[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fWoq64I-7Gt_ff_QnEaRAG5h8S9uRmRDlCMUS790-m7I":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":10,"genre":11,"themes":12,"origin":13,"language":15,"yearPublished":7,"yearPublishedTranslation":16,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},1349,"Väriä ja viivoja","Usea tekijä",null,"1349-usea-tekija-varia-ja-viivoja","1349__Usea_tekijä__Väriä_ja_viivoja","Werner von Heidenstamin, Oscar Levertinin y.m. novelleja","novelli",[],[14],"nobel","fi",1912,19599,121766,false,52536,[22,23],"Short stories, Swedish -- Translations into Finnish","Swedish fiction -- Translations into Finnish",[25,26],"Short Stories","Nobel Prizes in Literature","\"Väriä ja viivoja: Werner von Heidenstamin, Oscar Levertinin y.m. novelleja\" is a collection of short stories written in the early 20th century. This anthology features the works of several authors including Werner von Heidenstam and Oscar Levertin, presenting a variety of narratives that explore themes of mortality, relationships, and the human condition. Each story offers unique perspectives, likely revolving around characters grappling with existential dilemmas and emotional conflicts.  The opening of the collection features Werner von Heidenstam's story \"Katarina Jagellottaren kuolema,\" which unfolds in a dramatic moment as Katarina, a Milanese noblewoman, faces death while her husband, King Juhana, struggles with the implications of her condition. The emotionally charged scene captures the tension between hope and despair, where the characters reflect on their past, their losses, and their connections to one another. The writing evokes a vivid atmosphere filled with sensory details, highlighting the characters' inner turmoil as they confront themes of love, sacrifice, and the inevitability of death. As the story progresses, the presence of children adds another layer of complexity to the emotional landscape, emphasizing the continuity of life amid the looming shadow of mortality. (This is an automatically generated summary.)",[29],"Sirola, Yrjö",237,"Pohjoismaisten kirjailijoiden novelleja sisältävä kokoelma esittelee muun muassa Werner von Heidenstamin, August Strindbergin ja Knut Hamsunin lyhytproosaa. Teos sisältää historiallisia kuvauksia sekä naturalistisia ja psykologisia kertomuksia.","Novellikokoelma 'Väriä ja viivoja' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1349. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","VÄRIÄ JA VIIVOJA\n\nWerner von Heidenstamin, Oscar Levertinin y.m. novelleja\n\n\nSuomensi Yrjö Sirola\n\n\n\n\n\nTampereella,\nIsak Julinin Kustannusliike ja Kirjapaino,\n1912.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nWERNER von HEIDENSTAM:\n\n  Katarina Jagellottaren kuolema.\n  Vaihtelevainen.\n  Herraseni luotan ritarillisuuteenne.\n\nOSKAR LEVERTIN:\n\n  Kunnian miehiä.\n\nHJALMAR SÖDERBERG:\n\n  Tappaminen.\n  Huolia.\n\nKARL ERIK FORSLUND:\n\n  Jouluyö.\n  Teeriemo.\n  Palkintokilpailu.\n\nVICTORIA BENEDICTSSON:\n\n  Tutkimusmatkalla.\n  Joulu.\n  Kansanystävä.\n\nHENNING BERGER:\n\n  Katu.\n\nKNUT HAMSUN:\n\n  Blåmansö.\n\nPELLE MOLIN:\n\n  Äiti varustaa kalamiehiä Lofotin matkalle.\n\nAUGUST BLANCHE:\n\n  Kotiopettajatar.\n  Kaksi sulhasta ja yksi morsian.\n\nAUGUST STRINDBERG:\n\n  Vuoren kultakypärät.\n\n\n\n\n\n\nWERNER VON HEIDENSTAM\n\n\n\n\nHatarina Jagellottaren kuolema.\n\n\nOli päivänkoiton edellinen hetki, vuorokauden pisin tunti, jolloin La\nManchan ritari näkee, että tuulimyllyt ovat tuulimyllyjä, jolloin\nsairas yhä uudelleen kysyy, eikö päivä koitakaan, ja jolloin kalpeat\npahantekijät viedään mestauspaikalle.\n\nKatarina Jagellotar, Bona Sforzan tytär, makasi henkiheitollaan ja\nhänen puolisonsa Juhana kuningas seisoi keskellä huonetta, suippopäinen\nyölakki päässään ja yllään pitkä vihreä kaapu johon kaatuneen\nmustepullon sisällys oli läiskähtänyt. Molemmat peukalot nojasivat\nvyöhön, jossa helmet ja kivet kimaltelivat, ja hänen vaaleat silmänsä\nharhailivat, häilyen ja neuvottomina, vuoteesta lieden luo, jossa\nrippi-isä seisoi kädet ristissä silmillä.\n\n-- Niin, neuvo nyt minua, -- sanoi hän. -- Mitä on minun tehtävä?\n\n-- Teidän on oltava armelias ihminen, -- vastasi rippi-isä.\n\nVahakynttilä paloi ristiinnaulitun kuvan edessä vuoteen päässä olevalla\npöydällä, ja oven ylle asetetussa taulussa seisoi vanha Kustaa kuningas\nniin tuhkanharmaana kuin olisi hän katsellut lempipoikaansa kaukaisen\nhenkimailman hämärästä. Muurille kuvatut rypäleet ja omenat vaihtoivat\nväriä päivän nousun mukaan ja ruskearenkaiset kosteustäplät tuijottivat\nholvissa kuin kuolleiden kauriiden silmät. Tuiskulunta oli korkealti\nkaikissa ruuduissa; ja kuten hanki tuulessa muuttaa lakkaamatta\nmuotoaan, niin vaihteli myös nopeasti Juhana kuninkaan mieli.\n\nKatarina käänsi voimatonna päätään ja ainoastaan paksu sinimusta tukka\nmuistutti siitä, että hän oli milanolaisten kondottierien korskaa\nsukua.\n\n-- Tuuliko lakasee linnan ylisiä? -- kysyy hän.\n\n-- Ei, kuulet urkujen huminan alhaalta kirkkosalista, -- vastasi\nkuningas Juhana lykäten päähineensä vielä enemmän vinoon vasemmalle. --\nSoittomestari kai lakkaa, kun hän huomaa, että minä olen lähtenyt\nsieltä. Rakkahin Katarina, sinä tiedät, että annan hänen soittaa, kun\ntahdon ajatella, ja koko yön olen astellut edestakaisin kirkkosalissa\nmiettien teologista kirjotelmaa, joka sinua lohduttaisi ja tukisi.\nLopuksi käsitin vuoleskelevani sauvaa, joka ei koskaan voisi\nviheriöidä. Kuka uskaltaa puhtaalla omallatunnolla tarjota onnettomalle\nihmismietteitänsä! Mitä voin nyt tehdä?\n\n-- Kiirastulen ajatteleminen, -- sanoi sairas, -- kiusaa minua\ntuskalla, joka käy joka hetki yhä kauheammaksi, enkä minä voi ottaa\njäähyväisiä lapsiltani ja nukkua pois. Sielu on niin levoton. Se lintu\nparka räpistelee siivillään häkkiään, mutta vaikka se näkee, että ovi\non avoin, ei se uskalla lähteä lentoon.\n\nKuningas meni hänen luokseen ja istuutui vuoteen laidalle.\n\n-- Katarina, sydämeni, kultani, ajattele hyviä muistoja, neljää pitkää\nvuotta vankilassa, jossa synnytit minulle lapsia ja autoit minua\ntyössäni, niin että löysimme toisemme ystävyydessä.\n\n-- Olin yhtätoista vuotta sinua vanhempi ja me tulimme avioiksi\nalkaaksemme kapinan. Siitä jouduimme vankilaan. En myös koskaan unohda\nEerikkiä, veljeäsi, muistan viimeisen kerran, kun hän polvistui ja\nkutsui sinua majesteetiksi ja hänen takkinsa oli niin revelty, että\ntäytteet roikkuivat.\n\n-- Jos tänä hetkenä olisin kuollut jo kauan, kauan, Katarina, ja joku\nseisoisi haudalla ja puhuisi pahaa onnettomasta Johannes kuninkaasta,\nniin vastaisin hänelle: -- Kaikki oli läheltä katsoen niin perin\ntoisellaista kuin kaukaa näyttää, mutta saat kyllä pitää uskosi. Kuljin\nmuutamia vuosia mailmassa Johannes kuninkaana enkä voinut auttaa sitä,\nmiten olin syntynyt, viisaaksi tai älyttömäksi, kunnialliseksi tai\npetolliseksi, ja nyt makaan täällä eikä minulla ole enää mitään\nJohannes kuninkaan kanssa tekemistä. Tiedän nyt vain paremmin asian\nlaidan. Tiedän vain, ettei kaikki käynyt niinkuin mailma sanoo. Mutta\nnyt se on yhdentekevää. Siitä on niin kauan jo -- on aivan\nyhdentekevää.\n\nKuoleva ei häntä käsittänyt, vaan puhui ääneensä itsekseen:\n\n-- Kuinka vuodet pysähtyvätkään, kuinka tunnit vuosiksi muuttuvat, kun\npalan puhdistavassa tulessa ylösnousemukseen asti! Joskin velkani pois\npestäisi, missä mailma syyttää, niin on kuitenkin niin paljon, mitä ei\nkukaan tiedä. Ajattelen kaikkia, joille olen surua tuottanut, ja nyt\nseisovat ne ympärilläni ja vaativat minua tilille. Näen kaikki olennot,\njotka maallisen elämäni aikana olen tappanut tai jotka toivomukseni\njohdosta ovat saaneet kuolla: uskolliset koiramme, uljaat metsäeläimet,\nveden kalat, rotat, perhoset, kärpäset, hyttyset, kaikki tuhannet\navuttomat elikot, vaarattomat ajattelemattomuudessa, katkotut kukat,\nkaadetut puut. Kuulen nyt niiden puitten surumielisen suhinan.\n\n-- Kaikkein lempein herra, -- sanoi rippi-isä tuntiessaan, kuinka\nrukoilevina Juhana kuninkaan silmät hakivat hänen katsettaan, sydämeni\npakahtuu jos minun vielä kauan on kuultava tätä ruikutusta. Päivä\npäivältä olen turhaan jännittänyt voimiani lohduttaakseni. Säälistä,\nkäskekää minun ottamaan täysi askel. Te olette horjuva ettekä vastaa\nminulle. Annettakoon siis minulle anteeksi, jos sydämen hellyydestä nyt\nteen suuren synnin! Hurskas emäntä ja kuninkaani, rakastettu\nrippilapseni, neljällä sanalla voin pyyhkäistä pois tuskanne niin\nhiljaa kuin enkelin kädellä. Ja rohkenisinko vitkastella?\n\nSairas nousi istualleen odotuksen onnen herättämänä unen horroksista.\nVielä kerran oli hän Bona Sforzan tytär, joka oli kasvanut\npyhimyslippujen ja liekehtiväin kirkkokynttiläin suojassa ja joka niin\nusein oli uudistanut uskonsa lupauksen rynnäkköportaiden ja\npaljastettujen aseiden ääressä.\n\n-- Älä viivyttele, isäni. Pikku lintu parka raatelee siipiään avointa\nvankilaa vasten, sillä ulkopuolella on niin pimeätä eikä se uskalla\nlentää.\n\nRippi-isä kääntyi ja nojaten lieden laitaan osotti hän sänkyä kohti ja\nsanoi hyvin hiljaa:\n\n-- Ei ole olemassa kiirastulta.\n\nSilloin retkahti sairas patjojaan vasten käsivarret levälleen ja sulki\nsilmänsä.\n\n-- Uskoni oli rakkauteni sydämellisyys, lohtuni ja terveyteni. Nyt ei\neloni ole mitään ja kruununi lasten leikkikalu, ei tuskani eikä kuoloni\nole mitään. Mene pois, Warsewitz! Minulla ei ole enää mitään\nkysyttävää, ei mitään ajateltavaa, ei mitään puhuttavaa ja tässä\nmailmassa olen jo kuollut, vaikka vielä elän.\n\nVuodeverhot siirtyivät sivulle ja pikku prinsessa Anna, joka oli\nkyyristynyt seinän ja vuoteenpäädyn väliin ja sinne nukkunut, tassutti\nJuhana kuninkaan luo pitkässä ja jäykässä hameessaan.\n\n-- Isä, isä, -- huusi hän itkusilmin, -- kaikki olen kuullut, kaikki\nolen ymmärtänyt. En koskaan tule mukaasi messua kuulemaan. Saat puhua\nminulle vain tanssista ja iloista. Missä on veljeni? Sigismund! Missä\nolet, Sigismund?\n\n-- Sisko, olen sangen lähellä, -- vastasi Sigismund ja avasi oven,\nkalpeana ja kauniina kuin prinssi jossain vanhassa kuutamolaulussa.\nOlen istunut oven takana odottaen. Isä, mikset jo lähetä kutsumaan\nkuoripoikia ja suitsutusta? Ei yksikään Sforza ole vielä kuollut\nluopiona.\n\nLapset tarttuivat Juhana kuninkaan käsiin.\n\n-- Niin, neuvokaa minua, -- sanoi hän. -- Mitä tulee minun nyt tehdä?\nTässä te taistelette minusta ja yksi uskoo yhtä ja toinen toista,\nvaikkei kukaan meistä osaa puhua muuten kuin vertauksien kautta. Mistä\nsiis riidellään? Kun kuljen yksin kirkkosalissa ja urut soivat, silloin\ntunnen että sävelten vertaukset yksin voivat täysin sanoa, mitä me\nkaikki tarkotamme. Lapset, yhtykäämme sävelten uskoon. Niillä on\nvarmuus. Ne ovat siivet, ne ovat henget. Missä löytyy lohdutus tätä\nhetkeä varten? Olen tosin kuullut puhuttavan syntisistä, jotka\nviimeisillään ovat kääntyneet, ja heille on ollut helppo antaa\nviimeinen lohdutus, mutta kun hyvä ihminen kuolinhetkellään näkee\nkaiken, johon on uskonut, pakenevan pois kuin savun ja käyvän\nläpikuultavaksi ja kylmäksi, mitä silloin kuiskaisimme hänen\nkorvaansa, me jotka rakastamme häntä? Neuvokaa minua, lapseni, te\nturmeltumattomat, joilla on aavistuksen kieli, te hyväätarkottavat,\njotka suutelette ja itkette punnitsematta ja erottelematta. Katarina,\nsydämeni, avaa silmäsi ja suutele poikaa, jonka minulle vankilan\npenkillä synnytit.\n\nKuoleva ei vastannut eikä hän silmiään avannut, vaan makasi yhtä\nhiljaa.\n\nRippi-isä istui lieden äärellä ja sytytti vahakynttilällä puita,\nhuomaamatta että ne jo paloivat täydessä liekissä. Sitten asetti hän\nkynttiläjalan luotaan lattialle ja meni ulos jättäen oven auki. Vaikka\nhän kulki hiljaa, kuuluivat selvästi hänen askeleensa yhä kauempaa ja\nkauempaa portailta ja käytäviltä, sillä jokaisen oven jätti hän\nselälleen. Vasta kun hän saapui viimeiselle, joka johti kirkkosaliin,\nhukkuivat äkkiä hänen askeleensa urkujen kohinaan, joka virtasi sieltä,\ntäyttäen kaikki huoneet.\n\nJuhana kuningas kumartui alas ja laski päänsä patjalle ja sulki\nsilmänsä kuin olisi nukkunut.\n\nKatarina makasi kauan samaa horrosunta. Sitten alkoi hän haparoida\nkäsillään puolisonsa rintaa pitkin ja tarttui molemmin käsin hänen\npäähänsä silmiään avaamatta.\n\n-- Mistä puhuimmekaan, olen sen unohtanut --- sanoi hän niin heikolla\näänellä, että toinen häntä tuskin ymmärsi ja hänen kasvonsa\nkirkastuivat. -- Näin levottoman unen ja lopulta se muuttui niin\nihanaksi. Nyt lentää pikku lintu parka niin onnellisena vankilastaan.\n\n\n\n\nVaihtelevainen.\n\n\nMonien osaksi pahoin kuluneiden arapialaisten käsikirjotusten joukossa,\njoita Abu Barak, kirjain kauppias, tavaili sarvilyhtynsä valossa, oli\nylimmällä seuraava sisältö:\n\nDamaskossa, kaliifi Osmanin kolmantena hallitusvuotena ja yhdentenä\nviidettä hänen sukunsa aikana. Antakoon Ainoa hänelle ja teille\nkaikille rauhallisen vuoden!\n\nVoin kunnioittaa, vieläpä ehkä ihaillakin miestä, joka elää\nsäännöllisesti, jota pidetään mallina, joka jo aikaisemmassa\nnuoruudessaan antautuu määrätylle uralle ja uskollisesti ja tyynesti\nnoudattaa tätä, kunnes kuolee hyvin kasvatettujen lasten ympäröimänä.\nKun keskustelen hänen kanssaan, tuntuu kuitenkin kuin puhelisin hyvin\nkokemattoman ja yksipuolisen henkilön kanssa. Hän ei koskaan ole ollut\ntilaisuudessa koettamaan elämää useammilta puolilta; hän ei ole koskaan\näkillisen vaikutuksen tähden heittänyt menemään jo alettua työtään ja\nalkanut uutta. Vaihtelevainen taas yhä uudelleen antautuessaan\nuudistunein innoin uusiin yrityksiin voittaa jonkummoisen kokemuksen\nkaikessa, rikkaan monipuolisuuden. Minä rakastan häntä. Hänen\nluonteensa vivahtelu muistuttaa jalokiveä. Hänen juttelunsa miellyttää\nkorvaani samalla tavalla kuin Ispahanin moskeijan kirjavat arabeskit\nsilmääni. On kuin olisi hänen mielensä kokoonpantu hienommista ja\ntunteellisemmista aineista kuin muiden. Jos hän tänään esittää\nmielipiteen, niin hän huomenna ehkä vastustaa sitä, syystä että hänen\nmielensä on äärettömän herkkä vastustajan esityksille ja syille. Juuri\ntämän kautta tulee hän useimmin totuutta lähemmäksi kuin kukaan muu, ja\njos hän tekee erehdyksen, korjaa hän sen kohta itse.\n\nMikä on oikeastaan järkähtämätön vakaumus? Onko se yksipuolisuutta,\nitsepäisyyttä, henkistä hitautta vaiko ylimielistä uskoa omaan\narvostelukykyyn? Mikä suuri lahja nopeasti voida asettua toisten\najatus- ja käsityskannalle, miten vilkasta sielun toimintaa!\nFanatiikolla, vaihtelevan vastakohdalla, ei ole ollenkaan tätä kykyä,\nkun hän lausuu varman mielipiteen ja menee kuolemaan sen puolesta,\nkuten olisi se maan suurin totuus, vaikkakin se väliin osottautuu maan\nsuurimmaksi valheeksi. Hänen ahdas itsepäisyytensä on kuin ihmisten,\njoita nimitämme puupäiksi.\n\nMiksi pitää sisällään vain yhtä kovettunutta ajatusta, yhtä siementä\nkuten mitätön luumu eikä sataa siementä kuten muhkea melooni!\nKristittyjen jumala kätkee kolme persoonaa yhteen, mutta vaihteleva\nainakin kymmenen. Seurustelu hänen kanssaan antaa sentähden samaa\nvaihtelua kuin seurustelu useamman henkilön kanssa yht'aikaa. Jos joku\nolisi alinomaa sukkela tai alinomaa jalomielinen, katsottaisi helposti\nhänen olevan enemmän kuin tavallinen ihminen. Tuntuu sentähden kuin\nsukkeluus ja jalomielisyys enemmän harvoin kuuluisivat lujaan\nluonteeseen kuin vaihtelevan -- joka kuitenkin aina alenee tavalliseksi\nihmiseksi heti sukkeluuden tai jalomielisen teon jälkeen sanomalla\ntyhmyyden ja tekemällä jotain moitittavaa. Vaihtelevan ystävyys on\nsilmänräpäyksen rehellistä ja lämmintä vaikutusta ja on sillä sentähden\nerikoinen viehätysvoima. Hänen loukkauksensa on vähemmän haavottavaa,\nsillä tietää hänen heti tulevan takasin sovittamaan sen. Niin, minä\nrakastan vaihtelevaa ja olen ilonen voittaessani hänen ystävyytensä,\nvaikkakin minun joka päivä täytyy vallottaa se uudelleen. Ystävyys\ntaasen, jonka olen sijottanut lujaluonteiseen, hoitaa itsensä; se tulee\nhänelle jonkummoiseksi velvollisuudeksi -- ja itse tuskin sitä\nmuistankaan.\n\n\n\n\nHerraseni, luotan ritarillisuuteenne.\n\n\nMuuan ritari putosi kerran aution talon ulkopuolella tunkiolle ja\nhevonen katosi hirnuen erämaahan. Silloin tunsi ritari raskaan käden\nolallaan ja hänen takanaan seisoi isokasvuinen kulkuri.\n\n-- Laita luusi pois, kerjäläinen! -- jyrisi ritari ja liikutti vasemman\nposken isolla käsnällä olevia karvojaan. Hänen kasvonsa olivat keltaset\nja silmänsä vinot, mutta kokoonpuristettu suu loisti kuin tuore ruusun\nmarja.\n\nKulkuri ei vastannut mitään, puristi vaan vaieten leveän kätensä toisen\nranteeseen.\n\n-- Katsauskin kasvoihisi saattaa minut vakuutetuksi siitä, että sinun\ntulisi roikkua, -- huusi ritari. -- Olen varoittanut sinua, roikale, ja\nnyt isken! Kun tulen kotio, kysytään: Jalo herra, miksi on hikeä\notsallasi? -- Ja silloin vastaan: Siksi, että kuristin nenäkästä\nryysyläistä. -- Sitten kysytään: Jaloin herra, miksi naurat? -- Silloin\nvastaan: Ajattelenhan vaan, kuinka surkeasti se raukka ulisi, kun\nnipistin sitä korvasta.\n\nEi nytkään voimakas kulkuri vastannut, vaan sulki raudanlujasti ritarin\nmolemmat kädet yhteen kouraansa.\n\n-- Kas niin! -- jatkoi ritari. -- Mitä tyhmyyksiä? Etkö käsitä, että\njos vaativaisuutesi sijaan nöyrästi anot almua, tyhjennän minä\ntosikristittynä kukkaroni pussiisi.\n\nYhtä muuttumattoman mykkänä tarttui kulkuri toisella, vapaalla\nkädellään ritarin lantioon. Silloin alkoi uhkaava ryppy ritarin otsalla\nhyväntahtoisesti silitä, ja hän änkytti:\n\n-- Mies parka, lähdetään edelleen ja nauretaan yhdessä koko jutulle.\nOlemme nyt laskeneet leikkiä kylliksi ja sinun avoimet kasvosi\nherättävät luottamusta. Tahdot koetella jalosukuisen kylmäverisyyttä ja\nminä olin hämmästyvinäni koetellakseni tarkoituksiasi. Nyt käsitämme\ntoistemme pilanteon ja sinun tulee seurata minua kotiin ja aterioida\nminun omassa pöydässäni.\n\nVastaukseksi ravisti kulkuri ritaria niin että haarniska rämisi ja\nluulevyt kalisivat. Sitten heitti hän tämän maahan ja pani polvensa\nritarin rinnalle.\n\n-- En voi käyttää miekkaani, kun satuin livahtamaan, -- huohotti ritari\nhymyillen kylmän hien helmeillessä hänen otsallaan. -- Ritarillisuuden\nlait... Herraseni... Sallikaa minun kutsua teitä herraksi... Herraseni,\nluotan täydellisesti ritarillisuuteenne.\n\nKulkurin silmissä välähti loisto ja hän sulki ritarin tämän omaan\nviittaan kuten säkkiin ja sitoi nurkat pään yli korviksi.\n\n-- Nyt ymmärrän, ystäväiseni, mitä kello on lyönyt, -- sanoi hän\ntaputtaen ritaria päälaelle pitkien korvien väliin.\n\nMutta älä anna voimakasten käsieni ja tomuisten vaatteitteni peloittaa\nitseäsi. Siisti tohtorintakkini riippuu kotona koulusalissa. Olen vaan\nmies, joka kernaasti kuljeskelen ympäriinsä metsiä ja maita tutkien\nkaikkea huomattavaa tienpuolessa. Toissapäivänä tapasin kasvin, eilen\nkovakuoriaisen, tänään tutkin ihmistä.\n\n\n\n\n\n\nOSCAR LEVERTIN\n\n\n\nKunnian miehiä.\n\n\nOn lauantai-ilta ja höyryvene kiitää saaristoa kohti. -- Siinä ovat\nmatkustajat vilkkaassa liikkeessä, tungetaan toisiaan ja hikoillaan,\nsillä päivä on lämmin ja kaunis, ja ilma semmoinen, että pinttyneinkin\ntukholmalainen, joka suorastaan on rakastunut käytäviin ja katuojiin,\nvetää helpotuksen huokauksen, kun saa kääntää selkänsä rakkaalle\nkotokaupungilleen ja jättää sen helteiset kadut, varjottomat torit ja\nasfalttihajuisen ilman oman onnensa nojaan.\n\nPäättäväisesti heittää hän viittansa käsivarrelle, nousee reippaasti\nlaivaan ja on sydämmessään tyytyväinen, kun voi lähteä tervehdykselle\njonkun luo, joka on ollut \"kyllin hupsu vuokratakseen kesä-asunnon.\"\nMutta hänen ystävänsä, jotka koko viikon ovat konttori- tai\nmyymäpöytäänsä sidotut aina k:lo kuuteen saakka iltapäivin, tempautuvat\ntämmöisinä päivinä puolelta päivää irti ja lähtevät koreineen,\nlainakirjastokirjoineen ja huolellisesti toimitetuin asioin\nperheittensä keskuuteen viettämään maaelämän autuutta sunnuntai-iltaan\nsaakka, jolloin autuus loppuu, sillä maanantaina alkaa harmaa\ntyöviikko.\n\nVene on siis väkeä täynnä. Keulassa soittelee joku renttuinen\nsoittoniekka sitraa lomalle lähteville herrasmiehille. Välikannella\nnukkuu kotiinmatkustavia talonpoikia, ja tupakkahytissä savuttelee\ntäysin voimin joukko politiikkaa puhuvia, yhteiskuntaa parantavia\ntukkukauppiaita, kunink. majesteetin ja kruunun uskollisten\nvirkamiesten välttämättömät salkut polvilla ja kakkulat nenällä\ntarkastellessa ohipurjehtivia aluksia.\n\nTaajin joukko on kumminkin peräkannen aurinkokaton alla, jossa\nostoksilla olleet rouvat istuvat; he istuvat siellä kesähattuineen ja\npuolisormikkaineen, lörpöttelevät ja kaikessa hiljaisuudessa kadehtivat\nystävättäriensä pukuja.\n\nJa höyry kulkee edelleen koneen tukuttaessa, ja kevyitä kierteitä\nkiemurtelee savutorvesta, edelleen ohi vihreitten saarien ja metsäisten\nniemien, joista pilkottaa kesäasuntoja, ja ohi kaljujen kallioitten,\njoilla näkyy uimajoukkoja, kasvia tutkivia poikia ja huvittelevia\nseurueita.\n\nHöyryvene kiitää edelleen pysähtyen vain silloin tällöin laiturin\nääreen, jonka penkillä vanha virkamies märehtii lehteään, keittäjätär\nkädet puuskassa odottaa lihakoria, ja pitkä ylioppilasrojo, jonka\noikeastaan pitäisi opettaa poikanahjusta, ottaa itse oppia parilta\nkesäpukuiselta neidiltä. Ja ennenkuin kone uudelleen ehtii käyntiin,\nsaavat matkustajat kuulla, mitä äidillä on sanomista ruuhessa istuvalle\nKallelle ja mitä Kalle vastaa, ja sitten lähdetään.\n\nMuutoin tavallisesti tyhjässä ruokasalongissa istuu kaksi herraa\njuttelemassa edessään pöydällä kahvikupit ja liköörilasit. He ovat\njuuri syöneet ja huolellisesti tyhjennetyt pullot, joita\ntarjoilijaneiti korjaa pois, ovat jättäneet punertavan hohteen herrain\nkasvoille, joita sikarien sinisenharmaa sauhu kiertelee.\n\nNuorempi heistä on keski-ikäinen mies, hänen asentonsa on jäykkä ja\nhänen kasvonsa liikkumattomat. Hänen olentonsa teeskennellyn vakavaa\narvokkuutta lisää musta pitkä takki, jonka kaikki napit ovat\nhuolellisesti kiinnitetyt. Kasvojen kuolonkalpeus muistuttaa\nkipsinaamaria ja pitkät vaaleat viikset kätkevät hänen huuliensa\nhermostuneet värähdykset, jotka tuovat mieleen vanhan sananlaskun\ntyyneestä vedestä ja suurista kaloista antaen aavistaa tuon kiillotetun\nrinnuksen alla liikkuvan kuohuvampia intohimoja kuin ensi silmäyksellä\nluuleekaan.\n\nToinen lojuu huolimattomassa asennossa sohvalla. Hänellä on\njokapäiväiset, raa'an metsäpeikon kasvot, punaset pöhöiset posket,\nkähnäinen nenä, punanen poskiparta ja punaset viikset, joitten alta\nnäkyy turpeat huulet, paksut kuin mulatilla.\n\nHerrain keskustelu on liikkunut siellä täällä, on puhuttu\nAnderssonnista ja Petterssonnista, ja jäykkä herra on koko ajan\nvastaillut arvokkaan lyhyesti toverinsa törkeähkön sanarikkaisiin\njutteluihin. Nyt herkenee keskustelu. Päivällisen painostava velttous\non tullut ja kuuluu vain astiain kolina viereisestä keittiöstä.\n\nPunakampi alkaa taas puheen täyttäen lasit:\n\n-- Vai niin, paroni on niin vain voinut jättää maanviljelyksensä.\n\n-- Niin, mikäs auttoi, herra majuri. Oli tärkeitä asioita Tukholmassa\nja kun kerran olin siellä, lähdin vähän tuulettumaan.\n\n-- Tietysti. Mitäpä siitä. Vanha tila kyllä hoitaa itsensä, sanoi\nystäväni Ulf eläessään kapteeninpuustellistaan, ha... ha... ha... --\nMutta suokaa minun kysyä, miten pikku rouvanne jaksaa. On monta herran\nvuotta sitten kuin näin hänet.\n\n-- Kiitos! Hyvin hän voi. Hiukan hermostunuthan hän on, mutta muuten\nvoimissaan. Entäs teidän?\n\n-- Kiitos vaan! On kylpemässä tänä kesänä.\n\nTaaskin väliaika. Paroni tuijottaa tylsästi eteensä; höyryvene\nviheltää, ja majuri Hjelm katsottuaan akkunasta ulos huudahtaa:\n\n-- No mutta sieluni autuuden kautta, tuollahan on Björkvikin laituri.\nNiin kuluu aika hauskassa seurassa. Mutta tämähän on viimeinen laituri.\nHerra jumala, meillähän on sama matkan määrä?\n\nMajurin sanoessa tätä tavallisella korahtavalla äänellään olivat\nparonin kasvot käyneet jos mahdollista entistään kalpeammiksi ja hänen\nsuupielensä värähtelivät kiivaasti.\n\n-- Niin kai, änkytti hän painaen pitkät kyntensä käsien velttoon\nlihaan, niin, niin, minä menen vieraisiin.\n\nHuomatessaan paronin hämmennyksen katsahti majuri ällistyneenä häneen,\npyörähti sitten hyräillen, kuten olisi saanut arvotuksen selväksi,\nvaikeni ja alkoi vetää ylleen sinistä päällystakkiaan aina väliin\nsalavihkaa heittäen silmäyksen paroniin, joka nolona käännähteli ja oli\njärjestävinään kaulaliinaansa peilin edessä.\n\nSitten menivät herrat kannelle ja nousivat vaihtamatta sanaakaan\nlaiturille. Paroni kohautti hattuaan päästäkseen pian lähtemään, mutta\nmajuri tarttui hänen käteensä, puristi sitä lämpimästi ja toivoi, että\npian tavattaisi.\n\nParoni nyökäytti päätään puristaen hampaansa yhteen ja lähti\npuolijuoksussa mäkeä ylös. Vihreän puutarhaportin luona odotti häntä\nnainen ja viisivuotias poika.\n\nNainen oli pitkä ja hänellä oli pitkät väsähtäneet kasvot, ruskeissa\nsilmissä kostea kiilto ja huulilla puoliksi ärsyttävä hymy. Poika oli\nhuomattavasti paronin näköinen. --\n\nMajuri ei pitänyt kiirettä. Askel askeleelta kulki hän hyräillen ja\ntuumaili:\n\nVai niin, paroni siis on tuo herra, josta pikku Edla puhui, hänkin\nsiis...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKolmaskin henkilö oli noussut laiturille, vanha eläkkeellä oleva\nrevisori, joka tuli tervehtimään kunnon ystäväänsä, entistä\ntehtailijaa, joka tyttärineen asui kesällä kalastajamajassa.\n\nKahden elivät he siinä -- isä ja tytär -- hiljaa itsekseen, kuten\nolivat eläneet aina siitä saakka, kuin tytön äiti oli kuollut. Sivussa\nhe elivät eikä mikään erikoinen tapaus häirinnyt heidän rauhaansa.\nHiljainen päivä toisensa jälkeen liitti tunnin tuntiin, ja illat\ntulivat ja aamut tulivat viikkojen vieriessä ilman että kumpikaan\ntoivoi pois tästä yksitoikkosesta levosta.\n\nHe viihtyivät kumpikin, vanha mies oli väsynyt kulutettuaan voimansa\nlakkaamattomassa hyörinässä vuodet umpeensa. Surut ja taudit olivat\nosansa lisänneet murtaen hänen miehuutensa voiman ja nyt oli hän ukko,\njoka parhaiten viihtyi toimettomassa levossa. Tuntikausia voi hän istua\nlaiturilla onki kädessä katsoen vuoroon saappaittensa kärkiä ja\nsalakkain vilkasta kutua. Kuin rukousnauhan helmet kuluivat hänen\npäivänsä toisensa kaltasina; hän söi aamiaista ja lepäsi; kalasti, söi\npäivällistä ja lepäsi, söi illallista ja meni levolle herätäkseen\njatkamaan samalla tavalla. --\n\nEi tyttökään kaivannut pois -- ei ainakaan arkioloissa. Yksinäisyyteen\noli hän tottunut pienestä pitäin. Hän oli nyt kuudentoista ikäinen ja\nniin kauas kuin hän taapäin muisti oli hän istunut yksin, aina yksin\njossain nurkassa. Hän ei ollut koskaan käynyt koulua. Pienet tietonsa\noli hän saanut yksityisillä opetustunneilla, sillä hänen isänsä ei\nollut koskaan laskenut häntä luotaan. Kaikella tavoin oli isä häntä\nkoettanut palvella. Hän oli tuutinut ja myöhemmin jutteluttanut hänet\nuneen, ollut hänen uskollinen leikkitoverinsa, jolle olisi saanut tehdä\nmitä tahansa, mutta tyttö ei koskaan ollut osannut olla vallaton.\n\nNyt oli hän käynyt rippikoulunsa, mutta vaikea oli pitää häntä\ntäysikasvuisena.\n\nHänen ruumiinsa oli hento ja hänen kasvonsa lapsekkaat, kokemattomat,\nniin että olisi tehnyt mieli hyväillä häntä kuin lasta, mutta samalla\noli niissä jotain sairaloista, joka pani puhumaan ja liikkumaan hiljaa,\nkun näki hänen istuvan katsomassa kaukaisuuteen sielukkailla, kysyvillä\nsilmillään. Kun häntä puhutteli, sai pehmeällä äänellä lausutun,\nlapsekkaan vastauksen, niin että teki mieli hymyilemään, mutta silloin\nkatsoi hän niin kysyvästi ja silmät alkoivat kyyneltyä. Hänen erityisen\ntunteellinen mielensä ei voinut käsittää, että oli mitään naurettavaa\nsiinä että värisevät lapsenhuulet lausuivat isältä opituita\nvanhanaikuisia mielipiteitä ja sanakäänteitä.\n\nHänen huoneensa oli hänen mailmansa, siinä oli hän uneksinut ja\nmiettinyt; vähistä lukemistaan ja pienistä kokemuksistaan oli hän\nsaanut elämästä omituisen käsityksen, joka muistutti sitä mielikuvaa,\nminkä matkailija tekee edessään olevasta sumun peittämästä maisemasta.\n\nKun hän sentähden lähti unelmien retkille mielikuvituksensa heikoilla\nsiivillä, jotka kokemattomina räpistelivät, niin tuli hän sangen pian\ntakasin todellisuuteen ja oli tyytyväinen istuessaan sohvan nurkassaan\ntalouskirja edessään ompelupöydällä. Vain harvoin, kun veri\nkiihkeämpänä virtaili hänen suonissaan, tunsi hän voimakkaampaa kaihoa\npois elämänsä kiusaavasta yksitoikkoisuudesta ja antoi ajatustensa\nlentää rohkeammin. Mutta pian silloinkin kuvitelmien loistava onnela\nraukesi ja väsyneenä antoi hän unelmien tuudittaa itsensä sadun\nhöyhensaarten rauhaisaan satamaan. --\n\nNäitten kahden luo oli revisori tullut, ja tämä pieni tapaus oli\nmuuttanut iltapäivän koko juhlalliseksi. Nyt istuivat ukot tehtailijan\nhuoneessa pelaten whistiä, silloin tällöin maistellen totilaseistaan,\nmutta Ada istui keinulaudalla akkunan ulkopuolella.\n\nOli heinäkuun ihana ilta, jolloin tuhansia tuoksuja nousee hurmaten\nmetsistä, mailta ja vesiltä, jolloin punertavia hattaroita purjehtii\nhiljalleen sinitaivaalla ja huvipursia kuin uivia joutsenia\nvalkopurjein liitelee hiljaisen tuulen karehittamaa vedenpintaa pitkin.\nLämpösesti löyhyttelee illan tuuli, aurinko on laskenut, mutta\ntaivaanranta hehkuu vielä kullanpunasena, kaislat huojuvat hiljalleen\nja laineet loiskahtelevat rauhaisasti laituria vasten.\n\nAda on antanut työnsä vaipua polville, hän on herkällä mielellä ja\nhänen silmänsä katsovat uneksien kauas merelle.\n\nUkkojen puhelu kuuluu hänen korviinsa, hän kuuntelee ensin\nhajamielisenä koneellisesti, mutta sitten tarkkaavaisena joka tavuuta.\n\nReviisori alkoi:\n\n-- Näin majori Hjelmin ja jonkun toisen hienon herran laiturilla.\n\n-- Vai niin! Silloin oli toinen paroni Stjernklo, luulemma.\n\n.-- Todellakin, aivan oikein! Sehän se olikin, vaikken heti tuntenut.\nStjernklo, suuri maatilanomistaja ja valtiopäivämies -- ... Ruutu\nvalttia. Nyt saan minä sormilleni, veli on antanut minulle aikamoiset\nlehdet.\n\nVäliaika. Kortit vain kahahtelevat. Sitten alkaa taasen revisori:\n\n-- Mitä ne tuommoiset suurelävät täällä tekevät?\n\n-- Suurelävät todellakin! Siistiä poikia kummatkin! Hamejuttuja,\ntietysti!\n\n-- Mitä veli Jonsson sanookaan, nais-asioita, mutta nehän ovat\nkummatkin naimisissa.\n\n-- Naimisissa, herra paratkoon! Mutta ei ne niin käyttäydy kuin\nolisivat. Höyryveneen kapteeni on minulle kertonut.\n\n-- Niin, mitä majuriin tulee niin... hän on kyllä aina ollut sika\nkunniamerkeistä ja komeudesta huolimatta, mutta tuo toinen, paroni,\nvaltiopäivämies, äh, ei uskoisi.\n\n-- Voi olla niin, jatkoi tehtailija pikkuporvarin vähän kuohuvalla,\nmutta rehellisellä ja oikealla suuttumuksella, voi olla niin, että se\nnäyttää omituiselta, mutta totta se on. Nainen on ollut paronittarella\nkamarineitsyenä. Nyt rakennetaan hänelle hienoa huvilaa tänne. Et voi\naavistaa, kuinka minua Adan tähden harmittaa nähdä noiden kahden lutkan\nkulkevan tässä, mutta olen koettanut välttää heitä. -- Hienoja naisia,\ntietysti, ja heränneitä myös, itkevät ja ruikuttavat, kun vaan joku\nkolportöri sattuu. Roskaa, koko hieno mailma, roskaa! Annappas kortit.\n\n-- Niin, semmoista se on nykyajan avioliitto -- tuossa on hyvä veli!\n\nKeskustelu johtui toisille tolille, mutta Ada, joka keskustelun\nkuluessa oli istunut henkeä vetämättä, kuin kahlittuna penkkiin kiinni\nvoimatta nousta ja välttää noita sanoja, jotka räikeinä, neulanterävinä\nolivat niin vastakkaisia koko sille rauhan tunnelmalle, minkä illan\nhiljaisuus oli hänelle antanut, nousi nyt hiljaa ja varovasti.\n\nHän oli kalpea, hän painoi käsiään rintaansa vasten kuin peläten jonkun\nsuonen repeävän, ja hitaasti maahan katsoen kulki hän huoneeseensa.\n\nMutta sinne päästyään, istuutui hän akkunan ääreen, painoi pään\nkäsiinsä ja itki. Ääretön surumielisyys oli vallannut hänet, sellainen,\njolle kyyneleet eivät lohtua tuo, tuollainen raskas tunne, jota vain\nvoi tuntea silloin kuin nuoruuden hienoimmat toiveet äkkiä menettävät\nperhossiipensä ja putoavat rikkaläjälle.\n\nMuutamain minuttien kokemus oli vanhentanut hänet, hänestäkin oli\ntullut vanha ja viisas, jommoisiksi mailma meidät tahtoo. Ensi kerran\noli paha välittömästi koskettanut häneen, ja samassa olivat\nmurskautuneet ne asiat, joitten ympärille hän oli punonut sydämensä\nrakkaimmat säikeet.\n\nRakkaus, avioliitto, koti, nämät sanat, joitten nimikin oli kaikunut\nhänen korvissaan hienoimpana soitantona, kaikki, mistä hän oli lukenut\nja kuullut, ja minkä piti antaa ravintoa hänen ajatuksilleen,\nsisällystä hänen janoavalle sydämelleen ja vuodattaa todellista elämää\nhänen varjo-oloonsa, kaikki tuo ei ollut muuta kuin himokkuutta,\nvalapattoisuutta ja valhetta -- ei mitään muuta.\n\nMikä ennen oli loistanut kuin kimalteleva taikaverkko kesäpäivänä\nmetsässä, niin hienona ja salaperäisenä, sen oli nyt todellisuuden\nraaka likanen koura repinyt rikki, ja raunioina oli onnen silta, joka\nennen oli johtanut tulevaisuuden vain puoliksi aavistettuun onneen. --\n\nNyt ymmärsi hän, miksi jotkut olivat hänelle nauraneet; hän oli ollut\nyksinkertainen, lapsellinen, typerä. No, nyt se oli loppuva; ei\nkenenkään enää tarvitse hänelle nauraa. Nyt tiesi hän, ettei ollut\nmitään uneksittavaa eikä toivottavaa -- ei, lohdutonta oli kaikki ja\ntyhjää. -- Ja hän itki katkenneita kieliään, uskoaan ihmisiin, joka oli\nkuihtunut, toivoaan, joka oli riistetty. Hänen mielensä täyttyi\nkatkeruudella ja surulla, ja kun hän tuli illalliselle tavallisuuden\nmukaan hiljaisena, katsoivat ukot hämmästyneinä häneen. He eivät\nvoineet käsittää, missä heidän lemmikkinsä oli saanut silmänsä\npunasiksi ja turvonneiksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nParoni Stjernklolla ei tällä kertaa ollut odotettua huvia käynnistään\nBjörkvikissä. Hän oli koko ajan ärtysä ja vihoissaan siitä, että majuri\noli saanut pilkistää hänen kortteihinsa. Ja sunnuntai-iltapäivänä\nkyyditytti hän itsensä saaren toiseen päähän ja tuli toisia teitä\nTukholmaan. Hän ei millään muotoa tahtonut tavata tuota tunkeilevaa\nherraa, jonka toivoi sinne, missä pippuri kasvaa.\n\nSitäpaitsi oli kiire kotiin. Oli näet papin virkaanasettajaiset tulossa\nja hänen tietysti pitäjän arvokkaimpana miehenä tuli pitää päivälliset\npiispalle ja muille ylhäisille ja pitihän valmistautua arvokkaaseen\nvastaanottoon.\n\nMajuri sitävastoin odotti tyynesti maanantaiaamuun. Hänellä ei\npuolestaan ollut mitään vastaan tavata paroni taaskin. Herranen aika,\nhieno ja sivistynyt mies, järkevä ja arvokas, ei mikään poroporvari.\n\nHän oli viime aikoina kokonaan lakannut hämmentymästä. Ja siinä hän\nteki oikein, sillä kokeneena miehenä tiesi hän kuinka suvaitsevainen\nmailma on kaikkia gentlemanneja kohtaan, ja että hän kuului tähän\nhienoon seuraan, sitä olivat hänen ystävänsä jo niin kauan toitottaneet\nhänelle, että hän yhä enemmän alkoi uskoa sen olevan totta.\n\n\n\n\n\n\nHJ. SÖDERBERG\n\n\n\n\nTappaminen.\n\n\nKirjotettu on: älä tapa.\n\nTosin tiedämme, että tappaminen joskus on välttämätön. Mutta kenties on\njotain kuitenkin tuossa vanhassa käskyssä. Huolimatta siitä\ntomukerroksesta, jonka olemassaolon alituinen sotatila on vuosien\nvieriessä levittänyt omalletunnolleni, tapahtuu joskus vieläkin, että\ntunnen väristyksiä muistellessani muutamia tekemiäni murhia. Kaikkia en\nmuista. Jotkut olivat välttämättömiä, enkä niitä kadukaan.\n\nMutta niiden joukossa, jotka olen tappanut ilkeydestä tai oikusta,\nmuistan ennen muita pienen linnun, hämähäkin ja ketun.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUseimmat lapset ovat ilkeitä. Ollessani lapsi seurustelin jonkun aikaa\npojan kanssa, joka oli vielä ilkeämpi kuin minä. Hän opetti minut\nampumaan kumminauhapyssyllä. Kesäluvalla menimme joka päivä pyssyinemme\nmetsään; emmekä voineet nähdä pikkulintua oksalla visertelemässä heti\npanematta kiveä pyssyyn ja ampumatta. Emme osanneet juuri koskaan.\nLinnut kuten muutkin eläimet ovat oppineet olemaan varuillaan ihmisen\nsuhteen, ja me ennätimme tuskin tähdätä, kun lintu jo katosi pisteenä\ntaivaan sineen. Tämä ainanen huono onni teki meidät yhä ilkeämmiksi,\nniin että lopulta pidimme kunnia-asiana tappaa jonkun pienen lintusen\nmillä tavalla tahansa.\n\nNiin siten eräänä päivänä tapasimmekin puutarhan pensaassa\nlinnunpoikasen, joka ei vielä ollut opetellut lentämään, vaan hyppeli\noksalta oksalle. Hetkeäkään ajattelematta hiivimme niin lähelle kuin\nmahdollista ja ammuimme. Linnunpoika putosi maahan, mutta se ei ollut\noikein kuollut. Se makasi ruohossa nokka ammollaan, ja pieni kieli\nliikkui kidassa. Silmätkin elivät. Me seisoimme neuvottomina, punasina\nhäpeästä, ja katselimme toisiamme. Mitä tekisimme? Tappaisimmeko sen?\nJa sitten, mitä tekisimme kuolleella pikkulinnulla?\n\n\"Se kyllä kohta kuolee itsestään\", sanoi toverini.\n\n\"Niin\", vastasin minä, -- \"ei se voi kauan elää.\"\n\nTunsimme, ettemme kumpikaan uskaltaneet koskea siihen.\n\nPäivä ei ollut mennyt pilveen, ja linnut lauloivat yhä puissa. Mutta me\nhiivimme pois katsomatta toisiimme, emmekä koskaan enää leikkineet\nsiinä osassa puutarhaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMiksi tapoin hämähäkin? Se ei tapahtunut ilkeydestä, vaan\nvaistomaisesti, se kun säikäytti minua.\n\nOlin Hampurissa. Istuin yksin hotellihuoneessani lukien. Sähkövalo\nlankesi valkeana ja kylmänä kirjani valkeille lehdille. Olin sytyttänyt\nkaikki hehkulamput. Kaikki oli hiljaa ympärilläni, ei kuulunut muuta\nkuin kellon tiksutus uunin reunustalla ja kirjanlehden kahaus\nkääntäissäni. Ilta oli syksysumuinen; kaupungin kaikki epäterveelliset\nhöyryt tunkeutuivat huoneeseen ja myrkyttivät mielialani. Silloin\ntällöin heitin katseen kirjastani akkunan kautta ulos; kuollut ja tyhjä\nAlstern sumussa. Lombardsillan kaasut...\n\nÄkkiä tunsin jotain liikkuvan kädelläni. Iso hämähäkki, karvanen ja\nlihava, ryömi käteni yli kirjalle. Nähdessään herättäneensä huomioni\nalkoi se juosta. Kalpeana kauhusta hyppäsin ylös heittäen kirjan kauas.\nMutta hämähäkki oli jo ennättänyt juosta säärtäni pitkin lattialle;\nkeränä se nyt vieri yli huoneen nopeasti kuin olisi ollut tuli\ntakakoivissa. Minun täytyi tappaa se; tuntui kuin tarvitsisin\nhätäpuolustusta. Otin kirjan ja heitin sillä hämähäkin murskaksi.\n\nEikö vanha taika kiellä hämähäkkiä tappamasta?\n\nEn uskaltanut koskea kirjaan. En ole sitä sittemmin lukenut.\n\nMinun täytyi nähdä joku ihminen... Menin ovelle ja soitin tarjoilijaa.\nKun hän tuli tuijotin häneen hämmästyneenä, kunnes sain keksineeksi:\n\n\"Hankkikaa minulle vähän whiskyä.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKetun tapoin, koska oli pyssy kädessäni, kun sen tapasin. Se tuntui\nniin itsestään selvältä.\n\nOli talvi. Joka päivä satoi lunta ja joka päivä menin metsään mukanani\nvanha huono pyssy ja musta villakoira, nimeltä Kustaa. En metsästänyt.\nJoskus ammuin tähdäten kuusenkäpyihin joutessani ja Kustaan huviksi,\njoka laukauksesta ihastuneena hyppeli haukkuen. Se ei pelännyt, sillä\nse ei ollut oppinut tietämään, että pyssy on murha-ase.\n\nEräänä päivänä hämärissä tapasin pienen ketun. Se oli ollut asioilla\nkylällä ja tuli juuri kotiapäin kanapahanen hampaissa. Olin katajan\ntakana ja se juoksi aivan läheltäni. Tähtäsin ja ammuin. Miksi? Niin on\ntapa.\n\nKettu juoksi vielä muutamia askeleita niinkuin ei mitään olisi\ntapahtunut. Sitten pysähtyi se äkkiä kuin olisi hämmästynyt ja laski\nkanan. Ja heikosti, tuskaisesti äännähtäen oikasihe se hangelle ja\nkuoli. Kustaa, tuo musta villakoira, joka vielä oli miltei pentu,\nryntäsi esiin hurjana ihastuksesta ja ilosimmin haukahdellen näykäsi\nkettua leikkisästi korvasta. Mutta kohta ymmärsi se, että vieras eläin\noli kuollut. Kuvaamattoman arka ja neuvoton katse tuli sen mustiin\nloistaviin silmiin. Lopuksi hiipi se häntä alhaalla minuun kiinni ja\nulisi hiljaa.\n\nJätin ketun siihen ja menin kotiin, sillä minua paleli.\n\nSeuraavana päivänä kuljin samaa polkua, sillä se oli mielitieni. Kuljin\nhiljaa vihellellen enkä ajatellut eilisiä. Äkkiä säpsähdin ja\npysähdyin: maassa makasi jalkaini edessä kuollut kettu. Varikset olivat\nrepineet sen silmää, joka nyt veristi.\n\nSeisoin hetken ja tarkastelin kettua kuunnellen samalla, kuinka tuuli\nkitkutti kahta puunoksaa vastakkain.\n\n\"Elävä kettu on kauniimpi kuin kuollut\", sanoin itselleni.\n\nJa sittemmin kuljin toisia teitä.\n\n\n\n\nHuolia.\n\nUpsala-novelli 1890-luvulta,\n\n\nLokakuun loppupäivinä oli odottamatta tullut talvi.\n\nPaul kuljeskeli kirkkomaalla kädet taskuissa ja ohut kesätakki leukaan\nsaakka napissa. Routainen käytävä oli kuihtuneitten lehtien peittämä ja\nnämät rapisivat jalkain alla; pilvet, joita myrsky koko päivän oli\najellut, alkoivat liukua hiljasemmin hämärissä, ajelehtivat verkalleen\npainavana, mustana joukkona puitten latvuksien yllä, kovin piirtein\nnäkyen taivaan kylmää sineä vasten. Hautakappelissa oli valoa ja tuo\nlämmin, keltainen hohde oli omituisena vastakohtana lännen himmeää\nvalaistusta vasten, joka häämöitti lehdettömäin puitten takaa. Paulia\npaleli kovin. Hän oli lähtenyt huoneestaan kävelemään lämpimikseen.\nKylmä oli äkkiä tullut eikä hänellä ollut, millä puita ostaa, ei edes\nmillä päästä kahvilaan lämmittelemään. Ja vielä voi kulua monta päivää\nennenkuin hänellä oli odotettavissakaan rahoja; mutta oli epävarmaa,\nvoiko hän ollenkaan odottaa. Tutkinnot viipyivät, hänen suojelijansa\nalkoivat väsyä.\n\nEi näkynyt kävelijöitä puistossa, pysyttiin sisällä, kun ei mikään\npakottanut ulos lähtemään. Köyhä eukko vain poimiskeli risuja\nKaroliinanpuistossa. Tämä kokosi syysmyrskyjen satoa; kumarassa hän\nkulki ja näytti hyvin, hyvin väsyneeltä. Kapeana ja ohkasena pistihe\nnenä esiin huivin alta pilkistäväin hiusten välitse. Hän ojensi\nselkänsä hetkeksi ja veti muutamia huohottavia henkäyksiä nojautuen\npuuta vasten. Sitten painui hän kokoon taas ja katosi kantamuksineen\npuitten taa.\n\nPaul kadehti tuota: Eihän hänen juuri sopinut koota risuja puistosta.\n\n... Ei, jalkoja ei hän saanut lämpimiksi. Puolijuoksua tuli hän kotiin.\n\nLinnakadulla hän pysähtyi ja katsoi kummastuneena ympärilleen -- -- --\nlunta! Suuria hiuteita tanssi alas, keveinä ja pehmeinä tarttuen hänen\nsilmäripsiinsä, laskeutuen hänen kaulukselleen, ja maa alkoi käydä\nvalkeaksi.\n\n-- Kaunis, valkea lumi, kuiskasi Paul itsekseen. Hän ajatteli niitä\nkertoja, jolloin hän lapsena oli ensi lumesta ihastunut. Silloin ei\nhäneltä mitään puuttunut.\n\n... Portaat narisivat ja hän tunsi rotan juoksevan jalkansa yli\nkulkiessaan läpi ullakon.\n\n... Hän sytytti lampun; otti tutkintokirjan ja yritti lukea. Silmät\nkiitivät yli sivujen, ajatukset jäivät jälkeen. Hän kääriytyi saaliin\nja otti esille kevyempää lukemista. Neljänneksen se kiinnitti, ei\nkauempaa; silloin sytytti hän paperossin ja heittäytyi sohvalle.\n\nHänen täytyi hankkia rahaa ja ajatellen tavallista keinoa tarkasteli\nhän huonetta; voisiko noista jotain saada? Seinillä oli joitain\npiirroksia, taiteilijalta saatuja, pari etsausta, muutamia viuhkoja ja\nmuuta kiinalaista, kaikki arvotonta. Pään alla oli hänellä kaunis\nsamettityyny, sisaren koruompeluin somistama; siitä kai voisi saada.\nMutta olihan hänellä vielä kello. Hän heitti paperossin pois. Ei\nmaistunut kylmässä ja nälässä. Kello läheni 8.\n\nJos sammuttaisi lampun ja sytyttäisi lyhdyn. Hänellä oli katossa kaunis\npaperilyhty, joka muistutti keskiaikaista luostarilamppua. Halpaa\nromantiikkaa.\n\nHän sytytti sen, mutta sammutti samassa. Tyhmyyksiä! -- Nyt oli hän\npimeässä.\n\n... Myrsky oli yltynyt. Lumi tuiskusi akkunaa vasten tarttuen siihen\nsuurina levyinä, jotka sulivat vähitellen jättäen märkiä juovia\njälkeensä. Väliin vihelsi tuuli nurkissa pitkän valittavan vihellyksen,\njoka turhaan koetti pysyä samassa säveleessä, ja joskus jysähti seinä\nja akkuna helähti kuin tuskassa.\n\nJa kirkonkellot soivat, kuten tavallisesti. Oli kai hautajaiset\n-- -- -- kuten tavallisesti.\n\nTunnit kuluivat... ja kuluivat.\n\nPaul koetti nukkua ja hänen onnistui lopuksi vaipua jonkummoiseen\nuneen. Säveleet tunkivat ajatusten tilalle tyhjiin aivoihin:\npyhiinvaeltajain kuoro Tannhäuserista ja kuningasten tulo Kauniista\nHelenasta...\n\nJa haaveita sukelsi esiin sekottuen muistoihin.\n\nTuntui kuin olisi kesä ja leikkuuaika parhaillaan; aurinko laskeusi\nlänteen ja loisti lämpimänä tielle, joka juuri oli sateesta kuivunut.\nHän kulki apilatuoksuisella niityllä, joka odotti toista korjuuta; hän\noikasi yli peltojen, joille kuhilaat heittivät pitkiä varjoja\nilta-auringossa. Ja seurana oli hänellä pieni vaaleakiharainen poika,\njoka uteliain sinisilmin seurasi kaikkea ja kyseli kaikemmoista, mihin\nei voinut vastata, ja huvitteli kutsumalla Paulia sedäksi. Se kuului\nhauskalta ja Paul antoi sen tapahtua.\n\n... Ojavierellä istui miehiä ja naisia syöden illallistaan: kaljaa\nleipää. Paul kääntyi hikeä pyyhkivään mieheen ja kysyi tietä: Tämä\nosotti oikotien seuraten pienen matkaa mukana.\n\nJa he kulkivat ha'an läpi, jossa pieni paljasjalkainen tyttö paimensi\nlehmiä. Ja kuusen latvojen yllä oli kuu idän taivaalla, suurena,\nsumuisena, siniharmaana... ei, ei kuu, se on niin kylmä -- -- --\n\nPaul kohottautui. Oliko hän nähnyt unta? Hän otti uuden paperossin ja\nheitti sen pois vedettyään pari savua. Ja tunnit kuluivat -- --\n\n... Ohut tytön ääni lauloi alakerrassa \"Pikku nokikolaria\", ja\nkäkikello kukkui yhdeksän kertaa... illallisaika.\n\nNyt oli todella nälkä. Hän kaiveli laatikoitaan kunnes löysi\npussillisen korppuja. Olihan se jotain. Syötyään ne tupakoi hän ja\nkoetti olla kylläinen. Sytytti lampun ja yritteli jotain, mutta jäikin\nistumaan käsivarret ristissä.\n\nEpäonnistunut kirja tuo, jota hän oli lukenut. Pari paikkaa etenkin oli\nnoloa; kenties sopimattomuuksien esitys taiteessa vaati kypsyneempää\nkykyä kuin mikään muu. Tarvittiin taitoa semmoisiin aiheisiin\npuututtaessa...\n\nAsuisipa lähellä joku, jolta saisi muutamia kruunuja.\n\n... Tuollaiset paikat olivat vaikeita sivuuttaa; sekä kirjailija että\nyleisö tiesivät, mistä oli kysymys, tekotavasta se riippui.\nRanskalaisia ei kyllin voinut tutkia sillä alalla...\n\nJos kääntyisi emännän puoleen? \"Tilapäinen pula...\"\n\n... Häikäilemätön saisi tuommoinen epämoralinen paikka kernaasti olla,\nmutta ei poikamainen. Sen täytyi vaikuttaa varmasti, tietoisesti...\n\nPaul hätkähti. Ovelle kolkutettiin, hiljaa ja kainosti.\n\nEi hänen haluttanut vieraita vastaan ottaa; ei ollut kotona. Mutta jos\nolisi... Lyötiin kovemmin. -- Sisään!\n\nPaul tuijotti tulijaan. Laiha honkelo, kasvot pitkähköt, hieman\nlammasmaiset, silmissä viekas ilme.\n\nHän pisti oikean jalan varovasti sisään. Veti sitten toisen jälessä.\n\nPerhana -- Paul hieroi silmiään -- Housu-Jansson...\n\nHetkisen hiljaisuus.\n\n-- Vanhoja vaatteitako?\n\nPaul esitti kysymyksensä hyvin välinpitämättömällä äänellä ja hän voi\njuuri ja juuri säilyttää unisen ja vihasen ilmeen.\n\n-- Niin -- hän kiemurteli lakki kädessä -- olisikohan kandidaatilla\nvanhoja joutavia housuja?\n\n-- Niin no -- joutavia ne eivät oikeastaan ole -- Paul otti parin\nesille.\n\nHousu-Janssonin viekas ilme välähti osottaen että hän oli käsittänyt\naseman. Hän tutki housuja lampun valossa vetäen varjostimen sivuun\nparemmin nähdäkseen. Olivat vähän kuluneet sivuista ja takaa kiiltävät,\nmuutoin mukiin menevät.\n\nHän oli koko ajan seisonut sikarinpätkä peukalon ja etusormen välissä.\nNyt soukisti hän huulensa, pisti sikarin suuhun ja veti pitkän,\nnauttivan savun. Tulta tuntui hänellä vielä olevan.\n\n-- 1:50 sanoo hän vihdoin lakoonisesti.\n\n-- Mitä?\n\n-- 1:50 kertasi Housu-Jansson.\n\nPaul käveli edestakaisin. Hän tahtoi päästä miehestä ja sikarista mitä\npikemmin. Hän suostui.\n\nHousu-Jansson käänsi housut sanomalehteen, kaivoi lantteja taskustaan\nja meni.\n\n-- Hyvästi, maisteri!\n\n-- Hyvästi, herra -- herra Jansson.\n\nHän oli sanoa Housu-Jansson. Paul punnitsi puoltatoistakruunustansa. Ei\nse puihin riittänyt, mutta hauskan illan voi saada.\n\nHän oli syönyt ja meni Taddikseen, mihin ystäviä aina kokoontui. Lunta\nei enää satanut. Ilma oli kirkas ja kylmä, kadut loistivat valkeina.\n\n... Paul astui sisään, lyöttäytyi seuraan, sai kahvia ja sikareja.\nViiden minuutin kuluttua oli hän keskellä keskustelua sopimattoman\nesityksestä taiteessa.\n\n... Hänellä ei ollut huolia kun hän sinä iltana levolle meni.\n\n\n\n\n\n\nKARL ERIK FORSLUND\n\n\n\n\nJouluyö.\n\n\nIhana yö. Taivas kaareutuu syvänsinisenä ja tähtikirkkaana yli vuorten;\ntummina ja äänettöminä ovat metsät ylt'yleensä, ja sieltä täältä niiden\nkeskeltä haamottaa vaaleampia läiskiä, lumipeitteisiä niittyjä ja\nahoja. Maahankin on loistavia tähtiä sirotettu, mutta ei niin paljoa\neikä niin tuhatkimmeltäviä, vyöryviä joukkoja kuin tuolla korkeudessa\non, vaan yksinäisiä valopilkkuja, jotka loistivat pimeän keskeltä\nlämpösin punasin hohtein, tuvan akkunoista tuikkivia kolmihaarasia\nkynttilöitä tai loistavia joulukuusia.\n\nJanne nousee suksilleen ja sujuttaa ne rakennusten lomitse metsää\nkohti. Talossa nukutaan; vain maantielle päin antavissa akkunoissa on\ntulia joulukirkkoon matkaajien iloksi; muuten kaikki pimeää.\n\nNavetan luo hän pysähtyy, on kuulevinaan hiljaista ammumista sieltä ja\n-- pilkottaakohan tultakin? -- Joulutonttu. -- Lapsiloruja, mutisee hän\nja lähtee liukumaan niityn rinnettä alas.\n\nLumi on syvää, mutta hanki kantaa, pakkanen on kipinöivä ja miljonat\nkristallit välkkyvät lumella. Ääneti sujuvat sukset ja hiihtäjä\nuppoutuu kohta syvien metsien helmaan.\n\nMutta pitkälle ei hän ennätä, kun hän on kuulevinaan ääntä\nhiljaisuudessa, on kuin kuiskisi kuusi koivulle:\n\n-- Kyllä hän nyt kohta tulee, hänen täytyy tulla tämän myrskyisen\nsyksyn jälkeen.\n\nJa koivusta kohisee vastaus:\n\n-- Mutta hän viipyy niin kauan.\n\n-- Sinusta tuntuu vain siltä, kun niin kauan olet häntä kaihoten\nodottanut.\n\nJanne on kysyä, kenestä he puhuvat, mutta samassa kuulee hän askeleita\ntakaapäin. Kääntyessään huomaa hän kauhukseen karhun tulla kämpivän\nhankea pitkin. Hän hypähtää ja kohottaa sauvansa, mutta rauhallisesti\nlaskeutuu kontio hänen jalkojensa juureen.\n\nJanne ihmettelee eikä tiedä mitä uskoisi -- onko metsä hereillä, onko\nlumous murrettu? Mutta kun hän näkee suden tulla jolkuttavan viidakosta\nja laskeutuvan karhun viereen, nojautuu hän puuta vasten odotellen.\nLiikkeellä ovat kaikki maan elävät. Jänis koikkelehtii aivan tuossa\nedessä, kettu pujahtaa hänen ohitsensa; juhlallisesti taipuvat vesat\ntulevan hirven tieltä, ja mäyrä kaivautuu esille kiven kolosta. Ja\nkärmeitä ja sisiliskoja kiertelee jaloissa.\n\nJa ilmasta kuuluu siipien havina, pehmeästi ja tyyneesti; ilman ja\nvuorten siivekkäät asukkaat saapuvat. Kohtisuoraan ilmasta lennättää\nhaukka asettuen metsästä tulleen punatulkun viereen, ja kaikki\nlähipuitten oksat täyttyvät linnuilla. Ja kaikki odottavat hiljaa.\n\nSilloin kuuluu hiljaista suhinaa kaukaa metsästä. Kun hän kääntyy\nsinnepäin, näkyy heikko valon kajastus viidakoita pitkin lähenevän.\n\nJa valopolkua pitkin lähenee nainen. Hänen pukunsa on tummansininen ja\nmusta päähine on liukunut alas päälaelta; hän pitää äskensyntynyttä\nlasta sylissään ja kumartuen sen yli lämmittää hän sitä henkäilyllään,\nja valoisa loistava pilvi on hänen ympärillään, mutta se on vain hänen\nhymynsä aurinkoa ja hänen silmiensä lämmintä valoa. Hän kulkee keveästi\nläpi metsän, eivätkä hänen jalkansa jätä jälkiä lumeen, ja kivet ja\nkannot väistyvät, etteivät loukkaisi hänen jalkojaan.\n\nNyt lähenee hän valoisana. Kuin lempeä kevättuuli kulkee hän, ja kuin\nkukkain tuoksu kesällä. Ja metsän eläimet hiipivät valopolun vierelle\nja linnut laskeutuvat alimmille oksille, on kuin koko metsä pyrkisi\nlähelle häntä.\n\nHän lähenee kuin kevättuuli, ja kuin kesän koitto? Kuusten tummat\nkasvot valkenevat, ja petäjät huojuvat hiljalleen kuiskaten: nyt on hän\ntäällä, odotettumme! Ja hän hymyilee puita, kaikkia kohti. Ja eläimet\nkatsovat häneen valoisin silmin.\n\nMutta Janne painaa kasvonsa alas uskaltamatta vastata katseeseen, jonka\ntuntee lämmittävän suljettujen silmäluomienkin läpi...\n\nKun hän jälleen avaa silmänsä on kaikki poissa. Metsä nukkuu ja kuusten\nja honkien vaiheilla on pimeys jälleen painavana ja kylmänä.\n\nJanne tarttuu sauvoihin lähteäkseen, mutta ajatuksensa pidättää häntä,\nhänkö on kuningatar ja kuka hän on? Vastaukseksi kuuluu kuusen\nkuiskaus:\n\n-- Juhlarauha on hänen nimensä ja Kodin-onni myös, ja mitä muuta on\nlempeää ja kaunista maan päällä! Kuka on hän? -- Hän on äiti lapsineen,\nenempää en tiedä. Mutta ihmeellinen olento hän on; ei ole myrskyä sinä\nyönä, kun hän tulee luoksemme; hän on onnen rauha.\n\nJanne ajattelee. Olihan tuo hänen lemmittynsä muotoinen, niin hänen\npiirteensä! Ihmeellistä, ihmeellistä...\n\nHän seisoo kauan siinä. Hän katsoo itää kohti, jossa tähdet kalpenevat\nvalkenevassa taivaan kumussa.\n\n\n\n\nTeeriemo.\n\n\nIsotalon metsässä on vanha sysimiilun pohja monien muitten joukossa.\nLöytyy paljon sellaisia yltympäriinsä metsissä.\n\nJo on vuosia kulunut siitä, kun miilun savu aaltoili puitten välillä ja\nharvapuheisia, nokisia vakavia miehiä istui sysimajassa tuijotellen\nnuotiovalkeaan pitkinä talvi-iltoina. Mutta maja on jälellä vielä,\nvaikka huonona ja ränstyneenä; tuuli pujotteleiksi esteettä sisään\nsuurista raoista, savuaukko ja ovi ammottavat avoimina sadetta ja\naurinkoa vasten, ruohoa kasvaa makuulavitsalla ja suuria leppä- ja\nkoivupensaita seinissä ja katolla.\n\nMyöskin ulkona miilupohjien mustalla sysimurskalla kasvaa ruoho yhä\ntaajempana ja korkeampana, ja ympärillä on tiheä muuri kanervia ja\npikkukuusia; se tunkeutuu yhä lähemmäksi ja kerran tulevina aikoina on\nmetsän vihreä meri jälkeen sulkeutuva aukon yli ja hautaava sekä majan\nettä pohjan tummiin syvänteihinsä.\n\nMetsän asujamet ovat jo ottaneet paikan haltuunsa, kun ihminen on sen\njättänyt. Niitä kävi siellä ennenkin, sen voivat sydenpolttajat kertoa;\nuseilla heistä kävi yöllisiä vieraita ja oli heillä seikkailuja\nihmeellisten naisolentojen kanssa toisinaan, niin että he tulivat\nhieman päästä vialle. Mutta velhot tulivat siihen aikaan hiipien yksi\nkerrallaan, hiljaa ja varovaisesti; nyt tulevat ne suurissa joukoissa\ntanssien metsäpolkuja pitkin ja metelöivät vapaasti ja hurjasti\nsysipohjilla. Ei tarvitse olla erityisen tarkkanäköinen nähdäkseen\nniiden jälkiä; kun kulkee aikasin aamulla ohi, näkee pienten jalkain\nmerkkejä murassa, ruohoja on katkottu ja poljettu, ja sinne tänne on\npensaisiin tarttunut pitkiä, loistavia kultakiharoita tahi palanen mitä\nhienointa hämähäkinverkkoharsoa.\n\nMutta eipä minulla ollutkaan määrä puhua sellaisista olennoista. Siellä\nlöytyy koko joukko toisia sekä siivekkäitä että siivettömiä. Aivan\nmiilupohjan vierellä kasvaa iso vanha mänty, jossa oravat mielellään\nistuvat kuorien käpyjään, ja tikat kiipeilevät runkoa ylös ja alas\netsien toukkia. Siniset metsäkyyhkyset laskeutuvat usein ruohostoon\nkuhertelemaan; jänikset ovat ottaneet haltuunsa ruohottuneet miilupolut\nja tehneet niistä itselleen julkisia kulkuteitä, ja kettu tulee joskus\nhiipien viidakon läpi ja asettuu vaanimaan sysimajaan. Lisäksi on ilma\ntäynnä surisevia suvenkorennoita, ruoho kehrääviä heinäsirkkoja ja\npensaat yltympäriin viserteleviä tiitisiä; kultarintakerttu istuu\nläheisessä kuusikossa ja soittelee hämärän tultua, ja syksypuoleen\ntulee teeripoikue kanervikkoon avoimen laitaan.\n\nSiellä on teeriemo itse, sitten kolme pikku kanaa ja kolme\nkukkopoikasta. Niillä on siellä hyvä ja rauhaisa olo, tarvitaan\nketunkuono vainuamaan ja haukansilmät huomaamaan heitä tuuhean kanervan\nkeskeltä. Teeriemo kaakattaa ja lörpöttää, tämä on hänen mielestään\nkoko hauska paikka; seuraakin löytyy, oravat ovat varsin puheliaita ja\nleikkisiä veitikoita, ja sinikyyhkyset ovat sangen rakastettavaa ja\nhienoa, tosin kyllä hieman kevytmielistä väkeä, ei koskaan muuta kuin\nsuukkoja, hyväilyjä ja syleilyjä.\n\nToisinaan tulee nuori jänis koikkelehtien polkuja pitkin, hän on\nkauniisti vaalakanharmaa ja näyttää hauskalta ruohostolla. Hän pysähtyy\nkeskelle miilupohjaa, nousee istualleen ja katselee ympärilleen;\nhänellä on pirteät silmät, jotka pyörivät ympäriinsä. Hän huomaa\nTeeriemon, tervehtii ja kysyy, kuinka voidaan; nuolasee käpäliään ja\nlaskee muutamia kahvipapusia maahan; kääntää äkkiä päänsä, heittää\nkorvat niskaan ja vierii keränä pois.\n\nHän kuuli kai jotain epäiltävää, mitä lieneekään ollut. On turvallista,\nkun kerttu on likellä koskaan pettämättömänä vartijana. Kuulkaapas --\nhän huutaakin kuusikosta. Tit, tit! kuuluu varottava viserrys ja sisii!\npiipittää hän. Joku tulee, kuka lieneekin; tikka lakkaa nakuttamasta ja\nviheltää -- tys tys! -- kyyhkyset lopettavat kuhertelun, orava\npainautuu runkoa vasten ja tekeytyy niin pieneksi kuin voi, ikäänkuin\ntahtoen uskotella olevansa kasvannainen punasenruskealla kaarnalla. Ja\nsii-sii! huutaa kerttu taas; kettu se ei ole, kenties haukka, tai\nmahdollisesti ihminen... Teeriemo sävähti -- ihminen se on, ihminen\nkulkee läpi metsän; viserrys lakkaa joka pensaasta, säveleet ja huudot\nilmasta ja latvoista, sipinä ja supina vaikenee mättäiltä ja\nviidakoista. Vavisten seisovat kaikki puut, lehdet ja havut värisevät;\npikkulinnut ryömivät kauhuissaan lehdon pimeimpiin kätköihin,\npäästäjäiset ja metsähiiret lennättävät loukkoihinsa, ja\nliikkumattomina ovat kaikki maan matelijat. Kaikki on hiljaa, kaikki\npitää henkeään ja kuuntelee vavistuksella -- ihminen käy läpi metsän!\n\nNyt kuuluvat polulla hänen askeleensa -- keveinä ja hiipien, mutta\nkyllin raskaina katkomaan kuivia oksia ja rapisuttamaan pudonneita\nlehtiä ja neulasia. Nyt lähenevät ne nopeasti -- kyyhkynen lentää ylös,\nläpättäen siivillään yleisen lähdön merkiksi, ja toiset seuraavat\nkadoten kaikki puitten lomaan. Teeriemo on painava ja kömpelö ja hänen\non vaikea saada ilmaa siipien alle; mutta se käy vähitellen, kun\naskeleet ovat aivan lähellä -- hän nousee meluten ja vaivoin ja huutaa\npoikasilleen, hädissään änkyttäen: tu-tu-tul, tul! Pari seuraa häntä,\ntoiset lentävät eri tahoille. Kat-katkat-sokaa! huutaa Teeriemo\nrak-rakkaat va-va-rokaa! Hän katselee tuskissaan ympärilleen, lentää\nsitten metsään ja piilottuu puolukanvarsiin.\n\nSiellä hän istuu hyvän aikaa höyhentäkään liikauttamatta. Hän vaan\nkuuntelee tuskin uskaltaen hengittää. Yhä on kaikki hiljaista,\naskeleita ei enää kuulu, mutta vaara ei ole ohi vielä, sen kerttu kyllä\nolisi kertonut. Hän katsoo varovasti ympärilleen, mutta poikasiaan ei\nhän näe; pysyisivät nyt vaan piilossa uskaltamatta liian aikasin\nesille, ne eivät ole paljoa kokeneet.\n\nHänen siinä juuri miettiessään, kuulee hän äänen sysipohjalta --\ntukahutetun tuskaisen vihellyksen. Jokohan joku pikku elävistä?\n-- -- -- Niin, ääni uudistuu, kaiketi joku pikkukukoista, niille ei\nmaksa saarnata varovaisuutta! Hy-u, hy-y-u, kuuluu yhä uudelleen.\nTeeriemo hiipii edelleen ja pysähtyy kuuntelemaan. Hy-y-u! -- silloin\nvastaa hän puoliääneen ja pelosta änkyttäen -- tu-tu-len, ko-ko-kohta!\nsanoo hän ja vaeltaa risukon läpi. Vähitellen sentään, hän painautuu\nlikelle maata, kurottaa kaulaansa tähystellen ympärilleen suurin silmin\nja kaakattaa silloin tällöin vastaukseksi. Mutta sitten pysähtyy hän\njälleen; on kovin omituista, väliin on kuin ei hän tuntisi ääntä; se on\ntoisinaan hieman karhea, toisinaan liian terävä. Mutta täytyyhän sen\nolla teerikukon; ei ole toista metsän elävää, joka viheltäisi juuri\nniin, nuo merkilliset vivahdukset kai johtuvat pelosta. Kun hän on\ntämän saanut selville, lähtee hän taas liikkeelle vastaten selvemmin\nhoukutukseen.\n\nKohta kuulee hän rapinaa risukosta, kai pari pienokaistakin kuultuaan\nvihellysmerkin on matkalla kokouspaikalle. Hän kääntyy sinne päin ja\nkurkottuu katsomaan, jaha, tuolla näkee hän pienen ruskeatäpläisen\nruumiin ruohostossa, se on pikkukana, ja tuolla mustan loistavin\nsyvänsinisin vivahduksin, hän on koko komea veripunaisine täplineen\nsilmien yläpuolella, pienin pikkukukko, niin isänsä näkönen nokasta\npyrstöön! Emo nyykäyttää niille ja kotkottaa, katsokaa! ja ne\nnyykäyttävät takasin ja kaikki kolme kämpivät hiljaa edelleen. Teeriemo\non levollisempi nyt, vaara tuntuu olevan onnellisesti ohi, kohta on\nkoko poikue taas kyllä koossa.\n\nSilloin pamahtaa laukaus -- ja toinen. -- Vuoret antavat kaiun, kohaus\nkäy läpi latvojen, ja sininen pilvi häilyy miilunpohjan yllä.\n\nTeeriemo vaikenee heti, painautuu sammaleeseen niin alas kuin voi.\nPiiloon, piiloon! huutaa hän puoliääneen lähimmille poikasille.\n\nMutta myöhään. Tuolla lentää yksi ylös -- pienin kukko -- ja tuolla\npikkukana. -- Molemmat kohoavat hiukan -- silloin kajahtaa taas kaksi\nlaukausta -- ja ne putoavat maahan, raskaasti ja jäykästi kuin kivet.\n\nTeeriemo on poissa suunniltaan ja on juuri itsekin nousemassa, hän ei\nvoi ajatella selvää aatosta. Silloin kuulee hän uusia ääniä sysipohjan\npuolelta ja jää liikkumatonna makaamaan; kuuluu äänekästä naurua, ja\npari kovaa ääntä puhelee ja huutaa. Ne lähenevät ensin, hän odottaa\njoka hetki tulevansa ilmi; silloin vetäytyvät ne jälleen pois, kuuluvat\nyhä heikommin ja haihtuvat lopulta metsän hiljaisuuteen.\n\nHän makaa kauan hiljaa, nyt ei hän enää usko hiljaisuuteenkaan. Hän on\nväsynyt ja alakuloinen, ei rasahdustakaan kuulu risukosta, kenties hän\non yksin jälellä, ei maksa toivoa.\n\nMutta hetken kuluttua sukeltaa lyhyt ja arka viserrys esiin\nhiljaisuudesta. Si si -- tänne vaan, tänne vaan! sanoo se; kerttu se\nkuusikosta kutsuu. Teeriemo herää kuin raskaasta unesta; nyt voi olla\nrauhallinen, tissutus ja tassutus alkaa yltympäriinsä, ruohokossa ja\nmännynlatvoissa, kanervikossa ja pensaissa ja puolukanvarsistossa.\nHeinäsirkka virittää viulunsa, orava tirkistää hakojen keskeltä,\nmaiskauttaa kerran ja tarttuu uuteen käpyyn, ja tikka tulee lentäen ja\nasettuu nakuttelemaan männynrunkoa.\n\nNyt ei viivy kauan kuin Teeriemo taas on kanervikossa sysipohjan\nvierellä. Mutta hänellä on vain kaksi poikasta luonaan; kuinka he\nhoukuttelevatkaan, kotkottavat ja viheltävät, niin ovat ja pysyvät\ntoiset poissa.\n\n-- Nyt kävi huonosti, sanoo orava. Otan osaa suruunne.\n\n-- Kiitos, kiitos, vastaa Teeriemo synkän näkösenä. Sitten katsoo hän\npoikasiin ankarana ja surullisena ja sanoo: mutta kuka vihelsi, oliko\njoku teistä, niin tunnustakaa vaan!\n\nPoikaset vaikenevat, mutta orava vastaa:\n\n-- Nyt iskette kiveen, Teeriemo, sanoo hän. Ei mikään teeri viheltänyt.\nSen teki ihminen. Minä näin kyllä kuinka hän oli piilossa tuon kuusen\ntakana ja soukensi kuonoaan; näin myös kuinka pienokaisenne tulivat\nkanervikkoa pitkin ja olisin kernaasti varottanut heitä, mutta en\ntohtinut suoraan sanoen. Kukin itseään lähinnä kuten tiedätte, sanoo\norava ryhtyen käpynsä kimppuun uudelleen.\n\n-- Raukat, kotkottaa Teeriemo itsekseen ja katsoo polulle ja Ihmiselle\nolisi ehkä sen katseen näkeminen ollut hyödyksi.\n\n\n\n\nPalkintokilpailu.\n\n\nKoivikkomäellä, tuolla vainioitten takana kilpailu pidettiin ja osaa\nsaivat ottaa kaikki linnut, jotka halusivat näyttää lentotaitoaan.\n\nLähtöpaikkana oli pieni aukeama koivujen keskellä kummun laella. Sen\ntoista sivua kulki aita ja keskellä oli heinälato.\n\nPalkintotuomareina olivat varikset. Ei heille kukaan ollut tätä tointa\nantanut, väittivät toiset linnut, vaan olivat he itse ottaneet sen, ja\nkoska heitä oli iso joukko, joka itsepintaisesti pysyi koossa, ei ollut\nhyvä ottaa tuota oikeutta heiltä pois.\n\nMuutamia oli jo saapunut vihreälle ja aurinkoiselle juhlapaikalle; he\nistuivat koivunlatvoissa ja heinäsuovalla odotellen ja pakinoiden. Ja\ntoisia tuli kaikilta tahoilta; jo kaukaa kuului heidän vaakkuva\nhuutonsa. Toisiakin lintuja houkutteli melu paikalle, suuria ja pieniä,\nja asettuivat ne kaikkialle puihin, pensaisiin ja maahankin. Kilpailu\nnäytti lupaavalta.\n\nUseampia oli jo ilmottautunut ja istuivat he jo valmiina puitten\nlatvoissa, toiset vielä koettivat siipiensä kestävyyttä.\n\n-- Ihana ilma, sanoi kottarainen, joka istui aidanseipäässä katsojain\njoukossa.\n\n-- Paras mitä toivoa voi, vastasi leivoemo, mutta eikö herra Keltanokka\naio ottaa osaa?\n\n-- Olen liian vanha, entäs te, rouva Leivo, -- tehän olette keskellä\nvisertävää nuoruutta?\n\n-- Olen puoliso ja äiti, ja minun kunnianhimoni on kääntynyt toisaalle,\nmutta mieheni on mukana.\n\n-- Vai niin. Siishän otatte osaa tavallanne. Toivotan menestystä!\n\n-- Kiitos. Minulla on todellakin toiveita. Jos minkäänlaista oikeutta\non, niin pitäisi hänen saada ensi palkinto.\n\n-- En luota oikein varisten oikeamielisyyteen. No, mitäs se ensi\npalkinto tuo sitten?\n\n--- Oh, hupsu mies kulki läpi ha'an koristeltuna kukilla ja\nköynnöksillä. Näistä putosi lakastunut koivunlehti, johon on sidottu\nlankasilmukka, kohta otti sen varis ja se nyt ripustetaan voittajan\nkaulaan. Mitätönhän se on, mutta se loistaa kuin kulta ja kunniahan on\npääasia.\n\n-- Totta. Sehän on vertauskuva -- ja hyvin kuvaakin loistonsa pian\nkuihtuvaa kunniaa. Entäs toinen palkinto?\n\n-- Kuollut nokkahiiri. Ainakin kunniallisesti, ehkä hieman omituisesti\nvalittu.\n\n-- Näyttää olevan aiottu vain variksille. Kai sitten koko joukko\nkunnialla mainitaan?\n\n-- Arvattavasti. Mutta nyt kai aletaan.\n\nHe katsoivat heinäsuovaa kohti. Iso varis, puheenjohtaja, piti pienen\navausvaakkunan ja sitten alettiin.\n\nMuuan vanha varis alkoi kilpailun. Hän kohosi kurkkuaan karauttaen,\nlensi pienen matkan koivunlatvoja pitkin, kääntyi ja tuli samaa tietää\ntakasin. Hän oli ennenkin kilpailuja alkanut; aina lentänyt saman\nmatkan samaan yksitoikkoseen tahtiin siipiään heilauttaen; ja aina oli\nhänet kunnialla mainittu, ja siitä hän nytkin näytti olevan varma.\n\nEsiintyi sitten nuoria variksia. He lentivät aivan samoin kuin\nensimäinenkin.\n\n-- Vähäinen vaihtelu ei haittaisi, arveli kottarainen.\n\nMutta palkintotuomarit olivat tyytyväiset, ja kaikki varikset rähisivät\nilosta.\n\nSitten tuli harakka. Hän lenteli sinne tänne, heilautti häntäänsä ja\nnauroi kuin olisi tehnyt pilaa koko hommasta. Mutta varikset kutsuivat\nhäntä humoristiksi ja olivat tyytyväiset.\n\nSitten tuli muutamia pikkulintuja. Suotiitinen ja hippiäinen lentelivät\nnokkelasti puusta puuhun, koti- ja metsävarpunen hyppelivät maassa\ntasajalkaa, lennähtivät hiukan ja hyppäsivät taas. Varikset näyttivät\nikävystyneiltä.\n\n-- Sangen sievää; näyttää olevan taipumuksia.\n\nEnemmän eloa tuli, kun kuikka ampui esiin. Hänen siiveniskunsa\nmuistuttivat varista, mutta olivat nopeammat ja voimakkaammat; ja hänen\näänensä oli myös kirkuva, mutta koko joukon puhtaampi.\n\n-- Lentää liian korkealti ja nopeaan, sanoivat varikset; huutaa myös\nniin hurjasti. Muutenhan -- ei hullumpaa.\n\nKuikka laskeutui järveä kohti ja katosi. Metsäkyyhkynen lensi esiin,\nsitten suokurppa, räkättirastas ja muita.\n\n-- Eivät lennä huonosti, sanoi kottarainen. Mutta todellista\ntaiteilijaa emme ole vielä nähneet.\n\n-- Nyt saamme nähdä, vastasi leivo. Samassa kuului iloinen viserrys ja\nkuin maasta nousi leivonen ilmaan. Hän kohosi suoraan taivasta kohti,\nnopeasti ja taidolla, avasi sylinsä ja katsoi kohti aurinkoa -- siivet\nvärisivät kuin haavanlehdet ja koko ajan soitteli hän mitä\nmutkikkaimpia lirityksiä.\n\n-- Se tietää taitonsa, sanoi kottarainen ja tuijotti ilmaan.\n\nLeivo nousi äkkiä ylemmäksi, yhä ylemmäksi aurinkoa kohti, pieneni\npisteeksi ja katosi kokonaan. Mutta liverrys kuului, milloin tipahti\nyksinäinen kirkas sävel, milloin vieri pitkä liritys kuin kuperkeikassa\nalas tai tuli kuin kirkkaita helmiä kultalankaa pitkin.\n\nHetkisen tätä kesti, ääni vaikeni äkkiä -- ja yks kaks tuli ilmasta\nalas kuin pieni kivi. Mutta sillä oli siivet -- se pysähtyi aivan\nmaahan tullessaan ja mättäällä istui leivonen antaen kuulua helisevän\nnaurun.\n\nSuosionosotukset olivat myrskyiset, pikkulinnut vikisivät, tikat\nnakuttivat puunrunkoja ja kyyhkyset räpistelivät siipiään.\n\nVain varikset vaikenivat.\n\n-- Mikä noille tuli? kuiskasi leivonen. -- Ovatko ne sokeita ja kuuroja\n-- vai _voiko_ kenkään olla ihastumatta semmoisesta.\n\n-- Ihastua! kertasi kottarainen. Älkää puhuko variksista ja\nihastuksesta samana päivänä, rouva Leivo. Mutta nyt on pääskysen vuoro.\nHänpä on hieman terävämpi kuin teidän herra miehenne, mutta vain\nlennossa.\n\n-- Se on totta, mutta livertää hän ei osaa.\n\nPääsky heittäytyi korkean kiven kupuralta alas, ampui maata myöten ja\nnousi sitten ihanassa kaaressa korkeuteen ja liiteli siellä hetkisen.\nMilloin häilyi hän hetkisen paikallaan miellyttävästi heilauttaen\nsiipiään; milloin hän sivuttain nuolen nopeudella ampui alas, siivet\npainuivat kylkiin, avautuivat taas ja rohkealla keikauksella nousi hän\nylös. Kuin sorea ja soleva pursi suipoin siipipurjein, pyrstö\nperäsimenä liiteli hän avaruuksien ääretöntä merta; kuin terävä nuoli\ntuli hän viuhuen maata kohti -- ja lenti kepeänä pallona ylös sinistä\ntaivaanlakea kohti tehden lyyryn rohkean ja kauniin kaaren. Ja nyt ajoi\nhän suvenkorentoa pitkin koivujen latvoja, nyt sieppasi hän hyttysen\nlennosta. Ja sitten teki hän muutamia sukkelia käännähdyksiä, lensi\nalas ja tarttui kuin ohimennen kiven huipulle.\n\n-- Ihastuttavaa, ihastuttavaa, vihelsi kottarainen ja maiskautti\nkielellään. Toiset katsojat yhtyivät ja kuorossa huudettiin ihastusta.\n\nVain varikset olivat vaiti.\n\n-- Mikä niitä vaivaa? kuiskasi leivoemo. Eikö tämäkään ollut hyvää\nlentoa?\n\n-- Heidän mielipiteensä tulee vähitellen esille, vastasi kottarainen,\npelkäänpä arvaavani sen.\n\nOli jälellä vain muutamia kilpailijoita. Urosmetso, kömpelö ja hidas,\nlento ei ollut hänen vahvin puolensa, hän olisi mieluummin\nkuusenlatvassa soitellut, sillä sitä hän osasi. Mutta variksista oli\nhänen lentonsa mainio, hänen ääntään eivät he ymmärtäneet.\n\nKissapöllökin oli uskaltanut esille keskellä päivää näyttämään\npehmeätä, äänetöntä lentoaan. Varpushaukka liiteli esiin ja tornihaukka\nampui kapein, pitkin siivin ja pyrstö levällään kuin viuhka.\n\nHeistäkään eivät varikset välittäneet. Mutta ääntä saivat he, kun joku\nheidän joukostaan taas esiintyi.\n\nSe oli keski-ikäinen naaras. Ei hän erikoisemmin lentänyt kuin muutkaan\nsukulaisensa, sama tahti ja sama tie koivun latvuksia pitkin. Eikä\nhänen äänelläänkään omaa kaikua ollut, kenties oli se sentään\nkarheampi, hävyttömämpi ja itserakkaampi.\n\nMutta siltikin, tai juuri sen tähden, tervehti koko varisjoukko häntä\nihastuksen melulla. Hänen ympärilleen kokoontui joukko kumartelevia ja\nimartelevia sukulaisia.\n\n-- Se oli lentoa! sanoi puheenjohtaja. Voimakasta, kunnon lentoa!\n\n-- Mutta kuinka vienoa ja viatonta samalla! sanoi sihteeri ja katsoi\nlentäjään himokkain silmin; sillä tämä oli komea neito, kiihottavan\nkomea.\n\n-- Se oli kotoista, tuttua lentoa, arveli toinen. Säännöllistä ja\nsopivaa. Kaikki siiven-iskut ihan yhtä pitkät.\n\n-- Vanhaa, jaloa lentoa, lisäsi kolmas. Ei mitään tarpeettomia ja\nhulluja uutuuksia, ei odottamattomia käänteitä eikä oikullisia heittoja\ntai muuta käsittämätöntä.\n\nJa neljäs:\n\n-- Aivan niin kuin pitikin. Hänelle kuuluu ensi palkinto.\n\n-- Hänelle ensi palkinto! huusivat varikset asettuen uudelleen\nkoivuihin ja heinäsuovalle ja ryhtyivät palkintojen jakoon.\n\nMutta kun varikset vaikenivat, alkoivat toiset linnut. Olihan huutava\nvääryys tapahtumassa. Ei tyydytä. Kuka tahansa voi sen ymmärtää, eikä\nsiihen tarvittu erikoisia tietoja lentotaidon salaisuuksista,\nsilmillään sen näki. Ja jos tuolle palkinto annetaan, niin eivät toiset\nikinä enää ota kilpailuun osaa.\n\n-- Ei kukaan, pahus vieköön! vakuutti vihreävarpunen uskaltaen\nheinäsuovan seipääseen.\n\nMutta ikävintä oli, kun ei voitu olla yhtä mieltä vastaehdokkaasta.\nPääskyset ehdottivat pääskystä, leivoset leivoa ja haukat omaa\nehdokastaan. Jos he olisivat yhtyneet, niin olisi kai varisten täytynyt\ntaipua.\n\nMutta heidän riidellessään katsoi kottarainen taivasta kohti ja\nvihelsi. Tuolla se tulee koivunlehden ottaja! huusi hän.\n\nKaikki nokat nousivat. Kyyhkyshaukka siellä purjehti kaukana maan\nyläpuolella. Hän liiteli leveitten siipien nojassa, sininen ilma näytti\nkantavan häntä, tyyneenä hän tuli ja ylpeänä kuin joku jumala.\n\nHän saapui kukkulan kohdalle, teki kierroksen, kohosi näkymättömiin,\nlaskeutui taasen, pysähtyi liikkumattomaksi mustaksi pisaraksi\nsinitaivaalle.\n\nLinnut tunsivat, että hänen terävät silmänsä vartioivat heitä. Varikset\nalkoivat äristä, jotkut pikkulinnut hädissään piipittivät, mutta kukaan\nei liikkunut.\n\nSilloin irtautui pisara -- putosi nopeasti maata kohti ja heilauksella\noli se korkeimman koivun tuuheassa latvassa.\n\nSiellä istui tuo pelätty tulokas tuimana ja ääneti. Neulanterävät\nkoukkuiset kynnet kouristivat paksua oksaa, suuret pyöreät silmät\ntuijottivat suoraan eteenpäin kuin rypistyneiden silmäkulmain takaa, ja\nlyhyt, voimakas koukkunokka oli painunut rinnan paksuun viiruiseen\nhöyhenverhoon.\n\nHiljaisuutta kesti kotvan. Sitten kokosi kottarainen rohkeutensa ja\nkorotti äänensä.\n\n-- Siinä on ensi palkinnon ottaja, sanoi hän. Ei kukaan voi kilpailla\nhänen kanssaan lentämisen taidossa.\n\n-- Hän on nopein avaruuden alla, myönsi pääskynen.\n\n-- Ei kukaan lennä korkeammalle, lisäsi leivo. Hän on ryöväri ja\nraakalainen, mutta se ei muuta asiaa. Hän lentää kaikista kauneimmin.\nHänelle kuuluu koivunlehti.\n\n-- Hänelle kuuluu koivunlehti! kertasivat monet äänet, hienot ja\nkarheat.\n\nVarikset pitivät melua, ei ollut helppo kuulla mitä he puhuivat.\nEnemmistö kyllä piti kiinni varisneitosesta, mutta toiset tuntuivat\nkallistuvan kyyhkyshaukan puolelle.\n\nJa lopuksi lensi muuan tämän luo, sopivan välimatkan päähän tietysti,\nja kysyi, oliko tämä ottanut osaa kilpailuun -- siinä tapauksessa...\n\nVaris oli näet nuori naaras, joka itsekin oli lentänyt ja kadehti tuota\nihailtua.\n\nTurha vaiva.\n\nKyyhkyshaukka kiitti kunniasta: -- En kilpaile varisten kanssa, sanoi\nhän. En myönnä teidän kykenevän arvostelemaan minua ja lentoani. En\nmyöskään välitä palkinnoistanne. Elävä kana tai jänis olisi toista.\nLakastunut lehti ja hiirenraato, mitä roskaa se on.\n\nHän lennähti ylös sysäten siivellään variksen alas, kohosi ja katosi.\n\nNyt voittivat varikset. He antoivat koivunlehden tuolle keski-ikäiselle\nimmelle, kunnialausuntoja nuorille variksille ja nokkahiiren nielasi\nvanhus, joka oli kilpailun alkanut; ei hän kenenkään mielestä\nollut sitä ansainnut, mutta eihän hänelle ijän kaiken voitu\nkunnialausuntoakaan antaa.\n\nPalkintoja jaettaessa lentivät pikku-linnut aidalle, toiset lentelivät\nmutisten ympäriinsä.\n\n-- Tämä on hävytöntä, sanoi kottarainen.\n\n-- Olisivat nyt voineet sinut kunnialla mainita, sanoi leivoemo\nukolleen.\n\n-- Olen mieluummin ilman, vastasi tämä. Kunnian käsite on minulla ja\nheillä erilainen.\n\nVanha varismuori kuuli mutinan ja lensi sinne.\n\n-- Älkää nyt mukisko, pakisi hän. Piti lentää _paraiten_, ei ollut\nkysymystä kauneimmasta tai nopeimmasta, eikä laulun lirityksistä.\n\n-- No, mutta millainen on sitten paras lento? kysyi pääsky.\n\n-- Luonnollisesti variksen lento, vastasi varismuori. Opetelkaa nyt\nsitä ensi kerraksi, niin kyllä tekin voitte saada palkinnon. --\n\nMutta ensi kerralla saivat varikset lentää yksin, eikä kukaan\ntaiteilijalintu heidän kilpailuihinsa enää osaa ota.\n\n\n\n\n\n\nVICTORIA BENEDICTSSON\n\n\n\n\nTutkimusmatkalla.\n\n\nHän oli kauhea demokrati, tuo hyvä notario, s.o. teoriassa, käytännössä\nei hän juuri ollut osottanut, kelpasiko mihinkään.\n\nHänen hienopintaisilla kasvoillaan ei näkynyt näivettymisen jälkeäkään,\nviikset olivat pikkusievät ja silmät syvintä ruskeaa.\n\nHän oli lempeä kuin kasvihuonekasvi ja näytti vielä hellävaraisemmalta\nreippaitten maatyttöjen rinnalla, joitten seurassa hän asteli maantietä\npitkin.\n\nNuo kolme kävelijää keskustelivat vilkkaasti ja näyttivät ulkonaisista\neroavaisuuksista huolimatta sopivan hyvin yhteen.\n\nNotario oli tullut maalle \"tutkimaan luontoa\" -- kuten hän sanoi -- ja\nhuomasi sen väärentämättömän skoonelaiseksi: aaltoilevia peltoja ja\nkukkivaa apilasta, joka tuoksui niin makealta, että luuli tuntevansa\nsen maun kielellään.\n\nToinen tytöistä oikeastaan piti puhetta yllä kummankin puolesta, ja\nnotario oli tullut mieliaineeseensa: valtiollisiin asioihin.\n\n\"Enpä luule teidän täällä pitkälle pääsevän\", sanoi neitonen.\n\n\"Kyllä, itse kansa on juuri se terve lähde, josta meidän teennäisen\naikamme on ammennettava\", sanoi hän innostuksella.\n\nTyttö nauroi.\n\n\"Tahtoisinpa nähdä, miten tulisitte toimeen talonpoikiemme kanssa\",\nsanoi hän. \"Minun vakaumukseni on, että tulee olla kasvanut heidän\nkeskuudessaan voidakseen oikein heitä käsittää.\"\n\n\"Oh, sellaisten ihmisten luonne on vähemmän monimutkainen kuin meidän\neikä niin vaikeasti tajuttava\".\n\n\"Mutta karhea kuori voi alussa tympästä\", sanoi tyttö vakavasti.\n\n\"Kuuluu, ettette tunne minua\", väitti notario. \"Ei mikään todellinen\nminua tympäse.\"\n\n\"No, sitte näette tuossa skoonelaisen maatyöläisen perikuvan\", sanoi\nhän osottaen vähän matkan päässä tien vierellä istuvaa miestä.\n\nHe astuivat hiljemmin tehdäkseen huomioita.\n\nVanha mies istui ojan vierellä nauttien päivällistään. Se päättyi\nmustaan leipään ja piimään, jota hän sarvilusikalla söi saviruukusta.\n\nHän oli ojankaivuussa ja vieressä oli maahan pistettynä lapio; itse\nistui hän ojasta nostamallaan maalla ruukku polvien välissä. Hän oli\nmudan ja saven vallassa, housut kiverretyt puoleen sääreen, ja\nkesäkuumasta huolimatta oli hänellä yllään paksut villasukat, joiden\npohjat olivat nahalla vahvistetut puukenkien hankausta vastaan.\n\nKasvot olivat ryppyset ja likasenruskeat, mutta ilme oli hyväntahtonen.\nHän näytti suuresti nauttivan siitä, että sai hetken istua ja antaa\nauringon paahtaa selkäänsä.\n\nVartalo oli kulmikas ja vino, liikkeet kömpelöt; mutta nuo kankeat\nkäsivarret nostivat suunnattomia kuormia, ja känsäset kourat olivat\nlujat.\n\n\"Hyvää päivällistä, Anders Hansson\", sanoi puhelias tyttö pysähtyen\nseurueensa kanssa ukon eteen.\n\n\"Kiitos toivotuksesta\", vastasi ukko ja kourasi lakkiansa.\n\n\"Kaunis ilma\", jatkoi neiti, joka tiesi mistä oli lähdettävä.\n\n\"Niin on. Hyvä että se siunattu sadekin loppui\", vastasi Anders Hansson\nja maistoi lusikastaan.\n\n\"Kovaa työtä tuo\", lausui notario osottaen painavaa lapiota.\n\n\"No eihän tuo nyt kesällä niin pahan vaarallista ole\", arveli mies.\n\"Mutta ei sitä tuommosilla persiljasormilla maksasi yrittää.\" Hän\nkatseli säälien notarion hansikkaisia käsiä.\n\nMutta, herranen aika, mitä vetääkään ukko ruukustaan!\n\nPienen kuolleen rotan.\n\nSe oli yllätys Anders Hanssonillekin, joka muuten on hyvin karaistunut\nelämän vaihteluita vastaan. Hän punastui tehdessään huomion. Mutta\nskoonelainen ei niin vähästä tajuaan kadota. Ukko pyyhki maidon rotasta\nja pani sen maahan viereensä.\n\n\"On niin paljon hiiriä aitassa\", sanoi hän selitellen. \"Hukuttavat\nitsensä maitoon ihan tämän tästä.\"\n\nJa niin jatkoi hän ateriaansa kuin ei mitään olisi tapahtunut.\n\nNuori tyttö heitti nopean silmäyksen seuralaiseensa. Tämä oli ollut\nliikaa, ja hän oli kalvennut, sillä häntä kauhistuttivat rotat ja\noksetus oli likellä.\n\nNeiti nyökkäsi hyvästit ukolle ja he menivät edelleen.\n\n\"Noo?\" kysyi hän jonkun ajan kuluttua.\n\n\"Vaikka eläisin sata vuotta heidän keskuudessaan, niin en oppisi\nkäsittämään moisia elukoita\", vastasi notario enemmän voimakkaasti kuin\nhienosti. Hän voi pahoin ja hänen teki mielensä purkaa raivoaan\njotakin, ketä hyvänsä vastaan. Nuori tyttö nauroi.\n\n\"Niin, kyllä tuo oli pahinta, mitä minä olen nähnyt\", myönsi hän.\n\"Mutta ukon on elätettävä perhettään eikä ruuasta saa mitään mennä\nhukkaan.\"\n\nHetken kävelyn jälkeen lisäsi hän:\n\n\"Vaimolla on keuhkotauti ja mies keittää kahvin hänelle joka aamu\nennenkuin menee työhön. Tehkääpäs perässä.\"\n\nNotario pudisti päätänsä. Hänen mieltänsä käänti eivätkä sovittavat\nsanat mitään vaikuttaneet.\n\nKahvin keitto ei sovittanut rottajuttua.\n\n\n\n\nJoulu.\n\nKertomus Etelä-Ruotsista.\n\n\nEi lunta maassa, eikä huurretta puissa. Avuttoman alastomina seisoivat\nne kylmästä väristen. Kuu ei valase maisemaa; on likasenharmaa hämärän\nhetki ja kenttien yli käy nihkeä tuuli, joka tunkee luihin ja ytimiin.\n\nTie on lokanen ja jalat tarttuvat saviseen maahan, joka on sitovan\nsitkeä. Pieni kivetön oikotie, polkemalla, ei ajaen tehty.\n\nYlös mäkeä nousee pieni ukko laahustaen rattaita. Kuorma on kova\nvanhalle miehelle. Läiskähtäen vaipuvat puukengät likaan ja imaseva\nääni kuuluu, kun hän ne vetää ylös. Ylempänä on tie kovempaa ja kulku\nkäy helpommin. Mäen päällä huoahtaa hän, lykkää lakin niskaan ja\npyyhkii otsaansa lammasnahkaturkin hialla.\n\nSe oli viimeinen ylämäki, mutta myös pahin. Hämärä tummenee. Olisipa jo\nkotona!\n\nHän sylkäsee kämmeniinsä, hierasee niitä toisiaan vasten ja tarttuu\naisoihin. Nyt käy kulku helpommin, hän käy reippaasti -- reippaammin\nkuin huomaakaan, sillä hän ajattelee kalaa ja puuroa. Siksi ikävöi hän\nkotiin.\n\nHuomaamattaan alkaa hän hölkyttää ja kärryt tahtovat lisätä vauhtia.\nMäki on jyrkkä. Ei ole helppoa hiljentää kulkua, ja niin täytyy hänen\njuosta, painavasti, kömpelösti. Se näyttäisi naurettavalta, sillä hänen\npolvensa vapisevat väsymyksestä. Mutta ei ole ketään auttamassa häntä,\neikä nauramassakaan hänelle; missään tapauksessa ei hän välittäisi\nsemmosesta. Hän mutisee pikku kirouksia, nykäyttelee rattaita kuin\nvikuri hevonen, saa lopulta vauhdin hiljenemään ja lönkyttää hiljaista\ntahtia edelleen. Kotia ennättää hän ennen puuron valmistumista.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Joulukuvahan piti olla! Mitä on meillä tekemistä kärryjä vetävän ukon\nkanssa?\"\n\n\"Köyhän joulu on väliin omituinen.\"\n\n\"Mutta moinen aihe! Ei, valoa -- paljon valoa! Nyt on joulu-ilta!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKartanon asukkaat pukeutuvat. Salonki on tyhjä.\n\nValoa tulvii pöytälampusta, kattokruunusta ja kynttilöistä. Sitä tulee\njoka puolelta niin armottomasti, että varjoparat eivät tiedä mihin\npiiloutua, vaan saavat sikin sokin tuskin huomattuina langeta kaikkiin\nsuuntiin.\n\nNiin on oleva!\n\nKuusi, jonka oksilta tähdet ja kultakorut kimaltelevat, ei ole vielä\nsytytetty. Sen tummanvihreät havut imevät ahnaasti valoa ja levittävät\nvuorostaan pihkasta metsätuoksua huoneeseen. Se sanoo sanoja selvemmin,\nettä nyt on joulu.\n\nHienolla pöytäliinalla loistaa hedelmämaljoja täynnään omenia ja\npähkinöitä. Valonsäteet taittuvat pullojen särmiä vasten ja ohkasia\nlaseja on ympärillä, kirkkaina kuin kaste, hauraina kuin onni.\n\nKaikki on odotuksessa.\n\nUlkona kyökissä on myös lämmintä ja valosaa. Padassa porisee hanhi, ja\nLiina seisoo juhlapuvussa liikuttaen puuroa. Hänen kasvonsa ovat sievät\nja hän näyttää pikemmin neidiltä kuin palvelustytöltä. Hänen ilmeensä\nosottaa, että hän itsekin sen tietää, ja se näkyy siitä siroudesta,\njolla hän kauhaa pitelee. Mutta hän onkin sisäkkö hienossa talossa.\nHyväntahtosesti hän vain hoitaa keittäjättären tointa tämän\npukeutuessa.\n\n\"Hyvää iltaa, Liina\", sanoo nuorekas ääni oven avautuessa.\n\n\"Herranen aika kun säikähdin\", sanoo Liina herttasimmasti hymyillen,\neikä ollenkaan näytä säikähtyneeltä.\n\n\"Ymmärräthän, että olen märkä, sillä ilma on sumuinen, eikä minulla ole\nhalua näyttäytyä sulhaselle ennenkuin olen hienoissa pukimissa.\" --\nTulija on parinkymmenen vuoden ijässä oleva nuori mies.\n\n\"Missä on äiti?\"\n\n\"Rouva on pukeutumassa, mutta kai hän jo on valmis, herra voi mennä\nsalonkiin, siellä ei ole ketään ja rouva tulee kohta. Minä en voi\nlähteä puuron takia.\"\n\n\"Ei tarvitsekaan Liina. -- Täälläpä on lämmintä ja hyvää! -- tahdotko\nviedä nämät sitten huoneeseeni?\" Hän asetti laukun ja päälysvaatteet\ntuolille.\n\n\"Heti kun Johanna tulee.\"\n\nNuori mies avasi oven salonkiin ja astui sisään. Hänet valtasi\nomituinen tunnelma; ei koko maan päällä ollut paikkaa näin\nystävällistä, puhdasta ja iloista kuin tämä -- _hänen_ kotinsa!\n\nHän olisi tahtonut levittää käsivartensa sitä kohden kuin olisi se\nollut elävä olento, jonka hän voi pusertaa onnen syleilyyn. -- Ovi\navautui ja sisään astui hänen äitinsä.\n\n\"Äiti\", sanoi hän ainoastaan. Yksi sana voi sisältää paljon. Ja äiti,\ntämän kodin sielu, laski kätensä poikansa olkapäille ja katsoi häntä\nsilmiin.\n\n\"Lapsi\", sanoi hän hyväillen, \"isä on pahoillaan, kun et päässyt\nylioppilaaksi.\"\n\nHe suutelivat toisiaan.\n\n\"Äiti saa kysyä tovereiltani\", sanoi poika, \"kaikki sanovat että\ntehtiin vääryyttä.\"\n\nÄiti katsoo häneen epäillen, mutta uskoo tietysti.\n\n\"Pelkään, että olet huvitellut liikaa, olet maksanut isälle paljon.\"\nIhaillen ja varoen katsoo hän poikansa kauniisiin kasvoihin. Tämä\npainaa kätensä hänen poskilleen ja suutelee häntä jälleen.\n\n\"Ei nyt toruta jouluiltana.\"\n\n\"Mutta isä --?\"\n\n\"Niin isä luulee, että voi päntätä latinaa, niinkuin hän tutkii\nnumeroitaan, hiljaa ja varmasti, ettei erehdystä tule.\"\n\n\"Mutta hän suuttuu.\"\n\n\"Silloin lepyttää pikku-äiti hänet.\"\n\n\"Mutta, Otto, saat ajatella --.\"\n\n\"Minä _olen_ ajatellut!\" huudahtaa tämä iloisesti pyörittäen äitiään\nympäri, \"mutta nyt on joulu ja nyt iloitaan, ja minä olen ostanut niin\nsieviä joululahjoja siskoille, ja sitten on minulla pikku velkoja,\njoilla en nyt voi huolettaa isää, sillä autathan sinä minua vähän. Ja\nsinä olet kaikkein herttaisin pikku äiti!\" Ja taas hän suuteli häntä.\n\n\"Mutta Otto!\"\n\n\"Niin, ei sitä voi auttaa, on niin ihanaa tulla kotiin mailman melusta\n--. Ja Emmi kun on kihloissa!\"\n\n\"Niin, ja Herbert on hieno mies.\"\n\n\"Uskonpa kyllä -- luutnantti! Ovat kai hyvin rakkaat?\"\n\n\"Kuten vastakihlatut ainakin.\"\n\n\"Hauskapa nähdä siskoa! Hän on kai sievä morsian. Hän on niin hieno ja\nsoma kuin konfekti. Äiti -- Emmi on kaunis tyttö!\"\n\nÄiti hymyili. Hän oli onnellinen lapsistaan. Jos Otto nyt olisi ollut\nylioppilas, niin olisi tullut liikaa. Sokea, jumaloiva äidin rakkaus\noikein säteili hänen kasvoistansa.\n\nPoika tarttui hänen käsiinsä. Ihailtuna oleminen on nautintorikasta.\n\n\"Missä on isä?\"\n\n\"Tietysti konttorissaan, eipä häntä saa edes pukeutumaan. Oikein ikävää\nHerbertin takia.\" Tyytymättömyyden varjo lennähti äidin kasvoille.\n\"Sellainen on isä aina.\"\n\n\"Ei mitään\", sanoi poika lohduttaen; \"olkoon puettu tai ilman, hänestä\ntäytyy pitää.\"\n\nHän sai kiitollisen katseen näitten sanojensa takia, he puristivat\ntoistensa käsiä; ei ollut pilveä perhe-elämän taivaalla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKonttoripöytänsä ääressä istui isä kumartuneena yli ison kassakirjan ja\nnojaten päätään käsiinsä. Mutta hän ei työskennellyt.\n\nSiinä oli kaunis pää, parta aaltoileva ja harmaa. Mutta kun hän nyt\nistui siinä yksin, oli hänen asennossaan jotain tuskastunutta\npainostusta -- keskeymätön, kalvava levottomuus oli piirtänyt syviä\nvakoja hänen kasvoihinsa. Ne olivat erikoisen hennot nuo kasvot.\n\nHän istui kokoon vaipuneena. Harvoin hän tätä ajatteli, oli paras\nhaihduttaa nuo ajatukset. Hän oli aina toivonut, että saisi tilaisuuden\nsuorittaa takasin, mutta ei ollut onnistunut.\n\nNyt oli tilinteko taasen.\n\nMitä kekseliäisyyttä olikaan hänen täytynyt käyttää peittääkseen\nvajausta --. Se oli onnistunut. Mutta se kasvoi kuin lumivyöry. Nyt ei\nvoinut pitkälti viipyä. Sen täytyi vyöryä heidän kaikkien yli, nyt näki\nhän sen. Hän oli kaikin voimin vastustanut sitä, ja odottanut\npelastusta -- turhaan. Nyt loppuivat hänen voimansa.\n\nEnnen ensi joulua -- --. Niin. Ei kauempaa.\n\nTuntui kuin olisi säälimätön käsi tarttunut hänen kurkkuunsa.\n\nOnnettomuus painoi häntä hautaa kohti. Jospa hän vaan saisi kuolla sitä\nennen. Kuolla omaistensa ympäröimänä, viimeiseen saakka nauttien heidän\nrakkauttaan, jonka takia hän oli uhrannut niin paljon -- senkin, jota\nei kellään ole oikeus uhrata. Nyt oli vain _yksi_ onni, se oli tämä.\n\nHän risti kätensä ja rukoili kuin lapsi tuskassaan, rukoili sitä ainoaa\nvedet silmissä.\n\nEnnen ensi joulua -- ensi joulua! Ja tämän viimeisen tahtoi hän tehdä\nniin valosaksi ja iloseksi, viime juhlanaan tahtoi hän ahmia heidän\nhellyyttään.\n\nHän ei moittinut itseään, tunsi vain tuskaa. Jos hän olisi saanut alkaa\nalusta, niin olisi käynyt samoin. Hän ei voinut sanoa: ei -- heille;\nhän ei voinut kestää tyytymättömyyttä -- heidän puoleltaan; ei sanoa\ntotuutta -- heille. Siinä kaikki.\n\nHän ei voinut elää ilman hellyyttä, siksi oli hän sen ostanut ---\nostanut sitä niin kauan vaimoltaan ja lapsiltaan, että nyt oli\nkunniaton mies.\n\nKuinka hän olikaan vanha ja väsynyt? Hän nousi raskaasti. Nyt oli\njoulu. Häntä odotettiin.\n\nHeikko ilon heijastus kuvastui hänen kasvoistaan, kun hän ajatteli\nvaloa ja iloa ja kiitollisuutta joululahjoista. Hän oli kärsinyt niin\npaljon, että hänestä tuntui, kuin olisi itse kärsimys sovittava.\n\nRikkaan joulu voi olla omituinen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRattaat olivat vajassa ja isoisä itse istui juhlapuvussaan puhtaana\nuunin vieruspenkillä, hänellä oli yllään tummansininen sarkatakki, joka\nnäyttää kankealta ja uudelta kolmenkymmenenkin vuoden vanhana. Isä\nistuu pöydän ääressä ja lukee rypistynyttä sanomalehteä, joka on\nkulkenut kädestä käteen, kunnes on tullut tahraiseksi ja pehmeäksi kuin\nvanha seteli.\n\nPöydällä loistaa lamppu. Puhdas liina peittää pöytää ja särvinvati on\njo esillä, vierellään leipää.\n\nRuokaa laitetaan tuvassa, säästyy siitäkin. Sängyssä on perunavati\npeitettynä päänalusella lämmön säilyttämiseksi. Kala kiehuu\nparhaillaan, ja äiti sekottaa puuroa, niin että lämmin höyry leviää\nympäri huoneen kiihottaen ruokahalua. Isoisän silmät seuraavat kauhan\nkiertoliikettä sillä nautinnolla, jota toimeton tuntee työtä\nkatsellessaan.\n\nÄiti on tuskin kolmenkymmenen ijässä mutta näyttää vanhemmalta, jos\nhäntä vertaa ylemmän luokan naisiin. Hän on iso ja voimakas, posket\novat sileät ja punaset ja hän pyhkäsee kasvojaan silloin tällöin\nesiliinallaan, sillä lieden ääressä on lämmintä.\n\nPienokaiset pyöriskelevät pitkin lattiaa, hyvin levottomina, mutta\nääneti ja hartaina, sillä äiti pitää järjestystä. Yksi heistä seisoo\nlieden ääressä, ja kun luulee, ettei häntä huomata, koettaa hän\netusormellaan varovasti kalanpalasta tunnustellakseen, onko se\nkiehunut.\n\n\"Paavo annas olla!\" huudahtaa äiti ja pukkaa häntä päähän toisten salaa\nvirnistäissä.\n\nMutta nyt on ruoka valmis. Puuropata nostetaan tulelta -- --\nkolistellaan hellan renkaita ja sitten merkitsevä äänettömyys.\n\n\"Hanna! otas perunat esiin!\" käskee äiti ja määräys täytetään\ntäsmällisesti. Itse asettaa hän lipeäkalan kivivatiin. Se levittää\nhöyryä hänen ympärilleen. Odotus on jännittynyt ylimmilleen. Ainoastaan\nisä näyttää välinpitämättömältä; se kuuluu hänen arvokkuuteensa. Vasta\nkun kala asetetaan pöydälle, panee hän lehden pois.\n\n\"Kas niin, nyt on ruoka pöydässä\", sanoo äiti lapsille ja vilauksessa\novat he paikoillaan.\n\nJa nyt on joulu tuvassa. Ei lahjoja ja vastalahjoja, ei kuusta\nmakeisineen, mutta ateria niin vankka, tyytyväisyys niin sydämellinen,\nettä sen muistaa koko vuoden.\n\n\"Isoisä, nyt on puuro pöydässä\", sanoo isä. Ja \"isoisä\" kömpii pöydän\nääreen.\n\nEi ajattele hän enää, että rattaat olivat painavat ja tie pitkä, tai\nettä nuorempain jalkain olisi ollut se matka tehtävä. -- Ainoastaan\npuuroa -- puuroa!\n\n\n\n\nKansanystävä.\n\n\nUusi maaseutulehti oli hyvin kannattanut loppuun kuluneena vuotena ja\nsen toimittaja oli hienon käytöstapansa ja pienten samppanja-aamiaisten\nkautta tullut hyvin \"muotiin.\" Hänen lehtensä oli maltillisesti\nkansanystävällinen eikä astunut kenenkään varpaille; oli\nkevytsisältöinen ja huokea ja nähtiin se niin köyhän töllissä kuin\nrikkaan talossakin.\n\nYritys oli onnistunut.\n\nUudeksi vuodeksi aikoi toimittaja muuttaa Tukholmaan ja tehdä\nlehdestään työväenliikkeen äänenkannattajan, ja häntä onniteltiin\nyleiseen tuuman johdosta, sillä hän tuntui valetulta johtajaksi, eikä\nhän koskaan tekisi itseään syypääksi liioitteluun. Siihen mieheen voi\nluottaa, siitä oltiin yhtä mieltä.\n\nHän seisoi peilinsä edessä ja täydensi pukeutumistaan huolellisesti,\ntarkasti kuten kaiken mitä teki. Viimeiset päivät olivat olleet pelkkiä\njuhlia ja kutsuja, sillä kaikki tahtoivat nähdä hänet, kaikki tahtoivat\nsanoa hänelle jäähyväiset ennenkuin hän jätti kaupungin.\n\nTäksi päiväksi oli työväenyhdistys komeaan huoneustoonsa laittanut\njuhlan, ja toimittaja itse oli sepittänyt vaikuttavan runon, jolla hän\njätti hyvästit yhdistykselle.\n\nHän ei ollut vielä kolmeakymmentä täyttänyt, mutta näytti vanhemmalta;\ntukka oli otsanrajasta harva, tumma ja sileäksi kammattu. Solakka\nvartalo oli aika soma, etenkin mustissa, ja koko ihmisessä oli jotain\nsilkosta sievistettyä: saavuttamaton, kohtelias tyyneys, joka pakotti\nkaikki kohteliaiksi.\n\nLyhyt talvipäivä oli jo lopussaan ja kaasu sytytetty hänen sievässä\nkaksikamarikossaan. Kello soi ja kohta sen jälkeen avautui ulommaisen\nhuoneen ovi. Toimittaja heitti viimeisen silmäyksen peiliin, pyyhkäsi\nviiksiään ja astui esille. Hän näki aivan nuoren miehen, joka kumartaen\nseisoi oven pielessä. Tuo oli tavallaan tuttu, oli näet avustanut\nlehteä. Enempää ei toimittaja hänestä tietänyt. Hänen toimeentulonsa\nnäytti olevan vaikea. Esiintymisessä oli jotain joka sen sanoi vaikka\nvaatteet olivat siistit ja moitteettomat. Hänen aikomuksensa oli ottaa\nylioppilastutkinto, mutta hän ei koskaan ollut käynyt missään\nkunnollisessa oppilaitoksessa, vaan luki yksityisesti ilman suuria\nonnistumismahdollisuuksia. Hän kirjotti kuitenkin luontevasti ja tuntui\nlukevan paljon.\n\n\"No, hyvä herra Andersson\", sanoi toimittaja hyväntahtoisesti. \"Mitäs\non sydämellä? Pyrkiikö joku pieni kynänpiirros päivänvaloon?\"\n\n\"Ei, ei nyt\", vastaa puhuteltu hämillään ja hänen kasvojensa väri\nvaihtui. \"Tahdoin vain kysyä, voisinko saada jotain korvausta\nkirjotelmistani.\"\n\n\"Ei, paras herraseni, sitä saamme vielä hiukan aikaa odottaa\", sanoi\ntoimittaja hymyillen. \"Te olette vielä liian kypsymätön voidaksenne\nsaada korvausta. Olen ottanut lehteen koelmanne tehdäkseni teille\npalveluksen.\"\n\n\"Olen teille hyvin kiitollinen\", sanoi nuori mies anteeksi pyytävästi.\n\"Suokaa anteeksi kysymykseni.\"\n\n\"Ei vaaraa. Päivä tulee, jolloin kokoatte rahaa kirjotuksillanne\",\nsanoi toimittaja iloisesti.\n\nHänen suosikkinsa näytti aikovan sanoa jotain, mutta sitten voitti\nkainous, hän kumarsi hätäisesti ja meni. Eteisessä hän pysähtyi\nottamaan päällystakkiaan, ja juuri hänen lukkoon tarttuessa lykättiin\novi ulkopuolelta auki.\n\nHän peräytyi askeleen, kun oli saada oven otsaansa vasten.\n\n\"Herran nimessä, en kai sinua kuoliaaksi lyönyt?\" sanoi tulija\nreippaasti.\n\n\"Et. Mutta ei se sinunkaan ansiosi ole\", sanoi nuori mies nauraen ja\nvaihtoi lujan kädenlyönnin tulokkaan kanssa.\n\nTämä näytti työmieheltä, kädet olivat valkeat, mutta kovat, kasvot\nkalpeat, mutta tarmokkaat. Hän olisi ollut kaunis mies, jos hänen\nvartensa olisi ollut parempi. Hän oli nuoren ystävänsä täydellinen\nvastakohta, ja pitäen tämän kättä vielä omassaan katseli hän\ntutkistellen tämän kasvoja.\n\n\"No, saitko rahaa?\" sanoi hän.\n\n\"En\", vastasi toinen hiljaa.\n\n\"Ei äyriäkään?\"\n\nNuorukainen pudisti päätään. \"Olisit ottanut nämät mukaan\", sanoi\ntoinen eloisasti. \"Sinä olet liian pelokas, se ei kelpaa. Tule sisään,\nniin puhun hiukan sille miehelle.\"\n\n\"En mistään hinnasta.\"\n\nVarjo vetäytyi toisen kasvoille.\n\n\"Ei kelpaa\", sanoi hän heittäen tämän käden, joka retkahti alas. \"Et\nkelpaa, olet pelkuri.\"\n\n\"Engberg\", sanoi toinen moittien.\n\n\"Niin, ei se ole helppo sanoa\", sanoi Engberg tyynempänä, \"mutta totta\nse on. Päätä sinulla on, mutta pontta ei kylliksi. Tahi, jollet ole\narka, mikset uskalla mennä sisään?\"\n\n\"Tiedät, että olen semmoinen; se tarttuu kurkkuun, en voi puhua.\"\n\n\"Ei tarvitsekaan, minä puhun.\"\n\nEngberg astui rivakasti sisään ja toinen seurasi. Toimittaja oli mennyt\nmakuuhuoneeseensa.\n\nEngberg meni ovelle, joka oli auki.\n\n\"Anteeksi, kenties häiritsen\", sanoi hän kohteliaasti.\n\nToimittaja käännähti pöytänsä äärestä. Kohtaus ei näyttänyt\ntervetulleelta.\n\nEngberg oli hänen ent. suutarinsa.\n\n\"Olisin kiitollinen, jos Engberg toisten tahtoisi naputuksella ilmaista\ntulonsa\", sanoi työväenystävä hieman ylhäisesti.\n\n\"Olisin sen tehnyt, jollen olisi tiennyt että toimittaja oli\ntavattavissa. Tapasin juuri tämän nuoren miehen eteisessä\", hän\nkatsahti yli olkansa seuralaiseensa, joka seisoi puoleksi uteliaana\npuoleksi arkana. \"Ja minä lupasin puhua hänen puolestansa.\"\n\n\"Kai hän sen itsekin osannee.\"\n\n\"Ei. Se hänen vikansa juuri onkin, mutta kirjottaa hän osaa. Nyt\npyytäisin herra toimittajaa antamaan jotain hänen työstään. Hän\ntarvitsee sitä.\"\n\n\"Ei ollut koskaan puhetta maksusta, kun kirjotukset jätettiin, eikä\nlehti nyt voi maksaakaan.\"\n\n\"Miksei?\"\n\n\"Sitä ei herra Engberg ymmärrä.\"\n\n\"Ymmärrän vain, että kun jonkin työ on täysikelpoisena vastaanotettu,\nniin hän myös on ansainnut maksun siitä.\" Näkyi, että työmiehessä\nkohosi viha, vaikka hän vielä hillitsikin sen.\n\nHän oli juonut; ei niin että olisi ollut päissään, vaan kuitenkin niin\nettä veri liikkui nopeammin suonissa ja sanat lähtivät liukkaammin.\n\n\"Kuka on sanonut, että olen pitänyt herra Anderssonin työtä\ntäysikelpoisena?\" sanoi toimittaja.\n\n\"Ei kukaan, mutta en luule teidän tahtoneen tarjota maksaville\nlukijoillenne semmoista, mitä itse piditte ala-arvoisena. Jos me,\nkäsityöläiset, tahtoisimme tehdä samoin pidettäisi sitä petollisena\nmenettelynä kaupanteossa.\"\n\nEngberg hymyili, hän luuli antaneensa oikean surmaniskun\nvastustajalleeen, mutta tämä seisoi välinpitämättömänä, vieläpä hän\nnäytti pidättävän hymyäänkin.\n\n\"Ensiksikin puhutte, mitä ette ymmärrä ja toiseksi puututte asioihin,\njotka eivät teihin kuulu\", sanoi toimittaja.\n\n\"Laskuni, jota ette ole maksanut, ei kai myöskään kuulu minulle!\"\njatkoi toinen hänen tyyneytensä ärsyttämänä.\n\n\"Jos olisitte alusta pitäen esiintynyt vähemmän pöyhkeästi, olisi tuo\nylioppilasvelka kai nyt maksettu.\"\n\n\"Minä haen sen ulos.\"\n\n\"Olkaa hyvä, teillä on kai velkakirja?\"\n\n\"Aiotteko kieltää olevanne minulle velkaa 87 kruunua ja 97 äyriä?\"\n\nToimittaja ei vastannut, kohautti vain olkapäitään säälivästi; koko\nhänen asennossaan oli teatterinaisen väsynyttä siroutta, joka oli\ntoisen kasvoissa hehkuvan vihan täydellinen vastakohta.\n\n\"Jos teillä on vielä jotain sanomista minulle, niin pyydän teidän\npuhumaan lyhyesti\", sanoi toimittaja katsoen kelloaan. \"Minulla on\nainoastaan 10 minuttia jäljellä.\"\n\n\"Niin, minulla olisi halu sanoa teille jotain\", sanoi työmies astuen\nkokonaan huoneeseen. Hetkisen näytti siltä kuin aikoisi hän hyökätä\nvastustajansa kimppuun, mutta tämä ei muuttanut ilmettäkään, ja\nkylmässä katseessa, jonka hän heitti vastustajaansa, oli yhtä vähän\nvihaa kuin pelkoa.\n\n\"Engberg, Engberg, älä tee itseäsi onnettomaksi!\" varotti toveri oven\ntakaa.\n\n\"Ole huoletta, mäkijänis, en koske häneen\", vastasi työmies pakottaen\nääntään tyveneksi. \"Mutta totuuden saa hän kuulla ennenkuin lähtee niin\ntotta kuin nimeni on Kristoffer Engberg.\"\n\n\"Älkää kursailko, herra Engberg\", sanoi toimittaja nostaen käsivarret\nristiin rinnalle, nojasi pöydänlaitaan ja näytti voivan seista siinä\nkuinka kauan tahansa.\n\n\"Täällä olen minä juossut kuukausia\", alkoi työmies kumealla äänellä ja\nkäsi kouristeli vaistomaisesti lakkia. \"Täällä olen juossut kerjäämässä\nsitä, mikä on minulle oikeudella tuleva, ja herra on elänyt humussa ja\nsumussa minun elättäessäni vaimoa ja lapsia.\" -- Ääni paisui kuin\nvähitellen yltyvä raju-ilma. -- \"Ja kaiken aikaa kirjotti herra\nleveästi ja laveasti työmiesten oikeuksista ja köyhyyden auttamisesta\ntehden itsensä kansan mieheksi. Niin, sellaisia sitä ollaan! Ja\ntyömiehet lukevat ja _maksavat_\" -- hän hymyili ivallisesti. --\n\"Minäkin luin ja maksoin, vaikkakin oma laskuni oli täällä\nsuorittamatta. Mutta semmoisia me olemme. Löytyy monia, jotka\nkirjottavat mustan valkeaksi, kun ovat opin saaneet\", ääni laskeutui\ntaasen.\n\nHän oikasi lakkinsa poimut ja jatkoi alas katsellen: \"kun makasin\nlavantaudissa, tuli vaimoni tänne, hän joka yksin meidän puolestamme\nraatoi\", ääni tarttui kurkkuun ja hänen täytyi levähtää liikutuksen\ntähden, mutta siten purkaantui viha leimuavaan ponteen, \"ja sinä annoit\nhänen mennä -- -- -- heittiö!\"\n\n\"Suus kiini lurjus!\" ärjäsi sanomalehtimies sävähtäen. Hän ei ollut\nkorskea muulloin kuin oikein vihastuessaan, mikä harvoin tapahtui.\n\nTyömies nauroi uhittelevasti, otti askeleen taapäin ja ojensi\nvartalonsa niin että se täytti oviaukon.\n\nNyt oli hän sanonut pahimman, sen mikä oli ollut syvimpänä käyteaineena\nhänen mielessään. Nyt tulivat sanat nopeasti ja äänekkäästi, kuten\nolisivat ne olleet valmiina varastossa.\n\nNuorempi toveri oli lähestynyt toista ovea valmiina pakoon, mutta joka\nsana tunkeutui ulos hänen luokseen, selkeänä ja terävänä ja itse\nkauhistus poltti ne kiinteiksi hänen mieleensä.\n\n\"Vihata kapitaalia -- tyhmyyksiä! Sitä me juuri tarvitsemme. Hallitus?\nPuh -- laki ja oikeus ovat tarpeen. Mutta pois nämät tuulenpieksäjät,\njoilla ei ole äyriäkään, mutta tahtovat elää kuin olisi heillä\nmiljoonia! Raukat, jotka juhlivat ja pitävät kemuja ja petkuttavat\ntyömieheltä hänen ansionsa: jotka pelaavat korttia satakruunusista ja\novat velassa vaatteistaan. Vastaa, mikä ui pinnalla! Kerjäläisylpeyttä,\njoka häpeää vanhaa takkia! Päivä tulee, jolloin me työmiehet emme anna\npettää itseämme lörpötyksillä, jolloin me opimme näkemään, ja\njolloin me näemme _teidät_. Silloin puhaltaa tuuli koruherrojen\nkorttirakennuksiin, ja teidät pyyhkäisee pois vedenpaisumus, sillä te\nolette rakentaneet sannalle -- ja _meitä_ on paljon.\"\n\nHän heristi nyrkkiään, painoi lakin päähänsä ja meni.\n\n\n\n\n\n\nHENNING BERGER\n\n\n\n\nKatu.\n\nKuvaus Tukholmasta.\n\n\nHän syntyi kadun varrella, joka pohjosesta etelään kulkien sisälsi\nkaikki elämän vaiheet. Se alkoi sotilaskasarmista ja päättyi satamaan,\nja näiden kahden paikan välillä oli rikkaiden taloja ja köyhäin\nkortteereita, oli kouluja, kirkkoja, kapakoita, panttilainauslaitoksia\nja kaikenlaisia kauppoja.\n\nToinenkin syntyi saman kadun varrella. Ero oli vain se, että toinen\ntuli mailman pohjoispuolen 6-kertaisessa kulmatalossa, jonka otsikkoa\nsulotarten kuvat koristivat. Se oli hieno talo ja pihanpuolellakin asui\nhienoa väkeä, joilla oli varaa pitää palvelijoita. Syntyminen\nsemmoisessa graniittipalatsissa, jossa on asfalttipiha, porttivahti ja\nsähkövalo, merkitsi pääsylippua ensi riville elämän teatterissa.\n\nToinen aukasi ensi kerran silmänsä kulmahökkelissä halkosataman\npuolessa. Siinä talossa asui vahtimestareita, käsityöläisiä,\napulaisvaimoja ja naisia, jotka tuoksuivat huonolta hajuvedeltä ja\nlähtivät illoin kaupungille puettuina huokeihin turkiksiin, ja heillä\noli suuret, vinot hatut käherretyillä hiuksilla ja maalatut kasvot,\njotka päivän valossa näyttivät rypistyneiltä talviomenilta.\nPorttikäytävä haisi ja emännän sijainen kuritti väliin miestään\nhiilikoukulla. Mutta Juho, joka leikki pihan viottuneella kivityksellä,\nvanhan kaivon ja rikkaruohojen luona, halkojen ja ulkohuoneiden edessä,\npiti tätä ränsistynyttä taloa ihmeellisempänä kuin linnaa, joka näkyi\nkaukaa rinteen matalien töllien yli.\n\nJuho ja Sixten tutustuivat istuessaan rinnan alkeiskoulussa. He olivat\nystävät ja jakoivat nekut ja tappelut. Kunnes Juhon isä, joka muitten\nvahtimestaritointensa ohella oli ollut tarjoilijana juhlissa ja\nkantanut ruumiita, itse kannettiin ruumiina pois ja Juho viimeisen\nkerran sai konvehtia surupapereissa. Vähän myöhemmin oli hän\njuoksupoikana kauppakonttorissa.\n\nNiiltä ajoilta alkoi hänen rakkautensa kotikatuun. Ensi kerran kun hän\nlakkeineen, jonka samettinauhasta koulun merkki oli täytynyt ratkoa\npois, tuli suuri pakka kainalossa pohjoista kohti esimiehensä asuntoon\npäin, ja tapasi Sixtenin merikadetin univormussa, syttyi myös hänen\nrakkautensa. Kuuluu kai omituiselta, mutta selvenee hiukan, kun saa\nkuulla että se oli vihan rakkautta. Sillä Sixten oli punastuen ja\nloukkaantuneena kääntänyt päänsä pois, kun toveri tervehdykseksi\nnyökkäsi. Ja kun se iski syvälle Juhon rintaan ja pisti silmiin ja\npoltti korvalehdissä, tuntui hänestä äkkiä kuin olisi katu avautunut,\ntalot väistyivät kumartuen, maa keinui ja lyhdyt tekivät välähtäen\nkunniaa. Ja selkeänä, kuin olisi ääni hänen korvaansa sanonut, iski\najatus hänen aivoihinsa: katua ylös, askel askeleelta, maksoi mitä\nmaksoi, kunnes itse asut tuolla pohjoisessa!\n\nHän alkoi tarkastella katua. Se oli kuin hänen kotinsa, jossa hän\nvapaasti liikkui. Keskipaikoilla katua oli vanha talo, rauta-aitainen\nja maljat portin yllä -- siellä katsoi hän voivansa asua ylisillä\ntoistaiseksi. Hän katseli sitä kuin huonekalua, joka kerran oli oleva\nhänen. Ylempänä oli toinen talo, jokseenkin uusaikainen talo -- siinä\nvoisi hän asua toisena kirjanpitäjänä. Ja sitten -- se ajatus huimasi\n-- jos hänestä tulisi ensi mies, miksei naineena kulmatalossa, puiston\nvierellä? Hämärästi tunsi hän, että katu oli kuva elämästä, tie\nylös- tai alaspäin.\n\nMonta vuotta astui Juho katuaan. Illoin kauppakoulutuntien jälkeen, kun\nkaasu loisti ja puodin akkunat valasivat katua. Hän näki sen aamuisin,\nkun tuli pienestä kahvilasta ja joustavasti asteli konttoriin. Siitä\ntuli hänen rakkain kävelypaikkansa ja pian tunsi hän joka kulman ja\ntalon, pelastusarmeijan ja yhtiökapakan, kirjakaupat, sikaripuodit,\nruokamyymälät, panttilainastot, torin kojut ja talojen numerot. Hän\nosasi kyltit ulkoa. Täällä revittiin kansan vaatimatonta teatteria ja\ntuolla rakennettiin kuninkaallista näyttämöä. Tuolla kiipeili töllejä\nkallionrinteellä ja täällä rakennettiin uusia palatseja. Kaikki tunsi\nhän; tuossa asui tehtailijan tytär, jonka kanssa hän oli ajanut\nhiihtoseuran rekiretkellä, ja tässä kaunis norjalaisnainen, joka ei\nneulonut eikä kehrännyt, vaan hohtavassa puvussa paljain hartioin tuli\nöisin ajurilla kotiin Sixtenin seurassa.\n\nMuutamana vuonna tapahtui odottamaton tapaus. Sixtenin isä porasi\npienen läven ohimoonsa paukahtavalla ja kiiltävällä metalliesineellä.\nKomea hautajaissaatto alaspäin katuja kellojen kumahdellessa. Mutta\nSixten erosi laivastosta. -- Juho arveli sen ehkä tuntuvan samalta kuin\nhänen ratkoessaan koulumerkkiä lakistaan.\n\nTapahtui outoja asioita. Eräänä iltana oli Juho saattanut tehtailijan\ntytärtä tanssiaisista ja tapasi kotimatkalla Sixtenin. Tämä tunsi heti\nhänet, pysähtyipä vielä ja puheli vanhoista kouluajoista. He kävelivät\nkatua edestakaisin ja nyt kävi selville, että Juho asui hieman\npohjosempana kuin toverinsa. Hän asui nimittäin uusaikaisessa talossa\nja Sixten tuon vanhan talon yliskamarissa. Miten olikaan, hän lainasi\ntälle 25 kruunua. Ei voinut kieltää, sillä oli kihlaustuulella.\n\nAika nielasi vielä pari vuotta. Juho oli ensi mies ja käveli\ntehtailijan tyttären kanssa katselemassa huonekaluja, taloustarpeita ja\nasuntoa. He pitivät siitä kadusta.\n\nSixteniä ei Juho enää tervehtinyt. Entinen upseeri alkoi mennä\nrappiolle. Hän seisoskeli usein risasena kapakoiden edustalla. Ties\nherra missä lienee majaillut.\n\nTähtikirkkaana syysiltana kun ensi pakkanen kylvi huurrettaan\nkuutamoiseen maisemaan, ajoi vahtimestarin poika kotiinsa morsiamineen.\nVaunut kulkivat ohi synnyinhökkelin ja ohi kadun tuttujen talojen ylös\nkulmarakennukseen, jossa pari akkunaa loisti ruusunpunasena syvään,\nkirkkaaseen yöhön. Katukäytävällä, nostaessaan vaaleapukuisen olennon\nvaunuista näki Juho sekunnissa elämänsä, joka kuvastui kadun\npituudelta. Ja kiertäessään käsivartensa notkean vartalon ympärille,\nheitti hän kiitollisen katseen katua alas. -- Sinä olet elämäni kuva,\najatteli hän.\n\nHän olisi sen kenties selkeämmin huomannut, jos olisi tiennyt, että\nsamaan aikaan värisevä olento oli hiipinyt aidan viertä eteläisessä\npäässä olevaan satamaan, katsonut kauan öljyiseen veteen ja heitettyään\nvihanvimmastuneen katseen katua ylös heittäytynyt syvyyteen.\n\n\n\n\n\n\nKNUT HAMSUN\n\n\n\n\nBlåmansö.\n\nNorjalainen saaristolaiskertomus.\n\n\nUlkosaaristossa on monta saarta, joiden joukossa muuan pieni nimeltään\nBlåmansö ja asuu siinä tuskin sataa henkeä. Naapurisaari on suurempi;\nsiellä asuu noin kolme neljä sataa henkeä, ja siellä on kirkko ja\nesivalta. Sen nimi on Kyrkö. Minun lapsuuteni jälkeen on tullut posti\nja sähkösanomalaitos tälle saarelle. Missä ulkosaaristolaisia tuli\nkokoon, oli aina hienointa olla kotoisin suurelta saarelta, jonka\nasukkaat eivät pitäneet manterelaisiakaan sen arvokkaampina. Asukkaat\novat kalastajia monta peninkulmaa laajalti. Koko Atlanti huuhtoo\nBlåmansötä, niin kaukana se on meressä. Sen äyräät ovat äkkijyrkät ja\nkolmelta puolen mahdottomat nousta maalle, ainoastaan etelää,\npuolipäivää kohti ovat Jumala ja ihmiset rakentaneet polun, kaksi sataa\naskelta vuorta ylös. Myrskyllä ajaa meri puutavaraa, lankkuja ja\nlaivanhylkyjä saarelle, ja näistä rakentavat saarelaiset aluksiaan.\nAinekset kantavat he ylös kukkulalle, jossa tupiensa luona veistävät\nveneet ja talven tultua laskevat ne sinisileää pohjoisrinnettä pitkin\nköysien avulla mereen. Lapsuudessani näin kuinka tämä tapahtui: kaksi\nmiestä oli kukkulalla köysiä laskemassa ja yksi ohjaili venettä, ettei\nse tarttuisi kallion halkeamiin. Varovasti ja rohkeasti se työ\nsuoritettiin hillityillä huudoilla merkkejä antaen. Mutta kun vihdoin\nvene oli vesillä, huusi siinä oleva mies: seis nyt, ali right, kaikki\nhyvin. Enempää ei hän sanonut siitä suurtyöstä, että vene saatiin\nonnellisesti alas.\n\nSuurin tupa saarella on vanhan kunnon veneitten rakentajan Joakimin.\nHänen tuvassaan pidetään joulutanssit joka vuosi, ja tilaa kyllä löytyy\nneljälle ja kuudellekin parille kerrallaan. Soittokoneena oli viulu ja\nsen vierellä istui Didrik niminen mies rallattaen ja tahtia polkien.\nPojat tanssivat paitahiasillaan.\n\nJa silloin kulki tavallisesti ympäriinsä nuori mies ja oli isäntää, hän\noli veneitten rakentajan nuorin poika ja samaa ammattia itsekin. Hän\noli suuressa arvossa käsityönsä ja hyvän päänsä takia, ja Marcelius!\najattelee tyttö, ja Marcelius! ajattelee toinenkin, eikä hänen nimensä\nollut tuntematon suurenkaan saaren nuorison keskuudessa. Mutta itse\najatteli Marcelius vain Fredrikkeä, opettajan tytärtä, vaikka tämä oli\nniin hieno ja puhui kirjakieltä ja niin ylhäinen, että poika ei\nmitenkään voinut häntä saada. Opettajan talo myös oli iso, ja kun hän\nei ollut kalastaja, vaan päinvastoin edistynyt mies, niin oli hänellä\nuutimet akkunoissa, ja oli tapana koputtaa hänen ovelleen, ennenkuin\nastuttiin sisään.\n\nMutta Marcelius oli luottava ja sokea lemmessään. Hän oli viime vuonna\nopettajan luona, ja tänä vuonna hän taas tuli astuen sisään kyökin\novesta. Ja: \"hyvää iltaa!\" sanoi hän, \"saanko puhua vähän kanssasi,\nFredrikke.\"\n\n\"Mitä tahdot minusta?\" kysyy vastaan tyttö ja seuraa häntä ulos.\n\n\"Niin tuota, etkö nyt voi, tiedäthän?\"\n\n\"En, minä en voi. Äläkä sinä enää ajattele minua, Marcelius, äläkä astu\ntielleni enää.\"\n\n\"Niin niin, tiedän kyllä, että uusi opettaja lähentelee sinua\", vastaa\nMarcelius. \"Mutta mitähän tuosta hienoudesta oikein tulee.\"\n\nJa uusi opettaja todella lähentelikin Fredrikkeä. Hän oli\nkirkkosaarelta ja oli ollut seminaarissakin. Hänen isänsä oli vain\nkalastaja kuten muutkin, mutta hän oli mahtava ja rikas ja aina riippui\nturskaa ja kapakalaa hänen kuivuuhuoneessaan, ja voita ja silavaa ja\nvehnäjauhoja oli hänen aitassaan. Kun poika tuli seminaarista, oli hän\nyhtä hieno kun papinkin poika, joka tuli yliopistosta; hänellä oli\nposkiparta ja nenäliina taskussa, ja hänellä oli ylpeyttään pitkä\nkumminauha hatusta roikkumassa. Kansa teki pilaa hänestä nenäliinan\ntakia ja sanottiin, että Simon Rust on tullut kovin säästäväiseksi\nmieheksi, koska pani talteen nenän antimetkin.\n\n\"Nyt on hän tilannut uuden veneen meiltä\", sanoo Marcelius, \"ja Jumala\nantakoon sen tulla hänelle siunaukseksi.\"\n\n\"Miksi niin sanot\", kysyy Fredrikke.\n\n\"Sanonhan vaan. Hän haluaa saada laidat vihreiksi, -- niin, voinhan\nmaalata ne vihreiksi. Mutta hän tahtoo nimen veneeseen, sen hän saa\nmaalata itse.\"\n\n\"Tahtooko hän nimen siihen?\"\n\n\"Oletko kuullut mokomaa. Eihän se ole kannellinen vene, vaan tavallinen\nneliairoinen. -- Niin että voisit ajatella, etkö voisi ruveta niin\nmeikäläiseksi, että ottaisit minut, Fredrikke.\"\n\n\"Ei, en voi, kuuletko. Sillä hänellä on minun sydämeni.\"\n\n\"Vai niin, hänellä on sinun sydämesi\", sanoo Marcelius ja menee.\n\nJoulun alla tuli Simon Rust kirkkosaarelta maalaamaan nimeä uuteen\nveneeseensä. Hän oli asuntoa vanhan opettajan luona, ja Fredrikke kulki\njoka päivä kirkkopuvussa oikea silkkinauha kaulassa. Ja kun nimi oli\nmaalattu, ei ollut monta, jotka osasivat lukea nuo latinalaiset\nkirjaimet, mutta siinä seisoi: _Superfin_. Niin oli nimi oleva. Eikä\nniin hienoa nimeä monet ymmärtäneetkään.\n\nNiin tuli korkea ja tähtikirkas ilta, aaton aatto. Marcelius meni\nopettajan talolle ja pyysi puhutella Simon Rustia.\n\n\"Nyt on nimi kuiva\", sanoi hän.\n\n\"Sitten laskemme veneen vesille huomenna\", vastasi Simon Rust.\n\nMarcelius jatkoi:\n\n\"Niinkö on, että sinä saat Fredrikken?\"\n\n\"Se kai ei kuulu sinuun\", vastasi Simon.\n\n\"Samapa se, mutta jos todella sanot, saatko Fredrikken, niin annan\nveneen ilmaseksi.\"\n\nSimon Rust ajatteli asiaa, hän oli hyvin etuansa katsova kuten\nisänsäkin oli ollut. Hän kutsui Fredrikken ulos ja kysyi:\n\n\"Eikö olekin niin, että me kuulumme toisillemme?\"\n\nJa Fredrikke myönsi, sillä hänen sydämensä oli Simonin.\n\nJa taivas oli tähdessä ja tytön silmät loistivat ilosta hänen\nsanoessaan sitä.\n\nKotimatkalla katui Marcelius sitä, että oli tehnyt veneen ilmaseksi\nSimonille. \"Mutta hän sen saa surkeassa kunnossa\", ajatteli hän, \"minä\nvien sen itse alas.\"\n\nJa hän harhaili tuvalta tuvalle, ei mennyt mihinkään, kuljeksihan vaan\nrevontulten ja tähtien valossa. Hän asteli saaren pohjoispäähän saakka,\njossa hänen köytensä riippuivat valmiina laskemaan uutta venettä\nsyvyyteen. Atlanti kohisi alhaalla.\n\nHän istuutuu.\n\nMerellä loistaa kaksi tulta purjelaivasta, kauempana oli taas kaksi\nvaloa höyrylaivalla, joka mustana ja painavana kulki itää kohti. Hän\nkai ajatteli: nyt on paras lähteä tuommoisella laivalla pois. Fredrikke\non ainaiseksi mennyt, ei ole helppo jäädä tänne, kun hänkin on jättävä\nsaaren... No, isä Jumala taivaassa olkoon hänen tukenaan ja apunaan\nelämässä! Ja mitä tuli siihen että hän ajatteli turmella Simonin\nveneen, niin pyysi hän anteeksi tämän pahan ajatuksensa, ja päätti\ntehdä parastaan, että se hyvin tulisi alas. Semmonen mies hän oli.\n\nHän nousi ja alkoi astua kotiinpäin, kun kuului hiljainen huuto, ja hän\nkuunteli. Joku tuli häntä vastaan.\n\n\"Fredrikke, sinäkö siellä?\"\n\n\"Niin. Minä vaan tahdon sanoa sinulle ettet tekisi mitään pahaa\nitsellesi, Marcelius.\"\n\n\"Minä tässä vaan kävelen\", vastasi Marcelius.\n\nTyttö tarttui hänen käsivarteensa ja jatkoi:\n\n\"Ei sinun tarvitse sitä niin raskaasti ottaa. Enkä minäkään ole vielä\nniin varmasti päättänyt.\"\n\n\"Olet kai?\"\n\n\"Mitä siitä tulee?\" huudahti tyttö. \"Nyt ei tunnu siltä kun hän\nvälittäisi minusta... Luotan sinuun enemmän kuin Simoniin. Hän pyrkii\npoispäin; sanoin tänään: odotetaanhan nyt.\"\n\nMarcelius ei vastannut mitään. He kävelivät. Mutta Fredrikke oli viisas\nja käytännöllinen kesken epätoivoaankin ja sanoi äkkiä:\n\n\"Älä sinä missään tapauksessa anna hänelle venettä ilmaseksi.\"\n\n\"En en\", vastasi Marcelius.\n\nTienhaarassa ojensi tyttö kätensä ja sanoi:\n\n\"Nyt täytyy minun lähteä, muuten hän loukkaantuu, hän taisi nähdä,\nmihin minä menin.\"\n\nHe sanoivat hyvää yötä ja menivät kukin taholleen.\n\nSeuraavana päivänä ei tuullut ollenkaan, ja meri oli aivan tyyni.\nKunnon veneitten rakentaja Joakim oli poikiensa kanssa jo ennen päivän\nkoittoa vienyt veneen köysien luo, heillä olivat olleet kaikki saaren\nmiehet apuna, ettei hieno vene vikaantuisi. Nyt riippui se soreana\nhienona köysissä.\n\nVanha opettaja oli saanut hienon virkaveljensä lykkäämään kotimatkansa\niltapäivään, ja nyt oli vene laskettava alas. Kihlattujen kesken ei\nnäkynyt olevan parempaa sopua kuin eilenkään, he kävivät happaman\nnäköisinä kaukana toisistaan polulla, ja se, jonka oli määrä olla\nmorsian oli täynnä epäilystä. Kun he tulivat köysien luo, olivat miehet\nsiellä koossa. Kaikki miehet paljastivat päänsä opettajalle ja hänen\nseurueelleen.\n\n\"Onko kaikki valmiina?\" kysyy Simon.\n\nJoakim vastaa: \"Kaikki on valmiina. Mikäli me käsitämme.\"\n\nSilloin sanoo äkkiä Fredrikke epäilyksen kiusaamana:\n\n\"Älä sinä mene tänään Marcelius. Eikö joku toinen voisi mennä\npuolestasi?\"\n\nKaikki kuuntelevat.\n\n\"No, hän on niin tottunut\", sanoo Joakim, pojan isä.\n\n\"Silläpä sitten on nimi\", sanoo Fredrikke.\n\n\"Se on päinvastoin hyvin hieno nimi\", sanoo hänen isänsä anteeksi\nantavasti.\n\n\"Sitä et sinä ymmärrä, Fredrikke.\"\n\nSilloin sanoo Simon Rust lyhyesti:\n\n\"Minä menen itse veneseen.\"\n\nKaikki koettavat pidättää häntä, mutta Simon kiipee veneeseen ja\nistuutuu. Häntä pyydetään kauan, mutta Simon vastaa ylpeästi ja\nraivoissaan:\n\n\"Saakoon Fredrikke sielulleen rauhan.\"\n\n\"Sido itsesi ainakin kiinni\", sanoo Joakim ja ojentaa hänelle nuoran.\n\n\"Laskekaa!\" huutaa Simon ärtyisesti.\n\nKöydet irrotetaan, vene alkaa laskeutua. Simon tarttuu lakkinsa\nkumminauhaan ja kiinnittää sen pään nappiin.\n\nJoakim huutaa, Simon vastaa yhä kauempaa, mutta he eivät enää näe\ntoisiaan. Marceliuksella ei ole mitään kuunneltavaa ja hän seisoo\nkauempana.\n\n\"Hän on puolitiessä\", sanoo Joakim. \"Mies kelpaa kyllä.\"\n\nSilloin kuuluu huuto syvyydestä. Kukaan ei ymmärrä sitä. Se ei ole:\npysähtykää hetkeksi, eikä: all right, vaan: ai, ai, ja merkkinuoraa\nnyitään kovin. Ylhäällä luulevat kaikki, että on vedettävä ylös.\nSilloin kohoaa terävä ja läpitunkeva huuto kuilusta, kuuluu veneen\nkolahduksia kalliota vastaan, tuntuu kun koko saari yskähtelisi.\n\nKaikki kalpenivat. Köydet kevenivät samassa. Kysytään ja huudetaan,\nJoakim sanoo: \"laskekaa!\" sitten kohta: \"vetäkää!\" Mutta kaikki\nymmärtävät, ettei mikään auta, vene on tyhjä, Simon on kaatanut sen ja\npudonnut vuorta pitkin alas.\n\nNiin alkaa kesken tätä kaikkea kirkonkello soida joulua.\n\nMutta Fredrikke oli yhä viisas ja käytännöllinen, hän sai käsiinsä\nMarceliuksen ja sanoi: \"Jumala antakoon syntini anteeksi, mutta minä\nolen iloinen, ettet sinä ollut siellä. Mitä tässä seisot? Etkö juokse\nalas eteläpuolelta ja lähde veneellä katsomaan, miten on asian laita.\"\n\nJa kun kaikki ymmärsivät, että hänellä oli oikein, lähdettiin\njuoksemaan saaren toiseen päähän. Vaikka kaikki tiesivät, ettei se\nmitään hyödyttänyt.\n\n\n\n\n\n\nPELLE MOLIN\n\n\n\n\nÄiti varustaa kalamiehiä Lofotin matkalle.\n\n\nJoulu ja uusivuosi ovat menneet, niitä on vietetty yhtä juhlallisesti\nkuin Ruotsissakin vähän huonommalla ruokavalikoimalla tosin ja ilman\nkirkkomatkaa.\n\nNiin vanha joulukirkko! Mutta täällä Pohjolan rannikolla ei kernaasti\npurjehdita pitkiä matkoja kirkkoon, kun pimeys on mustana turkkina\nyllä, mustia kareja ei erota mustasta vedestä ja salakavala myrsky voi\nsyöksyä alas tunturin rinnettä ja varottamatta kaataa kaikki\npurjehtijat vuonolla.\n\nÄiti ja tytöt ovat vavistuksella odottaneet pyhien loppua. Tammikuun\nalku on heille -- Helgelannissa, Norrlannissa ja Tromsössä -- vuoden\nvaivaloisin aika. Isä väkineen on varustettava suurille\nturskanpyynnille Lofotille.\n\nTammikuun 16 p:nä alkaa turskanpyynti Lofotlain mukaan. Silloin ovat\nkaikki kalastusajaksi määrätyt: lääkärit, sähköttäjät, tarkastajat,\ntuomarit, poliisit, nimismiehet y.m. asemillaan ja kaikki kulkevat\njännityksessä. Mitenhän kalastus käy? Onkohan turska lihava tai\nlaiha? Siimatko vai rihmapyydykset enemmän tuottavat? Itä- vai\nLänsi-Lofotilleko mennään? Hinnat? Onkohan maksa lihava? Tulispa hyvä\nilma! Jumala varjelkoon kylmiltä itätuulilta, tunturiviimoilta ja\nturskia karkottavilta myrskyiltä!\n\nJo joulun maissa voi tulla sähkösanoma lehtiin, odotetuin sanoma. Se\nkoskee ensi turskaa. Tieto tulee Rostista, Lofotin uloimmalta saarelta,\nrosvojen piilopaikalta, haaksirikkojen ja laivaryöstöjen saarelta, jota\nympäröi vaarallinen karikko.\n\n_Tänä vuonna on turska laiha!_ Siis muistellaan vuotta 1895, jolloin\nrihmamiehet valittivat, mutta siimalla pyytäjät olivat tyytyväisiä.\nNälkäinen turska näet käy halusta koukkuun, olipa syöttinä sitten\nsuolattua silliä, turskan mätiä tai kalan palasia.\n\nUudenvuoden jälkeen alkaa äiti palvelushenkineen liikkua. He juoksevat\nkuumeisessa kiihkossa rakennusten väliä. Isä on viislaidan omistaja ja\nväkeä on omaa ja vierasta. Äidin pitää leipoa leivät kaikille,\ntäydentää villavarastoa, muistaa kaikkien tarpeet, voita, lihaa ja\nmuuta, mitä vuosisatoina on kuulunut Lofotlaukkuun.\n\nKöyhä kalastaja lähtee palkkamieheksi ja saa isännältä varustuksen.\nOnpa osuusveneitäkin.\n\nMutta varakkaan kauppiaan talossa, jossa saadaan laittaa kuntoon\nuseampia venekuntia, ei emäntä kahteen viikkoon jouda viipyvillä\naskelilla maata lämmittämään. Lofotmiehillä on hyvä ruokahalu. --\nSellaisessa talossa on lehmiäkin talon tarpeiksi ja ylikin,\nkestikievari on näet usein yhdessä. Tuntureilla on runsaasti ruohoa ja\nkukkulain välisiltä suomailta saadaan suurella vaivalla hyvää heinää.\nSyksyllä täyttyvät drittelit voilla, joka kumminkin on rauhoitettua,\nsillä Lofotilla tarvitaan ainakin 5 kiloa mieheen. Joulun alla on\nteurastettu lampaita ja joka miehen kistussa on lapoja ja käpäliä\nsuolassa, savustettuna ja kuivattuna. Vielä on 3 kiloa nuorta ja 3\nvanhaa juustoa, 2 kiloa läskiä, 3-4 talikynttilää mieheen.\nSillinelikossa on mailman parasta silliä, mutta sitä ei täällä sillin\nmaassa paljon syödä. Kun ei ole punssia iltajuomaksi, ei myöskään\ntarvita paperissa paistetuita silliä aamulla. Etikkaan ja sipuliin\nsekotettuna sitä syödään tai keitetään siitä soppaa, n.k. silliryyniä\n-- kauhea keksintö.\n\nJoka veneessä on vielä suolaa ja puol'ankkuri \"hapanta\", maidosta\nkeitettyä, tai nyttemmin etikkaa. Kahvia on 1/2 kiloa viikoksi\nvenekuntaa kohti.\n\nÄiti ja tytöt siis häärivät, isä ja miehet astelevat aittojen ja\nvenekodan väliä, jossa on teloillaan viislaita, kaunein ja\nmerikuntoisin vene, mitä löytyy. Airoja ja köysiä heitellään että\nmäikyy. Kaiku kiirii pihan ja halkomäen yli tunturiseinää ylös, joka\nvastaa kumeasti.\n\nPuita otetaan mukaan Lofotille, jonka kalliolla ei mitään kasva.\nKivihiiltä siellä myös poltetaan. Vanhoja, kampuraisia vaivaiskoivun\nrunkoja sovitellaan veneeseen perillä pilkottaviksi.\n\nTuleepa päivä, jolloin viislaita lasketaan vesille varusteineen.\nParkitut langat pannaan tyhjiin tynnyreihin. Lasikuulat, joita kohoina\nkäytetään, loistavat sinivihreinä. Kakstoistavanteisissa tynnyreissä\novat makuuvaatteet, korsipatja, ryijy ja vällyt. Matrassia ei käytetä.\nRyijyt vaan kovalle lavitsalle ja siinä vedetään työstä väsyneen syvää\nunta.\n\nMutta äiti ja tytöt? Vielä on leipomus ja pesu. Uuni hehkuu. Naiset\novat jauhosta valkeita ja hiestä punasia. Toinen taikina nousee ja\ntoinen paistuu -- niin yötä päivää suurissa taloissa. Eukot tietävät\nelävänsä. Kudotaan pitkiä sukkia, parsitaan villapaitoja, leipojat\nsaavat kahvia ja pesijät viinaakin. Nämät raukat pistelevät punasia\nkäsiään veteen lakkaamatta ja hameet ovat jäykkiä kuin vanteilla\nvarustetut.\n\nRuokakistut kannetaan sisään. Äiti sijottaa leivät ja eväät tarkalleen,\nei ole liikaa tilaa. Vaatearkku on yhtä tärkeä. Siinä on yhdet\npyhävaatteet, sukkia, viisi paria valtavia kintaita, kenkiä,\nöljyvaatteita ja paikkaustavaraa.\n\nKun kaikki on valmista, pistää nuori väki tanssiksi. Niin on vanha\ntapa. Siinä tytöt poikineen pyörähtelevät. Useinkin viimeisen kerran.\nNiin moni reipas poika jää Lofotille. Länsivuono on suuri hautuumaa,\njonka pohjalla paljon luita valkenee. Mies putoo, laine lyö yli eivätkä\nnuo 30,000 seikkailijaa häntä muistele. Yhdessä tuvassa kenties itkee\nemo ja lemmitty.\n\nMutta kesken tanssia tulee tuuli. Johtajat kokoovat miehensä. Ei\ntuntiakaan armonaikaa. Pikku vene soutaa rannan ja viislaidan väliä.\nTytöille tarjotaan korppua, lihaa, rinkilää ja lasi viiniä. Pojat\nlupaavat kirjeitä, odotettuja Lofotkirjeitä; ja tytöt uskollisuutta.\nHelppo luvata, sillä nuoria miehiä ei ketään jää. Sitten maihin, vene\nvedetään viislaidan kannelle ja purjeet nostetaan. Äiti katselee\nlähtöä, mutta kyyneleitä ei sovi näyttää.\n\nMiehet purjehtivat vuonon jyrkkien rantojen väliä. Tuiman tunturin\ntakaa yhtyy toisia Lofotveneitä. Niin aina edelleen ja lopuksi on 6 à\n70 jopa 90:kin venekuntaa.\n\nNaiset taasen ovat puhdistustyössä ja alkavat sitten kehruun ja\nkudonnan. Tytöt puivat jälellä olevat pari ohratynnyriä.\nYksitoikkoisesti kuluu aika kevääseen.\n\nVain kerran, helmikuun 2:na päivänä, Kynttilänpäivänä, on pienet\nkestit, \"akkaväen joulu.\" Mäkien yli polkuja pitkin käyvät eukot ja\ntytöt toisiaan tapaamaan, juovat kahvia ja lukevat Lofotkirjeitä.\n\n\n\n\n\n\nAUGUST BLANCHE\n\n\n\n\nKotiopettajatar.\n\n\nTuskin mistään on niin paljon kirjotettu kuin sivistyksen ja\nvarallisuuden suhteista. Varmaa on, että ne hyvästi sopivat yhteen\ntai kunnioittavat toisiaan. Sivistyneet, pitäen varallisuutta\nvälikappaleena, pyrkivät siihen päästäkseen itsenäiseen asemaan; mutta\ntunnen sangen monia varakkaita, jotka, jolleivät juuri halveksikaan\nsivistystä, panevat sen hyvin alas hintaluettelossaan, vaikkakin heillä\non siitä sekä huvia että hyötyä. Tietysti tarkotan rikkaita\nsivistymättömiä, sillä ihmeellistä kyllä ei sivistyksen puutteen ja\nköyhyyden suhde ole sama.\n\nYstävä-vainajani, runoilija Ingelman kertoi seuraavaa:\n\n\"Kerran tuli luokseni köyhä sukankutoja, joka asuu hökkelissä\nsivukaupungilla, ja pyysi minua kirjottamaan muutamia säkeitä hänen\nvaimonsa hautajaisissa jaettaviksi. Hän sai niin mukiinmenevät kuin\nkiireessä kokoon sain. Hautajaisten jälkeen tuli hän kiittämään runosta\nja toi kuusi paria sukkia, puoliksi villaisia ja puoliksi puuvillaisia.\nHän oli ajatellut kesääni ja talveani. En olisi ottanut niitä vastaan,\nmutta hän näytti pahastuvan niin että minun täytyi. Olin kirjottanut\njoukottain tilapäisrunoja leipureille ja oluenpanijoille, mutta en\nollut saanut edes rinkilää tai haarikallista olutta. Tosin minut väliin\npyydettiin illalliselle tai totia juomaan, mutta minä kutsuin heidät\nvuorostani ja siinä kaikki. Mutta runoistani olisivat he vielä\nsaatavapuolella kirjoissani, jos joskus olisin semmosia pitänyt.\"\n\nToinenkin nuoruuden ystäviäni, runoilija ja hyvä, on kokenut samaa. Hän\noli vuosien kuluessa kirjotellut lukuisia nimi- ja syntymäpäivärunoja\nerään rikkaan oluenpanijan perheelle. Samasta talosta haki hän pienen\nolutvarastonsa, josta vuoden vaihteessa raha tarkalleen karhuttiin.\nLasku tuli ensin ja sitten kävi kirjanpitäjä patruunan käskystä\nkarhuilemassa. Runoilija kun oli köyhä eikä hänellä niin muodoin ollut\nliikoja rahoja, niin pistikin hänen päähänsä kerran lähettää\npatruunalle vastalasku runoistaan, ja kun ei suoritusta kuulunut, meni\nhän itse karhuamaan, sillä hänellä ei ollut kirjanpitäjää.\n\nPatruuna nauroi mahaansa pidellen. Ilo ei aina mene sydämeen, vaan\nväliin vatsaan.\n\n\"Kuinka semmosesta voi laskua lähettää\", kysyi hän.\n\n\"Eivätkö tavarat kelvanneet\", kysyi runoilija.\n\n\"Kyllä, kyllä, mutta sehän on niin helppo ja maisteri pudistaa runoja\nhiastaan kuin tyhjää.\"\n\n\"Onko helpompi pudistaa runoja hiasta kuin laskea olutta tynnyristä\",\nkysyi runoilija.\n\n\"Mutta onhan tavarassa ero\", muistutti patruuna.\n\n\"Mutta korkkipäisilläkö vain on rahallista arvoa\", kysyi runoilija.\n\nPatruuna loukkaantui enkä muista miten asia päättyi; mutta varma on,\nettä patruuna kertoili huvittavan jutun tuttavilleen. Kaikki nauroivat\nja jotkut pitivät suorastaan hävyttömänä ottaa maksua muutamista\nrunopahasista. Mutta nuo pahaset olivat kumminkin olleet perhejuhlien\nloistonumerona, hankkineet huvia kaikille, vieläpä liikuttaneet\npatruunan rouvan kyyneleihin saakka. Patruunakin oli ollut syvästi\nliikutettu, kun hänen syntymäpäivänään vanhin lapsista sisarustensa\npuolesta oli lukenut hänelle omistetun saman runoilijan runon.\n\nTätä muistettiin yhtä vähän kuin sitä, että runoilijankin on elettävä\ntyöstään. Eikä näy ymmärretyn, että tarvitaan joku määrä sivistystä\nhyvän tilapäisrunonkin laatimiseen, ja että semmosen hankkimiseen menee\naikaa, työtä ja rahaa.\n\nMutta silloinkin kun sivistyksestä on ollut varallisuudelle suoranaista\nhyötyä, ei sitä ole paremmin arvosteltu, ja siitä minulla on moninaisia\ntodisteita.\n\nVänrikkivuosinani -- sillä ne ovat läpikäytävät vaikkei kruunua\npalvelisikaan -- olin usein kutsuissa hyvin rikkaan porvarin talossa.\nMiehellä oli suuri tehdas, hän hoiti mainiosti asiansa ja ansaitsi\npaljon rahaa. Muuten oli hän hiljainen ja kiltti mies etenkin vaimoaan\nkohtaan.\n\nTämä, vaikkakin köyhä syntymältään ja kasvatukseltaan, eli komeasti ja\nnäyttäytyi yhtä korskeana kuin konsanaan kreivitär vanhaan aikaan,\nvaikka ei hän, kuten vanha sukuaateli, ymmärtänyt näyttää ylhäisyyttään\nvähittäin, jolloin se on helpommin siedettävissä. Sukuylpeys on toki\nalentuessaankin kohtelias ja armollisen avulias. Se rakastaa, ainakin\non rakastavinaan sivistystä, koska se pitää sitä yksinoikeutenaan.\nMutta rahanomistaja ei semmoista käsitä. Joka paikasta pilkistää esiin\nraha ja samalla myös home. Ei se edes välitä muulta näyttääkään. Ettei\nsivistys huolehdi edes puutteittensa ja heikkouksiensa peittämisestä,\nse on paras todistus sen puutteesta. Toinen on muitten sivistyksen\nhalveksiminen.\n\nKysymyksessä olevassa perheessä oli puoli tusinaa lapsia. Pojat kävivät\nparasta yksityiskoulua, mutta tytöillä, joista vanhin oli 15-vuotinen,\noli kotiopettajatar. Suuremmissa pidoissa en koskaan nähnyt tätä; mutta\npikkutanssiaisissa tuli hän myöhemmin soittamaan tansseja pianolla.\nSuurissa kemuissa oli soittamassa kaartilaisia, neljä messinkitorvea,\njotka pitivät kauheaa melua, mutta maksoivat paljon ja se oli siis\nhienoa. Olin kerran jokapäiväispäivälliselläkin siellä. Kaksi pöytää\noli katettu, kuului olevan tavallista. Toisen ääressä istuivat vieraat,\nisäntä, emäntä, vanhin poika ja tytär, mutta toisen ääressä opettajatar\nja pienet lapset. Aterian aikana alkoi joku näistä ulvoa ja emäntä\nheitti vihasen katseen opettajattareen.\n\nKotiopettajatar ja lapsenpiika, kaksi tointa, yksi henkilö! Sitä pidin\nminä liikana niin hienosti esiintyvässä talossa. Väärällä ylhäisyydellä\non epäjohdonmukaisuutensa.\n\nKun herrasväki oli vieraisilla, ei kotiopettajatar koskaan ollut\nmukana, ja kun mentiin näytäntöjä katsomaan, joka tapahtui ainakin\nkaksi kertaa viikossa, sai hän jäädä kotiin. Ainoa huvi, mikä hänelle\nsuotiin, oli se, että sai ihailla rouvan hienoa pukua tämän huveihin\nlähtiessä.\n\nKerran kutsuin perheen oopperaan ja jätin lipun opettajattarellekin.\nAstuessani ensi riville loosiini, näin tehtailijan, opettajattaren ja\nkaksi tytärtä, mutta en rouvaa. Hän ei ollut hyvinvoipa, mutta oikea\ntauti oli se, että \"armollinen rouva\", kuten hän kutsutti itseään, ei\nkatsonut arvolleen soveltuvan näyttäytyä lastensa opettajattaren\nseurassa. Hän piti tätä palvelusväkeen kuuluvana.\n\nTämän yhteydessä kerron jutun, joka tapahtui päivää opettajattaren\nperheeseen tulon jälkeen. Tämä joka yksinkertaisuudessaan luuli, että\nhän jollakin tavoin voisi lähemmin seurustella oppilaittensa äidin\nkanssa oli päivällisen jälkeen asettunut rouvan huoneeseen pitääkseen\ntälle seuraa.\n\n\"Onko neidin huoneessa kylmä\", oli rouva kysynyt.\n\n\"Ei, täällä on kylmempi\", kuuluu opettajatar vastanneen eikä hän sitten\nenää rouvalle seuraa pitänyt.\n\nJa kuitenkin oli tämä neiti nuori, miellyttävä ja taitavimpia nuoria\nnaisia mitä olen tavannut. Kunnioitetun virkamiehen tyttärenä ei hän\nollut mitään maallista omaisuutta perinyt, mutta hyvän kasvatuksen oli\nhän saanut. Hän osasi vieraita kieliä, piirusti ja koruompeli, oli\nmiltei taiteilija pianonsoitossa ja tietojensa puolesta opettajaksi\nmitä sopivin. Hänen keskustelu- ja seurustelemistapansa ilmaisivat\nhienoa ihmistä.\n\n\"Mutta kuinka ei neiti Liljendahlia\", -- se oli hänen nimensä --\n\"useammin näy herrasväen seurassa\", kysyin kerran rouvalta.\n\n\"Oh\", vastasi tämä, \"hän on mieluimmin yksikseen.\"\n\n\"En uskoisi sitä\", huomautin minä, \"sillä viime kerran tavatessamme oli\nhän iloinen ja ainahan hän on miellyttävä.\"\n\n\"Kenties ei hänen pukunsa salli hänen näyttäytyä suuremmissa\nseuroissa\", lausui rouva.\n\n\"Se osottaa, että hänellä on liian pieni palkka\", uskalsin huomauttaa.\n\n\"Hänellä on kylliksi\", selitti rouva jyrkästi, \"eikä muuten pidä pilata\nihmisiä.\"\n\n\"Ei kai häntä pilaisi vähän runsaampi seurustelu herrasväen kanssa\",\nsanoin.\n\nTehtailijan rouva käänsi minulle selkänsä ja meni vastaamatta.\n\nJoka vuosi piti tehtailija loppiaisena komeat päivälliset, joihin\nkutsuttiin hänen parhaat vuokralaisensa. Semmoisissa kutsuissa tapasin\nensi kerran oikeusneuvoksen, vapaaherra S:n. Äidit ne tällaisissa\ntilaisuuksissa näyttelevät lastensa taitoja, ja nytkin kaksi tytärtä\nsoitti nelikätisesti pianoa ja hyvin.\n\n\"Kuka heitä opettaa\", kysyi oikeusneuvos.\n\n\"Kotiopettajatar\", vastasi äiti ja kiiruhti näyttelemään lastensa\npiirustuksia.\n\n\"Kenen opetusta he nauttivat\", kysyi vieras.\n\n\"Saman opettajattaren\", vastasi äiti.\n\n\"Oikein onnittelen herrasväkeä, teillä kun on niin hyvä opettajatar\",\nlausui oikeusneuvos.\n\n\"Ja vanhin tyttäreni puhuu ranskaa ja englannin kieltä kuin\nulkomaalainen\", ylpeili äiti.\n\n\"Mutta kuka näistä naisista on herrasväen kotiopettajatar\", kysyi\nneuvos, katsellen ympärilleen; \"olisi todella hauskaa tutustua häneen.\"\n\n\"Hän ei ole tänään mukana\", vastasi emäntä.\n\n\"Sairasko hän on?\"\n\n\"En luule\", vastasi emäntä, \"mutta... mutta... en tiedä, kuinka hän...\"\n\n\"Niin\", autoin minä, \"hänhän ei koskaan ole vieraitten aikana täällä.\"\n\n\"Pelkääkö hän ihmisiä.\"\n\n\"Ei suinkaan.\"\n\nEmäntä heitti minuun vimmastuneen katseen. Oikeusneuvos katsoi kauan ja\nterävästi emäntään. Hän ymmärsi asian laidan.\n\n\"Jos minun lapsillani olisi sellainen opettajatar\", lausui hän,\n\"pitäisin joka hetkeä miltei hukattuna, jolloin hän ei olisi omaisteni\nseurassa.\"\n\nEmäntä kävi tulipunaiseksi, mutta se ei auttanut. Tehtailija toi\nkiireesti opettajattaren seuraan, ja miltei koko illan seurusteli\noikeusneuvos hänen kanssaan.\n\nSitten kuulin neuvoksen lausuvan emännälle:\n\n\"Tiedättekö, armollinen rouva, olen ihan ihastunut herrasväen\nkotiopettajattareen. Minun talossani olisi hänellä kunniapaikka. Ei\nkoskaan voi kyllin kunnioittaa ja kiittää niitä, jotka tekevät lapsemme\nhyviksi ja valistuneiksi ihmisiksi, ja tällä naisella on todella tuo\nharvinainen taito. Vielä kerran kadehtien onnittelen herrasväkeä.\"\n\nTämä semmoisen henkilön lauselma ei suinkaan parantanut opettajattaren\nasemaa tehtailijan talossa, päinvastoin kävi se yhä vaikeammaksi ja\nlopulta niin sietämättömäksi, että neiti Liljendahl eräänä päivänä\njätti talon. Vähän ajan kuluttua oli hän oikeusneuvoksella lasten\nopettajana ja otti tämän perhe hänet avoimin sylin vastaan.\n\nMuutamia kuukausia myöhemmin kävin tehtailijan talossa.\n\n\"Voin tavallani sanoa terveisiä neiti Liljendahlilta\", sanoin rouvalle.\n\n\"Vai niin, no kuinka on hänen laitansa nykyisin\", kysyi tämä\nhalveksuvalla äänellä.\n\n\"Luullakseni hyvin. Näin hänet eilen oikeusneuvoksettaren rinnalla\nteatterissa. Tyttäret istuivat heidän takanaan.\"\n\n\"Oho, sepä oli hienoa.\"\n\n\"Ja eilen\", jatkoin minä päättäneenä antaa niin että tuntui, \"eilen\nnäin hänet Kuningattarenkadulla oikeusneuvoksen komeissa ajopeleissä.\nHän istui oikeusneuvoksettaren vieressä, ja heidän edessään neuvos itse\ntyttärineen.\"\n\n\"No oli kai hänen nenänsä pystyssä\", huomautti rouva.\n\n\"Sivistyneillä ihmisillä ei ole tapana istua nenä pystyssä\", väitin\nsäälimättä, \"ja neiti Liljendahlilla on koko kaunis nenä. Paljoa\nrumempain nenien olen nähnyt olevan pilviin päin.\"\n\nTehtailijan rouva oli harmistunut ja sen kerran meni minulta hukkaan\npäivällinen, joka oikeastaan ei ollut halveksittava, eikä minua siihen\ntaloon enää kutsuttu.\n\n\n\n\nKaksi sulhasta ja yksi morsian.\n\n\nEräänä syysiltana n. 25 vuotta sitten tuli luokseni äsken nimitetty\nkirkollistoimikunnan kopisti Gustaf Holmerz, ylioppilastoverini. Hän\noli tosin palvellut vain ylimääräisenä, mutta oli siksi etevä, että\nsivuutti monta vanhempaa toveria ilman että näistä kukaan ohimennenkään\nilmaisi tyytymättömyyttä, paras todistus nimityksen oikeudesta.\nHän oli niitä, jotka eivät näytä tekevän mitään, mutta ennättävät\nolemaan kaikessa mukana. Hänet nähtiin jokapaikassa, näytännöissä,\nkonserteissa, tanssiaisissa ja nuorten miesten illanvietoissa. Hän voi\nviettää suuren osan yötä iloisissa seuroissa, mutta kotiin tultuaan\nkuinka myöhään tahansa istuutui hän kirjoituspöytänsä ääreen eikä\nlähtenyt siitä ennenkuin oli työnsä tehnyt. Kahden tunnin unta\nvuorokaudessa piti hän täysin riittävänä.\n\n\"Mitä vähemmän unta, sitä enemmän elämää\", oli hänellä tapana sanoa,\n\"ja uni kuuluu haudalle. Sinä päivänä kun olen elänyt viisikymmentä\nvuotta voin sanoa eläneeni sata.\"\n\nPaitsi lupaavaa virka-uraansa oli hän lahjakas kirjailija. Hän oli\nkirjottanut useita artikkeleita politiikasta ja kirjallisuudesta\nviralliseen lehteen, jonka julkaisija vakuutti, että Holmerzin kynä oli\nlupaavimpia nuorten sanomalehtiin kirjottelijain joukossa.\n\nEmme tosin olleet läheisemmin tutut, mutta yhteinen rakkautemme\nkirjallisuuteen lähensi meitä, ja muuten kunnioitin hänessä kykyä, joka\nvoi nousta yhteiskunnan ylimmille asteille. Hän oli sitäpaitsi\ntaloudellisesti riippumaton.\n\nKun hän tuli luokseni tuona syysiltana, en ollut nähnyt häntä useaan\nviikkoon. Huomasin että hänen silmänsä eivät olleet niin kirkkaat\neivätkä hänen poskensa yhtä kukoistavat kuin ennen, sillä olematta\nkaunis mies oli hän kumminkin edullisen näköinen. Ei hän ollut\ntavallisella hyvällä tuulellakaan, vaan oli synkkä kuin vuodenaikakin.\n\n\"Oletko ollut sairas?\" kysyin.\n\n\"Joutavia!\" vastasi hän; \"syksy sitä tuo... Vai tätä sinä luet?\" lisäsi\nhän ottaen kirjan pöydältä. Se oli Voltairen kirja optimismista.\n\n\"Omituista että juuri tapasin tämän kirjan jota niin usein olen lukenut\nylioppilasaikanani\", lausui Holmerz. \"Tunnetko uljaampaa mailmanivaa?\nKuka on terävämmin kuin Voltaire kuvaillut houkkamaisuutta tai mailmaa\nsemmoisena kuin se on? Ja samalla, kuka on epäonnistuneempi kuvatessaan\nmailman onnea? Mitä hän tietää onnelastaan muuta kuin että lampailla on\npunaset villat ja maantiet kultahietaa, puhumatta kapakoista, joissa\nsaa syödä ja juoda ilmaiseksi?\"\n\nSitten heitti hän kirjan pois ja istui hetkisen kyynäspäät pöydällä ja\npää käsissä. Kyselin häneltä yhtä ja toista, mutta hän vaikeni\nitsepintaisesti. Tavantakaa otti hän kellonsa esille pannen sen lopuksi\npöydälle. Puolen tunnin kuluttua nousi hän mumisten: \"Se on nyt\nseitsemän.\" Sitten kysäsi hän: \"kuules, huvittaako sinua morsianten\nnäkeminen?\"\n\n\"Tiedän hauskempaakin.\"\n\n\"Omansa näkeminen?\"\n\n\"Niin kai, selväähän se on.\"\n\n\"Mutta mitä sanoisit jos näkisit morsiamesi toisen vieressä vihillä?\"\n\n\"Eipä se hauskaa olisi.\"\n\n\"Kaksi sulhasta ja yksi morsian!\" jatkoi Holmerz; \"siinäpä olisi\nainetta teatterikirjailijalle.\"\n\n\"Mutta olinhan unohtaa asiani\", sanoi hän ojentaen minulle paperilapun,\njossa oli nimikirjotukseni. Se oli velkakirjasta, johon olin\nkirjottanut takauksen Holmerzille. Oli omituista saada nimensä pois\npaljoa ennen lankeamispäivää. Sitten lähti Holmerz luvaten mennä\naikaisin levolle.\n\nHetkisen kuluttua lähdin minäkin liikkeelle ja tapasin erään Holmerzin\ntuttavan, jolle kerroin tämän käynnin.\n\n\"Holmerz parka!\" huudahti toveri, \"hänellä on kova päivä. Tuskin neljä\nviikkoa sitten oli hän kihloissa mamseli S:n kanssa ja tänä iltana\nmenee tyttö erään tyhmeliinin kanssa naimisiin.\"\n\n\"Holmerz kai eron teki?\"\n\n\"Ei, ihme kyllä teki sen tyttö\", vastasi toveri, \"mutta nainen näkee\nnerokkaassa miehessä vain hänen vikansa ja tyhmässä tämän ansiot.\"\n\nMenimme Holmerzin asuntoon, mutta hän ei ollut kotona. Emme tavanneet\nhäntä myöskään paikoista, missä hän tavallisesti vietti iltansa. Emme\ntavanneet häntä enää koskaan.\n\nMuutamia tunteja myöhemmin astui valaistuun äsken kalustettuun asuntoon\nHallituskadun varrella mustapukuinen herra valkein kaulaliinoin ja\nhansikkain. Kummassakin kädessä oli hänellä suuri kimppu mitä\nvalituimpia kukkia. Salissa oli palvelusväkeä toimiskelemassa\npöydän ympärillä, jolla oli laseja rivissä; nurkassa oli kori\nsamppanjapulloja.\n\n\"Olen sulhaspoikia\", sanoi herra, \"ja olen tullut katsomaan että kaikki\non järjestyksessä. Hääsaatto tulee kohta. Mutta eikö ole torttuja ja\nmakeisia viinin kanssa?\"\n\n\"On\", vastattiin, \"mutta vadit ovat ruokakaapissa.\"\n\n\"Asettakaa ne pöydälle!\" komensi herra.\n\nVadit tuotiin ja herra asetteli laseja niiden ympärille.\n\n\"Pullot pannaan keskeen\", määräsi hän järjestelyssään. Määräys\ntäytettiin ja hän katseli kaikkea mielihyvissään.\n\n\"Kas niin\", sanoi hän, \"nyt on kaikki hyvin, menkää nyt, ystäväni,\nportille odottamaan. Minä vien kukkavihot makuukamariin. Kiirehtikää,\nvaunut kuuluvat tulevan!\"\n\nHerra hävisi sisähuoneisiin, palvelijat menivät vastaanottamaan\nvieraita, joita pian vilisi sali täynnään.\n\nMorsian oli kaunis kukkineen, kultineen ja jalokivineen. Sulhanen,\npitkä mies, nauroi kaikelle, mitä sanottiin. Hänen kasvonsa hehkuivat\nja hänen käyntinsä oli epävarma. Hän näytti maistaneen liikaa\nhääaterialla, mutta se ei estänyt häntä tyhjentämästä lasia kunkin\nvieraan kanssa. Eräs sulhaspojista piti runomittaisen loppupuheen\ntoivottaen kodin onnea nuorelle parille ja houkutellen kyyneleitä\nmorsiamen ja toistenkin naisten silmiin.\n\nHetken kuluttua katosi morsian neitoineen. Odoteltiin morsiamen\nsukkanauhaa ja sitä tuovan morsiusneidon suuteloa. Maisteltiin myös\nahkerasti ja joku oli juuri pitämässä puhetta onnelliselle sulhaselle,\nkun sisältä kuului useista suista lähtevä tuskanhuuto, joka ajoi\nsamppanjahumalan sulhasenkin päästä. Herrat juoksivat sisähuoneisiin.\nMikä näky! Oli kuin lumivyöry yhtäkkiä olisi haudannut kukkaisen\nilotarhan. Kaikkialla liidun valkeita kasvoja. Morsiuskamarin\nedellisessä huoneessa oli morsian kouristuksissa sohvalla ja\nsanattomina osottivat neidot makuuhuoneeseen. Rynnättiin sinne.\n\nMorsiussängyn vieressä oli pöydällä kynttiläjalka palavin kynttilöin ja\nsen kummallakin puolella komea kukkavihko. Nämät olivat heti\nherättäneet morsiamen huomion.\n\n\"Kukahan on antanut minulle nämät?\" oli hän kysynyt.\n\n\"Sulhanen tietysti\", arvasivat neidot.\n\n\"Hst! mitä se on!\" huudahti morsian tuijottaen kalpeana sänkyyn.\n\n\"Mitä tarkoitat?\" kysyivät neidot.\n\n\"Joku sanoi nimeni\", änkytti morsian... \"ettekö kuule mitään?\"\n\nSängystä kuului korisevaa ääntä. Kaikki katselivat toisiaan.\n\n\"Onko kissa hiipinyt sinne\", sanoi joku, \"katsotaan!\"\n\nNeito juoksi sinne, mutta katsahdettuaan verhojen taa vetäytyi hän\nkauhistuneena takaisin.\n\n\"Mitä sinä pelästyit?\"\n\n\"Kauheata!\"\n\nNyt ryntäsi morsian vuoteen luo ja vaipui sanatonna maahan.\n\nKiljahtaen juoksivat neidot apuun. Se huuto oli kuulunut saliin.\nSisäänryntäävät herrat tempasivat vuodeverhot sivuun ja silkkivuoteella\nmakasi mustapukuinen herra kuolleena. -- Holmerz! -- -- --\n\nOnneton Holmerz ei siis saavuttanut ikää, jolloin olisi voinut sanoa\neläneensä sata vuotta. Mutta kenties saavutti hän sittenkin tämän ijän.\nOnneton rakkaus lukee päiviä, niinkuin toiset vuosia. Ja niin tulee\nMetusalemiksi elonsa keväimessä ja kenties tappaa itsensä pelosta,\nettei muuten voisi kuolla.\n\n\n\n\n\n\nAUGUST STRINDBERG\n\n\n\n\nVuoren kultakypärät.\n\n\nAntti oli maalla syntynyt ja nuoruudessaan oli hän kiertänyt maita\nmantereita kyynärkeppi ja vaatepakka kainalossa. Mutta eräänä päivänä\ntuumasi hän, että oli parempi marssia kivääri kädessä ja kuluttaa\nkruunun vaatteita, ja siksi otti hän pestin. Kerran hänetkin\nkomennettiin Tukholmaan vartiopalvelukseen. Veli Kaski, se oli hänen\nnimensä nyt, sai kerran lomaa; ja siispä piti hänen mennä Skansenin\npuistoon. Mutta portilla huomattiin, ettei hänellä ollutkaan\nviisikymmen-äyristä ja hän sai jäädä ulkopuolelle. Hän katseli pitkän\naikaa ja ajatteli: kierränpähän, aina sitä jonkun raon löytää;\nhätätilassa hyppään yli aidan.\n\nVarjossa seurasi hän merenuurretta ja kierti vuoren juurta; mutta aita\nnousi korkealle ja sisäpuolelta kuului laulua ja soittoa. Kaski kulki\nja kulki, yltympäriinsä, mutta rakoa ei näkynyt ja lopulta aitakin\nkatosi pähkinämetsään! Väsyneenä istahti hän mäelle ja alkoi pureskella\npähkinöitä.\n\nTulipa siihen petäjien hikertelijä ja heilautti häntäänsä:\n\n-- Äläpäs koske pähkinöihini! sanoi orava.\n\n-- En, en, jos näytät minulle aukon aidassa, sanoi Kaski.\n\n-- Vähän matkaa vielä, sanoi orava.\n\nHän hyppelehti edellä ja sotamies perässä. Ja samassa katosikin\nhikertelijä.\n\nTulipa siili lehtiä kahistellen.\n\n-- Seuraa minua, sanoi hän, niin löydät aukon.\n\n-- Tule mukaan, sanoi piikkisika!\n\n-- Ei kiitos!\n\nMutta siili tuli mukaan.\n\nSitten tuli kyykärme. Se oli hieno mies; osasi sammaltaa kielellä ja\nkeimailla.\n\n-- Seuraa minua, niin näet aukon.\n\n-- Kyllä, sanoi Kaski.\n\n-- Mutta ole hieno, älä polje minua!\n\n-- Niin hieno ei nyt sotamies ole, mutta eihän minulla ole\nsotasaappaatkaan jalassa.\n\n-- Polje pois, sanoi siili, tai se pistää sinua, niin hienosti!\n\nSamassa nosti kyy päätään ja koukistihe.\n\n-- Varo! sanoi siili, ja iski kyyn kimppuun. Minä en ole niin hieno,\nmutta minä näytän piikkini, minä.\n\nNiin lopetti hän kärmeen, ja katosi.\n\nNyt oli sotilas yksin metsässä ja katui, kun oli halveksinut\n\"piikkisikaa.\"\n\nTuli pimeä ja kaikki kävi hiljaiseksi!\n\nSilloin oli sotilas näkevinään keltaisen käden viittaavan, edes ja\ntakasin. Hän meni sinne päin, ja näki, että se olikin vahteranlehti,\njonka on tapana heilutella sormiaan noin ilman että käy selville, mitä\nse tarkottaa.\n\nSamassa kuuli hän haavan värisevän.\n\n-- Huu, minua palelee, sanoi haapa, jalkani ovat kastuneet; ja minä\npelkään.\n\n-- Mitä pelkäät sitten? kysyi sotilas.\n\n-- Tuolla vuoressa on kääpiö.\n\nSilloin ymmärsi sotilas, mitä vahtera tarkotti, ja hän näkikin kääpiön\nkeittävän puuroa vuoressa.\n\n-- Mikä sinä olet? sanoi kääpiö.\n\n-- Minä olen sieltä maalta, mutta mistä sinä olet?\n\n-- Vuoresta minä olen.\n\n-- Vai sieltä, sanoi sotilas ja kaatoi puuron tuleen.\n\n-- Katsotaanhan vuoren väkeä, sanoi hän ja meni vuoreen.\n\nSiellä istui jättiläinen suuren tulen ääressä ja kuumensi rautakankea.\n\n-- Päivää, sanoi sotilas ja ojensi kättään.\n\n-- Päivää vaan! sanoi jättiläinen ja ojensi punasta rautakankea.\n\nKaski otti tarjotun vastaan ja puristi rautaa, niin että kihisi.\n\n-- Sinulla on lämpöset kädet! Mikä on nimesi?\n\n-- Nimeni on Ruotsalainen, sanoi peikko.\n\n-- Sepä oli ruotsalainen kädenlyönti, ja nyt uskon olevani Vuoressa.\nKai Kultakypärät nukkuvat vielä?\n\n-- Hiljaa, hiljaa! sanoi jättiläinen ja heristi tulisauvalla. -- Sinä\nsaat nähdä ne, kun olet maalta; mutta ensin täytyy sinun selittää\narvotukseni, arveli jättiläinen.\n\n-- No jos tahdot rettelöidä oman kansalaisen kanssa, niin olkoon\nmenneeksi. Mutta pane tulihanko pois!\n\n-- Niin, Kaski, sinun pitää kertoa Ruotsin historia sinä aikana kuin\nminä poltan piipullisen; sitten saat nähdä Kultakypärät; koko historia!\n\n-- No oli menneeksi, vaikken minä ollut mikään tietoniekka\nkorpraalikoulussa. -- Mutta annahan, kun mietin ensin.\n\n-- Mutta yksi ehto on: sinä et saa mainita yhdenkään kuninkaan nimeä,\nsillä silloin suuttuvat ukot tuolla sisällä; _ja kun ne suuttuvat_,\nsilloin tiedät...\n\n-- Se on pahuksen vaikeata; mutta sytytä nysäsi sinä, niin minä alan.\nTäss' on tulta!\n\nSotamies puristi kämmenin päätään hetkisen; sitten alkoi hän:\n\n-- Yks, kaks, kolme! Vuonna 1161 ja sen vaiheilla syntyi Ruotsi; yksi\nvaltakunta, yksi kuningas ja yksi arkkipiispa -- riittääkö?\n\n-- Ei, sanoi Ruotsalainen, liian vähän. Vielä kerta!\n\n-- Näin! -- Vuonna 1359 oli Ruotsin kansa valmis, sillä silloin\nkokoontuivat nelisäätyiset valtiopäivät ja sitä kesti yhtä menoa\nvuoteen 1866.\n\n-- Sinä, sotilas, voisit puhua vähän sodasta.\n\n-- On ollut vain kaksi sotaa, joista maksaa puhua: ja ne loppuivat\nkahteen rauhaan, Brötnsebossa 1645 saimme Herjedalin, Jämtlannin ja\nGottlannin; Roeskildessä 1658 saimme Skoonen, Hallannin, Blekingin ja\nBohusläänin. Ja sillä on Ruotsin historia valmis.\n\n-- No mutta perustuslait?\n\n-- Niin, me saimme itsevaltiuden 1680 ja sitä kesti 1718; sitten oli\nvapauden aikaa vuoteen 1789, jolloin taas tuli yksinvaltius. Ja sitten\nteki Adlersparre vallankumouksen 1809 ja antoi Hans Järtan kirjottaa\nnykyisen valtiojärjestyksen. Nyt ei sinun tarvitse enempää tietää --\noletko polttanut jo?\n\n-- Tja! sanoi jättiläinen. Tasapeli. Ja nyt saat nähdä kultakypärät.\n\nVanhus nousi vaivalla ja meni vuoreen, sotilas perässä.\n\n-- Kulje hiljaa! sanoi jättiläinen ja osotti kultakypäröistä ritaria,\njoka nukkui kallio-oven luona. Mutta samassa kompastui Kaski ja\nkantaraudat kolahtivat kallioon, niin että tulta iski. Silloin heräsi\nKultakypärä heti; ja kiireesti kuin vahtimies huusi hän:\n\n-- Joko on aika?\n\n-- Ei vielä! vastasi jättiläinen.\n\nKultakypärä-ritari istuutui ja nukkui heti jälleen.\n\nJättiläinen avasi vuoriseinän; ja sotilas näki suuren salin.\nMäärättömän pitkä pöytä kulki sen läpi ja hämärissä näkyi loistava\njoukko kultakypäröitä istuvan kultakruunuisilla nojatuoleilla. Päässä\nistui mies, joka oli päätänsä pitempi toisia; ja hänen partansa ulottui\nvyötäreille kuin Mooseksen tai Jesaian; ja hänellä oli nuija kädessä.\n\nKaikki näyttivät nukkuvan, muttei sitä unta, joka yöllä antaa voimia;\neikä sitäkään unta, jota ikuiseksi sanotaan.\n\n-- Huomaapas nyt, sanoi jättiläinen, niin saat kuulla jotain.\n\nSilloin heräsivät kultakypärät.\n\n-- Kuka siellä? kysyi profeettapartainen mies.\n\n-- Ruotsalainen, vastasi jättiläinen.\n\n-- Hyvä nimi! sanoi Kustaa Eerikinpoika Vaasa, sillä hän se oli. --\nKuinka pitkälle on päästy?\n\n-- Vuoteen Kristuksen syntymän jälkeen yksi tuhat ja yhdeksän sataa ja\nkolme.\n\n-- Aika kuluu, oletteko menneet eteenpäin? Oletteko vieläkään yhtenä\nmaana ja kansana?\n\n-- Me olemme! Mutta sitten Kustaa ensimmäisen on maa kasvanut.\nJämtlanti, Herjedaali ja Gottlanti lisää.\n\n-- Kuka otti?\n\n-- Niin, se tapahtui Kristiina kuningattaren aikana; mutta hänen\nholhojansa ottivat.\n\n-- Ja sitten?\n\n-- sitten saimme Skoonen, Hallannin, Blekingin ja Bohusläänin.\n\n-- Katsopas vaan! kuka otti?\n\n-- Kaarle kymmenes Kustaa.\n\n-- Entä sitten?\n\n-- Sitten ei ole muuta!\n\n-- Kaikki siinä!\n\nPöytään koputettiin.\n\n-- Eerikki pyhä pyytää puheenvuoroa! sanoi Kustaa Vaasa.\n\n-- Eerikki Jeduarin poika on nimeni ja Pyhä en ole ollut koskaan.\nSaanko kysyä Ruotsalaiselta mihin Suomeni on joutunut?\n\n-- Suomi meni takasin Venäjälle Anjalamiesten anomuksesta, ja Haminan\nrauhassa 1809, jolloin suomalaiset kunnioittivat tsaaria.\n\nKustaa II Adolf pyysi puheenvuoroa.\n\n-- Missä ovat Itämerenmaakunnat? kysyi hän.\n\n-- Omistajat ottivat takaisin, vastasi Ruotsalainen.\n\n-- Ja keisari, onko hän jälellä?\n\n-- On kaksi keisaria, toinen Berlinissä ja toinen Wienissä.\n\n-- Kaksi Habsburgia?\n\n-- Ei, toinen Habsburgein, toinen Hohenzollarein sukua.\n\n-- Käsittämätöntä! -- Ja pohjois-Saksan katolilaiset, ovatko ne\nkääntyneet?\n\n-- Eivät! Katolilaiset ovat enemmistönä pohjois-Saksan valtiopäivillä,\nja Berliniläis-keisari vaikuttaa juuri kardinaalikollegioon\nmäärätäkseen paavinvaalin.\n\n-- Onko sitten paavi jälellä?\n\n-- Kyllä hän on jälellä, vaikka yksi äsken kuoli.\n\n-- No mitä se Brandenburgilainen Roomasta hakee?\n\n-- Ei tiedä; toiset sanovat, että hän pyrkii roomalais-saksalaiseksi\nkeisariksi evankelisena tunnustukseltaan.\n\n-- Synkretinen keisari, jommoista Juhana Yrjö saksalainen uneksi. Nyt\nen tahdo kuulla enempää. Sallimuksen tiet ovat ihmeelliset ja me\nkuolevaiset, niin mitä me olemme? Tomua ja tuhkaa!\n\nKaarle XII pyytää puheenvuoroa.\n\n-- Voiko Ruotsalainen sanoa minulle, mitä Puola nyt on?\n\n-- Puolaa ei ole enää. Se on jaettu!\n\n-- Jaettu? Entä Venäjä?\n\n-- Venäjä vietti äskettäin Pietarin perustamisen muistojuhlaa, ja\nTukholman pormestari oli mukana juhlakulkueessa.\n\n-- Vankina?\n\n-- Ei, kutsuvieraana. Kaikki kansakunnat ovat nyttemmin hiukan ystäviä,\nja Kiinassa on ranskalainen armeijaosasto vapaaehtoisesti ollut\nsaksalaisen marsalkan komennuksen alaisena.\n\n-- Sepä oli! Ollaanko nyt vihollisenkin ystäviä?\n\n-- Kyllä, kristinuskon henki on tunkeutunut esiin, ja Haagissa on\npysyvä sovinto-oikeus.\n\n-- Mitä on?\n\n-- Sovinto-oikeus.\n\n-- Sitten on minun aikani mennyt! Tapahtukoon Jumalan tahto!\n\nKuningas laski kypäränsä silmikon, eikä enää puhunut.\n\nKaarle XI pyytää puheenvuoron.\n\n-- No, Ruotsalainen, kuinka on vanhan Ruotsin raha-asiain laita?\n\n-- Vaikea sanoa, sillä en usko niiden osaavan kirjanpitoa. Mutta varmaa\non, että puolet Ruotsin maata on pantattu ulkomaille, lainaa on otettu\nlähes 300 miljoonaa.\n\n-- Herra Jumala!\n\n-- Ja kuntien velat nousevat lähes 200 miljoonaan.\n\n-- 200?\n\n-- Ja vuosina 1881-1885 siirtyi maasta 146 tuhatta ruotsalaista.\n\n-- En tahdo kuulla enempää!\n\nKustaa Vaasa löi nuijan pöytään.\n\n-- Kaikesta päättäen eivät maan asiat ole hyvällä kannalla. Kuhnureita\nolette te, laiskoja, kateellisia, huolettomia; hitaita tekemään mitään,\nnopeita estämään. Mutta kuules, Ruotsalainen, kuinka on kirkkoni laita,\nja pappini?\n\n-- Kirkon papit ovat maanviljelijöitä ja meijerinhoitajia; piispoilla\non tulot 30 tuhanteen ja he kokoavat rahoja aivan kuin Westeråsin\nresessin edellä; muuten ovat ne kerettiläisiä kaikki, tai kuten me\nkutsumme vapaa-ajattelijoita. Odotetaan taaskin jonkunmoista\nuskonpuhdistusta, mitä tulleekin.\n\n-- Vai niin? Mutta mikä soitto ja laulu ylhäältä kuuluu?\n\n-- Siellä on Skansen! Vuori, jolle on koottu kaikki isänmaalliset\nmuistot, niinkuin loppua aavistettaessa tehdään testamentti ja\npoimitetaan kokoon muistoesineitä menneisyydestä. Se osottaa\nkunnioitusta isien muistolle, muuta se ei ole.\n\n-- Esi-isien työt ja teot on ajan virta niellyt; toiset kelluvat\npinnalla, toiset painuvat pohjaan. Täällä istumme varjoina vain ja\nteille eläville ei meidän tarvitse olla muuta... Sammuta tulet!\n\nJättiläinen sammutti tulet ja meni ulos kintereillä sotilas, jonka hän\nkäski astumaan jonkunmoiseen häkkiin.\n\n-- Jos nyt puhut tässä, sanoi jättiläinen niin olet onneton.\n\n-- Ymmärrän, vastasi Kaski. Mutta mieleeni sen panen! Ajatteles\nsentään: kun ovat juoneet suuhunsa vanhan Ruotsin ja pantanneet sen\nulkomaille!\n\n-- Sehän on hirmuista, jos se on totta!\n\nNaps! kuului turbiinista; hissi meni ylös ja vei sotilaan Skansenille.\nJa siinä katseli hän auringonlaskua, juuri kun kello soi vanhassa\ntapulissa, ja pukukulkueessa Kustaa Vaasa taalalaisineen marssi\nTukholmaan.\n\n\n\n"]