[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f-RoNaOIgASebW79jrJ_0uEd9m9nSwN1rIfIKoxSV5Hk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},1351,"Kaksikymmentä: novellikokoelma","Tšehov, Anton",1860,1904,"1351-t-ehov-anton-kaksikymmenta","1351__Tšehov_Anton__Kaksikymmentä",null,"novelli",[],[15],"venalainen","fi",1883,1909,26309,163654,false,52672,[24,25],"Russian fiction -- Translations into Finnish","Short stories, Russian -- Translations into Finnish",[27,28],"Russian Literature","Short Stories","\"Kaksikymmentä: novellikokoelma\" by Anton Pavlovich Chekhov is a collection of short stories written in the late 19th century. The book explores various aspects of life in a small Russian town, highlighting the absurdities and complexities of human behavior through a diverse cast of characters. Chekhov's keen observations and wit provide an insight into societal norms and relationships during this period, often illuminating deeper truths about the human condition.  The opening of the collection introduces a scene set under the midday sun as members of a health committee, including a city doctor and a police chief, move sluggishly through their quiet town, discussing sanitation issues. They engage in a humorous dialogue as they inspect a local shop, revealing their foibles and the bureaucratic absurdities of their mission. The tone is light yet satirical, showcasing Chekhov’s skill in blending critique with comedy, as the characters' discussions veer into trivial matters amidst their serious duty to combat potential health threats. This interplay of humor and social commentary sets the stage for Chekhov's exploration of human nature throughout the rest of the collection. (This is an automatically generated summary.)",[31],"Silvanto, Reino",333,"Kokoelma sisältää kaksikymmentä kertomusta, jotka vaihtelevat humoristisista arkipäivän tilanteista ja virkamieskuvauksista vakavampiin inhimillisen elämän pohdintoihin. Mukana on tunnettuja tarinoita kuten Virkamiehen kuolema ja Vedonlyönti, jotka tarkastelevat venäläistä yhteiskuntaa ja ihmisluonnon piirteitä.","Anton Tshehovin 'Kaksikymmentä' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1351.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juha Kiuru ja Projekti Lönnrot.","KAKSIKYMMENTÄ: NOVELLIKOKOELMA\n\nKirj.\n\nAnton Tshehov\n\n\nVenäjästä suomentanut Reino Silvanto\n\n\n\n\n\nYrjö Weilin, Helsinki, 1909.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Asianmukaisia toimenpiteitä.\n Kauhea yö.\n Naimiskauppa.\n Soittajan seikkailu.\n Salaisuus.\n Hyvin kävi.\n Paha poika.\n Kumma kuvastin.\n Kyökkipiian naiminen.\n Virkamiehen kuolema.\n Liiotteli.\n Naamioitu.\n Leikinlasku.\n Hammassärky.\n Neiti N. N:n kertomus.\n Ilkityö.\n Samppanja.\n Vedonlyönti.\n Kuuluisuus.\n Ikäviä ihmisiä.\n\n\n\n\nAsianmukaisia toimenpiteitä.\n\n\nKeskipäivän aurinko valaisee pientä maaseutukaupunkia, jota -- kuten\nsikäläinen vankilan johtaja väittää -- ei edes suurennuslasilla voi\nlöytää maantieteellisestä kartasta. Hiljaisuus ja rauha vallitsee.\nRaatihuoneelta puotirivejä päin liikkuu hitaasti terveyslautakunta,\njohon kuuluvat kaupunginlääkäri, poliisimestari, kaksi kaupungin\nvaltuusmiestä ja yksi kauppaseuran edustaja. Kunnioitettavan\nmatkan päässä heidän jälessään astuu poliiseja... Lautakunnan\nmatka on, kuten matka helvettiin, täynnä hyviä tarkotuksia.\nTerveydenharrastajat keskustelevat siivottomuudesta, pahasta hajusta,\nasianmukaisista toimenpiteistä ja muista koleramaisista asioista,\nhuitoen ahkerasti käsillään. Juttu on siihen määrin mieltäkiinnittävä\nja järkevä, että edellä kulkeva poliisimestari yht'äkkiä innostuu ja\nkääntyen muitten puoleen ilmottaa:\n\n-- Näin, hyvät herrat, pitäisi meidän kokoontua vähän useammin\npohtimaan asioita! Se on niin hauskaa ja tuntee olevansa seurassa,\nkun muulloin sitä vastoin emme taida muuta kuin kinastella.\nJumal'avita!\n\n-- Mutta kenestä me oikein alamme? sanoo kauppaseuran edustaja uhria\nvalitsevan pyövelin äänellä kääntyen lääkärin puoleen. -- Eikös\naleta Osheinikowin puodista? Hän on, ensinnäkin, suuri lurjus ja...\ntoiseksi, olisi jo aika pitää sitä veijaria vähän silmällä. Pari päivää\nsitten lähetti minulle tattariryynejä, joissa, suokaa anteeksi, oli\nrotan likaa seassa... Minun vaimoni ei voinut mitenkään syödä niitä!\n\n-- Niin, mitä teemme? Alammeko Osheinikowista vai kuinka? -- sanoo\nlääkäri välinpitämättömästi.\n\nTerveyslautakunta astuu Osheinikowin \"The, sockuri ja kaffe ja muiden\nkolonnialitavarain makasiiniin\" ja ryhtyy pitkittä puheitta heti\ntarkastukseen.\n\n-- Kas vaan!... -- huudahtaa lääkäri katsellen Kasanin saippuasta\nsomasti kokoon pantua pyramidia. -- Millaisia torneja sinä rakentelet\nsaippuasta! Sitä kekseliäisyyttä! Mu... mutta mitä tämä on? Katsokaa\ntänne, hyvät herrat! Kauppias suvaitsee leikata leipää ja saippuata\nsamalla veitsellä!\n\n-- Eihän siitä koleraa tule, herra tohtori, -- huomauttaa isäntä\njärkevästi.\n\n-- Eipä taida, mutta se on niin ilkeätä. Ostanhan minäkin täältä\nleipää.\n\n-- Herrasväkeä varten on meillä eri veitsi. Olkaa huoletta... Mutta\nmitä asiaa teillä on, hyvät herrat?...\n\nPoliisimestari tarkastelee kinkkua siristellen likinäköisillä\nsilmillään, raaputtaa sitä kauan kynnellään, haistelee kuuluvasti ja\nnäpäyttäen sitä sitten sormellaan kysäsee:\n\n-- Ei suinkaan siinä vaan mahda strykniiniä olla?\n\n-- Mitä te?... Herra varjelkoon!... -- säpsähtää kauppias.\n\nPoliisimestari joutuu hämilleen, jättää kinkun rauhaan ja alkaa\nsilmäillä \"Asmolow ja K:nin hintaluetteloa\". Kauppaseuran edustaja\npistää kätensä tynnyriin, jossa on tattariryynejä, ja tuntee siellä\nolevan jotakin pehmeätä, hivelevän hienoa... Hän katsoo sinne ja\nkasvoilleen nousee hellä ilme.\n\n-- Kissa ... pikku kissa! Kisimirri! -- lepertelee hän. -- Makaa\nryyneissä ja nostelee nokkaansa... Kuinka kiltti! Kuuleppas, isäntä!\nSinä voisit lähettää minulle yhden kissanpojan.\n\n-- Miks'ei!... Mutta, hyvät herrat, täällä olisi yhtä ja toista\nnähtävää... Tässä on silliä, juustoa ... sampea, jonka saimme viime\ntorstaina, parasta lajia... Mishka, tuoppas veitsi tänne!\n\nHe leikkaavat itselleen palasen sampea, haistelevat ja maistelevat.\n\n-- Jos maistaisin minäkin -- puhelee isäntä kuin itselleen. --\nOlisihan minulla vähän, millä kurkkua kastaisi; emmekö ota ryyppyä\nalle, se antaa aivan toisen maun... Mishka, tuoppas meille sellainen\npieni pullo sitä parempaa.\n\nMishka tuo pullon, kiskoo sitä auki, että pyöreät posket ovat haljeta\nja silmät tipahtaa päästä, ja lyö sen jymähyttäen kauppapöydälle.\n\n-- Ryyppy tyhjään vatsaan -- sanoo poliisimestari kahnuttaen\nepätietoisena korvallistaan. -- No, eihän yksi ryyppy mitään tee...\nMutta koetappas joutua, sillä meillä on kova kiire!\n\nNeljännestunnin kuluttua lähestyvät lautakunnan jäsenet pyyhkien\nhuuliaan ja kaivaen tulitikuilla hampaitaan vieressä olevaa\nGoloryibjenkon puotia. Mutta täällä on kuin kiusaksi tie ummessa.\nViisi punakkaa poikaa vierittää hikipäin voitynnyriä puodista ulos.\n\n-- Enemmän oikealle!... Vetäkää sieltä syrjästä ... vetäkää vaan!\nTynki alle pian ... no, perhana! Varokaa varpaitanne, teidän\nylhäisyytenne!\n\nTynnyri takertuu ovenpieliin eikä liikahda paikaltaan... Pojat käyvät\ntynnyriin käsiksi ja kiskovat sitä kaikin voimin, hoilottaen yhteen\nääneen ja riidellen niin äänekkäästi, että kuuluu yli torin. Kovien\nponnistusten jälkeen, kun ilma pitkästä läähötyksestä on tuntuvasti\npilaantunut, näyttää tynnyri vihdoin elon merkkejä, mutta pääseekin\nvierähtämään takaisin takertuen uudelleen oveen. Hoilotus alkaa\ntoistamiseen.\n\n-- Thyi! -- sylkäisee poliisimestari. -- Mennään Shibukinin luo!\nTaitavatpa ne pirut iltaan asti siinä tynnyreineen läähöttää.\n\nTultiin Shibukinin puodin luo, mutta se oli jo suljettu.\n\n-- Äskenhän se oli vielä auki! -- ihmettelevät he silmäillen\ntoisiaan. -- Kun me astuimme Osheinikovin puotiin, seisoi Shibukin\ntuossa kynnyksellä huuhtoen kuparista teekannua. Missä hän on? --\nkysyivät he kerjäläiseltä, joka seisoi suljetun puodin edustalla.\n\n-- Antakaa Herran tähden vähän... -- kähisee kerjäläinen, -- vähän\nköyhälle raajarikolle ... olkaa armeliaita, hyvät herrat... Kyllä\nJumala teitä siunaa...\n\nTerveyslautakunta kieltäen huitoo käsillään, lukuunottamatta toista\nkaupungin valtuusmiestä. Tämä antaa kerjäläiselle kopeekan ja,\nikäänkuin pelästyen jotakin, tekee hätäisesti ristinmerkin rientäen\nseuransa perään.\n\nNoin parin tunnin kuluttua palaa lautakunta takaisin uupuneena,\nrasittuneena. Turhaan se ei ollut liikkeellä: yksi poliiseista kantaa\njuhlallisesti vakkaa, jossa on pilaantuneita omenia.\n\n-- Nyt, virkavaivojen jälkeen ei pieni kulaus tekisi pahaa,\n-- huomauttaa poliisimestari vilkuen kylttiin, jossa seisoo\n\"Viinikellari\". -- Se virkistäisi niin.\n\n-- Njaa! Eipä olisi hullummaksi. Poiketkaamme vaan, jos niin tahdotte.\n\nTerveyden harrastajat laskeutuvat kellarikerrokseen ja istuvat\npyöreän, huojuvan pöydän ympärille. Poliisimestari nyökäyttää päätään\nviinurille ja heti ilmaantuu pullo pöydälle.\n\n-- Vahinko, ettei ole mitään suuhun pantavaa, -- valittaa\nkauppaseuran edustaja juoden lasinsa pohjaan ja vääntäen kasvojaan.\n-- Emmekös tilaa kurkkua tai jotakin muuta?... Mutta entäs...\n\nEdustaja kääntyy poliisiin, joka pitää vakkaa, valitsee parhaimman\nomenan ja alkaa pureskella sitä.\n\n- Kas!... taitaa siellä olla hyviäkin joukossa! -- sanoo\npoliisimestari ikäänkuin ihmetellen. -- Näytäppäs tänne, minäkin\nvalitsen! Pane vakka tuohon! Me valitsemme parhaat ja puhdistamme\nne; loput saat sinä heittää pois. Kaatakaa laseihin! Kas niin! Näin\npitäisi meidän useammin kokoontua pohtimaan asioita. Muulloin elämme\nkuin erämaassa, ei sivistystä, ei minkäänlaista harrastusta, ei\nseuroja -- kuin Austraaliassa, suoraan sanoen! Kaatakaa lisää, hyvät\nherrat! Tohtori, tässä on hyvä omena! Minä itse sen teille puhdistin!\n\n*  *  *  *  *\n\n-- Teidän ylhäisyytenne, minne käskette panna vakan? -- kysyy poliisi\npoliisimestarilta, joka seurueineen nousee viinikellarin portaita\nylös.\n\n-- Va... vakan? Minkä vakan? Mu... muistan! Hävitä se omenineen\npäivineen ... ei ... eipä tiedä vaikka niissä olisi -- ru... ruttoa!\n\n-- Omenat te suvaitsitte syödä.\n\n-- Sy... syödä?!... Vai niin!... Kuules! Mene kotiin ja sano\nrouvalle, ettei hän vaan suuttuisi... Mi... minä vaan tunniksi...\nValtuuston kanssa maata ... ymmärräks? Hö... höyhensaareen. Sprechen\nSie deutsch, Ivan Andreitsch?\n\nJa kohotettuaan katseensa taivasta kohti nyökäyttää poliisimestari\nkatkerasti päätään, levittää kätensä ja huudahtaa:\n\n-- Tällaista se elämä on!\n\n\n\n\nKauhea yö.\n\n\nIvan Petrovitsh Panihidin kalpeni, kiersi lampun liekin hyvin\npieneksi ja alkoi kiihtyneellä äänellä:\n\n-- Synkkä, läpinäkymätön sumu peitti maan, kun minä jouluyönä v. 1883\npalasin kotiini hiljakkoin kuolleen ystäväni luota, jossa me olimme\npitäneet spiritististä istuntoa. Poikkikadut, joita pitkin kuljin,\nolivat pimeät ja minun täytyi melkein hapuillen liikkua eteenpäin.\nMinä asuin Moskovan kolkolla syrjäseudulla erään Trupow-nimisen\nvirkamiehen talossa. Ajatukset, jotka minua siinä kulkeissani\nahdistivat, olivat raskaita -- -- --\n\n\"Elämäsi lähenee loppuaan... Tunnusta syntisi ja kadu...\"\n\n-- Nämä sanat sanoi minulle Spinozan henki, joka meidän\nonnistui kutsua esille. Minä pyysin toistamaan ja lautanen ei\nainoastaan toistanut vaan lisäsipä vielä: \"Tänä yönä\". En usko\nspiritismiin, vaan kuoleman ajatus, vieläpä viittaus siihen sai\nminut alakuloiseksi. Kuolema, hyvät kuulijat, on välttämätön, se\non hetkellinen, vaan ajatus siitä on kuitenkin vastenmielinen\nihmisen luonteelle... Silloin kun läpinäkymätön, kylmä pimeys minut\nympäröi ja sadepisarat hurjasti pyörivät silmieni edessä tuulen\nvalittavasti ulvoessa ylhäällä pääni päällä, kun minä läheisyydessäni\nen nähnyt ainoatakaan elävää sielua enkä kuullut ihmisääntä,\nvaltasi epämääräinen, selittämätön pelko minun sieluni. Minä,\nennakkoluuloista vapaa ihminen, kiiruhdin eteenpäin uskaltamatta\nkatsahtaa sivulle tai taakseni. Minusta tuntui, että jos vaan\nsivulleni silmäilen, niin epäilemättä näen kuoleman kummituksen\nmuodossa.\n\nIvan Panihidin hengitti katkonaisesti, ryyppäsi vettä ja jatkoi:\n\n-- Tämä epämääräinen pelko, jonka saatatte käsittää, ei heittänyt\nminua vielä silloinkaan, kun minä kavuttuani Trupowin talon\nneljänteen kerrokseen avasin oven ja astuin huoneeseeni. Minun\nvaatimattomassa asunnossani oli pimeä. Tuuli valitteli uunin pesässä\nja kolkutteli ilmareiän kantta ikäänkuin pyytäen sisälle lämpimään.\n\n\"Jos Spinozaan saattaa luottaa, -- hymähdin minä -- niin täytyy minun\ntänä yönä kuolla näihin valituksiin. Kuinka raskasta kuitenkin!\"\n\nMinä sieppasin tikulla tulta... Hurja tuulenpuuska kulki jymähtäen\ntalon kattoa pitkin. Hiljainen valittelu muuttui julmaksi\nkiljunnaksi. Jossakin alhaalla alkoi repaleinen akkunaluukku\njyskyttää, mutta ilmareiän kansi vinkui kovin armonalaisesti apua\npyytäen...\n\n\"Kyllä on turvattoman kurja olla tällaisena yönä\", -- ajattelin minä.\n\nMutta ei ollut aikaa tuumia tuollaisia. Kun tulikivi oli tikusta\nsinisenä liekkinä palanut loppuun ja minä silmäilin huonettani,\nniin näin odottamattoman ja kauhean näyn... Oli vahinko, ettei\ntuulenpuuska silloin osunut minun tulitikkuuni! Ehken olisikaan\nsilloin nähnyt mitään eikä tukkani noussut kauhusta pystyyn. Minä\nkiljahdin, hyppäsin ovea kohti ja suljin silmäni epätoivon ja\nhämmästyksen valtaamana...\n\nKeskellä huonettani oli ruumisarkku.\n\nKauan ei tuli palanut tikussa, vaan minä ennätin kuitenkin erottaa\nääriviivat... Minä näin ruusunvärisen, hopeaompeluksilla koristetun,\nsäkenöivän reunuskankaan, näin kultanauhuksilla varustetun ristin\narkun kannessa. Löytyy esineitä, hyvät kuulijani, jotka painuvat\nmieleen huolimatta siitä, että te ainoastaan silmänräpäyksen\nolette niitä nähneet. Niin oli tämänkin arkun laita. Minä näin sen\nainoastaan sekunnin ajan, vaan muistan pienimmätkin yksityiskohdat.\nTämä arkku oli keskikokoista ihmistä varten ja, päättäen sen\nruusunpunaisesta väristä, aiottu nuorelle tytölle. Kallis\nhopeaompelus, jalat, pronssiset kädensijat -- kaikki ilmaisi, että\nvainaja oli rikas.\n\nSuin päin syöksyin minä ulos huoneestani ja mitään ajattelematta,\nmiettimättä, tuntien sanomatonta pelkoa, minä kiisin portaita\nalas. Käytävässä ja portaissa oli pimeä, jalkani sekaantuivat\nturkkini liepeihin ja oli kerrassaan ihmeellistä, etten kaatunut\nenkä taittanut niskojani. Juostuani kadulle minä nojauduin märkää\nlyhtytolppaa vasten ja aloin rauhoittaa itseäni. Sydämeni löi\nrajusti, henkeäni ahdisti...\n\nEräs kuuntelijoista kiersi lampun liekin suuremmaksi ja siirtyi\nlähemmäksi kertojaa, joka jatkoi:\n\n-- En olisi ihmetellyt, jos olisin huoneessani nähnyt tulipalon,\nvarkaan, raivoisan koiran... En olisi ihmetellyt, jos katto olisi\nromahtanut alas, permanto rauennut, seinät kaatuneet... Kaikki tämä\nolisi luonnollista ja ymmärrettävää. Vaan kuinka on ruumisarkku\nvoinut joutua minun huoneeseeni? Mistä se on saattanut tulla?\nKallisarvoinen, nähtävästi nuorta ylimysnaista varten tehty arkku,\n-- kuinka se on voinut joutua alhaisen virkamiehen vaatimattomaan\nhuoneeseen? Onkohan siinä ruumis? Kuka mahtaa olla hän, tuo\nennen aikojaan kuollut rikas nainen, joka on tehnyt minulle näin\nkummallisen ja kauhean vierailun? Tuskallinen salaisuus!\n\n\"Ellei tämä ole ihme, niin se on rikos\", -- välähti aivoissani.\n\nMinä syvennyin arveluihin. Ovi minun poissa ollessani oli suljettu ja\nainoastaan lähimmät ystäväni tietävät missä avain pidetään. He eivät\nsuinkaan ole arkkua minulle tuoneet. Saattaisi myös olla mahdollista,\nettä arkuntekijät ovat epähuomiossa tuoneet sen sinne. He ovat\nsaattaneet erehtyä kerroksen tai oven suhteen ja vieneet sen väärään\npaikkaan. Mutta kukapa ei tietäisi, että meidän arkuntekijämme\neivät lähde huoneesta ennenkuin saavat maksun työstään tai ainakin\njuomarahaa?\n\n\"Henget ennustivat minulle kuolemaa, -- ajattelin. -- Eivätköhän he\nliene minulle myös arkkua varustaneet?\"\n\nMinä, hyvät kuulijani, en usko enkä ole koskaan uskonutkaan\nspiritismiin, vaan tuollainen yhteensattumus saattaisi filosofinkin\nmystilliselle tuulelle.\n\n\"Mutta tämä on hyvin lapsellista ja minä olen arka kuin koulupoika,\n-- päätin vihdoin. -- Se oli vaan näköhäiriö -- eikä mitään\nmuuta! Olihan kotiin tullessa mieleni kovin synkkä, eikä ollut\nsiis ensinkään ihmeellistä, että minun heikot hermoni näkivät\nruumisarkun... Se oli varmaan näköhäiriö! Mitä se sitten olisi ollut?\"\n\nSade pieksi kasvojani ja tuuli repi vihaisena turkkini liepeitä ja\nhattuani... Minun oli vilu, sillä vaatteeni olivat likomärät. Pitäisi\ntästä lähteä, vaan minne? Mennä kotiin takaisin -- mutta siellähän\nuhkaa minua tuo ruumisarkku, eivätkä voimani enää voi tuota näkyä\nkestää. Ja ollessani kahden tuon arkun kanssa, jossa ehkä on vainaja,\nnäkemättä elävää sielua, kuulematta ihmisääntä minä voisin menettää\njärkeni. Mahdoton oli myöskin jäädä kadulle rankkasateeseen ja\nkylmään yöhön.\n\nSilloin minä päätin lähteä yöksi ystäväni Upokojewin luo, joka\nmyöhemmin, kuten tiedätte, ampui itsensä. Hän asui erään kauppiaan\nluona Kuolleen kadun varrella.\n\nIvan Panihidin pyyhkäisi kylmää hikeä pois kalpeilta kasvoiltaan,\nhuokasi raskaasti ja jatkoi:\n\n-- Minä en tavannut ystävääni kotonaan. Koputettuani oveen ja\nvakuutettuna siitä, ettei hän ole kotona, minä kopeloin avaimen\npoikkilaudan päältä, aukasin oven ja astuin sisään. Märän turkkini\nminä heitin lattialle ja osattuani pimeässä sohvan luo, istuin\nlepäämään. Oli pimeä... Tuuli suhisi akkunassa. Sirkka siristeli\nuunin kolossa yksitoikkoista lauluaan. Kremlissä soitettiin jo\njouluaamukirkkoon. Minä kiiruhdin raapasemaan tulta tulitikulla.\nMutta valo ei vapauttanut minua synkästä mielentilastani, vaan\npäinvastoin. Hirveä, selittämätön kauhu valtasi minut uudelleen.\nMinä huudahdin, horjahdin ja tuntematta enää itseäni, juoksin ulos\nhuoneesta...\n\nToverini huoneessa näin, niinkuin kotonakin -- ruumisarkun!\n\nMutta toverini arkku oli melkein puolet suurempi kuin minun ja\ntummanruskea päällys antoi sille erittäin synkän värityksen. Kuinka\ntämä sitten on tänne joutunut? Tuskin saattoi enää epäillä, että\nse olisi näköhäiriö... Eihän toki joka huoneessa saata arkkua\nolla! Nähtävästi se oli vaan hermosairautta, mielikuvitusta. Menen\nminä minne hyvänsä, kaikkialla näkisin edessäni kuoleman synkän\nasumuksen. Kaiketi minä olen menettänyt järkeni, sairastunut johonkin\n\"arkkumaniian\" tapaiseen tautiin. Järjen sekaantumisen syytä ei\ntarvitse kauan etsiä: tulee vaan muistella spiritististä istuntoa ja\nSpinozan sanoja...\n\n\"Minä tulen hulluksi! -- ajattelin kauhistuneena päätäni pidellen. --\nHyvä Jumala! Mitä on tehtävä?\"\n\nPääni oli haljeta, jalat notkuivat... Satoi kuin saavista kaataen,\ntuuli tunkeutui vaatteitteni läpi, eikä minulla ollut turkkia eikä\nhattua. Mahdoton oli mennä hakemaan niitä huoneesta, sillä voimani\neivät olisi siihen riittäneet. Kauhu puristeli minua kylmässä\nsylissään. Kylmä hiki juoksi kasvojani pitkin.\n\n-- Mitä on tehtävä? -- jatkoi Ivan Panihidin. -- Olen tullut\nmielisairaaksi ja saatan vilustua. Onneksi muistin, että lähellä\nKuollutta katua asuu minun hyvä ystäväni Pogostow, joka on hiljakkoin\nvalmistunut lääkäriksi. Hän oli tuona samana yönä spiritistisessä\nistunnossa. Hänen luokseen kiiruhdin nyt minkä saatoin... Silloin ei\nhän vielä ollut naimisissa tuon rikkaan kauppiaan lesken kanssa, vaan\nasui erään valtioneuvoksen talon viidennessä kerroksessa.\n\nSallimus oli määrännyt minun hermoilleni uuden kidutuskoetuksen\nPogostowin luona. Kavutessani ylös viidenteen kerrokseen, minä kuulin\nkauheaa melua. Joku juoksi ylhäällä tömistäen hurjasti jaloillaan ja\npaiskellen ovia.\n\n-- Tänne! -- kuului sydäntä särkevä huuto. -- Tänne! Yövahti!\n\nJa hetken kuluttua syöksyi portaita alas minua vastaan musta haamu,\njolla oli turkit yllä ja silinterihattu päässä.\n\n-- Pogostow! -- huusin minä tunnettuani ystäväni. -- Tekö se\nolettekin? Mitä teille on tapahtunut?\n\nTultuaan viereeni Pogostow pysähtyi ja tarttui suonenvedontapaisesti\nkäsivarteeni. Hän oli kalpea, hengitti raskaasti, vapisi, silmänsä\nharhailivat...\n\n-- Oletteko Panihidin? -- kysyi hän kolkolla äänellä. -- Tekö siinä\nolette? Mutta tehän olette kalpea kuin haudasta noussut. Kunhan ette\nvaan olisi näköhäiriö. Hyvä Jumala, kuinka kauhean näköinen olette...\n\n-- Mutta mikä teitä vaivaa? Te näytätte kovin huonolta!\n\n-- Oh, antakaahan kun vähän huokaan. Minä olen iloinen nähdessäni\nteidät, jos todella olette Panihidin, eikä mikään näköhäiriö.\nKirottu olkoon tuo spiritistinen istunto, joka sai hermoni aivan\nepäjärjestykseen. Ajatelkaas, kun minä nyt juuri kotiin saapuessani\nnäin huoneessani -- ruumisarkun!\n\nMinä en uskonut korviani ja pyysin, että hän sanoisi sen kerran vielä.\n\n-- Niin, oikean ruumisarkun, sanoi lääkäri istuutuen uupuneena\nportaalle. -- Minä en ole pelkuri, mutta johan siitä itse pirukin\npelästyisi, jos spiritistisen istunnon jälkeen pimeässä kompastuisi\nruumisarkkuun!\n\nHämmästyneenä ja änköttäen minä kerroin lääkärille arkuista, jotka\nminä olin nähnyt...\n\nHetken aikaa me siinä töllistelimme toisiamme silmät suurina päässä\nja suut auki. Sitten, tullaksemme vakuutetuiksi siitä, ettei tämä ole\nnäköhäiriö, me aloimme nipistellä toisiamme.\n\n-- Koska meissä kummassakin koskee kipeästi, -- selitti lääkäri, --\nniin me emme nyt nuku, emmekä näe toisiamme unessa. Ne ruumisarkut,\njotka olemme nähneet, eivät siis ole näköhäiriöitä, vaan jotain\ntodellista. Hyvä veli, mitäs nyt tehdään?\n\nOltuamme jo kokonaisen tunnin kylmässä porraskäytävässä, harkiten\nja tuumaillen asiaa, meidän tuli hirveä vilu ja päätimme heittää\npelkuruuden pois, herättää ovenvartijan ja mennä hänen kanssaan\nlääkärin huoneeseen. Ja niin me teimmekin. Astuttuamme sisälle\nhuoneeseen sytytimme kynttilän ja näimme todellakin ruumisarkun,\njoka oli verhottu valkoisella kiiltokankaalla ja koristettu\nkullankiiltävillä hetuleilla ja tupsuilla. Ovenvartija teki hartaasti\nristinmerkkejä.\n\n-- Nyt sopii katsoa, -- sanoi kalpea lääkäri vapisevalla äänellä, --\nonko tämä arkku tyhjä vai ei.\n\nKauan epäröityään hän kumartui alas ja pelon kangistamana tempasi\narkun kannen pois. Me kurkistimme arkkuun, joka oli -- tyhjä...\n\nVainajaa ei siinä ollut, vaan sen sijaan löysimme arkusta kirjeen,\njossa seisoi:\n\n    'Hyvä Pogostow! Sinä tiedät, että appeni asiat ovat joutuneet\n    aivan hunningolle. Hän on velkaantunut korviaan myöten.\n    Huomenna tai ylihuomenna on kalunkirjotus ja tämä lopullisesti\n    syöksee hänen samoin kuin minunkin perheeni perikatoon ja\n    tahraa kunniamme, jota pidän kaikkea muuta kalliimpana. Eilen\n    perheneuvottelussa me päätimme piilottaa kaiken kalliimman ja\n    arvokkaimman tavaran. Koska appeni koko omaisuus ovat nuo arkut\n    -- hän on, kuten tietänet, paras ruumisarkkukauppias kaupungissa\n    -- niin me päätimme salata kalleimmat arkut. Minä käännyn sinun\n    puoleesi niinkuin ystävän puoleen; auta minua, pelasta meidät\n    pahasta asemastamme, pelasta kunniamme! Toivossa, että sinä\n    autat meitä säilyttämään omaisuuttamme, lähetän sinulle, veli\n    hyvä, yhden ruumisarkun, jonka pyydän piilottamaan luoksesi\n    ja säilyttämään siellä toistaiseksi. Ilman tuttaviemme ja\n    ystäviemme apua me joudumme hukkaan. Toivon, ettet sinä kieltäydy\n    tästä palveluksesta, etenkin kun arkku ei tule olemaan luonasi\n    viikkoa kauemmin. Kaikille niille, joita pidän tosi-ystävinämme,\n    olen lähettänyt kullekin yhden arkun ja minä luotan heidän\n    hyväntahtoisuuteensa ja jalomielisyyteensä. Ystävyydellä sinun\n\n                                             Ivan Tsheljustin.'\n\nTämän jälkeen minun kokonaista kolme kuukautta täytyi hoitaa heikkoja\nhermojani. Meidän ystävämme, ruumisarkkukauppiaan vävy, pelasti\nsekä kunniansa että omaisuutensa ja omistaa nykyään ruumisarkku- ja\nhautausliikkeen sekä myy hautakiviä ja patsaita. Mutta hänen asiansa\neivät vieläkään ole oikein varmalla kannalla ja joka ilta, kun tulen\nkotiini, minä yhä pelkään näkeväni vuoteeni vieressä valkoisen\nmarmorisen hautapatsaan.\n\n\n\n\nNaimiskauppa.\n\n(Kaksiosainen romaani.)\n\n\nEnsimäinen osa.\n\nLeskirouva Mimrinin talossa, joka sijaitsee Rakkikoirankadun\nvarrella, syödään hääillallista. Pöydän ympärillä istuu kaikkiaan\nkaksikymmentä kolme henkilöä, joista kahdeksan ei enää jaksa\nsyödä, vaan nyppii nenäänsä valittaen pahoinvointiaan. Kynttilät,\nlamput ja vino kynttelikkö, joka on lainattu ravintolasta, palavat\nniin kirkkaasti, että eräs vieraista, muuan sähköttäjä, ei saata\nolla räpäyttämättä veikeästi silmäänsä puhuakseen ilman aikojaan\nsähkövalosta. Tälle valolle ja yleensä sähkölle hän ennustaa\nloistavaa tulevaisuutta muitten kuunnellessa halveksien hänen\npuhettaan.\n\n-- Sähkö... -- murisee morsiamen isänsijainen, katsellen tylsästi\nlautaseensa. -- Minun mielestäni on sähkövalaistus pelkkää\npetkutusta. Ajetaan hiiliä sisään ja luullaan siten voitavan sokaista\nihmisten silmät! Ei, veliseni, jos sinä tarjoat minulle valoa, niin\nälä anna hiiliä, vaan jotakin olennaista, jotakin tuollaista, jota\nsaattaa sytyttää! Anna tulta, ymmärrätkös, luonnollista tulta, eikä\nmitään henkistä.\n\n-- Jospa olisitte joskus nähnyt sähköpatterin ja mistä se on\nkokoonpantu, -- selittää sähköttäjä keikaillen -- niin puhuisitte\nvarmaan toisin.\n\n-- Minä en tahtoisi nähdä sellaista. Petkutusta... Yksinkertaista\nkansaa petetään... Puristettaisiin viimeisetkin mehut siitä. Kyllä\nme heidät tunnemme, nuo tuollaiset... Mutta teidän, herra nuorimies,\n-- minulla ei ole kunnia tietää puhuttelunimeänne, -- teidän pitäisi\njuoda lasinne pohjaan ja kaataa uutta, sen sijaan että siinä\npetkutusta puolustatte.\n\n-- Minä olen, setäseni, kanssanne aivan samaa mielipidettä, -- sanoo\nkäheällä, kimakkaalla äänellään sulhanen, nuori, pitkäkaulainen ja\nharjastukkainen mies. -- Mitä hyötyä on viisaista keskusteluista?\nMinä toisinaan itsekin puhelen kaikellaisista keksinnöistä oppineessa\nmerkityksessä, mutta nyt ei ole aikaa siihen. Entä mikä on sinun\nmielipiteesi, armaani? -- kääntyy sulhanen vieressään istuvan\nmorsiamensa puoleen.\n\nMorsian, jolla kasvoista päättäen näyttää olevan kaikki hyvät\nominaisuudet paitsi yhtä -- ajatuskykyä, kiivastuu ja sanoo:\n\n-- Hän tahtoo vain näyttää suurta viisauttaan ja puhuu sentähden\nkäsittämättömistä asioista.\n\n-- Jumalan kiitos, me olemme eläneet ikämme ilman sivistystä\nja kolmannen tyttäremme jo annamme kelpo miehelle, -- puhuu\nhuohottaen morsiamen äiti pöydän toisesta päästä sähköttäjän puoleen\nkääntyneenä. -- Jos me teidän mielestänne näytämme sivistymättömiltä,\nniin miksi käytte luonamme? Menisitte noitten sivistyneittenne luo!\n\nSeuraa vaitiolo. Sähköttäjä on joutunut hämilleen. Hän ei saattanut\nmitenkään aavistaa, että keskustelu sähköstä olisi tehnyt noin\nkummallisen käänteen. Vallitsevan vaitiolon luonne on sangen\nvihamielinen. Näyttää siltä kuin yleinen tyytymättömyys olisi tulossa\nja hän katsoo parhaaksi puhdistautua.\n\n-- Minä, hyvä Tatjana Petrovna, olen aina kunnioittanut teidän\nperhettänne, -- sanoo sähköttäjä, -- ja jos minä nyt tulin puhuneeksi\nsähkövalosta, niin ei pidä luulla, että olisin tehnyt sen ylpeydestä.\nSaatanpa juoda maljan teidän terveydeksenne... Olen aina, vieläpä\nkaikesta sydämestäni toivonut, että Darja Ivanovna saisi kelpo\nsulhasen. Meidän aikanamme, hyvä Tatjana Petrovna, on vaikea löytää\nkunnon miehiä. Nykyään jokainen vaanii vain tilaisuutta solmiakseen\navioliiton huvin vuoksi tai rahojen tähden...\n\n-- Salaviittaus! -- huudahti sulhanen punastuen ja räpäyttäen\nvihaisena silmiään.\n\n-- Ei siinä salaviittausta ollut, -- sanoi sähköttäjä hätääntyneenä.\n-- Minä en puhu läsnä olevista. Sanoin sen muuten vaan ... yleensä...\nHyvänen aika!... Kaikkihan tietävät, että te rakkaudesta... Ovathan\nmyötäjäiset mitättömät...\n\n-- Eipä, eivät niinkään mitättömät! -- loukkaantuu morsiamen äiti.\n-- Puhu sinä, herraseni, mutta älä puhu liikoja! Paitsi tuhatta\nruplaa annamme vielä kolme päällysnuttua, sängyn ja koko tämän\nhuonekaluston. Meneppäs muualta ottamaan sellaisia myötäjäisiä!\n\n-- En minä mitään... Huonekalusto on todella hyvä ... mutta\nminä tarkotin, että hän suuttuu, niinkuin minä olisin muka\nsalaviittauksia...\n\n-- Niin, älkää juonitelko salaviittauksillanne, -- keskeyttää\nmorsiamen äiti. -- Me kunnioitamme teitä vanhempienne tähden ja\nkutsuimme häihin, mutta te alatte kaikenmoisia sopimattomuuksia\nlasketella. Jos te tiedätte todella, että sulhanen nai huvin vuoksi,\nniin miksi ette ole siitä aikaisemmin mitään maininneet? Olisitte\ntullut meille ja sanonut suoraan, että niin ja niin on asian laita,\nettä, näet, huvin vuoksi meitä lähentelee... Häpeisit vähäisen! --\nsanoo morsiamen äiti kääntyen yht'äkkiä itkusilmin sulhasen puoleen.\n-- Minä olen häntä ruokkinut ja juottanut ... olen vaalinut pikku\ntytärtäni kuin silmäterää ja sinä ... sinä vaan huvin vuoksi...\n\n-- Ja te uskotte tuollaista panettelua? -- kivahtaa sulhanen nousten\npöydästä ja repien hermostuneesti harjastukkaansa. -- Kiitän\nnöyrimmästi! Ja te, herra Blintshikow, -- kääntyy hän sähköttäjän\npuoleen, -- vaikka olettekin vanha tuttava, en salli teidän ruveta\nvieraassa talossa hävyttömyyksiä puhumaan. Olkaa hyvä ja menkää ulos!\n\n-- Mitä te tarkotatte?\n\n-- Olkaa hyvä ja menkää ulos! Toivon, että te olisitte rehellinen\nmies niinkuin minä olen. Sanalla sanoen: ulos!\n\n-- Älä viitsi! Riittää jo! -- hillitsevät sulhasta tämän ystävät. --\nEi kannata suuttua! Istu alas! Heitä hänet rauhaan.\n\n-- Ei, minä tahdon näyttää, ettei hänellä ole syytä mokomiin\njuttuihin! Minä olen rakkaudesta astunut lailliseen avioliittoon.\nMiksi te siinä vielä istutte? Ettekö kuullut? Olkaa hyvä ja menkää\nulos!\n\n-- En minä mitään... Minä vaan... -- änköttää hämmästynyt sähköttäjä\nnousten pöydästä. -- Minä en ymmärrä... No niin, kyllähän minä\nmenen... Mutta maksakaa ensin takaisin ne kolme ruplaa, jotka te\nlainasitte minulta. Juon sentään vielä lasini pohjaan ja sitten\nmenen. Mutta maksakaa te ensin velkanne.\n\nSulhanen kuiskailee kauan ystäväinsä kanssa. Nämä kokoovat\nhänelle vähittäin nuo kolme ruplaa, jotka hän kiukussaan heittää\nsähköttäjälle. Tämä etsii kauan lakkiaan, kumartaa sitten hyvästiksi\nja poistuu.\n\nNäin saattaa toisinaan päättyä viaton keskustelu sähköstä!\n\nIllallinen on vihdoin syöty. Yö yllättää... Hienotunteinen\nkirjailija hillitsee vahvan mielikuvituksensa ja peittää tapahtumat\nsalaperäisyyden tummalla hunnulla.\n\nAamutar ennättää lemmenliiton jumalattaren Rakkikoirankadun varrelta,\nkun usvainen aamu valkenee tarjoten kirjailijalle runsaasti aihetta\njatkaakseen kertomusta. Näin syntyy:\n\n\nToinen ja viimeinen osa.\n\nHarmaa syysaamu. Kello ei ole vielä kahdeksaa, mutta siitä huolimatta\non lyhyellä Rakkikoirankadulla harvinaisen vilkas liike. Hälytetyt\npoliisit ja levottomat talonmiehet juoksevat pitkin käytäviä; portin\nluona tunkeilee viluinen piikaparvi tiedonhaluisena ja hämmästyneenä.\nJoka ikkunassa näkyy ihmisiä. Pesutuvan avatussa akkunassa kihisee\nkokonainen liuta uteliaita naisenpäitä, jotka ohimoillaan ja\nleuoillaan työntävät toisiaan syrjään nähdäkseen paremmin mitä ulkona\ntapahtuu.\n\n-- Ei se ole lunta, eikä ... ties mitä se on, -- kuulee ihmeteltävän.\n\nIlmassa maasta aina kattoihin saakka lentelee jotakin valkoista, joka\non hyvin lumen näköistä. Katu on valkoinen, samoin katulyhdyt, katot,\npenkit porttien luona, ohikulkevain olkapäät ja hatut -- kaikki on\nvalkoista.\n\n-- Mitä on tapahtunut? -- kysyvät uteliaina pesuakat ohijuoksevilta\ntalonmiehiltä.\n\nVastaukseksi nämä huitovat käsillään ja juoksevat edelleen... He\neivät itsekään tiedä, mistä on kysymys. Kas tuolta verkalleen tulee\nvihdoinkin talonmies, joka itsekseen höpisten viittilöi käsillään.\nNähtävästi on hän ollut tapahtumapaikalla ja tietää siis kaikki.\n\n-- Sanoppas, isä-kulta, mitä on tapahtunut? -- kysytään pesutuvan\nikkunasta.\n\n-- Mielten kuohu, -- vastaa hän. -- Mimrinin talossa, jossa eilen\noli häät, on sulhasta petkutettu. Luvattiin tuhat ruplaa, annettiin\nyhdeksän sataa.\n\n-- Entä sulhanen?\n\n-- Suuttui. Minä, sanoi hän, minä, tuota noin... Ratkoi kiukuissaan\npatjat ja pöllytti höyhenet ikkunasta ulos... Näes, kuinka paljon\nuntuvia! Ikäänkuin lunta vaan!\n\n-- Tulevat! Tulevat! -- huudetaan joka puolella. -- Tulevat!\n\nLeskirouva Mimrinin talosta lähtee kulkue liikkeelle. Edellä kulkee\nkaksi poliisimiestä huolestunein katsein, heidän jälessään astelee\nsulhanen yllään sarkainen päällystakki ja silkkinen silinterihattu.\nHänen kasvoillaan on kirjotettuna: \"Minä olen rehellinen mies, mutta\nen salli itseäni petettävän!\"\n\n-- Näyttäköön korkea oikeus, millainen ihminen minä olen! -- murisee\nhän kääntyen vähän väliä ympäri.\n\nHänen jälessään kulkevat morsian ja tämän äiti itkien. Kulkueen\nlopussa nähdään eräs talonmies, joka kantaa kirjaa, ja joukko\nmeluavia katupoikia.\n\n-- Mitä itket, nuori nainen? -- kysyvät pesijättäret morsiamelta.\n\n-- On sääli höyheniä! -- vastaa äiti tyttärensä puolesta. -- Kolme\npuutaa, ajatelkaas! Ja millaisia höyheniä! Mitä parasta lajia\npuhtaita untuvia! Jumala rankaisi vielä vanhoilla päivilläni!\n\nKulkue kääntyy kulman taa ja Rakkikoirankatu rauhottuu. Hamaan iltaan\nsaakka leijailee ilmassa untuvia.\n\n\n\n\nSoittajan seikkailu.\n\n\nSoittoniekka Smitshkow oli matkalla kaupungista ruhtinas Bibulowin\nhuvilaan, jossa tyttären kihlauksen johdosta \"toimeenpantiin\"\nsoitto- ja tanssi-iltama. Selässään kantoi hän suurta bassoviulua,\njoka lepäsi nahkaisessa kotelossaan. Smitshkow kulki jalan pitkin joen\nvartta, joka ei tosin vieritellyt vilpoisia laineitaan kovinkaan\njuhlallisesti, vaan sitävastoin sangen runollisesti.\n\n\"Entä jos ottaisin kylmän kylvyn?\" -- tuumaili hän.\n\nAjattelematta sen kauempaa hän riisuutui ja laskeutui viileään\nvirtaan. Ilta oli ihana. Smitshkowin runollisessa sielussa herätti\nkaunis ympäristö vastakaikua. Mutta mikä suloinen tunne valtasikaan\nhänen sydämensä, kun hän, uituaan noin sata askelta syrjään, huomasi\nkauniin neitosen, joka istui rannan jyrkänteellä kaloja onkien.\nSmitshkow pidätti hengitystään ja oli jähmettyä monenmoisten\ntunteitten vallassa: lapsuuden muistot, menneen kaipuu, uudestaan\nsyttynyt rakkaus... Hyvänen aika, hänhän oli luullut, ettei enää\nvoisikaan rakastaa! Kadotettuaan uskonsa ihmiskuntaan -- hänen\nhellästi rakastettu vaimonsa oli karannut ystävänsä, fagotinsoittaja\nSobakinin kanssa -- täyttyi hänen rintansa tyhjyyden tunteista ja\nhänestä tuli ihmisvihaaja.\n\n\"Mitä on elämä? -- kysyi hän usein itseltään. -- Miksi me oikeastaan\nelämme? Elämä on taru, unelma ... se on kun mahassa puhunta...\"\n\nMutta seistessään nukkuvan kaunottaren edessä -- saattoi helposti\nhuomata, että tyttö nukkui -- hän yht'äkkiä vasten tahtoaan tunsi\nrinnassaan jotakin rakkauden tapaista. Kauan seisoi hän siinä\nkatsellen ahnaasti tyttöä...\n\n\"Jo riittää... -- ajatteli hän ja päästi syvän huokauksen. -- Jää\nhyvästi ihana näky! Minun täytyy jo lähteä hänen ylhäisyytensä\njuhliin soittamaan...\"\n\nJa luotuaan vielä kerran silmäyksen kaunottareen, hän aikoi juuri\nlähteä uimaan takaisin, kun päähänsä pälkähti ajatus:\n\n\"Nytpä jätän muiston hänelle -- ajatteli hän. -- Kiinnitän jotakin\nhänen ongenkoukkuunsa. Se on oleva yllätyksenä 'tuntemattomalta'.\"\n\nSmitshkow ui hiljaan rantaan, poimi suuren kimpun kukkia rannalta ja\nvedestä, sitoi ne yhteen ja kiinnitti ongenkoukkuun.\n\nKukkaviuhka painui pohjaan ja veti korean ongenkupon mukaansa.\n\nJärki, luonnon lait ja sankarimme asema yhteiskunnassa vaatisivat\nnyt, että kertomus päättyisi juuri tähän, mutta -- kas! -- kohtalo\non järkähtämätön. Seikoista, jotka eivät ole tekijän vallassa,\njohtuu, että tämä tarina ei päätykään kukkavihkoon. Vastoin\ntervettä järkeä ja asiain luonnollista kulkua oli köyhä ja alhainen\nbassoviulunsoittaja pakotettu näyttelemään tärkeän osan ylhäisen ja\nrikkaan kaunottaren elämässä.\n\nUituaan rantaan Smitshkow aivan ällistyi: hän ei löytänyt\nvaatteitaan. Ne oli varastettu... Hänen ihaillessaan kaunotarta\nolivat tuntemattomat roistot varastaneet hänet melkein puti\npuhtaaksi, jättäen ainoastaan bassoviulun ja silkkisen silinterihatun.\n\n-- Kirotut! -- huudahti Smitshkow. -- Te kyykäärmen sikiöt! Ei minua\nhuolestuta niin suuresti vaatteitten menettäminen -- sillä ovathan ne\nkatoavaa tavaraa -- kuin se, että minun täytyy kulkea ilki alasti ja\nsiten rikkoa yleistä siveellisyyden tunnetta vastaan.\n\nHän istuutui suuren viulunsa kotelolle ja alkoi tuumia miten voisi\npelastua kauheasta asemastaan.\n\n\"Ei sovi mitenkään mennä alasti ruhtinas Bibulowin luo -- tuumaili\nhän -- sillä siellähän on naisia! Ja päälle päätteeksi varastivat nuo\nkonnat jousenpihkapalasen, joka oli housujen taskussa!\"\n\nHän harkitsi kauan ja niin kuumasti, että ohimoissa vihdoin alkoi\npolttaa. \"Ahaa! -- juolahtipa hänen mieleensä uusi tuuma. -- Onhan\naivan lähellä rantaa viidakossa pieni silta tien yli. Siksi kun\ntulee pimeä voin minä istua tuon sillan alla, ja sitte hiivin sieltä\nensimäiseen mökkiin...\"\n\nTuumasta toimeen. Smitshkow pani silkkipytyn päähänsä, heitti\nbassoviulun selkäänsä ja tallusteli viidakkoon. Hän muistutti\nalastomana ja suuri soittokone selässään jonkunlaista muinaista,\ntarumaista puolijumalaa.\n\nNyt, hyvä lukija, kun sankarimme istuu surun valtaamana sillan alla,\njätämme hänet hetkeksi ja käännymme onkivan neidon luo. Kuinka\noli hänen käynyt? Kun kaunotar heräsi eikä nähnyt ongenkuppoa\nveden päällä, alkoi hän kiireimmiten vetää siimaa ylös. Siima\npingottui, vaan koukkua, eipä edes kuppoakaan näkynyt nousevan\nvedestä. Nähtävästi oli Smitshkowin kukkavihko vettynyt, painunut ja\ntakertunut pohjaan.\n\n\"Joko on siellä suuri kala, -- ajatteli neitonen -- tai on koukku\nkäynyt pohjaan kiinni.\"\n\nNykäistyään vielä muutaman kerran päätti hän, että koukku on\ntakertunut.\n\n\"Mikä vahinko! -- ajatteli onkijamme. -- Ja illalla kun kala syö niin\nhyvin! Mikäs auttaa?\"\n\nJa ajattelematta sen enempää heitti tuo huimapäinen neito ohuen puvun\nyltään ja antoi ihanan vartalonsa aina marmorisia olkapäitä myöten\nvaipua aaltojen helmaan. Ei ollut niinkään helppoa irroittaa koukkua\nkukkavihkosta, johon siimakin oli jo ennättänyt takertua kiinni,\nmutta kärsimys kaikki voitti. Jonkun ajan kuluttua astui onnesta\nhymyilevä kaunotar vedestä ylös pitäen kädessään ongenkoukkua.\n\nMutta kova kohtalo vaani häntä. Ilkiöt, jotka olivat varastaneet\nSmitshkowin vaatteet, olivat siepanneet hänenkin pukunsa ja jättäneet\nvain matorasian jälelle.\n\n\"Mikä minun nyt auttaa? -- valitteli hän itkien. -- Tokkohan voin\nmennä tällaisena? Ei, ei mitenkään! Ennemmin kuolen! Odotan kunnes\nalkaa hämärtää; sitten pimeässä menen täti Agatan luo ja lähetän\nhänet kotiin toista pukua noutamaan... Piiloudun sillan alle iltaa\nodottamaan.\"\n\nKaunottaremme valitsi pisintä heinää kasvavan nurmikon ja juoksi\nkumartuneena sillan luo. Ryömiessään sillan alle hän huomasi siellä\nalastoman miehen, jolla oli pitkä taiteilijatukka ja karvainen rinta,\npäästi kovan huudon ja meni tainnoksiin.\n\nSmitshkow pelästyi myöskin. Ensin hän luuli tyttöä vedenneidoksi.\n\n\"Onkohan tuo joku vellamonneito, joka on tullut pelastamaan minua?\"\n-- ajatteli hän ja tämä luulo tuntui niin hyväilevältä, etenkin\nkoska hänen ajatuksensa omasta ulkomuodostaan oli sangen ylevä. --\n\"Mutta jollei hän olekaan vellamonneito, vaan ihminen, niin kuinka\non selitettävä tämä kummallinen muodon muutos? Miksi on hän täällä\nsillan alla? Ja mikä häntä vaivaa?\"\n\nNäitä kysymyksiä ratkaistessaan tuli kaunotar tajuihinsa.\n\n-- Älkää tappako minua! -- kuiskasi tämä. -- olen ruhtinatar Bibulow.\nMinä rukoilen teitä! Te saatte paljon rahaa! Äsken minä irrotin\nongenkoukun vedessä ja sillä välin olivat varkaat vieneet minun uuden\npukuni, kenkäni, kaikki.\n\n-- Hyvä neiti! -- vastasi Smitshkow liikutettuna. -- Minun pukuni\nvarastettiin myöskin. Sitäpaitsi veivät he jousenpihkan, joka oli\nhousujen taskussa.\n\nKaikki, jotka soittavat bassoviulua tai pasuunaa, ovat tavallisesti\nneuvottomia, mutta Smitshkow oli loistava poikkeus.\n\n-- Hyvä neiti! -- sanoi hän hetken odotettuaan. -- Minun ulkoasuni\nnäyttää vaivaavan teitä. Mutta myöntäkää, että minun ei sovi lähteä\ntäältä samalla perusteella kuin ei teidänkään sovi niin tehdä.\nAion sentähden ehdottaa, että te piiloutuisitte minun bassoviuluni\nkoteloon sulkien kannen kiinni. Tällä tavoin pääsisitte minua\nnäkemästä...\n\nSen jälkeen Smitshkow nosti suuren viulunsa kotelosta ulos. Hetken\naikaa hänestä tosin tuntui kuin hän luovuttaessaan kotelon, häpäisisi\npyhää taidetta, mutta tämä epäröiminen oli ohimenevää laatua. Kun\nkaunotar oli sulkeunut koteloon ja käynyt pitkälleen, alkoi Smitshkow\nvetää hihnoja kiinni ja hän iloitsi ajatellessaan että luonto oli\nlahjottanut hänelle niin suuren järjen.\n\n-- Nyt, neitiseni, ette minua näe, -- sanoi hän. -- Olkaa siellä\nkaikessa rauhassa. Kun tulee pimeä, kannan minä teidät kotiin\nvanhempainne luo. Voinhan minä sitten myöhemmin tulla tänne viuluani\nnoutamaan.\n\nPimeän tullen nosti Smitshkow kotelon kaunottarineen hartioilleen ja\nlähti tallustamaan Bibulowin huvilaan. Olipa hänen suunnitelmansakin\njo valmis: ensin hän kulkee lähimpään mökkiin ja kiertää vähän\nryysyjä ympärilleen, sitten jatkaa hän matkaansa eteenpäin...\n\n\"Ei ole niin pahaa, ettei siitä hieman hyvääkin koituisi -- ajatteli\nSmitskow taakkansa alla kyyryssä lyöden paljailla jaloillaan tomua\nlentoon. -- Minun lämpimän osanottoni ruhtinattaren kohtaloon\npalkitsee ruhtinas Bibulow varmaan hyvin runsaasti.\"\n\n-- Neitiseni, kuinka te voitte siellä oikein? -- kysäsi hän kuin\nkohtelias keikari. -- Pyydän, älkää kursailko ja olkaa minun\nkotelossani aivan kuin kotonanne!\n\nSilloin huomasi Smitshkow edessään hämärässä kaksi ihmishaamua.\nTarkemmin katseltuaan tuli hän vakuutetuksi, ettei se ollut\nnäköhäiriö: ne olivat todellakin ihmisiä, jotka kantoivat käsissään\njoitakin myttyjä...\n\n\"Varkaitako? -- pälkähti hänen päässään. -- He kantavat jotakin!\nLuultavasti meidän vaatteemme!\"\n\nSmitshkow laski kotelonsa tien poskeen ja karkasi haamujen perään.\n\n-- Seis! -- huusi hän. -- Seis! Ottakaa kiinni!\n\nHaamut katsahtivat taakseen ja huomattuaan takaa-ajon, alkoivat\npötkiä pakoon... Ruhtinatar kuuli vielä kauan nopeitten askelten\ntöminää ja seis-huutoja. Vihdoin kaikki hiljeni ympärillä.\n\nSmitshkow innostui takaa-ajoon. Luultavasti olisi kaunotar kauan\nsaanut maata tien poskessa, ellei sattumus olisi johtanut asioita\ntoisin. Tapahtui nimittäin, että juuri nyt tätä samaa tietä pitkin\nkulki ruhtinas Bibulowin huvilaan kaksi Smitshkowin toveria, --\nhuilun ja klarinetin soittajat. Pimeässä kulkiessaan he kompastuivat\nkoteloon ja hämmästyivät hirveästi.\n\n-- Kontrabasso! -- huudahti huilunsoittaja. -- Tämä on varmaan\nSmitshkowin bassoviulu! Mutta kuinka on se voinut tänne joutua?\n\n-- Nyt on luultavasti jotakin merkillistä tapahtunut Smitshkowille,\n-- päätteli klarinetin puhaltaja. -- Joko on hän juonut itsensä\nhumalaan tai ovat varkaat hänet ryöstäneet... Kaikissa tapauksissa ei\nsovi jättää kontrabassoa tänne. Me otamme sen mukaamme.\n\nHuilunsoittaja heitti kotelon selkäänsä ja sitten he lähtivät\neteenpäin.\n\n-- Piru vieköön, kuinka raskas! -- murisi huilunsoittaja tavan takaa.\n-- Minä en iki päivinä viitsisi rämpyttää tuollaista hökkeliä... Äsh!\n\nTultuaan ruhtinas Bibulowin huvilaan, soittoniekat nostivat kotelon\npaikalle, joka oli aiottu orkesteria varten, ja pistäytyivät sitten\nryypylle.\n\nTähän aikaa ryhdyttiin huvilassa sytyttämään kynttelikköjä ja\nkattolamppuja. Sulhanen, hovineuvos Lakeitsh, kaunis ja miellyttävä\nvirkamies tieylihallituksesta, seisoi keskellä salia kädet taskuissa\nja jutteli kreivi Shkalikowin kanssa musiikista.\n\n-- Minä, hyvä kreivi, -- puhui Lakeitsh -- olin Napolissa ollessani\npersoonallisesti tuttu erään viuluniekan kanssa, joka teki kerrassaan\nihmeitä. Te ette saata uskoa! Bassoviululla ... aivan tavallisella\nbassoviululla lasketteli hän sellaisia pirullisia juoksutuksia, että\noli kerrassaan kauheata! Soittipa Straussin valssejakin.\n\n-- Johan nyt. Se on mahdotonta... -- epäili kreivi.\n\n-- Minä vakuutan! Hän soitti Lisztin rapsodiankin aivan puhtaasti!\nAsuin hänen kanssaan samassa huoneessa ja ajan kuluksi opettelin\nhänen johdollaan Lisztin rapsodian bassoviululla.\n\n-- Lisztin rapsodian... Hm!... nyt te laskette leikkiä...\n\n-- Ettekö usko? -- naurahti Lakeitsh. -- No, kyllä minä heti näytän\nteille. Mennäänpäs orkesteriin!\n\nSulhanen ja kreivi lähtivät orkesteriin. Tultuaan bassoviulun luo he\nalkoivat kiireesti aukoa hihnoja ... ja -- voi, hirmuista!\n\nMutta nyt, kun lukija vapaan mielikuvituksensa avulla kuvittelee\ntuon soitannollisen kiistan loppua, palatkaamme takaisin Smitshkowin\nluo... Soittaja parka, joka turhaan oli ajanut voroja takaa, palasi\nsille paikalle, johon oli jättänyt kotelonsa, mutta ei löytänytkään\nenää kallisarvoista kuormaansa. Sekaantuen arveluihinsa hän kulki\npari kertaa edestakaisin tietä pitkin, mutta kun hän ei sittenkään\nlöytänyt koteloa, niin päätti, että oli joutunut väärälle tielle...\n\n\"Tämä on kauheata! -- ajatteli hän tarttuen molemmin käsin pitkään\ntukkaansa. -- Ruhtinatar tukehtuu kotelossa! Minä olen murhamies!\"\n\nAina puoliyöhön asti Smitshkow harhaili alastomana pimeässä teitä\npitkin etsien koteloa ja lähti viimein uupuneena takasin sillan alle.\n\n-- Etsin aamun valjetessa, -- päätti hän.\n\nTulos aamuisesta etsinnästä oli sama ja Smitshkow päätti odottaa\nsillan alla yötä...\n\n-- Minun täytyy löytää hänet! -- mutisi hän ottaen silinterihatun\npäästään ja tarttuen toivottomana tukkaansa. -- Vaikka vuoden\netsisin, mutta minun täytyy löytää hänet!\n\n*  *  *  *  *\n\nJa vielä tänä päivänä kertovat talonpojat, jotka asuvat näillä\nseuduilla, että öisin saattaa sillan luona nähdä alastoman\nmiehen, jolla on pitkä, aina alas vyötäisille ulottuva tukka ja\nsilinterihattu päässä. Toisinaan kuuluu sillan alta bassoviulun\nsortunut, surunvoittoinen sävel.\n\n\n\n\nSalaisuus.\n\n\nPalattuaan ensimäisen pääsiäispäivän illalla vieraista kotiin\notti todellinen valtioneuvos Navagin eteisestä paperin, johon\njuhlatervehdyksellä käyneet olivat kirjottaneet nimensä, ja astui\nvirkahuoneeseensa. Muutettuaan vaatteensa ja juotuaan lasillisen\nseltterivettä, hän asettui mitä mukavimmin leposohvaan ja alkoi lukea\nnimikirjotuksia paperista. Kun hänen katseensa oli siirtynyt keskelle\npaperia, hän säpsähti, huudahti kummastuneena ja näpähytti sormellaan\nsamalla kun ihmettelyn ilme nousi hänen kasvoilleen.\n\n-- Taas! -- sanoi hän lyöden kädellään polveensa. -- Tämä on\nihmeellistä! Taas on tuo, piru ties kuka hän on, tuo Fedjukow\nkirjottanut nimensä! Taas!\n\nMonien nimien joukossa oli paperilla myös erään Fedjukowin\nnimikirjotus. Mikä lintu tämä Fedjukow mahtoi olla, -- sitä ei\nNavagin laisinkaan tiennyt. Hän palautti mieleensä kaikki tuttavansa,\nsukulaisensa ja alamaisensa, muisteli kaukaista menneisyyttään,\nmutta ei muistanut sittenkään nimeä, joka olisi edes \"Fedjukowin\"\nkaltainen. Kaikkein kummallisinta oli tässä kuitenkin se, että\ntämä tuntematon Fedjukow oli jo kolmentoista vuoden kuluessa\nsäännöllisesti jouluna ja pääsiäisenä kirjottanut nimensä. Kuka ja\nmistä hän on, sitä ei Navagin, ei hänen vaimonsa eikä ovenvartijakaan\ntienneet.\n\n-- Ihmeellistä! -- huudahti Navagin harpatessaan pitkin\nvirkahuoneensa lattiaa. -- Kummallista ja käsittämätöntä!\nSalaperäinen asia! Kutsukaa ovenvartija tänne! -- huusi hän. --\nIhme ja kumma! Mutta minun täytyy saada selville kuka hän on!\nKuulehan, Grigorij, -- kääntyi hän ovenvartijan puoleen, joka juuri\nastui sisään, -- taas on tuo Fedjukow kirjottanut nimensä vieraissa\nkävijäin luetteloon. Näitkö sinä hänet?\n\n-- En.\n\n-- Mitä sanot? Onhan hän kirjottanut nimensä paperille! Hän on siis\nollut eteisessä. Onhan!\n\n-- Ei ole ollut.\n\n-- Kuinka hän olisi voinut kirjottaa nimensä jollei ole ollut?\n\n-- En tiedä.\n\n-- Kuka sen tietää sitten? Olet tainnut torkkua eteisessä! Koetappas\nmuistella, ehkä on joku tuntematon käynyt täällä. Ajattele tarkoin!\n\n-- Ei, teidän ylhäisyytenne, ei ollut yhtään tuntematonta. Meidän\nvirkamiehemme olivat täällä, paronitar kävi armollista rouvaa\ntervehtimässä, sitten tulivat papit ristiä kantaen... Muita ei\nkäynytkään.\n\n-- Mitä, olisiko tuo salaa käynyt täällä?\n\n-- En tiedä, mutta ketään Fedjukowia ei ainakaan ollut. Sen uskallan\nvaikka vannoa.\n\n-- Kummallista! Käsittämätöntä! Ih-meellis-tä! -- ajatteli Navagin.\n-- Tämä on päälle päätteeksi kovin naurettavaa. Eräs henkilö on\njo kolmentoista vuoden aikana kirjottanut nimensä luetteloon eikä\novenvartija kuitenkaan tiedä kuka hän on. Ehkä on se jonkun kujetta?\nOlisikohan joku virkamies, paitsi omaa nimeään, kirjottanut sinne\nkiusan vuoksi tuon Fedjukowinkin?\n\nNavagin alkoi tutkia Fedjukowin käsialaa.\n\nTerävä, rohkea nimikirjotus vanhanaikaisine koukeroineen ei ollut\nlaisinkaan muitten näköinen. Se oli heti aran ja ujon lääninkirjuri\nShtutshkinin jälkeen, joka olisi varmaan kuollut säikähdyksestä jo\najatellessaankin moista hävytöntä pilaa.\n\n-- Taas on tuo salaperäinen Fedjukow käynyt täällä! -- sanoi Navagin\nastuessaan vaimonsa huoneeseen. -- Enkä minä nytkään saanut selville\nkuka hän oikein on.\n\nRouva Navagin oli spiritisti ja selitti sentähden kaikki käsitettävät\nja käsittämättömät luonnon ilmiöt aivan yksinkertaisesti.\n\n-- Eihän siinä mitään ihmeellistä ole, -- sanoi rouva. -- Sinä vaan\net usko, vaikka minä aina olen sanonut ja sanon yhä vieläkin, että\nluonnossa on paljon yliluonnollista, jota meidän heikko järkemme ei\nmilloinkaan voi käsittää. Olen vakuutettu siitä, että tämä Fedjukow\non henki, joka on sinulle myötätuntoinen. Sinun sijassasi minä\nmanaisin hänet esiin ja kysyisin mitä hän tahtoo.\n\n-- Joutavia, joutavia!\n\nNavagin oli ennakkoluuloista vapaa, mutta asia oli siksi\nsalaperäinen, että kaikellaiset pirulliset juonet juolahtivat vasten\ntahtoaankin hänen mieleensä. Koko illan ajatteli hän sitä, että tuo\nFedjukow on joku jo aikoja sitten kuollut virkamies, jonka Navaginin\nesi-isät olivat virasta erottaneet, ja että Fedjukowin henki nyt\nkostaisi esi-isäin jälkeläiselle. Saattaapa myös olla, että se on\njonkun, Navaginin itsensä erottaman kanslistin tai pettämän tytön\nsukulainen...\n\nKoko yön hän näki unta vanhasta, laihasta virkamiehestä, jolla oli\nkalman kalpeat kasvot, harjasten kaltainen tukka ja tinan väriset\nsilmät; virkamies, jolla oli kulunut, arkipäiväinen virkapuku yllä,\npuhui jotakin haudantakaisella äänellä ja uhkasi luisella nyrkillä.\n\nNavagin oli vähällä saada aivotulehduksen. Kaksi viikkoa hän oli\nvaiti ja kulki synkkänä, ajatuksiinsa vaipuneena. Mutta vihdoin hän\nvoitti oman epäluuloisen itserakkautensa ja meni vaimonsa luo sanoen\nkolealla äänellä:\n\n-- Siina, manaa Fedjukow esiin!\n\nSpiritisti riemastui, käski tuoda pahvilevyn ja lautasen, asetti\nNavaginin viereensä istumaan ja alkoi pyhän palveluksen. Fedjukow ei\nantanut kauan odottaa itseään...\n\n-- Mitä sinä tahdot? -- kysyi Navagin.\n\n-- Tunnusta syntisi... -- vastasi lautanen.\n\n-- Kuka olit sinä eläessäsi täällä maan päällä?\n\n-- Hairahtunut...\n\n-- Siinä sen näet, kuiskasi rouva. -- Etkä sinä uskonut!\n\nNavagin jutteli kauan Fedjukowin kanssa, manasi sen jälkeen esiin\nNapoleonin, Hannibalin, Askotshenskijn, tätinsä Klaudia Saharovnan,\njotka kaikki vastasivat hänelle lyhyesti, mutta samalla sattuvasti ja\nsyvämietteisesti. Ainakin neljä tuntia puuhasi hän lautasen ympärillä\nkunnes nukkui rauhottuneena ja onnellisena ajatellessaan, että uusi,\nsalaperäinen maailma oli avautunut hänelle. Siitä lähtien hän joka\npäivä harrasti spiritismiä ja selitti kokouksissa virkamiehille,\nettä luonnossa on yleensä hyvin paljon yliluonnollista, ihmeellistä,\nmihin meidän oppineittemme jo aikoja sitten olisi pitänyt kiinnittää\nhuomionsa. Hypnotismi, mediumismi, bishopismi, spiritismi, nelijako\nynnä muut hämärät asiat valtasivat hänet siihen määrään, että hän\npäiväkaudet -- puolisonsa suureksi iloksi -- luki spiritistisiä\nkirjoja tai puuhasi lautasensa kanssa, harrasti pöydän kiertämistä\nja yliluonnollisten ilmiöitten selittämistä. Tuota pikaa alkoivat\nkaikki hänen alamaisensakin harrastaa spiritismiä, vieläpä niin\nhartaasti, että vanha ryöstömies sekaantui päästään ja lähetti kerran\ntällaisen sähkösanoman: \"Helvettiin. Rahatoimikamari. Tunnen, että\nmuutun pahaksi hengeksi. Mikä auttaa? Vastaus maksettu. Vasilij\nKrinolinskij.\"\n\nLuettuaan satakunta teosta spiritismistä, Navagin tunsi voittamatonta\ninnostusta itsekin kirjottaa jotakin. Viisi kuukautta hän istui\ntyöpöytänsä ääressä pohtien hartaasti asiaa, kunnes vihdoin\nviimeinkin valmistui hänen laaja selontekonsa otsakkeella: \"Minunkin\nmielipiteeni.\" Lopetettuaan tämän työnsä, hän päätti lähettää sen\nspiritistiseen aikakauskirjaan.\n\nPäivä, jona kirjotus piti lähetettämän, on ikimuistettava.\nNavagin muistaa, että tuona merkillisenä päivänä olivat hänen\nvirkahuoneessaan kirjuri, joka kirjotti puhtaaksi tutkimusta, ja\nseurakunnan apulaispappi, joka oli kutsuttu asioissa. Navaginin\nkasvot loistivat. Hän silmäili hellästi henkensä tuotetta, koetti\nsormillaan sen paksuutta, hymyili onnellisena ja sanoi kirjurille:\n\n-- Minä luulen, Filip Sergeitsh, että lähetämme sen vakuutetussa\nkirjeessä. Se on varmempi... -- Senjälkeen kääntyi hän apulaisen\npuoleen sanoen: -- Teidät, hyvä ystäväni, kutsuin luokseni erään\nasian tähden. Minä lähetän, nimittäin, nuorimman poikani kimnaasiin\nja tarvitsen sentähden mitä pikemmin papintodistuksen.\n\n-- Hyvä on, teidän ylhäisyytenne! -- sanoi apulainen kumartaen. --\nHyvin hyvä! Ymmärrän...\n\n-- Eiköhän voisi saada sitä jo huomenna?\n\n-- Hyvä on, teidän ylhäisyytenne, olkaa huoletta! Huomenna se on\nvalmis! Olkaa hyvä ja lähettäkää joku ennen iltakirkkoa noutamaan\nsitä. Minä olen siellä silloin. Käskekää kysymään Fedjukowia, minä\nolen siellä...\n\n-- Kuinka?! -- huudahti todellinen valtioneuvos kalveten.\n\n-- Fedjukowia.\n\n-- Oletteko ... oletteko Fedjukow? -- kysyi Navagin hämmästyneenä.\n\n-- Aivan niin, Fedjukow.\n\n-- Te ... te olette kirjottanut nimenne eteisessä käyntiluetteloon?\n\n-- Aivan niin, -- myönsi apulainen joutuen hämilleen. -- Minä, teidän\nylhäisyytenne, kirjotan tavallisesti nimeni ylhäisten henkilöitten\nluona tervehdyksellä käyneitten joukkoon... Minusta se on niin\nhauskaa... Kun huomaan paperin eteisessä, niin herää minussa heti\nkova halu kirjottaa nimeni...\n\nMykkänä, typertyneenä, ymmärtämättä tai kuulematta mitään harppasi\nNavagin huoneessaan. Hän nykäisi oviverhoja, räpäytti pari kolme\nkertaa oikeaa kättään niinkuin jeune-premier baletissa nähdessään\n_hänet_, vihelsi, hymyili mielettömästi, osotti sormellaan jonnekin\nkauas.\n\n-- Minä lähetän siis heti kirjotuksenne, teidän ylhäisyytenne, --\nsanoi kirjuri.\n\nNämä sanat johtivat Navaginin todellisuuteen. Hän katsoi\ntylsämielisesti kirjuria ja apulaista, muisti asian menon ja polkien\nvimmatusti jalkaansa huusi kovalla ja kimeällä äänellä:\n\n-- Jättäkää minut rauhaan! Jät-tä-kää minut rauhaan, sanon teille!\nMitä te tahdotte minusta, en ymmärrä?\n\nKirjuri ja apulainen pötkivät ulos virkahuoneesta ja olivat jo\nkadulla, kun Navagin yhä vielä polki jalkaansa ja huusi:\n\n-- Jättäkää minut rauhaan! Mitä te tahdotte minusta, en ymmärrä?\nJät-tä-kää minut rauhaan!\n\n\n\n\nHyvin kävi.\n\n\nYlijunailija Stytshkinin luona eräänä hänen vapaapäivänään istui\nLjubow Grigorjevna, roteva, noin neljänkymmenen vuoden ikäinen\nnainen, joka rakenteli avioliittoja ja toimitteli monenlaisia muita\nasioita, joista tavallisesti puhutaan kuiskaten. Stytshkin jonkun\nverran hämillään, mutta, kuten aina, vakavana, päättäväisenä ja\nankarana asteli huoneessaan polttaen sikaria ja puhuen:\n\n-- Hyvin hauska tutustua. Semjon Ivanovitsh suositteli teitä siltä\nkannalta, että te voitte auttaa minua eräässä arveluttavassa, sangen\ntärkeässä asiassa, joka koskee minun elämäni onnea. Minä, hyvä Ljubow\nGrigorjevna, olen jo viisikymmentäkaksi-vuotias, se on sellainen\nikäkausi, jolloin sangen monella jo on täysikasvuisia lapsia. Virkani\non luotettava. Vaikka minulla ei ole suuria varoja, niin voin\nkuitenkin elättää rakastetun olennon ja lapsia. Sanon teille näin\nkahden kesken, että paitsi palkkaani minulla on pankissa rahoja,\njotka olen koonnut elämäntapani avulla. Minä olen päättäväinen\nja raitis mies ja vietän säännöllistä ja johdonmukaista elämää,\njotta kelpaan varsin hyvin monelle esikuvaksi. Mutta yhtä minulta\npuuttuu -- kotiliettä ja elämäntoveria. Sentähden on minun elämäni\nkuin paikasta paikkaan kiertävän paimentolaisen ilman huvitusta.\nEnkä saata kenenkään kanssa vaihtaa ajatuksia, ja sairastumaan jos\nsattuisin ei olisi kukaan tarjoomassa minulle apua. Sitä paitsi,\nLjubow Grigorjevna, on naineella henkilöllä seurassa aina suurempi\nvaikutus kuin naimattomalla... Minä olen sivistyneestä säädystä ja\nhyvinvoipa, mutta jos katselee minua toiselta näkökannalta, niin\nmikä minä oikeastaan olen? Loinen, kuin mikäkin katolilainen pappi.\nJa juuri tämän tähden minä antaisin hyvin mielelläni kirkon laskea\nsiteet päälleni, toisin sanoen, astuisin lailliseen avioliittoon\njonkun arvokkaan henkilön kanssa.\n\n-- Hyvä asia! -- huoahti naittaja-akka.\n\n-- Minä olen yksinäinen ihminen enkä tunne ketään tässä kaupungissa.\nKenen puoleen voisin kääntyä kun kaikki ovat minulle tuntemattomia?\nNähkääs, sen vuoksi juuri Semjon Ivanovitsh neuvoi minua kääntymään\nsellaisen naisen puoleen, joka erikoistuntijana tällä alalla ottaa\nsuorittaakseen ihmisten elämän onnea koskevia tehtäviä. Pyydän\nsiis hartaimmin, Ljubow Grigorjevna, teidän myötävaikutustanne\nminun kohtaloni ratkaisussa. Te tunnette kaupungin kaikki neidot ja\ntaidatte helposti auttaa minua.\n\n-- Se käy päinsä...\n\n-- Juokaa, pyydän nöyrimmästi...\n\nNaittaja-akka nosti tottuneesti lasin huulilleen ja tyhjensi sen\nyhdellä kulauksella rypistämättä kasvojaan.\n\n-- Se käy päinsä, -- toisti hän. -- Mutta minkälaisen morsiamen te,\nNikolai Nikolaitsh, haluatte?\n\n-- Minäkö? Sellaisen kuin kohtalo suo.\n\n-- No niin, tietysti riippuu se kohtalosta, mutta onhan jokaisella\nsentään oma makunsa. Toinen pitää tummaverisestä ja toinen\nvaaleaverisestä.\n\n-- Nähkääs, Ljubow Grigorjevna... -- sanoi Stytshkin arvokkaasti\nhuoaten. -- Minä olen päättäväinen ja lujaluonteinen mies. Minusta\non kauneus ja yleensä ulko-asu toisarvoinen merkitykseltään,\nsillä, kuten itse tiedätte, eihän kauneus ole kaikki kaikessa ja\nkauniista vaimosta on sitä paitsi kovin paljon vaivaa. Minä olen sitä\nmielipidettä, että pääasia naisessa ei ole se, mikä näkyy pinnalla,\nvaan se, mikä on sisässä, se tahtoo sanoa, että hänellä on sielu ja\nmuut ominaisuudet. Juokaa, pyydän nöyrimmästi... Tietysti on hyvin\nhauskaa, jos vaimo on itsestänsä lihavanlainen, mutta tämä ei ole\nmolemminpuolisen onnen tähden tärkeätä. Pääasia, se on järki. Mutta\ntotta puhuen ei naisessa järki ole niinkään tarpeen, sillä silloin\nhän omistaisi suuren ymmärryksen, jonka avulla sitten alkaisi pohtia\nkorkeita ideaaleja. Ilman sivistystä ei nykyään sovi olla, sehän\non selvä, mutta sivistystäkin löytyy niin monenlaista. On sangen\nhauskaa, jos vaimo osaa ranskaa ja saksaa ja niitä muita, sangen\nhauskaa; mutta mitä on siitä hyötyä, jollei hän taida nyt esimerkiksi\nneuloa nappia kiinni? Olen sivistyneestä säädystä, ruhtinas\nSilberhut'in kanssa olen aivan samalla kannalla kuin esimerkiksi\nteidän kanssanne, mutta minä olen luonteeltani yksinkertainen ja\njuuri siksi olen yksinkertaisen neidon tarpeessa. Erittäin tärkeätä\non se, että hän pitäisi minua arvossa ja tuntisi, että minä olen\ntehnyt hänet onnelliseksi.\n\n-- Sehän on tietty, se.\n\n-- No niin, nyt mitä omaisuuteen tulee... Rikasta en tarvitse. Minä\nen voi sietää sellaista halpamaisuutta, että naidaan rahan tähden.\nMinä en tahdo, että söisin vaimoni leipää, vaan että hän minun ja\nettä hän sen käsittäisi. Mutta köyhästä en minä liioin pidä väliä.\nVaikka minulla onkin varoja, enkä nai huvin vuoksi, vaan rakkaudesta,\nniin en voi ottaa köyhää, sillä, kuten itse tiedätte, nykyään on\nkaikki niin kovin kallista ja lapsia tulee.\n\n-- Sopii ottaa sellainen, jolla on myötäjäisiä, -- sanoi\nnaittaja-akka.\n\n-- Juokaa, pyydän nöyrimmästi...\n\nHe olivat vaiti jonkun aikaa. Akka huokasi syvään, katsoi kierosti\njunailijaan ja kysyi:\n\n-- Entä, hyvä veli, mitä pidät vanhasta piiasta? Minulla olisi\nhyvää tavaraa. Toinen on ranskalainen, mutta toinen on peräti\nkreikkalainen. Oikein hyvää lajia.\n\nJunailija tuumaili ja sanoi:\n\n-- Ei, kiitoksia. Nähdessäni teidän puoleltanne noin suurta\nmielisuosiota, sallikaa minun kysyä: paljonko otatte vaivoistanne\nmorsiamen suhteen?\n\n-- En minä paljoa ota. Jos annatte kaksikymmentäviisi ruplaa ja\nkankaan uuteen pukuun, kuten tavallista, niin olen kiitollinen.\nMyötäjäisistä erikseen, se on sitten eri asia.\n\nStytshkin nosti kätensä ristiin rinnalle ja alkoi vaieten ajatella\nasiaa. Tuumailtuaan hän huoahti ja sanoi:\n\n-- Se on paljon...\n\n-- Ei ensinkään paljon, Nikolai Nikolaitsh! Ennen vanhaan, jolloin\nhäitä oli paljon, sai halvemmalla, mutta nykyään -- mitä me\ntienaamme? Jos kuukaudessa ansaitsee viisikymmentä ruplaa, on hyvä.\nNiin, niin, hyvä veli, ei niistä häistä paljoa kostu.\n\nStytshkin katsoi neuvottomana naittajaan ja kohautti olkapäitään.\n\n-- Hm!... Tokkohan viisikymmentä ruplaa on vähän? -- kysyi hän.\n\n-- Vähän on! Ennen vanhaan sattui usein, että tuli päälle sadan\nruplan.\n\n-- Hm!... En olisi uskonut, että sellaisilla toimilla voisi niin\npaljon ansaita. Viisikymmentä ruplaa! Ei joka mies sen vertaa\nansaitse! Juokaa, pyydän nöyrimmästi...\n\nNaittaja-akka joi pohjaan rypistämättä kasvojaan. Stytshkin katseli\nhäntä kiireestä kantapäähän ja sanoi:\n\n-- Viisikymmentä ruplaa... Se tahtoo sanoa, kuusi sataa ruplaa\nvuodessa... Juokaa, pyydän nöyrimmästi... Sellaisilla ansioilla\nei teidän, Ljubow Grigorjevna, ole vaikea tehdä naimiskauppaa\nitsestänne...\n\n-- Minunko? -- nauroi naittaja. -- Minä olen jo vanha...\n\n-- Ei ensinkään... Ulkomuotonne on tuollainen ... kasvonne pyöreät,\nsievät ja muutenkin...\n\nNaittaja joutui hämille, samoin kuin Stytshkin, joka istui hänen\nviereensä.\n\n-- Te olette vielä sangen miellyttävä, -- sanoi junailija. -- Jos\nsatutte saamaan säntillisen, säädyllisen ja säästäväisen miehen,\njolla on jotakuinkin hyvä palkka, niin te voitte lisäansioillanne\nhyvinkin miellyttää häntä ja elää täydessä sovussa...\n\n-- Herranen aika, mitä te puhutte, Nikolai Nikolaitsh...\n\n-- Mitä? En minä mitään...\n\nSeurasi vaitiolo. Sitten alkoi Stytshkin niistää nenäänsä.\nNaittaja-akka punastui ja katsellen kainosti vierustoveriinsa, kysyi:\n\n-- Entä paljonko te ansaitsette, Nikolai Nikolaitsh?\n\n-- Minäkö? Seitsemänkymmentäviisi ruplaa, paitsi lisäpalkkioita. Sen\nlisäksi on meillä vielä tuloja steariinikynttilöistä ja jäniksistä.\n\n-- Käytte siis myöskin metsästämässä?\n\n-- Ei. Me kutsumme jäniksiksi niitä matkustajia, jotka kulkevat ilman\npilettiä.\n\nSeurasi taas hetken vaitiolo. Stytshkin nousi ja alkoi liikutettuna\nastella edes ja takaisin huoneessaan.\n\n-- Minä en pidä nuoresta vaimosta väliä, -- sanoi hän. -- Olen jo\nikämies ja sentähden sopii minulle paremmin sellainen ... sellainen\nkuin esimerkiksi te olette ... arvokas ja säädyllinen ... ja\nulkomuodoltaan teidän...\n\n-- Hyvä Jumala, mitä te puhutte... -- hihitti naittaja peittäen\nnenäliinalla punaiset kasvonsa.\n\n-- Miksi sitä sen kauvempaa ajatella? Te olette mieleni mukainen ja\nsopiva minulle ominaisuuksinenne. Olen säntillinen, raitis ja jos\nvielä pidätte minusta, niin ... mitäs muulla väliä? Sallikaa minun\npyytää teitä omakseni!\n\nLjubow Grigorjevna pudotti pari kyynelettä, alkoi sitten nauraa ja\nsuostumuksensa merkiksi suudella mäiskähytti Stytshkiniä.\n\n-- Kas niin, -- sanoi onnellinen ylijunailija, -- sallikaa minun\nnyt selittää, minkälaista käytöstä ja yleensä elämän tapaa minä\nteiltä toivon... Minä olen ankara, säädyllinen ja säntillinen mies,\najattelen kaikesta jalosti ja toivon, että vaimoni olisi myöskin\nankara ja ymmärtäisi, että minä olen hänen hyväntekijänsä.\n\nStytshkin istuutui, huoahti syvään ja alkoi selittää morsiamelleen\nperhe-elämää ja vaimon velvollisuuksia.\n\n\n\n\nPaha poika.\n\n\nIvan Ivanitsh Lapkin, nuori miellyttävän näköinen mies, ja Anna\nSemjonovna Samblitskaja, nuori neito, jolla on pieni pystynenä,\nkulkivat jyrkkää rantaäyrästä alas ja istuivat pienelle penkille\naivan rannalle tiheään pajupensastoon. Ihana paikka! Siellä oli aivan\nkuin kaukana muusta maailmasta -- ei nähnyt kukaan muu kuin kalat\nja vesihämähäkit, jotka nuolen nopeudella kiisivät pitkin veden\npintaa. Nuorilla oli ongenvapoja, matokippo ja muita kalastustarpeita\nmukanaan. Heti, kun he olivat istuneet alas, alkoi ahkera onkiminen.\n\n-- Olen iloinen, että me vihdoinkin olemme kahden, alkoi Lapkin\nkatsellen ympärilleen. -- Minulla on niin paljon teille sanomista ...\nniin paljon... Kun näin teidät ensi kerran... Teillä nykii... Minä\nymmärsin silloin miksi elän, tiesin kuka on epäjumalani, jolle minun\ntäytyy pyhittää työni ja elämäni. Se mahtaa olla suurenmoinen ...\nnykii taas... Nähtyäni teidät, minä rakastuin ensi kerran, rakastuin\ntulisesti! Älkää temmatko onkea ... syököön paremmin... Sanokaa\nminulle, armaani, uskallanko toivoa -- ei vastarakkautta, ei! --\nsitä en ansaitsisi, enkä tohdi edes ajatellakaan, -- vaan uskallanko\ntoivoa... Vetäkää! Vetäkää!\n\nAnna Semjonovna nosti ongenvapansa ylös, veti puoleensa ja huudahti.\nIlmassa kimalsi hopeanhohteinen, vihertävä kala.\n\n-- Hyvänen aika! Ahven! Ai! Pian, pian! Nyt se heltisi!\n\nAhven heltisi koukusta, hyppeli nurmikkoa pitkin ja ... loiskis\nveteen!\n\nKalaa tavottaessa tarttui Lapkin jotenkin vahingossa Anna Semjonovnan\nkäteen ja painoi sen vahingossa huulilleen... Tyttö koetti vetää\nkättään pois, mutta se oli jo myöhäistä: heidän huulensa yhtyivät\nvahingossa suudelmaan. Sitä seurasi toinen suudelma, kolmas, sitten\nvaloja, vakuutuksia... Onnellinen hetki!\n\nMutta tässä matoisessa maailmassa ei ole mitään ehdotonta onnea,\nsillä vastamyrkkyä löytyy jo onnessa itsessään tai johtuu ainakin\nulkoa päin jotenkin siihen. Niin kävi nytkin. Kun nuoret juuri\nsuutelivat, kuului äkkiä naurua. He katsahtivat ympärilleen ja\nhämmästyivät suuresti: vedessä seisoi vyötäisiään myöten alaston\npoika. Se oli Kolja, lukiolainen, Anna Semjonovnan veli. Hän katseli\nnuoria ja hymyili pahanilkisesti.\n\n-- Ahaa ... te suutelitte? -- sanoi hän. -- Vai niin! Minä sanon\näidille.\n\n-- Toivon, että te, kuten kunnon mies ainakin... -- mutisi Lapkin\npunastuen. -- Vaaniminen on raukkamaista, mutta kielitteleminen\nhalpamaista, inhottavaa, ilettävää... Luulen, että te rehellisen,\njalomielisen ihmisen tavoin...\n\n-- Antakaa rupla, silloin en sano! -- virkkoi jalomielinen ihminen.\n-- Muuten sanon.\n\nLapkin otti ruplan taskustaan ja antoi Koljalle. Tämä puristi rahan\nmärkään kouraansa, vihelsi ja ui pois. Mutta rakastuneet eivät tällä\nkertaa enää suudelleet.\n\nSeuraavana päivänä toi Lapkin kaupungista Koljalle maalilaatikon\nja pallon, ja Anna Semjonovna lahjoitti hänelle kaikki tyhjät\npillerirasiansa. Sitten sai hän kauniit kalvosinnapit koiranpäineen.\nNähtävästi huvitti kaikki tämä pahaa poikaa ja saadakseen yhä enemmän\nlahjoja, hän alkoi tarkasti pitää silmällä heitä. Minne ikään Lapkin\nja Anna Semjonovna menivät, sinne hän perässä. Eikä hetkeksikään hän\njättänyt heitä kahden.\n\n-- Konna! -- murisi Lapkin hampaittensa välistä. -- Noin nuori ja\nniin paatunut! Mikä hänestä ajan pitkään tuleekaan?!\n\nKoko kesäkuun aikana ei Kolja antanut rauhaa rakastuneille raukoille.\nHän uhkasi ilmottaa asiasta, vaaniskeli ja vaati yhä uusia lahjoja;\neikä mikään riittänyt. Vihdoin alkoi hänen mielensä kovin tehdä\ntaskukelloa. Ja mikäs auttoi? Täytyi luvata vaan.\n\nKerran päivällispöydässä, kun tarjottiin piirakoita, Kolja yht'äkkiä\npurskahti nauruun, räpytti toista silmäänsä ja kysyi Lapkinilta:\n\n-- Sanonko? Mitä?\n\nLapkin sävähti tulipunaiseksi ja puri piirakan sijasta\nlautasliinaansa. Anna Semjonovna hypähti ylös tuoliltaan ja juoksi\ntoiseen huoneeseen.\n\nJa tällaisessa asemassa olivat nuoret elokuun loppuun, aina siihen\npäivään saakka, jolloin Lapkin julkisesti kosi Anna Semjonovnaa. Oi,\nse oli onnen päivä! Saatuaan morsiamen vanhemmilta suostumuksen,\nLapkin suoraa päätä juoksi ulos puutarhaan etsimään Koljaa.\nLöydettyään tämän, hän melkein itki ilosta ja tarttui tuota pahaa\npoikaa korvaan. Samassa juoksi siihen Anna Semjonovnakin, joka\nniinikään oli Koljaa etsimässä, ja kävi kiinni toiseen korvaan. Ja\nkannatti todellakin katsoa, mikä tyytyväisyys ja nautinto paistoi\nrakastuneitten kasvoilta kun Kolja itkien pyysi:\n\n-- Hyvät, armaat ystäväni, en minä enää! Ai, ai, ai, antakaa anteeksi!\n\nSittemmin tunnustivat he molemmat, etteivät koko rakkautensa aikana\nolleet kertaakaan tunteneet sellaista onnea, sellaista valtaavaa\nautuutta, kuin tuona hetkenä, jolloin he korvalehdistä nykivät pahaa\npoikaa.\n\n\n\n\nKumma kuvastin.\n\n(Joulutarina.)\n\n\nMinä ja vaimoni astuimme vierashuoneeseen. Siellä haisi homeiselta\nja kostealta. Lukemattomat rotat ja hiiret juoksivat piiloihinsa,\nkun me valaisimme seiniä, jotka kokonaisen vuosisadan kuluessa eivät\nolleet nähneet päivän valoa. Sulkiessamme oven jälkeemme lehahti\ntuuli, rapistellen papereita, joita oli kasottain huoneen nurkissa.\nValo sattui papereihin ja me näimme ikivanhoja käsikirjotuksia ja\nkeskiaikuisia piirustuksia. Homehtuneilla seinillä riippui esi-isien\nmuotokuvia. He katsoivat alas ylpeästi, ankarasti ikäänkuin olisivat\ntahtoneet sanoa:\n\n-- Selkäsaunan sinä tarvitsisit, velikulta!\n\nMeidän askeleemme kuuluivat halki koko talon. Minun yskääni vastasi\nkaiku, sama kaiku, joka joskus oli vastannut esi-isillekin...\n\nTuuli ulvoi ulkona ja uunin piipusta kuului epätoivoista itkua.\nRaskaat sadepisarat löivät synkkiin ikkunoihin ja niiden rapina teki\nmielen surulliseksi.\n\n-- Oi, esi-isät! -- sanoin minä syvään huoahtaen. -- Jos olisin\nkirjailija, niin kirjottaisin minä näistä muotokuvista pitkän\nromaanin. Onhan jokainen noista vanhuksista ollut nuori ja jokaisella\nollut oma tarinansa ... ja millainen tarina! Katsohan esimerkiksi\ntuota vanhaa mummoa, minun isoäitiäni. Tuollakin rumalla naisella on\noma mitä huvittavin tarinansa.\n\n-- Näetkö tuota kuvastinta, joka riippuu tuolla nurkassa? -- kysyin\nminä vaimoltani.\n\nJa minä osotin iso-äidin muotokuvan vieressä riippuvaa suurta\nkuvastinta tummine pronssikehyksineen.\n\n-- Tässä kuvastimessa on kummallinen taikavoima, joka saattoi minun\niso-äitini perikatoon. Hän maksoi siitä suunnattomat rahat eikä\njättänyt sitä koskaan ennen kuolemaansa. Hän katseli sitä yöt ja\npäivät herkeämättä, vieläpä syödessäänkin. Mennessään levolle,\notti hän aina kuvastimen mukaansa sänkyyn ja kuollessaan pyysi hän\npanemaan sen ruumisarkkuunsa. Mutta hänen toivomustaan ei täytetty\nvain sen tähden, että kuvastin ei mahtunut arkkuun.\n\n-- Hän oli kai kovin turhamainen? -- kysyi vaimoni.\n\n-- Otaksuttavasti. Mutta eikö hänellä olisi ollut muita kuvastimia?\nMiksi hän piti juuri tästä, eikä mistään muusta? Olisihan hänellä\nollut parempiakin kuvastimia. Ei, armaani, siinä piilee kauhea\nsalaisuus. Toisin ei voi olla. Kerrotaan, että paholainen olisi\nkätkeytynyt siihen ja että iso-äiti olisi ollut muka tekemisissä\npaholaisen kanssa. Tämä on tietysti joutavaa puhetta, mutta\nepäilemättä on kuvastimessa kuitenkin joku salaperäinen voima.\n\nMinä pyyhkäisin tomua kuvastimesta, katsahdin siihen ja aloin nauraa.\nKaiku vastasi kumeasti nauruuni. Kuvastin oli kiero ja muutti minun\nkasvoni perin muodottomiksi: nenä pisti esiin vasemmasta poskesta ja\nleuka oli kaksinkertainen, vääristyen sivulle.\n\n-- Merkillinen maku näyttää iso-äidilläni olleen, -- sanoin minä.\n\nVaimoni astui epävarmana kuvastimen luo, katsoi myöskin siihen --\nja nyt tapahtui jotakin kauheata. Hän kalpeni, vapisi kuin lehti\nja huudahti. Kynttilänjalka putosi hänen kädestään, vieri pitkin\npermantoa ja kynttilä sammui. Pimeys peitti meidät. Samalla kuulin,\nkuinka jokin raskas esine kaatui jymähtäen lattialle: se oli vaimoni,\njoka pyörtyi.\n\nTuuli ulvoi yhä säälittävämmin, rotat juoksivat esiin, hiiret\nrapistelivat papereita. Silloin repäisi tuulenpuuska ikkunaluukun\nirti, joka putosi maahan. Kuu paistoi ikkunasta sisään...\n\nMinä nostin vaimoni ylös ja kannoin hänet esi-isien autiosta\nasunnosta ulos. Hän toipui ennalleen vasta seuraavan päivän illalla.\n\n-- Kuvastin! Antakaa kuvastin! -- pyysi hän tullessaan tajuihinsa. --\nMissä kuvastin on?\n\nKokonaisen viikon hän oli senjälkeen syömättä, juomatta, nukkumatta\nja pyysi hartaasti tuomaan kuvastinta. Hän itki, repi tukkaansa,\nväänteli itseään ja vasta silloin, kun lääkäri ilmotti, että hänen\nasemansa on sangen vaarallinen, että hän saattaa kuolla uupumuksesta,\nvasta silloin minä voitin pelkoni mennäkseni noutamaan tuota\niso-äidin kuvastinta. Nähtyään sen, minun vaimoni hymyili onnesta,\ntarttui siihen, suuteli sitä, eikä enää katsettaan siitä kääntänyt.\n\nNyt on siitä jo kymmenen vuotta kulunut, mutta hän katsoo yhä\nkuvaansa kuvastimessa heittämättä sitä hetkeksikään.\n\n-- Tokkohan tuo olen minä? -- kuiskaa hän ja kasvojensa punassa\nleimahtaa autuuden ja innostuksen ilme. -- Kyllä, se olen sittenkin\nminä! Kaikki on valhetta, paitsi tämä peili. Ihmiset valehtelevat,\nmieheni valehtelee! Oi, jospa olisin ennen nähnyt itseni, jospa\nolisin tiennyt miltä minä todella näytän, niin en olisikaan mennyt\nnaimisiin tuon miehen kanssa! Hän ei ole minua ansainnut! Jalkojeni\njuureen pitäisi kaikkein kauneimpain ja jalosukuisimpain ritarien\npolvistua!...\n\nKerran seistessäni vaimoni takana minä sattumalta katsahdin\nkuvastimeen ja -- tuo kauhea salaisuus tuli ilmi. Kuvastimessa minä\nnäin häikäisevän ihanan naisen, jollaista en eläessäni koskaan\nollut nähnyt. Se oli luonnon ihme, kauneuden, sulouden ja rakkauden\nsopusointu. Mistä se johtui? Mitä oli tapahtunut? Kuinka saattoi\nminun ruma, jäykkä vaimoni näyttää kuvastimessa noin ihanalta? Kuinka?\n\nSiten, että tuo kiero kuvastin väänsi vaimoni rumia kasvoja kaikkiin\nsuuntiin, jolloin niitten piirteet aivan sattumalta tulivatkin\nkauneiksi. Minus kertaa minus antoi plus.\n\nJa nyt me molemmat, minä ja vaimoni, istumme kuvastimen edessä\nkatsoen siihen herkeämättä. Minun nenäni pistää yhä esiin vasemmasta\nposkesta, leuka on kaksin kerroin, vääristyen sivulle, mutta vaimoni\nkasvot ovat sitä lumoavammat -- ja hurja, mieletön kiihko valtaa\nminut.\n\n-- Ha-ha-ha! -- nauran minä hillittömästi.\n\nMutta vaimoni kuiskaa tuskin kuuluvasti:\n\n-- Kuinka ihana minä olen!\n\n\n\n\nKyökkipiian naiminen.\n\n\nGrisha, seitsenvuotias pojan pallero, seisoi keittiön oven luona\nkuunnellen ja tirkistellen avaimen reiästä. Keittiössä tapahtui hänen\nmielestään jotakin tavatonta, kuulumatonta. Keittiön pöydän luona,\njolla tavallisesti hakataan lihaa ja murennetaan sipulia, istui\nsuuri, vankka, punapartainen mies, jolla oli pika-ajurin kauhtana\nyllään ja hikipisara nenän päässä. Oikean kätensä viidellä sormella\nkannatti tämä lautasta, josta hörppi teetä, purren väliin sokeria\nniin kirskuvasti, että kylmät väristykset kulkivat pitkin Grishan\nselkäpiitä. Vastapäätä häntä istui likaisella jakkaralla lapsenpiika,\nvanha akka nimeltä Aksinja Stepanovna, joka myöskin joi teetä. Akan\nkasvoilla oli vakava, mutta samalla jonkunlainen juhlallinen ilme.\nKyökkipiika Pelageja puuhasi uunin ympärillä koettaen nähtävästi\nkätkeä kasvonsa, joilla Grisha näki monivärisen juhlavalaistuksen:\nmilloin ne hohtivat purppuranpunaisina, milloin kalman kalpeina\nhäämöttivät. Hän piteli herkeämättä vapisevin käsin veitsiä,\nhaarukoita, halkoja ja riepuja, liikkui edes ja takaisin, rupatti\nitsekseen, jyskytteli, mutta ei tehnyt oikeastaan mitään valmista.\nHän ei kertaakaan silmäillyt pöytään päin, jonka ääressä toiset teetä\njoivat, ja vastasi lapsenpiian kysymyksiin katkonaisen tylysti,\nkatsomatta kysyjään.\n\n-- Juokaa, Danilo Semjonitsh! -- kestitsi lapsenpiika pika-ajuria. --\nMutta miksi te yhä vaan teetä ja teetä juotte? Ottakaahan nyt tuosta\nryyppy viinaa!\n\nJa lapsenpiika työnsi viinapullon ja ryyppylasin lähemmäksi vierasta,\njolloin hänen kasvoillaan näkyi pahanilkinen ilme.\n\n-- En minä käytä ... en ole tottunut ... kielteli ajuri, -- älkää\nvaivatko, Aksinja Stepanovna!\n\n-- Mikä mies te olette!... Vosikka, ettekä juo... Eihän naimattoman\nmiehen sovi olla ryyppäämättä. Heittäkää pois!\n\nAjuri vilkui viinapulloon, sitten lapsenpiian pahanilkisiin kasvoihin\nja hänen omille kasvoilleen nousi yhtä pahanilkinen ilme: etpäs,\nsanon, etpäs petäkkään minua, senkin vanha noita-akka!\n\n-- En juo, heretkäähän... Meikäläisille ei tuo paha tapa kelpaa.\nKäsityöläinen saattaa kyllä ryypätä, hän kun istuu paikallaan,\nmutta me sitä vastoin olemme melkein aina liikkeellä, aina yleisön\nsilmissä. Eikös niin? Satut menemään kapakkaan, niin jo kadulta\nhevonen karkaa; ja pöhnään jos juot itses, niin on se yhä pahempi:\npidä silloin varasi, ettet torkahda ja suin päin kuskipukilta katuun\nkeikahda! Niin on sen asian laita.\n\n-- Entä paljonko te kasaatte rahoja päivässä, Danilo Semjonitsh?\n\n-- Miten milloinkin. Toisinaan aina kolmeen ruplaan, vaan täytyypä\nväliin tyhjinkin käsin kotiin palata. Päivät ovat niin erilaisia.\nNykyään ei meidän ammattimme laisinkaan vetele. Issikoita on kuin\nsieniä sateen jälkeen. Heinä on kallista ja ihmiset turhan tarkkoja,\nkoettavat niin järjestää matkansa, että raitioteillä sopisi kulkea.\nMutta kuitenkaan, Jumalan kiitos, ei saa valittaa. Meillä on ruokaa\nja vaatetta ja ... vieläpä saatamme tehdä toisenkin onnelliseksi ...\n(ajuri katsahtaa salaa Pelagejaan) ... jos se hänen mieleensä on.\n\nMitä sitten puhuttiin, sitä ei Grisha kuullut. Hänen äitinsä tuli\nsiihen ja lähetti pojan lastenkamariin läksyjä lukemaan.\n\n-- Mene lukemaan! Et sinä saa siinä kuunnella!\n\nTultuaan lastenkamariin Grisha aukaisi kirjan eteensä, mutta luku ei\nluistanut. Kaikki se, minkä hän oli äsken nähnyt ja kuullut, herätti\nhänen ajatuksissaan paljon kysymyksiä.\n\n\"Pelageja menee naimisiin... -- ajatteli hän. -- Se on kummallista.\nEn ymmärrä miksi mennään naimisiin. Äiti meni naimisiin isän,\nVera-serkku Paulin kanssa. Niin, isän ja Paulin kanssa saattaa kyllä\nmennä naimisiin: heillä on kultaiset kellonperät, kauniit vaatteet,\nheillä on kiillotetut kengät; mutta kuinka saattaa mennä naimisiin\ntuollaisen ruman issikan kanssa, jolla on punainen nenä ja suuret\nhuopatossut... Hyi! Minkätähden tahtoo Aksinja Stepanovna, että\nPelageja-parka menisi naimisiin?\"\n\nKun vieras oli mennyt pois, tuli Pelageja sisään huoneita siivoomaan.\nHän oli vieläkin liikutettu. Kasvonsa olivat punaiset ja pelokkaat.\nHän tuskin kosketti luudalla permantoa ja lakaisi joka nurkan viiteen\nkertaan. Etenkin viipyi hän kauan siinä huoneessa, jossa äiti oli.\nNähtävästi painosti yksinäisyys, koska hän tahtoi puhua jonkun\nkanssa, paljastaa tunteensa ja keventää sydämensä jollekin.\n\n-- Lähti pois! -- mutisi hän, huomattuaan, ettei äiti alkaisi\nkeskustelua.\n\n-- Hän näkyy olevan kunnon mies, -- sanoi äiti kääntämättä katsettaan\nkäsityöstään. -- Raitis, vakava.\n\n-- Jumal'avita, en huoli hänestä! -- huudahti Pelageja yht'äkkiä,\nsävähtäen punaiseksi. -- Jumal'avita, en huoli!\n\n-- Älä hulluttele, et sinä enää mikään lapsi ole. Se on tärkeä askel;\ntäytyy ensin tarkoin harkita, eikä noin umpimähkään huutaa. Pidätkö\nsinä hänestä sitten?\n\n-- Mitä te ajattelette, rouva hyvä! -- häpesi Pelageja. -- Sanotaan,\nettä ... Herranen aika!...\n\n\"Jospa sanoisi: en pidä!\" -- ajatteli Grisha.\n\n-- Millainen teeskentelijä sinä oletkaan... No, pidätkö hänestä?\n\n-- Hän on niin vanha, rouva hyvä! Hi, hi!\n\n-- Valehtelet! -- kirahti lapsenpiika suuttuneena toisesta huoneesta.\n-- Neljääkymmentä vuotta ei vielä täyttänyt ole. Mitä sinä nuorella\ntekisit? Ei pidä kasvoista kaikkea päättää... Ota pois, sillä hyvä!\n\n-- Jumal'avita, en ota! -- valitti Pelageja.\n\n-- Niskottelet! Millaisen pirun sinä oikein tahtoisitkaan? Toinen\nkumartuisi vaikka jalkojen juureen, vaan sinä: \"en ota!\" Yhäkö\nvaan aiot posteljooneille ja opettajalle iskeä silmää? Niin, rouva\nhyvä, kun Grishan opettaja tulee, niin silloinkos Pelageja hänelle\nlörpöttelee. Uh, sinä hävytön!\n\n-- Entä oletko sinä tuota ajuria koskaan ennen nähnyt? -- kysyi rouva\nPelagejalta.\n\n-- Missä minä hänet olisin nähnyt? Ensi kerran tänään näin, Aksinja\nhänet jostakin oli löytänyt ... senkin vietävän... Mistä tuollaisen\npiti tullakin siihen minun kiusakseni!?\n\nPäivällispöydässä, kun Pelageja tarjosi ruokia, katselivat kaikki\nhäntä kasvoihin tehden kiusaa ajurista. Hän punastui kovasti ja\nnauraa hihitti.\n\n\"Mahtaa olla häpeällistä mennä naimisiin... -- ajatteli Grisha. --\nKovin häpeällistä!\"\n\nKaikki ruokalajit olivat liiaksi suolaisia, puolikypsistä\nkananpojista herui verta ja päälle päätteeksi putoili Pelagejan\nkäsistä lautasia ja veitsiä kuin hajoavalta astiahyllyltä. Mutta\nkukaan ei häntä sanallakaan nuhdellut, sillä jokainen käsitti hänen\nmielentilansa. Vain kerran heitti isä suutuksissaan lautasliinansa ja\nsanoi äidille:\n\n-- Mikä merkillinen halu sinussa on naittaa kaiken mailman ihmisiä!\nMitä se sinulle kuuluu? Naikoot niinkuin itse tahtovat!\n\nPäivällisen jälkeen alkoi keittiöön pujahdella naapurien\nkyökkipiikoja ja sisäkköjä ja aina myöhäiseen iltaan saakka kuului\nsieltä supatusta. Kuinka olivat he kaikki saaneet vihiä kosinnasta,\nsen jumala ties. Herättyään keskiyöllä Grisha kuuli, kuinka Aksinja\nja Pelageja kuiskuttelivat lastenkamarissa verhon takana. Akka\nvakuutteli, mutta kyökkipiika milloin nyyhkytti milloin nauraa\nhihitti. Kun Grisha tämän jälkeen taas nukkui, näki hän unissa,\nkuinka julma noita-akka ryösti Pelagejan...\n\nSeuraavana päivänä tuli rauha maahan... Elämä keittiössä meni\ntavallista menoaan aivan kuin ei pika-ajuria olisi maailmassa\nollutkaan. Joskus heitti lapsenpiika uuden huivin hartioilleen ja\npoistui juhlallisen vakavana jonnekin pariksi tunniksi, kaikesta\npäättäen neuvottelemaan. Pelageja ei nähnyt ajuria ja kun hänelle\ntästä mainittiin, niin hän kiivastui ja huusi:\n\n-- Olkoon hän kolmasti kirottu, etten häntä muistelisi! Hyi!\n\nKerran illalla tuli äiti keittiöön; kun Pelageja ja Aksinja siellä\nahkerasti vaatetta leikkelivät ja sanoi:\n\n-- Jos sinä tahdot mennä naimisiin hänen kanssaan, niin saat tietysti\nmennä, se on sinun oma asiasi, mutta muista, Pelageja, ettei hän saa\ntäällä ruveta asumaan. Sinä tiedät, etten minä pidä siitä, jos joku\nkeittiössä istua köhnöttelee. Muista nyt... Enkä minä sinua liioin\ntule päästämään yöksi pois.\n\n-- Jumala ties, mitä te ajattelettekaan, rouva hyvä! -- valitti\nkyökkipiika. -- Minkä vuoksi te minua hänen tähtensä soimaatte?\nVieköön piru mokoman! Voi -- voi, kun pitikin sen kiusaksi siihen\ntulla...\n\nKun Grisha eräänä sunnuntai-aamuna katsahti keittiöön, hämmästyi\nhän kovasti. Siellä oli kansaa kuin sullomalla sullottuna. Oli koko\ntalon kyökkipiiat, talonmies, kaksi poliisia, aliupseeri, eräs poika\nnimeltä Filkka... Tämä Filkka juoksenteli tavallisesti pesutuvan\nympärillä leikkien koirien kanssa, mutta nyt oli hän kammattu, pesty\nja piti käsissään pyhimyksen kuvaa, joka oli metallikehyksellä\nkoristettu. Keskellä keittiötä seisoi Pelageja yllään uusi\nkarttuunipuku ja kukka tukkaan pistettynä. Hänen vieressään seisoi\najuri. Nuori pari oli punastunut, hikoili ja vilkuili herkeämättä.\n\n-- Niin ... näyttää olevan aika... -- alkoi aliupseeri pitkän\nvaitiolon jälkeen.\n\nPelageja vilkuili murtaen kovasti kasvojaan ja alkoi parkua...\nAliupseeri otti pöydältä suuren leivän, astui lapsenpiian viereen\nja alkoi toimittaa siunausta. Ajuri lähestyi aliupseeria, romahti\npolvilleen hänen eteensä ja läiskähytti suudelman hänen kädelleen.\nSamoin teki hän Aksinjankin edessä. Pelageja seurasi ajuria\nkoneellisesti, polvistuen hänkin. Vihdoin avautui ulko-ovi, valkoista\nsumua virtasi keittiöön ja koko yleisö tulvasi meluten pihalle.\n\n\"Pelageja parka! -- ajatteli Grisha kuunnellessaan kyökkipiian itkua.\n-- Minne hänet vietiin? Miksi eivät isä ja äiti suojele häntä?\"\n\nVihkimisen jälkeen pesutuvassa hamaan iltaan saakka laulettiin ja\nsoitettiin hanuria. Äiti oli koko ajan kovin suutuksissaan, kun\nlapsenpiika haisi viinalle ja näiden häiden tähden ei ollut ketään\nlaittamassa teekeittiötä kiehumaan. Kun Grisha meni nukkumaan, ei\nPelageja vielä ollut palannut.\n\n\"Pelageja parka itkee nyt siellä jossakin pimeässä! -- ajatteli hän.\n-- Ja issikka häntä kovin toruu.\"\n\nSeuraavana päivänä aamulla oli Pelageja jo keittiössä. Poikkesipa\nsilloin ajuri hetkeksi sisään. Hän kiitti äitiä kaikesta ja luotuaan\nkyökkipiikaan ankaran silmäyksen sanoi:\n\n-- Armollinen rouva, pitäkää nyt häntä silmällä. Olkaa kuin\näidin sijassa. Ja myöskin te, Aksinja Stepanovna, älkää jättäkö\nhäntä yksin, katsokaa, että kaikki olisi hyvin ... ettei mitään\nhassutuksia... Ja sitten, armollinen rouva, pyytäisin vaikka viisi\nruplaa hänen palkastaan. Täytyy ostaa uudet silat.\n\nTaaskin uusi arvotus Grishalle: Pelageja eli ennen vapaana oman\nmielensä mukaan tekemättä kenellekään tiliä, kun yht'äkkiä jostakin\nilmaantui vieras, joka, ties keneltä, oli saanut oikeuden pitää\nsilmällä kyökkipiian käytöstä ja käyttää hänen omaisuuttaan\nhyväkseen! Tämä oli hänestä kovin surkuteltavaa ja hän olisi\nniin mielellään hyväillyt tätä, kuten hän ajatteli, inhimillisen\nväkivallan uhria. Valikoituaan kaapista suurimman omenan hän pujahti\nkeittiöön, pisti sen Pelagejan käteen ja juoksi aika kyytiä takaisin.\n\n\n\n\nVirkamiehen kuolema.\n\n\nEräänä kauniina iltana istui ryöstömies Ivan Dmitritsh Tshervjakow\nteatterin toisessa nojatuolirivissä katsellen kaukoputkella\n\"Cornevillen kelloja\". Hän tunsi olevansa onnen kukkulalla.\nMutta yht'äkkiä... Kertomuksissa tavataan usein nuo sanat \"mutta\nyht'äkkiä\". Kirjailijat ovat oikeassa, sillä elämä on täynnä\nyllätyksiä!... Mutta yht'äkkiä hänen kasvonsa rypistyivät, silmät\nkääntyivät nurin, hengitys pysähtyi ... hän laski tähystyslasinsa,\nkumartui ja ... haptshi!!! Hän aivasti, kuten näette. Aivastaminen ei\nole missään kielletty. Talonpojat, poliisimestarit, vieläpä joskus\nsalaneuvoksetkin, kaikki aivastavat. Tshervjakow ei ällistynyt\nvähääkään; hän pyyhkäisi nenänsä liinalla ja silmäili senjälkeen\nympärilleen, niinkuin kohtelias mies ainakin: kun ei vaan kukaan\nolisi häiriytynyt aivastuksesta? Mutta silloin hän joutui hämilleen.\nHän huomasi, että eräs vanhanpuoleinen mies, joka istui hänen\nedessään ensimäisessä nojatuolirivissä, pyyhki ahkerasti kaljua\npäätään ja kaulaansa sormikkaalla, jupisten jotakin itsekseen.\nTshervjakow tunsi hänet: se oli eräs kenraali, jolla oli virka\ntieylihallituksessa.\n\n\"Minä pirskotin hänet! -- ajatteli Tshervjakow. Hän ei ole minun\npäällikköni, vaan vieras; mutta kuitenkin on sopimatonta... Täytyy\npyytää anteeksi.\"\n\nTshervjakow taivutti vartaloansa eteenpäin ja kuiskasi kenraalin\nkorvaan:\n\n-- Suokaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne, minä taisin pirskottaa\nteidät ... minä äkkiarvaamatta...\n\n-- Ei se mitään...\n\n-- Pyydän nöyrimmästi, suokaa anteeksi. Enhän minä ... enhän minä\ntahallani...\n\n-- Äsh! istukaa hiljaan, olkaa niin hyvä!\n\nTshervjakow hämmästyi, hymyili tylsämielisesti ja alkoi katsella\nnäyttämölle. Hän koetti seurata näyttelemistä, mutta ei tuntenut\nenää äskeistä onnea. Rauhattomuus tuskastutti häntä. Väliajalla hän\nlähestyi kenraalia ja voitettuaan pelkonsa sai tuskin sanotuksi:\n\n-- Minä pirskotin teidät, teidän ylhäisyytenne... Suokaa anteeksi...\nMinä... En minä tarkottanut...\n\n-- Oh, riittää jo!... Minä olen jo unohtanut koko asian, mutta\nte vain puhutte yhtä ja samaa! -- sanoi kenraali liikuttaen\nkärsimättömästi alahuultaan.\n\n\"Unohtanut, vaikka silmistä selvästi näkyy salakavaluus, -- ajatteli\nTshervjakow silmäillen epäluuloisesti kenraalia. -- Ei suvaitse\nedes puhua. Pitäisipä sittenkin selittää, etten minä ... että se\non luonnon laki, muuten saattaa vielä luulla, että minä tahallani\nsylkäisin. Ellei hän sitä nyt muistaisikaan, niin kyllä joskus\njälkeen päin muistaa!...\"\n\nTultuaan kotiin Tshervjakow kertoi vaimolleen ikävästä sattumasta.\nMutta vaimo näytti liian kevytmielisesti käsittävän asian; hän vain\nsäpsähti ja kuultuaan, että kenraali on \"vieras\", rauhottui.\n\n-- Mutta menehän sinä kuitenkin pyytämään anteeksi, -- sanoi vaimo.\n-- Luulee ehkä vielä, että sinä et osaa käyttäytyä seurassa.\n\n-- Niin, niin, sitähän minäkin! Kyllähän minä jo pyysin anteeksi,\nmutta hän oli niin kummallinen... Ei puhunut yhtäkään ymmärrettävää\nsanaa. Niin juuri; eikä sitten ollut enää aikaa selityksiin.\n\nSeuraavana päivänä Tshervjakow leikkasi tukkansa, ajoi partansa ja\nmeni kenraalin luo selittämään... Astuessaan vastaanottohuoneeseen\nhän näki siellä paljon anojia ja heidän keskellään itse kenraalin,\njoka alkoi anomusten vastaanoton. Kuunneltuaan paria anojaa hän\nsuuntasi katseensa Tshervjakowiin.\n\n-- Eilen \"Arkadiassa\", kuten teidän ylhäisyytenne muistanee, --\nalkoi ryöstömies selittää, -- minä aivastin ja ... äkkiarvaamatta\npirskotin... Suokaa...\n\n-- Mitä joutavia! Entä teidän asianne? -- sanoi kenraali kääntyen\nseuraavan anojan puoleen.\n\n\"Ei tahdo puhua! -- ajatteli Tshervjakow käyden kalpeaksi. -- Hän\non siis suuttunut ... mutta asia ei saa jäädä tähän... Minun täytyy\nsaada selittää...\"\n\nKun kenraali oli lopettanut keskustelunsa viimeisen anojan kanssa ja\naikoi poistua, riensi Tshervjakow hänen peräänsä änköttäen:\n\n-- Teidän ylhäisyytenne! Jos rohkenen häiritä teitä, niin tapahtuu\nse sulasta katumuksen tunteesta!... Etten minä tahallani, sen\nsuvainnette itse tietää...\n\nKenraali virnisti kasvojaan kuin aikoisi itkeä ja viittoeli kädellään.\n\n-- Te laskette vaan leikkiä! -- sanoi hän häviten oven taa.\n\n\"Mitä leikkiä tämä olisi? -- ajatteli Tshervjakow. -- Eihän siinä ole\nleikkiä ensinkään! Hän on kenraali, eikä saata käsittää. Koska niin\non, en enää tule pyytämään anteeksi mokomaltakin tyhmyriltä! Piru\nhänet periköön! Minä kirjotan hänelle kirjeen, mutta tänne en enää\ntule! Jumal'avita, en tule!\"\n\nNäin ajatteli Tshervjakow astellessaan kotiin. Kirjettä ei hän\nkenraalille kirjottanut. Hän ajatteli kyllä kauan, mutta ei saanut\nsitä kokoon. Seuraavana päivänä oli siis jälleen mentävä itse\nselittämään.\n\n-- Eilen minä häiritsin teidän ylhäisyyttänne, -- mutisi hän, kun\nkenraali loi kysyvän katseensa häneen, -- en huvin vuoksi, niinkuin\nte suvaitsitte sanoa, vaan sentähden, että aivastaessani pirskotin...\nmutta mitään leikkiä en edes ajatellutkaan. Uskaltaisinko minä\nlaskea leikkiä? Jos me laskisimme leikkiä, niin eihän silloin olisi\nmitään kunnioitusta henkilöitä kohtaan...\n\n-- Mene hiiteen!! -- kirkui kenraali yht'äkkiä vavisten kiukusta.\n\n-- Mitä-ä? -- kysyi Tshervjakow kuiskaen ja puutuen pelosta.\n\n-- Mene hiiteen!! -- toisti kenraali polkien jalkaansa.\n\nTshervjakow tunsi, että vatsassaan revähti. Mitään näkemättä, mitään\nkuulematta hoiperteli hän ovelle ja tuli ulos kadulle... Tultuaan\nkoneentapaisesti kotiin laskeutui hän virkapukuaan riisumatta\npitkälleen sohvalle ja -- kuoli.\n\n\n\n\nLiiotteli.\n\n\nMaanmittari Gleb Gavrilovitsh Smirnow saapui junalla \"Hökkelin\"\nasemalle. Kartanoon, johon hän oli kutsuttu maita mittailemaan,\noli asemalta vielä kuljettava hevosella noin kolme-, neljäkymmentä\nvirstaa. Jos kyytimies ei ole humalassa, eivätkä hevoset kaakkeja,\nniin ei tule edes kolmeakymmentä virstaa, mutta jos kyytimies\nsattuu olemaan hutikassa ja hevoset ovat kaakkeja, niin ei\nviidessäkymmenessäkään ole tarpeeksi.\n\n-- Olkaa hyvä ja sanokaa, mistä voisin saada kestikievarikyydin? --\nkääntyi maanmittari asemasantarmin puoleen.\n\n-- Hä? Kestikievarikyydin? Vaikka sata virstaa samoilisit et löydä\nainoatakaan maankiertäjää saatikka sitten kestikievarikyytiä... Mutta\nentä minne olette matkalla?\n\n-- Djevkinoon, kenraali Hohotovin maatilalle.\n\n-- Vai niin! -- haukotteli santarmi. -- No, menkää tuonne aseman taa,\nsiellä pihalla sattuu joskus olemaan talonpoikia, jotka kuljettavat\nmatkustajia.\n\nMaanmittari huoahti ja mennä laahusti aseman taa. Sieltä löysi hän\nkauan etsittyään ja tiedusteltuaan synkän, rokonarpisen ja mitä\nrotevimman talonpojan, jolla oli yllään repaleinen, harmaa sarkatakki\nja niinitallukat jaloissaan.\n\n-- Piru ties millaiset sinun vankkurisi ovat! -- murisi maanmittari\nkavutessaan ajoneuvoihin. -- Ei niistä saa selvää, missä on etu-,\nmissä takapää...\n\n-- Tarvitseekos siitä sitten niin selvillä ollakkaan? Se, jossa\nhevosen häntä heiluu, on etupää ja se toinen puoli, jossa teidän\narmonne istuu, on takapää...\n\nHevonen oli nuori, mutta laiha ja hajasäärinen; sen korvalehdet oli\npureskeltu rikki. Kun kyytimies nousi lyömään sitä köydenpätkällä\nse vain ravisteli päätään. Kun hän oli haukkunut sitä halukseen ja\nlöi toistamiseen, niin vankkurit narahtivat ja alkoivat vapista\nkuin kuumeessa. Kolmannen lyönnin jälkeen ne huojuivat ja vasta\nneljännestä iskusta ne lähtivät liikkeelle.\n\n-- Tällä laillako me koko matkan tulemme kulkemaan? -- kysyi\nmaanmittari hurjan tärinän vallassa ihmetellen venäläisten\nkyytimiesten taitoa yhdistää hidas kilpikonnan kulku sisälmyksiä\nsekottavaan tärinään.\n\n-- Kyllä perille tullaan! -- lohdutti kyytimies. -- Tamma on nuori ja\nnokkela... Kun se kerran lämpenee, niin ei sitä enää pysäytetäkään...\nNo-o-o, sinä lurjus!\n\nOli hämärä, kun he lähtivät asemalta. Oikealla häämötti tummunut,\nhuurteinen tasanko, jolla ei ollut äärtä eikä rajaa... Sitä pitkin\nkulkiessa tuli aika niin surkean ikäväksi. Taivaanrannalla, jossa\ntasanko hävisi näkymättömiin yhtyen ilmankanteen, hehkui sammuva\nsyksyinen ruskotus vielä väsyneesti. Vasemmalla puolen tietä törrötti\njotakin; se oli liian suuri ollakseen heinäsuova, vaan ei saattanut\nmikään rakennuskaan olla. Mitä edessä oli, sitä ei maanmittari\nnähnyt, sillä kyytimiehen leveä selkä peitti koko tämän puolen\nnäköpiiristä. Oli hiljaista, mutta kylmä.\n\n\"Kuinka autiota kuitenkin!... -- ajatteli maanmittari koettaen\npeittää korvansa päällysnutun kauluksella. -- Ei taloa eikä tölliä!\nKuka tietää vaikka jonakin sopivana hetkenä hyökättäisiin kimppuuni\nja ryöstettäisiin minut puti puhtaaksi. Eikä kukaan saisi siitä\nmitään tietää, ei vaikka tykillä ampua jyskyttäisi... Kyytimies on\nkovin epäluotettava... Katsos millainen leveä selkä! Ei tuollaisen\nluonnon lapsen tarvitse muuta kuin sormellaan koskettaa, kun jo\nhenkeni heittäisin. Kuinka petomainen ja samalla viekas hänen\nnaamansa on.\"\n\n-- Kuulehan, veikkoseni, -- kysyi maanmittari, -- mikä sinun nimesi\non?\n\n-- Minunko? Klim.\n\n-- Entä millaista, hyvä Klim, millaista täällä on kulkea? Eikö ole\nvaarallista? Eikö tehdä pahaa?\n\n-- Ei, Jumala paratkoon... Kuka täällä pahaa tekisi?\n\n-- Sehän on hyvä, ettei tehdä pahaa... Kaikissa tapauksissa on\nminulla kolme revolveria varalla, -- valehteli maanmittari. --\nRevolverilla, näes, ei sovi leikitellä. Kymmenen roistoa sillä\nloitolla pitelee...\n\nPimeni. Yht'äkkiä alkoivat vankkurit narista ja vinkua. Ne kääntyivät\naivan kuin vasten tahtoaan vasemmalle.\n\n\"Minne tuo nyt mahtanee minua viedä? -- ajatteli maanmittari. --\nAjoi yhä suoraan, kunnes äkkiarvaamatta lennättää vasemmalle. Senkin\nvietävä, taitaapa johonkin ryteikköön minua venyttää ja sitten ... ja\nsitten... Tapahtuuhan usein, että...\"\n\n-- Hei, kuulehan, -- kääntyi hän kyytimiehen puoleen. -- Sanoit,\nettei täällä ole vaarallista? Se on vahinko... Minä niin mielelläni\ntappelisin roistojen kanssa... Tosin olen näöltäni heikko,\nkivuloinen, mutta vahva kuin härkä... Kerran hyökkäsi kimppuuni\nkolme roistoa. Ja kuinkas kävi? Yhtä pitelin niin, ajatteles, että\nheitti henkensä ja ne kaksi muuta lähetettiin minun tähteni Siperiaan\npakkotyöhön. Ja mistä tuo voimani tulee, sitä en tiedä, mutta yhdellä\nkädellä minä hoitelen sellaisia potria poikia kuin sinäkin olet.\n\nKlim kääntyi katsomaan maanmittaria, rypisteli kasvojaan ja\nläimähytti piiskallaan hevosta.\n\n-- Niin, veikkoseni... -- jatkoi maanmittari. -- Varjelkoon Jumala\nketään joutumasta minun kynsiini. Vähätpä siitä, että roisto jää\nkäsittä ja jaloitta, kun hän joutuu oikeuden eteen, vastaamaan...\nMinä tunnen kaikki tuomarit ja nimismiehet. Olen tärkeä, välttämätön,\nvaltiollinen henkilö. Hallitus tietää varsin hyvin, että minä nyt\ntäällä matkustelen ja pitää huolta siitä, ettei minulle mitään pahaa\ntapahdu. Kaikkialla pitkin tien varsia ovat pensaat täynnä poliiseja,\nja vahteja... Se... se... seis! -- huusi maanmittari yht'äkkiä. --\nMinne sinä nyt ajat? Minne sinä viet minua?\n\n-- Ettekö näe? Metsä!\n\n\"Metsä, todellakin... -- ajatteli maanmittari. -- Ja minä kun\npelästyin!... Mutta ei pidä paljastaa tunteitaan. Hän on varmaankin\njo huomannut, että minä pelkään, koska noin usein minua silmäilee.\nTies mitä hän ajattelee... Ensin ajoi niin hitaasti, jalka jalan ja\nnyt kiitää tuolla lailla!\"\n\n-- Kuulehan, Klim! Miksi sinä noin hevosta joudutat?\n\n-- En minä sitä jouduta. Itse juoksee... Ja kun sen kerran saa\nvauhtiin, niin ei sitä mitenkään enää pysäytetä. Ei se itsekään pidä\nsiitä, että sillä sellaiset jalat on.\n\n-- Valehtelet, veikkoseni! Näen selvästi, että valehtelet! En minä\nainakaan kehota noin nopeasti ajamaan. Pidätähän hevostasi...\nKuuletko? Pidätä!\n\n-- Minkä tähden?\n\n-- Sentähden, että ... tuota noin ... että asemalta tulee minun\njälessäni neljä toveria. Ajetaan niin, että he saavat meidät\nkiinni... He lupasivat saavuttaa minut tässä metsässä... Heidän\nkanssaan on hauskempi kulkea yhdessä, sillä he ovat hauskoja, mutta\nsamalla tanakoita poikia ... jokaisella heistä on revolveri... Mitä\nsinä siinä vääntelet ja kääntelet itseäsi kuin istuisit neuloilla?\nHä? Minä, veikkoseni... Ei suinkaan minussa mitään katseltavaa,\nmitään huvittavaa ole ... jolleivät minun revolverini ehkä. Katso\nvain, jos tahdot, kyllä minä kaivan ne esiin ja näytän... Ole hyvä,\njos...\n\nMaanmittari oli kopeloivinaan revolvereja taskuistaan, kun tapahtui\njotakin, mitä hän suuren pelkonsa ohessa ei saattanut aavistaa. Klim\nsyöksyi yht'äkkiä vankkureista ja ryömi metsän tiheikköön.\n\n-- Auttakaa! -- huusi hän täyttä kurkkua. -- Auttakaa! Ota hevonen ja\nvankkurit, kun vaan säästät minun henkeni! Auttakaa!\n\nKuului nopeita, eteneviä askeleita, oksain räiskettä -- sitten kaikki\nhiljeni... Maanmittari, joka ei saattanut uskoa sanojensa voimaa,\npysäytti hevosen ensimäiseksi työkseen, siirtyi sitten mukavampaan\nasentoon vankkureissa ja alkoi tuumailla.\n\n\"Pötki pakoon ... pelästyi, hölmö... Mikäs nyt auttaa? Yksin en voi\njatkaa matkaani, kun en osaa tietä, ja voitaisiinpa luulla, että olen\nvarastanut hevosen häneltä... Niin, mitä on tehtävä?\"\n\n-- Klim! Klim! -- huusi hän.\n\n-- Klim!... -- vastasi kaiku.\n\nAjatellessaan, että hänen koko yön täytyy istua pimeässä, kylmässä\nmetsässä ja kuunnella susien ulvontaa, kaikua ja laihan tamman\nhirnuntaa, alkoi maanmittarin selkäpiitä karmia aivan kuin olisi\nkylmällä raudanpalasella sitä raspinut.\n\n-- Hyvä Klim! -- alkoi hän jälleen huutaa. -- Veikkoseni! Missä sinä\nolet, hyvä Klim?\n\nKaksi tuntia oli maanmittari huutaa hoilottanut, kun hänen äänensä\nkävi käheäksi. Hän oli jo tottunut ajatukseen saada viettää yönsä\nmetsässä, kun heikko tuulenhenki toi jonkun huokauksen hänen\nkuuluviinsa.\n\n-- Klim! Sinäkö se olet? Lähdetään eteenpäin!\n\n-- Ethän tapa?!\n\n-- En ... minä laskin leikkiä veikkoseni! Rangaiskoon Jumala minua\nsiitä, että laskin leikkiä! Mitä revolvereja minulla olisi? Minä\nvalehtelin pelkästä pelosta. Ole niin hyvä, ajetaan eteenpäin! Minä\nihan palellun!\n\nKlim, pääteltyään luultavasti, että oikea ryöväri jo aikoja sitten\nolisi vienyt hevosen ja vankkurit, uskalsi vihdoin tiheiköstä ulos ja\nlähestyi epävarmasti kyydittäväänsä.\n\n-- No, mitä sinä tolvana pelästyit? Minähän laskin vähän leikkiä ja\nsinä pelästyit... Istuhan jo paikallesi!\n\n-- Jumala siunatkoon sinua, hyvä herra, -- mutisi Klim kävutessaan\nvankkureihin. -- Jos olisin tämän tiennyt, niin en mistään hinnasta\nolisi lähtenyt kyytiin. Olin ihan kuolla pelosta ja säikähdyksestä...\n\nKlim löi piiskalla hevoskaakkia, joka vain ravisteli päätään. Hän\nlöi toistamiseen -- vankkurit narahtivat ja vapisivat. Kolmannesta\niskusta ne alkoivat huojua. Neljännen lyönnin jälkeen, kun vankkurit\nvihdoin lähtivät liikkeelle, maanmittari veti korvansa päällysnutun\nsuojaan ja alkoi tuumailla. Ei tie eikä Klim näyttänyt hänestä enää\nvaaralliselta.\n\n\n\n\nNaamioitu.\n\n\nEräässä H:n seurassa vietettiin naamiohuveja hyväntekevässä\ntarkotuksessa.\n\nKello oli 12 yöllä. Naamioimaton hienosto, joka ei ottanut tanssiin\nosaa -- sitä oli viisi sielua -- istui lukuhuoneessa suuren pöydän\nääressä ja päät niin riipuksissa, että nenät melkein sattuivat\nsanomalehtiin, lukivat, uinailivat tai, kuten erään pääkaupungin\nsanomalehden sikäläinen kirjeenvaihtaja, eräs kovin vapaamielinen\nmies heistä sanoi, -- \"ajattelivat\".\n\nSuuresta salista kuului tanssin säveliä. Oven ohi juoksi yhtenään\nviinureita, jotka tömistelivät vahvasti jaloillaan ja rämistelivät\ntarjottimillaan. Mutta lukuhuoneessa vallitsi syvä hiljaisuus.\n\n-- Täällähän on hyvä! -- kuului yhtäkkiä matala, käheä ääni kuin maan\nalta. -- Tulkaa tänne! Tänne, pienokaiseni!\n\nOvi aukeni ja lukuhuoneeseen astui lyhyt, mutta tanakka, naamioitu\nmies, jolla oli yllään ajurin puku ja hatussaan riikinkukon sulkia.\nHäntä seurasivat aivan kintereillä kaksi naamioitua naista ja viinuri\nkantaen tarjotinta, jolla törrötti mahakas munkkipullo kolmen\nviinipullon ympäröimänä.\n\n-- Tänne! Täällä on vilpoisempi, -- sanoi tulija. Laske tarjotin\npöydälle... Istukaa, mamsselit! Sö vu prii!... Ja te, hyvät herrat,\nkorjatkaapas luunne siitä vähän syrjään. Mitäs te siinä oikein?...\n\nNaamioitu mies kumartui eteenpäin ja pyyhkäsi pöydältä pari lehteä.\n\n-- Laske tuohon! No, herrat lukutoukat, siirtykääpäs nyt; ei nyt ole\naika sanomalehtiä nuuskia ja politikoida... Heretkää!\n\n-- Minä pyytäisin teitä olemaan vähän hiljemmin, -- sanoi yksi\nhienostosta katsellen naamioitua silmälasiensa läpi. -- Tämä on\nlukuhuone eikä bufetti... Täällä ei sovi juoda.\n\n-- Miksei? Eihän pöytä mahtane kaatua tai katto romahtaa alas?\nIhmeellistä! Mutta ei nyt ole aikaa keskusteluihin. Jättäkää jo\nlehtenne... Kyllä te olette niitä jo tarpeeksi nuuskineet, kyllin\nolette viisaita, pilaatte vain silmänne ja ennen kaikkea -- se on\nminun tahtoni.\n\nViinuri laski tarjottimen pöydälle ja heitettyään pyyhinliinan\nolkapäälleen kävi oven luo seisomaan. Naiset kaatoivat heti itselleen\nviiniä.\n\n-- Kuinka saattaa löytyä tuonlaisia viisaita ihmisiä, jotka ennemmin\nlukevat sanomalehtiä kuin ryyppäävät, -- alkoi mies, jolla oli\nriikinkukon sulkia hatussa, kaataessaan itselleen munkkia. -- Minun\nmielestäni, arvoisat herrat, te nuuskitte sanomalehtiänne sentähden,\nettä teillä ei ole mitä ryypätä. Niinkö on sen asian laita? Ha, ha,\nhaa!... Lukevat! No, mitäs siellä on oikein präntättynä? Vastatkaapas\nte, jolla on silmälasit! Mitä te tutkitte siinä? Hä? Heittäkää pois!\nRyypätkää ennemmin!\n\nSulkahattuinen mies nousi ja sieppasi sanomalehden silmälasisen\nherran käsistä. Tämä milloin kalpeni milloin punastui katsellen\nhämmästyksellä hienostotovereitaan, ja nämä häntä.\n\n-- Te unohdatte itsenne, armollinen herra! -- kiivastui hän.\n-- Te muutatte lukuhuoneen kapakaksi ja suvaitsette käyttäytyä\nsopimattomasti, kun revitte sanomalehden toisen käsistä! Sitä minä\nen salli! Te nähtävästi ette tiedä kenen kanssa olette joutunut\ntekemisiin, hyvä herra! Minä olen pankinjohtaja Shestjakow!...\n\n-- Viis minä tuollaisesta Shestjakowista! Katsoppas kuinka sun\nlehtesi käy...\n\nNaamioitu otti lehden ja repi sen palasiksi.\n\n-- Mitä tämä on? -- kihisi Shestjakow kiukkuisena. -- Tämä on\nhävytöntä, tämä on ... tämä on luonnotonta...\n\n-- Suuttui kuin pippuri, -- nauroi naamioitu. -- Hyi, kuinka\nsaattaakin noin kiivastua! Verisuonet oikein väräjävät. Mutta\ntiedättekös mitä, arvoisat herrat? Nyt leikki pois; minä en tahdo\nkeskustella kanssanne... Minä aion jäädä yksin tänne mamsselien\nkanssa huvittelemaan ja kehotan sentähden lopettamaan tuon saarnanne\nja korjaamaan luunne... Kas niin! Herra Belebuhin, mene sikalättiin\nsiitä! Mitä sinä turpaasi vääntelet? Minä sanoin: mene ulos; siis\nmene! Ja joutuun jos tahdot niskaasi säästää!\n\n-- Mitä te oikein tarkotatte sillä? -- kysyi holhoojakunnan\nrahastonhoitaja, Belebuhin, punastuen ja kohautellen olkapäitään. --\nMinä en ymmärrä... Mokomakin konna tunkeutuu tänne ja alkaa yhtäkkiä\nlasketella hävyttömyyksiään!...\n\n-- Konnako?! -- kiljui sulkahattuinen mies kiukuissaan ja löi\nnyrkillä niin lujasti pöytään, että lasit tarjottimella hyppelivät.\n-- Kenelle sinä puhut? Luuletko, että kun minä olen naamioitu, niin\nsaat sinä puhua mitä hyvänsä? Mokomakin pihtikinttu! Mene, kun\nsinulle sanotaan! Pankinjohtaja, ulos joko hyvällä tai pahalla!\nMenkää ulos joka sorkka! Menkää helvettiin!\n\n-- Kyllä kohta saamme nähdä! -- sanoi Shestjakow, jonka silmälasitkin\nhikoilivat kiukusta. -- Kyllä minä näytän! Hei, kuulkaa siellä,\nkutsukaa juhlamenojen ohjaaja tänne!\n\nHetken kuluttua riensi sisään pieni, punapartainen mies, sininen\nrusetti takin rintamuksessa.\n\n-- Pyydän, olkaa hyvä ja astukaa ulos! -- alkoi hän vielä tanssista\nhengästyneenä. -- Ei täällä sovi juoda! Olkaa hyvä, siirtykää\nbufettiin!\n\n-- Mistä sinä siihen pujahdit? -- kysyi naamioitu. -- Enhän minä\nliene sinua tänne kutsuttanut?\n\n-- Pyydän, älkää sinutelko, vaan menkää ulos!\n\n-- Mutta kuuleppas, velikulta! Koska sinä olet juhlamenojen\nohjaaja, niin ohjaappas nämä lukutoukat juhlallisesti täältä pois.\nMinun mamsselini eivät pidä siitä, että täällä on tuollaisia\nasiaankuulumattomia henkilöitä. He kainostelevat, kun minä tahdon\nrahasta nähdä heidät täällä alastomina, luonnonpuvussa.\n\n-- Nähtävästi tuo hölmö luulee olevansa navetassa! -- sähisi\nShestjakow. -- Kutsukaa Jevstrat Spiridonitsh heti tänne!\n\n-- Jevstrat Spiridonitsh! -- kuului kautta huoneuston. -- Missä\nJevstrat Spiridonitsh on?\n\nEi kestänyt kauaa, kun Jevstrat Spiridonitsh, ukko poliisin puvussa\nilmaantui.\n\n-- Pyydän, astukaa ulos täältä! -- puhui hän käheällä äänellä\nmulkoillen peloittavilla silmillään ja liikutellen vahattuja\nviiksiään.\n\n-- Olin ihan pelästyä! -- huudahti naamioitu mies tyytyväisesti\nnauraen. -- Ihan pelästyä! Niin hullusti saattaa toisinaan käydä,\nJumala paratkoon! Viikset kuin piikkisialla ja silmät kuin tapit\npäässä. He-he-hee!\n\n-- Älä viisastele! -- kiljui Jevstrat Spiridonitsh täyttä kurkkua\nvihasta vavisten. -- Mene ulos! Minä käsken heittää ulos sinut!\n\nLukuhuoneessa syntyi sanomaton melu. Jevstrat Spiridonitsh punaisena\nkuin rapu huusi hurjasti polkien jalkaansa. Shestjakow huusi.\nBelebuhin huusi. Koko hienosto huusi. Mutta ylinnä kuului naamioidun\nmiehen matala, käheä ääni kuin maan alta. Tanssi keskeytettiin\nyleisen sekamelskan tähden ja yleisö tunkeutui uteliaana juhlasalista\nlukuhuoneeseen.\n\nJevstrat Spiridonitsh kuulutti kaikki poliisit juhlahuoneistosta\nkokoon ja ryhtyi laatimaan pöytäkirjaa.\n\n-- Kirjota, kirjota! -- sanoi naamioitu sorkkien sormellaan hänen\nkynäänsä. -- Kuinka minun, poika paran, nyt käyneekään? Voi minua\nonnetonta! Älkää syöskö perikatoon minua turvatonta! Ha-ha-haa! No,\nmitä nyt? Onko rotokolla valmis? Onko kaikki paperilla? No, katsokaa\nnyt!... Yks' ... kaks' ... kolme!!...\n\nTuntematon mies nousi seisomaan, ojensihe itseään ja nykäisi naamion\nkasvoiltaan. Paljastettuaan päihtyneet kasvonsa ja silmäiltyään\nympärilleen nauttien vahvasta vaikutuksestaan, heittyi hän\nnojatuoliin ja nauraa hohotti rattoisasti. Ja tekemänsä vaikutus\nolikin kerrassaan tavaton. Hienosto vaihtoi kalpeana hämmästyneitä\nkatseita, kahnuttipa joku korvallistaan. Jevstrat Spiridonitsh\nvaikeroi kuin sellainen, joka on epähuomiossa tehnyt suuren tyhmyyden.\n\nKaikki tunsivat räyhääjän: se oli eräs sikäläinen miljoonamies\nja tehtailija, perinnöllinen kunniaporvari Pjatigorow, kuuluisa\nsikamaisuuksistaan, hyväntekeväisyydestään ja, kuten paikallisessa\nsanomalehdessä usein on huomautettu, -- rakkaudestaan kansanvalistusta\nkohtaan.\n\n-- No, menettekö ulos vai ei? -- kysyi Pjatigorow lyhyen vaitiolon\njälkeen.\n\nHienosto hiipi sanaakaan sanomatta varpaillaan ulos lukuhuoneesta ja\nPjatigorow sulki oven heidän jälkeensä.\n\n-- Tiesithän sinä, että se oli Pjatigorow! -- kähisi Jevstrat\nSpiridonitsh hetken kuluttua puoliääneen ravistaen niskasta viinuria,\njoka oli tarjoillut lukuhuoneessa. -- Mikset sanonut?\n\n-- Ei käsketty sanomaan!\n\n-- Ei käsketty sanomaan... Kun minä sinut, senkin pannahinen, pistän\nkuukaudeksi vesikoppiin, niin kyllä sitten opit ymmärtämään mitä\n\"ei käsketty sanomaan\" oikein merkitsee. Korjaa luusi siitä!!...\nJa te hyvät herrat, -- kääntyi hän hienoston puoleen. -- Kapinan\nolette nostaneet, kun ette viitsineet kymmeneksi minuutiksi poistua\nlukuhuoneesta. Syökää nyt oma soppanne! Jaa, jaa, hyvät herrat...\nMinä en, jumaliste, minä en pidä siitä!...\n\nViisimiehinen hienosto harhaili ympäri juhlasalia alakuloisena,\nhämillään, tuntien itsensä syylliseksi, hiljaan kuiskaillen ja\nikäänkuin aavistaen jotakin pahaa... Heidän vaimonsa ja tyttärensä,\nsaatuaan tietää, että Pjatigorow oli loukkaantunut ja suuttunut,\nalkoivat kaikessa hiljaisuudessa poistua koteihinsa. Tanssi taukosi.\n\nKello kaksi astui humaltunut Pjatigorow hoiperrellen ulos\nlukuhuoneesta. Tultuaan juhlasaliin hän retkahti istumaan aivan\norkesterin läheisyyteen, uinaili soiton kaikuessa, kallisti sitten\nsurullisesti päänsä ja alkoi kuorsata.\n\n-- Älkää soittako! -- viittilöivät juhlamenojen ohjaajat\norkesterille. -- Tsss!... Jegor Nilitsh nukkuu...\n\n-- Ettekö käske saattamaan itseänne kotiin, Jegor Nilitsh? -- kysyi\nBelebuhin kumartuen miljoonamiehen yli.\n\nPjatigorow liikutti huuliaan aivan kuin olisi tahtonut puhaltaa\nkärpäsen poskeltaan.\n\n-- Ettekö käske saattamaan itseänne kotiin, -- toisti Belebuhin, --\ntai sanomaan, että vaunut olisivat valmiina?\n\n-- Ha? Ketä? Sinä ... mitä sinä?...\n\n-- Saattaa kotiin... On aika mennä nukkumaan...\n\n-- Ko-kotiin tahdon... Saata!\n\nBelebuhin hymyili onnellisena ja alkoi nostaa Pjatigorowia. Muut\nhienostotoverinsa riensivät hänelle avuksi ja tyytyväisinä hymyillen\nnostivat he perinnöllisen kunniaporvarin seisoalleen ja kuljettivat\nhänet varovasti vaunuihin.\n\n-- Täytyy olla lahjakas taiteilija voidakseen teidän tavoin saattaa\nkokonaisen seuran naurunalaiseksi, -- puheli iloisesti Shestjakow\nasettaessaan hänet istumaan. -- Minä olen todella aivan ällistynyt,\nJegor Nilitsh! Vielä nyt minua naurattaa... Ha-ha!... Ja me kun\nkiivastuimme ja hommasimme! Ha-ha!... Tiedättekös, etten ole\nteatterissa koskaan niin sydämellisesti nauranut... Mikä pohjaton\nkoomillisuus! Koko ikäni olen muistava tämän unohtumattoman illan!\n\nLaitettuaan Pjatigorowin onnellisesti kotimatkalle, hienosto\nriemastui ja rauhottui.\n\n-- Pisti kättä jäähyväisiksi, -- jutteli Shestjakow hyvin\ntyytyväisenä. -- Ei hän siis suuttunutkaan...\n\n-- Niin, Herra paratkoon! -- huokaili Jevstrat Spiridonitsh. -- Aika\nlurjus, heittiö, mutta hänhän on -- hyväntekijä!...\n\n\n\n\nLeikinlasku.\n\n\nKirkas, talvinen puolipäivä... Pureva pakkanen paukuttelee...\nHopeanhohteinen härmä on peittänyt Nadjan kutrit ohimoilla ja\nutukarvat ylähuulessa. Me seisomme korkealla vuorella, Nadja\nnojaten käsivarttani vasten. Meidän jaloistamme aina alas tasankoon\nasti ulottuu jyrkkä jäämäki, joka auringon paisteessa välkkyy\nkirkkaana kuin kuvastin. Vieressämme on kelkka, joka on päällystetty\ntulipunaisella veralla.\n\n-- Lasketaanpas alas, Nadja Petrovna! -- pyydän minä. -- Yhden kerran\nvain! Minä vakuutan, että me onnellisesti tulemme alas.\n\nMutta Nadja pelkää. Koko välimatka hänen pienistä päällyskengistään\naina jäämäen juureen saakka näyttää hänestä kammottavalta,\nsuunnattoman suurelta kuilulta. Kun hän katsahtaa alas, tai kun minä\npyydän häntä istumaan kelkkaan, niin hänen henkeään jo ahdistaa.\nMutta miten käy, jos hän sittenkin henkensä uhalla syöksyisi kanssani\nkuiluun? Taitaisipa kuolla tai tulla mielipuoleksi.\n\n-- Minä rukoilen teitä! -- puhun hartaasti. -- Siinä ei ole mitään\npelkäämistä! Se on turhaa arkuutta!\n\nVihdoin Nadja myöntyy, mutta hänen kasvojensa ilmeestä päättäen tekee\nhän sen ikäänkuin henkensä olisi vaarassa. Minä istutan kalpean ja\nvapisevan tytön kelkkaan, kierrän käsivarteni hänen ympärilleen ja\nsyöksyn hänen kanssaan kuiluun.\n\nKelkka lentää kuin nuoli. Ilma lyö kasvoihin, vinkuu, soi korvissa,\nrepii, puree kiukusta ja tahtoo murtaa pään hartioista irti. Tuulen\npainon tähden ei saata hengittää. Tuntuu siltä kuin itse paholainen\nolisi siepannut meidät kynsiinsä ja kiljuen kiidättäisi suoraan\nsurman suuhun. Ympärillä olevat esineet sulavat pitkäksi, hyppiväksi\nviiruksi. Vielä hetkinen -- ja me olemme hukassa!\n\n-- Minä rakastan teitä, Nadja! -- kuiskaan minä puoliääneen.\n\nVauhti hiljenee vähitellen. Tuulen vinkuna ja jalasten kitinä eivät\nkuulu enää kammottavilta. Hengitys käy yhä helpommaksi. Vihdoin\nkelkka pysähtyy. Nadja on puolikuollut; hän on kalpea ja hengittää\ntuskin kuuluvasti... Minä autan häntä nousemaan ylös.\n\n-- Toista kertaa en ikinä laskisi, -- sanoo hän katsellen minuun\nsuurin pelokkain silmin. -- En mistään hinnasta! Olin jo kuolla!\n\nJonkun ajan kuluttua hän toipuu ja alkaa katsoa kysyvästi minua\nsuoraan silmiin: minäkö sanoin nuo neljä sanaa vai tuuliko kuiskasi?\nMutta minä seison hänen vieressään poltellen tupakkaani ja katsellen\ntarkkaavasti hansikastani.\n\nHän tarttuu käsivarteeni ja me kävelemme kauan kelkkamäen\nläheisyydessä. Arvotus nähtävästi ei anna hänelle rauhaa. Sanottiinko\nnuo sanat vai ei? Niin, vai ei? Niin, vai ei? Tämä kysymys on mitä\ntärkein, sillä se koskee itserakkautta, kunniaa, elämää, onnea. Nadja\nkatselee kärsimättömästi, surullisesti, tutkivasti minua kasvoihin,\nvastaa hajamielisesti, odottaa, enkö jo alkaisi puhua. Oi, mikä ihana\nihmeiden leikki hänen lempeillä kasvoillaan! Minä näin, että hän\ntaisteli tunteitaan vastaan, että hän aikoi jotakin sanoa, tahtoi\nkysyä jostakin, vaan ei löytänyt sanoja, oli sopimatonta, kauheata,\nilo hämmensi...\n\n-- Tiedättekö mitä? -- sanoo hän katsomatta minuun.\n\n-- No, mitä? -- kysyn minä.\n\n-- Lähtekäämme vielä kerran ... mäkeä laskemaan.\n\nMe kapuamme portaita pitkin vuorelle. Taas istutan kalpean, vapisevan\nNadjan kelkkaan, taas syöksymme huimaavaan syvyyteen, taas vinkuu\ntuuli ja kitisevät jalakset, ja taas vauhdin ollessa hurjimmillaan\nkuiskaan minä puoliääneen:\n\n-- Minä rakastan teitä, Nadja!\n\nKun kelkka on pysähtynyt, katsahtaa Nadja mäkeen, jota vast'ikään\nkiisimme alas, katsoo sitten kauan kasvoihini, kuuntelee ääntäni,\njoka on välinpitämätön ja rauhallinen, ja koko hänen olentonsa,\nvieläpä puuhka ja kaulavaatteensa ilmaisevat mitä suurinta\nkummastusta. On kun kirjotettu hänen kasvoillaan:\n\n-- Mitä tämä on? Kuka sanoi _nuo_ sanat? Hän -- vai oliko se\nharhaluulo?\n\nTämä epävarmuus tekee hänet rauhattomaksi ja kärsimättömäksi. Tyttö\nparka ei vastaa kysymyksiin, synkistyy ja on hyrähtää itkuun.\n\n-- Emmekö lähde jo kotiin? -- kysyn häneltä.\n\n-- Mutta minua ... minua niin huvittaa tämä mäenlasku, -- sanoo hän\npunastuen. -- Laskekaamme vielä kerran!\n\nHäntä \"huvittaa\" tämä mäenlasku, vaikka hän nytkin, kuten jo\nedellisillä kerroilla, istuutuessaan kelkkaan kalpenee, pidättää\npelosta hengitystään, vapisee.\n\nMe syöksymme kolmatta kertaa alas ja minä huomaan, että hän katselee\nminua kasvoihin ja pitää tarkasti silmällä huuliani. Mutta minä vien\nnenäliinan suuni eteen, yskin ja jouduttuamme keskelle mäkeä saan\nsalaa kuiskatuksi:\n\n-- Minä rakastan teitä, Nadja!\n\nJa arvotus jää arvotukseksi! Nadja vaikenee, ajattelee jotakin...\nMinä saatan hänet kotiin kelkkamäeltä; hän tahtoo käydä hiljaan,\nastuu yhä hitaammin ja odottaa, enkö jo sano hänelle niitä sanoja. Ja\nminä näen kuinka hänen sielunsa kärsii, kuinka hän tekee väkivaltaa\nitselleen voidakseen olla sanomatta:\n\n-- Se ei saattanut olla tuuli, joka sanoi ne sanat! Minä en tahdo,\nettä tuuli olisi ne sanonut!\n\nSeuraavan päivän aamulla saan minä kirjekortin: \"Jos menette tänään\nkelkkamäelle, niin poiketkaa minua noutamaan. N.\" Ja tästä päivästä\nsaakka käyn joka päivä Nadjan kanssa mäkeä laskemassa ja kiitäessämme\nalas kelkalla minä joka kerralla kuiskaan puoliääneen nuo samat sanat:\n\n-- Minä rakastan teitä, Nadja!\n\nMutta pian Nadja tottuu tähän lauseparteen, kuin viiniin tai\nmorfiniin. Hän ei voisi elää ilman sitä. Totta kyllä, että hänestä on\nvieläkin kauheata lentää mäkeä alas, mutta nyt pelko ja vaara luovat\nkummallista hurmausta noihin lemmen sanoihin, jotka yhä vaan ovat\nhänelle arvotus ja uuvuttavat hänen mieltään. Hän epäilee vieläkin\nnoita kahta: minua ja tuulta. Kuka näistä kahdesta tunnustaa hänelle\nrakkautensa, sitä hän ei tiedä, mutta se onkin nähtävästi hänestä jo\nyhdentekevää; samahan tuo on, minkä maljan tyhjentää, kun vain juopuu.\n\nKerran lähdin päivällä yksin kelkkamäelle. Väkijoukkoon piiloutuneena\nminä näen Nadjan lähestyvän mäkeä ja etsivän minua silmillään...\nSitten hän nousee arkana portaita pitkin ylös mäelle... Kauheata on\nlaskea yksin, oo! kuinka kauheata! Hän on kalpea kuin lumi, vapisee,\nkulkee ikäänkuin mestauslavalle, mutta kulkee sittenkin sivulleen\nsilmäilemättä, päättävästi eteenpäin. Nadja on nähtävästä päättänyt\nvihdoinkin koettaa, kuuluuko noita hämmästyttäviä, suloisia sanoja,\nkun minua ei ole mukana. Minä näen kuinka hän pelon valtaamana\nistuutuu kelkkaan, sulkee silmänsä ja heitettyään ijäksi hyvästit\nmaailmalle syöksyy mäkeä alas... Jalakset kitisevät, tuuli vinkuu...\nKuuleeko Nadja nuo sanat, sitä en tiedä... Minä näen vaan kuinka hän\nnousee kelkasta uupuneena, voimatonna. Ja hänen kasvoistaan näkyy,\nettei hän itsekään tiedä, kuuliko vai ei. Laskiessaan mäkeä oli pelko\nniin kovasti hänet huumannut, ettei hän voinut erottaa ääniä...\n\nKevät lähestyy... Aurinko paistaa yhä lämpimämmin. Meidän jäämäkemme\nmustuu, kadottaa hohteensa ja sulaa vihdoin. Mäenlasku on heitettävä\nsikseen. Nadja parka ei kuule missään noita sanoja ja kukapa hänelle\nniitä kuiskaisikaan, kun ei tuule ja minä valmistaudun matkustamaan\nPietariin pitkäksi ajaksi, luultavasti -- ijäksi.\n\nKerran istun iltahämärässä pari päivää ennen lähtöäni talon pienessä\npuistossa, jonka korkea lauta-aita erottaa vieressä olevasta talosta,\nmissä Nadja asuu... Ilma on vielä verrattain kylmä, lunta saattaa\nnähdä jossakin varjopaikassa, puut ovat lehdettömiä, mutta keväältä\ntuoksuu kuitenkin ja yöpuuta etsivät varikset rääkkyvät jossakin\nkaukana. Minä astun aidan luo ja katselen kauan laudan raosta. Näen\nkuinka Nadja tulee ulos eteisen portaille ja suuntaa surullisen,\nkaipaavan katseensa taivasta kohti... Kevättuulonen hengähtää\nsuoraan hänen kalpeihin, alakuloisiin kasvoihinsa... Se muistutti\nhänelle sitä tuulta, joka puhalsi silloin kelkkamäessä, kun hän\nensi kerran kuuli nuo neljä sanaa, ja hänen kasvojensa ilme muuttuu\nsurullisemmaksi, yhä surullisemmaksi, kyynel vierähtää poskelle...\nTyttö parka ojentaa molemmat kätensä taivasta kohti ikäänkuin pyytäen\ntätä tuulta vielä kerran kuiskaamaan nuo neljä sanaa. Ja tuulen\nherätessä minä kuiskaan hänelle:\n\n-- Minä rakastan teitä, Nadja!\n\nMutta hyvänen aika, mikä Nadjan on! Hän huudahtaa, hymyilee täysin\nkasvoin ja ojentaa kätensä tuulta vastaan niin iloisena, onnellisena,\nkauniina...\n\nMutta minä lähden hiljaan laittamaan tavaroitani matkakuntoon...\n\nSiitä on jo pitkä aika. Nyt on Nadja naimisissa; hänet naitettiin tai\nhän meni naimisiin -- se on nyt yhdentekevää -- holhouslautakunnan\nkirjurin kanssa ja hänellä on jo kolme lasta. Kuinka me ennen yhdessä\nlaskimme mäkeä ja kuinka tuuli sitten kuiskasi hänelle nuo sanat\n\"minä rakastan teitä, Nadja\", sitä ei hän ole unhottanut. Ja vielä\nnytkin on se hänen onnellisin, liikuttavin ja ihanin muistonsa\nelämässä...\n\nNyt, kun minä olen vanhentunut, en saata enää käsittää, miksi\nkuiskasin nuo sanat, miksi leikkiä laskin...\n\n\n\n\nHammassärky.\n\n\nVirasta eronneen kenraalimajuri Buldejevin hampaita särki. Hän\nhuuhtoi suutaan viinalla ja konjakilla, voiteli kolottavaa hammasta\npiipunöljyllä, opiumilla, tärpätillä ja lamppuöljyllä, hieroi poskea\njodilla, piti väkiviinassa kastettua vanua korvissaan, mutta mikään\nei auttanut. Alkoipa sairasta jo yökkäyttää. Lääkäri saapui, kaiveli\nhammasta ja määräsi kininiä, mutta ei sekään auttanut. Ehdotukseen\nkiskoa pois tuo paha hammas, vastasi kenraali jyrkästi kieltäen. Koko\nkotiväki, -- vaimo, lapset, palvelijat, vieläpä kokkipoika Petka,\nkaikki tarjosivat auliisti apuaan. Ilmaantuipa muitten muassa sairaan\nluo talon pehtori, Ivan Sergeitsh, joka suositteli manausta.\n\n-- Siellä meidän pitäjässämme, teidän ylhäisyytenne, -- selitti\npehtori -- palveli noin kymmenkunta vuotta sitten eräs Jaakko\nVasilinpoika veronkantajana. Se kun manasi hammassäryn kuin\npuhaltamalla. Sillä oli tapana kääntyä akkunaan päin, jupista jotakin\nitsekseen, sylkäistä kerran ja -- selvä oli. Sellainen voima oli\nhänelle annettu...\n\n-- No, missä hän nyt asuu?\n\n-- Saatuaan eron virastaan muutti hän tätinsä luo Saratoviin, missä\nnyt elää manaamalla hammassärkyä. Jos sattuu jonkun hammas olemaan\npahana, niin kyllä Jaakko sen kurittaa... Saratovilaisia hän auttelee\nkutakin omassa kodissaan, mutta jos muusta kaupungista sattuu\nolemaan, niin sähköteitse... Lähettäkääpäs, teidän ylhäisyytenne,\nhänelle sähkötieto, että hampaita särkee, jotta parantaisi. Kyllä\nparannuskorvaus sopii sitten postissa hänelle lähettää.\n\n-- Joutavia! Taikauskoa!\n\n-- Sopiihan koettaa kuitenkin. Hän on muuten kovin viinaan menevä,\nei välitä vaimostaan, vaan asuu jonkun saksattaren kanssa, senkin\nlurjus, mutta ihmeitä se mies tekee, se on varma.\n\n-- No lähetä nyt, -- pyysi rouva. -- Sinä et luota manaukseen, mutta\nminä olen itse saanut kokea sitä. Vaikk'et uskoisikaan, niin voithan\nkuitenkin lähettää. Eihän se missään tapauksessa vahingoksi ole.\n\n-- No, olkoon menneeksi, -- suostui Buldejew. -- Taitaapa tässä tulla\ntekemisiin ei ainoastaan veronkantajan, vaan itse pirunkin kanssa...\nOh! Tätä ei voi sietää enää!! Missä se sinun veronkantajasi asuu?\nMikä on hänen osotteensa?\n\nKenraali kävi pöydän luo istumaan ja otti kynän käteensä.\n\n-- Saratovissa jokainen sen miehen tuntee, -- sanoi pehtori. --\nKirjottakaa, teidän ylhäisyytenne Saratoviin siis... Kunnioitettu\nherra Jaakko Vasilinpoika... Vasilinpoika...\n\n-- Entäs sitten?\n\n-- Vasilinpoika... Jaakko Vasilinpoika... Noo! Sukunimen olen\nunohtanut... Vasilinpoika... Piru vieköön! Mikä hänen sukunimensä nyt\nolikaan? Äsken juuri tänne tullessani oli se kielelläni. Odottakaas,\nkun minä...\n\nIvan Sergeitsh katsoa tuijotti kattoon liikutellen huuliaan. Kenraali\nja tämän rouva odottivat kärsimättöminä.\n\n-- No, etkö jo muista? Joudu!\n\n-- Heti, heti... Vasilinpoika... Jaakko Vasilinpoika... Unohtunut! Ja\nniin yksinkertainen nimi ... siinä oli jotakin hevosesta... Tammanow?\nEi, ei se Tammanow ollut. Vartokaas... Orhinski? Ei, ei Orhinskikaan.\nTuollainen hevosnimi se oli, sen minä kyllä muistan, vaikka se onkin\nmennyt mielestäni.\n\n-- Ehkä Varsavski?\n\n-- Ei. Odottakaas... Kaakkitshi... Konijevski... Koiranski...\n\n-- Sehän on koiramainen eikä mikään hevosnimi. Entä Orhow?\n\n-- Ei, ei sekään. Hepow... Hepovski... Heponjenko... Ei sittenkään!\n\n-- No, kuinka minä voisin hänelle ilmottaa, kun en edes nimeä tiedä?\nAjattele nopeasti!\n\n-- Heti. Hevostow... Tammovski...\n\n-- Aisavitsh? -- kysyi kenraalinrouva.\n\n-- Ei, ei... Tallinski... Mutta tämähän vasta merkillistä on! En\nmuista!\n\n-- Mitäs pirua sinä täällä sitten teet kun et edes sen vertaa muista?\n-- morkkasi kenraali äkeissään. -- Mene ulos siitä!\n\nIvan Sergeitsh poistui hitaasti ulos, mutta kenraali puristeli\nposkeaan harhaillen huoneesta toiseen.\n\n-- Oo, hyvänen aika! -- voivotteli hän. -- Minä tulen jo hulluksi!\n\nPehtori meni puutarhaan, jossa hän, kohotettuaan hartaan katseensa\nkorkeutta kohti, ajatteli yhä veronkantajan sukunimeä:\n\n-- Orhinski... Orhovski... Tuhat tulimaista! Hevostovski...\nHepotkin... Orhotkin... Tammatkin...\n\nHetken kuluttua hänet kutsuttiin sisään.\n\n-- Oletko muistanut? -- kysyi kenraali.\n\n-- En mitenkään, teidän ylhäisyytenne.\n\n-- Ehkä Valakkin? Koninski? Eikö?\n\nJa talossa alettiin kilvan keksiä sukunimiä. Kaiken ikäiset ja\nväriset hevoset pengottiin juurta jaksain, muisteltiin kavioita,\nvaljaita... Talossa, puutarhassa, väkituvassa ja keittiössä kulki\nedes ja takaisin kansaa muodostaen uusia sukunimiä...\n\nPehtori kutsuttiin tavan takaa sisään.\n\n-- Kavionski? -- kysyttiin häneltä. -- Valjakovski? Hirnov?\n\n-- E-ei, -- vastasi Ivan Sergeitsh, joka tuijottaen ylöspäin jupisi\nääneen: -- Hevoshkin... Orhitski...\n\n-- Isä, isä! -- huudettiin lastenkamarista. -- Ihahanow! Ihahanow!\n\nKoko talo oli liikkeellä. Kärsimätön, vaivattu kenraali lupasi\nviisi ruplaa sille, joka muistaisi sen oikean nimen, ja joukottain\nkokoontui nyt Ivan Sergeitshin ympärille väkeä.\n\n-- Harmajanow! -- huudettiin yhtäältä.\n\n-- Valkovski! Pläsipävski! -- kaikui toisaalta.\n\nTuli ilta eikä kukaan ollut keksinyt tuota kaivattua nimeä. Ja niin\nkäytiin levolle lähettämättä sähkösanomaa.\n\nKenraali ei nukkunut koko yönä, vaan harhaili makuuhuoneessaan\nvoihkien ja valittaen. Kellon kolmatta käydessä aamulla meni hän ulos\nja koputti pehtorin akkunaan.\n\n-- Eiköhän vaan ollut Vikurinski? -- kysyi hän valittavalla äänellä.\n\n-- Ei, ei se Vikurinski ollut, teidän ylhäisyytenne, -- vastasi Ivan\nSergeitsh huoahtaen kuin vikapää.\n\n-- Mutta jollei se ollutkaan mikään hevosnimi, vaan joku muu?\n\n-- Ei, teidän ylhäisyytenne, kyllä siinä oli jotakin hevosesta, oli\ntotisesti. Sen minä muistan aivan selvään.\n\n-- Kylläpäs sinulla on sitten huono muisti. Minulle on se nyt kaikkea\nmuuta kalliimpi tässä maailmassa. Minä kärsin niin julmasti!\n\nAamulla lähetti kenraali taas lääkäriä noutamaan.\n\n-- Kiskokoon pois! -- päätti hän. -- Minä en jaksa enää tätä kestää...\n\nLääkäri tuli ja nykäisi kolottavan hampaan pois. Tehtyään tämän\nja saatuaan työstään ansaitun palkkionsa hän nousi vaunuihinsa ja\najoi kotiin. Pelloilla kenraalin talon ulkopuolella hän kohtasi\nIvan Sergeitshin. Pehtori seisoa könötti tien poskessa tuijottaen\najatuksissaan maahan. Hänen otsarypyistään ja katseestaan päättäen\nnäytti hän kovasti vaivaavan muistiaan...\n\n-- Tallinski... Satulanow... -- jupisi pehtori. -- Saverikow...\nKushkin... Aisavski... Pattikov... Ratasmovski... Suitsinski...\n\n-- Ivan Sergeitsh! -- huusi lääkäri hänelle. -- Ettekö voisi myydä\nminulle viisi hehtoa kauroja? Kyllähän meidän talonpoikamme sieltä\novat ennen niitä minulle myyskennelleet, mutta heidän kauransa ovat\nniin kovin huonoja...\n\nIvan Sergeitsh töllisti hölmistyneenä lääkäriin ja hymyili\nmielettömästi. Sanomatta halaistua sanaa löi hän kätensä yhteen ja\nkarkasi kartanoa kohti sellaisella vauhdilla kuin olisi vesikauhuinen\nkoira ollut hänen kintereillään.\n\n-- Nyt muistan, teidän ylhäisyytenne! -- huusi hän jo kaukaa\niloisesti ja oudosti, rientäessään kenraalin työhuoneeseen. Nyt\nmuistan! Jumala siunatkoon tohtoria! Kauranski! Kauranski on\nveronkantajan nimi! Kauranski, teidän ylhäisyytenne! Sähköttäkää\nKauranskille!\n\n-- Myöhäistä! -- sanoi kenraali viitaten ylenkatseellisesti luotaan.\n-- En tarvitse minä enää sinun hevosnimiäsi! Myöhäistä!\n\n\n\n\nNeiti N. N:n kertomus.\n\n\nNoin kymmenkunta vuotta sitten, kerran illalla heinän aikaan, minä ja\nPjotr Sergeitsh, joka hoiti tutkimustuomarin virkaa, ajoimme ratsain\nasemalle postia noutamaan.\n\nIlma oli ihana, mutta paluumatkalla alkoi ukkonen jyrähdellä ja me\nnäimme mustan, synkän pilven lähestyvän.\n\nTätä tummaa taustaa vastaan näkyivät meidän kotimme, kirkko ja\nhopeenhohteiset poppelipuut selvästi, tuoksui sateelle ja tuoreelle\nheinälle. Matkatoverini oli hurjalla tuulella, nauroi ja jutteli\nkaikenlaista. Hän sanoi, että olisipa hauska nyt matkalla yht'äkkiä\njoutua johonkin keskiaikaiseen, pykälätorniseen ja sammalkattoiseen\nlinnaan. Sinne me piiloutuisimme sateelta, siellä meidät salama\nvihdoin surmaisi...\n\nSilloin kiitää ruis- ja kauravainioita pitkin ensimäinen myrskyaalto\nmeitä kohti. Tuuli ulvahtaa, pölyä kiertelee ilmassa. Pjotr Sergeitsh\nnauroi vimmatusti ja kannusti hevostaan.\n\n-- Hauskaa! -- huudahti hän. -- Hyvin hauskaa!\n\nHänen iloisuutensa valtasi minutkin ja ajatellessani, että kohta\nkastun likomäräksi ja putoan salaman surmaamana maahan, aloin minäkin\nnauraa.\n\nVinha vihuri ja nopea kulku, joista olin hengästyä tuntiessani\nsamalla lintuna lentäväni eteenpäin, innostivat mieltäni. Kun me\nratsastimme pihalle, oli tuuli jo tyyntynyt ja suuret sadepisarat\nropsahtelivat ruohikkoon ja kattoja vastaan. Tallin luona ei näkynyt\nketään.\n\nPjotr Sergeitsh riisui itse hevoset valjaista ja talutti ne\npilttuihinsa. Odottaessani häntä minä seisoin kynnyksellä katsellen\nkuinka sadepisarat vinosti putoilivat maahan; kitkerä, kiihottava\nheinän tuoksu tuntui täällä paljon voimakkaammin kuin vainioilla;\nsadepilvien tähden oli ilma hieman hämärä.\n\n-- Sepäs oli tuima isku! -- sanoi Pjotr Sergeitsh lähestyessään\nminua voimakkaan, jyrisevän leimauksen jälkeen, josta taivas tuntui\nrepeävän kahtia. -- Eikös ollutkin?\n\nHän seisoi vieressäni kynnyksellä hengittäen vielä raskaasti\näskeisestä hurjasta ajosta ja katseli minua. Huomasin, että hän\nihaili.\n\n-- Natalia Vladimirovna, -- sanoi hän, -- minä antaisin vaikka mitä,\njos saisin näin seistä tässä kauan ja katsella teitä. Tänään te\nolette ihmeen ihana!\n\nHän katseli innokkaasti, rukoilevasti, kasvonsa olivat kalpeat,\nparrassa ja viiksissä kimalteli sadepisaroita ja nekin näyttivät\nkatselevan minua ihastuksella.\n\n-- Minä rakastan teitä, -- sanoi hän. -- Rakastan ja olen onnellinen\nnähdessäni teidät. Minä tiedän, että te ette voi tulla vaimokseni,\nmutta minä en mitään enää tahdo, en mitään tarvitse, kun te vaan\ntiedätte, että rakastan teitä. Vaietkaa, älkää vastatko, älkää\nvälittäkö, kun vaan tiedätte, että olette minulle kallis. Sallikaa\nminun katsella teitä.\n\nHänen innostuksensa valtasi minutkin. Minä katselin hänen sielukkaita\nkasvojaan, kuuntelin hänen ääntään, johon sateen rapina kummallisesti\nsekaantui enkä voinut lumottuna liikahtaa paikaltani.\n\nMinä halusin kauan katsella hänen säteileviin silmiinsä ja kuulla\nhänen ääntään.\n\n-- Te vaikenette; se on hyvä! -- sanoi Pjotr Sergeitsh. -- Vaietkaa\nyhä vieläkin.\n\nMinun oli hyvä olla. Aloin nauraa sulasta ihastuksesta ja juoksin\nrankkasateessa pihan poikki taloon. Hän nauroi myöskin ja seurasi\njuosten kintereilläni.\n\nKuin lapset, me riensimme meluten, märkinä, hengästyneinä, tömistäen\nportaissa, sisään. Isäni ja veljeni, jotka eivät olleet tottuneet\nnäkemään minua niin hymyilevänä ja iloisena, silmäilivät minua\nihmetyksellä ja alkoivat myöskin nauraa.\n\nUhkaavat pilvet katosivat, ukkonen vaikeni, mutta Pjotr Sergeitshin\nparrassa kimalteli yhä vieläkin sadepisaroita. Pitkin iltaa hän\nlauleli, vihelteli ja leikki meluten koiran kanssa, juosten huoneesta\ntoiseen, niin että oli kerran kaataa palvelijankin teekeittiöineen.\nIllallispöydässä hän söi runsaasti, lateli hassuja juttujaan ja\nvakuutteli, että jos talvella syö tuoreita kurkkuja, niin tuntuu\nsuussa keväältä.\n\nMennessäni levolle minä sytytin kynttilän ja avasin akkunan selko\nselälleen. Sekava tunne valtasi minun mieleni. Minä tunsin olevani\nvapaa, terve, ylhäinen, rikas, rakastettu, mutta ennen kaikkea,\nettä olin ylhäinen ja rikas, -- ylhäinen ja rikas. Kuinka suloista,\nhyvä Jumalani!... Sitten kyyristyessäni vuoteessa vilusta, joka\nkasteen kanssa virtasi puutarhasta huoneeseeni, minä koetin selvittää\nitselleni, rakastinko Pjotr Sergeitshiä vai en... Ja pääsemättä\nselville tästä minä nukahdin.\n\nKun aamulla herätessäni näin vuoteellani väräjävät auringon säteet\nja lehmusten huojuvien oksien varjot, niin heräsivät eiliset muistot\nuuteen eloon. Elämä näytti minusta niin runsaalta, vaihtelevalta,\nihanalta. Minä puin ylleni hyräillen, nopeasti ja riensin\npuutarhaan...\n\nEntä sitten? Ei mitään. Talvella, jolloin asuimme kaupungissa, tuli\nPjotr Sergeitsh harvoin luoksemme. Kesätuttavain seura huvittaa\nmaalla, mutta talvella kaupungissa sitä vastoin se menettää puolet\nviehätyksestään. Kun kaupungissa tarjoo heille teetä, niin näyttää\nsiltä kuin heillä olisi sopimaton puku yllä ja ikäänkuin liian\nkauan sekottaisivat lusikalla teetänsä. Pjotr Sergeitsh puhui kyllä\nkaupungissakin rakkaudesta, mutta se oli jotakin aivan toista kuin\nmaalla. Kaupungissa me tunsimme voimakkaammin sen muurin, joka\nmeitä erotti: minä ylhäinen ja rikas, hän köyhä papin poika ja vain\ntutkimustuomari arvoltaan. Molemmat -- minä nuoruuteni vuoksi, hän\nties miksi -- pidimme tätä muuria korkeana ja vahvana. Ollessaan\nluonamme kaupungissa, oli hänen tapansa väkinäisesti hymyillen\narvostella ylhäisöä, mutta hän vaikeni synkkänä, jos joku muu sattui\nolemaan hänen kanssaan vierashuoneessa. Ei löydy sellaista muuria,\njonka läpi ei voisi murtautua, vaan nykyaikaiset romaanisankarit\novat, ainakin minun mielestäni, liian arkoja, velttoja, laiskoja ja\nepäluuloisia, he omaksuvat liian varhain sen mielipiteen, että ovat\nmuka onnettomia, että itse elämä on muka heidät pettänyt. Sen sijaan,\nettä taistelisivat, he vain tahtovat arvostella valittaen mailmaa\ntyperäksi, mutta silloin he eivät huomaakaan sitä, että heidän oma\narvostelunsa vähitellen muuttuu typeräksi.\n\nOlin rakastettu; onni oli niin lähellä, se tuntui liikkuvan\nrinnallani. Minä elin kuin laulaen, tahtomatta tutkia omaa\nitseäni, tietämättä, mitä odotan, mitä tahdon elämältä. Aika kului\nkulumistaan... Ohitseni kulki rakastavaisia ihmisiä, kirkkaita päiviä\nja lämpimiä öitä, satakielet lauloivat, tuoksui heinälle -- ja kaikki\ntämä ihanine, kummastuttavine muistoineen siirtyi nopeasti minulta,\nniinkuin kaikilta muiltakin, jäljettömiin. Ei sitä ennättänyt\nkäsittää, kun se jo katosi, katosi kuin usvaan... Missä on tuo kaikki\nnyt?\n\nIsäni kuoli ja minä vanhenin. Kaikki mikä minua miellytti, hyväili,\ninnosti -- sateen rapina, ukkosen jyrähdykset, ajatukset onnesta,\nkeskustelut rakkaudesta -- kaikki tuo muuttui muistoksi ja minä näin\nedessäni tasaisen, tyhjän etäisyyden ilman ainoatakaan ihmissielua,\nja siellä kaukana taivaanrannalla oli pimeätä, pelottavaa...\n\nKello soi... Pjotr Sergeitsh tuli. Kun minä talvella näen puut ja\nmuistelen, kuinka ne kesällä vihersivät, niin kuiskaan:\n\n-- Oi, te rakkaani!\n\nJa kun minä näen ihmisiä, joiden kanssa olen viettänyt elämäni\nkevään, niin tulee minun ikävä, mutta suloinen olla, ja minä kuiskaan\ntaasen nuo samat sanat.\n\nJo aikoja sitten oli hän, isäni suosittelun kautta saanut viran\nkaupungissa. Hän on muuttunut vähän vanhemmaksi, vähän laihemmaksi.\nLemmenlaverteluja ei hän enää laskettele, ei puhu joutavia, ei\nole huvitettu virastaan, kärsii jostakin taudista, on kyllästynyt\njohonkin ja heitettyään hyvästi tälle matoiselle mailmalle elää\nikäänkuin vasten tahtoaan. Tuolla istuu hän nyt takan ääressä\ntuijottaen vaieten tuleen... Tietämättä mistä puhuisin, kysyn:\n\n-- No, mitä kuuluu?\n\n-- Ei mitään... -- vastaa hän.\n\nMe vaikenemme jälleen. Tulen punainen hohde värähtelee hänen\nsurullisilla kasvoillaan.\n\nSilloin muistui mennyt aika minun mieleeni; hartiani vavahtivat,\npääni painui alas ja minä aloin katkerasti itkeä. Minun tuli\nsietämättömän sääli itseäni ja tuota miestä, ja kaipasin\nintohimoisesti sitä mennyttä aikaa, jota elämä ei meille enää anna\ntakaisin. Minä en enää ajatellut sitä, että olen ylhäinen ja rikas.\n\nJa äänekkäästi itkien puristelin kuumia ohimoitani valittaen:\n\n-- Jumalani, Jumalani, harhaan joutui elämäni...\n\nJa hän istui yhä vaieten sanomatta edes: \"älkää itkekö\". Mutta hän\nymmärsi, että itku lievitti ja että kyynelten aika oli tullut. Minä\nnäin hänen silmistään, että hän sääli minua; ja minä tunsin myöskin\nsääliä ja harmia tuota onnetonta, heikkoa miestä kohtaan, joka ei\nkyennyt johtamaan minun kohtaloani, eipä edes omaansa.\n\nSaattaessani häntä eteisessä minusta tuntuu kuin pukisi hän tahallaan\nhitaasti päällystakkia ylleen. Pari kertaa suuteli hän mykkänä\nkättäni ja katseli kauan minun itkuisia kasvojani. Minä luulin, että\nhän tällä hetkellä muisti ukonilman, sadepisarat, meidän naurumme\nja minun kasvoni sellaisina kuin hän ne silloin näki. Hän tahtoi\nsanoa minulle jotakin ja olisikin tehnyt sen mielellään, vaan ei\nsaanut mitään sanotuksi, nyökäytti vain päätään ja puristi tuntuvasti\nkättäni. Jumala hänen kanssaan!\n\nSaatettuani häntä palasin takaisin huoneeseeni ja istuin matolle\ntakan ääreen. Hehkuvat hiillokset alkoivat tummua ja sammuen raueta\ntuhkaksi. Pakkanen paukahteli ulkona yhä vihaisempana ja valitteli\nuunin piipussa.\n\nKamarineiti astui sisään ja kutsui minua, luullen minun nukkuneen...\n\n\n\n\nIlkityö.\n\n\n-- Ken siellä?\n\nEi vastausta. Vartia ei näe mitään, vaan tuulen ja puitten suhinan\nläpi saattaa hän kuitenkin selvästi kuulla, että joku kulkee hänen\nedellään lehtokäytävässä. Pilvinen ja sumuinen maaliskuun yö on\npeittänyt seudun ja vartijasta tuntuu siltä kuin maa, taivas\nja hän itse ajatuksineen olisivat vaipuneet äärettömyyteen,\nläpinäkymättömään pimeyteen. Saattaa vain hapuillen liikkua.\n\n-- Ken siellä? -- toistaa vartia ja hänestä tuntuu kuin kuuluisi\nkuisketta ja pidätettyä naurua. -- Ken siellä?\n\n-- Minä se olen, isäkulta, -- vastaa vapiseva ääni.\n\n-- Kuka sinä olet sitten?\n\n-- Olen ... matkamies.\n\n-- Mikä matkamies? -- huutaa vartia äkäisesti, peittääkseen pelkonsa\nhuudolla. -- Taitaa piru sinua siellä kuletella! Kuljeskelet kuin\nitse paholainen yöllä kalmistossa!\n\n-- Eihän tämä kalmisto liene?\n\n-- Entä mikä sitten? Kalmistohan tämä on! Etkö näe?\n\n-- Oi-voi-voi ... hyvä Jumala! -- kuuluu kuin vanhuksen huokaus. --\nMinä en näe mitään, isäkulta, en mitään... On, näet, niin pimeä,\npilkkosen pimeä. Oi-voi-voi!...\n\n-- Mutta kuka sinä olet oikein?\n\n-- Minäkö? Pyhiinvaeltaja, isäkulta, outo mies.\n\n-- Hitto teidät periköön, senkin yökuljeksijat ... mokomatkin\nvaeltajat, juopot!... -- murisee vartia, joka on rauhottunut kulkijan\nhuokauksista. -- Päiväkaudet juodaan ja öisin kuljeskellaan kuin\npirun riivaamina. Mutta olin äsken aivan kuulevinani kuin et olisi\nyksin, vaan parin muun kanssa.\n\n-- Yksin olen, isäkulta, yksin. Aivan ypö yksinäni. Oi-voi-voi meidän\nsyntejämme!...\n\nVartia töytäsee miestä vasten ja pysähtyy.\n\n-- Kuinka olet sinä tänne joutunut? -- kysyy hän.\n\n-- Eksyin, hyvä mies. Olin matkalla Mitrijevin myllylle ja eksyin.\n\n-- Vai niin! Vai on tämä Mitrijevin myllytie? Pässinpää! Mitrijevin\nmyllylle mennessä täytyy kulkea paljon enemmän vasemmalle, suoraan\nkaupungista pitkin valtamaantietä. Juovuspäissäsi olet käynyt pari,\nkolme virstaa harhaan. Otit kai kaupungissa liian pitkät lähtöryypyt?\n\n-- Syntiä tein, isäkulta, tein oikein... Totisesti, niin tein, en aio\nsyntiäni salata. Mutta kuinka on nyt kuljettava eteenpäin?\n\n-- Mene ensin aivan suoraan tätä käytävää pitkin aina toiseen\npäähän saakka ja käänny siellä heti vasemmalle. Sitten käyt halki\nhautausmaan pikkuportille. Siellä on pieni portti... Avaa se ja mene\nsitten Herran nimeen. Mutta pidä varasi, ettet putoa kuoppaan. Ja\nsiellä hautausmaan takana kuljet pitkin aavoja peltoja, kunnes tulet\nvaltamaantielle.\n\n-- Antakoon Jumala sinulle terveyttä ja olkoon sinulle armollinen.\nJospa, hyvä mies, tulisit sentään saattamaan minua! Ole hyvä ja saata\nportille asti!\n\n-- Enhän minä jouda! Mene itse!\n\n-- Ole armollinen, niin rukoilen Jumalaa puolestasi. En näe mitään...\nen niin mitään, kun on niin pilkkosen pimeä. Tulehan nyt saattamaan,\nvelikulta!\n\n-- En minä jouda! Jos tässä jokaisen mieliksi olisi, niin kyllä\nsitten saatella saisi.\n\n-- Herran tähden, saatahan nyt sentään! On niin pimeä ja minä kun\npelkään niin hautausmaata. Kammottaa niin kovasti, hyvä mies!\n\n-- Olenpa aivan pääsemättömissä, -- huokaa vartia. -- No, olkoon\nmenneeksi, lähdetään sitten!\n\nVartia ja matkamies lähtevät liikkeelle. He kulkevat aivan\nrinnatusten ja ovat vaiti. Kostea, läpitunkeva tuuli lyö heitä\nkasvoihin ja näkymättömät puut, jotka humisten ratisevat pimeässä,\nripottavat suuria vesipisaroita heidän päälleen... Lehtokäytävä on\ntäynnä lätäköitä.\n\n-- Mutta yhtä en saata kuitenkaan käsittää: millä tavalla sinä olet\ntänne oikein joutunut? -- alkaa vartia vihdoin pitkän vaitiolon\njälkeen. -- Portithan ovat lukossa. Oletko kiivennyt aidan yli, vai\nmitä? Viho viimeistä olisi vanhan miehen kiivetä korkean aidan yli!\n\n-- En tiedä, isäkulta, en tiedä. Itsekään en oikein tiedä kuinka\ntänne jouduin. Paholaisen metkuja. Niin, totisesti, paholainen on\nminut tänne eksyttänyt. Entä oletko sinä, isäseni, täällä vartiana?\n\n-- Niin olen.\n\n-- Yksin koko hautausmaalla?\n\nTuuli painoi niin vahvasti vastaan, että molemmat pysähtyivät\nhetkeksi. Vartia odotti vihurin heikentymistä ja vastasi:\n\n-- Meitä on täällä kolme, mutta yksi makaa kuumeessa ja toinen on\nnukkumassa. Tämän kanssa olen vuorotellen vartioimassa.\n\n-- Niin, niin. Mutta millainen tuuli! Sen kuulevat kai vainajatkin\nnurmen alla. Niin se ulvoo kuin raivostunut peto... Oi-voi-voi...\n\n-- Entä mistä sinä olet?\n\n-- Kaukaa olen, isäkulta, kovin kaukaa, aina Vologodista saakka. Minä\npyhissä paikoissa kuljen ja rukoilen hyvien ihmisten puolesta. Jumala\nmeitä armahtakoon!\n\nVartia pysähtyy hetkeksi sytyttääkseen piippunsa. Hän kyyristyy\nmatkamiehen selän taa ja raappaisee tulta tulitikulla. Ensimäisen\ntikun liekki valaisee lehtokäytävän oikeata puolta: näkyy pieni,\nvalkoinen hautapatsas enkeleineen ja musta risti. Toinen tikku\nleimahtaa voimakkaasti, mutta sammuu samassa silmänräpäyksessä\ntuulesta, paljastettuaan salamana pimeästä jonkun haudan kulmauksen\nvasemmalla. Kolmas tikku valaisee sekä oikealta että vasemmalta\npienen, valkoisen hautapatsaan, mustan ristin ja rauta-aidan, joka\nympäröi lapsen hautaa.\n\n-- Vainajat nukkuvat, -- jupisee kulkija puoliääneen. -- Siellä\nnukkuvat rikkaat ja köyhät, viisaat ja tyhmät, hyvät ja pahat. Kaikki\novat he nyt samanarvoisia. Ja he saavat nukkua aina siksi, kunnes\npasunan ääni heidät herättää. Tulkoon taivaan ilot ja ikuinen rauha\nheidän osakseen!\n\n-- Nyt me täällä harhailemme, mutta tulee aika, jolloin mekin siellä\nlepäämme, -- puhuu vartia.\n\n-- Niin, niin. Niin käy jokaiselle. Ei löydy ihmistä, joka ei kerran\nkuolisi. Oi-voi-jaa! Pahoja ovat tekomme, viekkaita ajatuksemme.\nNiitä syntejä, niitä syntejä! Kirottu olkoon minun nälkäinen sieluni,\njoka mammonaa palvelee! Jumalan vihat minua kohtaavat enkä löydä\npelastusta enää tästä enkä tulevastakaan maailmasta. Minä matelen\nsynneissä kuin mato maassa.\n\n-- Niin, ja kuolla täytyy.\n\n-- Niin täytyy.\n\n-- Pyhiinvaeltajan taitaa olla helpompi kuolla kuin meidän muitten...\n-- virkkaa vartia.\n\n-- Pyhiinvaeltajia on monenlaisia. Niitä on totisia, Jumalaa\npelkääviä, jotka pitävät huolta sielunsa autuudesta, mutta on niitä\nsellaisiakin, jotka öisin hautausmailla hiiviskelevät konnan töitä\ntoimitellen... Niin juuri! Antaisipa joku pyhiinvaeltaja, jos\ntahtoisi, sinulle sellaisen iskun kirveellä, että siihen paikkaan\nhenkesi heittäisit.\n\n-- Miksi noin haastelet?\n\n-- Muuten vaan... Kas tuossahan taitaa jo porttikin olla? Aivan\noikein. Avaahan, hyvä ystäväni!\n\nVartia avaa portin hapuillen, taluttaa matkamiehen ulos ja virkkaa:\n\n-- Tähän tämä hautausmaa päättyy. Kulje nyt tuonne päin peltoja\npitkin kunnes tulet valtamaantielle. Siinä on heti rajahauta; pidä\nvarasi ettet putoa... Kun tulet maantielle, niin käänny oikeaan ja\nsitä pitkin sitten aina myllylle asti...\n\n-- Oi-voi-voi... -- huokaa kulkija hetken vaiettuaan. -- Kun\ntarkemmin ajattelen, niin miksi minä sinne myllylle menenkään?...\nMitä hittoa minä siellä tekisin? Jään mielummin sinun kanssasi\ntänne...\n\n-- No, miksi sinä tänne sitten jäisit?\n\n-- Muuten vaan ... sinun kanssasi olisi hauskempi...\n\n-- Olenpas joutunut aika hulivilin pariin! Olet pyhiinvaeltaja, mutta\nhuomaan, että hyvin mielelläsi lasket leikkiä...\n\n-- Totta kai! -- sanoo kulkija käheästi hihittäen. -- Voi\nsinua velikulta! Taidatpa kauankin jälestäpäin muistella tätä\npyhiinvaeltajaa!\n\n-- Miksi minä juuri sinua muistelisin?\n\n-- Kun minä petin sinut niin sievästi. Olenkos minä mikään\npyhiinvaeltaja? Eihän nyt toki!\n\n-- Entä kuka sinä olet?\n\n-- Vainaja... Vast'ikään haudasta nousin... Etkö muista seppä\nGubarjewiä, joka hirtti itsensä laskiaisena? Minä olen tuo sama\nGubarjew...\n\n-- Valehtele enemmän!\n\nVartia ei usko, vaan tuntee koko ruumiissaan vavistuttavan pelon\nväristyksiä. Hän syöksyy paikaltaan ja alkaa kopeloida porttia.\n\n-- Odotappa, minne nyt? -- kysyy pyhiinvaeltaja tarttuen häntä\nkäsivarteen. -- Ahaa-a ... vai aioit sinä mennä tiehesi ja jättää\nminut tänne yksin?\n\n-- Päästä irti! -- huutaa vartia koettaen vapautua.\n\n-- Seis! Kun käsken seisomaan, niin seiso. Älä tepastele, senkin\nkoiranleuka! Jos tahdot säästää henkesi, niin pysy paikallasi ja\nvaikene niin kauan kuin käsken. En halua suotta verta vuodattaa,\nmuuten olisinkin jo aikoja sitten sinut hengiltä nipistänyt... Seiso\npaikallasi!\n\nVartian polvet notkuvat. Hän sulkee silmänsä pelon vallassa vavisten\nja nojautuu aitaa vasten. Hän huutaisi, mutta tietää, ettei huutonsa\nkuuluisi ihmisasunnoille saakka. Vieressä seisoo kulkija pitäen häntä\nkädestä... Noin kolme minuuttia kestää vaitioloa.\n\n-- Yksi makaa kuumeessa, toinen on nukkumassa ja kolmas saattamassa\npyhiinvaeltajaa, -- mutisee matkamies. -- Kelpo vartioita; kyllä\nkelpaa palkkaa nostaa. E-ei, velikulta, kyllä varkaat ovat aina\nsukkelampia kuin vartiat. Seis! Älä liikahda paikaltasi!...\n\nKymmenkunta minuuttia kestää vielä vaitioloa. Sitten kuuluu yht'äkkiä\nvihellys.\n\n-- No nyt saat mennä, -- sanoo kulkija päästäen käden irti. -- Mene\nja kiitä Jumalaa, kun jäit eloon.\n\nKulkija viheltää myöskin, juoksee portin luota pois ja kuuluu\nhyppäävän rajahaudan yli. Pahaa aavistaen ja yhä vielä pelosta\nvavisten avaa vartia pikkuportin ja alkaa juosta takaisin.\nKääntyessään suurelle lehtokäytävälle hän kuulee nopeita askelia ja\njoku kysyy häneltä hiljaan supattaen:\n\n-- Sinäkö se olet, Timofei? Missä Mitka on?\n\nJuostuaan läpi suuren lehtokäytävän hän huomaa pienen, himmeän tulen\ntuikkivan pimeässä. Kuta lähemmäksi tulta hän tulee sitä kauheammalta\ntuntuu ja sitä voimakkaammaksi kasvaa pahan aavistus.\n\n\"Tuli näkyy kirkosta, -- ajatteli hän. -- Kuinka voi se sieltä näkyä?\nHyvä Jumala! Kirkossa on tosiaankin tulta!\"\n\nHetken aikaa seisoo vartia särjetyn ikkunan edessä katsoen kauhulla\nkirkon alttariin päin... Pieni vahakynttilä, jonka varkaat unohtivat\nsammuttaa, palaa ikkunasta sisään puhaltavassa tuulessa läpättäen ja\nvalaisten himmeästi hajalle heiteltyjä messupukuja, kaadetun pienen\nkaapin ja lukemattomia likaisia jalanjälkiä alttarin ja uhripöydän\nympärillä...\n\nJonkun ajan kuluttua kuljettaa vinkuva tuuli hätäisiä, epätasaisia\nhälytyskellon ääniä pitkin pimeätä kalmistoa...\n\n\n\n\nSamppanja.\n\n(Rappiolle joutuneen kertomus.)\n\n\nSinä vuonna, jolloin kertomukseni alkaa, minä palvelin päällikkönä\neräällä meidän lounaisten rautateittemme pysäkillä. Oliko minun\nhauska siellä olla vai ikävä, sen voitte päättää siitä, että pysäkin\nympärillä kahdenkymmenen virstan matkalla ei ollut ainoatakaan\nihmisasuntoa, ei innostuttavaa naista, eikä kunnon kapakkaa,\nja minä olin siihen aikaan nuori, voimakas, tulinen, hupsu ja\ntyperä. Ainoana huvituksenani olivat matkustajajunien ikkunat ja\nsikunaviina, johon juutalaiset sekottivat mausteita. Tapahtuipa,\nettä nähtyäni vilahdukselta vaunun ikkunassa naisen pään, minä\nkivettyneenä tuijotin junan perään siksi kunnes se muuttui tuskin\nnäkyväksi pisteeksi. Toisinaan taas join minä minkä jaksoin tuota\nvastenmielistä viinaa, tulin hurjaan humalaan enkä huomannutkaan\nkuinka ikävät hetket ja pitkät päivät kuluivat. Minuun, pohjan\npoikaan, vaikutti aava aro kuin hyljätty tatarilainen hautausmaa.\nKesällä sen juhlallinen hiljaisuus -- heinäsirkkojen yksitoikkoinen\nsirinä, läpihohtava kuun valo, jolta ei voinut minnekään piiloutua,\n-- herätti minussa alakuloista surua ja talvella aron lumivalkeus\nkylmine kaukaisuuksineen, pitkät yöt ja susien ulvonta rasittivat\nminua kuin paha painajainen.\n\nPysäkillä asui useita ihmisiä: minä vaimoineni, kuuro, risatautinen\nsähköttäjä ja kolme varvaa. Minun apulaiseni, nuori, keuhkotautinen\nmies, oli matkustanut heikkoa terveyttään hoitamaan kaupunkiin,\njossa hän oleskeli useita kuukausia, jättäen minulle virkatehtävänsä\nsekä palkkansa. Lapsia ei meillä ollut, vieraita ei millään keinolla\nsaattanut houkutella luoksemme ja itse voin matkustaa vieraihin vain\nvirkatoverieni luo, eikä sinnekään useammin kuin kerran kuussa.\nYleensä oli elämä mitä ikävintä.\n\nMuistan, kuinka vaimoni kanssa odotin uuden vuoden alkua. Me istuimme\npöydän ääressä, söimme vitkaan ja kuuntelimme kuuron sähköttäjän\nyksitoikkoista naputusta koneellaan viereisessä huoneessa. Minä olin\njo ottanut viisi ryyppyä viinaa ja istuin pää raskaana käsien nojassa\ntuumien voittamatonta ikävääni. Vaimoni istui vieressä katsoen\nlakkaamatta minuun sellaisen naisen tavoin, jolla tässä maailmassa ei\nole mitään muuta kuin kaunis mies. Hän rakasti minua mielettömästi,\norjallisesti eikä ainoastaan minun kauneuttani tai sieluani, vaan\nmyöskin minun vikojani, pahuuttani ja ikävääni, vieläpä minun\njulmuuttanikin, kun minä juovuspäissäni, tietämättä kenelle olisin\npurkanut pahaa sisuani kiusasin häntä soimauksillani.\n\nHuolimatta ikävästä, joka minua kalvoi, me valmistauduimme\nvastaanottamaan uutta vuotta tavallista juhlallisemmin ja odotimme\nkeskiyötä jonkun verran kärsimättöminä. Seikka oli se, että meillä\nsattui olemaan kaksi pulloa samppanjaa, oikeata \"Clicot'a\", jotka\nolin syksyllä voittanut vedonlyönnillä ratapäälliköltä, ollessani\nhänen luonaan ristiäisillä. Kun koulussa matematiikan tunnilla,\njolloin ilmakin ikävästä tuntuu painostuvan, perhonen sattuu\nlentämään avatun ikkunan kautta luokkaan, niin pojat heti alkavat\nravistella päitään ja uteliaina seurata sen lentoa, aivan kuin se\nei olisikaan mikään perhonen, vaan jokin uutuus, merkillisyys.\nSamalla tavalla huvitti meitä nuo kaksi samppanjapulloa, jouduttuaan\nsattumalta meidän ikävälle pysäkillemme. Me vaikenimme katsellen\nmilloin kelloon milloin pulloihin.\n\nKun kello oli viittä vailla kaksitoista, niin minä aloin avata pulloa\nhitaasti. En tiedä, olinko viinasta heikontunut vai pullo kosteudesta\nliukas, sen ainakin muistan, että tulppa pamahtaen lensi kattoon ja\npullo suljahti käsistäni permannolle. Juomalasillinen samppanjaa oli\njuossut maahan, kun minä sieppasin pullon ja sain sen kihisevän kidan\nsormellani tukituksi.\n\n-- No niin, onnellista uutta vuotta! -- sanoin minä kaataen kahteen\nlasiin. -- Terveydeksi!\n\nVaimoni otti lasinsa ja katsoi minuun pelästyneenä. Hänen kalpeille\nkasvoilleen nousi pelon ilme.\n\n-- Sinä pudotit pullon? -- kysyi hän.\n\n-- Pudotin. Kuinka niin?\n\n-- Pahasti, -- sanoi hän asettaen lasinsa takaisin ja käyden yhä\nkalpeammaksi. -- Paha enne. Se tietää, että onnettomuus kohtaa meitä\nalkavana vuonna.\n\n-- Akkamaista! -- huoahdin minä. -- Järkevä nainen hourailee kuin\nvanha lapsenpiika. Juo pois!\n\n-- Suokoon Jumala, että se olisi turhaa hourailua, mutta ...\nvarmaankin jotakin tapahtuu. Saatpa nähdä!\n\nEipä hän edes vienyt lasia huulilleen, vaan siirtyi syrjään ja vaipui\najatuksiinsa. Minä sanoin pari kulunutta lauselmaa ennakkoluulosta,\njoin pullon tyhjiin, astelin nurkasta nurkkaan ja menin sitten ulos.\n\nUlkona vallitsi hiljainen, pakastava yö kaikessa kylmässä, kolkossa\nkauneudessaan. Kuu ja sen ympärillä kaksi utuista pilvenhattaraa\nriippuivat liikkumattomina korkealla pysäkin yläpuolella ikäänkuin\njotakin odotellen. Sieltä levisi alas heikkoa, väräjävää valoa, joka\nhennosti, kuin peläten loukkaavansa maan lumivalkoista kainoutta,\nvalaisi kinokset, ratapenkereen... Oli hiljaista.\n\nMinä lähdin rataa pitkin kulkemaan.\n\n\"Typerä nainen! -- ajattelin katsellessani tuikkivin tähdin\nsiroteltua taivasta. -- Vaikkapa otaksuisi, että enteet joskus\npuhuvat totta, niin mikä onnettomuus voisi meitä kohdata? Se surkeus,\njoka jo on kestetty tai par'aikaa kestää, on niin suuri, että\nvaikeata on ajatella mitään pahempaa. Mitä pahaa voisi enää tapahtua\nkalalle, joka on jo pyydystetty, paistettu ja tarjottu pöytään?\"\n\nKorkea, huurteinen poppeli näytti sinertävässä hämärässä\njättiläiseltä käärinliinoineen. Se katsoi minua vakavasti ja\nalakuloisesti ikäänkuin ymmärtäen yksinäisyytensä, kuten minäkin.\nKatselin sitä kauan.\n\n\"Nuoruuteni on hävinnyt kuin tuhka tuuleen, -- ajattelin edelleen. --\nOlin vielä lapsi, kun vanhempani kuolivat; koulusta minut potkittiin\npois. Vaikka olen aatelisperheessä syntynyt, en ole saanut kasvatusta\nenkä sivistystä. Ei ole minulla turvaa, ei omaisia, ei ystäviä eikä\ninnostavaa työtä. En kykene mihinkään ja miehuuteni kukoistuksessa\nolen kelvannut täyttämään vain pysäkin päällikön viran. Paitsi huonoa\nmenestystä ja kurjuutta, ei elämässäni ole mitään muuta osakseni\ntullut. Mitä pahaa voisi vielä tapahtua?\"\n\nKaukana syttyi punainen hohde. Juna tuli vastaani. Uinuva aro heräsi\nsen humua kuulemaan. Minun ajatukseni olivat niin katkeria, että\ntuntui kuin olisin ajatellut ääneen, kuin sähkölankain surina ja\njunan humu olisivat toistaneet ajatukseni.\n\n\"Mitä pahaa voisi vielä tapahtua? -- kysyin itseltäni. -- Vaimoni\nmenettäminen? Eipä edes sekään taitaisi niin kauheata olla. Mahdoton\non piiloutua omaltatunnoltaan: minä en rakasta vaimoani! Nain hänet\nkun olin vielä poika pahanen. Nyt olen vielä nuori, voimakas, mutta\nhän on kuihtunut, vanhentunut, hölmistynyt ja kiireestä kantapäähän\ntäynnä ennakkoluuloja. Mitä hyvää on hänen mauttomassa rakkaudessaan,\nvajonneessa rinnassaan ja raukeassa katseessaan? Minä siedän,\nvaan en rakasta häntä. Mitä saattaisi tapahtua? Minun nuoruuteni\nhäviää eikä ole edes nuuskanäpillisen arvoinen. Naiset vilahtavat\nvain vaunun ikkunoissa kuin lentävät tähdet. Rakkautta en ole\ntuntenut, enkä tunne nytkään. Menehtyy minun miehuuteni, uljuuteni,\nsydämellisyyteni... Kaikki häviää, eivätkä minun rikkauteni täällä\narolla ole minkään arvoiset.\"\n\nJuna syöksyi jymisten ohitseni heittäen välinpitämättömästi valoa\nympärilleni. Minä näin, kuinka se seisahtui pysäkin viheriäisten\ntulien luo, seisoi hetken ja riensi eteenpäin. Käytyäni pari virstaa,\npalaisin takaisin. Surulliset ajatukset eivät heittäneet minua. Niin\nkatkera kuin minun olikin, niin, muistan sen, koetin tahallani tehdä\nmietteeni vieläkin surullisemmiksi ja synkemmiksi. Lyhytjärkisillä\nja itserakkailla ihmisillä on, nähkääs, hetkiä, jolloin tietoisuus\nsiitä, että he ovat onnettomia, tuottaa heille nautintoa ja he\nkeikailevat oman itsensä edessä kärsimyksineen. Paljon oli minun\najatuksissani totta, mutta paljon myöskin järjetöntä, teeskenneltyä\nja jotakin poikamaista oli kysymyksessäni: \"Mitä pahaa voisi\ntapahtua?\"\n\n-- Niin, mitä tapahtuu? -- kysyin itseltäni palatessani. -- Näyttää\nsiltä kuin kaikki olisi jo kärsitty. Olen sairastanut, kadottanut\nrahaa, saanut vähän väliä nuhteita päällystöltäni, nähnyt nälkää;\njuoksipa kerran raivostunut susi pysäkin pihamaalle. Mitä vielä?\nMinua on solvaistu ja sorrettu ... mutta olenhan minäkin puolestani\nsolvaissut muita. Pahantekijänä minä tosiaankaan en ole ollut, mutta\nsiksi minä nähtävästi en kelpaa, koska en pelkää oikeutta.\n\nNuo kaksi pilvenhattaraa olivat jo vetäytyneet pois kuun luota ja\nseisoivat nyt jonkun matkan päässä siitä sen näköisinä kuin olisivat\nkuiskailleet keskenään jotakin, mistä kuun ei pitäisi saada tietää.\nKevyt tuulen hengähdys kulki yli aron tuoden kaukana kiitävän junan\nkumean humun kuuluviin.\n\nKotona tuli vaimoni minua kynnyksellä vastaan. Hänen silmänsä\nsäteilivät ilosta ja koko kasvonsa hohtivat tyytyväisyyttä.\n\n-- Uutinen! -- kuiskasi hän. -- Mene pian kamariisi ja pue pitkätakki\nyllesi: meillä on vieras!\n\n-- Kuka vieras?\n\n-- Äsken juuri saapui täti Natalia Petrovna junalla.\n\n-- Kuka Natalia Petrovna?\n\n-- Minun setäni Semjon Feodorovitshin vaimo. Sinä et häntä tunne. Hän\non kovin hyvä ja sievä...\n\nKaiketi minä rypistelin kulmakarvojani, koska vaimoni muuttui vakavan\nnäköiseksi ja kuiskasi hätäisesti:\n\n-- Olihan se tosin merkillistä, että hän tuli, mutta sinä et saa\npahastua, vaan ole ystävällinen. Hänhän on kovin onneton. Setä Semjon\nFeodorovitsh on paha, oikein hirmuvaltias, jonka kanssa on vaikea\ntulla toimeen. Hän sanoo viipyvänsä vain kolme päivää luonamme, siksi\nkun saa kirjeen veljeltään.\n\nVaimoni kauan vielä kuiskasi kummia loruja hirmuvaltiaasta sedästä,\ninhimillisestä heikkoudesta yleensä ja nuorista rouvista etenkin,\nmeidän velvollisuudestamme tarjota turvaa kaikille, vieläpä suurille\nsyntisille j.n.e. Ymmärtämättä rahtuakaan, minä puin pitkäntakin\nylleni ja menin tekemään tuttavuutta \"tädin\" kanssa.\n\nPöydän luona istui pieni nainen, jolla oli suuret, tummat silmät.\nMinun pöytäni, harmaat seinät, jykevä sohva ... kaikki aina\npienimpään yksityiskohtaan saakka näytti nuortuvan ja ilostuvan tämän\nverevän, nuoren, hyvänhajuisen, kauniin ja kevytmielisen olennon\nläsnäollessa. Ja että vieras oli kevytmielinen, sen huomasin minä jo\nhänen hymystään, tuoksustaan, silmäyksistään ja tavastaan puhutella\nvaimoani -- säädyllistä naista... Hänen ei tarvinnut kertoa minulle,\nettä karkasi miehensä luota, joka oli vanha ja hirmuinen, ja että hän\nitse oli hyvä ja hauska. Minä ymmärsin kaikki jo ensi silmäyksestä ja\ntuskinpa vain löytyykään Euroopassa enää miestä, joka ei ensimäisestä\nkatseesta osaisi tuntea tällaista naista.\n\n-- Minä en saattanut aavistaakaan, että minulla olisi ollut yhtään\nnoin komeata sukulaista! -- sanoi hän ojentaen minulle kätensä\nhymysuin.\n\n-- Enkä minä olisi luullut itselläni olevan yhtään noin sievää tätiä!\n-- vastasin minä.\n\nIllallinen alkoi uudestaan. Toisen samppanjapullon tulppa lensi\npamahtaen auki ja minun tätini joi lasinsa yhdellä siemauksella\npuolilleen. Kun vaimoni poistui hetkeksi huoneesta, joi täti\nkursailematta lasinsa pohjaan. Minä en juopunut ainoastaan juomasta,\nvaan myöskin tuon naisen läsnäolosta. Te muistatte kai tämän\nromanssin?\n\n    Silmät tuliset, silmät tummaiset,\n    Intohimoiset, kauniin kummaiset;\n    Teitä rakastan,\n    Teitä vierastan.\n\nEn muista sen enempää. Joka tahtoo tietää, kuinka rakkaus syntyy, se\nlukekoon romaaneja ja pitkiä kertomuksia, mutta minä lausun lyhyesti\ntuon saman romanssin sanoja käyttäen:\n\n    Pahaan aikaan vain\n    Teidät nähdä sain...\n\nKaikki syöksyi nurin niskoin hiiteen. Minä muistan sekavasti\nsen hurjan vihurin, joka pyöritti minua kuin höyhentä. Kauan se\nminua villitsi ja tuhosi vaimoni, itse tädin ja kaikki voimani.\nAropysäkiltä viskasi se minut, kuten näette, tälle kurjalle kujalle.\n\nSanokaa nyt: mitä pahaa voisi minulle enää tapahtua?\n\n\n\n\nVedonlyönti.\n\n\nI.\n\nOli synkkä syys-yö. Vanha pankkiiri asteli työhuoneessaan nurkasta\nnurkkaan muistellen kuinka viisitoista vuotta sitten oli kokoonnuttu\nhänen luokseen iltaa viettämään. Läsnä oli silloin paljon\nsivistyneitä henkilöitä ja keskustelut olivat mieltäkiinnittäviä.\nMuun muassa puhuttiin kuolemanrangaistuksesta. Vieraat, joiden\njoukossa oli oppineita ja sanomalehtimiehiä, asettuivat suurimmaksi\nosaksi vastustavalle kannalle kuolemanrangaistukseen nähden. He\npitivät tätä rankaisutapaa vanhentuneena, kristilliselle valtiolle\nsopimattomana ja epäsiveellisenä. Useimpain mielestä olisi\nkuolemanrangaistus kaikkialla vaihdettava elinkautiseksi vankeudeksi.\n\n-- Minä en ole kanssanne yhtä mieltä, -- sanoi isäntä -- pankkiiri.\n-- En ole saanut kokea kuolemanrangaistusta enkä elinkautista\nvankeutta, mutta mikäli saattaa päättää, on kuolemanrangaistus\nminusta ensinnäkin moraalisempi ja humaanisempi vankeutta.\nKuolemanrangaistus vie hengen yhdellä ainoalla kertaa, vaan\nelinkautinen vankeus vähitellen. Mikä mestaus on inhimillisempi?\nSekö, joka tappaa teidät muutamassa silmänräpäyksessä, vai se, joka\nmonen vuoden kuluessa hivuttaa elämän teistä?\n\n-- Molemmat ovat yhtä epämoraalisia, -- huomautti joku vieraista, --\nsillä ne tarkottavat elämän tuhoamista. Valtio ei ole Jumala. Se ei\nole oikeutettu viemään sitä, jota se ei voi antaa takaisin, jos niin\ntahtoisi.\n\nVieraiden joukossa oli nuori, noin kaksikymmentäviisi vuotias\nlakimies. Kun kysyttiin hänen mielipidettään, niin hän vastasi:\n\n-- Sekä kuolemanrangaistus että elinkautinen vankeus ovat kyllä yhtä\nepämoraalisia, mutta jos minun täytyisi valita näitten kesken, niin\nvalitsisin ehdottomasti jälkimäisen. On parempi elää jotenkin kuin ei\nmitenkään.\n\nSyntyi vilkas väittely. Pankkiiri, joka siihen aikaan oli nuori ja\ntulinen, innostui sanomattomasti, löi nyrkkiä pöytään ja huusi nuoren\nlakimiehen puoleen kääntyen:\n\n-- Valetta! Minä lyön vaikka kaksi miljoonaa markkaa vetoa, että te\nette istu edes viittä vuotta vankikomerossa.\n\n-- Jos puhutte tosissanne, -- vastasi lakimies hänelle, -- niin\nlupaan istua viisi, vieläpä viisitoista vuotta.\n\n-- Viisitoista? Olkoon menneeksi! -- huusi pankkiiri. -- Hyvät\nherrat, minä pistän kaksi miljoonaa!\n\n-- Suostun! Te panette miljoonanne, minä vapauteni! -- sanoi lakimies.\n\nNiin tämä hurja, järjetön veto lyötiin. Lellitelty, kevytmielinen\npankkiiri, joka silloin ei tiennyt miljoonainsa määrää, oli aivan\nhaltioissaan vedonlyönnistä. Illallispöydässä laski hän leikkiä\nlakimiehestä sanoen:\n\n-- Tulkaa järkiinne, nuori mies, ennenkuin on myöhäistä. Kaksi\nmiljoonaa on minulle joutava asia, kun te sitä vastoin voitte\nmenettää kolme tai neljä mitä kalleinta vuotta elämästänne. Sanon --\nkolme tai neljä, sillä kauempaa ette missään tapauksessa jaksaisi\nistua. Älkää myöskään unhottako, te onneton, että vapaehtoinen\nsulkeutuminen on paljon raskaampaa kuin pakollinen. Ajatus, että te\njoka hetki olette oikeutettu astumaan vapauteen, on myrkyttävä koko\nteidän olonne vankikomerossa. Minä säälin teitä!\n\nKulkiessaan nyt työhuoneessaan edes ja takaisin, muisti pankkiiri\nkaiken tämän ja kysyi itseltään:\n\nMiksi tuo vedonlyönti? Mitä on siitä hyötyä, että lakimies menettää\nviisitoista vuotta elämästään ja minä nuo kaksi miljoonaa? Saattaako\ntämä todistaa, että kuolemanrangaistus on joko huonompi tai parempi\nelinkautista vankeutta. Ei, ei ensinkään! Se on tyhmää, mieletöntä.\nMinun puoleltani se oli rikkaan miehen oikkua ja lakimiehen puolelta\n-- pelkkää rahan himoa...\n\nSitten muisteli hän, mitä edellä kerrotun illan jälkeen tapahtui.\nPäätettiin, että lakimies suorittaa vankeutensa mitä ankarimman\nvalvonnan alaisena eräässä pankkiirin puutarhaan rakennetussa\nsivurakennuksessa. Sovittiin vielä, että viidentoista vuoden kuluessa\nhän ei saa astua vankilansa kynnyksen yli, ei nähdä eläviä olentoja,\nei kuulla ihmisääntä, eikä vastaanottaa kirjettä tai sanomalehteä.\nMutta siihen suostuttiin kuitenkin, että hän saisi ottaa mukaansa\nsoittokoneen, lukea kirjoja, kirjottaa kirjeitä, juoda viiniä ja\npolttaa tupakkaa. Muun maailman kanssa hän saisi olla yhteydessä\nainoastaan pienen, varta vasten tehdyn akkunan kautta, mutta\nsiinäkään ei saisi edes halaistua sanaa vaihtaa. Kaikkea, mitä hän\ntarvitsee, kuten kirjoja, nuotteja, viiniä ynnä muuta, hän saa niin\npaljon kuin haluttaa tilaamalla niitä kirjeellisesti. Sopimuksen\nmukaan, jossa pienet yksityisseikatkin oli otettu tarkoin huomioon,\noli lakimies velvotettu olemaan vankeudessa tasan viisitoista vuotta,\nkello kahdestatoista 14 p:nä marraskuuta v. 1870 kello kahteentoista\nasti 14 p:nä marraskuuta v. 1885. Pieninkin rikos sopimusta\nvastaan lakimiehen puolelta, vaikkapa vain kaksi minuuttia ennen\nmääräajan umpeen kulumista, vapauttaisi pankkiirin kahden miljoonan\nmaksuvelvollisuudesta.\n\nEnsimäisenä vankeutensa vuotena lakimies, mikäli saattoi päätellä\nhänen kirjeistään, kärsi suuresti yksinäisyydestä ja ikävästä.\nSivurakennuksesta kuului alati sekä päivin että öin hänen flygelinsä\nsoittoa. Hän kieltäytyi viinistä ja tupakasta. Viini, kirjotti\nhän, herättää toiveita, jotka ovat vangin pahimpia vihollisia,\nsitä paitsi ei ole mikään sen ikävämpää kuin juoda hyvää viiniä\nsaamatta ketään tavata. Tupakka pilaisi ilman hänen huoneessaan.\nEnsimäisenä vuonna lähetettiin hänelle etupäässä kevyempää lukemista,\nkuten rakkausromaaneja, rikosjuttuja, fantastisia kertomuksia,\nhuvinäytelmiä j.n.e.\n\nToisena vuonna soitto vaikeni sivurakennuksessa ja lakimies vaati\nkirjeissään vain klassillisia teoksia. Viidentenä vuonna kuului\nsieltä jälleen soittoa ja vanki pyysi itselleen viiniä. Ne, jotka\npitivät häntä silmällä, kertoivat, että koko tuona vuonna hän\nyksinomaan söi, joi ja lepäili vuoteellaan, haukotteli yhtenään ja\nhöpisi äkäisenä itsekseen. Kirjoja hän ei lukenut. Toisinaan istuutui\nöisin kirjottamaan, kirjotti kauan ja repi aamun tullen kirjotuksensa\npalasiksi. Usein kuultiin hänen itkevän.\n\nKuudennen vuoden loppupuolella alkoi vanki innokkaasti tutkia kieliä,\nfilosofiaa ja historiaa. Ja niin ahneesti kävi hän näihin tieteisiin\nkäsiksi, että pankkiiri tuskin ennätti tilata hänelle kirjoja.\nTähän aikaan sai pankkiiri vangiltaan muun muassa seuraavanlaisen\nkirjeen: \"Hyvä vanginvartijani! Kirjotan teille nämä rivit kuudella\nkielellä. Näyttäkää ne kielitaitoisille henkilöille. Silmäilkööt ja\ntarkastakoot he niitä. Jos he eivät löydä yhtäkään virhettä, niin,\nrukoilen teitä, käskekää ampua puutarhassa. Tämä laukaus on ilmottava\nminulle, että ponnistukseni eivät ole menneet hukkaan. Kaikkien\naikojen ja maitten nerot puhuvat eri kieliä, mutta kaikissa heissä\npuhuu sama tuli. Oi, jospa te tietäisitte millaista taivaallista\nonnea minun sieluni tuntee sen johdosta, että minä heitä ymmärrän!\"\n\nVangin toivo täyttyi. Pankkiiri käski ampua kaksi kertaa puutarhassa.\n\nKymmenennen vuoden jälkeen lakimies istui ahkerasti pöytänsä ääressä\nlukien ainoastaan evankeliumeja. Pankkiirista näytti merkilliseltä,\nettä mies, joka neljässä vuodessa ehti sulattaa kuusisataa paksua\nnidettä, tuhlaa lähes kokonaisen vuoden yhden ainoan helppotajuisen\nja ohuen kirjan lukemiseen. Evankeliumeja seurasivat kirkkohistoria\nja jumaluustiede.\n\nViimeisinä kahtena vuonna luki vanki suunnattoman paljon ilman\nvarsinaista valintaa. Milloin hän harrasti luonnontieteitä,\nmilloin Byronia tai Shakespearea. Tulipa häneltä kirjeitä, joissa\nhän pyysi samalla kertaa lähettämään kemian, lääketieteellisen\noppikirjan, romaanin ja jonkun filosofisen tai teologisen tutkielman.\nNäytti siltä kuin hän olisi uinut meressä haaksirikkoisen laivan\nsirpaleitten joukossa, tarttuen milloin mihinkin sirpaleeseen\npelastaakseen siten elämänsä!\n\n\nII.\n\nMuistellessaan kaikkea tätä pankkiiri-vanhus ajatteli:\n\nHuomenna kello 12 hän saa vapautensa takaisin ja minun täytyy maksaa\nhänelle ne kaksi miljoonaa. Jos maksan, on kaikki hukassa: minä\njoudun perikatoon...\n\nViisitoista vuotta sitten hän ei tiennyt miljoonainsa määrää, mutta\nnyt hän ei uskaltanut kysyä itseltään, mitä hänellä on enemmän\n-- rahoja vai velkoja? Uhkapeli pörssissä, rohkea keinottelu ja\nliika innostus, josta hän ei vanhoilla päivillään edes voinut\nvapautua, saattoivat vähitellen hänen asiansa rappiolle ja peloton,\nitsetietoinen, ylpeä pohatta muuttui keskinkertaiseksi pankkiiriksi,\njoka vapisi pienimmästäkin pörssiarvon noususta tai laskusta.\n\n-- Kirottu vedonlyönti! -- ärisi ukko tarttuen epätoivoisena\npäähänsä. -- Miksei tuo mies kuollut? Hän on vasta\nneljäkymmentä-vuotias. Ottaa minulta vielä viimeiseni, nai, nauttii\nelämästä, keinottelee pörssissä, ja minun täytyy kadehtien katsoa\nhäntä kuin kerjäläisen ja joka päivä kuulla hänen yhä sanovan: \"Olen\nkiitollisuuden velassa teille elämäni onnesta; sallikaa minun auttaa\nteitä!\" Ei, se on liikaa! Ainoa pelastukseni vararikosta ja häpeästä\non tuon miehen kuolema!\n\nKello löi kolme aamuyöllä. Pankkiiri kuunteli: kaikki nukkuivat\ntalossa, kuului ainoastaan huurteisten puitten suhinaa ikkunain\ntakaa. Koettaen liikkua niin hiljaa kuin mahdollista, otti\nhän tulenkestävästä rautakaapista avaimen siihen oveen, jota\nviiteentoista vuoteen ei oltu avattu. Sitten heitti hän päällystakin\nylleen ja meni ulos.\n\nPuutarhassa oli pimeä ja kylmä. Satoi. Raaka, usvainen tuuli kulki\nvalittaen pitkin puutarhaa antamatta puille rauhaa. Pankkiiri\njännitti katsettaan, mutta ei voinut erottaa maata, sivurakennusta\neikä puita. Lähestyessään sitä paikkaa, jossa sivurakennus sijaitsi,\nhän kaksi kertaa huusi vartiaa. Vastausta ei kuulunut. Nähtävästi oli\nvartia mennyt kurjaa ilmaa piiloon ja nukkui nyt jossakin keittiön\npuolella tai kasvihuoneessa.\n\n-- Jos minulla riittää rohkeutta täyttää aikomukseni, -- ajatteli\nukko, -- niin kohdistuu epäilys ennen kaikkea vartiaan.\n\nHän löysi pimeässä hapuilemalla portaat ja oven sekä hiipi\nsivurakennuksen eteiseen, siirtyi sitten pieneen käytävään ja sytytti\ntulitikun. Siellä ei ollut ainoatakaan sielua; sänky seisoi tyhjänä\nnurkassaan, toisesta häämötti rautainen kamiini. Sinetit ovella, joka\njohti vangin huoneeseen, olivat ehjät.\n\nKun tulitikku oli sammunut katsoi ukko mielenliikutuksesta vavisten\npienestä akkunasta vankikomeroon, jossa kynttilä paloi himmeästi\nvalaisten. Vanki istui itse pöydän ääressä. Saattoi nähdä vain hänen\nselkänsä, tukkansa ja kätensä. Pöydällä, kahdella tuolilla ja matolla\npöydän luona oli avattuja kirjoja.\n\nKului viisi minuuttia eikä vanki vähääkään hievahtanut.\nViisitoistavuotinen vankeus oli opettanut häntä istumaan\nliikkumattomana. Pankkiiri koputti sormellaan akkunaan, mutta vanki\nei vastannut pienimmälläkään liikkeellä hänen koputukseensa. Silloin\npankkiiri särki varovasti sinetit ovesta ja pisti avaimen reikäänsä.\nRuostunut lukko vingahti, ovi narahti. Pankkiiri odotti luullen kohta\nkuulevansa ihmetyksen huudahtuksia ja askeleita, mutta kului pari\nminuuttia ja oven takana oli yhtä hiljaista kuin ennenkin. Hän päätti\nastua huoneeseen.\n\nPöydän ääressä istui liikkumattomana mies, joka ei ollut ensinkään\nmuitten ihmisten näköinen. Siinä oli nahan peittämä luuranko pitkine\nkutrineen ja tuuheine partoineen. Kasvojen väri oli keltainen\nmullanharmaine varjoineen, posket kuopalla, selkä pitkä ja kapea\nja käsi, johon hän nojasi karvaista päätään, oli niin laiha ja\nkuihtunut, että teki pahaa sitä katsellessa. Tukka oli harmahtava,\nkasvot kuihtuneet kuin vanhuksella, eikä olisi kukaan saattanut\nluulla, että hän oli vasta neljänkymmenen vuoden vanha. Hän nukkui...\nKumarruksissa riippuvan päänsä edessä oli pöydällä levällään paperi,\njolla oli kirjotettu jotakin pienellä käsialalla.\n\n-- Mies parka! -- ajatteli pankkiiri. -- Hän nukkuu ja näkee\nluultavasti unta miljooneistaan! Eipä tarvitse minun muuta kuin\nheittää tuo puolikuollut vuoteelle ja tukehduttaa hänet patjalla,\neikä edes tarkinkaan tutkimus löydä hänestä väkivaltaisen kuoleman\nmerkkejä. Mutta katsokaamme ensin mitä hän on kirjottanut...\n\nPankkiiri otti paperin pöydältä ja luki:\n\n\"Huomenna kello 12 päivällä minä pääsen vapaaksi ja saan taas olla\nihmisten ilmoilla. Mutta ennenkuin jätän tämän huoneen nähdäkseni\njälleen auringon, tahdon minä sanoa teille muutaman sanan. Puhtaan\nomantuntoni ja Jumalan nimessä ilmotan teille, että minä halveksin\nvapautta, elämää, terveyttä ja kaikkea sitä, jota teidän kirjoissanne\nkutsutaan maalliseksi onneksi.\n\n\"Viisitoista vuotta olen minä ahkerasti tutkinut elämää. On totta,\netten ole nähnyt maailmaa ja ihmisiä, mutta teidän kirjoistanne olen\nminä juonut tuoksuavaa viiniä, laulanut lauluja, ajanut metsissä\nhirviä ja metsäsikoja takaa, rakastanut naisia... Teidän nerokkaitten\nrunoilijoittenne taikavoimalla esiin loihditut kaunottaret, henkevät\nkuin pilvenhattarat, ovat öisin liitäneet luokseni ja kertoneet\nminulle ihania satuja, joista olen hurjasti huumaantunut. Teidän\nkirjoissanne olen minä noussut Elborus ja Montblanc vuorten\nhuipuille ja sieltä nähnyt auringon aamuisin nousevan ja iltaisin\npurppuraisella hohteellaan valaisevan taivaan, valtameren ja korkeat\ntunturit; olen sieltä nähnyt, kuinka salamat sinkoilivat pääni päällä\npilviä pirstoten; olen nähnyt vihertäviä metsiä, vainioita, jokia,\njärviä, kuullut vedenneitojen laulua ja paimentorven soittoa ... olen\nsilitellyt ihanain paholaisten siipiä, paholaisten, jotka lensivät\nluokseni keskustellakseen kanssani Jumalasta... Teidän kirjoissanne\nolen minä syöksynyt pohjattomiin syvyyksiin, tehnyt ihmeitä, murhia,\npolttanut kaupunkeja, saarnannut uusia oppeja, vallottanut kokonaisia\nvaltakuntia...\n\n\"Teidän kirjoistanne olen minä ammentanut viisautta. Kaikki se, minkä\nväsymätön ihmishenki on aikakausien kuluessa luonut, se on pieneksi\npalloksi puristuneena nyt minun pääkallossani. Minä tiedän, että olen\nviisaampi teitä kaikkia.\n\n\"Ja minä halveksin teidän kirjojanne, halveksin maallista hyvyyttä\nja viisautta. Kaikki on katoavaista ja petollista kuin kangastus.\nOlkaa vain ylpeitä, viisaita, ihania, kyllä kuolema teidät hävittää\nmaan pinnalta niinkuin kaikellaiset eläimet maan altakin ja teidän\njälkimaailmanne, historianne ja nerojenne kuolemattomuus jäätyvät tai\npalavat poroksi yhdessä maapallon kanssa.\n\n\"Te olette menettäneet järkenne ettekä vaella oikeata tietä. Valhetta\nte pidätte totuutena ja rumuutta kauneutena. Te ihmettelisitte jos\njoistakin syistä omena- ja appelsiinipuissa alkaisi hedelmien sijaan\nyht'äkkiä kasvaa sammakoita ja sisiliskoja tai jos ruusut alkaisivat\nhaista kuin hikoileva hevonen; samaten ihmettelen minä teitä, jotka\nvaihdatte taivaan ja maan keskenään. Minä en tahdo teitä ymmärtää.\n\n\"Osottaakseni myöskin teossa, että minä halveksin sitä, josta te\nelätte, minä luovun noista kahdesta miljoonasta, joista kerran\nunelmoin kuin paratiisista, vaan joita nyt halveksin. Menettääkseni\noikeuteni niihin, minä lähden täältä viisi tuntia ennen määräajan\numpeen kulumista ja rikon siten sopimuksemme...\"\n\nLuettuaan tämän, pankkiiri pani paperin pöydälle, suuteli tuon\nmerkillisen miehen päätä, ja poistui itkien sivurakennuksesta. Ei\nmilloinkaan, eipä edes suurempain tappioiden jälkeen pörssissä, hän\nollut niin sanomattomasti halveksinut itseään kuin nyt. Tultuaan\nkotiin hän heittäytyi vuoteelleen, mutta mielenliikutus ja kyyneleet\nestivät häntä nukkumasta...\n\nSeuraavana aamuna tulivat vartijat kalpeina juosten ilmottamaan,\nettä näkivät sivurakennuksessa asuvan miehen kiipeävän ikkunan\nkautta puutarhaan, kulkevan sitten portille ja katoavan. Pankkiiri\nriensi heti vartijainsa kanssa sivurakennukseen ja huomasi vankinsa\npaon todeksi. Välttääkseen liikoja puheita, otti hän pöydältä\nluopumista koskevan paperilehden ja palattuaan kotiinsa, sulki sen\ntulenkestävään rautakaappiin.\n\n\n\n\nKuuluisuus.\n\n\nEnsi luokan matkustaja, joka vast'ikään oli syönyt päivällistä\nasemasalissa ja juonut itsensä hienoon hiprakkaan, heittäytyi\nvaunun samettisohvalle, ojensihe suloisesti puolinojaan ja nukahti.\nNoin viisi minuuttia sen jälkeen hän heräsi, katsoi unisin silmin\nvierustoveriaan, hymähti ja sanoi:\n\n-- Isävainajani -- pysyköön hän autuaassa muistossa -- piti siitä\nkovin, kun akkaväki päivällisen jälkeen raaputti hänen kantapäitään.\nMinä olen aivan isääni, kuitenkin sillä erotuksella, että aina\npäivällisen jälkeen tahdon hieroa kieltäni ja aivojani, enkä\njalkapohjia. Minä, syntinen ihminen, lörpöttelen mielelläni, kun\nvatsa on täynnä. Sallitteko minun jutella kanssanne?\n\n-- Mielelläni, olkaa hyvä! -- suostui vieruskumppani.\n\n-- Hyvän päivällisen jälkeen on mitättömin aihe kylläksi herättämään\nminussa saakelin suurenmoisia ajatuksia. Niinpä, esimerkiksi,\näsken me molemmat näimme bufetissa kaksi nuorta miestä ja te\nkuulitte kai, kuinka toinen onnitteli toista tämän kuuluisuuden\njohdosta. \"Onnittelen, sanoi hän, te olette jo kuuluisa ja alatte\nnyt vallottaa kunniaa!\" Nähtävästi olivat he näyttelijöitä tai\njoitakin mikroskoopillisia sanomalehtimiehiä. Vaan nyt ei ole heistä\nkysymys. Minä tässä olen tuumaillut, mitä oikeastaan on käsitettävä\nsanalla _kuuluisuus_? Mitä te siitä ajattelette? Pushkin sanoi, että\nkuuluisuus on kirjava tilkku rääsyissä, ja kaikki me ymmärrämmekin\nsen Pushkinin tavoin, toisin sanoen joko enemmän tai vähemmän\nsubjektiivisesti. Mutta kukaan ei ole selvästi, loogillisesti\nmääritellyt kuuluisuutta ja paljon minä varmaan antaisinkin\nsellaisesta määritelmästä.\n\n-- Mitä te sillä tekisitte?\n\n-- Niin nähkääs, jos me kerran tietäisimme, mitä kuuluisuus on, niin\nehkäpä myöskin huomaisimme millä keinoin se on saavutettavissa,\n-- sanoi ensi luokan matkustaja syvämietteisesti. -- Minun täytyy\ntehdä tiettäväksi teille, hyvä herra, että nuorempana minä\nsieluni koko voimalla tavottelin kuuluisuutta. Se oli minun, niin\nsanoakseni, hulluuteni. Sen eteen opiskelin, tein työtä, valvoin\nöisin, näin nälkää ja menetin terveyteni. Ja minusta näyttää,\nmikäli voin puolueettomasti arvostella itseäni, että minulla oli\nkaikki mahdollisuudet saavuttaa se. Ensiksikin olen ammatiltani\ninsinööri. Olen eläissäni rakentanut parikymmentä suuremmoista\nsiltaa Venäjällä, laittanut vesijohdot kolmeen kaupunkiin ja\ntyöskennellyt sitä paitsi Englannissa ja Belgiassa... Toiseksi\nminä olen julaissut tutkielmia omalta alaltani. Kolmanneksi, hyvä\nherraseni, minä aina lapsuudesta saakka olen ollut kovin innostunut\nkemiaan; harrastaessani joutoaikoina tätä tiedettä, olen keksinyt\nmuutamia orgaanisen hapon eristämiskeinoja, niin että löydätte minun\nnimeni kaikista ulkomaisista kemian oppikirjoista. Olen aina ollut\nvaltion palveluksessa, saanut todellisen valtioneuvoksen arvon ja\nminun meriittiluetteloni on puhdas tahroista. En tahdo vaivata teitä\nluettelemalla ansioitani ja töitäni, sanon vain, että olen tehnyt\npaljon enemmän kuin moni kuuluisuus. No, entäs sitten? Nyt olen jo\nvanha ja alan heikontua, ja kuuluisa olen minä kuitenkin yhtä vähän\nkuin tuo musta rakki, joka juoksee tuolla ulkona.\n\n-- Kukapa tietää? Ehkä olette hyvinkin kuuluisa.\n\n-- Hm!... Sen me heti saamme tietää... Sanokaa, oletteko milloinkaan\nkuullut nimeä Krikunow?\n\nVierustoveri nosti katseensa kattoon, ajatteli ja vastasi naurahtaen:\n\n-- Ei, en ole kuullut...\n\n-- Se on minun nimeni. Tehän olette intelligentti ja ijäkäs mies,\nettekä sittenkään ole kuullut minua mainittavan. Siinä on pätevä\ntodistus! Nähtävästi olen minä kuuluisuutta tavotellessa menetellyt\ntoisin kuin olisi pitänyt. Minä en tiennyt oikeita keinoja ja\naikoessani siepata mainetta hännästä, kävin väärältä puolelta siihen\nkäsiksi.\n\n-- Entä nuo oikeat keinot? Mitkä ne ovat?\n\n-- Hitto ties! Sanotte ehkä: Kyky, nero, omintakeisuus. Mutta eipäs\nolekkaan niin, herraseni! Muistan, kuinka minun aikanani monet sangen\ntyhmät, mitättömät, vieläpä viheliäiset henkilöt ovat kiivenneet\nvirkauraansa ylöspäin. He ovat tehneet työtä tuhannen kertaa vähemmän\nkuin minä, eivät ole ponnistaneet edes voimiaan, ei heillä ole ollut\nloistavaa kykyä eikä kunnianhimoa ja sittenkin tapaa heidän nimensä\nvähän väliä sanomalehdissä tai kuulee keskusteluissa mainittavan.\nJollette väsy kuulemaan, niin selitän asiaa esimerkin kautta.\nJoitakuita vuosia sitten minä rakensin sillan K:n kaupungissa. Täytyy\nsanoa, että minun tässä kehnossa kaupungissa oli julman ikävä. Jollei\nolisi ollut naisia ja pelikortteja, olisin tainnut tulla hulluksi. No\nniin, sopiihan kertoa koska asia on jo vanha. Minä haihduttaakseni\nikävääni lyöttäysin erään laulajattaren pariin, joka, hitto vieköön,\nsai kaikki haltioihinsa, vaikka hän minusta oli, -- kuinka teille\nsanoisin? -- tavallinen, jokapäiväinen tusinatyttö, jollaisista ei\nole puutetta. Hän oli pintapuolinen, oikullinen ja itara naikkonen,\njoka sitä paitsi oli kovin typerä. Hän söi ja joi vahvasti, makaili\nkello viiteen iltapäivällä -- ja siinä kaikki. Häntä pidettiin\nilotyttönä, -- se oli hänen ammattinsa, -- mutta kun tahdottiin puhua\nhienommin, niin sanottiin näyttelijättäreksi tai laulajattareksi.\nOlin ennen innokas teatterin ystävä ja sentähden tämä kurja\npilanteko näyttelijättären ammatista inhotti minua kovasti. Ei\nollut vähintäkään syytä kutsua tuota naista näyttelijättäreksi tai\nlaulajattareksi, sillä hän oli aivan kyvytön, tunteeton, saattaapa\nsanoa, säälittävä olento. Mikäli minä vielä muistan, lauloi hän\nilettävästi ja hänen \"taiteensa\" koko kauneus oli siinä, että hän\nvavahutti sääriään, milloin se oli tarpeen, eikä kainostellut, jos\njoku mies pistäysi hänen pukuhuoneeseensa. Hän esiintyi tavallisesti\nmuukalaisissa laulunäytelmissä, mieluimmin sellaisissa, joissa oli\ntilaisuudessa kiemailemaan ahtaassa miehen puvussa. Suoraan sanoen\n-- hitto hänet vieköön! No niin, pyydän seuraamaan. Tapahtuipa\nsitten uuden sillan juhlallinen avaaminen liikenteelle rukouksineen,\npuheineen, sähkösanomineen ynnä muineen. Minä kuljeskelin aarteeni\nympärillä peläten, ettei sydämeni halkeisi tekijä-ilosta. Vanhassa\nasiassa on turhaa mitään salata, ja sentähden sanonkin suoraan, että\nsillasta tuli kerrassaan suurenmoinen! Se ei ollut mikään silta, vaan\nkaunis taulu; sitä oli nautinto katsella! Kuinka liikuttavaa, kun\nkoko kaupunki oli läsnä juhlatilaisuudessa! \"Nyt, ajattelin, yleisö\nvarmaan katsoo silmät minusta puhki. Minne piiloutuisin?\" Mutta\nturhaan minä, hyvä herraseni, hätäilin! Paitsi kaupungin virkamiehiä,\nei kukaan kiinnittänyt huomiotaan minuun. Töllistelivät siltaa\nkuin lampaat, mutta kuka sen on rakentanut, siitä eivät vähääkään\nvälittäneet. Ja, hitto heidät vieköön, siitä saakka, suoraan sanoen,\nolen minä halveksinut meidän kunnianarvoisaa yleisöämme. Mutta\neteenpäin. Yht'äkkiä kävi yleisö levottomaksi, kuului kohinaa...\nKasvoille nousi hymy, olkapäät kohosivat. \"Kaiketi huomasivat minut\",\n-- ajattelin. Mitä vielä! Se oli minun laulajattareni, perässään\npitkä liuta tyhjäntoimittajia; kaikkien katseet kohdistuivat\nkulkueeseen. Alkoi tuhatääninen kuiskutus: \"Se on hän... Ihana!\nLumoava!\" Nytpä minutkin huomattiin. Kaksi keltanokkaa, -- nähtävästi\nnäyttämötaiteen sikäläisiä harrastajia, -- katsahti minuun, vaihtoi\nsilmäyksiään ja kuiskasi: \"Se on hänen rakastajansa!\" Mitä te siihen\nsanotte? Ja eräs ruokoton silinterihattuinen olento, jonka naama ei\nollut pitkään aikaan nähnyt partaveistä, sotki tungoksessa jalkojani\nja kääntyi vihdoin puoleeni sanoen:\n\n-- Tiedättekö, kuka tuo nainen on, joka kulkee tuolla toisella\nrannalla? Se on se ja se... Hänen äänensä on kaiken arvostelun\nalapuolella, mutta hän hallitsee yleisöään täydellisesti!...\n\n-- Ettekö voisi sanoa minulle, kuka on rakentanut tämän sillan? --\nkysyin ruokottomalta olennolta.\n\n-- En todellakaan tiedä! -- vastasi olento. -- Joku insinööri!\n\n-- Entä kuka teidän kaupunkinne tuomiokirkon on rakentanut? -- kysyin\ntaas.\n\n-- En voi sitäkään teille sanoa.\n\nSenjälkeen kysyin, kuka on K:n etevin pedagoogi, kuka etevin\narkkitehti, eikä ruokoton olento voinut yhteenkään kysymykseen antaa\nselvitystä.\n\n-- No, sanokaa, olkaa hyvä, -- kysyin minä lopuksi, -- kenen kanssa\ntuo laulajatar asunee?\n\n-- Jonkun insinööri Krikunovin kanssa.\n\nNo, herraseni, miltä teistä tuntuisi? Mutta eteenpäin... Ei runo- eikä\nlemmenlaulajia löydy tässä matoisessa mailmassa enää; maine\nluodaan melkein järjestään sanomalehtirummutusten avulla. Seuraavana\npäivänä sillan vihkimisen jälkeen minä jännityksellä otan erään\npaikallisen sanomalehden ja etsin siitä uutista, joka koskisi minua.\nKauan silmäilin kaikkia neljää sivua ja vihdoin -- kas tuossa!\nAlan lukea: \"Eilen, ihanan ilman vallitessa ja suunnattoman suuren\nkansanjoukon, kuin myöskin hänen ylhäisyytensä herra kuvernöörin ja\nkorkeimpain virkamiesten läsnäollessa, toimitettiin uuden sillan\nvihkiminen j.n.e.\" Lopussa seisoi: \"Juhlatilaisuudessa oli läsnä\nm.m. kauneudestaan kuuluisa kaupunkimme suosikki, meidän lahjakas\ntaiteilijattaremme se ja se. Sanomattakin on selvää, että hänen\nilmaantumisensa herätti suurta sensatsioonia. Nouseva tähti oli\npuettu j.n.e.\" Eikä minusta sanaakaan, eipä edes halaistua sanaa!\nNiin tyhmää kuin olikin, niin, uskokaa pois, minä itkin kiukusta!\n\nLohdutin minä itseäni sillä, että maaseutu on sivistymätön, siltä\nei saisi mitään vaatia, ja että kuuluisuutta saattaa saavuttaa maan\nhenkisissä keskuksissa, pääkaupungeissa. Parahiksi oli minulla\nPietarissa käsillä työ, joka oli jätetty kilpailuun. Kilpailuaika\nlähestyi loppuaan.\n\nMinä heitin K:lle jäähyväiset ja matkustin Pietariin, jonne oli\npitkä matka. Mutta jottei aika kävisi ikäväksi, niin otin oman\nyksityisen vaunun ja ... tietysti, laulajattareni mukaan. Matkalla\nsöimme ja joimme vahvasti ja -- trallalaa! Ja sitten me saavuimme\nsivistyksen ahjoon. Tulin perille juuri kilpailupäivänä viettämään\nvoittojuhlaa: minun luonnokseni oli saanut ensimäisen palkinnon.\nEläköön! Seuraavana päivänä menen Nevskille ja ostan itselleni koko\nkantamuksen erilaisia sanomalehtiä. Sitten syöksen kotiin, heittäydyn\nsohvaan ja hilliten innostustani kiiruhdan lukemaan. Silmäilen yhden\nlehden -- ei mitään! Silmäilen toisen -- ei sanaakaan! Neljännessä\nvihdoin löydän tällaisen uutisen: \"EiIen saapui pikajunalla Pietariin\nkuuluisa maaseutulainen taiteilijatar se ja se. Mielihyvällä\nhuomaamme, että etelän ilma on virkistävästi vaikuttanut tuttavaamme;\nhänen lumoava näyttämöllinen ulkoasunsa...\" -- sen enempää en muista!\nPaljon tämän uutisen alapuolella oli mitä pienimmillä kirjaimilla\npainettuna: \"Eilen sai niissä luonnoskilpailuissa ensimäisen\npalkinnon insinööri se ja se.\" Mutta kuitenkin! Ja päälle päätteeksi\noli minun nimeni väännetty: Krikunovin sijaan oli painettu Kirkunow.\nSiinä on teidän sivistysahjonne! Eikä siinä kaikki... Kun minä\nkuukauden kuluttua matkustin pois Pietarista, niin kaikki lehdet\nkilvan ylistivät \"meidän verratonta, jumalallista, suurilahjaistamme\"\neikä minun rakastajatartani mainittu enää sukunimeltään, vaan jopa\nystävällisesti sinuteltiin...\n\nMuutamia vuosia myöhemmin olin Moskovassa. Pormestari oli kutsunut\nminut sinne omakätisellä kirjeellään erään asian johdosta, josta\nMoskovan sanomalehdet vielä sadan vuoden kuluttua tulisivat kai\nmainitsemaan. Joutoajoilla pidin eräässä museossa viisi yleistä\nesitelmää hyväätekevässä tarkotuksessa. Eikö tuon pitäisi riittää\ntullakseen kuuluisaksi kaupungissa edes kolmeksi päiväksi, eikö\ntotta? Mitäs vielä! Ei yksikään Moskovan lehdistä hiiskunut\nminusta sanaakaan. Tulipaloista, oopperoista, nukkuvista kaupungin\nvaltuusmiehistä, juopuneista kauppiaista -- kaikista oli kerrottu,\nmutta minun työstäni, suunnitelmasta, esitelmistä ei niin mitään.\nSellaista se on Moskovan yleisö! Ajan raitioteillä... Vaunu on täynnä\nkuin nuijalla lyöty: siinä on naisia, sotilaita, ylioppilaita...\n\n-- Sanotaan, että kaupungin duuma on kutsunut sen ja sen insinöörin\navukseen! -- sanon minä naapurilleni niin kovaan, että koko vaunu\nkuulisi. -- Ettekö tiedä mikä tämän insinöörin nimi on?\n\nNaapuri ravisti kieltävästi päätään. Muu yleisö katsahti minuun\npikaisesti ja kaikkien katseissa luin \"en tiedä\".\n\n-- Sanotaan, että jossakin museossa joku pitää esitelmiä! -- ahdistan\nminä yleisöä tahtoen alkaa keskustelun. -- Kerrotaan, että ne ovat\nhuvittavia.\n\nKukaan ei edes nyökäyttänyt päätään. Nähtävästi he eivät olleet\nkuulleetkaan mitään esitelmistä, ja naiset eivät tienneet edes, että\nsellainen museo oli olemassakaan. Tämä ei olisi vielä ollut mitään,\nmutta kuvitelkaa mielessänne, hyvä herra, kuinka yleisö yht'äkkiä\nhypähtää ylös ja ryntää ikkunoihin. Mitä nyt? Mistä on kysymys?\n\n-- Katsokaa, katsokaa! -- huudahtaa naapurini tuuppien minua kylkeen.\n-- Näettekö tuota tummaveristä miestä, joka nousee ajurin rattaihin?\nSe on kuuluisa pikajuoksija King!\n\nJa koko vaunu alkoi hätääntyneenä puhua pikajuoksijoista, jotka\nsiihen aikaan olivat alati moskovalaisten mielissä.\n\nVoisin kertoa teille paljon muitakin esimerkkejä, mutta luullakseni\nnämä jo riittävät. Jos nyt otaksuisimme, että minä erehdyn itseni\nsuhteen, että olen kehuja ja kykenemätön mies, niin taitaisin\nmainita teille monta lahjakasta ja ahkeraa henkilöä, jotka ovat\nkuolleet tuntemattomina. Monet venäläiset merenkulkijat, kemistit,\nfysikot, mekanikot, maanviljelijät -- ovatko he kuuluisia? Tietääkö\nmeidän sivistynyt yleisömme mitään venäläisistä taiteilijoista ja\nkirjailijoista? Vanha sanomalehtineekeri, uuttera ja lahjakas,\nkuluttelee kolmekymmentä vuotta toimiston kynnyksiä, kirjottaa\ntäyteen ties kuinka paljon paperia, tuomitaan parikymmentä kertaa\nkunnianloukkauksesta, eikä sittenkään hän tule kuuluisaksi.\nMainitkaapa edes yksi meidän kirjallisuutemme johtomiehistä, joka\nolisi tullut kuuluisaksi ennenkuin tiedettiin, että hän kuoli\nkaksintaistelussa, menetti järkensä, karkotettiin maanpakoon tai\nkavalsi kortinpelissä!\n\nEnsi luokan matkustaja innostui siihen määrin, että pudotti sikarin\nsuustaan ja nousi seisomaan.\n\n-- Niin, -- jatkoi hän kiivaasti, -- ja näiden rinnalla luettelen\nteille sadottain kaikellaisia laululintuja, akrobaatteja ja klovneja,\njoista jo sylilapsetkin tietävät. Niin juuri!\n\nOvi narahti, tuuli puhalsi sisään ja vaunuun astui synkännäköinen\nmies, jolla oli yllään pitkä viitta, silinterihattu ja siniset\nsilmälasit. Hän katsoi itselleen paikkaa, rypisti kulmakarvojaan ja\nmeni eteenpäin.\n\n-- Tiedättekö, kuka tuo on? -- kuului arka kuiskaus vaunun\nperänurkasta. -- Se on N. N., kuuluisa tulalainen peliveijari, joka\non pahasti sekaantunut U:n pankinryöstöjuttuun.\n\n-- Siinä sen kuulitte! -- nauroi ensi luokan matkustaja. -- Tulan\npeliveijarin tietää, vaan kysykääpäs häneltä, tietääkö mitään\nSemiradskista, Tshaikovskista tai filosoofi Solovjovista, niin hän\nvarmaan ravistaa tyhmänä päätään... Se on sikamaista!\n\nSeurasi muutaman minuutin hiljaisuus.\n\n-- Sallikaa minun vuorostani kysyä teiltä, -- alkoi vierustoveri\narasti yskien, -- tunnetteko nimen Pushkow?\n\n-- Pushkow? Hm!... Pushkow... Ei, en tunne!\n\n-- Se on minun nimeni, -- sanoi vieruskumppani hämillään. -- Ette\ntunne siis? Ja minä olen jo kolmekymmentä viisi vuotta ollut\nvenäläisen yliopiston professorina ... olen tiedeseuran jäsen ...\nolen julaissut useita teoksia...\n\nHeidän katseensa sattuivat yhteen ja he purskahtivat nauruun.\n\n\n\n\nIkäviä ihmisiä.\n\n\nPappissukuinen pikkutilallinen Jevgraw Ivanovitsh Shirjajew --\nhänen isävainajansa Ivan oli kenraalinrouva Kuvshinnikovilta saanut\nlahjaksi 102 desjatinaa maata -- seisoi nurkassa pesukaapin ääressä\npesten käsiään. Hänen kasvojensa ilme oli, kuten tavallisesti,\nhuolestunut ja yrmeä, parta epäjärjestyksessä.\n\n-- Äh, tuollainen ilma! -- sanoi hän. -- Ei saata sitä edes ilmaksi\nsanoa, pikemmin Jumalan kuritukseksi. Taas sataa, sataa...\n\nHänen näin möristessään perheensä istui pöydän ääressä odotellen\npäivällisen alkamista. Vaimonsa Fedosja Semjonovna, poika Pekka,\njoka oli ylioppilas, vanhin tytär Varvara ja kolme pientä lasta\nolivat jo kauan istuneet odottamassa. Pienokaiset Koljka, Vanjka ja\nArhipka, jotka olivat nykänenäisiä ja likaisia pulleine poskineen\nja takkutukkineen, istuivat rauhattomina tuoleillaan, vaan\ntäysikasvuiset istuivat liikkumattomina ja nähtävästi oli heistä\nyhdentekevää, syödäkö vai odottaa...\n\nIkäänkuin koetellen heidän kärsivällisyyttään Shirjajew pyyhki\nhitaasti kätensä, luki vitkaan ruokarukouksensa ja kävi sitten\nhätäilemättä pöytään. Tarjottiin heti kaalikeitto. Pihalta kuului\nkirveiden jyskettä (siellä rakennettiin uutta vajaa) ja kirvesmies\nTuomaan kalkkunakukkoa härnäilevää naurua. Rankka sade rapisteli\nakkunaruutuja.\n\nKyyryselkäinen ylioppilas Pekka, joka käytti silmälaseja, söi ja\nvaihtoi salaa silmäyksiä äidin kanssa. Pari kertaa laski hän jo\nlusikkansa alas ja rykäisi aikoen puhua, vaan silmäiltyään tarkemmin\nisäänsä, alkoi taas syödä. Vihdoin, kun puuro tuotiin pöytään, hän\nrykäisi päättävästi ja sanoi:\n\n-- Minun pitäisi tänään matkustaa iltajunalla. Olisi jo hyvinkin aika\nlähteä, sillä olen näin myöhästynyt kokonaista kaksi viikkoa. Luennot\nalkoivat jo ensimäisenä päivänä syyskuuta.\n\n-- No matkusta vaan, -- myönsi Shirjajew. -- Mitä sinä vielä odotat\nsitten? Mene Herran nimeen!\n\nOli hetken hiljaisuus.\n\n-- Mutta, Jevgraw Ivanitsh, hän tarvitsee matkarahoja... -- jatkoi\näiti hiljaan.\n\n-- Rahoja? Hä! Niin, rahatta et pitkällekään pääse. No, jos\ntarvitset, niin ota! Olisit jo aikoja sitten ottanut!\n\nYlioppilas huoahti ja vaihtoi iloisen silmäyksen äitinsä kanssa.\nShirjajew veti hätäilemättä povitaskusta lompakkonsa ja pani\nsilmälasit nenälleen. -- Paljonko tarvitset? -- kysyi hän.\n\n-- Matka Moskovaan maksaa oikeastaan yksitoista ruplaa neljäkymmentä\nkaksi...\n\n-- Ohhoh, rahaa, rahaa! -- huokasi isä. (Hän huokasi aina kun näki\nrahaa, vieläpä saadessaan). -- Tässä on kaksitoista. Siitähän tulisi\ntakaisin, mutta pidä loput matkaa varten.\n\n-- Paljon kiitoksia!\n\nHetken vaiettuaan ylioppilas jatkoi:\n\n-- Viime vuonna ei minun onnistunut heti saada tunteja. En tiedä,\nmiten tänä vuonna käynee, mutta luultavasti en kohta löydä\ntyöansiota. Pyytäisin teitä sentähden antamaan minulle noin\nviisitoista ruplaa vuokra- ja ruokarahoiksi.\n\nShirjajew ajatteli ja huoahti.\n\n-- Kyllä sinulle kymmenenkin riittää, -- sanoi hän. -- Tuoss' on!\n\nYlioppilas kiitti. Nyt pitäisi vielä pyytää rahoja vaatteihin,\nluentomaksuun ja kirjoihin, vaan silmäiltyään tarkemmin\nisäänsä, päätti hän heittää hänet rauhaan. Mutta äiti, joka oli\nepäkäytännöllinen ja ajattelematon, kuten kaikki äidit yleensä, ei\nvoinut pidättää itseään, vaan virkkoi:\n\n-- Antaisit, Jevgraw Ivanitsh, hänelle vielä kuusi ruplaa, jotta\nvoisi ostaa uudet saappaat itselleen. Katsohan nyt itsekin, mitenkä\nsaattaisi hän Moskovassa käyttää tuollaisia rääsyjä?\n\n-- Ottakoon minun vanhat. Ne ovat vielä aivan kuin uudet.\n\n-- No, antaisit sitten edes uusia housuja varten. On häpeä katsella\nhäntä...\n\nJa heti tämän jälkeen näkyi myrsky, jota koko perhe vavisten\npelkäsi, uhkaavana lähestyvän: Shirjajewin lyhyt, lihava kaula\nmuuttui tulipunaiseksi. Puna nousi korviin, sitten ohimoille\nja peitti vähitellen koko kasvot. Jevgraw Ivanitsh liikahti\nhermostuneesti tuolillaan ja aukasi paidan kauluksen, jottei olisi\nniin tukahduttava. Nähtävästi hän taisteli tuota tunnetta vastaan,\njoka oli saava hänet valtaansa. Vallitsi kuolon hiljaisuus. Lapset\npidättivät henkeään, mutta Fedosja Semjonovna jatkoi, aivan kuin hän\nei olisi rahtustakaan ymmärtänyt, mikä hänen miestään vaivasi:\n\n-- Eihän Pekka ole enää lapsi. Häntä hävettää kulkea ryysyisenä.\n\nSilloin Shirjajew hypähti ylös ja viskasi kaikin voimin paksun\nlompakkonsa keskelle pöytää, että leipäpalaset lautaselta lensivät.\nHänen kasvoillaan leimahti kiukun, loukkauksen, ahneuden inhottava\nilme.\n\n-- Ottakaa kaikki! -- huusi hän kauhealla äänellä. -- Ottakaa kaikki!\nRyöstäkää! Kuristakaa!\n\nHän piteli molemmin käsin päätään ja syöksyi horjuen pitkin huonetta.\n\n-- Nylkekää minut puti puhtaaksi! -- kiljui hän vihlovalla äänellä.\n-- Pusertakaa minusta viimeisetkin voimat! Ryöstäkää kaikki!\nTukehuttakaa!\n\nYlioppilas punastui ja loi katseensa maahan. Hän ei voinut enää\nsyödä. Fedosja Semjonovna, joka kahdenkymmenen viiden vuoden kuluessa\nei ollut tottunut miehensä synkkään luonteeseen, kyyristyi kokoon\nja sopersi jotakin puolustuksekseen. Hänen laihtuneilla, typerän ja\npelästyneen näköisillä kasvoillaan näkyi hämmästyksen ja tylsän pelon\nilme. Lapset ja vanhin tytär Varvara, kasvava tyttö kalpeine, rumine\nkasvoineen, laskivat lusikkansa ja istuivat kauhun kangistamina.\n\nShirjajew raivoissaan puhui yhä kauheammin, syöksyi pöydän luo ja\nalkoi lompakostaan rapistaa rahoja.\n\n-- Ottakaa! -- mörisi hän vavisten koko ruumiiltaan. -- Te olette\nsyöneet ja juoneet minut putipuhtaaksi; tuossa saatte vielä rahatkin!\nMinä en tarvitse mitään! Teettäkää itsellenne uudet saappaat ja puvut!\n\nYlioppilas kalpeni ja nousi seisomaan.\n\n-- Kuulkaahan, isä, -- alkoi hän läähöttäen. -- Minä ... minä pyydän\nteitä lopettamaan, sillä...\n\n-- Suus kiinni! -- huusi isä hänelle niin tuimasti, että silmälasit\ntipahtivat nenältä. -- Suus kiinni!\n\n-- Ennen minä ... minä saatoin sietää tuollaisia kohtauksia, vaan ...\nnyt on se vierasta. Ymmärrättekö? Vierasta!\n\n-- Suus kiinni! -- huusi isä polkien jalkaa. -- Sinun täytyy\nkuunnella, mitä minä puhun! Minä puhun mitä tahdon, vaan sinä --\nvaikene! Sinun ijässäsi minä jo tienasin rahaa, mutta tiedätkö,\nsenkin konna, paljonko olet tullut minulle maksamaan? Minä ajan sinut\nulos! Laiskuri!\n\n-- Jevgraw Ivanitsh, -- sopersi Fedosja Semjonovna liikutellen\nhermostuneesti sormiaan. -- Hän on... Pekka on...\n\n-- Suus kiinni! -- huusi hänelle Shirjajew, jonka silmiin nousi\nvihan kyyneleitä. -- Sinä olet heidät piloille hemmotellut! Sinä\njuuri! Sinä olet kaikkeen syypää! Hän ei meitä kunnioita, ei rukoile\nJumalaa, ei ansaitse rahaa! Teitä on koko liuta, minä yksin! Ulos\najan teidät kotoa!\n\nVarvara katseli kauan avosuin äitiä, siirsi sitten tylsän katseensa\nakkunaan, kävi kalpeaksi ja heittyi kovasti huutaen tuolin selkänojaa\nvasten. Isä huitoi käsillään, sylkäisi ja juoksi ulos pihalle.\n\nTäten päättyivät tavallisesti perhekohtaukset Shirjajewilla. Mutta\nnyt, ikävä kyllä, valtasi vastustamaton kiukku yht'äkkiä ylioppilas\nPekan mielen. Hän oli yhtä kiivas ja raskasmielinen kuin isänsä\nja iso-isänsä, joka oli ollut esipappi ja tavannut kepillä lyödä\nseurakuntalaisiaan. Kalpeana, nyrkit puristettuina astui Pekka\näitinsä luo ja kiljui kaikkein korkeimmalla tenorilla, minkä ikinä\nsaattoi ottaa:\n\n-- Minä en voi sietää näitä inhottavia, vastenmielisiä nuhteita!\nMinä en tarvitse teiltä mitään! En mitään! Ennemmin kuolen nälkään\nkuin syön edes leivän murenenkaan teidän luonanne! Tuosta saatte nuo\nkirotut rahanne takaisin! Ottakaa!\n\nÄiti painui seinää vastaan huitoen käsillään aivan kuin olisi\nkummitus, eikä oma poika, seisonut siinä hänen edessään.\n\n-- Miksi juuri minä olisin syyllinen? -- itki äiti. -- Mitä olen\ntehnyt sitten?\n\nPoika huitoi isän tavoin käsiään ja juoksi ulos pihalle.\n\nShirjajewin talo oli yksinään aivan lähellä rotkoa, joka leveänä\nuomana kulki aroa pitkin aina viiden virstan päähän. Rotkon reunalla\nkasvoi nuorta tammistoa ja lepistöä, mutta pohjalla juoksi puronen.\nTalon toinen sivu oli rotkoon, toinen pelloille päin. Aitoja ei\nollut, vaan niiden sijaan oli kaikellaisia rakennuksia, jotka\nseisoivat ahtaasti lähellä toisiaan, erottaen talon eteen pienen\nmaatilkun, pihamaan, jolla kanat, hanhet ja siat oleskelivat.\n\nMennessään ulos ylioppilas lähti kulkemaan kuraista tietä pitkin\narolle päin. Ilma oli kostea ja painostava kuten syksyllä ainakin.\nKuraisella tiellä välkkyi siellä täällä lätäköitä ja kellastuneelta\nvainiolta katseli kulkijaan itse syksy, alakuloinen, raukea ja synkkä\nsyksy. Oikealla puolen tietä oli musta, kynnetty vihannesmaa, jolla\npaikoin törrötti kuihtuneita auringonkukkia mustuneine päineen.\n\nPekka tuumaili, ettei olisi hullumpaa lähteä suoraa päätä jalkasin\nMoskovaan sellaisena kuin oli, lakitta, rahatta ja rikkinäisissä\nsaappaissa. Sadannella virstalla saavuttaisi pelästynyt isä hänet\npyytäen häntä kääntymään takaisin tai ottamaan vastaan rahaa, mutta\nhän ei edes katsahtaisi isäänsä, vaan kulkisi yhä eteenpäin...\nAlastomat metsät vaihtuisivat alakuloisiksi pelloiksi, pellot jälleen\nmetsiksi... Ensi lumi peittäisi maan valkoiseksi, joet jäätyisivät...\nJossakin lähellä Kurskia tai Serpuhovia hän voimatonna, nälän\nuuvuttamana kaatuisi maahan ja heittäisi henkensä. Hänen ruumiinsa\nlöydettäisiin ja kaikissa sanomalehdissä tulisi pian senjälkeen\nnäkymään uutisia, että siellä jossakin eräs ylioppilas kuoli\nnälkään...\n\nEräs valkoinen koira, jolla oli kovin likainen häntä, haki jotakin\nvihannesmaasta, mutta nähdessään Pekan läksi hetken töllistettyään\nhitaasti juoksemaan hänen perässään...\n\nPekka kulki tietä pitkin ja ajatteli kuolemaa, lähimmäistensä\nsurua, isänsä henkisiä kärsimyksiä ja kuvitteli mielessään samalla\nmitä kummallisimpia matkaseikkailuja, ihania seutuja, kauheita\nöitä, odottamattomia kohtauksia. Kuvitteli pyhiinvaeltajajoukkoa,\nmetsämökkiä, jonka akkunasta öiseen pimeyteen tuikkiva tuli johtaa\nkulkijaa; hän seisoo tuon akkunan edessä pyytäen yösijaa ja hänet\nlasketaankin sisään, kun hän yht'äkkiä huomaa siellä rosvojoukon.\nMutta vielä paremmin käy hänen jouduttuaan suureen herraskartanoon.\nKun täällä on saatu tietää kuka hän on, niin häntä syötetään ja\njuotetaan, hänelle soitetaan pianoa, kuunnellaan hänen valituksiaan\nja kartanon tytär, kaunotar, rakastuu häneen.\n\nSurun ja tällaisten ajatustensa valtaamana nuori Shirjajew kulki\nkulkemistaan eteenpäin. Hyvin kaukana hänen edessään häämötti\nharmaata pilvistä taustaa vasten majatalo; vielä kauempana aivan\ntaivaanrannalla näkyi pieni kumpu; se oli rautatieasema. Tämä\nkumpu muistutti hänelle yhteyttä sen paikan, jossa hän nyt seisoi,\nja Moskovan välillä, jossa katulyhdyt hohtavat, vaunut jyrisevät\nkivisillä kaduilla ja luennoidaan komeassa rakennuksessa. Ja\nhän oli itkeä ikävästä ja epätoivosta. Tämä juhlallinen luonto\nsopusointuineen ja kauneuksineen, tämä kuolon hiljaisuus ympärillään\nolivat hänestä nyt epätoivoisen, kammottavan vastenmielisiä!\n\n-- Pois tieltä! -- kuului hänen takanaan joku kovaan huutavan.\n\nYlioppilaan ohi ajoi keveissä, sievissä vaunuissa vanhanpuoleinen,\ntuttu tilanhaltiatar. Hän tervehti tätä ja hymyili herttaisesti,\nmutta tapasi samassa itsensä tästä valheellisesta hymyilystä, joka\nei laisinkaan ollut hänen synkän mielentilansa mukainen. Mistä se\nsaattoi tulla, kun hänen mielensä oli täynnä katkeruutta ja surua?\n\nJa hän päätteli, että itse luonto jo on varustanut ihmisen\nvalheellisilla taipumuksilla, jotta hän elämänsä katkerimpinakin\nhetkinä voisi peittää sydämensä salaisuudet. Joka perheellä on ilonsa\nja huolensa, vaan miten suuria ne lienevätkin, niin vaikea on vieraan\nsilmän huomata niitä; ne ovat salaisuus. Esimerkiksi tämän juuri ohi\nkulkeneen tilanhaltiattaren isä sai puolet ikäänsä sietää keisari\nNikolain vihoja, kun taas miehensä oli kova kortinlyöjä. Eikä hänen\nneljästä pojastaan tullut yhtään kelpo kansalaista. Saattaa kuvitella\nkuinka usein tässä perheessä tapahtui ikäviä perhekohtauksia,\nkuinka paljon kyyneleitä siellä vuodatettiin. Ja kuitenkin näytti\ntuo äiti onnelliselta, tyytyväiseltä, hymyilipä vielä vastaankin.\nYlioppilas muisteli tovereitaan, jotka hyvin haluttomasti puhuivat\nkotioloistaan, muisteli äitiään, joka melkein aina valehteli\npuhuessaan miehestään ja lapsistaan...\n\nIllan hämärä alkoi jo laskeutua yli seudun, kun Pekka kulki yhä vielä\nteitä pitkin kaukana kotoaan ajatellen surullisia asioitaan. Vihdoin,\nkun sade alkoi vihmoa, hän kääntyi kotiin päin. Palatessaan hän\npäätti puhua isänsä kanssa, kävi sitten miten hyvänsä, ja selittää\nkerta kaikkiaan, että hänen kanssaan on ikävä ja kauhea elää.\n\nKotona oli kaikki hiljaista. Sisarensa Varvara makasi verhon takana\nvalitellen päänsärkyä. Äiti istui kirstulla hänen vieressään\nihmettelevän ja syyllisen näköisenä ja paikkasi Arhipkan housuja.\nIsä kulki akkunasta toiseen manaten rumaa ilmaa. Hänen käynnistään,\nrykivästä yskästään, vieläpä lihavasta niskastaan saattoi päättää,\nettä hän tunsi olevansa syypää.\n\n-- Sinä siis päätit jättää matkasi tästä päivästä? -- kysyi hän.\n\nPekan tuli ensin sääli häntä, mutta sitten hän voitti tunteensa ja\nsanoi:\n\n-- Kuulkaahan... Minun täytyy puhua kanssanne vakavasti... Niin,\nvakavasti... Olen teitä aina kunnioittanut ja ... enkä olisi koskaan\npuhunut kanssanne tähän tapaan, mutta teidän käytöksenne ... äskeinen\nmenettelynne...\n\nIsä katsoi ulos ikkunasta ja vaikeni. Poika miettien sanoja hieroi\notsaansa ja jatkoi kovin kiihtyneenä:\n\n-- Tuskin kuluu ainoatakaan ruoka-aikaa ilman teidän rähinäänne.\nTeidän leipänne on karvasta niellä... Ei ole mitään sen\nloukkaavampaa, häpeällisempää kuin teidän alituiset saarnanne\njokapäiväisestä leivästä... Vaikka olettekin isä, niin ei kukaan,\nei Jumala eikä luonto, ole antanut teille oikeutta noin julmasti\nloukata, häväistä eikä purkaa pahaa sisuanne heikommille. Äidin\nolette kiusannut ja kiduttanut puolikuolleeksi, sisareni on piesty\npahanpäiväiseksi ja minä...\n\n-- Ei sinun pidä opettaa minua, -- sanoi isä.\n\n-- Pitääpä, minun juuri! Minua te voitte mielenne mukaan pitää\npilkkananne, mutta jättäkää äiti rauhaan! En anna teidän enää kiusata\näitiä! -- jatkoi ylioppilas säihkyvin silmin. -- Te olette pilattu,\nsillä ei kukaan ole uskaltanut teitä vastustaa. Teidän edessänne\nolemme seisoneet vavisten, mykkinä, vaan nyt on muutos tapahtuva!\nRaaka, sivistymätön ihminen! Te olette raaka ... ymmärrättekö?...\nraaka, ikävä, sydämetön! Eivätpä edes talonpojat voi teitä sietää!\n\nYlioppilas oli kadottanut ajatuksensa johtavan langan eikä osannut\nenään puhua, vaan lasketteli yksityisiä sanoja. Jevgraw Ivanovitsh\nkuunteli ja vaikeni kuin huumaantunut. Mutta yht'äkkiä hänen kaulansa\nja kasvonsa sävähtivät tulipunaisiksi ja hän liikahti hermostuneesti.\n\n-- Suus kiinni! -- huusi hän.\n\n-- Vai niin! -- huusi poika yhtä rajusti vastaan. -- Vai ette tahdo\nkuulla totuutta? Mainiota! Hyvä on! Huutakaa kovemmin! Mainiota!\n\n-- Suus kiinni, sanon sinulle! -- ärjäsi Jevgraw Ivanovitsh.\n\nOvessa näyttäytyi Fedosja Semjonovna ihmettelevänä, kalpeana; hän\ntahtoi puhua jotakin, vaan ei voinut ja liikutteli hermostuneesti\nsormiaan.\n\n-- Sinä juuri olet syypää! -- huusi Shirjajew hänelle. -- Sinä olet\nhänet tuollaiseksi kasvattanut!\n\n-- Tässä talossa en minä enää asu! -- kirkui ylioppilas itkien ja\nkatsellen kiukkuisena äitiä. -- En tahdo asua kanssanne!\n\nTytär Varvara huudahti verhon takana ja alkoi itkeä tillitellä.\nShirjajew huitoi tapansa mukaan käsillään ja juoksi ulos.\n\nYlioppilas meni vuoteensa luo ja heittäytyi sille pitkälleen. Aina\npuoliyöhön saakka makasi hän liikkumatta, silmää avaamatta. Hän\nei tuntenut kiukkua eikä häpeätä, vaan sen sijaan jonkunlaista\nselittämätöntä henkistä tuskaa. Isää hän ei syyttänyt, äitiä ei\nsäälinyt eikä kalvanut häntä omatunto; hän käsitti, että kaikki\ntalossa tuntevat nyt samaa kipua, mutta kuka on oikeastaan syyllinen,\nkuka kärsii enemmän, kuka vähemmän, sen Herra ties...\n\nKeskiyöllä hän herätti rengin ja käski valjastaa hevosen kello\nviideksi aamulla lähteäkseen asemalle. Sitten hän riisuutui ja peitti\nitsensä vuoteeseen, mutta ei saanut unta. Läpi yön kuuli hän kuinka\nisä harhaili huoneessaan akkunasta toiseen, vähän väliä syvään\nhuokaillen. Ei kukaan nukkunut; joskus joku puhui hiljaa kuiskaten.\nKaksi kertaa tuli äiti, jonka kasvojen ilme oli yhä hämmästynyt ja\ntylsä, yöllä hänen luokseen ja siunasi vavahdellen poikaansa...\n\nKello viisi aamulla ylioppilas heitti kaikille hellät jäähyväiset,\npudottipa pari kyynelettäkin. Mennessään isän huoneen ohi, hän\nkatsahti sisään. Jevgraw Ivanovitsh ei ollut vieläkään riisuutunut,\nvaan seisoi ikkunan edessä rummutellen ruutua sormillaan.\n\n-- Hyvästi, minä matkustan nyt, -- sanoi poika.\n\n-- Hyvästi... Rahat ovat pikku pöydällä... -- vastasi isä kääntymättä.\n\nKun renki kyyditsi ylioppilasta asemalle, vihmoi kylmä sade\nkasvoihin. Auringonkukat painoivat mustuneet päänsä vieläkin\nmatalammalle ja vainiot näyttivät entistään synkemmiltä.\n\n\n\n"]