[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fFZLxkr1bv88IYO-342_yQxOTmmLu4IiAG3nwN5U8D04":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},1353,"Martva II","Rantamala, Irmari (oik. Untola, Algot)",1868,1918,"1353-rantamala-irmari-martva-ii","1353__Rantamala_Irmari__Martva_II",null,"romaani",[],[],"fi",1909,49720,304899,false,52689,[22],"Finnish fiction -- 20th century",[24],"Novels","\"Martva II\" by Maiju Lassila is a novel written in the early 20th century. The story unfolds in a richly described setting, introducing us to Martva and Oolavi, two young characters deeply engaged in the contemplation of life, literature, and their burgeoning feelings for each other. Their interactions teem with an innocent curiosity towards the complexities of existence, while the thematic weight of the narrative hints at deeper philosophical and moral dilemmas.  The opening of the novel sets a vivid scene in Ranniston's luxurious guest room, where Martva is finally ready to read a book by Harhama that she had previously resisted. As she and Oolavi engage in reading together, the text evokes emotions ranging from innocent joy to a burgeoning awareness of the more passionate, perhaps forbidden, realms of human experience. Their innocent exploration soon reveals an underlying tension as they navigate complex ideas of morality and the nature of existence. The initial interactions between Martva and Oolavi highlight their youthful naivety, but hints of deeper emotional turmoil suggest that their innocent curiosity may soon lead them to face the more complicated aspects of love and life. (This is an automatically generated summary.)",[],170,"Romaanin toisessa osassa seurataan nuorta paria, Martvaa ja Oolavia, jotka etsivät elämänsä suuntaa ja pohtivat moraalisia kysymyksiä Harhama-hahmon kirjoittaman teoksen vaikutuksen alaisina. Teos kuuluu kirjailijan laajaan ja kokeelliseen Harhama-sarjaan.","Irmari Rantamalan 'Martva II' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1353.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","MARTVA II\n\nKirj.\n\nIrmari Rantamala [Algot Untola]\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nSuomalainen Kustannus Oy Kansa,\n1909.\n\nA. W. Leinosen kirjapaino, Hämeenlinna.\n\n\n\n\n\n\n    HARHAMA toinen jakso\n\n        Synti aseena ihmisellä\n        on myrkyllisin käärme.\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Pärevalossa hyvän- ja pahantiedonkirjan ääressä.\n    1. Ensimäinen ilta.\n    2. Toinen ilta.\n Uusia matkalle kutsuja.\n Jo tuikkivat salaiset elämäntulet\n Ja maailman koski yhä kovemmin veti.\n Kun mies katseli elämänpuuta.\n Erokyynel kun kostutti neitosen posken.\n Vaan himmeä olikin totuudenlähde.\n Kun epäily uskon sijalle tulvi.\n Lemmenpauloja elämän polulla.\n Uusia joulun aaton iloja.\n Mutta hääkangasta morsian kutoi.\n Vaan uusia pauloja elämä punoi.\n Kun elämänongelmat alkoivat kupliksi kevetä.\n Jo etäältä juoksivat verkkojen paulat.\n Kun kiusaaja tuli lempivän luo.\n Tienviereltä uusia tuttuja tarttui.\n Kun kiusaaja mustia kukkia kylvi.\n Kun morsian avuksi lähteä päätti.\n Kun enteet alkoivat synketä yöksi.\n Kun tyttö tuli ikävöidyn armaansa luo.\n\n\n\n\nPärevalossa hyvän- ja pahantiedonkirjan ääressä.\n\n\n1. Ensimäinen ilta.\n\n    1 Moseksen kirja 2:nen luku 17 v.\n\nSyksyllä olivat jo talven, tytöllä pojan kihlat käsissä. Metsä\noli keltaisimmillansa, pihlaja marjoista punaisimmillansa. Syksyn\nrunokulkunen soi mailla ja vesillä.\n\nRanniston talon upeassa vierashuoneessa paloi päre pihdissä. Se\nhuone oli Litvan ruhtinassali. Huoneen lattialankut olivat leveintä,\nlumivalkeaksi pestyä honkaa. Jykevät huonekalut olivat kalleinta,\nparasta koivun visaa, mitä kuivin kangas on milloinkaan kasvanut.\nEikä tahrannut maali niiden pintaa, ei peittänyt se luonnon\nvalmistamaa ihmeen kaunista, kutrikasta puunniverää. Jalo visa\nhohti puumarmorina. Pyöreiksi höylätyt ja valkeiksi pestyt seinän\nhonkahirret lisäsivät vierashuoneen ruhtinaallista runollisuutta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAistikkaaseen pukuun puettu Martva istui pehmeässä, upeassa sohvassa,\nleikellen auki Harhaman kirjan lehtiä. Monesti ennen oli hän\naikonut ryhtyä sitä lukemaan, mutta ikäänkuin jonkin salaisen äänen\nkehotuksesta oli se jäänyt tekemättä. Hän oli tavallisesti silloin\najatellut:\n\n-- \"Säästän siksi kun Oolavi tulee... Yhdessä sitten alamme.\"\n\nNyt oli Oolavi tullut aivan sitä varten ja istui vastapäätä Martvaa,\nkeinutuolissa, huolettomana, Martvan hilpeää työtä katsellen kuin\najan ratoksi.\n\n-- \"No, nyt sitä aletaan!\" -- naurahti Martva leikkelynsä lomassa.\n\nHiili risahti silloin päreessä. Sen liekki leimahti iloisena ja\nasettui sitten rauhallisesti palamaan. Perkele kätkeytyi liekkiin\nhiilen risahteena. Viereisessä huoneessa, jonne vievä ovi oli\nsuljettu, keskusteli Rannisto pastori Aamuston kanssa.\n\nMartva kohentautui, pisti hiusneulan, jolla oli lehtiä auki\nleikellyt, takaisin tukkaansa. Hänen ja Oolavin katseet kohtasivat\nsilloin toisensa avoimina, puhtaina. Martva naurahti viattomasti,\nnyökäytti päätään kuin naurahduksen lisäsuloksi ja virkkoi leikillä:\n\n-- \"'Paperiveitsi' pannaan takaisin tukkaan...\"\n\nSitten kohentautui hän mukavampaan asentoon, nojasi hennon vartalonsa\nsohvan selkämään ja varustautui alkamaan.\n\n-- \"No, onnea työhön!\" -- toivotti Oolavi naurahtaen. Päreen liekki\npaloi yhtenä rauhallisena vaalean kirkkaana hymynä.\n\nMartva alkoi lukea heleällä, kauniilla äänellä. Hän luki\nennakkoluuloisena: Lukemansa kirjan kehuva arvostelu oli häneen\njo edeltäpäin juurruttanut sen uskon, että kirjassa on kaunista\nja hyvää. Ja mitä ihminen edeltäpäin uskoo kirjassa olevan, sitä\nhän tavallisesti siinä löytää, kun hän on ryhtynyt sitä lukemaan,\nnauttiaksensa siitä. Ennakkoluulon voima oli Martvassakin niin suuri,\nettä hän jo kirjan ensi lauseissa vaistomaisesti huomasi tuulahduksen\nsiitä, muka kauniista, jota oli arvostelun harhaan viemänä uskonut\nkirjassa olevan. Samoin oli Oolavinkin laita. Häntä oli Harhaman\nkirja aivan kiihdyttänyt. Nuoren papin ja Aatteelan välinen\nkeskustelu oli häneen istuttanut sen uskon, että kirjassa on jotain\nerinomaista, salaperäistä, jotain siitä suuresta kysymyksestä, josta\npappilassa keskusteltiin juuri sen kirjan johdosta, mikä keskustelu\noli sytyttänyt hänen sielussansa suuren elämänkysymyksen kaskitulen\nvoimakkaaseen alkupaloonsa. Sen tähden oli hän uteliaana odottanut\ntätä iltaa, jolloin oli määrä alottaa lukeminen.\n\nKun Martva oli muutaman lauseen lausunut, katsahti hän Oolaviin,\nsilmät säteilevinä, ja lausui merkitsevän kysymyksen:\n\n-- \"No--o?\"\n\n-- \"Kyllä siinä on omituista\", -- myönteli Oolavi, miettien lauseiden\nsisältöä.\n\nPäretuli heilahteli iloisesti. Perkele nautti voitostansa.\n\nMartva luki edelleen. Joka lause lisäsi hänen ennakkoluuloansa. Hän\ninnostui. Ääni muuttui heleämmäksi. Ajatusta ei sitonut niin paljon\nluetun sisältö, kuin ennakko uskon kuvittelema kauneus ja muu sen\nyhteydessä oleva. Hän kulki sen uskon viemänä: näki sen värjäämiä\nkuvia, käsitti ajatukset sen uskon hengessä.\n\nKun hän oli jonkun aikaa lukenut keskeytti hänet Oolavi pyytäen:\n\n-- \"Anteeksi, Martva!... Pysähdy hetkeksi!\"\n\nPäretuli paloi aivan liikkumattomana... odottaen ... epätietoisena...\nOolavi ajatteli itseksensä.\n\n-- \"Mitä nyt?\" -- kysyi Martva.\n\n-- \"Siinä on semmoinen kummallinen ajatus\", -- vastasi Oolavi. Ja\nvielä hiukan ajateltuansa lisäsi hän:\n\n-- \"Siinä on semmoinen äärimäinen ajatus Jumalasta, että Hän loi\n_ijankaikkisuudenkin_... Se on niin mahdoton käsittää, kun tietää,\nettä ijankaikkisuudella ei ole alkua, ei loppua...\"\n\nPäretuli alkoi taas iloisesti lepattaa palaessansa. Martvakin mietti\nasiaa. Hänkään ei jaksanut sitä käsittää. Mutta sitten muisti hän\njotain raamatusta ja lausui viattomalla, reippaalla äänellä:\n\n-- \"Mutta Hänhän on _kaiken_ luonut... Ilman Häntä _ei siis ole\nmitään_!...\"\n\nHiili risahti. Pieni, vihainen savu suhahti tulesta. Molemmat\nlukijat ajattelivat, mutta ajatukset sotkeutuivat ijankaikkisuus- ja\näärettömyyskäsitteen suuruuteen. Ajatuksissaan lausui Oolavi:\n\n\"Onhan kyllä lause: 'Ennen kuin ijankaikkisuus oli ja maa ja maailma\nluotiin, oli Jumala'...\"\n\n-- \"Niin!... Todellakin!\" -- huudahti Martva viattomana.\n\nSitten hajosivat taas Oolavin ajatukset hetkeksi\nijankaikkisuuskäsitteeseen ja haihtuivat sen suuruuteen. Viimein\nkäytti hän ainoaa mahdollista pois pääsyä. Hän pyysi:\n\n-- \"Ole hyvä ja jatka!...\"\n\nJa naurahtaen lisäsi hän:\n\n-- \"Sitten myöhemmin ajattelemme...\"\n\nMartva jatkoi. Oolavin rohkea, suuri henki oli huumaantunut Jumala- ja\nijankaikkisuuskäsitteen suuruudesta. Ennakko-usko imi siten\nitseensä uutta voimaa. Se imi sitä _itsestänsä_. Kirja oli ainoastaan\ntuuli, joka puhalsi, palje, joka lietsoi. Se oli välikappale, joka\nmääräsi ihmiskohtaloa, ollen itse yhtä arvoton kuin tuulenhenki tai\nvanha palje.\n\nJa sentähden kirkastui Oolavin sielussa kirja edelleenkin muka\njoksikin merkilliseksi. Hän löysi siinä omituista tavallisimmissakin\nlauseissa... kiintyi... alkoi kietoutua... antoi voiman johtaa\njärkeä...\n\nPäretuli kirkastui. Se punotti ivahymynä.\n\nJa Martvaan vaikutti lisäksi huoneen runollinen valaistus...\nmorsiamen mieliala... uteliaisuus ja kaikki muu... Puhdas mieli kävi\nherkäksi... Sen huomasi jo ulkoa päin: ääni muuttui lämpimämmäksi,\nposki hehkui, silmä loisti kuin tytön silmä konsanansa, kun se on\nsaanut mielitekonsa: löytänyt onnen-apilaan tai saanut kirjeen\nkaivatulta.\n\n-- \"Tämä kohta on kaunis!... Vai mitä, Oolavi?\" -- huudahti hän\nlukemisen lomassa.\n\n-- \"On se!\" -- myönteli Oolavi. Ennakkoluulo imi kaiken itseensä ja\nkasvoi kuin lumivyöry.\n\nMartva luki edelleen iloisena kuin tyttö joka kutoa helskyttelee\nmorsiuskangastansa. Ääni helisi hopeana. Povi lämpeni, hengitys\nkiihtyi hieman. Oolavi katseli häntä, ajatuksen juostessa luetun\nmukana.\n\nLuettavaksi sattui joku paikka, jossa Harhama taas ylisti Jumalan\nsuuruutta, saadaksensa -- kuten oli lausuttukin -- sen kautta\nkirkollismieliset houkutelluksi hänen kirjaansa ostamaan ja siten\nmaksamaan hänelle jonkunlaisia kymmenyksiä. Martva ja Oolavi eivät\nhuomanneet ansaa. Heidän puhtaille sieluillensa oli niin törkeä\npetos kokonaan vieras. Lisäksi olisi nuoren papin ja \"Hengellisen\nkuukauslehden\" arvostelu tukahduttanut semmoisen ajatuksen, jos se\nolisikin alkanut orastaa. Heidän onnettomuutensa oli sekin, että he\neivät olleet lukeneet toisia arvosteluja, joissa arvostelijat korkean\njärjen kannalta nimenomaan huomauttivat, kuten olivat lausuneet,\nrehellisen pahottelunsa sen johdosta että Harhama päivän selvästi\nkäytti Jumalaa apunansa törkeässä teossa, käytti Häntä, veisaamalla\nHänelle, kaikkeuden Herralle ylistystä. Siten olivat heidän silmänsä\njääneet avaamatta.\n\nKun Martva oli kyseessä olevan kohdan lukenut, laski hän kirjan\nhelmaansa ja huudahti ihastuneena:\n\n-- \"Tämä on niin suuresti sanottu Jumalasta!\"\n\n-- \"Niin on... Ei se pastorin lehden arvostelu tunnu liioittelulta\",\n-- myönsi Oolavi ajatuksissansa.\n\nPäretulesta suhahti taas pieni iloinen savukieleke huoneeseen.\n\n-- \"Eikö jo väsytä?\" kysyi Oolavi, kun Martva nosti taas kirjan,\nlukemista jatkaaksensa.\n\n-- \"Ei ollenkaan... Tämä on niin mieltä kiinnittävää, että...\"\n\nLauseen katkaisi palvelija, joka toi tarjottimella hedelmiä. Martva\nnyökäytti tuojalle päätänsä merkiksi, että tämä tarjoaisi Oolaville\nensiksi.\n\nOolavi otti appelsiinin ja katsahtaen Martvaan kysyi:\n\n-- \"Sallitko kuoria sinulle?\"\n\n-- \"En tiedä... No ole hyvä... Mutta minä syön sitten myöhemmin...\nkun lopetamme\", -- vastaili Martva epätietoisen-makuisella,\nvilkkaalla äänellä.\n\nJa Oolavin kuoriessa appelsiinia, jatkoi Martva lukuansa. Luettavaksi\njoutui nyt kohta, jossa oli jonkunlaista mautonta runoutta.\n\n-- \"Nyt tulee runollinen kohta\", -- huomautti Martva vilkkaasti,\nmuuttaen lukemisen lausunnaksi.\n\nJa sitä mukaa kun hän luki, yleni hänen soaistu henkensä runouden\ntodellisiin maailmoihin, yläpuolelle luettavaa... Se kuljeksi siellä,\nmissä on ikuinen kauneus, lähde lorisee runovettä tulvillansa... peto\nhoitelee karitsaa, karitsa hakee turvaa voimakkaan pedon pesästä...\nHänen henkensä kuljeksi mailla, missä ihminen on puhdas, miehen ja\nvaimon välinen suhde pyhä, päivä on soittoa, yö runoa ja huoli ja\nruma aivan tuntemattomia... Ihastuksen huudahdus pääsi erehtyneeltä\nlukijalta... Poskelle nousi hieno lämpimän nostama puna... Katse\nkulki rivejä pitkin, ajatus mukana. Maailma oli unohtuneena.\n\n-- \"Kyllä se on todellakin kaunista!\" huudahti Oolavikin.\n\nPäretulesta irtaunut savukieleke leijaili ylhäällä ihastuneiden\nlukijoiden päällä, teki kauniita pyörähdyksiä, hajosi ja taas yhtyi\nyhdeksi. Viimein muodostui se Harhaman elämän käärmeeksi, joka\nleijaili ja kiemurteli näkymättömänä ylhäällä korkeassa huoneessa.\nSen riettaat jalat riippuivat alas ja evämäiset, levällään olevat\nsiivet kannattivat inhottavaa ruumista. Perkele kätkeytyi siihen\nkäärmeeseen ja seurasi lukemista.\n\nÄkkiä pysähtyi Martva, kuin jotakin oudostuen. Oli sattunut joku\nhuono sana, jota hän ei käsittänyt, tai hän sen käsitti himmeästi,\nvaistonsa avulla... Hän ei tietänyt, oliko se sana sopiva vai eikö.\nHän ei tuntenut vielä pahaa. Lukemisessa syntyi ikäänkuin pieni\nnyähdys... Joku solmu oli sattunut tielle... Näky muuttui. Näkymätön\nkäärme lierutteli häntäänsä kuin ankerias. Syntyi pieni hämi.\n\nSe hämi oli kuin pieni naurahdus, joka meni pian ohi. Martva teki\njonkun kauniin liikkeen, huomasi, ettei sanassa ollut mitään\nsopimatonta. Siinä tuntui olevan vain jotain runollista ja hienoa.\nHän jatkoi taas lukuansa innostuneena.\n\nJa taas matkusteli hänen henkensä puhtailla runomailla, vieden\nmuassansa Oolavinkin, jossa myös oli syntynyt pieni nyähdys... Hänkin\nnousi korkeuteen, yläpuolelle maata ja luettavaansa kirjaa... Hän\neteni ulapoille, joilla ihmishenki etsii ijäistä kotiansa, edessä,\nympärillä ja takana väljät, puhtaat vedenselät... Ei ollut missään\nmaista tuulahdustakaan, ei edes kukan hajua... Korkealla leijaili\nikikaipuu pilvenä, joka suli taivaansineen... Ijäisyys avautui\npuhtaana taivaansalina... Mainen runous oli poissa... Sijalla oli\npuhdas ihmishengen suuri runous...\n\nNiin suuri oli ennakkoluulon voima.\n\nMutta äkkiä pysähdytti Martva lukemisensa, kuin olisi ajatukset\nmaahan isketty. Hän luuli aivan salaman singonneen taivaasta,\nlyöneen maahan ja odotti nyt jyrähdystä. Hänen eteensä oli sattunut\naistillinen vertaus, jonka hän oli huomaamattansa juuri lukenut.\nInhottava käärme kiemurteli ja huokui myrkkyä... Sen silmät\npaloivat... Verinen kieli riippui pitkällä...\n\nKaikki tapahtui silmänräpäyksessä, joka tuntui hyvin pitkältä. Aluksi\nei Martva käsittänyt mitä hän oudosteli. Hän odotti vain ukkosen\njyrähdystä... Korvissa humisi... Ohimot kuumenivat... Hämmästyneenä\nkatsahti hän Oolaviin, joka myös oli hämillänsä. Heidän katseensa\nkohtasivat silloin toisensa ja molemmat sävähtivät tulipunaisiksi...\n\nInhottava käärme lipoi veristä kieltänsä... Se kiemurteli... Siivet\nliikkuivat evinä... Riettaat jalat tekivät liikkeitä...\n\nMolemmat huoneessa olijat olivat huomanneet oudon hedelmän maun.\nEnsikertaa punastuivat he toistensa edessä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSalaisen Harhaman elämänkäärme karkeloi... Veri tunki tulvimalla\nMartvan poskiin. Kädet herposivat. Hengitys oli hätäinen. Koko ruumis\ntuntui raukealta.\n\nHämiänsä salataksensa vetäisi hän nenäliinansa ja koetti sillä\nvilvoitella kuumia poskiansa, puhallellen sievästi nenäliinan\nhuiskeen sekaan. Ohimot olivat veripunaiset, palavat. Hän ei\nuskaltanut katsahtaa Oolaviin, joka oli hämillänsä noussut ja käveli\nhuoneessa.\n\nKumpikin koetti salata hämiänsä toiseltansa, eikä kumpikaan ollut\nvielä tietoinen hämin oikeasta syystä. Outo ajatus oli herännyt\nheissä, heidän tietämättänsä tai heidän tajuamattansa, kuten herää\nkainous tytössä, kun se on huomannut päässeensä lapsesta tyttöseksi.\nInhottava käärme nautti voitostansa. Se leijaili ympäri huonetta.\n\nNeuvottomuuttansa salataksensa nousi Martva ylös, poistui\nhuoneeseensa sanattomana ja joi siellä hiukan kylmää vettä. Hetken\nkuluttua hän rauhottui osaksi. Punastus hävisi poskilta, mutta\nmielessä oli jotain outoa: hän ujosteli Oolavia, samoin Oolavi häntä.\nOli, kuin olisivat he tavanneet toisensa jostain luvattomasta, he\ntahtoivat salata, että olivat toisensa siinä huomanneet, koettivat jo\npeittää oman osuutensa siihen. Ja kumminkaan eivät he olleet tajuiset\nsiitä, oliko se pahaa, josta tapasivat toisensa, ja mitä pahaa se\npaha oli.\n\nHetken kuluttua palasi Martva huoneeseen, jossa Oolavi istui Harhaman\nkirjaa selaillen. Hän istahti avonaisen pianon ääreen ja alkoi\nsoittaa \"Litvan laulua\". Hän ei soittanut tarkotuksella, mutta muuten\nvaan... kun ei tiennyt mitä muuta tehdä... soitti kuin soitannon\nvuoksi, mutta itse asiassa hämiänsä salatakseen.\n\nHänen vielä soittaessansa avautui ovi, joka johti siihen huoneeseen,\nmissä Rannisto itse puheli pastori Aamuston kanssa. Palvelija tuli\nsieltä tarjottiminensa ja jätti oven auki. Huoneesta kuului nyt\nRanniston ja pastorin keskustelu kirjallisuudesta. Rannisto oli\nuudestansa tiedustanut hurskaan papin ajatusta juuri Harhaman kirjan\nsuhteen, jossa hän itse oli nyt havainnut moitittavaa. Nuori pappi\nselitti nyt hänelle ajatustansa puhuen:\n\n-- \"Jokainen kaunokirjallinen tai moraalikirja on epäsiveellinen, jos\nsen _tarkotus_ ja _henki_ ei ole _jumalallista_ siveellisyyttä, jos\nse, toisin sanoen, jumalallisen siveellisyyden ja Jumalan sijalle\nasettaa inhimillisen, määrittelemättömän mielivallan.\"\n\nMartva kuuli puheen, keskeytti soittonsa, istahti keinutuoliin ja\nalkoi, kuten Oolavikin, tarkkaavasti seurata keskustelua. Äskeinen\nkohtaus siihen aivan pakotti. Rannisto huomautti nuorelle papille:\n\n-- \"Mutta miten on, jos kirjassa, joka tunnustaa Jumalan\nsiveellisyyden, on kieli ja sanat sopimattomia?\"\n\nNuori pappi vastasi nopeasti:\n\n-- \"Ei kieli ja sanat tee kirjaa miksikään, vaan sen henki. Ettekö\nole lukenut kirjoja, joissa jokainen sana on huolella valittu, mutta\nitse kirja on suorastaan matkaopas niille, jotka tahtovat syöstä\nsiveettömyyteen?\"\n\nHän mainitsi muutamia kirjoja ja Rannisto myönsi hänen olevan\noikeassa.\n\nPappi jatkoi kyselyänsä:\n\n-- \"Mutta eikö raamatussa ole sopimattomia sanoja ja lukuja?\nEsimerkiksi Salomonin korkea veisu, Mooseksen ensimäisen kirjan 38:s\nluku ja paljon muuta... Mutta onko _yksikään_ pahennut raamattua\nlukiessansa ja saanut sielullensa vaaraa?\"\n\nRannisto luotti hurskaaseen pappiin miltei kuin Jumalaan. Siksi\ntuntuivat hänen sanansa rauhoittavilta ja hän huomasi ne oikeiksi.\nInnostuneena jatkoi pastori:\n\n-- \"Goethen Faustia pidetään siveellisenä kirjana, enkä minä kiellä,\nettä se sitä on... Se on korkeastikin siveellinen kirja omalla\ntavallaan... Tunnustaahan se yliluonnollisen ja siihen perustuvan\nsiveellisyyden, eikä alenna ihmistä karjasiveellisyyden tasalle.\nSiinä ei ole _sanoissa_ aistillisuutta muistuttavaakaan kohtaa\nmuuta kuin joku lause, kuten: _'Du bist doch nun einmal eine Hur'_\n[Kun nyt jo kerran huora oot] ja joku muu vähäinen: _'Wohl um die\nschlanke Hüfte frei'_, ja ehkä joku muu mitätön. Mutta siinä on\njotain -- sen hengessä -- pakanallista. Se on täysin pakanallinen\nkirja. Se tunnustaa vain jumaluuden _yleensä_, eikä tarkota elävää,\npersonallista Jumalaa. Se on ylevä ainoastaan siksi, että se korottaa\nihmiset karjaa ylemmä, johon kuuluvaksi sitä koettavat pikkusielut\npolkea, kun oppivat kirjoitustaidon. No hyvä on: Siinä, kuten sanoin,\nei ole aistillisia sanoja, vaikka aistillisuus on senkin kirjan\nvaikuttavana voimana. Mutta kun sen henki ei ole Jumalasta, onko\nyksikään langennut nainen sen kautta kääntynyt ja pelastunut paheen\nlikaisista kynsistä, vaikka niin moni langennut on sitä katsellutkin\nteattereissa?\"\n\nRannisto oli sanaton. Hän tunsi maailman kirjallisuutta ja oloja. Hän\nluuli tietävänsä, että Faust-näytännöistä ei ole ainoakaan portto\nMariana kotiinsa palannut, ei puhdistunut ja vapautunut likaisesta\naistillisuudesta, kuten syntinen vaimo fariseuksen huoneessa\nJeesuksen luona. Martva ja Oolavi seurasivat joka sanaa tarkkaavina\nkuin kärpäsen hiljaista surinaa.\n\n-- \"Minä myönnän Teidän olevan oikeassa\", -- myönnytteli Rannisto.\n\nNuori pappi jatkoi:\n\n-- \"Mutta miten moni on löytänyt pelastuksensa ja rauhansa\nraamatusta, jossa paha on tuotu peittelemättä julkisuuteen?\" --\n\nMartva ja Oolavi käsittivät puhelun koskettelevan sitä samaa asiaa,\njoka oli heidän poskiinsa veren ajanut. Äskeinen neuvottomuus alkoi\nhieman hälvetä. Saastainen käärme leijaili iloisena, silmissä ilkeä\nhohde. Kun keskustelu oli vielä hetken jatkunut, selitti pastori\nAamusto:\n\n-- \"Minä en yleensä ole semmoisen kaunokirjallisuuden suosija,\njoka on kirjoitettu ainoastaan ajankuluksi, käytettäväksi korttien\nasemasta. Koko kaunokirjallisuudesta voi ammentaa vähemmän tietoja\nja elämän viisautta, kuin esimerkiksi Jumalan kymmenen käskyn\nyhdestä käskystä. Se on enimmäkseen jotain köykäistä hosumista --\ntietysti on poikkeuksia. -- Mutta kun se nyt on monelle välttämätön\najankuluksi, niin täytyy koettaa ymmärtää niitä, joiden ammattina sen\nvalmistaminen on. Täytyy ottaa lieventävänä asianhaarana huomioon se,\nettä heillä -- puhun nimenomaan nyt Harhamasta -- ei ole ollut aikaa\ntai varoja, eikä ehkä mitään muutakaan tutkintoihin, opintoihin.\nHarhamakaan ei ole saanut tilaisuutta syventyä elämään, tieteeseen ja\nvaikeisiin ajatuksen maailmoihin. Mutta jos tarkotus on rehellinen\nja oikea ja kirjan henki on Jumalasta, voi vähilläkin tiedoilla\npaljon tehdä ja puutteellisuudet täytyy silloin ymmärtää ja anteeksi\nantaa... Muodot myös ovat aivan makuasioita: Petäjää ei voida moittia\nsiitä, että sen havuneulat eivät ole koivun lehtien laisia.\"\n\nKäärme käyristeli selkäänsä iloissansa. Rannisto oli kahden\nvaiheella. Hän taisteli suurta taistelua. Tytär oli hänelle elämän\nsuurin maallinen aarre. Mutta hänestä oli myös synti epäillä\nhurskaan papin sanoja. Ajatukset masentuneina huomautti hän siitä\nkyvyttömyydestä, mitä Tuukkalakin oli huomauttanut Harhaman kirjassa\nilmenevän.\n\n-- \"Minä myönnän sen todeksi,\" -- tarttui pastori Aamusto jatkaen:\n\"Kirjan tekijällä ei ole kykyä. Mutta ottakaa huomioon, että pienten\nkansojen yleensä täytyy olla neroista uneksimattakin. Nerot ovat\nsuurtenkin kansojen keskuudessa harvoja, vuosisatais-ilmiöitä;\nme niitä tuskin saamme vuosituhansiin nähdä. Suurien kansojen\nkeskuudessa voi toki ilmestyä _kykyjä_, jotka keskinäisellä\nkilpailullaan estävät henkisen rikkaruohon valtaan pääsyn. Meillä\nei luonnollisesti voi niitäkään usein hukata ja siksi pääsee meillä\nhenkinen rikkaruoho rehottamaan. Sillä minä myönnän, että Harhama on\nneron rinnalla rikkaruoho. Mutta meidän on _pakko_ tyytyä siihen.\nMeidän on pakko antaa nerona rehottaa melkein jokaisen, joka vain\nhaluaa, kuten Harhamankin, koska meillä ei ole varoja -- neroja --\nsitä tukahduttamaan ja meidän täytyy koettaa tulla omillamme toimeen\nja kiittää Jumalaa, että meillä edes niinkin paljon on...\"\n\nRannisto ajatteli, kuten todellinen ruhtinas. Ikäänkuin huoaten\nlausui hän sitten:\n\n-- \"Neroja!... Kukapa voi sanoa missä alkaa nero ja loppuu\nnerottomuus... Meidän aikanamme jokainen pauhaa ainoastaan\nnerostansa...\"\n\nPastori Aamusto ajatteli hetkisen ja lausui:\n\n-- \"Mielestäni alkaa nero siinä, missä ihminen alkaa huomata\nmitättömyytensä, huomaa puutteellisuutensa ja missä lakkaa maineen- ja\nkunnianhimo... Puutteittensa huomaamiseen tarvitaan suurta\nneroa... Kunnianhimo taas on nerokkaalle, ylevälle ihmishengelle yhtä\ninhottava, kuin porton koristukset siveelliselle naiselle.\"\n\nRannisto epäili, Nuori pappi todisti:\n\n-- \"Katsokaa Jeesusta: Hän pakeni kuninkaaksi tekijöitänsä -- siis\nkunniaa -- ja rukoili suurimmat rukouksensa salaisuudessa, ja viisaat\napostolit sanovat ymmärtävänsä ainoastaan puolittain... Tarkastakaapa\nnerotonta kirjoittajaa, niin huomaatte, että se on kaikessa\nerehtymätön. Katsokaa tosiasioita, niin huomaatte, että nero alkaa\nitsensä tuntemisesta, eikä suulastelusta.\"\n\nNiillä sanoillansa kohosi nuori pappi taas Ranniston silmissä ja\nhänen Harhama-puolustelunsa saivat siten voimaa ja tukea.\n\nPuhelu jatkui. Käärme iloitsi. Martva kuunteli raukeana; Oolavi\njännitettynä. Nuori pappi jatkoi:\n\n-- \"Yleensähän meillä kaiken luonnonlainkin mukaan pitäisi voida\nilmestyä ainoastaan yksi Tolstoi samaan aikaan kun viisikymmentä\nkertaa suuremman kansan keskuudessa niitä ilmestyy viisikymmentä.\nMutta kilpailevien voimien puute tekee, että meillä on viisikymmentä\n'Tolstoita' samaan aikaan kun suuren kansan keskuudessa yksi. Minä\nmyönnän että Harhama on juuri semmoinen itse-'Tolstoi', tai muu\nvastaava. Minä vain pidän hänen kirjansa _henkeä_ oikeana, ja se\nhenki korvaa suurenkin väärin käytetyn kyvyn...\"\n\nRannisto mietti, samoin Oolavikin. Nuoren papin maallinenkin\nviisaus tuntui kumoamattomalta totuudelta. Se nosti hänen sanojensa\noikeutusta edelleenkin Ranniston silmissä. Nuori pappi jatkoi:\n\n-- \"Pienten kansojen kohtalo on kirjallisuudessakin surullinen.\nSuurten kansojen nerot vievät leivän omien kirjailijoittemme\nsuusta. Se on Luojan viisas sääntö meidän hyväksemme, sillä siten\npysymme aikamme tasalla. Mutta kirjailijoittemme osa on juuri siksi\nsurullinen: Nerokkaimpienkin on pakko haudata -- jopa elävinäkin\n-- 'kuolemattomia' teoksiansa oman liikatuotantonsa alle. Jos siis\nHarhaman kirja ei ole Jumalasta, on Jumala siinä käyttävä sitä tietä,\ntehdäkseen hänet vahingottomaksi. Se on vanha, viisas Gamalielin\nneuvo, joka on Jumalan viisaudeksi hyväksytty. Me ihmiset kyllä\nvoimme hänenkin suhteensa erehtyä, kuten itse Jeesus Judaksen suhteen\nerehtyi...\"\n\nHänen sitä puhuessansa oli inhottava käärme puhaltanut hienon\nsavukielekkeen, joka oli kulkenut vierashuoneesta nuoren papin luo\nja leijaili nyt hänen päänsä ympärillä, kruunaten hänet, kaunistaen\nhänen ohimonsa. Oolavi selaili Harhaman kirjaa ja Martva keinui\nmiettivänä keinutuolissa, uinaillen, ikäänkuin hänen katseensa ja\nsielunsa olisivat liidelleet korkeuden salaperäisillä auteremailla.\n\nRannisto mietti. Hän tajusi Jumalan tahdosta, vaistomaisesti,\nlapsensa onnen olevan kysymyksessä. Nyt olivat hurskaan papin sanat\nrauhottaneet häntä; mutta hän etsi vieläkin jotain, joka kaipasi\nselitystä. Hän puhui taas:\n\n-- \"Minusta tuntuu, että Te olette oikeassa... Mutta on siinä\nkirjassa vielä paljon, joka näyttää hassulta ja hullulta. Esimerkiksi\njuuri pääasia: Harhaman nouseminen Jumalaa vastaan... Onko hän edes\njärjillään?\"\n\nNuori pappi oli oman Jumalansa asian sokaisema. Hän selitti:\n\n-- \"Jokaisen, sanon _jokaikisen_ ihmishengen kohtalo on sama. Se on\nkuin luonnonlaki, jota ei ihminen voi muuttaa. Minä kysyn Teiltä,\nherra Rannisto: Voiko yksi apilas elää toisenlaista elämää, kuin\nkaikki muut apilaat, tai voivatko jotkut apilaat poiketa lajinsa\nelämänlaista?\"\n\n-- \"Ei suinkaan\", -- myönsi Rannisto.\n\n-- \"Niin on ihmishengenkin laita\", -- tarttui pastori Aamusto\njatkaen: \"_Jokaikisen_ ihmishengen historia on sama kuin Kaiuin\nja Faustin ja Wilhelm Meisterin ja jokaisen muun. Sen vaikuttaa\nperisynti. Jokainen ihmishenki on vapaa ja nousee Jumalaa vastaan,\nmikä lankeemuksillansa, rikoksillansa, mikä jumalankieltämisellänsä,\nepäilyksillänsä, kirjoituksillansa, tai muulla. Toiset ovat vain\nliian suuria raukkoja voidaksensa sen myöntää. Harhama eroaa useista\nmuista siinä, että nousi Jumalaa vastaan rikoksillansa ja kaikella.\nHänessä oli kokoontunut kaikki ihmishulluus... Siis hän ei ollut\ntavallaan järjillään...\"\n\nPuhelu jatkui. Käärme leijaili iloisena... muodosteli kiemuroita...\nsuhahteli suoraksi... nousi väliin pystyyn... Ilkeät jalat ja siivet\nrepalehtivat väliin velttoina... Turhaan huomautti Rannisto, että\nHarhaman huono elämä ei voi hyvää hedelmää toisissa kantaa. Soaistu\npastori vastasi siihen:\n\n-- \"Saulus Tarsolaisen entisyys oli huono, mutta ettekö Te lue\nPaavalin lähetyskirjeitä Uudesta Testamentista? Samoin ovat\nuseimmat Vanhan Testamentin kirjoittajat Moseksesta lähtien\nrikollisia: Moses tappoi egyptiläisen. Salomon ja David eivät olleet\nnuhteettomia... ja niin edespäin... Raamattu on siinäkin asiassa\nrehellisempi esimerkiksi Rousseau'ta, jolle maailma käsiänsä taputtaa\nrehellisyydestä... Mutta samat narrit ivailevat Abrahamia, joka on\nsyntinsä paljastanut tuhannen kertaa rehellisemmin kuin Rousseau.\"\n\nRannisto myönsi taas nuoren papin olevan oikeassa. Käärme riemuitsi.\nMartvan ajatukset olivat taas puhdistuneet ja hajonneet unelmien\nmaille.\n\nMutta Oolavi oli kuunnellut puhetta koko ajan jännittyneenä.\nHarhama alkoi kohota hänen silmissänsä taruhenkilöksi ja sai sen\nkautta suuren vaikutusvallan häneen. Hän ei käsittänyt papin puheen\najatusta: \"Harhama on vain tavallista hullumpi ihminen...\" Jo alkanut\nepäily, ja nyt järkähtänyt mieli, joka nosti punan poskeen, tekivät\nhänet alttiiksi vaikutuksille. Harhaman kirja veti häntä nyt jo\njollain salaperäisyydellä, kuin Tuukkalankoski.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäre oli jo sammutettu. Yön mustat silmät kiiluivat kaikkialta.\nTaivas oli tähdistä tyhjä. Ei valaissut kuu maisemia.\n\nKun Martva oli jäänyt yksin, tunsi hän oudon tunteen, joka täytti\nhänen olemuksensa: Hän oli ikäänkuin jotakin kadottanut. Niin\nsanoi hänelle joku salainen ääni. Eikä hän tietänyt, mitä hän oli\nkadottanut. Jotain hän vaan kaipasi ja pieni mielipaha täytti sydämen.\n\nHän yritti lukea Harhaman kirjaa, mutta luopui aikomuksestansa. Siinä\nkirjassa oli nyt hänelle jotakin, jota hän pelkäsi ja samalla halusi\nsaada nähdä. Hienoin elämän salaperäisyys alkoi hiljaa kietoutua\nverkoksi hänen sielunsa ympärille. Hänelle ennen tuntemattoman\ntuulahdus oli puhaltanut hänen puhtaaseen sieluunsa, hävittänyt siitä\nentistä ja alkanut valmistaa maaperää uudelle. Joku pahan-enne nosti\nsamalla mustaa päätänsä ja teki hänet rauhattomaksi.\n\nHän istui yömyöhään, ajatellen isänsä ja pastori Aamuston välistä\nkeskustelua kirjallisuudesta. Elämänkysymys alkoi silloin laskeutua\nhänen hartioillensa raskaana, syvällisenä, tutkimattomana. Se\nhimmeni ja laajeni, ja kun hän yritti sitä ajatella, sekottuivat\najatukset niin, ettei hän lopuksi käsittänyt, mitä asiaa hän\noikeastansa ajatteli. Viimein kiintyivät hänen ajatuksensa siihen\nsuureen ijankaikkisuuskäsitteeseen, josta Oolavi huomautti. Silloin\nhän kokonansa hajosi ja repesi kysymyksen suuruuden edessä.\n\"Litvan laulu\" ja kaikki yliaistillinen sekottui yhdeksi ainoaksi\nepäselviöksi.\n\nJotain saman tapaista tunsi Oolavikin sinä iltana Hänenkään sielunsa\nei ollut aivan sama kuin ennen. Hän istui aamuyöhön ja mietti\nsalaisuuden syvimpiä kysymyksiä. Koko elämä muuttui viimein suureksi\nhämäräksi, jossa kuohuivat kummat kosket ja salaiset tulet kutsuivat.\nElämänkoski alkoi vetää hänen venettänsä.\n\n\n2. Toinen ilta.\n\nOli uusi ilta hyvän- ja pahantiedon kirjan ääressä. Enkeli suri\npolvillansa korkeudessa Ranniston talon kohdalla.\n\nMetsä oli jo riisunut lehtikorunsa, poissa olivat sen kesälinnut.\nPensaan varpu oli paljas, ja siksi oli jänis levoton. Nurmi oli\nmenettänyt ruohopäisen värinsä. Sen heinä mätäni kellahtavana\nluokona. Syyskynnetyn pellon multa paistoi mustana paljasvarpuista\nmetsää vastaan. Taivas oli harmaa, ilma tihkusateinen. Ei ollut muuta\nviheriää kuin havupuut ja tuore sammal.\n\nRanniston vierashuoneessa lukivat Martva ja Oolavi taas Harhaman\nkirjaa. Lamppu paloi iloisena pöydällä. Valot karkeloivat varjojen\nkeralla. Tuvasta helähti joskus naurua ja iloa avatun oven täydeltä.\nSiellä satoi sukkeluuksia, toisia sommiteltiin. Talvimatkalle lähtevä\nelämä iloitsi matkavalmisteistaan.\n\nParina väli-iltana oli Martva lukenut Oolaville kappaleen Harhaman\nkirjasta, ensin arastellen, varoen, sitten rohkeammin. Heidän\nvälillänsä oli tapahtunut muutos heti punastumiskohtauksen jälkeen:\nHe hiukan ujostelivat toisiansa... tiesivät olemassa olevan jonkun\naran kohdan, mutta eivät uskaltaneet siihen kajota... peittelivät\nsitä... He aavistivat siinä olevan jotain pahaa.\n\nSe peitettävä oli se ilkeä aistillinen tuulahdus, joka oli Harhaman\nkirjasta heidän sieluihinsa puhaltanut. Se tuulahdus oli tarttunut\nheihin kuin tauti. Siksi he peittelivät ja häpeilivät sitä.\n\nMutta vähitellen oli se tauti kehittynyt heidän sitä huomaamattansa.\nUjostelu haihtui osaksi ja he kohtelivat toisiansa vapaasti, mutta\nei kumminkaan niin kuin ennen. Välillä oli jotain, joka heitä veti\nyhteen ja samalla pani arkailemaan. Samalla olivat he -- varsinkin\nOolavi -- alkaneet yhä enemmän ajatella ihmishengen kysymystä.\n\nKun Martvan piti nyt alkaa lukeminen, lausui hän naurahtaen:\n\n-- \"Kuule, Oolavi! Minun tekisi mieleni... Arvaapas mitä?\"\n\n-- \"Nyt minä olen niin epäkohtelias, että en täytä pyyntöäsi: _en_\narvaa... Mutta minä sen sijaan lupaan, että mitä mielesi tekee, se\npitää sinun saada\", -- vastasi Oolavi keinutuolissa.\n\n-- \"No kiitos!... Vaihda sitte paikkoja!\" -- pisti siihen Martva,\nnousi sohvasta ja istuutui keinutuoliin huolettomana. Myöhästynyt\nsyyskärpänen surahteli silloin tällöin hänen korvansa juuressa.\n\nLuettavaksi joutui nyt eräs luku, jonka nimi oli \"Pirun Eedeni\":\nSiinä Harhama kertoi Harhasaaresta ja matkasta, jonka hän unissansa\nteki sinne. Sen edellä oli ollut juuri eräs pöyristyttävä kertomus,\njoka valmisti mielialan, teki sielun herkäksi, järkyttäen hermoston.\nKertomuksesta tuoksusi Harhaman sielun sairaloinen aistillisuus,\nmutta sitä ei huomannut erehtyneiden arvostelijoiden sokaisema\nMartva. Puhdas sielu näki kaikessa puhdasta, kun sille ei oltu\nedeltäpäin aivan huomautettu, että kauniin kuoren alla onkin likaa.\nJonkun matkaa luettuansa huudahti Martva:\n\n-- \"Ai, kun tämä on kaunista!\"\n\nNiin oli Harhaman olemuksen perinnöllinen paha taas hiipinyt\npuhtaaseen sieluun pettävässä muodossa ja tullut siten Martvan\nkohtaloiden määrääjäksi. Syyskärpänen surisi iloisena. Perkele oli\nkätkeytynyt siihen.\n\nJa Martvan ennakko-uskoinen sielu nousi taas heti ensi riveiltä\nrunouden maailmoihin. Se ei huomannut sitä huonoa, mikä kuvauksessa\npiili kuin kyykäärme kukassa. Hän eli kirjan Harhasaaressa, \"Pirun\nEedenissä\", jossa pilvet ovat satupunaa... tuulenhenki joutsenen\nlemmenlaulua... vedet uimalämpöisiä, kortteikko kukkia täynnä ja\nrantametsä morsiamen unelmia.\n\n-- \"Vai mitä, Oolavi?... Eikö tämä ole kaunista?\" -- kysyi Martva\nihastuksensa lomassa.\n\n-- \"Kyllä!... Jos se on kerran _sinun_ mielestäsi kaunista, on se\ntodella kaunista...\"\n\n-- \"Sinulla on hieno kauneus-aisti\", -- lisäsi hän kohteliaisuudella,\nkun Martva katsahti häneen kysyvästi.\n\nPalkaksi sai hän Martvalta naurahduksen ja kauniin silmäyksen.\n\nMartva joutui jo lukiessansa Perkeleen aisti-enkeliin, joka\noli kirjassa kuvattu Aistimo-enkelin nimellä hekumalliseksi,\nhoukuttelevaksi, silmälle armaaksi, kuten on Perkeleen enkeli, jonka\nhuomaa ainoastansa aistillisin silmä. Martva pysähtyi... oudosteli...\nei tiennyt jatkaako, eikä uskaltanut Oolaviin katsahtaa...\nSalataksensa häminsä, otti hän taas nenäliinansa ja sillä itseään\nvilvotellen katseli sen takaa kirjaa salavihkaa, salassa lukien\nedellensä. Poskelle nousi hieno, lämmin hehku.\n\n-- \"Entä eteenpäin?\" -- kehotti Oolavi luettavaan kiintyneenä.\n\nMartva rohkaistui. Hän luki eteenpäin nopeasti, kuin vaan ohi\npäästäksensä... peittääksensä näennäisellä tyyneydellä, että on taas\njotakin huomannut. Kärpänen surahteli iloisena ja istahti sitten\nMartvan olkapäälle.\n\nJa kun Martva oli saanut kuvauksen Aistimo-neidosta luetuksi,\npysähtyi hän kuin pitkästä juoksusta hengähtääksensä, heilautti\nkeinutuolia taaksepäin, pani kirjan suunsa eteen ja katsahti sen\ntakaa Oolaviin arasti. Mutta Oolavin katse oli muuanne luotu...\npelosta... vältellen... Molemmat olivat kirjasta taas huomanneet\nkielletyn tuulahduksen.\n\nMartva ilostui, kun uskoi, ettei Oolavi muka ollut luettavassa\nmitään pahaa huomannut. Hän salasi omat tunteensa ja kiihtyi\nedelleen siitä mielenjännityksestä, joka aiheutui salailemisesta.\nHänen uteliaisuutensa yltyi. Kauhunkuvauksen järkyttämä ja äskeisen\ntapauksen värisyttämä sielu oli aivan kuumeessa. Kärpänen surahteli\ntaas huolettomana.\n\nMutta Oolavikin oli jotakin huomannut. Sitä salataksensa kehotti hän,\nvälinpitämättömäksi tekeytyen ja uteliaisuuden yhä yltyessä:\n\n-- \"No, jatka nyt!... Vai joko rupesi väsyttämään?\"\n\nMartva jatkoi. Hän tunkeutui yhä syvemmälle Harhaman kirjan\naistiaarteisiin, uskoen niitä runoudeksi... Ajatus hyppeli rivien\nmukana kuvasta kuvaan, maalauksesta maalaukseen... Sielu imi kustakin\nkuvauksesta sen hengen itseensä... Ihmis-elämä kietoutui siten\nyhä lujemmin yhteen: yhden harha-askel tuli tienviitaksi toisen\nkulkemalle elämäntielle.\n\nJo tuli kuvaus \"Viinilähteen\" ilonpidoista. Martva hengitti\nkiihtyneenä... Poski hehkui... Hän ei taas tietänyt jatkaako, vai\npysähtyä... Hän yritti ja pysähtyi ja taas yritti... Hän pyrähteli\naran lintusen tavalla lauseesta lauseeseen, kuin varvulta varvulle...\narkaili... pelkäsi... tahtoi samalla lentää aivan päähän asti...\nlennähtää kuvittelemansa runon latvaan ja nähdä sieltä koko salaisen\nmaailman ihanuudet...\n\nJa hän rohkaistui ja lensi... Hän luki nuolena Viinilähteen\ntarinat... kiiti runoveneessä lähteen ohi... Hän näki rannat lumoa\ntäynnä... kaislikon lemmenkukista valkeana... Tuolla kuiskaili mies\ntytölle... siellä niiaili tyttö kuiskailijalle... niiaili kainona,\nsiten rohkaisten aivan suotta arkailijaa... Hän näki suudelmien\nlentävän punaperhosina... Ne olivat aivan kiinni antautumassa...\npakenivat taas, valmistaen kiinni ottajan makua... herkytellen\nsen mieltä... Silmäyksien hän näki toinen toistansa kosivan kuin\nperhosparin, joka armastelee kevätkukan ympärillä... Hän näki\ntyttöjä, joilla ei ollut pukuna muuta kuin mitä oli tarpeellista\nluonnonpaidan koristeeksi... lisälumoksi... verhoksi, joka luo\nsalaperäisyyttä... Miehet hän näki semmoisina, minä ne polttavat\ntytöstä voimat... vaimosta kunniantunnon ja naisesta ihmisen korkeat\navut...\n\nKaikki vilisi hänen silmissänsä punaisena... lämpimänä...\nherkullisena... Kaikki poltti hänestä jotakin poroksi... Harhaman\nelämä alkoi tautina syöpyä häneen.\n\nKärpänen katseli häntä rauhallisena. Oolavin sielussa vilahtelivat\npunaiset värit...\n\nKun Martva oli kuvauksen loppuun lukenut, heittäytyi hän keinumaan\nkirja puoleksi silmillä, hengittäen kuumasti, kuin jostakin\nahdistavasta päässeenä ja hengästyneenä. Oli kuin olisi hän juossut\npahan, peljätyn paikan ohi ja huoahti nyt helpotuksesta... Oolavi ei\nuskaltanut häneen katsahtaa.\n\nMutta hän tunsi Martvan kuuman naisenhengityksen... Hän huomasi sen\nnyt vasta ensi kertaa.\n\nJa ikäänkuin estääksensä kiusallisen äänettömyyden jatkumasta ja\njonkun ilkeän sen kautta ilmitulemasta, ryhtyi Martva lukemistansa\njatkamaan, posket hehkuvina, punapalona, sielussa outo kuume. Hän\nluki edelleen \"Pirun Eedenin\" näyistä, souteli sen vesiselillä ja\nkatseli sen rantalehtojen saloja... Hän luki Lemmenlehdosta, eläen\nitse luetun mukana... Hän näki lehdot täynnä lemmenkukkien lemua...\nHän näki kuinka neidot lymysivät puiden oksien lomissa, ollen paulana\nmiehen polvilla... itse samalla punoen miestä paulaksensa... Naisen\nhän huomasi ainoastaan osaksi: Hän huomasi naisesta sen, mikä oli\nhänelle opiksi lemmen asioissa... Miehen hän huomasi kokonansa:\nHän näki sen, kun se oli huumautuneena... rohkeana... syli avoinna\nja lämpimänä... Hän hermostui... pelkäsi... oli turvaton...\netsi pakopaikkaa ja aina veti häntä mieli painautumaan jonkun\ntuntemattoman runosyliin, sillä se syli tuntui turvalliselta Oolavin\nsyliltä... Kärpäsen iloinen surina soi hänen korvissansa terävänä,\nleikkelevänä... Se ärsytti, kiihdytti kaikki hermot hereille, avasi\nsielun kaikki sopukat ottamaan vastaan sitä, mitä kirja huokui:\naistirunoa...\n\nEikä hän vieläkään tajunnut mikä se oli, joka huumasi häntä... Hän\ntunsi vain oudon maun, joka tuli runosta, juovutti ja lumosi ja\nhuumasi. Samalla hän pelkäsi sitä vaistomaisesti. Puhtaan sielun\nitsesuojelemisvaistot taistelivat uhkaavaa vaaraa vastaan...\n\nYhä nopeammin kiiti hän kuvausta myöten, lennähteli peljästyneenä\nlintuna kuvasta kuvaan, saaden jokaisesta siipeensä uutta väriä...\nYhä herkemmästi kutitteli kärpänen viiltävällä surinallansa hänen\nsieluansa, ärsyttäen joka hermon... Hän joutui \"Pirun Eedenin\"\nsisimpiin... Lemmenmaku tuoksui siellä kaikkialla... tuoksui\nkuin kypsät mansikat tuohkosessa... Hän koetti ehtiä pikemmin\nperille kuin peljäten saavansa pukuunsa outoa hajua, tai päästä\nenempää näkemästä... ja samalla tunsi hän taas vetoa nähdä kaikki\nvilahdukselta... Mieli värisi, ääni oli heleänkuuma ja posken puna\nepäterve...\n\nViimein pääsi hän loppuun, viskasi hermostuneena kirjan pöydälle\nja heittäytyi keinumaan. Hän nojasi kokonansa keinutuolin selkämän\nvaraan, otti nenäliinansa ja löyhytteli polttavia kasvojansa,\npuhallellen kuumaa hengitystänsä viipeeksi ilman sekaan.\n\nHetken levättyänsä kohottautui hän, korjasi tukkalaitteensa, nousi\nja istahti taas pianon ääreen, ei soittaaksensa, mutta muuten vain,\nkoska ei löytänyt muuta tehtävätä. Ajatuksissansa näppäili hän\njoitakin hajanaisia sointuja, mitä vain mieleen tuli. Oolavi istui\nsohvassa ja mitteli katseillansa hänen kaunista vartaloansa.\n\nHän teki sitä ensi kertaa ja sitä tehdessänsä muisteli hän Harhaman\nkirjan kuvauksia Pirun Eedenin tyttöjen vartalon sulosta.\n\nÄkkiä alkoi Martva taas soittaa \"Litvan laulua\". Oolavi unohti\nsilloin äskeiset kuvat ja hänen eteensä levittäytyi elämänkysymys\nhämäränä merenselkänä. Harhaman kirjasta kuullut epäilyn kuvaukset\naukenivat taas hämärinä vedenselkinä, joiden päällä nyt jo leijaili\npunertava lemmenpilvi. Kaikki kietoutui hämäryyteen ja väreihin. Kun\nnyt epäilys oli kiedottu yhteen aistielämän kanssa, sai se jonkun\nsalaperäisen sävyn. Hänen sielunsa, jossa jo oli alkanut nousta\nepäilyn oras, kysely, sai siitä uutta kasvuvoimaa. Hän mietti \"Litvan\nlaulun\" sanojen ajatusta, sekotti sen Harhaman epäilyihin ja liitti\nsiihen sen, mitä oli pappilassa kuullut puhuttavan Harhaman teoksen\njuonesta: jumaluuden kehittymisestä kaikkeudessa ja jumala-uskon\nsynnystä. Se kaikki kietoutui yhdeksi salaperäiseksi, houkuttelevaksi\ntaruksi, joka tarttui aistirunouden järkyttämään mieleen ja tempasi\nmukaansa kuin voimakas virta.\n\nSe tuli hänelle vaaralliseksi juuri sen kautta, että hänen sieluansa\nalkoi yht'aikaa repiä kaksi voimaa: aistillisuus ja epäily. Sielun\nvastustuskyky kävi sen kautta liian heikoksi. Pahan kehkeytyminen\ntuli myös yht'äkkiä, ei hitaasti kehittyen. Siksi oli siitä\nsyttymäisillänsä roihuava palo, hillittyjen voimien suunnaton, hurja\npurkautuminen. Harhaman kirja oli niihin kipinän heittänyt ja sulut\nniiden tieltä seljälleen avannut.\n\nMartva oli lakannut soittamasta. Oolavi kumarsi hänelle istualtansa,\nkiitokseksi, lausuen:\n\n-- \"Soitosta ja lukemisesta!\"\n\nMutta Martvan mieli oli niin outo, ettei tiennyt mitä tehdä. Kun hän\njuuri hapuili puheen-aihetta tai jotain muuta, tuli talon kissa,\nvanha Mirri, hänelle avuksi: Se hieroi kuvettansa hänen jalkaansa,\nkyyristäytyi, katsoi hänen silmiinsä ja naukasi, pyytäen hyväilyä.\n\nMartva tunsi olevansa pelastettu. Hän nosti kissan syliinsä, hyväili\nsitä ja puheli:\n\n-- \"Mirrikö se on?... Niin!... Martvan pikku kissahan se on...\nNiin!... Nau... nau... nau!... Voi hyvä mirri, kun se tahtoo\nhyväilyä!...\"\n\nHän istuutui keinutuoliin, puheli yhä kissalle, katsellen sitä,\nvälttääksensä Oolavin katseen. Hän nosti kissan Oolavia katsomaan ja\nitse siihen katsoen jatkoi hemmotteluansa:\n\n-- \"Mirrin pitää katsoa Oolavia... Kas niin!... Oolavilla ei olekaan\nsemmoista Mirriä... niin viisasta ja... nau... nau, mirrikulta!...\"\n\nNiin luettiin Ranniston hurskaassa talossa hyvän- ja\npahantiedonkirjaa: kiellettyä, vaarallista kirjaa, Harhaman lahjaa\nihmiselle ja erehtyneen isän lahjaa tyttärellensä.\n\nYö sipsutteli jo villasukissansa. Väki nukkui. Korkeudessa rukoili\nenkeli, musta risti kädessä.\n\nMartva istui myöhään yöhön yksin ja ajatteli jotain hyvin hämärää.\nHän tunsi koko olemuksensa olevan toisen kuin ennen. Hänen suhteensa\nvanhempiinsa ei ollut enää täysin lapsensuhde: Hän salasi heiltä\njotain. Hän salasi sen vaikutelman, jonka oli saanut Harhaman\nkirjasta. Eikä hän itse tietänyt mitä hän salasi. Hän koetti sitä\nmiettiä, mutta ei jaksanut. Katse oli raukea, kädet herpautuneet.\n\nYösydämen lähestyessä istui hän vielä valveilla. Ajatukset\nkeriytyivät nyt \"Litvan lauluun\". Hän katseli pimeälle järvenselälle,\noli huomaavinansa siellä onnettoman, epätoivoisen naisen\nhurjistuneena ajelemassa. Henkeä pidätellen seurasi hän sen ajoa...\nvapisi aivan... joka hermo jännittyi... hengitys kävi kiihkeäksi,\nkuumaksi, katse muuttui hätäytyneeksi.\n\nSilloin surahti kärpänen. Sen surahdus tuntui aivan jyrinältä. Martva\nsäikähti ja hänessä leimahti outo ajatus: Hän kuvitteli olevansa se\nvedennainen, joka ajelee Litvanselällä epätoivoisena, hurjistuneena,\nyö hevosena ja musta käärme ruoskana.\n\nKauhuissansa kavahti hän ylös. Hänen silmänsä paloivat, katseessa oli\nepätoivon hurjuutta. Hän näytti todellakin siltä veden runonaiselta,\njoka ajelee Litvan selällä epätoivoon vajonneena, kun ei kuvaistansa\nkäsin kiinni saanut.\n\nHätäytyneenä joi hän kylmää vettä, vilvotteli palavia ohimoitansa ja\nrauhottui osaksi. Silloin alkoivat taas hänen edessänsä leijailla\nHarhaman kirjan kuvat Pirun Eedenistä. Ne sekottuivat taas yleiseen\nelämän hämärään ja hajottivat hänen ajatuksensa kokonaan. Vasta\naamuyön tultua rauhottui väsymykseen uuvuttama, luki rukouksensa ja\nnukahti uusiin unennäköihin.\n\n\n\n\nUusia matkalle kutsuja.\n\n\nSyksyinen päivä valkeni harmaana, tuskin eroten yöstä. Koko päivän\nsataa tuherti. Ilma ja pilvet sulivat kokonaan samaksi.\n\nHallanselän rimpisuon takaisessa korvessa huhuili huuhkaja.\nMykkä korpi humisi sen huudosta. Korppipari häiriytyi, hylkäsi\nkuusenlatvansa ja läksi lentää kahnuuttamaan, kiukkuisesti rääkkyen.\nVesi lirisi suonsilmissä. Vaalahtava leväsammal oli siihen\nimeytyneeseen veteen haljeta ja painautui raskaana, vesimehevänä\nlevänä suon pohjamutaa vasten, iskostuen siihen kuin tahdas. Koko\nrimpisuo näytti sammaltuneelta järveltä, jossa ei seiväs pystyssä\npysyisi.\n\nSyystunnelma oli suurimmillansa, sen väri harmaimmillansa. Vettä itki\nsuo, ilma ja pilvet.\n\nOolavi työskenteli Hallanselän laidassa mittasauvoinensa ja\nlapioinensa nuorehkon agronoomi Harviston kanssa, joka oli kutsuttu\navuksi tutkimaan suon laatua ja tekemään kustannus-arviota sen\nkuivaamista varten. He olivat tarkastaneet lasku-ojan suunnan,\nmitanneet sen pituuden ja laskeneet poistettavan maan määrän. Nyt\nistuivat he vanhalla, kaatuneella kelolla, miettien suolle lähtöä.\nAgronoomi Harvistoa oli usein Tuukkalassa tarvittu ja hän piti\nOolavista, olisi tahtonut olla hänen hyvä ystävänsä.\n\nKorppi rääkkyi. Hallansuon sammalselkä levisi huikean laajana\nleväliejukkona. Harmaan ilman läpi ei erottanut sen vastapäistä\nkorpirantaa, jossa huuhkaja huuteli. Sitä katsellessaan tuumi\nHarvisto:\n\n-- \"Kyllä sinä, Oolavi, olet tainnut aika urakan ottaa... Tuo suo\nnäyttää hyvin epäilyttävältä... Näyttää tuo peijakas!...\"\n\n-- \"Kyllähän siinä vettä ja sammalta ensi hätään riittää\",\n-- myönteli Oolavi. Hänen mielensä ei ollut yhtä rohkea ja\ntyönhaluinen kuin silloin, kun oli suon kuivaamisesta isänsä\nkanssa päättänyt. Ensin oli mieltä vienyt mukanansa lempi, sitten\noli alkanut elämänkysymys nostaa hämärää päätänsä, oli tullut\nkihlaus. Elämänkysymys oli yhä voimallisemmin vaatinut \"Litvan\nlaulun\" selitystä. Hän ikävöi päivin Martvaa ja nyt oli Harhaman\nkirja kääntänyt hänessä jotain milt'ei nurin. Hän eli jo henkien\nmaailmassa, taisteli ihmishengen suurta taistelua.\n\nHän oli jo nähnyt Harhasaaren. Epäily yltyi. Se imi ravintoa\naistillisuudestakin ja lopulta juuri siitä kaikesta enimmän.\n\nHetken mietittyänsä kohosi Oolavi taas koskenlaskijaksi. Hän lisäsi\nreipastuneena:\n\n-- \"Mutta kun otetaan suota niskasta kiinni, niin mikäpä muu siinä\nauttaa, kuin kuiva pois!... Noin!\"\n\nHän teki kuvaavan liikkeen, muka puristaen pesusienestä vettä ja\nlopetti miehekkäänä:\n\n-- \"On sitä mies suurempiakin pesusieniä kuivaksi puristanut!\"\n\nMolemmat vaikenivat. Harvisto mittaili suota silmäyksillänsä ja\npuheli sitä tehdessänsä:\n\n-- \"Älä kehu... älä kehu, Oolavi!... Kyllä siinä on edessäsi\nsemmoinen sammalsieni, että... no ainakin kolme valtamerellistä saat\nsiitä vettä puristaa, ennen kuin mutaa näet...\"\n\n-- \"No... entä sitten? Enempi on kaloille juomista ja uijille\nuimavettä\", -- intti Oolavi.\n\nHetken vielä istuttuansa alkoi Harvisto tehdä lähtöä, puhellen:\n\n-- \"Jos nyt sitten niinkuin lähdettäisiin... suolle rämpimään\nnimittäin... Koetetaan etsiä onko siinä ollenkaan pohjaa...\"\n\nHe alkoivat rassinensa kahlata suolle, etsien vanhoja hakoja jalan\ntueksi. Tuon tuostakin mittailivat he suon syvyyttä, tunkien siihen\nrassejansa. Sitä tehdessään puheli vilkas Harvisto:\n\n-- \"Evästä pitää ottaa mukaan sen, joka lähtee tästä kohti pohjaa\nhakemaan... Hyvä päivänmatka on, ennenkuin mutaan pääsee.\"\n\n-- \"Lähellähän se sitten pohja onkin!... Ei koko suo tarvitse muuta\nkuin siementä\", -- pisti Oolavi.\n\nMiehet rämpivät edelleen. Harvisto heitti Oolaville pitkän rihman ja\nkehotti:\n\n-- \"Sido tuo rassisi päähän!\"\n\n-- \"Mitä varten?\" -- kysyi Oolavi.\n\n-- \"No, etkö sinä sitä hoksaa? Jos minä tässä satun 'haon päältä\nputoamaan, niin pane voileipä rihmaan syötiksi ja ongi minut pois\npohjasta\", -- lasketteli Harvisto sukkeluuksiansa.\n\n-- \"Miksi sinut nyt onkimalla!... Ui rysään... sinne meidän\nkotirantaan, niin minä kalassa käydessäni päästän kuivalle maalle...\"\n\nNiin jatkoivat he leikkisää puheluansa ja mittailemistansa yhä\nselemmäksi kaalaten. Harvisto teki Oolaville uuden ehdotuksen:\n\n-- \"Kuule, Oolavi!... Sinun pitää ruveta tässä suossa kasvattamaan\nkaloja, eikä heinää... Mikä mainio hauen kutemispaikka!... Entäs\njos kasvatat ahvenia tässä, niin oikeita porsaita niistä kasvaa...\njalkoja vaille vaan!\"\n\n-- \"Älä sinä hulluttele!... Heinämaa tästä tulee ja hyvä\", -- väitti\nOolavi, jatkaen mittaustansa. Harvisto jatkoi:\n\n-- \"Kyllähän siitä tulee, jos pohjan teettää... Sitä ei näet ole\nollenkaan... Kas! Tuossa jo tuntui olevan, mutta eihän se ollut kuin\nhauen selkä...\"\n\n-- \"Mittaa, mittaa vain, kyllä sieltä pohjaa löytyy\", -- kehotteli\nOolavi.\n\nKun he olivat jo takaisin kääntymäisillänsä, huudahti Harvisto:\n\n-- \"Nyt minä jo tiedän missä tämän suon pohja on: Se on toisella\npuolen maapalloa... Austraaliassa... Se on siellä jo heinänkasvulla\nja viljelevät sitä neekerit aivan vuokratta... Austraaliasta sinun\npitää tämän suon pohja etsiä.\"\n\nKun he olivat palanneet kuivalle, teki Harvisto vakavana laskujansa:\n\n-- \"Kyllä siitä tekemällä sentään kalun saa... saa siitä... Pohja on\nhyvää... Kun kannaksen puhkaisee, jää suo kuivaksi ja sammaleesta\ntulee mainiota turvepehkua... Mutta kyllä se maksamaan tulee... tulee\nse ryökäle maksamaan... Mutta hyvä siitä sitten tuleekin... Suoraan\nsanoen: Siitä tulee maan mainio heinämaa, kun sen vain saa kuriin...\"\n\nHän heittäytyi jäkälikölle lepäämään. Äänettömyyden synnyttyä\nmietti Oolavi omia asioitansa: Martvaa ja kaikkea sekavaa. Hän oli\najatellut, eikö \"Litvan laulun\" ajatus ole se, että elämä on se\njärvi, josta ihminen etsii ja kaipaa Jumalaa, kuvaistansa muka. Nyt\ntuli hänelle se ajatus mieleen, kun oli kuullut suota mainittavan\nkalajärveksi ja hänessä alkoi taas kyteä halu tutkia elämän hämäryys,\neikä hän tiennyt missä ja miten se olisi tutkittava. Silloin Harvisto\nkatkaisi äänettömyyden lausuen:\n\n-- \"Jos minulla, Oolavi, olisi niin hyvä virka kuin sinulla, niin en\ntotta vie minä rupeaisi soita kuivaamaan... Minä _eläisin_...\"\n\n-- \"Virka!... Mikä virka minulla on\", -- naurahti Oolavi oudostuneena.\n\nHarvisto huudahti pahanpäiväiseksi hämmästyneen äänellä:\n\n-- \"Etkö sinä tiedä, mikä virkamies sinä olet!... 'Rikkaan isän\npoika' sinä olet. Voi velikulta!... Eihän sen mukavampaa virkaa ole\nmaailmassa, kuin 'rikkaan-isän-poika-virka' on... Ollapa minulla\nsemmoinen virka, niin, kuten sanoin: minä vain eläisin!... Sillä\nelämä on yksi ihana asia...\"\n\nOolavi nauroi hulluttelulle. Mutta se naurahdus oli teennäinen. Elämä\nveti häntäkin. Hän muisti taas Aatteelan sanat: \"Pitää syventyä\nelämään... mutta mitä elämää täällä korvessa on!\"... Korpi muuttui\nhänen silmissänsä nyt kolkoksi ja tuntematon elämä ihanaksi. Hetken\nkuluttua kysyi Harvisto:\n\n-- \"Oletko sinä lukenut Harhaman kirjan?\"\n\nOolavi säpsähti hieman. Hänhän kulki aivan sen kirjan ansoissa.\n\n-- \"Olen alkanut\", -- myönsi Oolavi.\n\n-- \"Se sinun pitää lukea loppuun!... Sen kirjan kun lukee, niin\ntotisesti tuntee elämän... tuntee lempo vie... No, minä sanon\nsinulle, Oolavi, että sen kirjan luettua aukenevat silmät jo niin,\nettä tuntee kuin Jumala elämän ja kaiken...\"\n\nOolavi mietti. Harvisto jatkoi hetkisen kuluttua:\n\n-- \"No on se mies osannutkin elämän maalata!... Se on sen maalannut\nniin ihanaksi nähdä ja hyväksi syödä että sitä ajatellessa vesi tulee\nsuuhun... Ei itse pääpiru olisi osannut moista tehdä...\"\n\nOolavi naurahti. Harvisto innostui jatkamaan:\n\n-- \"Se poika kun on maalannut siinä esimerkiksi Pirun Eedenin, niin\nsitten on turkanen, jos se ei himaise vanhankin miehen mieltä!...\nIhan pani, ryökäle, minutkin tanssimaan!... No jo se on osannut\nmaalata... Voi tuota pirun evästä, miten on osannut!...\"\n\nHän kavahti ylös ja jatkoi kirjassa kuvattujen Pirun Eedenin\ntanssijattarien liikkeitä jäljitellen:\n\n-- \"Muutamassakin paikassa peto ihan suoraan kirjoittaa, että\ntyttö tanssi -- (hän alkoi tanssia) -- näin... noin... katsohan,\nOolavi... näin rimpsuttelee... Ja sitten pyrähtelee tällä lailla...\nhameet pyöränä täällä lanteilla... Ja potkaisee vielä: näin...\nKyllä sillä miehellä on ollut uskallusta!... Voi sitä pakanaa, sitä\nsamaista Harhamaa, mitä on kirjoittanut... No kun sanon suoraan,\nniin häränpyllytkin, se juudas lasketuttaa tytöillä... Se kirja\nsinun pitää ulkoa lukea!... Minä olin siihen niin ihastunut, että\nihmettelin miten mokomaa on voitu painattaakaan.\"\n\nOolavin sielussa häilähtelivät Harhasaaren lumot. Hän ei ollut\nvielä Pirun Eedenistä lukenut. Hän tunsi oudon maun sielussansa.\nUteliaisuus kiihtyi. Uudet voimat rynnistelivät tokeitansa vastaan.\nHarvisto oli istuutunut ja jatkoi Oolaville:\n\n-- \"Sinähän et ole Pirun Eedenissä ollut, vaikka käyt vähä väliä\nkaupungissa raha-asioilla. Lue Harhaman kirja, niin vaikka sulia\nolisi mukulakivi sydämenä, niin pehmenee se vain!... Ja sittenhän on\nlempo, jos et silloin löydä luitasi Pirun Eedenistä.\"\n\nOolavi kuunteli yhtenä korvana. Hän oli aina karttanut Harhaman\nkirjan Pirun Eedeniä, inhoten siellä istuvaa väkeä. Nyt tuntui se\nhänestä Harhasaarelta, jossa ovat nähtävinä salaiset ihanuudet.\nHarvisto jatkoi hetkisen kuluttua:\n\n-- \"Minä en ollut pitkiin herran vuosiin ollut koko Eedenissä, mutta\nkun luin Harhaman kirjan, niin heti sanoin muijalle, että: 'muija'...\nKovalla äänellä sanoinkin: 'muija hoi!...' Ja kun muija vastasi,\njatkoin vakavana: 'minulla on asiaa kaupunkiin... pitääkö sinulle\ntuoda syyshattu?' -- Sinun Oolavi on hyvä tietää nämä pikkukepposet,\nkun olet naimisiin menossa. -- Muijakos siitä riemastui!... Kaikki\nmuijat riemastuvat hatusta... tytöt riemastuvat suutelosta ja muijat\nhatusta... Muija kiirehti joka päivä että: 'etkö sinä jo ukko-kulta\nlähde kaupunkiin... Kelirikkokin on jo tulossa!'... Ja muiskunkin\nantoi vielä kysyessään...\"\n\nOolavi hymyili. Harvisto jatkoi:\n\n-- \"Minä tenäsin vastaan, kunnes muijapaha meni kokonaan pussiin ja\npani minut tiukalle. Sanoi että: 'huomenna viimeistään sinun pitää\nmennä kaupunkiin, tai sitten ei koskaan'... Tietysti minä menin ja\nsuoraa päätä painoin Pirun Eedeniin.\"\n\nOolavi oli kahden vaiheilla: ihastuako kertomuksesta, vaiko\npäinvastoin. Hänen luonteensa jalous vaati jälkimäistä, mutta\njoku salainen voima edellistä. Mutta hän oli tottunut Harviston\nsukkeluuksiin, kunnioitti häntä kelpo miehenä ja siksi sieti häneltä\npaljon semmoista, joka olisi muiden puhumana tympäissyt. Niin oli\nnytkin. Hän lausui jonkun sopivan sanan Harvistolle, joka jatkoi:\n\n-- \"No en minä ollutkaan ennen Pirun Eedenistä niin nauttinut, kuin\nsilloin, kun minä sitä katselin Harhaman kirjan valossa... Saamari\nsoikoon, kun ne tytöt potkivat ja näyttelivät kinttujansa, niin\nsydäntä rupesi aivan vellomaan!... Kertakin minä jo ajattelin, että\njokohan tuo viskaa säärensä taivaaseen. Niin korkealle potkaisi\nriivattu... Ja se on ainoastaan muijan kauneuden ansio, että minä\nenää palasin sieltä tervein nahoin...\"\n\nOolavi hymyili. Harhasaaren lumot vilahtelivat. Harvisto jatkoi\nleikkiänsä:\n\n-- \"Mutta komean ostin muijalle hatunkin palkkioksi siitä, että\npelasti. Kun puotityttö toi hatun ja sanoi: 'Tässä olisi hyvin\nmuodikas... hinta viisikymmentä markkaa', niin minä äyskäsin: 'Tämän\npojan muijan pää on niin sorea ja korea, että sadan markan hattukin\non liian huono'...\"\n\nOolavi nauroi. Harvisto jatkoi:\n\n-- \"Tyttö ällistyi, mutta minä jatkoin: 'Eikö minun ulkomuotonikin\n-- virka-asemasta puhumattakaan -- osota, että sen tytön,\njonka tämä poika on kelkkaansa ottanut, on täytynyt olla\nkauniimpi kuningatarta?'... Tyttö myönsi sen todeksi ja toi\nsadankahdenkymmenenviiden markan hatun... oikean variksenpelätin...\nNo vähemmämpä silloin muut miesvarikset muijaa lähentelevät!... Mutta\nkyllä muija riemastui. Sanoi, että minä olin maailman taloudellisin\nja hienomakuisin mies. -- Johon minä vastasin, että ilmankos kaikki\nkadehtivat minun avio-onneani...\"\n\nOolavi nauroi herttaisesti. Harvisto neuvoi häntä:\n\n-- \"Tämä viimeinen lause sinä aina säilytä pahan aviopäivän varaksi!\"\n\n-- \"Hyvä on!\" -- myönteli Oolavi hymyillen. Harvisto lopetti:\n\n-- \"Vaikka oikeastaan se on niin, että minä ajattelin: Tuukkalan\nrikkaassa talossa tarvitaan aina agronoomin apua. Ja minä olen sekä\ntaitava että myös tunnollinen töissäni... Niin että mikäpä siinä nyt\non jos pistäytyy kerran Pirun Eedenissä ja ostaa muijalle komean\nhatun!... Rikas Tuukkalan talohan sen maksaa...\"\n\nOolavia huvitti viimeinen sukkeluus, sillä hän tiesi että Harvisto\noli parhaita ja kunnollisimpia, mitä voitiin löytää, rehellinen,\navomielinen ja tunnollinen, sekä yleensä kunnioitettu. Harviston\npuheet tulivat sen kunnioituksen kautta hänen elämänsä tekijäksi,\njouduttaen jo alkanutta kehittymistä, lisäten pahan voimaa. Hän\nasetti ne Harhaman kirjan yhteyteen ja yhä voimallisempina hiipivät\nhänen sieluunsa elämän kiehteet ja aistipunavärit.\n\nPoislähtöä tehdessään vakuutteli vielä Harvisto:\n\n-- \"Kyllä sinun, Oolavi, pitää poikamiehenä ollessasi pyörähtää\nmikä pyörähtää, sillä muuten se on myöhäistä... Sinun pitää oppia\ntuntemaan elämä ja koluta kaikki Eedenit... Eihän tämä paljas suon\ntonkiminen mitään maksa...\"\n\nJa Oolavista tuntui nyt todellakin, että elämä on tutkimisen\narvoinen... Siinä häilähti hänelle jotain salaperäistä ja huumaavaa\nja herkennyt sielu oli kaikelle altis. Hallanselkä tuntui nyt\nilkeältä. Syksyinen harmaa päivä, vihmasade, korpin huuto ja\npaljasvarpuiset puut tekivät kaiken karuksi, mieltä painostavaksi ja\nrumaksi. Ei tuntunut maksavan vaivaa elää yksin rapasuon takia ja sen\nvierellä. Kotimatkalla jatkoi Harvisto puhettansa Harhaman kirjasta.\nHän selitteli:\n\n-- \"No en olisi uskonut moisen kirjan saavan kustantajaa!... Niin\non erinomainen kirja... Valehtelematta kehuen on sen kirjoittaja\noikea Pirun ongen syötti... Sattui siellä Pirun Eedenissä tuomari\nOunasto, ja sekin oli niin ihastunut Harhamaan, että sanoi: 'Se mies\non varmaankin Perkeleen velimies, tai ainakin rintaperillinen'...\nMinä olen sen miehen kuvitellutkin aivan Perkeleen näköiseksi,\nsarvipääksi...\"\n\nHe saapuivat jo kotiin. Tuukkala näytti nyt Oolavista elottomalta,\npuoli autiolta, harmaaseen sateeseen kääriytyneeltä erämaan talolta.\nKun hän iltasilla teki Harviston kanssa isällensä selkoa suon\ntutkimisen tuloksista ja isä huomasi ne suotuisiksi, lausui hän\nOolaville:\n\n-- \"On edullisinta kaivaa viemäri talvis-aikaan, niin voi soran vetää\nniittyjen hiekoitus-aineeksi... Kun joudut, mene, nosta pankista\ntalletuksia ja alota niillä työ!\"\n\nSinä iltana istui Oolavi myöhään yksin, kutoen omaa verkkoansa. Hän\nkaipasi Martvaa, mutta näki sitä kaivatessaan jo Martvan kauniin\nvartalon, hänen sulavat liikkeensä, ujoutensa, hehkunsa ja kaiken\nmuun naisellisuuden... Siitä johtuivat hänen ajatuksensa Harhaman\nkirjan aistillisiin kuvauksiin, niistä Harviston kertomuksiin Pirun\nEedenistä, tytöistä ja kaikesta, mikä hänelle oli salattua. Outo\nkoski veti häntä elämän pyörteisiin.\n\nLopuksi kietoutuivat ajatukset yleiseen elämänkysymykseen ja hänessä\nheräsi yhä voimallisempana halu nähdä ja tutkia ja käsin kokea elämän\nkoko hämäryys, pistää siihen sormensakin. Niissä mietteissänsä nukkui\nhän rauhattomiin uniin, joista ei puuttunut Pirun Eedenin aistivärejä.\n\n\n\n\nJo tuikkivat salaiset elämäntulet\n\n\nOn keski-yö.\n\nSikeintä, rauhatonta untansa nukkui Oolavi. Ne unet johtuivat\neilispäiväin mietinnästä: Hän eli, raatoi, toimi Tuukkalassa...\nYö sekä päivä oli yhtäläistä harmaata, elotonta, ikävätä, vain\nyksitoikkoisuutta... Hallanselkä levitti rapaisia liejakoitaan\ntyömaaksi yhä. Niillä liejukoilla hän tonki maata, kaivoi ojaa,\nkuokki, tai kynti, kylvi, niitti, hiki-otsin pui pölyisintä riihtä...\nKaikkialla vain oli sama työ ja sama näky... Hän tuskastui... Hänen\nelämänsä on harmaaksi syksyksi jo muuttumassa ja ainoastaan talven\nlumihanki tuo vaihtelua väriköyhyyteen.\n\nHän katsoi ympärilleen, nähdäkseen pienoisen vilahduksen elämästä,\njoka toisi vaihtelua... Mutta silloin hän näki Litvanjärven\nmuodostuvan harmaaksi, suureksi käärme-elämäksi... Se Litvan maita\nmatain luikerteli suu auki... Kuulu Tuukkalan koski oli sen suuna...\nSe käärme vaani. Hänen elämänsä uhkasi se niellä kokonansa... Sen\nsuuhun oli suistumaisillansa jo koko hänen harmaa elämänsä...\nEi ollut hän nähnyt, ei nauttinut, ei kuullut mitään niistä\nonnen-antimista, joita oli elo täynnä siellä missä se hyrskii, pauhaa\ntäysi-aallokkona... Hänen osaksensa olivat jääneet suon mudan hajut,\nriihipölyt, savet ja osa raataa niinkuin tyhmä orja niiden hyväksi,\njotka hänen työllään imevät elämästä mehut pois.\n\nJo oli koko hänen elämänsä menossa harmaan, riettaan käärmeen\nsuuhun... Hän kauhistui... Hän huusi unissansa... Vaan yhä painui\nvene käärmeen suuhun... Hän huusi uudestaan, vaan turhaan... Jo oli\nvene menossa käärmeen kitaan... Käärmeen kylmä vatsa jo avautui\nhänelle niinkuin hauta... Se huokui Hallanselän kosteutta, sen\nkylmää, ilkeätä mudan löyhkää... Hän piti vastaan... Sekin oli\nturhaa... Riemuissaan nieli harmaa käärme häntä veneineen... Nyt jo\nvene painui sen inhottavaan kurkkuun, kielen alle... Hän taisteli\nkuin raivostunut peto, mutta turhaan... Kauhun kylmä väre jo juoksi\nhänen lävitsensä... Nyt jo syöksyi vene kurkusta alas käärmeen\nsuureen vatsaan... Hän silloin huudahti kauhuissaan:\n\n-- \"Ah, auttakaa... Minä hukun!\"\n\nMutta silloin välähti valo. Käärmeen koko vatsaa valaisi kirkas\nlieska, josta astui nyt häntä vastaan suuri kiusaajansa... Ihmeissään\nsilloin huudahti Oolavin henki:\n\n-- \"Sinä!... Enpä olisi luullut täällä asukasta tapaavani!...\"\n\nViisaana siihen lausui suuri paholainen:\n\n-- \"Aina olen kotonani... Ja kiinteä on asuinpaikkanikin... Siis\nystävä mun voipi löytää, kun tarvitsee...\"\n\nHän katsoi Oolaviin lumoavasti.\n\nSalaiset voimat raatoivat Oolavissa... Kylmänä, viisaana jatkoi\nPerkele:\n\n-- \"Minun täytyy kaikkialla läsnä olla, missä ystävä vain apuani\ntarvitsee. Milloinkaan en hylkää ystävääni pulaan... Nääs, nytkin kun\nhuusit auttajaa, niin oitis kuulin äänesi sekä riensin apuun.\"\n\nHän katsoi kiehtovasti kiusattavaan... Katse poltti sen voimia\nporoksi. Epäröiden lausui Oolavi:\n\n-- \"Sinä minun ystäväkseni olet päässyt suuren kavaluuden kautta...\nEi moinen ystävyys ole ystävyyttä, vaan petturuutta...\"\n\nJoku salainen laulun hyminä huumasi jo Oolavia... Se alkoi lumota\nhänen epäröimistänsä... Kauneista laulun kiehteistä kuului Perkeleen\nhuumaava selitys:\n\n-- \"Ah, milloinkaan ei meikäläinen saavu taloon niin kuin suuri\nkirkkoherra, pieni vallesmanni tai muu: niin että kello roikaa\naisassa, sekä suuri kulkusparvi ja tiu'ut soivat siten ilmoittaen\ntuloa... Katso miten hiljaa ahertaa taivaan suuri Jumalakin --\nSe kelpo Herra... Kunnioitan Häntä! -- Hän saapuu ruohoon ruohon\nhuomaamatta ja sitä kasvattaa sen tietämättä... Niin saapuu Hän\nmyös ihmissydämeen: salassa... hiljaa hipsuttaen... No sanon\nsuoraan: pienoista kavaluutta käyttää Hänkin... Vai onko milloinkaan\nHän Tuukkalaan, ajanut julkisesti, kaikkein nähden... niin että\nkuuluu?...\"\n\nSelitellessänsä hän loihti katseillansa kiusattavaa lumoihin,\npimittäen järjen. Mietteissänsä nyt jo kiusattu myönnytteli:\n\n-- \"Siinä on paljon perää...\"\n\n-- \"Perätöntä en osaisikaan minä laverrella\", -- riemuitsi Perkele ja\nselitteli:\n\n\"Jumalien tiet ovat hiljaisia -- niin minun kuin myös muiden\n'jumalien'. Me emme pauhaa... Aivan huomaamatta me työtä teemme...\nSano, jos niin tahdot, että olen kavaluutta! Mutta muista, jokainen\nviisaus on kavaluutta, ja viisaudella on kaksi suurta lasta:\ntyhmempi: oveluus -- viisaampi: kavaluus... Siis kavaluus onkin\njumalaisen viisauden jaloin lapsi...\"\n\nKäärmeen vatsa hohti, kun sitä punaisella valollansa valaisi lieska,\njoka vielä paloi... Sen lieskan lumovalo teki tehoansa Perkeleen\nsilmäyksien apuna... Se kietoi Oolavia yhä huumaavampiin lumoihin...\nSe vei voimat, jätti tyhjyyden jälelle... Kavaluuskin kirkastui\nOolavin edessä jo jumalien viisaudeksi... Perkele loihti hänen\neteensä Kreikan muinaisten jumalien kauniiksi kuvatun viekkauden...\nSe viekkaus häilähteli jaloissa antiikisissa muodoissa... Oolavi\nlausui jo mietteissänsä:\n\n-- \"Myöskin sillä lailla voi selittää sen seikan...\"\n\nHän pysähtyi, ajatteli Perkeleen sanoja ja lisäsi taas epäillen:\n\n-- \"Sinä lausuit äsken tässä: 'Minä Häntä kunnioitan': Jumalaa...\nOnko se totta, kun itse olet pimeyden henki?\"\n\nKerkeästi taas lausui hänelle kiusaajansa siihen;\n\n\"Ainoastaan _yhden_ kerran olen ihmiselle puhunut: Se tapahtui, kun\nlausuin: 'Sinä päivänä, jona syötte siitä puusta, aukenevat teidän\nsilmänne ja te tulette niin kuin Jumala tietämään hyvän ja pahan'...\"\n\nSuurena, voittajana katsoi hän Oolaviin ja lopetti:\n\n-- \"Sano, enkö silloin puhunut _totta_?... Eikö raamattu todista:\n'Silloin aukenivat heidän silmänsä'?\"\n\nYhä kirkastui Oolaville Perkeleen jalous... Yhä himmeni hänelle\nihmishengen historian hämärä.\n\n-- \"Se totta on\", -- myönsi hän ajattelevana. Riemastunut kiusaaja\nhuudahti silloin:\n\n-- \"Milloinkaan en siis ole valehdellut!... Ja kumminkaan et usko\nsanojani!\"\n\nAjatuksissaan, hengen suureen hämärään kietoutuneena selitti Oolavi:\n\n-- \"Sa silloin _petit_ Eevan, kun syötit häntä kielletystä puusta...\nSe oli väärin...\"\n\nIkäänkuin loukattuna huudahti suuri henki:\n\n\"Milloinka _käskin_ hänen syömään? En sanallakaan edes kehottanut!...\nIlmotin vain hänelle seuraukset: _totuuden_ lausumaan... Vaan\njos olisin edes aavistanut, että Eeva syö, niin totta totisesti\nolisin estänyt sen teon... En soisi pahaa yhdellekään... Minusta on\nkaukana sekin teko, että ihmishenkeä pois Jumalasta viettelisin...\n_Minun tehtäväni on ilmottaa vain totuus ihmisille_... Niin\ntein Eevallekin... Mutta kurja vaimo!... Hän otti, söi ja antoi\nmiehellensä hedelmän, jonka seuraukset olin just'ikään hänelle\nilmottanut... Konsanaan en moista olisi voinut odottaakaan.\"\n\nHyvän ja pahan välinen suuri taistelu himmeni Oolaville\nhimmenemistänsä... Alkuaikojen suurkysymys nousi hänen eteensä kuin\nhaudan vainaja... Yhä syvemmälle Oolaviin tunki Perkele lumoavat\nkatseensa... Suuri hämärä peitti jo Oolavin sielua... Perkeleen puhe\ntuntui hänestä jo oikealta... Elämän suurin kysymys sotkeutui... Hän\nlausui miettivänä:\n\n-- \"Ei voida väittää sinun sanojasi vääriksi aivan... Mutta sano mitä\nvarten olet tullut luokseni?\"\n\nLumoavalla äänellä hämmästyneeksi tekeytyen selitti suuri kiusaaja:\n\n-- \"Etkö sitä tiedä, vaikka sanoin jo! _Totuutta_ ilmotan ihmisille\nkuten tein Eevallekin. Sanon heille kaiken minkä Luoja jätti heille\nsanomatta...\"\n\n-- \"Ja minkä totuuden sinä minulle nyt avaat?\" -- uteli kiusattava\nkiihtyneenä, kun kuuli suuren sanan. Se totuus veti häntä niin kuin\nTuukkalan koski...\n\n-- \"Ei maailmassa voi olla useita totuuksia. Totuus on _yksi_, niin\nkuin kaikkeuskin... Minä ilmotan vain, mistä löydät sen.\"\n\nJo hehkui Oolavi... Hän tahtoi tietää sen ihmeellisen paikan...\nEpäröiden, mutta kiihtyneenä kysyi hän:\n\n-- \"Ethän minullekin vain näytä samaa puuta, josta söi Eeva?\"\n\nKavalana vastasi hänelle viekas suuri kiusaajansa:\n\n-- \"Neuvomattakin tuntisit _sen_ puun kai kerran... En tehtyä tee\nkoskaan toiseen kertaan... _Se_ puu on myös jo olemasta laannut, kun\nteki tehtävänsä... Se on luonnonlaki... Nyt on uusi aika ja uudet\ntiedon lähteet.\"\n\n-- \"Kai nekin kielletyt\", -- keskeytti kiusattava hehkuvana haluten\nnähdä ne uudet tiedon lähteet. Nuhdellen siihen lausui suuri henki:\n\n-- \"Miksi et sinä raamatuita tutki!... Silloin tietäisit että\nkielletyltä puita oli ainoastaan _yksi_... Muut kaikki ovat sinulle\nluvalliset...\"\n\nParatiisin suuri salaisuus kohosi Oolavin hengen eteen... Hän uteli\nkiihkoisena:\n\n-- \"Muut?... Mitkä?... Eihän ollut kuin yksi tiedon puu!...\"\n\nPerkele verhosi kiusattavaansa muinaisuuden hämäryydellä... Hän\nselitti viisaana:\n\n-- \"Ei ollut kuin yksi _hyvän- ja pahantiedonpuu_... Mutta oli myös\ntoinen puu: se, joka jäi paratiisiin hyvän- ja pahantiedonpuun sieltä\nhävitessä... Se puu on...\"\n\n\"Mikä?\" -- tarttui vieteltävä kiihkoisasti, kuin onnen-ansaan.\nKuivasti vastasi hänelle kiusaaja:\n\n-- \"Se puu on Elämänpuun... Siis: _elämä_...\"\n\n-- \"Elämäkö? Sekö?... Niinkö?\" kuohahti Oolavi, kun kuuli mainittavan\nnyt sanan: _elämä_, sen, joka häntä veti... Viisaana jatkoi kiusaaja\nsiihen:\n\n-- \"Niin, juuri niin... Elämänpuu, joka aina viherijöitsee ja\nkantaa hedelmää, on tiedon ainut lähde... Ei Luoja milloinkaan ole\n_kieltänyt_ sen puunsa hedelmiä syömästä... Ikikaunis, suuri totuus\non elämästä etsittävä. Siinä se piilee hedelmiin kätkettynä... Siis\nsyö, niin sinulla silmät aukenevat... Saat nähdä totuuden, et huoli\nelää janossa elämänlähteen aivan loristessa raikkainta totuuttansa\nvierelläsi...\"\n\nKuumeisena hengitti Oolavi Perkeleen edessä... Hän oli totuuden\njanoon nääntymäisillänsä... Kiusaajan katse loihti sen janon\npolttavaksi... Samalla huumasi se hänet veden lorinalla... Hän kuuli\nkuinka raikas elonlähde lorahti hiljaa, sulosointuisena... Harviston\nsekä Aatteelan puheet lensivät nyt hänen ohitsensa hiljaa... Ne\nlensivät kuin ihmeen kauniit, houkuttavat linnut, jotka tuovat\niki-kevään mailta tervehdyksen talven kylmään nääntyvälle, ja\nlaulullansa sanelevat armaimman kutsun kevään kukkaishäihin, missä\nsuukkosparvi perhosina lentää ja ikiarmaat lemmen soidinlaulut\nkorvissa alinomaa hymisevät... Janoinen ihmishenki Oolavissa nyt anoi\n_vettä_... Silloin kiusaaja hänelle lausui:\n\n\"Jos sinä tahdot, näytän sen puun nyt sinulle?... Jos tahdot, niin\nvien sinut elämään... Minä näytän sinulle kokonaan elämän... Saat\nsitten valikoida tahdotko siitä ottaa ytimenkin, jossa ikitotuus sekä\nonni piilee, vai pysähdytkö kuoreen... taikka ehkä et huoli ollenkaan\nsen hedelmistä... En käske ketään... On työni _näyttää_ vain...\"\n\nVielä epäili ihmishenki... Silloin suuri pimeyden henki antoi\nmerkin... Oitis ilmestyivät käärmeen vatsaan ihanat näyt: etäällä,\njonne tuskin silmä kantoi, sai Oolavi nyt nähdä ihmeen kauniin,\nkukkiinsa uppoavan Eedenin... Siellä hymyilivät immet ihanimmat kuin\nenkelien kauniit puhtaat henget... Soi kaunis soitto... Satuhämärässä\njo alkoi kaunis tanssi... Neito häilähti hiljaa, niin kuin kaunis\nrunokuva... Maukkaana kypsyi punahuulosella armas hedelmä: suukko...\nLiinoillansa huiskuttivat neidot Oolaville... Lemmenlaulun\nrunohyminällä lähettivät ne hänelle kauniin kutsun... Häähuoneen\nhämärissä häilyi kaikki... Kaikki uinui hekkumaa ja onnea kauneissa\niltaruskonvärisissä lumoissa... Tanssi, kauneus ja soitto sulivat\nhellimmäksi hekkumaksi... Jo paloi ihmishenki Oolavissa... Hän värisi\nja lausui ihmeissänsä kuin itsekseen:\n\n-- \"Kas mitä ihmeellistä voi silmä nähdä käärmeen mahassakin!... Mitä\nonkaan silloin itse elämässä!...\"\n\n-- \"Tahdotko?\" -- kysyi kiusaaja, voiton-varmana, ylhäisenä.\n\nOolavi värisi... Näky kiehtoi... Hän oli jo valmis.\n\n-- \"_Tahdon_... Näytä minulle kaikki...ja anna kaikki\", -- vastasi\nhän huumautuneena.\n\n-- \"Siis kättä päälle!\" -- lausui Perkele.\n\n-- \"Tässä on se!... Ota!... Tämä käsi myös lie _miehen_ käsi\", --\nlausui eksytetty.\n\n-- \"Niin kai!... Sen uskoin... Oma kätenikin miehen kädestä käynee...\nMilloinkaan en ole ystäväni kättä hellittänyt omastani ensi tiukan\ntullen... Tämä käsi on jumalainen\", -- lopetti suuri henki.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuuri matka alkoi...\n\nPerkele antoi Oolaville pienen siemenen ja käski sen heittää\nmaahan... Kun se oli tehty, luki hän loitsun:\n\n    \"Maa se kasvaa puuta, viljaa,\n    puu taas hedelmätä kantaa.\n    Maa niin tekee työtään hiljaa,\n    hedelmillänsä kun antaa\n    aivoaineen tomustansa\n    ihmiselle. Mullastansa\n    maa niin luopi lihaa, luuta.\n    Järkikään ei oo siis muuta\n    kuin maan multaa,\n    tyhmälle halpaa kultaa,\n    viisaalle rahaa, jolla hän ostaa\n    keltaista kultaa ja nostaa\n    aarteita maasta. Nyt kasva, maa,\n    kauneinta, jalointa kukkaa!\"\n\nHänen vielä sitä lausuessaan nousi siemenestä ihmeen kaunis pensas...\nSen lehdet olivat lumivalkeat... Kauniit ilmitulet heloittivat sen\nkukkasina... Aivan punaisena loisti se tulikukissaan... Ihmeissään\nlausui kiusattava:\n\n-- \"Katsos, mikä lähti siemenestä!...\"\n\n-- \"Maa on rikasta kaikesta... Sen mullassa on viisautta enemmän kuin\nkultaa,\" -- tarttui siihen kiusaaja, antaen pienen vihjauksen...\nKauniin pensaan sisään ilmestyi silloin hänen ihmeen kaunis enkelinsä\nvaippa käsivarrellansa... Se astui siitä ulos, sekä heitti vaipan\nOolavin hartioille... Ihastunut Oolavi lausui lahjaa katsellessaan:\n\n-- \"Sinulla on kauniit palvelijat ja oivat lahjat... Et hullumpi sä\nystäväksi ole!...\"\n\nTyytyväisenä hälle myönnytteli kiusaaja:\n\n-- \"Niinkuin hyvä isä lastaan oikealle tielle aina johdan jokaista\nystävääni!... Mutta sano, mitä usein tahdot nähdä elämästä! Se\nhedelmistä upporikas on.\"\n\nMietteissään pyysi kiusattava:\n\n-- \"Näytä nyt minulle tietä!... Näytä kuinka syntyy se, sekä\nkasvaa... Tiedon _salaisuuden_ kun nähdä saan, silloin koko tieto on\nvallassani...\"\n\n-- \"Oikein lausuit siinä... Ken salaisuuden pihteihinsä saapi, hän\ntakoo siitä oivan tekeleen... Siis tule muassani!\" -- lausui siihen\nkiusaaja, viisaat eleet kasvoillaan.\n\nHe lähtivät. Korkeinta ilmatietä vei ystäväänsä pimeyden henki nyt\n_elämään_, juurelle elonpuun. Tienvarsi oli siellä viitoitettu\ntähdillä, jotka täysivaloisina paloivat kaikkeuden pimeimmällä ja\nkorkealla iki-ulapalla... Maa liiteli kuin pieni tomuhitu jo heidän\nallaan... Valtamerinensä se kisaeli ikilentoansa pohjattoman pimeyden\nvarassa... Etäältä nähden haihtui välimatka mitättömäksi... Sadat\npenikulmat jo supistuivat millimetriseksi... Koko maan pauhulento\nhidastui silmissä jo madon madannaksi.\n\n-- \"Tää matka on toista kuin koskenlasku Litvassa,\" -- lausui sitä\nkatsellessaan kiusattu ihastuksissaan.\n\nJo saapuivat he ikikorkeuteen ylemmä näkyväistä tähtikehää ja siinä\npysähtyen lausui Oolaville kiusaaja:\n\n-- \"Tässä teemme pienen mutkan... Palaamme maahan, sinne, jossa alkaa\nviisauden vesisuoni...\"\n\nLausuttuaan sen hän laskeutui ystävänsä kanssa taas maahan, niinkuin\nkirkkain tähdenlento, luotisuoraan, hurjan aatteen nopeudella ja\npauhinalla... Silmänräpäyksessä he saapuivat taas maahan... Alaslento\npäättyi vuoren juurella... Heidän edessänsä oli ovi, joka johti\nvuoriluolaan, ikivuoreen hakattuun huoneeseen. Pienoinen lamppu paloi\noven päällä... Se valaisi ovenpäällyskirjoitusta: 'Viinasta totuus\naina pulppuaa'. Sitä silmäillen lausui Oolaville kiusaaja:\n\n-- \"Täällä on viisaus kukkeimmillaan... Tämän oven sisäpuolella\nnuori väki muuttaa Luojan viljaa viisaudeksi yöt päivät, niinkuin\nkedon kukka maan multaa muuttaa kukkaväreiksensä, kasvaessaan\nkevät-aikaan...\"\n\nLausuttuaan sen hän koputti oveen. Sisältä kuului ääni:\n\n-- \"Ken siellä on?\"\n\n-- \"Minä, korkein ystävä ja sinun ystäväsi\", -- siihen vastasi\npimeyden henki.\n\n-- \"Astu sisään vaan!... On ovi sisään astumista varten, ei\nkoputusta!\" -- kuului ääni taas luolasta. Siihen lausui suuri henki:\n\n-- \"Minä myös en ole rukoilemaan luotu... Mutta ennen kuin sisään\nastun, hiljaa koputan ihmishenkeen... Sivistynyt tapa niin vaatii\",\n-- lausui viisaan vastauksen suuri henki. Sitä lausuessaan hän jo\nastui luolaan kiusattavineen.\n\nSe luola oli matalahko holvi aistikkaasti, salaperäiseksi pylväillä\nkoristettu. Komeroissa seisoivat vanhat viisauden ja juomingin\nvertauskuvat. Niiden väliin oli asetettu pullohyllyt, jotka olivat\ntäynnä pulloja kuin olisivat ne olleet kirjahyllyjä. Joukossa oli\npari kirjahyllyä täpötäynnään kirjoja... Perällä oli oluttynnyri,\nalustalle asetettu ja kukkaisseppeleillä kaunistettu. Sen hanan\npäällä riippui vitjoissansa pyhimyslamppu, joka valaisi luolan\npuoli-valoisaksi...\n\nLuolassa oli neljä nuorta miestä: ylioppilaat Harteva ja Horsma,\nIlanne sekä Voima... Viime mainittu oli juuri polvillaan tynnörin\nedessä; kun vieraat saapuivat. Hän laski hanasta tynnyrin antimia...\nHarteva lausui tulijalle:\n\n    \"Kas sitä... Kaksi uutta kirkkomiestä!...\n    Ja oudot molemmat!...\"\n\n_Perkele_:\n\n                           \"En aivan outo\n    oo kellekään!...\"\n\n_Harteva_ (tarkastellen Perkelettä):\n\n                      \"Et outo kellekään!...\n    On sulla silloin paljon tuttavia!...\n    On totta vie!... En minä kumminkaan\n    oo sua nähnyt...\"\n\n_Perkele_:\n\n                      \"Jonkun verran toki\n    oot tuntenut... Ja tunteminenhan\n    lie tuttavuutta, eikä näkeminen...\"\n\n_Harteva_ (ihmeissään):\n\n    \"Sus siunatkoon!... En toden totta muista\n    ett' olen sua tuntenutkaan!\"\n\n_Perkele_:\n\n                         \"Sitä\n    ei ole tarvis muistaakaan,\n    kun silmä mun tuttavuutein\n    huomaa ihmisessä\n    avutta muistin...\"\n\n_Horsma_ (tarkastellen Perkelettä ja Hartevaa);\n\n                       \"Mitä?... Hartevako\n    ois' ehkä sinun salavuoteudestas\n    väärälle isällensä iloks' siinnyt?...\"\n\n_Voima_ (tarkastellen yhtäläisyyksiä):\n\n    \"Ei yhtäläisyys ole ilmiselvä...\n    ei myöskään olematon...\"\n\n_Ilanne_:\n\n                             \"Hartevako\n    nyt saisi toisen isän?...\"\n\n_Horsma_:\n\n                                \"Älä lempo!...\n    Nyt alkaa hauskuus aivan sikamainen,\n    jos Harteva saa uuden rikkaan isän!...\n    Se entinen jo onkin kuiviin juotu...\"\n\n_Harteva_ (astuen Perkeleen eteen):\n\n    \"Niin ettäkö mä sinun poikas' oisin?...\n    Oot silloin isäukolleni tehnyt\n    sä lemmon kepposen!... Vaan kuinkas äidin\n    sait vietellyksi?... Hänhän hurskas on...\"\n\n_Perkele_ (istuutuen);\n\n    \"Pois moinen ajatuskin!... Toisen naista\n    en ole vietellyt mä milloinkaan...\n    Mä vihaan koko salavuoteutta...\"\n\n_Kaikki neljä_ (pettyneinä):\n\n    \"Mi pettymys!\"\n\n_Perkele-_.\n\n                   \"Tok' on se aivan totta...\n    Sen koko maailma ja kirjoitukset\n    voi todistaa, mä etten sormellakaan\n    oo Eevaa koskettanut -- kahden kesken\n    puistossa kerran oomme keskustelleet...\n    On puheen-aiheenakin silloin ollut\n    suurkysymykset, eikä turha lempi...\"\n\n_Horsma_ (ihmeissään):\n\n    \"Mi hurskas mies!\"\n\n_Harteva_:\n\n                       \"Tää ilmotus on mulle\n    suur' pettymys... Ma oisin äidilleni\n    sen huvin suonut... Isäukollekin\n    se oisi ollut pikku korvapuusti,\n    min ansaitseisi saituruudestaan\n    poikaansa kohtaan... Sinun poikanasi\n    ehk' oiskin raharikkaampi mun olla...\n    Nyt hävisi se onni...\"\n\n_Perkele_ (viisaasti):\n\n                           \"Isyyteni\n    ei putoa pois koskaan hedelmästäin...\n    Siis turha huoli!... Minun lapsekseni\n    voi päästä ilman äidin välitystä...\n    en kätilölle koskaan maksa myös...\"\n\n_Harteva_ (tovereilleen):\n\n    \"Tää mies ei ole tyhmä!... Kelpo isä\n    hän oisi... Viinaveli myöskin oiva\n    hän varmaan on...\"\n\n_Horsma_ (Perkeleelle):\n\n                       \"Sä puhut isyydestä\n    noin... ilman kätilöä... Varmaan silloin\n    sa ottopoikia vain kokoelet.\n    Vai kuinka?...\"\n\n_Perkele_:\n\n    \"Aivan juuri niin mä teen...\"\n\n_Harteva_:\n\n    \"Kai olet silloin rikas?... Kuinkas muutoin\n    sun kannattaisi ottopoikaa pitää...\"\n\n_Perkele_:\n\n    \"Oon valmis pojalleni luovuttamaan\n    niin paljon kunniaa ja rikkautta\n    kuin korkealta vuorelta voi nähdä...\"\n\n_Kaikki neljä_:\n\n    \"Mi kelpo isäpuoli!\"\n\n_Ilanne_ (toverilleen):\n\n                         \"Vie sun lempo...\n    Ollapa moisen isän ottopoika!...\"\n\n_Harteva_ (ihastuneena):\n\n    \"Vaan kuule! Kun et ole aikanansa\n    älynnyt pettää isäukkoani\n    ja äidilleni suoda... miten sanon...\n    pikkuista lemmenseikkailua... siitä\n    sun täytyy pieni rangaistus nyt saada...\n    Sun täytyy minut pojaksesi ottaa.\n    Kelpaanko?...\"\n\n_Perkele_ (levittäen hänelle sylinsä):\n\n                   \"Aikoja jo olet ollut\n    mun poikani, se johon mielistyin...\"\n\n_Ilanne, Horsma ja Voima_ (sekaisin):\n\n    \"Hurraa!... Sai isän Harteva!... Sai isän!\n    Sai otto-isän hän!... Hurraa!... Hurraa!...\"\n\n_Perkele_:\n\n    \"Hurraa!\"\n\n_Kaikki viisi_:\n\n    \"Hurraa!... Hurraa!\"\n\n_Oolavi_ (itsekseen):\n\n    \"Ah, mikä lemmon joukko!...\"\n\n_Harteva_ (rehennellen):\n\n    \"Nyt maljat täyteen!... Mandoliini soikoon!\n    Tuhlaajapoika olinkin jo milt'ei...\n    Tää oli onnen potku!... Nyt ei pakko\n    mun lähteäni isäukon luokse\n    taas rahaa naukumaan... Siis laula, Horsma!\"\n\n_Kaikki toiset_:\n\n    \"Laula, Horsma!... Laula juomalaulu!\"\n\n_Horsma_ (laulaa malja kädessä, yhden soittaessa):\n\n    \"Olipa kerran hurskas isä,\n    peijakkaan äveriäs mies.\n    Mut puuttui pieni onnenlisä,\n    sen eukkokulta myöskin ties:\n    ei ollut pikku poikaa heillä.\n    Sen tähden ukko lausui: -- 'Hoi,\n    sä eukko! Miks' ei poikaa meillä?' --\n    Niin kysyi ukko, sekä joi.\"\n\n_Kaikki neljä yhdessä_ (kertaavat juoden maljansa):\n\n    \"'Hoi, eukko! Miks' ei poikaa meillä?'\n    Niin kysyi ukko, sekä joi.\"\n\n_Horsma_:\n\n    \"Vaan kerran tuotiin hälle sana:\n    'Nyt rouva pikku pojan sai!'\n    'No luojan kiitos! Auki hana!\n    On tynnörissä viinaa kai!'\n    huus' ukko, kiirehtien piikaa...\n    Ja nytkös riemuissaan hän juo...\n    Jos et sä jaksa juoda liikaa,\n    mun sijaissasi juoda suo!\"\n\n_Kaikki neljä_ (kertaavat, juoden):\n\n    \"Jos et sä jaksa juoda liikaa,\n    mun sijaissasi juoda suo!\"\n\n_Horsma_:\n\n    \"Vaan ukko pahat päivät saikin:\n    Näät poika huusi, piehtaroi\n    yöt päivät, parkui voimin kaikin,\n    niin että äijän korvat soi...\n    Huus' ukko: 'Eukko! Miks' on meillä\n    tuommoista möly-elämää?...\n    Käy ukko taaskin juoppoteillä,\n    pois seurastaan en koskaan jää.\"\n\n_Kaikki neljä_:\n\n    \"Käy ukko taaskin juoppoteillä,\n    pois seurastaan en koskaan jää.\"\n\n_Horsma_:\n\n    \"Vaan poika kasvoi, huusi, telmi\n    ja mitä jaksoi, rikki löi,\n    ja juonitteli niinkuin kelmi,\n    namuja varasti ja söi,\n    Jop' ukko kiljui kurjuuttansa:\n    'On tapettava pentu tuo!...'\n    Ja purkaaksensa harmiansa\n    kuin laskuviemäri hän juo,\"\n\n_Kaikki neljä_:\n\n    \"Ja purkaaksensa harmiansa\n    kuin laskuviemäri hän juo.\"\n\n_Horsma_:\n\n     \"Pääs poika ylioppilaaksi,\n    mut hällä luvut unhottui:\n    kuin ulapalla uljas haaksi\n    viinassa aika poika ui.\n    Hän lausui: 'Otsassa on nappi --\n    pää silloin tyhjä olla voi!'\n    Paremp' on olutleilin tappi\n    kuin kirja... Nytkös poika joi!\"\n\n_Kaikki neljä_:\n\n    \"Paremp' on olutleilin tappi\n    kuin kirja!... Nytkös poika joi!\"\n\n_Horsma_:\n\n    \"Ukolle jäi vain paita ylle...\n    Muun kaiken oiva poika joi.\n    Sai ukko päälle villitylle,\n    huus' että eukon korvat soi:\n    'Hei eukko! Hiiteen täältä karkaa,\n    kun taloon siitit ruojan tuon!...'\n    Mä säälin sentään ukkoparkaa,\n    sen tähden tässä nyt mä juon.\"\n\n_Kaikki neljä_ (riemastuen ja juoden):\n\n    \"Mä säälin häntä, ukkoparkaa.\n    Sen tähden tässä nyt mä juon.\"\n\n_Perkele_ (Hartevalle):\n\n    \"Sain nähtävästi oivan ottopojan...\n    Et ole, sen mä huomaan, opetellut\n    'sanasta' elämään.\"\n\n_Harteva_ (ylvästellen):\n\n                        \"En sitä ruokaa\n    oo maistanut... Vaan entä jos mä joisin\n    sun maasi, mantusi ja paitasikin?\n    Et varmaan pahastuis?\"\n\n_Perkele_:\n\n                           \"En ollenkaan.\n    Juo, poika!... Mull' on kontu, jonka rajaa\n    ei kukaan mittaa...\"\n\n_Harteva_ (rehennellen):\n\n                         \"Lyödään veto! Maasi\n    ja paitasikin vuoden kuluessa\n    voin juoda...\"\n\n_Perkele_:\n\n                   \"Hyvä! Jos sa tappaat vedon,\n    jää mulle kaikki, mik' on sulla omaa...\"\n\n_Harteva_ (kättä lyöden):\n\n    \"Saa olla!...\"\n\n_Perkele_:\n\n                  \"Ja te toiset erottakaa\n    kätemme!... Siten veto vahvistetaan...\"\n\n_Horsma_ (erottaen kädet):\n\n    \"Noin!\"\n\n_Harteva_ (Perkeleelle):\n\n           \"Sulta laulu myöskin luistaa kait...\n    Nääs, hyvä onni tuopi laulutuulen.\"\n\n_Perkele_:\n\n    \"Oon mestari ma siihen.\"\n\n_Kaikki neljä_, (riemastuen):\n\n                             \"Laula siis\n    nyt meille oiva laulu.\"\n\n_Harteva_ (riemuissaan):\n\n                            \"Laula, taatto,\n    nyt kunniaksi rakkaan ottopoikas...\n    ja vaikka opiksikin pieni laulu.\"\n\n_Perkele_ (laulaa):\n\n    \"Olipa kerran viisas isä...\n    Ei ämmälauri ollut mies\n    Kun hälle syntyi perheen lisä,\n    pikkuinen poika, josta ties\n    hän harmin saavan, ellei soita\n    sen selkää nyt jo aikanaan\n    ruoskalla... ukko aprikoita\n    nyt alkoi, miten soittaa vaan...\"\n\n_Kaikki neljä_ (hämmästyneinä):\n\n    \"Se oli lemmon huono isä-ukko.\"\n\n_Perkele_ (ivallisesti laulaen):\n\n    \"Kun poika-pahuus alkoi huutaa\n    ja sätkytellä koipiaan,\n    niin viisas isä etsi luutaa,\n    sai siitä varvut patukkaan...\n    Sen silkoseksi aivan riipi,\n    kun poika siinä teutaroi,\n    luo pikku herran kehdon hiipi\n    ja antoi selkään että soi...\"\n\n_Harteva_ (kauhuissaan):\n\n    \"Kuin petomainen isä olikaan!\"\n\n_Perkele_ (jatkaen laulua):\n\n    \"Kun poika vankemmaksi varttui,\n    ja koitti hiukan mellastaa,\n    ruoskaansa ukko oitis tarttui\n    ja mäiski, jotta notkui maa!\n    Läks poika viisauden hakuun...\n    sai kultalyyran otsalleen...\n    Vaan sitten pääsi viinan makuun...\n    renttuili aikaa kappaleen.\n\n    Kuul' isä pojan käyneen totiin:\n    hän uuden selkäsaunan sai.\n    Vei ukko hänet viimein kotiin:\n    hän siellä piikatytön nai.\n    Nyt raataa hän kuin kunnon jätkä\n    pellolla isän ainiaan:\n    täll' aseena on köydenpätkä,\n    hän sitä käyttää ruoskanaan.\"\n\n_Harteva_ (kauhistuen):\n\n    \"Ei kerrata sun lauluas tee mieli.\"\n\n_Perkele_:\n\n    \"Se poika myös ei taaton paitaa juonut.\"\n\n_Harteva_ (epäillen):\n\n    \"Kun et vain liene sinä yhtä julma!\"\n\n_Perkele_:\n\n    \"En ollenkaan. Ma ottolapsiani\n    viisaiksi kasvattelen...\"\n\n_Harteva_:\n\n                              \"Mitä sitten\n    minusta aijot... jos se onnistuisi?\"\n\n_Perkele_:\n\n    \"Sen näytän teille... Kaikki teidät otan\n    ma lapsikseni...\"\n\n_Kaikki neljä_ (riemastuneina):\n\n                      \"Ota, sekä näytä\n    nyt meille koko tulevaisuutemme!\"\n\nPerkele antoi merkin... Kaikki neljä miestä muuttuivat silloin\nsioiksi, jotka röhkivät ja tonkivat lattiaa... Perkele vihjasi\nuudestaan... Elämän _puhdistavat voimat_ alkoivat silloin raataa...\nLuola muuttui silloin kauniiksi kirjastoksi... Oolavi hämmästyi...\nElämän puhdistavat voimat jatkoivat työtänsä... Miehet muuttuivat\narvokkaiksi tohtoreiksi... Hartaina, toisillensa kumarrellen\nryhtyivät he työhönsä. Perkele selitti Oolaville:\n\n-- \"Nyt näet, että kaiken täytyy käydä loan ja tulen kautta\nelämässä... Tulessa syntyy helmi, kukka kasvaa lannassa. Niin on\nmyöskin ihmishenki: Se tutkii kaiken loankin... Siinä loassa se\nkirkastuu.\"\n\n_Oolavi_ (ihmeissään):\n\n    \"Tämä todellakin minua ihmetyttää...\"\n\n_Perkele_ (kavalana):\n\n    -- \"Siis näet miten kaikki jalostuu elämän loassa...\n    Niin kasvoi Harhamakin... kai lienet kuullut siitä\n    puhuttavan?\"\n\nOolavi hämmästyi. Perkeleen katse lumosi häntä, pimitti hänen\njärkensä. Kaikki näyttäytyi hänelle toisessa valossa kuin ennen. Hän\nmyönteli ajatuksissaan:\n\n-- \"Olen kuullut... lukenutkin olen... Nuori pappi myös kertoi samaa\nHarhamasta; kuulin myös Paavalista, Davidista sekä useista raamatun\nhenkilöistä, niin ovat Mooses, Salomon ja muut aikansa rikkoneet ja\npahaa tehneet... Ja Faust... ja Wilhelm Meister... Nyt alan uskoa jo\npuhettasi...\"\n\nHartailla eleillä huudahti siihen Perkele:\n\n-- \"Kiitos herran että avautuvat ihmisien silmät!\"\n\nHän antoi merkin. Silloin kaikki muuttui taas ennallensa. Miehet\nhapuilivat päistänsä seppeleitä, ihmetellen... Jokaisen silmät\nsuurenivat. Hämmästyksestä kummissaan lausui Harteva:\n\n    \"Nyt piru merrassansa käynyt on!...\n    Kas, äsken tuntui että olen sika...\n    ja sitten tohtori.\"\n\n_Horsma_:\n\n    \"Niin miekin tunsin.\"\n\n_Voima_:\n\n    \"Ja minä myös.\"\n\n_Ilanne_:\n\n    \"Ja samoin minäkin.\"\n\n_Horsma_:\n\n    \"Ma olin vielä rapaa syövinäni.\"\n\n_Ilanne_ (suutaan maiskuttaen):\n\n    \"Ja minä kurja nautin pahempaakin!\n    Oi, suussa tuntuu vielä paha maku\n    sen syötävän.\"\n\n_Horsma_:\n\n                   \"Hyi että eläimille\n    semmoista syötetään!\"\n\n_Voima_ (leukaansa tapaillen):\n\n                          \"Kun ei ois jäänyt\n    vain kärsä ainiaaksi leuvan sijaan!\"\n\n_Harteva_ (Perkelettä tarkastellen):\n\n    \"Kun ei tää oisi sinun juoniasi!\"\n\n_Perkele_ (ylpeänä):\n\n    \"Ma koskaan ansioitani en kiellä.\"\n\n_Horsma_:\n\n    \"Tää ihme on!... en usko silmiäni.\"\n\n_Voima_ (tarkastellen Perkelettä):\n\n    \"Tuon miehen kujeet mua epäilyttää!\"\n\n_Harteva_ (Perkeleelle):\n\n    \"Ken olet sä?\"\n\n_Perkele_:\n\n                   \"Ma oon se hyvä isä,\n    jolleka äsken kaikki lupaannuitte...\"\n\n_Harteva_ (tutkien katseillaan Perkelettä):\n\n    \"Jos olet se kuin sanot olevasi,\n    niin anna pojillesi oitis rahaa!...\n    Tahdomme viinaa, emme seppeleitä...\n    Jos rahaa sull' ei liene, anna paita...\n    Panttaamme sen!\"\n\n_Perkele_:\n\n                     \"No tule, ota paita!\n    Se tuossa on.\"\n\nHän levitti viitansa. Sen alta leimahti tulinen paita. Kaikki neljä\nhuudahtivat kauhuissansa:\n\n    \"Hän onkin Perkele!... Oi auta, Luoja!\n    Se petoksella lapsikseen sai meidät!...\"\n\nValo sävähti ja sen sävähteessä hävisivät vieraat luolasta pois.\nMiehet seisoivat kauvan kauhun valtaamina. Viimein huudahti Horsma,\nikäänkuin havahtuen:\n\n    \"Sen 'kontu': Kaikkeus...\n    onkin äärettömyys.\"\n\n_Toiset kolme_:\n\n    \"No, siunaa ettei sitä hoksattukin!\"\n\n_Voima_ (Hartevalle):\n\n    \"Nyt sait sa vasta urakan! Se kontu\n    ei ole juotu... Taisi mennä veto\n    nyt sulta...\"\n\n_Harteva_ (harmissaan):\n\n                 \"Mutta pirukos sen tiesi,\n    ett' oli hällä moinen määrä höskää!\n    On siinä kuita, tähtiä ja maita.\n    Ja entäs lempo: Helvetti on siinä!\"\n\n_Horsma_ (päivitellen):\n\n    \"On juotavaa!\"\n\n_Voima_:\n\n    \"Jää pohmeloonkin ryyppy.\"\n\n_Harteva_ (epätoivoisena):\n\n    \"No ota nyt, jo helvettikin ryyppää!\n    Se ryyppy, luulen, polttaa koko suun...\n    Nyt mennyttä on ruumis sekä sielu,\n    kun Pirun kanssa ei voi käräjöidä!...\n    Sen puolella on kaikki advokaatit.\"\n\n_Kaikki_ (kauhuissaan);\n\n    \"Niin Piru neljä kunnon miestä vei...\"\n\n\n\n\nJa maailman koski yhä kovemmin veti.\n\n\nSyysmyrsky pauhasi. Korpi tohisi myrskyn käsissä. Litvanselkä kuohui\nvalkeana vaahtona. Syksy oli päässyt synkkyytensä huipulle.\n\nHallanselän rimpisuon vierellä raatoi Oolavi työmiesten mukana. Oli\nalettu puhkaista viemäriä hiekkaharjun läpi.\n\nMutta raataminen ei tahtonut häneltä luistaa. Hän oli vaitelias ja\nmiettivä. Ja kun työväki söi nuotiotulen ääressä päivällistä, istui\nhän yksin laholla kelolla, jotain tuntematonta kaivaten ja miettien.\nMyrsky ulisi. Paljasvarpuiset koivut taipuivat sen käsissä vitsoina,\noikenivat taas ja taas taipuivat, pieksäen ilmaa latvoillansa. Harmaa\nvihmasade yltyi joskus sadekuuroiksi. Joskus löi saderaippa vasten\nkasvoja. Yksinäinen varis taisteli tuulta vastaan, hädissään rääkkyen.\n\nOolavin mieltä masensi tämä syksyn syksyisin näky, jossa päävärinä\noli harmaa vesi ja märkä sammal ja tuoksuna mätänevien lehtien ja\nsuomudan maku. Hän halusi pois täältä, kauvas elämään... valoon...\nhumuun... hyörinään ja lämpimään.\n\nJa yhä kiehtovammin kutsui häntä elämä. Se vilautteli hänelle\nhämärimpiä merenselkiänsä, missä Harhasaaret nousevat ruusunvärisestä\nvedestä kuin päivä aamuruskon puna-ulapasta, ihanat immet odottavat\nrannalla ja keskellä saarta hohtaa Elämänpuu punaomenaisena, joka\nomenassa täysin selvä elämän ongelman selitys, sen kysymyksen\nselitys, jota hän nyt mietti ja jonka verkoissa hänen henkensä jo\nkiemurteli. Tai hohti sen hedelminä joku muu salaperäinen houkutus...\nHän muisteli Harviston kertomuksia ja Harhaman kirjaa, joka muuttui\naina vain kiehtovammaksi.\n\nÄkkiä hän nousi, ojensi voimakkaan vartalonsa suoraksi ja lausui\njyrkästi:\n\n-- \"Suo on minulle liian vähä... Minä tahdon tarttua _koko elämään_\nkäsiksi... Minä panen ne molemmat tottelemaan: Suon täytyy kasvaa\nheinää ja elämän _täytyy_ puhua ja selittää itsensä... Sen täytyy\n_itsensä_ näyttää minulle kaikki salaisuutensa... Kirja ei siihen\nriitä...\"\n\nUhma silmissä ja jäntereet voimaa täynnä katseli hän sitä sanoessansa\nHallanselkää ja koko elämää. Katseessa oli jotain hurjaa,\nepätoivoista miltei. Hän paiskasi lapion luotaan niin että se upposi\nsuohon näkymättömiin, antoi ohjeet työväelle ja läksi Martvan luo.\nHän päätti lähteä elämää tutkimaan Martvankin tähden, sillä hän\ntahtoi olla hänen edessänsä _viisas_.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYö pimeni hiilimustaksi. Myrskyn pauhu yltyi. Litvanselkä ärjyi\nkilpaa myrskyn kanssa. Sen aallot vyöryivät pieninä vaahtovuorina.\n\nMartva istui keinutuolissa, kaiho silmän, pieni kutri otsan\nkoristuksena. Hän kaipasi Oolavia ja samalla jotain muutakin.\nKatse harhaili vapaana omilla teillänsä. Ajatus oli hajanainen.\nHän ei tiennyt, mitä ajatteli. Hän ajatteli ikäänkuin ilman vain\najatellaksensa.\n\nÄkkiä koputettiin ovelle.\n\n-- \"Minä tunnen jo koputuksesta... Oolavi!\" -- helähti Martvan\niloinen ääni.\n\nJa ennen kun hän ehti nousta, seisoi nuori sulhanen hänen\nvierellänsä, ja sievästi kumartaen suuteli hänen valkeaa\nkämmenselkäänsä.\n\n-- \"Minä jo arvasin, että tulet\", -- iloitsi Martva, viattoman lapsen\ntavoin.\n\n-- \"Pitihän sinun se arvata, koska minä _en voi_ tulematta olla...\nMartva... minun oma Martvani!\" -- riemuitsi Oolavi.\n\nHeidän katseensa kohtasivat toisensa nyt _rohkeina_... aivan\nhuumautuneina. Kaiho hävisi tytön mielestä. Ilo loisti posken, onni\nsilmän koruna. Morsian oli vallaton ilosta, sulhanen onnesta rohkea.\n\nTällä välin olivat he usein olleet yhdessä, jatkaen lukemista.\nJoka kerralla oli heissä avautunut jotain. He tulivat rohkeammiksi\ntoisiansa kohtaan. Katse ei enää arkaillut, se miltei kutsui... He\ntottuivat lemmenmaihin... Syli avautui... vähitellen... lämpimänä...\navautui kuin kukannuppu kukkaiseksi... Kaikki valmistui, heidän sitä\nhuomaamattansa.\n\nSamalla olivat he alkaneet toisiansa joskus kiihkeästi kaivata,\nikävöidä... Se kaipuu ja ikävä oli epätervettä kiihkoa: se oli\ntiedotonta himoa, puhdasta vielä tosin, jos luonnon tilaa ja viettiä\npidetään puhtaana... Likaista, jos on kysymys korkeasta ihmishengestä\nja sen puhtaudesta.\n\n-- \"Nyt me taas luemme... Eikö niin, Oolavi?\" -- jatkoi Martva\niloansa.\n\n-- \"Tietysti... Se on: _sinä_ luet... Minulla on parempaa tehtävää\",\n-- vastasi Oolavi reippaasti.\n\n-- \"Nohan?\" -- kysyi oudostunut Martva.\n\n-- \"Minä katselen lukijaa\", -- vastasi Oolavi sanojen helyinä\n_miehen_ taiat.\n\nMartva naurahti vallattomasti... kiitollisena...\nSukupuolikohteliaisuudet alkoivat siten jo pulpahdella. _Mielittely_\nkarkoitti tieltänsä puhelun korkean sävyn. Ihminen kasvoi hyvän- ja\npahantiedon ääressä alaspäin.\n\nLukeminen alkoi. Luettavaksi sattui kuvauksia Harhaman elosteluista\nHiiden myllyn, kirjansa \"Pirun Eedenin\" porttojen parissa. Alussa\nMartva hieman epäröi. Hän katsahti varkain Oolaviin, mutta katse\nkohtasi Oolavin rohkean, kehottavan katseen ja hienon naurahduksen.\nHän tuli rohkeaksi. Kirjan aistillisuus oli jo tukahduttanut\nkainostelun. Kepein sanoin kiiti hän kuvauksesta kuvaukseen.\n\nÄkkiä tuli hän lukeneeksi jonkun punavärisen lauseen, lauseen,\njossa oli enemmän punaa, kuin sitä sietää tytön poski. Mutta Martva\nei punastunut. Hän pysähdytti lukemisensa, heittäytyi keinumaan,\nja kasvot puoleksi kirjalla peitettyinä katsahti Oolaviin, katse\nvallatonta naurua tulvillansa. Hänestä ei enää kuvauksessa tuntunut\nolevan mitään kokonaan rumaa, sopimatonta, mutta ainoastaan jotain\nkiellettyä...\n\nHarhaman kirjan pahuutta verhosivat hurskaan papin sanat. Siksi\nnäytti se \"hyvältä antamaan ymmärrystä\".\n\nJa Oolavi maksoi Martvan katseen samanlaisella katseella. Toinen\nrohkaisi toista, veti toista muassansa.\n\n-- \"Jatketaan nyt sitten!\" -- naurahti Martva ja alkoi taas lukea.\n\nHän hyppeli iloisena, kiihtyneenä kuvauksesta toiseen. Mutta\näkkiä hän taas pysähtyi, heittäytyi keinutuolin nojaan ja nauroi\nvallattomana.\n\n-- \"No mikäs nyt tuli\", -- kysyi Oolavi hymyilynsä seasta.\n\n-- \"Ei mikään... Minä vain ilman\", -- tapaili Martva naurunsa seasta,\nposki punaisena.\n\n-- \"Naurat vain kasvojen koristukseksi\", -- pisti Oolavi.\n\nMartva laski kirjan helmaansa ja leikitteli:\n\n-- \"Tässä on niin hassu kohta, että en minä tätä lue...\"\n\n-- \"No sitten luen sen minä\", -- innostui Oolavi, nousten.\n\n-- \"Ei... ei... ei\", -- puolustautui Martva.\n\nSyntyi pieni leikillinen taistelu kirjasta, jota Martva kätki aina\ntoiselle puolen keinutuolia, kuin mistä sitä Oolavi käsiinsä tapaili.\nSe oli sukupuoli-leikillisyyttä... Sitä tehdessä sattui poski\nlikelle poskea... tuntui hengähdys... puna nousi poskelle, vaan ei\npunastumisen puna.\n\n-- \"No minä luen... minä luen\", -- lupaili Martva, kehotellen:\n\n-- \"Istu nyt vain rauhallisena!\"\n\nMutta koko kohtauksen ajan leijaili Perkele heidän ympärillään outona\nhengähdyksen makuna.\n\nKun Martva oli lopettanut lukemisensa, alkoi hän huolettomana\nkeinua. Iloisesti, vilkkaasti puheli hän samalla Oolavin kanssa,\nsilmä iloa täynnä ja nauru jokaisen sanan sointuna ja säveleenä. Ei\ntuntunut mitään arkailua... Katseessa ja liikkeissä häilähteli jo\npieni kiemailu, viaton ja puhdas vielä, koska se oli tiedoton ja\nvaistomainen luonnonteko. Oolavi mitteli häntä silmillänsä, huomasi\njokaikisen sulouden hänessä ja rohkaistui yhä enemmän.\n\nJa sitä mukaa oli muuttunut puhekin: Sen sävynä helisivät nyt\nsukkeluudet: vaistomainen, itsetiedoton ja puhdas mielistely ja\nmielittely.\n\nIlta kului. Se hiipoi jo yösydämen alkua. Kun Oolavi lähti pois,\nsaattoi Martva häntä eteiseen. Jäähyväisiksi ojensi hän kätensä\nOolaville huolettomana, seisten hiukan viistoon Oolavista ja heittäen\nhäneen iloisen katseen, kuin olan yli. Kun Oolavin silloin tapansa\nmukaan piti suudella morsiamensa kättä, epäröi hän... Käsi odotti yhä\nkädessä... Silmä puhui paljon... suu ei sanaakaan... Hetki oli lyhyt\nja pitkä samalla...\n\n-- \"Martva!\" -- kuiskasi Oolavi vihdoin ja oitis poltti palavin huuli\nhuulta, joka hehkui tulvillansa outoa väriä... Se oli ensimäinen\nsuutelo, jossa hehkui aistipuna...\n\nKello löi. Ovi narahti ja Oolavi hävisi yöpimeään.\n\nEnsi suudelma poltti vielä huulta.\n\nKun Martva palasi, sen poltto vielä huulen hehkuna, huoneeseensa,\ntuntui hänestä elämä kepeältä ja oudolta samalla. Hän hyräili\nitseksensä jotain laulua ja oli kuin perhonen, mieli iloa tulvillaan.\n\nMutta äkkiä alkoi mieli painua maahan. Huone tuntui tyhjältä.\nHän oudostui ja uskoi ikävöivänsä Oolavia. Tarkkaavana alkoi\nhän kuunnella jotakin. Myrsky riehui... Järvi soi suunnattomana\nvesikanteleena... Pauhu huusi... Aalto pieksi rantakallioita.\n\nSilloin Martva alkoi hätäytyä, tietämättä hädän syytä. Oli kuin\nolisi hän äkkiä huomannut joutuneensa hautausmaalle... Hän kuunteli\ntarkkaavammin... Myrsky ulvoi aivan ilman-petona... Nyt hän jo värisi\npelosta... Joku pahan-enne nosti päätänsä...\n\n-- \"Mitä tämä on?... Kun ei vain Oolavi joutuisi vaaraan kotitiellä!\"\n-- hätäili hän vapisten.\n\nTaas kuunteli hän. Mieleen muistui \"Litvan laulu\" ja sen laulun\nvedennainen. Sanomaton hätä valtasi silloin koko hänen olemuksensa:\nHän uskoi laulun olevan ennustus hänen kohtalostansa. Hän nosti\nvapisevat kätensä ylös apua rukoillen... Katse oli tuskaa ja\nepätoivoa täynnä... Silmissä paloi hätäytynyt hurja ilme ja aivan\nkokoon lytistymäisillänsä parkaisi hän vapisemisen ja hädän seasta:\n\n-- \"Herra Jumala!... Se laulu ennustaa minun kohtaloani!... Auta\nminua, Jumala, sillä minä hukun... minä hukun... minä hukun!...\"\n\n\n\n\nKun mies katseli elämänpuuta.\n\n\nSilloin vei Perkele Oolavin lumoavaan Harhasaareen ja näytti hänelle\nikikauniin elämänpuun: hän näytti hänelle _elämän_.\n\nSuuri oli tie, kaunis kulku... He kulkivat maailmoiden lomitse...\nKaihoisat valot punasivat jo kuulua saarta... Sitä lähestyessään\npuhui Perkele kiusattavallensa:\n\n-- \"Kohta saat nähdä kauniin elämänpuun... Ei ole kukkaa, jota se ei\nkantaisi, ei herkkua, joka ei sen hedelmänä kypsyisi... Kun näet sen,\non sinulla vara ja vapaus valita...\"\n\n-- \"Mutta elämänpuu on kielletty\", -- huomautti kiusattava hänelle.\n\nSuuri katse leimahti Perkeleen silmistä. Hän selitti järkevin,\nhuumaavin äänin:\n\n-- \"Elämänpuu ei ole _kielletty_... Se puun on _kätketty_ ja Cherubim\nsitä vartioitsee... Ei kätketty ole toki kiellettyä... Sen tiedon\nsaat, jos tahdot, raamatusta...\"\n\nHänen sitä lausuessaan laskeutuivat he kuuluisaan Harhasaareen,\nmissä aina hohtaa punahedelmissään elämänpuu... Kun saapuivat sinne,\npukeutui koko saari juuri yöpaitaan: iltaruskon armauteen, hymyillen\nsiinä niin kuin armain tyttö, joka maata mennessänsä kainostellen\nyöpaitansa hienouksia ihailee.\n\nJa lintu nukkui... Puiden siimeksessä lymyili pieni, onnellinen koti,\nportaikot täynnä kukkamaljakolta ja seinät kauneuksien syleilyissä...\nSen väki nukkui... Mutta nuori neito, kuuluisa Harhasaaren Mirja\nistui pienoisen ullakkohuoneen parvekkeella haaveissaan, huviksensa\nikävöiden... Hän oli nähdä vielä puhdas lapsi, niin viaton ja\nkaino kaunis kukka kuin olla voi vain neito, joka ei tunne vielä\nlempeäkään, mutta lapsimielin ihailee sormusta kuin nukkeansa... Hän\nistui, sekä lauloi mietteissään:\n\n    \"Oi, pieni lintu-rukka,\n    luo armaan lennä sie!\n    Vie hälle multa kukka,\n    tervehdys siinä vie\n    tää pieni, hellä:\n    'Ei sydämellä\n    oo rauhaa,\n    jos et, armahain,\n    mun luokseni sä saavu vain!'\n\n    Jos armas silloin toisi\n    minulle sormuksen,\n    niin luonani hän voisi\n    levätä. Suukkosen tois\n    ehkä tuuli,\n    tai armaan huuli.\n    Nyt yksin ikävöidä saan,\n    kun armas viipyy ainiaan.\"\n\nOolavi näki kauniin neidon... Perkeleen lumoava katse raukaisi\nhäntä... Hän huudahti ihastuneena:\n\n-- \"Ah, mikä armas, ihmeen kaunis lapsi.\"\n\nKiehtovana lausui siihen Perkele:\n\n-- \"Ja entäs miten kaino, viatonkin!... Hän armastansa noin vain\nikävöipi kuin lapsi nukkeansa!... Sääli, ettei kukaan kuule hänen\nhuokaustaan!... Yksi armas sana häntä lohduttaisi...\"\n\nOolavi huumaantui... Hän huudahti:\n\n-- \"On synti todellakin jättää hänet noin yksin ikävöimään.\"\n\nKavalana lausui siihen Perkele:\n\n-- \"Nyt oikein puhut... Luoja sääli miestä ja teki hälle 'avun'...\nMutta mies noin jättää apunsa yksin... Onko moinen teko Jumalan\nkäskyn täyttämistä enää!...\"\n\nOolavi:\n\n-- \"Hän katsoo niin armaasti kuin oisi hän enkeli!\"\n\nPerkele:\n\n-- \"Anovalla on aina armas katse... Niin vaatii luonnonlaki... Lähde!\"\n\nOolavi värisi... Hän lausui puoli-rukoillen:\n\n-- \"Malta vielä... Kuule!... Jos olisi hälle pikku sormus viedä...\nHän on niin armas!...\"\n\nPerkele:\n\n-- \"Se oiva aatos on... Siis tule! Toki ei tytön oven päälle saa\nsormin koputtaa, vaan kultasormus tai pikku lemmenlaulu on tehty sitä\nvarten... Ne pienet taikakalut aina muista mukanasi pitää, sillä\nethän tiedä, koska tytön luhti eteesi osuu öisin kulkiessasi.\"\n\nHän otti maasta palikan, muutti sen ihmeen ihanaksi taikahuiluksi\nja antoi Oolaville... Oolavi soitti sillä parvekkeen alla... Suuri\nkiusaaja lauloi soiton säestyksellä:\n\n    \"Kun huilun ääni sulle\n    tään tervehdyksen tuo,\n    niin avaa ovi mulle\n    ja luokses tulla\n    suo! Sun luonasi,\n    oi armaani,\n    on kaikki minun onneni.\"\n\nMirja kuuli kauniin soiton ja laulun ja riensi katsomaan soittajaa...\nSydän värähti... Hän lausui ihastuneena:\n\n-- \"Kuinka kaunis laulu sekä soitto kuuluu!... Ja entäs soittaja!...\nHän varmaankin on kuninkaan kaunis poika!...\"\n\nOolavi kuuli puheen ja huudahti:\n\n-- \"Hän on kaino... ja kaunis... viaton!... Vie minut hänen luokseen!\"\n\nPerkele ihastui... Hän lausui Mirjalle, lumonäylle:\n\n-- \"Sun lintusesi toi pojalleni sinun kukkasesi ja kutsusi... Hän\ntuli nyt luoksesi...\"\n\nTyttö, elämänpuun kaunis kukka, pukeutui kauneimpaan väriinsä,\nviattomuuteen, ja huudahti:\n\n-- \"Tämä varmaankin on unta!... Mitä varten hän tuli tänne?\"\n\n-- \"Sormustansa tuomaan. Siis päästä alas kaunis köynnöskerros\", --\nselitti Perkele.\n\nKainommin entistänsä lausui Mirja:\n\n-- \"Minä pelkään... Nyt on yö... Jos isä herää...\"\n\nNe sanat saivat Oolavin hätäytymään... Hän lausui Perkeleelle\nkiihkoissansa:\n\n-- \"Ah, puhu!... Suostuttele!... Hän on ujo, armas lapsi!...\"\n\n-- \"Toki autan sinua\", -- lupasi kiusaaja, Mirjalle selitellen:\n\n-- \"Lemmen-asioissa ei isä lastansa saa lähetäkään...\"\n\nJa sormusta näytellen lisäsi hän:\n\n-- \"Nääs tätä, Mirja!\"\n\nMirja näki sormuksen... Köysiporras oli jo valmis... Oolavi huudahti:\n\n-- \"Ai kuin se on kaunis!... En tiedä, kestävätkö nämä portaat!...\"\n\nJo nousivat tulijat kaunista köysiporrasta myöten... Perkele\nselitteli:\n\n-- \"Ei lemmenporras katkee milloinkaan... mutta lempi loppuu ennen\naikojansa... Ei makeaa voi kauvan säilyttää...\"\n\nHe saapuivat jo neidon kammioon... Lemmetär puhalsi siellä\ntaikahuiluansa salaisen verhon takana... Se huilun soitto sulautui\nhienoisena hyminänä yö-ajan hämäryyteen... Neitsytvuode oli\nihanimpiin uni-unelmoihin kiedottuna kokonansa... Huonetta koristivat\nneidon amuletit, pienoiset pyhät kuvat: peili, kukka, solki,\nhelminauha, pieni uhrilamppu ja taikapeili, josta sulho näkyy...\nPienen lemmen pyhätön täytti puhdas, armas neitsyttuoksu, niinkuin\npyhäsavu kirkon täyttää... Tulena hehkui Oolavin katse... Kumartaen\nojensi hän pikku sormuksensa neitoselle, joka huudahti kainostellen:\n\n-- \"Kiitos!... Uskonut en olisi, että lauluani kuullut olisi\nkukaan... Ai, miten kaunis!... Varmaankin olet kuninkaan poika!...\"\n\nSitä lausuessaan hän heitti armaan katseen Oolaviin... Kaunis\nelämänpuun kukka tuoksusi nyt Oolavin edessä... Hän huumautui... Hän\nluuli kaiken olevan jo suotu hänelle nautittavaksi... Rohkeana hän\nkysyi, polvistuen:\n\n-- \"Kuule, Mirja, lemmitkö minua?... Isäsi jo nukkuu... Ei kukaan\nnäe...\"\n\nKuin viattomin lapsi loi Mirja katseen maahan... Ujostellen lausui\nhän:\n\n-- \"Lemmin!...\"\n\n-- \"Mirja!... Jumalainen!... Mirja!\" -- huudahti Oolavi. Niin\nhuudahtaen tavotti hän Mirjaa syliinsä siepata... Vaan silloin\nkiusaaja antoi merkin... Silmänräpäyksessä hävisi kammio ja Mirja.\nYmpärillä oli kaunis lehto, missä soitto soi ja kuului kaunis\nlaulu... Vihoissaan lausui silloin kiusattava:\n\n-- \"Jo petit minut... Miksi et suonut autuutta, jonka näytit?\"\n\nKylmänä lausui kiusaaja siihen:\n\n-- \"Minä aina katson sinun parastasi... Jokainen tekosi täytyy sinun\ntehdä tyyten, ajatellen, ei lemmenkuumeisena... _Elämästä_ täytyy\nsinun itsesi ja ajatellen ottaa kaikki se, mitä sinulle näytän\ntäällä _korkeudessa_... On maassa nautittava eikä täällä... Sillä\nelämänpuu ei kasva taivaassa, vaan maassa... Vaan tule! Mennään nyt\njo edelleen!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn Harhansaaren suuri Elämänhuone...\n\nMarmori sekä kulta huikaisi silmää hohteellansa... Suuri pylväsmetsä\nkannatti holvistoja... Puhtain, jaloin taide koristi kaiken, itse\nuppoutuen marmoriin sekä kullan värikylpyyn... Niin kauvas kuin\nvain ihmissilmään siinsi, ulottui pylväsmetsä sekä holvit ja\nväriloisto... Etäämpänä siinsi taas silmään outo valo. Se antoi\nsalaisen, tarumaisen leiman tälle satujen temppelille... Kauniit\nneidot kuhersivat sen pylvästöissä, aina hienoimpien nauttijoiden\nkanssa... Silkki kohisi. Minne silmä katsoi sai se nähdä upeimpia\npukimia, tai ihanimman, aivan täydellisen alastomuuden... Kaikki\nhohti... välkkyi... loisti... Kauneimman kukan herkullisin tuoksu\nsulautui kukan ihanimpaan väriin kuin laulu lempeen... Siellä vuoti\nviini... Soi armas soitto... Se sekottautui hymiseviin lemmenlaulun\nmessuihin... Toisaalta kuului nautinnoiden korkean veisuun hivelevä\nsävel... Siellä veisattiin ylistystä elämänpuulle: _elämälle_... Sitä\nveisattiin yöt, päivät, pyhät, aret.\n\nSiellä Elämänkirkon alttarilla oli ihana nautinnoiden valta-istuin...\nPerkele istahti nyt sille kiusattavansa kanssa suurena,\njumalallisena... Heidän edessänsä ylisti neitojoukko nautintoa,\n_elämää_... Sen kunniaksi lauloi se kaunis joukko, karkeloiden\nnautinnon suuren messun hymistessä ja taiteen hohtaessa kukassaan.\n\nJo alkoi taikamainen ihmetanssi... Hellimmät kielet ratkesivat\nsoimaan. Lumouden tarumainen kauneus leimahti hienoon hämyyn\nkätkettynä kuin armain, kaunein uni, jota ei nähnyt se, joka\non taikakammiossa hetkeksi nukahtanut lemmenhuilun soittoon...\nKauneimmat neidot karkeloivat hiljaa maireimman satuvalon\nhämärissä... Hitaasti, kaartain, ikikaunein kääntein liikkuivat\nkauniit kädet sekä jalat... Kaikki oli unelmaa... kaikkityyni\ntaikaa... lumousta... Etäältä kuului hymisevä messu... Tuhannet\nlaulajat messusivat elämänpuun, elämän ylistystä, veisaten:\n\n    \"Suuri ja kaunis olet sinä, elämänpuu...\n    Sinä olet tutkimaton ja syvä...\n    Syvällä ovat sinun juuresi.\n    Ne ovat sinussa itsessäsi...\n    Suuri olet sinä, suuri.\"\n\nTuhannet laulajat lauloivat nyt likempänä... Ne lauloivat kauniin\nsoiton säestyksellä, karkelon tahdiksi... Neidot karkeloivat sen\nmukaan... Elämänkirkko muutteli satumaista valoansa laulun mukaan...\nSe kirkastui ja hämärtyi vuoroon. Laulajat lauloivat:\n\n    \"Elämänpuulle pyörikää!...\n    Kauniisti sille keinukaa!...\n    Käsi ylös kaartakaa!...\n    Uinaillen alas laskekaa\n    taas kaunis käsi!... Neitonen\n    nyt armaan silmäyksen saa\n    Elämänpuulle lahjottaa...\n    Se puu on itse elämää.\"\n\nMessuajien kuoro (hiljaisella hyminällä):\n\n    \"Sinä, Elämänpuu, olet elämä...\n    Sinä, elämä, olet itseoleva...\n    Sinä olet oman itsesi kautta...\n    Sinun juuresi ovat sinussa itsessäsi...\n    Suuri olet sinä, elämä.\"\n\nElämänkirkko hohti... Kauneus ja taide kukki... Kaikki raukesi\nhekkumaan ja hämärään... Neidon viehkeys... nuoruus... kauneus...\nsulo-uinailu... kainous, kaikki sulautui lumoksi, joka tarjoaa\nhekkumaa...\n\nOolavi hurmautui. Hän lausui Perkeleelle:\n\n    \"Tää näky lumoaa jo kokonaan.\"\n\n_Perkele_:\n\n    \"Elämänpuu on puista kaikkein kaunein\"\n\n_Laulajat_ (laulaen neitojen karkeloksi):\n\n    \"Nyt neidot yksitellen saa\n    Elämänpuulle pyörähtää,\n    kauniisti, niin kuin unelma!...\n    Nyt valot hiljaa vaihtukoot,\n    sen kauniit värit muuttukoot\n    kuin morsius-unet neitosen!...\n    Kauniisti, neidot, tanssikaa...\n    Elämänpuulle uhratkaa\n    suloa armahinta!\"\n\nMahtavana veisasi messuajien kuoro:\n\n    \"Kaikki uhratkoot sinulle, elämä.\n    Ne uhrit ovat sinun hedelmäsi...\n    Niillä ravitset sinä palvelijasi...\n    Sinä ravitset toista toisen uhrilla:\n    naista miehen, miestä naisen uhrilla...\n    Kaikki sinulle uhratkoot!\"\n\nArmain kaiku soi sulohyminänä... Elämänkirkko oli tulvillansa\nhää-ajan kukkasia: impeyttä... neidon hellyyttä... Armas hämyvalo\noli täynnänsä tytön suudelmia... Ihaniksi perhoiksi muuttuneina\nlentelivät ne kaikkialla... Nautinto puhkesi jo nupustaan... Perkele\nlausui Oolaville:\n\n-- \"Ne uhraavat... Mutta sinä saat ne uhrit ottaa puun hedelminä...\"\n\n-- \"Elämä on suuri\", -- todisti hurmattu Oolavi.\n\nYhä kauniimmin tanssivat neitojen joukot... Entistä ihanammin lauloi\nlaulajien kuoro:\n\n    \"Parhaansa neito antakoon\n    Elämänpuulle!... Soitto nyt\n    vaihdelkoon niin kuin valokin!\n    Saa neito elämälle nyt\n    jo viedä armaan sulonsa:\n    katseensa kauniin, soleuden\n    ruumiinsa, sielun jalouden\n    ja kainoutensa kauniin!\"\n\nYhä lumoavampana hymisi kaunis elämänmessu... Messuavien kuoro\nveisasi:\n\n    \"Kaikki, kaikki uhrattakoon elämälle!\n    Kaikki siitä taas otettakoon!...\n    Suuri on elämä, suuri ja kaunis...\n    Se kokoaa uhrit... Se antaa onnen...\n    Se kostaa... Se palkitsee...\n    Kaikki sitä palvelkoot!\"\n\nJo värisivät kaikki hellät kielet... Jo lemmen punapaulat\nhäilähtelivät... Jo neito uinaili... Se väsyi karkeloonsa... se\nkiehtoi... häilähteli... pakeni ja kutsui... Lemmen metsissä hymisi\nlemmen sävelet... Se loihti lempijät väsyksiin...\n\nOolavi huudahti huumaantuneena:\n\n-- \"En jaksa enää tätä vastustaa!\"\n\nRiemastuneina lauloivat laulajien joukot:\n\n    \"Saa neidot karkeloiden jo\n    nyt elämälle uhrinaan\n    lahjoittaa kaikkein parhaat.\n    Povensa... puhtautensa myös...\n    nuoruuden... lemmen... siveyden!...\n    Ja kaikki... kaikki... kaikki!...\n    Niin elämällä vuorostaan\n    on kelpo antamista taas...\n    Siis sille uhratkaa!...\"\n\nKuin kaunis, kaukainen kaiun pauhina, vastasi siihen suloinen\nmessu... Messuajien kuoro veisasi:\n\n    \"Ylistäköön kaikki elämää!...\n    Ylistäköön sitä taivas ja maa!...\n    Nauti ihminen sen hedelmistä:\n    Nauti sen sulosta ja hekkumasta!\n    Suuri olet sinä elämä, suuri ja ihana.\"\n\nHuumautuneena todisti Oolavi Perkeleelle:\n\n    \"On totisesti ihana ja syvä\n    Elämänpuu... Vie minut nyt sen luo!\"\n\nPerkeleen enkelien kuoro veisasi silloin korkeudessa:\n\n    \"Suuri olet sinä, Perkele,\n    suuri ja voimallinen.\n    Ijankaikkisuus sua ylistäköön\n    ja kaikkeus kunniaasi pauhatkoon!\"\n\n\n\n\nErokyynel kun kostutti neitosen posken.\n\n\nTalven ja kuoleman kylmä henki leijaili Litvan päällä. Järvi oli\nsynkkä, metsä eloton.\n\nKesä oli korjannut viimeisetkin rippeensä. Ensimäiset vitilumet\npeittivät joskus maita. Puita hopeoivat ensi kuurat ja rantavettä\nkattoi aamuisin jääriite.\n\nOli ilta. Oli jo kuun nousuaika,\n\nRanniston vierashuoneessa paloi taas lamppu pöydällä. Martva istui\nkoru-ompelus käsissä. Neula vilahteli harvakseen, vetäen säijettä\nperässänsä. Silmä kulki neulan mukana, mutta ajatus harhaili muilla\nmailla.\n\nOmpelemisen tahdissa alkoi Martva laulaa laulua \"Armasta odottaessa\".\nSävel oli poven, sanat mielen sepittämiä. Hän lauloi:\n\n    \"Ma aamuin nousen varhain\n    sinua kaipaamaan,\n    sä maailmassa parhain.\n    Kuin kukka nupustaan\n    aatteeni ain'\n    mun rinnastain\n    puhkeevat sulle, armahain.\n\n    Ennen kun lintu kuuli,\n    kuink' armaan ääni soi,\n    tai aamu ruskohuuli\n    päivälle suukon toi,\n    niin ikävin\n    jo miettehin\n    ma sua, armas, odotin.\"\n\nHän kumartui ompelusta tarkastamaan, eikä tietänyt, mitä\ntarkastettavaa siinä oli. Ajatuksissansa veti hän neulankärjellä\npari piirtoa kankaaseen ja jatkoi taas ompeluansa. Säije juoksi\nharvaksensa. Ompelija lauloi kuin säikeen kulun huviksi:\n\n    \"Kun puolipäivyt kulta\n    kirkkaana heloittaa,\n    on poissa rauha multa,\n    jos et sa luoksein saa.\n    Vain luonasi,\n    oi kultani,\n    ma tunnen enää onneni.\n\n    Kun yöhyt illan peittää,\n    kun aamu sarastuu --\n    niin silmää kyynel vettää;\n    unohtuu kaikki muu,\n    pait yksi vain:\n    mun armahain.\n    Hän on mun maani, taivahain.\"\n\nHän pysähtyi, laski työnsä ja kätensä helmaansa ja katseli lampun\nvaloa, silmissä ikävä ja mielessä kaiho. Hän kaipasi Oolavia aivan\nsairaloisesti. Ensimäisen intohimoisen, tiedottomasti aistillisen\nsuudelman jälkeen, kun hänessä heräsi pahan enne, joka sanoi, että\n\"Litvan laulu\" ennustaa hänen kohtaloonsa, oli hän todellakin\nvaistomaisesti alkanut aivan painautua Oolavin turviin. Oolavin\nsylissä uskoi hän turvan olevan, ja samalla hän hiljaa pelkäsi\nsitä syliä. Jumalan varottava ääni: pahan-enne, ja siitä johtuva\nlevottomuus eivät ajaneet häntä kirkkorantaan, vaan Harhasaareen,\njonne paha ohjasi hänen ajatuksiansa. Aistipunapuku houkutteli häntä\nsinne, hänen sitä edes huomaamattansa.\n\nSiksi ikävöi hän Oolavia. Siksi lauloi hän laulua, joka syntyi\nsepittämättä. Päivä valkeni hänelle, paisteessa hieno suru, ja ilta\nsaapui ikävä koruina.\n\nLaulu jatkui vielä. Suru kulki säveleen säije neulan jäljissä. Äiti\nkulki silloin ohi ja kysyi lempeällä äänellä:\n\n-- \"Oletko väsynyt, Martva?\"\n\n-- \"En, äiti-kulta... Minä vain muuten mietin\", -- vastasi Martva\nreipastuneena.\n\nÄiti poistui ja Martva jatkoi työtänsä hyräillen äskeistä laulua.\nSelän takaa kuului silloin hiljaisia askeleita. Kohta varjosti hänen\nsilmiänsä Oolavin käsi, jossa tuoksui valkea ruusu, ja ääni kysyi:\n\n-- \"Arvaapas, kuka kuunteli lupaa pyytämättä kaunista lauluasi?\"\n\nOmpelus putosi Martvan käsistä ja mieli iloisimman käen kukuntana\nhuudahti hän:\n\n-- \"Tietysti sinä!... Kukas muu niin tuhma olisi!...\"\n\nJa ennen kun hän ehti kääntyä Oolaviin, poltti sulhasen huuli hänen\nkaunista, korkeahkoa otsaansa.\n\n-- \"Rangaistus _sinulle_, kun ensi kysymällä arvasit\", -- lausui\nOolavi suudellessansa.\n\n-- \"Ja nyt, 'hyvää iltaa'!\" -- lisäsi hän painaen toisen suudelman\nMartvan otsalle. -- \"Ja palkkio minulle\", -- hän yritti taas suudella.\n\n-- \"Et saa olla tuhma... et saa olla tuhma... Oola-vi... No Oolavi!\"\n-- iloitsi Martva, muka riistäytyen hänen suuteloistansa. Lampun valo\ntuntui kirkastuvan. Huoneessa helisi nauru ja ilo ja ruusu tuoksui\nsuudelmasateen virkistämänä ruohona.\n\nKim ensi ilo oli hiukan hälvennyt, alkoi Oolavi selittää\naikomuksiansa:\n\n-- \"Minulla on sinulle iloinen uutinen!\"\n\nMartvan silmät säteilivät kysyvinä.\n\n-- \"Mutta se olisi itselleni ikävä, jos en tietäisi sen olevan\nsinulle iloisen\", -- jatkoi Oolavi.\n\nMartva katsoi Oolavin silmiin anovaisesti, pyytäen:\n\n-- \"No-oo!... Älä nyt kiusaa!... Sano pian, mitä se on!\"\n\n-- \"Mitäkö se on\", -- alkoi Oolavi jatkaen: \"Se on sitä, että\nsinä saat olla muutaman päivän minulta rauhassa... Minä matkustan\nkaupunkiin nostamaan rahoja pankista ja viivyn siellä pitemmän\naikaa... Jonkun kuukauden...\"\n\nMartvan silmiin ilmestyi suru. Hän näytti hätäytyneeltä. Oli kuin\nolisi Oolavi ollut onnettomuuteen menossa. Hän muisti taas \"Litvan\nlaulun\".\n\n-- \"Ihanko totta?\" -- hätäili hän pahoilla mielin kuin armas lapsi,\njota leikillä narrataan. --\n\nOolavin mieltä liikutti katse ja kysymys. Niissä huomasi hän olevan\nsäälittävää, avonaista ja lapsen luottamista häneen. Hän hapuili\nsopivaa, lohduttavaa vastausta. Luullen sen löytäneensä, kysyi hän\nreippaasti:\n\n-- \"Mutta tiedätkö, mikä minulle korvaa osan siitä surusta, kun en\nsaa luonasi olla?\"\n\nAlakuloisena, ääni tulvillaan mielipahaa, vastasi Martva hiljaa\nhuoaten, hitaasti, ikäänkuin itseksensä:\n\n-- \"En minä tiedä...\"\n\n-- \"Minä saan joka päivä sinulta vastauksen kirjeeseeni... Sitä\nvarten minä olenkin siellä niin kauvan, että saan hyvää lukemista\nkoko ijäkseni\", -- tarttui Oolavi.\n\nJa hetkessä kirkastuivat Martvan sameat silmät. Hänelle oli nyt\nluvassa tytön kirjojen kirja, sen raamatuiden raamattu: sulhasen\nkirjeet, jota aarretta ei tytölle voi korvata koko maailman kirjastot\nja aarteet. Hän unohti nyt itsensä ja koko maailman ja riemuitsi\nyhtenä nauruna ja ilona:\n\n-- \"Mutta kirjoitatko minulle pitkiä kirjeitä?\"\n\n-- \"Tietysti...\"\n\n-- \"Hyvin... hyvin... hyvin pitkiä?\" -- keskeytti uusi kysymys.\n\n-- \"Tietysti hyvin... pitkiä.\"\n\n-- \"Noin pitkiä... noin?...\" (hän näytti käsillänsä). \"Ja joka\npäivä?... Eikö niin?... Näinkö pitkiä?\" -- satoi yhä uusia kysymyksiä\nkeskeyttäen Oolavin lupailut.\n\n-- \"Vielä pitempiä... ja kahdesti päivässä\",-- lupasi Oolavi\nMartvan kyselysateen seassa. Äskeinen surunpuuska oli hetkeksi pois\npuhallettu. Ilo hohti kilpaa lampunliekin kanssa.\n\nMutta pian yritti taas suru pulahtaa sielusta:\n\n-- \"Entä mitä sinä teet väli-aikoina?\" -- kysyi Martva hetken\nkuluttua.\n\n-- \"Ajattelen sinua...\"\n\nMartva naurahti. Vastaus painoi äsken pulahtaneen surun alas. Oolavi\njatkoi:\n\n-- \"Luen kirjeitäsi... ja...\"\n\n-- \"Ja?\" -- keskeytti Martva, josta se jo oli kylliksi, mitä Oolavi\noli luetellut.\n\n-- \"Etten aivan ikävään kuolisi, kuuntelen luennoita... Ehkä sitten\nsuoritan jonkun tutkinnon... ehkä myös agronoomitutkinnon. Olen siitä\nisäni kanssa sopinut\", -- selitti Oolavi.\n\n-- \"Toivotan onnea!... Mutta muista vain kirjoittaa pitkiä...\npitkiä... hyvin pitkiä kirjeitä!\" -- riemuitsi Martva.\n\nOolavi uudisti lupauksensa ja lisäsi:\n\n-- \"Oikeastaan minä olen velvollinen sinun tähtesi lähtemään: En,\nnäes, tahtoisi edessäsi olla niin tuhma ja oppimaton kuin olen. Siksi\nmenen kokoamaan tietoja...\"\n\nNuori tyttö rauhottui. Oolavi kohosi taas hänen silmissänsä miehenä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTaivas koreili jo täysissä öisissä tähtihelyissänsä. Autio\njärvenselkä kaipaili kesäisiä valovöitänsä, ranta runojansa, metsä\nlaulujansa. Martva luki taas Harhaman kirjaa.\n\nLuettavaksi osuivat nyt kuvaukset vallankumouksen huumaavista\nhöyryistä. Veren ja voiman hengähdys tuulahti hänessä. Jo edellisinä\niltoina olivat ne huumanneet Oolavia. Hän oli päihtynyt rakkaudesta,\njoka vaahtosi veristen kuvauksien pinnalla. Kotonansa oli hän niitä\nmiettinyt, sotkenut ne yhteen muiden mietteiden kanssa, yhdeksi\nelämän hämäräksi, elämän vaahtoavaksi viinisaoksi, joka kutsui ja\nitse tarjoutui janoisille huulille.\n\nMartva luki kuvauksia miehekkään Nikolain repäisevistä puheista,\njoita Harhama oli kuvaillut hiukan siihen tapaan, kuin niistä on\npuhuttu tässä kirjassa. Puheen voima ja sen äärimäinen ajatuksen\nrohkeus tempasi hänen valmistuneen mielensä mukaansa, kuin myrsky\njossain suojassa lymyytyvän tyynen ilman. Hänen levoton henkensä\nlaski jo Tuukkalan koskena kuohuvia elämänkoskia, joissa vedellä on\nvoimaa koetella miehen käsivartta, koskella rohkeutta tarttua sen\nveneeseen ja paiskata kuohujen vaahtoon, ottaaksensa siten miehen\nmieltä kovin käsin kiinni...\n\nOolavi juopui voimasta. Hän halusi panna kovan kovaa vastaan. Hänkin\ntahtoi näyttää elämänkoskille kätensä voiman. Suotta ei ollut\nTuukkalan koski häntä kasvattanut.\n\n-- \"Tämä on niin kauheaa, Oolavi!\" -- huudahti Martva lukunsa välissä\nhermostuneena, mieli järkyksissä.\n\n-- \"Se on hurmaavaa!... Ah! Semmoinen se pitää olla koski, jota mies\nlaskee, kun _sinä_ istut veneessä!\" -- oikaisi innostunut Oolavi.\n\nMartva katsahti häneen nopeasti. Kun hän silloin näki Oolavin\nrohkean, hehkuvan katseen ja sen voiman ja elämänhalun, joka uhkui\nhänen olemuksestansa, painautui hän taas hengessänsä hänen varaansa\nkokonansa. Oolavin voima ja irtipääsevä elämänhalu veti häntä kuin\npauhaava koski vesiporetta. Hän. oli kokonansa Oolavin vallassa,\nturvattomana, voimattomana, haluten vain vajota siihen suppiloon,\njoka avautui sen henkisen vesipyörteen silmänä, jolla Oolavin\nvoimakas henki häntä veti. Hän halusi siihen vajota, koska siinä\ntuntui olevan varma turva ja onni. Hän itsekin innostui ja rohkaistui.\n\n-- \"Tämä on niin hurjaa!\" -- huudahti hän lukunsa lomassa.\n\n-- \"Se on toista, kuin Tuukkalan kotikoski!\" -- uhmaili: Oolavi.\n\nMartvan ääni raikastui. Posket hehkuivat, silmät paloivat. Sulhasen\nuhma huumasi hänen sielunsa, jota kirjan kuvaus oli järkyttänyt.\n\n-- \"Siinä on voimaa ja miestä!\" -- kuului Oolavin yllyttävä ääni.\nLampun liekistä pyörähti pieni savukiemura ja alkoi iloisesti tanssia\nilmassa.\n\nLuku jatkui helinänä. Martvasta tuntui kuin istuisi hän Oolavin\nveneessä. Vene kiiti kuohuvinta koskea alas. Hurjina vyöryävät\nvaahtovuoret paiskailivat sitä ryöpystä ryöppyyn, aallolta aallolle.\nHän aivan värisi ja painautui Oolavin turviin, antautui hänen\narmoillensa koko sielullansa... pyörtyi... huumautui ja juopui\nOolavin hurjasta voimasta. Nikolai tuntui hänestä Oolavin perikuvalta.\n\nOolavi katseli häntä hurmautuneena. Kun Martva kiihkonsa vallassa\nhyppeli kuvauksesta kuvaukseen, näytti hän Oolavista, joka oli\nkuvauksesta huumautunut, villiltä metsän tytöltä, tai Kaatjalta,\nkunnes äkkiä hänen sieluunsa leimahti kuin salamakirkas kuva se\najatus, että Martva on \"Litvan laulun\" nainen, joka hurjistuneena\najelee hänen kanssansa ryöppyävällä elämän merenselällä. Aluksi\nhän sitä ajatellessaan tyrmistyi, kuin ukkosen iskusta. Mutta heti\ntempasi hänet jyrähdys uuteen yhä hurjempaan lentoon. Hän olisi nyt,\njuopuneena, tahtonut ajella Martvan kanssa Litvanselällä juuri niin,\nkuin se vedennainen: hurjistuneena, rohkeana, pelottavana, myrskyn\npauhatessa ja aallokon ärjyessä.\n\nLuku jatkui. Ihastuksen huudahdukset helähtelivät sen sekaan\nsalamoina. Martvan sielussa suli miehekäs Nikolai kokonansa yhdeksi\nOolavin kanssa, muuttui kokonansa Oolaviksi. Häntä juovutti se\nkorkea, rohkea hengen lento, joka tuntui leimahtelevan Nikolain\nsielusta ja joka huumaa naisen, jonka jaloa henkeä ei ole vielä\naistillisuus painanut maassa matelemaan. Huumauksensa vallassa ei\nhän huomannut sitä, että Nikolai nousi kuin peto Jumalaa ja uskoa\nvastaan, seisoi näyttämöllä täydellisenä pakanana, kieltämyksen\näärimäisenä henkenä, ruoska kädessä, käärmeen pää kantapään alla ja\nJumalan kimppuun syöksymäisillänsä ollen. Hän ei huomannut sitäkään,\nettä Nikolai oli vallankumouksellinen. Hän näki hänessä ainoastaan\n_Oolavin_, voimakkaan, rohkean miehen ja suuren, jalon hengen,\npuhtaan, jalon lemmen huumaaman naisen todellisen sankarin.\n\nMutta Oolavi itse huomasi siitä kaikesta paljon ja huomasi ne\nkuumeensa vallassa: Hänen edessänsä seisoi Nikolain suuri haamu,\nkädessä pikari, josta hän tarjosi kieltämyksen voimakasta, vaahtoavaa\nviinaa. Taruperäiseksi loihdittu Harhaman kirja oli epäilyksen\nkuvauksillansa sytyttänyt hänen sielussansa ensin pienen palon:\nse oli tartuttanut häneen epäilyn, ja nyt joi jo Oolavi sen palon\nsammukkeeksi, lääkkeeksi, ensimäisen ryypyn kieltämyksen suurta\nhenkeä, sen tulisinta vaahtoa.\n\nKun Martva oli lopettanut, heitti hän kirjan käsistänsä pöydälle kuin\npalavan hiilen, puristi käsiänsä hermostuneesti povensa kohdalla\nvastatusten ja huudahti peljästyneen, kiihtyneen ja turvattoman\nnäköisenä:\n\n-- \"Ai!... Siinä on jotain demoonista!... Niin hurjaa ja kamalaa!...\"\n\nHän oli kuin viaton tyttö, joka on kuullut kerrottavan että huoneessa\non tonttuja ja sen luulon sokaisemana näkeekin niitä siellä hämärissä\nhiiviskelevän. Arvostelut ja puheet olivat tehneet Harhaman kirjan\nhänelle semmoiseksi tonttuhuoneeksi.\n\nMutta Oolavin henki hehkui tulena ja lieskana. Hän janosi\nHarhaman kuvaamaa elämää, himoitsi sen kaikkia antimia: epäilyä,\nkieltämystä, \"Pirun Eedenin\", kirjan Hiiden myllyn, salaisuuksia,\nhekkumaa ja kieltämystä. Kaikki sekottui hänen silmissänsä yhdeksi\nelämänkaaokseksi, jota ei voida juoda pisaroittain, erottelemalla\nsiitä osa pois, vaan joka on juotava kokonansa.\n\nSavupilvi iloitsi karkeloiden pieninä savukuplina.\n\nHetken kuluttua tuli Rannisto huoneesen. Oolavia tervehtien puheli\nhän:\n\n-- \"Minä sinua odotinkin... Kun nyt menet kaupunkiin, ota minulta\nvaltakirja, että voit hoitaa minunkin asioitani pankissa ja muualla,\nniin ei tarvitse itseni matkustella...\"\n\nHän jätti Oolaville valtakirjan, lisäten:\n\n-- \"Se on aivan täydellinen, niin että voit kaikki asiat sen nojalla\ntoimittaa... Osa vanhaa metsää on luettu ja sen kaupasta voit siellä\nsopia... Mutta minä kirjoitan siitä tarkemmin talvemmalla...\"\n\nMuutaman sanan vielä puhuttuansa lausui hän kovemmalla äänellä\nsivuhuoneeseen:\n\n-- \"Pastori on hyvä ja tulee tänne istumaan!\"\n\nNuori pappi tuli, posket vielä keskeytyneestä puhelusta lämpiminä.\nTervehdittyänsä istahti hän sohvaan ja Rannisto jatkoi toisessa\nhuoneessa viritettyä keskusteluansa:\n\n-- \"Minä vielä jatkan puhettamme... Eikö mielestänne sosialismissa\nole liioteltua väite, että kaikki yksityinen omaisuus on varkautta?\"\n\nPuheen aihe sattui Oolaville ikäänkuin äsken luetun jatkoksi. Hän\nalkoi innostuneena ahmia pastori Aamuston selityksiä. Tämä selitti\nhehkuvana:\n\n-- \"Sen lausemuodon minä pidän liioiteltuna ja vääränä. Oikeampi\nolisi mielestäni sanoa: Omaisuus, joka ei ole hankittua _omalla_\ntyöllä, on vierasta...\"\n\nRannisto istui ajatuksissansa. Nuori pappi jatkoi:\n\n-- \"Sillä riittääkö kunkin oma työ muuhun kuin keskimääräiseen\ntoimeentuloon?\"\n\n-- \"Sen täytyy tuottaa enemmän\", -- tarttui Rannisto selittäen: \"Jos\nse ei muuhun riittäisi, niin millä olisi koottu se omaisuus, joka on\nnykyisen polven käytettävänä?... Työstä on täytynyt jäädä säästöä.\"\n\nMartva, joka ei jaksanut seurata keskustelua, poistui. Hänen\nlähdettyänsä alkoi pastori Aamusto selittää ajatustansa:\n\n-- \"Minä luen ne välttämättömät säästötkin toimeentuloon kuuluviksi,\nkoska ne kerran ovat aivan välttämättömät ihmis-elämälle... Mutta\nsilloin minä kysyn: Kuka suorittaa nykyään suuremman työn: nekö,\njoilla on suuret tulot, vaiko se luokka, joka näkee usein nälkää,\nsuoranaista nälkää?\"\n\nRannisto oli vaiti. Pastori Aamusto vastasi hänen puolestansa itse:\n\n-- \"Te siis myönnätte, että köyhien joukko suorittaa työn -- rikkaat\ntekevät sitä joko nimeksi tai ei ollenkaan. Mutta jälkimäiset\nkantavat suurta palkkaa, kokoavat suuria rikkauksia. Eivätkö he\nsilloin kokoa _vierasta_?\"\n\n-- \"Se on kyllä totta\", -- myönteli Rannisto. Oolavi, jonka\nsilmissä yhä häilähtelivät äskeisen vallankumouskuvan veriviivat,\nimi keskustelun hengen itseensä, semmoisessa mielentilassa, joka\nkaikkeen, mihin vain voi, panee omat hehkuvat värinsä. Sosialismi ja\nvallankumous olivat hänen sielussansa jo ennenkin tavallaan sulaneet\nyhteen. Nyt ne lopullisesti sulivat samaksi. Siihen vaikutti se, että\nNikolai oli sosialisti ja samalla vallankumouksellinen.\n\nNuori pappi selitti edelleen:\n\n-- \"Vääryys, jota nykyisessä yhteiskunnassa harjoitetaan, on\nilmeinen, sitä ei voida kieltää. Laki sen sallii, mutta laki ja\n_oikeus_ ovat kaksi eri asiaa.\"\n\nRannisto oudostui. Pastori selitti silloin:\n\n-- \"Sillä _jos_ laki olisi sama kuin oikeus, ei se koskaan voisi\nmuuttua, koska korkein oikeus on aina sama, pysyvä ja muuttumaton.\nMutta voitteko löytää ainoatakaan lakipykälää, joka olisi alusta\nmeidän päivämme pysynyt? Eikö jokaista lakipykälää vähäväliä kumota\nja muuteta juuri sen tähden, että se on _väärä?\"_\n\n-- \"Siis ei meillä mielestänne ole ainoatakaan lakipykälää, joka\nolisi samalla oikeus?\" -- tarttui Rannisto kysyvästi.\n\n-- \"Ei ainotakaan joka olisi olemukseltaan ehdoton oikeus. Sillä\n_jos_ niin olisi, olisi se pykälä ikuinen, kuten seitsemäs käsky.\nSe ei enää koskaan korjausta tarvitseisi... Mutta onko niin? Ei\ntietysti, Ei ainoakaan inhimillinen lakipykälä voi olla ehdoton,\nabsolutinen oikeus: korkein totuus...\"\n\nJa yhä vilkastuen ja innostuen käänsi hän puheen takaisin sen\nvarsinaiseen aiheeseen, jatkaen:\n\n-- \"Mutta menemme nyt takaisin kysymykseen. Minä myönnän, että ne,\njoilla on rikkauksia, joita he ovat koonneet _oikeilla_, laillisilla\nkeinoilla, eivät silti ole kaikki varkaita. Moni heistä _itse_ tekee\ntyötä, sen arvosta, minkä hän jokapäiväiseen leipäänsä tarvitsee,\nja silloin hän on ainoastaan toisten ihmisten säästöjen hoitaja ja\nehkä niiden oikein käyttäjä. Mutta ne säästöt eivät voi olla hänen\n_omiansa_, vaan hänen ja niiden joiden on täytynyt lain käskystä\ntyytyä vähään ja luovuttaa osa työnsä tuloksista toisille... Mutta\nkatsokaa, tokko monikaan niistä, joiden hallussa ovat yhteiskunnan\nsäästöt, ansaitsee leipänsä otsansa hiessä!\"\n\nRannisto ajatteli yhtä ja toista, ja huomasi nuoren papin olevan\noikeassa. Se miehekäs kunnioitus, jolla hän työtä katseli, ja\nmielenjalous vaikuttivat, että hän sisimmässänsä asettui innostuneen,\nhurskaan papin puolelle.\n\nJa sama oli Oolavin laita. Hän oli kuten Rannisto työn-aatelia, mies,\njoka vaistomaisesti halveksi työttömiä ja jonka jalo luonne asettui\nsorrettujen puolelle. Hänelle kirkastui vallankumouskin jaloksi, ja\nlain arvo aleni hänen silmissänsä, koska se oli vääryyden turva. Niin\nalkoi hänessä itää uusi siemen, josta oli määrä nousta kerran laihona\nomankäden-oikeus.\n\n-- \"Siksi tulee meidän kiittää Jeesusta, joka on meille lähettänyt\nsosialistisen liikkeen maailmaa puhdistamaan,\" -- jatkoi nuori pappi\nselittäen: \"Se liike on se köysiruoska, jolla Hän ajaa temppelistänsä\npois väärintekijät. Meidän ei siis tule sitä ruoskaa vastustaa, vaan\nkoettaa toimia, ettei se joutuisi vääriin käsiin. Sillä Jumala usein\npanee ruoskansa meidän, ihmisten, omiin käsiin, ja Hän on antanut\nmeille vapauden käyttää sitä hyödyksemme tai turmioksemme. Ihmishenki\non ainoa, jolle Hän on siinäkin _vapauden_ antanut...\"\n\nOolavi hehkui. Rannisto mietti, punniten papin sanoja. Nuori pappi\nselitti edelleen:\n\n-- \"Minä puhun Hänen temppelistänsä. Sillä eikö koko maailma ole\nHänen temppelinsä, Hänen, jonka Poika sanoi: 'Ei yksin Jerusalemissa\nja tällä vuorella'... siis kaikkialla palvellaan Jumalaa... Ja\neivätkö silloin ne, jotka elämässä ja yhteiskunnassa vääryyttä\ntekevät, ole niitä samoja, jotka Jerusalemin temppelissä kauppaa\nkävivät?\"\n\n-- \"Niin!... Minä en tahdo sitä ajatusta vääräksi sanoa, enkä minä\nole koskaan rikkaita väärintekijöitä puolustanut... En ole vihannut\nsosialismia, mutta minua on vain surettanut sen huonot puolet ja\netenkin sen hyökkäys kirkkoa, uskontoa ja Jumalaa vastaan\", --\nselitti Rannisto harvasanaisena. Jokainen hänen sanansa huokui\nrehellisyyttä ja harkintaa. Oolavi oli hetkeksi unohtanut Martvan\nja kaiken muun ja imi itseensä keskustelun henkeä. Pastori Aamusto\ninnostui:\n\n-- \"Ei kirkko ole sama kuin Jumala, ja sekin tarvitsee Jumalan\nruoskaa... Osottaahan sen kirkon historia: suurien reformaattorien\nilmestyminen, uskonnollisten liikkeiden puhkeaminen ulkopuolella\nkirkkoa ja moni muu, joka on johtunut tyytymättömyydestä kirkkoa\nkohtaan... Jeesus Kristus itse tuli puhdistamaan kirkkoa... Ja minä\nuskon, että kirkko on kaikesta voittava. Senkin todistaa kirkon\nhistoria: Ahdistelu ja vaino on sitä puhdistanut ja lujittanut. Niin\non nytkin käypä.\"\n\nPuhuessansa hän yhä lämpeni ja lämpeni. Se lämpö tempasi mukaansa\nihmissydämet: Oolavi ja Rannisto katselivat häntä ihastuneina.\nInnostunut puhuja jatkoi:\n\n-- \"Lisäksi: ei _sosialismi_ käänny uskontoa vastaan, eikä se _voi_\nsitä tehdä...\"\n\nKun Rannisto näytti oudostuneelta, kysyi puhuja.\n\n-- \"Sanokaa, voiko _taloudellinen, yhteiskunnallinen oppi_ kääntyä\nuskontoa vastaan? Eikö se ole sille yhtä mahdoton tehtävä, kuin se\nolisi esimerkiksi maanviljelys-opille tai kieli-opille?\"\n\n-- \"Se on totta\", -- myönnytteli Rannisto ajatuksissansa. Oolavi oli\nyhtenä ajatuksena. Nuori pappi selitteli edelleen:\n\n-- \"Jos sosialistisen aatteen _kannattajissa_ on niitä, jotka\nsamalla taistelevat uskontoa vastaan, näin ei se asia ole yhteydessä\nsosialismin kanssa, ei siitä johdu, eikä siihen kuulu. Uskon\nkieltäjiä on yhtäläisesti kaikkien oppien kannattajien joukossa...\nkielitieteilijöissä, filosofeissa ynnä muissa, eikä silti voida\nsanoa, että esimerkiksi _kieli-oppi_ on Jumalan-kielteinen.\"\n\nHän innostui innostumistansa. Hän puhui sosialismista, kuvaten\ntaas sitä ehkä aseeksi, jonka Jumala on antanut kurjien käteen,\nja pahotteli sitä, että sitä asetta käytetään usein väärin. Hän\nmoitti myös niitä, jotka tukkivat korvansa siltä valtaavalta kurjien\nhätähuudolta, jona hän sosialismia piti.\n\n-- \"Minusta tuntuu\", -- tarttui silloin Rannisto -- \"että Te pidätte\nsosialistista yhteiskuntaa raamatun hengen mukaisena.\"\n\nNuori pappi vastasi vilkkaasti:\n\n-- \"Raamattu ei yleensä ole yhteiskuntaoppi. Se ei puhu siitä asiasta\nmitään. Raamatun mukaan on jokainen yhteiskunta oikea, kun se vain\ntoimii Jumalan hengessä...\"\n\nHänen henkensä hehkui ja paloi, kun hän jatkoi:\n\n-- \"Minusta tuntuu, että sosialistinen yhteiskunta olisi juuri\nraamatun hengen mukainen. Sillä ajatelkaapa, herra Rannisto: Jeesus,\njoka pesi opetuslastensa jalat, lausui sitä tehdessään: 'Minä annan\nteille esikuvan, että te tekisitte niin kuin minä teille tein'...\"\n\nJeesuksen ihana kuva oli loihdittu huoneeseen. Kaikki muu himmeni\nHänen rinnallansa. Pappi kysyi:\n\n-- \"Jos nyt huomenna jokaikinen seuraisi Jeesuksen esimerkkiä, tulisi\nHänen opetuslapseksensa _teoissa_, olisiko silloin enää palvelijoita\nja isäntiä?\"\n\nRanniston täytyi vastata kieltävästi. Kysyjä teki johtopäätöksensä:\n\n-- \"No eikö silloin olisi meillä sosialistinen yhteiskunta valmis?\"\n\nJa silloin todellakin näytti sosialistinen yhteiskunta avautuvan\nRanniston ja Oolavin edessä Jumalan valtakuntana, jossa jokainen on\npalvelija ja mestarina ja herrana on yksi ainoa, Jeesus.\n\nPappi innostui edelleen:\n\n-- \"Ensimäinen seurakunta oli sosialistinen... Minusta on\nsosialistinen yhteiskunta juuri Jumalan valtakunta maan päällä. Se on\nuskonnollisen elämän korkein, ihanin kukka... Se on kirkon työn ihana\ntulos, jos se milloin tulee...\"\n\nKauniina, pyhänä seurakuntana kuvastui hänen sanoistansa uusi,\nodotettava yhteiskunta, kun hän sitä edelleen kuvaili. Hänen\nsanoistansa huokui uskovaisen vakaumus ja nöyrtyminen seuraamaan\nJeesuksen esimerkkiä. Puhelu ei ollut enää keskustelua. Nuori pappi\nikäänkuin julisti Jumalan sanaa, seisten alttarilla seurakunnan\nedessä. Hän jatkoi:\n\n-- \"Siksi täytyykin, sanon _täytyy_ sosialismin, jos se tahtoo\nvoittaa, turvautua lopulta juuri uskontoon, raamattuun. Ilman sitä\nse _ei_ voi voittaa. Ilman sitä se ei voi voitettuansa pysyä. Sillä\neikö sosialistinen yhteiskuntajärjestys olisi pysyvästi taattu, jos\nuskonto milloin voi tehdä jokaisen toistensa jalkojen pesijäksi?\"\n\n-- \"Luonnollisesti\", -- yritti papin hurskaudesta ja jaloudesta\nihastunut Rannisto.\n\n-- \"Hyvä!\" -- tarttui pappi. -- \"Ja eikö se kaatuisi, kuten\nensimäinen seurakunta, heti kun ihmiset pahenisivat ja alkaisivat\nvaatia toisia heidän jalkojansa pesemään?\"\n\nRanniston oli pakko vastata myöntävästi. Hurskas pappi jatkoi:\n\n-- \"Mutta kun sosialismin kannattajat sen huomaavat, eivätkö he\n_pakostakin_ ole silloin uskonnon hartaimmat kannattajat?\"\n\nRannistosta se tuntui epäämättömältä. Oolaville leveni sosialismi\njalona, jumalallisena, suurena henkisenä liikkeenä, joka perustaa\napostolien aikaista ihanaa seurakuntaa. Nikolai kirkastui hänen\nsilmissänsä. Huimaavat aatteet häilähtelivät hänen sielussansa. Pappi\njatkoi:\n\n-- \"Me siis näemme, että sosialistinen liike on lopulta aivan\nluonnonlain pakolla uskonnon paras tuki ja turva, koska sen ikävöimä\nyhteiskunta voi pysyä _ainoastaan_ uskonnon varassa ja turvissa. Eikö\nniin?\"\n\n-- \"Kyllä se minusta nyt siltä tuntuu\", -- myönteli Rannisto\nsydämensä kaikella rehellisyydellä. Oolavi hehkui kilpaa papin\nkanssa, vaikka sillä hehkulla oli ääretön ero. Pappi jatkoi:\n\n-- \"Sosialistit ovat juuri tehneet erehdyksen, kun ovat\nhyväksyneet taloudellisen oppinsa muka perusvoimaksi Marxin opin\nmaterialistisesta historian johdosta, eivätkä ole siksi ottaneet\nuskontoa. Se Marxin oppi, että muka aineellinen taistelu on kaiken\njohtavana voimana, on jo vääräkin. Ovathan suurimmat ihmishengen\nvoitot johtuneet kokonaan toisista vaikuttimista, sillä jos\ntarkastamme suurimpia ihmishenkiä, niin huomaamme, että ne ovat\nrikkautta pitäneet jonain arvottomana, alhaisena... Lisäksi eivät\nsuuret liikkeet kuten ristiretket ynnä monet muut ole olleet\naineellisuuden aiheuttamia.\"\n\nHän hengähti ja jatkoi taas:\n\n-- \"Marxin materialistinen oppi on karjan oppia. Se opettaa: ihmisten\npitää kulkea, kuten karjan, aina sinne, semmoiseen yhteiskuntaan,\nmissä on paras karjanlaidun... Se on alhainen oppi ja siksi se ei\nsaa kannattajiksensa jaloja ihmishenkiä. Lopulta täytyy sosialismin\nitsensä tämä huomata ja ottaa jalon taloudellisen oppinsa perusteeksi\nraamatun suuri, ylevä oppi... Jaloimmat köyhälistön liikkeeseen\nyhtyneet henget ovatkin puhuneet toisessa hengessä kuin Marx. Niinpä\nCarlyle huutaa: 'Karkottakaa ahneuden henki sydämestänne!'...\"\n\nSyntyi pieni levähdys. Kaikki ajattelivat. Oolavi kietoutui yhä\nsyvemmälle suuriin kysymyksiin... Elämän kosken veto koveni sitä\nmukaa. Nuori pappi jatkoi:\n\n-- \"Teidän talonne, herra Rannisto, on minusta osaksi sosialistinen:\ntäällä ei ole isäntää ja palvelijaa... Eikö se olisi uskonnon ihanin\nhedelmä, ihmishengen kaunein voitto, jos kerran koko maailma olisi\nyksi ainoa kristillinen seurakunta: sosialistinen yhteiskunta?\"\n\nHurskas Rannisto aivan heltyi sitä suurta uskonnon voittoa\najatellessansa... Hän myönsi tähän asti väärin ymmärtäneensä\nsosialismia, tuominneensa itse opin sen kannattajien mukaan. Pappi\njatkoi:\n\n-- \"Ja eikö se ole ihmishengen suurin alennus, mihin nykyinen,\nitsekkyydelle rakennettu yhteiskunta polkee ihmisen, asettaen sen\ntoisen palvelijaksi? Ajatelkaa, herra Rannisto: Jumala loi ihmisen\n_ainoaksi_ vapaaksi, ja ihmiset itse polkevat sen jalkojensa\npesijäksi, orjaksi!\"\n\nOolavin jalo sielu nousi entistä voimakkaampaan kapinaan sortajia\nvastaan. Hän kuvitteli jo seisovansa Nikolaina, sorrettujen\nvapahtajana, Martva Kaatjana rinnallansa. Hän halusi syöstä\ntaisteluun. Nuori pappi jatkoi:\n\n-- \"Katsokaa eläinkuntaa! Sortaako siellä sama laji toistansa?\nEivätkö ne toisiansa pidä vertaisinansa, auta ja kunnioita? Milloin\nsama laji _eläinmaailmassa_ panee toisensa palvelijaksensa?\"\n\nMolemmat kuulijat olivat hämmästyneitä. Pappi jatkoi:\n\n-- \"Mutta _ihminen_ tekee sen! Eikö hän silloin ole alempana eläintä?\"\n\nOolavin koko olemus kuohui. Rannisto oli masentunut. Pappi yhä\ninnostui. Hän jatkoi:\n\n-- \"Eikö yhteiskuntajärjestys, joka sen sallii, ole väärä?... Ja\novatko lait, jotka sen sallivat, silloin samaa kuin _oikeus_?\"...\n\nRannisto ajatteli, huomasi papin olevan oikeassa ja lausui\najatuksissansa:\n\n-- \"Kiitos, pastori, selityksistänne! Minä en ole asiaa aina jaksanut\najatella niin kuin Te sen nyt selitätte... _Tällä_ hetkellä minusta\ntuntuu, että meidän ehkä olisi edistettävä sosialismia, edistääksemme\nsillä Jumalan valtakuntaa...\"\n\n-- \"Kyllä\", -- tarttui pastori Aamusto, jatkaen: \"Mutta toista tietä\nmeidän on kuljettava: Meidän on edistettävä _Jumalan valtakuntaa_,\nettä sosialistinen yhteiskunta _sen_ kautta syntyisi. Jos toisin\nteemme, emmekö ole verrattavat mieheen, joka huonetta rakentaessansa\nensin koettaa asettaa harjahirren ja vasta sitten, kun huone olisi\nvalmis, aikoo asettaa peruskiven?\"\n\nVertaus tuntui Rannistosta sattuvalta. Pastori jatkoi:\n\n-- \"Ne sosialistit, jotka muuta tietä kulkevat: alkavat sosialismista\nsinänsä, tullaksensa uskontoon, ne ovat verrattavat juuri semmoiseen\nmieheen, joka harjahirren ensiksi asettaa. Heidän huoneestansa ei\nmitään tule. Mutta aika tulee, että he huomaavat erehdyksensä ja\nlaskevat oikean peruskiven, ja silloin rakennus kohoaa lujalle\nkalliolle rakennettuna...\"\n\nJa kun Rannisto ja Oolavi vielä äänettöminä ihailivat nuorta pappia,\njatkoi tämä:\n\n-- \"Mutta monella on aivan väärä käsitys sosialismista. Se ei\nole edes semmoinen oppi, joka oikein käsitettynä koskettelisi\n_valtiomuotoakaan_...\"\n\n-- \"Nyt Te, pastori, liioittelette\", -- yritti Rannisto.\n\n-- \"En... En ollenkaan\", -- keskeytti Aamusto jatkaen: \"Eikö\nitsevaltias voi säätää sosialistista yhteiskuntajärjestystä?\"\n\nRannisto hämmästyi. Ajateltuansa myönsi hän:\n\n-- \"Kyllä... Kyllä...\"\n\n-- \"Niin voi säätää joka-ikinen valtiomuoto\", -- tarttui pastori\nAamusto.\n\nSekä Rannisto että Oolavi olivat hämmästyneet. Nuoren papin puheet\ntuntuivat heistä aivan itseselviltä. Hurskas pappi jatkoi:\n\n-- \"Siinä on nyt sosialismin 'kauheus'... pappisvalta voi\nsosialistisen yhteiskunnan säätää yhtä hyvin, kuin yksinvalta, tai\nkansanvaltakin...\"\n\nOolavin sielu, joka oli ennestänsäkin ratkaisemattomia, hänelle\nhämäriä kysymyksiä täyteen ahdettu, sai yhä uutta ja uutta lisää.\nKysymyksien paljous vaikutti, että hän ei jaksanut nytkään kaikkea\ntäysin punnita, vaan ihastui vaistomaisesti siihen, mitä nuori pappi\nkauniisti kuvasi. Tämä jatkoi:\n\n-- \"Minä vielä toistan, että ei sosialistinen yhteiskunta voikaan\nolla kirkolle vaarallinen, vaan päinvastoin. Minä vielä lisään, että\nnykyinen, itsekkyyteen perustuva yhteiskuntajärjestys on kirkolle\nvaarallisempi kuin sosialismi...\"\n\nRannisto näytti ajattelevalta, jopa epäilevältä. Sen huomattuansa\nkysyi pastori Aamusto:\n\n-- \"Voiko se kirkko pysyä, joka ryhtyy suojelemaan esimerkiksi\npahantekijöiden joukkoja, tai on liitossa niiden kanssa?\"\n\n-- \"Mahdotonta se olisi\", -- myönsi Rannisto.\n\n-- \"Voiko\", -- tarttui pastori Aamusto nopeasti -- \"silloin myös\npysyä kirkko, joka ryhtyisi suojelemaan nykyistä, itsekkyyteen\nperustuvaa yhteiskuntajärjestystä?\"\n\nRanniston ja Oolavin silmistä voi lukea selvän, kieltävän vastauksen.\nPuhuja lisäsi:\n\n-- \"Se on mahdoton. Jumala itse on hävittävä sen kirkon, joka\nastuu vääryyden palvelukseen, kuten Hän hävitti todistuksen majan:\nJerusalemin temppelin. Hän lähettää sille kirkolle korven käärmeet,\npakottaakseen sen katsomaan Jeesukseen ja seuraamaan Häntä. Hän\nkäyttää aseenansa niitä, jotka näyttävät Hänen vihollisiltansa, kuten\nHän todistuksen majan hävitytti Rooman keisareilla, jotka Hänen\npalvelijoitansa vainosivat ja itse astuivat hänen istuimellensa...\"\n\nRannisto oli itse niitä asioita paljon ajatellut, mutta hehkuvan\npapin kuvaamina kirkastuivat ne hänelle nyt suuremmiksi. Jumalan\nviisaus ja suuruus ilmestyi hänen eteensä äärettömänä, ijankaikkisena\nvalomerenä. Avoimella äänellä lausui hän:\n\n-- \"Kaikki, mitä Te puhutte, tuntuu huokuvan jumalallista totuutta,\njota minä en voi kumota, vaikka vaistomaisesti ehkä tahtoisin\nepäillä... Ehkä se epäily johtuu siitä, että en jaksa käsittää\nJumalan teitä täydellisesti.\"\n\n-- \"Yleensäkin meille ovat Jumalan tiet käsittämättömiä\", -- myönsi\ninnostunut pappi, jatkaen: \"Sama Rooma, joka oli kristittyjen vainon\nkeskus, tuli Jumalan tahdosta uudeksi Jerusalemiksi: Sieltä käsin\nlevitettiin kristin-usko halki tunnetun maailman. Minä uskon, että\nniin on sosialisminkin käypä: Sen on pakko astua kirkon palvelijaksi,\nsillä sen henki kätkee jo itseensä kristin-uskon hengen idun:\ntasa-arvoisuuden, toistensa jalkojen pesemisen, jota ilman se ei voi\npystyssä pysyä. Sen käy aivan samoin kuin pakanallisen Rooman, joka\nkristityitä vainotessansa kantoi itsessänsä sen itua: uuden uskon\ntarvetta, kuten Hellaskin, joka rakensi temppelin tuntemattomalle\njumalalle...\"\n\nHän käveli innostuneena, palavana, kuunnellen Ranniston huomautuksia.\nJa taas ryhtyi hän kuvailemaan kirkon suurta tehtävää sorrettujen\nasian-ajajana. Hän vetosi aina vain Jeesukseen, lausui muun muassa:\n\n-- \"Jeesuksen sanat: 'Mitä te teette yhdelle näistä vähimmistä, sen\nte teette minulle', käskee ennen kaikkia kirkkoa. Kirkon täytyy\nennen kaikkea seurata Jeesuksen oppia: olla kurjien auttaja. Ja\nminä suren sitä, että kirkko ei ole uskaltanut astua sosialistista\nliikettä _johtamaan_, kuten sen velvollisuus olisi, vaan on ryhtynyt\nsitä vastustamaankin. Kirkolla ei ole mitään peljättävää, sillä se\nvoittaa oman näennäisen häviönsäkin kautta, puhdistuen siinä. Kirkon\nei tarvitse tehdä muuta kuin unohtaa itsensä ja seurata Jeesuksen\nesimerkkiä, niin se hallitsee maailmaa. Ja juuri sosialismi,\nsosialistinen yhteiskuntajärjestys olisi sen kädessä tehokkain ase,\nmitä Jumala sille voi antaa, koska se järjestys on täydellisesti\nainoastaan kirkon varassa pysyvä ja on siis niin kokonansa uskonnon\narmosta riippuva, kuin orja isäntänsä armosta...\"\n\nSyntyi pieni hiljaisuus. Sen lopetti Rannisto huomauttaen:\n\n-- \"Niin... On kai sitä kirkossakin vikaa, jos sosialistisen liikkeen\nkannattajat nousevat sitä vastaan!\"\n\nNuori pappi leimahti kuin tappuroissa tuli. Hän vakuutti:\n\n-- \"Jos siinä _ei_ vikaa olisi, ei kukaan voisi sitä vastaan\nnousta, sillä ei hullukaan lähde puhdasta pesemään, eikä tervettä\nparantamaan. Se on nykyiselle kirkolle häpeäksi, että sitä vastaan\nnoustaan, mutta samalla se on sille eduksi. Mutta se, että sitä\nvastaan ääniä nousee, on juuri kirkon _ansio_. Se osottaa, että\nkirkko ei ole hukkaan työtä tehnyt...\"\n\n-- \"Nyt minä en Teitä ymmärrä\", -- yritti Rannisto.\n\n-- \"Te ymmärrätte heti\", -- tarttui nuori pappi kysyen:\n\n-- \"Jos ihmisessä ei olisi siveellistä tunnetta, nousisiko se\nvääryyttä ja pahaa vastustamaan?\"\n\n-- \"Luonnollisesti ei\", -- vastasi Rannisto.\n\nKysyjä lämpeni edelleen, jatkaen:\n\n-- \"Eikö ihmisen siveellinen tunne ja tahto ole uskonnon luoma? Eikö\nse yksinpä pakanoissakin, mikäli ne siveellisyyttä, sen alkeita jo\ntajuavat, ole uskonnosta lähtöisin?\"\n\nKun Rannisto vaikeni, kysyi nuori pappi edelleen:\n\n-- \"Voitteko nimittäin mainita yhdenkään ainoan inhimilliseksi\nsanotun siveys-opin, joka ei olisi uskonnon, raamatun aivan ilmiselvä\nplagiati?\"\n\nRannisto oli paljon lukenut, mutta ei voinut mainita ainoatakaan.\nPappi selitti edelleen:\n\n-- \"Ei ole vielä siveys-oppia laatinut ainoakaan, joka ei itse olisi\nsaanut siveellistä tahtoansa ja aistiansa uskonnon välityksellä. Jo\nantikisen maailman pakanalliset ajattelijat olivat tietämättänsä\njumalallisen siveellisyyskäsitteen inspirationin saaneita, ja mikä\nheidän siveellisyydessänsä on oikeaksi tunnustettua, eikö se ole\ntäydellisesti kristin-uskon jäljittelyä?\"\n\nMolemmat kuulijat olivat oudostuneita. He huomasivat, että nuori\npappi oli paljon lukenut ja että hän oli lukenut omilla aivoillansa,\neikä ajatellut laina-aivoilla. Puhuja teki johtopäätöksiänsä:\n\n-- \"Se on siis _kirkon_ ansio, että se on voinut herättää ihmisessä\nsiveellisen aistin ja tahdon, joka saa sen nousemaan väärää vastaan,\nilmestyköön se väärä vaikkapa itse kirkossa... Kirkko itse niin\npuhdistaa itsensä tai oikeastaan: Jumala puhdistaa kirkkonsa sen\nomalla kädellä...\"\n\nKirkkaana, itseselviävänä valkeni molempien kuulijoiden eteen\ninnostuneen Jumalan palvelijan lausuma ja todistelema ajatus. He\nhämmästyivät hänen ajatuksensa rohkeutta ja hänen uskoansa Jumalan\njohtoon ja Jumalan kirkon lopulliseen voittoon. Heistä näytti, että\nsyntikin on ase Jumalan kädessä, pakanatkin, kuten Rooma, palvelevat\nHäntä. Ja ne, jotka nousevat Häntä vastaan, ovatkin vain vitsoja\nHänen kädessänsä.\n\nOolavin hehkuvassa sielussa avautuivat elämän kysymykset huimaavina\nkuvina kuin vesiselät, joissa selkä avautuu selän takana, houkutellen\nrohkeaa purjehtijaa yhä kauemmaksi, ikäänkuin siellä jossain olisi\nsatumaita ja ihmesaaret nousisivat järven vesipovesta, kukittaen\npäivänpaisteiset ulapat vesien paratiisiksi, missä onnettaret asuvat,\nistuen kallionkärjillä tai kävellen vaaranteilla, kädessä vakka,\njosta jakavat ihmisille kaikkea, mitä ihmishenki voi himoita: onnea,\nviisautta, tietoa, puhdasta nautintoa. Tai availevat ne ihmishengen\nnähtäviksi kaikki maailman salat, levittävät sille salatut asiat\nhurmaavimpina kuvina. Sosialistinen asia kirkastui hänen edessänsä\nnuoren papin ja Nikolain loistavavärisenä maalauksena, ja koko elämä\nkaikkine kysymyksinensä laajeni, suureni ja kutsui häntä. Hän halusi\npäästä tuntemaan elämää, kuten kesälintu odottaa vieraalla maalla\nkeväistä muuttopäiväänsä pesimismaillensa, missä kaunis koivunvarpu\nodottaa puhtaana morsiusvuoteena.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYö alkoi jo ummistua sydän-yöksi. Tähdet valaisivat kuuraista metsää\nja vitilumen peittämää maata, kiiluen palavimmillansa. Kylmänhenki\nkatseli liikkumattomana niitä maita, joilta se oli lämmön tieltänsä\npois ajanut, tullen itse talven-airueena sijalle.\n\nPastori Aamusto oli jo lähtenyt, ja Martva puheli taas kahden kesken\nOolavin kanssa. Kun hän nyt ajatteli, että Oolavi ei huomen-iltana\nenää tulisikaan, haihtui kirjeiden tuottama ilo vähitellen ja\nmieli sumeni ja katse raukesi. Hän koetti olla iloinen, mutta\nilo ei ottanut luistaaksensa. Huoneessa häilähteli surua vuoroin\nsiellä, vuoroin täällä, eikä nauru enää nauruksi helähtänyt: se jäi\naina puolitiehen, hymyilyyn. Tuntui kuin kuiskaileisi pahan-enne\ntietojansa elämän ilojen ja toiveiden sekaan.\n\nOolavi oli huomaavinansa Martvan ikäänkuin väsyneeksi ja kysyi:\n\n-- \"Miksi näytät niin väsyneeltä?\"\n\n-- \"Niin... kun sinä lähdet nyt pois\", -- venytti Martva hitaalla\näänellä, jossa oli säveleenä lapsen äänensävy ja mielipaha.\n\nOolavi masentui. Herkkä mieli värisi Martvan hellistä sanoista.\nHän ei löytänyt sanoja, millä lohduttaa armasta tyttöä. Hänestä\nitsestänsä tuntui nyt lähtö vaikealta. Martva huomasi hänen\nmielialansa, kokosi kaikki ilonsa yhteen ja riemastuttaaksensa sekä\nOolavin että itsensä, kysyä heläytti:\n\n-- \"Mutta eikö totta: sinä tulet pian takaisin?... Niinhän?...\"\n\nKysymys tuli Oolaville kuin olisi onnenlintu lentänyt hänen syliinsä\nsiivet ja laulu yhtenä ilona. Hänen mielensä kuohahti ilosta ja\nonnesta, kun kuuli Martvan äänen ja tiesi sen helisevän _hänelle_,\nyksin hänelle. Riemunsa vallassa vastasi hän:\n\n-- \"Miten minä voin olla tulematta, kun _sinä_ olet täällä!... Sinä\"\n-- hän suuteli Martvan kättä palavasti -- \"minun onneni!... Minun\nilo... ni!...\"\n\n-- \"Et saa olla vallaton... et... et... et... et\", -- keskeytti\nMartva, vetäen kättänsä pois suutelotulvasta.\n\nHetkeksi remahti taas ilo. Martva vakuutteli, ääni ja katse täynnä\nviehkeyttä:\n\n-- \"Mutta et saa tulla, ennen kun olet kirjoittanut hyvin... hyyy-vin\npaljon kirjeitä... Ethän tule ennen?\"\n\n-- \"Tulen... _Sinun_ luoksesi minä tulen ennen kun ehtii tänne\nensimäinen kirje, jonka lähetän heti kun vain saavun kaupunkiin\", --\nvastusteli Oolavi leikillä.\n\n-- \"Hyi, kun olet tottelematon!\", -- naurahti Martva muka\nnuhtelevalla äänellä, kiitollisena \"tottelemattomuudesta.\"\n\nMutta kun hän sitten sanoi Oolaville jäähyväisiä, saattaen häntä\neteiseen, tunsi hän sanomatonta tuskaa. Koko hänen sielunsa hätäytyi,\neikä hän tiennyt hädän syytä. Oli kuin olisi Oolavi lähdössä varmaan\nkuolemaan, josta hän ei voi pelastaa häntä. Kun hän ojensi Oolaville\nkätensä jäähyväisiksi, vapisi käsi kuin arka lintu haukan iskun\nedellä, ja katse oli hätäytynyt.\n\nOolavi huomasi sen ja hänen silmiinsä tulvasivat kirkkaat kyyneleet.\nMartva painautui silloin hänen rintaansa vasten, etsien siitä turvaa.\nSiinä itki hän kuin lapsi, värisi ja kärsi Oolavin kyynelien valuessa\nhänen silkkihienolle tukallensa.\n\n-- \"Jumala olkoon suojanasi!\" -- kuiskasi Martva kyyneliänsä kuivaten.\n\nOvi sulkeutui, ja nuori mies lähti laskemaan purttansa\nelämänkoskeen... Kun Martva palasi huoneeseensa, tuntui huone\ntyhjältä, autiolta, kuin olisi siellä käynyt kuolema, vienyt isän ja\näidin, ja niiden kuoleman johdosta tullut pakollinen majanmuutto.\nKukat ja kaikki olivat jo rakkaasta huoneesta pois kannetut. Hän\nheitti viimeisiä jäähyväisiä rakkaille muistoille... suri... itki...\nmenehtyi epätoivoon... Hänen mieleensä muistui taas \"Litvan laulu\".\nRaukeana, menehtyneenä kutistui hän kokoon ja itki katkerasti.\n\n\n\n\nVaan himmeä olikin totuudenlähde.\n\n\nTalvi näytteli jo tuomisiansa: kynttilöinänsä hohtavia joulutähtiä,\nhopeanheleitä pakkasiansa, kylmänkulkusiansa ja huikaisevia\nlumirikkauksiansa. Pohjolan suuri lumivieras oli tullut.\n\nJo avautuivat kaikki taivaan tähtiaarteet. Maailman helmi, Suomi,\nhohti talvipukimissansa, valkeissa lumiliinoissansa. Auringonpyörä\nnäyttäytyi päiväsydännä arastellen, punastuneena, kuin ujosteleva\nmorsian. Öisin hehkui taivas tähtipalona, joka tähti kirpeänkirkkaana\nkuin purisi sitä pakkanen. Ilmassa helisi hopeainen jäähele. Kylmä\npunasi poskea, valkea hanki painoi puhtaan värinsä ihmishenkeen ja\npakkasenpaukahdus reipastutti mieltä.\n\nOli tullut jo suuri talvi, Pohjolan lumijuhla jouluinensa,\nkulkusinensa ja mäenlasku-iloinensa.\n\nSuuressa kaupungissa pyörivät elämän jauhinkivet. Yhdet pyörivät\npäivällä, jauhaen ihmistä suoraan suureksi ja jaloksi. Toiset\nmyllyt raatoivat öisin... jauhoivat ihmistä akanaksi ja ruumenen ja\nakanan kautta takaisin siksi jaloksi eloksi, jona se solui öisen\nmyllyn kivensilmään. Nyt se näki rapakot kauneiksi vedenseliksi\nvärjättyinä... ihastui... laski purtensa väriselille, petti itseänsä,\npettäen samalla muita... loittoni aina vain kauvemmaksi onnen hakuun,\nkunnes jo häipyi silmistä onnenranta, josta oli matkalle lähtenyt...\nhätäytyi silloin ja huomasi olevansa alastomana, purrettomana,\nnähden samalla onnen-ulapan olevankin rapamerenä... Jotkut\nsilloin kääntyivät takaisin ja saavuttivat kotirannan... Toiset\npainuivat ravan lisäksi... Hyvä ja paha taisteli suurta, armotonta\ntaisteluansa...\n\nHiiden myllyn sivuhuoneessa, johon näkyi näyttämö viistoon, istui\nOolavi kahden kesken tuomari Ounaston kanssa. Hän oli siellä istunut\njo useat illat. Harhaman kirjan kuvauksien luoma mieliala ja\nniistä kuvauksista innostuneen Harviston kertomukset olivat hänet\nsinne vetäneet kohta kun hän oli kaupunkiin tullut. Aluksi oli hän\ntuntenut pettyneensä, hämmästynyt ja lähtenyt inhoten kotiinsa. Mutta\naina oli joku halu häntä sinne uudestaan vetänyt. Hän oli uskonut\nlopultakin saavansa nähdä sitä ihanuutta, jonka kuvan Harhaman kirja\noli hänessä herättänyt, verhoten ruman ja inhottavan akanamaisella\nrunollisuudella. Aina uudestaan ja uudestaan oli hän pettynyt ja\npoistunut. Taas ja taas oli hän muka \"vielä kerran\" palannut, luullen\nsilloin jo olevan nähtävänä sen, jota hän janosi.\n\nViimein oli hän alkanut tottua siihen rumaan, joka kukki öisissä\nvaloissa, soiton ja höyryjen seassa, värinä ne haihtuvat värit,\njotka muuttavat silmän muuksi, ollen itse untakin petollisempia...\nHän juopui niistä väreistä, hitaasti tosin, mutta sitä varmemmasti,\nnäki ne jo muuna kuin mitä ne olivat ja kulki niiden houkuttelemana,\narkaillen ja varovasti vielä.\n\nPäivin hän taas teki työtä, ahmi tietoja ahmimalla. Hänen entiset\nlaajat tietonsa ja luonnonlahjansa olivat hänellä apuna. Mikä oli\nmuille vuoden, se oli hänelle viikon työ. Synnynnäinen hienous ja\naatelisista aatelisimman talonpoikaiskodin luoma varmuus ja itsetunto\nolivat hänestä jo alun pitäen tehneet miehen, joka hienostuneessa\nseuraelämässä kohosi oman mittansa muita ylemmä ja käänsi ihastuneet\nkatseet itseensä.\n\nTuomari Ounasto oli vanhanpuoleinen herrasmies, jonka kasvoista\nvoi lukea, että hän oli aikoinansa \"elänyt\". Katseessa oli\nhyväntahtoisuutta, pilaa, jopa nerokkaisuuttakin, ja ketterät\nliikkeet ja isällinen ääni tekivät hänestä joskus oivallisen,\nherttaisen sedän ja isän perikuvan. Hän kävi aina pitkään\nhännystakkiin arvokkaasti puettuna, ja kun se arvokkuus ja ikä\njoskus yhtyivät vanhahkon elostelijan hullutuksiin, oli vakavankin\nvaikea olla hänelle hymyilemättä. Heti ensi tuttavuudesta oli hän\nkiintynyt Oolaviin ja nyt olivat he jo hyviä ystävyksiä. Usein olivat\nhe sattuneet olemaan yhdessä ylevähenkisten perheiden vieraina\nja joutuneet ottamaan osaa keskusteluihin, joissa pohdittiin\nelämänkysymyksiä ja kaikkeuden ongelmoita. Oolavi oli aivan juomalla\njuonut niiden keskustelujen henkeä, kun taas tuomari Ounasto\nenimmäkseen vaikeni, tai selitteli asioita omalla tavallansa,\nhöystäen keskustelua sukkeluuksilla. Hän oli Jumalan kieltäjä ja\nelämän ivaaja, joka otti elämästä sen, mikä siinä kulloinkin oli\nkepeää ja nautittavaksi kelpaavaa. Mutta hänen ikänsä ja asemansa\nvaikuttivat sen, että Oolavi kuunteli hänen kepeitä puheitansa\nharkiten, eikä aivan välinpitämättömänä.\n\nHiiden myllyssä kohisi ilo. Viulut vinkuivat. Viini vaahtosi. Ihminen\nsolui kivensilmään. Yöelämä kehittyi kukkanuppuunsa.\n\nTuomari Ounasto puhui Oolaville, isällisenä, ja veljenä samalla:\n\n-- \"Ota, Oolavi, esimerkiksi eilinen keskustelu tohtori Heinolan\nluona!... Eihän siinä ollut pontta, ei perää!\"\n\n-- \"Miten niin?\" -- pisti Oolavi, katsellen akkunasta syrjäsilmin\nmyllyyn.\n\nTuomari Ounasto selitti, tehden joskus käsillään kuvaavan liikkeen:\n\n-- \"Miten 'miten niin'?... No: puhuvat _totuudesta_, elämän\ntotuudesta ja oikeudesta... Eihän elämässä ole mitään totuutta: ei\nole mitään erityistä oikeaa ja väärää... Elämässä on vain kaksi\npuolta...\"\n\n-- \"Nimittäin?\" -- katkaisi Oolavi naurahtaen, mutta samalla\nuteliaana. Mylly ja totuus vetivät häntä kilpaa. Ounasto selitti,\nhuudahdellen:\n\n-- \"Nimittäin... Taas sinä, veli, kysyt 'nimittäin'!... Elämässä\non ainoastaan juutalainen puoli ja kreikkalainen puoli... Mikä on\njuutalaiselle pyhä, se on kreikkalaiselle kauhistus. Esimerkiksi sian\nliha... mikä kauhistus Mooseksen uskolaiselle! Mutta entä muille\nuskovaisille!... mikä herkku on joulukinkku. Siinä se on koko totuus\nja oikea...\"\n\nHiiden mylly säesti outoa totuuden julistusta. Se säestys huumasi\nOolavin korvia. Se teki aivot herkiksi, kuumeisiksi... Huminan seasta\nhuomautti hän Ounastolle:\n\n-- \"Mutta emmehän me nyt elä juutalaisten ajassa.\"\n\nHiiden myllystä kuului nuoren tytön laulu. Väki nauroi laulun\nsukkeluuksille. Kuului joku hyvähuuto.\n\n-- \"Millehän ne nyt huutavat!\" -- innostui Ounasto ja otettuansa\nasiasta selvän, katsahtamalla akkunasta, jatkoi hän: \"Iida siellä\nlaulelee... Kas, miten hyvästi se Iida veisaakin...\"\n\nHän istahti taas ja jatkoi:\n\n-- \"Miksi me emme elä juutalaisten ajassa ja kreikkalaisten?...\nElämme! Ihan täydelleen elämme niiden ajassa... Ota sosialistit ja\nporvarit: Sosialistit pitävät porvareita varkaina... pauhaavat aivan\ntosissaan... Porvarit taas haukkuvat varkaiksi sosialisteja. --\nTaivas varjelkoon ihmistä molemmista!... Minä tuomitsen oikeudessa\nmolempia aivan armotta... No eikö siinä ole taas sama asia:\n'totuuden' juutalainen ja kreikkalainen puoli?\"\n\n-- \"Niin... se nyt on siinä asiassa... Eihän yksi asia ole vielä koko\nelämä\", -- puolusteli Oolavi miettivänä. Hän huomasi tuomari Ounaston\npuheessa olevan oikeaakin. Niin alkoi totuus himmetä, peittyä\nhämäriin. Mietteissänsä hän väliin vilkaisi myllyyn. Sieltä kuului\ntaas hyvähuutoja. Tyttö lauloi lavalla, vähän huolien laulusta, mutta\nenemmän siitä, että kauniit hampaat näkyisivät. Ounasto innostui:\n\n-- \"Entäs muut asiat?... Ovatko ne, veli, toisenlaisia?... Katsohan,\nOolavi, katsohan!...\"\n\nHän kumartui likemmä Oolavia ja jatkoi tärkeän näköisenä:\n\n-- \"Ota, veli, vaikka mikä asia, niin sama laatu siinä on... Kas\nmiten kovasti Iida kirkaisi!... Pitää taputtaa Iidalle... Hyvä!\nHyvä!... Uudestaan! Uudestaan!... Nyt minä taas jatkan: Ota,\nveli Oolavi, vaikka mikä asia, niin siitä et löydä muuta kuin\nkaksi puolta: juutalaisen ja kreikkalaisen oikean... Taas se Iida\nkirkaisi... Taputa, taputa Iidalle!... Kas niin!... Minä taas jatkan:\nSillä eikö joka asiaa ajamassa ole kaksi kunniallista asian-ajajaa?\"\n\n-- \"No niin!\" -- myönsi Oolavi miettivänä ja huumautuneena samalla,\nOunasto jatkoi myllyn humun säestämänä:\n\n-- \"Mutta jos kerran olisi väärä ja oikea kaksi eri asiaa, niin\nsilloinhan kahdesta asian-ajajasta voisi ainoastaan toinen ajaa\noikeaa asiaa, toinen taas puolustaisi väärää, siis olisi konna...\nVoitko sinä niin pahaa ajatella kummastakaan?\"\n\nOolavi vaikeni. Hän mietti. Totuudenlähteen vedenpinnalle varisi\nlisää lehtiä... Mylly humisi sävelhumuna. Ounasto selitti:\n\n-- \"Eihän niistä kumpikaan ole kunniaton, joka puolustaisi väärää,\njos sitä olisi... Taivas varjelkoon semmoisesta ajatuksesta!...\nAsian-ajajako, jonka käsi ei lyhety syntisiltä, vaikka siltä jo\nJumalan armokin lyhettyisi, sekö, kysyn, ottaisi ajaaksensa väärän\nasian!... Mutta kumminkin on joka asiassa kaksi asian-ajajaa\nvastatusten. Miten sinä, Oolavi, sen selität, _jos_ olisi oikea ja\nväärä erikseen?\"\n\nOolavi naurahti. Hiukan ajateltuansa virkkoi hän:\n\n-- \"Siinä on kyllä pulma... Mutta se taitaa olla niitä sedän\npulmia...\"\n\nOunasto teki leveän liikkeen ja ilostui:\n\n-- \"Ei, veikkonen, siinä mitään pulmaa ole... selvässä asiassa. Asia\non vain niin, että toinen asianajaja ajattelee ja sanoo toisesta:\nTämä minun arvoisa vastustajani ajaa kreikkalaista asiaa, mutta kyllä\nhän silti on kunniallinen mies. Toinen taas ajaa juutalaista asiaa...\nSillä, Oolavi: jos nyt, jos olisi... Taas se Iida laulaa... jos olisi\nerikseen oikea ja väärä, niin eikö joka asiassa toista asian-ajajaa\npitäisi tuomita väärän asian ajamisesta?\"\n\n-- \"Se on, merkillistä kyllä, totta\", -- yritti Oolavi, mutta Ounasto\nkeskeytti hänet, huudahtaen voitonilolla:\n\n-- \"No siinä se nyt on!\"\n\nHän nousi ylös ja kävellen ja käsillänsä liikkeitä tehden jatkoi\nvoitostaan riemuitsemista:\n\n-- \"Minähän olen tätä sinulle monesti vakuuttanut, vaikka nyt vasta\nsain sinut uskomaan... Minähän, Oolavi, pidän sinua aivan omana\npoikanani ja olen ahertanut... ihan ahertanut olen saadakseni sinut\nkääntymään pois joutavista ajattelemisista ja totuuden etsimisestä...\nMinä ahkeroin kääntääkseni sinut oikealle tielle... Sillä... Nyt\ntaisi Manda tulla laulamaan, koska taputtavat... Ei, se ei ollut\nvielä Manda\", -- oikaisi hän kiirehdittyänsä katsomaan. Sitten hän\ntaas jatkoi:\n\n-- \"Eihän Jeesuskaan sanonut, mikä on totuus. Sanoi vain, että hän\n_tunnustaa_, että totuus on... Esimerkiksi siinä verorahassa. Hän\ntunnusti, että siinä on Jumalan puoli ja keisarin puoli... ja kumpiko\npuoli on oikea?... Jos rahasta ottaa pois toisen puolen, niin häviää\ntoinenkin puoli, eikä jää koko rahasta mitään...\"\n\n-- \"No ei nyt sotketa\", -- yritti Oolavi. Mutta Ounasto keskeytti\nhänet, selittäen:\n\n-- \"Siinä on nyt pulma: Keisari sanoo, että hän on itsevaltias\nvaltakunnassaan... Ja sinä uskollisena, lojaalisena alamaisena\nmyönnät sen oikeaksi... Eikö niin...\"\n\n-- \"Tietysti...\"\n\n-- \"Mutta sanassa taas sanotaan, että _kaikki_ on Herran... Koko\nmaa, siis se itsevaltiaan valtakuntakin -- on Hänen astinlautansa...\nNo mitäs sinä nyt keisarille antaisit, vaikka sen kuva _oli_ siellä\nverorahan toisella puolella?... Sille annettavaksi ei Jeesuksen\nkäskyn mukaan jäisi mitään.\"\n\nOolavi mietti asiaa. Verorahakysymyskin, joka oli hänelle ollut aivan\nselvä ja yksinkertainen, osottautui filosofiseksi pulmaksi. Ounasto\nriemuitsi:\n\n-- \"No siinä nyt on sulle 'totuus'... Ei siinä ole muuta kuin\njuutalainen ja kreikkalainen, Jumalan ja keisarin puoli... Juopas,\nOolavi, sedän terveydeksi!\" -- lopetti hän, kilistäen lasiansa\nOolavin kanssa.\n\nOolaviin olivat hänen puheensa alkaneet syöpyä. Alussa ne, ennen kun\nhän tunsi Ounaston likemmin, olivat olleet hänestä vastenmielisiä.\nSitten oli hän niitä kuunnellut hyväntahtoisena pilana. Mutta\nviikkojen kuluessa olivat ne syövyttäneet häneen jonkun kepeän\nkäsityksen elämästä. Ne tekivät hänessä työtänsä kuin vesi, joka\nsyövyttää uomaansa kovaan maaperään tai kallionsyyhyn, hitaasti,\nmutta varmasti. Viinilasi oli viime päivinä ollut joskus niillä\npienenä apuna.\n\nLaulu, soitto ja kättentaputukset ryöppysivät myllyssä. Oolavin katse\nviskautui tuon tuostakin sinne. Hän näki niitä varjoja, joita hän oli\nvilahdukselta nähnyt Harhaman kirjasta. Kepeäpukuinen tyttö tanssi\nnäyttämöllä. Useat ulvoivat ihastuksesta. Oolavi oli jo osaksi joukon\nmukana. Ounasto jatkoi filosofiaansa:\n\n-- \"Elämästä, Oolavi, pitää aina osata puraista sitä iloisinta...\nsitä _kaikista_ iloisinta kannikansyrjää... Silloin eivät hampaat\npoikki paukahda...\"\n\nOolavi naurahti ja pisti väliin:\n\n-- \"Taitaa olla niinkin!\"\n\nOunastolta pääsi raikas nauru. Hän aivan vannoi:\n\n-- \"No kun sinulle _minä_, vanha setä, sen sanon, niin se on totta...\nKas tuota tyttöä kun rimpsuttelee. Se on nyt Manda... Mandapahan\non... Kas, kas sitä Mandaa!... Mandan hame on tasan neljäkymmentä\nyhdeksän senttiä pitkä... Eilen mittasimme... Meitä oli tässä\nmuutamia veljiä koolla\", -- selitteli hän Oolaville, kuin jotain\näärettömän tärkeää.\n\nTytön hame kohosi lanteille pyöräksi... Myllyväki ulvoi\nihastuksesta... Oolavi taputti käsiänsä innostuneena. Viinurit\njuoksivat. Viini kuohui, herkut tuoksuivat. Melun hiljettyä jatkoi\nOunasto:\n\n-- \"Kun setä Ounasto sinulle sanoo, niin sinun pitää uskoa. Ota\nesimerkiksi Aatu Harmaja!... Sinä et häntä taida tuntea...\"\n\n-- \"En tunne\", -- myönsi Oolavi.\n\n-- \"No ei hänestä ole enää väliäkään... Pitkä roikale semmoinen\noli... Hänkin pysyi hyvänä seuramiehenä, niin kauvan kuin tarttui\nelämän iloiseen kannikansyrjään käsiksi ja aina sanoi, että hän on\npäätänsä lähempänä taivasta kuin muut... niin paljon muita pitempi\nnäes oli... Ja joi kuin poika... Mutta äkkiä mies rupesi miettimään\nja ajattelemaan ja jo kahden vuoden kuluttua oli mies kuin kuiva\nlipeäkala... Ja lopulta kävi vielä hullummin: Joutui kirkkoherraksi\ntuonne Sotkamon taa, jossa koko elämä on kivikannikka...\"\n\nOolavilta pääsi heleä nauru. Ounasto siitä innostui ja jatkoi:\n\n-- \"Siinä nyt näet ensinnäkin esimerkin... Tunnethan sinä Forsmanin\nPekan?\"\n\n-- \"Kyllä!\"\n\n-- \"Forsmanin Pekka taas, joka ei ajattele mitään, on kaupungin\nhienoin... no kaikista hienoin ja sivistynein herra. Kysy täälläkin\nvaikka keneltä tanssijattarelta, tunteeko hän Pekkaa, niin kaikki\ntuntevat hänet... Kuka... kuka... kuka siellä nyt tanssii, kun\nniin... Ah se on numero neljä: Kerttu... Hänellä on numero neljän\njalka... Forsmanin Pekasta johtuu mieleeni. Hänellä on tapa pitää\ntarkkaa kirjaa tyttöjen jalan koosta...\"\n\n-- \"Ottaako hän mitan?\" -- kysäisi huvitettu Oolavi, yhä seuraten\ntytön tanssia.\n\n-- \"Ei. Se käy aina tällä tavalla: Pekka sanoo ihastuneensa tytön\njalankauneuteen ja pyytää saada lahjottaa sille parin sieviä kenkiä\nja sitä varten kysyy numeroa... Pekka on semmoinen hieno mies...\nTyttö sanoo numeron ja huomenna Pekka itse panee lahjottamansa\nkengät tytön jalkaan... Tietysti Pekka silloin vähän leikittelee\njalan kanssa... semmoista pikkuista jalkahyväilyä... Kas!... Kas!...\nSievästi se Kerttu nyt rimpsutteleekin... Katso!... Katso!... Katso\ntuota, miten heittelee jalkaansa!... Kas!... Kas... Kas!... Onkohan\nsillä Pekan tuomat kengät jalassa!... Ovat... Ne ovat... Niissä on\npunainen rusetti...\"\n\nHän aivan paloi ihastuksesta. Oolavin silmät säteilivät. Myllyssä\nkohiseva huumaus kiskoi häntä mukaansa. Siellä paloivat silmät\nhimoa täynnä. Siellä kukki ja tuoksusi ihmis-olemuksen ilkein osa:\naistillisuus. Oolavi imi sitä itseensä, hengitti sitä kuin viinin\nhuumaavaa höyryä.\n\n-- \"Hyvä... hyvä... hyvä!\" -- kohisi myllyssä loppumattomiin. Ounasto\nhehkui. Mahtavalla bassoäänellä säesti hän:\n\n-- \"Hyvä... hyvä... hyvä!\"\n\nJa ketteränä huoneessa kävellen jatkoi hän ihastustansa:\n\n-- \"Kauniisti tanssii Kerttu, kauniisti... Vahinko, ettei Pekka ollut\nsaapuvilla.\"\n\nYht'äkkiä kysyi hän sitten Oolavilta:\n\n-- \"Olethan sinä, Oolavi-veli, lukenut Harhaman kirjan?...\"\n\n-- \"Kyllä\", -- myönsi Oolavi. Ounasto huudahti yhtenä riemun\npaljoutena:\n\n-- \"No arvasinhan minä!... Siitä arvasin, kun olet täällä... No\nse on kirja! Se on kirjojen kirja... Se on oikea Pirun raamattu!\"\n-- riemastui hän edelleen, käsillään kuvaavia liikkeitä tehden.\nJuotuansa ryypyn jatkoi hän:\n\n-- \"Minä en koskaan lue romaania, mutta Saku Peltola, joka on suuri\nroskakirjojen ihailija, tuli kerran ja sanoi: 'Ounasto hoi! Nyt sinun\npitää ruveta opettelemaan romaania lukemaan, sillä nyt on ilmestynyt\nkirja, jota lukiessa jo uskoo olevansa kaikista paraimmassa Pirun\nEedenissä!... Aivan näkee Pirun enkeleitä silmissään!... Ja eikä Saku\npuhunut turhia... No kyllä se on kirja, on totta vieköön se kirja!...\nMinä aivan ihmettelen, mitenkä kukaan kirjakauppias on uskaltanut\nmyödä niin hyvää kirjaa... Ja Saku itse, joka on entinen sensori,\nsanoi että: 'Jos minä olisin ollut sensorina, niin en totta vie\nolisi uskaltanut antaa painolupaa, sillä se on niin hyvä kirja, että\nlinnaan sille luvan antamisesta olisi sensori joutunut'... Vieläkö\ntäällä pullossa on?... Vielähän siellä hilkkaa.\"\n\nJa laseja täyttäessänsä hän jatkoi isällisellä, neuvovalla äänellä:\n\n-- \"Siinä kirjassa, Oolavi, on kaikki, mitä hienon miehen tulee\ntietää. Forsmanin Pekkakin sanoi sen luettuansa olevansa täydellinen,\nkerrassaan täydellinen... Tai oikeastaan siinä on enemmänkin kuin\ntarvitsee: joutavia saarnoja ja ripityksiä, mutta ne Pirun Eedenin\nkuvaukset ovat paremmat kun itse Eedeni... Minä puhun sinulle niin\nkuin omalle pojalleni... Vieläkö täältä tulla töröttää?\" -- käänsi\nhän välillä puhettansa, kallistaen likööripulloa.\n\nOolavi seurasi silmin myllyn elämää, korvin Ounaston puhelua,\npistäen aina jonkun sanan väliin. Myllyn huumaus heikonsi sielun\nvastustuskykyä. Alastomuuden vilinä... soitto... ihastuksen\nhuudot... palavat, himokkaat silmäykset... päihtymys ja kaikki muu\nvalmisti hänen sieluansa Ounaston puheille. Ounasto jatkoi laseja\ntäyttäessänsä:\n\n-- \"No se kirja ei ole harhama, vaikka kaikki muut kirjat olisivat...\nja ovatkin harhamia, koko kirjallisuus. Minäkin olin jo unohtanut\nkoko tämän siunatun myllyn. En ollut moneen herran vuoteen oveakaan\navannut. Mutta kun luin Harhaman 'Varotushuudon', niin heti\nensi työksi tulin katsomaan, onko täällä todellakin niin suuri\nedistys-askel tehty kuin kirjassa kerrottiin... Ihan nuolena riensin\ntänne... No, terveeks', veli Oolavi!... Ja en totta totisesti, en\ntotta vieköön ollut tästä Eedenistä koskaan ennen niin nauttinut,\nkuin Harhaman kirjan luettuani... Se kirja, kuule, Oolavi, on\nerinomainen, se on kaikkein erinomaisin opas täällä... Se panee\nhuomaamaan kaikki nämä pyörähdykset... tuommoiset... tuommoiset\" --\nhän selitteli pikku pyörähdyksiä -- \"ja kaikkea semmoista, mitä ei\ntavallinen ihminen olisi muuten huomannutkaan...\"\n\nHän sytytti sikarin ja jatkoi ihmetellen:\n\n-- \"No kyllä sillä miehellä on ollut terve silmä... sillä on ollut\nitsensä pimeyden ruhtinaan silmä, kun on kaikki täällä huomannut.\nJa kyllä on uskaltanut kirjan kirjoittaa... Niin mainion on kirjan\nkirjoittanut, että jos vain tulisi asia esiin oikeudessa, niin minun\ntäytyisi virkani tähden tuomita sen kirjoittaja linnaan.\"\n\nOolavi nauroi makeasti. Ounasto vakuutti uudelleen:\n\n-- \"No totisesti täytyisi tuomita... Kiitokset ansaitsisi se mies...\"\n\nMyllyssä kohisi aistillinen huumaus, ihastuksenhuudot. Ounasto\nkiiruhti akkunaan ottaaksensa osaa iloon. Oolavi keinui jo kepeiden\npuheiden ja huumauksen aallonharjalla, kuin muinoin Tuukkalan kosken\npuhtaissa kuohuissa. Elämänkoski veti hänen venettänsä. Hurja,\nvoimakas luonne tahtoi aivan syöksähdellä ryöppyihin. Likööri teki\ntehtäväänsä kaiken muun apuna. Ounasto jatkoi:\n\n-- \"Siitä asti minä olen täällä harva se ilta... Meitä on pieni\nseura.\" -- Hän luetteli sormiansa näyttäen: \"Forsmanin Pekka...\nsitten Saku Peltola... Ville Seppälä... se on kolme... Laurilan\nOsku neljäs... se on jo neljä... ja minä viides... Siis yhden käden\nsormet... Meitä sanotaankin yhteisellä nimellä viitoseksi.\"\n\nHän näytti Oolaville kämmentänsä, hajottaen sen sormet, ja jatkoi\nahdistetun ja sorretun äänellä:\n\n-- \"Alussa meillä oli suuret, hyvin suuret vaikeudet voitettavina\neukkojemme tähden, ne kun vaativat tiliä poissa olosta... No\njotenkuten aina selviydyttiin, herran kiitos, kun pantiin viisi päätä\nyhteen...\"\n\nJa äkkiä hän käänsi puheen, varottaen naureksivaa Oolavia:\n\n-- \"Sinun, Oolavi, poikani, ei pidä mennä koskaan naimisiin, sillä\navioliitto on miehen viimeinen... vihoviimeinen ansa... Se on vielä\npahempi paula kuin itse varsinainen kuolema... Älä sinä, Oolavi,\nnaura, sillä setä Ounasto puhuu kokemuksesta... Kuolemasta toki\nvielä pääsee johonkin: sielu pääsee ijankaikkiseen elämään... Mutta\navioliitto: se on semmoinen pihti, semmoinen jumalaton pihti, josta\nei pääse eukon luvatta ystäviäänkään tervehtimään... Vaikka ystävä\nolisi kuolemassa, tai kerrassaan naimisiin menossa, niin et vain\npelastamaan pääse...\"\n\nOolavilta pääsi raikas nauru. Ounasto selitti vakavana, valittavalla,\nheikolla äänellä:\n\n-- \"Ja minulle poloiselle kun vielä sattui kaiken muun lisäksi\nsemmoinen onnettomuus, että sain viisaan eukon!... Siinä saa monesti\nvetää päänsä solmuun, ennen kun sen saa petetyksi... Katso: jo ensi\niltana, kun olin täällä myllyssä -- vertailemassa vain, onko Harhaman\nkuvaama edistys tapahtunut -- niin jo, näet, haistoi eukko asian ja\nnosti semmoisen elämän, semmoisen pahan elämän nosti, että koko talo\noli nurin... Älä taivas anna miehelle viisasta aviovaimoa!... Viisas\naviovaimo on miehellensä elämän suurin taakka...\"\n\nHän sytytti sikarinsa ja jatkoi selitystänsä:\n\n-- \"Mutta kyllä me... pah... pah... kyllä me... pah... pah...\nkyllä me lopulta keinon keksimme: Me perustimme 'Turhakosken\nosakeyhtiön'...\"\n\nSamassa syöksähti sisään eräs vapaaksi päässyt ja pukeutunut\ntanssijatar ja muitta mutkitta ja Ounaston hänen tuloansa huomaamatta\nistahti tämän syliin, kuin olisi se ollut tuoli, laulaen siinä\nhuolettomasti:\n\n    \"Tuhannen markan seteliraha\n    on sydämeni varmin avain.\"\n\n-- \"Kah! Herttako se on... Sedän polvelle istahti tyttäreni\", --\nhuudahti Ounasto.\n\nHertta kumartui pöytään päin, kallisti Ounaston liköörilasia ja kysyi\nhuolettomana:\n\n-- \"Mitä tämä on?... Likööriäkö?\"\n\nJa ennen kun Ounasto ehti vastata, ryyppäsi hän, kirpisteli suutansa,\nja asetti lasin pöydälle virnistäen:\n\n-- \"Huh!... Ei tuo ole hyvää!\"\n\n-- \"Niin, ryyppää pois, Hertta-tyttöni... Ryyppää sedän lasista,\nHerttaseni\", -- puheli Ounasto, lisäten:\n\n-- \"Etkös sinä, Hertta, Oolavia tunne?... Etpä näy tuntevan... Hän on\nhyvä nuori mies... melkein minun poikani...\"\n\nTyttö katsoi hetken Oolavia silmiin tarkasti ja kysyä heläytti\nyht'äkkiä:\n\n-- \"Tunnetteko Te, Oolavi, Iidaa?\"\n\n-- \"Mitä Iidaa? En minä tunne\", -- vastasi Oolavi naurahtaen. Tyttö\njatkoi, kuin hiukan jotain muistellen:\n\n-- \"Mitens' se Iida sanoi, että hänen sulhasensa on Teidän näköinen:\nmusta takki päällä ja sievä rusetti rinnassa...\"\n\n-- \"Nyt sinä Hertta-kulta taas sotket asiat\", -- tarttui Ounasto\nneuvovalla, isällisellä äänellä, lisäten: \"Iidan sulhasen nimihän on\nOskari, eikä Oolavi... Sinä aina turhaa hölötät...\"\n\nTyttö teki veikeän liikkeen ja selitti niin että ääni meni yhtenä\nhelinänä.\n\n-- \"Eipäs oo... Iidan sulhanen Oskari... Iida ei koskaan kysy\nsulhasensa nimeä... Se on Manda, joka kysyy ja kirjoittaa nimen\nmuistiin... Iida nimittää sulhasiansa aina nutun värin mukaan: Musta,\ntai harmaa... tai...\"\n\n-- \"Ai! Mandahan se on... Minä en muistanut tässä pökerryksissä\nollessani\", -- oikaisi Ounasto.\n\nTyttö tarttui hänen leukaansa hyppysillänsä, pudisteli siitä, katsoen\nhänen silmiinsä hyvin likeltä, huulet supulla, kuin suuteloon\nkurkotettuina, ja matki:\n\n-- \"Minä en muistanut... minä en muistanut... Yyyyyy!\" -- lopetti hän\nOunaston leukaa tärisyttäen.\n\nOolavi nauroi ja katseli tytön kaunista vartaloa ja omituisia eleitä.\nMylly kuohui ja kohisi... Koski vei pois ihmishengen perkkeitä.\nOolavi tunsi jo virran häntä vievän...\n\nÄkkiä kysyi tyttö Ounastolta iloisella äänellä:\n\n-- \"Kuule! Ripitettiinkö sinua viime kerralla johtokunnan istunnosta\nkotiin tultuasi?\"\n\n-- \"Ei... ei... Muija on ihan täydessä uskossa, että johtokunta\ntyöskentelee\", -- iloitsi Ounasto. Ja Oolaville hän selitteli, tytön\nyhä hänen polvellansa istuessa:\n\n-- \"Meiltä keskeytyi se Turhakosken asia. Se on yhtiö, jonka\nperustaminen oli välttämätön Harhaman kirjan ilmestyttyä. Yhtenä\nkauniina päivänä me laadimme säännöt, ne lähetettiin senaattiin\nvahvistettaviksi ja sanomalehtiin toimitettiin tietysti uutinen,\nettä 'Turhakosken osakeyhtiö' on anonut senaatilta säännöillensä\nvahvistusta. Väliaikaiseen johtokuntaan kuuluvat ne ja ne: herrat\nPekka Forsman, Saku Peltola, Ville Seppälä, Oskari Laurila ja\ntuomari Ounasto viidentenä... Ja muijat uskovat... Ne uskovat, että\njytisee... Se on onni, että tyttökoulussa on jätetty maantieteen\nopetuksessa semmoinen aukko, että muijat eivät tiedä, että ei\nmitään Turhakoskea ole olemassakaan... Se on suuri onni ja meidän\nkoululaitos on saava siitä jokaisen aviomiehen vilpittömän kiitoksen.\"\n\n-- \"Jopa oli Pekan rouva kysynyt Pekalta, että missäpäin se\nTurhakoski on\", -- pisti tyttö Oolavin naurahtaessa puheen väliin.\n\n-- \"No mitäs siitä, jos kysyy!... Selvään asiaan voi aina vastata.\nPekka sanoi niinkuin asia on, että se on kahden penikulman päässä\nPilvistön seurakunnan kirkolta, jos kulkee oikotietä Pölläkkälän\nkylän kautta, ja maanteitse järven ympäri on kolme peninkulmaa!\"\niloitsi Ounasto.\n\nJa tytöltä hän kysyi:\n\n-- \"Mitä? Oliko se Pekan rouva kotona, kun sinä menit hänen luokseen\nasialle?... Minä kuulin, että se on sinua katsellut vähän karsain\nsilmin...\"\n\nTyttö keikautti päätään ja ylpeili:\n\n-- \"No katselipa tuo nyt vaikka miten, mokomakin kynttänä... Astua\nlätystääkin kuin munimaan menevä kana... Näin... näin... näin...\nnäin...\"\n\nHän nousi ja matki rouva Forsmanin käyntiä. Oolavi lausui hänelle\njonkun sukkeluuden. Häntä ei enää inhottanut eläimellisyys. Mylly\npakahtui lumoukseen. Orkesteri soitti. Myrskyisät hyvähuudot\nkaikuivat. Hetken kuluttua jatkoi Ounasto selitystänsä:\n\n-- \"Alussa meillä oli keskusteluja päivällä kotona, vaimojen kuullen.\nSitten tietysti oli pakko vuokrata johtokunnalle kokoushuone...\nSanomalehdissä on aina väliin ilmotus että: 'Turhakosken\nosakeyhtiön väliaikainen johtokunta kokoontuu kello 8 illalla\nkonttorihuoneustossansa!...\"\n\nOolavi oli huvitettu puheesta. Samalla seurasi hän tytön puuhia,\nseurasi niitä kuumeisin silmin. Ounasto jatkoi:\n\n-- \"Väliin taas kutsutaan telefoonilla johtokunta kokoon. Mutta on\nsovittu merkki: kaksi lyhyttä soittoa jos on perätysten, silloin\nme sanomme aina eukolle: 'Menepäs, mamma, kysy kuka siellä taas\nsoittaa'!... Mamma menee ja tietysti se on taas johtokunnan kokous...\n\n\"Silloin alkaa päivittely, että 'ei tässä jaksa joka päivä... ja\npois minä eroan koko johtokunnasta'... Mutta eukko toki on aina\nkehotellut, että: 'mene nyt vain, pappani. Ainahan siitä on tuloja...\nJa kuka tietää mitä rikkauksia tehdas vielä tuottaa, kun käyntiin\npääsee!'... No sillä lailla sitä pysyy aina johtokunnassa...\nsillä eihän sitä vaimoaan halua vastustaa... Istunnot ovat\ntietysti täällä... Viime kokouksessa meillä oli täällä Hertta\npuheenjohtajana...\"\n\nJa tyttöön kääntyen huudahti hän:\n\n-- \"Hert-ta... Viisikymmentä viisi markkaa ottivat niistä laseista,\njotka sinä puheenjohtajan kurikalla rikki nuijit...\"\n\n-- \"No-oo!... Ei tuo ole paljon\", -- keikautti kiemaileva tyttö\nkävellessänsä. Oolavia nyhti hurja elämä yhä huumaavammin\npyörteisiinsä. Joskus vielä läikähti sitä vastaan inho mielessä,\nmutta se oli ohimenevä. Ounasto siunaili:\n\n-- \"No sillä lailla me, herran kiitos, olemme saaneet täällä rauhassa\nvertailla Harhaman kuvauksia todellisuuden kanssa...\"\n\n-- \"Mutta tänä iltana sinä varmaankin saat aika ripin\", -- ilvehti\ntyttö.\n\n-- \"Tänä iltanako!... Eeee-i... Ei sinne päinkään... Nyt minä vasta\nolen turvattu... Tulehan, Hertta-tyttäreni, tänne sedän polvelle,\nniin minä kerron!... Kas niin!\"\n\nJa tärkeän näköisenä alkoi hän selittää, Oolavin katsellessa tytön\neleitä, joskus sen silmäyksille naurahtaenkin:\n\n-- \"Minä olin jo mennä koukkuun...\"\n\n-- \"No?\" -- keskeytti tyttö kysyvänä,\n\n-- \"Eukko\", -- jatkoi puhuja -- \"kysyi äkkiä; 'Missä se\nTurhakosken kansliahuoneusto on?'... Silloin iskivät silmät\ntulta... Hätäpäivissäni aivan minä kysyin: 'Oletko sinä, mamma,\nottanut täältä pöydältä Turhakosken kauppakirjan?'... Eihän se\ntietysti ollut ottanut olematonta... Ja siitä se alkoi etsiminen,\nKansliahuoneesta ei ollut enää puhettakaan... Minä tietysti\nhätäännyin pahanpäiväiseksi ja syyttelin mammaa, mamma piikaa ja\nnyt on koko talo ollut kolme päivää nurin: etsitään... etsitään...\nkolutaan kaikki paikat eikä vain löydy... Ei löydy, niin ei löydy...\nMamma tuntee syyllisyytensä ja haukkuu piikaa... piika siitä suuttui,\nhaukkui mamman ja meni matkaansa... Ja etsimistä yhä vain jatketaan.\nMamman oli sääli minua ja sanoi tänäänkin; 'Älä nyt, pappa, sure,\nlöytyyhän se kauppakirja... Menisit vaikka Forsmanin Pekan luo, että\net joudu aivan epätoivoon... Koeta hänelle selittää, että paperi on\nerehdyksessä mennyt jonnekin ja vie Pekka vaikka hotelliin, niin se\nei muista kysyä koko paperia!' -- neuvoi mamma...\"\n\nTyttö hymyili vuoroon Oolaville, vuoroon Ounastolle. Kun hän taas\nnousi, jatkoi Ounasto:\n\n-- \"Hertta osaa erinomaisesti pyöräyttää yhden Harhaman kirjassa\nkuvatun piruetin... Pyöräytäppäs, Hertta, se... pyöräytä sedälle ja\nOolaville...\"\n\nTyttö totteli, tehden pari veikistelevää tanssiliikettä. Ounasto\njatkoi:\n\n-- \"Iida taas tanssii mainiosti sen 'hih-hein' ja Manda\n'heipparillan'.\"\n\nPuheen jatkuessa höikälehti tyttö huoneessa, nenä pystyssä,\nkiemaillen ja laulaen:\n\n    \"Jos minä keisarin rouvana oisin,\n    niin mull' oisi hellua kaksi,\n    sillä pyhän paavin ma vietellä\n    voisin itseni rakastajaksi.\"\n\n-- \"So... so... so, Hertta!... Ei vanhaa keisaria, paavia ja setä\nOunastoa saa pettää ja mennä paaville\", -- varotteli Ounasto.\n\nTyttö muikisti hänelle suutansa, nipisti korvasta ja ilveili melkein.\n\n-- \"Ei saa pettää vanhaa keisaria!... Mitäs huvia siitä miehestä\non, jos sitä ei saa pettää?... Yyyy -- yyy! Vanhaa Ounastoa ei saa\npettää...\"\n\nOunasto hoki selitystänsä:\n\n-- \"Onhan miehestä huvitusta... Pitää rakastaa miestä ja olla\nuskollinen.\"\n\nTyttö heilautti lanteitansa ja käsillä liikkeitä tehden ja\nhäilähdellen lauloi:\n\n    \"Enkä minä rahalta ketään lemmi,\n    kuuletko, kultaseni?\n    Enkä mä miestäni koskaan hemmi\n    muuta kuin pettääkseni.\"\n\nSitten istahti hän Oolavin polvelle, niin huolettomana kuin tuolille,\nlaski toisen kätensä hänen olallensa, puoleksi kaulaan, nojasi\nkyynäspäällänsä pöydän reunaan, katsoi Ounastoa silmiin kiemailevasti\nja pyysi:\n\n-- \"Tilaa, setä, samppanjaa!\"\n\nOunasto täytti pyynnön. Tyttö kohentautui Oolavin syliin, ja käsi\nhänen kaulassansa lauloi:\n\n    \"Mä hyvää yötä toivotan\n    sinulle, rouva kuu;\n    luo tyttöseni kiiruhdan.\n    Muu kaikki unhottuu!\"\n\nOunasto nousi ylös ja lyöden juhlallisesti tahtia kertasi jyrisevällä\nbassoäänellä:\n\n    \"Luo tyttöseni kiiruhdan,\n    Muu kaikki unhottuu...\"\n\nOolavi oudosteli aluksi. Mutta tyttö alkoi puhella hänen kanssansa\nhuolettomana ja vapaasti kuin istuisi hän jossain tuttavallisessa,\nsievässä seurassa... Ja kun samppanja vaahtosi, kietoutui Oolavin\nkäsivarsi jo tytön vyötäisen ympärille. Soitto soi. Laulu helskyi.\nPuhdas mies hengitti inhoittavinta höyryä. Elämä vaahtosi... Tyttö\ntuoksui polvella... Huolettomana nousi se taas, häilähteli huoneessa\nja lauloi äskeisen laulunsa jatkoa hytkytellen ruumistansa laulun\ntahdissa, tanssiaskelin ja heilahduksin:\n\n    \"On taivaan rouva kirkas kuu\n    ja tähti tytär sen...\n    Ei maistu rouvan huuli, suu...\n    Ma tahdon tyttären...\"\n\nSamppanjalasi kädessä kertasi tuomari Ounasto taas laulun. Tyttö\nhöikälehti edelleen ja matki, suutansa muikistellen:\n\n\"Ma tahdon tyttären.\"\n\nJa nipistäen Ounastoa korvasta nuhteli hän:\n\n-- \"Tahdot tyttären, vaikka et osta tyttärelle kenkiäkään...\nEntisistä ovat jo kannat läntällään...\"\n\n-- \"Onko Hertta-kullan kengän kanta jo läntistynyt!... Näytäpäs!\" --\nihmetteli Ounasto.\n\nTyttö istahti. Ounasto kumartui tutkimaan hänen kenkänsä kantaa.\n\n-- \"Ei jalka niin ylös ylety\", -- huudahti tyttö, läpäten Ounastoa\npäähän.\n\nAlhaalta, pöydän alta kuului tuomarin ääni:\n\n-- \"Kyllä tuomari tietää miten pitkä on lain määräämä jalka...\nTietäähän tuomari, jonka pitää tuomita ihmisiä menettämään henkensä\nja oikean raajansa...\"\n\n-- \"Oikean raajansa!... Yh sinä tuomari!\" -- matki tyttö tukistaen\ntuomari Ounastoa leikillä.\n\nOunasto oli saanut tutkimuksensa suoritetuksi, istuutui ja vakuutti:\n\n-- \"Läntistynyt on Hertan kengän kanta... läntistynyt... Sedän pitää\nostaa tyttärellensä uudet kengät...\"\n\nPuhelu jatkui. Äkkiä kääntyi tyttö Oolaviin lausuen:\n\n-- \"Kuulehan, Oolavi!\"\n\n-- \"No?\" -- kysyi Oolavi, jolle tytön silmäys helähti kuin\npäivänpaiste.\n\n-- \"Tuletko huomenna katsomaan, kun minä tanssin?\" -- jatkoi tyttö.\n\n-- \"No tietysti!\" -- lupasi Oolavi aivan onnellisena, tytön\nsilmäyksien valopilvessä kylpien.\n\nTyttö poistui heittäen Oolaviin himokkaan, veikistelevän silmäyksen\nja muikistaen suutansa Ounastolle. Huumautunut Oolavi huomasi\nsilmäyksen ja näki tytön sielun pohjalle. Hän päätti tulla huomenna.\nHiiden mylly alkoi avautua hänelle toisena kuin ennen. Hän alkoi\nlöytää sieltä sitä ilkeää, rietasta, jota hän tiedottomana oli tullut\nsieltä hakemaan ja sieluunsa kokoamaan. Tytön lähdettyä huokaili\nOunasto väsyneenä:\n\n-- \"Hoh--hoi!... Hoh--hoi!... Se on semmoista viatonta leikkiä\nvain... Hertta on semmoinen herttainen, hyvä tyttö...\"\n\nOolavi oli hänen kanssansa samaa mieltä. Hän mietti jo huomista\npäivää. Ounasto jatkoi huokailujansa:\n\n-- \"Kotiinkin tästä pitäisi jo kömpiä... Mammarukka etsii siellä\nvain Turhakosken kauppakirjoja... Varmaankin on taas mullistanut\nkoko talon nurin... Kun vain ei olisi kihlakunnan oikeuden papereita\nsekaisin penkonut!... Mammalle pitää ostaa uusi hattu, kun niin\nhuolehtii Turhakosken kiinnekirjoista...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nPuoli-yö oli jo aikoja ohi kiitänyt. Hiiden myllyn elämä huppelehti\naamuöisissä huuteissansa. Ihminen oli ajaksi laskeutunut\ntäydellisesti eläinmaailmaan. Joillakuilla oli enää pukimina\nihmisyyden rippeitä: hitunen häveliäisyyttä. Naiset elivät sitä\nelämää, joka tekee naisen riettaaksi, luomakunnan inhoittavimmaksi\nolennoksi: he tarjoilivat itseänsä. Miehet valikoivat täydellisinä\nelukkoina.\n\nOunasto ja Oolavi olivat poislähdössä. Viimemainittu ei enää\ntuntenut sitä inhoa, mitä ennen. Hän ajatteli huomis-iltaa, jolloin\nHertta tanssisi. Hän ajatteli, laski ja ylpeili siitä, että Hertta\ntanssii huomenna ikäänkuin häntä varten... unohtaa muut... ajattelee\nyksinomaan häntä... Hän tunsi jo verensä kuumenevan, huonojen\nelämänhalujensa paisuvan.\n\nSilloin kuului käytävästä silkin kahinaa ja keveitä sipsuttavia\naskeleita. Nuori, loistavasti puettu, kaunis nainen astui oven\neditse. Mutta heitettyänsä silmäyksen huoneeseen, pysähtyi hän äkkiä\nja huudahti:\n\n-- _\"C'est monsieur Ounasto!... Bonne nuit, monsieur!\"_ [Se on herra\nOunasto! Hyvää yötä, herra!]\n\nOunasto kumarsi kohteliaasti, tervehtien:\n\n-- \"Hyvää huomenta, neiti Iltamo!... Suvaitkaa poiketa sisään!...\nOlemme seurassa ja julkisessa huoneessa, niin että rohkea pyyntöni ei\nkai loukkaa _convenance'ia_ [säädyllisyyttä]...\"\n\n-- \"Ei ollenkaan!\" -- huudahti neiti Iltamo, astuen huoneeseen\nhienona, keimailevana, tuoden mukanansa kokonaisen pilven hajuvesien\ntuoksua ja katseen lumoa. Hän oli kaunis, vilkas, viehättävä,\nkeskikokoinen, hoikkavartaloinen, jonkunlainen pieni taivaanlintunen.\n\nKun hän oli tervehtinyt Ounastoa lausui tämä Oolaviin vihjaten:\n\n-- \"Sallikaa, primadonna, minun esitellä Teille paras ystäväni, herra\nTuukkala!\"\n\nOolavi tervehti hienosti, syvään kumartamalla.\n\nHiukan kumartaen vastasi laulajatar Iltamo tervehdykseen, puhellen\nvilkkaasti, viehkeästi:\n\n-- \"Ah!... Se on herra Tuukkala... Erittäin hauska tutustua!... Minä\nolen kuullut Teistä jo paljon puhuttavan...\"\n\nHänen liikkeensä, sulavuutensa ja suloutensa aivan heilahtelivat,\nsilkin kahinan säestyksellä. Koko huone oli jo tulvillansa hänen\nääntänsä, vilkkauttansa ja kauneuttansa. Oolavi vastasi hänen\npuheeseensa kohteliaalla liikahduksella lausuen:\n\n-- \"Minulla on ollut kunnia pari kertaa kuulla maamme kuulua\nlaulajatarta ja olen onnellinen tullessani nyt esitellyksi...\"\n\nLaulajatar Iltamo näytti koettavan kietoa kaiken kiemailuihinsa ja\nhymyilyynsä. Viehkeästi vastasi hän Oolaville:\n\n-- \"Ooo!... Kuuluisa! Se on vaan _flatterie_ [imartelua]!\"\n\nJa Ounoston puoleen kääntyen jatkoi hän nopeasti, antaen sanojen\ntulla yhtenä helinänä:\n\n-- \"Mutta minä en uskonut Teitä, herra Ounasto, täällä tapaavani...\nTeillähän kuuluu olevan nykyään niin kovin kiire, että yöt ja päivät\nolette työssä... Suuria afääreja... mitä Teillä kerrotaan olevan...\nRouvannekin kertoi minulle... Suuri Turhakosken tehdas... Oletteko\nusein täällä?...\"\n\n-- \"Aivan sattumalta... ensi kertaa. Tulin ystäväni Tuukkalan kanssa\nvilkaisemaan... Olikin onnellinen sattuma, koskapa saimme tavata\ntäällä Teitä\", -- vastasi Ounasto. Ja johtaakseen keskustelun pois\nTurhakosken asiasta, kysäisi hän nopeasti:\n\n-- \"Te tietysti myös aivan sattumalta olette täällä?\"\n\nLaulajattaren silmät paloivat kilpaa hänen jalokiviensä kanssa.\nMolemmista säteili ja tulvi loistoa ja hehkua. Kun hän katsahti\nOolaviin, tunsi huumautunut Oolavi aivan kylpevänsä jalokivivälkkeen\nja hurmaavan katseen polttavassa suihkussa. Yhäti liikkuen ja häilyen\nvastasi neiti Iltamo Ounastolle:\n\n-- \"Minäkö usein täällä?... Ensi kertaa... aivan ensi kertaa...\nAjatelkaa, herra Ounasto!... Mutta minä en pidä tämmöisistä... no...\"\n\nHän teki käsillänsä nopeita liikkeitä, kuin etsien niillä sanoja, ja\njatkoi:\n\n-- \"_Variétée'itä_ ja _farce'eja_ ja mitä nämä ovat... Mutta tänään\ntäällä lauloi italialainen mademoiselle Rossini, jonka kerrottiin\nolevan erinomainen... no semmoisten _vaudeville'_ien [kylälaulujen]\nlaulaja... Ja minä pistäännyin kuulemaan... pikimältään vaan...\nTietysti Tekin, tuomari, ja herra Tuukkala tulitte ainoastaan hänen\ntähtensä?...\"\n\n-- \"Tietysti... Tietysti... Ainoastaan hänen tähtensä... Minä en pidä\nkoko tästä ala-arvoisesta taiteesta\", -- vakuutti Ounasto, kysyen:\n\n-- \"Ja mitä suvaitsette pitää Signorina Rossinistamme?...\"\n\n-- \"Nooo -- oo... En minä tiedä\", -- venytti laulajatar Iltamo,\nlopettaen nopeasti: -- \"Pidittekö Te hänestä?\"\n\n-- \"Jaa... se on... en erityisesti... Mutta kun hän on kotimainen\ntaiteilijatar, niin tulin ystävä Tuukkalan kanssa kuulemaan,\nkannattaaksemme kotimaista taiteilijaa\", -- selitteli Ounasto.\n\n-- \"Kotimainen!... Italialainen... Signorina Rossini kotimainen!...\n_Que ce que vous parlez, monsieur Ounasto_\"? [Mitä Te puhutte, herra\nOunasto?] -- oudosteli laulajatar Iltamo, näyttelijättären kaikilla\neleillä ja kiemahduksilla. Oolavikin ihmetteli. Ounasto selitti:\n\n-- \"Suvaitkaa ottaa huomioon, että hän on minun vaimoni kotipitäjästä\ntorpparin tytär Anna Löppönen... Oli ompelijattarena, kunnes meni\nAmerikaan, missä oppi hiukan italiankieltä. Minun ystäväni huomasi\nhänen lahjansa, toimitti hänet tänne laulamaan ja kehotti olemaan\nitalialainen, koska on musta tukka, mustat silmät ja... no nenäkin\nvähän muistuttaa kaunista Italiaa...\"\n\n-- \"_Mais c'est comme il faut!_ [Sehän on, kuten olla pitää] Aivan\nkuin suuressa maailmassa!\" -- huudahteli hämmästynyt laulajatar,\nkatseessa sekaisin iloa ja hämmästystä. Hänen käytöksessänsä oli\nsuloutta ja kiemailua, mutta siinä ei ollut sitä perinnäistä,\nhenkistä tai muuta aateluutta, arvokkaisuutta ja ylevyyttä, joka\naina eroittaa keskinkertaistakin ylemmän ihmisen todellisesta\nihmis-ylimyksestä ja aatelista. Hänen vilkkaat liikkeensä,\npuheenhelinä, säteilevät silmäyksensä, sievät kumartelut, sirot\npäännyökähdykset ja näyttelijättären kasvojen eleet sulautuivat\nyhdeksi ainoaksi perhosmaiseksi, joustavaksi helahteluksi ja\nloistoksi... Oolaviin kääntyen jatkoi hän liikkeittensä seasta:\n\n-- \"Sanoinko minä jo Teille, herra Tuukkala, että olen kuullut Teistä\npaljon... paljon... paljon puhuttavan...\"\n\n-- \"Kyllä!... Muuten minulle sangen ikävä uutinen\", -- vastasi\nOolavi, seuraten kysyjän liikkeitä, jotka aivan kuin huikaisivat\nhäntä.\n\n-- \"Ikävä uutinen... Kuinka niin 'ikävä uutinen'?... Ettekö Te sitten\nolisi tahtonut minun kanssani olla tuttu niinkään... no miten minä\nsanoisin... niinkään... no... Äs, kun en muista sanoa!... Auttakaa\nTe, 'tuomari'!... Miten minun pitää sanoa?... Korvakuulolta... Ettekö\nTe olisi tahtonut olla minun kanssa tuttu korvakuuloltakaan?\" --\nhelisi ja satoi Oolaville laulajattaren kysymys naurun ja säteilyn ja\nveikistelyn seasta.\n\n-- \"Se on minulle suuri kunnia... Mutta ei ole...\"\n\n-- \"No mitä sitten, herra Tuukkala?... Mitä ei ole?\" -- keskeytti yhä\njatkuva kyselysade, kiemaileva nauru ja loistavat silmäykset.\n\n-- \"Minulle itselleni ei voi olla kunniaksi se Teille\n'korvinkuultava'\", -- sai Oolavi vastatuksi.\n\n-- \"Päinvaaastoin!... Aivan päinvastoin!... Tiedättekö, herra\nTuukkala, että kun minä kuulin Teistä puhuttavan, niin minä --\nminä olen aina näin avomielinen -- minä aivan halusin saada Teihin\ntutustua... Eikö totta, tuomari, että minä olen avomielinen?\" --\nlopetti hän Ounastolle hymyilynsä hetkeksi kääntäen.\n\n-- \"Kyllä!... Kuten viattomat lapset ainakin\", -- myönsi Ounasto.\n\n-- \"No, ja nyt minulla oli kunnia Teidät tavata\", -- kiemaili neiti\nIltamo Oolaville.\n\n-- \"Kunnia kuuluu tällä kertaa minulle\", -- yritti Oolavi. Nuori\nnainen ikäänkuin kieppui hänen ympärillänsä huudahdellen:\n\n-- \"Ah, kun Te olette vaatimaton ja _gentil_ [hienoa]... Kuinka Te\nviihdytte kaupungissa?... Te tietysti olette paljon herra Ounaston\nseurassa... Viihdyttekö hyvin täällä?\"\n\n-- \"Kyllä... kiitos kysymästä!\" -- vastaili Oolavi. Hän tunsi\nlaulajattaren silmäyksien aivan polttavan häntä ja kietovan mitä\nhuumaavimpaan verkkoonsa. Äskeinen huumaus oli valmistanut hänen\nsieluansa, niin että hän huomasi joka-ikisen kiemahduksen ja joku\nvoima veti häntä aivan niiden kiehteisiin verkkoihin.\n\nLaulajatar häilähteli, puheluansa jatkaen, niin että Oolavista\ntuntui, kuin helisisi hänen naurunsa milloin hänen oikealla, milloin\nvasemmalla puolellansa. Oli kuin olisi hänen aivan hallittava hänen\nheilahduksiansa, pideltävä häntä kuin helposti pakenevaa kaunista\nunta ja onnea. Neiti Iltamo jatkoi hänen edessänsä ja rinnallansa,\nikäänkuin liehakoiden:\n\n-- \"Tehän kuulutte tutkivan ja ajattelevan elämänkysymyksiä ja\nkaikkea... kaikkea semmoista syvää... Minä pidän juuri semmoisista\nihmisistä... Minä itsekin ajattelen elämää usein... hyvin...\nhyvin usein... Varsinkin kun on väsynyt, eikä ole hyvää seuraa,\nniin silloin aina kuluu aika paraiten siten, että ajattelee\nelämänkysymystä... Ettekö Tekin ole sitä huomannut, että ikävä menee\npois, kun ajattelee elämänkysymyksiä: Tanssiaisia ja... no paljonhan\nniitä on: konsertteja ja näyttelyjä ja kaikkea... kaikkea semmoista\n_chic'iä_ ja... _fashionable'ia_ [hienoa, loistavaa]... Minä en\nollenkaan pidä semmoisista ihmisistä, jotka ovat jokapäiväisiä,\neivätkä ajattele elämänkysymyksiä... Eivätkö Teistäkin ole semmoiset\nihmiset ikäviä ja... ja miten minä sanoisin... Auttakaa Te, tuomari;\nmillä sanalla minä sanoisin semmoisia, jotka eivät ajattele elämää,\nvaan tekevät vain työtä?...\"\n\n-- \"Turhia\", -- yritti Ounasto puhua.\n\n-- \"Turhia! Aivan niin... Kiitos, tuomari!\" -- keskeytti onnellinen\nnainen jatkaen... \"Minä en ollenkaan, en _ollenkaan_ pidä turhista\nihmisistä, jotka eivät ajattele elämänkysymyksiä, vaan tekevät vain\ntyötä... Eivätkö ne Teistäkin ole ikäviä ja kuolettavia ja semmoisia\nväsyttäviä?...\"\n\n-- \"Kyllä\", -- myönteli Oolavi hymyillen, kietoutuen nuoren naisen\nhymyilyihin ja perhospuheisiin. Huomaamattansa olivat he ryhtyneet\nhiljaa kävelemään huoneessa. Nuori nainen aivan ohjaili Oolavia,\nkuin nöyrää orjaa, ohjaili häntä silmäyksillänsä... hymyilyllänsä...\njoustavilla liikkeillänsä, jotka tuntuivat somilta lennähdyksiltä ja\nnäyttivät olevan hänelle aijotut. Kaikki se huumasi Oolavia, jonka\nsielu oli valmis. Nuori nainen jatkoi:\n\n-- \"Sillä jos ei elämää hyvin tutki ja ajattele, niin miten sitä\noppii tuntemaan, esimerkiksi sen iloja ja semmoisia kaikenlaisia\n_intrigue'ejä_ [juonitteluja] ja kaikkea sitä, mikä on elämässä\nintressantia, mieltä kiinnittävää... hauskaa... Meillä on taiteessa,\nvarsinkin operassa, hyvin hyy-vin paljon semmoisia intressantia\njuonia, _intrigue'ejä_ ja kaikkia muita sellaisia jännittäviä\nelämänkysymyksiä... Esimerkiksi arvosteluista ja protektioneista\n[suosinta] ja tuttavuuksista ja kaikista muista kysymyksistä... Onko\nTeillä, tuomari\", -- hän kääntyi Ounastolle puhumaan -- \"paljon\njännittäviä _intrigue'ejä_ Turhakosken tehtaan asiassa?...\"\n\n-- \"Kyllä!... Erittäin paljon\", -- myönsi tuomari Ounasto.\n\n-- \"Sepä hauskaa!... Sittenhän Teilläkin, tuomari, on\nelämänkysymyksiä ajateltavana, niin että ei aina tarvitse istua ja\ntuomita vain ihmisiä... Mitä tavaraa siinä tehtaassa valmistetaan?\"\n\nOolavi hymyili. Ounasto selitti:\n\n-- \"Tullaan valmistamaan kaikenlaista kuranttitavaraa, etupäässä\nsemmoista, jota voi vesivoimalla valmistaa...\"\n\n-- \"No, minä en niistä ymmärrä... Tietysti vesivoimalla valmistetaan\ncourantiatavaraa... hattuja ja hansikkaita ja kaikkea\", -- naurahti\nnuori nainen, ja ottaen taas Oolavin silmäyksiensä ja liikkeittensä\ntenhoon, jatkoi hän hänelle:\n\n-- \"Tunnettehan Te, herra Tuukkala, laulajatar Donizettin... Hän\non Markburgin prinssin _protégée_ [suosikki] ja siksi nykyään\nkuuluisa... vaikka on vain tavallinen laulajatar... semmoinen\nvain keskinkertainen... Prinsessa taas on minun _protectrice'ini_\n[suosijattareni]... Mitä Te, herra Tuukkala, ajattelette hänen\nsuosiostaan?\"\n\n-- \"Se on hänelle kunnia, mutta ei Teille tarpeellista\", -- huomautti\nOolavi nuoren naisen huumaavien silmäyksien kiehtomana. Neiti Iltamo\nnautti huomautuksesta, huudahdellen:\n\n-- \"_Quelle flatterie!... Je Vous en remercie_ [Mikä imartelu.\nKiitän Teitä siitä!...] Tehän puhutte sujuvasti ranskaa... Minä olen\nkuullut kerrottavan, että puhutte sujuvasti... Viivyttekö koko talven\nkaupungissa?\"\n\n-- \"Kyllä!... Niin olen aikonut\", -- vastasi Oolavi.\n\n-- \"No se on hauskaa!... Minä tahtoisin Teidän kanssanne puhua\nusein... hyvin, hyvin usein elämänkysymyksistä...\"\n\n-- \"Kiitos suosiostanne\", -- lausui Oolavi onnellisena.\n\n-- \"Ai, mutta minun seurueeni odottaa\", -- huudahti neiti Iltamo\njatkaen: \"No, me näemme toisiamme, herra Tuukkala!... _Au revoir!_\"\n[Näkemiin.]\n\nHän heitti vielä kiehtovimman, armaimman silmäyksen hurmaantuneeseen\nOolaviin, ikäänkuin paulaksi hänen olemuksensa ympärille, ja hävisi\ntuulen tavoin ovesta, huulilla ja sielussa se voiton-ilo, jota nainen\ntuntee aina, kun luulee tenhojensa vaikuttaneen.\n\nHänen lähdettyänsä selitteli Ounasto tärkeän näköisenä:\n\n-- \"Aika lintu!... Se on semmoinen lintu, jota ei ole vielä kukaan\nansaansa saanut... Kuka yrittää, niin itse joutuukin sen ansaan ja\ntyttö livahtaa sivu suun...\"\n\nJa taputtaen Oolavia olalle lisäsi hän isällisesti:\n\n-- \"Mutta nyt taisi tuntea istuutuneensa semmoiselle varvulle, josta\nei tee mieli pois lentämään... Katsoi sinuun näin... ja näin... ja\nnäin...\"\n\nHän jäljitteli neiti Iltamon silmäyksiä ja jatkoi:\n\n-- \"Ja mitä lemmon pyöräyksiä teki... Tämmöisiä... Näin pyörähti...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamu kelmensi jo tähtiä, kun Oolavi palasi kotiinsa. Neulaterävä\npakkanen puri poskia. Autioilla kaduilla näkyi ainoastaan joku\npoliisi ja kuului yksinäisen reen jalaksen kitinä, kun joku palasi\najurilla Hiiden myllystä kotiinsa. Kuumeisena ei Oolavi alussa\nhuomannut pakkasta, ei katujen tyhjyyttä. Mutta kun hän oli hiukan\njäähtynyt, veti hän raikasta ilmaa keuhkoihinsa täysin siemauksin\nja silloin tunsi hän jonkun ilkeän tunteen: Hiiden myllyn ilma\naivan haisi vielä hänen sieramissansa. Oli kuin tulisi hän ruton\nsaastuttamasta huoneesta puhtaaseen, raikkaaseen talvi-ilmaan, jossa\npakkasen helinä soi enkelilauluna.\n\nKotiin päästyänsä oli hän inhoonsa tukahtua. Hän käveli, joi\nkylmää vettä ja avasi akkunan saadaksensa talviraikasta ilmaa\nsammuttaaksensa sillä oudon tunteen, joka häntä läkähdytti. Hiukan\nraitistuttuansa alkoi hän taas muistella illan tapauksia ja silloin\nkiintyivät hänen ajatuksensa ensimäisinä laulajatar Iltamoon. Hän\npunnitsi hänen sanojansa, jotka oli hänelle mielittelyksi lausuttu.\nAlussa ne häntä tympäisivät, mutta kun hän sitten tutki äänenpainoa,\njolla ne oli lausuttu, silmäyksiä, jotka antoivat niille sanoille\nhengen, ja naurua, joka helisi niiden säestyksenä, alkoi hän niihin\nmielistyä. Ne huvittivat häntä. Neiti Iltamon nauru, liikkeet, katse,\nkiemailu ja kaikki tuntui lapsellisen avomieliseltä, viattomalta ja\nluonnolliselta. Hän naurahti, tyytyväisenä itseensä. Turhamaisuus\nalkoi nostaa hänessä päätänsä.\n\nKun hän varustautui riisuutumaan, huomasi hän postissa tulleet\nkirjeet, jotka hänen poissa ollessansa oli tuotu pöydälle.\nPäällimäisen hän tunsi oitis käsialasta: Se oli Martvalta. Hän avasi\nsen kuumeisena ja luki:\n\n    'Oolavi-rakkaani!\n\n    Kiitos taas kauniista kirjeestäsi! Se tuli minulle niinkuin\n    joulu, tai niinkuin kesä, joka saapuu äkkiä kukkinensa,\n    kiikkuinensa ja juhannus-aattoinensa. Vaikka ulkona on\n    talvi, uskoin minä, luettuani kirjeesi, siellä olevan kesän,\n    juhannuskoivujen hymyilevän rappusien edessä ja pihlajan\n    olevan täysissä kukkakoristuksissansa. Minä ummistin silmäni\n    ja nautin onnesta. Ja silloin taas tuntui kuin olisi huoneessa\n    joulukuusi, jonka kynttilöitä Sinä sytyttelet. Ulkona soivat\n    iloiset joulukulkuset ja joulu-ukko hymyili ovella lahjoinensa,\n    makeisinensa ja seljässä kontti onnea täynnä.\n\n    Jotain ikävää on elämässä, kun Sinä olet poissa. En tiedä mistä\n    se johtuu ja mitä se on, mutta minä olen usein levoton. Joskus\n    pelkään, että Sinulle tapahtuu onnettomuus ja rukoilen hyvää\n    Jumalaa estämään sen. Silloin kun minä olen levoton, muistan\n    minä aina 'Litvan laulua' -- ja siitähän se aina levottomuus\n    alkaakin. -- Varmaankin minä en ole kylliksi hyvä ja siksi en\n    luota täydellisesti Jumalaan, vaan arastelen, vaikka en itse sitä\n    arasteluani huomaakaan... Mutta kun minä rukoilen Jumalaa, niin\n    eihän Sinulle voi mitään pahaa tapahtua? Eihän, Oolavi? Onhan\n    Jumala hyvä. Hän ei Sinua hoivatta heitä.\n\n    Joka sunnuntai ajan kirkkoon. Mutta nyt tuntuu kirkkotie\n    tyhjältä, kun Sinä olet poissa. Minä muistan aina silloin,\n    kuinka me lapsina ajoimme kirkkoon samassa reessä ja vällyihin\n    peittäytyneinä arvuuttelimme toisillemme: 'joko ollaan sen ja\n    sen saaren kohdalla?', tai: 'Ollaanko nyt tienviehkan kohdalla?'\n    ja paljon muuta. Sinä olit silloin aina niin hyvä, että kysyit\n    minulta silloin kun tiesit, että ollaan 'kohdalla', ja siksi minä\n    melkein aina arvasin oikein.\n\n    Rakas Oolavi! Minä toivotan onnea työhösi, tutkintoihisi, joista\n    niin paljon kirjoitit. Älä anna mielesi kiintyä minuun niin, että\n    unohdat sen takia työsi! Muistele minua ainoastaan joskus...\n    joskus vain, kun se tuntuu mieltäsi virkistävän. Suljen tähän\n    kirjeeseen taas Sinulle kaikki ikäväni ja onnentoivotukseni ja\n    hartaimmat, palavimmat rukoukseni Sinun puolestasi.\n\n                                                Sinun Martvasi.'\n\nOolavin silmistä vuotivat kuumat, kirkkaat kyyneleet. Puhdas Martva\nseisoi hänen sielunsa edessä enkelinä. Häntä läkähdytti Hiiden\nmyllyn ilma. Neiti Iltamo tuntui kevytmieliseltä harakalta ja Hertan\nhengitys haisi nyt hänen sieramissansa kuin ilkeä löyhkä. Palavasti\nsuuteli hän Martvan kirjettä ja päätti taas olla koskaan Hiiden\nmyllyyn menemättä.\n\nHänen sielussansa soivat taas hellimmät ja jaloimmat kielet.\nHän istui synkkänä, masentuneena. Ajatuksien lomasta alkoivat\nsilloin pulahdella pieninä kuplina muistot Ounaston puheesta.\nAlussa nekin tympäisivät. Mutta kun hän niitä punnitsi, alkoi hän\nniihin sotkeutua, sotkeutui viimein kokonaan. Oikean ja väärän\nrajat sekottuivat. Hän hapuili niitä taas kiinni, yritteli niitä\nselvitellä, mutta turhaan. Viimein himmeni kaikki ja hän nukahti\nniihin himmeisiin, hämäriin ja sekottuneisiin ajatuksiinsa.\n\n\n\n\nKun epäily uskon sijalle tulvi.\n\n\nOli suuret tuskan häät... Henkimaailma oli täynnä suuria suruja...\nSalaisuudet olivat silminnähtävimmillänsä.\n\nOolavi istui totuudenlähteen reunalla... Jano poltti häntä, mutta\nlähteen vesi oli samea... Sitä juodessa yltyi jano polttavammaksi\nentistänsä.\n\nHän kurottautui lähteeseen, nähdäksensä totuuden, erottaaksensa hyvän\nja pahan rajat... Mutta sen pintaa peittivät jo Ounaston sirottelemat\nlehdet... Hän masentui... Hiljaa siirsi hän lehdet syrjään ja katsoi\nuudestaan, mutta näki oman himmeän kuvaisensa... Suruissansa katseli\nhän sitä saalistansa lausuen:\n\n-- \"Minä lähdin isän luota maailmalle totuuden ja oikeuden hakuun...\nTämänkö sainkin matkan tulokseksi!... Tämän _janon_, sekä oman\nkuvaiseni!... Oi miten kuivat ovat janoiselle totuudenlähteet!... Nyt\nsen tiedän jo!...\"\n\nHän katkeroittui sekä jatkoi hiljaa karvasta huokaustaan, valittaen:\n\n-- \"Tämän kuvaiseni olisi Litvanjoki minulle voinut kirkkaampana\nnäyttää, kuin tämä lähde, jonka pintaa peittää varissut ruma\nlehtipaljous...\"\n\nHän katui nyt jo sitä, että oli hyljännyt isän kodin, Martvan,\nLitvan, kaiken... Hän mietti nyt kotiin palaamista... Vaan kun hän\nsitä mietti sekä koski kepillään lähteen vettä, nousi siitä kupla.\nHän katsoi sitä ja oudosteli... Hän särki kuplan, mutta silloin\nsiitä leimahti kirkas, kaunis tulenlieska... Ja ennen kun hän ehti\nhuudahtaakaan, hulmahti lieskasta taas suuri henki... Hämillään\nhuudahti kiusattava:\n\n-- \"Kas!... Sinä!... Kuka olisi moista luullut!... Nyt taas ovat\nalkuaineet sekottuneet: _Vedestä_ lähti äsken kirkas tuli!... Ja onko\nmahdollista, että _sinä_ totuudenlähteessäkin asustaisit!\"\n\nRauhallisena selitti hänelle Perkele:\n\n-- \"Se on jo vanha, hyljättävä oppi, että olisi jotkut eri\nalkuaineet... Nyt usko, että koko kaikkeudessa on yksi ainoa\nalkuaine: _aine_... Muu kaikki on sen muodon muuttelua... Ja joka\nmuoto toiseen verrattuna on yhtä oikea ja oikeutettu: Sinä itse\ntiedät että heliumi on yhtä oikea kuin radiumi... Vai kuinka luulet?\"\n\n-- \"Se vertaus ei ole paikallansa... _Aineella_ sekä _hengellä_ on\nero. Tässä on nyt kysymys _henkisestä_ hyvästä sekä pahasta\", --\nhuomautti kiusattava närkästyen. Jumalien eleillä lausui Perkele\nsiihen:\n\n-- \"Niin onkin... kernaasti sen sinulle myönnän. Vaan mitenkäs se\nmuuttaa asiaa?... Selitä!... Kysy!...\"\n\n-- \"Onhan kerrassansa mahdotonta, että hyvä ja paha olisivat sama!...\nJa kumminkin!...\"\n\n-- \"Ja kumminkin?\" -- tarttui Perkele kysyvästi.\n\n-- _\"Sinä_ nouset totuudenlähteestä!... Sinä _väärän henki_!\" --\nhuudahti Oolavi vastaukseksi.\n\nPieni vihan ilme leimahti Perkeleen silmäyksistä. Hän peitti sen ja\nselitti kiehtovimmin sanoin:\n\n-- \"Äsken olet itsekin jo nähnyt ja kuullut, että oikea ja\nväärä ovatkin aivan yksi sekä _sama:_ Kotoasi sanot lähteneesi\ntotuudenlähteen vettä ammentamaan, vaan lähteen luokse tultuasi siitä\npuhuikin sulle kuten äsken kuulit Ounasto, _lain_ ja _oikeuden_\nmies!... Jos oikea ja väärä ovat _näkyvässä_ niin yksi ja sama,\neivätkö ne silloin myös ole sama _näkymättömässä_?\"\n\nHän lumosi Oolavin katseillansa ja äänellänsä. Mietteissään valitteli\nlumottu:\n\n-- \"Nyt alkaa minulle näin vähitellen jo kaikki hämärtyä,\nsotkeutua... Toivokkaana lähdin elämästä totuudenlähteen vettä\netsimään... Mutta se lähde on aivan tutkimaton... Se on hämärä ja\nlevä peittää pintaa... Niin kaikki, kaikkityyni himmenee!...\"\n\nRauhotellen lausui siihen armoton henki:\n\n-- \"Pois heitä turha huokailu ja huoli!... Niin kaikki _selvetäkseen_\nhimmenee... Nääs: mitä syvemmälle salaisuuteen tunkeudut, sitä\nhimmeämmäksi käy kaikki siksi, kunnes pohjaan pääset ja näet siellä\nihmeen syyt ja synnyt kuin kirkkaan päivän... Siellä syvyydessä\nkirkastuu sinulle kaiken olevaisen _samuus_: näet siellä silmin, että\nalkuaineet ovatkin olemukseltansa yksi ja sama...\"\n\nKiusautuneena, närkästyneenä uudisti Oolavi:\n\n-- \"Viis metalleista... alkuaineestasi!... Ne olkoot yksi taikka\nvaikka tuhat!... Kysymys on nyt tässä _henkisestä... Hyvän_ ja\n_pahan_ tahdon minä _nähdä_...\"\n\nKavalana, kiehtovana selitti Perkele hänelle:\n\n-- \"Minä sitä kunnioitan... Tiedonhalu on aivan miltei itse\ntietämystä... Vaan kuule sekä usko sanojani: Jos alkuaineet ovat\nyksi aine, niin on myös hyvä sekä paha _sama_... Ne ovat _saman_\neri ilmiöitä... Näes, tämä on järkkymätön luonnonlaki: on _kaiken_\nolevaisen laki sama...\"\n\nHän huumasi Oolavia puheellansa. Hänen katseensa oli taikaa ja lumoa.\nKiusaantuneena huudahti Oolavi hänelle:\n\n-- \"Voi olla, mutta uskoni jo järkkyy... Vaan _näytä_ minulle silmin\nnähtävästi puheesi oikeus, niin oitis uskon... Ah, nyt jo palan tähän\ntiedonjanoon...\"\n\n-- \"Sen oitis teen\", -- vakuutti suuri henki.\n\nViime sanat lausuttuaan hän otti Oolavin taas retkillensä ja vei\nhänet maasta ylös korkeuteen... Hän kuljetti häntä synkkyyksien\nkautta vastapäivään, vieden hänet Luvattuunmaahan. Heidän edessänsä\nkohisi ilma haljetessaan kuin vesi, kun sitä laivan keula halkaisee.\nHe saapuivat jo Palestiinaan... He laskeutuivat siellä Jerusalemiin\nniin kuin viima, luotisuoraan. Suuret näyt alkoivat siellä: Maahan\npäästyään loihti Perkele muinaiset päivät, tapaukset, huoneet,\nhenkilötkin... Ilmiselvinä valkenivat ne päivät, jolloin Jeesus kärsi\nihmiskunnan puolesta.\n\nOli yö... Suuri Kaifaan huone hohti kullasta, jonka välke\nsekottautui hohteena pappien ja ylimysten pukujen väririkkauteen...\nLoistavapukuiset naiset katselivat suurinta murhenäytelmää...\nJalokivet loistivat... Ihmiset nauttivat tuomittavan tuskasta...\nSuuri vihankuohu kohisi... Pappien silmät kiiluivat pedon silminä...\nVoitonvarmana lausui Perkele Oolaville:\n\n-- \"Näet, kuinka _Hänen_ palvelijansa täällä Herraansa raatelevat,\nkuten pedot... Minä en moista ole milloinkaan Hänelle, Vihamiehelleni\ntehnyt...\"\n\nSuuri näky ja Perkeleen sanat lumosivat Oolavia. Hän myönteli\nhämmästyneenä:\n\n-- \"Sitä en ole ennen ajatellut... Se on totta, mitä äsken sanoit...\"\n\nJumalien kylmällä riemulla lausui siihen Perkele:\n\n-- \"Ja kumminkin luulet, että minä olen mukamas pelkkä pimeyden\nhenki!... Nyt näet, että hyvän ja pahan rajat ovatkin aivan tyyten\nsotkeutuneet: Minä, suuren pahan henki, olen parempi noita Hänen\npappejansa...\"\n\nNäyssä raivosivat papit verenhimoisina... Suuri Uhrattava oli heidän\nraadeltavanansa... Jalo veri kiehahti Oolavissa. Hän ei sietänyt enää\npappia. Kiihtyneenä huudahti hän:\n\n-- \"Jos minulla nyt olisi oiva ruoska, niin papit karkottaisin\ntemppelistä!\"\n\nJääkylmänä, riemuansa salaten lausui Perkele itseksensä:\n\n-- \"Tämä oli oiva sekä suuri askel... Ei kirkko koskaan papitta voi\nolla... Kun hän puhdistaa sen Jehovan papeista, jää tila _minun_\npapeilleni!...\"\n\nHän lausui lopun ikikavalana:\n\n-- \"Hän ei karkota _minua_ papista, vaan papin _kirkosta_...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli suuri suru.\n\nTaivaan korkeudessa leijaili enkelien parvi. Se leijaili siellä\nsurren Jeesuksen tähden... Väki kohisi... Leviittain, pappien ja\njoukon silmät kiiluivat verenhimoisina. Ihmishenki janosi verta. Se\njanosi sitä pelastuaksensa onnen polttavasta janosta... Maailmantuska\noli suurimmillansa. Aika oli täytetty.\n\nSuuri kuohu kohisi kartanolla... Ahmivat katseet leimahtivat...\nNe sattuivat Pietariin... Joukko tunsi hänet ja raivostui... Se\noli päässyt jo verenmakuun... Jo nousi moni käsi iskuun... Kynnet\nvetäytyivät jo sormenpäistä... Kohta olisi ollut uhri valmis...\nPuuttui enää hetki... Mutta silloin kielsi Pietari Herransa ja\npelastui... Oolavin sielussa leimahti vihantuli... Se viha kohdistui\nnyt suureen Pietariin... Hän muuttui ihmispedoksi... Oikeudentunne\nloihti hänessä tuleksi vihan: vääräntunteen...\n\nMutta silloin lauloi taivaan korkeudessa suuri enkelien kuoro\nsuruissaan:\n\n    \"Ei, Kaikkein-Viisain, polkujasi\n    voi ainoakaan ymmärtää.\n    Sun tahdostasi palveljasi\n    nyt Hänet kielsi. Kielto tää\n    pelasti hänet kuolemasta...\n    Niin salaiset Sun tiesi on.\n    Se kielto on siis taivahasta,\n    Sun tahtos on se verraton.\n\n    Jos ei hän kieltänyt nyt oisi\n    Herraansa, varmaan kuolemaan\n    hän oisi syösty, eikä voisi\n    Sun seurakuntaas päälle maan\n    hän perustaa. Nyt tahdostasi\n    sen kallioksi säästyi mies.\n    Sa kaikki säädät armossasi.\n    On ihmeen viisas Sinun ties.\"\n\nOolavi kuuli laulun. Hän ymmärsi sanat ja ihmetteli. Viisaana selitti\nhänelle kiusaajansa:\n\n-- \"Kai nyt jo uskot, mitä äsken sanoin... Jos epäilet, niin kuule\n_enkelien_ selitysvirttä taivaan korkeudesta!... _Hän_ Suuri, joka\nihmisille lausui Sinailla kerran: 'Älä valhettele!' Hän Itse pelasti\nnyt _valheen_ kautta varmasta kuolemasta Pietarinsa!... Uskotko\nvielä, että paha ja hyvä ovatkin muka eri asioita?...\"\n\nSuuri kohina säesti hänen sanojansa. Huumaava humu kävi. Lumottuna,\nsokaistuna huudahti Oolavi:\n\n-- \"Nyt kaikki hämärtyy ja himmenee... Totuudenlähde jo peittyy\nkokonansa ja sielustani kuolee tyyten totuus...\"\n\nYhä yltyi huumaava humina... Kiehtovan lumoavana selitti Perkele:\n\n-- \"Vanhan kuolemasta, häviöstä, valmistuu uusi, korkeampi totuus...\nSe suuri kehityksen laki on... Niin kuoli Kreikan sekä Rooman\ntotuus... samaten koko antiikisen ajan... Sen kuolemasta nousi uusi\ntotuus. Se nousi kirkkaampana siementänsä... Vaan aika tulee, jolloin\nvuorostansa se kuolee uuden siemeneksi taas...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuuri tuska vaahtosi maljassaan. Taivaalla surivat enkelien joukot...\nNe rukoilivat Luojaa polvillansa... Luonto suri... Jeesus joi suurta\ntuskanmaljaansa yksin... Kaikki olivat jo Hänet hyljänneet...\nJäykkänä, rautaisena kysyi Häneltä suuri roomalainen Pilatus\npalatsissaan:\n\n-- \"Mikä on totuus?\"\n\nTerävä miekka viilsi Oolavia... Suuri kysymys poltti häntä...\nKaikkeus vavahti... Enkelien parvi lauloi suruissansa taivaan\nkorkeudessa:\n\n    \"Hän, jolle luomisessa annoit\n    totuuden hengen, jota myös\n    mainensa kaikkeudessa kannoit\n    kuin lastas, sekä ihmetyös\n    osoitit hälle, uudistaen\n    Sinailla hälle totuutesi,\n    hän nyt sen jälleen unohtaen\n    sit' aivan kysyy! Kirkkautesi\n    suo hänet vielä valistaa...\n    Totuutta toki janoaa...\"\n\nSuuri suruvirsi hymisi... Jeesus ei vastannut mitään... Suuri\nsäälin-ilme levisi Hänen kasvoillensa... Hän seisoi ääneti, ylevänä,\nsuuren pakanuuden ja vihaisen juutalaisuuden edessä... Hän seisoi\nsiinä ainoana ristittynä, joka nyt lähti maailmata valloittamaan,\naseenansa ainoastaan ristinpuu... _Elämällään_ oli Hän kysymykseen\nvastauksen antanut... Kuolemallaan lähti Hän nyt suuren vastauksen\nalle sinetin painamaan... Hän lähti Golgatalle valta-istuimellensa,\njonka perustus ei horju milloinkaan...\n\nOolavi vapisi. Käärmekavalana selitti kiusaaja hänelle:\n\n-- \"Nyt sait jo omin korvin kuulla, mikä on totuus, jota sinä etsit:\nEi vastannut Hän kysyjälle mitään!...\"\n\nOolavia poltti suuri jano... Tuskan ja vihan kohina huumasi häntä...\nPerkeleen lumoava ääni hiveli hänen korviansa... Tuskaisen, suuren\nhuminan huumaamana lausui hän:\n\n-- \"Nyt ei jää enää mitään uskottavaa: ei mitään selvää järjen\ntajuttavaa... Minun sieluni on jo kaikesta aivan tyhjä...\"\n\nKaikki tuskan soittimet soivat... Ihmishenki huusi vapahdustansa...\nSuuren pauhinan ja kohun seassa lausui Perkele voiton-ilolla:\n\n-- \"On hetki tullut... Tyhjään leiliin kelpaa jo uutta, minun\nhenkeäni kaataa... Kiitos avustansa Harhamalle!... Hän minulle suuren\nvoiton valmistaa.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuuri hyvän ja pahan taistelu jatkui... Jumala löi vihollisiansa\nsokeudella...\n\nJo alkoi suuri kulku Golgatalle... Suurena Jumalana seisoi Jeesus\npilkkaajiensa edessä... Omin käsin kruunasivat ne Hänet... Ne pukivat\nHänet purppuraiseen, kuninkaalliseen viittaan... Taivaan korkeudessa\nlauloivat silloin enkelien joukot:\n\n    \"Suuri olet Sinä, Jumala!\n    Sinä puetat Itsesi vihollisillasi...\n    Sinä panet heidät Sinua kruunaamaan.\n    Sinä lyöt heidät sokeudella...\"\n\nPappien ja leviittain kuoro (suurella riemulaululla):\n\n    \"Sinua, Jumala, nyt kiitämme!\n    Sinä tuet näin valtaasi...\n    Sinä kirkastat tahtosi...\n    Sinä osotat voimasi suuruuden...\n    Sinä murskaat vihollisesi...\n    Suuri olet Sinä, maailman Jumala!...\"\n\nEnkelien kuoro:\n\n    \"Suuri olet Sinä taivaan ja maan Jumala!\n    Sinä panet vihollisesi voittoasi ylistämään...\n    Ristiinnaulitsijasi ylistävät Sinua...\n    Ne vievät sinut valta-istuimellesi...\n    Sinä olet viisaus ja voima...\n    Vihollisesi ovat Sinun astinlautasi.\n    Suuri ja voimallinen olet Sinä Jumala!...\"\n\nEnkelilaulu ja soitto vyöryi rajusäänä... Sävelaallot pauhasivat...\nMaa ja taivas pakahtui sävelpauhinaansa... Suurena astui\nvalta-istuimelleen Jeesus... _Vihollisten joukot_ saattoivat\nHäntä sinne _pakottaen_... Hänen joukkoinansa kulki pakanuus ja\njuutalaisuus... Ristinpuulla löi Hän nyt alleen laajat valtakunnat...\nPappien ja leviittain kuorot veisasivat taas Jumalalle kiitosta...\nNe veisasivat suuren voittokulun kunniaksi... Ne todistivat itse,\nettä he olivat nyt maahan lyödyt. He todistivat sitä veisaten täysin\nrinnoin:\n\n    \"Voimallinen on Israelin Jumala!...\n    Hän kulkee voitosta voittoon...\n    Hän astuu vihollistensa yli...\n    Hän ruhjoo vastustajansa...\n    Meren aallotkin Häntä tottelevat...\n    Hänen voittonsa valkenee joka päivä...\"\n\nPyhä kaupunki oli tulvillaan riemulaulun pauhinaa... Ihmishenki\nylisti sokeana Jumalan kaikkivaltaa. Ylhäältä sekottui siihen\nriemulauluun suuri voittolaulu. Enkelien kuoro veisasi korkeudessa:\n\n    \"Sinä, Jumala, olet tutkimaton ja voimallinen.\n    Vihollisesi vievät Sinua valta-istuimellesi...\n    He veisaavat Sinun voittokulussasi...\n    He tunnustavat taas Sinun voimaasi...\n    Sinun voimasi on ääretön...\"\n\nKoko taivas ja maa ylisti Jumalaa... Sen pauhatessa nousi Jeesus\nvalta-istuimellensa, ristille...\n\nJo oli Hän ristinpuuhun lyöty. Leviitat sekä papit veisasivat\nriemuissansa:\n\n    \"Sinä olet noussut valta-istuimellesi...\n    Meidän käsillämme olet Sinä vihollisesi lyönyt.\n    Meidän jaloillamme olet Sinä ne polkenut.\n    Kiitos ja kunnia olkoon Sinulle!\"\n\nKorkeudessa vyöryi suuri sävelpilvi... Pauhaavalla veisuulla vahvisti\nenkelien kuoro:\n\n    \"Sinun vihollisesi kiittävät noin Sinua...\n    He kiittävät, kun olet heidät maahan lyönyt.\n    He kiittävät, että olet heidät itsellänsä lyönyt...\n    Vihollisillasi olet Sinä itsesi istuimellesi korotuttanut.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuuri työ oli tehty. Katkera malja oli juotu. Jeesus kuoli jo\nristillä... Oolavin henki paloi... kärsi... vapisi... joi tuskaa...\nVoimat raukesivat... Suuri kiusaajansa selitteli hänelle silloin:\n\n-- \"Nyt näet totuuden, sen etsimäsi: _Hän_, joka lausuu Sinain\nkäskyissänsä kansalle: 'Älä tapa!' Hän nyt Itse on _pakottanut_\njoukot murhatyöhön! Ja mitä varten? Siksi että sillä -- _murhalla_\ntäytyi Hänen kirkastaa käskynsä, joka kuuluu: 'Älä tapa!'... Nyt\ntäytynee sinun vihdoin jo nähdä, ettei ole oikeata eikä väärää\nerikseen maailmassa olemassa. Nyt näet, että Korkein, suurin totuus\non oikean ja väärän yhtyminen yhdeksi ainoaksi olioksi...\"\n\nSuuri soiton ja laulun pauhina säesti hänen sanojansa. Hän lumosi\nkatseellansa kiusattavan kokonaan. Suuret voimat raatoivat jo\nOolavissa... Oikea ja väärä sulivat hänelle himmeäksi sumuksi...\nRaja-aidat sortuivat. Kaikki sekottui... Ajatuksissansa lausui hän:\n\n-- \"Nyt kaikki himmenee ja totuus haihtuu... Siis _Hänkin_ käyttää\nmurhaa aseenansa... _Jumala_, joka kieltää kaiken murhan!...\nEn selviydy minä enää mistään... Minun sieluni on epäilystä\ntulvillaan...\"\n\nKorkeudessa veisasivat silloin Perkeleen enkelit. Ne tunnustivat\nherransa suurta voimaa.\n\n\n\n\nLemmenpauloja elämän polulla.\n\n\nOli kaunis ilta. Kesä oli kukassaan, neito lempensä terällä.\n\nHarhasaaren mailla kukoisti lempi... Viulusta vuoti sävel\nvirtanansa... Iloiset neidot sekä nuoret miehet karkeloivat kaunista\nkisailua. Ne karkeloivat sitä kesäpäivän vetreimmässä valossa,\nvihreimmän, suuren tammen siimeksessä. Tuuli nukkui, kukka kuhersi,\nlintunen lauloi koivun ja käki kukkui kuusen koruna.\n\nSe oli lemmenjuhla. Nuoret kauniit neidot ja pojat koreilivat\nkukkasissa... Silmäykset hehkuivat hellinä, ääni suli suussa\nlemmen säveleeksi... Nuori huuli kypsytti maukkaita hedelmiään:\nsuudelmia. Se tuulehdutti niitä nuoruuden kevätlämmön paisteessa...\nViulu haasteli säveltänsä... Nuoret miehet nostelivat tyttöjänsä\nviulun haastelon mukaan, nostelivat tyttöä kuin pientä, armasta\nlasta... Väliin taas väsähtivät... ei tanssista, vaan huviksensa...\nhuoahtivat... istahtivat... Pojan polvella istui kypsä neito...\ntanssista, lemmestäkin lämminneenä... Hilpeänä kuherteli se\nnuorukaisinensa...\n\nNuorten joukossa karkeloi myös Hertta. Sinne, uuteen Harhasaareen\noli hänet johdattanut Perkele... Juuri sitä iltaa ennen oli hän\nOolaville karkeloinut... Oli saanut pikku lahjan: kukan, jopa\nlupaavan silmäyksen... Hän oli katsahtanut nuoreen mieheen... Oitis\noli silloin hetken lempi leimahtanut...\n\nViulu soi. Yhdet parit karkeloivat, toiset tarinoivat hiljallensa...\nNe tarinoivat lemmestä... Neito istui valta-istuimellaan: pojan\npolvella, vyötäisillä koruna kaunein neidon koruista: mielitietyn\nkäsivarsi... Jotkut auttoivat viulunkieltä lemmenlaulullansa, laulaen\nsen avuksi:\n\n    \"On suuri lemmen juhla nyt,\n    on kevät kukassaan.\n    Jo lintunen on heltynyt\n    lemmestä laulamaan.\n    Armaasti viulunkieli soi\n    ja perhosparvi ailakoi.\"\n\nPoika reipastui... Tyttö kutsui sulollansa ja lämmöllänsä... Elämä\nhohti posken punana... Nuoruus kuohui kuin viinien vaahto...\nReippaana lauloi poikien joukko:\n\n    \"Nyt, neito, laula, karkeloi\n    ja lempeäsi jaa!\n    Huomenna kuolo tulla voi,\n    siis ällös suudelmaa\n    sa suotta säästä! Heipä vaan!\n    Nyt suostu suudelmaan!\"\n\nPoika rohkaistui ja ryösti suudelman... Tyttö suutahti siitä, näön\nvuoksi, kasvonsa kaunistukseksi... Se pyörähti ympäri ja naurahti\nsuutannan suloksi... Hilpeänä lauloi suudelman saanut säteilevä\ntyttöjoukko:\n\n    \"Hyi! Miksi suukon multa veit\n    väkisin! Käännys päin!\n    Kun moisen tuhman teon teit,\n    saat korvapuustin, näin!\n    Hei, soi nyt viulunkieli, soi!\n    Ei kevät kauvan kestää voi...\"\n\nKaikki nauttivat lemmestä ja suudelmista... He ottivat kaunista\nkatoavaa käsin kiinni... Kaikki tanssivat yhdessä, laulaen:\n\n    \"Ei kevät kauvan kestä, ei...\n    Siis nauti aikanaan!\n    Yks hetki vain -- ja tuuli vei\n    jo lemmen matkassaan...\n    Siis tanssi, tyttö! Suudelmaa\n    reippaasti, karkeloiden jaa!\"\n\nSilloin saapui suuri vaeltaja... Se saapui sinne kutsumatta.\n\nNuorten, karkeloivain joukkoon ilmestyi Perkele... Hän istahti tammen\nalle, lemmenlähteen korvakkeelle ja katsoi nuorten karkeloa...\nJoukosta kysyi silloin nuori mies, jonka polvella Hertta-tyttö istui:\n\n    \"Ken olet sinä, joka lemmenmaille\n    nyt vasta tulet, kun jo, ukko-raukka,\n    sinuss' on lempi aikaa heilimöinyt?\"\n\n_Perkele_ (vakavana):\n\n    \"Niin on... Vaan, muista, lemmen-asioissa\n    on työtä vanhallekin...\"\n\n_Poika_ (ivaillen):\n\n                             \"Mitä työtä\n    voi vanha tehdä niissä asioissa?\"\n\n_Perkele_ (huoaten):\n\n    \"Näytellä vanhan osaa...\"\n\n_Poika_ (nauraen):\n\n                              \"Hah... hah... haa!\n    Se osa ei lie vallan hupaisata!...\"\n\n_Perkele_ (masentuneena):\n\n    \"Ei ole, mutta kaikkeen sitä tottuu,\n    kun lempi pakkaa päälle...\"\n\n_Poika_ (ivaillen):\n\n                                \"Rukkasia\n    kokoilet varmaan?... Kaikki vanhat hullut\n    kokoovat niitä lemmenseikkailuissa...\"\n\n_Perkele_:\n\n    \"Kutakin ohjaa oma viisautensa\n    tavaran haalinnassa. Nuorukainen\n    kokoilee aittoihinsa suudelmia\n    ja kaikenlaista lemmentavaraa...\"\n\n_Toinen poika_ (ivaten):\n\n    \"Ja sinä rukkasia!\"\n\n_Perkele_ (viisaana):\n\n                        \"Vanha, viisas...\n    On lempi, kuule, lemmon kallis viulu...\n    Pahin on vielä, että lemmen aarteet\n    vie tuuli... Mutta rukkasia konsaan\n    ei varas vie...\"\n\n_Ensimäinen poika_ (ivaten):\n\n                    \"Vaan seinän koristeena\n    ne eivät myöskään mieltä ilahuta...\"\n\n_Toinen poika_:\n\n    \"No eivät, totta vie!...\"\n\n    _Perkele_:\n\n                              \"On lemmentyössä\n    myös paljon muuta vanhan tehtävää.\"\n\n_Hertta_ (selittäen):\n\n    \"Hän puhuu totta. Lemmen seikkailuissa\n    on vanha hupsu yhtä tarpeellinen,\n    kuin klowni sirkuksessa: sillä vanha\n    saa aina lemmen viulut maksaa. Sitä\n    on hyvä pettää, pitää narrinansa...\"\n\n_Pojat_ (Perkeleelle, nauraen):\n\n    \"Se oiva virka on!... Kai sulia onkin\n    tok' aivan ammattina lemmen työt?\"\n\n_Perkele_:\n\n    \"Niin on!... En toki rukkasia kerää...\"\n\n_Hertta_ (halveksivasti):\n\n    \"Mitäs sä teet?\"\n\n_Perkele_:\n\n                     \"Ah, lemmenvehkeilyissä\n    on paljon tuiki tarpeellista työtä!...\n    Ensiksi lemmentyössä tarvitaan,\n    nääs, viisas poppamies!\"\n\n_Hertta_ (riemastuen):\n\n                             \"Ai tosiaan!...\n    Unohdin aivan!... Sinä nähtävästi\n    voit lemmen nostaa, taikka ennustaa?\"\n\n_Perkele_:\n\n    \"Maan kuulu mestari ma olen niissä...\"\n\n_Hertta_ (hypäten pojan polvelta):\n\n    \"Se oli onni, että tulit tänne!...\n    Nyt täytyy sinun mulle ennustaa...\n    ja näyttää mulle sulhaseni kuva.\"\n\n_Perkele_:\n\n    \"En lempivältä apuani kiellä...\n    Siis tule tänne, kulta-tyttöseni!\"\n\nHilpeä lemmenleikki jatkui hullutuksinensa... Perkele vei Hertan\nlemmenlähteen luo... Siinä piti hän ihmishenkeä ivanansa, ollen\nitse muka ivattavana... Hän loihti pari sanaa lähteen kirkkaaseen\nveteen... Oitis ilmestyi siihen Oolavin kuva. Sen nähtyänsä\nhuudahteli Hertta ihastuneena:\n\n\"Ai, Oolavi... Ma tunnen hänet... Saanko mä hänet armaakseni? Sano\nsaanko?\"\n\n_Perkele_ (katsoen lähteeseen):\n\n    \"Saat, jos vain tehdään oiva taikatemppu...\"\n\n_Hertta_ (rukoillen):\n\n    \"Oi, tee se temppu!\"\n\n_Perkele_:\n\n\"Aina lempijää ma autan... Mutta onnistu ei taika, jos et sa lupaa\nhäntä kaikin voimin 'hakkailla'... riippua kuin takkiainen hänessä\nkiinni... Lupaatkos niin tehdä?\"\n\n_Hertta_ (kiihkoissaan):\n\n    \"Ma tahdon koettaa.\"\n\n_Perkele_ (viekkaasti):\n\n    \"Hän rikas on...\"\n\n_Hertta_ (ihastuneena):\n\n    \"Ai, kiitos taiastasi!...\"\n\n_Perkele_:\n\n                               \"Lupaa vielä\n    takertaa häneen. Kaksi lupausta\n    on tarpeen, että taika tehon tekee...\"\n\n_Hertta_:\n\n    \"Ma lupaan sen... Ma vannon... Lupaan että\n    teen kaikki, mitä voin vain tehdä... Ah!\"\n\n_Perkele_ (kavalasti):\n\n    \"Myös toinen tyttö häneen silmän iskee...\"\n\n_Hertta_, (mustasukkaisena):\n\n    \"Ah!... Toinen!... Minä näytän sille, että\n    hän ei voi multa häntä viedä pois...\"\n\n_Perkele_ (itsekseen):\n\n    \"Työ edistyy... (Hertalle): Niin tekee reipas tyttö...\"\n\n_Hertta_:\n\n    \"Vaan kiitos taioistasi!...\"\n\n_Perkele_:\n\n                                \"Kiitos toki\n    on hinkalossa parempi kuin tyhjä...\n    Ei toki nälkävuoden varaa siitä\n    lie koskaan... Pienen lahjan kaunis tyttö\n    on mulle aina suonut...\"\n\n_Hertta_ (puolustautuen):\n\n                            \"Mutta mulla\n    ei muuta oo kuin suuteloita. Niitä\n    taas _lahjaksi_ en anna milloinkaan...\"\n\n_Perkele_ (kavalana):\n\n    \"Se oikein on. Ma unohdinkin: Muista,\n    jos ilmaiseksi suukon Oolaville\n    vain annat, oitis lempi häviää...\"\n\n_Hertta_ (ylvästellen):\n\n    \"Sen neuvon muistan... Ilmaiseksi suukon!...\n    En milloinkaan!... Se mitä myytävänä\n    on mulla, se on kaikki huulillani...\n    Ei siitä silloin räkkää lahjoittaa!...\"\n\n_Perkele_:\n\n    \"Ei räkkää, ei... Vaan myytäväksi riittää,\n    vaikk' oisi tuhansittain ostajia...\n    En suukkoa ma lahjaks' ottaisikaan...\n    Ma muuta pyydän...\"\n\n_Hertta_ (uteliaana):\n\n    \"Muuta... Mitä muuta?...\"\n\n_Perkele_ (vaatimattomasti):\n\n    \"Sydämen... taikka toisin sanoin sielun...\"\n\n_Hertta_ (iloissaan):\n\n    \"Et enempää!... Sä olet ihmeellinen!\n    Ei ykskään mies oo ennen sua vielä\n    niin vähään tyytynyt!...\"\n\n_Perkele_ (vaatimattomana):\n\n                              \"Mut minä aina\n    niin vähään tyydyn...\"\n\n_Hertta_ (päätään keikauttaen):\n\n                           \"Hyvä on!... Siis ota\n    se mitä pyysit: sielu!... Min' en siitä\n    välitä mitään!... Menköön moinen rani!...\n    Ei siitä kukaan rahaa mulle maksa...\"\n\nNuorten joukko saapui nyt heidän luoksensa... Nauru helisi... Joukko\nsolisi hilpeänä... Leikillänsä kysyi eräs pojista Perkeleeltä:\n\n    \"Osaatko laulamalla lemmen nostaa?\"\n\n_Perkele_ (rohkeasti):\n\n    \"Ma siihen työhön olen niinkuin luotu.\"\n\n_Joukko_ (kiihkeästi):\n\n    \"Siis nosta meihin lempi laulamalla!...\n    Oi laula!... Laula meille lemmenlaulu!\"\n\n_Perkele_ (laulaa hartaalla äänellä):\n\n    \"Nouse, lempi, sekä kartu\n    tytön luhdin nurkkiin!\n    Niinkuin syöpäläinen tartu\n    pojan takkiin, turkkiin.\n    Syövy nahkaan syyhyn lailla,\n    korvenna ja hiillä,\n    ett'ei kutkaa näillä mailla\n    mihinkään vois piillä.\"\n\n_Yksi tytöistä_ (häpeillen):\n\n    \"Ai minkälaista laulua hän laulaa!\"\n\n_Perkele_ (ivallisesti laulaen):\n\n    \"Vaan jos neito silloin raapii\n    kylkiänsä, taikka\n    kupeitansa poika kaappii,\n    älä lakkaa, vaikka\n    ois heillä hiiden moinen hätä,\n    kun lempi kutkuttaa,\n    vaan ylly, nahkaa älä jätä\n    ennen kun kyllän saa.\"\n\n_Useat tytöt_ (nyrpistellen):\n\n    \"Hän laulaa siivotonta renkutusta.\"\n\n_Yksi pojista_:\n\n    \"Ja äänikin on hällä hiton rivo.\"\n\n_Perkele_ (rivolla äänellä):\n\n    \"Silloin kohta lämpiääpi\n    lemmen syyhysauna:\n    naimaliitto. Lempi jääpi\n    kuin vanha vihan-kauna\n    tok' aina nahkaan. Silloin lyödään\n    löyly, joka riittää:\n    Lapsiparvi huutaa myötään...\n    Lempi toista siittää.\"\n\n_Koko joukko_ (hälisten):\n\n    \"Hyi, kuinka rivon laulun laulat!... Lakkaa!...\n    Nyt lakkaa jo!... Hyi, sua siivotonta!...\"\n\n_Poika_ (hiljaa nuhdellen):\n\n    \"Hyi!... Tytön kuullen viitsit olla rivo.\"\n\n_Perkele_ (viattomana puolustautuen):\n\n    \"Kas, lemmenleikki kapistuksinensa\n    on aina rivo... Minulla ei myös\n    oo suurta runolahjaa, jolla voisin\n    sen rivouden peittää runoilulla...\n    (Huoaten:) Ah, jospa öisin suuri Dichterlein [nurkkarunoilija],\n    niin ruusuiseksi rivon runoileisin!\"\n\n\n\n\nUusia joulun aaton iloja.\n\n\nKylmä kylvi pakkasensilmiänsä hangelle. Taivaalla sytytettiin\njoulutähteä. Siellä säädettiin ihmishengen kohtaloita. Siellä\nmäärättiin radat maailmoiden kuljettaviksi.\n\nMutta maan päällä valui elämä hiljaa kuin kivensilmään. Yleinen elämä\nyhdessä oman kanssa muodosteli ihmiskohtaloita. Se muodosteli niitä\nnäkymättömän voiman kätenä. Riemuhuudoin syöksyivät yhdet turmioon,\npuhdistumaan sen tulessa tai häviämään siinä, että elämä puhdistuisi.\nToiset huusivat sortuessansa apua. Mutta turta oli elämän\nsydän, kuuro sen korva. Jokainen sai itse itsestänsä huolehtia.\nKoskenlaskija ei voinut jättäytyä säälittömän kosken armoille.\n\nOolavin elämässä seurasi päivä päivää; viikko viikkoa. Uudestaan\nja aina uudestaan päätti _Oolavi_ olla menemättä Hiiden myllyyn\nja yhtä usein hän sinne meni. Joku virta veti häntä. Hänen\nelämänsä solui Hiiden myllyn kivien väliin, kuin jyvät laarista\nkivensilmään. Myllyväestä tarttui häneen yhä suurempi tuttavapiiri\nkuin jauho myllärin takkiin, ja myllynhenki syöpyi häneen hänen sitä\nhuomaamattansa. Työ unohtui osaksi. Ja kun hänen piti lähteä jouluksi\nkotiin, pidätti häntä näkymätön käsi. Hän ei raaskinut lähteä,\ntai ujosteli hän kotiin ja Martvan luo menoa. Kaikki oli hänelle\nepäselvää.\n\nOli suuren lumijuhlan, talven, runollisin päivä, jouluaatto. Oolavi\nkäveli mietteissänsä kadulla. Äkkiä tarttui käsi hänen käsivarteensa\nja heleä ääni huudahti:\n\n-- \"Hyvää päivää, Oolavi!... Ei ole huomaavinaankaan!\"\n\n-- \"Hertta!\" -- huudahti Oolavi.\n\nTyttö pisti käsivartensa hänen kainaloonsa tuttavallisesti ja alkoi\nkävellä hänen rinnallansa selitellen:\n\n-- \"Ne luulevat nyt minua sinun rouvaksesi, kun kuljemme\nkäsikoukussa... Ai, kiitos joululahjasta!... Tiedätkö mitä?\"\n\n-- \"En tiedä!\" -- naurahti Oolavi.\n\n-- \"En tiedä!\" -- matki tyttö. -- \"No arvaa sitten.\"\n\n-- \"En minä osaa arvata!\" -- jatkoi Oolavi leikillänsä.\n\n-- \"En osaa arvata\", kujeili taas tyttö pudistaen Oolavia\nkäsivarresta ja jatkaen:\n\n-- \"Nyt me olemme korttipakka, minä, Iida, Manda ja Liina: Minulle\nsinä lahjoitit pukukankaan, jossa on kuviona hertta-ässä, Mandalle,\njossa on risti-ässä, Iida sanoi saaneensa sinulta ruutu-ässäisen ja\nLiina pataässäisen pukukankaan... Kun me pukeudumme niihin, niin\nsaatte Ounaston ja Pekan kanssa lyödä meillä korttia... Se oli hyvin\nfiksi lahja...\"\n\nHiukan jotain hyräiltyänsä selitteli hän edelleen:\n\n-- \"Minä kävin juuri tilaamassa semmoisen hatun kuin on\nherttarouvalla ja toisille tulee myös kortti-rouvien hatut... Eikö se\nole mukavaa? Pekka ja Ounasto sanovat sitä hyvin mukavaksi...\"\n\nOolavi puristi tytön käsivarsia kainalossansa ja myönteli:\n\n-- \"On se mukavaa... Ja sinä, Hertta, olet hyvin mukava...\"\n\nTyttöä se miellytti. Hän käveli käsi Oolavin kainalossa kepeillä\ntanssi-askelilla, sievästi ilveillen ja hyräili tahdiksi\nkuplettilaulua:\n\n    \"Jos herttarouva oisi kuu\n    ja tähdet ässiä oisi...\"\n\n-- \"Niin mitä sitten?\" -- keskeytti Oolavi laulajaan katsahtaen.\nTyttö vastasi hyräilyllä ja kiemailulla:\n\n    \"Niin suukon saisi kuulta suu\n    ja tähdet onnea toisi.\"\n\n-- \"Kuule, Oolavi! Keinäsen kaupastako sinä ostit ne kankaat?\" --\nkysyä heläytti hän nopeasti, välittömästi laulun jatkoksi.\n\n-- \"Keinäsen...\"\n\n-- \"Minä arvasin jo\", -- huudahti tyttö.\n\nHe olivat tulleet Hertan asunnolle. Oolavi aikoi jatkaa matkaansa.\n\n-- \"Mennään meille kahvia juomaan... Saat samalla nähdä minun\njoululahjani\", -- kehotti tyttö.\n\nOolavi epäröi hetken.\n\n-- \"Tätikin on kotona\", -- lisäsi tyttö.\n\n-- \"No mennään sitten\", -- lausui Oolavi päättävästi.\n\n\n\n\nMutta hääkangasta morsian kutoi.\n\n\nJääkylmä hiljaisuus peitti Litvan maita. Mahtava pakkanen pureksi\nihoa. Ilma helisi jäänä. Korkeus oli hartautta, maa rauhaa täynnä.\n\nOli jouluaatto. Punainen päivänsappi häämöitti pakkasensavujen läpi.\nMetsän puita koristi kepeä härmälumi. Joulukulkusia kiinnitettiin\nsiloihin. Torttutaikinat nousivat. Tyttö valmisteli salassa\nlahjojansa. Lapset odottelivat leluja ja makeisia, ja leipoja alusti\nvehnätaikinaansa puseron hihat kyynäspäihin asti kierrettyinä.\nJoulukuusi koreili jo kynttilöissänsä. Aattosaunat lämpisivät. Tuvat\nolivat tulvillaan joulu-iloa. Ja koko elämä veisasi hartaana:\n\n-- \"Hoosianna!\"\n\nMartva kutoi korukangasta, ruudukasta hääkangasta. Silmä ei\nseurannut yleistä aatto-iloa. Ajatus ei ollut työnkään mukana.\nSukkula suhahteli käden ohjaamana, mutta ei ollut sukkulan muassa\nkutojan mieli. Se kulki siellä, missä tiesi sulhasen olevan. Silmää\nkoristi hieno kaiho ja suru, ääntä kaipaus ja ikävä. Hän ikävöi\naatto-iloiksensa. \"Etkö sinä, Martva-kulta, jo heitä kutomasta?... Jo\non puolipäivä ja nyt on jouluaatto\", -- kysyi häneltä äitinsä hellänä.\n\n-- \"En vielä, äitikulta... Kudon vielä yhden tiuhtavälin... Juuri\nkäänsin lukkaripuuta\", -- vastasi Martva ajatuksissansa, äitiinsä\nkatsahtaen ja laskien raukean näköisen kätensä kankaalle.\n\nÄiti meni. Martva pani uuden käämin sukkulaansa ja polki suksia.\nNiidet nousivat ja laskivat, loimet avautuivat sukkulan aukeamiksi,\nsukkula suhahteli ja pirta lyödä helskytteli kuteita loimien väliin.\nKudonnan tahdiksi lauloi Martva laulua:\n\n    \"Sa lausuit: 'Ma luoksesi palaan,\n    kun järveä peittävi jää,\n    sun luonasi lämmetä halaan,\n    kun kylmä on illan sää'.\n\n    Jo vallaton aalto on vanki:\n    jo järveä peittää jää.\n    Jo rannoilla hohtavi hanki,\n    jo kylmä on illan sää.\n\n    Jo tähdet ne kylminä palaa,\n    jääkylmä jo kuutamo on.\n    Sydän-parkani luoksesi halaa.\n    Ilo sille on tuntematon...\"\n\nHän huokasi, keskeytti kudonnan, solmisi katkenneen loimen ja poisti\nkankaasta nyppylän. Sitten jatkoi hän taas. Äänessä värisi suru. Eikä\ntuntunut kangaspuidenkaan helske iloa olevan. Hän lauloi:\n\n    \"Vaan ain' olet, armaani, poissa.\n    Sua syämmeni vain odottaa,\n    kun aamun- tai illankoissa\n    ui murheinen taivas ja maa.\n\n    Jos arki on taikka on pyhä,\n    sua kaihoan päivät ja yöt.\n    Miks viivyt sä, armaani, yhä?\n    Tule luokseni, unhota työt!\"\n\nHän työnsi tiuhdat kauvemmaksi ja tarkasteli kangasta, katse\nkankaaseen, mieli maahan luotuna. Huoneessa ei hisahtanut kukaan.\nJokainen tiesi, että kutoja lauloi sitä, mitä sydän käski.\nMierontieltä tullut tyttönen nojasi äänettömänä pankkopatsaaseen,\nkuunnellen laulua ja katsellen kaunista laulajaa. Taikinan alustaja\nalusti varovammin, ettei tahdas nisahtaisi alustuksesta, häiriten\nsillä kihlatun kutojan suruja. Lukkaripuuta käännettyänsä jatkoi\nMartva vielä kudontaansa, kuin laulun säestykseksi, ei itse kudonnan\nvuoksi. Hän jatkoi lauluansa hiljaa:\n\n    \"Jo tullut on aatto-ilta,\n    ja kulkuset kauniisti soi.\n    Jo jäisenä valkea silta\n    koko järveä nyt hopeoi.\n\n    Ei estettä järvisin, maisin.\n    Siis saavu ja luokseni jää,\n    niin luonasi lämmetä saisin,\n    kun kylmä on illan sää!\"\n\nHän keskeytti kudonnan, keskeytti kun ei ollut enää laulua sen\nsäestykseksi. Käämi jäi kesken sukkulaiseen, mutta ei huolinut kutoja\nsiitä: Hän kutoi vain siksi, kunnes riitti huolta sydämessä, lauluksi\nkudonnan sekaan. Tupa oli hiljaisuuteen hisahtamaisillansa. Laulu\noli loppunut, mutta laulajan ajatus täytti tuvan ikävällä. Se täytti\nsen kuin surullisena kukkiva verenpisarakukka punallansa, tai kuin\npyhä-illan iltahohde kaihollansa.\n\nMartva katseli vielä kangastansa, katseli sitä, muisteli häitä ja\najatteli ja ikävöi sulhastansa. Äiti toi hänelle silloin kirjeen,\njoka oli juuri postissa tullut.\n\n-- \"Oolavilta!\" -- huudahti Martva heikosti, äänessä sekaisin surua\nja iloa. Hän avasi kirjeen ja luki, kyynäspää kankaaseen nojattuna:\n\n    'Rakas Martva!\n\n    Tuhannen tuhatta kiitosta kauniista kirjeistäsi. Ne tulevat\n    minulle kuin kaunis uni, tai kuin valkea lintu, joka tuo\n    tervehdyksen Sinulta.\n\n    Minulla on sinulle ilmotettava hyvin suuri suru ja onnettomuus,\n    joka on minua kohdannut. Se onnettomuus on se, että minä en\n    voikaan tulla jouluksi luoksesi, kuten olimme sopineet. Työni ja\n    opintoni ovat myöhästyneet suunnitelmistani. Tietysti siihen on\n    vaikuttanut -- paitsi kyvyn puutetta -- se, että ajatukset eivät\n    tahdo pysyä kirjan lehdillä, kun luen, vaan ovat ne aina Sinussa.\n    Koetan nyt korvata myöhästymiseni sillä, että jään joulun-ajaksi\n    työhön.\n\n    En tahtoisi olla niin itserakas, että pyytäisin anteeksi\n    Sinulta sitä, että en luoksesi saavu. Tiedänhän, että Sinä et\n    voi kaivata minua, niin kuin minä Sinua, koska parempi ei voi\n    huonompaa ikävöidä. Mutta kumminkin uskallan sen anteeksipyynnön\n    tehdä, toivoen ettet nyt silti usko minua itserakkaammaksi, kuin\n    mitä jo olen. Minähän itseasiassa olenkin aina Sinun luonasi\n    ajatuksissani, ja minä kärsin, kun en saa _Sinua_ luokseni nyt\n    jouluksikaan, mutta lohdutan itseäni sillä, että sitä pikemmin\n    pääsen luoksesi keväällä, saatuani työni loppuun suoritetuksi.\n\n    Rakas Martva! Kun nyt jouluna ajat kirkkoon, niin muistele minua\n    jokaisen tutun saaren kohdalla! Ja kun tulet kirkkoon, rukoile\n    Jumalaa minunkin puolestani! Rukoile samassa penkissä, jossa me\n    aina lapsina ollessamme yhdessä istuimme ja rukoilimme! Minä olen\n    ajatuksillani Sinun vierelläsi ja täällä minä rukoilen puolestasi.\n\n    Lähetän kauttasi terveiseni vanhemmillesi ja toivotan Sinulle\n    valoisaa joulua. Olkoon kotisi tulvillaan iloa ja onnea! --\n    Eikähän toisin voikaan olla koti, missä Sinä olet tyttärenä.\n    -- Minä täällä muistelen niitä jouluiltoja, joina me yhdessä\n    iloitsimme joulukuusen ympärillä, leikimme joulupukkia ja\n    vaihdoimme makeisia.\n\n    Tuokoon joulu Sinulle kaikkea hyvää, mitä ihminen voi toivoa!\n    Muuttakoon se kynttilöillä valaistuiksi ne metsän kuuset, joiden\n    ohi ajat joulukirkkoon!\n\n    Syleilen Sinua ja rukoilen puolestasi.\n\n                                              Sinun Oolavisi.'\n\nMartva huokasi. Hänestä ei nyt kirje kirjeeltä tuntunut. Hän olisi\ntahtonut enemmän: Hän olisi tahtonut luoksensa Oolavin itsensä, jota\nhän oli odottanut ja kaivannut kuin kevät kukkijansa. Hän istui\nkauvan, äänettömänä kirjettä katsellen, eikä hän edes jaksanut\nsen sisältöä enää ajatella. Ajatus tylsistyi, mieli painui maahan\nkuloksi. Joulu ei nyt enää joululta tuntunut.\n\nRaukeana nousi hän kangaspuiden takaa, meni huoneeseensa ja itki\nkatkerasti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJoulukello oli jo soinut, työ lakannut. Rauha ja juhlamieli täytti\ntalon.\n\nRanniston vierashuoneessa koreili kuusi onnensa ja kunniansa\nhuipulla; joulun morsiamena, joulukuusena. Joka oksalla paloi\nkynttilä kukkana. Niiden valo valui kuusen oksille, laskeutuen niille\nikäänkuin valovaippana, kuin konsanaan morsiushuntu. Havu viherti\nhienosti valoharsojen läpi.\n\nNuori pappi oli kutsuttu Rannistoon joulukuuselle. Isäntäväen vielä\nlopputoimituksissansa väen kanssa askartaessa istui hän puhellen\nMartvan keralla. Martva oli noutanut pienen pehmeän jakkaran, matalan\ntaburetin huoneestansa ja istui sillä sohvan pääpuolessa, pehmeällä\nmatolla. Toinen käsi oli laskeutunut rentona, raukeana sohvanpään\nyli ja avoimin silmin katseli hän nuorta pappia, joka istui sohvan\ntoisessa päässä. Sohvan edusta oli avonainen.\n\nSiinä istuessansa tuntui Martvasta kuin istuisi hän taas rippi-isän\nedessä, tai Jumalan puhtaan palvelijan jalkojen juuressa. Sulhasen\nikävä muuttui suruksi. Mieli masentui. Hänessä heräsi vähä-vähältään\nhalu puhua ja avautua, kysyä ja neuvotella. Se halu heräsi hänessä\nkauniina, tulvi häneen kuin ilta-uni väsyneeseen, tai kaunis unennäkö\nsiihen, joka on nukahtanut rukouksiinsa.\n\nHän alkoi puhua ja kysellä yhtä ja toista. Hetken puheltuansa,\nikäänkuin isänsä kanssa, lausui hän:\n\n-- \"Minä en tiedä, mistä se johtuu ja mitä se on, mutta minä olen\njoskus rauhaton... noin, että en edes tiedä onko se rauhattomuutta,\nvaiko ikävää, vai mitä se on...\"\n\nNuori pappi oli iloinen, kun sai yletä papillisiin tehtäviinsä.\nHänestä tuntui kuin istuisi hän, vaatimattomin ihmisistä, Jeesuksen\nsijalla Martvan sisaren, Marian edessä, jossain öljypuun alla,\nPalestiinan tummanheleän auringon valon peittäessä vuoren metsäisiä\nkupeita ja Jerusalemia ja sen valotippojen putoellessa hänen eteensä\nöljypuun lehtevien oksien lomitse, täpliksi tummalle varjolle. Hän\nkysyi lempeästi:\n\n-- \"Muistatko, Martva, miten Maria sai rauhan ja valitsi hyvän ja\npysyvän osan? Olethan lukenut siitä...\"\n\n-- \"Kyllä pastori\", -- vastasi Martva heikolla äänellä.\n\nNuori pappi lisäsi siihen:\n\n-- \"Maria istuutui Jeesuksen jalkojen juureen ja kyseli Häneltä ja\nunohti kaiken muun...\"\n\nMartva laski molemmat kätensä raukeina helmaansa ja katsoi hurskaan\npapin silmiin surullisena. Hänkin oli vaistomaisesti nyt joutunut\nMarian sieluntilaan tämän istuessa Jeesuksen edessä puun varjolla\npeitetyllä ruohokolla. Nuori pappi kysyi häneltä:\n\n-- \"Eikö sinun sieluusi synny ja jää ihmeen ihana kuva Mariasta, kun\nolet hänestä lukenut?\"\n\nJa Martvan sieluun, hänen silmiensä eteen oli oitis loihdittu\nrunollisesti maailman kaunein nainen, Maria, jonka rinnalla\nrunokauneudessa kaikki muut kirjallisuuden naishelmet ovat heikkoja\njäljittelyjä. Hänen eteensä oli loihdittu maailman kirjallisuuden\nainoa naishenki, jossa ihana platonisuus kuvastuu ilmiselvänä,\nkauniina taivaan kangastuksena, ainoa kirjallisuuden runoarvoon\nkohonnut naishenki, joka oli noussut aistillisuudesta puhtaaksi\nkorkeaksi ihmishengeksi, jolle ei ainoakaan runouden mieshenkikään\nvertoja vedä. Nuori, lahjakas ja puhdas tyttö huomasi sen kuvan ja\nlausui ihastuneena:\n\n-- \"Kyllä, pastori... Minä olen sen aina huomannut...\"\n\n-- \"Tuntuisiko sinusta mahdolliselta, että Maria voisi olla\nrauhaton?\" -- kysyi silloin pappi.\n\nMartva ajatteli. Kaihoisalla äänellä vakuutti hän:\n\n-- \"Hän on niin puhdas... Kuinka hän voisi silloin levoton olla!...\"\n\nPappi katseli Martvaa kuin raamatun Mariaa ja selitti:\n\n-- \"Se kaunis, runollinen kuva, joka syntyy lukiessamme Mariasta, ei\nole turha kuva: Se on se mielenrauha, jonka Maria sai, ja jonka saa\njokainen istuutuessansa Jeesuksen jalkojen juureen. Jos siis olet\njoskus levoton, seuraa Mariaa ja sinä olet oikean osan valinnut...\"\n\nMartva vajosi ajatuksiinsa ja raamatun runouteen. Mietteissänsä\nkyseli hän:\n\n-- \"Minä kerran ajattelin, että kenties olen tietämättäni tehnyt\nihmisille pahaa ja levottomuuteni johtuu siitä... Toiset ihmiset\ntaas sanovatkin, että ihmisiltä on anteeksi pyydettävä, sillä heille\nkuuluu anteeksi antamus, koska heitä vastaan rikotaankin...\"\n\nHurskas pappi oli valmis ohjaamaan kysyjää. Hän kysyi:\n\n-- \"Jos sinä rikot naapuriasi vastaan, esimerkiksi vahingoitat hänen\nmainettansa, voitko sinä saada sen anteeksi, jos sitä pyydät toiselta\nnaapuriltasi?\"\n\n-- \"En tietysti\", -- vastaili Martva ajatuksissaan, eläen kokonaan\ntaivaallisen runouden puhtailla mailla.\n\n-- \"Sinä vastasit oikein. Ja miksi et?\" -- jatkoi pappi.\n\n-- \"Siksi että se maine oli _toisen_, eikä sen jolta anteeksi\npyysin\", -- selitti Martva.\n\n-- \"Siinäkin vastasit oikein. Mutta kenestä ja kenen on sinun henkesi\nja sielusi?\" -- jatkoi innostunut Jumalan palvelija, itse valmiiksi\nvastaten:\n\n-- \"Se on Jumalasta ja Jumalan. Mutta jos sinun sielusi on Jumalasta,\nvoivatko ihmiset olla sen herroja? Voivatko he siitä tiliä vaatia,\ntai sille anteeksi antaa?\"\n\n-- \"Minä ymmärrän\", -- nyökäytti Martva rauhallisena. Pastori Aamusto\nselitti edelleen:\n\n-- \"Kaikki se, joka koskee ihmishenkeä, sen syvintä rauhaa ja\nkorkeinta olemusta, on meidän tehtävä Jumalan edessä, sillä Hän ainoa\non korkein rauha ja anteeksiantamus. Jeesus ei ole siinä hengessä\nkoskaan käskenyt ihmisiltä anteeksi pyytämään, vaan ainoastaan\nsopimaan niiden kanssa. Sillä olisiko kuka ihminen voinut anteeksi\nantaa syntiselle vaimolle, joka fariseuksen huoneessa voiteli\nJeesuksen jalat kalliilla voiteella? Olisiko kukaan ihminen voinut\nhänelle rauhan antaa ja olisiko ollut ainoatakaan, jolta hän olisi\nvoinut anteeksi pyytää?\"\n\nTuokiossa oli loihdittu Martvan eteen portto, joka on\nsilmänräpäyksessä kohonnut loasta yleväksi, suureksi ihmishengeksi,\nloistaen taivaallisen runouden vaippaan puettuna ruhtinattarena,\nylempänä satoja miljoonia, jotka kerskailunsa keskellä matelevat\nmaassa himoissa ja aistillisuudessa samalla tavalla eläinten\nhengen kanssa. Martva käsitti silmänräpäyksessä jumalallisen\nanteeksiantamuksen, sovituksen, katumisen ja puhdistumisen suuruuden\nja runollisuuden. Hän käsitti nyt sen ainoan tien, jolla ihmishenki\nvoi suureksi ja yleväksi yletä. Kaikki maallinen runous kutistui\nhänen silmissänsä jumalallisen runouden rinnalla rekilauluiksi ja\nrenkutuksiksi. Inhimillinen sovitus alentui jumalallisen sovituksen\nrinnalla sirkustempuksi. Ajatuksissansa, viattoman tytön äänellä\nkuiskasi hän:\n\n-- \"Minä luulen nyt käsittäväni jumalallisen anteeksiantamisen\nsuuruuden ja ihmishengen yhteyden ja suhteen Jumalan kanssa.\"\n\n-- \"Silloin\", -- innostui pastori, -- \"olet aina löytävä rauhan.\nSiinä: Jumalan jalkoihin laskeutumisessa ja yhteydessä Jumalan kanssa\non se osa, jonka Maria oli valinnut, samoin kuin syntinen vaimokin,\njota ei _voida_ ottaa pois. Se on niin suuri 'osa', että sitä ei\nmikään maailmassa korvaa.\"\n\nHän nousi ylös, käveli ja kysyi:\n\n-- \"Sillä jos sinä olet rauhaton, tunnet erehtyneesi, onko sinulle\nmieluista mennä avaamaan itseäsi maailman ja ihmisten raa'an pilkan\nedessä?\"\n\n-- \"Oi! Älkää kysykö sitä!\" -- huudahti Martva.\n\n-- \"Jos sinulla ei silloin olisi Jumala, jonka edessä voit särkyä,\nvirkistyä ja sovittaa kaikki, eikö elämäsi olisi toivoton?\" -- lisäsi\npappi.\n\n-- \"Kyllä minä sen nyt ymmärrän\", -- myönsi Martva puoli-itseksensä.\nHänellä oli kaunis ja valoisa käsitys ihmisistä, mutta juuri viime\npäivinäkin oli hänellä ollut jotain, jota hän ei olisi hennonnut\nheille paljastaa. Ja hänen surunsa eivät kumminkaan olleet muuta kuin\npuhtaan neidon suruja, sulhasen runollista ikävää. Niillekin oli\nhänestä ihmissilmä liian raaka.\n\nNuori pappi istahti ja jatkoi;\n\n-- \"Ihmishenki on niin ylevä, että ainoastaan jumaluus, sen\nalkulähde, voi sitä tyydyttää. Avaruuskin ja tähdet ovat sille\nvähän. Minä sanon sinulle: ei ole ollut eikä ole pakanakansaa, joka\nkorottaisi esimerkiksi äärettömyyden Jumalaksensa, sillä sekin on\nsiksi liian pieni, koska ihmishenki janoaa suurta Henkeä. Jos pakanat\npalvelevat puuta tai aurinkoa, eivät ne sitä itseänsä palvele, vaan\nuskovat siinä asuvan Jumalan hengen. Niin suuri on ihmishengen\njumaluuden kaipuu ja tarve.\"\n\nJa Martva tunsi taas sen tarpeen. Se näkyi hänen kaihoisista\nsilmistänsäkin.\n\nPastori Aamusto lisäsi:\n\n-- \"Oikea ihmishenki on myös niin hieno, arkaluonteinen, että\nainoastaan Jumala kelpaa sille siksi, jonka puoleen se voi\nsuruissansa kääntyä. Ainoastaan jumalallinen runous voi tyydyttää\nihmishenkeä... Kaikki muut runot ovat oikealle ihmishengelle\nmaantielauluja...\"\n\nMartva istui rauhallisena kuin hurskas nunna. Taivaallinen runous\ntäytti hänen sielunsa. Hän unohti hetkeksi ikävänsä, jolla hän\nOolavia kaipasi. Hän rauhottui, kuin olisi hän istunut Mariana\nJeesuksen edessä. Melkein lapsen ilolla lausui hän:\n\n-- \"Niin... Minä olen nyt taas aivan levollinen...\"\n\n-- \"Silloin\" -- vakuutti pappi -- \"olet sinä Mariana hyvän osan\nvalinnut. Sinä olet asettunut Jumalan yhteyteen ja siitä yhteydestä\nhelähtää pois-ottamaton osa: mielenrauha, sillä ihmishenki on\nsiiloin päässyt kotiinsa, jossa se rauhottuu kuin matkalta palaava\nlapsi, joka väsyneenä saapuu kotimökille ja laskeutuu levolle äidin\nvalmistamalle tutulle vuoteelle.\"\n\nElämä alkoi vaaleta Martvalle joulun aatto-illaksi, jolloin väki\non pukeutunut puhtaisiinsa, kuuset ovat kynttilöitä täynnä, kuusen\njuuret joulu-ukkoja, tähdet palavat taivaalla ja joka aholla makaavat\nBetlehemin paimenet, heräten enkelilauluun, joka hymisee ylhäältä\ntaivaan tähtiliinalta. Herttainen katse kävi haaveilevaksi, poskelle\nlevisi rauhanpuna ja lämpö. Ikäänkuin itseänsä moittiakseen lausui\nhän:\n\n-- \"Se on kummaa, että ihminen ei voi olla erehtymätön... Sillä\ntietysti minä olin erehtynyt, koska tarvitsin rauhottumista...\"\n\nNuori pappi katseli häntä kuin Mariaa Jeesus ja selitti hänelle:\n\n-- \"Ei ihminen _voi_ olla erehtymätön. Erehtymättömiä ovat\nainoastaan Jumala, joka on erehtymätön oman olemuksensa pakosta,\nja luonto, eläimet, kasvit, kivikunta ja maailmanjärjestys, jotka\novat erehtymättömiä, koska ovat orjina sidotut kukin oman lajinsa\nja sukunsa lakeihin. Eläin ei voi tehdä muuta kuin mitä sen laji- ja\nsukulaki sille säätää, samoin ei kasvikaan. Ihmishenki on ainoa\nvapaa, ainoa jolle Jumala lausui: 'Syö vapaasti!'... Siksi on ihminen\nainoa erehtyvä, ainoa, joka tarvitsee sovitusta Jumalan kanssa...\"\n\nRannisto tuli vaimoinensa huoneesen ja kohta muukin väki. Joulukuusi\nloisti kirkkaana, palavat kynttilät kukkina oksilla. Joulu-ilo\noli taas ennallansa. Mieli kepeänä kesäautereena puuhaili Martva\ntehtävissänsä kuin pienenä tyttönä. Hän tunsi olevansa Sen sylissä,\njoka oli Oolavinkin turva ja siksi oli hän taas rauhallinen ja unohti\nikävänsä ja pahan-enteet.\n\nKun hän huomen-aamulla ajoi kirkkoon, avautui hänelle maailma\nloistavana, tähtikiteisenä taivaan ulappana. Mieli oli reipas.\nKulkuset soivat iloisesti ja tutut saaret kertoivat hauskoja\nlapsuuden muistoja. Kuuset tuntuivat todellakin olevan täynnä\njoulukynttilöitä ja hän kiitti siitä Oolavin toivotuksia ja luvatuita\nrukouksia.\n\nHevonen juoksi nopeasti, saari vilahti ohi saaren perästä. Kohta\nsolui reki kirkkokoivikon läpi ja hänen eteensä avautui talven ja\nkoko vuoden runollisin kukka, runojen runo ja kukkien kukka: metsän\nkeskellä tulissansa hohtava joulukirkko, jonka tornista kirkas\nkellonsävel irtausi ja levisi jäiseen ilmaan väristen, samalla kun\nylhäällä pimeydessä tuntuivat enkelit veisaavan kunniaa Jumalalle.\n\nMartva meni vanhaan penkkiinsä. Siinä lupasi hän vielä kerran,\nettei luovu Jumalasta milloinkaan. Siinä rukoili hän ja uudisti\nlupauksensa, urkujen soidessa ja ihmisten veisatessa runoista\npuhtainta ja ylevintä: \"Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa ja maassa\nrauha, ihmisille hyvä tahto!\"\n\n\n\n\nVaan uusia pauloja elämä punoi.\n\n\nLempi laitteli paulojansa. Mies etsi niitä pauloja. Hän etsi\nniitä, itse niihin mennäksensä. Metsissä puhkesivat lemmenkukat,\nkuihtuvimmat kukkasista. Lehto laitteli runoa, näkymätön käsi punoi\nsiitä elämänrihmaa ja neito kuunteli jo lemmen käen kukkumista.\n\nNeiti Iltamolla oli ollut onnen ilta. Hän oli laulanut lumoihin\nhuoneen täyden kuulijoita... Nyt istui hän huoneessansa yksin, istui\nja ajatteli... Hänen korvissansa humisi vielä hyvähuutomyrsky:\nsoittojen soitto, korvan kaikkein suurin nautinto... Hän\nkuunteli sitä haaveissaan, nautti siitä, juopui ja vaipui hiljaa\nonnenmaailmaan.\n\nHän istui kauvan, oli onnellinen, nautti suuruudestansa, ihaili\nkauneuttansa... Viimein siirtyi silmä kauniiseen kukkalaitteeseen,\njonka hän oli äsken Oolavilta saanut... Outo tuli leimahti silloin\nhänen povessansa... Hän näki nuoren miehen kauniit kasvot, näki\nryhdin, miehekkyyden, jalouden.\n\nJa silloin alkoi pieni lemmentunne leimahdella neidon povessa...\nSydän värähti... silmä sumeni... Hän näki nuoren miehen avut nyt\njo paljon kauniimpina kuin koskaan ennen: lemmenliekki värjäili\nne jo hohteellansa. Hän näki ne kauneina, koska silmissä oli jo\nlemmenkaihi...\n\nHän mietti. Lempi syttyi sekä sammui... Lemmen kaunis perhosparvi\nistahti jo häneen hetkiseksi... istahti kuten aina kauniiseen\nkukkaan... Kepein mielin karkotteli hän sitä luotaan... karkotteli\nja kutsui takaisin taaskin... Hän leikki lemmen kanssa kuin olisi se\nollut arka kaunis perho... Hän nautti leikistänsä... toivoi, että se\njatkuisi vielä ja huvittaisi häntä aamuun asti... Miettiessään, onnen\nhuumaamana, nukahti hän vihdoin onnen-uniin.\n\nSilloin joutui hän unelmiensa viemänä niille maille, mistä olivat\nunelmat kotoisin. Hän joutui Harhasaaren lemmenmaille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHarhasaaressa pukeutui jo päivä purppuraansa, metsä\nlemmenrunouteensa. Vuoria punasi hohde, laaksoissa lymyili hetken\nkestävä kaunis onni ja vesillä välkkyivät oudot, ihanat valot.\n\nJo eli neiti Iltamo niillä lumojen mailla, illan mietteet mukanansa,\noppaana mieliteot, tienviittoina omat salaiset intohimot... Hän näki\nsiellä maineen ja hyvähuudot, imartelut ja kaiken kauniin kovaksi\nkallioksi muuttuneina... Se kallio kohosi iltaruskon värisenä,\nrunokauniina... Se tarjoutui hänelle onnen perusteeksi, peruskiveksi,\njoka kestää kaikki myrskyt... Se vuori nousi puiden vehreydestä kuin\npäivänpuna, joka hohteellansa huikaisee ihmissilmän kokonaan...\n\nHarhasaari oli lumoa täynnä... Nuori nainen huumautui onnestansa...\nUtukuvavuori kohosi lujana, loistaen punakirkkaudessaan... Silloin\nlausui Perkele hänen takanansa:\n\n-- \"Hän antoi minulle unelmansa ohjaksiksi... Se näkymätön ohjas\nonkin luja... _Minä_ olen hänet tänne Harhasaareen ohjannut taaskin\nhänen unelmillaan... Hän saa nyt hiukan auttaa Harhamaa...\"\n\nHän vihjasi. Kauneus koristautui silloin kukkasiinsa, seutu\nrunoliinoihinsa... Käki kukkui suunsa parasta... Lintu säesti sitä\nkielensä kaikkein kauneimmalla... Ilma oli punahämyä, saari satua\ntäynnä. Iltaruskoisen vuoren kukkulalle ilmestyi silloin hänen kaunis\nenkelinsä... Se loisti siellä valkopuvussansa punavuoren kauniina\nkoruna... Sievillä vuorenkielekkeillä istui joukko pikku enkeleitä,\nsinne tänne siroteltuina, vuorien kauneiksi kukkasiksi... Ne\nsoittivat harpuillansa... Soitto hymisi suloisesti... Vuoren huipulla\nlauloi enkeli sen säestyksellä:\n\n    \"Oi miksi, lemmen kukkanen,\n    et puhkea jo... miksi?\n    On lempi vaan,\n    mi ainiaan\n    voi tuoda onnen maailmaan.\"\n\nNeiti Iltamon mieli värähti... Kaunis lempi syttyi laulun sanoista...\nLaulu jatkui ihanana:\n\n    \"Siis nuppulehdet auki jää\n    ja puhkee kukkasiksi,\n    kuin iltarusko puhkeaa\n    sinestä taivaisiksi\n    runoiksi maan!\n    Jo murheissaan\n    nyt neito oottaa kukkaistaan.\n\n    Kun lemmenkukka puhkeaa,\n    se kaiken hopeoipi:\n    taivaaksi muuttuu koko maa\n    ja onnenkannel soipi,\n    ja hellimpiin\n    suudelmiin\n    nukahtaa neito, unelmiin.\"\n\nLempi ja runous tekivät tehoa... Se kaunis laulun hyminä sekottautui\nHarhasaaren lumouksiin... Vuoren hohde, laulu ja saaren lumot\nsulautuivat yhdeksi loistavaksi unelmaksi... Se unelma levittäytyi\ntaikamaisemana... Kaikki oli lemmen runoutta tulvillaan... Kaikkein\nhellin lemmensoitto säesti armainta soidinlaulua... Kaikki uinui\narmaudessa... Kaikki väsyi, kaikki kaipasi... Kaunis, hymyilevä\nlemmenmessu lumosi mielen... Herkät lemmenkielet alkoivat silloin\nvärähdellä neidon povessa... Hän tunsi jo oudon tulen...\n\nJo vierähti mieli surulliseksi... Se suru oli kaunista lemmensurua...\nHyräillen lemmenmessun säveleitä istahti hän lemmenlähteen luo...\nLähteen silmäkkeestä kurkisteli hän nyt sulhasen kuvaa... _sen_\nsulhon, jota oli toivonut... ikävöinyt... uneksinut... Hän katsoi\nkauvan... pettyi... Sulhasen kuva ei ilmestynyt... Murhe täytti\nmielen, suru silmän... Alkoi kaunis kaipaaminen...\n\nSilloin lähestyi häntä Perkele kulkijana... Se istahti lähteen luoksi\nikäänkuin ei olisi huomannutkaan Iltamoa... Mietteissään sekä muka\nväsyneenä hän istui siinä, kunnes Iltamo kysyi häneltä ihmeissänsä:\n\n    \"Kah, vieras!... Vanha, murheellinen mies!\"\n\n_Perkele_ (muka havahtuen):\n\n    \"Anteeksi, neito!... Häiritsenkö ehkä?...\n    En ennen huomannut...\"\n\n_Iltamo_ (herttaisena):\n\n                          \"Et ollenkaan\n    sä häiritse!... Vaan miten ihmeen lailla\n    sa tulit, kun en huomannutkaan sitä?...\"\n\n_Perkele_ (vaatimattomana):\n\n    \"Ken huomaisikaan minun tuloani!\n    Ma aina kuljen vaatimattomana...\"\n\n_Iltamo_ (osanotolla):\n\n    \"On oikein se!... Mä myös oon vaatimaton.\n    Vai enkö ole?\"\n\n_Perkele_ (tarkastellen):\n\n                   \"Minun mielestäni\n    et ollenkaan: Nääs, sulla kauneutta\n    on enemmän kuin kellään muulla...\"\n\n    _Iltamo_ (ihastuneena):\n\n                                      \"Kuinka\n    sanoitkaan?\"\n\n_Perkele:_\n\n                 \"Anteeks',\n    että ehkä siinä ma\n    lausuin loukkauksen. Mutta aina\n    oon suorasuinen, loukkasi tai ei.\"\n\n_Iltamo_ (lohdutellen):\n\n    \"Ma siitä pidän... Moinen suorasuisuus\n    minua miellyttää... Ma puolestani\n    oon myöskin hyvin... hyvin suorasuinen\n    ja vihaan turhuuksia... Huomasitko,\n    ett'en oo turhamainen?\"\n\n_Perkele_ (väsyneen näköisenä):\n\n                            \"Sitä hyvää --\n    turhuutta tarkotan -- ma luulen, sulla\n    sen verran on, kuin sitä tarvitsee\n    jokainen nainen koristukseksensa...\n    ei enempää, ei myöskään vähempää...\n    Halk' asian mä aina sanon näin...\"\n\n_Iltamo_ (hyvillään):\n\n    \"Ai, kuinka suora!... Mutta sano vielä,\n    pukeeko mua pieni turhamaisuus?\"\n\n_Perkele_:\n\n    \"Niin mainiosti!\"\n\n_Iltamo_ (ihastuneena):\n\n                      \"Se on hauska kuulla!...\n    Sinulla varmaankin on hyvä maku...\n    Vaan entäs muille: pieni turhamaisuus\n    sopiiko mielestäsi?\"\n\n_Perkele_:\n\n                        \"Mainiosti!\n    Kauneuden jälkeen turhamielisyys\n    on naisen suurin kaunistus. Ei naista\n    kaunista hyve... vaan se rumentaa...\"\n\n_Iltamo_ (oudostellen):\n\n    \"Ai, miten sanot!... Ensi kertaa kuulen\n    sun ikäisesi suusta tätä!... Eikö\n    siis hyve sovi mulle ollenkaan?\n    Se ois niin ikävää!\"\n\n_Perkele_ (tarkastaen Iltamoa):\n\n                         \"Ei miehen hyve\n    naiselle sovi, Mutta naisen hyve\n    sinua kaunistaa.\"\n\n_Iltamo_ (keskeyttäen):\n\n                      \"Niin, eikö totta!...\n    Miesmäiset naiset ovat aina... miten\n    sanoisin... Miten sinä sanot?\"\n\n_Perkele_ (vastaten):\n\n    \"Rumat.\"\n\n_Iltamo_ (myöntäen):\n\n    \"Niin minustakin... Mitä mielestäsi\n    on naisen hyve?\"\n\n_Perkele_:\n\n                     \"Siihen kuuluu kaikki,\n    mi tarpeellist' on lemmen asioissa,\n    kuten on: kaunis arastelu, sekä\n    iloinen nauru, taikka pieni suru,\n    ja mielipaha, sekä teeskentely,\n    ett'ei hän muka vielä mitään tiedä...\n    ei muka tiedä, eikä ole kuullut,\n    mitenkä lempi loppuun lauletaan...\"\n\n_Iltamo_ (hämmästyen):\n\n    \"Sä tiedät kaikki naisten salaisuudet!...\n    Tarkoitan: tunnet naisten siveys-opin...\"\n\n_Perkele_:\n\n    \"On pakko minun tuntea ne, koska\n    ma kuljen aina naisten asioilla.\"\n\n_Iltamo_:\n\n    \"Mitenkä?... Sinä naisten asioilla!\n    Urkitko sinä pikku _intrigue'ejä_ [juonia]...\n    käyt muotikaupoissa... ja tiedustelet\n    semmoista... kaikenlaista... tiedäthän sä?\"\n\n_Perkele_ (salaperäisenä):\n\n    \"Ne asiat saa nainen itse hoitaa!\n    Ma autan häntä lemmen-asioissa...\n    ensiksi niihin, sitten niistä pois...\"\n\n_Iltamo_ (ihastuneena):\n\n    \"No sepä hauskaa!... Mutta millä lailla\n    sä siinä autat?\"\n\n_Perkele_:\n\n                     \"Minä ennustelen.\n    Ja kenen kelle ennustan, niin varmaan\n    se ansaan lentää, sekä siihen jää.\n    Myös jokaiselle haluttunsa annan.\"\n\n    _Iltamo_ (haltioissaan):\n\n    \"En moista noitaa ennen ole nähnyt!...\n    Vaan etkö myöskin mulle ennustaisi?\"\n\n_Perkele_:\n\n    \"Kernaasti teen sen... Koskaan apuani\n    en kiellä siltä, joka pyytää vain.\"\n\nNuori nainen riemastui... Hän muisti Oolavia... Nyt oli hänelle\ntullut noita lemmen paulan punojaksi... Hän rukoili Perkelettä\nennustamaan hänelle hänen haluamansa... Perkele otti harpun, soitti\nsillä ja lauloi lemmenlähteen luona:\n\n    \"Kuohahda, vesi lemmenlähteen,\n    sekä salat ilmi tuo;\n    ja nouse kupla, onnen tähteen\n    nyt meidän katsahtaa sa suo!\n    Vaan älä pettää koita!\n    Nyt, harppu, hiljaa soita,\n    kun kupla kohoaa!\n    Onnea runsaasti jaa,\n    nyt lähde kuuluisa! Näytä\n    sulhoista _paras_ ja täytä\n    lemmellä neitosen povi!\n    Vanhaksi piiaks' ei sovi\n    kaunista neitosta heittää...\n    Nyt täytyy sun, lähde, jo keittää\n    lemmenjuoma!... Nyt nousta saa\n    mies, jota tuhannet rakastaa!\"\n\nSoitto soi somasti... Laulu suli saaren lumoihin... Lähteestä\nnousi silloin kaunis höyry... Se kulki pilvekkeenä kauvemmaksi...\nsatusaaren koristeeksi... Siellä hajottautui se, ja sen hävitessä\nilmestyi sinne Oolavi, se toivottu sulhanen... Se kulki siellä kuin\nkuninkaanpoika, punainen kaunis vaippa hartioilla... Nuori nainen oli\nnähnyt odottamansa ja huudahti hämmästyneenä:\n\n-- \"Oolavi!... Oi, Oolavi... Minä juuri häntä ajattelen...\"\n\nKaikki kaunistui... Saari somistui... Perkele loihti pienen\nlemmenkuumeen neidon silmään... Kaikki näytti silloin ihanalta,\nniinkuin kuulu tiedonpuu: Mies oli kaunis, miehekäs ja hieno... Sen\njokainen liike oli arvokkuutta, ääni hellyyttä, katse viisautta...\nJokainen sormen liikahduskin oli sankaruutta... Ihmeissään huudahteli\nnuori nainen:\n\n    \"Ai, miten kaunis hän on!... Katso,\n    kuin astuu arvokkaasti!... Entäs viitta\n    miten on hartioille heitettynä!...\"\n\n_Perkele_ (kavalasti):\n\n    \"Hän myös on vielä _puhdas_ nuorukainen!\"\n\n_Iltamo_ (riemastuneena):\n\n    \"Voi, kun sa olet hyvä!... Kaikki salat\n    sa sanot mulle!... Hän on ihmeen puhdas!\"\n\n_Perkele_ (yhä kavalampana):\n\n    \"Ja sitä paitsi miesten rikkaimpia!...\"\n\n_Iltamo_ (ihastuneena):\n\n    \"Se onko totta?\"\n\n_Perkele_ (vakavana):\n\n                     \"Vanha mies ei osaa\n    valhetta eikä turhaa puhuakaan...\"\n\nHän loihti nuoren naisen nähtäviksi Tuukkalan rikkaudet:\nsen viljelykset, karjat, kartanot, sen rahakaapit ja suuret\ntorpparikylät, jotka ympäröivät loistavaa taloa. Niitä osottaen\nlausui suuri kiusaaja kavalana:\n\n-- \"Hän kauniin Litvan maita hallitsee, kun isä kuolee...\"\n\nIhastuksen vallassa huudahti Iltamo siihen:\n\n-- \"Niinkö... Sitä en ennen tiennyt... Hän yhä kaunistuu ja\nhienonee!...\"\n\nLemmen runo jatkui... Kauneimmat lemmen kanteleet jo soivat...\nHarhasaaren taustalle ilmestyi kaunis näky: rikas, ihmeen kaunis\nLitva... Sen kuninkaana hallitsi nuori, upporikas mies: uneksittu\nOolavi... Se näky herkytteli neidon mieltä... Jo unehtuivat maineen\npunavuoret... Ei soinut enää korvissa maineen hivelevä pauhu...\nMietteissänsä lausui hän puoliääneen:\n\n    \"Ma olen onneton, jos Oolavia\n    en saa... Jos mua joku auttaa voisi!\"\n\n_Perkele_ (lumoavalla äänellä):\n\n    \"Ei kaunis nainen toisten apuun koskaan\n    saa turvautua. Kaikki lemmen aseet\n    on sulla itselläsi, käytä niitä!\n    On sulla kauneus, nuoruus sekä vielä\n    kultaiset renkaat... jalokivet... rimpsut,\n    lisäksi vielä koru, jot' ei aina\n    oo neidon myötäisissä: _maine_ on.\"\n\n_Iltamo_ (ihastuneena):\n\n    \"Ai tosiaan!... Mä itsekin jo usein\n    oon sitä ajatellut...\"\n\n_Perkele_ (lumoavasti katsoen):\n\n                          \"Maineen vuori...\n    tuo, joka tuolla hohtaa punaisena...\n    on oiva jalokivi neitosella...\"\n\n_Iltamo_ (kiitollisena):\n\n    \"Sa olet viisas.\"\n\n_Perkele_:\n\n                      \"Käytä aseitasi\n    siis niin kuin pitää. Mainetta jo sulla\n    on yksi jalokivi-kaulanauha...\n    Se riittää myös!\"\n\n_Iltamo_ (kiihkoisena):\n\n                      \"Ma olen samaa mieltä.\n    En siinäkään ma ole turhamainen:\n    en kokoo liian paljon koristeita...\n    Kunhan on pari, kolme muuttokertaa...\n    se riittää jo... Vai eikö riitä?\"\n\n_Perkele_ (vakuuttavasti):\n\n                                      \"Riittää.\n    Jos mitä puuttuu, sulhasesi lisää...\n    Ma naisena en korujani laulais\n    äänellä kokoon... Pikku silmän-isku\n    on niitä saada ihmeen hyvä haavi...\n    Se miehen markat irti hellittää...\n    Nyt heitä siis jo taide vähemmälle\n    ja leiki lempeä... Ei maineenvuori\n    oo elämässä nautittavaa mannaa...\n    Ken _täällä_ tahtoo syödä, tarttukoon\n    ajoissa lemmen herkkuun.\"\n\n_Iltamo_ (lumottuna):\n\n                              \"Sitä samaa\n    ma juuri ajattelin... Neuvoistasi\n    nyt sua kiitän... Palkitakin sua\n    ma tahtoisin... Vaan mitä antaisinkaan...\"\n\n_Perkele_:\n\n    \"Ma olen aina vähään tyytyväinen...\n    Jos jotain vanhaa... olematontakin\n    saan -- tyydyn siihen. Moni mulle lupaa\n    sielunsa vain...\"\n\n_Iltamo_ (ihmeissään):\n\n    \"Ai, kuinka vähään tyydyt.\"\n\n_Perkele_:\n\n    \"No mitä tehdä!... Sitä koruansa\n    ei nainen näyttää voi. Siis minullehan\n    se joutaa... Muita koristuksiansa\n    en raaskisikaan ottaa...\"\n\n_Iltamo_ (hilpeänä):\n\n                             \"Mutta sielu\n    on nykyään jo muodista pois jäänyt...\n    Sanotaan, ettei sitä olekaan...\n    Mihin sä käytät vanhamuotisia\n    koruja... sieluja?...\"\n\n_Perkele_:\n\n                           \"Mä kerään niitä\n    kuin ihmishullutusten jäännöksiä...\"\n\n_Iltamo_ (iloisena, ivaillen):\n\n    \"Ai! Sull' on ehkä antikvariati...\n    Myös minun mielestäin on hullutusta\n    se 'sielu'... sielunhoito on jo vanha...\n    muodista mennyt... Muotiasioita\n    nyt ovat _liaison'it_ [suhteet]... _sport_ [urheilu]... ja _high life_\n        [ylhäinen elämä],\n    _hygienia_ [terveydenhoito]... spiritismi, sekä\n    ihailu runoniekan, maalailijan\n    ja ennustajan. Vai on sulla moinen\n    siis antikvariati!\"\n\n_Perkele_ (viisaana):\n\n    \"Suuri onkin.\"\n\n_Iltamo_ (huolettoman hilpeästi):\n\n    \"No, minun sieluni saat ottaa sinne...\"\n\n_Perkele_:\n\n    \"Nöyrästi kiitän!\"\n\n_Iltamo_ (iloisena ilveillen):\n\n                       \"Mutta muista panna\n    se kultakehykseen.\"\n\n_Perkele_:\n\n                        \"Sen ympärille\n    ma sovittelen voitonseppeleeni!\"\n\n_Iltamo_:\n\n    \"Ai miten hieno maku sulla on!\"\n\nElämänpuu puhkesi silloin täyteen kukkaansa... Suuri henki loihti\nHarhasaaren häälumot nuoren Iltamon nähtäviksi... Litvan maat\nhymyilivät yhtenä runona kesä-illan hämyihin peittyneinä... Keskellä\nniitä nousi uljas linna... Sen kuninkaana istui jo Oolavi...\nOrjajoukko kiskoi hänelle rikkautta maasta, soista, vesistä, jopa\nvuoristakin... Linnaa ympäröivät ihanat puistot, joissa lahorastas\nkilpaili satakielen kera laulannassa... Käkipari kukkui vaaran\nkoivikossa säestäen kilpailua kukunnallaan... Se'es päivä paistoi...\nMaa kantoi kukkakuormaa... Herkullinen tuoksu täytti Ilman ja puiston\nsiimeksestä kuului kaunis lemmenlaulun hyminä... Siellä odotti häntä\nonni... Häälaulu soi somasti... Sulhasen syli odotti... Häärunous\npeitti kaiken... Hänen edessänsä hohti kaunis elämänpuu, jonka\noksalla riippui lempi kauniina hedelmänä... Se lempi oli ihana nähdä\nja suloinen antamaan iki-onnen...\n\nSilloin himmeni maineen punavuori kokonaan... Nuori nainen janosi\n_lempeä_... Hän kääriytyi kauniisiin hää-yön unelmiin... Lemmen\nkäet kukkuivat, sen paulat punoutuivat... Kaikki muu unehtui...\nKiihtyneenä, lamautuneena huudahti jo nuori nainen:\n\n-- \"Minä annan kaikkityyni Oolavista!... Minä tahdon _hänet_... hänet\nenkä muita...\"\n\n\n\n\nKun elämänongelmat alkoivat kupliksi kevetä.\n\n\nVarpunen värisi, pieni siipi kylmänsuojana. Aurinko hohti kylmänä\npakkasen pyöränä.\n\nTalven hanget olivat paksuimmillansa, pakkasen hampaat\npurevimmillansa. Kylmänsilmät kiiluivat hangella kirpeänterävinä,\npistelevinä. Jääkylmät tuulet ajelivat luminietosten selkiä pitkin,\nnostaen hienoja lumiryöppyjä, jotka suihkusivat nietosten harjoina,\nikäänkuin valkea, kylmä lumisavu. Kaikki tunnusti kylmän valtaa.\n\nNeiti Iltamon sirossa vastaanottohuoneessa istui Oolavi, odotellen\nitseänsä neiti Iltamoa. Huone aivan upposi omaan pehmeyteensä.\nJalka painui astuessa syvälle pehmeään mattoon ja istuessa tuntui\nhuonekalujen pehmeys aivan pohjattomalta syvyydeltä. Koko itämainen\nupeus ja salaperäisyys oli ahdettu pieneen, himmeästi valaistuun\nhuoneeseen. Pöydällä tuoksui joukko kukkia sievinä kimppuina tai\nkukkalaitteina. Ne olivat nimipäivälahjoja.\n\nOvi-uutimien raskaat laskokset hulmahtivat äkkiä auki ja\nniistä lennähti huoneeseen neiti Iltamo puettuna aistikkaaseen\n_empire_-pukuun, jonka helma laahasi pehmeällä matolla. Hän oli taas\nkepeä kuin lintu. Hän oli ihmissirkkunen, jonka oksana on miehen\npolvi, ja jonka oksalla olo on miehen polven houkuttelevin onni.\n\nTervehdittyänsä viskautui hän sohvaan, upoten siihen hoikkia\nvyötäisiänsä myöten. Ja osottaen Oolaville tuolia viereltänsä, sohvan\npääpuolelta, puhui hän iloisena:\n\n-- \"Istuutukaa tänne!... Se on niin kodikasta, kun Te istutte täällä\nlikellä... Minä pidän kaikesta kodikkaasta ja aistikkaasta...\"\n\nOolavi istahti onnellisena, neiti Iltamon loistava silmäyksien tulva\nikäänkuin vaippana hartioilla. Sievästi, kohteliaasti alkoi hän\nselitellä:\n\n-- \"Ette suinkaan pahastu, kun rohkenen taas käyttää hyväkseni\nystävällistä lupaanne saada tulla Teitä tervehtimään, milloin minulle\nsopii?... Tulin toivottamaan Teille onnea nimipäivänne johdosta.\"\n\n-- \"Te olette aina tervetullut luokseni... Minähän olen Teille\nmonesti puhunut, että on niin virkistävää saada keskustella\nkanssanne elämänkysymyksistä, joita Te tutkitte... Suuri kiitos\nonnentoivotuksistanne ja kukistanne!\" -- helisi iloinen vastaus.\n\nHän teki jonkun huolettoman liikkeen, lisäsi viehkeyttänsä ja jatkoi:\n\n-- \"Kuinka nyt voitte?... Siitähän onkin jo pitkä... piiiitkä aika,\nkun juttelimme... kaksi päivää, vai kolmeko jo on?... Minä aivan jo\nunohdin ajankin... Niin, kuinka Te nyt voitte?... Minä aivan kaipasin\nTeitä...\"\n\nViime sanat olivat Oolaville onnensäde, jonka vaikutusta lisäsi\npalava, jalokivien hohteen kirkastama silmäys. Hän kiitti kaunista\npuhujaa muutamalla kohteliaisuudella, lämpeni ja rohkaistui.\n\n-- \"Olitte kait eilen neiti Boileaun konsertissa?\" -- kyseli neiti\nIltamo nopeasti.\n\n-- \"Kyllä... Ikävä kyllä, en huomannut Teitä\", vastasi Oolavi.\n\n-- \"Ooo!... Minä en voinut... Se oli pieni pahoinvointi... semmoinen\nnyt vain... ymmärrättehän Te: migrääni, päänkipu... Se menee aina\ntunnissa ohi... Mutta minä aavistin, että Te olitte siellä. Kuinka\nhän mielestänne laulaa?... Pidättekö hänen äänestänsä?\" -- satoi\nselityksiä ja kysymyksiä.\n\nOolavi kohautti olkapäitänsä merkitsevästi. Neiti Iltamo ymmärsi sen,\noli huvitettu ja alkoi teeskennellä:\n\n-- \"Ette Te saa aivan niin sanoa, että huonosti laulaa! On hänellä\ntaipumuksia, vaikka ääni ei ole täysin koulutettu...\"\n\n-- \"Mahdollista, mutta\" -- yritti Oolavi.\n\n-- \"No mitä 'mutta'?\" -- tarttui nuori nainen nopeasti, jatkaen\nmerkitsevästi, Oolavia tarkoitellen: -- \"Onhan hän kauniskin...\nVaikka en minä pidä hänen teeskentelyistänsä... Mitä Te tahdoitte\nsanoa sillä 'mutta'?\"\n\n-- \"Minä olin äskettäin kuullut suurempaa taidetta, ja silloin aina\nhuonompi joutuu tavallista epäedullisempaan valoon... tai oikeammin:\nnäyttäytyy oikeassa valossansa\", -- selitti Oolavi vakavana.\n\nNeiti Iltamo naurahti tyytyväisenä. Hän tiesi, että Oolavi tarkotti\nsuuremmalla taiteella hänen taidettansa.\n\nHeidän silmäyksensä kohtasivat toisensa ja molemmat lukivat niiden\nsisällön. Molemmat huomasivat, että kumpikin tietää, että heillä on\ntekeillä yhteinen juoni, punottava paula toinen toisellensa, mutta\nvaikka he sen tietävät, ovat he olevinansa siitä tiedottomia, kuin\nkuuluisi se asiaan ja tapaan. Siinä oli jotain samaa kuin lapsissa,\njotka arvuuttelevat kummassa kädessä on raha ja tietävät toistensa\npikku vilpin, mutta pitävät sen asiaan kuuluvana. Se oli pikku\nkiemailua, mielistelyä, _flirt'iä_, joka heitä rohkaisi ja huvitti.\n\nNeiti Iltamo venyttäytyi kauniiseen, laiskottelevaan asentoon ja oli\nhetken vaiti, miettien muka. Sitten helautti hän taas katseensa ja\nhymyilynsä Oolaviin ja kysyi nopeasti:\n\n-- \"Tiedättekö, miten neiti Boileau pääsi äkkiä yleisön suosikiksi\noperassa?\"\n\n-- \"Jos tietäisin, niin minä sen nyt salaisin, saadakseni kuulla\nsen musikaalisella äänellä kerrottuna. Onneksi ei minun tarvitse\ntehdä itseäni syypääksi epärehellisyyteen, vaan voin suoraan\nvakuuttaa, että en ole kuullut siitä mitään\", -- vastasi Oolavi.\nSukupuolikohteliaisuudet, jotka lähentelivät naurettavuuden rajoja,\nalkoivat häneltä sujua aivan itsestänsä. Neiti Iltamo oli yhtenä\nonnena, kuten mielisteltävä lintunen. Hän alkoi selittää näyttelijän\nteennäisellä viattomalla äänellä ja eleillä:\n\n-- \"Se on vain semmoinen kulissisalaisuus... tiedättehän Te ne... Hän\ntutustui ruhtinas... mikä hänen nimensä nyt olikaan... No, se nyt ei\nkuulu asiaan... Minä en yleensä välitä nimistä... Hän tutustui siihen\nja... se nyt oli vain semmoista... _courtoisie_ [mielistely], vaikka\nihmiset sanoivat sen olevan _liaison'in_ [suhteen]. No niin. Tämä\nruhtinas oli suhteissa arvostelijoihin ja sitten siinä oli kaikkea\nsemmoista, jota nyt on taidemaailmassa: ruhtinas oli tuttu useissa\nseuroissa ja hän aina pani alulle seppeleiden antamiset... ja itse\nannatutti niitä monta kerrallaan... Kaikkea vain semmoista... Ettehän\nTekään usko, että siinä oli mikään _liaison_ kysymyksessä?\"\n\n-- \"En... kun Te kerran niin vakuutatte\", -- myönteli Oolavi. Heidän\nkatseensa kohtasivat taas toisensa ja molemmat naurahtivat hieman.\nPuhe oli jo kääntynyt suhteisiin ja teatterielämän salaisuuksiin.\nNeiti Iltamo jatkoi, ääni pahottelevana, säälittelevänä:\n\n-- \"En minäkään usko semmoista neiti Boileausta... Ja ruhtinaskin oli\njo naimisissa oleva mies... vaikka ei hän vaimoansa rakastanut...\nToista olisi, jos puhuttaisiin neiti Löwensteinistä, että hänellä on\nsuhteita... Tunnetteko neiti Löwensteinin?\"\n\n-- \"Olen kuullut nimen, mutta en tunne itseänsä\", -- vastasi Oolavi,\ntarkastellen nuoren naisen liikkeitä ja sulaen ja lämmiten hänen\npuheittensa hengestä. Iltamo leikitteli sormuksensa kanssa ja\nvakuutti:\n\n-- \"Neiti Löwensteinistä se olisi toista... Ai, jos Te tuntisitte,\nmitä hänestä tiedetään!\"\n\nHän luetteli sievästi sormillansa:\n\n-- \"Hänellä oli suhde ensin ruhtinas Steinheilin kanssa... sitten\nkreivi Sternburgin kanssa... Se suhde kesti puoli vuotta... Sitten\nvenäläisen Orlofin kanssa... Siitä hän erosi kolmen kuukauden\nkuluttua... Eikö se ole kauheaa, ajatelkaa!... Sitten hän oli\nitalialaisen Guinicellin _aimanté_ [rakastajatar]... Wienissä oli\nhänen rakastajanansa eräs unkarilainen... ja ajatelkaa: kuukauden\nkuluttua kun tuli Berliniin, niin siellä hän meni suhteisiin\nenglantilaisen lordin kanssa... minä en hänen nimeänsä muista... Ja\njos Te tietäisitte vielä kaikki muut!... Hänellä on joka viikko uusia\njalokiviä... lahjoja... ymmärrättehän Te...\"\n\nOolavin posket hehkuivat. Kertomus rohkaisi häntä. Hän luuli sen\nolevan aivan varta vasten kerrotun _hänelle_... rohkaisuksi...\nvihjaukseksi... Se tuntui aivan lähentelyltä... Hän muisteli Ounaston\nvakuutuksia ja uskoi nyt ne tosiksi.\n\nSamassa soi ovikello ja palvelija toi sisään komean kukkalaitteen.\nNeiti Iltamo luki siihen liitetyn nimikortin ja lausui\nvälinpitämättömällä äänellä:\n\n-- \"Se on herra Mendelssonilta...\"\n\nOolavin sielussa välähti kateus, mustasukkaisuus. Neiti Iltamo pisti\nnimikortin takaisin kukkalaitteeseen ja työnnälsi sitä kauvemmaksi.\nSitä tehdessänsä huomasi hän siihen sidotun nauhan kauniin solmun,\njohon oli kiinnitetty solmua kiinni pitämään kallisarvoinen,\njalokivillä koristettu rintaneula. Hän päästi sen nopeasti ja\nhuudahti ihastuneena, riemastuen kuin lintu, joka on kevätlemmittynsä\ntavannut:\n\n-- \"Ai, miten kaunis!... Eikö totta, herra Tuukkala?\"\n\nOolavi ei vastannut. Hän muisti, että hänen kukkalaitteessansa olivat\nkukat kimpuksi sidotut ainoastaan kultaisella rannerenkaalla. Hän\nharmistui ja päätti korjata erehdyksensä.\n\nMitään tarkottamatta jatkoi neiti Iltamo:\n\n-- \"Onko Teistä neiti Boileau kaunis?\"\n\nOolavi kohotti taas olkapäitänsä, harmitellen lahjansa mitättömyyttä.\nNeiti Iltamo tarttui riemastuneena:\n\n-- \"Ei minustakaan hän ole mikään kaunotar... Niin että se on aivan\nihme, miten se ruhtinas oli häneen niin ihastunut... Minä kerron\nTeille yhdenkin hyvin... hyvin... intressantin tapauksen: Monsieur\nCharron, pankkiiri Charronin poika, oli neiti Boileaulle lähettänyt\nkerran kukkia suuressa hopeavaasissa. Kun ruhtinas sen huomasi...\nminä en muista oliko hän itse neiti Boileaun luona, kun se tuotiin,\nvai kertoiko neiti Boileau sen hänelle... mutta kun hän sai sen\ntietää, niin lähetti aivan samanlaisen kukkavaasin, mutta jokaiseen\nkukkaan oli asetettu kastehelmeksi jalokivi... Eikö se ole Teistäkin\nhyvin aistikasta ja nerokasta?\"\n\n-- \"Kyllä!\" -- myönsi Oolavi, jonka mieli oli harmista haljeta.\nHän käsitti neiti Iltamon puheen pieneksi nuhteeksi hänelle. Pieni\nsukupuolikeinottelu oli täydessä käynnissä. Sitä säesti nuoren naisen\nkepeä puheen helinä ja nauru, Oolavi aivan kylpi hänen katseittensa\nhehkuvassa palossa.\n\nÄkkiä käänsi neiti Iltamo puheen toisaalle, kysyen ikäänkuin\nhavahtuneena:\n\n-- \"Tuletteko Te Pietariin, kun minä laulan italialaisessa operassa\nkonservatoriumin salissa?\"\n\nOolavi ei ehtinyt vielä vastausta ajatella, kun jo neiti Iltamo\njatkoi:\n\n-- \"Olisi niin hauska puhua taas kanssanne kaikista\nelämänkysymyksistä... Minä pidän elämänkysymyksistä...\"\n\nSuloinen silmäys seurasi sanoja. Oolavi hehkui. Hänen vastauksensa\noli valmis. Se tuli ajattelemattomana, kuumeen sokaisemasta sielusta:\n\n-- \"Tulen. Aivan varta-vasten tulen Teitä kuulemaan\", -- vakuutti hän.\n\n-- \"No se on hauskaa\", -- iloitsi neiti Iltamo ja jatkoi, kiemailun\nhienoimpia keinoja käyttäen:\n\n-- \"Minä esiinnyn kolmessa kappaleessa... pääosissa. Yhtenä\niltana tulee minun... no, miten minä sanon: _remplacer_... minun\nsijaisenani esiintymään joku muu, sillä näytäntö sattuu minun\nsyntymäpäiväkseni...\"\n\nOolavi ilostui. Nyt oli hän saanut sopivan tilaisuudenkin korjata\nerehdyksensä ja lyödä kilpailevan Mendelssonin. Ja hän päätti lyödä\nloistavasti.\n\nNeiti Iltamo leikitteli tukastansa irti solahtaneella kutrilla, sitoi\nsen taas tukkaan ja jatkoi puheluansa. Koko huone tulvi ja helisi\nhänen äänestänsä, hymyilystänsä, katseistansa ja kiemahduksistansa.\nSilloin tällöin kohtasivat katseet toisensa ja aina seurasi sitä\npieni hymähdys, joka puhui paljon ja salasi vielä enemmän, Oolavi\ntarkasteli nuoren naisen jokaista liikettä, näki suloa ja viehätystä\nkaikessa: Käsi oli pieni ja valkea... ranne siro... vartalo hento\nja silmä lumetta täynnä... Jokainen liikahdus näytti olevan tenhoa,\njokainen äänenväre armautta täynnä. Se kaikki poltti ja huumasi häntä.\n\nJa sitä mukaa kun keskustelu jatkui, tuli väli tuttavammalliseksi,\nkatse arastelemattomammaksi. Kohteliaisuus seurasi kohteliaisuutta ja\nsai palkkioksi aina armaamman hymyn. Näkymättömät siteet lujittuivat,\nuusia pauloja punoutui, kuten ennenkin heidän monien tämmöisten\nkeskustelujensa aikana.\n\nKeskustelu kääntyi neiti Iltamon käsissä asiasta toiseen kuin kepeä\ntuulenpuuska. Hän lenteli perhosena kysymyksestä kysymykseen, aina\nvain kiehtoen Oolavia. Tietäen elämänkysymyksien olevan Oolavin\nmieliaineita, lennähti hän taas niihin uudestaan, puhuen:\n\n-- \"Minä olen niin iloinen, kun tulette Pietariin... Minä olen Teidän\nseurassanne aivan syventynyt elämänkysymyksiin... Minä tuskin enää\njaksan kärsiäkään semmoisia jokapäiväisiä ihmisiä, jotka puhuvat\nainoastaan joutavista asioista... vanhanaikaisesta... semmoisesta\ntyhmästä... sielusta ja kaikesta semmoisesta, josta sivistymättömät\npuhuvat... Eivätkö Teistäkin semmoiset vanhanaikaiset, hurskaat\nihmiset ole ikäviä ja kuivia?\"\n\nOolavi istui hetken kuin kuumilla kivillä. Kodin hurskaus muistui\nmieleen. Hän horjui. Mutta nuori nainen valeli hänet hehkuvilla\nkatseillansa... huumasi ja juovutti hänet sillä. Hän ei _raaskinut_\nvastustaa. Hän myönnytteli:\n\n-- \"Kyllä... Kyllä...\"\n\nNuori nainen riemastui ja huudahteli:\n\n-- \"Tiesinhän minä sen... Te, joka olette oppinut ja ajattelette\nsyviä asioita, miten Te nyt pitäisitte vanhanaikaisista ja\nyksinkertaisista ihmisistä!...\"\n\nElämänkysymykset alkoivat siten muuttua kepeiksi vesirakkuloiksi...\nlopulta saippuakupliksi... Puhelun lopussa Oolavi miltei häpeili\nkotinsa hurskautta. Palava, huumautunut sielu ei enää erottanut\nkuonaa arvokkaasta.\n\nKun hän teki lähtöä ja neiti Iltamo ojensi hänelle hennon,\nhuolettoman kätensä tuttavallisesti jäähyväisiksi, kumartui hän\nsyvään, kysyen:\n\n-- \"Sallitteko?\"\n\nJa lupaa odottamatta tai sitä tarvitsematta odottaa painoi hän neiti\nIltamon käsiselkämään palavan suutelon. Hehkuva, ilosta loistava\nsilmäys oli siitä ainoa nuhde.\n\nHuumautuneena astui Oolavi kadulle, jolla talven jäisin pakkanen\npureksi hänen palavia ohimoitansa, hänen sitä ollenkaan\nhuomaamattansa.\n\nMutta kun hän oli talvipakkasessa jonkun aikaa kävellyt ja ohimoiden\npoltto alkoi jäähtyä, tunsi hän taas jonkun katkeran, soimaavan\ntunteen, joka nousi hänen povestansa kuin kylmä huude. Hän katui\nkaikkea: katui lupaustansa mennä Pietariin ja päätöstänsä lyödä\nkilpailijansa lahjalla. Se oli sama katumuksentunne, joka häntä oli\nläkähdyttänyt joka kerta, kun hän tuli Hiiden myllystä ja selvisi sen\nhuumauksesta. Sama tunne oli häntä vaivannut joka kerta, kun hän tuli\nneiti Iltamonkin luota. Nytkin häntä inhotti kaikki äskeinen.\n\nJa samaten kuin hän oli ennen uudestaan ja aina uudestaan päättänyt\nolla menemättä Hiiden myllyyn tai neiti Iltamon luo, niin päätti\nhän nyt taas katkaista tuttavuutensa neiti Iltamoon. Hän alkoi sitä\npäätöstä miettiä, innostui siihen alussa, päätti kerrankin olla\njyrkkä.\n\nMutta taas tarkisti hän päätöksensä. Hän huomasi, ettei se ollut\noikea, ei ollut _hieno_. Hän järkeili:\n\n-- \"Hän on ollut minulle ystävällinen, miten minä voisin nyt erota\naivan jäähyväisiä sanomatta...\"\n\nHän ajatteli ja huomasi sen teon olevan ruman. Hän jatkoi:\n\n-- \"Semmoinen pahottaisi hänen mielensä... Hän on aivan kuin lapsi...\"\n\nHän näki jo neiti Iltamon mielipahan... näki hänen silmänsä\nkyyneleisinä... Hän katui jo päätöstänsä ja päätti hyvittää sillä\nloukkaamansa hennon naisen.\n\nHän ajatteli edelleen. Ajatukset johtuivat neiti Iltamon hentoudesta\nhänen kauneuteensa. Silloin hän jo huumautui uudelleen. Hän\nalkoi laskea hänen silmäyksiänsä, miettiä, miten niiden sulo oli\nhäneen käännetty. Hän suli. Hän muisteli kilpailijaansa, tuli\nmustasukkaiseksi, raivostui aivan ja päätti voittaa.\n\nSaman taistelun oli hän ennenkin taistellut. Hän ei enää päässyt\nneiti Iltamosta, enempää kuin Hiiden myllystäkään. Hän oli jo\nikäänkuin niiden molempien juopposairas.\n\nNeiti Iltamo istui hänen lähdettyänsä kauvan, ajatuksiinsa\nvaipuneena, käden hipiällä palavan suutelon poltto.\n\n-- \"Hän on kai varmasti se 'oikea'?\" -- mietti hän itseksensä.\n\n\n\n\nJo etäältä juoksivat verkkojen paulat.\n\n\nElämä punoutui ivarunoksi... Suuri henki ilkkui ihmis-elämälle.\n\nOli ilta.\n\nLyhyt, kylmä talvipäivä laski valon-antajaansa, punertavaa auringon\nkehää, hiljaa taivaan länsirantaa kohti. Tulena hulmuava iltaruskon\nliina oli sille siellä vuoteeksi levitetty. Hohteisena laskeutui\nviluinen aurinko nyt sille vuoteelle. Se painautui aina syvemmälle\nsen punan pehmeyteen. Se upottautui sen hehkuun, niin kuin väsynyt\ntaivaan matkalainen. Jäinen taivaan kupera hohotti autiona. Ei\norastanut siinä vielä tähtisato ja idästä alkoi kohota hämärtyvä\ntaivaan reuna.\n\nMakuulta nousi neljä miestä: Ilanne, Voima, Harteva ja Horsma.\nHuoneessa oli kaikki mullin-mallin: tuolit kaadettuina ja kaikki\nsikin-sokin pöydälle taikka lattialle viskattuina. Miehet nousivat\nvuoteesta kuin pahnoiltansa, pohmeloista päätään puristellen.\nPidellen sitä kuin polttavinta paisetta, istuivat he äänettöminä\nvuoteittensa reunalla. Pohmeloansa valitellen huokaili vihdoin Horsma:\n\n    \"Ah mikä kipu!... Tuskaa sekä vaivaa\n    tää tauti on!\"\n\n_Voima_ (päätään pidellen):\n\n                   \"On totta vie!... Se päässä\n    niin jyskyttää, kuin seppä moukarillaan...\"\n\n_Ilanne_ (tuskissaan):\n\n    \"Oi! Hullumpaa on vielä!... Tää on samaa,\n    kuin pakottaisi yhtäaikaa sataa\n    hammasta...\"\n\n_Harteva_:\n\n    \"Oikein sanoit sinä, veli...\n    Mun pääni kohta halki pamahtaa...\"\n\n_Horsma_:\n\n    \"Varmaankin riettaat sekottivat viinaan\n    jotakin katalaa...\"\n\n_Ilanne_ (lisäten):\n\n                        \"Tai liiaks voimaa\n    panivat juomaan... Oi-joi, tätä tuskaa!...\n    Takoo kuin oisi päässä pirun paja...\"\n\n_Harteva_ (katsoen laskeutuvaa aurinkoa ja hämmästyen):\n\n    \"Nyt maailmakin, nähkääs, hyvät veljet,\n    on nurin käännetty: nääs tuota, päivä\n    nyt nousee lännestä!\"\n\n_Ilanne ja Horsma_ (hämmästyen):\n\n                          \"Vie sua lempo!...\n    Tää ennustaa jo viime tuomiota...\"\n\n_Voima_ (oikaisten):\n\n    \"Se kumma ei oo tämän päivän ihme...\n    Se lännestä on noussut koko talven,\"\n\n_Harteva_ (yhä enemmän hämmästyen):\n\n    \"Nyt valehtelet...\"\n\n_Voima_:\n\n                        \"Enkä valehtele...\n    Vai etkö ole huomannut myös itse,\n    kun heräät, että päivä silloin aina\n    huoneeseen paistaa länsi-ikkunasta.\"\n\n_Kaikki kolme_ (ällistyen):\n\n    \"Niin onkin!...\"\n\n_Ilanne_:\n\n                     \"Lempo, ettei ennen ole\n    jo sitä katsottuna!\"\n\n_Harteva_ (ajatellen):\n\n                         \"Nyt on tässä\n    pelissä pirun sormi...\"\n\n_Horsma_ (peljästyen):\n\n                            \"Niinkö luulet?\"\n\n_Harteva_:\n\n    \"No, kuka muu ois voinut päivän kantaa\n    lännestä nousemaan!... Se vanha Lempo,\n    kun meidät jutkahutti omiksensa,\n    nyt meidän kerallamme mielin määrin\n    jo ilveilee...\"\n\n_Ilanne_ (harmistuneena):\n\n                    \"Voi tuota vietävää!...\n    Ja kaiketi tää pohmelokin hänen\n    on kujeitansa...\"\n\n_Harteva_ (vakuuttavasti):\n\n                     \"Kenenkäs se oisi...\n    Se meitä piinaa nyt kuin kissa hiirtä...\n    Oi, armias!... Nyt repii taas, kuin kiskois\n    tuhatta hammasta pois leukaluusta!...\n    Ja pahin pula täss' on vielä, että\n    on tasku typö-tyhjä... Millä tässä\n    nyt saadaan seltteriä!...\"\n\n_Voima_ (harmissaan):\n\n    \"Pullon pohjaan\n    ois' aina jätettävä ryyppy mieheen.\n    Nyt juotiin kaikki...\"\n\n_Horsma_ (närkästyneenä):\n\n                          \"Sekin teko oli\n    sen Lemmon kiusausta...\"\n\n_Harteva_ (huokaillen):\n\n    \"Sen se oli!...\"\n\n_Ilanne_ (päivitellen):\n\n    \"No, kyllä puijaa meitä... Ilkeääkin\n    niin viekas olla!\"\n\n_Harteva_ (masentuneena):\n\n                       \"Nyt jo alkaa tulla\n    viimeinen päivä: Rahat ovat menneet,\n    ei kukaan anna velkaa... Isä-ukko\n    on kuivaks' aivan lypsetty... Ei myöskään\n    sedästä lähde, vaikka heruttaisi...\n    Ilmankos päivä lännestä jo nousee!...\"\n\n_Horsma_ (huokaillen):\n\n    \"Ei peri meitä hyvä... Takaperin\n    jo kulkee kaikki, aina siitä asti\n    kuin Piru meidät puijatuksi sai...\"\n\n_Harteva_ (närkästyneenä):\n\n    \"Se pahennus vei sielun, mutta jätti\n    hoidotta ruumiin... Moinen ruma peli\n    ei kelpaa mihinkään... Jos olisi\n    hän kunnon henki, varmaan omistansa\n    nyt huolehtisi... Osottaisi edes,\n    mist' oisi rahan saanti mahdollinen...\n    Lopusta mies jo itse huolen pitäis...\"\n\n_Voima_ (halveksien):\n\n    \"Ja kerskui sitten vielä olevansa\n    mukamas hyvä isä...\"\n\n_Harteva_ (epätoivoisena):\n\n                         \"Totisesti,\n    jos nyt se, Piru, pelastuksen toisi,\n    niin nahkanikin saisi viedä sitten,\n    kun en mä sitä enää ihokseni\n    tarvitse...\"\n\n_Toiset kolme_ (vannoen):\n\n                 \"Saisi vaikka elävältään\n    jo viedä muassansa, kunhan toisi\n    nyt avun!\"\n\n_Harteva_ (epätoivoisena):\n\n               \"Ah, jos auttaisit sa, Piru!...\n    Kas... kas, kun mua alkaa röyhtäyttää!\"\n\nHarteva röyhtäisi... Mutta röyhtäyksestä pääsi pieni hengähdys\nhänen suustansa... Ilmaan päästyänsä se hengähdys oitis syttyi...\nTulikielekkeenä leijaili se nyt huoneessa hiljaa, kauniisti... Kaikki\nneljä kauhistuivat... Tulikieleke leijaili yhä elävämmin... Harteva\noli kauhun lyömä... Viimein huudahti Horsma hämmästyksissään:\n\n    \"Voi, Harteva!... Sun hengähdykses palaa!\n    Nyt oot sä, mies, jo liian paljon juonut!...\"\n\n_Harteva_ (kauhuissaan):\n\n    \"Ei suinkaan oo se toki viinatulta!\"\n\n_Ilanne_ (peljästyneenä, liekkiä tarkastellen):\n\n    \"On... varmaan on!...\"\n\n_Voima_ (peljästyneenä):\n\n                           \"Oi... Puhdas viinan liekki!\n    Viinalta 'haiseekin!\"\n\n_Harteva_ (vapisten):\n\n    \"Oi, pelottelet!\"\n\n_Horsma_ (paeten liekkiä):\n\n    \"Se lentelee kuin piruntuli... Auta!\"\n\n_Harteva_ (kauhuissaan huutaen):\n\n    \"Ah, auta armias!... Auta, vaikka Piru!\"\n\n_Toiset kolme_ (tulen kielekettä vältellen, huutaen):\n\n    \"Oi, auta, vaikka itse Paholainen!\"\n\nSilloin pieni liekki sävähti ja hulmahti lieskaksi. Miehet\nsäikähtivät... Kului hetki... Liekistä leimahti silloin suuri\nPerkeleen haamu. Ihmeissään huudahtivat silloin kaikki:\n\n    \"Se olit sinä!... Kuka oisi luullut!\"\n\n_Perkele_ (rehennellen):\n\n    \"Ma aina olen siellä, missä mua\n    avuksi huudetaan... En vielä koskaan\n    oo myöhästynyt, enkä kuuro ollut...\"\n\n_Horsma_ (ikäänkuin anteeksi pyytäen):\n\n    \"Ja me kun sua tässä soimailimme!...\n    Vaan mitä tehdä, kun on tiukka paikka!\"\n\n_Perkele_ (ylpeänä lohdutellen):\n\n    \"Ei mitään tee!... Ma olen soimauksiin\n    jo tottunut... Ken tuhmuuden vain tekee,\n    hän mua soimaa: Jalan kiven loukkaa --\n    nimeni lausuu hän, ja edellensä:\n    mies eukon nai -- kun akka häntä haukkuu\n    hän minun nimeäni suustaan päästää\n    kuin paputulvaa, vaikk' en ikänäni\n    vihille ole ketään viekotellut...\"\n\n_Harteva_ (selviytyen):\n\n    \"Ah, nyt mä ymmärrän jo minkä vuoksi\n    niin ankarasti sydän-alaa velloi!\n    Se oli siksi, että siellä asuit sa,\n    rakas, armas, suuri otto-isä...\"\n\n_Perkele_:\n\n    \"Sen oikein sanoit...\"\n\n_Harteva_ (kummissaan):\n\n                           \"Ja kun minä luulin\n    sun tuli-helvetissä majailevan!\"\n\n_Perkele_ (viisaan eleillä):\n\n    \"Et väärin siinä luullutkaan... Vaan kuule:\n    Mä helvettiä muassani kannan\n    ja asetan sen aina ihmispoveen,\n    johonka majottaudun!\"\n\n_Horsma_ (huudahtaen):\n\n                          \"Hartevassa\n    on siis sun suuri tuli-helvettisi!\"\n\n_Voima_ (lyöden ihmeissään käsiään yhteen):\n\n    \"Ilmankos tulta röyhtäyksestä lähti!\"\n\n_Harteva_ (Perkeleelle):\n\n    \"Jo teit sä minuun lemmon-moisen pesäni\n    Kun et vain perätöntä laskettelisi\"\n\n_Perkele_ (vakuuttavasti):\n\n    \"Sun koko elämäsi todistaa\n    todeksi kaiken, mitä äsken sanoin.\n    Ma aina sinun sydämessäs' asun...\n    ma olen sydämesi himo... halu...\n    Sen voimana ma elämääsi ohjaan\n    kuin hyvä isä...\"\n\n_Harteva_ (varovasti):\n\n                      \"Silloin varmaan kuulit\n    sen, mitä tässä äsken juttelimme?\"\n\n_Perkele_:\n\n    \"Jokaisen sanan...\"\n\n_Harteva_ (rohkaistuen):\n\n                        \"Nyt on täysi tosi\n    edessä meillä: Isä-ukko ehtyi...\n    siis näytä mistä rahaa saada voi!\"\n\n_Perkele_:\n\n    \"Ah! nuori mies ei koskaan pulaan joudu\".\n\n_Harteva_:\n\n    \"Sä tarkottanet, että rikkaan vaimon\n    voi raha-arkuks' ottaa, kun on nuori...\n    Se tie on pitkä... Paljo pikemmin\n    nyt tarvitaan jo...\"\n\n_Perkele_:\n\n                         \"Oikein lausuit siinä...\n    Jos mieli saada naimisella rahaa,\n    pitäisi isän olla tirehtöri,\n    tai pikku parooni...\"\n\n_Harteva_ (harmistuneena):\n\n                          \"Ja isäseni\n    ei ole sitä huomannut!... Ei kelpaa\n    se ukko lemmollekaan... Hankkii pojan,\n    mut eipä hanki sille titteliä:\n    'paroonin poika'!... Liikemiestä siitä\n    ukosta, näät, ei tule milloinkaan.\"\n\n_Toiset kolme_ (masentuneina):\n\n    \"Se tie ei siis nyt meitä auta enää,\n    niin tuhma isä meill' on jokaisella...\"\n\n_Perkele_ (lohdutellen):\n\n    \"Ei hätää!... Kuule mitä sydämessäs\n    vain minä puhun, silloin löydät polun\n    rikkauden luo!\"\n\n_Harteva_ (innostuneena):\n\n    \"No puhu oitis sitten!\"\n\n_Perkele_:\n\n    \"Maa tulvillaan on rikkautta... _Ota_\n    ja syö ja juo!... Miks' aivan turhaa siinä\n    arkailet!\"\n\n_Harteva_ (hölmistyneenä):\n\n    \"Pitäiskö jo varastaa?\"\n\n_Perkele_:\n\n    \"Ei ollenkaan! Nääs onhan muita teitä:\n    Lyö korttia!... valitse tyhmä uhri!...\n    Yleensä _ota_ aina ovelasti...\n    ei _paljain_ käsin, mutta rukkasina\n    jotakin: kortit... pörssipeli, taikka\n    pikkuinen kauppaliike!...\"\n\n_Harteva_ (ajatuksissaan):\n\n                               \"Korttipeliin\n    vois' ehkä vielä lainatuksi saada\n    pääoman, mutta kaikki toiset liikkeet\n    jo ovat mahdottomat...\"\n\n_Toiset kolme_ (vahvistaen):\n\n    \"Mahdottomat.\"\n\n_Perkele_ (kavalana):\n\n    \"Ei vielä hätää!... Viime tiukan tullen\n    jo ota _paljain käsin_!... Varkautta\n    vain karta!\"\n\n_Harteva_ (ymmärtämättömänä):\n\n    \"Nyt sä puhut himmeästi...\"\n\n_Perkele_:\n\n    \"On viisaus aina hieman sekavata...\n    Siis sanon suoraan: Käännä _oppi_ nurin:\n    opeta: rikkaus on varkautta,\n    ken sitä _ottaa_ -- omaa ottaa pois!\"\n\n_Harteva_ (ihastuen):\n\n    \"Tää neuvosi ei ole hullu oppi...\"\n\n_Toiset kolme_:\n\n    \"Ei ole, ei! Tää oppi sopii meille,\n    kuin meillä ei oo enää rikkautta...\"\n\n_Harteva_ (Perkeleelle):\n\n    \"Suur'-kiitos sulle! Mutta ensi hätään\n    ois toinen apu tarpeen.\"\n\n_Perkele_ (auliina):\n\n                             \"Neuvon annan:\n    Mun matkassani näit sä viime kerran\n    varakkaan miehen...\"\n\n_Harteva_ (keskeyttää iloissaan):\n\n    \"Muistan... muistan miehen!...\"\n\n_Perkele_ (lumoavasti):\n\n    \"Hän on mun lapsiani... Oolaviksi\n    nimitän häntä!... Etsi hänet, sekä\n    takerru mieheen! Hyväsydäminen\n    on mies... Hän sulle ensi avun antaa...\n    Saat siten kapitalin... Hiljaksensa\n    viet sitten häntä aina edellensä...\n    pelailet... ryyppäät hänen kerallansa\n    ja näytät hälle hiukan maailmata...\n    Etenkin lemmenseikkailuissa hältä\n    kokemus puuttuu...\"\n\n_Harteva_ (riemuissaan):\n\n                        \"Oivan opettajan\n    hän saa, kun joutuu mulle oppilaaksi...\"\n\n_Toiset kolme_:\n\n    \"Ja meit' on tässä kolme apulaista.\"\n\n_Perkele_ (Hartevalle):\n\n    \"Ma olen hänet sitoutunut viemään\n    elämän syvyyksiin... Nyt sulle tässä\n    sen tehtävän ma toistaiseksi uskon...\n    Sä näytä hälle ihanimmat immet\n    ja jollain lailla häitä keplottele\n    taas palkka itsellesi!... Lapsiani\n    näin kasvattelen toinen toisellensa\n    ja annan heidän toisiansa auttaa...\n    Mä, nähkääs, olen tasajaon mies:\n    en suosi toista enempää kuin toista,\n    vaan kaikki heidän kesken tasan jaan...\"\n\n_Kaikki neljä_ (ihastuneina):\n\n    \"Sa olet miesten mies!... Sa olet hyvä,\n    vanhurskas isä!\"\n\n_Harteva_ (kiitollisena):\n\n                     \"Kiitos neuvostasi!...\n    En totta totisesti kynsistäni\n    ma miestä päästä, ennen kun on kaikki\n    jaettu tasan: Multa kokemusta\n    hän saa ja minä hältä raha-roskaa...\n    Nyt, pojat, alkaa herraspäivät taas!\"\n\n_Kaikki kolme_ (iloisesti hälisten):\n\n    \"Suur' kiitos sulle, suuri Paholainen,\n    kun neuvoit!... Kyllä miestä opetamme...\n    Hänestä sulle viisaan pojan teemme.\"\n\n_Perkele_:\n\n    \"Mä kiitän teitä, hänen puolestansa,\n    ja oppaaksenne työssä suosittelen\n    teosta Harhaman: 'Varotushuuto'...\"\n\n_Kaikki neljä_ (keskeyttäen huudahduksella):\n\n    \"Oh! Tuttu kirja!...\"\n\n_Harteva_:\n\n                          \"Kaikki viisautemme\n    on sillä saatu... Se on meilt aikaa\n    avannut silmät... Varmaankin se kirja\n    on sinun pyhä pirun-aapisesi.\"\n\n_Perkele_ (viisaana):\n\n    \"Ei aapinen, vaan pyhä raamattuni.\"\n\n_Horsma_ (huudahtaen):\n\n    \"Siis oomme pyhän kirjas tutkijoita!\"\n\n_Perkele_:\n\n    \"Niin ootte.\"\n\n_Kaikki neljä_ (riemastuen):\n\n                  \"Neljä pyhää miestä siis!...\"\n\n\n\n\nKun kiusaaja tuli lempivän luo.\n\n\nKesä kukki talven keskellä... Lemmetär kylvi suruja ilojen sekaan...\nSurullisena kehräili tyttö lemmenrihmojansa... Rastas lauloi\nikäviänsä, häälintu somisteli surulla itseänsä ja lemmenlehdossa\nkehräsivät neidot häärihmaa kihlatun morsiamen murheesta.\n\nOli puoli-yö.\n\nKuuvalon kelmeässä hopea-ulapassa ui kylmänkirkas, kaunis runovene...\nVeneessä seisoi ihana Vilutar kirkkaassa kuutamopuvussa, kylmän\nkylvövakka kannattimessa. Se kylvi Litvan hangille talven kylmiä\nrunoja: kauneita kylmänkipunoita... Ne kipunat kimmeltivät kirpeinä,\nsäkenöivät tuliteräisinä, hohtaen kylmällä hopeahangella... Yö oli\nrunoa, Viluttaren vene vilua täynnä... Kaksi muuta Vilutarta kehräsi\njäärihmaa kylmän kirkkaudesta. Ne kehräsivät sitä kultarukilla ja\nheittelivät kehräämiänsä maahan kylmänrunoudeksi, kauniin Litvan\npuiden oksien koruiksi... Se rihma riippui runokirkkaana puiden\npukuna, hopeoiden koko metsän... Harson lailla viskautuivat ne\nrunorihmat hunnuksi kuusen yli, koristaen sen talven kauniiksi\nmorsiameksi. Se oli talven-maan kaunista yön runoa.\n\nRauhaista unta nukkui kaunis, puhdas Martva... Kasvoilla hohti suuri\nhengen rauha... Kauniin, puhtaan sielun syvyydestä nousi armain,\nhienoin runopilvi... Se leijaili kauniisti... Se häilyi hänen\npäällänsä ihanana kuin kaunis nuoruuden unelma, joka nuoruus-ajan\nkukkamailta kohoaa unelmiinsa vaipuneen ylitse... Yö himmeni, runo\nhienoni... Neidon mielen puhtautta kuvasti ihana unten pilvi...\nMartva ihastui... Mieli vierähti lemmen runoksi, uni kihlatun\nkaipaukseksi... Unipilveen ilmestyi silloin pieni Lemmetär, lemmen\nJumala... Uni armastui... Pilvestä puhkesi entistä ihanampi lempivän\nneitosen runo-unelma... Lemmetär leijaili siinä pikku enkelinä,\nkädessä pieni, kaunis soitin... Sillä soitteli hän unien säesteeksi\nihaninta säveltä... Puhdas, jumalainen soitto herätti nukkuvassa\nkihlatussa puhtaimmat lemmen ikävät...\n\nSoitto hiljeni, uni hienoni... Se vei nyt hänet lemmen runoisille\nmaille rauhassa armastansa kaipaamaan...\n\nKevät puhkesi silloin talven lumista... Se puhkesi kukaksi keskelle\ntalvea... Martva kulki jo Lemmen satusaaren mailla... Saari oli soma,\nmetsä ihana... Ihmeen kaunis Kevätär käveli siellä tyttösenä...\nSe kylvi helmastansa kevään kukkia nurmikoille... Unetar ripsehti\nsaaren metsiköissä... Se sirotteli kauniit lintuparvet lehtipuihin...\nSe ripusteli puut ja pensaat täyteen nuoruuden toiveita, lemmen\nunelmia... Runona loisti saari, lauluina sen vedet... Lehdon reunaa\nkoristi loriseva Lemmenlähde... Sen luona seisoi armain lemmen\njumalatar, neidon ikävöidyin, kaunis Kihlatar... Se seisoi kauniilla,\nvalkoisella alttarilla kauniissa runopuvussa, vyöllä kirkas\nkihlasormus kauniissa runonauhassa riippumassa, kädessä myrtti,\nhuntuna valkoinen morsiushuntu ja päässä pienoinen seppele...\n\nKäki kukkui, lintu lauloi... Kaksi viuluniekkaa viritteli\nviulujansa... Ympärillä kuiskailivat kauniit hääneidot poikinensa...\nHe ihailivat hurmaavan kaunista Kihlatarta... Kukka tuoksui, päivä\npaistoi... Lehdossa kehräsivät Lemmettäret lemmenrihmaa kauneilla\nrunorukeilla...\n\nJo saapui kaunis, unelmoiva Martva Lemmenlähteen luo... Mieli oli\nherkkä, katse kaihoa täynnä... Hän istahti kivelle lähteenkorvan luo\nja vaipui siinä haaveisiinsa... Mieli sai kaunista surua entisen\nlisäksi, katse kaihon, mietteet ikävän lisää... Hän ikävöi armasta\nsulhoansa... Viulu alkoi jo soida hiljaa, tuskin kuultavasti... Sen\nsäesteeksi hyräili Martva ikävissänsä kertoen sydänsurujansa. Hän\nhyräili näin:\n\n    \"Sydänhuoleni, Kihlatar, sulle\n    minun raukan nyt kertoa suo!\n    Jo on Oolavi laulanut mulle...\n    Sinä tietänet laulelot nuo.\n\n    Minun luonani istuen illoin\n    kevät-onnesta kertoessaan,\n    sydämeeni hän lempeä silloin\n    sydämestänsä kaas' palamaan.\"\n\nLemmettäret keskeyttivät lemmenrihman kehräämisen... Kaunis runorukki\nsai levätä... Kehrääjät katselivat kaunista sulhonsa surijaa\nkuunnellen sen lauleloa... Martva nautti lemmen ikävästä... Kädet\nkauniisti helmaan laskettuina jatkoi hän nyt lauluansa:\n\n    \"Sydänparkani siksi nyt palaa,\n    ikävöipi, ei rauhaa saa.\n    Sinun luoksesi lähdin nyt salaa.\n    Sinä lohtua mulle nyt jaa!\n\n    Minä sulholta saada jos voisin\n    sinun lahjasi, Kihlatar, vaan,\n    paraneisin, ja uhriksi toisin\n    pari parhainta yrttiä maan.\"\n\nLemmettäret polkivat rukkinsa pyörimään... Rihma juoksi, rukki\nhyrisi... Hääneidot lauloivat hiljaisella hyminällä, rukin hyrinän\nsäestäminä, kaunoinen, hieno kaiho kasvoillansa... He lauloivat\nMartvan puolesta rukousta:\n\n    \"Sinä, Kihlatar, Martvaasi auta,\n    ikävöivälle lahjasi suo!\n    tahi korjaapi neitosen hauta.\n    Toki tahtosi ei ole tuo?\"\n\nMartva kuuli laulun... Lempi helähti kauniimmaksi, mieli liikahti\nhellemmäksi... Laulu tuntui surulliselta... Yhtenä huolena helisi\nkalliosta tuleva kaiku...\n\nMartva mietti... Hän muisteli sulhastansa... Kaunis lemmensuru painoi\njo mieltä maahan, painoi sitä hellästi, kuin kaunis uni uupunutta...\nMetsä hymähti silloin... Tie värähti, kaiku lakkasi kuulumasta...\nKaikki odotti, sillä suuri kulkija oli tulossa.\n\nMartvan luo saapui Perkele väsyneenä kulkijana, ja kysyi häneltä\nkavalana:\n\n-- \"Miksi ikävöitset, kaunein neitosista?... Painaako joku huoli\nsydäntäsi?\"\n\nMartva heräsi unelmistansa. Outoon vieraaseen katsahtaen huudahti hän\nihmeissänsä:\n\n-- \"Ai, tuntematon, vieras vaeltaja!... En huomannutkaan sinun\ntuloasi!... Ei huolistani maksa mainitakaan!\"\n\nLemmettäret istuivat äänettöminä... Viattoman eleillä selitti suuri\nhenki:\n\n-- \"Sinä olet vaatimaton ja ujo... Minä aina pidän sinun\nlaisistasi...\"\n\nOudon ääni soi kuin lumoava soitto... Ihmeissään, ujostellen katsahti\nhäneen nuori neito. Viattomana kiitteli hän kiusaajaa, lausuen\nhänelle:\n\n-- \"Ah, suuri kiitos osan-otostasi!... Vaan kuka sulle huolistani\nkertoi?\"\n\nHartaat eleet kasvoillansa vastasi hänelle viettelijä:\n\n-- \"Ne neidon huolet kertoo laulu, poski ja surullinen, ikävöivä\nkatse... Äskeinen kaunis laulusi toi viestin minulle ihanista\nsuruistasi...\"\n\nKiusaajan ääni ja katse lumosi Martvan mieltä. Puhtaana, heltyneenä,\nkiitollisena huudahti hän puhujalle:\n\n-- \"Ai niinkö!... Lauluniko kertoi kaikki!... Vaan sinä olet varmaan\nliian hyvä, kun, outo matkalainen, kuultuasi vain lauluni, nyt\npoikkesit jo tänne noin väsyneenä, miltei uupuneena!... Varmaankin\nolet kärsinyt, kun osaat suruista sääliä ja lohduttaa!... Niin: onko\nsinulla ollut suruun syytä?\"\n\nKihlatar suri Martvan tähden... Sormi suulla istuivat pienet\nLemmettäret rukkinsa takana... Hekin surivat kaunista Martvaa.\nSurulliseksi tekeytyen myönteli Perkele kysyjälle:\n\n-- \"Jos tietäisitkin kaikki surun syyni!... Maat sekä taivaat minulta\non viety... Siis arvaat mitä olen surra saanut!...\"\n\nMartvan mieli värähti. Hän huudahti säälitellen:\n\n-- \"Voi sua onnetonta vaeltajaa!... Kuka on sinulle niin paha ollut?\"\n\nSuuret, salaiset voimat alkoivat ivata ihmishenkeä. Huokaillen\nvastasi Perkele:\n\n-- \"Myöhemmin sanon sinulle sen ehkä... Ei tapani ole vihamiehestäni\npuhua, jos ei hetki siihen sovi.\"\n\nHerkkyneenä läikkyi Martvan mieli. Perkeleen ääni lumosi hänet. Hän\nhuudahti heltyneenä:\n\n-- \"Ai, miten hieno sekä jalo olet!... Vaan miksi poikkesitkaan minun\nluokseni, kun itselläsikin on suremista!... Ei maksa vaivaa minusta\nhuolehtia... Tulenhan toimeen omine suruineni...\"\n\nLemmenkukat nuokuttivat surullisina... Kyynel koristi lemmenjumalien\nsilmää... Kaikki suri ihmiskohtaloa...\n\nPerkele selitti hartaana:\n\n-- \"Jos matkallani kohtaan onnettoman, en ohi koskaan mene,\nlausumatta hänelle pientä lohdutuksen sanaa ja antamatta myöskin\napuani...\"\n\nMartvan mieli läikähti yhä hellemmäksi... Jalous lumosi häntä... Hän\nhuudahti ihastuneena:\n\n-- \"Sinä olet ihmeen jalosydäminen!\"\n\nEi mikään hisahtanut... Kaikki kuunteli hartaana ihmishengen\nkiusausta...\n\nPerkele jatkoi kavalana:\n\n-- \"En ota sanojasi imarteluksi, kun näen, että sydämesi vielä on\ntäynnä lapsen yksinkertaisuutta... Niin: pienen avun antaa haluaisin\nhuoliisi...\"\n\nOhdakkeen kukkaa koristi kaunis hymy... Se tiesi olevansa kirottu\nkasvi, joka valmistaa pahan siementä, jota suuri kylväjä kylvi...\nSaari hymyili... Kauneus oli kukassansa... Perkeleen katse lumosi\nMartvaa, joka lausui hänelle kiitollisena:\n\n-- \"Kiitos!... Suuri kiitos hyvyydestäsi!... En ansaitse niin suurta\nystävyyttä... Ah, huoleni ei ole mitään tuskaa...\"\n\nPerkeleen katse oli lumoa täynnä, kun hän selitti kiusattavalle:\n\n-- \"On huoli toki suuren tuskan siemen... Jos et vain aikanansa\ntukahduta sen kasvantaa, niin koko elämäsi se kerran peittää\ntuskan-ohdakkeilla...\"\n\nSuuren hengen katse herkytti hellää mieltä... Sanat lumosivat...\nMartva huudahti jo avuttomana:\n\n-- \"Oi älä puhu noin!... Se pelottaa!... Niin: miksi odottaisi suuri\ntuska, kun kellekään en ole pahaa tehnyt?...\"\n\nSuuri kiusaus jatkui. Sääliväksi tekeytyen selitti Perkele:\n\n-- \"Ei tuska kierrä koskaan syyttömiä... Se niitä juuri etsii\nuhriksensa... Nyt sanon: tuska nousee elämästä kuin rikkaruoho, jos\net aikanansa pois kitke sitä taikka tukahduta...\"\n\nMartva hätäytyi... Hän muisti Oolavia... Lemmen suru leimahti\ntuleksi... Sitä tulta sytytti Perkeleen palava katse... Hän aavisti\nOolavin tuottavan hänelle tuskaa, eikä tajunnut miten tuo tuotti, ei\nmitä on se tuska... Sydän vavahti... Hän huudahti avuttomana:\n\n-- \"Oi miksi minua noin pelottelet?...\"\n\nLemmettäret surivat... Ei pyörähtänyt rukin runokiiju... Lumoavana,\nkavalana selitti Perkele kiusattavalle:\n\n-- \"Paras on kuulla totuus aikanansa... Huomenna on se ehkä liian\nmyöhä... Jos aikanansa tuskan idut poltat pois elämästä itse\nelämällä, niin silloin aina kuolemaasi asti hymyilee onni aina\nkukissaan... Ja silloin koko sinun elämäsi kylvää sinulle armaimpia\nantimiaan: iloa, kukkia ja säveleitä, rakkautta, tanssia ja muuta...\nSiis pidä huoli, ettei neitsyt-aika hyödyttä pääse käsistäsi pois!...\"\n\nHän soitteli Martvan mieltä katseillansa ja äänellänsä... Hän loihti\nhänen sieluunsa tuskan ja murheen kangastukset... Hätäytyneenä, katse\nrukoilevana, huudahti jo Martva hänelle:\n\n-- \"En minä kaipaa koskaan maailmassa iloa, tanssia ja säveleitä...\nVaan tuskaa, josta puhut, kyllä pelkään ja tahtoisin sen kauvas\nkarkottaa... En itsestäni mitään välittäisi, vaan tuskahan on raskas\n_muiden_ tähden: Suurimman osan saavat siitä _toiset_... Sen vuoksi\npelkään tuskaa päivät, yöt...\"\n\nOhdakkeen kukka iloitsi ja kasvoi siementänsä... Suuri kiusaus\njatkui... Yhä lumoavampana puhui Perkele. Hän vakuutti hartaana,\nkiehtovana:\n\n-- \"Se ajatuksesi on suuri, jalo... On oikein että muista pidät\nhuolta... Vaan muista: kerran tulee tuskan hetki ja silloin saavat\nsinun _rakkaimpasi_ osansa kantaa sinun tuskistasi... On totta: tuska\npainaa ystävää raskaammin kuin sen tuskan tuntijaa.\"\n\nKuin arka lintunen katseli Martva suurta henkeä... Hän hätäytyi ja\nhuudahteli suurten lumojen alaisena:\n\n-- \"Voi miksi toisten, _viatonten_, täytyy minun tuskistani aina\nosa saada!... Ah, jos ne tuskat heidän tähtensä voisin nyt kiertää,\nsalata tai karkottaa!...\"\n\nLuonto suri... Kukka koreili kastekyynelissänsä. Tuskankukkaset\nhymyilivät kauneina... Ne olivat muuntuneet lemmenkukkasista...\nKylmänä kysyi Perkele:\n\n-- \"Ja miksi et voi kiertää tuskiasi?...\"\n\nKaikki suri, kaikki itki... Perkele loihti tuskantulet kiusattavan\nnähtäviksi... Neidon voimat raukesivat... Hän vastasi avuttomana:\n\n-- \"Miksi en voi kiertää tuskiani!... Mitenkä vastaan siihen... ah,\nen osaa!... En, raukka, tiedä mitään pakopaikkaa, mihinkä silloin\nvoisin piiloutua, kun tuska ehkä saapuu minun luokseni... On kaikki\noutoa ja hämärää!...\"\n\nSuuret lumot leijailivat Martvan päällä... Mieli värisi\ntuskantulelle. Perkele puhui hänelle osan-otolla:\n\n-- \"Sinua säälin sekä avun annan: Saat tästä tämän kulta-avaimeni...\nKun uhkaa tuska taikka epätoivo, niin avaa silloin tällä avaimella se\nportti, joka Harhasaareen vie!\"\n\nLemmettäret pidättivät henkeänsä... Luonto värisi odotuksesta... Ei\ntiennyt mikään, kestäisikö ihmishenki kiusauksensa... Mutta se kesti:\nPeljästyneenä, hätäytyneenä huudahti Martva:\n\n-- \"En milloinkaan!... En koskaan elämässä... en tuskantulessakaan\nmene Harhasaareen!... On Gabriel jo siitä varottanut... Hän kielsi\nHarhasaareen menemästä!...\"\n\nLuonto huokasi... Kukka karisti kyyneleensä... Lemmettäret\npyöräyttivät runorukkinsa hyrisemään ilosta, kun oli voittanut\nihmishenki... Kiukkunsa salaten lausui Perkele, hämmästyneeksi\ntekeytyen:\n\n-- \"Onko totta mitä äsken sanoit!... Nyt, Martva, olet varmaan\nerehtynyt? En usko, että Harhasaarta olisi hän kielletyksi voinut\nvalehdella... Näät, eihän Luoja ole raamatussaan moisesta sanallakaan\nmaininnut... _Hyvän- ja pahantiedon puun_ Hän kielsi!... Ja\nHarhasaarihan on aivan toista!... Kun sinne menet, niin saat silmin\nnähdä taivaiset ihanuudet sekä onnen... Kas, siellä sulhasesi\nodottaa...\"\n\nHän katsoi kiusattavaan kavalana... Hän loihti hänen sieluunsa outoja\nkuvia... Lumous ja tenho lähtivät hänestä... Martva tunsi sen tenhon\nvoiman. Hän hätäytyi ja selvisi vuoroon... Avuttomana seisoi hän\nsuurten voimien edessä. Kuin apua anoen vakuutti hän Perkeleelle:\n\n-- \"Ei Oolavini mene Harhasaareen... Hän lähti kotoansa tiedon\nhakuun. Kun aika joutuu, palaa hän taas Litvaan. Hän silloin minulle\nsuuren ilon tuo...\"\n\nKiehtovana, kavalana ja lumoavana tarttui Perkele siihen:\n\n-- \"Kenties!... Kenties!... En tahdo sitä kieltää... Toki olisi syytä\npieni silmäys heittää myös Harhasaaren onnen kukkamaille... Kenties\njos siellä Oolavikin on...\"\n\nHajanaisena, surullisena, mutta lumouksesta vapautuneena huudahti\nsiihen Martva:\n\n-- \"Ei... ei... En usko moista, vaikka minulle sitä kuka\nvakuuttaisi... Kun Harhasaari on kielletty, silloin ei mene sinne\nOolavi, ei koskaan...\"\n\nLuonto iloitsi... Perho leperteli kukkasessa... Lemmenrihmat\njuoksivat taas _puhtaina_, runollisina... Harmistuneena yritti\nPerkele uudestaan, vakuuttaen:\n\n-- \"Tee ja usko mitä itse tahdot!... Toki uudistan nyt vielä\nvakuutuksen: ei _Harhasaarta_ ole kielletty koskaan... Jos astut\nHarhasaareen, niin saat maistaa ikuisen, suuren, jumalaisen onnen...\nSe saari on aivan täynnä hedelmiä: iloa, nautintoa, joka tukahduttaa\nsurusi: tuskan idun, sekä antaa onnen...\"\n\nHänen äänensä huumasi kuin suloinen soitto. Hänen katseensa kiehtoi\nkuin kaunis taika. Mutta Martva oli jo lumoista päässyt. Hän vastasi\nvoimistuneena:\n\n-- \"Ei onni ole koskaan nautinnoissa, iloissa, eikä omien\ntoivonnassa... Korkein, jaloin mainen ihmisonni on hento, pieni,\nkaunis korven kukka, joka ei koskaan menesty ja viihdy ilossa, eikä\nelon hyörinässä... Se etsii rauhaisimman korvensilmän puhtaaksi\nonnen paratiisiksensa... Ah hurskas nunnakin on onnellisin, kun\nsaapi olla yksin kammiossaan... Minulle ovat Litvan maat ja metsät\nse korvensilmä, josta joka aamu ihanin onnenkukka puhkeaa... Miksi\nsilloin lähden suotta Harhasaareen!\"\n\nHän oli voittanut kiusauksensa... Murheelliseksi tekeytyen lausui\nPerkele hänelle:\n\n-- \"Niin: avuksesi tulin ystävänä, vaan huomaan että minun\nsanojani ja neuvojani nyt et uskokaan... Niin: ehkä vielä luulet\npettäjäksi!...\"\n\nSe koski Martvan mieleen. Anteeksi pyytäen, pahoilla mielin keskeytti\nhän, huudahtaen:\n\n-- \"Oi kuule!... Älä puhu sillä lailla!... Olen pahoillani nyt,\nkun luulet että sinua epäilisin petturiksi... Ah, uskon sinun\nrehellisyyteesi. Vaan miksi pahottaisin teoillani Jumalan mielen,\nJumalan, joka minulle pelkkää hyvää tehnyt on!... Hän hoivannut on\nkoko elämäni... Nyt puuttuu enää yksi: Oolavini... Hän senkin aivan\npian kotiin tuopi... Siis älä suutu, kun en tarjoomaasi avainta\nsinulta nyt ottaa voi!... En tahdo mielipahaa milloinkaan Hänelle,\nKaikkein-Parhaimmalle tuottaa... Ei kukkakaan pahoita päivän mieltä,\nkun siltä kauniin valolahjan saa... Ja minä olen enempi kuin kukka\nja Luoja suurempi kuin päiväpaiste... Vaan anteeksi... sinulla kait\non pitkä matka. Oi, älä huoli minun suruistani, vaan lähde kulkuasi\njatkamaan.\"\n\nTaivaalla hymisi silloin ihanin enkelilaulu... Siellä iloittiin\nihmishengen voitosta. Ilkeytensä ja vihansa salaten jätti Perkele\nMartvan. Lähtiessään hän lausui itseksensä kiukkuisena:\n\n-- \"Hän lausui kuten Jeesus kerran: 'Mene pois, Saatana'... No\nhyvä!... Minä menen pois hänen luotaan, mutta hänen _elämäänsä_ en\nsilti toki käsistäni päästä... ja _luoksensakin_ pian palaan taas.\"\n\nMutta Lemmensaareen laskeutui Herran rauha, kuin sunnuntainen\nkirkko-ajan hartaus, joka kesäpäivän tyynenä laskeutuu rauhallisten\nmaiden yli ja peittää vedet, joilta on arkipäivän äänet lakanneet\nkuulumasta, jättäen ne hengen rauhaisiksi asuinmaiksi, missä\näänettömyys hohtaa kukassansa, kuten tuonen rauha haudantakaisessa\nkauniissa paratiisin hämärässä... Ja siihen suureen rauhaan laskeutui\ntaivaan korkeudesta kaunis parvi enkeleitä siellä puhdasta Martvaa\nhyvän tielle ohjaamaan...\n\n\n\n\nTienviereltä uusia tuttuja tarttui.\n\n\nElämäntie vieri. Kulkija eteni sen mukana. Tienvarsi vilisi jo\nuusista tutuista.\n\nKylmä, sakea pakkasen usva pimensi öistä ilmaa, peittäen taivaan\ntulina palavat tähdet. Ainoastaan joku kirkkain niistä tuikutti\nsumun läpi heikkona, sammuvana kipinänä. Eloton pakkanen pureksi\nkorvanlehtiä kirpeästi kuin tulikipinä.\n\nEräässä hotellin yksityishuoneessa oli koolla viisi nuorta miestä,\nOolavi niiden mukana. Toiset neljä olivat jonkunlaista alinta\nmuunnosta siitä joukosta, joka kulkee itse ottamallansa nimellä\n_jeunesse d'orée_. Joukon johtavana henkenä oli roteva Yrjö Harteva.\nToisena merkkimiehenä pidettiin Veikko Horsmaa. Aatu Voima ja Väinö\nIlanne olivat vielä heidän johdettavinansa. Yrjö Hartevasta oli tapa\nsanoa, että hän on ammatiltansa herrasmies.\n\nKorttipeli oli käynnissä. Huone oli sakeanaan tupakansavua täynnä.\nSähkövalokin valaisi himmeähkösti sen läpi. Keskellä huonetta oli\npöytä, jonka ympärillä seurue istui korttia lyömässä. Ryyppylasit\nja pari puolilleen juotua pulloa, sekä poroastiat, jotka olivat\nkukkuroillansa tuhkaa, paperossin tyviä ja sikarin pätkiä,\ntäydensivät pöydän ja koko huoneen ylen runotonta kuvaa.\n\n-- \"Kuka sekaa kortit?\" -- kysyi Harteva, viskaten korttipakan\npöydälle ja rehentelevänä heittäytyen tuolin selkämää vastaan.\n\n-- \"Tuo tänne! Se on minun vuoroni\", -- lausui siihen Oolavi ja alkoi\nsekottaa kortteja. Hänen sitä tehdessänsä selitteli Harteva, jatkaen\nkeskustelua:\n\n-- \"Sinä, Oolavi, olet kerrassaan erehdyksissä, aivan peukaloasi\nmyöten. Anarkia, täysi anarkia, on ainoata oikeaa vapaamielisyyttä.\nSillä katso nyt, mitä on vapaamielisyys josta puhut: Jos se sanoo,\nettä anarkia ei ole oikea ja rupeaa sitä ahdistamaan, eikö se silloin\nole ahdasmielinen ja vanhoillinen?\"\n\n-- \"Se nyt on taas toinen asia\", -- väitti Oolavi.\n\n-- \"Sotke kortteja äläkä minun selvää meininkiäni!\" -- kiivastui\nHarteva jatkaen: \"Entä jos vapaamielisyys on oikeaa, eikö sen pidä\nvapaamielisesti myöntää, että vanhoillisetkin saavat olla ja hallita\nmiten haluavat?\"\n\nOolavi mietti asiaa ja myönteli:\n\n-- \"Kyllähän se on niinkin... jos sinun ajatustasi käyttää...\"\n\nHarteva sytytti sikarin, puhalsi paksun savupilven suustansa ja\njärkeili edelleen:\n\n-- \"Jos vapaamielisyys ei vapaamielisesti myönnä kaikkien olevan\noikeassa, vaan ahdasmielisesti karkaa muita vastaan ja väittää\nainoastaan itsensä oikeassa olevan, senkö juuttaan vapaamielisyyttä\nse sitten on!... Ahdasmielisyyttähän se on, joka on vielä niin\nraukkamaista, että ei uskalla tunnustaa olevansa ahdasmielisyyttä!...\nMikä se on valttia?... Ruutu!... Nyt tuli tupen rapina!... Yksi\nvaltti vain ja sekin huono... Pieti tulee, vaan tulkoon... Hei,\npojat!\"\n\n-- \"Hei!\" hihkaisi Horsma.\n\n-- \"Lyö päälle!\" -- kehotti Voima uljaana.\n\n-- \"Lyön kyllä!... Hei!\" -- ylpeili tanakka Ilanne lyöden kortin\npöytään.\n\n-- \"Minä kaadan.\"\n\n-- \"Niinpäs tuli pieti, kuin ennustin,\" -- rehenteli Harteva jatkaen:\n\n-- \"Voiko siis mitään vapaamielisyyttä olla... muuta kuin anarkia?\"\n\n-- \"Kyllä se, juukeli, siltä tuntuu, kun oikein ajattelee\", --\nmyönnytteli Oolavi. Harteva sai siitä pontta puheeseensa ja vannoi:\n\n-- \"No johan sinä lopultakin saat järjen päästä kiinni!... Olenhan\nminä sinulle vakuuttanut, että ei _voi_ olla muuta kuin anarkia\nja sitten sen vastakohta vanhoillisuus eli ahdasmielisyys...\npiru hänet vieköön! Se sinun vapaamielisyytesi, jota Ounasto on\nsinulle syöttänyt, ei ole muuta kuin anarkismin häntä, tai sitten\nahdasmielisyyden saparo...\"\n\n-- \"Sekaa kortit, äläkä filosofoitse!\" -- käski Horsma.\n\n-- \"Anna Yrjön filosofoida\", -- tarttui Oolavi. Kortteja sakatessansa\njatkoi Harteva:\n\n-- \"Heitä sinä, Oolavi, siis hiiteen se Ounaston oppi!...\nEihän vapaamielisyys ole muuta kuin olematonta lirun-lorua...\nmahdottomuutta, koska sen, ollakseen vapaamielinen, pitäisi antaa\nkaikkien tehdä mitä tahtovat... Tyrannienkin ja anarkistien\nsen pitäisi antaa tehdä mitä tahtovat, sillä muutenhan se\nolisi ahdasmielisyyttä... Risti on valttia...\"\n\nKortit läiskivät taas. Hei-huudot säestivät läiskettä, ja rahat\nvaihtoivat omistajia. Kun rahat oli jaettu, kysyi Ilanne paperossi\nhampaissa:\n\n-- \"Etkö sinä, Yrjö, ole enää puoluekarvaltasi 'ei-mikään'... kun\nkehut anarkismia?...\"\n\n-- \"Eee-i!... En minä viitsi sitäkään olla... Minä olen kääntynyt\nanarkistiksi\", -- ylvästeli Harteva, lyöden kortteja pöytään.\n\n-- \"No sitten litkat sen päälle... Yrjön laskuun pullo pöytään...\nHei, viinuri... Hei!\" -- huusi Ilanne riemuissansa.\n\n-- \"Viinuri, hei! Pullo pöytään, viinuri!\" -- tarttui Voima tanakkana.\n\n-- \"Viinuri! Pullo pöytään... Hoi, viinuri!\" -- kaikuivat sekavat,\nriemuisat huudot.\n\n-- \"Mikä hätä on herroilla?\" -- hätäili huoneeseen kiirehtinyt\nviinuri.\n\n-- \"Yrjöstä on tullut anarkisti... Tiedätkö että Yrjöstä on tullut\nanarkisti... Yrjöstä tulee rosvo\", -- kaikuivat sekavat ilohuudot\nvastaukseksi viinurille.\n\n-- \"Tuo miehen kokoinen pullo pöytään!... Yrjö on kääntynyt ja nyt\njuodaan maljat\", -- jatkui rähisevän joukon huuto.\n\n-- \"Konjakkiako vai punssia?\" -- yritti viinuri.\n\n-- \"Tuo molempia!\" -- komensi Harteva sikari hampaissa, selkä kenossa\nistuen.\n\n-- \"Kuule!... Ja tuo sitruunaa ja kuumaa vettä!\" -- kehoitti Ilanne\npois kiirehti pääviinuria.\n\n-- \"Vai anarkisti sinusta tuli!\" -- ihmetteli Horsma.\n\n-- \"Anarkisti... Ja se oli vähä rutto kääntyminen. Ei siinä siekailtu\nmonta minuuttia\", -- mahtaili Harteva. Ja korttejansa tarkastaen hän\nselitti:\n\n-- \"Minä luin sitä Harhama-ryökäleen kirjaa ja siellä oli niin\nsyötävän voimallinen kuvaus anarkismista, että minä sanoin jotta\nantaapa Hartevankin panna pommit soimaan...\"\n\nYleinen naurun hohotus kuului tupakan savun seasta. Kortit läiskivät\ntaas. Rahat vaihtoivat kukkaroita. Oolavi retusi jo muiden mukana,\nvaikka siivommin, ikäänkuin epäröiden. Harteva kehotteli häntä:\n\n-- \"Tule sinä, Oolavi, minun kanssani samaan pyöveli-joukkoon, sillä\nkyllä se anarkismi on oikea usko... Miehen pitää olla toista tai\ntoista päätä, mutta ei välillä heiluvaa... Ja anarkismi on kerrassaan\nrepäisevä meininki... Minä sanon sinulle, Oolavi: Minä olen joko\nselvä tai sitten täyshumalassa, mutta en koskaan hutikassa, sillä se\non sitä keskiväliä eli vapaamielisyyttä...\"\n\nOolavin levoton luonne huumautui aina repäisevästä. Harhaman\nkuvaukset Nikolain voimasta olivat häntä juovuttaneet. Siten oli\nhänen sielussansa valmistunut maaperä kylvölle. Oras ei tosin vielä\ntahtonut nousta, ei edes itukaan maahan ottaa, mutta siemen ei enää\nmyös pudonnut kalliolle: Hän _sieti_ jo Hartevan rehentelyjä.\n\nViinuri toi juomat pöytään. Kortit olivat jaetut, mutta Horsma\nehdotti:\n\n-- \"Levätään nyt ja juodaan... Konjakkiako sinä, Oolavi, otat vai\nlikööriä?\"\n\n-- \"Vaikka konjakkia!\" -- vastasi Oolavi huolettomana.\n\n-- \"Minä juon molempia sekaisin\", -- ylvästeli Harteva, ja Oolavilta\nhän kysyi:\n\n-- \"Oletko sinä milloinkaan koettanut, miten paljon sinä 'vedät'?\"\n\n-- \"En ole koettanut\", -- vastaili Oolavi, kuin sivumennen.\n\n-- \"Sinun pitää koettaa\", -- tarttui Harteva jatkaen: \"Toisin\nsanoen: sinun pitää mitata miten paljon sinuun mahtuu... että tiedät\nkokosi... Kerran me luimme, että oikea saksalainen ylioppilas vetää\nkorin olutta ja mittasimme onko suomalainen ylioppilas yhtä suuri...\"\n\n-- \"Oliko yhtä suuri?\" -- tokaisi Oolavi, joka ei tahtonut näyttää\naralta, kokemattomalta.\n\n-- \"Suurempi oli häijy\", -- ylpeili Harteva, -- \"Yksi kori ja viisi\npulloa mahtui... Mutta kyllä olikin silloin täysi... Könönen, joka\non semmoinen lyhyt pallukka, niin, Könönen, kuule, paisui niin\npyöreäksi, että vieriteltiin miestä kuin oluttynnöriä lattialla...\nJos olisi vielä pullo lisätty, niin halki olisi pahuus paukahtanut...\"\n\nYleinen naurun rähäkkä palkitsi puhujaa. Harteva innostui:\n\n-- \"Jos ottaa kovalle viinaksetkin, niin kyllä niiltä mies voimat\npois nitistää. Yhden vuoden ahkeralla harjoituksella jo pääsee niin\npitkälle, että saa juoda kuin vettä, eikä mene päähän tippaakaan...\"\n\n-- \"Siis viina on muuttunut vedeksi\", -- pisti Voima naurun ja\nrähinän seasta. Horsma oli istuutunut pianon ääreen, säesti sillä ja\nlauloi täyttä kurkkua:\n\n    \"Jos oisi täynnä viinaa kaivot\n    ja lähteissä juoksisi viini,\n    niin saisivat rauhassa levätä aivot,\n    ei riippua kirjassa kiini,\n    kun ei olis tarvis tutkinnolta,\n    joitta nyt ei virkaa voida --\n    ei tuomarin virkaa, ei lääkärinkään --\n    saada viinaa lypsämään.\"\n\nRiemastunut seurue kertasi käheällä äänellä:\n\n    \"Kun ei olis tarvis tutkinnoita,\n    joitta nyt ei virkaa voida --\n    ei tuomarin virkaa, ei lääkärinkään --\n    saada viinaa lypsämään.\"\n\nHoilotus ja nauru sekottuivat epäselväksi rähinäksi. Viini oli\ntehnyt Oolavissa tehtävänsä ja yhteinen humu ja ilo alkoivat häntä\nhuumata, temmata mukaansa. Vähä kerrassaan valmistuneena alkoi hän\nhuomata, että elämässä on sitä mukaansa tempaavaa, jota hän etsi\nHarhaman kirjan luettuansa: Hänelle alkoi jo, kuten tuhlaajapojalle,\nkelvata ja maistua elämän rapa. Hänen veitsiterävä järkensä ja\nluonteensa perinnäinen rehellisyys vaikuttivat, että hän punnitsi\nasioita ja puheita ja voi siten vastakkaisissa asioissa huomata\nkumoamatonta oikeaa, kuten nyt Hartevan todisteluissa anarkismista,\nvapaamielisyydestä ja vanhoillisuudesta. Perinnäinen, ehdoton totuus\nkietoutui siten hämäriin, sotkuisiin verkkoihin, himmeni ja hukkui\nkokonaan ja epäilys alkoi orastaa yhä kasvuvoimaisempana. Kepeistä\nasioista ja keskusteluista, samoin kuin syvällisistäkin, jäi aina\njoku siemen, joka iti ja nousi elämän suurkysymyksen oraalle. Kaikki\nkulki luonnollista tietä, kuten luonnon valtakunnassa. Paha kehkeytyi\nhitaasti, mutta varmasti.\n\n-- \"Kuka tekee työn?\" -- tiedusteli taas Harteva heittäen korttipakan\nsekotettavaksi.\n\n-- \"Väinön vuoro!\" -- kuului jonkun vastaus.\n\n-- \"Älä valehtele, Aatun on nyt\", -- väitti Väinö Ilanne.\n\nSyntyi pieni kinastelu. Aatu tenäsi vastaan, väittäen:\n\n-- \"Minä tein viimeisen työn,\"\n\n-- \"Horsmapas sekasi viimeksi\", -- intti pari vastaan.\n\n-- \"No, tuokaa sitten tänne, kun minä sekaan, ja rentonaan!\" --\nkomensi Harteva.\n\nJa taas läiskivät kortit hei-huutojen säestyksellä. Rahoja\ntasailtaessa tiedusteli Harteva Oolavilta:\n\n-- \"Tunnetko sinä, Oolavi, jo korttitytöt?\"\n\n-- \"Oolaviko?... Oolavihan se teki niistä korttipakan\", -- vastasivat\ntoiset yhdestä suusta, ennen kun Oolavi ehti myöntää.\n\n-- \"Älä nyt!\" -- ihmetteli Harteva silmät pyöreinä päässä. Oolavi\nhymyili. Hän nautti sankaruudestansa.\n\n-- \"Niiden korttipuvut ovat Oolavin ostamat\", -- selitti vielä\nHorsma, rähinän seasta.\n\nHarteva riemastui ja huudahteli:\n\n-- \"No vie sua!... Joko sinä olet ehtinyt niin syvältä saada elämää\nkiinni!... Mutta se oli mainio keksintö!... Sinusta, Oolavi, tulee\nkohta mies.\"\n\n-- \"Oooo! Sinä et, Yrjö-veikkonen, tiedäkään, mitä Oolavi jo tietää!\"\n-- vakuutti innostunut Ilanne.\n\n-- \"No, Oolavin malja sitten!... Juo, Oolavi\", -- räyhäsi Harteva.\n\nLasit tyhjennettiin. Eläköön-huudot kaikuivat savun seasta. Oolavi\noli ylpeä, kun oli suorittanut tehtävän, joka ihastutti toisia,\netenkin Hartevaa. Harteva selitteli:\n\n-- \"Nyt niillä tytöillä onkin omat nimensä: Hertta -- no se on vanha\nnimi -- se suurin tytön votkale on Ruutu ja ne toiset sitten Risti ja\nPata... Eilen tanssi Pata heipparillaa ja pormestari istui silinteri\npäässä, kun yleisö oikein innostui: huudettiin niin turkasesti\n'hyvä', että seinät soivat... Ja kukkia kun viskottiin, niin niitä\ntuli kuin heinävihkoja... Forsmanin Pekka silloin innostui niin, että\nkiireessään sieppasi pormestarin päästä silkkipytyn ja nakkasi sen\nnäyttämölle, että hei vaan!...\"\n\n-- \"Eikö naurettu pytylle?\" -- tiedusteltiin Hartevalta naurun seassa.\n\n-- \"Naurettiin... Niin nauroin minäkin, että tuppi heilui\", --\nvakuutti Harteva.\n\n-- \"Entäs miten pormestarin älypytylle kävi?...\"\n\n-- \"Miten sille kävi!... Hyvästihän sille kävi: Pata potkaisi sen\ntakaisin, että komahti vain tyhjä pytty, ja pormestari sieppasi\nomansa lennosta kiinni!\" -- selitti Harteva, välinpitämättömänä\nrehennellen ja ihmetellen.\n\n-- \"Pahuus kun minä en sattunut siinä ötäkässä olemaan\", --\npäivitteli Horsma päätään raapien. Kulauttaen lasinsa tyhjäksi,\nilmotti Harteva:\n\n-- \"Tiedätkö, Oolavi, että pormestarin Bertta on sinuun pikiintynyt\nkorvalehtiään myöten?\"\n\n-- \"Älä nyt lorise!\" -- yritti Oolavi mielihyvillään.\n\n-- \"Ja entäs Kauniston Esteri!... Se on kanssa!\" -- lisäsivät toiset\nmeluten ja räyhäten, Harteva jatkoi vakuutustansa. Lyöden nyrkkinsä\npöytään vannoi hän:\n\n-- \"No kun minä sanon, niin se pitää paikkansa kuin taivaan\nvaltakunnan perustus, pyhä Pietari... Ja arvaa miten varmasta\npaikasta minun tietoni ovat!\"\n\n-- \"Omasta päästäsi... Kellä on pata-ässä?\" -- vastasi Oolavi pelin\nlomassa, tekeytyen välinpitämättömäksi, mutta itse asiassa, nauttien\nilmotuksesta.\n\n-- \"Huonommasta lähteestä sentään\", -- ylpeili Harteva, selittäen:\n\"Renlund on Berttaa hakkaillut jo toista vuotta ja oli jo päässyt\nsalakihloihin asti, kun Bertta pyöräyttikin pojalle rukkaset ja\nkomeat pyöräyttikin...\"\n\n-- \"Onko Renlund saanut rukkaset!... Renlundin Kustiko on saanut\nrukkaset... Älä nyt vain perättömiä valehtele!... No sitten saadaan\nyksi mies lisää joukkoon!\" -- iloitsi koko joukko niin että ääntä\ntuli yhtenä humuna ja rähäkkänä.\n\n-- \"On saanut\",-- vakuutti Harteva, jatkaen: \"Eilen jo tuli itse\nluokseni ja pyysi ryypyille... Ja kun oli vähän aikaa kallistettu,\nniin että Renlundilta kieli pääsi kahleistansa, niin sanoi että...\nniin surkealla äänellä vielä sanoi, että: 'Minä juon nyt harmista,\nsillä Bertta on nyt mennyt minulta ijäksi'... Kun minä syvemmältä\nhäntä tutkin, niin hän sanoi suoraan, että sinuun hän, Oolavi, katsoo\nkierolla silmällä... Mutta älä sinä huoli Bertasta! Sen kanssa saat\npahankurisen anopin ja vähä rahaa!\"\n\n-- \"En minä huoli kenestäkään\", -- kerskui Oolavi.\n\n-- \"Se on oikein!\" -- huusi riemastunut seurue, korttien läiskiessä.\n\n-- \"Jää vainenkin pyhäksi vanhaksi pojaksi... Minäkin aijon siksi\nmunkiksi ruveta\", -- mahtaili Harteva, puhallellen pitkiä savuja ja\njatkaen:\n\n-- \"Mutta naimisiin minä en silti mene... Ennen panttaan nahkani\npirulle, kuin rupean avioliitolla elämään...\"\n\n-- \"Älä nyt ylpeile!... Kun tulee viimeinen tiukka, niin menet vain\nnaimisiin kuin poika,\" -- puuttui juopunut Horsma.\n\nHarteva vannoi mahtipontisena:\n\n-- \"En vaikka naukuisi... Ja tiukka ei tule, sillä minä rupean\nvirkamieheksi!\"\n\nJoukko hämmästyi. Joku huomautti:\n\n-- \"Entäs tutkinto?...\"\n\nHarteva reuhasi edelleen:\n\n-- \"Tämä poika ei huoli tutkintoviroista... Minä rupean\narvostelijaksi... herra arvostelijaksi...\"\n\nYleinen naurun hohotus palkitsi puhujaa. Sen seasta kuului huuto:\n\n-- \"Yrjö on herra arvostelija...\"\n\n-- \"Mitä sinä arvostelet?\" -- tiedusti Oolavi. Harteva teki mahtavan\nliikkeen ja ylpeili:\n\n-- \"Minä rupean arvostelijoiden arvostelijaksi... Arvostelijakeisari\nminä olen... Ja kun minä arvostelen, niin siinä pitää jymyn\nkuulua!... Minä arvostelen koko maailman, että rytisee... Hei vaan!\"\n\n-- \"He-hei!\" -- hihkaisi seura, kädet ojoina.\n\nKorttipeli, juominen ja reuhaaminen jatkui aamuyöhön. Seurue kävi\naina vain äänekkäämmäksi. Rahapanokset suurenivat, savu sakeni.\nMiehet raatoivat savun seassa, kuin riihiväki pölyisessä riihessä.\nHuudot, laulut ja pöyhkeilyt vuorottelivat. Pois lähtiessä selitteli\nHarteva Oolaville:\n\n-- \"Kadulla... minä... sanon kaa... ka... kadulla... kadulla pitää\nolla herrasryhti: Astunta topakka... katse ylpeä... näin... vä...\nväh... vähä yläviistoon... ja keppi kee-eppi tällä lailla...\nEdelleen... sikari aina tässä asemassa soo... soor... sormien\nvälissä... ja mahtia... maa... ahtia sitä pitää olla... Se kaikki\nkuuluu korkeampaan sivistykseen... ja varsinkin se koo... ko...\nkorottaa miehen neron kurssia...\"\n\nItäinen taivaanranta raottui jo aamuruskoksi, kun Oolavi saapui\nasuntoonsa. Joku sanomattoman ilkeä, vastenmielinen tunne täytti\nsilloin taas koko hänen olemuksensa. Hän inhosi kaikkea. Kun hän\nlaski nyt rahojansa, huomasi hän menettäneensä yli kolmetuhatta\nmarkkaa. Epätoivo valtasi hänet silloin, kuten jo usein ennen. Hän\noli jo menettänyt suuria summia, oli aina toivonut voittavansa\nne takaisin ja sitten lakkaavansa, saatuansa siten peitetyksi\npankkitalletuksiin tekemänsä vajauksen. Sielun ja ruumiin voimat\nraukesivat hetkeksi kokonansa. Päihtymys meni ohi ja käsittämätön\ntuska ja inho raateli häntä armottomin kynsin.\n\nTuskaisena tarkasti hän taas saapuneen postin ja luki Martvalta\ntulleen kirjeen. Vaistomaisesti, kuten aina hätäytynyt, tarttui hän\nnyt Martvaan, joka tuntui enkeliltä, ainoalta, joka hänet pelastaa.\nJa kumminkaan hänellä ei ollut enää voimaa eikä rohkeutta paljastaa\nmitään, ei palata hänen luoksensa. Hän oli jo mennyt liian kauvas.\nSiksi oli paluu vaikea. Hän yritti jo tunnustaa kaiken: kirjoitti\nkirjeen, mutta kirje tulikin taas toisenlainen kuin hän olisi\ntahtonut. Hän salasi kaiken. Hän sirotteli koko kirjeen lemmenkukilla\nja puhtailla ajatuksilla. Ainoa mikä siinä ilmaisi jotakin, olivat\nloppuun liitetyt kaksimieliset sanat: \"Kuten tiedät matkustan\nlukujeni vuoksi Pietariin. Et tiedä miten sinua kaipaan ja miten\ntarvitsisin sinua nähdä luonani ja puhua kanssasi.\"\n\nKokoon menehtyneenä, ikäänkuin mäsäksi lyötynä vajosi hän istumaan,\nkutistui aivan lyyhyyn, kärsi ja kauhistui nykyistä tilaansa. Se\nkauhu ja epätoivo masensi hänen voimiaan edelleen. Ruumiinkin\nvoimat loppuivat niin tyyten, ettei hän jaksanut enää liikahtaa,\nhengitys muuttui kuumeiseksi, katse epätoivoiseksi. Hän alkoi hiota\nja vapista. Voimattomat kädet riippuivat polvilla rentoina ja alas\nnuokahtanut pää painoi hartioitakin kumaraan.\n\n\n\n\nKun kiusaaja mustia kukkia kylvi.\n\n\nElämä ja kuolema kulkivat käsi kädessä. Kalman mailla ajatteli neito\nsurullista elämänlauluansa.\n\nOli tyynen kesäisen päivän kaunis sävy... Hautausmaalla heilahtelivat\ntuonen liinat... Kuoleman kukat nyökyttivät siellä surullisina...\nPäivä paistoi suruja maille ja kuoleman kaunis runous puki kaiken\nrauhaisimpiin liinoihinsa... Ei risahtanut, ei hisahtanut... Kuoleman\nhiiri kurkisti kivenkolosta ja Tuonen kissat hiipivät hiljaa\nruohokossa...\n\nKuoleman kauniina enkelinä seisoi Martva hautausmaalla... Hän seisoi\nkauniin puun alla, sen runkoon hieman nojaten... Tuoni tuoksui, kalma\nkylvi rauhojansa ja kuolema kehräsi elämänvirttä, kehräsi sitä,\nkunnes katkesi säije.\n\nMartva tajusi kuoleman suuren tarinan... Hän huomasi sen rukin\nrullaavan, näki miten on heikko elämänrihma: Se juoksi miltei\nnäkymättömänä, solui kuoleman hyppysten lävitse... Kaikki kertoi\nkuoleman suurta satua, lauloi sen rukin hyrinätä... Hauta\nruohottui, risti lahosi... Jotkut mätänivät jo maassa, toiset\nseisoivat kallellansa... Kuoleman voittopatsaina odottivat ne omaa\nkuolemaansa...\n\nJo alkoi vavahdella Martvan mieli... Kuoleman rukit hyrisivät niin\nsurullisesti... Elämänrihma hienoni hienonemistansa ja solui kuoleman\nrukin rullalle. Martva mietti elämän ja kuoleman suurta tarua,\nkuunteli kalman kertomusta... Likimäisnä, hänestä hieman oikealla,\nkohosi pieni, kaunis, vaatimaton Ranniston kanta-isän hautaristi...\nSen koristeena oli kukkasia... Ne kukat oli sinne Martva eilen\ntuonut...\n\nPäivä paistoi, kuoleman sirkka sirisi... Hienona hyminänä vieri\nkuoleman suuri virsi... Martva mietti elämän surullista runoutta:\nElämä kaikkinensa avautui hänelle niin kuin kaunis kukannuppu...\nSe tuoksui runollista ikävää... Hän käsitti paljon... Hän ymmärsi\nelämän... Hän huomasi, että siitä puhkeaa ihana, armas kukka:\nkuolonrauha... Se rauha hohti jo surukukkana hänen edessänsä... Se\nkoristi Litvan kaunista hautausmaata...\n\nTuuli nukkui... Tuoni ripsehti askareillansa... Kaunis enkeli suri\nkoivikossa, itkien Martvan kohtaloa. Koivu huokui hartautta... Tuonen\ntytöt hiipivät kylmät sukat jalassa... Ne katselivat kaunista Martvaa\nja itkevää enkeliä... Enkeli laskeutui ristin juureen polvillensa ja\nrukoili Martvan puolesta:\n\n    \"Oi, Isä! Sääli Martva rukkaa!\n    Et hälle kova olla saa!\n    Sa hoida häntä, ihmiskukkaa!\n    Jo suru silmää sumentaa\n    häneltä. Toki kyyneleitään\n    Sä ällös päästä vuotamaan,\n    vaan anna kuivin poskin teitään\n    rakkaasi käydä ainiaan!\"\n\nKirkonkello kumahti kauniiksi aameneksi... Se kumahti hiljaa sekä\nkirkkaanheleänä... Sen ääni sointui rukoukseen, niinkuin nuoren\ntytön kauneus sulautuu hänen ilta-ikäviinsä... Rauha värähti...\nTuonen lintunen nukahti... Kesä-illan kauneus vierähti korkeimmaksi\nrunoudeksi... Surullaan ja ihanuudellansa herkytteli se Martvan\nmielen.\n\nJo oli hän miettinyt elämäntarunsa... Kuoleman maalla oli hän\nkatsellut elämänkukkaa... Hän oli nähnyt elämän runouden: onnen,\njoka puhkeaa ikävästä... Hän oli tuntenut ikävän, joka puhkeaa\njalon sielun ylevyydestä... Elämänruno suureni... Se tuli\nsurullisemmaksi... Sitä miettiessänsä lausui hän ajatuksissansa:\n\n-- \"Oi suuri Luoja, hyvä, jalo Isä!... Sinä olet minulle suonut\narmossasi enemmän kuin olin toivonutkaan!... Sinä annoit minulle\nkaiken mitä voidaan maan päällä edes uneksiakaan: Sinulta olen\nsaanut vanhempani... Lisäksi annoit lapsuuteni onnen, sen onnen,\njonka armaat, kauniit muistot nyt sielustani hiljaa kumpuavat kuin\narmaat ihanimmat unennäöt... Niin: koko minun kaunis nuoruuteni on\nollut täynnä onnen antimia, jokainen aamuni on ollut runoutta... Ne\nvalkenivat ihmeen ihanina öisistä armaimmista unistani kuin päivä\naamuruskon punervasta... Sinulta sain myös suuren sielunrauhan; sen\npäällä lahjanasi leijaelee armaisin surullinen ikävöinti... Niin:\nkaiken, kaiken, annoit Sinä, Isä... Siis kiitos niistä lahjoistasi\nolkoon Sinulle, Suuri henki, ainiaan!\"\n\nKuolema istui kylmä kantele polvillansa... Mutta ei koskenut sormi\nsoiton kieleen... Kuolokin katseli kaunista neitoa... Siksi jouti\nsoitto jouten olla... Silmät maahan taas luotuina jatkoi Martva\nsurullista puhettansa:\n\n-- \"Nyt tässä, rauhaisella kalman maalla taas kerron Sinulle, Isä,\nhuolistani... Et saa vain siitä, Isä, vihastua... En tiedä miten\nalkaa puheluni... Jotakin hämärää on edessäni ja näen nyt jo jotain\nsurullista ja himmeätä... suurta... kaihoisata, jota en jaksa vielä\nymmärtää... Vaan kuinka liekin: Jos Sinä, Isä, tahdot Martvaasi\nkerran myöskin koetella, kuin muinoin palvelijaasi Jobiakin, niin\nkuule, hyvä, rakas Isä, ällös tee sitä toki liian ankarasti!...\"\n\nEnkeli kumartui itkemään... Kuoleman silmässä kiilsi kyynel... Tuska\nvieri virtenä, suru säveleenä. Martva jatkoi surullisena:\n\n-- \"Minä ehkä napisin nyt tässä äsken, vaan muutakaan en, raukka,\ntehdä voi... Oi, Isä, näethän miten heikko olen. Siis rankaisekin\nminua lempeästi!... En tahtoisi minä vitsaasikaan välttää,\njos luulisin vain kestäväni, mutta minä, kurja, pelkään omaa\nheikkouttani... Sen vuoksi suo minun nurkua nyt näin.\"\n\nElämänkukkanuppu avasi lehtiänsä hänelle... Niiden alta näkyi\nelämänturhuus ja kuoleman värit... Hän mietti... mietti kauvan.\nSitten lopetti hän surullisena rukoilunsa:\n\n-- \"Muun kaiken saat, jos tahdot pois taas ottaa minulta niin kuin\nlainan konsanaan -- vain kaksi lahjaasi suo minulle jäädä: Ensiksi\nOolavi ja vanhempani, ja toiseksi järkkymätön usko Sinuun ja Sinun\njohdantoosi elämässä... Niin: niitä et saa koskaan ottaa pois. Ja jos\ntahdot minua milloin lyödä, niin kuivaa silloin myöskin kyyneleeni ja\nälä salli niiden liian karvaiksi minulle, Isä, tulla milloinkaan!...\nJos olen heikko, toki omin voimin voin ehkä itkeä ne kyyneleeni,\nvaan Sinulle kuuluu niiden kuivaaminen... Oi, kuule, Isä, kuule\nMartva-rukkaa, äläkä salli kenenkään minun tähteni vitsaasi tuta,\neikä suruun jäädä!...\"\n\nKuolema kumartui surullisena... Mykäksi kävi Tuonen kannel... Kukka\nsuri, päivä itki... Tuonelan pieni tyttö käveli koivikossa ja kylvi\nsinne surukukkia helmastansa... Martvan mielessä värisi miete. Hän\nhellitteli sitä hetken ja antoi sen sitten vierähtää surullisiksi\nsanoiksi:\n\n-- \"Suo minun yhtä tässä hautausmaalla Sinulta, Isä, vielä pyytää\nnyt: Suo elämästäni minun kerran jättää niin kaunis muisto, ett'ei\nhaudallani kiroa kukaan, vaan tuo siihen kukan tai lausuu siinä\npienen siunauksen... Niin, Isä... kuule... ole armollinen!...\nMartvaasi älä hylkää milloinkaan!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuuri elämän sururuno oli loppuun lausuttu... Sirkka sirahti\nkerran... Tuoni ripusti puuhun kanteleensa... Kuolo seisoi terävä\nviikate kädessä...\n\nMartva istahti pienelle hautakummulle... Siinä mietti hän sitä\nhimmeää, josta oli äsken puhunut... Ei liikahtanut taaskaan\ntuulenhenki... Koivun oksilla riippui päivänpaisteen kirkas\nsuruharso... Se riippui repaleisena pukien koivun surun\nautereeseen... Oksalla istui lintu äänetönnä, pää kallellaan...\nKuolema runoili suruja, elämä mielen apeaa ja koko luonnonsävy oli\nniin suruista ja kaihoisata kuin olisi se itkuun pillahtamaisillaan...\n\nÄkkiä värähti valo... Tuonelan neidot hiipivät hiljaa piiloihinsa...\nKaikki hiljeni, kaikki odotti... Tietä myöten lähestyi Perkele,\nrauhallisena kulkijana, vyöllä Harhasaaren avain... Väsyneenä istahti\nhän hautakummulle, matkasauvaansa nojaten... Oudostuneena huudahti\nMartva hänelle:\n\n-- \"Sinäkö yksinäinen taaskin täällä!... Missä olet nämä päivät\nvaeltanut, kun näytät matkastasi väsyneeltä?\"\n\nMurheellisena, sauvaansa nojaten selitti Perkele hänelle:\n\n-- \"Ah, minun kulkuni ja minun tieni!... Ne ovat niin kuin taivaan\ntuulen polut... Ei niitä sido matkasuunnitelmat... Vapaasti kuljen...\nYhtä vapaasti myös surullisen luokse tieltä poikkeen.\"\n\nHänen äänensä lumosi kuin taikasoitto... Katse poltti neidon povea...\nIhastuneena huudahti Martva:\n\n-- \"Oi, onnellinen, kun saat kaikkialla suruista lohduttaa!...\nTuskainen, jonka löytää elämästä, on kaunein sekä kiitollisin\nkukka... Ei kuihdu se, ei lakkaa tuoksumasta jaloa, suurta\nkiitollisuuttansa... Ah, jospa minä kerran kastaa voisin sen\niki-kauniin kukan kyynelilläni!... Vaan luultavasti näillä\nmatkoillasi on myöskin jotain muuta tehtävää...\"\n\nYhä lumoavampana kuului Perkeleen ääni, kun hän selitti:\n\n-- \"On suurin tehtäväni ilmotella, mistä on se onni, tieto saatavana,\nse onni, jota suuri ihmishenki alati ikävöi... Ah, miten harva tässä\nelämässä sen onnen löytää!... Epätoivoissansa niin moni siksi suistuu\nturmioon...\"\n\nHänen äänensä väreili sääliä täynnä... Hänen suruinen katseensa\nsoitteli sydämen hellintä kieltä... Säälistä sulaen lausui Martva\nhänelle:\n\n-- \"Ai, miten suuren toimen Jumalalta oletkin saanut\nsuoritettavaksi!... Vaan tokko löydät ketään matkoillasi, joka ei\ntiedä, että kaikki onni on saatavana aina Jumalassa?...\"\n\nPerkeleen silmäykset kiemahtelivat kuin kavalat käärmeet... Ne\nkietoivat viattoman neidon. Kavalana vastasi Perkele:\n\n-- \"On totta: Suurin osa ihmisistä sen kyllä tietää, mutta harva\nmuistaa nämä Jumalan sanat Aadamille: '_Otsasi hiessä_ täytyy sinun\nsyödä'... Niin moni luulee, että tämä käsky mukamas tarkottaisi\nainoastaan leipää!... Vaan minä sanon: Muista aina, Martva, että ne\nsanat tarkottavat iloakin ja onnea ja juomaa... vaatteitakin...\"\n\nSuuri lumous sokaisi jo Martvaa... Ajatus raukesi... Hän epäröi...\nLumous lisääntyi... Ajatuksissansa lausui hän:\n\n-- \"Sanasi ovat aivan uutta kuulla.\"\n\nSuuret epäilyn voimat alkoivat raataa: ne hämärtivät sielun...\nMartvan mieli hajosi, tuli herkäksi... Surulliseksi tekeytyen\nhuokaili Perkele:\n\n-- \"Ah, moni uskoo, että ihmiselle on _Luoja_ velvollinen\nvalmistamaan ilon ja onnen tässä elämässä: On moinen usko Luojan\nkiusaamista... Se laiskuria kyllä lohduttaa...\"\n\nElämän-ongelma himmeni... Outo ääni kutitteli korvaa... Mietteissänsä\nlausui Martva:\n\n-- \"En ole sitä ajatellut!\"\n\nHän sotkeutui kiusaajan lumosanoihin. Yhä murheellisempana huokaili\nPerkele:\n\n-- \"Ah, miten moni Häntä kiusaakaan!... Valmiiksi Häneltä monet\nodottavat elämän onnea kuin kerran kansa mannaa... Ja kumminkin on\nLuoja ihmiselle _elämän_ valmistanut siksi maaksi, josta on se onni,\nrauha etsittävä!... Niin: ohdakkeiden, orjantappuroiden seasta on se\nonni _otettava_... Uskotko sitä, Martva?... vastaa nyt!...\"\n\nKauneimmat soitot lumosivat Martvan mieltä... Hän näki itsensä jo\nsyyllisenä... Masentuneena lausui hän:\n\n-- \"Nyt uskon, että sinä puhut totta... Oi, miten rohkeana, useasti\nminäkin olen kiusannut jo Häntä rukoillen Häneltä valmista vain\naina!... Hän varmaankin on suuttunut jo minuun...\"\n\nKyynel kierähti kauniiseen silmään... Povessa oli jo sydämen täysi\nsuruja... Kavalana lohdutteli Perkele:\n\n-- \"Hän myös on hyvä sekä armollinen... Jos käännyt aikanansa, sekä\nlähdet vihdoinkin _oman_ käden varaan, niin... Hän silloin vielä\nkaikki unohtaa...\"\n\nKyynel kierähti... Mieli värähti... Hieman rauhottuen myönteli Martva:\n\n\"Niin... Sen uskon. Hän on ihmeen hyvä... Vaan mitä pitää minun tehdä\nnyt?\"\n\nSuuri henki tekeytyi miettiväksi.\n\n-- \"En tiedä... Luulen toki, että sinun on lähdettävä nyt jo\nkotoasi... Siis lähde nyt ja ota ilman Luojaa elämän ohdakkeista\nonnen-rauha!... Niin tottelet myös Häntä: Jumalaa...\"\n\nYhä masentui Martvan mieli... Kiusaajan ääni soi hänelle\nsoimaavana... Käsi herposi helmaan... Hän lausui miettivänä,\nselitellen:\n\n-- \"Ah, nyt en enää tiedä mitä tehdä... Ei linnunpoika tohdi\nsiivetönnä pesästä lentää... Täytyykö minun sitten turvatonna pois\nisän luota maailmalle mennä?... Se kotoani lähtö olisi samaa kuin\nHänen, Luojan luota poistuminen...\"\n\nPahastuneeksi tekeytyen lausui Perkele kuivasti:\n\n-- \"Tee mitä tahdot!... Minun tehtävääni ei kuulu koskaan\n_kehotteleminen_... On siinä kyllä, että näytän tien.\"\n\nKaukaa kuului suruinen soiton hyminä... Se toi mieleen uusia\nsuruja... Ihmishenki oli jo suurissa lumoissa... Mielipahoillaan\nlausui Martva:\n\n-- \"Ah, kiitos neuvostasi, tuntematon!... Vaan älä pahastu, jos\nepäilenkin niin suurta asiata miettiessä... Näethän, miten avuton\ntaas olen... Siis älä suutu, mutta sääli minua!...\"\n\nHuoaten lausui siihen Perkele:\n\n-- \"En pahastu suorasta puheestasi... Jo olen näillä matkoillani\nsaanut semmoisiin loukkauksiin tottuakin... Niin on se jo ollut,\nniin on vielä nytkin: Jokainen puolustautuu verukkeilla, kun tahtoo\njättäytyä Isän varaan, peljäten että Sinain korpikulku on vaivaloinen\n_omin_ jaloin käydä... Jokaista miellyttävät Isän lihapadat...\"\n\nHätäytyneenä puolustautui vielä lumottu ihmishenki... Anteeksi\npyytäen vaikersi Martva:\n\n-- \"Älä soimaa, mutta ymmärrä minua!... Enhän minä tahdo napista,\nenkä olla paha... Vaan isän luota lähtö oudostuttaa... Tai pelkään,\nettä se on ehkä väärä... Niin lähti Isän luota myöskin kerran\ntuhlaajapoika kauvas maailmalle...\"\n\nKerkeästi tarttui siihen suuri henki. Kavalana selitti hän:\n\n-- \"Tuhlaajapoika lähti _tuhlaamaan_... Vaan annan sinulle toisen\nesimerkin: Näes, _Jeesus_ myöskin lähti Isän luota. Hän tuli lihaksi\nja kärsi, kuoli... Ei nurissut Hän sitä tehdessänsä!... Tekikö Hänkin\nväärin mielestäsi?...\"\n\nSuuri lumous täytti Martvan sielun. Hämmästyksen lyömänä huudahti hän:\n\n-- \"Sitä en ole koskaan ajatellut!... Nyt kiitän tästä\nhuomautuksestasi!...\"\n\nHän alkoi äsken kuulemaansa ajatella... Murhe täytti mielen\nkokonaan... Hän mietti kotoa maailmalle lähtöä... Hän istui\nhautakummulla kuin turvaton linnunpoika pesän reunalla... Siipi\ntuntui vielä heikolta, maailma kylmältä... Ristin takaa kurkistelivat\nhäntä kuoleman neidot... Kaikki tuntui turvattomalta... Epäröiden\nlausui hän silloin:\n\n-- \"En tiedä mitä tehdä... Minä pelkään... Enhän minä, raukka, ole\nsuuri Jeesus... Oi! eivät Hänen työnsä minulle sovi.\"\n\nKerkeänä huomautti kiusaaja siihen:\n\n-- \"Se huomautuksesi on aivan totta... Vaan tiedä myös: Hän antoi\n_esikuvan_...\"\n\nKoko Martvan sielu tulvi täyteen elämän epäselvyyttä. Hämmästyneenä\nhuudahti hän kiusaajallensa:\n\n-- \"Nyt muistan sen!... Ah, miten ihmeen hyvin tunnetkin sinä koko\npyhän kirjan!... Vaan sano mitä ihmeen tehtävätä minulla olisi siellä\n_elämässä_?\"\n\nKavalana vastasi hänelle Perkele:\n\n-- \"Siellä odottaa sinua sulhasesi... Ethän tiedä, vaikka hän\ntarvitsisi sinun apuasi!...\"\n\nNopeasti huudahti siihen kiusattava:\n\n-- \"Ei... ei!... Nyt erehdyt... Ei Oolavini milloinkaan kaipaa minun\napuani!... Se, joka laskee kuohuvimmat kosket, ei joudu koskaan\nmaailmalla hätään!\"\n\nSilloin Perkele alkoi loihtia hänen eteensä mustia kukkia... Hänen\nenkelinsä sirotteli niitä neidon suurimmiksi suruiksi... Hän puhui\nkavalana:\n\n-- \"On nuori, _kaunis_ mies maailmalla alati suuren vaaran\nalaisena... Hän kulkee neidon paula kaulassansa... On neidon paula\npahin hirttonuora...\"\n\nHautausmaan kukkaset alkoivat jo mustiksi muuttua... Järkkynyt\nMartvan mieli ei kestänyt sitä suruista näkyä... Perkeleen silmäykset\nsirottelivat häneen yhä uusia mustia kukkia... Hän huudahti jo\nhätäytyneenä:\n\n-- \"En usko sitä... Miksi Oolavista semmoista puhut?... Hän on\npuhtain, jaloin kaikista ihmisistä maailmassa...\"\n\nPerkele loihti hänen eteensä hienot lemmen hämärät: Kauniissa\nlehdossa, kaukana näkemän rajalla, käveli kaksi varjoa vieretysten...\nEi tuntenut vielä neito omaansa... Metsä oli hämärä, varjo himmeä...\nMutta hän aavisti sen Oolavin olevan... Pieni tyttönen sirotteli\nsiellä helmastansa mustan kukan siemeniä...\n\nKylmänä, kiehtovana selitti Perkele:\n\n-- \"Niin, sulhasesi kyllä kosken laskee... Vaan nainen onkin\n_rikkaan_ miehen tiellä pahempi kivi kuin on kosken kari...\"\n\nMustan kukan siemenistä nousivat jo kukan taimet... Hämärä hälveni,\nvarjot selkenivät... Martvan mieli otti suuria suruja... Kiusaaja\nlisäsi kavalana:\n\n-- \"Mies kyllä aina kiertää kosken kiven, vaan _naista_ hän ei\nkonsanansa kierrä...\"\n\nMustan kukan taimet kasvoivat... Jo pääsivät ne kukkanupulle... Lehto\noli niitä aivan mustanansa... Hämärä haihtui... Martva tunsi jo\nOolavinsa... Musta kukka vei häneltä mielen maahan...\n\n-- \"Ah, nainen pettää kaikkein viisaimmankin\", -- huokasi silloin\nsuuri henki.\n\nMustan kukan umput alkoivat jo kukiksi puhjeta... Musta väri koristi\nkaunista metsää, kyynel neidon silmää... Hätäytyneenä huudahti Martva:\n\n-- \"Oi, toteutuukohan pahan enne!... Tuottaako Oolavini minulle\ntuskaa?... Ei Jumalaa hän toki unohtane!...\"\n\nMustan kukan tuoksu täytti ilman... Tyttö kärsi... Kukka puhkesi\npuhkeamistaan... Hämärä selkeni... Varjo häilähteli jo naisen\nmuodossa... Yhä sokaisten, yhä lumoten lausui Perkele:\n\n-- \"Ah, suokoon Korkein hänelle viisautta jokaisen naisen kavaluutta\nkiertää!... Ei hänelle muista turvaa lienekään!\"\n\nMusta kukka heloitti jo kauneimmillansa... Martva näki varjon\nmuuttuvan kauniiksi tytöksi... Silmä kertoi jo kyynelillänsä mitä oli\nhänellä povessa... Avuttomana, rukoilevana lausui hän kiusaajallensa:\n\n-- \"Sääli minua, jätä soimaaminen!... Näethän kuinka raukka nyt jo\nitken... Olen valmis uhraamaan nyt elämäni, jos sillä voin vain hänet\npelastaa... Olen valmis kosken kuohuun viskautumaan...\"\n\nYhä kauniimpana kukki musta kukka... Sen värit koskivat kipeästi\nneidon mieleen... Kyynel vuoti karvaimmillansa... Hämärä selkeni...\nKiusaaja loitsi Martvan eteen lemmen näyn: Oolavi käveli neiti\nIltamon keralla... Silmä puheli silmän, käsi käden kanssa...\n\n-- \"Oi!\" -- huudahti heikosti Martva.\n\nMustat kukat kukkivat kauneina... Näky jatkui... Oolavi lauleli jo\nneidollensa... Martva vapisi... Hän oli maan alle vajoamaisillansa...\nHädän-ilme kasvoillansa kavahti hän ylös... Hän oli valmis lähtemään\n_elämään_... lähtemään sinne Oolavin avuksi... Lemmenkateisena\nhuudahti hän tuskaisen huudon:\n\n-- \"Oolavi!... Oi, Oolavi! Nyt viepi jo minua koski!\"\n\n\n\n\nKun morsian avuksi lähteä päätti.\n\n\nEntisyyden iloja haudattiin. Lattialla tuoksuivat hautajaishavut.\n\nRanniston tuvan seinänsaumat katselivat surullisina, ollen kuin\nmurhetta täynnä. Kissa hyräili lattialla. Päivä paistoi ikkunasta.\nSe paistoi surullisena, paistoi kuin mielipahoillansa. Elämän kellot\nsoivat, vaan ei ollut iloa niissä. Tuntui kuin olisi tuvassa äsken\nollut hautajaiset.\n\nMartva oli juuri vatvonut villat sekaantumaan ja istui nyt, kartaten\nniistä lepeitä. Kartta liikkui kepeästi. Pii otti piihin hellävaroen,\ntuskin hennoten siihen kosketella. Karttaajan mieli oli suruja täynnä\nja siitä oli tupakin surunsa saanut.\n\nKartatessansa hyräili Martva laulua: \"Ja kuoleman nunnaksi morsian\nlähti\". Hän lauloi:\n\n    \"Etäällä kauniissa linnassansa\n    kuningas istuvi loistossaan.\n    On nuori morsian rinnallansa\n    ja häitä suuria laitetaan.\n\n    On vihkisormus ja huntu tuotu,\n    häälahjat häitä jo odottaa.\n    On onnenmaljat niin monet juotu...\n    Hääkukat kolmannet puhkeaa.\n\n    On neidot hilpeät useasti\n    hääseppelettä jo solmineet...\n    Vaan este tuli... Ja silmän kasti\n    morsiamelta taas kyyneleet.\n\n    Ja syksy kukkia mailta kitkee...\n    Ja talvi peittää ne lumillaan...\n    Ja nuori morsian häitä itkee.\n    Vaan häät ne viipyvät ainiaan.\"\n\nKartta liikkui kepeästi... Äänessä oli pettyneen morsiamen hääitkujen\nmakua... Kepeästi pyöräytti hän pehmeän lepeen kartan selkämältä\nleveläjään, levitti uutta villaa piipuolelle, karttasi ja jatkoi\nlauluansa, tietämättä, lauloiko työn ratoksi, vaiko vain laulannan\nvuoksi. Hän lauloi:\n\n    \"Taas uudet kukkaset nurmi tuottaa\n    ja neidot seppeltä solmikoi.\n    Vaan suotta morsian häitä vuottaa...\n    Ei kuulu häitä, ei viulu soi.\"\n\nHän lopetti karttaamisen... Hiljainen huokaus kohosi laulun surujen\nlisäksi... Kissa hyrräsi hiljaa lattialla, kehräten päivänpaisteessa\nunivirttänsä... Vanha mummo ompeli jotakin lieden luona, eikä\ntohtinut häiritä kihlatun karttaajan suruja... ei siirtänyt silmää\nompeluksesta, ettei sillä katkaisisi Martvan mielipahojen värettä...\nMartva otti rukkinsa, asetti nyörit kiijun uurnaan, pujotti hangon\nreikään rihman, asetti sen rukin hampaaseen ja alkoi kehrätä...\nKiiju pyöri tasaisesti, rulla vilinänä... Valkea käsi veteli levettä\nkorkealle... Kehruun muaksi jatkui laulu surullisena:\n\n    \"On taaskin kukkia täynnä lehto,\n    vaan sulho lähti pois etelään...\n    Niin onnen päiville joutui ehtoo.\n    Hääkukat kuihtuvat alla jään.\n\n    Niin jäivät kihlat ja kuihtui kukat,\n    niin haihtui häät, sekä onni maan.\n    Vaan kohta joutuvat kuolon sukat.\n    Ei muuta morsian kaipaakaan.\n\n    Ja kuolon nunnaksi neito lähti:\n    Sen sukat häll' on jo jaloissaan.\n    On hällä kihloina kirkas tähti\n    ja kuolinliina on huntunaan.\n\n    Ja kammioksensa rauhaisimman\n    hän kirkkomaasta nyt haudan saa;\n    häävuoteeks' arkkusen puhtahimman,\n    ja kello viuluna kumahtaa.\"\n\nRukki hurisi hiljallensa... Kissan rauhallinen univirsi säesti sen\nhurmata... Poljin liikkui... Leve suoltui langaksi rullalle... Kun\nlaulu loppui, pysähdytti Martva rukin, aikoen muuttaa langan toiselle\nhampaalle, mutta silloin tarttui mieli johonkin... Työ pysähtyi...\nKehrääjä istui rukkinsa takana, kädet helmaan laskettuina.\n\nÄiti tuli silloin sisälle, huomasi tyttärensä huolen, ja tietäen sen\nsyyt, lohdutteli:\n\n-- \"Älä ole, Martva, surullinen... Eihän sinulla ole syytä huolehtia,\nvaan päin vastoin: Oolavi tekee työtä sinun hyväksesi ja ikävöi\nsinua...\"\n\nMartva ujosteli hiukan. Puoli-hämillänsä selitti hän:\n\n-- \"Ei, äiti... Eihän se ole sitä...\"\n\n-- \"No, mitä sitten, Martva?... Näytät olevan joskus ikävissäsi,\nlapseni\", -- tiedusteli äiti huolissansa tyttären ikävistä.\n\nMartva huokasi ja yritti selittää:\n\n-- \"Se on vain muuta ikävää... Kun kissa kehrää niin surullisesti\nja on hiljaista ja päivä alkaa paistaa keväisesti... Tai onhan se\nsitäkin\", -- lopetti hän hiljaisella äänellä.\n\nÄiti ei löytänyt sanoja, mitä sanoa. Hetken kuluttua kysyi Martva\nvilkastuneena:\n\n-- \"Eikö totta, äiti, että päivä paistaa surullisesti silloin, kun se\njuuri alkaa kallistua kevääseen, tai syksyyn?\"\n\nMurheellinen äiti koetti lohdutella, puhellen:\n\n-- \"Mutta eihän, rakas lapsi, pidä ruveta sitä ajattelemaan, eikä\npäiväpaisteen kanssa suremaan... Siitä tulee mieli raskaaksi.\"\n\nMartva huokasi ja aikoi ryhtyä työtänsä jatkamaan, kun äiti huomautti:\n\n-- \"Posti näkyy tulevan.\"\n\nIlosta loistavin silmin nousi Martva rukkinsa takaa ja kiiruhti\neteiseen postin tuojaa vastaan. Hän oli taas saanut aarteen: kaivatun\nja ikävöidyn sulhasen kirjeen. Taivas ja maa, huolet ja surut\nunohtuivat hetkeksi. Hän oli taas morsian, joka nautti morsiamena\nolostansa ja eli sulhasen sanoissa kuin kevätperhonen kukassa.\n\nMutta kun hän oli kirjeen moneen kertaan lukenut, ei hän palannut\nrukkinsa taa, vaan ajatteli, teki päätöksiänsä ja purki niitä,\nepäröi ja arkaili. Hän oli saanut sen kirjeen, jossa Oolavi valitti,\nkuinka hän kaipaa Martvaa ja tarvitsee hänen kanssansa puhua. Hän ei\ntietänyt mitä tehdä. Hän pelkäsi ja olisi tahtonut.\n\nIlta joutui. Lamppu valaisi jo huonetta. Työmies nautti jo iltalevon\nsulosta. Kun Rannisto oli sulkeutunut huoneeseensa ja Martva tuli\nsanomaan hänelle hyvää yötä, kietaisi hän kätensä isänsä kaulaan,\nkatsoi hänen silmiinsä lapsen avomielisyydellä ja lausui:\n\n-- \"Isä-kulta! Minulla olisi sinulle suuri pyyntö, mutta en\nuskalla...\"\n\nRannisto silitteli hänen kutrejansa ja vastasi:\n\n-- \"Martva-rukka! Keltäs sinä uskaltaisit pyytää, joll'et isältäsi...\nJa miksi et minulta uskaltaisi?\"\n\n-- \"Se on niin suuri asia, että sinä pahastut\", -- selitti Martva\nsurullisena.\n\nRannisto huomasi tyttärensä surut ja tajusi niiden syyt. Lempeällä\näänellä kehotteli hän:\n\n-- \"Puhu nyt, rakas Martva!... Enhän minä sinulta mitään voi kieltää,\nkoska sinä et voi mitään pahaa pyytää ja mikään hyvä ei ole _liian_\nsuurta.\"\n\n-- \"Niin\", -- rohkaistui Martva. -- \"Sinähän tiedät, että Oolavi\nmatkustaa Pietariin. Minä tahtoisin käydä häntä tervehtimässä... Jos\nei äiti tule mukaan, niin tulisi vaikka täti... Isä-hyvä\", -- lopetti\nhän rukoilevasti.\n\nRannisto suuteli tyttärensä otsaa ja lausui:\n\n-- \"Sinä saat tehdä mitä haluat. Äiti ei voi tulla, eivätkä\ntäditkään, mutta minä kirjoitan aamulla kotiopettajattarellesi, neiti\nChamfortille, ja pyydän hänen tulemaan mukaasi...\"\n\n-- \"Isä-kulta!... Kiitos, rakas isä!... Hyvä kultaisä!\" -- riemuitsi\nMartva suudellen ja syleillen isäänsä. Hänen onnensa oli nyt\ntäydellinen. Hohtava aurinko tuntui nousevan yön pimeydestä ja elämä\noli täynnä iloa ja onnea.\n\n\n\n\nKun enteet alkoivat synketä yöksi.\n\n\nJo odotettiin hankiaisia. Päivä alkoi viedä voittoa yöltä, kevät\ntalvelta. Päiväsydännä paistatti jo pikkulintu päivää räystäskourun\nreunalla ja taivaanlaki kadotti öisistä valohelyistänsä tähden\ntoisensa perästä. Harakka etsi jo pesän paikkaa. Aivinakankaat\nvalkenivat hangella. Kissa kehräsi makuullansa uneliaampana,\nkevätpäivän raukaisemana, ja paju pääsi urvusta kissalle.\n\nPietarin eräässä hotellissa istui neiti Iltamo asunnossansa, upeasti\nsisustetussa huoneessa. Hän oli hieman väsähtäneen, hajanaisen\nja ikävöivän näköinen. Tukka oli höllästi niskan kohdalta kiinni\nsolmittu. Väljässä puvussa, haaveilevana ja väsyneenä näytti hän\nkauniilta nukelta.\n\n-- \"Se on herra Tuukkala... Pyytäkää astumaan sisään\", -- huudahti\nhän eloisana, kun palvelija ilmoitti vieraan tulon. Mieli läikähti\nheti iloiseksi, kuin kevätlaine, kun on päässyt painostansa vapauteen\nja pulahtaa suuteloksi rantakivelle.\n\n-- \"Anteeksi, että käytän väärin luottamustanne: Uskoitte minulle\nsalaisuutena, että nyt on syntymäpäivänne ja...\"\n\n-- \"Ja Te tulitte minua onnittelemaan!\" -- keskeytti lltamon\nhuudahdus.\n\n-- \"Niin, ja näin omalla tavallani vielä... Olen niin itsekäs, että\nkäytän hyväkseni jokaisen tilaisuuden saadakseni Teitä tavata...\nSeurannehan vetovoima on vastustamaton... Suvaitkaa!\" -- lopetti\nOolavi kumartaen ja ojentaen neiti Iltamolle siron kukkakimpun.\n\n-- \"Ai, kuinka originellia... miten kaunista!\" -- huudahteli neiti\nIltamo, antaen silmäyksiensä sataa onnelliseen Oolaviin ikäänkuin\nloistavana jalokivihohteena.\n\nKukkalaite kallistui hänen kädessänsä ja siitä rapisi pöydälle\njoukko jalokiviä, jotka olivat kylvetyt kukkiin kastehelmiksi. Neiti\nlltamon silmistä tulvi riemu ja ihastus. Hänen sylinsä ja koko\nsielunsa näytti avautuvan Oolaville. Hän huudahteli milloin minkin\nkielisiä ihastuksenhuudahtuksia, poimien jalokiviä ja asetellen niitä\ntakaisin kukkien kastepisaroina palamaan. Oolavi aivan kylpi hänen\nihastuneiden silmäyksiensä sulossa.\n\n-- \"No, kas niin!\" -- huudahti nuori nainen työnsä lopussa, istahti\nja ojentaen huolimattomasti kätensä Oolaville, joka istui sivulla,\nlausui:\n\n-- \"Kiitoksia, herra Tuukkala!... Ai miten kaunista, originellia!...\"\n\nSyrjäsilmäys ja loistava hymyily seurasi sanoja. Ja kun Oolavi\nkumartui ja suuteli hänen kättänsä, huudahti hän hämmästyneeksi\ntekeytyen:\n\n-- \"Ai, niin, herra Tuukkala!... Mehän emme ole tervehtineetkään...\nEmme varmaankaan muistaneet... Vai muistitteko Te tervehdyksen, kun\ntulitte?\"\n\n-- \"Minä en muista mitään, kun tulen luoksenne\", -- yritti Oolavi.\nRiemuitseva nainen keskeytti selitellen:\n\n-- \"No, mehän olemme jo niin tuttuja, että... miten minä sanoisin:\nmehän voimme jo _sans cérémonie_ [ilman muodollisuuksia]... ja _sans\nnous gêner_ [ilman ujosteluja]... Eikö niin, herra Tuukkala?\" --\nhelisivät neiti Iltamon kyselyt ja hänen hurmaava katseensa kietoutui\nikäänkuin verkkona Oolavin ympärille.\n\n-- \"Kiitos suosiostanne! Minä tosin olen omalla luvallani aina ollut\nkanssanne niin tuttu, että en ole mitään seuraelämän säännöistä\nvälittänyt\", -- tarttui Oolavi.\n\n-- \"Se onkin oikein! En minä pidäkään niistä kaikista turhista\nkursailemisista ja säännöistä... Se on niin pikkumaista... Minä itse\nolen hyvin vapaa ja minä pidän, kun Tekin olette vapaa... Oletteko Te\nnyt paljon lukenut ja tutkinut?\"\n\n-- \"Jaa... no\", -- tapaili Oolavi.\n\n-- \"Ei aivan paljon\", -- keskeytti neiti Iltamo jatkaen: \"Se onkin\nparempi, että on kohtalainen... Ne jotka eivät muuta tee kuin lukevat\nja tutkivat, tulevat kuiviksi ja ikäviksi... En minä semmoisista\nkirjatoukista pidä... Minä tunnen erään kirjailijan, joka sanoi,\nettei hän lue koskaan, ei yhtä kirjaa ole lukenut... Ja oi kuin\nhän on intelligentti ja intressantti ihminen... Hän on _niin_\nintelligentti ihminen, että se on aivan ihme, miten intelligentti ja\nintressantti hän on!...\"\n\n-- \"Mutta mitenkäs hän on oppinut?\" -- kysäisi Oolavi leikillä.\n\n-- \"Hän kirjoittaa... Minähän sanoin, että hän on kirjailija.\nHän kirjoittaa romaaneja ja näytelmiä ja novelleja ja kaikkea...\nkaikkea... semmoisia hyvin henkeviä, hyvin spirituelleja\nkirjoja... Teidän pitäisi tutustua hänen kanssansa, sillä hän\nosaa puhua kaikista elämänkysymyksistä... Eikä se kumma olekaan,\nkun on kirjoittanut niin paljon kirjoja. Oletteko lukenut hänen\nkirjojansa...\"\n\n-- \"Anteeksi, en...\" -- yritti Oolavi, mutta innostunut laulajatar\nkeskeytti hänet, selitellen:\n\n-- \"No Teidän pitää lukea joku. Niissä on niin paljon\nelämänkysymyksiä et-tä!... Varsinkin on yksi hyvin jännittävä:\nSiinä kerrotaan hyvin jännittävä rakkausjuttu ja hyvin syvällisesti\nja opettavasti... Hän sanoi minulle, että kirjoittaessaan ihminen\noppii enemmän kuin lukiessaan... Eikö se ollut hyvin nerokkaasti ja\nspirituellisti sanottu?\"\n\n-- \"Tietysti, sillä ei kai se muutoin olisi Teitä viehättänyt\",\n-- naurahti Oolavi, joka nautti siitä että sai palvella ja\nmiellytellä puhujaa lakeijana. Kaikki heidän välillänsä oli pelkkää\nsukupuolikiemailua ja mielittelyä. Onnellisena myönteli Oolavi\ntodeksi jokaisen hulluttelun, joita neiti Iltamo muutoin puheli\ntosissansa, kuten nukke. Neiti Iltamo innostui:\n\n-- \"Siksihän kaikki kirjailijat ovatkin nerokkaita ja syvällisiä ja\nsemmoisia... semmoisia...no: tietävät paljon, kun taas ne, jotka vain\nlukevat, tulevat kuiviksi, eivätkä osaa puhua elämänkysymyksistä...\nMinusta on kirjoittamalla saatu tieto ja sivistys paljo... paljo...\npaljo syvällisempää, kuin kuiva lukusivistys... Se on hyvä, että\nTe ette uppoa kokonaan kirjoihin, vaan tutkitte elämää. Minä aivan\nnautin Teidän puheistanne ja seurastanne...\"\n\nOolavia se tunnustus hiveli. Puhuja heitti häneen salavihkaisen\ntutkivan silmäyksen, löyhytteli kasvojansa ja lisäsi yht'äkkiä,\nikäänkuin tehdäkseen puheeseen pienen, mutta sopivan poikkeuksen:\n\n-- \"Ai... _à propos_ [kesken puheen]. Suomessahan on myös ilmestynyt\nkirjailija, joka on kirjoittanut suuren... suuren kirjan... Harhama,\nvai mikä hänen nimensä on?... Hän mahtaa olla hyvin viisas, kun on\nkirjoittanut suuren kirjan... Ettekö Tekin usko, että hän on hyvin\nviisas, kun on suuren kirjan kirjoittanut?\"\n\n-- \"Kyllä... kyllä minä uskon\", -- tapaili Oolavi hymyillen. Hän ei\npitänyt väliä siitä, _mitä_ neiti Iltamo puhui. Hän oli huvitettu\nkaikesta mitä nuori nainen teki tai puhui. Neiti Iltamo huudahti\nmyönnytykseen:\n\n-- \"Se on hyvä, että Te pidätte intressanteista ihmisistä... Minua\nmiellyttää, kun Te niistä pidätte...\"\n\nHän heittäytyi sohvan selkämää vastaan huolettomana, rentona, ja\nviskasi taas hurmaavan silmäyksen Oolaviin, ja onnellinen mies aivan\nupposi sen loistoon ja viehkeyteen. Heidän silmäyksensä kohtasivat\ntoisensa ja molemmat naurahtivat avoimesti, tuttavallisesti, kuten\nkaksi, jotka kietovat toisiansa, ovat valmiit toisillensa, mutta\nhaluavat vielä jatkaa viehättävää leikittelyänsä, jonka tarkotus\nja tulos on heille ollut selvä jo alusta pitäen. Elämän ilkeä\nivanäytelmä oli täydessä menossa.\n\nKun Oolavi oli jo poislähdössä, tuli ruhtinas Karavajefin\nloistavapukuinen lakeija ilmottamaan, että hevoset odottivat.\n\n-- \"Aa!... _Mon Dieu!_ [Jumalani!]... Minä aivan unohdin... Hyvä\non... puolen tunnin päästä\", -- huudahteli neiti Iltamo. Ja Oolaville\nhän selitteli:\n\n-- \"Ruhtinas Karavajef pyysi saada lähettää minulle hevosensa ajelua\nvarten...\"\n\nOolavi oli vaiti. Mustasukkaisuus nosti hänessä päätänsä yhtenä\nleimahduksena. Mitään huomaamatta jatkoi neiti Iltamo:\n\n-- \"Hänet esiteltiin minulle teatterilämpiössä Faust-näytännön\njälkeen... Hän on semmoinen... en minä hänestä pidä...\"\n\nOolaville se ilmotus oli pieni lohdutus. Hän paloi\nmustasukkaisuudesta. Neiti Iltamo selitti edelleen:\n\n-- \"Toissapäivänä... vai koska se oli... hän esitteli minut\näidillensä ja äiti kutsui minut vastaanotolle... tai ilmoitti, että\nheidän vastaanottopäivänsä on torstaina... Tiedättehän, että sillä\nlailla aina kutsutaan... No, niini... Ja sitten pyysi ruhtinas --\nsemmoinen nuori poika vielä -- saada lähettää hevosensa ja lakeijan\nminun käytettäväkseni... Kuten sanoin, en minä hänestä pidä...\"\n\nOolavi oli kateutta täynnä. Neiti Iltamo kysyi äkkiä:\n\n-- \"Onhan Teillä, herra Tuukkala, omat hevoset?\"\n\nOolavi huomasi, että neiti Iltamo piti sen luonnollisena, tapaan\nkuuluvana. Hän ei tahtonut jäädä nolatuksi ruhtinas Karavajefin\nrinnalla. Hän tiesi olevansa rikas. Ja jos hänellä nyt ei vielä\nollutkaan omia hevosia, tiesi hän rahalla saavansa ne muutamassa\nhetkessä. Hän teki päätöksensä ja vastasi päättävästi:\n\n-- \"Kyllä... On omat hevoset... Saanko lähettää ne\nkäytettäväksenne?...\"\n\n-- \"Oi kuinka Te olette kohtelias... Kiitoksia, herra Tuukkala!...\nMillä minä voin palkita?\" -- riemuitsi neiti Iltamo vastaukseksi.\n\n-- \"Palkitseminen on minun puolellani\", -- yritti Oolavi.\n\n-- \"Oi... Ei... ei... ei... ei!\" -- katkaisi neiti Iltamo jatkaen:\n\"Minä olen Teille niin kiitollinen... niin kovin kiitollinen...\nSanokaa millä minä voin osoittaa...\"\n\n-- \"Suosiotanne\", -- keskeytti Oolavi.\n\nMolemmat naurahtivat merkitsevästi.\n\n-- \"No, suosiotani sitten\", -- myönsi neiti Iltamo päätänsä\nnyökäyttäen ja vallattomasti hymyillen. Oolavi vastasi:\n\n-- \"Sillä, että sallitte minun tulla mukananne ajelulle huomenna...\"\n\n-- \"Minä pyydän Teitä\", -- vakuutti Iltamo näyttelijättären eleillä.\nKun hän sanoi jäähyväisiä, olivat jo kaikki kursailut pois jääneet.\nKäsi puristi kättä tuttavallisesti ja viipyi kauvan kädessä, ja\nmitä ei vielä suu ottanut sanoaksensa, sen puhuivat silmäykset. He\nerosivat. Nuori nainen lähti ajelulle ja mustasukkainen ihailija\nloistavaa hevosparia ostamaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHuomispäivänä leijailivat tyynellä taivaalla valkeat pilvet.\nHiljallensa putoilivat lumihituset, yksi siellä, toinen täällä.\nTuskin huomasi lunta satavankaan. Leijailihan vain lumihituja kuin\nilman koristuksena.\n\nHotellin oven edessä odotti Oolavin komea parivaljakko. Uljaat\nhevoset päristelivät ja puistelivat päätänsä ylpeästi. Komea kuski\nviihdytteli niitä viheltelyillä ja ohjaksilla, ja loistavapukuinen\nlakeija seisoi odotellen isännän tuloa.\n\nOvi avautui. Kumartelevat hotellin palvelijat saattoivat silkissä\nkahisevaa neiti Iltamoa ja Oolavia kadulle asti. Lakeija hyöri ja\nkiirehti, autellen milloin neiti Iltamoa, milloin Oolavia itseänsä.\nHotellin ovenvartija puuhaili hänellä apuna.\n\nJo oli lakeija paikoillansa. Kuski vihelsi ja ylpeä hevospari alkoi\nravata pitkin Morskaja-katua, kääntyi sieltä takaisin, juoksi\nvinhaa vauhtia Newskiä pitkin ja kiersi Hovirantakatua myöten\nKameno-Ostrowskin prospektille. Hurjina syöksyivät ne siellä kaikkien\nmuiden ohi. Kuski komenteli ylpeällä äänellä edellä ajavia oikealle,\nhilliten nuolena kiitävän hevosparin lentoa. Koko matkan katselivat\najelulla olevat uutta tulokasta, jonka hevoset olivat ylpeämmät kuin\nkenenkään muun, ja lakeija ja ajopelit muistuttivat rikkaan ruhtinaan\najopelejä. Nuori laulajatar nautti onnestansa, ylpeili Oolavista ja\nsen hevosista yhtä paljon kuin hatustansa ja omasta puvustansa.\n\nVastaan ajoi nuori mies, komealla parilla hänkin, ja tervehti\nnopeasti ohi kiitävää neiti Iltamoa.\n\n-- \"Ruhtinas Karavajef... Minä en hänestä pidä\", -- lausui neiti\nIltamo. Oolavin koko olemuksen täytti riemu. Hän oli varma, että\nruhtinas Karavajef oli kääntynyt taaksensa katselemaan ja kadehti\nhänen onneansa.\n\nMutta kun hän iltasilla istui kotonansa, täytti taas joku ilkeä tunne\nhänen olemuksensa. Hän laski menojansa ja huomasi, että Tuukkalan\npankkitalletukset olivat jo huvenneet yli seitsemänkymmentä tuhatta\nmarkkaa. Kylmä hiki nousi hänen otsallensa ja hän oli kykenemätön\nmitään päättämään tai mitään ajattelemaan. Hän tunsi olevansa kuiluun\nvajoamaisillansa.\n\nSilloin sai hän iltapostin ja sen mukana Martvalta kirjeen, jossa\nMartva ilmotti tulevansa Pietariin. Vaistomaisesti tunsi hän silloin,\nettä Martvassa oli enää pelastus ja hän huudahti epätoivoisena:\n\n-- \"Rakas Martva! Tule pian!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli taas kulunut muutamia päiviä. Vierevä tie vei kulkijaa yhä etemmä.\n\nOolavi saattoi hevosillansa neiti Iltamoa hänen asuntoonsa. Kepeästi,\naivan höyhenenä, hyppäsi saatettava nainen maahan, nyökkäsi\njäähyväisensä, heitti huumaavan silmäyksensä ja lausui:\n\n-- \"Te tiedätte minun vastaanottoaikani: Teitä varten aina...\"\n\nHän katosi aivan livahtamalla. Oolavi käski ajaa kotiin.\n\nKun hän oli jonkun matkaa ajanut pitkin Newskiä, pysähdytti hän\nhevoset, nousi kävelemään ja käski kuskin ja lakeijan ajaa yksin\nkotiin. Hän itse käveli jalkaisin.\n\nSiinä kävellessä alkoi mieli painua taas maahan. Mieleen tulvi\nmuisto vajauksesta. Erilaiset tunteet alkoivat häntä repiä: Hevoset\ninhottivat häntä hetken, samoin neiti Iltamo. Hän odotti Martvan\ntuloa ja pelkäsi sitä. Isän tuhannet olivat yhä vähenneet ja epätoivo\nvaltasi mielen jo liiankin monesti. Hän mietti miten saada menetetyt\nvarat takaisin, ajatteli yhtä, mietti toista, mutta ei tuntunut\nmistään apua olevan.\n\nNiissä mietteissänsä kulki hän kirkon ohi, josta kuului veisuu.\nLapsuuden kirkkomatkat, iltarukoukset ja kodin hurskaus\nlevittäytyivät silloin hänen eteensä ihanana, armaana unennäkönä, tai\nkangasmaisemana, jossa koivikkokummut kohoavat saaristoina, purot\nkiertelevät vesivöinä, lähteet lorisevat lemmenlaulua, lammikot\nhymyilevät syvällä notkojen pohjalla tai koivikon silmäkkeissä, ja\nkaikki uppoaa käen kukuntaan ja kirjavien lintuparvien riemulauluun,\nsamalla kun kaukaa kuuluu kirkonkellon hiljainen, runollinen kumina,\njoka säestää kaikkea.\n\nElämäntuska täytti silloin hänen sielunsa kokonansa. Se leimahti\nhänessä nyt kuin tulilieska. Ensi kertaa elämässänsä tunsi hän sen\nnyt semmoisena: Hän tunsi nyt _oikean_ elämäntuskan, jota ainoastaan\nharvat valitut kykenevät tuntemaan. Hän näki tai paremmin _aavisti_\nvasta elämän suuruuden ja samalla kaiken turhuuden ja kaikenhäviön\nsuuren, ikipysyvän vallan. Hän aavisti jo, että kaikki se, mitä hän\noli tähän saakka hapuillut, olikin vasta ainoastaan elämän usvaa,\njoka peitti sen pohjattoman syvällisyyden ja sen tutkimattoman,\njalostavan tuskan: elämäntuskan, ihmishengen kiirastulen. Koko\nhänen sielunsa värisi ja vapisi sen aavistuksen edessä. Luonnonlain\npakottamana aavisti hän, että hänen oli vielä kerran astuttava\nJumalan pihteihin puhdistumaan siinä ahjotulessa, jonka muodostaa\ntulista jaloin: maailmantuska.\n\nArastellen meni hän kirkkoon, jossa ei ollut käynyt Litvasta\nlähdettyänsä. Äänettömänä seisoi hän ja katseli, kuinka sadat\nlankesivat polvillensa Näkymättömän edessä, särkyivät, avautuivat,\nrauhottuivat. Hän tunsi mahtavan voiman painavan häntä itseänsäkin,\nmutta hänellä ei ollut miehuutta alistua sen alle ja tunnustaa\nnäkymättömän Voiman kaikkivoipaa, kiertämätöntä valtaa ihmishenkeen.\n\nSynkkänä lähti hän kirkosta ja saapui kotiinsa. Sanattomana käveli\nhän huoneessansa miettien pelastusta, isän rahojen takaisin saamista.\nMutta kaikki haihtui sumuna ja usvana.\n\nHän ajatteli Martvan tuloa, toivoi sitä taas ja pelkäsi. Hän ujosteli\nMartvaa, kuten Aadam Jumalaa lankeemuksensa jälkeen: Hän tunsi\nolevansa alasti ja lymyili puhdasta tyttöä.\n\nNiissä mietteissä istui hän yömyöhään. Epätoivo ja mielen katkeruus\nyhä lisääntyivät. Kun hän taas ajatteli rahojen surullista kohtaloa,\npuhalsi outo tuulenhenki ja avasi Harhaman kirjan, joka oli pöydällä.\nOolavi aikoi sulkea kirjan, kun uusi tuulenhenki käänsi siitä\ntaas sivun ja silloin sattui Oolavin silmiin kuvaus peliluolasta,\njossa Harhama oli pelannut, voittanut ja menettänyt. Oudot salamat\nsävähtelivät silloin hänen sielussansa: Hän piti kirjan avautumista\nhyvän enteenä, riemastui ja ajatteli:\n\n-- \"Jonkun siellä _täytyy_ voittaa... Ja miksi en minä voisi olla se\n'joku'?...\"\n\nHän alkoi vähä kerrassaan rauhottua ja miettiä asiaa: Mieli milt'ei\ntyynenä, reipastuneena riisuutui hän ja meni maata.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSilloin Perkele muuttui tuulenhengestä omaan hahmoonsa ja pani\näskeisestä ajatuksesta johtuvan unen hermostuneeseen Oolaviin.\nOolavi eli unensa mukana: Rajuimmat tuulet vinkuivat. Elämän merestä\nnousivat nokimustat pauhuaallot... Ulappa oli pimeyttä, ranta\nkivikallioita, joilla vain kuolema asuu... Ei toivoa... Hyrske\npieksi vuoren kuvetta, pauhu huusi vimmatusti... Lastuna viskautui\nelämänpursi pauhun ja kohinan seassa...\n\nTuuli yltyi. Pauhu nosti siipiänsä... Jo vei myrsky purjeet veneestä,\nsieppasi ne siekaleina kuin olisivat ne sumua olleet... Aallokko\närjyi, ranta ryski... Heikko elämänvene oli enää varana...\n\nJo nousi uusi ärjyaalto, harjana sysimusta vaahto... Pärske roiskui\npilvien tasalle... Aalto vyöryi vuoren korkuisena... Se vei jo\nveneestä viimeisetkin... Jäljellä on enää vene ja ulappa...\n\nVaan jo nousee uusi aalto. Se nousee aivan syvyydestä, jossa asuvat\nManalan henget... Ryöppy riehuu, myllertäen koko ulapan... Lastuna\npaiskaa se veneen rantakallioita vasten... Kaikki on mennyttä...\nMennyt on koko elämä... Hän jäi yksin kalliolle... Kallion luolat\novat ahdaten täynnä pimeyttä... Kuolema kyyköttää joka kolossa...\nEpätoivo täytti Oolavin sielun, eikä näkynyt mistään apua...\n\nHän tarkastaa joka taholle... Tuukkalan koski huutaa vesipetona...\nSe viskaa pauhaavia aaltojansa kohti taivaan pimeyttä... Siellä,\nkorkeudessa, kohisee synkkä ukkospilvi... Salama halkaisee pimeyttä,\ntuskin näkyen sen sakeudesta... Pauhu kulkee salaman jäljessä...\nOolavi on jo likomärkä unennäöstä...\n\nTuukkalan talon alta syöpi jo vesi maata... Se syövyttää sen\nalle ammottavan kuilun... Jo alkaa talo vajota... Jo on vajonnut\nnavetta... Nyt luhistuvat jo riihen seinät... korsu on jo\nmaanraossa... Tuukkala itse huutaa kirousta pojallensa... Äiti kuolee\nepätoivoissansa.\n\nPerkele katseli Oolavin hätää, huulilla jumalien armoton väre.\n\n-- \"Muuttukoon uni!\" -- käski hän.\n\nOnnetar ilmestyi silloin Oolavin avuksi: Se avasi käytävän kallion\nkiveen... Itse astui se käytävän sisään... Hymy huulilla, kädessä\nkultaiset onnen avaimet, kehotti hän Oolavia seuraamaan häntä\nvuoren aarrekammioihin, joissa pyörivät onnenpyörät ja seulovat\nonnenseulat... Epäröiden, varovasti seuraa Oolavi Onnetarta vuoren\nsisään... Alussa on käytävä pimeä, vuori kolea, mieli pelokas...\nMutta ei ole enää vara valita. Tuukkala on maan alle menemässä...\n\nOnnetar kulkee yhä edellä. Jalan alla on tulipallo, joka kierii\nverkallensa, käytävää hiukan valaisten... Kahden puolen ovat\naarreaitat, täynnä kultaa, rikkautta... Ei puutu muuta kuin avain,\njoka on Onnettaren kädessä... Ja se kutsuu hymyilyllä, ojentaen\njo avaimia... Ei ole enää kuin askel häneen... Jo ylettyy käsi\navainkimppuun...\n\nVaan silloin pyörähtää tulinen pallo ja Onnetar on taaskin etäällä...\nYhä syventyy Oolavi hänen jäljestänsä... Kauhu Tuukkalan vajoamisesta\najaa häntä aina vain etemmä... Siellä syvemmällä avautuvatkin uudet\naarreaitat, jotka ovat kultaa sulloen täynnä... Onnetar hymyilee ja\nhoukuttelee häntä aina etemmä vuoren sisälle...\n\nJo avautuu salainen ovi... Edessä on ihana luola: Seinät ovat\nkirkkainta kultaa, permanto hopealevyistä, katossa palavat jalokivet,\nvalaisten luolan valollansa...\n\nLuolassa on pöytä, jolla kierii onnenpyörä... Pöydän ympärillä\nistuvat Onnettaren sinne tuomat, ottaen osansa onnenpyörän\nrikkauksista... Syvällä permannon alla kohisevat kultapurot, vaahtona\nkirkas kultakuohu, rannan hiekkajyvinä helmet... Kaikki välkkyy,\nkaikki hohtaa, kaikki on rikkautta täpösen täynnä...\n\nOolavi istahtaa jo Onnettaren suosikkien sekaan... Hän saa jo\navaimet Onnettarelta... Onnenpyörä pyörii hiljaa, hohtavana...\nHänellä on nyt sen avaimet... Tuukkala on pelastettu... Koski\nlaskee ärjyvät aaltonsa ennallensa... Hän laskee kotirantaan, vene\ntäynnä onnenluolan rikkauksia... Tuukkala on nyt maan kuuluin\nrikkauksistaan...\n\nUni loppui Perkeleen kylmäksi, armottomaksi häviämiseksi kaikkeuden\njoka osaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nElämä kulki kulkuansa. Sen sakset leikkelivät poikki ennen tehtyjä\npäätöksiä. Sen värttinät punoivat uusia elämänsäikeitä ja kohtaloita.\nSe kulki voimakkaana virtana ihmishyörinän läpi, kukistellen kaikki\nesteet ja painaen kaikki kuuliaisiksi. Ihmisten luomana kohosi se\nitsevaltiaana niiden yli. Koko ihmiskunnan muodostamana elämän\nvirtana oli sen voima ylivoimainen yksityisille.\n\nPienessä, salaisessa, holvimaisessa peliluolassa oli koolla joukko\nuhkapelaajia, Oolavi niiden mukana. Paksu persialainen matto\npeitti luolan lattian kokonansa. Astuja kaaloi siinä nilkkaansa\nmyöten. Seiniä verhosivat raskaat, veripunaiset samettiverhot ja\nhienosti maalattu laki oli täynnä pienen pieniä sähkölamppuja, jotka\ntuikuttivat tuskin huomattavasti, pieninä tulikipinöinä. Koko holvaus\nkipinöi niistä punaisena kipinästönä, valaisten luolaa salaperäisellä\nvalolla.\n\nKeskellä luolaa oli pelipöytä, jonka ympärillä pelaajat istuivat,\nsilmät kuumeisina, saaliinhimoisina. Joukossa oli muutamia nuoria\nnaisiakin, kaikki ulkonaisesti hienoa, varakasta maailman-kaupungin\nväkeä, sen öistä vaahtoa. Jokaisen edessä oli rahaläjä, suurempi tai\npienempi, riippuen sokeasta sattumasta.\n\nOolavi istui kahden nuoren naisen väleissä, edessä kosolta rahoja.\nOnni oli ollut hänelle nyt suotuisa. Hän uskoi jo että onni ja uni\nolivat oikein ennustaneet. Onnetar hymyili hänelle piilostansa. Hän\nnäki sielussansa sen tulipallon, sen kulta-avaimet, sen kutsuvan\nhymyn ja suloutena palavat silmät. Huolimattomana seurasi hän sen\nkutsua. Hän olisi uskaltanut kulkea sen jäljessä vaikka vuoren\nytimeen asti.\n\nPeli jatkui... Onnenpyörä pyöri tasaisesti... Yksille virtasi\nsiitä kultaa tulvanansa. Toisilta imi se kaikki käsistä, ilkkuen,\narmottomasti narahdellen... Pelaajien mielet virisivät... Vuoroon\nleimahtelivat harmintulet, vuoroon taas voiton-ilo. Kun rahaläjä\nkasvoi, kun kulta virtasi siihen onnenpyörästä purona, hehkui\nvoittajan sielu tulisena hiilloksena. Kun se imi kullan pois kasasta,\nsammui hiillos ja katkeruus alkoi kierrellä sielussa läkähdyttävänä\nhäkäsavuna.\n\nTaas kasvoi Oolavin kultakasa. Hänen sielunsa leimusi tulena,\nvoiton-ilona... Hän hymyili Onnettarelle, kiitokseksi, palkkioksi...\nHänen rinnallansa pelaavat naiset olivat menettäneet... Oolavi\ntunsi kuinka he hengittivät hätäisesti, kuumeisesti... Poskista\nsäteili aivan ihopalo... Kaikki olivat vakavia, juhlallisia, kuin\nkirkkoväki... Kaikki palvelivat kultaa, virisivät viuluiksi,\njotka soivat ainoastaan kullalle, soittaen ylistystä kultaiselle,\nkuolleelle kuninkaalle, joka elottomana hallitsee elävää elämää.\n\nPeli jatkui... Onnetar hymyili yhä Oolaville... Kultakasa hänen\nedessänsä suureni... Hän tunsi olevansa onnen suosikki, pelin\nherra. Se tietoisuus rohkaisi häntä... Hänen vierellänsä istuvien\nnaisten iho hehkui entistänsä kuumeisempana. Niiden hengitys oli\ntukehduttavaa. Mutta hän ei säälinyt heitä. Hän nautti siitä, nautti\nkuin kissa hiiren kivuista... Ihminen kaikkosi hänestä ja hän muuttui\npeliluolan hyenaksi.\n\nMutta äkkiä muuttui onni... Kultakasa alkoi hänen edestänsä\npienetä, ensin vähin erin, sitten yhä tuntuvammin... Tuli sammui\nhänen sielustansa, vetäytyi tuhan alle ja kierteli siellä jo\nhäkäsavusuikaleina... Onnetar ajoi pallollansa yhä ja yhä etemmä...\nSe loittoni jo silmänsiintorajoille, syvälle vuoren onkaloihin...\nIhopolte ilmestyi jo Oolavin poskiin... Naisten poskista tuulahti jo\nviileä maku... Osat alkoivat vaihtua.\n\nHän hätäytyi jo. Kultaläjä oli menemässä onnen suuhun... Onnetar\nnäytti ilkkuvan hänelle... Mutta taas kääntyi onni... Kasa imi\nitseensä kultaa toisten kasoista, lisääntyi, oli jo päästä\nentiselleen... Posket vaihtoivat taas osia, samaten sielut: naisten\nsieluista siirtyi voiton-ilo Oolaviin, jolle oli kultaakin kierinyt.\n\nEloton kulta kuljetteli siten muassansa ihmissieluja... Se sääteli\nniiden tunteita... Se oli ihmishengen herrana...\n\nUhkapeli jatkui, polttaen ihmistä pelipedoksi... Oolavin sormet\nolivat jo kuin pedon kynnet, jotka repivät vain revinnän vuoksi,\nilman pakkoakaan siihen... Hän ei ajatellut enää asioitansa, ei\nTuukkalan maahan vajoamista... Hän himoitsi vain voittaa, imeä kullan\nuhriltansa, kuin tiikeri veren saaliistansa... Pelikuume yltyi\nhänessä peliraivoksi, kullanjano juopposairaudeksi... Hän nautti,\nkun tunsi taas naisten poskien hehkuvan tulisina, hengityksen olevan\ntukahduttavaa pelikuumetta ja hätäistä katsetta täynnä... Pelipeto\najoi hänestä ihmistä pois ja pukeutui itse tyhjäksi jääneeseen\nihmisnahkaan... Onnetar vilkutteli hänelle kultatulia, rohkaisi\nhäntä, ärsytti hänessä hereille eläimistä alhaisinta: juopunutta\npelipetoa...\n\nJa yhä kasvoi kultakasa. Pelaajien hermot jännittyivät... Ei\nhäirinnyt hisahduskaan pelirauhaa... Joukko näytti nälistyneeltä\npetoparvelta, jossa jokainen on tasaväkinen toisen kanssa, nälkäkuume\npalaa silmissä, vetää kynnet varpaista ulos ja jokainen vaanii\ntoistansa, hiiviskellen, kavalana, mutta ei uskalla viime askelta\nottaa... Näkymätön lanka on esteenä välillä...\n\nKello löi kaksi. Jokainen värähti... Kellon isku tuntui moukarin\nlyönniltä. Luola kumisi siitä... Kaikessa oli jotain hautamaista,\nmaanalaista... Ihmiset istuivat vainajina ja pelihirviö oli niiden\nsijalla... Oolavin sielussa paloi kaskitulena voiton-ilo.\n\nÄkkiä huokasi nuori nainen hänen vierellänsä:\n\n-- \"Minä onneton olen menettänyt kaikki... viimeiseni...\"\n\nKukaan ei ollut hänen sanojansa kuulevinansa. Oolavi ei ottanut niitä\nkorviinsakaan... Hän oli jo hyena... Nainen nousi äänettömänä ja\npoistui ijäksi luolasta... Kaikki tiesivät, että hän poistui pois\nelävien mailtakin, eikä kukaan sanonut hänelle: \"Jää hyvästi!\"... Ei\nkukaan joutanut heittämään häneen säälivää silmäystä...\n\nMutta taas alkoi Oolavin kultakasa aleta... Pelikuume yltyi...\nHän oli kuin lammaslaumassa verenmausta juopunut ilves... Kasa\naleni alenemistansa... Onnetar loittoni taas, ilkamoiden jossain\nnäkymättömissä... Hän värisi ja vapisi... Sormenpäät polttelivat\nkämmeniä... Jo tuntui onni haihtuvan savuna... Katkeruus kiemurteli\nhänen sielussansa kuin kylmä ilkeä käärme... Aivoissa jyskytti...\nVeri ahtautui poskiin...\n\nMutta vielä kirkastui onni. Onnettaren tulipallo pyöri taas lähemmä\nverkallensa... Pelikuume yltyi peliraivoksi, pelihulluudeksi...\nSormet kouristuivat hermostuneesti, kuin suojellen kultakasaa...\nOnnen kuplat häilähtelivät... Hän yritti siepata ne käsin kiinni...\nJärki ja harkinta sammuivat... Hän pani peliin uhkasumman... Se\nvoitti... Hän lisäsi summan kaksinkertaiseksi, odotti, vapisi, paloi,\nhapuili onnea kourin kiinni...\n\nMutta onni olikin haihtuva unelma, joka ei siedä sormen kosketusta:\nKulta vieri toisen kasaan... Hän yritti uudestaan... Uhmapanos toi\nosan entisistä takaisin... Hän päätti koettaa vielä kerran... sitten\ntaas kerran... ja vielä viimeisen kerran. Kultaläjä lisääntyi ja\nhupeni... Se kasvoi ja taas kutistui pikkuiseksi... Kultakappaleet\nmuuttuivat keltaisiksi perhosiksi, jotka arkoina lennähtelevät sinne\ntänne...\n\nViimein olivat loput enää edessä: jäljellä oli enää yksi ainoa panos.\nOolavi ei jaksanut hengittää... Luola ikäänkuin muuttui Tuukkalaksi,\njoka vajoaa maahan, veden syövyttämään syvänteeseen... Hän muisteli\nuntansa, uskoi enteeseen, ja päätti tehdä viimeisen panoksen,\ntajuamatta enää, mitä teki...\n\nOnnenpyörä pyöri taas hiljaa ratisten... Oolavin hermot olivat\ntulikuumat. Hän odotti sokeana sokeaa onneaan... Pyörä pysähtyi...\nKulta kieri sivu Oolavin kasan, joka penni oli mennyt...\n\nMykkänä istui hän hetken... Sitten toisti hän äskeisen naisen sanat\nja poistui kenenkään sitä katsomatta.\n\nHän oli luolassa laskenut elämänsä umpimähkän varaan ja tuli nyt\nyöpimeään pettyneenä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraava päivä valkeni kylmähkönä. Taivas oli sees. Kevätkirkas päivä\npaistoi hopeanheleänä valopyöränä.\n\nKuvaamaton tuska täytti Oolavin mielen. Kuilu avautui hänen allansa\nja hän näki isänsä ja äitinsä ja Martvan seisovan epätoivon ja surun\nlyöminä häntä katselemassa. Yli sataviisikymmentä tuhatta oli jo\nmennyt. Hän koetti ajatella, miten hän oli siihen kaikkeen johtunut,\nmutta kaikki sotkeutui hämäräksi. Joskus hän vaistomaisesti tajusi\nsyyllisyytensä, tuntematta vain sen aiheuttajaa, johtokipinää; väliin\nhän taas uskoi olevansa syytön ja sysäsi vastuun kaiken tuntemattoman\npäälle: ihmisten ja elämän ja kaiken olevan.\n\nJa taas muisti hän Martvaa, näki hänessä pelastus-enkelin, toivoi\nhänen tulevan ja pelkäsi ja häpesi häntä samalla. Kaikki oli hänessä\nnurin viskattua, sekavaa sumua ja vaahtoa.\n\nSynkissä ajatuksissaan istuessa osui hänen käteensä Harhaman kirja.\nHän selaili sitä konemaisesti, silmäili rivin sieltä, toisen täältä,\nei lukeaksensa, vaan muutoin vain, silmän työksi.\n\nSilloin pisti hänen silmiinsä kertomus pörssikeinottelusta,\nkuvaus siellä kierivistä kultaläjistä, miljoonista, kokonaisista\nihmiskunnan omaisuuksista. Kirkkaat salamat leimahtelivat silloin\nhänen silmissänsä. Hän oli kuin mies, joka on kuullut kerrottavan\nihmeitä Ameriikan kultamaista, ihastuu niistä, myö talonsa ja jättää\nperheensä ja lähtee lohkomaan kultavuorista puhdasta kultaa, laskien\njo kuinka paljon hän sitä tarvitsee ja surren, ettei jaksa enempää\nkantaa tiettömissä erämaissa.\n\nHänen päätöksensä oli valmis. Se syntyi nopeasti, sokeasti, kuten\naina hengenhädässä, jossa ei ole enää aika laskea, kannattaako se\nkorsi, johon on pakko tarttua, koska ei ole muuta varana.\n\nHän kirjoitti tilauksen, jolla nosti Suomesta Tuukkalan viimeiset\npankkitalletukset, kolmesataa tuhatta markkaa, ja lähetti tilauksen\npostiin. Mutta kun mieli ei tahtonut rauhottua, mietti hän jotain\najankuluketta. Ensimäisenä muisti hän neiti Iltamon, käski valjastaa\nhevoset ja lähti hänen luoksensa.\n\n\n\n\nKun tyttö tuli ikävöidyn armaansa luo.\n\n\nKauniiden muistojen kellot soivat. Tuuli toi viestin lapsuus-ajan\nmarjamailta.\n\nOli sumuinen iltamyöhä. Sähkölamppujen valot häämöittivät sumun läpi\nhämärinä valopalloina. Ne ikäänkuin ponnistelivat sumun puristamina,\nkoettaen saada valopaljoudellensa sumulta tilaa vallatuksi.\n\nRautatienasemalla hälisi ihmisvirta, sekaisin tulevia ja lähteviä,\nodottavia ja ilman edestä olevia. Oolavi käveli joukon seassa. Hän\nodotti Martvan tuloa. Ajatukset olivat sekavat. Hänestä tuntui kuin\nolisi hänellä äskettäin eletty elämä ainoana pukuna, jonka läpi näkyy\npaljas iho. Mitä likemmäksi tuli junantulo-aika, sitä kireämmälle\njännittyivät hermot. Joka hermonpää oli kuuma, kuin olisi siinä\nkipinä palanut. Syyllisyydentunne kohotti päätänsä.\n\nJo vihelsi juna. Väki kohahti. Jo suistui juna asemasillan viereen.\nOolavi arkaili ja odotti. Väen seasta syöksähti silloin Martva hänen\neteensä. Ojentaen hänelle molemmat kätensä, huudahti hän ilosta:\n\n-- \"Oolavi!\"\n\nSe oli kaunis käen kukahdus, joka tuli tutusta koivikosta. Se oli\nihana univälähdys, joka leimahti entisistä onnen ja puhtauden\npäivistä.\n\nJa silloin oli kuin olisi tuhannen aurinkoa helahtanut taivaalle ja\nvalaissut maisemat valotulvalla. Hetkessä haihtuivat sumut Oolavin\nsielusta, kun helähti puhdas ääni ja hurmaavan kaunis tyttö katsoi\nhäneen, katse yhtenä ilopalona. Kaikki arkailu hävisi pölynä ja hän\ntarttui ojennettuihin käsiin sormenpäistä, nosti ne huulillensa\nja suuteli niiden kauneita, siroiksi nystyröiksi taipuneita\nsormitaitteita.\n\n-- \"Martva!... rakas Martva!... Kiitos, että tulit!\" -- huudahteli\nhän suudelmiensa lomassa.\n\n-- \"Neiti Chamfort\", -- huomautti Martva, kun Oolavi ei ilonsa\nsokaisemana ollut huomannut tervehtiä hänen saattajaansa.\n\n-- \"Anteeksi, neiti Chamfort... Ja kiitos samalla Martvan puolesta\",\n-- pyyteli Oolavi hymyilevältä morsiamen saattajalta.\n\nKorskuvat hevoset kiitivät pitkin Pietarin katuja. Kävelijöiden\nparvet ja vielä auki-olevien myymälöiden loistavat valaistukset\nsoluivat ohi ihmis- ja valovilinänä. Martva, joka oli ensi kertaa\nmaailman-kaupungin humussa, ei siitä huomannut muuta kuin yleisen\nkuvan ja kohun. Hän katseli sitä, painautuen Oolavin turviin, kuin\npesän rauhasta outoihin oloihin äkkiä joutunut lintusen poika. Hän\ntunsi Oolavin käsivarren pitelevän häntä vyötäisiltä ja likistyi\nhänen hoiviinsa, kuin muinoin Tuukkalan koskea laskiessa. Hän oli nyt\nonnellinen. Hänen elämänsä taivaalla paistoivat sadat auringot.\n\nJa Oolavista haihtui kaikki se pelko ja tuska, jolla hän oli Martvan\ntuloa odottanut. Hän eli ilohuumeessa, unohti huonot asiat, neiti\nIltamon ja kaiken. Martva tuli hänen luoksensa enkelinä, joka\npuhaltaa sumut pois elämän teiltä.\n\nKun Martvan ja hänen saattajansa matkatavarat oli viety heille\nedeltäpäin valmistettuun asuntoon, läksivät kaikki kolme syömään\nillallista loistavaan Mjedvjedj-ravintolaan, jossa Pietarin\nrahaylimystö kokoontuu. Ennen Martvan tuloa oli Oolavi joskus\najatellut, että Martva varmasti näyttää aralta, tottumattomalta,\njouduttuansa suuren maailman rutineerattuun joukkoon. Mutta kun he\ntulivat ravintolaan, hämmästyi hän ja ihastui sitä luontevuutta ja\nsyntyperäistä henkevyyttä, mikä ilmeni Martvan jokaisessa liikkeessä.\nNiissä oli ujostelua, arkuuttakin, mutta se kaikki ikäänkuin puki\nhäntä, antoi hänen liikkeillensä runollisen, hienon leiman, joka aina\nerottaa todellisen ylimyksen rehentelevästä ja kapakka-aatelista,\njoka ulkokuorellansa koettaa peitellä henkisiä puutteellisuuksiansa.\nKainous, joka säteili hänen ihmeen-kauneista silmistänsä, oli\nhänellä kuin kädessä kannettava ihmekukkanen, jonka värit pukivat\nhänet armaimpiin runoharsoihin. Syntyperäinen ylevyys, lahjakkuus,\nhenkevyys ja hienon neiti Chamfortin kasvatus avautuivat hänessä nyt\narastelevana runokukkana.\n\nJa kun hän orkesterin juuri soittaessa astui Oolavin rinnalla\nloistavan salin halki, ylhäisen joukon läpi, ei ollut silmää, joka ei\nolisi ihastuneena häneen katsonut. Hän oli korven kukka, sen laulu,\ntenho ja taika, joka ilmestyi ravintolan valo- ja sävelmereen. Tai\noli hän taivaan enkeli, joka rauhallisena katselee elämänturhuutta,\nkauneus ja puhtaus vaippana uumenilla.\n\nViulut vinkuivat, sävelryöppy sekaantui hiljaiseen huminaan. Hienot,\nkohteliaat tarjoojat juoksivat kuulumattomin askelin pehmoisella\nmatolla, joka ääriään myöten täytti avaran, lasikattoisen salongin\nlattian. Valo ryöppysi ja suihkusi lähteinä ja virtoina, ja\ntottuneiden ihmisten arvokas, hienostunut käytös ja ylellisyys\nsekaantuivat kaikki yhdeksi loistoksi. Kun Martva oli istunut ja\ntarkasteli hieman ympäristöänsä, heräsi hänessä ihastus ja oudostelu\nsekaisin. Hän oli kuin tyttö, joka on aina rukoillut pienen pienessä,\nvanhassa maalaiskirkossa, ihmetellyt sen korkeutta ja ihanuutta,\nja sitten äkkiä joutuu ihanaan temppeliin, jossa kynttilät palavat\nja kuoron ihana laulu kaikuu korkeissa kiviholveissa armaana\nenkelilauluna, taide kohoaa kaikkialta ja pylväät näyttävät niin\nkorkeilta kuin kannattaisivat ne taivaan holveja. Hän ei jaksanut\nerottaa ravintolaa kirkosta, sen tunnelmaa hän ei erottanut suuresta\nja jalosta. Hänelle oli vielä kaikki puhdasta kuin kirkko. Koko elämä\noli hänelle vielä iki puhdas Herran huone.\n\nAluksi hänestä silloin tuntui taas turvattomalta. Hän oli joutunut\npikku sirkunpoikana avaraan maailmaan. Mutta se tunne meni oitis\nohi, kun hän näki Oolavin rinnallansa. Ja kun ilta solui ja\nsävelvirta hyrski virran perässä, alkoi hän tottua ja kotiutua.\nIhmeeksensä huomasi hän, kuinka Oolavi liikkui loistavan joukon\nseassa kuin muinoin kotonansa. Häntä tervehtivät monet semmoiset,\njoiden rinta oli tähtiä täynnä. Hänellä näytti olevan tuttuja joka\ntaholla. Martvan silmissä kohosi Oolavi silloin joksikin satujen\nprinssiksi, joka on lähtenyt kotoansa paimenena, kulkenut kauvas\navaraan maailmaan, koonnut siellä oppia ja rikkautta. Ylhäiset ovat\nalkaneet häntä kumarrella, kaikki ihailla ja ihmetellä, ja hänelle\novat avautuneet palatsien ovet kuin taian käskeminä. Itseksensä hän\nsilloin hiljaa katui, että oli tullut häiritsemään Oolavin työtä,\njoka oli hänelle jo maailmat avannut.\n\nJa sitä mukaa nousi hän itse omissa silmissänsä muiden rinnalla. Hän\ntiesi olevansa sen satujen prinssin morsian, kaikkien kadehtima.\nHän oli ylpeä Oolavista, joka pitkin iltaa kohosi hänen silmissänsä\nkaikkia muita ylemmä. Hän huomasi, miten vapaasti ja miten kauniisti\nhän käyttäytyi, miten luontevia ja arvokkaita olivat hänen liikkeensä\nja kumarruksensa, ja miten hienoa hänen ranskalainen puheensa neiti\nChamfortin ja niiden kanssa, joille hän jonkun sanan puhui.\n\nUuden elämän kajastus alkoi hiljalleen punata Oolavin sielua.\nMieli kirkastui, sumut hälvenivät. Hän oli ryhtynyt keinottelemaan\npörssissä ja alku näytti lupaavalta. Muutamia tuhansia oli hän jo\nvoittanut, ja valoisin toivein odotti hän uusia voittoja, joilla\nvoisi täyttää vaillingin ja salata tapahtuneen ijäksi.\n\nToisinaan taas painosti ja kirveli hänen mieltänsä. Sisällinen ääni\nsanoi, että kaikki ei ollut hyvin. Mutta ne katkeruudet haihtuivat\nsumuina, kun hän taas meni Martvaa hänen asunnossaan tervehtämään,\ntai noutamaan häntä johonkin.\n\nNiin kului uusi onnen aika. Keskipäivin hän tavallisesti hoiteli\nasioitansa, järjesteli keinottelujansa. Hän salasi Martvalta kaikki\nhuolellisesti, selittäen olevansa kirjastossa tai muualla. Neiti\nIltamoa hän kävi kerran pikimältänsä tervehtimässä, samalla mainiten,\nettä hänelle oli kotoa tullut vieraita, joten hän oli nyt kaksin\nkerroin sidottu: ensiksi töihinsä ja toiseksi vierailunsa. Eletty\nelämä ja siitä johtunut sieluntila alkoi syövyttää hänen rehelliseen\nsieluunsa epärehellisyyttä: salailua. Siinäkin kävi kehitys\nluonnollista tietä: uusi paha puhkesi kukkana entisestä pahasta.\n\nJa kun hän oli pörssistä vapautunut, näytteli hän Martvalle suuren\nkaupungin merkillisyyksiä. Hän nautti nyt hänen seurastansa,\nunohti neiti Iltamon joskus kokonansa ja riippui Martvassa kuin\npelastus-enkelissä. Ja kumminkin oli siinä välillä ainaisena\nraskaana painona salaisuus, jota hän ei uskaltanut avata. Hän eli\npaino hartioilla, olisi joskus tahtonutkin sen tunnustaa, mutta ei\nraaskinut nostaa sitä Martvan kannettavaksi, tai ei uskaltanut, oli\nraukka. Kaikki se oli hänelle itsellensä epäselvää, vaistomaista.\nTaistelut raukaisivat sielun voimia ja vaikeuttivat siten pahasta\nselviytymistä. Taudin yleiset lait olivat astuneet voimaansa.\n\nMutta Martvan ihastus lisääntyi päivä päivältä. Kun hän Oolavin\nkanssa ajeli uljaalla hevosparilla ja hevoset syöksyivät toisista\nedelle korskuen ja riemusta hirnahdellen, ei hän kysellyt edes\nolivatko hevoset Oolavin omia, vaiko suurkaupungin loisto-ajurien.\nSemmoiset asiat olivat hänelle aivan vieraita, sillä hänen ei ollut\ntarvinnut ajatella taloudellisia asioita. Komeat ajopelit olivat\nhänestä Oolavin uusia kirkkorekiä, joissa he nyt ajelivat, kuten\nlapsina kodin kirkkoreessä. Ne olivat loistavia, komeita, hevoset\nolivat niiden mukaisia ja siitä kaikesta hän kiitti Oolavia, joka\nsiten yhä vain yleni hänen silmissänsä.\n\nNiin kuluivat päivät, vuotivat aivan vetenä, Martvan sitä\nhuomaamatta. Ja kun he kävivät museoissa ja Oolavi selitteli hänelle\nmaalauksia, ihaili hän enemmän Oolavin selityksiä kuin maalauksien\nihanuutta. Oolavi tuntui tietävän kaikki, ymmärtävän kaikki.\nMartva uskoi, että hän oli paljon tutkinut. Hän sääli aivan häntä,\najatellessansa että hän oli ehkä yöt päivät istunut ahkerassa työssä.\n\nAinoastaan pari taulua herätti Martvan sulhasensa ihailusta: Kun\nhän katseli Semiradskin ihmeen kaunista ja ihanaa taulua, jossa\nMaria istuu Jeesuksen jalkain juuressa, muistuivat hänen mieleensä\nnuoren papin puheet ja hän huomasi itse istuneensa hänen edessänsä\naivan niin kun Maria on maalattu lempeän Jeesuksen eteen. Elämän\nsuuri, puhdas jumalallinen runous avautui hänen eteensä niin\nhienona ja ylevänä, että sen jokainen säe väreili hentona ja arkana\nkuin kukkalehden ensi väri, kun päivän puhdas säde siihen koskee\nvalosuutelollansa. Hän pysähtyi ja katseli kauvan elämän hienointa\nrunoutta.\n\nKun he myöhemmin katselivat saman mestarin ihmeen loistavaa\nmestariteosta, jättiläismaalausta Poseidonin pidoista, jossa\netelän kuuma veri kiehuu miesten suonissa tulisena, sytyttäen\nsilmiin aistillisen palon; kun he katselivat alastomaksi riisuttua\nkaunotarta, muistivat molemmat Harhaman kirjaa. Heidän katseensa\nkohtasivat toisensa ja hieno naurahdus ilmaisi, että molemmat\nolivat ymmärtäneet toistensa ajatukset. Martvan sielussa värähti\njumalallisen runon seassa lemmenrunouden kuuma hehkuva sävel.\nSalataksensa sen tarttui hän nopeasti Oolavin käsivarteen, lausuen:\n\n-- \"Mennään, Oolavi!\"\n\nHänen sielunsa oli nyt herkkä kaikelle.\n\nPäivät kuluivat. Martvan ihastus painoi häntä yhä enemmän antautumaan\nOolavin turviin. Vähä vähältä lähenivät he toisiansa, huumautuivat ja\nvalmistuivat ottamaan sokkoina onnea kiinni.\n\n\n\n"]