaikkakin vieraskielistä\nnimeä kantava liikemies, jonka monipuolista taitoa ja suurta\nkyvykkyyttä Juho jo aikaisemmin oli oppinut pitämään arvossa. Ja\nheidän eräänä päivänä istuessaan kahden päivällisaterialla Palkinin\nravintolassa Juho tuli aivan kuin sattumalta vaikkakin tietysti ihan\ntarkoituksellisesti -- väläytelleeksi pöytätoverilleen tukkukaupan\naloittamisen mahdollisuutta. Tämä innostui heti asiaan ja ojensi\nkätensä:\n\n-- Mukana olen minä siinä juonessa, jos vain huolitaan, vaikka jo\nhuomispäivänä!\n\nJuho pani mielihyvin merkille puhekumppaninsa välittömän innostumisen\nasiaan, koska piti sitä todistuksena suunnitelmansa ajankohtaisesta\notollisuudesta, mutta sanoi naurahtaen, ikäänkuin koko asia vielä\nolisi vain tupakkajutun varassa:\n\n-- Eihän sitä tiedä, tuleeko siitä mitään, siinä kun ovat niin\nmonet mutkat matkassa... Mutta älähän huoli sentään, veli Ville,\npuhua asiasta kenellekään, jos nimittäin sattuisi niin, että siitä\nsittenkin jotakin tulisi.\n\nJa Ville lupasi.\n\nMutta kääntyessään illansuussa Nevskin vilinästä vähän hiljaisemmalle\nSadovajalle, jonka varrella hän asui Gastinitsa Dagmarissa, Juho\npäätteli itsekseen, että tulisipa siitä sopiva yhtymä, jos saisi\nmukaansa kurkijokelaisen lisäksi vielä tämän Villen.\n\nPietarista Juho jatkoi matkaansa Libauhun ja Königsbergiin, teki\nkierroksen Berliiniin ja Hampuriin ja palasi kotiin Tanskan ja\nRuotsin kautta.\n\nJa matkan varrella olivat hänen aikeensa kiteytyneet varmaksi\nsuunnitelmaksi, niin että hän ensi töikseen Viipuriin tultuaan rupesi\nkatselemaan sopivaa taloa tukkuliikkeen kauppataloksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiihen aikaan, jolloin Juho asettui Viipuriin, osoitti Karjalan\npääkaupungin kaupallinen elämä elpymisen oireita sen heikentymisen\njälkeen, joka oli ollut seurauksena Savon radan valmistumisesta.\nSillä merkit viittasivat siihen suuntaan, että eri teille harhautunut\nkauppaliike oli taas hakeutumassa takaisin entiseen luonnolliseen\nuomaansa ja oli varmasti entisestään vahvasti voimistuva, kunhan\nparin kolmen vuoden perästä vielä Karjalan rata saatiin valmiiksi ja\nliikenteelle avatuksi. Näin ollen oli odotettavissa uuden kaupallisen\nkukoistuskauden alkaminen.\n\nJa siksi oli tärkeää, että suomalaiset liikemiehet pitivät niin\nkiirettä, että ehtivät ajoissa kilparadalle eivätkä myöhästyneet\nensimmäisestä lähdöstä, joka oli edullisin.\n\nToistaiseksi oli kauppa vielä kokonaan vieraitten käsissä, kuten oli\nollut jo vuosisatojen ajan.\n\n\"Onhan se kohtalon ivaa, että Suomen suojaksi rakennetusta\nrajalinnasta onkin tullut muukalaisuuden suoja suomalaisuutta\nvastaan\", oli jo J. H. Erkko kertonut ajatelleensa linnansalmen\ntienoiden vanhoja kortteleita ja rantatöyräiden valleja\nkierrellessään.\n\nMonet vaiheet olikin Viipurin kaupalla ollut.\n\nLinnan liepeille vähitellen kasvanut kaupunki oli alun pitäen\nvetänyt \"saksoja\" puoleensa, ja Hansaliittoa edustavat saksalaiset\nolivat olleet kaupungin etevimpiä kauppiaita ja rikkaimpia\nporvareita. Eivätkä ruotsalaiset, vaikka olivatkin kohonneet\nvaltaan hallinnon, kirkon ja koulun sekä oikeudenkäynnin aloilla,\nolleet pystyneet kaupan alalla kilpailemaan saksalaisten kanssa.\nSuomalaiset olivat tietysti kokonaan jääneet lapsipuolen asemaan,\nkun eivät -- jo kielitaidonkin puutteen takia -- olleet kyenneet\npitämään puoliaan yhtä köyttä vetäviä ruotsalaisia ja saksalaisia\nvastaan. -- Tällä kannalla asiat olivat olleet venäläisen aikakauden\nalkaessa, eikä sekään ollut tuonut muutosta suomalaisen aineksen\nasemaan. Saksalainen väestö oli saanut huomattavia lisiä Venäjältä\npäin tulleista saksalaisista liike- ja virkamiehistä, ja kun\nViipurin oloja oli ruvettu muodostelemaan Itämeren maakuntain\nmalliin, oli saksalaisuus huomattavasti varttunut. Siitä oli\nollut seurauksena, että ruotsalaisten keskuudessa oli voitu panna\nmerkille saksalaistumista. Lisäksi oli vielä tullut uusikin\nkansallisuus: venäläisen sotaväen mukana oli Viipuriin siirtynyt\nkaikenlaisia sotaväen tarvikkeiden hankkijoita ja varustajia, joista\nsitten aikaa myöten oli tullut ammattilaisia, pikkuporvareita ja\nhuomattaviakin kauppiaita. -- Mutta sitten oli tapahtunut käänne\nviipurilaisen asujamiston vaiheissa. Kun Vanha Suomi jälleen oli\nyhdistetty muuhun Suomeen, oli viralliseksi kieleksi taas tullut\nruotsi, yhdysliikenne muun Suomen kanssa oli vilkastunut, sieltä\noli tullut kaupunkiin uusia virkamiehiä, ja niin oli saksalaisuuden\ntäytynyt vähitellen lähteä peräytymään, vaikka sen vaikutusvalta\nvielä vuosikymmenien ajan oli leimannut Viipurin sivistyselämää ja\nkauppaa. Sillä saksalaisten mukautuminen uusiin oloihin ei suinkaan\nollut merkinnyt heidän luopumistaan omasta kansallisuudestaan.\nVähitellen ruotsinkielisen aineksen valta-asema kuitenkin oli käynyt\nniin ylivoimaiseksi, että varsinainen saksalaisvalta oli katkennut.\nSaksalaiset perheet olivat oppineet ruotsia seurustellessaan\nruotsalaisten kanssa, joihin he vähitellen olivat liittyneet\navioliittojenkin kautta. Mutta kokonaan he eivät vieläkään olleet\nomista perinteistään irtautuneet, ja kun heidän valta-aikoinaan\nylläpitämänsä oppikoulu oli lakannut, lähettivät monet lapsensa\nsaksalaisiin kouluihin maan rajojen ulkopuolelle. Tukkukauppiaista\noli edelleenkin enemmistö saksalaisia, mutta he puhuivat oman\nkielensä ohella myös ruotsia. -- Suomalaisuuden eteneminen oli vielä\naivan alullaan ja rajoittui miltei kokonaan sivistyselämän aloille,\njoten liike-elämän piiri oli jäänyt aivan koskemattomaksi.\n\nMutta nyt se ei enää saanut jäädä.\n\nNyt oli lähdettävä kaupankin miesten liikkeelle, ja nyt he\nlähtivätkin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTiesihän Juho, että vastassa oli vankat varustukset: polvesta polveen\nkulkeneet perinteet ja perinnöt, tiedot, taidot ja omaisuudet,\nmutta olihan toisellakin puolen voimia: itsepäinen pyrkiminen\neteenpäin, ensipolven innostus ja suomalainen sitkeys, ja kaipa nekin\nmerkitsivät jotakin, vaikkei niiden tukena ollutkaan muuta kuin omin\ntöin ja toimin kootut varat, jotka tietenkään eivät vetäneet vertoja\nvanhoille rikkauksille.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nJuho oli saanut kurkijokelaisen yhtymään tuumaansa.\n\nSe oli käynyt varsin vaivattomasti, sillä puutavarakauppias ja\nlaivanvarustaja oli itsekin alkanut mietiskellä samoja asioita, kun\noli huomannut viipurilaisen kaupan olevan kääntymässä noususuuntaan.\nMutta yksityiskohdittain ei suunnitelmaa vielä ollut heidän kesken\npohdittu.\n\n-- Tee sinä ehdotus, niin tarkastetaan se sitten yhdessä. Joka\ntapauksessa voit luottaa siihen, että minä tulen mukaan yhtiömieheksi.\n\nSiihen se sillä kertaa oli jäänyt.\n\nJa Juho oli ajatellut itsekseen: \"On sellainen suurten piirteiden\nmies, tuo Jaakko, ja sellaistapa juuri nostajaksi tarvitaankin!\"\n\nOli sillä kertaa ollut kiire kurkijokelaisella, kun kohta taas\nalkoivat valtiopäivät ja niissä asioissa oli juuri ollut mentävä\nHelsinkiin.\n\nEräänä päivänä tuli Juhon luokse kotiin Ville, jota Juho ei ollutkaan\nkunnolla tavannut sitten kun Pietarissa. Ja mies sanoa laukaisi heti\nensi työkseen, että nyt oli sitten jo yhdestoista, ellei suorastaan\nkahdeskintoista hetki aloittaa juttu, jos mieli ollenkaan aloittaa.\n\n-- Mutta mistä hiivatista sinä tiedät, että tässä todellakin aiotaan\naloittaa? Juho oli hiukan häkeltyneenä huudahtanut.\n\nVille oli hymyillyt:\n\n-- Kuulehan, hyvä veli, aina siitä hetkestä asti, jona sinä\nensimmäisen sanan virkoit, ja sehän tapahtui Pietarin Palkinissa\njuuri samassa, kun sinimekkoinen kasakkakokki miekkansa terästä\nsujautti kaukasialaisen shaslikin sinun lautasellesi, minä olin aivan\nvarma, että sinä jo olit päättänyt käydä kiinni asiaan.\n\n-- Mikä sinut niin varmaksi teki? kysyi Juho. Ja taas Ville hymyili\nvastatessaan:\n\n-- Sinä itse, veli hopea.\n\n-- Miten?\n\n-- No, katsohan, tunsinhan sinut ja tiesin, mikä sinä olit\nmiehiäsi... Eivät sinunlaisesi puhu perättömiä edes vahingossakaan,\nnimittäin silloin, kun on oikeita rautoja tulessa.\n\nJa niin siinä sitten muutaman tunnin ajan savupilvet leijailivat\nkauppamiesten päitten päällä, kun he istuivat papereitten ja\nlaskelmien yli kumartuneina ja puhuivat asiat selviksi ihan tulevaa\ntoiminimeä myöten, jossa oli oleva kurkijokelaisen ja Juhon\nsupisuomalaiset sukunimet, kun taas Ville, jonka sukunimi oli\nvieraskielinen, oli siinä esiintyvä vain Kumppanina.\n\nMutta kun Villen mentyä Juho kertoi vaimolleen, mistä kaikesta nyt\noli sovittu, sanoi Mari:\n\n-- Itsepähän tiedät, mihin kelkkaan menet. Kunpahan se nyt vain\ntiellä pysyisi eikä hankeen kaataisi...\n\nSillä Marilla oli edelleenkin ikävä maalle, vaikka hän jo olikin\nalistunut kohtaloonsa ja jo alkanut tottua uusiin oloihinsa.\n\nKun sitten valtiopäivämies palasi Helsingistä, tehtiin lopullinen\nsopimus yhtiökumppanuudesta.\n\nJa alettiin heti kuumeisella kiireellä panna liikettä pystyyn.\n\nNe olivat työläitä aikoja, mutta kaikki kolme osasivat tehdä\ntyötä, jota paitsi heitä kaikkia kannusti sama uranuurtajankunnia,\njoka Juhon mielessä jo aikoja sitten oli kangastellut ainoana\nhimoitsemisen arvoisena kunniana.\n\nElokuun 13 p:nä 1891 liike aloitti toimintansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOikealla ajankohdalla pääsikin uusi toiminimi aloittamaan liikkeensä,\nja kaupankäynti saavutti alunperin voitollisen vauhdin.\n\nViipurin ensimmäinen kansallinen suurliike joutui nimittäin\nheti maakunnan suomalaisen kauppamiehistön ja ostavan yleisön\nmielenkiinnon kohteeksi. Mutta pian kiinnittivät siihen huomionsa\nliikemiehet muissakin osissa maata.\n\nToiminimi harjoitti kotimaisten ja siirtomaatavarain, viljan ja\ntehdastuotteiden tukkukauppaa. Ja maakauppiaita veti tietysti\npuoleensa supisuomalainen liike, jossa heitä kohdeltiin kotoisesti\nja jossa he tiesivät isännistön omakohtaisten kokemusten nojalla\nosaavan punnita asiakkaittensa olosuhteet. Viimeksi mainittu seikka\noli tärkeänä tekijänä ehdottoman luottamuksen hankkimisessa uudelle\ntukkukaupalle, jota kilpailijat eivät suinkaan aluksi aivan suopein\nsilmin katselleet, vaikka heidänkin oli ensi otteista alkaen\ntunnustettava suomalaisten kauppiaiden tarmo ja taito.\n\nTyönjako kolmen yhtiökumppanin kesken muodostui aivan kuin itsestään\nsellaiseksi, että Jaakko, kuten Juhon oli tapana sanoa, hoiti\naatteen, Juho osti ja Ville möi. Tämä työnjako perustui asianomaisten\nluonteenomaisiin edellytyksiin ja taipumuksiin, jota paitsi Jaakon\nosalle langennut \"aatteen hoito\" tietysti johtui siitäkin, että hän\nedelleenkin -- tosin viimeistä kertaa liikkeen perustamisvuotena --\noli valtiopäivämiehenä.\n\nLiikkeen luonnollisen myyntialueen muodostivat Karjala ja Savo.\nMutta pian laajeni tämä alue niin, että kaupankäynti ulottui Etelä- ja\nKeskisuomeen, vieläpä ennen pitkää Pohjanmaalle, ihan Rovaniemeä\nmyöten.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe osa, mikä Juholle oli tullut työnjaossa, pakotti hänet alkuaikoina\nusein olemaan matkoilla, käymään milloin Pietarissa, joka tietysti\noli tärkeä ostopaikka, milloin Helsingissä, jonkun kerran\nTampereenkin tehdaskonttoreissa. Juhon vilkkaalle luonnonlaadulle\nliikkuminen ei kuitenkaan ollut rasitusta. Päinvastoin matkat toivat\nvaihtelua ja niillä oli tilaisuus arkiaskareiden ohella hoidella\nmuitakin harrastuksia.\n\nTaide oli erityisen lähellä hänen sydäntään. Siitä oli tullut\nhänen suuri rakkautensa. Miten se lieneekään hänessä herännyt?\nEräs aikaisempia virikkeitähän oli ollut Takasen Ariadne ja\nsen yhteydessä pidetty esitelmä kuvanveistotaiteesta, ja\nkuvaamataiteista olikin juuri veistotaide se, jota hän eniten ihaili.\nKenties siksikin, että hänen vankka todellisuustajunsa omaksui\ntäydellisimmin sen kouraantuntuvaisuuden kuin maalaustaiteen,\njoka edellytti tehokkaampaa mielikuvitusvälitystä kangaspinnasta\npuuttuvien ulottuvaisuuksien täydennykseksi. Mutta rakasti hän\nmaalaustaidettakin. Ja ensimmäisillä Pietarin-matkoillaan hän monesti\npistäytyi Eremitagen ja Aleksanteri III:n museon aarteita ihailemassa.\n\nTeatteri-innostuksen taas Juhossa oli herättänyt Ida Aalberg,\njonka hän jo ensimmäisellä, syrjäisestä pikkukaupungista aikoinaan\ntekemällään pääkaupunkimatkalla oli nähnyt Noorana ja sitten\nseuraavana syksynä Viipurissa Reginana olipa hän sattunut Viipurin\nteatteriin juuri siksi marraskuun illaksi, jona Ida Aalbergia\noli juhlittu laakeriseppelein ja hänelle oli ojennettu kultainen\nrannerengas ja jalokivisormus. Eikä Juho sen jälkeen ollut\nlaiminlyönyt ainoaakaan tilaisuutta teatterinäytännön näkemiseen, kun\nvain tällainen tilaisuus oli tarjoutunut.\n\nSaman vuoden keväänä, jona tukkuliike aloitti toimintansa,\nSuomalainen teatteri vieraili Viipurissa viiden viikon ajan, ja\njokaisen ohjelman, jossa Ida Aalberg esiintyi, Mari ja Juho kävivät\nkatsomassa: Romeon ja Julian, Hedda Gablerin, Erotaan pois, Sota\nrauhan aikana...\n\nPietarissa käydessään Juho tyydytti teatterikaipuutaan Marinskissa\nsilloin, kun sai nähdä siellä baletin -- oopperasta hän ei osannut\nnauttia, sillä yksinkertainen laulu oli korkein aste, jolle hänen\nmusikaalisuutensa jaksoi nousta.\n\nJuho rakasti taidetta niin suuresti, että hänen rakkautensa lähenteli\nharrasta palvontaa. Tämä rakkaus oli aivan platoonista -- siinä\nmerkityksessä, että rakastajan persoonallinen suhde rakastettuun\npysyi vain kunnioittavan ihailun asteella. Sillä taiteen ymmärtäminen\nsyvällisemmässä merkityksessä oli Juholle vierasta. Eihän hänellä\nollut koskaan ollut tilaisuutta kouluttaa itseään siinä enempää kuin\nmuissakaan käytännöllisen elämän ulkopuolelle lankeavissa asioissa.\nMutta hänen vaistonsa sanoi, että taide oli tarpeellinen asia\narkisuuden vastapainoksi ja että se kirkasti ihmiselle sellaisia\narvoja, jotka muuten olisivat jääneet häneltä kätköön. Sen vuoksi\ntaide oli muodostunut Juholle uskon asiaksi, ja hän ainakin kuvitteli\nymmärtävänsä sitä ja nautti siitä siksi.\n\n-- Taide on kulttuurin kukka, hänellä oli, tapana sanoa. -- Mutta se\nei pääse puhkeamaan täyteen kukoistukseensa, ellei sivistystä saada\nkohoamaan.\n\nSiksi muodostuikin kansanvalistus taiteen rinnalla hänen\nvälittömimmän harrastuksensa kohteeksi.\n\nJuho tunsi katkerasti omalta kohdaltaan sivistyksen puutteen. Sillä\nvaikka hän oli hankkinut itselleen tietoja sangen kunnioitettavan\nmäärän ja seurannut aikaansa ja suomalaista kulttuurikehitystä\nvalistuneen ihmisen valppaudella sillä tavoin, että aina oli\npyrkinyt omaksumaan kaikesta omankin osansa, painoi hänen mieltään\nkuitenkin se, ettei hän itseoppineena ollut voinut hankkia\njatkuvalle tietopuoliselle kehitykselle tarvittavaa pohjaa, joten\nhänen sivistyksensä pakostakin aina pysyi niin puutteellisena,\nettei se riittänyt peittämään ensipolvisuuden lävitse kuultavaa\nnousukkaisuutta. Siinä suhteessa Juho tiesi ja tunsi olevansa\njäljessä molemmista yhtiökumppaneistaan, ja se kiusasi häntä,\nvaikkeivät nämä koskaan antaneetkaan toverinsa mitään siinä suhteessa\nhuomata.\n\nJa niin hän oli vakavasti päättänyt omalta osaltaan tehdä\nkaiken, minkä suinkin voi, suomalaisen kansansivistyksen\nkohottamismahdollisuuksien laajentamiseksi.\n\nMielihyvin Mari seurasi miehensä ajatuskulkua näille poluille ja\npani tyytyväisenä merkille, että Juho, vaikka olikin kauppamies\nsormenpäitään myöten, arvioi henkiset harrastukset aineellisia\nkorkeammiksi. Sillä Marikin oli vuosien varrella joutunut\npaljon ajattelemaan asioita ja muodostamaan elämän kulusta oman\nvakaumuksellisen katsomuksensa. Hyvyys oli hänen mielestään se\nominaisuus, joka ihmisen ennen kaikkea oli koetettava itselleen\nhankkia ja jota hänen kanssaihmisissäänkin oli koetettava kehittää.\nVain sen avulla saattoi antaa elämälleen sisällystä, ehkäpä sydämen\nkulttuurilla korvata senkin, minkä tietoa puuttui.\n\nEnsimmäisiä laajakantoisempia kansanvalistusyrityksiä, joissa Juho\naktiivisesti oli mukana, oli Uudenkirkon kansanopiston pystyyn\nsaaminen. Sen perustamispuuhiin ryhdyttiin sellaisella innolla ja\ntarmolla, että jo vuoden perästä opisto aloitti toimintansa omassa\nhuoneistossa, jolle Juho oli käynyt paikan katsomassa. Opiston\njohtokuntaan hän kuului alusta alkaen rahastonhoitajana, mikä\ntoimi ei ollut pelkästään muodollinen kunniavirka, kun rahakirstu\nuseimmiten sattui olemaan tyhjillään juuri silloin, kun varoja\nkipeimmin tarvittiin.\n\n-- Paljonko pitää olla? kysyi rahastonhoitaja rahojen noutajalta, ja\nkun sai tietää summan, vakuutti tyynesti: -- Saapi.\n\nSillä ellei rahoja ollut, niin rahastonhoitaja katsoi\nvelvollisuudekseen ne hankkia joko panemalla omistaan tai takaamalla.\nMikäli jaksettiin, maksettiin sitten nämä lainat, loput kuitattiin.\n\nOlikin Juholla jo mahdollisuus näin tehdä ja näin asioihin suhtautua,\nkoska voi pitää itseään varakkaana miehenä.\n\nVuosi vuodelta liike yhä vain varttui ja sen vaihto karttui, niin\nettä toiminimi pian tunnettiin kaupallisena tekijänä kautta maan ja\nluettiin alansa ensimmäisiin kuuluvaksi.\n\nLoppiaisen aatonaattona v. 1895 pidettiin \"draamallinen iltama\"\nmaaseudun suomalaisia näyttelijöitä varten perustettavan\neläkerahaston pohjan aikaansaamiseksi. Tässä tilaisuudessa olivat\nläsnä kaupungin suomalaisen sivistyneistön kaikki edustavimmat\npiirit, sillä näyttämötaide oli karjalaiselle mielelle rakas ja se\nsuomalainen teatteri, joka kierteli maaseutua -- August Aspegrénin\nKansanteatteri -- ikäänkuin oma laitos, vaikka tiedettiinkin sekä\nkuopiolaisten että tamperelaisten myös pitävän sitä samalla tavalla\nomanaan.\n\nJuho oli sinä päivänä ollut hermostunut. Häntä oli painanut ajatus,\nettä hänen juhlapuhujana oli tehtävä niin kaunis rakkaudentunnustus\nThalialle, että vaikutus voitiin laskea markkoina ja penneinä.\n\nValmistaessaan puhettaan hän oli tuuminut itsekseen, että onhan\nsekin sentään oikeastaan vain kaupantekoa... Mutta samassa hänen oli\ntäytynyt tunnustaa, että toisenlaista kauppaa se sentään oli kuin se,\njohon hän oli tottunut: \"Huutokauppaa, enkähän minä vielä sellaista\nole koskaan toimittanut...\" Ihan tuo ajatus oli ruvennut naurattamaan\nkesken hermostuksen.\n\nJa hymy karehti Juhon suupielissä vielä hänen astuessaan lavalle.\nMutta siinä se sitten väleen jähmettyi, kun hän huomasi vastassaan\nmonipäisen yleisön ja havaitsi satojen silmien olevan itseensä\nnaulittuina. Sydänalaa kouraisi, mutta eihän siinä enää muu auttanut\nkuin aloittaa.\n\n\"Hyvät naiset ja herrat\", tuli hänen suustaan, vaikka Juhosta ääni\nolikin aivan vieras, ja hän tunsi, miten se vapisi. Hän nielaisi\nkerran tarmokkaasti ja lähti sitten päättäväisesti jatkamaan. Oli\ntoki onni, että hän osasi joka sanan ulkoa, ettei siinä tarvinnut\nmiettimään ruveta, ja sitä paitsi oli vielä varmuuden vuoksi\npaperikin povitaskussa...\n\n\"Hyvällä aatteella on aina mahtava voimansa, se antaa intoa aatteen\ntoteuttamiseen, se antaa voimaa vaikeaan tehtävään.\"\n\nNiin Juho aloitti, ja tämä alku vakaannutti hänen äänensä ja antoi\njonkinlaisen varmuudentunteen koko olemukselle, niin että hän\nverrattain tyynesti voi lähteä soutamaan sitä puheensa asiallisuuden\nsuvantoa, jossa kuvattiin Kansanteatterin syntyä ja sen alkuvaiheita\nja joka päättyi sopivaan mainintaan siitä epäilyksestä, jolla monet\nihmiset olivat tähänkin kansalliseen yritykseen suhtautuneet, ja\nAspegrénin omaan uskoon tehtäväänsä, \"työhön, jolla on niin suuri\nmerkitys kulttuurielämässä, ettei se voi olla menestymättä.\"\n\nJuho piti nyt pienen tauon ja ryyppäsi vähän vettä edessään pöydällä\nolevasta lasista, koska oli nähnyt muidenkin puhujien niin tekevän\nja kun sitä paitsi arveli sen osoittavan kuulijoille, että tottunut\non mies tällaiseenkin hommaan eikä hevin häkelly. Sitten hän korotti\näänensä ja sanoi:\n\n\"Taiteen kaunein kukka on runous ja sitä on Kansanteatteri jo\nseitsemän vuotta meille maaseutulaisille esitellyt. Itsekukin\ntiedämme, kuinka monta kertaa tämä kansallinen taideseura\nmeitä on saattanut elävästi tutustumaan suurimpain runoilijain\nhengentuotteisiin, kuinka monta kertaa saanut meidät ymmärtämään\nitsemme, puutteemme ja virheemme.\"\n\nJa lopuksi puhuja vetosi niihin vaikeihin oloihin, joissa\n\"taideseuran\" jäsenet tekevät työtään ja täyttävät kutsumustaan, ja\nkehoitti kaikkia läsnäolijoita tukemaan taiteen työntekijöitä ja\nauttamaan heitä turvaamaan vanhuutensa päivät.\n\nJuho kumarsi ja laskeutui alas lavalta. Hän kuuli käsien läiskeen\npaukahtelevan ja yhtyvän huminaksi. Se tuntui hyvälle ja mairitteli,\nvaikka Juho arvelikin sen sentään pikemmin merkitsevän sen asian\nhyväksymistä, jonka puolesta hän oli puhunut, kuin itse puhetta.\n\nMutta kun hän tuli takaisin paikalleen ja otti taskustaan nenäliinan\npyyhkiäkseen silmälasinsa, jotka olivat sumentuneet, kumartui Mari\nkuiskaamaan hänen korvaansa, että oikein hyvin meni puhe.\n\nSanoivat sitten illan kuluessa samaa muutkin, ja niin siitä Juho\ninnostui, että kun lopuksi siirryttiin Seurahuoneeseen illallisille,\nniin tarjosi Juho pöytäkunnalleen samppanjaa. Kun pullo paukahti\ntulpan auetessa, niin se muistutti kättenpauketta.\n\nSiitä illasta alkaen Juhon teatteri-innostus alkoi kehittyä\nvarsinaiseksi harrastukseksi.\n\nJa kun toista vuotta sen jälkeen viipurilaiset teatterinystävät\nkokoontuivat neuvottelemaan keinoista suomalaisen maaseutunäyttämön\ntoiminnan turvaamiseksi -- valtioavuttoman Kansanteatterin jouduttua\nuhattuun asemaan valittiin Juho toimikuntaan, jonka tehtäväksi\nannettiin osakeyhtiön muodostaminen maaseututeatterin tukemiseksi.\nTämä aloite johtikin sitten siihen, että tammikuun 30 p:nä 1899\npidettiin sen osakeyhtiön perustava kokous, jonka turvin seuraavana\nsyksynä aloitti toimintansa Suomalainen Maaseututeatteri, jonka Juho\ntunsi aivan kuin omakseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMari seurasi näitä Juhon harrastuksia elävällä mielenkiinnolla, ehkä\nkuitenkin kaikkein elävimmällä kansanvalistusrientoja. Niinpä hänen\nvaikutuksestaan Juho niiden uhrausten lisäksi, joita rahastonhoito\nvaati, kustansi vuosittain eräitä vähävaraisia oppilaita Uudenkirkon\nkansanopistoon. Se oli ikäänkuin jonkinlaista hyvitystä siitä, ettei\nheillä kumpaisellakaan ollut nuoruudessaan ollut tilaisuutta eikä\nmahdollisuuttakaan opinahjoihin pääsemiseen.\n\nMutta vaikka Marikin näin pyrki antamaan sisällystä elämälleen\nniillä henkisillä harrastuksilla, jotka hän jakoi miehensä kanssa,\nei hän koskaan laiminlyönyt niitäkään velvollisuuksia, jotka hän\nkäsitti itsellään olevan suurkauppiaan vaimona. Hän oli edelleenkin\nmiehensä uskottuna kaikissa liikeasioissa, hänen kannustajansa,\njopa neuvojansakin, joka toisinaan naisellisella vaistollaan\nhavaitsi asioita, jotka pysyivät salassa yksin liikemiehen\ntarkkanäköisyydeltä. Ja kotinsa ovet Mari piti vieraanvaraisesti auki\nmaakunnan kauppiaille, kun he tulivat kaupunkiin kaupantekoon.\n\nViimeksi mainittuja velvollisuuksia tulikin entistä enemmän Marin\nja Juhon kodin osalle, kun \"Kumppani\", joka oli työnjaossa saanut\nmyynnin osalleen, kuoli. Se oli tietysti suuri menetys jälkeen\njääville liiketovereille, mutta ketään he eivät poismenneen tilalle\najatelleetkaan ottaa, vaan jakoivat keskenään hänen tehtävänsä\nluovuttamalla niistä huomattavan osan myös luottamustaan nauttiville\nliikeapulaisilleen. Vainajan oikeudenomistajain osuus suoritettiin\nsopimuskirjan määräämällä tavalla ja toiminimi säilytettiin\nentisellään, mikä liikesopimuksessa tällaisen tapauksen varalle\nniinikään oli edellytetty.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nKauppa oli Karjalan pääkaupungissa vilkastunut vilkastumistaan sen\njälkeen, kun maakunnan uusi rautatie oli valmistunut, ja aivan\nerityisesti tämän uuden kulku- ja kuljetustien avautuminen oli\ntehostanut sitä kauppaa, jota kaupungin ensimmäinen suomalainen\nsuurliike harjoitti. Yhä ilmeisemmäksi kävi vuosi vuodelta, että\nkaupunki oli tullut valtavan kukoistuskauden kynnykselle, ja yhtä\nilmeiseksi, että Jaakon ja Juhon nyt kahden omistama suurliike oli\nkasvamassa alallaan maan suurimmaksi.\n\nUusia suomalaisia liikkeitä alkoi nousta, ja monet niistä\nosoittautuivat elinkelpoisiksi ja vanhempien kanssa\nkilpailukykyisiksi. Näin alkoi koko liike-elämässä suomalaistuminen,\nvaikkakaan tämä suomalaisuus ei vielä voinut ajatellakaan käydä\nrintamarynnäkköön ylivoimaista muukalaisuutta vastaan. Mutta jo\npuuhailivat kansallismieliset talousmiehet yhdistymistä omaksi\nliikkeen- ja teollisuudenharjoittajien seuraksi, ja kauppa-apulaiset\nolivat jo perustaneet oman yhdistyksensä, jonka puheenjohtajaksi\nolivat pyytäneet Juhon.\n\nMyöskin kunnallisessa elämässä alkoi suomalainen aines saavuttaa\njonkin verran vaikutusvaltaa. Oli Juhokin viidentenä Viipurin\nvuotenaan valittu kaupunginvaltuustoon, jossa kansankielellä jo oli\noikeus päästä kuuluville.\n\nVanhan viljelyksen elinvoimaisuus väheni sitä myöten kuin sen\nedustajien yhteiskunnallinen valta-asema heikentyi. Nuoren kulttuurin\nvoima varttui varttumistaan, mutta se ei jaksanut sentään kasvaa\ntasa-askelin kannattajiensa kasvavan vaikutusvallan ja vaurastumisen\nkanssa. Siitä johtui, että siinä esiintyi kosolti nousukkaisuuden\nsilmäänpistäviä rosoisuuksia, joita vastapuoli käytti ivan ja pilkan\naiheina.\n\nHovioikeus oli ollut ruotsalaisuuden vahvimpia varustuksia. Mutta\njo olivat sielläkin muurit alkaneet rakoilla ja johan olivat aikoja\nsitten päässeet sinnekin tunkeutumaan ensimmäiset suomalaisuuden\nkärkimiehet ikäänkuin enteiksi tulossa olevasta välttämättömästä\nsuomalaistumisesta. Se oli merkinnyt hyvin paljon. Sillä hovioikeuden\nherrat olivat olleet niin korkealla yhteiskunnan arvoasteikossa,\netteivät heidän rinnallensa olleet kelvanneet muut kuin suurimpien\nkauppahuoneiden isännistöt sekä jotkut runsaspalkkaisimmat pankki- ja\nmuut virkamiehet. Nämä ainekset, joihin tietysti vielä kuului\nkotimaisen pataljoonan upseeristo, muodostivat edelleenkin kaupungin\nseuraelämän kerman, joka varsin alentuvasti suvaitsi suhtautua\nnousukkaihin. Suomenmielisillä ei yleensä ollut asiaa kerman\npiireihin, ja jos joskus joku mahtimies -- vaikkapa läänin kuvernööri\n-- oli suomenmielisiin lukeutunut, oli hänen suomenmielisyytensä niin\narveluttavasti järkyttänyt hänen arvoansa, että seurustelu hänen\nkanssaan oli muodostunut vain viralliseksi välttämättömyydeksi.\n\nMuut säätyläiset, vähempipalkkaiset virkamiehet, koulunopettajat,\nvähittäiskauppiaat, konttoristit ja muut porvarit olivat muodostuneet\njonkinlaiseksi keskiluokaksi, jakautuen eri ryhmiin kansallisuutensa,\nsivistystasonsa ja harrastustensa mukaan, ja ainoastaan yleisissä\njuhlatilaisuuksissa ja julkisissa huveissa oli nämä ryhmiä erottavat\nrajapyykit voitu unohtaa.\n\nTästä keskiluokasta olivat lähteneet aloitteet niihin uudistuksiin,\njoita suomalaisuus jo oli aikaansaanut, ja siinä oli edelleenkin\nkansallisten pyrkimysten varmin ja vahvin tuki. Tietysti tämän\nluokan ruotsalaiset ja saksalaiset, jotka noudattivat kuuliaisesti\nyhteiskunnan ylimmän kerrostuman tunnussanoja, koettivat vieläkin\njarruttaa suomalaisuuden etenemistä, mutta turhaa oli enää\npotkia tutkainta vastaan. Venäläiset taas pysyivät yleensä aivan\npassiivisina ja puolueettomina -- heille riitti omien taloudellisten\netujensa valvominen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEihän Juhon enempää kuin Marinkaan päähän ohut pälkähtänyt yrittää\nlähennellä niitä piirejä, jotka omissa ja muidenkin silmissä\nmuodostivat yhteiskunnan kermakerroksen. Mutta ennen pitkää Juho\njoutui niiden kanssa kosketuksiin sekä liikeasiain että kunnallisten\nja muiden luottamustoimien takia. Nämä kosketukset rajoittuivat\nkuitenkin kohtaamisiin ja yhdessäoloon kotien ulkopuolella,\n\"puolueettomilla alueilla\", mitä ei kumpaiseltakaan puolelta\nkatsottu kanssakäymiseksi seurustelullisessa merkityksessä.\nKuta merkityksellisemmäksi tekijäksi \"nousukas\" huomattiin\nniin kaupallisen kuin kunnallisenkin elämän alalla, sitä\ntuttavallisemmiksi heittäytyivät kuitenkin yksinpä vanhojenkin\nporvaripatriisisukujen jäsenet tuossa asiallisessa kanssakäymisessä,\nvaikka kodit siitä huolimatta edelleenkin olivat yhtä loitolla\ntoisistaan kuin olivat alunperinkin olleet.\n\nMarille tämä kotien loitolla olo oli mieleen. Hän ei hinnalla\nmillään olisi suostunut seurusteluun perheissä, joiden kieltä hän ei\nosannut eikä edes ymmärtänyt ja joiden koko elämänkatsomus oli yhtä\nkaukana hänen elämänkatsomuksestaan kuin oli hänen kokemuspiirinsä\nheidän kokemuspiiristään, jos viimeksi mainittua edes siksi voi\nsanoa. Sillä mitä olivat kokeneet nuo kauppaneuvoksettaret ja\nkonsulinrouvat, jotka olivat rikkaina syntyneet ja huolettomina\neläneet ja tietysti kaikissa suhteissa suruttomina kuolivatkin! Mari\nei suinkaan heitä halveksinut, vaikka hänellä oli syytä olettaa\nheidän häntä halveksivan, pikemminkin hän sääli heitä. Sillä hänen\nmielestään heidän asenteensa oli valheellinen ja perustui väärään\nelämänkäsitykseen, mutta tämä valheellisuus ei tietenkään ollut\ntahallista itsepetosta, vaan se johtui samasta erehtymisestä ja\nharhasta, johon koko heidän olemassaolonsa oli eksynyt. Se oli\nsitäkin säälittävämpää, kun he Marin uskon mukaan olivat kaikin\npuolin sivistyneitä ihmisiä, eivät vain tiedolliselta opiltaan, vaan\nmyöskin esiintymisensä koulutukselta.\n\nTodellakin: Mari kunnioitti vilpittömästi heidän sivistystään. Eikä\nhän ottanut kuuleviin korviin niitä juoruja, jotka keittiöportaita ja\nmuita takateitä käyttäen toisinaan hänelle yritettiin kantaa.\n\nKuten esimerkiksi rääväsuisen Liisan, pyykkimuijan, juttuja.\n\nSuoraan oli tullut kaupungin mahtavimmasta talosta, ja mitä olikaan\njulkea jutellut!\n\n-- Vielä se kauppiaanrouva uskoo noiden ihmisten hienouteen, oli\nveistellyt. -- Ei kuitenkaan ikänä hollituvassa puhuta sellaista\nkieltä, jollaista sen talon emäntä piioilleen paapattaa. Siitä on jo\nsivistys kaukana, kun alimpaan paikkaan manaa, jos köyhä palkollinen\nylimääräisen sokeripalan tai vesirinkelin puoliskon uskaltaa\nkahviinsa ottaa. Ja mikä on sellainen sivistys, jolta saituus\nsäädyllisyyden sokaisee! Niin totta kuin yleensä tosi totta on, minä\nsinne työhön mennessäni aina Punaisenlähteen torilta rinkelinauhan\nostan, että on omaa purtavaa kahvin kanssa, ja hameen taskussa\nminulla on omat sokeritkin.\n\n-- Säästäväisyys on oikea asia, Mari oli siihen yritellyt.\n\n-- Miksei ole, mutta itaruus on väärä asia. Ja sen minä sanon\nkauppiaanrouvalle, joka itse on kansanlapsena kasvanut, että kyllä ei\nihmisen ja ihmisen välillä ole minkäänlaista erotusta. Tyhmät vain\nuskovat, että parempain ihmisten lasten ja muiden välillä on juopa,\njonka ylitse ei johda porraspuuta. Haukkuuhan se kauppaneuvoksetar\nkauppaneuvoksenkin ihan samalla tavalla kuin piikansa ja renkinsä,\nkun vain sille päälle sattuu. Siinä tulee sanoja vaikka minkälaisia,\nsellaisia, ettei yksinkertainen talonpoikaisihminen varmastikaan\nosaisi keksiä niitä edes peltoonsa päässeille naapurin elukoille.\n\n-- Eiköhän tuossa nyt sentään ole vähän liikaa... Mari taas oli\nyritellyt lieventää.\n\nSitä hänen ei kuitenkaan olisi pitänyt sanoa, sillä nyt oli Liisa,\njoka oli epäillyt kauppiaanrouvan asettuvan kauppaneuvoksettaan\npuolelle, suorastaan ratkennut riemuun:\n\n-- Vaiko muka liikaa! Liian vähän siinä on. Ei nimittäin\nkauppaneuvoksetar ole rahtuakaan parempi kuin se saksalainen\nkonsulinrouva, joka tuskin osaa työihmistä muuksi sanoa kuin elukaksi\ntai portoksi ja äpäräntekijäksi, vaikka koko kaupunki tietää, että\nhän ajattaa itsensä yksin kesähuvilaan ja siellä komentaa nuoren\nrengin jota aina ajomiehenään pitää, kanssaan huoneeseen...\n\nSilloin Mari oli keskeyttänyt sanatulvan ja jyrkästi sanonut, ettei\nhän tahdo kuulla enempää. Hän ei tietysti uskonut Liisan puheissa\nolevan totuutta siteeksikään. Ja sitä paitsi hän ymmärsi Liisan\nyrittävän toisia solvaisemalla päästä suosioon ja hankkia itselleen\netuja, ja se loukkasi häntä. Loukkasi häntä vielä sekin, että\npyykkimuija uskalsi ruveta hänelle puhumaan niin tuttavallisessa\nsävyssä, ettei ikinä niille toisille panettelemilleen -- olisi samaa\npuheentapaa uskaltanut käyttää.\n\nKyllähän Juhostakin toisinaan tuntui, että verrattain vähiin ne\ntietojen pääomat supistuivat, jotka olivat suurporvareillakin\nsivistyksen perustuksena. Tietysti heistä useimmat olivat saaneet\npaljon enemmän oppia kuin hän, jonka oli ollut itsensä hankittava\njoka ainoa murene. Mutta suuremmaksi hän sentään oli kuvitellut eroa\nitsensä ja heidän välillään kuin miksi se oli osoittautunut, kun hän\nheitä lähemmäksi oli tullut.\n\nOli Juho joskus ottanut puheeksi tämän asian Jaakonkin kanssa,\njoka hänen mielestään oli sangen tietorikas ja sitä paitsi osasi\nkäyttäytyä kuin hienokin herra, kun niikseen tuli, ja taas toisella\nkertaa, kun sitä tarvittiin, asettua ihan talonpoikaisen ihmisen\nkannalle.\n\n-- Katsohan, veli hopea, Jaakko oli sanonut, kun Juho ensi kertaa\nnämä asiat puheeksi hänen kanssaan oli ottanut, -- sivistystä on\nmonenlaista... Eivät sitä tiedot yksinään tee, vaan siihen tarvitaan\npaljon muutakin. Ja jos minä totta puhun, niin eivät suinkaan kaikki\ntämän kaupungin porhot ansaitse edes puolisivistyneiden ihmisten\nnimeä, vaikka itseään sivistyneinä pitävät. Mutta on heidän parissaan\nsentään tosisivistyneitäkin monia...\n\nNo, tulihan Juho pian omienkin huomioidensa perusteella todenneeksi,\nettä ero oli sivistyksen ja sivistyksen välillä. Ja vähimmin koppavat\nolivatkin juuri sivistyneimpiä, joiden kanssa tuli paremmin toimeen\nja saattoi olla vapaammin oma itsensä kuin niiden kanssa, joilla sana\nsivistys vain oli oman tyhjyytensä suojana ja peitteenä.\n\nEikä ollut Juholla valittamista, että hänen sivistyneisyyttään\nolisi väheksitty suomalaisissa piireissä, joissa hänen toimintansa\nkansanvalistuksen hyväksi oli todistuksena sivistystahdosta, hänen\nteatteriharrastuksensa osoituksena suhtautumisesta kulttuurin\nkauneimpaan kukkaan, taiteeseen, ja hänen toimintansa suomalaisen\nliikemieskunnan kohottamiseksi, m.m. liikkeenharjoittajain seuran\npuheenjohtajana, luettiin niinikään hänelle ansioksi tässä suhteessa.\nJa kun hänet vielä valittiin kaupungin vanhimman suomalaisen\noppikoulun, klassillisen lyseon, kouluneuvoston jäseneksi, oli se\ntunnustuksena siitä, että häntä kunnioitettiin miehenä, joka pystyi\nkansallistavan vanhan kulttuurikeskuksen suomalaisen sivistystyön ja\nhenkisten rientojen kokoojaksi ja kohottajaksi.\n\nJa sellainen kokooja Juho tahtoikin olla, taikka oikeammin:\nsellaiseksi hän tahtoi tulla ja kehittyä. Ei mikään inhimillinen\nsaanut olla vierasta, kaiken henkisesti arvokkaan ja kaiken kauniin\noli annettava lämmittää sydäntä, ettei se päässyt viilentymään\naineellisessa arkityössä.\n\nPolitiikkaa Juho ei harrastanut sillä tavalla, että olisi ottanut\nosaa riitoihin ja taisteluihin. Hänelle riitti se, että oli selvä\nsuomalainen, \"vanhako\" vaiko \"nuori\", yhdentekevää, kunhan vain\npääsuunta oli selvillä. Kun puolueryhmien välit alkoivat sortokauden\nkoitteessa kiristyä, koetti hän edelleenkin pysytellä ryhmistä\nriippumattomana, mutta tunsi ehkä sittenkin olevansa lähempänä\nvanhasuomalaisia, kun taas hänen liikekumppaninsa Jaakko alunperin\noli ollut lähempänä nuorsuomalaisia.\n\nErimielisyyksiin liikekumppanusten välillä eivät nämä suuntautumiset\nkoskaan johtaneet. Jaakko hoiti edelleenkin \"aatetta\" ja Juho ennen\nkaikkea kaupankäyntiä, joka vain laajenemistaan laajeni ja vuosi\nvuodelta osoitti yhä suurempia tuloksia.\n\nMutta pian joutui \"aatteenkin\" hoitaminen Juhon huoleksi. Sillä\nei ehtinyt täyttyä toiminimen yhdestoista vuosi, niin jo korjasi\nviikatemies -- juuri kesän kynnyksellä -- Juhon toisenkin\nliikekumppanin. Tämän työtoverin menetys oli raskas isku, sillä\nJaakkohan oli kaiken aikaa ollut ikäänkuin koko yrityksen henkisenä\njohtajana, sen aatteen varsinaisena edustajana, jonka siipien\nkantovoimaa heidän liikkeensä oli kiittäminen vauhtiin pääsystään,\nnousustaan ja menestyksestään.\n\nJuho tunsi ja tiesi, minkälainen oli vastuu, joka nyt joutui hänen\nyksin kannettavakseen. Mutta hän ei enää pelännyt vastuuta. Hän\nvaistosi, että hänellä oli riittämiin voimia taakan kantamiseen, ja\nhän tiesi, että hänellä oli ammattitaitoa asiain hoitamiseen.\n\nJa niin hän ryhtyi päättäväisesti yksin johtamaan suurta liikettä ja\nvaalimaan niitä perinteitä, joita toiminimi vuosikymmenen varrella\noli saanut kaupungin, maakunnan ja maan suomalaiseen liike-elämään\nvakiinnutetuksi.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nKomea liiketalo.\n\nEi tosin yhtä hienostunut arkkitehtuuriltaan kuin suurimman\nsaksalais-ruotsalaisen kauppahuoneen patriisinpalatsi linnansalmen\nliepeellä, mutta tukevampi rakenteeltaan ja jykevämpi muodoiltaan --\nkansallisempi sävyltään ja myöskin kansanomaisempi.\n\nArkkitehtihan sen tietysti oli luonut, mutta Juho oli määrännyt,\nminkälaiseksi se oli tehtävä. Sen piti kuvastaa koottua, vahvaa\nvoimaa ja seisoa vankkana maaperällään, ja sen julkisivussa tuli olla\npunertavaa graniittia, oman maan kauneinta kalliota, arvokkaassa\nyksinkertaisuudessa, ilman turhia koristuksia. Ja sellainenhan siitä\ntulikin. Ja kaunistuksetkin tulivat Juhon mielen mukaan: tunnetun\nkuvanveistäjän taideteoksia portin pihtipieliin.\n\nNiistä veistoksista Juho suuresti iloitsi. Ja kun hänen näyttäessään\nuutta taloa eräälle vanhalle syntymäpitäjänsä isännälle tämä\nsanoi kuvat nähdessään, että \"ihan ovat kuin oli teidän Marinne\nmorsiamena\", niin vedet kihosivat näyttäjän silmiin ja aivoihin iski\najatus, että taidetta on konttoriinkin hankittava asiakkaille ja\napulaisille kauneuden katkismukseksi.\n\nHarkinnalla valittu oli tietysti liiketalon paikka: lähellä\nrautatieasemaa ja muittenkin liikenneväylien likeisyydessä,\nmutta se oli sitä paitsi aivan erityisesti mieleen Juholle, joka\nrakasti enemmän uutta kaupunkia leveine suoraviivaisine katuineen\nja valoisine nykyaikaisine kortteleineen kuin vanhan kaupungin\nkoukeroisia kujia, joiden varsilla matalain talojen vanhanaikaisissa\njulkisivuissa oli vuosisataista patinaa ja porttiholvit johtivat\nahtaille pihoille.\n\nSillä Juhon ajatukset olivat suuntautuneet niin yksinomaan\neteenpäin, ettei hänen mielikuvituksensakaan jaksanut saada ravintoa\nmenneisyydestä. Näin olikin hänelle vanha kaupunki menneen ajan\nhauta, uusi taas tulevan kehto. Hänellä, kiireiden ja toiminnan\nmiehellä, ei ollut aikaa viipyä sellaisissa unelmissa, joille ylpeät\nja rakkaat muistot antoivat väriä, vaan hän tarvitsi unelmiensa\nvirikkeiksi tulevaisuuden rohkaisevia ja uljaita toivoja.\n\nJoutui tietysti Juhokin sentään joskus kuljeskelemaan vanhan\nkaupungin mäkisiä ja mutkaisia katuja. Mutta hän ei kulkenut niitä\nunissakävijänä, jonka mielikuvituksen jokin puoleksi sortunut\nvallinaukko saattoi virittää kansoittamaan Vahtitorninkadun\nhaarniskoiduilla linnanhuoveilla tai Mustainveljestenkadun\nmessuavalla munkkikulkueella, vaan hän liikkui sielläkin elävien\nihmisten asioilla eikä varjokuvien parissa. Häntä ilahdutti enemmän\nse, että uusi aika aivan kursailematta sielläkin oli paiskannut kättä\nmenneisyydelle ja että vanhojen talojen seiniin oli puhkaistu leveitä\nmyymälänikkunoita, kuin se, että vanhaakin sentään oli säilynyt --\nrippeitä menneiltä vuosisadoilta ja siltä myssypäisten isoäitien\najalta, joka vieläkin ilmielävänä saattoi vilahtaa silmiin jonkin\nmatalan ikkunan vaikeitten uutimien ja vihreitten ruukkukasvien\nvälistä.\n\nJuhon liikkeen konttori oli tietysti talon ensimmäisessä kerroksessa.\nSe oli pitkä, pitkä sali, koko rakennuksen levyinen, niin että toisen\nseinän ikkunat antoivat kadulle ja toisen pihalle. Ja tämän pitkän\nsalin alkupäässä oli leveä lasiovi isännän avaraan huoneeseen,\ntoisessa päässä taas lasi-ikkuna kassaan, aivan kuin pankissa. Mutta\nsalissa olivat konttoriväen pulpetit rivissä molempia ikkunaseiniä\npitkin, ja keskellä oli kuin leveä katu.\n\nOmaan asuntoonsa nähden ei ollut Juholla enempää kuin Marillakaan\nollut vaatimuksia arkkitehdille esitettävänä. Hän oli saanut tehdä\ntalon ylimmästä kerroksesta minkälaisen parhaaksi oli nähnyt. Sen\nJuho vain oli sanonut, että sauna sinne piti tulla. Ja suomalainen\nsaunahan siellä olikin, vieläpä niin mukavasti sijoitettuna, että\nsuoraan makuuhuoneesta sinne lyhyen käytävän kautta pääsi. Mutta ei\ntämä mukavuus johtunut minkäänlaisesta ylellisyyden halusta, vaan se\noli vain olemuksen pohjalla säilyneen maalaismielen hyvittämistä.\n\nMarissa tämä maalaismieli eli vieläkin väkevämpänä vetona maalaisiin\noloihin kuin Juhossa. Kun oli tullut puheeksi uuden kodin\nsisustaminen -- tarvittiinhan sinne uudet huonekalutkin niin Mari oli\nsanonut Juholle:\n\n-- Eiköhän liene parasta, että arkkitehti saa tehdä huoneet niitäkin\nmyöten mielensä mukaan valmiiksi?\n\nJa niin oli sitten suurin piirtein tapahtunutkin. Juho oli sentään\nomaan huoneeseensa nähden pidättänyt itselleen oikeuden määrätä,\nmillä tavoin sinne huonekalut oli asetettava ja mitä seinille oli\nripustettava.\n\nKaunis koti siitä tietysti oli tullut. Kauniit olivat huoneet,\nkauniit huonekalut ja kaunista taidetta oli seinillä. Ja samalla\nkuin kuvanveistäjä oli ollut tekemässä talon ulkopuolta kaunistavia\nveistoksiaan, oli Juho antanut hänen muovailla rintakuvat myöskin\nMarista ja itsestään, ja ne olivat nyt ruokasalin tyylikkyyden\nkorostuksina.\n\nMutta kauan kesti, ennenkuin Mari tunsi uuden asunnon kodikseen. Se\noli hänestä pitkät ajat aivan kuin vieraitten ihmisten asumus, johon\nhän sattumalta tai vahingossa oli joutunut. Liian komealtakin se\nhänestä tuntui.\n\nVaikka hyvin hän tiesi, että kyllä heillä oli oikeus tuohon\nkomeuteen, olisipa ollut vielä suurempaankin. Sillä niin olivat\nliikkeen asiat edistyneet, että jo kaksi vuotta sen jälkeen, kun\nJuho oli jäänyt yksin suurliikettä johtamaan, vuosivaihto nousi\nkymmeneen miljoonaan, ja tällaisesta vaihdosta jäi tietysti voittoa\npaljon. Seitsennumeroinen luku tarvittiin jo heidän yksityistäkin\nomaisuuttaan ilmaisemaan.\n\nKauppa kasvoi ja liikeasiat luistivat.\n\nMutta isänmaan asiat pahenivat pahenemistaan. Venäläisen sortovallan\nnyrkki kohosi yhä uhkaavampana.\n\nKipeästi jokainen uusi isku koski Juhoonkin. Hän oli saanut kokea\nankaran järkytyksen, kun tohtori Lyly, jonka kanssa hän oli joutunut\nvarsin läheiseen kosketukseen valistusrientoja ajaessaan, ei enää\nollut jaksanut kestää ankean ajan painostusta ja maanpaon ikävää,\nvaan oli ampunut itsensä yksinäisellä puistonpenkillä Berliinissä. Ja\nmuitakin tuttuja oli kohdannut kova kohtalo, karkotettuina kodeistaan\nja maastaan eli heitä eri tahoilla maailmaa.\n\nJuho oli varma siitä, että ainoan tehokkaan vastustuksen\nvenäläistyttämiselle tarjosi tarmokas kansanvalistustyö. Sen vuoksi\nhän entistäkin laajemmassa mittakaavassa rupesi sitä tukemaan.\nNiinpä hän yhdessä vaimonsa kanssa perusti heidän syntymäpitäjäänsä\nkansanopiston, varusti sen huoneistolla, opetusvälineillä ja\nkirjastolla ja kannatti sitä yksinänsä. Niinikään hän auliisti tuki\nnuorisoseuraa, jonka puheenjohtajana hän oli ollut monet vuodet, ja\ntoimi paikallisen kirjallisuudenseuran johtokunnassa. Hänessä eli\njatkuvasti syvä ja nöyrä kiitollisuus niistä herätteistä, jotka hän\naikoinaan oli saanut syntymäpitäjänsä pienestä lainakirjastosta,\nja sitäkin hän oli vuosien varrella kartuttanut kirjalahjoilla\nja nyt hän varusti sen pääomallakin ajanmukaista laajennusta ja\nkunnossapitoa varten.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJuho oli samalla kertaa herkkien sykähtelyjen ja väkevien vaistojen\nmies.\n\nJa ensipolven alkuvoimaisuus purkautui hänessä ilmoille muussakin\nkuin taittumattoman tarmokkaassa työssä.\n\nHän joutui sinä kaupallisena ja yhteiskunnallisena merkkimiehenä,\njoksi hänet nyt yleisesti ja empimättä tunnustettiin, monenlaisiin\nseuroihin sekä kotikaupungissa että muuallakin, etenkin maan\npääkaupungissa, johon hänellä usein oli asiaa, ja myöskin\nPietarissa, mihin tavaranostot ja muut liikeasiat hänet usein\nveivät. Ja kun sattui sopiva seura, niin Juho mielellään irtautui\nankarasta asiallisuudesta ja laski valloilleen koko rehevän\nrenessanssiluontonsa.\n\nHän saattoi sellaisina puuskina heittäytyä poikamaisen vallattomaksi\nja ikäänkuin riuhtaista itsensä irti kaikista sovinnaisuuden\nkahleista antaakseen väkevän talonpoikaisverensä läikkyä\nvapaasti alkuvoimaisuudessaan. Monet kerrat hän istui saman\nliikkeenharjoittajain seuran \"lupilla\", jonka arvossapidetty\npuheenjohtaja hän oli, \"pikkutuntejakin\" myöhemmälle uskottujen\nystävien parissa, eikä silloin pidetty lukua punasuisten\nMeukow-puolikkaiden lukumäärästä konjakin piti olla laadultaan\n\"Grande Champagne 1842\", ja vuosiluku antoi Juholle aiheen\nhuomautukseen, että \"aine\" oli siksi niin hyvää, kun se oli häntäkin\nkymmenen vuotta kypsempää -- niinkuin ei siitäkään, montako lasia\nsärettiin sirpaleiksi. Sillä kun oikein lennokkaiksi innostuttiin, ja\nse tapahtui hyvin usein tällaisissa istunnoissa, oli Juhon uskollisen\nseurakumppanin, Kannaksen rajaseudulla syntyneen varatuomarin\nja asianajajan tapana venäläisittäin viskata tyhjentämänsä lasi\n\"kapinetin\" kaakeliuunia vastaan ja vaatia toisiakin juotuun maljaan\nosallistuneita tekemään samoin.\n\nJuho viihtyi hyvin tämän häntä puoltatoistakymmentä vuotta nuoremman\nvaratuomarin seurassa, koska tiesi hänetkin \"omatekoiseksi\" mieheksi;\ntuomarin isä oli ollut ajuri, mutta sentään ymmärtänyt panna poikansa\noppikouluun, jonka tämä sitten itseään samalla elättäen oli käynyt\nja vielä yliopistossakin leipätyötä tehden lukunsa suorittanut. Nyt\nhän oli hyvätuloinen mies ja sitä paitsi varakkaissa naimisissa ja\nhoiti Juhonkin liikkeen lakiasioita. Oli heillä yhdyssiteensä vielä\nUudenkirkon kansanopisto, jonka tukijoihin tuomarikin rajaseudun\npoikana kuului. Myöskin innostus taiteeseen oli yhteistä, sillä\nasianajaja nautti suuresti maalaustaiteesta, jota luuli ymmärtävänsä,\nja teatterista, jota ymmärsikin.\n\nMutta kun ruvettiin laulamaan, mikä tapahtui aina, kun tunnelma\nherkistyi, niin silloin Juho, joka tahtoi johtaa laulua -- se\noli muuten miltei poikkeuksetta sama suomalainen kansanlaulu --\nseisoaltaan ja molemmin käsin, kuten oli nähnyt Klemetinkin tekevän,\nmääräsi:\n\n-- Nyt tuomari pitäköön suunsa kiinni, sillä hän ei osaa laulaa!\n\nMutta auttoiko kielto, kun tuomari oli yhtä täydellisesti tunnelman\nvallassa kuin toisetkin. Harvoin hänen yhtymistään kuoroon, vaikka\nse kipeästi leikkasikin sopusointuisuutta, sentään huomattiin, kun\nhän aina ovelasti säästi sen siksi, kunnes huomasi ensimmäisten\nkyynelkarpaloiden vierähtävän Juhon poskipäille.\n\nToinen kantavieras Juhon pöydässä tällaisissa illanistujaisissa\noli \"Iisakki\", viipurilaisen kirvesmiehen poika, joka käytyään\nneliluokkaisen realikoulun oli aluksi harjoitellut isänsä\nammattia, sitten suorittanut teollisuuskoulun kurssin ja vihdoin\nhankkinut itselleen varallisuutta ja yhteiskunnallisen aseman\nrakennusmestarina. Hän oli piirtänyt toista sataa taloa Viipuriin ja\nniiden lisäksi vielä maatalojakin. Rakennusmestari oli avosilmäinen\nmies, harrasti teatteria, kun oli itsekin seuranäyttämöillä aikoinaan\nesiintynyt, ja katseli asioita kotoista horisonttia laajemmista\nnäkökulmista, kun oli ymmärtänyt laajalti maailmaa matkustaa.\nSuorasukaisena puheiltaan ja liikkuvaälyisenä käytännön miehenä\nhän oli saavuttanut Juhon luottamuksen siinä määrin, että kauppias\nmonissa asioissa neuvotteli rakennusmestarin kanssa -- paitsi\ntietysti kaupallisissa, sillä \"ne minä hoidan itse, äläkä sinä\nyritäkään niihin puuttua, koska minä ne asiat tiedän paljon paremmin.\"\n\nMonesti oli \"kapinetin\" pyöreän sohvapöydän ritarien joukossa\nmyöskin vilkas ja eläväsilmäinen lukkarikoulun ja monien kuorojen\npunaposkinen ja tuuheaviiksinen, taiteilijasolmioinen johtaja, jonka\nniinikään teatterin johtokunnan jäsenyys liitti tukkukauppiaan\npöytäkuntaan.\n\nToisinaan nämä istunnot kävivät niinkin perusteellisiksi, että kerhon\nravintoloitsija lähetti edeskäypänsä Sakarin, joka oli seurueen\nerityisessä suosiossa hiljaisen ja häveliään olemuksensa ansiosta,\nkautta rantain ehdottelemaan vähän huomaamattomampia otteita. Sillä\nsaattoihan tapahtua sellaistakin, että herrat saivat päähänsä ruveta\nkeilanlyöntiin käyttämällä sekä keiloina että palloina tyhjentämiään\nviinipulloja, ja siitähän syntyi sellainen jyry, että se kuului\npitkälti Revonhännän rannalle. Sakari kyllä tiesi, että jos sillä\ntuulella kerran oltiin, niin ei siinä hänen enempää kuin isännänkään\nsana mitään auttanut, mutta yrittihän käskyläinen kuitenkin ovelta\nsen verran sievästi ja hymysuin virkahtaa, että saattoi isännälleen\nvakuuttaa koettaneensa valaa öljyä aalloille, mutta saaneensa\nsellaisen vastauksen, että \"mitä sinä, poika, tässä komentamaan\nyrität, kun minä puheenjohtajana hyvin teidän, miten asiat talossa on\nhoidettava!\"\n\nHelsingissä Juhoa kaivattiin muittenkin kuin liikeasiain takia. Hänet\noli valittu suuren rautatiekomitean jäseneksi, ja niistä asioista\npidettiin tuontuostakin neuvotteluja ja kokouksia.\n\nPääkaupungissa hän mielellään istui iltojaan taiteilijain kanssa,\nmilloin eivät velvollisuudet ammatillisiin tai virallisiin seuroihin\nsitoneet. Hän viihtyi nimittäin taiteilijain parissa, heittäytyi\nheidän joukossaan huolettomaksi, välittömäksi -- miljoonalaskelmissa\nliikkuvasta liikemiehestä ei silloin näkynyt jälkeäkään muussa kuin\nvieraanvaraisuuden suurpiirteisyydessä.\n\nKun tultiin ravintolaan, niin Juho tavallisesti ensi töikseen komensi\nkumartelevaa hovimestaria: -- Pankaahan kaksi \"Nuitsia\" jäihin, ja\nkatsotaan sitten, millä tässä pohjustetaan.\n\nKyllä Juho tiesi, että oli tapana juoda punaviini lämpimänä, mutta\nse ei haaleana maistunut hänelle. Ja kun hän kerran sai kuulla, että\nsellainenkin herra kuin August Strindberg niinikään vaati Beaunensa\njäähdytettynä, ilostui hän ikihyväksi:\n\n-- Siinä nyt näkevät ne, jotka ovat minuakin pistelleet, että\noikeille miehille käy lämmin viini liian laimeaksi.\n\nMutta jos seurassa oli naisia, ei jäihin pantukaan \"Nuitsia\",\nvaan \"Likkoota\", sillä \"keltaista leskeä\" pidettiin samppanjoista\nylhäisimpinä.\n\nJuho antoi suuren arvon sille tosiasialle, että hän oli tuttava\nmaan ensimmäisten taiteilijain kanssa, saattoipa hän näillä\ntuttavuuksillaan toisinaan suorastaan ylpeilläkin. Jos esimerkiksi\nsattui seuraan ensikertalaisena joku nuori taiteilijatar, joka ei\ntuntenut Juhon tapoja ja sen vuoksi vähän oudoksuen arasteli hänen\ntuttavallisia ystävyydenosoituksiaan, myhähteli suurkauppias leppeän\nleikillisesti ja sanoi omalla karjalaisella kotimurteellaan:\n\n-- Kyl mie oo taputelt kaikkii... oo taputelt...\n\nJa sitten seurasi koko rivi asianomaisen edustaman taiteen\nensimmäisiä nimiä.\n\nUsein Juho myös ojensi taiteilijoille auttavan kätensä; avusti\nopintomatkoille lähtijöitä ja tuki kotimaassa työskentelijöitä\nlainoilla ja lahjarahoilla. Eikä annettuja lainoja pahasti\ntakaisin vaadittu -- ne maksettiin, jos jaksettiin --, sillä olipa\nkirjanpidossa erityinen tili tällaisia menoeriä varten, ja alunperin\noli otettu huomioon huomattavan tappioprosentin todennäköisyys siinä\ntilissä.\n\nSamaa tiliä rasitti usein myöskin kotikaupungin teatteri, joten Juho\nei suotta puhunutkaan \"miu teatteristai\". Se oli vuosien varrella\nyhä suuremmassa määrin jäänyt hänen tuestaan riippuvaksi. Mutta ei\nJuho sanonut sitä omakseen sen vuoksi, että tahtoi tuoda esiin sille\nantamaansa aineellista kannatusta, vaan osoittaakseen vain, miten\nlikeinen ja tutunomainen hänen suhteensa taidelaitokseen oli.\n\nHelsingissä käydessään Juho mielellään seurusteli myös kotiseudun\nylioppilaspiirien johtomiesten kanssa eikä laiminlyönyt\nosakuntajuhlia, jos vain suinkin voi kutsuja niihin noudattaa.\nHänen nuorekas mielensä kaipasi nuoruutta innoituksekseen. Eikä\nhän suinkaan ensiksi poistuvien kunniavieraiden keralla lähtenyt\njuhlista, vaan unohtui usein istumaan vielä senkin jälkeen, kun\ninspehtorikin oli jo lähtenyt. Ja kun nuoret parveilivat Juhon\nympärillä pikkutunneilla ja koristivat hänet musta-punaisella\nmarsalkannauhalla, säteilivät hänen punertavahipiäiset kasvonsa onnea\nja tyytyväisyyttä.\n\nKun Juho toi viimeiset terveiset J. H. Erkon haudalle\nviipurilaisilta, jotka pitivät vainajaa niin omanaan, että olivat\nripustaneet hänen muotokuvansa kunniapaikalle yksin liikkeen- ja\nteollisuudenharjoittajain kerhohuoneistoon, niin alleviivasi\nhän puheessaan läheistä suhdettaan edesmenneeseen runoilijaan\nnumerotiedoin siitä, mitä \"mie ja miun virmai\" vuosittain olivat\nuhranneet suomalaisen lyriikan alttarille. Se oli kauppiaan tapa\ntunnustaa velkansa ja velvollisuutensa kansallista kulttuuria ja\nrunoa kohtaan.\n\nErkkoon Juhon olivat yhdistäneet lämpimän ystävyyden ja vilpittömän\nkunnioituksen siteet. Tämä kunnioitus ei perustunut vain vuosien\ntakaiseen tuttavuuteen eikä ystävyys vain siihen seikkaan, että\nrunoilijan läheinen suhde Juhon liikekumppaniin, viimeksi mainitun\nkuoltua, oli siirtynyt eloon jääneeseen, vaan se juonti juurensa\nsyvällisemmästä yhteenkuuluvaisuudentunteesta. Paimenlaulujen\nlaulajassa Juho nimittäin kunnioitti miestä, joka lähteneenä\nsamantapaisista oloista kuin hänkin, oli raivannut itselleen tien\nsivistykseen, vieläpä kaikkein kukkeimpaan, sillä runoushan oli\nkulttuurin kaunein kukka. Näin Juho oli J.H. Erkon elämänkaaressa\nnäkevinään oman elämän juoksunsa eräänlaisen rinnakkaisradan,\ntunnustaen kuitenkin aina ja ehdottomasti runoilijan polun omaa\ntietään paljon korkeampitasoiseksi. Sillä henkiset harrastuksethan\nJuho yhä vieläkin empimättä arvioi aineellisia arvokkaammiksi, ja\nhän suri edelleenkin katkerasti sitä, ettei omalta kohdaltaan ollut\npäässyt riittämiin asti henkisen kulttuurin arvoista osallisiksi.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nSamana vuonna, jona J. H. Erkko kuoli, Juhosta tuli kauppaneuvos.\n\nArvonimi tuotti hänelle suurta tyydytystä. Sillä paitsi sitä, että\nuusi kauppaneuvos tunsi itsensä mairitelluksi, kun arvo kohotti\nhänet asteikossa kaupungin suurimpien ja vanhimpien kauppahuoneiden\npäämiesten rinnalle, hän piti sitä myöskin suomalaisen liike-elämän\ntäysikasvuisuuden virallisena tunnustuksena.\n\nSattui niin, että Juho vähän sen jälkeen, kun hänestä oli tehty\nkauppaneuvos, Pietariin pistäytyessään tapasi siellä kaksi muuta\nviipurilaista kauppaneuvosta, nimittäin valkohapsisen, mutta\nvilkkaan, aito venäläisen kupetsin ja saksalaisittain ruotsia\npuhuvan, hienon pankinjohtajan. Herrat lyöttäytyivät yhteen ja\ntulivat niin hyvin toimeen keskenään, että juhlapäivällisiä\nseuranneen aamiaisen jälkeen menivät yhteiseen valokuvaankin.\nKotiin tultuaan Juho heti kehysti kuvan ja ripusti sen työhuoneensa\nseinälle. Ja vieraille näytti hän sitä ilmeisellä mielihyvällä:\n\n-- Siin on kolme kauppaneuvosta, mie ja kaksi muuta, kaik\nviipurilaissii!\n\nToinen asia, joka myöskin mairitteli Juhoa, oli se, että hänet\nkutsuttiin rautatiehallituksen neuvottelevaksi jäseneksi.\nSilmiinpistävällä tyytyväisyydellä hän aina matkustaessaan näytti\njunailijalle koko vuodeksi kirjoitettua ensiluokan vapaalippuaan.\nEi tietenkään sen vuoksi, ettei lippu hänelle mitään maksanut,\nsillä tosiasiallisesti se kyllä tuli sangen kalliiksi, vaan aivan\nlapsellisesta ilosta, kun hänen mielestään vapaalippu teki hänestä\njollakin tavoin junassa etuoikeutetun matkamiehen, melkein sellaisen,\nettä junakin oli hänen ja hänen \"virmansa\".\n\nMutta huolimatta luottamustoimistaan, kokouksistaan -- niin\nmonista virallisista kuin tiheistä epävirallisistakin -- ja muista\nharrastuksistaan, Juho herpaantumattomalla kauppiastarmolla ja\nelävällä mielenkiinnolla ohjasi yhä laajenevaa liikettään aina vain\nsuurempiin vuosivaihtoihin ja -voittoihin. Vaikka apulaiset olivat\nmitä luotettavinta ja taitavaksi kouliintunutta väkeä, jolle omistaja\nhuoletta saattoi uskoa asioiden hoidon pitemmiksikin rupeamiksi, ei\nJuho hellittänyt ohjaksia käsistään, vaan valvoi tarkasti kaikkia\nasioita, ennen muita tietysti ostoja, joiden suorittaminen hänen\nvakaumuksensa mukaan oli kaiken kaupankäynnin a ja o. \"Osta oikeaan\naikaan oikeaa tavaraa oikeilla hinnoilla, niin kyllä kauppasi käy\nja leiville lyö\", oli hänen tapanaan kauppavaltuuston kokouksissa\nja muualla sanoa nuoremmille kauppiaille, joita jo oli noussut\nuseampia suomalaisistakin piireistä, vieläpä tukkukauppiaitakin,\njoista muutamat jo pyrkivät vähin kilpailemaankin. Mutta ei Juho\nsiitä kilpailusta pahoillaan ollut, vaan päinvastoin iloitsi, koska\ntilaa oli vielä monelle ja hänellä itsellään markkinoilla niin pitkä\netumatka, ettei kukaan hevin kantapäille päässyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMari oli yhä useammin yksin.\n\nOlihan muutamia tuttavia rouvia, joiden kanssa hän mielellään\nseurusteli silloin tällöin. Mutta enimmäkseen hän pysytteli\nkotioloissaan. Teatterissa hän kyllä kävi -- olivathan siellä heidän\njohtokunnanpaikkansa aina käytettävissä -- ja toisinaan hän pistäytyi\nkonsertteihinkin.\n\nEräänä päivänä Juho sitten oli tullut parasta tuultaan tohisten\npäivällispöytään:\n\n-- Mari hoi, annahan tuoda pullo viiniä kellarista.\n\n-- Mikä on -- eihän tulle vieraita?\n\n-- Ei vieraita tule. Kahden me viini juodaan.\n\n-- Minkä kunniaksi? oli Mari udellut.\n\n-- Koetahan arvata, Juho oli kiusoitellut.\n\n-- Mistäpä minä?\n\n-- Vieläköhän muistanet, mitä kerran sinulle tulin luvanneeksi? Juho\noli kysynyt.\n\n-- Olet luvannut niin paljon, että kukapa ne kaikki muistaisi!\n\n-- Mutta tämä sinun toki tulisi muistaa... Palvelijatar oli tuonut\npöytään viinipullon, jonka Juho itse oli aukaissut. Kun hän oli\ntäyttänyt lasit ja kohottanut omansa, oli hän sanonut:\n\n-- Nyt se sitten on ostettu, se meidän syntymäpitäjämme suurin hovi.\n\nMari oli tuijottanut häneen tuokion ikäänkuin epäillen miehensä joko\nlaskevan leikkiä tai hourailevan, mutta kun Juho toistamiseen oli\nvakuuttanut, että ostettu oli hovi, niin oli Mari asettanut lasinsa\nkoskemattomana takaisin pöydälle ja kysynyt aivan järkytettynä:\n\n-- Ettäkö sinä todellakin malttaisit lopettaa kauppasi ja muuttaa\nmaalle?\n\nJuho oli hiukan tyrmistynyt vaimonsa kysymyksestä, jota hän ei enää\nollut arvannut odottaa, mutta oli sentään pitemmättä tauotta saanut\nsanotuksi:\n\n-- No, eihän sitä tietenkään käden käänteessä suurta kauppaa voi\nlopettaa, enkä minä sitä nyt ole aikonutkaan, niin että kyllä maalle\nmeno vielä siirtyy tuonnemmaksi... sillä eihän tällaista liikettä\nmyöskään voi tuuliajolle jättää... mutta saattaahan olla, että\njoskus...\n\nSilloin Mari oli purskahtanut itkuun.\n\nHän ei ollut voinut sille mitään. Kyynelet olivat tulvahtaneet\nsilmiin, vaikka hänen itsensäkin oli täytynyt itkuaan ihmetellä.\nSillä eihän hänkään enää pitkiin aikoihin ollut toden teolla\najatellut mahdolliseksi, että he palaisivat sinne, mistä olivat\nlähteneet. Mutta nyt se ikävä kai taas oli kohottanut päätään,\nsama ikävä, joka pahimmin poltti mieltä kevättoukojen aikaan,\nmutta syttyi toisinaan muulloinkin, kuten esimerkiksi, kun sattui\nvaikkapa heinäkuorma kadulla ajamaan ohitse Punaisenlähteen torin\nvaakahuoneeseen punnittavaksi ja hän tunsi sen uhoavan rehun ja\nmullan ja maan tuoksuja.\n\nJuho oli ihmetellyt. Mutta ei sentään ollut mitään kysellyt, vaan oli\nruvennut vain kiireesti selittämään, että yhdessä toisen kauppiaan\nkanssa, kaimamiehen, joka hyvin oli menestynyt kartanonostossa\nennenkin, he sen olivat ostaneet, kun sinne oli sopiva rakentaa\nsaha ja mylly ja sähkölaitos, ja varmasti viljelyskin teollisuuden\nyhteydessä paremmin kannatti... Sitä paitsi oli kreivi, jonka\nhallussa hovi oli ollut viimeisten vuosikymmenien ajan, myynyt sen\nsangen kohtuulliseen hintaan, niin että nyt se oli ollut ostettava...\nJa mitäpä he niin suurella kartanolla kuin neljällätuhannella\nhehtaarilla tulevaisuudessakaan, jos sinne tulisi mennyksi niinkuin\nvanhuuden päiviä viettämään -- riittihän heille kahdelle ihmiselle\nkaksikin manttaalia, manttaali kumpaisellekin...\n\nSiinä Juho oli hymähtäen kohottanut lasinsa, mutta kun Mari oli\njättänyt edelleenkin omansa koskemattomaksi pöydälle, hän oli\ninnostunut jatkamaan:\n\n-- Katsohan, tämä hovi ei koskaan ole ollut lahjoitusmaita, vaan on\nalkuaan ollut jonkun ruotsalaisen suurherran tiluksia, joihin on\nkuulunut vielä Suotniemikin, mutta sitten se kuuluu kulkeutuneen\nvenäläisten käsiin ja joutuneen jollekin Letinskille, kunnes sen\nhäneltä osti rikas apteekkari, joka sitten vuorostaan luovutti sen\nImpilahden papille, jonka isännyyden aikana minä synnyin... Mutta kun\nsinä tulit maailmaan, niin se oli jo kreivin hallussa... Ja nyt siitä\npuolet on meidän!\n\nMäin Juho oli tarinoinut. Ja Mari oli tyyntynyt itkustaan, mutta\nmietteissään oli jäänyt eteensä tuijottamaan.\n\nSitä oli miettinyt, ettei ihminen koskaan edeltäpäin osaa aavistaa,\nmikä arpa hänelle elämässä lankeaa... Varmasti häntäkin monet\nkadehtivat ja ajattelivat, että niin hyvä olla kuin on hänellä ei\nole heillä, sillä eivät he osaa havaita, että ikävä polttaa kaikkia,\neivätkä he arvaa, että hän olisi valmis vaihtamaan osansa monenkin\nvaatimattomissa oloissa elävän ihmisen asemaan.\n\nMutta se oli ollut viimeinen kerta, jolloin Mari oli antanut ikävänsä\nja kaipuunsa purkautua ilmoille.\n\nOli hänellä sitä paitsi nyt ikävänsä haihduttajiakin kodissaan,\nkaksi sukulaistyttöä, Juhon veljentyttäriä, jotka kävivät koulujaan\nkaupungissa ja asuivat heillä ja alkoivat jo olla niin varttuneita,\nettä Marilla oli heistä seuraa ja rattoa. Mutta toiselta puolen he\nmyöskin aina toisinaan johdattivat hänen mieleensä toisen ikävän,\nsen, ettei hänellä omaa lasta ollut, joka olisi jäänyt hänen\njälkeensä parhaita unelmia jatkamaan ja ehkä toteuttamaankin...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKävihän heillä vieraita, kävi oman kaupungin väkeä ja kävi\nvieraspaikkakuntalaisia, mutta harvoin heillä oli kutsuja, sillä\neivät hekään perhepidoissa kulkeneet.\n\nMutta kun oli kulunut ummelleen seitsemäntoista vuotta siitä elokuun\npäivästä, jona toiminimi liikkeensä oli aloittanut -- se sattui\nmuuten olemaan kolmastoista, ja Juho piti sitä onnenpäivänä --, he\nolivat kutsuneet parhaat tuttavansa päivällisille kotiinsa.\n\nAsianajaja ja kansallisen pankin johtaja, molemmat rouvineen, oli\npyydetty tulemaan puolta tuntia ennen muita. Ja kun he olivat\ntulleet, pyydettiin heidät Juhon huoneeseen. Tuomari tiesi\nasian, ja salaperäisyyden väre, joka ei ollut hymyä, karehti\nhänen suupielissään. Hän oli Juhon pyynnöstä ja tämän paperille\nmerkitsemien ohjeiden mukaan laatinut jälkisäädöksen, ja se piti nyt\nasianmukaisesti todistaa. Taikka oikeastaan olikin testamentteja\nkaksi: toinen oli aivan lyhyt, ja siinä Juho määräsi Marin\ntäydelliseen hallintaan kaiken jäämistönsä, joka sitten Marin kuoltua\noli jaettava erilaisiin kulttuuritarkoituksiin sillä tavalla kuin\ntoisessa, molempien aviopuolisoiden allekirjoittamassa testamentissa\nmäärättiin.\n\nSelittämättä tarkemmin tämän jälkimmäisen paperin sisällystä\nJuho pyysi läsnäolijoita nimikirjoituksillaan vahvistamaan, että\nMari ja hän olivat täysijärkisinä ja omasta vapaasta tahdostaan\njälkisäädöksen viimeisenä tahtonaan allekirjoittaneet.\n\nKun vakuutukset oli asianmukaisesti allekirjoitettu, suljettiin\npaperit kuoriin, jotka sinetöitiin ja joista toinen varustettiin\nmerkinnällä, että se vasta Marin kuoleman jälkeen oli avattava.\nSitten Juho ojensi molemmat kuoret pankinjohtajalle pankin holvissa\nsäilytettäviksi. Ja nyt tuotiin tarjottimella valmiiksi täytetyt\nsamppanjalasit ja tuomari lausui julki sen toivomuksen, ettei\nvast'ikään sinetöityjä kuoria vielä pitkiin aikoihin tarvitsisi avata.\n\nMutta kun sitten toiset vieraat tulivat, ei tästä asiasta enää\npuhuttu sanaakaan, ja päivällispöydässä Juho, lausuessaan vieraansa\ntervetulleiksi, kiitti heitä vain siitä, että olivat vaivautuneet\nkesäasunnoiltaan kaupunkiin viettämään hänen \"virmansa\" vuosipäivää.\nJa Mari hoiti emännyyttä sillä vaatimattoman olemuksensa mukaisella\nmeluttomalla vakavuudella, joka vieraiden silmissä leimautui yleväksi\narvokkuudeksi, vaikka se oikeastaan oli ujouden häveliäisyyttä.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nVuotta ennen kuin kauppaneuvoksen kuudes kymmenluku täyttyi, hän\nmatkusti ulkomaille.\n\nSe tapahtui jo aikaiseen keväällä, huhtikuussa.\n\nJuhon oli aina tehnyt mieli Pariisiin, josta taiteilijat olivat\npuhuneet kuin mistäkin luvatusta maasta, mutta ei hänen koskaan ollut\ntullut lähdetyksi. Nyt hän suuntasi suoraa päätä sinne matkansa.\nSille häntä tulkkina ja oppaana seurasi nuori pankinprokuristi, jonka\nisä, kunnianarvoisa kultaseppä, oli elinpäivinään kuulunut kaupungin\nsuomalaisuusmiesten kantajoukkoon ja arvossapidetyimpiin vanhan\npolven liikkeenharjoittajiin.\n\nPariisin nähtävyydet nautittiin -- sen minkä viikossa ehti -- eikä\nMontmartren huvittelupaikkojakaan unohdettu, ei varsinkaan \"Iloisesta\nleskestä\" kauppaneuvokselle tuttuja Maximin mallisia. Mutta ei\nunohdettu myöskään Louvren taidekokoelmia eikä Luxembourg'iakaan,\njonka nykyaikaa lähempänä olevat teokset kiinnittyvätkin Juhon\nmieltä sytyttävämmin kuin vanhojen mestarien oudommaksi jäävä\nkäsiala. Noustiin tietysti Eiffelintorniin ja ajettiin kierros\nBoissa. Pistäydyttiin Pörssissä ja istuttiin eräänä iltana kokonaisen\npitkän näytöksen aika Molièren talossa, missä tietysti Juhoa, joka\nei ymmärtänyt vuoropuhelusta tavuakaan, vahvasti haukotutti, mutta\n\"olihan sentään sielläkin oltu\".\n\nKaunishan oli Seinen kaupunki, ja vilkkaasti sykki elämä avenyillä\nja bulevardeilla, joiden puissa jo oli kevään ensimmäistä vaaleaa\nvihreyttä.\n\nMutta vieraaksi jäi sittenkin Juholle tämä \"valon kaupunki\", paljon\nvieraammaksi kuin olivat ensimmäisellä ulkomaanmatkalla kaksikymmentä\nvuotta sitten jääneet Berliini, Kööpenhamina ja Tukholma, vaikk'ei\nhän niidenkään kieltä ollut osannut, vaan silloinkin oli joutunut\ntulkin apuun turvautumaan.\n\nKoska Juho vaistosi olevansa lähempänä elämänpoljentoa ja ihmisiä\nSaksassa, vaikk'ei hän sielläkään välikäsittä päässyt ihmisten\nkanssa puheisiin, matkusti hän Pariisista Wiesbadeniin hoitamaan\nterveyttään. Tosin terveys ei erikoisempaa hoitoa kaivannut, koska\nkauppaneuvos omankin vakuutuksensa mukaan oli terve kuin pukki, mutta\nainahan sitä sentään varmuuden vuoksi saattoi hyvääkin vielä parantaa.\n\nKyllähän se kylpylääkäri, jonka puoleen hotellin isäntä neuvoi\nkääntymään, virkansa puolesta puhui liikalihavuudesta ja\nrasvoittuneesta sydämestä, mutta siihen Juho vain vastasi,\nettä lihavuutta pidetään Suomessa sekä komeuden että terveyden\ntodistuksena, eikä hänen ammatissaan ja arvossaan miehen sovikaan\nlaihaksi ja luisevaksi kuivettautua enempää kuin rasvattomaksi\nliottautuakaan.\n\nWiesbadenissa Juho viihtyi aivan erinomaisesti. Huippusesongin\nvilkas elämä -- huhti- ja toukokuussahan siellä oli saman verran\nkylpyvieraita kuin vakituisia asukkaita -- viehätti häntä, siinä\nkun ei vilinästä huolimatta ollut suurkaupungin kiireiden levotonta\nkuumeisuutta, ja vehmaiden puistojen lehtevä kauneus viritti mieleen\nviihtyisän tunnelman. Sitä paitsi hotellissa oli ja eli kuin\nkotonaan, kun siellä oli kotivävynä suomalainen mies, joka hoiti\nvarajohtajan tehtäviä. Olipa vieraidenkin joukossa pari suomalaista,\nhienoja vanhoja neitejä, aikoinaan Kaarlo ja Emilie Bergbomin\nlähimpään ystäväpiiriin kuulunut sisarpari, sekä sitä paitsi kaunis\nja elämäniloinen moskovalainen kauppiaanrouva, jonka kanssa Juho voi\nsolkata venättänsä päivällispaperossiaan polttaessaan.\n\nMutta retkillä ympäristöihin oli oppaana eräs saksalainen,\nrautatieonnettomuuden johdosta saamallaan tapaturmavakuutuksella\nmukavasti elävä tohtori, joka jostakin syystä oli kiintynyt\nkauppaneuvokseen ja hänen suomalaiseen tulkkiinsa. Tämä opas\njohdatti Juhon milloin Biebrichiin näyttääkseen, miltä kohdalta\nJulius Caesar aikoinaan oli kulkenut Reinin ylitse, milloin\nSchiersteiniin, hedelmäpuiden ympäröimään vanhaan kylään, jonka\nlaitaan näkyi viinistään kuulun Rauentalin kirkontorni, milloin\ntaas Nerobergille tai muihin luonnonpuistoihin ihailemaan vanhoja\npyökkejä, pehmeälehtisten loiskasvien ympäröimiä plataaneja ja\nmonisatavuotisia tammia. Näin Juho tutustui perin pohjin tähän\njo Kaarle Suuren päivinä Visibadan nimellä tunnettuun lämpimien\nlähdesuonten kaupunkiin niin, että hän suurmaailmallista hienoutta\nuhoavalla Wilhelmstrassella tunsi olevansa yhtä kotonaan kuin\nkonsanaan Viipurin Torkkelinkadulla, ja Kurhausin parvekkeella hän\nistui yhtä turvallisesti kuin Espilän kotoisella kuistilla.\n\nTunnontarkasti kauppaneuvos kuitenkin, kaikesta huolimatta, hoiti\nterveyttään. \"Täytyy, täytyy, etteivät mene rahat hukkaan, kun tänne\nkerran on tultu.\" Aamulla hän sekä kylpi termaalivedessä että kävi\nsitä Kochbrunnenin Trinkhallessa juomassa, ja juonnin päälle hän\nkäveli säädetyt minuutit, ennenkuin palasi hotelliin lepäämään ja\nlevon jälkeen saamaan hierontaa. Vaikka tämä hoito siis oli sangen\nperinpohjainen, ei se millään tavalla väsyttänyt rotevaa ruumista,\nvaan päinvastoin piristi sekä sitä että henkeäkin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKauppaneuvos viipyi Wiesbadenissa niin kauan, että prokuristin ennen\nhänen lähtöään oli palattava pankkiin. Mutta silloin tuli hänen\nsijaisekseen Juhon \"oman teatterin\" johtaja. Ensimmäinen päivä kului\ntietysti uuden \"yksityissihteerin\" tuliais- ja hänen edeltäjänsä\nläksiäisjuhlintaan. Mutta seuraavana aamuna alkoi virantoimitus,\njonka ohjelman Juho määritteli seuraavaksi:\n\n-- Jos on tullut sähkösanomia, niin niihin vastataan, ellei ole\ntullut, mikä tietysti on kaikkein parasta, niin voidaan, jos\nei muutakaan satuta keksimään, kirjoittaa muistiinpanoja minun\nelämäni varrelta, etteivät sitten, kun aika minusta jättää,\npääse kaikennäköiset poropeukalot elämäkertaani sorkkimaan omien\nkeksintöjensä mukaiseksi. Kello kaksi mennään sitten syömään,\nminkä jälkeen minä tupakoin ja otan pienet nokkaunet ja sinä saat\ntehdä joko samaa tai mitä tahdot, mutta seitsemältä on taas oltava\naterialla, ja kaipa me sitten taas illaksi keksimme jonkinlaista\najanvietettä.\n\nJa kyllähän sitä keksittiinkin. Sillä milloin ilmestyi\ntervehdyskäynnille kylpemään tulleita suomalaisia, joille piti\nnäyttää kaupunkia, milloin pelastui koko maailma yhteentörmäyksestä\npyrstötähden kanssa tai oli jokin suomalainen tai saksalainen\nmerkkipäivä, jota oli juhlittava.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun \"yksityissihteeri\" eräänä kauniina toukokuun päivänä kahdentoista\nlyönnillä ilmestyi kauppaneuvoksen eteen, joka jo silloin oli\nläpikäynyt kylvyt, vedenjuonnit, hieronnat ja levot ja kasvot\nhyvinvointia hohtavina istui pöytänsä ääressä, sai tulija tavallisen\nleppoisan hyvän huomenen asemesta tervehdykseksi äreän mörähdyksen.\nJa kun \"yksityissihteeri\" mahdollisimman hienotunteisesti uteli\npahantuulen syytä, viskasi kauppaneuvos hänen eteensä sinisen\nsähkösanoman, jossa oli vain muutamia numeroita ja joitakin\nkäsittämättömiä \"extra primoja\".\n\n-- Mitä tämä merkitsee? Kauppaneuvos ei kunnioittanut sihteeriään\nedes syrjäsilmäyksellä, kun hän vastasi:\n\n-- Ovat ostaneet, aasit, koko vuoden vehnäjauhotarpeen kalliilla\nhinnalla, ja nyt hinnat ovat laskeneet aivan vietävästi.\n\nSihteeri koetti ottaa osaa päämiehensä suruun parhaimpansa mukaan,\nmutta osanotto vain lisäsi kiukkua.\n\n-- Vastataanko sähkösanomaan...? Kauppaneuvos ponnahti pystyyn:\n\n-- Tietysti vastataan!\n\nSihteeri istuutui, otti esille kynänsä ja kirjoitti osoitteen\nodottaessaan sanelua.\n\nKauppaneuvos käveli pari kertaa edestakaisin yli lattian, sitten hän\nyht'äkkiä pysähtyi ja sanoi tiukalla äänellä:\n\n-- Ei tule muuta kuin yksi sana, mutta se tulee kolmeen kertaan:\n\"Aasit.\" Ja sitten minun nimeni alle.\n\nEikähän siinä auttanut muu kuin kirjoittaminen.\n\nKun sähkösanoma oli kirjoitettu, kysyi sihteeri vähän arastellen:\n\n-- Onko tänään sitten vielä muuta?\n\n-- Ei, kauppaneuvos tiuskaisi. -- Kyllä tässä on jo tarpeeksi yhden\npäivän osalle!\n\nSihteeri poistui, kauppaneuvos jäi vihaisesti kävelemään vuoroin\npitkin, vuoroin poikki huoneen.\n\nOli kimmeltävän kirkas päivä. Sonnenbergerstrassen varrella\nkukkivat kastanjat, joiden valkoiset tertut olivat kuin joulukuusen\nkynttilät, Kurparkin lammikon valkeat joutsenet toivat mieleen\nsadun kaarikaulaiset ihmelinnut, ja kävellessään lennätinkonttoriin\nkauppaneuvoksen sihteeri ajatteli: \"Mitä minua liikuttavat jauhojen\nhinnat!\"\n\nMutta kuuden ajoissa iltapäivällä koputettiin sihteerin huoneen\novelle. Siellä oli kauppaneuvos. Hän ei tullut sisään, vaan sanoi\nvain ovenraosta väärentämättömimmällä kotimurteellaan:\n\n-- Paaha äkist mökki päälleis! Myö männää kaupungil syömää -- hyö\npittäät tääl niin happamii viinilöi.\n\nSihteeri, joka oli ehtinyt panna merkille, että hänen päämiehellään\njo oli smokingi yllään, pukeutui nopeasti ja meni alas hotellin\nhalliin, jossa hän tapasi Herr Kommerzienratin aivan loistavalla\ntuulella:\n\n-- Ajuri odottaa. Pitää saada kunnollista ruokaa. Lähdetään\nCarltoniin.\n\nSe merkitsi, että syötiin strassburgilaista hanhenmaksaa lusikalla\nsyviltä lautasilta ja juotiin palanpainikkeeksi hyväilevän lempeää\nLiebfraumilchiä Porilaisten marssin säestyksellä -- sen nimittäin\nmusiikki aina kultarahan toivossa viritti Herr Kommerzienratin\nilmestyttyä näköpiiriin.\n\n-- Joko veli on jaksanut unohtaa jauhot? yritteli arkaillen ja\nvarovasti kauppaneuvoksen pöytätoveri.\n\n-- Päinvastoin, naurahti kauppaneuvos. Jauhorahoilla tässä nyt\njuhlitaankin.\n\n-- Kuinka niin?\n\nKauppaneuvos ratkesi riemukkaaseen nauruun:\n\n-- Katsohan, sain iltapäivällä sähkösanoman, jossa sanottiin\njauholaivan ajaneen karille ja koko lastin vahingoittuneen piloille.\n\nSihteeri tuijotti päämieheensä pyörein silmin ja sanoi:\n\n-- Sehän on kauheaa... mutta niin on aina, ettei onnettomuus koskaan\ntule yksin...\n\nKauppaneuvoksen iloinen nauru lähenteli nyt räjähdyspistettä:\n\n-- Vai onnettomuus, vai onnettomuus... ha-ha-haa... Nythän sinä, veli\nhopea, puhut melkein kuin mielipuoli. Sie et ymmärrä tätä assiita\nensinkää!\n\nJa sitten kauppaneuvos selitti ihmettelevälle pöytätoverilleen,\nettä haaksirikkohan se juuri hänet tappiosta pelasti, lasti kun oli\nvakuutettu ja samoin vielä sille laskettu voittokin.\n\nSiitä tuli tietysti hauska ilta, jonka kuluessa Liebfraumilch\nehdittiin vaihtaa sekä \"Likkoohon\" että \"Meukohviin\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nJuho puhui usein hyvästä onnestaan eräänä kaupallisen menestymisensä\ntärkeimpiä tekijöitä.\n\nMutta vieläkin tärkeämmäksi hän asetti suomalaisuuden aatteen.\n\n-- Mitä olisin mie, hyvät herrat, ja mitä miun virmain! oli hänen\ntapana sanoa. -- Mie ja miun virmain o noussee vaa suomalaisuuve\naattee avul.\n\nJa niin voimaperäisesti hän alleviivasi vieraillekin ihmisille\naatteen merkitystä toiminimen kehityksessä, että kun Snellmanin\npäivää vietettiin päivälliskutsuilla Mainzin rantaravintolan\npengermällä -- paitsi kauppaneuvosta ja hänen sihteeriänsä olivat\ntilaisuudessa läsnä hotellinomistajan suomalainen vävy ja saksalainen\ntohtori -- ja saksalainen vieras piti isännälle kiitospuheen, niin\nhän lausui:\n\n-- Herra kauppaneuvos on ystävällisesti kutsunut meidät kanssaan\nviettämään kaikkialla sivistyneessä maailmassa tunnetun\nkauppahuoneensa vähemmän tunnetun perustajan muistoa. Olemme\nvakuutetut, että kauppaneuvoksen liikkeen perustaja oli suuri mies,\nmutta mitä olisi hänen työnsä merkinnyt, ellei sen jatkajaksi\nolisi ilmestynyt meidän isäntämme veroista miestä! Kauppaneuvos on\nvaatimaton ja tahtoo annettavaksi kaiken kunnian vain sille miehelle,\njonka muistoa tänään vietetään, mutta me ymmärrämme kauppaneuvoksen\noman suuruuden ja merkityksen hänen maalleen ja kohotamme lasimme\nhänen jatkuvaksi menestyksekseen.\n\nKilistettiin. Ja kauppaneuvokselle suomennettiin tohtorin puhe, minkä\njohdosta hän virkahti:\n\n-- Hää puhhuu sujuvast. Mitäh? Hyvin sujuvast. Ja ymmärtääp\nNeelmannin elämäntyön.\n\nJa kääntyen sihteerinsä puoleen hän lisäsi:\n\n-- Sano sie hänel, että hää o viisas mies, ja mie kunnioitan häntäki.\n\nSihteeri käänsi nämä sanat niin, että kauppaneuvos kiitti tohtoria ja\ntahtoi juoda suuren Saksan maljan.\n\nMalja juotiin, ja sitten hyräiltiin pikkuhiljaa \"Reinin vahtia\",\nkunnes hotellinomistajan vävy katkaistakseen juhlallisuuden kohotti\nlasinsa ja sanoi:\n\n-- Min skål, din skål, alla vackra flickors skål!\n\nKauppaneuvos säesteli:\n\n-- Likkor, likkor... seer sööne.\n\nJa kääntyen hotellinomistajan vävyn puoleen hän huomautti:\n\n-- Sie oot myös viisas mies, joka ymmärrät sekä Neelmannii että\nlikkoi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKotimatkalla Suomeen -- silloin oli toukokuu jo loppumaisillaan --\noli viivyttävä muutama päivä Berliinissä. Siellä piti nimittäin ostaa\ntuliaiset, ja sillä verukkeella sinne jäätiin viikoksi.\n\nTietysti ne tuliaiset ostettiinkin. Kokonainen tusina\nleninkikankaita, sekä silkkisiä että villaisia. Mutta ei niiden\nostoon sentään mennyt tuntia pitempää aikaa, sillä Wertheimista\nkaikki saatiin -- kauppaneuvos selitti, että aina pitää ostaa\nsuuresta liikkeestä, jossa valikoima on paras --, ja kuitenkin\nkauppaneuvos suoritti ostamisen asiantuntijan tavoin ja\nkangaskauppiaan tarkkuudella: hän tunnusteli kaikkia haluamiaan\nlajeja peukalon ja etusormen välissä, asetutti ne päivänvaloon\nnähdäkseen värin ja valoa vasten havaitakseen kudonnan laadun,\ntaisipa haistellakin toisia.\n\nKun tämä tärkeä toimitus oli saatu suoritetuksi, syötiin\nperusteelliset juhlapäivälliset Kaiserhofissa, ja aterian aikana Juho\nvakuutti sihteerilleen, joka tuli huomauttaneeksi, että kohta sitä\nsitten taas ollaan kotona:\n\n-- Kyl onki parasta päästä kottii... Ja sitten hän vielä lisäsi\nhymähtäen:\n\n-- Ja oman Mari vieree...\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nSamana vuonna, jona Juho teki ulkomaanmatkansa, hänet asetettiin\neduskuntaehdokkaaksi.\n\nVaikka politiikka ei mahtunutkaan kauppaneuvoksen harrastuspiiriin,\nvaan oli hänelle melkeinpä vastenmielistä, niin hän alistui\nehdokkuuteen, kun hänelle vakuutettiin, että se oli välttämätöntä, ja\ntodistettiin, että se oli hänen isänmaallinen velvollisuutensa.\n\nMutta vaalipiiriään kiertämään häntä ei saatu. Hän palkkasi\nitselleen, kuten sanoi, \"sijaiskärsijän\", vaalipuhujan, jonka tuli\nhänen puolestaan selvitellä kysymyksiä. Ennen kuin tämä mies lähti\nliikkeelle, hän kävi tietenkin kauppaneuvoksen luona tiedustelemassa,\nolivatko hänen näkökohtansa sopusoinnussa ehdokkaan vakaumuksen\nkanssa. Juho antoi hänelle silloin seuraavat ohjeet:\n\n-- Politiikasta ei saa puhua mitään minun laskuuni, se muista!\nJos kysyvät, mikä on minun ohjelmani, niin sano vain, että se on\nsivistyksellinen ja taloudellinen.\n\n-- Mutta entäpä jos tahtovat tietää tarkemmin?\n\n-- Mitä? No, sano heille, että yksityiskohdista puhutaan sitten\njälestäpäin... ja jolleivät siihen tyydy, niin sano, ettei heidän\nhuoli olla pikkumaisia, kun en minäkään ole.\n\nNäihin periaatteisiin oli vaalipuhujan tyydyttävä. Mutta kun sitten\nsiirryttiin puhumaan käytännöllisistä asioista, valtuutettiin hänet\nantamaan sangen suuriakin lupauksia.\n\n-- Saat sanoa heille, että rautateitä minä kannatan. Ratoja pitää\nsaada paljon -- ei saa rakentamisesta tehdä loppua tässä maassa,\nennenkuin veturi viheltää joka pitäjässä.\n\n-- Entäpä jos tahtovat tietää, missä järjestyksessä radat\nrakennetaan...?\n\n-- Siihen taas sano, että sen asian päättää eduskunta, joten he kyllä\nsaavat järjestyksen aikanaan kuulla.\n\nVaalipuhuja puisteli päätään. Mutta mikäpä hänen auttoi. Sillä\nkauppaneuvos vain naurahteli:\n\n-- Jollei se heille kelpaa, niin sano, että äänestäkööt toisia.\n\nNiine hyvineen oli vaalipuhujan lähdettävä. Mitä kaikkea hän sitten\nmaakunnassa puhui, jäi kauppaneuvoksellekin tietymättömäksi.\nMutta valituksi ehdokas tuli. Ja eduskunnassa hänestä tehtiin\nrautatievaliokunnan puheenjohtaja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin monet kiireet odottivat Juhoa hänen ulkomailta palattuaan, ettei\nhän edes Marille ehtinyt suuria kertoa matkansa vaiheista.\n\nMutta eräänä kesäisenä iltana, kun he kahden seisoivat kesäasuntonsa\nläheisellä merenrannalla ja katselivat kiiltävää ulappaa, kysyi Mari\nmieheltään, mikä häneen oli tehnyt valtavimman vaikutuksen siellä\nmaailmalla -- Pariisiko kenties?\n\nJuho mietti hetken, ennenkuin vastasi, mutta sanoi sitten varmasti:\n\n-- Ei Pariisi. Se oli minulle liian suuri ja liian levoton... en\nminä siitä saanut oikein selvääkään... Vaan Mainz, pieni kaupunki,\nvanha ja hiljainen, Reinin rannalla. Siellä oli tuomiokirkkokin,\njonka kivisissä lattialaatoissa vielä näkyivät suomalaisten ratsujen\nkavionjäljet kolmikymmenvuotisen sodan ajoilta...\n\n-- No, nekö ne sitten...?\n\n-- Eivät ne, vaan aivan toiset asiat. Katsohan, siellä eli jo pari\nsataa vuotta ennen suomalaisten ratsumiesten käyntiä se mies,\njonka suotiin tehdä muuan maailman kaikkein suurimpia keksintöjä,\nkirjojen painamisen alkuunpanija. Ja kun minä siellä museossa\nnäin hänen valamiaan kömpelöitä kirjaimia, niin en voinut olla\nmuistelematta niitä aikoja, jolloin paimenpoikana piirtelin vieläkin\nkömpelömpiä kirjaimia Vuoksen valkoiseen rantahiekkaan oppiakseni\nkirjoittamista...\n\n-- Ja sekö sinusta sitten...?\n\n-- Se.\n\nSyntyi hetken hiljaisuus. Juho piirteli kävelykepillään\nkuvioita santaan aivan kuin vieläkin muistellen lapsuutensa\nkirjoitusharjoituksia. Mutta sitten hän kääntyi Marin puoleen ja\nsanoi:\n\n-- Olen tullut ajatelleeksi, että kun ensi vuonna astun seitsemännen\nvuosikymmeneni kynnyksen ylitse, niin olisi kai paikallaan, että\nsilloin muistaisin vähin tiedettäkin... Minusta tuntuu, että vaikka\nen olekaan itse päässyt tieteen portteja raottamaan, niin olen\nkuitenkin saanut nauttia niin paljon tieteen hedelmistä, että velkani\nsille on varsin suuri.\n\nMari katseli miestään ja nyökkäsi:\n\n-- Oikeassa olet, annettava on... nyt ja tietysti myöskin sitten...\n\n-- Niin, tietysti sitten vielä enemmän. Toisen kerran taas he\npuhuivat taiteesta. Juho oli tilannut konttorinsa peräseinälle\nisokokoisen maalauksen, joka esitti satamaelämää laivoineen ja\njauhosäkkejä kantavine työmiehineen. Se oli hiljan valmistunut,\nja Juho arveli, että siitä monet konttorissa kävijät oppivat\nymmärtämään sekä kaupallisen työn että taiteen merkityksen aivan kuin\njonkinlaisesta aapiskirjasta.\n\n-- Voit hyvinkin olla oikeassa, Mari sanoi. -- Mutta vaikk'eivät\nsiitä niin paljon muut oppisikaan, niin tuottaahan kuva ainakin\nsinulle itsellesi iloa joka kerta, kun siihen silmäsi sattuvat, ja\njohan sekin riittää taulun olemassaolon oikeutukseksi...\n\nJuho mietti hetken, sitten hän kysyi äkkiä vaimoltaan:\n\n-- Oletko sinä koskaan tullut ajatelleeksi, mitä taide oikeastaan on?\n\nMari vastasi:\n\n-- En ole ajatellut sitä, sillä minusta on tuntunut, ettei\nsitä tarvitsekaan ajatella minunlaiseni ihmisen, jolla ei ole\nperustietojakaan siitä. Mutta minusta tuntuu, että taideteos voi\nmiellyttää vain silloin, kun katsoja tajuaa, mitä se esittää, ja kun\nhän ymmärtää, mitä sillä taiteilija on tahtonut kuvata ja sanoa.\n\nJuho jäi tuokioksi tuumimaan vaimonsa sanoja. Sitten hän virkkoi:\n\n-- Niin, kyllähän minunkin on helpompi nauttia taideteoksesta, jos\nnäen ja käsitän, mitä se esittää. Mutta eiköhän kuitenkin liene\nkaikkein tärkeintä se, että taiteilija on saanut siihen juuri sen,\nminkä hän on nähnyt, sillä tavalla, että katsojankin kauneudenkaipuu\nherää. Sillä luulen, että jos teos herättää meissä tuon kaipuun, niin\nse on taidetta, vaikk'emme ymmärtäisikään, mitä se esittää.\n\nJuhossa oli herkkä taiteen vaisto.\n\nJa suuri kunnioitus sekä taidetta että tiedettä kohtaan.\n\nJa kun hän koetti ottaa elämästä irti kaiken, minkä se hänelle voi\ntarjota -- ehkä toisinaan vähän enemmänkin --, niin hän maksoi\nantimet tinkimättä ja lahjoitti hyvityksen lämpimällä kädellä ennen\nkaikkea juuri taiteelle ja tieteelle. Hän oli siinäkin suhteessa --\nelämääkin kohtaan -- rehellinen kauppamies.\n\nEikä Juho itse koskaan pitänyt merkillisenä sitä, että hän oli\naloittanut elämänsä köyhänä paimenpoikana ja päässyt kohoamaan\nkauppaneuvokseksi, sillä olivat kai monet muutkin miljoonamiehet\nlähteneet köyhistä kodeista vain vaivainen viisikymmenpenninen\ntaskussa. Mutta sitä hän piti merkillisenä, että ilman kouluja ja\nkorkeamman opin antimia oli voinut päästä osalliseksi kaikesta siitä,\nmitä elämä oli hänelle antanut. Ja siitä hän osasi olla nöyrästi\nkiitollinen.\n\nNöyryys johtui siitä, että hän miljoonia käsittelevänä\nkauppaneuvoksenakin oli osannut säilyttää paimenpojanmielensä\ntärveltymättömänä ja juuri siksi oli ymmärtänyt tehdä elämänsä\nrehevämmäksi ja rikkaammaksi kuin monet sellaiset, joille\nelämänantimet alunperin oli tarjottimella eteen tuotu.\n\nTuosta paimenpojanmielestä johtui myöskin hänen huumorintajunsa,\njoka auttoi hänet monen kynnyksen ylitse. Hänen leikinlaskunsa oli\nleppeää, ja hän osasi nauraa makeasti omillekin inhimillisille\nheikkouksilleen. Huvittipa häntä toisinaan sanoa muutamalle\nystävälleen, joka oli opetellut matkimaan hänen vähän omituista\npuhetapaansa, että ystävä taas puhuisi samalla tavalla kuin \"mie isse\npuhun\", etteivät ihmiset erottaisi, kumpi puhui -- tuhmuuksia.\n\nJa kun hänen kerran teatterin johtokunnan puheenjohtajana oli\nannettava ankara varoitus eräälle näyttelijälle, joka liiaksi\nmaistelleena oli ilmestynyt parrasvaloon, niin hän ensiksi ankarasti\nmoitti rikoksen tehnyttä, sanoen, että uusitusta rikoksesta\nehdottomasti oli seurauksena ero teatterista, mutta lopuksi hän\nikäänkuin lohdutukseksi lisäsi:\n\n-- Ja nyt sie jatka vaa niinku ennekii...\n\nVasta kun toiset johtokunnan jäsenet purskahtivat nauruun, Juho\nhuomasi harhasanontansa ja kutsutti näyttelijän takaisin sanoakseen\nhänelle:\n\n-- Sitä mie tietyst tahoin sannoo, jot näyttele sie niinku ennekii,\nmut ryyppää harvemmi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEduskunnan täysi-istunnoissa Juho ei turhanpäiten puheenvuoroja\nkäyttänyt. Mutta valiokunnassaan hän johti puhetta asiallisesti ja\nsyventyi kysymyksiin perusteellisesti.\n\nPoliittista mielenkiintoa ei edes edustajanaolo hänessä voinut\nherättää. Joka kerta kotona käydessään istuntokauden aikana hän\nvalitteli tympäytymistään puoluepeliin.\n\nKerran kun jonkin ensi-illan jälkeen oli koolla joukko\nkauppaneuvoksen tuttavia, herroja ja naisia, Seurahuoneen avarassa\nkulmahuoneessa, kuultiin oven takaa Juhon varsin kantava, hiukan\nmöreähkö ääni.\n\n-- Eikö pyydetä joukkoon? ehdotteli joku seurasta.\n\n-- Pyydetään vain, niin saadaan kuulla tuoreimmat pääkaupungin\nuutiset, sillä ilmeisesti kauppaneuvos on vast'ikään iltajunalla\ntullut kotiin.\n\n-- Saadaan vielä samppanjaakin, kun hyvin sattuu, virkahti\nnaapurilleen merkitsevästi silmää iskien veitikkamainen ja aina\nkujeiluvalmis pormestari.\n\nKauppaneuvos tuli myhäilevänä ja aurinkoisena seuraan. Hän oli\nparhaimmalla tuulellaan ja tervehti rakastettavan kohteliaasti\nnaisia, joita kohtaan hän aina käyttäytyi ritarillisesti.\n\n-- No, mitä siellä Helsingissä sanotaan poliittisesta tilanteesta?\nkysyi sanomalehdentoimittaja.\n\nKauppaneuvos, joka juuri oli pääsemäisillään puheen alkuun vieressään\nistuvan nuoren ja iloisen pormestarinrouvan kanssa, viskasi\nvastauksen vinhasti:\n\n-- Politiikka, mitä se on? Mie sanon, että se on pelkkää p...aa!\n\nKohtalokas sana oli noussut kauppaneuvoksen täyteläisille huulille ja\npääsi niiltä putoamaan kotoisen kokonaisena, leveänä ja lämpimänä.\nSyntyi kuolemanhiljaisuus. Ja Juho joutui aivan hämilleen, tuo\nseuraelämään sopimaton suorasukaisuus oli päässyt häneltä vahingossa\nlivahtamaan. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä räjähti pöydän\nääreltä ilmoille vapauttava nauru. Ja kauppaneuvos nousi tyytyväisenä\npaikaltaan kutsumaan edeskäypää:\n\n-- Tuokaa samppanjaa! Pormestari sanoi vierustoverilleen:\n\n-- Mitä minä sanoin!\n\nEikä politiikasta sen koommin puhuttu sanaakaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLiikkeessä luistivat asiat edelleen moitteettomasti.\n\nTietysti isännän ollessa eduskuntatyössä Helsingissä jäi yhä enemmän\nasioita prokuristin ja muitten vanhempien apulaisten ratkaistaviksi,\nmutta kaikissa tärkeämmissä ja suuremmissa asioissa käännyttiin\npuhelimitse kauppaneuvoksen puoleen. Ja aina kotona pistäytyessään\nJuho tarkoin otti selon asioista ja neuvotteli niistä ei vain\nkonttoriväkensä, vaan myöskin Marin kanssa. Kääntyipä Marin puoleen\ntoisinaan prokuristikin, jos sattui niin kiireellinen asia, ettei\nehditty pääkaupungissa olevan isännän kanssa neuvotella.\n\nMutta vaikka asiat näin luistivatkin ja liike vain menestyi, niin\nalkoi Juhon mielessä kypsymistään kypsyä eräs tuuma, jota hän\njo joskus aikaisemminkin oli itsekseen hautonut: muuttaa liike\nosakeyhtiöksi.\n\nSiitähän oli moniakin etuja. Mutta ennen kaikkea se, että tapahtui\nmitä tapahtui hänelle itselleen, niin ei liike ainakaan jäänyt\nsattumien varaan, vaan oli järjestysmuodoiltaan vakiinnutettu ja\ntulevaisuudenkin varalle turvattu.\n\nSamana vuonna, jona Juho täytti kuusikymmentä vuotta, hän tämän\nsuunnitelmansa toteuttikin. Itse hän jäi liikkeen toimitusjohtajaksi,\nja johtokunnan jäseneksi tuli tietysti myöskin Mari.\n\nKaksi kumppania oli kolmen miehen toiminimestä jo poistunut, nyt oli\nasiat järjestetty niin, että kolmannenkin vuoro voi tulla.\n\nJa pian se tulikin.\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nKaupungin kuulut \"lauluveikot\", joiden kannattajajäsen tietysti\nJuhokin oli, viettivät vuosijuhlaa Raatihuoneen salissa samana\niltana, jona kauppaneuvoksen, teatterinjohtajan ja teatterin\ntaloudenhoitajan oli määrä lähteä kumarrusmatkalle Helsinkiin\nhankkiakseen taidelaitokselleen niukkaa valtionapua vähän suuremman\navustuksen, jota se kipeästi tarvitsi. Siitä johtui, että yöjunaan\nnousi kolme hännystakkista herrasmiestä. Kunkin matkalaukku oli tuotu\nasemalle kotoa. Mutta matkakassaa ei kukaan ollut huomannut varata.\nSen verran saatiin kuitenkin yhteisesti kokoon, että kahdet matka- ja\nkolmet makuuvaunuliput voitiin lunastaa -- kauppaneuvoksellahan\noli vuosivapaalippunsa. Kun aamulla pääkaupunkiin tultaessa junassa\npukeuduttiin, ei viitsitty turhanpäiten penkoa matkalaukkuja, vaan\nmentiin hännystakkisina hotelliin, jossa vasta peseydyttiin ja\npukeuduttiin arkisempaan asuun. Ja kun näin oli sonnustauduttu, sanoi\nJuho, että nyt mennään katsomaan erästä äsken uusittua ravintolaa,\njossa sopivasti voidaan syödä aamiainen.\n\n-- Entä raha? kysyi taloudenhoitaja. -- Eihän meillä ole edes\nkymmentä markkaa yhteensä.\n\n-- Älä huoli sitä surra, sanoi Juho. -- Tulehan vain kaikessa\nrauhassa mukaan.\n\nKun tultiin ravintolaan, tilasi kauppaneuvos ensi töikseen pullon\nsamppanjaa ja selitti pöytäseuralleen, että samppanja on oikeastaan\nhuomenjuoma eikä sitä muina vuorokaudenaikoina pitäisikään juoda\nmuuten kuin aivan hätätilassa.\n\nKun kello tuli kymmenen, määräsi Juho tuotavaksi toisen pullon ja\nsanoi edeskäyvälle, että vähitellen saa ruveta kattamaan aamiaistakin\nviereiselle pöydälle. Sitten hän kääntyi pöytätoveriensa puoleen ja\nilmoitti lähtevänsä kaupungille:\n\n-- Jos vähän satun viivähtämään, niin tilatkaa uusi pullo.\n\nJa niin hän lähti.\n\nMutta ei hän kovin kauan viipynyt, ja kun hän tuli, säteilivät\nhyväntuulisuutta punakat kasvot, joiden vähän ulkoileviin poskipäihin\nsilmälasien kultaiset sangat olivat kaivaneet itselleen vaot, ja hän\nnauroi makeasti kertoessaan:\n\n-- Kyllä varmasti luuli Nyypummi ensi aluksi, että minä, hänen\npankkinsa hallintoneuvoston jäsen, olin mennyt päästäni vialle.\nHa-ha-haa... Kun, nähkääs, pääsin hänen puheilleen, niin sanoin\nensi töikseni, että olisikohan luoton toiveita, kun oli kipeä rahan\ntarve. Pääjohtaja katseli kovin tutkivasti, kai arvellen, että kyllä\ntäytyy olla suuren summan tarve, kun mies sitä varten matkustaa\npääkonttoriin. Mutta silloinpa vasta hänen pitkä partansa alkoi\noikein pelosta tutista, kun minä vastaukseksi hänen kysymykseensä,\nmonestako miljoonasta oli puhe, sanoa tokaisin, että muutamasta\ntuhannestahan tässä vain... Ja niin se harmaa parta tutisi, että\nminun vihdoin täytyi sanoa koko totuus. Mutta silloin Nyypummi\nhuomautti, ettei sentään konttorihenkilökunnan takia pitäisi ottaa\nkymmentätuhatta vähempää. No, ei sitten, sanoin siihen minä.\nNiin että, pojat, kyllä nyt on tiedossa aamiaisen lisäksi vielä\npäivällinenkin.\n\nKäytiin sitten päivemmällä parin senaattorin ja parin esittelijän\nluona. Ja kun toinen senaattoreista yritteli sanoa, että valtion\nrahamassia koetetaan kaikenlaisiin tarkoituksiin verottaa, niin\nvastasi kauppaneuvos rauhalliseen tapaansa:\n\n-- Voihan niinkin olla. Mutta minä en ainakaan ole niitä, jotka\nkerjäävät kaikenlaisiin tarkoituksiin, vaan vaadin nytkin osani ihan\noikeaan ja kohtuulliseen asiaan.\n\nJa sitten hän nousi nojatuolista ja kääntyi seuralaistensa puoleen:\n\n-- Emmekä me nyt huoli herra senatyörin aikaa pitemmälti kuluttaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuusikymmenvuotispäivänään kauppaneuvos lahjoitti\nkuusikymmentätuhatta markkaa kulttuuritarkoituksiin.\n\n-- Se on vain tuhat markkaa vuotta kohti, ja paljon enemmän\njokaisesta vuodesta olisi korvausta maksettava, sillä monen tuhannen\nmarkan edestä on jok'ikinen vuosi minulle antanut, mutta vielähän\nsitä kerran kuollaankin...\n\nJa kun kauppaneuvoksen kunniaksi toimeenpannuilla juhlapäivällisillä\nylistettiin hänen etevyyttään ja esimerkillisyyttään, niin ei hän\nmalttanut olla lopuksi huomauttamatta:\n\n-- En minä, hyvät herrat, ole tehnyt mitään muuta kuin\nvelvollisuuteni. Olen ollut aivan yksinkertaisesti vain\nsuomalainen ja karjalainen ja sellaisena olen koettanut työlläni\nja toimellani edistää suomalaista kauppaa ja teollisuutta ja vähän\nmaanviljelystäkin... niin no, ja sitten tietysti myös pönkittää\nkansallista kulttuuria ja sen kukkaa. Mutta olen aivan varma siitä,\nettä teistä jokainen minun asemassani olisi tehnyt saman, niin että\nturha tässä on ruveta liikoja suurentamaan yhden miehen töitä. Ja\nsen minä sanon vielä kerran, vaikka jo olen sanonut sadat kerrat\nennenkin, että en olisi minä mitään ilman suomalaisuuden aatetta,\nsillä sen voimalla olen noussut, se on nostanut minun liikkeeni niin\nkuin nostaa aalto venheen ja minut itseni niin kuin nostaa aalto\nlastun harjalleen. Ja kun nyt kaikki tämän asian taas tietävät, niin\nehdotan minä, hyvät herrat, että tästä lähtien ei enää turhia puhuta,\nvaan keskustellaan hauskemmista asioista juhlan kunniaksi.\n\nJa niin sitten keskusteltiinkin.\n\nMutta eihän juhlimista toki yhden rupeaman istumiseen maltettu\nuskoa, vaan samaa menoa pyrittiin parhaimman taidon mukaan jatkamaan\nvielä seuraavana päivänä ja vähän sitäkin seuraavana. Ja kun vieraat\nvaihtuivat, niin tulihan niitä aina taas uusiakin puheita pidetyksi\nja pitihän taas juhlijan kuunnellakin ja taas vastata, että eihän\ntänne oltu puhumaan tultu.\n\nMutta kun ei puheista sittenkään loppua tullut, keksi kauppaneuvos\nloppujen lopuksi suukapulaksi uhkauksen, että \"jos vielä yrittää\njoku puhetta, niin minä paikalla nousen tästä tuolistani ja luikin\ntieheni\".\n\nJa se naula veti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutamaa viikkoa 60-vuotispäivän jälkeen Juho ja Mari pitivät\npäivälliskutsut kodissaan.\n\nSattui nimittäin samoihin aikoihin käymään kaupungissa eräs\nmaan ensimmäisiä kirjailijoita ja eräs tunnettu säveltäjä, joka\naikaisemmin oli vuoden ajan johtanut Musiikin Ystäväin orkesteria.\n\nKirjailija oli vakaumuksellinen aatteen mies, jonka kerrottiin\nelintavoissaankin noudattavan ankaraa askeesia, ja säveltäjä taas\nniin heiveröinen ruumiinrakenteeltaan, että kun aikoinaan ensimmäisen\nkerran talossa kävi ja emäntä häneltä kysyi, saiko kenties tarjota\nkupin kahvia tai lasin viiniä, vastasi kiittäen, että jos olisi\nsaatavissa aspiriinipulveri ja lasillinen vettä, niin se olisi\nkaikkein parasta tarjoilua.\n\nNämä asiat huomioon ottaen Juho oli vähän levoton päivällisten\nonnistumisesta. Mutta jo vieraitten saapuessa -- kunniavieraitten\nseuraksi oli kutsuttu kansallisen pankin johtaja, asianajaja,\nteatterinjohtaja, pormestari ja hovioikeuden soitannollisin\nasessori, kaikki naisineen valkeni isännän mielestä talvipäivän\ntaivas, kun hän huomasi, ettei kirjailija tullutkaan tolstoilaisissa\nsaappaissa ja nuoravöisessä paidassa, vaan aivan tavallisten ihmisten\nvaateparsissa ja kovassa kauluksessa. Ja kun sitten päivällispöydässä\nkunniavieraat, molemmat yhdestä suusta, kiittelivät mainiota\nvalkoviiniä -- sen valikointi olikin vaatinut kauppaneuvokselta\nja hänen \"yksityissihteeriltään\" monet käynnit reiniläisten\nWeingrosshandlungien Probierstubeissa --, niin suli tunnelma\ntäydelliseen välittömyyteen.\n\nKeksipä säveltäjä vielä sellaisenkin tempun, että kun salissa\nistuttiin odottelemassa kahvitarjottimen tuloa, niin pyysi kaatamaan\nvalmiiksi konjakin laseihin ja sytyttämään lasit, kun ne tuotiin\nsisään. Niin tehtiinkin, ja kauniit siniset liekit innoittivat\nhaaveellista musiikkimiestä niin, että hän istahti flyygelin ääreen\nimprovisoimaan sinisten tulien laulun...\n\nJuho oli tietysti tästä aivan riemuissaan. Ja monet kerrat hän illan\nkuluessa huudahti, etteihän elämä ilman taidetta olisi elämisen\narvoista. Hänen lapsenmielensä läikähteli lepattelevien liekkien\nlailla ja hänen mielikuvituksensa kutoi kauniita kuvia unelmista ja\nkoreita kuvioita sanoista.\n\n-- Olen monesti ajatellut, että teidän, kirjailijain ja taiteilijain,\ntulevaisuutenne ja erinomattainkin vanhuutenne täytyisi saada\njollakin tavoin turvatuksi, hän sanoi kirjailijalle. -- Ja niin\nminä omasta puolestani olen asiaa aprikoinut, että pitäisi saada\npystyyn taiteilijakoti, jossa kirjailijat, kuvanveistäjät, maalarit,\nnäyttelijät ja laulajat saisivat asua ilmaiseksi tai ainakin hyvin\nhalvalla ja elää yksinomaan työlleen. Ja aionpa minä, mikäli minun\nvallassani ja voimassani on, tällaista aatetta osaltani vielä\ntoteuttaakin...\n\n-- Sehän olisi suurenmoista, sanoi kirjailija.\n\n-- No, ei huolita puhua mistään suurenmoisuudesta, mutta kyllä kai\nsiitä voisi hyötyä olla kulttuurimme kukille... Ja sitä paitsi:\nonhan armotonta ajatella, ettei esimerkiksi vanhoilla näyttelijöillä\nja laulajilla enempää kuin teillä kirjailijoillakaan tai muilla\ntaiteilijoilla ole minkäänlaista vanhuuden turvaa, vaikka olettekin\nkoko elämänne uhranneet kauneuden luomiseksi koko kansallenne iloksi,\nkuten jo ystäväni Juhana Heikki Erkko aikoinaan lauloi...\n\n-- Kaunis ajatus, sanoi säveltäjä.\n\n-- Ja varmasti mahdollinen hyvällä tahdolla toteuttaakin.\n\nNyt puuttui mustapartainen pankinjohtaja puheeseen -- hän oli niin\ninnostunut maalaustaiteen harrastaja, ettei muille taiteille osannut\nsanottavampaa arvoa antaa -- ja sanoi kuivan varmasti toteavaan\nsävyynsä:\n\n-- Ennen kaikkea olisi tietysti tärkeää, että saadaan ateljeeritalo,\njossa maalarit voisivat rauhassa ja huolien ahdistamatta\ntyöskennellä...\n\nMutta kauppaneuvos keskeytti hänet:\n\n-- Täytyy, täytyy tietysti maalareille tehdä ateljeerejä, mutta ei\nsaa unohtaa muitakaan, ei kirjailijoita eikä näyttelijöitä, ei liioin\nlaulajia, jotka ilahduttavat meitä sävelillään.\n\nNyt istuutui säveltäjä taas flyygelin ääreen ja sanoi soittavansa\nkesäisen auringonlaskun.\n\nHerkkä soitto herkisti mielet. Istuttiinpa hetkinen hiljaa vielä\nsenkin jälkeen, kun viimeinen akordi oli häipynyt.\n\nMutta sitten Juho nousi ja sanoi:\n\n-- Hyvä herrasväki, tuskinpa voitte arvata, minkälaista kesäiltaa\nminä muistelin, ystävämme tässä niin kauniisti soitellessa\nsäveleitään... Niin, tulin muistaneeksi muuatta heleän heinäkuun\npäivänlaskunhetkeä kaukana Vuoksen suulla, Laatokan liepeillä.\nMinulla oli ilo istua ilta runoilijan kanssa -- se oli tietysti\nJuhana Heikki Erkko -- ja kun me siinä istuimme ja katselimme ruskon\npunertamien pilvien sinertymistä ja heijastumista vedenkalvoon, niin\nhuomasimme kaukaisen niemen nenässä liikettä, ja kun tähyilimme\ntarkemmin, havaitsimme kolmen nuoren tytön, kolmen kassapään\nkaunokaisen laskeutuvan rannalta uimaan... Sekö oli näky! Ja\nrunoilija keksikin heti, että se oli antiikin kauneutta... vähän\npakanallista tietysti, mutta pyhää silti... Ja seuraavana aamuna\nhän toi aamiaispöytään paperin, jolle oli kirjoittanut runon \"Neiet\nniemien nenissä\".\n\nMutta Mari, joka enimmäkseen oli istunut hiljaa taikka vain\npuoliääneen puhellut rouvien kanssa minkä niitäkin vähäistä, virkahti\nnyt:\n\n-- Kyllähän te Heikki Erkon kanssa aina tytöt huomasitte!\n\nJa Juho naurahti:\n\n-- Niin huomasimme, ja huomaanhan minä ne vieläkin. Ja kyllä taidat\nsinäkin, Mari, pojat huomata, vaikka et ole yhtä avomielinen kuin\nsattuu olemaan miehesi. Täytyyhän ihmisen kaikkea Jumalan luomaa\nkauneutta nöyränä ja kiitollisena ihailla.\n\n\n\n\nXX.\n\n\nOli aikoja sitten Mari ymmärtänyt, ettei sinne kotipitäjän suureen\nhoviin koskaan tulisi muuttoa.\n\nMutta eihän estäisi mikään ostamasta kartanoa lähempänä kaupunkia,\njos sattuisi sellainen myytäväksi.\n\nJa sattuikin sellainen.\n\nEi ollut täyteen puoltakaan penikulmaa sinne kaupungista. Ja kaunis\noli kaksikerroksinen päärakennus, puusta tehty, itsensä Engelin\npiirustusten mukaan. Kaunis myöskin puistoinen puutarha tyylipuhtaine\nhuvihuoneineen ja katveisine lehtiholvineen. Oikea herraskartano\nse oli, ja herroillehan se oli kuulunutkin kautta aikojen. Sopivan\nsuuruisiksi sattuivat sitä paitsi viljelysmaat -- seitsemäsosa\nvain siitä syntymäpitäjän suurhovin manttaalimäärästä -- joten ei\nhoitokaan liian suuria huolia tuottanut. Aikoinaan lienee kyllä\nollut suurempi, mutta vuosisatain varrella oli kai lohkoillut\nja murentunut. Väitettiin ensimmäisen kerran mainitun jo vuonna\n1370, vuodesta 1447 oli ollut Kaarle Knuutinpoika Bondella, vuonna\n1570 taas Juhana III oli antanut tilan pantiksi Hannu Laurinpoika\nBjörnramille, 1600-luvulla se oli ollut Horn-suvulla ja Kaarle XI:n\nreduktiossa se oli joutunut valtiolle, sitten sen oli Venäjän valtio\nlunastanut ja viime vuosisadan alussa se oli kulkeutunut niille\nThesleffeille, joiden perillisiltä Juho sen nyt osti.\n\nMari oli tästä ostosta iloinen. Johan nyt vihdoinkin saattoi toteutua\nhänen suuri unelmansa. Ja niin lähellä kaupunkiahan se oli, että voi\nsiellä Juhokin asua ja sopivasti aina aamuisin ajaa konttoriin.\n\n-- Ja kun minusta aika jättää, niin se jää sinulle leskiasunnoksi\naivan kuin Liuksiala Kaarina Maununtyttärelle, kaskuili Juho.\n\n-- Älä turhia höpise, vastasi Mari. Kesäksi he muuttivat sinne ja\nsiitä tuli valoisa kesä.\n\nJa saivat he elää siellä vielä toisenkin kesän.\n\nMutta se jäi sitten heidän yhdyselämänsä viimeiseksi.\n\nPimeänä marraskuisena perjantai-iltana Juho meni allapäin\nkaupunginvaltuuston kokoukseen hänet oli pari vuotta sitten valittu\nvaltuuston puheenjohtajaksi.\n\nJuho oli pahalla tuulella siksi, että tiesi esityslistalla olevan\nmuutaman ikävän asian, jonka arvasi aiheuttavan juonitteluja ja\ntuottavan puheenjohtajalle harmia.\n\nNiin se tuottikin.\n\nJa kun kokous oli lopussa, tunsi kauppaneuvos olevansa hyvien\nystävien lohdullisen seuran tarpeessa ja meni sen vuoksi\nliikkeenharjoittajien kerhohuoneistoon.\n\nSieltä löytyi aina hyviä ystäviä, joiden parissa myöhäiset iltatunnit\nkuluivat rattoisasti.\n\nKun Juho vihdoin aamupuolella yötä malttoi lähteä vaeltelemaan\nkaupunkikotiansa kohti, hän tunsi heti ovesta ulos astuessaan\ntuoreen lumen tuoksun. Lunta oli tuiskunnut yöllä, ja katukäytävät\nolivat nuoskean kerroksen peitossa, johon jalka upposi kuin pehmeään\npumpuliin.\n\nTuntui hyvältä sille, joka tuli kuumuudesta ja tupakansavusta, vetää\nraikasta tuoreutta keuhkoihin. Kauppaneuvos pysähtyi hengittämään.\nOikein piti aukaista turkki, että sai tarpeekseen hyväilevästi\nvilvoittavaa raikkautta ahmaistuksi.\n\nLumen tuoksu toi mieleen lapsuudenkodin kinokset... Siitä olikin\nkauan, kun Juho viimeksi oli lapsuutensa aikoja muistellut. Ei\nliiennyt aikaa muistoihin. Aina oli touhua, milloin mitäkin, kirjavia\nkiireitä.\n\nKas, että nyt piti tuoreen lumen tuoda mieleen muistot, hyvät ja\nsuloiset! Sillä mieluisiksi Juho ne arvioi siinä aamuhämäräisessä\nkadunkulmassa seistessään. Ja kun johonkin ikkunaan äkkiä lehahti\nvalo, muistui mieleen savupirtin pärevalkean loimut, joiden\nlepattavassa valossa Juho oli lukemaan oppinut samalla kuin vanhempia\nveljiä oli opetettu.\n\nEihän ollut ollut niitä veljiäkään monesti tullut elämän varrella\najatelluksi. Sinne olivat vain jääneet entisiin oloihinsa --\nyhdestä veljenpojasta oli sentään tullut mies konttoriin ja kaksi\nveljentytärtähän oli koulua käymässä... Mutta oli Juho toki aikanaan\nhuolta kaikista kuitenkin pitänyt, eikä ollut puutetta ainoankaan\neteen tullut.\n\n\"Kai minä kauppiaaksi synnyinkin, koska jo kymmenvuotiaana kykenin\nkaupanteolla itselleni vaatteet hankkimaan\", Juho tuumi itsekseen.\nSillä nyt hän siirtyi muistoineen räätälin pöydälle. Ai, kun siinä\noli ikävä istua, kun jalat puutuivat ja koko ruumista pakotti...!\n\nJa ikäänkuin puutuneita jäseniä oikoakseen kauppaneuvos nyt lähti\nkävellä toikkeroimaan eteenpäin. Oli liukas keli, pari kertaa hän\nkaatuikin.\n\nVihdoin Juho pääsi omalle kadulleen. Ja talonsa eteen hän pysähtyi.\n\n-- Komea talo, hän sanoi ääneen. -- Ja portin päällä Mari\nmorsiamena...\n\nHän heltyi kyyneliin.\n\nMutta sitten hän tunsi vilunväristyksen käyvän ruumiinsa lävitse ja\nlähti raskaasti ja vaivalloisesti nousemaan portaita.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamuna ei kauppaneuvos jaksanut nousta vuoteestaan. Hänen\njäseniään kolotti ja suonia poltti korkea kuume. Hän oli vilustunut\npahasti.\n\nPäivemmällä kutsuttiin tohtori, joka tutki sairaan ja sanoi Marille:\n\n-- Keuhkokuume, -- molemminpuolinen... ikävä juttu.\n\n-- Hengenvaarallinenko? Mari kysyi alistuvaiseen tapaansa.\n\n-- Kaikki riippuu siitä, jaksaako sydän kestää, lääkäri vastasi.\n\nMari aavisti, ettei se jaksaisi. Mutta hän säilytti tyyneytensä ja\nistui aamusta iltaan sairasvuoteen vieressä.\n\nJuhon oli ihmeellisen hyvä olla. Kuume herpaisi ajatukset ja antoi\nmielikuville sadun siivet.\n\nMilloin Juho näki itsensä paljasjalkaisena paitaressuna\njuoksentelemassa sinisen Vuoksen valkeahiekkaisella rannalla, milloin\ntaas maantienmutkan kivelle kiivenneenä kirjaa lukemassa. Vuoroin\nhän juoksenteli valkoisella sannalla ja vuoroin luki mustia rivejä\nvalkealta paperilta, kunnes silmissä alkoi lennellä kultaisia ja\npunaisia kipinöitä ja kuvat väistyivät jonnekin kauas, kuvittelijan\nvaipuessa utuiseen ja untuvaiseen syvyyteen, joka oli pehmeä ja\nturvallinen kuin emon syli.\n\nMutta kotvan kuluttua seestyivät jälleen sairaan näyt: nyt hän,\nJuho, oli hieno herra, jonka edessä kumartelivat Sarkasinit ja\nruununvoudit... Kas, kas vain, miten olivat nukkavierut ylpeän\nvirkamiehenkin vaatteet hienon herran verkaisten rinnalla! -- ihanhan\nyritti miespoloinen kumarrellessaan pimennossa pysytellä -- ja kuka\nsiellä hänen selkänsä takana piileskeli? Eikö vain ollutkin tytär,\nhienohelma muka, mutta, auta armias, minkä näköinen! Aivan harmaa\nhipiältään ja syvälle vajonneiden silmien ympärillä mustat juovat.\nRuma, ruma oli raukka kuin pellonpelätti!\n\nJuhon käsi liikkui peitteellä, liikkui levottomana ikäänkuin jotakin\netsien, ja Mari vaistosi sen etsivän hänen kättään. Kun hän tarttui\nsairaan hapuilevaan käteen, huomasi hän heikon hymyn karehtivan\nmiehensä suupielissä, ja se täytti Marin mielen hiljaisella ilolla.\n\nMutta toisin vuoroin Juho oli olevinaan mahtava mies. Nyt vasta hän\noikein mahtava olikin! Tulivat suuretkin herrat hänen luokseen,\nkaikkein suurimmat, ja kohtelivat kuin vertaistaan, elleivät\nsuorastaan ylempänään pitäneet. Ja hänen sanojaan kuunneltiin, hänen\nneuvojaan kysyttiin. Kävi kuvernöörikin kysymässä, mitä kuului hyvin\nkunnioitetulle kauppaneuvokselle -- kas, kun ei sentään ristimä- ja\nisännimillä puhutellut, vaikka mieleltään olikin ryssä!\n\nNyt taas Juho osti ja myi kaiken maailman tavarat, ja kaikissa\nmaan sanomalehdissä -- kolmannen sivun alareunassa -- oli ilmoitus\nhänen toiminimensä teestä, ja kun sitä teetä juotiin jokaisessa\nKarjalan mökissä, niin ymmärsipä hän panna pystyyn rinkelitehtaankin\nKolikkoinmäelle, ettei tarvinnut kauan teetä paljaaltaan hörppiä...\nMutta sitten hän olikin suuren hovin herra, joka ajoi parivaljakolla,\nja tienvieressä paljastivat miehet päänsä ja naiset niiasivat\nsyvään... Valkeat hevoset vetivät vaunuja, korskeat jalorotuiset\neläimet, luokissa ja siioissa hohtivat silkat hopeat, ja ajajan\npitkä piiska viuhahteli ilmassa kuin onkivapa... Se vasta oli menoa!\nMutta yht'äkkiä kyyti loppui. Lienevätkö vaunut ojaan sortuneet\n-- hovin herra ainakin ojasta löydettiin henkitoreissaan. Mutta\nkun hänet vuoteeseen riisuttiin, niin huomattiin, että vain pieni\npaimenpoikahan siinä makasikin.\n\nSiihen houraili ja nukahti. Elämä äänineen ja valoineen, päivineen\nja öineen, oloineen ja ihmisineen loittoni hänestä loittonemistaan.\nValtimon iskut herpaantuivat ja häipyivät häipymistään samaan\nolemattomuuteen, johon nukkujan taju jo oli huvennut.\n\nJuho veti viimeisen hengenvetonsa niin hiljaisena huokauksena, ettei\nMarikaan sitä osannut erottaa.\n\nKun sairaanhoitajatar totesi sydämen pysähtyneen, oli kello\nyksitoista aamupäivällä.\n\nPäivä oli maanantai, joulukuun ensimmäinen vuonna 1913.\n\nVain kolmatta vuorokautta oli tauti työhönsä tarvinnut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nViisi päivää myöhemmin kauppaneuvoksen tomu siunattiin viimeiseen\nlepoon suomalaisen seurakunnan kirkossa.\n\nOsanotto surujuhlaan muodostui valtavaksi. Paitsi kunnallista elämää,\nkauppaa ja teollisuutta olivat mitä arvovaltaisimmin edustettuina\nmaan tieteet, taiteet, kirjallisuus ja kansanvalistus.\n\nPappi aloitti puheensa siitä raamatunlauseesta, joka toteaa,\nettei kenelläkään täällä maan päällä ole pysyväistä kaupunkia.\nSeppeltenlaskijat kiittivät lennokkain lausein juurevaa, voimakasta\nmiestä, jonka elämäntyö oli ollut yhteiskunnallisesti yhdistävää,\ntaloudellisesti nostavaa ja sivistyksellisesti kohottavaa.\n\nMutta yksin istui penkissään kauppaneuvoksetar kalpeana kasvoiltaan,\njoita suojaili suruharsollaan, mutta tyynenä ja hillittynä. Hän\nkuuli puheet, kuunteli laulut ja soitot, näki seppeleet, jotka\nkohosivat yhä korkeammaksi lehtien ja kukkien vuoreksi. Mutta vasta\nkun Lauluveikot virittivät vainajan lempilaulun \"Voi, minua poika\nraukkaa\", saman, jota Juho aina herkkinä hetkinään oli tahtonut\njohtaa, kihosivat kyynelet Marin silmiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaksi päivää hautajaisten jälkeen pankinjohtaja toi holvistaan\nne sinetöidyt kuoret, jotka viisi vuotta aikaisemmin oli hänen\nhuostaansa uskottu. Ja liikkeen prokuristin, josta nyt oli tullut\nyhtiön toimitusjohtaja, Marin ja Helsingistä hautajaisiin saapuneen\nJ. H. Erkko-vainajan veljen läsnäollessa pankinjohtaja mursi Juhon\ntestamentin sinetin.\n\nMarihan tiesi, mitä se toinenkin asiakirja, joka vielä jäi avaamatta,\nmääräsi. Ja hän tunsi miehensä muiston velvoittavan itseään niin\nhallitsemaan nyt huostaansa uskottua jäämistöä, että voi, kun hänen\nlähtönsä hetki tuli, omalla viimeisellä tahdollaan vielä täydentää\nJuhon viimeistä tahtoa.\n\nJa valkea parivaljakko vei sitten Marin sinne maalle...\n\n\n\n"]