[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f101Nw_0qKQf8WE5o-Fxmoxz5OcMCCq5qmTVB-tG5tqI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},1346,"Kahden sydämen salaisuudet","Dostojevski, F. M.",1821,1881,"1346-dostojevski-f-m-kahden-sydamen-salaisuudet","1346__Dostojevski_F._M.__Kahden_sydämen_salaisuudet","Eriskummallinen kertomus","romaani",[],[15],"venalainen","fi",1876,1915,13887,85468,false,52537,[24],"Russian fiction -- Translations into Finnish",[26,27],"Novels","Russian Literature","\"Kahden sydämen salaisuudet: Eriskummallinen kertomus\" by Fyodor Dostoyevsky is a novel written in the late 19th century. The story revolves around a complex relationship marked by emotional turmoil, secrets, and the psychological struggles of the main characters, particularly the unnamed protagonist and a young woman whose life is intertwined with his. Dostoyevsky explores profound themes of love, guilt, and human nature through his characteristic deep introspection and psychological insight.  At the start of this work, the protagonist grapples with the aftermath of his wife's suicide, which has left him in a state of disarray and reflection. He recalls their interactions, particularly focusing on her struggles and the tumultuous dynamics of their relationship. As he walks around in a confused state, he contemplates his feelings of guilt and responsibility while revealing the complexities of their bond, including societal pressures and personal failings. The narrative sets the stage for a psychologically charged exploration of love and longing, hinting at deeper truths that the protagonist must confront as the story unfolds. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Wuori, Martti",342,"Dostojevskin psykologinen kertomus seuraa panttilainaajaa, joka yrittää selvittää nuoren vaimonsa itsemurhaan johtaneita syitä. Teos on sisäinen monologi, jossa mies käy läpi pariskunnan avioliittoa, ylpeyttä ja vaiettuja tunteita.","KAHDEN SYDÄMEN SALAISUUDET\n\nEriskummallinen kertomus","Kirj.\n\nFEODOR MIHAILOVITSH DOSTOJEVSKI\n\n\nSuom. Martti Wuori\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kirja,\n1915.\n\nOy Weilin & Göös Ab\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n F. M. Dostojevski.\n Tekijän esipuhe.\n\nI Osa:\n\n   I. Kuka minä olin ja kuka hän.\n  II. Naimatarjous.\n III. Jalomielinen mies, vaikka en usko itsekään.\n  IV. Yhä vain tuumia ja tuumia.\n   V. Lempeäluontoinen kapinoitsee.\n  VI. Hirveä muisto.\n\nII Osa:\n\n   I. Ylpeyden uni.\n  II. Suomukset putosivat yht'äkkiä.\n III. Liian hyvin ymmärrän.\n  IV. Viisi minuuttia vain myöhästyin.\n\n\n\n\nF. M. Dostojevski.\n\n\n_Feodor Mihailovitsh Dostojevski_ syntyi 30 p. lokakuuta 1821\nMoskovassa, jossa hänen isänsä oli sairaalan lääkärinä. Perhe tällä oli\nsuuri -- kaikkiaan kuusi lasta -- ja varat niukanlaiset. Senpävuoksi\ntulevan kuuluisan kirjailijan lapsuus kului varsin vaatimattomissa\noloissa. Henki kodissa oli syvästi uskonnollinen, mutta silti siellä ei\nkortinlyöntiä pidetty syntinä, vaan harjoitettiin sitä, perhelukemisen\nohessa, iltaisin varsin ahkerasti lastenkin kanssa. Eipä siis kumma,\nettä kirjailija Dostojevskin tuotannossa on huomattavissa yhtenä\npiirteenä uskonnollinen sävy, samalla kun hänen omassa elämässään\nmyöhemmin ilmenee intohimoinen halu kortinlyöntiin, jopa uhkapeliin.\nMuutenkin oli hänessä jotakin sairaaloista, joka johtui hänen jo\npienestä pitäen tuntehikkaasta ja kiivaasta luonteestaan ja joka\nselvästi kuvastuu kaikista hänen kaunokirjallisista teoksistaan.\nNuorena jo, ensin Moskovassa ja sitte isänsä ostamalla pienellä\nmaatilalla Tuulan kuvernementissa, sai hän tutustua \"köyhään kansaan\",\n\"sorrettuihin ja solvaistuihin\", joiden piiristä hänen teostensa aiheet\npääasiallisesti ovat otetut. Myöskin \"hengellisten\" kanssa oli hän\nnuorena paljon tekemisissä, joten näilläkin, -- papeilla ja munkeilla,\n-- on monta huomattavaa osaa Dostojevskin romaaneissa.\n\nSaatuaan ensi opinalkeensa kotona ja sitte eräässä yksityisessä\noppilaitoksessa Moskovassa, joutui Dostojevski, äitinsä kuoltua, v.\n1837, insinööriopistoon Pietarissa, jossa samaan aikaan opiskelivat\nsittemmin myöskin tunnettu kirjailija Grigorovitsh, Sevastopolin\nkuuluisa puolustaja Todleben y.m. mainiot henkilöt. Umpimielinen,\nhaaveksivainen Dostojevski pysyttelihe kuitenkin enimmäkseen syrjässä\ntovereistaan ja vietti iltansa yksin lukemalla kirjallisuutta,\nviehättyen etupäässä Gogolin teoksiin. Nähtävästi Dostojevskissa\nitsessään silloin heräsi halu kirjailemiseen, sillä siihen aikaan jo\nhän alkoi kirjoittaa ensimäistä teostaan \"Köyhää kansaa\", joka\nilmeisesti on Gogolin \"Viitan\" vaikutuksesta syntynyt.\n\nV. 1843 Dostojevski päätti opintonsa upseeriluokilla ja joutui\nvirkauralle, johon hänellä ei ollut minkäänlaista \"kutsumusta\". Tällä\nvälin oli myöskin hänen isänsä kuollut ja nuorukainen, joka ei lainkaan\nosannut rahoja pidellä, joutui pian suureen puutteeseen. Näin itse\npuutetta kärsien tuli hän tuttavuuteen Pietarin \"köyhälistön\" kanssa;\njonka elämästä hän ammensi rikkaita aiheita suuriin, maailmankuuluihin\nromaaneihinsa. V. 1844 otti hän jo eron virastaan ja seuraavana vuonna\nviimeisteli hän kertomuksensa \"Köyhää kansaa\", joka painettuna v. 1846\nrunoilija Nekrasovin julkaisemassa aikakauskirjassa yhdellä iskulla\nteki hänet kuuluisaksi kirjailijaksi. Dostojevskin tuntehikas ja\näärimmäisyyteen asti hermostunut luonne, joka oli ajoittain nivan\nhenkisen sairauden rajoilla, uhkasi kohta katkaista tämän lupaavan\nkirjailijauran. Lisäksi joutui hän v. 1849 intomielisten nuorukaisten\nseuraan, jotka kokoontuivat yhdessä lukemaan kiellettyä ulkomaalaista\nkirjallisuutta ja pohtimaan yhteiskunnallisia kysymyksiä, tuli heidän\nmukanaan vangituksi, sai olla kahdeksan kuukautta Pietari-Paavalin\nlinnassa ja karkoitettiin lopuksi Siperiaan pakkotyöhön, jossa hänen\ntäytyi viettää elämästään kokonaista neljä vuotta vankien, varkaiden ja\nmurhaajien parissa. Itse sanoo Dostojevski kuitenkin, että hän olisi\ntullut hulluksi, ellei tämä tapaus olisi hänen järkeään tullut\nvirkistämään. Uskonnollinen mieleltään kun oli, näki hän tässä\ntapahtumassa Jumalan koettelemuksen ja jätti Pietarin toivossa saada\ntutkia uusia hänelle outoja oloja ja jatkaa kirjailijatointansa. Näinä\nneljänä vuotena hän pääsikin mitä likimpään tuttavuuteen ihmiskunnan\nonnettomimpien olentojen kanssa, mutta hämmästyksekseen löysi hän\npiintyneimmissäkin pahantekijöissä jotakin hyvää, inhimillistä,\n\"Jumalan kipinän\", joka herätti myötätuntoa, anteeksiantoa ja rakkautta\nlangennutta lähimmäistä kohtaan.\n\nPäästyään pakkotyöstä oli Dostojevskin palveltava neljä vuotta\nsotamiehenä, jonka jälkeen hänet ylennettiin vänrikiksi. V. 1859 hän\ntaas otti eron ja sai armahduksen, jonka mukaan hänelle myönnettiin\noikeus kirjoittaa ja asua missä tahtoi. Hänen Siperiassa olonsa ei,\nnäet, ollut kulunut jättämättä häneen syviä jälkiä: hän oli siellä jo\nalkanut saada kaatuvan taudin kohtauksia, jotka sittemmin kävivät\ntaajemmiksi ja pakottivat hänet luopumaan virasta. Pietariin\npalattuaan, ryhtyi hän kuitenkin ahkerasti kirjailemaan, omaten nyt\nmitä rikkaimman varaston havaintoja ja vaikutelmia raskaan elämänsä\nvarrelta.\n\nV. 1861 alkoi Dostojevski veljensä kanssa julkaista \"Vremja\" (Aika)\nnimistä aikakauskirjaa ja siinä ilmestyivät hänen romaaninsa\n\"Sorrettuja ja solvaistuja\" sekä kuuluisa \"Muistelmia kuolleesta\ntalosta\", jotka suomennettuina ovat jo suomalaisillekin lukijoille\ntutut. Näiden jälkeen seurasi Dostojevskin uudessa \"Epoha\"-nimisessä\naikakausjulkaisussa hänen ehkä etevin romaaninsa \"Rikos ja rangaistus\",\njonka mieltä järkyttävä sisällys suomennoksena myöskin jo varmaan on\njäänyt monen lukijan muistiin. Dostojevskin aineellinen toimeentulo oli\nkuitenkin perin kurja ja velat kasvoivat kasvamistaan. V. 1857 oli hän\nmennyt naimisiin ja, jouduttuaan sitte leskeksi, ottanut toisen vaimon,\njonka kanssa D. v. 1867 matkusti ulkomaille. Siellä hän viipyi aina\nvuoteen 1871, kestäen uutta \"pakkotyötä\" rahanpuutteen tähden, joka\nvaati kirjailemista kiireen kautta. Parempaan aineelliseen asemaan\npääsi Dostojevski vasta elämänsä viimeisinä vuosina, jolloin hänen\nteoksiansa kilvan alettiin lukea ja ostaa pitkin laajaa Venäjänmaata.\nKaikki teoksensa kustansi Dostojevski yksin ja yksin, ilman avustajia,\njulkaisi hän \"Kirjailijan päiväkirja\" nimistä aikakauskirjaansakin,\njonka marraskuun vihossa v. 1876 ilmestyi sielutieteellisesti erittäin\nmielenkiintoinen kertomus \"Lempeäluontoinen\", joka tässä nyt tarjotaan\nsuomalaiselle lukijakunnalle nimellä \"Kahden sydämen salaisuudet\".\nDostojevskin kirjallinen \"testamentti\" oli hänen laaja romaaninsa\n\"Veljekset Karamasov\", jonka hän sai valmiiksi vähää ennen kuolemaansa.\nHän kuoli 28 p:nä tammikuuta v. 1881 ja haudattiin Pietarissa\nAleksanteri Nevskin luostarin hautausmaahan äärettömän kansanjoukon\nsaattamana, kaikkien, niin hyvin ylhäisten kuin alhaisten,\nkunnioittamana suurena kirjailijana.\n\nDostojevski on etupäässä \"köyhän kansan\", \"sorrettujen ja solvaistujen\"\nkirjailija. Samalla kun hän heidän piiristään ammensi uusia aiheita\nkirjallisuudelle ja varsinkin teoksellaan \"Muistelmia kuolleesta\ntalosta\" melkoisesti vaikutti kovaosaisten pakkotyöhön tuomittujen\nvankien kohtalon lieventämiseen, samoinkuin Turgenev \"Metsämiehen\nmuistelmillaan\" oli vaikuttanut maaorjuuden lakkauttamiseen, on\nDostojevski sielutieteellisesti tarkan silmänsä kautta myöskin\navartanut yleisinhimillisiä näköaloja, löytäen kurjimpienkin olentojen\nsydämen sopukoista kunnioitusta, rakkautta ja myötätuntoa ansaitsevia\nominaisuuksia. Tässä suhteessa Dostojevski onkin varsin itsenäinen ja\nharvinainen kirjailijanero ei ainoastaan Venäjän, vaan koko maailmankin\nkirjallisuudessa.\n\n\n\n\nTEKIJÄN ESIPUHE.\n\n\nPyydän anteeksi lukijoiltani, että tällä kertaa tavallisen\n\"Päiväkirjani\" sijasta tarjoan heille ainoastaan kertomuksen. Mutta\nolen todellakin kirjoitellut tätä kertomustani suurimman osan\nkuukautta. Joka tapauksessa pyydän, etteivät lukijat panisi tätä\npahaksensa.\n\nSitte sananen itse kertomuksesta. Olen nimittänyt sen\n\"eriskummalliseksi\", vaikka itse pidän sitä suurimmassa määrässä\ntodenperäisenä. Mutta eriskummallista siinä todellakin on, ja varsinkin\nitse kertomuksen muodossa, minkä pidän tarpeellisena edeltäpäin\nselvittää.\n\nAsia on, näet, se, ettei tämä ole pelkästään sepitelmä eikä\nmuistelmakaan. Kuvitelkaahan mielessänne mies, jonka asunnossa ruumiina\nmakaa pöydällä hänen vaimonsa, joka itsemurhan kautta oli kuollut\nmuutamia tunteja sitte heittäytymällä ulos ikkunasta. Mies on kovin\nkiihtyneessä mielentilassa eikä ole vielä ehtinyt koota ajatuksiansa.\nHän kävelee huoneessansa ja koettaa käsittää, mitä on tapahtunut,\n\"koota ajatuksensa yhteen kohtaan\". Sitä paitsi on hän piintynyt\nhypokondrikko, sellainen, joka puhelee itseksensä. Ja nyt hän\npuheleekin itseksensä, kertoo asian, selvittelee sitä itsellensä.\nVaikka hänen puheensa näennäisesti onkin johdonmukaista, niin ovat\nhänen ajatuksensa ja tunteensa välistä kuitenkin ristiriidassa\nkeskenään. Hän vuoroin puolustaa itseään, vuoroin syyttää vaimoaan ja\nvaipuu syrjäseikkoja selvittelemään, jolloin hänen puheessansa ilmenee\nsekä raakaa ajatustapaa ja raakaa sydäntä että myöskin syviä tunteita.\nVähitellen hän todellakin saa asian selville ja ajatuksensa kootuiksi\n\"yhteen kohtaan\". Joukko täten heränneitä muistoja johtaa hänet\nehdottomasti vihdoin viimein _totuuteen_: totuus jalostaa ehdottomasti\nhänen mielensä ja sydämensä. Lopuksi muuttuu kertomuksen tapakin,\nverrattuna sen sekavaan alkuun. Totuus esiintyy onnettomalle jotenkin\nselvänä ja määriteltynä, ainakin hänen omasta mielestänsä.\n\nSiinä aine. Tietysti kestää kertomuksen juoksu muutamia tuntia, vuoroin\nkeskeytyen ja hämmentyen; milloin puhuu hän itsekseen, milloin kääntyy\nhän taas ikäänkuin jonkun näkymättömän kuulijan, jonkun tuomarin\npuoleen. Näin on aina laita todellisuudessakin.\n\nJos pikakirjoittaja olisi voinut kuunnella ja kirjoittaa kaikki\npaperille, niin kertomus ehkä olisi epätasaisempi, vähemmin\nviimeistelty, kuin tämä on, mutta psykoloogillinen juoksu olisi minun\nmielestäni tullut olemaan sama. Ja tämä paperille panevan\npikakirjoittajan olettaminen (jonka mukaan minä sitte olisin\nmuodostellut kirjoituksen) onkin juuri se, mitä minä tässä\nkertomuksessa nimitän eriskummalliseksi. Muuten on tällaista\nosaksi jo usein ennenkin tavattu taiteen alalla. Victor Hugo on\nmestariteoksessaan nimeltä: \"Erään kuolemaan tuomitun viimeinen päivä\",\nkäyttänyt milt'ei samaa menettelyä ja vaikkei hän olekaan tuonut\nesille pikakirjoittajaa, niin on hän olettanut vielä suuremman\nepätodellisuuden, sen, näet, että kuolemaan tuomittu voi (ja että\nhänellä on aikaa) kirjoittaa muistelmia ei ainoastaan viimeisenä\npäivänhän, vaan vieläpä viimeisellä hetkelläänkin, jopa ihan\nviimeisessä silmänräpäyksessäkin. Mutta ellei hän tätä olisi\nkuvitellut, niin ei itse teostakaan olisi olemassa, -- tuota kaikkein\ntodenperäisintä ja todenmukaisinta hänen kirjoittamistaan teoksista.\n\n\n\n\n\n\nENSIMÄINEN OSA\n\n\n\n\nI.\n\nKuka minä olin ja kuka hän.\n\n\n... Niin kauan kuin hän on täällä, -- on kaikki vielä hyvin; voin käydä\nhäntä katsomassa tuon tuostakin; mutta kun hänet huomenna viedään pois\nja -- niin mitenkä minä sitte jään yksin? Hän lepää nyt salissa\npöydällä, kahdella yhteen lykätyllä pelipöydällä, mutta huomenna\nvalmistuu valkoinen arkku, valkoisella silkillä verhottu, vaan eihän\nminun siitä pitänyt... Minä vain kävelen kävelemistäni ja tahdon\nselvittää itselleni tätä. Nyt olen jo kuusi tuntia yrittänyt, vaan en\nsaa ajatuksiani kootuiksi yhteen kohtaan. Ja tässä yhä vain kävelen\nlakkaamatta. Se tapahtui nyt sitte näin. Minä kerron sen\njärjestyksessä. (Järjestys!) Hyvät herrat, minä en ole mikään\nkirjailija, sen te kyllä huomaatte, mutta yhdentekevä, minä kerron\nkuitenkin, niinkuin asian ymmärrän. Ja siinähän koko onnettomuus onkin,\nettä ymmärrän kaikki.\n\nJos tahdotte tietää, s.o. jos alan alusta, niin tuli hän ensin luokseni\nvain tavaroita panttaamaan saadakseen \"Golos\"-lehteen ilmoituksia,\nettä, näet, kotiopettajatar etsii paikkaa, on taipuvainen matkustamaan\nmaaseudulle, ja antaa opetusta kotona j.n.e., j.n.e. Näin oli alussa\nenkä minä tietysti erottanut häntä muista; hän kävi kuin kaikki muutkin\nasiallaan. Mutta sitte aloin erottaa. Hän oli solakka, valkoverinen,\nkeskikasvuinen, minun seurassani aina hieman kömpelö, aivan kuin\nujosteleva (luulen, että hän oli kaikkien vieraiden seurassa\nsamanlainen ja minä olin hänelle tietysti sama kuin kaikki muutkin,\ns.o. ihmisenä katsoen eikä lainanantajana). Heti kun hän oli saanut\nrahansa, kääntyi hän ja meni tiehensä. Ja aina hiljaa. Toiset ne\nkiistelivät, tahtoivat lisää, tinkivät enempää, mutta hän ei koskaan;\nminkä sai... Minä varmaan sekoitan... Niin, minua kummastuttivat\nkaikista eniten hänen panttinsa: hopeaiset, kullatut korvarenkaat,\nviheliäinen medaljonki, -- parinkymmenen kopekan hintaisia kaluja.\nKyllä hän itsekin tiesi niiden sen hintaisia olevan, mutta hänen\nkasvoistansa näin niiden olevan hänelle kallisarvoisia, -- ja\ntodellakin oli siinä kaikki, mitä hänellä oli jäljellä isältänsä ja\näidiltänsä. Sen sain perästäpäin tietää.\n\nKerran minä uskalsin hymähtää hänen kapineillensa. Nähkääs, sitä minä\nmuutoin en koskaan tee, vaan olen aina kohtelias yleisölle, puhun\nvähän, kohteliaasti ja ankarasti. \"Ankarasti, aina ankarasti\". Mutta\nkerran toi hän minulle (aivan sananmukaisesti) jätteitä vanhasta\noravannahkaturkista ja silloin minä en voinut hillitä itseäni, vaan\nsanoin hänelle jotakin, sukkeluuden tapaista. Hyvänen aika, kuinka hän\npunastui! Hänellä oli suuret siniset miettiväiset silmät, mutta nekös\nsilloin alkoivat hehkua. Sittenkään hän ei sanonut sanaakaan, otti vain\n\"jätteensä\" ja -- meni tiehensä. Silloin minä ensimäisen kerran\ntarkkasin häntä _erityisesti_ ja aloin ajatella hänestä jotakin\nsellaista, s.o. juuri semmoista erityistä. Niin, muistanpa vielä\nvaikutuksenkin, s.o. niin sanoakseni, sen päävaikutuksen, kaiken\nsynteesin: sen näet, että hän oli hirveän nuori, niin nuori, että oli\nkuin neljäntoista vuotias ikään. Ja kuitenkin oli hän silloin jo kolmea\nkuukautta vailla kuudentoista vuoden vanha. Mutta enhän minä siitä\naikonut puhua eikä tuo se synteesi ollutkaan.\n\nSeuraavana päivänä tuli hän jälleen. Sittemmin sain tietää, että hän\noli käynyt turkkineen Dobronravovin ja Moserinkin luona, mutta he eivät\nota muuta vastaan kuin kultaesineitä eivätkä siis kauppoihinkaan\nryhtyneet. Minä olin häneltä kerran ottanut vastaan kameenkin [eräs\njalokivi] (ihan kelvottoman) -- ja harkitessani sitä perästäpäin\nkummastelin itsekin; muuta kuin kultaa ja hopeaa en minäkään ota\npanttiin, mutta häneltä otin tuon. Tämä oli sitte hänestä se toinen\najatus, sen muistan.\n\nSillä kerralla, s.o. Moserilla käytyään, toi hän minulle panttiin\nmerenpihkasta tehdyn sikari-imukkeen -- ihan joutavan kapineen, joka\nolisi semmoisten kerääjille kelvannut, mutta meille se ei ollut minkään\narvoinen, sillä mehän välitämme vain kultakaluista. Kun hän nyt tuli\nedellisenä päivänä _kapinoituaan_, niin otin minä hänet ankarasti\nvastaan. Ankaruuteni, näet, on tylyssä kohtelussa. Mutta antaessani\nhänelle kaksi ruplaa en kuitenkaan malttanut olla hänelle sanomatta\nhiukan närkästyneellä äänellä: \"tämän teen kuitenkin vain _teille_.\nMoser ei semmoista kalua ottaisi vastaan\". \"Teille\"-sanalle panin\nerityisen painon ja juuri _määrätyssä tarkoituksessa_. Olin, näet,\nvihoissani. Hän punastui taas kuultuaan tämän \"te\"-sanan, oli vaiti,\nmutta ei viskanut pois rahoja, vaan otti, -- köyhyys pakotti. Mutta\nkuinka hän punastui! Ymmärsin, että olin loukannut häntä. Ja kun hän\noli mennyt pois, kysyin itseltäni yht'äkkiä: \"maksaako tämä voitto\nhänestä todellakin kaksi ruplaa?\" He, he, he! Muistan, että tein kaksi\nkertaa juuri tämän kysymyksen: \"maksaako?\" Ja nauraen ratkaisin sen\nitsekseni myöntävästi. Kovin olin silloin iloinen. Eikä se ollut mikään\nhäijy tunne; minä tein tuon tahallani, varta vasten tahdoin koetella\nhäntä, sillä minussa alkoi yht'äkkiä liikkua hänestä omituisia\najatuksia. Tämä oli kolmas erityinen ajatukseni hänestä.\n\n... Ja siitä lähtien kaikki sitte alkoi. Tietysti minä oitis koetin\nottaa selkoa kaikista asioista syrjäteitä ja odotin hänen tuloansa\nhyvin kärsimättömästi. Minä aavistinkin, että hän kohta tulisi. Ja kun\nhän tuli, ryhdyin hänen kanssansa ystävälliseen puheluun tavattoman\nkohteliaasti. Minä, näet, olen saanut hyvänlaisen kasvatuksen ja osaan\nkäyttäytyä. Hm... Silloin minä oivalsin, että hän on hyvä ja\nlempeäluontoinen. Hyvät ja lempeäluontoiset eivät kauan vastustele ja\nvaikka he yleensä eivät ole varsin avosydämisiä, niin eivät he osaa\nollenkaan välttää puhelua: he vastaavat niukasti, mutta vastaavat\nkuitenkin, ja mitä pitemmältä, sitä enemmän, vaan siinä ei saa itsekään\nväsyä, jos jonkin perille pyrkii. Tietysti ei hän minulle mitään\nselittänyt. Perästäpäin vasta sain tuosta \"Golos\"-lehdestä ja kaikesta\ntiedon. Silloin ilmoitteli hän tuon tuostakin, alussa tietysti\nylpeästi: \"kotiopettajatar, muka, suostuu matkustamaan maaseudulle,\nvastaus ehdoista lähetettävä suljetussa kirjeessä\", vaan sittemmin:\n\"suostuu kaikkiin, sekä opettamaan että seuranaiseksi, sekataloutta\nettä sairasta hoitamaan, ja osaa ommella j.n.e., j.n.e.\", kaikki, kuten\ntunnettua. Tietysti tuli tämä kaikki lisää ilmoituksiin kerta kerralta\nja kun lopuksi epätoivo valtasi, niin suostui jo \"palkatta, leivästä\".\nMutta paikkaa ei saanut. Silloin päätin minä koetella häntä viimeisen\nkerran: otin yht'äkkiä sen päivän numeron ja näytin hänelle\nilmoituksen: \"Nuori nainen, täysi orpo, etsii paikkaa pienten lasten\nopettajattareksi, _mieluimmin ikäpuolen leskimiehen luona_. Osaa auttaa\ntalouden hoidossa\".\n\n-- Nähkääs, tämä ilmoitus on ilmestynyt tänä aamuna ja iltasella tuo\nvarmaan jo saa paikan. Niin sitä pitää ilmoittaa!\n\nHän punastui ja taas alkoivat hänen silmänsä hehkua, hän kääntyi ja\nmeni oitis pois. Minä olin hyvin tyytyväinen. Muutoin olin jo kaikesta\nvarma enkä pelännyt mitään: imukkeistahan ei kukaan välitä. Ne olivat\nhäneltä sitäpaitsi taas jo lopussa.\n\nNiinpä sitten kävikin: kolmantena päivänä tuli hän taas, ihan kalpeana,\nhädissään, -- minä käsitin, että hänelle oli kotona jotakin tapahtunut,\nja niin olikin laita. Selitän kohta, kuinka kävi, mutta ensin tahdon\nvielä muistella, kuinka yht'äkkiä aloin ylvästellä ja osasin kohota\nhänen silmissänsä. Päähäni pälkähti yht'äkkiä sellainen tuuma. Asian\nlaita oli se, että hän toi tämän Jumalan-kuvan (raskitsipa tuoda)... Oi\nkuulkaahan, kuulkaahan! Nyt se jo alkaa, tähän asti olen vain\nsekaantunut... Seikka on se, että tahdon muistaa kaikki, jokaisen\npienimmänkin yksityiskohdan, joka ainoan piirteen. Minä tahdon nyt\nkoota yhteen kohtaan ajatukseni, mutta -- en vain voi, vaan kas,\ntässäpä ne yksityisseikat nyt ovat...!\n\nNeitsyt Marian kuva... neitsyt Maria lapsen kanssa, hopeainen, kullattu\nvanha perheomaisuus, arvoltaan -- no, noin kuusi ruplaa. Minä näin,\nettä tämä pyhimyskuva oli hänelle kallis, mutta hän tahtoi pantata\nkaikki, ottamatta kehystä pois. Minä sanoin hänelle: parempi olisi\nottaa kehys pois ja pitää kuva; jumalankuvaa on kuitenkin, tuota,\nniinkuin vaikea...\n\n-- Onko se kielletty?\n\n-- Ei juuri ole kiellettykään, mutta ehkä te itse...\n\n-- No, ottakaa pois sitte!\n\n-- Tiedättekö mitä, minä en ota pois, vaan panen sen tuonne\njumalankuva-kaappiin, -- sanoin minä, mietittyäni, -- muiden kuvien\njoukkoon, lampun alle (minulla paloi aina lamppu konttorini ollessa\nauki), ja ottakaa te nyt ilman muuta kymmenen ruplaa!\n\n-- En tarvitse kymmentä, antakaa viisi, minä sen lunastan varmaan.\n\n-- Vai ette tahdo kymmentä? Kuva on kuitenkin sen arvoinen, -- lisäsin\nminä huomattuani, että hänen silmänsä taas alkoivat hehkua. Hän oli\nvaiti. Minä toin hänelle viisi ruplaa.\n\n-- Älkää ylenkatsoko ketään; olen itse ollut tuollaisessa pulassa,\nvieläpä pahemmassakin, ja että nyt näette minut tällaisessa toimessa...\nniin johtuu se vain kaikesta, mitä olen kärsinyt...\n\n-- Te siis kostatte yhteiskunnalle? Niinkö? keskeytti hän minut\nyht'äkkiä hyvin pilkallisella kysymyksellä, jossa, muutoin, piili\npaljon viatontakin s.o. ylimalkaista, sillä silloin ei hän vielä ollut\ntehnyt erotusta minun ja muiden välillä, niin että hän sen sanoi\nmelkein loukkaamatta. Vai niin, -- ajattelin minä, -- vai olet sinä\nsemmoinen, luonteesi tulee ilmi; siis uuden suunnan ihmisiä ollaan.\n\n-- Nähkääs, huomautin minä heti, puoleksi leikillä, puoleksi,\nsalamielisesti: \"minä -- minä olen osa sitä kokonaista, joka aina pahaa\nsuo, vaan aina hyvää luo\"...\n\nHän katsahti minuun pikaisesti ja hyvin uteliaasti, mutta hänen\nkatseessaan oli kuitenkin paljon lapsellista.\n\n-- Odottakaa... Mikä ajatus se oli? Mistä se oli? Minä olen kuullut sen\njossakin...\n\n-- Älkää vaivatko päätänne; sillä lauseella esittää Mefistofeles\nitsensä Faustille. Oletteko lukenut Faustia?\n\n-- E... en tarkkaan.\n\n-- Se on, ettette ole sitä ollenkaan lukenut. Mutta teidän on se\nluettava. Minä näen taas huulillanne pilkallisen ilmeen. Pyydän, älkää\notaksuko minussa olevan niin vähän ymmärrystä, että, kaunistaakseni\nlainanantajan tointani, tahtoisin esiintyä teille Mefistofeleenä.\nLainanantaja pysyy lainanantajana. Sen tiedän.\n\n-- Te olette niin kummallinen... Enhän minä ollenkaan tahtonut teille\nmitään sellaista sanoa.\n\nHän tahtoi sanoa: minä en odottanut, että olisitte sivistynyt ihminen,\nmutta ei sitä sanonut; minä kuitenkin tiesin, että hän niin ajatteli.\nOlin häntä kovin kummastuttanut.\n\n-- Nähkääs, huomautin minä, joka alalla voi tehdä hyvää. En, tietysti,\npuhu itsestäni, sillä minä en tee muuta kuin pahaa, mutta...\n\n-- Tietysti voi jokaisessa toimessa tehdä hyvää, sanoi hän, luoden\nminuun nopean ja läpitunkevan katseen. \"Niin juuri, jokaisessa\ntoimessa\", lisäsi hän yht'äkkiä.\n\nOi, minä muistan, muistan kaikki nuo silmänräpäykset. Ja minun on\nlisättävä, että kun nuoriso, tuo herttainen nuoriso tahtoo sanoa\njotakin viisasta ja sattuvaa, niin se heti liian suoraan ja selvään\nkasvoissaan osoittaa että: \"kas nyt, muka, minä sanon sinulle jotakin\nviisasta ja sattuvaa\" -- eikä se ole meikäläisten kerskaavaisuutta,\nvaan selvään näkee, että se itse pitää sitä arvossa, ja uskoo ja\nkunnioittaa, ja luulee, että muutkin aivan samalla lailla sitä\nkunnioittavat. Oi, sitä suoramielisyyttä! Mutta silläpä sitä\nvoittaakin. Ja hänessä se oli ihanaa!\n\nMuistan kaikki, -- en mitään ole unohtanut. Kun hän oli mennyt, tein\noitis päätökseni. Samana päivänä kävin viimeisellä tiedustelumatkallani\nja sain kuulla kaikki hänen jäljellä olevat nykyiset salaisuutensa;\nhänen entisen elämänsä olin saanut tietää Lukerialta, joka ennen oli\npalvellut heidän luonaan ja jonka jo muutamia päiviä aikaisemmin olin\nlahjonut. Tuo salaisuus oli niin hirveä, etten käsitä kuinka vielä\nsaattoi nauraa, niinkuin hän teki, ja kysellä Mefistofeleen sanoista,\nkun itse oli sellaisessa kauheassa tilassa. Mutta -- nuoriso on\nnuorisoa! Juuri niin ajattelin silloin hänestä ylpeänä ja iloisena,\nsillä sehän osotti mielen jaloutta: vaikka hän, näet, olikin turmion\npartaalla, niin Goethen ylevät sanat kuitenkin säilyttivät tenhonsa.\nNuoruus on aina jalomielinen, vaikkapa vähässä ja usein väärässäkin.\nMinä, näet, puhun vain hänestä yksistänsä. Ja pääasia on, että minä\npidin häntä jo ikäänkuin _omanani_ enkä epäillyt ylivallastani.\nTiedättekös, se on varsin hekumallinen tuo ajatus, kun ei enää epäile.\n\nVaan mitäs minä?! Jos minä tällä lailla jatkan, niin milloin minä\nsaankaan kaikki yhteen kohtaan kootuksi? Pikemmin, pikemmin, -- tämähän\nei ollut ollenkaan sitä, mitä aion sanoa, Herra Jumala!\n\n\n\n\nII.\n\nNaimatarjous.\n\n\n\"Salaisuuden\", jonka sain hänestä kuulla, selitän tässä lyhykäisesti.\nHänen isänsä ja äitinsä olivat aikoja sitte kuolleet, kolme vuotta jo\nennenkuin hän oli jäänyt kunnottomien tätiensä luo. Onpa liian vähäkin\nsanoa heitä kunnottomiksi. Toinen heistä oli leski, sillä iso perhe, --\nkuusi lasta, toinen toistaan pienempiä, -- toinen taas oli iäkäs ja\nhäijy vanhapiika. Molemmatkin olivat häijyjä. Hänen isänsä oli\nollut virkamies, kirjuri pelkästään ja ainoastaan personallista\naatelia: kaikki aivan kuin minua varten. Minä olin aivan kuin\nylemmässä maailmassa: olinhan virasta eronnut loistavan rykmentin\nalikapteeni, perinnöllistä aatelia, itsenäinen mies j.n.e. ja mitä\nlainakassaani koski, niin voivat tädit katsella sitä asiaa ainoastaan\nkunnioituksella. Tätiensä luona oli hän ollut kolme vuotta orjuudessa:\noli kuitenkin jossakin suorittanut tutkinnon, -- olipas ehtinyt, olipas\nkeinon keksinyt, vaikka joka päivä armottomasti täytyi työtä tehdä, --\nja se merkitsi, että hänessä oli halu johonkin korkeampaan ja\njalompaan. Mutta mitäs varten minä naida tahdoin? Vaan vähät minusta,\nsiitä sittemmin... Ja siitäkös nyt kysymys onkaan? -- Tätiensä lapsia\nhän opetti ja ompeli heille paitoja eikä lopulta vain sitä tehnyt, vaan\npesi lattioitakin, hän, tuo heikkorintainen. He häntä suorastaan\npieksivät ja soimasivat jokaisesta leipäpalasesta. Jopa asia päätyi\nsiihen, että aikoivat myydä hänet. Hyi! Jätän kertomattakin nuo\nhäpeälliset yksityisseikat. Myöhemmin ilmaisi hän minulle kaikki. Tätä\nkaikkea tarkkasi kokonaisen vuoden ajan heidän naapurinsa, muudan\nrihkamakauppias, joka kuitenkaan ei ollut vain pelkkä rihkamakauppias,\nsillä hänellä oli kaksi hedelmämyymälääkin. Häneltä oli kuollut jo\nkaksi vaimoa ja hän etsi kolmatta, ja siinä hän tytön löysi: \"se on,\nnäet, vaatimaton, on kasvanut köyhyydessä ja minä nainkin vain orpojani\nvarten\". Hänellä oli todellakin lapsia. Hän kosi, alkoi hieroa kauppaa\ntätien kanssa, hän oli viidenkymmenen vanha. Tyttö kauhistui. Ja\ntähän aikaan juuri hän alkoi käydä luonani saadakseen ilmoituksia\n\"Golos\"-lehteen. Vihdoin alkoi hän rukoilla tätiään, että he antaisivat\nhänen ajatella asiaa edes pikkaraisen aikaa. Hänelle se myönnettiin,\nvaan enempää ei ja nyt he alkoivat ahdistaa häntä: \"Itsekään emme tiedä\nmitä syödä ilman liikaa suuta\". Minä olin jo kuullut kaiken tämän,\nmutta sinä päivänä vasta tein päätökseni.\n\nIltasella tuli kauppias heille tuoden puodistaan makeisia\nviidenkymmenen kopeekan arvosta: tyttö istui hänen seurassaan, kun minä\nkutsutin hänet Lukerian kautta kyökistä ulos ja käskin kuiskuttamaan\nhänelle, että olin portilla ja halusin heti paikalla sanoa hänelle\njotakin. Minä olin silloin itseeni hyvin tyytyväinen. Ja ylipäänsä olin\nkoko sen päivän hirveän tyytyväinen.\n\nSiinä portilla selitin minä Lukerian läsnä ollessa hänelle, joka oli\nhämmästynyt jo siitä, että olin kutsuttanut hänet ulos, selitin, että\npidän onnena ja kunniana... Toiseksi, ettei hän kummastelisi, että näin\nportilla... \"olen, muka, rehellinen mies ja olen ottanut kaikesta\nselkoa\". Enkä minä valehdellutkaan, sanoessani olevani rehellinen\nmies. Mutta vähät siitä! Enkä puhunut ainoastaan sopivalla tavalla,\ns.o. osoittaen olevani hyvin kasvatettu ihminen, vaan hyvin\nomaperäisestikin, ja se on pääasia. Vai onko paha sitä tunnustaa? Olen\ntahtonut tuomita itseäni ja sen teenkin. Minun tulee siis puhua sekä\nvastaan että puolesta, ja puhunkin. Olen perästäpäin muistellut sitä\nmielihyvälläkin, vaikka se on typerää: ilmaisin silloin suoraan\nhäpeämättä, että, ensiksikään, en ole erittäin lahjakas, en erittäin\nviisas, ken tiesi, en erittäin hyväluontoinenkaan, vaan jotensakin\n_jokapäiväinen egoisti_ (minä muistan tämän lauseen, keksin sen silloin\nsinne mennessäni ja olin tyytyväinen) ja että minussa ehkä on monta\nhyvinkin pahaa puolta muissa suhteissa. Kaiken tuon sanoin omituisella\nylpeydellä, -- niinkuin semmoista sanotaan. Luonnollisesti oli minulla\nniin paljon aistia, että, ilmaistuani jalosti vikani, en jättänyt\nilmaisematta ansioitanikaan: \"sen sijaan, muka, on minulla sitä ja sitä\nja sitä\". Minä näin, että hän vielä hirveästi pelkäsi, mutta en\nlieventänyt mitään, vieläpä, huomattuani sen, varta vasten kovensin:\nsanoin suoraan, ettei hänen tarvitse nälkää nähdä, mutta mitä pukuihin,\nteattereihin ja tanssiaisiin tulee, -- niin niistä ei voi olla\npuhettakaan; kentiesi tuonnempana, kun pääsen tarkoitusteni perille.\nTämä ankara puhetapa kovin viehätti minua. Lisäsin ja myöskin aivan\nkuin sivumennen, että kun olin ryhtynyt tällaiseen toimeen, s.o.\nlainakassan pitäjäksi, niin oli minulla sitä varten muudan päämäärä,\noli, muka, olemassa muudan sellainen asianhaara... Sitäpaitsi minulla\noli oikeuskin niin puhua, sillä minulla todellakin oli muudan päämäärä\nja oli olemassa sellainen asianhaara. Nähkääs, minä olen koko ikäni\nvihannut tällaisia kassoja ja vaikka todellakin on naurettavaa lausua\nitselleen salaperäisiä asioita, niin sittenkin olen tahtonut \"kostaa\nyhteiskunnalle\". Se on totta, totta, totta! Senpä tähden hänen\nsutkauksensa sinä aamuna, että minä muka \"kostan\", ei ollut paikallaan.\nS.o. nähkääs jos olisin sanonut hänelle suoraan: \"niin kyllä, minä\nkostan yhteiskunnalle\", niin olisi hän purskahtanut nauruun, niinkuin\ntänä aamuna ja silloin se todellakin olisi ollut naurettavaa. Mutta nyt\nosottautui, että epäsuoralla vihjauksella, käyttämällä salaperäistä\nlausetapaa, saattoi vaikuttaa mielikuvitukseen. Sitä paitsi en enää\npeljännyt mitään: tiesinhän, että tuo lihava kauppias joka tapauksessa\noli hänelle minua inhottavampi ja että minä, portilla seisoessani, olin\nhänelle kuin pelastuksen enkeli. Ymmärsinpäs sen! Oi, konnuudet ihminen\nymmärtää erinomaisen hyvin! Mutta oliko se edes konnuutta? Kuinka on\nihmistä tuomittava? Enkös minä sitte häntä jo silloin rakastanut?\n\nOdottakaahan: tietysti minä en hiiskunut hänelle hyvästä teosta puolta\nsanaakaan; päin vastoin, aivan päin vastoin: \"kiitollisuuden velassa\nolen, muka, _minä_ ettekä _te_? Sen minä sanoin selvin sanoin, en\nmalttanut olla sanomatta ja se tuntui kentiesi typerältä, sillä\nhuomasin hänen kasvoissansa pikaisen rypyn. Mutta kokonaisuudessa oli\nvoitto kuitenkin minun puolellani. Odottakaahan: jos kerran muistelen\nkaikkea tätä ikävää, niin mainitsen viimeisenkin halpamaisuuden: minä\nseisoin siinä ja päässäni liikkui ajatus: sinä olet pitkä, muhkea mies,\nhyvin kasvatettu ja -- ja vihdoin, kerskaamatta puhuen, et ole\nollenkaan ruma. Semmoista ymmärrykseni silloin soitteli. Tietysti hän\nminulle siinä portilla sanoi: _otan_. Vaan... vaan minun täytyy se\nlisätä: hän ajatteli kauvan, ennenkuin sen sanoi. Niin mietti, niin\nmietti, että minä jo olin kypsyä: 'no, kuinkas?' -- enkä malttanutkaan,\nvaan oikein komeasti kysäisin: 'no, kuinkas nyt sitte?'\"\n\n-- Odottakaahan, minä mietin, vastasi hän.\n\nJa niin vakavat olivat hänen somat kasvonsa, että silloinkin jo olisin\nvoinut kaiken nähdä! Mutta minäpä pahastuin: \"vai, ajattelin minä,\nhorjuu hän minun ja tuon kauppiaan välillä?\" Oi, silloin minä en vielä\nkäsittänyt! En mitään, en mitään minä silloin vielä käsittänyt! Tähän\npäivään saakka en ole mitään käsittänyt! Minä muistan, että Lukeria\njuoksi minun jälkeeni, kun jo olin mennyt pois, seisautti minut tiellä\nja sanoi kiireissään: \"Jumala palkitsee teitä, herra, että otatte\nmeidän kauniin neitimme, mutta älkää hänelle tästä mitään puhuko, hän\non niin ylpeä.\"\n\nYlpeä! Minä, nähkääs, itsekin rakastan noita hieman ylpeitä. Ylpeät\novat varsinkin silloin kauniita, kun... no, kun ei enää epäile\nvallastaan heidän yli, eikö niin? Oi, kelvotonta, kömpelöä ihmistä! Oi,\nkuinka minä olinkin tyytyväinen! Tiedättekö, että kun hän siinä\nportilla seisoi miettien, antaisiko minulle myöntävän vastauksen vai\nei, ja minä häntä ihmettelin, -- tiedättekö, että hän saattoi silloin\najatella näinkin: \"Jos kerran onnettomuus on tullakseen kumpaisessakin\ntapauksessa, niin eikö ole parempi suorastaan valita niistä pahempi,\ns.o. tuo lihava kauppias; lyököön sitte päissään pikemmin minut\nkuoliaaksi.\" Vai kuinka luulette, saattoihan hän niinkin ajatella?\nMutta nytkään en ymmärrä suorastaan mitään! Sanoin vast'ikään, että hän\nsaattoi niin ajatella; valitako kahdesta onnettomuudesta pahempi, s.o.\nkauppias. Vaan kumpi oli silloin hänestä pahempi? Kauppiasko vai\nGoetheen viittaava lainanantaja? Se on vielä kysymys! Mikä kysymys?\nSitäkään en ymmärrä: vastaus makaa pöydällä ja minä sanon: kysymys!\nMutta vähät minusta! Minusta nyt ei ole puhettakaan. Muuten, mitä se\nminua liikuttaa, -- minustako on puhe vai ei? Sitäpä puolta en osaa\nollenkaan ratkaista. Parempi olisi panna maata. Päätäni kovin\nkivistää...\n\n\n\n\nIII.\n\nJalomielinen mies, vaikka en usko itsekään.\n\n\nEn voinut nukkua. Ja vieläpä, kun päässä semmoinen valtimo jyskii!\nTekee mieli muistella kaikkea tätä surua. Oi, sitä saastaa! Oi, mistä\nloasta minä silloin hänet vedinkin ylös! Pitihän hänen ymmärtää se,\nantaa arvo teolleni... Minua miellytti myös moni seikka, esimerkiksi\nse, että olin yhden viidettä ja hän tuskin kuudentoista vanha. Se minua\nviehätti, tämä tunne; suloinen se oli, hyvin suloinen.\n\nTahdoin, esimerkiksi, toimittaa häät _à l'anglaise_, s.o. aivan\nkahdenkesken, ainoastaan kahden todistajan läsnäollessa, joista toinen\noli oleva Lukeria ja sitte oitis rautatielle, vaikkapa esimerkiksi\nMoskovaan (sinne minulla oli sattumalta asiaa) johonkin hotelliin\nkahdeksi viikoksi asumaan. Mutta hän sitä vastusti, ei suostunut ja\nminun täytyi mennä tätienkin luo kunnioitustani osottamaan, aivan kuin\nsukulaisten luo, joilta hänet vien. Minä siihen myönnyin ja osotin\ntädeille asianomaista kunnioitusta. Lahjoitinpa vielä noille\nluontokappaleille kullekin sata ruplaa ja lupasin enemmänkin, tietysti\nkuitenkaan hänelle mitään sanomatta, etten pahoittaisi hänen mieltään\ntuolla kehnolla asialla. Tädit muuttuivat oitis pehmeiksi kuin silkki.\nRiideltiinpä myötäjäisistäkin: tytöllä ei ollut lainkaan mitään, mutta\nei hän mitään tahtonutkaan. Minun onnistui kuitenkin saada hänet\nvakuutetuksi, että ilman mitään ei käynyt laatuun ja kapiot toimitin\nminä, sillä kukapa hänelle muutoin olisi mitään tehnyt? Mutta vähät\nminusta! Kuitenkin ehdin minä silloin ilmaista hänelle muutamia\nmielipiteitäni, että hän ainakin niistä olisi selvillä. Ehkäpä\nkiirehdin liiaksikin. Pääasia on, että hän alusta alkaen jo osotti\nrakkautta minua kohtaan, vaikka olikin umpiluontoinen; iltaisin, kun\ntulin, otti hän minut ihastuneena vastaan, kertoa leperteli minulle\n(niin viattoman viehättävästi!) koko lapsuutensa ajan, kaikki\nnuoruudestaan, kodistaan, isästään ja äidistään. Mutta minä valoin koko\ntuon hurmoksen kerrassaan kylmällä vedellä. Ja siinä minun mielipiteeni\nolikin. Ihastukseen vastasin minä vaiti-ololla, hyvänsuovalla,\ntietysti... mutta hän huomasi kuitenkin pian, että oli ero välillämme\nja että minä olin -- arvoitus. Ja sitä minä pääasiallisesti tahdoinkin.\nEhkäpä vain arvoituksen takia olin koko tämän tuhmuuden tehnytkin.\nEnsiksi, ankaruus, -- ankaruuden varjossa toin hänen taloonikin.\nSanalla sanoen, silloin, kävellessäni ja ollessani tyytyväinen,\nsuunnittelinkin koko järjestelmäni. Ja ilman vähintäkään väkinäisyyttä\ntuli se aivan itsestään esiin. Eikä toisin ollakaan voinut, minun\ntäytyi tehdä tämä järjestelmä vastustamattomasta syystä, vai joko minä,\ntodella, herjaan itseäni! Järjestelmäni oli vilpitön. Vaan ei,\nkuulkaahan, jos kerran ihmistä tuomitsee, niin tuomittakoon hänet\ntosiasiain nojalla... Kuulkaahan:\n\nKuinka minä alkaisin, sillä on hyvin vaikeaa? Kun alkaa puolustaida,\nniin silloin vasta vaikea onkin. Nähkääs: nuoriso halveksii,\nesimerkiksi, rahaa, -- mutta minä panin oitis painoa rahoille, annoin\narvoa rahoille. Ja panin semmoisen painon, että hän yhä enemmän\nvaikeni. Siristi vain suuria silmiänsä, kuunteli, katseli ja oli vaiti.\nNähkääs, nuoriso on jalomielinen, se on jalomielinen ja intomielinen,\nmutta suvaitsevaisuutta siinä ei paljoa ole; niin pian kuin jotakin\nvain on kierosti, niin on ylenkatse valmis. Minä taas tavoittelin\nmielen suuruutta, tahdoin istuttaa sitä suoraan sydämeen, saada sitä\nsydämelliseen katsantotapaan, niinhän? Otan inhottavan esimerkin:\nkuinka esimerkiksi olisin selittänyt lainakassani sellaiselle\nluonteelle? Tietysti en minä sitä suorastaan ottanut puheeksi, sillä\nsilloin olisi näyttänyt ikäänkuin minä olisin pyytänyt anteeksi\nlainakassani tähden, vaan minä toimin, niin sanoakseni, ylpeydellä,\npuhelin melkein vaitiololla. Ja minä olen mestari vaitiololla puhumaan,\nminä olen koko ikäni siten puhunut, olenpa itsekseni näytellyt\nvaitiololla kokonaisia murhenäytelmiä. Oi, olenhan minäkin ollut\nonneton! Olen ollut kaikkien hylkäämä ja unhottama, eikä kukaan, ei\nkukaan sitä tiedä! Ja yhtäkkiä tuo kuusitoistavuotias sitte haali\nkokoon minusta kaikellaisia yksityisseikkoja kelvottomilta ihmisiltä ja\nluuli tietävänsä kaikki, vaikka kaikkein salaisin kuitenkin on jäänyt\ntämän miehen sydämen sopukkaan. Mutta minä vain olin vaiti ja varsinkin\nhänen kanssansa olin vaiti ihan eiliseen päivään asti, -- ja miksikä\nolin vaiti? Ylpeydestä vain. Tahdoin, että hän itsestään saisi tietää,\nminutta, mutta ei vain kunnottomien ihmisten kertomuksista, että hän\nitse arvaisi ja käsittäisi, mikä mies olin. Ottaessani hänet talooni\ntahdoin täydellistä kunnioitusta itseäni kohtaan. Tahdoin, että hän\nseisoisi edessäni rukoillen kärsimyksieni puolesta -- ja minä sen\nansaitsin. Oi, minä olen aina ollut ylpeä, minä olen aina tahtonut joko\nkaikki tahi ei mitään! Ja juuri sentähden, etten tahtonut puolta onnea,\nvaan kaikki, -- juuri sen tähden olinkin pakotettu silloin siten\ntoimimaan: \"että, muka, arvaahan asia itse ja pidä arvossa!\" Sillä,\nmyöntäkäähän itse, että jos olisin ruvennut hänelle selittämään ja\nkuiskaamaan, kiertelemään ja kunnioitusta anomaan, -- niin olisi ollut\nsama, kuin jos olisin almua pyytänyt... Vaan mitäpäs... vaan mitäpäs\nminä siitä puhuu!\n\nTuhmaa, tuhmaa, tuhmaa ja tuhmaa! Ilmoitin hänelle silloin suoraan ja\nsäälimättä (ja minä panen painoa siihen, että tein sen säälimättä)\nparilla sanalla, että nuorten jalomielisyys on mainio asia, mutta ettei\nse maksa ollenkaan mitään. Ja miksi ei maksa? Siksi, että sen helpolla\nsaa, ilman elämän kokemusta; kaikki tuo on, niin sanoakseni,\n\"olemassaolon ensimäisiä vaikutelmia\", mutta katsotaanpas heitä itse\nteossa. Huokeahintainen jalomielisyys on aina helppo asia, jopa uhrata\nelämänsäkin -- sekin on helppoa, sillä veri kiehuu ja voimien näytettä,\nkauneutta hirveästi tekee mieli. Mutta ottakaapa jalomielisyyden\nurotyö, hyvin raskas, hiljainen, huomaamaton, loistoton, herjattu,\nsemmoinen, johon vaaditaan uhrausta paljon, vaan josta kunniaa ei lähde\npisaraakaan, -- jossa te, ilosta loistava mies, olette konnana kaikkien\nsilmissä, vaikka olette rehellisin ihminen maailmassa, -- koettakaapa\nsiihen työhön ryhtyä, ehei, ettepä uskalla. Mutta minä, minä en ole\nkoko ikänäni muuta tehnytkään, kuin siinä urotyössä taistellut...\nAlussa riiteli hän hirveästi vastaan, mutta alkoi sitte olla vaiti,\njopa ihan täydellisesti, silmiänsä vain kovin siristi kuunnellessaan,\nsuuria, suuria tarkkaavia silmiänsä. Ja... ja sitä paitsi huomasin minä\nyht'äkkiä tuon epäluottavan, äänettömän, ilkeän hymyn. Ja tuo hymy\nhuulillaan tuli hän talooni. Totta on sekin, ettei hänellä ollut enää\nminne mennä...\n\n\n\n\nIV.\n\nYhä vain tuumia ja tuumia.\n\n\nKuka meistä silloin ensin alkoi?\n\nEi kukaan. Se alkoi itsestänsä, ihan alusta. Sanoin, että toin hänet\ntalooni ankarin vaatimuksin, vaan jo alusta pitäen olin ystävällisempi.\nJo hänen morsiamena ollessaan ilmoitin hänelle, että hänen toimeksensa\ntulisi panttien vastaanottaminen ja rahan ulosantaminen eikä hän\nsilloin siihen mitään sanonut (huomatkaa se!) Jopa hän sitte ryhtyi\noikein innolla työhön. Tietysti jäi asunto, huonekalut ja kaikki\nennalleen. Asunnossamme on kaksi huonetta: toinen on iso sali, josta\nosa on väliseinällä jaettu kassahuoneeksi, toinen, myöskin iso huone,\non meidän yhteinen ja samalla makuuhuonekin. Kalusto on huono, hänen\ntädillänsäkin se oli parempi. Jumalainkuvakaappini on salissa, jossa\nkassakin on; minulla huoneessani on kaappi, jossa on muutamia kirjoja\nja arkku, jonka avaimet ovat minulla; sitä paitsi on sänky, pöytiä ja\ntuolia. Hänen vielä morsiamena ollessaan sanoin, että elannoksemme, se\non ruoaksi minulle, hänelle ja Lukerialle, jonka sain luokseni\nhoukutelluksi, olen määrännyt ruplan päivässä, ei enempää: \"minun,\nnäet, tuli saada kolmekymmentä tuhatta ruplaa kolmessa vuodessa,\nmuutoin ei olisi raha-ansiota\". Hän ei vastustellut, mutta minä korotin\nitse ruokarahan kolmellakymmenellä kopekalla. Samoin teatterikin. Olin\nsanonut hänelle, hänen morsiamena ollessansa, ettemme tulisi käymään\nteatterissa ja kuitenkin oltiin kerran kuukaudessa teatterissa, hyvillä\npaikoilla, permannolla. Me kävimme yhdessä, olimme kolme kertaa, näimme\n\"Onnen etsinnän\" ja \"Pericholen\", muistaakseni (mutta mitä joutavia!).\nÄäneti sinne menimme, ääneti palasimme takaisin. Miksikä, miksikä\nalusta alkaen rupesimme olemaan ääneti? Eihän alussa ollut riitaakaan,\nmutta vaiti yhä vain oltiin. Muistan, että hän silloin aina katsoi\nminuun ikäänkuin salaa: mutta kun sen huomasin, niin lisäsin vain\nvaitioloa. Totta on, että minä aloin vaitioloa käyttää eikä hän. Hänen\npuoleltaan oli pari ystävyyden osoitusta, jopa hän yritti syleilläkin\nminua; mutta kun nämä puuskat olivat sairaanomaisia, hysteerillisiä ja\nminä halusin lujaa onnea ja kunnioitusta, niin otin ne kylmästi\nvastaan. Ja minä olin oikeassa; joka kerta oli näiden puuskien jälkeen\nseuraavana päivänä riitaa.\n\nEikä oikeastaan mitään riitaa ollut lainkaan, mutta äänettömyyttä vain\nja -- ja yhä julkeampi oli hänen muotonsa. \"Kapinaa ja itsenäisyyttä\"\n-- sitä se tiesi, mutta sitä hän vain ei osannut. Niin tuo\nlempeäluontoinen olento kävi yhä julkeammaksi. Uskotteko, minä muutuin\nhänelle saastaksi, minä sen huomasin. Ja siitä ei ollut epäilystäkään,\nettä hän ajoittain joutui aivan suunniltaan. Mutta kuinkas sellaisesta\nloasta ja kurjuudesta tultua, jossa täytyi lattioita pestä, oli\nmahdollista kiukustua meidän köyhyytemme tähden? Nähkääs, ei se\nköyhyyttä ollut, vaan säästäväisyyttä, ja missä tarvitsi, siinä oli\nyltäkylläisyyttäkin niinkuin liinavaatteissa, puhtaudessa. Minä olen\naina ennenkin ajatellut, että miehen puhtaus se on, joka vaimoa\nviehättää. Muutoin ei hän nurissut minulle köyhyydestäni, vaan minun\nmuka saituudestani taloudessa: \"tarkoituksensa hänellä siis on, tahtoo,\nnäet, lujaa luonnetta osoittaa\". Teatterista hän kieltäytyi yht'äkkiä\nitse. Ja yhä enemmän kasvoi pilkallinen ilme hänen kasvoissaan, mutta\nminäpä lisäsin äänettömyyttä, minä vain lisäsin äänettömyyttä.\n\nEikö sitte pitäisi puolustaida? Pääasia oli lainakassa. Suvaitkaahan:\nminä kyllä tiesin, ettei nainen, semminkään kuusitoistavuotias, voi\ntäydellisesti miehelle alistua. Naisilla ei ole itsenäisyyttä, se on\nselviö, se on nytkin, nytkin minulle selviö. Mitäpä siitä, että hän\ntuolla salin pöydällä makaa: totuus on totuus eikä Stuart Millkään\nsille mahda mitään. Mutta rakastava nainen, oi, -- hän jumaloitsee\nrakastetun olennon vikojakin, jopa hänen ilkitöitänsäkin. Eikä tämä\nitsekään keksisi ilkitöilleen sellaisia puolustussyitä, kuin nainen\nkeksii. Se on kyllä jalomielistä, mutta ei itsenäistä. Naisia on\nturmellut juuri tämä itsenäisyyden puute. Ja mitäs? Sanon sen vieläkin,\njos osoitatte minulle tuota pöytää? Onko se itsenäistä, mitä siinä\npöydällä on? Oi -- oi!\n\nKuulkaahan: hänen rakkaudestaan olin minä silloin vakuutettu.\nHeittäytyihän hän silloinkin kaulaani. Hän rakasti siis tahi, oikeammin\nsanoen, -- tahtoi rakastaa. Niinpä niinkin: hän halusi rakastaa. Ja\npääasia on, ettei mitään sellaisia ilkitöitäkään ollut, joille hänen\nolisi tullut puolustusta etsiä. Te sanotte samoin kuin kaikki muutkin:\nlainanantaja. Vaan mitäpä siitä, että olen lainanantaja? Se merkitsee\nvain, että on olemassa syitä, jos mitä jalomielisin mies on ruvennut\nlainanantajaksi. Nähkääs, hyvät herrat, on aatteita... s.o. nähkääs,\njos muutaman aatteen lausuu julki, sanoilla ilmaisee, niin tuntuu se\nhirveän tyhmältä. Itseäkin hävettää.\n\nMutta minkä tähden? Ei minkään tähden. Sen tähden, että olemme kaikki\nkelvottomia emmekä siedä totuutta, tahi en oikein tiedä minkätähden.\nSanoin vastikään \"jalomielinen mies\". Se on naurettavaa, mutta\nkuitenkin se oli niin. Sehän on tosi, s.o. kaikkein totisin tosi! Niin,\nminulla _oli oikeus_ silloin koettaa turvata asemaani ja avata tämä\nlainakassa; \"te hylkäsitte minut, te, ihmiset, juuri te ajoitte minut\npois ylenkatseellisella vaitiololla. Minun intohimoiseen pyrintööni\nvastasitte te koko elinaikani kestävällä loukkauksella. Minulla siis\noli oikeus suojata itseäni seinällä, kerätä nuo kolmekymmentä tuhatta\nruplaa ja päättää elämäni juoksu jossakin Krimin etelärannikolla,\nvuoristossa, viinitarhan keskellä, maatilallani, jonka ostaisin näillä\nkolmellakymmenellä tuhannella, vaan pääasiallisesti ollakseni kaukana\nteistä kaikista, mutta ilman vihaa teitä vastaan, ihanne sielussani,\nrinnallani rakastettu vaimo, perheen ympäröimänä, jos Jumala niin\ntahtoi, ja auttaen seudun köyhiä asujamia.\" Tietysti on hyvä, että\ntämän nyt puhun itsekseni, mutta olisikos ollut mitään tyhmempää,\njos silloin olisin sanonut hänelle tämän ääneen? Siitä syystä\nistuimmekin silloin ylpeästi ääneti. Sillä mitä hän olisi ymmärtänyt?\nKuudentoista vuoden vanha, aivan nuori vielä, -- mitä olisi hän minun\npuolustuksistani, minun kärsimyksistäni ymmärtänyt. Hän oli\nsuoraviivainen luonne, ei tuntenut elämää, hänen vakaumuksensa olivat\nnuoret ja helpolla saadut, hänessä oli tuota \"kaunosielujen\"\nlyhytnäköisyyttä, mutta pääasia olisi ollut lainakassa ja -- siinä\nkaikki, (vaan olenkos minä ollut mikään hirviö lainanantajana, eikös\nhän ole nähnyt, kuinka minä olen menetellyt ja olenko liikaa ottanut?!)\nOi, kuinka totuus on hirveä maan päällä!\n\nTämä ihana, tämä lempeä, tämä taivahinen olento, hän oli sieluni\ntyranni, kärsimätön tyranni ja kiusaaja. Minähän loukkaisin itseäni,\nellen sitä sanoisi! Luuletteko, etten häntä rakastanut? Kuka saattaa\nsanoa, etten häntä rakastanut? Nähkääs, se oli ironiaa, se oli kohtalon\nhäijyä ivaa! Me olemme kirotut, ihmisten elämä yleensä on kirottu! (Ja\nminun varsinkin!). Ymmärränhän sen nyt, että jossakin olin erehtynyt.\nJotakin siinä kävi toisin. Kaikki oli selvä, tuumani oli kirkas\nkuin taivas: \"Olla tyly, ylpeä eikä kaivata mitään henkisiä\nlohdutuksia ja kärsiä ääneti\". Niin olikin, minä en ole valehdellut,\nen ole valehdellut. \"Itsepähän sitte saa nähdä, että siinä oli\njalomielisyyttä, jota hän ei osannut huomata, -- ja kun sen joskus\noivaltaa, niin antaa hän sille kymmenen kertaa suuremman arvon ja\nlankee tomuun rukoilemaan ristissä käsin\". Semmoinen oli tuumani. Mutta\njotakin siinä unhotin tahi jätin huomaamatta. Jotakin jäi siinä\ntekemättä. Mutta riittää jo, riittää! Ja keltä nyt anteeksi pyydän? Kun\nloppui, niin loppui. Rohkeutta, mies, ja ole ylpeä. Sinä et ole\nsyypää...\n\nMitäs, minä puhun totta, en pelkää katsoa totuutta kasvoista kasvoihin:\n_hän_ oli syypää, _hän_ oli syypää...\n\n\n\n\nV.\n\nLempeäluontoinen kapinoitsee.\n\n\nRiidat alkoivat siitä, että hän yht'äkkiä rupesi antamaan rahaa omalla\ntavallaan ja arvostelemaan pantteja kalliimmiksi, kuin mikä niiden arvo\noli, jopa suvaitsi pari kertaa käydä väittelemäänkin kanssani siitä\nasiasta! Minä en antanut myöten. Mutta siihen osui silloin tuo\nkapteenin rouva.\n\nSe vanha ämmä toi, näet, medaljongin, joka oli hänen miesvainajansa\nlahjoittama, siis muistoesine. Minä annoin siitä kolmekymmentä ruplaa.\nSilloin ämmä alkoi katkerasti itkeä ja pyytää, että tuo kalu\nsäilytettäisiin, -- tietysti, se säilytetään. Mutta viiden päivän\nkuluttua tuli hän yht'äkkiä vaihtamaan sitä rannerenkaaseen, joka ei\nollut kahdeksankaan ruplan arvoinen; tietysti minä en siitä huolinut.\nVarmaan huomasi hän jotakin vaimoni silmistä, koska tuli jälleen minun\npoissa ollessani, ja tämä vaihtoihin hänelle medaljongin.\n\nSaatuani sen samana päivänä tietää, nuhtelin häntä siitä lempeästi,\nmutta lujasti ja järkevästi. Hän istui sängyn laidalla, katseli maahan\nja koputteli oikean jalkansa terällä mattoon (se oli hänen tapansa):\nhäijy hymy oli hänen huulillaan. Silloin ilmoitin minä hänelle aivan\nlevollisesti, vähääkään ääntäni korottamatta, että rahat ovat _minun_,\nettä minulla on oikeus katsella elämää _omilla silmilläni_ ja -- että\nminä, ottaessani hänet talooni, en ollut salannut häneltä mitään.\n\nHän hypähti yht'äkkiä seisoalleen, alkoi yht'äkkiä kokonaan vavista ja\n-- mitäs luulette -- polki minulle yht'äkkiä jalkaa; siinä oli peto, se\noli vihanpuuskaa, se oli peto vihanpuuskassa. Minä aivan jähmetyin\nhämmästyksestä; semmoista menettelyä en ollut koskaan odottanut. Mutta\nminä en kadottanut malttiani, en tehnyt liikettäkään, ja taaskin\nsamalla levollisella äänellä ilmoitin suoraan, että tästä saakka otan\nhäneltä pois osallisuuden asioihini. Hän nauroi minulle vastoin\nsilmiäni ja lähti ulos asunnosta.\n\nAsianlaita oli se, ettei hänellä ollut oikeutta lähteä ulos asunnosta.\nIlman minua ei minnekään, sellainen oli sopimuksemme jo hänen\nmorsiamena ollessaan. Iltapuoleen hän palasi; minä en sanonut\nsanaakaan.\n\nSeuraavana päivänä aamulla meni hän taas ulos, ylihuomenna samoin. Minä\nsuljin kassan ja lähdin tätien luo. Heidän kanssaan olin lopettanut\ntuttavuuden oitis häiden jälkeen; en tahtonut heitä luokseni enkä\nkäynyt itse heidän luonaan. Nyt selvisi, että vaimoni kävi heidän\nluonaan. He kuuntelivat minua uteliaisuudella ja nauroivat minulle\nvasten silmiä: \"se on, sanoivat, teille oikein\". Tuota heidän nauruaan\nminä juuri odotinkin. Silloin minä lahjoin nuoremman naimattoman tädin,\nannoin hänelle etukäteen viisikolmatta ruplaa. Parin päivän kuluttua\ntuli hän jo luokseni ja ilmoitti: \"asiaan kuuluu olevan sekaantunut\nmuudan luutnantti Jefimovitsch, entinen rykmenttitoverinne\". Minä\nkummastuin kovin. Tuo sama Jefimovitsh oli tehnyt minulle eniten pahaa\nrykmentissä, ja kuukausi sitten tuli hän, häpeämätön kun oli, pari\nkertaa lainakassaani muka panttaamaan jotakin, ja muistan, että hän\nsilloin alkoi vaimoni kanssa naureskella. Menin silloin hänen luo ja\nsanoin, ettei hän enää saisi tulla luokseni entisten juttujemme tähden;\nmutta mitään muuta ajatusta ei päähänikään pälkähtänyt, sillä luulin\nvain, että hän oli muuten röyhkeä. Mutta nyt ilmoitti täti odottamatta,\nettä heillä oli sovittu kohtaus ja että tätä asiaa välitti muudan\ntätien entinen tuttava, everstin leski Julia Samsonovna; \"hänen\nluonaan, sanoi, vaimonne nyt käykin\".\n\nTämän kohtauksen kerron vain lyhyesti. Kaikkiaan maksoi tämä juttu\nminulle kolmesataa ruplaa, mutta kahdessa vuorokaudessa sain aikaan\nsen, että seisoin viereisessä huoneessa suljettujen ovien takana\nkuuntelemassa vaimoni ensimäistä kohtausta Jefimovitshin kanssa. Sitä\nodottaessa oli meillä tuon päivän edellisenä päivänä lyhyt, mutta\nminulle hyvin tähdellinen keskustelu.\n\nHän oli palannut kotia illan suussa ja istui sängyn laidalla, katsellen\nminua pilkallisesti ja koputellen jalallaan lattiaan. Katsellessani\nhäntä, johtui yht'äkkiä mieleeni ajatus, että hän koko viimeisen\nkuukauden tahi, paremmin sanoen, kahden viimeisen viikon kuluessa, ei\nollut lainkaan ollut luonteensa mukainen, voipi sanoa, että oli ollut\naivan luonteensa vastainen; edessäni oli raju, kiinnikäypä olento, joka\nei juuri ollut häpeämätön, mutta ilkeä ja itse kiusaa tekevä ja riitaa\ntavoitteleva. Hänen lempeytensä pidätti häntä kuitenkin. Kun\nsentapainen raivostuu, niin kuitenkin näkee, vaikka hän menisikin liian\npitkälle, että hän itse vain tekeytyy, itseään vain kiihoittaa ja että\nhänen itsensä ennen muita on mahdoton hillitä siveyttään ja\nhäveliäisyyttä. Senpä tähden tuollaiset toisinaan hyppäävätkin liian\nkorkealle, niin ett'eivät usko omaa tarkastavaa järkeänsäkään.\nIrstaisuuteen tottunut ihminen lieventää aina tekoaan, toimii\nhäijymmin, mutta järjestyksen ja soveliaisuuden varjossa ja vaatii\nitselleen etevämmyyttä muiden rinnalla.\n\n-- Onko totta, että teidät ajettiin pois rykmentistä sentähden, että te\npelkäsitte kaksintaistelua? kysäsi hän yht'äkkiä, kuin taivaasta\npudonneena, ja hänen silmänsä alkoivat hehkua.\n\n-- On, minua pyydettiin, upseerien päätöksen mukaisesti,\neroamaan rykmentistä, vaikka jo itse sitä ennen olin antanut\nvirka-erohakemukseni.\n\n-- Pelkurina siis ajettiin pois?\n\n-- Niin, he tuomitsivat minut pelkuriksi. Mutta minä en kieltäytynyt\nkaksintaistelusta pelkurina, vaan sentähden, etten tahtonut alistua\nheidän itsevaltaiseen tuomioonsa ja vaatia kaksintaisteluun, koska en\nitse katsonut olevan mitään loukkauksen syytä. Tietäkää, -- en\nmalttanut olla silloin sanomatta, -- että asettua sellaista\nitsevaltaisuutta vastaan ja ottaa päällensä kaikki seuraukset, vaatii\npaljoa enemmän miehuutta, kuin mikä kaksintaistelu tahansa.\n\nMinä en voinut hillitä itseäni, vaan ryhdyin tuolla lauseella itseäni\npuolustamaan; ja sitä hän vain kaipasikin, tätä uutta nöyrtymistäni.\nHän hymähti vihaisesti.\n\n-- Onko sitte totta, että te kolme vuotta kuljeskelitte Pietarin katuja\nkuin mikäkin irtolainen kerjäillen ja biljaardien alla yönne maaten.\n\n-- Olenpa ollut yötä Sennajallakin Vjasemskin talossa! [Vjasemskin talo\nPietarissa hyvin tunnettu kurjimman köyhälistön tyyssija. _Suomentaja_]\nNiin, totta se on; elämässäni oli, senjälkeen kun rykmentin jätin,\npaljon häpeätä ja lankeemusta, mutta ei siveellistä lankeemusta, sillä\nsilloinkin itse ensimäisenä vihasin tekojani. Se oli ainoastaan tahtoni\nja ymmärrykseni lankeemusta ja se johtui yksinomaisesti epätoivoisesta\ntilastani. Vaan se on ollut ja mennyt...\n\n-- Niin, nyt olette suuri herra, -- rahamies.\n\nSe oli viittaus lainakassaan. Mutta minä ehdin jo hillitä itseäni. Minä\nnäin hänen himoitsevan minulta minua halventavia selityksiä. Mutta minä\nen niitä hänelle antanut. Parhaaksi soitti silloin panttaaja ja minä\nmenin ulos saliin. Kaksi tuntia senjälkeen, kun hän jo oli pukeutunut\nulos mennäkseen, seisattui hän eteeni ja sanoi:\n\n-- Kuitenkaan ette siitä mitään minulle puhunut ennen häitämme.\n\nMinä en vastannut mitään ja hän meni ulos.\n\nJa niin minä sitte seisoin seuraavana päivänä siinä huoneessa oven\ntakana ja kuuntelin, kuinka kohtaloni ratkaistiin; taskussa oli minulla\nrevolveri. Hän istui päällysvaatteet yllään pöydän luona ja Jefimovitsh\nkiemaili hänen edessänsä. Mitenkäs kävi? Kävi (ja minä sanon sen omaksi\nkunniakseni) aivan niin, kuin minä olin aavistanut ja olettanut, vaikka\nen sitä täysin tunnustanut, että niin aavistin ja oletin. En tiedä,\nlausunko ajatukseni kyllin selvään.\n\nNähkääs, mitä tapahtui! Minä kuuntelin koko tunnin ajan ja\nkoko tunnin olin läsnä kaksinstaistelussa mitä jaloimman ja ylevimmän\nnaisen ja maailmanmiehen, paheellisen, typerän, raatelevan\nluontokappaleen välillä. Ja mistä, ajattelin minä hämmästyneenä,\nmistä tietää tuo suoramielinen, lempeäluontoinen, harvapuheinen olento\nkaiken tuon. Sukkelin ylhäismaailmallisten ilveilyjen kirjoittajakaan\nei olisi osannut luoda sellaista kohtausta, niin täynnä pilkkaa,\nmitä avomielisintä naurua ja sekä hyveen että paheen pyhää\nylenkatsetta. Ja kuinka paljon loistoa olikaan hänen sanoissansa ja\nsanansutkauksissansa, mikä sukkeluus hänen vastauksissansa, mikä totuus\nhänen arvosteluissaan! Ja kuinka paljon melkein neitseellistä\nviattomuutta samalla kertaa!\n\nVaimoni nauroi vasten silmiä hänen rakkauden tunnustuksillensa, hänen\nliikkeillensä, hänen oletuksillensa. Toinen, joka oli tullut sinne\nkäydäkseen suoraan asiaan käsiksi ja aavistamatta vastarintaa, oli kuin\npuulla päähän lyöty. Alussa olisin voinut luulla, että tämä vaimoni\npuolelta oli vain kiemailemista -- \"sukkelan, vaikkakin turmeltuneen\nolennon kiemailemista itseään kalliimmaksi arvioidakseen\". Mutta ei,\ntotuus loisti kuin aurinko eikä ollut mitään epäilemistä. Ainoastaan\nrajusta, teennäisestä vihasta minua vastaan saattoi hän, tuo kokematon,\nsuostua tähän kohtaukseen, vaan kun asiaan oli ryhdyttävä, niin\naukenivat hänen silmänsä oitis. Tämä olento halusi vain saada loukata\nminua jollakin tavoin, mutta vaikka hän olikin ryhtynyt sellaiseen\nlikaiseen tekoon, niin ei hän kuitenkaan tuota lokaa kestänyt. Ja\nhäntäkö, tuota viatonta ja puhdasta, jossa ihanne asui, olisi\nJefimovitsh tahi kukaan muu ylhäismaailmallinen luontokappale voinut\nviekoitella? Päinvastoin tuo mies vain herätti naurua. Totuus kohosi\ntäydellisenä vaimoni sielusta ja paheksuminen nostatti hänen\nsydämestänsä katkeran ivan. Sanon vieläkin, että tuo narri lopulta\nkokonaan typertyi ja istui siinä synkkänä, tuskin vastatenkaan hänelle,\nniin että aloin jo peljätä, ettei hän vain loukkkaisi tuota naista\npelkästä halvasta kostonhimosta. Ja taaskin sanon kunniakseni: minä\nseurasin tätä kohtausta melkein hämmästymättä. Kohtasin siinä ikäänkuin\njonkin tuttavan. Olin ikäänkuin sinne mennytkin sitä kohdatakseni.\nMenin sinne uskomatta mitään, mitään syytöstä, vaikkakin, tosin kyllä,\nolin ottanut revolverin taskuuni. Ja saatoinko edes ajatella häntä\ntoisellaiseksi? Minkä tähden häntä rakastin, minkä tähden kunnioitin\nhäntä, minkä tähden nain hänet? Oi, tietysti tulin liiankin\nvakuutetuksi siitä, kuinka kovin hän minua silloin vihasi, mutta\nsamalla tulin vakuutetuksi siitäkin, kuinka viaton hän oli. Minä\nkeskeytin kohtauksen yht'äkkiä, aukaisemalla oven. Jefimovitsh hypähti\npaikaltaan, minä tartuin vaimoni käteen ja pyysin häntä astumaan\nkanssani ulos, Jefimovitsh ei joutunut ymmälle, vaan purskahti\nyht'äkkiä heleään ja pitkään nauruun:\n\n-- Oi, pyhiä avio-oikeuksia minä en vastusta, viekää vain pois, viekää\nvain pois! Ja tietäkää, huusi hän jälkeeni, vaikka teidän kanssanne\nei mikään kunnon mies voikaan taistella, niin olen kuitenkin,\nkunnioituksesta vaimoanne kohtaan, valmis... Jos, muutoin, itse\nuskallatte...\n\n-- Kuuletteko! pysäytin minä vaimoni hetkeksi kynnykselle.\n\nSitte ei puhuttu koko matkalla kotiin asti sanaakaan. Minä saatoin\nhäntä kädestä ja hän ei pannut vastaan. Päinvastoin oli hän kovin\nhämmästynyt, mutta vain siihen asti kuin kotiin tulimme. Saavuttuamme\nkotiin, istui hän tuolille ja katsoa tuijotti minuun. Hän oli\ntavattoman kalpea; vaikka hänen huulensa heti kääntyivätkin\npilkanhymyyn, niin katseli hän minua jo riemuitsevasti ja ankaran\nuhkaavasti ja varmaan oli hän ensi hetkestä vakuutettu, että minä ammun\nhänet revolverilla kuoliaaksi. Mutta minä otin ääneti revolverin\ntaskustani ja panin sen pöydälle. Hän katsoi minuun ja revolveriin.\n(Huomatkaa: tämä revolveri oli hänelle jo tuttu. Se oli minulla ollut\naina valmiina panoksessa hamasta kassani avaamisesta saakka. Avatessani\nkassani en tahtonut pitää suuria koiria enkä rotevaa palvelijaa,\nniinkuin, esimerkiksi, Moserin on tapana pitää, liiketuttavilleni avaa\noven keittäjätär. Mutta meikäläisen miehen on mahdoton olla ilman\nitsepuolustuskeinoa ja minä hankin itselleni revolverin. Ensi päivinä\nsen jälkeen, kun hän oli tullut luokseni, huvitti häntä kovin tämä\nrevolveri, hän kyseli yhtä ja toista ja minä selitin hänelle sen\nrakennuksenkin; sitä paitsi kehoitin häntä kerran maaliinkin ampumaan.\nHuomatkaa tämä kaikki). Huolimatta hänen peljästyneestä katseestansa,\nkävin minä puoleksi riisuutuneena vuoteelle. Olin hyvin väsynyt; kello\noli jo yhdentoista tienoilla. Hän istui istumistaan samalla paikallaan,\nhievahtamatta, vielä tunnin ajan, sitte puhalsi hän kynttilän\nsammuksiin ja kävi, myöskin puettuna, seinän puolelle sohvalle\npitkäkseen. Se oli ensimäkien kerta, jolloin hän ei pannut maata\nkanssani, -- huomatkaa sekin...\n\n\n\n\nVI.\n\nHirveä muisto.\n\n\nNyt tulee se hirveä muisto...\n\nMinä heräsin aamulla, luulen, kahdeksatta käydessä ja huoneessa oli jo\nmelkein ihan valoisa. Heräsin kerrassaan täyteen tajuntaan ja aukaisin\nyht'äkkiä silmäni. Hän seisoi pöydän luona ja piteli revolveria\nkäsissään. Hän ei nähnyt, että olin herännyt ja että katselin häntä. Ja\nyht'äkkiä näin minä, että hän alkoi lähestyä minua, revolveri kädessä.\nMinä suljin nopeasti silmäni ja olin sikeästi makaavinani.\n\nHän astui vuoteeni luo ja seisattui eteeni. Minä kuulin kaikki; vaikka\nvallitsi kuoleman hiljaisuus, niin kuulin senkin. Silloin tapahtui\nsuonenvedontapainen liikahdus -- ja minä aukaisin yht'äkkiä, vastoin\ntahtoani, silmäni ja revolveri oli jo ohimojani vastassa. Silmämme\nkohtasivat toisensa. Mutta me emme katselleet toisiamme enempää kuin\nsilmänräpäyksen ajan. Minä sain taaskin töin tuskin silmäni suljetuiksi\nja samassa silmänräpäyksessä päätin sieluni kaikilla voimilla, etten\nenää hievahtaisi enkä aukaisisi silmiäni, tapahtuipa mitä hyvänsä.\n\nTodellakin tapahtuu usein niin, että sikeää unta nukkuva yht'äkkiä\naukaisee silmänsä, jopa kohottaa silmänräpäykseksi päätänsäkin ja\nsilmäilee huonetta ja sitte, hetkisen kuluttua, taas vaistomaisesti\nlaskeutuu päänalaselle ja nukkuu, mitäkään muistamatta. Kun minä,\nkohdattuani hänen katseensa ja huomattuani revolverin ohimojeni\nkohdalla, yht'äkkiä taas suljin silmäni enkä hievahtanut, vaan olin\nolevinani sikeässä unessa, -- niin saattoi hän todellakin luulla, että\nminä makasin enkä ollut mitään nähnyt, olletikin koska oli uskomatonta,\nettä, nähtyään sen, mitä minä näin, saattoi sulkea silmänsä\n_sellaisella_ hetkellä.\n\nNiin, uskomatonta! Mutta hän saattoi yhtä hyvin arvata todenkin,\n-- ja se ajatus välähtikin yht'äkkiä päässäni, aivan samassa\nsilmänräpäyksessä. Oi, mikä ajatusten, tunteiden pyörre kiiti päässäni\nvähemmässä kuin silmänräpäyksessä; niin eläköön ihmisaatoksen\nsähkövoima! Siinä tapauksessa (tuntui minusta), jos hän arvasi toden ja\ntiesi, etten maannut, masensin minä jo hänet sillä, että olin valmis\nkuolemaan ja hänen kätensä saattoi silloin vavista. Entinen\npäättäväisyys saattoi murtua uutta, tavatonta vaikutelmaa vastaan.\nSanotaan, että korkealla seisovia jokin ikäänkuin itsestään vetää\nalaspäin, kuiluun. Luulenpa, että monta itsemurhaa ja murhaa on\ntapahtunut vain sentähden, että revolveri jo on ollut kädessä. Siinä on\nsama kuilu, siinä on neljänkymmenen viiden asteen kaltevuus, jota\nmyöten ei voi olla luisumatta, ja vastustamatta siinä silloin laukaisee\nhanan. Mutta tieto siitä, että olin kaikki nähnyt, kaikki tiesin ja\nodotin ääneti kuolemaa häneltä, -- se saattoi pidättää häntä tämän\njyrkänteen reunalla.\n\nÄänettömyys jatkui ja yht'äkkiä tunsin minä ohimoillani, hiuksillani\nraudan kylmän kosketuksen. Kysytte: toivoinko kovin pelastuvan!?\nVastaan teille, kuin Jumalan edessä: minulla ei ollut vähintäkään\ntoivoa, paitsi ehkä sadasta yksi mahdollisuus. Miksikä sitte odotin\nkuolemaa? Minäpä kysyn: mitä oli minulle enää elämä tämän\nrevolveri-kohtauksen jälkeen? Revolverinhan oli kohottanut vastaani\njumaloitsemani olento. Sitä paitsihan tiesin koko olemukseni kaikilla\nvoimin, että välillämme oli käymässä siinä silmänräpäyksessä taistelu,\nhirveä kaksintaistelu elämän ja kuoleman uhalla, kaksintaistelu juuri\nsaman eilisen pelkurin kanssa, joka pelkuruuden tähden oli toveriensa\nkarkoittama. Minä tiesin sen ja hän tiesi sen, jos vain arvasi toden,\netten minä nukkunut.\n\nKentiesi sitä ei silloin ollut, kentiesi minä sitä en silloin\najatellutkaan, mutta tuon kaiken olisi täytynyt olla, vaikkapa\najattelemattakin, sillä minä en ole muuta tehnytkään, kuin sitä vain\najatellut sittemmin, joka hetki elämässäni.\n\nMutta nyt te kysytte taas: miksen tahtonut pelastaa häntä ilkiteosta?\nOi, minä olen tuhansia kertoja perästäpäin tehnyt itselleni sen\nkysymyksen -- joka kerta, kun vilunväreiden puistattamana olen tuota\nhetkeä muistellut. Mutta sieluni oli silloin synkän epätoivon vallassa,\nminä olin hukkumaisillani, olin itse hukkumaisillani, kuinka minä\nsilloin olisin voinut toista pelastaa! Ja mistä te tiedätte, tahdoinko\nedes silloin ketään pelastaa? Mistä sen tietää, mitä silloin saatoin\ntuntea?\n\nItsetajunta eli minussa kuitenkin: hetket kuluivat, kuoleman hiljaisuus\nvallitsi yhä, hän seisoi yhä edessäni, -- ja yht'äkkiä minä säpsähdin\ntoivosta! Minä aukaisin nopeasti silmäni. Hän ei ollut enää huoneessa.\nMinä nousin vuoteelta: minä olin voittanut, -- ja hän oli iäksi\nvoitettu!\n\nMenin toiseen huoneeseen teepöytään. Teekeittiö annettiin pöytään aina\ntoisessa huoneessa ja hän kaatoi minulle aina teetä. Istuin pöytään\nääneti ja otin häneltä teelasin. Viiden minutin kuluttua katsahdin\nhäneen. Hän oli hirveän kalpea, vielä kalpeampi kuin eilen, ja katseli\nminua. Ja yht'äkkiä -- ja yht'äkkiä, nähdessään, että minä katsoin\nhäneen, hymähti hän kalpeasti kalpein huulin, silmissä arka kysymys.\n\"Hän siis yhä vielä epäilee ja kysyy itseltänsä: tietääkö vai eikö\ntiedä, näkikö vai eikö nähnyt!\" Minä loin välinpitämättömästi silmäni\nsyrjään. Teen juotuamme suljin kassani, menin torille ja ostin\nrautasängyn ja irtonaisen väliseinän. Tultuani kotiin käskin nostaa\nsängyn saliin ja panna väliseinän sen eteen. Tämä sänky oli häntä\nvarten, mutta siitä en sanonut hänelle sanaakaan. Ja sanomatta käsitti\nhän siitä sängystä, että minä \"olin kaikki nähnyt ja kaikki tiesin\" ja\nettei enää ollut mitään epäilystä.\n\nYöksi jätin revolverin kuin ainakin pöydälle. Iltasella pani hän ääneti\nmaata uuteen vuoteeseensa: aviomme oli rikottu, \"hän oli voitettu, vaan\nei ollut saanut anteeksi\". Yöllä hän alkoi hourailla ja aamulla oli hän\nkuumeessa. Hän makasi vuoteen omana kuusi viikkoa.\n\n\n\n\n\n\nTOINEN OSA.\n\n\n\n\nI.\n\nYlpeyden uni.\n\n\nLukeria ilmoitti minulle vast'ikään, ettei hän enää tahdo olla luonani\nja että hän, kun rouva on haudattu, -- lähtee pois. Minä rukoilin\npolvillani viisi minuttia, vaikka aioin rukoilla koko tunnin, mutta\nminä yhä ajattelen, -- ajattelen, ja yhä vain sairaita ajatuksia, ja\npääni on kipeä, -- mitäs sitä rukoileekaan, -- syntihän se olisi!\nKummallista on myöskin, ettei minua nukuta; suuressa, liian suuressa\nsurussa, ensimäisten, kovimpien puuskien jälkeen aina nukuttaa.\nKuolemaan tuomittujen sanotaan viimeisenä yönä nukkuvan tavattoman\nsikeästi. Ja niinhän ollakin pitää, sehän on luonnon mukaista, sillä\nmuutoinhan eivät voimat kestäisi... Minä panin maata sohvalle, vaan en\nnukkunut...\n\n... Kuusi viikkoa kestäneen sairauden aikana hoidimme me häntä yötä ja\npäivää, --- minä, Lukeria ja kokenut sairaanhoitajatar, jonka olin\npalkannut sairaalasta. Rahaa en säälinyt, jopa tahdoin tuhlatakin sitä\nhänen tähtensä. Minä kutsutin luoksemme tohtori Schröderin ja maksoin\nhänelle kymmenen ruplaa käynnistä. Kun vaimoni alkoi tointua,\nnäyttäydyin hänelle vähemmin. Mutta mitäpäs minä kerron?! Kun hän jo\noli päässyt kokonaan jalkeille, niin hän istui hiljaa ja ääneti\nerityisen pöydän ääressä, jonka myöskin siihen aikaan ostin häntä\nvarten... Niin, se on totta, me olimme ihan vaiti; tuota, aloimmehan me\nkyllä sitte puhella, mutta ihan jokapäiväisistä asioista. Minä,\ntietysti, tahallanikaan en puhellut paljoa, mutta huomasinpa, ettei\nhänkään tahtonut liikoja sanoa. Minusta se oli aivan luonnollista hänen\npuoleltansa: \"Hän oli liiaksi masentunut ja liiaksi voitettu, ajattelin\nminä, ja tietystihän pitää antaa hänen unhottaa ja tottua\". Sillä\nlailla sitä sitte oltiinkin ääneti, mutta minä valmistauduin joka hetki\ntulevaisuutta varten. Minä ajattelin, mitä hänkin, ja minusta oli\nhirveän huvittavaa arvata: mitähän hän nyt siinä itsekseen ajattelee?\n\nSanonpahan vieläkin: oi, tietysti, ei kukaan arvaa, kuinka paljon minä\nkärsin, voihkiessani hänen tähtensä hänen sairautensa aikana. Mutta\nminä voihkin itsekseni ja tukehdutin voihkaukseni rintaani\nLukerialtakin. En voinut ajatella, en olettaakaan, että hän kuolisi\nsaamatta tietää kaikkia. Muistan, että kun vaara jo oli ohitse ja hän\nalkoi toipua, niin rauhoituin pian ja kokonaan! Vaan ei sillä hyvä, --\nminä päätin _lykätä tulevaisuutemme_ niin kauaksi aikaa, kuin\nmahdollista, ja jätin toistaiseksi kaikki entisellensä. Niin, silloin\ntapahtui minussa jotakin kummallista ja erikoista, muuksi en voi sitä\nsanoa: minä riemuitsin ja riemuni pelkkä tajuaminen jo tuntui minusta\nyllättävältä. Siten kului koko talvi. Oi, minä olin tyytyväinen,\ntyytyväisempi kuin koskaan ennen, ja sitä olin koko talven.\n\nNähkääs, minun elämässäni oli muudan hirveä ulkonainen tapahtuma, joka\nsiihen saakka, s.o. tuohon suureen kohtaukseen asti vaimoni kanssa,\njoka päivä ja joka tunti oli painanut minua, se oli, näet, -- maineeni\nmenetys ja ero rykmentistä. Toisin sanoen: se oli itsevaltainen vääryys\nminua kohtaan. Totta on, etteivät toverini minua rakastaneet vaikean\nluonteeni ja kentiesi naurettavankin luonteeni takia, vaikka usein on\nniinkin, että joku ihmisen mielestä ylevä ja kunnioitusta ansaitseva\nasia jostakin syystä tovereista näyttää naurettavalta. Oi, minua ei\nrakastettu koulussakaan. Minua ei ole rakastettu koskaan eikä missään.\nMinua ei Lukeriakaan voi rakastaa. Vaikka tuo tapaus rykmentissä oli\nseurauksena siitä, ettei minua rakastettu, niin oli se epäilemättä\nsatunnaista laatua. Sanon sen siksi, ettei ole mitään harmillisempaa\neikä tuskallisempaa, kuin hukkuminen sattumasta, joka saattaa tapahtua\nja olla tapahtumatta, onnettomien asianhaarain yhtymisestä, jotka\nolisivat voineet kiitää ohitse kuin pilvet. Älykkäälle ihmiselle on se\nalentavaa. Tuo tapaus oli seuraava:\n\nNäytöksien väliajalla teatterissa olin mennyt ravintolaan. Husaari\nA----v tuli silloin yht'äkkiä sisään ja alkoi kaikkien siellä olevien\nupseerien ja yleisön läsnä ollessa kovalla äänellä puhua kahden muun\nhusaarin kanssa siitä, että rykmenttimme kapteeni Besumtsev oli\nkäytävässä juuri aikaansaanut skandaalin \"ja on luultavasti päissään\".\nKeskustelua ei syntynyt, mutta asia oli erehdys, sillä kapteeni\nBesumtsev ei ollut päissään eikä juttu ollut oikeastaan mikään\nskandaali.\n\nHusaarit alkoivat puhella toisista asioista, ja siihen se päättyikin,\nmutta seuraavana päivänä levisi juttu rykmenttiimme ja oitis aljettiin\nsiellä puhua siitä, että kun ravintolassa ei meidän rykmentistämme\nollut muita kuin minä yksinäni, ja kun husaari A----v oli lausunut\nröyhkeitä sanoja kapteeni Besumtsevista, niin en ollut mennyt A----vin\nluo enkä keskeyttänyt häntä. Mutta miksi olisin sen tehnyt? Jos hän\nkerran oli vihoissaan Besumtseville, niin oli se heidän keskinäinen\nasiansa eikä minulla ollut siihen mitään sekaantumista? Kuitenkin\nalkoivat upseerit olla sitä mieltä, ettei asia vain ollut mieskohtaista\nlaatua, vaan että se koski koko rykmenttiä, ja koska meidän\nrykmenttiimme upseereja siellä ei ollut muita kuin minä, niin osoitin\nminä sillä ravintolassa oleville upseereille ja yleisölle, että meidän\nrykmentissämme on upseereja, jotka ovat näin välinpitämättömiä omasta\nja rykmenttinsä kunniasta. Minä en voinut olla yhtä mieltä siinä\nasiassa.\n\nMinulle ilmoitettiin, että voin kaikki korjata, jos vielä nytkin, näin\nmyöhään, tahdon muodollisesti selittäidä A----vin kanssa. Minä en sitä\ntahtonut ja kieltäydyin siitä ylpeästi, sillä olin kovin suutuksissani.\nSen jälkeen hain oitis virkaeron, -- siinä koko juttu. Minä erosin\nylpeänä, mutta henkisesti masennettuna. Minä lannistuin sekä tahdoltani\nettä ymmärrykseltäni. Silloin, näet, sattui juuri, että lankoni\nMoskovassa oli tuhlannut pienen omaisuutemme ja minunkin osani siitä,\njoka oli hyvin pieni, ja minä jäin kuin jäinkin ilman yhtään kopeekkaa\nkadulle. Olisin kyllä voinut ruveta yksityiseen palvelukseen, mutta en\nviitsinyt, loistavaa sotilaspukua kannettuani, ja johonkin rantatien\nvirkaan en voinutkaan ruveta. Siis -- häpeä kuin häpeä, kunniattomuus,\nkuin kunniattomuus, lankeemus, kuin lankeemus ja mitä pahempi, sitä\nparempi, -- niin minä valitsin. Sitte seurasi kolme vuotta synkkiä\nmuistoja ja olo Vjasemskin talossakin. Puolitoista vuotta sitte kuoli\nMoskovassa kummini, rikas eukko, ja odottamatta jätti hän muun muassa\nminullekin jälkisäädöksen mukaan kolme tuhatta ruplaa. Mietin asiaa ja\nsilloin ratkaisin kohtaloni. Päätin avata lainakassan, pyytämättä\nihmisiltä anteeksi; rahaa ja sitte oma tupa ja -- uusi elämä kaukana\nentisistä muistoista, se oli aikeeni. Sillä välin vaivasi minua\nkuitenkin joka hetki, joka minuutti synkkä mennyt aika ja iäksi\nturmeltunut maineeni. Mutta silloin minä nain. Sattumako vai ei, -- en\ntiedä. Ja tuodessani hänet talooni, tahdoin tuoda sinne ystävän, sillä\nkovin tarvitsin ystävää. Mutta minä näin selvään, että ystäväni oli\nvalmistettava, lopullisesti viimeisteltävä, jopa voitettavakin. Ja\noliko minun mahdollista niin yhdellä haavaa selittää jotakin tuolle\nkuusitoistavuotiaalle, jolla oli omat ennakkomielipiteensä. Kuinka\nolisin voinut, esimerkiksi, ilman tuota satunnaista hirveää\nrevolverikohtausta, saada hänet vakuutetuksi, etten ole pelkuri ja että\nminua rykmentissä oli väärin luultu pelkuriksi? Mutta tuo kohtaus\nsattui parhaaseen aikaan. Kestettyäni sen, sain kostetuksi koko synkän\nentisyyteni. Ja vaikka ei kukaan muu sitä saanut tietää, niin saihan\nainakin _hän_, ja se oli kaikki, mitä tahdoinkin, sillä hän oli minulle\nkaikki, haaveitteni koko tulevaisuuden toivo! Hän oli ainoa ihminen,\njonka valmistin itselleni, enkä toista tarvinnutkaan, -- ja hän sai\nkaikki tietää, hän sai tietää ainakin, että väärin oli kiirehtinyt\nliittymään vihollisteni joukkoon. Tämä ajatus ihastutti minua. Hänen\nsilmissänsä en enää saattanut olla konna, vaikka silti eriskummallinen\nihminen, mutta tämä ajatuskaan ei nyt, kaiken sen jälkeen, mitä oli\ntapahtunut, miellyttänyt minua ollenkaan niin kovin: kummallisuus ei\nole vika, päinvastoin se toisinaan hyvin viehättääkin naisen luonnetta.\nSanalla sanoen, minä lykkäsin tahallani toistaiseksi ratkaisun; mikä\noli tapahtunut, oli riittävää rauhalleni ja siinä oli kylliksi kuvia ja\naiheita haaveilulleni. Sepäs se on ilkeintä, että olen haaveksija:\nitselläni oli kylliksi aiheita, ja hänestä ajattelin, että kylläpähän\n_odottaa_.\n\nSiten kului koko talvi ikäänkuin jotakin odottaessa. Minä katselin\nhäntä mielelläni salaa, kun hän istui siinä pienen pöytänsä ääressä.\nHän teki työtä, ompeli liinavaatteita ja lueskeli iltasin toisinaan\nkirjoja, joita otti kaapistani. Kirjojen valinta kaapista näkyi myöskin\ntodistavan minun edukseni. Hän ei käynyt melkein missään. Hämärän\ntullen päivällisen jälkeen saattelin häntä joka päivä kävelylle ja me\njalottelimme, mutta ei ihan ääneti, niinkuin ennen. Minä oikein\nkoetinkin, että näyttäisi siltä, kuin emme olisi olleet vaiti, vaan\npuhelleet, mutta, niinkuin jo sanoin, käyttäydyimme molemmat niin,\nettemme olleet liiaksi puheliaita. Minä tein sen tahallani ja hänelle,\najattelin minä, on välttämätöntä \"antaa aikaa\". Tietysti on\nkummallista, ettei aina talven loppuun asti kertaakaan johtunut\nmieleeni, että minä halusti salaa katselin häntä, mutta etten\nainoatakaan hänen katsettansa koko talven kuluessa tavannut minuun\nkohdistuneena. Ajattelin, että se oli arkuutta hänessä. Sitä paitsi oli\nhän kovin aran ja nöyrän, kovin voimattoman näköinen, tautinsa jälkeen.\nEi, ajattelin, parempi on odottaa, niin -- niin \"hän itse yht'äkkiä\ntulee luokseni\".\n\nTämä ajatus viehätti minua äärettömästi. Lisään vielä, että toisinaan\nikäänkuin tahallani kiihoitin itseäni ja todellakin saatoin henkeni ja\nymmärrykseni niin pitkälle, että ikäänkuin pahastuin häneen. Ja tätä\nkesti jonkun aikaa. Mutta vihani ei voinut koskaan kypsyä eikä kiintyä\nsielussani. Ja sen tunsin itsekin, että tämä oli vain ikäänkuin\nleikkiä. En silloinkaan, kun aviovälimme rikoin ostamalla sängyn ja\ntuon väliseinän, en koskaan, en koskaan voinut pitää häntä\nrikoksellisena. Eikä sentähden, että kevytmielisesti olisin hänen\nrikostaan tuominnut, vaan sentähden, että aioin hänelle täydellisesti\nantaa anteeksi, jo ensi päivästä saakka, jo ennenkuin sängynkään ostin.\nSanalla sanoen, se oli omituista minun puoleltani, sillä minä olen\nsiveellisen ankara. Päinvastoin oli hän silmissäni niin voitettu, niin\nlannistettu, niin masennettu, että minun tuli häntä toisinaan\ntuskallisen sääli, vaikka minua sen ohessa toisinaan suorastaan\nmiellyttikin ajatus hänen masentumisestaan. Tämä ajatus meidän\neriarvoisuudestamme minua miellytti...\n\nSattuipa, että minä sinä talvena tahallani sain tehdä muutamia hyviä\ntöitä. Annoin anteeksi kaksi velkaa ja rahaa annoin eräälle köyhälle\nnaiselle ilman panttia. Minä tästä en puhunut vaimolleni mitään enkä\ntehnytkään niitä ollenkaan sentähden, että hän saisi tietää; mutta tuo\nnainen tuli itse kiittämään ja milteipä polvillaan. Sillä lailla tuli\nse ilmi; minusta näytti, että vaimoni todellakin mielihyvällä otti\nvastaan tämän tiedon.\n\nMutta kevät lähestyi, huhtikuu oli jo puolivälissä, sisäikkunat\notettiin pois ja aurinko alkoi kirkkain sätein valaista hiljaisia\nhuoneitamme. Silmissäni vain oli suomukset, jotka sokaisivat järkeni.\nVoi, noita onnettomia, turmiollisia suomuksia! Kuinka kävikään, että ne\nyht'äkkiä putosivat silmistäni ja minä aloin yht'äkkiä nähdä ja\nymmärsin kaikki. Oliko se sattuma, vai oliko määrätty hetki tullut, vai\nauringon sädekö lienee sytyttänyt tylsyneessä järjessäni ajatuksen ja\naavistuksen? Ei, ei se ollut ajatus, eikä aavistus, vaan joku hermo\nalkoi minussa yht'äkkiä liikkua, melkein jo kuollut hermo värähti ja\nvirkosi ja valaisi koko tylsyneen sieluni ja pirullisen ylpeyteni. Minä\nikäänkuin hypähdin silloin paikaltani. Ja tämä tapahtuikin yht'äkkiä ja\nodottamatta. Se tapahtui iltapuoleen, noin viiden aikaan päivällisen\njälkeen...\n\n\n\n\nII.\n\nSuomukset putosivat yht'äkkiä.\n\n\nPari sanaa ensin. Jo kuukausi sitä ennen huomasin minä hänessä\nkummallista miettiväisyyttä, ei enää äänettömyyttä, vaan\nmiettiväisyyttä. Senkin minä huomasin yht'äkkiä. Hän istui silloin\ntyönsä ääressä, pää kumartuneena ompelukseen päin, eikä nähnyt, että\nminä häntä katselin. Ja yht'äkkiä minua silloin kummastutti se, että\nhän oli käynyt laihaksi, hänen kasvonsa olivat kalpeat, huulet vaaleat,\n-- minua tämä kaikki kokonaisuudessaan, yhdessä miettiväisyyden kanssa,\nhämmästytti tavattomasti ja yhdellä kertaa. Minä olin jo ennenkin\nkuullut pientä, kuivaa rykimistä, varsinkin öisin. Minä nousin oitis\nylös ja lähdin pyytämään Schröderiä luokseni sanomatta vaimolleni\nmitään.\n\nSchröder tuli seuraavana päivänä. Vaimoni oli kovin hämmästynyt ja\nkatseli vuoroon Schröderiä, vuoroon minua.\n\n-- Minähän olen terve, sanoi hän, epämääräisesti hymähtäen.\n\nSchröder ei häntä paljoa tarkastellut (nuo lääkärit ovat välistä niin\nkoppavan välinpitämättömiä), mutta sanoi minulle vain toisessa\nhuoneessa, että se oli taudin seurauksia ja että keväämmällä ei olisi\nhullumpaa lähteä jonnekin meren rannalle, ellei käynyt päinsä\nsuorastaan muuttaa maalle huvilaan asumaan. Sanalla sanoen, hän ei\nsanonut mitään, paitsi että se oli heikkoutta tahi jotakin muuta\nsellaista. Kun Schröder oli mennyt ulos, sanoi vaimoni minulle jälleen\nyht'äkkiä, hirveän vakavasti katsoen minuun:\n\n-- Minä olen ihan, ihan terve.\n\nMutta sen sanottuaan, hän samassa punastui, näköjään häpeästä. Näköjään\noli se häpeää. Oi, nyt minä ymmärrän: hän häpesi, että minä vielä olin\n_hänen miehensä_, pidin huolta hänestä, olin yhä vielä ikäänkuin hänen\noikea miehensä. Vaan silloin minä en sitä ymmärtänyt ja pidin\npunastumisen syynä kainouden. (Suomukset!)\n\nSitte, kuukautta myöhemmin, istuin eräänä kirkkaana päivänpaisteisena\npäivänä huhtikuussa, viidettä käydessä, kassani ääressä ja tein\nlaskujani. Yht'äkkiä kuulin minä, että hän tehden työtä pöytänsä\nääressä huoneessamme hyvin, hyvin hiljaa... hyräili. Tämä uutuus teki\nminuun järkyttävän vaikutuksen enkä nytkään vielä käsitä sitä. Siihen\nsaakka en ollut melkein koskaan kuullut hänen laulavan, paitsi ehkä\nihan ensimäisinä päivinä sen jälkeen kun hän tuli talooni ja kun vielä\nkujeilimme ampuessamme maaliin revolverillani. Silloin oli hänen\näänensä vielä jotensakin vahva ja heleä, vaikkei varma, mutta hyvin\nmiellyttävä ja terve.\n\nNyt oli hänen laulunsa niin kovin heikko, -- oi, ei se ollut surullinen\n(se oli joku romanssi), mutta hänen äänessänsä oli jotakin ikäänkuin\nrevähtänyttä, särkynyttä, ikäänkuin se ei olisi voinut hallita\nitseänsä, ikäänkuin itse laulu olisi ollut sairas. Hän hyräili\npuoliääneen ja yht'äkkiä hänen äänensä, korkealle kohottuaan, katkesi,\n-- niin ohukainen oli se ääni, niin surkeasti se katkesi: hän rykäsi ja\nalkoi taas hyvin, hyvin hiljaa, tuskin kuuluvasti hyräillä.\n\nMinun tunteilleni ehkä nauretaan, mutta ei koskaan kukaan ymmärrä,\nmiksi mieleni tuli niin liikutetuksi. Ei, ei minun vielä ollut sääli\nhäntä, se oli jotakin aivan toista. Alussa, ainakin ensi hetkinä,\nvaltasi minut yht'äkkiä neuvottomuus ja hirveä ihmettely, joka oli niin\nkummallinen, sairaan-omainen ja melkein kostonhimoinen: \"laulaa ja\nminun kuullen! _Onko hän unhottanut minut, vai_?\"\n\nAivan hämilläni jäin minä paikalleni, nousin sitte yht'äkkiä, otin\nhattuni ja menin ulos, ikäänkuin ajattelematta. Ainakaan en tiedä,\nkuinka ja miksi Lukeria antoi minulle päällystakkini.\n\n--- Hän laulaa? sanoin minä ehdottomasti Lukerialle. Tämä ei minua\nymmärtänyt, vaan katsoi minuun yhä mitään käsittämättä. Olivathan\nsanani todellakin epäselvät.\n\n-- Ensi kertaako hän laulaa?\n\n-- Ei, kyllä hän toisinaan lauleskelee teidän poissa ollessanne,\nvastasi Lukeria.\n\nMuistan kaikki. Minä astuin portaita alas, menin ulos kadulle ja aioin\nmennä minne sattui. Menin kulmaan asti ja aloin katsoa jonnekin.\nOhitseni kuljettiin, minua survaistiin, mutta minä en tuntenut mitään.\nKutsuin luokseni ajurin ja vuokrasin hänet, tietämättäni miksi,\nPoliisisillan luo. Mutta sitte jätin hänet yht'äkkiä ja annoin hänelle\nkaksikymmentä kopekkaa.\n\n-- Siin' on siitä, että sinua vaivasin, sanoin minä, typerästi nauraen\nhänelle, mutta sydämessäni syttyi yht'äkkiä omituinen ihastus.\n\nKäännyin kotia, riennättäen askeleitani. Tuo levähtänyt, särkynyt,\nsurkea sävel helähti taas yht'äkkiä sielussani. Olin pakahtua.\nSilmistäni putoilivat nyt suomukset. Kun hän kerran on alkanut laulaa\nminun läsnäollessani, niin on hän unhottanut minut, -- se oli nyt\nselvää ja hirveätä. Sitä sydän tunsi. Mutta ihastus loisti sielussani\nja voitti pelon.\n\nOi, kohtalon ivaa! Eihän mitään muuta ollut eikä voinutkaan olla\nsielussani koko talvena, kuin tuo ihastus, mutta missä olin minä itse\nkoko talven? Olinko minä sieluni kanssa?\n\nJuoksin hyvin sukkelaan portaita ylös, en tiedä, arastelinko sisään\ntullessani. Muistan vain, että koko lattia ikäänkuin aaltoili ja minä\nikäänkuin uin vedessä. Astuin huoneeseen, hän istui entisellä\npaikallaan ja ompeli, pää kumarassa, mutta ei enää laulanut. Pikaisesti\nja välinpitämättömästi katsahti hän minuun, mutta mikään katse se ei\nollut, vaan ele ainoastaan, tavallinen ele, kun joku astuu huoneeseen.\n\nMenin suoraan hänen luoksensa ja istuin hänen viereensä tuolille, aivan\nlähelle; olin kuin hullu. Hän katsahti minuun nopeasti, aivan kuin\npelästyksissään, minä tartuin hänen käteensä enkä muista mitä hänelle\nsanoin, s.o. aion sanoa, sillä puhuakaan en osannut, niinkuin piti.\nÄäneni katkesi eikä totellut minua. Enkä tiennyt edes, mitä sanoisin,\nhengästyin vain.\n\n-- Puhutaan nyt... kuulehan... sano jotakin, -- sopersin minä yht'äkkiä\njotakin typerää, -- sillä mitä järkevää siinä olisi saanut sanotuksi.\nHän säpsähti taas ja horjahti taaksepäin, kovin säikähdyksissään\nkatsellen kasvojani, mutta yht'äkkiä kuvastui _ankara_ hämmästys hänen\nsilmissänsä. Niin, hämmästys ja _ankaruus_. Hän katseli minua suurilla\nsilmillään. Tuo ankaruus, tuo ankara hämmästys musertamalla musersi\nminut: \"Sinä siis vielä kaipaat rakkautta, rakkautta?\" -- oli ikäänkuin\nkysymys tuossa hämmästyksessä, vaikka hän olikin vaiti. Mutta minä näin\nsiinä kaikki, kaikki. Koko ruumiini vavahti ja minä pudota romahdin\nhänen jalkojensa juureen. Niin, minä vaivuin hänen jalkojensa juureen.\nHän hypähti yht'äkkiä paikaltaan, mutta minä sain hänet tavattomalla\nvoimalla pidätetyksi molemmista käsistä.\n\nJa minä ymmärsin täydellisesti epätoivoni, oi, niin, minä ymmärsin sen!\nMutta, uskotteko, ihastus kiehui sydämessäni niin rajusti, että luulin\nkuolevani. Minä suutelin hurmoksissa ja onnellisena hänen jalkojaan.\nNiin, äärettömän ja rajattoman onnellisena sekä ymmärtäen koko\npääsemättömän epätoivoni. Minä itkin, tahdoin puhua jotakin, vaan en\nvoinut. Pelästys ja hämmästys muuttuivat hänessä yht'äkkiä\njonkinlaiseksi huolestuneeksi ajatukseksi, erikoiseksi kysymykseksi, ja\nhän katsoi minuun oudosti, jopa villistikin, hän tahtoi mitä pikimmin\nkäsittää jotakin ja hymähti. Häntä hävetti hirveästi se, että suutelin\nhänen jalkojansa ja hän veti ne pois, mutta silloin minä suutelin sitä\nkohtaa lattialla, jossa hänen jalkansa olivat olleet.\n\nHän näki sen ja alkoi yht'äkkiä nauraa häpeästä (tiedättehän, miten\nhäpeästä nauretaan). Nyt seurasi hysteerillinen kohtaus, minä näin sen,\nhänen kätensä vapisivat, -- minä en sitä ajatellut, vaan sopersin\nhänelle, että rakastan häntä, etten nouse: \"anna minun suudella hameesi\nhelmaa... näin koko ikäni rukoilla sinua!\"... En tiedä, en muista,\nmutta yht'äkkiä alkoi hän itkeä ja väristä; seurasi hirveä\nhysteerillinen kohtaus. Olin pelästyttänyt häntä.\n\nKannoin hänet vuoteeseen. Kun kohtaus oli ohi, istuutui hän vuoteelle\nja tarttui kummallisen masentuneen näköisenä käsiini ja pyysi minua\nrauhoittumaan: \"Lakatkaa, älkää kiusatko itseänne, rauhoittukaa!\" Koko\nsinä iltana en mennyt pois hänen luotansa. Puhelin hänelle vain, että\nvien hänet Boulogneen merikylvyille, hetikohta, kahden viikon kuluttua,\nettä hänen äänensä on niin revähtänyt, että kuulin sen taannoin, että\nsuljen kassan, myön sen Dobronravoville, että kaikki on alkava\nuudestaan, mutta ennen kaikkea -- Boulogneen, Boulogneen! Hän kuunteli\nja pelkäsi yhä. Hän pelkäsi yhä enemmän. Mutta pääasia ei ollut minulle\nse, vaan se, että yhä rajummin taas halusin olla hänen jalkojensa\njuuressa, ja taas suudella, suudella maata, jossa hänen jalkansa\nseisoivat ja rukoilla häntä ja -- \"mitään muuta minä en pyydä sinulta\",\ntoistin minä joka hetki, -- \"älä vastaa minulle mitään, älä huomaa\nminua ollenkaan, anna minun vain salaa katsella sinua, pidä minua vain\njonakin esineenäsi, koiranasi\"... Hän itki.\n\n-- _Ja minä luulin, että te jätätte minut sillä lailla_ -- pääsi\nyht'äkkiä ehdottomasti lause hänen huuliltansa, -- niin ehdottomasti,\nettä kentiesi hän ei itse ollenkaan sitä huomannut sanoneensakaan, ja\nkuitenkin -- oi, se oli juuri pääasia, se oli hänen onnettomin ja\nminulle kaikkein ymmärrettävin sanansa sinä iltana ja se ikäänkuin\nveitsellä viilsi sydäntäni! Se selitti minulle kaikki, kaikki, mutta\nniinkauan kuin hän oli vieressäni, silmäini edessä, toivoin minä vielä\nja olin hirveän onnellinen. Oi, minä kiusasin häntä hirveästi sinä\niltana ja minä tiesin sen, mutta ajattelin yhä vain, että olin oitis\nkorjaava kaikki. Vihdoin hän yön tullen vaipui kokonaan, minä kehoitin\nhäntä nukkumaan ja hän nukkui oitis, sikeästi. Odotin houretta, joka\ntulikin, mutta hyvin lievänä. Nousin yöllä melkein joka hetki ja menin\nhiljaa, tohvelit jalassa, häntä katsomaan. Minä vääntelin käsiäni,\nkatsellessani tuota sairasta olentoa tuossa kehnossa rautavuoteessa,\njonka silloin olin ostanut hänelle kolmesta ruplasta. Minä rupesin\npolvilleni, mutta en uskaltanut suudella hänen jalkojansa hänen\nmaatessansa (hänen luvattansa)! Aloin rukoilla, vaan hypähdin jälleen\npystyyn, Lukeria kävi myös keittiöstään katsomassa tuon tuostakin.\nMenin hänelle sanomaan, että hän panisi maata ja että huomenna \"alkaa\ntoinen elämä\".\n\nJa minä uskoin siihen sokeasti, mielettömästi, hirveästi. Oi, ihastus,\nihastus valtasi minut! Oikein odottamalla odotin seuraavaa päivää.\nPääasia on, etten minä pelännyt mitään onnettomuutta kaikista oireista\nhuolimatta. Ymmärrys ei ollut vielä kokonaan palannut, huolimatta\nsiitä, että suomukset jo olivat pudonneet, ja kaukaan, kaukaan aikaan\nei se palannut -- oi, tähän päivään, hamaan tähän päivään asti! Ja\nkuinka olisi se voinutkaan palata: olihan hän silloin vielä elossa,\nolihan hän tuossa vielä edessäni ja minä olin hänen edessänsä.\n\"Huomenna hän herää ja minä sanon hänelle kaikki, ja hän saa nähdä\nkaikki!\" Se oli silloin ajatukseni, suora ja selvä, senpä tähden\nihastuinkin! Pääasia siinä oli matka Boulogneen! Jostakin syystä\nluulin, että Boulogne oli kaikki, -- että Boulognessa oli jotakin\nratkaisevaa. \"Boulogneen! Boulogneen!\" Minä odotin hirveästi\nhuomispäivää.\n\n\n\n\nIII.\n\nLiian hyvin ymmärrän.\n\n\nMutta sehän tapahtui kaikkiaan vain muutamia päiviä sitte, viisi\npäivää, kaikkiaan vain viisi päivää sitte, viime tiistaina! Ei, ei,\njospa hän vain olisi odottanut vähän aikaa, pisaran vain, niin, -- niin\nminä olisin haihduttanut hämärän.\n\nMutta eikös hän sitte rauhoittunut? Seuraavana päivänä hän jo kuunteli\nminua hymyillen, huolimatta hämmennyksestään... Pääasia on, että\nhänessä koko sen ajan, noiden viiden päivän kuluessa, oli jonkinlaista\nhämmennystä tahi häpeää. Sitä paitsi pelkäsi hän ja pelkäsi kovin. En\nväitä vastaan, en vastusta järjettömästi: hän pelkäsi, mutta miksikä ei\nolisi peljännyt? Mehän olimme olleet niin kauan toisillemme vieraat,\nolimme niin vieraantuneet toisistamme, ja yht'äkkiä tuli tämä kaikki...\nMutta minä en välittänyt hänen pelostaan, sillä uusi toivo alkoi\nloistaa!... Totta on kieltämättä, että minä tein virheen. Kohta\nherättyämme seuraavana päivänä, jo aamulla (se oli keskiviikkona) tein\nheti virheen, minä, näet, aloin oitis pitää häntä ystävänäni. Kiirehdin\nliiaksi, mutta ripitys oli tarpeen, se oli välttämätön, -- olipa se\nenemmänkin kuin ripitystä! En salannut sitäkään, jota koko ikäni olin\nitseltäni salannut. Sanoin suoraan, etten ollut koko talvena muuta\ntehnytkään, kuin ollut vakuutettu hänen rakkaudestaan. Selitin hänelle,\nettä lainakassani oli vain seuraus tahtoni ja järkeni lankeemuksesta,\nettä se oli personallinen itsensä vitsomisen ja itsensä ylistämisen\naate. Selitin hänelle, että minä silloin teatteriravintolassa\ntodellakin luonteeni, luulevaisuuteni takia olin pelkuri: ympärystä,\nravintola sinänsä sai minut hämille; hämmästyin ajatellessani: kuinka\ntästä pääsen, eiköhän tämä näytä tyhmältä? Enkä minä kaksintaistelua\npelännyt, vaan sitä, että näyttäisi tyhmältä... Mutta sitte en enää\ntahtonut sitä tunnustaa ja kiusasin kaikkia, ja häntäkin kiusasin\nsentähden ja hänen sitte nainkin vain häntä sentähden kiusatakseni.\nYlipäänsä minä puhuin suurimmaksi osaksi kuin kuumeen houreessa. Hän\ntarttui itse käsiini ja pyysi herkeämään: \"Te liioittelette... te\nkiusaatte itseänne\" -- ja taas kyyneleitä, taas milt'ei taudin kohtaus.\nHän rukoili rukoilemistaan, etten mitään sellaista puhuisi enkä\nmuistelisi.\n\nMinä en välittänyt hänen rukouksistaan tahi välitin vähän niistä.\nKevään tultua Boulogneen! Siellä on aurinkoa, meidän uusi aurinkomme,\nniin minä vain haastelin! Suljen kassan, siirrän liikkeeni\nDobronravoville. Minä ehdotin hänelle yht'äkkiä, että hän jakaisi\nkaikki köyhille, paitsi pohjarahoja, kolmeatuhatta ruplaa, jotka olin\nkummiltani saanut ja joilla lähdettäisiin Boulogneen, ja sitte\npalaisimme takaisin ja alkaisimme uutta, työelämää. Niin päätimme\ntehdäkin, sillä hän ei sanonut mitään... hymyili vain. Mutta hän taisi\nhymyillä enemmän vain sydämen hyvyydestä, ettei minua pahoittaisi.\nNäinhän minä, että olin hänelle rasitukseksi; älkää luulkokaan, että\nolin niin tyhmä ja niin itsekäs, etten olisi sitä huomannut. Minä näin\nkaikki, kaikki viimeiseen pilkkuun asti, näin ja tiesin paremmin kuin\nkukaan muu; koko epätoivoni oli nähtävissä!\n\nKerroin hänelle kaikki itsestäni ja hänestä. Ja Lukeriasta. Sanoin,\nettä olin itkenytkin... Oi, minä vaihdoin puheenainettakin, koetin olla\nkokonaan muistamatta muutamia asioita. Ja hän jo virkistyikin pari\nkertaa, senkin muistan. Miksi sanotte, että minä kyllä katselin, mutta\nen mitään nähnyt? Ja ellei vain _sitä_ olisi tapahtunut, niin olisi\nkaikki jälleen herännyt eloon. Sillä kertoihan hän minulle jo toissa\npäivänä, kun puhuimme lukemisesta ja siitä, mitä hän tänä talvena oli\nlukenut -- kertoihan hän ja nauroi, muistellessaan tuota kohtausta Gil\nBlasin ja Granadan arkkipiispan välillä. Ja kuinka lapsellisesti,\nherttaisesti nauraen, aivan kuin ennen morsiamena ollessaan; oi, kuinka\nolin tyytyväinen! Minua kuitenkin kovin kummastutti tuo juttu\narkkipiispasta: sillä olihan hänellä talvella siis ollut niin paljon\nsielun rauhaa ja onnea, että voi nauraa lukiessaan tuota mestariteosta.\nHän oli siis jo alkanut täydellisesti rauhoittua, oli alkanut\ntäydellisesti uskoa että jätin hänet _sillä lailla_. \"Minä luulin, että\nte jätätte minut _sillä lailla_\" -- niin hän lausui silloin tiistaina.\nOi, kymmenvuotisen tytön ajatusta! Ja uskoipahan, uskoipahan, että\nkaikki todellakin jäisi _sillä lailla_: hän pöytänsä ja minä pöytäni\nääreen, ja niin olisimme eläneet molemmat kuudenkymmenen vanhoiksi.\nMutta yht'äkkiä -- tulen minä, aviomies, ja vaadin rakkautta! Oi, sitä\nepähuomiota, oi, minun sokeuttani!\n\nVirhe oli sekin, että katsoin häneen ihastuneesti; olisi pitänyt\nhillitä itseänsä, vaan minä pelästytin häntä ihastuksellani. Vaikka\nhillitsinhän minä kyllä itseäni, enhän minä suudellut enää hänen\njalkojansa. En kertaakaan näyttänyt, että... no, että olen hänen\nmiehensä, -- oi, enkä minä sitä ajatellutkaan, rukoilin vain! Mutta\neihän saattanut olla kokonaan vaitikaan, eihän saattanut olla mitään\npuhumatta. Sanoin hänelle yht'äkkiä, että nautin hänen puheestansa ja\nettä pidin häntä paljoa, paljoa sivistyneempänä ja kehittyneempänä\nitseäni. Hän punastui kovin ja sanoi hämillänsä, että liioittelin.\nSilloin hulluudessani en malttanut, vaan kerroin hänelle, kuinka olin\nihastunut, kun, silloin seisoessani oven takana, kuuntelin hänen\nkaksintaisteluansa, viattomuuden kaksintaistelua tuon luontokappaleen\nkanssa, ja kuinka nautin hänen ymmärryksestänsä, hänen loistavasta\nsukkeluudestansa ja lapsellisesta suoramielisyydestänsä. Hän ikäänkuin\nvavahti kokonaan, aikoi taas sopertaa jotakin, että minä liioittelin,\nmutta yht'äkkiä hänen kasvonsa synkistyivät, hän peitti ne käsiinsä ja\nalkoi itkeä... Silloin minäkään en enää malttanut, vaan lankesin\njälleen polvilleni hänen eteensä, aloin taas suudella hänen jalkojansa\nja taaskin seurasi tautikohtaus, samoin kuin tiistainakin. Se tapahtui\neilen illalla ja seuraavana aamuna...\n\nSeuraavana aamuna!? Hullu, mikä olenkaan, se aamuhan oli tänään, vasta\ntaannoin, taannoin vasta!\n\nKuulkaa ja huomatkaa: kun me taannoin tapasimme toisemme teepöydässä\n(tuon eilisen kohtauksen jälkeen), niin hän itsekin kummastutti minua\nlevollisuudellaan kaikesta huolimatta. Ja minä kun koko yön pelkäsin\ntuota eilistä! Mutta yht'äkkiä tuli hän luokseni, asettui eteeni ja\nalkoi kädet ristissä (taannoin, taannoin!) puhua minulle, että hän oli\n-- rikoksellinen, että hän tiesi sen, että hänen rikoksensa oli\nvaivannut häntä koko talven ja vieläkin vaivasi... että hän piti\njalomielisyyttäni suuressa arvossa... \"minä tulen olemaan uskollinen\nvaimonne, minä tulen kunnioittamaan teitä\"... Silloin minä hypähdin\nseisomaan ja syleilin häntä, kuin hullu! Minä suutelin häntä, suutelin\nhänen kasvojansa, huuliansa, niinkuin aviomies ensi kerran, pitkän\npoissaolon jälkeen. Mutta miksi minä taannoin meninkään ulos, kaikkiaan\nvain kahdeksi tunniksi... nuo meidän matkapassimme... Oi, Herra Jumala!\nJospa vain viisi minuuttia, viisi minuuttia vain aikaisemmin olisin\npalannut?... Ja tuossa tuo kansan paljous portillamme, nuo katseet\nminuun... Oi, Herra Jumala!\n\nLukeria sanoi (oi, nyt en millään mokomin päästä Lukeriaa pois, sillä\nhän tietää kaikki, hän on ollut meillä koko talven, hän kertoo minulle\nkaikki), hän sanoi, että kun minä olin mennyt kotoa, ja kaikkiaan vain\nnoin parikymmentä minuuttia ennen tuloani, -- oli hän mennyt rouvan luo\nhuoneeseemme jotakin kysymään, en muista mitä, ja näki, että hänen\njumalankuvansa (se sama Neitsyt Marian kuva) oli esillä ja hänen\nedessänsä pöydällä ja että rouva oli niinkuin vast'ikään rukoillut sen\nedessä. --\n\n-- Mitäs rouva? oli hän kysynyt.\n\n-- Ei mitään, Lukeria, mene vain. -- Odotahan, Lukeria!\n\nSitte oli hän mennyt Lukerian luo ja suudellut häntä.\n\n-- Oletteko onnellinen, rouva?\n\n-- Olen, Lukeria.\n\n-- Aikoja sitte olisi herran pitänyt tulla rouvalta anteeksi pyytämään.\nJumalan kiitos, että olette sopineet.\n\n-- Hyvä on, Lukeria, mene jo! -- oli hän sanonut ja hymyillyt niin\nkummallisesti.\n\nNiin kummallisesti oli hymyillyt, että Lukeria palasi häntä kymmenen\nminutin kuluttua katsomaan: \"Hän seisoi seinän vieressä aivan akkunan\nluona, käsi seinää vasten, ja päätään nojaten käteensä, seisoi ja\nmietti. Ja niin oli syvissä mietteissä, ettei kuullutkaan, että minä\nseisoin ja katselin häntä toisesta huoneesta. Näin, että hän ikäänkuin\nhymyili, seisoi ja hymyili. Katselin häntä hetkisen, käännyin ja menin\npois mietteissäni, kun yhtäkkiä kuulin ikkunaa avattavan. Menin oitis\nsanomaan, että rouva, on kylmä, ett'ette vain vilustuisi, ja yht'äkkiä\nsilloin näin, että hän oli noussut ikkunalle ja seisoi siinä jo\nkokonaan, ihan pystyssä, avatulla ikkunalla; selin minuun päin, kädessä\njumalankuva. Sydämeni taukosi sykkimästä ja minä huusin: rouva, rouva!\nHän kuuli, teki liikkeen kääntyäkseen minuun päin, mutta ei\nkääntynytkään, vaan harppasi, painoi jumalankuvaa rintaansa vastaan ja\nheittäytyi ulos ikkunasta!\"\n\nMuistan vain, että kun tulin portista sisään, niin oli hän vielä ihan\nlämmin. Ja kaikki katsoivat minuun. Alussa huusivat, vaan sitte\nyht'äkkiä vaikenivat ja kaikki antoivat tietä minulle ja... ja hän\nmakasi, kuva käsissä. Muistan, ikäänkuin hämärästi, että astuin ääneti\nluo ja katselin kauan. Ja kaikki ympäröivät minua ja sanoivat minulle\njotakin. Lukeria oli ollut siinä myöskin, vaan minä en häntä huomannut.\nSanoo, että oli puhutellutkin minua. Muistan vain sen miehen, joka\nminulle huusi: \"pivollinen verta vain tuli hänen suustansa, pivollinen\nvain\" ja osoitti minulle verta siinä kivellä. Taisinpa koskea\nsormellani vereen, likasin sormeni ja katselin sormeani (sen muistan),\nmutta mies vain huusi: \"pivollinen, pivollinen!\"\n\n-- Mitä siinä nyt pivollinen?! sanotaan minun huutaneen, minkä jaksoin,\nnostaneen ylös käteni ja heittäytyneen hänen kimppuunsa...\n\nOi, se oli julmaa, julmaa! Väärinkäsitys! Epätodenmukaisuus!\nMahdottomuus!\n\n\n\n\nIV.\n\nViisi minuuttia vain myöhästyin.\n\n\nJa eikö olekin? Eikö se olekin epätodenmukaista? Voiko sanoa, että se\noli mahdollista? Minkätähden, miksi kuoli tämä nainen?\n\nOi, uskokaa, että ymmärrän sen; mutta mitä varten hän kuoli, -- se on\nsittenkin kysymys. Pelästyi rakkauttani, kysyi vakavasti itseltään:\nottaako vastaan vai ei, mutta ei kestänyt tätä kysymystä ja ennemmin\nkuoli. Tiedän, tiedän päätäni vaivaamatta: hän lupasi liian paljon ja\npelkäsi, ettei voisi pitää sanaansa, -- se on selvä. Lisäksi siinä on\nmuutamia ihan hirveitä seikkoja.\n\nSillä mitä varten hän kuoli? -- se kysymys on kuitenkin jälellä. Se\nkysymys kolkuttaa kolkuttamistaan aivojani. Minä olisin jättänytkin\nhänet _sillä lailla_, jos hän olisi tahtonut, että se _sillä lailla_\nolisi jäänyt. Mutta siinäpä se, ettei hän sitä uskonut. Ei, -- ei, minä\nvalehtelen, ei se ollut ollenkaan niin. Suorastaan sentähden, että\nminun kanssani oli rehellisesti oltava, -- jos rakastaakseen, niin\nrakastaa kokonaan, eikä niinkuin jotakin kauppiasta olisi rakastanut.\nJa koska hän oli liian siveä, liian puhdas suostuakseen rakkauteen,\nmikä kauppiaalle olisi sopinut, niin ei hän tahtonut minua pettää. Hän\nei tahtonut pettää antamalla vain puolta rakkautta rakkauden muodossa\ntahi vain neljättä osaa rakkaudestaan. Siinä se oli, että hän oli liian\nrehellinen. Ja minä kun tahdoin istuttaa häneen jaloa mieltä,\nmuistattehan?! Kummallinen ajatus!\n\nHirveän hauska olisi tietää: kunnioittiko hän minua? En tiedä,\nhalveksiko hän minua vai ei? En luule hänen halveksineen. Hirveän\nkummallista on, miksei koko talvena kertaakaan mieleeni juolahtanut,\nettä hän voi halveksia minua? Minä olin aivan varma päinvastaisesta\naina siihen hetkeen asti, kun hän katsoi minuun _ankaralla_\nhämmästyksellä. Niin juuri, _ankaralla_. Silloin minä yhdellä kertaa\nymmärsin, että hän halveksi minua. Sen minä ymmärsin iäksi päivikseni!\nOi, vaikkapa olisikin halveksinut koko ikänsä, kunhan vain olisi jäänyt\neloon. Taannoinhan hän vielä tuossa käveli ja puheli. En ymmärrä\nlainkaan, kuinka hän voi heittäytyä ulos ikkunasta. Ja kuinka olisin\nvoinut aavistaakaan sitä viisi minuttia sitte? Kutsuin luokseni\nLukerian. Niin, nyt en millään mokomin päästä Lukeriaa luotani, en\nmillään mokomin.\n\nOi, olisimmehan vielä voineet sopia. Olimmehan talven kuluessa vain\nhirveästi vieroittuneet toisistamme, mutta olisimmehan jälleen voineet\ntottua toisiimme. Miksi, miksi emme olisi voineet sopia ja alkaa uutta\nelämää? Olenhan jalomielinen, hän oli samoin -- siinähän on\nyhtymäkohta! Muutamia sanoja vain vielä, pari päivää lisää -- ei\nenemmän, niin hän olisi kaikki ymmärtänyt.\n\nHarmillisinta siinä on, että kaikki vain oli sattumusta, -- pelkkää\nraakaa, yksinkertaista sattumusta. Se se on harmillista! Viisi\nminuuttia, ainoastaan viisi minuuttia minä myöhästyin. Jospa olisin\ntullut vain viisi minuuttia aikaisemmin, -- niin tuo silmänräpäys olisi\nkiitänyt ohi pilvenä eikä hänen päähänsä senjälkeen olisi koskaan enää\nmitään semmoista pälkähtänyt. Ja asia olisi päättynyt niin, että hän\nolisi kaikki ymmärtänyt. Mutta nyt ovat huoneet taas tyhjät ja minä --\nyksin. Lerkku vain tuolla kellossa käydä naksuttaa, se ei siihen koske,\nei sen ole sääli mitään. Ei ole ketään nyt, -- siinä kova onneni.\n\nMinä vain kävelen kävelemistäni yhtä mittaa. Tiedän, tiedän, ei teidän\ntarvitse muistuttaa: teitä ehkä naurattaa, että soimaan sattumaa ja\nnoita viittä minuttia? Mutta sehän on selvä. Huomatkaa sekin: hän ei\njättänyt edes kirjettä, että, näet, \"älkää syyttäkö ketään\nkuolemastani\", niinkuin muut jättävät. Eikö hän sitte ajatellut, että\nvoisi Lukeriaakin syyttää: \"olithan yksin hänen kanssaan, sinä siis\nhänet survasit\". Siten olisi syyttä suotta Lukeriaa ahdisteltu, ellei\npihan puolelta sivurakennusten akkunoista ja pihalta neljä henkeä olisi\nnähnyt, kuinka hän seisoi, jumalankuva käsissään, ja itse heittäytyi.\nMutta sekinhän oli sattuma, että siellä oli ihmisiä, jotka näkivät. Ei,\nkaikki oli vain silmänräpäys, yksi mitätön silmänräpäys vain! Tuokion\nmielikuvitus. Mitäpä siitä, että hän rukoili jumalankuvan edessä?!\nEihän se merkitse, että hän odotti kuolemaa. Kaikki kesti vain\nsilmänräpäyksen, kentiesi kaikkiaan vain kymmenen minuuttia koko tuo\npäätös, -- sen ajan kun hän seinän vieressä seisoi nojaten päätään\nkäteensä ja hymyillen. Päähän pälkähti ajatus, pyörrytti ja -- ja hän\nei voinut hillitä itseänsä.\n\nSe oli ilmeinen väärinkäsitys, sanokaa mitä hyvänsä. Minun kanssani\nolisi kyllä vielä voinut elää. Ehkäpä se vain oli vähäverisen\nheikkoutta? Pelkästään vähäverisyyttä, elinvoiman kuihtumista? Hän oli\ntalven kuluessa väsynyt, siinä kaikki...\n\nMyöhästyin!!!\n\nKuinka laiha hän on tuossa arkussaan, kuinka hänen nenänsä on käynyt\nsuipoksi! Silmäripset ovat kuin nuolet ikään. Ja miten hän putosikin,\n-- ei musertunut mitään, ei taittunut mitään! Tuo yksi ainoa\n\"pivollinen verta\" vain! Teelusikallinen vain, nähkääs! Sisällinen\ntärähdys. Kummallinen ajatus: jos voisi olla häntä hautaamatta? Sillä\njos hän viedään pois, niin... oi, ei, viedä hänet pois on melkein\nmahdotonta! Tiedänhän minä, että hänet on vietävä pois, enhän ole\nhullu, enhän hourailekaan, päinvastoin, ymmärrykseni ei ole ollut\nkoskaan niin selvä, mutta kuinkas sitte, kun talossa taas ei ole\nketään, vain kaksi huonetta taas ja minä taas olen yksinäni panttieni\nseurassa. Hourailua, hourailua, tämähän on hourailua! Olen kiusannut\nhänet kuoliaaksi, siinä se on.\n\nMitä minä nyt välitän laeistanne? Mitä teidän tavoistanne ja\nmenoistanne, elämästänne, valtiostanne, uskostanne! Tuomitkoot minua\ntuomarinne, vietäköön minut oikeuteen, julkiseen oikeuteen, mutta minä\nsanon, etten tunnusta mitään. Tuomari huutaa: \"Vaiti, upseeri\"! Mutta\nminä huudan hänelle: missä sinulla on se voima, että minä sitä\ntottelisin? Miksi on kamala vitkastelu murskannut sen, mikä oli\nkaikista kalliinta?\n\nMitä minä nyt teidän laeistanne? \"Minä asetun erilleni\".\n\nSokea, sokea on hän! Kuollut, ei kuule! Et tiedä minkälaisessa\nparatiisissa olisin säilyttänyt sinua. Paratiisi olisi minulla ollut\nsielussani ja minä olisin levittänyt sen ympärillesi! Vaan sinä et\nolisi minua rakastanut, -- mutta vähät siitä!\n\nKaikki olisi saanut ollakin _sillä lailla_, kaikki olisi jäänytkin\n_sillä lailla_. Jospa vain olisit puhutellut minua kuin ystävää, niin\nolisimme yhdessä iloinneet ja nauraneet iloisesti, katsellen toisiamme.\nJa niin olisimme eläneetkin. Ja mitäpä siitä, jos olisit toista\nrakastanutkin! Olisit kävellyt hänen kanssaan ja minä olisin vain\nkatsellut toiselta puolen katua... Oi, tulkoon mitä tahansa, kunpa vain\nkerrankin aukaisisi silmänsä! Vaikkapa silmänräpäyksen, -- yhden\nsilmänräpäyksen vain! -- katsahtaisi minuun, niinkuin taannoin, kun hän\nseisoi edessäni ja vannoi olevansa aina uskollinen vaimoni! Oi, yhdestä\nkatseesta vain hän ymmärtäisi.\n\nVitkastelua! Oi, luontoa! Ihmiset ovat yksinään maan päällä, -- siinä\nonnettomuus. \"Onko pellolla elävää ihmistä?\" -- huudahtaa sankari\nvenäläisessä kansanrunossa. Samoin huudan minäkin, vaikka en sankari\nolekaan, mutta ei kukaan vastaa. Sanotaan, että aurinko elähyttää\nmaailmaa. Aurinko nousee, mutta -- katsokaa, eikö se ole kuollut\nkappale? Kaikki on kuollutta ja kaikkialla vain -- kuolleita. Ihmisiä\nvain ja heidän ympärillänsä äänettömyyttä -- siinä maa! \"Ihmiset,\nrakastakaa toisianne!\" -- kuka niin sanoi? Kenenkä testamentti se on?\nLerkku käydä naksuttaa tunnottomasti, inhottavasti. Kello on kaksi\nyöllä. Hänen kenkänsä ovat tuossa vuoteen vieressä ikäänkuin\nodottamassa häntä... Ei, mutta todellakin, kun hänet huomenna viedään\npois, kuinka minun silloin käy?\n\n\n\n"]