Josef Andrewsin seikkailut

JOSEF ANDREWSIN SEIKKAILUT

Kirj.

Henry Fielding

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1927.

LUKIJALLE

Lontoossa ilmestyi vuonna 1740 Samuel Richardsonin kirjeromaani Pamela. Teoksen vastaanotto yllätti täysin kirjailijan suurimmatkin odotukset. Romaanista otettiin samana vuonna kuusi painosta. Pamela oli kaikkialla yleisenä puheenaiheena. Tiedettiin useiden pappienkin saarnanneen tämän romaanin pohjalta ja ylistäneen sankarittaren suurta siveellisyyttä. Pienen Sloughin kylän asukkaat olivat hyvä esimerkki Pamela-kuumeen tehosta. He kerääntyivät päivittäin sepän pajaan, jossa Pamelaa luettiin ääneen. Kun he olivat päässeet luvussaan siihen pisteeseen, missä Pamela vihittiin isäntänsä kanssa, koko Sloughin kylän väki ryntäsi riemuissaan soittamaan kirkon kelloja.

Nykyaikaisesta lukijasta tämä tavaton innostus tuntuu oudolta. Pamela oli ensimmäistä kertaa ilmestyessään kaksiosainen, erittäin pitkäveteinen teos. Romaanin sankaritar palvelustyttö Pamela kertoo teoksessa vanhemmilleen lähettämissään kirjeissä vaikeuksista, joita on joutunut kestämään varjellessaan siveyttään ja puolustaessaan itseään isäntänsä lähentely-yrityksiä vastaan. Lopulta hyveellisyys kuitenkin saa palkkionsa, ja isäntä-paran on mentävä naimisiin palvelijattarensa kanssa, koska ei muuten saa tätä omakseen.

Kirjan juonella oli tietysti oma tehonsa 1700-luvun lukijoihin. Luokkaerot olivat Englannissa tuona aikana erittäin jyrkät, ja lukijoita viehätti ajatus, että oli edes teoriassa mahdollista nousta alemmasta yhteiskuntaluokasta ylempään omien ansioidensa turvin. Myös romaanin moraalikäsitteet viehättivät lukijaa, sillä uskonnolliset ja eettiset kysymykset kiinnostivat kovasti aikalaisia, ja niistä käytiin pitkiä keskusteluja salongeissa ja oluttuvissa. 1600-luvun monet uskonriidat, jopa sodat olivat vielä ihmisten tuoreessa muistissa. John Wesleyn perustaman metodistisen liikkeen noususta ei myöskään ollut ehtinyt kulua pitkää aikaa. Ei siis ollut ihme, että uskonnolliset näkökohdat herättivät vielä 1700-luvulla kiivaita väittelyjä. Ne eivät tosin enää johtaneet tappeluihin ja sotiin kuten edellisellä vuosisadalla.

Juonen lisäksi Pamelan suosioon oli toinenkin syy: Romaanin syntyvaiheet olivat nimittäin teoksen ilmestyttyä ohi. Teoksella oli tosin edelläkävijöitä, joita varsin hyvin voitaisiin lukea tähän ryhmään kuuluviksi. Näitä olivat esimerkiksi useat ranskalaiset romanssit, Madame Lafayetten Clevesin prinsessa, Daniel Defoen Robinson Crusoe ja Roxana. Pamela oli kuitenkin ensimmäinen kirjallinen teos, jossa juoni, henkilökuvaus ja henkilösuhteiden käsittely esitettiin yhtenäisesti suorasanaisessa kertovassa muodossa.

Tähän mennessä teatteri oli ollut suosituin rentoutumismuoto. Mutta restauraatio-ajan teatterin kukoistuskausi oli nyt laskussa, ja ihmiset etsivät uusia kanavia harrastuksilleen. Tähän tyhjiöön ilmestyi sitten kirjanpainaja Samuel Richardsonin alullepanema romaanitaide kuin tilauksesta.

Kaikki eivät kuitenkaan joutuneet varauksettomasti Pamelan lumoihin. Esimerkiksi Henry Fieldingin mielestä teos oli naurettava, tekopyhä ja ikävystyttävä. Lisäksi hän huomasi teosta lukiessaan, että Samuel Richardsonilla ei ollut huumorintajun häivääkään. Fielding ei tyytynyt aikalaistensa tavoin ainoastaan keskustelemaan asiasta, vaan kirjoitti teokselle kaksikin omaa vastinettaan. Ensimmäinen, Shamela, ilmestyi vuonna 1741 ja toinen, Kertomus Josef Andrewsin ja hänen ystävänsä herra Abraham Adamsin seikkailuista painettiin vuonna 1742. Näiden teosten avulla hän yritti parantaa lukijat Pamela-hysteriasta.

Shamela ei herättänyt paljoakaan huomiota, sillä se oli vain yksi monista Pamelan inspiroimista teoksista. Tosin se oli ensimmäinen edellämainittuun romaaniin kielteisesti kantaa ottava kirja. Muutkin Pamelan matkijat yrittivät hyötyä rahallisesti yleisön kiinnostuksesta ja kirjoittivat useita jatkoteoksia Richardsonin kirjalle. Tekijänoikeuslaista ei tuolloin vielä ollut puhettakaan.

Josef Andrewsin seikkailut oli kuitenkin jo aivan toista luokkaa. Kustantajakin huomasi heti teoksen mahdollisuudet ja maksoi siitä Fieldingille kokonaista 200 puntaa.

Fieldingin Josef on Pamelan nuorempi veli. Komean ulkonäkönsä vuoksi nuorukainen joutuu aivan samantapaisiin kiusauksiin kuin sisarensakin. Sekä ylhäiset että alhaiset naiset ihastuvat sankariin ja tahtoisivat vietellä tämän. Mutta sisarensa antaman esimerkin turvin Josef pystyy välttämään kaikki kiusaukset ja säilyttämään siveytensä.

Vaikka Fielding aluksi alkoikin kirjoittaa vain puhtaan parodian, hän innostui itse aiheestaan ja henkilöistään niin, että esikuva häipyi hänen mielestään. Josef Andrewsin seikkailut onkin täysin itsenäinen teos, ja sen syntyvaiheet ovat vain mielenkiintoinen sivuseikka.

Vaikka Pamela oli ensimmäinen uuden kirjallisuuslajin tuote, se oli kuitenkin sisällöltään perin konventionaalinen. Josef Andrewsin seikkailut sitävastoin oli tyypillinen uudelle ajan kuvalle. 1700-lukua on usein kuvattu koristeelliseksi, tapahtumaköyhäksi ja ikäväksi. On totta, että ainoastaan yläluokkaa käsittelevä kirjallisuus saattoi hyvinkin luoda tällaisen kuvan. 1600-luvun kansalaissodan ja uskontoriitojen jälkeen uusi vuosisata voi historiantutkijasta tuntuakin tapahtumaköyhältä, mutta aikalaisille normaaleissa oloissa taas oli jo uutuuden viehätystä. Kirjallisessa mielessä Fieldingin vuosisata oli hyvin dynaaminen.

Kirjailija tunsi yleisönsä ja tiesi, että tavallinen kansa mielellään luki teoksia, joissa tapahtumat ja ihmiset tuntuivat tosilta nimenomaan kansan miehen perspektiivistä katsoen. Fielding onnistuikin erittäin mukaansatempaavasti ja vaihtelevasti kuvaamaan elävää todellisuutta. Vaikka teoksen humoristinen luonne on usein saanut kirjailijan korostamaan henkilöitä ja tapahtumia, tässä ei koskaan olla menty liian pitkälle.

1700-luvun kirjallisuuden suurin yhteinen tekijä oli järjen ylivoima. Elizabethin ajan romanttinen vaikutus oli täysin häviämässä. Renesanssin innoittamat teokset monimutkaisine lauserakenteineen tuntuivat nyt vanhanaikaisilta. Kirjailijat ottivat esikuvansa Kreikan ja Rooman klassisesta kirjallisuudesta. Jopa runoilijat, kuten Alexander Pope ja John Dryden välttivät romanttisia vaikutteita ja pyrkivät ilmaisussaan totuudenmukaisuuteen, selkeyteen ja muodon puhtauteen. Alexander Pope sanoikin, että Englannissa oli ennen hänen aikaansa ollut paljon hyviä runoilijoita, mutta heistä ei yksikään ollut pystynyt kirjoittamaan muodoltaan täysin virheetöntä runoa.

Tämä aika oli myös aikakauslehtien orastavaa kautta. Richard Steele ja Joseph Addison olivat vuosisadan alussa perustaneet The Tatler ja The Spectator nimiset lehdet, joissa käsiteltiin ajankohtaisia kysymyksiä. Lehtien artikkelit olivat usein opettavaisia, mutta opetukset tulivat esille kertomusten muodossa, ja niitä luettiin mielellään.

Kokonaan uusi kansanryhmä oli alkanut kiinnostua lukemisesta. Kirjallisuus ei enää ollut ainoastaan yläluokan yksinomaisuutta, vaan myös keskiluokka oli ryhtynyt harrastamaan lukemista. Nämä kauppiaat, käsityöläiset ja tehtailijat eivät enää hävenneet sitä, että saivat elantonsa kaupan palveluksessa. Keskiluokka oli nyt herännyt uuteen itsetuntoon. Tämä uusi lukijakunta luki paitsi huvikseen myös oppiakseen. Heillä oli tarkat moraalikäsitteet, ja he vaativat, että nämä normit kuvastuisivat myös kirjallisuudessa. Uudet lukijat saivat kirjailijat käyttämään entistä yksinkertaisempaa ja selvempää kieltä. Myös teosten tapahtumat lähenivät keskiluokan kokemuspiiriä.

Daniel Defoe, Jonathan Swift ja Tobias Smollett olivat Samuel Richardsonin ja Henry Fieldingin lisäksi 1700-luvun suuria kirjallisia nimiä. Kuten alussa mainittiin, Defoe oli romaanitaiteen edelläkävijöitä. Hän kirjoitti vuosisadan alussa, ja Robinson Crusoe ja muut Defoen teokset eroavat vielä suuresti Fieldingin romaaneista. Defoen aihepiiri oli yleensä hyvin kaukainen, mutta hänkin pyrki saamaan teoksistaan mahdollisimman todentuntuisia. Jonathan Swift tuli kuuluisaksi pessimistisistä satiireistaan, ja Tobias Smollet kirjoitti veijarikertomuksia, joilla on useita yhtymäkohtia Fieldingin tuotantoon.

Fieldingin ajan kirjakaupoissa myytiin edelleen esseekokoelmia ja saarnoja. Päiväkirjat ja elämäkerrat olivat yhä laajasti julkaistu kirjallisuuden muoto. Klassisesta ja ranskalaisesta kirjallisuudesta mukaellut teokset, joissa juoni oli sovitettu Englannin oloihin, olivat myös hyvin suosittuja.

Fielding kohosi yhdeksi aikansa kirjallisuuden kärkimiehiksi. Hänen kerrontansa on rehevää, mielikuvituksellista ja kansanläheistä. Esimerkiksi Josef Andrewsin seikkailut uhoaa luovaa energiaa. Tyyli on yksinkertaista ja persoonallista. Fieldingillä on terävää huomiokykyä, jonka avulla hän on pystynyt muuntamaan parodian eläväksi komediaksi. Ohjakset ovat kuitenkin jatkuvasti kirjailijan käsissä. Tapahtumat eivät ole hajanaisia humoristisia pyrähdyksiä, vaan liittyvät järjestelmällisesti teoksen kulkuun.

Kirjailija on onnistunut tekemään teoksestaan luokattoman kuvaamalla kaikkia henkilöitään tilanteissa, missä heidän moraaliset arvonsa ratkaisevat ihmisten väliset aste-erot. Hän käsittelee hyväntahtoisesti ihmisten luonteen heikkoudesta johtuvia paheita, mutta on täysin säälimätön kuvatessaan ulkokultaisia teeskentelijöitä. Hänen ihmistuntemuksensa on pettämätön, ja vaikka hän usein parodioi henkilöitään aika voimakkaasti, tuloksena on kuitenkin aito ihminen, josta lukija ei voi olla pitämättä.

Kuten alussa mainittiin, itse päähenkilö Josef Andrews on mukaeltu Pamelan esikuvan mukaan. Josef kuuluukin teoksen ehkä värittömimpiin henkilöihin. Hänen käytöksensä noudattaa aina samaa kaavaa. Romaanin mielenkiintoisin henkilö onkin Josefin kotipitäjän kappalainen pastori Abraham Adams. Adamsia on usein verrattu Cervantesin Don Quijoteen. Samoin kuin espanjalainen ritarikin, Adams on etukäteen muodostanut mielessään kirjallisuuteen perustuvan ihanteellisen kuvan ihmisistä. Pastori sanookin väitellessään Josefin kanssa ihmistuntemuksesta: – Ihmisiä oppii tuntemaan vain kirjoista, esimerkiksi Platon ja Senecan teoksista, ja pelkään, lapsi-kulta, ettet ole niitä kirjailijoita koskaan lukenut. Hän uskoo vankasti, että kaikkien ihmisten käyttäytymiseen johtavat syyt ovat mitä jaloimpia. Tätä sinisilmäistä uskoa ihmiseen ei horjuta mitkään – ei edes pastorin omien silmien edessä usein näkyvät todisteet päinvastaisesta. Adams kuulee esimerkiksi erään miehen solvaavan lähiseudun kartanon herraa ja toisen päinvastoin kehuvan samaa miestä. Kun hän ihmeissään tiedustelee asiaa kolmannelta henkilöltä, hän saa kuulla, että kartanon herra on toiminut tuomarina näiden kahden miehen asiassa, ja jutun voittaja suhtautuu herraan myötämielisesti, kun taas hävinnyt kantaa kaunaa lopun ikäänsä. Sen sijaan, että uskoisi miesten voivan valehdella kartanonherran luonteesta Adams päättää uskoa, että miehet epähuomiossa puhuivatkin kahdesta eri henkilöstä.

Abraham Adamsilla on myös toinen vastine elävässä elämässä. Henry Fieldingin kotipitäjän kappalainen William Young on tiettävästi ollut Adamsin esikuvana. Ulkonaiset puitteet ovat täysin samanlaisia, ja myös Youngilla oli vaimo ja kuusi lasta. Fielding itse on sanonut William Youngista, että tämä oli karkeasti oppinut, hajamielinen mies, joka ei tiennyt maailman menosta tuon taivaallista. Fielding ja Young käänsivät yhdessä kreikan- ja latinankielisiä teoksia englanniksi, mutta Young ei olisi ottanut omaa osuuttaan palkkiosta, vaikka hän tiettävästi jatkuvasti oli rahapulassa. Josef Andrewsin seikkailujen ilmestyttyä kaikki pitivät itsestään selvänä asiana, että Young oli romaanin pastori Adams. Aikalaiset eivät kuitenkaan uskaltaneet puhua asiasta pastori Youngin seurassa, sillä tämä oli luvannut iskeä nyrkillä jokaista, joka mainitsisi asiasta.

Myös rouva Boobyn taloudenhoitajalle Peter Pouncille tutkijat ovat löytäneet esikuvan. Newcastlen herttuan tilanhoitaja ja asianajaja Peter Walter harrasti sivutoimenaan rahanlainausta ja kiskoi huimaavia korkoja. Hän osti myös keinottelumielessä maata ja antoi heti hakata metsät. Henry Fieldingin omakin tila joutui Walterin käsiin. Sekä Pope, Swift että Fielding pitivät Peter Walteria ahneuden perikuvana.

Lisäksi teoksessa vilisee mainintoja Fieldingin tuntemista henkilöistä. Näyttelijä Colley Cibber saa oman osansa Fieldingin purevasta ironiasta. Hän kirjoittaa, viitaten teatterimiehen omaelämäkertaan: "Monet arvelevat hänen viettäneen sellaista elämää vain kirjoittaakseen siitä." Tosin Cibber oli itse herättänyt voimaan vanhan riitansa Fieldingin kanssa panettelemalla tätä elämäkerrassaan.

Fieldingin elämästä on vain hajanaisia tietoja. Hän syntyi vuonna 1707 yläluokkaan kuuluvan upseerin poikana. Hän oli ensin naapuriston papin oppilaana. Pappia on yleisesti pidetty Josef Andrewsin seikkailuissa esiintyvän liikemies-pastori Trubillerin esikuvana. Tämän jälkeen Fielding siirtyi Eatoniin, jossa menestyi hyvin. Siellä hän lienee myös saanut pohjan klassisten kielten ja kirjallisuuden vankalle tuntemukselleen. Eatonista Fielding matkusti Hollantiin Leydenin yliopistoon lukemaan lakia. Leydenin yliopisto oli kuuluisa nimenomaan lakitieteellisestä tiedekunnastaan, mutta tutkijat ovat silti pohdiskelleet miksei Fielding toveriensa tavoin mennyt Oxfordiin tai Cambridgeen. Eräiden tietojen mukaan hän oli yrittänyt karata nuoren rikkaan perijättären kanssa, mutta pako saatiin estetyksi. Ehkä Fieldingin isä lähetti poikansa vähäksi aikaa maasta, jotta tapaus unohtuisi. Tästä tapauksesta saattaa myös johtua kenraali-isän haluttomuus maksaa poikansa kuluja, vaikka säätyyn kuuluvat vanhemmat yleensä avustavat poikiansa rahallisesti.

Fieldingin täytyi rahavaikeuksiensa vuoksi lopettaa opintonsa kesken ja palata Lontooseen. Siellä hän joutui hankkimaan elantonsa kirjallisella työllä. Hän sepitti näytelmiä, runoja ja pienempiä poliittisia kirjoitelmia. Fielding otti erittäin aktiivisesti osaa poliittiseen toimintaan ja oli innokas pääministeri Walpolen vastustaja. Tosin hän myöhemmin pettyi myös oman puolueensa ja sen jäseniin ja suhtautui Walpoleenkin paljon myötämielisemmin. Fielding käänsi ahkerasti englanniksi sekä teatterikappaleita että klassista kirjallisuutta.

Vuonna 1735 Fielding solmi avioliiton varakkaanpuoleisen Charlotte Cradockin kanssa ja vapautui toistaiseksi rahahuolista. Hän vuokrasi erään teatterin ja esitti siellä omia näytelmiään. Mutta pian ne herättivät kevytmielisyydellään ahdasmielisen hallituksen vastustusta, ja hänen toiminnalleen tällä alalla tuli loppu vuonna 1737, jolloin säädettiin teatterisensuurilaki.

Tämän jälkeen hän toimitti The Champion-nimistä lehteä, johon hän kirjoitti useita kirjallisia ja poliittisia mielipiteitään käsitteleviä artikkeleita.

Josef Andrewsin seikkailut ilmestyi vuonna 1742, eli kaksi vuotta Pamelan jälkeen. On totta, että Fielding kirjoitti tämän romaanin vastineeksi Richardsonin Pamelalle, mutta se ei ollut ainoa syy kirjan ilmestymiselle. Henry Fielding oli ainaisessa rahapulassa, ja niinpä hän julkaisi Josefin myös osittain rahallisista syistä. Teos tuottikin hänelle melkoisesti, sillä 200 punnan ennakkomaksun lisäksi Fielding sai korvauksen teoksen useista uusista painoksista. Teoksen alkusysäyksestä huolimatta Fielding innostui itse romaanistaan tavallista enemmän. Hän ei malttanut antaa kirjan henkilöiden puhua itse puolestaan, vaan keskeytti lakkaamatta innostuneesti kerronnan selittelemällä kirjailijana henkilöidensä tekoja ja vaikutteita ja selvästi itse nauttien aikaansaannoksestaan.

Vaikka Pamela on ensimmäisenä varsinaisena romaanina tänäkin päivänä merkittävä teos, hyvin harva kirjallisuuden opiskelija ja harrastaja on jaksanut lukea tuota pitkäveteistä nyt neliosaista teosta alusta loppuun. Pamelaa julkaistaan yhä, mutta huomattavasti lyhennettynä. Sen sijaan Josef Andrewsin seikkailut on edelleen hyvin mielenkiintoista ja hauskaa luettavaa. Se ei ole vieläkään menettänyt mitään tuoreudestaan ja tempaa edelleenkin lukijansa yhtä voimakkaasti Josefin ja pastori Adamsin maailmoihin.

Josef Andrewsin seikkailujen jälkeen Fieldingin toinen huomattava teos oli Tom Jones, joka ilmestyi vuonna 1749 ja kertoo löytölapsen seikkailurikkaasta elämästä täysin Josef Andrewsin veroisesti. Muita romaaneja ovat mm. Amelia ja Jonathan Wild. Lisäksi Fielding julkaisi vuosittain useita eri aloja käsitteleviä kirjoitelmia. Fieldingin kuoleman jälkeen ilmestyi vuonna 1755 hänen viimeinen teoksensa Journal of a Voyage to Lisbon.

Fielding ei ollut ainoastaan kirjailija. Hänet nimitettiin vähän ennen Josef Andrewsin ilmestymistä rauhantuomariksi. Hän joutui matkustamaan ja näkemään paljon tässä ammatissa. Fieldingin myöhemmissä teoksissa onkin useita vaikutteita näiltä matkoilta.

Fieldingin vaimo ja tytär kuolivat vuonna 1743 ja kirjailija solmi uuden avioliiton vaimonsa palvelijattaren Mary Danielin kanssa muutamaa vuotta myöhemmin. Vuonna 1754 Fielding matkusti lääkärinsä kehoituksesta Portugaliin, jossa hän kuoli samana vuonna.

Henry Fieldingia on usein verrattu taiteilija William Hogarthiin. Heidän tuotannossaan onkin useita yhtymäkohtia, joihin Fielding itse viittaa Josef Andrewsin seikkailujen esipuheessa. William Hogarth oli todellinen karikatyyrin mestari taiteessa ja Fieldingin sanalliset ihmiskuvaukset ovat täysin Hogarthin piirrosten veroisia. Yhdessä he ovat luoneet niin elävän kuvan aikansa ihmisistä että nykyajan lukijalla ei ole mitään vaikeuksia tunnistaa heitä. Esimerkiksi rouva Tow-wousen esittely on Hogarthmaisuudessaan suorastaan mestarillinen: "Hän oli vartaloltaan lyhyt, laiha ja käyrä. Hänellä oli keskeltä ulkoneva otsa, ja sieltä se aleni vinoon nenää kohti, joka oli terävä ja punainen ja olisi riippunut hänen huuliensa yli, ellei luonto olisi keikauttanut sen kärkeä ylöspäin. Hänen huulensa olivat kuin kaksi nahkalappua, jotka hän puhuessaan aina puristi kokoon kuin pussin suun. Hän oli koukkuleukainen, ja sen nahankappaleen yläpäässä, joka muodosti hänen poskensa, oli kaksi luuta, jotka melkein peittivät hänen pienen punaisen silmäparinsa". Fielding ja Hogarth olivat erittäin hyviä ystäviä, ja ovat keskusteluissaan saattaneet suuresti vaikuttaa toistensa taiteeseen.

Ihmisenä Henry Fielding oli iloinen, lämminsydäminen ja antelias. Hän osasi todella nauttia elämästä ja välittää elämäniloa teostensa kautta muillekin. Hän antoi eniten arvoa rohkeudelle ja aitoudelle. Hänestä ei ollut niinkään paha synti, että ihminen joskus aistien houkutuksesta suistuu kaidalta tieltä, mutta hän ei tuntenut minkäänlaista myötätuntoa ihmisiä kohtaan, jotka laskelmallisesi käyttivät toisia hyväkseen. Tämä elämänfilosofia tulee kokonaisuudessaan ilmi Josef Andrewsin seikkailujen sivuilta.

JOSEF ANDREWSIN SEIKKAILUT

TEKIJÄN ESIPUHE

Koska on mahdollista, että puhtaasti englantilaisella lukijalla on toinen käsitys romaanista kuin näiden pikku niteiden [Teos julkaistiin aluksi kahtena 12-taitteisena niteenä. Suom.] kirjoittajalla ja hän siis saattaa odottaa sellaista huvitusta, jota nämä sivut eivät tarjoa tai jota niillä ei ole tarkoitettukaan, ei liene sopimatonta muutamilla alkusanoilla selostaa tätä kyhäilyn lajia, jota ei muistaakseni tähän asti ole meidän kielellämme yritetty.

Epiikka eli kertomarunous samoin kuin draama eli näytelmä jakautuu traagiseen ja koomiseen. Homeros, joka oli tämänlaatuisen runouden isä, antoi meille mallin kummastakin, vaikka tuo jälkimmäinen, koominen malli, on kokonaan kadonnut. Aristoteles kertoo sen suhtautuneen huvinäytelmään samalla tavoin kuin hänen Iliansa suhtautuu murhenäytelmään. Ja kenties se, että meillä ei muinaisajan kirjailijoiden joukossa ole enempää esimerkkejä sellaisesta, johtuu tämän suuren mallin häviämisestä. Sillä jos se olisi säilynyt, olisi se saanut jäljittelijöitä yhtä hyvin kuin tuon suuren alkajan muutkin runoelmat.

Ja kuten tällaisen runouden täytyy olla traagista tai koomista, en epäröi lisätä, että se samoin voi olla joko runomittaista tai suorasanaista. Sillä vaikka tällaiselta proosalta puuttuukin yksi ominaisuus, jota arvostelija pitää kertomarunon pääehtoihin kuuluvana, nimittäin poljento, niin kun johonkin kirjoitteluun sisältyy jokainen sen muista ominaisuuksista, kuten tarinan sommittelu, toiminta, henkilöt, tunteet ja sanonta, ja se on puutteellinen vain poljennon suhteen, näyttää minusta oikealta lukea se eepilliseen kirjallisuuteen, varsinkin koska ei mikään arvostelija ole katsonut soveliaaksi sijoittaa sitä mihinkään muuhun luokkaan tai antaa sille omaa erikoista nimeä.

Täten kuuluu mielestäni Cambrayn arkkipiispan Telemakhos eepilliseen lajiin samoin kuin Homeroksen Odysseia. On tosiaan paljon oikeampaa ja järkevämpää antaa sille nimi, joka on sille yhteinen sen laadun kanssa, mistä se eroaa vain yhdessä ainoassa suhteessa, kuin sekoittaa sitä niihin, joiden kanssa sillä ei missään muissa suhteissa ole yhtäläisyyttä. Sellaisia ovat ne perin laajat teokset, joita tavallisesti nimitetään romaaneiksi, kuten: Clelia, Kleopatra, Astraea, Kassandra, Suuri Kyros sekä lukemattomat muut, joiden pelkään tarjoavan perin vähän opetusta tai huvia.

No niin, koominen romaani on suorasanainen koominen kertova runoelma, joka eroaa huvinäytelmästä samaten kuin vakava eepos murhenäytelmästä. Sen toiminta on paljon laajempi ja sisältävämpi, sillä kun on paljon avarampi tapauspiiri ja koska se esittää suuremman ja vaihtelevamman luonnekokoelman. Se eroaa vakavasta romaanista tarinassaan ja toiminnassaan siten, että näiden ollessa jälkimmäisessä vakavia ja juhlallisia ne edellisessä taas ovat keveitä ja naurettavia. Se eroaa henkilöittensä puolesta siinä, että se tuo näyttämölle alempisäätyisiä ja siis tavoiltaan vähemmän hienostuneita ihmisiä, kun vakava romaani sen sijaan tutustuttaa meidät ylhäisimpiin. Lopuksi se eroaa tunneilmauksissaan ja esitystavassaan säilyttämällä ylevän asemesta lystikkään. Sanonnassa luullakseni voidaan toisinaan hyväksyä vallan hullunkurinenkin, ja siitä tavataan monta esimerkkiä tässä teoksessa, muun muassa taistelukuvauksissa ja eräissä muissa kohdissa, joita ei tarvitse klassilliselle lukijalle huomautella, nuo parodiat tai hullunkuriset matkimiset kun ovat etupäässä aiotut häntä huvittamaan.

Mutta vaikka olemme tämän toisinaan sallineet esitystavassamme, olemme huolellisesti sulkeneet sen pois tunteistamme ja henkilöistämme, sillä niissä se ei koskaan ole oikein paikallaan, paitsi kun on kysymys ilveellisistä kyhäyksistä, jollaiseksi tätä ei ole aiottu. Kaksi kirjoituksen lajia ei tosiaan voi erota toisistaan enemmän kuin koomillinen ja burleski. Sillä kuten jälkimmäinen on aina eriskummaisen ja luonnottoman esittämistä ja huvimme, mikäli sitä tarkastamme, johtuu sen yllättävästä ja järjettömästä mahdottomuudesta, esimerkiksi silloin, kun ylimpäin kansankerrosten tavat omistetaan alimmalle tai päinvastoin, niin edellisessä tulisi meidän sen sijaan aina ankarasti rajoittua luontoon, jonka oikeasta matkimisesta virtaa kaikki se huvitus, minkä ajattelevalle ja käsittävälle lukijalle tällä tavoin tuottanemme. Ja on ehkä vielä yksi syy, miksi luonnosta poikkeaminen kaikkein vähimmin on annettava anteeksi koomiselle kirjailijalle: Vakavan runoilijan ei näet aina ole varsin helppo tavata suurta ja ihailtavaa, mutta tarkalle havaitsijalle tarjoaa elämä kaikkialla jotakin naurettavaa.

Olen tehnyt tämän viittauksen burleskiin siksi, että usein olen kuullut sen nimityksen annettavan esityksille, jotka todella ovat olleet koomillista laatua, mutta joissa tekijä on toisinaan sallinut hullunkurisuutta pelkässä esitystavassaan, mikä runouden pukuna lyö siihen hienostumattomien lukijain vaistossa leimansa, kuten ihmisten vaatteet käyttäjiinsä (edellinen koko runoelmaan ja jälkimmäinen koko ihmiseen) laajemmassa määrässä kuin näiden suuremmat oivallisuudet ja ansiot, joita kaikki eivät tajua. Mutta varmaankaan ei jokunen hullutteleva ilveily tyylissä, milloin henkilöt ja tunteet ovat täysin luonnollisia, aikaansaa burleskia enempää kuin tyhjä sanahelinä ja korskeilu oikeuttaa nimittämään mitään esitystä todella yleväksi, jos kaikki muuten on halpaa ja alhaista.

Ja huomaan lordi Shaftesburyn mielipiteen pelkästä burleskista käyvän omani kanssa yhteen, kun hän väittää, että "mitään sellaista ei tavata vanhan-ajan kirjailijain teoksissa". Kenties minä kammoan sitä vähemmän kuin hän tunnustaa kammoavansa. Enkä tee tätä siksi, että minulla sen avulla on ollut hiukan menestystä näyttämöllä, vaan pikemminkin sen vuoksi, että se lisää oivallista rattoisuutta ja kutkuttaa nauruhermoja paremmin kuin mikään muu. Ja nämä ovat luultavasti terveellisempiä sielunlääkkeitä ja edistävät alakuloisuuden, synkkämielisyyden ja sairaalloisuuksien karkoittamista paremmin kuin yleensä otaksutaan. Niin, vetoanpa yleiseen havaintojen tekoon kysyessäni, eivätkö samat yleisöt osoittaudu hyväntuulisemmiksi ja suopeammiksi sen jälkeen, kun niitä on pari, kolme tuntia viihdytelty tämänlaatuisilla esityksillä, kuin mitä ne ovat kuunneltuaan mielensä nyreäksi murhenäytelmistä tai vakavasta luennoimisesta.

Mutta valaistaksemme tätä kaikkea toisella tieteellä, jossa kenties näemme eron kirkkaammin ja selvemmin, ryhtykäämme tarkastamaan jonkun historiallisen maalarin koomisia tuotteita sekä samalla niitä tuotteita, joille italialaiset antavat nimen caricatura. Tällöin huomaamme edellisten oivallisuutena tositeossa olevan mitä tarkimman luonnonjäljittelyn, jopa siinä määrin, että arvostelukykyinen silmä heti hylkää kaikki, mikä on outré, jokaisen mielivaltaisen vapauden maalarin puolesta tuon alma materin piirteiden kankaalle siirtämisessä. Karikatyyrissä eli irvikuvassa sen sijaan myönnämme täyden vapauden, – sen tarkoituksena on esittää kuvatuksia eikä ihmisiä; ja kaikki väärentelyt, vääntelyt ja liioittelut ovat oikealla paikallaan, olkootpa ne minkälaisia tahansa.

Ja mitä karikatyyri on maalauksessa, sitä on burleski kirjoituksessa, ja samassa suhteessa ovat koominen kirjailija ja maalari toisiinsa. Tässä taas huomautan, että kuten edellisessä näkyy maalari olevan edullisemmassa asemassa, siten jälkimmäinen äärettömästi suosii kirjailijaa, sillä luonnoton on paljon helpompaa maalata kuin sanoin esittää, naurettava sen sijaan helpompaa kertomalla kuvailla kuin maalata.

Ja vaikka tämä jälkimmäinen laatu ei kenties kummassakaan taiteessa niin voimakkaasti vaikuta lihaksiin ja niitä värisytä kuin edellinen, niin luullakseni myönnettäneen, että siitä saamme järkevämpää ja hyödyllisempää huvia. Se, joka nimittäisi nerokasta Hogarthia burleskiksi maalariksi, osoittaisi hänelle minun mielestäni varsin pientä kunniaa. Sillä epäilemättä on paljon helpompaa, paljon vähemmän ihailemisen arvoista maalata mies, jolla on kohtuuttoman suuri nenä tai joku muu epäsäännöllinen piirre, tai panna hänet johonkin järjettömään tai epäluonnolliseen asentoon kuin elävöittää kankaalle ihmisten tunteita. On pidetty tavattoman suurena ylistyksenä maalarille, jos sanotaan, että hänen luomansa näkyvät hengittävän; mutta epäilemättä on paljon suurempi, ylevämpi ja kehuvampi tunnustus, jos sanotaan, että ne näkyvät ajattelevan.

Mutta palatkaamme asiaan. Ainoastaan naurettava, kuten olen sanonut, lankeaa minun käsityspiiriini tässä teoksessa. Eikä lukija pitäne sopimattomana, jos tätä sanaa hiukan selittelen, kun ottaa huomioon, kuinka kummallisesti sen ovat väärinkäsittäneet kirjailijatkin, jotka ovat tunnustaneet sitä esitysmuotoa käyttävänsä. Sillä mistäpä muusta kuin sellaisesta erehdyksestä voimme syyttää niitä monia yrityksiä, joilla on koetettu tehdä mustimmat konnantyöt ja, mikä vielä pahempaa, kauheimmat onnettomuudet naurunalaisiksi? Mikä voisi olla räikeämpää kuin sen kirjailijan järjetön mauttomuus, joka kyhäisi huvinäytelmän Nerosta ja sovittaisi siihen hilpeän välikohtauksen hänen äitinsä vatsan aukiratkomisesta? Tai mikä loukkaisi pahemmin ihmisyyttä kuin yrittää tehdä köyhyydestä ja hädästä johtuva kurjuus naurettavaksi? Eikä lukijan kuitenkaan tarvitse olla suuresti oppinut, voidakseen johdattaa mieleensä sen tapaisia esimerkkejä.

Näyttänee sitäpaitsi omituiselta, että Aristoteles, joka niin mielellään ja auliisti ryhtyy määrittelyihin, ei ole nähnyt hyväksi määritellä naurettavaa. Mainitessaan, että se kuuluu huvinäytelmän piiriin, hän tosin huomauttaa, että roistomaisuus ei ole sen tarkoitusperänä. Mutta hän ei ole muistaakseni nimenomaan väittänyt mitä se on. Eikä myöskään abbé Bellegarde, joka on kirjoittanut tutkielman tästä aineesta, kertaakaan etsi sen alkulähdettä, vaikka antaakin meille monia näytteitä naurettavasta.

Oikean naurettavan ainoana lähteenä on teeskentely. Mutta vaikka se kumpuilee yhdestä ainoasta lähteensilmästä, niin tarkastaessamme niitä lukemattomia puroja, joihin tämä alkulähde haarautuu, lakkaamme piankin ihmettelemästä, että se tarkkaajalle leviää niin laajana verkkona. Teeskentely taas aiheutuu kahdesta eri syystä; turhamaisuudesta tai ulkokultaisuudesta. Sillä kuten turhamaisuus teeskentelee valheellisia ominaisuuksia ylistystä saavuttaakseen, samaten saa ulkokultaisuus meidät ponnistelemaan moittimisen välttämiseksi salaamalla paheemme vastaavien hyveiden valhevaipan alle. Ja vaikka nämä kaksi syytä usein sekoittuvat, sillä hiukan vaikeaa on erottaa ne toisistaan, niin ne erilaisista vaikutteista lähteneinä ovat yhtä erilaisia toiminnaltaan. Turhamaisuudesta johtuva teeskentely on näet lähempänä totuutta kuin tuo toinen pyrkimys, koska sen ei ole taisteltava sellaista hurjaa luonnollista vastahakoisuutta vastaan kuin ulkokultaisuuden. Voi myös mainita, että teeskentelyyn ei sisälly matkittujen ominaisuuksien ehdoton kieltäminen, ja vaikka se siis tekopyhyydestä johtuneena on läheistä sukua petokselle, niin pelkän turhamaisuuden aiheuttamana sen luonteeseen kuuluu myöskin kerskailua. Niinpä esimerkiksi turhamaisen ihmisen anteliaisuudenteeskentely eroaa huomattavasti samanlaisesta teeskentelystä kitsaassa miehessä; sillä vaikka turhamainen mies ei olekaan sitä, miltä tahtoisi näyttää, tai vaikka hänellä ei ole teeskentelemäänsä hyvettä siinä määrin kuin hän tahtoisi muille luulotella, niin ei teeskentely kuitenkaan pue häntä niin huonosti kuin saituria, joka on täydellinen vastakohta sille, mitä on olevinansa.

Tämän teeskentelyn havaitsemisesta johtuu naurettavaisuus, joka aina herättää lukijassa kummastusta ja huvia, sitäkin suurempaa, jos teeskentely aiheutuu ulkokultaisuudesta eikä turhamaisuudesta. On nimittäin kummastuttavampaa ja siis naurettavampaa huomata jonkun olevan suora vastakohta sille, miksi hän itseään teeskentelee, kuin havaita hänet hiukan puutteelliseksi siinä ominaisuudessa, josta haluaa mainetta itselleen. Voisin huomauttaa, että Ben Jonsonimme, joka kaikkein parhaiten tajusi naurettavan, on pääasiallisesti käyttänyt aiheinaan ulkokultaisuutta eli tekopyhyyttä.

Ja ainoastaan teeskentely voi tuoda naurettavan leiman elämän vastoinkäymisiin ja onnettomuuksiin tai luonnollisiin puutteellisuuksiin. Sillä, joka voi pitää rumuutta, rujoutta, heikkoutta tai köyhyyttä sellaisinaan naurettavina, täytyy olla perin huonosti kehittynyt luonne; enkä luule järki-ihmisen, joka tapaa ryvettyneen miehen ajamassa kadulla työrattailla, siinä näkevän mitään naurettavaa tai tulevan sellaista edes ajatelleeksi. Mutta jos sama mies astuisi kuusivaljakkovaunuista tai ryntäisi istuimeltaan hattu kainalossa, niin katselija alkaisi nauraa, ja syystä.

Eipä myöskään kutkuttaisi nauruhermojamme, jos sattuisimme astumaan köyhään tölliin ja siellä näkisimme kurjan kylmästä värisevän ja nälästä riutuvan perheen, tai olisimme ainakin kovin pirullisia luonteeltamme, jos se meitä naurattaisi, mutta jos huomaisimme siellä ristikolla varustetun tulisijan koristettuna kukilla kivihiilien asemasta, tyhjiä hopea- tai porsliinikulhoja astiahyllyllä tai jotakin muuta rikkauden ja hienostelun tavoittelua joko henkilöiden puvuissa tai huonekaluissa, niin voisi meille antaa anteeksi noin kummallisen näyn ivailun. Vielä vähemmän sietävät luonnolliset puutteellisuudet naljailua, mutta milloin rumuus tavoittelee kehuvaa tunnustusta kauneudesta tai ontuva koettaa esiintyä ketteränä, silloin nämä onnettomat asianhaarat, jotka ensin herättivät sääliämme, pikemminkin saavat meidät naurutuulelle.

Runoilija kehittää tätä mietettä hyvin pitkälle:

    Ei virhe ole oma itses olla,
    vaan muuta muille suotta uskotella.

Jos runomitta sallisi sanan "naurettava" ensimmäiseen säkeeseen, niin ajatus osuisi vielä paremmin paikalle. Suuret paheet ovat omiansa herättämään inhoamme, pienet viat synnyttävät meissä sääliä, mutta teeskentely on minusta naurettavan ainoa oikea alkulähde.

Mutta ehkäpä minulle voidaan muistuttaa, että olen vastoin omia sääntöjäni tuonut tässä teoksessa esille paheita, vieläpä varsin mustiakin. Siihen minä vastaan, että ensiksikin on perin vaikeaa inhimillisten toimintojen sarjaa seuratessa pysytellä niistä loitolla. Toiseksi, että kyhäyksessäni tavattavat paheet ovat pikemminkin tilapäisiä seurauksia inhimillisistä heikkouksista kuin sielussa vakinaisesti asustavista syistä. Kolmanneksi, että niitä ei koskaan esitetä ivan, vaan inhon esineinä. Neljänneksi, että ne eivät silloin koskaan ole päätekijänä näyttämöllä, ja lopuksi, että ne eivät koskaan aiheuta aiottua pahaa.

Erotettuani täten Josef Andrewsin romaaninkirjoittajien tuotteista toiselta puolen ja burleskien kyhääjäin luomista toiselta ja annettuani joitakuita varsin lyhyitä viittauksia, sillä enempää en tarkoittanutkaan, tämänlaatuisesta kirjoittelusta, jonka olen väittänyt olevan tähän asti kokeilematonta meidän kielellämme, jätän hyväluontoisen lukijan tehtäväksi arvostella tuotettani sovittamalla siihen näitä huomautuksiani enkä tahdo häntä enää viivyttää muuta kuin sanomalla pari sanaa tämän kirjan henkilöistä.

Ja tässä minä juhlallisesti vakuutan, että tarkoitukseni ei suinkaan ole ketään halventaa tai parjata. Vaikka kaikki onkin jäljennetty luonnon kirjasta ja tuskin esitetty ainoatakaan henkilöä tai toimintaa, joka ei olisi kotoisin omien havaintojeni piiristä, olen kuitenkin mitä huolellisimmin koettanut hämärryttää henkilöni sellaisiin erilaisiin olosuhteisiin, arvoasteihin ja värityksiin, että käy mahdottomaksi edes osapuilleen arvata, keitä ne ovat. Ja jos joskus niin sattuisikin, on se mahdollista vain silloin, kun kuvattu puutteellisuus on niin hiuksenhieno, että se on vain vähäpätöinen heikkous, jolle asianomainen itse voi nauraa yhtä hyvin kuin muutkin.

Mitä Adamsin luonnekuvaukseen tulee, se kun on räikein kaikista, niin otaksun, ettei sellaista tavata missään nykyisin saatavana olevasta kirjasta. Hänen luonteensa on piirretty mitä vilpittömimmän yksinkertaiseksi, ja koska hänen hyvä sydämensä suosittelee häntä hyväsydämisille, niin toivoakseni se on minulla puolustuksena hänen virkaveljiensä edessä, joita kohtaan, milloin he ovat pyhän säätynsä arvoisia, ei kukaan voi tuntea suurempaa kunnioitusta. Sen vuoksi he suonevat minulle anteeksi, että olen tehnyt hänestä pappismiehen, vaikka hän joutuukin ala-arvoisiin seikkailuihin, koskapa mikään muu toimi ei olisi voinut tarjota hänelle niin monta tilaisuutta osoittaa arvoisia taipumuksiansa.

ENSIMMÄINEN KIRJA

ENSIMMÄINEN LUKU

Elämäkertojen kirjoittamisesta yleisesti ja varsinkin Pamelan elämäkerrasta sekä sivumennen maininta Colley Cibberistä ja muista.

Vanha totuus on, että esimerkillä on ihmismieleen suurempi vaikutus kuin ohjeilla, ja jos tämä pätee inhottavaan ja moitittavaan nähden, niin se pitää vielä paremmin paikkansa, kun on kysymys jostain herttaisesta ja kiitettävästä. Tässä meihin vaikuttaa tehokkaasti kilvoittelu, joka herättää meissä vastustamatonta matkimishalua. Kunnon mies on sen vuoksi pysyvä esimerkki kaikille tuttavilleen ja tuossa ahtaassa piirissä paljon hyödyllisempi kuin hyvä kirja.

Mutta koska usein on niin, että nämä parhaimmat ihmiset ovat vain vähän tunnettuja eivätkä heidän hyödylliset esimerkkinsä siis ulotu pitkälle, niin kirjailija voi saada aiheen auttaa heidän elämäntarinansa laajemmalle levittämistä ja esittää näitä herttaisia kuvia niille, joilla ei ole onni tuntea alkuperäisiä henkilöitä. Välittämällä nämä arvokkaat esikuvat maailmalle hän voi ehkä tehdä ihmiskunnalle suuremman palveluksen kuin se henkilö, jonka elämästä tuo malli on peräisin. Tässä valossa olen aina katsellut niitä elämäkerrankirjoittajia, jotka ovat kertoilleet kumpaankin sukupuoleen kuuluvien suurten ja ansiokkaiden henkilöiden teoista. En mainitse niitä muinaisajan kirjailijoita, joita viime aikoina on vain vähän luettu, koska heidän teoksensa, kuten yleensä ajatellaan, ovat kirjoitetut vanhentuneella, käsittämättömällä kielellä, sellaisia kuin Plutarkhosta, Neposta ja muita, joista nuoruudessani kuulin. Oma kielemmekin tarjoaa monta erittäin hyödyllistä ja opettavaista kirjaa, jotka ovat oivallisesti suunnitellut kylvämään nuorisoon hyveen siemeniä ja joita keskinkertaisen älykkäät ihmiset varsin helposti ymmärtävät. Sellaisia ovat kertomus John Suuresta, joka rohkealla ja sankarillisella taistelullaan isoruhoisia ja rotevia miehiä vastaan hankki itselleen maineikkaan lisänimen "jättiläisen tappaja", kertomus eräästä Warwickin kreivistä, jonka ristimänimi oli Guy, Argaluksen ja Parthenian elämäkerrat ja ennen kaikkea noiden seitsemän kunnioitettavan henkilön, kristikunnan esitaistelijoiden, elämäntarina. Kaikissa näissä huviin liittyy opetusta, ja lukija saa melkein yhtä paljon oppia kuin hauskuuttakin.

Mutta minä sivuutan nämä ja monet muut mainitakseni kaksi äskettäin julkaistua kirjaa, jotka antavat ihailtavan kuvan kummankin sukupuolen herttaisista ominaisuuksista. Ensimmäinen näistä käsittelee miehistä hyveellisyyttä, ja sen kirjoitti tuo suuri henkilö itse, joka eli elämäänsä sellaisena kuin on sen muistiin kirjoittanut ja jonka monet arvelevat viettäneen sellaista elämää vain kirjoittaakseen siitä. Toisen tarjoaa meille tarinoitsija, joka lainaa kertomuksensa tavanmukaista menettelyä käyttäen todenperäisistä papereista ja muistiinpanoista. Lukija luullakseni jo arvaa, että tarkoitan herra Colley Cibberin [englantilaisessa kirjallisuudessa paljon mainittu näyttelijä ja huvinäytelmien kirjoittaja (1671-1757)] ja neito Pamela Andrewsin elämäkertoja. Kuinka taitavasti edellinen vihjaamalla, että hän pelastui joutumasta kirkon ja valtion korkeimpiin asemiin, opettaakaan meitä halveksimaan maallista mahtavuutta, kuinka voimakkaasti hän teroittaakaan mieleemme ehdotonta alistumista ylempiemme tahtoon! Ja lopuksi, kuinka täydellisesti hän varustaa meidät niin levotonta ja viheliäistä tunnetta kuin häpeän pelkoa vastaan ja kuinka selvästi hän paljastaa maineen ja kunnian, tuon joutavan haaveen, tyhjyydeksi ja turhuudeksi!

Mitä naispuoliset lukijat saavat oppia neiti Andrewsin muistiinpanoista, on niin hyvin esitetty teoksen toisen ja sitä seuraavien painosten alkuun liitetyissä tutkielmissa eli kirjeissä, että olisi tarpeetonta sitä tässä toistaa. Tositarina, jonka tässä esitän yleisölle, on näyte siitä suuresta hyödystä, jonka mainittu teos luultavasti tuottaa, sekä juuri huomauttamastani esimerkkien vaikutusvoimasta. Saamme nimittäin nähdä, että pitämällä sisarensa hyveellisyyden oivallista kuvaa silmäinsä edessä herra Josef Andrews kykeni niin hyvin säilyttämään puhtautensa suurten kiusausten keskellä. – Lisään vain, että tämä miehisen siveellisyyden piirre, vaikka sellainen hyve epäilemättä on yhtä toivottava ja sopiva yhdelle sukupuolelle kuin toisellekin, on melkein ainoa avu, jota tuo suuri hyveellisyyden puolustaja ei ollut varannut itselleen vain antaakseen hyvän esimerkin lukijoillensa.

TOINEN LUKU

Herra Josef Andrewsista, hänen syntymästään ja sukuperästään, kasvatuksestaan ja suurista lahjoistaan, sekä pari sanaa hänen esivanhemmistaan.

Herra Josef Andrews, tässä esitettävän kertomuksemme sankari, oli kunnon ukko Andrewsin ja hänen kunnollisen vaimonsa ainoa poika, ja maineikkaan Pamelan veli. Tuon neitosen hyveellisyyshän on nykyisin niin kuuluisaa. Hänen esivanhempiensa suhteen olemme tehneet uutteria tutkimuksia, mutta varsin vähäisin tuloksin. Niinpä emme kyenneet seuraamaan hänen sukupuutaan kauemmaksi kuin hänen isoisänsä isään, joka, kuten eräs pitäjän vanhanpuoleinen asukas muistaa kuulleensa isänsä kertoneen, oli oivallinen kalikkataistelija. Oliko hänellä mitään esivanhempia sitä aikaisemmin, se meidän on jätettävä uteliaan lukijan arvailtavaksi, kun emme ole löytäneet mitään kyllin varmaa, mihin voisimme nojata. Kuitenkaan emme voi olla mainitsematta tässä erästä hautakirjoitusta, jonka muuan nerokas ystävämme on meille toimittanut:

    Tässä, matkailija, viivy hetki:
    tässä iloveikon päättyi retki,
    tässä Andrew-veikko odottaapi,
    kunnes ajan viime hetki saapi.
    Sä iloitse, kun voit, käy sulle kerran
    kuin hälle, surua saat saman verran.

Nämä sanat ovat ajan hampaan kuluttamat. Kuitenkin on tarpeetonta huomauttaa, että Andrew on tässä kirjoitettu ilman s-keraketta, ja sitäpaitsi se on ristimänimi. Muuten ystäväni arvelee hänen olleen sen ilakoitsijain filosofisen ryhmäkunnan perustaja, jolle sittemmin on annettu "iloisten veikkojen" nimi.

Jättäkäämme siis sikseen tuo seikka, jonka olen maininnut vain elämäkerran kirjoittamisen sääntöjä täsmällisesti noudattaakseni, mutta joka ei ole kovin tähdellinen. Siksi siirrynkin tärkeämpiin asioihin. On tietenkin kyllin varmaa, että hänellä oli yhtä monet esivanhemmat kuin maailman parhaimmalla miehellä, ja jos katselisimme viisi- tai kuusisataa vuotta taaksepäin, saattaisimme havaita hänet joidenkin nykyään varsin mahtavien henkilöiden sukulaiseksi, joiden esi-isät puolen viime vuosisadan kuluessa ovat olleet yhtä suuren hämärän peitossa.

Jos väittelyn vuoksi otaksuisimme, ettei hänellä ole ollut lainkaan esi-isiä, vaan että hän nykyisin käytäntöön tulleen sanantavan mukaan olisi noussut tunkiolta, samoin kuin ateenalaiset vakuuttivat nousseensa maasta, niin eikö tämä autokopros [omin avuin tunkiolta kohonnut] olisi syystä ansainnut kaikkea omien hyveittensä tuottamaa ylistystä? Eikö olisi kovaa, että mieheltä, jolla ei ole esi-isiä, sen vuoksi riistettäisiin oikeus saavuttaa kunniaa, kun näemme niin monien hyveettömien loistavan esi-isiensä maineella?

Kymmenvuotiaana (johon aikaan hänen kasvatuksensa oli edistynyt siinä määrin, että hän osasi lukea ja kirjoittaa) hänet toimitettiin oppiin sir Thomas Boobylle, herra Boobyn sedälle. Kun sir Thomasilla oli silloin maatila viljeltävänään, nuorta Andrewsia käytettiin ensin toimeen, jota sielläpäin nimitettiin lintujen hätyyttelyksi. Hänen tehtävänsä oli sama, jonka muinaiset kansat antoivat hedelmä- ja kasvitarhoja sekä viinimäkiä suojelevalle Priapus-jumalalle, jota nykyisin nimitetään linnunpelätiksi. Mutta kun hänen äänensä oli niin tavattoman soinnukas, että se pikemmin vietteli lintuja luokseen kuin säikytti niitä, hänet siirrettiin viljelyksiltä pian koirapihaan, jossa hänet määrättiin metsästäjän käytettäväksi ja hänestä tehtiin henkilö, jota metsämiehet nimittävät "ruoskijaksi", toisin sanoen koirien koossapitäjä. Tähänkin toimeen hänen äänensä sulous teki hänet sopimattomaksi, sillä koirista hänen soinnukas torumisensa oli miellyttävämpää kuin metsästäjän kaikki mairittelut, ja siksi tämä siitä niin kimmastuikin, että pyysi sir Thomasia laittamaan pojan johonkin muuhun hommaan ja syytteli poloista alati kaikista koirien virheistä. Andrews siirrettiin nyt talliin.

Uudessa toimessaan hän pian antoi näytteitä ikävuosilleen tavattomasta voimasta ja ketteryydestä ja ratsasti aina huimimmilla ja vikurimmilla hevosilla näitä juottopaikalle vietäessä niin pelottomasti, että se kummastutti kaikkia. Tässä asemassaan hän suoritti useita ajokilpailuja sir Thomasin puolesta ja teki sen niin taitavasti ja menestyksellisesti, että naapuriston herrasmiehet monesti pyysivät ritaria antamaan pienen Joeyn (niin häntä näet nimitettiin) esiintyä kilpa-ajoissa heidänkin puolestaan. Parhaat vedonlyöjät tiedustelivat aina, millä hevosella pikku Joey ratsastaisi, ennen kuin vahvistivat panoksensa, ja panokset oli asetettu pikemmin ajajan kuin itse hevosen puolesta, varsinkin sen jälkeen, kun Andrews oli jyrkästi kieltäytynyt vastaanottamasta melkoista lahjasummaa, jota hänelle oli tarjottu, jos hän olisi tahallaan antanut voittaa itsensä. Tämä lisäsi erinomaisesti hänen mainettaan ja miellytti siinä määrin lady Boobya, että tämä halusi saada tuon nyt seitsentoistavuotiaan nuorukaisen omaksi käskypojakseen.

Joey siirrettiin tallin puolelta emäntänsä palvelukseen käymään tämän asioilla, seisomaan tämän tuolin takana, tarjoilemaan tämän teepöydässä ja kantamaan tämän rukouskirjaa kirkkotiellä. Kirkossa hän saavutti äänellään tunnustusta virsien veisuussa. Hän käyttäytyi jumalanpalveluksessa niin hyvin kaikissa muissakin suhteissa, että kappalaisen, herra Abraham Adamsin, suosiollinen huomio kiintyi häneen. Eräänä päivänä, kun Adams tyhjensi oluthaarikkaa sir Thomasin keittiössä, hän käytti tilaisuutta tehdäkseen nuorelle miehelle muutamia kysymyksiä uskonnosta, joihin saamansa vastaukset miellyttivät häntä erinomaisesti.

KOLMAS LUKU

Pappi Abraham Adamsista, kamarineito Slipslopista ja eräistä muista.

Herra Abraham Adams oli varsin oppinut mies. Hän osasi perinpohjin kreikkaa ja latinaa, lisäksi hänellä oli melkoiset tiedot itämaisissa kielissä, kykenipä hän lukemaan ja kääntämään ranskan-, italian- ja espanjankieltäkin. Hän oli käyttänyt monet vuodet uutteraan opiskeluun ja kerännyt tietovaraston, jota harvoin tavataan yliopistossa. Hän oli sitäpaitsi järkevä, komeannäköinen ja hyväluontoinen mies, mutta samalla niin täysin tietämätön tämän maailman menoista kuin vastasyntynyt lapsukainen konsaan voisi olla.

Kun hän ei koskaan tahtonut pettää, ei hän epäillyt petosta kenenkään muunkaan puolelta. Hän oli jalomielinen, ystävällinen ja urhoollinen aivan liikaakin, mutta suoramielisyys ja yksinkertaisuus olivat hänen luonteenpiirteitänsä. Hän ei enempää kuin herra Colley Cibberkään aavistanut sellaisia intohimoja kuin häijyyttä ja kateutta maailmassa olevankaan, mikä muuten oli vähemmän ihmeteltävää maalaispapissa kuin herrasmiehessä, joka kaiken elämänsä oli viettänyt kulissien takana – paikassa, jota harvoin on pidetty viattomuuden kouluna ja missä vähäisinkin havaintojen teko olisi saanut tuon suuren hyveellisyyden puolustajan vakuutetuksi siitä, että moiset intohimot todellakin ihmissielussa temmeltävät.

Samalla kun hyveellisyys ja muut ominaisuudet tekivät kappalaisemme sangen sopivaksi virkaansa, ne tekivät hänestä myös miellyttävän ja arvokkaan toverin ja olivat siinä määrin hankkineet hänelle erään piispan hartaan ystävyyden ja suosion, että hänelle viidenkymmenen vanhana varattiin sievä kahdenkymmenenkolmen punnan vuositulo, jolla hän ei kuitenkaan kyennyt paljon mahtailemaan, koska asui kalliilla seudulla ja koska vaimon ja kuuden lapsen ylläpito ei juuri ollut helppoa.

Tämä oli se herrasmies, joka, kuten mainitsin, havaittuaan nuoren Andrewsin erinomaisen hurskauden oli hankkinut tilaisuuden kysellä häneltä eräitä seikkoja: Kuinka monta kirjaa oli Uudessa Testamentissa? Mitkä ne olivat? Kuinka monta lukua ne sisälsivät? Ja muuta sellaista, joihin kaikkiin, kuten pastori kaikessa hiljaisuudessa myönsi, poika vastasi paljon paremmin kuin sir Thomas tai kaksi muuta naapuriston rauhantuomaria kaiketikaan olisivat voineet vastata.

Herra Adams oli ihmeellisen halukas tietämään, milloin ja millä keinoin nuorukainen oli nämä asiat oppinut. Joey ilmoitti hänelle, että hän isänsä huolenpidosta johtuen jo hyvin aikaisin oli oppinut lukemaan ja kirjoittamaan. Vaikka isän ei ollut onnistunut saada poikaa köyhäinkouluun, koska eräs kartanonisännän serkuista oli läheisen kauppalan kirkkoneuvostossa sitä äänellään vastustanut, hän oli toki itse uhrannut kuusi pennyä viikossa pojan opetukseen. Hän ilmoitti myös, että siitä asti, kun hän tuli sir Thomasin perheeseen, hän oli käyttänyt kaikki joutohetkensä hyvien kirjojen lukemiseen. Oli lukenut raamattua, Ihmisen koko velvollisuuden ja Thomas Kempiläistä. Ja niin usein kuin vain sai siihen kenenkään huomaamatta tilaisuuden, hän oli tutkinut erästä isoa, hyvää kirjaa, joka oli avattuna salin ikkunalla, ja siitä hän oli lukenut, "kuinka piru jumalanpalveluksen aikana kuljetti pois puoli kirkkoa loukkaamatta ainoatakaan seurakunnasta ja kuinka viljavainio kaikkine kasvavine puineenkin vyöryi mäenrinnettä alas ja peitti toisen miehen niityn". Tästä herra Adams näki kyllin varmasti, että pojan tarkoittama hyvä kirja ei voinut olla mikään muu kuin Bakerin Ajantieto.

Ihmeissään, kun havaitsi niin paljon uutteruutta ja ahkeruutta nuoressa miehessä, joka ei koskaan ollut saanut pienintäkään rohkaisua, pastori kysyi häneltä, eikö hän kovin surrut opillisen kasvatuksen puutetta ja sitä seikkaa, ettei ollut syntynyt vanhemmista, jotka olisivat voineet hankkia tyydytystä hänen lahjoilleen ja opinhalulleen. Tähän nuorukainen vastasi, – että hänen lukemansa kirjat olivat häntä sentään siksi paljon opastaneet, että hän ei valittanut hänelle tässä maailmassa suotua kohtaloa. Omasta puolestaan hän sanoi olevansa täysin tyytyväinen siihen asemaan, johon hänet oli nimitetty. Hänen oli koetettava kartuttaa lahjojansa, mikä oli hänen velvollisuutensakin, mutta hänen ei sopinut valittaa osaansa eikä kadehtia parempiansa, hän selitti.

– Hyvin sanottu, poikani, kappalainen vastasi, – ja toivoisinpa, että monet, jotka ovat lukeneet paljon enemmän hyviä kirjoja, vieläpä jotkut niistäkin, jotka itse ovat hyviä kirjoja kyhänneet, olisivat saaneet niistä yhtä paljon hyötyä.

Adamsilla ei ollut tilaisuutta läheisempään kanssakäymiseen sir Thomasin tai hänen armonsa kanssa kuin mikä tapahtui palvelevan vallasneidin välityksellä, sillä sir Thomas oli liian aulis arvostelemaan ihmisiä pelkän puvun tai varallisuuden mukaan. Hänen armonsa oli iloinen nainen, joka oli saanut kaupunkilaiskasvatuksen eikä koskaan maininnut maalaisnaapureitansa millään muulla nimityksellä kuin sanomalla heitä luontokappaleiksi. Molemmat katselivat kappalaista vain jonkinlaisena pitäjän kirkkoherralle kuuluvana palkollisena, ja tämä taas oli silloin riidoissa ritarin kanssa. Sillä kirkkoherra oli monet vuodet elänyt alituisessa sotatilassa tai, mikä kenties on yhtä pahaa, alituisessa "lakitilassa" sir Thomasin itsensä ja useimpien hänen kartanonsa vuokramiesten kanssa. Tämän kiistan aiheena olivat eräät rahakymmenykset, joiden vaihtamisesta luonnontuotteissa suoritettaviksi olisi kirkkoherralle koitunut muutaman shillingin vuotuinen etu, mutta hän ei vielä ollut kyennyt saavuttamaan päämääräänsä eikä vielä tähän asti ollut käräjöimisestään korjannut mitään parempia hedelmiä kuin ilon (joka hänen omien usein toistamiensa sanojen mukaan ei ollutkaan pieni) muistella saattaneensa monet lampuotipoloiset puille paljaille, vaikka hän samalla oli suuresti köyhdyttänyt itseänsä.

Neiti Slipslop, vallassäätyinen kamaripalvelijatar, joka itse oli kappalaisen tytär, osoitti jotakin kunnioitusta Adamsia kohtaan. Hän tunnusti pitävänsä tietoja suuressa arvossa ja väitteli usein kappalaisen kanssa jumaluusopin kysymyksistä. Mutta aina hän vaati, että hänen älylleen osoitettaisiin kunnioitusta, koska hän oli monet kerrat ollut Lontoossa ja tunsi maailmaa enemmän kuin joku maalaispastori voisi väittää tuntevansa.

Näissä sanakiistoissa hänellä oli erikoinen etu Adamsin suhteen. Hän näet käytti kovin mielellään vaikeita ja harvinaisia sanoja, joita hän viljeli sillä tavalla, että pastori, uskaltamatta loukata neitoa asettamalla tämän sanoja kyseenalaisiksi, monesti joutui hiukan ymmälle niiden tarkoitukseen nähden, ja jonkun arabialaisen käsikirjoituksen lukeminen ja tulkitseminen olisi tuottanut hänelle paljon vähemmän päänvaivaa.

Niinpä Adams eräänä päivänä keskusteltuaan varsin pitkään kamarineidon kanssa aineen olemuksesta (tai "olennuksesta", kuten kamarineito sitä suvaitsi nimittää) käytti tilaisuutta hyväkseen ja mainitsi nuoresta Andrewsista kehottaen neitiä suosittelemaan tätä rouvalleen hyvin oppivaisena nuorukaisena, jolle pastori itse ryhtyisi opettamaan latinaa. Näin voisi pojasta tulla kykenevä korkeampaan asemaan kuin palvelijan toimeen, ja hän lisäsi, että neiti tiesi olevan isäntänsä vallassa helposti pitää tästä parempaa huolta. Sen vuoksi hän toivoi, että poika jätettäisiin hänen, pastorin, kasvatettavaksi.

– Haha, herra Adams! huudahti neiti Slipslop. – Luuletteko, että armollinen rouva sietäisi mitään sensuuntaisia esipuheita? Hän matkustaa pian Lontooseen, ja olen varma, ettei hän millään ehdolla jättäisi poikaa tänne, Joey kun on hienotapaisimpia nuorukaisia mitä kesäpäivin näkee. Ja olen varma, että hän yhtä helposti suostuisi luopumaan yhdestä harmaasta tammaparistaan, sillä hän pitää kumpaakin yhtä suuressa arvonnassa.

Adams aikoi keskeyttää neidin puheen, mutta tämä jatkoi:

– Ja miksi latina olisi tärkeämpää palvelijalle kuin herrasmiehelle? On aivan paikallaan, että te pappismiehet sitä opettelette, koska muutoin ette voisi saarnata. Mutta olen kuullut herrasmiesten Lontoossa sanovan, ettei siitä kellekään muulle ole hyötyä. Tiedän varmaan, että armollinen rouva suuttuisi minulle, jos puhuisin sellaisia, enkä minä tahdo saattaa itseäni moiseen pulaan.

Hänen lausuttuaan nämä sanat armollisen rouvan kello soi, ja herra Adamsin täytyi lähteä. Eikä hän saanut toista tilaisuutta kamarineidon puhuttelemiseen ennen heidän Lontoon-matkaansa. Mutta Andrews osoitti hänelle suurta kiitollisuutta hänen yrittämästään palveluksesta, vakuuttaen hänelle, ettei hän sitä koskaan unohtaisi, ja samalla hän sai tuolta kunnon mieheltä monta kehotusta vastaiseen käytökseensä nähden ja aina pysyäkseen viattomana ja uutterana.

NELJÄS LUKU

Mitä heidän Lontoon-matkansa jälkeen tapahtui.

Tuskin nuori Andrews oli saapunut Lontooseen, kun hän alkoi tehdä tuttavuutta omaa kuosiaan noudattavien virkaveljiensä kanssa, jotka koettivat saada hänet halveksimaan entistä elämänuraansa. Hänen tukkansa leikattiin uusimman mallin mukaan, ja siihen hän kiinnitti enimmän huomionsa. Hän kulki kaiken aamua hiukset käherrettyinä ja kampasi ne uudestaan iltapäivällä. Toverit eivät kuitenkaan kyenneet opettamaan häntä pelaamaan, kiroilemaan tai juomaan tai viettelemään häntä mihinkään muihin muodikkaisiin paheisiin, joita kaupunki oli tulvillaan.

Hän käytti enimmät joutohetkensä musiikin opiskeluun, jossa hän suuresti edistyi, ja hänestä kehittyi niin täydellinen sen taiteen tuntija, että hän oopperassa johti kaikkien muiden lakeijain mielipidettä. Milloinkaan nämä eivät tuominneet ainoatakaan laulua tai paukuttaneet sille käsiään vastoin hänen hyväksymistänsä tai hylkivää arvosteluansa. Hän oli hiukkasen liian nopsa rettelöihin teattereissa ja kokouksissa, ja seuratessaan emäntäänsä kirkkoon (mikä tapahtui vain harvoin) hän ei esiintynyt yhtä säädyllisen hartaana kuin ennen. Mutta vaikka hän ulkomuodoltaan oli siro mies, hänen siveellisyytensä pysyi aivan turmeltumattomana, joskin hän samalla kertaa oli älykkäämpi ja hienotapaisempi kuin mitkään kaupungin keikarit sekä liverissä että tavallisessa puvussa.

Hänen emäntänsä, joka oli usein sanonut, että Joey oli kuningaskunnan komein ja mallikelpoisin lakeija, mutta että häneltä ikävä kyllä puuttui miehekkyyttä, ei enää nähnytkään hänessä sitä vikaa. Päinvastoin kuultiin hänen usein huudahtavan:

– Ah, siinä nuorukaisessa on elävää tarmoa!

Hänen armonsa näki selvästi, mikä vaikutus kaupungin ilmalla on vaatimattomimpiin ja raittiimpiinkin luonteisiin. Hän alkoi nyt kävellä Joeyn kanssa aamuisin Hyde Parkiin, ja väsyessään, mitä tapahtui tuon tuostakin, hänen tapanaan oli nojata nuorukaisen käsivarteen ja jutella tämän kanssa perin tuttavallisesti. Milloin vain hän astui ulos vaunuistaan, hän tarttui pojan käteen ja joskus, horjahtamisen pelosta, puristi sitä aika kovasti. Hän salli Joeyn tuoda kirjeitä vuoteelleen aamulla, hymyili ja vilkutti hänelle silmäänsä pöydässä ja soi hänelle kaikenlaisia viattomia vapauksia, joita ylhäiset naiset voivat sallia hyveellisyytensä siitä vähääkään tahrautumatta.

Mutta vaikka heidän hyveellisyytensä pysyy tahrattomana, niin kuitenkin silloin tällöin hipaisee joku pieni nuoli heidän mainettansa. Ja niin tapahtui lady Boobyllekin, joka eräänä aamuna sattui kävelemään Hyde Parkissa käsi kädessä Joeyn kanssa, juuri kun rouva Lorunlaru ja rouva Juorukello sattuivat ajamaan vaunuissaan ohi.

– Hyvänen aika, sanoi rouva Lorunlaru, – voinko uskoa silmiäni? Onko tuo lady Booby?

– On tietenkin, vastasi Juorukello. – Mutta miksi sitä niin ihmettelette?

– No, eikö mies ole hänen lakeijansa? kysyi Lorunlaru.

– Vanha juttu, huudahti siihen Juorukello nauraen, – sen vakuutan teille. Ettekö ole sitä ennen kuullut? Koko kaupunkihan sen on jo puoli vuotta tiennyt.

Tämän keskustelun seurauksena oli kuiskailua sadoilla vierailuilla, joita nämä kaksi naista [Näyttänee järjettömältä, että Juorukello kävi vartavasten vierailulla, kuten hän teki, levittääkseen tunnettua häväistysjuttua, mutta lukija voi selittää tämän minun laillani otaksuen, että hän kaikista väitteistään huolimatta tutustui asiaan vasta mainitussa tilaisuudessa.] vielä samana iltapäivänä erikseen suorittivat, ja sillä olisi saattanut olla varsin tuhoisa vaikutus, jollei kaksi muuta vain päivää myöhemmin julkisuuteen päässyttä huhua olisi tukahduttaneet kaiken muun supinan ja tulleet ainoaksi puheenaiheeksi ja panneet kaikki kaupungin kielikellot soimaan.

Mutta mitä lienevätkään panettelijat ajatelleet, mitä epäluuloja lady Boobyn viattomat vapaudet lienevät heidän häväistyshaluisessa mielessään herättäneet, niin varmaa on, että ne eivät tehneet minkäänlaista vaikutusta nuoreen Andrewsiin, joka ei milloinkaan yrittänyt mennä vapaudessaan sen yli, mitä hänen emäntänsä hänelle salli. Tällaisen käytöksen armollinen rouva luuli johtuvan nuorukaisen häntä kohtaan säilyttämästä voimakkaasta kunnioituksesta, ja se vain kiihotti eräänlaista hänessä heräävää herkkyyttä. Seuraavassa luvussa käsitellään sitä hiukan laajemmin.

VIIDES LUKU

Sir Thomas Boobyn kuolema, hänen leskensä suurta hellyyttä ilmaiseva murhe ja Josef Andrewsin ehdoton puhtaus.

Tähän aikaan tapahtui jotakin, mikä lopetti nämä hauskat kävelyt, jotka luultavasti pian olisivat pöhöttäneet pulleiksi Juorun posket ja antaneet sille aiheen puhaltaa vaskitorvella kautta kaupungin. Ja tämä tapaus ei ollut mikään muu kuin sir Thomas Boobyn kuolema. Tästä elämästä lähtiessään hän sai lohduttoman vaimonsa sulkeutumaan niin tiukasti kotiinsa kuin tätä olisi kohdannut joku ankara tauti.

Ensimmäisten kuuden päivän aikana rouva-parka ei päästänyt puheilleen muita kuin neiti Slipslopin ja kolme naistuttavaa, jotka tulivat pelaamaan korttia. Mutta seitsemäntenä päivänä hän käski Joeyn, jota tästä lähin hyvällä syyllä nimitämme Josefiksi, tuomaan tarjottimen. Vuoteessaan maaten rouva kutsui Josefin luokseen, käski hänen istua ja laskettuaan sattumalta kätensä hänen kädelleen kysyi, oliko nuorukainen ollut koskaan rakastunut. Siihen Josef vastasi hiukan hämillään, että hänen ikäisellään kyllä vielä oli aikaa sellaisia ajatella.

– Niin nuori kuin oletkin, sanoi hänen armonsa, – niin se intohimo ei varmaankaan ole sinulle vieras. No, Joey, lisäsi hän, – sanohan minulle suoraan, kuka se onnellinen tyttö on, jonka silmät ovat sinut huikaisseet?

Josef vastasi, että kaikkien naisten suhteen, joita hän oli koskaan nähnyt, hän oli aivan yhtä välinpitämätön.

– Vai niin, puhui hänen armonsa, – sinä olet siis ylimalkainen rakastelija. Ettehän te komeat nuorukaiset enempää kuin kauniit naisetkaan ole nopeita ja herkkiä päätöksienne tekemisessä, mutta et silti koskaan saa minua uskomaan, että sydämesi on niin nurja lemmelle. Pikemminkin luulen, että sanasi johtuvat varovaisuudesta. Sinä tahdot säilyttää salaisuutesi, mikä on hyvin kiitettävä ominaisuus, josta en suinkaan ole sinulle vihainen. Mikään ei voi olla arvottomampaa kuin että nuori mies lörpöttelee hellistä suhteistaan vallasnaisiin.

– Vallasnaisiinko, hyvä rouva? huudahti Josef. – Minä en suinkaan koskaan ole ollut niin röyhkeä, että olisin ketään sitä nimeä ansaitsevaa ajatellut!

– Älä huoli tekeytyä liian kainoksi, sanoi rouva, – sillä se saattaa toisinaan olla nenäkkyyttä. Mutta vastaahan minulle seuraavaan kysymykseen. Otaksukaamme, että joku vallasnainen sattuisi pitämään sinusta, otaksukaamme, että sinä miellyttäisit häntä enemmän kuin kukaan muu sukupuolestasi ja että hän sallisi sinulle samaa tuttavallisuutta kuin olisit saattanut toivoa, jos syntyperältäsi olisit hänen vertaisensa, niin oletko varma, että mikään turhamaisuus ei viettelisi sinua häntä paljastamaan? Vastaa minulle rehellisesti, Josef: Oletko sinä niin paljon järkevämpi ja kunnollisempi kuin te komeat nuorukaiset yleensä, jotka ette haikaile uhrata meidän rakasta mainettamme ylpeydellenne, ajattelematta alentumisellamme ja luottamuksellamme teille asettamaamme suurta velvollisuutta? Voitko säilyttää salaisuuteni, Joeyni?

– Hyvä rouva, nuori mies vastasi, – toivoakseni teidän armonne ei koskaan voi syyttää minua siitä, että ilmoittaisin perheen salaisuuksia, ja toivon, että annatte minulle sen arvosanan, jos minut palveluksestannekin erottaisitte.

– En aio ajaa sinua pois, Joey, sanoi rouva ja huokasi. – Pelkään, ettei se ole minun vallassani. Sitten hän kohosi hiukan vuoteessaan ja paljasti mitä hohtavimman valkoisen kaulan, jolloin Josef punastui. – Ah, hän sanoi kummastusta teeskennellen, – mitä minä teenkään? Olen uskaltautunut miehen pariin yksinäni alastomana vuoteessa leväten! Entä jos sinulla olisi joitakin häijyjä aikeita kunniaani vastaan, niin kuinka minä puolustautuisin?

Josef vakuutti, että hänellä ei koskaan ollut pienimpiäkään häijyjä aikeita rouvaa kohtaan.

– No, virkkoi rouva, – ehket nimitä aikeitasi häijyiksi, ja kenties ne eivät sitä olekaan.

Nuorukainen vannoi, että ne eivät olleet.

– Käsität minut väärin, jatkoi lady Booby. – Tarkoitan, että jos ne ovatkin tähdätyt kunniaani vastaan, niin ehkä ne eivät silti ole häijyjä. Maailma vain niitä siksi nimittäisi. No, siihen sinä sanoisitkin, että maailma ei koskaan saa asiasta mitään tietää. Mutta eikö se olisi sinun vaiteliaisuuteesi luottamista? Eikö maineeni silloin olisi sinun vallassasi? Etkö sinä silloin olisi isäntäni?

Josef pyysi hänen armoansa lohduttautumaan, hän kun ei koskaan edes kuvittelisi pienintäkään häijyyttä emäntäänsä kohtaan ja mieluummin kuolisi tuhat kertaa kuin antaisi aihetta hänelle sellaiseen epäluuloon.

– Niin, sanoi rouva, – mutta minulla täytyy olla syytä epäillä sinua. Etkö ole mies? Ja olematta turhamainen voin väittää, että minulla on suloja. Mutta ehkä pelkäät, että vaatisin sinut siitä edesvastuuseen. Tosiaan toivonkin, että sitä pelkäät. Mutta taivas tietää, että minä en koskaan rohkenisi esiintyä lakituvassa, ja sinä tiedät, Joey, että minulla on anteeksiantavainen luonne. Sano minulle, Joey, etkö luulisi minun antavan sinulle anteeksi?

– En todellakaan, hyvä rouva, vakuutti Josef, – koskaan tee mitään, jolla pahoittaisin teidän armonne mieltä.

– Kuinka sitten voisit ajatella, ettei sellainen minua pahoittaisi? tiukkasi rouva. – Luuletko, että minä vapaaehtoisesti sietäisin sinua?

– En käsitä teitä, armollinen rouva, sanoi Josef.

– Etkö? viettelijätär ihmetteli. – Sitten olet joko hupsu tai olet sitä olevinasi. Minä huomaan erehtyneeni sinun suhteesi. Mene siis alakertaan äläkä enää koskaan näytä minulle kasvojasi. Sinun luuloteltu viattomuutesi ei voi minuun tehota.

– Hyvä rouva, Josef lausui, – en soisi teidän armonne ajattelevan minusta mitään pahaa. Olen aina koettanut velvollisuudentuntoisesti palvella sekä teitä että isäntääni.

– Voi sinua heittiötä! huudahti hänen armonsa. – Miksi mainitset sen rakkaan miehen nimen? Tahdotko kiusata minua johdattamalla mieleeni hänen kalliin muistonsa? (ja tässä rouva purskahti itkuun). – Mene pois silmieni edestä! En tahdo tämän koommin sinua nähdä.

Näin sanoen hän kääntyi poispäin, ja Josef lähti huoneesta lohduttomana ja kirjoitti kirjeen, jonka lukija löytää seuraavasta luvusta.

KUUDES LUKU

Josef Andrews kyhää kirjeen sisarelleen Pamelalle.

Neito Pamela Andrewsille, kartanonherra Boobyn luona.

    Rakas sisar!

    Sen jälkeen kun sain kirjeesi, jossa kerroit hyvän emäntäsi
    kuolemasta, on oman herrasväkeni perheessä tapahtunut samanlainen
    onnettomuus. Kunnon isäntäni sir Thomas kuoli noin neljä päivää
    sitten; ja mikä pahinta, emäntä-rukkani on varmaankin menettänyt
    järkensä. Kukaan palvelijoista ei otaksunut, että se koskisi
    häneen niin kipeästi, koska he riitelivät melkein joka päivä
    avioelämänsä aikana. Mutta ei siitä sen enempää, sillä tiedäthän,
    Pamela, että en koskaan ole halunnut juoruilla isäntäni perheen
    salaisuuksista. Epäilemättä olet kuitenkin tiennyt, etteivät
    he toisiaan ollenkaan rakastaneet, ja minä olen kuullut
    hänen armonsa toivovan hänen arvoisuutensa kuolemaa monet,
    monet tuhannet kerrat. Mutta kukaan ei tiedä, miltä ystävän
    menettäminen tuntuu, ennen kuin on hänet menettänyt.

    Älä kerro kellekään, mitä kirjoitan, koska en soisi ihmisten
    sanovan, että lörpöttelen perheen asioista, mutta jos hän ei
    olisi niin ylhäinen rouva, niin olisinpa luullut, että hän tahtoi
    suostutella minua. Rakas Pamela, älä kerro tätä kellekään, mutta
    ollessaan peittämättä vuoteessansa hän käski minun istua sen
    ääreen, piteli kättäni ja puheli minulle aivan kuin vallasnainen
    puhuu sulhaselleen teatterinäytelmässä, jonka olen nähnyt Covent
    Gardenissa, kehotellen häntä, ettei olisi parempi kuin tulisi
    olla.

    Jos rouva on järjiltään, en välitä jäädä tähän perheeseen
    pitkäksi aikaa. Siispä minä sydämestäni toivon, että voisit
    hankkia minulle paikan joko kartanonherran tilalla tai jonkun
    muun aatelismiehen palveluksessa sielläpäin, jollei ole totta,
    että olet menossa naimisiin pastori Williamsin kanssa, niinkuin
    huhutaan, jossa tapauksessa minä perin kernaasti rupeisin hänelle
    lukkariksi. Tiedäthän, että olen siihen toimeen kykenevä, kun
    olen lukutaitoinen ja osaan virittää virren.

    Aavistelen, että minut piankin erotetaan palveluksestani, ja
    jollen kuule sinulta mitään, niin palaan heti kohta vanhan
    isäntäni maatilalle, vaikkapa vain nähdäkseni pastori Adamsin,
    joka on maailman paras mies. Lontoo on inhottava paikka, ja
    täällä on niin vähän oikeata naapuruutta, että vierekkäin asuvat
    perheet eivät tunne toisiansa.

    Pyydän sinua tervehtimään kaikkia ystäviä, jotka minusta
    tiedustelevat. Alati

                                          rakastava veljesi
                                           Josef Andrews.

Niin pian kuin Josef oli sinetöinyt kirjeensä ja varustanut sen osoitteella, hän meni alakertaan, jossa tapasi neiti Slipslopin. Ja me käytämme tätä tilaisuutta esitelläksemme neidin lukijalle vähän lähemmin. Hän oli neljänkymmenenviiden vuoden ikäinen herrasneiti, joka astuttuaan nuoruudessaan harha-askeleen oli siitä asti viettänyt säädyllistä elämää. Hän ei nykyisin ollut erikoisen kaunis, koska oli hyvin lyhytvartaloinen, ruumiiltaan lihavahko, jokseenkin punakka ja lisäksi näppykasvoinen. Hänen nenänsäkin oli melkein liian iso ja silmät liian pienet. Eikä hän muistuttanut lehmää niin paljon hengitykseltään kuin edessään kantamiensa kahden ruskean pullopoven vuoksi. Sitäpaitsi toinen jalka oli hiukan toista lyhyempi, minkä vuoksi hän kävellessään onnahteli. Tämä viehkeä olento oli kauan luonut vasikansilmäyksiä Josefiin, mutta hänellä ei ollut siinä ollut aivan yhtä hyvää menestystä kuin luultavasti toivoi, vaikka hän olikin tehostanut luontaisten sulojensa viekoitusta tarjoilemalla nuorukaiselle teetä, makeisia, viiniä ja monia muita herkkuja, joihin hänellä avainten haltijana oli ehdoton käyttövalta.

Kaikesta tästä suosiosta ei Josef kuitenkaan ollut osoittanut pienintäkään kiitollisuutta, ei edes kertaakaan suudellut. En tosin tahtoisikaan vihjaista, että neiti olisi niin helposti tyydytettävissä, ja silloinhan nuoren miehen käytös olisi ollut perin moitittavaa. Tosiasia on, että tuo nainen luuli voivansa antautua miehen kanssa minkälaiseen vapauteen tahansa tarvitsematta pelätä tuottavansa maailmaan kolmatta olentoa heitä ilmiantamaan. Hän kuvitteli, että hän kieltäydyttyään näin pitkälle ei ainoastaan ollut hyvittänyt nuoruutensa pientä hairahdusta, johon ylempänä viittasimme, vaan oli myös kerännyt kyllin suuren määrän ansiota, jotta se riittäisi sovittamaan vastaisetkin kompastukset. Sanalla sanoen, hän päätti päästää valloilleen lemmelliset taipumuksensa ja mahdollisimman pian maksaa sen nautinnonvelan, jonka hän mielestään oli velvollinen itselleen suorittamaan.

Tällaisin ulkonaisin suloin ja tässä mielentilassa hän kohtasi Josef-paran portaitten alapäässä ja kysyi tältä, tahtoisiko tämä juoda lasillisen jotakin hyvää tänä aamuna. Josef, joka oli varsin alakuloinen, otti tarjouksen kernaasti ja kiitollisesti vastaan. Yhdessä he menivät erääseen sivukammioon, missä neiti Slipslop kaadettuaan hänelle reunoilleen täytetyn lasin hedelmälikööriä ja pyydettyään häntä istumaan aloitti tähän tapaan:

– Varmaankaan ei nainen voi menetellä yksinkertaisemmin kuin hän menettelee silloin, kun sallii itsensä hellin tuntein kiintyä johonkuhun poikaan. Jos olisin koskaan aavistanut itselleni niin käyvän, olisin mieluummin kuollut tuhat kertaa kuin tahtonut elää ja nähdä sen päivän. Jos pidämme jostakusta miehestä, niin keveinkin vihjaus tehoaa. Poika sen sijaan pakottaa meidät rikkomaan kaikki kainouden säännöt, ennen kuin voimme vaikuttaa häneen.

Josef, joka ei ymmärtänyt sanaakaan hänen puheestansa, vastasi:

– Niin, hyvä neiti.

– Niin, hyvä neiti! toisti neiti Slipslop hiukan kiihtyneesti. – Aiotko herjata rakkauttani? Eikö riitä, kiittämätön olento, että et vastaa mihinkään sinulle osoittamiini suosioihin? Pitääkö sinun vielä kohdella minua ivalla? Julma hirviö! Millä olen ansainnut, että rakkauteni saisi palkakseen pilkkaa ja ironiaa?

– Neiti hyvä, Josef vastasi, – minä en ymmärrä teidän vaikeasti tajuttavia oppineita sanojanne, mutta olen varma, että teillä ei ole mitään syytä nimittää minua kiittämättömäksi, sillä kaukana siitä, että aikoisin teille mitään pahaa, olen aina rakastanut teitä kuin omaa äitiäni.

– Mitä hittoa! kuohahti neiti Slipslop raivostuneena, – Omaa äitiäsi? Tahdotko vihjaista, että olen kyllin vanha sopiakseni äidiksesi? En tiedä, mitä nuori vesa ajattelee, mutta uskon, että mies pitäisi minua jokaista kalvetustautista tyttöhupakkoa parempana, olipa se sitten kuka tahansa. Mutta minun tulisi pikemmin halveksia sinua kuin olla sinulle vihainen siitä, että annat etusijan kanssakäymiselle tyttöjen kanssa järkevään naiseen verrattuna.

– Hyvä neiti, Josef sanoi, – vakuutan, että aina olen pitänyt arvossa kunniaa, minkä seuranne ja keskustelumme on minulle tuottanut, koska tiedän, että olette oppinut nainen.

– Niin, Josef, sanoi kamarineito hiukan lauhtuneena, kun kuuli oppineisuuttansa ylistettävän, – mutta jos sinä pitäisit minua arvossa, niin varmaan keksisit jonkin keinon osoittaaksesi sen minulle, sillä täytyyhän sinun toki nähdä, missä arvossa minä sinua pidän. Niin, Josef, silmäteräni, tahtoen tai tahtomattani minun on täytynyt ilmaista sinulle intohimo, jota en voi hillitä... Oi, Josef!

Kuten nälkäinen naarastiikeri, joka kauan on samoillut metsässä turhaan etsien saalista, nähdessään kynsiensä ulottuvilla karitsan valmistautuu hyppäämään poloisen niskaan, tai kuten ahnas jättiläishauki äkätessään kuultavan nesteen läpi sorvan tai hiekkakalan, joka ei voi välttää sen leukoja, avaa kitansa ammolleen nielaistakseen pikku eväkkään, samoin neiti Slipslop valmistautui rajun lemmekkäänä käymään Josef-parkaan käsiksi. Onneksi hänen emäntänsä kello kilahti ja vapautti aiotun marttyyrin neidin kynsistä. Tämän oli äkkiä jätettävä nuorukainen rauhaan ja siirrettävä aikeensa täytääntöönpano johonkin toiseen ajankohtaan.

Palaamme siis lady Boobyn luo kuvaillaksemme lukijalle hänen käyttäytymistään sen jälkeen, kun Josef oli jättänyt hänet mielentilaan, joka ei suuresti eronnut neiti Slipslopin kiihtyneestä mielialasta.

SEITSEMÄS LUKU

Viisaiden miesten sanoja. Keskustelu armollisen rouvan ja hänen kamarineitonsa välillä ja lemmenkiihkon ylistystä tai pikemminkin ivailua ylevään tyyliin.

Joku vanhan ajan viisas, jonka nimen olen unohtanut, on huomauttanut, että intohimot vaikuttavat erilailla ihmismieleen samoin kuin taudit ruumiiseen, riippuen toisen tai toisen voimasta tai heikkoudesta, terveydestä tai riutumuksesta.

Toivomme sen vuoksi, että ajatteleva lukija vaivautuu huomaamaan, mitä suurin ponnistuksin olemme yrittäneet kuvata, kuinka erilaisella tavalla tämä lemmen intohimo vaikutti lady Boobyn lempeään ja sivistyneeseen mieleen kuin neiti Slipslopin vähemmän silattuun ja karkeampaan luonteeseen.

Eräs toinen filosofi, jonka nimi ei myöskään tule tällä hetkellä mieleeni, on jossakin sanonut, että rakastetun olennon poissaollessa tehdyt päätökset hyvin helposti haihtuvat hänen ollessaan saapuvilla. Näiden molempien viisaiden lauseiden selittelyksi kelvannee tämä seuraava luku.

Tuskin Josef oli aikaisemmin kertomallamme tavalla lähtenyt huoneesta, kun hänen emäntänsä raivoissaan pettymyksestään alkoi vakavasti miettiä käytöstään. Hänen lempensä vaihtui nyt vihaksi, ja ylpeys vielä lisäsi hänen vaivaansa. Hän halveksi itseään alhaisen intohimonsa vuoksi ja oli kiukuissaan Josefille huonosta menestyksestään. Nyt hän kuitenkin otaksui päässeensä tunteistaan voitolle ja päätti heti karkoittaa niiden aiheuttajan. Kauan heittelehdittyään ja käänneltyään vuoteessaan ja monen yksinpuhelun jälkeen, jotka voisimme esittää lukijallekin, jollei meillä olisi mitään parempaa hänelle tarjottavana, rouva soitti vihdoin kelloa, kuten yllä mainitsimme. Pian saapuikin hänen luokseen neiti Slipslop, joka ei ollut paljon tyytyväisempi Josefiin kuin hänen emäntänsä itse.

– Slipslop, lady Booby sanoi, – milloin tapasit Josefin?

Naisrukka kummastui nuorukaisen nimen odottamattomasta kuulemisesta tällä kohtalokkaalla hetkellä, niin että hänen oli perin vaikea salata emännältään hämmästystänsä. Hän vastasi tälle kuitenkin jokseenkin rohkeasti, vaikka ei aivan pelkäämättä, ettei ollut häntä sinä aamuna nähnyt.

– Pelkään, sanoi lady Booby, – että hän on hurja nuori veitikka.

– Niin hän on Slipslop myönsi, – ja pahantapainenkin. Tiedän hänen pelaavan, juovan, kiroilevan ja tappelevan alituisesti. Sitäpaitsi hän juoksee hirveästi tyttöjen perässä.

– Ooh! huudahti hänen armonsa. – Sellaista en ole hänestä koskaan kuullut.

– Kas, hyvä rouva, vastasi toinen, – hän on niin siveetön lurjus, että jos teidän armonne pitää häntä vielä jonkun aikaa talossaan, niin täällä ei ole ainoatakaan neitsyttä muuta kuin minä. Enkä kuitenkaan voisi käsittää, mikä hänessä vetää tyttöjä puoleensa, että ne niin häneen hullaantuvat. Minun silmissäni hän on rumin variksenpelätti, minkä koskaan olen nähnyt.

– Eipä sentään, sanoi rouva, – nuorukainen on kylläkin siron näköinen.

– Hui, hai, hyvä rouva! huudahti Slipslop. – Minusta hän on siistimättömin henkilö koko perheessä.

– Varmaan sinä erehdyt, Slipslop, sanoi lady Booby. – Mutta ketä neitosista sinä eniten epäilet?

– Armollinen rouva, vastasi Slipslop, – olen melkein varma, että sisäkkö Betty on hänestä raskaana.

– Oo, virkkoi rouva, – sitten saat heti kohta maksaa hänen palkkansa. Minä en tahdo pitää mokomia lutkia talossani. Ja mitä Josefiin tulee, saat ajaa hänetkin tiehensä.

– Tahtoisiko teidän armonne, että hänellekin heti maksettaisiin palkka käteen? huudahti Slipslop. – Jahka Betty on mennyt, hän parantaa ehkä tapansa. Poika on tosiaan hyvä palvelija, oikein tukeva, terve ja tarmokas.

– Heti tänä aamuna, vastasi aatelisrouva hiukan kiihtyneesti.

– Soisin, että teidän armonne suvaitsisi koetella häntä vähän kauemmin, ehätti Slipslop.

– En tahdo, että käskyjäni vastustetaan, sanoi rouva. Ethän vain itse ole häneen ihastunut?

– Minäkö, hyvä rouva! huudahti Slipslop ja punastui vahvasti. – Minua surettaisi pelkkä ajatuskin, että teidän armollanne olisi aihetta luulla minun olevan johonkuhun mieheen kiintynyt. Jos niin haluatte, panen käskynne täytäntöön mahdollisimman vastenmielisesti.

– Mahdollisimman myötämielisesti tarkoittanet, oikaisi hänen armonsa. – Ryhdyhän siis heti toimeen.

Neiti Slipslop lähti ulos, ja rouva oli tuskin kävellyt kahteen kertaan lattian yli, kun hän alkoi hurjasti kolkuttaa ja soittaa. Slipslop, joka ei kulkenut postivaunujen nopeudella, palasi pian, ja rouva peruutti hänelle antamansa käskyn Josefiin nähden, mutta määräsi, että Betty oli viipymättä toimitettava tiehensä.

Neiti Slipslop lähti toistamiseen ulos paljon hilpeämpänä kuin ensi kerralla. Hänen armonsa taas alkoi heti syyttää itseään päättäväisyyden puutteesta ja pelätä hellyytensä palaamista kaikkine turmiollisine seurauksineen. Siksi hän tarttui jälleen kellonnuoraan ja kutsui neiti Slipslopin uudelleen luokseen. Tämä palasi, ja hänen emäntänsä sanoi paremmin harkinneensa asiaa ja ehdottomasti päättäneensä ajaa Josefin talosta, minkä käskyn hän vaati heti toimeenpantavaksi.

Slipslop, joka tunsi emäntänsä kiihkeän luonteen eikä olisi tahtonut vaarantaa palveluspaikkaansa maailman kauneimman Adoniksen tai urhokkaimman Herkuleksen vuoksi, jätti emäntänsä kolmannen kerran. Mutta tuskin hän oli lähtenyt, kun pieni Cupido-jumala, peläten, ettei vielä ollut päättänyt työtään rouvan kohdalla, otti viinestään uuden, kaikkein teräväkärkisimmän nuolen ja ampui sen suoraan naisen sydämeen, tai jokapäiväisemmällä kielellä lausuttuna hänen armonsa intohimo pääsi hänen järjestään voitolle. Hän kutsui Slipslopin vielä kerran takaisin ja sanoi päättäneensä itse tutkia poikaa. Sen vuoksi hän käski lähettämään Josefin luokseen. Hänen emäntänsä horjuva mielentila sai seuranaisen luultavasti ajattelemaan jotakin, mitä tarkkaälyiselle lukijalle ei ole tarvis mainita.

Lady Booby aikoi kutsua Slipslopin jälleen takaisin, mutta hänen luontonsa ei sitä enää sallinut. Seuraava ajatus oli siis, kuinka hän käyttäytyisi Josefia kohtaan, kun tämä tulisi sisälle. Hän päätti säilyttää kaiken muodinmukaisen naisen arvokkuuden palvelijaansa kohtaan, nauttia viimeisen kerran Josefin näkemisestä (sillä hän oli ihan varmasti päättänyt, että tämä olisi viimeinen kerta) pojan omalla kustannuksella ja ensin solvata ja sitten erottaa tämä palveluksestansa.

Oi rakkaus, mitä kauheita kepposia sinä teetkään sinulle vihkiytyneille molemmille sukupuolille! Kuinka sinä petät heitä ja saatat heidät itse pettämään itseänsä! Heidän hupsuuksistaan sinä riemuitset! Heidän huokauksensa naurattavat sinua ja heidän vihlova tuskansa tuottaa sinulle iloa!

Ei edes mahtava Rich, joka voi muuttaa ihmisiä apinoiksi, työntökärryiksi ja miksi vain milloinkin mielii, ole niin kummallisesti muuntanut ihmismuotoa, eikä suuri Cibber, joka sotkee luvut ja suvut ja mielinmäärin rikkoo jokaista kieliopin sääntöä vastaan, ole niin väännellyt englanninkieltä kuin sinä muutat ja vääntelet ihmisen aisteja.

Sinä sokaiset silmämme, tukit korvamme ja herpaannutat sieraimemme, niin ettemme näe isointakaan esinettä, kuule äänekkäintäkään melua tai tunne kitkerintäkään hajua. Ja milloin sinua huvittaa, osaat loihtia myyränmättään näyttämään vuoren kokoiselta, huuliharpun äänen kuulumaan kuin torven törähdyksen ja satakaunon tuoksumaan orvokin lailla. Sinä voit tehdä pelkuruudesta rohkeuden, ahneudesta anteliaisuuden, voit nöyryyttää ylpeyden ja tehdä julmuuden helläksi. Sanalla sanoen, sinä käännät ihmisten sydämen nurin kuin silmänkääntäjä nutun ja etsit kaikesta siitä esille sen, mitä vain tahdot. Jos on joku, joka tätä kaikkea epäilee, niin lukekoon seuraavan luvun.

KAHDEKSAS LUKU

Muutamien hyvin sirosti piirrettyjen mietelmien jälkeen tarina jatkuu ja kertoo keskustelusta rouva Boobyn ja Josefin välillä. Tässä tilaisuudessa jälkimmäinen antaa esimerkin, jollaista emme tällä turmeltuneella aikakaudella uskalla toivoa näkevämme kenenkään hänen sukupuoleensa kuuluvan noudattavan.

Nyt oli elostelija Hesperus, tuo taivaankannelle nouseva iltatähti, käskenyt tuomaan polvihousunsa ja hyvin hierottuaan unisia silmiään alkanut pukeutua yökautta varten. Hänen esimerkkiään noudattaen jättävät hänen maiset hummailuveljensäkin ne vuoteet, joissa ovat päivänsä nukkuneet. Nyt alkoi kunnon talonemäntä Thetis panna pataa tulelle kestitäkseen kunnon Phoebus-ukkoa, sitten kun tämän päivätyö oli päättynyt. Rahvaan kielellä puhuen oli aurinko laskenut ja ilta käsissä, kun Josef emäntänsä käskystä saapui tämän luokse.

Mutta koska meidän on suojeltava tämän naisen, kertomuksemme sankarittaren, mainetta ja koska luonteeltamme olemme ihmeellisen herkkä ja hellä kauniimmaksi sukupuoleksi nimitettyä ihmiskunnan osaa kohtaan, niin on sopivaa, että ennen kuin paljastamme liian paljon hänen heikkoudestaan lukijallemme, annamme hänelle elävän kuvan siitä suuresta kiusauksesta, joka voitti kaikki kainon ja siveellisen mielen ponnistukset. Ja sitten me nöyrästi toivomme, että hyväluontoinen lukija pikemmin säälisi kuin tuomitsisi inhimillisen hyveen puutteellisuuksia.

Niin, toivoaksemme itse naisetkin katsellessaan tässä nuoressa miehessä yhtyneitä harvinaisia ja moninaisia suloja hillitsevät siveellisyysvimmansa ja ovat ainakin niin lempeitä kuin heidän kiihkeä kainoutensa ja hyveellisyytensä sallii, arvostellessaan tämän naisen käytöstä. Ehkä hän perusluonteeltaan oli yhtä siveellinen kuin kaupungin iloissa viattomasti elämänsä viettäneet puhtaat ja pyhitetyt neitsyet, jotka noin viidennelläkymmenennellä ikävuodellaan alkoivat kahdesti päivässä käydä hienoston kirkoissa ja kappeleissa kiittämässä osakseen tulleesta armosta, kun ennen muinoin keikarien parissa säästyivät kiusauksilta, kenties vähemmän kiehtovilta kuin se, jonka uhriksi lady Booby oli nyt joutunut.

Herra Josef Andrews oli nykyisin kahdennellakymmenelläensimmäisellä ikävuodellaan. Hän oli hiukan keskikokoa pitempi, ja jäsenet olivat sirorakenteiset ja samalla voimakkaat. Sääret ja reidet olivat sopusuhtaiset. Hartiat olivat leveät ja jäntevät, mutta silti käsivarret riippuivat niin keveästi, että kaikki hänessä ilmaisi voimaa, johon ei liittynyt vähintäkään kömpelyyttä. Pähkinänruskea tukka valui vallattomina suortuvina alas niskaan; otsa oli korkea, silmät tummat, yhtä lempeät kuin tulisetkin. Nenä käyristyi hiukan roomalaiseen tapaan, hampaat olivat valkoiset ja tasaiset, huulet täyteläiset, punaiset ja pehmeät. Hänen partansa oli karheaa vain leuassa ja ylähuulessa, mutta heleitä, vereviä poskia peitti tiuha silkkinen villa. Kasvoista kuvastui sanomattomaan herkkyyteen yhtynyt hellyys. Tämän lisäksi on mainittava puvun moitteeton sirous ja hänen ryhtinsä, joka aatelismiehiä näkemään tottumattomalle olisi vihjaissut jostakin ylimyksellisestä.

Sellainen oli tuo henkilö, joka nyt ilmestyi rouvan eteen. Tämä katseli häntä ääneti jonkin aikaa ja, ennen kuin avasi suutansakaan, muutti pari, kolme kertaa mieltänsä siihen nähden, millä puheensa aloittaisi. Vihdoin hän sanoi Josefille:

– Josef, olen pahoillani kuullessani sinusta sellaisia valituksia. Minulle on kerrottu, että käyttäydyt niin törkeästi palvelustyttöjä kohtaan, että he eivät voi tehdä työtään rauhassa, tarkoitan niitä, jotka eivät ole kyllin riettaita kuunnellakseen sinun viekoittelujasi. Ne toiset ehkä kylläkään eivät nimitä sinua törkeäksi, sillä he ovat siveettömiä letukoita, jotka saavat ihmisen häpeämään omaa sukupuoltansa ja ovat perin kerkeitä suostumaan kaikkinaiseen iljettävään tuttavallisuuteen, jota te miehet heille tarjoatte. Niin, mokomia on minunkin talossani, mutta eivät ne täällä pitkää aikaa viivy. Se hävytön lutka, joka on sinusta raskaana, on jo erotettukin.

Aivan kuin henkilö, jonka sydämeen iskee ukonnuoli, näyttää tavattoman hämmästyneeltä ja sitä tosiaan lieneekin, samoin vastaanotti Josef-parka emäntänsä väärän syytöksen. Hän punehtui ja näytti ällistyneeltä. Sen taas rouva tulkitsi syyllisyydentunnoksi ja jatkoi tähän tapaan:

– Astuhan lähemmäksi, Josef! Joku toinen emäntä saattaisi antaa sinulle matkapassit näiden rikkomustesi tähden, mutta minä säälin sinun nuoruuttasi, ja jos voisin luottaa siihen, että et enempää rikkoisi... Ajattelehan, lapsi, hän puhui laskien kätensä huolettomasti Josefin ranteelle, – sinä olet komea nuorukainen ja voisit menetellä paremminkin. Sinä voisit siepata onnesi.

– Hyvä rouva, Josef vastasi, – minä vakuutan teidän armollenne, että en tiedä ainoastakaan talon palvelijattaresta, onko hän mies vai nainen.

– Hyi sinua, Josef! rouva nuhteli. – Älä tee uutta rikosta kieltämällä totuutta. Voisin suoda anteeksi ensimmäisen, mutta minä vihaan valehtelijaa.

– Arvoisa rouva, Josef huudahti, – toivon, että teidän armonne ei suutu, kun vakuutan viattomuuttani, sillä kautta kaiken pyhän en ole koskaan mennyt suutelemista pitemmälle.

– Suutelemista! virkkoi rouva kasvot hämmästyksestä hehkuvina ja poskilla enemmän punaa kuin silmissä suuttumusta. – Etkö pidä sitä rikoksena? Suuteleminen, Josef, on näytelmän esipuhe. Saatanko uskoa, että sinun ikäisesi ja noin pulska nuorukainen tyytyy suutelemiseen? Ei, Josef, ei ole ainoatakaan naista, joka suostuu siihen suostumatta enempäänkin, ja pahoin petyn sinun suhteesi, jollet sinä häntä ota tiukalle. Mitä ajattelisit, Josef, jos minä sallisin sinun suudella itseäni?

Josef vastasi, että hän pikemmin kuolisi kuin ajattelisi mitään sellaista.

– Ja kuitenkin, Josef, rouva selitti, – ovat vallasnaiset suoneet palvelijoilleen sellaista tuttavallisuutta, vieläpä palvelijoille, sen sinulle tunnustan, jotka ovat olleet paljon vähemmän ansiokkaita, joilla ei ole ollut puoliakaan sinun sulojasi, sillä nehän melkein tekevät rikoksen anteeksiannettavaksi. Sano siis minulle, Josef, mitä minusta ajattelisit, jos sallisin sinulle sellaisen vapauden? Sano kursailematta.

– Minusta, Josef virkkoi, – teidän armonne silloin alentuisi aika paljon säädystänsä.

– Pyh, hymähti rouva. – Siitä olen itselleni vastuussa. Mutta etkö sinä tahtoisi enempää? Tyytyisitkö sinä pelkkään suudelmaan? Eivätkö sinun halusi sellaisesta suosionosoituksesta leimahtaisi ilmiliekkiin?

– Hyvä rouva, Josef sanoi, – jos niin kävisi, niin toivoakseni voisin ne hillitä sallimatta niiden päästä voitolle siveydestäni.

Olet kuullut, lukijani, runoilijan kertovan hämmästyksen patsaasta, olet myös kuullut tai muussa tapauksessa olet kuullut hyvin vähän, kuinka hämmästys sai erään Kroisoksen pojista puhumaan, vaikka tämä oli mykkä. Olet nähnyt naamioita kahdeksantoista pennyn galleriassa, kun vienon musiikin sävelissä tai ilman musiikkia on noussut lattialuukusta herra Bridgewater, herra William Mills tai joku muu aavemainen ilmestys kasvot kalmankalpeina ihojauheesta ja paita punaisten rihmojen veressä, mutta et kestään näistä etkä Feidiaan tai Praksiteleen veistoksista, jos he palaisivat vielä uusia taideteoksia luomaan, – ei, et edes ystäväni Hogarthin matkimattoman siveltimen tuotteista olisi voinut saada sellaista käsitystä hämmästymisestä kuin olisi silmiesi eteen kuvautunut, jos olisit nähnyt lady Boobyn, kun nuo viime sanat kirposivat Josefin huulilta.

– Sinun siveytesi! sähähti rouva toipuen kahden minuutin äänettömyyden jälkeen. – Tätä en voi koskaan niellä. Sinun siveytesi! Mikä sietämätön röyhkeys! Rohkenetko väittää, että kun joku vallasnainen alentaisi itsensä sivuuttamalla säädyllisyyden ohjeet kunnioittaakseen sinua korkeimmalla suosionosoituksella, mikä on hänen vallassaan. Rohkenetko väittää, että siveytesi vastustaisi hänen hyveellisyyttään, että hän, voitettuaan oman siveytensä, kohtaisi vastarintaa sinun hyveellisyytesi taholta?

– Hyvä rouva, Josef sanoi, – en voi käsittää, miksi hyveellisyyden puute hänessä tekisi välttämättömäksi, että minäkään en saisi olla siveellinen, tai että minun siveyteni täytyisi alistua hänen mielitekoihinsa siksi, että olen mies ja olen köyhä.

– Kärsivällisyyteni loppuu jo, huudahti rouva. – Onko kukaan ihminen kuullut miehen hyveellisyydestä? Ovatko suurimmatkaan tai vakavimmatkaan miehet koskaan sellaisesta kerskuneet? Epäröivätkö tuomarit, jotka rankaisevat siveettömyyttä, tai papit, jotka sitä vastaan saarnaavat, itse sitä harjoittaa? Ja saattaako poika, nuori vesa, olla kyllin röyhkeä puhuakseen hyveellisyydestään?

– Arvoisa rouva, Josef vastasi, – se poika on Pamelan veli, ja häntä hävettäisi tahrata perheen puhtaus, jonka sisar on säilyttänyt. Jos on sellaisia miehiä, joista teidän armonne mainitsee, surettaa se minua, ja minä toivon, että he saisivat tilaisuuden lukea ne kirjeet, jotka isäni on kirjoittanut minulle Pamela-sisareni käytöksestä. Enkä epäile, että sellainen esimerkki saisi heidät parantamaan tapojansa.

– Sinä julkea lurjus! hänen armonsa huusi raivoissaan. – Herjaatko minua sen hassun sukulaiseni vuoksi, joka on tehnyt itsensä maankuuluksi, sisaresi, tuon pienen äkäpussin tähden? Olenkin aina ihmetellyt, miksi edesmennyt lady Booby piti häntä talossaan. Pois silmieni edestä, junkkari, ja valmistaudu matkaan tänä iltana! Käsken heti maksaa palkkasi. Sinulta riisutaan helysi ja sinut ajetaan talosta.

– Olen pahoillani, Josef sanoi, – että olen loukannut teidän armoanne, vaikka en sitä suinkaan tarkoittanut.

– Niin, herraseni, rouva huudahti, – sinä olet turhamaisuudessasi tulkinnut väärin pienen viattoman vapaapuheisuuteni, jota käytin koetellakseni, oliko kuulemani totta. Olet kai tosiaan ollut kyllin julkea kuvitellaksesi, että minä itse olin sinuun kiintynyt?

Josef vastasi puhuneensa vain siksi, että hän tahtoi hellävaroen suojella hyveellisyyttään, jonka kuullessaan rouva aivan vimmatusti ja kieltäytyen kuuntelemasta enempää käski hänen lähteä heti huoneesta.

Tuskin nuorukainen oli mennyt, kun rouva huudahti:

– Mihin tämä hurja intohimo meidät vie? Mihin halpamaisuuteen sen kiihotuksesta alistummekaan! Viisaasti teemme vastustaessamme sen ensimmäisiä ja heikoimpia hyökkäyksiä, sillä ainoastaan silloin voimme taata itsellemme voiton. Kukaan nainen ei saattaisi koskaan turvallisesti sanoa: vain niin pitkälle tahdon mennä. Enkö ole häpeäkseni sallinut palvelijani evätä tarjoukseni? En voi sietää tätä ajatusta.

Sen jälkeen hän tarttui kellonnuoraan ja soitti paljon hurjemmin kuin oli tarpeellista. Uskollinen Slipslop näet odotteli lähettyvillä. Totta puhuaksemme hän oli viime keskustelustaan emännän kanssa saanut aihetta epäluuloon ja siitä lähtien odottanut etuhuoneessa ja kuunnellut korvat hörössä avaimen reiästä kaiken aikaa, kun edelläkerrottu keskustelu Josefin ja rouvan välillä oli käyty.

YHDEKSÄS LUKU

Kerrotaan armollisen rouvan ja neiti Slipslopin kohtauksesta, missä huomaamme esiintyvän eräitä piirteitä, joita ei jokainen ensi lukemalla oikein ymmärrä.

– Slipslop, rouva sanoi, – huomaan olevan liiankin paljon aihetta uskoa kaikki, mitä olet minulle siitä häijystä Josefista kertonut. Tahdonkin heti päästä hänestä eroon. Mene siis taloudenhoitajan luo ja käske maksaa hänen palkkansa.

Slipslop, joka tähän asti oli pysytellyt kunnioittavan loitolla emännästään, pikemmin pakosta kuin taipumuksesta, ja jonka mielestä tämän salaisuuden tietäminen nyt oli poistanut kaiken erotuksen heidän väliltään, vastasi rouvalle varsin nenäkkäästi. Hän toivoi tämän tietävän, mitä oikeastaan tarkoitti ja sanoi olevansa varma, että rouva kutsuisi hänet jälleen takaisin ennen kuin hän oli ehtinyt portaiden puoliväliin.

Lady Booby vastasi, että hän oli nyt tehnyt päätöksensä ja aikoi sen pitää.

– Olen siitä pahoillani! Slipslop huudahti. – Jos olisin tiennyt, että rankaisisitte poika-poloista niin ankarasti, ette olisi koskaan saanut kuulla asiasta hitustakaan. Tämäpä on tosiaan melua tyhjästä!

– Tyhjästä! matki rouva. – Luuletko, että minä siedän rietasta menoa talossani?

– Jos te ajatte tiehensä jokaisen palvelijan, joka sitä urheilua harrastaa, Slipslop sanoi, – niin saatte pian avata vaununoven itse tai hankkia palvelukseenne joukon kaksineuvoisia. Kylläpä minä niitä inhosin, kun vain näin niiden oopperassa laulavankin.

– Tee kuten käsken, tiuskaisi hänen armonsa, – äläkä kiusaa korviani raakamaisella puhetavallasi.

– Niin maar, huudahti Slipslop, – ihmisten korvat ovat toisinaan heidän herkimmät elimensä!

Kun rouva alkoi ihmetellä tätä uutta tyyliä, jota hänen vallasneitonsa puheessaan käytti, ja kun hän tämän loppulauseesta alkoi aavistaa totuuden, hän kutsui tämän takaisin ja halusi tietää, mitä neito tuolla tavattomalla vapaapuheisuudella tarkoitti päästäessään kielensä niin säädyttömän valtoimeksi.

– Vapaapuheisuudella! Slipslop huudahti. – En tiedä, mitä rouva nimittää vapaapuheisuudeksi. Palvelijoilla on kieli suussa yhtä hyvin kuin heidän emännilläänkin.

– Niin, ja aika julkea onkin, rouva vastasi, – mutta minä vakuutan sinulle, että en siedä moista röyhkeyttä.

– Röyhkeyttäkö! En tiedä olevani röyhkeä, Slipslop virkkoi.

– Olet kuin oletkin, aatelisrouva tokaisi, – ja ellet muuta sävyäsi ja paranna tapojasi, niin tässä talossa ei ole sinun paikkasi.

– Sävyäni! Slipslop siunaili. – Kukaan ei ole vielä sanonut, että minulta puuttuisi hyviä tapoja tai kainoutta, ja mitä paikkoihin tulee, niin paikkoja on maailmassa montakin, ja tiedänpä minä, mitä tiedän.

– Mitä sinä sitten tiedät, neitiseni? rouva kysyi.

– Minä en ole velvollinen sitä jokaiselle kertomaan, sanoi Slipslop, – enempää kuin olen velvollinen sitä salassakaan pitämään.

– Minä toivon, että laittaudut lähtövalmiiksi, sanoi rouva.

– Hyvin kernaasti, vastasi seuraneiti ja lähti suutuksissaan paiskaten oven jälkeensä kiinni.

Rouva huomasi liiankin hyvin, että hänen kamarineitonsa tiesi enemmän kuin hän kernaasti olisi suonut tämän tietävän, ja sen hän luki Josefin syyksi, joka muka oli Slipslopille ilmoittanut, mitä hänen ensi käynnillään oli keskusteltu. Tuo otaksuma vain ärsytti hänen raivoaan nuorukaista kohtaan ja varmensi hänen päätöksensä erota hänestä.

Mutta neiti Slipslopin erottaminen ei ollut niin helposti päätettävissä. Rouva oli perin arka hyvästä maineestaan, koska hän tiesi siitä riippuvan monien elämän arvokkaimpien siunausten, varsinkin hyvien korttipeliseurojen, niiailujen julkisissa tilaisuuksissa ja ennen kaikkea muiden maineen tuhoamisen tuottaman ilon, joka viaton huvitus oli hänelle erinomaisen rakasta. Hän päätti siis mieluummin alistua mihin loukkauksiin tahansa palkollisen puolelta kuin joutua vaaraan menettää niin monet suuret edut.

Sen vuoksi hän lähetti kutsumaan taloudenhoitajaansa, herra Peter Pouncea ja käski tämän maksaa Josefille palkan kouraan, riistää häneltä hänen liverinsä ja ajaa hänet perheestä vielä samana iltana.

Sitten hän kutsui Slipslopin ylös ja virkistettyään mieltään pienellä lasillisella sydämenvahvistetta, jota hän piti vuodekomerossaan, hän aloitti tähän tapaan:

– Miksi sinä, Slipslop, joka tunnet kiihkeän luonteeni, yrität ärsyttää minua vastauksillasi? Olen varma siitä, että olet rehellinen palvelija ja minulle olisi hyvin vastahakoista erota sinusta. Uskon, että sinäkin olet monessa tilaisuudessa havainnut minut lempeäksi emännäksi ja että sinulla puolestasi on yhtä vähän syytä toivoa muutosta. Siksipä en voi olla kummeksumatta, että käytät varminta keinoa minua loukataksesi, tarkoitan sanojen toistelemista, jota tiedät minun aina inhonneen.

Älykäs seuraneiti oli asianmukaisesti punninnut tilannetta perin pohjin ja tullut kypsyneemmin harkittuaan siihen lopputulokseen, että hyvä palveluspaikka, joka ihmisellä jo oli, oli parempi kuin etsittävä. Ja koska hän huomasi emäntänsä taipuvaiseksi leppeyteen, hänkin katsoi sopivaksi hiukan myöntyä ja sai siinä yhtä auliin vastaanoton. Näin sovittiin riita, kaikki loukkaukset annettiin anteeksi, ja Slipslop sai lahjaksi viitan ja alushameen todistuksena emäntänsä vastaisesta suosiosta.

Hän yritti kerran pari puhua Josefin puolesta, mutta huomasi emäntänsä sydämen niin kovettuneeksi, että viisaasti luopui kaikista sellaisista yrityksistä.

Hän tuumi, että talossa oli muitakin palvelijoita ja jotkut niistä yhtä tanakoita, jos kohta ei juuri niin komeita kuin Josef. Sitäpaitsi lukija on jo nähnyt, että neidin hellät lähentelyt eivät olleet saavuttaneet sitä rohkaisua, jota hän kohtuuden nimessä olisi voinut odottaa. Hän tuumi, että oli tuhlattu aika paljon mesiviiniä ja makeisia kiittämättömälle lurjukselle, ja koska hän oli jonkin verran taipuvainen sen naisellisen lahkokunnan mielipiteisiin, joka piti tätä mehevää nuorta miestä melkein yhtä hyvänä kuin tuota mehevää nuorta miestä, hylkäsi hän vihdoin Josefin ja hänen asiansa puolustelun ja riemuiten intohimonsa voittamisesta asteli pois lahjoineen sekä poikkesi varsin tyynesti maistamaan eräästä ruukusta, mikä oli erinomaisen hyödyllistä filosofiselle luonteelle.

Hän ei jättänyt emäntäänsä yhtä levolliseen mielentilaan. Rouva-parka ei voinut tuskaa tuntematta ajatella, että hänen rakas maineensa oli palkollisen käsissä. Josefin suhteen hän lohduttautui vain toivomuksella, että nuorukainen ei olisi käsittänyt hänen tarkoitustaan. Ainakin hän saattoi itselleen vakuuttaa, että ei ollut lausunut tälle mitään selvästi. Mitä taas neiti Slipslopiin tuli, hän otaksui voivansa lahjoa tämän pitämään asian salassa.

Mutta enimmin häntä kiusasi, että hän todellakaan ei ollut voittanut intohimoaan aivan täydellisesti. Pikku jumala kurkki yhä hänen sydämessään, vaikka kiukku ja suuttumus olivat sitoneet rouvan sokoksi, joten hän ei voinut sitä nähdä. Monet monituiset kerrat hän oli peruuttamaisillaan poloista nuorukaista vastaan langettamansa tuomion. Rakkaus tuli tämän asianajajaksi ja kuiskutteli kaikenlaista hänen puolustuksekseen. Kunniantuntokin yritti löytää hänen rikokselleen sovitusta ja säälin tunne lieventää hänen rangaistustaan. Toiselta puolen puhuivat ylpeys ja kostonhimo yhtä äänekkäästi häntä vastaan. Näin raatelivat rouva-parkaa perin ristiriitaiset vaistot. Vastakkaiset intohimot kiusasivat häntä ja riuhtoivat hänen mieltään moneen eri suuntaan.

Siten olen nähnyt Westminsterin salissa, missä syyttäjä Tappurainen on seissyt oikealla puolella ja puolustaja Pulmallinen vasemmalla, mielipiteiden vaa'an (siksi yhtäläiset olivat heidän palkkionsa) vuoroin kallistuvan kummallekin puolen. Milloin Tappurainen esittää todistelun ja Pulmallisen vaakakuppi kohoaa salkoa kohti, milloin taas Tappuraisen puoli Pulmallisen sanojen vaikutuksesta joutuu samaan asemaan. Täältä Tappurainen iskee, tuolta Pulmallinen sivaltaa, toinen vääntää tänne, toinen tuonne, kunnes vihdoin kaikki käy kuulijoiden kiusaantuneessa mielessä pelkäksi sekamelskaksi. Yhtä suuria vetoja lyödään voitoista ja tappiosta, eikä tuomari enempää kuin valamiehistökään voi saada asiasta mitään tolkkua. Huolellisesti asianajajat verhoavat kaikki epätietoisuuteen ja hämärään.

Tai tarkatkaamme temmellystä omassatunnossa, jossa kunnia ja rehellisyys vetävät tänne, lahjukset ja välttämättömyys kiskovat tuonne. Jos meidän tehtävänämme tällä haavaa olisi vain esittää vertauksia, voisimme esittää monta muutakin tarkoitukseen sopivaa, mutta yksi vertaus (kuten yksi sanakin) on viisaalle kylliksi.

Lähdemme siis tuokioksi sankarimme pakeille, jonka kohtalosta lukija jo lienee hiukan huolestunut.

KYMMENES LUKU

Josef kirjoittaa toisen kirjeen. Hänen asiansa järjestely herra Peter Pouncen ja Kumpp. kanssa hänen lähtiessään lady Boobyn luota.

Lohduttomalla Josefilla ei olisi ollut kyllin älyä kelvatakseen tämänlaatuisen kirjan päähenkilöksi, jos hän pitemmäksi aikaa olisi jäänyt epätietoiseksi siitä, mihin hänen emäntänsä tähtäsi. Ettei hän sitä tosiaan aikaisemmin oivaltanut, sen seikan suvainnee lukija kernaastikin katsoa joutuneen hänen vastahakoisuudestaan havaita sellaista, mikä hänen täytyi rouvassa virheenä tuomita. Kun hän oli poistunut emäntänsä luota, hän meni siis ullakkokamariinsa, ja siellä häneltä pääsi haikea huudahdus ajatellessaan kauneuden muassa seuraavia lukemattomia onnettomuuksia ja kovaa kohtaloa olla naapurejansa sirompi.

Sitten hän istuutui ja vuodatti sydämensä sisarelleen Pamelalle seuraavin sanoin:

    Rakas sisko Pamela! Toivon, että olet terve. Mutta mitä
    uutisia minulla onkaan sinulle kerrottavana! Oi, Pamela!
    Emäntäni on rakastunut minuun, niin kuin isoiset ihmiset
    sellaista nimittävät. Hän tahtoisi turmella minut, mutta
    minä toivon itselläni olevan kyllin päättäväisyyttä ja että
    minulle suotaisiin se armo, että osaisin kieltäytyä uhraamasta
    hyveellisyyttäni kellekään vallasnaiselle maan päällä.

    Herra Adams on minulle usein sanonut, että puhtaus on yhtä
    kiitettävä avu miehessä kuin naisessakin. Hän sanoo, että hän ei
    ole koskaan tuntenut ketään muuta naista kuin oman vaimonsa, ja
    minä koetan seurata hänen esimerkkiään. Tosiaankin saan kiittää
    yksinomaan hänen oivallisia saarnojaan ja neuvojaan sekä sinun
    kirjeitäsi siitä, että olen kyennyt vastustamaan kiusausta,
    johon, kuten hän sanoo, kukaan mies ei lankea joutumatta sitä
    tässä elämässä katumaan tai saamatta siitä vastaisessa tuomiota.
    Ja miksi luottaisin katumukseen, jonka tekisin kuolinvuoteellani,
    koska voin kuolla nukkuessani? Kuinka oivallisia ovat hyvät
    neuvot ja esimerkit! Mutta olen iloinenkin, että emäntäni tuolla
    tavoin ajoi minut kammiostaan, sillä tuokioksi olin jo melkein
    kokonaan unohtanut jokaisen sanan, minkä pastori Adams oli
    minulle lausunut.

    En epäile, rakas sisar, että sinä osaat säilyttää hyveellisyytesi
    kaikissa koettelemuksissa ja tahdon tarkasti pyytää sinua
    rukoilemaan, että minäkin voisin säilyttää omani. Sitä ahdistaa
    näet varsin ankarasti useampikin kuin yksi, mutta minä toivon
    seuraavani sinun ja Josef-kaimani esimerkkiä ja varjelevani
    hyveellisyyttäni kaikkien kiusausten uhalla.

Tuskin Josef oli päättänyt kirjeensä, kun herra Peter Pounce kutsui hänet alakertaan puheilleen. Paitsi sitä, että hän kahdeksan punnan vuosipalkastaan oli lähettänyt isälleen ja äidilleen neljä puntaa, hänen oli, hankkiakseen itselleen soittokoneita, täytynyt turvautua yllämainitun Peterin jalomielisyyteen. Hätätiloissa oli tämän nimittäin ollut tapana suorittaa palkollisten palkat etukäteen, ei ennen kuin vastaava aika oli palveltu, vaan ennen virallista maksupäivää, toisin sanoen ehkä puolisen vuotta sen jälkeen, kun summa oli ansaittu. Ja tämän hän teki viiden prosentin kohtuullista korkoa vastaan tai lienee ottanut vähän enemmänkin. Tällaisella ihmisystävällisellä toiminnalla, hän kun samalla lainaili rahoja muillekin, jopa omalle isännälleen ja emännälleenkin, oli tuo kunnon mies muutamassa vuodessa tyhjästä haalinut kokoon pienen, noin kahdenkymmenentuhannen punnan omaisuuden.

Vastaanotettuaan pienen palkanjäännöksensä ja riisuttuaan liverinsä Josefin täytyi lainata nuttuja housut eräältä palvelijoista (sillä hän oli koko huonekunnassa niin suosittu, että kaikki olisivat lainanneet hänelle mitä hyvänsä), ja sitten kun Peter oli sanonut hänelle, että hän ei saanut viipyä talossa hetkistäkään kauemmin kuin oli välttämätöntä hänen liinavaatteittensa matkalaukkuun sullomiseksi, minkä työn hän helposti suoritti varsin lyhyessä ajassa, hän jätti haikeat jäähyväiset palvelustovereilleen ja läksi talosta kello seitsemältä illalla.

Hän oli kulkenut pari, kolme kadunväliä ennen kuin teki varman päätöksensä lähtisikö kaupungista vielä sinä iltana vai etsisikö majapaikan ja odottaisi aamuun asti. Vihdoin, kun hyvin kirkkaasti loistava kuukin houkutteli häntä sellaiseen ratkaisuun, hän lähti heti taipaleelle, ja siihen hänellä oli vielä muitakin syitä, joita lukija ei voi arvata olematta tietäjä, ennen kuin annamme hänelle sellaisia viittauksia kuin jo onkin asianmukaista esittää.

YHDESTOISTA LUKU

Monia uusia odottamattomia seikkoja.

Joskus saamme kuulla yksinkertaista henkilöä kuvailtaessa sanottavan, että hänen lävitseen voi helposti nähdä, enkä luule, että tuo nimitys olisi vähemmän sattuva yksinkertaisesta kirjastakaan. Sen sijaan, että olisimme sovittaneet tuota mietelmää mihinkään erityiseen suoritukseen, tahdoimme mieluummin huomauttaa päinvastaista tämän kertomuksen suhteen, jossa näyttämö on avautunut vähitellen. Tarkkavaistoinen on se lukija, joka voisi nähdä kaksi lukua eteenpäin.

Siitä syystä emme ole tähän asti vihjaisseet asiasta, joka nyt näkyy ehdottomasti vaativan selitystä, koska saatettaneen ihmetellä ensiksikin sitä, että Josef riensi kaupungista niin tavattoman kiireesti kuin vast'ikään kerroimme, ja toiseksi, että hän, kuten nyt ryhdymme kertomaan, ei suunnannut matkaansa vanhempiensa tölliin tai rakkaan Pamela-sisarensa luo, vaan mieluummin läksi täydellä vauhdilla taivaltamaan lady Boobyn maakartanoa kohti, jonka hän Lontooseen matkustaessaan oli jättänyt.

Kerrottakoon siis, että samassa pitäjässä, jossa tämä maatila sijaitsi, asui nuori tyttö, jota Josefilla, vaikka hän oli poikien ja veljien parhaita, oli kiihkeämpi halu tavata kuin vanhempiaan tai sisartaan. Tämä oli köyhä tyttö, jota aikaisemmin oli kasvatettu sir Johnin perheessä, mistä neiti Slipslop oli karkoittanut hänet vähän aikaisemmin hänen tavattoman kauneutensa tähden. Muuta syytä tähän menettelyyn en ole voinut keksiä.

Tätä nuorta neitosta, joka nyt asui pitäjässä erään lampuodin luona, Josef oli aina rakastanut. Tyttökin oli vastannut hänen tunteisiinsa. Hän oli vain kahta vuotta nuorempi sankariamme. Lapsuudestaan asti he olivat tunteneet toisensa ja heissä oli hyvin aikaisin herännyt molemminpuolinen mieltymys, joka oli kasvanut niin voimakkaaksi, että herra Adams vain suurella vaivalla oli saanut ehkäistyä heidät solmimasta avioliittoa kehottaen heitä odottamaan, kunnes he muutaman vuoden palveluksella ja uutteruudella olisivat saavuttaneet hiukan enemmän elämänkokemusta ja hankkineet varoja mukavaan yhdyselämään.

He noudattivat kunnon miehen neuvoa, koska tämän sana pitäjässä oli miltei lakina, sillä kun hän oli käytöksellään neljänkymmenenviiden ajastajan kuluessa seurakuntalaisilleen osoittanut, että hän kaikessa vilpittömästi tarkoitti heidän parastaan, he kysyivät joka tilaisuudessa häneltä neuvoa ja perin harvoin toimivat vastoin hänen mielipidettään.

Mitään hellempää ei voi kuvitella kuin näiden kahden rakastavaisen ero toisistaan. Tuhat huokausta kuohutti Josefin povea, tuhannet kyyneleet heruivat Fannyn, se oli tytön nimi, herttaisista silmistä. Vaikka neidon kainous salli tämän suostua vain nuorukaisen kiihkeisiin suudelmiin, niin hänen tulinen rakkautensa vaikutti, että hän ei ainoastaan alistuvana ottanut vastaan rakastajansa syleilyjä, vaan vastasikin niihin ja usein painoi hänet vienosti rintaansa vasten. Ja vaikka tuo puristus ei kenties olisi likistänyt hyönteistäkään kuoliaaksi, se sai Josefin sydämessä aikaan enemmän liikutusta kuin Cornwallin jättiläisen tiukinkaan halaaminen olisi aiheuttanut.

Lukija ihmettelee, että toisiinsa niin hellästi kiintynyt pari ei vuosikauden eron aikana milloinkaan ollut kirjeenvaihdossa keskenään. Oli tosiaan vain yksi syy heitä siitä pidättämässä, se nimittäin, että Fanny-parka ei osannut kirjoittaa eikä lukea. Eikä häntä voitu suostuttaa uskomaan hellän ja puhtaan rakkautensa herkkiä tunteita kirjurin välitettäviksi.

Sen vuoksi he tyytyivät vain tuon tuostakin tiedustelemaan toistensa vointia luottaen molemmin puolin toistensa uskollisuuteen ja unelmoiden vastaisesta onnestaan.

Selitettyämme nämä seikat lukijallemme ja mahdollisuuksien mukaan tyynnytettyämme kaikki hänen epäluulonsa palaamme kunnon Josefiin, jonka jätimme, kun hän juuri oli lähtenyt matkalleen illan kuutamossa.

Ne, jotka ovat lukeneet joitakin vanhoja tai nykyaikaisia romaaneja tai runoutta, lienevät kyllä kuulleet, että rakkaudella on siivet. Silti heidän ei tule käsittää asiaa niin, kuten jotkut nuoret neidit ovat erehtyneet käsittämään, että rakastaja voisi lentää, sillä kirjailijat tahtovat tällä älykkäällä vertauksella ainoastaan vihjaista, että rakastajat eivät ole kuhnureja hevosvartijoiden tavoin, vaan he kulkevat rivakassa tahdissa. Tarmokas nuorukaisemme, joka kykeni kävelyssä kilpailemaan kenen kanssa tahansa, liikutti nyt jalkojaan niin ripeästi, että hän neljän tunnin kuluttua ehti kuuluisaan majataloon, joka lännenpuoleisille matkustajille oli hyvin tuttu.

Sen ilmoituspylväässä näette leijonankuvan, ja isäntää, joka on ristitty Timoteukseksi, sanotaan yleisesti vain Timiksi. Jotkut ovat arvelleet, että hän on valinnut leijonan kyltikseen, koska kasvoiltaan suuresti muistuttaa tuota uljasta eläintä, vaikka hän luonteeltaan pikemmin on lempeä kuin karitsa. Hänestä pitävät kaikenkaltaiset ihmiset, koska hän osaa olla kaikkia kohtaan miellyttävä sekä on varsin taitava historiassa ja politiikassa, tunteepa hän jonkin verran lakia ja jumaluusoppiakin, veistelee oivia vitsejä ja soittaa ihmeellisen hyvin ranskalaista torvea.

Rankka raesade pakotti Josefin etsimään suojaa tästä majatalosta, jossa muisti sir Thomasin kaupunkimatkallaan syöneen päivällistä. Tuskin Josef oli istuutunut keittiöntulen ääreen, kun Timoteus tuntien hänet perheen lakeijaksi ryhtyi lausumaan suruaan hänen isäntänsä kuoleman johdosta. Sanoi tämän olleen erityisen ja läheisen tuttavansa, jonka kanssa oli aikoinaan hilpeästi tyhjentänyt monta pulloa, jopa tusinoittain. Sitten hän huomautti, että kaikki tuo oli nyt mennyttä, aivan kuin ei sitä olisi koskaan ollutkaan, ja lopetti puheensa oivallisella vakuutuksella kuoleman varmuudesta, minkä hänen vaimonsa sanoi olevan vallan totta.

Nyt saapui samaan majataloon mies kahden hevosen kanssa. Toista niistä hän oli viemässä edemmäksi maalle isäntäänsä vastaan mennessään. Hän hoivasi juhdat talliin ja tuli istumaan Josefin viereen, joka heti tunsi hänet erään naapurin herrasmiehen palvelijaksi. Mies oli nimittäin käynyt heillä.

Hänetkin oli rajuilma pakottanut tänne sisälle, vaikka hänen oli määrä kulkea sinä iltana vielä kolmekymmentä kilometriä kauemmaksi. Onneksi hänellä oli sama matka kuin Josefillakin. Ja sen vuoksi hän käytti tilaisuutta tarjotakseen isäntänsä hevosen ystävänsä ratsastettavaksi, siitä huolimatta, että häntä oli sellaisesta nimenomaan kielletty. Toinen suostui kernaasti ehdotukseen, ja niin he juotuaan kaikessa ystävyydessä ruukullisen olutta jatkoivat yhdessä matkaansa, kun myrsky oli asettunut.

KAHDESTOISTA LUKU

Kerrotaan monista Josefia matkalla kohdanneista seikkailuista, tuskin uskottavista niiden mielestä, jotka eivät ole koskaan ajaneet kyytivaunuissa.

Mitään merkillistä ei tapahtunut matkalla majataloon, johon hevoset oli tilattu. Tänne he pääsivät kello kahden tienoilla aamulla. Kuu paistoi silloin hyvin kirkkaasti. Kestittyään ystäväänsä viinipikarisella ja kiitettyään häntä hevosen lainasta Josef lähti kaikista hartaista pyynnöistä huolimatta jatkamaan jalkaisin matkaansa.

Hän oli kulkenut noin kaksi peninkulmaa innoissaan ajatuksesta, että pian näkisi rakkaan Fannynsä, kun hänet eräällä kapealla kujalla yllätti kaksi miestä, jotka käskivät hänen pysähtyä ja luovuttaa heille, mitä hänellä oli mukanaan. Hän antoi heille heti kaikki omistamansa rahat, vähää vaille kaksi puntaa, ja sanoi toivovansa, että he jalomielisesti lahjoittaisivat hänelle takaisin muutaman shillingin, jotta hän voisi suorittaa kulunsa kotimatkalla.

Toinen roistoista vastasi kiroten:

– Kylläpä me kohta annamme sulle jotakin, mutta riisu hiidessä ensin vaatteesi.

– Riisu, säesti toinen, – taikka isken sinulta saatanalta aivosi maalle.

Muistaen, että oli lainannut takkinsa ja housunsa eräältä ystävältään, ja koska häntä olisi hävettänyt esittää joitakin syitä, miksi ei niitä palauttanut, Josef vastasi toivovansa, että miehet eivät tiukkaisi hänen vaatteitaan, jotka eivät olleet suuriarvoiset, vaan ottaisivat huomioon yön kylmyyden.

– Viluttaako sinua, lurjus? toinen rosvoista kysyi. – Kyllä minä sinut lämmitän niin että tuntuu, ja sadatellen hän naksautti Josefin päätä kohti ojentamaansa pistoolia, jonka jälkeen toinen heti sivalsi häntä kohti kepillään. Mutta Josef, joka oli perin taitava palikkataistelija, iski siihen omallaan ja maksoi velkansa vastustajalleen niin onnistuneesti, että tämä lensi pitkin pituuttaan maahan. Samalla hän kuitenkin sai toisen roiston pistoolin perästä takaraivoonsa iskun, joka kaatoi hänet tajuttomana kentälle virumaan.

Maahan isketty ryöväri oli nyt toipunut, ja molemmat ryhtyivät sauvoillaan peittoamaan Josef-parkaa, kunnes otaksuivat, että olivat rusikoineet poloisen hengettömäksi. Sitten he riistivät hänet ilkialastomaksi, heittivät hänet ojaan ja lähtivät pois saaliineen.

Kurja raukka, joka virui liikahtamatta, alkoi juuri tulla tajuihinsa, kun kyytivaunut ajoivat ohitse. Kun ratsastava valjakonohjaaja kuuli miehen voihkimisen, hän pysäytti hevosensa ja sanoi kyytimiehelle, että ojassa varmaan virui mies kuolleena, koska hän kuuli sieltä valitusta.

– Ajakaa toki eteenpäin, kehotti kyytimies, – olemme hiton lailla myöhässä, eikä meillä ole aikaa etsiä kuolleita miehiä.

Eräs naishenkilö, joka oli kuullut ratsupojan sanat ja tuon voihkinan, rukoili hartaasti kyytimiestä pysäyttämään ja ottamaan selkoa asiasta. Sitten hän pyysi ratsastajaa astumaan alas ja vilkaisemaan ojaan. Tämä teki niin ja selitti palatessaan:

– Siellä on mies istuallaan yhtä alastomana kuin vastasyntynyt lapsi.

– Sus siunatkoon! Alaston mies! huudahti naishenkilö. – Ajuri-kulta, ajakaa eteenpäin ja jättäkää hänet.

Tämän jälkeen herratkin astuivat vaunuista, ja Josef pyysi heitä säälimään häntä, koska hänet oli ryöstetty ja melkein kuoliaaksi piesty.

– Ryöstetty! huudahti eräs vanha herrasmies hätääntyneenä. – Kiirehtikäämme eteenpäin niin nopeasti kuin suinkin mahdollista, tai muutoin meidätkin ryöstetään!

Eräs nuori mies, joka oli lainoppinut, vastasi:

– Soisin kyllä, että olisimme kulkeneet ohi olematta mitään huomaavinamme, mutta nyt voitaisiin todistaa, että olemme olleet viimeiseksi hänen seurassaan. Jos mies kuolee, voitaisiin meitä ehkä vaatia tilille ja syyttää osallisuudesta hänen murhaansa.

Hän piti siis viisaimpana pelastaa poloisen hengen, heidän itsensä vuoksi, mikäli se voitiin pelastaa, jotta ei valamiehistö, siinä tapauksessa, että raukka kuolisi, saisi aihetta väittää heidän raukkamaisesti jättäneen hänet oman onnensa nojaan. Sen vuoksi hän oli sitä mieltä, että mies oli otettava vaunuihin ja kuljetettava lähimpään majataloon.

Naishenkilö vastusti hänen vaunuihin tuomistaan. Jos he nostaisivat hänet ajopeleihin, hän sanoi, niin hän itse astuisi alas, koska mieluummin jäisi iäksi siihen paikkaan kuin matkustaisi alastoman miehen seurassa.

Kyytimies huomautti, että hän ei sallisi miestä otettavaksi vaunuihin, jollei joku maksaisi hänen puolestaan shillinkiä kyytirahaksi neljän mailin matkalta.

Siihen nuo kaksi herraa eivät suostuneet. Mutta lakimies, joka pelkäsi itselleen koituvan ikävyyksiä, jos onneton jätettäisiin virumaan tuohon tilaan, sanoi, ettei tällaisissa asioissa koskaan voinut olla liian varovainen, ja muisteli lukeneensa varsin eriskummaisista tapauksista. Hän uhkasi kyyditsijää ja vaati tätä ottamaan raukan mukaansa, jos mieli välttää pahempia seurauksia. Sillä jos mies kuolisi, hänet asetettaisiin syytteeseen tämän murhasta, ja jos mies jäisi eloon ja nostaisi kanteen kyytimiestä vastaan, niin hän, lakimies, kernaasti antaisi asiasta kirjallisen selostuksen.

Näillä sanoilla oli terveellinen vaikutus kyytimieheen, joka hyvin tunsi häntä puhuttelevan henkilön, ja yllämainittu vanha herrasmies, joka ajatteli, että alaston mies tuottaisi hänelle monta tilaisuutta osoittaa naiselle sukkeluuttaan, yhtyi muihin luvaten tarjota ruukun olutta hänen kyytipalkakseen. Näin kyytimies vihdoin suostui, osaksi toisen uhkauksien pelottamana, osaksi toisen lupausten viekotuksesta ja ehkäpä hiukan säälistäkin poloista kohtaan, joka seisoi siinä verissään ja vilusta väristen.

Nyt Josef läheni vaunuja, mutta nähdessään naishenkilön, joka piti viuhkaansa silmiensä edessä, hän kurjasta tilastaan huolimatta ehdottomasti kieltäytyi astumasta sisälle, jollei hänelle annettu riittävää verhoa, mikä estäisi jokaisen pienimmänkin säädyllisyydenloukkauksen. Niin täydellisen kaino tämä nuori mies oli. Sellainen mahtava vaikutus oli herttaisen Pamelan tahrattomalla esimerkillä ja herra Adamsin oivallisilla saarnoilla häneen ollut.

Vaikka vaunuissa oli useita päällystakkeja, ei ollut suinkaan helppo suoriutua Josefin pyynnön aiheuttamasta pulasta. Molemmat herrasmiehet valittivat vilua, eikä heiltä mielestään riittänyt rievun riekalettakaan.

Vitsiniekka huomautti nauraen, että ihminen oli itseänsä lähinnä, ja kyytimies, jolla oli kaksi päällysnuttua alleen levitettyinä, kieltäytyi lainaamasta kumpaakaan, peläten niiden tahrautuvan vereen. Rouvashenkilön palvelija puolusteli samalla verukkeella, ja siinä nainen itse, vaikka häntä niin kauhistuttikin alaston mies, myönsi hänen olevan oikeassa. Ja on enemmän kuin luultavaa, että Josefin, joka itsepintaisesti pysyi kainossa päätöksessään, olisi täytynyt menehtyä, ellei ratsupoika, nuorukainen, joka sittemmin toimitettiin vankisiirtolaan kanaorren puhdistamisesta, olisi vapaaehtoisesti riisunut päällysnuttuaan, mikä oli hänen ainoa varsinainen vaatekappaleensa. Samalla hän karkeasti kiroten, mistä matkustajat häntä nuhtelivat huomautti, että hän mieluimmin ajaisi elinikänsä paitasillaan kuin sallisi lähimmäisensä virua tuollaisessa kurjassa tilassa.

Kun Josef oli pukenut ylleen päällysnutun, hänet nostettiin vaunuihin, jotka nyt jatkoivat matkaansa. Nuorukainen selitti olevansa melkein kuoliaaksi kangistunut vilusta, ja tästä sai irvihammas aiheen kysyä naishenkilöltä, eikö tämä voisi antaa hänelle ryyppyjä. Toinen vastasi hiukan närkästyneenä, että hän ihmetteli sellaisen kysymyksen esittämistä, mutta vakuutti herrasmiehelle, ettei hän koskaan maistanut väkeviä.

Lakimies kyseli parhaillaan ryöväyksen yksityiskohtia, kun vaunut pysähtyivät ja toinen rosvoista pisti pistoolin sisään ja vaati matkustajilta näiden rahoja, jotka he kerkeästi luovuttivatkin. Säikähdyksissään rouvashenkilö antoi noin korttelin vetoisen hopeapullon, jonka roisto, vietyään sen huulilleen ja juotuaan rouvan maljan, vakuutti sisältävän parhainta Nantesin konjakkia, mitä hän koskaan oli maistanut. Jälkeenpäin vallasnainen vakuutti seuralaisilleen, että se johtui hänen kamarineitinsä erehdyksestä. Hän oli nimittäin käskenyt tämän täyttää pullon unkarilaisella rosmariinivedellä.

Heti kun roistot olivat lähteneet, ilmoitti lakimies, jolla näkyi olleen pistoolilipas vaunuistuimen laatikossa, seurueelle, että jos olisi ollut päivänvalo ja hän olisi päässyt käsiksi aseisiinsa, niin hän ei olisi alistunut ryöstöön. Hän mainitsi myös, että hän ratsain matkustellessaan oli usein tavannut maantierosvoja, mutta että kukaan niistä ei koskaan ollut uskaltanut hätyyttää häntä. Lopuksi hän selitti, että jos hän ei olisi enemmän pelännyt rouvashenkilön kuin itsensä puolesta, hän ei olisi niin helposti luopunut rahoistaan.

Niin kuin yleensä on huomattu, että sukkeluus viihtyy tyhjissä taskuissa, niin herrasmieskin, jonka älykkyydestä olemme edellä maininneet, alkoi heti rahoistaan eroon päästyään tulla hyvin naljailevaksi. Hän vihjaili usein Aatamiin ja Eevaan ja lasketteli monta oivaa kokkapuhetta viikunoista ja viikunanlehdistä, mikä kenties loukkasi enemmän Josefia kuin ketään muuta seurasta.

Lakimieskin lausui muutaman varsin sievän pilan silti poikkeamatta ammattialaltaan. Hän sanoi, että jos Josef ja rouvashenkilö olisivat yksinään, niin edellinen voisi helpommin siirtää omaisuuttaan jälkimmäisen huostaan, koska sitä nykyisin ei ollut mikään kiinnitys rasittamassa. Hän takasi, että luovutus pian tapahtuisi, ja sanoi, että se oli oikea tapa luoda jälkiperillisiä. Itse puolestaan hän lupautui tekemään niin lujan kauppakirjan, ettei olisi mitään häädön vaaraa. Tällaista leukailua hän jatkoi ja vitsit pulppuilivat tulvimalla hänen suustansa, kunnes vaunut saapuivat majataloon, jossa vain yksi palvelijatar oli valveilla ja valmiina huolehtimaan kyytimiehestä ja toimittamaan tälle kylmää ruokaa ja ryypyn.

Josef halusi astua vaunuista ja pyysi laittamaan itselleen vuoteen, minkä tyttö kernaasti lupasi tehdäkin. Ja koska hän oli hyväluontoinen naikkonen eikä niin arka ja kursaileva kuin vallasnainen oli ollut, hän viskasi suuren risukimpun tuleen, antoi Josefin hartioille yhden tallirenkien päällystakeista ja pyysi tätä istumaan lämmittelemään siksi aikaa kun teki vuodetta. Sillä välin kyytimies käväisi noutamassa eräässä naapurirakennuksessa asuvan haavurin, minkä jälkeen hän muistutti matkustajilleen, kuinka paljon he olivat viivästyneet, ja kiirehti heitä mahdollisimman nopeasti jälleen taipaleelle, sitten kun oli sanottu hyvästi Josefille.

Tyttö sai pian Josefin hoivatuksi vuoteeseen ja lupasi käyttää vaikutusvaltaansa lainatakseen hänelle paidan, mutta nähdessään hänet niin verisenä ja sen vuoksi luulotellen, kuten jälkeenpäin sanoi, että poika oli kuoleman oma, hän juoksi täyttä kyytiä kiirehtimään haavuria, joka jo oli enemmän kuin puolipukimissa, arvellen, että vaunut olivat kaatuneet ja joku herrasmies tai rouvashenkilö loukkaantunut. Heti kun tyttö oli ikkunasta hänelle ilmoittanut, että kysymyksessä oli köyhä jalankulkija, jolta oli riistetty kaikki, mitä hänellä oli, ja joka oli melkein murhattukin, tohtori torui häntä siitä, että häntä niin aikaisin häirittiin, riuhtaisi vaatteet jälleen yltään ja palasi hyvin levollisesti vuoteeseensa nukkumaan.

Aurora aamurusko alkoi nyt esiintyä heleäposkisena kukkuloiden takaa kymmenen miljoonan sulkaisen sävelniekan virittäessä hilpeänä kuorona sarjan liverryksiä, kymmenentuhatta kertaa ihanampia kuin ne runot, joita meidän poèta laureatus on sepittänyt, ja laulaessa sekä laulun vuoksi että alkavan päivän kunniaksi. Kun majatalon isäntä, herra Tow-wouse, nousi ja kuuli palvelustytöltä rosvouksesta ja poloisen alastoman vieraan tilasta, hän pudisti päätään ja huudahti:

– Voi, hyvänen aika! ja käski sitten tytön viedä Josefille yhden hänen omista paidoistansa.

Rouva Tow-wouse oli juuri herännyt ja turhaan ojentanut käsivartensa halatakseen vuoteelta lähtenyttä puolisoaan, kun palvelijatar astui huoneeseen.

– Kuka siellä on? Bettykö?

– Niin, rouva.

– Missä on isäntäsi?

– Hän on ulkona, rouva. Hän lähetti minut noutamaan paitaa vietäväksi alastomalle miespoloiselle, jonka ne on ryövänneet ja tappaneet.

– Kajoakin vain paitoihin, jos uskallat, senkin letukka, tiuskaisi rouva Tow-wouse. – Isäntäsi on hyvä mies, kun ottaa taloonsa alastomia kulkureita ja pukee niiden ylle omat vaatteensa. Minä en tahdo sellaisesta tietää. Jos rohkenet kajota johonkin, niin paiskaan yöastian vasten naamaasi. Mene kutsumaan isäntäsi tänne.

– Kyllä, rouva, Betty vastasi.

Heti kun isäntä oli tullut sisälle, hänen aviosiippansa aloitti tähän tapaan:

– Mitä hittoa sinä oikeastaan tarkoitat, herra Tow-wouse? Onko minun ostettava paitoja kaikille lurjuksille lainattavaksi?

– Rakas eukkoseni, herra Tow-wouse sanoi, – hän on kurja raukka.

– Niin, sanoi emäntä, – tiedän kyllä, että hän on kurja raukka, mutta mitä hittoa meillä on kurjien raukkojen kanssa tekemistä? Laki pakottaa meidät pitämään huolta jo liiankin monesta. Ennen pitkää olemme saaneet pukea kolme-, neljäkymmentä kurjaa raukkaa punaisiin takkeihin.

– Eukko kulta, Tow-wouse huudahti, – tältä mieheltä on ryöstetty koko hänen omaisuutensa.

– No, millä rahoilla hän sitten maksaa laskunsa? eukko huusi. – Miksei sellainen mies mene olutkapakkaan? Kyllä minä panen hänet täältä pyörimään heti kun nousen, sen sinulle vakuutan.

– Eukkoseni, sanoi toinen, – tavallinen ihmisrakkaus kieltää sinut siitä.

– Tavallinen ihmisrakkaus, kyllä maar! noitui emäntä. – Tavallinen ihmisrakkaus käskee meitä pitämään huolta itsestämme ja perheestämme, enkä minä tahdo perheineni joutua puille paljaille sinun ihmisrakkautesi tähden, usko se!

– Niin, eukko kulta, myönteli mies, – tee kuten tahdot, kunhan nouset ylös. Tiedäthän, etten koskaan vastusta sinua.

– Ei, kivahti emäntä, – vaikka itse piru ryhtyisi minua vastustamaan, niin kyllä laittaisin sille liian kuumat oltavat tässä talossa.

Tällaisia haastellen he kuluttivat vajaan puolituntia, sillä välin kun Betty hankki paidan tallirengiltä, joka oli hänen sulhasiaan, ja puki sen Josef-paran ylle. Nyt oli vihdoin haavurikin tullut häntä katsomaan, oli pessyt ja hoivannut hänen haavansa ja saapui ilmoittamaan herra Tow-wouselle, että hänen vieraansa oli ilmeisessä hengenvaarassa ja että niin ollen tuskin oli toivoa hänen toipumisestansa.

– Oletpa sinä keittänyt meille oivan kalaliemen! huudahti rouva Tow-wouse. – Luultavasti saamme pitää hautajaiset omalla kustannuksellamme.

Tow-wouse, joka ihmisrakkaudestaan huolimatta olisi yhtä epäröimättä äänestänyt kuin konsaan vaaliuurnan ääressä, että mikä muu talo tahansa kuningaskunnassa olisi kernaasti saanut ottaa hänen vieraansa haltuunsa, vastasi:

– Rakas eukkoseni, minussa ei ole syytä. Hänet tuotiin tänne postivaunuissa, ja Betty laittoi hänet vuoteeseen, ennen kuin vielä olin jalkeilla.

– Kyllä minä sille Betylle näytän, ärähti emäntä ja hyökkäsi sitten puolipukimissaan ja toiset puolet vaatteitaan kainalossansa onnetonta Bettyä etsimään, samalla kun Tow-wouse ja haavalääkäri menivät katsomaan Josef-parkaa ja tiedustelemaan häneltä tämän surullisen jutun yksityiskohtia.

KOLMASTOISTA LUKU

Kerrotaan, mitä Josefille tapahtui hänen maatessaan sairaana majatalossa. Omituinen keskustelu hänen ja herra Barnabasin, pitäjän pastorin, välillä.

Heti kun Josef oli seikkaperäisesti kertonut rosvouksesta, samalla antaen muutamia lyhyitä tietoja itsestään ja aikomastaan matkasta, hän kysyi haavurilta, arveliko tämä hänen tilaansa vaaralliseksi, mihin tohtori hyvin rehellisesti vastasi pelkäävänsä niin olevan laita, koska hänen valtimonsa löi perin kiihtyneesti ja kuumeisesti, ja jos kuume osoittautuisi enemmän kuin oireelliseksi, niin potilaan pelastaminen olisi mahdotonta.

Huokaisten syvään Josef huudahti:

– Fanny-parka, olisin tahtonut elää niin kauan, että olisin saanut nähdä sinut! Mutta tapahtukoon Jumalan tahto!

Lääkäri neuvoi häntä sitten, että jos hänellä oli joitakin maallisia asioita järjestettävinä, hänen tulisi tehdä se mahdollisimman pian. Vaikka hän toivoikin sairaan paranevan, hän piti kuitenkin velvollisuutenaan ilmoittaa tälle suuresta vaarasta, ja jos hänen nesteittensä pahanluontoinen kokoonpano saisi kuumeen uudistumaan, voisi hän pian alkaa hourailla eikä kykenisi tekemään testamenttiansa.

Josef vastasi, että koko avarassa maailmassa ei voinut olla toista häntä köyhempää, koska hänellä ryöväyksen jälkeen ei ollut yhtään mitään, jota voisi nimittää omakseen.

– Minulla oli, hän lisäsi, – pieni vaivainen kultamedaljonki, joka olisi tuottanut minulle lohtua kaikissa huolissani, mutta sen ne minulta veivät. Enpä kuitenkaan, Fanny, kaipaa mitään, mikä muistuttaisi minulle sinusta. Minä kannan armasta kuvaasi sydämessäni, eikä kukaan roisto sitä sieltä riistä.

Josef pyysi kynää ja paperia kirjoittaakseen kirjeen, mutta niitä ei hänelle annettu, vaan häntä kehotettiin kaikin mokomin rauhoittumaan. Sitten he jättivät hänet. Herra Tow-wouse lähetti noutamaan pappia, jotta tämä puhuisi viimeisiä lohdunsanoja Josef-paran sielulle, koska haavuri epäili menestystään hänen ruumiinsa käsittelyssä.

Herra Barnabas, se oli pappismiehen nimi, tuli heti tiedon saatuaan, ja juotuaan ensin emännän kanssa muutaman kupillisen teetä ja tyhjennettyään sitten punssimaljan isännän kanssa hän astui huoneeseen, jossa Josef lepäsi. Mutta tavattuaan hänet nukuksissa hän palasi ottamaan vielä yhden siemauksen. Sen jälkeen hän hiipi hiljaa huoneen ovelle ja avattuaan sen kuuli sairaan miehen höpisevän itsekseen tähän tapaan:

– Oi ihailtavin Pamela, sinä hyveellisin sisko, jonka esimerkki vain teki minut kykeneväksi vastustamaan rikkauden ja kauneuden viettelyksiä ja säilyttämään itseni puhtaana ja koskemattomana rakkaan Fannyn syleilyihin, jos taivas olisi suonut, että koskaan olisin hänen helmaansa päässyt! Mitkä rikkaudet, mikä kunnia tai mitkä riemut voivat meille korvata viattomuutemme menetyksen? Eikö se yksinään tuota meille suurempaa lohtua kuin kaikki maalliset saavutukset? Mikä muu kuin viattomuus ja hyveellisyys voisi tarjota lohdun hitustakaan minunlaiselleni kurjalle raukalle? Mutta ne saattavat minut pitämään tätä tuskallista sairasvuodetta kaikkia niitä riemuja parempana, jotka olisin armollisen emäntäni vuoteessa löytänyt. Ne rohkaisevat minut katsomaan kuolemaa pelottomasti silmiin, ja vaikka rakastan Fannyäni enemmän kuin mies koskaan on naista rakastanut, opettavat ne minut valittamatta alistumaan Jumalan tahdon alle. Oi sinä hurmaava, ihastuttava olento! Jos taivas olisi suonut sinut ikiomakseni, niin köyhin, alhaisinkin asema olisi minulle ollut paratiisi. Olisin voinut elää sinun kanssasi matalimmassa majassa, palatsien loistoa, isoisten herkkuja tai ainoankaan ihmisen rikkauksia kadehtimatta. Mutta minun täytyy jättää sinut, jättää sinut iäksi, rakkain enkelini! Minun täytyy kohdistaa ajatukseni toiseen maailmaan, ja rukoilen sydämestäni, että sinä jo tässäkin elämässä löytäisit lohdutusta ja onnea.

Barnabas ajatteli kuulleensa kylliksi ja meni siis alakertaan ilmoittamaan Tow-wouselle, ettei voinut hänen vierastaan ripittää, koska tämä oli kovin höperöjä oli vain lörpötellyt joukon järjettömyyksiä hänen ollessaan huoneessa.

Haavuri palasi iltapäivällä ja tapasi potilaansa ankarammassa kuumeessa kuin sanoi tämän hänen lähtiessään olleen, vaikka ei sairas silti houraillut. Vastoin herra Barnabasin mielipidettä ei nuorukainen ollut hetkeäkään ollut tajuttomana siitä asti, kun hänet majataloon tuotiin.

Lähetettiin taaskin noutamaan Barnabas, ja suurella vaivalla hänet saatiin lähtemään. Heti huoneeseen astuessaan hän sanoi Josefille, että hän oli tullut rukoilemaan tämän puolesta ja valmistamaan tätä toiseen maailmaan, jonka vuoksi hän ensiksikin toivoi, että kuoleva olisi katunut kaikki syntinsä.

Josef vastasi, että hän toivoakseen oli sen tehnyt, mutta sanoi olevan erään seikan, josta ei oikein tiennyt, nimittäisikö sitä synniksi. Jos se oli syntiä, hän pelkäsi sen synnin harjoituksessa kuolevansa. Hän nimittäin tunsi kaihoa, kun täytyi erota nuoresta naisesta, jota hän rakasti yhtä hellästi kuin omaa sydänvertansa.

Barnabas vakuutti hänelle, että kaikki nuriseminen Jumalan tahtoa vastaan oli suurimpia syntejä, mitä ihminen saattoi tehdä, ja että hänen tuli unhottaa kaikki lihalliset lemmentunteet ja ajatella parempia asioita.

Josef vastasi, että hän ei unohtaisi Fannyänsä tässä eikä tulevaisessa maailmassa ja että, olipa se kuinka katkera tahansa, tieto hänestä iäksi eroamisesta ei ollut puoliksikaan niin piinaava kuin pelko tytön kärsimyksistä, kun tämä saisi kuulla hänen onnettomuudestaan.

Barnabas selitti sellaisen pelon osoittavan perin rikollista luottamuksen puutetta ja epätoivoisuutta. Hänen oli luovuttava kaikista inhimillisistä intohimoista ja kohotettava sydämensä taivaan puoleen.

Josef vastasi, että sitä hän juuri toivoikin ja olisi kiitollinen, jos pastori avustaisi häntä siinä pyrkimyksessä.

– Se on armon avulla saavutettavissa, Barnabas selitti, ja kun Josef rukoili häntä ilmoittamaan, kuinka sellaisesta armosta pääsisi osalliseksi, Barnabas vastasi: – Rukouksella ja uskolla.

Sitten hän tiedusti, antoiko nuori mies anteeksi rosvoille.

Josef vastasi pelkäävänsä, että se oli hänelle ylivoimaista, sillä mikään ei tuottaisi hänelle suurempaa iloa kuin kuulla miesten joutuneen kiinni.

– Sitä on toivottava oikeuden nimessä, Barnabas huudahti.

– Niin kyllä, myönsi Josef, – mutta jos minä sattuisin heidät vielä tapaamaan, niin pelkään, että hyökkäisin heidän kimppuunsa ja tappaisinkin heidät, jos voisin.

– Epäilemättä, Barnabas vastasi, – on rosvon surmaaminen laillista, mutta voitko sanoa, että annat heille anteeksi, niinkuin kristityn tulee?

Josef halusi tietää, millaista se anteeksianto oli.

– Se on, Barnabas vastasi, – että annat heille anteeksi niin kuin... niin kuin... annat heille anteeksi niin kuin... lyhyesti sanoen, annat heille anteeksi niin kuin kristityn tulee.

Josef vastasi koettavansa antaa heille anteeksi siinä määrin kuin voi.

– No niin, no niin, Barnabas virkkoi, – se riittää. Sitten hän kyseli nuorukaiselta, muistiko tämä mitään muita katumattomia syntejä, ja jos muisti, kehotti tätä katumaan ne niin nopeasti kuin saattoi, jotta he voisivat lukea muutamia rukouksia yhdessä. Josef vastasi, että hän ei voinut muistaa mitään suuria rikoksia, joihin olisi tehnyt itsensä syypääksi, ja että hän oli vilpittömästi pahoillaan niistä, mitä oli tehnyt.

Barnabas sanoi sen riittävän ja ryhtyi sitten rukouksiin kiireen kaupalla, missä hän olikin mestari. Häntä kiirehti pikemminkin se, että hiukan seuraa oli odottamassa häntä alhaalla vierastuvassa, jossa punssiainekset olivat valmiiksi varattuina, mutta kukaan ei tahtonut pusertaa appelsiineja ennen hänen tuloaan.

Josef valitti kurkkuaan kuivaavan ja halusi hiukan teetä. Barnabas ilmoitti siitä rouva Tow-wouselle, joka vastasi juuri juoneensa viimeisen tilkan ja sanoi, että hän ei kerinnyt koko päivää vettä kiehauttelemaan. Käski sentään Bettyn viedä miehelle hiukan arkiolutta.

Betty totteli emäntänsä käskyjä, mutta vähän maistettuaan Josef sanoi pelkäävänsä, että se lisäisi hänen kuumettaan ja että hän kovin haluaisi teetä. Tähän hyväluontoinen Betty vastasi, että hänen piti saada teetä niin totta kuin teetä maailmassa oli. Hän meni siis itse ostamaan hiukan teetä ja toi juoman Josefille. Ja nyt jätämmekin heidät sinne joksikin aikaa kahden kesken, sillä välin kun huvitamme lukijaa muilla asioilla.

NELJÄSTOISTA LUKU

Monenmoisia seikkailuja, jotka seurasivat toisiaan majatalossa.

Oli iltahämärä, kun vakavan näköinen henkilö ratsasti kestikievariin ja jätettyään hevosensa tallirengin huostaan astui suoraa päätä keittiöön, jossa hän tilattuaan piipullisen tupakkaa asettui lieden ääreen, mihin useita muitakin henkilöitä oli kerääntynyt.

Haasteltiin yksinomaan edellisenä yönä tapahtuneesta ryöstöstä ja kurjasta mies-raukasta, joka makasi yläkerrassa siinä kauheassa tilassa, jossa olemme hänet nähneet. Rouva Tow-wouse sanoi ihmettelevänsä, mitä hittoa Tom Whipwell tarkoitti tuomalla moisia vieraita hänen taloonsa, kun tien varrella oli niin monta niiden tyyssijaksi sopivaa paikkaa. Mutta hän vakuutti myös, että jos mies kuolisi, niin pitäjä saisi kustantaa hänen maahanpaniaisensa ja lisäsi vielä:

– Ei sille olisi kelvannut mikään muu kuin tee, sen minä sanon.

Betty, joka juuri oli palannut laupeudentyöstään, huomautti, että hän uskoi vieraan herrasmieheksi, koska ei ollut eläissään nähnyt hienompaa hipiää.

– Olkoon vaikka rokonnäppyjä täynnä! tuiskahti rouva Tow-wouse. – Niitä me luullakseni kaikki palkaksemme saamme. Toivon, ettei mokomia herrasmiehiä koskaan Lohikäärmeen kievariin saapuisi.

Majatalon kyltissä lienee ollut lohikäärmeen kuva.

Äsken tullut herrasmies ilmaisi varsin suurta liikutusta kuullessaan onnettoman nuorukaisen hädästä, sitäkin enemmän kun huomasi, ettei hän ollut joutunut kaikkein säälivimpiin käsiin. Ja tosiaankin, ellei rouva Tow-wouse olisi itse osoittanut suloista mielenlaatuaan, oli jo luontokin nähnyt niin paljon vaivaa hänen kasvoistaan, että itse Hogarthkaan ei koskaan ole maalannut ilmeikkäämpää kuvaa.

Hän oli vartaloltaan lyhyt, laiha ja käyrä. Hänellä oli keskeltä ulkoneva otsa, ja sieltä se aleni vinoon nenää kohti, joka oli terävä ja punainen ja olisi riippunut hänen huuliensa yli, ellei luonto olisi keikauttanut sen kärkeä ylöspäin. Hänen huulensa olivat kuin kaksi nahkalappua, jotka hän puhuessaan aina puristi kokoon kuin pussin suun. Hän oli koukkuleukainen, ja sen nahankappaleen yläpäässä, joka muodosti hänen poskensa, oli kaksi luuta, jotka melkein peittivät hänen pienen punaisen silmäparinsa. Mainittakoon vielä ääni, joka oli ihmeellisen sopiva sen lausuttaviin ajatuksiin, se kun oli sekä kimeä että käheä.

Ei ole helppo sanoa oliko herrasmiehessä herännyt suurempi inho emäntää vai suurempi säälintunne tämän onnetonta vierasta kohtaan. Hän tiedusteli hyvin vakavasti haavurilta, joka nyt oli saapunut keittiöön, oliko hänellä toiveita nuoren miehen toipumisesta. Hän pyysi toista käyttämään kaikki mahdolliset keinot hänen parantamisekseen, huomauttaen, että kaikkien ammattimiesten velvollisuus oli ilmaiseksi käyttää taitoaan köyhien ja hädässä olevien hyväksi. Haavuri vastasi, että hän kyllä tekisi tehtävänsä, mutta vakuutti, etteivät kaikki Lontoon lääkärit voisi häntä auttaa.

– Sanokaahan, hyvä herra, vieras kysyi, – millaisia hänen haavansa ovat?

– No, ymmärrättekö te jotakin haavoista? tohtori tiedusti iskien silmää rouva Tow-wouselle.

– Onhan minulla vähän aavistusta haavojen hoidosta, vastasi herrasmies.

– Vähän aavistusta... he, he, he! haavuri naurahti. – Aavistusta se tosiaan taitaa olla.

Seurue kävi perin tarkkaavaiseksi odottaen kuulevansa tohtorin, joka heidän käsityksensä mukaan oli viisas mies, nolaavan tuon vieraan herran.

Hän aloitti sen vuoksi voitonvarmaan sävyyn:

– Herra on luullakseni matkustellut?

– En tosiaankaan ole, vieras vastasi.

– Hoo, sitten olette ehkä toiminut sairaaloissa?

– En ole, hyvä herra.

– Hm, ette sitäkään? Mistä sitten, hyvä herra, olette oppinut haavatiedettä, jos rohkenen kysyä?

– Enpä minä paljon väitä tietävänikään, tohtori, mutta hiukan olen kirjoista lukenut, puhuteltu vastasi.

– Kirjoista! tohtori huudahti. – Olette kaiketi lukenut Galenia ja Hippokratesta!

– En, hyvä herra, vastasi toinen.

– Mitä! Ymmärrätte haavatiedettä, lääkäri vastasi, – ettekä ole lukenut Galenia ja Hippokratesta?

– Hyvä herra, vieras sanoi, – luullakseni on monta haavuria, jotka eivät ole lukeneet heidän teoksiaan.

– Niin minäkin luulen, tohtori myönsi. – Sitä suurempi häpeä heille, mutta opintojeni nojalla osaan ne ulkoa, ja harvoin käyn missään kuljettamatta niitä molempia taskussani.

– Ne ovat aika isoja kirjoja, herrasmies huomautti.

– Niin, tohtori sanoi, – kyllä kai minä tiedän niiden koon paremmin kuin te. Tässä hän alkoi iskeä silmää, ja koko seurue purskahti nauramaan.

Jatkaen voitollista väittelyään tohtori kysyi herrasmieheltä, eikö tämä ymmärtänyt varsinaista lääketiedettä yhtä hyvin kuin kirurgiaakin.

– Melkein paremmin, toinen vastasi.

– Niin, sen arvasinkin, tohtori huudahti silmää iskien. – Kas, minäkin tunnen hiukan lääketiedettä.

– Jospa minä tuntisin edes puoliksi niin paljon, sanoi Tow-wouse, – niin en enää koskaan sitoisi esiliinaa vyötäreilleni.

– Uskon tosiaan, hyvä isäntä, tohtori innostui, – että vaikka sen itse sanon, niin ei kahdentoista peninkulman päässä täältä ole monta sellaista, jotka paremmin käsittelevät kuumetta Veniente accurrite morbo, se on minun menettelytapani. Arvelen, että veli osaa latinaa?

– Hiukkasen, myönsi herrasmies.

– Niin, ja kreikkaa sitten, sen takaan: Ton dapomibominos polujlosboio Thalasses. Mutta olen nämä asiat jo melkein unohtanut. Ennen olisin osannut lukea Homeroksen ulkoa.

– Kas, kas, herra on saanut kovan pähkinän purrakseen! ilkkui rouva Tow-wouse, jolloin he kaikki alkoivat nauraa.

Herrasmies, jolla ei ollut pienintäkään halua leikinlaskuun, salli hyvin tyytyväisenä tohtorin nauttia voitostaan, minkä tämä tekikin melkoisella mielihyvällä, ja tunnusteltuaan kylliksi miehen tietojen syvällisyyttä sanoi tälle, että hän oli täysin vakuuttunut tämän suuresta opista ja kyvykkyydestä ja olisi kiitollinen, jos tohtori antaisi hänen tietää, mitä hän yläkerrassa makaavan potilaansa tilasta ajatteli.

– Hyvä herra, tohtori sanoi, – hän on kuolemaan tuomittu mies. Hänen päähänsä osunut kolhaisu on lävistänyt takaraivon sisäkalvon ja repinyt sen pienoisen, näkymättömän juurihermon, joka yhtyy pääkallon kalvoon. Ja tämä aiheutti ensiksi oireellisen, sitten pneumaattisen kuumeen, ja vihdoin hän on saanut deliriumin eli alkanut hourailla, kuten oppimaton rahvas sanoo.

Hän jatkoi tätä oppinutta selostustaan, kunnes hänet keskeytti valtava melu. Jotkut naapuriston nuorista miehistä olivat ottaneet toisen rosvon kiinni ja olivat parhaillaan tuomassa häntä majataloon. Betty riensi ylös kertomaan uutista Josefille, joka pyysi etsimään pientä taittunutta kultahelyä, johon oli sidottu nauha ja jonka hän voisi vannoa tuntevansa kaiken maailman rikkaimpien pohattojen tavaroiden joukosta.

Vaikka mies yhä vakuutti viattomuuttansa, puuhaili meluava ihmisjoukko kuitenkin uutterasti tutkien hänen taskujaan, ja pian vedettiinkin muiden esineiden ohella äsken mainittu kultakapine esille. Tuskin Betty oli nähnyt sen, kun hän riuhtaisi sen käsiinsä ja vei ylös Josefille, joka riemusta haltioituneena otti sen vastaan ja painaen sen povelleen selitti, että hän nyt kuoli tyytyväisenä.

Muutamaa minuuttia myöhemmin tuli sisälle toisiakin tuoden maantienojasta löytämänsä käärön, joka tosiaankin sisälsi Josefilta riisutut vaatteet ja muita häneltä riistettyjä esineitä.

Tuskin herrasmies oli nähnyt nuorukaisen lainatakin, kun hän vakuutti tuntevansa liverin. Jos se oli ryöstetty ylhäällä olevalta mies-poloiselta, hän halusi nähdä tämän, koska tunsi varsin hyvin sen perheen, jonka vaakuna liverissä oli.

Betty vei hänet siis yläkertaan. Lukija saattaa arvata, kuinka suuri molemminpuolinen kummastus oli, kun vieras herrasmies huomasi, että vuoteessa viruva henkilö oli Josef, ja kun Josef näki edessään hyvän ystävänsä herra Abraham Adamsin kasvot!

Olisi joutavaa kerrata keskustelu, joka pääasiallisesti liikkui lukijalle jo varsin hyvin tunnetuissa asioissa, sillä heti kun kappalainen oli Josefin iloksi ilmoittanut, että hänen Fannynsä oli täysin terve, hän tiedusteli puolestaan hyvin uteliaasti kaikkia yksityiskohtia, jotka olivat aiheuttaneet tämän onnettomuuden.

Palatkaamme siis keittiöön, johon oli kerääntynyt paljon kaikenlaista väkeä talon eri suojista, samoin kuin naapuritalostakin. Niin suuresti ihmisiä huvitti rosvon piirteiden katseleminen.

Herra Tow-wouse alkoi hykerrellä käsiänsä ilosta nähdessään niin paljon kansaa koolla. Hän näet toivoi, että vieraat pian siirtyisivät eri suojiin keskustellakseen ryöstöstä ja juodakseen kaikkien kunnon miesten maljan. Mutta rouva Tow-wouse, joka onnettomuudekseen tavallisesti näki asiat hiukan nurinpäin, alkoi morkata niitä, jotka olivat tuoneet miehen hänen taloonsa, ja sanoi puolisolleen, että kyllä maar sitä vaurastuukin, kun täytyy kodissaan kerjäläisiä ja varkaita kestitä.

Väkijoukko oli nyt lopettanut etsintänsä löytämättä pidätetyltä mitään, mikä ehkä olisi kelvannut todistuskappaleeksi. Mitä vaatteisiin tulee, rahvas piti niitä kyllä varsin riittävänä todistuksena, mutta haavuri huomautti varsin asiallisesti, ettei niiden nojalla voitu tuomita miestä syylliseksi, koska niitä ei oltu löydetty hänen hallustaan. Tähän mielipiteeseen yhtyi Barnabas lisäten, että ne olivat löytötavaraa ja kuuluivat kartanonherralle.

– Mitä, huudahti haavuri, – väitättekö näiden tavaroiden kuuluvan kartanonherralle?

– Väitän niinkin, tiukkasi Barnabas.

– Mutta minä väitän sitä vastaan, haavuri sanoi. – Mitä on kartanonherralla tässä asiassa tekemistä? Yrittääkö joku uskotella minulle, että löydetty tavara ei ole löytäjän omaa?

Olen kuullut tuomari Viisaan sanovan, huomautti eräs vanha mies huoneen nurkasta, – että oikeutta myöten kaikki löydetty omaisuus kuuluu Lontoon kuninkaalle.

– Se saattaa tavallaan olla totta, Barnabas sanoi, sillä laki tekee erotuksen varastettujen ja löydettyjen esineiden välillä. Voidaanhan joku kapine varastaa, jota ei koskaan löydetä ja voidaan löytää sellaista, mitä ei koskaan ole varastettu. Näin ollen tavarat, jotka ovat sekä varastetut että löydetyt, ovat isännätöntä omaisuutta ja kuuluvat kartanonherralle.

– Kartanonherra on siis varastettujen tavaroiden kerääjä, sanoi tohtori, ja siitä syntyi yleinen nauru, jonka hän itse ensiksi aloitti.

Kun vanki syyttömyyttänsä vakuuttamalla jo oli langettavien todistusten puutteessa melkein saanut Barnabasin, haavurin, Tow-wousen ja useita muita puolelleen, Betty ilmoitti heille, että he olivat jättäneet huomioonottamatta pienen kultakapineen, jonka hän oli vienyt potilaalle ja jonka tämä oli luvannut vannoa tuntevansa miljoonan jopa kymmenentuhannenkin joukosta. Tämä kallisti heti vaakakupin pidätetylle epäedulliseksi ja jokainen katsoi nyt käyneen ilmi, että hän oli syyllinen. Päätettiin sen vuoksi pitää hänet yö telkien takana ja viedä aikaisin aamulla tuomarin eteen.

VIIDESTOISTA LUKU

Rouva Tow-wouse käy vähän suopeammaksi. Herra Barnabas ja lääkäri touhuavat varkaan syytteeseen asettamista. Selostellaan heidän intonsa vaikutinta, samoin kuin monen muunkin tässä tarinassa mainitsemattoman henkilön innostuksen laatua.

Betty kertoi emännälleen luulevansa, että sairaana makaava mies oli korkeampiarvoinen kuin minä häntä pidettiin, koska hän paitsi ihon tavatonta valkoisuutta ja käsien pehmeyttä oli huomannut hyvin suurta tuttavallisuutta vieraan herrasmiehen ja hänen välillään. Tyttö lisäsi vielä, että nämä varmaan olivat läheisiä ystäviä, elleivät sukulaisia.

Tämä hiukan lievensi rouva Tow-wousen ankaraa sävyä. Hän sanoi:

– Jumala varjelkoon minua laiminlyömästä kristityn velvollisuutta, koska tuo poloinen herrasmies kerran tuotiin talooni! Hän myönsi luonnostaan kammoavansa mieronkiertäjiä, mutta kovaonnista kristiveljeä hän saattoi sääliä yhtä hyvin kuin joku toinenkin.

Tow-wouse sanoi:

– Jos matkustaja on herrasmies, niin vaikkei hänellä nyt olekaan rahaa mukanaan, niin hyvinkin luultavasti saamme maksun jälkeenpäin, joten voit ryhtyä laskun laatimiseen milloin vain tahdot.

Rouva Tow-wouse vastasi:

– Pidä sinä, tomppeli, leipäläpesi kiinni äläkä neuvo minua toimissani. Vakuutan, että kaikesta sydämestäni säälin nuoren herrasmiehen onnettomuutta ja toivon, että se roikale, joka on häntä niin raa'asti ruhjonut, joutuu hirsipuuhun. Mene katsomaan, Betty, mitä hän tarvitsee. Jumala varjelkoon, että häneltä talossani mitään puuttuisi.

Barnabas ja haavuri menivät Josefin luo tarkastamaan yllämainittua kultakapinetta. Töin tuskin Josef saatiin näyttämään se heille, eikä hän millään muotoa suostunut luovuttamaan sitä käsistään pois. Hän vakuutti kuitenkin, että se oli sama, joka häneltä oli otettu, ja Betty oli valmis vannomaan, että se tavattiin varkaalta.

Vaikeutena oli enää vain, kuinka tämä kultakapine voitaisiin esittää oikeusviranomaisille, sillä Josefin itsensä kuljettaminen näytti mahdottomalta, eikä ollut juuri luultavaa, että se voitaisiin saada häneltä, sillä hän oli kiinnittänyt sen rihmalla käsivarteensa ja vakuutti juhlallisesti, että ei mikään muu kuin vastustamaton väkivalta sitä häneltä koskaan riistäisi. Ja puristaen kätensä nyrkkiin, joka tuskin oli härän polvinikamaa pienempi, herra Adams selitti, että hän oli valmis tukemaan nuorukaista tässä päätöksessä.

Niinpä tästä todistuskappaleesta syntyi pikku kiista, jota tuskin on tarpeellista tässä kertoa. Sitten haavuri hoivasi herra Josefin päätä haastaen yhä potilasta uhkaavasta välittömästä kuolemanvaarasta, mutta lausuen puheensa lopuksi hyvin tärkeän näköisenä, että hänellä sentään alkoi olla hiukan toiveita ja lupasi lähettää terveellisiä unirohtoja ja käydä aamulla häntä katsomassa. Sen jälkeen hän lähti Barnabasin kera talosta jättäen Josefin ja herra Adamsin kahdenkesken.

Adams kertoi Josefille olevansa matkalla Lontooseen. Hän oli nimittäin viemässä julkaistavaksi kolme nidosta saarnoja, mihin sanoi häntä rohkaisseen erään kirjakauppias-yhtiön, joka äskeisessä ilmoituksessaan oli tarjoutunut ostamaan esitettyjä kaikenlaisia käsikirjoituksia kahden henkilön sopimasta hinnasta. Mutta vaikka hän arveli tästä kaupasta saavansa melkoisen rahasumman, joka oli hänen perheelleen kipeään tarpeeseen, hän ei suostunut jättämään Josefia tämän nykyiseen tilaan. Lopuksi hän mainitsi nuorukaiselle, että hänellä oli yhdeksän shillinkiä ja puolineljättä pennyä taskussaan, ja ne Josef sai kernaasti käyttää mielensä mukaan.

Pastori Adamsin ystävällisyys herahdutti kyyneleet Josefin silmiin. Hän selitti, että hänellä nyt oli toinenkin syy toivoa elävänsä, koska tahtoisi osoittaa kiitollisuuttansa sellaiselle ystävälle.

Adams kehotti häntä olemaan iloisella mielellä, sillä näkihän hän selvästi, että haavuri tietämättömyytensä ohella halusi ansioitua hänen parantamisestaan, vaikka vammat hänen päässänsä, kuten pappi sanoi havainneensa, eivät suinkaan olleet vaarallisia. Niinpä hän olikin varma, että Josefilla ei ollut kuumetta, ja uskoi hänen parin päivän kuluttua kykenevän lähtemään matkalle.

Nämä sanat valoivat rohkeutta Josefin mieleen.

– Tunsin itseni kovin sairaaksi pahoista ruhjehaavoista, hän sanoi, – mutta minulla ei ole syytä luulla, että mitään luita on murtunut tai että olen saanut sisällistä vammaa, joskin tunnen jotakin varsin omituista vatsassani. Mutta hän arveli sen mahdollisesti johtuvan siitäkin, ettei ollut runsaan vuorokauden kuluessa maistanut ainoatakaan suupalaa. Kun häneltä sitten kysyttiin, oliko hänellä ruokahalua, hän vastasi myöntävästi. Silloin pastori Adams kehotti häntä mainitsemaan jotakin, mitä hänen erikoisesti teki mielensä, esimerkiksi paistomunia tai kananpoikalientä. Hän vastasi, että hän varsin mielellään söisi kumpaakin, mutta enimmin hän sanoi sentään haluavansa keitettyä häränlihaa kaalin kera.

Adams oli mielissään näin täydellisestä todisteesta, että hänellä ei ollut laisinkaan kuumetta, mutta neuvoi häntä siksi illaksi tyytymään keveämpään ravintoon. Hän nautti siis joko kaniinin- tai linnunpaistia. Koskaan en ole päässyt mihinkään varmuuteen, kumpaa se oli. Sitten hänet rouva Tow-wousen käskystä toimitettiin parempaan sänkyyn ja hänelle tuotiin yksi emännän puolison paidoista.

Aamulla aikaisin saapuivat Barnabas ja haavuri majataloon toimittaakseen rosvon tuomarin luo. He olivat kuluttaneet koko yön pohtimalla, mihin toimenpiteisiin heidän olisi ryhdyttävä hankkiakseen kultaketjun todistuskappaleeksi pahantekijää vastaan. Molemmat olivat näet hyvin innostuneita asiaan, vaikkei juttu heitä kumpaakaan vähimmässäkään määrässä koskenut. Kumpaakaan heistä ei roisto ollut vioittanut, eikä ollut koskaan havaittu heidän siksi paljon rakastavan yleisöään, että toinen olisi pitänyt saarnan tai toinen antanut lääkkeitä ilmaiseksi.

Auttaaksemme siis lukijaamme mahdollisuuksien mukaan käsittämään tämän innon, meidän on ilmoitettava hänelle, että kun tässä pitäjä-poloisessa ei asunut yhtään lakimiestä, niin oli alituisena kilvoitteluna näiden kahden tohtorin, sielun ja ruumiin lääkärin, välillä ollut kykyjensä esiintuominen tieteessä, jossa, koska se ei ollut kummankaan ammattiala, he kumpikin voivat yhtä hyvällä oikeudella väittää toistensa mielipiteitä vastaan. Näitä kiistoja kiisteltiin kovin ylimielisesti ja vastustajan tietoja halveksuen niin puolelta kuin toiseltakin, ja ne olivat melkein jakaneet pitäjän kahtia. Herra Tow-wouse ja toinen puoli naapureita kannatti haavuria, kun taas rouva Tow-wouse toisten kanssa oli pastorin puolella.

Haavuri ammensi tietonsa Asianajajan taskutoveriksi ja Herra Jaakopin lakitauluiksi nimitetyistä arvaamattoman arvokkaista lähteistä Barnabas luotti yksinomaan Woodin lakitieteellisen oppaan neuvoihin. Tässä tapauksessa sattui, kuten varsin usein ennenkin oli sattunut, että nämä kaksi oppinutta miestä olivat eri mieltä todistusten riittävyydestä. Tohtori arveli palvelijattaren todistuksen olevan kylliksi pätevän vangin tuomitsemiseksi tarvitsematta esittää kultakapinetta. Pastori taas vastusti tätä mielipidettä kaikin voimin. Kykyjensä esiintuominen tuomioistuimen ja pitäjän edessä oli siis ainoa kiihoke siihen intoon, jota he kumpikin osoittivat muka julkisen oikeuden puolesta.

Oi turhamaisuus! Kuinka vähän sinun voimaasi tunnustetaan tai sinun taimiasi havaitaan! Kuinka kevytmielisesti sinä petät ihmiskuntaa erilaisten verukkeiden varjossa! Toisinaan pukeudut säälin naamariin, toisinaan esiinnyt anteliaisuutena ja jalomielisyytenä, rohkenetpa koristautua vain sankarilliselle miehuudelle kuuluvilla kunniamerkeillä. Sinä inhoittava, rujo kuvatus, jota vastaan papit ovat pauhanneet, jota filosofit ovat halveksineet ja runoilijat ivailleet, onko ainoatakaan niin viheliäistä heittiötä, joka tunnustaisi sinut julkisesti tuttavakseen? Mutta kuinkapa moni sinun antimiasi salaisuudessa hylkii? Olethan päinvastoin useimpien ihmisten pyrkimyksenä kautta heidän elämänsä. Sinun miellyttämiseksesi harjoitetaan päivittäin mitä suurimpia konnantöitä. Ei halpamaisin rosvo eikä mahtavin urho jää sinulta huomaamatta. Sinun syleilysi ovat usein sekä yksityisen rosvouksen että maakunnan ryöstäjän ainoana tarkoituksena ja palkkiona. Sinua, porttoa, lihottaaksemme koetamme riistää itsellemme muilta, mitä emme tarvitse, tai pidättää heiltä, mitä he tarvitsevat. Kaikki intohimomme ovat sinun orjiasi. Itse saituus on useinkin vain sinun juoksutyttösi, ja himo toimii parittajanasi. Arkana pakenee räyhäävä pelko sinun edeltäsi, ja ilo ja suru kätkevät kasvonsa sinun läheisyydessäsi.

Tiedän sinun ajattelevan, että sinua sättiessäni minä kosiskelen sinua ja että rakkaus sinuun on innottanut minut kirjoittamaan sinusta tämän ivaavan ylistyksen. Mutta sinä petyt. En pidä sinua äyrin arvoisena enkä tunne mitään tuskaa, vaikka yllyttäisit lukijan tuomitsemaan tämän aineestani poikkeamisen pähkähulluudeksi, sillä minä tiedän nolanneeni sinut esittelemällä sinut pelkästään siinä tarkoituksessa, että saisin lyhyen luvun pidennetyksi. Niinpä nyt palaankin kertomukseeni.

KUUDESTOISTA LUKU

Rosvon pakoonpääsy. Herra Adamsin pettymys. Kahden hyvin merkillisen henkilön saapuminen ja pastori Adamsin esittely pastori Barnabasille.

Barnabas ja haavuri, jotka olivat palanneet majataloon viedäkseen varkaan oikeusviranomaisten eteen, huomasivat suureksi mielipahakseen erään pikkuseikan tapahtuneen, mikä saattoi heidät jokseenkin hämilleen. Tämä ei ollut mitään muuta kuin varkaan pakeneminen. Mies oli kainon vaatimattomasti ja mitään huomiota herättämättä yöllä poistunut, välittämättä suurten miesten esimerkkiä noudattaen kunnostautua silläkin uhalla, että häntä sormella osoitettaisiin.

Seurueen hajottua edellisenä iltana rosvo oli suljettu erääseen huoneeseen, mihin konstaapeli ja yksi niistä nuorista miehistä, jotka olivat hänet vanginneet, asetettiin vartijoiksi. Toisella vartiovuorolla alkoivat kaikki kolme, niin hyvin vanki kuin hänen peräänkatsojansa, valittaa kurkkuansa kuivaavan. Nämä sopivat keskenään, että konstaapeli jäisi toimeensa ja nuori mies lähtisi kutsumaan viinuria. Tässä järjestelyssä ei nuori mies aavistanut pienintäkään vaaraa, koska poliisimies oli hyvin aseistettu ja sitäpaitsi voisi helposti huutaa hänet takaisin avukseen, jos vanki tekisi vähäisimmänkin karkausyrityksen.

Pitkää aikaa ei ollut kulunut nuoren miehen lähdöstä, kun konstaapelin mieleen juolahti ajatus, että vanki saattaisi äkkiarvaamatta karata hänen kimppuunsa ja, siten estäen hänet käyttämästä aseitaan, varsinkin pitkää sauvaa, johon hän etupäässä luotti, tehdä ottelun menestyksen epävarmaksi. Sen vuoksi hän moista hankalaa tilannetta välttääkseen livahti varovaisuuden vuoksi itse huoneesta ja lukitsi oven, jääden odottamaan sen taakse sauva koholla kädessä, valmiina kellistämään vanki-poloisen, jos tämä onnettomuudekseen yrittäisi murtautua huoneesta ulos.

Mutta, kuten joku suuri mies kuuluu havainneen (sillä minä en suinkaan tahtoisi luultavan, että itse tavoittelisin sellaisen havainnon tekemisestä koituvaa kunniaa), muistuttaa ihmiselämä hyvin suuresti shakkipeliä. Sillä, kuten viimemainitussa, milloin pelaaja liiaksi kohdistaa huomionsa varmistaakseen asemansa Hyvin lujaksi toisella puolen lautaa, hän helpostikin jättää vartioimattoman aukon toiselle puolelle, samoin tapahtuu usein elämässä, ja niin tapahtui tässäkin tilaisuudessa. Kun varovainen konstaapeli niin ihmeellisen tarkkavaistoisesti oli ottanut haltuunsa oven, hän unohtikin kaikeksi onnettomuudeksi ikkunan.

Toiselle puolen puuhailemaan jätetty varas oli tuskin huomannut tämän aukon, kun hän alkoi liikkua sinne päin. Havaittuaan, että ulospääsy oli helppo, hän otti nuoren miehen hatun ja harppasi muitta mutkitta kylänraitille ja pötki kiireimmiten tiehensä.

Kun nuori mies palasi tuoden kaksi ruukkua väkevää olutta, hän kummastui hiukan tavatessaan konstaapelin oven edestä ja vieläkin enemmän, kun hän, sitten kun ovi avattiin, havaitsi vangin karanneen ja näki, mitä tietä tämä oli mennyt. Hän heitti oluen lattialle ja sanomatta konstaapelille mitään, lukuunottamatta kirousta, loikkasi ketterästi ikkunasta ja lähti ajamaan takaa saalistaan, koska ei tahtonut menettää palkkiota, minkä oli varmasti toivonut saavansa.

Konstaapeli ei ole välttänyt epäluuloja tämän asian johdosta. On sanottu, että kun hän ei ollut varasta kiinniottamassa, hänellä ei olisi ollut oikeutta mihinkään osaan palkkiosta, jos mies olisi tuomittu syylliseksi. Rosvolla oli muutama guinea taskussaan. Oli muka perin vähän luultavaa, että poliisimies olisi tehnyt itsensä syypääksi moiseen huomaamattomuuteen, ja hänen verukkeensa huoneesta lähtemiseen oli mieletön. Hänellä kuului sitäpaitsi olleen vakinaisena periaatteena, että järkevä mies ei koskaan kieltäytynyt vastaanottamasta rahaa millä ehdoilla hyvänsä. Hänen sanottiin vaaleissa myyneen äänensä kummallekin puolelle, ja niin poispäin.

Mutta näistä ja monista muista samanlaatuisista syytöksistä huolimatta olen kyllin varma hänen viattomuudestaan, koska sitä ovat minulle varmasti vakuuttaneet ne, jotka ovat saaneet tietonsa hänen omasta suustansa, mikä eräiden uudenaikaisten mielestä on paras ja tosiaan ainoa todistus.

Koko perhe oli nyt ylhäällä ja kokoontuneena keittiöön, johon useita vieraitakin oli saapunut. Herra Tow-wouse oli hiukan hätääntynyt. Haavuri oli nimittäin selvittänyt, että lain mukaan isäntä oli vastuunalainen rosvon pakoonpääsystä, koska tätä säilytettiin hänen talossaan. Hiukan häntä lohdutti kuitenkin herra Barnabasin mielipide, että kun karkaaminen tapahtui yöllä, niin kannetta ei voitu nostaa.

Rouva Tow-wouse purki sisunsa seuraaviin sanoihin:

– Ei ole tosiaan elänyt suurempaa pässinpäätä kuin mun mieheni. Olisiko kukaan muu sinä ilmoisna ikänä jättänyt roistoa sellaisen päihtyneen, unisen tolvanan huostaan kuin Tom Lahjuskämmenen? Se oli konstaapelin nimi, ainakin pitäjäläisten kesken. – Ja jos hänen syytteeseen asettamisensa ei tuottaisi mitään vahinkoa hänen vaimolleen ja lapsilleen, olisin siitä iloinen. Kello helähti Josefin huoneessa. – Hoi, Betty, John, vahtimestari, missä hiidessä te kaikki olette? Eikö teillä ole korvia ja omaatuntoa, kun ette paremmin hoida potilasta? Menkää katsomaan, mitä se herra tarvitsee. Mikset itse lähde, herra Tow-wouse? Mutta sinun puolestasi saa kuka tahansa kuolla. Sulla ei ole enempää tuntoa kuin laudanpätkällä. Mutta jos joku asuisi talossasi kaksi viikkoa maksamatta ropoakaan, niin et sinä häntä siitä suinkaan muistuttaisi. Me katsomaan, haluaako hän teetä vai kahvia aamiaiseksi.

– Kyllä menen, kyllä, eukko-kulta, Tow-wouse kiirehti vastaamaan.

Sitten emäntä kysyi tohtorilta ja herra Barnabasilta, mitä he halusivat aamujuomakseen, ja nämä vastasivat, että heille maistuisi kuumennettu omenaviini. Jätämmepä heidät iloitsemaan ruukkunsa ääreen ja palaamme Josefin luo.

Hän oli noussut tänä aamuna varsin aikaisin, mutta vaikka hänen haavansa eivät suinkaan olleet uhkaavan vaarallisia, hän oli niin kipeä ruhjevammoistaan, että hänen oli vielä mahdotonta ajatella matkalle lähtöä. Herra Adams, jonka rahavarat olivat huomattavasti huvenneet illallisen ja aamiaisen maksamisesta ja tuskin riittivät muuhun kuin sen päivän laskun suoritukseen, alkoi sen vuoksi miettiä, millä tavoin voisi tästä pulasta selviytyä. Vihdoin hän huudahti:

– Olen keksinyt varman keinon, ja vaikka se pakottaa minut palaamaan kotiin sinun kanssasi, Josef, niin ei sillä ole suurta väliä.

Hän lähetti sitten kutsumaan Tow-wousen puheilleen ja vei tämän sivuhuoneeseen sanoen haluavansa lainata kolme guineaa, joista jättäisi hänen käsiinsä runsaat takuut. Tow-wouse, joka odotti kelloa, sormusta tai jotakin kaksin verroin arvokasta, vastasi, että kyllä kai hän voi lainaksi antaa.

Silloin Adams viitaten satulapussiinsa sanoi hänelle perin vakavin kasvoin ja juhlallisella äänellä:

– Tuossa laukussa on kokonaista yhdeksän nidosta käsinkirjoitettuja saarnoja, jotka ovat sadan punnan arvoiset niin totta kuin shillingissä on kaksitoista pennyä. Niistä hän lupasi jättää yhden niteen isännälle pantiksi, sanoen uskovansa, että tämä rehellisesti palauttaisi sen hänelle, sitten kun hän suorittaisi rahat takaisin, koska hän muutoin kärsisi suuren tappion, kun hän jokaisesta saarnarullasta saisi vähintäänkin kymmenen puntaa, kuten hänelle eräs naapuriseudun pappismies oli ilmoittanut. – Omasta puolestani nimittäin, hän lisäsi, – en väitä voivani tällaisia asioita tarkkaan arvostella, koska en milloinkaan ennen ole ollut painatushommissa.

Tow-wouse, joka hiukan kummastui sellaista panttia, sanoi, eikä hän siinä juuri valehdellutkaan, että hän ei kyennyt sellaisen tavaran hintaa arvostelemaan ja että hänen rahansa olivat tosiaan varsin vähissä.

Adams vastasi:

– Ette suinkaan epäile lainata minulle kolmea guineaa takuuta vastaan, joka epäilemättä on vähintäänkin kymmenen arvoinen.

Isäntä vastasi, että hänellä luullakseen ei ollut niin paljon rahaa kotona ja että hänen sitä paitsi oli tehtävä eräs tilitys. Hän sanoi kyllä uskovansa, että kirjat olivat paljon arvokkaammat, ja olevansa sydämestään pahoillaan, ettei kyennyt auttamaan. Sitten hän huusi:

– Tulen heti, hyvä herra! vaikkei kukaan häntä kutsunut ja riensi portaita alas ollenkaan pelkäämättä niskansa taittamista.

Adams-parka tuli kovin alakuloiseksi tästä pettymyksestään eikä tiennyt, mitä keinoa vielä yrittäisi. Hän turvautui heti piippuunsa, joka oli hänen alituinen ystävänsä ja lohdutuksensa murheissa ja ahdistuksessa, ja nojaten kaidepuuhun antautui mietiskelyyn innoittavien haikujen avustamana.

Hänellä oli yömyssy vedettynä tekotukkansa yli ja yllään lyhyt päällysnuttu, joka puolittain peitti hänen uumatakkinsa eli papinkauhtanansa. Tämä puku loi eräänlaisen varsin lystikkään kokonaisuuden kasvojen sävyssä esiintyvän ilmeen ohella, mikä oli omiaan vetämään puoleensa niidenkin silmät, jotka eivät olleet liian nopeita havaintojen tekoon.

Hänen poltellessaan piippuansa tässä asennossa ajoi majataloon kuusivaljakko lukuisan saattojoukon kera. Vaunuista astui nuori mies lintukoiraparin kera, jonka jälkeen toinen nuori herrasmies hyppäsi ajajan istuimelta ja puristi edellisen kättä. Herra Tow-wouse saattoi heidät molemmat erääseen suojaan, jonne mennessään he kestitsivät toisiansa seuraavalla hupaisella kaksinpuhelulla:

– Oletpa sinä soma poika kuskiksi, Jack! sanoi vaunuista hypännyt mies. – Vähällä olit meidät vastikään kaataa.

– Paha sinut periköön! huudahti ajajana ollut. – Jos olisin taittanut vain sinun niskasi, niin silloin olisi säästynyt se vaiva joltakulta toiselta, mutta lintukoiria minun olisi tullut sääli.

– Sinä nartunpenikka, vastasi toinen, – jos kukaan ei osaisi ampua paremmin kuin sinä, niin lintukoirista ei olisi mitään hyötyä.

– Jukoliste, kuski ärähti, – minä ammun kilpaa kanssasi viidestä guineasta laukauksen.

– Hyppää järveen, sanoi toinen. – Viidestä guineasta saat ampua minua takap...

– Sanasta miestä, tokaisi kuski, – kyllä minä sinut pippuroin paremmin kuin Jenny Bouncer konsanaan on sinut pippuroinut.

– Pippuroi sinä isoäitisi, sanoi toinen. – Tässä on Tow-wouse. Hän antaa sinun ammuskella itseään, kun saa shillingin kerrasta.

– Minä tunnen hänen arvoisuutensa paremmin, Tow-wouse huudahti. – En ole koskaan nähnyt tarkempaa peltokananampujaa. Jokainen voi ampua harhaan silloin tällöin, mutta jos minä osaisin tähdätä puoliksi niin hyvin kuin hänen arvoisuutensa, niin en pyytäisi parempaa elinkeinoa kuin minkä pyssyni hankkisi.

– Senkin veitikka, tokaisi kuskina ollut, – te hävitätte nykyäänkin enemmän riistaa kuin päänne arvosta. Tuossa on narttu, Tow-wouse. Se ei jukoliste ole eläissään sivuuttanut lintua.

– Minulla on penikka, joka ei vielä ole vuodenkaan vanha, mutta se kykenee kilpailemaan sinun narttusi kanssa, huudahti toinen herrasmies.

– Olkoon menneeksi, sanoi ajaja, – mutta ennen sinut hiisi korjaa kuin sinä sen vedon lyöt. Jos sinulla on halua vedonlyöntiin, hän sanoi, – niin panen täplikkään koirani kilpailemaan valkoisen narttusi kanssa sadan punnan summasta, menköön syteen tai saveen.

– Olkoon niin, toinen vastasi, – ja minä annan Rohkeani kilpailla Luppakorvasi kanssa toisesta satasesta.

– Ei, huudahti ajajana ollut, – mutta minä panen neiti Jennyn Rohkeata tai vaikka Hannibalia vastaan.

– Mene hiiteen! tiuskaisi vaunuissa istunut. – Minä suostun kyllä jokaiseen vetoon kuinka päin vain tahdot! Minä panen Hannibalin juoksemaan Luppakorvan kanssa tuhannesta punnasta, jos rohkenet, ja minä jätän sinulle aloitteen.

Nyt he olivat päässeet huoneeseensa, ja varmaankin lukija mielellään jättää heidät palatakseen keittiöön, missä Barnabas, haavuri ja eräs veronkantaja polttelivat piippujansa maustetun omenaviinin ääressä ja mihin noita kahta juuri vaunuista astunutta aatelisherraa seuranneet palvelijatkin nyt olivat saapuneet.

– Tom, sanoi toinen palvelijoista – siellä parvekkeella on pastori Adams polttelemassa piippuaan.

– Niin on, Tom vastasi. – Minä nostin hänelle hattuani, ja pastori puhutteli minua.

– Onko se herrasmies siis pappi? kysyi Barnabas, sillä Adamsin saapuessa hänen kauhtanansa oli ollut sidottuna myttyyn.

– On, hyvä herra, vastasi palvelija, – ja hänen kaltaisiaan on harvassa.

– Ah, huudahti Barnabas, – jos olisin sen ennemmin tiennyt, olisin halunnut hänen seuraansa. Tahtoisin aina osoittaa asianomaista kunnioitusta pappissäätyä kohtaan. Mutta mitä sanotte, tohtori, emmekö siirry johonkin huoneeseen ja pyydä häntä mukaamme maistelemaan punssimaljasta?

Tämä ehdotus saavutti heti hyväksymistä ja pantiin täytäntöön. Pastori Adams otti kutsun vastaan, ja molemmat pappismiehet olivat hyvin kohteliaita toisilleen, kumpikin vakuutellen suurta kunnioitustansa pappissäätyä kohtaan. He eivät olleet pitkää aikaa istuneet yhdessä, kun he joutuivat keskusteluun pikku kymmenyksistä, mitä kesti hyvinkin tunnin, tohtorin ja veronkantajan saamatta tilaisuutta sanoa sanaakaan.

Sitten ehdotettiin yleisempää puheenaihetta, ja veronkantaja alkoi puhua ulkopolitiikasta, mutta onnettomuudeksi eräs sattumalta lausuttu sana johti heidät pohtimaan alemman papiston vaikeuksia, ja siitä taas keskustelu pitkän vaiheen jälkeen päätyi siihen, että nuo yhdeksän saarnakokoelmaa otettiin esille.

Barnabas kaatoi kylmää vettä Adamsin toivomuksille. Hän sanoi:

– Aika on jumalaton, eikä kukaan lue saarnoja. Luuletteko, että niitä luetaan, herra Adams? Kerran aioin itse julkaista sarjan saarnoja, jotka pari, kolme piispaa on tunnustanut hyviksi, mutta mitä luulette kirjakauppiaan minulle niistä tarjonneen?

– Ehkäpä kaksitoista guineaa, sanoi Adams.

– Ei kahtatoista pennyäkään, vakuutan teille, vastasi Barnabas. – Ei, se pakana ei suostunut niiden vastineeksi antamaan minulle edes vertailuraamattua. Vihdoin tarjouduin luovuttamaan ne hänen painatettavikseen vain siksi, että saisin omistaa ne sille herrasmiehelle, joka juuri äsken ajoi omalla valjakollaan majataloon. Mutta sanon teille, että hän oli kyllin hävytön hylätäkseen tarjoukseni. Siten menetin hyvän palkkapitäjän, joka myöhemmin annettiin lintukoirasta eräälle... mutta en tahdo puhua mitään pahaa pappissäädystä. Voitte siis arvata, herra Adams, mitä teillä on odotettavissa, sillä jos saarnojen menekki on vieläkin vähentynyt, niin luulen... No, en tahdo liikoja luulotella, mutta, puhuakseni lyhyeen, kolme piispaa sanoi omiani parhaiksi, mitä koskaan oli kirjoitettu. Mutta melkoinen määrä saarnoja on ilmestynyt painosta eivätkä ne suinkaan kaikki ole vielä menneet kaupaksi.

– Kuulkaahan, hyvä herra, Adams kysyi, – kuinka paljon arvelette niitä olevan?

– Eräs kirjakauppias mainitsi minulle, että hän otaksui ne vähintäänkin viideksituhanneksi niteeksi.

– Viideksituhanneksi! huudahti haavuri. – Mitä ihmettä niissä käsitelläänkään? Muistelen poikana lueskelleeni erään Tillotsonin saarnoja, ja olen varma, että jos ihminen täyttäisi puoletkin siitä, mitä yhdessäkin noista saarnoista neuvotaan, niin kyllä hän pääsee taivaaseen.

– Tohtori, Barnabas huomautti, – te puhutte julkealla tavalla, mistä minun täytyy teitä nuhdella. Kellekään ei voi teroittaa hänen velvollisuuttaan liian usein. Ja mitä Tillotsoniin tulee, niin kyllähän hän oli hyvä kynästään ja lausui sanottavansa oivallisesti, mutta vertailut tympäisevät. Voihan joku kirjoittaa yhtä hyvin kuin hän... Luulen, että saarnojeni joukossa on muutamia... ja sitten hän sytytti piippunsa kynttilästä.

– Luulen, että saarnojeni joukossa on muutamia, jatkoi Adams, – joita piispat eivät katsoisi aivan arvottomiksi painattaa, ja minulle on sanottu, että voisin saada niistä hyvin suuren summan, oikein aikamoisen summan.

– Sitä minä epäilen, Barnabas vastasi. – Mutta jos haluatte ansaita niistä rahaa, niin ehkä voisitte myydä ne ilmoittamalla äsken kuolleen pappismiehen saarnoista, jotka kaikki taataan alkuperäisiksi ja joita ei vielä koskaan ole painettu. Ja mieleeni juolahti, että olisin teille kiitollinen, jos niiden joukossa olisi joku ruumissaarna, jonka voisitte minulle lainata. Minun nähkääs täytyy vielä tänään pitää ruumissaarna, josta en ole vielä kyhännyt riviäkään, vaikka minulle on luvassa kahdenkertainen maksu.

Adams vastasi, että hänellä oli vain yksi sellainen, mutta sanoi pelkäävänsä, ettei se soveltunut veljen käytettäväksi, koska se oli pyhitetty erään hallitusmiehen muistolle, joka oli aivan erikoisesti ponnistellut naapuristonsa siveellisyyden suojelemiseksi, jopa siinä määrin, ettei hänen kotipitäjässään ollut ainoatakaan kapakkaa eikä porttoa.

– Ei, vastasi Barnabas, – se ei aivan hyvin sovellu, sillä vainaja, jonka ansioista minun on puhuttava, oli ehkä liiaksi väkeviin menevä ja piti julkisesti rakastajatarta. Kai minun täytyy valita joku tavallinen saarna ja luottaa omaan muistiini esiintuodakseni hänestä jotakin kaunista.

– Paremminkin kekseliäisyyteenne, tokaisi tohtori. – Muistinne saattaa pikemminkin tehdä teille kepposen, sillä kukaan ihminen ei muista hänestä mitään hyvää.

Tällaisen hengellisen keskustelun ohella he tyhjensivät punssikulhon, maksoivat laskunsa ja erosivat. Adams ja haavuri menivät Josefin luo, pastori Barnabas lähti pitämään yllämainittua hautajaissaarnaansa, ja veronkantaja astui alas kellariin viini- ja oluttynnyrejä mittaamaan.

Josef oli nyt valmis istuutumaan aterialle syömään lampaanreittä ja odotteli herra Adamsia, kun viimemainittu sekä tohtori astuivat sisälle. Kun jälkimmäinen oli koetellut hänen valtimoansa ja tarkastanut hänen haavansa, hän selitti nuorukaisen tilan nyt paljon paremmaksi, minkä hän luki terveellisen unilääkkeen ansioksi, huomauttaen, että sen tehokkuutta ei koskaan voinut kyllin ylistää. Ja tehokkaan sen todellakin oli täytynyt olla, jos Josef sai siitä kiittää toipumistaan niin paljon kuin tohtori otaksui. Sillä pelkän korkin lävitse tunkeutuneitten huurujen oli täytynyt edistää hänen virkoamistansa, koska lääkepullo oli ollut koskemattomana ikkunalla siitä asti, kun se tuotiin.

Josef vietti sen päivän ja kolme seuraavaa päivää ystävänsä Adamsin kanssa, eikä sinä aikana tapahtunut mitään muuta niin merkillistä kuin hänen nopea toipumisensa. Kun hänellä oli oivallinen ruumiinrakenne ja terve veri, hänen haavansa olivat nyt melkein parantuneet, ja ruhjevammat tuottivat hänelle niin vähän tuskaa, että hän hartaasti rukoili herra Adamsia päästämään hänet matkalle. Sanoi, että hän ei koskaan voisi kyllin kiittää tätä kaikista hyvistä töistä.

Välittämättä herra Tow-wousen hyvin käsitettävästä tietämättömyydestä ja herra Barnabasin kateudesta, jona hän tämän lausuntoja piti, Adamsilla oli suuret toiveet saarnoistansa. Nähdessään siis Josefin niin hyvässä kunnossa hän lupasi suostua siihen, että nuorukainen aamulla lähtisi matkaan kyytivaunuissa. Hän arveli laskun suorituksen jälkeen itselleen jäävän kylliksi rahaa, jotta siitä riittäisi Josefille yhden päivän kyytiin, minkä jälkeen tämä jo jaksaisi kävellä jalkaisin tai ehkä pääsisi jonkun ystävällisen naapurin vankkureihin, varsinkin kun pikkukaupungissa, jonne postivaunut hänet kuljettaisivat, silloin olisi markkinat ja niille saapui runsaasti hänen omia pitäjäläisiään. Itse pastori suostui jatkamaan matkaansa pääkaupunkiin.

He olivat kävelemässä majatalon pihalla, kun portista ratsasti sisään lihava, vaaleanverevä, lyhyt mies, joka hypättyään alas satulasta meni suoraa päätä eräällä penkillä istuvan piippuansa imeskelevän Barnabasin luo. Pastori ja vieras herrasmies puristivat hartaasti toistensa kättä ja menivät yhdessä erääseen huoneeseen.

Hämärän tullen Josef palasi huoneeseensa, jonne kunnon Adams häntä seurasi, ja käytti tilaisuutta puhuakseen laajalti Jumalan hänelle äskettäin osoittamasta suuresta laupeudesta, josta hänen tulisi sekä tuntea mitä syvintä sisällistä kiitollisuutta että sanoinkin se ilmilausua. Sen vuoksi he molemmat lankesivat polvilleen ja viettivät melkoisen ajan rukouksessa ja Jumalan ylistämisessä.

He olivat juuri lopettaneet hartautensa, kun Betty tuli sisälle ilmoittaen herra Adamsille, että pastori Barnabas halusi puhutella häntä jostakin tärkeästä asiasta. Josef pyysi kunnon ystäväänsä lähettämään hänelle sanan, jos asia osoittautuisi aikaa vieväksi, jotta hän voisi mennä levolle. Sen Adams lupasi tehdä, ja siltä varalta he toivottivat toisilleen hyvää yötä.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU

Hauska keskustelu molempien pastorien ja kirjakauppiaan välillä, jonka keskeyttää onneton tapaus majatalossa aiheuttaen jokseenkin äkäisen sananvaihdon rouva Tow-wousen ja hänen palvelijattarensa välillä.

Heti kun Adams tuli huoneeseen, esitteli herra Barnabas hänet muukalaiselle, jonka sanoi olevan kirjakauppiaan ja joka luultavasti ryhtyisi hänen kanssaan keskusteluihin hänen saarnojensa ostamisesta yhtä hyvin kuin joku muukin. Tervehtien vierasta Adams vastasi Barnabasille olevansa tälle hyvin kiitollinen ja ettei mikään ollut hänelle sopivampaa, sillä hänellä ei ollut muuta asiaa suureen kaupunkiin ja hän halusi kernaasti palata nuoren miehen kanssa, joka juuri oli toipunut saamistaan vammoista. Sitten hän napsautti sormiaan kuten hänen tapansa oli ja käveli innostuneena muutamaan kertaan lattian yli. Ja taivuttaakseen kirjakauppiaan olemaan mahdollisimman joutuisa ja tarjoamaan hänelle tavarastaan paremman hinnankin hän vakuutti heille, että heidän kohtauksensa oli hänelle itselleen erinomaisen onnellinen sattuma, koska hän sillä hetkellä mitä kipeimmin kaipasi rahaa, kun hänen omansa oli melkein loppunut ja hänellä samassa majatalossa oli ystävä, joka vastikään oli toipunut rosvojen iskemistä haavoista ja oli mitä puutteenalaisimmassa tilassa.

– Siis ei mikään, hän lisäsi, – olisi otollisempaa meidän molempien tarpeiden tyydyttämiseksi kuin heti päättää kauppa teidän kanssanne.

Heti kun hän oli istuutunut, vieras aloitti puheensa näillä sanoilla:

– Hyvä herra, en tahdo ehdottomasti kieltäytyä miettimästä ystäväni herra Barnabasin minulle suosittamaa kauppaa, mutta saarnat ovat huonossa kurssissa. Kirjamarkkinat ovat niitä niin tulvillaan, että en tosiaankaan tahdo puuttua niihin ellei niitä julkaista Whitefieldin tai Wesleyn tai jonkin muun sellaisen suuren miehen, kuten piispan tai sentapaisen nimellä, paitsi jos olisi kysymyksessä tammikuun 30. päivänä pidetty saarna taikka jos voisimme mainita nimilehdellä, että se on julkaistu seurakunnan tai pitäjäläisten hartaasta pyynnöstä. Mutta tavallisesta kuivasta saarnatekstistä haluaisin mieluummin pysyä erossa, varsinkin kun käteni tätä nykyä ovat täpötäynnä. Mutta koska herra Barnabas asiasta minulle mainitsi, suostuisin kuitenkin, jos niin haluatte, ottamaan käsikirjoitukset mukaani kaupunkiin ja ilmoittamaan teille mielipiteeni niistä hyvin lyhyen ajan kuluttua.

– Jos haluatte, niin luen teille näytteeksi pari kolme kyhäystäni, Adams sanoi.

Barnabas, joka ei piitannut saarnoista enempää kuin höystetavarain kauppias viikunoista, ryhtyi tätä heti vastustamaan ja neuvoi Adamsia jättämään saarnakokoelmansa kirjakauppiaan haltuun vakuuttaen, että jos hän antaisi tälle osoitteensa, hän saattoi olla varma pikaisesta vastauksesta, ja ettei hänen suinkaan tarvinnut pelätä uskoessaan ne hänen käsiinsä.

– Ei, sanoi kirjakauppias, – vaikka olisi kysymys kahtenakymmenenä iltana perätysten esitetystä näytelmästä, niin luullakseni se olisi minulla hyvässä tallessa.

Adams ei ollenkaan pitänyt viime lauseesta. Hän sanoi, että häntä suretti kuulla saarnoja verrattavan näytelmiin.

– Enpä suinkaan sellaista vertausta teekään, huudahti kirjakauppias, – vaikkakin arvelen, että painovapauslaki pian saattaa ne samaan asemaan. Mutta olen kuullut näytelmästä ennen maksetun sata guineaa.

– Sitä suurempi häpeä niille, jotka maksoivat, Barnabas kuohahti.

– Miksikä niin? kysyi kirjakauppias. – Sillä he itse siinä ansaitsivat monta sataa.

– Mutta eikö ole mitään eroa hyvän ja huonon opetuksen tarjoamisessa ihmiskunnalle? sanoi Adams. – Eikö rehellinen mies mieluummin menettäisi rahoja edellisessä kuin ansaitsisi jälkimmäisessä hommassa?

– Jos voitte löytää joitakuita sellaisia, en minä tahdo asettua esteeksi heidän tielleen, vastasi kirjakauppias. – Minun mielestäni ne, jotka saarnaamalla ansaitsevat, voivat helpommin kärsiä saarnojensa painattamisesta koituvan tappion. Mitä minuun itseeni tulee, niin kirja, joka parhaiten menee kaupaksi, on aina paras kirja minun mielestäni. Minä en ole saarnojen vihollinen, mutta vältän niitä siksi, että ne eivät tee kauppaansa. Muutoin olisin kyllä yhtä halukas painattamaan jonkun Whitefieldin saarnavihon kuin minkä ilveilyn tahansa.

– Se, joka painattaa mokomaa harhaoppisuutta, ansaitsisi hirsipuun, virkkoi Barnabas. – Pastori, hän jatkoi kääntyen Adamsin puoleen, – sen miehen kirjoituksissa (en tiedä, oletteko niitä nähnyt) hyökätään papistoa vastaan. Hän tahtoisi palauttaa meidät alkuperäisten aikakausien kaavoihin, niin, totisesti, ja hän koettaa uskotella kansalle, että pappismiehen tulisi aina saarnata ja rukoilla. Hän väittää ymmärtävänsä Sanan kirjaimellisesti ja tahtoo vakuutella ihmiskunnalle, että se köyhyys ja alhaisuus, jota suositeltiin kirkolle sen lapsuudessa ja joka oli vain vainojen aikana tilapäisesti sovellettua oppia, olisi säilytettävä sen kukoistavassa ja vakiintuneessa asemassakin. Hyvä herra, Tolandin, Woolstonin ja kaikkien vapaa-ajattelijoiden periaatteita ei ole arvioitava puoleksikaan niin turmiollisiksi kuin tämän miehen ja hänen seuralaistensa tunnustamia mielipiteitä.

– Hyvä herra, Adams vastasi, – jos herra Whitefield ei olisi opissaan mennyt pitemmälle kuin mitä te mainitsette, niin olisin edelleenkin toivonut hänelle menestystä, kuten ennen toivoin. Itse vastustan papiston ylellisyyttä ja loistoa yhtä paljon kuin hänkin. Enempää kuin hänkään en käsitä kirkon kukoistavalla asemalla sen palvelijoiden palatseja, upeita ajopelejä, komeita pukuja, muhkeita huonekaluja, kalliita herkkuja ja suurta omaisuutta. Kaikki tuo, mikä tuoksahtaa niin väkevästi tältä maailmalta, ei suinkaan sovellu Hänen palvelijoilleen, joka sanoi, että hänen valtakuntansa ei ollut tästä maailmasta. Mutta kun hän alkoi turvautua järjettömyyteen ja liikainnostukseen sekä esitti inhoittavan opin uskosta hyvien töiden vastapainona, niin en enää ollut hänen ystävänsä. Sillä se oppi on varmaankin helvetissä sepitetty, eikä luulisi kenenkään muun kuin itse saatanan julkeavan sitä saarnata. Sillä voiko mikään olla Jumalan kunnialle halventavampaa kuin että ihmiset kuvittelevat kaikkiviisaan Olennon tämän elämän jälkeen sanovan hyville ja kunnollisille: – Huolimatta elämäsi puhtaudesta, huolimatta siitä hyveellisyyden ja rehellisyyden ohjeesta, jonka mukaan maailmassa alati vaelsit, sittenkin, koska et uskonut kaikkea aivan oikeaoppisella tavalla, sinun puutteellinen uskosi tuomitsee sinut? Tai voiko toiselta puolen millään opilla olla turmiollisempi vaikutus yhteiskuntaan kuin vakuuttelulla, että roisto viimeisenä päivänä voi hyvänä puolustuksenaan sanoa: – Herra, on kyllä totta, että en milloinkaan totellut ainoatakaan käskyistäsi, mutta älä rankaise minua, sillä minä uskon ne kaikki?

– Teidän saarnanne, hyvä herra, virkkoi kirjakauppias, – ovat tietenkin toisenlaatuisia?

– Ovat niinkin, hyvä herra, vastasi Adams, – melkein jokaisella sivulla niissä teroitetaan, taivaan kiitos, päinvastaista ajatuskantaa. Muutoinhan kieltäisin oman vakaumukseni, jona on aina ollut, että hyveellinen ja vilpitön turkkilainen tai pakana ovat Luojansa silmissä otollisempia kuin paheellinen ja jumalaton kristitty, vaikka hänen uskonsa olisi yhtä täydellisesti oikeaoppista kuin itse pyhän Paavalin.

– Toivon teille menestystä, kirjakauppias sanoi, – mutta suonette minulle anteeksi kieltäytymiseni, kun käteni ovat tätä nykyä niin täynnä. Tosiaan pelkäänkin, että teitä kohtaa hankaluuksia kirjan julkaisemisessa, jota papisto varmaan tuomitsisi.

– Jumala varjelkoon, Adams sanoi, – että levitettäisiin mitään kirjoja, joita papisto tuomitsisi. Mutta jos papistolla tarkoitatte joitakuita vehkeileviä puolueellisia miehiä, jotka pyrkivät rakentamaan joitakin mielisuunnitelmiansa ihmiskunnan vapauden ja uskonnon todellisen olemuksen hinnalla, niin sellaisten henkilöiden vallassa ei ole huudoillaan alentaa mitä kirjaa vain tahtovat. Ajatelkaahan oivallista teosta Helppotajuinen selitys sakramentin luonteesta ja tarkoituksesta, joka kirja, jos rohkenen niin lausua, on piirretty enkelin kynällä ja joka pyrkii palauttamaan kristinopin ja tuon pyhän laitoksen oikeaan käytäntöönsä. Sillä mikä voisi paremmin edistää uskonnon jaloja tarkoitusperiä kuin monet hilpeät kokoukset seurakunnan jäsenten kesken, joissa he toistensa läsnäollessa ja Korkeinta palvellessaan lupaavat olla toisiaan kohtaan hyviä, ystävällisiä ja avuliaita? Tämän oivallisen kirjan kimppuun hyökkäsi eräs ryhmäkunta, mutta menestyksettä.

Nämä sanat kuullessaan Barnabas alkoi soittaa kelloa oikein tarmonsa takaa, ja kun sitten palvelija saapui, hän pyysi tätä heti tuomaan laskun, koska hän nähtävästi oli itse paholaisen seurassa ja saattoi vielä kuulla suositeltavan Alkoraania, Leviathania tai Woolstonia, jos viipyi jonkin minuutin kauemmin. Adams kehotti häntä, koska hän niin äityi kirjan mainitsemisesta, josta puhumalla hän ei ollut aavistanut millään muotoa loukkaavansa, että hän hyväntahtoisesti esittäisi huomautuksiansa, joihin hän, Adams, koettaisi vastata.

– Minäkö esittäisin vastaväitteitä! huudahti toinen. – En ole koskaan lukenut tavuakaan moisista jumalattomista kirjoista enkä ole eläissäni sitä teosta nähnyt, vakuutan teille.

Adams aikoi vastata, mutta samassa majatalossa nousi hirveä hälinä. Rouva Tow-wouse, herra Tow-wouse ja Betty kirkuivat kaikki yhdessä, mutta rouva Tow-wousen ääni voitiin helposti ja selvästi erottaa muista, aivan kuin bassoviulu konsertissa, ja hänen kuultiin lausuvan seuraavat sanat:

– Sinä kirottu lurjus! Tälläkö tavoin palkitset kaiken huolenpitoni perheestäsi? Tämäkö on minun hyveellisyyteni palkka? Tälläkö tavoin käyttäydyt sitä kohtaan, joka toi sinulle omaisuuden ja valitsi sinut niin monen kosijan joukosta, jotka kaikki olivat sinua parempia. Häväistä vuoteeni, oma vuoteeni, ja oman palkollisen kanssa! Mutta kyllä minä sen lutkan suomin, minä revin siltä sen siivottomat silmät päästä! Onko ikänä ollut moista viheliäistä jäärää, joka mokomaan kurjaan letukkaan yhtyisi? Jos hän olisi ollut herrasnainen, kuten itse olen, niin olisihan se vähän lieventänyt asiaa, mutta tuommoinen rutiköyhä, näsäkuonoinen, likainen palkkapiika! Pois talostani, senkin hutsu!

Tätä h-kerakkeella alkavaa kaksitavuista alhaisokielen sanaa hän hoki useampaankin kertaan, vaikka pahennuksen välttämiseksi emme sen toistelemisella tahdo tahrata paperia. Mutta erityisen loukkaavalta Bettystä tuntui, kun hänen emäntänsä sen lisäksi nimitti häntä nartuksi, joka hänestä oli halventavin herjaus, mitä naiselle voitiin lausua. Betty oli tähän asti sietänyt kaikki verrattain levollisesti ja vain valitellut, mutta vihdoin tuo nimitys äkämystytti hänet.

– Minä olen ihminen ja nainen niin kuin tekin, hän tiuskasi, – enkä mikään narttu. Jos olenkin ollut hiukan tuhma, niin en ole ensimmäinen, jos en ole parempi kuin minun tulisi olla, hän nyyhkytti sitten, – niin ei teidän silti tarvitse mua nimitellä. Parempani ovat minua kehnompia.

– Lutka, lutka, rouva Tow-wouse sähisi, – julkeatko sinä vastata minulle? Enkö minä yllättänyt sinua, näsäkuono? Ja sitten hän toisti tuon kauhean sanan, joka kuulosti niin inhoittavalta Bettyn korvissa.

– Minä en siedä sitä nimitystä, Betty vastasi. – Jos olen menetellyt pahoin, saan siitä itse vastata tulevassa maailmassa, mutta min' en o' tehny' mitään luonnotonta, ja minä lähden talostanne tässä paikassa, sillä minä en salli, että kukaan emäntä koko Englannissa nimittää minua nartuksi.

Sitten rouva Tow-wouse sieppasi aseekseen paistinvartaan, mutta hän ei ehtinyt panna mitään kamalia aikeita täytäntöön, koska herra Adams ehkäisi hänet siitä tarttuen hänen käsivarsiinsa niin jäntevin ottein, että Herkuleksenkaan ei olisi tarvinnut sitä hävetä. Kun herra Tow-wouse oli lakimiesten kieltä käyttääksemme tavattu vereksestä teosta eikä hänellä ollut mitään sanottavaa puolustuksekseen, hän vetäytyi varsin viisaasti pois, ja Betty jätti itsensä tallirengin suojaan, joka, vaikka Betty ei voinutkaan otaksua hänen olevan tapahtumasta mielissään, oli tytöstä sentään lauhkeampi peto kuin hänen emäntänsä.

Herra Adamsin tultua väliin ja nähtyään vihollisensa poistuneen rouva Tow-wouse alkoi rauhoittua ja sai vihdoin takaisin luonteensa tavallisen tyyneyden. Siihen tilaan hänet nyt jätämme avataksemme lukijoillemme sen porraskäytävän, joka johti onnettomaan ratkaisuun, varsin tavalliseen ja ehkä kyllin lystikkääseenkin nykyaikaisessa historiassa, mutta usein tuhoisaan perheiden hyvinvoinnille ja monen murhenäytelmän aiheeseen sekä elämässä että teatterin palkeilla.

KAHDEKSASTOISTA LUKU

Sisäkkö Bettyn elämäntarinaa ja selostusta siitä, mikä aiheutti edellisessä luvussa kerrotun kiihkeän kohtauksen.

Bettyllä, joka oli kaiken tämän hälinän aiheuttaja, oli muutamia hyviä ominaisuuksia. Hän oli hyväluontoinen, herkkä auttamaan ja sääliväinen, mutta onnettomuudeksi hänen olemuksensa oli kokoonpantu sellaisista lämpimistä aineksista, joita kylläkin palatsien tai nunnaloiden puhtaus olisi ehkä saattanut pitää hyvässä kurissa, mutta jotka eivät suinkaan voineet vastustaa majatalon palvelijattaren kutkuttelevia kiusauksia, häntä kun päivittäin ahdistelivat kaikenkarvaiset houkuttelevat rakastajat. Häneen kohdistuivat armeijan hienojen herrojen vaaralliset viekottelut, ja näidenhän toisinaan täytyi asua jossakin tuollaisessa kievarissa kokonainen vuosi. Ja ennen kaikkea majatalon palvelijattaret ovat alttiina lakeijoiden, postivaunujen kuljettajien ja viinurien hyväilyille näiden kaikkien käyttäessä tyttö-parkoja kohtaan lemmen asevarastosta löytyvää suutelemisen, imartelun ja lahjomisen tykistöä sekä jokaista muuta aselajia.

Betty, joka oli vasta kahdenkymmenenyhden vuoden ikäinen, oli nyt viettänyt kolme vuotta tässä vaarallisessa asemassa, jona aikana hän oli säilynyt melko hyvin. Eräs jalkaväen vänrikki oli ensimmäinen, jonka ammukset tehosivat tytön sydämeen, tämä sytytti hänessä sellaisen lieskan, että se tyyntyäkseen kaipasi kirurgin apua.

Sillä välin kun Betty oli hullaantuneena vänrikkiin, monen muun povea poltti tytön vuoksi. Armeijan upseerit, nuoret läntisissä kreivikunnissa matkustelevat herrasmiehet, säyseät maajunkkarit ja jotkut vakavammatkin miehet syttyivät tuleen hänen sulojensa lietsomina!

Toivuttuaan täydellisesti ensimmäisen onnettoman intohimonsa seurauksista tyttö näkyi vihdoinkin vannoutuneen alati jatkuvaan siveellisyyteen. Hän pysyi kauan kuurona ihailijoittensa kaikille haikeille huokauksille, kunnes eräänä päivänä tallirenki Johnin kaunopuheisuus uuden olkihatun ja viinilasillisen avulla naapuriston markkinoilla valloitti hänet toistamiseen.

Hän ei tässä tapauksessa kuitenkaan tuntenut lähimainkaan samanlaista lemmenlieskaa kuin ensimmäisen suhteensa seurauksena, eikäpä myöskään niitä muita ikäviä tuloksia, joita järkevät neitoset hyvälläkin syyllä pelkäävät liian ehdottomasta alistumisesta rakastajansa hartaisiin lemmenosoituksiin. Viimemainittu seikka kenties johtui jossakin määrin siitä, että tyttö ei ollut täysin uskollinen Johnille, jonka kanssa hän salli postivaunujen kuljettajan Tom Whipwellin ja silloin tällöin jonkun komean nuoren matkustajan jakaa suosionsa.

Jonkin aikaa herra Tow-wouse oli luonut raukeita kaihon silmäyksiä tähän nuoreen neitoseen. Hän oli käyttänyt jokaista tilaisuutta kuiskutellakseen tälle helliä sanoja, puristaakseen tämän kättä ja joskus suudellakseen tämän huulia, sillä koska hänen rakkautensa hehku rouva Tow-wousea kohtaan oli melkoisesti kylmennyt, niin se veden tavoin, joka suljetaan sen oikeasta uomasta, luonnollisesti pyrki virtaamaan toisaalle. Rouva Tow-wouse kuuluu huomanneen tuon haalentumisen, eikä se luultavasti juuri lisännyt hänen luontaista herttaisuuttansa, sillä vaikka hän oli puolisolleen yhtä uskollinen kuin aurinkokellon taulu päivänpyörälle, hän himoitsi aurinkonsa paahdetta kiihkeämminkin kuin se, koska hän kykeni paremmin tuntemaan sen säteitten lämpöä.

Aina siitä asti, kun Josef saapui, Betty oli tuntenut häntä kohtaan erinomaista mieltymystä, joka ilmeni yhä enemmän ja enemmän, sitä mukaa kuin nuorukainen tuli yhä terveemmäksi, kunnes hänen tuona kohtalokkaana iltana lämmittäessään Josefin vuodetta hänen intohimonsa yltyi siihen määrin, että se täydellisesti vei voiton sekä hänen kainoudestaan että järjestään, joten hän monien tuloksettomien vihjausten ja viekkaiden houkutusten jälkeen vihdoin heitti kuumennuspannun kädestään ja syleillen nuorukaista kiihkeästi vannoi hänen olevan ihanimman miehen, mitä koskaan oli nähnyt. Perin hämillään Josef hypähti pois hänen käsistään ja sanoi olevansa kovin pahoillaan nähdessään nuoren naisen kokonaan hylkäävän kaiken häveliäisyyden tunteen, mutta tyttö oli mennyt liian pitkälle enää peräytyäkseen ja kävi niin perin rivoksi, että Josefin täytyi vasten tahtoansa käyttää häntä kohtaan väkivaltaakin. Ottaen hänet käsivarsilleen Josef kantoi hänet huoneesta ulos ja lukitsi oven.

Eikö miehen tulisi riemuita siitä, että hänen hyveellisyytensä aina on hänen omassa vallassaan, siitä, että jos hänellä vain on kylliksi mielenlujuutta, hänen ruumiinvoimansa aina riittävät puolustautumiseen ja ettei häntä heikon naisrukan lailla voida raiskata vasten tahtoansa!

Betty oli sanomattoman kiihtyneenä tästä pettymyksestään. Raivo ja intohimo kiskoivat hänen sydäntänsä kuin kahdella eri hihnalla kahteen eri suuntaan. Milloin hän ajatteli puukottaa Josefin, milloin kaapata hänet helmaansa ja ahmia hänet suudelmillaan, mutta jälkimmäinen intohimo oli paljon valtavampi. Sitten hän tuumi kostaa itselleen, että hänet oli hylätty, mutta hänen näitä mietiskellessään kuolema esiintyi hänelle onneksi niin moninaisissa muodoissa: hukuttautumisena, hirttäytymisenä, itsensä myrkyttämisenä ja niin edespäin, että hän häkellyksissään ei voinut päättää mitään.

Tässä hämmentyneessä mielentilassa hänen mieleensä juolahti sattumalta, että hänen isäntänsä vuode oli vielä laittamatta. Sen vuoksi hän meni heti isännän huoneeseen, missä herra Tow-wouse sillä hetkellä sattui puuhailemaan kirjoituspöytänsä ääressä. Heti kun tyttö näki hänet, hän yritti perääntyä. Mutta isäntä kutsui hänet takaisin ja tarttuen häntä kädestä puristi häntä perin hellästi, samalla kuiskaillen monia mairitteluja hänen korvaansa. Sitten hän ahdisti tyttöä kiivaasti suudelmillaan. Täten hän voittikin kaunokaisen vastustelun, varsinkin kun tämän intohimot jo olivat heränneet olematta sentään niin itsepäisen oikullisia, että vain yksi mies olisi voinut ne tyydyttää, vaikkakin hän kyllä olisi mieluimmin tahtonut tämän yhden. Voitettu kaunokainen alistui hiljaisesti isäntänsä tahtoon. Tämä oli juuri päässyt toiveitteinsa perille ja nauttinut hekumansa, kun rouva Tow-wouse äkkiarvaamatta astui huoneeseen ja aiheutti kaiken sen sekamelskan, jonka todistajina vastikään olimme ja josta meidän nykyisin ei tarvitse sen enempää välittää.

Sillä ilman pienintäkään vihjausta meidän puoleltamme voi kyllä jokainen vähänkin harkitseva tai kokenut lukija, vaikkei itse olisikaan avioliitossa, helposti kuvitella, että se päättyi Bettyn erottamiseen ja herra Tow-wousen myöntymiseen johonkin, mitä hänen oli puolestaan tehtävä kiitollisena vaimonsa ystävällisyydestä, kun tämä sopi hänen kanssaan. Miehen oli sitäpaitsi hartaasti vakuutellen luvattava, että ei koskaan vastedes tekisi sellaista loukkausta. Lopuksi hänen täytyi vielä eräänlaisena rangaistuksena tyynesti ja tyytyväisenä sietää, että hänelle muistutettiin näistä rikkomuksistaan pari kolme kertaa päivässä hänen jäljellä olevan elämänsä aikana.

TOINEN KIRJA

ENSIMMÄINEN LUKU

Kirjailijoiden teosten jaoitteluista.

Kaikissa ammateissa, korkeimmasta alimpaan, pääministerin virasta kirjailijan toimeen asti, on eräitä mysteerioita eli salaisuuksia, joita muut kuin samassa virassa puuhailevat harvoin havaitsevat. Meille, viimemainittua tointa harjoittaville herrasmiehille kuuluvista mainitsen teostemme jaoittelemisen yhtenä tuollaisena varsin merkityksellisenä piirteenä. Mutta kun ei tätä salaisuutta oikein tunne, luulottelee kai lukija ylimalkaan, että käytämme jaoittelua vain keinona paisuttaaksemme teoksemme paljon laajemmiksi kuin miksi ne muutoin tulisivat. Määrätyt kohdat kirjoituksessamme, joihin on merkitty osien ja lukujen otsikot, käsitetään sen vuoksi samaksi kuin raavelikangas, vanu ja lanka räätälinlaskussa, minkä tarkoituksena on vain kokonaissumman pyöristäminen.

Mutta todellisuudessa asianlaita on toinen, ja tässä, samoin kuin kaikissa muissakin tapauksissa, pidämme silmällä lukijan etua emmekä omaamme. Ja tästä menettelytavasta koituu hänelle tosiaan monenlaista huomattavaa hyötyä. Ensiksikin noita pikku aukkoja lukujemme välillä voi pitää ikään kuin majatalona tai levähdyspaikkana, jossa sopii pysähtyä ja nauttia virkistyksekseen lasin viiniä tai mitä kukin haluaa. Niin, kauniit lukijattaremme voinevat tuskin matkustaa enempää kuin yhden tuollaisen kievarinvälin päivässä. Mitä taas tulee teostemme osien väliin sovitettuihin tyhjiin sivuihin, niitä on katsottava sellaisiksi postiasemiksi, joilla pitkämatkainen vaeltaja viivähtää jonkin aikaa levähtääkseen ja miettiäkseen, mitä hän jo kulkemillaan taipaleilla on nähnyt ja kokenut. Sellaista mietiskelyä minä rohkenen suositella lukijalle, sillä olkoonpa hän kuinka nopeatajuinen tahansa, niin en kehottaisi häntä vaeltamaan näiden sivujen yli liian nopeasti, koska häneltä silloin saattaa jäädä näkemättä jotkut merkilliset luonnon luomat, jotka hitaampi ja tarkempi lukija huomaa. Kirjateos, jossa ei ole mitään tuollaisia lepokohtia, muistuttaa eteenne avautuvaa erämaata tai valtamerta, joka väsyttää silmää ja rasittaa mieltä, kun sinne saavumme.

Toiseksi: Mitä muuta ovat jokaisen luvun otsikossa tavattavat sisällön selostukset kuin – jatkaaksemme samaa vertausta – kylttejä majatalojen porteilla, joista lukija saa tietää, mitä kestitystä hänellä on odotettavissa? Ja ellei se ole hänelle mieluista, hän voi ajaa ohi ja jatkaa matkaansa seuraavaan. Sillä koska meitä elämäkertojen tarinoitsijoita ei sido sama täsmällisen tarkka tapahtumien ketju kuin muita historioitsijoita, voidaan usein jokunen luku, esimerkiksi tämä, jota paraikaa kyhään, sivuuttaa, kokonaisuuden kärsimättä mitään vaurioita. Ja näissä otsikoissa olen ollut mahdollisimman uskollinen enkä ole matkinut kuuluisaa Montaignea, joka lupaa toista ja antaa toista, enkä eräitä nimilehti-kirjailijoita, jotka lupaavat hyvin paljon eivätkä anna yhtään mitään.

Paitsi näitä ilmeisimpiä etuja on useita muitakin, joita lukijoille tästä jaottelusta koituu, vaikka useimmat niistä lienevät liian salaperäisiä, jotta niitä nykyisin ymmärtäisivät ne, jotka eivät ole kirjailemisen tieteeseen lähemmin perehtyneet. Mainitaksemme siis vain yhden silmäänpistävimmän, se ehkäisee turmelemasta kirjan kaunista ulkonäköä aasinkorvilla eli lehtien kulmien laskoksiin taittamisella, johon keinoon muutoin niiden lukijoiden täytyy turvautua jotka (vaikka he lukemisestaan paljon edistyvät ja hyötyvät) unohtavat, mihin kohtaan lukeminen heiltä jäi, kun he puolen tunnin poissaolon jälkeen palaavat kirjansa ääreen.

Tällaiset jaotukset ovat peräisin muinaisuudesta. Homeros ei ainoastaan jakanut suurta teostaan kahteenkymmeneenneljään kirjaan, ehkäpä kohteliaisuudesta niille kahdellekymmenelleneljälle kirjaimelle, joille hän oli erikoisessa kiitollisuudenvelassa, vaan vieläpä eräiden hyvin älykkäiden arvostelijoiden arvelun mukaan kaupitteli ne kaikki erikseen päästäen julkisuuteen vain yhden kirjan kerrallaan, luultavasti tilauksesta. Hän oli sittemmin niin kauan uinuneen vihkoina julkaisemisen taidon ensimmäinen keksijä, mikä menettelytapa nyt on kehitetty sellaiseen täydellisyyteen, että sanakirjojakin jaetaan ja tarjotaan paloiteltuina yleisölle. Onpa eräs kirjakauppias, edistääkseen oppia ja harrastaen yleisön mukavuutta, älynnyt tarjota kaupaksi sanakirjan tässä jaotellussa muodossa vain viittätoista shillinkiä kalliimmasta hinnasta kuin mitä se olisi yhdessä koossa maksanut.

Vergilius on kainoudessaan tarjonnut meille runoelmansa kahtenatoista kirjana, niin kaiketikin tahtoen vihjaista, ettei hänen ansionsa ollut enempää kuin puolet kreikkalaisen virkaveljensä ansioihin verrattuna. Samasta syystä Miltonimme ei alkuaan mennyt kymmenlukua etäämmälle, kunnes hän ystäviensä ylistyksen pullistamana asettautui samalle jalustalle kuin äsken mainittu roomalainen runoilija.

En kuitenkaan tahdo syventyä tähän asiaan niin perusteellisesti kuin jotkut hyvin oppineet arvostelijat, jotka äärettömin ponnistuksin ja terävällä havaintokyvyllään ovat saaneet selville, mihin jaksoihin soveltuvat koristukset ja mitkä taas vaativat vain yksinkertaisuutta. Eritoten he ovat selvillä vertauksista, niitä kun luullakseni yleensä pidetään sopivina kaikissa muissa osissa paitsi ensimmäisessä.

Lopetan tämän luvun seuraavalla huomautuksella: Ylimalkaan tekijän on hyvä jaoitella kirjansa, kuten teurastaja paloittelee lihan, sillä se on suureksi avuksi sekä lukijalle että leikkaajalle. Ja kirjoitettuani nyt hiukan omaksi huvikseni tahdon taas koettaa tyydyttää lukijaini uteliaisuutta, jotka epäilemättä kovin hartaasti ja kärsimättömästi haluavat tietää, mitä tämän teoksen seuraavat luvut heille tarjoavat.

TOINEN LUKU

Hämmästyttävä esimerkki herra Adamsin muistamattomuudesta, josta oli onnettomia seurauksia Josefille.

Herra Adams ja Josef olivat nyt valmiit lähtemään eri teille, kun eräs tapaus saikin edellisen palaamaan ystävänsä kanssa, mihin Tow-wouse, Barnabas ja kirjakauppias eivät olleet voineet häntä taivuttaa. Ne saarnat, joiden julkaisemista varten pastori oli matkalla Lontooseen, olivatkin, oi hyvä lukija! jääneet kotiin. Se, mitä hän satulapusseissa oli niiksi luullut, oli vain kolme paitaa, kenkäpari ja muutamia muita hyödyllisiä esineitä, jotka rouva Adams, arvellen puolisonsa tarvitsevan pikemmin paitoja kuin saarnoja matkallaan, oli huolellisesti hänelle varannut.

Tästä havainnosta hän sai kiittää Josefia, joka oli satulapusseja avattaessa saapuvilla. Kun tämä oli kuullut ystävänsä sanovan, että hän kuljetti mukanaan yhdeksää saarnanidosta, ja kun hän ei kuulunut siihen filosofien lahkoon, joka voi saada kaiken maailman asiat mahtumaan pähkinänkuoreen, niin hän nähdessään, että pusseissa, joihin ne pastorin sanojen mukaan oli talletettu, ei ollut niille tilaa, huudahti ihmeissään:

– Hyvänen aika, pastori, missä teidän saarnanne ovat?

– Tuolla, tuolla, lapsi, vastasi herra Adams. – Tuolla ne ovat paitojeni alla.

Oli kuitenkin niin, että hän oli ottanut ulos viimeisen paitansa, ja laukku oli nyt ilmeisesti tyhjä.

– Tosiaankin, Josef sanoi, – ei haarapussissa ole enää mitään.

Silloin Adams säpsähtäen ja hiukan kummastuen huudahti:

– No voi, voi sentään! Täällä niitä ei todellakaan ole. Niin, olen varmaankin unohtanut ne kotiin.

Josefia suretti suuresti levottomuus ja mielipaha, jota, kuten hän pelkäsi, hänen ystävänsä tämän pettymyksen johdosta tuntisi. Hän pyysi pastoria jatkamaan matkaansa ja lupasi itse palata mahdollisimman nopeasti, tuodakseen kirjat hänelle.

– Ei kiitos, lapsi, Adams vastasi. – Emme tee niin. Mitäpä minua hyödyttäisi viipyä siellä suuressa kaupungissa, ellei minulla olisi saarnojani mukanani, ne kun, ut ita dicam [niin sanoakseni. Suom.], ovat ainoana syynä, aitia monotate, vaellukseeni? Ei, lapsi, koska tämä kommellus on sattunut, olen päättänyt lähteä sinun kanssasi takaisin virkani toimitukseen seurakuntaani, jonne mieleni jo muutoinkin palaa. Tämä pettymys on kenties tarkoitettu omaksi parhaakseni. Hän päätti puheensa lausumalla Theokritoksesta kohdan, joka ei muuta merkinnyt kuin että joskus sataa ja joskus paistaa päivä.

Josef kumarsi kuuliaisuudesta ja kiitollisena pastorin ilmaisemasta halusta palata hänen kanssaan. Pyydettiin sitten lasku, joka tarkastettaessa nousi shillingin vaille siihen summaan, mikä herra Adamsilla oli taskussaan. Lukija ihmettelee, kuinka häneltä oli riittänyt rahoja näin moneksi päiväksi. Hänen kummastuksensa poistamiseksi lienee sen vuoksi paikallaan ilmoittaa, että pastori oli lainannut guinean kuusivaljakkoon kuuluvalta palvelijalta, joka oli ennen ollut hänen pitäjäläisiänsä ja jonka isäntä, valjakon omistaja, silloin asui kolmen peninkulman päässä hänestä. Sillä herra Adamsilla oli niin suuri luotto, että herra Peterkin, lady Boobyn taloudenhoitaja, olisi lainannut hänelle kultapunnan hyvin pientä takuuta vastaan.

Herra Adams suoritti laskunsa ja molemmat lähtivät matkalle sovittuaan siitä, että ratsastaisivat vuorotellen, jota tapaa paljon käyttävät henkilöt, joilla on vain yksi hevonen kahteen mieheen. Se käy siten, että molemmat matkustajat lähtevät yhtaikaa, toinen ratsain, toinen jalkaisin. Mutta kun hevosella ratsastava ylimalkaan pääsee jalkamiehen edelle, niin on tapana, että hän määrätyn matkan päähän ehdittyään astuu alas satulasta, sitoo ratsunsa johonkin porttiin, puuhun, pylvääseen tai mitä tiepuoleen sattuu ja jatkaa sitten kävellen. Kun toinen saapuu hevosen luo, hän päästää sen irti, nousee satulaan ja karauttaa eteenpäin, kunnes matkatoverinsa sivuutettuaan taas vuorostaan saapuu vaihtopaikalle. Tätä matkailumuotoa käyttivät varsin paljon meidän viisaat isämme tietäen, että hevosilla oli suu yhtä hyvin kuin koivetkin ja että he eivät voineet käyttää hyväkseen jälkimmäisten palvelusta sallimatta juhdille matka-ajasta jotakuta hetkeä edellisen käyttämiseen. Tämä menettelytapa oli yleistä niinä aikoina, jolloin kuusivaljakolla matkustamisen asemesta parlamentin jäsenenkin rouva saattoi nousta takasatulaan puolisonsa selkäpuolelle, ja arvokas lainopin tohtori alentui ajaa karauttelemaan Westminsteriin istuen mukavassa pielussatulassa sihteerin kyyköttäessä hänen takanaan.

Adams oli nyt kävellyt muutamia minuutteja huolehtivasti vaadittuaan Josefin alkamaan matkansa ratsain. Viimemainittu oli jo pistänyt jalkansa jalustimeen, kun tallirenki esitti hänelle laskun hevosen hoidosta sen majatalossa viettämältä ajalta. Josef väitti herra Adamsin jo maksaneen kaikki, mutta kun tästä asiasta vedottiin herra Tow-wouseen, tämä ratkaisi sen tallirengin eduksi. Oikeassa hän olikin, sillä tämä oli toinen esimerkki muistamattomuudesta, joka ei johtunut huolimattomuudesta, vaan pastori Adamsin alituisesta kiireestä.

Josef joutui nyt pahempaan kuin pulaan ja aivan ymmälle. Hevosen hoitomaksu oli kaksitoista shillinkiä, sillä Adams, joka oli lainannut elukan suntioltaan, oli käskenyt syöttää sitä mahdollisimman hyvin, ja nuorukaisen taskussa oli vain kuusi pennyä. Adams oli jakanut viimeisen shillinginsä hänen kanssaan. Ja vaikka onkin ollut joitakuita älykkäitä ihmisiä, jotka ovat osanneet maksaa kaksitoista shillinkiä kuudella pennyllä, niin Josef ei kuulunut niihin. Hän ei ollut eläissään tehnyt velkaa ja hänelle oli siis sitä hankalampaa keksiä keino pulasta suoriutuakseen. Tow-wouse oli taipuvainen myöntämään hänelle luottoa seuraavaan kertaan asti, ja siihen olisi rouva Tow-wousekin luultavasti suostunut, sillä niin suuri oli Josefin kauneus, että se oli hiukan tehonnut tuon kunnon vaimon poveen sijoitettuun piisydämeenkin.

Josef olisi siis hyvinkin luultavasti saanut väylänsä vapaaksi, jollei hän havaittuaan taskujensa tyhjyyden olisi vetäissyt esille tuota ennen mainitsemaamme kultakapinetta. Tämä sai rouva Tow-wousen silmät ahneudesta vettymään. Hän sanoi Josefille, ettei käsittänyt, kuinka mies saattoi olla rahapulassa, kun hänellä oli kultaa taskussaan. Josef vastasi pitävänsä tuota pientä kultarahaa niin suuressa arvossa, ettei tahtonut luopua siitä, vaikka saisi sadoin kerroin kreivikunnan mahtavimman maajunkkarin rikkaudet.

– Onpa tosiaan somaa, rouva Tow-wouse sanoi, tehdä velkaa ja sitten kieltäytyä luopumasta rahoistaan siksi, että pitää niitä arvossa! En ole koskaan tiennyt, että joku kultaraha olisi arvokkaampi kuin niin monta shillinkiä kuin siitä vaihtamalla saa.

– En edes nälkäkuolemasta pelastuakseni, en edes elämäni lunnaiksi ryövärin käsiin joutuessani tahtoisi erota tästä rakkaasta muistorahasta! Josef vastasi.

– Kas, rouva Tow-wouse sanoi, – joku viheliäinen lutka on kaiketi antanut sen teille, mikä naikkonen sitten lieneekään. Jos se olisi hyveellisen naisen lahja, niin ette pitäisi sitä niin suuressa arvossa. Mieheni on hullu, jos luovuttaa hevosen saamatta maksua sen ruoasta.

– Ei, ei, minä en tosiaan voi luovuttaa hevosta ennen kuin olen saanut rahat, Tow-wouse vakuutti, ja tätä päätöstä eräs pihamaalle sattunut lakimies innokkaasti puolusti selittäen, että herra Tow-wouse saattoi oikeudenmukaisesti pitää ratsun panttina.

Kun emme siis voi tätä nykyä saada Josefia majatalosta, jätämme hänet sinne ja viemme lukijamme pastori Adamsin luo, joka täysin levollisena mieleltään syventyi mietiskelemään erästä Aiskhyloksen kohtaa. Näin hän kulki ajatuksissaan melkein viiden kilometrin matkan ehtimättä lainkaan muistaa matkatoveriansa.

Vihdoin hän kehrättyään loppuun mietteittensä langan ja päästyään nyt mäen kukkulalle vilkaisi taaksensa ihmetellen, ettei vielä nähnyt merkkiäkään Josefista. Koska hän oli jättänyt talon, kun nuori mies juuri oli nousemassa ratsulleen, hän ei voinut pelätä, että mitään tapaturmaa olisi sattunut, enempää kuin sitäkään, että Josef olisi ajanut harhaan, tie kun oli niin selvä ja leveä. Ainoa syy, minkä hän saattoi mielessään kuvitella, oli, että matkatoveri oli tavannut jonkun tuttavan, joka oli saanut hänet hetkiseksi viivähtämään juttusille.

Sen vuoksi hän päätti verkalleen astuskella eteenpäin, mielessään varmana siitä, että toinen hänet ennen pitkää saavuttaisi. Ja pian hän tuli paikalle, jossa vesi oli tulvinut tien yli. Hän ei nähnyt muuta keinoa yli pääsemiseksi kuin kahlata lävitse, minkä hän tekikin upoten vyötäisiään myöten. Mutta tuskin hän oli päässyt toiselle puolelle, kun hän huomasi, että jos olisi vilkaissut pensasaidan yli, niin olisi äkännyt polun, jota pitkin olisi kenkiään kastelematta voinut kulkea.

Hänen kummastuksensa Josefin viipymisestä kävi jo kovin tuskalliseksi. Hän alkoi aavistella jotain outoa. Ja koska hän päätti olla kulkematta kauemmaksi ja siinä tapauksessa, että nuori mies ei pian ehtisi hänen luokseen, kääntyä takaisin, hän halusi löytää jonkin julkisen ravintolan, missä voisi kuivata vaatteensa ja virkistää itseään olutlasillisella. Mutta kun hän ei mitään sellaista keksinyt, koska ei luonut silmiänsä sadan metrin päähän, hän istahti jalkaportaalle aitoviereen ja otti esille Aiskhyloksensa.

Kun sitten eräs mies kulki siitä ohitse, Adams kysyi häneltä, eikö tämä voisi neuvoa hänelle mitään oluttupaa. Mies, joka juuri oli lähtenyt sieltä ja huomasi kapakan kyltteineen olevan näkyvissä, luuli, että pastori oli tehnyt pilaa ja äreäluontoinen kun oli käski hänen seurata nenänvarttansa ja mennä hiiteen. Adams sanoi miehelle, että tämä oli hävytön tolvana, jolloin vieras vihaisena kääntyi kohti, mutta huomatessaan Adamsin puristavan kätensä nyrkkiin katsoi paremmaksi jatkaa matkaansa asiasta enempää piittaamatta.

Heti sen jälkeen saapui hevosmies, joka vastasi samaan kysymykseen:

– Ystäväni, tuolla on oluttupa kivenheiton päässä, kyllä sen kai voitte erottaakin.

Kohottaen silmänsä huudahti Adams:

– Niin tosiaan onkin! ja kiittäen ilmoituksesta lähti heti sinne.

KOLMAS LUKU

Kahden lakimiehen mielipide samasta herrasmiehestä ja pastori Adamsin tiedustelu isäntänsä uskonnosta.

Hän oli juuri astunut huoneeseen, tilannut annoksensa ja istuutunut, kun kaksi ratsastajaa saapui ovelle. Miehet hyppäsivät satulasta ja sitoivat hevosensa kaidepuihin. He sanoivat, että oli tulossa raju sadekuuro, jonka ohimenoa he aikoivat täällä odottaa, ja herra Adamsia huomaamatta menivät yhdessä erääseen pikku huoneeseen.

Toinen näistä kysyi heti toiselta, oliko tämä pitkään aikaan nähnyt hullunkurisempaa seikkailua. Toinen vastasi siihen, että majatalon isännällä tuskin oli oikeutta pidättää hevosta sille syötetyistä jyvistä ja heinistä. Mutta edellinen selitti:

– Onhan toki sellainen tapaus ennenkin esiintynyt oikeudessa, ja minä olen kuullut tuomion.

Vaikka Adams, kuten lukija aavistanee, oli hiukan muistamaton, hän ei suinkaan tarvinnut muuta kuin pienen vihjauksen muistinsa virkistämiseksi. Kun hän siis kuuli miesten keskustelun, hän arvasi heti, että kysymyksessä oli hänen oma hevosensa, jonka appeet hän oli unohtanut maksaa. Tiedusteltuaan herrasmiehiltä hän pääsi asiasta varmuuteen, lisäsivätpä nämä vielä, että hevonen luultavasti saisi enemmän lepoa kuin ravintoa, jollei sen muonaa maksettu.

Poloinen pastori päätti nyt palata majataloon, vaikka ei hän tiennyt paremmin kuin Josefkaan, miten lunastaisi hevosensa. Toisten kehotuksesta hän katsoi kuitenkin parhaaksi pysyä katon alla, kunnes varsin rankaksi yltynyt sadekuuro loppuisi.

Nämä kolme matkustajaamme istuivat nyt toistensa seuraan maistelemaan tuopillista hyvää olutta. Tällöin Adams, joka tiellä kulkiessaan oli pannut merkille erään herraskartanon, kysyi, kelle se kuului. Tuskin oli toinen ratsastajista maininnut omistajan nimen, kun toinen alkoi sättiä tätä mitä herjaavimmalla tavalla. Englanninkielessä on tuskin ainoatakaan soimaavaa sanaa, jota hän tässä tilaisuudessa ei olisi syytänyt suustaan. Hän syytti tätä myös monista erityisistä seikoista.

– Hän ei metsästäessään piittaa viljavainiosta enempää kuin yleisestä maantiestä, puhuja selitti. – Hän on tuottanut vahinkoa useille köyhille vuokratilallisille polkemalla hevosillaan heidän laihonsa, ja jos joku näistä mitä nöyrimmin pyytää häntä siitä herkeämään, hän on aina valmis lukemaan heille lakia ratsupiiskallaan.

Vielä hän sanoi, että tuo herrasmies kaikissa muissakin suhteissa oli naapureitaan kohtaan mitä suurin tyranni eikä sallinut vuokramiehen pitää pyssyä, vaikka tämä voi näyttää itsellään olevan siihen laillisen oikeuden. Omassa perheessään hän oli niin julma isäntä, ettei koskaan pitänyt palvelijaa vuotta kauemmin.

– Rauhantuomarina, sättijä jatkoi, – hän menettelee niin puolueellisesti, että tuomitsee ja vapauttaa aivan oman oikkunsa mukaan vähääkään välittämättä totuudesta ja todistuksista. Piru menköön hänen eteensä ketään puolustamaan. Tahtoisin mieluummin seistä syytettynä eräiden tuomarien edessä kuin esiintyä asianajajana hänen edessään. Jos minulla olisi maatila naapuristossa, niin mieluummin möisin sen puolesta hinnasta kuin asuisin hänen lähettyvillään.

Adams pudisti päätään ja sanoi:

– Olen pahoillani, että moisten sallitaan rankaisematta harjoittaa häijyyttänsä ja että rikkaus saattaa kohottaa ihmisen lain yläpuolelle.

Kun herjaaja sitten vähän myöhemmin poistui pihalle, niin se herrasmies, joka ensiksi oli Adamsille maininnut tuon kartanonomistajan nimen, alkoi vakuuttaa hänelle, että hänen toverinsa oli puolueellinen mies.

– On totta, hän sanoi, – että mies joskus lienee ajanut riistaansa viljavainion yli, mutta hän on vahinkoa kärsineelle aina suorittanut runsaan korvauksen. Ja kaukana siitä, että hän kohtelisi naapureitaan omavaltaisesti tai riistäisi heiltä heidän pyssynsä. Tiedän itse montakin vuokratilallista, joilla ei ainoastaan ole pyssy, vaan jotka sillä tappavat metsänriistaakin. Väkeään kohtaan hän on isäntäin parhaita, ja useat ovat hänen palveluksessaan vanhentuneet. Hän on kuningaskunnan parhain rauhantuomari, ja varmasti tiedän hänen oikeudenmukaisesti, mitä puolueettomimmin ja viisaimmin ratkaisseen monta vaikeaa ja pulmallista kysymystä, joissa häneen on vedottu. Ja luulen tosiaan, että monet maksaisivat ostohintana vuotuisen sadon arvoa enemmän tilasta, joka sijaitsisi hänen moisionsa lähellä, kuin jos se olisi jonkun toisen suuren herran siipien alla.

Hän oli juuri lopettanut ylistyspuheensa, kun hänen toverinsa palasi ilmoittaen hänelle, että rajuilma oli lakannut, jolloin he heti nousivat ratsuilleen ja lähtivät.

Adams, joka oli kovin ymmällä näiden samasta henkilöstä annettujen aivan erilaisten arvostelujen johdosta, kysyi isännältään, tunsiko tämä mainittua herrasmiestä, sillä hän alkoi arvella, että vieraat olivat erehdyksestä puhuneet kahdesta eri henkilöstä.

– Eipä niinkään, hyvä herra, vastasi ravintolanisäntä, joka oli ovela veitikka. – Minä tunnen varsin hyvin sen herrasmiehen, josta he haastelivat, samoin kuin tunnen itse puhujatkin. Mitä siihen tulee, että hän olisi ratsastanut toisten viljavainioiden yli, niin hän ei minun tietääkseni ole viimeksi kuluneena kahtena vuonna ollut satulassa. En ole koskaan kuullut hänen tehneen senlaatuista vahinkoa, mutta ei hän sentään rahojaan niin anteliaasti viskele, että ryhtyisi korvauksiakaan suorittelemaan. Enkä ole hänen koskaan kuullut riistäneen keneltäkään pyssyä. Tiedänpä useita, joilla on pyssyjä hallussaan. Mutta niillä ei ole hyvä tappaa riistaa, sillä kukaan ei ole siinä suhteessa ankarampi, ja luulen, että hän saattaisi sellaisen uskalikon turmioon. Kuulitte toisen herrasmiehistä sanovan, että hän on maailman häijyin isäntä, kun taas toinen väitti häntä kaikkein parhaimmaksi. Mutta omasta puolestani tunnen kaikki hänen palkollisensa enkä ole keltään heiltä kuullut, että hän olisi kumpaakaan.

– Vai niin, vai niin! Adams virkkoi. – Ja sanokaahan, kuinka hän käyttäytyy tuomarina?

– Minä en tosiaan, ystäväiseni, edes tiedä, onko hän siinä toimessa. Ainoa juttu, jonka olen kuullut hänen ratkaisseen jo kauan sitten, oli riitakysymys juuri noiden kahden herrasmiehen välillä, jotka vast'ikään läksivät tästä talosta, ja varmaan hän ratkaisi sen oikein, sillä minä kuulin koko asian.

– Kumman hyväksi hän sen ratkaisi? Adams kysäisi.

– Siihen kysymykseen minun ei tarvinne vastata sen jälkeen, kun kuulitte heidän erilaisen arvostelunsa hänestä, isäntä huudahti. – Minun asianani ei ole sanoa herrasmiehiä vastaan heidän ryypiskellessään talossani, mutta tiedän, ettei kummankaan puheessa ollut tavuakaan totta!

– Voi taivaan taatto, Adams huudahti, – Että ihmiset voivatkin pienen yksityisen kiintymyksen tai, mikä on verrattomasti pahempaa, mieskohtaisen kaunan vuoksi mennä noin pitkälle ilkeydessä ja antaa valheellisen todistuksen naapuristaan! Uskon kernaammin käsittäneemme heidät väärin ja että he tarkoittivat kahta muuta henkilöä, sillä onhan tien varrella monta kartanoa.

– Mutta kuulkaahan, hyvä ystävä, kapakoitsija huudahti, – väitättekö sitten, että itse ette koskaan elämässänne ole valehdellut?

– En koskaan häijyin elkein, siitä olen varma, Adams vastasi, – enkä yrittääkseni vahingoittaa jonkun ihmisen mainetta.

– Hm, häijyin elkein, ettepä tietenkään, isäntä sanoi. – Ette suinkaan ole valehdellut saattaaksenne ketään hirsipuuhun tai pulaan, mutta täytyyhän oman itsensä tähden puhua parempaa ystävästä kuin vihollisesta.

– Oman itsensä tähden tulisi pysyä totuudessa Adams virkkoi, – sillä toisin menettelemällä vahingoittaa jalointa osaa itsestänsä, kuolematonta sieluansa. En voi hevillä uskoa kenenkään olevan niin hupsun, että panisi sen jonkun joutavan voitonpyynnön tähden vaaraan. Suurinkin etuus tässä maailmassa on vain lokaa siihen verrattuna, mitä meille tulevaisessa on tarjolla.

Silloin isäntä tarttui olutkippoon, joi hymyillen tulevaisuuden maljan ja lisäsi:

– Minä olen tämän nykyisen elämän mies.

– No, Adams virkkoi hyvin vakavasti, – ettekö usko tulevaiseen maailmaan?

Siihen isäntä vastasi:

– Uskonhan toki. En minä jumalankieltäjä ole.

– Ja uskotte myös, että teillä on kuolematon sielu? kysyi Adams.

Mies vastasi:

– Jumala varjelkoon minua sitä epäilemästä!

– Ja uskotte taivaaseen ja helvettiin? pastori tiedusti.

Silloin isäntä pyysi, ettei hän pilkkaisi pyhiä asioita, koska tuollaisista muka ei sopinut mainita tai niitä ajatellakaan muuta kuin kirkossa. Adams kysyi häneltä, miksi hän kävi kirkossa, jollei siellä kuullulla sanalla ollut mitään vaikutusta hänen elämäänsä ja käytökseensä.

– Minä menen kirkkoon rukoillakseni ja käyttäytyäkseni jumalaapelkäävästi isäntä vastasi.

– Ja ettekö usko, mitä kirkossa kuulette? Adams kysyi.

– Enimmäkseen, isäntä vastasi.

– Ja eikö ajatus iankaikkisesta rangaistuksesta silloin vavisuta teitä? jatkoi Adams.

– Mitä siihen tulee, hyvä herra, toinen vastasi, – niin en ole sitä kertaakaan edes ajatellut. Mutta mitäpä hyödyttää haastella niin etäisistä asioista? Tuoppi on tyhjä! Tuonko lisää olutta?

Hänen poistuttuaan olutta hakemaan ajoivat postivaunut oven eteen. Kun kyytimies astui sisälle, emäntä kysyi, minkälaisia matkustajia hänellä oli kuljetettavinaan.

– Parvi luihuja naaraksia, hän sanoi. – Mielelläni kaataisin heidät maantienojaan. Ette te heille mitään juota, siitä olen varma.

Adams kysyi häneltä, oliko hän nähnyt ratsastavaa nuorta miestä, ja kuvaili Josefin ulkonäön.

– Kyllä, kuski sanoi, – eräs vaunuissani matkustava vallasnainen, joka on hänen tuttaviaan, lunasti hänet hevosineen. Hän olisi jo ehtinyt tänne, jollei rajuilma olisi pakottanut häntä etsimään suojaa.

– Jumala siunatkoon sitä vallasnaista! Adams huudahti riemuissaan eikä voinut hillitä uteliaisuuttansa, vaan riensi katsomaan, kuka tuo ihmisrakas rouvashenkilö oli. Mutta suuresti hän kummastui nähdessään neiti Slipslopin. Tämän kummastus sensijaan ei ollut yhtä suuri, koska hän oli Josefilta kuullut, että pastori oli matkalla. Tervehdykset olivat hyvin kohteliaat molemmin puolin, ja neiti Slipslop oli tiedustellut herrasmiestä ja onnettomuudeksi emäntä oli luullut Adamsia kaupustelijaksi, joka oli matkalla naapurikylän markkinoille sormuksia, nappeja tai muuta sellaista rihkamaa myymään. Adamshan käveli liehuvan väljään, mutta lyhyeen, valkoiseen, mustanappiseen takkiin puettuna, lyhyt tekotukka päässä sekä hattu, jossa ei ollut mustaa nauhaa eikä mitään muutakaan mustaa.

Josef oli nyt saapunut, ja neiti Slipslop olisi tahtonut, että hän olisi jättänyt ratsunsa pastorille ja itse tullut vaunuihin. Mutta nuori mies kieltäytyi ehdottomasti ja vakuutti, että hän, taivaan kiitos, oli jo kyllin terve kyetäkseen ratsastamaan. Hän lisäsi, että hän tiesi velvollisuutensa paremmin eikä ajaisi vaunuissa sillä aikaa kun herra Adams kulki ratsain.

Neiti Slipslop olisi vielä kauemminkin pyydellyt, jollei vaunuissa oleva aatelisrouva olisi lyhyeen lopettanut väittelyä kieltäytymällä sallimasta lakeijan matkustaa samoissa vaunuissa kuin hän itse. Täten sovittiin vihdoinkin siitä, että Adams täyttäisi niissä olevan tyhjän paikan ja Josef kulkisi hevosen selässä.

Pitkälti he eivät olleet ehtineet ennen kuin neiti Slipslop kääntyi pastorin puoleen, puhuen näin:

– Sir Thomasin kuoleman jälkeen on perheessämme tapahtunut suuri muutos, herra Adams.

– Suuri muutos todellakin, mikäli olen Josefin sattumalta lausumista vihjauksista kuullut, Adams myönsi.

– Niin, kamarineito sanoi, – en olisi sitä ikinä uskonut, mutta mitä kauemmin maailmassa elää, sitä enemmän näkee. Vai on Josef vihjaillut jotain.

– On, mutta niiden laatu jää ainiaaksi minun ehdottomaksi salaisuudekseni, vakuutti pastori. – Hän pakotti minut lupaamaan sen ennen kuin tahtoi ilmaista mitään. Olen tosiaan pahoillani kuullessani hänen armonsa käyttäytyvän niin sopimattomasti. Pidin häntä aina kunnollisena naisena ylimalkaan enkä olisi koskaan voinut epäillä häntä kristitylle niin perin arvottomista aikeista, vieläpä omassa palveluksessaan olevaa nuorta poikaa kohtaan.

– Kaikki tuo ei ole minulle mikään salaisuus, toinen innostui. – Luulenpa, ettei se kohdakkoin ole sitä kellekään, sillä aina pojan lähdöstä asti hän on käyttäytynyt pikemmin mielipuolen kuin viisaan vaimon tavoin.

– Se surettaa minua todellakin suuresti, Adams sanoi, – sillä hän oli hyvänlaatuinen rouva. Olisinhan kyllä toivonut hänen käyvän vähän säännöllisemmin jumalanpalveluksissa, mutta hän on tehnyt varsin paljon hyvää pitäjässä.

– Oi, herra Adams, Slipslop lausui, – ne, jotka eivät näe kaikkea, eivät useinkaan tiedä mitään. Monta lahjaa on meidän perheestämme annettu hänen tietämättään, saatte uskoa. Olen kuullut teidän saarnastuolista julistavan, ettei ihmisen sovi kerskua, mutta en tosiaan voi olla mainitsematta, että jos hän olisi pitänyt avaimia hallussaan, niin köyhiltä olisi jäänyt saamatta moni vahvistava lääke, jonka olen heille toimittanut. Mitä isäntä-vainajaani tulee, hän oli eläessään kunnon mies ja olisi tehnyt äärettömän paljon hyvää, jollei häntä olisi pidetty kireällä. Mutta hän rakasti rauhallista elämää. Taivas suokoon hänen sielulleen levon! Olen varma, että hän on siellä ylhäällä ja nauttii rauhaa, jota jotkut eivät tahtoneet hänelle täällä suoda.

Adams vastasi:

– Tuosta en ole koskaan ennen kuullut ja, ellen erehdy, niin olette itsekin ennen ollut toista mieltä. Hän nimittäin muisteli seuranaisen tapana olleen ylistää emäntäänsä ja morkata isäntäänsä.

– En tiedä, mitä ennen lienen ajatellut, toinen vastasi, – mutta nyt olen aivan varma siitä, että kertomani on totta. Maailma saa pian nähdä, ketä on petetty. Minä puolestani en sano mitään, ihmettelen vain, kuinka jotkut voivat tehdä mitä tahansa vakavin naamoin.

Näin herra Adams ja neiti Slipslop puhelivat, kunnes saapuivat vastapäätä isoa, jonkin matkan päässä tiestä olevaa taloa. Sen huomatessaan eräs vaunuissa istuva vallasnainen huudahti:

– Tuolla asuu onneton Leonora, mikäli oikeastaan voi nimittää onnettomaksi naista, jota samalla täytyy pitää syyllisenä ja oman onnettomuutensa aiheuttajana.

Tämä riitti hyvin herättämään herra Adamsin samoin kuin koko seurueenkin uteliaisuuden. Kaikki ryhtyivät pyytämään naista kertomaan heille Leonoran elämäntarinan, koska se hänen sanoistaan päätellen näkyi sisältävän jotakin merkillistä.

Tämä hyvin kasvatettu nainen ei odottanut monia pyyntöjä ja toivottuaan vain, että seurueen saama huvi korvaisi sen tarkkaavaisuuden, hän aloitti tähän tapaan:

NELJÄS LUKU

Onnettoman keimailijattaren elämäntarina.

Leonora oli varakkaan aatelismiehen tytär, solakka ja sirorakenteinen, ja hänellä oli kasvoillaan niin vilkkaan veitikkamainen ilme, että se, kuten usein on laita, viehätti enemmän kuin säännölliset, mutta ilmeettömät piirteet. Tämänlaatuinen kauneus voi vetää puoleensa ja pettää, koska siihen yhtyvää iloista hyvätuulisuutta usein erehdytään luulemaan luonteen hyvyydeksi ja hilpeätä vilkkautta todelliseksi älyksi.

– Leonora, joka oli nyt kahdeksantoista-vuotias, asui tätinsä luona eräässä pohjois-Englannin kaupungissa. Hän rakasti tavattomasti huvituksia ja jäi perin harvoin pois mistään tanssiaisista tai muusta julkisesta seuranpidosta, joissa hänellä oli monta tilaisuutta tyydyttää turhamaisuuttansa ja ahnetta keimailunhaluaan, miehet kun antoivat hänelle etusijan miltei jokaisen saapuvilla olevan muun naisen rinnalla.

– Monien nuorten miesten joukosta, jotka häntä erityisesti liehakoivat, nousi Horatio pian tytön silmissä kaikkia kilpakosijoitansa etevämmäksi. Hän tanssi tavallista iloisemmin, milloin Horatio häntä vei. Ei illan ihanuus eikä satakielen soitto voinut saada häntä pitkittämään kävelyään kuin tuon miehen seura. Hän ei ollut ymmärtävinään muiden kohteliaisuuksia, vaan kallisti niin herkästi korvansa jokaiselle Horation imartelulle, että usein nauroi silloinkin, kun se oli liian hienoa hänen käsittääkseen.

– Kuulkaahan, hyvä rouva, Adams virkkoi, – kuka se aatelisherra Horatio oli?

– Horatio, nainen vastasi, – oli nuori herrasmies hyvästä perheestä, lakitiedettä lukenut ja muutama vuosi sitten saanut asianajajan arvonimen. Hänen kasvonsa ja vartalonsa olivat sellaiset, joita ylimalkaan pidetään kauniina, mutta hänen sävyssään ja ryhdissään oli harvinaista arvokkuutta. Hänen luonteensa oli väritykseltään saturnolaista eli synkkää, mutta siinä ei ollut vähääkään äreyttä. Hän oli älykäs ja leikkisä, taipuvainen ivaankin, jota käyttikin miltei liian paljon.

– Tämä herrasmies, jossa oli syttynyt kiihkeä rakkaus Leonoraan, oli viimeinen, joka huomasi, että hänen menestyksensä oli kyseenalaista. Koko kaupunki oli jo naittanut hänet ennen kuin hän tytön käytöksestä oli kyllin rohkaistunut mainitakseen rakkaudestaan tälle. Hän oli näet sitä mieltä, ja kenties hän oli oikeassa, että on perin epäviisasta vakavasti puhua naiselle rakkaudesta, ennen kuin on siihen määrin edistynyt tämän mielisuosion saavuttamisessa, että nainen itse odottaa ja toivoo siitä kuulevansa.

– Mutta mitä arkuutta voineekin aiheuttaa rakastajan pelko, joka kernaasti suurentelee jokaista kilpailijalle osoitettua suosiota ja katselee itsensä hyväksi tulleita pieniä lähestymisiä perspektiivin vastakkaisesta päästä, ei Horation intohimo kuitenkaan sokaissut hänen tajuntaansa. Hänessä heräsi toiveita Leonoran käytöksen ansiosta, koska tytön hellyys häntä kohtaan nykyisin oli jokaiselle heidän seuraansa sattuvalle sivulliselle yhtä ilmeistä kuin hänen kiintymyksensä neitoseen.

– En ole koskaan kuullut, että tuollaisille röyhkeille, kevytkenkäisille letukoille kunnian kukko laulaa, huomautti se rouvashenkilö, joka oli kieltäytynyt ottamasta Josefia vaunuihin. – Enkä ihmettele mitään, jota hänen vielä kuulen tekevän.

Kertoja jatkoi tähän tapaan:

– Kävelyllä eräänä iltana Horatio kuiskasi kesken hilpeää keskustelua Leonoran korvaan, että hän halusi tehdä pari kierrosta tämän kanssa kahdenkesken, koska hänellä oli jotain hyvin tärkeätä ilmoitettavaa. – Onko se tosiaan tärkeätä? tyttö kysyi hymyillen. – Toivoakseni tekin asian kuultuanne ajattelette niin, nuori mies vastasi, – koska elämäni koko vastainen onni riippuu siitä seikasta.

– Leonora, joka hyvinkin aavisti mistä oli kysymys, olisi siirtänyt sen toiseen aikaan, mutta Horatio, joka nyt rohkaistuaan itsensä oli jo enemmän kuin puoleksi voittanut puhumisvaikeutensa, pyysi niin kiusallisen hartaasti, että neitonen vihdoin taipui. He jättivät muun seurueen ja kääntyivät syrjään eräälle ihmisistä tyhjälle käytävälle.

– He olivat poistuneet kauaksi toisten näkyvistä. Kumpikin pysyi visusti vaiti. Vihdoin Horatio pysähtyi äkkiä ja tarttui kalpeana ja vapisevana seisovaa Leonoraa hellästi kädestä, huokaisi syvään ja sitten katsahtaen tätä silmiin niin hellästi kuin kuvitella saattaa ja huudahti aran väräjävällä äänellä: – Oi Leonora! Tarvitseeko minun sinulle selittää, mihin elämäni vastainen onni perustuu? Täytyykö minun sanoa sinulle, että sinun hallussasi on jotain, mikä on onneni esteenä ja saattaa minut kurjaksi, jollet siitä tahdo luopua!

– Mitäpä se voisi olla? Leonora kysyi. – Eipä ihme, sanoi toinen, – että sinua kummastuttaa kuulla itselläsi olevan jotain, mitä en soisi sinun omistavan. Mutta voithan kai sen arvata, koska se on ainoa, minkä maailman aarteilla, jos ne olisivat minun, tahtoisin ostaa. Oh, siitä sinun on luovuttava lahjoittaaksesi minulle kaiken muun! Voiko, tai oikeammin, haluaako Leonora enää olla epätietoinen? Sallittakoon minun kuiskata se hänen korvaansa, se on nimesi, rakas neiti. Siitä luopumalla, alentumalla tulemaan ikiomakseni sinä ehdottomasti hetikohta estät minut kurjimmalta kohtalolta ja teet minut onnellisimmaksi ihmiseksi maan päällä.

– Punehtuneena ja tekeytyen niin vihaisen näköiseksi kuin suinkin voi Leonora sanoi hänelle: – Jos olisin aavistanut, mitä aioitte minulle ilmoittaa, niin ette olisi voinut viekotella minua pois seurueestani. Hän sanoi Horation kovin hämmästyttäneen ja säikähdyttäneen hänet sekä pyysi tätä saattamaan hänet takaisin niin pian kuin mahdollista. Sen rakastaja tekikin vavisten melkein yhtä paljon kuin tyttö itse.

– Aika hupsu mies! Slipslop huudahti. – Kyllä näkee, että hän varsin vähän tunsi meidän sukupuoltamme.

– Neiti puhuu totta, Adams myönsi. – Luullakseni olette oikeassa. Minä olisin tahtonut tiedustella hiukan tytön mieltä, kun kerran olisin jo mennyt niin pitkälle.

Mutta rouva Vakavasävyinen pyysi kertojaa jättämään tarinastaan kaikki tuollaiset riettaat kohdat pois, koska mokoma häntä iljetti.

– No niin, hyvä rouva, ollakseni mahdollisimman lyhytsanainen, toinen jatkoi, – monta viikkoa ei ollut kulunut tästä kohtauksesta ennen kuin Horatio ja Leonora olivat niin sanotuissa hyvissä väleissä keskenään. Kaikki muodollisuudet olivat nyt ohi, paitsi viimeinen. Sopimukset allekirjoitettiin, ja kaikki sujui perin nopeasti, joten Horatio oli pääsemäisillään kaikkien toiveittensa perille. Jos suvaitsette, niin luen teille ulkomuististani kirjeen heiltä kummaltakin, joista saatte varsin hyvän käsityksen molemminpuolisesta lemmestä.

Rouva Vakavasävyinen vastusti näiden kirjeiden kuuntelemista, mutta kun asiasta äänestettiin, niin kaikki vaunuissa olijat liittyivät häntä vastaan ja kirjeet esitettiin, mitä päätöstä pastori Adams oli kovin kiivaasti kannattanut.

HORATIO LEONORALLE

    Kuinka turhaa, ihailtavin olento, on huvituksen tavoitteleminen
    sen henkilön poissaollessa, johon sydän on kokonaan kiintynyt,
    jollei se huvitus mitenkään kohdistu tuohon henkilöön! Eilen
    illalla minut tuomittiin älykkäiden ja oppineiden miesten
    seuraan, joka ennen olisi saattanut olla minulle hyvinkin
    mieluista, mutta nyt vain sai minut aavistelemaan, että he
    arvasivat hajamielisen harvapuheisuuteni oikean syyn. Sen vuoksi
    minä silloin, kun puuhailusi riistävät minulta sinun seurasi
    tuottaman haltioittavan onnen, aina haluankin olla yksinäni,
    koska tunteeni Leonoraani kohtaan ovat perin herkät ja koska en
    siis voi sietää ajatusta, että joku toinen kurkistaisi niihin
    suloisiin aatoksiin, joihin rakastajan lämmin mielikuvitus
    toisinaan antautuu ja joista pelkään silmieni silloin puhuvan.
    Tällainen ajatustemme havaitsemisen pelko näyttänee liian
    naurettavalta arkuudelta niistä, jotka eivät kykene mielessään
    täysin käsittämään tämän herkän tunteen kaikkea hellyyttä.
    Ja varmaan meidän täytyy aavistella sellaisia olevan vähän,
    kun ajattelemme, että se tunne vaatii jokaisen inhimillisen
    avun ponnistautumaan täyteen laajuuteensa, koska rakastettu,
    jonka onneen se viime kädessä tähtää, saattaa antaa meille
    ihania tilaisuuksia urhoollisuuteen hänen puolustuksekseen,
    jalomielisyyteen hänen tarpeitansa kohtaan, sääliin hänen
    murheissaan, kiitollisuuteen hänen hyvyydestään ja samoin
    kaikkien muiden hyveiden harjoitukseen. Ken ei niitä jossakin
    määrin harjoittaisi ja vieläpä äärimmäisen riemun tuntein, ei
    voi koskaan ansaita rakastajan nimeä. Sinun sydämesi herkkää
    kainoutta kunnioittaen minä siis viljelen tätä tunnettani
    niin puhtaana omassa sydämessäni, ja siitä voit kyllin arvata
    levottomuuden, mikä minua vaivaa niiden vapauksien johdosta,
    joita maailman silmissä kohteliaat miehet näissä tilaisuuksissa
    toisinaan itselleen suovat.

    En voi sanoin kertoa sinulle sitä kiihkoa, millä odotan siunatun
    päivän saapumista, jolloin totean sen jokapäiväisen väitteen
    valheellisuuden, että suurin inhimillinen onni muka sisältyy
    toiveisiin. Ja se on opinkappale, jota uskomaan ei kellään olisi
    suurempaa syytä kuin minulla nykyisin, koska kukaan ei ole
    ikinä tuntenut sellaista onnen lieskaa kuin povessani hehkuu
    ajatellessani, että saan viettää vastaiset päiväni niin hurmaavan
    toverin seurassa ja että elämäni jokaista hetkeä seppelöi
    tyydytyksen tunne sinun onnesi kartuttamisesta.

LEONORA HORATIOLLE

    Sinun luonteesi hienous on niin selvästi käynyt ilmi jokaisesta
    sanastasi ja teostasi siitä asti, kun minulla oli ilo sinuun
    tutustua, että en luullut minkään lisätodistuksen voivankaan enää
    korottaa hyvää käsitystäni Horatiosta. Olin juuri miettimässä
    tuota kun sain viime kirjeesi, jonka avattuani myönnän ihmeekseni
    havainneeni siinä lausuttujen hellien tunteiden suuresti
    voittaneen senkin, mitä saatoin edes sinulta odottaa, vaikka
    tiedänkin povessasi asuvan kaikkien jalojen periaatteiden, mihin
    ihmisluonne suinkin pystyy. Siksipä en voi sanoin kuvailla
    tunteitani miettiessäni, että minun onneni on sinun kaikkien
    toimiesi äärimmäisenä päämääränä.

    Oi, Horatio! Kuinka ihanaa täytyykään olla elämän, missä
    halvimpiakin kotiaskareita sulostuttaa mieluinen tieto, että
    maailman parhain mies ja se, jolle hellyytensä kernaimmin suo,
    saa niittää joko edun tai ilon kaikista teoistamme! Tällöin
    täytyy uurastuksen muuttua huviksi, eikä mikään muu kuin elämän
    välttämättömät epämukavuudet voi muistuttaa meille sitä, että
    olemme kuolevaisia.

    Jos sinun ajatustesi yksinäinen juoksu ja halu säilyttää ne
    sivullisilta salattuina tekee älykkäiden ja oppineidenkin miesten
    keskustelun sinulle ikäväksi, niin mitä levottomia hetkiä
    täytyykään minun viettää, jonka tapa tuomitsee ottamaan osaa
    naisten keskusteluun. Ja heidän luontainen uteliaisuutensahan saa
    heidät tutkimaan kaikkia ajatuksiani, ja heidän kateutensa ei
    koskaan sallisi, että joku omistaisi Horation sydämen, vaan se
    pakottaa heidät häijyihin vehkeilyihin sitä onnellista ihmistä
    vastaan, joka sen omistaa! Mutta jos kateutta tosiaan voi millään
    puolustella tai sen rumuutta lievennellä, niin tokihan sitten
    tässä tapauksessa, missä kadehdittava onni on niin suuri, että
    kaikkien yhtä luonnollisesti täytyy sitä itselleen toivoa. Enkä
    minä häpeä sitä tunnustaa. Ja sinua, Horatio, saan kiittää siitä,
    että estät minut joutumasta siihen kaikkein tuskallisimpaan
    asemaan, mitä kuvitella saatan, että sydämeni taipumuksesta
    rakastaisin henkilöä, jonka arvostelukykyni pakottaisi minut
    tuomitsemaan.

– Asiat olivat kehittyneet niin pitkälle tämän hellän parin välillä, että hääpäivä oli jo määrätty. Vihkimisen piti tapahtua jo kahden viikon kuluttua, mutta sitten sattuikin niin, että pidettiin kreivikunnan käräjät noin kolmenkymmenenviiden kilometrin päässä kaupungista, jossa kertomuksemme liikkuu. Nuorilla juristeilla näkyy olevan tapana käydä näillä käräjillä, ei niin paljon ansion vuoksi kuin näytelläkseen itseään ja oppiakseen lainkäyttöä rauhantuomareilta. Sitä tarkoitusta varten valitaan joku viisaimpien ja vakavampien tuomarien joukosta luennoitsijaksi eli puheenjohtajaksi, kuten sitä vaatimattomasti nimitetään, ja hän pitää heille luennon ja opettaa heitä lain oikeassa tuntemisessa.

– Teitte pienen erehdyksen, huomautti Adams, – jonka suonette minun oikaista. Olin kerran saapuvilla tuollaisilla joka neljännesvuosi pidettävillä käräjillä ja huomasin asianajajien opettavan tuomareita, sen sijaan että olisivat oppineet jotain heiltä.

– Tuo ei paljon vaikuta asiaan, kertoja sanoi. – Sinne saapui Horatio. Hän toivoi ammatillaan parantavansa varallisuuttaan, koska se ei vielä ollut varsin suuri ja päätti rakkaan Leonoransa tähden olla säästämättä mitään vaivoja tai menettämättä mitään tilaisuutta harjaantuakseen tai edistyäkseen alallansa.

– Samana iltapäivänä, kun hän lähti kaupungista, ajoi Leonoran seisoessa ikkunansa ääressä kuusivaljakko siitä ohi, ja tyttö vakuutti vaunujen ja hevosten olevan parhaimmat, hienoimmat ja kauneimmat mitä hän oli koskaan nähnyt, lisäten nuo merkilliset sanat: – Oh, minä olen ihastunut noihin ajopeleihin! jotka hänen ystävättärensä Florella vielä muistaa, vaikka ei hän kuullessaan kiinnittänyt niihin huomiota.

– Illalla pidettiin juhlat, joita Leonora kunnioitti läsnäolollaan, mutta aikoi huomaavaisuudesta rakasta Horatiotaan kohtaan kieltäytyä tanssimasta hänen poissaollessaan.

– Oi, miksi ei naisilla ole yhtä suurta päättäväisyyttä pitää lupauksiaan kuin heillä usein on hyvä tarkoitus niitä tehdessään!

– Kuusivaljakon omistaja saapui seuraan. Tämän herrasmiehen puku oli yhtä merkillisen upea kuin konsanaan hänen vaununsa. Pian hän käänsi puoleensa jokaisen silmät. Kaikki keikarit hopea- ja kultareunuksisine liiveineen joutuivat heti varjoon.

– Hyvä rouva, Adams virkkoi, – jollei kysymykseni ole sopimaton, tahtoisin kernaasti tietää, kuinka tuo herrasmies oli puettu.

– Arvoisa herra, nainen vastasi, – olen kuullut, että hänellä oli yllään vaaleanpunaisella satiinilla vuorattu ja kauttaaltaan kullalla kirjailtu kanelinvärinen kuosikas samettitakki, hänen liivinsä, jotka olivat hopeakankaasta, olivat myös kullalla kirjaillut. En voi yksityiskohtaisesti kuvailla hänen muuta pukuansa, mutta kaikki oli ranskalaisen muodin mukaista, sillä Bellarmine, se oli hänen nimensä, oli juuri saapunut Pariisista.

– Tämä komea mies kiinnitti itseensä jokaisen seurassa olevan naisen silmät, hänen katseensa nauliutui Leonoraan. Tuskin hän oli havainnut neitosen, kun hän jäi kuvapatsaan tavoin hievahtamatta seisomaan paikalleen tai ainakin olisi niin tehnyt, jos hyvä kasvatus olisi sen sallinut. Mutta ennen kuin kykeni itsensä hillitsemään, oli jokainen salissa olija huomannut mihin hänen ihailunsa kohdistui. Toiset naiset alkoivat katsella entisiä tanssitovereitaan, koska kaikki huomasivat, kenet Bellarmine valitsisi. Sen he kuitenkin kaikin mahdollisin keinoin koettivat estää. Monet heistä sanoivat Leonoralle: – Oi, neiti! Emme kaiketi saa iloa nähdä teidän tanssivan tänä iltana. Sitten he Bellarminen kuullen huudahtelivat: – Oh, Leonora ei tahdokaan tanssia, hänen toverinsa ei ole saapuvilla. Eräs koetti pahanilkisesti neitosta siitä ehkäistäkin lähettämällä epämiellyttävän miehen pyytämään häntä tanssiin, jotta hänen joko täytyisi tanssia tämän kanssa tai jäädä istumaan, mutta se juoni meni myttyyn.

– Leonora huomasi komean muukalaisen ihailevan häntä ja jokaisen saapuvilla olevan naisen kadehtivan häntä. Hänen pieni sydämensä alkoi ailahdella hänen povessaan, ja hänen päätänsä pakotti ja huimasi. Näytti siltä kuin hän olisi tahtonut puhutella useitakin tuttaviaan, mutta hänellä ei ollut mitään sanottavaa. Sillä kun hän ei tahtonut mainita nykyisestä voitostaan, niin hän ei voinut hetkeksikään kirvoittaa ajatuksiaan sen miettimisestä. Hän ei ollut ikinä maistanut tällaista onnea. Hän oli kyllä ennenkin kokenut, miltä tuntui kiusata yhtä ainoaa naista, mutta olla koko seurueen vihan ja salaisten sadattelujen kohteena oli riemu, jonka hänelle vasta tämä siunattu hetki tuotti. Kun tämä ylitsevuotava ilonhurma oli sekoittanut hänen järkensä, hän käyttäytyi tavattoman hupsusti. Hän teki tuhat lapsellista kepposta, väänsi vartaloaan erilaisiin asentoihin ja otti kasvoilleen monenlaista hymyä aivan aiheettomasti. Sanalla sanoen hänen käytöksensä oli yhtä järjetöntä kuin hänen halunsakin, hän kun koetti osoittaa välinpitämättömyyttä vieraan ihailulle ja samalla kertaa tuon ihailun tuloksena seppelöidä itsensä jokaisen saapuvilla olevan naisen voittajaksi.

– Hän oli tässä mielentilassa, kun Bellarmine, kysyttyään, kuka hän oli, astui häntä kohti ja syvään kumartaen pyysi kunniaa saada tanssia hänen kanssaan, mihin neitonen yhtä syvään niiaten heti suostui. Hän tanssi Bellarminen kanssa kaiken iltaa ja nautti siitä ehkä enemmän kuin koskaan aikaisemmin.

Tässä kohdassa Adams huokasi syvään säikäyttäen siten naiset, jotka sanoivat toivovansa, ettei pastori vain olisi ruvennut voimaan pahoin. Hän vastasi:

– Minä huokasin vain Leonoran hupsuuden vuoksi.

– Leonora lähti, kertoja jatkoi, – kello kuusi aamulla, mutta ei levätäkseen. Hän käänteli ja heittelehti vuoteessaan saaden välillä hiukan unen päästä kiinni. Nuo uinahdukset täyttyivät kokonaan unikuvilla kuusivaljakosta ja komeista vaatteista, jotka hän oli nähnyt, tanssiaisista, oopperoista ja julkisista huveista, jotka olivat olleet heidän keskustelunsa aiheena.

– Iltapäivällä Bellarmine saapui ihanilla vaunuillaan ja kuusivaljakollaan kunniatervehdykselle hänen luokseen. Hän oli tosiaan hyvin ihastunut neitoseen. Tiedusteltuaan isän olosuhteista hän oli ilokseen saanut hyvän käsityksen tämän varallisuudesta. Kaikesta hienosta komeudestaan huolimatta hän näet ei ollut niin rikas kuin Kroisos tai Attalus.

– Attalos, oikaisi herra Adams, – mutta sanokaahan, mistä olette nuo nimet kuullut?

Naishenkilö hymyili tälle kysymykselle ja jatkoi:

– Hän oli niin mielistynyt, sanon, että päätti heti kosia neitosta. Sen hän tekikin, vieläpä niin lämpimästi ja reippaasti, että varsin pian vaimensi heikot vastustelut ja pakotti neidin mainitsemaan hänestä isälleen, jonka tytär tiesi kerkeästi antavan siunauksensa kuusivaljakolle.

– Sen, minkä Horatio oli vasta pitkän ajan kuluttua huokauksilla ja kyynelillä, rakkaudella ja hellyydellä saavuttanut, voitti siis ranskalais-englantilainen Bellarmine tuokiossa iloisuudellaan ja keikarimaisella kohteliaisuudellaan. Toisin sanoen, sen, minkä rakentamiseen kainous oli tarvinnut kokonaisen vuoden, repi röyhkeys alas päivässä.

Tässä Adams huokasi toistamiseen, mutta naiset eivät enää kiinnittäneet siihen mitään huomiota.

– Juhlaillasta Bellarminen vierailuun asti Leonoralle oli tuskin muistunut mieleenkään Horatio, mutta nyt tämä, joskaan ei suinkaan tervetulleena vieraana, alkoi tunkeutua hänen ajatuksiinsa. Hän toivoi, että olisi nähnyt hurmaavan Bellarminen ja tämän hurmaavan kuusivaljakon ennen kuin asiat olivat kehittyneet näin pitkälle. "Mutta miksi", hän tuumi, "toivoisin nähneeni hänet ennemmin tai mitä haittaa siitä on, että olen nähnyt hänet nyt? Eikö Horatio ole sulhaseni, melkeinpä puolisoni? Eikö hän ole kaunis, Bellarmineakin kauniimpi? On kyllä, mutta Bellarmine on hienompi ja upeampi mies, se täytyy myöntää. Niin, niin, sitä hän varmaan on. Mutta enkö minä vielä eilen rakastanut Horatiota yli kaiken maailmassa? Totta kyllä, mutta silloin en vielä ollut nähnyt Bellarminea. Mutta eikö Horatio ole minuun aivan hullaantunut, ja eikö hänen sydämensä pakahdu epätoivosta, jos hylkään hänet? No, eikö sitten Bellarminella ole sydäntä, joka voi pakahtua? Kyllä niinkin, mutta minä annoin lupaukseni ensin Horatiolle. Se oli Bellarmine-paran onnettomuus. Jos olisin nähnyt hänet ensin, olisin varmaan antanut hänelle etusijan. Eikö se rakas mies-poloinen antanut minulle etusijaa kaikkien huveihin kerääntyneiden neitien joukossa, silloin kun jokainen naispuoli häntä väijyskeli? Milloin on Horatio kyennyt antamaan minulle sellaista hellyyden todistusta? Voiko hän antaa minulle juhlavaunut tai mitään siitä, minkä valtiattareksi Bellarmine minut tekee? Kuinka erilaista onkaan olla köyhän asianajajan vaimona kuin kuulua niin varakkaalle miehelle kuin Bellarmine on! Jos menen naimisiin Horation kanssa, niin en lyö laudalta muuta kuin yhden kilpailijattaren, mutta Bellarminen puolisoksi tullessani kadehtivat minua kaikki tuttavani. Mikä onni! Mutta voinko sallia Horation kuolevan! Sillä hän on vannonut, että hän ei voi elää, jos menettäisi minut. Mutta ehkei hän kuolekaan, ja jos kuolee, voinko minä sen estää? Pitääkö minun uhrata itseni hänelle? Ja saattaahan Bellarminekin tulla minun tähteni yhtä onnettomaksi."

– Näin hän käräjöi itsensä kanssa, kun jotkut nuoret vallasneidit tulivat hakemaan häntä puistoon kävelylle ja siten hetkeksi hälvensivät hänen levottomuutensa.

– Seuraavana aamuna Bellarmine murkinoi hänen kanssaan tädin läsnäollessa, jolle herrasmies riittävästi kertoi lemmestään Leonoraa kohtaan. Tuskin hän oli lähtenyt, kun vanha rouva alkoi tässä suhteessa neuvoa veljentytärtänsä. – Näetkös, lapsi, hän sanoi, – mikä onni on sinun eteesi viskattu! Ja toivon, että et taistele omaa etuasi vastaan.

– Leonora huokasi ja pyysi tätiä olemaan mainitsematta sellaisesta, koska kerran tiesi hänen olevan kihloissa Horation kanssa. – Mokomankin kanssa! täti huudahti. – Sinun tulisi polvistua kiittämään taivasta, että sen sitoumuksen purkaminen vielä on vallassasi. Epäröisikö kukaan nainen hetkistäkään, ajaisiko vaunuissa vai kävelisi jalan kaiket elinpäivänsä? Mutta Bellarmine ajaa kuusivaljakolla, eikä Horatiolla ole edes kaksivaljakkoa.

– Niin kyllä, hyvä täti, mutta mitä ihmiset sanoisivat? vastasi Leonora. – Eivätkö he tuomitsisi minua? Ihmiset ovat aina järkevän puolella, huudahti täti, – ja varmaan tuomitsisivat sinua, jos uhraisit oman etusi mistä syystä tahansa. Oh, minä tunnen maailman varsin hyvin, ja sinä, rakas tyttöni, osoitat tietämättömyytesi tuolla huomautuksellasi. Maailma on totta totisesti viisaampi. Olen elänyt siinä kauemmin kuin sinä ja vakuutan sinulle, että on turhaa välittää mistään muusta kuin rahasta. Enkä tiedä ketään, joka olisi muista syistä mennyt naimisiin saamatta sitä jälkeenpäin katkerasti katua. Ja jos sitäpaitsi tarkastelemme noita kahta kosijaa, niin voitko antaa etusijan liehakoivalle yliopistossa kasvatetulle miehelle juuri matkoiltaan palanneen komean herran rinnalla? Kaikkien ihmisten täytyy myöntää, että Bellarmine on komea herra, todella komea herrasmies ja kaunis mies.

– Kenties, rakas täti, en epäröisikään, jos tietäisin, miten pääsisin säädyllisellä tavalla toisesta eroon.

– Oh, jätä se minun huolekseni, täti rauhoitti. – Tiedäthän, että asiasta ei ole ilmoitettu isällesi. Omasta puolestani pidin tätä naimiskauppaa varsin mukiinmenevänä, kun en aavistanut sinun saavan näin edullista tarjousta? Minä hankin sinulle vapaat kädet. Jätä vastauksen antaminen minun huolekseni. Vakuutan sinulle, että asia ei tuota sinulle enempää kiusaa.

– Leonora tyytyi viimein tätinsä perusteluihin, ja kun Bellarmine sinä iltana söi illallista tytön kanssa, sovittiin, että hän seuraavana aamuna matkustaisi Leonoran isän luo naimatarjousta esittämään, ja neitonen suostui siihen, että häät vietettäisiin miehen palattua.

– Täti poistui pian aterian jälkeen, ja kun rakastavaiset olivat jääneet kahdenkesken, Bellarmine alkoi puhella tähän tapaan: – Niin, armas neiti, vakuutan, että tämä takki tehtiin Pariisissa, ja väitänpä, ettei Englannin paras räätäli kykenisi sitä edes jäljittelemään. Kukaan heistä, neiti, ei osaa leikata, he eivät osaa leikata. Tarkastakaahan, kuinka tämä lieve on pyöristetty ja entäs tämä hiha? Kömpelö englantilainen patus ei kykene valmistamaan mitään sellaista. Ja sanokaahan, mitä pidätte livereistä? Leonora vastasi, että ne hänen mielestään olivat hyvin siroja. – Kaikki ranskalaista tekoa, vakuutan, mies sanoi, – kaikki, paitsi päällystakit. En koskaan usko muuta kuin päällystakin valmistamisen englantilaisen käsiin. Täytyyhän rohkaista omaa kansaansa minkä voi, varsinkin koska minä, ennen kuin minulla oli kartano, olin maan liike-elämässä mukana, hi, hi, hi! Mutta omasta puolestani tahtoisin mieluummin nähdä tämän viheliäisen saaren meren pohjaan vaipuneena kuin pukea ylleni ainoankaan Englannissa valmistetun riekaleen. Ja varmaankin te kerran käytyänne Pariisissa ajattelisitte samoin mitä tulee omiin pukuihinne. Ette aavistakaan, kuinka paljon ranskalainen vaatekuosi lisäisi kauneuttanne! Ihan tosissani vakuutan teille, että kun kotimaahan palattuani olin ensi kerran oopperassa, niin erehdyin luulemaan englantilaisia vallasnaisia kamarineidoiksi, hi, hi, hi, hi!

– Tällaisella sievällä haastelulla iloinen Bellarmine huvitti parhaillaan rakasta Leonoraansa, kun ovi äkkiä avautui ja Horatio astui huoneeseen. On mahdotonta tässä kuvailla Leonoran hämmästystä.

– Nais-rukka, neiti Slipslop huudahti, – kuinka kauheasti hänen täytyikään häkeltyä!

– Ei ollenkaan, sanoi rouva Vakavasävyinen, – mokomat lutkat eivät koskaan häkelly.

– Hänen täytyi olla korintholaisia häikäilemättömämpi, huomautti Adams, – jopa enemmän kuin itse Lais.

– Seurassa vallitsi pitkä äänettömyys, kertoja jatkoi, – Jos Horation tuttavallinen saapuminen kummastutti Bellarminea mitä suurimmassa määrin, niin ei Bellarminen odottamaton läsnäolo suinkaan vähemmän hämmästyttänyt Horatiota. Vihdoin Leonora kokosi kaiken rohkeutensa, kääntyi viimemainitun puoleen ja oli ihmettelevinään, että tämä niin myöhäisellä hetkellä tuli vierailulle.

– Olisin tosiaan, Horatio vastasi, – pyytänytkin anteeksi, että sinua näin myöhään vaivaan, jollei se seikka, että kuulin sinulla olevan vieraita, olisi vakuuttanut minulle, että en häiritsisi lepoasi.

– Bellarmine nousi tuoliltaan, sipsutti lattian yli menuetin tahtiin ja hyräili oopperasäveltä sillä välin kun Horatio asteli Leonoran luo ja kysyi kuiskaamalla, oliko tuo herrasmies hänen sukulaisiaan. Siihen tyttö vastasi hymyillen tai pikemmin ilkkuen: – Ei, hän ei ole vielä minun sukulaiseni, ja lisäsi, ettei hän voinut arvata kysymyksen tarkoitusta. Horatio virkkoi leppeästi, ettei se johtunut mustasukkaisuudesta.

– Mustasukkaisuudesta! Olisipa tosiaan kovin kummallista, että joku tavallinen tuttava niin pöyhistelisi. Nämä sanat hiukan kummastuttivat Horatiota, mutta ennenkuin hän ehti vastata, tanssi Bellarmine neidin luo ja sanoi pelkäävänsä keskeyttävänsä joitakin asioita hänen ja tuon herrasmiehen välillä. – Minulla ei voi olla mitään asioita, tyttö vastasi, – tämän herrasmiehen tai kenenkään muunkaan kanssa, joita tarvitsee teiltä salata.

– Minulle suotaneen anteeksi, Horatio sanoi, – jos haluan tietää, kuka tämä herrasmies on, jolle kaikki salaisuutemme on uskottava. – Sen saatte kyllä pian tietää, Leonora huudahti, – mutta en käsitä, että meidän välillämme koskaan voisi olla niin tavattoman tärkeitä salaisuuksia. – Hyvä neiti, Horatio huudahti, – ette suinkaan tarkoittane, että uskoisin teidän olevan tosissanne? – Samantekevää minulle, tyttö virkkoi, – kuinka te sanani käsitätte, mutta minusta on vaikeata ollenkaan ymmärtää näin ajattomalla ajalla tehtyä vierailua, varsinkin kun tietää toisella olevan muita vieraita. Vaikka palvelijat eivät epääkään sisäänpääsyä, niin odottaisi hyvin kasvatetun henkilön jo vihjauksestakin ymmärtävän.

– Neitiseni, Horatio sanoi, – en voinut otaksua, että mikään kohtaus muukalaisen kanssa, jollainen tämä herrasmies näkyy olevan, olisi tehnyt vierailuni röyhkeäksi tai että mitään tuollaisia muodollisuuksia olisi noudatettava meidän välillämme. – Varmaankin näette unta, tyttö lausui, tai tahdotte uskotella minulle, että minä käyn unissani. En tunne mitään perusteita, joilla tavallinen tuttava voisi vaatia hyvään kasvatukseen kuuluvia muodollisuuksia syrjäytettäviksi. – Epäilemättä näen unta, Horatio myönsi, – sillä olisihan mahdotonta, että Leonora todella pitäisi minua tavallisena tuttavana kaiken sen jälkeen, mitä välillämme on tapahtunut? – Välillämme tapahtunut! Aiotteko loukata minua tämän herrasmiehen kuullen?'

– Hitto vieköön, loukatako neitiä! Bellarmine huudahti keikauttaen hattuaan ja astui pöyhistelevästi Horation eteen. – Uskaltaako kukaan mies minun kuulteni loukata neitiä, hitto vieköön? – Kuulkaa, herraseni, sanoi Horatio, – neuvon teitä vaimentamaan korskean sävynne, sillä jollen pahoin pety, niin tämä neiti kiihkeästi toivoo teidän arvoisuudellenne kelpo löylytystä. – Herra hyvä, lausui Bellarmine, – minulla on kunnia olla hänen suojelijansa, ja hitto minut vieköön, jos käsitän tarkoituksenne. – Hyvä herra, vastasi Horatio, – pikemminkin hän on teidän suojelijattarenne, mutta älkää enää pöyhkeilkö, sillä näettehän, että olen valmis teitä varten, ja hän heristi hänelle ratsupiiskaansa. – Oh, serviteur très humble [nöyrin palvelijanne], virkkoi Bellarmine. – Je vous entends parfaitement bien [Käsitän teidät aivan hyvin. Suom.].

– Tällöin täti, joka oli kuullut Horation tulosta, astui huoneeseen ja karkoitti kaikki hänen epäilyksensä. Nyt hän sai varmuuden siitä, että hänen kolmipäiväisen poissaolonsa aikana ei ollut mitään merkillisempää tapahtunut kuin pieni muutos Leonoran tunteissa. Tämä hyrähti nyt itkemään ja ihmetteli, mitä aihetta hän oli Horatiolle antanut, jotta tämä kohteli häntä niin raa'asti. Horatio kehotti Bellarminea lähtemään kanssaan ulos, mutta naiset estivät sen, väkisin pidättäen viimemainitun, minkä jälkeen edellinen sanoi jokseenkin koruttomat jäähyväiset ja läksi jättäen neidin ja kilpakosijan neuvottelemaan tämän turvallisuudesta, jonka Leonora pelkäsi varomattomuudellaan ehkä saattaneensa vaaraan. Mutta täti rauhoitti tyttöä vakuuttamalla, että Horatio ei uskaltaisi antautua mittelemään voimiaan niin täydellisen ritarin kanssa kuin Bellarmine oli, vaan lakimiehenä etsisi kostoa omalla tavallaan, joten heidän tarvitsi hänen puoleltaan pahimmassa tapauksessa pelätä vain oikeusjuttua.

– Vihdoin he siis suostuivat päästämään Bellarminen, joka palasi majapaikkaansa, kun ensin oli järjestetty kaikki hänen huomenaamuista matkaansa koskevat asiat ja sovittu hänen palattuaan vietettävien häiden valmisteluista.

– Mutta ah! Miehuus ei asu kasvoissa, kuten viisaat miehet ovat huomauttaneet, ja monet vakavat ja vaatimattomat henkilöt voivat todella ärsytettyinä tarttua turmiolliseen metalliin, kylmään rautaan, kun sen sijaan korskeammat ja toisinaan rohkeutensa vertauskuvana kokardilla kaunistetutkin ovat varovaisempia ja viisaasti siitä pidättyvät.

– Leonora heräsi aamulla kuusivaljakkoansa uneksimasta surulliseen ilmoitukseen, että Horatio oli lävistänyt Bellarminen ruumiin, että tämä virui henkitoreissaan hotellissa ja että lääkärit olivat sanoneet haavaa kuolettavaksi. Hän hyppäsi heti vuoteestaan, pyörähteli hurjana ympäri huonetta, repi tukkaansa ja löi rintoihinsa äärimmäisen epätoivon tuskassa. Tässä surkuteltavassa tilassa hänet tapasi täti, joka myös oli noussut uutisen kuullessaan. Hyvä, vanha rouvasihminen koetti kaikin keinoin lohduttaa veljentytärtään. Hän puhui tytölle: – Niin kauan kuin on elämää, on toivoa, mutta jos kuolema on tullakseen, niin et murheellasi voi Bellarminea auttaa ja saatat vain itsesi puheille alttiiksi, mikä luultavasti pidättäisi vastaiset kosijat jonkin aikaa luotasi. Kun kerran näin on tapahtunut, on viisainta, että et enää ajattele Bellarminea, vaan koetat voittaa takaisin Horation rakkauden.

– Älä puhu minulle, lohduton Leonora huudahti, – eikö Bellarmine-parka ole minun tähteni menettänyt henkensä? Eivätkö nämä kirotut sulot, näin sanoessaan hän tuijotti kuvastimeen, – ole saattaneet turmioon aikakautemme hurmaavinta miestä? Julkeanko enää koskaan katsella kasvojani peilistä? hän lisäsi silmät yhä lasiin luotuina. – Enkö ole komeimman herrasmiehen murhaajatar? Kukaan muu kaupungin naisista ei olisi voinut tehdä häneen pienintäkään vaikutusta. – Älä koskaan ajattele menneisyyttä, täti huudahti, – ajattele vain Horation rakkauden takaisin voittamista. – Mitä syytä, veljentytär sanoi, – minulla on toivoa hänen anteeksiantoansa? Ei, minä olen menettänyt toisen yhtä hyvin kuin toisenkin, ja sinun häijyt neuvosi sen kaiken aiheuttivat. Sinä viettelit minut vastoin tahtoani hylkäämään Horation. Nämä sanat lausuttuaan hän hyrähti itkemään. – Sinä houkuttelit minut, vaikka en itse ehkä olisi tahtonutkaan, luopumaan hellyydestäni häntä kohtaan. Ilman sinun puheitasi ei Bellarmine koskaan olisi saanut sijaa ajatuksissani. Jos sinä et suostutteluillasi olisi kannattanut hänen kosintaansa, niin hänen sanansa eivät olisi tehneet minuun mitään vaikutusta. Minä olisin hylännyt kaiken maailman varallisuuden ja juhlavaunut, mutta sinä se olit, joka sait minut nuoruudessani ja yksinkertaisuudessani taipumaan ja pakotit minut iäksi menettämään rakkaan Horation.

– Täti oli aivan masentua tästä sanatulvasta, mutta pian hän keräsi kaikki käytettävissään olevan tarmonsa ja aloitti tähän tapaan: – En ihmettele, tyttö, tätä kiittämättömyyttäsi. Niiden, jotka ryhtyvät neuvomaan nuoria naisia heidän parhaakseen, täytyy aina odottaa sellaista palkkaa. Olen kuitenkin varma, että veljeni kiittää minua joka tapauksessa siitä, että sain kihlauksesi Horation kanssa puretuksi. – Se ehkä ei sentään ole vallassasi, vastasi Leonora, – vaikka menettelet kovin kiittämättömästi, jos sitä haluat tai yrität, vastaanotettuasi hänen lahjansa. On näet totta, että vanha täti oli saanut Horatiolta monta lahjaa, joukossa muutamia varsin arvokkaitakin, mutta on myöskin totta, että Bellarmine, syödessään aamiaista hänen ja veljentyttären kanssa, oli kunnioittanut häntä lahjoittamalla hänelle sormestaan briljantin, joka oli paljon arvokkaampi kuin kaikki toisen antimet.

– Tädin sappi oli kiehahtamaisillaan vastaukseksi, kun palvelija toi huoneeseen kirjeen, jonka Leonora, kuultuaan, että se oli Bellarminelta, kiireimmiten avasi ja luki seuraavat lauseet:

    Jumalaisin olento!

    Haava, jonka kilpailijaltani sain ja josta pelkään sinun
    kuulleen, ei osoittautune niin vaaralliseksi kuin ne, jotka sinun
    tout brillant silmäsi ovat iskeneet sydämeeni. Ne ovat ainoat
    tykit, joiden luodit voivat minut kaataa, sillä lääkärini antaa
    minulle toiveita, että pian voin käydä sinua tervehtimässä.
    Siihen asti, jollet sinä tee minulle kunniaa, jota tuskin olen
    kyllin hardi odottamaan, on sinun poissaolosi suurimpana
    tuskana, mitä voin tuntea.

    Olen, madame, avec toute le respecte dévolé [virheellistä
    ranskaa, merkitsee: "kaikella hartaalla kunnioituksella".
    Suom.] sinun ehdottomasti nöyrin palvelijasi

                                            Bellarmine.

– Niin pian kuin Leonora havaitsi olevan tällaisia toiveita Bellarminen toipumisesta ja että kielevä huhu tapansa mukaan oli liioitellut tuon herrasmiehen vaaraa, hän heitti sikseen kaikki enemmät ajatukset Horatiosta ja leppyi pian tädilleen, joka myös puolestaan otti hänet jälleen suosioonsa kristillisemmällä anteeksiannolla kuin yleensä tapaa. On tosiaan mahdollista, että tätiä hiukan pelottivat ne vihjaukset, joita hänen veljentyttärensä oli hänelle tehnyt lahjoista. Hän saattoi aavistella, että jos sellaiset huhut pääsisivät liikkeelle, niin ne voisivat vahingoittaa mainetta, jonka hän oli hankkinut käymällä kahdesti päivässä kirkossa ja noudattamalla mitä ehdottominta ankaruutta tavoissaan ja käytöksessään monet vuodet.

– Leonoran rakkaus Bellarminea kohtaan palasi nyt pienen herpaantumisen jälkeen entistä voimakkaampana. Hän ehdotti tädille vierailua tämän sairashuoneeseen, mutta hyvin kiitettävästi ja viisaasti vanha rouva neuvoi häntä siitä luopumaan. – Sillä, hän sanoi, – jos sattuisi jotain, mikä estäisi aikomanne avioliiton, niin liika hätäisyys tämän rakastajan suhteen voisi vahingoittaa sinua toisten silmissä. Siihen asti, kun joutuu naimisiin, pitäisi jokaisen naisen ajatella suhteensa katkeamisen mahdollisuutta ja ryhtyä varokeinoihin sitä varten. Leonora sanoi, että hän välittäisi viisi siitä, mitä asiain niin ollen tapahtuisi, hän oli muka niin ehdottoman täydellisesti kiintynyt tähän rakkaaseen mieheen, että jos hän onnettomuudekseen menettäisi tämän, niin ei enää ikinä ajattelisi miehiä. Sen vuoksi hän päätti vastoin tätinsä kaikkia viisaita varoituksia käydä tapaamassa Bellarminea ja toteutti päätöksensä vielä samana iltapäivänä.

Naishenkilö jatkoi vielä kertomustaan, kun vaunut herra Adamsin suureksi mielipahaksi ajoivat majataloon, missä seurueen oli syötävä päivällistä. Herra Adamsilla olivat korvat nälkäisin osa, koska hän, kuten lukija arvanneekin, oli kyltymättömän utelias ja halusi hartaasti kuulla tämän lemmenseikkailun lopun, vaikka sanoikin tuskin voivansa toivoa menestystä niin häilyväluonteiselle neitoselle.

VIIDES LUKU

Kauhea riita majatalossa, jossa seurue aterioi, ja siitä on veriset seuraukset herra Adamsille.

Heti kun matkustajat olivat astuneet vaunuista, herra Adams oikaisi tapansa mukaan suoraan keittiöön, jossa Josef jo istui lieden ääressä emännän voidellessa hänen jalkaansa. Hevosella, jonka herra Adams oli lainannut suntioltaan, oli näet niin itsepäinen taipumus langeta polvilleen, eikä se sellaisesta aikomuksestaan aina edeltäpäin varoittanut. Usein se lysähti polvilleen, milloin ratsastaja sitä vähimmin odotti. Tämän juhdan heikkous eli oikku ei kuitenkaan tuottanut suurta haittaa pastorille, joka oli siihen tottunut, ja koska hänen jalkansa melkein koskettivat maata hänen istuessaan hevosen selässä, hänellä oli vain lyhyt matka pudota. Hän heittäytyi sellaisessa tapauksessa eteenpäin niin taitavasti, ettei koskaan kärsinyt mitään vauriota. Hevonen ja hän kierivät usein monen askeleen päähän ja nousivat sitten ylös ja kohtasivat toisensa yhtä hyvinä ystävinä kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Josef-parka, joka ei ollut tottunut sellaiseen elukkaan, vaikka muuten olikin oivallinen ratsastaja, ei suoriutunut yhtä onnellisesti, vaan sai ankaran ruhjevamman sääreensä, kun jalka oli jäänyt hevosen alle. Sitä vammaa kunnon vaimo nyt hieroi lämpimin käsin kamferispriillä juuri kun pastori astui keittiöön.

Tuskin hän oli lausunut osanottonsa Josefin onnettomuudesta kun isäntäkin astui sisään. Hän ei suinkaan ollut yhtä lauhkealuontoinen kuin herra Tow-wouse, vaan hallitsi todellakin isäntänä taloaan ja kaikkea mitä siellä oli, paitsi vieraitaan.

Tämä ynseä mies, joka aina sovitti kunnioituksensa matkustajan ulkonäön mukaan, lauseesta – Jumala siunatkoon teidän arvoisuuttanne! yhä alenevaan kohteliaisuusasteeseen, murahtaen vaatimattomamman näköisille vain: – Kohta, kohta, huomasi vaimonsa polvillaan palvelijan edessä ja huusi tämän tilasta välittämättä:

– Mitä hittoa se akka hommaa? Mikset mene vaunuissa saapunutta seuruetta vastaanottamaan? Mene kysymään, mitä he haluavat päivälliseksi?

– Hyvä ystävä, vaimo vastasi, – tiedäthän, etteivät ne voi saada mitään muuta kuin mitä tässä on tulella ja pian se kypsyykin, ja tämän nuoren mies-poloisen sääri on tosiaan varsin pahoin ruhjoutunut.

Näin sanottuaan hän alkoi hieroa entistä tuimemmin. Kun kello silloin sattui soimaan, isäntä noitui vaimoaan ja käski tämän mennä seurueen luo eikä kihnata siinä koko päivää, sillä hän ei uskonut, että nuoren miehen sääri oli niin pahana kuin tämä väitti, ja jos olikin, niin kahdenkymmenen peninkulman päässä oli haavuri, joka sahaisi sen poikki.

Tällöin Adams harppasi kahdella askeleella lattian yli ja naksauttaen sormiaan isännän pään yläpuolella mutisi ääneen, että hän yks kaks julistaisi sellaisen heittiön kirkonpannaan, koska uskoi, että paholaisellakin oli enemmän säälintunnetta. Tämä lause aiheutti sananvaihtoa Adamsin ja isännän välillä, jossa käytettiin pari kolme terävää vuoropuhelua, kunnes Josef huomautti jälkimmäiselle, että tämän tulisi tietää, kuinka käyttäytyä parempiaan kohtaan. Silloin isäntä, ensin tiukkaan katseltuaan Adamsia, toisti pilkallisesti sanan "parempia", raivostui ja käski Josefia liikkaamaan pois hänen talostaan, koska oli sinne kyennyt tulemaankin, tai muutoin hän antaisi tälle väkivaltaisen kyydin. Huomatessaan miehen aikovan toteuttaa uhkauksensa Adams antoi hänelle niin navakan tervehdyksen kasvoihin nyrkillään, että veri heti purskahti suihkuna hänen nenästään. Isäntä, joka ei tahtonut jäädä kohteliaisuudessa velkaan, varsinkaan Adamsin näköiselle henkilölle, vastasi suosionosoitukseen niin kiitollisesti, että pastorin sieraimet alkoivat tavallista enemmän punoittaa. Silloin tämä jälleen kävi vastustajansa kimppuun ja kaatoi hänet uudella iskulla lattialle sääret haralleen.

Kun emäntä, joka oli parempi vaimo kuin tuollainen äkäpää mieheksi olisi ansainnut, näki puolisonsa viruvan verissään lattialla, hän kiirehti tämän avuksi tai oikeammin kostamaan iskun, joka kaikesta päättäen oli viimeinen, minkä poloinen koskaan saisi. Mutta voi! Keittiön pöydälle asetettu sianverellä täytetty kasari sattui onnettomuudeksi ensimmäisenä hänen käsiinsä. Raivoissaan hän tarttui siihen ja tyhjensi sen enempää ajattelematta pastorin naamaan, vieläpä niin osuvasti tähdäten, että suurin osa sen sisällöstä ensin läiskähti tämän kasvoille ja valui niistä leveänä virtana alas partaan ja vaatteiden yli, joten kauheampaa näkyä tuskin osasi kuvitellakaan.

Neiti Slipslop, joka sillä hetkellä astui keittiöön, havaitsi kaiken tuon. Tämä kunnon vallasneiti ei ollut niin tyyni ja kärsivällinen kuin kenties olisi tarvinnut olla ryhtyäkseen tapauksen johdosta tekemään seikkaperäisiä kysymyksiä. Hän karkasi perin tuimasti emännän myssyyn, jonka hän muutaman hiustupsun kera silmänräpäyksessä riuhtaisi tämän päästä antaen samalla useita navakoita nyrkiniskuja kasvoihin, kuten hän usein toistuvalla menettelyllään alempia palkollisia kohtaan oli oppinut varsin taiteellisen näppärästi jakelemaan. Josef-parka kykeni tuskin nousemaan tuoliltaan, pastori pyyhki verta kasvoistaan. Se oli aivan sokaissut hänet, ja isäntä alkoi juuri hievahdella, kun neiti Slipslop painaen vasemmalla kädellänsä emännän päätä alas käytti niin taitavasti oikeataan, että vaimo-rukka alkoi kimeästi parkua ja siten hälytti kaikki majatalon vieraat.

Kievarissa sattui tällä haavaa olemaan, paitsi kyytivaunuissa saapuneita naisia, molemmat herrasmiehet, jotka olivat Tow-wousen talossa silloin kun Josefia maksamattoman hevosenruoan tähden estettiin lähtemästä matkalle, ja joiden aikaisemmin mainitsimme pysähtyneen oluttupaan herra Adamsin kera. Siellä oli myös eräs vastikään matkoiltaan Italiasta palannut herrasmies. Ja kaikki nämä henkilöt sai kauhea huuto murhasta nyt rientämään keittiöön, jossa useat taistelijoista tavattiin äsken kuvailluissa asennoissa.

Ei ollut enää vaikeaa lopettaa kahakkaa. Voittajat olivat tyytyväiset hankkimaansa kostoon, ja voitetuilla ei ollut halua ottelun jatkamiseen. Päähenkilönä, johon kaikkien katseet kohdistuivat, oli Adams, joka oli ylt'yleensä veressä. Ja kun kaikki päättelivät, että se oli hänen omaa vertaan, niin arveltiin, että hänen lähtönsä tästä maailmasta oli varma. Mutta isäntä, joka oli nyt toipunut saamansa iskun huumauksesta ja noussut seisaalleen, vapautti heidät pian tästä pelosta sadattelemalla vaimoaan, kun oli hukattu makkara-ainekset, ja ilmoittamalla tälle, että kaikki olisi ollut varsin hyvin, jollei tämä, senkin narttu, olisi puuttunut asiaan. Lisäsipä hän vielä olevansa oikein mielissään siitä, että tuo vallasnainen oli kurittanut vaimoa, joskaan ei puoliksikaan niin paljon kuin olisi ansainnut. Vaimo-rukka oli tosiaan kärsinyt pahiten, koska hän saamiensa armottomien nyrkiniskujen lisäksi oli menettänyt joukon hiuksia, joita neiti Slipslop voitonriemuisesti piti vasemmassa kädessään.

Kääntyen rouva Vakavasävyisen puoleen matkustaja pyysi tätä olemaan pelästymättä, sillä täällä oli tapahtunut vain hiukan nyrkkeilyä, johon, kuten hän sanoi, englantilaiset häpeäkseen olivat kärkkäitä, hän lisäsi kuitenkin, että sellainen näky oli jokseenkin outo hänelle, juuri Italiasta saapuneelle. Italialaisten kesken kun ei ollut käytännössä nyrkkibattaglia, vaan keppibattaglia, hän sanoi. Sitten hän meni Adamsin luo, huomautti tämän muistuttavan Othellon haamua ja pyysi, ettei pastori ravistaisi hurmeisia kiharoitaan häntä kohti, sillä hän ei voinut väittää toisen niin tekevän. Adams vastasi perin viattomasti:

– Hyvä herra, minä en suinkaan syytä teitä. Sitten mies palasi rouvan luo huudahtaen:

– Minusta tuo verinen herrasmies näyttää olevan uno insipido del nullo senso [matkustaja, puhuvinaan italiankieltä, tarkoittaa: "aivan mauttoman typerä"]. Dammato di me [jonkinlainen kirous, väärin lausuttuna. Suom.], jos olen nähnyt moista spectaculoa koko matkallani Viterbosta asti.

Kun toinen lakimiehistä oli isännältä saanut tietää, miten kahakka oli syntynyt, ja kun tämä vakuutti, että Adams oli sivaltanut ensimmäisen iskun, hän kuiskasi isännän korvaan:

– Takaanpa, että te kostutte tästä.

– Ettäkö kostun, hyvä herra? isäntä matki hymyillen. – Niin, niin, en minä parista nenäpiuvista pelkää kuolevani. En minä sellainen kananpoika ole.

– Pyh, herrasmies sanoi, – minä tarkoitan, että saatte korvausta oikeusjutussa, jonka epäilemättä aiotte nostaa niin pian kuin haasteanomus ehditään palauttaa Lontoosta, sillä te näytätte liian uljaalta ja sisukkaalta mieheltä salliaksenne kenenkään lyövän teitä panematta häntä syytteeseen. Olisi tosiaan häpeällistä, että joku tyytyisi selkäsaunaan, kun sen voi lakiteitse kostaa. Hän on sitäpaitsi vuodattanut vertanne ja tärvellyt takkinne. Valamiehistö tuomitsee hyvitystä siitäkin. Oivallinen uusi takki tosiaan, eikä enää shillinginkään arvoinen! En välitä, hän jatkoi, – sekaantua näihin asioihin, mutta teillä on oikeus haastaa minut todistajaksi, ja valan vannoessani minun täytyy puhua totta. Minä näin teidät kellellänne lattialla ja veren purskuvan sieraimistanne. Te menettelette tietenkin oman päänne mukaan, mutta jos minä olisin teidän asemassanne, niin jokainen vuodattamani veripisara toisi unssin kultaa taskuuni. Muistakaa, että minä en kehota teitä menemään oikeuteen, mutta jos valamiehistö on kristittyjä ihmisiä, sen täytyy myöntää teille melkoisesti korvausta ja kipurahoja. Siinä kaikki.

– Hyvä herra, isäntä huudahti raapaisten korvallistansa, – minua ei käräjöiminen maita, kiitän vain neuvostanne. Olen nähnyt kyllin paljon sitä lajia pitäjässämme, jossa kaksi naapuriani on käynyt oikeutta talon omistamisesta, kunnes ovat kumpikin käräjöineet itsensä tyrmään.

Näin sanoen hän kääntyi toisaalle ja alkoi jälleen kysellä sianmakkaroitaan. Tuskin vaimolle olisi ollut lievennykseksi se, että oli kaatanut veren häntä puolustaessaan, jollei hän olisi vähän kaihtanut seuruetta, varsinkin Italiassa matkustanutta, joka oli hyvin arvokas henkilö, ja sen vuoksi hillinnyt raivoaan.

Sillä välin kun toinen yllämainituista lakimiehistä kertomallamme tavalla koetti yllyttää isäntää, ei toinen ollut vähemmän innokas herra Adamsin puolesta, jota hän neuvoi heti panemaan jutun vireille. Hän sanoi, että vaimon hyökkäys oli lain silmissä samaa kuin jos aviomies olisi sen tehnyt, he kun olivat samaa lihaa ja verta. Isäntä oli velvollinen maksamaan hyvitystä, jonka hänen mielestään täytyi olla melkoinen, kun otti huomioon ilmenneen verisen luonnonlaadun. Adams vastasi, että jos aviopuolisot todella olivat sama henkilö, niin hän oli hyökännyt vaimon päälle, sillä ikäväkseen hänen täytyi tunnustaa antaneensa aviomiehelle ensimmäisen iskun.

– Olen pahoillani, että tunnustatte sen, herrasmies huudahti, – sillä se ei mitenkään voisi käydä ilmi lakituvassa, koska ei ollut muita todistajia saapuvilla kuin tuolilla istuva ontuva mies, jonka otaksun ystäväksenne ja joka siis puhuisi vain teille edulliseen suuntaan.

– Mitä, herraseni, Adams kivahti, – pidättekö minua lurjuksena, joka kylmäverisesti etsisin kostoa ja käyttäisin siinä laittomia keinoja? Jos te tuntisitte minut ja minun arvoluokkani, niin minusta te loukkaisitte kumpaakin.

Arvoluokasta mainittaessa herrasmies tuijotti hämillään eteensä, sillä Adams oli liian verinen kuuluakseen mihinkään nykyaikaiseen ritaristoon, ja kääntyen nopeasti sanoi sitten:

– Jokainen tietänee omat asiansa.

Kun riita nyt oli asettunut, vieraat palasivat huoneisiinsa. Molemmat herrasmiehet onnittelivat toisiaan, kun olivat hyvillä neuvoillaan niin menestyksellisesti rakentaneet rauhan ja aikaansaaneet täyden sovinnon riitapuolten välille. Matkustaja kävi käsiksi ateriaansa huudahtaen:

– No niin, kuten italialainen runoilija sanoo:

    Je voi perin hyvin que tuttà è pace
    siis katahan jo pöytä, hyvä Boniface.

    [Tämä sekasotku merkitsee:
    "Näen perin hyvin,
    että kaikki on rauhallista." Suom.],

Kyytimies alkoi nyt kiirehtiä matkustajia, joiden vaunuihin astumista viivästytti rouva eli oikeammin neiti, sillä sellaiseksi hän osoittautui, Vakavasävyisen vastustelu hänen kieltäytyessään, vaikka kaikki muut sitä tahtoivat, antamasta palvelijan nousta vaunuihin. Josef-parka oli nimittäin liian rampa noustakseen hevosen selkään. Eräs neiti, joka kuului olleen jonkun kreivin tyttärentytär, pyysi sitä melkein kyyneleet silmissä. Herra Adams rukoili ja Slipslop torui, mutta ei mistään ollut apua. Isottelija sanoi, ettei hän alentunut matkustamaan yhdessä palvelijan kanssa. Tapasihan tiellä kärryjä, jos kyytivaunujen omistaja sitä halusi, maksaisi hän kahdestakin paikasta, mutta ei sallisi sellaisen henkilön tulla mukaan.

– Hyvä rouva, Slipslop virkkoi, – olen varma, että kukaan ei voi kieltää toista nousemasta kyytivaunuihin.

– En tiedä, rouvaseni, toinen vastasi, – en ole tottunut kyytivaunuissa matkustamiseen. Minä käytän niitä harvoin.

– Saattaa niin olla, hyvä rouva, Slipslop vastasi. – Varsin arvokkaatkin ihmiset niissä matkustavat ja paremmat ihmiset kuin eräät toiset, mikäli minä tiedän.

Neiti Vakavasävyinen sanoi:

– Eräät henkilöt saattavat toisinaan päästää kielensä liian valtoimeksi ihmisiä kohtaan, jotka ovat heitä parempia, ja sellainen ei heille sovi. Minä puolestani en ole tottunut keskustelemaan palvelijoiden kanssa.

Slipslop vastasi:

– Eräillä ihmisillä ei ole palvelijoita, joiden kanssa keskustella. Minä puolestani kiitän taivasta, että elän perheessä, jossa niitä on iso joukko. Minun komennettavissani on enemmän kuin jollakulla pikku aatelisrouvalla tässä kuningaskunnassa.

Neiti Vakavasävyinen huudahti:

– En usko, että emäntänne kehottaisi teitä moiseen nenäkkyyteen parempianne kohtaan.

– Parempiani, matki Slipslop, – ketkä ovat parempiani, jos saan kysyä?

– Minä kuulun parempiinne, isottelija vastasi, – ja minä kantelen emännällenne.

Tällöin matami Slipslop purskahti äänekkääseen nauruun ja sanoi hänelle:

– Minun emäntäni kuuluu korkeampaan aateliin, ja sellaiset pienet vallasrouvat kuin eräät, jotka matkustavat postivaunuissa, eivät helposti pääse hänen puheilleen.

Tämä tuikea keskustelu eräiden ihmisten ja eräiden henkilöiden välillä tapahtui vaununovella, kun juhlallisen näköinen mies ratsasti majataloon ja nähdessään neiti Vakavasävyisen puhutteli häntä sanoilla:

– Rakas lapsi, kuinka voit? Hän vastasi heti:

– Oi, isä, olen iloinen, että olet saavuttanut minut.

– Iloinen minäkin olen, herrasmies puhui, – sillä yhdet vaunumme ovat juuri tulossa, ja kun niissä on tilaa sinulle, niin sinun ei tarvitse enää matkata postikyydillä, ellet sitä halua.

– Kuinka voit luulla, että sitä haluaisin? tytär virkkoi. Sitten hän käski Slipslopia ajamaan yhdessä kumppaninsa kanssa, jos häntä huvitti, ja tarttui juuri satulasta maahan astuneen isänsä käteen ja käveli hänen kanssaan sisälle.

Adams kysyi heti kuiskaamalla kyytimieheltä, tiesikö hän, kuka tuo herrasmies oli. Kyytimies vastasi:

– Hän on nyt herrasmies ja pitää hevosta ja kuskia. Mutta ajat ovat muuttuneet, hyvä herra, hän jatkoi:

– Muistan vielä senkin ajan, jolloin hän ei ollut korkeampisäätyinen kuin minä itse.

– Mitä, mitä! Adams huudahti.

– Isäni oli kartanonherran kuskina, hän vastasi, – silloin kun tuo mies oli ratsastavana postipoikana, mutta hän on nyt saman herran taloudenhoitaja ja itse suuri herra.

Adams napsautti silloin sormiansa ja huudahti:

– Kyllä sitä ajattelinkin, että se naisenhomsu oli jotakin sellaista sukua.

Pastori kiirehti ilmoittamaan neiti Slipslopille nämä hyvät uutiset, jollaisiksi niitä luuli, mutta tämä otti ne aivan toiselta kannalta kuin mitä hän odotti. Järkevä emännöitsijä, joka halveksi neiti Vakavasävyisen suuttumusta niin kauan kuin luuli häntä jonkun vähävaraisen aatelismiehen tyttäreksi, alkoi nyt, kun kuuli hänen olevan yhteydessä suuren naapuriperheen ylempien palkollisten kanssa, pelätä hänen vaikutusvaltaansa emäntään. Hän toivoi, ettei olisi mennyt väittelyssä näin pitkälle, ja aikoi jo yrittää sovintoakin nuoren naisen kanssa, ennen kuin lähtisi majatalosta. Mutta silloin hän onneksi muisti Lontoossa tapahtuneen kohtauksen, jota lukijakaan tuskin on unohtanut, ja siitä hän sai sellaista vakuuttavaa lohtua, ettei enää pelännyt, mitä joku vihollinen saattaisi hänen emännälleen jutella.

Koska kaikki nyt oli järjestyksessä, seurue astui vaunuihin, jotka olivat juuri lähdössä, kun eräs naishenkilö muisti jättäneensä viuhkansa, toinen hansikkaansa, kolmas nuuskarasiansa ja neljäs hajuvesipullonsa. Niiden kaikkien etsiminen aiheutti viivytystä ja sai kyytimiehen lujasti sadattelemaan.

Heti kun vaunut olivat lähteneet majatalosta, kaikki naiset ryhtyivät arvostelemaan Vakavasävyistä. Joku selitti matkan alusta asti epäilleensä häntä joksikin alhaiseksi letukaksi, toinen vakuutti, ettei hän vallasnaiselta edes näyttänytkään, kolmas totesi, ettei hän ollut parempi kuin sopi odottaakaan, ja kääntyen tarinan kertojan puoleen kysyi:

– Oletteko, rouva hyvä, koskaan kuullut mitään niin sievistelevää kuin hänen huomautuksensa? Herra varjelkoon sellaisen tekokainon nuhteista!

Neljäs lisäsi:

– Oh, hyvä rouva, kaikki tuollaiset mielellään arvostelevat, mutta olisinpa utelias tietämään, missä se raukka on kasvatettu. Minun täytyy tosiaan tunnustaa, että olen harvoin jutellut moisten halpa-arvoisten ihmisten kanssa, joten se saattaa minusta näyttää tavallista oudommalta. Mutta kieltäytyä noudattamasta koko seurueen yleistä toivomusta oli jotakin niin hämmästyttävää, että minä puolestani tosiaan voisin sitä tuskin uskoa, jollen olisi omin korvin kuullut.

– Niin, ja sellainen komea nuorukainen! Slipslop huudahti. – Sillä naisella ei varmaankaan ole mitään myötätuntoa sydämessään. Luulen, että hän on pikemminkin turkkilainen kuin kristitty. Jos hänellä olisi pisaraakaan kristityn naisen verta suonissaan, niin varmaan sellaisen nuoren miehen näkeminen olisi sen lämmittänyt. Onhan kyllä joitakuita viheliäisiä, kurjia äijärähjiä, jotka ihan ellottavat, enkä ihmettelisi, jos hän olisi kieltäytynyt ottamasta semmoista mukaan. Minä olen yhtä arkatuntoinen kuin hän itsekin enkä olisi välittänyt löyhkäävien äijärahjusten seurasta enempää kuin hänkään. Mutta kohota pääsi pystyyn, Josef. Sinä et kuulu niiden joukkoon, ja kellä ei ole myötätuntoa sinua kohtaan, hän on mahometti, sen minä sanon.

Tämä puhe kiusasi Josefia samoin kuin naisiakin, jotka huomattuaan neiti Slipslopin mielentilan, sillä hän oli tosiaan kallistanut jo kyllin monta pikaria, alkoivat pelätä seurauksia. Sen vuoksi eräs heistä pyysi tarinoitsijaa päättämään kertomuksensa.

– Niin, niin, yhtyi Slipslop, – minä pyydän teidän armoanne kertomaan meille kokonaisuudessaan sen aamulla aloittamanne episodin.

Tähän pyyntöön toinen hyvin kasvatettuna naisena heti suostui.

KUUDES LUKU

Loppu onnettoman keimailijattaren tarinasta.

– Kun Leonora kerran oli rikkonut tapojen ja kainouden hänen sukupuolelleen asettamat säännöt, hän antautui pian hillittömästi mielihalujensa valtaan. Hänen käyntinsä Bellarminen luona olivat säännöllisemmät ja samoin pitemmät kuin lääkärin. Sanalla sanoen tytöstä tuli hänen sairaanhoitajattarensa, joka keitti hänen vesivellinsä, antoi hänelle lääkkeitä ja tätinsä viisaista varoituksista huolimatta miltei kokonaan asui haavoitetun rakastajansa huoneessa.

Kaupungin naiset alkoivat arvostella hänen käytöstään, se oli pääasiallisena puheenaiheena heidän teepöytäinsä ääressä, ja useimmat moittivat sitä sangen ankarasti, varsinkin Lindamira, eräs nainen, jonka varovainen ja jäykkä käytös, sitäkin enemmän, kun hän säännöllisesti kävi kirkossa kolme kertaa päivässä, oli perinpohjin lyönyt takaisin monet ilkeät hyökkäykset hänen omaa mainettaan vastaan. Lindamiran hyveellisyys oli herättänyt niin suurta kateutta, että vaikka hän itse käyttäytyikin ankarasti ja tutkisteli visusti muiden elämää, niin hän ei ollut voinut välttää joutumasta muutamien nuolien maalitauluksi, jotka kuitenkin mitään vahinkoa tuottamatta kilpistyivät hänestä. Siitä siunauksesta hän kenties sai kiittää papistoa, jonka jäsenet olivat hänen vakinaisimpia miestovereitaan ja joista parin kolmen suhteen häntä oli julmasti ja aiheettomasti paneteltu.

– Ehkeipä niinkään aiheettomasti, Slipslop sanoi, – sillä papit ovat miehiä niin kuin muutkin.

– Nämä Leonoran itselleen suomat vapaudet loukkasivat julmasti Lindamiran äärettömän herkkää hyveellisyyttä. Hän väitti, että moinen käytös oli solvaus hänen sukupuoltaan kohtaan. Hän ei pitänyt sopivana, että kukaan kunniallinen nainen puhuttelisi mokomaa letukkaa tai näyttäytyisi hänen seurassaan. Omasta puolestaan hän aina kieltäytyisi tanssimasta tuon naisen saapuvilla ollen, jotta ei saastuttaisi itseään tarttumalla hänen käteensä.

– Mutta palatakseni kertomukseeni, Bellarmine lähti heti toinnuttuaan, mikä tapahtui noin kuukauden kuluessa haavan saannista, sopimuksen mukaan Leonoran isän luo, pyytääkseen tältä tytärtä ja järjestääkseen hänen kanssaan myötäjäisiä ja muita sentapaisia seikkoja koskevat asiat.

– Vähän ennen hänen tuloaan vanhalle herrasmiehelle oli ilmoitettu tyttären lemmensuhteesta seuraavalla kirjeellä, jonka voin sanasta sanaan toistaa ja joka ei kuulu olleen Leonoran eikä hänen tätinsä kirjoittama, vaikka olikin naisen käsialaa. Kirje kuului näin:

    Hyvä herra.

    – Surukseni minun täytyy ilmoittaa teille, että tyttärenne
    Leonora on käyttäytynyt mitä halpamaisimmin ja samalla mitä
    typerimmin erästä nuorta herrasmiestä kohtaan, jolle oli
    kihlautunut ja jonka hän on, anteeksi sana, pettänyt toisen
    vähemmän varakkaan vuoksi, edellisen komeammasta ulkomuodosta
    huolimatta. Voitte ryhtyä asian johdosta niihin toimenpiteisiin
    kuin haluatte. Minä olen tehnyt minkä katsoin velvollisuudekseni,
    koska minä teille tuntemattomanakin pidän perhettänne hyvin
    suuressa arvossa.

– Vanha herrasmies ei vaivautunut vastaamaan tähän ystävälliseen kirjeeseen tai ottamaan sitä lainkaan huomioon, sen jälkeen kun oli lukenut sen, ennen kuin näki Bellarminen. Hän oli totta puhuen niitä isiä, jotka pitävät lapsia nuoruudenilojensa onnettomana seurauksena. Ja kuten hän olisi ollut mielissään, jos ei niistä olisi ollut tuollaisia seurauksia, samoin hän tervehti riemulla jokaista tilaisuutta vapautuakseen tästä rasituksesta. Häntä pidettiin maailman kielenkäytön mukaan erinomaisen hyvänä isänä, koska hän ei ainoastaan ollut kyllin ahnas parhaan kykynsä mukaan ryöstämään ja nylkemään kaikkia lähimmäisiään, vaan vieläpä kielsi itseltään elämän mukavuudet, jopa välttämättömät tarpeetkin. Hänen naapurinsa otaksuivat tämän johtuvan halusta kerätä suunnattomia rikkauksia lapsiaan varten, mutta todellisuudessa niin ei ollut laita. Hän kasasi rahaa vain rahan vuoksi ja piti lapsiaan kilpailijoinaan, jotka saisivat nauttia hänen rakkaasta mammonastaan, kun hän ei enää itse kyennyt sitä omistamaan. Hän olisikin paljon mieluummin vienyt sen mukaansa, jos olisi voinut. Eikä hänen lapsillaan ollut mitään muuta varmuutta päästä hänen perillisikseen kuin se, että laki testamentin puutteessa oli määrännyt omaisuuden heille. Ja hänellä taas ei ollut kyllin kiintymystä ainoaankaan ihmiseen, jotta olisi vaivautunut laatimaan testamenttia.

– Bellarmine saapui tämän herrasmiehen luo mainitsemalleni asialle. Hänen ulkomuotonsa, vaununsa ja valjakkonsa, sukuperänsä ja asemansa näyttivät isän silmissä sellaisilta, että naimiskauppa olisi tyttärelle edullinen. Sen vuoksi hän kernaasti suostui ehdotukseen, mutta kun Bellarmine jo luuli pääasiasta sovitun ja ryhtyi puhumaan varallisuutta koskevista sivuseikoista, niin vanhan herrasmiehen sävy muuttui. Hän sanoi, ettei koskaan naittaisi tytärtänsä rahojen kärkkyjille ja että se joka rakasti tyttöä naidakseen hänet, löytäisi tämän perintöosan hänen kuoltuaan hänen arkuistansa. Hän oli nähnyt vanhempien liian aikaisesta anteliaisuudesta johtuvan sellaisia velvollisuuden laiminlyöntejä, että oli luvannut, että eläissään ei luovuttaisi ropoakaan.

– Hän ylisti Salomonin lausetta: – Ken säästää vitsaa, turmelee lapsensa, mutta lisäsi, että mainittu viisas olisi yhtä hyvin voinut väittää, että se, joka säästää kukkaroaan, pelastaa lapsensa. Sitten hän alkoi puhua aikamme nuorison ylellisyydestä, siirtyi siitä esitelmöimään hevosista ja lopuksi kehui Bellarminen valjakkoa. Tämä hieno herrasmies, joka jossain toisessa tilaisuudessa olisi kernaastikin ryhtynyt keskustelemaan tästä asiasta, kiiruhti nyt vain palaamaan omaisuuskysymykseen. Hän sanoi pitävänsä mainittua nuorta neitosta hyvin suuressa arvossa ja olevansa valmis ottamaan hänet pienempien myötäjäisten kera kuin kenen muun tahansa, mutta hänen – rakkautensa tyttöön teki välttämättömäksi ajatella hiukan jokapäiväisiä, käytännöllisiä asioita, koska hänelle olisi perin tuskallista nähdä tytön, jonka aviomiehenä hänellä oli kunnia olla, ajelevan muulla kuin kuusivaljakolla.

– Nelivaljakko riittää, nelivaljakko riittää, vastasi vanha herrasmies ja kieppui sitten hevosista ylellisyyteen ja ylellisyydestä hevosiin, kunnes alkoi jälleen puhua vaunuista. Tuskin hän oli siirtynyt puhumaan niistä, kun Bellarmine palautti hänet asiaan, mutta siitä ei ollut mitään apua. Tuokiossa isä pujahti pois siitä puheenaiheesta, kunnes kosija vihdoin selitti, että vaikka Leonora olikin hänelle rakkaampi kuin tout le monde [kukaan maan päällä], niin hänen raha-asiansa eivät nyt olleet siinä kunnossa, että hän voisi naida ilman mitään myötäjäisiä.

– Tähän isä vastasi: – Olen pahoillani, että tyttäreni täytyy menettää niin arvokas naimatarjous, mutta vaikka tahtoisinkin, niin en tällä hetkellä voi edeltäpäin antaa hänelle shillinkiäkään. Olen kärsinyt suuria tappioita, ja suunnitelmani ovat aiheuttaneet minulle melkoisia kuluja. Niistä minulla tosin on hyvät toiveet, mutta toistaiseksi ne eivät ole tuottaneet mitään. En tiedä, mitä saattaa tapahtua vastaisuudessa, esimerkiksi pojan syntyessä ja niin poispäin. Mutta en voi luvata mitään enkä allekirjoittaa mitään, sillä kaikkien maailman tyttärienkään tähden en rikkoisi lupaustani.

– Puhuakseni lyhyesti, hyvät naiset, jotten pitäisi teitä kauemmin jännityksessä, Bellarmine sanoi, koetettuaan jokaista perustelua ja suostuttelukeinoa, minkä voi keksiä, huomattuaan, että mikään niistä ei tepsinyt, vihdoin hyvästi, mutta ei palatakseen Leonoran luo. Hän matkusti suoraa tietä omalle maatilalleen, mistä jo muutaman päivän oleskelun jälkeen palasi Pariisiin, ranskalaisten suureksi riemuksi ja Englannin kansan kunniaksi.

Heti kotiin tultuaan hän toimitti lähetin viemään Leonoralle näin kuuluvan kirjeen:

    Adorable ja charmante!

    Mielipahakseni minulla on kunnia ilmoittaa teille, että en
    ole se henkilö, jonka kohtalo on määrännyt teidän jumalaiseen
    helmaanne. Isänne on sanonut sen minulle niin kohteliaasti, että
    sellainen politesse on harvinaista Pariisin tällä puolen.
    Voitte ehkä arvata hänen menettelytapansa evätessään minut Ah,
    mon Dieu! Uskonette, madame, että en itse kykene tuomaan teille
    tätä surullista uutista, jonka seurausten parantamiseksi tahdon
    koettaa Ranskan ilmaa. A jamais! Coeur! Ange! Au diable!
    [Iäksi! Sydänkäpyseni! Enkelini! Hiisi vieköön! Suom.] Jos
    isänne pakottaa teidät avioliittoon, toivon näkeväni teidät
    Pariisissa. Siihen asti on sieltä puhaltava tuuli lämpimin dans
    le monde, sillä siinä on melkein pelkkiä minun huokauksiani.
    Adieu, ma princesse! Ah, l'amour! [Hyvästi, prinsessani! Ah
    tätä rakkautta! Suom.]

                                           Bellarmine.

– En yritä, hyvät naiset, kuvailla Leonoran tilaa hänen saatuaan tämän kirjeen. Se olisi kauhun kuva, jonka piirtämisestä minulla olisi yhtä vähän huvia kuin teillä sen katselemisesta. Hän jätti heti seudun, missä oli puheiden ja pilkan aiheena, ja siirtyi taloon, jonka tarinani alussa teille näytin. Siellä hän on siitä pitäen viettänyt lohdutonta elämää ja ansaitsee kenties pikemmin sääliä onnettomuutensa vuoksi kuin nuhteitamme käytöksestään, johon hyvin luultavasti hänen tätinsä vehkeilyt olivat osaltaan syynä ja johon hyvin nuoria naisia usein liiaksikin vie sukupuolemme kasvatuksen moitittavan keveä pintapuolisuus.

– Jos minä olisin taipuvainen säälimään häntä, sanoi eräs vaunuissa oleva neiti – niin tekisin sen Horation menetyksen tähden, sillä minä en voi käsittää, että Bellarminen laisen puolison menettämisestä koitui hänelle mitään vahinkoa.

– Niin, täytyyhän myöntää, Slipslop sanoi, – että se herrasmies oli hiukan vilpillinen sydämestään, mutta kova onni oli sittenkin, että tytöllä oli kaksikin kosijaa ja että hän kuitenkin jäi aivan ilman puolisoa. Mutta sanokaahan, hyvä rouva, mihin Horatiomme joutui?

– Hän on yhä naimaton, kertoja vastasi, – ja on niin uutterasti antautunut toimeensa, että hän kuulemma on kerännyt varsin melkoisen omaisuuden. Ja merkillistä on, että hänen ei sanota koskaan huoahtamatta kuulevan Leonoran nimeä, eikä hän koskaan ole edes puolella sanalla syyttänyt tyttöä tuosta kelvottomasta käytöksestä häntä kohtaan.

SEITSEMÄS LUKU

Hyvin lyhyt luku, jossa pastori Adams kulkee pitkän matkan.

Kun kertoja oli lopettanut tarinansa, kaikki seurassa olevat kiittivät häntä. Nyt Josef vilkaisi vaunuista ulos ja huudahti:

– Jos voin uskoa silmiäni, tuolla kävelee pastorimme ilman hevostaan!

– Niin tosiaankin, hän siellä astelee, Slipslop sanoi. – Yhtä varmaan kuin kaksi kertaa kaksi on neljä hän on jättänyt ratsunsa majataloon.

Vallan totta se olikin. Uusi todistus Adamsin hajamielisyydestä. Hän oli näet niin mielissään, kun oli saanut Josefin vaunuihin, ettei lainkaan muistanut tallissa olevaa eläintä, ja kun tunsi jalkansa kyllin ketteriksi hän riensi matkaan, heiluttaen kädessään ryhmysauvaa, ja oli pysytellyt vaunujen edellä vähän väliä parantaen ja taas hiljentäen vauhtiaan, niin että hän ei koskaan ollut joutunut juuri enempää tai vähempää kuin neljännesmailin päähän niistä.

Neiti Slipslop kehotti kyytimiestä ajamaan hänet kiinni, ja tämä yrittikin sitä, mutta turhaan. Sillä mitä nopeammin hän ajoi, sitä nopeammin pastori riensi, usein vielä huudellen:

– Hei, hei, ottakaa kiinni, jos saatte! Vihdoin kyytimies vannoi, että yhtä kernaasti koettaisi ajaa susikoiran perästä, ja noiduttuaan kerran pari pastoria oikein sydämensä pohjasta hän huudahti hevosilleen:

– Juoheesti, juoheesti, pojat! mitä kehotusta säisyt elukat heti tottelivat.

Mutta me tahdomme olla kohteliaampi lukijoillemme, kuin hän oli neiti Slipslopille, ja jätämme vaunut seurueineen jatkamaan matkaansa. Viemme hänet pastori Adamsin perästä, joka harppasi eteenpäin kertaakaan vilkaisematta taakseen, kunnes hän jätettyään vaunut hyvinkin viitisen kilometriä jälkeensä saapui paikkaan, missä äärimmäistä oikeanpuolista tietä seuraamalla ihmiselle oli juuri ja juuri mahdollista eksyä. Tätä reittiä hän kuitenkin seurasi. Hänellä tosiaan oli ihmeellinen kyky hairahtua moisiin hiuksenhienoihin mahdollisuuksiin, ja kuljettuaan sitä pitkin viitisen kilometriä tasangon yli saapui vihdoin kukkulalle missä hän, vilkaistuaan kauas taakseen ja erottamatta missään vaunuja, istahti mättäälle ja otti Aiskyloksensa esille. Hän päätti täällä odottaa vaunuja.

Hän ei ollut kauan istunut näin kun varsin lähellä laukaistu pyssy säikähdytti hänet. Hän katsahti ylös ja näki sadan askeleen päässä herrasmiehen nostamassa maasta vastikään ampumansa peltokanan.

Adams nousi, ja herrasmies näki jotain, mikä olisi monessa herättänyt naurua. Pastorin kauhtana oli taas vastikään valahtanut hänen päällystakkinsa alapuolelle, toisin sanoen se ulottui hänen polviinsa, kun päällysnutun liepeet sitävastoin eivät ulottuneet alemmaksi kuin reisien puoliväliin. Mutta herrasmiehen hilpeys väistyi kummastuksen tieltä hänen nähdessään sellaisen henkilön sellaisessa paikassa.

Astuen metsämiestä kohti Adams sanoi toivovansa, että tällä oli ollut hyvä eräonni, mihin toinen vastasi, että se oli varsin huono.

– Näen, hyvä herra, Adams virkkoi, – että olette napauttanut peltokanan, Metsästäjä ei vastannut siihen mitään, vaan ryhtyi panostamaan pyssyään.

Hänen panostaessaan pyssyään Adams oli vaiti, mutta keskeytti vihdoin äänettömyyden huomauttamalla, että oli ihana ilta. Herrasmies, joka ensi näkemältä oli saanut varsin huonon käsityksen pastorista, alkoi, nähdessään kirjan hänen kädessään ja havaitessaan myös kauhtanan, muuttaa mielipidettänsä ja teki puolestaan pienen aloitteen keskusteluksi lausumalla:

– Luullakseni ei herra ole tältä paikkakunnalta? Adams selitti hänelle heti:

– En, olen matkamies, jonka illan ja paikan ihanuus vietteli hiukan lepäämään ja huvikseen lueskelemaan.

– Minäkin voisin tässä levähtää, metsästäjä sanoi,– sillä minä olen samoillut koko iltapäivän enkä ole nähnyt linnun siipeäkään ennen kuin tulin tänne.

– Riistaa ei siis liene täälläpäin varsin runsaasti? huudahti Adams.

– Ei ole, herrasmies vastasi. – Naapuristoon majoitetut sotilaat ovat sen kaiken tappaneet.

– Se on hyvinkin luultavaa, Adams virkkoi, – ampuminen kun on heidän virkansa.

– Niin, metsänriistan ampuminen, toinen vastasi, – mutta en ole huomannut heidän olevan yhtä kerkeitä ampumaan vihollisiamme. Minä en pidä siitä Carthagenan asiasta. Jos olisin ollut siellä, niin luulen, että olisin toista näyttänyt, hiisi vieköön! Mitäpä merkitsee ihmisen henki, kun hänen maansa sitä vaatii? Mies, joka ei tahdo uhrata henkeään maansa edestä, ansaitsee hirsipuun, lempo soikoon!

Nämä sanat hän lausui niin hurjin elein, niin kovalla äänellä, niin painokkaasti ja niin tuimana kasvoiltaan, että olisi voinut pelottaa komppaniansa edessä marssivan, harjoitettua miehistöä komentavan kapteenin, mutta herra Adams ei juuri ollut arkalasta kotoisin. Hän sanoi pitävänsä hyvin suuressa arvossa metsämiehen miehuutta, mutta nuhteli tätä kiroilemisesta ja pyysi, ettei mies suosisi niin pahaa tapaa, koska muutoinkin voisi taistella yhtä urhoollisesti kuin Akhilleus. Hän oli tosiaan ihastunut tästä keskustelusta ja vakuutti herrasmiehelle, että olisi kernaasti kulkenut monta kilometriä tavatakseen niin ylevämietteisen henkilön, ja lisäsi, että jos vieras tahtoisi istahtaa nurmikolle, hän hyvin mielellään keskustelisi tämän kanssa, sillä vaikka hän olikin pappismies, hän olisi tarpeen vaatiessa itsekin valmis uhraamaan henkensä maansa edestä.

Herrasmies istahti ja Adams hänen viereensä. Ja sitten jälkimmäinen alkoi, kuten seuraavassa luvussa saamme nähdä, keskustelun, jonka olemme sijoittaneet erikseen, koska se ei ole ainoastaan omituisin kohta tässä kirjassa, vaan koska ei liene sen vertaa missään muussakaan kirjassa.

KAHDEKSAS LUKU

Herra Abraham Adams pitää merkillisen esitelmän, jossa hän näyttäytyy poliittisessa valossa.

Vakuutan teille, hyvä herra, hän sanoi tarttuen vierasta kädestä, – että olen sydämestäni iloinen tavatessani teidänlaisenne miehen, sillä vaikka olen vain köyhä pastori, rohkenen nimittää itseäni kunnon mieheksi enkä ryhtyisi mihinkään väärään tekoon piispaksikaan päästäkseni. Niin, vaikka tuollaisen jalon uhrin kantaminen ei olekaan tullut minun osakseni, ei minulta silti ole puuttunut tilaisuuksia kärsiä omantuntoni ja vakaumukseni tähden, ja niistä minä kiitän taivaan Herraa. Vaikka sen itse sanon, minulla on ollut sukulaisia, jotka ovat päässeet melko pitkälle maailmassa. Mainitsen erikoisesti erään sisarenpoikani, joka oli myymälänomistaja ja kunnanneuvoston jäsen. Hän oli kelpo nuorukainen ja poikana hän oli minun huolenpitoni alla, ja uskon, että hän olisi noudattanut tahtoani kuolinpäiväänsä asti.

– Tosin näyttänen kovin turhamaiselta väittäessäni olevani niin tärkeä henkilö, että minulla on niin suuri vaikutusvalta johonkin kunnan vanhimpaan, mutta muut ovat ajatelleet samoin, kuten ilmeisesti huomasin kirkkoherrasta, jonka apulaisena ennen olin. Hän nimittäin lähetti vaalien lähestyessä noutamaan minut ja ilmoitti minulle, että jos toivoin pysyväni hänen toimessaan, niin minun tulisi taivuttaa sisarenpoikani äänestämään eversti Courtlya, erästä herrasmiestä, josta en ollut kuullut niin mitään siihen hetkeen asti. Minä sanoin kirkkoherralle, että minulla ei ollut valtaa määrätä sisarenpoikani äänestyksestä. Jumala suokoon minulle tuon epäsuoruuteni anteeksi! Sanoin arvelevani hänen antavan äänensä omantuntonsa mukaan ja että en mitenkään yrittäisi suostutella häntä menettelemään toisin. Rovasti vastasi minulle, että oli turhaa vilpistellä, koska hän tiesi minun jo puhuneen sukulaiselleni naapurini maajunkkari Ficklen puolesta. Ja niin todella olinkin, sillä siihen aikaan kirkko oli vaarassa ja kaikki kunnon miehet aavistelivat jotakin outoa tapahtuvan meille kaikille. Vastasin silloin rohkeasti, että jos hän arveli minun antaneen lupaukseni, niin hän loukkasi minua ehdottaessaan, että rikkoisin sen.

– Jotta en väsyttäisi teitä, hyvä herra, pitkillä puheilla, sanon vain, että minä pysyin junkkarin puolella samoin kuin sisarenpoikanikin, ja mies tuli valituksi pääasiallisesti hänen vaikutuksestaan. Samalla minä menetin kappalaisenvirkani.

– No niin, hyvä ystävä, mutta luuletteko, että junkkari koskaan mainitsi mitään kirkosta? Ne verbum quidem, ut ita dicam. Kahden vuoden kuluttua hän sai viran ja on siitä asti asunut Lontoossa, ja kerrotaan, mutta Jumala varjelkoon minua sitä uskomasta, ettei hän koskaan edes käy Herran temppelissä. Minä jäin melkoiseksi ajaksi ilman paikkaa ja elin kokonaisen kuukauden ruumissaarnasta, jonka pidin erään sairaan pappismiehen puolesta, mutta se siitä. Vihdoin kun herra Fickle oli saanut tuon viran, eversti Courtly oli taas ehdokkaana, ja kukapa muu olisi harjoittanut vaalikiihotusta hänen puolestaan kuin herra Fickle itse! Se samainen herra Fickle, joka aikaisemmin oli kertonut minulle everstin olevan sekä kirkon että valtion vihollisen, ja nyt hän oli kyllin julkea kehottaakseen sisarenpoikaani äänestämään miestä. Ja eversti itse tarjoutui nimittämään minut rykmenttinsä kappalaiseksi, jonka tarjouksen minä hylkäsin sir Oliver Heartyn hyväksi. Viimeksi mainittu vakuutti meille olevansa valmis uhraamaan mitä tahansa maansa puolesta. Ja kaiketi hän olisi sen tehnytkin, jollei olisi ollut niin harras ja ahkera metsämies, että viitenä vuotena häneltä riitti aikaa mennä parlamenttiin vain kahdesti. Sanotaan, ettei häntä toisella niistäkään kerroista koskaan nähty istuntosalin seinien sisällä.

– Hän oli kuitenkin kunnon mies ja paras ystävä, mikä minulla koskaan on ollut, sillä sen vaikutusvallan avulla, mikä hänellä oli erääseen piispaan, hän sai toimitetuksi minulle kappalaisenpaikkani takaisin, antoipa vielä kahdeksan puntaa omasta kukkarostaankin ostaakseni kaavun ja kauhtanan ja sisustaakseni huoneistoni. Me kannatimme häntä niin kauan kuin hän eli, mutta monta vuotta hän ei elänytkään. Hänen kuoltuaan minulle tehtiin uusia esityksiä, sillä kaikki tunsivat vaikutusvaltani kunnon sisarenpoikaani, joka oli nyt neuvoskunnan johtava mies. Sir Thomas Booby, joka osti sir Oliverin entisen tilan, asettui edusmiesehdokkaaksi. Hän oli silloin nuori, vastikään matkoiltaan kotiutunut aatelismies, ja minusta oli hauskaa ja opettavaista kuunnella hänen puheitaan asioista, joista omasta puolestani en tiennyt mitään. Jos minulla olisi ollut käytettävissäni tuhat ääntä, hän olisi saanut ne kaikki. Minä taivutin sisarenpoikani hänen puolelleen, hänet valittiin, ja hänestä tulikin oikein oivallinen parlamentinjäsen.

– Hänen sanotaan pitäneen tuntikauden kestäviä puheita ja aika hyviä ne kuuluivat olleenkin, mutta hän ei koskaan kyennyt saamaan parlamenttia kannattamaan mielipidettään. Non omnia possumus omnes [Kaikki emme kaikkea voi. Suom.]. Hän lupasi minulle rovastinpaikan, miesparka! Ja luullakseni olisin sen saanutkin, jollei olisi sattunut niin, että armollinen rouva hänen tietämättään oli jo sitä ennen luvannut pitäjän toiselle. Tämän tosin sain vasta jälkeenpäin kuulla, sillä sisarenpoikani, joka kuoli noin kuukautta aikaisemmin kuin paikka tuli täytettäväksi, vakuutteli minulle aina, että voin olla siitä varma. Sen jälkeen sir Thomasilla, mies-poloisella oli aina niin paljon hommia, ettei hänelle koskaan jäänyt vapaata aikaa minua varten. Luulen, että sekin oli osaltaan armollisen rouvan syy, hän kun ei pitänyt pukuani kyllin hyvänä kutsuakseen minut pöytäänsä vallasväen seuraan. Kuitenkin minun täytyy oikeudenmukaisesti tunnustaa, että hän ei koskaan ollut kiittämätön, ja hänen keittiönsä ja kellarinsakin ovat aina olleet minulle avoinna. Monet kerrat olen sunnuntaisin jumalanpalvelusten jälkeen, minä näet saarnaan neljässä kirkossa, virkistänyt itseäni lasillisella hänen oluttansa.

– Sisarenpoikani kuoleman jälkeen neuvoston johto on ollut toisissa käsissä, enkä minä ole yhtä tärkeä henkilö kuin ennen. Minulla ei enää ole mitään leivisköitä uhrattavina maan palvelukseen, ja siltä, jolle ei mitään ole annettu, ei voida mitään vaatia. Silti minä kaikissa sopivissa tilaisuuksissa, kuten esimerkiksi vaalien lähestyessä, pistän saarnoihini parisen kehottavaa lausetta, ja ilokseni olen kuullut, että se ei ole ollut epämieluista sir Thomasille ja muille rehellisille naapuriston aatelismiehille, jotka kaikki ovat viimeksi kuluneiden viiden vuoden aikana lupailleet hankkia yhdelle pojistani valtuutuksen papiksivihkimiseen. Hän on nyt lähes kolmikymmenvuotias, omistaa äärettömän määrän tietoja ja viettää Jumalan kiitos aivan moitteetonta elämää. Mutta koska hän ei ole opiskellut yliopistossa, piispa kieltäytyy vihkimästä häntä. Liian varovaisia ei tosin voida ollakaan tähän pyhään virkaan pyrkijöiden suhteen, joskin minä toivon, että hän ei koskaan menettelisi tavalla, joka tuottaisi häpeää millekään säädylle, vaan tahtoisi palvella Jumalaa ja maatansa kaiken kykynsä ja voimansa mukaan, kuten minä olen ennen häntä yrittänyt tehdä, vieläpä olisi valmis uhraamaan henkensäkin, milloin vain isänmaan etu sitä vaatisi. Tiedän kasvattaneeni hänet näissä periaatteissa ja olen siis täyttänyt velvollisuuteni eikä minua voida siinä suhteessa mistään syyttää. Mutta en minä häntä epäilekään, sillä hän on kelpo poika, ja jos kaitselmus sallii hänelle yhtä paljon vaikutusvaltaa yleisiin asioihin kuin hänen isällään kerran oli, niin rohkenen taata, että hän käyttää lahjojaan yhtä rehellisesti kuin minä olen käyttänyt.

YHDEKSÄS LUKU

Herrasmies lavertelee rohkeudesta ja sankarillisuudesta kunnes onneton sattuma keskeyttää keskustelun.

Herrasmies ylisti suuresti pastori Adamsia tämän hyvistä päätöksistä ja sanoi:

– Toivon, että poikanne käy teidän jälkiänne, lisäten, että ellei hän olisi valmis kuolemaan maansa edestä, hän ei olisi ansiokas maassa elämäänkään. – Jollei mies tahdo kuolla maansa edestä, niin ampuisin hänet yhtä häikäilemättä kuin...

– Hyvä herra, hän sanoi sitten, – Olen tehnyt perinnöttömäksi armeijassa palvelevan veljenpojan, koska hän ei tahtonut vaihtaa asemapaikkaansa ja lähteä Länsi-Intiaan. Luulen, että se heittiö on pelkuri, vaikka on olevinaan rakastunut, lempo soikoon! Minä haluaisin hirtättää kaikki sellaiset, hyvä herra, hirtättää minä ne tahtoisin.

Adams vastasi:

– Se olisi liian ankaraa. Eiväthän ihmiset ole itse itseänsä luoneet, ja jos pelkuruus heitä liiaksi vaivaa, on heitä pikemmin säälittävä kuin inhottava. Ehkä hän aikaa myöten oppii voittamaan pelkonsa. Hän lisäsi: – Mies voi toisinaan olla pelkuri ja toisinaan rohkea. Homeros, hän selitti, – joka niin hyvin ymmärsi ja jäljensi luontoa, on sen meille opettanut, sillä Paris taistelee ja Hektor pötkii pakoon. Onpa meillä oivallinen esimerkki sellaisesta historian myöhemmiltäkin ajoilta, ei sen etäisemmältä kuin Rooman 705:nneltä vuodelta, jolloin niin monet taistelut voittanut ja niin monilla triumfeilla kunnioitettu Pompeius, jonka uljuutta useat kirjailijat, varsinkin Cicero ja Paterculus, ovat niin suuresti ylistäneet, niin, juuri tämä Pompeius jätti Farsaloksen taistelun ennen kuin oli sen menettänyt, paeten telttaansa, missä istuskeli äkillisen epätoivon vallassa mitä arkamielisempänä raukkana, ja luovutti maailmanvallan kohtaloista määräävän voiton Caesarille.

– En ole paljon tutkinut uudempien aikojen, tarkoitan, viime vuosituhannen historiaa, mutta ne, jotka ovat, voivat epäilemättä esittää teille samansuuntaisia esimerkkejä. Hän arveli sen vuoksi, että jos toinen oli tehnyt sellaisia äkkipikaisia päätöksiä veljenpoikansa suhteen, tämä toivottavasti miettisi asiaa tarkemmin ja peruuttaisi ne.

Herramies vastasi hyvin kiihtyneesti ja puhui paljon uljuudesta ja isänmaasta, kunnes hän huomasi illan alkavan hämärtää ja kysyi Adamsilta, missä tämä aikoi viettää yönsä. Pastori vastasi hänelle, että hän odotti postivaunuja.

– Postivaunuja, hyvä herra! toinen virkkoi. – Ne ovat kaikki ajaneet ohi jo kauan sitten. Voitte itsekin nähdä viimeiset vaunut lähes kolmen peninkulman päässä edellämme.

– Niin tosiaan ovatkin, Adams huudahti. – Sitten minun täytyy kiirehtiä niiden perästä.

Herrasmies sanoi hänelle, että hän tuskin kykenisi saavuttamaan niitä ja että hän, ellei tuntenut tietä, olisi vaarassa eksyä hiekkanummelle, koska pian tulisi pimeä. Hän saattaisi samoilla kaiken yötä ja olisi ehkä aamulla etäämpänä matkansa päämäärästä kuin sillä hetkellä. Sen vuoksi hän kehotti Adamsia tulemaan mukaan hänen taloonsa, joka oli vain vähäisen sivulla matkan suunnasta, ja vakuutti tälle, että hän löytäisi pitäjästä jonkun maalaisen, joka saattaisi pastorin kuudesta pennystä kaupunkiin, mihin tämä oli matkalla.

Adams suostui tähän ehdotukseen, ja heidän kävellessään herrasmies jatkoi haasteluaan uljuudesta ja selitteli, kuinka häpeällistä oli, ellei joka hetki ollut valmis uhraamaan henkeänsä maansa edestä. Yö yllätti heidät jokseenkin samaan aikaan, kun he saapuivat muutamien pensaiden luo. Sitten äkkiä he kuulivat pensaikosta niin hurjaa ja kimakkaa naisen parkumista kuin ajatella saattaa. Adams aikoi siepata pyssyn toverinsa kädestä.

– Mitä tarkoitatte? tämä kysyi.

– Mitäkö tarkoitan! Adams huudahti. – Riennän sen ihmisparan avuksi, jota jotkut roistot siellä murhaavat.

– Toivoakseni ette sentään ole sellainen houkkio, herrasmies varoitti vavisten. – Muistakaahan, että tässä pyssyssä on vain haulipanos ja että rosvoilla hyvin luultavasti on luodeilla ladatut pistoolit. Tämä asia ei koske meitä rientäkäämme kaikella kiireellä pois heidän tieltään, jottemme vielä itse joudu heidän käsiinsä.

Kun parkuna yhä yltyi, Adams ei vastannut mitään, vaan napsautti sormiaan ja hyökkäsi ryhmysauvaansa heiluttaen suoraan sinne päin, mistä ääni kuului, tuon uljaan miehen rientäessä yhtä kiireesti omaa kotiaan kohti, minne hän poistui hyvin lyhyessä ajassa kertaakaan edes taakseen katsomatta.

Sinne jätämme hänet mietiskelemään omaa rohkeuttaan ja arvostelemaan sen puutetta muissa sekä palaamme kunnon Adamsin luo, joka tultuaan paikalle, mistä melu kuului, tapasi miehen kanssa kamppailevan naisen. Ahdistaja oli viskannut hänet tantereelle ja oli melkein saanut hänet valtaansa.

Ei olisi tarvittu herra Adamsin suurta älykkyyttä, jotta ensi näkemältä sai oikean käsityksen tapahtumasta. Hän ei siis kaivannut onnettoman raukan rukouksia ryhtyäkseen auttamaan tätä, vaan kohottaen ryhmysauvansa lyödä huitaisi heti väkivallantekijää päähän siihen kohtaan, missä muinaisihmisten käsityksen mukaan eräiden henkilöiden aivot sijaitsevat. Ne hän epäilemättä olisi iskenyt ulos, jollei luonto, joka viisaiden miesten havaintojen mukaan varustaa kaikki olennot sillä, mikä on niille tärkeintä, olisi ollut siksi huolehtiva, niin kuin se aina on otteluihin aikomiensa suhteen, että oli kasvattanut tämän kohdan kalloa kolme kertaa niin paksuksi kuin se on tavallisilla ihmisillä, joiden tehtävänä on kehittää jokapäiväisessä kielenkäytössä järjenlahjoiksi nimitettyjä avuja. Sillä kun näille ovat aivot tarpeelliset, täytyy sen niitä varten jättää tilaa pääkopan onteloon. Mutta koska aivokudos on kokonaan hyödytöntä sankarillista ammattia harjoittaville, luonto kykenee vahventamaan luuta, jotta se käy vähemmän herkäksi kolhaisuille eikä niin pian säry ja murru. Niinpä arvellaankin sen toisinaan muodostavan tuon kohdan erittäin vankaksi niillä, jotka ovat määrätyt armeijoja ja valtakuntia johtamaan.

Kuin taistelukukko, joka lemmekkäästi leikitellessään kanan kanssa sattuu huomaamaan toisen kukon saapuvilla, heti jättää naaraansa ja hyökkää kilpailijaansa vastaan, samoin myös väkivallantekijä ryhmysauvan tiedotuksesta heti hyppäsi pois naisen kimpusta ja karkasi kiireimmiten pastorin päälle. Hänellä ei ollut muita aseita kuin ne, joilla luonto oli hänet varustanut, mutta hän puristi kätensä nyrkkiin ja työnsi sen siihen kohtaan Adamsin rintaa, missä sydän sijaitsee. Horjahtaen raivokkaasta iskusta Adams viskasi pois sauvansa, mutta puristi hänkin kätensä nyrkkiinpä hänen nyrkkinsä olemme jo kaikella kunnioituksella kuvailleet. Sen hän olisi tyrkännyt keskelle vastustajansa rintaa, jollei tämä olisi taitavasti tavoittanut sitä vasemmalla kädellään ja työntänyt päätään, jota muutamat alempaan lajiin kuuluvat nykyaikaiset urhot käyttävät hyökkäysaseena, samoin kuin muinaisajan kansat käyttivät muurinmurrinta – uusi syy ihailla luonnon viekkautta sen muodostaessa heidän päänsä sellaisista läpitunkemattomista aineksista – Adamsin vatsaan ja siten kaatanut häntä selälleen. Ja välittämättä mitään sankarillisuuden laeista, jotka olisivat pidättäneet hänet uusista hyökkäyksistä, kunnes vastustaja olisi jälleen jaloillaan, hän heittäytyi tämän päälle ja ottaen tukea vasemmalla kädellään maasta peittosi oikeallaan Adamsin ruumista, kunnes väsyi tai oikeammin arveli, taistelupukarien kieltä käyttääksemme, suorittaneensa tehtävänsä, mikä runollisella kielellä kuuluisi: oli lähettänyt vastustajansa varjojen maahan. Selvästi ja suoraan lausuttuna se merkitsi, että uhri oli heittänyt henkensä.

Mutta Adams, joka ei ollut mikään kyyhkysenpoika ja saattoi kestää rytyytyksen yhtä hyvin kuin maailman parhaimmat nyrkkitaistelijat, makasi hiljaa vain tilaisuuttaan odotellen. Huomattuaan vastustajansa nyt läähättävän vaivoistaan uupuneena, hän ponnisti yhdellä kertaa kaikki voimansa ja menestyi siinä niin hyvin, että kaatoi ahdistajansa kumoon ja pääsi voiton puolelle, jolloin hän työntäen toisen polvensa tämän rintaa vasten huudahti riemastuneesti:

– Nyt on minun vuoroni!

Muutaman minuutin herkeämättä rusikoituaan vastustajaansa hän antoi miehelle niin taitavan iskun ihan leuan alle, että tämä ei enää hievahtanutkaan. Adams alkoi pelätä sivaltaneensa jo kerran liikaa, sillä hän vakuutteli usein, että häntä surettaisi, jos vain jumalattomankin veri olisi hänen omallatunnollaan.

Adams nousi ylös ja huusi kovalla äänellä nuorelle naiselle:

– Rauhoittukaa, neito, teidän ei enää tarvitse pelätä ryöstäjäänne, jonka kauhukseni aavistelen makaavan kuolleena jalkojeni juuressa. Mutta Jumala suokoon minulle anteeksi sen, mitä olen tehnyt viattomuutta puolustaessani.

Kun onneton naispoloinen, joka vähitellen oli kyllin toipunut noustakseen ja oli kahakan kestäessä seisonut vavisten vieressä kykenemättä säikähdyksensä vuoksi edes juoksemaan tiehensä, kuuli puolustajansa päässeen voitolle, hän astui tämän luokse, mutta pelkäsi samalla pelastajaansakin. Tästä pelosta hänet kuitenkin pian vapautti toisen kohtelias käytös ja lempeät sanat.

He seisoivat molemmat ruumiin ääressä, joka virui hievahtamatta maassa ja jonka Adams toivoi näkevänsä liikahtavan, paljon enemmän kuin nainen. Samalla hän hartaasti pyysi neitoa kertomaan, mikä onnettomuus hänet oli tuonut siihen aikaan yöstä näin yksinäiseen paikkaan.

Nainen ilmoitti hänelle, että hän oli matkalla Lontooseen päin ja oli sattumalta kohdannut tuon miehen, jonka käsistä vieras oli hänet pelastanut. Mies oli kertonut hänelle olevansa matkalla samaan paikkaan ja tarjoutui hänen seuralaisekseen. Mitään pahaa aavistamatta hän oli siihen suostunut, ja mies oli sanonut hänelle, että oltiin vähäisen matkan päässä majatalosta, johon neito voisi sinä iltana yöpyä, ja luvannut näyttää hänelle oikotien, jota pitkin pääsisi pikemmin kuin maantietä kulkemalla. Ja jos hän olisi vähän epäillytkin, mitä hän ei tehnyt, koska mies puhutteli häntä perin ystävällisesti, niin ollessaan yksinään tämän kanssa pimeässä hiekkaylängöllä hänellä ei olisi ollut mitään inhimillistä keinoa välttääkseen vaaraa. Sen vuoksi hän jätti itsensä kokonaan kaitselmuksen haltuun ja käveli eteenpäin odottaen joka hetki pääsevänsä majataloon. Mutta heidän tultuaan noiden pensaiden luo mies oli äkkiä kehottanut häntä pysähtymään ja muutamien julkeiden suudelmien jälkeen, joita hän vastusteli, ja muutamien pyyntöjen jälkeen, jotka hän hylkäsi, mies oli käynyt häneen väkivaltaisesti käsiksi ja yritti juuri tyydyttää häijyä himoaan, kun pelastaja, Jumalan kiitos, ajoissa ehti hänet siitä ehkäisemään. Näin tyttö kertoi pastori Adamsille.

Adams rohkaisi tyttöä, koska tämä sanoi kokonaan antautuneensa kaitselmuksen huostaan, ja vakuutti tälle, että kaitselmus epäilemättä oli lähettänyt hänet tänne pelastajaksi palkkioksi siitä luottamuksesta. Hän toivoi tosin, ettei olisi riistänyt kurjalta heittiöltä henkeä.

– Mutta tapahtukoon Jumalan tahto, hän sanoi. Hän toivoi hyvän tarkoituksensa olevan hänelle puolustuksena tulevaisessa maailmassa ja uskoi, että naisen esittämä todistus vapauttaisi hänet syytteestä ajallisten tuomarien edessä.

Sitten hän vaikeni ja alkoi itsekseen miettiä, olisiko parempi paeta vai jättää itsensä oikeuden käsiin. Tämä mietiskely keskeytyi tavalla, johon lukija saa seuraavassa luvussa tutustua.

KYMMENES LUKU

Kerrotaan, miten äskeinen omituinen ja onneton seikkailu jatkui, miten se saattoi Adams-poloisen uusiin vaikeuksiin ja kärsimyksiin sekä kuka tuo nainen oli, joka sai siveytensä säilyttämisessä kiittää hänen voitollista käsivarttaan.

Adamsin äänettömyys yön pimeyden ja paikan yksinäisyyden korostamana sai neito-poloisen sydämessään kovin säikähtymään. Hän alkoi pelätä, että hänen pelastajansa olisi yhtä vaarallinen vihollinen kuin se, jonka kynsistä hänet oli pelastettu, ja koska ei ollut kylliksi valoa hänen havaitakseen Adamsin ikää ja nähdäkseen tämän kasvojen ilmeestä hyväntahtoisuutta, hän aavisteli, että tämä oli menetellyt hänen kanssaan, kuten jotkut perin kunnialliset miehet menettelivät isänmaansa kanssa, pelastanut hänet toisen rosvon käsistä raiskatakseen hänet itse. Sellaisia epäluuloja hänessä herätti kumppanin äänettömyys, mutta ne olivat tosiaan aiheettomia. Tämä seisoi voitetun vihollisensa yli kumartuneena harkiten mielessään mitä muistutuksia voisi tehdä kumpaankin viime luvussa mainituista menettelytavoista. Hänen päätöksensä kallistui milloin toiselle, milloin toiselle puolelle, sillä kumpikin näytti hänestä yhtä suositeltavalta ja yhtä vaaralliselta, joten hän luultavasti olisi päättänyt päivänsä tai ainakin pari, kolme niistä sillä samalla paikalla ennen kuin olisi tullut mihinkään ratkaisuun. Vihdoin hän kohotti silmänsä ja näki etäältä valon, jonka puoleen hän heti kääntyi huudahtaen:

– Tänne, matkustaja, tänne!

Hän kuuli samalla ihmisääniä ja huomasi valon lähestyvän itseään. Valoa kantavat henkilöt alkoivat mikä nauraa, mikä laulaa, mikä hoilata, ja sen johdosta nainen osoitti säikähtymisen merkkejä, sillä hän oli salannut epäluulonsa pastoria itseään kohtaan. Mutta Adams sanoi:

– Olkaa rohkealla mielellä, neito, ja asettakaa turvanne kaitselmukseen, joka on teitä tähän asti suojellut eikä koskaan hylkää viatonta.

Nuo henkilöt, jotka nyt lähestyivät, eivät olleet, hyvä lukija, keitään muita kuin joukko nuoria miehiä, jotka olivat saapuneet pensaikkoon huvittelemaan verkkopyydystyksellä, kuten sitä nimittävät. Jos ette tunne tätä urheilua, niin kuin ehkä on laitanne, ellette ole koskaan matkustanut Kensingtonin, Islingtonin, Hackneyn tai Boroughin tuolla puolen, mainitsen, että sitä harjoitetaan pitämällä isoa lintuverkkoa lyhdyn edessä ja samalla ravistamalla pensaita. Lepopaikoiltaan tai yöpuiltaan säikytetyt siivekkäät rientävät nimittäin heti valoa kohti ja joutuvat siten vietellyiksi verkkoon.

Viivyttelemättä Adams kertoi tulijoille, mitä oli tapahtunut, ja pyysi heitä lyhdyllään valaisemaan maassa viruvan miehen kasvoja, koska pelkäsi antaneensa tälle surmaniskun. Mutta hänen pelkonsa oli turha, sillä vaikka hänen antamansa isku olikin huumannut miehen, tämä oli jo kauan sitten tullut tajuihinsa. Hän oli, huomattuaan päässeensä Adamsin käsistä, tarkkaavaisesti kuunnellut tämän ja nuoren naisen välistä keskustelua sekä kärsivällisesti odottanut näiden lähtemistä, jotta voisi itsekin poistua, koska hänellä ei enää ollut toiveita menestyä halunsa tyydyttämisessä. Sen oli sitäpaitsi herra Adams tyynnyttänyt melkein yhtä hyvin kuin nuori nainen itse olisi voinut sen tehdä, jos ahdistaja olisi päässyt intohimoisen pyrintönsä perille.

Tämä mies, joka oli kerkeä käyttämään jokaista tapausta hyväkseen, tuumi nyt voivansa esittää parempaakin kuin kuolleen miehen osaa, ja sen vuoksi hän heti, kun kynttilänvalo suunnattiin hänen kasvoihinsa, hypähti ylös ja kävi kiinni Adamsiin huutaen:

– Ei, lurjus, minä en ole kuollut, vaikka sinä ja häijy huorasi saattaisitte kyllä niin luulla, sen jälkeen kun olette minua niin raa'an julmasti pidelleet. Hyvät herrat, hän jatkoi, – olette saapuneet avuksi poloiselle matkustajalle, jonka tämä kurja mies ja nainen muutoin olisivat ryöstäneet ja murhanneet. He toivat minut tänne maantieltä, jota pitkin kuljin, hyökkäsivät molemmat kimppuuni ja ovat rääkänneet minua kuten näette.

Adams oli juuri vastaamaisillaan, kun yksi nuorista miehistä huudahti:

– Kirotut roistot, viekäämme heidät molemmat oikeuden eteen!

Nais-rukka alkoi vapista, ja Adams korotti äänensä, mutta turhaan. Kolme, neljä heistä kävi häneen käsiksi, ja yhden valaistessa lyhdyllä hänen kasvojaan he olivat kaikki yhtä mieltä siitä, että niillä oli roistomaisin ilme, mitä he koskaan olivat nähneet. Ja seurueessa oleva asianajajan kirjuri vakuutti varmaan muistavansa hänet jostain oikeudenistunnosta. Mitä naiseen tulee, hänen tukkansa oli kamppailussa hajonnut pörrölleen ja epäjärjestykseen ja hänen nenästään oli vuotanut verta, joten he eivät voineet erottaa, oliko hän kaunis vai ruma, mutta sanoivat, että hänen säikähdyksensä selvästi osoitti hänen syyllisyytensä. Ja tutkiessaan hänen taskujansa, samoin kuin he tutkivat Adamsinkin taskut, etsiäkseen rahoja, jotka mies sanoi menettäneensä, he löysivät muutamia kultakolikolta sisältävän kukkaron. Se oli heistä aivan riittävä todistuskappale, varsinkin kun mies sanoi olevansa valmis vannomaan sen omakseen. Herra Adamsilla ei ollut muuta kuin puolen pennyn lantti. Tämä seikka, kirjuri sanoi, teki perin luultavaksi, että hän oli vanha paatunut pahantekijä, koska oli noin ovelasti antanut kaiken saaliin naisen haltuun. Siihen käsitykseen kaikki muut kerkeästi yhtyivät.

Kun tämä tapaus lupasi heille parempaa huvia, kuin mitä he olivat odottaneet, he luopuivat pyyntiaikeistaan ja päättivät yksimielisesti lähteä viemään rikollisia oikeusviranomaisten eteen. Havaittuaan, mikä paatunut roisto Adams oli, he sitoivat hänen kätensä selän taakse. Kätkettyään verkkonsa pensaisiin ja kantaen lyhtyä edessään he panivat vangitut kulkemaan edellään ja lähtivät liikkeelle. Adams ei ainoastaan alistunut kärsivällisesti omaan kohtaloonsa, vaan lohdutti ja rohkaisi toveriansakin tämän kärsimyksissä.

Heidän astellessaan eteenpäin kirjuri ilmoitti muille, että tästä seikkailusta tulisi heille varsin edullinen juttu, koska heillä oli oikeus saada osuutensa rosvojen kiinniottajille suoritettavasta kahdeksankymmenen punnan palkinnosta. Tämä aiheutti kiistaa heidän välillään koskien sitä osaa, mitä kukin oli pidätystilaisuudessa esittänyt. Yksi väitti, että hänen pitäisi saada suurin osuus, koska oli ensiksi käynyt käsiksi Adamsiin, toinen taas tiukkasi enempää sen vuoksi, että ensimmäisenä oli lyhdyllä valaissut maassa viruvan miehen kasvoja, mikä hänen sanojensa mukaan aiheutti koko asian ilmitulemisen. Kirjuri taas tahtoi saada kolme neljännestä palkinnosta, koska oli ehdottanut pidätettyjen tarkastamista ja samaten heidän saattamista tuomarin eteen.

– Minun tulisi jyrkän oikeuden mukaan saada kaikkikin, hän sanoi.

Nämä vaatimukset he vihdoin suostuivat lykkäämään myöhemmin ratkaistaviksi, mutta kaikki näkyivät olevan yhtä mieltä siitä, että sihteerillä oli oikeus puoleen.

Sitten he pohtivat, mikä rahasumma olisi myönnettävä nuorukaiselle, jonka toimena oli ollut vain verkkojen pitäminen. Tämä sanoi hyvin kainosti:

– En luule, että minun osalleni tulisi paljon, mutta toivon, että minulle sentään annettaisiin jotakin, ja kehotti heitä ottamaan huomioon, että he olivat jättäneet verkkonsa hänen huostaansa, mikä oli estänyt häntä olemasta yhtä toimelias kuin toiset rosvoja pidätettäessä, sillä niin näitä kunnon ihmisiä nimitettiin, ja että, jos ei hän olisi niitä hoidellut, jonkun muun olisi täytynyt se tehdä. – Tyydyn kuitenkin mitä vähäisimpään rahtuseen ja pitäisin sitä pikemmin lahjana teiltä kuin minulle ansiosta tulevana, hän lopetti puheensa.

Mutta kaikki olivat yksimielisiä evätessään häneltä pienimmänkin osuuden, ja lakikirjuri vielä vannoikin, että jos antaisivat hänelle rovonkaan, niin saisivat tehdä lopun kanssa mitä tahtoivat, eikä hän huolisi puuttua koko asiaan.

Tämä kiista oli niin kiihkeä ja kiinnitti niin täydellisesti kaikkien huomion, että joku taitava ja näppärä rosvo olisi herra Adamsin asemassa järjestänyt niin, että oikeuden harrastajilla ei olisi ollut mitään vaivaa sinä iltana. Ei olisi tosiaan tarvittu Sheppardin oveluutta pakoonpääsyyn, varsinkin kun yön pimeys olisi ollut hänelle varsin hyvänä apuna, mutta Adams luotti pikemmin viattomuuteensa kuin käpäliinsä ja ajattelematta pakoa, mikä olisi ollut helppo, tai vastustusta, mikä oli mahdotonta, koska heitä oli kuusi rotevaa nuorta miestä ja heittiö itse seitsemäntenä, hän käveli täysin alistuneena tietä pitkin.

Usein Adams päästi matkalla hartaita huudahduksia, ja kun poloinen Josef Andrews muistui hänen mieleensä, ei hän voinut olla huoahtamatta hänen nimeään, ja kun hänen kärsimystoverinsa kuuli sen, tämä sanoi hiukan kiihtyneesti:

– Mutta tuo äänihän minun pitäisi tuntea? Ei suinkaan herra ole pastori Abraham Adams?

– Se tosiaan, hyvä neito, toinen vastasi, – on nimeni, Teidänkin äänessänne on jotakin, mikä saa minut uskomaan, että olen sen ennen kuullut.

– Mutta, hyvä herra, huudahti tyttö, – ettekö muista Fanny-rukkaa?

– Mitä, onko se Fanny! vastasi Adams. – Muistan sinut tosiaan varsin hyvin. Miten ihmeessä olet tänne tullut?

– Kerroinhan teille, hyvä herra, neitonen vastasi, – että olin matkalla Lontooseen. Mutta luulin maininneenne Josef Andrewsin. Sanokaahan, kuinka hänen laitansa on?

– Minä jätin hänet, lapsi, tänään iltapäivällä kyytivaunuihin hänen ollessaan matkalla pitäjäämme, mihin hän saapuu sinua tervehtimään, Adams sanoi.

– Minua tervehtimään! No, nyt te varmaan teette minusta pilaa, Fanny vastasi. – Miksi hän saapuisi minua tervehtimään?

– Voitko sitä kysyä? Adams ihmetteli. – Minä toivon, Fanny, että et ole häilyväinen. Vakuutan sinulle, että hän on ansainnut sinulta parempaa kohtelua.

– Oh, herra Adams, tyttö virkkoi, – mitäpä herra Josef minulle on? Minulla ei suinkaan koskaan ole ollut hänelle muuta sanottavaa kuin mitä toinen palvelustoveri saattaa toiselle jutella.

– Moisen puheen kuuleminen surettaa minua, Adams sanoi. – Siveellistä rakkautta nuorta miestä kohtaan ei kenenkään naisen tarvitse hävetä. Joko et sano minulle totuutta tai vilpistelet perin kunnialliselle miehelle.

Sitten Adams kertoi hänelle, mitä oli tapahtunut majatalossa, ja tyttö kuunteli hänen sanojaan hyvin tarkkaavaisesti. Usein häneltä pääsi huokauskin hänen äärimmäisistä ponnistuksistaan huolimatta, eikä hän voinut pidättyä tekemästä satoja kysymyksiä, jotka olisivat vakuuttaneet asian oikean laidan kelle muulle tahansa kuin Adamsille, joka ei koskaan nähnyt syvemmälle ihmisten sydämiin kuin nämä halusivat antaa hänen kurkistaa. Niistä olisi ilmennyt, että tytön rinnassa tosiaan hehkui rakkautta, vaikka tämä yritti sitä salata. Tosiasia olikin, että Fanny-rukka kuultuaan Josefia kohdanneesta onnettomuudesta muutamilta niitä vaunuja seuranneista palvelijoista, joiden olemme maininneet pysähtyneen majataloon, missä poloinen nuorukainen lepäsi sairasvuoteellaan, heti paikalla jätti lehmän, jota paraillaan oli lypsämässä. Hän otti pienen vaatekäärön kainaloonsa ja kaikki omistamansa rahat kukkaroonsa ja lähti kenenkään kanssa neuvottelematta oitis matkaan etsimään henkilöä, jota hän pastorille osoittamastaan ujoudesta huolimatta rakasti sanomattoman kiihkeästi, vaikka hänen tunteensa olivat mitä puhtainta ja herkintä laatua. Tätä ujoutta, koska se epäilemättä kertoo hänen luonteestaan kaikille naispuolisille lukijoillemme eikä suuresti kummastuttane niitä miespuolisiakaan, jotka hyvin tuntevat toisen sukupuolen nuoremman osan, emme siis tässä vaivaudu selittelemään ja puolustelemaan.

YHDESTOISTA LUKU

Mitä heille tapahtui rauhantuomarin edessä. Hyvin oppinut luku.

Heidän matkatoverinsa olivat niin kiintyneet kiihkeään riitaansa, joka koski näiden viattomain ihmisten pidättämisestä saatavan palkinnon jakamista, että he hyvin vähän tarkkasivat viimemainittujen keskustelua. Oli nyt saavuttu tuomarin asunnolle, ja miehet olivat lähettäneet yhden hänen palvelijoistaan ilmoittamaan hänen kunnianarvoisuudelleen, että he olivat ottaneet kiinni kaksi rosvoa ja tuoneet ne hänen eteensä. Tuomari, joka oli vastikään palannut ketunpyydystyksestä eikä vielä ollut lopettanut päivällistään, käski heidän viedä vangitut talliin, jonne heitä saattoivat kaikki talon palvelijat ja koko naapurin väki. Nämä kerääntyivät katselemaan heitä niin uteliaina kuin vieraat olisivat jotakin epätavallista nähtävää tai ikäänkuin roisto olisi toisen muotoinen kuin muut ihmiset.

Rauhantuomarille, joka nyt monet maljat maisteltuaan oli hyvin iloisella tuulella, juolahtivat mieleen hänen vankinsa, ja sanoen seurueelleen luulevansa heidän saavan rattoisaa huvia näiden tutkimisesta määräsi heidät tuotaviksi eteensä. Tuskin he olivat astuneet huoneeseen, kun hän alkoi solvata heitä sanoen rosvousten maanteillä nykyään käyneen niin tavallisiksi, että ihmiset eivät voineet turvallisesti nukkua vuoteissaan ja vakuutti, että heille kummallekin langetettaisiin esimerkiksi kelpaava tuomio ensi käräjillä.

Kun hän oli jonkin aikaa jatkanut tähän tapaan, kirjuri muistutti, että olisi otettava todistajien lausunnot syytettyjä vastaan. Tämän hän käski tehtäväksi ja sanoi sytyttävänsä piippunsa poltellakseen sillä aikaa. Käräjäkirjurin pannessa paperille sen miehen todistuksen, joka väitti tulleensa ryöstetyksi, tuomari lasketteli kokkapuheita Fanny-parasta, ja siinä häntä avusti koko pöytäseurue.

Eräs kysyi, oliko neitonen tuomittava maantierosvona. Toinen kuiskasi Fannyn korvaan, että jollei tämä ollut hankkinut itselleen isoa vatsaa, niin hän, puhuja, olisi hänen käytettävissään. Kolmas sanoi menevänsä takuuseen siitä, että hän oli Turpinin sukulaisia. Siihen vastasi eräs seurueesta, suuri irvihammas, päätään ja kylkiään ravistaen, pikemmin uskovansa, että Turpis [Latinan turpis merkitsee törkeätä. Suom.] oli hänelle lähempää sukua. Tämä sukkeluus nostatti yleisen naurunrähäkän.

Näin he härnäilivät tyttö-parkaa, kun joku huomasi papinkauhtanan pilkistävän esille Adamsin päällysnutun alta ja huudahti:

– Mitäs meillä tässä on, pastoriko?

– Mitä, herraseni, tuomari sanoi, – käyttekö te rosvoamassa pappismiehen puku yllänne? Sallikaa minun sanoa, että kauhtananne ei tuota teille papiston etuuksia.

– No, älyniekka huomautti, – hänelle tulee sentään yksi papiston etuuksista, hänet kohotetaan muun kansan päitä korkeammalle. Silloin seurue purskahti toistamiseen nauramaan.

Ja kun älyniekka näki sukkeluuksiensa vaikutuksen, hänen mielentilansa alkoi nousta ja kääntyen Adamsin puoleen hän haastoi tämän runokilpasille. Kiihottaen tätä hän lausui:

    Molle meum levibus cord est vilebile telis.

Siihen Adams sanoi sanomattoman halveksumisen ilme kasvoillaan, että mies ansaitsisi raippoja ääntämisestään. Pilkkakirves vastasi:

– Mitä te, tohtori, ansaitsette, kun ette kykene minulle ensi kerralla vastaamaan? No, minä lausun teille, pässinpää, S:llä alkavan säkeen:

    Si licet, ut fulvum spectatur in ignibus haurum.

Mitä, ettekö voi vastata M:lläkään? Olettepa te kaunis pastori! Miksette varastanut hiukan papin latinaa samalla kun varastitte hänen kauhtanansa?

Eräs toinen pöydässä olijoista vastasi: – Vaikka hän olisikin sen tehnyt, olisit ollut hänelle liian kova pähkinä purtavaksi. Muistan sinun opistossa olleen ihan paholaisen siinä urheilussa. Näin sinun kerran panevan erään tulokkaan kiikkiin, sillä kukaan, joka tunsi sinut, ei antautunut kilpasille kanssasi.

– Olen sellaiset asiat jo unohtanut, pilantekijä sanoi. – Luullakseni olisin ennen vanhaan onnistunut varsin hyvin. No, mihin minä lopetinkaan? Taaskin M... hm...

    Mars, Bacchus, Apollo virorum!

Ennen olisin osannut sen heti.

– Ah, sinua peijakasta, kylläpä sinä nytkin osaat! kehui toinen. – Kukaan tässä maassa ei voita sinua runokisoissa.

Adams ei voinut kauemmin pidättää itseään.

– Ystäväni, hän sanoi, – minulla on pieni, vain kahdeksanvuotias poika, joka voisi opettaa teille, että viimemainittu säe kuuluu näin:

    Ui sunt divorum, Mars, Bacchus, Apollo, virorum.

– Minä lyön guinean vetoa siitä, älyniekka sanoi heittäen rahan pöydälle.

– Ja minä tasaan sinun kanssasi puoliksi, huudahti toinen.

– Olkoon menneeksi, Adams vastasi, mutta pistäessään kätensä taskuun hänen täytyi perääntyä vedosta tunnustaen, ettei hänellä ollut mitään rahoja mukanaan. Tästä kaikki purskahtivat nauruun ja varmensivat hänen vastustajansa voitonriemun, joka ei ollut suinkaan vähäinen samoin kuin se hyväksyminen, joka tuli hänen osakseen koko seurueen puolelta. Läsnäolijat sanoivat Adamsille, että hänen täytyi käydä hiukan kauemmin koulua, ennen kuin yritti lyödä latinassa sen herrasmiehen.

Kun sihteeri oli merkinnyt sekä syyttäjänä esiintyvän miehen että vankien kiinniottajan todistukset, hän antoi ne tuomarille, joka tavuakaan valankaavasta lukematta vannotti eri todistajat ja käski kirjurinsa laatimaan vangitsemiskäskyn.

Silloin Adams sanoi:

– Toivon, ettei minua tuomita kuulustelematta.

– Ei, ei, tuomari huudahti, – teiltä kysytään, mitä teillä on puolestanne sanottavaa, kunhan tulette oikeuden eteen. Me emme nyt langeta tuomiota. Lähetän teidät vain vankilaan. Jos voitte käräjillä todistaa viattomuutenne, niin teidät julistetaan syyttömäksi, eikä teille siis tapahdu mitään vääryyttä.

– Eikö viattomalle miehelle ole rangaistus virua useita kuukausia vankilassa? Adams vetosi. – Pyydän, että edes kuulustelisitte minua, ennen kuin allekirjoitatte vangitsemiskäskyn.

– Mitäpä teidän sanottavanne merkinnee? tuomari sanoi. – Eikö tässä ole mustaa valkoisen päällä teitä vastaan? Minun täytyy sanoa teille, että olette kovin hävytön, kun kulutatte niin paljon aikaani. Laatikaa siis nopeasti vangitsemiskäsky.

Kirjuri ilmoitti nyt tuomarille, että muiden epäilyttävien kapineiden joukosta, kuten kynäveitsen ja sellaisten, jotka tavattiin Adamsin taskusta, he olivat löytäneet kirjan, jonka hän arveli salamerkeillä kirjoitetuksi, koska kukaan ei kyennyt lukemaan siitä sanaakaan.

– Niin, tuomari sanoi, – mies saattaa olla enemmän kuin tavallinen rosvo. Kenties hän on salajuonessa hallitusta vastaan. Tuokaa kirja tänne.

Sen jälkeen tuotiin esille Aiskhyloksen käsikirjoituspahanen, jonka Adams omakätisesti oli jäljentänyt. Vilkaistuaan siihen tuomari pudisti päätään ja kääntyen vangitun puoleen kysyi, mitä nuo salamerkit tarkoittivat.

– Salamerkit? Adams ihmetteli. – Sehän on Aiskhyloksen käsikirjoitus.

– Kenen, kenen? tuomari kysyi.

– Aiskhyloksen, Adams toisti.

– Se on vierasmaalainen nimi, kirjuri virkahti.

– Pikemminkin luulen, että se on sepitetty nimi, tuomari sanoi.

Eräs seurueesta selitti, että se näytti hyvin kreikalta.

– Kreikaltako? tuomari sanoi. – Sehän on kaikki käsinkirjoitettu.

– No, en minä sitä ehdottomasti väitäkään, toinen väitteli, – sillä siitä on jo kulunut pitkä aika, kun viimeksi näin kreikkaa.

– Tuolla on mies, tuomari sanoi kääntyen saapuville olevan pitäjänpapin puoleen, – joka sanoo sen meille heti.

Ottaen silmälasinsa ja samalla juhlallisen muodon pastori jupisi muutamia sanoja itsekseen ja julisti sitten ääneen:

– Niin, se on tosiaan kreikkalainen käsikirjoitus, perin arvokas muinaisesine. Epäilemättä se on varastettu samalta pappismieheltä, jolta roisto otti kauhtanankin.

– Mitä heittiö tarkoitti Aiskhyloksellaan? tuomari kysyi.

– Pyh, tohtori kuiskasi halveksivasti irvistäen, – luuletteko, että tuo mies tietää mitään tästä kirjasta? Aiskhylos! Hohoo! Näen nyt, että se on... erään kirkkoisän käsikirjoitus. Minä tunnen herrasmiehen, joka antaisi sievän rahasumman sellaisesta muinaisesineestä. Niin, niin, kysymyksiä ja vastauksia. Alussa on katkismus kreikankielellä. Niin, niin, pollaki toi: mikä on nimesi?

– Niin, nimenne? tuomari sanoi Adamsille, joka vastasi:

– Se on Aiskhylos, ja minä pysyn väitteessäni.

– Oh, niinkö? tuomari sanoi. – Laatikaa herra Aiskhylokselle vangitsemismääräys. Kyllä minä opetan teitä härnäämään minua väärällä nimellä.

Eräs seurueesta oli tiukkana katsellut Adamsia ja kysyi tältä, tunsiko hän lady Boobyn.

Silloin Adams, muistaen nyt puhujan piirteet, vastasi riemuissaan:

– Oi, teidän arvoisuutenne, oletteko te täällä? Kaiketi te ilmoitatte herra tuomarille, että minä olen viaton.

– En voi tosiaan olla ihmettelemättä, maajunkkari vastasi, – nähdessäni teidät tässä asemassa. Sitten hän kääntyi tuomarin puoleen ja sanoi: – Hyvä herra, minä vakuutan teille, että herra Adams on pappismies, kuten hänen pukunsakin osoittaa, ja perin kunnolliseksi tunnettu pappismies onkin. Toivon, että tutkisitte tätä asiaa vähän tarkemmin, sillä minä olen varma hänen viattomuudestaan.

– No, tuomari sanoi, – jos hän on herrasmies ja te olette varma hänen viattomuudestaan, en minä tahdo häntä lähettää vankilaan, en suinkaan. Minä lähetän naisen erikseen ja otan teidän takauksenne herrasmiehestä. Katsokaahan kirjasta, sihteeri, kuinka takuu laaditaan... hm... ja kirjoittakaa naiselle vangitsemiskäsky mitä nopeimmin.

– Hyvä herra, Adams huudahti, – minä vakuutan teille, että hän on yhtä viaton kuin minä itsekin.

– Ehkä tässä on tapahtunut joku erehdys, maajunkkari huomautti. – Antakaahan meidän kuulla herra Adamsin kertomus, pyydän.

– Hyvin kernaasti, tuomari vastasi, – ja tarjotkaahan herrasmiehelle lasi hänen voidellakseen kurkkuansa ennen kuin aloittaa. Minä osaan käyttäytyä herrasmiehiä kohtaan yhtä hyvin kuin joku toinenkin. Kukaan ei voi sanoa, että olen vangituttanut herrasmiehen koko sinä aikana, jonka olen tässä toimessa ollut.

Adams aloitti sitten kertomuksensa, ja vaikka hän siinä oli hyvin monisanainen, niin kukaan ei keskeyttänyt häntä, lukuunottamatta tuomarin hymähdyksiä ja hahatuksia silloin tällöin ja hänen haluaan saada kuulla toistamiseen ne kohdat, jotka näyttivät hänestä tärkeimmiltä. Kun pastori oli lopettanut, niin tuomari, joka maajunkkarin sanojen perusteella uskoi jokaisen tavun kertomuksesta hänen pelkästä vakuutuksestaan, vaikka olikin annettu valalliset lausunnot päinvastaiseen suuntaan, alkoi sättiä todistajaa roistoksi ja lurjukseksi ja käski hänen astua esille, mutta turhaan. Mainittu todistaja, joka jo kauan sitten oli huomannut, mihin suuntaan asiat kallistuivat, oli päätöstä odottamatta salavihkaa poistunut.

Tuomari raivostui nyt kovin ja töin tuskin voitiin estää häntä lähettämästä vankilaan viattomat nuoret miehet, joita oli vedetty nenästä yhtä hyvin kuin häntä itseäänkin. Hän tiuskasi kiroten, että heidän oli parasta etsiä tuo valapatto ja tuoda hänet kahden päivän kuluessa hänen eteensä, tai muutoin hän antaisi heidän kaikkien maistaa moisen käytöksen seurauksia. Kaikki lupasivat tehdä parhaansa siinä suhteessa, ja niin heidät päästettiin menemään. Sitten tuomari vaati herra Adamsia istumaan pöytään hänen kanssaan ryyppäämään, ja pitäjän pastori palautti sanaa sanomatta käsikirjoituksen, eikä Adams, joka selvästi havaitsi hänen tietämättömyytensä, tahtonut paljastaa sitä. Mitä Fannyyn tulee, hänet jätettiin omasta pyynnöstään erään talossa olevan naispalvelijan huostaan, joka hankki hänelle uudet vaatteet ja auttoi siistiytymään.

Kauan ei seurue ollut istunut salissa ennen kuin sen säikähdytti ulkoa kuuluva hirveä melu. Siellä olivat Adamsin ja Fannyn vangitsijat talon tavan mukaan kestinneet itseänsä tuomarin väkevällä oluella. Nyt he olivat kaikki joutuneet tukkanuottaan ja antoivat toisilleen korvapuusteja ja nyrkiniskuja aivan armottomasti. Tuomari itse hyökkäsi ulos, ja hänen arvoisa läsnäolonsa teki pian kahakasta lopun. Vieraittensa luo palattuaan hän selitti, että riidan aiheena ei ollut mikään muu kuin väittely siitä, kelle palkinnon pääosuus olisi kuulunut, jos Adams olisi tuomittu. Siitä koko seurue räjähti nauruun, paitsi Adams, joka otti piipun suustansa ja huokasi syvään ja sanoi, että oli surettavaa, että ihmiset osoittautuivat noin riidanhaluisiksi. Hän muisti samanlaisen jutun eräästä niistä pitäjistä, missä hän oli toiminut pappina.

– Siellä, hän jatkoi, – kilpaili kolme nuorta miestä lukkarin virasta, ja minä ratkaisin asian parhaan kykyni ja ansion mukaan, toisin sanoen, annoin toimen sille, joka taitavimmin osasi virittää virren. Lukkari oli tuskin nimitetty virkaansa, kun molempien hylättyjen viranhakijain kesken syntyi kiista heidän etevämmyydestään. Kumpikin puolestaan väitti, että jos he olisivat olleet ainoat kilpailijat, niin hän olisi tullut valituksi. Tämä kiista häiritsi usein seurakuntaa ja aiheutti soraääniä virrenveisuussa, kunnes minun vihdoin täytyi vaientaa heidät molemmat. Mutta, ah! Riidanhalua ei voitu tukahduttaa, ja kun he eivät enää voineet ilmituoda kiukkuaan laulussa, se yltyi nyt tappeluksi. Heidän välillään oli siitä monta kahakkaa, sillä he olivat melkein samanväkiset ja luulen, että asia olisi päättynyt onnettomasti, jollei lukkarin kuolema olisi antanut minulle tilaisuutta asettaa toista heistä hänen sijaansa. Siihen loppuikin kiista heti, ja sula sovinto syntyi riitapuolten välille.

Sitten Adams ryhtyi tekemään filosofisia huomautuksia siitä, kuinka oli typerää kiihtyä kinasteluihin, jotka eivät koskeneet kumpaakaan. Sen jälkeen hän alkoi tarmokkaasti polttaa tuprutella, ja seurasi pitkä äänettömyys, jonka vihdoin keskeytti tuomari innostumalla laulamaan omaa ylistystään ja kovin kehumaan ansioitaan, kun oli niin tarkkavaistoisesti ja älykkäästi käsitellyt äskeistä juttua. Pian hänet siinä keskeytti herra Adams, sillä hänen ja hänen kunnianarvoisuutensa välillä nousi nyt kinaa siitä, eikö hänen ankarimman lainkirjaimen mukaan olisi pitänyt lähettää herra Adams vankeuteen. Viimeksi mainittu väitti, että niin olisi pitänyt tehdä, mutta tuomari väitti yhtä kiihkeästi sitä vastaan. Tästä olisi luultavasti syntynyt riita, koska molemmat olivat kovin kiihkeitä ja jyrkkiä mielipiteensä puolesta, jollei Fanny olisi sattumalta kuullut, että eräs nuori mies oli lähdössä tuomarin talosta juuri siihen majataloon, missä Josefia kyyditsevät postivaunut yöpyivät. Tämän uutisen johdosta hän lähetti heti kutsumaan pastoria vierashuoneesta. Kun Adams näki, kuinka järkähtämätön tyttö oli päätöksessään lähteä, vaikka tämä ei tahtonut tunnustaa syytä siihen, vaan väitti, että muka ei voinut sietää niiden kasvoja, jotka olivat epäilleet häntä moisesta rikoksesta, niin hänkin päätti kaikin mokomin lähteä mukaan. Hän jätti siis hyvästit tuomarille ja seurueelle, ja niin päättyi sanakiista, jossa laki näkyi häpeällisesti aikovan usuttaa virkamiehen ja sananjulistajan toistensa kimppuun.

KAHDESTOISTA LUKU

Perin hauska seikkailu sekä asianomaisille henkilöille että suopealle lukijalle.

Adams, Fanny ja opas lähtivät yhdessä kello yhden tienoissa aamusella, juuri kun kuu oli noussut. He eivät vielä olleet kulkeneet peninkulmaa pitemmälle, kun tavattoman ankara rajuilma ja rankkasade pakotti heidät etsimään suojaa majatalosta tai pikemminkin oluttuvasta, missä Adams heti käski laittaa itselleen oivan takkavalkean, tuoda paahdettua leipää ja olutta ja ottaen esille piipun alkoi poltella hyvin tyytyväisenä, kokonaan unohtaen kaikki, mitä viimeksi oli tapahtunut.

Fanny istuutui myös takkavalkean ääreen, mutta oli paljon levottomampi rajuilman vuoksi. Sitten häneen kiintyi isännän, tämän vaimon, talon palvelijattaren ja heidän nuoren oppaansa huomio. Kaikki olivat sitä mieltä, etteivät koskaan olleet nähneet mitään puoliksikaan niin kaunista. Tosiaan, lukijani, jos olet herkkä luonteeltasi, niin neuvon sinua sivuuttamaan seuraavan kohdan, joka meidän täytyy tarinamme kokonaisuutta silmällä pitäen kertoa nöyrästi toivoen, että vältymme Pygmalionin kohtalosta, sillä jos sattuisi niin, että tämän kuvan ihanuus tenhoisi meidät tai sinut, niin saattaisimme ehkä joutua yhtä avuttomaan tilaan kuin Narkissus ja sanoa itsellemme: Quod petis est nusquam [Sitä, mitä pyydät, ei missään ole. Suom.]. Tai jos siinä ihanimmat piirteet toisivat lady X:n kuvan silmiemme eteen, niin olisimme vielä yhtä pahassa tilanteessa ja saattaisimme sanoa toiveillemme: Coelum ipsum petimus stultitia [Itse taivasta pyydämme typeryydellämme. Suom.].

Fanny oli nyt yhdeksännellätoista ikävuodellaan. Hän oli solakka ja sirorakenteinen, mutta ei noita hentoja nuoria naisia, jotka pikemminkin on tarkoitettu ripustettaviksi jonkin anatomin saliin kuin mihinkään muuhun tarkoitukseen. Päinvastoin hän oli niin pyöreä, että ihan näytti pursuavan tiukkojen liiviensä sisältä, varsinkin siitä kohden, mikä verhosi hänen täyteläiset rintansa. Eivätkä hänen lanteensa kaivanneet vanteella laajentamista. Hänen käsivarsiensa täsmällinen muoto ilmaisi niiden jäsenten mallin, joita puku verhosi, ja vaikka ne olivatkin hiukan työstä punertuneet, niin jos hiha kahahti kyynärpään yläpuolelle tai huivi paljasti jonkin osan hänen niskaansa, niin tuli näkyville sellainen vaalea kuulakkuus, jota hienoimmallakaan italialaisella maalivärillä ei olisi voitu saavuttaa.

Hänen tukkansa oli kastanjanruskea, ja luonto oli sitä lahjoittanut hänelle runsaalla kädellä. Hän oli leikannut sen uusimpaan kuosiin ja kiharsi sen sunnuntaisin niskalleen viimeisen muodin mukaan. Hänen otsansa oli korkea, kulmakarvat kaarevat ja verrattain tuuheat. Silmät olivat mustat ja säihkyvät, nenä hiukan roomalaiseen tapaan kaareva. Huulet olivat mehevät, ja alahuuli vallasnaisten mielipiteen mukaan liian ulospistävä. Hampaat olivat valkoiset, mutta eivät aivan tasaiset. Isorokko oli jättänyt vain yhden arven hänen leukaansa, ja se oli niin iso, että sitä olisi voinut luulla hymykuopaksi, jollei vasemmassa poskessa olisi näkynyt toista niin yhtäläistä, että edellinen näytti vain jälkimmäisen mukailulta. Hipiä oli heleä, hiukan päivettynyt, mutta siitä hohti sellainen kukkeus, että hienoimmat naiset olisivat vaihtaneet siihen kaiken kermanvaaleutensa. Mainitkaamme lisäksi kasvot, joissa, vaikka ne olivat tavattoman kainot, ilmeni melkein uskomaton tunneherkkyys ja hänen hymyillessään teeskentelemätön lempeys. Kaiken lisäksi hänellä oli luontaista hienoutta, joka hämmästytti kaikkia, jotka näkivät hänet.

Tämä ihastuttava olento istui takan ääressä Adamsin vieressä, kun hänen huomionsa äkkiä kiintyi sisemmästä huoneesta kuuluvaan ääneen, joka lauloi seuraavaa laulua:

LAULU

    Ah, Khloe, mihin sen miekkosen
    käy tie, jonka sulosi sun
    ovat kahlinneet? Miten poloinen
    unen unhon sais rintani mun?
    Voi henkipattokin onneton
    lain käsistä karata pois,
    voi paeta maihin, miss' outona on. –
    Ken sydäntään paeta vois?

    Ken hurmaan hukkuisi suurempaan
    kuin Khloen vangilla lie?
    ei vallat, ei julmuri
    sun muistoas mielestä vie.
    Ilon tunsiko herkemmän Narkissos,
    kun katsellen lähdettä hän
    kuvan keksijä – oi mikä hurmaannus! –
    oli sylihin sulkea tän?

    Tuo tunneko armahin siis nyt tois
    mun rintaani tuskan tään?
    Ilon aiheeksi outo sen luulla vois –
    ja nyt murheen mustana nään.
    Tää vihlova tuska ei konsana, ei
    voi tyyntyä ennen kuin
    jo tuonen ratsut mun matkaan vei
    ja Lethen virrassa uin.

    Kun nymfiini hurmaava, hymyssä suu,
    käy kentällä sipsuttaen,
    sen kulmilla taivaani kaareutuu,
    ja keijut ne saartaa sen.
    Käy tuulonen leppeä lännestä päin
    ja kukkien tuoksua tuo:
    hänen huuliltaan toki veitikka näin
    sulon, hekuman suuremman juo.

    Mun sieluni syttyi, kun katselin vain,
    ja hellältä näyttikin hän;
    ja toivehet versoivat sielussain.
    Näen onneni ennättävän.
    Mä riemusta hulluna kiirehdin luo,
    sain puolisen suudelmaa.
    Povi kainosti kuohahti kukkea tuo...
    Sitä tohdinko koskettaa?

    Tää menestys mieltäni rohkaisi mun:
    hän raukean katseen loi.
    Ei tenhoa tunteiden pulppuilun
    maan kielillä kertoa voi.
    – Oi Khloe! mä huoahdin houraellen.
    – Joko vihdoinkin armon nyt sain?
    – Ah, Strephon, miks' ennen noin rynnistäen
    et tullut! hän kuiskasi vain.

Adams oli kaiken aikaa mietiskellyt erästä kohtaa Aiskhyloksesta vähääkään välittämättä äänestä, vaikka se oli sointuvimpia, mitä koskaan sai kuulla, kunnes hänen silmänsä osuivat Fannyyn ja hän huudahti:

– Hyvänen aika, kuinka sinä näytät tavattoman kalpealta!

– Kalpealtako, herra Adams? tyttö virkkoi. – Jeesus siunatkoon! Ja hän vaipui taaksepäin tuolillaan.

Adams hypähti ylös, paiskasi Aiskhyloksensa tuleen ja alkoi kovalla äänellä huutaa talonväkeä apuun. Pian hän sai joka ainoan tulemaan huoneeseen, lauluniekan muiden mukana. Mutta, oi lukijani, kun tämä satakieli, joka ei ollut kukaan muu kuin Josef Andrews itse, näki rakkaan Fannynsä äsken kuvailemassamme tilassa, niin voitko käsittää hänen mielensä liikutusta? Jos et voi, niin jätä se mietelmä katsellaksesi hänen onneaan, kun hän sulki tytön syliinsä ja näki elämän ja veren palaavan tämän poskille, näki tämän avaavan armaat silmänsä ja kuuli tytön mitä hellimmällä äänellä kuiskaavan:

– Oletko sinä Josef Andrews?

– Oletko sinä minun Fannyni? toinen vastasi kiihkeästi ja tempaisten hänet rintaansa vasten painoi lukemattomia suudelmia hänen huulilleen vähääkään välittämättä läsnäolijoista.

Jos tekokainoja loukkaa tämän kuvan mehevyys, he voivat siirtää silmänsä pois ja katsella pastori Adamsia, joka riemusta ratketen tanssi ympäri huonetta. Jotkut filosofit kysynevät ehkä, eikö hän ollut onnellisin näistä kolmesta, koska hän hyvässä sydämessään nautti niistä siunauksista, jotka autuaallisesti paisuttivat kummankin rakastavan povea? Mutta meille liian vaikeina jätämme sellaiset syvämietteiset tutkimukset niille mielihypoteesien innokkaille rakentelijoille, jotka eivät salli minkään metafyysillisen ruuhkan niitä korottaa tai kannattaa, ja omasta puolestamme annamme selvän lausuntomme Josefin hyväksi, jonka onni ei ollut ainoastaan suurempi kuin pastorin, vaan pitempiaikainenkin. Heti kun Adamsin ensimmäinen riemun myrsky oli ohitse, hän loi silmänsä takkavalkeaan, jossa Aiskhylos hiiltyi, ja riensi heti pelastamaan sen vaivaiset jäännökset, nimittäin rakkaan ystävänsä lammasnahka-kannet. Tämä ystävä oli hänen omien kättensä työtä ja oli ollut hänen erottamattomana toverinaan enemmän kuin kolmekymmentä vuotta.

Tuskin Fanny oli täysin toipunut, kun hän alkoi hillitä riemunsa rajuutta, ja kun hän mietti mitä oli tehnyt ja sietänyt niin monen läsnäollessa, hän joutui heti kovin hämilleen. Hän työnsi Josefin lempeästi luotaan ja pyysi tätä olemaan hiljaa eikä tahtonut enää sallia suudelmia eikä hyväilyä. Sitten hän nähdessään neiti Slipslopin niiasi ja aikoi lähestyä tätä, mutta tuo korskea nainen ei huolinut vastata hänen tervehdykseensä, vaan vilkaisten toisaalle poistui heti sivuhuoneeseen jupisten mennessään:

– Kukahan sekin naikkonen lienee?

KOLMASTOISTA LUKU

Tutkielma ylhäisistä ja alhaisista ihmisistä. Neiti Slipslop lähtee huonolla tuulella ja jättää Adamsin seurueineen tukalaan asemaan.

Näyttää epäilemättä perin kummalliselta muutamista lukijoista, että neiti Slipslop, joka oli asunut monet vuodet samassa talossa Fannyn kanssa, oli kokonaan unohtanut hänet lyhyen eron jälkeen. Mutta totta onkin, että hän muisti tytön varsin hyvin. Ja koska emme kernaasti tahtoisi, että tässä kertomuksessamme mikään näyttäisi luonnottomalta, niin yritämme selittää syyt hänen käytökseensä. Emme epäile voivamme tyydyttää uteliaintakin lukijaa sanoessamme, että neiti Slipslop tällä käytöksellään ei vähääkään poikennut tavallisuudesta. Ja jos hän olisi menetellyt toisin, hän olisi todellakin alentunut arvonsa alapuolelle ja täydellä syyllä ansainnut moitetta.

Tehkäämme siis tiettäväksi, että ihmisrotu on jaettu kahdenlaisiin henkilöihin, nimittäin ylempiin ja alempiin. En tahtoisi luultavan, että ylemmillä tarkoitan sellaisia, jotka kirjaimellisesti ovat syntyneet muita pitemmiksi varreltaan, enkä vertauskuvallisesti sellaisia, jotka luonteenominaisuuksiltaan ja kyvyiltään kohoavat muita korkeammalle, samoin ei voida otaksua minun alemmilla tarkoittavan päinvastaista. Ylemmillä ymmärretään vain muodinmukaisia ihmisiä ja alemmilla niitä, jotka eivät ole muodinmukaisia. Mutta tämä sana "muoti" on pitkäaikaisen käytännön vuoksi menettänyt alkuperäisen merkityksensä ja ilmaiseekin meille nykyisin jotain aivan toista, sillä ellen erehdy, ymmärretään muodinmukaisilla henkilöillä tavallisesti niitä, jotka syntyperältään ja saavutuksiltaan ovat suurta laumaa ylempänä, jota vastoin sillä alkuaan ei todellakaan tarkoitettu mitään enempää kuin muotia noudattavaa henkilöä eli sellaista, joka pukeutui kunkin ajan kuosin mukaan, eikä sana todellakaan merkitse enempää tänäkään päivänä.

Kun ihmiskunta oli näin jaettu kuosikkaihin ja kuosittomiin henkilöihin, syntyi heidän välillään hurja kamppailu, eivätkä toiseen luokkaan kuuluvat epäluuloja välttääkseen tahtoneet, että heidän nähtiin julkisesti puhelevan toisten kanssa, vaikka he yksityisesti useinkin seurustelivat varsin hyvässä sovussa keskenään. On vaikea sanoa, kumpi ryhmä tässä kamppailussa pääsi voitolle, sillä vaikka muodinmukaiset henkilöt anastivat omiksi liikkuma-alueikseen monta paikkaa, kuten hovit, kokoukset, oopperat, tanssisalit ja niin poispäin, saivat muodittomat haltuunsa yhden kuninkaallisen paikan, hänen majesteettinsa Karhutarhan ohella alituiseksi omaisuudekseen kaiken humalan korjuun, markkinat, remut ja niin edespäin. Kaksi paikkaa nämä eri luokat ovat suostuneet jakamaan keskenään, nimittäin kirkon ja teatterin, joissa he eristäytyvät toisistaan merkillisellä tavalla. Kun näet kuosikkaat ihmiset kirkossa kohottautuvan kuosittoman kansan päiden yläpuolelle, niin katsomossa he samassa määrässä alentuvat heidän jalkojensa alapuolelle.

Koskaan en ole tavannut ketään, joka kykenisi selittämään tämän erotuksen. Riittäköön sen toteaminen, että he, kaikkea muuta kuin katsellen toisiansa veljinä sanan kristillisessä merkityksessä, näkyvät tuskin pitävän toisiaan samaan rotuun kuuluvina. Tätä osoittavat ilmeisesti sellaiset sananparret kuin "oudot ihmiset, tuntemattomat ihmiset, olennot, raukat, elukat, törkiöt" ja monet muut nimitykset, joita neiti Slipslop oli usein kuullut emäntänsä käyttävän ja siis luuli vuorostaan olevansa oikeutettu itsekin käyttämään. Ja ehkäpä hän ei erehtynyt, sillä nämä kaksi ryhmää, etenkin niiden läheltä toisiansa koskettavat reunat, toisin sanoen alhaisimmat ylhäisistä ja ylhäisimmät alhaisista, vaihtavat usein osiaan paikan ja ajan mukaan, siten että ne, jotka ovat kuosikasta väkeä täällä, kuuluvat kuosittomien joukkoon tuolla.

Mitä aikaan tulee, ei liene huvitusta vailla tarkata riippuvaisuuden kuvaa jonkinlaisena porrasasteikkona. Niinpä jo aamulla varhain nousee kyytimies tai joku palveluspoika, jota ilman mitkään ylhäiset perheet enempää kuin suuret laivatkaan eivät tule toimeen. Tämä poika ryhtyy harjaamaan John-lakeijan vaatteita ja siistimään hänen kenkiään. Lakeija taas pukeuduttuaan käy käsiksi samoihin tehtäviin herra kamaripalvelijan hyväksi. Tämä herrasmies taas hiukkaa myöhemmin aamupäivällä palvelee aatelisherraa, ja tuskin on viimemainittu täysissä tamineissaan, kun hän rientää kohteliaalle aamuvierailulle mylordin luo. Kun se toimitus on ohitse, niin mylord itse jo nähdään kumartelemassa kuninkaan suosikin luona, joka vastaanottotuntinsa päätyttyä lähtee aamuiselle kunniatervehdykselle hallitsijansa hoviin. Eikä koko tässä asteikossa liene toista astetta etäämmällä toisesta kuin mikä erottaa kaksi ensimmäistä. Filosofista voisi siis näyttää olevan kysymys vain siitä, tahdotteko mieluummin esiintyä suurena miehenä kello kuudelta aamulla vai kello kahdelta iltapäivällä. Kuitenkaan ei tavata kahta näistä, jotka eivät pitäisi pienintäkin tuttavallisuutta heitä alempana olevia henkilöitä kohtaan itselleen halventavana ja, jos astuisivat askeleen edemmäksi, häväistyksenä.

Ja nyt, lukijani, toivon että suot anteeksi tämän pitkän poikkeamisen, joka näytti minusta välttämättömältä pelastaakseni neiti Slipslopin luonnonlaadun alhaisen kansan arvostelulta, koska ne, jotka eivät koskaan ole nähneet ylhäisiä, voisivat pitää sitä järjettömänä. Mutta me, jotka tunnemme heidät, olemme havainneet, että hyvin ylhäiset henkilöt ovat tunteneet meidät täällä, vaan eivät tuolla, tuntevat tänään, vaan eivät huomenna. Ja kaikkea tätä on vaikea selittää muulla tavoin kuin millä jo olen yrittänyt. Ja jos jumalat, kuten jotkut asian käsittävät, ovat luoneet ihmiset vain nauraakseen heille, niin ei mikään osa käytöksestämme vastaa luomisemme tarkoitusta paremmin kuin tämä ylhäisön ja alhaison suhde.

Mutta palatkaamme tarinaamme. Adams, joka ei tiennyt näistä asioista enempää kuin pöydällä istuva kissa, luulotteli, että neiti Slipslopin muisti oli ollut paljon huonompi kuin se todella oli, ja seurasi häntä toiseen huoneeseen huudahtaen:

– Matami Slipslop, täällä on eräs vanhoja tuttavianne! Katsokaahan, mikä komea nainen hänestä on tullut sen jälkeen, kun hän jätti lady Boobyn palveluksen.

– Kyllä häntä luullakseni vähän muistelen, puhuteltu vastasi hyvin arvokkaasti. – Mutta enhän voi säilyttää mielessäni kaikkien perheemme alempien palkollisten piirteitä.

Sitten hän tyydytti Adamsin uteliaisuuden kertomalla tälle, että hän oli majataloon saapuessaan nähnyt kiesit valmiina. Kun hänen rouvaansa pian odotettiin maalle, hänen täytyi rientää kiireimmiten matkalle ja että hän säälistä ontuvaa Josefia kohtaan oli ottanut tämän mukaansa sekä vihdoin, että myrskyn tavaton rajuus oli ajanut heidät taloon, jossa hän heidät nyt tapasi. Sen jälkeen hän muistutti Adamsille, että tämä oli jättänyt hevosensa, ja hiukan ihmetteli, että pastori oli harhaillut näin kauaksi tieltään ja nyt tavattiin – tuon tyttöletukan seurassa, jonka hän pelkäsi olevan sellaisen kuin saattoi odottaakin. Niin hän sanoi.

Tuskin Adamsille oli muistutettu hevosesta, kun tuo vihjaus Fannyn maineesta taas karkoitti sen hänen mielestään. Hän vakuutti:

– En usko, että koko maailmassa on siveellisempää neitosta. Toivoisin hartaasti, hän huudahti napsauttaen sormiaan, – että kaikki hänen parempansa olisivat yhtä hyviä.

Sen jälkeen hän ryhtyi kertomaan heidän tapaamisestaan, mutta kun hän mainitsi, kuinka oli pelastanut tytön raiskaajan käsistä, Slipslop sanoi, että hän näytti sopivammalta armeijaan kuin papinvirkaan ja ettei ollut pappismiehen arvon mukaista käydä kehenkään väkivaltaisesti käsiksi. Hänen olisi muka pikemmin pitänyt rukoilla, että tytölle olisi suotu voimaa koettelemuksessansa.

Adams sanoi:

– En suinkaan häpeä menettelyäni, mihin Slipslop vastasi, että häveliäisyydenpuute ei kuulunut pappismiehelle sopiviin luonnepiiruihin.

Tämä keskustelu olisi luultavasti käynyt kiihkeämmäksi, jollei Josef olisi juuri sopivaan aikaan astunut huoneeseen ja pyytänyt neiti Slipslopilta lupaa saada esitellä hänelle Fannyn. Mutta tämä kieltäytyi jyrkästi sellaisten letukkojen tuttavuudesta ja sanoi hänelle, että mieluummin olisi antanut polttaa itsensä kuin sallinut Josefin tulla kanssaan kieseihin, jos olisi aavistanut, että hänen lutkansa oli häntä tiellä vaanimassa, lisäten vielä, että herra Adams näytteli varsin somaa osaa ja että hän ei epäillyt vielä kerran näkevänsä hänet piispana.

Tämä teki parhaimman kumarruksensa ja huudahti:

– Kiitän teitä, hyvä neiti, siitä kunnioittavasta nimityksestä, jonka koetan kaikin rehellisin keinoin ansaita.

– Perin rehellisin keinoin, toinen vastasi irvistäen. – Parittamalla ihmisiä.

Nämä sanat kuultuaan Adams harppasi pariin kertaan lattian yli, mutta sitten kyytimies tuli sisälle ilmoittaen neiti Slipslopille, että myrsky oli ohi ja kuu paistoi hyvin kirkkaasti, jolloin hän lähetti noutamaan Josefia. Nuorukainen istui ulkona Fannynsä kanssa, ja Slipslop tahtoi edellisen lähtevän mukaansa, mutta tämä kieltäytyi päättäväisesti jättämästä Fannyä, mistä kunnon emännöitsijä hirveästi raivostui. Hän uhkasi ilmoittaa rouvalleen, mitä oli tekeillä ja sanoi olevansa varma, että tämä puhdistaisi pitäjän mokomista ihmisistä, ja lopetti pitkän puheensa, joka oli täynnä katkeruutta ja hyvin vaikeita sanoja, esittämällä papistosta joitakin vihjauksia, joiden toistaminen ei olisi säädyllistä.

Huomattuaan vihdoin, että Josef pysyi järkähtämättömänä, hän heittäytyi kieseihin luoden lähtiessään Fannyyn katseen, joka hyvin muistutti, millaisen silmäyksen Kleopatra näytelmässä omisti Octavialle. Totta puhuen Fannyn läsnäolo tuotti hänelle mitä ikävimmän pettymyksen. Kun hän ensin oli nähnyt Josefin majatalossa, hänessä oli virinnyt toivo jostakin, mikä olisi voinut toteutua kyläkapakassa yhtä hyvin kuin palatsissakin. On tosiaan luultavaa, että herra Adams sinä iltana oli pelastanut ryöstöltä muitakin kuin Fannyn.

Kun kiesit olivat kuljettaneet raivostuneen Slipslopin pois, kerääntyivät Adams, Josef ja Fanny takkavalkean ääreen, missä heille riitti melko paljon viatonta hauskaa rupattelua, mutta koska se kaiketikaan ei suuresti huvittaisi lukijaa, riennämme aamuun, huomauttaen vain, että kukaan heistä ei mennyt sinä yönä levolle. Poltettuaan kuusi piipullista Adams uinahti mukavasti nojatuoliin jättäen rakastavaiset, joiden silmillä oli liian paljon mieluista katseltavaa, jotta heissä olisi voinut syntyä halua niiden ummistamiseen, nauttimaan muutaman tunnin ajan kahdenkesken onnesta, jota kukaan lukijoistani, jollei hän itse koskaan ole ollut rakastuneena, ei laisinkaan kykenisi käsittämään, vaikka meillä olisi kaikki Homeroksen toivomat kielet sitä kuvaillaksemme. Mutta kaikki tosirakastavaiset voivatkin luoda siitä kuvan omassa mielessään tarvitsematta vähääkään apua meiltä.

Riittäköön siis, kun sanomme, että Fanny satojen hartaiden pyyntöjen jälkeen vihdoin antautui koko sielullaan Josefille ja melkein pyörtyen hänen syliinsä kuiskasi vienommin ja lempeämmin kuin mikään Arabian tuulahdus hänen huulilleen, jotka silloin olivat lähellä hänen omiansa:

– Oi, Josef, sinä olet voittanut minut. Minä olen ikuisesti sinun!

Kun Josef oli polvistuen kiittänyt häntä ja syleillessään osoittanut tulisuutta, johon tyttö nyt melkein vastasi, hän hypähti riemastuneena jaloilleen ja herätti pastorin hartaasti pyytäen, että tämä heti yhdistäisi heidän kätensä.

Adams nuhteli häntä hänen pyyntönsä johdosta ja sanoi, ettei hän suinkaan suostunut siihen, mikä oli kirkon kaavoja vastaan, että hänellä ei ollut erivapautusta ja ettei hän neuvonut Josefia sellaista hankkimaankaan.

– Kirkko, hän sanoi, – on määrännyt muodon, nimittäin kuulutukset, johon kaikkien kunnon kristittyjen tulee alistua ja jonka laiminlyömisestä otaksun johtuviksi ylhäisten avioliitossa niin usein esiintyvät onnettomuudet. Kaikki ne, hän selitti lopuksi, – jotka ovat yhdistetyt toisin kuin Jumalan sana käskee, eivät ole Jumalan yhdistämät, eikä heidän avioliittonsa ole laillinen.

Fanny kannatti pastoria ja sanoi punehtuneena Josefille vakuuttavansa tälle, ettei hän sellaiseen suostuisi, sekä ihmettelevänsä, että tämä edes ehdottikaan sitä. Tästä päätöksestä Adams kiitti häntä lausuen rohkaisevia sanoja, ja Josefin täytyi kärsivällisesti odottaa, kunnes heidät oli kolmannen kerran kuulutettu. Fanny suostui kuitenkin Adamsin läsnäollessa, että heti kotiin saavuttua haettaisiin kuulutuslupa.

Aurinko oli jo jonkin tunnin ollut ylhäällä, kun Josef huomasi säärensä ihmeellisesti tervehtyneen ja ehdotti, että käveltäisiin eteenpäin. Mutta heidän ollessaan lähtövalmiina, heille sattui vähäinen viivytys. Tämä oli vain lasku, joka nousi seitsemään shillinkiin. Ei suinkaan mikään iso summa, kun ajattelemme, minkä suunnattoman määrän olutta herra Adams oli kaatanut kurkkuunsa. Mitään muistuttamista laskun kohtuullisuutta vastaan ei heillä ollutkaan, mutta sitä enemmän päänvaivaa sen suoritusmahdollisuuksista. Sillä mies, joka oli ottanut Fanny-paran kukkaron, oli onnettomuudeksi unohtanut antaa sen takaisin. Laskelma oli siis tällainen:

                                       punt. sh. p:yä

    Herra Adams seurueineen velkaa........ 0 7 0
    Herra Adamsin taskussa................ 0 0 6 1/2
    Herra Josefilla....................... 0 0 0
    Neiti Fannyllä........................ 0 0 0
                                    vajaus 0 6 5 1/2

He seisoivat ääneti muutamia minuutteja tuijottaen toisiinsa, mutta sitten Adams hypähti varpailleen ja kysyi emännältä, oliko pitäjässä ketään pappismiestä. Tämä vastasi olevan.

– Onko hän varakas? Adams kysyi edelleen, johon tiedusteluun emäntä niinikään vastasi myöntävästi.

Silloin Adams napsautti sormiaan ja palasi riemuissaan toveriensa luo.

– Heureka, Heureka! hän huudahti ja kun toiset eivät sitä ymmärtäneet, hän sanoi heille selvällä englanninkielellä, että heidän ei tarvinnut olla huolissaan, koska hänellä oli pitäjässä veli, joka suorittaisi laskun, ja ilmoitti juuri menevänsä tämän kotiin rahoja noutamaan ja palaavansa tuokiossa toisten luo.

NELJÄSTOISTA LUKU

Keskustelu pastori Adamsin ja pastori Trulliberin välillä.

Pastori Adams saapui pastori Trulliberin kotiin, jossa hän tapasi tämän paitahihasillaan, esiliina vyöllä ja kiulu kädessä juuri tulossa sikojaan ruokkimasta. Herra Trulliber oli näet sunnuntaisin pappi, mutta viikon kuutena arkipäivänä pikemmin maanviljelijä. Hänellä oli oma pieni peltotilkku ja sitäpaitsi melkoista isompi alue vuokramaata. Hänen vaimonsa lypsi hänen lehmänsä, hoiti maitotaloutta ja kuljetti voita ja munia torille myytäväksi. Sioista sai etupäässä pastori itse huolehtia, ja hyvin hän niitä hoitelikin kotona ja kuljetti markkinoille. Näissä tilaisuuksissa hän sai kuulla monta kaskua, koska hänen oma ruhonsa runsaan oluen lihottamana melkein veti vertoja noille myytäville röhkijöille. Hän oli tosiaan pyylevimpiä miehiä mitä koskaan näkee ja olisi voinut ilman keinotekoisia täytepöhöjä esittää sir John Falstaffin osaa. Sitäpaitsi hänen lyhyt vartensa melkoisesti lisäsi vatsan pyöreyttä, joten hänen varjonsa ulottui melkein yhtä korkealle hänen maatessaan selällään kuin hänen seisoessaan jaloillaan. Hänen äänensä oli kova ja käheä, lausuminen tavattoman leveää. Päällepäätteeksi hänellä oli kävellessään hanhen arvokkuus, mutta hän astui hitaammin.

Kun herra Trulliberille ilmoitettiin, että joku halusi puhutella häntä, hän tempaisi heti esiliinan vyötäisiltään ja pukeutui vanhaan yönuttuun, jossa asussa hän aina kotonaan otti vieraansa vastaan. Hänen vaimonsa oli ilmoittaessaan hänelle herra Adamsin tulosta tehnyt pienen erehdyksen, kun oli sanonut puolisolleen, että hän luuli miehen tulleen tekemään sikakauppaa. Tämä otaksuma sai herra Trulliberin mitä kiireimmiten rientämään vieraansa luo. Tuskin hän oli nähnyt Adamsin, kun hän vähääkään epäilemättä, että tulija saapui vaimon otaksumassa tarkoituksessa, sanoi hänelle:

– Tulitte perin sopivaan aikaan, odotin juuri ostajaa tänä iltapäivänä, ja lisäsi, että siat olivat kaikki puhdasrotuisia ja lihavia ja painoivat yli kaksikymmentä leiviskää kappale.

Adams vastasi:

– En luullut teidän tuntevan minua.

– Tunnen, tunnen niinkin, Trulliber toimitti, – olenhan nähnyt teidät usein markkinoilla. Kas, eihän tämä tosiaan ole ensi kerta, kun olemme kaupoissa, hyvä mies. Niin, niin, hän innostui, – minä muistan kasvonne varsin hyvin, mutta en sano sanaakaan enempää ennen kuin olette nähnyt elukat, vaikka en koskaan ole myynyt teille kylkisilavaa ja kinkkua sellaisista possuista kuin minulla nyt on läävässäni.

Sitten hän ihan väkisin laahasi Adamsin sikolättiin, johon tosiaan ei ollutkaan muuta kuin pari askelta hänen päivähuoneensa ikkunasta. Tuskin he olivat saapuneet sinne, kun hän huudahti:

– Koetelkaahan niitä! Astukaa sisään, ystäväni! Kernaasti saatte niitä koetella, ostatte tai ette. Näin sanoen hän oven avattuaan työnsi Adamsin läävään vaatien tätä koettelemaan niitä eikä luvannut ennen puhua hänelle sanaakaan.

Adamsin, joka oli vapaa kaikesta teennäisestä, täytyi noudattaa hänen mieltään ennen kuin hänen sallittiin selittää mitään. Mutta kun hän tarttui erään sian saparoon, äksy eläin ponnahti niin äkkiä, että kaatoi Adams-paran pitkin pituuttaan kuraan. Sen sijaan että olisi auttanut häntä ylös Trulliber purskahti nauruun ja astuen läävään sanoi Adamsille hiukan pilkallisesti:

– Kas, ettekö osaa käsitellä sikaa? ja aikoi tarttua itse toiseen sikaan.

Mutta Adams, joka mielestään oli mennyt kohteliaisuudessansa jo kyllin pitkälle, siirtyi heti jaloilleen päästyään eläinten ulottuvilta ja huudahti:

– Nihil habeo cum porcis [Minulla ei ole sikojen kanssa mitään tekemistä. Suom.]. Olen pappismies, hyvä herra, enkä ole tullut sikoja ostamaan.

Trulliber vastasi olevansa pahoillaan erehdyksestään, mutta sanoi sen vaimonsa syyksi.

– Se on sellainen hupsu, joka aina tekee kommelluksia. Sitten hän pyysi vierastaan menemään sisälle siistimään itseään ja sanoi vain sulkevansa läävän oven ja sitten tulevansa perästä. Adams pyysi lupaa kuivata päällystakkinsa, tekotukkansa ja hattunsa takkavalkealla, ja siihen Trulliber suostui. Rouva Trulliber olisi tuonut hänelle vesivadillisen kasvojen pesua varten, mutta hänen aviomiehensä käski hänen olla vaiti, mokomankin hupsun, koska hän muutoin tekisi vielä uusia erehdyksiä, ja osoitti sitten Adamsin vesipumpulle. Adamsin ollessa peseytymässä Trulliber, jossa hänen vieraansa ulkoasu ei herättänyt suurta arvonantoa, sulki salin oven ja opasti hänet keittiöön. Samalla hän sanoi, että lasillinen juomaa ei kaiketikaan tekisi hänelle pahaa, ja kuiskasi vaimolleen, että tämä laskisi hiukan huonointa olutta.

Lyhyen äänettömyyden jälkeen Adams sanoi:

– Arvelen, hyvä herra, että jo huomaatte olevani pappismies.

– Niin, niin, Trulliber äännähteli irvistäen, – huomaan, että teillä on kauhtana. En uskalla nimittää sitä kokonaiseksi kauhtanaksi.

Adams vastasi:

– Se ei tosiaan ole parhaimpia, kun näet onnettomuudeksi satuin repäisemään sen kymmenen vuotta sitten astuessani jalkaportaan yli.

Palatessaan tuomaan juomaa rouva Trulliber sanoi puolisolleen, että hän arveli herrasmiestä matkustajaksi ja että tämä mielellään hiukan söisi jotakin. Trulliber käski hänen hillitä röyhkeän kielensä ja kysyi, matkustelivatko pappismiehet ilman hevosta, ja lisäsi, että tällä herralla ei kaiketi ollut hevosta, koska hänellä ei ollut ratsastussaappaita.

– On, hyvä herra, on minulla hevonen, Adams vastasi, – mutta olen jättänyt sen jälkeeni.

– Minua ilahduttaa kuulla, että teillä on, Trulliber sanoi, – sillä minä vakuutan teille, etten mielelläni näe pappismiesten taivaltavan jalkaisin. Se ei ole sopivaa eikä heidän säätynsä arvon mukaista.

Tässä Trulliber piti pitkän puheen säädyn tai pikemminkin pappiskauhtanan arvosta, mutta sitä puhetta ei juuri kannata kertoa. Sillä välin olikin vaimo kattanut pöydän ja asettanut sille puurovadin hänen suuruksekseen.

Sitten Trulliber sanoi pastorillemme:

– En tiedä, ystäväni, kuinka satuitte tulemaan luokseni, mutta kun nyt kerran olette täällä, niin jos katsotte hyväksi syödä jonkun suupalan, voitte sen tehdä.

Adams otti tarjouksen vastaan, ja molemmat pastorit istuivat pöytään rouva Trulliberin seisoessa miehensä tuolin takana palvelemassa, kuten näkyi olevan hänen tapansa. Trulliber söi hyvällä ruokahalulla, mutta pisti tuskin mitään suuhunsa tekemättä muistutuksia vaimonsa keittotaidosta. Kaiken tämän emäntä-poloinen sieti kärsivällisesti. Hän ihaili todellakin niin ehdottomasti miehensä suuruutta ja tärkeyttä, josta sai monesti vihjauksia tämän omasta suusta, että palvomisessaan melkein piti tätä erehtymättömänä. Totta puhuen pastori oli harjoittanut häntä useammalla kuin yhdellä tavalla, ja hurskas nainen oli saanut niin paljon mieltä ylentävää opetusta puolisonsa saarnoista, että oli päättänyt vastaanottaa tämän maailman ikävyydet yhdessä hyvien asioiden kanssa. Alussa hän tosiaan oli ollut hiukan vastahakoinen, mutta mies oli jo aikoja sitten taltuttanut hänet. Osittain se johtui vaimon rakkaudesta, osittain hänen pelostaan, osittain hänen hurskaudestaan, osittain miehen itselleen suomasta kunnioituksesta ja osittain siitäkin, jota tämä sai pitäjäläisiltä.

Sanalla sanoen rouva Trulliber oli ehdottomasti alistunut ja palvoi nyt puolisoansa kuin Saara Aabrahamia, nimittäen häntä mestariksi, joskaan ei herraksi. Heidän aterialla ollessaan mies antoi hänelle uuden todistuksen suuruudestaan, sillä kun vaimo oli juuri ojentanut olutkupposen Adamsille, Trulliber sieppasi sen tämän kädestä huudahtaen:

– Minä pyysin ensin! ja lätkäisi juoman. Adams kielsi sen vaimon vuoksi, joka, vaikka hänen omatuntonsa oli Adamsin puolella, ei uskaltanut vastustaa miehensä tahtoa. Silloin mies sanoi:

– Ei, hyvä herra, ei. En olisi ollut niin tyly, että olisin ottanut sen teiltä, jos olisitte pyytänyt ensiksi, mutta minun täytyy sanoa teille, että en sallisi kuningaskunnan parhaimmankaan urhon omassa talossani juoda ennen minua, kun minä pyydän ensiksi.

Heti kun he olivat lopettaneet aamiaisensa, Adams aloitti seuraavaan tapaan:

– Hyvä herra, on kaiketi jo kyllä aika, että ilmoitan teille käyntini tarkoituksen. Olen matkustaja ja kuljen tästä ohi kahden nuoren henkilön, nuorukaisen ja neitosen seurassa, molemmat omasta seurakunnastani, jonne olemme matkalla. Pysähdyimme tähän pitäjään erääseen vieraskotiin, josta minut osoitettiin teidän luoksenne, koska toimitte täällä kappalaisena.

– Vaikka olen vain kappalainen, Trulliber sanoi, – niin luulen olevani yhtä hyvinvoipa kuin itse kirkkoherra tai kenties kuin naapuripitäjän rovastikin. Luullakseni voisin ostaa heidät molemmat.

– Hyvä herra, Adams virkkoi, – se ilahduttaa minua. Asianani on nyt, että kun erilaisten tapausten vuoksi olemme menettäneet rahamme emmekä kykene suorittamaan seitsemän shillingin laskuamme, niin pyydän teitä auttamaan minua lainaamalla nuo seitsemän shillinkiä ja ehkä niiden lisäksi vielä toiset seitsemän shillinkiä, jotka kaiketi maksan teille takaisin. Mutta jos en, niin varmaankin te mielihyvällä käytätte tällaista tilaisuutta tallettaaksenne itsellenne aarteita parempaan paikkaan kuin mitä tämä maailma tarjoaa.

Ajatelkaamme, että muukalainen, joka asiakkaaksi otaksuttuna astuu lakimiehen toimistoon, esittää tätä vastaan kannekirjan, kun toisen kämmen jo syhyy asiamiespalkkion toivosta. Ajatelkaamme apteekkaria, jolle komeissa vaunuissa ajava etevä ja kuuluisa lääkäri tarjoaa hänelle itselleen aiotun lääkejuoman reseptin, sen sijaan että kirjoittaisi lääkemääräyksen jollekulle potilaalle. Ajatelkaamme, että ministeri sievoisen pyöreän rahasumman asemasta kestitsisi lordi A:ta, sir B:tä tai junkkari C:tä tanakalla luudanvarrella. Ajatelkaamme, että siviilitoveri tai armeijassa palveleva kapteeni ansioiden, kunnian, kauneuden, herttaisuuden ja ihailun asemasta pauhaisi paheista, häpeästä, rumuudesta, hupsuudesta ja halveksumisesta suojelijansa korvaan. Ajatelkaamme, että muodinmukainen herrasmies ensi kerralla suorittaisi hänelle liikkeenharjoittajan esittämän laskun tai että viimemainittu siinä tapauksessa vähentäisi siitä sen, minkä on odotuksen varalta merkinnyt liikaa. Sanalla sanoen: ajatelkaa ja otaksukaa mitä tahansa, niin ette koskaan voi kuvitella mitään sen kummastuksen vertaista, joka valtasi Trulliberin niin pian kuin Adams oli lopettanut puheensa. Jonkin aikaa hän tuijotteli äänettömänä, vilkuillen milloin Adamsiin, milloin vaimoonsa, toisinaan luoden silmänsä maahan, toisinaan kohottaen ne taivasta kohti. Vihdoin hän puhkesi puhumaan tähän tapaan:

– Hyvä herra, minä luulen tietäväni yhtä hyvin kuin joku toinenkin, mihin sijoitan pienet aarteeni. Vaikka en liene yhtä vakavarainen kuin jotkut muut, kiitän Jumalaa siitä, että olen tyytyväinen. Se on suurempi siunaus kuin rikkaudet, ja sen, jolle tyytyväisyyttä on suotu, ei tarvitse pyytää enempää. Vähään tyytyminen on suurempaa kuin koko maailman omistaminen, sillä sen voi omistaa olemalla tyytyväinen. Sijoittaa aarteeni! Mitäpä siitä, missä sen ihmisen aarre on, jonka sydän asuu Herran sanassa. Siinä on kristityn aarre.

Kun Adams oli kuullut nämä sanat, hänen silmänsä vettyivät, ja tarttuen Trulliberia kädestä hän huudahti riemastuneena:

– Veliseni, taivaat siunatkoot sitä sattumaa, joka johti askeleeni teidän luoksenne! Olisin kävellyt monta mailia saadakseni jutella teidän kanssanne. Uskokaa minua, pian käyn teitä toistamiseen tapaamassa. Mutta aavistan, että ystäväni jo ihmettelevät viipymistäni. Suvaitkaa siis heti antaa minulle ne rahat.

Silloin Trulliber otti ankaran muodon ja huudahti:

– Ethän vain aio ryöstää minulta?

Tuon kuullessaan hänen vaimonsa purskahti kyyneliin, lankesi polvilleen ja parkui: – Oi, hyvä herra älkää Jumalan tähden ryöstäkö mestariltani! Me olemme köyhää väkeä.

– Nouse ylös, sinä hupsu, ja mene omille askareillesi! Trulliber sanoi. – Luuletko, että tämä mies uskaltaa panna henkeänsä alttiiksi! Hän on kerjäläinen eikä mikään rosvo.

– Aivan totta, Adams myönsi.

– Toivoisin todellakin, Trulliber huudahti, – että piirikunnan esimies olisi täällä. Toimittaisin sinut maankiertäjänä rangaistuksi hävyttömyydestäsi. Vai vallan neljätoista shillinkiä! Minä en anna sulle äyriäkään. En usko, että olet sen enempää pappismies kuin tuo nainen tuossa, hän sanoi osoittaen vaimoaan, – mutta jos olet, niin ansaitset, että kauhtanasi riistetään hartioiltasi, kun tuolla tavoin juoksentelet pitkin maakuntaa.

– Teidän epäilyksenne annan anteeksi, Adams virkkoi, – mutta otaksuen, että en olisi pappismies, niin olen kuitenkin veljenne, ja kristittynä, vielä enemmän pappina teidän tulee auttaa minua hädässäni.

– Saarnaatko sinä minulle, Trulliber vastasi. – Julkeatko neuvoa minua velvollisuuteni täyttämisessä?

– Totisesti somaa, rouva Trulliber huudahti, – saarnata mestarilleni!

– Vaikene, vaimo, Trulliber tiuskasi. – Sanon sinulle, ystäväni, hän lisäsi kääntyen Adamsin puoleen, – että en opi velvollisuuttani sinunlaisiltasi. Minä tiedän, mitä ihmisrakkaus on, paremmin kuin että heittelisin almuja maankiertäjille.

– Ja sitäpaitsi, jos olisimme halukkaatkin, niin vaivaishoitomaksut pakottavat meitä antamaan aika paljon almuja, vaimo huomautti.

– Pyh, sinä olet hupsu! Vaivaisten maksut! Tuki sinä lörpöttelevä suusi, Trulliber vastasi. Kääntyen sitten Adamsiin päin hän sanoi tälle, että ei antaisi yhtään mitään.

– Minua surettaa, Adams vastasi, – että sanotte tietävänne, mitä ihmisrakkaus on, vaikka ette sitä paremmin harjoita. Minun täytyy sanoa teille, että jos puolustukseksenne luotatte tietoonne, niin vielä huomaatte pettyneenne, vaikka uskottekin siihen ilman hyviä töitä.

– Mies, Trulliber huudahti, – herjaatko sinä uskoa minun talossani? Ulos ovesta! En tahdo pitemmälti olla saman katon alla heittiön kanssa, joka puhuu kevytmielisesti uskosta ja jumalansanasta.

– Älkää mainitko jumalansanaa, Adams virkkoi.

– Mitä, eikö saisi mainita jumalansanaa! Etkö usko sanaan? Trulliber huudahti.

– Uskon, mutta te ette usko, Adams vastasi, – jos saan päätellä töistänne, sillä raamatun käskyt ovat niin selvät ja niiden lupaamat palkinnot ja rangaistukset niin äärettömät, että ihmiselle on mahdotonta uskoa niihin lujasti tottelematta niitä. Eikä mikään käsky ole jyrkempi, ei mistään velvollisuudesta muistuteta useammin kuin lähimmäisenrakkaudesta. Jos jollakulla siis ei ole lähimmäisenrakkautta, en epäile julistaa, että se ihminen ei ole kristitty.

– En neuvoisi sinua väittämään, että minä en ole kristitty, Trulliber sanoi. – Minä en sitä siedä, sillä minä luulen, että miehenä vedän vertoja sinulle itsellesi.

Ja totta olikin, että vaikka Trulliber nykyisin ehkä oli liian lihava atleettisiin voimannäytteisiin, hän oli nuoruudessaan ollut seudun parhaita nyrkkeilijöitä ja palikkataistelijoita.

Kun hänen vaimonsa näki hänen puristavan kätensä nyrkkiin, hän tuli väliin ja pyysi välttämään käsikähmää ja sen sijaan osoittautumaan tosikristityksi ja turvautumaan lakiin. Koska mikään muu kuin suoranainen hyökkäys häntä itseään tai jotakuta hänen ystäväänsä vastaan ei voinut ärsyttää Adamsia iskemään, hän hymyili Trulliberin vihaiselle ilmeelle ja kiukkuisille eleille ja sanoi pahoittelevansa, että näki moisia miehiä papinvirassa, sekä lähti muitta mutkitta talosta.

VIIDESTOISTA LUKU

Uusi seikkailu taas pastori Adamsin muistamattomuuden tuloksena.

Palattuaan majataloon hän tapasi Josefin ja Fannyn istumassa yhdessä. Kaukana siitä, että nämä olisivat pitkästyneet hänen poissaollessaan, kuten hän oli pelännyt. He eivät olleet kertaakaan kaivanneet häntä tai edes ajatelleet. Päinvastoin molemmat ovat minulle usein vakuuttaneet viettäneensä nuo hetket mitä hauskimmassa keskustelussa, mutta kun en koskaan ole voinut kumpaakaan suostuttaa sitä kertomaan, niin en voi sitä lukijallekaan toistaa.

Adams ilmoitti rakastaville yrityksensä huonon menestyksen. Kaikki joutuivat kovin hämilleen, eikä kukaan osannut ehdottaa mitään suoriutumiskeinoa, kunnes Josef vihdoin neuvoi kutsumaan emännän ja pyytämään, että tämä uskoisi heitä. Fanny arveli kuitenkin, että siitä ei olisi mitään apua, koska emäntä oli naamaltaan happamimpia ihmisiä mitä hän oli koskaan nähnyt.

Mutta hän sai kokea mieluisan pettymyksen. Tuskin oli näet emännältä kysytty, kun hän kernaasti suostui. Niiaten ja hymyillen hän toivotti heille onnellista matkaa. Mutta jottei Fannyn ihmiskasvojen tuntemusta alettaisi pitää huonona, rohkenemme esittää yhden syyn, joka kenties oli voinut taivuttaa emännän näin luottavaiseksi ja hyväluontoiseksi. Sanoessaan lähtevänsä veljeään tapaamaan Adams oli tahtomattaan, herättänyt Josefissa ja Fannyssä sellaisen vaikutelman, että molemmat uskoivat hänen tarkoittaneen lihallista veljeään eikä hengellistä veljeä Herran viinamäessä. Ja he olivat niin ilmoittaneet emännälle, kun tämä häntä kysyi. Ja herra Trulliber oli hurskautensa vakuuttelulla, mahtavilla eleillään, ankaruudellaan, tylyydellään ja oletetun suuren varallisuutensa vuoksi saavuttanut niin suuren arvovallan pitäjässä, että kaikki elivät hänen suhteensa äärimmäisessä pelossa ja vavistuksessa. Ei siis ihme, että emäntä, joka tiesi riippuvan Trulliberin mielivallasta, saisiko hän enää myydä tuopillistakaan juomaa, ei uskaltanut loukata hänen luuloteltua veljeänsä kieltämällä luottoa.

He olivat juuri lähtemässä, kun Adams muisti jättäneensä päällystakkinsa ja hattunsa herra Trulliberin taloon. Kun hän ei halunnut uudistaa käyntiään ja kun ei ketään palvelijaa ollut kotona, emäntä lupasi itse mennä ne noutamaan.

Tämä oli onneton seikka, sillä pian emäntä huomasi pettyneensä siinä käsityksessä, jonka oli Adamsista saanut. Trulliber näet solvasi tätä mitä törkeimmin sanoin, varsinkin kun kuuli, että vieras oli ollut kyllin röyhkeä esiintyäkseen hänen läheisenä sukulaisenansa.

Palattuaan emäntä sen vuoksi kokonaan muutti sävyään. Sanoi, että ihmisten pitäisi hävetä matkustaa ympäriinsä ja uskotella olevansa, mitä eivät olleet, valitteli korkeita veroja ja vakuutti, että hänen puolestaan täytyi maksaa kaikesta, mitä hänellä oli. Siksi hän ei voinut eikä tahtonutkaan luottaa kehenkään, ei edes omaan isäänsä. Raha oli muka ahtaammalla kuin koskaan, ja hänellä oli laskuja suoritettavanaan. Sen vuoksi hän toivoi, että he maksaisivat velkansa ennen kuin lähtisivät talosta.

Adams joutui nyt kovin ymmälle. Mutta koska hän tiesi, että olisi helposti voinut lainata tuollaisen summan omasta seurakunnastaan ja että hän itse olisi lainannut sen kelle pulaan joutuneelle kuolevaiselle tahansa, hän sai uutta rohkeutta ja hyökkäsi ulos kiertämään pitäjää, mutta ilman tuloksia. Hän palasi yhtä pennittömänä kuin oli lähtenytkin, voivotellen ja valittaen, että kristityksi itsensä tunnustavassa maassa joku poloinen saattoi nääntyä nälkään lähimmäistensä eläessä yltäkylläisyydessä.

Hänen lähdettyään emäntä, joka jäi vartioimaan Josefia ja Fannyä, kestitsi näitä jutuillaan pastori Trulliberin osallisuudesta. Ja naapuristossa ei tosiaan ollut ainoastaan varsin hyvä käsitys hänen muista ominaisuuksistaan, vaan pidettiinpä häntä hyvin armeliaanakin, sillä vaikka hän ei koskaan antanut ropoakaan, hän märehti aina tuota sanaa.

Tuskin Adams oli palannut toistamiseen, kun rajuilma yltyi tavattoman ankaraksi. Emäntä julisti muun muassa, että jos he yrittivät liikahtaa suorittamatta hänelle laskuansa, niin hän pian lähettäisi miehiä heitä takaa-ajamaan ja vangituttaisi heidät.

Platon ja Aristoteles tai joku muu on sanonut, että kun terävinkin oveluus jättää meidät pulaan, niin sattuma usein osaa maaliin ja tekee sen keinoilla, joita vähimmin odotamme. Vergilius lausuu sen hyvin rohkeasti:

    Turne, quod optanti divum promittere nemo
    auderet, volvenda dies, en! attulit ultro.

Tahtoisin kerrata useampien suurten miesten lauseita, jos voisin, mutta kun muistini tekee tenän, niin ryhdyn havainnollisesti todistamaan näitä huomautuksia seuraavalla esimerkillä:

Kapakassa sattui, sillä Adams ei ollut kyllin ovela sellaista kohtausta järjestääkseen, samaan aikaan olemaan mies, joka aikaisemmin oli palvellut rumpalina eräässä irlantilaisessa rykmentissä ja kierteli nyt maata kulkukauppiaana. Kuunneltuaan tarkkaavaisesti emännän puhetta tämä mies vihdoin asettui Adamsin puolelle ja kysyi häneltä, kuinka suuri se summa oli, jonka vuoksi heitä pidätettiin matkaansa jatkamasta.

Kun se ilmoitettiin hänelle, hän huokasi ja sanoi:

– Olen pahoillani, että minulla ei ole niin paljon, sillä minulla on taskussani ainoastaan kuusi shillinkiä ja kuusi pennyä, jotka lainaisin teille perin kernaasti.

Adams hypähti ilosta ja huudahti:

– Se riittää, sillä minulla on kuusi pennyä itselläni!

Ja näin nämä ihmis-poloiset, jotka eivät voineet hellyttää rikkaita ja hurskaita, vihdoin pääsivät pulastaan köyhän kulkukauppiaan armeliaisuudesta.

Jätän lukijani asiaksi tehdä tämän tapauksen johdosta mitä johtopäätöksiä häntä haluttaa. Riittäköön minun puolestani ilmoitus, että sitten kun Adams kumppaneineen oli lausunut hänelle tuhannet kiitokset ja maininnut mistä hän voisi käydä perimässä rahansa takaisin, he lähtivät talosta emännän lausumatta heille mitään jäähyväiskohteliaisuuksia enempää kuin he tosiaan itsekään hänelle lausuivat. Adams vain selitti, että hän varoisi sinne enää milloinkaan poikkeamasta, ja emäntä puolestaan vakuutti, ettei hän moisia vieraita halunnutkaan.

KUUDESTOISTA LUKU

Perin merkillinen seikkailu, jossa herra Adams antoi paljon suuremman todistuksen sydämensä vilpittömästä yksinkertaisuudesta kuin kokemuksestaan tämän maailman menoissa.

Matkustajamme olivat kävelleet noin kolme kilometriä tuosta majatalosta, jota heillä olisi ollut suurempi syy erehdyksestä luulla aatelislinnaksi kuin Don Quijotella konsaan oli ollut omiin majapaikkoihinsa nähden, kun otamme huomioon kuinka suuret vaikeudet heillä oli ollut sen muurien sisältä päästäkseen. Nyt he olivat saapuneet erääseen pitäjään, jossa näkivät matkansa varrella viekottelevan ilmoituskilven riippumassa. Eräs herrasmies istui ovella poltellen piippua, ja kun Adams tiedusteli tältä tietä, hän sai niin kohteliaan ja suopean, herttaisen hymyn tehostaman vastauksen, että kunnon pastori, jonka sydän luontaisesti oli taipuvainen rakkauteen ja sydämellisyyteen, alkoi kysellä yhtä ja toista muutakin. Varsinkin hän halusi tietää pitäjän nimen ja kuka omisti suuren talon, jonka julkisivu oli sinne näkyvissä. Herrasmies vastasi yhtä kohteliaasti kuin aikaisemminkin ja ilmoitti, että mainittu talo oli hänen omansa.

Sitten hän jatkoi seuraavaan tapaan:

– Hyvä herra, puvustanne päättäen otaksun teidän olevan pappismies, ja koska vaellatte jalkaisin, niin lasillinen hyvää olutta ei kaiketikaan tekisi teille pahaa. Ja minä voin suositella ravintolanisäntäni panemaa tämän seudun parhaimpien rinnalla. Mitä sanotte? Ettekö tahtoisi hiukan pysähtyä, niin polttaisimme piipullisen yhdessä. Parempaa tupakkaa ei ole koko kuningaskunnassa.

Tämä ehdotus ei ollut vastenmielinen Adamsille, joka sinä päivänä ei ollut kostuttanut kurkkuansa paremmalla nesteellä kuin rouva Trulliberin kellarin antimella, eikä se mallasvoimaltaan tai maultaan ollut tosiaan paljon häävimpää kuin niistä jyvistä herui, joilla hänen jalomielinen puolisonsa kestitsi sikojaan. Kiitettyään siis herrasmiestä moneen kertaan hänen ystävällisestä kutsustaan ja pyydettyään Josefia ja Fannyä seuraamaan hän astui oluttupaan, jossa heidän eteensä asetettiin iso limppu, juustoa ja ruukullinen todellakin nimensä arvoista olutta. Kolme matkustajaamme ryhtyivät syömään verrattomasti ahnaammalla ruokahalulla kuin mitä St. Jamesin pitäjän oivallisissa ravintoloissa oli nähty.

Herrasmies lausui suuren ilonsa Adamsin sydämellisestä ja hilpeästä käytöksestä ja varsinkin hänen tuttavallisesta keskustelustaan Josefin ja Fannyn kanssa, joita hän usein nimitti lapsikseen. Pastori selitti, ettei hän sillä sanalla tarkoittanut muuta kuin pitäjäläisiään huomauttaen, että hänen mielestään kaikki, jotka Jumala oli uskonut hänen huolenpitoonsa, olivat häneen lapsen suhteessa.

Puristaen hänen kättänsä herrasmies ylisti suuresti näitä mietelmiä.

– Ne ovat todellakin oikeita kristityn papin periaatteita, hän sanoi, – ja sydämestäni toivoisin niiden olevan yleisiä, mutta ikäväkseni minun täytyy päinvastoin sanoa, että meidän pitäjämme kirkkoherra ei suinkaan pidä köyhiä seurakuntalaisiansa oman perheensä jäseninä, vaan pikemminkin katselee heitä kuin he eivät kuuluisi samaan ihmisrotuun kuin hän itse. Harvoin hän puhuttelee ketään, paitsi muutamia harvoja varakkaimpia joukostamme. Eipä hän toisille nosta edes hattuansa! Usein minua naurattaa nähdessäni hänen sunnuntaisin kirkkomaalla astua keikistelevän pitäjäläistensä rivien välitse pöyhkeänä kuin mikäkin kalkkunakukko, näiden kumarrellessa hänelle niin alistuvasti ja saaden osakseen yhtä vähän huomaavaisuutta kuin orjamaisin hoviliehakoitsijoiden lauma kristikunnan ylväimmältä ruhtinaalta. Mutta jos sellainen maallinen ylpeys on naurettavaa, niin varmaan hengellinen ylpeys on vihattavaa ja inhottavaa. Jos moinen ruhtinaallisessa puvussa teikaroiva pöyhistynyt tyhjä rakko syystä herättää ihmisten ivaa, täytyyhän sen toki papinkauhtanaan verhottuna herättää halveksimistamme.

– Epäilemättä, Adams vastasi, – teidän käsityksenne on oikea, mutta toivoakseni sellaiset esimerkit ovat harvinaisia. Ne pappissäädyn miehet, jotka minulla on kunnia tuntea, käyttäytyvät toisin. Myöntänette, hyvä herra, että se kerkeys, jolla liian monet maallikot näkyvät tuomitsevan papistoa, saattaa olla osaltaan syynä siihen, että he välttävät liikaa nöyryyttä.

– Se on kyllä aivan totta, toinen virkkoi. – Huomaan, että pastori on hyvin järkevä mies, ja minua ilahduttaa, että sain tämän tilaisuuden tutustua teihin. Kenties satunnaisesta kohtauksestamme voi koitua jotakin etua teille itsellenne. Nyt sanon teille vain, että tämän virkapitäjän haltija on vanha ja raihnas ja että paikka on minun annettavissani. Kätenne, tohtori, saatte olla siitä varma hänen kuoltuansa.

Adams sanoi nyt, ettei hän ikänään ollut joutunut pahemmin hämilleen kuin nyt, kun hän oli ehdottoman kykenemätön palkitsemaan sellaista ylevää ja ansaitsematonta jalomielisyyttä.

– Pelkkä pikkuseikka, pastori hyvä, herrasmies huudahti, tuskin vastaanottamisenne arvoinen! Vähän enemmän kuin kolmesataa vuodessa. Teidän tähtenne toivoisin, että se tuottaisi kaksi sen vertaa.

Adams kumarsi ja huudahti kiitollisuudentunteittensa liikuttamana, jolloin toinen kysyi häneltä, oliko hän naimisissa ja oliko hänellä muitakin lapsia kuin ne, joita hän hengellisessä merkityksessä oli nimittänyt sellaisiksi.

– Hyvä herra, pastori vastasi, – Teidän palvelijallanne on vaimoja kuusi lasta.

– Hankala juttu, herrasmies sanoi, – sillä muutoin olisin ottanut teidät kappalaisekseni omaan talooni. Mutta on minulla toinenkin tässä pitäjässä, pappila näet ei ole kyllin hyvä, ja sen minä varustan teille. Kuulkaahan, ymmärtääkö vaimonne maitotaloutta?

– En voi väittää hänen ymmärtävän, Adams virkkoi.

– Se on ikävää, herrasmies vastasi. – Olisin antanut teille puoli tusinaa lehmiä ja oikein oivallista laidunmaata.

– Hyvä herra, Adams huudahti haltioituneena, – te olette tosiaan liian antelias!

– En ollenkaan, herrasmies torjui. – Minä pidän rikkautta arvossa vain sikäli kuin se tuottaa minulle tilaisuuden tehdä sillä hyvää. Enkä ole koskaan nähnyt ketään, jota suuremmalla mielihyvällä palvelisin.

Näin sanoen hän puristi hartaasti pastorin kättä ja mainitsi tälle, että hänellä oli talossaan kyllin tilaa kestitäkseen pastoria ja tämän ystäviä. Adams pyysi, ettei hän näkisi sellaista vaivaa, ja sanoi, että he voivat varsin hyvin viihtyä talossa, missä nyt olivat, unohtaen, että heillä yhteisesti ei ollut edes kuuden pennyn hopearahaa. Herrasmies ei tahtonut ottaa tätä kuuleviin korviinsa, ja tiedusteltuaan, kuinka kauaksi he matkustivat, sanoi, että se oli liian pitkä taival jalkaisin kuljettavaksi, ja pyysi heitä suomaan, että hän saisi tarjota palvelijan ja hevosia heidän käytettäväkseen, lisäten vielä, että jos he vain kahden päivän ajaksi tahtoisivat suoda hänelle ilon nauttia seurastaan, hän varaisi heille kuusivaljakkonsa.

Kääntyen Josefin puoleen Adams sanoi:

– Kuinka onnellista sinulle, että tämä herrasmies on niin hyväntahtoinen, koska hän pelkää, että sairaan jalkasi vuoksi tuskin kykenisit kestämään matkan vaivoja! ja sitten hän kääntyi puhuttelemaan näiden auliiden lupausten antajaa ja moneen kertaan kumarreltuaan huudahti: – Siunattu olkoon se hetki, jolloin ensiksi jouduin tutustumaan teidänlaiseenne ihmisrakkaaseen mieheen! Te olette todella kristitty oikeata alkuperäistä lajia ja kunniaksi maalle, jossa asutte. Olisin kernaasti lähtenyt toivioretkelle Pyhään maahan nähdäkseni teidät. Sillä ne edut, jotka hyväntahtoisuudestanne vuotavat meille, tuottavat minulle pientä iloa siihen riemuun verrattuna, jota tunnen teidän itsenne tähden, ajatellessani niitä aarteita, jotka täten talletatte itsellenne katoamattomaan maahan. Tahdomme siis, jalomielisin herra, suostua ystävällisyyteenne, herttaiseen kutsuunne täksi illaksi vieraisille luoksenne ja tarjoukseenne lainata meille huomenaamulla hevosenne.

Sitten hän alkoi etsiä hattuansa, kuten Josefkin omaansa, ja sekä he että Fanny olivat juuri lähtemässä, kun herrasmies äkkiä pysähtyi, näkyi mietiskelevän minuutin ajan itsekseen ja huudahti sitten:

– No, onko milloinkaan näin onnettomasti sattunut? Olin unohtanut, että taloudenhoitajattareni on lähtenyt pitäjälle, ja hän on lukinnut kaikki huoneeni. Murtaisin kylläkin ovet teidän tähtenne auki, mutta en voisi hankkia teille vuoteita, sillä hän on myös pannut talteen kaikki liinavaatteet. Olen iloinen, että tämä juolahti mieleeni ennen kuin vaivasin teitä kävelemään talooni. Sitäpaitsi luulen, että täältä saatte paremmat yösijat kuin odotittekaan. Isäntä, voittehan te laittaa hyvät vuoteet näille ihmisille?

– Kyllä, teidän arvoisuutenne, ravintolanisäntä huudahti, – jopa sellaiset, ettei kenenkään valtakunnan lordin tai rauhantuomarin tarvitsisi hävetä niissä nukkua.

– Olen kovin pahoillani tästä pettymyksestä, herrasmies sanoi. – Enpä enää koskaan salli taloudenhoitajattareni ottaa avaimia mukaansa.

– Oh, hyvä herra, älkää käykö levottomaksi, Adams rauhoitti. – Meillä on täällä varsin hyvä olla, ja hevostenne lainaaminen on suosionosoitus, jota emme kykene teille mitenkään palkitsemaan.

– Niin, hänen arvoisuutensa virkkoi, – hevoset lähetetään tänne teitä noutamaan mihin aikaan aamusta vain haluatte.

Ja sitten monien kohteliaisuuksien jälkeen, joita tässä kävisi liian pitkäksi luetella, heidän puristettuaan monet kerrat toistensa kättä, mitä hartaimmin silmäyksin hymyiltyään toisilleen ja sitten kun hevoset oli tilattu kello seitsemäksi aamulla, herrasmies jätti heille hyvästit ja lähti omaan taloonsa. Adams palasi tovereineen pöydän luo, ja poltteli vielä piipullisen. Sen jälkeen he kaikki menivät levolle.

Herra Adams nousi hyvin aikaisin ja herätti Josefin hänen vuoteestaan, ja heidän välillään syntyi kiivas väittely siitä, ratsastaisiko Fanny Josefin vai herrasmiehen palvelijan takana. Josef vakuutti olevansa täysin toipunut ja kykenevänsä yhtä hyvin pitämään huolta Fannysta kuin kuka muu tahansa. Mutta Adams ei tahtonut suostua siihen, vaan selitti, ettei hän tahtonut uskoa tyttöä hänen taakseen, koska nuorukainen oli heikompi kuin mitä luulotteli olevansa.

Tätä kiistaa kesti kauan aikaa ja se oli jo alkanut käydä varsin kiihkeäksi, kun palvelija saapui heidän hyvän ystävänsä puolesta ilmoittamaan heille, että tämä onnettomuudeksi oli estetty lainaamasta heille mitään hevosia, koska hänen tallimiehensä hänen tietämättään oli toimittanut kaikki hevoset lääkittäviksi.

Tämä tiedonanto mykisti heti molemmat kiistelijät.

Adams huudahti:

– Onko kellään maailmassa ollut niin paljon vastoinkäymisiä kuin tuolla poloisella herrasmiehellä! Vakuutan olevani enemmän suruissani hänen kuin itseni vuoksi. Ajattelehan, Josef, kuinka hänen palvelijansa kohtelevat sitä hyväluontoista miestä! Toinen sulkee sisään hänen liinavaatteensa, toinen lääkitsee hänen hevosiansa, ja koska hän eilen illalla oli täällä ravintolassa, niin varmaan juomanlaskija oli lukinnut hänen kellarinsa. Hyvänen aika, kuinka pahoin suopeamielisyyttä tässä maailmassa palkitaan! Vakuutan, että olen enemmän suruissani hänen kuin itseni tähden.

– Niin olen minäkin, Josef huudahti. – En kuitenkaan siksi, että minua jalkaisin käveleminen paljonkaan vaivaisi Siitä vain olen huolissani, kuinka pääsemme irti tästä talosta, ellei Jumala lähetä toista kulkukauppiasta meitä lunastamaan. Mutta varmaankin tämä herrasmies on niin hartaasti kiintynyt teihin, että lainaa teille isommankin summan kuin mitä tänne olemme velkaa, eikä se nouse neljää tai viittä shillinkiä korkeammaksi.

– Ihan totta, lapsi, Adams virkkoi. – Minä kyhään hänelle kirjeen, vieläpä rohkenen pyytää häneltä kolme puolikruunua. Ei ole haitaksi, että meille jäisi pari kolme shillinkiä taskuihimme. Kun meillä on runsaasti kuusikymmentä kilometriä kuljettavana, saatamme kuka ties tarvita niitä.

Kun Fanny nyt oli noussut, Josef meni tervehtimään häntä ja jätti Adamsin laatimaan kirjettä. Kun se oli valmis, hän lähetti erään pojan viemään sitä herrasmiehelle, istahti sitten ovelle, sytytti piippunsa ja antautui mietteisiinsä.

Pojan viipyessä kauemmin kuin olisi luullut välttämättömäksi, sanoi Josef, joka nyt oli Fannyn kanssa palannut pastorin luo, aavistelevansa, että herrasmiehen isännöitsijä oli lukinnut hänen kukkaronsa. Siihen Adams vastasi, että se kyllä saattoi olla mahdollista ja että hän ei ihmettelisi mitään vapauksia, joihin paholainen yllyttäisi häijyn palvelijan sellaista kunnon isäntää kohtaan, mutta lisäsi, että niin pienen summan sellainen ylevä herrasmies sentään voisi helposti hankkia pitäjästä, vaikkei hänellä sitä omassa taskussansa olisikaan.

– Jos, hän sanoi, – olisi kysymys neljästä tai viidestä guineasta tai jostakin muusta isosta rahasummasta, niin silloin asianlaita kylläkin voisi olla toisin.

He olivat nyt istuutuneet aamiaispöytään nauttimaan paahdettua leipää ja olutta, kun poika palasi ilmoittaen heille, että herrasmies ei ollut kotona.

– Vai niin, Adams huudahti. – Miksi, lapsi, et odottanut hänen palaamistansa? Mene takaisin, poika hyvä, ja odota siksi, kun hän tulee kotiin. Hän ei ole voinut lähteä pitkälle, koska kaikki hänen hevosensa ovat sairaina. Eikä hänellä ollut mitään aikomustakaan lähteä matkalle, sillä hän kutsui meidät viettämään tämän ja huomisen päivän luonaan. Mene siis takaisin, lapsi, ja viivy siihen asti, kun hän palaa kotiin.

Viestinviejä lähti, mutta palasi hyvin kiireesti, tuoden tiedon, että aatelismies oli lähtenyt pitkälle matkalle eikä tulisi siinä kuussa enää kotiin.

Nämä sanat saivat Adamsin kovin hämilleen, ja hän virkkoi:

– On täytynyt äkkiä tapahtua jotakin. Joku sukulainen on sairastunut tai kuollut tai on sattunut joku muu aavistamaton onnettomuus. Ja sitten kääntyen Josefin puoleen hän sanoi: – Jospa olisit muistuttanut minua, että olisin lainannut nuo rahat eilen illalla!

Josef vastasi hymyillen, että jollei hän pahoin pettynyt, niin tuo herrasmies olisi keksinyt jonkin verukkeen kieltäytyäkseen lainaamasta niitä.

– Suoraan sanoen, hän lisäsi, – ei minua ollenkaan miellyttänyt kuullessani hänen ensi näkemältä vakuuttelevan teille niin suurta ystävällisyyttä, sillä minä olen kuullut virkatoverien Lontoossa kertovan paljon sellaisia juttuja isännistään. Mutta kun poika palasi sanomineen ja ilmoitti, että hän ei ollut kotona, niin tiesin heti mitä seurasi, sillä aina kun hienon maailman mies ei huoli täyttää lupauksiaan, on tavallista määrätä palvelijat ilmoittamaan, ettei hän ole kotona, milloin vain tuo lupauksen saanut henkilö häntä etsineekin. Lontoossa sitä nimitetään kieltämiseksi. Minä itse olen kieltänyt sir Thomas Boobyn toistasataa kertaa, ja kun odottajaa on tanssitettu edestakaisin kuukauden verran ja joskus kauemminkin, hänelle ilmoitetaan vihdoin, että hänen arvoisuutensa on lähtenyt kaupungista eikä voi tehdä mitään siinä asiassa.

– Hyvä Jumala, Adams huudahti, – kuinka paljon kieroutta tässä kristityssä maailmassa onkaan! Minusta se tosiaan vetää vertoja melkein sille, mitä olen pakanoista lukenut. Mutta Josef, kyllä sinun epäluulojesi tämän herrasmiehen suhteen sentään täytyy olla vääriä, sillä olisipa hän aika hupsu, kun noin ilman aikoja rupeaisi pirun juoksupojaksi! Ja voitko sinä sanoa, mitä ihmeen etua hän saattaisi tavoitella vetämällä meitä nenästä petollisilla lupauksilla?

– Ei ole minun asiani, Josef vastasi, – esittää teidänlaisellenne perin oppineelle miehelle syitä ihmisten menettelyyn.

– Olet oikeassa, Adams virkkoi. – Ihmisiä oppii tuntemaan vain kirjoista, esimerkiksi Platon ja Senecan teoksista, ja pelkään, lapsi-kulta, ettet ole niitä kirjailijoita koskaan lukenut.

– En ole, hyvä herra, se on aivan totta, Josef vastasi. – Tiedän vain meikäläisten kesken olevan perusohjeena, että ne isännät, jotka enimmin lupaavat, täyttävät vähimmin. Olen usein kuullut heidän sanovan, että ovat saaneet parhaat edut niissä perheissä, joissa heille ei ole luvattu mitään ylimääräistä. Mutta, pastori, sen sijaan että kauemmin mietiskelisimme näitä seikkoja, olisi viisainta koettaa keksiä joku keino päästäksemme tästä talosta, sillä kaukana siitä, että tuo jalomielinen herrasmies olisi tehnyt meille jonkin palveluksen, hän on jättänyt koko laskun maksettavaksemme.

Adams aikoi juuri vastata, kun heidän isäntänsä tuli sisälle ja hiukan ilkkuvasti sanoi hymyillen:

– No, hyvät herrat, hänen arvoisuutensa ei ole vielä lähettänyt hevosia teitä noutamaan! Hyvänen aika, kuinka kerkeästi muutamat ihmiset antavat lupauksia!

– Mitä, Adams huudahti, – tiedättekö hänen joskus ennenkin tehneen jotakin tämän laatuista?

– Heh, enkö mä tietäisi? ravintolanisäntä vastasi. – Minun asiani, käsitättehän, ei ole sanoa mitään herrasmiehelle vasten naamaa, mutta nyt hän ei ole täällä. Vakuutan teille, että hänellä ei ole vertaistaan kolmessa lähimmässä kauppalassa. Tunnustan, etten voinut olla nauramatta kuullessani hänen tarjoavan teille kirkkoherranvirkaa, sillä siihen sisältyy aimo pila. Odotin, että hän seuraavassa silmänräpäyksessä olisi tarjonnut teille minun taloni. Toinen nähkääs ei ole hänen määrättävissään paremmin kuin toinenkaan.

Nämä sanat kuultuaan Adams siunaili ja selitti, ettei hän ollut koskaan lukenut moisesta hirviöstä.

– Mutta mikä minua enimmin kiusaa, hän sanoi, – on se, että hän viekotteli meidät suureen velkaan teille kykenemättämme sitä maksamaan, sillä meillä ei ole rahaa mukanamme ja, mikä pahinta, asumme niin pitkän matkan päässä, että jos uskoisittekin meitä, niin pelkään menettävänne rahanne, kun me emme kenties saisi mitään tilaisuutta lähettääksemme sitä teille.

– Uskon teitä, hyvä herra! isäntä huudahti. – Sen teen aivan kernaasti. Minä kunnioitan papistoa liian paljon kieltäytyäkseni uskomasta pappismiestä tällaisessa pikku asiassa. Sitäpaitsi minua miellyttää pelkonne, ettette voisi sitä maksaa. Olen eläessäni menettänyt monta velkaa, mutta ne oli aina luvattu suorittaa minulle hyvin pian. Minä merkitsen tämän laskun sen uutuuden vuoksi. Se on laatuaan ensimmäinen, vakuutan teille. Mutta mitä sanotte, pastori, emmekö tyhjennä toista ruukkua ennen kuin eroamme? Se merkitsee vain hiukan enemmän liidun tuhlausta, ja ellette koskaan maksa minulle shillinkiäkään, niin tämä tappio ei minua kaada.

Adams piti tästä tarjouksesta hyvin paljon, varsinkin kun se lausuttiin niin sydämelliseen sävyyn. Hän puristi isäntänsä kättä kiittäen tätä ja sanoi jäävänsä juomaan toisen ruukullisen pikemmin sellaisen kunnon miehen seuran kuin itse oluen vuoksi ja lisäsi, että hän oli hyvillään tavatessaan maassa vielä joitakuita kristittyjäkin, koska hän jo melkein alkoi aavistella elävänsä pelkkien juutalaisten ja turkkilaisten asuinsijoilla.

Ystävällinen isäntä toi oluen, ja Josef poistui Fannyn kanssa puutarhaan, missä he viihdyttelivät toinen toistaan lemmekkäällä keskustelulla, sillä välin kun Adams istui isäntänsä kanssa juomaa maistelemaan. Ja kun molemmat olivat täyttäneet lasinsa ja sytyttäneet piippunsa, heidän välilleen sukeutui keskustelu, jonka lukija tapaa seuraavassa luvussa.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU

Kaksinpuhelu herra Abraham Adamsin ja hänen isäntänsä välillä, joka heidän mielipiteittensä erilaisuuden vuoksi alkoi näyttää uhkaavalta ja olisi ehkä päättynyt onnettomasti, jollei rakastavaisten palaaminen olisi ajoissa ehkäissyt ukkosta.

– Hyvä herra, isäntä sanoi, – vakuutan teille, että ette ole ensimmäinen, jolle kartanonherramme on luvannut enemmän kuin mitä on täyttänyt. Hän on siitä niin kuuluisa, että ne, jotka hänet tuntevat, eivät hänen sanoistaan paljon piittaa. Muistan erään nuoren miehen, jonka vanhemmille hän lupasi tehdä pojasta myymisveron-kantajan. Nuo ihmispoloiset, joilla siihen tuskin oli varoja, antoivat poikansa oppia kirjoitusta ja luvunlaskua sekä hankkia muita toimeen tarvittavia tietoja. Ja näine toiveineen poika piti päänsä säätyänsä korkeammalla, ei tahtonut tarttua aurankurkeen eikä ryhtyä muuhunkaan raadantaan, vaan pukeutui aina mahdollisimman hienosti, muuttaen ylleen puhtaan Hollannin palttinasta ommellun paidan kahdesti viikossa. Ja tätä jatkui monet vuodet, kunnes hän vihdoin meni kartanonherran perässä Lontooseen aikoen siellä muistuttaa tätä lupauksistaan. Mutta hän ei koskaan päässyt tämän puheille. Kun hän näin jäi rahattomaksi ja työttömäksi, hän joutui huonoon seuraan ja pahoille poluille, kunnes hänet viimein tuomittiin karkoitettavaksi merien taakse, mikä uutinen mursi äidin sydämen.

– Kerronpa teille hänestä toisenkin tositarinan. Oli eräs naapurini, maanviljelijä, ja hänellä oli kaksi poikaa, joita hän kasvatti toimeensa. Pulskia nuorukaisia he olivatkin. Kartanonherra tahtoi kaikin mokomin, että nuoremmasta tulisi pappi. Ja niin hän suostutti isän lähettämään tämän kouluun luvaten myöhemmin kustantaa hänen oleskelunsa yliopistossa ja pojan oikeaan ikään tultua toimittaa tälle virkapitäjän. Mutta kun poika oli käynyt seitsemän vuotta koulua ja hänen isänsä toi hänet kartanonherran luo esittäen todistuksen hänen opettajaltaan, että hän oli pätevä yliopistoon, niin kartanonherra, välittämättä lupauksestaan ja lähettämättä nuorukaista sinne omalla kustannuksellaan, sanoi vain isälle, että tämä nuori mies oli oivallinen oppilas ja että olisi sääli, jollei hän kykenisi pitämään tätä vielä neljä tai viisi vuotta Oxfordissa. Sen jälkeen hän saattaisi vihityttää pojan papiksi, jos voisi hankkia tälle kappalaisen paikan. Maanviljelijä sanoi, että hän ei ollut kyllin varakas sellaiseen. – No sitten, vastasi kartanonherra, – minun käy kovin sääliksi, että olette antanut hänen oppia niin paljon, sillä jollei hän tietojensa avulla voi ansaita leipäänsä, saattavat ne tehdä hänet kykenemättömäksi mihinkään muuhun. Toinen poikanne, joka tuskin osaa piirtää nimeänsä, kelpaa paremmin kyntäjäksi ja kylväjäksi ja tulee paremmin toimeen kuin hän. Niin kävikin, sillä kun poloinen nuorukainen pettyi toiveissaan löytää ystäviä, jotka ylläpitäisivät häntä opinteillä, ja kun häneltä oli mennyt työnhalu, hän lankesi juoppouteen, vaikka ennen oli ollut perin raitis poika, joka ei koskaan maistanut liikaa. Ennen pitkää hän osittain mielihaikeudesta, osittain väkijuomista sai itselleen rintataudin ja kuoli.

– Voinpa kertoa teille enemmänkin: Täällä oli eräs toinen henkilö, nuori neitonen ja seudun ihanin impi, jonka hän vietteli Lontooseen luvaten toimittaa tämän erään ylhäisen rouvan kamarineitsyeksi. Mutta sen sijaan että kartanonherra olisi pitänyt sanansa, kuulimme jälkeenpäin, että tytöstä, sitten kun hän itse oli tehnyt sille lapsen, tuli yleinen huora. Sen jälkeen tyttö piti kahvilaa Covent Gardenissa ja vähää myöhemmin kuoli vankilassa kuppatautiin.

– Voisin kertoa teille monta muuta juttua. Mutta miten luulette hänen minua itseäni kohdelleen? Tietäkää siis, hyvä herra, että minä olen saanut merimiehen kasvatuksen ja olen tehnyt monta laivamatkaa. Pääsin sitten vihdoin oman aluksen isännäksi, ja onni alkoi olla minulle jo aika myötäinen, kun kimppuuni hyökkäsi eräs noita kirottuja rannikkovartiolaivoja guardacostas, jotka ryöstivät aluksiamme ennen sodan alkamista. Ja taistelun jälkeen, jossa menetin suurimman osan miehistöstäni, ja laivan purjeet ja köysistö oli aivan tuhottu, minun täytyi antautua, varsinkin kun kaksi tykinluotia oli osunut alukseni vedenrajaan. Lurjukset veivät laivani, 150 tonnin kuunariprikin, aika sievä astia se olikin, ja heittivät minut, erään merimiehen ja pojan pieneen kiikkerään venepahaseen, jolla vihdoin vaivoin pääsimme Falmouthiin, vaikka en usko espanjalaisten luulleen, että se olisi päivääkään kestänyt meren aallokossa. Saavuttuani tänne, missä tältä seudulta kotoisin oleva vaimoni silloin asui, kartanonherra sanoi olevansa niin mielissään puolustautumisestani vihollista vastaan, että hän varmaan uskoi saavansa minut nimitetyksi sotalaivan luutnantiksi, jos tahtoisin vastaanottaa sen toimen. Kiitollisena vakuutin suostuvani. No niin, ystäväni, kului pari, kolme vuotta, jolla aikaa minulle monesti toistettiin lupauksia ei ainoastaan kartanonherran, vaan, kuten hän minulle kertoi, amiraalikunnan lordien puolelta. Hän ei koskaan palannut Lontoosta vakuuttelematta, että nyt saatoin olla tyytyväinen, koska minut varmasti nimitettäisiin ensimmäiseen avonaiseen paikkaan. Tuota miettiessäni minua ihmetyttää vieläkin, että niin monien pettymysten jälkeen nuo vakuutukset esitettiin minulle yhtä rohkean varmasti kuin alussakin. Vihdoin, hyvä herra, aloin väsyä ja käydä hiukan epäileväksikin niin pitkän viivytyksen jälkeen ja kirjoitin eräälle ystävälleni Lontooseen, jolla tiesin olevan joitakuita tuttavuuksia amiraalikunnan keskuudessa ja pyysin häntä tukemaan kartanonherran anomusta. Minä aloin tosiaan pelätä, että hän oli esittänyt asian kylmemmin kuin minulle luulotteli.

– Ja minkä vastauksen luulette ystäväni minulle lähettäneen? Hän ilmoitti minulle, hyvä pastori, että kartanonherra ei ollut eläissään maininnut nimeäni amiraalivirastossa, ja neuvoi minua luopumaan vaatimuksistani, ellei minulla ollut paljon uskollisempaa puoltajaa. Sen minä heti teinkin ja päätin vaimoni kanssa avata oluttuvan, johon te olette sydämellisesti tervetullut. Maljanne siis! Ja joutukoon kartanonherra ja kaikki moiset luikkivat lurjukset hänen kanssaan hiiden kattilaan!

– Hyi, Adams huudahti, – hyi! Hän on tosiaan paha mies, mutta toivoakseni Jumala taivuttaa hänen sydämensä katumukseen. Niin, kunpa hän vain kerran näkisi inhoittavan paheensa halpamaisuuden, kunpa hän vain kerran tulisi ajatelleeksi, että hän on häpeämättömimpiä ja samalla turmiollisimpia valehtelijoita, niin hänen varmaan täytyisi halveksia itseään niin sietämättömästi, että hän ei voisi hetkeäkään jatkaa tuota menettelyään. Totta puhuen hänellä on hyvin ansaitsemastaan halpamaisuuden maineesta huolimatta kasvonpiirteissään kylliksi merkkejä sellaisesta luonteen herttaisuudesta, joka voi tehdä ihmisestä hyvän kristityn.

– Ah, pastori, pastori! ravintolanisäntä virkkoi, – jos olisitte matkustellut yhtä laajalti kuin minä ja jutellut niiden monien kansojen kanssa, joiden parissa minulla on ollut kauppasuhteita, niin ette uskoisi ihmisen kasvonpiirteitä. Merkkejä hänen kasvoissaan, kyllä maar! Minä tutkisin niistä ehkä, onko miehellä ollut isorokko, vaan en mitään muuta.

Hän lausui tämän niin vähän välittäen pastorin huomautuksesta, että se melko lailla ärsytti viimemainittua. Ottaen piipun suustaan herra Adams vastasi tähän tapaan:

– Hyvä isäntä, kenties minä olen laivatta matkustanut paljon kauempana kuin te. Luuletteko, että erinäisiin kaupunkeihin ja maihin purjehtiminen tai niihin poikkeaminen on matkustamista? Ei!

    Coelum, non animum mutant, qui trans mare currant.

[Ilmanalaa vaihtavat, ei sydäntä ja mieltä ne, jotka merten yli matkaavat. Suom.] Minä voin yhdessä iltapäivässä kulkea kauemmaksi kuin te ajastajassa. No, otaksun, että olette nähneet Herkuleen patsaat, ehkä Karthagon muurit. Oletteko ehkä kuullut Scyllan tyrskyt ja nähnyt Kharybdiksen? Olette saattanut astua siihen komeroon, josta Arkhimedes Syrakusan valloituksessa tavattiin. Olettepas kenties aluksellanne pujottautunut Kykladien välitse ja purjehtinut kuuluisasta salmesta, mikä on saanut nimensä onnettomasta Hellestä, jonka kohtaloa Apollonius Rhodius niin ihanasta kuvailee. Olette luullakseni liitänyt ihan sen paikan ohitse, missä Daidalos putosi mereen, sitten kun aurinko oli hänen vahasiipensä sulattanut. Epäilemättä olette purjehtinut Pontus Euxinuksen eli Mustanmeren yli, ehkäpä saapunut Kaspiankin rannikolle ja pistäytynyt Kolkhiksessa nähdäksenne, onko siellä mitään uutta kultaista taljaa.

– Enpä suinkaan minä, hyvä pastori, isäntä vastasi. – En ole koskaan käynyt missään noista paikoista.

– Mutta minä olen niissä kaikissa ollut, Adams sanoi.

– Sitten olette luullakseni käynyt Itä-Intiassa, sillä minä uskaltaisin vannoa, ettei sellaisia paikkoja ole lännessä eikä Levantissa.

– Sanokaahan, missä Levantti on? Adams kysäisi. – Se tosiaan lieneekin Itä-Intiassa.

– Ohoo! Olettepa te kaunis matkustaja, isäntä huudahti, – kun ette tiedä Levantista! Maljanne, pastori! Mutta älkäähän jutelko näistä asioista minun kanssani. Teidän ei sovi kerskua meille matkoistanne, ei sellainen tähän poikaan pysty.

– Koska olette niin hidasjärkinen, että vieläkin käsitätte minut väärin, Adams virkkoi, – niin sanon teille, että matkailulla tarkoitan matkustamista kirjoissa, ainoata matkustustapaa, jolla mitään tietoja voi hankkia. Niistä minä olen oppinut sen, mitä juuri väitin, nimittäin, että luonto ylimalkaan painaa kasvoihin kuvan ihmisen sielusta, jota kuvaa tarkatessaan taitava kasvotieteilijä harvoin erehtyy. Otaksun, että ette ole koskaan lukenut tätä seikkaa koskevaa tarinaa Sokrateesta, ja sen vuoksi kerron sen teille. Eräs kasvojentuntija väitti hänestä, että selvästi nähtiin hänen piirteistään hänen olevan luonnostaan lurjus. Moinen, tämän suuren miehen kaikkien tekojen laadulle ja päämäärälle sekä häntä koskevalle yleisesti hyväksytylle käsityskannalle niin peräti vastakkainen arvostelu ärsytti Ateenan poikia kivittämään kasvotieteilijää, ja he olisivat tuhonneet hänet hänen tietämättömyytensä vuoksi, jollei Sokrates itse olisi pidättänyt heitä myöntämällä hänen havaintojensa todenmukaisuuden ja tunnustamalla, että vaikka hän piti kurissa taipumuksensa filosofian avulla, hän luonteeltaan oli niin taipuvainen paheellisuuteen kuin oli hänestä väitettykin. No, sanokaahan suoraan: kuinka kukaan voisi tietää tämän tarinan, jollei olisi sitä lukenut?

– Mutta, hyvä pastori, isäntä virkkoi, – mitä merkitsee ihmiselle, tietääkö sen vai ei? Se, joka matkustelee ulos maailmaan, kuten minä olen tehnyt, hänellä on aina kyllin tilaisuuksia oppia tuntemaan maailmaa tarvitsematta vaivata päätään Sokrateella tai sen semmoisilla.

– Ystäväni, Adams huudahti, – vaikka purjehtisi maapallon ympäri ja ankkuroisi sen jokaiseen satamaan, niin oppimaton ihminen palaisi kotiin yhtä tietämättömänä kuin on matkallekin lähtenyt.

– Herra varjelkoon teitä! isäntä huudahti. – Minulla oli ylipurjemies eli puosu, ja se poloinen osasi tuskin kirjoittaa tai lukea, ja kuitenkin hän olisi kyennyt ohjaamaan alusta yhtä hyvin kuin mikä sotalaivan kapteeni tahansa. Varsin hyvät tiedot hänellä oli liikeasioistakin.

– Liikeasiat, Adams vastasi, – ovat, kuten Aristoteles todistaa Politiikkansa ensimmäisessä luvussa, filosofian harrastuspiirin alapuolella, joskin niitä nykyisin käytellään luonnottomasti.

Isäntä tuijotti Adamsiin ja kysyi häneltä hetken vaitiolon jälkeen, oliko hän "Aviisien" kynäilijöitä, sillä hän sanoi kuulleensa, että niitä kyhäilivät pappismiehet.

– Aviisit! Adams kysyi. – Mitä niillä tarkoitatte?

– Se on likainen sanomalehti, isäntä vastasi, – jota jo monet vuosikaudet on levitetty kaiken kansan keskuuteen liikkeenharjoittajien ja kunniallisten miesten solvaamiseksi ja jota en sietäisi pöydälläni, vaikka sitä on tarjottu minulle ilmaiseksi.

– En minä tosiaan niihin kuulu, Adams virkkoi. – Minä en milloinkaan kirjoita muuta kuin saarnoja, ja vakuutan teille, että en ole kaupan vihollinen, kunhan sitä vain harjoitetaan rehellisesti. Olenpa aina pitänyt liikemiestä perin hyödyllisenä yhteiskunnan jäsenenä ja kenties asettanut hänet ainoastaan oppinutta miestä alemmaksi.

– Ei, minä en usko, että hän on oppinuttakaan ala-arvoisempi, isäntä vastasi. – Mitä hyötyä olisi maassa opista ilman kauppaliikettä? Mitä te kaikki pastorit tekisitte verhotaksenne ruumiinne ja tyydyttääksenne vatsanne vaatimukset? Kuka tuo teille silkit, palttinat, viinit ja kaikki muut elämänne välttämättömät tarvikkeet? Minä puhun etupäässä merimiehistä.

– Teidän tulisi sanoa elämän ylellisyystavarat, pastori vastasi, – mutta edellyttäen, että ne olisivat välttämättömiäkin, niin on jotain vielä välttämättömämpää kuin itse elämä, ja se hankitaan opilla, tarkoitan papiston opilla. Kuka vaatettaa teidät hurskaudella, lempeydellä, nöyryydellä, armeliaisuudella, kärsivällisyydellä ja kaikilla muilla kristillisillä hyveillä? Kuka ravitsee ihmisten sielut veljellisen rakkauden maidolla ja kaikilla pyhyyden oivallisilla herkuilla, jotka puhdistavat ne saastaisista lihallisista himoista ja lihottavat ne armon tosirikkaalla hengellä? Kuka sen tekee?

– Niin, kuka tosiaan? ravintoloitsija huudahti. – Sillä minä en muista koskaan nähneeni moista vaatetusta tai moista ravintoa. Ja nyt maljanne, hyvä pastori!

Adams oli vastaamaisillaan ankaranlaiseen sävyyn, kun Josef ja Fanny samassa palasivat ja kehottivat hartaasti häntä lähtemään, eikä hän uskaltanut kieltäytyä. Tarttuen ryhmysauvaansa hän sanoi isännälleen hyvästit, eikä kumpikaan heistä ollut yhtä ihastunut toiseensa kuin olivat olleet ensin pöytään istuutuessaan. Adams lähti Josefin ja Fannyn mukaan. Nämä kumpikin osoittautuivat hyvin levottomiksi. Niin he kaikki ryhtyivät jatkamaan matkaansa.

KOLMAS KIRJA

ENSIMMÄINEN LUKU

Alkupuhe elämäkerrankirjoittajien ylistelyksi.

Vaikka yleensä annettaneen etusija niille romaaninkirjoittajille, jotka nimittävät teoksiaan "Englannin, Ranskan tai Espanjan historiaksi" ja niin edespäin, on silti aivan varmaa, että totuus on tavattavissa vain niiden kirjailijoiden teoksista, jotka julkaisevat suurten miesten elämäkertoja ja joita sen vuoksi sanotaan elämäkerrankirjoittajiksi, kuten noita toisia olisi totuudenmukaisesti nimitettävä maiden ja seutujen kuvaajiksi eli kartoittajiksi. Ne sanat saattaisivat osuvasti esiintuoda erotuksen näiden kummankin lajin välillä. Edellisten asianahan on pääasiallisesti valtakuntien ja kaupunkien kuvailu, minkä tehtävänsä he karttojen avulla varsin täsmällisesti ja luottamusta herättävästi suorittavatkin. Mutta kun on kysymys henkilöiden teoista ja luonteenominaisuuksista, heidän sepustuksensa eivät ole yhtä uskottavan asianmukaisia, mistä seikasta emme kaipaa muuta todistusta kuin kahden saman maan vaiheita kertovan historioitsijan kirjoituksissa esiintyvät alituiset ristiriitaisuudet, kuten on laita lordi Clarendonin ja herra Whitelocken, herra Echardin ja herra Rapinin sekä monien muiden välillä. Kun tosiasiat esitetään heidän teoksissaan erilaisessa valossa, niin jokainen lukija uskoo mitä itse tahtoo, ja harkitsevimmat ja epäilevimmät aivan oikein arvostelevatkin koko kertomusta pelkkänä romaanina, jossa tekijä on menestyksellä antautunut hedelmällisen kekseliäisyytensä johdettavaksi.

Mutta vaikka nämä perin paljon eroavat tosiasioiden kertomisessa, toisten kruunatessa voittajaksi tämän, toisten tuon puolen, toisten leimatessa jonkun miehen roistoksi, toisten ylistäessä häntä suureksi ja rehelliseksi, niin kaikki ovat toki yhtä mieltä otaksuttuun tapahtumapaikkaan nähden ja kaikki sijoittavat tuon sekä roistomaisen että rehellisen miehen samalle näyttämölle. Meidän, elämäkerrankirjoittajien, laita on toisin. Kertomiimme seikkoihin voi luottaa, vaikka usein erehdymme ajan ja maan suhteen, missä ne tapahtuvat. Sillä vaikka arvostelijoilla saattaakin olla syytä tutkia, oliko paimen Khrysostomus, jonka Cervantes kertoo kuolleen rakkaudesta häntä vihaavaa kaunista Marcellaa kohtaan, koskaan edes käynytkään Espanjassa, niin epäileekö kukaan, että moinen mieshölmö on todella ollut olemassa? Onko maailmassa niin suurta epäilijää, ettei uskoisi Cardenion hulluutta, Ferdinandin uskottomuutta, Anselmon typerää uteliaisuutta, Camillan heikkoutta tai Lotharion epäröivää ystävyyttä, vaikkakin tuo kunnon historioitsija saattanee tehdä surkeita virheitä aikaan ja paikkaan nähden, milloin ja missä nuo eri henkilöt elivät?

Mutta tunnetuin esimerkki tätä lajia on Gil Blasin tositarinassa, missä verraton elämäkerrankertoja on tehnyt kuuluisan erehdyksensä tohtori Sangradon isänmaan suhteen. Hän oli lääkäri, joka käsitteli potilaitaan kuin viinikauppias tynnyreitään, laskien ulos heidän vertansa ja täyttäen heitä vedellä. Eikö jokainen, joka vähänkin tuntee lääketieteen historiaa, tiedä, että Espanja ei ollut se maa, jossa tuo tohtori eli? Sama kirjailija on myös erehtynyt arkkipiispansa kotimaan suhteen, samoin kuin hän on sijoittanut vääriin seutuihin nekin suuret henkilöt, joilla oli liian ylevä ymmärrys pitääkseen mistään muusta kuin murhenäytelmistä, sekä monet muut. Samanlaisia hairahduksia on havaittavina Scarronilla, Tuhannen ja yhden yön tarinoissa, Marivauxin Mariannen elämässä ja Nousukastalonpojassa sekä mahdollisesti jollakuilla muilla tähän luokkaan kuuluvilla kirjailijoilla, joita en ole lukenut tai en tällä hetkellä muista. En näet suinkaan tahtoisi luultavan, että tarkoitan myös ihmeellisen nerokkaita henkilöitä, mahdottoman laajojen romanssien tai nykyaikaisen romaanin ja Atalantisin kirjoittajia, kun he ilman minkäänlaista luonnon tai historian apua kertovat henkilöistä, joita ei koskaan ole maailmassa elänyt eikä milloinkaan maailmaan synny, ja asioista, joita ei koskaan ole tapahtunut eikä ikinä voi tapahtua. Heidän sankarinsa ovat heidän omia luomiansa ja heidän aivonsa se kaaos, josta kaikki heidän aiheensa ovat valitut. Eipä niin, etteivät sellaiset kirjailijat ansaitsisi mitään kunniaa. Päinvastoin he ansaitsevat ehkä juuri kaikkein korkeimman tunnustuksen, sillä mikäpä on ylevämpää kuin olla esimerkkinä ihmisneron ihmeellisestä ulottuvaisuudesta? Heihin voi sovittaa sen, mitä Balzac sanoo Aristoteleesta, että he ovat toinen luonto, he kun eivät ole missään yhteydessä ensimmäisen kanssa, jonka avulla alempiarvoisten omintakeisesti seisomaan kykenemättömien kynäilijöiden täytyy pysytellä pystyssä ikään kuin kainalosauvojen varassa. Mutta ne, joista nyt puhun, näkyvät astelevan sellaisilla pitkillä puujaloilla, että, kuten oivallinen Voltaire sanoo, niillä harppoen voi kuljettaa neron etäälle, mutta säännöllisessä tahdissa. Niin, tosiaan kauaksi lukijan näköpiiristä, pois kaaoksen ja ikiöiden seutuihin.

Mutta palataksemme edelliseen luokkaamme, niihin, jotka tyytyvät jäljentämään luontoa sen sijaan että muovaisivat alkuperäisiä kuvia omien aivojensa sekasortoisesta ainesröykkiöstä, eivätkö sellaiset teokset kuin se, joka kertoo kuuluisan Don Quijoten teoista, ole paremmin historian nimen arvoisia kuin Mariannekaan? Sillä jälkimmäisen rajoittuessa erityiseen aikakauteen ja erityiseen kansaan on edellinen yleistä maailmanhistoriaa, ainakin siltä osaltaan, jota somistavat lait, tieteet ja taiteet, ja siitäpä syystä se ensin kohottautuisi nykyaikaan, ja samasta syystä sen viehätysvoima säilyy edelleenkin niin kauan kuin se sellaisena pysyy.

Ryhdyn nyt sovelluttamaan näitä huomioita edessämme olevaan teokseen. Sillä minä olen ne tosiaan esittänyt pääasiallisesti siksi, että välttäisin eräitä otaksumia, joita ihmisten hyvänsuopuus, aina kerkeänä näkemään ystävienpä avuista kerrottavan, saattaisi tehdä määrättyihin henkilöihin nähden. En epäile, että monetkaan lukijoistani tuntevat kyytivaunuissa ajavan lakimiehen heti kun kuulevat hänen äänensä. Samaten voi sattua, että pilkkakirves ja sievistelijä tapaavat tuttujaan, yhtä hyvin kuin muutkin henkilöni. Kaikkien tuollaisten ilkeämielisten sovelluttamisten välttämiseksi julistan tässä siis kerta kaikkiaan, etten kuvaile ihmisiä, vaan tapoja, en yksilöitä, vaan lajia.

Kenties kysytään:

– Eivätkö henkilöt sitten olekaan elämästä otettuja?

Siihen vastaan myöntävästi. Luulenpa voivani vakuuttaa kirjoittaneeni vähän enemmänkin kuin mitä olen nähnyt. Lakimies ei ole ainoastaan elävä henkilö, vaan on elänyt jo neljätuhatta vuotta, ja toivoakseni Luoja siunaa hänelle vielä yhtä monta vuotta tämän jälkeenkin.

Hän ei tosiaankaan ole rajoittanut itseään vain yhteen virkaan, yhteen uskontoon, yhteen maahan, vaan silloin kun ensimmäinen halpamainen itsekäs olento ilmestyi ihmiskunnan näyttämölle asettaen itsensä koko luomakunnan keskipisteeksi, henkilö, joka ei halunnut nähdä mitään vaivaa, ei antautua mihinkään vaaraan, ei uhrata ropoakaan lähimmäisensä auttamiseksi tai pelastamiseksi, silloin syntyi myös lakimiehemme, ja kun joku kuvaustani vastaava ihminen maailmassa tavataan, jatkaa hänkin olemassaoloansa.

Vähän kunniaa hänelle siis tuottaa otaksuma, että hän yrittää matkia jotakuta vähäpätöistä hämäräperäistä henkilöä, koska hän jossakin erityisessä luonteenpiirteessä tai kenties ammattinsa puolesta sattuu muistuttamaan hänestä. Hänen esiintymisensä maailmassa on päinvastoin aiottu paljon yleisempiä ja ylevämpiä tarkoitusperiä varten, ei suinkaan jonkun kurjan raukan asettamiseksi pienen ja halveksittavan tuttavapiirinsä maalitauluksi, vaan kohottaaksemme kuvastimen tuhansien silmien eteen heidän omissa kammioissaan. Näin he salaista nöyryyttä kärsimällä voivat välttää julkista häpeää.

Tämä seikka erottaa satiirikon herjauskyhäilyjen laatijasta, sillä huolehtivan vanhemman tavoin edellinen oikaisee virheen salaa ja asianomaisen hyväksi, kun jälkimmäinen sitä vastoin teloittajan tapaan asettaa mainitun henkilön itsensä varoittavana esimerkkinä toisten nähtäväksi.

On sitäpaitsi huomioonotettava pieniä sivuseikkoja, joita voi verrata kuvan kehysveistoksiin, jotka ajan mukaan vaihtelevasta muodista huolimatta eivät vähennä kasvojen luonnollisuutta. Niinpä luulen rohkenevamme väittää, että rouva Tow-wouse on lakimiehemme ikätoveri, ja vaikka hän niin pitkän elämän välttämättömissä vaiheissa on toisinaan saattanut seisoa kapakanpöydänkin takana, en epäile vakuuttaa, että hän aikakausien vieriessä on vuorostaan istunut valtaistuimellakin. Sanalla sanoen, missä äärettömän kuohuva mielenlaatu, ahneus ja tunteettomuus inhimillistä kurjuutta kohtaan ovat melkoisen ulkokultaisuuden ohella naisellisessa luonteessa yhtyneet, siellä on rouva Tow-wouse ruumiillistunut. Ja kun olemme tavanneet miehen, jossa on välähtänyt hengen köyhyyden ja järjen kehnouden hämärryttämää hyväntahtoisuutta, niin tuo mies ei ollut kukaan muu kuin hänen liehakoiva aviopuolisonsa.

Enempää viivyttämättä lukijaani annan hänelle vain vielä päinvastaista laatua olevan varoituksen. Kuten tarkoituksemme useimmissa erityisissä henkilökuvauksissamme ei ole yksilöiden, vaan kaikkien samanlaatuisten ruoskiminen, emme tarkoita muutakaan kuvaustamme aina yleispäteväksi, vaan otamme huomioon tietenkin monet poikkeukset. Niinpä ei tarkoituksemme ylhäisiä henkilöitä kuvaillessamme voi olla kohdistaa arvosteluamme sellaisiin, jotka, samalla kun tuottavat kunniaa korkealle asemalleen, järkevällä oikeaan osuvalla alentuvaisuudella tekevät ylemmyytensä mahdollisimman keveäksi niille, jotka kohtalo on asettanut heidän alapuolelleen. Näiden joukosta voisin mainita päärin, joka on yhtä yleväluonteinen kuin varakaskin, joka ei ainoastaan kanna ylhäisimpiä arvon ja kunnian merkkejä, vaan jolla myös on todellisimman, ylevyyden jalostaman, tietojen rikastaman ja neron kaunistaman sielunaateluuden leima. Olen nähnyt tuon miehen jalomielisesti auttavan, samalla kun hän on keskustellut vapaasti, ja tuntenut hänet samaksi henkilöksi suojelijana kuin toverinakin.

Voisin mainita kansanmiehen, joka suuremman lahjakkuutensa avulla on noussut korkeammalle joukon yläpuolelle kuin mihin hänen ruhtinaansa olisi voinut hänet korottaa, jonka käytös hänen avustaan ja ystävällisyydestään osallisiksi tulleita kohtaan on tuntunut herttaisemmalta kuin itse apu ja joka osaa olla niin rakastettavan kohtelias, että useinkin on saanut halvimman tuttavistaan unohtamaan, kuka on sen upean talon isäntä, missä heitä niin auliisti kestitään.

Nämä ovat kuvia, joiden luullakseni täytyy olla tunnettuja. Vakuutan, että ne ovat elämästä poimittuja ja että aikomukseni ei ole ollut liioitella sen tarjoamia aiheita. Kuvailemillani ylhäisillä tarkoitan siis lurjusjoukkiota, sellaisia, jotka ollessaan häpeäksi heille arvonimensä ja varallisuutensa perinnöksi jättäneille esivanhemmilleen, tai ehkä vielä suuremmaksi äideilleen, sillä moinen suvustaan huonontuminen on tuskin uskottavaa, julkeavat kohdella ylenkatseellisesti niitä, jotka ovat ainakin samanvertaiset kuin heidän loistonsa ja mahtavuutensa perustajat. On luullakseni mahdotonta kuvitella mitään suututtavampaa kuin ihmistä, joka ei ole ainoastaan tahrapilkkuna suuren suvun vaakunakilvessä, vaan jonka tähden koko ihmiskunta saa hävetä ja joka kuitenkin käyttäytyy ylimielisesti perin kunnioitettavia ja paremman osan ansainneita kohtaan.

Ja nyt, lukijani, voit nämä viittaukset muistiisi painaen siirtyä tämän tositarinamme jälkimmäiseen puoliskoon, jos niin haluat.

TOINEN LUKU

Yöllinen kohtaus, jossa Adamsille ja hänen matkatovereilleen sattuu useita ihmeellisiä seikkailuja.

Oli niin myöhä matkustajiemme lähtiessä majatalosta eli kapakasta, sitä voisi näet nimittää kummaksikin, että he eivät olleet vaeltaneet monta mailia ennen kuin yö heidät yllätti tai saavutti, miten vain haluatte sanoa. Lukijan on suotava anteeksi, jollen seikkaperäisesti kerro heidän käyttämästään tiestä, sillä lähestymme nyt Boobyjen kartanoa. Nimi on arkaluontoinen, koska häijyt ihmiset saattavat sen pahanilkisten taipumustensa mukaan sovittaa useihin maaseudun kunnollisiin aatelismiehiin, mielestämme aivan viattomiin ja asianmukaisesti kunnioittamiimme, niin emme huoli sellaista edistää.

Pimeä oli jo verhonnut pallonpuoliskomme, kun Fanny kuiskasi Josefille pyynnön, että hän saisi hiukan levähtää, koska oli niin väsynyt, ettei jaksanut kävellä pitemmälle.

Heti Josef suostutti pastori Adamsin pysähtymään, vaikka tämä oli pirteä kuin mehiläinen. Tuskin oli viimeksi mainittu istahtanut, kun hän jo valitti rakkaan Aiskhyloksensa menetystä, mutta hiukan lohtua hänelle tuotti sentään, kun hänelle muistutettiin, että vaikka se olisikin hänellä, niin hän ei näkisi lukea.

Taivas oli niin pilvessä, että ei ainoatakaan tähteä näkynyt. Se oli tosiaan, Miltonin sanoja käyttääksemme, näkyväistä pimeyttä, Mutta tämä seikka oli hyvin otollinen Josefille, sillä kun Fannyn ei tarvinnut pelätä, että Adamsin katse yllättäisi hänet, hän antautui tunteittensa valtaan pidättymättömämmin kuin koskaan ennen ja nojaten päänsä nuorukaisen rintaa vasten kietoi käsivartensa huolettomasti tämän kaulaan ja salli Josefin painaa poskensa hänen omaansa vasten. Kaikki tämä synnytti Josefissa sellaisen onnentunteen, että hän ei olisi vaihtanut paikkaansa maailman uhkeimman palatsin pehmeimpään untuvapatjaan.

Adams istui jonkin matkan päässä rakastavaisista ja, kun ei tahtonut häiritä heitä, antautui mietiskelyyn. Pitkää aikaa hän ei kuitenkaan ollut siten kuluttanut kun huomasi jostain etäämpää välähtelevää valoa, joka näkyi lähenevän. Heti hän huusi sinnepäin, mutta hänen mielipahakseen ja kummastuksekseen se hetkeksi pysähdyttyään katosi. Hän huusi sitten Josefille kysyen tältä, eikö tämä ollut nähnyt valoa. Josef vastasi myöntävästi.

– Ja etkö huomannut, kuinka se hävisi? pastori kysyi edelleen. – Vaikka minä en pelkää aaveita, niin en ehdottomasti kiellä niihin uskovanikaan.

Sitten hän alkoi mietiskellä noita aineettomia olentoja, mutta pian hänet keskeyttivät monet äänet, joiden hän luuli kuuluvan ihan kyynärpäänsä vierestä, vaikka ne todellisuudessa eivät tulleet niin läheltä. Kuitenkin hän saattoi selvästi erottaa puhujien sopivan keskenään siitä, että murhaisivat jokaisen, kenet vain kohtaisivat, ja vähää myöhemmin hän kuuli yhden heistä vakuuttavan, että hän oli tappanut tusinan kaksi viikkoa sitten.

Adams lankesi nyt polvilleen ja antoi itsensä kaitselmuksen haltuun, ja Fanny-raukka, joka myös kuuli nuo kauheat sanat, syleili Josefia niin tiukasti, että jollei nuori mies, jonka korvat myöskin olivat hörössä, olisi pelännyt tyttönsä tähden, niin hän ei olisi pitänyt mitään ainoastaan häntä itseään uhkaavaa vaaraa liian kalliina hintana sellaisesta halailusta.

Josef otti nyt esille kynäveitsensä ja päätettyään hurskaat huudahtelunsa Adams tarttui ainoaan aseeseensa, ryhmysauvaan, astui Josefin luo ja kehotti tätä päästämään Fannyn ja sijoittamaan tämän taaemmaksi. Mutta hänen neuvonsa oli tarpeeton, sillä neitonen tarrautui yhä tiukemmin sulhaseensa ja selitti Adamsin läsnäolosta ollenkaan välittämättä, että hän tahtoi kuolla Josefin syliin. Puristaen häntä sanomattoman kiihkeästi viimemainittu kuiskasi hänen korvaansa, että mieluummin kuolisi hänen helmassaan kuin eläisi sen ulkopuolella.

Heiluttaen ryhmysauvaansa Adams sanoi halveksivansa kuolemaa yhtä paljon kuin joku toinenkin ja lausui sitten kovalla äänellä:

    Est hic, est animus lucis contemptor et illum,
    qui vita bene credat emi quo tendis, honorem.

Tämän jälkeen äänet vaikenivat hetkiseksi, ja sitten yksi niistä huusi:

– Hitto vieköön, kuka siellä on? Adams oli kuitenkin kyllin viisas ollakseen vastaamatta mitään, ja äkkiä hän huomasi puoli tusinaa valoja, jotka kaikki näkyivät siinä tuokiossa nousseen maasta ja lähenivät nopeasti häntä. Tämän hän heti päätti aaveilmiöksi ja alkoi nyt otaksua äänten olevan samaa laatua.

– Herran Jumalan nimessä, mitä sinä tahdot? hän huusi.

Tuskin hän oli lausunut nuo sanat, kun kuuli yhden äänistä huutavan:

– Hitto heidät periköön, siellä ne tulevat, ja pian sen jälkeen hän erotti useita nasevia iskuja ikään kuin joukko miehiä olisi ollut palikkasilla. Hän oli juuri menossa tappelupaikalle, kun Josef tarttuen häntä takinliepeestä pyysi, että he käyttäisivät hyväkseen pimeyttä viedäkseen Fannyn pois häntä uhkaavasta vaarasta. Pastori suostuikin heti, Josef nosti Fannyn pystyyn, ja kaikki kolme kiirehtivät minkä jaksoivat. Taakseen katsomatta ja kenenkään heitä yllättämättä he olivatkin jo vaeltaneet runsaat kolme kilometriä Fanny-rukan kertaakaan valittamatta väsymystä, kun he erottivat hajallaan lyhyen matkan päässä toisistaan vilkkuvia valoja ja samalla huomasivat olevansa varsin jyrkän mäen rinteellä. Adamsin jalka luiskahti, ja hän katosi heti toisten näkyvistä, mikä suuresti säikähdytti Josefia ja Fannyä. Mutta jos olisi ollut valoisaa, he olisivat tosiaan tuskin voineet pidättäytyä nauramasta huomatessaan pastorin kierivän mäkeä alas. Tämä kieri huipulta rinteen juurelle asti laisinkaan loukkaantumatta. Sitten hän kirkaisi niin äänekkäästi kuin jaksoi ilmoittaakseen toisille olevansa turvassa ja vapauttaakseen heidät pelosta, jota he hänen tähtensä tunsivat. Josef ja Fanny pysähtyivät tuokioksi miettimään, mitä olisi tehtävä. Vihdoin he astuivat muutaman askeleen eteenpäin siitä, missä kaltevuus tuntui vähimmin jyrkältä, ja sitten Josef otti Fannyn syliinsä ja käveli tanakasti mäkeä alas kertaakaan astumatta harhaan. Näin hän lopuksi toi tytön jyrkänteen juurelle, missä Adams pian saapui heidän luokseen.

Oppikaa tästä, hyvät naiskansalaiseni, ajattelemaan omaa heikkouttanne ja niitä monia tilaisuuksia, joissa miehen voima saattaa olla teille hyödyksi. Ja ottaen tämän asianmukaisesti huomioon varokaa menemästä aikakautemme säippäsäärisille keikareille ja herraskaisille, jotka sen sijaan että kykenisivät Josef Andrewsin tavoin vahvoilla käsivarsilla kantamaan teitä elämän rosoisilla poluilla ja jyrkissä alamäissä, pikemminkin tarvitsevat hennoille jäsenilleen teidän voimanne tukea ja apua.

Matkailijat liikkuivat nyt eteenpäin lähintä valoa kohti ja kuljettuaan yhteislaitumen yli he saapuivat niitylle, missä näkyivät olevan aivan lyhyen matkan päässä valosta, mutta silloin he ikäväkseen tulivat joen partaalle. Tässä Adams pysähtyi ja jäi seisomaan. Hän selitti osaavansa uida, mutta pelkäsi, ettei ollut mitään mahdollisuutta saada Fannyä toiselle rannalle. Tähän Josef huomautti, että jos he kävelisivät pitkin virran vartta, niin varmaankin pian löytäisivät sillan, varsinkin kun lukuisista valoista päätellen joku kirkonkylä oli lähellä.

– Totta totisesti, niin onkin, Adams huudahti. – En tullut sitä ajatelleeksi.

Josefin neuvoa seuraten he siis kulkivat kahden niityn yli ja tulivat pienelle hedelmätarhalle ja sitä tietä erääseen taloon. Fanny pyysi Josefia kolkuttamaan ovelle vakuuttaen hänelle olevansa niin uupunut, että tuskin jaksoi seisoa jaloillaan. Adams, joka oli etummaisena, toimitti sen tehtävän. Ovi avatuinkin heti, ja kynnykselle ilmestyi vaatimattoman näköinen mies, ja hänelle Adams ilmoitti heillä olevan matkassaan nuoren neitosen, joka oli vaelluksestaan niin väsynyt, että olisi hyvin kiitollinen huoneenhaltijalle, jos tämä sallisi tytön tulla sisälle levähtämään. Mies näki kädessään pitämänsä kynttilän valossa Fannyn, huomasi hänen viattoman ja kainon ilmeensä, ja kun hän ei pelännyt kohteliaasti käyttäytyvää Adamsia, hän vastasi heti, että neitonen oli varsin tervetullut levähtämään hänen talossaan, samoin kuin hänen seuralaisensakin.

Sitten hän vei heidät hyvin siistiin huoneeseen, jossa hänen vaimonsa istui pöydän ääressä. Tämä nousi heti ja avusti heitä asettamalla esille tuoleja, pyytäen heitä istumaan. Heti kun he olivat sen tehneet, isäntä kysyi, haluaisivatko he jotakin virkistystä. Adams kiitti häntä ja vastasi, että hän hyvin kernaasti joisi lasillisen olutta, johon toivomukseen myöskin Josef ja Fanny yhtyivät. Hänen mentyään täyttämään aika ison ruukun sillä nesteellä hänen vaimonsa sanoi Fannylle, että tämä näytti kovin väsyneeltä, ja pyysi tyttöä nauttimaan jotain olutta väkevämpää. Mutta tyttö kieltäytyi monin kiitoksin ja sanoi todellakin olevansa perin uuvuksissa, mutta toivoi pienestä levähdyksestä jälleen toipuvansa.

Heti kun kaikki olivat istuutuneet, kääntyi herra Adams, täytettyään itsensä oluella saatuaan luvan sytyttää piippunsa, talon isännän puoleen ja kysyi tältä, liikuskeliko naapuristossa pahoja henkiä. Ja kun hän ei saanut mitään vastausta, hän alkoi jutella isännälle seikkailusta, joka heille oli sattunut ylängöllä, mutta hän ei ollut ehtinyt pitkälle kertomuksessaan, kun joku kolkutti tuimasti ovelle. Seurue, ja Fanny ja kunnon emäntä kalpenivat. Viimemainitun puoliso meni ulos, ja hänen ollessaan poissa, mitä kesti jonkin aikaa, he pysyivät kaikki ääneti, katselleen toisiaan, ja kuulivat monien äänien haastelevan aika kovaa. Adams oli täysin varma siitä, että henkiä oli liikkeellä, ja alkoi miettiä jotain manausta. Josef oli hiukan taipuvainen samaan mielipiteeseen, mutta Fanny pelkäsi enemmän miehiä, ja kunnon emäntä itse alkoi epäillä vieraitaan ja kuvitteli ulkona olevan heidän joukkueeseensa kuuluvia roistoja. Vihdoin talon isäntä palasi ja kertoi nauraen Adamsille paljastaneensa hänen aaveensa. Murhamiehet olivat lammasvarkaita, ja nuo kaksitoista surmattua eivät olleet mitään muita kuin kaksitoista lammasta. Hän lisäsi, että paimenet olivat päässeet heistä voitolle ja kaapanneet kaksi, joita nyt kuljettivat rauhantuomarin luo. Tämä selostus lievensi suuresti koko seurueen pelkoa, mutta Adams mutisi itsekseen sittenkin uskovansa aaveiden todenperäisyyteen.

He istuivat nyt hauskasti takkavalkean ympärillä, kunnes isännässä hänen silmäiltyään vieraitaan ja havaittuaan, että Adamsin päällysnutun alta näkyviin valahtanut kauhtana ja Josef Andrewsin kulunut liveri eivät oikein soveltuneet heidän keskinäiseen tuttavallisuuteensa, alkoi herätä epäluuloja, jotka eivät olleet heidän edukseen. Kääntyen Adamsin puoleen hän sanoi:

– Puvustanne huomaan teidät pappismieheksi, ja tämä kunnon nuorukainen on kaiketi palvelijanne.

– Hyvä herra, Adams vastasi, – minä olen todellakin pappismies, mutta mitä tähän nuoreen mieheen tulee, jota aivan oikein nimititte kunnon nuorukaiseksi, niin hän ei nykyään ole kenenkään palveluksessa. Hän ei ole koskaan palvellut muualla kuin lady Boobyn perheessä, josta toimestaan hänet erotettiin aivan syyttömästi sen voin teille vakuuttaa.

Josef sanoi:

– En ihmettele, että tämä herrasmies kummastui nähdessään herra Adamsin arvoisen henkilön alentuvan niin suureen ystävällisyyteen köyhää miestä kohtaan.

– Lapsi, Adams virkkoi, – minun tulisi hävetä säätyäni, jos pitäisin köyhää, mutta rehellistä miestä tuttavallisuuttani ansaitsemattomana. En käsitä, kuinka ne, jotka toisin ajattelevat, voivat tunnustautua Hänen seuraajikseen, joka ei tehnyt mitään erotusta, ellei kenties antanut köyhille etusijaa rikkaiden rinnalla. Hyvä herra, hän jatkoi kääntyen isännän puoleen, – nämä kaksi nuorta ihmistä ovat pitäjäläisiäni, ja minä katselen heitä aivan kuin omia lapsiani ja rakastan heitä kuin omiani. Heidän elämäntarinassaan on kyllä jotain merkillistä, mutta minulla ei nyt ole aikaa sitä teille kertoa.

Adamsissa ilmenevästä suorasukaisuudesta huolimatta talon isäntä, joka tunsi maailmaa kyllin paljon, ei ollut kovin kerkeä uskomaan hänen vakuuttelujaan. Hän ei vielä ollut aivan varma siitä, oliko Adamsissa pappismiestä enempää kuin hänen kauhtanansa. Koetellakseen häntä enemmän hän kysyi siis, oliko herra Pope äskeisin julkaissut mitään uutta.

Adams vastasi, että hän oli kuullut mainittua runoilijaa paljon ylistettävän, mutta ei ollut koskaan lukenut mitään hänen teoksistansa eikä niitä tuntenut.

– Hohoo, isäntä tuumi itsekseen, – joko sain sinut satimeen. Mitä, hän huudahti, – ettekö ole koskaan nähnyt hänen Homerostansa?

Adams vastasi, että hän ei koskaan ollut lukenut mitään, klassikkojen käännöstä.

– Kas niin, isäntä vastasi, – kreikankielessä on arvokkuutta, jota mikään nykyinen kieli ei luullakseni saavuta.

– Ymmärrättekö te kreikkaa, hyvä herra? Adams riensi kysymään.

– Hiukan, hyvä pastori, vastasi herrasmies.

– Tiedättekö, arvoisa ystävä, Adams kysäisi, – mistä saisin ostaa Aiskhyloksen? Omalleni sattui äskettäin ikävä tapaturma.

Aiskhylos oli herrasmiehelle kova pähkinä, vaikka hän tämän varsin hyvin tunsi nimeltä. Sen vuoksi hän palaten Homerokseen kysyi Adamsilta, mitä kohtaa Iliadista tämä piti oivallisimpana.

Adams vastasi, että hänen kysymyksensä olisi oikeampi, jos olisi tiedusteltu, minkälainen kauneus runoudessa on tärkeintä, Homeros kun oli yhtä oivallinen kaikissa kohdissaan.

– Ja, hän jatkoi, – se, mitä Cicero sanoo täydellisestä puhujasta, voidaan sovittaa suureen runoilijaankin: 'Hänen tulee käsittää kaikki täydellisyyden vaatimukset.' Homeros teki niin mitä suurimmassa määrässä, eikä filosofi siis syyttä Runousoppinsa kahdessakymmenessätoisessa luvussa mainitse häntä vain yksinomaan runoilijan nimityksellä. Hän oli näytelmän samoin kuin eepillisenkin runouden isä eikä ainoastaan murhe-, vaan myös huvinäytelmän, sillä hänen Margiteensa, joka valitettavasti on hukkunut, oli Aristoteleen sanojen mukaan samassa suhteessa komediaan kuin hänen Odysseiansa ja Iliadinsa ovat tragediaan. Häntä siis saamme kiittää Aristofaneesta yhtä hyvin kuin Euripideestä, Sofokleesta ja poloisesta Aiskhyloksestani.

– Mutta jos suvaitsette, niin rajoitumme ainakin tällä erää Iliadiin, hänen jaloimpaan tuotteeseensa, vaikkakin muistelen, että Aristoles ei enempää kuin Horatiuskaan pitänyt sitä Odysseiaa parempana. Mitä siis ensiksikin tulee hänen aiheeseensa, voiko mikään olla yksinkertaisempi ja samalla ylevämpi? Syystä häntä kiittää järkevien arvostelijoiden ensimmäinen siitä, että hän ei valinnut aiheekseen koko sotaa, joka, vaikka hän sanoo sillä olevan täydellisen lopun ja alun, olisi ollut liian laaja tarina ihmisjärjen yhdellä silmäyksellä tajuttavaksi.

– Olen siis usein ihmetellyt, miksi niin täsmällinen kirjailija kuin Horatius kirjeessään Lolliukselle mainitsee häntä Troijan sodan kertojana, Trojani belli scriptor.

– Toiseksi, hänen teoksessaan esiintyvä toiminta, josta Aristoteles käyttää nimitystä pragmaton systasis eli toiminnan yhteys. Onko ihmisnerolle mahdollista hahmotella mitään niin täysin yhtenäistä ja samalla kertaa niin kauttaaltaan suurenmoista? Ja tässä minun täytyy huomauttaa, mitä en muista kenenkään maininneen, nimittäin hänen toimintansa ja aiheensa harmonisesta sopusuhtaisuudesta, sillä koska aiheena on viha, niin kuinka sopivana toiminnan pohjana silloin onkaan sota, josta kaikki tapaukset johtuvat ja johon jokainen välitapaus kiinteästi ja välittömästi kohdistuu! Kolmanneksi hänen sävynsä eli esitystapansa, jonka Aristoles murhenäytelmän eri osia kuvaillessaan asettaa toiselle sijalle ja jonka hän sanoo sisältyvän toimintaa. En voi ratkaista, tulisiko minun enemmän ihailla hänen arvostelukykynsä tarkkuutta hienoissa erotuksissa vai hänen mielikuvituksensa ääretöntä rikkautta kuvien moninaisuudessa. Sillä mitä edellisiin tulee, kuinka tarkoin onkaan loukkautuneen Akilleen levollisen vakava suuttumus erotettu Agamemnonin tulisesta, herjaavasta kiukusta! Kuinka suuresti eroaa Ajaxin raaka rohkeus Diomedeen miellyttävästä urhoollisuudesta ja Nestorin viisaus, pitkän mietiskelyn ja kokemuksen tuote, Odysseuksen pelkästä viekkaudesta ja oveluudesta johtuvasta älystä! Jos katselemme niiden erilaisuutta, meidän on huudahdettava kuten Aristoteles kahdennessakymmenennessäneljännessä luvussaan, että mistään osasta tätä jumalaista runoelmaa ei puutu oikea sävy.

– Voisinpa tosiaan vakuuttaa, että ihmisluonteessa tuskin on ainoatakaan piirrettä, jota ei jossakin runoelman kohdassa kosketella. Ja kuten ei ole mitään intohimoa, jota hän ei kykenisi kuvailemaan, samoin ei ole hänen lukijassaankaan mitään sellaista tunnetta, jota hän ei voisi herättää esiin. Jos hänellä on jotakin muita saavutuksiaan etevämpää oivallisuutta, olisin taipuvainen kuvittelemaan, että se on hänen liikuttava voimansa. Varmaan en ole koskaan kuivin silmin lukenut niitä kahta välikohtausta, joissa Andromakhe esiintyy, edellisessä valittaen Hektorin vaaraa ja jälkimmäisessä hänen kuolemaansa. Ne ovat kuvatut niin hivelevän hellästi, että uskon runoilijan olleen kunnollisimman ja hyväsydämisimmän miehen mitä ajatella saattaa.

– En voi myöskään olla huomauttamatta, kuinka paljon Sofokles jää jäljelle alkuperäisen teoksen kauneudesta mukaillessaan Andromakhen vaaroja välttämään kehottelevaa puhetta siinä, jonka hän on sovittanut Tekmessan suuhun. Ja kuitenkin Sofokles oli suurin nero, joka milloinkaan on murhenäytelmiä kirjoittanut, eikä kukaan hänen seuraajistansa, toisin sanoen, ei Euripides eikä tragediankirjoittaja Seneca ole häntä siinä taidossa lähimainkaan saavuttanut.

– Hänen tunteistaan ja kielenkäytöstään minun ei taas tarvitse sanoa mitään: edelliset ovat erikoisen merkillisiä mitä moitteettoman täydellisyytensä, nimittäin sopivaisuutensa puolesta, ja jälkimmäistä taas Aristoteles, jonka epäilemättä olette lukenut moneen kertaan, aivan ylivuotavasti ylistää. Mainitsen vielä vain yhden asian, jota tuo suuri arvostelija nimittää sanalla opsis eli näkymä ja joka kuuluu yhtä hyvin sankarirunoon kuin draamaankin, sillä erotuksella vain, että se edellisessä tulee runoilijan ja jälkimmäisessä maalarin osaksi. Mutta onko maalari koskaan kuvaillut sellaista näkyä kuin Iliadin kolmannessatoista ja neljännessätoista luvussa, missä lukija yhdellä katsomalla näkee Troijan, sen edustalle asettuneen armeijan, kreikkalaisten sotajoukon, leirin ja laivaston, Jupiterin istumassa Ida-vuorella, pää pilveen verhottuna ja ukonnuoli kädessään katsellen Traakiaa kohti, Neptunuksen ajamassa meren halki, joka jakautuu hänen kummallekin puolelleen päästäen hänet kulkemaan, ja sitten istuutumassa Samoksen vuorelle? Näemme taivaat avoinna ja kaikki jumalat valtaistuimillaan. Se on ylevää! Se on runoutta!

Sitten Adams lukea rapsautti ulkomuistista satakunta kreikkalaista säkeistöä niin mahtavalla äänellä, sellaisella korostuksella ja niin pontevan elävästi, että melkein säikähdytti naiset. Herrasmies ei taas enää laisinkaan epäillyt Adamsia, vaan pikemminkin kuvitteli, että oli saanut piispan taloonsa. Hän alkoi ylistellä tämän oppia, ja hänen hyväsydämisyytensä kosketti myös kaikkia vieraita. Hän sanoi suuresti surkuttelevansa neito-rukkaa, joka näytti kalpealta ja uupuneelta matkansa jälkeen, ja hän sai tosiaan paljon korkeamman käsityksen hänen säädystään kuin mitä se ansaitsi. Hän sanoi pahoittelevansa, ettei hän voinut toimittaa makuusijoja heille kaikille, mutta jos he tyytyisivät hänen takkansa lämpöön, niin hän valvoisi miesten kanssa, ja nuori nainen voisi, jos häntä halutti, jakaa hänen vaimonsa vuoteen, mihin hän samalla kehotti, heillä kun oli runsaan kilometrin kävelymatka läheisimpäänkin ravintolaan, joka sitäpaitsi ei ollut parhaimpia.

Adams, joka piti istumapaikastaan, oluestaan, tupakastaan ja seurastaan, kehotti Fannyä suostumaan tähän ystävälliseen ehdotukseen, ja siihen kehotukseen Josefkin yhtyi. Jokseenkin helposti tyttö taipuikin, sillä hän oli nukkunut vain vähän viime yönä eikä ollenkaan edellisenä, joten itse lempikään tuskin enää kykeni pitämään hänen silmiänsä auki. Kun ehdotukseen siis mielihyvällä suostuttiin, niin kunnon vaimo toi pöydälle kaikenlaista syötävää, mitä talossa oli tarjolla, ja hartaasta kutsusta vieraat yhtä hartaasti kestitsivät itseään, varsinkin pastori Adams. Mitä molempiin toisiin tulee, he olivat esimerkkinä sen fyysillisen havainnon totuudesta, ettei rakkaus enempää kuin muutkaan makeiset kiihota ruokahalua.

Tuskin illallinen oli nautittu, kun Fanny omasta toivomuksestaan lähti pöydästä ja kunnon emäntä otti hänet vuodetoverikseen. Talon isäntä, Adams ja Josef, joka olisi kainosti poistunut, ellei herrasmies olisi kaikin mokomin vaatinut häntä jäämään, asettuivat takkavalkean ympärille, missä Adams, käyttääksemme hänen omia sanojansa, täytti uudelleen piippunsa ja herrasmies otti esille pullon oivallista olutta, joka oli talon parasta juomaa.

Josefin kaino käytös, hänen ulkonainen siroutensa, Adamsin hänestä antama luonteenkuvaus ja se ystävyys, jota tämä näkyi tuntevan nuorukaista kohtaan, alkoivat herättää herrasmiehessä myötätuntoa ja kutkuttaa hänen uteliaisuuttaan, joten hän halusi tietää, minkälaisia Adamsin mainitsemat merkilliset seikat hänen elämäntarinassaan olivat. Tuskin Adams oli saanut tietää hänen uteliaisuutensa, kun hän Josefin suostumuksella myöntyi sitä tyydyttämään ja kertoi siis kaikki, mitä tiesi, sovittaen sanansa mahdollisimman hienotunteisesti lady Boobya kohtaan. Hän päätti tarinoimisensa mainitsemalla Josefin ja Fannyn välisestä pitkäaikaisesta, uskollisesta ja molemminpuolisesta rakkaudesta eikä salannut tytön halpaa syntyperää ja puutteellista kasvatusta. Nämä viimeksi mainitut seikat poistivat kokonaan herrasmiehen mielessä heränneen aavistuksen, että Fanny oli jonkin hienostoon kuuluvan ylhäisen miehen tytär, että Josef oli karannut hänen kanssaan ja että Adams oli juonessa mukana. Hän oli nyt kovin ihastunut vieraisiinsa, joi hyvin hilpeästi heidän maljansa ja kiitteli moneen kertaan Adamsia, joka oli vaivannut paljon leukojansa, hän kun oli seikkaperäinen tarinoitsija.

Adams sanoi isännälle, että nyt oli tämän vallassa tehdä vastapalvelus. Sillä miehen erinomainen ystävällisyys ja samoin tämän omistama kirjallinen tietomäärä, jota hän ei ollut odottanut tapaavansa sellaisen katon alta, olivat herättäneet hänessä enemmän uteliaisuutta kuin mitä hän koskaan oli tuntenut.

– Sen vuoksi, hän sanoi, – jollei se teille, hyvä herra, tuota vaivaa, niin kertokaahan meille elämäntarinanne.

Herrasmies vastasi, että hän ei voinut kieltää, mitä Adamsilla oli niin hyvä oikeus vaatia, ja niinpä hän muutamien kertomuksen esipuheeksi kuuluvien tavallisten anteeksipyytelyjen jälkeen aloitti tähän tapaan:

KOLMAS LUKU

Herrasmies kertoo elämäntarinansa.

– Hyvä pastori, olen kotoisin sivistyneestä perheestä ja syntynyt herrasmieheksi. Sain hyvän kasvatuksen ja kävin yleisessä oppilaitoksessa, jossa edistyin niin pitkälle, että opin hyvin latinaa ja saavutin välttävät tiedot kreikankielessäkin. Kuudentoista ikäisenä ollessani isäni kuoli, jättäen minut itse hoitamaan asioitani. Häneltä sain perinnöksi joltisenkin varallisuuden, mikä hänen aikomuksensa mukaan oli joutuva haltuuni vasta kahdenkymmenenviiden ikäiseksi tultuani, sillä hän väitti aina, että se muka oli kyllin aikaista kelle tahansa päästä kokonaan oman harkintansa mukaan toimimaan. Mutta kun tämä tarkoitus testamentin sanamuodosta jäi niin hämäräksi, että lakimiehet neuvoivat minua riitelemään mainitusta kohdasta holhoojani kanssa, en piitannut vähääkään isä-vainajani minulle itselleni riittävän varmoista aikomuksista noudattaakseni heidän neuvoansa, ja pian minun onnistuikin ajaa tahtoni perille, sillä uskotut miehet eivät puolestaan asiaa kovin itsepäisesti vastustaneet.

– Hyvä herra, Adams virkkoi, – saanko kohteliaimmin kysyä, mikä on nimenne?

Toinen ilmoitti nimensä olevan Wilson ja jatkoi sitten:

– Jäin kouluun vain lyhyeksi aikaa hänen kuolemansa jälkeen. Koska olin aikaisin varttunut nuorukainen paloi kiihkeästä halusta päästä maailmaan mukaan, mihin ulkomuotoni, tietoni ja miehuuteni minut mielestäni tekivät täysin kykeneväksi. Ja tämän aikaisen oppaattoman elämän pyörteihin joutumisen syyksi luen kaikki itseäni myöhemmin kohdanneet onnettomuudet, sillä paitsi tästä johtuvia silminnähtäviä vaurioita on yksi, jota ei ole niin yleisesti huomattu: ensimmäistä vaikutelmaa, jonka ihmiset itsestämme saavat, on perin vaikea haihduttaa. Kuinka onnetonta siis täytyykään olla, että on muodostettava luonteemme elämässä ennen kuin ollenkaan voimme tietää sen arvoa tai osaamme punnita niiden tekojen seurauksia, jotka vakiinnuttavat vastaisen maineemme!

– Juuri vähän ennen kuin olin täyttänyt seitsemäntoista ikävuotta, jätin koulun ja läksin Lontooseen vain seitsemän puntaa taskussani, mikä silloin mielestäni oli suuri summa, mutta jonka sitten kummastuksekseni havaitsin varsin pian kuluneeksi.

– Kunnianhimonani ja pyrkimyksenäni oli tulla hienoksi herrasmieheksi, ja ensimmäisten tarvikkeiden sitä varten arvelin olevan hankittavissa räätäliltä, peruukkien valmistajalta ja eräiltä muilta ihmisruumiin verhoamisesta ja somistamisesta huolehtivilta ammattilaisilta. Kukkaroni laihuudesta huolimatta sain luottoa helpommin kuin olin odottanutkaan ja olin pian toivomukseni mukaisessa asussa. Myönnän, että se silloin oli minulle mieluinen yllätys, mutta myöhemmin olen havainnut monilla liikemiehillä kaupungin hienommassa osassa olevan periaatteena suorittaa tilauksia niin auliisti kuin voivat, laskea hinnat mahdollisimman korkeiksi ja vangituttaa velallisensa niin pian kuin saavat tilaisuuden.

– Sitten aloin miettiä herrasmiehelle muka lähinnä tarpeellisia pätevyysehtoja, nimittäin tanssia, miekkailua, kaunoratsastusta ja soitantoa. Mutta kun ne kysyivät varoja ja aikaa, niin lohduttauduin tanssiin nähden sillä, että nuoruudessani olin hiukan oppinut ja että osasin varsin sirosti sipsuttaa menuettia. Mitä miekkailuun tulee, niin arvelin, että hyväntuulisuuteni säästäisi minut riidoista. Ratsastustaito taas ei toivottavasti tullut kysymykseen, ja soitannossa kuvittelin helposti voivani saavuttaa kylliksi mainetta, koskapa olin kuullut joidenkuiden koulutoverieni väittävän ymmärtävänsä oopperoita, vaikka he eivät osanneet laulaa eivätkä soittaa viulua.

– Kaupungin ja sen seuraelämän tunteminen näytti minusta myöskin asiaankuuluvalta, ja sen luulin saavuttavani käymällä julkisissa paikoissa. Uutterasti niissä siis kävinkin, ja tulin pian taitavaksi muodikkaissa sanasutkauksissa opin äänekkäästi arvostelemaan muodinmukaisia huvituksia ja tunsin muodikkaimmat miehet ja naiset sekä nimeltä että ulkonäöltä.

– Nyt ei enää puuttunut mielestäni mitään muuta kuin seikkailu, jonka päätinkin heti kokea. Tarkoitan seikkailun mainetta. Ja minua onnistikin niin hyvin, että minulla ennen pitkää oli lemmensuhde puolentusinan pääkaupungin hienoimman naisen kanssa.

Nämä sanat kuullessaan Adams huokasi syvään, siunaili ja huudahti sitten:

– Hyvä Jumala, kylläpä tämä on inhaa aikaa!

– Eipä niinkään inhaa kuin kuvittelette, herrasmies jatkoi, – sillä minä vakuutan teille, että minun tietääkseni he kaikki olivat tai saattoivat olla koskemattomia kuin Vestan neidot. Minä en etsinyt mitään muuta kuin ainoastaan mainetta, että olin salaisissa lemmensuhteissa heidän kanssaan, ja sen minä saavutinkin. Mutta ehkäpä sekin oli vai itserakasta luulottelua, sillä ne henkilöt, joille näyttelin rakastajattarieni pikku kirjeitä, tiesivät kaiketi yhtä hyvin kuin minä itsekin, että ne olivat väärennettyjä ja että itse olin ne itselleni kirjoittanut.

– Kirjoittanut kirjeitä itsellenne! Adams huudahti tuijottaen puhujaan.

– Oh, hyvä herra, toinen vastasi, – sepä juuri onkin harhaantuneen aikamme ilmiöitä. Puolet nykyisistä näytelmistämme mainitsevat jostakusta tuollaisesta henkilöstä. On uskomatonta, kuinka paljon vaivaa näin ja kuinka mielettömiä keinoja käytin panetellakseni hienon maailman naisia. Milloin kuulin jonkun ihastuksella puhuvan jostakusta, vastasin: – Hiiteen mokoma! Pian saamme hänet sinne ja sinne! Kun sitten toinen sanoi luulleensa häntä siveelliseksi naiseksi, virkoin: – Niin, sinä luulet jokaista naista siveelliseksi, kunnes hänestä tulee katulutka, mutta sinä ja minä, Jack tai Tom, käännyin jonkun muun seurassaolijan puoleen, – tiedämme toista. Tällöin sieppasin paperin taskustani, ehkä räätälilaskun, suutelin sitä ja huudahdin samalla: – Jukoliste, olinpa minä häneen kerran oikein pihkaantuneena!

– Jatkakaa, olkaa hyvä, mutta älkää kirotko enää, Adams kehotti.

– Pyydän teiltä anteeksi, pastori, herrasmies sanoi. – No niin, sillä elämänuralla jatkoin runsaasti kolme vuotta.

– Millä uralla? Adams kysäisi. – En muista maininneenne mistään urasta.

– Huomautuksenne on oikea, herrasmies vastasi hymyillen. – Minun olisi pikemmin pitänyt sanoa, että jatkoin tätä tyhjäntoimitusta. Muistan jonkin aikaa myöhemmin kirjoittaneeni päiväkirjan yhdeltä päivältä, ja se olisi luullakseni yhtä hyvin kelvannut jokaisen päivän ohjelmaksi koko tuolla ikäkaudella. Koetan toistaa sen teille.

– Aamulla nousin, otin upean keppini ja läksin ulos vihreässä nutussani, tukka käherrettynä, Adams huoahti, – ja kävelin jouten kello kymmeneen asti. Menin sitten huutokauppaan; sanoin rouva X:lle, että hänellä oli likaiset kasvot, nauroin sydämellisesti jollekin kapteeni Y:n lauseelle, en muista, mitä se oli, koska en sitä oikein kuullutkaan, kuiskasin lordi Z:lle, kumarsin sille ja sille herttualle, aioin tehdä tarjouksen nuuskarasiasta, mutta pidätyin huutamasta pelosta, että olisin sen kenties saanut.

    Kello

      "  2:sta 4:ään minä pukeuduin. (Huokaus.)
      "  4:stä 6:een söin päivällistä. (Huokaus.)
      "  6:sta 8:aan kahvilassa.
      "  8:sta 9:ään Drury-kujan pelihuoneessa.
      "  9:stä 10:een Lincolnin majatalon kentällä.
      " 10:stä 12:een vierashuoneessa. (Raskas huokaus.)

Missään näistä paikoista ei tapahtunut mitään mainitsemisen arvoista.

Siihen Adams huomautti kiivaasti:

– Hyvä herra, tuo on alhaisempaa kuin luontokappaleen elämä, tuskin loiskasvien asemaa korkeammalla, ja ihmettelen, että niin järkevä mies kuin te saattoi mokomaan viehättyä.

– Se, mikä johdattaa meidät useampiin mielettömyyksiin kuin aavistattekaan, tohtori, herrasmies vastasi, – nimittäin turhamaisuus, vietteli minut mokomaan narrimaisuuteen. Sillä niin halveksittava olio kuin olinkin, ja vakuutan teille, että ette voi tuntea syvempää halveksumista moista viheliäistä raukkaa kohtaan kuin mitä nykyisin itse tunnen, ihailin silloin itseäni ja olisin ylenkatsonut henkilöä, joka olisi näyttänyt sellaiselta kuin te nyt (suottehan minulle anteeksi), kaikesta opistanne, kaikista niistä oivallisista ominaisuuksista huolimatta, jotka olen teissä havainnut.

Adams kumarsi ja pyysi häntä jatkamaan.

– Vietettyäni kaksi vuotta tällaista elämää, kertoja jatkoi, – tapahtui jotakin, mikä pakotti minut vaihtamaan näyttämöä. Ollessani eräänä päivänä St. Jamesin kahvilassa, kertoen varsin vapaapuheisesti eräästä nuoresta säätyläisnaisesta, eräs saapuvilla oleva kaartinupseeri katsoi velvollisuudekseen ryhtyä puolustamaan tämän mainetta ja väitti minun valehtelevan. Sanoin, että olin mahdollisesti erehtynyt, mutta etten tieten ollut lausunut enempää kuin mikä oli totta. Siihen hän vastasi vain pilkallisella irvistyksellä.

– Sen jälkeen huomasin omituista kylmyyttä kaikissa tuttavissani. Kukaan heistä ei ensimmäisenä puhutellut minua, ja aniharvat vastasivat edes kohteliaaseen kumarrukseen. Seurue, jonka kanssa minun oli tapana syödä päivällistä, hylkäsi minut joukostaan, ja viikon kuluttua havaitsin olevani yhtä yksinäni St. Jamesissa kuin olisin oleskellut erämaassa. Rehti vanhanpuoleinen herrasmies, jolla oli iso hattu ja pitkä miekka, sanoi minulle viimein, että minun nuoruuteni säälitti häntä, ja sen vuoksi hän neuvoi minua osoittamaan maailmalle, etten ollut sellainen lurjus, joksi minua luultiin. Aluksi en ymmärtänyt häntä, mutta hän selitti tarkoituksensa ja sanoi lopuksi, että jos tahdoin kirjoittaa kaksintaistelu-haasteen kapteenille, niin hän pelkästä säälistä ottaisi viedäkseen sen perille.

– Kovin sääliväinen henkilö tosiaan! Adams huudahti.

– Minä pyysin miettimisaikaa seuraavaan päivään, herrasmies jatkoi, – ja vetäydyin asuntooni punnitsemaan seurauksia puolelta ja toiselta niin hyvin kuin taisin. Toiselta puolen näin edessäni sen vaarallisen vaihtoehdon, että joko menettäisin henkeni tai tahraisin käteni miehen verellä, jolle en ollut laisinkaan suutuksissa. Pian tein sen johtopäätöksen, että se etu, mikä toiselta puolen näkyi koituvan, ei ollut tämän uhkapelin arvoinen. Sen vuoksi päätinkin livistää, ja lähdin Templeen, jossa vuokrasin itselleni huoneet.

– Täällä sain pian uuden tuttavapiirin, joka ei tiennyt mitään äskeisistä vaiheistani. Eivät he tosin olleet kovin mieleni mukaisia tovereita, sillä Templen keikarit ovat vain muiden varjoja. He ovat niin olevinaan ja teeskentelevät niin paljon, että heille ei siinä suhteessa ole missään vertaa. Heidän turhamaisuutensa on, jos mahdollista, vielä naurettavampi kuin muiden. Täällä tapasin hienostelevia nuoria miehiä, jotka ryypiskelivät heille tuntemattomien lordien kanssa ja olivat lemmensuhteissa naisten kanssa, joita eivät olleet koskaan nähneet. Covent Garden oli nyt kunnianhimoni äärimmäisin raja. Siellä loistin teatterien parvekkeilla, kävin porttojen luona, kosiskelin appelsiinityttöjä ja katselin roskanäytelmiä.

– Tämän elämisen pysähdytti pian lääkärini, joka vakuutti minulle olevan välttämätöntä sulkeutua kuukauden päiviksi kammiooni. Sen jälkeen, kun minulla oli ollut hyvää aikaa mietiskellä, päätin luopua kaikesta enemmästä kanssakäymisestä keikarien ja muodikkaiden nuorukaisten kanssa, olivatpa mitä laatua tahansa, ja kaikin tavoin koettaa välttää sitä, että minut taas tuomittaisiin sulkeutumaan asuntooni.

– Minusta, Adams virkkoi, – neuvo vetäytyä kuukaudeksi yksinäisyyteen mietiskelemään oli hyvin paikallaan, mutta olisin pikemmin odottanut sitä pappismiehen kuin lääkärin taholta.

Herrasmies hymyili Adamsin yksinkertaisuuden johdosta ja lähemmin selittämättä tätä inhoittavaa asiaa jatkoi näin:

– Tuskin olin täysin toipunut, kun huomasin, että himoni naisiin, jota pelkäsin tyydyttää entiseen tapaani, teki minut hyvin hermostuneeksi. Sen vuoksi päätin pitää rakastajatarta. Eipä aikaakaan, niin valitsinkin nuoren neitosen, joka sitä ennen oli ollut kahden herrasmiehen hempukkana ja jota minulle suositteli kuuluisa parittaja. Minä otin hänet asuntooni ja sitouduin suorittamaan hänelle määrätyn palkan yhteiselämämme aikana. Sen maksaminen olisi minulta kenties sujunut varsin kehnosti, mutta hän ei sallinutkaan minun olla pitkää aikaa hämilläni siinä suhteessa. Sillä ennen ensimmäistä tilipäivää tapasin hänet asunnossani liian tuttavallisessa seurustelussa nuoren miehen kanssa, joka oli puettu upseeriksi, mutta oli kaupungin oppipoikia. Sen sijaan että olisi puolustellut uskottomuuttaan, hän syyti suustaan puoli tusinaa kirouksia ja napsauttaen minulle sormiansa vannoi, ettei hän alentuisi rajoittumaan Englannin parhaimpaankaan mieheen.

– Tämän jälkeen erosimme, ja sama parittaja hankki hänelle pian toisen elättäjän. Eromme ei minua kovin paljon surettanutkaan, koska parin päivän kuluttua havaitsin, että minulla oli sitä suurempi syy olla pahoillani kohtaamisestamme, sillä minun täytyi käydä toistamiseen lääkäriäni puhuttelemassa. Nyt minun oli kärsittävä rangaistusta muutama viikko, jolla ajalla tutustuin kauniiseen nuoreen tyttöön. Hän oli herrasmiehen tytär. Palveltuaan neljäkymmentä vuotta armeijassa ja otettuaan osaa kaikkiin Marlboroughin herttuan sotaretkiin isä oli kuollut eläkkeellä olevana luutnanttina jättäen leskensä tämän ainoan lapsen kera kovin vaikeisiin olosuhteisiin. He nauttivat hallitukselta vain pientä eläkettä, minkä lisäksi tytär kykeni ansaitsemaan hiukan työllään, sillä hän oli perin näppärä neulankäyttäjä.

– Siihen aikaan, kun tähän tyttöön ensin tutustuin, nuori hyvinvoipa mies tavoitteli häntä avioliittoon. Hän oli opissa palttinakauppiaalla, ja hänellä oli vähän varoja, jotka olisivat riittäneet oman liikkeen perustamiseen. Neitosen äiti oli hyvin mieltynyt naimiskauppaan, ja syystä kyllä. Mutta pian minä sen ehkäisin. Minä esitin tuon miehen hänen rakastetulleen niin huonossa valossa ja käytin niin taitavasti imartelua, lupauksia ja lahjoja, että puhumatta teille asiasta pitemmälti kuin on tarpeellista sain tyttö-paran vaikutukseni alaiseksi ja houkuttelin hänet pois äitinsä luota! Sanalla sanoen, minä viettelin hänet.

Tuon lauseen kuullessaan Adams hypähti tuoliltaan, harppasi kolmella askeleella lattian yli ja palasi sitten istumaan.

Tämä osa kertomustani ei voi koskea teihin kipeämmin kuin minuun itseeni. Vakuutan teille, että en omasta mielestäni voi sitä koskaan kyllin katua. Mutta jos sitä nyt jo inhoatte, niin kuinka paljon suuremmaksi inhonne tuleekaan kuullessanne tämän raa'an, lurjusmaisen teon seuraukset! Teidän luvallanne siis lopetan tähän.

– Älkää suinkaan, Adams huudahti, – jatkakaa vain, minä pyydän teitä, ja suokoon taivas, että vakavasti kadutte tätä ja monia muita seikkoja, joista olette kertonut!

– Minä tunsin itseni nyt, herrasmies jatkoi, – niin onnelliseksi kuin nuoren, kauniin, hyvinkasvatetun ja monilla miellyttävillä avuilla varustetun tytön omistaminen saattoi minut tehdä. Elimme muutamia kuukausia toisiimme perin hellästi kiintyneinä ilman muuta seuraa tai kanssakäymistä kuin toinen toisemme. Mutta sitä ei voinut aina jatkua, ja vaikka vielä tunsin suurta hellyyttä häntä kohtaan, aloin yhä enemmän ja enemmän kaivata vaihtelua ja siis yhä useammin jättää hänet yksikseen, lopulta päiväkausiksi. Hän ei ollut osoittamatta hiukan levottomuutta näissä tilaisuuksissa ja valitti viettämänsä elämän synkän alakuloista yksitoikkoisuutta. Sitä auttaakseni tutustutin hänet eräisiin muihin jalkavaimoihin, joiden kanssa hänellä sitten oli tapana pelata korttia sekä käydä näytelmissä ja muissa huvituksissa. Hän ei ollut kauan elänyt heidän läheisessä tuttavuudessaan ennen kuin havaitsin silmäänpistävän muutoksen hänen käytöksessään. Kaikki hänen kainoutensa ja viattomuutensa hävisi vähitellen, kunnes hänen sielunsa aivan turmeltui. Hän seurusteli irstailijoiden kanssa, oli kaikin tavoin olevinaan eikä tuntenut itseään koskaan levolliseksi paitsi ollessaan ulkona tai kun hänellä oli vieraita asunnossani. Hän oli kovin rahanhimoinen, äärettömän tuhlaavainen ja löyhäsuinen, ja jos joskuskin vastustelin hänen pyyntöjään, oli siitä heti seurauksena kirouksia, kyyneleitä ja hysteerisiä kohtauksia.

– Kun hellyyden ensimmäinen riemullinen hekuma oli jo kauan sitten ohi, niin tämä käytös vieroitti pian sydämeni hänestä. Aloin mielihyvällä ajatella, että hän ei ollut vaimoni, jopa tuumia hänen jättämistänsäkin. Mutta vihjaistuani hänelle aikeestani hän säästi minulta vaivan ajaa hänet ovesta ulos ja lähti siis omasta aloitteestaan, murrettuaan ensin kirjoituspöytäni laatikon, josta otti mukaansa kaikki mitä löysi, noin kaksisataa puntaa. Suuttumukseni ensi vimmassa päätin ahdistaa häntä lain koko ankaruudella, mutta kun hänen onnistui päästä käsistäni tuon ensi kuvastumiseni aikana, raivoni talttui sittemmin. Ja ajateltuani, että minä olin ollut ensimmäinen hätyyttäjä ja että ryöstämällä hänen sielunsa puhtauden olin tehnyt hänelle vääryyden, jota en voinut korvata, sekä kuultuani samaan aikaan, että hänen vanhan äiti-rukkansa sydän oli murtunut tyttären karkaamisesta hänen luotaan, minä, pitäen itseäni hänen murhaajanaan...

– Kuten hyvällä syyllä voittekin pitää, Adams huudahti huoahtaen.

– Olin mielissäni, että Jumala kaikkivaltias sillä tavoin oli minua rangaissut, ja päätin tyynesti tyytyä menetykseeni. Toivoinpa tosiaan, että en enää koskaan olisi kuullut tuosta tyttö-raukasta, josta lopuksi tuli kaikkien hylkimä rietas nainen. Kun hän muutamia vuosia oli elänyt julkisena porttona, hän päätti vihdoin kurjan elämänsä Newgaten kuritushuoneessa.

Tässä herrasmies veti syvän henkäyksen, jota Adams äänekkäästi säesti, ja molemmat jäivät sanattomiksi, katsellen muutaman minuutin ajan toisiansa.

Vihdoin talon isäntä jatkoi näin:

– Olin ollut täysin uskollinen tälle tytölle niin kauan kuin häntä pidin, mutta hän oli tuskin lähtenyt luotani ennen kuin havaitsin muitakin merkkejä hänen uskottomuudestaan itseäni kohtaan kuin vain rahojeni menetyksen. Sanalla sanoen, minun täytyi käydä kolmannen kerran lääkäriäni puhuttelemassa, jonka käsistä en nopeasti päässytkään.

– Nyt vannoin luopuvani kaikista enemmistä tekemisistä naissukupuolen kanssa, valittelin äänekkäästi, että se ilo ei maksanut vaivaa ja ivailin kaunokaisia yhtä karkeasanaisesti kuin Juvenal itse aikoinaan. Katselin kaikkia kaupungin ilotyttöjä inholla, jota toisen ei ole helppo käsittää, ja he näyttivät minusta koreaksi maalatuilta palatseilta, joissa tauti ja kuolema asui. Eikä niiden kauneuskaan tehnyt niitä silmissäni sen halutummiksi kuin kullattu kuori pilleriä tai kultalevyt ruumisarkkua. Mutta vaikken enää ollut ehdottomasti hekuman orja, minulla oli syytä kuitenkin myöntää olevani vieläkin sen vaikutuksen alainen. Vihani naisia kohtaan väheni päivä päivältä, ja pelkäänpä, että ajan pitkään olisin jälleen langennut jonkun yleisen naisen helmaan, jollei minussa olisi syttynyt hehkuva rakkaus ihanaan Sapphiraan. Kun intohimoni kerran oli herännyt, hän valloitti nopeasti sydämeni. Sapphira oli erään uhkean hienon maailman miehen vaimo, ja minun on tunnustettava, että tuo mies kaikin tavoin näkyi olevan hänen hellyytensä arvoinen. Huhuttiin kuitenkin, että hän ei saanut sitä nauttia. Rouva oli tosiaan täydellinen coquette.

– Kuulkaahan, hyvä herra, Adams kysyi, – mitä merkitsee coquette? Olen tavannut sen sanan ranskalaisten kirjailijoiden teoksissa, mutta en ole koskaan voinut saada selville, mitä sillä tarkoitetaan. Arvelen sen olevan samaa kuin une sotte, englanninkielellä hupsu.

– Hyvä herra, toinen vastasi, – kenties ette suuresti erehdy, mutta koska se on erikoista hulluudenlajia, niin koetan kuvailla sitä teille. Jos kaikki luontokappaleet luokiteltaisiin luomakunnassa niiden hyödyllisyyden mukaan, tunnen harvoja eläimiä, jotka eivät voisi kilpailla coquetten kanssa. Eikä tuo olento juuri muuhun pyrikään kuin vaistomaisuuteen, sillä vaikka joskus saatamme kuvitella, että sitä elähdyttää turhamaisuus, niin kaikkein suurin osa sen toimista jää tuonkin alhaisen vaikuttimen alapuolelle, kuten esimerkiksi monet järjettömät eleet ja kujeet, jotka ovat äärettömän paljon hupsumpia kuin mitä kaikkein naurettavimmilla linnuilla ja nelijalkaisilla saatamme havaita ja jotka ehkä saavat katselijan uskomaan, että tuo hupsu naikkonen pyrkii halveksumisemme kohteeksi. Hänen luonnepiirteenänsä on pelkkä teeskentely, ja sitäkin ohjaavat vain oikut. Sillä, kuten tuo olento joskus on olevinaan kaunis, viisas älykäs, hyväluontoinen, kohtelias ja erinomaisen terve, samaten hän toisin vuoroin teeskentelee rumuutta, hupsuutta, mielettömyyttä, häijyä luonnetta, huonoa kasvatusta ja sairautta. Hänen elämänsä on alituista valhetta, ja ainoa sääntö, jonka nojalla voitte hänenlaisiansa arvostella, on, että he eivät koskaan ole sitä, miltä he näyttävät. Jos rakastaminen olisi coquettelle mahdollista, mitä se ei ole, sillä jos hän koskaan voi rakastua, niin siitä hetkestä asti hän ei enää olekaan coquette, hän tekeytyisi aivan välinpitämättömäksi rakkautensa esinettä kohtaan, jollei ehkä osoittaisi hänelle vihamielisyyttä. Voitte siis olla varma, että milloin he yrittävät vakuuttaa mieltymystään, he ovat ainakin välinpitämättömiä.

– Niinpä oli Sapphiranikin laita, sillä tuskin hän oli havainnut minut ihailijainsa joukossa, kun hän antoi minulle niin sanottua rohkaisua. Usein hän katsahti minuun, ja nähdessään minun katseeni kohtaavan hänen silmänsä hän tavallisesti heti käänsi ne toisaalle, ilmaisten samalla kertaa mahdollisimman paljon hämmentymistä ja liikutusta. Näillä eleillä oli tarkoitettu vaikutuksensa, ja kun minä kävin uutterammaksi pyrkimyksissäni kuin hänen muut ihailijansa, hän lähenteli samassa suhteessa minua suoranaisemmin kuin niitä muita. Hän puhui hiljaisella äänellä, kuiskaili, lirkutti, huokaili, vavahteli, nauroi ja teeskenteli monia intohimon ilmaisuja, joilla joka päivä petetään tuhansia. Pelatessani hänen kanssaan vistiä hän katsahti minuun usein totisena, samalla unohtaen jakaa kortit ja tunnustaa väriä. Sitten hän purskahti hölmömäiseen nauruun ja huudahti: – Oih, mitä ihmettä minä nyt ajattelinkaan!

– Jotta en pitemmillä puheilla vaivaisi teitä, sanon, että läpikäytyäni riittävän kohteliaisuuskurssin, kuten arvelin, ja varmana rakastetussani herättämistäni voimakkaista vastatunteista etsin tilaisuutta ilmoittaakseni hänelle lempeni. Hän vältti tätä niin paljon kuin mahdollista, joskin suurella uutteruudellani vihdoin onnistuin hankkimaan itselleni tuollaisen tilaisuuden. En huoli kuvailla keskustelumme kaikkia yksityiskohtia. Sanon vain, että kun hän ei enää voinut olla muka käsittämättä tarkoitustani, hän ensiksi tekeytyi tavattoman kummastuneeksi ja heti sen jälkeen yhtä hurjasti vihaiseksi. Hän kysyi ihmetellen, mitä olin hänen käyttäytymisessään nähnyt, joka sai minut häntä tällä tavoin loukkaamaan. Ja riuhtautuen käsistäni heti kun siihen kykeni, hän sanoi minulle, että minulla ei ollut muuta keinoa välttää hänen suuttumuksensa seurauksia kuin että kokonaan kartan hänen näkemistään tai ainakaan en saisi häntä enää koskaan puhutella.

– En tyytynyt tähän vastaukseen, vaan hätyyttelin häntä edelleenkin, mutta tuloksettomasti. Ja vihdoin varmenin siitä, että hänen puolisonsa yksinään omisti hänen ruumiinsa ja ettei hän enempää kuin kukaan muukaan ollut tehnyt mitään vaikutusta naisen sydämeen.

– Tämän virvatulen seuraamisesta minut vieroittivat erään porvarisrouvan lähentelyt, joka, vaikkei ollutkaan varsin nuori tai sievä, kuitenkin oli liian viehättävä, jotta lemmekkäässä mielentilassani olisin hylännyt hänet. Pian siis tyydytin hänet ilmaisemalla, että hän ei ollut viskellyt vihjailujaan karulle ja kylmälle maaperälle, päinvastoin ne tuottivat hänelle heti hartaan ja himoitsevan rakastajan. Eikä hän antanutkaan minulle mitään valittamisen syytä. Hän vastasi herättämäänsä lämpöön yhtä suurella tulisuudella. En ollut enää tekemisissä keimailevan koketin kanssa, vaan sellaisen, joka oli liian viisas alentamaan lemmen jaloa hehkua naurettavalla turhamaisuudella. Heti ymmärsimme toisiamme, ja koska etsimämme ilot tuottivat molemminpuolista tyydytystä, löysimme ne pian ja nautimme niistä. Aluksi pidin itseäni hyvin onnellisena tämän uuden rakastajattaren omistamisesta. Hänen hellyytensä olisi nopeasti kyllästyttänyt sairaalloisemman tai nirsomman ruokahalun, mutta minuun sillä oli toisenlainen vaikutus. Hän leimahdutti intohimoni korkeammalle kuin nuoruus ja kauneus olivat voineet sen leimahduttaa. Mutta onneni ei voinut jatkua kauaa keskeytymättä. Pelko, joka vaivasi meitä hänen aviomiehensä luulevaisuuden vuoksi, teki meidät kovin levottomiksi.

– Mies-parka, minä säälin häntä! Adams huudahti.

– Sääliä hän todella ansaitsi, herrasmies myönsi, – sillä hän rakasti vaimoansa hyvin hellästi, ja vakuutan teille, että minulle tuottaa suurta tyydytystä ajatus, että en ollut se, joka ensimmäiseksi varasti häneltä vaimonsa rakkauden. Tämä pelko osoittautui liiankin perustelluksi, sillä lopuksi hän keksi meidät ja esitti todisteita lemmensuhteestamme. Hän haastoi minut sitten oikeuteen ja maksoin kolmentuhannen punnan hyvityksen, jonka suorittaminen kovin kutisti omaisuuttani. Ja mikä pahempi, hänen vaimonsa, josta hän haki avioeron, joutui minun huollettavakseni. Vietin hänen kanssaan perin levotonta elämää, sillä paitsi että lemmentunteeni olivat silloin jo paljon lauhtuneet, tuotti hänen ääretön mustasukkaisuutensa minulle suurta kiusaa. Vihdoin hänen kuolemansa vapautti minut tästä hankaluudesta, jota ajatus, että olin ollut hänen onnettomuutensa aiheuttaja, ei koskaan olisi sallinut minun muulla tavoin karistaa niskoiltani.

– Nyt sanoin jäähyväiset lemmelle ja päätin etsiä muita vähemmän vaarallisia ja vähemmän kalliita iloja. Jouduin eräiden remuveikkojen tuttavuuteen, jotka nukkuivat päiväkaudet ja juopottelivat kaiket yöt. Ne olivat miehiä, joista pikemmin voi sanoa, että he kuluttivat aikaa kuin elivät. Heidän parhaana keskustelunaan oli meluaminen. Laulu, loilotus, kinastelu, juopottelu, maljojen kilistely, rähjäily ja tupakanpoltto olivat huvimme ja seurustelumme pääsisältönä. Ja kuitenkin, niin rivoa kuin tuo kaikki olikin, se oli kuitenkin siedettävämpää kuin vakavammat tilaisuutemme, joissa joko kerrottiin ylenmääräisen ikäviä juttuja jonninjoutavista jokapäiväisistä asioista tai väiteltiin kiivaasti vähäpätöisistä seikoista, mitkä väittelyt tavallisesti päättyivät vedonlyöntiin.

– Ensimmäinen vakava harkinta teki lopun tästä elämistavasta, ja minä liityin kerhoon, jossa kävi hyvin eteviä nuoria miehiä. Pullo tilattiin nyt pöytään vain keskustelumme helpottamiseksi, ja me keskustelimme mitä syvimmistä viisaustieteellisistä kysymyksistä. Nämä herrasmiehet olivat totuudenetsijöitä, ja siinä pyrkimyksessään he viskasivat syrjään kaikki kasvatuksen ennakkoluulot ja pitivät ohjaavana oppaanaan yksinomaan erehtymätöntä ihmisjärkeä. Kun tämä suuri opas oli osoittanut vääräksi sen perin vanhan ja yksinkertaisen opinkappaleen, että maailmankaikkeudessa on sellainen olento kuin Jumala, se auttoi heitä asettamaan hänen tilalleen määrätynlaisen oikeussäännön, jota noudattamalla he kaikki saavuttivat mitä tahrattomimman tapainpuhtauden. Harkintani sai minut yhtä paljon riemuitsemaan tästä seurasta kuin se oli opettanut minut edellistä inhoamaan. Minä aloin nyt pitää itseäni korkeampana olentona kuin siihen asti koskaan olin aavistanut olevani, ja minä ihastuin tähän oikeussääntöön sitä enemmän, koska en tosiaan tavannut luonteestani mitään vastahakoisuutta sitä kohtaan. Halveksin äärettömästi kaikkia ihmisiä, joille oli tarpeen mikään muu kiihotin hyveeseen kuin sen oma sisällinen kauneus ja oivallisuus. Ja minulla oli niin hyvä käsitys nykyisistä tovereistani heidän siveellisyyteensä nähden, että olisin uskonut heille kaiken, mikä oli minua lähinnä ja minulle rakkainta. Ollessani tämän suloisen unelman vallassa tapahtui pari; kolme seikkaa perätysten, jotka aluksi kummastuttivat minua kovin. Sillä yksi suurimpia filosofejamme eli oikeussäännön miehiä poistui keskuudestamme vieden mukanaan erään hartaimman ystävänsä aviovaimon. Sitten eräs toinenkin samaan seuraan kuuluva jätti kerhon muistamatta käydä sanomassa hyvästi takuumiehelleen. Kolmas, joka oli lainannut minulta rahasumman antamatta minulle mitään vakuutta, kielsi jyrkästi mitään lainaa saaneensakaan, kun pyysin häntä maksamaan sen takaisin. Nämä eri menettelyt, jotka eivät laisinkaan olleet sopusoinnussa kultaisen sääntömme kanssa, saivat minut vähän epäilemään sen pätevyyttä.

– Mutta kun ilmaisin ajatukseni eräälle kerhon jäsenistä, hän sanoi, että ei ollut mitään itsestään ehdottomasti hyvää tai pahaa, vaan että tekoja nimitettiin hyviksi tai pahoiksi tekijän olosuhteitten mukaan. Mies, joka oli karannut naapurinsa vaimon kanssa, saattoi taipumuksiltaan olla perin kunnollinen, mutta hillitön intohimo oli ehkä ollut häntä voimakkaampi. Muissa suhteissa hän saattoi olla varsin arvokas yhteiskunnan jäsen. Jos nimittäin jonkun naisen kauneus synnytti hänessä levottomuutta, hänellä oli luonnollinen oikeus huojentaa tilaansa. Kuulin heiltä vielä paljon muuta sellaista, mikä silloin niin inhoitti minua, että vielä samana iltana sanoin seuralle jäähyväiset, sen koommin enää palaamatta.

– Kun nyt olin joutunut yksinäisyyteen, josta en pitänyt, aloin taas ahkerasti käydä teattereissa, mikä tosiaan oli aina mielihuviani. Useimpina iltoina kulutin pari, kolme tuntia kulissienkin takana tavaten siellä useita runoilijoita, joiden kanssa sovin kapakkakohtauksista. Muutamat näyttelijöistäkin tulivat seuraamme. Näissä tilaisuuksissa nuo runoilijat huvittivat meitä tavallisesti lukemalla meille sepityksiään ja näyttelijät toistelemalla osiansa. Tällöin havaitsin, että useimmiten esiintyjä oli itse enimmin ihastunut koko seurassa. Ja vaikka kumppanit olivatkin hänelle edessä varsin kohteliaita, he jättivät harvoin käyttämättä ensimmäistä tilaisuutta hänen selkänsä takana ivaillakseen häntä. Nyt tein muutamia havaintoja, jotka luultavasti ovat liian ilmeisiä ollakseen mainitsemisen arvoisia.

– Hyvä herra, Adams kehotti, – kertokaahan vain havaintonne, jos suvaitsette.

– No ensiksikin, hän jatkoi, – tein sen johtopäätöksen, että yleinen väite älyniekkojen suurimmasta taipuvaisuudesta turhamaisuuteen ei ole totta. Ihmiset ylpeilevät yhtä hyvin rikkaudesta, voimasta, kauneudesta, kunniasta ynnä muusta. Mutta nämä pistävät itsestään katselijan silmään, jotavastoin poloisen älyniekan täytyy esittää tuotteensa osoittaakseen meille suuren lahjakkuutensa. Ja hänen auliudestaan sellaisen esittämiseen johtuu äskenmainitsemani rahvaanomainen mielipide. Mutta eikö henkilö, joka tuhlaa suuria summia talonsa kalustamiseen tai ruumiinsa koristelemiseen, joka käyttää paljon aikaa ja näkee paljon vaivaa pukeutumisessaan tai katselee arvonimeä tai nauhaa palkkiona itsensäkieltämisestä, työstä, jopa lurjusmaisuudestakin, kanna yhtä suurta uhria turhamaisuuden alttarille kuin poloinen älyniekka, joka haluaa lukea meille runonsa tai näytelmänsä? Toinen huomioni oli, että turhamaisuus on intohimojen pahimpia ja tartuttaa sielun pikemmin kuin mikään muu. Sillä koska itsekkyys on paljon yleisempi kuin tavallisesti haluamme myöntää, on luonnollista, että vihataan ja kadehditaan niitä, jotka asettuvat meidän ja toivomiemme etujen väliin. Mutta lihallisten himojemme tyydyttämisessä ja kunniantavoittelussa niitä on harvoja, ja ahneuteenkin nähden on monta, jotka eivät ole pyrkimyksillemme esteenä. Mutta turhamainen ihminen tavoittelee etevämmyyttä, ja kaikki, mikä on oivallista ja kiitettävää toisessa, saattaa tuon toisen henkilön hänen inhonsa kohteeksi.

Adams alkoi nyt penkoa taskujansa ja huudahti pian:

– Voi sentään! Se ei ole minulla mukanani!

Kun herrasmies kysyi, mitä tämä etsi, hän sanoi etsivänsä saarnaa, jota piti mestariteoksenaan turhamaisuutta vastaan.

– Häpeä, suuri häpeä, hän huudahti, – että koskaan en muista ottaa sitä taskuuni! Kunpa se olisi edes viiden kilometrin päässä, niin kernaasti noutaisin sen lukeakseni sen teille.

Herrasmies vastasi, että se ei ollut tarpeen, koska hän oli parantunut siitä intohimosta.

– Siksipä juuri, Adams virkkoi, – minä tahtoisinkin lukea sen, sillä minä olen varma, että te ihailisitte sitä. En ole tosiaan koskaan vihannut mitään intohimoa enemmän kuin turhamaisuuden typerää pahetta.

Herrasmies hymyili ja jatkoi:

– Tästä seurasta siirryin helposti pelurien pariin, missä ei tapahtunut muuta merkillistä kuin omaisuuteni hävittäminen. Ne herrat auttoivat minut sen pian lopettamaan. Nyt avautui eteeni tähän asti tuntemattomia elämänkohtauksia, köyhyyttä ja hätää ja sen hirveinä seuralaisina 'karhuja', asianajajia ja oikeudenpalvelijoita, jotka hätyyttelivät minua yöt päivät. Pukuni kului puhki, luottoni kävi huonoksi, kaikenlaiset ystäväni ja tuttavani kylmenivät. Tässä tilanteessa päähäni pisti kummallisin kuviteltava tuuma.

– Ja millainen tuuma? Päätin kirjoittaa näytelmän, sillä joutoaikaa minulla oli kyllin. Oikeudenpalvelijan pelko sulki minut joka päivä huoneeseeni, ja kun minulla aina oli ollut taipumusta sellaiseen ja hiukan lahjakkuuttakin sillä alalla, ryhdyin työhön ja kyhäsin muutamassa kuukaudessa viisinäytöksisen näytelmän, joka hyväksyttiin teatteriin. Muistin ennen ostaneeni muilta runoilijoilta pääsylippuja heidän palkkionäytäntöihinsä paljon ennen heidän tuotteittensa esitystä, ja päätin noudattaa esimerkkiä, joka nyt niin hyvin soveltui olosuhteisiini, varasin itselleni heti ison joukon pieniä paperinpalasia. Runouden asema olisi tosiaan onnellinen, jos nämä liput kävisivät täydestä leipomossa, oluttuvassa, ruokamyymälässä tai rihkamakauppiaan puodissa. Mutta voi, niin ei suinkaan ole laita! Kukaan räätäli ei ota niitä maksuksi kovikekankaasta, vuorikankaasta tai nauhasta, eikä ulosottomies pidä moista kohteliaisuutta rahan vastineena. Ne eivät ole tosiaan enempää kuin kerjäläisen passi, todistus siitä, että niiden tarjooja tarvitsee viisi shillinkiä, mikä voi taivuttaa laupiaan kristityn armeliaisuuteen. Nyt sain kokea sellaista, mikä oli vielä pahempaa kuin köyhyys tai oikeammin köyhyyden pahin seuraus, tarkoitan isoisten kumartelua ja riippuvaisuutta heistä. Monet monituiset aamutunnit olen odotellut ylhäisten miesten kylmissä vastaanottohuoneissa, ja nähtyäni, että halpamaisimmat nauhoitetut ja röyhelöillä koristetut lurjukset, muodinmukaiset parittajat ja narrit päästettiin sisälle, minulle on toisinaan nimeni esitettyäni ilmoitettu, että mylord ei mitenkään voinut ottaa minua puheilleen sinä aamuna, riittävä vakuutus siitä, että en enää koskaan pääsisi siihen taloon. Joskus minut on lopulta päästetty puheille, ja tuo suuri mies on katsonut sopivaksi puolustautua mainitsemalla minulle, että hän oli sidottu.

– Sidottu? Adams uteli. – Selittäkäähän, mitä se merkitsee.

– Hyvä herra, toinen vastasi, – se hyvitys, jonka kirjakauppiaat maksoivat tekijöille heidän parhaimmista tuotteistaan, oli niin perin vähäinen, että jotkut jalosukuiset ja varakkaat miehet, jotka olivat älyn ja opin suojelijoita, vuosia sitten katsoivat sopivaksi rohkaista näitä edelleen yrityksissään suostumalla sitä varten vapaaehtoisesti merkitsemään avustuksia. Täten Prior, Rowe, Pope ja jotkut muut lahjakkaat miehet saivat teoksistaan suuria summia yleisöltä. Tuo näytti niin helpolta keinolta ansaita rahaa, että monet senaikaisista kehnoimmista tuhertelijoista ryhtyivät julkaisemaan teoksiaan samalla tavalla. Olivatpa toiset niinkin röyhkeitä, että ottivat tilauksia vastaan teoksista, joita eivät kirjoittaneetkaan tai edes aikoneet kirjoittaa. Kun rahankeräykset tällä tavoin kävivät epälukuisiksi ja muuttuivat eräänlaiseksi yleisön verottamiseksi eikä kaikkien ollut helppo erottaa hyviä kirjailijoita huonoista tai tietää, mikä nero oli rohkaisun arvoinen, mikä ei, niin jotkut henkilöt säästyäkseen liian monien keräysten tuottamista kuluista keksivät keinon mielensä mukaan kieltäytyä kaikista avustuksista. Ja tämä tapahtui siten, että he varasivat itselleen pienen osingon suuren summan antamisen hyvitykseksi, jos joskus avustivatkin. Monet ovat menetelleet niin, monet muut taas ovat olleet menettelevinään niin, jotta voisivat vaientaa kaikki anomukset. Samaa menettelytapaa ryhdyttiin käyttämään myös teatterilippuihin nähden, jotka kävivät samanlaiseksi maanvaivaksi, ja tätä he nimittivät sidottuna olemiseksi.

– En voi sanoa muuta kuin että nimitys on kyllä sopiva ja jokseenkin kuvaava, Adams huomautti, – sillä kun varakas mies sitoutuu, kuten sitä nimitätte, olemaan rohkaisematta ansiokkaita miehiä, luulisi hänen tosiaan olevan sidotun.

– No niin, herrasmies virkkoi, – mutta palaanpa kertomukseeni. Joskus olen saanut guinean joltakulta arvokkaalta mieheltä, annettuna yhtä tylyin elein kuin almuja tavallisesti viskataan kurjimmalle kerjäläiselle. Ja senkin edun ostin niin suurella vaivalla, että jos olisin kuluttanut nuo odotukseen tuhlaamani tunnit rehelliseen aherrukseen, se olisi tuottanut minulle enemmän hyötyä ja äärettömästi enemmän tyydytystä. Kulutettuani noin kaksi kuukautta tällä epämieluisalla ja perin nöyryyttävällä tavalla ja elvytellessäni juuri toiveitani odottamalla runsasta satoa näytelmistäni minä, käännyttyäni teatterikuiskaajan puoleen tiedustellakseni, milloin sitä ryhdyttäisiin harjoittamaan, sain häneltä kuulla, että teatterinjohtajat olivat määränneet hänet palauttamaan näytelmän, koska eivät mitenkään voineet esittää sitä sillä näytelmäkaudella. Mutta, sanottiin, jos ottaisin sen takaisin ja tarkastaisin sen seuraavaksi näytelmäkaudeksi, niin he kernaasti ottaisivat sen jälleen käsiteltäväkseen. Minä sieppasin sen häneltä kovin suuttuneena ja palasin kotiin huoneeseeni, jossa heittäydyin vuoteelleni epätoivon puuskassa.

– Teidän olisi pikemmin tullut langeta polvillenne, Adams huomautti, – sillä epätoivo on synnillistä.

– Heti kun vimmastukseni ensimmäinen tyrsky oli ohitse, herrasmies jatkoi, – aloin kylmästi miettiä, mihin oli ryhdyttävä tällaisessa tilanteessa, ilman ystäviä, rahaa, luottoa tai minkäänlaista mainetta. Mietiskeltyäni monenlaista mielessäni en nähnyt mitään muuta mahdollisuutta hankkiakseni itselleni elämän kireimmin välttämättömiä tarpeita kuin vetäytyä ullakkokamariin lähelle Templeä [kortteli Lontoossa, lakitieteellisten opintojen keskus. Suom.] ja ryhtyä suorittamaan lakimiehille puhtaaksikirjoitusta, mihin hyvin kykeninkin, koska olin oivallinen kynänkäyttäjä. Tehtyäni päätöksen ryhdyin sitä heti toimeenpanemaan. Tunsin erään asianajajan, joka aikaisemmin oli välittänyt minun asioitani, ja hänen puoleensa käännyin, mutta sen sijaan että olisi antanut minulle työtä, hän nauroi yritystäni ja sanoi pelkäävänsä, että muuttaisin hänen asiakirjansa näytelmiksi, joita kenties vielä esitettäisiin teatterissa.

– Jotta en väsyttäisi teitä tällaisilla esimerkeillä, sanon vain havainneeni, että itse Platon ei olisi voinut enemmän vihata runoilijoita kuin nuo käytännölliset miehet. Milloin tahansa rohkenin mennä kahvilaan, mikä tapahtui ainoastaan sunnuntaisin, kävi kuiskaus huoneen läpi ja sitä seurasi aina pilkallinen huomautus: – Tuolla on runoilija Wilson! Sillä, vaikka en tiedä, oletteko pannut merkille, ihmisluonteessa on häijyyttä, joka, ellei sitä ole kitketty pois tai edes hyvällä kasvatuksella ja kohteliaisuudella verhottu, se riemuitsee toisen tekemisestä levottomaksi ja itseensä tyytymättömäksi. Tämä käy yllin kyllin ilmi kaikissa seurapiireissä, paitsi niissä, joissa liikkuu hienointa ylhäisöä, ja vieläkin pahemmin kumpaankin sukupuoleen kuuluvien nuorten ihmisten kesken, jotka syntyperä ja varallisuus ovat asettaneet hienojen piirien ulkopuolelle. Tarkoitan alempaa säätyläisluokkaa ja ylempää porvaristoa eli kauppiasluokkaa, jotka tosiaan ovat ihmiskunnan huonoimmin kasvatettu osa.

– Niin, hyvä herra, tämän kurjan asemani jatkuessa, jolloin minulla oli tuskin kylliksi työtä välttyäkseni näkemästä nälkää ja koska runoilijanmaine oli turmanani, tutustuin sattumalta erääseen kirjakauppiaaseen, joka sanoi minulle, että kävi sääliksi niin oppinutta ja älykästä miestä kuin minua, kun täytyi sellaisin keinoin hankkia elatuksensa. Hän sanoi surkuttelevansa minua ja lupasi hankkia minulle hyvän toimeentulon, jos siirtyisin hänen palvelukseensa. Miehellä minun asemassani ei ollut valinnan varaa, kuten hän kyllä tiesi. Suostuin siis hänen tarjoukseensa hänen omilla ehdoillaan, jotka eivät suinkaan olleet edullisimpia, ja ryhdyin kääntämään kirjallisuutta tarmoni takaa. Minun ei tarvinnut enää valittaa työn puutetta, sillä hän työnsi minulle käännettävää niin runsaasti, että puolessa vuodessa melkein kirjoitin silmäni sokeiksi. Vieläpä sairastuinkin tässä istumatyössä, jossa ei mikään muu osa ruumiistani ollut liikkeessä kuin oikea käteni. Pitkään aikaan en pystynyt kirjoittamaan. Kun tämä onnettomuudeksi viivästytti erään teoksen julkaisemista eikä viime tuotteeni ollut tehnyt hyvin kauppaansa, kirjakauppias kieltäytyi enää käyttämästä minua ja panetteli minua ammattitovereilleen laiskaksi hutilukseksi. Olin kuitenkin puolittain tappamalla itseni työllä ja nälällä säästänyt hänen palveluksessaan ollessani muutaman guinean, joilla rahoilla ostin arpalipun päättäen heittäytyä onnettaren helmaan ja koettaa eikö hän tahtoisi korvata sitä vääryyttä, jonka oli tehnyt minulle pelipöydän ääressä.

– Tämän ostoksen tehtyäni jäin melkein pennittömäksi, jolloin, ikään kuin en vielä olisi ollut kyllin onneton, oikeudenpalvelija pääsi naiseksi puettuna asuntooni, jonne kirjakauppias oli hänet neuvonut. Hän vangitsi minut räätälini haasteesta kolmenkymmenenviiden punnan velasta, jolle summalle en voinut hankkia takuuta. Ja niin minut vietiin hänen taloonsa, jossa minut suljettiin yläkerroksen suojaan. Minulla ei ollut nyt terveyttä, sillä olin tuskin toipunut sairaudestani, ei vapautta, ei rahaa eikä ystäviä. Ja olin jättänyt kaikki toiveet, ja elämänhalunikin oli mennyt.

– Mutta eihän sitä voinut kestää pitkälti, Adams sanoi, – sillä tottakai räätäli vapautti teidät heti kun sai tietää asiain todellisen laidan ja että olosuhteenne tekivät hänen laskunsa suorittamisen mahdottomaksi.

– Ystävä hyvä, herrasmies vastasi, – sen hän tiesi ennen kuin minut vangituttikaan. Hän tiesi, että mikään muu kuin kykenemättömyys ei voinut estää minua maksamasta velkojani, sillä minä olin käyttänyt häntä monet vuodet, olin tuhlannut häneltä tekemiini tilauksiin isoja rahasummia ja menestykseni päivinä aina täsmällisesti suorittanut kaikki. Mutta kun muistutin sitä hänelle vakuuttaen, että jos hän ei häiritsisi ponnistuksiani, niin luovuttaisin hänelle kaiken rahan, minkä äärimmäisellä työllä ja uutteruudella voisin hankkia, varaten itselleni vain sen verran kuin oli henkeni pitimiksi välttämätöntä, hän vastasi, että hänen kärsivällisyytensä oli loppunut, että olin lykännyt suoritukseni ajasta aikaan, että hän tahtoi nuo rahat ja oli jättänyt asian lakimiehen haltuun ja että minun täytyi kuolla vankilassa voimatta toivoa mitään arvoa ellen paikalla maksanut mitä olin hänelle velkaa tai hankkinut vakuutta.

– Hän saa odottaa armoa, Adams huudahti hypähtäen tuoliltaan, – siellä, missä armoa ei ole tarjolla! Kuinka voi sellainen katala ihminen lukea isämeidän, missä se sana, joka, en tiedä minkätähden, on käännetty synniksi, alkutekstissä merkitsee velkaa? Ja niin totta kuin emme anna lähimmäisillemme heidän velkojansa anteeksi, milloin he ovat kykenemättömiä niitä maksamaan, yhtä varmasti jäämme itse anteeksiannosta osattomiksi, kun emme kykene velkojamme hyvittämään.

Hän vaikeni ja herrasmies jatkoi:

– Ollessani tässä surkuteltavassa tilassa etsi minut eräs entinen tuttava, jolle olin maininnut arpajaislipustani. Hän saapui luokseni kasvot riemusta säteillen, puristi sydämellisesti kättäni ja onnitteli minua hyvän menestykseni johdosta, sillä minä olin voittanut arvallani kolmetuhatta puntaa.

Nämä sanat kuultuaan Adams napsautti sormiaan riemusta haltioituneena, mutta se ilo ei ollut pitkällinen, sillä herrasmies jatkoi näin:

– Ah, hyvä herra, se oli vain onnettaren kepponen jolla minut painettaisiin entistä syvemmälle! Sillä minä olin myynyt arpalippuni kahta päivää aikaisemmin eräälle sukulaiselleni, joka muuten kieltäytyi lainaamasta minulle shillinkiäkään leivän ostoon. Niin pian kuin ystäväni kuuli onnettomasta kaupastani, hän alkoi ivailla minua ja muistutella minulle huonoa käyttäytymistäni ja elämäni kaikkia kommelluksia. Hän sanoi minun olevan sellaisen, jota onnetar ei voisi pelastaa, vaikka tahtoisikin, ja että nyt olin auttamattomasti hunningolla ja hukassa enkä voinut toivoa edes sääliä ystäviltäni. Hänestä olisi ollut äärimmäistä heikkoutta heltyä miehelle, joka päätäpahkaa syöksyi omaan perikatoonsa. Hän kuvaili minulle sitten niin elävin värein kuin taisi sitä onnellisuutta, jota olisin nauttinut, jollen olisi noin hupsusti luovuttanut arpalippua. Minä puolustauduin sillä, että se oli välttämätöntä, mutta vastaamatta siihen mitään hän alkoi jälleen ivailla minua, kunnes en voinut sitä enää sietää, vaan pyysin häntä lopettamaan vierailunsa. Pian sain vaihtaa oikeudenpalvelijan talon vankilaan, ja kun minulla ei ollut kylliksi rahaa hankkiakseni itselleni siellä erityistä huonetta, minut tungettiin suureen joukkoon viheliäisten raukkojen kanssa, jossa minulta puuttuivat kaikki elämän mukavuudet, jopa luontokappaleitten nauttima terveellinen ilmakin. Näissä kauheissa olosuhteissa käännyin kirjeillä useiden entisten tuttavieni puoleen ja myös sellaisten, joiden avustamiseksi olin aikaisemmin lainannut rahoja ilman suuria toiveita niiden takaisin maksamisesta. Mutta yritykseni oli turha. Puolustelu, ellei jyrkkä kielto, oli suopein saamistani vastauksista. Riutuessani niin kauheassa tilassa, että sitä ei voi kuvaillakaan, tilassa, joka inhimillisessä, vieläpä kristityssä maassa näyttää kummalliselta rangaistukselta pienestä huomaamattomuudesta tai varomattomuudesta, niin, tässä tilassa ollessani saapui eräs mies vankilaan ja pyytäen saada puhutella minua antoi minulle seuraavan kirjeen:

    Hyvä herra!

    Isäni, jolle myitte viime arpajaisissa ostamanne lipun,
    kuoli samana päivänä, jolloin arvalle lankesi voitto, kuten
    mahdollisesti olette kuullut, ja jätti minut kaiken omaisuutensa
    ainoaksi perijättäreksi. Teidän nykyiset olosuhteenne ja
    mielenjärkytys, jota teidän täytyy tuntea, kun teidän oli pakko
    luopua siitä, mikä olisi voinut tehdä teidät onnelliseksi,
    liikuttaa minua niin suuresti, että minun täytyy pyytää teitä
    vastaanottamaan mukaan liitetty rahaerä. Nöyrin palvelijanne

                                         Harriet Hearty.

– Ja mitä luulette siinä olleen?

– En tiedä, Adams virkkoi, – toivoakseni ei vähempää kuin guinea.

– Hyvä herra, kirjeeseen oli liitetty kahdensadan punnan seteli.

– Kaksisataa puntaa! Adams huudahti riemuissaan.

– Ei vähempää, sen vakuutan, herrasmies vastasi. – Mutta summa ei läheskään riemastuttanut minua niin paljon kuin sen jalomielisen tytön rakas nimi, joka sen lähetti ja joka ei ollut ainoastaan maailman paras, vaan ihastuttavin olento. Jo kauan olin tuntenut häntä kohtaan rakkautta, jota en koskaan ollut rohjennut hänelle tunnustaa. Minä suutelin hänen nimeään tuhat kertaa hellyyden ja kiitollisuuden kyynelten tulviessa silmistäni. Minä toistelin... Mutta miksikä kuluttaisin aikaanne tätä riemuani kuvailemalla? Minä ostin heti vapauteni ja maksettuani kaikki velkani lähdin, vielä yli viisikymmentä puntaa taskussani, kiittämään jalomielistä vapauttajaani. Hän sattui silloin olemaan pois kaupungista, mutta tarkemmin ajateltuani se oli minulle mieleen, sillä siten sain tilaisuuden esiintyä hänen edessään siistimmässä puvussa.

– Hänen palattuaan kotiin päivän, parin kuluttua menin heittäytymään hänen jalkainsa juureen mitä hartaimmin kiitellen. Hän hylkäsi kuitenkin kiitollisuuteni teeskentelemättömän ylevästi ja sanoi minulle, että en millään voinut tehdä hänelle paremmin mieliksi kuin aina kaikin mokomin välttämällä sen mainitsemista tai ajattelemista, mikä toisi mieleeni muiston minulle kaiketi ikävästä sattumasta.

– Neitonen jatkoi näin: – Se, mitä olen tehnyt, on omissa silmissäni pikku seikka ja kenties äärettömän paljon vähemmän kuin mitä minun olisi tullut tehdä. Ja jos aiotte ryhtyä johonkin liiketoimeen, jossa suurempi rahasumma on teille tarpeen, en ole ylen ankara takuuseen tai korkoihin nähden.

– Minä yritin parhaani mukaan lausua kaiken kiitollisuuteni tästä ylenpalttisesta ystävällisyydestä, vaikka se alkoi tuottaa sielulleni suurempaa tuskaa kuin kaikki kokemani kurjuudet. Se vaivasi minua vakavammilla ajatuksilla kuin mitä köyhyys, hätä ja vankeus kaikki yhdessä olivat voineet minussa herättää. Sillä, hyvä herra, nämä hyväsydämiset teot ja tunnustukset, jotka olisivat riittäneet synnyttämään kunnon ihmisessä mitä hartaimman ja kiinteimmän ystävyyden toista saman sukupuolen henkilöä kohtaan tai iäkästä ja rumaa henkilöä kohtaan eri sukupuolesta, tulivat minun osakseni naisen, nuoren ja kauniin naisen taholta, jonka oivallisuuden olin jo kauan tiennyt ja jota kohtaan minussa oli kauan leimunnut hurja rakkaus, vaikka epätoivoissani koetin sitä pikemmin hillitä ja salata kuin lietsoa tai ilmoittaa hänelle. Sanalla sanoen, näitä ystävällisiä lauseita ja tekoja tehosti kauneus, lempeys ja hellyys. Ja mikä tenhoava hymy!

– Oi, herra Adams, sillä hetkellä minä jouduin suunniltani! Unohtaen erilaiset asemamme ja ajattelematta, millä tavoin palkitsin hänen hyvyytensä toivomalla, että hän, joka oli antanut minulle niin paljon, lahjoittaisi minulle kaikkensa, minä tartuin hellästi hänen käteensä ja nostaen sen huulilleni suutelin sitä sanomattoman kiihkeästi. Sitten minä kohottaen sumeat silmäni näin hänen kasvonsa ja kaulansa punehtuneina. Hän yritti vetää kättänsä pois, mutta ei siten, että olisi irroittanut sen omistani, vaikka puristin sitä voimakkaasti. Molemmat seisoimme vavisten, hänen silmänsä olivat maahan luodut, ja minä tuijotin häntä kasvoihin. Hyvä Jumala, millaisessa tilassa sieluni silloin olikaan! Paloin rakkaudesta, halusta, ihailusta, kiitollisuudesta ja kaikista hellistä tunteista, koko huomioni oli kiintynyt tuohon ainoaan ihastuttavaan olentoon. Rakkauteni hehku sai vihdoin sekä järjestäni että kunnioituksesta voiton, ja irroittaen hellästi hänen kätensä yritin huumaantuneena kaapata hänet syliini.

– Silloin neitonen hiukan tointuen riuhtautui äkkiä käsistäni ja kysyi suutahtaneena, oliko hänellä mitään syytä odottaa minulta sellaista käyttäytymistä.

– Sitten minä lankesin maahan hänen jalkojensa juureen ja sanoin hänelle, että jos olin häntä jollain tavoin loukannut, oli elämäni kokonaan hänen kädessään ja olin valmis uhraamaan sen hänen edestään millä tavoin tahansa. – Ah, arvoisa neiti, virkoin, – te ette voi olla yhtä kerkeä rankaisemaan minua kuin minä kärsimään rangaistukseni. Minä tunnustan rikokseni. Inhoan ajatusta, että olisin uhrannut teidän onnenne omalleni. Uskokaa minua, minä kadun vilpittömästi kiittämättömyyttäni, mutta uskokaa myöskin, että se oli rakkauteni, rajaton rakkauteni, teitä kohtaan, joka ajoi minut niin pitkälle. Olen rakastanut teitä kauan ja hellästi, ja teidän minulle osoittamanne ystävyys on kaikessa viattomuudessaan masentanut jo ennen sortuneen rauhan. Älkää suinkaan luulko, että minulla oli mitään halpamaisia, itsekkäitä tarkoituksia, ja ennen kuin sanon teille iäksi jäähyväiset, kuten olen päättänyt heti tehdä, uskokaa vakuutukseni, että onni ei olisi voinut kohottaa minua niin korkealle, että en ilolla olisi kohottanut sinne teitä! Voi kirottua kohtaloa!

– Älkää, hän keskeytti minut lempeällä äänellä, – älkää sadatelko kohtaloa, koska se on tehnyt minut onnelliseksi. Ja jos se on jättänyt onnenne minun valtaani, niin olenhan sanonut teille, että ette voi pyytää mitään järkevää, minkä minä teiltä kieltäisin. – Hyvä neiti, minä vastasin, – te erehdytte otaksuessanne, kuten näytätte otaksuvan, että onneni nyt on kohtalottaren käsissä. Te olette saanut minut jo liian suureen kiitollisuudenvelkaan. Jos minulla on joku toivomus, niin toivon jonkin siunatun sattuman avulla voivani henkeni hinnalla edes hiukkasen lisätä teidän onneanne. Mitä minuun itseeni tulee, niin ainoa onni, joka voi koskaan tulla osakseni, on, että kuulen teidän onnestanne, ja jos kohtalon jumalatar suo sitä teille täysin mitoin, niin annan hänelle anteeksi kaikki hänen minulle tekemänsä vääryydet.

– Sen kyllä voittekin, neitonen vastasi hymyillen, – sillä teidän onnenne täytyy sisältyä omaani. Minä olen kauan tiennyt teidän kunnollisuutenne, niin, minun täytyy tunnustaa, hän lisäsi punehtuen, – että olen jo kauan sitten havainnut minua kohtaan tuntemanne rakkauden, niistä ponnistuksista huolimatta, joilla yrititte sitä salata ja joiden täydellisestä vilpittömyydestä olen varma. Ja jollei kaikki se, minkä järkevänä tyttönä voin tarjota riitä, niin uhrattakoon järkevyys! Ja nyt luulen, ettette voi pyytää minulta sellaista, minkä kieltäisin.

– Hän lausui nämä sanat kuvailemattoman lempeästi. Minä aivan hätkähdin, sydämeeni hyytynyt veri kuohahti rajusti jokaiseen suoneeni. Minä seisoin hetkisen äänettömänä, sitten, voimatta enää hillitä itseäni, ryntäsin hänen luokseen ja sanoin hänelle hellästi, että hänen siis täytyi antaa itsensä minulle. Oi, hyvä herra, kuinka voisin kuvailla hänen katsettaan? Hän oli tuokion ääneti, melkein hievahtamatta. Vihdoin hän hiukan toipuen pyysi hartaasti, että jättäisin hänet, ja lausui sen pyyntönsä sellaisella tavalla, että heti tottelin. Mutta voitte hyvin arvata, että pian palasin hänen luokseen jälleen. Anteeksi herra, pelkään liiaksi väsyttäneeni teitä kertomalla näin seikkaperäisesti tästä kohtauksestamme.

– Päinvastoin, Adams vastasi nuolaisten huuliansa, – kuuntelisin sitä kernaasti toistamiseenkin.

– Niin, hyvä ystäväni, herrasmies jatkoi, – ollakseni mahdollisimman lyhytsanainen, hän suostui vielä samalla viikolla tekemään minut maailman onnellisimmaksi mieheksi. Pian sen jälkeen menimme naimisiin ja kun jouduin tarkastamaan vaimoni varallisuussuhteita (mihin, vakuutan teille, minulla ei heti ollut kyllin aikaa), havaitsin hänen omaisuutensa nousevan noin kuuteentuhanteen puntaan, mistä summasta suurin osa oli tavaroissa. Hänen isänsä oli näet ollut viinikauppias, ja hän näkyi haluavan, että jatkaisin samaa liikettä, jos se minua miellytti. Kernaasti ja liikoja ajattelematta ryhdyin siihen, sillä kun en ollut tutustunut liikkeen salaisuuksiin ja kun koetin tehdä kauppaa ehdottoman rehellisesti ja suorasti, havaitsin varallisuutemme alkavan pian kutistua ja ostajapiirini vähitellen pienenevän. Sillä minun viinejäni, joita en maahan tuotettuani koskaan sekoitellut, vaan möin yhtä väärentämättöminä kuin ne saapuivat, vähittäismyyjät yleisesti morkkailivat, kun en voinut tarjota niitä heille aivan yhtä huokealla kuin ne, jotka halvemmilla hinnoilla myyden ansaitsivat kaksin verroin.

– Pian aloin epäillä omaisuutemme kartuttamista näillä keinoin, ja minua hermostuttivat myös melkoisesti monien sellaisten vierailut ja tuttavallisuus, jotka myötäkäymiseni päivinä olivat olleet tovereitani, mutta vastoinkäymisten tullen olivat kieltäneet ystävyytensä ja karttaneet minua ja nyt varsin tungettelevasti uudistivat tuttavuutensa minun kanssani. Lyhyesti sanoen, olin riittävästi kokenut, että maailman ilot ovat enimmäkseen hulluutta ja sen toimet useimmiten orjuutta, kummatkaan tuskin muuta kuin pelkkää turhuutta. Hekumoitsijat ja ilonpitäjät repivät toisiaan palasiksi kilpaillessaan rahojen tuhlauksessa, samalla kun liikemiehet kateudesta raatelevat toisiaan rahoja kerätessään. Minun onneni oli kokonaan vaimoni, jota rakastin sanomattoman hellästi ja joka rakasti minua puolestaan yhtä hellästi, enkä toivonut mitään muuta kuin että voisin huoltaa kasvavaa perhettäni. Sillä hän oli nyt toistamiseen raskaana.

– Kerran kysyin häneltä, mitä hän ajattelisi hiljaiseen yksityiselämään siirtymisestä. Ja kun hän kuuli vaikutteeni ja havaitsi mieltymykseni siihen, hän suostui kernaasti ehdotukseen. Pian muutimme pienen, nyt alle kolmeentuhanteen puntaan huvenneen omaisuutemme rahaksi, ostimme osalla siitä tämän pienen töllin, johon sittemmin hänen synnytyksensä jälkeen vetäydyimme pois maailman hälinästä, melusta, vihasta, kateudesta ja kiittämättömyydestä rauhaan, levolliseen elämään ja rakkauteen. Olemme täällä elelleet lähes kaksikymmentä vuotta melkein ilman muuta seuraa kuin omat itsemme. Sillä useimmat naapurimme pitävät meitä varsin omituisina ihmisinä. Pitäjän aatelisherra nimittää minua mielipuoleksi ja kirkkoherra presbyteriläiseksi, koska en metsästele edellisen kanssa enkä juopottele jälkimmäisen parissa.

– Hyvä herra, Adams sanoi, – onnetar on luullakseni maksanut teille kaikki velkansa tässä suloisessa erakkoelämässä.

– Niin, herrasmies vastasi, – minä kiitän kaiken luojaa niistä siunauksista, joita täällä nautin. Minulla on mitä parhain vaimo ja kolme sievää lasta, joita rakastan todellisella isän hellyydellä. Mutta mikään onni maailmassa ei ole täydellinen. Kolme vuotta tänne tuloni jälkeen menetin vanhimman poikani. Tässä isäntä huokasi katkerasti.

– Rakas ystävä, Adams sanoi, – meidän täytyy alistua kaitselmuksen tahtoon, ja ajatella, että meidän kaikkien on kerran kuoltava.

– Meidän tulee kyllä alistua, herrasmies vastasi, – ja jos hän olisi kuollut, olisin voinut menetyksen tyynin mielin kestää. Mutta voi, hyvä herra, hänet varasti oveltani eräs mustalaisiksi nimitetty häijy kiertolaisjoukko, enkä ole uutterimmallakaan etsinnällä voinut häntä koskaan löytää. Lapsi-parka! Hänellä oli äitinsä ilmetty katse. Hän oli äitinsä ilmetty kuva. Tässä tipahti hänen huomaamattaan muutama kyynel hänen silmistänsä, ja vettyivätpä Adamsinkin silmät, hän kun aina tunsi myötätuntoa ystäviänsä kohtaan tällaisissa tilaisuuksissa.

– Nyt olen, herrasmies lausui, – lopettanut kertomukseni ja jos olen jutellut liian seikkaperäisesti, niin pyydän teiltä anteeksi. Teidän luvallanne menenkin nyt noutamaan toisen pullon.

Siihen ehdotukseen pastori kiitollisena suostui.

NELJÄS LUKU

Kuvaus herra Wilsonin elämäntavoista. Koiran surullinen seikkailu ja muita vakavia asioita.

Herrasmies palasi pulloineen, ja Adams ja hän istuivat jonkin aikaa ääneti, kunnes edellinen hypähti ylös ja huudahti:

– Ei, se ei voi olla niin!

Toinen kysyi, mitä hän tarkoitti, ja hän vastasi miettineensä, että kukaties kuuluisa Theodore-kuningas oli ollut juuri tuo hänen kadottomansa poika.

– Mutta, hän lisäsi, – hänen ikänsä ei vastaa tätä kuvittelua. Jumala kääntää kuitenkin kaikki asiat parhain päin, hän sanoi, – ja hyvinkin mahdollisesti hän saattaa olla suuri mies, ehkäpä herttua, ja voi jonakin päivänä saapua sellaisena jälleen luoksenne.

Herrasmies vastasi, että hän tunsi poikansa kymmenien tuhansien joukosta, koska hänellä oli rinnassaan vasemmalla puolella mansikan merkki, jonka oli saanut äidiltään, kun tämän oli tehnyt mieli mainittuja hedelmiä.

Ihana rouvashenkilö Aamu nousi nyt vuoteeltaan ja alkoi yhtä nuorekkaan kukoistavana ja tuoreena kasvoiltaan ja yhtä ailahtelevana kuin neiti se ja se, kenet lukija vain haluaa mainita vienon katseen valuessa pehmeän veltoilta huulilta, varhaisen kävelynsä itäisillä kukkuloilla. Ja pian sen jälkeen Aurinko kohteliaana keikarina hiipi hiljaa vaimonsa kammiosta tuota vaeltajaa kunnioittavasti liehakoimaan. Samaan aikaan isäntä kysyi vieraaltaan, halusiko tämä lähteä katselemaan hänen pientä puutarhaansa, mihin pastori mielellään suostui. Ja kun Josef juuri heräsi kaksi tuntia kestäneestä unestaan, niin hänkin läksi heidän mukaansa. Mitkään kukkalavat, suihkulähteet tai kuvapatsaat eivät koristaneet tätä pientä tarhaa. Sen ainoana somistuksena oli lyhyt käytävä, jota kummaltakin puolelta varjosti pähkinäpuurivi ja jonka päässä oli vähäinen lehtimaja. Tänne herrasmiehen oli tapana vaimoineen kuumalla ilmalla vetäytyä huvittelemaan lastensa kanssa, jotka leikkivät käytävällä hänen edessään. Mutta vaikka tässä pienessä sopukassa ei uhrattu turhamaisuudelle, siellä oli kuitenkin monenlaisia hedelmiä ja kaikenlaisia ruokakasveja niin runsaasti, että ne riittivät kiinnittämään Adamsin huomion. Hän sanoikin herrasmiehelle, että tällä oli tosiaan hyvä puutarhuri.

– Kunnon pastori, tämä vastasi, – se puutarhuri seisoo nyt teidän edessänne. Kaikki, mitä täällä näette, on yksinomaan minun kätteni työtä. Samalla kun varaan tarpeellista muonaa pöytäämme, hankin itselleni myöskin ruokahalua sen nauttimiseen. Kauniilla vuodenajalla vietän harvoin kuutta tuntia vähempää vuorokaudessa täällä, jossa en vetelehdi joutilaana. Ja niin olen kyennyt lääkkeisiin turvautumatta säilyttämään terveyteni aina siitä asti, kun muutin paikkakunnalle. Tänne puutarhaan minä tavallisesti tulen päivän koitteessa ja aherran sillä välin kun vaimoni pukee lapsemme ja valmistaa ateriamme. Sen jälkeen olemme harvoin toisistamme erillämme loppupäivän kuluessa, sillä milloin ilma ei salli heidän seurata minua tänne, olen tavallisesti sisällä heidän kanssaan. Minä nähkääs en häpeä keskustella vaimoni kanssa tai leikkiä lasteni parissa.

– Totta puhuen en huomaa sitä älyllistä ala-arvoisuutta, jota irstailijoiden kevytmielisyys, käytännön miesten typeryys tai oppineiden jyrkkä ankaruus saa heidät väittämään naisissa olevan. Mitä omaan vaimooni tulee, sanon suoraan, etten ole tavannut ketään omasta sukupuolestani, joka kykenisi tekemään oikeampia havaintoja elämästä tai esittämään ne miellyttävämmin, enkä luule kellään olevan uskollisempaa ja urhoollisempaa ystävää. Ja niin totta kuin tätä ystävyyttä sulostuttaa suurempi hienotunteisuus ja hellyys, samoin sitä lujittavat rakkaammat pantit kuin mitä voi olla kiinteintäkään miesten välistä liittoa sitomassa. Sillä mikä side voi olla niin luja kuin yhteinen mielenkiintomme syleilyjemme hedelmiin? Ehkä te, pastori, ette itse ole isä, jollette ole, niin varmaan ette voi käsittää sitä iloa, mitä minulla on pienokaisistani. Ettekö halveksi minua, jos näkisitte minut pitkänäni maassa ja lapseni leikkimässä ympärilläni?

– Minä katselisin sitä näytelmää kunnioittavasti, Adams virkkoi. – Nykyisin olen itse kuuden lapsen isä, ja minulla on ollut niitä yksitoistakin. Mutta voin sanoa, etten ole koskaan piessyt omaa lastani, paitsi koulumestarina, ja silloinkin olen tuntenut jokaisen iskun omissa pakaroissani. Mitä taas siihen tulee, mitä sanotte naisista, niin olen usein valittanut, että oma vaimoni ei osaa kreikkaa.

Herrasmies hymyili ja vastasi, että ei soisi sanojaan käsitettävän väärin. Hän ei ollut halunnut vihjaista, että hänen vaimonsa ymmärtäisi asioita, jotka olivat perheen ja talouden hoidon yläpuolella.

– Päinvastoin, hän selitti, – vakuutan teille, että Harrietini on oivallinen perheenemäntä ja että harvat herrasmiesten emännöitsijät osaavat paremmin keittää ja tehdä säilykkeitä. Mutta niitä kykyjään hän ei nykyisin paljon tarvitse. Viini, jota eilen illallista syödessämme niin suuresti ylistitte, oli kuitenkin hänen laittamaansa, ja se onkin, olutta lukuunottamatta, ainoa neste, jota meillä käytetään.

– Ja vakuutanpa teille, että sen oivallisempaa en ole koskaan maistanut, Adams sanoi.

– Ennen pidimme palvelijatarta, mutta sitten kun tyttöni ovat varttuneet, ei vaimoni tahdo totuttaa heitä joutilaisuuteen. Sillä koska ne myötäjäiset, jotka voin heille antaa, ovat varsin pienet, emme halua kasvattaa heitä sen säädyn yläpuolelle, johon he myöhemmin luultavasti joutuvat, emmekä opettaa heitä halveksimaan vaatimattomissa olosuhteissa elelevää puolisoa tai tuhlaamisellaan saattamaan hänet vararikkoon. Toivoisin tosiaan, että heidän osakseen tulisi minunluontoiseni mies ja hiljainen yksityiselämä. Olen näet kokenut, että tyytyväisyydestä johtuva tyyni, kirkas onni ei viihdy maailman häärinässä ja hälinässä.

Hän jatkoi tähän tapaan, kun juuri vuoteistaan nousseet pienokaiset kiirehtivät hänen luokseen pyytäen häneltä siunausta. He ujostelivat vieraita, mutta vanhin tyttö ilmoitti isälle, että äiti ja nuori vallasneiti olivat ylhäällä ja että aamiainen oli valmis. Mentiin kaikki sisälle, ja siellä herrasmies hämmästyi Fannyn kauneutta. Tämä oli nyt toipunut väsymyksestään ja oli nyt puhtaissa pukimissa, sillä roistot, jotka olivat ryöstäneet hänen kukkaronsa, olivat antaneet hänen pitää myttynsä. Mutta jos isäntä oli kovin ihmeissään nuoren neitosen kauneudesta, eivät hänen vieraansa vähemmän ihmetelleet aviomiehen ja vaimon käytöksessä ilmenevää hellyyttä toisiaan ja lapsiaan kohtaan ja viimemainittujen vanhemmilleen osoittamaa kuuliaisuutta ja herttaista rakkautta. Nämä seikat miellyttivät suopeaa pastoria samoin kuin se aulius, jota he osoittivat vieraitaan palvellakseen, ja heidän pyrkimyksensä tarjota heille kaikkea, mitä talossa oli parasta. Ja vielä enemmän häntä miellytti pari esimerkkiä heidän armeliaisuudestaan, sillä heidän istuessaan aamiaispöydässä kunnon rouva kutsuttiin hoivaamaan sairasta naapuria, jolle hän vei muutamia rahvaan tarpeiksi valmistamiaan vahvistavia rohtoja, ja hyväsydäminen isäntä itse meni samalla puutarhaansa antaakseen eräälle toiselle jotain, mitä hän sieltä halusi. Sillä kaikkea, mitä heillä oli, olivat tarvitsevaiset tervetulleita pyytämään.

Nämä kelpo ihmiset olivat hilpeällä tuulella, kunnes he kuulivat pyssyn pamauksen. Ja heti sen jälkeen pienoinen koira, vanhimman tyttären lemmikki, laahusti verissään sisälle ja laskeutui emäntänsä jalkojen juureen. Tyttörukka, joka oli vain yksitoistavuotias, purskahti sen nähdessään itkuun. Pian eräs naapureista tuli ilmoittamaan, että nuori aatelisherra, sukukartanon omistajan poika, oli ohikulkiessaan ampunut sitä, samalla vannoen panevansa sen isännän syytteeseen lintukoiran pitämisestä, vaikka hän oli antanut julistuksen, ettei sallisi sellaisia pitäjässä. Koira, jonka sen emäntä oli nostanut helmaansa, kuoli muutaman minuutin kuluttua, nuoleskellen tytön kättä. Tämä ilmaisi suurta tuskaa sen menettämisestä, ja toiset lapset alkoivat itkeä sisarensa onnettomuutta, eikä edes Fanny voinut hillitä kyyneliään.

Isän ja äidin yrittäessä lohduttaa tyttöstä Adams tarttui ryhmysauvaansa ja olisi hyökännyt ulos junkkarin perään, jollei Josef olisi häntä pidättänyt. Kieltänsä ei pastori kuitenkaan voinut kahlehtia, hän lausui sanan "roisto" kovin pontevasti ja selitti, että mokoma ansaitsisi hirsipuun paremmin kuin joku maantierosvo, sekä toivoi, että hän pääsisi pieksämään tämän.

Äiti vei huoneesta voivottelevan lapsensa, joka kantoi kuollutta lemmikkiänsä sylissään, ja silloin herrasmies kertoi, että tämä oli jo toinen kerta, kun tuo aatelisnuorukainen oli yrittänyt surmata pikku raukan. Sanoi hänen haavoittaneen sitä pahoin kerran ennen ja lisäsi, että siihen ei voinut olla muuta syytä kuin pahansuopuus, koska pieni eläin, joka oli tuskin nyrkin kokoinen, ei ollut koskaan juossut kolmenkymmenenkään kyynärän päähän töllistä niinä kuutena vuonna, jotka se oli hänen tyttärellään ollut. Hän sanoi, että ei ollut tehnyt mitään ansaitakseen tätä kohtelua, mutta pojan isä oli liian äveriäs, jotta hänen kanssaan voisi riidellä. Nuori herrasmies, joka oli yhtä itsevaltainen kuin kukaan tyranni, oli tappanut kaikki koirat ja ottanut pois kaikki pyssyt naapuristosta. Eikä sillä hyvä, vaan hän tallasi maahan pensasaidat ja ratsasti laihojen ja puutarhojen poikki yhtä häikäilemättömästi kuin jos ne olisivat olleet yleistä maantietä.

– Soisinpa tavoittavani hänet omasta puutarhastani! Adams huudahti. – Ja sittenkin antaisin hänelle helpommin anteeksi, jos hän ratsastaisi asuntoni lävitse, kuin tällaisen häijynilkisen teon.

Kun tämä tapaus oli keskeyttänyt heidän hilpeän keskustelunsa eivätkä vieraat kyenneet auttamaan ystävällistä kestitsijäänsä, ja kun äidin oli lohduteltava tyttö-rukkaa, joka oli liian helläluontoinen unohtaakseen nopeasti vielä tuokio sitten hänen kanssaan leikkineen pikku lemmikkinsä äkillisen menetyksen, ja kun Josef ja Fanny kiihkeästi halusivat päästä kotiin ryhtyäkseen niihin onneansa edeltäviin muodollisuuksiin, joita Adams oli vaatinut, niin he alkoivat nyt tehdä lähtöä. Herrasmies kehotteli heitä kovin jäämään päivälliselle, mutta kun havaitsi, kuinka kiireissään he olivat, hän kutsui vaimonsa. Ja kun sitten oli suoritettu kaikki tavanmukaiset kumarrukset ja niiailut, jotka ovat hauskempia nähdä kuin kertoa, he sanoivat hyvästi, isännän vaimoineen sydämestään toivotellessa heille onnellista matkaa ja heidän hartaasti kiitellessään ystävällisestä vieraanvaraisuudesta. Sitten he läksivät, ja Adams julisti, että sillä tavoin ihmiset olivat ennen kultaisella aikakaudella eläneet.

VIIDES LUKU

Herra Abraham Adams ja Josef keskustelevat matkallaan kouluista. Molemmille tervetullut havainto.

Kun matkustajamme olivat virkistäneet itseänsä herrasmiehen kodissa, Josef ja Fanny nukkumalla ja pastori Abraham Adams oluella ja tupakalla, he jatkoivat hilpeän reippaina matkaansa ja seurasivat tietä, jolle heidät oli opastettu. He taivalsivat monta kilometriä ennen kuin kohtasivat mitään mainitsemisen arvoista seikkailua. Tällä välin esitämme lukijoillemme mielestämme perin merkillisen keskustelun yleisistä oppikouluista, joka käytiin herra Josef Andrewsin ja herra Abraham Adamsin välillä.

He eivät olleet kulkeneet pitkälle kun Adams kysyi Josefilta, oliko tämä kuunnellut herrasmiehen kertomusta. Nuori mies vastasi kuulleensa sen koko edellisen osan.

– Ja eikö hän sinusta, pastori sanoi, – ollut nuoruudessaan kovin onneton mies?

– Kovin onneton tosiaan, toinen myönsi.

– Josef, Adams huudahti vääntäen suutansa, – minä olen saanut sen selville. Olen keksinyt syyn kaikkiin häntä kohdanneisiin vastoinkäymisiin. Yleinen oppilaitos, Josef, oli syynä kaikkiin niihin onnettomuuksiin, joita hän jälkeenpäin sai kärsiä. Tuollaiset koulut ovat paheen ja siveettömyyden taimilavoja. Kaikki häijyt miehet, jotka muistan yliopistosta, olivat saaneet kasvatuksensa niissä. Hyvä Jumala! Voin muistaa erään ryhmän heitä yhtä selvästi kuin muistan eilisen päivän; he nimittivät itseänsä kuninkaan oppilaiksi, olen unohtanut minkä tähden. Aika häijyjä veitikoita he olivat! Sinulla Josef, on syytä kiittää Luojaasi, että et ole saanut kasvatustasi oppikoulussa. Silloin et suinkaan olisi säilyttänyt hyveellisyyttäsi, kuten nyt olet. Ensimmäiseksi pidän aina huolta pojan siveellisyyskäsitteistä. Soisin hänen mieluummin olevan pölkkypään kuin että hänestä tulisi ateisti tai presbyteriläinen. Mitäpä kaikki maailman oppi on hänen kuolemattomaan sieluunsa verrattuna? Mitä voisi ihminen saada sielunsa hinnaksi? Mutta isojen koulujen opettajat eivät sellaisista asioista välitä. Yliopistossa tunsin kahdeksantoista vuotiaan nuorukaisen, joka ei osannut katkismustansa ulkoa, mutta omasta puolestani olen aina piessyt poikaa pikemmin sen kuin jonkin muun läksyn laiminlyömisestä. Usko minua, lapseni, että kaikkien herrasmiesten onnettomuudet johtuvat siitä, että he ovat saaneet kasvatuksensa oppikoulussa.

– Minun ei sovi, Josef vastasi, – väitellä teidän kanssanne, hyvä pastori, kaikkein vähimmin tämänlaatuisesta asiasta, sillä kaikkien ihmistenhän täytyy myöntää, että te olette paras koulumestari koko kreivikunnassamme.

– Niin, Adams virkkoi, – se luullakseni myönnetäänkin, sitä voinen väittää, silti olematta kovin turhamainen: Luulenpa tosiaan, että voisin ottaa naapurikreivikunnankin mukaan... Mutta gloriari non est meum. [Minun asiani ei ole ylvästellä.]

– Koska kuitenkin, hyvä herra, Josef virkkoi, – suvaitsette rohkaista minua puhumaan, niin tiedättehän, että edesmennyt isäntäni, sir Thomas Booby, oli saanut kasvatuksensa tuollaisessa oppilaitoksessa ja että hän oli seudun hienoin herrasmies. Olen myös kuullut hänen usein sanovan, että jos hänellä olisi ollut sata poikaa, hän olisi antanut kasvattaa ne kaikki samassa paikassa. Hänen mielipiteensä oli, ja olen usein kuullut hänen lausuvan sen, että oppikoulusta maailmalle saapunut poika oppii siellä enemmän vuodessa kuin yksityistä opetusta nauttinut viidessä vuodessa. Hänellä oli tapana sanoa, että sellainen oppilaitos jo sinänsä avasi hänelle suuria näkymiä, muistan hänen käyttäneen juuri sitä lausetta, koska isot koulut olivat pieniä yhteisöjä, joissa vähänkin havaintokykyinen poika saattaa suppeassa muodossa, nähdä sen, minkä sittemmin maailmassa tapaa laajemmissa puitteissa.

– Hinc illae lachrymae [Siitä nämä kyyneleet] juuri sen vuoksi, Adams virkkoi, – minä annankin etusijan yksityisille kouluille, joissa pojat voidaan pitää viattoman tietämättöminä, sillä, kuten sanotaan eräässä kauniissa kohdassa Caton näytelmässä, ainoassa englantilaisessa tragediassa, jonka koskaan olen lukenut:

    Jos tieto maailman on synnin siemen,
    niin olkoon Juba tietämätön ain!

Kukapa ei mieluummin tahtoisi säilyttää lastaan puhtaana kuin toivoisi hänen oppivan kaikki tieteet ja taiteet? Ja nehän voi muuten oppia yksityiskoulun luokillakin, sillä vaikka en tahdo kerskua, en katso olevani ketään kehnompi, nulli secundum, näiden seikkojen opettamisessa. Täten poika voi oppia yhtä paljon yksityisesti kasvatettuna kuin yleisessä koulussa.

– Ja luvalla sanoen, Josef vastasi, – voi oppia yhtä paljon paheitakin. Katselkaa eräitä maaseudun herrasmiehiä, jotka ovat saaneet kasvatuksensa muutaman kilometrin päässä kotoaan ja ovat yhtä jumalattomia kuin jos olisivat tunteneet maailmaa lapsuudestaan asti. Muistan niiltä ajoilta, jolloin olin tallipoikana, että jos nuori hevonen oli luonnostaan vikuri, niin mikään ojennus ja kuritus ei tehnyt sitä toisenlaiseksi. Otaksun, että samoin on ihmisten laita. Jos pojalla on häijyjä, pahoja taipumuksia, niin ei mikään koulu, olkoonpa kuinka yksityinen tahansa, koskaan tee hänestä kunnon ihmistä. Mutta jos hänellä taas on oikea luonteenlaatu, voitte uskoa hänet Lontooseen tai mihin ikinä haluatte, eikä hän joudu turmeltumisen vaaraan. Sitäpaitsi olen usein kuullut isäntäni sanovan, että kurinpito yleisissä kouluissa on paljon parempi kuin yksityisissä.

– Sinä puhut kuin houkkio, Adams virkkoi, – ja niin puhui isäntäsikin. Kurinpito, niin kai! Siksikö toinen on parempi kurinpitäjä, että hän aamupäivässä pieksee kaksikymmentä tai kolmekymmentä poikaa enemmän kuin toinen? Minä uskallan vedota tässä asiassa kaikkiin, jotka hamasta Kheironin ajoista tähän päivään asti ovat opetustointa harjoittaneet, ja jos olisin vain kuuden pojan opettaja, niin pitäisin niiden keskuudessa yhtä hyvän kurin kuin maailman isoimman koulun johtaja. En sano mitään, nuori mies, muista, että en sano mitään, mutta jos sir Thomas itse olisi kasvatettu lähempänä kotia ja jonkun opastuksella, muista, että minä en nimitä ketään, niin hänelle olisi saattanut käydä paremmin. Mutta hänen isänsä täytyi hankkia hänelle maailmantuntemusta. Nemo mortalium omnibus horis sapit. [Kukaan kuolevainen ei ole kaikin hetkin tietäväinen.]

Kun Josef kuuli hänen yhä tähän tapaan jatkavan, hän pyysi moneen kertaan anteeksi ja vakuutti, että ei ollut aikonut loukata.

– Uskon kyllä, lapseni, että et aikonut, pastori sanoi, – enkä minä olekaan sinulle vihainen, mutta tahdoinpa vain puhua hyvästä koulukurista.

Ja sitten hän jatkoi edelliseen tapaansa, nimitti kaikki vanhoissa kirjoissa mainitut opettajat ja asetti itsensä niiden kaikkien yläpuolelle. Tosiaankin, jos kunnon pastorillamme oli innostusta tai joku sokea päähänpiintymä, kuten sitä tavallisesti nimitetään, niin se esiintyi tässä. Hän piti koulumestaria maailman suurimpana tekijänä ja itseään kaikista koulumestareista suurimpana. Kummassakaan näistä kohdista hän ei olisi antanut perään Aleksanteri Suurelle, vaikka tämä olisi saapunut armeijansa etunenässä.

Adams jatkoi puheenaihetta, kunnes he saapuivat erääseen harvinaisen kauniiseen paikkaan. Se oli ikään kuin luonnollinen amfiteatteri pienen puron mutkassa, ja sillä kasvoi tiheää metsää. Puut kohosivat heidän jalkojensa alla olevan maan luonnollisen kaltevuuden johdosta asteettain toisiaan korkeammalle, ja kun niiden oksat kätkivät tuon kaltevuuden, ne näkyivät olevan istutetut mitä taitavimman puutarhurin suunnitelman mukaan. Maata verhosi vihannuus, jota millään maalarinvärillä ei olisi voinut jäljitellä, ja seutu olisi voinut herättää romanttisia tunteita vanhempienkin ihmisten mielessä kuin Josefin ja Fannyn, vaikka ei lempikään olisi ollut apuna.

Tänne he saapuivat puolipäivän aikaan, ja Josef ehdotti, että he lepäisivät hetken tässä ihanassa paikassa ja virkistäisivät itseään niillä eväillä, jotka hyväntahtoinen rouva Wilson oli heille varannut. Adams ei vastustanut ehdotusta, ja niin he istahtivat ja ottaen esille kylmän linnunpaistin ja pullollisen viiniä aterioitsivat niin hilpein mielin, että uhkeampien pöytien vieraat olisivat voineet sitä kadehtia. Minun ei tule unohtaa, että he näiden eväittensä joukosta löysivät pieneen paperiin käärityn kultarahan, jonka Adams otaksui joutuneen sinne erehdyksestä. Sen vuoksi hän halusi palata viemään sitä takaisin, mutta vihdoin Josef sai hänet vakuuttuneeksi siitä, että herra Wilson oli tällä kauniilla tavalla toimittanut heille matkarahoja, sitten kun pastori oli kertonut hänelle, millaisessa hädässä he olivat olleet, kunnes kulkukauppiaan jalomielisyys oli heidät pelastanut.

Adams sanoi iloitsevansa tällaisesta ystävyydenosoituksesta ei niin paljon sen heille tuottaman mukavuuden vuoksi kuin hyväntekijän itsensä tähden, jota taivaassa odotti runsas palkka. Hän lohduttautui myös sillä mietteellä, että hän piakkoin saisi tilaisuuden maksaa sen takaisin, sillä herrasmiehen oli viikon kuluessa matkustettava Somersetshireen ja silloin kuljettava Adamsin pitäjän läpi, ja hän oli varmasti luvannut käydä tervehtimässä Adamsia. Tämän seikan olemme pitäneet liian vähäpätöisenä siitä aikaisemmin mainitaksemme, mutta ne, jotka ovat mieltyneet tuohon herrasmieheen yhtä paljon kuin me itsekin, luultavasti iloitsevat siitä, koska he sen perusteella voivat toivoa näkevänsä hänet jälleen. Sitten Josef piti puheen armeliaisuudesta, jonka lukija voi nähdä seuraavassa luvussa, jos sellainen häntä huvittaa, sillä emme suinkaan tahdo ilman edelläkäypää varoitusta viekoitella häntä lukemaan sellaista.

KUUDES LUKU

Josef Andrewsin siveellisiä mietteitä, metsästysseikkailuja ja pastori Adamsin ihmeellinen pelastus.

Olen usein ihmetellyt, hyvä herra, Josef sanoi, – että olen ihmisten keskuudessa havainnut niin harvoja esimerkkejä armeliaisuudesta. Sillä vaikka ihmissydämen lempeys ei taivuttaisikaan huojentamaan lähimmäistemme hätää, niin mielestäni kunnianhimon pitäisi kannustaa meitä siihen. Mikä muu innostaa ihmistä rakentamaan komeita taloja, ostamaan uhkeita huonekaluja, tauluja, vaatteita ja muita kallishintaisia esineitä kuin pyrkimys tulla enemmän kunnioitetuksi kuin toiset henkilöt? Mutta eikö suuri armeliaisuudentyö, esimerkiksi köyhän perheen pelastaminen kaikesta puutteesta ja kurjuudesta, onnettoman ammatinharjoittajan auttaminen jälleen jaloilleen luovuttamalla hänelle rahasumma, jotta hän kykenee toimellaan hankkimaan elatuksensa, vararikkoon joutuneen velallisen vapauttaminen veloistaan tai vankilasta, eivätkö kaikki tuollaiset hyvät työt tuottaisi ihmiselle enemmän mainetta ja kunnioitusta kuin hän voi hankkia verrattoman upealla talolla, huonekaluilla, tauluilla tai vaatteilla?

– Sillä ei ainoastaan sen henkilön itsensä, joka näin pelastettaisiin hädästä, vaan luullakseni kaikkien, jotka kuulisivat hyväntekijän nimen, täytyisi kunnioittaa häntä äärettömän paljon enemmän kuin kaiken tuollaisen äskenmainitun upeuden omistajaa. Hänen aarteitansa ihaillessamme me näet pikemminkin ylistämme rakennusmestaria, työmiehiä, maalaria, pitsinkutojaa, räätäliä ja muita, joiden nero ne on luonut, kuin henkilöä, joka ne rahoillaan itselleen hankkii. Omasta puolestani en ole koskaan armollista rouvaani palvellessani hänen tuohensa takana seisoen hetkeksikään ajatellut niiden omistajaa enkä ole koskaan huomannut kenenkään muunkaan ajatelleen. Sillä kun kysyttiin, kenen joku taulu oli, niin vastaukseksi ei milloinkaan mainittu talon isännän nimeä, vaan Ammyconnin, Paul Varnishin, Hannibal Scratchin tai Hogarthin, jotka kaiketi olivat maalarien nimiä. Mutta jos kysytään: – Kuka vapautti sen ja sen miehen velkavankilasta? Kuka lainasi vararikon tehneelle liikkeenharjoittajalle rahoja, jotta hän pääsi alkuun? Kuka vaatetti tuon köyhän monilapsisen perheen? niin on selvää, millainen vastaus saadaan.

– Ja sitäpaitsi nuo isoiset ihmiset erehtyvät, jos luulottelevat niillä keinoin niittävänsä mitään kunniaa. Sillä en muista koskaan olleeni armollisen rouvani kanssa missään talossa, jossa hän kehui huoneistoa tai huonekaluja, kuulematta hänen kotiin tultuaan ilkkuvan ja irvistelevän kaikkea, jota hän aikaisemmin oli ylistänyt. Ja muut herrat lakeijat ovat kertoneet minulle, että heidän herrasväkensä perheissä asianlaita on sama. Mutta rohkenenpa haastaa maailman älykkäimmän miehen ivailemaan todella hyvää tekoa. Yrittäköönpä vain sanon. Jos hän sitä yrittäisi, niin hän joutuisi itse naurunalaiseksi sen sijaan, että hän sukkeluudellaan huvittaisi muita. Tuskin kukaan itse tekee mitään hyvää, mutta kaikki he yhtyvät kiittämään sitä, joka tekee.

– On tosiaan omituista, että kaikki kernaasti ylistävät hyväntekeväisyyttä eikä kukaan kuitenkaan yritä tuota ylistystä ansaita, kun sitävastoin kaikki ivailevat paheellisuutta ja kaikki ovat yhtä kerkeät siihen, mitä he moittivat. Mistä tämä johtuu, sitä en tiedä, mutta että asia on niin, se on päivänselvää niille, jotka liikkuvat maailman hyörinässä, kuten minä olen viimeksi kuluneet kolme vuotta liikkunut.

– Ovatko ne rikkaat ihmiset sitten kaikki pahoja? Fanny kysyi.

– On kyllä muutamia poikkeuksia, Josef vastasi. – Jotkut ammattitoverini kertovat herrojensa ja isäntiensä tekemistä ihmisrakkauden töistä, ja olen kuullut herra Popen, sen suuren runoilijan, emäntäni pöydässä juttelevan eräästä miehestä, joka asui Ross-nimisessä paikassa, toisesta, joka asui Bathissa, eräästä Al... Al... en muista hänen nimeänsä, mutta se on mainittuna runokirjassa. Tämäkin herrasmies on rakennuttanut komean talon, josta runoilija paljon pitää, mutta hänen armeliaisuutensa näkyy kauemmaksi kuin hänen talonsa, vaikka se sijaitsee mäellä, niin ja, tuottaa hänelle enemmän kunniaakin. Armeliaisuutensa vuoksi hän joutui kirjaan, johon herra Pope sanoo panevansa kaikki sitä ansaitsevat. Tottahan hän, joka oleskelee kaikkien isoisten ihmisten parissa, tuntee sellaiset, mikäli niitä on olemassa.

Tämä oli kaikki herra Josef Andrewsin puheesta, mitä voin saada hänet muistamaan, ja olen esittänyt sen mahdollisimman tarkkaan hänen omilla sanoillaan, hyvin vähän kaunistellen. Mutta luullakseni lukija on paljonkin kummastellut pastori Adamsin pitkää äänettömyyttä, varsinkin kun hänen uteliaisuudelleen, havaintokyvylleen ja huomautuksilleen tarjoutui niin monta tilaisuutta. Mutta tosiasia on, että hän oli sikeässä unessa ja oli nukkunut jo edelläkäyvän haastelun alusta asti. Ja jos lukija ottaa huomioon, kuinka monta tuntia oli kulunut pastorin ummistamattakaan silmiänsä, niin hän ei ihmettele tämän lepoa, vaikka itse Henley tai joku toinen yhtä mainio puhuja, jos sellaista on olemassa, olisi puhujalavalla tai pöntössään pauhannut hänen edessään.

Heti kun Josef, joka puhuessaan oli pysynyt samassa asennossa, pää toiselle puolelle kallellaan ja silmät maahan luotuina, oli katseensa kohotettuaan huomannut Adamsin asennon tämän maatessa selällään ja kuorsatessa erään pitkäkorvaisen kotieläimen tavallista kiljuntaa äänekkäämmin, hän kääntyi Fannyä kohden, tarttui tätä kädestä ja alkoi hyväillä tyttöä. Vaikka se olikin mitä puhtaimman viatonta ja säädyllistä lajia, ei hän kuitenkaan olisi yrittänyt sitä eikä toinenkaan sallinut todistajan nähden. Täten moitteettomalla ja hauskalla tavalla huvitellessaan he kuulivat haukkuvan koiraparven kiitävän täyttä vauhtia heitä kohti ja näkivät pian sen jälkeen jäniksen pöllähtävän esille metsästä, loikkaavan puron yli ja nousevan maalle nurmikolle parin sylen päässä heistä. Tuskin oli jussi päässyt tälle rannalle, kun se asettui takajaloilleen ja kuunteli vainoojiensa haukuntaa. Fannyä viehätti kovin tuo pikku raukka, ja hän olisi hyvin halukkaasti kaapannut sen syliinsä pelastaakseen sen vaarasta, joka sitä näkyi uhkaavan. Mutta älyllinen osa luomakuntaa ei aina oikein kykene erottamaan ystäviänsä vihollisistaan. Mikä ihme siis, että tuo hupsu elukka heti hänet nähtyään pakeni ystävää, joka olisi sitä suojellut, ja harpaten jälleen kedon yli ui pienen puron poikki vastakkaiselle puolelle? Se oli kuitenkin niin uupunut ja heikko, että se matkallaan vaipui pari, kolme kertaa maahan. Tämä liikutti Fannyn hellää sydäntä, ja hän päivitteli kyyneleet silmissä, että viaton puolustuskyvytön eläin-rukka noin julmasti kiusataan hengiltä ja sitä huvin vuoksi mitä surkeimmin kidutetaan.

Hänellä ei ollut pitkälti aikaa näihin mietteisiin, sillä yhtäkkiä syöksyivät koirat metsän läpi, joka kajahteli niiden haukunnasta ja niiden seuraajien huudoista. Koirat menivät nyt puron yli ja seurasivat jäniksen jälkiä. Viisi ratsastajaa yritti hevosineen ylitse. Kolmelle se onnistui, mutta kaksi pudota loiskahti satulasta veteen hevosten loikatessa toiselle rannalle. Heidän toverinsa ja heidän omat hevosensakin jatkoivat saaliin ajoa jättäen ystävänsä ja ratsastajansa oman onnensa huomaan tai käyttämään tepsivämpiä voimakeinoja ja ketteryyttänsä pelastuaksensa. Josef ei kuitenkaan jäänyt aivan välinpitämättömäksi tässä tilaisuudessa. Hän jätti Fannyn hetkiseksi yksikseen ja riensi herrasmiesten luo, jotka tuossa tuokiossa olivat jaloillaan ravistellen korviansa ja pääsivät Josefin heidän avukseen ojentaman käden varassa rantatöyräälle, sillä puro ei ollut laisinkaan syvä. Ja pysähtymättä kiittämään ystävällistä auttajaansa he riensivät niityn yli huudellen metsästystovereilleen, että pysähdyttäisivät heidän hevosensa, mutta nämä eivät kuulleet heitä.

Koirat olivat nyt hyvin lyhyen matkan päässä poloisesta uupuvasta, horjuvasta saaliistaan, joka melkein joka askeleelta lysähtäen maahan laahusti metsän läpi ja oli miltei kiertänyt takaisin paikalle, missä Fanny seisoi, kun sen viholliset saavuttivat sen ja metsän verhosta ulos ajettuansa silmänräpäyksessä repivät sen kappaleiksi Fannyn nähden, joka ei kyennyt sitä auttamaan sääliä voimakkaammilla keinoilla. Eikä hän myöskään voinut suostutella Josefia, joka nuoruudessaan itsekin oli ollut erämies, yrittämään mitään metsästyslakien vastaista jäniksen hyväksi, jonka tämä sanoi tulleen säännönmukaisesti surmatuksi.

Jänis pyydystettiin muutaman kyynärän päässä nukkuvasta Adamsista, ja saalista raadellessaan ja sitä edestakaisin tempoessaan koirat olivat kiskoneet sen niin lähelle häntä, että joku niistä, kaiketi erehdyksestä luullen sitä jänön turkiksi, tarttui hänen kauhtanansa liepeisiin, samalla kun toiset iskivät hampaansa hänen tekotukkaansa, jonka hän oli nenäliinalla kiinnittänyt päähänsä, ja alkoivat riuhtoa häntä ympäriinsä. Ja jollei hänen ruumiinsa liikuttaminen olisi vaikuttanut häneen enemmän kuin melu näkyi vaikuttaneen, ne olisivat varmaankin maistaneet hänen lihaansa, mikä herkkuileminen olisi saattanut käydä hänelle turmiolliseksi. Mutta näiden tempomisten herättämänä hän heti havahti ja nytkähdyksellä vapauttaen päänsä tekotukasta nousi mitä ihmeteltävimmän ketterästi jaloilleen, ja ne näkyivät nyt olevan ainoat jäsenet, joihin hän saattoi turvautua. Kun hän siis samaten oli vapauttanut kauhtanansa runsaasta kolmanneksesta, jonka hän loi yltään kuin kesiytyvän nahan ja kernaasti jätti saaliiksi vihollisille, hän pakeni niin nopeasti kuin suinkin kykeni.

Mutta älköön tätä pidettäkö minään solvauksena hänen urhealle luonteelleen. Otettakoon huomioon hänen vihollistensa lukumäärä ja tuo äkillinen yllätys. Ja jos on olemassa joku niin yltiöpäisen rohkea nykyajan mies, ettei voi sietää pakoa minkäänlaisissa olosuhteissa, minä sanon, tai pikemminkin kuiskaan hiljaa ja juhlallisesti vakuuttaen tekeväni sen tarkoittamatta loukkausta ketään kansakunnan uljasta miestä kohtaan, sanon, tai pikemminkin kuiskaan, että hän on tietämätön ihminen eikä ole koskaan lukenut Homerosta tai Vergiliusta eikä kuullut mitään Hektorista, eipä edes tunne eräiden suurten vielä elävien miesten tarinaa. Nuo miehet, vaikka ovatkin rohkeita kuin leijonat, jopa tiikerienkin vertaisia, ovat pötkineet pakoon, Herra ties kuinka pitkän matkan päähän ja Herra ties miksi, ja siten kummastuttaneet ystäviänsä ja huvittaneet vihollisiansa. Mutta jos henkilöt, jotka mielenlaadultaan ovat niin sankarillisia, hiukan paheksuvatkin Adamsin käytöstä, vakuutamme heille, että he yhtä paljon ihastuvat siitä, mitä heti kerromme Josef Andrewsista.

Koirien isäntä oli juuri saapunut tai, kuten metsästäjät sanovat, tullut paikalle, kun Adams ylläkerrotulla tavalla lähti pötkimään. Yleisen huhun mukaan tuo herrasmies oli suuri humoristi, mutta jottemme varsinkaan tässä asiassa siivilöisi sanojamme, hän oli suuri ihmismetsästäjä. Hän oli tosin tähän asti harjoittanut sitä urheilua vain oman lajinsa koirilla, sillä hän piti pari kolme luksuttavaa rakkia pelkästään sitä varten. Mutta kun hän luuli keksineensä kyllin vikkelän miehen, hän tahtoi ratokseen antautua toisenlaiseen metsästykseen ja huusi:

– Ottakaa kiinni! usutti koiria juoksemaan herra Adamsin perästä ja vannoi, että tämä oli suurin urosjänis, mitä hän koskaan oli nähnyt. Samalla kertaa hän luikkasi ja kirkui kuin voitettu vihollinen olisi paennut hänen edellään, ja siinä häntä matkivat ne kaksi tai kolme paria ratsastavia inhimillisiä tai pikemmin kaksijalkaisia rakkeja, jotka olemme ennen maininneet.

No, sinä, ken lienetkin, joko runotar tai millä muulla nimellä tahansa haluatkin itseäsi mainittavan, sinä, joka olet elämäkertojen kirjoittajien hengetär ja näinä meidän aikoinamme olet innoittanut kaikkia sellaisia kirjailijoita, sinä, joka vuodatit sellaista ihmeellistä huumoria kuolemattoman Gulliverin kynään, joka olet huolellisesti opastanut arvostelukykyä korottaessasi Malletin jäntevän miehekästä tyyliä, sinä, jolla ei ole mitään osaa siinä omistuksessa ja alkulauseessa tai käännöksissä, jotka kernaasti olisit poistanut Ciceron elämäkerrasta, sinä, joka ilman pienintäkään kirjallisuuden höystettä olet pakottanut Colley Cibberin muutamilla kirjansa sivuilla kirjoittamaan selvää englanninkieltä, ole sinä minulle apuna tässä mielestäni ylivoimaisessa tehtävässä. Tuo sinä näyttämölle nuori, iloinen, urhoollinen Josef Andrews, jota miehet katselevat ihaillen ja kadehtien, hellät neitoset taas lemmen tuntein ja hyvin huolissaan hänen turvallisuudestaan.

Tuskin Josef Andrews oli huomannut ystävänsä hädän ja että terävävainuiset koirat olivat hyökänneet tämän kimppuun, kun hän sieppasi oikeaan käteensä sauvan, jonka hänen isänsä oli perinyt hänen isoisältään. Tämä taas oli saanut sen lahjaksi väkevältä kentiläiseltä mieheltä sinä päivänä, jona hän näyttämöllä oli murskannut kolme päätä. Se oli aika tukeva ja ihmeellisen taidokkaasti veistetty sauva, herra Deardin parhaan työmiehen valmistama. Mainitun taiturin kanssa ei kukaan toinen käsityöläinen voinut kilpailla, ja hän on tehnyt kaikki ne kepit, joilla keikarit viime aikoina ovat aamusella puistossa herrastelleet, mutta tämä sauva oli ehdottomasti hänen mestarityönsä. Sen päähän oli kaiverrettu nenä ja leuka, joita erehdyksessä olisi voinut luulla pähkinäpihdeiksi. Oppineet ovat arvelleet, että kuvion tarkoituksena oli esittää Gorgonia, mutta todellisuudessa mallina oli ollut erään pitkän, tavattoman älykkään, sukkelan ja arvokkaan englantilaisen baronetin naamataulu. Mies aikoi kaivertaa siihen monta tarinaa, kuten kapteeni B:n näytelmän ensimmäisen illan, jolloin olisitte voineet nähdä kirjailtuihin pukuihin puetut arvostelijat siirrettyinä aitioistaan permannolle, kun taas entiset asukkaat korotettiin parvekkeille kissannaukujaisia pitämään. Hän aikoi kuvata huutokauppa-kamaria, missä herra Cock olisi esiintynyt korkealla tuolissaan toitottaen kiinalaisen maljan ylistystä ja kummastuneena ihmetellen, että kukaan ei tarjonnut enempää moisesta hienosta, komeasta... Hän aikoi kaivertaa siihen paljon muutakin, mutta tilanpuutteesta hänen täytyi luopua siitä kaikesta.

Tuskin Josef oli siepannut sauvan käteensä, kun hänen silmistänsä singahti salama, ja urhea, nopsajalkainen nuorukainen riensi täyttä vauhtia ystävänsä avuksi. Hän saavutti pastorin juuri kun Rockwood oli iskenyt hampaansa tämän kauhtanan liepeeseen, joka revittynä laahasi maata. Hyvä lukija, tahtoisimme tässä tilaisuudessa tehdä vertauksen, mutta kaksi syytä estää meitä: Ensiksikin se keskeyttäisi kuvauksen, jonka tällä kohtaa tulisi sujua ripeästi. Tämä seikka ei kuitenkaan vaa'assa paljon paina, koska sellaisesta keskeytyksestä on monta esimerkkiä. Toinen ja paljon pätevämpi syy on se, että emme voisi löytää tarkoitukseemme sopivaa vertausta, sillä milläpä kuvalla voisimme lukijalle esittää samalla kertaa ystävyyden, uljaan rohkeuden, nuoruuden, kauneuden, voiman ja nopeuden, jotka kaikki yhtyivät Josef Andrewsissa. Korottakoot ne, jotka kuvailevat leijonia, tiikereitä ja niitä molempiakin hurjempia sankareita runoelmiensa ja näytelmiensä arvoa ottamalla esikuvakseen Josef Andrewsin, joka itse on kaiken vertailun yläpuolella.

Rockwood oli siis tarttunut pastorin liepeisiin ja pysähdyttänyt hänen pakonsa. Tuskin Josef oli huomannut sen kun hän jo sivalsi kepakollaan petoa päähän, niin että se kellahti sätkytellen kentälle. Silloin Jowler ja Ringwood tarrasivat kiinni herra Adamsin päällystakkiin ja olisivat epäilemättä kaataneet tämän maahan, jollei Josef keräten kaiken voimansa olisi antanut Jowlerille sellaista hutkausta selkään, että se irroittaen otteensa lähti ulvoen juoksemaan pitkin nurmikkoa. Kovempi kohtalo odotti sinua, oi Ringwood! Viimemainittu oli paras koira, mikä koskaan oli ajanut jänistä. Se ei koskaan työntänyt kieltään ulos, ellei se varmasti vainunnut saalista. Se oli taitava löytämään jäljet, varma valtatielläkin, ei se ilman aikojaan haukkua luksuttanut eikä juossut jälkien yli. Koko kahlekunta kunnioitti sitä, sillä sen toverit tiesivät, että milloin se haukkui, riistaa oli lähellä. Se kaatui Josefin iskusta. Thunder ja Plunder ja Wonder ja Blunder olivat hänen kiukkunsa seuraavat uhrit ja viruivat pian pitkin pituuttaan tanterella. Sitten Fairmaid, narttu, jonka herra John Temple oli kotonaan kasvattanut, syöttänyt omassa pöydässään ja äsken lähettänyt aatelisherralle lahjaksi viidenkymmenen kilometrin päästä, hyökkäsi raivokkaasti Josefin kimppuun ja puri tätä sääreen. Hurjempaa koiraa ei ollut nähty, se kun oli amazonilaista rotua ja oli kotiseudullaan hätyytellyt härkiäkin, mutta nyt se joutui epätasaiseen taisteluun ja olisi saanut edellämainittujen kohtalon osakseen, jollei Diana, lukija voi uskoa, jos haluaa, olisi sillä hetkellä tullut väliin ja metsästysapulaisen hahmossa siepannut suosikkiansa syliinsä.

Pastori kääntyi nyt päin, ja hänen ryhmysauvansa kaatoi monta tanterelle ajaen toiset pakosalle, kunnes häntä vastaan hyökkäsi Caesar ja riuhtaisi hänet kumoon. Sitten Josef riensi hänen avukseen ja kävi niin tarmokkaasti rusikoimaan voittajaa, että se sai ikuisen tahrapilkun maineelleen! Caesar juoksi ulisten tiehensä.

Taistelu riehui nyt kiivaana, kunnes metsästysapulainen, iäkäs ja arvokas mies, korotti äänensä ja kutsui koiransa taistelusta sanoen niille kielellä, jota ne ymmärsivät, että oli turhaa kauemmin otella, koska kohtalo oli määrännyt voiton niiden vihollisille.

Tähän asti runotar on arvokkaasti, kuten tavallista, kertoillut tämän hirvittävän taistelun, jollaista emme saata uskoa kenenkään runoilijan, romaaninkirjoittajan tai elämäkerrallisen tarinoitsijan koskaan esittäneen. Mutta hänen päästyänsä tarinansa päähän ja vaiettuansa jatkamme siis kertomusta tavalliseen tyyliimme. Aatelisherra ja hänen toverinsa, jotka Adamsin hahmo ja Josefin uljuus aluksi sai purskahtamaan hurjaan nauruun, he kun tähän asti olivat katselleet ottelua suuremmalla riemulla kuin mitään metsästystä, ampumakilpailua, kilpa-ajoja, kukko- tai härkätaistelua taikka karhunajoa konsanaan, alkoivat nyt pelätä koiriensa kohtaloa, joista monet viruivat sätkytellen kedolla. Siispä aatelisherra, kutsuttuaan ensin ystävänsä ympärilleen ikään kuin turvallisuusvartiokseen, ratsasti miehekkäästi ottelijoiden luo, yritti esiintyä niin pelottavasti kuin mahdollista ja kysyi mahtipontisella äänellä Josefilta, mitä tämä tarkoitti sillä tavoin hyökätessään hänen koiriensa kimppuun.

Josef vastasi hyvin rohkeasti, että ne olivat ensin käyneet hänen ystävänsä kimppuun, ja sanoi, että kuulukoot ne vaikka kuningaskunnan mahtavimmalle miehelle, hän olisi kestinnyt niitä samaan tapaan.

– Niin kauan kuin suonissani on pisarakin verta, en seiso toimettomana katselemassa, kun tätä herrasmiestä, hän osoitti kädellään Adamsia, hätyytetään, olkootpa ahdistajat sitten ihmisiä tai eläimiä. Ja hänen näin lausuttuaan sekä hän että Adams heiluttivat puisia aseitaan ja asettuivat sellaiseen asentoon, että kartanonherra seurueineen katsoi viisaammaksi harkita ennen kuin yrittäisi kostaa nelijalkaisten liittolaistensa puolesta.

Tällä hetkellä saapui paikalle Fanny, jonka Josefia uhkaava vaara oli niin säikähdyttänyt, että hän oman vaaransa unohtaen oli juoksujalkaa rientänyt sinne päin. Aatelisherra ja kaikki muut ratsumiehet hämmästyivät niin hänen kauneuttaan, että heti kiinnittivät sekä silmänsä että ajatuksensa yksinomaan häneen, ja jokainen julisti hänen olevan kauneimman tyttölapsen, mitä koskaan oli nähnyt. Heillä ei enää ollut aikaa leikinlaskuun eikä kiukunpurkauksiinkaan, vaan kaikki istuivat satulassaan ääneti ihmetellen. Tytön tenhon vältti vain metsästysapulainen, joka puuhaili koirien kanssa, pisteli niiden korvia ja yritti toinnutella niitä henkiin. Siinä hän onnistuikin niin hyvin, että ainoastaan kaksi vähäarvoista elukkaa jäi surmattuna taistelutanterelle.

Sen jälkeen metsästysapulainen selitti, että kaikeksi onneksi ei ollut käynyt pahemmin. Hän puolestaan ei voinut syyttää vierasta herrasmiestä ja ihmetteli, että hänen isäntänsä usutti koiriaan kristittyjen ihmisten kimppuun. Sanoi vielä, että varmin keino niiden turmelemiseksi oli opettaa ne ajamaan muuta riistaa jäniksen asemasta.

Kuultuaan, kuinka vähän vahinkoa oli tullut, ja kenties hautoen mielessään toisenlaisia ja pahempia juonia, kartanonherra puhutteli pastori Adamsia leppeämpään sävyyn kuin äsken. Sanoi olevansa pahoillaan tapahtumasta, jota hän muka oli parhaansa mukaan koettanut ehkäistä, heti kun oli huomannut Adamsin säädyn, ja ylisti suuresti sekä pastorin että tämän palvelijan urheutta. Hän nimittäin otaksui Josefin pastorin palvelijaksi. Sitten hän kutsui herra Adamsia päivälliselle ja toivoi, että nuori neiti tulisi mukaan. Adams epäili kauan, mutta kutsu toistettiin niin hartaasti ja kohteliaasti, että hänen vihdoin täytyi suostua. Kun Josef oli poiminut kentältä tekotukan, hatun ja muut taistelussa menetetyt kapineet, jotka muutoin luultavasti olisivatkin unohtuneet, pastori järjesti pukunsa niin hyvin kuin voi, ja sitten sekä ratsastajat että jalkaisin astujat kulkivat verkalleen yhdessä aatelisherran kartanoa kohti, joka oli varsin lyhyen matkan päässä.

Tiellä herttainen Fanny veti kaikkien katseet puoleensa. He kilpailivat toistensa kanssa ylistämällä hänen kauneuttansa, mutta lukija suonee anteeksi, etten toista heidän sanojansa, niissä kun ei ollut mitään uutta ja erikoista. Samaten sallittaneen minun vaikenemalla sivuuttaa Adamsista lasketut monet lystikkäät pilapuheet. Toiset selittivät, että papinmetsästys oli maailman parasta urheilua, toiset taas kehuivat hänen uljuuttaan sanoen hänen pysähtyneen puolustautumaan yhtä hyvin kuin rohkein mäyrä. Tämäntapainen rattoisuus, vaikka se huonosti sopisi kertomuksemme arvolle, tuotti paljon naurunaihetta ja huvia kartanonherralle ja hänen naljaileville tovereilleen.

SEITSEMÄS LUKU

Ivanäytelmä, joka erittäin hyvin soveltuu ajan makuun.

He saapuivat aatelisherran taloon juuri kun hänen päivällisensä oli valmiina. Hiukan kinastelua syntyi Fannyn tähden, kun aatelisherra, joka oli nuori mies, halusi sijoittaa hänet omaan pöytäänsä. Mutta tyttö ei tahtonut suostua, eikä myöskään herra Adams olisi sallinut erottaa häntä Josefista, joten hänet saatettiin vihdoin tämän kanssa keittiöön, missä palvelijoita käskettiin juottamaan Josef humalaan. Sama suosio oli aiottu Adamsille, minkä suunnitelman onnistumisen jälkeen kartanonherra ajatteli helposti voivansa tehdä Fannylle, mitä hän jo ensi näkemältään oli aikonut.

Ei liene sopimatonta, että ennen kuin menemme pitemmälle, hiukan selostamme tämän herrasmiehen ja hänen ystäviensä luonnetta. Tämän kartanon isäntä oli melkoisen varakas mies, vanhapoika, kuten jo sanoimme, ja iältään neljänkymmenen korvissa. Hänet oli kasvatettu, mikäli voimme sitä sanaa käyttää, maalla omassa kodissaan äitinsä ja kotiopettajan huostassa. Viimemainitulle oli annettu määräys, ettei tämä koskaan nuhtelisi häntä eikä pakottaisi oppimaan enemmän kuin poika halusi, ja hänen halunsa näkyi olevan varsin vähäinen, ja sekin vähä ilmeni ainoastaan lapsuusvuosina. Sillä viisitoistavuotiaasta asti hän antautui kokonaan metsästykseen ja muihin maaseudun huvituksiin, joita varten äiti huolellisesti toimitti hänelle hevosia, koiria ja kaikkea muuta, mitä niihin kuului. Ja pyrkien nuoren holhottinsa suosioon, jonka tiesi kykenevän varaamaan hänelle hyvän toimeentulon, hänen opettajansa lyöttäytyi hänelle toveriksi ei ainoastaan näissä urheiluissa, vaan pullonkin ääressä, johon nuori maajunkkari varsin aikaisin mielistyi.

Kun poika oli ehtinyt kahdenkymmenen vuoden ikään, hänen äitinsä alkoi pelätä, ettei ollut täyttänyt vanhemman velvollisuuksiaan. Sen vuoksi hän päätti kehottaa nuorta miestä, mikäli mahdollista, siihen, mikä hänen mielestään kyllin korvaisi kaikki tiedot, jotka tämä olisi voinut saada yleisessä koulussa tai yliopistossa. Toisin sanoen hän kehotti poikaansa siihen, mitä tavallisesti nimitetään matkustamiseksi. Ja opettajan avulla, joka oli määrätty tämän seuralaiseksi, hän siinä helposti onnistui. Nuori herra teki kolmessa vuodessa niin sanotun Euroopan kierroksen ja palasi kotiin mukanaan hyvä valikoima ranskalaisia pukimia, lauseparsia ja palvelijoita sekä sydämestään halveksien omaa maatansa, varsinkin kaikkea, mikä muistutti esivanhempaimme suorasta mielialasta ja rehellisyydestä.

Äiti onniteli itseään pojan palattua. Ja nyt kun tämä sai itse hallita omaisuuttaan, hän sai pian paikan parlamentissa, ja hänet luettiin yleensä aikakautensa hienoimpiin herrasmiehiin. Mutta ennen kaikkea hän tuli tunnetuksi omituisesta ihastuksestaan kaikkeen sellaiseen, mikä hänen lähimmäisissään oli naurettavaa, inhottavaa ja mieletöntä. Niinpä hän ei koskaan valinnut toverikseen ketään, jolla ei ollut yhtä tai useampaa näistä ominaisuuksista, ja niitä, jotka luonto oli suurimmassa määrässä sellaisilla ominaisuuksilla varustanut, hän suosi enimmin. Jos hän joskus tapasi miehen, jolta nämä viat puuttuivat tai joka yritti salata niitä, hän koetti hyvin mielellään keksiä keinoja pakottaakseen tämän järjettömyyksiin, jotka eivät olleet tuolle henkilölle luontaisia, tai kaivaakseen esille ja paljastaakseen ne viat, joita tällä oli. Sitä varten hänellä oli aina varalla joukko roistomaisia veitikoita, joita olemme aikaisemmin nimittäneet rakeiksi ja jotka eivät tosiaan tuottaneet suurta kunniaa koiransuvulle. Heidän tehtävänänsä oli penkoa esille ja paljastaa kaikki, mikä vain haiskahti yllämainituilta ominaisuuksilta, ja varsinkin vakavissa ja parhaimmissa luonteissa. Mutta jos heillä tässä etsinnässä ei ollut menestystä, heidän tuli saattaa itse hyve ja viisauskin naurettavaksi isäntäänsä ja elättäjäänsä huvittaakseen. Ne rakkimaiset herrasmiehet, jotka nyt olivat hänen talossaan ja jotka hän oli tuonut mukanaan Lontoosta, olivat vanha eläkettä nauttiva upseeri, näyttelijä, typerä runoilija, puoskaritohtori, viulunvinguttaja ja ontuva saksalainen tanssinopettaja.

Heti kun päivällispöytä oli katettu ja herra Adams luki kiitosrukousta, kapteeni sieppasi tuolin hänen takaansa, niin että hän koettaessaan istuutua putosi lattialle, ja näin oli ensimmäinen pila näytelty koko seurueen suureksi riemuksi.

Toisen ilveilyn suoritti runoilija, joka istui hänen toisella puolellaan ja Adams poloisen kunnioittavasti juodessa kartanonomistajan maljaa käytti tilaisuutta kaataakseen lautasellisen lientä hänen housuilleen. Tämä sekä hänen esittämänsä monet anteeksipyynnöt ja pastorin lempeät vastaukset herättivät paljon hilpeyttä seurueessa.

Kolmannen pilan toimeenpani eräs tarjoilevista palvelijoista, jota oli käsketty sekoittamaan katajanmarja-viinaa herra Adamsin olueeseen. Pastori selitti nesteen olevan parhainta, mitä koskaan oli juonut, mutta ehkä liian mallasvoimaista. Tämä huomautus kiihotti heidän nauruansa.

Herra Adams, jolta kuulimme suurimman osan tätä kertomusta, ei voinut muistaa kaikkia näitä hänelle tehtyjä kepposia, joita hän oman sydämensä vilpittömyydessä oli hidas havaitsemaankin, ja pelkäämmepä, että ilman eräältä perheen palvelijalta saamiamme lisätietoja tämä kohta, joka ei mielestämme ole sen vähimmin merkillisiä, olisi kaiketi jäänyt surkean vaillinaiseksi. Kuitenkin täytyy pitää luultavana, että eräitä muitakin piloja, kuten niitä nimitetään, toimeenpantiin päivällisen aikana, mutta emme ole millään keinoin kyenneet hankkimaan niistä tietoja.

Kun ruoat oli korjattu pöydältä, runoilija alkoi lausua säkeitä, jotka sanoi aivan valmistamatta eli ex tempore sepittäneensä. Tässä seuraa niistä jäljennös, jonka mitä suurimmalla vaivalla onnistuimme hankkimaan:

      Tilapäisruno pastori Adamsista.

    Ken papin moisen konsaan nähnyt on?
    Kah, rikki kauhtana ja tukka juureton!
    Ei ihme, jos ois revoks' luulleet nuo,
    mi rientää eltaantuneen kinkun luo;[1]
    mut että jäniksenä juosta sai
    hän koirain eessä, sepä kumma kai!
    Jos Foibos siten erehtyä vois,
    hän sinut näyttelijäks arviois.

    [1] Kaikki koirat, jotka ajavat kettua tai muita tuhoeläimiä,
    juoksevat maassa laahatun eltaantuneen kinkun perässä.

Näin sanoen runoniekka riuhtaisi pois näyttelijän tekotukan ja sai osakseen hyvähuutoja koko seurueelta, ehkä pikemmin kätevyytensä kuin sukkeluutensa vuoksi. Sen sijaan että näyttelijä olisi kääntänyt pilkan runoilijaa vastaan, hän ryhtyi kohdistamaan ivaansa samaan henkilöön. Hän lausui näytelmistä monta sukkelaa pätkää, joissa nälvittiin koko pappissäätyä ja jotka kaikki läsnäolijat ottivat riemastuneesti vastaan.

Nyt oli tanssimestarin vuoro esittää kykyjään. Hän kääntyi siis Adamsin puoleen sanoen tälle englanninkieltä murtaen, että pastori oli "oigein tantsiksi sopiva mees ja kävelystään päättäen ollut jongun iso mestari tykönä opis", ja lisäsi, että "tantsiminen oli hyvin nätti taito pappismiehessä". Hän päätti puheensa pyytämällä Adamsia tanssimaan menuettia huomauttaen, että hänen kauhtanansa menettelisi hameista, ja lupasi itse tulla hänen tanssittajakseen. Näin sanoen hän vastausta odottamatta riisui hansikkaansa, ja viuluniekka viritteli viulunsa. Koko seurue tarjoutui panemaan vetoa siitä, että pastori voittaisi hänet tanssissa, mutta opettaja kieltäytyi sanoen:

– Niin minekin luulla, sillä mine ei ole ikänä tavattu mees, joka näytti niin tanssitaitava kuin teme härra.

Sitten hän astahti esille tarttuakseen Adamsia kädestä, jonka viimemainittu veti nopeasti pois, ja samalla puristaen sen nyrkkiin neuvoi tanssimestaria varomaan menemästä leikissään liian pitkälle, koska hän ei sietäisi härnäilyä.

Tuskin oli tanssinopettaja nähnyt nyrkin, kun hän viisaasti vetäytyi pois sen ulottuvilta ja seisoi etäämpänä matkien häneen tuijottavaa Adamsia, joka tietämättä, mitä tämä tarkoitti, kuitenkin varoi, ettei toinen kävisi häneen käsiksi, kuten jo oli yrittänyt.

Tällävälin kapteeni huomasi sopivan tilaisuuden kiinnittääkseen nuppineulalla sähikäisen eli paholaisen pastorin kauhtanaan, jonka sitten sytytti pienellä tupakkakynttilällään. Adams, joka ei tuntenut tätä leikkiä ja luuli todella saaneensa tulen vaatteisiinsa, hyppäsi tuoliltaan äärettömäksi riemuksi katselijoille, jotka julistivat hänet maailman parhaaksi tanssijaksi. Niin pian kuin tulikärpänen oli lakannut häntä kiusaamasta ja hän oli hiukan toipunut hämmennyksestään, hän palasi pöydän luo seisoen sellaisessa asennossa kuin olisi aikonut pitää puheen. Kaikki huusivat:

– Kuunnelkaamme häntä, kuunnelkaamme, ja sitten hän puhui näin:

– Hyvä herra, minua surettaa nähdä, että mies, jolle kaitselmus on niin runsain käsin suonut lahjojaan, käyttää niitä näin pahoin ja kiittämättömästi. Sillä, vaikka itse ette olekaan solvannut minua, on ilmeistä, että olette mielihyvällä katsellut muiden kepposia kertaakaan hillitsemättä minua kohtaan harjoitettuja monia raakamaisuuksia. Tosiasiassa ne kohdistuvat teihin itseenne, jos ne oikein ymmärtäisitte, sillä minä olen teidän vieraanne ja kestiystävyyden lakien mukaan oikeutettu nauttimaan suojelustanne.

– Eräs herrasmies on pitänyt sopivana kyhätä minusta pilkkarunoja, joista sanon vain, että mieluummin olen niiden kohteena kuin niiden sepittäjä. Hän on suvainnut kohdella minua pappismiehenä epäkunnioittavasti. Säädyssä ei tietääkseni ole mitään ivailtavaa eikä itsessänikään, jollen tätä säätyäni häpäise, ja toivoakseni ei toki köyhyyttä katsota sen häpäisemiseksi. Toinen herrasmies esitti todellakin lauseita, joissa itse kirkollista säätyä mainitaan ivaillen. Sanoi niiden olleen näytelmistä lainattuja. Sellaiset näytelmät ovat varmaan häpeäksi hallitukselle, joka niitä sallii, ja ne tuottavat kirousta kansakunnalle, jonka keskuudessa niitä esitetään. Minun ei tarvitse mainita, millä tavoin toiset ovat minua kohdelleet. Asiaa mietittyään he itse eivät voine olla myöntämättä, että heidän käytöksensä oli sopimatonta minun ikäistäni henkilöä ja pappismiestä kohtaan. Te tapasitte minut, hyvä herra, matkustamassa kahden pitäjäläiseni kanssa, en puhu mitään koiristanne, jotka hyökkäsivät kimppuuni, sillä minä olen sen antanut täydellisesti anteeksi, johtuipa se sitten metsästysapulaisen vallattomuudesta tai huolimattomuudesta. Ulkonäöstäni saatoitte kylläkin tehdä sen johtopäätöksen, että kutsunne oli laupeudentyö, vaikka todellisuudessa olimmekin hyvin varustettuja. Niin, arvoisa herra, vaikka meillä olisi ollut sata kilometriä kuljettavana, meillä oli kylliksi suorittaaksemme matkakustannuksemme kunniallisella tavalla.

Näin sanoen hän otti esille vasusta löydetyn puolen guinean rahan.

– En näytä tätä teille ylvästelläkseni rikkaudestani, vaan vakuuttaakseni teille, että puhun totta. Kutsu teidän pöytäänne oli kunnia, jota en kärkkäästi tavoitellut. Täällä ollessani olen koettanut käyttäytyä teitä kohtaan mitä kunnioittavimmin. Jos esiintymisessäni on ollut vikaa, ei se ole ollut tahallista, enkä suinkaan ole saattanut niin paljon rikkoa, että ansaitsisin kärsimäni loukkaukset. Jos ne siis olivat kohdistetut joko säätyäni vastaan tai köyhyyteni ivailemiseksi, ja näettehän, että en ole varsin köyhä, niin pilkka ei osu minun nilkkaani ja minä rukoilen hartaasti, että tätä kaikkea ei teillekään synniksi luettaisi.

Näin hän lopetti ja sai osakseen hyväksyvän kättentaputuksen koko seurueelta. Sitten kartanonherra sanoi hänelle, että hän oli kovin pahoillaan siitä, mitä oli tapahtunut, häntä ei voitu syyttää mistään osallisuudesta siihen, runot, kuten Adams itse oli huomannut, olivat kovin kehnoja, joihin pastori olisi voinut helposti vastata. Sähikäinen taas oli epäilemättä suuri loukkaus tanssinopettajan puolelta, ja jos loukattu kurittaisi tätä siitä ansion mukaan, niin hän hyvin mielellään sitä katselisi.

Viimeisessä huomautuksessaan hän luultavasti puhui totta.

Adams vastasi:

– Kuka tahansa sen tekikin, minun asiani ei ole millään tavoin rangaista häntä, mutta voin todistaa, että syyttämänne henkilö on viaton, koska pidin häntä kaiken aikaa silmällä. Kuka tahansa se olikin, suokoon Jumala hänelle anteeksi ja antakoon hänelle hiukan enemmän järkeä samoin kuin inhimillisyyttäkin.

Kapteeni vastasi vihaisesti muljauttaen ja äreään sävyyn:

– Toivoakseni ette noilla sanoillanne tarkoittanut minua, minulla on, saakeli soikoon, yhtä paljon inhimillisyyttä kuin jollakulla toisellakin, ja jos joku uskaltaa väittää sitä vastaan, niin vakuutan sen hänelle leikkaamalla hänen kurkkunsa.

Adams hymyili ja sanoi uskovansa, että kapteeni oli sattumalta puhunut totta, mihin viimemainittu tokaisi:

– Mitä tarkoitatte todenpuhumisella? Jollette olisi pappismies, en nielisi noita sanoja, mutta teidän säätynne suojelee teitä. Jos joku miekkamies olisi puhunut moista, olisin jo tuokio sitten vääntänyt hänen niskansa nurin.

– Adams vastasi, että jos kapteeni yritti väkivaltaa häntä kohtaan, niin hän etsisi turvaa papinpuvustaan, ja lisäsi puristaen kätensä nyrkkiin, että oli löylyttänyt monta tukevampaakin miestä. Kartanonherra teki kaikkensa kiillottaakseen Adamsin sotaista mielialaa ja toivoi saavansa tappelun syntymään, mutta kapteeni vastasi vain:

– Oikein hyvä teille, että olette pappismies, ja sitten hän tyhjentäen täpötäyden kolpakon ja juoden vanhan äitikirkon maljan lopetti riidan.

Sitten tohtori, joka tähän asti oli pysynyt vaiti ja oli kaikista vakavin, mutta häijynilkisin hurtta, kiitteli hyvin korskeassa puheessa Adamsin lauseita ja moitti yhtä kaunopuheisesti toisten käyttäytymistä tätä kohtaan. Hän ryhtyi ylistelemään kirkkoa ja köyhyyttä ja esitti vihdoin anteeksiantoa kaikesta mitä Adamsille oli tehty. Adams vastasi heti, että kaikki oli annettu anteeksi. Tuo lämminsydäminen mies täytti kolpakon väkevällä oluella, jota nestettä hän nautti mieluummin kuin viiniä, joi koko seurueen terveydeksi, puristi kapteenia ja runoilijaa hartaasti kädestä ja kohdisti sitten hyvin kunnioittavasti puheensa tohtoriin, joka tosiaan ei ollut ulkonaisesti nauranut millekään äskeisille tapahtumille, koska kykeni täydellisesti hallitsemaan lihaksensa ja nauramaan sisällisesti, ilmaisematta siitä pienintäkään merkkiä kasvoissaan.

Tämä herrasmies aloitti nyt toisen muodollisen puheen, jossa hän tuomitsi kaiken kevytmielisen keskustelun ja sen, mitä tavallisesti nimitetään hilpeydeksi. Hän sanoi:

– On olemassa kaikenikäisille ja kaikenarvoisille henkilöille sopivia huvituksia lasten kalistimesta jonkun filosofian kohdan pohtimiseen asti, eivätkä ihmiset missään paljasta itseänsä paremmin kuin huvitustensa valinnassa. Sillä, hän selitti, – kuten toivomustemme täytyy suuresti kohota ja odotamme parempaa poikien käytöksestä varttuneella iällä, jos lapsuusvuosina näemme heidän hylkäävän hyrrät, marmoripallot ja muut lelut ja vapaahetkinänsä mieluummin kehittävän älyänsä kilpailemalla nerokkuudessa, opiskelussa ja muussa sellaisessa, samaten täytyy meissä herätä halveksumista miestä kohtaan, jos tapaamme hänet pallosilla tai muissa lasten leikeissä.

Adams kehui kovin tohtorin mielipidettä ja sanoi usein ihmetelleensä eräitä vanhojen kirjailijoiden teoksissa esiintyviä kohtia, joissa kerrotaan Scipion, Laeliuksen ja muiden suurten miesten tuhlanneen monet hetket mitä joutavimpiin huvitteluihin. Tohtori vastasi, että hänellä oli hallussaan vanha kreikkalainen käsikirjoitus, jossa kerrottiin eräästä Sokrateen mielihuvista.

– Ah, pastori huudahti innostuneena, – olisin äärettömän kiitollinen, jos hyväntahtoisesti sallisitte minun lukea sen! Tohtori lupasi lähettää sen hänelle ja sanoi vielä, että hän luuli voivansa selostaa sen sisällön. – Mikäli muistelen, hän sanoi, – siinä meneteltiin tähän tapaan: Pystytettiin valtaistuin, jonka toisella puolen istui kuningas ja toisella kuningatar, heidän vartijainsa ja seuralaistensa seisoessa rivissä kummallakin sivulla. Heidän luokseen saatettiin lähettiläs, jonka osaa Sokrates tavallisesti itse esitti. Ja kun tämä oli johdatettu valtaistuimen askelmille, hän lausui hallitsijaparille jonkin vakavan puheen, joka sisälsi paljon hyveellisyyttä, yleviä ajatuksia, siveellisyyttä sekä muuta hyvää ja kaunista. Sen jälkeen hänet sijoitettiin istumaan kuninkaan ja kuningattaren väliin ja häntä kestittiin ruhtinaallisesti. Tämä oli luullakseni pääasia. Jotkut yksityiskohdat olen ehkä unohtanut, koska on jo kulunut pitkä aika siitä, kun sen luin.

Adams sanoi, että se oli tosiaan niin suuren miehen virkistykseksi arvokasta huvitusta, ja tuumi, että jotakin samanlaatuista pitäisi ottaa käytäntöön suurten miestemme kesken korttipelin ja muiden turhien ajanviettojen asemasta, joihin hän oli kuullut heidän tuhlaavan liian paljon elämästänsä. Hän lisäsi, että kristinusko voisi tarjota näihin tilaisuuksiin ylevämmän aiheen kuin mitkään Sokrateen puheet.

Kartanonherra hyväksyi pastori Adamsin mielipiteen ja selitti tahtovansa järjestää tuollaisen juhlamenon vielä samana iltana. Siihen tohtori huomautti, että se ei käynyt päinsä, koska kellään ei ollut puhetta varalla, jollei sitten pastorilla sattunut olemaan saarnaa mukanaan.

– Hyvä herra, Adams vastasi, – minä en koskaan matkustele ottamatta sellaista kaiken mahdollisuuden varalta mukaani.

Hänen arvoisa ystävänsä, joksi hän tohtoria nyt nimitti, sai hänet helposti suostumaan lähettilään osaan, ja niin kartanonherra antoi heti käskyn, että pystytettäisiin valtaistuin, joka olikin valmiina jo ennen kuin he olivat ehtineet tyhjentää kahta pulloa. Kenties lukija pian saa havaita, että palvelijoiden näppäryys ei ollut kovinkaan ihmeellinen.

Totta puhuen ei valtaistuin ollut muuta kuin seuraavanlainen hökötys: Oli hankittu iso vesiamme, jonka kummallekin puolelle oli asetettu korkea jakkara ammeen reunaa korkeammalle, ja kaiken yli oli levitetty huopapeite. Kuningas ja kuningatar eli kartanonherra ja kapteeni asettuivat istumaan näille jakkaroille. Sitten saapui lähettiläs runoilijoiden ja tohtorin taluttamana, ja kun hän oli lukenut saarnansa kaikkien läsnäolijoiden suureksi huviksi, hänet opastettiin paikalleen ja sijoitettiin istumaan heidän majesteettiensa väliin. Nämä nousivat heti ylös, jolloin peite, menettäen tukensa kummassakin päässä, antoi perään, ja Adams molskahti päistikkaa veteen. Kapteeni ehti pakenemaan, mutta onnettomuudekseen kartanonherra ei ollut niin ketterä kuin hänen olisi pitänyt. Adams tarttui häneen kiinni ennen kuin hän astui alas valtaistuimeltaan ja riuhtaisi hänet mukanaan ammeeseen koko seurueen salaiseksi riemuksi. Kun pastori oli pari kolme kertaa painanut aatelisherran pään veden alle, hän hyppäsi ammeesta ja etsi terävin katsein tohtoria, jonka olisi varmaan lähettänyt samaan kunniapaikkaan, mutta tämä oli viisaasti puikkinut tiehensä. Sitten hän haki ryhmysauvansa ja löydettyään sen samoin kuin matkatoverinsakin vakuutti, ettei viipyisi hetkistäkään kauemmin mokomassa pesässä. Ja niin hän lähti sanomatta jäähyväisiä isännälleen, jolle hän oli toimittanut ankaramman rangaistuksen kuin oli aikonutkaan. Sillä kun kartanonherra ei ollut kyllin huolellinen kuivatakseen itseään ajoissa, hän vilustui tästä seikkailustaan ja sai kuumeen, joka oli vähällä viedä häneltä hengen.

KAHDEKSAS LUKU

Tarinan taival, joka toisista lukijoista on liian lyhyt ja toisista liian pitkä.

Adams ja Josef, joka ei ollut vähemmän raivoissaan kuin hänen ystävänsäkään tämän osaksi tulleesta kohtelusta, lähtivät sauvat kädessä ulos ja veivät Fannyn mukanaan palvelijoiden vastustuksesta huolimatta, jotka pidättääkseen heitä tekivät kaiken voitavansa, kuitenkaan ryhtymättä väkivaltaan. He astuivat mahdollisimman ripeästi, ei niin paljon takaa-ajon pelosta kuin jotta herra Adams liikkumisellaan ehkäisisi ne turmiolliset vaikutukset, jotka voisivat olla kylmän kylvyn seurauksena. Tuskin aatelisherra, joka oli antanut palvelijoilleen sellaisia määräyksiä Fannysta, että ei ollut laisinkaan pelännyt tytön pääsevän karkuun, oli kuullut tytön lähteneen, kun hän alkoi raivota ja lähetti heti useita henkilöitä tavoittamaan tätä määräten, että he joko toisivat neitosen takaisin tai eivät itse koskaan palaisi. Runoilija, näyttelijä ja kaikki muut paitsi tanssimestari ja tohtori läksivät sille asialle.

Yö oli hyvin pimeä, kun ystävämme aloittivat matkansa. Mutta he astuivat niin ripeästi, että he saapuivat pian majataloon, joka oli kymmenen kilometrin päässä. Täällä he yksimielisesti päättivät viettää illan, varsinkin koska herra Adams nyt oli yhtä kuiva kuin lähettilästoimeensa ryhtyessään.

Majatalossa, jota oikeastaan voisimme nimittää kapakaksi, jollei sanoja Uusi majapaikka olisi ollut kirjoitettu sen kilpeen, ei ollut heille tarjolla sen parempaa kestitystä kuin leipää, juustoa ja olutta. Mutta silti he söivät varsin maukkaan aterian, sillä nälkä on parempi ruokahalun kiihottaja kuin ranskalainen kokki.

Heti kun he olivat nauttineet illallisensa, Adams kiitti Kaikkivaltiasta ruuasta ja vakuutti syöneensä vaatimattoman jokapäiväisen ateriansa suuremmalla mielihyvällä kuin äskeisen upean päivällisen ja ilmaisi suurta halveksuntaa ihmisten hupsuutta kohtaan, kun he uhrasivat taivaan toivon suurien rikkauksien keräämiselle, vaikka niin paljon hyvää oli saatavissa vaatimattomimmassa asemassa ja halvimmastakin muonituksesta.

– Totta kyllä, hyvä herra, vakava mies virkkoi, joka istui piippuaan poltellen takan ääressä ja oli matkustaja samoin kuin kirkkoherra itsekin. – Olen usein ihmetellyt yhtä paljon kuin tekin ajatellessani, kuinka suurta arvoa ihmiset yleensä panevat rikkauksille, vaikka jokapäiväinen kokemus meille osoittaa, kuinka vähän niillä saadaan aikaan. Sillä mitäpä todella haluttavaa ne voivat meille hankkia! Voivatko ne antaa kauneutta rujoille, voimia heikoille tai terveyttä sairaille? Jos ne voisivat, emme suinkaan näkisi niin monia rumia kasvoja kummittelemassa arvon herrojen seuroissa, eikä niin suuri joukko heikkoja raukkoja riutuisi vuoteissaan ja palatseissaan. Ei, kuningaskunnan aarteilla ei voi ostaa maalia, jolla voisi sivellä rumuuden niin kauniin kukkeaksi kuin tuo nuori neitonen, eikä mitään rohtoja, joiden avulla voisi sairaille antaa tuon nuoren miehen joustavan tarmon. Eivätkö rikkaudet tuo meille huolia levon asemesta, ihmisten kateutta rakkauden asemesta ja vaaraa turvallisuuden sijaan? Voidaanko niillä pidentää niiden omistamisen aikaa, voivatko ne kartuttaa omistuksesta nauttivan elonpäivien lukua? Ihan päinvastoin. Joutilaisuus, ylellisyys ja huolet, jotka ovat niiden seuralaisia, lyhentävät miljoonien elämää ja saattavat heidät kivussa ja kurjuudessa ennenaikaiseen hautaan. Missä siis on rikkauksien arvo, jos ne eivät voi kaunistaa tai vahvistaa ruumistamme, sulostuttaa tai pidentää elämäämme? Ja voivatko ne sitten kaunistaa sielua paremmin kuin ruumista? Eivätkö ne pikemminkin paisuta sydäntä turhamaisuudesta, pullistuta poskia ylpeydestä, tuki korviamme kaikilta hyveellisyyden kutsuilta ja tukahduta sisimmässämme jokaista säälin itua?

– Antakaahan minulle kätenne veljeni, Adams virkkoi innostuen, – sillä arvelen teidän olevan pappismiehen.

– Sitä en tosiaan ole, toinen vastasi. Hän oli kyllä roomalaiskatolisen kirkon pappi, mutta ne, jotka ymmärtävät lakimme, eivät ihmettele, että hän ei ollut kovin kerkeä sitä myöntämään.

– Kuka tahansa lienettekin, Adams huudahti, – niin olette lausunut minun ajatukseni. Luulen, että olen kolmattakymmentä kertaa saarnannut jokaisen tavun äskeisestä puheestanne, sillä minusta on aina näyttänyt helpommalta pujottaa köysi, sivumennen mainiten sen sanan oikea merkitys, jonka olemme kääntäneet kameliksi, neulansilmän läpi kuin rikkaan tulla taivaan valtakuntaan.

– Sen, hyvä herra, toinen vastasi, – papit myöntävät helposti ja se on valitettavan totta, mutta koska matkan päästä tavoitettavien etujemme toivo ei niin voimakkaasti vaikuta meihin, saattaisi ihmiskunnalle olla jotakin hyötyä, jos sille tehtäisiin täysin käsitettäväksi – mihin siltä luullakseni tarvittaisiin varsin vähän harkintaa – etteivät edes tämän maailman lahjat ole rikkauksilla ostettavissa. Ja tämä väitös ei mielestäni ole ainoastaan metafyysillisesti, vaan, jos niin saan sanoa, matemaattisestikin todistettavissa; ja olen siitä asiasta aina ollut niin täysin vakuuttunut, että en halveksi mitään niin suuresti kuin kultaa.

Adams alkoi nyt pitkän puheen, mutta koska enin osa siitä, mitä hän sanoi, esiintyy monien tätä kysymystä käsitelleiden kirjailijoiden teoksissa, jätän sen kertomatta.

Hänen jutellessaan Josef ja Fanny menivät levolle ja isäntäkin lähti huoneesta. Kun englantilainen pastori oli lopettanut puheensa, katolinen pappismies jatkoi keskustelua puhuen kovin katkerasti ja sättivästi. Vihdoin hän lopetti pyyntöön, että Adams lainaisi hänelle kahdeksantoista pennyä hänen laskunsa suoritukseen sanoen, että jollei hän koskaan maksaisi niitä takaisin, toinen saisi olla varma hänen esirukouksistaan. Hyväluontoinen mies vastasi, että kahdeksantoista pennyä oli liian vähän matkan varrella pitkällekään riittämään ja että hän jakaisi miehen kanssa taskussaan olevan puoli guineaa. Sitten hän ryhtyi etsimään taskuistansa, mutta ei voinut löytää mitään rahaa, sillä seurue, jonka kanssa hän oli syönyt päivällistä, oli tosiaan tehnyt hänelle vielä yhden kepposen, jota emme silloin maininneet, ja poiminut hänen taskustansa koko aarteen, jota hän niin kerskuvasti oli näyttänyt.

– Hyvänen aika, Adams huudahti, – minä olen sen varmaankin kadottanut! Tuhlata sitä en ole voinut. Hyvä herra, niin totta kuin olen kristitty, minulla oli tänä aamuna puolen guinean kultaraha taskussani, eikä siitä ole nyt puolta pennyäkään jäljellä. Paholainenko sen on minulta riistänyt!

– Hyvä herra, pappi vastasi hymyillen, – teidän ei tarvitse puolustautua, jollette halua lainata minulle rahaa, en nuhtele teitä siitä.

– Ystäväni, Adams vakuutti, – jos minulla olisi maailman suurin rahasumma, niin, vaikkapa minulla olisi kymmenen puntaa taskussani, antaisin sen mielelläni auttaakseni kristiveljeä hädässä. Menetykseni surettaa minua enemmän teidän kuin itseni tähden. Onko koskaan näin onnettomasti sattunut? Siksi, että minulla ei ole rahaa taskussani, minun kristillisyyttäni epäillään.

– Minä olen onnettomampi, toinen virkkoi, – jos te olette niin antelias kuin sanotte, sillä tosiaankin olisi kruunu tehnyt minut onnelliseksi ja riittänyt minulle yllin kyllin, kunnes saavun matkani päähän, joka ei ole kolmeakymmentä kilometriä kauempana ja johon voin ehtiä huomenillalla. Vakuutan teille, etten ole tottunut liikkumaan pennittömänä. Saavuin vastikään Englantiin, ja myrsky pakotti meidät matkallamme heittämään kaiken omaisuutemme mereen. En epäile, että tuo mies ottaa sanani pienoisen velkani takuuksi, mutta minusta on vastenmielistä tunnustaa itseni sellaisille henkilöille niin viheliäiseksi, että minulla ei ole shillingin vertaa taskussani. Sillä he, kuten liian monet muutkin, eivät juuri osaa tehdä erotusta kerjäläisen ja varkaan välillä.

Kuitenkin hän ajatteli, että hän suoriutuisi isännästä paremmin sinä iltana kuin seuraavana aamuna, ja päätti siis pimeyden uhallakin viipymättä lähteä taipaleelle. Niinpä hän heti majatalon isännän palattua ilmoitti tälle asiainsa tilan, jolloin isäntä raapaisten korvallistaan vastasi:

– No, enpä tiedä, mestari. Jos asia niin on, että teillä ei ole rahaa, täytynee minun uskoa, vaikkakin aina mieluummin haluan käteismaksun. Mutta hyvänen aika, näytättehän te niin rehelliseltä herrasmieheltä, etten pelkää teidän jättävän maksamatta, vaikka summa olisi kaksikymmentä kertaa suurempi.

Pappi ei vastannut mitään, vaan sanoi hyvästi hänelle ja Adamsille mahdollisimman nopeasti ja hiukan hämilläänkin, ehkä myöskin epäillen Adamsin vilpittömyyttä, ja lähti talosta.

Tuskin hän oli poistunut, kun isäntä alkoi pudistella päätänsä selittäen, että jos olisi epäillyt tuota vierasta pennittömäksi, hän ei olisi laskenut tälle juoman tippaakaan, ja sanoi, ettei enää koskaan odottanut näkevänsä miehen naamaa, koska tämä oli ihan ilmetty lurjus. – Lempo vieköön sen veitikan! hän huudahti. – Kuullessani hänen lavertelevan niin paljon rikkaudesta luulin hänellä olevan vähintäänkin sata puntaa taskussaan.

Adams nuhteli isäntää epäluuloista, joiden sanoi olevan kristitylle sopimattomia, ja sitten hän ajattelematta omaa menetystään tai kuinka itse aamulla suoriutuisi, meni varsin vaatimattomalle makuusijalleen, kuten toverinsa jo ennen häntä olivat tehneet. Mutta terveys ja väsymys soi heille suloisempaa lepoa kuin mitä sametti ja haahkan untuvat useinkaan kykenevät tarjoamaan.

YHDEKSÄS LUKU

Kerrotaan niin hämmästyttävä ja verinen seikkailu, että semmoista tuskin odottaa tapaavansa tässä tai missään muussakaan tositarinassa.

Oli melkein aamu, kun Josef Andrews, jonka silmät ajatus hänen rakkaasta Fannystään oli avannut, kuuli, tästä herttaisesta olennosta hellästi haaveillessaan, kolkutuksen ovelta, jonka yläpuolella hän lepäsi. Hän loikkasi heti sängystään, ja kun hän oli avannut ikkunan, häneltä kysyttiin, oliko talossa matkailijoita. Ja samassa toinen ääni tiedusteli, oliko kaksi miestä ja naishenkilö yöpynyt sinne.

Vaikka hän ei tuntenut ääniä, hän alkoi aavistaa asiain todellisen laidan, sillä hän oli tosiaan eräältä herraskartanon palvelijalta saanut tietää aatelismiehen aikeista ja vastasi kieltävästi. Eräs palvelijoista, joka tunsi isännän hyvin, kutsui tätä nimeltä, juuri kun viimeksi mainittu oli avannut toisen ikkunan, ja teki saman kysymyksen, johon isäntä vastasi myöntävästi.

– Ohoo, kolmas huudahti, – olemmeko keksineet teidät? ja käski isäntää tulemaan alas ovea avaamaan.

Heti kun Fanny, joka oli valveilla, kuten Josefkin, oli kuullut kaiken tuon, hän hypähti vuoteestaan ja pukeutuen nopeasti hameisiinsa ja viittaansa riensi kiireisesti Josefin huoneeseen, jossa nuori mies oli jo melkein pukeutuneena. Viimemainittu laski hänet heti sisälle ja syleillen häntä mitä intohimoisimman hellästi kielsi häntä pelkäämästä, koska hän oli valmis kuolemaan häntä puolustaessaan.

– Siksikö olisin pelkäämättä, tyttö sanoi, – että menettäisin rakkaimman, mitä minulla on koko maailmassa? Suudellen hänen kättänsä Josef virkkoi siihen, että hän melkein oli valmis kiittämään tilaisuutta, joka oli saanut Fannyn lausumaan hellyyden, jota hän ei ennen koskaan ollut tahtonut lemmitylleen suoda.

Sitten hän riensi herättämään vuodetoverinsa Adamsin, joka vielä oli sikeässä unessa Josefin monista kutsuista huolimatta. Mutta heti kun hänet oli saatu tajuamaan heidän vaaransa, hän hyppäsi sängystään välittämättä Fannyn läsnäolosta. Tyttö käänsi kasvonsa nopeasti hänestä poispäin, ja hämärästä hänellä oli kahdenkinlaista etua, sillä kuten se olisi suojellut loukkaukselta vähemmän puhtaan viattomuuden ja vähemmän herkän kainouden, samoin se salasi hänen kasvoilleen kohonneen punankin.

Adams oli pian pukenut ylleen kaikki vaatteensa paitsi housunsa, jotka hän kiireessä unohti. Mutta niiden puutteen korvasi varsin hyvin muiden vaatekappaleiden pituus. Ja kun ulko-ovi oli avattu, kapteeni, runoilija, näyttelijä ja kolme palvelijaa saapuivat sisälle. Kapteeni kertoi isännälle, että kaksi hänen talossaan majailevaa miestä oli karannut nuoren naisen kanssa, ja tahtoi tietää, missä huoneessa neitonen lepäsi. Isäntä, joka heti uskoi kertomuksen, opasti heidät sinne, ja samassa kapteeni ja runoilija toisiaan tuuppien jo tulivatkin huoneeseen. Runoilija, joka oli ketterin, pääsi ensimmäisenä huoneeseen, etsi vuoteen ja joka loukon, mutta tuloksetta. Lintu oli pyrähtänyt häkistä, kuten levoton lukija, joka muutoin ehkä hätääntyisi hänen tähtensä, on jo saanut tietää. Sitten he tiedustelivat miesten makuusuojaa ja olivat jo saapumassa sinne, kun Josef karjaisi äänekkäästi, että hän ampuisi sen, joka ensiksi rohkenisi käydä oveen käsiksi. Kapteeni kysyi, mitä tuliaseita heillä oli, johon majatalon isäntä vastasi, että heillä hänen luullakseen ei ollut niitä laisinkaan, sanoipa olevansa siitä melkein varmakin, koska oli kuullut toisen iltasella kysyvän toiselta, mitä olisivat tehneet, jos heidät olisi yllätetty, kun olivat aseettomia. Siihen oli toinen vastannut, että olisivat puolustautuneet sauvoillaan niin kauan kuin olisivat kyenneet ja että Jumala olisi auttanut heitä oikeassa asiassa. Tämä tyydytti kapteenia, mutta ei runoilijaa, joka viisaasti vetäytyi alakertaan huomauttaen, että hänen asiansa oli lauluilla ikuistaa mainetöitä, mutta ei suorittaa niitä.

Tuskin oli kapteeni varmistunut siitä, että vastustajilla ei ollut tuliaseita, kun hän uhmaten ruutia ja vannoen rakastavansa sen käryä kovisti palvelijat seuraamaan itseään ja marssien rohkeasti eteenpäin yritti heti murtaa ovea, kuten hän palvelijain avulla pian tekikin. Kun se oli auki, he näkivät vihollisensa kolminkertaisena rintamana, Adamsin etummaisena ja Fannyn perimpänä. Kapteeni sanoi Adamsille, että jos he kaikki palaisivat kartanoon, heitä kohdeltaisiin säädyllisesti, mutta jolleivät he suostuneet, hänellä oli määräys viedä neitonen mukanaan, koska oli hyvin uskottavaa, että he olivat varastaneet hänet vanhemmiltansa. Sillä, hän sanoi, valepuvusta huolimatta tytön ilme, jota hän ei kyennyt salaamaan osoitti, kyllin selvästi, että hän oli äärettömästi korkeampaa säätyä kuin he.

Itkuun purskahtaen Fanny vakuutti juhlallisesti, että kapteeni oli erehtynyt. Hän oli köyhä, avuton löytölapsi, joka ei tuntenut mitään sukulaisia koko maailmassa. Ja langeten polvilleen hän rukoili, että herrasmies ei yrittäisi riistää häntä hänen ystäviltänsä, jotka varmaan kuolisivat ennen kuin menettäisivät hänet, minkä väitteen Adams vahvisti sanoin, jotka eivät kirouksesta paljon poikenneet. Kapteeni vannoi, että hänellä ei ollut aikaa lörpöttelyyn, ja käskien heitä syyttämään itseänsä siitä, mitä tapahtui, hän komensi palvelijat hyökkäykseen, samalla koettaen pujahtaa Adamsin ohitse käydäkseen käsiksi Fannyyn. Mutta sitä ehkäistessään pastori sai iskun joltakulta, ja miettimättä, mistä se tuli, hän kääntyi sotaherraa kohti ja antoi tälle niin taitavan iskun siihen vatsan kohtaan, jota kansankielessä nimitetään sydänalaksi, että toinen horjahti muutaman askeleen taaksepäin. Kapteeni, joka ei ollut tottunut sellaiseen leikkiin ja viisaasti käsitti toisen samanlaisen kolauksen seuraukset, koska kaksi niitä oli hänestä verrattava miekanpistoon ruumiin läpi, paljasti tikarinsa Adamsin lähestyessä häntä ja oli juuri kohdistamaisillaan hänen päähänsä iskun, joka luultavasti olisi mykistänyt saarnamiehen ikipäiviksi, jollei Josef sillä hetkellä olisi kohottanut yhdellä kädellään erästä makuuhuoneessa käytettävää saviastiaa, jota kuusi keikaria ei olisi nostanut ilmaan kaksin käsinkään, ja heittänyt sitä sisällyksineen päivineen vasten kapteenin naamaa.

Kohotettu tikari putosi hyökkääjän kädestä, ja hän kaatua mätkähti pitkälleen lattialle vaskikolikoitten kilistessä taskussa. Hänen suoniensa punainen ja sanotun astian sisältämä vaaleahko neste valui yhtenä virtana hänen kasvoilleen ja vaatteilleen. Eikä pastorikaan ollut kokonaan säästynyt kunniasta, sillä ohivirtaavasta vedestä hänkin sai läiskähdyksen päähänsä. Neste alkoi valua hänen poskiensa ryppyjä tai pikemminkin vakoja pitkin, jolloin eräs palvelijoista siepaten vesikiulusta pesurievun, joka jo oli toimittanut virkansa huoneen siivoamisessa, työnsi sen Adamsin kasvoihin. Kuitenkaan hän ei voinut saada pastoria maahan, sillä riuhtaisten toisella kädellään rääsyn mieheltä, Adams nujersi toisella kädellänsä vihollisensa maan tasalle annettuaan tälle nyrkiniskun siihen paikkaan kasvoista, missä eräillä hekumoitsijoilla luonnolliset ja keinotekoiset nenät liittyvät toisiinsa.

Tähän asti onnetar näkyi voitonjakajana suosineen matkustajia, mutta nyt hän tapansa mukaan alkoi osoittaa luonteensa häilyväisyyttä, sillä nyt astui isäntäkin taistelutantereelle tai oikeammin otteluhuoneeseen, hyökkäsi suoraan Josefia kohti ja puskien päänsä hänen vatsaansa vasten – hän näet oli roteva mies ja oivallinen nyrkkeilijä – melkein hoiperrutti tämän. Mutta peräytyen toisella jalallaan Josef kutkutti vasemmalla kädellä häntä leuan alta, niin että hän horjui. Nuorukainen aikoi säestää iskuansa oikealla kädellänsä, kun hän samassa sai eräältä palvelijoista sellaisen sivalluksen ohimoihinsa, että silmänräpäyksessä menetti tajuntansa ja kaatui pitkin pituuttaan lattialle.

Fanny halkaisi ilmaa huudoillaan, ja Adams yritti olla Josefille avuksi, mutta kaksi palvelijoista ja isäntä hyökkäsivät nyt hänen kimppuunsa ja lannistivat hänet pian, vaikka hän taisteli kuin riivattu ja näytti rievusta saamistaan sivelyistä niin mustalta, että don Quijote varmaan olisi luullut häntä loihdituksi maurilaiseksi. Mutta nyt seuraa järkyttävin kohta: Kapteeni oli nimittäin jälleen noussut, nähdessään Josefin permannolla ja Adamsin apulaistensa käsissä hän tarttui heti Fannyyn ja laahasi tämän parkuvana ja tukkaansa repivänä Josefin näkyvistä runoilijan ja näyttelijän avulla, jotka kuultuaan taistelun tauonneen olivat hekin tulleet esille. Täysin kuurona kaikille neitosen rukouksille kapteeni kantoi hänet väkisin portaita alas ja köytti hänet näyttelijän hevosen selkään. Sitten hän nousi omalle ratsulleen ja taluttaen onnetonta tyttörukkaa kantavaa hevosta lähti talosta enempää välittämättä poloisen huudoista kuin teurastaja karitsan valituksista. Sillä hänen ajatuksensa liikkuivat yksinomaan siinä suosiossa, jota aatelisherran puolelta toivoi menestyksellisesti suorittamansa seikkailun palkaksi.

Palvelijat, joiden käskettiin sitoa Adams ja Josef mahdollisimman varmasti, jotta kartanonherraa ei mitenkään häirittäisi hänen suunnitelmissaan Fanny-parkaa kohtaan, köyttivät heti runoilijan neuvosta Adamsin yhteen sängyn tolppaan ja Josefin toiselle puolelle niin pian kuin olivat saaneet viimeksi mainitun tointumaan. Ja sitten he jättäen heidät sinne selitysten ja kieltäen isäntää vapauttamasta heitä tai menemästä heidän lähelleen, kunnes sai uusia määräyksiä, lähtivät matkalle isäntänsä kartanoon, mutta sattuivat valitsemaan toisen tien kuin sen, jolle kapteeni oli karauttanut.

KYMMENES LUKU

Runoilijan ja näyttelijän välinen keskustelu, josta ei ole muuta hyötyä tarinassamme kuin lukijan huvittaminen.

Ennen kuin kehittelemme tätä murhenäytelmää pitemmälle, jätämme herra Josefin ja pastori Adamsin kaksikseen ja noudatamme viisaiden näyttämöohjaajien esimerkkiä, jotka vakavan toiminnan välillä huvittavat yleisöä tanssiksi nimitetyllä oivallisella satiirilla tai pilalla. Tämä kappale siis puhumisen asemesta tanssitaan, ja sen esittävät katsojille henkilöt, joiden ajatuskyvyn useimmat arvelevat sijaitsevan heidän kantapäissään ja joille, samoin kuin käsillään ajatteleville sankareille, luonto on antanut pään vain yhdenmukaisuuden vuoksi ja koska sitä tansseissa sopii käyttää hatunnaulana.

Kääntyen näyttelijän puoleen runoilija virkkoi:

– Kuten sanoin, sillä he olivat pohtineet tätä kysymystä kaiken sen aikaa, jolloin kahakka yläkerrassa tapahtui, – Syy hyvien uusien näytelmien puutteeseen on päivänselvä. Syynä on se, että te ette anna rohkaisua kynäilijöille. Herrasmiehet eivät kirjoita, hyvä mies, he eivät kirjoita, jolleivät voi toivoa mainetta tai aineellista etua tai kumpaakin. Näytelmät ovat verrattavissa puihin, jotka eivät kasva ravinnotta, mutta väkevästä maasta ne sienien tavoin nousevat aivan kuin itsestään. Runottaria voidaan latvoa kuten viiniköynnöksiä, mutta ei kirveellä. Oikuttelevan lapsen tapaan pääkaupunki ei koskaan tiedä mitä se haluaa, ja enimmin sitä miellyttää helistin. Ilveilyjen kirjoittajalla tosin on jotakin menestyksen mahdollisuutta, mutta yleensä ihmiset eivät ensinkään tajua. Yhtenä syynä yleisön pilaantuneeseen makuun on luullakseni kuitenkin näyttelijöiden kehnous. Vaikka kirjoittaa enkelin lailla, hyvä herra, niin ne hyväkkäät eivät kykene oikein tulkitsemaan ajatusta.

– So, so, näyttelijä hillitsi, – nykyiset esittäjät ovat ainakin yhtä hyviä kuin heidän esittämiensä kappaleiden kirjoittajat, jopa tulevat lähemmäksi maineikkaita edeltäjiänsäkin, ja minä odotan näyttämölle pikemmin jotakuta Boothia kuin Shakespearea tai Otwayta. Voinpa tosiaan kääntää huomautuksenne itseänne vastaan ja liioittelematta väittää, että syy, miksi näyttelijät eivät saa rohkaisua, johtuu hyvien näytelmien puutteessa.

– En ole väittänyt mitään vastakkaista, runoilija sanoi, – mutta ihmettelen, että niin kuumenette. Ettehän voine luulotella, että tämä kiista koskee teitä. Toivoakseni teillä on parempi käsitys maustani kuin että pelkäisitte minun luoneen kieron katseen teihin. Ei, hyvä herra, jos meillä olisi kuusi teidänlaistanne näyttelijää, niin pian voisimme kilpailla entisten aikojen Bettertonien ja Sandfordien kanssa, sillä imartelematta sanoen pidän mahdottomana, että kukaan olisi voinut monissakaan osissanne teidät voittaa. Niin, se on totinen tosi, ja olen kuullut monen, kaikki päteviä tuomareita, sen tunnustavan, ja suonette minulle anteeksi, jos sanon teille, että joka kerta, kun olen teidät nähnyt, olette vierivän lumipallon tavoin aina liittänyt jotakin uutta oivallista entisiin saavutuksiin. Te olette osoittanut, että käsitykseni täydellisyydestä oli virheellinen, ja olette mennyt sen yli, mitä pidin mahdottomana jäljitellä.

– Yhtä vähän, näyttelijä vastasi, – teitä koskee se, mitä lausuin muista runoilijoista, sillä eikö, hitto vieköön, viime murhenäytelmässänne ollut otteita, jopa kokonaisia kohtauksiakin, joissa kohoatte vähintäinkin Shakespearen tasalle? Siinä on tunteen herkkyyttä, sanonnan arvokkuutta, joille useimmat herroista näyttelijöistämme eivät tehneet täyttä oikeutta. Totta puhuen he ovat kyllä kehnoja, ja minä säälin kirjailijaa, joka on saapuvilla teostensa tappamisessa.

– Hoo, sellaista voi tapahtua vain harvoin, runoilija vastasi. – Useampia nykyisten kirjailijoiden teoksia ei voida tappaa enempää kuin kuolleina syntyneitä lapsia. Se on sellaista kurjaa, puoliksi tajuttua, puolinaisesti kirjoitettua, elotonta, hengetöntä, alhaista, mairittelevaa roskaa, että melkein säälin näyttelijää, jonka täytyy oppia se ulkoa, se kun lienee melkein yhtä vaikeata muistaa kuin käsittämättömän kielen sanat.

– Jos lauseissa kirjoitettuina on vähän järkeä, näyttelijä virkkoi, – niin varmaan niissä lausuttuina on sitä vielä vähemmän. Tunnen tuskin ainoatakaan, joka korostaa oikein, saati sitten sovittaa liikkeensä esitettävän henkilö mukaan. Olen nähnyt hellän rakastajan tappeluasennossa rakastettunsa kanssa ja urhean sankarin miekka kädessä mielistelevän vihollisiaan. En tahdo parjata ammattikuntaani, mutta kyllä minä, piru vieköön, sydämessäni olen taipuvainen asettumaan runoilijan puolelle.

– Tuo on teidän puoleltanne pikemmin ystävällistä imartelua kuin totta, runoilija virkkoi, – ja vaikka minulle on vastahakoista parjata toisen tuotantoa, enkä sitä koskaan teekään, en millään ehdolla, niin ollakseni oikeamielinen näyttelijöitä kohtaan, mitä olisivat Booth tai Betterton voineet luoda sellaisesta hirveästä roskasta kuin Fentonin Marianne, Frowdin Philotas ja Malletin Eurydice, tai niistä viheliäisistä, likaisista loruista, joita eräs mies Wappingin kaupungista, joku Dillo tai Lillo, mikä hänen nimensä olikaan, nimitti murhenäytelmäksi?

– Niin kyllä, näyttelijä vastasi, – mutta sanokaahan, mitä ajattelette sellaisista kuin Quin ja Delane tai siitä irvistelevästä nuoresta Cibber-penikasta, ilkeän näköisestä Macklin-rakista tai sellaisesta nenäkkäästä lutkasta kuin rouva Clive? Kuinka he patustelisivatkaan Shakespearenne, Otwaynne ja Leenne? Millaisilta kuulostaisivatkaan heidän huuliltaan nämä viimeksi mainitun sointuvat säkeet?

        – – Jo riittää. Huoli en
    maan loistosta, kun armas, seurassain
    sä oot. Pois melu! Kruunut kiiltävät
    ei meitä kiehdo. Rakastamme vain
    kuin metsän linnut vapain karkeloin.
    Ei meillä entisyyttä, unhoon vaipuneet
    on nimet, isiemme, sielu sieluhun
    vain sulaa kukkalehdon kuiskauksissa,
    kun kaksin juomme suven samppanjaa
    tai syömme syksyn tullen keltaomenan
    ja ruskon kullatessa maiseman
    vie lento meidät pesän untuviin.

Tai miltä tämä Otwayn inhonilmaisu?

    Tuo tyhmä, kurja olento: ihminen.

– Hei, seis! runoilija hillitsi. – Lausukaahan se hellä puhe näytelmäni kolmannesta näytöksestä, jossa te esiinnyitte niin hyvin.

– Kernaasti sen tekisin, näyttelijä vastasi, – mutta olen unohtanut sen.

– Niin, ette ollut aivan täydellinen sitä esittäessänne, runoilija huudahti, – muutoin olisitte saanut sellaisen suosionmyrskyn, jollaista ei näyttämöllä ole vielä kenenkään osaksi tullut, ja minä olin kovin huolissani, että menetitte sen suosion.

– Jos oikein muistan, näyttelijä sanoi, – vihellettiin sille todellakin enemmän kuin millekään muulle kohdalle koko näytelmästä.

– Niin, teidän lausumisellenne vihellettiin, runoilija sanoi.

– Minun lausumiselleniko! näyttelijä ihmetteli.

– Tarkoitan lausumattomuudellenne, runoilija oikaisi. – Esityksenne katkesi, ja silloin vihellettiin.

– Siellä vihellettiin, ja vasta sitten jouduin ymmälle, jos oikein muistan, näyttelijä vastasi. – Ja puolustuksekseni minun täytyy sanoa koko kuulijakunnan myöntäneen, että tein henkilöllenne oikeutta. Älkää siis syyttäkö minua näytelmänne tuomitsemisesta.

– En käsitä, mitä tarkoitatte tuomitsemisella, runoilija virkkoi.

– No, tiedättehän, että sitä näyteltiin vain yhtenä iltana, näyttelijä huudahti.

– No, runoilija sanoi, – te ja koko kaupunki olitte minun vihollisiani, koko permanto oli vihollisiani, henkilöitä, jotka olisivat leikanneet kurkkuni poikki, jos hirttämisen pelko ei olisi heitä siitä pidättänyt. Kaikki räätäleitä, hyvä herra, kaikki räätäleitä.

– Miksikä räätälit olisivat teille niin vihaisia? runoilija huudahti. – Ette kai käytä niin monta räätäliä pukujenne valmistamiseen!

– Myönnän sukkeluutenne nerokkaaksi, runoilija vastasi, – mutta muistattehan tapauksen yhtä hyvin kuin minäkin. Tiedätte, että permannolla ja ylälehterillä oli joukkue, joka ei sallinut kappaleen uudestaan esittämistä, vaikka monet, niin, monet monituiset, enemmistö, varsinkin kaikki aitiopaikkojen omistajat sitä halusivat. Vannoivatpa useimmat naishenkilöt, etteivät saapuisi teatteriin ennen kuin se jälleen esitetään. Minun täytyy tosiaan myöntää viisaaksi juoneksi heidän puoleltaan, että sitä ei sallittu toistamiseen esittää. Ne lurjukset näet tiesivät, että jos se olisi mennyt kahdesti, se olisi mennyt viisikymmentä kertaa. Sillä jos murhenäytelmässä koskaan on ollut liikuttavaa hätää... en tahdo kehua omaa työtäni, mutta jos kertoisin teille, mitä parhaat arvostelijat siitä sanoivat... Eivätkä siihen yksinomaan olleet vihamiehenikään syypäät, ettei kappaleella ollut yhtä hyvää menestystä näyttämöllä kuin sillä sittemmin on ollut arvoisien lukijoiden ja kauniiden lukijatarten piirissä, sillä te ette voi väittää, että näyttelijät esittivät sen oikealla tavalla.

– Minun mielestäni, näyttelijä vastasi, – kappaleella kuvattu hätä esitettiin kylläkin oikein. Olimmehan nimittäin aika hädässä, kun meitä koko viimeisen näytöksen ajan pommitettiin appelsiineilla. Kaikki kuvittelimme, että se olisi ollut elämämme viimeinen näytös.

Runoilija, joka nyt raivostui, oli juuri yrittänyt vastata, kun heidät keskeytettiin ja heidän keskustelunsa päättyi siihen. Mutta jos lukija on kovin utelias tietämään, mitä tapahtui, hänen täytyy hypätä seuraavan luvun yli, joka on ikään kuin tämän luvun toinen puoli ja sisältää parhaita ja vakavimpia asioita, mitä koko tässä kirjassa esitetään, toisin sanoen keskustelua pastori Abraham Adamsin ja herra Josef Andrewsin välillä.

YHDESTOISTA LUKU

Pastori Adamsin surevalle ystävälleen esittämiä neuvoja, joista arvattavasti on lukijallekin oppia ja hyötyä.

Tuskin Josef oli täysin tointunut, kun hän havaitessaan rakastettunsa olevan poissa, valitti tämän menetystä niin surkeasti voihkien, että se olisi vihlonut kenen muun sydäntä tahansa paitsi eräiden henkilöiden, joilla sydän näkyy olevan luotu jostakin kovuudeltaan ja muiltakin ominaisuuksiltaan piikiveä muistuttavasta aineksesta. Niistä voi nimittäin iskeä tulta, joka syöksähtää silmistä, mutta samaa tiehyttä pitkin ei voi milloinkaan herahduttaa esille ainoatakaan pisaraa vettä. Hänen oma sydämensä oli pehmeämpää rakennetta ja hänen huudahtaessaan: – Oi, rakas Fannyni, oi armahimpani, saanko enää koskaan, koskaan nähdä sinua? hänen silmistänsä puhkesi kyynelvirta, joka ei suinkaan sopinut sankarille. Sanalla sanoen, hänen epätoivoaan on helpompi käsittää kuin kuvailla.

Monien huokausten jälkeen aloitti selin Josefiin istuva Adams surullisella äänellä tähän tapaan:

– Ällös luule, lapsi-kultani, että kokonaan paheksun noita murheesi ensi puistatuksia. Sillä kun onnettomuudet meidät äkkiä yllättävät, täytyy meillä olla äärettömän paljon enemmän oppia, kuin mitä sinä omistat, voidaksemme niitä vastustaa. Mutta ihmisen ja kristityn velvollisuus on kutsua mahdollisimman pian järki avukseen. Ja kohta se opettaa hänelle kärsivällisyyttä ja alistumista. Lohduta siis, lapsi, lohduta mielesi. Totta kyllä, että olet menettänyt sievimmän, hyväsydämisimmän, armaimman, herttaisimman nuoren neitosen, jonka kanssa olisit saattanut toivoa eläväsi onnellisena, hyveellisenä ja puhtaana ja jolta olisit voinut odottaa itsellesi monta pikku lemmikkiä nuoruutesi iloksi ja vanhuutesi lohduksi. Et ole häntä ainoastaan menettänyt, vaan onpa sinulla syytä pelätä hänelle tapahtuvan törkeintä väkivaltaa, johon himo ja voima kykenevät. Helpostikin sinussa nyt saattaa herätä kauhunajatuksia, jotka voisivat syöstä sinut epätoivoon.

– Voi, minä tulen hulluksi! Josef huudahti. – Jospa voisin käskeä käteni repimään silmät päästäni ja lihan ruumiistani!

– Jos tahtoisit käyttää niitä sellaisiin tarkoituksiin, niin onpa hyvä, että et voi, Adams vastasi. – Minä olen kuvaillut onnettomuutesi mahdollisimman räikeästi, mutta sinun on myös ajateltava, että olet kristitty ja että meille ei tapahdu mitään ilman Jumalan sallimusta, johon ihmisen ja kristityn tulee alistua. Emme ole luoneet itseämme, vaan olemme saman voiman luomia, joka on laatinut meille laitkin, ja olemme kokonaan sen hallussa. Se voi tehdä kanssamme mitä haluaa, eikä meillä ole mitään oikeutta valittaa. Toinen syy valitteluamme vastaan on tietämättömyytemme, sillä koska emme tiedä tulevia asioita, emme myöskään tunne tietä, mihin päämäärään joku tapaus tähtää, ja se, mikä alussa uhkaa tuottaa meille onnettomuutta, voi lopulta kääntyä hyväksemme. Minun olisi tosiaan pitänyt sanoa, että tietämättömyytemme on kaksinkertaista, mutta tällä hetkellä minulla ei ole aikaa oikeaan jaotteluun, sillä yhtä vähän kuin tiedämme, mihin päämäärään joku tapaus lopulta tähtää, yhtä hämärä on meille sen alkusyy. Sinä olet ihminen ja siis syntinen, ja tämä voi olla rangaistus rikkomuksistasi: näin ymmärrettynä onnettomuuttasi voidaankin pitää hyvänä, jopa suurimpana onnena, koska se lepyttää taivaan suuttumuksen ja kääntää meistä pois sen vihan, jonka jatkuminen tietäisi meille tuhoa. Kolmanneksi kykenemättömyytemme auttamaan itseämme todistaa kuinka hupsut ja järjettömät valituksemme ovat: sillä ketä vastaan me taistelemme tai ketä vastaan valitamme, jollemme voimaa vastaan, jonka vasamilta ei mikään rautapaita voi meitä suojella, jonka käsistä ei mikään nopeus auta meitä pakoon, voimaa vastaan, joka ei jätä meille mitään toivoa muuta kuin alistumisessa?

– Oi, hyvä herra, Josef huudahti, – kaikki tuo on perin totta ja kaunista, ja minä voisin kuunnella teitä kaiken päivää, jollen olisi niin sydämestäni murheellinen kuin nyt olen.

– Ottaisitko lääkettä terveenä ollessasi ja kieltäytyisit siitä, kun olet sairas? Adams kysyi. – Eikö lohtua ole tarjottava murheellisille eikä niille, jotka riemuitsevat tai ovat levollisia?

– Oi, te ette ole puhunut minulle vielä ainoatakaan lohdun sanaa, Josef vastasi.

– Enkö! Adams ihmetteli. – Mitä minä sitten olen puhunut? Mitä voin sanoa sinua lohduttaakseni?

– Oi, sanokaa minulle, Josef huudahti, – että Fanny pääsee takaisin minun syliini, että käsivarteni jälleen saavat sulkea syleilyynsä tuon herttaisen olennon kaikkine suloineen, tahrattomana ja koskemattoman viattomana!

– Niin, ehkä niin tapahtuu, Adams virkkoi, – mutta minä en voi mennä takuuseen tulevista asioista. Sinun tulee täydellisesti alistuvana odottaa sitä. Jos hänet annetaan sinulle jälleen, on velvollisuutesi olla kiitollinenpa samoin silloinkin, jos hän ei palaa. Josef, jos olet viisas ja oikein käsität oman etusi, niin alistut rauhallisesti ja tyynesti kaikkiin kaitselmuksen määräyksiin täysin vakuuttuneena, että kaikki onnettomuudet, olkootpa kuinka suuria tahansa, jotka vanhurskaita kohtaavat, tapahtuvat heidän omaksi hyväkseen. Niin, ei ainoastaan etusi, vaan velvollisuutesikin vaatii sinua pidättymään hillittömästä murheesta, sillä jos sinä sen valtaan antaudut, et ansaitse kristityn nimeä.

Hän lausui nämä viime sanat hiukan ankarammalla äänenpainolla kuin tavallista, jolloin Josef pyysi, että hän ei olisi vihainen, sanoen pastorin ymmärtävän hänet väärin, jos luuli hänen kieltävän, että se oli hänen velvollisuutensa. Sen hän nimittäin oli tiennyt kauan sitten.

– Mitä merkitsee velvollisuutesi tietäminen, jollet sitä täytä? Adams vastasi. – Tietosi lisää rikollisuuttasi. Oi Josef! En koskaan aavistanut, että olet näin uppiniskainen.

Josef vastasi, että pastori kaiketi käsitti hänet väärin.

– Ihan varmaan niin teette, hän sanoi, – jos kuvittelette minun oikein yrittävän murehtia. Sitä en totta totisesti tee.

Adams moitti häntä vannomisesta ja alkoi sitten yhä laajemmin puhua murheen hupsuudesta sanoen hänelle, että kaikki viisaat miehet ja filosofit pakanainkin keskuudessa olivat kirjoituksissaan taistelleet sitä vastaan, ja esitti muutamia kohtia Senecalta ja Lohdutuksesta, jotka tosin eivät olleet Ciceron lauseita, mutta melkein vetivät vertoja hänen teoksilleen, hän sanoi. Ja hän lopetti vihjaamalla, että kohtuuton murhe tässä tapauksessa saattoi vihoittaa sitä ainoata mahtia, jonka kykenisi palauttamaan hänelle, hänen Fannynsä. Tämä syy tai pikemminkin sen herättämä ajatus rakastetun palauttamisesta vaikutti häneen enemmän kuin kaikki, mitä pastori aikaisemmin oli sanonut, ja vaimensi hetkiseksi hänen tuskansa. Mutta kun hänen pelkonsa kylliksi maalasi hänelle sen vaaran, jossa tyttö-parka oli, hänen murheensa palasi entistä kiihkeämpänä, eikä Adams voinut sitä vähimmässäkään määrässä taltuttaa. Mutta pastorin puolustukseksi voimme esittää epäilyn, tokko itse Sokrates olisi siinä menestynyt paremmin.

Näin he olivat jonkin aikaa ääneti huokausten kohotessa kummankin rinnasta, kunnes Josef vihdoin puhkesi seuraavaan yksinpuheluun:

    Niin, miehen lailla murheet kannan ma,
    mut miehen lailla murheet tunnen myös;
    en niitä muistamatta olla voi –
    ne vihloo sydäntäin.

Adams kysyi, mistä nuo hänen lausumansa säkeet olivat kotoisin, ja nuorukainen vastasi, että ne olivat jääneet hänen muistiinsa eräästä näytelmästä.

– Ah, näytelmistä ei ole muuta opittavaa kuin pakanallisuutta, pastori vastasi. – En ole koskaan kuullut mistään muusta kristityn luettavaksi sopivasta näytelmästä kuin Catosta ja Tietoisista rakastajista, ja myönnänpä viimemainitussa olevan joitakuita niin vakavia kohtia, että ne melkein sopisivat saarnaan.

Mutta nyt jätämme heidät vähäksi aikaa sinne, seurataksemme heidän keskustelunsa aiheen kohtaloita.

KAHDESTOISTA LUKU

Uusia seikkailuja, jotka toivoaksemme miellyttävät lukijaa yhtä paljon kuin hämmästyttävätkin.

Ei runoilijan ja näyttelijän välillä sattunut lystikäs kaksinpuhelu enempää kuin herra Adamsin vakava ja todella juhlallinen esitelmäkään luullaksemme täydellisesti korvaa lukijalle levottomuutta jota hänen on täytynyt tuntea niin surkuteltavaan tilaan jättämämme Fanny-rukan tähden. Ryhdymme siis nyt kertomaan, mitä tapahtui tuolle kauniille ja viattomalle neitsyelle hänen jouduttuaan häijyn kapteenin käsiin.

Kun soturi oli vähän ennen päivän koittoa kuljettanut ihastuttavan saaliinsa majatalosta, hän riensi niin nopeasti kuin suinkin aatelisherran kartanoa kohti, jossa tämä vieno olento annettaisiin raiskaajan himojen uhriksi. Kapteeni ei ainoastaan ollut kuuro kaikille hänen valituksilleen ja rukouksilleen matkan varrella, vaan vieläpä härnäsi tytön korvia rivouksilla, joita tämä sellaisiin aivan tottumattomana kuitenkin onnekseen varsin vähän ymmärsi. Vihdoin hän muutti sävyään ja koetti tyynnyttää ja lepyttää neitosta kuvailemalla tälle sitä loistoa ja ylellisyyttä, joka tulisi Fannyn osaksi kartanonherran luona, tällä kun oli halua ja valtaa antaa tytölle mitä ikinä tämä osasi toivoa. Vielä kapteeni lisäsi, että tyttö epäilemättä pian katselisi häntä ystävällisemmin pitäen häntä onnensa aiheuttajana ja halveksisi tuota surkuteltavaa oliota, johon vain hänen tietämättömyytensä voi saada hänet kiintymään.

Fanny vastasi, että hän ei käsittänyt hänen tarkoitustaan, koska hän ei ollut koskaan kiintynyt mihinkään surkuteltavaan olioon.

– Panetteko te pahaksenne, hyvä neiti, kapteeni virkkoi, – että nimitän häntä siksi? Mutta mitä muuta saattaa sanoa lakeijasta, vaikka olettekin häneen rakastunut?

Fanny vastasi, ettei ymmärtänyt häntä, sanoi miehen olleen palvelustoverinsa ja uskovansa hänet yhtä kunnolliseksi kuin ikinä kenenkään.

– Mutta että minä jotakuta miestä rakastaisin...

– Vakuutan teille, kapteeni ehätti, – että meillä on keinoja taivuttaa teidät rakastamaan, ja neuvon teitä taipumaan leppeillä keinoilla, sillä voitte olla varma siitä, että teidän vallassanne ei ole millään ponnistuksilla säilyttää neitseellisyyttänne kahta tuntia kauemmin. Oma etunne vaatii teitä suostumaan, sillä kartanonherra on teille paljon suopeampi, jos sallitte hänen nauttia suloistanne omalla suostumuksellanne ettekä pakota häntä väkivaltaan.

Nämä sanat kuullessaan Fanny alkoi ääneensä huutaa apua, sillä nyt oli täysi päivä, mutta kun ei nähnyt ketään, hän kohotti silmänsä taivasta kohti ja rukoili jumalallista apua suojelemaan viattomuuttansa. Kapteeni sanoi hänelle, että ellei hän lopettanut parkumistansa, hän kyllä osaisi tukkia hänen suunsa. Ja nyt tyttö-parka, joka ei nähnyt mitään pelastuksen mahdollisuutta, antautui epätoivoon huokaillen – Josef! Josef! samalla kun kyynelvirta valui hänen herttaisia poskiansa pitkin ja kostutti hänen poveansa peittävän huivin.

Nyt ilmestyi hevosmies tielle, jolloin kapteeni ankarasti uhkasi neitosta, jos tämä valittaisi. Mutta heidän lähestyessään toisiansa Fanny kuitenkin rukoili vierasta mitä hartaimmin pelastamaan hädästä ryöstäjän käsiin joutuneen poloisen. Nämä sanat kuultuaan mies pysähdyttikin ratsunsa, mutta kapteeni vakuutti tälle, että nainen oli hänen vaimonsa, jota hän kuljetti kotiin viettelijän luota, ja se tieto tyydytti niin miestä, joka oli iäkäs ja ehkä itsekin naimisissa, että hän toivotti kapteenille onnellista matkaa ja ratsasti edelleen.

Tuskin hän oli ajanut ohi, kun kapteeni alkoi hurjasti sättiä neitoa määräystensä rikkomisesta ja uhkasi tätä suukapulalla. Mutta silloin karautti taas tielle aivan heidän eteensä kaksi pistooleilla aseistettua ratsastajaa. Fanny rukoili heiltä apua ja kapteeni toisti äskeisen tarinansa.

Silloin toinen miehistä sanoi toiselle:

– Ihastuttava naikkonen, Jack, jospa olisin ollut hänen viettelijänsä tilalla, olkoonpa se kuka hyvänsä!

Mutta vastauksen sijasta toinen huudahti:

– Peijakas, minähän tunnen hänet! ja kääntyen sitten neitosen puoleen kysyi: – Ette suinkaan ole Fanny Goodwill?

– Olen, olen niinkin! tyttö vastasi. – Oi John, minä tunnen teidät. Taivas on lähettänyt teidät minun avukseni, vapauttamaan minut tämän häijyn miehen kynsistä, joka kuljettaa minua pois ilkeitä tarkoituksiaan varten. Pelastakaa Jumalan tähden minut hänen käsistään!

Syntyi heti kiihkeä sananvaihto kapteenin ja näiden kahden miehen välillä, ja kun he kumpikin olivat pistooleilla aseistetut ja kun vaunut, joita he saattoivat, nyt saapuivat, kapteeni havaitsi sekä voimakeinot että sotajuonet turhiksi ja yritti paeta, mikä hänelle ei kuitenkaan onnistunut. Vaunuissa ajava herrasmies käski pysähdyttämään ne ja tutki mahtipontisesti asiaa. Fannyn vakuutuksen nojalla, jonka todenperäisyyden mies, joka tunsi hänet vahvisti, herrasmies käski tuoda majatalossa tapahtuneesta kahakasta vielä verisen kapteenin vankina vaunujen perään, joihin hän hyvin kohteliaasti otti Fannyn. Sillä totta puhuen tämä herrasmies, joka ei ollut kukaan muu kuin kuuluisa Peter Pounce ja joka kulki vain muutamaa kilometriä lady Boobyn edellä, lähdettyään aamulla aikaisemmin matkalle, oli varsin kohtelias keikari ja rakasti sieviä tyttösiä enemmän kuin mitään muuta paitsi rahojaan tai muiden ihmisten rahoja.

Vaunut lähtivät nyt liikkeelle majataloa kohti, joka, kuten Fannylle ilmoitettiin, oli heidän tiensä varrella ja johon he saapuivat juuri siihen aikaan kun runoilija ja näyttelijä väittelivät alakerrassa ja Adams keskusteli Josefin kanssa yläkerrassa heidän istuessaan sidottuina selin toisiinsa. Juuri sillä hetkellä, johon kahdessa edellisessä luvussa kumpikin olivat kuvauksemme mukaan ehtineet, vaunut pysähtyivät ovelle, ja silmänräpäyksessä Fanny hypähti niistä rientäen Josefinsa luo.

Oi lukija, koetahan kuvitella, jos voit, sitä iloa, joka sai molempien rakastavaisten sydämet hehkumaan heidän kohdatessaan toisensa! Ja jollei sydämesi siinä aistimuksessa myötätuntoisesti avusta sinua, surkuttelen sinua vilpittömästi omasta sydämestäni, sillä tietäköön kovasydäminen lurjus, että hellässä tunteiden kuohunnassa on riemua, joka on suurempi kuin mitä hän konsaan kykenee maistamaan.

Kun Fanny oli ilmoittanut Peterille Adamsin läsnäolosta, herrasmies viivähti mennäkseen hänen luokseen ja vastaanottaakseen hänen kunnianosoituksensa, sillä koska Peter oli tekopyhä teeskentelijä, jollaisten ihmisten lävitse herra Adams ei koskaan nähnyt, jälkimmäinen piti hänen näennäistä kunnollisuuttaan suuressa arvossa, minkä kunnioituksen edellinen taas uskoi kohdistuvan rikkauksiinsa. Siksipä herra Adams oli siihen määrin hänen suosiossaan, että hän kerran lainasi pastorille neljä puntaa kolmetoista shillinkiä ja kuusi pennyä pelastaakseen tämän uhkaavasta velkavankilasta, vaatimatta siitä suurempaa takuuta kuin virallisesti vahvistetun velkakirjan, jota hän luultavasti ei olisi käyttänyt hyväkseen, vaikka rahoja ei olisikaan aikoinaan suoritettu, kuten ne kyllä suoritettiin.

Ei ole juuri helppo kuvailla, miltä Adams näytti. Hän oli noussut niin kiireesti, että hänellä ei ollut housuja, säärystimiä eikä sukkia, eikä hän myöskään ollut riisunut punapilkkuista huivia, jolla yöksi sitoi ylösalaisin käännetyn tekotukkansa päänsä ympärille. Hänellä oli yllään revitty kauhtanansa ja päällystakkinsa, mutta samoin kuin hänen kauhtanansa jäännös riippui päällysnutun alapuolelle, näkyi myöskin kapea valkoinen tai vaaleahko palttinan kaistale vuorostaan kauhtanan alta. Tähän voimme lisätä erinäiset värit, joita oli havaittavissa hänen kasvoissaan, joissa pitkä vaaleatäpläinen parta vielä sisälsi saviastiasta valunutta nestettä ja pesurätistä irronnutta tummempaa liuosta.

Tuskin herra Peter oli nähnyt tämän olennon, jonka Fanny oli päästänyt siteistä, kun hänen lihastensa tyyni vakavuus järkkyi. Kuitenkin hän neuvoi pastoria heti peseytymään eikä huolinut vastaanottaa hänen kunnioittavaa tervehdystään miehen ollessa moisessa tilassa.

Kun runoilija ja näyttelijä näkivät kapteenin vangittuna, he alkoivat miettiä omaa turvallisuuttaan ja huomasivat siinä paon ainoaksi keinoksi. Sen vuoksi molemmat nousivat runoilijan hevosen selkään ja kiitivät tiehensä niin nopeasti kuin ratsu jaksoi juosta.

Isäntä, joka tunsi hyvin herra Pouncen ja lady Boobyn värit, kummastui aika lailla näyttämön muutoksesta, eikä hänen hämmennystään suinkaan vähentänyt se, että hänen vaimonsa, joka oli juuri noussut ja kuullut mitä oli tapahtunut, lohdutteli häntä moneen kertaan nimittelemällä häntä tyhmeliiniksi ja pässinpääksi. Eukko tahtoi tietää, miksei aviopuoliso kysynyt häneltä neuvoa, ja sanoi, ettei tämä koskaan herkeisi noudattamasta omia typeriä ja mielettömiä päähänpistojansa, kunnes vaimo perheineen oli saatettu turmioon.

Kun Josef sai tiedon kapteenin tulosta ja näki Fannynsä nyt turvassa, hän jätti neitosen hetkiseksi ja rientäen alakertaan meni suoraa päätä kapteenin luo ja riisuen nuttunsa vaati tätä taisteluun, mutta kapteeni kieltäytyi sanoen, ettei hän osannut nyrkkeillä. Sitten Josef sieppasi palikan toiseen käteensä ja tarttuen toisella kapteenia kaulurista antoi hänelle mitä ankarimman selkäsaunan ja selitti lopuksi, että miekkonen nyt oli saanut hiukan korvausta hänen rakkaan Fannynsä kärsimyksistä.

Kun herra Pounce oli vähän kestinnyt itseänsä ja herra Adams siistiytynyt parhaaseen kuntoon, minkä hänen vaatteensa sallivat, Pounce käski tuoda kapteenin luokseen, sillä, hän sanoi, mies oli tehnyt itsensä syypääksi henkirikokseen, ja lähin rauhantuomari langettaisi hänen tuomionsa. Mutta palvelijat, joiden kostonhalu oli pian tyydytetty, olivat pitäneet riittävänä Josefin hänelle antamaa löylytystä, mikä tosiaan ei varsin mietoa laatua ollutkaan, ja sitten sallineet hänen lähteä tiehensä. Kapteeni oli saanut jalat alleen ja poistunut uhkaillen Josefille ankaraa kostoa, jota uhkausta en ole kuullut hänen koskaan katsoneen viisaaksi toteuttaa.

Majatalon emäntä tuli vapaaehtoisesti herra Pouncen puheille ja niiaillen niiailemistaan sanoi toivovansa, että hänen arvoisuutensa soisi onnettoman perheen vuoksi anteeksi hänen puolisolleen, joka oli aika tyhmeliini.

– Jos mies joutuisi yksinään turmioon, niin kernaasti hänen puolestaan, koskapa se sen ansaitsi, kuten hänen arvoisuutensa hyvin tiesi. Mutta heillä oli kolme pientä lasta, jotka eivät kyenneet elättämään itseään, ja jos hänen aviomiehensä lähetettiin vankilaan, he joutuisivat kaikki pitäjän niskoille. Sillä hän oli heikko vaimo-rukka ja alituisesti raskaana, niin että hänellä ei ollut aikaa työhön elättääkseen lapsensa. Sen vuoksi hän toivoi, että hänen kunnia-arvoisuutensa ottaisi tuon kaiken huomioon ja antaisi tällä kertaa miehelle anteeksi. Sillä vaimo sanoi olevansa varma, että se poloinen ei koskaan aikonut mitään pahaa miehelle, naiselle tai lapselle, ja jollei hänen päänsä olisi ollut sellainen kaalinpää, niin mies itse olisi monessa suhteessa varsin mukiinmenevä. Vaimollahan oli vähemmässä kuin kolmen vuoden ajassa hänestä kolme pienokaista ja oli melkein valmis neljänteen lapsivuoteeseen. Eukko olisi jatkanut vielä tähän tapaan, jollei Peter olisi tukkinut hänen suutansa ilmoittamalla, ettei hänellä ollut mitään sanottavaa hänen puolisolleen enempää kuin hänelle itselleenkään. Ja kun myös Adams ja muut vakuuttivat anteeksiantoaan, emäntä poistui itkeskellen ja niiaillen huoneesta.

Herra Pounce halusi, että Fanny jatkaisi matkaansa hänen kanssaan vaunuissa, mutta tyttö kieltäytyi jyrkästi, sanoen tahtovansa ratsastaa Josefin takana hevosen selässä, jonka eräs lady Boobyn palvelijoista oli tälle varannut. Mutta mitä! Kun hevonen tuotiin esille, huomattiin se ihan samaksi eläimeksi, jonka herra Adams oli jättänyt jälkeensä majataloon. Nämä kunnon ihmiset, jotka tunsivat pastorin, olivat lunastaneet sen. Mutta olisivatpa he varanneet Josefille minkä hevosen tahansa, he eivät olisi voineet suostuttaa häntä nousemaan sen selkään, ei, eivät edes hänen rakastetun Fannynsä edessä ratsastamaan, ennen kuin pastorista oli huolehdittu. Ei siis saattanut tulla kysymykseenkään, että hän olisi suostunut riistämään ystävältään hänen omankin hevosensa, jonka hän sen nähdessään heti tunsi, vaikkei Adams tuntenut. Mutta kun viimemainitulle muistutettiin asiasta ja ilmoitettiin, että oli tuotu hevonen, jonka hän oli jättänyt jälkeensä, pastori vastasi:

– Hyvänen aika, niinhän minä jätinkin!

Adams tahtoi kovin, että Josef ja Fanny nousisivat hänen ratsunsa selkään, ja vakuutti hyvin voivansa kävellä kotiin.

– Jos kävelisin yksinäni, hän sanoi, – panisin shillingin vetoa, että jalkamies ennättäisi ratsain kulkevien edelle, mutta koska aion ottaa piipun toverikseni, niin ehkä myöhästyn tunnin verran.

Eräs palvelijoista kuiskasi Josefille, että piti ottaa sanasta miestä ja sallia äijän kävellä, jos hän niin halusi. Tähän ehdotukseen Josef vastasi vihaisella katseella ja jyrkästi kieltäen. Kaapaten Fannyn syliinsä hän vakuutti, että mieluummin veisi tytön kantamalla kotiin kuin riistäisi herra Adamsilta hevosen ja sallisi tämän tallustaa jalkaisin.

Olet, lukijani, ehkä nähnyt nopeasti päättyvän riidan kahden herrasmiehen tai vallasnaisen välillä, jotka kumpikin selittivät, etteivät tahtoneet syödä jotain herkkupalaa, vaan vaativat toista sitä ottamaan, vaikka tosiaan molemmat olivat hyvin halukkaat sen itse hotkaisemaan. Älä sen nojalla tee johtopäätöstä, että tämä kiista olisi tullut pian ratkaistuksi, sillä tässä tapauksessa molemmat olivat ihan tosissaan ja olisivat hyvinkin luultavasti jääneet majatalon pihalle tähän päivään asti, jollei ystävällinen Peter Pounce olisi sitä lopettanut. Kun hän nimittäin ei enää voinut toivoa, että saisi tyydyttää vanhan ruokahalunsa Fannyn suhteen, ja kun kernaasti tahtoi jaaritella jollekulle suurellisuudestansa, hän sanoi pastorille kyyditsevänsä tämän kotiin vaunuissaan. Tämän suosion Adams otti kumarruksin ja hartaasti kiitellen vastaan, vaikka hän myöhemmin sanoi nousseensa vaunuihin pikemminkin välttääkseen loukkaamista kuin halusta ajaa niissä, koska hän sydämestään piti jalkapatikkaa vaunuissakin matkustamista parempana.

Kun kaikki asiat nyt olivat selvitetyt, lähtivät vaunut, joissa Adams ja Pounce istuivat, liikkeelle, ja Fanny oli juuri istuutunut Josefin majatalon isännältä lainaamalle ratsastuspatjalle ja tarttunut vyöhön, joka hänen sulhasellaan sitä varten oli, kun viisas juhta päätellen, että yksi ratsastaja kerrassaan oli kylliksi, kaksi kannettavaa yhdelle liikaa ja niin poispäin, alkoi osoittaa suurta levottomuutta kaksinkertaisen taakkansa vuoksi ja pitää takajalkojaan etujalkoina kulkien ihan päinvastaiseen suuntaan. Eikä Josef voinut kaikella hevosmiestaidollaan taivuttaa sitä astumaan eteenpäin. Laisinkaan huomioon ottamatta sitä suloisen tytön suloista vartalon osaa, joka oli lähinnä sen selkää, hepo reuhtoi niin, että neitonen olisi sievistelemättä sanoen pudota pöllähtänyt istumalihaksilleen maahan, jollei eräs miehistä olisi rientänyt apuun.

Tämä epäkohta korjattiin vaihtamalla hevoset, ja kun Fanny oli jälleen nostettu takasatulaansa säyseämmän ja hiukan paremmin ruokitun juhdan selkään, niin pastorinkin hevonen, havaiten, että sillä ei enää ollut mitään kohtuutonta taakkaa, suostui kävelemään, ja koko seurue läksi liikkeelle Boobyn kartanoa kohti, jonne saavuttiin muutamassa tunnissa ilman mitään merkillisiä tapahtumia matkan varrella, jollemme nimitä sellaiseksi omituista kaksinpuhelua pastorin ja isännöitsijän välillä, joka odottaa lukijaa seuraavassa luvussa.

KOLMASTOISTA LUKU

Omituinen vuoropuhelu herra Abraham Adamsin ja herra Peter Pouncen välillä. Paremmin lukemisen arvoinen kuin Colley Cibberin ja monien muiden teokset.

Vaunut eivät olleet ehtineet pitkälle, kun herra Adams huomautti, että päivä oli hyvin kaunis.

– Niin, ja kaunista seutuakin, Pounce vastasi. – Varsin kauniina minäkin pitäisin sitä, Adams selitti, – jollen olisi äskettäin matkustanut Kanaalin koillisrannikolla, mikä seutu mielestäni vie voiton tästä ja kaikista muista näköaloista maailmassa.

– Viis näköaloista! Pounce huudahti. – Yksi tynnyrinala täällä vastaa kymmentä siellä, enkä minä puolestani ihaile muita näköaloja kuin lupaavia vainioitani.

– Hyvä herra, Adams sanoi, – teillä on tilaisuus ihailla monta sellaista kaunista näköalaa.

– Kiitän Jumalaa, toinen vastasi, – että minulla on jotakin, ja siihen olen tyytyväinen enkä kadehdi ketään. Minulla on vähän, herra Adams, jolla teen niin paljon hyvää kuin voin.

Adams vastasi, että rikkaudet ilman armeliaisuutta eivät olleet minkään arvoiset, koska ne tuottivat siunausta vain sille, joka käytti niitä niin, että ne koituivat siunaukseksi muille.

– Teillä ja minulla, Peter vastasi, – on eri käsitys armeliaisuudesta. Myönnän, että en pidä sanasta siinä merkityksessä kuin sitä tavallisesti käytetään, enkä luule sellaisen avun sopivan meille herrasmiehille. Armeliaisuus on viheliäinen papillinen hyve, vaikka en silti väitä, että monet papitkaan sitä harjoittavat.

– Hyvä herra, Adams jatkoi, – minä määrittelen armeliaisuuden jalomieliseksi taipumukseksi auttaa hädässä olevia.

– Tuossa määritelmässä, Peter vastasi, – on jotakin minulle varsin mieluista. Se on, kuten sanotte, taipumus, joka ei ilmene yhtä paljon teoissa kuin oikeassa mielenlaadussa. Mutta, ah, herra Adams, keitä tarkoitetaan hädässä olevilla? Uskokaa minua, ihmiskunnan hätä on enimmäkseen luuloteltua, ja sen lieventäminen olisi pikemmin hupsuutta kuin hyvyyttä.

– Ei suinkaan nälkää ja janoa, vilua ja alastomuutta, joita köyhät ihmiset saavat kärsiä, voi nimittää luulotelluksi hädäksi, Adams huomautti.

– Kuinka kukaan voi valittaa nälkää, Peter sanoi, – maassa, jossa moista oivallista salaattia on poimittavissa melkein joka pellolta, tai janoa, kun jokainen puro ja joki tarjoo niin herkullista juomaa? Vilu ja alastomuus taas ovat ylellisyyden ja tavan tuottamia epäkohtia. Ihminen ei luonnostaan kaipaa vaatteita enempää kuin hevonen tai mikä muu eläin tahansa, ja on kokonaisia kansakuntia, jotka käyvät pukemattomina, mutta nämä ovat ehkä asioita, joita te, joka ette tunne maailmaa...

– Suonette anteeksi, hyvä herra, Adams vastasi, – olen lukenut intialaisista erakkofilosofeista.

– Hiisi vieköön rakkoviilisoosinne! Peter huudahti. – Suurin vika perustuslaeissamme on köyhien varalta tehdyt säädökset, ellei niitä ole ehkä muiden varalta tehty. Herraseni, minulla ei ole tilusta, josta ei menisi yhtä paljon vaivaismaksuihin kuin maaveroa, ja vakuutan teille, että odotan itsekin lopuksi joutuvani pitäjän niskoille.

Kun Adams siihen vastasi epäävällä hymyllä, Peter jatkoi:

– Luulen, herra Adams, että kuulutte niihin, jotka kuvittelevat minua rahaläjäksi, sillä monet arvatakseni uskovat, etteivät ainoastaan taskuni, vaan että koko vaatekertani on seteleillä sisustettu. Mutta vakuutan teille, että te kaikki erehdytte. En ole se, joksi maailma minua luulee. Jos voin pitää pääni pinnalla, niin muuta en voikaan. Olen ostoksillani tuottanut itselleni tappiota. Olen liian auliisti tuhlannut rahojani. Pelkään tosiaan, että perilliseni tapaa asiani huonommassa kunnossa kuin mitä huhu tietää. Ah, hänellä on syytä toivoa, että olisin rakastanut rahoja enemmän ja maata vähemmän. Kas, hyvä naapuri, mistäpä minä olisin saanut sen suuren varallisuuden, jonka ihmiset niin auliisti minulle tilittävät? Mistäpä minä olisin varastamatta voinut sellaiset aarteet hankkia?

– No, Adams sanoi, – minä olenkin aina ollut samaa mieltä kuin te. Olen aina ihmetellyt, niin kuin te itsekin, että on niin röyhkeästi voitu kertoa teistä sellaista, joka minusta on näyttänyt ihan mahdottomalta. Sillä tiedänhän ja olen usein kuullut teidän niin sanovankin, että varallisuutenne on omaa hankkimaanne. Ja olisiko uskottavaa, että lyhyellä ajallanne olisitte voinut kasata sellaiset rikkaudet kuin nuo ihmiset väittävät? Jos olisitte saanut kartanon perinnöksi, kuten sir Thomas Booby, ja se olisi kulkenut perheessänne perintönä sukupolvesta sukupolveen, saattaisi heidän väitteissään olla hitunen totta.

– Kas vain, kuinka varakkaaksi he minua sanovat? Peter kysäisi luihusti irvistäen.

– Hyvä herra, Adams vastasi, – olen kuullut muutamien väittävän, että teillä on kaksikymmentäkin tuhatta puntaa. Sen kuullessaan Peter rypisti otsaansa. – Minähän mainitsin vain muiden puheista, hyvä herra, Adams ehätti. – Itse olen sen aina kieltänyt enkä ole uskonut, että mitenkään voisitte olla puoliksikaan niin varakas.

– Mutta, herra Adams, Pounce lausui likistäen hänen kättänsä, – en möisi heille omaisuuttani, vaikka saisin sen summan kaksinkertaisesti, ja siitä, mitä te luulette ja he luulevat, en välitä rahtuakaan, en rikan rippusta. En ole köyhä siksi, että luulette minua köyhäksi tai että yritätte tehdä minut vaivaiseksi paikkakuntalaisten silmissä. Minä tunnen ihmisten kateuden varsin hyvin, mutta minä kiitän taivasta, että olen heidän yläpuolellaan. Totta kyllä, että olen koonnut varallisuuteni itse. Minulla ei ole, kuten on sir Thomas Boobylla, kartanoa, joka monien sukupolvien kautta on periytynyt perheelleni, mutta tunnenpa tuollaisten kartanoiden perillisiä, joiden on pakko matkustella pitkin maata, kuten jotkut repaleisiin kauhtanoihin puetut henkilöt matkustelevat ja voisivat kaiketi olla iloisia, jos saisivat vaivaisen apulaispapin paikan. Niin, herraseni, heidän joukossaan on samanlaisia rääsyläisiä kuin tekin, jonka kukaan minun asemassani oleva ei sallisi matkustaa vaunuissaan, jollei hän olisi näin rikollisen hyväsydäminen.

– Herraseni, Adams vastasi, – minä en pidä vaunujanne oljenkorren arvoisina, ja jos olisin tiennyt teidän aikovan solvata minua, niin olisin kävellyt jalkaisin maailman ääreen asti mieluummin kuin vastaanottanut ajopeleissänne tarjotun paikan. Mutta, herra hyvä, minä vapautan teidät pian siitä ikävyydestä, ja näin sanoen hän avasi vaunujen oven, ja pyytämättä kuskia pysähdyttämään hyppäsi pois maantielle unohtaen ottaa hattunsa mukaansa, jonka kuitenkin herra Pounce kiihkeästi viskasi hänen peräänsä. Josef ja Fanny pysähtyivät tekemään hänelle seuraa loppumatkalla, jota ei enää ollut kilometriä pitemmälti.

NELJÄS KIRJA

ENSIMMÄINEN LUKU

Lady Boobyn ja muiden saapuminen Boobyn kartanoon.

Kuusivaljakko, jolla lady Booby ajoi, saavutti toiset matkustajat heidän tullessaan pitäjän rajan sisäpuolelle. Tuskin hänen armonsa oli nähnyt Josefin, kun hänen poskensa karahtivat tulipunaisiksi ja sitten heti yhtä täydellisesti kalpenivat. Hämmästyksessään hän oli vähällä pysähdyttää vaununsa, mutta ehti ajoissa hillitä itsensä. Hän ajoi pitäjään kellojen soidessa ja köyhälistön hurratessa. Kunnan köyhät riemuitsivat nähdessään suojelijattarensa palaavan niin pitkän poissaolon jälkeen, jona aikana kaikki vuokrat olivat tilitetyt Lontooseen eikä ainoatakaan shillinkiä oltu kulutettu heidän keskuudessaan, mikä melkoisesti edisti heidän yhä enemmän lisääntyvää köyhtymistään. Sillä jos hovia kipeästi kaivattaisiin sellaisessa kaupungissa kuin Lontoo, kuinka paljon enemmän täytyikään suuren varallisuuden omistajattaren poissaolon tuntua pienessä maalaiskylässä, jonka asukkaat sellaiselta perheeltä saavat alituista työtä ja toimeentuloa, samalla kun sen pöydältä pudonneilla muruilla ravitaan runsaasti sairaita, vanhuksia ja köyhiä pienokaisia, sellaisen anteliaisuuden tekemättä juuri mitään näkyvää lovea lahjoittajan kukkaroon!

Mutta jos heidän oma etunsa herätti yleistä riemua kaikkien kasvoilla, niin kuinka paljon voimakkaammin vaikutakaan heidän pastori Adamsia kohtaan tuntemansa kiintymys kaikkiin, jotka näkivät hänen paluunsa! He kerääntyivät hänen ympärilleen kuin kuuliaiset lapset hellän vanhemman ympärille ja kilpailivat toistensa kanssa velvollisuuden ja rakkauden osoituksissa. Pastori puolestaan puristi jokaista kädestä, kyseli sydämellisesti kaikkien poissaolevien, heidän lastensa ja sukulaistensa vointia sekä ilmaisi kasvoillaan tyytyväisyyttä, jota ainoastaan hänen ystävällisyytensä kohteiden herättämä hyvänsuovan onnellisuuden tunne saattoi synnyttää.

Eivätkä Josef ja Fannykään jääneet osattomiksi niiden puolelta, jotka näkivät heidät. Sanalla sanoen, koskaan ei olisi kolmea henkilöä voitu ottaa sydämellisemmin vastaan, enempää kuin kukaan ansaitsi tullakaan yleisemmin rakastetuksi.

Adams kutsui matkatoverinsa kotiinsa vaatien heitä nauttimaan, mitä hänen vaimonsa suinkin voi hankkia. Hänet ja lapsensa pastori tapasi täysin terveinä. Nyt jätämmekin heidät vaatimattoman aterian ääreen nauttimaan täydellisestä onnesta, katsellaksemme loistavampia, mutta ei lähimainkaan yhtä siunattuja näytelmiä.

Kuullessaan lady Boobyn toistamiseen ilmestyneen näyttämölle älykkäämmät lukijamme epäilemättä arvaavat, että kaikki ei ollutkaan päättynyt Josefin erottamiseen. Totta puhuen he ovat oikeassa. Nuoli oli tunkeutunut syvempään kuin armollinen rouva aavisti, eikä haava ollut suinkaan helposti parannettavissa. Rakastetun olennon poistuminen taltutti pian hänen raivonsa, mutta sillä oli toisenlainen vaikutus hänen lempeensä. Kiukku haihtui nuoren miehen mentyä, mutta lempi kurkki hänen mielessään nuorukaisen kuvan ohella. Levoton, tuon tuostakin keskeytynyt uni ja sekavat kauheat unennäöt olivat hänen osanaan ensimmäisen yön. Aamulla mielikuvitus maalasi hänelle ihanamman näytelmän, mutta vain pettääkseen eikä ilahduttaakseen häntä, sillä juuri kun hän oli tavoittamaisillaan luvatun onnen, se hävisi ja jätti hänet sadattelemaan, ei siunaamaan tuota haihtuvaa harhaa.

Hän havahtui unestaan mieli hehkuvana ilmestyksen näkemisestä, kun hän sattumalta vilkaisi paikkaan, missä todellinen Josef eilen oli seissyt, ja tämä vähäinen seikka palautti hänen muistiinsa nuorukaisen mitä elävimmin värein. Joka katse, joka sana, joka liike tulijalleen hänen mieleensä niin viehättävänä, että Josefin osoittama kylmyys ei voinut vähentää niiden vaikutusta. Vieläpä rouva arveli sen johtuneen hänen nuoruudestaan, hupsuudestaan, pelonsekaisesta kunnioituksestaan, uskonnollisesta mielialasta, kaikesta muusta paitsi siitä, mikä olisi silmänräpäyksessä synnyttänyt halveksimista, nimittäin himottomuudesta naisia kohtaan tai mieltymyksen puutteesta rouvaan itseensä, mikä taas olisi herättänyt lady Boobyssa vihaa.

Sitten mielikuvat kiisivät edelleen ja sanoivat hänelle, ettei hän enää saisi nähdä kaunista nuorukaista, vieläpä hän vihjasi itselleen vain ajaneensa hänet talostaan siitä syystä, että nuorukainen oli tuntenut liiallista arkuutta, liian kiihkeää kunnioitusta häntä kohtaan, jota hänen olisi pikemmin tullut pitää ansiona, varsinkin kun sen vaikutukset varmana olisivat olleet perin helposti poistettavissa. Sitten hän nuhteli ja noitui omaa äkkipikaisuuttaan, hänen raivonsa purkautui häntä itseään vastaan, ja Josef näytti hänen silmissään viattomalta. Vihdoin hänen intohimonsa yltyi niin hurjaksi, että se pakotti hänet etsimään huojennusta, ja nyt hän ajatteli Josefin takaisin kutsumista, mutta siitä hänet esti ylpeys, joka pian karkotti hänen sielustaan lempeämmät tunteet ja kuvaili hänelle rakastettunsa halpamaisuutta. Se ajatus alkoi pian himmentää nuoren miehen kauneutta, sitten seurasi halveksumista ja inhoa, ja se herätti hänessä pian vihaakin olentoa vastaan, joka oli tuottanut hänelle niin paljon levottomuutta.

Tuskin olivat nämä Josefin viholliset saaneet vallan armollisen rouvan mielessä, kun ne vihjailivat hänelle tuhat nuorukaiselle epäsuotuisaa ajatusta eli kaikkea paitsi vastenmielisyyttä hänen ulkomuotoonsa, sillä sen mietteen rouva sietämättömänä heti ehkäisi, jos se vain yrittikin syntyä. Kostontunne tuli nyt hänen avukseen, ja hän muisteli mitä suurimmalla mielihyvällä nuorukaisen karkoitusta, tämän poistumista tyhjin käsin ja ilman päästötodistusta. Hän riemuitsi siitä moninaisesta kurjuudesta, jonka kuvitteli mierontielle ajettua kohtaavan, ja katseli hymyllä, jossa suuttumus, hilpeys ja halveksuminen yhtyivät, niitä rääsyjä, joihin hänen mielikuvituksensa oli poloisen pukenut.

Matami Slipslop saapui kutsuttuna emäntänsä luo, joka nyt omasta mielestään oli täydellisesti hillinnyt intohimonsa. Pukeutuessaan hän kysyi, oliko se nuorukainen hänen määräystensä mukaan ajettu talosta. Slipslop vastasi sen hänen armolleen jo ilmoittaneensa, kuten hän tosiaan olikin.

– Ja kuinka hän käyttäytyi? lady Booby uteli.

– Siten, hyvä rouva, Slipslop vastasi, – että hän tosiaan sai kaikki heltymään, jotka näkivät hänet. Poika-paralla oli vain vähän palkkaa nostettavana, sillä hän luovutti aina isälleen ja äidilleen puolet tuloistaan. Kun häneltä siis riistettiin teidän armonne liveri, ei hänellä ollut millä ostaa takki ja hänen olisi täytynyt kulkea alasti, jollei yksi palvelijoista olisi lainannut hänelle omaansa. Ja kun hänelle siinä paitasillaan seisoessaan, hänellä oli totta puhuen viehättävä vartalo, ilmoitettiin, että teidän armonne ei antaisi hänelle todistusta, hän huokasi ja sanoi, ettei ollut ehdoin tahdoin tehnyt mitään loukkaavaa ja että hän puolestaan aina todistaisi hyvää teidän armostanne. Ja hän rukoili, että Jumala siunaisi teitä, koska te olette paras vallasnaisten joukossa, vaikka hänen vihamiehensä olivat yllyttäneet teidät häntä vastaan. Toivon, ettette olisi karkoittanut häntä, sillä minä olen varma, ettei teillä ole talossanne uskollisempaa palvelijaa.

– Kuinka sitten tulit neuvoneeksi minua erottamaan hänet? hänen armonsa ihmetteli.

– Minäkö, hyvä rouva! Slipslop huudahti. – Tottahan oikeudenmukaisesti myönnätte, että tein kaikkeni sitä estääkseni, mutta minä näin teidän armonne vihaisena, eikä meidän ylempien palvelijoiden asiana ole sellaisissa tapauksissa tulla väliin.

– Ja etkö juuri sinä, röyhkeä lutka, ärsyttänyt minua suuttumaan? rouva tiuskaisi. – Etkö sinä supattelullasi, jolla luullakseni parjasit mies-poloista, kiihottanut kiukkuani häntä vastaan? Sinua hän saa kiittää kaikesta, mitä on tapahtunut, ja niin saan minäkin kunnon palvelijan menetyksestä, joka luullakseni oli ansiokkaampi kuin te kaikki muut yhteensä. Poikarukka! Minua miellyttää suuresti hänen hellyytensä vanhempiansa kohtaan. Mikset ilmoittanut sitä minulle, vaan sallit minun ajaa niin hyvän palvelijan talostani ilman päästötodistusta? Nyt käsitän syyn koko käytökseesi samoin kuin valitteluusikin: sinä olit mustasukkainen tytöille.

– Minäkö mustasukkainen! Slipslop huudahti. – Vakuutan teille, että pidän itseäni hänen laisiaan parempana. Minä en toivoakseni ole rengin ruokaa.

Nämä sanat kiihdyttivät rouvaa kovin ja hän lähetti luotaan Slipslopin, joka meni nenäänsä nostellen ja huutaen:

– Kaikkea sitä totisesti kuulee! On niitä, tiedän mä, sellaisiakin, jotka ovat mustasukkaisempia kuin minä.

Hänen emäntänsä ei ollut kuulevinaan hänen sanojaan, vaikka hän ne kyllä kuulija ymmärsikin.

Nyt seurasi uusi sisällinen taistelu, niin edellisen kaltainen, että sen yksityiskohtainen kertominen voisi tuntua toistelulta. Riittäköön, kun sanomme, että lady Booby alkoi hyvällä syyllä epäillä, tokko oli niin aivan täydellisesti voittanut intohimonsa kuin hän itseään mairitellakseen oli luulotellut. Ja päästäkseen siitä kokonaan voitolle hän teki päätöksen, pikemminkin tavallisen kuin viisaan, palata heti maalle. Lukija on jo kauan sitten nähnyt matami Slipslopin saapumisen, sillä mikään nenäkkyys hänen puoleltaan ei voinut kiihottaa hänen emäntäänsä päätökseen erota hänestä, sitten olemme myöskin nähneet herra Pouncen olleen matkalla ja näiden edelläjuoksijoiden jälkeen nyt viimeksi rouvan oman tulon.

Kun hänen saapumisensa jälkeinen päivä oli sunnuntai, hänen armonsa lähti kirkkoon jokaisen suureksi kummastukseksi, sillä kun lady Booby ei ollut mikään ahkera kirkossakävijä, ihmeteltiin, että hänet nähtiin siellä niin pian hänen matkalta palaamisensa jälkeen. Myös Josef oli siellä, ja olen kuullut huomautettavan, että rouva vilkuili tätä paljon enemmän kuin jouti katselemaan saarnaajaa, mutta luullakseni se on vain ilkeämielistä huhua. Kun rukoukset olivat luetut, herra Adams nousi ja julisti kaikuvalla äänellä:

– Minä kuulutan avioliittoon Josef Andrewsin ja Frances Goodwillin, molemmat tästä seurakunnasta jne.

Vaikuttiko se mitään lady Boobyyn, jota seurakunta ei voinut nähdä, kun hän silloin oli suljetussa penkissään, sitä en ole saanut selville. Mutta varmaa on, että hän noin neljännestunnin kuluttua nousi ja loi silmänsä siihen osaan kirkkoa, jossa naiset istuivat, ja tähysteli sinnepäin jumalanpalveluksen loppuajan niin tutkivasti ja vihaisen näköisenä, että useimmat naisista pelkäsivät hänen olevan heille suutuksissaan. Heti kotiin palattuaan hän kutsui Slipslopin huoneeseensa ja sanoi ihmettelevänsä, mitä tehtävää sillä hävyttömällä Josefilla pitäjässä oli. Silloin Slipslop kertoi hänelle tavanneensa Josefin Adamsin kanssa maantiellä ja kertoi myös Fannyn seikkailun. Tätä kuunnellessaan rouva tuon tuostakin punehtui ja kalpeni, ja kun selostus oli päättynyt, hän kutsutti herra Adamsin puheilleen käyttäytyen tätä kohtaan kuten lukija seuraavasta näkee.

TOINEN LUKU

Keskustelu herra Abraham Adamsin ja lady Boobyn välillä.

Herra Adams ei ollut kaukana, sillä hän joi parhaillaan alhaalla keittiössä tuopillista hänen armonsa olutta tämän terveydeksi. Heti kun hän oli tullut ylös, rouva aloitti tähän tapaan:

– Minä ihmettelen, pastori, että te niiden monien hyvyyksien jälkeen, joita olette tämän perheen puolelta nauttinut (ja jotka kaikki on tämän kertomuksen aikana lukijalle tarkoin esitetty), kiittämättömästi osoitatte suosiota henkilölle, joka pahojen tekojensa tähden on karkoitettu talostani. Ja sanonpa teille senkin, hyvä herra, ettei ole säätynne mukaista juoksennella maita mantereita joutilaan nuorukaisen ja tyttöletukan seurassa. No, tytöstä en kylläkään tiedä mitään pahaa. Slipslop on minulle kertonut, että häntä aikaisemmin kasvatettiin perheessäni ja että hän käyttäytyi siivosti, kunnes takertui tuohon mieheen, joka pilasi hänet. Niin, ehkäpä tyttö vieläkin käyttäytyy varsin hyvin, jos toinen jättää hänet rauhaan. Teette siis jotakin hirveätä koettaessanne rakentaa näiden kahden henkilön välille avioliittoa, joka saattaa heidät molemmat turmioon.

– Armollinen rouva, Adams sanoi, – jos suvaitsette vain kuunnella minua, niin vakuutan, etten koskaan ole kuullut mitään pahaa herra Josef Andrewsista. Jos olisin, niin olisin ojentanut häntä, sillä en ole koskaan rohkaissut enkä koskaan tahdo rohkaista seurakuntalaisteni vikoja. Nuoresta neidosta taas, sen vakuutan teidän armollenne, minulla on yhtä hyvä käsitys kuin teillä itsellänne tai kellä tahansa voi olla. Hän on mitä lempeäluontoisin, hyveellisin, kunnollisin nuori tyttö. Hänen kauneutensa vuoksi en kylläkään tahdo häntä suositella, mutta kaikki miehet myöntävät, että hän on viehättävin naisista, vallasnaisista tai alhaissäätyisistä, mitä koskaan on pitäjässä nähty.

– Te olette kovin julkea, rouva sanoi, – kun jaarittelette minulle moista iljettävää roskaa. Hyvin sopiikin pappismiehen vaivata päätään kauniilla naisilla, ja kyllä kai te olette terävä kauneuden arvostelija. Mies, joka on elänyt kaiken ikänsä tällaisessa pitäjässä, on harvinaisen kyvykäs kauneustuomari! Naurettavaa! Vai kaunotar! Maalaistyttökö kaunotar! Minua ihan ellottaa, kun tästedes kuulen kauneudesta mainittavan. Ja tuo tyttöletukka siis poikii pitäjään kaunokaisia, niin kai. Mutta, hyvä herra, köyhälistöä meillä on jo kylliksi. En halua tänne enempää irtolaisväkeä.

– Armollinen rouva, Adams virkkoi, – vakuutan teille, että olette minuun aiheettomasti suuttunut. Tämä pari halusi mennä avioliittoon jo kauan sitten, mutta minä sain heidät siitä ajatuksesta luopumaan. Rohkenenpa sanoa, että luulen olleeni ainoana syynä sen toistaiseksi lykkäämiseen.

– No, rouva sanoi, – siinä teitte hyvin viisaasti ja kunniallisestikin, vaikka tyttö onkin pitäjän valiokaunotar.

– Ja nyt, hyvä rouva, pastori jatkoi, – minä täytän vain virkavelvollisuuteni herra Josefia kohtaan.

– Älkää toki herroitelko mokomia minun kuulteni, lady Booby huudahti.

– Fannyn suostumuksella, jonka omin korvin kuulin, hän pyysi minulta kuulutusta, pastori sanoi.

– Niin, rouva vastasi, – kaiketi se lutka on kyllä kerkeä. Slipslop on minulle kertonut, kuinka se on miesten perään. Sekin on luullakseni hänen viehätyksiään. Mutta vaikka he pyytävätkin kuulutusta, niin vaadin, ettette sitä enää minun käskystäni lue.

– Hyvä rouva, Adams huudahti, – jos joku esittää riittävän ja asiallisen syyn heitä vastaan, niin olen valmis keskeyttämään kuuluttamisen.

– Minä esitän teille syyn, rouva sanoi. – Mies on irtolainen eikä saa asettua tänne kasvattamaan kerjäläisparvea pitäjään. Vähänpä meitä hyödyttää, vaikka ne sitten kauniitakin olisivat.

– Hyvä rouva, Adams vastasi, – teidän armonne nöyrimpänä palvelijana rohkenen mainita kuulleeni asianajaja Scoutilta, että jokainen, joka palvelee pitäjässä vuosikauden, saa oikeuden asettua siihen pitäjään.

– Asianajaja Scout, rouva selitti, – on hävytön keikari. Minä en salli minkään asianajaja Scoutin puuttua asioihini. Toistan vieläkin, että en salli tänne tuotavan ketään meidän rasitukseksemme. Vaadin siis, että kuulutuksen julkaisemista ei jatketa.

– Arvoisa rouva, Adams sanoi siihen, – minä olen valmis tottelemaan teidän armoanne kaikessa, mikä on laillista. Mutta asianomaisten köyhyys ei suinkaan ole syy estää heidän avioliittoaan. Jumala varjelkoon meitä sellaisesta laista. Köyhillä on muutoinkin vähän ilonaiheita tässä maailmassa. Olisi tosiaan julmaa kieltää heiltä ne kaikille yhteiset etuoikeudet ja viattomat riemut, joita luonto suo eläinkunnallekin.

– Koska ette sen paremmin ymmärrä, rouva kivahti, – ettekä osaa antaa teidänlaiseltanne tulevaa kunnioitusta korkeasäätyiselle naiselle, vaan kiusaatte korviani moisella irstaalla puheella, niin sanon teille vain yhden lyhyen sanan. Minä kiellän teitä jatkamasta kuulutuksen lukemista, ja jos rohkenette sen tehdä, niin kantelen herrallenne, tohtorille, jotta hän erottaa teidät palveluksestaan. Senpä teen, herraseni, vaikka perheenne onkin köyhä, ja sitten te ja pitäjän kukkein kaunotar voitte lähteä yhdessä kerjuulle.

– Hyvä rouva, Adams vastasi, – en tiedä, mitä teidän armonne tarkoittaa sanoilla 'herra' ja 'palvelus'. Minä olen sellaisen Herran palveluksessa, joka ei koskaan karkota minua velvollisuuteni täyttämisen tähden, ja jos tohtori taas, katsoo sopivaksi erottaa minut virantoimituksestani, sillä enhän kylläkään ole kyennyt lunastamaan valtakirjaa, niin Jumala toivoakseni antaa minulle toisen papin paikan. Ja onhan perheelläni samoin kuin itselläni ainakin kädet, ja epäilemättä Hän auttaa meitä pyrkimyksessämme rehellisesti ansaita niillä leipämme. Niin kauan kuin omatuntoni on puhdas, en koskaan pelkää mitään ihmisten taholta.

– Minä paheksun alentuvaisuuttani, rouva sanoi, – että viitsin näin kauan puhella kanssanne. Ryhdynkin muihin toimenpiteisiin, sillä minä näen, että olette heidän kanssaan liitossa. Mitä pikemmin lähdette huoneestani, sitä parempi. Minä annan määräyksen, että oveni eivät tästälähin ole teille avoinna. En salli kestitä täällä pappismiehiä, jotka kuljeksivat maakunnassa kaunotarten kanssa.

– Hyvä rouva, Adams virkkoi, – minä en avaa kenenkään ovea vastoin hänen tahtoaan, mutta olen varma, että te tätä asiaa tarkemmin tutkittuanne ette moiti menettelyäni, vaan kiitätte sitä. Ja nyt minä nöyrästi sanon hyvästi.

Ja sen hän tekikin monin kumarruksin tai ainakin yrittäen monia kumarruksia.

KOLMAS LUKU

Keskustelu armollisen rouvan ja asianajaja Scoutin välillä.

Iltapäivällä lady Booby lähetti noutamaan herra Scoutin, jota sätti mitä kiihkeimmin siitä, että tämä oli puuttunut hänen palvelijoidensa asioihin. Mies kielsi puuttuneensa, ja totta hän puhuikin, sillä hän oli vain ohimennen lausunut, ja kenties ollut siinä oikeassa, että vuoden palvelusaika tuotti asunto-oikeuden. Sikäli hän myönsi siitä aikaisemmin mahdollisesti maininneensa pastorille ja uskoi, että laki oli sellainen.

– Olen päättänyt, rouva sanoi, – että en salli erottamieni palvelijoiden asettua tänne, ja jos teidän lakinne on sellainen, niin käsken noutamaan toisen lakimiehen.

Scout vastasi, että vaikka rouva kutsuttaisi sata lakimiestä, niin ei kukaan eivätkä he kaikki yhdessäkään voisi muuttaa lakia. Lakimies voi korkeintaan ehkäistä lain voimaan pääsemisen, ja sen hän sanoi itse voivansa hänen armonsa puolesta tehdä yhtä hyvin kuin joku toinenkin.

– Ja, hän lisäsi, – kun teidän armonne ei lähemmin tunne näitä asioita, niin olette käsittänyt minut vähän väärin. Minähän väitin vain, että miehellä, joka on vuoden palvellut, on asettumisoikeus. Mutta on oleellinen ero lakiin perustuvan asettumisen ja tosiasiallisen asumisen välillä. Ja koska minä ylimalkaan väitin, että hänellä on asettumisoikeus ja laki on asetettava todellisuuden yläpuolelle, niin väitökseni on ymmärrettävä lainkirjaimen eikä tosiolojen perusteella. Otaksukaamme siis, hyvä rouva, että hän on laillisesti asettunut tänne. Mitäpä se heitä hyödyttää? Mitä yhteyttä sillä on todellisuuden kanssa? Hän ei ole todella asettunut, ja ellei hän sitä ole, ei hän ole asukas. Jos hän taas ei ole asukas, ei hän kuulu tähän seurakuntaan, ja silloin häntä ei tietenkään pitäisi täällä panna kuulutuksiin. Herra Adams nähkääs on minulle kertonut teidän armonne toivomuksen ja syyn siihen, joka on varsin hyvä syy. Onhan meidän estettävä köyhälistöä kerääntymästä rasitukseksemme. Täällä on jo liian paljon köyhiä, ja minusta meillä tulisi olla asetus, että puolet niistä saataisiin hirttää tai karkoittaa. Voimmeko pätevästi todistaa, että hän tositeossa ei ole asettunut tänne, se on toinen asia. Sen, mitä sanoin herra Adamsille, sanoin edellyttäen, että hän on todella asettunut; mutta jos asianlaita olisi niin, silloin todella epäilisin.

– Älkää lörpötelkö minulle tosiasioistanne ja ehdoistanne, ehätti rouva. – En minä teidän siansaksaanne ymmärrä. Te olette liian olevinanne ja liian julkea, kun tahdotte ryhtyä tässä pitäjässä määräilemään, mutta teille kyllä opetetaan parempia tapoja, opetetaan niinkin, sen vakuutan. Mutta tytön suhteen olen tehnyt päätökseni, ettei hän saa asettua tänne. Minä en salli moisten kaunotarten synnyttää lapsia elätettäviksemme.

– Kaunotarten tosiaan! Teidän armonne suvaitsee laskea leikkiä, Scout vastasi.

– Herra Adams kuvaili hänet sellaiseksi, rouva virkkoi. – Sanokaahan, millainen homsu se oikeastaan on, herra Scout.

– Melkein rumin olento, mitä olen tavannut. Epäsiisti raukka, jonka kaltaista teidän armonne ei ole koskaan nähnyt.

– No, paras herra Scout, olkoon hän millainen tahansa, synnyttäväthän ne lapsia rumatkin naiset, joten meidän täytyy ehkäistä avioliitto.

– Aivan niin, armollinen rouva, Scout vastasi, – sillä kun avioliitto tulee lain kirjaimen tueksi, niin laki muuttuu todellisuudeksi. Kun mies on naimisissa, hän on todella asettunut paikkakunnalle, eikä häntä silloin voida karkoittaa. Minä käyn herra Adamsin puheilla enkä epäile, että saan hänet taipumaan. Hänen vastustelunsa johtuu epäilemättä yksinomaan siitä, että hän menettäisi palkkionsa, mutta kun se puoli asiasta järjestetään, kuten se kyllä järjestetään, niin varmaankaan ei hänellä enää ole mitään syytä vastahakoisuuteen. Ei, ei, se on mahdotonta, mutta teidän armonne ei voi moittia häntä siitä, että hän ei tahdo menettää palkkiotaan. Jokaisenhan tulee saada korvaus vaivoistaan. Mutta jos teidän armonne suvaitsee käyttää minun apuani tässä asiassa, niin uskallan luvata, että kaikki käy hyvin. Tämän maan lait eivät ole niin raakalaismaisia, että sallisivat halpasäätyisen henkilön kiistellä teidänlaisenne varakkaan säätyläisnaisen kanssa. Meillä on yksi varma kortti. Haastamme nuorukaisen hauskan tuomari Frolickin eteen, joka kuultuaan teidän armonne nimen tuomitsee hänet sen enempää tutkimatta. Sen viheliäisen homsun suhteen taas meidän ei tarvitse ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin. Sillä kun pääsemme miekkosesta, niin kyllä se kurja tollo...

– Ryhtykää mihin toimenpiteisiin vain tahdotte, hyvä herra Scout, rouva vastasi, – mutta minä toivon, että voisitte vapauttaa pitäjän molemmista. Sillä Slipslop on siitä nartusta jutellut sellaista, että minua kauhistuttaa häntä ajatellakin, ja vaikka hän, kuten sanotte, on moinen viheliäinen lutka, niin tiedättehän, paras herra Scout, että nuo miesten perässä juoksentelevat keveäkenkäiset olennot aina löytävät joitakuita, jotka ovat yhtä kerkeitä kuin he itsekin. Ehkäistäksemme kerjäläisten lisääntymistä meidän on siis päästävä hänestä.

– Teidän armonne on kylläkin aivan oikeassa, Scout vastasi – mutta pelkään, että laki on hiukan puutteellinen eikä anna meille sellaista ehkäisyoikeutta. Mutta kyllä tuomari venyttää lain mahdollisimman pitkälle tehdäkseen teidän armollenne mieliksi. Totta puhuen on suuri siunaus seudullemme, että hän on virantoimituksessa, sillä hän on ottanut monta köyhää käsistämme, vaikka laki ei niihin olisi laisinkaan pystynyt. Tunnen eräitä tuomareita, jotka yhtä paljon epäröivät lähettää miehen kuritushuoneeseen kuin arvoisa lordi käräjillä epäröi, jos hänen olisi tuomittava joku hirtettäväksi. Mutta oikein tekee hyvää nähdä hänen arvoisuutensa, meidän tuomarimme, tuomitsemassa miestä kuritushuoneeseen, sillä niin mieluista se tehtävä hänelle on. Ja kun miekkonen kerran on siellä, niin harvoin hänestä sen koommin kuulemme. Kuukauden kuluessa hän joko kuolee nälkään tai syöpäläiset tekevät hänestä lopun.

Nyt saapui taloon vieras, joten keskustelu keskeytyi, ja otettuaan asian ajaakseen ja vakuutettuaan sille menestystä, herra Scout läksi.

Tämä Scout oli niitä miehiä, jotka laisinkaan tuntematta lakia ja ilman lainopillista sivistystä ryhtyivät vastoin parlamentin päätöstä toimimaan maaseudulla asianajajina ja joita sellaisiksi nimitettiinkin. He ovat yhteiskunnan vitsaus ja häpeäksi ammattikunnalle, johon he tosiaan eivät kuulukaan, ja moisten lurjusten tähden lakimiehet saavat osakseen sen kaunan, jota vähätietoiset ihmiset heille kantavat. Tämän miehen kanssa, jota lady Booby ei vähän aikaisemmin olisi alentunut puhuttelemaankaan, jonkinlainen kiintymys Josefiin ja kateellisuus ja inho viatonta Fanny-rukkaa kohtaan viekoittelivat hänet tuttavalliseen keskusteluun, ja siinä hän huomaamattaan vahvisti monet Slipslopin tuolle miehelle, rakastelijalleen, aikaisemmin tekemistä vihjauksista. Ja sen vuoksi Scout olikin käyttänyt tilaisuutta esittääkseen röyhkeitä valheitaan pienestä Fannysta, joita lukija ehkä ei voisi käsittää, jollemme olisi katsoneet asiaan kuuluvaksi antaa hänelle tätä selitystä.

NELJÄS LUKU

Lyhyt, mutta paljon sisältävä pätkä, jossa kerrotaan herra Boobyn ja hänen vaimonsa tulosta.

Kaiken sen yön ja seuraavan päivän lady Booby vietti tavattoman levottomana. Hänen mielensä oli hämmennyksissä ja monet riehuvat ja ristiriitaiset tunteet myllersivät hänen sielussaan. Vuorottain hän rakasti, vihasi, sääli, halveksi, ihaili ja ylenkatsoi samaa henkilöä hyvin lyhyin aikavälein. Tiistaiaamuna, jolloin sattui olemaan pyhäpäivä, hän meni kirkkoon, ja ihmeekseen hän kuuli herra Adamsin lukevan kuulutuksen jälleen yhtä äänekkäästi kuin ennenkin. Onneksi rouvalle, ei pidetty mitään saarnaa, joten hän sai heti tilaisuuden palata kotiin purkamaan kiukkuaan, jota hän ei olisi voinut viittä minuuttia salata seurakunnalta. Kuulijoita ei tosin tällä kertaa paljon ollutkaan, saapuvilla kun ei ollut muita kuin Adams, hänen lukkarinsa ja vaimonsa sekä lady Booby yhden palvelijansa kanssa.

Palattuaan rouva tapasi Slipslopin, joka puhutteli häntä näillä sanoilla:

– Oi, voi, mitä teidän armonne ajattelee? Asianajaja Scout on laahannut sekä Josefin että Fannyn tuomarin eteen. Koko pitäjä vuodattaa kyyneleitä, ja arvellaan, että heidät varmaankin hirtetään, sillä kukaan ei tiedä mistä on kysymys.

– Kaiketi ne sen ansaitsevat, hänen armonsa sanoi. – Mitä, mainitsetko sinä minulle mokomista?

– Oi, hyvä rouva, Slipslop vastasi, – eikö ole säälittävää, että sellainen siro nuori mies kuolee niin myrkyllisen kuoleman? Minä toivon, että tuomari ottaa huomioon hänen nuoruuttansa. Mitä Fannyyn tulee, hänen kohtalonsa ei paljon merkinne, ja jos Josef-parka on jotakin rikkonut, niin uskaltaisinpa vannoa, että tyttö on hänet siihen vietellyt. Harvat miehet yllätetään vereksestä rangaistuksesta, jolleivät nuo likaiset nartut, sukupuolemme häpeäpilkut, ole heitä vietelleet.

Hetkisen mietittyään rouva ei enää ollut tästä uutisesta enemmän mielissään kuin Slipslop itse, sillä vaikka hän toivoi Fannyn sinne, missä pippuri kasvaa, hän ei halunnut Josefin siirtämistä ainakaan samaan paikkaan tytön kanssa. Hän oli ymmällä, ei tiennyt mitä sanoa, mitä tehdä tässä tilanteessa, kun samalla kuusivaljakko ajoi pihaan ja palvelija ilmoitti hänelle, että herra Booby vaimoineen oli saapunut tätiään tervehtimään. Hän käski saattaa heidät vierashuoneeseen, jonne itsekin pian läksi, sitten kun oli parhaansa mukaan koettanut saada kasvoilleen tyynen ilmeen. Ja olipa hän hiukan hyvilläänkin siitä, että häät näiden toimenpiteiden vuoksi ainakin viivästyivät ja että hänellä oli tilaisuus toimia kuinka halusi, jossa suhteessa hän näki itsellään Scoutissa olevan oivallisen kätyrin.

Lady Booby otaksui palvelijansa erehtyneen, kun oli maininnut herra Boobyn rouvasta, sillä hän ei ollut koskaan kuullut tämän avioliitosta. Mutta kuinka suuri olikaan hänen hämmästyksensä, kun nuori herrasmies hänen huoneeseen astuessaan esitteli vaimonsa sanoen:

– Rakas täti, tämä on se herttainen Pamela, josta varmaan olet paljonkin kuullut.

Täti otti nuorikon vastaan kohteliaammin kuin herra Booby oli odottanut, jopa erittäin kohteliaasti, sillä hänen armonsa oli täysin sivistynyt eikä hänessä ollut mitään hyvää kasvatusta häiritsevää puutteellisuutta. He viettivät jonkin aikaa tavallisessa keskustelussa, kunnes palvelija tuli kuiskaamaan jotakin herra Boobyn korvaan. Tämä ilmoitti naisille, että hänen täytyi vähäksi aikaa poistua jonkin tärkeän asian vuoksi, ja koska naisten keskustelu hänen poissaollessaan ei lukijaa paljon hyödyttäisi eikä huvittaisi, niin jätämme heidät hetkiseksi ja seuraamme herra Boobya.

VIIDES LUKU

Tuomarin omituista todistusten hankintaa ja muita seikkoja. Ehdottomasti kaikkien rauhantuomarien ja heidän kirjuriensa luettava.

Tuskin oli nuori maajunkkari rouvineen astunut vaunuistaan, kun palvelijat alkoivat kysellä Josefia, josta heidän emäntänsä ei ollut kuullut sanaakaan sen jälkeen, kun nuorukainen oli lähtenyt lady Boobyn luota. Silloin heille heti ilmoitettiin, mitä äsken oli tapahtunut, ja sen he riensivät kertomaan herralleen, joka viipymättä päätti itse mennä yrittämään hankkia Pamelalle tämän veljen takaisin, ennen kuin sisar edes tietäisi hänet menettäneensä.

Tuomari, jonka luo rikolliset vietiin ja joka asui vajaan kilometrin päässä hänen armonsa talosta, oli onneksi herra Boobyn tuttava, koska tällä oli kartano hänen naapurissaan. Käskien siis valjastaa hevoset vaunujen eteen, hän ajaa karautti tuomarin talolle ja saapui sinne, kun tuomari juuri oli lopettamaisillaan tehtävänsä. Hänet saatettiin saliin, johon arvoisan virkailijan ilmoitettiin pian tulevan hänen puheilleen, sillä viimeksimainitun oli vain ensin tuomittava mies ja nainen kuritushuoneeseen. Koska herra Booby nyt oli varma siitä, ettei hän saanut menettää hetkistäkään, hän pyysi palvelijaa heti saattamaan itsensä huoneeseen, jossa tuomari silloin toimitti virkaansa, kuten itse sitä nimitti. Kun hänet oli saatettu sinne ja ensimmäiset tervehdykset vaihdettu maajunkkarin ja arvoisan tuomarin välillä, edellinen kysyi jälkimmäiseltä:

– Mihin rikokseen nuo kaksi nuorta ihmistä olivat tehneet itsensä syypäiksi.

– Ei mihinkään raskaaseen rikokseen, tuomari vastasi.

– Olenkin vain määrännyt heidät kuukaudeksi kuritushuoneeseen.

– Mutta mistä rikoksesta? toisti maajunkkari.

– Varkaudesta, jos teidän arvoisuutenne suvaitsee, Scout virkkoi.

– Niin, tuomari sanoi, – ilkivaltaisesta roistomaisuudesta ja näpistelystä. Kai minun täytyy määrätä niille vähän ruumiillista kuritustakin, riisuttaa heidät piiskattaviksi.

Fanny-rukka, joka oli tähän asti kestänyt kaikki Josefin läsnäolon tukemana, alkoi vavista nuo sanat kuullessaan, mutta kuitenkin aiheettomasti, sillä vain itse paholainen olisi sellaisen tuomion hänen suhteensa pannut täytäntöön.

– Mutta, maajunkkari tiukkasi, – olen yhä tietämätön rikoksesta, tarkoitan siitä, mitä he ovat tehneet.

– No, tuolla paperilla se on kirjoitettuna, tuomari vastasi osoittaen hänelle kirjallista todistusta, jonka kirjurinsa poissaollessa itse oli töhertänyt ja josta suurella vaivalla olemme hankkineet alkuperäisen tekstin.

    Asianajaja James Scoutin ja perintötilallisen Thomas Trotterin
    minun, Somersetshiressä toimivan hänen majesteettinsa
    rauhantuomarin, edessä esittämä todistus.

    Nämä todistajat sanoo, ja ensin sanoo Thomas Trotter omasta
    puolestaan, että hee tämän oktooperin päivänä, joka oli sabatin
    päivä, kello 2 ja 4 välillä ehtoopäivällä näki Josef Andrewsin ja
    Francis Goodwillin kulkemassa asianajajalle Scoutille kuulluvan
    pellon pojkki ja poiketen polulta, joka vie sanotun pellon
    läpi, ja siellä hän näki Josef Andrewsin veittellä leikkaavan
    pojkki pähkinäpuun oksan ja luulee sitä kolmen neljännespennin
    arvoiseksi elli niille paikoille, ja sanoo, että myös se Francis
    Goodwill käveli ruohon päällä ulkopuolella yllämainitun pellon
    yllämainittua polkua ja otti vastaan mainitun oksan ja piti sitä
    kädessäns syöten yhdessä Josefin kanssa kilpaa Josefin kanssa. Ja
    yllämainittu James Scout sanoo ittens puolestan, et hän totella
    uskoo yllämainitun oksan olevan oma oksansa jne.

– Siunatkoon! maajunkkari huudahti. – Tahtoisitteko tuomita kaksi henkilöä kuritushuoneeseen oksan taittamisesta?

– Niin, asianajaja sanoi, – ja hyvin lievästi siinä menettelemmekin, sillä jos olisimme sanoneet sitä nuoreksi puuksi, niin heidät olisi molemmat hirtetty.

– Kuulkaahan, tuomari virkkoi kutsuen maajunkkarin syrjään, – minä en olisi ollut tässä tilaisuudessa niin ankara, mutta lady Booby tahtoo saada heidät pois pitäjästä. Sen vuoksi asianajaja Scout käskee konstaapelin sallia heidän livistää, jos haluavat. Mutta näyttää siltä, että he aikovat keskenään avioliittoon, eikä rouvalla ole muuta keinoa ehkäistä heitä tulemasta pitäjänsä rasitukseksi, koska heillä on täällä laillinen asumisoikeus.

– Hyvä on, maajunkkari virkkoi, – kyllä minä pidän huolta, että tätini tässä suhteessa tulee tyytyväiseksi, ja samalla lupaan teille, että tästä Josefista ei koidu koskaan hänelle mitään rasitusta. Olen siis kiitollinen teille, jos kuritushuoneeseen tuomitsemisen asemasta jätätte heidät minun huostaani.

– Oo, tietysti, hyvä herra, jos sitä haluatte, tuomari vastasi. Muitta mutkitta Josef ja Fanny jätettiin junkkari Boobyn haltuun, jonka Josef hyvin tunsi, vaikka ei ollenkaan aavistanut, kuinka läheiseksi sukulaiseksi tämä oli hänelle tullut. Tuomari poltti vangitsemismääräyksen, konstaapeli lähetettiin tiehensä, asianajaja ei valittanut puutteellista oikeudenkäyntiä ja riemusta pulppuilevin sydämin pidätetyt lausuivat tuhannet kiitokset aatelisherra Boobylle. Eikä tämä aikonut lopettaa suosionosoituksiaan tähän, sillä käskien palvelijansa tuoda esille vaatelaukun, jonka oli vartavasten toimittanut mukaansa lady Boobyn luota, hän lausui tuomarille haluavansa pistäytyä Josefin kanssa sivuhuoneeseen. Tänne hän, käskien palvelijan ottaa laukusta yhden omia pukujaan liinavaatteineen ja muine tarpeineen, jätti Josefin muuttamaan vaatteitaan. Vielä tietämättä kaiken tämän kohteliaisuuden syytä, nuorukainen kieltäytyi vastaanottamasta sellaista suosionosoitusta, niin kauan kuin hän säädyllisesti saattoi.

Josefin pukeutuessa maajunkkari palasi tuomarin luo, jonka tapasi juttelemassa Fannyn kanssa, sillä kuulustelun aikana tyttö oli pitänyt hattua vetäistynä silmilleen, jotka olivat kyynelten kostuttamat, ja siten salannut arvoisalta tuomarilta sulot, jotka olisivat tehneet herra Boobyn saapumisen tarpeettomaksi, ainakin Fannyn itsensä suhteen. Tuskin tuomari näki tytön kasvojen seestyvän ja kirkkaiden silmien loistavan kyynelten lävitse, kun hän itsekseen noitui, että oli edes ajatellutkaan tämän kuritushuoneeseen lähettämistä. Hän olisi kernaasti lähettänyt sinne oman vaimonsa, jos olisi saanut Fannyn hänen tilalleen. Ja kun hänessä melkein samassa silmänräpäyksessä heräsi haluja ja suunnitelmia niiden tyydyttämiseksi, hän käytti ne minuutit, jotka maajunkkari oli poissa Josefin kanssa, vakuuttaakseen tytölle, kuinka pahoillaan hän oli, että oli kohdellut tätä niin tylysti, ennen kuin tiesi Fannyn ansiot, ja sanoi, että koska lady Booby vastusteli hänen asettumistaan omaan pitäjäänsä, niin neitonen oli sydämellisen tervetullut hänen pitäjäänsä, jossa lupasi hänelle suojelustaan, lisäten, että ottaisi hänet ja Josefin omaan perheeseensä, jos tyttö sitä halusi. Tämän vakuutuksensa hän vahvisti puristamalla hartaasti Fannyn kättä. Viimeksi mainittu kiitti häntä hyvin herttaisesti ja sanoi, että hän puhuisi tarjouksesta Josefille, joka epäilemättä siihen ilomielin suostuisi, koska lady Booby oli vihoissaan heille kummallekin, vaikkei hän tiennyt kummankaan millään tätä loukanneen, arvelihan vain asian matami Slipslopin syyksi, joka aina oli ollut hänen vihollisensa.

Nyt maajunkkari palasi, ja hänen tulonsa ehkäisi tämän keskustelun jatkumisen pitemmälle. Teeskennellystä kunnioituksesta vierastaan kohtaan, mutta oikeastaan kilpailijan pelosta, sillä hän ei tiennyt maajunkkarin naimisesta, tuomari käski Fannyn mennä keittiöön, jonne tyttö kernaasti lähtikin, eikä maajunkkarikaan, joka ei viitsinyt ryhtyä asiaa juurta jaksain selittämään, sitä vastustanut.

Olisi tarpeetonta, jos siihen kykenisinkin, ja siihen en tosiaan kykene, selostaa näiden kahden herrasmiehen välistä keskustelua, joka kuulemma käsitteli yksinomaan kilpa-ajoja. Josef oli pian puettu vaatimattomimpaan pukuun, minkä hän laukusta saattoi löytää, siniseen kultareunaiseen takkiin ja housuihin ja samalla lailla päärmättyihin liiveihin. Ja koska tämä puku, joka maajunkkarille oli väljähkö, sopi hänelle täsmällisesti, hän näytti siinä niin sirolta, ettei kukaan olisi epäillyt sen olevan yhtä hyvin hänen arvonsa kuin ruumiinsakin mukaisen eikä olisi aavistellut, kuten kylläkin saattoi aavistella, milloin lordi X, sir Y tai herra Z esiintyvät pitseissä tai kirjailuissa, että räätälin kisälli oli tuonut selässään nuo vaatteet, joita hänen olisi pitänyt kantaa kainalossaan.

Maajunkkari jätti nyt tuomarille hyvästi ja kutsuen Fannyn pakotti hänet Josefin kanssa mukaansa vaunuihin ja käski sitten ajamaan lady Boobyn kartanoon. Oli ehditty vain muutaman sylen päähän, kun maajunkkari kysyi Josefilta, tiesikö hän, kuka mies harppaili kentän yli jonkin matkan päässä heistä.

Josef vastasi innokkaasti:

– Oi, hyvä herra, se on pastori Adams!

– Niinpä onkin, Fanny huudahti. – Mies-poloinen on tulossa tekemään puolestamme minkä voi. Niin, hän on kunnianarvoisin, hyväluontoisin ihminen.

– Aivan, Josef myönsi. – Jumala häntä siunatkoon! Sillä hänen vertaansa ei ole toista maailmassa.

– Maailman paras mies tosiaan! Fanny innostui.

– Niinkö? maajunkkari kysyi. – Sitten tahdon ottaa maailman parhaan miehen vaunuihini.

Näin sanoen hän käski pysähdyttää ajoneuvot, jolloin Josef hänen pyynnöstään huusi pastorille. Hyvin tuntien hänen äänensä Adams riensi kiireimmiten sitä kohti ja saapui pian heidän luokseen. Herrasmies, joka vaivoin saattoi pidättyä nauramasta hänen ulkomuodolleen, kehotti häntä nousemaan vaunuihin, mistä pastori moneen kertaan kiitellen kieltäytyi sanoen, että hän voi kävellä niiden vieressäkin, ja vakuutti jaksavansa pysyä niiden rinnalla. Mutta vihdoin hänet kuitenkin saatiin suostumaan.

Maajunkkari ilmoitti nyt Josefille avioliittonsa, mutta olisi voinut säästää itseltään sen vaivan, sillä hänen palvelijansa oli Josefin pukeutuessa jo pitänyt siitä huolen. Hän jutteli vielä, kuinka erinomaisen onnellinen hän oli Josefin sisaren kanssa ja kuinka suuressa arvossa piti kaikkia nuoren vaimonsa sukulaisia. Josef kiitti monin kumarruksin, ja pastori Adams, joka nyt vasta huomasi nuoren ystävänsä uuden vaatekerran, sai ilonkyyneleet silmiinsä ja alkoi hieroa käsiänsä ja naksautella sormiansa kuin mielipuoli.

Nyt he olivat saapuneet lady Boobyn kartanoon, ja kehottaen heitä hetkisen odottamaan pihamaalla maajunkkari astui sisälle tätinsä luo ja kutsui hänet pihalle vaimonsa parista ja ilmoitti Josefin tulosta sanoen:

– Rakas täti, koska olen nainut hyveellisen ja ansiokkaan tytön, olen päättänyt tunnustaa hänen omaisensa ja suoda heille kaikkea asiaankuuluvaa kunnianosoitusta, ja olen siis äärettömän kiitollinen kaikille sukulaisilleni, jotka tekevät samoin. On totta, että hänen veljensä on ollut palveluksessasi, mutta hänestä on nyt tullut minun veljeni. Tunnen itseni onnelliseksi siitä, ettei hänen luonteensa, käytöksensä tai ulkonäkönsä anna minulle vähintäkään aihetta hävetä nimittää häntä siksi. Sanalla sanoen, hän on nyt tuolla ulkona herrasmiehen puvussa, ja herrasmiehenä tahdon häntä tästedes katseltavankin. Olenkin sinulle sanomattoman kiitollinen, jos sallit hänen tulla seuraamme. Sillä minä tiedän sen tuottavan suurta iloa vaimolleni, vaikkei hän siitä mitään puhu.

Tämä oli onnenpotkaus, jollaista lady Booby ei ollut osannut toivoa eikä odottaa. Hän vastasi innokkaasti:

– Lankoni poika, tiedäthän, kuinka helposti minut voidaan taivuttaa kaikkeen, mitä Josef Andrews haluaa... hm, tarkoitan kaikkeen, mitä sinä haluat, ja koska hän nyt on sukulaisesi, en voi kieltäytyä häntä sellaisena kohtelemasta.

Maajunkkari sanoi hyvin tietävänsä, kuinka suuressa kiitollisuudenvelassa hän oli tätinsä myöntyväisyydestä, ja astuttuaan kolme askelta hän kääntyi ja virkkoi, että hänellä oli vielä pyyntö, johon hän uskoi tädin kernaasti suostuvan, koska oli suostunut edelliseenkin.

– Siellä on nuori nainen...

– Rakas sukulaiseni, ehkäisi täti, – älä salli minun hyväluontoisuuteni viekotella itseäsi yrittämään ylenmäärin vaikuttaa minuun, kuten liiankin usein tapahtuu. Äläkä luule minun, vaikka niin alentuvasti sallinkin lankomiehesi pöytävieraakseni, suostuvan kaikkien omien palvelijoitteni ja kaikkien maalaishomsujen seuraan.

– Hyvä täti, maajunkkari vastasi, – luulen, ettet ole sitä nuorta tyttöä koskaan tavannut. En ole milloinkaan nähnyt sellaista suloutta ja viattomuutta niin suureen kauneuteen ja samalla vienoon herttaisuuteen liittyneenä.

– Niin totta kuin elän, en päästä häntä suojiini, vallasrouva vastasi vihastuneena. – Kaiken maailman yritykset raukeisivat siinä tyhjiin, pelkkää toivomustakin pidän solvaisuna ja...

Maajunkkari, joka tiesi tätinsä taipumattomuuden, keskeytti hänet pyytämällä anteeksi ja luvaten olla asiasta sen koommin mainitsematta. Sitten hän palasi Josefin luo, ja rouva lähti Pamelan seuraksi. Hän vei Josefin syrjään ja sanoi opastavansa hänet sisarensa luo, mutta ettei hän vielä voinut saada lupaa Fannylle. Josef pyysi, että saisi tavata sisarensa kahdenkesken ja sitten olla Fannynsä kanssa, mutta maajunkkari, joka tiesi, kuinka hänen vaimonsa ihastuisi veljensä seurasta, ei tahtonut sitä sallia, sanoen hänelle, että niin lyhyt ero Fannysta ei suinkaan mitään merkitsisi, koska tiesi hänen olevan varmassa turvassa, ja lisäsi vielä toivovansa, että Josef ei niin helposti jättäisi sisartansa, jota ei ollut nähnyt pitkään aikaan ja jota hän niin hellästi rakasti. Josef suostui heti, sillä veli ei tosiaan voinut hellemmin rakastaa sisarta. Hän jätti Fannyn, joka oli hyvillään, ettei tarvinnut mennä lady Boobyn silmien eteen, herra Adamsin huostaan, ja nousi maajunkkarin kanssa yläkertaan, sillä välin kun Fanny palasi pastorin kanssa tämän asuntoon, jossa tiesi saavansa ystävällisen vastaanoton.

KUUDES LUKU

Ei kehoteta ketään silmäilemään tätä pitemmälle kuin haluttaa.

Josefin ja Pamelan kohtauksessa vuoti ilonkyyneleitä molemminkin puolin, ja heidän syleilynsä olivat helliä ja rakkaita. Nuori aatelismies katseli heitä kuitenkin paljon suopeammin silmin kuin hänen tätinsä, jonka intohimoa he vain lietsoivat. Ja tuota intohimoa lisäsi vielä uusi puku, jollaista tosin ei tarvittu korostamaan niitä eläviä värejä, joilla luonto oli sivellyt terveyden, voiman, kauneuden ja nuoruuden.

Iltasella Josef heidän pyynnöstään huvitti seuraa kertomalla monista seikkailuistaan, eikä lady Booby voinut salata tyytymättömyyttään niissä kohdin, joissa Fanny esiintyi, varsinkaan kun herra Booby haltioitui ylistämään tämän kauneutta perin innostunein lausein. Kääntyen Pamelan puoleen lady Booby sanoi ihmettelevänsä, että hänen lankonsa poika, joka väitti menneensä naimisiin rakkaudesta, piti sellaista puheenaihetta sopivana vaimonsa huvitukseksi, lisäten, että hän puolestaan tulisi mustasukkaiseksi aviomiehestä, joka niin lämpimästi kehui toista naista. Pamela vastasi, että siihen hänellä mielestään olisi syytäkin, mutta se oli vain todistus herra Boobyn herkkyydestä näkemään naisissa enemmän kauneutta kuin heillä oli. Tällöin molemmat naiset vilkaisivat kuvastimeen, ja lady Booby vastasi, että miehet ylimalkaan olivat varsin kehnoja kauneuden arvostelijoita, ja sitten he kummankin katsellessa vain omia kasvojaan vaihtoivat kohteliaisuuksia toistensa suloista. Kun lähestyi levon aika, jonka talon emäntä siirsi niin myöhäksi kuin säädyllisesti saattoi, hän ilmoitti Josefille, jota tästedes nimitämme herra Josefiksi, koska hänellä oli yhtä hyvä oikeus siihen arvonimeen kuin monilla muillakin, tarkoitan hyvien vaatteiden tuottamaa poikkeuksetta tunnustettua oikeutta, käskeneensä valmistaa tälle vuoteen. Herra Josef kieltäytyi tästä suosiosta mahdollisimman päättäväisesti, sillä hänen sydämensä oli kauan ollut Fannyn luona, mutta rouva pyysi kovin hartaasti ja väitti, että ulkona pitäjällä ei ollut mitään sopivaa yösijaa tarjolla sellaiselle henkilölle, jona hänen nyt oli itseänsä pidettävä. Kun maajunkkari rouvineen yhtyi tähän kehotukseen, täytyi herra Josefin vihdoin luopua aikomuksestaan käydä sinä iltana Fannyn luona, joka puolestaan yhtä kärsimättömästi odotti häntä puoliyöhön asti. Silloin hän huomaavaisuudesta pastori Adamsin perhettä kohtaan, joka hänen tähtensä oli jo valvonut kaksi tuntia, meni vuoteeseen, mutta ei nukkumaan. Lemmenajatukset pitivät häntä valveilla, ja hän tunsi itsensä melko levottomaksi, kun ei Josef lupauksensa mukaan palannut. Tähän levottomuuteensa hän ei kuitenkaan tiennyt muuta syytä kuin sen, että hän oli poissa armaansa seurasta.

Herra Josef nousi aikaisin aamulla ja tuli tervehtimään sydämensä ihannetta. Tuskin Fanny oli kuullut hänen äänensä pastorin päivähuoneesta, kun hän hypähti vuoteestaan ja pukeuduttuaan muutamassa silmänräpäyksessä meni alas hänen luokseen. He viettivät kaksi tuntia sanomattoman onnellisina yhdessä, ja kun he sitten pastori Adamsin luvalla olivat määränneet maanantain vihkimispäiväkseen, herra Josef palasi lupauksensa mukaan aamiaiselle lady Boobyn luo, jonka käyttäytymisestä illasta lähtien nyt kerromme lukijalle.

Tuskin hänen armonsa oli vetäytynyt huoneeseensa, kun hän kysyi Slipslopilta, mitä tämä ajatteli siitä ihmeellisestä olennosta, jonka hänen lankonsa poika oli nainut.

– Hyvä rouva? Slipslop virkkoi kysyvään sävyyn, vielä täysin käsittämättä, mihin suuntaan oli vastattava.

– Kysyn sinulta, hänen armonsa vastasi, – mitä ajattelet siitä tollosta, siitä uudesta sukulaisestani? Siksihän minun kaiketi on häntä nimitettävä.

Kaipaamatta enempää vihjausta Slipslop alkoi raapia ja repiä Pamelaa ja rumensi hänet niin surkeasti, että kellekään ei olisi ollut mahdollista tuntea henkilöä.

Lady Booby avusti häntä tarmonsa takaa ja sanoi lopuksi:

– Luullakseni olet kuvaillut hänet oikein, Slipslop, mutta hän on kuitenkin enkeli Fannyyn verrattuna.

Slipslop kävi silloin Fannyn kimppuun, jota hän höyhensi ja suomi yhtä raakamaisesti, huomauttaen lopuksi, että noissa halpasäätyisissä ihmisissä oli aina jotakin, minkä täytyi iäksi erottaa heidät paremmistaan.

– Säännöstäsi on toki luullakseni yksi poikkeus, lady Booby sanoi. – Varmaankin arvaat, ketä tarkoitan.

– En ollenkaan, sen vakuutan, hyvä rouva, Slipslop vastasi.

– Minä tarkoitan erästä nuorta miestä, kylläpä sinä olet aika pölkkypää, rouva sanoi.

– Oh, olen tosiaan. Niin, teidän armonne, hän kyllä on sääntö poikkeuksesta, Slipslop myönsi.

– Niin, eikö hän olekin poikkeus, Slipslop? lady Booby jatkoi. – Eikö hän ole niin siro, että ruhtinaskin voisi punehtumatta tunnustaa hänet pojakseen? Hänen käytöksensä on sellainen, että hänen ei tarvitse hävetä parhaiten kasvatettujen rinnalla. Hän lainaa asemastaan aina alistuvan nöyryyden ylempiään kohtaan, mutta ilman sitä orjamaista matelevaisuutta, jota tuollaisissa henkilöissä nimitetään hyväksi käytökseksi. Missään hänen teoissaan ei huomaa halpamaista pelon vaikutinta, mutta niissä ilmenee selvästi kunnioitusta ja kiitollisuutta, ja tulee vakuutetuksi, että hänen toimiansa ohjaa hartaus ja rakkaus. Entä hänen hyvät avunsa sitten? Kuinka kuuliainen hän onkaan vanhemmilleen, kuinka hellä ja rakastava sisartaan kohtaan, kuinka vilpitön ystävyydessä ja kuinka uljas! Hän on niin hyväsydäminen, että jos hän olisi syntynyt herrasmieheksi, hänen vaimonsa olisi omistanut arvaamattoman aarteen.

– Epäilemättä, hyvä rouva, Slipslop sanoi.

– Mutta näin ollen, lady Booby jatkoi, – täytyisi hienon naisen tulla halveksittavaksi, jos vain ajattelisikin sellaista miestä, vaikka hänellä olisi vielä tuhat muuta hyvää ominaisuutta.

– Epäilemättä, hyvä rouva, Slipslop sanoi.

– Ja miksikä epäilemättä? hänen armonsa tokaisi. – Matkit aina kuin kaiku. Eikö hän ole paremmin rakkauden arvoinen kuin ruokoton maalaistollukka, vaikka viimeksi mainittu suku olisikin yhtä vanha kuin virrat, tai joutilas, kunnoton irstailija tai pieni vähäpätöinen hienoston keikari? Ja kuitenkin meidän täytyy langettaa oma tuomiomme välttääksemme maailman arvostelua. Säästyäksemme muiden halveksimiselta meidän täytyy yhtyä niiden kanssa, joita ylenkatsomme. Meidän on pidettävä syntyperää, arvonimeä ja varallisuutta todellista ansiokkuutta parempina. Se on tapojen orjuutta, hirmuvaltaa, johon meidän täytyy taipua, sillä me ylhäiset ihmiset olemme tavan orjia.

– Hyvänen aika! Slipslop huudahti, joka nyt hyvin tiesi, minne päin kelkkansa kääntäisi. – Jos minä olisin sellainen varakas ja ylhäinen nainen kuin teidän armonne, niin enpä olisi kenenkään orja.

– Minäkö? lady Booby virkkoi. – Tarkoitan, että jos nuori säätyläisnainen, joka ei ole nähnyt mitään maailmassa, sattuisi mielistymään tuollaiseen mieheen. Minäkö! Ethän toki kuvittele...

– En suinkaan, hyvä rouva, Slipslop vakuutti.

– Et, mitä et? rouva huudahti. – Sinä olet aina valmis vastaamaan ennen kuin olet kuullut lauseeni loppuun. Täytyyhän minun kyllä myöntää, että hän on ihastuttava nuori mies. Minäkö! Ei, Slipslop, kaikki ajatukset miehistä ovat minulle ollutta ja mennyttä. Olen kadottanut puolison, joka... mutta jos rupeisin mietiskelemään, niin tulisin hulluksi. Vastaisen rauhani täytyy perustua unohdukseen. Slipslop, lörpöttele minulle taas jotakin joutavaa, jotta ajatukseni kääntyisivät toisaalle. Mitä ajattelet herra Andrewsista?

– Niin, Slipslop sanoi, – minusta hän on komein, mallikelpoisin mies, mitä koskaan olen nähnyt, ja jos minä olisin ylhäisimpiin luokkiin kuuluva nainen, niin siitä koituisi muutamille ihmisille hyvää. Teidän armonne saattaa puhua tavoista, jos haluaa, mutta minä olen varma, ettei voi verratakaan herra Andrewsia useimpiin nuoriin herrasmiehiin, jotka käyvät vieraisilla talossamme Lontoossa. Joukko keikailevia, kiilloitettuja keikareita! Minä menisin pikemmin naimisiin vanhan pastori Adamsin kanssa. Viis välittäisin siitä, mitä ihmiset sanoisivat, kunhan vain olisin onnellinen armaani sylissä. Jotkut ihmiset ivailevat toisia ihmisiä, koska niillä toisilla ihmisillä on sellaista, mitä jotkut ihmiset mielellään omistaisivat.

– Sinä siis, hänen emäntänsä vastasi, – tahtoisit todellakin mennä naimisiin herra Andrewsin kanssa, jos olisit korkeasäätyinen nainen?

– Niin, sen vakuutan teidän armollenne, Slipslop vastasi. – Tahtoisin, jos hän vain huolisi minusta.

– Höpsö, pässinpää! rouva huudahti. – Tarkoitatko, että jos hän huolisi hienoston naisesta?

– En suinkaan, hyvä rouva, Slipslop sanoi. – Luulen, että asia olisi selvä, jollei Fanny olisi tiellä. Ja olenpa varma, että jos olisin teidän armonne asemassa ja pitäisin herra Josef Andrewsista, niin neitonen ei jäisi hetkeksikään tähän pitäjään. Varmaankin asianajaja Scout panisi hänet sullomaan matkalaukkujaan, jos armollinen rouva vain virkkaisi sanasen.

Nämä Slipslopin viime lauseet nostivat myrskyn hänen emäntänsä sielussa. Hän pelkäsi, että Scout oli antanut hänet ilmi, tai pikemminkin, että hän itse olisi paljastanut itsensä. Lyhyen vaitiolon jälkeen ja sitten kun hänen kasvonsa olivat vaihtaneet väriä, ensin kalvenneet ja sitten karahtaneet punaisiksi, hän puhui näin:

– Minua kummastuttaa, että sallit kielesi noin vapaasti kieppua. Tahdotko vihjaista, että käytin Scoutia tyttöä vastaan tuon nuorukaisen vuoksi?

– Oi, oi, hyvä rouva, Slipslop sanoi suunniltaan säikähtyneenä, – minäkö vihjaisisin sellaista!

– Luullakseni et uskalla, rouva vastasi. – Uskon, että käytökseni voi uhmata itse ilkeämielisyyttäkin, joka tahtoisi moista kirottua parjausta esittää. Jos olisin koskaan havainnut mitään irstaisuutta, mitään kevytmielisyyttä käytöksessäni, jos olisin noudattanut eräiden esimerkkejä, joita luullakseni olet nähnyt, antautuakseni säädyttömiin vapauksiin edes puolison kanssa... Mutta se rakas mies on poissa. Tässä hän alkoi nyyhkyttää. – Jos hän olisi elossa. Kyyneleet pulpahtivat esille. – Hän ei voisi syyttää minua mistään hellyyttä tai intohimoa osoittavasta teosta. Ei, Slipslop, koko sinä aikana, jonka elimme yhdessä, hän ei koskaan saanut minulta suudelmaakaan ilman että ilmaisin vastenmielisyyttä sitä antaessani. Olen varma, että hän itse ei koskaan aavistanut, kuinka paljon häntä rakastin. Hänen kuolemansa jälkeen, vaikka on jo kulunut melkein kuusi viikkoa, en ole, kuten hyvin tiedät, päästänyt luokseni ainoatakaan vierasta, kunnes tämä hupsu lankoni poika saapui. Olen tiukasti rajoittanut itseni yksipuoliseen ystäväseuraan. Ja voiko pelätä, että tällaista käytöstä soimattaisiin? Että syytettäisiin ei ainoastaan intohimosta, jollaista olen aina halveksinut, vaan vieläpä sen kohdistamisesta moiseen esineeseen, henkilöön, joka on niin paljon huomioni alapuolella!

– En totisesti käsitä, mitä teidän armonne tarkoittaa, Slipslop virkkoi, – enkä tiedä tästä asiasta mitään.

– Uskon tosiaan, ettet käsitä minua. Tällaisia hienotunteisia ajatuksia herää vain ylevissä mielissä. Sinä et voi näitä ihanteita karkealla tajunnallasi käsittää. Sinä olet alhainen olento, syntyperältäsi Andrewsin vertainen, viheliäinen matelija, luomakunnan yleisessä puutarhassa kasvava rikkaruoho.

– Vakuutan teidän armollenne, Slipslop sanoi, jonka tunteet olivat melkein yhtä korkealla kuohahtelevia kuin hänen emäntänsä, – että minulla ei ole enempää tekemistä yleisessä puutarhassa kuin muillakaan. Teidän armonne puhuu palvelijoista todellakin kuin ne eivät olisi kristittyjen rotua. Palvelijoilla on lihaa ja verta yhtä hyvin kuin säätyläisilläkin, ja herra Andrews itse on todistuksena siitä, että heillä on yhtä hyviä ominaisuuksia tai parempiakin. Omasta puolestani taas en voi käsittää, että omat ajatukseni ovat karheampia. Slipslop lienee tarkoittanut karkeampia. – Olen varma, että jos herra Andrews olisi minun ihanteeni, niin en häpeäisi häntä herrasmiesten seurassa. Sillä jokaisen, joka vain on nähnyt hänet uusissa vaatteissaan, täytyy tunnustaa, että hän käy herrasmiehestä siinä kuin kuka tahansa. Karheita, vai niin! En minä sentään siedä kuulla sitä nuorta mies-poloista parjattavan, sillä sanonpa, etten ole eläissäni kuullut hänen lausuvan pahaa sanaa kenestäkään. Olen varma, että hän ei ole karhea sydämeltään, sillä hän on maailman hyväluontoisin mies. Hänen ihonsa taas ei ole suinkaan sarvettuneempi kuin muidenkaan. Hänen poikana ollessaan hänen povensa oli valkoinen kuin luminietos, ja niin se on vieläkin, missä eivät karvat sitä peitä. Totisesti, jos minä olisin rouva Andrews ja mieheni saisi sata puntaa vuodessa, en kadehtisi parhaintakaan naispuolista, jolla on pää. Naisen, joka ei voisi olla onnellinen sellaisen puolison kanssa, ei tulisi sitä koskaan olla, sillä jollei hän voi tehdä naista onnelliseksi, en ole vielä nähnyt sitä miestä, joka voisi. Minä toistan, että hänen tähtensä soisin olevani ylhäinen nainen. Luulen, että kun olisin tehnyt hänestä herraskaisen, hän käyttäytyisi niin, ettei kukaan tuomitsisi menettelyäni, enkä usko, että moni uskaltaisi sanoa hänelle vasten naamaa, ettei hän ole herrasmies, eikä minunkaan korvieni kuullen.

Näin puhuessaan hän otti kynttilät ja kysyi emännältään, joka jo oli tuokion levännyt vuoteessaan, oliko tällä muita käskyjä annettavina? Rouva vastasi lempeästi, että hänellä ei ollut, ja nimittäen Slipslopia lystikkääksi olennoksi sanoi tälle hyvää yötä.

SEITSEMÄS LUKU

Filosofisia mietteitä, jollaisia ei tavata missään kevytmielisessä ranskalaisessa romaanissa. Herra Boobyn vakava neuvo Josefille, ja Fannyn kohtaus keikarin kanssa.

Tottumuksella, hyvä lukijani, on niin suuri vaikutus ihmismieleen, että siitä tuskin voi väittää mitään liian omituista tai liian voimakasta. Tarina saiturista, joka pitkäaikaisesta tottumuksesta muiden pettämisessä joutui viimein pettämään itsensä ja suurella ilolla ja riemulla näpisti guinean omasta taskustaan siirtääkseen sen rahakirstuunsa, ei ole mahdoton eikä uskomaton. Samoin käy petkuttajille, kun he kauan petettyään tuttaviansa vihdoin saavuttavat taidon pettää itseänsä, ja heissä syntyy aivan sama käsitys, vaikkakin valheellinen, omista kyvyistään, oivallisista ominaisuuksistaan ja hyveistään, joita he kenties vuosikausia ovat koettaneet naapureilleen uskotella.

Voidakseni nyt sovittaa tämän huomion nykyiseen tarkoitukseeni, sinun tulee tietää, lukijani, että koska intohimo, jota tavallisesti nimitetään rakkaudeksi, kehittää useimpia naismaailman eli kauniin sukupuolen avuja, se tässä silloin tällöin osoittaa pientä taipumusta petokseen. Siitä et saa olla kaunokaisille vihainen, vaan ajattelehan, että jo seitsenvuotiaana tai vähän aikaisemminkin pikku neiti saa äidiltään kuulla, että nuori herra on perin hirveää eläinrotua ja poikkeuksetta syö hänet suuhunsa ja hieroo murusiksi, jos tyttönen päästää hänet liian lähelle, joten tämän ei suinkaan omasta aloitteestaan tule mokomaa suudella tai antautua leikkisille hänen kanssaan, vaan päinvastoin olla sallimatta pojankaan häntä suudella tai hänen kanssaan leikitellä. Myöskään ei hänen koskaan sovi millään lailla kiintyä tuohon otukseen, sillä jos hän sen tekee, niin kaikki hänen hamosiin puetut ystävänsä pitäisivät häntä kavaltajana, osoittaisivat häntä sormellaan ja karkoittaisivat hänet seurastaan. Näitä aikaisempina lapsuusvuosina saatuja vaikutelmia sitten vielä heidän opettajattarensa ja toverinsa juurruttavat syvemmälle. Niinpä tyttösissä kymmenisen vuoden ikäisinä on herännyt sellainen kauhu ja kammo yllämainittua hirviötä kohtaan, että he sen nähdessään aina pakenevat kuin viaton jänö ajokoiraa. Sen vuoksi he neljän-, viidentoista vuoden tienoilla tuntevat tavatonta vastenmielisyyttä nuorta herraa kohtaan, päättävät ja usein vakuuttavat, etteivät koskaan tahdo ryhtyä mihinkään kanssakäymiseen hänen kanssaan, ja toivovat hartaasti voivansa kautta elämänsä pysytellä hänen ulottuviltaan, josta mahdollisuudesta heillä on niin elävänä esimerkkinä kiltti neitseellinen tätinsä. Mutta tähän ajankohtaan päästyään ja siis sivuutettuaan toisen seitsenvuotisen kehitysasteensa, jolloin heidän kypsyneempi järkensä alkaa nähdä hiukan kauemmaksi ja he melkein joka päivä sattuvat nuoren herran tielle, he käsittävät, kuinka vaikeata on pysytellä poissa hänen kannoiltaan. Ja kun he havaitsevat hänen usein katselevan heitä, jopa toisinaan hyvin kiihkeästi ja hartaastikin, sillä ennen tätä ikää hirviö harvoin kiinnittää heihin huomiotansa, he alkavat vakavasti miettiä vaaraa, ja kun huomaavat, että vihollinen ei ole helposti vältettävissä, niin viisaammat joukosta keksivät muita keinoja turvakseen.

He koettavat kaikkia mahdollisia menettelytapoja tehdäkseen itsensä rakastettaviksi hänen silmissään, jotta hänessä ei heräisi halua vahingoittaa heitä. Siinä he ylimalkaan onnistuvatkin niin hyvin, että hänen silmänsä niihin monesti tulevalla raukealla ilmeellä melkoisesti vähentävät kuvittelua hänen hurjuudestaan ja hälventävät heidän pelkoansa, joten he jo uskaltautuvat hänen kanssaan pakinoimaankin. Ja kun he havaitsevat hänet niin erilaiseksi heille esitetystä kuvasta, aivan lauhkeaksi, vienoksi, ystävälliseksi, helläksi ja hartaaksi, heidän kauhea pelkonsa haihtuu silmänräpäyksessä ja, kuten ihmismieli tavallisesti siirtyy toisesta äärimmäisyydestä toiseen, sen vastakohtaan, yhtä helposti ja melkein yhtä äkillisesti kuin lintu pyrähtää oksalta oksalle, vaihtuu pelko silmänräpäyksessä rakkaudeksi. Mutta kuten sattuu henkilöille, joita lapsuudessaan on perinpohjin pelotettu eräillä tontuiksi nimitetyillä olemattomuuksilla, että heissä säilyy pelko noita olentoja vastaan vielä sittenkin, kun jo varmaan tietävät niiden olevan vain mielikuvituksen luomia, samaten nämä nuoret neiditkään, vaikkeivät enää pelkää joutuvansa ihmissyöjän kitaan, eivät voi kokonaan ravistaa itsestään heihin istutettua kauhua. Heitä kiusaa vielä ajatus moitteesta, jota niin voimakkaasti kylvettiin heidän herkkään mieleensä ja jota suuresti lisäävät heidän tovereiltaan yhä päivittäin kuullut inhon julistukset. Tämän moitteen välttäminen on siis nyt heidän ainoa huolensa; ja siksi he yhä ovat hirviötä inhoavinansa, ja mitä enemmän häntä rakastavat, sitä kiihkeämmin he teeskentelevät vastenmielisyyttä. Alituisesti ja jatkuvasti harjoittamalla tätä petosta muita kohtaan he pettävät lopulta itsensäkin uskotellen itselleen, että todellakin vihaavat rakkautensa esinettä.

Näin tapahtui lady Boobyllekin, joka oli rakastunut Josefiin aikoja ennen kuin siitä tiesi ja nyt rakasti häntä paljon enemmän kuin aavistikaan. Hänessä oli tosiaan siitä asti, kun nuorukaisen sisar saapui, ja siitä hetkestä, kun hän näki Josefin herrasmiehenä ja herrasmiehen puvussa, alkanut salaisesti herätä tuuma, jonka rakkaus oli häneltä kätkenyt, kunnes unennäkö sen hänelle paljasti.

Herättyään hän lähetti heti kutsumaan lankonsa poikaa. Kun tämä oli saapunut hänen luokseen, rouva sanoi ensin monin kehuvin sanoin ylistettyään hänen valintaansa, että tämä hänen alentuvaisuudestaan, kun salli oman palvelijansa istua pöytäänsä, saattoi havaita hänen pitävän Andrewsin perhettä sukulaisinaan ja omaisinaankin ja että, koska herra Booby oli sellaisesta perheestä nainut tytön, hänen tuli kaikin keinoin koettaa sitä kohottaa niin paljon kuin mahdollista. Vihdoin hän neuvoi tätä käyttämään kaiken hartautensa ja kykynsä saadakseen Josefin luopumaan aikomastaan avioliitosta, joka vielä laajentaisi heidän suhteensa halpasäätyisiin ja köyhiin ihmisiin, lisäten, että herra Booby hankkimalla hänelle jonkin viran armeijassa tai muun sivistyneelle miehelle sopivan toimen pian voisi korottaa herra Andrewsin herrasmiehen tasolle. Sen jälkeen tämän avut voisivat nopeasti tuottaa hänelle mahdollisuuden sellaiseen avioliittoon, josta ei koituisi heille häpeää.

Hänen lankonsa poika yhtyi sydämestään tähän ehdotukseen, ja tavattuaan Josefin vaimonsa luona palatessaan tämän huoneeseen hän aloitti heti tähän tapaan:

– Rakkauteni armasta Pamelaani kohtaan, veli, ulottuu kaikkiin hänen sukulaisiinsakin, enkä osoita heille vähempää kunnioitusta kuin jos olisin nainut herttuan perheestä. Toivoakseni olen antanut sinulle tästä joitakuita varhaisia todistuksia ja tahdon antaa päivittäin yhä uusia. Suonet minulle siis anteeksi, että huolenpitoni sinun parhaastasi saa minut mainitsemaan sellaista, mikä ehkä kuuluu korvissasi vastenmieliseltä. Mutta minun täytyy hartaasti pyytää, että jos pidät missään arvossa sukulaisuuttani ja ystävyyttäni, luopuisit kaikista ajatuksista mennä pitemmälle tytön kanssa, joka, koska olet minun sukulaiseni, on niin paljon alempana sinua. Tiedän, että myöntymyksesi saattaa alussa tuntua vaikealta, mutta päivä päivältä se tunne vähenee, ja lopuksi sinä vilpittömästi kiität minua neuvostani. Kyllähän tyttö on kaunis, mutta kauneus yksinään on heikko ominaisuus ja saattaa avioliiton vain onnettomaksi.

– Hyvä herra, Josef vastasi, – vakuutan teille, että kauneus on vähäisin hänen eduistaan, enkä tiedä ainoatakaan hyvettä, jota tällä nuorella neidolla ei olisi.

– Hänen hyveitään, herra Booby selitti, – et vielä osaa paljon arvostella, mutta vaikka hänellä olisi kuinka monta, hän on siinä suhteessa vain niiden tasalla, jotka ovat häntä ylempänä sukuperänsä ja varallisuutensa vuoksi ja joita sinun nyt on pidettävä vertaisinasi. Ainakin huolehdin, että pian olet heidän tasollaan, jollet ehkäise sitä alentamalla itseäsi tuollaisella avioliitolla, jota tuskin siedän ajatella ja joka murtaisi vanhempiesi sydämet, he kun nyt riemulla odottavat sinun pääsevän eteenpäin maailmassa.

– En usko, Josef vastasi, – että vanhemmillani on mitään valtaa taipumuksiini, enkä ole velvollinen uhraamaan onneani heidän oikulleen tai kunnianhimolleen. Sitäpaitsi minua surettaisi kovin nähdä, että sisareni odottamaton menestys niin äkkiä herättäisi heissä moista jumalatonta ylpeyttä ja saisi heidät halveksimaan vertaisiansa. Olen päättänyt olla millään ehdolla jättämättä rakasta Fannyäni. En, häntä en hylkää, vaikka voisin kohottaa hänet yhtä paljon nykyisen asemansa yläpuolelle kuin te olette kohottanut sisareni.

– Sisarellesi, samoin kuin itsellenikin, Booby virkkoi, – on vertailusi kovin imarteleva, mutta, ystäväni, hän ei ole kauneudeltaan Pamelaan verrattavissa eikä ole läheskään yhtä ansiokas. Ja sitäpaitsi, herraseni, koska kohteliaasti heität esiin avioliittoni sisaresi kanssa, minun täytyy opettaa sinulle, mikä suuri ero meidän välillämme on. Varallisuuteni teki minulle mahdolliseksi noudattaa omaa mielitekoani, ja sen laiminlyöminen olisi minussa ollut yhtä päätöntä hulluutta kuin sinussa olisi sen noudattaminen.

– Minunkin varallisuuteni tekee minulle mahdolliseksi noudattaa omaa mielitekoani, Josef sanoi, – sillä kaikki iloni kohdistuu Fannyyn, ja kunhan minulla vain on terveyttä, kykenen elättämään hänet työlläni siinä asemassa, johon hän on syntynyt ja johon hän on tyytyväinen.

– Veljeni, Pamela virkkoi, – herra Booby neuvoo sinua ystävänä, ja epäilemättä isä ja äiti ajattelevat hänen tavallaan, ja heillä on kyllä syytä olla sinulle vihainen, jos tuhoat sen hyvän, minkä hän on tehnyt, ja syökset perheemme jälleen alas, kun hän on sen korottanut. Sinun olisi sopivampi rukoilla armoa tuollaista intohimoa vastaan pikemmin kuin heittäytyä sen valtaan.

– Et suinkaan ole tosissasi, sisar? Onhan hän ainakin sinun vertaisesi.

– Hän oli minun vertaiseni, Pamela vastasi, – mutta minä en ole enää Pamela Andrews. Minä olen tämän herrasmiehen puoliso ja sellaisena Fannyn yläpuolella. Toivon, etten milloinkaan osoita käytöksessäni sopimatonta ylpeyttä, mutta samalla koetan aina tuntea itseni enkä epäile, että jumalallinen armo auttaa minua siihen.

Nyt heidät kutsuttiin aamiaiselle, ja siihen päättyi sillä kertaa heidän keskustelunsa, tuottamatta juuri mitään tyydytystä kellekään asianomaiselle.

Fanny käveli tällävälin puistikkotiellä jonkin matkan päässä kartanosta, mihin Josef oli luvannut ensi tilaisuudessa tulla häntä tapaamaan. Tytöllä ei ollut shillinkiäkään omaa rahaa, ja hän oli palaamisestaan asti kokonaan elänyt pastori Adamsin vieraanvaraisuudesta.

Monen palvelijan saattama nuori herrasmies tuli hänen luokseen ja kysyi, eikö tuo edessä oleva kartano kuulunut lady Boobylle. Sen hän tosin hyvin tiesi, mutta hän oli tehnyt kysymyksensä vain saadakseen tytön kohottamaan katseensa ja nähdäkseen, vetivätkö tämän kasvot vertoja muotojen siroudelle. Tuskin hän oli nähnyt, kun hän ihan hämmästyi. Hän seisahdutti hevosensa ja vannoi, että siinä oli kaunein olento, minkä koskaan oli nähnyt. Sitten hän hyppäsi heti satulasta ja jättäen ratsunsa palvelijan huostaan rapsautti puoli tusinaa kirouksia vannoen suutelevansa tyttöä. Tähän Fanny ensin alistui pyytäen, että herrasmies ei olisi liian raju, mutta tämä ei tyytynyt kohteliaaseen tervehdykseen eikä tuimimpaankaan hyökkäykseen, jonka voi tehdä hänen huuliaan vasten, vaan kaappasi hänet syliinsä ja yritti suudella hänen rintojansa, mitä Fanny kaikin voimin vastusti ja minkä hän, koska keikarimme ei ollut väkevä kuin Herkules, jonkin verran ponnistelemalla onnistuikin estämään. Kun nuori herrasmies oli kamppailusta pian hengästynyt, hän jätti tytön ja nousten jälleen ratsulleen kutsui luokseen yhden palvelijoistaan, jonka käski jättäytymään jälkeen tytön kanssa ja tekemään hänelle mitä tarjouksia hyvänsä taivuttaakseen hänet palaamaan herrasmiehen kanssa illalla kotiin. Miehen oli vakuutettava neitoselle, että herrasmies ottaisi hänet elätettäväkseen. Sitten tämä ratsasti edelleen muiden palvelijoidensa kanssa ja saapui kartanoon, jonka omistajattaren kaukainen sukulainen hän oli ja jonne hän oli tullut vierailulle.

Uskottu palvelija, jolla tämänlaatuisissa tehtävissä oli pitkäaikainen kokemus, toimitti tehtävänsä mahdollisimman tunnollisesti ja taitavasti, mutta tuloksetta. Tyttö oli kuuro hänen tarjouksilleen ja hylkäsi ne inhoten. Vihdoin parittaja, jolla kenties oli kuumempaa verta suonissaan kuin isännällään, alkoi puhua omasta puolestaan, sanoi tytölle, että hän, vaikka olikin palvelija, omisti jonkin verran varallisuutta, jonka haltiattareksi neitonen pääsisi. Mies vakuutti vielä, että se ei tietäisi mitään loukkausta tämän hyveellisyydelle, hän kun haluaisi mennä avioliittoon. Fanny vastasi kieltäytyvänsä, vaikkapa itse tuo hänen herransa tai maan ylhäisin lordi tarjoutuisi hänet naimaan. Vihdoin mies väsyen houkutteluihin ja hehkuen sulojen vaikutuksesta, jotka miltei olisivat voineet sytyttää liekin muinaisajan filosofin tai nykyaikaisen pappismiehen povessa, sitoi hevosensa tiepuoleen ja hyökkäsi neitosen kimppuun paljon voimakkaammin kuin herrasmies äsken.

Fanny-rukka ei olisi kauan kyennyt vastustamaan miehen törkeyttä, mutta puhdasta lempeä suojeleva jumalatar lähetti Josefin hänen avukseen. Tuskin nuorukainen oli saapunut näyttämölle ja havainnut Fannyn kamppailevan miehen kanssa, kun hän tykinluodin, salaman tai jonkin mahdollisesti vielä nopeamman esineen tai voiman vauhdilla riensi häntä kohden ja ehtien paikalle juuri kun väkivallantekijä oli riuhtaissut huivin tytön povelta, mutta ennen kuin hänen huulensa olivat koskettaneet tuota viattomuuden ja autuaallisen onnen asuinsijaa, Josef sivalsi lurjusta niin navakasti siihen kohtaan niskaan, johon köysi olisi sopinut erinomaisen hyvin, että mies horjahti taaksepäin. Kun viimeksi mainittu havaitsi olevansa tekemisissä jonkin rotevamman ja karkeamman kanssa kuin Fannyn pehmeän vapisevan kätösen, hän päästi tytön irti ja näki kääntyessään kilpailijansa tulta syöksevin silmin valmiina uuteen hyökkäykseen. Ja ennen kuin hän ehti oikein asettua puolustautumaan tai vastaamaan ensimmäiseen iskuun, hän tosiaankin sai toisen, joka luultavasti olisi ollut viimeinen, mitä hän olisi tässä elämässä kaivannut, jos se olisi osunut siihen kohtaan vatsasta, johon se oli tähdätty. Mutta kohottaen kätensä naisenhätyyttäjä työnsi iskun ylöspäin suutansa vasten, josta se irroitti kolme hammasta. Ja koska hän ei tuntenut mitään erikoista kiintymystä Josefin mieskohtaiseen kauneuteen eikä ollut kovin mielissään tämänlaisesta tervehdyksestä, hän keräsi kaiken voimansa ja tähtäsi iskun Josefin rintaan. Sen tämä kuitenkin niin taitavasti torjui toisella nyrkillään, että se humahti aivan tehottomana tyhjään ilmaan. Ja sitten herra Andrews astahtaen taaksepäin sinkautti nyrkkinsä niin hurjasti vihollistaan kohti, että se varmaan olisi hänet tuuperruttanut, jollei mies olisi ottanut sitä kädellään vastaan, sillä hän ei ollut mikään kehno nyrkkeilijä.

Ja nyt naisenryöstäjä yritti uutta iskua, tähdäten sen siihen kohtaan rintaa, jossa sydän sijaitsee. Josef ei onnistunut sitä väistämään, kuten oli edellisen väistänyt, mutta syrjäytti sen suunnan, niin että se osui suoraan hänen nenäänsä, mutta heikontuneena. Sitten Josef, siirtäen samalla kertaa sekä nyrkkinsä että jalkansa eteenpäin, puski päänsä niin taitavasti roikaleen vatsaan, että tämä lysähti elottomana möhkäleenä kedolle, missä virui monta minuuttia hengittämättä ja hievahtamatta.

Kun Fanny näki Josefin saavan iskun kasvoihinsa ja veren virtaavan, hän alkoi repiä tukkaansa ja kutsua kaikkia inhimillisiä ja taivaallisia voimia sulhasensa avuksi. Kauan hän ei kuitenkaan ollut tässä murheessaan ennen kuin Josef voitettuaan vihollisensa riensi hänen luokseen ja vakuutti, ettei ollut saanut vammaa. Silloin tyttö heti lankesi polvilleen ja kiitti Jumalaa, joka oli lähettänyt Josefin hänen avukseen ja samalla suojellut hänet siinä yrityksessä itse loukkaantumasta. Hän aikoi liinallaan pyyhkiä veren Josefin kasvoista, mutta kun tämä näki kilpailijansa nousevan jaloilleen, hän kääntyi miestä kohden ja kysyi, oliko tämä saanut tarpeeksi. Siihen toinen vastasi myöntäen, sillä hän sanoi uskovansa, ettei ollut taistellut miehen vaan paholaisen kanssa. Sitten hän päästi hevosensa, selittäen, ettei olisi hätyyttänyt neitoa, jos olisi tiennyt hänen olevan niin hyvin turvatun.

Fanny pyysi nyt Josefia palaamaan hänen kanssaan pastori Adamsin luo ja lupaamaan, ettei enää jättäisi häntä. Nämä olivat Josefille niin mieluisia ehdotuksia, että hän olisi heti suostunut niihin, jos olisi ne kuullut. Mutta nyt olivatkin silmät hänen ainoa aistinsa, sillä muistanet, lukija, että mies oli riuhtaissut huivin Fannyn kaulasta, ja siten hän oli paljastanut sellaisen nähtävyyden, että Josef on selittänyt kaikkien iässään näkemiensä kuvapatsaiden olleen siihen verrattuina paljon alempiarvoisia kauneudessa, joten siinä mies pikemmin itse muuttui kuvapatsaaksi kuin suurinkaan mestari kykeni noita suloja matkimaan.

Tämä kaino olento, jota ei kesän kuumuuskaan koskaan saanut paljastamaan sulojansa vallattomalle auringolle, mistä kainoudesta niiden tavattoman hohtava valkeus ehkä johtuikin, oli seissyt muutamia minuutteja avokauloin Josefin edessä ennen kuin rakastetun vaara ja hänestä tihkuvan veren aiheuttama kauhu sallivat hänen ajatella itseänsä ja säädyllisyyden vaatimuksia. Vihdoin, kun hänen huolensa syy oli hävinnyt, herätti sentään ihmettely nuorukaisen äänettömyydestä ja hänen tuijottavan katseensa suunta tuossa herttaisessa neitseessä aavistuksen, joka toi enemmän verta hänen kasvoihinsa kuin Josefin sieraimista oli pursunut. Hänen povensakin lumivalkoinen hipiä vaihtui tulipunaan hänen kietaistessaan huivin kaulaansa. Josef havaitsi neidon hämmingin ja käänsi heti silmänsä pois ilmiöstä, jonka katselemisessa hän oli tuntenut suurinta riemua, mitä silmät kykenivät hänen sieluunsa heijastamaan.

Kun Fanny oli toipunut hämmästyksestään, joka tuskin oli suurempi kuin mitä Josef sen havaitessaan tunsi, hän uudisti pyyntönsä, johon toinen heti mielihyvällä suostui. Ja niin he yhdessä astuivat parin, kolmen peltosaran yli herra Adamsin asunnolle.

KAHDEKSAS LUKU

Keskustelu herra Adamsin, rouva Adamsin, Josefin ja Fannyn välillä sekä selostus Adamsin käyttäytymisestä, jota jotkut harvat lukijat nimittänevät kovin halpamaiseksi, järjettömäksi ja luonnottomaksi.

Pastori oli vaimoineen juuri lopettanut pitkän väittelyn, kun rakastavaiset saapuivat ovelle. Ja juuri tämä nuori pari oli ollutkin heidän sananvaihtonsa aiheena, sillä rouva Adams oli niitä käytännöllisen järkeviä ihmisiä, jotka eivät koskaan tehneet sellaista, mikä vahingoittaisi heidän perhettänsä, tai ehkä pikemminkin niitä hyviä äitejä, jotka lastensa etua silmällä pitäen tinkivät omantuntonsakin vaatimuksista. Hän oli kauan toivonut näkevänsä vanhimman tyttärensä pääsevän rouva Slipslopin tilalle ja toisen poikansa tulevan lady Boobyn puoltolauseella myyntiveronkantajan toimeen. Nämä olivat toivomuksia, joista hän ei hennonut luopua. Sen vuoksi hän oli kovin levoton nähdessään puolisonsa niin päättäväisesti vastustavan armollisen rouvan aikomuksia Fannyn asiassa.

Hän sanoi pastorille, että jokaisen miehen tuli ennen kaikkea huolehtia perheestään ja että hänellä, jolla oli vaimo ja kuusi lasta, oli kyllin tehtävää niiden ylläpitämisessä, minkä vuoksi hänen olisi vältettävä muiden asioihin sekaantumista.

– Olet saarnannut alistumista ylempiä kohtaan, hän lisäsi, – ja on sopimatonta, että omalla käytökselläsi annat päinvastaisen esimerkin. Jos Lady Booby tekee väärin, on hänen siitä itse vastattava, eikä asiaa lueta meille synniksi. Koska Fanny on palvellut ja kasvatettu hänen armonsa omassa perheessä, täytyy lady Boobyn siis tuntea hänet paremmin kuin me tunnemme, ja on hyvin luultavaa, että armollinen rouva ei niin katkerasti olisi hänelle vihoissaan, jos hän olisi käyttäytynyt hyvin. Ehkä olet taipuvainen luulottelemaan hänestä liian hyvää, kun hän on kaunis, mutta kauniit naiset eivät useinkaan ole muita parempia. Jumala on luonut rumat naiset yhtä hyvin kuin kauniitkin, ja jos nainen on hyveellinen, merkitsee vähän, onko hän kaunis vai ei.

Kaikkien näiden syiden perusteella rouva Adams päätteli, että pastorin tulisi hänen armonsa mieliksi keskeyttää kuulutukset. Mutta mitkään näistä oivallisista perusteluista eivät vaikuttaneet hänen aviomieheensä, joka pysyi järkkymättömänä velvollisuutensa täyttämisessä kaikista maallisille eduilleen koituvista seurauksista huolimatta. Pastori koetti selitellä hänelle parhaansa mukaan, ja vaimo oli juuri lopettanut viime vastauksensa, sillä hän lausui aina viimeisen sanan, paitsi kirkossa, kun Josef ja Fanny astuivat keittiöön, jossa herra Adams vaimoineen oli juuri aamiaisella nauttien sianlihaa ja kaalia.

Rouva Adamsin kohteliaisuudessa oli kylmyyttä, jonka tarkkavaistoiset henkilöt olisivat saattaneet havaita, mutta joka jäi hänen silloisilta vierailtaan huomaamatta. Sitäpaitsi Adamsin sydämellisyys verhosi sitä melkoisesti, sillä kuultuaan, että Fanny ei sinä aamuna vielä ollut syönyt eikä juonut mitään, hän tarjosi tytölle nikaman kinkusta, joka oli ainoa jäännös hänen aamiaisestaan, ja meni sitten ketterästi tynnyrin luo laskien ruukullisen kaljaa, jota nimitti olueksi. Se oli kuitenkin talon parasta.

Kääntyen pastorin puoleen Josef selosti hänelle äskeisen keskustelunsa Fannysta maajunkkari Boobyn, sisarensa ja itsensä välillä ja kertoi sitten, mistä vaaroista oli tytön pelastanut ilmaisten levottomuutta hänen puolestaan. Hän päätti puheensa sanomalla, ettei hänellä olisi rauhallista hetkeä, ennen kuin Fanny olisi kokonaan hänen, ja pyysi saada hakea erivapautuksen, johon tarvittavat rahat sanoi helposti voivansa lainata. Pastori vastasi, että hän oli jo lausunut mielipiteensä erivapautuksesta ja muutaman päivän päästä se jo oli tarpeeton.

– Josef, hän virkkoi, – toivon, että tämä hoppusi pikemmin johtuu pelostasi kuin kärsimättömyydestäsi, mutta koska se varmaan johtuu jommasta kummasta, niin tahdon tarkastaa molempia syitä. Puhun siis kummastakin vuoronsa jälkeen ja alan ensinmainitusta, nimittäin kärsimättömyydestä.

– No niin, lapseni, minun täytyy sanoa sinulle, että jos aiot avioliittoon tämän nuoren neidon kanssa vain tyydyttääksesi lihallisia halujasi, teet itsesi vikapääksi kovin kamalaan syntiin. Aviosääty määrättiin ylevämpiä tarkoitusperiä varten, kuten saat tietää kuullessasi tilaisuuteen sovitetun saarnan itsellesi luettavan. No, jos olet kunnon poika, lapseni, niin ehkä luen sinulle ilmaiseksi saarnan, jossa osoitan, kuinka vähän sellaisissa tapauksissa tulisi totella lihan himoja. Saarnatekstiksi tulee Matteuksen viides luku, ja puhun eritoten 28. värssystä: 'Jokainen, ken katsoo vaimon päälle himoitaksensa häntä, teki jo huorin hänen kanssansa sydämessänsä'. Luvun jälkimmäisen osan minä jätän pois, koska se on tarkoitukselleni vieras. Niin, kaikki sellaiset eläimelliset himot ja halut ovat suuresti hillittävät, elleivät kokonaan poisjuuritettavat, ennen kuin voi sanoa, että astia on pyhitetty kunnian astiaksi. Mennä naimisiin moisten halujen tyydyttämiseksi on tämän pyhän toimituksen häväisemistä, ja sen täytyy tuottaa kirousta kaikille, jotka niin kevytmielisesti solmivat avioliiton. Jos kiireesi siis johtuu kärsimättömyydestä, on sinun kuritettava sydäntäsi eikä annettava himoille valtaa.

– Se toinen seikka, josta aioin puhua, nimittäin pelko, taas todistaa perin rikollista luottamuksen puutetta siihen voimaan, johon ainoaan meidän tulisi turvautua, koska saatamme olla varmat, että se kykenee ei ainoastaan tekemään tyhjiksi vihamiestemme aivoitukset, vaan vieläpä kääntämään heidän sydämensäkin. Sen sijaan että ryhtyisimme joihinkin puolustamattomiin tai epätoivoisiin toimenpiteisiin vapautuaksemme pelosta, meidän tulisi tällaisissa tapauksissa turvautua yksinomaan rukoukseen, jolloin voimme olla varmat, että saamme sen, mikä meille on parasta. Meidän ei tule antautua epätoivoon, kun joku onnettomuus meitä uhkaa, eikä ylenmäärin murehtia, kun se meidät kohtaa. Meidän on kaikessa alistuttava kaitselmuksen tahtoon, emmekä saa mihinkään täällä kiinnittää sydäntämme niin suuresti, ettemme voisi siitä haikailematta luopua.

– Sinä olet nuori mies ja voit tuntea vain vähän tätä maailmaa, minä olen vanhempi ja olen nähnyt aika paljon. Kaikki intohimot ovat synnillisiä, jos ne menevät liiallisuuteen. Itse rakkauskin voi sokaista meidät näkemästä velvollisuuttamme, jollei se velvollisuuteen alistu. Onko keskuudessamme ketään, joka ei tuomitsisi Abrahamia, jos hän olisi rakastanut poikaansa Iisakkia niin paljon, että olisi kieltäytynyt vaaditusta uhrista? Josef, minä tunnen monet hyvät avusi ja pidän sinua niiden vuoksi arvossa, mutta koska minun on tehtävä tili huostaani jätetystä sielustasi, en voi nähdä mitään virhettä muistuttamatta sinua siitä. Sinä olet liiaksi taipuvainen antautumaan tunteittesi valtaan, lapsi, ja olet niin ehdottoman hellästi kiintynyt tähän nuoreen naiseen, että jos Jumala vaatisi hänet sinun käsistäsi, pelkään olevasi vastahakoinen hänestä luopumaan. Uskohan minua, kenenkään kristityn ei tulisi niin kiinnittää sydäntään mihinkään henkilöön tai asiaan tässä maailmassa, ettei hän, milloin vain jumalallinen kaitselmus sen häneltä jollakin tavoin vaatii tai ottaa, kykenisi rauhallisena, levollisena ja tyytyväisenä alistumaan kohtaloonsa.

Tällöin riensi joku sisälle ilmoittamaan herra Adamsille, että hänen nuorin poikansa oli hukkunut. Pastori seisoi hetkisen ääneti ja alkoi sitten astella pitkin huonetta ja mitä katkerimmassa tuskassa valittaa menetystään. Josef, johon tapaus myöskin perin kipeästi koski, toipui kylliksi yrittääkseen lohduttaa pastoria, missä hän käytti monia tämän omista sekä julkisista että yksityisistä eri tilaisuuksissa pidetyistä esitelmistä muistamiansa perusteluja, sillä herra Adams vihasi kovin intohimoja eikä muusta saarnannutkaan kuin niiden hillitsemisestä järjen ja armon avulla. Mutta nyt hän ei joutanut nuoren ystävänsä neuvoja kuuntelemaan.

– Poika-kulta, hän sanoi, – älä toki puhu mahdottomia. Jos olisi kysymys jostakin muusta lapsestani, niin olisin voinut murheeni tyynesti kantaa, mutta että pieni lepertelijäni, vanhojen päivieni lemmikki ja lohdutus, pieni poikarukka, suloisin ja hyväsävyisin lapsi, joka ei minua milloinkaan vihoittanut, riuhtaistaan elämästä, johon hän vasta oli astunut! Vasta tänä aamuna annoin hänelle ensimmäisen läksyn Quae Genus'ista. Juuri tätä kirjaa hän luki, lapsipoloinen! Nyt et sinä enää sitä tarvitse. Hänestä olisi tullut paras oppilas ja kirkolle kaunistus. Sellainen äly ja hyvätapaisuus eivät koskaan ole niin nuoressa ihmisvesassa yhtyneet.

– Ja hyvin hän oli kauniskin, rouva Adams virkkoi toipuen tainnoksista Fannyn helmassa.

– Jacky-parkani, enkö enää koskaan saa nähdä sinua? pastori huudahti.

– Kyllä epäilemättä, Josef sanoi, – paremmassa paikassa, siellä tapaatte toisenne jälleen ettekä enää koskaan eroa.

Luulen, että pastori ei kuullut näitä sanoja, sillä vähän hän niistä välitti ja jatkoi voivotteluaan kyynelten valuessa hänen povelleen.

Vihdoin hän huusi:

– Missä on pikku lemmikkini? ja ryntäsi ulos, jolloin hän suureksi hämmästyksekseen ja ilokseen, johon lukija toivoakseni yhtyy, tapasi poikansa, märkänä kylläkin, mutta hengissä juoksemassa häntä kohti. Henkilö, joka oli tuonut uutisen pojan tapaturmasta, oli ollut hiukan liian innokas, kuten ihmiset toisinaan ovat pahojen uutisten levittämisessä, vaikkei heitä siihen luullakseni kannusta mikään varsin ylevä periaate. Nähdessään pojan putoavan jokeen oli tuo henkilö, sen sijaan että olisi rientänyt hänen avukseen, heti juossut ilmoittamaan isälle onnettomuudesta, jonka oli arvellut olleen tuhoisan, mutta josta lapsen oli pelastanut sama köyhä kulkukauppias, joka aikaisemmin oli auttanut hänen isänsä vähäisemmästä hädästä.

Pastorin ilo oli nyt yhtä ylenpalttinen kuin hänen surunsa oli äsken ollut. Hän suuteli ja syleili poikaansa tuhat kertaa ja tanssi pitkin huonetta kuin hullu. Mutta heti kun hän huomasi vanhan ystävänsä, kaupustelijan kasvot ja kuuli, mikä uusi syy kiitollisuuteen hänellä oli, niin mitkä olivatkaan silloin hänen tunteensa! Ne eivät olleet sellaisia tunteita, joita kaksi hovilaista tuntee toisiaan syleillessään, eivät sellaisia, joilla joku ylhäinen mies ottaa vastaan häijyjen suunnitelmiensa kavalat kätyrit, eivätkä sellaisia, joita tuntien kelvoton nuorempi veli toivottaa vanhemmalle veljelleen onnea pojan syntyessä tai mies onnittelee kilpailijaansa tämän saadessa morsiamen, virkapaikan tai arvonimen. Ei, hyvä lukija, hän tunsi rehellisen, avomielisen sydämen täyteläistä ja ylitsevuotavaa kiitollisuuden pulppuilua henkilöä kohtaan, joka oli tehnyt hänelle todellisen hyväntyön. Mutta jollet sinä, lukijani, tunnossasi voi käsittää tuota kiitollisuutta, niin en turhaan yritä sinua siinä avustaakaan. Kun nämä rajut mielenliikutukset olivat ohitse, otti pastori Josefin erikseen ja jatkoi näin:

– Ei, Josef, älä anna liian paljon valtaa tunteillesi, jos mielit tulla onnelliseksi.

Josefilla ei riittänyt kauemmin kärsivällisyyttä, ja tuskin sitä olisi riittänyt Jobillakaan. Hän keskeytti pastorin sanoen:

– On helpompi neuvoa kuin noudattaa neuvoja, enkä havainnut teidänkään niin täydellisesti hillinneen itseänne kuullessanne, että olitte menettänyt poikanne, tai havaitessanne, että hän olikin tallella.

– Nuorukainen, Adams vastasi korottaen ääntänsä, – haivenleukojen ei sovi neuvoa harmaita hapsia. Sinä et tunne isällisen rakkauden hellyyttä. Vasta kun itse tulet isäksi, voit käsittää isän tunteet. Keltään ihmiseltä ei vaadita mahdottomia, ja lapsen menettäminen on niitä suuria koettelemuksia, joissa murheemme ylenpalttisuus on luvallista.

– Mutta, hyvä herra, Josef huudahti, – jos minä rakastan morsiantani yhtä suuresti kuin te lastanne, niin tietenkin hänen menettämisensä tuottaisi minulle yhtä suurta murhetta.

– Niin, mutta sellainen rakkaus on itsessään hupsua ja väärin ja pitäisi hillitä, Adams vastasi. – Se vivahtaa liian lihalliselta.

– Ei suinkaan, pastori hyvä, ole synnillistä rakastaa vaimoani, vaikkapa sitten rakastaisin häntä ihan hulluuteen asti? Josef huomautti.

– Onpa niinkin, Adams sanoi. – Jokaisen miehen tulee tietenkin rakastaa vaimoaan. Meille on annettu sellainen käskykin. Mutta meidän tulee rakastaa häntä kohtuullisesti ja harkitsevasti.

– Pelkään, että kaikista ponnistuksistani huolimatta teen itseni vikapääksi johonkin syntiin, Josef virkkoi, – sillä varmaan rakastan häntä vastakin kohtuuttomasti.

– Puhut hupsusti ja lapsellisesti, Adams huudahti.

– Sinä itse puhut tosiaan hupsummin, rouva Adams sanoi, joka oli kuunnellut heidän keskustelunsa loppuosaa. – Toivon, ukkoseni, ettet milloinkaan saarnaa sellaista oppia, että aviomiehet voivat rakastaa vaimojaan liian paljon. Jos tietäisin sinulla talossasi olevan sellaisen saarnan, niin varmaan polttaisin sen, ja minä vakuutan, että jollen olisi varmasti tiennyt sinun rakastaneen minua niin suuresti kuin voit, niin olisin vihannut ja halveksinut sinua, sen minä puolestani sanon. Hyvät ihmiset! Kaunista oppia tosiaan!

– Vaimolla on oikeus vaatia, että hänen puolisonsa rakastaa häntä niin paljon kuin suinkin voi, ja joka ei sitä tee, on synnillinen lurjus. Eikö hän lupaa rakastaa, lohduttaa ja helliä vaimoansa, ja niin edespäin? Minä muistan sen kaiken niin selvästi kuin jos olisin toistanut nuo sanat vasta eilen, enkä sitä koskaan unohda. Sitäpaitsi tiedän hyvin, että et saarnaa tekojesi mukaan, sillä sinä olet ollut minulle rakastava ja hellä puoliso, se on totinen tosi. Mutta en voi käsittää, miksi tahdot tyrkyttää tuolle nuorelle miehelle moista jumalatonta hölynpölyä. Älkää kuunnelko häntä, herra Josef. Olkaa niin hyvä aviomies kuin voitte ja rakastakaa vaimoanne koko ruumiillanne ja sielullannekin.

Tässä heidän keskustelunsa keskeytti raju kolkutus ovelle, ja sitä seurasi näytelmä, johon saamme tutustua ensi luvussa.

YHDEKSÄS LUKU

Hienosti sivistynyt lady Booby käy hienon tuttavansa kanssa pastorin vieraana.

Tuskin lady Booby oli herrasmieheltä kuullut, että tämä oli hänen talonsa lähettyvillä tavannut ihmeellisen kaunottaren, ja havainnut, kuinka ihastuneesti nuori mies hänestä puhui, kun hän arvattuaan, että se epäilemättä oli Fanny, alkoi miettiä suunnitelmaa tehdäkseen heidät lähemmin tuttaviksi ja toivoa, että tämän nuorukaisen koreat vaatteet, lahjat ja lupaukset viekottelisivat tytön hylkäämään Josefin. Hän ehdotti siis vierailleen, että he ennen päivällistä lähtisivät ulos kävelylle, jolloin hän johdatti heidät herra Adamsin asuntoa kohti. Heidän sitä lähestyessään hän sanoi toisille, että jos nämä halusivat, hän huvittaisi heitä näytelmällä, jonka vertaista naurettavuudessa heille ei suinkaan usein ollut tarjottu, nimittäin esittämällä heille hupsun pastorin, joka elätti vaimoa ja kuutta penskaa noin kahdenkymmenen punnan vuosipalkalla.

– Toista sellaista rääsyläisperhettä ei ole koko pitäjässä, hän lisäsi.

Kaikki olivat kernaasti valmiit tähän vierailuun, ja he saapuivat taloon juuri kun rouva Adams edellisessä luvussa kerrotulla tavalla sätti miestään. Keikari, nimeltään Didapper, jonka olemme nähneet ratsastavan lady Boobyn kartanoon, napsautti kävelykepillään oveen, matkien lontoolaisen palvelijan naputusta. Huoneessa olijat, nimittäin Adams vaimoineen ja kolmine lapsineen, Josef, Fanny ja kulkukauppias, joutuivat tuon koputuksen kuullessaan suureen hämminkiin, mutta Adams astui heti ovelle ja kun se oli avattu, tuli lady Booby seuralaistensa kanssa huoneeseen, jossa pastori otti heidät vastaan parilla sadalla kumarruksella ja hänen vaimonsa jokseenkin yhtä monesti niiaten. Viimeksi mainittu selitti hänen armolleen olevansa häpeissään, kun itse oli sellaisessa kunnossa ja talossa kaikki sikin sokin.

– Mutta jos olisin tiennyt odottaa tällaista kunniaa teidän armoltanne, niin olisin laittautunut siistimmäksi.

Pastori ei pyydellyt anteeksi, vaikka oli puettuna kauhtanansa puolikkaaseen ja Äänellinen yömyssy päässä. Hän lausui vieraat sydämellisesti tervetulleiksi "matalaan majaansa" ja huudahti latinaksi kääntyen herra Didapperin puoleen:

– Non mea renidet in domo lacunar [Ei välky korukatto minun majassani (Horatius)]. Keikari vastasi, että hän ei ymmärtänyt walesinkieltä, jolloin pastori tuijotti tätä sanomatta mitään.

Herra Didapper eli keikari Didapper oli nuori herrasmies, pituudeltaan noin metri kolmekymmentä senttimetriä. Hänellä oli päässänsä omat hiukset, vaikka niiden harvuus olisi kyllä oikeuttanut tekotukan käyttämisen. Hänen kasvonsa olivat laihat ja kalpeat, ruumiin ja säärien muoto ei ollut siroimpia, sillä hartiat olivat kovin kapeat ja pohkeet olemattomissa. Hänen käyntiänsä olisi pikemmin voinut nimittää hyppimiseksi kuin astunnaksi. Henkiset avut olivat oikeassa suhteessa ulkomuotoon.

Koskettelemme niitä ensiksi kielteiseltä puolelta. Hän ei ollut aivan oppimaton, sillä hän osasi puhua hiukan ranskaa ja laulaa pari kolme italiankielistä laulua. Hän oli elänyt liian paljon mukana maailmassa ollakseen ujo ja liikkunut liian paljon hovissa ollakseen ylpeä. Hän ei osoittanut suurta taipumusta saituuteen, sillä hän kulutti runsaasti varoja, olematta silti ilmeinen tuhlari, sillä hän ei koskaan lahjoittanut shillinkiäkään. Naisia hän ei vihannut, koskapa aina kieppui heidän liepeissään, mutta oli siksi vähän irstaiden himojen orja, että häntä siinä toveripiirissä, joka hänet parhaiten tunsi, pidettiin perin kohtuullisena lemmennautinnoissa. Hän ei ollut viinijuoppo eikä niin kiihkeäluontoinen, ettei pari kolme kiivasta sanaa vastustajalta olisi häntä heti tyynnyttänyt.

Antakaamme hänelle sitten pari pensselinsivellystä myönteiseltä taholta. Vaikka hän oli äärettömän varallisuuden perijä, hän taipui vähäpätöisen paikan tavoittelussa täysin alistuvasti surkeaan ja viheliäiseen riippuvaisuuteen eräästä niinsanotusta suuresta miehestä, joka kohteli häntä mitä halveksivimmin tanssittaen häntä tahtonsa mukaan ja vaatien ehdottomasti tottelemaan käskyjänsä. Keikarimme tottelikin sokeasti omantuntonsa ja kunniansa kustannuksella ja vahingoksi isänmaalleen, josta hän itse omisti varsin ison palan. Ja päättääksemme hänen luonnekuvauksensa, niin koska hän itse oli täysin tyytyväinen omaan ulkomuotoonsa ja lahjoihinsa, hän oli hyvin kerkeä nauramaan muiden puutteellisuuksille. Sellainen oli se miekkonen tai pikemminkin vain olio, joka lady Boobyn perästä hyppi herra Adamsin keittiöön.

Pastori seurueineen siirtyi uunin edestä, missä he olivat istuneet tehdäkseen tilaa ylhäiselle rouvalle ja tämän kumppaneille. Vastaamatta ainoaankaan rouva Adamsin niiauksista tai hänen ylenpalttiseen kohteliaisuuteensa hänen armonsa kääntyi herra Boobyn puoleen huudahtaen:

– Quelle bête! Quel animal! [Mikä tolvana! Mikä elukka!] Ja sitten hän Fannyn havaittuaan, sillä vaikkei tyttö olisi seisonutkaan Josefin vieressä, rouva olisi kyllä arvannut, kuka hän oli, kysyi keikarilta, eikö neitonen tämän mielestä ollut sievä tyttö.

– Jukoliste, hyvä rouva, nuori mies vastasi, – hän on juuri se sama, jonka kohtasin.

– En aavistanut sinulla olevan niin hyvää makua, hänen armonsa sanoi.

– Kaiketi siksi, etten ole koskaan pitänyt teistä, keikari huudahti.

– Naurettavaa! rouva torjui. – Tiedäthän, että olen sinua aina inhonnut.

– En hiiskuisi tuolla naamalla sanaakaan inhosta [Jotta tämä ei tuntuisi lukijoista luonnottomalta, katsomme tarpeelliseksi mainita heille, että kohta on sananmukaisesti otettu varsin hienosta keskustelusta.], vastasi keikari. – Rakas lady Booby, peskäähän kasvonne ennen kuin puhutte inhoamisesta, pyydän.

Sitten hän nauroi ja kääntyi keikaroimaan Fannyn kanssa.

Rouva Adams oli kaiken aikaa pyydellyt ja rukoillut naisia istumaan, minkä suosionosoituksen nämä hänelle vihdoin soivatkin. Kun pikku poika, jolle tapaturma oli sattunut, yhä seisoi paikallaan takan loisteessa, äiti torui häntä tomppelimaisesta käyttäytymisestä, mutta lady Booby ryhtyi puolustamaan häntä, kehui hänen kauneuttaan ja sanoi pastorille, että lapsi oli isänsä ilmetty kuva. Sitten hän nähdessään poikasen kädessä kirjan kysyi, taisiko pikku mies lukea.

– Kyllä, armollinen rouva, Adams huudahti. – Hän osaa hiukan latinaa: on juuri päässyt Quae Genusiin.

– Viis minä kaikenlaisista! lady Booby sanoi. – Antakaa minun kuulla hänen lukevan hiukan englanninkieltä.

– Lege, Dick, lege, Adams kehotti, mutta pojalta ei tullut mitään vastausta, kunnes hän näki pastorin rypistävän kulmiaan, jolloin hän virkahti:

– En ymmärrä sinua, isä.

– Mitä, poika! Adams sanoi. – Kuinka kuuluu lego imperatiivissa? Eikö se ole legito?

– On, vastasi Dick.

– Ja kuinka myös?

– Lege, poika virkkoi vähän epäröityään.

– Kelpo poika, isä sanoi. – Ja nyt lapsi, mitä merkitsee lego englanninkielellä?

Kauan aprikoituaan poika vastasi, ettei hän tiennyt.

– Mitä, mitä! Adams huudahti suuttuen. – Onko vesi liottanut opin kallostasi? No, kuinka englantilainen verbimuoto 'luen' on latinaksi? Ajattele ennen kuin vastaat.

Lapsi ajatteli jonkin aikaa, ja sitten pastori äännähti pari, kolme kertaa le... le... Dick vastasi:

– Lego.

– Hyvä on, ja kuinka sitten lego on englanninkielellä? tutki pastori.

– Luen, Dick huudahti.

– Hyvä on, pastori sanoi. – Olet kelpo poika, osaat kyllä, kun vain ponnistat. Vakuutan teidän armollenne, että hän ei ole iältään paljon yli kahdeksan, mutta on jo suoriutunut Propria quae maribus'ista. No Dick, luehan hänen armolleen.

Ja kun viimeksi mainittukin sitä taas halusi, jotta keikari saisi aikaa ja tilaisuuden lirkutella Fannyn kanssa, poika alkoi lukemisensa, jonka seuraavassa kuulemme.

KYMMENES LUKU

Tarina ystävyksistä, epäilemättä hyvin opettavainen kaikille niille, jotka sattuvat majoittumaan jonkin avioparin kotiin.

– Leonard ja Paul olivat hyvät toverukset.

– Äännä Lennard, lapsi, pastori ojensi.

– Sallikaa poikanne lukea keskeyttämättä, herra Adams, lady Booby sanoi. Sitten Dick jatkoi:

– Lennard ja Paul olivat hyvät toverukset, jotka olivat saaneet kasvatuksensa samassa koulussa. He kiintyivät toisiinsa, ja tämä ystävyyssuhde säilyi kauan. Se oli niin syvälle juurtunut kummankin sydämeen, että pitkä ero, jonka aikana heillä ei ollut mitään kirjeenvaihtoa, ei sitä hävittänyt eikä heikontanut, vaan se elpyi koko voimaansa, kun he sitten ensi kerran tapasivat toisensa, mikä tapahtui vasta viidentoista vuoden poissaolon jälkeen, jonka ajan Lennard oli enimmältä osalta viettänyt Itä-Intiassa.

– Äännä lyhyesti Intiassa, Adams korjasi.

– Älkäähän häiritkö häntä, hyvä herra, hänen armonsa pyysi.

Poika jatkoi:

– Intiassa, kun taas Paul oli sotaväessä palvellut kuningastaan ja maatansa. Näissä erilaisissa toimissa heillä oli ollut niin erilainen onni, että Lennard oli nyt naineena miehenä vetäytynyt yksityiselämään omistaen kolmenkymmenen tuhannen punnan varallisuuden ja Paul taas päässyt jalkaväen luutnantin arvoon omistamatta shillinkiäkään.

– Sattui niin, että rykmentti, jossa Paul palveli, majoitettiin vähän matkan päähän kartanosta, jonka Lennard oli ostanut ja johon hän oli asettunut asumaan. Viimeksi mainittu, josta nyt oli tullut maalaisherra ja rauhantuomari, saapui neljännesvuotisille käräjille kaupunkiin, johon hänen vanha ystävänsä vähää aikaisemmin oli asettunut. Jutun johdosta, johon joku sotamies oli sekaantunut, Paul saapui tuomarin puheille. Miehuus, aika ja vieraan ilmanalan vaikutus olivat niin muuttaneet Lennardin piirteet, että Paul ei heti voinut tuntea entistä toveriaan, mutta toisin oli Lennardin laita. Hän tunsi Paulin heti, kun hänet näki, eikä voinut olla hypähtämättä penkiltään ja rientämättä häntä syleilemään. Paul seisoi ensin hiukan hämillään, mutta pian antoi ystävä riittäviä tietoja itsestään, ja tuskin hän oli muistanut toverinsa, kun hän vastasi tämän syleilyyn niin rajusti, että monet katselijat alkoivat nauraa, samalla kun se joissakuissa harvoissa herätti ylempiä ja mieluisempiakin tunteita.

– Jotta emme kuluttaisi lukijan aikaa kertomalla yksityiskohdista, sanomme vain, että Lennard vaati ystäväänsä kaikin mokomin lähtemään kartanoonsa sinä iltana. Siihen pyyntöön Paul suostuikin, ja hänelle saatiin rykmentin komentajalta kuukauden loma.

– Jos mikään seikka voi lisätä hauskuutta, jota Paul odotti tästä vierailusta, hän sai sellaisen lisähuvin, kun hän ystävänsä taloon saapuessaan näki, että tämän rouva oli vanha tuttava, johon Paul oli majapaikassaan tutustunut ja joka aina oli näyttänyt mitä miellyttävimmältä luonteeltaan. Ja sen maineen hän oli alati säilyttänyt lähimpien ystäviensä piirissä, sillä hän kuului siihen luokkaan, jonka jokaista edustajaa nimitetään maailman kaikkein parhaimmaksi naiseksi.

– Mutta olipa tämä rouva kuinka kunnollinen hyvänsä, hän oli sittenkin nainen, toisin sanoen enkeli eikä kuitenkaan enkeli.

– Varmaankin erehdyt, lapsi, huudahti pastori, – sillä sinä luet järjetöntä.

– Niin kirjassa sanotaan, poika vastasi. Herra Adams vaiennettiin silloin arvovallalla, ja Dick jatkoi: – Sillä vaikka hän ulkonaiselta olemukseltaan oli sitä lajia, jolle miehet antavat enkelin nimityksen, hän oli sielultaan kuitenkin täydellisesti nainen. Ja huomattavimpana, ehkä turmiollisimpanakin esimerkkinä siitä oli suuri määrä itsepäisyyttä.

– Pari päivää kului Paulin saapumisen jälkeen ennen kuin tästä esiintyi mitään näytteitä, mutta oli mahdotonta sitä kauan salata. Sekä rouva että hänen puolisonsa menettivät pian arastelunsa ja antautuivat ystävän läsnäolosta huolimatta kiistelyihinsä yhtä tarmokkaasti kuin aikaisemminkin. Näitä jatkettiin yhä mitä kuumimmin ja kiihkeimmin, olivatpa niiden alkusyyt kuinka vähäpätöisiä tahansa. Niin uskomattomalta kuin se kuulostaneekin, esitettiin tosiaan väitteenalaisen asian vähäpätöisyys kiistan kiihkeyden aiheeksi, sanottiin esimerkiksi: – Jos sinä rakastaisit minua, niin et varmaankaan väittelisi kanssani tällaisesta pikkuseikasta. Vastaus tähän on jo itsestäänkin hyvin selvä, sillä moista perustelua voidaan yhtä hyvin käyttää molemmin puolin, ja se heitettiin aina takaisin sellaisin lisin kuin: – Minulla, joka olen oikeassa, on epäilemättä paljon parempi syy niin sanoa.

– Kaikkien näiden väittelyjen aikana Paul pysyi aina visusti vaiti ja säilytti levollisen ilmeen, osoittamatta pienintäkään näkyväistä puolueellisuutta kummallekaan taholle. Kerran kuitenkin, kun rouva oli kovin vimmastuneena lähtenyt huoneesta, ei Lennard voinut olla mainitsematta asiastaan ystävälleen. – Onko koskaan nähty mitään niin järjetöntä, hän sanoi, – kuin tuo nainen? Mitä minun on hänelle tehtävä? Minä olen häneen aivan hullaantunut, eikä minulla olekaan mitään muuta valittamisen syytä kuin tuo hänen itsepäinen luonteensa. Mitä hän väittää, siinä hän pysyy kaiken maailman järjen ja vakaumuksen uhallakin. Neuvohan toki minua.

– Ensiksi, Paul vastasi, – tahdon lausua mielipiteeni, ja se on koristelematta sanoen, että olet väärässä. Mitäpä merkitsi, menitkö vihille punaisissa vai keltaisissa liiveissä? Siitähän te väittelitte. Olettakaamme nyt, että hän erehtyi. Mutta kun rakastat häntä niin hellästi kuin sanot ja kuten hän mielestäsi ansaitseekin, niin eikö olisi ollut viisaampaa antaa perään, vaikka varmaan tiesitkin olevasi oikeassa, ja välttää ärsyttämästä häntä ja itseäsi? Minä puolestani olen siltä varalta, että joskus menen naimisiin, päättänyt sopia vaimoni kanssa siitä, että kaikissa riidoissa, varsinkin kun on kysymys pikkuasioista, sen puolen, joka on varmin asiansa oikeudesta, tulee aina antaa voitto toiselle. Silloin meidän kummankin täytyy olla kerkeät luopumaan väittelystä.

– Myönnän, rakas ystävä, virkkoi Lennard puristaen toverinsa kättä, – että sanoissasi on paljon totuutta ja järkeä, ja vastaisuudessa koetan seurata neuvoasi.

– Pian sen jälkeen he lopettivat keskustelunsa, ja Lennard meni vaimonsa luo pyytäen anteeksi ja sanoen tälle ystävänsä saaneen hänet vakuutetuksi, että hän oli ollut väärässä. Rouva alkoi kovin ylistellä Paulia, missä aviomies oli hänellä apuna, ja molemmat myönsivät hänen olevan maailman kunnollisin ja viisain mies.

– Vaikka rouva oli luvannut olla mainitsematta siitä, mitä miehensä oli hänelle sanonut, ei hän kuitenkaan heidän ensi kertaa kohdatessaan, mikä tapahtui illallispöydässä, voinut olla luomatta Pauliin mitä hellimpiä ja ystävällisimpiä katseita ja kysymättä häneltä mitä maireimmalla äänellä, saiko tarjota hänelle säilöttyä lehtokurppaa. – Tarkoitat säilöttyä peltokanaa, armaani, huomautti mies. – Rakkaani, sanoi vaimo, – minä kysyn ystävältäsi, haluaako hän säilöttyä kurppaa, ja kai minä sen tiedän, kun itse olen sen suolannut. – Luulisin minäkin tietäväni, joka linnut ammuin, mies selitti, – ja olen varma, että tänä vuonna en ole nähnyt ainoatakaan lehtokurppaa. Mutta vaikka tiedänkin olevani oikeassa, annan sinulle perään ja säilötty peltokana on säilöttyä kurppaa, jos sinä niin haluat. – Minusta on samantekevää, vastasi rouva, – kumpaa se on. Mutta sinä tahtoisit uskottaa toiselle mitä järjettömyyttä tahansa, sinähän olet aina omasta mielestäsi oikeassa, mutta ystäväsi kai tietää, mitä lintua hän syö.

– Paul ei sanonut siihen mitään, ja väittelyä jatkui tavallisuuden mukaan suurimman osan iltaa. Seuraavana aamuna rouva sattumalta kohtasi Paulin ja kun uskoi, että tämä oli hänen ystävänsä ja hänen puolellaan, puhutteli häntä näin: – Varmaankin olette, hyvä herra, kauan ihmetellyt puolisoni järjetöntä itsepintaisuutta. Hän on kyllä muissa suhteissa kelpo mies, mutta hän on niin jyrkkä, ettei kukaan nainen, jolla ei olisi minun myöntyväistä luonnettani, mitenkään voisi elää hänen kanssaan. Niinpä nyt eilisiltana, onko niin mieletöntä olentoa koskaan nähty? Varmaan teidän täytyy tuomita hänen menettelynsä. Vastatkaahan minulle toki. Eikö hän ollut väärässä?

– Lyhyen vaitiolon jälkeen Paul puhui tähän tapaan: – Olen pahoillani, hyvä rouva, että samalla kun säädyllisyys pakottaa minut vastaamaan vasten tahtoani, minun täytyy totuuden nimessä tunnustaa olevani toista mieltä. Suoraan ja rehellisesti sanoen olitte te aivan väärässä. En pidä asiaa kiistelemisen arvoisena, mutta lintu oli epäilemättä peltokanaa. – Oh, herraseni, vastasi rouva, – enhän minä voi mitään teidän maullenne. – Paras rouva, sanoi Paul, – se on perin vähäpätöinen seikka, sillä jos olisi ollut toisin, olisi aviomies voinut odottaa alistumista. – Mutta, hyvä herra, minä vakuutan...

– Niin, hyvä rouva, huudahti Paul, – hän voisi sitä odottaa teidänlaiseltanne järkevältä henkilöltä, ja suokaa anteeksi sanani, sellainen alistuvaisuus olisi puolisollenne itsellekin ilmaissut teissä erikoista järkevyyttä.

– Mutta, hyvä herra, virkkoi nuori rouva, – miksi minä antaisin myöten, kun olen oikeassa? – Juuri siitä syystä, vastasi toinen. – Se olisi hellyydestä suurin todistus, mitä ajatella saattaa, sillä voiko mikään olla paremmin säälimme kohteena kuin rakastamamme henkilö, joka on väärässä? – Niin, mutta minunhan pitäisi koettaa oikaista häntä, intti aviovaimo. – Anteeksi, hyvä rouva, Paul vastasi, – vetoan omaan kokemukseenne, oletteko koskaan havainnut perusteluillanne pääsevän siihen tulokseen? Mitä enemmän arveluissamme erehdymme, sitä vähemmän halukkaita olemme sitä tunnustamaan. Omasta puolestani olen aina havainnut, että ne henkilöt ovat kiihkeimpiä, jotka väittelyissä puolustavat väärintä käsityskantaa.

– Tosiaan, sanoi rouva, – minun täytyy tunnustaa, että sanoissanne on perää, ja tahdon koettaa ottaa neuvostanne vaarin.

– Kun aviomies silloin saapui huoneeseen, Paul lähti ulos. Lähestyen vaimoaan hyväntuulisen näköisenä Lennard sanoi pahoittelevansa eilisiltaista väittelyä, mutta olevansa nyt vakuuttunut omasta erehdyksestään. Vaimo vastasi hymyillen, että uskoi toisen myöntymyksen johtuvan kohteliaisuudesta, ja tunnusti olevansa häpeissään, että sanaakaan oli vaihdettu moisesta typerästä asiasta, varsinkin kun hän nyt tiesi itse erehtyneensä. Seurasi hiukan kiistelyä, mutta se tapahtui mitä hyväntahtoisimmassa äänilajissa toisen puolelta toista kohtaan ja päättyi siihen, että vaimo vakuutti Paulin saaneen hänet täydellisesti uskomaan oman erehdyksensä. Sen jälkeen molemmat ylistivät kilvan yhteistä ystäväänsä.

– Paul vietti nyt aikansa perin hauskasti. Aviopuolisoiden väliset riidat olivat nyt paljon harvinaisempia samoin kuin tavallista lyhyempiäkin. Mutta paholainen tai jokin onneton sattuma, jossa paholaisen sormet eivät ehkä olleetkaan mukana, teki pian lopun tästä onnesta. Paul oli nyt alituisena sovintotuomarina kaikissa kiistoissa, ja kun hän siinä toimessaan luuli täydellisesti saattaneensa käytäntöön mukautuvaisuusopin, ei hän koskaan epäröinyt kummallekin yksityisesti vakuuttaa, että he olivat oikeassa jokaisessa kysymyksessä, kuten hän ennen oli käyttänyt päinvastaista menettelytapaa.

– Eräänä päivänä sattui kiivas sananvaihto hänen poissaollessaan, ja molemmat riitapuolet suostuivat vetoamaan hänen ratkaisuunsa. Aviomies sanoi olevansa varma, että ratkaisu lankeaisi hänen hyväkseen, vaimo taas arveli hänen siinä erehtyvän, hän kun uskoi miehen ystävän tietävän, kuinka harvoin hänessä oli syytä, ja lisäsi, että jos puoliso tietäisi kaikki...

– Aviomies vastasi: – Rakkaani, en halua jälkikatsauksia, mutta luulen, että jos sinäkin tietäisit kaikki, niin et kuvittelisi toverini olevan ihan kokonaan sinun puolellasi. – No, sanoi vaimo, – koska sinä ärsytät minua, niin mainitsenpa yhden esimerkin. Muistanet kiistamme Jackeyn lähettämisestä kouluun pakkassäällä, jossa asiassa minä annoin sinulle perään pelkästä säälistä, vaikka tiesin olevani oikeassa, ja Paul itse sanoi minulle jälkeenpäin, että hänkin ajatteli niin. – Rakas ystävä, mies vastasi, – en epäile totuudenrakkauttasi, mutta vakuutan sinulle juhlallisesti, että kysyessäni hänen mielipidettänsä, hän oli ehdottomasti minun puolellani ja sanoi, että itse olisi menetellyt samoin.

– Sitten he toivat esille vielä lukemattomia muita esimerkkejä, joissa Paul kaikissa oli vaitiolonlupausta vastaan lausunut mielipiteensä kummallekin. Lopuksi he kumpikin uskoen toisiaan alkoivat ankarasti sättiä Paulin petollisuutta ja tekivät sen yhteisen johtopäätöksen, että hän oli ollut syypää melkein jokaiseen heidän välillään sattuneeseen riitaan. Sitten he tulivat tavattoman herttaisiksi toisilleen ja niin mukautuvaisiksi, että kilpailivat toistensa kanssa oman käytöksensä moittimisessa ja purkivat yhteisesti suuttumustaan Pauliin. Ja kun vaimo pelkäsi verisiä seurauksia, hän pyysi hartaasti puolisoaan, että tämä sallisi vieraansa rauhassa lähteä seuraavana päivänä, jolloin hänen oli määrä palata rykmenttiinsä, ja sitten lopettaisi tuttavuuden.

– Niin epäjalolta kuin Lennardin käyttäytyminen tässä suhteessa näyttääkin, sai hänen vaimonsa, vaikka vaivalla, hänet lupaamaan, että hän noudattaisi tätä neuvoa. Mutta kumpikin ilmaisi Paulille sinä päivänä niin tavatonta kylmyyttä, että tämä, joka oli nopeaälyinen, otti Lennardin erikseen ja ahdisti tätä kysymyksillään, kunnes vihdoin sai salaisuuden selville. Paul tunnusti totuuden, mutta ilmoitti hänelle, missä tarkoituksessa oli niin menetellyt. Siihen toinen vastasi, että menettely olisi ollut ystävällisempää, jos hän olisi uskonut hänelle koko suunnitelmansa, sillä olisihan Paul voinut olla varma hänen vaiteliaisuudestaan. Toveri vastasi suutahtaen, että oli saanut riittävän todistuksen siitä, kuinka hyvin Lennard kykeni pitämään vaimoltaan jotain salassa. Lennard selitti kiihkeänlaisesti, että hänellä oli suurempi syy nuhdella ystäväänsä, koska tämä omituisella käytöksellään oli saanut aikaan useimmat heidän välisensä riidat ja olisi ehkä tuottanut heidän välilleen avioeron, jos he eivät olisi asiaa toisilleen ilmaisseet. Sitten Paul sanoi...

Nyt tapahtui jotakin, mikä keskeytti Dickin lukemisen ja mitä seuraavassa käsittelemme.

YHDESTOISTA LUKU

Juttu jatkuu.

Josef Andrews oli kovin levottomana sietänyt Didapper-keikarin hävyttömyydet Fannyä kohtaan. Tuo nuori mies oli näet puhunut tytölle varsin vapaasti ja tarjoillut hänelle ylläpitoa. Kunnioitus seuraa kohtaan oli kuitenkin ehkäissyt Josefin pidättämästä häntä niin kauan kuin keikari tyytyi käyttämään vain kieltään. Mutta tämä väijyi tilaisuutta ja hetkellä, jolloin naisten katseet olivat käännetyt toisaalle, hän kävi tyttöön törkeästi käsiksi. Sen huomattuaan Josef heti sivalsi häntä niin navakasti korvalle, että lähetti miekkosen usean askeleen päähän. Samassa naiset parkaisivat nousten tuoleiltaan, ja tyrmistyksestään toivuttuaan keikari paljasti heti säilänsä, mutta sen nähdessään Adams sieppasi padankannen vasempaan käteensä ja käyttäen sitä suojakilpenään astahti ilman mitään puolustusasetta toisessa kädessään Josefin eteen, antautuen alttiiksi kiihtyneen keikarin raivolle tämän uhatessa turmaa ja tuhoa, niin että säikähdytti naiset, jotka yhteen lyöttäytyneinä olivat ihan suunniltaan jo pelkästä hänen kostonuhkansa kuulemisesta.

Josef oli toista maata ja pyysi Adamsia sallimaan kilpailijan hyökätä, hänellä kun oli oivallinen kepakko kädessään ja koska hän ei tuota miestä pelännyt. Tällöin Fanny pyörtyi rouva Adamsin syliin, ja koko huoneessa vallitsi hämminki, mutta astuen Adamsin ohi, joka oli turvallisena padankantensa suojassa, herra Booby lähestyi Didapperia vaatien tätä työntämään miekkansa huotraan ja luvaten toimittaa hänelle tyydytyksen, jonka Josef julisti olevansa valmis hänelle antamaan ja taistelemaan millä aseilla tahansa. Keikari pisti nyt säilänsä tuppeen ja ottaen pienen kuvastimen taskustaan järjesti tukkaansa, samalla kun hän kaiken aikaa vannoi kostoa. Pastori laski kilpensä kädestään, Josef riensi Fannyn luo ja toinnutti hänet pian.

Lady Booby torui Josefia Didapperin solvaamisesta, mutta nuori mies vastasi, että hän olisi saman asian, puolesta hyökännyt armeijaakin vastaan.

– Minkä asian puolesta? hänen armonsa kysyi.

– Arvoisa rouva, Josef vastasi, – hän oli törkeä tuolle neidolle.

– Mitä! virkkoi lady Booby. – Kaiketi hän aikoi suudella naikkosta, ja tuleeko herrasmiestä sellaisesta yrityksestä lyödä? Sanon sinulle, Josef, että olet liian paljon olevinasi ja että se ei sovi sinulle.

– Täti, herra Booby lausui, – minä näin koko selkkauksen enkä voi puolustaa veljeäni, sillä minä en käsitä, miksi hän rupeaisi tuon tytön ritariksi.

– Minä voin puolustaa häntä, Adams lausui. – Hän on uljas nuorukainen, ja jokaiselle miehelle on sopivaa esiintyä viattomien suojelijana. Ja mitä viheliäisin pelkuri olisi se, joka ei puolustaisi naista, jonka kanssa on menemäisillään avioliittoon.

– Hyvä pastori, herra Booby sanoi, – veljeni ei ole sopiva aviomies tuollaiselle neitoselle.

– Ei ole, lady Booby vahvisti. – Ettekä te, herra Adams, toimi virkanne ja säätynne mukaisesti, kun rohkaisette moisia tekoja. Minua ihmetyttää kovin, että sellaiseen puututte. Minun mielestäni olisi teidän velvollisuutenne pitää huolta vaimostanne ja perheestänne.

– Juuri niin, arvoisa rouva, teidän armonne puhuu aivan oikein, rouva Adams vastasi. – Hän lörpöttelee, että kaikki pitäjäläiset ovat hänen lapsiaan. En tosiaan tiedä, mitä hän sillä tarkoittaa. Jotkut naiset voisivat siitä arvella, että hän on hairahtanut, mutta minä vapautan hänet sellaisesta epäluulosta. Osaan lukea sanaa yhtä hyvin kuin hänkin enkä ole koskaan tavannut sellaista kohtaa, jossa pastoria velvoitettaisiin pitämään huolta muiden ihmisten lapsista. Sitäpaitsi hän onkin vain köyhä kappalainen, jolta, kuten teidän armonne tietää, heruu varsin vähän minulle ja lapsilleni.

– Te puhutte hyvin viisaasti, rouva Adams, lady Booby virkkoi, joka tähän asti ei ollut hiiskunut hänelle sanaakaan. – Näytte olevan varsin järkevä nainen, ja minä vakuutan teille, että puolisonne menettelee hyvin hupsusti ja vastoin omaa etuaan, sillä sukulaiseni, herra Booby, on kovin tuota avioliittoa vastaan. Enkä tosiaan voi moittia häntä, se ei suinkaan ole meidän suvullemme sopiva liitto.

Tähän tapaan hänen armonsa jutteli edelleen rouva Adamsin kanssa keikarin hyppiessä pitkin huonetta ravistellen päätänsä osittain tuskasta, osittain kiukusta. Pamela taas torui Fannyä siitä, että hän julkeasti tavoitteli sellaista aviopuolisoa kuin hänen veljeään. Fanny-rukka vastasi vain kyynelillään, jotka jo kauan sitten olivat alkaneet kostuttaa hänen nenäliinaansa. Kun Josef sen huomasi, hän tarttui tyttöä käsivarresta ja vei hänet kainalossaan huoneesta vannoen, ettei tunnustaisi sukulaisekseen ketään, joka oli hänen kaikkein enimmin rakastamansa olennon vihollinen. Hän talutti Fannyn ulos vasemmassa käsikynkässään, heiluttaen kepakkoaan oikeassa kädessään, eikä herra Booby enempää kuin keikarikaan katsonut viisaaksi tehdä hänelle vastarintaa. Lady Booby seurueineen viipyi hyvin lyhyen ajan hänen jälkeensä, sillä hänen armonsa kello kutsui heitä nyt pukeutumaan, mihin heillä ennen päivällistä juuri oli vielä aikaa.

Adams näytti nyt hyvin alakuloiselta, ja kun hänen vaimonsa sen havaitsi, tämä alkoi voidella häntä aviollisen lemmen palsamilla. Hän sanoi miehelleen, että tällä kyllä oli syytä olla huolissaan, koska oli metkuillaan luultavasti saattanut perheensä perikadon partaalle. Mutta ehkä pastori surikin kahden lapsensa, Fannyn ja Josefin menetystä. Perheen vanhin tytär puuttui nyt puheeseen.

– On tosiaan sydämetöntä, isä, hän sanoi, – tuoda tänne vieraita syömään leipä omien lastesi suusta. Olet elättänyt heitä siitä asti, kun he saapuivat, ja kaikesta päättäen elättänet heitä vieläkin kuukauden ajan. Täytyykö sinun ruokkia tuota tyttöä, vaikka hän sitten olisi kuinka kaunis? Mutta minä en huomaa, että hän on niin paljon kauniimpi kuin muut. Jos ihmisiä ylläpidettäisiin heidän kauneutensa vuoksi, niin tuskin luulen, että hänelle kävisi paremmin kuin naapureillensakaan. Josefista minulla kylläkään ei ole mitään sanottavaa, hän on nuori mies, jolla on rehelliset periaatteet, ja hän maksaa kyllä ennemmin tai myöhemmin, mitä on kuluttanut. Mutta tyttö... miksei hän palaa paikkaan, josta karkasi? Minä en antaisi sellaiselle maankiertäjälle ropoakaan, vaikka olisin miljoonan omistaja, en vaikka se näkisi nälkää.

– Mutta minäpä antaisin, pikku Dick huudahti. – Niin, isä, mieluummin kuin sallisin Fanny-rukan nähdä nälkää, antaisin hänelle kaiken tämän leipäni ja juustoni. Ja hän näytti, mitä hänellä oli kädessään.

Adams hymyili pojalle ja sanoi ilomielin näkevänsä, että hän oli kristitty, ja lisäsi, että jos hänellä olisi puolipennynen taskussaan, hän antaisi sen pojalle, jonka velvollisuus oli pitää kaikkia naapureitaan veljinään ja sisarinaan ja sen mukaisesti heitä rakastaa.

– Niin, isä, Dick sanoi, – minä rakastan häntä enemmän kuin sisariani, sillä hän on kauniimpi kuin kukaan heistä.

– Vai on, julkea vintiö! sisar huudahti antaen hänelle korvapuustin. Siitä isä olisi luultavasti vihastunut, jolleivät Josef, Fanny ja kulkukauppias sillä hetkellä olisi yhdessä palanneet.

Adams pyysi vaimoaan laittamaan heille päivällistä, mutta toinen vastasi:

– Minä en tosiaan muilta tehtäviltäni jouda.

Adams nuhteli häntä kovakorvaisuudesta ja esitti monta kohtaa raamatusta todistaakseen, että mies on vaimon pää ja että vaimon tulee alistua ja totella.

Rouva Adams vastasi, että oli Jumalan pilkkaamista ladella raamatunlauseita, kun ei oltu kirkossa, että tuollaiset asiat soveltuivat hyvin saarnastuolista julistettavaksi, mutta että oli herjausta mainita niitä tavallisessa keskustelussa.

Josef sanoi herra Adamsille, ettei ollut suinkaan tullut vaivatakseen rouva Adamsia, vaan pyytääkseen, että he kaikki suvaitsivat seurata häntä Yrjön ravintolaan, pitäjän oluttupaan, josta hän oli tilannut kinkkua ja vihanneksia heidän päivällisekseen. Rouva Adams, joka oli varsin kelpo vaimo, vaikka vähän liian tarkka talousasioissa, vastaanotti kernaasti tämän kutsun, samoin kuin pastori hänen esimerkkiään noudattaen. Ja niin he lähtivät kaikki yhdessä, unohtamatta pikku Dickiäkään, jolle Josef antoi shillingin kuultuaan pojan Fannylle aikomasta vieraanvaraisuudesta.

KAHDESTOISTA LUKU

Hyväluontoinen lukija näkee jotakin, mikä ei tuota hänelle suurta huvia.

Kulkukauppias oli ollut hyvin utelias aina siitä asti, kun sai tietää, että suuri kartano kuului lady Boobylle, että tämä oli sir Thomasin leski ja että sir Thomas oli ostanut Fannyn noin kolmi-nelivuotiaana lapsena eräältä kiertolaisnaiselta. Ja nyt kun heidän vaatimaton, mutta maukas ateriansa oli syöty, hän sanoi Fannylle, että luuli voivansa tutustuttaa hänet hänen vanhempiinsa.

Koko seurue, varsinkin Fanny itse, hätkähti kulkukauppiaan sanoista. Sitten tämä toisten mitä tarkkaavimmin kuunnellessa jatkoi:

– Vaikka minä nykyisin tyydyn ansaitsemaan elantoni tällä vaatimattomalla tavalla, olin ennen herrasmies, niinhän silloista ammattiani harjoittavia nimitetään. Sanalla sanoen, palvelin rummunlyöjänä irlantilaisessa jalkaväkirykmentissä. Tässä kunnioitettavassa toimessani ollessani seurasin erästä rykmenttini upseeria Englantiin värväysmatkalle. Marssiessamme Bristolista Froomeen, sillä villateollisuuden mentyä lamaan olivat kangasliikettä harjoittaneet kaupungit tuottaneet armeijalle suuren joukon rekryyttejä, yllätimme maantiellä naisen, joka oli näöltään kolmikymmenvuotias tai niillä vaiheilla, ei erittäin kaunis, mutta varsin mukiinmenevä sotilaalle. Kun tulimme hänen kohdalleen, hän alkoi astua rivakammin ja ryhtyi juttelemaan naistemme kanssa, sillä jokaisella joukostamme, nimittäin kersantilla, kahdella tavallisella sotamiehellä ja rumpalilla, oli naisensa, vaan ei minulla, hän jatkoi matkaansa meidän mukanamme. Havaiten, että hän oli määrätty minun osalleni, minä siis lähestyin häntä, kosin sotilaallisella tavallamme ja pian pääsinkin toiveineni perille. Kaupat oli tehty ennen kuin oli kilometrinkään verran taivallettu, ja me elimme yhdessä kuin mies ja vaimo hänen kuolinpäiväänsä asti.

– Otaksun, Adams keskeytti, – että hankitte avioliitollenne erivapautuksen, sillä en käsitä kuinka voitte saada kuulutukset julkaistuksi liikkuessanne paikasta toiseen.

– Hyvä herra, kulkukauppias virkkoi, – me otimme itsellemme vapauden mennä yhdessä vuoteeseen ilman mitään kuulutuksia.

– Niin, niin, pastori myönteli sanoja kirjaimellisesti käsittämättä, – ex necessitate, välttämättömyyden pakosta, on erivapautus kyllä puolustettavissa, mutta se toinen muoto on kieltämättä, niin, kieltämättä, säännönmukaisempi ja parempi.

Kulkukauppias jatkoi:

– Nainen palasi minun kanssani rykmenttiimme ja siirtyi mukanamme majoituspaikasta toiseen, kunnes hän vihdoin Gallowayssa ollessamme sairastui kuumeeseen ja kuoli. Siellä hän kuolinvuoteellaan kutsui minut luokseen ja selitti katkerasti itkien, ettei voinut erota tästä maailmasta tunnustamatta minulle salaisuutta, jonka sanoi ainoana raskaana syntinä sydäntänsä painavan. Hän ilmoitti aikaisemmin kierrelleensä mustalaisjoukon mukana, joka harjoitti lapsien varastelemista. Omasta puolestaan hän sanoi vain kerran tehneensä itsensä syypääksi sellaiseen rikokseen ja sanoi pahoittelevansa sitä enemmän kuin kaikkia muita syntejään, koska se luultavasti oli tuottanut vanhemmille kuoleman, lapsi kun oli niin kaunis, että oli melkein mahdotonta sitä kuvailla. Lapsukainen oli ollut noin puolentoista vuoden vanha, silloin kun hän sen varasti. Pidimme tyttöstä yli kaksi vuotta komppaniassamme, mutta sitten minä sen itse möin kolmesta guineasta sir Thomas Boobylle Somersetshireen. Itse tiedätte, onko tässä kreivikunnassa muita sennimisiä.

– Kyllä täällä on useita Boobyja, arvoltaan junkkareita, vastasi Adams, – mutta luullakseni ei ole ketään baronettia nykyisin elossa. Kertomanne sopii sitäpaitsi niin täsmällisesti jokaiseen yksityiskohtaan, että asiassa ei ole epäilemisen varaa, mutta olette unohtanut mainita meille vanhemmat, joilta lapsi varastettiin.

– Heidän nimensä, vastasi kulkukauppias, – oli Andrews. He asuivat noin neljänkymmenenviiden kilometrin päässä kartanonherrasta, ja vaimo sanoi minulle, että voisin löytää heidät erään tunnusmerkin nojalla. Heillä on nimittäin tytär, jolla oli perin outo nimi, Pamela tai Pamela, jotkut äänsivät sen näin, toiset noin.

Fanny, jonka kasvot nimeä mainittaessa olivat heti vaihtaneet väriä, meni nyt tainnoksiin, Josef kalpeni, ja Dicky rukka alkoi ulvoa. Pastori lankesi polvilleen ja puhkesi moniin kiitoshuudahduksiin sen johdosta, että tämä asia oli tullut ilmi ennen kuin sukurutsauksen kauhea synti olisi tehty. Kulkukauppias, joka ei voinut tätä hämminkiä käsittää, kummastui kovin. Selityksen antoi nyt kuitenkin pastorin tytär, ainoa, jota asia ei liikuttanut. Äiti näet hieroi Fannyn ohimoita hoivaten tyttöä parhaansa mukaan. Ja Fanny oli tosiaan ainoa henkilö, jota tytär ei olisi surkutellut tällaisessa tilassa. Omasta säälistämme huolimatta jätämme hänet hetkiseksi siihen käväistäksemme lady Boobyn luona.

KOLMASTOISTA LUKU

Kerrotaan jälleen lady Boobysta, selostetaan hänen povessaan riehuvaa kauheaa taistelua rakkauden ja ylpeyden välillä ja mitä äskeisen paljastuksen jälkeen tapahtui.

Hänen armonsa istui seurueensa kanssa päivällispöytään, mutta ei syönyt mitään. Heti kun ruokapöytä oli korjattu, hän kuiskasi Pamelalle, että häntä oli alkanut vaivata pieni pahoinvointi, ja pyysi tätä pitämään seuraa puolisolleen ja Didapper-herralle. Sitten hän meni huoneeseensa, kutsutti Slipslopin ja heittäytyi vuoteellensa lemmen, vimmatun vihanpuuskan ja epätoivon tuskissa. Eikä hän voinut kauemmin estää näitä kiehuvia intohimoja puhkeamasta esiin.

Slipslop lähestyi nyt hänen vuodettaan ja kysyi armollisen rouvan vointia, mutta ilmaisematta hänelle sairauttaan, kuten oli aikonut, tämä ryhtyi pitämään pitkää ylistyspuhetta Josef Andrewsin kauneudesta ja hyveistä, lopuksi surkutellen sitä, että niin paljon hellyyttä tuhlattaisiin moiseen halveksittavaan esineeseen kuin Fannyyn. Slipslop, joka hyvin tiesi, kuinka hänen emäntänsä hulluutta oli mairiteltava, ryhtyi, mikäli mahdollista, liioitellen toistelemaan kaikki emäntänsä sanat ja päätti puheensa toivomukseen, että Josef olisi ollut herrasmies ja että hän olisi voinut nähdä armollisen rouvansa sellaisen aviomiehen syleilyssä.

Silloin lady Booby hypähti vuoteestaan ja kävellen pariin kertaan lattian yli huudahti syvään huoahtaen:

– Hän tekisi tosiaan onnelliseksi kenen naisen hyvänsä.

– Teidän armonne, seuranainen sanoi, – tulisi hänen kanssaan maailman onnellisimmaksi naiseksi. Viis tavoista ja joutavista hullutuksista! Mitäpä ihmisten juorut merkitsevät? Täytyykö minun varoa makeisten syöntiä siksi, että ihmiset väittävät minulla olevan aran hampaan? Jos tahtoisin mennä naimisiin jonkun miehen kanssa, niin koko maailma ei minua siitä estäisi. Teidän armollanne ei ole vanhempia teidän veneerisiä vaivojanne holhoamassa. Sitäpaitsi kuuluu tuo nuorukainen nyt teidän armonne sukuun ja on yhtä hyvä herrasmies kuin kuka tahansa koko maassa. Ja miksi ei nainen saisi noudattaa mieltään yhtä hyvin kuin mieskin? Miksei teidän armonne naisi veljeä yhtä hyvin kuin miesvainajanne veljenpoika nai sisaren? Jos se olisi verevä rikos, niin en suinkaan teidän armoanne siihen kehottaisi.

– Mutta, rakas Slipslop, lady Booby vastasi, – jos saisinkin itseni taipumaan sellaiseen heikkouteen, niin se kirottu Fanny on tiellä, jota se hölmö... Oi, kuinka minä sitä nuorukaista vihaan ja halveksin!

– Se tyttöletukka, se viheliäinen naaraspentu! Slipslop huudahti. – Jättäkää hänet minun huolekseni. Teidän armonne on kaiketi kuullut, kuinka Josef hänen tähtensä otteli erään herra Didapperin palvelijan kanssa, ja hänen isäntänsä on käskenyt heidän viedä tytön täältä väkisin tänä iltana. Minä pidän huolta, että he saavat siinä apua. Minä juttelin herrasmiehen kanssa alakerrassa, juuri kun teidän armonne lähetti kutsumaan minut.

– Mene heti kohta takaisin, lady Booby sanoi, – sillä minä odotan, että herra Didapper pian lähtee. Tee kaikki voitavasi. Minä nimittäin olen päättänyt, ettei tuo naikkonen saa tulla perheeseemme. Koetan palata seurueen luo, mutta ilmoita minulle heti, kun tyttö on viety pois.

Slipslop lähti, ja hänen emäntänsä alkoi tähän tapaan käydä käräjiä itsensä kanssa:

– Mitä minä teenkään? Kuinka sallin tämän intohimon huomaamattani saada itsessäni vallan? Kuinka monta päivää on vasta kulunut siitä, kun olisin edes alistunut tekemään itselleni tuon kysymyksen?... Hyvänen aika, lakeija! Silkkaa mielettömyyttä! Kuinka voin tämän jälkeen kohdata tuttavieni katseet? Mutta voinhan vetäytyä pois heidän näkyvistään, eristyä hänen kanssaan, jolta odotan enemmän onnea kuin mitä koko maailma voisi minulle tarjota! Vetäytyä pois... ahmimaan alituisesti suloja, joiden halukkaasta katselemisesta kiihtynyt mielikuvitukseni tulee sairaaksi, tyydyttämään aivan mielin määrin jokaisen toivomukseni, jokaisen intohimoni. Haa, näinkö hullaantunut olen palvelijaan? Minä halveksin, inhoan intohimoani... Mutta miksi? Eikö hän ole jalomielinen, hienotunteinen, hellä? Hellä! Kenelle? Viheliäisimmälle lutkalle, olennolle, jota minun ei sovi ajatellakaan. Eikö hän... niin, eikö hän pidä tuota tyttöä minua itseäni parempana? Kirottu olkoon hänen kauneutensa ja sen omistajan pieni, kurja sydän, joka saattaa niin halpamaisesti alentua mokoman naikkosen puoleen ja olla kiittämättömän kuuro kaikille kunnianosoituksilleni! Voinko siis koskaan rakastaa moista hirviötä? Ei, minä tahdon repiä hänen kuvansa rinnastani, tallata hänet jalkoihini, halveksien sysätä hänet luotani. Minä tahdon nähdä nuo surkuteltavat sulot, joita nyt halveksin, silmieni edessä runneltuina, sillä minä en salli vihaamani pienen letukan ahmivan kauneutta, jota itse ylenkatson.

– Ei, vaikka minä itse häntä halveksin, vaikka tahtoisin potkaista hänet tieltäni, vaikka hän riutuisi jalkojeni juuressa, niin ei kukaan muukaan saa maistaa onnea, jonka minä hylkään. Miksi puhun onnesta? Minulle se olisi kurjuutta! Uhraisinko maineeni, arvoni, yhteiskunnallisen asemani alhaisen ja halpamaisen halun tyydyttämiseksi? Pelkkä ajatuskin inhottaa minua! Kuinka paljon oivallisempi on hyveellisyyden ja järjen synnyttämistä mietiskelyistä saatava ilo kuin paheen ja hupsuuden tuottama hatara nautinto! Mihin olin sallinutkaan tämän sopimattoman, tämän hullun intohimon minut ajaa vain siksi, että laiminlöin kutsua liittolaisekseni ja avukseni järjen, joka nyt on näyttänyt minulle haluni niiden oikeassa valossa ja heti auttaa minua karkoittamaan ne! Niin, minä kiitän taivasta ja ylpeyttäni, että olen nyt täydellisesti voittanut tuon arvottoman intohimon. Ja vaikkei sen tiellä olisi mitään estettäkään, hylkäisi ylpeyteni kaikki riemut, jotka johtuisivat niin alhaisesta, niin kurjasta, niin törkeästä...

Slipslop palasi tällä hetkellä kovalla touhulla ja huudahti innokkaasti:

– Oi, hyvä rouva! Olen kuullut merkillisiä uutisia. Tom-renki palasi juuri Yrjön ravintolasta, jossa Josef ja ne muut juhlivat, ja hän sanoo siellä olleen jonkin muukalaisen, joka on saanut selville, että Fanny ja Josef ovat sisarukset.

– Kuinka, Slipslop? lady Booby huudahti kummastuneena.

– Minulla ei ollut aikaa udella yksityiskohtia, Slipslop vastasi, – mutta Tom sanoo, että se on totinen tosi.

Tämä odottamaton uutinen karkoitti kokonaan ne ihailtavan viisaat mietteet, jotka järjen ylivoimaisuus vastikään oli herättänyt. Sanalla sanoen, kun epätoivo, jolla oli suurempi osa tuon toteamamme vihaisen päätöksen tekemisessä, alkoi haihtua, niin hänen armonsa hetken epäröityään ja sitten unohtaen yksinpuhelunsa sisällön lähetti seuranaisensa jälleen luotaan määräten, että tämä käskisi Tomin tulla hänen puheilleen saliin, jonne hän kiirehti kertomaan uutisia Pamelalle. Pamela sanoi, ettei hän voinut uskoa sitä, kun ei koskaan ollut kuullut, että hänen äitinsä olisi menettänyt lapsen tai että olisi ollut muitakin kuin Josef ja hän itse. Lady Booby raivostui häneen ja puhui nousukkaista ja sukulaisten hylkäämisestä, jotka vastikään olivat olleet hänen tasollaan. Pamela ei vastannut mitään, mutta puuttuen vaimonsa puolesta asiaan hänen aviomiehensä nuhteli ankarasti tätiään tämän käyttäytymisestä hänen vaimoansa kohtaan. Hän sanoi rouvalle, että jos se olisi tapahtunut varhemmin illalla, hän ei viipyisi hetkeäkään kauemmin talossa. Hän sanoi olevansa varma siitä, että jos tuo nuori nainen voitaisiin todistaa Pamelan sisareksi, niin hänen puolisonsa olisi heti valmis häntä sellaisena syleilemään, ja hän itsekin tekisi samoin. Sitten hän pyysi, että noudettaisiin saapuville mies ja neitonen myös, minkä lady Booby heti käski tehdä. Viimeksimainittu katsoi tarpeelliseksi jollakin tavoin hyvittää Pamelaa siitä, mitä oli sanonut, sai heti anteeksi, ja sovinto palasi.

Nyt saapui kulkukauppias samoin kuin Fanny ja Josef, joka ei tahtonut jättää morsiantaan. Pastorikin suostui tulemaan mukaan ei ainoastaan uteliaisuudesta, jota hänellä oli melkoinen annos, vaan velvollisuudestakin, niin kuin hän sen käsitti. Sillä hän kehotteli tien varrella kaiken aikaa näitä nuoria, joiden sydämet olivat murtumaisillaan, kiittämään taivasta ja riemuitsemaan niin ihmeellisestä pelastuksesta.

Kun he ehtivät Boobyn kartanoon, heidät saatettiin heti saliin, jossa kulkukauppias toisti äskeisen kertomuksensa ja vakuutti jokaisen yksityiskohdan todeksi, kunnes kaikki, jotka häntä kuuntelivat, aivan täydellisesti uskoivat asian, paitsi Pamela, joka ei voinut muistaa vanhempiensa koskaan maininneen sellaisesta tapahtumasta ja siis päätteli tarinan tuulesta temmatuksi. Lady Booby, joka epäili kertomuksen totuutta juuri siksi, että hän niin hartaasti toivoi sen olevan totta, ja Josef, joka pelkäsi sen olevan totta, koska hän niin hartaasti toivoi sen osoittautuvan valheelliseksi.

Herra Booby pyysi nyt heitä kaikkia hillitsemään uteliaisuutensa ja luopumaan ehdottomasta uskostaan tai uskomattomuudestaan seuraavaan aamuun, jolloin odotti vanhaa herra Andrewsia vaimoineen kyyditsemään itsensä ja Pamelan kotiin vaunuilla. Silloin he kyllä saisivat varmasti tietää, oliko tämä tarina totta vai ei. Muuten hän sanoi, että koska oli monta vahvistavaa asianhaaraa, jotka kehottivat uskomaan, hän ei voinut käsittää kulkukauppiaan sepittäneen juttua tai yrittäneen syöttää heille sellaista valhetta.

Lady Booby, joka oli vähän tottunut tällaiseen seuraan, kestitsi heitä kaikkia, nimittäin miesvainajansa veljenpoikaa, tämän vaimoa veljineen ja sisarineen, keikaria ja pastoria, perin hyväntuulisesti omassa pöydässään. Kulkukauppiaalle taas hän käski toimittaa mahdollisimman hyvän vastaanoton palvelijain puolella. Saliin kertynyt seurue, kaikki muut paitsi toiveissaan pettyneet rakastavaiset, jotka istuivat nyrpeinä ja ääneti, oli perin leikkisällä päällä. Rouva Booby näet oli saanut Josefin pyytämään herra Didapperilta anteeksi, ja siihen keikari oli täysin tyytyväinen. Monta kokkapuhetta vaihdettiin viimeksi mainitun herrasmiehen ja pastorin välillä, etupäässä kummankin puvusta, ja ne tuottivat seurueelle paljon huvia. Pamela torui Josef-veljeään siitä huolestumisesta, jota tämä ilmaisi löytäessään uuden sisaren. Hän sanoi, että jos Josef rakasti Fannyä puhtain tuntein, kuten hänen tuli, hänellä ei ollut mitään syytä valittaa sukulaisuuttaan tytön kanssa. Silloin Adams alkoi puhella platonisesta rakkaudesta, josta hän nopeasti siirtyi tulevan maailman iloihin, ja lopetti vakavasti vakuuttamalla, että tässä maailmassa ei ollut tarjolla mitään riemua. Sen kuullessaan Pamela ja hänen puolisonsa hymyilivät toisilleen.

Kun tämä onnellinen pari alkoi poistua, sillä kukaan muu ei osoittanut pienintäkään levon kaipuuta, kaikki menivät eri vuoteisiin, joita heille oli samassa talossa varattu. Adamsinkaan ei sallittu lähteä kotiin, kun yö oli myrskyinen. Fanny kylläkin moneen kertaan pyysi, että saisi lähteä pastorin kanssa kotiin, mutta häntä kehotettiin niin hartaasti jäämään, että hän vihdoin Josefin neuvosta suostui.

NELJÄSTOISTA LUKU

Useita kummallisia yöllisiä seikkailuja, joissa herra Adams joutuu moneen täpärään tilanteeseen osaksi hyväluontoisuutensa, osaksi varomattomuutensa vuoksi.

Tunnin verta heidän kaikkien erottua toisistaan eli kellon käydessä neljää aamulla keikari Didapper, jonka intohimo Fannyä kohtaan ei sallinut hänen ummistaa silmiänsä, vaan askarrutteli hänen mielikuvitustaan tuumailulla, kuinka voisi tyydyttää halunsa, keksi vihdoin keinon, jolla toivoi pääsevänsä aikeittensa perille. Hän oli käskenyt palvelijansa tuoda hänelle sanan, missä Fanny nukkui, ja oli saanut tuon haluamansa tiedon. Hän nousi, puki ylleen polvihousunsa ja yönuttunsa ja hiipi hiljaa tytön kamariin vievälle parvekkeelle. Kun luuli tulleensa etsimälleen ovelle, hän avasi sen mahdollisimman äänettömästi ja astui huoneeseen. Nyt hänen sieraimiinsa tuoksahti haju, jota hän ei olisi odottanut niin suloisen immen kammiosta ja joka viileämpään rakastajaan tuskin olisi tehnyt edullista vaikutusta. Hän hapuili kuitenkin, kunnes pääsi työläästi sängyn luo, sillä huoneessa ei ollut valonvälähdystäkään, ja avaten uutimet kuiskasi Josefin äänellä ja olikin oivallinen matkija:

– Fanny, enkelini! Olen tullut sinulle ilmoittamaan saaneeni selville eilen illalla kuulemani tarinan valheellisuuden. En ole enää veljesi, vaan rakastajasi. Enkä tahdo enää siirtää hetkistäkään tuonnemmaksi lempesi hekuman tuottamaa nautintoa. Olet saanut kyllin takeita lujasta uskollisuudestani, jotta et voi epäillä avioliittoon menemistäni sinun kanssasi, ja olisi rakkauden puutetta, jos kauemmin kieltäisit minut omistamasta sulouttasi.

Näin sanoen hän vapautti itsensä niistä vähistä vaatteista, mitä hänellä oli yllään, ja hypäten vuoteeseen syleili hurmaantuneena enkeliään, joksi hän nukkujaa luuli. Jos ihmettelikin, ettei saanut mitään äänellistä vastausta, hän oli silti mielissään havaitessaan, että syleilyyn vastattiin yhtä tulisesti. Tähän suloiseen hämmennykseen hän ei pitkäksi aikaa jäänyt, sillä sekä hän että hänen rakastajattarensa havaitsivat pian erehdyksensä. Viimemainittu ei tosiaan ollut kukaan muu kuin mallikelpoinen ja moniavuinen Slipslop, jonka keikari oli kahmaissut. Mutta vaikka Slipslop heti tunsi, kuka tuo henkilö oli, jota ensin oli luullut Josefiksi, ei toinen puolestaan voinut käsittää, kuka oli Fannyä edustamassa. Hän oli niin vähän katsellut tai tarkannut tätä rouvasihmistä, että hän valonkaan avulla ei olisi arvannut, kuka hän oli.

Tuskin oli keikari Didapper huomannut erehdyksensä, kun hän yritti pois vuoteesta paljon kiireimmin kuin oli sinne tullut, mutta valpas Slipslop ehkäisi sen. Sillä kun tuo järkevä nainen oli pettynyt sen suloisen hekuman toiveissa, jonka mielikuvitus oli hänelle luvannut, hän päätti tehdä uhrauksen hyveellisyytensä puolesta. Hän halusi tosiaan saada tilaisuutta parantaakseen muutamia haavoja, joita pelkäsi äskeisen käytöksensä tuottaneen maineelleen. Koska hän oli ihmeellisen tyynesti harkitseva, oli onneton keikari hänestä juuri sopivasti heitetty hänen tielleen palauttamaan hänen rouvansa silmissä käsityksen hänen horjumattomasta siveellisyydestänsä. Sillä hetkellä siis, juuri kun mies yritti hypätä vuoteesta, Slipslop tarttui häntä paidanliepeestä, kaiken aikaa kirkuen:

– Voi sinua lurjusta, joka olet hyökännyt hyveellisyyttäni vastaan ja luullakseni turmellut minut nukkuessani! Minä vannon, että olet tehnyt minulle väkivaltaa, ja kostan sinulle kaikella ankaruudella.

Keikari yritti päästä irti, mutta Slipslop piti hänestä kiinni ja toisen ponnistellessa kirkui:

– Murha, murha! Väkivaltaus, ryöstö, perikato!

Nämä sanat kuullessaan pastori Adams, joka loikoi viereisessä huoneessa valveillaan ja mietiskellen kulkukauppiaan ilmoitusta, hyppäsi vuoteestansa ja pysähtymättä pukemaan vaateriepuakaan ylleen riensi kamariin, josta äänet tunkeutuivat hänen korviinsa. Hän astui pimeässä suoraan vuodetta kohti ja tarttuen keikarin ihoon, sillä Slipslop oli repinyt hänen paitansa melkein pois, havaitsi sen erinomaisen pehmeäksi. Kun hän lisäksi kuuli tämän hiljaisella äänellä rukoilevan, että Slipslop päästäisi irti, ei Adams enää epäillyt, että neitonen oli vaarassa tulla raiskatuksi, vaan työntyi heti vuoteen yli ja tapasi Slipslopia leuasta, jonka karhea parta vielä vahvisti hänen uskoaan. Hän pelasti siis keikarin, joka heti luikki tiehensä, ja kääntyen sitten Slipslopiin päin sai sellaisen iskun leukapieliinsä, että hänen vihansa kuohahti ja hän yritti maksaa velkansa niin navakasti, että jos nyrkki ei pimeässä olisi iskenyt harhaan ja kohdannut pielusta Slipslop-paran asemesta, tämä olisi luultavasti henkäissyt viimeisen kerran.

Kun Adamsin isku meni ohi, hän kävi heti käsiksi Slipslopiin, joka hutki nyrkillään ja raapi kynsillään minkä jaksoi. Eikä ollut pastorikaan häntä huonompi ponnistuksissaan, mutta onneksi pimeys oli Slipslopille apuna. Sitten hän huusi olevansa nainen, mutta Adams vastasi, että hän pikemminkin oli paholainen, mutta sanoi sittenkin kamppailevansa hänen kanssaan. Ja kun pastori taas sai iskun leukapieliinsä, hän raivostui antamaan vastustajalleen sellaisen muiston vatsaan, että tämä kiljui yhä äänekkäämmin, kunnes hänen huutonsa kaikuivat kautta talon. Silloin Adams tarttuen häntä tukasta, sillä kaksoishuivi oli temmellyksessä valahtanut pois, painoi hänen päänsä alas patjaan, ja sitten molemmat yhdessä huusivat tuomaan valoa.

Lady Booby, joka oli yhtä valppaana kuin joku hänen vieraistaan, oli alusta alkaen kuullut hälytyksen, ja koska hän oli rohkealuontoinen nainen, hän puki ylleen yöviitan ja alushameen, pisti tohvelit jalkaansa ja ottaen huoneestansa alati palavan kynttilän käteensä käveli pelottomasti Slipslopin huoneeseen, johon tuli juuri sillä hetkellä, kun Adams Slipslopin edessään kantamista kukkuloista huomasi olevansa tekemisissä naishenkilön kanssa. Siitä pastori päätteli hänen olevan velhon ja sanoi kuvitelleensa, että nuo rinnat imettivät lukematonta paholaislaumaa.

Kun Slipslop näki lady Boobyn astuvan huoneeseen, hän parkaisi:

– Apua! Muutoin minut raiskataan!

Valoa havaitessaan Adams taas kääntyi nopeasti ja näki hänen armonsa, samoin kuin tämäkin hänet, joka juuri oli astumassa vuoteen jalkopäähän. Lady Boobyn kainous ei kuitenkaan sallinut hänen tulla lähemmäksi, kun hän näki Adamsin alastoman tilan. Sitten hän alkoi herjata pastoria riettaimmaksi kaikista miehistä ja sätti erikoisesti tätä häpeämättömyydestä, että valitsi hänen talonsa irstailunsa näyttämöksi ja hänen oman seuranaisensa petomaisuutensa uhriksi. Adams-rukka oli sitä ennen erottanut vuodetoverinsa kasvot ja nyt muistaen olevansa alasti joutui yhtä hämilleen kuin lady Booby itsekin, ja pujahti heti peitteiden alle sänkyyn, josta siveellinen Slipslop turhaan yritti häntä työntää pois. Sitten hän kurottaen esiin päänsä, jossa hänellä oli koristuksena flanellinen yömyssy, vakuutti viattomuuttansa ja pyysi kymmenentuhatta kertaa anteeksi matami Slipslopilta iskuista, jotka oli hänelle antanut, ja vannoi erehdyksessä luulleensa häntä noidaksi.

Silloin lady Booby luoden silmänsä lattiaan havaitsi jotakin kovin kirkkaasti säteilevää, mikä, hänen poimittuaan, osoittautui pariksi perin hienoja timanteilla koristettuja rannenappeja. Vähän kauempana hän näki lattialla paidan röyhelletyn hihankin.

– Hehei! hän huudahti. – Mitä tämä merkitsee?

– Voi, hyvä rouva, Slipslop sanoi, – en tiedä mitä on tapahtunut. Minä säikähdyin niin kauheasti. Täällä on saattanut olla tusinakin miehiä huoneessani.

– Kenen on tämä pitsitetty paita ja nämä jalokivet? hänen armonsa kysyi.

– Kaiketi sen nuoren herrasmiehen, jota minä huoneeseen tullessani erehdyksestä luulin naiseksi, mistä taas johtuivat kaikki seuraavat erehdykset, pastori selitti. – Jos olisin aavistanut, että hän oli mies, niin olisin ottanut hänet kiinni, vaikka hän olisi ollut väkevä kuin Herkules. Todellisuudessa hän kuitenkin oli pikemminkin Hylas.

Sitten hän kertoi, miksi oli noussut vuoteestaan, ja kaiken muunkin siihen asti, kun hänen armonsa astui huoneeseen. Sen kuullessaan ja nähdessään Slipslopin ja hänen kavaljeerinsa naamat, sillä vain päät olivat näkyvissä kumpikin omalta puoleltaan sänkyä, lady Booby ei voinut pidättää nauruaan, eikä Slipslopkaan enää pysynyt syytöksessään, että pastorilla oli ollut väkivaltaisia aikeita. Hänen armonsa siis kehotti viimeksi mainittua palaamaan vuoteeseensa, heti kun itse oli poistunut, ja käski Slipslopia saapumaan hänen huoneeseensa.

Lady Boobyn mentyä Adams uudisti anteeksipyyntönsä matami Slipslopille, joka mitä kristillismielisimmin ei ainoastaan antanut anteeksi, vaan alkoipa käydä pastoria kohtaan hyvin kohteliaaksikin, minkä tämä katsoi vihjaukseksi ja lähti heti vuoteesta rientäen omaa makuuhuonettaan kohti. Mutta onnettomuudekseen hän oikealle kääntymisen asemesta kääntyikin vasemmalle ja meni Fannyn huoneeseen. Tämä kuten lukija muistanee, ei ollut edellisenä yönä ummistanut silmäänsäkään ja sen vuoksi, vaikka olikin perin rasittunut kaikista päivän tapahtumista ja vaikka alati ajatteli Josefiansa, oli vaipunut niin syvään uneen, että kaikki melu viereisestä huoneesta ei ollut kyennyt häntä häiritsemään. Adams hapuili vuoteelle ja kääntäen hiljaa peitteitä, mihin rouva Adams kauan sitten oli hänet totuttanut, hiipi sänkyyn ja laski ruhonsa sen laidalle, minkä paikan tuo kunnon nainen aina oli hänelle osoittanut.

Kuten herttaisen, kymmenenkin tuhatta rakastajaa riuduttavan nymfin kissa tai sylikoira uinuu tyynesti ihastuttavan neitosen povella ja tietämättä riemuntienoosta, jolla lepää ja miettii vastaisuudessa tapahtuvaa hiirenpyydystämistä tai voileivän sieppaamista lautaselta, samoin ei myöskään Adams Fannyn vieressä ollessaan aavistanut, mikä paratiisi oli niin lähellä häntä. Eikä neitosen suloisen hengityksenkään tuoksu voinut vaimentaa pastorin sieraimissa löyhkäävää tupakankäryä.

Tämä kunnon mies ei ollut ehtinyt vaipua uneen, kun Josef, joka oli salaa sopinut Fannyn kanssa, että hän tulisi päivänkoitteessa häntä tapaamaan, naputti hiljaa kamarin ovelle. Kun hän oli sen kahdesti toistanut, Adams huusi:

– Tulkaa sisään, olettepa kuka tahansa!

Josef luuli erehtyneensä ovesta, vaikka tyttö oli antanut hänelle mitä tarkimmat ohjeet, mutta kun hän tunsi ystävänsä äänen, hän avasi sen ja näki joitakin naisten pukimia tuolille viskattuina.

Fannykin heräsi samassa silmänräpäyksessä, ja kun hän kättänsä ojentaessaan kohtasi Adamsin parran, hän huudahti:

– Auta armias, missä minä olen?

– Hyvänen aika! Missä minä olen? pastori virkkoi. Sitten Fanny parkaisi, Adams hyppäsi vuoteesta ja Josef seisoi hämmästyksen kuvapatsaana, kuten murhenäytelmänkirjoittajat sanoisivat.

– Kuinka Fanny joutui minun huoneeseeni? Adams huudahti.

– Kuinka te jouduitte hänen huoneeseensa? Josef tiedusteli kummastuneena.

– En tiedä tästä asiasta mitään, Adams vastasi, – paitsi että hän minun puolestani on koskematon kuin Vestan neitsyt. Niin totta kuin olen kristitty, en tiedä, onko hän mies vai nainen. Se, joka ei usko noituuteen, on jumalaton ihminen. Noitia on yhtä varmasti nykyään kuin Saulin päivinä. Vaatteenikin ovat loihditut pois ja Fannyn hameet tuotu niiden tilalle.

Pastori nimittäin yhä väitti olevansa omassa huoneessaan, mutta Fanny kielsi sen kiivaasti ja sanoi, että yritys syöttää moista valhetta Josefille teki hänet varmaksi Adamsin häijyistä elkeistä.

– Mitä! Josef kysyi raivostuen. – Onko hän yrittänyt sinua kohtaan jotakin törkeätä? Tyttö vastasi, ettei voinut syyttää häntä muusta kuin lurjusmaisesta hiipimisestä hänen vuoteeseensa, mikä hänestä oli kyllin törkeää ja sellaista, mihin kukaan mies ei pahoitta aikeitta ryhtyisi.

Josefin käsitys Adamsista ei ollut helposti järkytettävissä, ja kun hän kuuli Fannyltä, ettei mitään vauriota ollut tapahtunut, hän kävi hiukan tyynemmäksi. Kuitenkin hän oli ymmällä, ja koska tunsi talon ja tiesi, että naisten huoneet olivat tällä puolen matami Slipslopin huonetta ja miesten toisella puolen, hän oli varma siitä, että se oli Fannyn huone. Vakuuttaen siis Adamsille, että niin todellakin oli laita, hän pyysi tätä jonkin verran selittämään, kuinka oli sinne tullut. Silloin paitasillaan seisova Adams, joka siinä asussaan ei loukannut Fannyn kainoutta, koska vuoteen uutimet olivat vedetyt eteen, kertoi kaikki, mitä oli tapahtunut. Ja kun hän oli lopettanut, Josef sanoi hänelle:

– On selvää, että olette erehtynyt kääntymään oikealle, vaikka olisi pitänyt mennä vasemmalle.

– Kas vain, Adams huudahti, – niin se juuri onkin, ihan varmaan. Sinun arvelusi osui naulan kantaan.

Sitten hän astui lattian yli hieroen silmiään ja pyysi Fannyltä anteeksi ja vakuutti tälle, ettei tiennyt, oliko tämä mies vai nainen. Tuo viaton olento uskoi vahvasti kaikki, mitä hän kertoi, ja sanoi, ettei enää ollut vihainen, pyytäen sitten Josefia saattamaan pastorin omaan huoneeseensa, johon nuoren miehen itsekin oli jäätävä, kunnes hän oli saanut vaatteet ylleen. Josef ja Adams lähtivät siis, ja viimeksi mainittu tuli vakuuttuneeksi tekemästään erehdyksestä. Pukeutuessaan hän kuitenkin usein toisteli, että hän sittenkin uskoi noituuteen eikä käsittänyt, kuinka kristitty ihminen saattoi olla siihen uskomatta.

VIIDESTOISTA LUKU

Andrewsin vanhukset saapuvat sekä eräs kolmas, tuskin odotettu henkilö. Kaupustelijan kertomuksesta johtuneiden vaikeuksien täydellinen ratkaisu.

Heti kun Fanny oli pukeutunut, Josef palasi hänen luokseen, ja he keskustelivat kauan yhdessä, minkä tuloksena oli, että jos he todella osoittautuisivat sisaruksiksi, he antaisivat alituisen naimattomuuden lupauksen, eläisivät yhdessä ikänsä kaiken ja tuntisivat platonista ystävyyttä toisiaan kohtaan.

Aamiaispöydässä seurue oli varsin hilpeällä tuulella, Josef ja Fannykin melkein iloisempina kuin edellisenä iltana. Lady Booby näytti timanttinappia, jonka keikari varsin kerkeästi omisti selittäen olevansa kovin taipuvainen kävelemään unissaan. Hän olikin kaikkea muuta kuin häpeissään lemmenseikkailustaan ja pikemminkin yritti vihjailla, että hänen ja Slipslop-kaunokaisen välillä oli tapahtunut enemmän kuin oli tottakaan. Seurue oli tuskin nauttinut teensä, kun ilmoitettiin vanhan herra Andrewsin vaimoineen saapuneen. Heidät esiteltiin heti, ja lady Booby otti heidät ystävällisesti vastaan. Tällä välin he lienevät tunteneet melkein yhtä suurta levottomuutta kuin Oidipus silloin, kun tiesi kohtaloaan verhoavan esiripun kohoavan. Herra Booby otti asian ensimmäisenä puheeksi ilmoittamalla kunnianarvoiselle ukolle, että seurueessa oli hänellä yksi lapsi enemmän kuin hän aavistikaan, ja tarttuen Fannyä kädestä sanoi hänelle, että tämä oli se tytär, jonka mustalaiset olivat hentona lapsena varastaneet. Hiukan kummasteltuaan herra Andrews vakuutti hänen arvoisuudelleen, ettei hän koskaan ollut menettänyt tytärtä pienokaisia varastelevien mustalaisten saaliiksi ja ettei hänellä ollut mitään muita lapsia kuin Josef ja Pamela. Nämä sanat rohkaisivat rakastavaisia, mutta lady Boobyyn ne tekivät toisenlaisen vaikutuksen. Hän käski heti kutsua kulkukauppiaan, joka kertoi tarinansa uudestaan samanlaisena kuin ennenkin. Sen lopussa vanha äiti Andrews juoksi Fannyn luo, syleili häntä ja huudahti:

– Hän on, hän on minun lapseni!

Koko seurue hämmästyi tätä erimielisyyttä miehen ja vaimon välillä, ja veri oli nyt poistunut rakastavaisten poskilta, kun vanha nainen kääntyi puolisoonsa päin, joka oli kaikkia muita kummastuneempi, ja hiukan reipastuttuaan puhui tähän tapaan:

– Muistanet, rakkaani, että lähtiessäsi kersanttina Gibraltarille jätit minut raskauden tilaan. Viivyit ulkomailla neljättä vuotta, tiedäthän. Poissaollessasi jouduin lapsivuoteeseen ja uskon totisesti, että synnytin tämän tyttären, joka minun toki pitäisi muistaa, koska imetin häntä juuri näistä rinnoista siihen asti, kunnes hänet minulta varastettiin. Lapsen ollessa noin vuoden vanha, ehkä puolentoistakin tai niillä main, saapui ovelleni kaksi mustalaisakkaa tarjoutuen ennustamaan minulle. Toisella heistä oli lapsi sylissään. Minä näytin heille käteni ja halusin tietää, tulisitko sinä enää koskaan takaisin. Muistan sen aivan kuin eilisen päivän. He vakuuttivat minulle todenmukaisesti, että sinä palaisit.

– Jätin tytön kehtoon ja menin noutamaan kupillisen juomaa, parasta mitä minulla oli. Kun palasin juomineni, varmaankaan en ollut poissa pitempää aikaa kuin mitä minulla nyt kuluu sen kertomiseen, olivat akat menneet tiehensä. Pelkäsin niiden varastaneen jotain ja katselin katselemistani, mutta en havainnut mitään viedyksi, ja taivas tietää, ettei minulla juuri mitään varastettavaa ollutkaan. Vihdoin kuulin lapsen itkevän kehdossa ja menin ottamaan sen syliini... mutta voi hyvänen aika! Kuinka hämmästyinkään, kun kätkyeeseen panemani oman tyttöseni asemasta, joka oli kaunis, lihava ja hyvinvoipa pallero, herttainen kuin kesäinen päivänpaiste, näin kivulloisen poika-rukan, joka kaikesta päättäen ei eläisi tuntiakaan.

– Minä juoksin ulos riuhtoen tukkaani ja huudellen kuin hullu kiertolaisten jälkeen, mutta tähän päivään asti en ole kuullut heistä sanaakaan. Palattuani loi pikku raukka, joka on meidän Josefimme, juuri tuo tukeva nuorukainen, minuun niin säälittävän katseen, että en tosiaan mielenkuohunnassanikaan hennonut tehdä sille mitään pahaa. Muuan naapurivaimo, joka silloin sattui pistäytymään tölliini ja kuuli asian, neuvoi minua pitämään huolta lapsirukasta, jolloin Jumala ehkä jonakuna päivänä antaisi minulle omani takaisin. Otin sitten lapsen hoiviini ja imetin sitä tosiaan ihan kuin se olisi ollut ruumiini luonnollinen hedelmä, ja niin totta kuin elän, aloin ennen pitkää rakastaa poikaa aivan kuin se olisi ollut oma tyttöni.

– No, kuten sanottu, ajat kävivät ahtaiksi, ja kun kahden lapsen kanssa elin pelkän oman työni varassa, jolla, sen Jumala tietää, ansaitsin varsin vähän niiden ylläpitämiseksi, minun täytyi pyytää apua pitäjältä. Sen sijaan että sitä olisi minulle myönnetty, minut siirrettiin tuomarien päätöksellä kahdenkymmenenviiden kilometrin päähän eli sille seudulle, jossa nyt asun. Vähän sen jälkeen, kun asetuin sinne, sinä palasit kotiin.

– Josef, jonka nimen minä poikaselle itse annoin, Herra tietää, oliko häntä kastettu millekään nimelle, näytti minusta silloin noin viisivuotiaalta. Uskon nimittäin, että hän on paria, kolmea vuotta vanhempi tätä tytärtämme, sillä minä olen aivan varma, että tyttö on sama. Kun sinä hänet näit, sinä sanoit, että hän oli pulska poika, etkä ollenkaan udellut hänen ikäänsä. Havaitessani siis, ettet aavistanut asiasta mitään, ajattelin yhtä hyvin voivani säilyttää sen omana tietonani koska pelkäsin, että muuten et rakastaisi häntä yhtä paljon kuin minä. Ja kaikki tämä on totista totta, ja olen valmis vannomaan sen kenen valtakunnan tuomarin edessä tahansa.

Kulkukauppias, joka oli kutsuttu lady Boobyn määräyksestä, kuunteli tarkkaavaisesti Andrewsin muorin kertomusta ja kun tämä oli lopettanut kysyi, oliko vaihdokkaalla mitään merkkiä rinnassa. Siihen rouva Andrews vastasi:

– Kyllä pojalla on niin soma mansikka kuin koskaan on puutarhassa kasvanut.

Sen Josef myönsi ja päästäen seurueen pyynnöstä takkinsa auki näytti sen heille.

– Kas niin, ukko Andrews virkkoi, joka oli lystikäs vanha veitikka eikä kaiketikaan halunnut enempää lapsia kuin mitä voi elättää, – olet luullakseni varsin selvästi todistanut, että tämä poika ei kuulu meille, mutta mistä tiedät, että tyttö on meidän?

Sitten pastori toi kulkukauppiaan esille ja pyysi tätä toistamaan, mitä oli hänelle edellisenä päivänä oluttuvassa kertonut. Siihen toinen suostui ja kertoi sen, mitä lukija, samoin kuin myöskin herra Adams, on jo ennen kuullut. Sitten hän vahvisti vaimonsa selostuksen nojalla kaikki vaihdon yhteydessä olevat seikat ja mainitsi myös mansikasta Josefin rinnassa. Kuullessaan taaskin sanan mansikka Adams, joka oli nähnyt sen mitään liikutusta tuntematta, hypähti tuoliltaan ja huudahti:

– Hyvänen aika, jotakin juolahtaa mieleeni! Mutta ennen kuin hän ehti mitään lausua, palvelija kutsui hänet pihalle.

Hänen lähdettyään kulkukauppias vakuutteli Josefille, että hänen vanhempansa olivat paljon suurellisempaa väkeä kuin ne, joita hän tähän asti erehdyksestä oli pitänyt vanhempinaan. Mustalaisiksi mainittu kiertolaisjoukkue oli nimittäin varastanut hänet erään herrasmiehen kodista ja pitänyt häntä vuosikauden luonaan, minkä jälkeen ne, arvellen hänen olevan kuolemaisillaan, olivat aikaisemmin kerrotulla tavalla vaihtaneet hänet toiseen terveempään lapseen. Hän sanoi, että pojan isän nimeä hänen vaimonsa joko ei ollut koskaan tiennyt, tai sitten hän oli sen unohtanut, mutta oli kuitenkin ilmoittanut, että herrasmies asui kuudenkymmenen kilometrin päässä paikasta, missä vaihtaminen tapahtui, sekä maininnut suunnankin. Mies itse lupasi vaivojaan säästämättä auttaa Josefia sen paikan selville saamisessa.

Kuitenkin kohtalo, joka harvoin suo hyvää tai pahaa kitsastellen, harvoin tekee ihmiset onnettomiksi tai kurjiksi puolittain, päätti säästää häneltä sen puuhan. Lukija suvainnee muistaa, että herra Wilson oli aikonut matkalle länteen, jolloin hänen oli kuljettava herra Adamsin pitäjän läpi, ja hän oli luvannut käydä pastoria tervehtimässä. Hän saapui nyt lady Boobyn kartanon portille ohjattuna sinne pastorin asunnolta, ja oli lähettänyt sisälle palvelijan, jonka näimme tulevan kutsumaan Adamsia ulos.

Tuskin pastori oli maininnut varastetusta lapsesta ja lausunut sanan mansikka, kun herra Wilson, katse hurjana ja puhuen kovin kiihtyneesti pyysi, että hänet opastettaisiin huoneeseen, ja astui sinne välittämättä vähääkään muista läsnäolijoista, paitsi Josefista, jota hän syleili vavisten ja kalpein kasvoin, sekä halusi nähdä merkin hänen rinnassaan. Pastori seurasi häntä hyppien, hieroen käsiänsä ja huutaen:

– Hic est quem quaeris, inventus est etc. [Tässä on se, jota etsit; hän on löydetty, ja niin edelleen. Suom.]

Josef noudatti herra Wilsonin pyyntöä, ja heti merkin nähtyään joutui viimeksi mainittu mitä ylitsevuotavimman riemun valtaan, syleili Josefia sanomattoman hurmaantuneena ja huusi ilon kyyneleet silmissä:

– Olen löytänyt poikani, hän on jälleen sylissäni!

Josef ei ollut asiasta vielä kyllin selvillä tunteakseen samaa riemua kuin isä, sillä hänen isänsä tuo mies todellakin oli, mutta hän vastasi kuitenkin jokseenkin lämpimästi syleilyihin. Niin pian kuin hän isänsä kertomuksesta havaitsi jokaisen henkilöitä, aikaa ja paikkaa koskevan yksityiskohdan sopivan yhteen, hän heittäytyi tämän jalkojen juureen ja syleili isänsä polvia, pyysi kyynelsilmin häneltä siunausta, joka annettiin niin hartaasti ja vastaanotettiin niin kunnioittavasti ja sellaisen molemminpuolisen hellyyden kera, että se liikutti kaikkia läsnäolevia. Eniten kuitenkin lady Boobya. Viimeksi mainittu lähti huoneesta kauheassa tuskassa, mikä ei suinkaan jäänyt toisilta huomaamatta ja mihin jotkut seurassa olleet jokseenkin säälittä suhtautuivat.

KUUDESTOISTA LUKU

Kirjan viimeinen luku, jossa tämä tositarina saatetaan onnelliseen päätökseen.

Fanny oli melkein yhtä kerkeä kuin Josefinsa ilmaisemaan tunteensa vanhempiansa kohtaan ja iloitsi heidän löytämisensä tuottamasta riemusta. Andrewsin muori suuteli häntä ja sanoi sydämellisesti iloitsevansa nähdessään hänet, vaikkakaan ei omasta puolestaan voinut rakastaa ketään enemmän kuin Josefia. Ukko Andrews ei ilmaissut mitään erikoista liikutusta. Hän siunasi ja suuteli tyttöä, mutta valitti katkerasti kaipaavansa piippuaan, kun ei ollut vielä sinä aamuna vetänyt ainoatakaan haikua.

Herra Booby, joka ei tiennyt mitään tätinsä hellistä tunteista, otaksui hänen äkillisen lähtönsä johtuneen hänen ylpeydestään ja ylenkatseesta perhettä kohtaan, josta hän, herra Booby, oli nainut. Hän halusi sen vuoksi lähteä talosta mitä nopeimmin, ja onniteltuaan nyt herra Wilsonia ja Josefia asian ilmitulosta, hän suuteli Fannyä, puhutteli tätä sisareksi ja esitteli tämän sellaisena Pamelalle, joka tässä tilaisuudessa käyttäytyi hyvin säädyllisesti.

Sitten hän lähetti sanan tädilleen, joka vastaukseksi toivotti hänelle onnellista matkaa, mutta ilmoitti voivansa liian pahoin näyttäytyäkseen seurassa. Herra Booby valmistautui siis lähtemään, sitten kun oli kutsunut herra Wilsonin kartanoonsa. Koska sekä Pamela että Josef kehottivat häntä menemään sinne, niin hän vihdoin suostui, kun herra Booby ensin oli toimittanut hänelle sanansaattajan viemään hänen vaimolleen uutista, josta herra Wilson tiesi tämän tulevan perin onnelliseksi ja jonka ilmoittamista hän ei siis hennonut hetkeäkään viivyttää.

Seurue oli järjestetty tähän tapaan: molemmat vanhukset tyttärineen ajoivat vaunuissa, maajunkkari, herra Wilson, Josef, pastori Adams ja kulkukauppias ratsastivat.

Matkalla Josef ilmoitti isälleen aikomastaan avioliitosta Fannyn kanssa, johon herra Wilson, vaikka alussa ilmaisikin hiukan vastahakoisuutta, poikansa hartaista pyynnöistä suostui sanoen, että jos tyttö oli niin oivallinen, miltä hän näytti ja miksi Josef häntä kuvaili, niin se kaiketikin korvaisi alhaisen syntyperän ja varattomuuden haitat. Hän kehotti poikaansa kuitenkin siirtämään vihkimisen siksi, kun oli nähnyt äitinsä, ja kun Josef havaitsi isän siinä olevan jyrkän, hän totteli hyvin kuuliaisesti, suureksi riemuksi pastori Adamsille, joka täten näki mahdolliseksi täyttää kirkolliset kaavat ja vihkiä pitäjäläisensä ilman erivapautusta.

Kun herra Adams oli tästä hyvin riemuissaan, sillä sellaiset juhlamenot olivat hänestä varsin tärkeitä, hän sattui kannustamaan hevostaan. Mutta jalorotuinen ratsu pani sen pahakseen, sillä se oli korskealuontoinen ja oli tottunut taitavampiin ratsastajiin kuin herrasmieheen, joka tällä haavaa istui sen selässä ja jonka taitoa se ehkä vähän halveksi, se karkasi heti tiehensä täyttä laukkaa ja teki niin monta raisua temppua, että pastori keikahti sen selästä. Josef huomasi tapaturman ja tuli apuun.

Tämä tapaus tuotti ääretöntä huvia palvelijoille ja samalla säikähdytti hirveästi Fanny-rukan, joka näki hänen kiitävän vaunujen ohi. Mutta edellisten ilo ja jälkimmäinen pelko päättyivät pian, kun pastori selitti, ettei ollut saanut mitään vammaa.

Kun hevonen oli vapautunut arvottomasta ratsastajastaan, jollaisena se häntä luultavasti piti, se juoksi yhä täyttä vauhtiansa, mutta sen pysähdytti eräs herrasmies ja hänen palvelijansa, jotka matkustivat päinvastaiseen suuntaan ja olivat nyt lyhyen matkan päässä vaunuista. Pian matkustajat kohtasivat toisensa, ja kun eräs palvelijoista toi hevosen Adamsille takaisin, hänen isäntänsä huusi tälle, ja vilkaisten sinne Adams muisti, että herrasmies oli sama rauhantuomari, jonka edessä hän ja Fanny olivat olleet. Pastori tervehti häntä heti varsin ystävällisesti, ja tuomari ilmoitti hänelle, että oli heti seuraavana päivänä tavannut miehen, joka oli yrittänyt vannoa häntä ja neitosta vastaan, ja määrännyt tämän Salisburyn vankilaan, missä mies nyt oli syytettynä monista rosvouksista.

Kun monet kohteliaisuudet oli vaihdettu pastorin ja tuomarin välillä, jälkimmäinen jatkoi matkaansa ja edellinen, joka oli hiukan suutahtaen kieltäytynyt Josefin tarjouksesta vaihtaa hevosta kehaisten olevansa yhtä taitava ratsastaja kuin kukaan valtakunnassa, nousi jälleen satulaan. Seurue jatkoi sitten matkaansa ja saapui onnellisesti perille, herra Adams säästyen toisesta putoamisesta pikemminkin hyvän onnen kuin ratsastustaitonsa avulla.

Seurue, kun se saapui herra Boobyn kartanoon, otettiin siellä mitä kohteliaimmin vastaan, ja tulijoita kestittiin oikein oivallisesti vanhan englantilaisen vieraanvaraisuuden mukaisesti, joka vielä on säilynyt muutamissa harvoissa perheissä maan syrjäisillä seuduilla. He viettivät päivän perin tyytyväisinä, koskapa olisi ehkä ollut mahdotonta tavata ihmisryhmää, joka oli perusteellisemmin ja vilpittömämmin onnellinen. Josefin ja Fannyn onnistui olla kahden kesken kolmatta tuntia, ja ne tunnit olivat lyhyimmät, mutta suloisimmat, mitä ajatella saattaa.

Aamulla herra Wilson ehdotti pojalleen, että tämä lähtisi hänen mukaansa äitiä tervehtimään, mistä tämä velvollisuudentunnostaan huolimatta ja vaikka hartaasti halusikin nähdä äitinsä hiukan huolestui, koska hänen olisi täytynyt jättää Fannynsä. Mutta herra Boobyn hyväntahtoisuus tuli hänelle avuksi, sillä tämä tarjoutui lähettämään oman kuusivaljakkonsa noutamaan rouva Wilsonia, jota Pamela niin hartaasti toivoi luokseen, että herra Wilson vihdoin suostui herra Boobyn ja Josefin pyyntöihin ja salli vaunujen lähteä tyhjinä vaimoaan noutamaan.

Lauantai-iltana vaunut palasivat tuoden rouva Wilsonin, jolloin seuraan tuli yksi onnellinen henkilö lisää. Lukija voi paljon paremmin ja nopeammin mielessään kuvitella hänen saapumisestaan johtuneet syleilyt ja ilon kyyneleet kuin minä niitä kuvailla. Riittäköön, kun sanomme, että hänet helposti saatiin noudattamaan puolisonsa esimerkkiä ja antamaan suostumuksensa avioliittoon.

Sunnuntaina pastori Adams saarnasi maajunkkarin pitäjän kirkossa, jonka kappalainen hyvin ystävällisesti vaihtoi virkavelvollisuutensa ja ratsasti kolmekymmentä kilometriä lady Boobyn pitäjään vuorostaan toimittaakseen jumalanpalveluksen siellä. Häntä varoitettiin erikoisesti, ettei suinkaan unohtaisi avioliittokuulutuksen lukemista, koska nyt oli kolmas ja viimeinen kerta.

Vihdoin koitti onnellinen päivä, jolloin Josef oli pääsevä kaikkien toiveittensa perille. Hän nousi ja pukeutui siroon mutta yksinkertaiseen herra Boobylta saamaansa vaatekertaan, joka sopi hänelle aivan täsmällisesti. Sillä hän kieltäytyi kaikesta koreilusta, samoin kuin Fannykin, jota Pamela ei voinut taivuttaa pukeutumaan mihinkään uhkeampaan asuun kuin valkoiseen keveään hameeseen. Hänen paitansa, jonka Pamela hänelle lahjoitti, oli tosiaan hienointa lajia pitsireunaisine rintamuksineen. Pamela varusti hänet myös parilla valkoisia hienoista langoista kudottuja sukkia. Mitään muuta hän ei suostunut vastaanottamaan. Sillä hänellä oli yksi omia lyhyitä korvanjuureen ulottuvia myssyjään ja sen päällä kirsikanvärisellä silkillä sisustettu ja kirsikanvärisellä nauhalla sidottu olkihattu. Tässä puvussa hän tuli ulos huoneestaan punastuneena ja hempeänä, ja niin Josef, jonka silmät salamoivat, vei hänet kirkkoon. Sinne saapui koko perhe, ja herra Adams toimitti vihkimisen, jossa tilaisuudessa ei mikään ollut niin merkillistä kuin Fannyn tavaton ja teeskentelemätön kainous, ellei ehkä Adamsin tosikristillinen hurskaus, hän kun julkisesti nuhteli herra Boobya ja Pamelaa siitä, että he nauroivat niin pyhässä paikassa ja niin juhlallisessa tilaisuudessa.

Pastorimme ei olisi vähemmän häikäillyt maailman ylväintä ruhtinasta, sillä vaikka hän osoitti kaikkea alentuvaisuutta ja kunnioitustaan ylempiään kohtaan muissa asioissa, niin siinä, mikä rahtusenkin kosketti uskontoa, hän menetti heti kaiken huomaavaisuutensa henkilöitä kohtaan. Hänen perusohjeenaan oli, että hän Korkeimman palvelijana ei voinut velvollisuudestaan poikkeamatta luovuttaa pienintäkään hitusta Hänen kunniastaan tai oikeuksistaan suurimmallekaan maalliselle valtiaalle. Hän väittikin aina, että herra Adams kirkossa messupaidassaan ja herra Adams jossakin muualla ilman sellaista koristusta olivat kaksi aivan eri henkilöä.

Kun kirkolliset menot olivat ohi, Josef saattoi kukoistavan morsiamensa takaisin herra Boobyn kartanoon, sillä välimatka oli niin perin lyhyt, että he eivät katsoneet sopivaksi käyttää vaunuja. Koko seurue astui samaten jalkaisin heidän mukanaan. Sitten seurasivat upeat kestit. Siinä tilaisuudessa Adams osoitti ruokahalua, joka hämmästytti kaikkia ja jossa hän vei kaikista läsnäolevista voiton. Ainoat henkilöt, jotka tässä suhteessa osoittivat heikkoutta, olivatkin ne, joita varten pidot toimeenpantiin. He kestitsivät mielikuvitustaan sillä paljon herkullisemmalla aterialla, jota yön lähestyminen heille lupasi. Ajatukset siitä täyttivät kummankin mielen, vaikka erilaisin aistimuksin, nuorukainen oli pelkkää halua, kun taas neitosen toiveita hillitsi pelko.

Vihdoin, kun päivä oli kulunut hilpeästi, mutta ankaran säädyllisesti, vaikka pastori Adams, joka oli runsaasti ajanut nahkaansa olutta ja putinkia, oli esiintynyt tavallista naljakkaampana, saapui onnellinen, siunattu hetki, jolloin Fanny poistui äitinsä, anoppinsa ja sisarensa seurassa.

Hän oli pian riisuutunut, sillä hänellä ei ollut mitään jalokiviä lippaisiin aseteltavina eikä hienoja pitsejä, jotka olisi ollut perin täsmällisesti käännettävä laskoksiin. Riisuutuminen oli hänelle oikeastaan koristeiden paljastamista eikä niiden poistamista, sillä koska kaikki hänen sulonsa olivat luonnon suomia lahjoja, hän ei voinut itseltään riistää niistä ainoatakaan. Kuinka, oi lukija, voin antaa sinulle oikean käsityksen tästä herttaisesta nuoresta neitosesta? Ruusujen ja liljojen kukoistus saattaisi hiukan kuvata hänen hipiäänsä tai niiden tuoksu hänen sulouttaan, mutta käsittääksesi hänet täydellisesti, ajattele nuoruutta, terveyttä, kukkeutta, siroutta ja viattomuutta hänen morsiusvuoteessaan, ajattele niitä kaikkia täydellistyneinä, niin silloin voinet loihtia silmiesi eteen hurmaavan Fannyn kuvan.

Heti kun Josef kuuli, että Fanny oli vuoteessa, hän riensi kiihkeänä neitosen luo. Silmänräpäys vain, ja hän oli morsiamensa syleilyssä, ja sinne jätämme tämän onnellisen parin nauttimaan meidän katseiltamme kätkettyä uskollisuutensa palkkiota, joka oli niin suuri ja suloinen, etten luule Josefin sinä yönä kadehtineen jalosukuisinta herttuaa enkä Fannyn hienointa herttuatarta.

Kolmantena päivänä herra Wilson palasi vaimoineen, poikineen ja tyttärineen kotiinsa, jossa he nyt elävät yhdessä niin onnellisina, että sen vertaa tuskin koskaan on nähty. Herra Booby on ennenkuulumattoman anteliaasti lahjoittanut Fannylle kahdentuhannen punnan omaisuuden, jonka Josef on sijoittanut pieneen maatilaan samassa pitäjässä, missä hänen isänsäkin asuu. Isä varasi hänelle työkaluja ja karjaa, ja Fanny hoitaa mitä oivallisimmin maitotaloutta. Nykyisin hän ei kuitenkaan juuri kykene maitoaitassa paljon puuhailemaan, koska hän, kuten herra Wilson viime kirjeessään minulle ilmoittaa, on tavattomasti pulleana ensimmäistä lastaan odotellessaan.

Herra Booby on antanut pastori Adamsille palkkapitäjän, joka tuottaa satakolmekymmentä puntaa vuodessa. Herra Adams kieltäytyi ensin päättäen olla jättämättä seurakuntalaisiaan, joiden parissa oli niin kauan elänyt. Mutta ajateltuaan, että hänellä tällaisia tuloja nauttiessaan oli varaa palkata kappalainen, hän äskettäin otti viran vastaan.

Herra Wilsonin ja herra Boobyn antamien sievien lahjojen lisäksi kulkukauppias viimemainitun toimesta pääsi myyntiveronkantajaksi, luottamustoimeen, jota hän on hoitanut niin oikeamielisesti, että paikkakuntalaiset pitävät hänestä hyvin paljon.

Lady Booby taas palasi muutaman päivän kuluttua Lontooseen, jossa nuori ratsuväen kapteeni sekä alituiset korttiseurat pian karkottivat Josefin hänen muististaan.

Josef elelee onnellisena Fannynsä kanssa, johon hän on suorastaan hullaantunut, ja vaimo puolestaan suo hänelle täyttä vastarakkautta. Tämän pariskunnan onni on ainaisena riemunlähteenä heidän hellille vanhemmilleen, ja mikä on erikoisen merkillistä, Josef selittää tahtovansa seurata heidän esimerkkiään ja elää hiljaista yksityiselämää eikä halua taipua mihinkään kirjakauppiaiden tai heidän kynäilijöittensä houkutuksiin esiintyä hienon maailman seurapiireissä.