[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fRwvGVDWCkdzk5GI9FH9NDT6fyStJLZuAimnt0Nrx7SQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":10,"genre":11,"themes":12,"origin":13,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":7,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},1347,"Kalatyttö","Calonius, Laura (fl. 1880)",null,"1347-calonius-laura-kalatytto","1347__Calonius_Laura__Kalatyttö","Kuvailus laululla yhdessä näytöksessä","romaani",[],[14],"nobel","fi",1867,2157,12183,false,48463,[22,23,24],"Bildungsromans","Norway -- Fiction","Young women -- Fiction",[26,27],"Novels","Nobel Prizes in Literature","\"Kalatyttö\" by Bjørnstjerne Bjørnson is a novel written in the early 20th century. The book explores themes of identity, societal expectations, and personal growth through the lives of its characters, particularly focusing on the intertwining stories of Pedro and Gunlaug, known as the Kalatyttö or \"fish girl\". The narrative captures the essence of a small coastal town and the struggles of its inhabitants against the backdrop of their professions and relationships.  The opening of the novel introduces a tranquil little fishing town, characterized by its picturesque harbors and the daily life of its residents. We meet Pekka Olsen, a respected man who opened a shop in the town, and his son, Pietari, who is sent to school but struggles with the expectations placed upon him. The story then shifts to Pedro, a young boy who aspires to find his own identity. As his experiences unfold, he forms a crucial bond with Gunlaug, a strong and spirited girl who helps him navigate his insecurities. Their friendship blossoms through fishing adventures and shared dreams, but as they grow older, societal pressures and personal fears start to reshape their lives in unexpected ways. Thus, the opening sets an engaging tone for the exploration of youthful innocence tinged with the complexities of adult life. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Cajander, Paavo Emil",296,"Hämeen maaseudulle sijoittuva yksinäytöksinen laulunäytelmä. Teos kuvaa ylioppilas Vaarasen ja köyhän kalastajatytön kohtaamista Näsijärven rannalla, yhdistäen kansanlauluja isänmaallisiin pohdintoihin ja säätyjen väliseen vuorovaikutukseen.","Laura Caloniuksen 'Kalatyttö' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1347.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KALATYTTÖ\n\nKuvailus laululla yhdessä näytöksessä\n\n\nKirj.\n\nL. C. [Laura Calonius]\n\n\n\n\n\nWiipurissa,\nN. A. Zilliacus'en kirjapainossa,\n1867.\n\nWiipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran painattama.\n\n\n\n\n\n\nJÄSENET:\n\n Lassi, vanha kalastaja.\n Anni, hänen tyttärensä tytär.\n Yrjö Vaaranen, yliopistolainen.\n\nNäytelmä-paikka osoittaa erästä maaseutua Hämeessä. Perässä näkyy\nlahti Näsijärveä ja pieni lehtevä saari; lahden rannalla\nmuutamia pieniä karia ja verkon ahtimia, vasemmalla puolella on\nhuono, maalaamaton puupenkki oven vieressä.\n\n\nEnsimäinen kohtaus.\n\n    Vaaranen, sitten Anna.\n\n_Vaaranen_ (tulee sisään, laukku ja pyssy olalla). Tässä löydän minä\nviimenkin ihmisen asunnon, käytyäni tässä tienoossa melkeen koko\npäivän. Niin, ihmisen asunto, jos tätä voin siksi kutsua, (katsoo\nympärillensä), mutta kaikki näyttää kuitenki, että tämä on asunto\nkummiki köyhille lapsille, jos ei muille. (Istuu penkille, ottaa\nlakkinsa päästään ja kuivaa kuumia kasvojansa.) Suomi! milloin\nse päivä koittaa sinulle, että ihanat rantasi eivät enää ole\nasunto-paikkoja köyhyydelle ja puutteelle? Milloin työ ja elämä\nosoittavat onnea ja rikkautta, eivätkä enää vaillinaisuutta ja sitä\nsurullista autioa, jotka nyt piirittävät sinun laaksojasi. Ne ajat ovat\nvielä loittona pimeässä tulevaisuudessa. Kasvakoon ensin tämän uuden\najan poikia, uljaita ja voimallisia, auttamaan edistymistä meidänki\nraskaassa isänmaassamme (kääntyy äkkiä ja kuuntelee; laulu kuuluu\nkaukana, mutta lähestyy vähitellen.) Mitä kuulen! -- laulu! -- tässä on\nlaulullenki asunto. Laulu, se kuuluu siis, huolimatta köyhyydestä,\naina yhtä selvänä sinun rannoillasi.\n\n_Anna_ (tulee kantaen kivi-askeaa, ja laulaa:)\nSuomalainen kansanlaulu.\n\n        Voi äiti parka ja raukka,\n        Joka minua synnytit\n    :|: Maailman orjaksi tänne,\n        Kurjuutta kärsimään. :|:\n\n        Ei ole minulla maata\n        Eikä isäni perintöä;\n    :|: Ei ole minulla turvaa\n        Eik neuvon antajaa. :|:\n\n    (Hämmästyy nähdessään herran).\n\n_Vaaranen_. Hyvää iltaa tyttöseni! -- Elä kainostele, tule kuitenki\nvähä likemmä -- en mitään pahaa sinulle tarkoita; saat nähdä\nettä minä olen ihminen, niinkuin sinäkin.\n\n_Anna_ (lähestyen). Oh, kyllähän minä sen näen, mutta me näemme niin\nharvoin vieraita täällä, että -- -- --\n\n_Vaaranen_. Sitä arvelin minäkin, mutta sano nyt, jos asut täällä\nyksinäsi, ja mistäs nyt tulet?\n\n_Anna_. Ainoasti vanha äitini isä ja minä, me asumme täällä, tässä\nmökissä, sillä me kalastamme täällä. Minä olin lähimmäisessä\ntalossa, puoli neljännestä täältä ja toin maitoa tällä astealla.\nMutta pitää joutua, sillä äitini isä jo odottaa (tahtoo mennä).\n\n_Vaaranen_ (estää häntä). Ei, kuule! sano ensin jos minä saan levätä\nyön täällä. Minä olen kulkenut eksyksissä koko päivän ja olen\nväsyksissä.\n\n_Anna_. Ah, kah! Herra on varmaan niitä, jotka etsivät kukkia? Täällä\non ennenkin ollut sellaisia herroja.\n\n_Vaaranen_. Niin melkeen; mutta kysy nyt äitisi isältä, jos saisin\nolla täällä yötä.\n\n    (Anna menee mökkiin).\n\n\nToinen kohtaus.\n\n    Vaaranen yksinänsä.\n\n_Vaaranen_ (katsoo ajatuksissa Annan jälestä). Niin, hänellä on\noikeen! Minä etsin totisesti kukkaa, yhtä kukkaa. -- Jos löytäisin\nsen kirkkaana ja puhtaana, elämän myrskyn häneen koskematta, ettei\nolisi kadottanut alkuperäistä ihanuuttansa.\n\n    (Näkee Lassin tulevan, jonka tervehtiessä Vaaranen nousee ylös\n    ja antaa Lassille kättä).\n\n\nKolmas kohtaus.\n\n    Vaaranen, Lassi ja Anna.\n\n_Lassi_ (tullen mökistä). Hyvää iltaa! hyvä herra. Tyttöni sanoo\nteidän tahtovanne viettää yön täällä. Viettäkää vaan, herra.\n-- Tähän asti vanha Lassi ei ole sulkenut oveansa keltään\ntarvitsevalta; eikä tämä ole ensimäinen kerta, kuin täällä yötä\nvietetään; sen sanon, vaikka niin hienokas ja ylpeä näytte olevan.\n-- Ei aina voi luottaa hienoinkaan herroin. Antakaa anteeksi, mutta\nvanha Lassi on tottunut aina sanomaan mitä sydämmensä ajattelee.\n\n_Vaaranen_. Ole huoletta; minä en ole hieno enkä ylpeä herra -- olen\nvaan suomalainen ylioppilainen, kunniallisella nimellä ja lempeällä\nsydämmellä, -- enkä mitään muuta.\n\n_Anna_ (joka on tullut mökistä Lassin kanssa, itsekseen). Kuin hän\non ihana ja suloinen. Oikeen on, niinkuin häneen mielistyisin; mutta\n(huokaa) Yrjöni, pysy sinä kirkkaana muistossani!\n\n_Lassi_. Sen kyllä näen teidän rehellisistä silmistänne. Minä\nmielistyn teihin, herra; jos ette pahaksi ottane, tahtoisi ukko\npuhua vähän teidän kanssanne. (Kääntyen kuiskasee Annalle.) Mene\nsinä ja valmista vuode siellä tuvassa -- ja kaikki niin hyvin kuin\nvoit.\n\n_Anna_. Kyllä, isä! (menee tupaan).\n\n\nNeljäs kohtaus.\n\n    Lassi, Vaaranen.\n\n_Vaaranen_. Oletkos asunut täällä koko elinaikasi? eikö teillä ole\nmuuta sukulaista, kuin tuo tyttö, joka lienee tyttärenne tytär?\n\n_Lassi_ (istuessaan penkille, kehottaa vierastaki istumaan.\nVaaranen istuikse). Ei ole minulla sukulaista muuta kuin Anna, ja\nhän ompiki ainoa iloni maailmassa. Hänen tähden tahdonki vielä elää,\nsillä kyllä ukko jo on elänyt kylläksensä. Mutta kuka pitäsi huolta\ntytöstä, jos ukko peitettäisiin multaan?\n\n_Vaaranen_. Minusta näyttää niinkuin te olisitte nähneet parempiaki\npäiviä kuin nämät?\n\n_Lassi_. No, niin, herra! mutta Jumala nähköön, niitä tuskin\nmuistan. Se oli aika seki, kun ukolla oli sievä ja rattosa talo\nKangasalassa; siellä elin hyvästi tyttäreni keralla. Vaimoni oli jo\naikoja sitte mennyt parempaan kotiinsa, eikä jättänyt minulle muuta\nlasta kuin tytön. Tyttöni oli sittemmin pääkaupungissa jonkun ajan\ntätinsä luona. Siellä pisti mieleensä käydä naimiseen; talonpoika ei\nkelvannut, sen piti olla herramainen. No, sama se, jos tyttöni\nvaan olisi ollut onnellinen, mutta ei se siksi muuttunut. Ne\nmuuttivat pienen tyttärensä kanssa minun tyköni, ja sitte alkoi se\nmennä takaperin koko elämäni! --\n\n_Vaaranen_. No, miten niin?\n\n_Lassi_. Viina, se myrkky, mursi onnemme. Me saimme myydä kaikki mitä\noli, ja -- sitte karkasi hän pois, jättäen vaimonsa ja lapsensa\nköyhyyteen. Tehtyänsä monta konnan työtä, lienee hän viimein päättänyt\nrikollisen elämänsä Viaporissa. Sitte muutin tyttöni keralla tänne;\nminä tahdoin etsiä meille niin yksinäistä asuntoa kuin vaan suinkin.\nSillä minulla oli paha kuulla kansan häväistyksiä, jotka tavoittivat\ntytärtäni. Hän kuoliki kohta sen jälkeen, jättäen syliini pienen Annan,\njoka silloin oli tyttö yhdeksän vuoden iässä. Siinä nyt on ukon\nelämäkerta. Minä olen, Jumalalle kiitos, saanut olla terveenä täällä,\nja tyytyväinen olen aina ollut.\n\n_Vaaranen_. Tyytyväisyys on ihmisen suurin maallinen onni.\n\n_Lassi_. Välistä se tosin on ollut vähä tiukassa elatuksen kanssa,\nmutta en koskaan puutteesta ole tietänyt, ja niin kauvan kuin aallot\nläiskyvät rannalla ja ukko voipi käyttää airoansa, niin toivon\nettei se vieras astu mökkiini, vaikka mökkiki huono on. Mutta kuinka\nse vihdoin käynee -- se on Herran kädessä.\n\n_Vaaranen_. Kiitoksia kertomuksestanne, isä Lassi! Ole huoletta\ntytöstäsi, kyllä hänestä huolta pidetään; eikä hän itsekkään mikään\nlapsi ole enään.\n\n_Lassi_ (noustessaan ylös). Hyvää yötä herra! minun pitää huomena,\nauringon noustessa, istua järvellä. Jos kuitenki Anna nyt näkisi\nminut täällä, niin hän varmaan hyvin ihastuisi. Minä luulen\nhänen menneen keräämään vähän polttopuita huomeseksi. Hyvää\nyötä!\n\n    (Hän menee).\n\n\nViides kohtaus.\n\n    Vaaranen, sitten Anna.\n\n_Vaaranen_. Himeitä muistoja lapsuuteni ajasta! -- Kamgasala --\nolisiko se mahdollista! Annalta pitää minun saada selvä asiasta.\nKah! tuolla hän jo tulee. (Anna tulee, kantaen sylillisen\npolttopuita, jotta hän panee oven viereen). Tule tänne ja puhu vähä\nlapsuutesi ajasta minulle; ja kuka sinua on opettanut laulamaan?\nVoitkos vielä laulaa?\n\n_Anna_. Mennä kesänä kävi täällä samallainen herra kuin te, kultapilkku\ntakissa, ja etsi kukkia, aivan kuin te, ja hän opetti minua\nlaulamaan. Ja muistan minä toisenki laulun, jonka olen osannut aina\nlapsuuteni päivistä asti.\n\n_Vaaranen_. No, kuka sen laulun sinulle opetti? Äitisi isä on jo\npuhunut teidän elämästänne; mutta laulappas minulle se toinen laulu;\nse ilahuttasi minun kuulla.\n\n_Anna_ (naurahtaen). No, koska tahdotte; se on näin (laulaa):\nSuomalaisia kansanlauluja, 3:s vihko, N:o 1.\n\n        Yksin istun ja lauleskelen,\n        Aikan' on niin ikävä.\n    :|: Vesi seisoo ja linnut laulaa,\n        Eikä tuulikaan vedätä. :|:\n\n        Oisko pursi ja punapurjeet,\n        Millä mennä merten taa,\n    :|: Tuolta tuottasin sulholleni,\n        Ko'on kultaa ja hopeaa. :|:\n\n        Sitten kutoa helskyttäisin\n        Papinpaita-kangasta,.\n    :|: Kihla-sormus se kiilteleisi,\n        Voi mua hullua neitoa. :|:\n\n_Vaaranen_ (itsekseen). Niin, nyt minä muistan kaikki. (Kovasti.) Se\non kaunis laulu.\n\n_Anna_. Se on minulle hyvin rakas. Kun olin pienenä lapsena ja me\nvielä asuimme Kangasalassa, leikitsin minä usein pienen ojan rannalla\nmetsässä. Ainoa leikki-kumppalini oli poika likimäisestä torpasta,\njossa hän asui äitinsä kanssa, joka oli leski. Hän oli aina niin\nhyvä minulle, se pieni Yrjö! Minä rakastin häntä sydämmestäni, niin\nkuin lapsi rakastaa voipi, sillä hän oli erillainen muista pojista\nkylässä. Kun se suuri onnettomuus tapahtui, niin ne muut lapset eivät\ntahtoneet leikkiä minun kanssani ja kutsuivat minua \"varkaan\ntyttäreksi\". Hän vaan minua ei hyljännyt. Mutta sitte kuoli hänen\näitinsä ja rovasti seurakunnassa otti Yrjön tykönsä ja lähetti hänet\nkouluun, sillä hän luki niin sievästi. Hän tuli sitte vuoden perästä\ntakasin ja oli niin sievä ja siisti, mutta ei ollut unohtanut \"pientä\nAnnaansa\", niinkuin hän minua kutsui. Silloin opetti hän minulle sen\nlaulun, jonka nyt lauloin, ja sanoi, että aina muistaisin häntä, kun\nsitä laulua laulan. Ja -- sitte matkusti hän pois ja me muutimme\ntänne.\n\n_Vaaranen_. Etkö sinä sittemmin häntä ole nähnyt?\n\n_Anna_. En milloinkaan, hän kuuluu tulleen hienoksi ja ylpeäksi, ja\non saanut kultamerkin lakkiinsa, niinkuin teki. Ei hän enää taida\nmuistaa pientä Annaa!\n\n_Vaaranen_ (liikutettuna ottaa Annaa kädestä). Kukatiesi hän on\nmuistanut sinua useemmin kuin luulet.\n\n_Anna_ (nykii, pelästyen, kättänsä irti). Päästäkää, päästäkää minua,\nhyvä herra!\n\n_Vaaranen_ (vetäen Annaa likemmäksi). Ei Anna! en sinua laske.\nLuuletkos lapsuutesi ystävän unohtaneen pienen Annansa, Annan,\njonka muisto on varjellut ystävätäsi monesta kiusauksesta ja\npahasta. Luuletkos hänen etsineen sinua, sitte jättääksensä sinut,\nkun sinut jälleen löysi. Ei Annaseni! niin hän ei tee.\n\n_Anna_. Olisitteko te siis Yrjöni -- ei, se ei ole mahdollista. Te\ntahdotte vaan pettää minua.\n\n_Vaaranen_. Ei; ihan todella minä olen sinun Yrjösi, -- sama\nleikkikumppalisi.\n\n_Anna_. Sydämmeni kyllä toivoo sitä ja tunnusteleeki jo teitä\nlapsuutensa ystäväksi; mutta en toki uskalla luottaa semmoiseen\nonneen.\n\n_Vaaranen_. Anna! muistatkos, kun lapsina sen pienen kosken pohjasta\netsimme valkeita tarhakiviä, ja sinä lankesit veteen?\n\n_Anna_. Kyllä, kyllä! Sinä olet Yrjö! -- Ah! te, -- te olette siis\nmuistaneet minua.\n\n_Vaaranen_. Minä olen jo kauvan etsinyt sinua, vaikka turhaan. Se\nvanha rovasti on kuollut; hän lahjoitti minulle kaiken omaisuutensa;\nsilloin syttyi minussa halu löytää sinut ja sinun kanssasi jakaa\nkaikki, sekä elämäni. Mutta kaikki minun tiedustelemiseni ovat tähän\nasti olleet turhat; nyt antoi onneni minun tavata sinut täällä, tässä\nkurjassa mökissä.\n\n_Anna_. Se on sitte oikeen totta; voi, kuinka olen iloinen!\n\n_Vaaranen_. Ja, Anna, nyt sinä et enää tarvitse kärsiä vajautta,\netkä puutetta. Sinun pitää lähteä minun kanssani nyt, ihan nyt.\n\n_Anna_. Mutta äitini isä?\n\n_Vaaranen_. Hän tulee kanssamme. Ja sitte kun tulevaisuus löytää\nminut vakavammalla pohjalla, kuin ylioppilaisena, niin tulet sinä\nminun vaimokseni. (Likistää Annaa kovemmin).\n\n_Anna_ (tempasee itsensä hänestä). Ei, ei! älä puhu niin, ei se voi\nsiksi muuttua. Te olette rikas ja korkea -- ja minä vaan tyhmä\nkalatyttö, joka en ole oppinut mitään, -- elänyt vaan aaltojen\nleikissä ja metsän huminan keralla. Te saisitte vaan häpeää minusta,\nettekä mitään muuta (itkee).\n\n_Vaaranen_. Niin et saa puhua. Rikas en ole, jos en sinua saa. Yrjö\nVaaranen on vaan talonpojan poika, eikä mikään korkea ja hienokas,\n-- olen lapsi kansasta, niinkuin sinäki. Ja jos minulla on tiedon\nsivistystä, niin sinulla on sydämmen puhtaus ja tunnon helleys, ja\nniin tarvitsemme me toisiamme; ja näillä avuilla voimme me tulla\nonnellisiksi, toimittaa hyvää ja olla hyödyksi isänmaallemme.\n\n_Anna_. Te tahdotte siis opettaa minulle, mitä minä en ymmärrä?\n\n_Vaaranen_. No niin, Anna! sen tahdon minä ja sinä tasoitat ja\npehmität sen, mikä on kulmikasta ja kovaa minussa. Ja siten voimme\nolla hyödyksi ja iloksi toisillemme sekä muillenki.\n\n\nKuudes kohtaus.\n\n    Lassi, Vaaranen ja Anna.\n\n_Lassi_ (tullen esille). Missä Anna viipyy? Muistot entisestä ajasta\najavat unen silmistäni ja levon sydämmestäni. (Istuikse penkille\nsyvissä ajatuksissa, huomaitsematta muita). Kertomukseni sille\nrehelliselle nuorukaiselle repii auki ne vielä parantumattomat\nhaavat, -- -- -- voi sinua, epäilevä sydän! mitä suret. Annan\ntulevaisuus on Jumalassa.\n\n_Anna_ (hoksaen Lassin, karkaa Lassin kaulaan). Ah, isä! tämä herra\non Yrjöni!\n\n_Lassi_ (Yrjölle leikitellen). Johan minä äsköin teidät tunsin,\nvaikken luullut teidän minua enää vanhaksi tuttavaksenne\ntunnustavan.\n\n_Vaaranen_ (lähestyen). Elä isä, elä ajattele niin pahaa entisestä\nmökinpojasta. Ei koskaan herras-puku eikä nimi ole saaneet minua\nunhottamaan onnellista lapsuuteni aikaa, eikä rakastettuja ystäviäni.\nNyt muutamme kaikki minun luokseni, ja Anna tulee minun vaimokseni;\nniin olemme tässä Annan kanssa päättäneet?\n\n_Lassi_. Päättäneet! voisi kyllä olla hyvä päätös, vaan päättäsin siinä\nasiassa minäki. -- Herramaiselle annoin tyttäreni ja menetin hänen\nonnensa; tyttäreni tytärtä en antanekkaan semmoiselle Varénille tahi\nmikä Varanteri lienekki.\n\n_Vaaranen_. Vaaranen on nimeni; sitä en ole muuttanut. Suomalaisena\npysyy nimi, niinkuin mieski.\n\n_Lassi_. Sinä olisit siis vapaa tyhmästä herruudesta, joka\nhyvänki miehen herjaksi saattaa?\n\n_Vaaranen_. Tyhmä, -- niin, tyhmä herruus on tosin monen onnettomuuteen\nsaattanut; mutta totinen sivistys tekee ihmisen ihmiseksi, herran\nsekä talonpojan yhdenvertaisiksi -- meidät kaikki rehellisiksi\nsuomalaisiksi.\n\n_Lassi_ (arvelee hiukan). Rehellinen oli isäsi, rehellisyys välkkyy\nsinunki silmistä (ilolla ja liikutettuna). Lapseni! teidän yhdistystä\nolen aavistanut ja toivonut, vaan en kuitenkaan uskonut tuon asian\nniin nopeasti päättyvän; (panee kätensä heidän päänsä päälle) no,\nJumala suokoon siihen siunauksensa! sillä minä uskon sinua, Yrjö,\nsanassasi, ettäs vielä olet se sama rehellinen, viaton poika kuin\nennen.\n\n_Vaaranen_ (laulaa samalla nuotilla, kuin Suomalaisien kansanlaulujen\n1:n vihon N:o 6: \"Tuoll' on mun kultani, ain' yhä tuolla\" j.n.e.):\n\n    Pois oli kultani, pois kotipuolta;\n    Minulla ei muuta, kuin ikävää ja huolta.\n    Voi minun kultani, voi minun lintuni,\n          Kuin mun jätit näin. :|:\n\n    On opinteilläkin valoisa käydä,\n    Valosampi kultani seutuet nähdä;\n    Jo löysin kultani, jo löysin kultani!\n          Armas silmäsein! :|:\n\n_Anna_ (vastaa samalla nuotilla:)\n\n    Jo oli toimeni epäilytiellä;\n    Hiukan mä kuitenki oottelin vielä.\n    Jo tuli kultani, jo tuli armaani,\n          Oma sulhoni! :|:\n\n_Molemmat_:\n\n    Nyt näen kumminki sen ilopäivän:\n    Annani sivullani kulkevan ja käyvän.\n    Totuus ei raukene, lempi ei kylmene\n          Suomen neitojen,\n          Suomen nuorison!\n\n_Anna_ (iloissaan). Ei koskaan minulla ole ollut niin iloista päivää\nkuin tämä, ja minä toivotan jokaiselle nuorelle neitoiselle samaa onnea\nja iloa! -- -- ja jos se vähä viipyisiki, niin odottakaa vaan\nkärsivällisesti, kyllä se kerran tulee.\n\n    (Esirippu putoaa).\n\n\n\n"]