[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f87vfFPOwSw0sSk0-iBxp-c6mLweCjXuM7ogSAhwFDSg":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},1350,"Rappiolle","Koskimaa, Juho",1891,1926,"1350-koskimaa-juho-rappiolle","1350__Koskimaa_Juho__Rappiolle","Kertomus heikosta miehestä","romaani",[],[],"fi",1919,null,20094,121218,false,52544,[23],"Finnish fiction -- 20th century",[25],"Novels","\"Rappiolle: Kertomus heikosta miehestä\" by Juho Koskimaa is a novel written in the early 20th century. The narrative centers around Gunnar Sten, a young man grappling with the repercussions of a grave mistake that has left him estranged from his father and possibly facing criminal charges. The novel explores themes of guilt, shame, and the search for redemption in a world that feels unforgiving.  The opening of the story immerses the reader in an emotional confrontation between Gunnar and his father, Kauppaneuvos Sten, after Gunnar’s involvement in a forgery incident. As tensions rise, Gunnar experiences a turbulent mix of fear, regret, and a desperate yearning for his father’s acceptance. The relationship strains under the weight of expectation and disgrace, with the father’s disapproval manifesting in harsh words and a stern demeanor. As the conversation unfolds, it becomes clear that this moment marks a turning point in Gunnar's life, compelling him to leave his family home and confront the broader world, setting the stage for his subsequent journey into isolation, self-exploration, and emotional turmoil. (This is an automatically generated summary.)",[],228,"Gunnar Sten, kauppaneuvoksen poika, ajautuu häpeään ja rikollisuuteen. Isänsä hylkäämä nuori mies joutuu kohtaamaan tekonsa seuraukset ja oman heikkoutensa. Kertomus seuraa päähenkilön moraalista rappiota ja kamppailua syyllisyyden keskellä 1900-luvun alun Suomessa.","Juho Koskimaan 'Rappiolle' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1350.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","RAPPIOLLE\n\nKertomus heikosta miehestä\n\n\nKirj.\n\nJUHO KOSKIMAA\n\n\n\n\n\nOtavan, Helsinki, 1919.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\nPOIS.\n\n\n\nTällä hetkellä ei Gunnar Sten tuntenut seisovansa isänsä huoneessa eikä\nhänen edessään. Hänestä tuntui, että hän oli jossakin vieraassa\npaikassa ja että tuo mies, joka mitteli huoneen lattiaa, oli tosin\njollakin tavalla hänelle välttämätön, mutt'ei hänen isänsä.\n\nMinkäänlaista syyllisyyttä hän ei tuntenut, enintään että oli tehnyt\ntyhmästi, että ei ollut tehnyt niinkuin olisi pitänyt, että oli ollut\najattelematon, liian hätäinen. Olihan tällaista, mikäli hän oli\nkuullut, monasti ennenkin tapahtunut, eikä siitä noin hirvittävää\nmeteliä oltu nostettu. Hän odotti vain, että saisi lopullisen\nnuhdesaarnan, jotta saisi sitten lähteä tiehensä.\n\nUlkona oli jo lumi ollut pari tai kolme päivää, ajurit kiitivät ohitse,\ntiuvut helisivät. Siinä kaikessa oli raikasta ja kutsuvaa. Iloisia\nääniä ja naurua kuului sisälle asti.\n\n-- Isä, onko tämä nyt niin kauheaa...?\n\nKauppaneuvos Sten loi synkän katseen poikaansa, hänen poskilihaksensa\njännittyivät, ja huomasi selvästi, että hän puri hammasta. Mutta\nsanaakaan hän ei vastannut, jatkoi vain kävelemistään kädet selän\ntakana.\n\n-- Hirveää, hirveää...\n\nHän sanoi sen enemmän itselleen kuin pojalleen, puhuminen näytti\ntuottavan hänelle yliluonnollisia ponnistuksia.\n\nSilloin Gunnar Sten tunsi, kuinka poskensa valahtivat verettömiksi ja\nkuinka lattia hänen allaan tuntui horjahtavan. Silloin hän tunsi,\nettä oli tehnyt jotakin viimeiseen asti huonoa ja inhoittavaa.\nVaistomaisesti hän tarttui lähimpänä olevan tuolin selkänojaan.\n\n-- Hirveää, hirveää...\n\nSulku oli murrettu, luonnonvoima pääsi valloilleen.\n\nKauppaneuvos pysähtyi hänen eteensä ja näytti tahtovan niellä hänet\nkatseellaan.\n\n-- Etkö sinä edes häpeä? Etkö sinä todellakaan tajua, että sinun ensi\nyösijasi tulee olemaan poliisikonttori ja että sinun lähimmän\ntulevaisuutesi sulkevat sisäänsä vankilan muurit? Etkö sinä häpeä\nseisoa edessäni valmiiksi tuomittuna rikollisena, etkö sinä häpeä\najatellessasi haudassa makaavaa äitiäsi, etkö sinä häpeä veljeäsi\nKaarlea, etkö häpeä omaa olemassaoloasi?\n\n-- Isä, minä kadun, pääsi Gunnar Stenin huulilta hiljaisesti kuin\nrukous.\n\nHän ei enää ajatellut, hänen päänsä oli turtana, ja sanat pääsivät\nhänen huuliltaan kuin pakosta. Hän tiesi, ettei hänen isänsä viha\ntuntenut ääriä eikä rajoja, vaistomaisesti ja kokemuksesta hän tajusi,\nettä hänen ensi tehtävänsä oli saattaa isä suunnilleen, sitten\nkeskustella ja pyytää anteeksi.\n\nTämäkö tästä nyt tulikin! Hän oli kuvitellut kaiken käyvän kuin\noperetin. Veli Kaarle oli tiennyt koko jutun, pudistanut päätään:\n\"Jeekeli, jos ukko saa tietää...\" Ensin vihaa, sitten hiljaista\nmurisemista ja kuukauden kuluttua isä jo nauraa koko jutulle, -- näin\nhän oli luullut käyvän.\n\nGunnar Sten koetti rauhoittaa itseään.\n\n-- Odotetaan, ehkäpä tässä tuuli vielä kääntyykin...\n\nKauppaneuvos Sten oli taas vaiti; oli kuin hän ei olisi kuullut\npoikansa sanoja. Hän mitteli taas huoneen lattiaa nurkasta nurkkaan, ja\nhänen kasvoillaan kuvastui katkeruus ja viha.\n\nTuollaisena Gunnar Sten ei ollut koskaan ennen nähnyt isäänsä. Hän oli\nraivonnut kuin meri, mutta sitten oli kaikki tyyntynyt ja laantunut,\nasia oli unohdettu.\n\n-- Väärentäjä, luihu, hiipivä väärentäjä, minun poikani!\n\nSanat hukkuivat hiljaisuuteen, isän oli vaikea pidättäytyä\ntunteenpurkauksesta -- suuntaan tai toiseen. Gunnar Sten tunsi kylmät\nväreet selkäpiissään ja tahtomattaan hän vetäytyi ovea kohden.\n\n-- Seiso siinä, missä seisot!\n\nGunnar Stenissä meni taas kaikki hetkeksi sekaisin, hänen kurkkuunsa\ntuli ahdistava, tuskallinen tunne, ja häntä halutti heittäytyä\npitkäkseen lattialle isänsä eteen. Mutta hän ei saanut itseään\nkomennetuksi mihinkään, hän seisoi vain kuin naulittu ja tuijotti\nlattiaan.\n\nVihdoin isä astui työpöytänsä luo ja otti sikarin, -- se oli pojasta\nhyvä merkki, merkki siitä, että järki taas oli vangittu. Hänessä heräsi\ntoivo.\n\nViereisessä huoneessa löi seinäkello, pehmeästi ja kodikkaasti, kadulta\nkuului puhetta ja hälinää. Ah, kunpa tämä pian loppuisi.\n\n-- Isä, aloitti hän rohkeammin.\n\nKauppaneuvos sytytti sikarin katsahtamattakaan poikaansa; vähitellen\nhän näytti rauhoittuvan ja istuutui.\n\n-- Isä, minä...\n\nMutta isä ei vieläkään vastannut. Kauhulla poika huomasi, että hänen\nolentoonsa äkkiä, kädenkäänteessä, oli tullut äärettömästi\nväsähtyneisyyttä ja tuskaa.\n\n-- En todellakaan ymmärtänyt, että...\n\n-- Et ymmärtänyt! Tiedätkö, mitä tekisit, jos olisit minun poikani?\nSinä sanoisit: \"Minä kärsin rangaistukseni, sillä olen sen ansainnut.\"\n\n-- Määrää minulle rangaistus, isä, ja minä kärsin sen.\n\n-- Se ei ole enää minun määrättävissäni, sen määrää raastuvanoikeus.\nSehän sinun pitäisi tietää, joka jo vuoden olet ollut lukevinasi\njuridiikkaa.\n\nGunnar Stenin koko olento oli lysähtää maahan. Noilla sanoilla oli\nkivenkova, todellinen tarkoituksensa; ne oli lausuttu rauhallisesti,\nsikaria polttaen. Kaikki tyhjä, peloitteleva uhkaileminen oli niistä\nkaukana.\n\n-- Isä, pääsi pojan huulilta kuin tuskanhuuto.\n\n-- Minä toivoin, että sinä aina pysyisit minun rankaisuvaltani\npiirissä, sanoi isä rauhallisesti. Mutta niin ei käynyt. Kuritta et ole\nkasvanut etkä huolenpidotta... Voi sinua, poika parka!\n\n-- Tekö minut ilmiantaisitte!\n\n-- Sinä olet itse ilmiantanut itsesi. Sinulla ei ole parempaa oikeutta\nkuin muillakaan tehdä väärennyksiä luottaen isäsi varallisuuteen.\nNälistyneen, kurjan raukan voi toisinaan ymmärtää, sinua ei.\n\nHuoneeseen tuli tuskallinen äänettömyys. Kauppaneuvos poltti sikariaan,\nsilloin tällöin hänen kasvolihaksensa värähtivät, poika seisoi\novipielessä vaipuneena tylsään apatiaan.\n\n-- Kun pankista tuli ilmoitus, jatkoi kauppaneuvos hetken kuluttua,\nilmoitin pääkonttoriin heti, etten tuntenut paperia. Silloin minulle\nilmoitettiin, että sinä olit sen tuonut minun valtakirjallani, ja --\ntietysti ihmeteltiin, että meillä sellaisia papereita on...\n\n-- Ja te?\n\n-- Tiedät kai itse, että huomasin kyseessä olevan kaksinkertaisen\nväärennyksen... Me, joiden tuskin koskaan on tarvinnut edes käyttää\nsellaisia papereita, me, joilla on aina ollut yllin kyllin omaakin...\nJa nyt -- väärennys! Kaksinkertainen väärennys! Mikä taito, mikä\nhelvetillinen taito! No, onpahan merkki siitä, että olet edes jotakin\noppinut, ja toivoakseni jatko-opetus opettaa sinulle elämisen taidon.\n\n-- Aioin heti kertoa teille kaikki, mutta sillä hetkellä en uskaltanut\nkääntyä puoleenne...\n\n-- Aioit! Tuhlaat ensin minun rahani ja jatkat rikoksella. Sukumme\nensimäinen rikollinen on siis väärentäjä!\n\nKauppaneuvos Sten koetti edelleenkin polttaa sikariaan rauhallisesti,\nmutta hänen silmiinsä nousi kosteus, joka ei jäänyt pojalta\nhuomaamatta.\n\n-- Minä en ole koskaan kysynyt, jatkoi isä matalammalla äänellä kuin\näsken, -- mihin sinä rahojani käytät. Tässäkään tapauksessa en tietysti\nolisi sinulta rahaa kieltänyt, mutta sinulla oli paha omatunto ja se\njohti väärennykseen, rikoksista kurjimpaan.\n\n-- Aioin lunastaa paperin ja kertoa...\n\n-- Lunastaa! Rikoshan oli tapahtunut, rikos, joka on isku vasten\nkasvoja minulle ja koko meidän suvullemme.\n\nGunnar Sten kokosi kaiken lujuutensa ja rohkaisi itsensä viimeisen\nkerran.\n\n-- Eihän ole tarpeellista tehdä tästä julkista skandaalia. Antakaa\nminun mennä, ja minä teen kaikkeni sovittaakseni rikokseni...\nrikokseni...\n\nViimeinen sana tuntui pojasta oudon vastenmieliseltä, ja hänen täytyi\nsanoa se kahdesti.\n\n-- Olisiko oikein antaa sinun kulkea vapaana siksi, että olet minun\npoikani. Sinua rangaistaan, mutta rangaistus on sinulle kokemus, tosin\nkallis kokemus, mutta kokemus joka tapauksessa. Senjälkeen, Gunnar,\nolet taas minun poikani.\n\nPoikaa rupesi äkkiä vilustamaan. Hän oli näkevinään kaikki ne vaiheet\nedessään, jotka hänen vielä oli läpikäytävä, lukevinaan selostukset\nsanomalehdissä, näkevinään itsensä raastuvan eteisessä, ja hän menetti\ntaidon vastata.\n\nKauppaneuvos Sten oli polttanut sikarinsa loppuun, asetti pätkän\ntavallisella huolellisuudellaan tuhkakuppiin, napitti takkinsa ja\nnousi.\n\n-- Hyvästi, Gunnar, sanoi hän, ojentaen kätensä.\n\nPoika tuijotti ilmeettömin katsein ojennettua kättä, tuijotti ja\nvaikeni.\n\n-- Sinä ymmärrät, että tämä johtuu yksinomaan rakkaudesta sinua kohtaan\nja velvollisuudentunnosta yhteiskuntaa kohtaan...\n\n-- Saanko minä mennä?\n\n-- Et. Sinä jäät, toisin sanoen: sinut haetaan.\n\n-- Isä, huusi poika itkunsekaisella äänellä, älkää suotta tehkö asiaa\nsuuremmaksi kuin se on, älkää viitsikö ruveta draamalliseksi ja\nnäytellä Brutusta...\n\nKauppaneuvos Sten tuli kalpeaksi kuin palttina; hänen kätensä nousi\nlyödäkseen, mutta laskeutui taas.\n\n-- Hyvä Jumala! sopersi hän kauhistuneena. -- _Noin_ paatuneeksi en\nsinua luullut; sinä siis epäilet _minuakin_, isääsi! Tämäkö on ollut\nkaiken tulos. -- Ei, Gunnar. Nyt hyvästi ja tule ihmiseksi! sanoi hän\nsitten rauhallisesti ja päättäväisesti ja katosi oven toiselle puolen,\nsulkien sen.\n\nGunnar Sten seisoi yksin huoneessa, kauhistuneena kuin ukkosen lyömä,\nvoimatta liikahtaa paikaltaan. Hän tunsi isänsä, viimeiset sanat eivät\nolleet leikkiä, häntä katseli kolkko todellisuus vasten kasvoja.\n\n-- Hän soittaa poliisille eteisen puhelimesta. Niin, sen hän tekee...\nHerra Jumala sentään!\n\nÄkkiä hänen järkensä alkoi toimia ja hän rupesi hakemaan\nulospääsymahdollisuuksia. Molemmat ovet kestivät hänen ankarimmatkin\nponnistuksensa, -- ne eivät suotta olleet Stenin ovia. Ikkuna? Kadulla\nliikkui vielä ihmisiä, eikä hänellä ollut edes päällysvaatteita.\n\nKatukäytävää kulki ohi kaksi poliisimiestä, ja Gunnar Stenistä tuntui,\nkuin sydän olisi lakannut lyömästä. Nyt ne tulevat -- isän käskystä...\nNo niin... sittenpä on loppu.\n\nMutta poliisimiehet kulkivat rauhallisesti ohi ja heidän puheensa\nkuului kumeana sorinana huoneeseen. Heidän välissään hän siis tulisi\nkulkemaan.\n\nKun hän taas alkoi ajatella asiaa, täyttyi hän selittämättömällä\nraivolla. Näinkö häntä kohdeltiin, näin, kuin hän olisi koira! Eikö hän\nollut kerjännyt anteeksi, rukoillut, ja se kauhea mies, joka oli hänen\nisänsä... Niinkuin mikäkin Brutus...\n\nHän hyökkäili ovia vastaan, teki taas hulluja suunnitelmia ikkunain\nsuhteen, juoksi huoneessa edestakaisin, hengästyi ja -- väsyi.\n\nViimein hänet valtasi syvä yhdentekeväisyydentunne. Hän istuutui\nsohvalle, sytytti savukkeen ja antoi ajatustensa kiertää. Hänet\ntultaisiin hakemaan, no niin... jos tultaisiin, siitä ei päässyt\nminnekään. Jos nyt oli ikävää, niin olihan ollut hauskaakin. Eikä häntä\nepäilemättä kohdeltaisi kuin rikollista, poliisit lähenisivät häntä\nkunnioituksella, vaikka olikin vanki. Väärentänyt isän nimen -- toisin\nsanoen jäljentänyt sen verrattomalla taidolla, jonka takia isä hänet\nsitten ilmiantaa, jonka takia häntä katsellaan oikeuden porstuassa ja\nvankivaunun portailla. Eipä sekaantunut ketään syrjäistä asiaan, koko\nasia oli perheen keskeinen, lukuunottamatta muuatta raukkaa, joka oli\npaperin hyväksynyt. Juttu tulisi olemaan mielenkiintoinen, siitä ei\npuuttuisi romantiikkaa, siitä puhuttaisiin.\n\nMiksi hän oikeastaan oli väärentänyt? Kun hän tarkemmin asiaa ajatteli,\nolisi hän voinut saada rahaa väärentämättäkin ja saada helposti. Vaikka\nomalla nimellään. Mutta se kohmeloinen aamuhetki ja hiipivä pelko ja\nepätoivo... Niin, sehän oli jo tapahtunut, sille ei enää voinut mitään.\n\nHänen hermonsa olivat lopen väsyneet, päivällä oli hän katkeruudessaan\nitkenyt, ja hänen silmiään kirveli. Hän tunsi voittamattoman väsymyksen\nja rauhallisuudentunteen valtaavan itsensä ja raukeana hän heittäytyi\nnahkasohvalle. Oneihin mielikuviin sekaantui vielä kaukainen toivo\nsiitä, ettei uhkauksesta tulisikaan mitään, mutta se toivo oli kovin\nkaukainen ja häipyi tyhjyyteen.\n\nKello löi taas viereisessä huoneessa pehmeästi ja kodikkaasti niinkuin\nennen lapsuuden päivinä. Hän kuuli sen lyönnit kuin jostakin hyvin\nkaukaa, ja ne sattuivat enemmän hänen sieluunsa kuin kuulo-aistimiin,\nmutta hän oli jo puolihorroksissa.\n\nJoku lykkäsi häntä hiljaa kylkeen, hän hypähti pystyyn ja oli taas\nkeskellä kylmää todellisuutta. Ruumiillisestikin häntä paleli ja\nturrutti. Joko ne nyt tulivat?\n\nHänen edessään seisoi Petterson, kauppaneuvos Stenin uskottu palvelija,\njo isoisän aikuinen, Pettersson, jonka äänikin jo oli kuluneen\ninisevä ja jonka kädet vapisivat pelkästä uskollisuudesta ja\nvelvollisuudentunnosta. Nyt vanhus oli hämmentyneen näköinen, ja hänen\nloisteettomat ja haaleat silmänsä katselivat lattiaa, kun hän ojensi\nGunnar Stenille ison, valkoisen kirjeen.\n\n-- Lukekaa tämä, nuori herra, sanoi hän kuluneella, särähtäneellä\näänellään, -- niin kauppaneuvos käski, ja menkää sitten.\n\nKoneellisesti nuori mies avasi kirjeen ja luki:\n\n    'Rakas poikani.\n\n    Isänrakkauteni voitti velvollisuudentunnon, ja senvuoksi annan\n    Sinulle vielä tilaisuuden koettaa, vaikk'en tiedä, teenkö siinä\n    oikein vaiko väärin ja vaikk'en saata sanoa, onko siitä Sinulle\n    hyötyä vai vahinkoa. Mutta Sinun on heti poistuttava entisen\n    kotisi katon alta, sillä et ole kelvollinen sen alla oleskelemaan.\n    Tämän mukana seuraavasta pankkiosoituksesta näet, etten aja Sinua\n    köyhyyteen ja kurjuuteen taistelemaan, kuten ehkä terveellisintä\n    olisi. Käy ulos avaraan maailmaan, pidä Jumala silmäisi edessä ja\n    kun omassatunnossasi tiedät olevasi kelvollinen, niin tervetuloa\n    takaisin. Ennen en voi Sinua nähdä. Rukoile ja tee työtä!\n\n                                           Heikko isäsi\n                                        Carl Fredrik Sten.'\n\nGunnar Sten selvitti kurkkuaan, johon itku tahtoi väkisin pyrkiä, ja\nhitaasti hän asetti paperit entisiin laskoksiinsa ja pisti ne\npovitaskuunsa.\n\n-- Eikö isä käskenyt mitään muuta? kysyi hän.\n\nVanha palvelija rykäisi vaikeasti annettavan vastauksen vuoksi.\n\n-- Ei, paitsi että kauppaneuvos sanoi, että nuoren herran olisi heti\nlähdettävä.\n\n-- Näin!\n\n-- Niin kai kauppaneuvos tarkoitti.\n\nPettersson katseli kiinteästi lattiaa, koko kohtaus oli hänestä\ntuskallinen ja pitkittyi suotta. Nuoren herran päällystakki oli hänen\nkäsivarrellaan, ja hän alkoi tehdä vaikeinta velvollisuuttaan, auttaa\nsitä ylle hitaasti ja huolellisesti.\n\nGunnar Sten loi vielä viimeisen katseen huoneeseen ja seurasi sitten\nPetterssonia, joka aukoili hänelle ovia.\n\n-- Hyvästi, Pettersson!\n\n-- Hyvästi, nuori herra, vastasi vanhus liikutetulla, entistäkin\nsärkyneemmällä äänellä, josta Gunnar huomasi, että hänellä oli ellei\ntieto, niin ainakin aavistus jutusta, -- hyvästi ja... tervetuloa\ntakaisin.\n\nOvi avautui ja sulkeutui, avainta väännettiin reiässä, kylmä ilma\nlehahti menijää kasvoihin, ja jalan alla narskahti tuore lumi\npakkasilmassa.\n\nOli yö, ja Gunnar Sten havaitsi seisovansa autiolla, öisellä kadulla\nyksin, aivan yksin.\n\n\n\n\nII.\n\n\nGunnar Sten istui ravintolassa ja ajatteli erästä mielikuvaa, joka\nlapsuudesta asti oli häneen lähtemättömästi syöpynyt.\n\nLapsuudessaan oli hän kuullut puhuttavan maailmanrannasta. Hän oli sen\nsilloin kuvitellut teräksensinertäväksi, kalseaksi, autioksi rannaksi,\njolla lakkaamatta kävi viiltävä viima ja jonne ei kukaan halunnut,\nmutta jolla siitä huolimatta oli oma erikoinen viehätyksensä. Hän oli\nkuullut puhuttavan maailmanrannan \"opettamista\" ihmisistä, ja kun hän\nnyt ravintolan ikkunasta katseli kylmää, harmahtavaa marraskuun\ntaivasta, tuntui hänestä kuin hän nyt itse olisi joutunut\nmaailmanrannalle ajelehtimaan.\n\nHän tunsi edelleenkin olevansa yksin, aivan yksin, eikä hän voinut\npäästä siitä tunnelmasta, että kaikki ihmiset katselivat häntä. Täällä\nhän nyt istui armosta, sen sijaan että hänen oikea paikkansa olisi eräs\ntoinen, josta näköala oli verrattain rajoitettu.\n\nGunnar Sten naurahti itsekseen kylmästi ja katkerasti: Näytelmän\nensimmäinen osa oli näytelty loppuun eikä siltä ollut puuttunut vissiä\ndraamallisuutta, toinen oli alkamassa.\n\nHän tunsi itsensä oneaksi ja tyhjäksi, mutta jonkunlaista\ntyytyväisyydentunnetta, jota hän visusti koetti itseltäänkin salata, ei\nhän voinut olla tuntematta. Oman itsensä rajaton herra! Sai tehdä mitä\ntahtoi, mennä ja tulla minne ja koska tahtoi, tekemättä tiliä\nkenellekään.\n\n\"Rukoile ja tee työtä!\"\n\nNo niin, miksipäs ei, kunhan tässä ennättää ottaa työn eteensä. Paljoa\nvähemmällä hän olisi uskonut, ei häntä silti olisi tarvinnut ajaa pois\nkotoa kuin mitäkin... Olihan hän tehnyt hiukan tyhmästi ja\najattelemattomasti, mutta että hänestä siitä huolimatta voi tulla\nihminen niinkuin kenestä muusta tahansa, siitä hän oli varma.\n\nIhmiset ravintolan isossa salissa vaihtuivat, kukaan ei itse asiassa\nkiinnittänyt häneen vähintäkään huomiota, tulivat ja menivät vain\nniinkuin aina ennenkin.\n\nGunnar Sten tilasi eteensä viiniä ja koetti karkaista luontoansa, saada\najatuksiinsa jonkunlaisen ylimielisen maailmanmiessävyn.\n\nEihän tässä oikeastaan niin erikoisia ollutkaan tapahtunut. Sellaista\nvoi tapahtua kenelle tahansa, niin todellakin, kenelle tahansa, vaikka\nisä oli pannut toimeen draaman, jossa itse esiintyi Brutuksena. Eikähän\nhän oikeastaan ollut tuuliajolla, hän tuli kyllä toimeen vuosikausia,\nvaikk'ei panisi tikkua ristiin. Vuosikausia! Sillä ajalla ennättää\ntehdä itsestään vaikka mitä, sitäkin, mitä isä tahtoo.\n\nJa vähitellen meni häneen suuri varmuudentunne, niinkuin usein menee\nihmisiin, joilla on runsaasti rahaa käytettävänään. Hän melkein\ninnostui ajatellessaan, mitä kaikkea hän rahoillaan saisi nähdä,\nnauttia ja kokea, eikä hän enää voinut olla itsetietoisesti olematta\ntyytyväinen siihen, että oli käynyt niinkuin oli käynyt.\n\nSitä ei kuitenkaan kestänyt kauan aikaa. Orkesterin ensimmäisten\nsävelten mukana haihtui hänen miehekkyytensä kauas, ja hän tunsi, että\njos hän nyt olisi lapsi ja hänellä olisi äiti, niin hän menisi hänen\nluokseen, painaisi päänsä hänen syliinsä ja itkisi. Hän tuli\nhempeämieliseksi ja haaveelliseksi ja hän tahtoi, että hänellä olisi\njoku, jolle voisi uskoa itsensä.\n\nHän aikoi juuri maksaa, nousta ja lähteä minne, sitä hän ei ollut\najatellut -- kun häntä lyötiin olkapäähän.\n\n-- Hei! Sinäkö siinä?\n\nGunnar Sten vavahti, mutta nähdessään lyöjän hän rauhoittui.\n\n-- Minähän tässä, vastasi hän yksinkertaisesti ja kartellen.\n\n-- No sinä olet tullut takaisin?\n\n-- Olen -- niinkuin näet.\n\n-- Ja juttu meni hyvin... haukuttiin vähän ja...\n\nGunnar Sten ei heti vastannut. Tulokas oli Erkki Nurmelainen, vanhempi\nylioppilastoveri kotikaupungista, sama, jonka kanssa hän oli tehnyt sen\nteon, jonka seuraukset nyt astuivat hänen eteensä. Häntä samalla kertaa\nsuututti ja hävetti ja hänestä tuntui, ettei hän olisi suuriakaan\nvälittänyt, vaikk'ei koskaan olisi nähnyt Nurmelaisen väsähtäneitä,\nmutta siitä huolimatta mielenkiintoisia kasvoja.\n\n-- Sellainen on maailman meno, arveli Nurmelainen välittämättä toisen\näänettömyydestä ja kolistellen tuolia istuutui häntä vastapäätä. --\nTilaanko punssia, mitä?\n\n-- Älä huoli. En ole syönytkään ja aioin juuri muutenkin tästä lähteä.\n\n-- Turhuuksia! Minne sinulla olisi kiire pyhäpäivänä?... Neiti! Kaksi\nkahvia ja puolikas punssia...\n\nÄkkiä Nurmelainen terästi katsettaan, ja höristi korviaan.\n\n-- Laitasi ei ole vallan oikein, sanoi hän. Olet istunut täällä ja\njuonut -- yksin. Sitä minä, kokeneena miehenä, en pidä hyvänä merkkinä,\nvaikka sen erinäisissä tilanteissa saatan ymmärtää. Sano totuus: ukko\njulmistui?\n\n-- Niin teki. Ja eiköhän se ollut vallan luonnollistakin!\n\n-- Mmm. Kuinka sen ottaa... Sinä tietysti sanoit, että _minä_ sen nimen\nkirjoitin?\n\nGunnar Stenistä tuntui kysymys liian äkilliseltä ja raa'alta, ja hän\npunastui.\n\n-- En sitä edes muistanutkaan, vastasi hän kotvan kuluttua ja\nterävöitti äänensä jatkaessaan: -- Olinhan sitäpaitsi itse paikalla\nväärennyksen tapahtuessa.\n\n-- St... st -- hiljaa, poikaseni, hyssytti Nurmelainen luoden katseen\nympärilleen. Saattavat ihmiset pian kuulla... Kiitos, neiti! Ehkä\ntuotte samalla kertaa toisen puolikkaan lisää, ettei meidän tarvitse\nniin usein vaivata. Minusta näyttää, että tästä sukeutuu pitkä ja\nmielenkiintoinen keskustelu.\n\nTarjoilijatar, joka oli tuonut tilatut tavarat pöydälle, naurahti ja\nkiiruhti tiehensä.\n\n-- Vai niin, vai sillä tapaa, sanoi Nurmelainen neidin mentyä\nmiettivästi. -- No miten asia oikein päättyi?\n\nGunnar Stenistä tuntui koko keskustelu vaikealta ja tuskalliselta ja\nhän tahtoi puhua niin vähän kuin mahdollista. Vastaukseksi hän veti\npovitaskustaan isänsä lähettämän kirjelipun ja ojensi sen\nNurmelaiselle.\n\n-- Lue!\n\nNurmelaisen kasvot kirkastuivat, kun hän oli lukenut kirjeen.\n\n-- Kiitä Luojaasi, mies, että olet niin hienon miehen poika, sanoi hän\nmelkein iloisesti, ojentaessaan kirjeen takaisin. -- Ja nyt ukon malja!\n\nGunnar Sten tuskin kosketti lasiaan.\n\n-- Sinä näyt tuskin käsittävän, mitä tämä minulle merkitsee, virkahti\nhän alakuloisesti.\n\n-- Ettenkö käsitä? Käsitän, ja käsitän vallan suurenmoisesta. Sinusta\non tullut oman onnesi seppä. Sitä se merkitsee, eikä mitään muuta.\n\n-- Hmm...\n\n-- Saat tehdä itsestäsi mitä tahdot ja millä tavalla tahdot. Sinä olet\nSten etkä voi muuksi muuttua. Katsoppas: vanhemmat koettavat aina tehdä\nlapsistaan jotakin parempaa kuin mitä he itse ovat. Rikas panee rahansa\nja taitonsa liikkeelle sitä varten, köyhä raataa yötä päivää saadakseen\nlapsensa opin tielle ja herraksi...\n\n-- Tuon kaiken minä tiedän.\n\n-- Tiedät tai et, minä puhun loppuun. Tulos riippuu sangen\nuseassa tapauksessa, etten sanoisi melkein kaikissa tapauksissa,\nkasvatettavista itsestään. Toiset, kuten minä, eivät voi sulattaa uutta\nherra-asemaansa, he veltostuvat ja tuhlaavat toisten rahoja, kuvitellen\njotakin olevansa, toisilla on innokas pyrkimys eteenpäin ja ylöspäin ja\nheistä tulee jotakin, vaikk'eivät useimmissa tapauksissa voikaan\npeittää yksinkertaista lähtöään, kolmannet taas, kuten sinä ja\nteikäläiset, ovat etuoikeutetussa asemassa: heidät huomataan ja he ovat\njotakin, vaikk'eivät olisi tehneet mitään, ja jos he jotakin saavat\naikaan, herättää se joko suurta huomiota tai pidetään sitä aivan heidän\narvonsa mukaisena, -- missään tapauksessa he eivät joudu deekikselle,\nkuten sanotaan...\n\nGunnar Sten keskeytti Nurmelaisen vuolaan sanatulvan.\n\n-- Tunnen jo filosofiasi ennestään, sanoi hän kuivahkosti, -- niin,\netten huomaa sinulla olevan mitään syytä jatkaa...\n\n-- No, jättäkäämme se sitten. Joka tapauksessa te olette hienoa väkeä,\njota minä hennosta lapsuudestani asti olen katsellut kunnioituksella.\nKun minä repaleisena poikasena olin varastamassa viinimarjoja\nkaupunkipuutarhastanne, kohtasi minut itse isäsi ja antoi minulle\ntukevalla kepillään, steniläisellä perinpohjaisuudella sellaisen\nselkäsaunan, että se kuuluu lapsuuteni ylpeimpien muistojen joukkoon.\nRustoutuman voit vieläkin nähdä jalassani, jos haluat. Taisin vähän\nkiljuakin, koska ihmisiä kokoontui säleaidan taakse, mutta lähtivät\nheti tiehensä, nähdessään, että oli kysymys korkeimmasta oikeudesta. --\nNo hyvä, selkäsauna ei tullut ansiotta, ja puolustuksekseni minun on\nesitettävä ainoastaan, että minua vaivasi nälkä, joka, niinkuin\nymmärrät, johtuu ruuan puutteesta. Yllämainitun selkäsaunan välittömät\nseuraukset kestivät puolisen vuotta, ja siitä asti olen karttanut\nviinimarjapensaita ja pitänyt itseäni vähän parempana muita\nvertaisiani. Juokaamme ukon malja, hän on hieno ukko, ja minä sain\nsuuren korvauksen selkäsaunasta. Hänen maljansa!\n\nGunnar Sten kuunteli toverinsa kertomusta vaihtelevin ilmein ja käsi\nvapisi, kun hän vei lasinsa huulilleen.\n\n-- Vai on isä... sammalsi hän hämmästyneenä, -- vai on isä todellakin\n-- pieksänyt sinua! Kun et ole aikaisemmin sanonut.\n\n-- Ei ole tullut puheeksi, tokaisi Nurmelainen yksinkertaisesti. --\nKöyhällä pirulla on niin paljon kokemuksia, ettei hän ennätä tehdä\nkaikista numeroa. Isäsi on kaikesta päättäen ainakin rehellinen\nsovelluttaessaan periaatteitaan kaikkiin ihmisiin. Juon kolmannen\nkerran hänen maljansa. Mutta ajatteleppa, että minun isäni olisi\nhöyhentänyt sinut... Vakuutan, että siitä olisi noussut eri konsertti.\n\nGunnar Sten myönsi tämän itsekseen ja samalla hän vaistomaisesti\niloitsi siitä, että Nurmelainen kaikesta kokeneisuudestaan huolimatta\noli hänestä jäljessä ainakin jossakin suhteessa ja että hänellä oli\nmahdollisuuksia, joita toisella ei ollut.\n\nHän alkoi uudelleen miettiä kohtaloansa, mutta ajatukset eivät enää\ntuntuneet niin peloittavilta ja synkiltä kuin ennen. Tulkoon mitä\ntulleekaan, hän käy sitä vastaan pää pystyssä, onhan hän oman itsensä\nherra ja ovathan hänellä tulevaisuuden avaimet käsissään.\n\n-- Tie onneen käy kokemusten ja kärsimysten kautta, sanoi Nurmelainen.\n\nNiin kai, niin kai se teki. Otettakoon ne sitten vastaan sellaisina\nkuin tulevat, niin toiset kuin toisetkin.\n\nJa lasit täyttyivät ja tyhjenivät, soittoa säesti puhe ja nauru, silmät\nloistivat ja suut hymyilivät, ja ravintolahuoneen ilma oli täynnä\ntupakansavua ja tuoksuja.\n\n-- Lähtään pois, ehdotti Nurmelainen.\n\n-- Lähdetään, toisti Gunnar Sten.\n\nHän tunsi toimintahalua ja elämänintoa, jollaista hän ei ennen ollut\ntuntenut. Kun hän kiiruhti kiimaiselle, öiselle suurkaupungin kadulle,\ntunsi hän syöksyvänsä johonkin tuntemattomaan, houkuttelevaan ja\nlumoavaan, jolle hän ei voinut keksiä nimeä, mutta joka, sen hän tunsi,\ntulisi antamaan paljon ja vaatimaan paljon.\n\nMutta kun Nurmelainen ryhtyi puheluun kahden halvalta hajuvedeltä\ntuoksuvan naisen kanssa, meni häneen uudelleen syvä onttouden tunne,\nhän tunsi itsensä orvoksi ja yksinäiseksi ja hän olisi kernaasti\ntahtonut itkeä häpeäänsä.\n\nNurmelainen vihelsi ajurin.\n\n-- Tule, sanoi hän Gunnar Stenille, -- tämä on oleellinen osa elämää.\n\n-- Häpeä! pääsi Gunnar Steniltä väkinäisesti, ja hän lähti kiireesti\nhoipertelemaan poispäin, kuullen naisten nauravan ja nähden Nurmelaisen\nhämmästyneet kasvot lyhdynvalossa.\n\n-- Kiusaus... numero yksi... voitettu, jokelsi hän horjahtaen seinää\nvasten. -- Minäkö... tässä... minä, Gunnar Sten... heti ensimäisen\nvastaantulevan porton kimppuun... Saakeli vie!\n\nKuin usvan läpi oli hän näkevinään Elsa Almin vaaleat, kauniit kasvot,\nja samalla hän tunsi olonsa turvalliseksi ja onnelliseksi. Juopuneen\npäättäväisyydellä hän alkoi kulkea hänen asuntoaan kohti ja käveli\nkauan aikaa edestakaisin pimeiden ikkunoiden alla.\n\n-- Sinun täytyy sittenkin rakastaa minua, kurjaa raukkaa, ajatteli hän\ntietämättään mitä ajatteli, -- ja huomenna tulen luoksesi, sillä minä\nolen yksin, mutta sinun silmäsi ovat niin lämpimät ja kätesi niin\npehmeä...\n\n\n\n\nIII.\n\n\nElsa Almilla oli kullankeltainen tukka ja merensiniset silmät, hänen\npehmeässä äänessään oli yhtä lempeä sointu kuin hänen käyntinsä oli\nhiljainen, mutta varma, ja Gunnar Sten ajatteli häntä kauniisti ja\nhaaveellisesti. Hän oli jo koulupoikana uskaltanut suudella hänen\nkättään puistossa, ja siitä alkaen oli Elsa Alm ollut hänen elämässään\njonkunlainen kaukainen tekijä, johon hänen työnsä ja suunnitelmansa\nmelkein tiedottomasti tähtäsivät.\n\nNyt, kun hän oli orpo ja yksinäinen, astui tyttö hänen tajunnassaan\nikäänkuin askeleen häntä lähemmäksi, ja hän tunsi, että Elsa Alm oli\nainoa, joka voisi häntä auttaa hänen yksinäisyydessään.\n\nHän oli sairas, hänen päätään pakotti ja hänestä tuntui, että joku\nhäntä vainosi, joku, joka oli tuottava hänelle pelkkää pahaa, mutta\ntämän kaiken takana häämötti Elsa Almin vaalea, viehkeä kuva, ja\nnuorukainen ajatteli häntä itsepintaisesti, mutta ilman kiihkoa.\n\n\"Minä menen hänen luokseen, hänen silmiinsä nousevat kyyneleet, ja hän\nnuhtelee minua, hän katselee poispäin, mutta minä suutelen hänen\nkättään ja hän laskee kätensä minun päälaelleni ja puhelee hellästi ja\nluottavaisesti. Minä olen niin surkea, minä en voi muuta kuin itkeä,\nmutta sitten minä aloitan kaikki uudestaan... Ah, Elsa Alm, pidäthän\nsinä minusta edes vähäsen, katso: minä en tahdo mitään muuta...\"\n\nHän nousi kiiruusti vuoteeltaan, pukeutui ja huomasi, että aamu oli\nliian varhainen. Mutta hän riensi ulos ja harhaili pitkin katuja, tämä\nainoa ajatus mielessä. Ja mitä kauemmin hän kuljeskeli, sitä\nsuuremmaksi paisui hänen kiihkonsa ja levottomuutensa. Silmänräpäyksen\nhän ajatteli poiketa matkan varrelle osuvaan kapakkaan, mutta kulki\nkuitenkin päättäväisesti ohi.\n\nHän ei itsekään huomannut, miten oli tullut tutulle ovelle, jonka\novikelloa hän painoi. Hän empi itsekin, ennenkuin pyrki sisälle,\nhänestä tuntui, kuin lasioven takana asuisi hänen kohtalonsa ja että\nhänen olisi parasta kiiruusti mennä tiehensä ja palata vasta vuosien\nkuluttua, mutta hän painoi kuitenkin, ja jäi odottamaan, jokainen hermo\nturruksissa. Jossakin kaukana kuului tornikello lyövän kymmentä.\n\n-- Sinä tulit... minä arvasin, että tulisit...\n\nSanat kuolivat Gunnar Stenin huulille ja hän tunsi itsensä omituisen\nkivettyneeksi ja jäykäksi. Vielä puoli minuuttia sitten oli hän\ntuntenut voittamattoman halun puhjeta kyyneliin, kertoa\nsuunnitelmistaan, joita ei hänellä oikeastaan vielä ollutkaan, ehdottaa\njotakin, -- niin hän olisi ollut valmis mihin tahansa.\n\n-- Sinä tulit... minä arvasin, että tulisit...\n\nSanat lausuttiin pehmeästi ja hiljaisesti, mutta soinnuttomasti,\nvärekään ei tytön kasvoissa muuttunut ja Gunnar Sten saattoi niillä\nerottaa puuterihiutaleet päivänvaloa vasten. Tytön katse ei kohdannut\nhänen avutonta katsettaan, se tähtäsi jalkoihin, siirtyi sitten käsiin\nja kultaisiin kellonperiin, kunnes se viimein huomaamattomasti päätyi\nkatselemaan vastapäätä olevan talon ikkunoita. Silmäterät olivat\nsupistuneet, ne eivät olleet suuret ja säteilevät kuin tavallisesti, ja\nnuorukainen oivalsi, että tyttö jo tiesi kaikki.\n\n-- Tulin tänne puhuakseni sinun kanssasi, aloitti hän jäykästi ja\nkoneellisesti sisäisen vilun värisyttäessä hänen jokaista jäsentään.\n\n-- En ymmärrä, mitä se hyödyttäisi, vastasi tyttö verkalleen, katseen\nyhä viipyessä muualla, -- tehtyähän ei kuitenkaan saa tekemättömäksi...\n\n-- Niin... mutta siitä ei tule mitään seurauksia... isä sanoi, että\nsaan yksin alkaa uudelleen, puhkesi nuorukainen puhumaan hätäisesti ja\nsamalla innolla, jolla hukkuva tarttuu oljenkorteen, ja kaivoi\npovestaan esille isänsä kohtalokkaan kirjeen.\n\n-- Tiedän, vastasi tyttö välinpitämättömästi vilkaisemattakaan paperia.\n-- Sinä olet saanut paljon rahaa...\n\n-- Joko sinäkin kaiken tiedät.\n\n-- Kyllä. Sellaiset asiat leviävät... Toisin sanoen:\nystävät levittävät. Minulle sen kertoi Margit Malm, jolle joku\nkotikaupungistasi oli soittanut.\n\nNyt tyttö katsahti häntä ohimenevästi silmiin, ja nuorukainen tunsi\npunastuvansa, vaikka aiheettomasti. Tyttö oli lausunut Margit Malmin\nnimen erikoisella äänenpainolla, ja Gunnar Stenin täytyi hymähtää\najatellessaan omapäistä, kaunista liehakkoa, jolle hän oli osoittanut\nerinäisiä kohteliaisuuksia ja jonka kanssa hän toisinaan oli\nkuljeskellut kaupungilla, koska aika hänen seurassaan kului\nerinomaisesti. Tässä hän myöskin luuli keksineensä pohjimmaisen syyn\nElsan tylyyteen, ja hänen mielensä kävi hiukan virkeämmäksi.\n\nTunnelma pysyi kuitenkin samanlaisena, eikä hän tiennyt, mitä olisi\nsanonut.\n\n-- Mitä varten sinä oikeastaan tulit? kysyi tyttö pitkän äänettömyyden\njälkeen.\n\n-- Pitäisihän sinun se tietää...\n\nTyttö kohotti kulmiaan ja katsahti häneen pitkään ja tutkivasti.\n\n-- Tulin kertomaan sinulle... ja pyytämään anteeksi...\n\n-- Mitä minun anteeksiantoni sinua hyödyttäisi?\n\n-- Hyödyttää?\n\nNuorukainen toisti sanan puoliääneen, ja hänen sisässään kuohahti,\nmutta pian hän tuli taas ennalleen ja katseli tyttöä samalla\nhiljaisella ihailulla kuin ennenkin.\n\n-- Tulin tänne vain sen vuoksi, että pidän sinusta niin paljon, lausui\nhän sitten hiljaisesti, -- ja siksi, että minä juuri nyt tahtoisin\ntietää, välitätkö minusta enää?\n\nTämä oli ensimäinen kerta, jolloin Gunnar Sten teki\nrakkaudentunnustusta, ja hänen sydämensä sykki kiivaasti; tämä oli\nmyöskin ensimäinen kerta, jolloin tyttö ilman epäilyksiä tuli\nvakuutetuksi nuorukaisen vilpittömästä tunteesta, eikä hän voinut estää\nhuuliaan vavahtamasta ja kasvojaan punastumasta. Hän aikoi vastata,\nmutta vaikeni kuitenkin ja loi taas pitkän, mykän katseen nuorukaiseen.\n\n-- Minä toivoisin, että edes vähän pitäisit minusta, jatkoi\nnuorukainen, kun ei vastausta kuulunut ja näytti olevan valmis\npuhkeamaan kyyneliin. -- Tämä kaikki olisi helpompaa, kun tietäisi,\nettä sinä ajattelet myötätunnolla...\n\n-- Säälin sinua suuresti, sanoi tyttö.\n\nGunnar Stenissä kuohahti toisen kerran, tällä kertaa äskeistä\nvoimakkaammin; hänen silmissään leimahti, ja hänen täytyi pusertaa\nhuulensa yhteen. Mutta hän rakasti tyttöä suuresti lapsellisella,\nluottavaisella rakkaudella ja vaikeni. Hän ei tahtonut sanoa pahaa\nsanaa.\n\nTyttö katseli taas ikkunasta ulos ja repeli ajatuksissaan paperipalasia\npöydälle. Gunnar Stenin valtasi sellainen tunne, kuin hän olisi\ntukehtumaisillaan; hänen sydäntään ahdisti ja silmiin nousivat\npetolliset vedet.\n\n-- Tämäkö on kaikki, mitä sinulla on sanottavana? sopersi hän.\n\n-- En voi muuta kuin sääliä sinua, tuli hiljaa ja yksinkertaisesti.\n\nNyt kuohahdus tapahtui kolmannen kerran. Hän ponnisteli tarmokkaasti\nvastaan, voidakseen lähteä rauhallisesti ja arvokkaasti, mutta\nsuuttumus oli ylivoimainen.\n\n-- Minä en tarvitse sääliäsi, huudahti hän. Sen voit säästää toisille,\njotka sitä paremmin tarvitsevat.\n\n-- Muutakaan en voi sinulle antaa...\n\n-- Sano siis suoraan, etten merkitse sinulle mitään...\n\n-- Minun on vaikea sitä sanoa. Sinä olet menetellyt niin huonosti...\n\n-- Toisin sanoen: et sinäkään voi antaa anteeksi etkä uskoa minusta\nmitään hyvää?\n\n-- Tulevaisuus saa näyttää, mitä sinusta tulee.\n\n-- Sinäkin siis jätät minut yksin, huudahti nuorukainen masentuneena ja\ntuntien joka jäsenen värisevän meni hän ovea kohden.\n\n-- Oikea mies raivaa itselleen kyllä tien, sanoi tyttö. -- En voi\nseurata joka askeltasi...\n\n-- Anna olla jo, minä ymmärrän vähemmästäkin.\n\nOvella hän vielä kääntyi ja loi tyttöön pitkän katseen. Olisi tarvittu\nvain yksi hyvä sana, ja hän olisi vaipunut kyynelin lattialle,\nkiitollisena siitä, että hänellä edes jotakin oli jäljellä.\n\n-- Hyvästi, Elsa, ja kiitos kaikesta. Minä en tule takaisin.\n\n-- Hyvästi, Gunnar. Toivotan sinulle kaikkea hyvää.\n\nViimeiset sanat eivät tehneet mitään vaikutusta ulosrientävään.\nSydämessä viilsi todellinen tuska; muuten hän oli kokonaan turtana. Hän\nei huomannut vastaantulevia tuttavia, vaan katseli heitä lasittunein,\nilmeettömin silmin; kaikki tuntui hänestä yhdentekevälle.\n\nSillä hetkellä sai hänen lapsuususkonsa kuoliniskun.\n\nKotvan harhailtuaan kaduilla hän ohjasi kulkunsa suoraan kapakkaan.\n\n\n\n\nIV.\n\n\n-- Viinuri, täyttäkää lasit. Täyttäisimme itse, mutta emme jaksa, emme\ntodellakaan jaksa. Mutta juoda maljat pohjaan, sen me jaksamme...\n\nErkki Nurmelainen oli noussut pöydälle ja antoi merkin, että hän aikoi\npitää puheen.\n\n-- Silentium!\n\n-- Hyvät herrat! aloitti Nurmelainen. Minulla ei ole monta sanaa\nsanottavana, ja nekin, mitä olen aikonut sanoa, voin supistaa yhteen\nainoaan lauseeseen: jo sen takia, että olet Sten, pidä pääsi pystyssä.\n\n-- Hyvä! huudettiin joukolla.\n\nGunnar Sten nousi, teki lyhyen kumarruksen, ja vaipui takaisin\nsohvalle.\n\n-- Ei kannata surra, kuiskasi Einar Malm hänen vieressään. -- 'Mister\ndu en, stå dig tusende åter...'\n\n-- Hän oli niin hyvä ja niin kaunis, sopersi Gunnar Sten puoliääneen,\ntuijottaen tylsästi eteensä. -- Minä rakastin häntä niin paljon, eikä\nkukaan voi häntä korvata...\n\n-- Mutta tämähän on kunnianloukkaus koko naissukua kohtaan, kivahti\nEinar Malm tolkuttomasti juovuksissa, ja etupäässä minun omaa sisartani\nkohtaan.\n\nNurmelainen iski Malmille silmää.\n\n-- Oikein! näytti tuo silmänisku sanovan.\n\n-- Mitä sinä höpiset? kysyi Gunnar Sten nostaen katseensa maasta.\n\n-- Pidä korvasi auki ja kuuntele, äläkä sure menneenvuotista lunta,\ntolkutti Einar Malm. Sanoin, että hän itkee silmänsä piloille, ja se on\nvahinko, sillä asiantuntijat vakuuttavat, etteivät ne suinkaan ole\nrumat...\n\n-- Ihanalla asteella sinä, jonka katse vielä viipyy silmissä, tokaisi\nNurmelainen pöydän toiselta puolen. -- Minä en vuoteen enää ole\nuskaltanut nostaa katsettani niin korkealle...\n\nGunnar Sten oli kuin unesta herännyt. Hän nousi seisomaan ja löi\nnyrkkinsä pöytään.\n\n-- Älä häpäise häntä tässä seurassa, huudahti hän ja viskasi lasinsa\nkohden Nurmelaisen kasvoja, mutta osui seinään.\n\n-- Mitä! Häpäiseekö hän sisartani, kivahti puolestaan Einar Malm\nnousten hänkin pystyyn. Tuommoinen vain, tuommoinen Nurmelainen.\n\n-- Resonneeratkaa rauhallisesti, pojat, sanoi Nurmelainen tyynesti. --\nMikäs minussa on vikana? Jos olen epämääräistä lähtöä, olen kai silti\ntässä seurassa yhtä hyvä kuin joku toinenkin...\n\n-- Sinäkin voisit tarkemmin punnita sanasi, virkahti Gunnar Sten Einar\nMalmille.\n\n-- Totta kyllä, mutta minä puhuin pelkkää totuutta.\n\nGunnar Sten vaipui mietteisiin, sen verran, kuin hän tässä tilassa\nollen voi mietteisiin vaipua.\n\nKotona kävi tietysti kaikki kuiskaillen, ja kaupunkilaiset loivat\nohikulkiessaan kysyviä silmäyksiä Stenien taloon. Niin, -- sehän oli\nluonnollista. Isä oli vanhentunut, hänen hiuksensa harmenivat, ja hän\nkulki synkkänä ja äänettömänä. Hänen luokseen enemmän kuin kotiinkaan\nei Gunnar Stenillä ollut asiaa.\n\nAjatus piinasi häntä, mutta kun se lensi Elsa Almiin, tunsi hän\nsydämessään pitkän, pistävän viillon. \"Mitä se hyödyttää?\" \"En voi\nmuuta kuin sääliä.\" Herra Jumala, mihin hän oli ryhtyvä, minne hän oli\njoutuva? Oliko hän todellakin niin kurja! Elsa Alm, jota hän oli\najatellut kuin korkeampaa olentoa -- eikä hänelläkään ollut muuta\nsanottavaa!\n\nHän oli juovuksissa, hän tunsi sen, mutta hän nousee tästä paikasta ja\njuoksee hänen luokseen, vielä kerran, toistamiseen. Hän heittäytyy\npolvilleen tytön eteen: \"Sinä et saa, sinä et voi, katso kuinka minä\nrakastan sinua. Armahda edes minua, etten minä hukkaan joutuisi.\" Mutta\nsamalla hänen mieleensä tuli tytön ilmeetön katse ja värähtämättömät\nkasvot, ja oli kuin kylmää jäätä olisi laskettu hänen rinnalleen.\n\n-- Se peli on menetetty, ajatteli hän, koettaen olla järkevä.\n\nJossakin kaukana pauhasi orkesteri, ilma oli täynnä tupakansavua ja\nhumua, tuossa iloitsivat toverit. Tämäkö nyt sitten oli sitä elämää?\nVai oliko tämä vain alkusoittoa sille, joka tuleman piti.\n\nJoku kertoi jotakin juttua. Se oli surullinen juttu, mutta Gunnar Sten\nkuuli vain Einar Malmin puolittain pilapäisen huokaisun:\n\n-- Voi, äiti, jos tietäisit, niin ainoan hameesi möisit ja pois\nhakisit.\n\nKoko joukko purskahti nauruun, mutta Gunnar Stenin silmiin nousivat\nkyyneleet. Ah, ollapa nyt äiti! Äiti, joka ajattelisi myötätunnolla,\njoka rakastaisi ja joka ei koskaan jättäisi.\n\nElsa Alm! Niin. Se oli siis lopussa. Lyhyesti ja yksinkertaisesti.\nParas, kun koettaa olla ajattelematta.\n\nHän lykkäsi kylkeen Einar Malmia, joka katseli kattoa ilmeettömin,\nkiiltävin silmin.\n\n-- Puhuitko sinä totta äsken? kysyi hän.\n\n-- Kautta kunniani, vastasi Malm välinpitämättömästi.\n\nGunnar Sten tunsi voittamatonta halua saada osakseen hellyyttä ja\nhyvyyttä, sellaista hiljaista, rauhoittavaa ja lämmittävää. Sama se\nkeneltä.\n\n-- Minä menen hänen luokseen, sanoi hän.\n\n-- Mene, vastasi Einar Malm.\n\n-- Mistä löydän hänet?\n\n-- Kysy ensimmäiseltä vastaantulijalta. Hän tietää sen yhtä hyvin kuin\nsinä.\n\n-- Voisinko ehkä mennä kotiin?\n\n-- Sen sinä voit arvostella paremmin kuin minä.\n\n-- Minä menen sitten.\n\n-- Mene, mutta älä saarnaa siinä.\n\nEinar Malmin ääni hukkui soittoon ja taukoamattomaan huminaan, ja\nGunnar Sten poistui huomaamattomasti.\n\nMargit Malmilla oli säihkyvät silmät, alati hymyilevät huulet ja\nkeinuva vartalo, ja hän otti Gunnar Stenin vastaan purskahtaen nauruun.\n\n-- No, tuhlaajapoika, onko nyt mielesi hyvä?\n\nEi, sitä se ei ollut. Näkihän sen. _Sitäpaitsi_ hän oli saanut\nrukkaset, absoluuttiset rukkaset.\n\n-- Niin. Niin tulisi käymään. Minä tiesin sen, sanoi tyttö.\n\n-- Sinä olet kertonut hänelle tämän surullisen jutun?\n\n-- Tietysti. Heti kun kuulin sen. Parempihan oli, että minä sen kerroin\nkuin että sen olisi tehnyt joku toinen asianmukaisilla koristuksilla\nvarustettuna.\n\n-- Ja mitä Elsa sanoi kuullessaan?\n\n-- Hän sanoi aavistaneensa, että jotakin tällaista tulisi sinulle\ntapahtumaan. Kertoi, ettei pitkiin aikoihin ollut sinun kanssasi ollut\ntekemisissä -- Jumalan kiitos.\n\nGunnar Steniä värisytti ja hänen hampaansa kirskahtivat, mutta hetkistä\nmyöhemmin hän tunsi syvän häpeäntunteen valtaavan mielensä ja hän\npainoi päänsä alas.\n\n-- Ja luuletko sinäkin nyt, Margit, kysyi hän tuokion kuluttua, että\nminä olen mahdoton mihinkään?\n\n-- En, vastasi tyttö vilpittömästi ja melkein hellästi, sillä siinä\ntapauksessa en olisi nauranut sinulle kun tulit.\n\n-- Mitä sinä ajattelet minusta?\n\n-- Ajattelen vain: runoilija.\n\nGunnar Stenin tuli hyvä olla, hän melkein tunsi kaukaista onnen\ntunnetta, ja häntä hävetti istua tässä huoneessa hienosti humalassa.\n\n-- Sinä olet sittenkin hyvä tyttö, lausui hän melkein huomaamattaan.\n\n-- Niinkö? naurahti tyttö. -- Sinä olet siis tähän asti epäillyt. Se ei\nole kauniisti tehty. Vaikka kyllä olen sinun huomannut pitävän minua\njonkunlaisena \"varaventtiilinä\", jonka luokse olet tullut, kun teillä\non ollut jotakin vinossa.\n\n-- Miksi sanoit runoilija? En ole eläissäni edes yrittänytkään tehdä\nainoatakaan runoa.\n\n-- Minusta vain tuntuu siltä, en tiedä miksi. Jokainen sanoo, ettet\nsinä ainakaan ole niitä Stenejä, jotka käyvät kauppaa.\n\n-- Se on mahdollista. Mutta mihin nyt ryhdyn?\n\n-- Se sinun pitäisi itse tietää.\n\n-- Niin. Kunpa sen tietäisin. Mutta minä en tiedä. Minä en ylimalkaan\nkelpaa mihinkään kunnolliseen.\n\n-- Sepä on synkkä itsetunnustus. Mutta nyt voit ainakin lähteä ulos\nkanssani, sillä jos isä sattuisi tulemaan tänne, luulisin, ettei hän\npitäisi erikoisen tahdikkaana, että istut täällä ja tuoksuat väkeville.\n\n-- Minä luulen, ettet sinäkään...\n\n-- No menköön tämä kerta, tällaisten tärisyttäväin tapausten jälkeen.\n\n-- Sinä vihaat väkijuomia?\n\n-- Herra varjelkoon, -- en. Mutta juopuneet gentlemannit ja köyhät\njuopot ovat minulle kauhistus.\n\n-- On sinullakin mielipiteitä.\n\n-- Tietysti. Ajatukseton en ole, vaikka syrjäinen ehkä joskus voisi\nsitä väittää.\n\n-- Luulen, ettei kukaan sellaista väittäisikään.\n\n-- Ole huoletta. Kuulen sen säännöllisesti kolme kertaa päivässä\nniinkuin syönkin. Ellen sitä kuulisi, luulisin tehneeni tyhmyyksiä --\nkuten sinä -- ja seuraava yö olisi levoton. Nyt nukun rauhassa saatuani\nannokseni.\n\n-- Sinä olet verraton!\n\n-- Veljeni Einar on huomannut sen jo aikoja sitten.\n\nSumuisilla kaduilla liikkuivat ihmiset kuin varjot; kuuli kuinka he\nkulkivat, ohimennen saattoi erottaa jotkut tutut kasvonpiirteet, kuuli\nhevosten ja raitiotievaunujen ajavan ohitse, näki niiden vilahtavan, ja\nsitten katosi kaikki taas sakeaan sumuun ja usvaan ikäänkuin kaiken\nulkopuolelle. Mutta tämän kaiken yli kuului taukoamaton humu ja kohina,\njossa mitään yksityispiirteitä ei voinut erottaa ja josta ei voinut\nsanoa, mistä se tuli ja minne se meni, suurkaupungin iankaikkinen,\nselittämätön kohina. Kaikilla oli kiire, kaikilla niillä näytti olevan\nkoti tai päämäärä, johon pyrkivät, ja tässä kulki hän, Gunnar Sten,\nkatsellen ihmismerta, johon oli hukkuva.\n\nMihin hän oli ryhtyvä?\n\nHän kulki äänettömänä, tuskin muistaen tyttöä, joka kulki hänen\nrinnallaan, ja kun hänen ajatuksensa ennättivät määrättyyn kohtaan,\ntunsi hän vihlaisun sydämessään.\n\n-- Suo anteeksi, Margit, sanoi hän kavahtuen. -- Sellaista se on.\n\n-- Niin. Valitan, etten ole Elsa Alm. Sillä häntä sinä tällä hetkellä\najattelet.\n\nGunnar Sten ei voinut kieltää eikä myöntää. Hän kulki vain ja ajatteli:\nmitä tekee Elsa Alm, missä hän on tällä hetkellä, ajatteleeko hän minua\nollenkaan? Kun hän edes tulisi vastaan? Ja jos hän tulisi vastaan --\ntuntisiko hän mitään, kun näkisi Gunnar Stenin toisen rinnalla.\n\nHän tunsi taas tuon jo tuttavaksi tulleen vihlaisun povessaan ja äkkiä\nhän sanoi toverilleen:\n\n-- Mennään jonnekin.\n\n-- Minne?\n\n-- Minne vain tahdot?\n\n-- Kiitän, mutta menen tällä kertaa kernaimmin kotiin.\n\nYöllä ei Gunnar Sten voinut nukkua. Hän tunsi menettäneensä kaiken,\nmenettäessään Elsa Almin. Ajatukset pyörivät hänen päässään, hän\nrakensi suunnitelmia ja tuulentupia, hylkäsi ne, rakensi taas ja\nhylkäsi uudelleen. Kaikissa niissä väikkyi Elsan vaalea, lohdullinen\nkuva.\n\nHän nousi vuoteeltaan, tupakoi, joi vettä, koetti punnita asioita\nkylmästi järkeillen, mutta siitä ei tullut mitään. Sitten hän taas\nheittäytyi vuoteeseen ja vääntelehti kuin heikko sairas, mutta\najatukset jatkoivat kidutustyötään. Joskus sekaantui mielikuviin Margit\nMalmin säteilevä, kaunis kuva, hän koetti pysähtyä ajattelemaan sitä,\nmutta se haipui olemattomiin ja sijaan astui taas Elsa Alm tyynenä,\nkauniina ja hillittynä. Näin syvästi ei hän tiennyt Elsaa ennen\nrakastaneensa.\n\nKotiaan hän ei enää ajatellut.\n\nAamun sarastaessa ei hän ollut ummistanut silmiään. Hän soitti Elsalle\nja pyysi saada tavata, mutta vastaus oli kielteinen.\n\nNyt hän ei enää harhaillut kaduilla. Hän riensi lähimpään kapakkaan.\n\n\n\nV.\n\n\nSeuraavat päivät Gunnar Sten etupäässä kuljeskeli pitkin kaupunkia. Hän\nviipyi kauan paikoissa, missä joskus oli ollut Elsa Almin kanssa tai\nmihin hänestä liittyi joku muisto, pieninkin. Välistä hän oli menehtyä\ntuskaansa, joskus hän vaipui kaukaisiin, haaveellisiin ajatuksiin,\ntoisinaan hänessä heräsi villi, sykähdyttävä toivo. Hänen taipumuksensa\nyhdistää Elsa Alm kaikkeen mahdolliseen ja mahdottomaan kävi suorastaan\nsairaalloiseksi, mutta ajatuksiaan ei hän ankarimmillakaan\nponnistuksilla saanut hallituksi. Joskus hän oli ajatuksissaan ja\nmielikuvissaan löytävinään tuskallista, tajuamatonta nautintoa.\n\nSamassa häntä vaivasi häpeäntunne ja paha omatunto. Se tapaus, joka oli\nkatkaissut hiuksenhienon ja tuskin huomattavan siteen Elsa Almin ja\nhänen väliltä, aukeni suunnattomaksi, ylitsepääsemättömäksi kuiluksi.\nHän katui sydämestään tapausta, mutta huomasi kauhukseen, ettei katumus\njohtunut teon rikollisuudesta, vaan yksinomaan siitä, että hän oli\nmenettänyt hänet, jota tiedottomasti oli rakastanut.\n\nVälistä häneen meni raivoisa kostonhimontunne ja hän ajatteli keinoa,\njolla parhaiten voisi tuottaa Elsa Almille surua. Tämmöisen puuskan\nvallassa hän kerran tapasi tytön ja tunsi suurta nautintoa voidessaan\nvälinpitämättömän näköisenä kääntää tälle selkänsä, vaikka selvästi\nhuomasi hänen odottavan tervehdystä. Sitä nautinnontunnetta ei\nkuitenkaan kestänyt kauan, ja tuntia myöhemmin hänet oli vallannut\nkatkera katumus. Hän toivoi, että kohtaisi tytön vielä kerran, mutta\nniin ei tapahtunut.\n\nToverit eivät millään tavalla muistuttaneet hänelle Elsa Almista\neivätkä muustakaan ja suhtautuivat häneen melkein kunnioittavasti.\nTästä oli seurauksena, että hän hetkittäin tunsi viileää rauhaa, ja\ntällöin hän teki kokeita voidakseen suhtautua Elsa Almiinkin kylmästi\nja ylimielisesti, Silloin hän meni Margit Malmin luo ja haasteli hänen\nkanssaan kauan ja toverillisesti ja tunsi jollakin erinomaisella\ntavalla virkistyneensä. Mutta että kukaan voisi korvata Elsa Almia sitä\nhän ei voinut uskoa.\n\nMihin hän ryhtyisi?\n\nHän huomasi kuljeksivansa joutilaana, hänen täytyi käydä käsiksi\njohonkin työhön. Nyt ei hänestä kuitenkaan ollut mihinkään, sen hän\njärkevästi ajatellen huomasi. Tapaukset olivat liian läheisiä ja\nylivoimaisia.\n\nVihdoin hän oivalsi tarvitsevansa kodin. Siitä piti tulla lämmin ja\nviihtyisä, kaunis ja rauhallinen.\n\nJa Gunnar Sten ryhtyi heti perustamishankkeisiin. Hän vuokrasi\nsopivan huoneiston, keskusteli taiteilijoiden, arkkitehtien ja\nhuonekalukauppiaiden kanssa, ja nämä puhuivat hänelle kauneudesta,\nharmoniasta, värisoinnuista ja hinnoista. Hinnat. Mitä merkitsivät\nhinnat? Hänhän tarvitsi tyyssijan, jonne voisi paeta, tyyssijan, jonne\nmaailman melu ei ulottuisi ja jossa hän saisi olla rahassa. Siellä hän\nkävisi käräjiä oman itsensä kanssa, siellä hän unohtaisi ja syntyisi\nuudestaan ja sieltäkäsin hän aloittaisi työnsä.\n\nHänen kotinsa syntyi surun merkeissä ja siitä tuli hillitty ja tumma,\ntumma aina ovikelloa myöten, joka painettaessa antoi vain yhden kumean\nhelähdyksen. Siitä tuli hillitty aina eteisen lattiamattoja myöten,\njoihin tulijan ensi askelten äänet tukehtuivat. Työhuoneen\nnahkapäällykset tuntuivat huokailevan, kun niille istuutui, ja\nraskaitten uutimien takaa saattoivat valonsäteet antaa vain aavistusta\nitsestään.\n\nGunnar Sten tunsi todellakin jonkunlaista raukeata viihtymystä, kun oli\nsaanut kotinsa valmiiksi.\n\n-- Sinä saisit olla näkemässä tätä, Elsa, ajatteli hän, mutta samalla\nhän sydämessään tunsi pakotusta.\n\nHän istuutui työpöytänsä ääreen, otti kirjan ja alkoi lukea, mutta\nainoastaan silmät seurasivat rivejä, ajatukset kulkivat omia teitään.\nTuntui, kuin painettu sana olisi niitä vain kiihoittanut. Gunnar Sten\ntuskastui, laski kirjan kädestään ja lähti ulos, sinne, missä oli\nihmisvilinää ja iloa.\n\n-- Minusta tämä kaikki on erinomaisen kaunista, sanoi Margit Malm\nkulkiessaan huoneesta toiseen ja sitten kolmanteen, -- ja synkkää\ntunnelmaa tänne on saatu yllinkyllin, mutta siitä huolimatta täältä\npuuttuu jotakin, nimittäin henki.\n\n-- Se tulee kyllä omistajan mukana, virkahti hänen veljensä\nikävystyneen näköisenä ja sytytti savukkeen.\n\n-- Niin, sinun olisi todellakin pitänyt hankkia joku tanssijatar\nseinällesi, jatkoi Nurmelainen. Kyllä täällä surun ja murheen alhossa\nsentään on yhtä ja toista, joka valaisee taistelevan ihmislapsen\nkivistä polkua.\n\nGunnar Sten naputteli ikkunalautaa ja katseli ilmeettömin silmin\nalastomia puiden oksia, joita tuuli huojutteli.\n\n-- Kun kevät tulee, niin linnut ilmestyvät puihin, sanoi hän enemmän\nitselleen kuin toisille.\n\n-- Oikein ajateltu, vastasi Nurmelainen. Varpuset ja sen sellaiset. Ja\npitävät niin saakelinmoista meteliä, että lujahermoisinkin ihminen\ntympeytyy koko otuksiin. Mitä lintuihin ylimalkaan ja varpusiin\nerikoisesti tulee...\n\n-- Anna olla jo, keskeytti Gunnar Sten melkein jyrkästi.\n\nNurmelainen päästi lyhyen vihellyksen ja meni toiseen huoneeseen\ntarkastaakseen tauluja, mutta Margit loi Gunnar Steniin pitkän, kysyvän\nkatseen. Ja äkkiä hän huomasi, että nuorukainen kuukauden kuluessa oli\nhuomattavasti kalvennut, että hänen suupielensä lakkaamatta\nnytkähtelivät ja että silmien alustat olivat käyneet valjun\nsinertäviksi.\n\n-- Herra Jumala, huudahti hän tahtomattaan, -- kuinka paljon sinä\nmahtanet kärsiä, Gunnar!\n\n-- Naurettavaa, sähähti Einar Malm, nousten paikaltaan, mennäkseen\nNurmelaisen luo. Naurettavaa ja akkamaista! Saa palttua joltakin Elsa\nAlmilta, josta minä en maksaisi viittä penniä, -- sitten kääritään suru\nsilkkiin ja samettiin ja aletaan sitä _hoitaa_, että se kasvaisi. Peli\non menetetty ja sillä hyvä. Sinun on vain pidettävä huoli siitä, että\nElsa Alm joskus saa katua. Terve vaan!\n\nOdottamatta Gunnar Stenin vastausta siirtyi Einar Malm toiseen\nhuoneeseen. Eikä nuorukainen vastaamisen halua tuntenutkaan; hän\nkäsitti, etteivät toiset kuitenkaan voineet ymmärtää hänen tilaansa, ja\nEinar Malmin järeät sanat menivät ohi korvain.\n\n-- Te olette molemmat hienoja miehiä ja rikkaita miehiä, selitti\nNurmelainen toisessa huoneessa Einar Malmille. -- Mutta myönnä pois,\npoika, että Stenit sittenkin ovat vähän niinkuin arempaa, hauraampaa ja\nhienompaa ainesta.\n\n-- Olkoot. Mutt'ei minun kunniantuntoni roiku yhden ainoan nuppineulan\nvarassa.\n\n-- Siinä se ero onkin. Jos sinunkin isoisäsi isä olisi ollut\nkauppaneuvos tai joku muu sellainen, niin olisit ellet tyhjänpäiväinen,\najatukseton utukuva, jotenkin samaa tyyliä kuin hän, joka tuolla\ntoisessa odottelee varpusten tappelua...\n\nMutta Gunnar Sten nojasi ikkunapieleen ja katseli lämpimin katsein\nMargit Malmia, ja hänestä tuntui, kuin suuri lämpö olisi tulvannut\nhänen ruumiiseensa.\n\n-- Sinä olet niin hyvä, Margit, sanoi hän, niin viimeiseen asti hyvä.\n\n-- Ainakin huomaat, ettet ole yksin ja että sinusta edes joku\nvälittää...\n\nNuorukaisen sydän sykähti ja hän astui askeleen lähemmäksi tarttuen\ntytön käteen. Hänessä heräsi jonkunlainen itsetiedoton toivo ja\nvaistomaisesti vei hän käden huulilleen. Mutta painaessaan siihen\nsuudelmansa, tunsi hän vain ihon vienon tuoksun, näki hienonhienoja\nihokarvoja ja silmälle tuskin huomattavia ihohuokosia ja samalla hän\nhuomasi tekevänsä suurta petosta, sillä suudelmassa hän ei antanut\nmitään. Se oli vain tahdoton, koneellinen temppu, jonka piti merkitä\njotakin, mutta joka itse asiassa ei merkinnyt mitään. Ajatukset olivat\nkoko ajan muualla.\n\nTätä ei tyttö huomannut. Hän painoi kumartuvan nuorukaisen pään\nrintaansa vasten ja piti sitä siinä kauan ja kiinteästi. Ja vihdoin hän\nsuuteli nuorukaisen sameita silmiä.\n\nSellaista ei Gunnar Sten koskaan ennen ollut kokenut. Hänet valtasi\nrajaton nautinnon ja onnen tunne, hänessä heräsi vaistoja, joista\nhänellä ei ollut ollut aavistustakaan ja hän pusersi tytön syliinsä ja\npainoi huulensa hänen huuliaan vasten.\n\n-- Ja muutenkin, mitä naisväkeen tulee, kuului Nurmelaisen ääni\nviereisestä huoneesta, jossa hän selitteli Einar Malmille Simsonia ja\nDelilaa kuvaavaa taulua, -- täytyy heistä sanoa, että kyllä he ovat\nkirjansa lukeneet... He ovat tuskin onnellisesti saaneet suoritetuksi\nkapalonsa, niin eivätkö jo alakin miettiä, miten parhaiten saisivat\nmiesparan pään pyörälle.\n\nEinar Malm kuului naurahtavan.\n\nMutta Gunnar Sten ei nähnyt eikä kuullut mitään. Hän piti yhä tyttöä\npuristettuna itseään vasten, hän aikoi jotakin sanoa, mutta ääni\nkieltäytyi tekemästä tehtäväänsä.\n\nMillainen olet sinä, ihmeellinen maailma, kuinka kaunis ja kuinka ruma,\nkuinka iloinen ja kuinka täynnä murhetta! Tässä hän nyt katseli silmiä,\njotka avautuivat ja sulkeutuivat, silmiä, jotka olivat täynnä raukeutta\nja loistoa ja joista kokonainen elämä katseli häntä. Ja niistä silmistä\npusertautuivat esiin kirkkaat kyynelhelmet.\n\n-- Päästä, päästä minut, Gunnar! pyysi tyttö hiljaa.\n\n-- Miks'et sanonut tätä aikaisemmin? kuiskasi Gunnar Sten kiihkeästi,\ntuntien, kuinka hengityksensä kulki puuskittain ja kuumana.\n\nTytön suupieliin ilmestyi heikko hymynväre, hän suuteli vielä kerran\nnuorukaista huulille ja irtaantui sitten lempeällä väkivallalla.\n\nNurmelainen läheni ovea.\n\n-- Minun korvani kuulee kuiskauksia, sanoi hän, ja kokemukseni sanoo,\nettä se on merkki siitä, että tauti alkaa parata.\n\n-- Taiteilija on pannut Delilan nauramaan, kun hän leikkaa Simsonin\nväkevyyttä, jatkoi hän ilmestyen huoneeseen ja luoden kysyvän katseen\nhuoneessa olijoihin. -- Ensin minusta tuo nauraminen tuntuu vähän\nuskalletulta, sillä Simsonin hiusten leikkaaminen on sentään totinen\ntoimitus, josta voisi olla vakavat seuraukset, edellytettynä, että\nsankari heräisi keskellä toimitusta. Mutta kun lähemmin syvennyn\nasiaan, tuntuu minusta siltä, kuin taiteilija olisi osannut aivan\noikeaan, sillä jos naisilla olisi oikea käsitys siitä, kuinka typerää\nja nautamaista sukupuolta me olemme, niin me etupäässä näkisimme\nympärillämme nauravia naiskasvoja. Pyydän esittää kysymyksessäolevan\ntaiteilijan maljan ja ehdotan, että seura täksi iltaa hajaantuisi.\n\nGunnar Sten nauroi ajatuksettomasi Nurmelaisen puheelle. Hän tunsi\nsamalla kertaa voittamatonta halua olla yksin ja ryhtyä johonkin\nrepäisevään, sama se mihin. Pitkästä aikaa hänen kasvonsa hymyilivät,\nja hänen silmiinsä ilmestyi loistetta, kun hän loi ne ohimennen ja\nmelkein salaa Margit Malmiin.\n\n-- Mitä! huudahti Nurmelainen hämmästyneenä, mutta keskeytti lauseensa\nja heristi sormeaan tytölle.\n\n-- Voi sinuas, Malmien kaunis suku, sanoi hän leikillään. -- Olisit\nantanut Gunnarin vielä vähän surra, sillä suru jalostaa. Nyt sensijaan\nminun mieleeni muistuu eräs fraasi ojasta ja allikosta.\n\n-- Elsa Almin nenä osoitti lievää pyrkimystä taivasta kohden, virkahti\nEinar Malm kuivasti. Herra varjelkoon Stenien sukua sellaisista\nnenistä.\n\nLause ei ollenkaan loukannut nuorukaista, niinkuin se olisi tehnyt\ntuntia aikaisemmin. Päinvastoin oli hän tuntevinaan kiitollisuutta\nsiitä himmentävästä mielikuvasta, jonka Einar Malmin lause synnytti. Se\nparansi ja tappoi. Hän tunsi edelleenkin onnea ja malttamattomuutta.\n\n-- Otetaan auto ja lähdetään ajelulle, ehdotti hän äkillisen\npäähänpiston valtaamana.\n\n-- Kernaasti, myönsi Nurmelainen heti. Minulla on kylläkin rahaa\nainoastaan nelisen markkaa, mutta kun minulla on kunnia olla tällaisten\nsuurten herrojen välttämätön parasiitti, olen luonnollisesti asiassa\nmukana ja otan maksaakseni koko lystin, edellyttäen, että minulle\nmyönnetään luottoa. Allons enfants!\n\n\n\n\nVI.\n\n\nGunnar Sten kulki kuin unessa. Hän näki kaikki, mitä hänen ympärillään\ntapahtui, kuuli, mitä puhuttiin, mutta kaikki oli hänelle kaukaista ja\nusvan takaista.\n\n-- Minun täytyy johonkin ryhtyä, mutta mihin?\n\nHän koetti ajatella asiaa, syventyä siihen, mutta se jäi sikseen. Hän\neli vain hetkestä hetkeen ja ne hetket, jotka erottivat hänet ja Margit\nMainiin, olivat välttämätön paha, jotka jollakin tavoin täytyi saada\nkulumaan.\n\nJoskus hän itsekin joutui epätoivon saamattomuudestaan ja tarttui muun\ntekemisen puutteessa kurssikirjoihin, mutta työnpuuskaa kesti vain\nhetkinen tai pari ja sitten alkoi taas mielikuvista rikas uneksiminen\nja joutilaisuus.\n\nAurinko sulatteli hankia kaupungin ulkopuolelta, kadut olivat jo aikoja\nsitten olleet paljaat, kiviseinistäkin uhosi kostea, keväinen lämpö, ja\nlinnut ilmestyivät puihin.\n\n-- Näin minä rakastan sinua, Margit Malm, ajatteli hän, -- yöt ja\npäivät sinua ajattelen eikä toimistani tule mitään, ei yhtään mitään,\nsillä sinä viet kaiket ajatukseni.\n\nKuten sanottu oli Margit Malmilla ruskeat, säihkyvät silmät, hänen\nposkiinsa ilmestyivät värähtelevät kuopat, hänen hampaansa loistivat\nhelmenvalkoisina kun hän nauroi ja hänen koko olentonsa sytytti.\n\n-- Ja sinä sanot rakastavasi minua, sanoi nuorukainen, rakastavasi\nsellaisena kuin olen?\n\n-- Ihan.\n\n-- Vaikka kuljen joutilaana ja ilman päämäärää?\n\n-- Kai sinulla on varaa niin tehdä. Ja ellei ole, on paras, että etsit\nitsellesi jonkun kiinnekohdan.\n\nHän ei sanonut \"työn\" -- Jumalan kiitos.\n\nGunnar Sten alkoi entistä enemmän kiinnittää huomiota ulkonaiseen\nasuunsa, kävi säännöllisesti kylvyssä ja hoiti ulkonaista minäänsä. Hän\nteki sen vaistomaisesti, mutta hän tunsi, että hänen täytyi niin tehdä.\nVähitellen alkoi hän etsiä tyydytystä kirjallisuudestakin, hänen\nmielikuvituksensa yltyi yhä vilkkaampaan toimintaan, ja hän alkoi\nrakennella tuulentupia.\n\nEräänä korkean kirkkaana kevätaamuna hän meni kirkkoon. Sinnekin hän\nohjasi askeleensa enemmän vaistosta kuin tahdosta. Hän tarvitsi\nkorkeaa, rauhallista mieltä, hän tahtoi selventää ja järjestää\najatuksiaan ja hän luuli sen löytävänsä Herran pyhätöstä.\n\nJa kirkossa hän näki Elsa Almin. Tyttö loi häneen pitkän, kysyvän\nkatseen ja odottamatta nuorukaisen tervehdystä nyökäytti päätään, mutta\nGunnar Stenin valtasi suuri levottomuus ja hänen sydämensä löi\nhaljetaksensa.\n\nSaarnasta hän ei tajunnut montakaan sanaa -- pappi lukikin sitä kuin\nulkoläksyä -- mutta musiikki ja veisuu viihdyttivät häntä ja saattoivat\nhänet vienoon, surumieliseen ja puhtaaseen vireeseen.\n\n-- Tänne minä tulen usein, päätti hän itsekseen hartaan, juhlallisen\ntunteen valtaamana.\n\nSinä iltana ei Gunnar Sten suudellut Margit Malmia, hän kulki\nedestakaisin ja mietti.\n\n-- Sinä laulat kauniisti, Margit, sanoi hän. Laula minulle Synnöven\nlaulu.\n\nJa tyttö lauloi:\n\n    \"Niin hyvä, tiedänpä ken se vain\n    on tehnyt kirkkohon pöydän pyhän,\n    ken käski kulkea parittain,\n    ovelta kuorihin yhä...\"\n\nNuorukaisen silmiin nousivat kyyneleet, hänet valtasi syvä liikutus,\neikä hän lopuksi voinut hillitä itseään, vaan ratkesi itkuun ja painoi\npäänsä tytön syliin.\n\n-- Gunnar raukka, sanoi tyttö hiljaa laskien kätensä hänen päälaelleen.\n\nTämä tyynnytti nuorukaista hiukan.\n\n-- Minä tahtoisin olla niin hyvä, sanoi hän, mutta minä en voi, en\ntodellakaan voi...\n\n-- Mitä sinä sitten olet tehnyt?\n\n-- Tiedäthän sinä?\n\n-- Mutta, rakas poika-parka, naurahti tyttö surumielisesti, -- emmehän\nsitä enää saa tekemättömäksi. Ja olenhan minä sinun kanssasi.\n\n-- Minä olen menettänyt niin paljon, niin paljon.\n\nTyttö nosti nuorukaisen pään ja katsoi häntä suoraan silmiin.\n\n-- Minä tiedän, mitä sinä tarkoitat, sanoi hän rauhallisesti, ja minä\nrakastan sinua niin paljon, että heti menen Elsan puheille. Kun edes\nnäennäinen sovinto välillänne saadaan aikaan, niin ehkä kaikki muu\nsitten vähitellen seuraa itsestään.\n\nGunnar Sten hypähti seisomaan ja hänet valtasi äkillinen kiitollisuuden\nja voiman tunne. Nyt muuttuisi kaikki, kädenkäänteessä. Mutta samalla\nkuin hän loi katseensa tytön kuvankauniisiin kasvoihin, katosi koko\nmielikuva. Toinen oli kylmästi, peruuttamattomasti viskannut hänet\nsyrjään, kelpaamattomana mihinkään, -- ja tässä tulee sitten\nkorkeasyntyinen, kaunis, ihannoitu Margit Malm, luottaa häneen niin,\nettä rakastaakin häntä, antaa kaiken, minkä hänenkaltaiselleen ihminen\nsuinkin voi antaa ja menee niin pitkälle jalomielisyydessään, että\ntarjoutuu välittämään... Ei, se ei voi olla mahdollista. Ja seuraavassa\ntuokiossa kiitollisuuden ja voiman tunne vaihtuvat taas lempeäksi,\nsaamattomaksi rakkaudeksi.\n\n-- Sinä erehdyt, Margit, vastaa hän hiljaa. En välitä muusta kuin\nsinusta. Mutta ehkäpä jo olet minuun väsynyt?\n\n-- Väsynyt!\n\nTyttö naurahti torjuvasti itsekseen, muttei vastannut sen enempää.\n\nErojaissuudelmassa nuorukainen oli huomaavinaan välittömyydenpuutetta,\nja hän katseli kauan sivu puolenyön ikkunoihin kaduilta heijastuvaa\nvaloa ja kuunteli ohikiitäväin ajoneuvojen kolinaa.\n\nElsa Almin ajatteleminen ei tuottanut hänelle tuskaa, -- ellei hän itse\nottanut ohjatakseen ajatuksiaan määrättyyn suuntaan. Margit Malm\nsensijaan -- sykkivää iloa ja hehkuvaa omistamisenhalua.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nGunnar Sten odotti Margit Malmia.\n\nHän oli pukeutunut tavallista huolellisemmin, syönyt oivallisesti,\nkäynyt parturissa, vaikka määräpäivä oli vasta huomenna, ja hänen\nkasvonsa olivat raittiit eikä niissä näkynyt valvotun yön jälkiä.\n\nNurmikot alkoivat viheriöidä, silmut puhkesivat puihin, ilma oli\naurinkoinen ja kirkas, ja tuntui kuin kaikki olisi uhkunut elämää.\n\nNuorukainen tunsi itsensä kuolettavan tyyneksi ja asialliseksi, katseli\nkadulle, kävi välillä järjestämässä jotakin, ja ainoa, mikä häntä\nvaivasi oli odotuksen jännitys. Kohtausajan pitkittyessä oli hän kyllä\nsilloin tällöin tuntevinaan sydämessään kaukaista vihlaisua, jotakin,\njoka osoitti, että hän kaikesta tyyneydestä huolimatta kärsi, mutta se\npakeni pian, ja kun se ajatusten mukana uudelleen palautui, tuntui se\npikemmin suloiselta kuin tuskalliselta.\n\nMistä hän oli saanut tämän suurenmoisen rauhan?\n\nHän ei osannut sitä itselleen selvittää, hän vain tunsi sen\nlahjomattoman olemassaolon ja oivalsi, että se oli masentavaa,\nkuolettavaa kulttuurityyneyttä puuskien välillä.\n\nEilen illalla oli taivas ollut korkea ja kirkas. Hänen oli ollut hyvä\nolla, hän oli tahtonut hengittää raitista ilmaa ja samalla hengittää\nitseensä rohkeutta. Häntä vastaan tulee tovereita.\n\n-- Minne menet, Sten?\n\nMutta hän tahtoo olla yksin ja rauhassa. Viimeinkin on hän tuntevinaan,\nettä suunnitelmat hänen päässään itsetiedottomasti kypsyvät ja että\nellei hänellä ole ollut voimia, niin tulee niitä pian olemaan.\n\n-- Tänne vain, vastaa hän siis. -- On hiukan asioita.\n\nKukaan ei seuraa häntä eikä kukaan pyydä häntä mukaan. Hän kulkee vain\neteenpäin ilman päämäärää ja miettii, sillä hänen on hyvä olla.\nAsfaltinhaju tuo hänen mieleensä hempeitä ajatuksia, hän ohjaa kulkunsa\nsinne, missä maa tuoksuu tuoreuttaan ja nurmi viheriöi. Elämä hymyilee\nhänelle, ja hän taitaa itsekin hymyillä. Vastaantulevat naiset\nkatselevat häntä silmiin, Margit Malm on hänelle sanonut, ettei hän\nsuinkaan ole ruma.\n\nHänen sielussaan asuu suuri ja syvä rauha, hän tuntee kunnioitusta\nisäänsä kohtaan, joka on karkoittanut hänet kotoa, hän tuntee, että\nhänestä kaikesta huolimatta voi jotakin tulla, sillä hän rakastaa ja on\nrakastettu. Mutta kun hän enemmän antaa vallan ajatuksilleen, kaikkoaa\ntuo suuri rauha hetkeksi ja hänen tekisi mieli hypätä ilmaan ilosta.\n\n-- Kuinka kaunis olet sentään, elämä, ja kuinka täynnä vaihtelua!\n\nKesäisessä puistossa liikkuu tuskin ainoatakaan ihmistä, silloin\ntällöin joku rakastava pari, joku silinteripäinen, vanhahko herra\nnauttimassa kauniista ilmasta kasvot tiedottomassa hymyssä, pari\nrouvaa, jotka silloin tällöin keskenään vaihtavat jonkun sanan, mutta\nhymyilevät, hekin tiedottomasti, sitä enemmän, tai sitten joku työmies,\njoka laahustavin, hitain askelin kulkee puiston läpi kotiinsa\nesikaupunkiin. Jossakin kaukana kolisee raitiotievaunu, satamasta\nkuuluu vintturien rätinä ja vingunta, kehoitus- tai varoitushuutoja,\nveturi viheltää pitkään ja kimeästi, mutta tämä kaikki ei häiritse, se\non hänen mielessään vain elämän suurta, taukoamatonta laulua, suureen\nkokonaisuuteen sulautuvaa ja kaikkialla tajuttavaa, yhtähyvin erämaan\nkohdussa kuin kuumeisessa suurkaupungissa.\n\nHän tuntee ylitsevuotavaista onnentunnetta.\n\n-- Paljon olet sinä antanut minulle, Margit, kokonaisen elämän!\n\nJa tähän vilpittömään kiitollisuudenhuokaukseen liittyy hienon hieno\naavistus valoisasta tulevaisuudesta.\n\nSamalla hän näkee edessään matkan päässä Margit Malmin. Hän ei voi\nerehtyä hienosta nilkasta, joustavasta käynnistä ja keinuvasta\nvartalosta. Se on Margit Malm eikä kukaan muu. Ja hänen rinnallaan\nkävelee eräs kolossi, joka ei voi olla kukaan muu kuin Nurmelainen,\nhän, jolla on niin hyvä supliikki.\n\nTämä näky kesken kaikkea vaikuttaa Gunnar Steniin omituisesti. Hän\naikoo kiiruhtaa luo, mutta ei tee sitä kuitenkaan, sitten hän aikoo\nheille huutaa, mutta ääni ei kulje, on kuin kurkkuun olisi tullut joku\neste...\n\nHän tuntee, kuinka hänen sydämensä alkaa takoa, kuinka hengitys kulkee\nläähättäen ja kuinka jäsenet alkavat uupua.\n\n-- Joutavia, lapsellista! sanoo hän itsekseen. Margit Malm ja\nNurmelainen -- naurettava yhdistelmä.\n\n-- Ehkä he juuri puhuvat minusta, jatkaa hän sitten ajatuksiaan ja\npäättää: -- Muuta he eivät voi tehdäkään.\n\nSekunnin pari seisoo hän paikallaan ja aikoo palata takaisin. Eihän hän\nole mikään vakooja. Huomenna kysyy kuin ohimennen Margit Malmilta.\nMutta jalat kieltäytyvät tottelemasta, ja häneen menee tajunta, että\ntuossa hänen silmiensä edessä menee jotakin raunioiksi.\n\nTaasen.\n\nHänen katseensa kovenee, hän tuntee kuinka silmät alkavat kipenöidä,\nveri pakkautuu päähän, kädet puristautuvat nyrkkiin ja hänen huuliltaan\npuristautuu kirouksia: Saatana... sentään!\n\nNäin hän seisoo hetken, purkaen esiin voimatonta raivoa. Mutta sitten\non kuin laskettaisiin kylmää jäätä hänen rinnalleen, ja hänen suunsa\nvetäytyy enemmän irvistykseen kuin hymyyn.\n\n-- Vai niin, sanoo hän, vai tällaista tämä olikin.\n\nHän alkaa kylmästi seurata kulkijoita, tuntien, että se on alentavaa ja\ninhottavaa, mutta muutakaan hän ei voi. Painaen väkivalloin alas tuskan\nja masentuneisuudentunteet seuraa hän perässä kasvot kuumeisina, ruumis\nkylmän hien peittämänä. Ja kuta kauemmin hän seuraa, sitä kylmemmäksi\nkäy mieli ja sitä voimakkaammin hän tuntee hallitsevansa tilannetta.\n\n-- Margit Malm ja Nurmelainen!\n\nTuontuostakin tekee hän päätöksen lähteä kiiruusti kotiinsa tai\njonnekin muualle. Tuo ei _voi_ olla mitään vaarallista. Jos kävelevät,\nniin kävelkööt, kai ovat jossakin kaupungilla tavanneet. Nauraisivat,\njos näkisivät hänen tässä vaanivan. Mutta hän ei voi päätöstään\ntoteuttaa, vaan kulkee kiinteästi jäljessä pää täynnä toinen toistaan\nkumoavia ajatuksia.\n\nIlta hämärtyy, kevään virkistävä tuntu suurenee ja pehmenee. Kulku\nsuuntautuu Malmien taloa kohti.\n\nGunnar Sten seuraa uskollisesti kuin varjo ja häpeää omaa\nolemassaoloaan.\n\n-- Nurmelainen ja Margit Malm! Jumal'auta sentään. Mutta tämä kai nyt\non sitä mustasukkaisuutta.\n\nHän on tuntevinaan, kuinka tyttö painautuu häntä vastaan, suutelee\nhänen huuliaan ja häneen menee villi halu ajaa Nurmelainen tiehensä ja\nlyödä, lyödä Margit Malmia. Ajatus kuoleutuu kuitenkin, ja hän tuntee\ntaas väsyttävää, voittamatonta rauhallisuutta ja kylmää havaintokykyä.\n\nPysähdys Malmin portilla, Gunnar Sten niin pitkän matkan päässä, ettei\nhäntä voi huomata.\n\nTämäkö nyt on kaiken loppukohta ja huippukohta.\n\n-- Mitä he keskustelevat noin kauan? Mikseivät he jo voi erota?\n\nNurmelainen pitää tytön kättä omassaan ja puhuu kauan, kauan. Gunnar\nSten voi kuulla hänen äänensä, vaikk'ei erota sanoja. Tyttö vastaa\nhiljaisesti ja kartellen, nuorukainen on erottavinaan oman nimensä ja\nNurmelainen lyhyen naurahduksen, ja hänen sydämensä sykkii\nlevottomasti.\n\n-- Auta, Herra Jumala!...\n\nTämä oli viimeinen vihlaisu. Nurmelainen kumartuu tytön puoleen ja\nsuutelee häntä ja tyttö vetäytyy salamannopeasti erilleen ja katoaa\noven taakse. Gunnar Sten menettää hetkeksi tajuntansa ja näkönsä ja\nhorjahtaa seinää vasten vieden kätensä vaistomaisesti kurkulleen\nikäänkuin peläten tukehtuvansa. Jäsenet kangistuvat, ja esille\ntunkeutuu pidätetty nyyhkytys. Mutta seuraavana hetkenä hän kiroaa ja\npakottautuu jaloilleen. Hän tuntee taas tuota taannoista, pistävän\nkylmää rauhaa.\n\n-- Vai tällaista... hm...\n\n-- Lutka! kivahtaa hän sitten hampaittensa raosta. Hän tuntee\ntuomitsevansa aiheetta, mutta se helpottaa, ja kasvojen kuultaessa\nkalpeina kävelee hän rauhallisesti Nurmelaista vastaan.\n\n-- Terve!\n\n-- Ka, terve, vastaa Nurmelainen ja hätkähtää. -- Minne sinä nyt?\n\nGunnar Sten tuntee, kuinka toinen yrittää tarkata hänen kasvojaan\npimeässä.\n\n-- Kuljeskelen muuten vain, vastaa hän yhtäkaikkisesti. -- Entä itse?\n\n-- Ethän tule mustasukkaiseksi? kysyy Nurmelainen naurahtaen\nväkinäisesti.\n\n-- En usko, että minulla voisi olla mitään mustasukkaisuudentunteita\nsinuun nähden.\n\n-- Onnellinen sinä, huoahtaa Nurmelainen välittömästi ja Gunnar Sten on\nhuomaavinaan hänen äänessään erikoisen soinnin, -- sinä, joka voit olla\nkuten tahdot ja jota rakastetaan. Köyhä piru on onnellinen, kun joku\nsanoo hänelle ystävällisen sanan ja halveksimatta puhuu hänen kanssaan\nhetken tai pari.\n\n-- Et vastannut kysymykseeni.\n\n-- Tuo kuulostaa steniläiseltä. -- Olen ollut kävelyllä Margit Malmin\nkanssa. Sanon vielä, että olet onnellinen. Hän rakastaa sinua, ja me\nsaamme katsella häntä ylös. En koskaan unohda tätä iltaa.\n\nNurmelaisen puhe ei vaikuta Gunnar Steniin suuntaan eikä toiseen.\nHäneen on mennyt joku vissi tunne ja tietoisuus, joille hän ei voi\nkeksiä nimeä, ja hän lähtee sanattomana seuraamaan Nurmelaista.\n\n-- Tule sisään, sanoo hän kapakan ovella.\n\nEikä Nurmelainen vastusta, vaan seuraa tahdottomasti kuin lammas\nteurastuspaikalle. Gunnar Sten ei urki mitään, hän istuu sanattomana ja\ntuijottaa vuoroin eteensä, vuoroin Nurmelaiseen.\n\n-- Juo, sanoo hän. -- Suotakoon sinulle tänä iltana sekin nautinto.\n\nNurmelainen ei vastaa mitään, sillä hän huomaa, että toisen\ntarkoituksena on juottaa hänet tukkihumalaan.\n\n-- Mikä sinä luulet olevasi? kysyy Gunnar Sten ja hämmästyksekseen\nhuomaa hän Nurmelaisen samenevissa silmissä vesiä, kun tämä\nkangerrellen vastaa:\n\n-- Ei mitään muuta... kuin ihmislapsi... ja sellainen vain, kuten jo\ntiedät, köyhä raukka, niinkuin Einar Malmkin sanoi...\n\nVastoin tahtoaan tuntee Gunnar Sten itsensä liikutetuksi ja tuntia\nmyöhemmin hän jättää Nurmelaisen lojumaan kapakan sohvalle,\ntyönnettyään hänen taskuunsa seteleitä.\n\nHänen mielensä on kuulas ja kirkas, hän tuntee olevansa oikea Sten ja\nhän viheltelee itsekseen samoillessaan asuntoaan kohti.\n\nÄkkiä hänen mieleensä muistuvat setelit, jotka hän oli työntänyt\nNurmelaisen taskuun, ja hänet valtaa pirullinen päähänpisto: hän menee\nilmoittamaan poliisille kadottaneensa suuremman rahasumman ja\nNurmelainen vangitaan.\n\n-- Siinä olisi palkka siitä suudelmasta.\n\nInhoten hän kuitenkin hylkää ajatuksen jo sen syntyessä ja jatkaa\nmatkaansa mieli merkillisellä tavalla keveänä.\n\nTästä kaikesta on nyt kulunut jonkun verran toistakymmentä tuntia, ja\nGunnar Sten odottaa, että ovikello kumahtaisi. Kuten sanottu, oli hän\njo ehtinyt koko paljon tänä aamuna ja ainoa, mikä häntä vaivasi, oli\nodotuksen jännitys, johon silloin tällöin sekaantui kaukainen vihlaisu.\n\n-- Näin tulee Margit Malm sisään, minä annan palvelijan mennä vastaan,\nnäin hän tulee... näin sanoo... Minä sanon... Hän tietysti nauraa\nminulle vasten kasvoja ja lähtee tiehensä...\n\nVihlaisu sydämen kohdalla uudistui, muttei häirinnyt hänen mielialaansa\nsen enempää.\n\n-- Näin... hän lähtee tiehensä... minkäpäs sille. Hän on vain säälinyt\nminua ja kuitenkin minä...\n\nAjatukset ottivat nyt ylivallan, menivät ja tulivat kuinka tahtoivat,\nloihtivat eteen kuvia, toiset toistaan kauniimpia. Hän ei voinut sille\nmitään, että hän alkoi tuntea tuskaa, mutta hän palautti mieleensä\nkuvan Elsa Almista ja puri yhteen hampaansa. Viimein hän sai taas\ntyyneytensä ja rauhansa palautetuksi.\n\nMutta kun ovikello kerran kumahti, tunsi hän sydämensä hypähtävän. Läpi\nhänen ruumiinsa kävi väre, ja hän istahti voimattomana tuolille.\n\n-- Tulkoon, mitä tulee, päätti hän, uhmaten kaikkea, -- minä en voi, en\ntodellakaan voi...\n\nEikä hän mennyt tyttöä vastaan.\n\n-- Gunnar!\n\nNuorukaisen kasvot olivat käyneet kalpeiksi ja sensijaan, että olisi\nvastannut tervehdykseen, katseli hän tyttöä suurin, tuijottavin silmin.\n\n-- Oletko sairas? Sano jotakin, Gunnar!\n\nSe suuri kylmyys, jota hän oli kokoamalla koonnut, alkoi arveluttavasti\npettää. Hän tunsi, että tarvittiin vain kolmas samansuuntainen kysymys\nja kaikki sulaisi.\n\nMutta sitä kysymystä ei kuulunut. Tyttö loi tyytymättömän katseen ensin\nhäneen, sitten ympäri huonetta ja pyörähti vallattomasti kantapäällään.\n\n-- En todellakaan ymmärrä tästä kaikesta mitään, sanoi hän.\n\n-- Istu, ole hyvä!\n\nHän oli saavuttanut takaisin sen, minkä oli menettänyt, muisti\nkohtauksen Malmin portilla, ja samalla kuin hänen sisässään alkoi\nkiehua, sai hän itsensä pakotetuksi puhumaan tyynesti ja kylmästi.\n\n-- Sano minulle, Margit, kysyi hän askaroiden paperiveitsen kanssa,\neikö tämä ala jo sinuakin kyllästyttää?\n\nTytön kauniit silmät saivat säikähtyneen ilmeen ja väri hänen\nkasvoillaan muuttui.\n\n-- Mitä sinä tarkoitat? huudahti hän.\n\n-- Sano minulle, eikö joku toinen ehkä tarvitse paremmin rakkauttasi ja\nhuolenpitoasi kuin minä, jatkoi Gunnar Sten äskeiseen tapaansa.\n\nNyt Margit Malm tajusi kaikki. Hänen kauniille kasvoilleen tulee\ntuskastunut ilme ja silmiin nousevat kyyneleet, vaikka hän kaikin\nvoimin taistelee niitä vastaan.\n\n-- Luulen, ettei meidän kesken tarvita salaviittauksia, Gunnar, sanoi\nhän hiljaa. -- Puheesi tarkoittaa Nurmelaista. Eikö totta?\n\n-- Totta, vastasi nuorukainen välinpitämättömästi. -- Suuteleminen\nesimerkiksi on itsessään varsin pieni ja viaton toimitus, mutt'en pidä\nniiden jakamista kaduilla soveliaana. Nurmelainen on kyllä sellaiseen\nharjaantunut, mutta ymmärtääkseni sekä sinun että minun tavat sotivat\nsitä vastaan. Eikö sekin ole totta?\n\nTyttö puraisi huultaan ja hänen silmissään näkyi välähdys.\n\n-- Sinä olet aivan oikeassa, vastasi hän pakotetun terävästi.\n\n-- Me voimme siis jättää tämän asian päiväjärjestyksestä, jatkoi\nnuorukainen. -- Ilmoitan väistyväni.\n\n-- Kenen tieltä?\n\n-- Nurmelaisen.\n\n-- Gunnar!\n\n-- Niin.\n\n-- Gunnar, sinä petät itseäsi, virkkoi tyttö hiljaa, tarttuen hänen\nkäteensä, jota ei nuorukainen yrittänytkään vetää pois. -- Tietämäsi,\njoko kuulemasi tai näkemäsi, on kyllä totta, mutta sinä et ole mitään\nmenettänyt. _Minä_ en ole häntä suudellut.\n\n-- Minun mielenkiintoni herää. Jatka.\n\n-- Nyt sinä olet ilkeä, Gunnar. Hän tuli minua vastaan eilen, ja minä\nlähdin hänen kanssaan. Oliko siinä mitään pahaa?\n\n-- Ei kai.\n\n-- Ei minunkaan tietääkseni. Sinä tiedät kyllä Nurmelaisen. Eihän sillä\nraukalla ole tietoa kodista, liekö paljon vanhemmistakaan, elää vain\npäivästä toiseen, lukee -- sen minkä lukee -- ja elää. Eikö niin ole?\n\n-- On.\n\n-- Häntä suvaitaan, mutta ei mitään muuta, ja siksi hän on tullut\nsellaiseksi kuin on.\n\n-- Sinä näyt olevan suuri ihmistuntija.\n\n-- Hän sanoi, että varmaan hänen luottonsa kasvaisi, kun minä\nsuvaitsisin kulkea hänen kanssaan kadun välin tai pari. Minulla ei\nollut muutakana tekemistä, minä suostuin, eikä minun syytäni ole, että\nse venyi pari, kolme tuntia. Sinä voit sanoa mitä tahdot, mutta minä en\nvoinut olla tiedustelematta hänen olosuhteitaan -- niin, Gunnar, ne\neivät todellakaan ole kehuttavat. Sen kyllä tiedät. Hän avasi\nminulle sydämensä ja minut valtasi suuri sääli, että hänkin tunsi\nkiitollisuutta sen johdosta, että joku häntä kuunteli. Oletko koskaan\nkuullut hänen puhuvan yhtään vakavaa sanaa? Viime aikoina tuskin\nkoskaan. Mutta eilen hän oli ihminen, viimeiseen asti säälittävä\nihminen. Hän puhui ja puhui, minä kuuntelin. Ja kun päädyttiin\novellemme, lausui hän alati olevansa kiitollinen siitä illasta. Hän\npyysi saada suudella kättäni ja sanoi, että sinä, jos sen tietäisit, --\net sitä pitäisi pahana. Oliko tuo mikään pyyntö? Koirakin nuoleskelee\nkättä, joka sitä lyö. Hän ei koskaan enää luvannut tulla tielleni, tämä\nriitti hänelle yllinkyllin. Itse ojensin hänelle huuleni. Uskoin, että\nse merkitsi hänelle jotakin, -- minulle se merkitsi almua eikä mitään\nmuuta. Tai oikeastaan sinulle, sillä sinunhan on kaikki...\n\nTyttö pysähtyi hetkeksi. Sitten hän jatkoi:\n\n-- Aioin tänään tulla sen kertomaan sinulle, mutta kirjelippusi ehti\naikaisemmin. Raukka on saanut almunsa ja on iloinen, raukka saa mennä.\nSitä sinä häneltä et kadehdi, ja toiselta puolen ei minunkaan kunniani\nriipu yhdestä suudelmasta. Sen voin antaa kerjäläispojalle kadulla,\nenkä tule rahtuakaan sen huonommaksi. Minä voin katsoa sinua suoraan\nsilmiin senjälkeen, sillä mitään, mikä sinulle kuuluu, ei ole\nvarastettu. Sinähän ymmärrät tämän, Gunnar?\n\n-- Ymmärrän vain, etten halua olla Nurmelaisen kanssa samoilla...\nMinulla on hänestä kyllä ollut kärsimystä muutenkin.\n\n-- Älä tuomitse väärin! Ota huomioon olevat olosuhteet, pyysi tyttö\nnöyrästi.\n\nGunnar Sten ei vastannut mitään. Hän irroitti kätensä, nousi ja\ntuijotti synkästi eteensä. Hänen rintansa kohosi ja laski, ja\nposkilihakset jännittyivät. Voi nähdä, että hän kävi kovaa sisäistä\ntaistelua.\n\n-- Minä ehkä vaadin liian paljon, sanoi hän viimein hiljaisesti. --\nMutta minä en voi, en voi..\n\n-- Et voi! -- Tyttö tuli hänen luokseen ja laski kätensä hänen\nolalleen. -- Katso, Gunnar, minähän rakastan ainoastaan ja yksinomaan\nsinua, olen sitä jo tehnyt ennenkuin sinulla on siitä ollut edes\naavistustakaan, kaikkihan on sinun. Ota, mutta älä kiusaa! Sano,\nGunnar, etkö pidä minusta?\n\n-- Ehkä liiankin paljon, vastasi nuorukainen pitkän kotvan kuluttua. --\nYmmärrän kyllä selityksesi ja uskonkin sen, mutta...\n\n-- Mutta mitä? keskeytti tyttö kiihkeästi.\n\n-- Mutta jokin minussa panee auttamattomasti vastaan, huudahti poika\näkkiä rajusti ja vetäytyi kauemmaksi tytöstä. -- Minä en voi sulattaa\nkaikkea, en jaksa ymmärtää. Mene pois...\n\nTyttö ratkesi katkeraan itkuun.\n\n-- Gunnar raukkani ja rakkaani, nyyhkytti hän. -- Näinkö sinä hylkäät\nkaiken sen, minkä sinulle annan?\n\nNuorukainen seisoi kuin turtuneena, hänen huulensa vavahtelivat ja\nsormet puristivat suonenvedontapaisesti pöydän kantta.\n\n-- Anna anteeksi, Margit, mutta muutakaan en voi. Kaunis kuva on\nauttamattomasti sortunut, mutta ehkä aika...\n\n-- Aika! Mitä sinä puhut ajasta... Sinä tulet vielä tätä katkerasti\nkatumaan. Usko minua, Gunnar. Sinä tulet vielä kerran minun luokseni ja\nminä otan sinut vastaan milloin tahansa ja missä tahansa.\n\nJossakin Gunnar Stenin sydämen sisimmässä sopukassa lauloi vielä\nrakkaus surunvoittoista lauluaan. Mutta jossakin suhteessa oli mitta\ntäyttynyt. Hän tuumi, että tekisi parhaimmin ja onnellisimmin, kun\nsulkisi tytön syliinsä ja suutelisi pois kyyneleet; hän oli jo\ntoteuttamaisillaan aikeensa, mutta samalla astui eilisiltainen kuva\ntaas ilmielävänä hänen eteensä ja hänen jäsenensä kangistuivat.\n\n-- Margit, Margit, kuiskasi hän tuskin kuuluvasti sisäisen tuskan\ntummentaessa hänen kasvonsa. -- Sinä olit minulle niin paljon...\n\n-- Ja olisin tahtonut olla vielä enemmän, Gunnar. Suutele minua vielä\nkerran. Katso, näin paljon minä nöyrryn sinun takiasi.\n\nGunnar Stenin silmissä himmeni, hän tunsi vain lämpöiset huulet\nhuulillaan, sitten lämmin ruumis hänestä loittoni, ovi aukeni ja\nsulkeutui ja hän löysi itsensä yksin tuijottamasta aurinkoiselle\nkadulle.\n\nIltamyöhällä tuli Einar Malm kalpeana kasvoiltaan ja kädet\nsuonenvedontapaisesti nyrkissä.\n\n-- Kuule, Gunnar, sanoi hän pitemmittä esipuheitta, sinä olet\nmenetellyt helvetin väärin.\n\n-- Oletko sinä kuullut jutun? kysyi Gunnar Sten kartellen.\n\n-- Olen. Molemmilta tahoilta. Ja tiedätkö, mitä sinulle annan?\n\nEinar Malm oli kiihtynyt. Ennenkuin Gunnar Sten aavistikaan, mistä oli\nkysymys, kuuli hän kovan läjähdyksen ja tunsi poskensa kirvelevän.\nMutta nyt tapahtui, mitä Einar Malm kaikkein vähimmin oli odottanut.\nSiivo ja hieno Gunnar Sten hypähti kuin ammuttu ylös, ja ennenkuin\ntoinen aavistikaan, sai hän sellaisen korvapuustin, että menetti\ntasapainonsa ja horjahti lattialle.\n\nSilmänräpäyksen katselivat nuorukaiset toisiaan kasvot kalpeina ja\nsilmät säkenöiden, silmänräpäyksen ajan näytti epätietoiselta,\nmillaiseksi tilanne tulisi muodostumaan, mutta viimein ojensi Einar\nMalm kätensä.\n\n-- Me olemme molemmat väärässä, sanoi hän. -- Jos eroamme, erotkaamme\nystävinä.\n\nGunnar Stenin oli vaikea pidättää liikutustaan.\n\n-- Älkäämme erotko, vastasi hän. -- Mutta en voinut tehdä muutakaan.\n\n-- Sisareni rakasti sinua jo vuosia sitten, jatkoi Einar Malm, -- ja\ntekee sitä vieläkin. Mutta myönnän minäkin, että eilisiltainen tilanne\non vaikeasti ymmärrettävä. No, mitäpä siitä. Itsekukin vastatkoon\nviuluistaan.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\n-- Kun olisi oikein köyhä!\n\nEinar Malm nosti katseensa Gunnar Steniin, jonka kasvoille\nauringonsäteet lankesivat kapakan tummenneiden uudinten läpi, ja\nherkesi piirtelemästä sormenpäällään tarkoituksettomia ja näkymättömiä\nkuvioita pöytäliinalle.\n\n-- Huokauksesi on itserakas, ja sitä voisi pitää kokettina, sanoi hän,\nmutta tunnen, että sanasi ovat vilpittömät. Kun olisi köyhä! Herranen\naika -- siksi pääset kädenkäänteessä, jos tahdot. Ja ellen laske\nväärin, tulee sinusta se ennemmin tai myöhemmin, jos vain jatkat samaa\nmenoa kuin nyt. Minä ja monet muut autamme sinua voimiemme mukaan.\n\n-- Katso, jatkoi Gunnar Sten, täyttäen lasit, -- minulla ei ole mitään\nkiinnekohtaa elämässä, ei yhtään mitään. Mutta jos olisin köyhä, olisi\nminun pakko tehdä työtä...\n\n-- Sinä et tekisi työtä, vaan velkaa, keskeytti Einar Malm karusti. --\nvoidaksesi jatkaa, kuten olet aloittanut.\n\n-- Ihmiset, jotka käyvät jokapäiväistä taistelua olemassaolon puolesta,\novat onnettomuudessaankin onnellisia. Heillä on sentään jotakin\nvoitettavaa ja jotakin, jonka puolesta elää.\n\n-- Tyhmyyksiä, naurahti Einar Malm. Kaikilla ihmisillä on voitettavaa.\nJos sinulla olisi lahjoja, voisi sinusta tulla taiteilija. Mutta\nsinulla ei ole lahjoja, sinä olet auttamaton nolla. Sinä otat vastaan\nja sinä tunnet, mutta sinä et osaa välittää. Pahastutko?\n\n-- En, virkahti Gunnar Sten masentuneesti. Jatka vaan.\n\n-- Jos sinä olisit oikea mies, niin tarttuisit kiinni edes johonkin,\nmihin tahansa. Vaikka hakkaisit kiviä kallioilla. Se olisi jotakin, se\nolisi miehuutta. Mutta sinä olet liiaksi hienohermoinen sellaiseen, ja\nsiitä syystä sinä olet tuomittu menemään jollakin tavoin rappiolle.\nSinä haaveksit, uneksit vain -- kaikki menee menoaan, ja jonakin\nkauniina tai rumana päivänä sinä huomaat, ettet ole mitään, ettei\nsinusta ole mihinkään ja ettei sinusta tule mitään. Enhän minäkään ole\nmikään esimerkki, mutta minä olen sinun hyvä ystäväsi ja tunnen\ntarvetta sanoa sinulle tämän kaiken, että sitten tiedät. Kiitä\nLuojaasi, ettet ole köyhä. Jos niin olisi, kuuluisit niihin, jotka\ntarkoituksettomasti tuhlaavat toisten omaisuutta.\n\nPäivä ei ollut vielä ehtinyt puoleen, aurinko paistoi paahtavasti\nhuoneeseen, mutta mieliala pysyi autiona ja alakuloisena. Gunnar Stenin\nkasvolihakset nytkähtelivät, ja viimein hänen silmänsä kostuivat.\n\n-- Nyt näet sen, lausui Einar Malm tunteettomasti, nähdessään, minkä\nvaikutuksen hänen sanansa olivat tehneet. -- Nyt näet itsekin! Sen\nsijaan, että kiroaisit, löisit nyrkkisi pöytään ja sanoisit: kyllä minä\nnäytän, nousevat silmiisi vedet. Saakeli vie!\n\nEinar Malm joi äkeissään lasinsa pohjaan.\n\n-- Ei, jatkoi hän sitten. -- Tämä ei käy. Kuten jo sanoin ja itsekin\nsyvästi tunnen, en minäkään ole mikään kukkanen ja kruunu, mutta\nminulla on terveet vaistot. Vuoden tai parin kuluttua olen suorittanut\ntutkintoni ja istun pöydän takana. Minulla on tilaisuus tuntea työn\niloa -- niin vastenmieliseltä kuin itse työ toisinaan tuntuukin.\nMaljasi, koska tässä nyt kerran istumme ja mietimme.\n\nGunnar Sten ei voinut vastata mitään, hän tunsi, että ystävänsä sanat\nolivat puhtainta totuutta ja että ne syöksivät hänet pohjattomaan\nkuiluun.\n\n-- Naismaailmassa, kuuli hän taas Einar Malmin äänen, -- herätät sinä\nhuomiota. Kai olet sen itsekin huomannut. Sinä olet onneton ja siis\nmielenkiintoinen, sinä olet varakas ja tarpeeksi hyvän näköinen, kaikki\nhe tuntevat halua olla sinulle jotakin, lohduttaa sinua ja hyväillä\nsinua niinkuin hyväillään pientä lasta, joka itkee, tai tarpeettomasti,\nniinkuin monet nuoleskelevat sylikoiraa. Onhan siinä edes jotakin.\n\nTällaisena Gunnar Sten ei koskaan ennen ollut nähnyt Einar Malmia, ja\nsamalla kertaa kuin hän tunsi häntä kohtaan vihaa ja pelkoa, tunsi hän\nmyöskin vain osaksi tajuttavaa kiitollisuutta.\n\nIllalla hän löysi itsensä ajurinrattailta.\n\n-- Hän sanoo, ettei minusta tule mitään, mutisi hän itsekseen, mutta\nminä näytän, että tulee, tulee totisesti.\n\n-- Minne ajetaan? kysyi ajuri.\n\n-- Minne tahansa, minulla ei ole vielä halua nousta. Ajakaa te vaan,\nkyllä minä maksan.\n\n-- Niin... niinpä kai...\n\nJa kumipyöräiset rattaat kolahtelivat pehmeästi eteenpäin pitkin\nhämäriä, puoliautioita katuja ja tuudittivat ajettavan uneen.\nPassipoliisit pyörähtivät katsomaan, mutta nähdessään, ettei\nvaarallisempaa ollut tekeillä, antoivat he ajurin mennä menojaan.\n\nAjuri lykkäsi hiljaa Gunnar Steniä rintaan.\n\n-- Herra, kuiskasi hän tuttavallisesti. Tuossa kulkee nätti tyttö ja\nkatselee niin kiinteästi: Käsketäänkö ajelemaan.\n\nGunnar Sten havahtui ja aukaisi silmänsä.\n\n-- Käskekää vaan, sanoi hän tuntien omituista pelkoa ja\nennakkonautintoa.\n\nNuorukaisen viereen istahti hentovartaloinen olento, joka tuoksui\npuuterille ja hajuvedelle. Kasvot näyttivät hämärässä melkein\nkauniilta.\n\n-- Ajakaa, sanoi Gunnar Sten ajurille ja tytöltä hän kysyi:\n\n-- Mikä teidän nimenne on?\n\n-- Eeva.\n\nTämä tuntui Gunnar Stenistä omituiselta esittelyltä.\n\n-- Tarkoitan sukunimeä, selitti hän.\n\nNainen empi hetken, ennenkuin vastasi:\n\n-- Pääskynen.\n\n-- Siis Eeva Pääskynen, jupisi Gunnar Sten laskuhumalassaan, ja\najurinrattaat kiitivät nyt nopeasti eteenpäin. Ajuri nähtävästi tahtoi\nmahdollisimman pian päästä erilleen tarkoituksettomasti ympäri\nkaupunkia ajelevasta, hyvin puetusta herrasmiehestä.\n\nOli määrätty, että tämä kadulta löydetty nainen tulisi opettamaan\nGunnar Stenille eräitä elämän nautintoja, joista hänellä tähän saakka\noli ollut jonkunlainen varma vaisto ja aavistus, mutta joihin hän itse\nasiassa oli pelännyt ryhtyä.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nGunnar Sten ajatteli sumuisesti eilistä päivää, Einar Malmin\nprofeetallisia sanoja ja kulunutta yötä, sumuisesti, sillä hänen\naivonsa toimivat veltosti ja aivan kuin jossakin kaukana, ja\nruumiillisesti hän tunsi suunnatonta väsymystä ja raukeutta.\n\nNainen oli vaatinut rahaa ja hän oli antanut ja käskenyt tulla\nuudelleen.\n\nNiin, -- se kai on tapa, olihan hän sen kuullut ja eikö hän ollut\ntovereille joskus lainannutkin samaan, peitetysti ilmoitettuun\ntarkoitukseen.\n\nMitä hän oli tehnyt?\n\nEnsiksi hänet valtasi suuri häpeäntunne, hän ei kehdannut katsoa\nsilmiin edes omaa palvelustyttöään. Jos hän menisi kadulle, niin\nihmiset katselisivat häntä: \"Tuossa nyt menee se Gunnar Sten... hm...\"\nJotakin oli tapahtunut, jotakin huumaavaa, synnillistä -- tämä sana\nsopi oikein erikoisesti --, jotakin suloista ja iljettävän rumaa.\n\n\"Kyllä kai herra voi viisikymmentä markkaa antaa...\"\n\nIljettävää, viimeiseen asti iljettävää. Hän häpesi katsoa itseään\npeilissäkin, oli sanottu, että kasvoihin tulisi jälki, joku merkki\nsilmiin...\n\nPalvelustyttö toi kahvia, asetti tarjottimen hänen eteensä pöydälle ja\npoistui. Gunnar Sten loi häneen katseensa, kun hän meni ja huomasi,\nettä hän oli täyteläinen ja pyöreä ja että hänen vartalonsa notkahteli\nviekoittelevasti. Sitä hän ei ollut ennen pannut merkille.\n\nVäkisinkin hänen ajatuksensa taas palasivat yöhön. Häpeäntunne ei\nottanut poistuakseen, mutta nyt siihen liittyi jotakin muuta,\ntietoisuus jostakin ja varmuus jostakin, jostakin tähän asti verhon\ntaakse kätketystä, jota oli ajateltu vain salaa ja josta oli puhuttu\nvain kuiskailemalla. Mitä enemmän hän asiaa ajatteli, sitä enemmän hän\ntuli tajuihinsa, sydän alkoi lyödä nopeassa, levottomassa tahdissa,\nveri kuohua suonissa. Vai sitä se oli, vai sellaista se oli, hän,\nGunnar Sten, tiesi sen. Ja vähitellen hänen mieleensä meni ylpeä uhma,\nniinkuin miehellä, joka on saavuttanut suuren voiton. Tulkoot nyt,\ntulkoot kaikki!\n\nHänen ajatuksensa lensivät kotiin, ja hän jäähtyi hiukan.\n\n-- Minäkin, ajatteli hän katkerasti, olen samanlaisen toimituksen\ntulos. -- Minua ei ole ehkä ajateltukaan saada aikaan, mutta minä\nsynnyin kuitenkin, sattumalta Gunnar Steniksi, joka jo kehdossa oli\nrikas ja jolle tulevaisuus hymyili jo silloin, kun en vielä osannut\npuhuakaan. Ja tässä minä nyt olen... maanpaossa. Olen tehnyt huonosti\nja olen nautinnon tulos, mutta minua ei sentään ole voitu kokonaan\nmasentaa siksi, että olen C.P.F. Stenin hetken nautinnon laillinen\ntulos.\n\n-- Häpeä, kurja! huusi joku ääni hänen sisässään. -- Näinkö sinä\najattelet äitiäsi, joka sinut kantoi ja synnytti!\n\nHän tunsi punastuvansa; oli kuin joku olisi lyönyt häntä korville, ja\nhän tuli hempeämieliseksi.\n\n-- Äitini, sanoi hän lempeästi, -- rakas, pieni, vaalea äitini -- häntä\nei enää ole. Jos hän olisikin, niin en istuisi nyt tässä...\n\nTaas nousivat hänen silmiinsä kyyneleet, mutta hän ei hävennyt niitä\nollenkaan. Hän ryhtyi ajattelemaan aikoja, jolloin hän kädet ristissä,\nsilloin kun Stenien talossa oli suuri hiljaisuus, oli hokenut: Isä\nmeidän...\n\nSenjälkeen ei kukaan ollut hänen kanssaan lukenut rukouksia. Hän vaipui\najatuksiinsa, ja hänen mielensä täytti korkea hartaus niinkuin silloin\nkerran kirkossa ja silloin kun Margit Malm lauloi Synnöven laulun.\n\nMargit Malm -- hänen ajatuksensa laskeutuivat taas -- eikö hän ollut\nsanonut: Sinun on kaikki, ota!\n\nHänen sydämensä alkoi jälleen levottomasti sykkiä. Nyt hän ymmärsi.\nMutta Margit oli antanut Nurmelaisen suudella itseään... Helvetillinen\nkuva, josta hän ei voinut vapautua.\n\nSuudellut Nurmelaista! Olihan se vain ulkokohtaista, sydän ei ollut\nsiinä mukana. Yhtä hyvin hän olisi voinut suudella kivimuuria tai\nhevosta. Järjellisesti ajatellen: mitä pahaa siinä on?\n\n-- Entä mitä teit itse viime yönä? kysyi omatunto.\n\n-- Kostettu! riemuitsi mieli. -- Sekin oli vain ulkokohtaista.\n\nJa tuo suuri uhkamielisyys palasi uudelleen. Hän ei voinut pysyä edes\npaikoillaan, hän nousi ja alkoi kiivain askelin mitellä huonetta\nnurkasta nurkkaan.\n\nTässä mielentilassa hän oli, kun Elsa Alm tuli häntä tapaamaan.\n\nKun palvelija mainitsi tulijan nimen, oli vähällä, ettei Gunnar Sten\nkieltäytynyt häntä vastaanottamasta, mutta äkkiä hän tajusi vihaavansa\ntyttöä ja tunsi tarvetta jollakin tavalla tuoda sen ilmi.\n\n-- Minulla olisi tärkeää asiaa sinulle, Gunnar, lausui tyttö,\nhätäisesti istuutuen ja luoden nopean, tutkivan katseen ympärilleen.\n\n-- Arvaan sen, vastasi nuorukainen, tuntien sydämensä ja nauttien jo\nennakolta vastauksesta, minkä tulisi antamaan. -- Arvaan sen, sillä\nmuuten tuskin olisit tänne tullut.\n\nTyttö oli tavattoman kalpea; näki, että hän oli sekä tilapäisesti\nsäikähtynyt että jatkuvasti riutunut, mutta hänen kasvoistaan kuvastui\nnyt ehkä vielä enemmän kuin ennen hänen hillitty, kalpea kauneutensa.\nGunnar Sten huomasi tarkastelevansa häntä, ja entistä kirkkaammin\nvälähti hänen mieleensä muisto heidän viimeisestä kohtauksestaan.\n\n-- Sinulla oli jotakin asiaa? kysyi hän, kun äänettömyyttä oli kestänyt\npitkän aikaa.\n\nTyttö hätkähti, sillä kysymys oli singahtanut kuin leimaus kirkkaalta\ntaivaalta. Hän oli muutenkin väsynyt, nyt hänen huulensa alkoivat\nvavista, mutta hän pakotti itsensä pysymään tyynenä. Puhuminen,\nvarsinkin kun kiirehdittiin, tuotti hänelle kuitenkin vaikeuksia.\n\n-- Se asia? kysyi Gunnar Sten toistamiseen.\n\n-- Sinulla näkyy olevan kovin kiire suoriutumaan minusta, vastasi tyttö\nhymykuoppasten ilmestyessä hänen poskilleen.\n\n-- Tunnen itseni vieläkin heikoksi sinun suhteesi, selitti nuorukainen\nleikitellen ja kummastui itsekin kylmäverisyyttään, -- enkä tahtoisi\nantaa aihetta uusiin kohtauksiin.\n\n-- Niin, asia on yksinkertaisesti vain taloudellista laatua, sanoi\ntyttö, voittaen mielenmalttinsa ja saaden ääneensä kylmähkön soinnun,\njonka Gunnar Sten niin hyvin tunsi. -- Se koskee isääni.\n\n-- Varjelkoon, jos ymmärrän tavuakaan siitä, mitä tarkoitat! huudahti\nGunnar Sten, rypistäen kulmiaan.\n\n-- Olen ottanut tämän askeleen pitkän sisällisen taistelun jälkeen,\npeläten, että käsittäisit minut väärin.\n\n-- Viimeinen kohtauksemme poisti tyyten kaikki sellaiset\nmahdollisuudet. Ymmärrän sinut aivan kirjaimellisesti.\n\nGunnar Sten katseli tyttöä kiinteästi silmiin. Ja tämän saman tytön\nmenettämistä hän oli surrut melkein mielipuolisuuteen saakka ja olisi\nollut valmis antamaan mitä tahansa, saadakseen häneltä edes yhdenkään\nhyvän sanan. Hän tunsi olevansa syöksymässä jotakin kuilua kohti, ja\nsiihen syöksyyn oli tämä tyttö antanut lujimman sysäyksen. Nyt hän oli\nnöyrtynyt jonkun hänelle aivan tuntemattoman asian vuoksi, nyt hän oli\ntäällä pyytämässä jotakin, ja hänen nöyrä läsnäolonsa tuotti Gunnar\nStenille sanomatonta nautintoa, mutta vain yhdessä merkityksessä.\n\n-- Isälläsi on minun isältäni jotakin saamista, jatkoi tyttö\narastellen.\n\n-- Vai niin, pisti Gunnar Sten väliin. -- Vanhoilla sotaherroilla,\nkuten isäsi, onkin usein huonot asiat.\n\n-- Älä viitsi, Gunnar, pyysi tyttö. -- Nyt isäsi äkkiarvaamatta tahtoo\nsaamisensa pois. Satutko sinä tästä tietämään?\n\nNuorukainen oivalsi, mihin tyttö tahtoi päästä, ja hänen silmänsä\nvälähtivät.\n\n-- En, vastasi hän nopeasti ja rehellisesti. -- Isäni asioista en\ntiedä. Ja vaikka tietäisinkin, niin ensinnäkään minulla ei ole mitään\nvaikutusvaltaa isääni ja toiseksi vaikka sitä olisikin, en ole niin\nsuuri lurjus kuin sinä näyt olettavan. Mitä minusta oikeastaan tahdot?\n\nTyttö oli kauan vaiti ja katseli eteensä.\n\n-- Sinä tiedät, miten rakastan isääni, ja ainoa pyyntöni on, että hän\nsaisi lykkäystä sen verran, että ehtii edes miettiä.\n\n-- Sinä tiedät itse kaikkein parhaiten, etten voi asialle mitään.\n\nAsema tuntui Gunnar Stenistä piinalliselta ja nololta. Hän ei voinut\npitää Elsa Almia enää edes vertaisenaan, siksi naurettavaksi oli tämä\nkäynti hänet tehnyt. Tyttö huomasi tämän itsekin, sillä hänen\nepävarmuutensa kävi vielä silmiinpistävämmäksi ja hän punastui häpeästä\nkatsahtaessaan nuorukaiseen.\n\n-- Tämä käynti on sinusta ehkä naurettava ja myönnän sen itsekin,\npuhkesi hän puhumaan ponnistaen kaikki voimansa, mutta minä tiedän,\nettä isäsi ajattelee sinua huolella ja hellyydellä, ettei hän sinulta\nmitään kiellä ja että kaikki tämä on Malmien taholta lähtenyttä...\n\nGunnar Stenin valtasi eräänlainen lämpö.\n\nKauppaneuvos Sten oli rangaissut poikaansa, mutta sitä hän ei kärsinyt,\nettä muut häneen sattuivat. Varmaan oli hän Malmien kautta kuullut,\nmiten Elsa Alm oli häneen suhtautunut. Sten on sentään aina Sten. Ja\nisä ajatteli häntä huolella ja hellyydellä.\n\nMutta kun hän sitten taas loi silmänsä levottomana istuvaan tyttöön,\nmeni häneen viileä kylmyys. Hän tarkasteli häntä kiireestä kantapäähän\nja tarkastuksen tulos oli kyynillinen: liian kapea lanteiltaan. Kuka\nnäin oli sanonut ja kenestä, sitä hän ei voinut muistaa.\n\n-- Mitä tahtoisit minua tekemään? kysyi hän ajatuksettomasti.\n\nTyttö ei vastannut mitään, ja hetken mietittyään nuorukainen jatkoi:\n\n-- Rahaa minulla ei ole enempää kuin mitä itse tarvitsen, enkä ole\nhalukas siitä luopumaan.\n\nKuullessaan sanan \"raha\" tyttö vavahti koko ruumiiltaan.\n\n-- Ei, huudahti hän torjuen, siitä ei ole kysymys.\n\n-- Mistä sitten?\n\nJa Gunnar Sten tunsi tarvetta antaa kertakaikkisen iskun, kun hän heti\näkillisen kysymyksensä jälkeen jatkoi:\n\n-- Köyhät saavat tyytyä siihen, mitä tarjotaan.\n\nTämä oli jo liikaa. Tyttö parkaisi tuskasta ja vaipui lattiaan. Gunnar\nSten oli ollut raaka, hän tunsi sen, mutta hän oli saanut kostaa ja\nhetkisen hän sanattomasti riemuitsi kostostaan. Mutta kun hän näki\nhennon ruumiin viruvan lattialla, muuttui hänen hekumoiva\nkostontunteensa äkkiä kaikkivoittavaksi hellyydeksi ja sääliksi,\nsilmänräpäykseksi muuttui Elsa Alm jälleen siksi, mikä hän oli\nollutkin; hän kumartui tytön yli, nosti hänet käsivarsilleen ja kantoi\nhänet sohvaan suudellen hänen valkeaa otsaansa.\n\n-- Anna anteeksi, Elsa, kuiskasi hän. -- Minä olen saanut takiasi niin\npaljon kärsiä enkä tiennyt mitä sanoin...\n\nTyttö puristi häntä lujasti itseään vastaan.\n\n-- Riittää jo, Gunnar, voihki hän. -- En tiennyt silloin, mitä tein,\nmutta etkö nyt ole saanut korvausta kaikesta?\n\n-- Olen kai, vastasi Gunnar Sten koleasti polvistuessaan vuoteen\nviereen. -- Sähkötän heti isälleni, vaikk'en tiedä, onko siitä\ntuloksia.\n\n-- Kiitos siitä! Olen siitä aina sinulle kiitollinen ja muistan\nrukouksissani.\n\nHuoneessa vallitsi outo hiljaisuus; kuului vain kahden ihmislapsen\nsydämen sykintä ja levoton, puuskittainen hengitys. Tyttö tarttui\nnuorukaisen käteen ja loi häneen pitkän, rukoilevan katseen.\n\n-- Anna anteeksi ja unohda, sanoi tuo katse.\n\n-- Sinä, virkkoi Gunnar Sten, vastaten synkästi hänen katseeseensa,\nsinä veit kuitenkin parhaimman mitä minulla oli, uskoni.\n\n-- Minä annan sen sinulle takaisin.\n\n-- Myöhäistä, Elsa, liian myöhäistä.\n\n\n\n\nX.\n\n\nElämä ilman mitään päämäärää ja ilman mitään työtä oli autiota, kylmää\nja tarkoituksetonta. Gunnar Sten tunsi sen, ja hetkittäin häntä vaivasi\nhirvittävä tuskaantuminen, mutta hän ei voinut sille mitään.\nEpätoivoisena hän katseli ympärilleen, etsien jotakin, mihin ryhtyisi,\nmutta mihinkään hän ei lopultakaan ryhtynyt. Hän itsekin piti itseään\nsaamattomuuden juurikuvana, halveksi itseään sydämensä pohjasta, teki\ntarmokkaita päätöksiä, joiden toteuttamisesta ei tullut mitään ja\nkauhuissaan hän joskus pysähtyi ajattelemaan omaa tilaansa, mutta\nkoetti samalla mahdollisimman pian nuo ajatukset kuitata.\n\nEräänä päivänä hän soitti Elsa Almille.\n\n-- Olen nyt sähköttänyt isälleni. Onkohan siitä mahtanut olla mitään\ntulosta? Olisi hauska tietää?\n\nOli. Vastaus oli ollut myönteinen ja tyttö oli syvästi kiitollinen. Hän\nolisi itse tullut kiittämään, mutta hänhän tiesi, ettei Gunnar\ntahtonut.\n\nGunnar Sten palautti mieleensä kaikki varhaisimmat kuvat Elsa Almista,\nmutta sittenkin hänen täytyi vastata:\n\n-- Ei, nyt se on liian myöhäistä, -- minun olisi pitänyt kelvata\nsinulle joitakuita kuukausia aikaisemmin...\n\nHän ei voinut enää tuntea pienintäkään lämpöä Elsa Almia kohtaan. Jos\nsitä jonkun verran olisikin ollut, oli viimeinen kohtaus ja asia, jonka\nyhteydessä se tapahtui, vienyt kaiken. Se oli tehnyt tytön\nnaurettavaksi ja alhaiseksi.\n\nSe, että isä oli kuullut hänen pyyntönsä, teki hänet kuitenkin\niloiseksi ja innostuneeksi. Nyt hän tiesi, mistäpäin pelastus oli\ntuleva, ja hän kirjoitti kuumeisella kiihkolla kirjeen isälleen.\n\n\"Täällä minusta ei tule mitään\", lopetti hän, \"mutta antakaa minun\ntulla kotiini ja pankaa minut työhön, niin minä olen valmis mihin\ntahansa...\"\n\nJännittyneenä ja vaihtelevin mielialoin hän odotti vastausta. Isänhän\ntäytyi nähdä, miten syvälle hän oli nöyrtynyt ja kuinka lopen avuton\nhän oli, vastaus ei voinut olla muu kuin myönteinen. Hän tunnusti kyllä\nitsekin, että hän oli kaikkea muuta kuin miehekäs, mutta hän ei voinut\nolla muuta kuin sitä, mitä oli. Vaikka hän miten koetti karkaista\nluontoansa, ajatella järkevästi ja kylmästi, ja etsiä itselleen jotakin\ntoimialaa tai tarttua vaikkapa kurssikirjoihin, palasi hän kuitenkin\nlopuksi omaan saamattomuuteensa ja avuttomuuteensa.\n\nNeljän päivän kuluttua vastaus tuli. Hänen kirjeensä oli pantu uuteen\nkuoreen ja palautettu, mutta puolta sanaakaan siihen ei oltu lisätty.\n\nTämä oli kolmas ja viimeinen isku Gunnar Stenin sydämeen.\n\n-- Hyvä on, ajatteli hän kuolemantyynenä katsellen palautettua\nkirjettään ja pidellen sitä käsissään, jotka värisivät kuin\nvilutautisen.\n\n-- Hyvä on, jatkoi hän tietämättä itsekään, mitä ajatteli. -- Tästä\ntulee hyvä, oikein hyvä.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Minä olen rappiolla, auttamattomasti rappiolla, totesi hän eräänä\nauringottomana, kohmeloisena aamuna.\n\nYhteiskunta ei kuitenkaan näkynyt olevan halukas tuomitsemaan häntä\nrappiolla olevaksi. Hänellä oli varoja yllinkyllin, hänen tuttava- ja\ntoveripiirinsä pysyi ennallaan, vieläpä laajenikin, ja hän oli\nkernaasti nähty vieras missä tahansa. Kuten Einar Malm oli ennustanut,\nalkoi hän herättää mielenkiintoa naisissa; nämä hakivat mielellään hänen\nseuraansa, ja hän alkoi joutua suhteisiin.\n\n-- Etsijä minä olen, etsijä, joka en löydä, sanoi hän.\n\n-- Ah, kunpa minä voisin sinulle jotakin olla, sanoi nainen.\n\n-- Ryhditön, kurja raukka sinä olet, sanoi Einar Malm, vaikka olikin\njuovuksissa ja silmät verestivät. -- Mutta sinä olet kuitenkin\nrehellinen ja sinulla on sydän.\n\nGunnar Sten ei ottanut suuttuakseen. Sydän, herkästi värähtelevä sydän,\nse kai hänellä oli. Ellei hänellä olisi niin paljon sydäntä, olisivat\nasiat toisin. Hän saattoi olla iloinen ja ylimielinen, tehdä pilaa ja\nlaskea leikkiä, mutta kun hänen tielleen ilmestyi repaleissaan\njuokseva, kalpeakasvoinen kerjäläispoika, joka anoen ojensi kätensä\nhäntä kohden, tunsi hän suurta sääliä eikä voinut rukoilevaa, laihaa\nkättä sivuuttaa.\n\n-- Anna sinä niille, sanottiin, -- eläviin kuviin ne sen kuitenkin\nkulettavat.\n\n-- Mitäpä se minuun kuuluu, vastasi hän. Ja vaikka veisivätkin, niin ei\nkai se nautinto ole niille liikaa.\n\nHän tunsi jonkunlaista yhteenkuuluvaisuudentunnetta kerjäläisten kanssa\neikä voinut selittää mistä se johtui. Hän ei ollenkaan ihmettelisi, jos\nhän jonakin päivänä katsoisi rukoillen silmiin ihmisiä ja ojentaisi\nkätensä heitä kohden. \"Olkaa armeliaita minua kohtaan.\" Silloin oli\nkaikki niinkuin olla pitikin.\n\nJoskus hänet valtasi voittamaton hellyydenpuuska, hän tunsi tarvetta\nolla hyvä, ja saada osakseen hyvyyttä, hän tuli sairaaloisuuteen asti\nherkäksi, ja hänen oli vaikea aiheettomissa asioissa hillitä\nkyyneleitään. Se oli naurettavaa ja naisellista, hän puri hammasta ja\npäätti, ettei se enää saanut toistua. Mutta se toistui, eikä hän voinut\nmuuta kuin nöyrästi alistua ja jälkeenpäin halveksia itseään ja koettaa\npeittää kaikki.\n\nToisinaan taas hän tunsi itsensä suureksi ja väkeväksi ja kaiken\nyläpuolella olevaksi. Hän oli kylmä ja tunteeton, antoi sarkastisia\nvastauksia ja kohautti olkapäitään pienille asioille, ja tuttavat\nkatselivat häntä kummeksien ja kunnioittaen. Tällöin hän myös tunsi\nitsessään voimaa ryhtyä tekemisiin todellisuuden kanssa. Mutta tätäkin\nvaihetta kesti vain hetkinen, ja kun toiminnan hetki tuli, oli hän\nvaipunut entiseen haaveksivaan saamattomuuteensa.\n\n-- Teidän hermonne ovat aivan pilalla, totesi suuri lääkäri. -- Minä\nmäärään teille lepoa.\n\n-- Lepoa, toisti Gunnar Sten kummastuneena. -- Minun koko elämänihän on\nyhtä ainoata lepohetkeä.\n\n-- Vai niin, hymähti suuri lääkäri. -- Tehkää sitten työtä, mitä työtä\ntahansa, mutta älkää kulkeko ympäri ja kuvitelko olevanne surkein\nkaikista luoduista. Saatteko unta?\n\n-- Aina asianhaarain mukaan.\n\nSuuri lääkäri kohautti olkapäitään ikävystyneen näköisenä.\n\n-- Siis työtä vain, eikä järkeilyä, lopetti hän. -- Alkaaksenne on\nolemassa hakkaamattomia halkoja yllin kyllin. Ja siinä hakatessanne\nkeksitte kyllä toimialan, joka sopii teille paremmin. Muuta reseptiä en\ntällä kertaa voi antaa.\n\nGunnar Sten oli nöyrä mies ja hän teki mitä suuri lääkäri oli käskenyt.\nVäliin hän viipyi päiväkaudet puuvajassa ja sai väriä kasvoilleen ja\ntyön tuottamaa raukeutta jäseniinsä.\n\nAjatuksistaan ja mielikuvistaan hän ei kuitenkaan päässyt minnekään.\nMuutaman ajan kuluttua hän alkoi olla vakinainen vieras kapakoissa.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nJonakin hetkenä oli Gunnar Sten lainannut Nurmelaiselle viitisentuhatta\nmarkkaa, ja eräänä päivänä tuli Nurmelainen maksamaan ne ja entiset\nlainansa takaisin. Hänellä oli yllään ihka uudet vaatteet, ja hän\ntuoksahti jo kaukaa väkeville.\n\nNurmelaisesta oli tullut kauppias. Gunnar Sten oli tästä jo aikaisemmin\nkuullut Einar Malmilta, mutta hän ei ollut kiinnittänyt siihen\nerikoista huomiota. Hän oli pitänyt sitä vain yhtenä Nurmelaisen\ntavanomaisista oikuista ja päähänpistoista, joilla hän koetti ylläpitää\nalenevaa arvoaan.\n\n-- Minulle alkavat vähitellen portit aueta, sanoi Nurmelainen.\n\nGunnar Sten ei ollut tuntenut erikoista vastenmielisyyttä Nurmelaista\nkohtaan, vaikka hän oli saanutkin suudelman Margit Malmilta. Hän oli\npitänyt Nurmelaista vain jonkunlaisena välttämättömänä, puolittain\nsäälittävänä, puolittain humoristisena renkaana ihmisketjussa, --\nsuudelmakin oli vain kerjäämisensekaisen kärkkymisen tulos,\nkerjäämisen, jonka päätarkoituksena oli herättää ensi kädessä sääliä.\nKoko hänen voittamaton vastenmielisyytensä oli kohdistunut ainoastaan\nja yksinomaan Margit Malmiin.\n\nKun Nurmelainen nyt oli voittanut ensi arkuutensa ja istui nyt hänen\nedessään itsetietoisena ja täynnä oman arvon tuntoa, muuttui Gunnar\nStenin suhde häneen ja hän alkoi tuntea ensin orastavaa, sitten yhä\nvoimakkaampaa vastenmielisyyttä. Mutta se ei johtunut siitä, että hän\nvaistosi Nurmelaisen kuuluvan niihin, joiden oli oleva tulevaisuus\neräissä rajoitetuissa suhteissa.\n\n-- Vai niin, vastasi hän siis viileästi. -- No, kyllä on jo aikakin.\nVai olet sinä ansainnut lujasti ja millä?\n\n-- Kaikenlaisella... hm. Ymmärräthän ajan.\n\nGunnar Sten tunsi olevansa koko joukon Nurmelaisen yläpuolella, kun hän\nneuvoi:\n\n-- Pidä sitten kiinni saavutuksistasi. Isäni on sanonut, että\nrahattomilta, jotka äkkiä saavat rahoja, ne kaikkein nopeimmin kierivät\npois.\n\nHän puhui isästään aivan levollisesti ja asiallisesti, ja vaikka\nNurmelaista vaivasi kova uteliaisuus, ei hän sittenkään tehnyt mitään\nkysymyksiä.\n\n-- Portit, jotka ovat aukeamassa, jatkoi Gunnar Sten hitaasti, --\nvoivat nimittäin yhtä pian sulkeutua.\n\nNurmelainen naurahti, ja ensi kerran Gunnar Sten huomasi, että se\nmuistutti hevosen hirnahdusta. Häntä alkoi vaivata hieno harmi ja hän\nolisi ollut kiitollinen, jos Nurmelainen olisi noussut ja lähtenyt.\n\nHuoneeseen tuli levoton, jotakin ennustava hiljaisuus, jolloin\nNurmelainen kiivaasti poltti sikariaan ja Gunnar Sten salaa haukotteli\nja ilmeettömin silmin katseli eteensä ja ympäri huonetta toivoen, että\nNurmelainen jo todellakin oivaltaisi lähteä. Ja Nurmelainen aavisti\nnuorukaisen ajatukset; hän tekikin jo liikkeen noustakseen, mutta\nsamalla hänestä tällainen äkkinäinen lähtö tuntui nololta ja\nsaamattomalta ja hän istui siis neuvottomana ja sanattomana kiinteästi\npaikallaan.\n\n-- Sinä olet oikeassa, sanoi Nurmelainen viimein hitaasti, -- sillä\nitsetiedottomasti pelkäät itsekin porttien sulkeutumista.\n\n-- Mm... mm... Tokkohan sentään... Minulla on sentään aina jotakin...\n\n-- Kaikkea muuta paitsi voimaa.\n\n-- Mm... mm... Tämä on nyt ainoastaan sellainen välitila, jota minä\nelän siksi, että minulla on siihen varoja... Ettäs tiedät.\n\nNurmelainen oli koettanut asettua Gunnar Stenin opettajaksi, mutta\nhätkähti ja tunsi itsensä masennetuksi. Gunnar Steniin oli sittenkin\nviime aikoina tullut jotakin itsetietoista, surullisen itsetietoista,\nentisen puoliyksinkertaisen ja lapsellisen neuvottomuuden ja\nviattomuuden sijaan.\n\nNäin ei Gunnar Sten koskaan olisi voinut vastata Einar Malmille, jonka\nehdottoman, hienon ylivoimaisuuden hän tunnusti. Nurmelaisellekin oli\nhän vastannut enemmän yliotteen säilyttämiseksi kuin pakosta ja\ntotuudenmukaisuudesta ja hän oli itsekin tyytyväinen tylyyn ja\nkatkaisevaan vastaukseensa. Mutta samalla hänen piinautuneen sielunsa\nläpi vilahti värisyttävä aavistus; hän myönsi itsessään Nurmelaisen\nsanat tosiksi, ja sisimmässään hän oli näkevinään lopullisen autiuden\njoka taholta kuollein, ilmeettömin silmin katselevan häntä ja\nkaikkinielevän kuilun olevan jalkain juuressa. Tarvitsi vain hypätä.\n\nHän tarjosi Nurmelaiselle viiniä, saadakseen itsekin, ja alkava, kolkko\nautiudentunne otti väistyäkseen.\n\nVai niin, -- Nurmelainen istui siis tuossa ja oli tehnyt huikean\nhyppäyksen ylöspäin. Istui jonkunlaisena esimerkkinä hänelle.\n\n-- Jos minä olisin saanut aloitta sinun asteeltasi, alkoi Nurmelainen,\nnähtävästi aikoen puhua pitkään, mutta pysähtyi samassa, nähdessään,\nettei toinen kuunnellut eikä aikonutkaan kuunnella häntä.\n\n... Nurmelainen istui siis tuossa jonkunlaisena esimerkkinä. Hyvänä\nesimerkkinä, joka tulisi saamaan vaikutusvaltaa ja arvonantoa\nsuunnilleen samanlaista kuin kotikaupungin teurastaja, joka oli koonnut\nomaisuuden. \"Hän on aloittanut tyhjästä ja nyt hänellä on\nkolmesataatuhatta\", sanottaisiin. Ja niin edespäin... Hänellä olisi\nvaimo ja lapsia ja porvarillinen koti... Hänet valittaisiin\nkaupunginvaltuustoon... No niin... jaa...\n\nGunnar Sten mietti tahtomattaan näitä asioita ja punnitsi vastakohtia.\nHän ei voinut sittenkään antaa arvoa Nurmelaiselle eikä pitää häntä\nsytyttävänä esimerkkinä. Nurmelaisesta hän ei voisi ottaa vähintäkään\noppia.\n\n-- Lähdehän jo, sanoi hän välinpitämättömästi ja katsahti kelloaan.\n\nHänellä oli nimittäin kohtaus Sonja Tsherkassovan kanssa, jolla oli\nkorkea rinta ja pehmeät, kuumat käsivarret. Gunnar Sten tunsi lievää\npyörrytystä, ajatellessaan Sonja Tsherkassovaa ja kärsimättömyyttä\nsiitä, että Nurmelainen viivytti lähtöään.\n\nSitten hän rupesi äärimmäisellä huolella valitsemaan kaulahuiviaan,\nrintaneulaansa ja kalvosinnappeja. Lompakon hän työnsi pullolleen\nseteleitä, -- voitaisiin ehkä tarvita. Riippuu mielialasta ja\nsaavutettavasta tunnelmasta. Koko ajan, minkä lähtövalmistuksia kesti,\nlöi sydän odotuksesta levottomana.\n\nNiin, ja -- minkälaiseksi olikaan hänen elämänsä muodostunut?\n\nYhtä ainoaa, kiihkeää ja levotonta tyhjän ja samalla ratkaisevan\nodottamista. Sarja kohtauksia, joiden välinen aika täytyi saada\nsiedettävästi kulumaan.\n\nOlihan hän sitäpaitsi tehnyt sonetin, jonka johdosta kuuluisa runoilija\noli lausunut onnittelunsa ja kehoittanut jatkamaan, vaikka itse asiassa\nkoko elämä on yhtä ainoata runoa, enemmän tai vähemmän rytmikästä.\n\nHm... Sonja Tsherkassova...\n\nUlkona tuntui ilma läkähdyttävän kuumalta, ja kaduilla oli tunnelma\nkiimainen. Viimeiset kuumat päivät ja sitten tulisi syksy.\n\nGunnar Sten ei ottanut ajuria, vaan käveli määräpaikkaan. Se oli työtä\nja se viihdytti.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nGunnar Sten laski, paljonko hänellä vielä oli varoja jäljellä, ja hän\noli tarkastukseen tyytyväinen. Oikeastaan se oli vastenmielinen ja\nilkeä toimitus, mutta sen täytyi tapahtua. Hän ei ollut pitänyt mitään\nlukua menoistaan, mutta kun hän nyt oli tarkastuksen toimittanut, tunsi\nhän vastenmielistä tyydytyksentunnetta. _Siinä_ suhteessa ei siis kuilu\nvielä ollut jalkain juuressa. Ajan kuluessa kuluisi tietysti vielä\njäännöskin, -- _mihin_, sitä hän ei ruvennut harkitsemaan -- eikä\nGunnar Sten erikoisella kauhulla ajatellut hetkeä, jolloin tulisi\nantamaan pois viimeisen penninsä. Silloin tulisi tapahtumaan jotakin\nratkaisevaa, se oli selvää, mutta siihen mennessä saattoi myöskin\ntapahtua jotakin yhtä ratkaisevaa.\n\nHän oli jo päästänyt kaikki käsistään, antoi päivän mennä ja toisen\ntulla, eikä vaivautunut ajattelemaan asioita sen enempää.\n\nEikähän se mitään olisi hyödyttänytkään.\n\nHuomaamatta, kuinka oli siihen tilaan joutunut, alkoi hän juoda. Ennen\noli hän juonut seurassa, nyt piti hän yksinäisyyttä parempana. Hän sai\nantaa ajatuksensa olla rauhassa, antaa niiden rakentaa linnoja ja\ntuulentupia ja taas hajoittaa ne, minkään syrjäisen seikan niihin\nvaikuttamatta. Ehkäpä hän jostakin humalasta oli löytävä sen\nkiinnekohdan, jota turhaan etsi.\n\nToverit rypistivät kulmiaan ja miettivät, pyrkiäkö seuraan vai pysyäkö\nkokonaan erillään. Naiset vaistosivat, että joku merkillinen\nloppuunpalamisprosessi on käymässä, ja alkoivat yhä enemmän lähetä\nhäntä. Gunnar Sten huomasi kaiken niinkuin läpi sumun, hänellä oli\nsydäntä ja hyvä sana kaikille: \"Tulkaa ja nauttikaa! Mutta kun on\nmennäkseen niin menköön.\"\n\n-- Se on vain eräs väliaste, saat nähdä, sanoi Nurmelainen.\n\n-- Taloudellinen dekadenssi alkaa, hymähti Einar Malm karusti. --\nMuutaman vuoden kuluttua hän myy kellonsa ja vie hännystakkinsa\npanttilaitokseen.\n\n-- Varjelkoon! huudahti Nurmelainen.\n\nJa molemmat surivat, sillä molemmat pitivät Gunnar Stenistä. Heidän\nsilmiensä edessä syöksyi mies suinpäin turmiotaan kohden, eikä\nkumpikaan voinut sitä estää.\n\nGunnar Stenin ansioluettelo kasvoi. Hänen ympärilleen ryhmittyi\nkirjailijoita, jotka eivät saaneet kustantajaa, ja taiteilijoita,\njoiden taulut jury ilman muuta pani syrjään. Elämä muodostui yhdeksi\nainoaksi suureksi pyörteeksi, josta hän vaivoin erotti itsensä. Kauanko\ntätä tulisi kestämään, kauanko?\n\nHän vietteli palvelijattarensa ja päätti mennä hänen kanssaan\nnaimisiin. Se oli hänen velvollisuutensa, sillä suhteesta tulisi\nolemaan seurauksia. Hän oli sitäpaitsi hyvä ihminen, vaikka häneltä\npuuttui sivistystä.\n\nEinar Malm joutui ymmälle, kun kuuli tämän.\n\n-- Sinun tarvitsee vain nähdä hänen syövän, niin rakkautesi pakenee\nikkunasta ulos, sanoi hän, mutta mietti sittenkin asiaa vakavasti.\n\n-- Tässä ei olekaan kysymys mistään rakkaudesta, vaan velvollisuudesta,\nvastasi Gunnar Sten kiinteästi.\n\n-- Sitten sinun on paras perustaa haaremi, sillä sellainen suhde\nvelvoittaa aina, olipa sillä seurauksia tai ei, huomautti Einar Malm\nkuivahkosti, mutta ajatteli edelleenkin asiaa. Kukapa osasi sanoa, eikö\navioliitto voisi olla pelastukseksi. Saisi edes jotakin vakinaista\nmietittävää.\n\nGunnar Sten värähti, ja hänen ajatuksensa lensivät väkisinkin erääseen\nEeva Pääskylään tai Leivoseen ja sitten muutamiin muihin. Maailma kävi\nkirjavaksi hänen silmissään.\n\nEinar Malm ajatteli asiaa tarmokkaasti ja puolueettomasti. Hän muisti\noman sisarensa, jonka hymy oli kuollut ja jonka poskilla ruusut olivat\nkalvenneet, ja hän puraisi huultaan, tuntien hetken synnillistä\nnautintoa siitä, että Gunnar Sten naisi piian. Mutta samassa hän muisti\nNurmelaisen, Gunnar Stenin sairaan -- mitäpä se muuta voi olla --\nmielentilan, hänen lapsuudenaikainen, karu ystävyytensä voitti, ja\nhänen ajatuksensa palasivat entiselle, puolueettomalle ladulle. Gunnar\nSten ja piika -- yhdistelmä oli kauhea, eikä Einar Malmin tajunta\njaksanut sitä sulattaa.\n\n-- Hän saa minulle lapsen, Stenin, lausui Gunnar Sten. -- Etkö ymmärrä?\nMinä tulen kohtelemaan häntä kuin vaimoani.\n\n-- Sitä sinä olet jo tehnyt, kirahti Einar Malm: katkerasti. -- Häntä\nja monta muuta.\n\nEi, yhdistelmä oli sittenkin mahdoton. Ja Einar Malm järjesti asian\nniin, ettei nainen huolinut Gunnar Steniä mistään hinnasta. Hän otti\nennen paljon rahaa ja lapselleen Stenin nimen.\n\nViimeksimainittua ei kuitenkaan tarvittu, sillä lapsi syntyi kuolleena\nja nainen tuli entiseen paikkaansa.\n\nMargit Malm itki tai tuijotti tunteettomasti eteensä.\n\n-- Herkeä, huudahti hänen veljensä ja polki jalkaansa. -- Ei kannata,\nei tosiaankaan kannata.\n\n-- Minä rakastan häntä sittenkin, nyyhkytti sisar.\n\nSiihen ei veli vastannut mitään, katseli vain ikkunasta ulos, ja hänen\nterveillä kasvoillaan, kuvastui tuskaannus ja viha. Ellei sisarta\nolisi, jättäisi hän Gunnar Stenin oman onnensa nojaan; siten\nitsensähävittämisprosessi kävisi nopeammin, katastrofi tulisi nopeammin\nja kaikki olisi ohi.\n\nSillä katastrofi tästä kuitenkin lopuksi tulee, ajatteli hän, siitä ei\npäästä minnekään.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nKuten sanottu oli Gunnar Stenin elämä muodostunut mitä\ntäydellisimmäksi, toimettomaksi odotukseksi.\n\nTarvittaisiin vain pieni, hienon hieno tapaus, ja kaikki kääntyisi\noikealle, valoisalle tolalle.\n\nHän vaistosi sen ja odotti sitä kaikin hermoin, mutta mitä laatua tai\nmillainen sen piti olla, sitä hän ei kyennyt edes kaukaisestikaan\nmäärittelemään. Jotakin oli auttamattomasti vinossa, ja apu oli tuleva\nulkoapäin, sen hän kaukaisesti käsitti, mutta ei mitään muuta. Hän ei\nedes kyennyt itselleen selvittämään, kuinka kauan tällaista tilaa oli\nkestänyt. Hänestä tuntui lopuksi niinkuin sitä olisi kestänyt koko\nhänen nuoruutensa, ja jos sitä ennen oli ollut toisenlaista, oli se\nvain ollut valmistelua siihen, mitä nyt oli. Kuinka hän tähän tilaan\noli joutunut, se oli myöskin selvittämättä. Tässä sitä nyt vaan oltiin\nja sillä hyvä.\n\nGunnar Sten tunsi, että hän nyt kieltämättömästi oli sillä, mitä hän\noli mielikuvissaan nimittänyt maailmanrannaksi. Tosin hänellä oli koti,\njohon vetäytyä, ja tosin hänen jokapäiväinen toimeentulonsa oli\ntäydellisesti turvattu, mutta mitään muuta ei hänellä ollutkaan. Hänen\nsielussaan asui jatkuva autius, joka ajoittain kärjistyi kalvavaksi\nkaihoksi.\n\nRientoaskelin ja ikäänkuin vastustamattoman voiman sysäämänä hän luisui\neteenpäin välttämätöntä ratkaisua kohden, koko ajan odottaen ja\nodottaen ja väliin tarrautuen kiinni olevaisiin tai olemattomiin\nkiinnekohtiin, mutta heti päästäen ne jälleen irti.\n\nIsä oli muuttunut hänelle erittäin kaukaiseksi, ja kun hän joskus\nhänet muisti, ajatteli hän häntä aivan ulkokohtaisesti ja koetti\nmahdollisimman pian päästä niistä ajatuksista erilleen. Ei siksi, että\najatus häntä millään tavalla olisi vaivannut, vaan siksi, että oli\nvastenmielistä ajatella epämiellyttäviä kohtauksia. Isä oli jokaisella.\nIsä oli antanut hänelle elämän ja hän tulisi joskus hänet perimään\nyhdessä veli Kaarlen kanssa. Siinä kaikki. Olipa hän yhdessä Nurmelaisen\nkanssa tehnyt \"ajattelemattomuuden\" tai ei, hänen kohtalonsa olisi\nkaikissa tapauksissa ollut sama. Vähitellen hänestä tämä kaikki alkoi\ntuntua vallan luonnolliselta.\n\nGunnar Steniä alkoivat vaivata unettomat yöt. Hän kulki täysin\npukeutuneena pimeissä huoneissa ja katseli himmeästi valaistuja öisiä\nkatuja. Väliin hän syöksyi kadulle ottamaan osaa yöelämään, väliin\nhäneen pyrki korkea ja harras tunnelma niinkuin silloin kerran kirkossa\ntai silloin, kun Margit Malm lauloi Synnöven laulun. Miten pitkä aika\nsiitä olikaan? Se oli sittenkin aikaa, johon liittyi kauneutta ja\ntunnelmaa. Ja sen korkean ja hartaan tunnelman vallassa, joka häneen\npyrki, lensivät hänen ajatuksensa Jumalaan. Mutta Jumala oli kaukana ja\nkorkealla, Hän oli luoksepääsemätön, majesteetillinen ja suuri, Hän oli\nluonut kaikki, mitä oli, ja asettanut tähdet taivaalle ja planeetat\nkiertämään ikuisia ratojaan, Jumalalla ei ollut mitään tekemistä Gunnar\nStenin kanssa. Gunnar Sten olisi tahtonut tuntea itsensä orvoksi ja\navuttomaksi ja puhua Herran kanssa niinkuin joskus kauan, kauan aikaa\nsitten, äidin eläessä, mutta se korkea ja harras tunnelma ei riittänyt\nrinnan sulattamiseen, ja vapauttava kyynelten lähde oli jo aikoja\nsitten kuivunut.\n\nEikä Gunnar Sten voinut olla tuntematta lievää painostusta ja\nvastenmielisyyden sekaista tunnetta ajatellessaan, mitä ajatteli, ja\nhän koetti nyt pian saada ne sivuutetuiksi.\n\nHän oli turtunut, hänen tunteensa olivat liiaksi kulutetut, hän oli\nitkenyt naisellisen paljon, vast'edes ei niin tulisi tapahtumaan.\n\nNiin, -- ja eräänä päivänä saapuu sitten Margit ja Einar Malmin isä,\nvuorineuvos Malm. Hänessä on todellakin jotakin vuoren tapaista, alkaen\nkaljusta päästä ja harmajasta poskiparrasta ja kotkannenästä musertavan\nrauhallisiin silmiin ja suunnattomaan ruumiiseen asti.\n\nGunnar Stenin mieleen muistuu heti Margit Malm, ja häneen menee\neräänlainen lämpö, joka ei kuitenkaan kasva kaihoksi ja rakkaudeksi,\nsillä samalla hänen mielikuviinsa ilmestyy Nurmelainen hengästyneenä ja\nhätäytyneenä ja yöllä annettu ja otettu suudelma. Hän ei voi päästä\najatuksesta, että häntä on petetty, ja vaikk'ei hän millään\ntavalla vihaa Nurmelaista, tuntee hän lämmön ohella uudistuvaa\nvastenmielisyyttä Margit Malmia kohtaan, samalla kuin hän ajattelee\nhäntä hellästi ja myötätuntoisesti. Mutta millään ehdolla ei hän halua\nhäntä nähdä eikä puhutella.\n\nVuorineuvoksen tulo ei millään tavalla rasita Gunnar Steniä, eikä\nvuorineuvos anna ymmärtää, että hänen tulollaan olisi mitään\nerityisempää merkitystä. Hienosti ähkien antaa hän palvelijan auttaa\nyltään, oikaisee kalvostimiaan ja astuu joustavasti sisään, luoden\npuoliuteliaan katseen ympärilleen.\n\n-- Hauskaahan sinulla täällä onkin, puhelee hän. -- Luulisihan\ntäällä...\n\nSitten hän ottaa sikarin, katkaisee sen huolellisesti ja sytyttää sen\nvielä huolellisemmin, aivan kuin aikoisi istua ja haastella\ntuttavallisesti ja rattoisasti pitemmän aikaa. Juuri tuon näköinen\ntulee Einar Malmkin olemaan parin-, kolmenkymmenen vuoden kuluttua.\n\n-- No, mitenkä ne asiat oikein ovat? katkaisee vuorineuvos äkkiä\nhiljaisuuden.\n\nGunnar Sten ällistyy putoavaa kysymystä, ja vaikk'ei vuorineuvoksen\nläsnäolo mitenkään rasita, vetää selittämätön vaisto häntä istumaan\nlähemmäksi tuolin reunaa.\n\n-- Mitenkäpä ne... vastaa hän. -- Siinähän ne...\n\n-- Hm... Ikävää tämä vain on, hiton ikävää. Einar ja Margitkin kärsivät\ntästä.\n\nGunnar Stenin on ikävä, mutta millä tavoin tämä voi vaikuttaa\nvuorineuvokseen, kummiin, se ei sisälly hänen tajuntaansa.\n\nVuorineuvos on monasti aikonut poiketa sisälle puhelemaan hiukan, mutta\non ajatellut, että kai täysikasvuinen mies itse hoitaa asiansa. On\nisänkin kanssa puhunut -- isä on käynyt täällä muutaman kerran --,\nmutta ei ole auttanut. Pitihän se muuten tietääkin, mutta otti nyt\nasian kuitenkin puheeksi. Joko rahanpuute alkaa?\n\n-- Ei.\n\nVanhan Malmin kasvoja kirkasti itsetiedoton hymy.\n\n-- Ajattelin vain, että voisinhan minäkin alussa... Mutta parempihan on\n-- luonnollisesti...\n\nGunnar Stenin ajatukset ovat seisahtuneet. Vuorineuvoksen tulo on\nperinpohjin ällistyttänyt hänet. Tuossa hän nyt istuu, polttaen parasta\nhavannaa, ja koettaa mutkateitä päästä johonkin. Mihin? Saa odottaa.\n\n-- Ei missään tapauksessa pidä vain kääntyä sellaisten koronkiskurien\npuoleen, jatkaa vuorineuvos hyväntahtoisesti. -- Kyllä ne kernaasti\ntekisivät selvän kauppaneuvos Stenin perillisestä. Asiat voidaan\njärjestää muutenkin. Eikä myöskään panna nimeä vekseliin, ei pitkin\neikä poikin. Tietysti pankki ne ottaisi -- ei siitä puhetta -- mutta\nsittenkin...\n\n-- Minulla ei ole ollut rahanpuutetta, keskeyttää Gunnar Sten lyhyesti.\n\n-- Ei siltä ole näyttänytkään, myöntää vuorineuvos myötätuntoisesti.\n\nSitten hän taas kauan aikaa imee sikariaan, miettien, miten pääsisi\npääasiaan. Hän on kuin savua suitseva tulivuori.\n\n-- Kun ei tästä kuitenkaan näy tulevan mitään, leikkasi hän sitten,\nottaen jonkunlaisen holhooja-aseman Gunnar Steniin nähden, -- ja kun\nrahojakin on vielä jäljellä, voisit tallettaa osan tänne ja lähteä\nulkomaille katselemaan hiukan ympärillesi. Uudet seudut ja maisemat,\nuudet vaikutelmat ja uudet ihmiset... Se antaisi ryhtiä ja pontta...\n\nGunnar Sten omaksui heti vuorineuvoksen ajatuksen ja innostui.\n\n-- Setä on aivan oikeassa, sanoi hän. -- Sitä en ole tullut ennen\najatelleeksi.\n\n-- Minä tunnen itseni jo melkoisen virkistyneeksi, kun käyn\nTukholmassakin, selitti vuorineuvos hymyillen, -- ja jos pistäydyn\nEnglannissa, tunnen itseni uudestisyntyneeksi. Mutta kurorteja en voi\nsietää. Karta niitä, poikaseni, jos haluat säilyttää terveytesi.\n\nPäässään Gunnar Sten jo teki suunnitelmia, miten matkansa järjestäisi,\neikä hän voinut vuorineuvoksen hyväntahtoiselle pakinalle muuta kuin\nhymyillä. Hän vilkaisi vuorineuvokseen ja huomasi, että leppeän puheen\nja käskevän ulkomuodon välillä oli huikea erotus ja että vuorineuvos\ntahallaan oli nyt ottanut toisen naamarin. Noin myhäilevänä ja\nhyväntahtoisena ei vuorineuvos Malm koskaan ollut sisältynyt hänen\ntajuntaansa. Ja kuta useamman kerran hän puolittain salaa vilkaisi\nvuorineuvokseen, sitä selvempänä heräsi hänessä epämiellyttävä\ntietoisuus siitä, että hän jollakin tavalla oli Malmeille taakaksi ja\nettä nämä kunniallisella tavalla tahtoivat päästä hänestä eroon.\n\n-- Sinä olet niin väsynyt, lausui vuorineuvos, että sinun olisi parasta\njärjestää lähtöä mitä pikimmin.\n\nTuossa istui eräs vieras mies, joka oli hänen kumminsa ja hänen\nvanhempiensa vanha tuttava, mutta jonka kanssa hänellä ei muuten ollut\nvähintäkään tekemistä, ja tuolle vieraalle, hyväntahtoiselle herralle\noli mitä tärkeintä, että hän mahdollisimman pian katoaisi hänen\nnäköpiiristään. Hyvä -- hän saa toivomuksensa täytetyksi.\n\n-- Jos menet Hampuriin tai muihin suuriin kauppakeskuksiin, sanoi\nvuorineuvos, niin katso ympärillesi, katso ympärillesi, ja ota vaari\ntilaisuuksista. Ja sitten voisit käydä Wilson & Faberilla Newcastle on\nTynessä tai vanhan Llewelyn Smithin luona Hullissa, molemmat ovat\nsuhteissa teikäläisiin. Äläkä unohda täällä olevia...\n\n-- Minä olen erittäin kiitollinen sedälle kaikista neuvoista.\n\n-- Tjaah -- noudata niitä myöskin, noudata niitä myöskin, Gunnar, niin\nminäkin olen kiitollinen.\n\nJa vuorineuvos Malm nousi suurena ja juhlallisena hyvin toimitetuin\nasioin ja tyytyväisyyden hymy huulilla. Tämä oli siis Margit Malmin\nisä, ja hiukan ulkonevan alahuulensa ja kauniin, pyöreän leukansa oli\ntyttö kieltämättömästi perinyt isältään, mutta ruskeat silmät taisivat\nolla äidin. Gunnar Sten muisti taas elävästi Margit Malmin, häntä\nsykähdytti hiukan, ja siihen sykähdykseen sekaantui suuri määrä kaihoa,\nmutta ihme kyllä -- ei mitään vastenmielisyyttä. Sekunnin ajan hän\nmuisti Nurmelaisenkin, mutta siihen sisältyi voimakas pohjatunne siitä,\nettei Nurmelaisella ja Margit Malmilla kaikesta huolimatta saattanut\nkoskaan olla mitään yhteistä.\n\n-- Eikä mitään turhia jäähyväisvisiittejä, puheli vuorineuvos ollen jo\nlähdössä. -- Lähdet vain ja tulet: tässä minä nyt olen ja terveisiä\nAlppien takaa tai Pohjanmeren tuolta puolen.\n\nSelvät sanat, vaikka hienosti lausuttu. Häntä alettiin siis karttaa.\nAuttamaton \"bakki\" siis siltäkin taholta.\n\nGunnar Stenissä leimahti voimakkaana vanha rakkaus Margit Malmia\nkohtaan, hetkisen hänestä kaikki tuntui valoisalta, hän aikoi tarttua\nvuorineuvoksen takinliepeeseen ja puhua kaikki. Mutta tuhannet\nhienommat ja karkeammat syyt huusivat voimakkaasti vastaan, aikomus jäi\npelkäksi aikomukseksi, ja jäsenet tuntuivat puutuneilta ja äärimmäisen\nraukeilta. Eilen se ehkä vielä olisi käynyt, nyt oli kaikki liian\nmyöhäistä, peruuttamattomasti liian myöhäistä.\n\nHänen pohjimmaiseen tajuntaansa jäi sittenkin Margit Malmin kuva\nkauniina, uhrautuvana ja ilman pienintäkään tahraa. Häntä hän oli\nrakastanut ja tuli rakastamaan. Kaikki se, mikä oli aste asteelta sen\nvälille kasaantunut, poistui hetkeksi, mutta vain hetkeksi. Sitten\nastui taas sumu eteen, ja piinautunut mielikuvitus alkoi toimia.\n\nUlkona vonkui syystuuli lennätellen kuivia lehtiä pitkin bulevardia, ja\nGunnar Sten kulki sinne, missä tiesi näkevänsä kauniita vartaloita,\nmissä musiikki soi, lasit kilahtelivat ja missä kaikki oli yhtä ainoata\nvalomerta. Hänen rinnassaan takoi kiihkeästi, hänen mielessään oli\nMargit Malm, ja hän oli lähimain samanlaisen tunnelman vallassa kuin\nlähtiessään kerran erään Elsa Almin luota. Silloin hän toki oli ollut\npuhdas ja kokematon, nyt hän oli vain samanlainen kuin tuhannet muut.\n\nHän tulee tarkalleen seuraamaan vuorineuvos Malmin ohjeita, mutta jo\nennakolta hän varmasti saattoi aavistaa, että hänen matkansa ei tulisi\nkulkemaan firmoja myöten.\n\n-- Siis Margit Malmkin!\n\nHeidän välilleen oli asettunut korkea, ylitsepääsemätön vuori, mutta\nMargit sitä ei ollut asettanut, ellei juuri hän itsekään. Mitä tämä\ntaas oli ja mihin tämä oli johtava? Hän tunsi itsensä taas pitkästä\naikaa herkäksi ja helläksi ja hänen sisässään värähteli, aivan kuin\ntahtoisi se värähtelevä ja päätään nostava pusertaa esille itkun. Sitä\nei kuitenkaan tullut.\n\n-- Täytä maljat, viinuri. Kolmen päivän kuluttua et minua enää näe...\n\nSitten kaikki hukkui musiikkiin ja rytmiin, ja tunnelma oli syrjäisestä\nmoitteetton, mutta joku siinä kuitenkin sorahteli.\n\nGunnar Sten oli mukana, ajatukset muualla.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nLähes neljä vuotta kului, ja Gunnar Sten tuli takaisin.\n\nKukaan ei häntä odottanut eikä kukaan ollut häntä vastaanottamassa, hän\ntuli, koska oli tullakseen. Ei siitä sen enempää.\n\nOliko hän muuttunut? Herra sen tiesi. Ainakin ulkonäöltään. Hänen\nkatseensa oli ilmeetön, hiukset olivat harvenneet ja ohimoiden\ntienoilla näkyi harmaita oraita, hänen ryhtinsä oli raukea, mutt'ei\nveltto, hänen kätensä vapisivat lakkaamatta paitsi eräässä määrätyssä\ntilassa.\n\nKukaan ei ollut häntä vastaanottamassa, ja yksin hän ajoi kotiinsa,\njonka vuokra oli maksettu viideksi vuodeksi eteenpäin, yksin hän ajoi\nkotiansa kohden katsellen välinpitämättömin katsein ympärilleen.\n\nKesä oli vaihtumassa syksyksi ja vuodenaika oli tunnelmarikkain.\nKatulyhdyt valaisivat, mutta ilma oli tukahduttava ja saattoi erottaa\nkaukaisia, haipuvia tuoksuja. Ihmisvirta hälisi ja soljui edestakaisin,\nkaikilla oli kiire, mutta tämä ei liikuttanut Gunnar Steniä.\n\nSydän löi nopeassa, levottomassa tahdissa, mutta niinhän se oli tehnyt\nviimeiset vuodet. Se ei ollut mitään uutta. Hiukan kovemmin se sykähti,\nkun hän eräässä kulmauksessa korkein kultakirjaimin luki\n\"Asianajotoimisto Einar Malm Advokatbyrå\", mutta palautui pian\ntavalliseen tahtiinsa.\n\n-- Pianhan se kävi, ajatteli hän raukean tyytyväisenä. -- Hyvä on,\nhyvä.\n\nJa sitten hän antoi taas mennä eteenpäin ja ajatteli Einar Malmin\nkaunista sisarta, kaukaa, hyvin kaukaa ja haaveellisesti niinkuin oli\ntehnyt nämä neljä vuotta. Miksi hän oli erään ajan häntä karttanut ja\nollut ajattelematta? Se oli vain johtunut jostakin. No niin -- nyt hän\nhäntä ajatteli, tuntien, että se on sekä sairaalloista että ehkä liian\nmyöhäistä, mutta hän teki kuitenkin niin siksi, ettei voinut olla niin\ntekemättä.\n\n-- Margit Malm, hän, joka oli minulle niin hyvä ja joka lauloi niin\nkauniisti. Ainoa, joka tuli minun luokseni silloin, kun minä olin\nyksin.\n\nSe aika oli onnetonta ja kaunista, yhtä kaunista, kuin tämä nykyinen\naika, oikeastaan välitöntä jatkoa edelliselle, oli harmaata ja\nyhtäkaikkista.\n\nNaurettavaa ja typerää on miehisen miehen tunteilla, liiat tunteet ja\nherkät hermot saattavat muodostua Waterlooksi, ne saattavat tehdä\nvieläkin enemmän: muuttaa traagillisen koomilliseksi. Gunnar Sten tiesi\ntämän, mutt'ei huolinut sitä ajatella. Tämä kaikkihan oli vain elämää.\nNyt oltiin tultu perille. -- Kypsä minä olen, kypsä, ajatteli Gunnar\nSten.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nJa nyt hän oli taas juonut.\n\nTällä kertaa kylläkin ainoastaan kolme päivää perätysten, mutta onhan\nsiinäkin yhdeksi kerraksi.\n\nEikähän hänellä, sananmukaisesti ottaen, enää mitään päämäärää tai\ntarkoitusta itseensä eikä yhteiskuntaan nähden ollutkaan, -- hän vain\neli juodakseen ja joi koska eli.\n\nKukaan ei häntä siitä voinut moittia. Hänellä oli varaa niin tehdä, hän\npukeutui säädyllisesti, eihän hän muuten mikään gentlemanni olisi\nollutkaan, -- hän ei koskaan häväissyt itseään, hän oli kaikessa _comme\nil faut_, paitsi siinä, että hän etupäässä joi. Joi vakaumuksesta, joi\nperiaatteesta, joi sydämen ja sielun yltäkylläisestä tyhjyydestä.\n\nMiten hän oli sellaiseen olotilaan joutunut ja miten kauan sitä oli\nkestänyt, sitä hän ei enää viitsinyt ajatella. Mitä hän ajatteli, oli\nkorkeintaan:\n\n-- Näin kai on paras.\n\nHiukan vaivaamalla aivojaan sai hän selville, että tällaista olotilaa\noli nyt kestänyt viitisen vuotta. Oli sekin olotilaa: viitisen vuotta\nyhtä ainoata, jatkuvaa humalaa.\n\nSiis viisi vuotta. Se ei ole kovin pitkä aika ajanjaksona,\nihmiselämässä se on jotenkin huomattava aikamäärä, mutta melkein\nkeskeytymättömäksi humalaksi se on suunnaton ajanjakso. Hän ei voinut\noikein kuvitella sitä mielessään: viisi vuotta, päivästä toiseen, yhtä\nainoata humalaa lyhyet, autiot todellisuuden hetket välissä.\n\nHän oli siis se Gunnar Sten, joka viisi vuotta sitten oli ollut nuori,\ntoivorikas, sivistynyt, varakas, sanalla sanoen mies, joka voi ja\nsaattaa luottavaisena katsoa tulevaisuuteen, täysin tietoisena siitä,\nmillaiseksi se tulee muodostumaan, ellei maailmanjärjestys horjahtele.\n\nKaikesta huolimatta hän oli se sama Gunnar Sten, hän, joka oli saanut\niskun toisensa jälkeen, hän, jonka tunteet olivat liian herkät, niin\nherkät, että ne johdattivat häntä ja samalla hän, jolle tunteet olivat\nmuodostuneet täydelliseksi Waterlooksi.\n\n-- Teillä on voimakas ruumis, sanoi herra tohtori, -- mutta pitemmälle\nte ette voi jatkaa. Te syöksette itsenne ennemmin tai myöhemmin\nperikatoon.\n\nHyppäys oli jo tapahtunut, vaikk'ei taloudellisesti, ja -- näin oli\nparas.\n\nNyt hän joi vakaumuksesta, periaatteesta, sydämen yltäkylläisyydestä.\nEi viinin vuoksi, sillä siihen hän oli liiaksi tottunut, itsetietoisena\notti hän lasin käteensä ja laski sen taasen pois. Ei unohduksen vuoksi,\nsillä sitä hän ei löytänyt. Eikä unohduksen löytäminen mitään olisi\nmerkinnytkään, sillä kalseaa nykyisyyttä hän ei kuitenkaan olisi\npäässyt pakoon.\n\nMutta kun hän istui lasinsa ääressä yksinään, ilman seuraa, ja kun\nviini lämmitti hänen ruumistaan, ei häntä vaivannut ajatus siitä, mikä\noli mennyttä, vaan hän eli keskellä sitä aikaa, joka oli niin\nonnellinen ja niin onneton ja jolloin Margit Malm rakasti häntä ja hän\nMargit Malmia. Hän ajatteli, teki suunnitelmia, rakasti, haaveili\nkaikkea humalassa.\n\nKun hän sitten laski lasin kädestään, ympäröi hänet alastomuus ja\nautius ja hän tuli synkäksi pessimistiksi, joka näki ympärillään vain\nmaailman täynnä petosta ja vihamielisiä, väijyviä ihmisiä.\n\nJa hän eli edelleenkin elämäänsä, näki harhakuvia ja vietti entisiä\nonnenaikoja, jotka ikuisiksi ajoiksi olivat menneet, eli omassa\nmaailmassaan, riippumattomana siitä, mikä häntä todellisuudessa\nympäröi. Se oli hänen tähänastisen kehityksensä tulos.\n\nJoskus hänet valtasi kammottava ajatus. Minä olen auttamattomasti\nrappiolla, -- mutta hän hylkäsi päättävästi tuon ajatuksen.\n\n-- Näin kai on paras.\n\nEikä hän koskaan enää uskonut näkevänsä Margit Malmia, ei hän huolinut\nedes ottaa selvää, missä hän oli, sillä hän vaistosi, että heidän\nkohdatessa tapahtuisi se ratkaiseva. Hänelle tuotti pelkkä\najatteleminenkin nautintoa, jota ei kukaan voinut häneltä riistää.\n\nKuten sanottu, hän oli taas juonut.\n\nJa tällä kertaa kolme päivää.\n\nNyt oli syyskesän ilta ja ilma oli tuoksuja täynnä, ja hän istui suuren\npuiston viheriäisellä penkillä ja mietti, eli mielikuvissaan, katseli\nihmisiä, jotka liikkuivat käytävillä edestakaisin kuin varjot, ja\nmietti taas. Puisto oli täynnä valoa ja varjoa, ravintolan parvella\nsoitti soittokunta, ja musiikkiin sekaantui naurua, kilinää ja\npuheensorinaa.\n\n-- Vai olen minä taas kolme päivää istunut kapakassa, sanoi hän\nitsekseen. -- Minusta on tullut krouvien ja tavernien tuttu, mutta\nsinähän annat sen anteeksi, Margit, sillä sinähän tiedät, kuinka paljon\nminä rakastan sinua.\n\nEikähän unelmien Margit voinut tehdä muuta kuin antaa anteeksi.\n\nJa sitten he taasen rupesivat rakentamaan. He eivät asuisi Gunnar\nStenin vanhassa asunnossa Pormestarin kadun varrella, asunnossa, johon\nliittyi niin paljon muistoja, vaan he rakentaisivat huvilan vuoren\nrinteelle, valoisan ja ilmavan, sellaisen kuin Gundersenin huvila\nlähellä Hardangerin harjua.\n\nMargit ei ollut koskaan käynyt Hardangerin harjulla, hän tahtoi tietää,\nmillainen oli Gundersenin huvila.\n\nSilloin Gunnar Sten havahtui ja tuli surulliseksi. Hän huomasi,\netteivät asiat ole tolallaan ja että hän vasta Margitista erottuaan oli\nkäynyt Hardangerin harjulla. Hänet valtasi taas kammottava, kylmä\nautius, ja hänen täytyi mennä ottamaan lasi lisää. Vasta senjälkeen hän\nsaattoi eläytyä entiseen ja kertoa, millainen Gundersenin huvila oli.\n\n-- Margit, sanoi hän. -- Me olemme kovin kauan aikailleet. Minä\ntahtoisin, että me pian olisimme huvilassamme vuoren rinteellä. Minä\nolen näkevinäni, kuinka ihmiset kesäpäivinä, kulkiessaan vuoritietä,\npysähtyvät kuuntelemaan sinun lauluasi ja soittoa, joka kuuluu sinne\nulos avatuista ikkunoista.\n\n-- Niin, me olemme todellakin kovin kauan aikailleet, Gunnar Sten...\n\nYhä pimeämmäksi kävi ilta ja yhä syvemmäksi varjot, ravintola oli kuin\nyhtenä ainoana valomerenä. Puiston tuoksut kävivät huumaavammiksi ja\nihmisvirta käytävillä vaimeni, mutta tämä ei liikuttanut Gunnar Steniä,\nkun hän puheli Margit Malmin kanssa.\n\n-- Mutta, Margit, huudahti hän kesken kaiken. -- Minne sinä olet pannut\nNurmelaisen, ryyppysankarin, liikemiehen, hänet, jonka annoit suudella\nitseäsi ja jolle senjälkeen elämä alkoi hymyillä...\n\nHäneen meni suuri, sammumaton viha, ja Margit Malm hävisi olemattomiin.\nMutta kun hän oli käynyt ravintolassa, ottanut lasin lisää ja palannut\nvanhalle paikalleen, istui Margit ja odotti häntä.\n\n-- Minä kävin taas siellä sisällä, kertoi hän. -- Siellä kahisevat\nsilkkipuvut, viini helmeilee ja musiikki soi, mutta me olemme\nkernaammin täällä ulkona ja katselemme. Täällä alkaa jo olla viileätä,\nja rauhallista, eikä kukaan kiinnitä meihin huomiotaan.\n\nMargit, alituisten unelmien Margit, katsoo häneen suurin, ihmettelevin\nsilmin, ja hänen huulensa liikahtavat.\n\n-- Minä luulen, että sinä olet humalassa, Gunnar, sanoo hän.\n\n-- Äh, sinähän annat sen anteeksi.\n\nJa hän rupesi taasen kuvailemaan, rakentamaan ja suunnittelemaan matkaa\nkaukaisille maille, -- kunnes huomasi, ettei Margit enää istunutkaan\nhänen vieressään, vaan kulki hänen ohitseen, hitaasti, katse maahan\nluotuna, edes vilkaisemattakaan häneen.\n\nNäky tyrmistytti häntä, veri pysähtyi hänen suonissaan, hän yritti\nnousta, mutta istui kuin naulittuna paikallaan, -- sitten hänen\nhuuliltaan pääsi väkinäisesti ja -- tällä kertaa -- kuuluvasti:\n\n-- Margit!\n\nLausuttu sana tuntui hukkuvan pimeyteen, mutta ohikulkeva oli sen\nkuitenkin kuullut, seisahtui, kääntyi ympäri ja tuli viimein häntä\nkohden.\n\n-- Margit! pääsi häneltä vielä kerran, nyt niinkuin tuskan huuto.\n\n-- Ah, Gunnar Sten, sinäkö se olet?\n\n-- Margit! Minne olet pannut Nurmelaisen, ryyppysankarin, jolle elämä\nalkoi hymyillä, koska sinä annoit hänen suudella itseäsi?\n\n-- Häpeä kysymystäsi, Gunnar Sten. Mitä sinua liikuttaa Nurmelainen!\n\n-- Sanotko sinä niin, Margit?\n\n-- Niinkuin kuulet. Ja enkö sanonut sitä aikaisemmin, enkö sanonut,\nettä sinä vielä kerran tulisit?\n\nNyt hän ei enää puhunut unelmien Margitin kanssa, hänen vieressään\nistui se todellinen, jota hän oli rakastanut, ihminen, niinkuin hän\nitsekin.\n\n-- Margit, kysyi hän, oletko se todellakin sinä?\n\nHän se oli, ei unelmien ja alituisten haaveitten Margit, ja kutenkin\nsama, ainoastaan kypsyneempi, varttuneempi, kauniimpi, Margit, jonka\nsilmiin ilkamoivan, iloisen välkkeen sijaan oli tullut syvä\nsurumielisyys ja jonka suun tienoilla oli kärsivä piirre.\n\n-- Sinä tulit kuitenkin, Gunnar Sten, puhui hän -- ja sitä minä olen\nodottanut vuodesta vuoteen, odottanut, kärsinyt, kuullut tarjouksia ja\ntaas toivonut ja kärsinyt. Se voi tuntua sinusta uskomattomalta,\nGunnar, mutta minä olen tiennyt, että tiemme vielä kerran yhtyisivät.\nNyt se on tapahtunut ja tässä minä olen.\n\n-- Ah, Margit, tämä on ollut kauhea ajanjakso.\n\nGunnar Stenin valtaa tunnelma, jollaista hän ei koskaan ennen ole\nkokenut. Tapaukset kiitävät kaaoksena hänen silmiensä edestä, ja hän\nennättää vangita vain muutamia haihtuvia silmänräpäyshetkiä. Viimein\nhän herää kuin pitkällisestä, tuskallisesta unesta, mielikuvat häipyvät\npois, hän hieroo silmiään ja herää todellisuuteen. Vapisevin käsin\ntarttuu hän naisen käteen, ja hänen rinnastaan pusertautuu esille\nhiljainen, vapauttava huokaus. Kesken kaikkea tuntee hän itsensä\nheikoksi ja avuttomaksi kuin kävelemään opetteleva lapsi.\n\n-- Margit, kuiskaa hän, tätä on kestänyt kauan, niin äärettömän kauan.\n\n-- Viisi vuotta, vastaa toinen, ja kirkkaat kyynelhelmet välkkyvät\nhänen silmissään.\n\n-- Minä olen elänyt kuin unessa, Margit.\n\nJa äkkiä Gunnar Stenin vaistoissa selviää kammottava todellisuus.\n\n-- Minä tiedän, että olen ollut hirveä, Margit.\n\nNainen nyyhkytti ja painoi päänsä hänen olkapäätään vasten.\n\n-- Hän tuolla ylhäällä on surrut ja minä olen surrut, sanoi hän. -- Nyt\nalkaa olla toisin.\n\n-- Uskotko niin?\n\n-- Uskon. Me olemme unohtaneet yhden, Hänet, joka kykenee kaikki\nsovittamaan. Sinä aikana, jonka sinä olet ollut poissa, olen minä\noppinut Hänet tuntemaan, hiljaisina hetkinä olen minä häntä lähestynyt,\nja Hän saattoi meidät vielä kerran yhteen.\n\nGunnar Sten enemmän tunsi ja tajusi kuin kuuli tämän kaiken. Tällaista\nraukeata, kaikki voittavaa onnen tunnetta ei hän koskaan ennen ollut\ntuntenut, ja se sekoitti hänen aistinsa niin, ettei hän hetkeäkään\ntullut ajatelleeksi, millä tavoin hän tämän oli ansainnut. Hän otti sen\nvastaan kiitollisena ja nöyränä kuin kerjäläinen almun rikkaan miehen\npöydältä.\n\n-- Meidän täytyy erota hetkeksi, sanoi Margit Malm. -- Etkö huomaa,\nettä aamu alkaa valjeta.\n\nPuistossa oli hiljaista ja autiota, lyhdyt olivat sammutetut, ravintola\nhäämöitti puitten takana valkeana ja alastomana. Kumpikaan ei ollut\nhuomannut, kuinka aika kului.\n\n-- Niin, erotkaamme hetkeksi, toisti Gunnar Sten samalla kertaa\ntahdottomasti, enemmän itselleen kuin toiselle, ja lämpimästi.\n\nJa hän seurasi Margit Malmia onnesta raukeana ja sisimmässään kuitenkin\nväristen pelosta, että saavutettu onni häneltä riistettäisiin. Hän oli\nniin onnellinen, ettei itsekään tuota salaista pelkoa huomannut.\n\n\n\n\nXVI.\n\nNEMESIS.\n\n\nTästä alkaen oli Gunnar Stenin elämä siis suuntautuva uusille urille.\nHänen koko olentonsa oli ikäänkuin kirkastunut, hän puheli kernaasti\ntuttaviensa kanssa ja joskus hän saattoi naurahtaakin. Mutta ainoastaan\njoskus. Sillä kaiken takana pilkisti kuitenkin esiin syvä\nsurunvoittoisuus, joka yllätti hänet kaikkialla, eikä hän voinut estää\nyltyvää, kalvavaa levottomuuttansa.\n\nKukaan ei osannut sanoa, mitä lajia Gunnar Stenin uusi ura tulisi\nolemaan, mutta jokainen saattoi huomata, että käännekohta oli\nkulumassa, ja että kuljettavan tien suunta muuttui.\n\n-- Kaikki tulee hyväksi, Gunnar, lohdutti Margit Malm, nähdessään\nsulhasensa kalvavan levottomuuden. Yksin sinä et jaksanut, me yhdessä\nehkä jaksamme. Minähän olen aina sinun kanssasi, ja mikä sinun\nkohtalosi on, se on minunkin.\n\nJa Gunnar Stenin suu hymyili, mutta silmät tähtäsivät totisina kauas\netäisyyteen ja ruumis vapisi kuin vilutautisen.\n\n-- Sinä olet minulle liian hyvä, Margit.\n\nHän ei osannut sanoa muuta, mutta hän pusersi hellästi pitelevää kättä\nja hänen sydämessään asui rajaton, lapsellinen kiitollisuus. Margit\nMalmin läsnäolo turvasi häntä, mutta raskaat, aavistelevat ajatukset\neivät sittenkään kaikonneet, ja hän tunsi asemansa samanlaiseksi kuin\nrikollinen, joka pelkää kiinniottajiaan. Hän värisi kauttaaltaan ja\npainautui lujemmin kiinni morsiameensa ikäänkuin turvaa etsien.\n\n-- Ehkä sinä olet sairas, Gunnar.\n\n-- En... Mutta tämä on liian onnellista ja liian outoa, ja minä\npelkään, että...\n\nHuoneeseen tuli enteellinen hiljaisuus. Molemmat pelkäsivät lausumatta\njääneitä sanoja.\n\n-- Mitä sinä pelkäät? kysyi Margit Malm vihdoin, toivoen, että suoraan\nlausuttu pelko vapauttaisi.\n\n-- Loppua, vastasi Gunnar Sten hiljaisesti.\n\n-- Lapsellista, naurahti nainen, voittaen vaivoin itsensä. -- Nythän\nvasta kaikki on alussa. Luota Jumalaan ja toivo. Sairaalloinen pelkosi\njohtuu fyysillisistä syistä.\n\nNiin juuri -- fyysillisistä syistä. Olihan se enemmän kuin\nymmärrettävää. Mutta aavisteleva, tukahduttava pelko tarttui\nnaiseenkin; hän vaali sulhastaan kuin äiti sairasta lastaan, oli aina\nhänen rinnallaan ja jätti hänet vain yön hiljaisiksi hetkeksi,\nsilloinkin muistaen häntä ja tuon tuostakin levottomasti ja\ntuskallisesti havahtuen.\n\n-- Olipa hauska, että vihdoinkin tulit, sanoi Einar Malm juron\ntyytyväisesti. -- Mutta voit hiukan ponnistella voimiasi tehdäksesi\nsisareni onnelliseksi, sillä sen hän, totisesti, on rehellisesti\nansainnut.\n\nKukapa olisi paremmin kuin Gunnar Sten tajunnut, että Margit Malmin\nsuureen rakkauteen itse asiassa liittyi suunnaton uhrautuvaisuus,\nkukapa sen paremmin olisi tiennyt ja käsittänyt, mutta ylitsevuotavassa\nkiitollisuudessaan ja tuntien oman pohjattoman tyhjyytensä ei hän\nvoinut muuta kuin nöyrästi vaieta.\n\nAh, kunpa nämä aavistukset hänet jättäisivät ja hän voisi iloisin,\nluottavaisin silmin katsella tulevaisuutta.\n\nSitä ne eivät kuitenkaan tehneet. Hän oli siroitellut liian paljon\nmaailmalle, ja nyt, kun tuli se, jolle olisi kaikki annettava ja joka\nitse antoi kaikkensa, oli hänellä vain annettavana runneltu tyhjä\nminänsä, jonka tämä toinen iloisin mielin otti vastaan.\n\n-- Margit, minä rakastan sinua ja uskon, uskon viimeiseen saakka...\n\nMutta sitäpä hän juuri ei tehnyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt on harmaja lokakuun päivä, taivas on harmaja ja surullinen, maa on\npaljas ja raiskattu ja viiltävä pohjatuuli lennättelee varisseita\nlehtiä pitkin katuja. Siinä kaikessa on jotakin alastomaksi repivää,\nalakuloista ja synkkää, ihmiset kulkevat sen näköisinä, kuin olisi\nheillä kaikilla joku raskas huoli kannettavanaan tai sitten hytisevät\nhe vilusta, sillä kylmyys tunkee läpi vaatteiden. Kirpeään pakkaseen\nliittyy raikasta ja reipasta; kylmä, hienosti vettä vihmova lokakuun\npäivä on murheellinen päivä eikä sen tunnelmasta vapauta puolihämärä,\nlämmin huonekaan.\n\nEinar Malm pitää sentään tulevasta langostaan kuin vanhempi veli\nnuoremmasta, hänen mieleensä muistuu äkkiä jotakin, ja hän keskeyttää\ntyönsä, ottaa päällystakin ylleen ja kiiruhtaa ulos.\n\nKello osoittaa puolta yhtätoista, aika on kiireellinen ja tunnelma mitä\narkisin. Kadulla hän kohtaa Nurmelaisen, joka määrämittaisin askelin\nvaeltaa työpaikkaansa.\n\n-- Minne sinä juokset? kysyy Nurmelainen.\n\n-- Menen katsomaan sitä vanhaa syntistä, vastaa Einar Malm pysähtyen\nsillä tavoin kuin olisi hänen seuraava lauseensa: -- Jos sinulla on\njotakin muuta kysyttävää, niin tee se pian, sillä minulla on kiire.\n\n-- Minä tulen mukaasi, sanoo Nurmelainen. Miehen käytös ei ole\ntolallaan. Hänen pitäisi minun ymmärtääkseni olla kuin seitsemännessä\ntaivaassa, ja nyt hän kulkee niinkuin olisi saanut jonkun vaivan...\n\n-- Mutta, jatkaa hän, kun Einar Malm ei vastaa, -- onhan se vähän\nymmärrettävääkin, ainakin minä sen ymmärrän ja käsitän. Hurraa sinä\ntaukoamatta neljä tai viisi vuotta, heitä sitten äkkiä kaikki ja tule\nonnellisimmaksi ihmiseksi maan päällä, niin eiköhän vaikuta\nfysiikkaasi. Jos minä olen kolme päivääkin peräkkäisin päissäni, niin\nminä juoksen pakoon, kun näen poliisin. Se on sitä lajia, näetkös.\n\n-- Jos hän edes murjottaisi ja olisi onnettoman ja saamattoman\nnäköinen, kuten tavallisesti, vastaa Einar Malm, viheltäen ohimennen\najurin, niin olisin perin pohjin levollinen. Se poistuu kyllä sitten\nkun aika tulee. Mutta eilen illalla tuli muutos aivan äkkiä. Mies\nmuuttui suorastaan säkenöiväksi ja kotiväki ihastui. Tietysti minäkin\nensiksi ilostuin, mutta loppujen lopuksi minua alkoi miltei kauhistaa.\nSiinä oli jotakin luonnotonta, jotakin melkein raivohullua. Hyi\nsaakeli!\n\n-- Et suinkaan sinä ajattele, että...\n\n-- Mene ja tiedä. Kuollut mies nousee haudastaan, avaa tuskin silmiään\nja alkaa vitsailla, laskea leikkiä ja nauraa omaa surkeaa itseään.\nSaatoin hänet kotiinsa Margitin kanssa, mutta koko yön minua on\nvaivannut painajainen. Kiiruhtakaa, ajuri!\n\nRuoska läiskähtää hevosen selkään ja ajoneuvojen vauhti kiihtyy.\nVihmasade yltyy, mutta Einar Malm kiihtyy näkymättömistä syistä, kaivaa\nesiin sikarin ja alkaa imeä sitä kiihkeästi ja hermostuneesti.\n\nPäädytään portille. Ajurille annetaan käsky odottaa, ja molemmat herrat\nryntäävät portaita ylös.\n\nOvikello kumahtaa ensimmäisen, toisen, kolmannen kerran, sitten\nlukemattomia kertoja. Kukaan ei tule avaamaan.\n\n-- Ehk'ei olla kotona, sanoo Nurmelainen rauhoittavasti.\n\nEinar Malmin kärsimättömyys yltyy ja hän samalla kertaa soittaa ja lyö\noveen nyrkillään.\n\n-- Se samainen tyttökin siellä vielä on, supisee hän kasvot kalpeina.\n-- Kumma, ettei edes Margit ole sitä huomannut. Minun täytyy järjestää\nhänet tiehensä.\n\nKukaan ei vastaa. Nurmelainen odottaa neuvottoman näköisenä, ja\nhäneenkin tarttuu Einar Malmin aavistus.\n\n-- Ei olla kotona, vakuuttaa hän vielä kerran, mutta tällä kertaa\näänessä kuvastuu salattu levottomuus.\n\nSoittaminen yltyy, Einar Malm potkaisee oveen, niin että lasit\nhelähtävät.\n\n-- Jopa vihdoinkin.\n\nSisällä avataan ovia, avainta väännetään reiässä. Palvelija avaa oven\nkasvot säikähtyneen näköisinä.\n\n-- Joko herra on noussut? tiukkaa Einar Malm.\n\n-- Ei kai, vastaa tyttö ällistyneenä. -- Ei hän ainakaan ole soittanut.\n\n-- Sinäkin saisit täältä jo oikeastaan laittaa itsesi lähtökuntoon,\nsähähtää Einar Malm ohimennessään tytölle ja kiiruhtaa työhuoneen läpi\nmakuuhuoneeseen. Nurmelainen ja palvelustyttö kiinteästi kintereillä.\n\nMutta tuskin on hän saanut oven auki, kun hän jo huudahtaen peräytyy.\nHuone on täynnä iljettävää häkää.\n\n-- Herra Jumala! pääsee häneltä ja hän pysähtyy sekunniksi neuvottomana\nja kauhistuneena.\n\nVuoteessaan makasi Gunnar Sten täysin riisuutuneena ja levollisessa\nasennossa, mutta elämä paenneena.\n\n-- Kauppaneuvos Stenillä on täysi syy olla tyytyväinen, sanoi\nNurmelainen värähtelevällä äänellä, katkaisten tuskaa uhkuvan\nhiljaisuuden.\n\nEinar Malm puristi kätensä nyrkkiin ja puri hampaitaan, mutta hänen\nsilmiinsä nousivat suuret kyynelhelmet.\n\n-- Mene hakemaan lääkäri alakerrasta, sanoi hän palvelustytölle\nhillityllä äänellä. Sitten hän voitti sen verran itsensä, että saattoi\nmennä huoneeseen ja lennättää molemmat ikkunat selälleen.\n\nParin minuutin kuluttua lääkäri oli paikalla.\n\n-- Ei mitään tehtävissä, totesi hän juhlallisesti. Ja luoden katseen\nmolempiin herroihin, jotka hän tunsi, lisäsi hän: -- Olisin toivonut,\nettä hän olisi kuollut hiukkaista selvemmin.\n\nMolemmat oivalsivat, mistä oli kysymys.\n\n-- Ei, sitä se ei ole, vastasi Einar Malm hiljaa, mutta kiihkeästi.\n\n-- Niin. Eihän se mitenkään ole uskottavaa, myönsi lääkärikin\nmiettiväisesti.\n\nUlkona vonkui syystuuli ja vihmasade kävi pistäväksi.\n\nEinar Malm loi vielä kerran katseen ruumiiseen, peitti sen ja poistui\nhitain, raskain askelin voimatta salata mielenliikutustaan. Nurmelainen\nseurasi synkkänä ja äänettömänä. Palvelija katsoi kuin apua rukoillen\nherrojen jälkeen, mutta nämä eivät katsahtaneetkaan häneen ja hän\nvaipui hillittömään itkuun.\n\n-- Tässä on siis piste, lausui Einar Malm Nurmelaiselle, antaen ajurin\nmennä. -- Voi häntä ja voi rakastavaa sisar-raukkaani.\n\nHän ei tuntenut sadetta eikä tuulta, mutta askeleet tuntuivat\nlyijynraskailta, kun hän sanoja ja lauseita etsien kulki kotiansa kohti\nkuolinsanomaa vieden.\n\n\n\n"]