[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fZhTIGu5j2WcIia35pL_oXid_GQrbBvWJCXOKHQFghDc":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1356,"Josef Andrewsin seikkailut","Fielding, Henry",1707,1754,"1356-fielding-henry-josef-andrewsin-seikkailut","1356__Fielding_Henry__Josef_Andrewsin_seikkailut",null,"romaani",[],[],"fi",1742,1927,101078,664371,true,[],[],[],"Humoristinen ja satiirinen romaani seuraa hyveellisen Josef Andrewsin ja pastori Adamsin seikkailuja 1700-luvun Englannissa. Teos parodioi aikansa tunteellista kirjallisuutta ja luokkaeroja kuvatessaan nuoren miehen koettelemuksia matkalla kotiin. Se yhdistää veijariromaanin aineksia ja terävää yhteiskuntakritiikkiä.","Henry Fieldingin 'Josef Andrewsin seikkailut' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1356. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","JOSEF ANDREWSIN SEIKKAILUT\n\nKirj.\n\nHenry Fielding\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Oy,\n1927.\n\n\n\n\n\n\nLUKIJALLE\n\n\nLontoossa ilmestyi vuonna 1740 Samuel Richardsonin kirjeromaani\n_Pamela_. Teoksen vastaanotto yllätti täysin kirjailijan suurimmatkin\nodotukset. Romaanista otettiin samana vuonna kuusi painosta. _Pamela_\noli kaikkialla yleisenä puheenaiheena. Tiedettiin useiden pappienkin\nsaarnanneen tämän romaanin pohjalta ja ylistäneen sankarittaren\nsuurta siveellisyyttä. Pienen Sloughin kylän asukkaat olivat hyvä\nesimerkki Pamela-kuumeen tehosta. He kerääntyivät päivittäin sepän\npajaan, jossa _Pamelaa_ luettiin ääneen. Kun he olivat päässeet\nluvussaan siihen pisteeseen, missä Pamela vihittiin isäntänsä kanssa,\nkoko Sloughin kylän väki ryntäsi riemuissaan soittamaan kirkon\nkelloja.\n\nNykyaikaisesta lukijasta tämä tavaton innostus tuntuu oudolta.\n_Pamela_ oli ensimmäistä kertaa ilmestyessään kaksiosainen, erittäin\npitkäveteinen teos. Romaanin sankaritar palvelustyttö Pamela kertoo\nteoksessa vanhemmilleen lähettämissään kirjeissä vaikeuksista, joita\non joutunut kestämään varjellessaan siveyttään ja puolustaessaan\nitseään isäntänsä lähentely-yrityksiä vastaan. Lopulta hyveellisyys\nkuitenkin saa palkkionsa, ja isäntä-paran on mentävä naimisiin\npalvelijattarensa kanssa, koska ei muuten saa tätä omakseen.\n\nKirjan juonella oli tietysti oma tehonsa 1700-luvun lukijoihin.\nLuokkaerot olivat Englannissa tuona aikana erittäin jyrkät, ja\nlukijoita viehätti ajatus, että oli edes teoriassa mahdollista nousta\nalemmasta yhteiskuntaluokasta ylempään omien ansioidensa turvin. Myös\nromaanin moraalikäsitteet viehättivät lukijaa, sillä uskonnolliset\nja eettiset kysymykset kiinnostivat kovasti aikalaisia, ja niistä\nkäytiin pitkiä keskusteluja salongeissa ja oluttuvissa. 1600-luvun\nmonet uskonriidat, jopa sodat olivat vielä ihmisten tuoreessa\nmuistissa. John Wesleyn perustaman metodistisen liikkeen noususta\nei myöskään ollut ehtinyt kulua pitkää aikaa. Ei siis ollut ihme,\nettä uskonnolliset näkökohdat herättivät vielä 1700-luvulla kiivaita\nväittelyjä. Ne eivät tosin enää johtaneet tappeluihin ja sotiin kuten\nedellisellä vuosisadalla.\n\nJuonen lisäksi _Pamelan_ suosioon oli toinenkin syy: Romaanin\nsyntyvaiheet olivat nimittäin teoksen ilmestyttyä ohi. Teoksella oli\ntosin edelläkävijöitä, joita varsin hyvin voitaisiin lukea tähän\nryhmään kuuluviksi. Näitä olivat esimerkiksi useat ranskalaiset\nromanssit, Madame Lafayetten _Clevesin prinsessa_, Daniel Defoen\n_Robinson Crusoe_ ja _Roxana_. Pamela oli kuitenkin ensimmäinen\nkirjallinen teos, jossa juoni, henkilökuvaus ja henkilösuhteiden\nkäsittely esitettiin yhtenäisesti suorasanaisessa kertovassa muodossa.\n\nTähän mennessä teatteri oli ollut suosituin rentoutumismuoto. Mutta\nrestauraatio-ajan teatterin kukoistuskausi oli nyt laskussa, ja\nihmiset etsivät uusia kanavia harrastuksilleen. Tähän tyhjiöön\nilmestyi sitten kirjanpainaja Samuel Richardsonin alullepanema\nromaanitaide kuin tilauksesta.\n\nKaikki eivät kuitenkaan joutuneet varauksettomasti _Pamelan_\nlumoihin. Esimerkiksi Henry Fieldingin mielestä teos oli\nnaurettava, tekopyhä ja ikävystyttävä. Lisäksi hän huomasi teosta\nlukiessaan, että Samuel Richardsonilla ei ollut huumorintajun\nhäivääkään. Fielding ei tyytynyt aikalaistensa tavoin ainoastaan\nkeskustelemaan asiasta, vaan kirjoitti teokselle kaksikin omaa\nvastinettaan. Ensimmäinen, _Shamela_, ilmestyi vuonna 1741 ja toinen,\n_Kertomus Josef Andrewsin ja hänen ystävänsä herra Abraham Adamsin\nseikkailuista_ painettiin vuonna 1742. Näiden teosten avulla hän\nyritti parantaa lukijat Pamela-hysteriasta.\n\n_Shamela_ ei herättänyt paljoakaan huomiota, sillä se oli vain yksi\nmonista _Pamelan_ inspiroimista teoksista. Tosin se oli ensimmäinen\nedellämainittuun romaaniin kielteisesti kantaa ottava kirja.\nMuutkin _Pamelan_ matkijat yrittivät hyötyä rahallisesti yleisön\nkiinnostuksesta ja kirjoittivat useita jatkoteoksia Richardsonin\nkirjalle. Tekijänoikeuslaista ei tuolloin vielä ollut puhettakaan.\n\n_Josef Andrewsin seikkailut_ oli kuitenkin jo aivan toista luokkaa.\nKustantajakin huomasi heti teoksen mahdollisuudet ja maksoi siitä\nFieldingille kokonaista 200 puntaa.\n\nFieldingin Josef on Pamelan nuorempi veli. Komean ulkonäkönsä\nvuoksi nuorukainen joutuu aivan samantapaisiin kiusauksiin kuin\nsisarensakin. Sekä ylhäiset että alhaiset naiset ihastuvat sankariin\nja tahtoisivat vietellä tämän. Mutta sisarensa antaman esimerkin\nturvin Josef pystyy välttämään kaikki kiusaukset ja säilyttämään\nsiveytensä.\n\nVaikka Fielding aluksi alkoikin kirjoittaa vain puhtaan parodian,\nhän innostui itse aiheestaan ja henkilöistään niin, että esikuva\nhäipyi hänen mielestään. _Josef Andrewsin seikkailut_ onkin täysin\nitsenäinen teos, ja sen syntyvaiheet ovat vain mielenkiintoinen\nsivuseikka.\n\nVaikka _Pamela_ oli ensimmäinen uuden kirjallisuuslajin tuote, se\noli kuitenkin sisällöltään perin konventionaalinen. _Josef Andrewsin\nseikkailut_ sitävastoin oli tyypillinen uudelle ajan kuvalle.\n1700-lukua on usein kuvattu koristeelliseksi, tapahtumaköyhäksi\nja ikäväksi. On totta, että ainoastaan yläluokkaa käsittelevä\nkirjallisuus saattoi hyvinkin luoda tällaisen kuvan. 1600-luvun\nkansalaissodan ja uskontoriitojen jälkeen uusi vuosisata voi\nhistoriantutkijasta tuntuakin tapahtumaköyhältä, mutta aikalaisille\nnormaaleissa oloissa taas oli jo uutuuden viehätystä. Kirjallisessa\nmielessä Fieldingin vuosisata oli hyvin dynaaminen.\n\nKirjailija tunsi yleisönsä ja tiesi, että tavallinen kansa\nmielellään luki teoksia, joissa tapahtumat ja ihmiset tuntuivat\ntosilta nimenomaan kansan miehen perspektiivistä katsoen. Fielding\nonnistuikin erittäin mukaansatempaavasti ja vaihtelevasti kuvaamaan\nelävää todellisuutta. Vaikka teoksen humoristinen luonne on usein\nsaanut kirjailijan korostamaan henkilöitä ja tapahtumia, tässä ei\nkoskaan olla menty liian pitkälle.\n\n1700-luvun kirjallisuuden suurin yhteinen tekijä oli järjen ylivoima.\nElizabethin ajan romanttinen vaikutus oli täysin häviämässä.\nRenesanssin innoittamat teokset monimutkaisine lauserakenteineen\ntuntuivat nyt vanhanaikaisilta. Kirjailijat ottivat esikuvansa\nKreikan ja Rooman klassisesta kirjallisuudesta. Jopa runoilijat,\nkuten Alexander Pope ja John Dryden välttivät romanttisia vaikutteita\nja pyrkivät ilmaisussaan totuudenmukaisuuteen, selkeyteen ja muodon\npuhtauteen. Alexander Pope sanoikin, että Englannissa oli ennen hänen\naikaansa ollut paljon hyviä runoilijoita, mutta heistä ei yksikään\nollut pystynyt kirjoittamaan muodoltaan täysin virheetöntä runoa.\n\nTämä aika oli myös aikakauslehtien orastavaa kautta. Richard Steele\nja Joseph Addison olivat vuosisadan alussa perustaneet _The Tatler_\nja _The Spectator_ nimiset lehdet, joissa käsiteltiin ajankohtaisia\nkysymyksiä. Lehtien artikkelit olivat usein opettavaisia, mutta\nopetukset tulivat esille kertomusten muodossa, ja niitä luettiin\nmielellään.\n\nKokonaan uusi kansanryhmä oli alkanut kiinnostua lukemisesta.\nKirjallisuus ei enää ollut ainoastaan yläluokan yksinomaisuutta, vaan\nmyös keskiluokka oli ryhtynyt harrastamaan lukemista. Nämä kauppiaat,\nkäsityöläiset ja tehtailijat eivät enää hävenneet sitä, että saivat\nelantonsa kaupan palveluksessa. Keskiluokka oli nyt herännyt uuteen\nitsetuntoon. Tämä uusi lukijakunta luki paitsi huvikseen myös\noppiakseen. Heillä oli tarkat moraalikäsitteet, ja he vaativat, että\nnämä normit kuvastuisivat myös kirjallisuudessa. Uudet lukijat saivat\nkirjailijat käyttämään entistä yksinkertaisempaa ja selvempää kieltä.\nMyös teosten tapahtumat lähenivät keskiluokan kokemuspiiriä.\n\nDaniel Defoe, Jonathan Swift ja Tobias Smollett olivat Samuel\nRichardsonin ja Henry Fieldingin lisäksi 1700-luvun suuria\nkirjallisia nimiä. Kuten alussa mainittiin, Defoe oli romaanitaiteen\nedelläkävijöitä. Hän kirjoitti vuosisadan alussa, ja _Robinson\nCrusoe_ ja muut Defoen teokset eroavat vielä suuresti Fieldingin\nromaaneista. Defoen aihepiiri oli yleensä hyvin kaukainen, mutta\nhänkin pyrki saamaan teoksistaan mahdollisimman todentuntuisia.\nJonathan Swift tuli kuuluisaksi pessimistisistä satiireistaan,\nja Tobias Smollet kirjoitti veijarikertomuksia, joilla on useita\nyhtymäkohtia Fieldingin tuotantoon.\n\nFieldingin ajan kirjakaupoissa myytiin edelleen esseekokoelmia ja\nsaarnoja. Päiväkirjat ja elämäkerrat olivat yhä laajasti julkaistu\nkirjallisuuden muoto. Klassisesta ja ranskalaisesta kirjallisuudesta\nmukaellut teokset, joissa juoni oli sovitettu Englannin oloihin,\nolivat myös hyvin suosittuja.\n\nFielding kohosi yhdeksi aikansa kirjallisuuden kärkimiehiksi. Hänen\nkerrontansa on rehevää, mielikuvituksellista ja kansanläheistä.\nEsimerkiksi _Josef Andrewsin seikkailut_ uhoaa luovaa energiaa.\nTyyli on yksinkertaista ja persoonallista. Fieldingillä on terävää\nhuomiokykyä, jonka avulla hän on pystynyt muuntamaan parodian\neläväksi komediaksi. Ohjakset ovat kuitenkin jatkuvasti kirjailijan\nkäsissä. Tapahtumat eivät ole hajanaisia humoristisia pyrähdyksiä,\nvaan liittyvät järjestelmällisesti teoksen kulkuun.\n\nKirjailija on onnistunut tekemään teoksestaan luokattoman\nkuvaamalla kaikkia henkilöitään tilanteissa, missä heidän\nmoraaliset arvonsa ratkaisevat ihmisten väliset aste-erot. Hän\nkäsittelee hyväntahtoisesti ihmisten luonteen heikkoudesta johtuvia\npaheita, mutta on täysin säälimätön kuvatessaan ulkokultaisia\nteeskentelijöitä. Hänen ihmistuntemuksensa on pettämätön, ja vaikka\nhän usein parodioi henkilöitään aika voimakkaasti, tuloksena on\nkuitenkin aito ihminen, josta lukija ei voi olla pitämättä.\n\nKuten alussa mainittiin, itse päähenkilö Josef Andrews on mukaeltu\nPamelan esikuvan mukaan. Josef kuuluukin teoksen ehkä värittömimpiin\nhenkilöihin. Hänen käytöksensä noudattaa aina samaa kaavaa. Romaanin\nmielenkiintoisin henkilö onkin Josefin kotipitäjän kappalainen\npastori Abraham Adams. Adamsia on usein verrattu Cervantesin _Don\nQuijoteen_. Samoin kuin espanjalainen ritarikin, Adams on etukäteen\nmuodostanut mielessään kirjallisuuteen perustuvan ihanteellisen\nkuvan ihmisistä. Pastori sanookin väitellessään Josefin kanssa\nihmistuntemuksesta: -- Ihmisiä oppii tuntemaan vain kirjoista,\nesimerkiksi Platon ja Senecan teoksista, ja pelkään, lapsi-kulta,\nettet ole niitä kirjailijoita koskaan lukenut. Hän uskoo vankasti,\nettä kaikkien ihmisten käyttäytymiseen johtavat syyt ovat mitä\njaloimpia. Tätä sinisilmäistä uskoa ihmiseen ei horjuta mitkään\n-- ei edes pastorin omien silmien edessä usein näkyvät todisteet\npäinvastaisesta. Adams kuulee esimerkiksi erään miehen solvaavan\nlähiseudun kartanon herraa ja toisen päinvastoin kehuvan samaa\nmiestä. Kun hän ihmeissään tiedustelee asiaa kolmannelta henkilöltä,\nhän saa kuulla, että kartanon herra on toiminut tuomarina näiden\nkahden miehen asiassa, ja jutun voittaja suhtautuu herraan\nmyötämielisesti, kun taas hävinnyt kantaa kaunaa lopun ikäänsä.\nSen sijaan, että uskoisi miesten voivan valehdella kartanonherran\nluonteesta Adams päättää uskoa, että miehet epähuomiossa puhuivatkin\nkahdesta eri henkilöstä.\n\nAbraham Adamsilla on myös toinen vastine elävässä elämässä. Henry\nFieldingin kotipitäjän kappalainen William Young on tiettävästi ollut\nAdamsin esikuvana. Ulkonaiset puitteet ovat täysin samanlaisia, ja\nmyös Youngilla oli vaimo ja kuusi lasta. Fielding itse on sanonut\nWilliam Youngista, että tämä oli karkeasti oppinut, hajamielinen\nmies, joka ei tiennyt maailman menosta tuon taivaallista. Fielding\nja Young käänsivät yhdessä kreikan- ja latinankielisiä teoksia\nenglanniksi, mutta Young ei olisi ottanut omaa osuuttaan palkkiosta,\nvaikka hän tiettävästi jatkuvasti oli rahapulassa. _Josef Andrewsin\nseikkailujen_ ilmestyttyä kaikki pitivät itsestään selvänä asiana,\nettä Young oli romaanin pastori Adams. Aikalaiset eivät kuitenkaan\nuskaltaneet puhua asiasta pastori Youngin seurassa, sillä tämä oli\nluvannut iskeä nyrkillä jokaista, joka mainitsisi asiasta.\n\nMyös rouva Boobyn taloudenhoitajalle Peter Pouncille tutkijat ovat\nlöytäneet esikuvan. Newcastlen herttuan tilanhoitaja ja asianajaja\nPeter Walter harrasti sivutoimenaan rahanlainausta ja kiskoi\nhuimaavia korkoja. Hän osti myös keinottelumielessä maata ja antoi\nheti hakata metsät. Henry Fieldingin omakin tila joutui Walterin\nkäsiin. Sekä Pope, Swift että Fielding pitivät Peter Walteria\nahneuden perikuvana.\n\nLisäksi teoksessa vilisee mainintoja Fieldingin tuntemista\nhenkilöistä. Näyttelijä Colley Cibber saa oman osansa Fieldingin\npurevasta ironiasta. Hän kirjoittaa, viitaten teatterimiehen\nomaelämäkertaan: \"Monet arvelevat hänen viettäneen sellaista elämää\nvain kirjoittaakseen siitä.\" Tosin Cibber oli itse herättänyt voimaan\nvanhan riitansa Fieldingin kanssa panettelemalla tätä elämäkerrassaan.\n\nFieldingin elämästä on vain hajanaisia tietoja. Hän syntyi\nvuonna 1707 yläluokkaan kuuluvan upseerin poikana. Hän oli ensin\nnaapuriston papin oppilaana. Pappia on yleisesti pidetty Josef\nAndrewsin seikkailuissa esiintyvän liikemies-pastori Trubillerin\nesikuvana. Tämän jälkeen Fielding siirtyi Eatoniin, jossa menestyi\nhyvin. Siellä hän lienee myös saanut pohjan klassisten kielten ja\nkirjallisuuden vankalle tuntemukselleen. Eatonista Fielding matkusti\nHollantiin Leydenin yliopistoon lukemaan lakia. Leydenin yliopisto\noli kuuluisa nimenomaan lakitieteellisestä tiedekunnastaan, mutta\ntutkijat ovat silti pohdiskelleet miksei Fielding toveriensa tavoin\nmennyt Oxfordiin tai Cambridgeen. Eräiden tietojen mukaan hän oli\nyrittänyt karata nuoren rikkaan perijättären kanssa, mutta pako\nsaatiin estetyksi. Ehkä Fieldingin isä lähetti poikansa vähäksi aikaa\nmaasta, jotta tapaus unohtuisi. Tästä tapauksesta saattaa myös johtua\nkenraali-isän haluttomuus maksaa poikansa kuluja, vaikka säätyyn\nkuuluvat vanhemmat yleensä avustavat poikiansa rahallisesti.\n\nFieldingin täytyi rahavaikeuksiensa vuoksi lopettaa opintonsa\nkesken ja palata Lontooseen. Siellä hän joutui hankkimaan elantonsa\nkirjallisella työllä. Hän sepitti näytelmiä, runoja ja pienempiä\npoliittisia kirjoitelmia. Fielding otti erittäin aktiivisesti\nosaa poliittiseen toimintaan ja oli innokas pääministeri Walpolen\nvastustaja. Tosin hän myöhemmin pettyi myös oman puolueensa ja sen\njäseniin ja suhtautui Walpoleenkin paljon myötämielisemmin. Fielding\nkäänsi ahkerasti englanniksi sekä teatterikappaleita että klassista\nkirjallisuutta.\n\nVuonna 1735 Fielding solmi avioliiton varakkaanpuoleisen Charlotte\nCradockin kanssa ja vapautui toistaiseksi rahahuolista. Hän\nvuokrasi erään teatterin ja esitti siellä omia näytelmiään. Mutta\npian ne herättivät kevytmielisyydellään ahdasmielisen hallituksen\nvastustusta, ja hänen toiminnalleen tällä alalla tuli loppu vuonna\n1737, jolloin säädettiin teatterisensuurilaki.\n\nTämän jälkeen hän toimitti _The Champion_-nimistä lehteä, johon\nhän kirjoitti useita kirjallisia ja poliittisia mielipiteitään\nkäsitteleviä artikkeleita.\n\n_Josef Andrewsin seikkailut _ilmestyi vuonna 1742, eli kaksi vuotta\n_Pamelan_ jälkeen. On totta, että Fielding kirjoitti tämän romaanin\nvastineeksi Richardsonin _Pamelalle_, mutta se ei ollut ainoa syy\nkirjan ilmestymiselle. Henry Fielding oli ainaisessa rahapulassa, ja\nniinpä hän julkaisi Josefin myös osittain rahallisista syistä. Teos\ntuottikin hänelle melkoisesti, sillä 200 punnan ennakkomaksun lisäksi\nFielding sai korvauksen teoksen useista uusista painoksista. Teoksen\nalkusysäyksestä huolimatta Fielding innostui itse romaanistaan\ntavallista enemmän. Hän ei malttanut antaa kirjan henkilöiden puhua\nitse puolestaan, vaan keskeytti lakkaamatta innostuneesti kerronnan\nselittelemällä kirjailijana henkilöidensä tekoja ja vaikutteita ja\nselvästi itse nauttien aikaansaannoksestaan.\n\nVaikka _Pamela_ on ensimmäisenä varsinaisena romaanina tänäkin\npäivänä merkittävä teos, hyvin harva kirjallisuuden opiskelija ja\nharrastaja on jaksanut lukea tuota pitkäveteistä nyt neliosaista\nteosta alusta loppuun. _Pamelaa_ julkaistaan yhä, mutta huomattavasti\nlyhennettynä. Sen sijaan _Josef Andrewsin seikkailut_ on edelleen\nhyvin mielenkiintoista ja hauskaa luettavaa. Se ei ole vieläkään\nmenettänyt mitään tuoreudestaan ja tempaa edelleenkin lukijansa yhtä\nvoimakkaasti Josefin ja pastori Adamsin maailmoihin.\n\n_Josef Andrewsin seikkailujen_ jälkeen Fieldingin toinen huomattava\nteos oli _Tom Jones_, joka ilmestyi vuonna 1749 ja kertoo\nlöytölapsen seikkailurikkaasta elämästä täysin _Josef Andrewsin_\nveroisesti. Muita romaaneja ovat mm. _Amelia_ ja _Jonathan Wild_.\nLisäksi Fielding julkaisi vuosittain useita eri aloja käsitteleviä\nkirjoitelmia. Fieldingin kuoleman jälkeen ilmestyi vuonna 1755 hänen\nviimeinen teoksensa _Journal of a Voyage to Lisbon_.\n\nFielding ei ollut ainoastaan kirjailija. Hänet nimitettiin vähän\nennen _Josef Andrewsin_ ilmestymistä rauhantuomariksi. Hän joutui\nmatkustamaan ja näkemään paljon tässä ammatissa. Fieldingin\nmyöhemmissä teoksissa onkin useita vaikutteita näiltä matkoilta.\n\nFieldingin vaimo ja tytär kuolivat vuonna 1743 ja kirjailija solmi\nuuden avioliiton vaimonsa palvelijattaren Mary Danielin kanssa\nmuutamaa vuotta myöhemmin. Vuonna 1754 Fielding matkusti lääkärinsä\nkehoituksesta Portugaliin, jossa hän kuoli samana vuonna.\n\nHenry Fieldingia on usein verrattu taiteilija William Hogarthiin.\nHeidän tuotannossaan onkin useita yhtymäkohtia, joihin Fielding\nitse viittaa _Josef Andrewsin seikkailujen_ esipuheessa. William\nHogarth oli todellinen karikatyyrin mestari taiteessa ja Fieldingin\nsanalliset ihmiskuvaukset ovat täysin Hogarthin piirrosten veroisia.\nYhdessä he ovat luoneet niin elävän kuvan aikansa ihmisistä että\nnykyajan lukijalla ei ole mitään vaikeuksia tunnistaa heitä.\nEsimerkiksi rouva Tow-wousen esittely on Hogarthmaisuudessaan\nsuorastaan mestarillinen: \"Hän oli vartaloltaan lyhyt, laiha ja\nkäyrä. Hänellä oli keskeltä ulkoneva otsa, ja sieltä se aleni vinoon\nnenää kohti, joka oli terävä ja punainen ja olisi riippunut hänen\nhuuliensa yli, ellei luonto olisi keikauttanut sen kärkeä ylöspäin.\nHänen huulensa olivat kuin kaksi nahkalappua, jotka hän puhuessaan\naina puristi kokoon kuin pussin suun. Hän oli koukkuleukainen, ja sen\nnahankappaleen yläpäässä, joka muodosti hänen poskensa, oli kaksi\nluuta, jotka melkein peittivät hänen pienen punaisen silmäparinsa\".\nFielding ja Hogarth olivat erittäin hyviä ystäviä, ja ovat\nkeskusteluissaan saattaneet suuresti vaikuttaa toistensa taiteeseen.\n\nIhmisenä Henry Fielding oli iloinen, lämminsydäminen ja antelias.\nHän osasi todella nauttia elämästä ja välittää elämäniloa\nteostensa kautta muillekin. Hän antoi eniten arvoa rohkeudelle ja\naitoudelle. Hänestä ei ollut niinkään paha synti, että ihminen\njoskus aistien houkutuksesta suistuu kaidalta tieltä, mutta hän\nei tuntenut minkäänlaista myötätuntoa ihmisiä kohtaan, jotka\nlaskelmallisesi käyttivät toisia hyväkseen. Tämä elämänfilosofia\ntulee kokonaisuudessaan ilmi Josef Andrewsin seikkailujen_ sivuilta_.\n\n\n\n\n\n\nJOSEF ANDREWSIN SEIKKAILUT\n\n\n\n\nTEKIJÄN ESIPUHE\n\n\nKoska on mahdollista, että puhtaasti englantilaisella lukijalla\non toinen käsitys romaanista kuin näiden pikku niteiden [Teos\njulkaistiin aluksi kahtena 12-taitteisena niteenä. _Suom_.]\nkirjoittajalla ja hän siis saattaa odottaa sellaista huvitusta, jota\nnämä sivut eivät tarjoa tai jota niillä ei ole tarkoitettukaan, ei\nliene sopimatonta muutamilla alkusanoilla selostaa tätä kyhäilyn\nlajia, jota ei muistaakseni tähän asti ole meidän kielellämme\nyritetty.\n\n_Epiikka_ eli _kertomarunous_ samoin kuin _draama_ eli _näytelmä_\njakautuu traagiseen ja koomiseen. Homeros, joka oli tämänlaatuisen\nrunouden isä, antoi meille mallin kummastakin, vaikka tuo\njälkimmäinen, koominen malli, on kokonaan kadonnut. Aristoteles\nkertoo sen suhtautuneen huvinäytelmään samalla tavoin kuin hänen\nIliansa suhtautuu murhenäytelmään. Ja kenties se, että meillä\nei muinaisajan kirjailijoiden joukossa ole enempää esimerkkejä\nsellaisesta, johtuu tämän suuren mallin häviämisestä. Sillä jos se\nolisi säilynyt, olisi se saanut jäljittelijöitä yhtä hyvin kuin tuon\nsuuren alkajan muutkin runoelmat.\n\nJa kuten tällaisen runouden täytyy olla traagista tai koomista,\nen epäröi lisätä, että se samoin voi olla joko runomittaista tai\nsuorasanaista. Sillä vaikka tällaiselta proosalta puuttuukin\nyksi ominaisuus, jota arvostelija pitää kertomarunon pääehtoihin\nkuuluvana, nimittäin poljento, niin kun johonkin kirjoitteluun\nsisältyy jokainen sen muista ominaisuuksista, kuten tarinan\nsommittelu, toiminta, henkilöt, tunteet ja sanonta, ja se on\npuutteellinen vain poljennon suhteen, näyttää minusta oikealta lukea\nse eepilliseen kirjallisuuteen, varsinkin koska ei mikään arvostelija\nole katsonut soveliaaksi sijoittaa sitä mihinkään muuhun luokkaan tai\nantaa sille omaa erikoista nimeä.\n\nTäten kuuluu mielestäni Cambrayn arkkipiispan Telemakhos eepilliseen\nlajiin samoin kuin Homeroksen _Odysseia_. On tosiaan paljon\noikeampaa ja järkevämpää antaa sille nimi, joka on sille yhteinen\nsen laadun kanssa, mistä se eroaa vain yhdessä ainoassa suhteessa,\nkuin sekoittaa sitä niihin, joiden kanssa sillä ei missään muissa\nsuhteissa ole yhtäläisyyttä. Sellaisia ovat ne perin laajat teokset,\njoita tavallisesti nimitetään romaaneiksi, kuten: _Clelia, Kleopatra,\nAstraea, Kassandra, Suuri Kyros_ sekä lukemattomat muut, joiden\npelkään tarjoavan perin vähän opetusta tai huvia.\n\nNo niin, koominen romaani on suorasanainen koominen kertova\nrunoelma, joka eroaa huvinäytelmästä samaten kuin vakava eepos\nmurhenäytelmästä. Sen toiminta on paljon laajempi ja sisältävämpi,\nsillä kun on paljon avarampi tapauspiiri ja koska se esittää\nsuuremman ja vaihtelevamman luonnekokoelman. Se eroaa vakavasta\nromaanista tarinassaan ja toiminnassaan siten, että näiden ollessa\njälkimmäisessä vakavia ja juhlallisia ne edellisessä taas ovat\nkeveitä ja naurettavia. Se eroaa henkilöittensä puolesta siinä,\nettä se tuo näyttämölle alempisäätyisiä ja siis tavoiltaan vähemmän\nhienostuneita ihmisiä, kun vakava romaani sen sijaan tutustuttaa\nmeidät ylhäisimpiin. Lopuksi se eroaa tunneilmauksissaan ja\nesitystavassaan säilyttämällä ylevän asemesta lystikkään. Sanonnassa\nluullakseni voidaan toisinaan hyväksyä vallan hullunkurinenkin,\nja siitä tavataan monta esimerkkiä tässä teoksessa, muun muassa\ntaistelukuvauksissa ja eräissä muissa kohdissa, joita ei tarvitse\nklassilliselle lukijalle huomautella, nuo parodiat tai hullunkuriset\nmatkimiset kun ovat etupäässä aiotut häntä huvittamaan.\n\nMutta vaikka olemme tämän toisinaan sallineet esitystavassamme,\nolemme huolellisesti sulkeneet sen pois tunteistamme ja\nhenkilöistämme, sillä niissä se ei koskaan ole oikein paikallaan,\npaitsi kun on kysymys ilveellisistä kyhäyksistä, jollaiseksi tätä ei\nole aiottu. Kaksi kirjoituksen lajia ei tosiaan voi erota toisistaan\nenemmän kuin koomillinen ja burleski. Sillä kuten jälkimmäinen\non aina eriskummaisen ja luonnottoman esittämistä ja huvimme,\nmikäli sitä tarkastamme, johtuu sen yllättävästä ja järjettömästä\nmahdottomuudesta, esimerkiksi silloin, kun ylimpäin kansankerrosten\ntavat omistetaan alimmalle tai päinvastoin, niin edellisessä tulisi\nmeidän sen sijaan aina ankarasti rajoittua luontoon, jonka oikeasta\nmatkimisesta virtaa kaikki se huvitus, minkä ajattelevalle ja\nkäsittävälle lukijalle tällä tavoin tuottanemme. Ja on ehkä vielä\nyksi syy, miksi luonnosta poikkeaminen kaikkein vähimmin on annettava\nanteeksi koomiselle kirjailijalle: Vakavan runoilijan ei näet aina\nole varsin helppo tavata suurta ja ihailtavaa, mutta tarkalle\nhavaitsijalle tarjoaa elämä kaikkialla jotakin naurettavaa.\n\nOlen tehnyt tämän viittauksen burleskiin siksi, että usein olen\nkuullut sen nimityksen annettavan esityksille, jotka todella ovat\nolleet koomillista laatua, mutta joissa tekijä on toisinaan sallinut\nhullunkurisuutta pelkässä esitystavassaan, mikä runouden pukuna lyö\nsiihen hienostumattomien lukijain vaistossa leimansa, kuten ihmisten\nvaatteet käyttäjiinsä (edellinen koko runoelmaan ja jälkimmäinen koko\nihmiseen) laajemmassa määrässä kuin näiden suuremmat oivallisuudet\nja ansiot, joita kaikki eivät tajua. Mutta varmaankaan ei jokunen\nhullutteleva ilveily tyylissä, milloin henkilöt ja tunteet ovat\ntäysin luonnollisia, aikaansaa burleskia enempää kuin tyhjä\nsanahelinä ja korskeilu oikeuttaa nimittämään mitään esitystä todella\nyleväksi, jos kaikki muuten on halpaa ja alhaista.\n\nJa huomaan lordi Shaftesburyn mielipiteen pelkästä burleskista\nkäyvän omani kanssa yhteen, kun hän väittää, että \"mitään sellaista\nei tavata vanhan-ajan kirjailijain teoksissa\". Kenties minä\nkammoan sitä vähemmän kuin hän tunnustaa kammoavansa. Enkä tee\ntätä siksi, että minulla sen avulla on ollut hiukan menestystä\nnäyttämöllä, vaan pikemminkin sen vuoksi, että se lisää oivallista\nrattoisuutta ja kutkuttaa nauruhermoja paremmin kuin mikään muu.\nJa nämä ovat luultavasti terveellisempiä sielunlääkkeitä ja\nedistävät alakuloisuuden, synkkämielisyyden ja sairaalloisuuksien\nkarkoittamista paremmin kuin yleensä otaksutaan. Niin, vetoanpa\nyleiseen havaintojen tekoon kysyessäni, eivätkö samat yleisöt\nosoittaudu hyväntuulisemmiksi ja suopeammiksi sen jälkeen, kun niitä\non pari, kolme tuntia viihdytelty tämänlaatuisilla esityksillä, kuin\nmitä ne ovat kuunneltuaan mielensä nyreäksi murhenäytelmistä tai\nvakavasta luennoimisesta.\n\nMutta valaistaksemme tätä kaikkea toisella tieteellä, jossa kenties\nnäemme eron kirkkaammin ja selvemmin, ryhtykäämme tarkastamaan\njonkun historiallisen maalarin koomisia tuotteita sekä samalla niitä\ntuotteita, joille italialaiset antavat nimen _caricatura_. Tällöin\nhuomaamme edellisten oivallisuutena tositeossa olevan mitä tarkimman\nluonnonjäljittelyn, jopa siinä määrin, että arvostelukykyinen\nsilmä heti hylkää kaikki, mikä on _outré_, jokaisen mielivaltaisen\nvapauden maalarin puolesta tuon _alma materin_ piirteiden kankaalle\nsiirtämisessä. Karikatyyrissä eli irvikuvassa sen sijaan myönnämme\ntäyden vapauden, -- sen tarkoituksena on esittää kuvatuksia eikä\nihmisiä; ja kaikki väärentelyt, vääntelyt ja liioittelut ovat\noikealla paikallaan, olkootpa ne minkälaisia tahansa.\n\nJa mitä _karikatyyri_ on maalauksessa, sitä on _burleski_\nkirjoituksessa, ja samassa suhteessa ovat koominen kirjailija ja\nmaalari toisiinsa. Tässä taas huomautan, että kuten edellisessä\nnäkyy maalari olevan edullisemmassa asemassa, siten jälkimmäinen\näärettömästi suosii kirjailijaa, sillä _luonnoton_ on paljon\nhelpompaa maalata kuin sanoin esittää, _naurettava_ sen sijaan\nhelpompaa kertomalla kuvailla kuin maalata.\n\nJa vaikka tämä jälkimmäinen laatu ei kenties kummassakaan taiteessa\nniin voimakkaasti vaikuta lihaksiin ja niitä värisytä kuin edellinen,\nniin luullakseni myönnettäneen, että siitä saamme järkevämpää ja\nhyödyllisempää huvia. Se, joka nimittäisi nerokasta Hogarthia\nburleskiksi maalariksi, osoittaisi hänelle minun mielestäni varsin\npientä kunniaa. Sillä epäilemättä on paljon helpompaa, paljon\nvähemmän ihailemisen arvoista maalata mies, jolla on kohtuuttoman\nsuuri nenä tai joku muu epäsäännöllinen piirre, tai panna hänet\njohonkin järjettömään tai epäluonnolliseen asentoon kuin elävöittää\nkankaalle ihmisten tunteita. On pidetty tavattoman suurena\nylistyksenä maalarille, jos sanotaan, että hänen luomansa näkyvät\nhengittävän; mutta epäilemättä on paljon suurempi, ylevämpi ja\nkehuvampi tunnustus, jos sanotaan, että ne näkyvät ajattelevan.\n\nMutta palatkaamme asiaan. Ainoastaan _naurettava_, kuten olen\nsanonut, lankeaa minun käsityspiiriini tässä teoksessa. Eikä\nlukija pitäne sopimattomana, jos tätä sanaa hiukan selittelen, kun\nottaa huomioon, kuinka kummallisesti sen ovat väärinkäsittäneet\nkirjailijatkin, jotka ovat tunnustaneet sitä esitysmuotoa\nkäyttävänsä. Sillä mistäpä muusta kuin sellaisesta erehdyksestä\nvoimme syyttää niitä monia yrityksiä, joilla on koetettu tehdä\nmustimmat konnantyöt ja, mikä vielä pahempaa, kauheimmat\nonnettomuudet naurunalaisiksi? Mikä voisi olla räikeämpää kuin sen\nkirjailijan järjetön mauttomuus, joka kyhäisi huvinäytelmän Nerosta\nja sovittaisi siihen hilpeän välikohtauksen hänen äitinsä vatsan\naukiratkomisesta? Tai mikä loukkaisi pahemmin ihmisyyttä kuin\nyrittää tehdä köyhyydestä ja hädästä johtuva kurjuus naurettavaksi?\nEikä lukijan kuitenkaan tarvitse olla suuresti oppinut, voidakseen\njohdattaa mieleensä sen tapaisia esimerkkejä.\n\nNäyttänee sitäpaitsi omituiselta, että Aristoteles, joka niin\nmielellään ja auliisti ryhtyy määrittelyihin, ei ole nähnyt hyväksi\nmääritellä _naurettavaa_. Mainitessaan, että se kuuluu huvinäytelmän\npiiriin, hän tosin huomauttaa, että roistomaisuus ei ole sen\ntarkoitusperänä. Mutta hän ei ole muistaakseni nimenomaan väittänyt\nmitä se on. Eikä myöskään abbé Bellegarde, joka on kirjoittanut\ntutkielman tästä aineesta, kertaakaan etsi sen alkulähdettä, vaikka\nantaakin meille monia näytteitä naurettavasta.\n\nOikean naurettavan ainoana lähteenä on teeskentely. Mutta vaikka se\nkumpuilee yhdestä ainoasta lähteensilmästä, niin tarkastaessamme\nniitä lukemattomia puroja, joihin tämä alkulähde haarautuu,\nlakkaamme piankin ihmettelemästä, että se tarkkaajalle leviää niin\nlaajana verkkona. Teeskentely taas aiheutuu kahdesta eri syystä;\nturhamaisuudesta tai ulkokultaisuudesta. Sillä kuten turhamaisuus\nteeskentelee valheellisia ominaisuuksia ylistystä saavuttaakseen,\nsamaten saa ulkokultaisuus meidät ponnistelemaan moittimisen\nvälttämiseksi salaamalla paheemme vastaavien hyveiden valhevaipan\nalle. Ja vaikka nämä kaksi syytä usein sekoittuvat, sillä hiukan\nvaikeaa on erottaa ne toisistaan, niin ne erilaisista vaikutteista\nlähteneinä ovat yhtä erilaisia toiminnaltaan. Turhamaisuudesta\njohtuva teeskentely on näet lähempänä totuutta kuin tuo toinen\npyrkimys, koska sen ei ole taisteltava sellaista hurjaa luonnollista\nvastahakoisuutta vastaan kuin ulkokultaisuuden. Voi myös mainita,\nettä teeskentelyyn ei sisälly matkittujen ominaisuuksien ehdoton\nkieltäminen, ja vaikka se siis tekopyhyydestä johtuneena on läheistä\nsukua petokselle, niin pelkän turhamaisuuden aiheuttamana sen\nluonteeseen kuuluu myöskin kerskailua. Niinpä esimerkiksi turhamaisen\nihmisen anteliaisuudenteeskentely eroaa huomattavasti samanlaisesta\nteeskentelystä kitsaassa miehessä; sillä vaikka turhamainen mies\nei olekaan sitä, miltä tahtoisi näyttää, tai vaikka hänellä ei ole\nteeskentelemäänsä hyvettä siinä määrin kuin hän tahtoisi muille\nluulotella, niin ei teeskentely kuitenkaan pue häntä niin huonosti\nkuin saituria, joka on täydellinen vastakohta sille, mitä on\nolevinansa.\n\nTämän teeskentelyn havaitsemisesta johtuu _naurettavaisuus_, joka\naina herättää lukijassa kummastusta ja huvia, sitäkin suurempaa, jos\nteeskentely aiheutuu ulkokultaisuudesta eikä turhamaisuudesta. On\nnimittäin kummastuttavampaa ja siis naurettavampaa huomata jonkun\nolevan suora vastakohta sille, miksi hän itseään teeskentelee, kuin\nhavaita hänet hiukan puutteelliseksi siinä ominaisuudessa, josta\nhaluaa mainetta itselleen. Voisin huomauttaa, että Ben Jonsonimme,\njoka kaikkein parhaiten tajusi _naurettavan_, on pääasiallisesti\nkäyttänyt aiheinaan ulkokultaisuutta eli tekopyhyyttä.\n\nJa ainoastaan teeskentely voi tuoda naurettavan leiman\nelämän vastoinkäymisiin ja onnettomuuksiin tai luonnollisiin\npuutteellisuuksiin. Sillä, joka voi pitää rumuutta, rujoutta,\nheikkoutta tai köyhyyttä sellaisinaan naurettavina, täytyy olla perin\nhuonosti kehittynyt luonne; enkä luule järki-ihmisen, joka tapaa\nryvettyneen miehen ajamassa kadulla työrattailla, siinä näkevän\nmitään naurettavaa tai tulevan sellaista edes ajatelleeksi. Mutta jos\nsama mies astuisi kuusivaljakkovaunuista tai ryntäisi istuimeltaan\nhattu kainalossa, niin katselija alkaisi nauraa, ja syystä.\n\nEipä myöskään kutkuttaisi nauruhermojamme, jos sattuisimme astumaan\nköyhään tölliin ja siellä näkisimme kurjan kylmästä värisevän ja\nnälästä riutuvan perheen, tai olisimme ainakin kovin pirullisia\nluonteeltamme, jos se meitä naurattaisi, mutta jos huomaisimme siellä\nristikolla varustetun tulisijan koristettuna kukilla kivihiilien\nasemasta, tyhjiä hopea- tai porsliinikulhoja astiahyllyllä tai\njotakin muuta rikkauden ja hienostelun tavoittelua joko henkilöiden\npuvuissa tai huonekaluissa, niin voisi meille antaa anteeksi noin\nkummallisen näyn ivailun. Vielä vähemmän sietävät luonnolliset\npuutteellisuudet naljailua, mutta milloin rumuus tavoittelee kehuvaa\ntunnustusta kauneudesta tai ontuva koettaa esiintyä ketteränä,\nsilloin nämä onnettomat asianhaarat, jotka ensin herättivät\nsääliämme, pikemminkin saavat meidät naurutuulelle.\n\nRunoilija kehittää tätä mietettä hyvin pitkälle:\n\n    Ei virhe ole oma itses olla,\n    vaan muuta muille suotta uskotella.\n\nJos runomitta sallisi sanan \"naurettava\" ensimmäiseen säkeeseen, niin\najatus osuisi vielä paremmin paikalle. Suuret paheet ovat omiansa\nherättämään inhoamme, pienet viat synnyttävät meissä sääliä, mutta\nteeskentely on minusta _naurettavan_ ainoa oikea alkulähde.\n\nMutta ehkäpä minulle voidaan muistuttaa, että olen vastoin omia\nsääntöjäni tuonut tässä teoksessa esille paheita, vieläpä varsin\nmustiakin. Siihen minä vastaan, että ensiksikin on perin vaikeaa\ninhimillisten toimintojen sarjaa seuratessa pysytellä niistä\nloitolla. Toiseksi, että kyhäyksessäni tavattavat paheet ovat\npikemminkin tilapäisiä seurauksia inhimillisistä heikkouksista kuin\nsielussa vakinaisesti asustavista syistä. Kolmanneksi, että niitä ei\nkoskaan esitetä ivan, vaan inhon esineinä. Neljänneksi, että ne eivät\nsilloin koskaan ole päätekijänä näyttämöllä, ja lopuksi, että ne\neivät koskaan aiheuta aiottua pahaa.\n\nErotettuani täten Josef Andrewsin romaaninkirjoittajien tuotteista\ntoiselta puolen ja burleskien kyhääjäin luomista toiselta ja\nannettuani joitakuita varsin lyhyitä viittauksia, sillä enempää\nen tarkoittanutkaan, tämänlaatuisesta kirjoittelusta, jonka olen\nväittänyt olevan tähän asti kokeilematonta meidän kielellämme, jätän\nhyväluontoisen lukijan tehtäväksi arvostella tuotettani sovittamalla\nsiihen näitä huomautuksiani enkä tahdo häntä enää viivyttää muuta\nkuin sanomalla pari sanaa tämän kirjan henkilöistä.\n\nJa tässä minä juhlallisesti vakuutan, että tarkoitukseni ei suinkaan\nole ketään halventaa tai parjata. Vaikka kaikki onkin jäljennetty\nluonnon kirjasta ja tuskin esitetty ainoatakaan henkilöä tai\ntoimintaa, joka ei olisi kotoisin omien havaintojeni piiristä,\nolen kuitenkin mitä huolellisimmin koettanut hämärryttää henkilöni\nsellaisiin erilaisiin olosuhteisiin, arvoasteihin ja värityksiin,\nettä käy mahdottomaksi edes osapuilleen arvata, keitä ne ovat. Ja jos\njoskus niin sattuisikin, on se mahdollista vain silloin, kun kuvattu\npuutteellisuus on niin hiuksenhieno, että se on vain vähäpätöinen\nheikkous, jolle asianomainen itse voi nauraa yhtä hyvin kuin muutkin.\n\nMitä Adamsin luonnekuvaukseen tulee, se kun on räikein kaikista,\nniin otaksun, ettei sellaista tavata missään nykyisin saatavana\nolevasta kirjasta. Hänen luonteensa on piirretty mitä vilpittömimmän\nyksinkertaiseksi, ja koska hänen hyvä sydämensä suosittelee häntä\nhyväsydämisille, niin toivoakseni se on minulla puolustuksena hänen\nvirkaveljiensä edessä, joita kohtaan, milloin he ovat pyhän säätynsä\narvoisia, ei kukaan voi tuntea suurempaa kunnioitusta. Sen vuoksi he\nsuonevat minulle anteeksi, että olen tehnyt hänestä pappismiehen,\nvaikka hän joutuukin ala-arvoisiin seikkailuihin, koskapa mikään muu\ntoimi ei olisi voinut tarjota hänelle niin monta tilaisuutta osoittaa\narvoisia taipumuksiansa.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN KIRJA\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU\n\nElämäkertojen kirjoittamisesta yleisesti ja varsinkin Pamelan\nelämäkerrasta sekä sivumennen maininta Colley Cibberistä ja muista.\n\nVanha totuus on, että esimerkillä on ihmismieleen suurempi vaikutus\nkuin ohjeilla, ja jos tämä pätee inhottavaan ja moitittavaan nähden,\nniin se pitää vielä paremmin paikkansa, kun on kysymys jostain\nherttaisesta ja kiitettävästä. Tässä meihin vaikuttaa tehokkaasti\nkilvoittelu, joka herättää meissä vastustamatonta matkimishalua.\nKunnon mies on sen vuoksi pysyvä esimerkki kaikille tuttavilleen ja\ntuossa ahtaassa piirissä paljon hyödyllisempi kuin hyvä kirja.\n\nMutta koska usein on niin, että nämä parhaimmat ihmiset ovat vain\nvähän tunnettuja eivätkä heidän hyödylliset esimerkkinsä siis\nulotu pitkälle, niin kirjailija voi saada aiheen auttaa heidän\nelämäntarinansa laajemmalle levittämistä ja esittää näitä herttaisia\nkuvia niille, joilla ei ole onni tuntea alkuperäisiä henkilöitä.\nVälittämällä nämä arvokkaat esikuvat maailmalle hän voi ehkä\ntehdä ihmiskunnalle suuremman palveluksen kuin se henkilö, jonka\nelämästä tuo malli on peräisin. Tässä valossa olen aina katsellut\nniitä elämäkerrankirjoittajia, jotka ovat kertoilleet kumpaankin\nsukupuoleen kuuluvien suurten ja ansiokkaiden henkilöiden teoista. En\nmainitse niitä muinaisajan kirjailijoita, joita viime aikoina on vain\nvähän luettu, koska heidän teoksensa, kuten yleensä ajatellaan, ovat\nkirjoitetut vanhentuneella, käsittämättömällä kielellä, sellaisia\nkuin Plutarkhosta, Neposta ja muita, joista nuoruudessani kuulin.\nOma kielemmekin tarjoaa monta erittäin hyödyllistä ja opettavaista\nkirjaa, jotka ovat oivallisesti suunnitellut kylvämään nuorisoon\nhyveen siemeniä ja joita keskinkertaisen älykkäät ihmiset varsin\nhelposti ymmärtävät. Sellaisia ovat kertomus John Suuresta, joka\nrohkealla ja sankarillisella taistelullaan isoruhoisia ja rotevia\nmiehiä vastaan hankki itselleen maineikkaan lisänimen \"jättiläisen\ntappaja\", kertomus eräästä Warwickin kreivistä, jonka ristimänimi oli\nGuy, Argaluksen ja Parthenian elämäkerrat ja ennen kaikkea noiden\nseitsemän kunnioitettavan henkilön, kristikunnan esitaistelijoiden,\nelämäntarina. Kaikissa näissä huviin liittyy opetusta, ja lukija saa\nmelkein yhtä paljon oppia kuin hauskuuttakin.\n\nMutta minä sivuutan nämä ja monet muut mainitakseni kaksi äskettäin\njulkaistua kirjaa, jotka antavat ihailtavan kuvan kummankin\nsukupuolen herttaisista ominaisuuksista. Ensimmäinen näistä\nkäsittelee miehistä hyveellisyyttä, ja sen kirjoitti tuo suuri\nhenkilö itse, joka eli elämäänsä sellaisena kuin on sen muistiin\nkirjoittanut ja jonka monet arvelevat viettäneen sellaista elämää\nvain kirjoittaakseen siitä. Toisen tarjoaa meille tarinoitsija,\njoka lainaa kertomuksensa tavanmukaista menettelyä käyttäen\ntodenperäisistä papereista ja muistiinpanoista. Lukija luullakseni\njo arvaa, että tarkoitan herra Colley Cibberin [englantilaisessa\nkirjallisuudessa paljon mainittu näyttelijä ja huvinäytelmien\nkirjoittaja (1671-1757)] ja neito Pamela Andrewsin elämäkertoja.\nKuinka taitavasti edellinen vihjaamalla, että hän pelastui\njoutumasta kirkon ja valtion korkeimpiin asemiin, opettaakaan\nmeitä halveksimaan maallista mahtavuutta, kuinka voimakkaasti hän\nteroittaakaan mieleemme ehdotonta alistumista ylempiemme tahtoon! Ja\nlopuksi, kuinka täydellisesti hän varustaa meidät niin levotonta ja\nviheliäistä tunnetta kuin häpeän pelkoa vastaan ja kuinka selvästi\nhän paljastaa maineen ja kunnian, tuon joutavan haaveen, tyhjyydeksi\nja turhuudeksi!\n\nMitä naispuoliset lukijat saavat oppia neiti Andrewsin\nmuistiinpanoista, on niin hyvin esitetty teoksen toisen ja sitä\nseuraavien painosten alkuun liitetyissä tutkielmissa eli kirjeissä,\nettä olisi tarpeetonta sitä tässä toistaa. Tositarina, jonka tässä\nesitän yleisölle, on näyte siitä suuresta hyödystä, jonka mainittu\nteos luultavasti tuottaa, sekä juuri huomauttamastani esimerkkien\nvaikutusvoimasta. Saamme nimittäin nähdä, että pitämällä sisarensa\nhyveellisyyden oivallista kuvaa silmäinsä edessä herra Josef Andrews\nkykeni niin hyvin säilyttämään puhtautensa suurten kiusausten\nkeskellä. -- Lisään vain, että tämä miehisen siveellisyyden piirre,\nvaikka sellainen hyve epäilemättä on yhtä toivottava ja sopiva\nyhdelle sukupuolelle kuin toisellekin, on melkein ainoa avu, jota\ntuo suuri hyveellisyyden puolustaja ei ollut varannut itselleen vain\nantaakseen hyvän esimerkin lukijoillensa.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU\n\nHerra Josef Andrewsista, hänen syntymästään ja sukuperästään,\nkasvatuksestaan ja suurista lahjoistaan, sekä pari sanaa hänen\nesivanhemmistaan.\n\n\nHerra Josef Andrews, tässä esitettävän kertomuksemme sankari, oli\nkunnon ukko Andrewsin ja hänen kunnollisen vaimonsa ainoa poika, ja\nmaineikkaan Pamelan veli. Tuon neitosen hyveellisyyshän on nykyisin\nniin kuuluisaa. Hänen esivanhempiensa suhteen olemme tehneet uutteria\ntutkimuksia, mutta varsin vähäisin tuloksin. Niinpä emme kyenneet\nseuraamaan hänen sukupuutaan kauemmaksi kuin hänen isoisänsä isään,\njoka, kuten eräs pitäjän vanhanpuoleinen asukas muistaa kuulleensa\nisänsä kertoneen, oli oivallinen kalikkataistelija. Oliko hänellä\nmitään esivanhempia sitä aikaisemmin, se meidän on jätettävä uteliaan\nlukijan arvailtavaksi, kun emme ole löytäneet mitään kyllin varmaa,\nmihin voisimme nojata. Kuitenkaan emme voi olla mainitsematta tässä\nerästä hautakirjoitusta, jonka muuan nerokas ystävämme on meille\ntoimittanut:\n\n    Tässä, matkailija, viivy hetki:\n    tässä iloveikon päättyi retki,\n    tässä Andrew-veikko odottaapi,\n    kunnes ajan viime hetki saapi.\n    Sä iloitse, kun voit, käy sulle kerran\n    kuin hälle, surua saat saman verran.\n\nNämä sanat ovat ajan hampaan kuluttamat. Kuitenkin on tarpeetonta\nhuomauttaa, että Andrew on tässä kirjoitettu ilman s-keraketta, ja\nsitäpaitsi se on ristimänimi. Muuten ystäväni arvelee hänen olleen\nsen ilakoitsijain filosofisen ryhmäkunnan perustaja, jolle sittemmin\non annettu \"iloisten veikkojen\" nimi.\n\nJättäkäämme siis sikseen tuo seikka, jonka olen maininnut vain\nelämäkerran kirjoittamisen sääntöjä täsmällisesti noudattaakseni,\nmutta joka ei ole kovin tähdellinen. Siksi siirrynkin tärkeämpiin\nasioihin. On tietenkin kyllin varmaa, että hänellä oli yhtä monet\nesivanhemmat kuin maailman parhaimmalla miehellä, ja jos katselisimme\nviisi- tai kuusisataa vuotta taaksepäin, saattaisimme havaita hänet\njoidenkin nykyään varsin mahtavien henkilöiden sukulaiseksi, joiden\nesi-isät puolen viime vuosisadan kuluessa ovat olleet yhtä suuren\nhämärän peitossa.\n\nJos väittelyn vuoksi otaksuisimme, ettei hänellä ole ollut lainkaan\nesi-isiä, vaan että hän nykyisin käytäntöön tulleen sanantavan\nmukaan olisi noussut tunkiolta, samoin kuin ateenalaiset vakuuttivat\nnousseensa maasta, niin eikö tämä _autokopros_ [omin avuin tunkiolta\nkohonnut] olisi syystä ansainnut kaikkea omien hyveittensä tuottamaa\nylistystä? Eikö olisi kovaa, että mieheltä, jolla ei ole esi-isiä,\nsen vuoksi riistettäisiin oikeus saavuttaa kunniaa, kun näemme niin\nmonien hyveettömien loistavan esi-isiensä maineella?\n\nKymmenvuotiaana (johon aikaan hänen kasvatuksensa oli edistynyt siinä\nmäärin, että hän osasi lukea ja kirjoittaa) hänet toimitettiin oppiin\nsir Thomas Boobylle, herra Boobyn sedälle. Kun sir Thomasilla oli\nsilloin maatila viljeltävänään, nuorta Andrewsia käytettiin ensin\ntoimeen, jota sielläpäin nimitettiin lintujen hätyyttelyksi. Hänen\ntehtävänsä oli sama, jonka muinaiset kansat antoivat hedelmä- ja\nkasvitarhoja sekä viinimäkiä suojelevalle Priapus-jumalalle, jota\nnykyisin nimitetään linnunpelätiksi. Mutta kun hänen äänensä oli niin\ntavattoman soinnukas, että se pikemmin vietteli lintuja luokseen kuin\nsäikytti niitä, hänet siirrettiin viljelyksiltä pian koirapihaan,\njossa hänet määrättiin metsästäjän käytettäväksi ja hänestä tehtiin\nhenkilö, jota metsämiehet nimittävät \"ruoskijaksi\", toisin sanoen\nkoirien koossapitäjä. Tähänkin toimeen hänen äänensä sulous teki\nhänet sopimattomaksi, sillä koirista hänen soinnukas torumisensa oli\nmiellyttävämpää kuin metsästäjän kaikki mairittelut, ja siksi tämä\nsiitä niin kimmastuikin, että pyysi sir Thomasia laittamaan pojan\njohonkin muuhun hommaan ja syytteli poloista alati kaikista koirien\nvirheistä. Andrews siirrettiin nyt talliin.\n\nUudessa toimessaan hän pian antoi näytteitä ikävuosilleen\ntavattomasta voimasta ja ketteryydestä ja ratsasti aina huimimmilla\nja vikurimmilla hevosilla näitä juottopaikalle vietäessä niin\npelottomasti, että se kummastutti kaikkia. Tässä asemassaan hän\nsuoritti useita ajokilpailuja sir Thomasin puolesta ja teki sen niin\ntaitavasti ja menestyksellisesti, että naapuriston herrasmiehet\nmonesti pyysivät ritaria antamaan pienen Joeyn (niin häntä näet\nnimitettiin) esiintyä kilpa-ajoissa heidänkin puolestaan. Parhaat\nvedonlyöjät tiedustelivat aina, millä hevosella pikku Joey\nratsastaisi, ennen kuin vahvistivat panoksensa, ja panokset oli\nasetettu pikemmin ajajan kuin itse hevosen puolesta, varsinkin sen\njälkeen, kun Andrews oli jyrkästi kieltäytynyt vastaanottamasta\nmelkoista lahjasummaa, jota hänelle oli tarjottu, jos hän olisi\ntahallaan antanut voittaa itsensä. Tämä lisäsi erinomaisesti\nhänen mainettaan ja miellytti siinä määrin lady Boobya, että tämä\nhalusi saada tuon nyt seitsentoistavuotiaan nuorukaisen omaksi\nkäskypojakseen.\n\nJoey siirrettiin tallin puolelta emäntänsä palvelukseen käymään\ntämän asioilla, seisomaan tämän tuolin takana, tarjoilemaan tämän\nteepöydässä ja kantamaan tämän rukouskirjaa kirkkotiellä. Kirkossa\nhän saavutti äänellään tunnustusta virsien veisuussa. Hän käyttäytyi\njumalanpalveluksessa niin hyvin kaikissa muissakin suhteissa, että\nkappalaisen, herra Abraham Adamsin, suosiollinen huomio kiintyi\nhäneen. Eräänä päivänä, kun Adams tyhjensi oluthaarikkaa sir\nThomasin keittiössä, hän käytti tilaisuutta tehdäkseen nuorelle\nmiehelle muutamia kysymyksiä uskonnosta, joihin saamansa vastaukset\nmiellyttivät häntä erinomaisesti.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU\n\nPappi Abraham Adamsista, kamarineito Slipslopista ja eräistä muista.\n\n\nHerra Abraham Adams oli varsin oppinut mies. Hän osasi perinpohjin\nkreikkaa ja latinaa, lisäksi hänellä oli melkoiset tiedot itämaisissa\nkielissä, kykenipä hän lukemaan ja kääntämään ranskan-, italian- ja\nespanjankieltäkin. Hän oli käyttänyt monet vuodet uutteraan\nopiskeluun ja kerännyt tietovaraston, jota harvoin tavataan\nyliopistossa. Hän oli sitäpaitsi järkevä, komeannäköinen ja\nhyväluontoinen mies, mutta samalla niin täysin tietämätön tämän\nmaailman menoista kuin vastasyntynyt lapsukainen konsaan voisi olla.\n\nKun hän ei koskaan tahtonut pettää, ei hän epäillyt petosta kenenkään\nmuunkaan puolelta. Hän oli jalomielinen, ystävällinen ja urhoollinen\naivan liikaakin, mutta suoramielisyys ja yksinkertaisuus olivat hänen\nluonteenpiirteitänsä. Hän ei enempää kuin herra Colley Cibberkään\naavistanut sellaisia intohimoja kuin häijyyttä ja kateutta maailmassa\nolevankaan, mikä muuten oli vähemmän ihmeteltävää maalaispapissa kuin\nherrasmiehessä, joka kaiken elämänsä oli viettänyt kulissien takana\n-- paikassa, jota harvoin on pidetty viattomuuden kouluna ja missä\nvähäisinkin havaintojen teko olisi saanut tuon suuren hyveellisyyden\npuolustajan vakuutetuksi siitä, että moiset intohimot todellakin\nihmissielussa temmeltävät.\n\nSamalla kun hyveellisyys ja muut ominaisuudet tekivät kappalaisemme\nsangen sopivaksi virkaansa, ne tekivät hänestä myös miellyttävän ja\narvokkaan toverin ja olivat siinä määrin hankkineet hänelle erään\npiispan hartaan ystävyyden ja suosion, että hänelle viidenkymmenen\nvanhana varattiin sievä kahdenkymmenenkolmen punnan vuositulo, jolla\nhän ei kuitenkaan kyennyt paljon mahtailemaan, koska asui kalliilla\nseudulla ja koska vaimon ja kuuden lapsen ylläpito ei juuri ollut\nhelppoa.\n\nTämä oli se herrasmies, joka, kuten mainitsin, havaittuaan nuoren\nAndrewsin erinomaisen hurskauden oli hankkinut tilaisuuden\nkysellä häneltä eräitä seikkoja: Kuinka monta kirjaa oli Uudessa\nTestamentissa? Mitkä ne olivat? Kuinka monta lukua ne sisälsivät?\nJa muuta sellaista, joihin kaikkiin, kuten pastori kaikessa\nhiljaisuudessa myönsi, poika vastasi paljon paremmin kuin sir Thomas\ntai kaksi muuta naapuriston rauhantuomaria kaiketikaan olisivat\nvoineet vastata.\n\nHerra Adams oli ihmeellisen halukas tietämään, milloin ja millä\nkeinoin nuorukainen oli nämä asiat oppinut. Joey ilmoitti hänelle,\nettä hän isänsä huolenpidosta johtuen jo hyvin aikaisin oli oppinut\nlukemaan ja kirjoittamaan. Vaikka isän ei ollut onnistunut saada\npoikaa köyhäinkouluun, koska eräs kartanonisännän serkuista oli\nläheisen kauppalan kirkkoneuvostossa sitä äänellään vastustanut, hän\noli toki itse uhrannut kuusi pennyä viikossa pojan opetukseen. Hän\nilmoitti myös, että siitä asti, kun hän tuli sir Thomasin perheeseen,\nhän oli käyttänyt kaikki joutohetkensä hyvien kirjojen lukemiseen.\nOli lukenut raamattua, _Ihmisen koko velvollisuuden_ ja Thomas\nKempiläistä. Ja niin usein kuin vain sai siihen kenenkään huomaamatta\ntilaisuuden, hän oli tutkinut erästä isoa, hyvää kirjaa, joka oli\navattuna salin ikkunalla, ja siitä hän oli lukenut, \"kuinka piru\njumalanpalveluksen aikana kuljetti pois puoli kirkkoa loukkaamatta\nainoatakaan seurakunnasta ja kuinka viljavainio kaikkine kasvavine\npuineenkin vyöryi mäenrinnettä alas ja peitti toisen miehen niityn\".\nTästä herra Adams näki kyllin varmasti, että pojan tarkoittama hyvä\nkirja ei voinut olla mikään muu kuin Bakerin _Ajantieto_.\n\nIhmeissään, kun havaitsi niin paljon uutteruutta ja ahkeruutta\nnuoressa miehessä, joka ei koskaan ollut saanut pienintäkään\nrohkaisua, pastori kysyi häneltä, eikö hän kovin surrut opillisen\nkasvatuksen puutetta ja sitä seikkaa, ettei ollut syntynyt\nvanhemmista, jotka olisivat voineet hankkia tyydytystä hänen\nlahjoilleen ja opinhalulleen. Tähän nuorukainen vastasi, -- että\nhänen lukemansa kirjat olivat häntä sentään siksi paljon opastaneet,\nettä hän ei valittanut hänelle tässä maailmassa suotua kohtaloa.\nOmasta puolestaan hän sanoi olevansa täysin tyytyväinen siihen\nasemaan, johon hänet oli nimitetty. Hänen oli koetettava kartuttaa\nlahjojansa, mikä oli hänen velvollisuutensakin, mutta hänen ei\nsopinut valittaa osaansa eikä kadehtia parempiansa, hän selitti.\n\n-- Hyvin sanottu, poikani, kappalainen vastasi, -- ja toivoisinpa,\nettä monet, jotka ovat lukeneet paljon enemmän hyviä kirjoja, vieläpä\njotkut niistäkin, jotka itse ovat hyviä kirjoja kyhänneet, olisivat\nsaaneet niistä yhtä paljon hyötyä.\n\nAdamsilla ei ollut tilaisuutta läheisempään kanssakäymiseen sir\nThomasin tai hänen armonsa kanssa kuin mikä tapahtui palvelevan\nvallasneidin välityksellä, sillä sir Thomas oli liian aulis\narvostelemaan ihmisiä pelkän puvun tai varallisuuden mukaan. Hänen\narmonsa oli iloinen nainen, joka oli saanut kaupunkilaiskasvatuksen\neikä koskaan maininnut maalaisnaapureitansa millään muulla\nnimityksellä kuin sanomalla heitä luontokappaleiksi. Molemmat\nkatselivat kappalaista vain jonkinlaisena pitäjän kirkkoherralle\nkuuluvana palkollisena, ja tämä taas oli silloin riidoissa\nritarin kanssa. Sillä kirkkoherra oli monet vuodet elänyt\nalituisessa sotatilassa tai, mikä kenties on yhtä pahaa,\nalituisessa \"lakitilassa\" sir Thomasin itsensä ja useimpien hänen\nkartanonsa vuokramiesten kanssa. Tämän kiistan aiheena olivat\neräät rahakymmenykset, joiden vaihtamisesta luonnontuotteissa\nsuoritettaviksi olisi kirkkoherralle koitunut muutaman shillingin\nvuotuinen etu, mutta hän ei vielä ollut kyennyt saavuttamaan\npäämääräänsä eikä vielä tähän asti ollut käräjöimisestään\nkorjannut mitään parempia hedelmiä kuin ilon (joka hänen omien\nusein toistamiensa sanojen mukaan ei ollutkaan pieni) muistella\nsaattaneensa monet lampuotipoloiset puille paljaille, vaikka hän\nsamalla oli suuresti köyhdyttänyt itseänsä.\n\nNeiti Slipslop, vallassäätyinen kamaripalvelijatar, joka itse oli\nkappalaisen tytär, osoitti jotakin kunnioitusta Adamsia kohtaan.\nHän tunnusti pitävänsä tietoja suuressa arvossa ja väitteli usein\nkappalaisen kanssa jumaluusopin kysymyksistä. Mutta aina hän vaati,\nettä hänen älylleen osoitettaisiin kunnioitusta, koska hän oli\nmonet kerrat ollut Lontoossa ja tunsi maailmaa enemmän kuin joku\nmaalaispastori voisi väittää tuntevansa.\n\nNäissä sanakiistoissa hänellä oli erikoinen etu Adamsin suhteen.\nHän näet käytti kovin mielellään vaikeita ja harvinaisia sanoja,\njoita hän viljeli sillä tavalla, että pastori, uskaltamatta loukata\nneitoa asettamalla tämän sanoja kyseenalaisiksi, monesti joutui\nhiukan ymmälle niiden tarkoitukseen nähden, ja jonkun arabialaisen\nkäsikirjoituksen lukeminen ja tulkitseminen olisi tuottanut hänelle\npaljon vähemmän päänvaivaa.\n\nNiinpä Adams eräänä päivänä keskusteltuaan varsin pitkään\nkamarineidon kanssa aineen olemuksesta (tai \"olennuksesta\", kuten\nkamarineito sitä suvaitsi nimittää) käytti tilaisuutta hyväkseen\nja mainitsi nuoresta Andrewsista kehottaen neitiä suosittelemaan\ntätä rouvalleen hyvin oppivaisena nuorukaisena, jolle pastori itse\nryhtyisi opettamaan latinaa. Näin voisi pojasta tulla kykenevä\nkorkeampaan asemaan kuin palvelijan toimeen, ja hän lisäsi, että\nneiti tiesi olevan isäntänsä vallassa helposti pitää tästä parempaa\nhuolta. Sen vuoksi hän toivoi, että poika jätettäisiin hänen,\npastorin, kasvatettavaksi.\n\n-- Haha, herra Adams! huudahti neiti Slipslop. -- Luuletteko, että\narmollinen rouva sietäisi mitään sensuuntaisia esipuheita? Hän\nmatkustaa pian Lontooseen, ja olen varma, ettei hän millään ehdolla\njättäisi poikaa tänne, Joey kun on hienotapaisimpia nuorukaisia mitä\nkesäpäivin näkee. Ja olen varma, että hän yhtä helposti suostuisi\nluopumaan yhdestä harmaasta tammaparistaan, sillä hän pitää kumpaakin\nyhtä suuressa arvonnassa.\n\nAdams aikoi keskeyttää neidin puheen, mutta tämä jatkoi:\n\n-- Ja miksi latina olisi tärkeämpää palvelijalle kuin herrasmiehelle?\nOn aivan paikallaan, että te pappismiehet sitä opettelette, koska\nmuutoin ette voisi saarnata. Mutta olen kuullut herrasmiesten\nLontoossa sanovan, ettei siitä kellekään muulle ole hyötyä. Tiedän\nvarmaan, että armollinen rouva suuttuisi minulle, jos puhuisin\nsellaisia, enkä minä tahdo saattaa itseäni moiseen pulaan.\n\nHänen lausuttuaan nämä sanat armollisen rouvan kello soi, ja\nherra Adamsin täytyi lähteä. Eikä hän saanut toista tilaisuutta\nkamarineidon puhuttelemiseen ennen heidän Lontoon-matkaansa. Mutta\nAndrews osoitti hänelle suurta kiitollisuutta hänen yrittämästään\npalveluksesta, vakuuttaen hänelle, ettei hän sitä koskaan unohtaisi,\nja samalla hän sai tuolta kunnon mieheltä monta kehotusta vastaiseen\nkäytökseensä nähden ja aina pysyäkseen viattomana ja uutterana.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU\n\nMitä heidän Lontoon-matkansa jälkeen tapahtui.\n\n\nTuskin nuori Andrews oli saapunut Lontooseen, kun hän alkoi tehdä\ntuttavuutta omaa kuosiaan noudattavien virkaveljiensä kanssa, jotka\nkoettivat saada hänet halveksimaan entistä elämänuraansa. Hänen\ntukkansa leikattiin uusimman mallin mukaan, ja siihen hän kiinnitti\nenimmän huomionsa. Hän kulki kaiken aamua hiukset käherrettyinä ja\nkampasi ne uudestaan iltapäivällä. Toverit eivät kuitenkaan kyenneet\nopettamaan häntä pelaamaan, kiroilemaan tai juomaan tai viettelemään\nhäntä mihinkään muihin muodikkaisiin paheisiin, joita kaupunki oli\ntulvillaan.\n\nHän käytti enimmät joutohetkensä musiikin opiskeluun, jossa hän\nsuuresti edistyi, ja hänestä kehittyi niin täydellinen sen taiteen\ntuntija, että hän oopperassa johti kaikkien muiden lakeijain\nmielipidettä. Milloinkaan nämä eivät tuominneet ainoatakaan laulua\ntai paukuttaneet sille käsiään vastoin hänen hyväksymistänsä tai\nhylkivää arvosteluansa. Hän oli hiukkasen liian nopsa rettelöihin\nteattereissa ja kokouksissa, ja seuratessaan emäntäänsä kirkkoon\n(mikä tapahtui vain harvoin) hän ei esiintynyt yhtä säädyllisen\nhartaana kuin ennen. Mutta vaikka hän ulkomuodoltaan oli siro\nmies, hänen siveellisyytensä pysyi aivan turmeltumattomana, joskin\nhän samalla kertaa oli älykkäämpi ja hienotapaisempi kuin mitkään\nkaupungin keikarit sekä liverissä että tavallisessa puvussa.\n\nHänen emäntänsä, joka oli usein sanonut, että Joey oli kuningaskunnan\nkomein ja mallikelpoisin lakeija, mutta että häneltä ikävä kyllä\npuuttui miehekkyyttä, ei enää nähnytkään hänessä sitä vikaa.\nPäinvastoin kuultiin hänen usein huudahtavan:\n\n-- Ah, siinä nuorukaisessa on elävää tarmoa!\n\nHänen armonsa näki selvästi, mikä vaikutus kaupungin ilmalla on\nvaatimattomimpiin ja raittiimpiinkin luonteisiin. Hän alkoi nyt\nkävellä Joeyn kanssa aamuisin Hyde Parkiin, ja väsyessään, mitä\ntapahtui tuon tuostakin, hänen tapanaan oli nojata nuorukaisen\nkäsivarteen ja jutella tämän kanssa perin tuttavallisesti. Milloin\nvain hän astui ulos vaunuistaan, hän tarttui pojan käteen ja joskus,\nhorjahtamisen pelosta, puristi sitä aika kovasti. Hän salli Joeyn\ntuoda kirjeitä vuoteelleen aamulla, hymyili ja vilkutti hänelle\nsilmäänsä pöydässä ja soi hänelle kaikenlaisia viattomia vapauksia,\njoita ylhäiset naiset voivat sallia hyveellisyytensä siitä vähääkään\ntahrautumatta.\n\nMutta vaikka heidän hyveellisyytensä pysyy tahrattomana, niin\nkuitenkin silloin tällöin hipaisee joku pieni nuoli heidän\nmainettansa. Ja niin tapahtui lady Boobyllekin, joka eräänä aamuna\nsattui kävelemään Hyde Parkissa käsi kädessä Joeyn kanssa, juuri kun\nrouva Lorunlaru ja rouva Juorukello sattuivat ajamaan vaunuissaan ohi.\n\n-- Hyvänen aika, sanoi rouva Lorunlaru, -- voinko uskoa silmiäni?\nOnko tuo lady Booby?\n\n-- On tietenkin, vastasi Juorukello. -- Mutta miksi sitä niin\nihmettelette?\n\n-- No, eikö mies ole hänen lakeijansa? kysyi Lorunlaru.\n\n-- Vanha juttu, huudahti siihen Juorukello nauraen, -- sen vakuutan\nteille. Ettekö ole sitä ennen kuullut? Koko kaupunkihan sen on jo\npuoli vuotta tiennyt.\n\nTämän keskustelun seurauksena oli kuiskailua sadoilla vierailuilla,\njoita nämä kaksi naista [Näyttänee järjettömältä, että Juorukello\nkävi vartavasten vierailulla, kuten hän teki, levittääkseen tunnettua\nhäväistysjuttua, mutta lukija voi selittää tämän minun laillani\notaksuen, että hän kaikista väitteistään huolimatta tutustui asiaan\nvasta mainitussa tilaisuudessa.] vielä samana iltapäivänä erikseen\nsuorittivat, ja sillä olisi saattanut olla varsin tuhoisa vaikutus,\njollei kaksi muuta vain päivää myöhemmin julkisuuteen päässyttä\nhuhua olisi tukahduttaneet kaiken muun supinan ja tulleet ainoaksi\npuheenaiheeksi ja panneet kaikki kaupungin kielikellot soimaan.\n\nMutta mitä lienevätkään panettelijat ajatelleet, mitä epäluuloja\nlady Boobyn viattomat vapaudet lienevät heidän häväistyshaluisessa\nmielessään herättäneet, niin varmaa on, että ne eivät tehneet\nminkäänlaista vaikutusta nuoreen Andrewsiin, joka ei milloinkaan\nyrittänyt mennä vapaudessaan sen yli, mitä hänen emäntänsä hänelle\nsalli. Tällaisen käytöksen armollinen rouva luuli johtuvan\nnuorukaisen häntä kohtaan säilyttämästä voimakkaasta kunnioituksesta,\nja se vain kiihotti eräänlaista hänessä heräävää herkkyyttä.\nSeuraavassa luvussa käsitellään sitä hiukan laajemmin.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU\n\nSir Thomas Boobyn kuolema, hänen leskensä suurta hellyyttä ilmaiseva\nmurhe ja Josef Andrewsin ehdoton puhtaus.\n\n\nTähän aikaan tapahtui jotakin, mikä lopetti nämä hauskat kävelyt,\njotka luultavasti pian olisivat pöhöttäneet pulleiksi Juorun posket\nja antaneet sille aiheen puhaltaa vaskitorvella kautta kaupungin. Ja\ntämä tapaus ei ollut mikään muu kuin sir Thomas Boobyn kuolema. Tästä\nelämästä lähtiessään hän sai lohduttoman vaimonsa sulkeutumaan niin\ntiukasti kotiinsa kuin tätä olisi kohdannut joku ankara tauti.\n\nEnsimmäisten kuuden päivän aikana rouva-parka ei päästänyt puheilleen\nmuita kuin neiti Slipslopin ja kolme naistuttavaa, jotka tulivat\npelaamaan korttia. Mutta seitsemäntenä päivänä hän käski Joeyn,\njota tästä lähin hyvällä syyllä nimitämme _Josefiksi_, tuomaan\ntarjottimen. Vuoteessaan maaten rouva kutsui Josefin luokseen, käski\nhänen istua ja laskettuaan sattumalta kätensä hänen kädelleen kysyi,\noliko nuorukainen ollut koskaan rakastunut. Siihen Josef vastasi\nhiukan hämillään, että hänen ikäisellään kyllä vielä oli aikaa\nsellaisia ajatella.\n\n-- Niin nuori kuin oletkin, sanoi hänen armonsa, -- niin se intohimo\nei varmaankaan ole sinulle vieras. No, Joey, lisäsi hän, -- sanohan\nminulle suoraan, kuka se onnellinen tyttö on, jonka silmät ovat sinut\nhuikaisseet?\n\nJosef vastasi, että kaikkien naisten suhteen, joita hän oli koskaan\nnähnyt, hän oli aivan yhtä välinpitämätön.\n\n-- Vai niin, puhui hänen armonsa, -- sinä olet siis ylimalkainen\nrakastelija. Ettehän te komeat nuorukaiset enempää kuin kauniit\nnaisetkaan ole nopeita ja herkkiä päätöksienne tekemisessä, mutta\net silti koskaan saa minua uskomaan, että sydämesi on niin nurja\nlemmelle. Pikemminkin luulen, että sanasi johtuvat varovaisuudesta.\nSinä tahdot säilyttää salaisuutesi, mikä on hyvin kiitettävä\nominaisuus, josta en suinkaan ole sinulle vihainen. Mikään ei\nvoi olla arvottomampaa kuin että nuori mies lörpöttelee hellistä\nsuhteistaan vallasnaisiin.\n\n-- Vallasnaisiinko, hyvä rouva? huudahti Josef. -- Minä en suinkaan\nkoskaan ole ollut niin röyhkeä, että olisin ketään sitä nimeä\nansaitsevaa ajatellut!\n\n-- Älä huoli tekeytyä liian kainoksi, sanoi rouva, -- sillä se\nsaattaa toisinaan olla nenäkkyyttä. Mutta vastaahan minulle\nseuraavaan kysymykseen. Otaksukaamme, että joku vallasnainen sattuisi\npitämään sinusta, otaksukaamme, että sinä miellyttäisit häntä enemmän\nkuin kukaan muu sukupuolestasi ja että hän sallisi sinulle samaa\ntuttavallisuutta kuin olisit saattanut toivoa, jos syntyperältäsi\nolisit hänen vertaisensa, niin oletko varma, että mikään turhamaisuus\nei viettelisi sinua häntä paljastamaan? Vastaa minulle rehellisesti,\nJosef: Oletko sinä niin paljon järkevämpi ja kunnollisempi kuin\nte komeat nuorukaiset yleensä, jotka ette haikaile uhrata meidän\nrakasta mainettamme ylpeydellenne, ajattelematta alentumisellamme ja\nluottamuksellamme teille asettamaamme suurta velvollisuutta? Voitko\nsäilyttää salaisuuteni, Joeyni?\n\n-- Hyvä rouva, nuori mies vastasi, -- toivoakseni teidän armonne\nei koskaan voi syyttää minua siitä, että ilmoittaisin perheen\nsalaisuuksia, ja toivon, että annatte minulle sen arvosanan, jos\nminut palveluksestannekin erottaisitte.\n\n-- En aio ajaa sinua pois, Joey, sanoi rouva ja huokasi. --\nPelkään, ettei se ole minun vallassani. Sitten hän kohosi hiukan\nvuoteessaan ja paljasti mitä hohtavimman valkoisen kaulan, jolloin\nJosef punastui. -- Ah, hän sanoi kummastusta teeskennellen, -- mitä\nminä teenkään? Olen uskaltautunut miehen pariin yksinäni alastomana\nvuoteessa leväten! Entä jos sinulla olisi joitakin häijyjä aikeita\nkunniaani vastaan, niin kuinka minä puolustautuisin?\n\nJosef vakuutti, että hänellä ei koskaan ollut pienimpiäkään häijyjä\naikeita rouvaa kohtaan.\n\n-- No, virkkoi rouva, -- ehket nimitä aikeitasi häijyiksi, ja kenties\nne eivät sitä olekaan.\n\nNuorukainen vannoi, että ne eivät olleet.\n\n-- Käsität minut väärin, jatkoi lady Booby. -- Tarkoitan, että jos\nne ovatkin tähdätyt kunniaani vastaan, niin ehkä ne eivät silti\nole häijyjä. Maailma vain niitä siksi nimittäisi. No, siihen sinä\nsanoisitkin, että maailma ei koskaan saa asiasta mitään tietää. Mutta\neikö se olisi sinun vaiteliaisuuteesi luottamista? Eikö maineeni\nsilloin olisi sinun vallassasi? Etkö sinä silloin olisi isäntäni?\n\nJosef pyysi hänen armoansa lohduttautumaan, hän kun ei koskaan edes\nkuvittelisi pienintäkään häijyyttä emäntäänsä kohtaan ja mieluummin\nkuolisi tuhat kertaa kuin antaisi aihetta hänelle sellaiseen\nepäluuloon.\n\n-- Niin, sanoi rouva, -- mutta minulla täytyy olla syytä epäillä\nsinua. Etkö ole mies? Ja olematta turhamainen voin väittää, että\nminulla on suloja. Mutta ehkä pelkäät, että vaatisin sinut siitä\nedesvastuuseen. Tosiaan toivonkin, että sitä pelkäät. Mutta taivas\ntietää, että minä en koskaan rohkenisi esiintyä lakituvassa, ja\nsinä tiedät, Joey, että minulla on anteeksiantavainen luonne. Sano\nminulle, Joey, etkö luulisi minun antavan sinulle anteeksi?\n\n-- En todellakaan, hyvä rouva, vakuutti Josef, -- koskaan tee mitään,\njolla pahoittaisin teidän armonne mieltä.\n\n-- Kuinka sitten voisit ajatella, ettei sellainen minua pahoittaisi?\ntiukkasi rouva. -- Luuletko, että minä vapaaehtoisesti sietäisin\nsinua?\n\n-- En käsitä teitä, armollinen rouva, sanoi Josef.\n\n-- Etkö? viettelijätär ihmetteli. -- Sitten olet joko hupsu tai\nolet sitä olevinasi. Minä huomaan erehtyneeni sinun suhteesi. Mene\nsiis alakertaan äläkä enää koskaan näytä minulle kasvojasi. Sinun\nluuloteltu viattomuutesi ei voi minuun tehota.\n\n-- Hyvä rouva, Josef lausui, -- en soisi teidän armonne ajattelevan\nminusta mitään pahaa. Olen aina koettanut velvollisuudentuntoisesti\npalvella sekä teitä että isäntääni.\n\n-- Voi sinua heittiötä! huudahti hänen armonsa. -- Miksi mainitset\nsen rakkaan miehen nimen? Tahdotko kiusata minua johdattamalla\nmieleeni hänen kalliin muistonsa? (ja tässä rouva purskahti itkuun).\n-- Mene pois silmieni edestä! En tahdo tämän koommin sinua nähdä.\n\nNäin sanoen hän kääntyi poispäin, ja Josef lähti huoneesta\nlohduttomana ja kirjoitti kirjeen, jonka lukija löytää seuraavasta\nluvusta.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU\n\nJosef Andrews kyhää kirjeen sisarelleen Pamelalle.\n\n\nNeito Pamela Andrewsille, kartanonherra Boobyn luona.\n\n    Rakas sisar!\n\n    Sen jälkeen kun sain kirjeesi, jossa kerroit hyvän emäntäsi\n    kuolemasta, on oman herrasväkeni perheessä tapahtunut samanlainen\n    onnettomuus. Kunnon isäntäni sir Thomas kuoli noin neljä päivää\n    sitten; ja mikä pahinta, emäntä-rukkani on varmaankin menettänyt\n    järkensä. Kukaan palvelijoista ei otaksunut, että se koskisi\n    häneen niin kipeästi, koska he riitelivät melkein joka päivä\n    avioelämänsä aikana. Mutta ei siitä sen enempää, sillä tiedäthän,\n    Pamela, että en koskaan ole halunnut juoruilla isäntäni perheen\n    salaisuuksista. Epäilemättä olet kuitenkin tiennyt, etteivät\n    he toisiaan ollenkaan rakastaneet, ja minä olen kuullut\n    hänen armonsa toivovan hänen arvoisuutensa kuolemaa monet,\n    monet tuhannet kerrat. Mutta kukaan ei tiedä, miltä ystävän\n    menettäminen tuntuu, ennen kuin on hänet menettänyt.\n\n    Älä kerro kellekään, mitä kirjoitan, koska en soisi ihmisten\n    sanovan, että lörpöttelen perheen asioista, mutta jos hän ei\n    olisi niin ylhäinen rouva, niin olisinpa luullut, että hän tahtoi\n    suostutella minua. Rakas Pamela, älä kerro tätä kellekään, mutta\n    ollessaan peittämättä vuoteessansa hän käski minun istua sen\n    ääreen, piteli kättäni ja puheli minulle aivan kuin vallasnainen\n    puhuu sulhaselleen teatterinäytelmässä, jonka olen nähnyt Covent\n    Gardenissa, kehotellen häntä, ettei olisi parempi kuin tulisi\n    olla.\n\n    Jos rouva on järjiltään, en välitä jäädä tähän perheeseen\n    pitkäksi aikaa. Siispä minä sydämestäni toivon, että voisit\n    hankkia minulle paikan joko kartanonherran tilalla tai jonkun\n    muun aatelismiehen palveluksessa sielläpäin, jollei ole totta,\n    että olet menossa naimisiin pastori Williamsin kanssa, niinkuin\n    huhutaan, jossa tapauksessa minä perin kernaasti rupeisin hänelle\n    lukkariksi. Tiedäthän, että olen siihen toimeen kykenevä, kun\n    olen lukutaitoinen ja osaan virittää virren.\n\n    Aavistelen, että minut piankin erotetaan palveluksestani, ja\n    jollen kuule sinulta mitään, niin palaan heti kohta vanhan\n    isäntäni maatilalle, vaikkapa vain nähdäkseni pastori Adamsin,\n    joka on maailman paras mies. Lontoo on inhottava paikka, ja\n    täällä on niin vähän oikeata naapuruutta, että vierekkäin asuvat\n    perheet eivät tunne toisiansa.\n\n    Pyydän sinua tervehtimään kaikkia ystäviä, jotka minusta\n    tiedustelevat. Alati\n\n                                          rakastava veljesi\n                                           _Josef Andrews_.\n\nNiin pian kuin Josef oli sinetöinyt kirjeensä ja varustanut sen\nosoitteella, hän meni alakertaan, jossa tapasi neiti Slipslopin. Ja\nme käytämme tätä tilaisuutta esitelläksemme neidin lukijalle vähän\nlähemmin. Hän oli neljänkymmenenviiden vuoden ikäinen herrasneiti,\njoka astuttuaan nuoruudessaan harha-askeleen oli siitä asti viettänyt\nsäädyllistä elämää. Hän ei nykyisin ollut erikoisen kaunis, koska oli\nhyvin lyhytvartaloinen, ruumiiltaan lihavahko, jokseenkin punakka\nja lisäksi näppykasvoinen. Hänen nenänsäkin oli melkein liian iso\nja silmät liian pienet. Eikä hän muistuttanut lehmää niin paljon\nhengitykseltään kuin edessään kantamiensa kahden ruskean pullopoven\nvuoksi. Sitäpaitsi toinen jalka oli hiukan toista lyhyempi, minkä\nvuoksi hän kävellessään onnahteli. Tämä viehkeä olento oli kauan\nluonut vasikansilmäyksiä Josefiin, mutta hänellä ei ollut siinä ollut\naivan yhtä hyvää menestystä kuin luultavasti toivoi, vaikka hän\nolikin tehostanut luontaisten sulojensa viekoitusta tarjoilemalla\nnuorukaiselle teetä, makeisia, viiniä ja monia muita herkkuja, joihin\nhänellä avainten haltijana oli ehdoton käyttövalta.\n\nKaikesta tästä suosiosta ei Josef kuitenkaan ollut osoittanut\npienintäkään kiitollisuutta, ei edes kertaakaan suudellut. En\ntosin tahtoisikaan vihjaista, että neiti olisi niin helposti\ntyydytettävissä, ja silloinhan nuoren miehen käytös olisi ollut\nperin moitittavaa. Tosiasia on, että tuo nainen luuli voivansa\nantautua miehen kanssa minkälaiseen vapauteen tahansa tarvitsematta\npelätä tuottavansa maailmaan kolmatta olentoa heitä ilmiantamaan.\nHän kuvitteli, että hän kieltäydyttyään näin pitkälle ei ainoastaan\nollut hyvittänyt nuoruutensa pientä hairahdusta, johon ylempänä\nviittasimme, vaan oli myös kerännyt kyllin suuren määrän ansiota,\njotta se riittäisi sovittamaan vastaisetkin kompastukset. Sanalla\nsanoen, hän päätti päästää valloilleen lemmelliset taipumuksensa ja\nmahdollisimman pian maksaa sen nautinnonvelan, jonka hän mielestään\noli velvollinen itselleen suorittamaan.\n\nTällaisin ulkonaisin suloin ja tässä mielentilassa hän kohtasi\nJosef-paran portaitten alapäässä ja kysyi tältä, tahtoisiko tämä\njuoda lasillisen jotakin hyvää tänä aamuna. Josef, joka oli varsin\nalakuloinen, otti tarjouksen kernaasti ja kiitollisesti vastaan.\nYhdessä he menivät erääseen sivukammioon, missä neiti Slipslop\nkaadettuaan hänelle reunoilleen täytetyn lasin hedelmälikööriä ja\npyydettyään häntä istumaan aloitti tähän tapaan:\n\n-- Varmaankaan ei nainen voi menetellä yksinkertaisemmin kuin hän\nmenettelee silloin, kun sallii itsensä hellin tuntein kiintyä\njohonkuhun poikaan. Jos olisin koskaan aavistanut itselleni niin\nkäyvän, olisin mieluummin kuollut tuhat kertaa kuin tahtonut elää ja\nnähdä sen päivän. Jos pidämme jostakusta miehestä, niin keveinkin\nvihjaus tehoaa. Poika sen sijaan pakottaa meidät rikkomaan kaikki\nkainouden säännöt, ennen kuin voimme vaikuttaa häneen.\n\nJosef, joka ei ymmärtänyt sanaakaan hänen puheestansa, vastasi:\n\n-- Niin, hyvä neiti.\n\n-- Niin, hyvä neiti! toisti neiti Slipslop hiukan kiihtyneesti. --\nAiotko herjata rakkauttani? Eikö riitä, kiittämätön olento, että\net vastaa mihinkään sinulle osoittamiini suosioihin? Pitääkö sinun\nvielä kohdella minua ivalla? Julma hirviö! Millä olen ansainnut, että\nrakkauteni saisi palkakseen pilkkaa ja ironiaa?\n\n-- Neiti hyvä, Josef vastasi, -- minä en ymmärrä teidän vaikeasti\ntajuttavia oppineita sanojanne, mutta olen varma, että teillä ei ole\nmitään syytä nimittää minua kiittämättömäksi, sillä kaukana siitä,\nettä aikoisin teille mitään pahaa, olen aina rakastanut teitä kuin\nomaa äitiäni.\n\n-- Mitä hittoa! kuohahti neiti Slipslop raivostuneena, -- Omaa\näitiäsi? Tahdotko vihjaista, että olen kyllin vanha sopiakseni\näidiksesi? En tiedä, mitä nuori vesa ajattelee, mutta uskon,\nettä mies pitäisi minua jokaista kalvetustautista tyttöhupakkoa\nparempana, olipa se sitten kuka tahansa. Mutta minun tulisi pikemmin\nhalveksia sinua kuin olla sinulle vihainen siitä, että annat etusijan\nkanssakäymiselle tyttöjen kanssa järkevään naiseen verrattuna.\n\n-- Hyvä neiti, Josef sanoi, -- vakuutan, että aina olen pitänyt\narvossa kunniaa, minkä seuranne ja keskustelumme on minulle\ntuottanut, koska tiedän, että olette oppinut nainen.\n\n-- Niin, Josef, sanoi kamarineito hiukan lauhtuneena, kun kuuli\noppineisuuttansa ylistettävän, -- mutta jos sinä pitäisit minua\narvossa, niin varmaan keksisit jonkin keinon osoittaaksesi sen\nminulle, sillä täytyyhän sinun toki nähdä, missä arvossa _minä_ sinua\npidän. Niin, Josef, silmäteräni, tahtoen tai tahtomattani minun on\ntäytynyt ilmaista sinulle intohimo, jota en voi hillitä... Oi, Josef!\n\nKuten nälkäinen naarastiikeri, joka kauan on samoillut metsässä\nturhaan etsien saalista, nähdessään kynsiensä ulottuvilla\nkaritsan valmistautuu hyppäämään poloisen niskaan, tai kuten\nahnas jättiläishauki äkätessään kuultavan nesteen läpi sorvan\ntai hiekkakalan, joka ei voi välttää sen leukoja, avaa kitansa\nammolleen nielaistakseen pikku eväkkään, samoin neiti Slipslop\nvalmistautui rajun lemmekkäänä käymään Josef-parkaan käsiksi.\nOnneksi hänen emäntänsä kello kilahti ja vapautti aiotun marttyyrin\nneidin kynsistä. Tämän oli äkkiä jätettävä nuorukainen rauhaan ja\nsiirrettävä aikeensa täytääntöönpano johonkin toiseen ajankohtaan.\n\nPalaamme siis lady Boobyn luo kuvaillaksemme lukijalle hänen\nkäyttäytymistään sen jälkeen, kun Josef oli jättänyt hänet\nmielentilaan, joka ei suuresti eronnut neiti Slipslopin kiihtyneestä\nmielialasta.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU\n\nViisaiden miesten sanoja. Keskustelu armollisen rouvan ja hänen\nkamarineitonsa välillä ja lemmenkiihkon ylistystä tai pikemminkin\nivailua ylevään tyyliin.\n\n\nJoku vanhan ajan viisas, jonka nimen olen unohtanut, on huomauttanut,\nettä intohimot vaikuttavat erilailla ihmismieleen samoin kuin taudit\nruumiiseen, riippuen toisen tai toisen voimasta tai heikkoudesta,\nterveydestä tai riutumuksesta.\n\nToivomme sen vuoksi, että ajatteleva lukija vaivautuu huomaamaan,\nmitä suurin ponnistuksin olemme yrittäneet kuvata, kuinka erilaisella\ntavalla tämä lemmen intohimo vaikutti lady Boobyn lempeään ja\nsivistyneeseen mieleen kuin neiti Slipslopin vähemmän silattuun ja\nkarkeampaan luonteeseen.\n\nEräs toinen filosofi, jonka nimi ei myöskään tule tällä hetkellä\nmieleeni, on jossakin sanonut, että rakastetun olennon poissaollessa\ntehdyt päätökset hyvin helposti haihtuvat hänen ollessaan saapuvilla.\nNäiden molempien viisaiden lauseiden selittelyksi kelvannee tämä\nseuraava luku.\n\nTuskin Josef oli aikaisemmin kertomallamme tavalla lähtenyt\nhuoneesta, kun hänen emäntänsä raivoissaan pettymyksestään alkoi\nvakavasti miettiä käytöstään. Hänen lempensä vaihtui nyt vihaksi,\nja ylpeys vielä lisäsi hänen vaivaansa. Hän halveksi itseään\nalhaisen intohimonsa vuoksi ja oli kiukuissaan Josefille huonosta\nmenestyksestään. Nyt hän kuitenkin otaksui päässeensä tunteistaan\nvoitolle ja päätti heti karkoittaa niiden aiheuttajan. Kauan\nheittelehdittyään ja käänneltyään vuoteessaan ja monen yksinpuhelun\njälkeen, jotka voisimme esittää lukijallekin, jollei meillä olisi\nmitään parempaa hänelle tarjottavana, rouva soitti vihdoin kelloa,\nkuten yllä mainitsimme. Pian saapuikin hänen luokseen neiti Slipslop,\njoka ei ollut paljon tyytyväisempi Josefiin kuin hänen emäntänsä itse.\n\n-- Slipslop, lady Booby sanoi, -- milloin tapasit Josefin?\n\nNaisrukka kummastui nuorukaisen nimen odottamattomasta kuulemisesta\ntällä kohtalokkaalla hetkellä, niin että hänen oli perin vaikea\nsalata emännältään hämmästystänsä. Hän vastasi tälle kuitenkin\njokseenkin rohkeasti, vaikka ei aivan pelkäämättä, ettei ollut häntä\nsinä aamuna nähnyt.\n\n-- Pelkään, sanoi lady Booby, -- että hän on hurja nuori veitikka.\n\n-- Niin hän on Slipslop myönsi, -- ja pahantapainenkin. Tiedän hänen\npelaavan, juovan, kiroilevan ja tappelevan alituisesti. Sitäpaitsi\nhän juoksee hirveästi tyttöjen perässä.\n\n-- Ooh! huudahti hänen armonsa. -- Sellaista en ole hänestä koskaan\nkuullut.\n\n-- Kas, hyvä rouva, vastasi toinen, -- hän on niin siveetön lurjus,\nettä jos teidän armonne pitää häntä vielä jonkun aikaa talossaan,\nniin täällä ei ole ainoatakaan neitsyttä muuta kuin minä. Enkä\nkuitenkaan voisi käsittää, mikä hänessä vetää tyttöjä puoleensa,\nettä ne niin häneen hullaantuvat. Minun silmissäni hän on rumin\nvariksenpelätti, minkä koskaan olen nähnyt.\n\n-- Eipä sentään, sanoi rouva, -- nuorukainen on kylläkin siron\nnäköinen.\n\n-- Hui, hai, hyvä rouva! huudahti Slipslop. -- Minusta hän on\nsiistimättömin henkilö koko perheessä.\n\n-- Varmaan sinä erehdyt, Slipslop, sanoi lady Booby. -- Mutta ketä\nneitosista sinä eniten epäilet?\n\n-- Armollinen rouva, vastasi Slipslop, -- olen melkein varma, että\nsisäkkö Betty on hänestä raskaana.\n\n-- Oo, virkkoi rouva, -- sitten saat heti kohta maksaa hänen\npalkkansa. Minä en tahdo pitää mokomia lutkia talossani. Ja mitä\nJosefiin tulee, saat ajaa hänetkin tiehensä.\n\n-- Tahtoisiko teidän armonne, että hänellekin heti maksettaisiin\npalkka käteen? huudahti Slipslop. -- Jahka Betty on mennyt, hän\nparantaa ehkä tapansa. Poika on tosiaan hyvä palvelija, oikein\ntukeva, terve ja tarmokas.\n\n-- Heti tänä aamuna, vastasi aatelisrouva hiukan kiihtyneesti.\n\n-- Soisin, että teidän armonne suvaitsisi koetella häntä vähän\nkauemmin, ehätti Slipslop.\n\n-- En tahdo, että käskyjäni vastustetaan, sanoi rouva. Ethän vain\nitse ole häneen ihastunut?\n\n-- Minäkö, hyvä rouva! huudahti Slipslop ja punastui vahvasti. --\nMinua surettaisi pelkkä ajatuskin, että teidän armollanne olisi\naihetta luulla minun olevan johonkuhun mieheen kiintynyt. Jos niin\nhaluatte, panen käskynne täytäntöön mahdollisimman vastenmielisesti.\n\n-- Mahdollisimman myötämielisesti tarkoittanet, oikaisi hänen\narmonsa. -- Ryhdyhän siis heti toimeen.\n\nNeiti Slipslop lähti ulos, ja rouva oli tuskin kävellyt kahteen\nkertaan lattian yli, kun hän alkoi hurjasti kolkuttaa ja soittaa.\nSlipslop, joka ei kulkenut postivaunujen nopeudella, palasi pian,\nja rouva peruutti hänelle antamansa käskyn Josefiin nähden, mutta\nmääräsi, että Betty oli viipymättä toimitettava tiehensä.\n\nNeiti Slipslop lähti toistamiseen ulos paljon hilpeämpänä kuin\nensi kerralla. Hänen armonsa taas alkoi heti syyttää itseään\npäättäväisyyden puutteesta ja pelätä hellyytensä palaamista kaikkine\nturmiollisine seurauksineen. Siksi hän tarttui jälleen kellonnuoraan\nja kutsui neiti Slipslopin uudelleen luokseen. Tämä palasi, ja\nhänen emäntänsä sanoi paremmin harkinneensa asiaa ja ehdottomasti\npäättäneensä ajaa Josefin talosta, minkä käskyn hän vaati heti\ntoimeenpantavaksi.\n\nSlipslop, joka tunsi emäntänsä kiihkeän luonteen eikä olisi tahtonut\nvaarantaa palveluspaikkaansa maailman kauneimman Adoniksen tai\nurhokkaimman Herkuleksen vuoksi, jätti emäntänsä kolmannen kerran.\nMutta tuskin hän oli lähtenyt, kun pieni Cupido-jumala, peläten,\nettei vielä ollut päättänyt työtään rouvan kohdalla, otti viinestään\nuuden, kaikkein teräväkärkisimmän nuolen ja ampui sen suoraan naisen\nsydämeen, tai jokapäiväisemmällä kielellä lausuttuna hänen armonsa\nintohimo pääsi hänen järjestään voitolle. Hän kutsui Slipslopin vielä\nkerran takaisin ja sanoi päättäneensä itse tutkia poikaa. Sen vuoksi\nhän käski lähettämään Josefin luokseen. Hänen emäntänsä horjuva\nmielentila sai seuranaisen luultavasti ajattelemaan jotakin, mitä\ntarkkaälyiselle lukijalle ei ole tarvis mainita.\n\nLady Booby aikoi kutsua Slipslopin jälleen takaisin, mutta hänen\nluontonsa ei sitä enää sallinut. Seuraava ajatus oli siis, kuinka hän\nkäyttäytyisi Josefia kohtaan, kun tämä tulisi sisälle. Hän päätti\nsäilyttää kaiken muodinmukaisen naisen arvokkuuden palvelijaansa\nkohtaan, nauttia viimeisen kerran Josefin näkemisestä (sillä hän\noli ihan varmasti päättänyt, että tämä olisi viimeinen kerta) pojan\nomalla kustannuksella ja ensin solvata ja sitten erottaa tämä\npalveluksestansa.\n\nOi rakkaus, mitä kauheita kepposia sinä teetkään sinulle\nvihkiytyneille molemmille sukupuolille! Kuinka sinä petät heitä ja\nsaatat heidät itse pettämään itseänsä! Heidän hupsuuksistaan sinä\nriemuitset! Heidän huokauksensa naurattavat sinua ja heidän vihlova\ntuskansa tuottaa sinulle iloa!\n\nEi edes mahtava Rich, joka voi muuttaa ihmisiä apinoiksi,\ntyöntökärryiksi ja miksi vain milloinkin mielii, ole niin\nkummallisesti muuntanut ihmismuotoa, eikä suuri Cibber, joka sotkee\nluvut ja suvut ja mielinmäärin rikkoo jokaista kieliopin sääntöä\nvastaan, ole niin väännellyt englanninkieltä kuin sinä muutat ja\nvääntelet ihmisen aisteja.\n\nSinä sokaiset silmämme, tukit korvamme ja herpaannutat sieraimemme,\nniin ettemme näe isointakaan esinettä, kuule äänekkäintäkään melua\ntai tunne kitkerintäkään hajua. Ja milloin sinua huvittaa, osaat\nloihtia myyränmättään näyttämään vuoren kokoiselta, huuliharpun\näänen kuulumaan kuin torven törähdyksen ja satakaunon tuoksumaan\norvokin lailla. Sinä voit tehdä pelkuruudesta rohkeuden, ahneudesta\nanteliaisuuden, voit nöyryyttää ylpeyden ja tehdä julmuuden\nhelläksi. Sanalla sanoen, sinä käännät ihmisten sydämen nurin kuin\nsilmänkääntäjä nutun ja etsit kaikesta siitä esille sen, mitä vain\ntahdot. Jos on joku, joka tätä kaikkea epäilee, niin lukekoon\nseuraavan luvun.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU\n\nMuutamien hyvin sirosti piirrettyjen mietelmien jälkeen tarina jatkuu\nja kertoo keskustelusta rouva Boobyn ja Josefin välillä. Tässä\ntilaisuudessa jälkimmäinen antaa esimerkin, jollaista emme tällä\nturmeltuneella aikakaudella uskalla toivoa näkevämme kenenkään hänen\nsukupuoleensa kuuluvan noudattavan.\n\n\nNyt oli elostelija Hesperus, tuo taivaankannelle nouseva iltatähti,\nkäskenyt tuomaan polvihousunsa ja hyvin hierottuaan unisia silmiään\nalkanut pukeutua yökautta varten. Hänen esimerkkiään noudattaen\njättävät hänen maiset hummailuveljensäkin ne vuoteet, joissa ovat\npäivänsä nukkuneet. Nyt alkoi kunnon talonemäntä Thetis panna pataa\ntulelle kestitäkseen kunnon Phoebus-ukkoa, sitten kun tämän päivätyö\noli päättynyt. Rahvaan kielellä puhuen oli aurinko laskenut ja ilta\nkäsissä, kun Josef emäntänsä käskystä saapui tämän luokse.\n\nMutta koska meidän on suojeltava tämän naisen, kertomuksemme\nsankarittaren, mainetta ja koska luonteeltamme olemme ihmeellisen\nherkkä ja hellä kauniimmaksi sukupuoleksi nimitettyä ihmiskunnan\nosaa kohtaan, niin on sopivaa, että ennen kuin paljastamme liian\npaljon hänen heikkoudestaan lukijallemme, annamme hänelle elävän\nkuvan siitä suuresta kiusauksesta, joka voitti kaikki kainon ja\nsiveellisen mielen ponnistukset. Ja sitten me nöyrästi toivomme, että\nhyväluontoinen lukija pikemmin säälisi kuin tuomitsisi inhimillisen\nhyveen puutteellisuuksia.\n\nNiin, toivoaksemme itse naisetkin katsellessaan tässä nuoressa\nmiehessä yhtyneitä harvinaisia ja moninaisia suloja hillitsevät\nsiveellisyysvimmansa ja ovat ainakin niin lempeitä kuin heidän\nkiihkeä kainoutensa ja hyveellisyytensä sallii, arvostellessaan tämän\nnaisen käytöstä. Ehkä hän perusluonteeltaan oli yhtä siveellinen\nkuin kaupungin iloissa viattomasti elämänsä viettäneet puhtaat ja\npyhitetyt neitsyet, jotka noin viidennelläkymmenennellä ikävuodellaan\nalkoivat kahdesti päivässä käydä hienoston kirkoissa ja kappeleissa\nkiittämässä osakseen tulleesta armosta, kun ennen muinoin keikarien\nparissa säästyivät kiusauksilta, kenties vähemmän kiehtovilta kuin\nse, jonka uhriksi lady Booby oli nyt joutunut.\n\nHerra Josef Andrews oli nykyisin kahdennellakymmenelläensimmäisellä\nikävuodellaan. Hän oli hiukan keskikokoa pitempi, ja jäsenet olivat\nsirorakenteiset ja samalla voimakkaat. Sääret ja reidet olivat\nsopusuhtaiset. Hartiat olivat leveät ja jäntevät, mutta silti\nkäsivarret riippuivat niin keveästi, että kaikki hänessä ilmaisi\nvoimaa, johon ei liittynyt vähintäkään kömpelyyttä. Pähkinänruskea\ntukka valui vallattomina suortuvina alas niskaan; otsa oli korkea,\nsilmät tummat, yhtä lempeät kuin tulisetkin. Nenä käyristyi hiukan\nroomalaiseen tapaan, hampaat olivat valkoiset ja tasaiset, huulet\ntäyteläiset, punaiset ja pehmeät. Hänen partansa oli karheaa vain\nleuassa ja ylähuulessa, mutta heleitä, vereviä poskia peitti tiuha\nsilkkinen villa. Kasvoista kuvastui sanomattomaan herkkyyteen yhtynyt\nhellyys. Tämän lisäksi on mainittava puvun moitteeton sirous ja\nhänen ryhtinsä, joka aatelismiehiä näkemään tottumattomalle olisi\nvihjaissut jostakin ylimyksellisestä.\n\nSellainen oli tuo henkilö, joka nyt ilmestyi rouvan eteen. Tämä\nkatseli häntä ääneti jonkin aikaa ja, ennen kuin avasi suutansakaan,\nmuutti pari, kolme kertaa mieltänsä siihen nähden, millä puheensa\naloittaisi. Vihdoin hän sanoi Josefille:\n\n-- Josef, olen pahoillani kuullessani sinusta sellaisia valituksia.\nMinulle on kerrottu, että käyttäydyt niin törkeästi palvelustyttöjä\nkohtaan, että he eivät voi tehdä työtään rauhassa, tarkoitan\nniitä, jotka eivät ole kyllin riettaita kuunnellakseen sinun\nviekoittelujasi. Ne toiset ehkä kylläkään eivät nimitä sinua\ntörkeäksi, sillä he ovat siveettömiä letukoita, jotka saavat ihmisen\nhäpeämään omaa sukupuoltansa ja ovat perin kerkeitä suostumaan\nkaikkinaiseen iljettävään tuttavallisuuteen, jota te miehet heille\ntarjoatte. Niin, mokomia on minunkin talossani, mutta eivät ne täällä\npitkää aikaa viivy. Se hävytön lutka, joka on sinusta raskaana, on jo\nerotettukin.\n\nAivan kuin henkilö, jonka sydämeen iskee ukonnuoli, näyttää\ntavattoman hämmästyneeltä ja sitä tosiaan lieneekin, samoin\nvastaanotti Josef-parka emäntänsä väärän syytöksen. Hän punehtui ja\nnäytti ällistyneeltä. Sen taas rouva tulkitsi syyllisyydentunnoksi ja\njatkoi tähän tapaan:\n\n-- Astuhan lähemmäksi, Josef! Joku toinen emäntä saattaisi antaa\nsinulle matkapassit näiden rikkomustesi tähden, mutta minä\nsäälin sinun nuoruuttasi, ja jos voisin luottaa siihen, että et\nenempää rikkoisi... Ajattelehan, lapsi, hän puhui laskien kätensä\nhuolettomasti Josefin ranteelle, -- sinä olet komea nuorukainen ja\nvoisit menetellä paremminkin. Sinä voisit siepata onnesi.\n\n-- Hyvä rouva, Josef vastasi, -- minä vakuutan teidän armollenne,\nettä en tiedä ainoastakaan talon palvelijattaresta, onko hän mies vai\nnainen.\n\n-- Hyi sinua, Josef! rouva nuhteli. -- Älä tee uutta rikosta\nkieltämällä totuutta. Voisin suoda anteeksi ensimmäisen, mutta minä\nvihaan valehtelijaa.\n\n-- Arvoisa rouva, Josef huudahti, -- toivon, että teidän armonne ei\nsuutu, kun vakuutan viattomuuttani, sillä kautta kaiken pyhän en ole\nkoskaan mennyt suutelemista pitemmälle.\n\n-- Suutelemista! virkkoi rouva kasvot hämmästyksestä hehkuvina ja\nposkilla enemmän punaa kuin silmissä suuttumusta. -- Etkö pidä sitä\nrikoksena? Suuteleminen, Josef, on näytelmän esipuhe. Saatanko uskoa,\nettä sinun ikäisesi ja noin pulska nuorukainen tyytyy suutelemiseen?\nEi, Josef, ei ole ainoatakaan naista, joka suostuu siihen suostumatta\nenempäänkin, ja pahoin petyn sinun suhteesi, jollet sinä häntä ota\ntiukalle. Mitä ajattelisit, Josef, jos minä sallisin sinun suudella\nitseäni?\n\nJosef vastasi, että hän pikemmin kuolisi kuin ajattelisi mitään\nsellaista.\n\n-- Ja kuitenkin, Josef, rouva selitti, -- ovat vallasnaiset suoneet\npalvelijoilleen sellaista tuttavallisuutta, vieläpä palvelijoille,\nsen sinulle tunnustan, jotka ovat olleet paljon vähemmän ansiokkaita,\njoilla ei ole ollut puoliakaan sinun sulojasi, sillä nehän melkein\ntekevät rikoksen anteeksiannettavaksi. Sano siis minulle, Josef, mitä\nminusta ajattelisit, jos sallisin sinulle sellaisen vapauden? Sano\nkursailematta.\n\n-- Minusta, Josef virkkoi, -- teidän armonne silloin alentuisi aika\npaljon säädystänsä.\n\n-- Pyh, hymähti rouva. -- Siitä olen itselleni vastuussa. Mutta etkö\nsinä tahtoisi enempää? Tyytyisitkö sinä pelkkään suudelmaan? Eivätkö\nsinun halusi sellaisesta suosionosoituksesta leimahtaisi ilmiliekkiin?\n\n-- Hyvä rouva, Josef sanoi, -- jos niin kävisi, niin toivoakseni\nvoisin ne hillitä sallimatta niiden päästä voitolle siveydestäni.\n\nOlet kuullut, lukijani, runoilijan kertovan _hämmästyksen patsaasta_,\nolet myös kuullut tai muussa tapauksessa olet kuullut hyvin vähän,\nkuinka hämmästys sai erään Kroisoksen pojista puhumaan, vaikka tämä\noli mykkä. Olet nähnyt naamioita kahdeksantoista pennyn galleriassa,\nkun vienon musiikin sävelissä tai ilman musiikkia on noussut\nlattialuukusta herra Bridgewater, herra William Mills tai joku muu\naavemainen ilmestys kasvot kalmankalpeina ihojauheesta ja paita\npunaisten rihmojen veressä, mutta et kestään näistä etkä Feidiaan tai\nPraksiteleen veistoksista, jos he palaisivat vielä uusia taideteoksia\nluomaan, -- ei, et edes ystäväni Hogarthin matkimattoman siveltimen\ntuotteista olisi voinut saada sellaista käsitystä hämmästymisestä\nkuin olisi silmiesi eteen kuvautunut, jos olisit nähnyt lady Boobyn,\nkun nuo viime sanat kirposivat Josefin huulilta.\n\n-- Sinun siveytesi! sähähti rouva toipuen kahden minuutin\näänettömyyden jälkeen. -- Tätä en voi koskaan niellä. Sinun\nsiveytesi! Mikä sietämätön röyhkeys! Rohkenetko väittää, että kun\njoku vallasnainen alentaisi itsensä sivuuttamalla säädyllisyyden\nohjeet kunnioittaakseen sinua korkeimmalla suosionosoituksella, mikä\non hänen vallassaan. Rohkenetko väittää, että siveytesi vastustaisi\nhänen hyveellisyyttään, että hän, voitettuaan oman siveytensä,\nkohtaisi vastarintaa sinun hyveellisyytesi taholta?\n\n-- Hyvä rouva, Josef sanoi, -- en voi käsittää, miksi hyveellisyyden\npuute hänessä tekisi välttämättömäksi, että minäkään en saisi\nolla siveellinen, tai että minun siveyteni täytyisi alistua hänen\nmielitekoihinsa siksi, että olen mies ja olen köyhä.\n\n-- Kärsivällisyyteni loppuu jo, huudahti rouva. -- Onko kukaan\nihminen kuullut miehen hyveellisyydestä? Ovatko suurimmatkaan tai\nvakavimmatkaan miehet koskaan sellaisesta kerskuneet? Epäröivätkö\ntuomarit, jotka rankaisevat siveettömyyttä, tai papit, jotka sitä\nvastaan saarnaavat, itse sitä harjoittaa? Ja saattaako poika, nuori\nvesa, olla kyllin röyhkeä puhuakseen hyveellisyydestään?\n\n-- Arvoisa rouva, Josef vastasi, -- se poika on Pamelan veli, ja\nhäntä hävettäisi tahrata perheen puhtaus, jonka sisar on säilyttänyt.\nJos on sellaisia miehiä, joista teidän armonne mainitsee, surettaa se\nminua, ja minä toivon, että he saisivat tilaisuuden lukea ne kirjeet,\njotka isäni on kirjoittanut minulle Pamela-sisareni käytöksestä. Enkä\nepäile, että sellainen esimerkki saisi heidät parantamaan tapojansa.\n\n-- Sinä julkea lurjus! hänen armonsa huusi raivoissaan. -- Herjaatko\nminua sen hassun sukulaiseni vuoksi, joka on tehnyt itsensä\nmaankuuluksi, sisaresi, tuon pienen äkäpussin tähden? Olenkin aina\nihmetellyt, miksi edesmennyt lady Booby piti häntä talossaan. Pois\nsilmieni edestä, junkkari, ja valmistaudu matkaan tänä iltana! Käsken\nheti maksaa palkkasi. Sinulta riisutaan helysi ja sinut ajetaan\ntalosta.\n\n-- Olen pahoillani, Josef sanoi, -- että olen loukannut teidän\narmoanne, vaikka en sitä suinkaan tarkoittanut.\n\n-- Niin, herraseni, rouva huudahti, -- sinä olet turhamaisuudessasi\ntulkinnut väärin pienen viattoman vapaapuheisuuteni, jota käytin\nkoetellakseni, oliko kuulemani totta. Olet kai tosiaan ollut kyllin\njulkea kuvitellaksesi, että minä itse olin sinuun kiintynyt?\n\nJosef vastasi puhuneensa vain siksi, että hän tahtoi hellävaroen\nsuojella hyveellisyyttään, jonka kuullessaan rouva aivan vimmatusti\nja kieltäytyen kuuntelemasta enempää käski hänen lähteä heti\nhuoneesta.\n\nTuskin nuorukainen oli mennyt, kun rouva huudahti:\n\n-- Mihin tämä hurja intohimo meidät vie? Mihin halpamaisuuteen sen\nkiihotuksesta alistummekaan! Viisaasti teemme vastustaessamme sen\nensimmäisiä ja heikoimpia hyökkäyksiä, sillä ainoastaan silloin\nvoimme taata itsellemme voiton. Kukaan nainen ei saattaisi koskaan\nturvallisesti sanoa: vain niin pitkälle tahdon mennä. Enkö ole\nhäpeäkseni sallinut palvelijani evätä tarjoukseni? En voi sietää tätä\najatusta.\n\nSen jälkeen hän tarttui kellonnuoraan ja soitti paljon hurjemmin kuin\noli tarpeellista. Uskollinen Slipslop näet odotteli lähettyvillä.\nTotta puhuaksemme hän oli viime keskustelustaan emännän kanssa\nsaanut aihetta epäluuloon ja siitä lähtien odottanut etuhuoneessa\nja kuunnellut korvat hörössä avaimen reiästä kaiken aikaa, kun\nedelläkerrottu keskustelu Josefin ja rouvan välillä oli käyty.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU\n\nKerrotaan armollisen rouvan ja neiti Slipslopin kohtauksesta, missä\nhuomaamme esiintyvän eräitä piirteitä, joita ei jokainen ensi\nlukemalla oikein ymmärrä.\n\n\n-- Slipslop, rouva sanoi, -- huomaan olevan liiankin paljon aihetta\nuskoa kaikki, mitä olet minulle siitä häijystä Josefista kertonut.\nTahdonkin heti päästä hänestä eroon. Mene siis taloudenhoitajan luo\nja käske maksaa hänen palkkansa.\n\nSlipslop, joka tähän asti oli pysytellyt kunnioittavan loitolla\nemännästään, pikemmin pakosta kuin taipumuksesta, ja jonka mielestä\ntämän salaisuuden tietäminen nyt oli poistanut kaiken erotuksen\nheidän väliltään, vastasi rouvalle varsin nenäkkäästi. Hän toivoi\ntämän tietävän, mitä oikeastaan tarkoitti ja sanoi olevansa varma,\nettä rouva kutsuisi hänet jälleen takaisin ennen kuin hän oli ehtinyt\nportaiden puoliväliin.\n\nLady Booby vastasi, että hän oli nyt tehnyt päätöksensä ja aikoi sen\npitää.\n\n-- Olen siitä pahoillani! Slipslop huudahti. -- Jos olisin tiennyt,\nettä rankaisisitte poika-poloista niin ankarasti, ette olisi koskaan\nsaanut kuulla asiasta hitustakaan. Tämäpä on tosiaan melua tyhjästä!\n\n-- Tyhjästä! matki rouva. -- Luuletko, että minä siedän rietasta\nmenoa talossani?\n\n-- Jos te ajatte tiehensä jokaisen palvelijan, joka sitä urheilua\nharrastaa, Slipslop sanoi, -- niin saatte pian avata vaununoven itse\ntai hankkia palvelukseenne joukon kaksineuvoisia. Kylläpä minä niitä\ninhosin, kun vain näin niiden oopperassa laulavankin.\n\n-- Tee kuten käsken, tiuskaisi hänen armonsa, -- äläkä kiusaa\nkorviani raakamaisella puhetavallasi.\n\n-- Niin maar, huudahti Slipslop, -- ihmisten korvat ovat toisinaan\nheidän herkimmät elimensä!\n\nKun rouva alkoi ihmetellä tätä uutta tyyliä, jota hänen\nvallasneitonsa puheessaan käytti, ja kun hän tämän loppulauseesta\nalkoi aavistaa totuuden, hän kutsui tämän takaisin ja halusi\ntietää, mitä neito tuolla tavattomalla vapaapuheisuudella tarkoitti\npäästäessään kielensä niin säädyttömän valtoimeksi.\n\n-- Vapaapuheisuudella! Slipslop huudahti. -- En tiedä, mitä rouva\nnimittää vapaapuheisuudeksi. Palvelijoilla on kieli suussa yhtä hyvin\nkuin heidän emännilläänkin.\n\n-- Niin, ja aika julkea onkin, rouva vastasi, -- mutta minä vakuutan\nsinulle, että en siedä moista röyhkeyttä.\n\n-- Röyhkeyttäkö! En tiedä olevani röyhkeä, Slipslop virkkoi.\n\n-- Olet kuin oletkin, aatelisrouva tokaisi, -- ja ellet muuta sävyäsi\nja paranna tapojasi, niin tässä talossa ei ole sinun paikkasi.\n\n-- Sävyäni! Slipslop siunaili. -- Kukaan ei ole vielä sanonut, että\nminulta puuttuisi hyviä tapoja tai kainoutta, ja mitä paikkoihin\ntulee, niin paikkoja on maailmassa montakin, ja tiedänpä minä, mitä\ntiedän.\n\n-- Mitä sinä sitten tiedät, neitiseni? rouva kysyi.\n\n-- Minä en ole velvollinen sitä jokaiselle kertomaan, sanoi Slipslop,\n-- enempää kuin olen velvollinen sitä salassakaan pitämään.\n\n-- Minä toivon, että laittaudut lähtövalmiiksi, sanoi rouva.\n\n-- Hyvin kernaasti, vastasi seuraneiti ja lähti suutuksissaan\npaiskaten oven jälkeensä kiinni.\n\nRouva huomasi liiankin hyvin, että hänen kamarineitonsa tiesi enemmän\nkuin hän kernaasti olisi suonut tämän tietävän, ja sen hän luki\nJosefin syyksi, joka muka oli Slipslopille ilmoittanut, mitä hänen\nensi käynnillään oli keskusteltu. Tuo otaksuma vain ärsytti hänen\nraivoaan nuorukaista kohtaan ja varmensi hänen päätöksensä erota\nhänestä.\n\nMutta neiti Slipslopin erottaminen ei ollut niin helposti\npäätettävissä. Rouva oli perin arka hyvästä maineestaan, koska\nhän tiesi siitä riippuvan monien elämän arvokkaimpien siunausten,\nvarsinkin hyvien korttipeliseurojen, niiailujen julkisissa\ntilaisuuksissa ja ennen kaikkea muiden maineen tuhoamisen tuottaman\nilon, joka viaton huvitus oli hänelle erinomaisen rakasta. Hän päätti\nsiis mieluummin alistua mihin loukkauksiin tahansa palkollisen\npuolelta kuin joutua vaaraan menettää niin monet suuret edut.\n\nSen vuoksi hän lähetti kutsumaan taloudenhoitajaansa, herra Peter\nPouncea ja käski tämän maksaa Josefille palkan kouraan, riistää\nhäneltä hänen liverinsä ja ajaa hänet perheestä vielä samana iltana.\n\nSitten hän kutsui Slipslopin ylös ja virkistettyään mieltään pienellä\nlasillisella sydämenvahvistetta, jota hän piti vuodekomerossaan, hän\naloitti tähän tapaan:\n\n-- Miksi sinä, Slipslop, joka tunnet kiihkeän luonteeni, yrität\närsyttää minua vastauksillasi? Olen varma siitä, että olet rehellinen\npalvelija ja minulle olisi hyvin vastahakoista erota sinusta. Uskon,\nettä sinäkin olet monessa tilaisuudessa havainnut minut lempeäksi\nemännäksi ja että sinulla puolestasi on yhtä vähän syytä toivoa\nmuutosta. Siksipä en voi olla kummeksumatta, että käytät varminta\nkeinoa minua loukataksesi, tarkoitan sanojen toistelemista, jota\ntiedät minun aina inhonneen.\n\nÄlykäs seuraneiti oli asianmukaisesti punninnut tilannetta perin\npohjin ja tullut kypsyneemmin harkittuaan siihen lopputulokseen,\nettä hyvä palveluspaikka, joka ihmisellä jo oli, oli parempi kuin\netsittävä. Ja koska hän huomasi emäntänsä taipuvaiseksi leppeyteen,\nhänkin katsoi sopivaksi hiukan myöntyä ja sai siinä yhtä auliin\nvastaanoton. Näin sovittiin riita, kaikki loukkaukset annettiin\nanteeksi, ja Slipslop sai lahjaksi viitan ja alushameen todistuksena\nemäntänsä vastaisesta suosiosta.\n\nHän yritti kerran pari puhua Josefin puolesta, mutta huomasi\nemäntänsä sydämen niin kovettuneeksi, että viisaasti luopui kaikista\nsellaisista yrityksistä.\n\nHän tuumi, että talossa oli muitakin palvelijoita ja jotkut niistä\nyhtä tanakoita, jos kohta ei juuri niin komeita kuin Josef.\nSitäpaitsi lukija on jo nähnyt, että neidin hellät lähentelyt eivät\nolleet saavuttaneet sitä rohkaisua, jota hän kohtuuden nimessä olisi\nvoinut odottaa. Hän tuumi, että oli tuhlattu aika paljon mesiviiniä\nja makeisia kiittämättömälle lurjukselle, ja koska hän oli jonkin\nverran taipuvainen sen naisellisen lahkokunnan mielipiteisiin, joka\npiti tätä mehevää nuorta miestä melkein yhtä hyvänä kuin tuota\nmehevää nuorta miestä, hylkäsi hän vihdoin Josefin ja hänen asiansa\npuolustelun ja riemuiten intohimonsa voittamisesta asteli pois\nlahjoineen sekä poikkesi varsin tyynesti maistamaan eräästä ruukusta,\nmikä oli erinomaisen hyödyllistä filosofiselle luonteelle.\n\nHän ei jättänyt emäntäänsä yhtä levolliseen mielentilaan.\nRouva-parka ei voinut tuskaa tuntematta ajatella, että hänen rakas\nmaineensa oli palkollisen käsissä. Josefin suhteen hän lohduttautui\nvain toivomuksella, että nuorukainen ei olisi käsittänyt hänen\ntarkoitustaan. Ainakin hän saattoi itselleen vakuuttaa, että ei ollut\nlausunut tälle mitään selvästi. Mitä taas neiti Slipslopiin tuli, hän\notaksui voivansa lahjoa tämän pitämään asian salassa.\n\nMutta enimmin häntä kiusasi, että hän todellakaan ei ollut\nvoittanut intohimoaan aivan täydellisesti. Pikku jumala kurkki\nyhä hänen sydämessään, vaikka kiukku ja suuttumus olivat sitoneet\nrouvan sokoksi, joten hän ei voinut sitä nähdä. Monet monituiset\nkerrat hän oli peruuttamaisillaan poloista nuorukaista vastaan\nlangettamansa tuomion. Rakkaus tuli tämän asianajajaksi ja\nkuiskutteli kaikenlaista hänen puolustuksekseen. Kunniantuntokin\nyritti löytää hänen rikokselleen sovitusta ja säälin tunne lieventää\nhänen rangaistustaan. Toiselta puolen puhuivat ylpeys ja kostonhimo\nyhtä äänekkäästi häntä vastaan. Näin raatelivat rouva-parkaa perin\nristiriitaiset vaistot. Vastakkaiset intohimot kiusasivat häntä ja\nriuhtoivat hänen mieltään moneen eri suuntaan.\n\nSiten olen nähnyt Westminsterin salissa, missä syyttäjä Tappurainen\non seissyt oikealla puolella ja puolustaja Pulmallinen vasemmalla,\nmielipiteiden vaa'an (siksi yhtäläiset olivat heidän palkkionsa)\nvuoroin kallistuvan kummallekin puolen. Milloin Tappurainen esittää\ntodistelun ja Pulmallisen vaakakuppi kohoaa salkoa kohti, milloin\ntaas Tappuraisen puoli Pulmallisen sanojen vaikutuksesta joutuu\nsamaan asemaan. Täältä Tappurainen iskee, tuolta Pulmallinen\nsivaltaa, toinen vääntää tänne, toinen tuonne, kunnes vihdoin kaikki\nkäy kuulijoiden kiusaantuneessa mielessä pelkäksi sekamelskaksi. Yhtä\nsuuria vetoja lyödään voitoista ja tappiosta, eikä tuomari enempää\nkuin valamiehistökään voi saada asiasta mitään tolkkua. Huolellisesti\nasianajajat verhoavat kaikki epätietoisuuteen ja hämärään.\n\nTai tarkatkaamme temmellystä omassatunnossa, jossa kunnia ja\nrehellisyys vetävät tänne, lahjukset ja välttämättömyys kiskovat\ntuonne. Jos meidän tehtävänämme tällä haavaa olisi vain esittää\nvertauksia, voisimme esittää monta muutakin tarkoitukseen sopivaa,\nmutta yksi vertaus (kuten yksi sanakin) on viisaalle kylliksi.\n\nLähdemme siis tuokioksi sankarimme pakeille, jonka kohtalosta lukija\njo lienee hiukan huolestunut.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU\n\nJosef kirjoittaa toisen kirjeen. Hänen asiansa järjestely herra Peter\nPouncen ja Kumpp. kanssa hänen lähtiessään lady Boobyn luota.\n\n\nLohduttomalla Josefilla ei olisi ollut kyllin älyä kelvatakseen\ntämänlaatuisen kirjan päähenkilöksi, jos hän pitemmäksi aikaa olisi\njäänyt epätietoiseksi siitä, mihin hänen emäntänsä tähtäsi. Ettei\nhän sitä tosiaan aikaisemmin oivaltanut, sen seikan suvainnee lukija\nkernaastikin katsoa joutuneen hänen vastahakoisuudestaan havaita\nsellaista, mikä hänen täytyi rouvassa virheenä tuomita. Kun hän\noli poistunut emäntänsä luota, hän meni siis ullakkokamariinsa,\nja siellä häneltä pääsi haikea huudahdus ajatellessaan kauneuden\nmuassa seuraavia lukemattomia onnettomuuksia ja kovaa kohtaloa olla\nnaapurejansa sirompi.\n\nSitten hän istuutui ja vuodatti sydämensä sisarelleen Pamelalle\nseuraavin sanoin:\n\n    Rakas sisko Pamela! Toivon, että olet terve. Mutta mitä\n    uutisia minulla onkaan sinulle kerrottavana! Oi, Pamela!\n    Emäntäni on rakastunut minuun, niin kuin isoiset ihmiset\n    sellaista nimittävät. Hän tahtoisi turmella minut, mutta\n    minä toivon itselläni olevan kyllin päättäväisyyttä ja että\n    minulle suotaisiin se armo, että osaisin kieltäytyä uhraamasta\n    hyveellisyyttäni kellekään vallasnaiselle maan päällä.\n\n    Herra Adams on minulle usein sanonut, että puhtaus on yhtä\n    kiitettävä avu miehessä kuin naisessakin. Hän sanoo, että hän ei\n    ole koskaan tuntenut ketään muuta naista kuin oman vaimonsa, ja\n    minä koetan seurata hänen esimerkkiään. Tosiaankin saan kiittää\n    yksinomaan hänen oivallisia saarnojaan ja neuvojaan sekä sinun\n    kirjeitäsi siitä, että olen kyennyt vastustamaan kiusausta,\n    johon, kuten hän sanoo, kukaan mies ei lankea joutumatta sitä\n    tässä elämässä katumaan tai saamatta siitä vastaisessa tuomiota.\n    Ja miksi luottaisin katumukseen, jonka tekisin kuolinvuoteellani,\n    koska voin kuolla nukkuessani? Kuinka oivallisia ovat hyvät\n    neuvot ja esimerkit! Mutta olen iloinenkin, että emäntäni tuolla\n    tavoin ajoi minut kammiostaan, sillä tuokioksi olin jo melkein\n    kokonaan unohtanut jokaisen sanan, minkä pastori Adams oli\n    minulle lausunut.\n\n    En epäile, rakas sisar, että sinä osaat säilyttää hyveellisyytesi\n    kaikissa koettelemuksissa ja tahdon tarkasti pyytää sinua\n    rukoilemaan, että minäkin voisin säilyttää omani. Sitä ahdistaa\n    näet varsin ankarasti useampikin kuin yksi, mutta minä toivon\n    seuraavani sinun ja Josef-kaimani esimerkkiä ja varjelevani\n    hyveellisyyttäni kaikkien kiusausten uhalla.\n\nTuskin Josef oli päättänyt kirjeensä, kun herra Peter Pounce kutsui\nhänet alakertaan puheilleen. Paitsi sitä, että hän kahdeksan punnan\nvuosipalkastaan oli lähettänyt isälleen ja äidilleen neljä puntaa,\nhänen oli, hankkiakseen itselleen soittokoneita, täytynyt turvautua\nyllämainitun Peterin jalomielisyyteen. Hätätiloissa oli tämän\nnimittäin ollut tapana suorittaa palkollisten palkat etukäteen,\nei ennen kuin vastaava aika oli palveltu, vaan ennen virallista\nmaksupäivää, toisin sanoen ehkä puolisen vuotta sen jälkeen, kun\nsumma oli ansaittu. Ja tämän hän teki viiden prosentin kohtuullista\nkorkoa vastaan tai lienee ottanut vähän enemmänkin. Tällaisella\nihmisystävällisellä toiminnalla, hän kun samalla lainaili rahoja\nmuillekin, jopa omalle isännälleen ja emännälleenkin, oli tuo kunnon\nmies muutamassa vuodessa tyhjästä haalinut kokoon pienen, noin\nkahdenkymmenentuhannen punnan omaisuuden.\n\nVastaanotettuaan pienen palkanjäännöksensä ja riisuttuaan liverinsä\nJosefin täytyi lainata nuttuja housut eräältä palvelijoista (sillä\nhän oli koko huonekunnassa niin suosittu, että kaikki olisivat\nlainanneet hänelle mitä hyvänsä), ja sitten kun Peter oli sanonut\nhänelle, että hän ei saanut viipyä talossa hetkistäkään kauemmin\nkuin oli välttämätöntä hänen liinavaatteittensa matkalaukkuun\nsullomiseksi, minkä työn hän helposti suoritti varsin lyhyessä\najassa, hän jätti haikeat jäähyväiset palvelustovereilleen ja läksi\ntalosta kello seitsemältä illalla.\n\nHän oli kulkenut pari, kolme kadunväliä ennen kuin teki varman\npäätöksensä lähtisikö kaupungista vielä sinä iltana vai etsisikö\nmajapaikan ja odottaisi aamuun asti. Vihdoin, kun hyvin kirkkaasti\nloistava kuukin houkutteli häntä sellaiseen ratkaisuun, hän lähti\nheti taipaleelle, ja siihen hänellä oli vielä muitakin syitä, joita\nlukija ei voi arvata olematta tietäjä, ennen kuin annamme hänelle\nsellaisia viittauksia kuin jo onkin asianmukaista esittää.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU\n\nMonia uusia odottamattomia seikkoja.\n\n\nJoskus saamme kuulla yksinkertaista henkilöä kuvailtaessa sanottavan,\nettä hänen lävitseen voi helposti nähdä, enkä luule, että tuo nimitys\nolisi vähemmän sattuva yksinkertaisesta kirjastakaan. Sen sijaan,\nettä olisimme sovittaneet tuota mietelmää mihinkään erityiseen\nsuoritukseen, tahdoimme mieluummin huomauttaa päinvastaista tämän\nkertomuksen suhteen, jossa näyttämö on avautunut vähitellen.\nTarkkavaistoinen on se lukija, joka voisi nähdä kaksi lukua eteenpäin.\n\nSiitä syystä emme ole tähän asti vihjaisseet asiasta, joka nyt\nnäkyy ehdottomasti vaativan selitystä, koska saatettaneen ihmetellä\nensiksikin sitä, että Josef riensi kaupungista niin tavattoman\nkiireesti kuin vast'ikään kerroimme, ja toiseksi, että hän, kuten\nnyt ryhdymme kertomaan, ei suunnannut matkaansa vanhempiensa tölliin\ntai rakkaan Pamela-sisarensa luo, vaan mieluummin läksi täydellä\nvauhdilla taivaltamaan lady Boobyn maakartanoa kohti, jonka hän\nLontooseen matkustaessaan oli jättänyt.\n\nKerrottakoon siis, että samassa pitäjässä, jossa tämä maatila\nsijaitsi, asui nuori tyttö, jota Josefilla, vaikka hän oli poikien\nja veljien parhaita, oli kiihkeämpi halu tavata kuin vanhempiaan tai\nsisartaan. Tämä oli köyhä tyttö, jota aikaisemmin oli kasvatettu sir\nJohnin perheessä, mistä neiti Slipslop oli karkoittanut hänet vähän\naikaisemmin hänen tavattoman kauneutensa tähden. Muuta syytä tähän\nmenettelyyn en ole voinut keksiä.\n\nTätä nuorta neitosta, joka nyt asui pitäjässä erään lampuodin luona,\nJosef oli aina rakastanut. Tyttökin oli vastannut hänen tunteisiinsa.\nHän oli vain kahta vuotta nuorempi sankariamme. Lapsuudestaan asti\nhe olivat tunteneet toisensa ja heissä oli hyvin aikaisin herännyt\nmolemminpuolinen mieltymys, joka oli kasvanut niin voimakkaaksi,\nettä herra Adams vain suurella vaivalla oli saanut ehkäistyä heidät\nsolmimasta avioliittoa kehottaen heitä odottamaan, kunnes he muutaman\nvuoden palveluksella ja uutteruudella olisivat saavuttaneet hiukan\nenemmän elämänkokemusta ja hankkineet varoja mukavaan yhdyselämään.\n\nHe noudattivat kunnon miehen neuvoa, koska tämän sana pitäjässä oli\nmiltei lakina, sillä kun hän oli käytöksellään neljänkymmenenviiden\najastajan kuluessa seurakuntalaisilleen osoittanut, että hän\nkaikessa vilpittömästi tarkoitti heidän parastaan, he kysyivät joka\ntilaisuudessa häneltä neuvoa ja perin harvoin toimivat vastoin hänen\nmielipidettään.\n\nMitään hellempää ei voi kuvitella kuin näiden kahden rakastavaisen\nero toisistaan. Tuhat huokausta kuohutti Josefin povea, tuhannet\nkyyneleet heruivat Fannyn, se oli tytön nimi, herttaisista silmistä.\nVaikka neidon kainous salli tämän suostua vain nuorukaisen\nkiihkeisiin suudelmiin, niin hänen tulinen rakkautensa vaikutti,\nettä hän ei ainoastaan alistuvana ottanut vastaan rakastajansa\nsyleilyjä, vaan vastasikin niihin ja usein painoi hänet vienosti\nrintaansa vasten. Ja vaikka tuo puristus ei kenties olisi likistänyt\nhyönteistäkään kuoliaaksi, se sai Josefin sydämessä aikaan enemmän\nliikutusta kuin Cornwallin jättiläisen tiukinkaan halaaminen olisi\naiheuttanut.\n\nLukija ihmettelee, että toisiinsa niin hellästi kiintynyt pari ei\nvuosikauden eron aikana milloinkaan ollut kirjeenvaihdossa keskenään.\nOli tosiaan vain yksi syy heitä siitä pidättämässä, se nimittäin,\nettä Fanny-parka ei osannut kirjoittaa eikä lukea. Eikä häntä voitu\nsuostuttaa uskomaan hellän ja puhtaan rakkautensa herkkiä tunteita\nkirjurin välitettäviksi.\n\nSen vuoksi he tyytyivät vain tuon tuostakin tiedustelemaan toistensa\nvointia luottaen molemmin puolin toistensa uskollisuuteen ja\nunelmoiden vastaisesta onnestaan.\n\nSelitettyämme nämä seikat lukijallemme ja mahdollisuuksien mukaan\ntyynnytettyämme kaikki hänen epäluulonsa palaamme kunnon Josefiin,\njonka jätimme, kun hän juuri oli lähtenyt matkalleen illan kuutamossa.\n\nNe, jotka ovat lukeneet joitakin vanhoja tai nykyaikaisia romaaneja\ntai runoutta, lienevät kyllä kuulleet, että rakkaudella on siivet.\nSilti heidän ei tule käsittää asiaa niin, kuten jotkut nuoret\nneidit ovat erehtyneet käsittämään, että rakastaja voisi lentää,\nsillä kirjailijat tahtovat tällä älykkäällä vertauksella ainoastaan\nvihjaista, että rakastajat eivät ole kuhnureja hevosvartijoiden\ntavoin, vaan he kulkevat rivakassa tahdissa. Tarmokas nuorukaisemme,\njoka kykeni kävelyssä kilpailemaan kenen kanssa tahansa, liikutti\nnyt jalkojaan niin ripeästi, että hän neljän tunnin kuluttua ehti\nkuuluisaan majataloon, joka lännenpuoleisille matkustajille oli hyvin\ntuttu.\n\nSen ilmoituspylväässä näette leijonankuvan, ja isäntää, joka on\nristitty Timoteukseksi, sanotaan yleisesti vain Timiksi. Jotkut\novat arvelleet, että hän on valinnut leijonan kyltikseen, koska\nkasvoiltaan suuresti muistuttaa tuota uljasta eläintä, vaikka hän\nluonteeltaan pikemmin on lempeä kuin karitsa. Hänestä pitävät\nkaikenkaltaiset ihmiset, koska hän osaa olla kaikkia kohtaan\nmiellyttävä sekä on varsin taitava historiassa ja politiikassa,\ntunteepa hän jonkin verran lakia ja jumaluusoppiakin, veistelee oivia\nvitsejä ja soittaa ihmeellisen hyvin ranskalaista torvea.\n\nRankka raesade pakotti Josefin etsimään suojaa tästä majatalosta,\njossa muisti sir Thomasin kaupunkimatkallaan syöneen päivällistä.\nTuskin Josef oli istuutunut keittiöntulen ääreen, kun Timoteus\ntuntien hänet perheen lakeijaksi ryhtyi lausumaan suruaan hänen\nisäntänsä kuoleman johdosta. Sanoi tämän olleen erityisen ja läheisen\ntuttavansa, jonka kanssa oli aikoinaan hilpeästi tyhjentänyt monta\npulloa, jopa tusinoittain. Sitten hän huomautti, että kaikki tuo oli\nnyt mennyttä, aivan kuin ei sitä olisi koskaan ollutkaan, ja lopetti\npuheensa oivallisella vakuutuksella kuoleman varmuudesta, minkä hänen\nvaimonsa sanoi olevan vallan totta.\n\nNyt saapui samaan majataloon mies kahden hevosen kanssa. Toista\nniistä hän oli viemässä edemmäksi maalle isäntäänsä vastaan\nmennessään. Hän hoivasi juhdat talliin ja tuli istumaan Josefin\nviereen, joka heti tunsi hänet erään naapurin herrasmiehen\npalvelijaksi. Mies oli nimittäin käynyt heillä.\n\nHänetkin oli rajuilma pakottanut tänne sisälle, vaikka hänen oli\nmäärä kulkea sinä iltana vielä kolmekymmentä kilometriä kauemmaksi.\nOnneksi hänellä oli sama matka kuin Josefillakin. Ja sen vuoksi\nhän käytti tilaisuutta tarjotakseen isäntänsä hevosen ystävänsä\nratsastettavaksi, siitä huolimatta, että häntä oli sellaisesta\nnimenomaan kielletty. Toinen suostui kernaasti ehdotukseen, ja niin\nhe juotuaan kaikessa ystävyydessä ruukullisen olutta jatkoivat\nyhdessä matkaansa, kun myrsky oli asettunut.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU\n\nKerrotaan monista Josefia matkalla kohdanneista seikkailuista,\ntuskin uskottavista niiden mielestä, jotka eivät ole koskaan ajaneet\nkyytivaunuissa.\n\n\nMitään merkillistä ei tapahtunut matkalla majataloon, johon hevoset\noli tilattu. Tänne he pääsivät kello kahden tienoilla aamulla.\nKuu paistoi silloin hyvin kirkkaasti. Kestittyään ystäväänsä\nviinipikarisella ja kiitettyään häntä hevosen lainasta Josef lähti\nkaikista hartaista pyynnöistä huolimatta jatkamaan jalkaisin\nmatkaansa.\n\nHän oli kulkenut noin kaksi peninkulmaa innoissaan ajatuksesta, että\npian näkisi rakkaan Fannynsä, kun hänet eräällä kapealla kujalla\nyllätti kaksi miestä, jotka käskivät hänen pysähtyä ja luovuttaa\nheille, mitä hänellä oli mukanaan. Hän antoi heille heti kaikki\nomistamansa rahat, vähää vaille kaksi puntaa, ja sanoi toivovansa,\nettä he jalomielisesti lahjoittaisivat hänelle takaisin muutaman\nshillingin, jotta hän voisi suorittaa kulunsa kotimatkalla.\n\nToinen roistoista vastasi kiroten:\n\n-- Kylläpä me kohta annamme sulle jotakin, mutta riisu hiidessä ensin\nvaatteesi.\n\n-- Riisu, säesti toinen, -- taikka isken sinulta saatanalta aivosi\nmaalle.\n\nMuistaen, että oli lainannut takkinsa ja housunsa eräältä\nystävältään, ja koska häntä olisi hävettänyt esittää joitakin syitä,\nmiksi ei niitä palauttanut, Josef vastasi toivovansa, että miehet\neivät tiukkaisi hänen vaatteitaan, jotka eivät olleet suuriarvoiset,\nvaan ottaisivat huomioon yön kylmyyden.\n\n-- Viluttaako sinua, lurjus? toinen rosvoista kysyi. -- Kyllä\nminä sinut lämmitän niin että tuntuu, ja sadatellen hän naksautti\nJosefin päätä kohti ojentamaansa pistoolia, jonka jälkeen toinen\nheti sivalsi häntä kohti kepillään. Mutta Josef, joka oli perin\ntaitava palikkataistelija, iski siihen omallaan ja maksoi velkansa\nvastustajalleen niin onnistuneesti, että tämä lensi pitkin pituuttaan\nmaahan. Samalla hän kuitenkin sai toisen roiston pistoolin perästä\ntakaraivoonsa iskun, joka kaatoi hänet tajuttomana kentälle virumaan.\n\nMaahan isketty ryöväri oli nyt toipunut, ja molemmat ryhtyivät\nsauvoillaan peittoamaan Josef-parkaa, kunnes otaksuivat, että olivat\nrusikoineet poloisen hengettömäksi. Sitten he riistivät hänet\nilkialastomaksi, heittivät hänet ojaan ja lähtivät pois saaliineen.\n\nKurja raukka, joka virui liikahtamatta, alkoi juuri tulla tajuihinsa,\nkun kyytivaunut ajoivat ohitse. Kun ratsastava valjakonohjaaja kuuli\nmiehen voihkimisen, hän pysäytti hevosensa ja sanoi kyytimiehelle,\nettä ojassa varmaan virui mies kuolleena, koska hän kuuli sieltä\nvalitusta.\n\n-- Ajakaa toki eteenpäin, kehotti kyytimies, -- olemme hiton lailla\nmyöhässä, eikä meillä ole aikaa etsiä kuolleita miehiä.\n\nEräs naishenkilö, joka oli kuullut ratsupojan sanat ja tuon\nvoihkinan, rukoili hartaasti kyytimiestä pysäyttämään ja ottamaan\nselkoa asiasta. Sitten hän pyysi ratsastajaa astumaan alas ja\nvilkaisemaan ojaan. Tämä teki niin ja selitti palatessaan:\n\n-- Siellä on mies istuallaan yhtä alastomana kuin vastasyntynyt lapsi.\n\n-- Sus siunatkoon! Alaston mies! huudahti naishenkilö. --\nAjuri-kulta, ajakaa eteenpäin ja jättäkää hänet.\n\nTämän jälkeen herratkin astuivat vaunuista, ja Josef pyysi heitä\nsäälimään häntä, koska hänet oli ryöstetty ja melkein kuoliaaksi\npiesty.\n\n-- Ryöstetty! huudahti eräs vanha herrasmies hätääntyneenä. --\nKiirehtikäämme eteenpäin niin nopeasti kuin suinkin mahdollista, tai\nmuutoin meidätkin ryöstetään!\n\nEräs nuori mies, joka oli lainoppinut, vastasi:\n\n-- Soisin kyllä, että olisimme kulkeneet ohi olematta mitään\nhuomaavinamme, mutta nyt voitaisiin todistaa, että olemme olleet\nviimeiseksi hänen seurassaan. Jos mies kuolee, voitaisiin meitä ehkä\nvaatia tilille ja syyttää osallisuudesta hänen murhaansa.\n\nHän piti siis viisaimpana pelastaa poloisen hengen, heidän itsensä\nvuoksi, mikäli se voitiin pelastaa, jotta ei valamiehistö, siinä\ntapauksessa, että raukka kuolisi, saisi aihetta väittää heidän\nraukkamaisesti jättäneen hänet oman onnensa nojaan. Sen vuoksi hän\noli sitä mieltä, että mies oli otettava vaunuihin ja kuljetettava\nlähimpään majataloon.\n\nNaishenkilö vastusti hänen vaunuihin tuomistaan. Jos he nostaisivat\nhänet ajopeleihin, hän sanoi, niin hän itse astuisi alas, koska\nmieluummin jäisi iäksi siihen paikkaan kuin matkustaisi alastoman\nmiehen seurassa.\n\nKyytimies huomautti, että hän ei sallisi miestä otettavaksi\nvaunuihin, jollei joku maksaisi hänen puolestaan shillinkiä\nkyytirahaksi neljän mailin matkalta.\n\nSiihen nuo kaksi herraa eivät suostuneet. Mutta lakimies, joka\npelkäsi itselleen koituvan ikävyyksiä, jos onneton jätettäisiin\nvirumaan tuohon tilaan, sanoi, ettei tällaisissa asioissa koskaan\nvoinut olla liian varovainen, ja muisteli lukeneensa varsin\neriskummaisista tapauksista. Hän uhkasi kyyditsijää ja vaati tätä\nottamaan raukan mukaansa, jos mieli välttää pahempia seurauksia.\nSillä jos mies kuolisi, hänet asetettaisiin syytteeseen tämän\nmurhasta, ja jos mies jäisi eloon ja nostaisi kanteen kyytimiestä\nvastaan, niin hän, lakimies, kernaasti antaisi asiasta kirjallisen\nselostuksen.\n\nNäillä sanoilla oli terveellinen vaikutus kyytimieheen, joka hyvin\ntunsi häntä puhuttelevan henkilön, ja yllämainittu vanha herrasmies,\njoka ajatteli, että alaston mies tuottaisi hänelle monta tilaisuutta\nosoittaa naiselle sukkeluuttaan, yhtyi muihin luvaten tarjota ruukun\nolutta hänen kyytipalkakseen. Näin kyytimies vihdoin suostui, osaksi\ntoisen uhkauksien pelottamana, osaksi toisen lupausten viekotuksesta\nja ehkäpä hiukan säälistäkin poloista kohtaan, joka seisoi siinä\nverissään ja vilusta väristen.\n\nNyt Josef läheni vaunuja, mutta nähdessään naishenkilön, joka piti\nviuhkaansa silmiensä edessä, hän kurjasta tilastaan huolimatta\nehdottomasti kieltäytyi astumasta sisälle, jollei hänelle\nannettu riittävää verhoa, mikä estäisi jokaisen pienimmänkin\nsäädyllisyydenloukkauksen. Niin täydellisen kaino tämä nuori mies\noli. Sellainen mahtava vaikutus oli herttaisen Pamelan tahrattomalla\nesimerkillä ja herra Adamsin oivallisilla saarnoilla häneen ollut.\n\nVaikka vaunuissa oli useita päällystakkeja, ei ollut suinkaan\nhelppo suoriutua Josefin pyynnön aiheuttamasta pulasta. Molemmat\nherrasmiehet valittivat vilua, eikä heiltä mielestään riittänyt\nrievun riekalettakaan.\n\nVitsiniekka huomautti nauraen, että ihminen oli itseänsä lähinnä,\nja kyytimies, jolla oli kaksi päällysnuttua alleen levitettyinä,\nkieltäytyi lainaamasta kumpaakaan, peläten niiden tahrautuvan vereen.\nRouvashenkilön palvelija puolusteli samalla verukkeella, ja siinä\nnainen itse, vaikka häntä niin kauhistuttikin alaston mies, myönsi\nhänen olevan oikeassa. Ja on enemmän kuin luultavaa, että Josefin,\njoka itsepintaisesti pysyi kainossa päätöksessään, olisi täytynyt\nmenehtyä, ellei ratsupoika, nuorukainen, joka sittemmin toimitettiin\nvankisiirtolaan kanaorren puhdistamisesta, olisi vapaaehtoisesti\nriisunut päällysnuttuaan, mikä oli hänen ainoa varsinainen\nvaatekappaleensa. Samalla hän karkeasti kiroten, mistä matkustajat\nhäntä nuhtelivat huomautti, että hän mieluimmin ajaisi elinikänsä\npaitasillaan kuin sallisi lähimmäisensä virua tuollaisessa kurjassa\ntilassa.\n\nKun Josef oli pukenut ylleen päällysnutun, hänet nostettiin\nvaunuihin, jotka nyt jatkoivat matkaansa. Nuorukainen selitti\nolevansa melkein kuoliaaksi kangistunut vilusta, ja tästä sai\nirvihammas aiheen kysyä naishenkilöltä, eikö tämä voisi antaa hänelle\nryyppyjä. Toinen vastasi hiukan närkästyneenä, että hän ihmetteli\nsellaisen kysymyksen esittämistä, mutta vakuutti herrasmiehelle,\nettei hän koskaan maistanut väkeviä.\n\nLakimies kyseli parhaillaan ryöväyksen yksityiskohtia, kun vaunut\npysähtyivät ja toinen rosvoista pisti pistoolin sisään ja vaati\nmatkustajilta näiden rahoja, jotka he kerkeästi luovuttivatkin.\nSäikähdyksissään rouvashenkilö antoi noin korttelin vetoisen\nhopeapullon, jonka roisto, vietyään sen huulilleen ja juotuaan\nrouvan maljan, vakuutti sisältävän parhainta Nantesin konjakkia,\nmitä hän koskaan oli maistanut. Jälkeenpäin vallasnainen vakuutti\nseuralaisilleen, että se johtui hänen kamarineitinsä erehdyksestä.\nHän oli nimittäin käskenyt tämän täyttää pullon unkarilaisella\nrosmariinivedellä.\n\nHeti kun roistot olivat lähteneet, ilmoitti lakimies, jolla näkyi\nolleen pistoolilipas vaunuistuimen laatikossa, seurueelle, että jos\nolisi ollut päivänvalo ja hän olisi päässyt käsiksi aseisiinsa, niin\nhän ei olisi alistunut ryöstöön. Hän mainitsi myös, että hän ratsain\nmatkustellessaan oli usein tavannut maantierosvoja, mutta että kukaan\nniistä ei koskaan ollut uskaltanut hätyyttää häntä. Lopuksi hän\nselitti, että jos hän ei olisi enemmän pelännyt rouvashenkilön kuin\nitsensä puolesta, hän ei olisi niin helposti luopunut rahoistaan.\n\nNiin kuin yleensä on huomattu, että sukkeluus viihtyy tyhjissä\ntaskuissa, niin herrasmieskin, jonka älykkyydestä olemme edellä\nmaininneet, alkoi heti rahoistaan eroon päästyään tulla hyvin\nnaljailevaksi. Hän vihjaili usein Aatamiin ja Eevaan ja lasketteli\nmonta oivaa kokkapuhetta viikunoista ja viikunanlehdistä, mikä\nkenties loukkasi enemmän Josefia kuin ketään muuta seurasta.\n\nLakimieskin lausui muutaman varsin sievän pilan silti poikkeamatta\nammattialaltaan. Hän sanoi, että jos Josef ja rouvashenkilö olisivat\nyksinään, niin edellinen voisi helpommin siirtää omaisuuttaan\njälkimmäisen huostaan, koska sitä nykyisin ei ollut mikään kiinnitys\nrasittamassa. Hän takasi, että luovutus pian tapahtuisi, ja sanoi,\nettä se oli oikea tapa luoda jälkiperillisiä. Itse puolestaan hän\nlupautui tekemään niin lujan kauppakirjan, ettei olisi mitään häädön\nvaaraa. Tällaista leukailua hän jatkoi ja vitsit pulppuilivat\ntulvimalla hänen suustansa, kunnes vaunut saapuivat majataloon,\njossa vain yksi palvelijatar oli valveilla ja valmiina huolehtimaan\nkyytimiehestä ja toimittamaan tälle kylmää ruokaa ja ryypyn.\n\nJosef halusi astua vaunuista ja pyysi laittamaan itselleen\nvuoteen, minkä tyttö kernaasti lupasi tehdäkin. Ja koska hän\noli hyväluontoinen naikkonen eikä niin arka ja kursaileva kuin\nvallasnainen oli ollut, hän viskasi suuren risukimpun tuleen, antoi\nJosefin hartioille yhden tallirenkien päällystakeista ja pyysi tätä\nistumaan lämmittelemään siksi aikaa kun teki vuodetta. Sillä välin\nkyytimies käväisi noutamassa eräässä naapurirakennuksessa asuvan\nhaavurin, minkä jälkeen hän muistutti matkustajilleen, kuinka paljon\nhe olivat viivästyneet, ja kiirehti heitä mahdollisimman nopeasti\njälleen taipaleelle, sitten kun oli sanottu hyvästi Josefille.\n\nTyttö sai pian Josefin hoivatuksi vuoteeseen ja lupasi käyttää\nvaikutusvaltaansa lainatakseen hänelle paidan, mutta nähdessään hänet\nniin verisenä ja sen vuoksi luulotellen, kuten jälkeenpäin sanoi,\nettä poika oli kuoleman oma, hän juoksi täyttä kyytiä kiirehtimään\nhaavuria, joka jo oli enemmän kuin puolipukimissa, arvellen, että\nvaunut olivat kaatuneet ja joku herrasmies tai rouvashenkilö\nloukkaantunut. Heti kun tyttö oli ikkunasta hänelle ilmoittanut, että\nkysymyksessä oli köyhä jalankulkija, jolta oli riistetty kaikki,\nmitä hänellä oli, ja joka oli melkein murhattukin, tohtori torui\nhäntä siitä, että häntä niin aikaisin häirittiin, riuhtaisi vaatteet\njälleen yltään ja palasi hyvin levollisesti vuoteeseensa nukkumaan.\n\nAurora aamurusko alkoi nyt esiintyä heleäposkisena kukkuloiden takaa\nkymmenen miljoonan sulkaisen sävelniekan virittäessä hilpeänä kuorona\nsarjan liverryksiä, kymmenentuhatta kertaa ihanampia kuin ne runot,\njoita meidän _poèta laureatus_ on sepittänyt, ja laulaessa sekä\nlaulun vuoksi että alkavan päivän kunniaksi. Kun majatalon isäntä,\nherra Tow-wouse, nousi ja kuuli palvelustytöltä rosvouksesta ja\npoloisen alastoman vieraan tilasta, hän pudisti päätään ja huudahti:\n\n-- Voi, hyvänen aika! ja käski sitten tytön viedä Josefille yhden\nhänen omista paidoistansa.\n\nRouva Tow-wouse oli juuri herännyt ja turhaan ojentanut käsivartensa\nhalatakseen vuoteelta lähtenyttä puolisoaan, kun palvelijatar astui\nhuoneeseen.\n\n-- Kuka siellä on? Bettykö?\n\n-- Niin, rouva.\n\n-- Missä on isäntäsi?\n\n-- Hän on ulkona, rouva. Hän lähetti minut noutamaan paitaa\nvietäväksi alastomalle miespoloiselle, jonka ne on ryövänneet ja\ntappaneet.\n\n-- Kajoakin vain paitoihin, jos uskallat, senkin letukka, tiuskaisi\nrouva Tow-wouse. -- Isäntäsi on hyvä mies, kun ottaa taloonsa\nalastomia kulkureita ja pukee niiden ylle omat vaatteensa. Minä en\ntahdo sellaisesta tietää. Jos rohkenet kajota johonkin, niin paiskaan\nyöastian vasten naamaasi. Mene kutsumaan isäntäsi tänne.\n\n-- Kyllä, rouva, Betty vastasi.\n\nHeti kun isäntä oli tullut sisälle, hänen aviosiippansa aloitti tähän\ntapaan:\n\n-- Mitä hittoa sinä oikeastaan tarkoitat, herra Tow-wouse? Onko minun\nostettava paitoja kaikille lurjuksille lainattavaksi?\n\n-- Rakas eukkoseni, herra Tow-wouse sanoi, -- hän on kurja raukka.\n\n-- Niin, sanoi emäntä, -- tiedän kyllä, että hän on kurja raukka,\nmutta mitä hittoa meillä on kurjien raukkojen kanssa tekemistä? Laki\npakottaa meidät pitämään huolta jo liiankin monesta. Ennen pitkää\nolemme saaneet pukea kolme-, neljäkymmentä kurjaa raukkaa punaisiin\ntakkeihin.\n\n-- Eukko kulta, Tow-wouse huudahti, -- tältä mieheltä on ryöstetty\nkoko hänen omaisuutensa.\n\n-- No, millä rahoilla hän sitten maksaa laskunsa? eukko huusi. --\nMiksei sellainen mies mene olutkapakkaan? Kyllä minä panen hänet\ntäältä pyörimään heti kun nousen, sen sinulle vakuutan.\n\n-- Eukkoseni, sanoi toinen, -- tavallinen ihmisrakkaus kieltää sinut\nsiitä.\n\n-- Tavallinen ihmisrakkaus, kyllä maar! noitui emäntä. -- Tavallinen\nihmisrakkaus käskee meitä pitämään huolta itsestämme ja perheestämme,\nenkä minä tahdo perheineni joutua puille paljaille sinun\nihmisrakkautesi tähden, usko se!\n\n-- Niin, eukko kulta, myönteli mies, -- tee kuten tahdot, kunhan\nnouset ylös. Tiedäthän, etten koskaan vastusta sinua.\n\n-- Ei, kivahti emäntä, -- vaikka itse piru ryhtyisi minua\nvastustamaan, niin kyllä laittaisin sille liian kuumat oltavat tässä\ntalossa.\n\nTällaisia haastellen he kuluttivat vajaan puolituntia, sillä välin\nkun Betty hankki paidan tallirengiltä, joka oli hänen sulhasiaan,\nja puki sen Josef-paran ylle. Nyt oli vihdoin haavurikin tullut\nhäntä katsomaan, oli pessyt ja hoivannut hänen haavansa ja\nsaapui ilmoittamaan herra Tow-wouselle, että hänen vieraansa oli\nilmeisessä hengenvaarassa ja että niin ollen tuskin oli toivoa hänen\ntoipumisestansa.\n\n-- Oletpa sinä keittänyt meille oivan kalaliemen! huudahti\nrouva Tow-wouse. -- Luultavasti saamme pitää hautajaiset omalla\nkustannuksellamme.\n\nTow-wouse, joka ihmisrakkaudestaan huolimatta olisi yhtä epäröimättä\näänestänyt kuin konsaan vaaliuurnan ääressä, että mikä muu talo\ntahansa kuningaskunnassa olisi kernaasti saanut ottaa hänen vieraansa\nhaltuunsa, vastasi:\n\n-- Rakas eukkoseni, minussa ei ole syytä. Hänet tuotiin tänne\npostivaunuissa, ja Betty laittoi hänet vuoteeseen, ennen kuin vielä\nolin jalkeilla.\n\n-- Kyllä minä sille Betylle näytän, ärähti emäntä ja hyökkäsi sitten\npuolipukimissaan ja toiset puolet vaatteitaan kainalossansa onnetonta\nBettyä etsimään, samalla kun Tow-wouse ja haavalääkäri menivät\nkatsomaan Josef-parkaa ja tiedustelemaan häneltä tämän surullisen\njutun yksityiskohtia.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU\n\nKerrotaan, mitä Josefille tapahtui hänen maatessaan sairaana\nmajatalossa. Omituinen keskustelu hänen ja herra Barnabasin, pitäjän\npastorin, välillä.\n\n\nHeti kun Josef oli seikkaperäisesti kertonut rosvouksesta, samalla\nantaen muutamia lyhyitä tietoja itsestään ja aikomastaan matkasta,\nhän kysyi haavurilta, arveliko tämä hänen tilaansa vaaralliseksi,\nmihin tohtori hyvin rehellisesti vastasi pelkäävänsä niin olevan\nlaita, koska hänen valtimonsa löi perin kiihtyneesti ja kuumeisesti,\nja jos kuume osoittautuisi enemmän kuin oireelliseksi, niin potilaan\npelastaminen olisi mahdotonta.\n\nHuokaisten syvään Josef huudahti:\n\n-- Fanny-parka, olisin tahtonut elää niin kauan, että olisin saanut\nnähdä sinut! Mutta tapahtukoon Jumalan tahto!\n\nLääkäri neuvoi häntä sitten, että jos hänellä oli joitakin maallisia\nasioita järjestettävinä, hänen tulisi tehdä se mahdollisimman\npian. Vaikka hän toivoikin sairaan paranevan, hän piti kuitenkin\nvelvollisuutenaan ilmoittaa tälle suuresta vaarasta, ja jos hänen\nnesteittensä pahanluontoinen kokoonpano saisi kuumeen uudistumaan,\nvoisi hän pian alkaa hourailla eikä kykenisi tekemään testamenttiansa.\n\nJosef vastasi, että koko avarassa maailmassa ei voinut olla toista\nhäntä köyhempää, koska hänellä ryöväyksen jälkeen ei ollut yhtään\nmitään, jota voisi nimittää omakseen.\n\n-- Minulla oli, hän lisäsi, -- pieni vaivainen kultamedaljonki,\njoka olisi tuottanut minulle lohtua kaikissa huolissani, mutta\nsen ne minulta veivät. Enpä kuitenkaan, Fanny, kaipaa mitään,\nmikä muistuttaisi minulle sinusta. Minä kannan armasta kuvaasi\nsydämessäni, eikä kukaan roisto sitä sieltä riistä.\n\nJosef pyysi kynää ja paperia kirjoittaakseen kirjeen, mutta niitä ei\nhänelle annettu, vaan häntä kehotettiin kaikin mokomin rauhoittumaan.\nSitten he jättivät hänet. Herra Tow-wouse lähetti noutamaan pappia,\njotta tämä puhuisi viimeisiä lohdunsanoja Josef-paran sielulle, koska\nhaavuri epäili menestystään hänen ruumiinsa käsittelyssä.\n\nHerra Barnabas, se oli pappismiehen nimi, tuli heti tiedon saatuaan,\nja juotuaan ensin emännän kanssa muutaman kupillisen teetä ja\ntyhjennettyään sitten punssimaljan isännän kanssa hän astui\nhuoneeseen, jossa Josef lepäsi. Mutta tavattuaan hänet nukuksissa\nhän palasi ottamaan vielä yhden siemauksen. Sen jälkeen hän hiipi\nhiljaa huoneen ovelle ja avattuaan sen kuuli sairaan miehen höpisevän\nitsekseen tähän tapaan:\n\n-- Oi ihailtavin Pamela, sinä hyveellisin sisko, jonka esimerkki\nvain teki minut kykeneväksi vastustamaan rikkauden ja kauneuden\nviettelyksiä ja säilyttämään itseni puhtaana ja koskemattomana\nrakkaan Fannyn syleilyihin, jos taivas olisi suonut, että koskaan\nolisin hänen helmaansa päässyt! Mitkä rikkaudet, mikä kunnia tai\nmitkä riemut voivat meille korvata viattomuutemme menetyksen? Eikö\nse yksinään tuota meille suurempaa lohtua kuin kaikki maalliset\nsaavutukset? Mikä muu kuin viattomuus ja hyveellisyys voisi tarjota\nlohdun hitustakaan minunlaiselleni kurjalle raukalle? Mutta ne\nsaattavat minut pitämään tätä tuskallista sairasvuodetta kaikkia\nniitä riemuja parempana, jotka olisin armollisen emäntäni vuoteessa\nlöytänyt. Ne rohkaisevat minut katsomaan kuolemaa pelottomasti\nsilmiin, ja vaikka rakastan Fannyäni enemmän kuin mies koskaan\non naista rakastanut, opettavat ne minut valittamatta alistumaan\nJumalan tahdon alle. Oi sinä hurmaava, ihastuttava olento! Jos taivas\nolisi suonut sinut ikiomakseni, niin köyhin, alhaisinkin asema\nolisi minulle ollut paratiisi. Olisin voinut elää sinun kanssasi\nmatalimmassa majassa, palatsien loistoa, isoisten herkkuja tai\nainoankaan ihmisen rikkauksia kadehtimatta. Mutta minun täytyy jättää\nsinut, jättää sinut iäksi, rakkain enkelini! Minun täytyy kohdistaa\najatukseni toiseen maailmaan, ja rukoilen sydämestäni, että sinä jo\ntässäkin elämässä löytäisit lohdutusta ja onnea.\n\nBarnabas ajatteli kuulleensa kylliksi ja meni siis alakertaan\nilmoittamaan Tow-wouselle, ettei voinut hänen vierastaan ripittää,\nkoska tämä oli kovin höperöjä oli vain lörpötellyt joukon\njärjettömyyksiä hänen ollessaan huoneessa.\n\nHaavuri palasi iltapäivällä ja tapasi potilaansa ankarammassa\nkuumeessa kuin sanoi tämän hänen lähtiessään olleen, vaikka ei\nsairas silti houraillut. Vastoin herra Barnabasin mielipidettä ei\nnuorukainen ollut hetkeäkään ollut tajuttomana siitä asti, kun hänet\nmajataloon tuotiin.\n\nLähetettiin taaskin noutamaan Barnabas, ja suurella vaivalla hänet\nsaatiin lähtemään. Heti huoneeseen astuessaan hän sanoi Josefille,\nettä hän oli tullut rukoilemaan tämän puolesta ja valmistamaan tätä\ntoiseen maailmaan, jonka vuoksi hän ensiksikin toivoi, että kuoleva\nolisi katunut kaikki syntinsä.\n\nJosef vastasi, että hän toivoakseen oli sen tehnyt, mutta sanoi\nolevan erään seikan, josta ei oikein tiennyt, nimittäisikö sitä\nsynniksi. Jos se oli syntiä, hän pelkäsi sen synnin harjoituksessa\nkuolevansa. Hän nimittäin tunsi kaihoa, kun täytyi erota nuoresta\nnaisesta, jota hän rakasti yhtä hellästi kuin omaa sydänvertansa.\n\nBarnabas vakuutti hänelle, että kaikki nuriseminen Jumalan tahtoa\nvastaan oli suurimpia syntejä, mitä ihminen saattoi tehdä, ja että\nhänen tuli unhottaa kaikki lihalliset lemmentunteet ja ajatella\nparempia asioita.\n\nJosef vastasi, että hän ei unohtaisi Fannyänsä tässä eikä\ntulevaisessa maailmassa ja että, olipa se kuinka katkera tahansa,\ntieto hänestä iäksi eroamisesta ei ollut puoliksikaan niin piinaava\nkuin pelko tytön kärsimyksistä, kun tämä saisi kuulla hänen\nonnettomuudestaan.\n\nBarnabas selitti sellaisen pelon osoittavan perin rikollista\nluottamuksen puutetta ja epätoivoisuutta. Hänen oli luovuttava\nkaikista inhimillisistä intohimoista ja kohotettava sydämensä taivaan\npuoleen.\n\nJosef vastasi, että sitä hän juuri toivoikin ja olisi kiitollinen,\njos pastori avustaisi häntä siinä pyrkimyksessä.\n\n-- Se on armon avulla saavutettavissa, Barnabas selitti, ja kun\nJosef rukoili häntä ilmoittamaan, kuinka sellaisesta armosta pääsisi\nosalliseksi, Barnabas vastasi: -- Rukouksella ja uskolla.\n\nSitten hän tiedusti, antoiko nuori mies anteeksi rosvoille.\n\nJosef vastasi pelkäävänsä, että se oli hänelle ylivoimaista, sillä\nmikään ei tuottaisi hänelle suurempaa iloa kuin kuulla miesten\njoutuneen kiinni.\n\n-- Sitä on toivottava oikeuden nimessä, Barnabas huudahti.\n\n-- Niin kyllä, myönsi Josef, -- mutta jos minä sattuisin heidät\nvielä tapaamaan, niin pelkään, että hyökkäisin heidän kimppuunsa ja\ntappaisinkin heidät, jos voisin.\n\n-- Epäilemättä, Barnabas vastasi, -- on rosvon surmaaminen laillista,\nmutta voitko sanoa, että annat heille anteeksi, niinkuin kristityn\ntulee?\n\nJosef halusi tietää, millaista se anteeksianto oli.\n\n-- Se on, Barnabas vastasi, -- että annat heille anteeksi niin\nkuin... niin kuin... annat heille anteeksi niin kuin... lyhyesti\nsanoen, annat heille anteeksi niin kuin kristityn tulee.\n\nJosef vastasi koettavansa antaa heille anteeksi siinä määrin kuin voi.\n\n-- No niin, no niin, Barnabas virkkoi, -- se riittää. Sitten hän\nkyseli nuorukaiselta, muistiko tämä mitään muita katumattomia\nsyntejä, ja jos muisti, kehotti tätä katumaan ne niin nopeasti\nkuin saattoi, jotta he voisivat lukea muutamia rukouksia yhdessä.\nJosef vastasi, että hän ei voinut muistaa mitään suuria rikoksia,\njoihin olisi tehnyt itsensä syypääksi, ja että hän oli vilpittömästi\npahoillaan niistä, mitä oli tehnyt.\n\nBarnabas sanoi sen riittävän ja ryhtyi sitten rukouksiin kiireen\nkaupalla, missä hän olikin mestari. Häntä kiirehti pikemminkin se,\nettä hiukan seuraa oli odottamassa häntä alhaalla vierastuvassa,\njossa punssiainekset olivat valmiiksi varattuina, mutta kukaan ei\ntahtonut pusertaa appelsiineja ennen hänen tuloaan.\n\nJosef valitti kurkkuaan kuivaavan ja halusi hiukan teetä. Barnabas\nilmoitti siitä rouva Tow-wouselle, joka vastasi juuri juoneensa\nviimeisen tilkan ja sanoi, että hän ei kerinnyt koko päivää vettä\nkiehauttelemaan. Käski sentään Bettyn viedä miehelle hiukan\narkiolutta.\n\nBetty totteli emäntänsä käskyjä, mutta vähän maistettuaan Josef sanoi\npelkäävänsä, että se lisäisi hänen kuumettaan ja että hän kovin\nhaluaisi teetä. Tähän hyväluontoinen Betty vastasi, että hänen piti\nsaada teetä niin totta kuin teetä maailmassa oli. Hän meni siis itse\nostamaan hiukan teetä ja toi juoman Josefille. Ja nyt jätämmekin\nheidät sinne joksikin aikaa kahden kesken, sillä välin kun huvitamme\nlukijaa muilla asioilla.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU\n\nMonenmoisia seikkailuja, jotka seurasivat toisiaan majatalossa.\n\n\nOli iltahämärä, kun vakavan näköinen henkilö ratsasti kestikievariin\nja jätettyään hevosensa tallirengin huostaan astui suoraa päätä\nkeittiöön, jossa hän tilattuaan piipullisen tupakkaa asettui lieden\nääreen, mihin useita muitakin henkilöitä oli kerääntynyt.\n\nHaasteltiin yksinomaan edellisenä yönä tapahtuneesta ryöstöstä ja\nkurjasta mies-raukasta, joka makasi yläkerrassa siinä kauheassa\ntilassa, jossa olemme hänet nähneet. Rouva Tow-wouse sanoi\nihmettelevänsä, mitä hittoa Tom Whipwell tarkoitti tuomalla moisia\nvieraita hänen taloonsa, kun tien varrella oli niin monta niiden\ntyyssijaksi sopivaa paikkaa. Mutta hän vakuutti myös, että jos mies\nkuolisi, niin pitäjä saisi kustantaa hänen maahanpaniaisensa ja\nlisäsi vielä:\n\n-- Ei sille olisi kelvannut mikään muu kuin tee, sen minä sanon.\n\nBetty, joka juuri oli palannut laupeudentyöstään, huomautti, että\nhän uskoi vieraan herrasmieheksi, koska ei ollut eläissään nähnyt\nhienompaa hipiää.\n\n-- Olkoon vaikka rokonnäppyjä täynnä! tuiskahti rouva Tow-wouse. --\nNiitä me luullakseni kaikki palkaksemme saamme. Toivon, ettei mokomia\nherrasmiehiä koskaan Lohikäärmeen kievariin saapuisi.\n\nMajatalon kyltissä lienee ollut lohikäärmeen kuva.\n\nÄsken tullut herrasmies ilmaisi varsin suurta liikutusta kuullessaan\nonnettoman nuorukaisen hädästä, sitäkin enemmän kun huomasi, ettei\nhän ollut joutunut kaikkein säälivimpiin käsiin. Ja tosiaankin, ellei\nrouva Tow-wouse olisi itse osoittanut suloista mielenlaatuaan, oli\njo luontokin nähnyt niin paljon vaivaa hänen kasvoistaan, että itse\nHogarthkaan ei koskaan ole maalannut ilmeikkäämpää kuvaa.\n\nHän oli vartaloltaan lyhyt, laiha ja käyrä. Hänellä oli keskeltä\nulkoneva otsa, ja sieltä se aleni vinoon nenää kohti, joka oli\nterävä ja punainen ja olisi riippunut hänen huuliensa yli, ellei\nluonto olisi keikauttanut sen kärkeä ylöspäin. Hänen huulensa olivat\nkuin kaksi nahkalappua, jotka hän puhuessaan aina puristi kokoon\nkuin pussin suun. Hän oli koukkuleukainen, ja sen nahankappaleen\nyläpäässä, joka muodosti hänen poskensa, oli kaksi luuta, jotka\nmelkein peittivät hänen pienen punaisen silmäparinsa. Mainittakoon\nvielä ääni, joka oli ihmeellisen sopiva sen lausuttaviin ajatuksiin,\nse kun oli sekä kimeä että käheä.\n\nEi ole helppo sanoa oliko herrasmiehessä herännyt suurempi inho\nemäntää vai suurempi säälintunne tämän onnetonta vierasta kohtaan.\nHän tiedusteli hyvin vakavasti haavurilta, joka nyt oli saapunut\nkeittiöön, oliko hänellä toiveita nuoren miehen toipumisesta.\nHän pyysi toista käyttämään kaikki mahdolliset keinot hänen\nparantamisekseen, huomauttaen, että kaikkien ammattimiesten\nvelvollisuus oli ilmaiseksi käyttää taitoaan köyhien ja hädässä\nolevien hyväksi. Haavuri vastasi, että hän kyllä tekisi tehtävänsä,\nmutta vakuutti, etteivät kaikki Lontoon lääkärit voisi häntä auttaa.\n\n-- Sanokaahan, hyvä herra, vieras kysyi, -- millaisia hänen haavansa\novat?\n\n-- No, ymmärrättekö te jotakin haavoista? tohtori tiedusti iskien\nsilmää rouva Tow-wouselle.\n\n-- Onhan minulla vähän aavistusta haavojen hoidosta, vastasi\nherrasmies.\n\n-- Vähän aavistusta... he, he, he! haavuri naurahti. -- Aavistusta se\ntosiaan taitaa olla.\n\nSeurue kävi perin tarkkaavaiseksi odottaen kuulevansa tohtorin, joka\nheidän käsityksensä mukaan oli viisas mies, nolaavan tuon vieraan\nherran.\n\nHän aloitti sen vuoksi voitonvarmaan sävyyn:\n\n-- Herra on luullakseni matkustellut?\n\n-- En tosiaankaan ole, vieras vastasi.\n\n-- Hoo, sitten olette ehkä toiminut sairaaloissa?\n\n-- En ole, hyvä herra.\n\n-- Hm, ette sitäkään? Mistä sitten, hyvä herra, olette oppinut\nhaavatiedettä, jos rohkenen kysyä?\n\n-- Enpä minä paljon väitä tietävänikään, tohtori, mutta hiukan olen\nkirjoista lukenut, puhuteltu vastasi.\n\n-- Kirjoista! tohtori huudahti. -- Olette kaiketi lukenut Galenia ja\nHippokratesta!\n\n-- En, hyvä herra, vastasi toinen.\n\n-- Mitä! Ymmärrätte haavatiedettä, lääkäri vastasi, -- ettekä ole\nlukenut Galenia ja Hippokratesta?\n\n-- Hyvä herra, vieras sanoi, -- luullakseni on monta haavuria, jotka\neivät ole lukeneet heidän teoksiaan.\n\n-- Niin minäkin luulen, tohtori myönsi. -- Sitä suurempi häpeä\nheille, mutta opintojeni nojalla osaan ne ulkoa, ja harvoin käyn\nmissään kuljettamatta niitä molempia taskussani.\n\n-- Ne ovat aika isoja kirjoja, herrasmies huomautti.\n\n-- Niin, tohtori sanoi, -- kyllä kai minä tiedän niiden koon paremmin\nkuin te. Tässä hän alkoi iskeä silmää, ja koko seurue purskahti\nnauramaan.\n\nJatkaen voitollista väittelyään tohtori kysyi herrasmieheltä,\neikö tämä ymmärtänyt varsinaista lääketiedettä yhtä hyvin kuin\nkirurgiaakin.\n\n-- Melkein paremmin, toinen vastasi.\n\n-- Niin, sen arvasinkin, tohtori huudahti silmää iskien. -- Kas,\nminäkin tunnen hiukan lääketiedettä.\n\n-- Jospa minä tuntisin edes puoliksi niin paljon, sanoi Tow-wouse, --\nniin en enää koskaan sitoisi esiliinaa vyötäreilleni.\n\n-- Uskon tosiaan, hyvä isäntä, tohtori innostui, -- että vaikka sen\nitse sanon, niin ei kahdentoista peninkulman päässä täältä ole monta\nsellaista, jotka paremmin käsittelevät kuumetta _Veniente accurrite\nmorbo_, se on minun menettelytapani. Arvelen, että veli osaa latinaa?\n\n-- Hiukkasen, myönsi herrasmies.\n\n-- Niin, ja kreikkaa sitten, sen takaan: _Ton dapomibominos\npolujlosboio Thalasses_. Mutta olen nämä asiat jo melkein unohtanut.\nEnnen olisin osannut lukea Homeroksen ulkoa.\n\n-- Kas, kas, herra on saanut kovan pähkinän purrakseen! ilkkui rouva\nTow-wouse, jolloin he kaikki alkoivat nauraa.\n\nHerrasmies, jolla ei ollut pienintäkään halua leikinlaskuun, salli\nhyvin tyytyväisenä tohtorin nauttia voitostaan, minkä tämä tekikin\nmelkoisella mielihyvällä, ja tunnusteltuaan kylliksi miehen tietojen\nsyvällisyyttä sanoi tälle, että hän oli täysin vakuuttunut tämän\nsuuresta opista ja kyvykkyydestä ja olisi kiitollinen, jos tohtori\nantaisi hänen tietää, mitä hän yläkerrassa makaavan potilaansa\ntilasta ajatteli.\n\n-- Hyvä herra, tohtori sanoi, -- hän on kuolemaan tuomittu mies.\nHänen päähänsä osunut kolhaisu on lävistänyt takaraivon sisäkalvon ja\nrepinyt sen pienoisen, näkymättömän juurihermon, joka yhtyy pääkallon\nkalvoon. Ja tämä aiheutti ensiksi oireellisen, sitten pneumaattisen\nkuumeen, ja vihdoin hän on saanut deliriumin eli alkanut hourailla,\nkuten oppimaton rahvas sanoo.\n\nHän jatkoi tätä oppinutta selostustaan, kunnes hänet keskeytti\nvaltava melu. Jotkut naapuriston nuorista miehistä olivat ottaneet\ntoisen rosvon kiinni ja olivat parhaillaan tuomassa häntä majataloon.\nBetty riensi ylös kertomaan uutista Josefille, joka pyysi etsimään\npientä taittunutta kultahelyä, johon oli sidottu nauha ja jonka\nhän voisi vannoa tuntevansa kaiken maailman rikkaimpien pohattojen\ntavaroiden joukosta.\n\nVaikka mies yhä vakuutti viattomuuttansa, puuhaili meluava\nihmisjoukko kuitenkin uutterasti tutkien hänen taskujaan, ja pian\nvedettiinkin muiden esineiden ohella äsken mainittu kultakapine\nesille. Tuskin Betty oli nähnyt sen, kun hän riuhtaisi sen käsiinsä\nja vei ylös Josefille, joka riemusta haltioituneena otti sen vastaan\nja painaen sen povelleen selitti, että hän nyt kuoli tyytyväisenä.\n\nMuutamaa minuuttia myöhemmin tuli sisälle toisiakin tuoden\nmaantienojasta löytämänsä käärön, joka tosiaankin sisälsi Josefilta\nriisutut vaatteet ja muita häneltä riistettyjä esineitä.\n\nTuskin herrasmies oli nähnyt nuorukaisen lainatakin, kun hän\nvakuutti tuntevansa liverin. Jos se oli ryöstetty ylhäällä olevalta\nmies-poloiselta, hän halusi nähdä tämän, koska tunsi varsin hyvin sen\nperheen, jonka vaakuna liverissä oli.\n\nBetty vei hänet siis yläkertaan. Lukija saattaa arvata, kuinka suuri\nmolemminpuolinen kummastus oli, kun vieras herrasmies huomasi, että\nvuoteessa viruva henkilö oli Josef, ja kun Josef näki edessään hyvän\nystävänsä herra Abraham Adamsin kasvot!\n\nOlisi joutavaa kerrata keskustelu, joka pääasiallisesti liikkui\nlukijalle jo varsin hyvin tunnetuissa asioissa, sillä heti kun\nkappalainen oli Josefin iloksi ilmoittanut, että hänen Fannynsä oli\ntäysin terve, hän tiedusteli puolestaan hyvin uteliaasti kaikkia\nyksityiskohtia, jotka olivat aiheuttaneet tämän onnettomuuden.\n\nPalatkaamme siis keittiöön, johon oli kerääntynyt paljon kaikenlaista\nväkeä talon eri suojista, samoin kuin naapuritalostakin. Niin\nsuuresti ihmisiä huvitti rosvon piirteiden katseleminen.\n\nHerra Tow-wouse alkoi hykerrellä käsiänsä ilosta nähdessään niin\npaljon kansaa koolla. Hän näet toivoi, että vieraat pian siirtyisivät\neri suojiin keskustellakseen ryöstöstä ja juodakseen kaikkien kunnon\nmiesten maljan. Mutta rouva Tow-wouse, joka onnettomuudekseen\ntavallisesti näki asiat hiukan nurinpäin, alkoi morkata niitä, jotka\nolivat tuoneet miehen hänen taloonsa, ja sanoi puolisolleen, että\nkyllä maar sitä vaurastuukin, kun täytyy kodissaan kerjäläisiä ja\nvarkaita kestitä.\n\nVäkijoukko oli nyt lopettanut etsintänsä löytämättä pidätetyltä\nmitään, mikä ehkä olisi kelvannut todistuskappaleeksi. Mitä\nvaatteisiin tulee, rahvas piti niitä kyllä varsin riittävänä\ntodistuksena, mutta haavuri huomautti varsin asiallisesti, ettei\nniiden nojalla voitu tuomita miestä syylliseksi, koska niitä ei\noltu löydetty hänen hallustaan. Tähän mielipiteeseen yhtyi Barnabas\nlisäten, että ne olivat löytötavaraa ja kuuluivat kartanonherralle.\n\n-- Mitä, huudahti haavuri, -- väitättekö näiden tavaroiden kuuluvan\nkartanonherralle?\n\n-- Väitän niinkin, tiukkasi Barnabas.\n\n-- Mutta minä väitän sitä vastaan, haavuri sanoi. -- Mitä on\nkartanonherralla tässä asiassa tekemistä? Yrittääkö joku uskotella\nminulle, että löydetty tavara ei ole löytäjän omaa?\n\nOlen kuullut tuomari Viisaan sanovan, huomautti eräs vanha mies\nhuoneen nurkasta, -- että oikeutta myöten kaikki löydetty omaisuus\nkuuluu Lontoon kuninkaalle.\n\n-- Se saattaa tavallaan olla totta, Barnabas sanoi, sillä laki tekee\nerotuksen varastettujen ja löydettyjen esineiden välillä. Voidaanhan\njoku kapine varastaa, jota ei koskaan löydetä ja voidaan löytää\nsellaista, mitä ei koskaan ole varastettu. Näin ollen tavarat, jotka\novat sekä varastetut että löydetyt, ovat isännätöntä omaisuutta ja\nkuuluvat kartanonherralle.\n\n-- Kartanonherra on siis varastettujen tavaroiden kerääjä, sanoi\ntohtori, ja siitä syntyi yleinen nauru, jonka hän itse ensiksi\naloitti.\n\nKun vanki syyttömyyttänsä vakuuttamalla jo oli langettavien\ntodistusten puutteessa melkein saanut Barnabasin, haavurin,\nTow-wousen ja useita muita puolelleen, Betty ilmoitti heille, että he\nolivat jättäneet huomioonottamatta pienen kultakapineen, jonka hän\noli vienyt potilaalle ja jonka tämä oli luvannut vannoa tuntevansa\nmiljoonan jopa kymmenentuhannenkin joukosta. Tämä kallisti heti\nvaakakupin pidätetylle epäedulliseksi ja jokainen katsoi nyt käyneen\nilmi, että hän oli syyllinen. Päätettiin sen vuoksi pitää hänet yö\ntelkien takana ja viedä aikaisin aamulla tuomarin eteen.\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU\n\nRouva Tow-wouse käy vähän suopeammaksi. Herra Barnabas ja lääkäri\ntouhuavat varkaan syytteeseen asettamista. Selostellaan heidän\nintonsa vaikutinta, samoin kuin monen muunkin tässä tarinassa\nmainitsemattoman henkilön innostuksen laatua.\n\n\nBetty kertoi emännälleen luulevansa, että sairaana makaava mies oli\nkorkeampiarvoinen kuin minä häntä pidettiin, koska hän paitsi ihon\ntavatonta valkoisuutta ja käsien pehmeyttä oli huomannut hyvin suurta\ntuttavallisuutta vieraan herrasmiehen ja hänen välillään. Tyttö\nlisäsi vielä, että nämä varmaan olivat läheisiä ystäviä, elleivät\nsukulaisia.\n\nTämä hiukan lievensi rouva Tow-wousen ankaraa sävyä. Hän sanoi:\n\n-- Jumala varjelkoon minua laiminlyömästä kristityn velvollisuutta,\nkoska tuo poloinen herrasmies kerran tuotiin talooni! Hän myönsi\nluonnostaan kammoavansa mieronkiertäjiä, mutta kovaonnista\nkristiveljeä hän saattoi sääliä yhtä hyvin kuin joku toinenkin.\n\nTow-wouse sanoi:\n\n-- Jos matkustaja on herrasmies, niin vaikkei hänellä nyt olekaan\nrahaa mukanaan, niin hyvinkin luultavasti saamme maksun jälkeenpäin,\njoten voit ryhtyä laskun laatimiseen milloin vain tahdot.\n\nRouva Tow-wouse vastasi:\n\n-- Pidä sinä, tomppeli, leipäläpesi kiinni äläkä neuvo minua\ntoimissani. Vakuutan, että kaikesta sydämestäni säälin nuoren\nherrasmiehen onnettomuutta ja toivon, että se roikale, joka on häntä\nniin raa'asti ruhjonut, joutuu hirsipuuhun. Mene katsomaan, Betty,\nmitä hän tarvitsee. Jumala varjelkoon, että häneltä talossani mitään\npuuttuisi.\n\nBarnabas ja haavuri menivät Josefin luo tarkastamaan yllämainittua\nkultakapinetta. Töin tuskin Josef saatiin näyttämään se heille, eikä\nhän millään muotoa suostunut luovuttamaan sitä käsistään pois. Hän\nvakuutti kuitenkin, että se oli sama, joka häneltä oli otettu, ja\nBetty oli valmis vannomaan, että se tavattiin varkaalta.\n\nVaikeutena oli enää vain, kuinka tämä kultakapine voitaisiin esittää\noikeusviranomaisille, sillä Josefin itsensä kuljettaminen näytti\nmahdottomalta, eikä ollut juuri luultavaa, että se voitaisiin saada\nhäneltä, sillä hän oli kiinnittänyt sen rihmalla käsivarteensa\nja vakuutti juhlallisesti, että ei mikään muu kuin vastustamaton\nväkivalta sitä häneltä koskaan riistäisi. Ja puristaen kätensä\nnyrkkiin, joka tuskin oli härän polvinikamaa pienempi, herra Adams\nselitti, että hän oli valmis tukemaan nuorukaista tässä päätöksessä.\n\nNiinpä tästä todistuskappaleesta syntyi pikku kiista, jota tuskin on\ntarpeellista tässä kertoa. Sitten haavuri hoivasi herra Josefin päätä\nhaastaen yhä potilasta uhkaavasta välittömästä kuolemanvaarasta,\nmutta lausuen puheensa lopuksi hyvin tärkeän näköisenä, että hänellä\nsentään alkoi olla hiukan toiveita ja lupasi lähettää terveellisiä\nunirohtoja ja käydä aamulla häntä katsomassa. Sen jälkeen hän lähti\nBarnabasin kera talosta jättäen Josefin ja herra Adamsin kahdenkesken.\n\nAdams kertoi Josefille olevansa matkalla Lontooseen. Hän oli\nnimittäin viemässä julkaistavaksi kolme nidosta saarnoja, mihin\nsanoi häntä rohkaisseen erään kirjakauppias-yhtiön, joka äskeisessä\nilmoituksessaan oli tarjoutunut ostamaan esitettyjä kaikenlaisia\nkäsikirjoituksia kahden henkilön sopimasta hinnasta. Mutta vaikka hän\narveli tästä kaupasta saavansa melkoisen rahasumman, joka oli hänen\nperheelleen kipeään tarpeeseen, hän ei suostunut jättämään Josefia\ntämän nykyiseen tilaan. Lopuksi hän mainitsi nuorukaiselle, että\nhänellä oli yhdeksän shillinkiä ja puolineljättä pennyä taskussaan,\nja ne Josef sai kernaasti käyttää mielensä mukaan.\n\nPastori Adamsin ystävällisyys herahdutti kyyneleet Josefin silmiin.\nHän selitti, että hänellä nyt oli toinenkin syy toivoa elävänsä,\nkoska tahtoisi osoittaa kiitollisuuttansa sellaiselle ystävälle.\n\nAdams kehotti häntä olemaan iloisella mielellä, sillä näkihän hän\nselvästi, että haavuri tietämättömyytensä ohella halusi ansioitua\nhänen parantamisestaan, vaikka vammat hänen päässänsä, kuten pappi\nsanoi havainneensa, eivät suinkaan olleet vaarallisia. Niinpä hän\nolikin varma, että Josefilla ei ollut kuumetta, ja uskoi hänen parin\npäivän kuluttua kykenevän lähtemään matkalle.\n\nNämä sanat valoivat rohkeutta Josefin mieleen.\n\n-- Tunsin itseni kovin sairaaksi pahoista ruhjehaavoista, hän sanoi,\n-- mutta minulla ei ole syytä luulla, että mitään luita on murtunut\ntai että olen saanut sisällistä vammaa, joskin tunnen jotakin varsin\nomituista vatsassani. Mutta hän arveli sen mahdollisesti johtuvan\nsiitäkin, ettei ollut runsaan vuorokauden kuluessa maistanut\nainoatakaan suupalaa. Kun häneltä sitten kysyttiin, oliko hänellä\nruokahalua, hän vastasi myöntävästi. Silloin pastori Adams kehotti\nhäntä mainitsemaan jotakin, mitä hänen erikoisesti teki mielensä,\nesimerkiksi paistomunia tai kananpoikalientä. Hän vastasi, että hän\nvarsin mielellään söisi kumpaakin, mutta enimmin hän sanoi sentään\nhaluavansa keitettyä häränlihaa kaalin kera.\n\nAdams oli mielissään näin täydellisestä todisteesta, että hänellä\nei ollut laisinkaan kuumetta, mutta neuvoi häntä siksi illaksi\ntyytymään keveämpään ravintoon. Hän nautti siis joko kaniinin- tai\nlinnunpaistia. Koskaan en ole päässyt mihinkään varmuuteen, kumpaa se\noli. Sitten hänet rouva Tow-wousen käskystä toimitettiin parempaan\nsänkyyn ja hänelle tuotiin yksi emännän puolison paidoista.\n\nAamulla aikaisin saapuivat Barnabas ja haavuri majataloon\ntoimittaakseen rosvon tuomarin luo. He olivat kuluttaneet koko\nyön pohtimalla, mihin toimenpiteisiin heidän olisi ryhdyttävä\nhankkiakseen kultaketjun todistuskappaleeksi pahantekijää vastaan.\nMolemmat olivat näet hyvin innostuneita asiaan, vaikkei juttu heitä\nkumpaakaan vähimmässäkään määrässä koskenut. Kumpaakaan heistä ei\nroisto ollut vioittanut, eikä ollut koskaan havaittu heidän siksi\npaljon rakastavan yleisöään, että toinen olisi pitänyt saarnan tai\ntoinen antanut lääkkeitä ilmaiseksi.\n\nAuttaaksemme siis lukijaamme mahdollisuuksien mukaan käsittämään\ntämän innon, meidän on ilmoitettava hänelle, että kun tässä\npitäjä-poloisessa ei asunut yhtään lakimiestä, niin oli alituisena\nkilvoitteluna näiden kahden tohtorin, sielun ja ruumiin lääkärin,\nvälillä ollut kykyjensä esiintuominen tieteessä, jossa, koska se\nei ollut kummankaan ammattiala, he kumpikin voivat yhtä hyvällä\noikeudella väittää toistensa mielipiteitä vastaan. Näitä kiistoja\nkiisteltiin kovin ylimielisesti ja vastustajan tietoja halveksuen\nniin puolelta kuin toiseltakin, ja ne olivat melkein jakaneet pitäjän\nkahtia. Herra Tow-wouse ja toinen puoli naapureita kannatti haavuria,\nkun taas rouva Tow-wouse toisten kanssa oli pastorin puolella.\n\nHaavuri ammensi tietonsa _Asianajajan taskutoveriksi_ ja _Herra\nJaakopin lakitauluiksi_ nimitetyistä arvaamattoman arvokkaista\nlähteistä Barnabas luotti yksinomaan _Woodin lakitieteellisen\noppaan_ neuvoihin. Tässä tapauksessa sattui, kuten varsin usein\nennenkin oli sattunut, että nämä kaksi oppinutta miestä olivat eri\nmieltä todistusten riittävyydestä. Tohtori arveli palvelijattaren\ntodistuksen olevan kylliksi pätevän vangin tuomitsemiseksi\ntarvitsematta esittää kultakapinetta. Pastori taas vastusti tätä\nmielipidettä kaikin voimin. Kykyjensä esiintuominen tuomioistuimen ja\npitäjän edessä oli siis ainoa kiihoke siihen intoon, jota he kumpikin\nosoittivat muka julkisen oikeuden puolesta.\n\nOi turhamaisuus! Kuinka vähän sinun voimaasi tunnustetaan tai sinun\ntaimiasi havaitaan! Kuinka kevytmielisesti sinä petät ihmiskuntaa\nerilaisten verukkeiden varjossa! Toisinaan pukeudut säälin\nnaamariin, toisinaan esiinnyt anteliaisuutena ja jalomielisyytenä,\nrohkenetpa koristautua vain sankarilliselle miehuudelle kuuluvilla\nkunniamerkeillä. Sinä inhoittava, rujo kuvatus, jota vastaan\npapit ovat pauhanneet, jota filosofit ovat halveksineet ja\nrunoilijat ivailleet, onko ainoatakaan niin viheliäistä heittiötä,\njoka tunnustaisi sinut julkisesti tuttavakseen? Mutta kuinkapa\nmoni sinun antimiasi salaisuudessa hylkii? Olethan päinvastoin\nuseimpien ihmisten pyrkimyksenä kautta heidän elämänsä. Sinun\nmiellyttämiseksesi harjoitetaan päivittäin mitä suurimpia\nkonnantöitä. Ei halpamaisin rosvo eikä mahtavin urho jää sinulta\nhuomaamatta. Sinun syleilysi ovat usein sekä yksityisen rosvouksen\nettä maakunnan ryöstäjän ainoana tarkoituksena ja palkkiona. Sinua,\nporttoa, lihottaaksemme koetamme riistää itsellemme muilta, mitä\nemme tarvitse, tai pidättää heiltä, mitä he tarvitsevat. Kaikki\nintohimomme ovat sinun orjiasi. Itse saituus on useinkin vain\nsinun juoksutyttösi, ja himo toimii parittajanasi. Arkana pakenee\nräyhäävä pelko sinun edeltäsi, ja ilo ja suru kätkevät kasvonsa sinun\nläheisyydessäsi.\n\nTiedän sinun ajattelevan, että sinua sättiessäni minä kosiskelen\nsinua ja että rakkaus sinuun on innottanut minut kirjoittamaan\nsinusta tämän ivaavan ylistyksen. Mutta sinä petyt. En pidä sinua\näyrin arvoisena enkä tunne mitään tuskaa, vaikka yllyttäisit lukijan\ntuomitsemaan tämän aineestani poikkeamisen pähkähulluudeksi, sillä\nminä tiedän nolanneeni sinut esittelemällä sinut pelkästään siinä\ntarkoituksessa, että saisin lyhyen luvun pidennetyksi. Niinpä nyt\npalaankin kertomukseeni.\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU\n\nRosvon pakoonpääsy. Herra Adamsin pettymys. Kahden hyvin merkillisen\nhenkilön saapuminen ja pastori Adamsin esittely pastori Barnabasille.\n\n\nBarnabas ja haavuri, jotka olivat palanneet majataloon viedäkseen\nvarkaan oikeusviranomaisten eteen, huomasivat suureksi mielipahakseen\nerään pikkuseikan tapahtuneen, mikä saattoi heidät jokseenkin\nhämilleen. Tämä ei ollut mitään muuta kuin varkaan pakeneminen.\nMies oli kainon vaatimattomasti ja mitään huomiota herättämättä\nyöllä poistunut, välittämättä suurten miesten esimerkkiä noudattaen\nkunnostautua silläkin uhalla, että häntä sormella osoitettaisiin.\n\nSeurueen hajottua edellisenä iltana rosvo oli suljettu erääseen\nhuoneeseen, mihin konstaapeli ja yksi niistä nuorista miehistä,\njotka olivat hänet vanginneet, asetettiin vartijoiksi. Toisella\nvartiovuorolla alkoivat kaikki kolme, niin hyvin vanki kuin hänen\nperäänkatsojansa, valittaa kurkkuansa kuivaavan. Nämä sopivat\nkeskenään, että konstaapeli jäisi toimeensa ja nuori mies lähtisi\nkutsumaan viinuria. Tässä järjestelyssä ei nuori mies aavistanut\npienintäkään vaaraa, koska poliisimies oli hyvin aseistettu ja\nsitäpaitsi voisi helposti huutaa hänet takaisin avukseen, jos vanki\ntekisi vähäisimmänkin karkausyrityksen.\n\nPitkää aikaa ei ollut kulunut nuoren miehen lähdöstä, kun\nkonstaapelin mieleen juolahti ajatus, että vanki saattaisi\näkkiarvaamatta karata hänen kimppuunsa ja, siten estäen hänet\nkäyttämästä aseitaan, varsinkin pitkää sauvaa, johon hän etupäässä\nluotti, tehdä ottelun menestyksen epävarmaksi. Sen vuoksi hän moista\nhankalaa tilannetta välttääkseen livahti varovaisuuden vuoksi itse\nhuoneesta ja lukitsi oven, jääden odottamaan sen taakse sauva\nkoholla kädessä, valmiina kellistämään vanki-poloisen, jos tämä\nonnettomuudekseen yrittäisi murtautua huoneesta ulos.\n\nMutta, kuten joku suuri mies kuuluu havainneen (sillä minä en\nsuinkaan tahtoisi luultavan, että itse tavoittelisin sellaisen\nhavainnon tekemisestä koituvaa kunniaa), muistuttaa ihmiselämä hyvin\nsuuresti shakkipeliä. Sillä, kuten viimemainitussa, milloin pelaaja\nliiaksi kohdistaa huomionsa varmistaakseen asemansa Hyvin lujaksi\ntoisella puolen lautaa, hän helpostikin jättää vartioimattoman aukon\ntoiselle puolelle, samoin tapahtuu usein elämässä, ja niin tapahtui\ntässäkin tilaisuudessa. Kun varovainen konstaapeli niin ihmeellisen\ntarkkavaistoisesti oli ottanut haltuunsa oven, hän unohtikin kaikeksi\nonnettomuudeksi ikkunan.\n\nToiselle puolen puuhailemaan jätetty varas oli tuskin huomannut tämän\naukon, kun hän alkoi liikkua sinne päin. Havaittuaan, että ulospääsy\noli helppo, hän otti nuoren miehen hatun ja harppasi muitta mutkitta\nkylänraitille ja pötki kiireimmiten tiehensä.\n\nKun nuori mies palasi tuoden kaksi ruukkua väkevää olutta, hän\nkummastui hiukan tavatessaan konstaapelin oven edestä ja vieläkin\nenemmän, kun hän, sitten kun ovi avattiin, havaitsi vangin karanneen\nja näki, mitä tietä tämä oli mennyt. Hän heitti oluen lattialle ja\nsanomatta konstaapelille mitään, lukuunottamatta kirousta, loikkasi\nketterästi ikkunasta ja lähti ajamaan takaa saalistaan, koska ei\ntahtonut menettää palkkiota, minkä oli varmasti toivonut saavansa.\n\nKonstaapeli ei ole välttänyt epäluuloja tämän asian johdosta. On\nsanottu, että kun hän ei ollut varasta kiinniottamassa, hänellä ei\nolisi ollut oikeutta mihinkään osaan palkkiosta, jos mies olisi\ntuomittu syylliseksi. Rosvolla oli muutama guinea taskussaan.\nOli muka perin vähän luultavaa, että poliisimies olisi tehnyt\nitsensä syypääksi moiseen huomaamattomuuteen, ja hänen verukkeensa\nhuoneesta lähtemiseen oli mieletön. Hänellä kuului sitäpaitsi olleen\nvakinaisena periaatteena, että järkevä mies ei koskaan kieltäytynyt\nvastaanottamasta rahaa millä ehdoilla hyvänsä. Hänen sanottiin\nvaaleissa myyneen äänensä kummallekin puolelle, ja niin poispäin.\n\nMutta näistä ja monista muista samanlaatuisista syytöksistä\nhuolimatta olen kyllin varma hänen viattomuudestaan, koska sitä ovat\nminulle varmasti vakuuttaneet ne, jotka ovat saaneet tietonsa hänen\nomasta suustansa, mikä eräiden uudenaikaisten mielestä on paras ja\ntosiaan ainoa todistus.\n\nKoko perhe oli nyt ylhäällä ja kokoontuneena keittiöön, johon useita\nvieraitakin oli saapunut. Herra Tow-wouse oli hiukan hätääntynyt.\nHaavuri oli nimittäin selvittänyt, että lain mukaan isäntä oli\nvastuunalainen rosvon pakoonpääsystä, koska tätä säilytettiin\nhänen talossaan. Hiukan häntä lohdutti kuitenkin herra Barnabasin\nmielipide, että kun karkaaminen tapahtui yöllä, niin kannetta ei\nvoitu nostaa.\n\nRouva Tow-wouse purki sisunsa seuraaviin sanoihin:\n\n-- Ei ole tosiaan elänyt suurempaa pässinpäätä kuin mun mieheni.\nOlisiko kukaan muu sinä ilmoisna ikänä jättänyt roistoa sellaisen\npäihtyneen, unisen tolvanan huostaan kuin Tom Lahjuskämmenen? Se\noli konstaapelin nimi, ainakin pitäjäläisten kesken. -- Ja jos\nhänen syytteeseen asettamisensa ei tuottaisi mitään vahinkoa hänen\nvaimolleen ja lapsilleen, olisin siitä iloinen. Kello helähti\nJosefin huoneessa. -- Hoi, Betty, John, vahtimestari, missä hiidessä\nte kaikki olette? Eikö teillä ole korvia ja omaatuntoa, kun ette\nparemmin hoida potilasta? Menkää katsomaan, mitä se herra tarvitsee.\nMikset itse lähde, herra Tow-wouse? Mutta sinun puolestasi saa kuka\ntahansa kuolla. Sulla ei ole enempää tuntoa kuin laudanpätkällä.\nMutta jos joku asuisi talossasi kaksi viikkoa maksamatta ropoakaan,\nniin et sinä häntä siitä suinkaan muistuttaisi. Me katsomaan,\nhaluaako hän teetä vai kahvia aamiaiseksi.\n\n-- Kyllä menen, kyllä, eukko-kulta, Tow-wouse kiirehti vastaamaan.\n\nSitten emäntä kysyi tohtorilta ja herra Barnabasilta, mitä he\nhalusivat aamujuomakseen, ja nämä vastasivat, että heille maistuisi\nkuumennettu omenaviini. Jätämmepä heidät iloitsemaan ruukkunsa ääreen\nja palaamme Josefin luo.\n\nHän oli noussut tänä aamuna varsin aikaisin, mutta vaikka hänen\nhaavansa eivät suinkaan olleet uhkaavan vaarallisia, hän oli niin\nkipeä ruhjevammoistaan, että hänen oli vielä mahdotonta ajatella\nmatkalle lähtöä. Herra Adams, jonka rahavarat olivat huomattavasti\nhuvenneet illallisen ja aamiaisen maksamisesta ja tuskin riittivät\nmuuhun kuin sen päivän laskun suoritukseen, alkoi sen vuoksi miettiä,\nmillä tavoin voisi tästä pulasta selviytyä. Vihdoin hän huudahti:\n\n-- Olen keksinyt varman keinon, ja vaikka se pakottaa minut palaamaan\nkotiin sinun kanssasi, Josef, niin ei sillä ole suurta väliä.\n\nHän lähetti sitten kutsumaan Tow-wousen puheilleen ja vei tämän\nsivuhuoneeseen sanoen haluavansa lainata kolme guineaa, joista\njättäisi hänen käsiinsä runsaat takuut. Tow-wouse, joka odotti\nkelloa, sormusta tai jotakin kaksin verroin arvokasta, vastasi, että\nkyllä kai hän voi lainaksi antaa.\n\nSilloin Adams viitaten satulapussiinsa sanoi hänelle perin vakavin\nkasvoin ja juhlallisella äänellä:\n\n-- Tuossa laukussa on kokonaista yhdeksän nidosta käsinkirjoitettuja\nsaarnoja, jotka ovat sadan punnan arvoiset niin totta kuin\nshillingissä on kaksitoista pennyä. Niistä hän lupasi jättää yhden\nniteen isännälle pantiksi, sanoen uskovansa, että tämä rehellisesti\npalauttaisi sen hänelle, sitten kun hän suorittaisi rahat takaisin,\nkoska hän muutoin kärsisi suuren tappion, kun hän jokaisesta\nsaarnarullasta saisi vähintäänkin kymmenen puntaa, kuten hänelle\neräs naapuriseudun pappismies oli ilmoittanut. -- Omasta puolestani\nnimittäin, hän lisäsi, -- en väitä voivani tällaisia asioita tarkkaan\narvostella, koska en milloinkaan ennen ole ollut painatushommissa.\n\nTow-wouse, joka hiukan kummastui sellaista panttia, sanoi, eikä hän\nsiinä juuri valehdellutkaan, että hän ei kyennyt sellaisen tavaran\nhintaa arvostelemaan ja että hänen rahansa olivat tosiaan varsin\nvähissä.\n\nAdams vastasi:\n\n-- Ette suinkaan epäile lainata minulle kolmea guineaa takuuta\nvastaan, joka epäilemättä on vähintäänkin kymmenen arvoinen.\n\nIsäntä vastasi, että hänellä luullakseen ei ollut niin paljon rahaa\nkotona ja että hänen sitä paitsi oli tehtävä eräs tilitys. Hän sanoi\nkyllä uskovansa, että kirjat olivat paljon arvokkaammat, ja olevansa\nsydämestään pahoillaan, ettei kyennyt auttamaan. Sitten hän huusi:\n\n-- Tulen heti, hyvä herra! vaikkei kukaan häntä kutsunut ja riensi\nportaita alas ollenkaan pelkäämättä niskansa taittamista.\n\nAdams-parka tuli kovin alakuloiseksi tästä pettymyksestään eikä\ntiennyt, mitä keinoa vielä yrittäisi. Hän turvautui heti piippuunsa,\njoka oli hänen alituinen ystävänsä ja lohdutuksensa murheissa\nja ahdistuksessa, ja nojaten kaidepuuhun antautui mietiskelyyn\ninnoittavien haikujen avustamana.\n\nHänellä oli yömyssy vedettynä tekotukkansa yli ja yllään lyhyt\npäällysnuttu, joka puolittain peitti hänen uumatakkinsa eli\npapinkauhtanansa. Tämä puku loi eräänlaisen varsin lystikkään\nkokonaisuuden kasvojen sävyssä esiintyvän ilmeen ohella, mikä oli\nomiaan vetämään puoleensa niidenkin silmät, jotka eivät olleet liian\nnopeita havaintojen tekoon.\n\nHänen poltellessaan piippuansa tässä asennossa ajoi majataloon\nkuusivaljakko lukuisan saattojoukon kera. Vaunuista astui nuori mies\nlintukoiraparin kera, jonka jälkeen toinen nuori herrasmies hyppäsi\najajan istuimelta ja puristi edellisen kättä. Herra Tow-wouse saattoi\nheidät molemmat erääseen suojaan, jonne mennessään he kestitsivät\ntoisiansa seuraavalla hupaisella kaksinpuhelulla:\n\n-- Oletpa sinä soma poika kuskiksi, Jack! sanoi vaunuista hypännyt\nmies. -- Vähällä olit meidät vastikään kaataa.\n\n-- Paha sinut periköön! huudahti ajajana ollut. -- Jos olisin\ntaittanut vain sinun niskasi, niin silloin olisi säästynyt se vaiva\njoltakulta toiselta, mutta lintukoiria minun olisi tullut sääli.\n\n-- Sinä nartunpenikka, vastasi toinen, -- jos kukaan ei osaisi ampua\nparemmin kuin sinä, niin lintukoirista ei olisi mitään hyötyä.\n\n-- Jukoliste, kuski ärähti, -- minä ammun kilpaa kanssasi viidestä\nguineasta laukauksen.\n\n-- Hyppää järveen, sanoi toinen. -- Viidestä guineasta saat ampua\nminua takap...\n\n-- Sanasta miestä, tokaisi kuski, -- kyllä minä sinut pippuroin\nparemmin kuin Jenny Bouncer konsanaan on sinut pippuroinut.\n\n-- Pippuroi sinä isoäitisi, sanoi toinen. -- Tässä on Tow-wouse. Hän\nantaa sinun ammuskella itseään, kun saa shillingin kerrasta.\n\n-- Minä tunnen hänen arvoisuutensa paremmin, Tow-wouse huudahti. --\nEn ole koskaan nähnyt tarkempaa peltokananampujaa. Jokainen voi ampua\nharhaan silloin tällöin, mutta jos minä osaisin tähdätä puoliksi niin\nhyvin kuin hänen arvoisuutensa, niin en pyytäisi parempaa elinkeinoa\nkuin minkä pyssyni hankkisi.\n\n-- Senkin veitikka, tokaisi kuskina ollut, -- te hävitätte nykyäänkin\nenemmän riistaa kuin päänne arvosta. Tuossa on narttu, Tow-wouse. Se\nei jukoliste ole eläissään sivuuttanut lintua.\n\n-- Minulla on penikka, joka ei vielä ole vuodenkaan vanha, mutta\nse kykenee kilpailemaan sinun narttusi kanssa, huudahti toinen\nherrasmies.\n\n-- Olkoon menneeksi, sanoi ajaja, -- mutta ennen sinut hiisi korjaa\nkuin sinä sen vedon lyöt. Jos sinulla on halua vedonlyöntiin, hän\nsanoi, -- niin panen täplikkään koirani kilpailemaan valkoisen\nnarttusi kanssa sadan punnan summasta, menköön syteen tai saveen.\n\n-- Olkoon niin, toinen vastasi, -- ja minä annan Rohkeani kilpailla\nLuppakorvasi kanssa toisesta satasesta.\n\n-- Ei, huudahti ajajana ollut, -- mutta minä panen neiti Jennyn\nRohkeata tai vaikka Hannibalia vastaan.\n\n-- Mene hiiteen! tiuskaisi vaunuissa istunut. -- Minä suostun kyllä\njokaiseen vetoon kuinka päin vain tahdot! Minä panen Hannibalin\njuoksemaan Luppakorvan kanssa tuhannesta punnasta, jos rohkenet, ja\nminä jätän sinulle aloitteen.\n\nNyt he olivat päässeet huoneeseensa, ja varmaankin lukija mielellään\njättää heidät palatakseen keittiöön, missä Barnabas, haavuri ja eräs\nveronkantaja polttelivat piippujansa maustetun omenaviinin ääressä ja\nmihin noita kahta juuri vaunuista astunutta aatelisherraa seuranneet\npalvelijatkin nyt olivat saapuneet.\n\n-- Tom, sanoi toinen palvelijoista -- siellä parvekkeella on pastori\nAdams polttelemassa piippuaan.\n\n-- Niin on, Tom vastasi. -- Minä nostin hänelle hattuani, ja pastori\npuhutteli minua.\n\n-- Onko se herrasmies siis pappi? kysyi Barnabas, sillä Adamsin\nsaapuessa hänen kauhtanansa oli ollut sidottuna myttyyn.\n\n-- On, hyvä herra, vastasi palvelija, -- ja hänen kaltaisiaan on\nharvassa.\n\n-- Ah, huudahti Barnabas, -- jos olisin sen ennemmin tiennyt, olisin\nhalunnut hänen seuraansa. Tahtoisin aina osoittaa asianomaista\nkunnioitusta pappissäätyä kohtaan. Mutta mitä sanotte, tohtori,\nemmekö siirry johonkin huoneeseen ja pyydä häntä mukaamme\nmaistelemaan punssimaljasta?\n\nTämä ehdotus saavutti heti hyväksymistä ja pantiin täytäntöön.\nPastori Adams otti kutsun vastaan, ja molemmat pappismiehet\nolivat hyvin kohteliaita toisilleen, kumpikin vakuutellen suurta\nkunnioitustansa pappissäätyä kohtaan. He eivät olleet pitkää aikaa\nistuneet yhdessä, kun he joutuivat keskusteluun pikku kymmenyksistä,\nmitä kesti hyvinkin tunnin, tohtorin ja veronkantajan saamatta\ntilaisuutta sanoa sanaakaan.\n\nSitten ehdotettiin yleisempää puheenaihetta, ja veronkantaja alkoi\npuhua ulkopolitiikasta, mutta onnettomuudeksi eräs sattumalta\nlausuttu sana johti heidät pohtimaan alemman papiston vaikeuksia, ja\nsiitä taas keskustelu pitkän vaiheen jälkeen päätyi siihen, että nuo\nyhdeksän saarnakokoelmaa otettiin esille.\n\nBarnabas kaatoi kylmää vettä Adamsin toivomuksille. Hän sanoi:\n\n-- Aika on jumalaton, eikä kukaan lue saarnoja. Luuletteko, että\nniitä luetaan, herra Adams? Kerran aioin itse julkaista sarjan\nsaarnoja, jotka pari, kolme piispaa on tunnustanut hyviksi, mutta\nmitä luulette kirjakauppiaan minulle niistä tarjonneen?\n\n-- Ehkäpä kaksitoista guineaa, sanoi Adams.\n\n-- Ei kahtatoista pennyäkään, vakuutan teille, vastasi Barnabas.\n-- Ei, se pakana ei suostunut niiden vastineeksi antamaan minulle\nedes vertailuraamattua. Vihdoin tarjouduin luovuttamaan ne hänen\npainatettavikseen vain siksi, että saisin omistaa ne sille\nherrasmiehelle, joka juuri äsken ajoi omalla valjakollaan majataloon.\nMutta sanon teille, että hän oli kyllin hävytön hylätäkseen\ntarjoukseni. Siten menetin hyvän palkkapitäjän, joka myöhemmin\nannettiin lintukoirasta eräälle... mutta en tahdo puhua mitään pahaa\npappissäädystä. Voitte siis arvata, herra Adams, mitä teillä on\nodotettavissa, sillä jos saarnojen menekki on vieläkin vähentynyt,\nniin luulen... No, en tahdo liikoja luulotella, mutta, puhuakseni\nlyhyeen, kolme piispaa sanoi omiani parhaiksi, mitä koskaan oli\nkirjoitettu. Mutta melkoinen määrä saarnoja on ilmestynyt painosta\neivätkä ne suinkaan kaikki ole vielä menneet kaupaksi.\n\n-- Kuulkaahan, hyvä herra, Adams kysyi, -- kuinka paljon arvelette\nniitä olevan?\n\n-- Eräs kirjakauppias mainitsi minulle, että hän otaksui ne\nvähintäänkin viideksituhanneksi niteeksi.\n\n-- Viideksituhanneksi! huudahti haavuri. -- Mitä ihmettä niissä\nkäsitelläänkään? Muistelen poikana lueskelleeni erään Tillotsonin\nsaarnoja, ja olen varma, että jos ihminen täyttäisi puoletkin siitä,\nmitä yhdessäkin noista saarnoista neuvotaan, niin kyllä hän pääsee\ntaivaaseen.\n\n-- Tohtori, Barnabas huomautti, -- te puhutte julkealla tavalla,\nmistä minun täytyy teitä nuhdella. Kellekään ei voi teroittaa hänen\nvelvollisuuttaan liian usein. Ja mitä Tillotsoniin tulee, niin\nkyllähän hän oli hyvä kynästään ja lausui sanottavansa oivallisesti,\nmutta vertailut tympäisevät. Voihan joku kirjoittaa yhtä hyvin kuin\nhän... Luulen, että saarnojeni joukossa on muutamia... ja sitten hän\nsytytti piippunsa kynttilästä.\n\n-- Luulen, että saarnojeni joukossa on muutamia, jatkoi Adams,\n-- joita piispat eivät katsoisi aivan arvottomiksi painattaa, ja\nminulle on sanottu, että voisin saada niistä hyvin suuren summan,\noikein aikamoisen summan.\n\n-- Sitä minä epäilen, Barnabas vastasi. -- Mutta jos haluatte\nansaita niistä rahaa, niin ehkä voisitte myydä ne ilmoittamalla\näsken kuolleen pappismiehen saarnoista, jotka kaikki taataan\nalkuperäisiksi ja joita ei vielä koskaan ole painettu. Ja mieleeni\njuolahti, että olisin teille kiitollinen, jos niiden joukossa olisi\njoku ruumissaarna, jonka voisitte minulle lainata. Minun nähkääs\ntäytyy vielä tänään pitää ruumissaarna, josta en ole vielä kyhännyt\nriviäkään, vaikka minulle on luvassa kahdenkertainen maksu.\n\nAdams vastasi, että hänellä oli vain yksi sellainen, mutta sanoi\npelkäävänsä, ettei se soveltunut veljen käytettäväksi, koska se oli\npyhitetty erään hallitusmiehen muistolle, joka oli aivan erikoisesti\nponnistellut naapuristonsa siveellisyyden suojelemiseksi, jopa siinä\nmäärin, ettei hänen kotipitäjässään ollut ainoatakaan kapakkaa eikä\nporttoa.\n\n-- Ei, vastasi Barnabas, -- se ei aivan hyvin sovellu, sillä vainaja,\njonka ansioista minun on puhuttava, oli ehkä liiaksi väkeviin menevä\nja piti julkisesti rakastajatarta. Kai minun täytyy valita joku\ntavallinen saarna ja luottaa omaan muistiini esiintuodakseni hänestä\njotakin kaunista.\n\n-- Paremminkin kekseliäisyyteenne, tokaisi tohtori. -- Muistinne\nsaattaa pikemminkin tehdä teille kepposen, sillä kukaan ihminen ei\nmuista hänestä mitään hyvää.\n\nTällaisen hengellisen keskustelun ohella he tyhjensivät punssikulhon,\nmaksoivat laskunsa ja erosivat. Adams ja haavuri menivät Josefin luo,\npastori Barnabas lähti pitämään yllämainittua hautajaissaarnaansa, ja\nveronkantaja astui alas kellariin viini- ja oluttynnyrejä mittaamaan.\n\nJosef oli nyt valmis istuutumaan aterialle syömään lampaanreittä\nja odotteli herra Adamsia, kun viimemainittu sekä tohtori astuivat\nsisälle. Kun jälkimmäinen oli koetellut hänen valtimoansa ja\ntarkastanut hänen haavansa, hän selitti nuorukaisen tilan nyt paljon\nparemmaksi, minkä hän luki terveellisen unilääkkeen ansioksi,\nhuomauttaen, että sen tehokkuutta ei koskaan voinut kyllin ylistää.\nJa tehokkaan sen todellakin oli täytynyt olla, jos Josef sai siitä\nkiittää toipumistaan niin paljon kuin tohtori otaksui. Sillä pelkän\nkorkin lävitse tunkeutuneitten huurujen oli täytynyt edistää hänen\nvirkoamistansa, koska lääkepullo oli ollut koskemattomana ikkunalla\nsiitä asti, kun se tuotiin.\n\nJosef vietti sen päivän ja kolme seuraavaa päivää ystävänsä Adamsin\nkanssa, eikä sinä aikana tapahtunut mitään muuta niin merkillistä\nkuin hänen nopea toipumisensa. Kun hänellä oli oivallinen\nruumiinrakenne ja terve veri, hänen haavansa olivat nyt melkein\nparantuneet, ja ruhjevammat tuottivat hänelle niin vähän tuskaa, että\nhän hartaasti rukoili herra Adamsia päästämään hänet matkalle. Sanoi,\nettä hän ei koskaan voisi kyllin kiittää tätä kaikista hyvistä töistä.\n\nVälittämättä herra Tow-wousen hyvin käsitettävästä tietämättömyydestä\nja herra Barnabasin kateudesta, jona hän tämän lausuntoja piti,\nAdamsilla oli suuret toiveet saarnoistansa. Nähdessään siis Josefin\nniin hyvässä kunnossa hän lupasi suostua siihen, että nuorukainen\naamulla lähtisi matkaan kyytivaunuissa. Hän arveli laskun suorituksen\njälkeen itselleen jäävän kylliksi rahaa, jotta siitä riittäisi\nJosefille yhden päivän kyytiin, minkä jälkeen tämä jo jaksaisi\nkävellä jalkaisin tai ehkä pääsisi jonkun ystävällisen naapurin\nvankkureihin, varsinkin kun pikkukaupungissa, jonne postivaunut hänet\nkuljettaisivat, silloin olisi markkinat ja niille saapui runsaasti\nhänen omia pitäjäläisiään. Itse pastori suostui jatkamaan matkaansa\npääkaupunkiin.\n\nHe olivat kävelemässä majatalon pihalla, kun portista ratsasti sisään\nlihava, vaaleanverevä, lyhyt mies, joka hypättyään alas satulasta\nmeni suoraa päätä eräällä penkillä istuvan piippuansa imeskelevän\nBarnabasin luo. Pastori ja vieras herrasmies puristivat hartaasti\ntoistensa kättä ja menivät yhdessä erääseen huoneeseen.\n\nHämärän tullen Josef palasi huoneeseensa, jonne kunnon Adams häntä\nseurasi, ja käytti tilaisuutta puhuakseen laajalti Jumalan hänelle\näskettäin osoittamasta suuresta laupeudesta, josta hänen tulisi sekä\ntuntea mitä syvintä sisällistä kiitollisuutta että sanoinkin se\nilmilausua. Sen vuoksi he molemmat lankesivat polvilleen ja viettivät\nmelkoisen ajan rukouksessa ja Jumalan ylistämisessä.\n\nHe olivat juuri lopettaneet hartautensa, kun Betty tuli sisälle\nilmoittaen herra Adamsille, että pastori Barnabas halusi puhutella\nhäntä jostakin tärkeästä asiasta. Josef pyysi kunnon ystäväänsä\nlähettämään hänelle sanan, jos asia osoittautuisi aikaa vieväksi,\njotta hän voisi mennä levolle. Sen Adams lupasi tehdä, ja siltä\nvaralta he toivottivat toisilleen hyvää yötä.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU\n\nHauska keskustelu molempien pastorien ja kirjakauppiaan välillä,\njonka keskeyttää onneton tapaus majatalossa aiheuttaen jokseenkin\näkäisen sananvaihdon rouva Tow-wousen ja hänen palvelijattarensa\nvälillä.\n\n\nHeti kun Adams tuli huoneeseen, esitteli herra Barnabas hänet\nmuukalaiselle, jonka sanoi olevan kirjakauppiaan ja joka luultavasti\nryhtyisi hänen kanssaan keskusteluihin hänen saarnojensa ostamisesta\nyhtä hyvin kuin joku muukin. Tervehtien vierasta Adams vastasi\nBarnabasille olevansa tälle hyvin kiitollinen ja ettei mikään\nollut hänelle sopivampaa, sillä hänellä ei ollut muuta asiaa\nsuureen kaupunkiin ja hän halusi kernaasti palata nuoren miehen\nkanssa, joka juuri oli toipunut saamistaan vammoista. Sitten hän\nnapsautti sormiaan kuten hänen tapansa oli ja käveli innostuneena\nmuutamaan kertaan lattian yli. Ja taivuttaakseen kirjakauppiaan\nolemaan mahdollisimman joutuisa ja tarjoamaan hänelle tavarastaan\nparemman hinnankin hän vakuutti heille, että heidän kohtauksensa\noli hänelle itselleen erinomaisen onnellinen sattuma, koska hän\nsillä hetkellä mitä kipeimmin kaipasi rahaa, kun hänen omansa oli\nmelkein loppunut ja hänellä samassa majatalossa oli ystävä, joka\nvastikään oli toipunut rosvojen iskemistä haavoista ja oli mitä\npuutteenalaisimmassa tilassa.\n\n-- Siis ei mikään, hän lisäsi, -- olisi otollisempaa meidän molempien\ntarpeiden tyydyttämiseksi kuin heti päättää kauppa teidän kanssanne.\n\nHeti kun hän oli istuutunut, vieras aloitti puheensa näillä sanoilla:\n\n-- Hyvä herra, en tahdo ehdottomasti kieltäytyä miettimästä ystäväni\nherra Barnabasin minulle suosittamaa kauppaa, mutta saarnat ovat\nhuonossa kurssissa. Kirjamarkkinat ovat niitä niin tulvillaan,\nettä en tosiaankaan tahdo puuttua niihin ellei niitä julkaista\nWhitefieldin tai Wesleyn tai jonkin muun sellaisen suuren miehen,\nkuten piispan tai sentapaisen nimellä, paitsi jos olisi kysymyksessä\ntammikuun 30. päivänä pidetty saarna taikka jos voisimme mainita\nnimilehdellä, että se on julkaistu seurakunnan tai pitäjäläisten\nhartaasta pyynnöstä. Mutta tavallisesta kuivasta saarnatekstistä\nhaluaisin mieluummin pysyä erossa, varsinkin kun käteni tätä nykyä\novat täpötäynnä. Mutta koska herra Barnabas asiasta minulle mainitsi,\nsuostuisin kuitenkin, jos niin haluatte, ottamaan käsikirjoitukset\nmukaani kaupunkiin ja ilmoittamaan teille mielipiteeni niistä hyvin\nlyhyen ajan kuluttua.\n\n-- Jos haluatte, niin luen teille näytteeksi pari kolme kyhäystäni,\nAdams sanoi.\n\nBarnabas, joka ei piitannut saarnoista enempää kuin höystetavarain\nkauppias viikunoista, ryhtyi tätä heti vastustamaan ja neuvoi Adamsia\njättämään saarnakokoelmansa kirjakauppiaan haltuun vakuuttaen, että\njos hän antaisi tälle osoitteensa, hän saattoi olla varma pikaisesta\nvastauksesta, ja ettei hänen suinkaan tarvinnut pelätä uskoessaan ne\nhänen käsiinsä.\n\n-- Ei, sanoi kirjakauppias, -- vaikka olisi kysymys kahtenakymmenenä\niltana perätysten esitetystä näytelmästä, niin luullakseni se olisi\nminulla hyvässä tallessa.\n\nAdams ei ollenkaan pitänyt viime lauseesta. Hän sanoi, että häntä\nsuretti kuulla saarnoja verrattavan näytelmiin.\n\n-- Enpä suinkaan sellaista vertausta teekään, huudahti kirjakauppias,\n-- vaikkakin arvelen, että painovapauslaki pian saattaa ne samaan\nasemaan. Mutta olen kuullut näytelmästä ennen maksetun sata guineaa.\n\n-- Sitä suurempi häpeä niille, jotka maksoivat, Barnabas kuohahti.\n\n-- Miksikä niin? kysyi kirjakauppias. -- Sillä he itse siinä\nansaitsivat monta sataa.\n\n-- Mutta eikö ole mitään eroa hyvän ja huonon opetuksen tarjoamisessa\nihmiskunnalle? sanoi Adams. -- Eikö rehellinen mies mieluummin\nmenettäisi rahoja edellisessä kuin ansaitsisi jälkimmäisessä hommassa?\n\n-- Jos voitte löytää joitakuita sellaisia, en minä tahdo asettua\nesteeksi heidän tielleen, vastasi kirjakauppias. -- Minun mielestäni\nne, jotka saarnaamalla ansaitsevat, voivat helpommin kärsiä\nsaarnojensa painattamisesta koituvan tappion. Mitä minuun itseeni\ntulee, niin kirja, joka parhaiten menee kaupaksi, on aina paras kirja\nminun mielestäni. Minä en ole saarnojen vihollinen, mutta vältän\nniitä siksi, että ne eivät tee kauppaansa. Muutoin olisin kyllä yhtä\nhalukas painattamaan jonkun Whitefieldin saarnavihon kuin minkä\nilveilyn tahansa.\n\n-- Se, joka painattaa mokomaa harhaoppisuutta, ansaitsisi\nhirsipuun, virkkoi Barnabas. -- Pastori, hän jatkoi kääntyen\nAdamsin puoleen, -- sen miehen kirjoituksissa (en tiedä, oletteko\nniitä nähnyt) hyökätään papistoa vastaan. Hän tahtoisi palauttaa\nmeidät alkuperäisten aikakausien kaavoihin, niin, totisesti, ja hän\nkoettaa uskotella kansalle, että pappismiehen tulisi aina saarnata\nja rukoilla. Hän väittää ymmärtävänsä Sanan kirjaimellisesti ja\ntahtoo vakuutella ihmiskunnalle, että se köyhyys ja alhaisuus, jota\nsuositeltiin kirkolle sen lapsuudessa ja joka oli vain vainojen\naikana tilapäisesti sovellettua oppia, olisi säilytettävä sen\nkukoistavassa ja vakiintuneessa asemassakin. Hyvä herra, Tolandin,\nWoolstonin ja kaikkien vapaa-ajattelijoiden periaatteita ei ole\narvioitava puoleksikaan niin turmiollisiksi kuin tämän miehen ja\nhänen seuralaistensa tunnustamia mielipiteitä.\n\n-- Hyvä herra, Adams vastasi, -- jos herra Whitefield ei olisi\nopissaan mennyt pitemmälle kuin mitä te mainitsette, niin olisin\nedelleenkin toivonut hänelle menestystä, kuten ennen toivoin. Itse\nvastustan papiston ylellisyyttä ja loistoa yhtä paljon kuin hänkin.\nEnempää kuin hänkään en käsitä kirkon kukoistavalla asemalla sen\npalvelijoiden palatseja, upeita ajopelejä, komeita pukuja, muhkeita\nhuonekaluja, kalliita herkkuja ja suurta omaisuutta. Kaikki tuo,\nmikä tuoksahtaa niin väkevästi tältä maailmalta, ei suinkaan sovellu\nHänen palvelijoilleen, joka sanoi, että hänen valtakuntansa ei ollut\ntästä maailmasta. Mutta kun hän alkoi turvautua järjettömyyteen\nja liikainnostukseen sekä esitti inhoittavan opin uskosta hyvien\ntöiden vastapainona, niin en enää ollut hänen ystävänsä. Sillä se\noppi on varmaankin helvetissä sepitetty, eikä luulisi kenenkään muun\nkuin itse saatanan julkeavan sitä saarnata. Sillä voiko mikään olla\nJumalan kunnialle halventavampaa kuin että ihmiset kuvittelevat\nkaikkiviisaan Olennon tämän elämän jälkeen sanovan hyville ja\nkunnollisille: -- Huolimatta elämäsi puhtaudesta, huolimatta\nsiitä hyveellisyyden ja rehellisyyden ohjeesta, jonka mukaan\nmaailmassa alati vaelsit, sittenkin, koska et uskonut kaikkea aivan\noikeaoppisella tavalla, sinun puutteellinen uskosi tuomitsee sinut?\nTai voiko toiselta puolen millään opilla olla turmiollisempi vaikutus\nyhteiskuntaan kuin vakuuttelulla, että roisto viimeisenä päivänä\nvoi hyvänä puolustuksenaan sanoa: -- Herra, on kyllä totta, että en\nmilloinkaan totellut ainoatakaan käskyistäsi, mutta älä rankaise\nminua, sillä minä uskon ne kaikki?\n\n-- Teidän saarnanne, hyvä herra, virkkoi kirjakauppias, -- ovat\ntietenkin toisenlaatuisia?\n\n-- Ovat niinkin, hyvä herra, vastasi Adams, -- melkein jokaisella\nsivulla niissä teroitetaan, taivaan kiitos, päinvastaista\najatuskantaa. Muutoinhan kieltäisin oman vakaumukseni, jona on\naina ollut, että hyveellinen ja vilpitön turkkilainen tai pakana\novat Luojansa silmissä otollisempia kuin paheellinen ja jumalaton\nkristitty, vaikka hänen uskonsa olisi yhtä täydellisesti oikeaoppista\nkuin itse pyhän Paavalin.\n\n-- Toivon teille menestystä, kirjakauppias sanoi, -- mutta suonette\nminulle anteeksi kieltäytymiseni, kun käteni ovat tätä nykyä niin\ntäynnä. Tosiaan pelkäänkin, että teitä kohtaa hankaluuksia kirjan\njulkaisemisessa, jota papisto varmaan tuomitsisi.\n\n-- Jumala varjelkoon, Adams sanoi, -- että levitettäisiin mitään\nkirjoja, joita papisto tuomitsisi. Mutta jos papistolla tarkoitatte\njoitakuita vehkeileviä puolueellisia miehiä, jotka pyrkivät\nrakentamaan joitakin mielisuunnitelmiansa ihmiskunnan vapauden ja\nuskonnon todellisen olemuksen hinnalla, niin sellaisten henkilöiden\nvallassa ei ole huudoillaan alentaa mitä kirjaa vain tahtovat.\nAjatelkaahan oivallista teosta _Helppotajuinen selitys sakramentin\nluonteesta ja tarkoituksesta_, joka kirja, jos rohkenen niin\nlausua, on piirretty enkelin kynällä ja joka pyrkii palauttamaan\nkristinopin ja tuon pyhän laitoksen oikeaan käytäntöönsä. Sillä mikä\nvoisi paremmin edistää uskonnon jaloja tarkoitusperiä kuin monet\nhilpeät kokoukset seurakunnan jäsenten kesken, joissa he toistensa\nläsnäollessa ja Korkeinta palvellessaan lupaavat olla toisiaan\nkohtaan hyviä, ystävällisiä ja avuliaita? Tämän oivallisen kirjan\nkimppuun hyökkäsi eräs ryhmäkunta, mutta menestyksettä.\n\nNämä sanat kuullessaan Barnabas alkoi soittaa kelloa oikein tarmonsa\ntakaa, ja kun sitten palvelija saapui, hän pyysi tätä heti tuomaan\nlaskun, koska hän nähtävästi oli itse paholaisen seurassa ja saattoi\nvielä kuulla suositeltavan Alkoraania, Leviathania tai Woolstonia,\njos viipyi jonkin minuutin kauemmin. Adams kehotti häntä, koska hän\nniin äityi kirjan mainitsemisesta, josta puhumalla hän ei ollut\naavistanut millään muotoa loukkaavansa, että hän hyväntahtoisesti\nesittäisi huomautuksiansa, joihin hän, Adams, koettaisi vastata.\n\n-- Minäkö esittäisin vastaväitteitä! huudahti toinen. -- En ole\nkoskaan lukenut tavuakaan moisista jumalattomista kirjoista enkä ole\neläissäni sitä teosta nähnyt, vakuutan teille.\n\nAdams aikoi vastata, mutta samassa majatalossa nousi hirveä hälinä.\nRouva Tow-wouse, herra Tow-wouse ja Betty kirkuivat kaikki yhdessä,\nmutta rouva Tow-wousen ääni voitiin helposti ja selvästi erottaa\nmuista, aivan kuin bassoviulu konsertissa, ja hänen kuultiin lausuvan\nseuraavat sanat:\n\n-- Sinä kirottu lurjus! Tälläkö tavoin palkitset kaiken huolenpitoni\nperheestäsi? Tämäkö on minun hyveellisyyteni palkka? Tälläkö tavoin\nkäyttäydyt sitä kohtaan, joka toi sinulle omaisuuden ja valitsi sinut\nniin monen kosijan joukosta, jotka kaikki olivat sinua parempia.\nHäväistä vuoteeni, oma vuoteeni, ja oman palkollisen kanssa! Mutta\nkyllä minä sen lutkan suomin, minä revin siltä sen siivottomat silmät\npäästä! Onko ikänä ollut moista viheliäistä jäärää, joka mokomaan\nkurjaan letukkaan yhtyisi? Jos hän olisi ollut herrasnainen, kuten\nitse olen, niin olisihan se vähän lieventänyt asiaa, mutta tuommoinen\nrutiköyhä, näsäkuonoinen, likainen palkkapiika! Pois talostani,\nsenkin hutsu!\n\nTätä h-kerakkeella alkavaa kaksitavuista alhaisokielen sanaa hän\nhoki useampaankin kertaan, vaikka pahennuksen välttämiseksi emme sen\ntoistelemisella tahdo tahrata paperia. Mutta erityisen loukkaavalta\nBettystä tuntui, kun hänen emäntänsä sen lisäksi nimitti häntä\nnartuksi, joka hänestä oli halventavin herjaus, mitä naiselle voitiin\nlausua. Betty oli tähän asti sietänyt kaikki verrattain levollisesti\nja vain valitellut, mutta vihdoin tuo nimitys äkämystytti hänet.\n\n-- Minä olen ihminen ja nainen niin kuin tekin, hän tiuskasi, --\nenkä mikään narttu. Jos olenkin ollut hiukan tuhma, niin en ole\nensimmäinen, jos en ole parempi kuin minun tulisi olla, hän nyyhkytti\nsitten, -- niin ei teidän silti tarvitse mua nimitellä. Parempani\novat minua kehnompia.\n\n-- Lutka, lutka, rouva Tow-wouse sähisi, -- julkeatko sinä vastata\nminulle? Enkö minä yllättänyt sinua, näsäkuono? Ja sitten hän toisti\ntuon kauhean sanan, joka kuulosti niin inhoittavalta Bettyn korvissa.\n\n-- Minä en siedä sitä nimitystä, Betty vastasi. -- Jos olen\nmenetellyt pahoin, saan siitä itse vastata tulevassa maailmassa,\nmutta min' en o' tehny' mitään _luonnotonta_, ja minä lähden\ntalostanne tässä paikassa, sillä minä en salli, että kukaan emäntä\nkoko Englannissa nimittää minua nartuksi.\n\nSitten rouva Tow-wouse sieppasi aseekseen paistinvartaan, mutta\nhän ei ehtinyt panna mitään kamalia aikeita täytäntöön, koska\nherra Adams ehkäisi hänet siitä tarttuen hänen käsivarsiinsa niin\njäntevin ottein, että Herkuleksenkaan ei olisi tarvinnut sitä\nhävetä. Kun herra Tow-wouse oli lakimiesten kieltä käyttääksemme\ntavattu vereksestä teosta eikä hänellä ollut mitään sanottavaa\npuolustuksekseen, hän vetäytyi varsin viisaasti pois, ja Betty jätti\nitsensä tallirengin suojaan, joka, vaikka Betty ei voinutkaan otaksua\nhänen olevan tapahtumasta mielissään, oli tytöstä sentään lauhkeampi\npeto kuin hänen emäntänsä.\n\nHerra Adamsin tultua väliin ja nähtyään vihollisensa poistuneen\nrouva Tow-wouse alkoi rauhoittua ja sai vihdoin takaisin luonteensa\ntavallisen tyyneyden. Siihen tilaan hänet nyt jätämme avataksemme\nlukijoillemme sen porraskäytävän, joka johti onnettomaan ratkaisuun,\nvarsin tavalliseen ja ehkä kyllin lystikkääseenkin nykyaikaisessa\nhistoriassa, mutta usein tuhoisaan perheiden hyvinvoinnille ja monen\nmurhenäytelmän aiheeseen sekä elämässä että teatterin palkeilla.\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA LUKU\n\nSisäkkö Bettyn elämäntarinaa ja selostusta siitä, mikä aiheutti\nedellisessä luvussa kerrotun kiihkeän kohtauksen.\n\n\nBettyllä, joka oli kaiken tämän hälinän aiheuttaja, oli muutamia\nhyviä ominaisuuksia. Hän oli hyväluontoinen, herkkä auttamaan ja\nsääliväinen, mutta onnettomuudeksi hänen olemuksensa oli kokoonpantu\nsellaisista lämpimistä aineksista, joita kylläkin palatsien tai\nnunnaloiden puhtaus olisi ehkä saattanut pitää hyvässä kurissa, mutta\njotka eivät suinkaan voineet vastustaa majatalon palvelijattaren\nkutkuttelevia kiusauksia, häntä kun päivittäin ahdistelivat\nkaikenkarvaiset houkuttelevat rakastajat. Häneen kohdistuivat\narmeijan hienojen herrojen vaaralliset viekottelut, ja näidenhän\ntoisinaan täytyi asua jossakin tuollaisessa kievarissa kokonainen\nvuosi. Ja ennen kaikkea majatalon palvelijattaret ovat alttiina\nlakeijoiden, postivaunujen kuljettajien ja viinurien hyväilyille\nnäiden kaikkien käyttäessä tyttö-parkoja kohtaan lemmen asevarastosta\nlöytyvää suutelemisen, imartelun ja lahjomisen tykistöä sekä jokaista\nmuuta aselajia.\n\nBetty, joka oli vasta kahdenkymmenenyhden vuoden ikäinen, oli nyt\nviettänyt kolme vuotta tässä vaarallisessa asemassa, jona aikana hän\noli säilynyt melko hyvin. Eräs jalkaväen vänrikki oli ensimmäinen,\njonka ammukset tehosivat tytön sydämeen, tämä sytytti hänessä\nsellaisen lieskan, että se tyyntyäkseen kaipasi kirurgin apua.\n\nSillä välin kun Betty oli hullaantuneena vänrikkiin, monen muun\npovea poltti tytön vuoksi. Armeijan upseerit, nuoret läntisissä\nkreivikunnissa matkustelevat herrasmiehet, säyseät maajunkkarit\nja jotkut vakavammatkin miehet syttyivät tuleen hänen sulojensa\nlietsomina!\n\nToivuttuaan täydellisesti ensimmäisen onnettoman intohimonsa\nseurauksista tyttö näkyi vihdoinkin vannoutuneen alati jatkuvaan\nsiveellisyyteen. Hän pysyi kauan kuurona ihailijoittensa kaikille\nhaikeille huokauksille, kunnes eräänä päivänä tallirenki Johnin\nkaunopuheisuus uuden olkihatun ja viinilasillisen avulla naapuriston\nmarkkinoilla valloitti hänet toistamiseen.\n\nHän ei tässä tapauksessa kuitenkaan tuntenut lähimainkaan samanlaista\nlemmenlieskaa kuin ensimmäisen suhteensa seurauksena, eikäpä myöskään\nniitä muita ikäviä tuloksia, joita järkevät neitoset hyvälläkin\nsyyllä pelkäävät liian ehdottomasta alistumisesta rakastajansa\nhartaisiin lemmenosoituksiin. Viimemainittu seikka kenties johtui\njossakin määrin siitä, että tyttö ei ollut täysin uskollinen\nJohnille, jonka kanssa hän salli postivaunujen kuljettajan Tom\nWhipwellin ja silloin tällöin jonkun komean nuoren matkustajan jakaa\nsuosionsa.\n\nJonkin aikaa herra Tow-wouse oli luonut raukeita kaihon silmäyksiä\ntähän nuoreen neitoseen. Hän oli käyttänyt jokaista tilaisuutta\nkuiskutellakseen tälle helliä sanoja, puristaakseen tämän kättä ja\njoskus suudellakseen tämän huulia, sillä koska hänen rakkautensa\nhehku rouva Tow-wousea kohtaan oli melkoisesti kylmennyt, niin se\nveden tavoin, joka suljetaan sen oikeasta uomasta, luonnollisesti\npyrki virtaamaan toisaalle. Rouva Tow-wouse kuuluu huomanneen tuon\nhaalentumisen, eikä se luultavasti juuri lisännyt hänen luontaista\nherttaisuuttansa, sillä vaikka hän oli puolisolleen yhtä uskollinen\nkuin aurinkokellon taulu päivänpyörälle, hän himoitsi aurinkonsa\npaahdetta kiihkeämminkin kuin se, koska hän kykeni paremmin tuntemaan\nsen säteitten lämpöä.\n\nAina siitä asti, kun Josef saapui, Betty oli tuntenut häntä\nkohtaan erinomaista mieltymystä, joka ilmeni yhä enemmän ja\nenemmän, sitä mukaa kuin nuorukainen tuli yhä terveemmäksi, kunnes\nhänen tuona kohtalokkaana iltana lämmittäessään Josefin vuodetta\nhänen intohimonsa yltyi siihen määrin, että se täydellisesti vei\nvoiton sekä hänen kainoudestaan että järjestään, joten hän monien\ntuloksettomien vihjausten ja viekkaiden houkutusten jälkeen vihdoin\nheitti kuumennuspannun kädestään ja syleillen nuorukaista kiihkeästi\nvannoi hänen olevan ihanimman miehen, mitä koskaan oli nähnyt. Perin\nhämillään Josef hypähti pois hänen käsistään ja sanoi olevansa\nkovin pahoillaan nähdessään nuoren naisen kokonaan hylkäävän kaiken\nhäveliäisyyden tunteen, mutta tyttö oli mennyt liian pitkälle enää\nperäytyäkseen ja kävi niin perin rivoksi, että Josefin täytyi\nvasten tahtoansa käyttää häntä kohtaan väkivaltaakin. Ottaen hänet\nkäsivarsilleen Josef kantoi hänet huoneesta ulos ja lukitsi oven.\n\nEikö miehen tulisi riemuita siitä, että hänen hyveellisyytensä\naina on hänen omassa vallassaan, siitä, että jos hänellä vain on\nkylliksi mielenlujuutta, hänen ruumiinvoimansa aina riittävät\npuolustautumiseen ja ettei häntä heikon naisrukan lailla voida\nraiskata vasten tahtoansa!\n\nBetty oli sanomattoman kiihtyneenä tästä pettymyksestään. Raivo\nja intohimo kiskoivat hänen sydäntänsä kuin kahdella eri hihnalla\nkahteen eri suuntaan. Milloin hän ajatteli puukottaa Josefin,\nmilloin kaapata hänet helmaansa ja ahmia hänet suudelmillaan, mutta\njälkimmäinen intohimo oli paljon valtavampi. Sitten hän tuumi kostaa\nitselleen, että hänet oli hylätty, mutta hänen näitä mietiskellessään\nkuolema esiintyi hänelle onneksi niin moninaisissa muodoissa:\nhukuttautumisena, hirttäytymisenä, itsensä myrkyttämisenä ja niin\nedespäin, että hän häkellyksissään ei voinut päättää mitään.\n\nTässä hämmentyneessä mielentilassa hänen mieleensä juolahti\nsattumalta, että hänen isäntänsä vuode oli vielä laittamatta. Sen\nvuoksi hän meni heti isännän huoneeseen, missä herra Tow-wouse sillä\nhetkellä sattui puuhailemaan kirjoituspöytänsä ääressä. Heti kun\ntyttö näki hänet, hän yritti perääntyä. Mutta isäntä kutsui hänet\ntakaisin ja tarttuen häntä kädestä puristi häntä perin hellästi,\nsamalla kuiskaillen monia mairitteluja hänen korvaansa. Sitten\nhän ahdisti tyttöä kiivaasti suudelmillaan. Täten hän voittikin\nkaunokaisen vastustelun, varsinkin kun tämän intohimot jo olivat\nheränneet olematta sentään niin itsepäisen oikullisia, että vain yksi\nmies olisi voinut ne tyydyttää, vaikkakin hän kyllä olisi mieluimmin\ntahtonut tämän yhden. Voitettu kaunokainen alistui hiljaisesti\nisäntänsä tahtoon. Tämä oli juuri päässyt toiveitteinsa perille\nja nauttinut hekumansa, kun rouva Tow-wouse äkkiarvaamatta astui\nhuoneeseen ja aiheutti kaiken sen sekamelskan, jonka todistajina\nvastikään olimme ja josta meidän nykyisin ei tarvitse sen enempää\nvälittää.\n\nSillä ilman pienintäkään vihjausta meidän puoleltamme voi kyllä\njokainen vähänkin harkitseva tai kokenut lukija, vaikkei itse\nolisikaan avioliitossa, helposti kuvitella, että se päättyi Bettyn\nerottamiseen ja herra Tow-wousen myöntymiseen johonkin, mitä hänen\noli puolestaan tehtävä kiitollisena vaimonsa ystävällisyydestä,\nkun tämä sopi hänen kanssaan. Miehen oli sitäpaitsi hartaasti\nvakuutellen luvattava, että ei koskaan vastedes tekisi sellaista\nloukkausta. Lopuksi hänen täytyi vielä eräänlaisena rangaistuksena\ntyynesti ja tyytyväisenä sietää, että hänelle muistutettiin näistä\nrikkomuksistaan pari kolme kertaa päivässä hänen jäljellä olevan\nelämänsä aikana.\n\n\n\n\n\n\nTOINEN KIRJA\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU\n\nKirjailijoiden teosten jaoitteluista.\n\n\nKaikissa ammateissa, korkeimmasta alimpaan, pääministerin virasta\nkirjailijan toimeen asti, on eräitä mysteerioita eli salaisuuksia,\njoita muut kuin samassa virassa puuhailevat harvoin havaitsevat.\nMeille, viimemainittua tointa harjoittaville herrasmiehille\nkuuluvista mainitsen teostemme jaoittelemisen yhtenä tuollaisena\nvarsin merkityksellisenä piirteenä. Mutta kun ei tätä salaisuutta\noikein tunne, luulottelee kai lukija ylimalkaan, että käytämme\njaoittelua vain keinona paisuttaaksemme teoksemme paljon laajemmiksi\nkuin miksi ne muutoin tulisivat. Määrätyt kohdat kirjoituksessamme,\njoihin on merkitty osien ja lukujen otsikot, käsitetään sen vuoksi\nsamaksi kuin raavelikangas, vanu ja lanka räätälinlaskussa, minkä\ntarkoituksena on vain kokonaissumman pyöristäminen.\n\nMutta todellisuudessa asianlaita on toinen, ja tässä, samoin kuin\nkaikissa muissakin tapauksissa, pidämme silmällä lukijan etua emmekä\nomaamme. Ja tästä menettelytavasta koituu hänelle tosiaan monenlaista\nhuomattavaa hyötyä. Ensiksikin noita pikku aukkoja lukujemme välillä\nvoi pitää ikään kuin majatalona tai levähdyspaikkana, jossa sopii\npysähtyä ja nauttia virkistyksekseen lasin viiniä tai mitä kukin\nhaluaa. Niin, kauniit lukijattaremme voinevat tuskin matkustaa\nenempää kuin yhden tuollaisen kievarinvälin päivässä. Mitä taas\ntulee teostemme osien väliin sovitettuihin tyhjiin sivuihin, niitä\non katsottava sellaisiksi postiasemiksi, joilla pitkämatkainen\nvaeltaja viivähtää jonkin aikaa levähtääkseen ja miettiäkseen, mitä\nhän jo kulkemillaan taipaleilla on nähnyt ja kokenut. Sellaista\nmietiskelyä minä rohkenen suositella lukijalle, sillä olkoonpa hän\nkuinka nopeatajuinen tahansa, niin en kehottaisi häntä vaeltamaan\nnäiden sivujen yli liian nopeasti, koska häneltä silloin saattaa\njäädä näkemättä jotkut merkilliset luonnon luomat, jotka hitaampi ja\ntarkempi lukija huomaa. Kirjateos, jossa ei ole mitään tuollaisia\nlepokohtia, muistuttaa eteenne avautuvaa erämaata tai valtamerta,\njoka väsyttää silmää ja rasittaa mieltä, kun sinne saavumme.\n\nToiseksi: Mitä muuta ovat jokaisen luvun otsikossa tavattavat\nsisällön selostukset kuin -- jatkaaksemme samaa vertausta -- kylttejä\nmajatalojen porteilla, joista lukija saa tietää, mitä kestitystä\nhänellä on odotettavissa? Ja ellei se ole hänelle mieluista, hän\nvoi ajaa ohi ja jatkaa matkaansa seuraavaan. Sillä koska meitä\nelämäkertojen tarinoitsijoita ei sido sama täsmällisen tarkka\ntapahtumien ketju kuin muita historioitsijoita, voidaan usein\njokunen luku, esimerkiksi tämä, jota paraikaa kyhään, sivuuttaa,\nkokonaisuuden kärsimättä mitään vaurioita. Ja näissä otsikoissa\nolen ollut mahdollisimman uskollinen enkä ole matkinut kuuluisaa\nMontaignea, joka lupaa toista ja antaa toista, enkä eräitä\nnimilehti-kirjailijoita, jotka lupaavat hyvin paljon eivätkä anna\nyhtään mitään.\n\nPaitsi näitä ilmeisimpiä etuja on useita muitakin, joita lukijoille\ntästä jaottelusta koituu, vaikka useimmat niistä lienevät liian\nsalaperäisiä, jotta niitä nykyisin ymmärtäisivät ne, jotka eivät\nole kirjailemisen tieteeseen lähemmin perehtyneet. Mainitaksemme\nsiis vain yhden silmäänpistävimmän, se ehkäisee turmelemasta kirjan\nkaunista ulkonäköä aasinkorvilla eli lehtien kulmien laskoksiin\ntaittamisella, johon keinoon muutoin niiden lukijoiden täytyy\nturvautua jotka (vaikka he lukemisestaan paljon edistyvät ja\nhyötyvät) unohtavat, mihin kohtaan lukeminen heiltä jäi, kun he\npuolen tunnin poissaolon jälkeen palaavat kirjansa ääreen.\n\nTällaiset jaotukset ovat peräisin muinaisuudesta. Homeros ei\nainoastaan jakanut suurta teostaan kahteenkymmeneenneljään kirjaan,\nehkäpä kohteliaisuudesta niille kahdellekymmenelleneljälle\nkirjaimelle, joille hän oli erikoisessa kiitollisuudenvelassa, vaan\nvieläpä eräiden hyvin älykkäiden arvostelijoiden arvelun mukaan\nkaupitteli ne kaikki erikseen päästäen julkisuuteen vain yhden\nkirjan kerrallaan, luultavasti tilauksesta. Hän oli sittemmin niin\nkauan uinuneen vihkoina julkaisemisen taidon ensimmäinen keksijä,\nmikä menettelytapa nyt on kehitetty sellaiseen täydellisyyteen,\nettä sanakirjojakin jaetaan ja tarjotaan paloiteltuina yleisölle.\nOnpa eräs kirjakauppias, edistääkseen oppia ja harrastaen yleisön\nmukavuutta, älynnyt tarjota kaupaksi sanakirjan tässä jaotellussa\nmuodossa vain viittätoista shillinkiä kalliimmasta hinnasta kuin mitä\nse olisi yhdessä koossa maksanut.\n\nVergilius on kainoudessaan tarjonnut meille runoelmansa kahtenatoista\nkirjana, niin kaiketikin tahtoen vihjaista, ettei hänen ansionsa\nollut enempää kuin puolet kreikkalaisen virkaveljensä ansioihin\nverrattuna. Samasta syystä Miltonimme ei alkuaan mennyt kymmenlukua\netäämmälle, kunnes hän ystäviensä ylistyksen pullistamana asettautui\nsamalle jalustalle kuin äsken mainittu roomalainen runoilija.\n\nEn kuitenkaan tahdo syventyä tähän asiaan niin perusteellisesti kuin\njotkut hyvin oppineet arvostelijat, jotka äärettömin ponnistuksin ja\nterävällä havaintokyvyllään ovat saaneet selville, mihin jaksoihin\nsoveltuvat koristukset ja mitkä taas vaativat vain yksinkertaisuutta.\nEritoten he ovat selvillä vertauksista, niitä kun luullakseni yleensä\npidetään sopivina kaikissa muissa osissa paitsi ensimmäisessä.\n\nLopetan tämän luvun seuraavalla huomautuksella: Ylimalkaan tekijän\non hyvä jaoitella kirjansa, kuten teurastaja paloittelee lihan,\nsillä se on suureksi avuksi sekä lukijalle että leikkaajalle. Ja\nkirjoitettuani nyt hiukan omaksi huvikseni tahdon taas koettaa\ntyydyttää lukijaini uteliaisuutta, jotka epäilemättä kovin hartaasti\nja kärsimättömästi haluavat tietää, mitä tämän teoksen seuraavat\nluvut heille tarjoavat.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU\n\nHämmästyttävä esimerkki herra Adamsin muistamattomuudesta, josta oli\nonnettomia seurauksia Josefille.\n\n\nHerra Adams ja Josef olivat nyt valmiit lähtemään eri teille, kun\neräs tapaus saikin edellisen palaamaan ystävänsä kanssa, mihin\nTow-wouse, Barnabas ja kirjakauppias eivät olleet voineet häntä\ntaivuttaa. Ne saarnat, joiden julkaisemista varten pastori oli\nmatkalla Lontooseen, olivatkin, oi hyvä lukija! jääneet kotiin. Se,\nmitä hän satulapusseissa oli niiksi luullut, oli vain kolme paitaa,\nkenkäpari ja muutamia muita hyödyllisiä esineitä, jotka rouva Adams,\narvellen puolisonsa tarvitsevan pikemmin paitoja kuin saarnoja\nmatkallaan, oli huolellisesti hänelle varannut.\n\nTästä havainnosta hän sai kiittää Josefia, joka oli satulapusseja\navattaessa saapuvilla. Kun tämä oli kuullut ystävänsä sanovan, että\nhän kuljetti mukanaan yhdeksää saarnanidosta, ja kun hän ei kuulunut\nsiihen filosofien lahkoon, joka voi saada kaiken maailman asiat\nmahtumaan pähkinänkuoreen, niin hän nähdessään, että pusseissa,\njoihin ne pastorin sanojen mukaan oli talletettu, ei ollut niille\ntilaa, huudahti ihmeissään:\n\n-- Hyvänen aika, pastori, missä teidän saarnanne ovat?\n\n-- Tuolla, tuolla, lapsi, vastasi herra Adams. -- Tuolla ne ovat\npaitojeni alla.\n\nOli kuitenkin niin, että hän oli ottanut ulos viimeisen paitansa, ja\nlaukku oli nyt ilmeisesti tyhjä.\n\n-- Tosiaankin, Josef sanoi, -- ei haarapussissa ole enää mitään.\n\nSilloin Adams säpsähtäen ja hiukan kummastuen huudahti:\n\n-- No voi, voi sentään! Täällä niitä ei todellakaan ole. Niin, olen\nvarmaankin unohtanut ne kotiin.\n\nJosefia suretti suuresti levottomuus ja mielipaha, jota, kuten\nhän pelkäsi, hänen ystävänsä tämän pettymyksen johdosta tuntisi.\nHän pyysi pastoria jatkamaan matkaansa ja lupasi itse palata\nmahdollisimman nopeasti, tuodakseen kirjat hänelle.\n\n-- Ei kiitos, lapsi, Adams vastasi. -- Emme tee niin. Mitäpä minua\nhyödyttäisi viipyä siellä suuressa kaupungissa, ellei minulla olisi\nsaarnojani mukanani, ne kun, _ut ita dicam_ [niin sanoakseni.\n_Suom._], ovat ainoana syynä, _aitia monotate_, vaellukseeni? Ei,\nlapsi, koska tämä kommellus on sattunut, olen päättänyt lähteä sinun\nkanssasi takaisin virkani toimitukseen seurakuntaani, jonne mieleni\njo muutoinkin palaa. Tämä pettymys on kenties tarkoitettu omaksi\nparhaakseni. Hän päätti puheensa lausumalla Theokritoksesta kohdan,\njoka ei muuta merkinnyt kuin että joskus sataa ja joskus paistaa\npäivä.\n\nJosef kumarsi kuuliaisuudesta ja kiitollisena pastorin ilmaisemasta\nhalusta palata hänen kanssaan. Pyydettiin sitten lasku, joka\ntarkastettaessa nousi shillingin vaille siihen summaan, mikä\nherra Adamsilla oli taskussaan. Lukija ihmettelee, kuinka häneltä\noli riittänyt rahoja näin moneksi päiväksi. Hänen kummastuksensa\npoistamiseksi lienee sen vuoksi paikallaan ilmoittaa, että pastori\noli lainannut guinean kuusivaljakkoon kuuluvalta palvelijalta, joka\noli ennen ollut hänen pitäjäläisiänsä ja jonka isäntä, valjakon\nomistaja, silloin asui kolmen peninkulman päässä hänestä. Sillä herra\nAdamsilla oli niin suuri luotto, että herra Peterkin, lady Boobyn\ntaloudenhoitaja, olisi lainannut hänelle kultapunnan hyvin pientä\ntakuuta vastaan.\n\nHerra Adams suoritti laskunsa ja molemmat lähtivät matkalle\nsovittuaan siitä, että ratsastaisivat vuorotellen, jota tapaa\npaljon käyttävät henkilöt, joilla on vain yksi hevonen kahteen\nmieheen. Se käy siten, että molemmat matkustajat lähtevät yhtaikaa,\ntoinen ratsain, toinen jalkaisin. Mutta kun hevosella ratsastava\nylimalkaan pääsee jalkamiehen edelle, niin on tapana, että hän\nmäärätyn matkan päähän ehdittyään astuu alas satulasta, sitoo\nratsunsa johonkin porttiin, puuhun, pylvääseen tai mitä tiepuoleen\nsattuu ja jatkaa sitten kävellen. Kun toinen saapuu hevosen luo, hän\npäästää sen irti, nousee satulaan ja karauttaa eteenpäin, kunnes\nmatkatoverinsa sivuutettuaan taas vuorostaan saapuu vaihtopaikalle.\nTätä matkailumuotoa käyttivät varsin paljon meidän viisaat isämme\ntietäen, että hevosilla oli suu yhtä hyvin kuin koivetkin ja että he\neivät voineet käyttää hyväkseen jälkimmäisten palvelusta sallimatta\njuhdille matka-ajasta jotakuta hetkeä edellisen käyttämiseen. Tämä\nmenettelytapa oli yleistä niinä aikoina, jolloin kuusivaljakolla\nmatkustamisen asemesta parlamentin jäsenenkin rouva saattoi nousta\ntakasatulaan puolisonsa selkäpuolelle, ja arvokas lainopin tohtori\nalentui ajaa karauttelemaan Westminsteriin istuen mukavassa\npielussatulassa sihteerin kyyköttäessä hänen takanaan.\n\nAdams oli nyt kävellyt muutamia minuutteja huolehtivasti vaadittuaan\nJosefin alkamaan matkansa ratsain. Viimemainittu oli jo pistänyt\njalkansa jalustimeen, kun tallirenki esitti hänelle laskun hevosen\nhoidosta sen majatalossa viettämältä ajalta. Josef väitti herra\nAdamsin jo maksaneen kaikki, mutta kun tästä asiasta vedottiin herra\nTow-wouseen, tämä ratkaisi sen tallirengin eduksi. Oikeassa hän\nolikin, sillä tämä oli toinen esimerkki muistamattomuudesta, joka\nei johtunut huolimattomuudesta, vaan pastori Adamsin alituisesta\nkiireestä.\n\nJosef joutui nyt pahempaan kuin pulaan ja aivan ymmälle. Hevosen\nhoitomaksu oli kaksitoista shillinkiä, sillä Adams, joka\noli lainannut elukan suntioltaan, oli käskenyt syöttää sitä\nmahdollisimman hyvin, ja nuorukaisen taskussa oli vain kuusi pennyä.\nAdams oli jakanut viimeisen shillinginsä hänen kanssaan. Ja vaikka\nonkin ollut joitakuita älykkäitä ihmisiä, jotka ovat osanneet maksaa\nkaksitoista shillinkiä kuudella pennyllä, niin Josef ei kuulunut\nniihin. Hän ei ollut eläissään tehnyt velkaa ja hänelle oli siis\nsitä hankalampaa keksiä keino pulasta suoriutuakseen. Tow-wouse oli\ntaipuvainen myöntämään hänelle luottoa seuraavaan kertaan asti, ja\nsiihen olisi rouva Tow-wousekin luultavasti suostunut, sillä niin\nsuuri oli Josefin kauneus, että se oli hiukan tehonnut tuon kunnon\nvaimon poveen sijoitettuun piisydämeenkin.\n\nJosef olisi siis hyvinkin luultavasti saanut väylänsä vapaaksi,\njollei hän havaittuaan taskujensa tyhjyyden olisi vetäissyt esille\ntuota ennen mainitsemaamme kultakapinetta. Tämä sai rouva Tow-wousen\nsilmät ahneudesta vettymään. Hän sanoi Josefille, ettei käsittänyt,\nkuinka mies saattoi olla rahapulassa, kun hänellä oli kultaa\ntaskussaan. Josef vastasi pitävänsä tuota pientä kultarahaa niin\nsuuressa arvossa, ettei tahtonut luopua siitä, vaikka saisi sadoin\nkerroin kreivikunnan mahtavimman maajunkkarin rikkaudet.\n\n-- Onpa tosiaan somaa, rouva Tow-wouse sanoi, tehdä velkaa ja sitten\nkieltäytyä luopumasta rahoistaan siksi, että pitää niitä arvossa! En\nole koskaan tiennyt, että joku kultaraha olisi arvokkaampi kuin niin\nmonta shillinkiä kuin siitä vaihtamalla saa.\n\n-- En edes nälkäkuolemasta pelastuakseni, en edes elämäni lunnaiksi\nryövärin käsiin joutuessani tahtoisi erota tästä rakkaasta\nmuistorahasta! Josef vastasi.\n\n-- Kas, rouva Tow-wouse sanoi, -- joku viheliäinen lutka on kaiketi\nantanut sen teille, mikä naikkonen sitten lieneekään. Jos se olisi\nhyveellisen naisen lahja, niin ette pitäisi sitä niin suuressa\narvossa. Mieheni on hullu, jos luovuttaa hevosen saamatta maksua sen\nruoasta.\n\n-- Ei, ei, minä en tosiaan voi luovuttaa hevosta ennen kuin olen\nsaanut rahat, Tow-wouse vakuutti, ja tätä päätöstä eräs pihamaalle\nsattunut lakimies innokkaasti puolusti selittäen, että herra\nTow-wouse saattoi oikeudenmukaisesti pitää ratsun panttina.\n\nKun emme siis voi tätä nykyä saada Josefia majatalosta, jätämme\nhänet sinne ja viemme lukijamme pastori Adamsin luo, joka täysin\nlevollisena mieleltään syventyi mietiskelemään erästä Aiskhyloksen\nkohtaa. Näin hän kulki ajatuksissaan melkein viiden kilometrin matkan\nehtimättä lainkaan muistaa matkatoveriansa.\n\nVihdoin hän kehrättyään loppuun mietteittensä langan ja päästyään nyt\nmäen kukkulalle vilkaisi taaksensa ihmetellen, ettei vielä nähnyt\nmerkkiäkään Josefista. Koska hän oli jättänyt talon, kun nuori mies\njuuri oli nousemassa ratsulleen, hän ei voinut pelätä, että mitään\ntapaturmaa olisi sattunut, enempää kuin sitäkään, että Josef olisi\najanut harhaan, tie kun oli niin selvä ja leveä. Ainoa syy, minkä\nhän saattoi mielessään kuvitella, oli, että matkatoveri oli tavannut\njonkun tuttavan, joka oli saanut hänet hetkiseksi viivähtämään\njuttusille.\n\nSen vuoksi hän päätti verkalleen astuskella eteenpäin, mielessään\nvarmana siitä, että toinen hänet ennen pitkää saavuttaisi. Ja pian\nhän tuli paikalle, jossa vesi oli tulvinut tien yli. Hän ei nähnyt\nmuuta keinoa yli pääsemiseksi kuin kahlata lävitse, minkä hän tekikin\nupoten vyötäisiään myöten. Mutta tuskin hän oli päässyt toiselle\npuolelle, kun hän huomasi, että jos olisi vilkaissut pensasaidan yli,\nniin olisi äkännyt polun, jota pitkin olisi kenkiään kastelematta\nvoinut kulkea.\n\nHänen kummastuksensa Josefin viipymisestä kävi jo kovin\ntuskalliseksi. Hän alkoi aavistella jotain outoa. Ja koska hän\npäätti olla kulkematta kauemmaksi ja siinä tapauksessa, että nuori\nmies ei pian ehtisi hänen luokseen, kääntyä takaisin, hän halusi\nlöytää jonkin julkisen ravintolan, missä voisi kuivata vaatteensa ja\nvirkistää itseään olutlasillisella. Mutta kun hän ei mitään sellaista\nkeksinyt, koska ei luonut silmiänsä sadan metrin päähän, hän istahti\njalkaportaalle aitoviereen ja otti esille Aiskhyloksensa.\n\nKun sitten eräs mies kulki siitä ohitse, Adams kysyi häneltä, eikö\ntämä voisi neuvoa hänelle mitään oluttupaa. Mies, joka juuri oli\nlähtenyt sieltä ja huomasi kapakan kyltteineen olevan näkyvissä,\nluuli, että pastori oli tehnyt pilaa ja äreäluontoinen kun oli käski\nhänen seurata nenänvarttansa ja mennä hiiteen. Adams sanoi miehelle,\nettä tämä oli hävytön tolvana, jolloin vieras vihaisena kääntyi\nkohti, mutta huomatessaan Adamsin puristavan kätensä nyrkkiin katsoi\nparemmaksi jatkaa matkaansa asiasta enempää piittaamatta.\n\nHeti sen jälkeen saapui hevosmies, joka vastasi samaan kysymykseen:\n\n-- Ystäväni, tuolla on oluttupa kivenheiton päässä, kyllä sen kai\nvoitte erottaakin.\n\nKohottaen silmänsä huudahti Adams:\n\n-- Niin tosiaan onkin! ja kiittäen ilmoituksesta lähti heti sinne.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU\n\nKahden lakimiehen mielipide samasta herrasmiehestä ja pastori Adamsin\ntiedustelu isäntänsä uskonnosta.\n\n\nHän oli juuri astunut huoneeseen, tilannut annoksensa ja istuutunut,\nkun kaksi ratsastajaa saapui ovelle. Miehet hyppäsivät satulasta\nja sitoivat hevosensa kaidepuihin. He sanoivat, että oli tulossa\nraju sadekuuro, jonka ohimenoa he aikoivat täällä odottaa, ja herra\nAdamsia huomaamatta menivät yhdessä erääseen pikku huoneeseen.\n\nToinen näistä kysyi heti toiselta, oliko tämä pitkään aikaan nähnyt\nhullunkurisempaa seikkailua. Toinen vastasi siihen, että majatalon\nisännällä tuskin oli oikeutta pidättää hevosta sille syötetyistä\njyvistä ja heinistä. Mutta edellinen selitti:\n\n-- Onhan toki sellainen tapaus ennenkin esiintynyt oikeudessa, ja\nminä olen kuullut tuomion.\n\nVaikka Adams, kuten lukija aavistanee, oli hiukan muistamaton,\nhän ei suinkaan tarvinnut muuta kuin pienen vihjauksen muistinsa\nvirkistämiseksi. Kun hän siis kuuli miesten keskustelun, hän arvasi\nheti, että kysymyksessä oli hänen oma hevosensa, jonka appeet hän oli\nunohtanut maksaa. Tiedusteltuaan herrasmiehiltä hän pääsi asiasta\nvarmuuteen, lisäsivätpä nämä vielä, että hevonen luultavasti saisi\nenemmän lepoa kuin ravintoa, jollei sen muonaa maksettu.\n\nPoloinen pastori päätti nyt palata majataloon, vaikka ei hän tiennyt\nparemmin kuin Josefkaan, miten lunastaisi hevosensa. Toisten\nkehotuksesta hän katsoi kuitenkin parhaaksi pysyä katon alla, kunnes\nvarsin rankaksi yltynyt sadekuuro loppuisi.\n\nNämä kolme matkustajaamme istuivat nyt toistensa seuraan maistelemaan\ntuopillista hyvää olutta. Tällöin Adams, joka tiellä kulkiessaan oli\npannut merkille erään herraskartanon, kysyi, kelle se kuului. Tuskin\noli toinen ratsastajista maininnut omistajan nimen, kun toinen alkoi\nsättiä tätä mitä herjaavimmalla tavalla. Englanninkielessä on tuskin\nainoatakaan soimaavaa sanaa, jota hän tässä tilaisuudessa ei olisi\nsyytänyt suustaan. Hän syytti tätä myös monista erityisistä seikoista.\n\n-- Hän ei metsästäessään piittaa viljavainiosta enempää kuin\nyleisestä maantiestä, puhuja selitti. -- Hän on tuottanut vahinkoa\nuseille köyhille vuokratilallisille polkemalla hevosillaan heidän\nlaihonsa, ja jos joku näistä mitä nöyrimmin pyytää häntä siitä\nherkeämään, hän on aina valmis lukemaan heille lakia ratsupiiskallaan.\n\nVielä hän sanoi, että tuo herrasmies kaikissa muissakin suhteissa oli\nnaapureitaan kohtaan mitä suurin tyranni eikä sallinut vuokramiehen\npitää pyssyä, vaikka tämä voi näyttää itsellään olevan siihen\nlaillisen oikeuden. Omassa perheessään hän oli niin julma isäntä,\nettei koskaan pitänyt palvelijaa vuotta kauemmin.\n\n-- Rauhantuomarina, sättijä jatkoi, -- hän menettelee niin\npuolueellisesti, että tuomitsee ja vapauttaa aivan oman oikkunsa\nmukaan vähääkään välittämättä totuudesta ja todistuksista. Piru\nmenköön hänen eteensä ketään puolustamaan. Tahtoisin mieluummin\nseistä syytettynä eräiden tuomarien edessä kuin esiintyä asianajajana\nhänen edessään. Jos minulla olisi maatila naapuristossa, niin\nmieluummin möisin sen puolesta hinnasta kuin asuisin hänen\nlähettyvillään.\n\nAdams pudisti päätään ja sanoi:\n\n-- Olen pahoillani, että moisten sallitaan rankaisematta harjoittaa\nhäijyyttänsä ja että rikkaus saattaa kohottaa ihmisen lain\nyläpuolelle.\n\nKun herjaaja sitten vähän myöhemmin poistui pihalle, niin\nse herrasmies, joka ensiksi oli Adamsille maininnut tuon\nkartanonomistajan nimen, alkoi vakuuttaa hänelle, että hänen\ntoverinsa oli puolueellinen mies.\n\n-- On totta, hän sanoi, -- että mies joskus lienee ajanut riistaansa\nviljavainion yli, mutta hän on vahinkoa kärsineelle aina suorittanut\nrunsaan korvauksen. Ja kaukana siitä, että hän kohtelisi naapureitaan\nomavaltaisesti tai riistäisi heiltä heidän pyssynsä. Tiedän itse\nmontakin vuokratilallista, joilla ei ainoastaan ole pyssy, vaan jotka\nsillä tappavat metsänriistaakin. Väkeään kohtaan hän on isäntäin\nparhaita, ja useat ovat hänen palveluksessaan vanhentuneet. Hän\non kuningaskunnan parhain rauhantuomari, ja varmasti tiedän hänen\noikeudenmukaisesti, mitä puolueettomimmin ja viisaimmin ratkaisseen\nmonta vaikeaa ja pulmallista kysymystä, joissa häneen on vedottu. Ja\nluulen tosiaan, että monet maksaisivat ostohintana vuotuisen sadon\narvoa enemmän tilasta, joka sijaitsisi hänen moisionsa lähellä, kuin\njos se olisi jonkun toisen suuren herran siipien alla.\n\nHän oli juuri lopettanut ylistyspuheensa, kun hänen toverinsa palasi\nilmoittaen hänelle, että rajuilma oli lakannut, jolloin he heti\nnousivat ratsuilleen ja lähtivät.\n\nAdams, joka oli kovin ymmällä näiden samasta henkilöstä annettujen\naivan erilaisten arvostelujen johdosta, kysyi isännältään, tunsiko\ntämä mainittua herrasmiestä, sillä hän alkoi arvella, että vieraat\nolivat erehdyksestä puhuneet kahdesta eri henkilöstä.\n\n-- Eipä niinkään, hyvä herra, vastasi ravintolanisäntä, joka oli\novela veitikka. -- Minä tunnen varsin hyvin sen herrasmiehen, josta\nhe haastelivat, samoin kuin tunnen itse puhujatkin. Mitä siihen\ntulee, että hän olisi ratsastanut toisten viljavainioiden yli, niin\nhän ei minun tietääkseni ole viimeksi kuluneena kahtena vuonna\nollut satulassa. En ole koskaan kuullut hänen tehneen senlaatuista\nvahinkoa, mutta ei hän sentään rahojaan niin anteliaasti viskele,\nettä ryhtyisi korvauksiakaan suorittelemaan. Enkä ole hänen\nkoskaan kuullut riistäneen keneltäkään pyssyä. Tiedänpä useita,\njoilla on pyssyjä hallussaan. Mutta niillä ei ole hyvä tappaa\nriistaa, sillä kukaan ei ole siinä suhteessa ankarampi, ja luulen,\nettä hän saattaisi sellaisen uskalikon turmioon. Kuulitte toisen\nherrasmiehistä sanovan, että hän on maailman häijyin isäntä, kun taas\ntoinen väitti häntä kaikkein parhaimmaksi. Mutta omasta puolestani\ntunnen kaikki hänen palkollisensa enkä ole keltään heiltä kuullut,\nettä hän olisi kumpaakaan.\n\n-- Vai niin, vai niin! Adams virkkoi. -- Ja sanokaahan, kuinka hän\nkäyttäytyy tuomarina?\n\n-- Minä en tosiaan, ystäväiseni, edes tiedä, onko hän siinä toimessa.\nAinoa juttu, jonka olen kuullut hänen ratkaisseen jo kauan sitten,\noli riitakysymys juuri noiden kahden herrasmiehen välillä, jotka\nvast'ikään läksivät tästä talosta, ja varmaan hän ratkaisi sen\noikein, sillä minä kuulin koko asian.\n\n-- Kumman hyväksi hän sen ratkaisi? Adams kysäisi.\n\n-- Siihen kysymykseen minun ei tarvinne vastata sen jälkeen, kun\nkuulitte heidän erilaisen arvostelunsa hänestä, isäntä huudahti.\n-- Minun asianani ei ole sanoa herrasmiehiä vastaan heidän\nryypiskellessään talossani, mutta tiedän, ettei kummankaan puheessa\nollut tavuakaan totta!\n\n-- Voi taivaan taatto, Adams huudahti, -- Että ihmiset voivatkin\npienen yksityisen kiintymyksen tai, mikä on verrattomasti pahempaa,\nmieskohtaisen kaunan vuoksi mennä noin pitkälle ilkeydessä ja antaa\nvalheellisen todistuksen naapuristaan! Uskon kernaammin käsittäneemme\nheidät väärin ja että he tarkoittivat kahta muuta henkilöä, sillä\nonhan tien varrella monta kartanoa.\n\n-- Mutta kuulkaahan, hyvä ystävä, kapakoitsija huudahti, --\nväitättekö sitten, että itse ette koskaan elämässänne ole valehdellut?\n\n-- En koskaan häijyin elkein, siitä olen varma, Adams vastasi, --\nenkä yrittääkseni vahingoittaa jonkun ihmisen mainetta.\n\n-- Hm, häijyin elkein, ettepä tietenkään, isäntä sanoi. -- Ette\nsuinkaan ole valehdellut saattaaksenne ketään hirsipuuhun tai pulaan,\nmutta täytyyhän oman itsensä tähden puhua parempaa ystävästä kuin\nvihollisesta.\n\n-- Oman itsensä tähden tulisi pysyä totuudessa Adams virkkoi, --\nsillä toisin menettelemällä vahingoittaa jalointa osaa itsestänsä,\nkuolematonta sieluansa. En voi hevillä uskoa kenenkään olevan niin\nhupsun, että panisi sen jonkun joutavan voitonpyynnön tähden vaaraan.\nSuurinkin etuus tässä maailmassa on vain lokaa siihen verrattuna,\nmitä meille tulevaisessa on tarjolla.\n\nSilloin isäntä tarttui olutkippoon, joi hymyillen tulevaisuuden\nmaljan ja lisäsi:\n\n-- Minä olen tämän nykyisen elämän mies.\n\n-- No, Adams virkkoi hyvin vakavasti, -- ettekö usko tulevaiseen\nmaailmaan?\n\nSiihen isäntä vastasi:\n\n-- Uskonhan toki. En minä jumalankieltäjä ole.\n\n-- Ja uskotte myös, että teillä on kuolematon sielu? kysyi Adams.\n\nMies vastasi:\n\n-- Jumala varjelkoon minua sitä epäilemästä!\n\n-- Ja uskotte taivaaseen ja helvettiin? pastori tiedusti.\n\nSilloin isäntä pyysi, ettei hän pilkkaisi pyhiä asioita, koska\ntuollaisista muka ei sopinut mainita tai niitä ajatellakaan muuta\nkuin kirkossa. Adams kysyi häneltä, miksi hän kävi kirkossa, jollei\nsiellä kuullulla sanalla ollut mitään vaikutusta hänen elämäänsä ja\nkäytökseensä.\n\n-- Minä menen kirkkoon rukoillakseni ja käyttäytyäkseni\njumalaapelkäävästi isäntä vastasi.\n\n-- Ja ettekö usko, mitä kirkossa kuulette? Adams kysyi.\n\n-- Enimmäkseen, isäntä vastasi.\n\n-- Ja eikö ajatus iankaikkisesta rangaistuksesta silloin vavisuta\nteitä? jatkoi Adams.\n\n-- Mitä siihen tulee, hyvä herra, toinen vastasi, -- niin en ole sitä\nkertaakaan edes ajatellut. Mutta mitäpä hyödyttää haastella niin\netäisistä asioista? Tuoppi on tyhjä! Tuonko lisää olutta?\n\nHänen poistuttuaan olutta hakemaan ajoivat postivaunut oven eteen.\nKun kyytimies astui sisälle, emäntä kysyi, minkälaisia matkustajia\nhänellä oli kuljetettavinaan.\n\n-- Parvi luihuja naaraksia, hän sanoi. -- Mielelläni kaataisin heidät\nmaantienojaan. Ette te heille mitään juota, siitä olen varma.\n\nAdams kysyi häneltä, oliko hän nähnyt ratsastavaa nuorta miestä, ja\nkuvaili Josefin ulkonäön.\n\n-- Kyllä, kuski sanoi, -- eräs vaunuissani matkustava vallasnainen,\njoka on hänen tuttaviaan, lunasti hänet hevosineen. Hän olisi jo\nehtinyt tänne, jollei rajuilma olisi pakottanut häntä etsimään suojaa.\n\n-- Jumala siunatkoon sitä vallasnaista! Adams huudahti riemuissaan\neikä voinut hillitä uteliaisuuttansa, vaan riensi katsomaan, kuka\ntuo ihmisrakas rouvashenkilö oli. Mutta suuresti hän kummastui\nnähdessään neiti Slipslopin. Tämän kummastus sensijaan ei ollut yhtä\nsuuri, koska hän oli Josefilta kuullut, että pastori oli matkalla.\nTervehdykset olivat hyvin kohteliaat molemmin puolin, ja neiti\nSlipslop oli tiedustellut herrasmiestä ja onnettomuudeksi emäntä\noli luullut Adamsia kaupustelijaksi, joka oli matkalla naapurikylän\nmarkkinoille sormuksia, nappeja tai muuta sellaista rihkamaa myymään.\nAdamshan käveli liehuvan väljään, mutta lyhyeen, valkoiseen,\nmustanappiseen takkiin puettuna, lyhyt tekotukka päässä sekä hattu,\njossa ei ollut mustaa nauhaa eikä mitään muutakaan mustaa.\n\nJosef oli nyt saapunut, ja neiti Slipslop olisi tahtonut, että hän\nolisi jättänyt ratsunsa pastorille ja itse tullut vaunuihin. Mutta\nnuori mies kieltäytyi ehdottomasti ja vakuutti, että hän, taivaan\nkiitos, oli jo kyllin terve kyetäkseen ratsastamaan. Hän lisäsi, että\nhän tiesi velvollisuutensa paremmin eikä ajaisi vaunuissa sillä aikaa\nkun herra Adams kulki ratsain.\n\nNeiti Slipslop olisi vielä kauemminkin pyydellyt, jollei vaunuissa\noleva aatelisrouva olisi lyhyeen lopettanut väittelyä kieltäytymällä\nsallimasta lakeijan matkustaa samoissa vaunuissa kuin hän itse. Täten\nsovittiin vihdoinkin siitä, että Adams täyttäisi niissä olevan tyhjän\npaikan ja Josef kulkisi hevosen selässä.\n\nPitkälti he eivät olleet ehtineet ennen kuin neiti Slipslop kääntyi\npastorin puoleen, puhuen näin:\n\n-- Sir Thomasin kuoleman jälkeen on perheessämme tapahtunut suuri\nmuutos, herra Adams.\n\n-- Suuri muutos todellakin, mikäli olen Josefin sattumalta lausumista\nvihjauksista kuullut, Adams myönsi.\n\n-- Niin, kamarineito sanoi, -- en olisi sitä ikinä uskonut, mutta\nmitä kauemmin maailmassa elää, sitä enemmän näkee. Vai on Josef\nvihjaillut jotain.\n\n-- On, mutta niiden laatu jää ainiaaksi minun ehdottomaksi\nsalaisuudekseni, vakuutti pastori. -- Hän pakotti minut lupaamaan\nsen ennen kuin tahtoi ilmaista mitään. Olen tosiaan pahoillani\nkuullessani hänen armonsa käyttäytyvän niin sopimattomasti. Pidin\nhäntä aina kunnollisena naisena ylimalkaan enkä olisi koskaan voinut\nepäillä häntä kristitylle niin perin arvottomista aikeista, vieläpä\nomassa palveluksessaan olevaa nuorta poikaa kohtaan.\n\n-- Kaikki tuo ei ole minulle mikään salaisuus, toinen innostui. --\nLuulenpa, ettei se kohdakkoin ole sitä kellekään, sillä aina pojan\nlähdöstä asti hän on käyttäytynyt pikemmin mielipuolen kuin viisaan\nvaimon tavoin.\n\n-- Se surettaa minua todellakin suuresti, Adams sanoi, -- sillä hän\noli hyvänlaatuinen rouva. Olisinhan kyllä toivonut hänen käyvän vähän\nsäännöllisemmin jumalanpalveluksissa, mutta hän on tehnyt varsin\npaljon hyvää pitäjässä.\n\n-- Oi, herra Adams, Slipslop lausui, -- ne, jotka eivät näe kaikkea,\neivät useinkaan tiedä mitään. Monta lahjaa on meidän perheestämme\nannettu hänen tietämättään, saatte uskoa. Olen kuullut teidän\nsaarnastuolista julistavan, ettei ihmisen sovi kerskua, mutta en\ntosiaan voi olla mainitsematta, että jos hän olisi pitänyt avaimia\nhallussaan, niin köyhiltä olisi jäänyt saamatta moni vahvistava\nlääke, jonka olen heille toimittanut. Mitä isäntä-vainajaani tulee,\nhän oli eläessään kunnon mies ja olisi tehnyt äärettömän paljon\nhyvää, jollei häntä olisi pidetty kireällä. Mutta hän rakasti\nrauhallista elämää. Taivas suokoon hänen sielulleen levon! Olen\nvarma, että hän on siellä ylhäällä ja nauttii rauhaa, jota jotkut\neivät tahtoneet hänelle täällä suoda.\n\nAdams vastasi:\n\n-- Tuosta en ole koskaan ennen kuullut ja, ellen erehdy, niin olette\nitsekin ennen ollut toista mieltä. Hän nimittäin muisteli seuranaisen\ntapana olleen ylistää emäntäänsä ja morkata isäntäänsä.\n\n-- En tiedä, mitä ennen lienen ajatellut, toinen vastasi, -- mutta\nnyt olen aivan varma siitä, että kertomani on totta. Maailma saa pian\nnähdä, ketä on petetty. Minä puolestani en sano mitään, ihmettelen\nvain, kuinka jotkut voivat tehdä mitä tahansa vakavin naamoin.\n\nNäin herra Adams ja neiti Slipslop puhelivat, kunnes saapuivat\nvastapäätä isoa, jonkin matkan päässä tiestä olevaa taloa. Sen\nhuomatessaan eräs vaunuissa istuva vallasnainen huudahti:\n\n-- Tuolla asuu onneton Leonora, mikäli oikeastaan voi nimittää\nonnettomaksi naista, jota samalla täytyy pitää syyllisenä ja oman\nonnettomuutensa aiheuttajana.\n\nTämä riitti hyvin herättämään herra Adamsin samoin kuin koko\nseurueenkin uteliaisuuden. Kaikki ryhtyivät pyytämään naista\nkertomaan heille Leonoran elämäntarinan, koska se hänen sanoistaan\npäätellen näkyi sisältävän jotakin merkillistä.\n\nTämä hyvin kasvatettu nainen ei odottanut monia pyyntöjä\nja toivottuaan vain, että seurueen saama huvi korvaisi sen\ntarkkaavaisuuden, hän aloitti tähän tapaan:\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU\n\nOnnettoman keimailijattaren elämäntarina.\n\n\nLeonora oli varakkaan aatelismiehen tytär, solakka ja\nsirorakenteinen, ja hänellä oli kasvoillaan niin vilkkaan\nveitikkamainen ilme, että se, kuten usein on laita, viehätti enemmän\nkuin säännölliset, mutta ilmeettömät piirteet. Tämänlaatuinen\nkauneus voi vetää puoleensa ja pettää, koska siihen yhtyvää iloista\nhyvätuulisuutta usein erehdytään luulemaan luonteen hyvyydeksi ja\nhilpeätä vilkkautta todelliseksi älyksi.\n\n-- Leonora, joka oli nyt kahdeksantoista-vuotias, asui tätinsä luona\neräässä pohjois-Englannin kaupungissa. Hän rakasti tavattomasti\nhuvituksia ja jäi perin harvoin pois mistään tanssiaisista tai muusta\njulkisesta seuranpidosta, joissa hänellä oli monta tilaisuutta\ntyydyttää turhamaisuuttansa ja ahnetta keimailunhaluaan, miehet kun\nantoivat hänelle etusijan miltei jokaisen saapuvilla olevan muun\nnaisen rinnalla.\n\n-- Monien nuorten miesten joukosta, jotka häntä erityisesti\nliehakoivat, nousi Horatio pian tytön silmissä kaikkia\nkilpakosijoitansa etevämmäksi. Hän tanssi tavallista iloisemmin,\nmilloin Horatio häntä vei. Ei illan ihanuus eikä satakielen soitto\nvoinut saada häntä pitkittämään kävelyään kuin tuon miehen seura. Hän\nei ollut ymmärtävinään muiden kohteliaisuuksia, vaan kallisti niin\nherkästi korvansa jokaiselle Horation imartelulle, että usein nauroi\nsilloinkin, kun se oli liian hienoa hänen käsittääkseen.\n\n-- Kuulkaahan, hyvä rouva, Adams virkkoi, -- kuka se aatelisherra\nHoratio oli?\n\n-- Horatio, nainen vastasi, -- oli nuori herrasmies hyvästä\nperheestä, lakitiedettä lukenut ja muutama vuosi sitten saanut\nasianajajan arvonimen. Hänen kasvonsa ja vartalonsa olivat\nsellaiset, joita ylimalkaan pidetään kauniina, mutta hänen sävyssään\nja ryhdissään oli harvinaista arvokkuutta. Hänen luonteensa oli\nväritykseltään saturnolaista eli synkkää, mutta siinä ei ollut\nvähääkään äreyttä. Hän oli älykäs ja leikkisä, taipuvainen ivaankin,\njota käyttikin miltei liian paljon.\n\n-- Tämä herrasmies, jossa oli syttynyt kiihkeä rakkaus Leonoraan, oli\nviimeinen, joka huomasi, että hänen menestyksensä oli kyseenalaista.\nKoko kaupunki oli jo naittanut hänet ennen kuin hän tytön käytöksestä\noli kyllin rohkaistunut mainitakseen rakkaudestaan tälle. Hän\noli näet sitä mieltä, ja kenties hän oli oikeassa, että on perin\nepäviisasta vakavasti puhua naiselle rakkaudesta, ennen kuin on\nsiihen määrin edistynyt tämän mielisuosion saavuttamisessa, että\nnainen itse odottaa ja toivoo siitä kuulevansa.\n\n-- Mutta mitä arkuutta voineekin aiheuttaa rakastajan pelko, joka\nkernaasti suurentelee jokaista kilpailijalle osoitettua suosiota ja\nkatselee itsensä hyväksi tulleita pieniä lähestymisiä perspektiivin\nvastakkaisesta päästä, ei Horation intohimo kuitenkaan sokaissut\nhänen tajuntaansa. Hänessä heräsi toiveita Leonoran käytöksen\nansiosta, koska tytön hellyys häntä kohtaan nykyisin oli jokaiselle\nheidän seuraansa sattuvalle sivulliselle yhtä ilmeistä kuin hänen\nkiintymyksensä neitoseen.\n\n-- En ole koskaan kuullut, että tuollaisille röyhkeille,\nkevytkenkäisille letukoille kunnian kukko laulaa, huomautti se\nrouvashenkilö, joka oli kieltäytynyt ottamasta Josefia vaunuihin. --\nEnkä ihmettele mitään, jota hänen vielä kuulen tekevän.\n\nKertoja jatkoi tähän tapaan:\n\n-- Kävelyllä eräänä iltana Horatio kuiskasi kesken hilpeää\nkeskustelua Leonoran korvaan, että hän halusi tehdä pari kierrosta\ntämän kanssa kahdenkesken, koska hänellä oli jotain hyvin tärkeätä\nilmoitettavaa. -- Onko se tosiaan tärkeätä? tyttö kysyi hymyillen.\n-- Toivoakseni tekin asian kuultuanne ajattelette niin, nuori mies\nvastasi, -- koska elämäni koko vastainen onni riippuu siitä seikasta.\n\n-- Leonora, joka hyvinkin aavisti mistä oli kysymys, olisi siirtänyt\nsen toiseen aikaan, mutta Horatio, joka nyt rohkaistuaan itsensä oli\njo enemmän kuin puoleksi voittanut puhumisvaikeutensa, pyysi niin\nkiusallisen hartaasti, että neitonen vihdoin taipui. He jättivät muun\nseurueen ja kääntyivät syrjään eräälle ihmisistä tyhjälle käytävälle.\n\n-- He olivat poistuneet kauaksi toisten näkyvistä. Kumpikin pysyi\nvisusti vaiti. Vihdoin Horatio pysähtyi äkkiä ja tarttui kalpeana ja\nvapisevana seisovaa Leonoraa hellästi kädestä, huokaisi syvään ja\nsitten katsahtaen tätä silmiin niin hellästi kuin kuvitella saattaa\nja huudahti aran väräjävällä äänellä: -- Oi Leonora! Tarvitseeko\nminun sinulle selittää, mihin elämäni vastainen onni perustuu?\nTäytyykö minun sanoa sinulle, että sinun hallussasi on jotain, mikä\non onneni esteenä ja saattaa minut kurjaksi, jollet siitä tahdo\nluopua!\n\n-- Mitäpä se voisi olla? Leonora kysyi. -- Eipä ihme, sanoi toinen,\n-- että sinua kummastuttaa kuulla itselläsi olevan jotain, mitä en\nsoisi sinun omistavan. Mutta voithan kai sen arvata, koska se on\nainoa, minkä maailman aarteilla, jos ne olisivat minun, tahtoisin\nostaa. Oh, siitä sinun on luovuttava lahjoittaaksesi minulle kaiken\nmuun! Voiko, tai oikeammin, haluaako Leonora enää olla epätietoinen?\nSallittakoon minun kuiskata se hänen korvaansa, se on nimesi, rakas\nneiti. Siitä luopumalla, alentumalla tulemaan ikiomakseni sinä\nehdottomasti hetikohta estät minut kurjimmalta kohtalolta ja teet\nminut onnellisimmaksi ihmiseksi maan päällä.\n\n-- Punehtuneena ja tekeytyen niin vihaisen näköiseksi kuin suinkin\nvoi Leonora sanoi hänelle: -- Jos olisin aavistanut, mitä aioitte\nminulle ilmoittaa, niin ette olisi voinut viekotella minua\npois seurueestani. Hän sanoi Horation kovin hämmästyttäneen ja\nsäikähdyttäneen hänet sekä pyysi tätä saattamaan hänet takaisin niin\npian kuin mahdollista. Sen rakastaja tekikin vavisten melkein yhtä\npaljon kuin tyttö itse.\n\n-- Aika hupsu mies! Slipslop huudahti. -- Kyllä näkee, että hän\nvarsin vähän tunsi meidän sukupuoltamme.\n\n-- Neiti puhuu totta, Adams myönsi. -- Luullakseni olette oikeassa.\nMinä olisin tahtonut tiedustella hiukan tytön mieltä, kun kerran\nolisin jo mennyt niin pitkälle.\n\nMutta rouva Vakavasävyinen pyysi kertojaa jättämään tarinastaan\nkaikki tuollaiset riettaat kohdat pois, koska mokoma häntä iljetti.\n\n-- No niin, hyvä rouva, ollakseni mahdollisimman lyhytsanainen,\ntoinen jatkoi, -- monta viikkoa ei ollut kulunut tästä kohtauksesta\nennen kuin Horatio ja Leonora olivat niin sanotuissa hyvissä väleissä\nkeskenään. Kaikki muodollisuudet olivat nyt ohi, paitsi viimeinen.\nSopimukset allekirjoitettiin, ja kaikki sujui perin nopeasti,\njoten Horatio oli pääsemäisillään kaikkien toiveittensa perille.\nJos suvaitsette, niin luen teille ulkomuististani kirjeen heiltä\nkummaltakin, joista saatte varsin hyvän käsityksen molemminpuolisesta\nlemmestä.\n\nRouva Vakavasävyinen vastusti näiden kirjeiden kuuntelemista, mutta\nkun asiasta äänestettiin, niin kaikki vaunuissa olijat liittyivät\nhäntä vastaan ja kirjeet esitettiin, mitä päätöstä pastori Adams oli\nkovin kiivaasti kannattanut.\n\nHORATIO LEONORALLE\n\n    Kuinka turhaa, ihailtavin olento, on huvituksen tavoitteleminen\n    sen henkilön poissaollessa, johon sydän on kokonaan kiintynyt,\n    jollei se huvitus mitenkään kohdistu tuohon henkilöön! Eilen\n    illalla minut tuomittiin älykkäiden ja oppineiden miesten\n    seuraan, joka ennen olisi saattanut olla minulle hyvinkin\n    mieluista, mutta nyt vain sai minut aavistelemaan, että he\n    arvasivat hajamielisen harvapuheisuuteni oikean syyn. Sen vuoksi\n    minä silloin, kun puuhailusi riistävät minulta sinun seurasi\n    tuottaman haltioittavan onnen, aina haluankin olla yksinäni,\n    koska tunteeni Leonoraani kohtaan ovat perin herkät ja koska en\n    siis voi sietää ajatusta, että joku toinen kurkistaisi niihin\n    suloisiin aatoksiin, joihin rakastajan lämmin mielikuvitus\n    toisinaan antautuu ja joista pelkään silmieni silloin puhuvan.\n    Tällainen ajatustemme havaitsemisen pelko näyttänee liian\n    naurettavalta arkuudelta niistä, jotka eivät kykene mielessään\n    täysin käsittämään tämän herkän tunteen kaikkea hellyyttä.\n    Ja varmaan meidän täytyy aavistella sellaisia olevan vähän,\n    kun ajattelemme, että se tunne vaatii jokaisen inhimillisen\n    avun ponnistautumaan täyteen laajuuteensa, koska rakastettu,\n    jonka onneen se viime kädessä tähtää, saattaa antaa meille\n    ihania tilaisuuksia urhoollisuuteen hänen puolustuksekseen,\n    jalomielisyyteen hänen tarpeitansa kohtaan, sääliin hänen\n    murheissaan, kiitollisuuteen hänen hyvyydestään ja samoin\n    kaikkien muiden hyveiden harjoitukseen. Ken ei niitä jossakin\n    määrin harjoittaisi ja vieläpä äärimmäisen riemun tuntein, ei\n    voi koskaan ansaita rakastajan nimeä. Sinun sydämesi herkkää\n    kainoutta kunnioittaen minä siis viljelen tätä tunnettani\n    niin puhtaana omassa sydämessäni, ja siitä voit kyllin arvata\n    levottomuuden, mikä minua vaivaa niiden vapauksien johdosta,\n    joita maailman silmissä kohteliaat miehet näissä tilaisuuksissa\n    toisinaan itselleen suovat.\n\n    En voi sanoin kertoa sinulle sitä kiihkoa, millä odotan siunatun\n    päivän saapumista, jolloin totean sen jokapäiväisen väitteen\n    valheellisuuden, että suurin inhimillinen onni muka sisältyy\n    toiveisiin. Ja se on opinkappale, jota uskomaan ei kellään olisi\n    suurempaa syytä kuin minulla nykyisin, koska kukaan ei ole\n    ikinä tuntenut sellaista onnen lieskaa kuin povessani hehkuu\n    ajatellessani, että saan viettää vastaiset päiväni niin hurmaavan\n    toverin seurassa ja että elämäni jokaista hetkeä seppelöi\n    tyydytyksen tunne sinun onnesi kartuttamisesta.\n\nLEONORA HORATIOLLE\n\n    Sinun luonteesi hienous on niin selvästi käynyt ilmi jokaisesta\n    sanastasi ja teostasi siitä asti, kun minulla oli ilo sinuun\n    tutustua, että en luullut minkään lisätodistuksen voivankaan enää\n    korottaa hyvää käsitystäni Horatiosta. Olin juuri miettimässä\n    tuota kun sain viime kirjeesi, jonka avattuani myönnän ihmeekseni\n    havainneeni siinä lausuttujen hellien tunteiden suuresti\n    voittaneen senkin, mitä saatoin edes sinulta odottaa, vaikka\n    tiedänkin povessasi asuvan kaikkien jalojen periaatteiden, mihin\n    ihmisluonne suinkin pystyy. Siksipä en voi sanoin kuvailla\n    tunteitani miettiessäni, että minun onneni on sinun kaikkien\n    toimiesi äärimmäisenä päämääränä.\n\n    Oi, Horatio! Kuinka ihanaa täytyykään olla elämän, missä\n    halvimpiakin kotiaskareita sulostuttaa mieluinen tieto, että\n    maailman parhain mies ja se, jolle hellyytensä kernaimmin suo,\n    saa niittää joko edun tai ilon kaikista teoistamme! Tällöin\n    täytyy uurastuksen muuttua huviksi, eikä mikään muu kuin elämän\n    välttämättömät epämukavuudet voi muistuttaa meille sitä, että\n    olemme kuolevaisia.\n\n    Jos sinun ajatustesi yksinäinen juoksu ja halu säilyttää ne\n    sivullisilta salattuina tekee älykkäiden ja oppineidenkin miesten\n    keskustelun sinulle ikäväksi, niin mitä levottomia hetkiä\n    täytyykään minun viettää, jonka tapa tuomitsee ottamaan osaa\n    naisten keskusteluun. Ja heidän luontainen uteliaisuutensahan saa\n    heidät tutkimaan kaikkia ajatuksiani, ja heidän kateutensa ei\n    koskaan sallisi, että joku omistaisi Horation sydämen, vaan se\n    pakottaa heidät häijyihin vehkeilyihin sitä onnellista ihmistä\n    vastaan, joka sen omistaa! Mutta jos kateutta tosiaan voi millään\n    puolustella tai sen rumuutta lievennellä, niin tokihan sitten\n    tässä tapauksessa, missä kadehdittava onni on niin suuri, että\n    kaikkien yhtä luonnollisesti täytyy sitä itselleen toivoa. Enkä\n    minä häpeä sitä tunnustaa. Ja sinua, Horatio, saan kiittää siitä,\n    että estät minut joutumasta siihen kaikkein tuskallisimpaan\n    asemaan, mitä kuvitella saatan, että sydämeni taipumuksesta\n    rakastaisin henkilöä, jonka arvostelukykyni pakottaisi minut\n    tuomitsemaan.\n\n-- Asiat olivat kehittyneet niin pitkälle tämän hellän parin\nvälillä, että hääpäivä oli jo määrätty. Vihkimisen piti tapahtua\njo kahden viikon kuluttua, mutta sitten sattuikin niin, että\npidettiin kreivikunnan käräjät noin kolmenkymmenenviiden kilometrin\npäässä kaupungista, jossa kertomuksemme liikkuu. Nuorilla\njuristeilla näkyy olevan tapana käydä näillä käräjillä, ei niin\npaljon ansion vuoksi kuin näytelläkseen itseään ja oppiakseen\nlainkäyttöä rauhantuomareilta. Sitä tarkoitusta varten valitaan joku\nviisaimpien ja vakavampien tuomarien joukosta luennoitsijaksi eli\npuheenjohtajaksi, kuten sitä vaatimattomasti nimitetään, ja hän pitää\nheille luennon ja opettaa heitä lain oikeassa tuntemisessa.\n\n-- Teitte pienen erehdyksen, huomautti Adams, -- jonka suonette minun\noikaista. Olin kerran saapuvilla tuollaisilla joka neljännesvuosi\npidettävillä käräjillä ja huomasin asianajajien opettavan tuomareita,\nsen sijaan että olisivat oppineet jotain heiltä.\n\n-- Tuo ei paljon vaikuta asiaan, kertoja sanoi. -- Sinne saapui\nHoratio. Hän toivoi ammatillaan parantavansa varallisuuttaan, koska\nse ei vielä ollut varsin suuri ja päätti rakkaan Leonoransa tähden\nolla säästämättä mitään vaivoja tai menettämättä mitään tilaisuutta\nharjaantuakseen tai edistyäkseen alallansa.\n\n-- Samana iltapäivänä, kun hän lähti kaupungista, ajoi Leonoran\nseisoessa ikkunansa ääressä kuusivaljakko siitä ohi, ja tyttö\nvakuutti vaunujen ja hevosten olevan parhaimmat, hienoimmat ja\nkauneimmat mitä hän oli koskaan nähnyt, lisäten nuo merkilliset\nsanat: -- Oh, minä olen ihastunut noihin ajopeleihin! jotka hänen\nystävättärensä Florella vielä muistaa, vaikka ei hän kuullessaan\nkiinnittänyt niihin huomiota.\n\n-- Illalla pidettiin juhlat, joita Leonora kunnioitti läsnäolollaan,\nmutta aikoi huomaavaisuudesta rakasta Horatiotaan kohtaan kieltäytyä\ntanssimasta hänen poissaollessaan.\n\n-- Oi, miksi ei naisilla ole yhtä suurta päättäväisyyttä pitää\nlupauksiaan kuin heillä usein on hyvä tarkoitus niitä tehdessään!\n\n-- Kuusivaljakon omistaja saapui seuraan. Tämän herrasmiehen puku\noli yhtä merkillisen upea kuin konsanaan hänen vaununsa. Pian\nhän käänsi puoleensa jokaisen silmät. Kaikki keikarit hopea- ja\nkultareunuksisine liiveineen joutuivat heti varjoon.\n\n-- Hyvä rouva, Adams virkkoi, -- jollei kysymykseni ole sopimaton,\ntahtoisin kernaasti tietää, kuinka tuo herrasmies oli puettu.\n\n-- Arvoisa herra, nainen vastasi, -- olen kuullut, että hänellä oli\nyllään vaaleanpunaisella satiinilla vuorattu ja kauttaaltaan kullalla\nkirjailtu kanelinvärinen kuosikas samettitakki, hänen liivinsä,\njotka olivat hopeakankaasta, olivat myös kullalla kirjaillut. En voi\nyksityiskohtaisesti kuvailla hänen muuta pukuansa, mutta kaikki oli\nranskalaisen muodin mukaista, sillä Bellarmine, se oli hänen nimensä,\noli juuri saapunut Pariisista.\n\n-- Tämä komea mies kiinnitti itseensä jokaisen seurassa olevan naisen\nsilmät, hänen katseensa nauliutui Leonoraan. Tuskin hän oli havainnut\nneitosen, kun hän jäi kuvapatsaan tavoin hievahtamatta seisomaan\npaikalleen tai ainakin olisi niin tehnyt, jos hyvä kasvatus olisi\nsen sallinut. Mutta ennen kuin kykeni itsensä hillitsemään, oli\njokainen salissa olija huomannut mihin hänen ihailunsa kohdistui.\nToiset naiset alkoivat katsella entisiä tanssitovereitaan, koska\nkaikki huomasivat, kenet Bellarmine valitsisi. Sen he kuitenkin\nkaikin mahdollisin keinoin koettivat estää. Monet heistä sanoivat\nLeonoralle: -- Oi, neiti! Emme kaiketi saa iloa nähdä teidän\ntanssivan tänä iltana. Sitten he Bellarminen kuullen huudahtelivat:\n-- Oh, Leonora ei tahdokaan tanssia, hänen toverinsa ei ole\nsaapuvilla. Eräs koetti pahanilkisesti neitosta siitä ehkäistäkin\nlähettämällä epämiellyttävän miehen pyytämään häntä tanssiin, jotta\nhänen joko täytyisi tanssia tämän kanssa tai jäädä istumaan, mutta se\njuoni meni myttyyn.\n\n-- Leonora huomasi komean muukalaisen ihailevan häntä ja jokaisen\nsaapuvilla olevan naisen kadehtivan häntä. Hänen pieni sydämensä\nalkoi ailahdella hänen povessaan, ja hänen päätänsä pakotti ja\nhuimasi. Näytti siltä kuin hän olisi tahtonut puhutella useitakin\ntuttaviaan, mutta hänellä ei ollut mitään sanottavaa. Sillä kun\nhän ei tahtonut mainita nykyisestä voitostaan, niin hän ei voinut\nhetkeksikään kirvoittaa ajatuksiaan sen miettimisestä. Hän ei ollut\nikinä maistanut tällaista onnea. Hän oli kyllä ennenkin kokenut,\nmiltä tuntui kiusata yhtä ainoaa naista, mutta olla koko seurueen\nvihan ja salaisten sadattelujen kohteena oli riemu, jonka hänelle\nvasta tämä siunattu hetki tuotti. Kun tämä ylitsevuotava ilonhurma\noli sekoittanut hänen järkensä, hän käyttäytyi tavattoman hupsusti.\nHän teki tuhat lapsellista kepposta, väänsi vartaloaan erilaisiin\nasentoihin ja otti kasvoilleen monenlaista hymyä aivan aiheettomasti.\nSanalla sanoen hänen käytöksensä oli yhtä järjetöntä kuin hänen\nhalunsakin, hän kun koetti osoittaa välinpitämättömyyttä vieraan\nihailulle ja samalla kertaa tuon ihailun tuloksena seppelöidä itsensä\njokaisen saapuvilla olevan naisen voittajaksi.\n\n-- Hän oli tässä mielentilassa, kun Bellarmine, kysyttyään, kuka\nhän oli, astui häntä kohti ja syvään kumartaen pyysi kunniaa saada\ntanssia hänen kanssaan, mihin neitonen yhtä syvään niiaten heti\nsuostui. Hän tanssi Bellarminen kanssa kaiken iltaa ja nautti siitä\nehkä enemmän kuin koskaan aikaisemmin.\n\nTässä kohdassa Adams huokasi syvään säikäyttäen siten naiset, jotka\nsanoivat toivovansa, ettei pastori vain olisi ruvennut voimaan\npahoin. Hän vastasi:\n\n-- Minä huokasin vain Leonoran hupsuuden vuoksi.\n\n-- Leonora lähti, kertoja jatkoi, -- kello kuusi aamulla, mutta ei\nlevätäkseen. Hän käänteli ja heittelehti vuoteessaan saaden välillä\nhiukan unen päästä kiinni. Nuo uinahdukset täyttyivät kokonaan\nunikuvilla kuusivaljakosta ja komeista vaatteista, jotka hän oli\nnähnyt, tanssiaisista, oopperoista ja julkisista huveista, jotka\nolivat olleet heidän keskustelunsa aiheena.\n\n-- Iltapäivällä Bellarmine saapui ihanilla vaunuillaan ja\nkuusivaljakollaan kunniatervehdykselle hänen luokseen. Hän oli\ntosiaan hyvin ihastunut neitoseen. Tiedusteltuaan isän olosuhteista\nhän oli ilokseen saanut hyvän käsityksen tämän varallisuudesta.\nKaikesta hienosta komeudestaan huolimatta hän näet ei ollut niin\nrikas kuin Kroisos tai Attalus.\n\n-- Attalos, oikaisi herra Adams, -- mutta sanokaahan, mistä olette\nnuo nimet kuullut?\n\nNaishenkilö hymyili tälle kysymykselle ja jatkoi:\n\n-- Hän oli niin mielistynyt, sanon, että päätti heti kosia neitosta.\nSen hän tekikin, vieläpä niin lämpimästi ja reippaasti, että varsin\npian vaimensi heikot vastustelut ja pakotti neidin mainitsemaan\nhänestä isälleen, jonka tytär tiesi kerkeästi antavan siunauksensa\nkuusivaljakolle.\n\n-- Sen, minkä Horatio oli vasta pitkän ajan kuluttua huokauksilla\nja kyynelillä, rakkaudella ja hellyydellä saavuttanut, voitti siis\nranskalais-englantilainen Bellarmine tuokiossa iloisuudellaan ja\nkeikarimaisella kohteliaisuudellaan. Toisin sanoen, sen, minkä\nrakentamiseen kainous oli tarvinnut kokonaisen vuoden, repi röyhkeys\nalas päivässä.\n\nTässä Adams huokasi toistamiseen, mutta naiset eivät enää\nkiinnittäneet siihen mitään huomiota.\n\n-- Juhlaillasta Bellarminen vierailuun asti Leonoralle oli tuskin\nmuistunut mieleenkään Horatio, mutta nyt tämä, joskaan ei suinkaan\ntervetulleena vieraana, alkoi tunkeutua hänen ajatuksiinsa. Hän\ntoivoi, että olisi nähnyt hurmaavan Bellarminen ja tämän hurmaavan\nkuusivaljakon ennen kuin asiat olivat kehittyneet näin pitkälle.\n\"Mutta miksi\", hän tuumi, \"toivoisin nähneeni hänet ennemmin tai\nmitä haittaa siitä on, että olen nähnyt hänet nyt? Eikö Horatio ole\nsulhaseni, melkeinpä puolisoni? Eikö hän ole kaunis, Bellarmineakin\nkauniimpi? On kyllä, mutta Bellarmine on hienompi ja upeampi mies,\nse täytyy myöntää. Niin, niin, sitä hän varmaan on. Mutta enkö\nminä vielä eilen rakastanut Horatiota yli kaiken maailmassa? Totta\nkyllä, mutta silloin en vielä ollut nähnyt Bellarminea. Mutta eikö\nHoratio ole minuun aivan hullaantunut, ja eikö hänen sydämensä\npakahdu epätoivosta, jos hylkään hänet? No, eikö sitten Bellarminella\nole sydäntä, joka voi pakahtua? Kyllä niinkin, mutta minä annoin\nlupaukseni ensin Horatiolle. Se oli Bellarmine-paran onnettomuus.\nJos olisin nähnyt hänet ensin, olisin varmaan antanut hänelle\netusijan. Eikö se rakas mies-poloinen antanut minulle etusijaa\nkaikkien huveihin kerääntyneiden neitien joukossa, silloin kun\njokainen naispuoli häntä väijyskeli? Milloin on Horatio kyennyt\nantamaan minulle sellaista hellyyden todistusta? Voiko hän antaa\nminulle juhlavaunut tai mitään siitä, minkä valtiattareksi Bellarmine\nminut tekee? Kuinka erilaista onkaan olla köyhän asianajajan vaimona\nkuin kuulua niin varakkaalle miehelle kuin Bellarmine on! Jos\nmenen naimisiin Horation kanssa, niin en lyö laudalta muuta kuin\nyhden kilpailijattaren, mutta Bellarminen puolisoksi tullessani\nkadehtivat minua kaikki tuttavani. Mikä onni! Mutta voinko sallia\nHoration kuolevan! Sillä hän on vannonut, että hän ei voi elää, jos\nmenettäisi minut. Mutta ehkei hän kuolekaan, ja jos kuolee, voinko\nminä sen estää? Pitääkö minun uhrata itseni hänelle? Ja saattaahan\nBellarminekin tulla minun tähteni yhtä onnettomaksi.\"\n\n-- Näin hän käräjöi itsensä kanssa, kun jotkut nuoret vallasneidit\ntulivat hakemaan häntä puistoon kävelylle ja siten hetkeksi\nhälvensivät hänen levottomuutensa.\n\n-- Seuraavana aamuna Bellarmine murkinoi hänen kanssaan tädin\nläsnäollessa, jolle herrasmies riittävästi kertoi lemmestään Leonoraa\nkohtaan. Tuskin hän oli lähtenyt, kun vanha rouva alkoi tässä\nsuhteessa neuvoa veljentytärtänsä. -- Näetkös, lapsi, hän sanoi, --\nmikä onni on sinun eteesi viskattu! Ja toivon, että et taistele omaa\netuasi vastaan.\n\n-- Leonora huokasi ja pyysi tätiä olemaan mainitsematta sellaisesta,\nkoska kerran tiesi hänen olevan kihloissa Horation kanssa. --\nMokomankin kanssa! täti huudahti. -- Sinun tulisi polvistua\nkiittämään taivasta, että sen sitoumuksen purkaminen vielä on\nvallassasi. Epäröisikö kukaan nainen hetkistäkään, ajaisiko vaunuissa\nvai kävelisi jalan kaiket elinpäivänsä? Mutta Bellarmine ajaa\nkuusivaljakolla, eikä Horatiolla ole edes kaksivaljakkoa.\n\n-- Niin kyllä, hyvä täti, mutta mitä ihmiset sanoisivat? vastasi\nLeonora. -- Eivätkö he tuomitsisi minua? Ihmiset ovat aina järkevän\npuolella, huudahti täti, -- ja varmaan tuomitsisivat sinua, jos\nuhraisit oman etusi mistä syystä tahansa. Oh, minä tunnen maailman\nvarsin hyvin, ja sinä, rakas tyttöni, osoitat tietämättömyytesi\ntuolla huomautuksellasi. Maailma on totta totisesti viisaampi. Olen\nelänyt siinä kauemmin kuin sinä ja vakuutan sinulle, että on turhaa\nvälittää mistään muusta kuin rahasta. Enkä tiedä ketään, joka olisi\nmuista syistä mennyt naimisiin saamatta sitä jälkeenpäin katkerasti\nkatua. Ja jos sitäpaitsi tarkastelemme noita kahta kosijaa, niin\nvoitko antaa etusijan liehakoivalle yliopistossa kasvatetulle\nmiehelle juuri matkoiltaan palanneen komean herran rinnalla? Kaikkien\nihmisten täytyy myöntää, että Bellarmine on komea herra, todella\nkomea herrasmies ja kaunis mies.\n\n-- Kenties, rakas täti, en epäröisikään, jos tietäisin, miten\npääsisin säädyllisellä tavalla toisesta eroon.\n\n-- Oh, jätä se minun huolekseni, täti rauhoitti. -- Tiedäthän, että\nasiasta ei ole ilmoitettu isällesi. Omasta puolestani pidin tätä\nnaimiskauppaa varsin mukiinmenevänä, kun en aavistanut sinun saavan\nnäin edullista tarjousta? Minä hankin sinulle vapaat kädet. Jätä\nvastauksen antaminen minun huolekseni. Vakuutan sinulle, että asia ei\ntuota sinulle enempää kiusaa.\n\n-- Leonora tyytyi viimein tätinsä perusteluihin, ja kun Bellarmine\nsinä iltana söi illallista tytön kanssa, sovittiin, että hän\nseuraavana aamuna matkustaisi Leonoran isän luo naimatarjousta\nesittämään, ja neitonen suostui siihen, että häät vietettäisiin\nmiehen palattua.\n\n-- Täti poistui pian aterian jälkeen, ja kun rakastavaiset olivat\njääneet kahdenkesken, Bellarmine alkoi puhella tähän tapaan: --\nNiin, armas neiti, vakuutan, että tämä takki tehtiin Pariisissa,\nja väitänpä, ettei Englannin paras räätäli kykenisi sitä edes\njäljittelemään. Kukaan heistä, neiti, ei osaa leikata, he eivät osaa\nleikata. Tarkastakaahan, kuinka tämä lieve on pyöristetty ja entäs\ntämä hiha? Kömpelö englantilainen patus ei kykene valmistamaan mitään\nsellaista. Ja sanokaahan, mitä pidätte livereistä? Leonora vastasi,\nettä ne hänen mielestään olivat hyvin siroja. -- Kaikki ranskalaista\ntekoa, vakuutan, mies sanoi, -- kaikki, paitsi päällystakit. En\nkoskaan usko muuta kuin päällystakin valmistamisen englantilaisen\nkäsiin. Täytyyhän rohkaista omaa kansaansa minkä voi, varsinkin\nkoska minä, ennen kuin minulla oli kartano, olin maan liike-elämässä\nmukana, hi, hi, hi! Mutta omasta puolestani tahtoisin mieluummin\nnähdä tämän viheliäisen saaren meren pohjaan vaipuneena kuin pukea\nylleni ainoankaan Englannissa valmistetun riekaleen. Ja varmaankin\nte kerran käytyänne Pariisissa ajattelisitte samoin mitä tulee omiin\npukuihinne. Ette aavistakaan, kuinka paljon ranskalainen vaatekuosi\nlisäisi kauneuttanne! Ihan tosissani vakuutan teille, että kun\nkotimaahan palattuani olin ensi kerran oopperassa, niin erehdyin\nluulemaan englantilaisia vallasnaisia kamarineidoiksi, hi, hi, hi, hi!\n\n-- Tällaisella sievällä haastelulla iloinen Bellarmine huvitti\nparhaillaan rakasta Leonoraansa, kun ovi äkkiä avautui ja Horatio\nastui huoneeseen. On mahdotonta tässä kuvailla Leonoran hämmästystä.\n\n-- Nais-rukka, neiti Slipslop huudahti, -- kuinka kauheasti hänen\ntäytyikään häkeltyä!\n\n-- Ei ollenkaan, sanoi rouva Vakavasävyinen, -- mokomat lutkat eivät\nkoskaan häkelly.\n\n-- Hänen täytyi olla korintholaisia häikäilemättömämpi, huomautti\nAdams, -- jopa enemmän kuin itse Lais.\n\n-- Seurassa vallitsi pitkä äänettömyys, kertoja jatkoi, -- Jos\nHoration tuttavallinen saapuminen kummastutti Bellarminea mitä\nsuurimmassa määrin, niin ei Bellarminen odottamaton läsnäolo suinkaan\nvähemmän hämmästyttänyt Horatiota. Vihdoin Leonora kokosi kaiken\nrohkeutensa, kääntyi viimemainitun puoleen ja oli ihmettelevinään,\nettä tämä niin myöhäisellä hetkellä tuli vierailulle.\n\n-- Olisin tosiaan, Horatio vastasi, -- pyytänytkin anteeksi, että\nsinua näin myöhään vaivaan, jollei se seikka, että kuulin sinulla\nolevan vieraita, olisi vakuuttanut minulle, että en häiritsisi\nlepoasi.\n\n-- Bellarmine nousi tuoliltaan, sipsutti lattian yli menuetin tahtiin\nja hyräili oopperasäveltä sillä välin kun Horatio asteli Leonoran\nluo ja kysyi kuiskaamalla, oliko tuo herrasmies hänen sukulaisiaan.\nSiihen tyttö vastasi hymyillen tai pikemmin ilkkuen: -- Ei, hän ei\nole vielä minun sukulaiseni, ja lisäsi, ettei hän voinut arvata\nkysymyksen tarkoitusta. Horatio virkkoi leppeästi, ettei se johtunut\nmustasukkaisuudesta.\n\n-- Mustasukkaisuudesta! Olisipa tosiaan kovin kummallista, että\njoku tavallinen tuttava niin pöyhistelisi. Nämä sanat hiukan\nkummastuttivat Horatiota, mutta ennenkuin hän ehti vastata, tanssi\nBellarmine neidin luo ja sanoi pelkäävänsä keskeyttävänsä joitakin\nasioita hänen ja tuon herrasmiehen välillä. -- Minulla ei voi olla\nmitään asioita, tyttö vastasi, -- tämän herrasmiehen tai kenenkään\nmuunkaan kanssa, joita tarvitsee teiltä salata.\n\n-- Minulle suotaneen anteeksi, Horatio sanoi, -- jos haluan tietää,\nkuka tämä herrasmies on, jolle kaikki salaisuutemme on uskottava. --\nSen saatte kyllä pian tietää, Leonora huudahti, -- mutta en käsitä,\nettä meidän välillämme koskaan voisi olla niin tavattoman tärkeitä\nsalaisuuksia. -- Hyvä neiti, Horatio huudahti, -- ette suinkaan\ntarkoittane, että uskoisin teidän olevan tosissanne? -- Samantekevää\nminulle, tyttö virkkoi, -- kuinka te sanani käsitätte, mutta minusta\non vaikeata ollenkaan ymmärtää näin ajattomalla ajalla tehtyä\nvierailua, varsinkin kun tietää toisella olevan muita vieraita.\nVaikka palvelijat eivät epääkään sisäänpääsyä, niin odottaisi hyvin\nkasvatetun henkilön jo vihjauksestakin ymmärtävän.\n\n-- Neitiseni, Horatio sanoi, -- en voinut otaksua, että mikään\nkohtaus muukalaisen kanssa, jollainen tämä herrasmies näkyy olevan,\nolisi tehnyt vierailuni röyhkeäksi tai että mitään tuollaisia\nmuodollisuuksia olisi noudatettava meidän välillämme. -- Varmaankin\nnäette unta, tyttö lausui, tai tahdotte uskotella minulle, että\nminä käyn unissani. En tunne mitään perusteita, joilla tavallinen\ntuttava voisi vaatia hyvään kasvatukseen kuuluvia muodollisuuksia\nsyrjäytettäviksi. -- Epäilemättä näen unta, Horatio myönsi, -- sillä\nolisihan mahdotonta, että Leonora todella pitäisi minua tavallisena\ntuttavana kaiken sen jälkeen, mitä välillämme on tapahtunut? --\nVälillämme tapahtunut! Aiotteko loukata minua tämän herrasmiehen\nkuullen?'\n\n-- Hitto vieköön, loukatako neitiä! Bellarmine huudahti keikauttaen\nhattuaan ja astui pöyhistelevästi Horation eteen. -- Uskaltaako\nkukaan mies minun kuulteni loukata neitiä, hitto vieköön? -- Kuulkaa,\nherraseni, sanoi Horatio, -- neuvon teitä vaimentamaan korskean\nsävynne, sillä jollen pahoin pety, niin tämä neiti kiihkeästi toivoo\nteidän arvoisuudellenne kelpo löylytystä. -- Herra hyvä, lausui\nBellarmine, -- minulla on kunnia olla hänen suojelijansa, ja hitto\nminut vieköön, jos käsitän tarkoituksenne. -- Hyvä herra, vastasi\nHoratio, -- pikemminkin hän on teidän suojelijattarenne, mutta älkää\nenää pöyhkeilkö, sillä näettehän, että olen valmis teitä varten, ja\nhän heristi hänelle ratsupiiskaansa. -- Oh, _serviteur très humble_\n[nöyrin palvelijanne], virkkoi Bellarmine. -- _Je vous entends\nparfaitement bien_ [Käsitän teidät aivan hyvin. _Suom_.].\n\n-- Tällöin täti, joka oli kuullut Horation tulosta, astui huoneeseen\nja karkoitti kaikki hänen epäilyksensä. Nyt hän sai varmuuden siitä,\nettä hänen kolmipäiväisen poissaolonsa aikana ei ollut mitään\nmerkillisempää tapahtunut kuin pieni muutos Leonoran tunteissa.\nTämä hyrähti nyt itkemään ja ihmetteli, mitä aihetta hän oli\nHoratiolle antanut, jotta tämä kohteli häntä niin raa'asti. Horatio\nkehotti Bellarminea lähtemään kanssaan ulos, mutta naiset estivät\nsen, väkisin pidättäen viimemainitun, minkä jälkeen edellinen\nsanoi jokseenkin koruttomat jäähyväiset ja läksi jättäen neidin ja\nkilpakosijan neuvottelemaan tämän turvallisuudesta, jonka Leonora\npelkäsi varomattomuudellaan ehkä saattaneensa vaaraan. Mutta täti\nrauhoitti tyttöä vakuuttamalla, että Horatio ei uskaltaisi antautua\nmittelemään voimiaan niin täydellisen ritarin kanssa kuin Bellarmine\noli, vaan lakimiehenä etsisi kostoa omalla tavallaan, joten heidän\ntarvitsi hänen puoleltaan pahimmassa tapauksessa pelätä vain\noikeusjuttua.\n\n-- Vihdoin he siis suostuivat päästämään Bellarminen, joka palasi\nmajapaikkaansa, kun ensin oli järjestetty kaikki hänen huomenaamuista\nmatkaansa koskevat asiat ja sovittu hänen palattuaan vietettävien\nhäiden valmisteluista.\n\n-- Mutta ah! Miehuus ei asu kasvoissa, kuten viisaat miehet ovat\nhuomauttaneet, ja monet vakavat ja vaatimattomat henkilöt voivat\ntodella ärsytettyinä tarttua turmiolliseen metalliin, kylmään\nrautaan, kun sen sijaan korskeammat ja toisinaan rohkeutensa\nvertauskuvana kokardilla kaunistetutkin ovat varovaisempia ja\nviisaasti siitä pidättyvät.\n\n-- Leonora heräsi aamulla kuusivaljakkoansa uneksimasta surulliseen\nilmoitukseen, että Horatio oli lävistänyt Bellarminen ruumiin,\nettä tämä virui henkitoreissaan hotellissa ja että lääkärit olivat\nsanoneet haavaa kuolettavaksi. Hän hyppäsi heti vuoteestaan,\npyörähteli hurjana ympäri huonetta, repi tukkaansa ja löi rintoihinsa\näärimmäisen epätoivon tuskassa. Tässä surkuteltavassa tilassa hänet\ntapasi täti, joka myös oli noussut uutisen kuullessaan. Hyvä, vanha\nrouvasihminen koetti kaikin keinoin lohduttaa veljentytärtään.\nHän puhui tytölle: -- Niin kauan kuin on elämää, on toivoa, mutta\njos kuolema on tullakseen, niin et murheellasi voi Bellarminea\nauttaa ja saatat vain itsesi puheille alttiiksi, mikä luultavasti\npidättäisi vastaiset kosijat jonkin aikaa luotasi. Kun kerran näin\non tapahtunut, on viisainta, että et enää ajattele Bellarminea, vaan\nkoetat voittaa takaisin Horation rakkauden.\n\n-- Älä puhu minulle, lohduton Leonora huudahti, -- eikö\nBellarmine-parka ole minun tähteni menettänyt henkensä? Eivätkö nämä\nkirotut sulot, näin sanoessaan hän tuijotti kuvastimeen, -- ole\nsaattaneet turmioon aikakautemme hurmaavinta miestä? Julkeanko enää\nkoskaan katsella kasvojani peilistä? hän lisäsi silmät yhä lasiin\nluotuina. -- Enkö ole komeimman herrasmiehen murhaajatar? Kukaan\nmuu kaupungin naisista ei olisi voinut tehdä häneen pienintäkään\nvaikutusta. -- Älä koskaan ajattele menneisyyttä, täti huudahti, --\najattele vain Horation rakkauden takaisin voittamista. -- Mitä syytä,\nveljentytär sanoi, -- minulla on toivoa hänen anteeksiantoansa? Ei,\nminä olen menettänyt toisen yhtä hyvin kuin toisenkin, ja sinun\nhäijyt neuvosi sen kaiken aiheuttivat. Sinä viettelit minut vastoin\ntahtoani hylkäämään Horation. Nämä sanat lausuttuaan hän hyrähti\nitkemään. -- Sinä houkuttelit minut, vaikka en itse ehkä olisi\ntahtonutkaan, luopumaan hellyydestäni häntä kohtaan. Ilman sinun\npuheitasi ei Bellarmine koskaan olisi saanut sijaa ajatuksissani.\nJos sinä et suostutteluillasi olisi kannattanut hänen kosintaansa,\nniin hänen sanansa eivät olisi tehneet minuun mitään vaikutusta. Minä\nolisin hylännyt kaiken maailman varallisuuden ja juhlavaunut, mutta\nsinä se olit, joka sait minut nuoruudessani ja yksinkertaisuudessani\ntaipumaan ja pakotit minut iäksi menettämään rakkaan Horation.\n\n-- Täti oli aivan masentua tästä sanatulvasta, mutta pian hän keräsi\nkaikki käytettävissään olevan tarmonsa ja aloitti tähän tapaan:\n-- En ihmettele, tyttö, tätä kiittämättömyyttäsi. Niiden, jotka\nryhtyvät neuvomaan nuoria naisia heidän parhaakseen, täytyy aina\nodottaa sellaista palkkaa. Olen kuitenkin varma, että veljeni kiittää\nminua joka tapauksessa siitä, että sain kihlauksesi Horation kanssa\npuretuksi. -- Se ehkä ei sentään ole vallassasi, vastasi Leonora,\n-- vaikka menettelet kovin kiittämättömästi, jos sitä haluat tai\nyrität, vastaanotettuasi hänen lahjansa. On näet totta, että vanha\ntäti oli saanut Horatiolta monta lahjaa, joukossa muutamia varsin\narvokkaitakin, mutta on myöskin totta, että Bellarmine, syödessään\naamiaista hänen ja veljentyttären kanssa, oli kunnioittanut häntä\nlahjoittamalla hänelle sormestaan briljantin, joka oli paljon\narvokkaampi kuin kaikki toisen antimet.\n\n-- Tädin sappi oli kiehahtamaisillaan vastaukseksi, kun palvelija\ntoi huoneeseen kirjeen, jonka Leonora, kuultuaan, että se oli\nBellarminelta, kiireimmiten avasi ja luki seuraavat lauseet:\n\n    _Jumalaisin olento!_\n\n    Haava, jonka kilpailijaltani sain ja josta pelkään sinun\n    kuulleen, ei osoittautune niin vaaralliseksi kuin ne, jotka sinun\n    _tout brillant_ silmäsi ovat iskeneet sydämeeni. Ne ovat ainoat\n    tykit, joiden luodit voivat minut kaataa, sillä lääkärini antaa\n    minulle toiveita, että pian voin käydä sinua tervehtimässä.\n    Siihen asti, jollet sinä tee minulle kunniaa, jota tuskin olen\n    kyllin _hardi_ odottamaan, on sinun poissaolosi suurimpana\n    tuskana, mitä voin tuntea.\n\n    Olen, madame, _avec toute le respecte dévolé_ [virheellistä\n    ranskaa, merkitsee: \"kaikella hartaalla kunnioituksella\".\n    _Suom_.] sinun ehdottomasti nöyrin palvelijasi\n\n                                            _Bellarmine_.\n\n-- Niin pian kuin Leonora havaitsi olevan tällaisia toiveita\nBellarminen toipumisesta ja että kielevä huhu tapansa mukaan oli\nliioitellut tuon herrasmiehen vaaraa, hän heitti sikseen kaikki\nenemmät ajatukset Horatiosta ja leppyi pian tädilleen, joka\nmyös puolestaan otti hänet jälleen suosioonsa kristillisemmällä\nanteeksiannolla kuin yleensä tapaa. On tosiaan mahdollista, että\ntätiä hiukan pelottivat ne vihjaukset, joita hänen veljentyttärensä\noli hänelle tehnyt lahjoista. Hän saattoi aavistella, että jos\nsellaiset huhut pääsisivät liikkeelle, niin ne voisivat vahingoittaa\nmainetta, jonka hän oli hankkinut käymällä kahdesti päivässä\nkirkossa ja noudattamalla mitä ehdottominta ankaruutta tavoissaan ja\nkäytöksessään monet vuodet.\n\n-- Leonoran rakkaus Bellarminea kohtaan palasi nyt pienen\nherpaantumisen jälkeen entistä voimakkaampana. Hän ehdotti tädille\nvierailua tämän sairashuoneeseen, mutta hyvin kiitettävästi ja\nviisaasti vanha rouva neuvoi häntä siitä luopumaan. -- Sillä, hän\nsanoi, -- jos sattuisi jotain, mikä estäisi aikomanne avioliiton,\nniin liika hätäisyys tämän rakastajan suhteen voisi vahingoittaa\nsinua toisten silmissä. Siihen asti, kun joutuu naimisiin, pitäisi\njokaisen naisen ajatella suhteensa katkeamisen mahdollisuutta ja\nryhtyä varokeinoihin sitä varten. Leonora sanoi, että hän välittäisi\nviisi siitä, mitä asiain niin ollen tapahtuisi, hän oli muka niin\nehdottoman täydellisesti kiintynyt tähän rakkaaseen mieheen, että jos\nhän onnettomuudekseen menettäisi tämän, niin ei enää ikinä ajattelisi\nmiehiä. Sen vuoksi hän päätti vastoin tätinsä kaikkia viisaita\nvaroituksia käydä tapaamassa Bellarminea ja toteutti päätöksensä\nvielä samana iltapäivänä.\n\nNaishenkilö jatkoi vielä kertomustaan, kun vaunut herra Adamsin\nsuureksi mielipahaksi ajoivat majataloon, missä seurueen oli syötävä\npäivällistä. Herra Adamsilla olivat korvat nälkäisin osa, koska\nhän, kuten lukija arvanneekin, oli kyltymättömän utelias ja halusi\nhartaasti kuulla tämän lemmenseikkailun lopun, vaikka sanoikin tuskin\nvoivansa toivoa menestystä niin häilyväluonteiselle neitoselle.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU\n\nKauhea riita majatalossa, jossa seurue aterioi, ja siitä on veriset\nseuraukset herra Adamsille.\n\n\nHeti kun matkustajat olivat astuneet vaunuista, herra Adams oikaisi\ntapansa mukaan suoraan keittiöön, jossa Josef jo istui lieden\nääressä emännän voidellessa hänen jalkaansa. Hevosella, jonka\nherra Adams oli lainannut suntioltaan, oli näet niin itsepäinen\ntaipumus langeta polvilleen, eikä se sellaisesta aikomuksestaan\naina edeltäpäin varoittanut. Usein se lysähti polvilleen, milloin\nratsastaja sitä vähimmin odotti. Tämän juhdan heikkous eli oikku\nei kuitenkaan tuottanut suurta haittaa pastorille, joka oli siihen\ntottunut, ja koska hänen jalkansa melkein koskettivat maata hänen\nistuessaan hevosen selässä, hänellä oli vain lyhyt matka pudota. Hän\nheittäytyi sellaisessa tapauksessa eteenpäin niin taitavasti, ettei\nkoskaan kärsinyt mitään vauriota. Hevonen ja hän kierivät usein monen\naskeleen päähän ja nousivat sitten ylös ja kohtasivat toisensa yhtä\nhyvinä ystävinä kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.\n\nJosef-parka, joka ei ollut tottunut sellaiseen elukkaan, vaikka\nmuuten olikin oivallinen ratsastaja, ei suoriutunut yhtä\nonnellisesti, vaan sai ankaran ruhjevamman sääreensä, kun jalka oli\njäänyt hevosen alle. Sitä vammaa kunnon vaimo nyt hieroi lämpimin\nkäsin kamferispriillä juuri kun pastori astui keittiöön.\n\nTuskin hän oli lausunut osanottonsa Josefin onnettomuudesta kun\nisäntäkin astui sisään. Hän ei suinkaan ollut yhtä lauhkealuontoinen\nkuin herra Tow-wouse, vaan hallitsi todellakin isäntänä taloaan ja\nkaikkea mitä siellä oli, paitsi vieraitaan.\n\nTämä ynseä mies, joka aina sovitti kunnioituksensa matkustajan\nulkonäön mukaan, lauseesta -- Jumala siunatkoon teidän arvoisuuttanne!\nyhä alenevaan kohteliaisuusasteeseen, murahtaen vaatimattomamman\nnäköisille vain: -- Kohta, kohta, huomasi vaimonsa polvillaan\npalvelijan edessä ja huusi tämän tilasta välittämättä:\n\n-- Mitä hittoa se akka hommaa? Mikset mene vaunuissa saapunutta\nseuruetta vastaanottamaan? Mene kysymään, mitä he haluavat\npäivälliseksi?\n\n-- Hyvä ystävä, vaimo vastasi, -- tiedäthän, etteivät ne voi saada\nmitään muuta kuin mitä tässä on tulella ja pian se kypsyykin, ja\ntämän nuoren mies-poloisen sääri on tosiaan varsin pahoin ruhjoutunut.\n\nNäin sanottuaan hän alkoi hieroa entistä tuimemmin. Kun kello silloin\nsattui soimaan, isäntä noitui vaimoaan ja käski tämän mennä seurueen\nluo eikä kihnata siinä koko päivää, sillä hän ei uskonut, että nuoren\nmiehen sääri oli niin pahana kuin tämä väitti, ja jos olikin, niin\nkahdenkymmenen peninkulman päässä oli haavuri, joka sahaisi sen\npoikki.\n\nTällöin Adams harppasi kahdella askeleella lattian yli ja naksauttaen\nsormiaan isännän pään yläpuolella mutisi ääneen, että hän yks kaks\njulistaisi sellaisen heittiön kirkonpannaan, koska uskoi, että\npaholaisellakin oli enemmän säälintunnetta. Tämä lause aiheutti\nsananvaihtoa Adamsin ja isännän välillä, jossa käytettiin pari kolme\nterävää vuoropuhelua, kunnes Josef huomautti jälkimmäiselle, että\ntämän tulisi tietää, kuinka käyttäytyä parempiaan kohtaan. Silloin\nisäntä, ensin tiukkaan katseltuaan Adamsia, toisti pilkallisesti\nsanan \"parempia\", raivostui ja käski Josefia liikkaamaan pois hänen\ntalostaan, koska oli sinne kyennyt tulemaankin, tai muutoin hän\nantaisi tälle väkivaltaisen kyydin. Huomatessaan miehen aikovan\ntoteuttaa uhkauksensa Adams antoi hänelle niin navakan tervehdyksen\nkasvoihin nyrkillään, että veri heti purskahti suihkuna hänen\nnenästään. Isäntä, joka ei tahtonut jäädä kohteliaisuudessa velkaan,\nvarsinkaan Adamsin näköiselle henkilölle, vastasi suosionosoitukseen\nniin kiitollisesti, että pastorin sieraimet alkoivat tavallista\nenemmän punoittaa. Silloin tämä jälleen kävi vastustajansa kimppuun\nja kaatoi hänet uudella iskulla lattialle sääret haralleen.\n\nKun emäntä, joka oli parempi vaimo kuin tuollainen äkäpää mieheksi\nolisi ansainnut, näki puolisonsa viruvan verissään lattialla, hän\nkiirehti tämän avuksi tai oikeammin kostamaan iskun, joka kaikesta\npäättäen oli viimeinen, minkä poloinen koskaan saisi. Mutta voi!\nKeittiön pöydälle asetettu sianverellä täytetty kasari sattui\nonnettomuudeksi ensimmäisenä hänen käsiinsä. Raivoissaan hän tarttui\nsiihen ja tyhjensi sen enempää ajattelematta pastorin naamaan,\nvieläpä niin osuvasti tähdäten, että suurin osa sen sisällöstä\nensin läiskähti tämän kasvoille ja valui niistä leveänä virtana\nalas partaan ja vaatteiden yli, joten kauheampaa näkyä tuskin osasi\nkuvitellakaan.\n\nNeiti Slipslop, joka sillä hetkellä astui keittiöön, havaitsi kaiken\ntuon. Tämä kunnon vallasneiti ei ollut niin tyyni ja kärsivällinen\nkuin kenties olisi tarvinnut olla ryhtyäkseen tapauksen johdosta\ntekemään seikkaperäisiä kysymyksiä. Hän karkasi perin tuimasti\nemännän myssyyn, jonka hän muutaman hiustupsun kera silmänräpäyksessä\nriuhtaisi tämän päästä antaen samalla useita navakoita nyrkiniskuja\nkasvoihin, kuten hän usein toistuvalla menettelyllään alempia\npalkollisia kohtaan oli oppinut varsin taiteellisen näppärästi\njakelemaan. Josef-parka kykeni tuskin nousemaan tuoliltaan, pastori\npyyhki verta kasvoistaan. Se oli aivan sokaissut hänet, ja isäntä\nalkoi juuri hievahdella, kun neiti Slipslop painaen vasemmalla\nkädellänsä emännän päätä alas käytti niin taitavasti oikeataan, että\nvaimo-rukka alkoi kimeästi parkua ja siten hälytti kaikki majatalon\nvieraat.\n\nKievarissa sattui tällä haavaa olemaan, paitsi kyytivaunuissa\nsaapuneita naisia, molemmat herrasmiehet, jotka olivat Tow-wousen\ntalossa silloin kun Josefia maksamattoman hevosenruoan tähden\nestettiin lähtemästä matkalle, ja joiden aikaisemmin mainitsimme\npysähtyneen oluttupaan herra Adamsin kera. Siellä oli myös eräs\nvastikään matkoiltaan Italiasta palannut herrasmies. Ja kaikki nämä\nhenkilöt sai kauhea huuto murhasta nyt rientämään keittiöön, jossa\nuseat taistelijoista tavattiin äsken kuvailluissa asennoissa.\n\nEi ollut enää vaikeaa lopettaa kahakkaa. Voittajat olivat tyytyväiset\nhankkimaansa kostoon, ja voitetuilla ei ollut halua ottelun\njatkamiseen. Päähenkilönä, johon kaikkien katseet kohdistuivat, oli\nAdams, joka oli ylt'yleensä veressä. Ja kun kaikki päättelivät, että\nse oli hänen omaa vertaan, niin arveltiin, että hänen lähtönsä tästä\nmaailmasta oli varma. Mutta isäntä, joka oli nyt toipunut saamansa\niskun huumauksesta ja noussut seisaalleen, vapautti heidät pian tästä\npelosta sadattelemalla vaimoaan, kun oli hukattu makkara-ainekset,\nja ilmoittamalla tälle, että kaikki olisi ollut varsin hyvin,\njollei tämä, senkin narttu, olisi puuttunut asiaan. Lisäsipä hän\nvielä olevansa oikein mielissään siitä, että tuo vallasnainen oli\nkurittanut vaimoa, joskaan ei puoliksikaan niin paljon kuin olisi\nansainnut. Vaimo-rukka oli tosiaan kärsinyt pahiten, koska hän\nsaamiensa armottomien nyrkiniskujen lisäksi oli menettänyt joukon\nhiuksia, joita neiti Slipslop voitonriemuisesti piti vasemmassa\nkädessään.\n\nKääntyen rouva Vakavasävyisen puoleen matkustaja pyysi tätä olemaan\npelästymättä, sillä täällä oli tapahtunut vain hiukan nyrkkeilyä,\njohon, kuten hän sanoi, englantilaiset häpeäkseen olivat kärkkäitä,\nhän lisäsi kuitenkin, että sellainen näky oli jokseenkin outo\nhänelle, juuri Italiasta saapuneelle. Italialaisten kesken kun ei\nollut käytännössä _nyrkkibattaglia_, vaan _keppibattaglia_, hän\nsanoi. Sitten hän meni Adamsin luo, huomautti tämän muistuttavan\nOthellon haamua ja pyysi, ettei pastori ravistaisi hurmeisia\nkiharoitaan häntä kohti, sillä hän ei voinut väittää toisen niin\ntekevän. Adams vastasi perin viattomasti:\n\n-- Hyvä herra, minä en suinkaan syytä teitä. Sitten mies palasi\nrouvan luo huudahtaen:\n\n-- Minusta tuo verinen herrasmies näyttää olevan _uno insipido del\nnullo senso_ [matkustaja, puhuvinaan italiankieltä, tarkoittaa:\n\"aivan mauttoman typerä\"]. _Dammato di me_ [jonkinlainen kirous,\nväärin lausuttuna. _Suom_.], jos olen nähnyt moista _spectaculoa_\nkoko matkallani Viterbosta asti.\n\nKun toinen lakimiehistä oli isännältä saanut tietää, miten kahakka\noli syntynyt, ja kun tämä vakuutti, että Adams oli sivaltanut\nensimmäisen iskun, hän kuiskasi isännän korvaan:\n\n-- Takaanpa, että te kostutte tästä.\n\n-- Ettäkö kostun, hyvä herra? isäntä matki hymyillen. -- Niin, niin,\nen minä parista nenäpiuvista pelkää kuolevani. En minä sellainen\nkananpoika ole.\n\n-- Pyh, herrasmies sanoi, -- minä tarkoitan, että saatte korvausta\noikeusjutussa, jonka epäilemättä aiotte nostaa niin pian kuin\nhaasteanomus ehditään palauttaa Lontoosta, sillä te näytätte liian\nuljaalta ja sisukkaalta mieheltä salliaksenne kenenkään lyövän\nteitä panematta häntä syytteeseen. Olisi tosiaan häpeällistä, että\njoku tyytyisi selkäsaunaan, kun sen voi lakiteitse kostaa. Hän on\nsitäpaitsi vuodattanut vertanne ja tärvellyt takkinne. Valamiehistö\ntuomitsee hyvitystä siitäkin. Oivallinen uusi takki tosiaan, eikä\nenää shillinginkään arvoinen! En välitä, hän jatkoi, -- sekaantua\nnäihin asioihin, mutta teillä on oikeus haastaa minut todistajaksi,\nja valan vannoessani minun täytyy puhua totta. Minä näin teidät\nkellellänne lattialla ja veren purskuvan sieraimistanne. Te\nmenettelette tietenkin oman päänne mukaan, mutta jos minä olisin\nteidän asemassanne, niin jokainen vuodattamani veripisara toisi\nunssin kultaa taskuuni. Muistakaa, että minä en kehota teitä menemään\noikeuteen, mutta jos valamiehistö on kristittyjä ihmisiä, sen täytyy\nmyöntää teille melkoisesti korvausta ja kipurahoja. Siinä kaikki.\n\n-- Hyvä herra, isäntä huudahti raapaisten korvallistansa, -- minua\nei käräjöiminen maita, kiitän vain neuvostanne. Olen nähnyt kyllin\npaljon sitä lajia pitäjässämme, jossa kaksi naapuriani on käynyt\noikeutta talon omistamisesta, kunnes ovat kumpikin käräjöineet\nitsensä tyrmään.\n\nNäin sanoen hän kääntyi toisaalle ja alkoi jälleen kysellä\nsianmakkaroitaan. Tuskin vaimolle olisi ollut lievennykseksi se,\nettä oli kaatanut veren häntä puolustaessaan, jollei hän olisi vähän\nkaihtanut seuruetta, varsinkin Italiassa matkustanutta, joka oli\nhyvin arvokas henkilö, ja sen vuoksi hillinnyt raivoaan.\n\nSillä välin kun toinen yllämainituista lakimiehistä kertomallamme\ntavalla koetti yllyttää isäntää, ei toinen ollut vähemmän innokas\nherra Adamsin puolesta, jota hän neuvoi heti panemaan jutun vireille.\nHän sanoi, että vaimon hyökkäys oli lain silmissä samaa kuin jos\naviomies olisi sen tehnyt, he kun olivat samaa lihaa ja verta. Isäntä\noli velvollinen maksamaan hyvitystä, jonka hänen mielestään täytyi\nolla melkoinen, kun otti huomioon ilmenneen verisen luonnonlaadun.\nAdams vastasi, että jos aviopuolisot todella olivat sama henkilö,\nniin hän oli hyökännyt vaimon päälle, sillä ikäväkseen hänen täytyi\ntunnustaa antaneensa aviomiehelle ensimmäisen iskun.\n\n-- Olen pahoillani, että tunnustatte sen, herrasmies huudahti, --\nsillä se ei mitenkään voisi käydä ilmi lakituvassa, koska ei ollut\nmuita todistajia saapuvilla kuin tuolilla istuva ontuva mies, jonka\notaksun ystäväksenne ja joka siis puhuisi vain teille edulliseen\nsuuntaan.\n\n-- Mitä, herraseni, Adams kivahti, -- pidättekö minua lurjuksena,\njoka kylmäverisesti etsisin kostoa ja käyttäisin siinä laittomia\nkeinoja? Jos te tuntisitte minut ja minun arvoluokkani, niin minusta\nte loukkaisitte kumpaakin.\n\nArvoluokasta mainittaessa herrasmies tuijotti hämillään eteensä,\nsillä Adams oli liian verinen kuuluakseen mihinkään nykyaikaiseen\nritaristoon, ja kääntyen nopeasti sanoi sitten:\n\n-- Jokainen tietänee omat asiansa.\n\nKun riita nyt oli asettunut, vieraat palasivat huoneisiinsa. Molemmat\nherrasmiehet onnittelivat toisiaan, kun olivat hyvillä neuvoillaan\nniin menestyksellisesti rakentaneet rauhan ja aikaansaaneet täyden\nsovinnon riitapuolten välille. Matkustaja kävi käsiksi ateriaansa\nhuudahtaen:\n\n-- No niin, kuten italialainen runoilija sanoo:\n\n    _Je voi_ perin hyvin _que tuttà è pace_\n    siis katahan jo pöytä, hyvä Boniface.\n\n    [Tämä sekasotku merkitsee:\n    \"Näen perin hyvin,\n    että kaikki on rauhallista.\" _Suom_.],\n\nKyytimies alkoi nyt kiirehtiä matkustajia, joiden vaunuihin astumista\nviivästytti rouva eli oikeammin neiti, sillä sellaiseksi hän\nosoittautui, Vakavasävyisen vastustelu hänen kieltäytyessään, vaikka\nkaikki muut sitä tahtoivat, antamasta palvelijan nousta vaunuihin.\nJosef-parka oli nimittäin liian rampa noustakseen hevosen selkään.\nEräs neiti, joka kuului olleen jonkun kreivin tyttärentytär, pyysi\nsitä melkein kyyneleet silmissä. Herra Adams rukoili ja Slipslop\ntorui, mutta ei mistään ollut apua. Isottelija sanoi, ettei hän\nalentunut matkustamaan yhdessä palvelijan kanssa. Tapasihan tiellä\nkärryjä, jos kyytivaunujen omistaja sitä halusi, maksaisi hän\nkahdestakin paikasta, mutta ei sallisi sellaisen henkilön tulla\nmukaan.\n\n-- Hyvä rouva, Slipslop virkkoi, -- olen varma, että kukaan ei voi\nkieltää toista nousemasta kyytivaunuihin.\n\n-- En tiedä, rouvaseni, toinen vastasi, -- en ole tottunut\nkyytivaunuissa matkustamiseen. Minä käytän niitä harvoin.\n\n-- Saattaa niin olla, hyvä rouva, Slipslop vastasi. -- Varsin\narvokkaatkin ihmiset niissä matkustavat ja paremmat ihmiset kuin\neräät toiset, mikäli minä tiedän.\n\nNeiti Vakavasävyinen sanoi:\n\n-- Eräät henkilöt saattavat toisinaan päästää kielensä liian\nvaltoimeksi ihmisiä kohtaan, jotka ovat heitä parempia, ja sellainen\nei heille sovi. Minä puolestani en ole tottunut keskustelemaan\npalvelijoiden kanssa.\n\nSlipslop vastasi:\n\n-- Eräillä ihmisillä ei ole palvelijoita, joiden kanssa keskustella.\nMinä puolestani kiitän taivasta, että elän perheessä, jossa niitä on\niso joukko. Minun komennettavissani on enemmän kuin jollakulla pikku\naatelisrouvalla tässä kuningaskunnassa.\n\nNeiti Vakavasävyinen huudahti:\n\n-- En usko, että emäntänne kehottaisi teitä moiseen nenäkkyyteen\nparempianne kohtaan.\n\n-- Parempiani, matki Slipslop, -- ketkä ovat parempiani, jos saan\nkysyä?\n\n-- Minä kuulun parempiinne, isottelija vastasi, -- ja minä kantelen\nemännällenne.\n\nTällöin matami Slipslop purskahti äänekkääseen nauruun ja sanoi\nhänelle:\n\n-- Minun emäntäni kuuluu korkeampaan aateliin, ja sellaiset pienet\nvallasrouvat kuin eräät, jotka matkustavat postivaunuissa, eivät\nhelposti pääse hänen puheilleen.\n\nTämä tuikea keskustelu eräiden ihmisten ja eräiden henkilöiden\nvälillä tapahtui vaununovella, kun juhlallisen näköinen mies ratsasti\nmajataloon ja nähdessään neiti Vakavasävyisen puhutteli häntä\nsanoilla:\n\n-- Rakas lapsi, kuinka voit? Hän vastasi heti:\n\n-- Oi, isä, olen iloinen, että olet saavuttanut minut.\n\n-- Iloinen minäkin olen, herrasmies puhui, -- sillä yhdet vaunumme\novat juuri tulossa, ja kun niissä on tilaa sinulle, niin sinun ei\ntarvitse enää matkata postikyydillä, ellet sitä halua.\n\n-- Kuinka voit luulla, että sitä haluaisin? tytär virkkoi. Sitten\nhän käski Slipslopia ajamaan yhdessä kumppaninsa kanssa, jos häntä\nhuvitti, ja tarttui juuri satulasta maahan astuneen isänsä käteen ja\nkäveli hänen kanssaan sisälle.\n\nAdams kysyi heti kuiskaamalla kyytimieheltä, tiesikö hän, kuka tuo\nherrasmies oli. Kyytimies vastasi:\n\n-- Hän on nyt herrasmies ja pitää hevosta ja kuskia. Mutta ajat ovat\nmuuttuneet, hyvä herra, hän jatkoi:\n\n-- Muistan vielä senkin ajan, jolloin hän ei ollut korkeampisäätyinen\nkuin minä itse.\n\n-- Mitä, mitä! Adams huudahti.\n\n-- Isäni oli kartanonherran kuskina, hän vastasi, -- silloin kun tuo\nmies oli ratsastavana postipoikana, mutta hän on nyt saman herran\ntaloudenhoitaja ja itse suuri herra.\n\nAdams napsautti silloin sormiansa ja huudahti:\n\n-- Kyllä sitä ajattelinkin, että se naisenhomsu oli jotakin sellaista\nsukua.\n\nPastori kiirehti ilmoittamaan neiti Slipslopille nämä hyvät uutiset,\njollaisiksi niitä luuli, mutta tämä otti ne aivan toiselta kannalta\nkuin mitä hän odotti. Järkevä emännöitsijä, joka halveksi neiti\nVakavasävyisen suuttumusta niin kauan kuin luuli häntä jonkun\nvähävaraisen aatelismiehen tyttäreksi, alkoi nyt, kun kuuli hänen\nolevan yhteydessä suuren naapuriperheen ylempien palkollisten kanssa,\npelätä hänen vaikutusvaltaansa emäntään. Hän toivoi, ettei olisi\nmennyt väittelyssä näin pitkälle, ja aikoi jo yrittää sovintoakin\nnuoren naisen kanssa, ennen kuin lähtisi majatalosta. Mutta silloin\nhän onneksi muisti Lontoossa tapahtuneen kohtauksen, jota lukijakaan\ntuskin on unohtanut, ja siitä hän sai sellaista vakuuttavaa lohtua,\nettei enää pelännyt, mitä joku vihollinen saattaisi hänen emännälleen\njutella.\n\nKoska kaikki nyt oli järjestyksessä, seurue astui vaunuihin, jotka\nolivat juuri lähdössä, kun eräs naishenkilö muisti jättäneensä\nviuhkansa, toinen hansikkaansa, kolmas nuuskarasiansa ja neljäs\nhajuvesipullonsa. Niiden kaikkien etsiminen aiheutti viivytystä ja\nsai kyytimiehen lujasti sadattelemaan.\n\nHeti kun vaunut olivat lähteneet majatalosta, kaikki naiset ryhtyivät\narvostelemaan Vakavasävyistä. Joku selitti matkan alusta asti\nepäilleensä häntä joksikin alhaiseksi letukaksi, toinen vakuutti,\nettei hän vallasnaiselta edes näyttänytkään, kolmas totesi, ettei hän\nollut parempi kuin sopi odottaakaan, ja kääntyen tarinan kertojan\npuoleen kysyi:\n\n-- Oletteko, rouva hyvä, koskaan kuullut mitään niin sievistelevää\nkuin hänen huomautuksensa? Herra varjelkoon sellaisen tekokainon\nnuhteista!\n\nNeljäs lisäsi:\n\n-- Oh, hyvä rouva, kaikki tuollaiset mielellään arvostelevat,\nmutta olisinpa utelias tietämään, missä se raukka on kasvatettu.\nMinun täytyy tosiaan tunnustaa, että olen harvoin jutellut moisten\nhalpa-arvoisten ihmisten kanssa, joten se saattaa minusta näyttää\ntavallista oudommalta. Mutta kieltäytyä noudattamasta koko seurueen\nyleistä toivomusta oli jotakin niin hämmästyttävää, että minä\npuolestani tosiaan voisin sitä tuskin uskoa, jollen olisi omin korvin\nkuullut.\n\n-- Niin, ja sellainen komea nuorukainen! Slipslop huudahti. -- Sillä\nnaisella ei varmaankaan ole mitään myötätuntoa sydämessään. Luulen,\nettä hän on pikemminkin turkkilainen kuin kristitty. Jos hänellä\nolisi pisaraakaan kristityn naisen verta suonissaan, niin varmaan\nsellaisen nuoren miehen näkeminen olisi sen lämmittänyt. Onhan kyllä\njoitakuita viheliäisiä, kurjia äijärähjiä, jotka ihan ellottavat,\nenkä ihmettelisi, jos hän olisi kieltäytynyt ottamasta semmoista\nmukaan. Minä olen yhtä arkatuntoinen kuin hän itsekin enkä olisi\nvälittänyt löyhkäävien äijärahjusten seurasta enempää kuin hänkään.\nMutta kohota pääsi pystyyn, Josef. Sinä et kuulu niiden joukkoon, ja\nkellä ei ole myötätuntoa sinua kohtaan, hän on mahometti, sen minä\nsanon.\n\nTämä puhe kiusasi Josefia samoin kuin naisiakin, jotka huomattuaan\nneiti Slipslopin mielentilan, sillä hän oli tosiaan kallistanut jo\nkyllin monta pikaria, alkoivat pelätä seurauksia. Sen vuoksi eräs\nheistä pyysi tarinoitsijaa päättämään kertomuksensa.\n\n-- Niin, niin, yhtyi Slipslop, -- minä pyydän teidän armoanne\nkertomaan meille kokonaisuudessaan sen aamulla aloittamanne episodin.\n\nTähän pyyntöön toinen hyvin kasvatettuna naisena heti suostui.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU\n\nLoppu onnettoman keimailijattaren tarinasta.\n\n\n-- Kun Leonora kerran oli rikkonut tapojen ja kainouden hänen\nsukupuolelleen asettamat säännöt, hän antautui pian hillittömästi\nmielihalujensa valtaan. Hänen käyntinsä Bellarminen luona olivat\nsäännöllisemmät ja samoin pitemmät kuin lääkärin. Sanalla sanoen\ntytöstä tuli hänen sairaanhoitajattarensa, joka keitti hänen\nvesivellinsä, antoi hänelle lääkkeitä ja tätinsä viisaista\nvaroituksista huolimatta miltei kokonaan asui haavoitetun\nrakastajansa huoneessa.\n\nKaupungin naiset alkoivat arvostella hänen käytöstään, se oli\npääasiallisena puheenaiheena heidän teepöytäinsä ääressä, ja\nuseimmat moittivat sitä sangen ankarasti, varsinkin Lindamira, eräs\nnainen, jonka varovainen ja jäykkä käytös, sitäkin enemmän, kun hän\nsäännöllisesti kävi kirkossa kolme kertaa päivässä, oli perinpohjin\nlyönyt takaisin monet ilkeät hyökkäykset hänen omaa mainettaan\nvastaan. Lindamiran hyveellisyys oli herättänyt niin suurta kateutta,\nettä vaikka hän itse käyttäytyikin ankarasti ja tutkisteli visusti\nmuiden elämää, niin hän ei ollut voinut välttää joutumasta muutamien\nnuolien maalitauluksi, jotka kuitenkin mitään vahinkoa tuottamatta\nkilpistyivät hänestä. Siitä siunauksesta hän kenties sai kiittää\npapistoa, jonka jäsenet olivat hänen vakinaisimpia miestovereitaan\nja joista parin kolmen suhteen häntä oli julmasti ja aiheettomasti\npaneteltu.\n\n-- Ehkeipä niinkään aiheettomasti, Slipslop sanoi, -- sillä papit\novat miehiä niin kuin muutkin.\n\n-- Nämä Leonoran itselleen suomat vapaudet loukkasivat julmasti\nLindamiran äärettömän herkkää hyveellisyyttä. Hän väitti, että\nmoinen käytös oli solvaus hänen sukupuoltaan kohtaan. Hän ei pitänyt\nsopivana, että kukaan kunniallinen nainen puhuttelisi mokomaa\nletukkaa tai näyttäytyisi hänen seurassaan. Omasta puolestaan hän\naina kieltäytyisi tanssimasta tuon naisen saapuvilla ollen, jotta ei\nsaastuttaisi itseään tarttumalla hänen käteensä.\n\n-- Mutta palatakseni kertomukseeni, Bellarmine lähti heti\ntoinnuttuaan, mikä tapahtui noin kuukauden kuluessa haavan saannista,\nsopimuksen mukaan Leonoran isän luo, pyytääkseen tältä tytärtä ja\njärjestääkseen hänen kanssaan myötäjäisiä ja muita sentapaisia\nseikkoja koskevat asiat.\n\n-- Vähän ennen hänen tuloaan vanhalle herrasmiehelle oli ilmoitettu\ntyttären lemmensuhteesta seuraavalla kirjeellä, jonka voin sanasta\nsanaan toistaa ja joka ei kuulu olleen Leonoran eikä hänen tätinsä\nkirjoittama, vaikka olikin naisen käsialaa. Kirje kuului näin:\n\n    Hyvä herra.\n\n    -- Surukseni minun täytyy ilmoittaa teille, että tyttärenne\n    Leonora on käyttäytynyt mitä halpamaisimmin ja samalla mitä\n    typerimmin erästä nuorta herrasmiestä kohtaan, jolle oli\n    kihlautunut ja jonka hän on, anteeksi sana, pettänyt toisen\n    vähemmän varakkaan vuoksi, edellisen komeammasta ulkomuodosta\n    huolimatta. Voitte ryhtyä asian johdosta niihin toimenpiteisiin\n    kuin haluatte. Minä olen tehnyt minkä katsoin velvollisuudekseni,\n    koska minä teille tuntemattomanakin pidän perhettänne hyvin\n    suuressa arvossa.\n\n-- Vanha herrasmies ei vaivautunut vastaamaan tähän ystävälliseen\nkirjeeseen tai ottamaan sitä lainkaan huomioon, sen jälkeen kun\noli lukenut sen, ennen kuin näki Bellarminen. Hän oli totta puhuen\nniitä isiä, jotka pitävät lapsia nuoruudenilojensa onnettomana\nseurauksena. Ja kuten hän olisi ollut mielissään, jos ei niistä olisi\nollut tuollaisia seurauksia, samoin hän tervehti riemulla jokaista\ntilaisuutta vapautuakseen tästä rasituksesta. Häntä pidettiin\nmaailman kielenkäytön mukaan erinomaisen hyvänä isänä, koska hän\nei ainoastaan ollut kyllin ahnas parhaan kykynsä mukaan ryöstämään\nja nylkemään kaikkia lähimmäisiään, vaan vieläpä kielsi itseltään\nelämän mukavuudet, jopa välttämättömät tarpeetkin. Hänen naapurinsa\notaksuivat tämän johtuvan halusta kerätä suunnattomia rikkauksia\nlapsiaan varten, mutta todellisuudessa niin ei ollut laita. Hän\nkasasi rahaa vain rahan vuoksi ja piti lapsiaan kilpailijoinaan,\njotka saisivat nauttia hänen rakkaasta mammonastaan, kun hän ei\nenää itse kyennyt sitä omistamaan. Hän olisikin paljon mieluummin\nvienyt sen mukaansa, jos olisi voinut. Eikä hänen lapsillaan ollut\nmitään muuta varmuutta päästä hänen perillisikseen kuin se, että laki\ntestamentin puutteessa oli määrännyt omaisuuden heille. Ja hänellä\ntaas ei ollut kyllin kiintymystä ainoaankaan ihmiseen, jotta olisi\nvaivautunut laatimaan testamenttia.\n\n-- Bellarmine saapui tämän herrasmiehen luo mainitsemalleni asialle.\nHänen ulkomuotonsa, vaununsa ja valjakkonsa, sukuperänsä ja asemansa\nnäyttivät isän silmissä sellaisilta, että naimiskauppa olisi\ntyttärelle edullinen. Sen vuoksi hän kernaasti suostui ehdotukseen,\nmutta kun Bellarmine jo luuli pääasiasta sovitun ja ryhtyi puhumaan\nvarallisuutta koskevista sivuseikoista, niin vanhan herrasmiehen\nsävy muuttui. Hän sanoi, ettei koskaan naittaisi tytärtänsä rahojen\nkärkkyjille ja että se joka rakasti tyttöä naidakseen hänet, löytäisi\ntämän perintöosan hänen kuoltuaan hänen arkuistansa. Hän oli nähnyt\nvanhempien liian aikaisesta anteliaisuudesta johtuvan sellaisia\nvelvollisuuden laiminlyöntejä, että oli luvannut, että eläissään ei\nluovuttaisi ropoakaan.\n\n-- Hän ylisti Salomonin lausetta: -- Ken säästää vitsaa, turmelee\nlapsensa, mutta lisäsi, että mainittu viisas olisi yhtä hyvin voinut\nväittää, että se, joka säästää kukkaroaan, pelastaa lapsensa. Sitten\nhän alkoi puhua aikamme nuorison ylellisyydestä, siirtyi siitä\nesitelmöimään hevosista ja lopuksi kehui Bellarminen valjakkoa.\nTämä hieno herrasmies, joka jossain toisessa tilaisuudessa olisi\nkernaastikin ryhtynyt keskustelemaan tästä asiasta, kiiruhti nyt\nvain palaamaan omaisuuskysymykseen. Hän sanoi pitävänsä mainittua\nnuorta neitosta hyvin suuressa arvossa ja olevansa valmis ottamaan\nhänet pienempien myötäjäisten kera kuin kenen muun tahansa, mutta\nhänen -- rakkautensa tyttöön teki välttämättömäksi ajatella hiukan\njokapäiväisiä, käytännöllisiä asioita, koska hänelle olisi perin\ntuskallista nähdä tytön, jonka aviomiehenä hänellä oli kunnia olla,\najelevan muulla kuin kuusivaljakolla.\n\n-- Nelivaljakko riittää, nelivaljakko riittää, vastasi vanha\nherrasmies ja kieppui sitten hevosista ylellisyyteen ja\nylellisyydestä hevosiin, kunnes alkoi jälleen puhua vaunuista. Tuskin\nhän oli siirtynyt puhumaan niistä, kun Bellarmine palautti hänet\nasiaan, mutta siitä ei ollut mitään apua. Tuokiossa isä pujahti pois\nsiitä puheenaiheesta, kunnes kosija vihdoin selitti, että vaikka\nLeonora olikin hänelle rakkaampi kuin _tout le monde_ [kukaan maan\npäällä], niin hänen raha-asiansa eivät nyt olleet siinä kunnossa,\nettä hän voisi naida ilman mitään myötäjäisiä.\n\n-- Tähän isä vastasi: -- Olen pahoillani, että tyttäreni täytyy\nmenettää niin arvokas naimatarjous, mutta vaikka tahtoisinkin, niin\nen tällä hetkellä voi edeltäpäin antaa hänelle shillinkiäkään.\nOlen kärsinyt suuria tappioita, ja suunnitelmani ovat aiheuttaneet\nminulle melkoisia kuluja. Niistä minulla tosin on hyvät toiveet,\nmutta toistaiseksi ne eivät ole tuottaneet mitään. En tiedä, mitä\nsaattaa tapahtua vastaisuudessa, esimerkiksi pojan syntyessä ja niin\npoispäin. Mutta en voi luvata mitään enkä allekirjoittaa mitään,\nsillä kaikkien maailman tyttärienkään tähden en rikkoisi lupaustani.\n\n-- Puhuakseni lyhyesti, hyvät naiset, jotten pitäisi teitä kauemmin\njännityksessä, Bellarmine sanoi, koetettuaan jokaista perustelua ja\nsuostuttelukeinoa, minkä voi keksiä, huomattuaan, että mikään niistä\nei tepsinyt, vihdoin hyvästi, mutta ei palatakseen Leonoran luo. Hän\nmatkusti suoraa tietä omalle maatilalleen, mistä jo muutaman päivän\noleskelun jälkeen palasi Pariisiin, ranskalaisten suureksi riemuksi\nja Englannin kansan kunniaksi.\n\nHeti kotiin tultuaan hän toimitti lähetin viemään Leonoralle näin\nkuuluvan kirjeen:\n\n    _Adorable ja charmante!_\n\n    Mielipahakseni minulla on kunnia ilmoittaa teille, että en\n    ole se henkilö, jonka kohtalo on määrännyt teidän jumalaiseen\n    helmaanne. Isänne on sanonut sen minulle niin kohteliaasti, että\n    sellainen _politesse_ on harvinaista Pariisin tällä puolen.\n    Voitte ehkä arvata hänen menettelytapansa evätessään minut _Ah,\n    mon Dieu!_ Uskonette, madame, että en itse kykene tuomaan teille\n    tätä surullista uutista, jonka seurausten parantamiseksi tahdon\n    koettaa Ranskan ilmaa. _A jamais! Coeur! Ange! Au diable!_\n    [Iäksi! Sydänkäpyseni! Enkelini! Hiisi vieköön! _Suom_.] Jos\n    isänne pakottaa teidät avioliittoon, toivon näkeväni teidät\n    Pariisissa. Siihen asti on sieltä puhaltava tuuli lämpimin _dans\n    le monde_, sillä siinä on melkein pelkkiä minun huokauksiani.\n    _Adieu, ma princesse! Ah, l'amour!_ [Hyvästi, prinsessani! Ah\n    tätä rakkautta! _Suom_.]\n\n                                           _Bellarmine_.\n\n-- En yritä, hyvät naiset, kuvailla Leonoran tilaa hänen saatuaan\ntämän kirjeen. Se olisi kauhun kuva, jonka piirtämisestä minulla\nolisi yhtä vähän huvia kuin teillä sen katselemisesta. Hän jätti heti\nseudun, missä oli puheiden ja pilkan aiheena, ja siirtyi taloon,\njonka tarinani alussa teille näytin. Siellä hän on siitä pitäen\nviettänyt lohdutonta elämää ja ansaitsee kenties pikemmin sääliä\nonnettomuutensa vuoksi kuin nuhteitamme käytöksestään, johon hyvin\nluultavasti hänen tätinsä vehkeilyt olivat osaltaan syynä ja johon\nhyvin nuoria naisia usein liiaksikin vie sukupuolemme kasvatuksen\nmoitittavan keveä pintapuolisuus.\n\n-- Jos minä olisin taipuvainen säälimään häntä, sanoi eräs vaunuissa\noleva neiti -- niin tekisin sen Horation menetyksen tähden, sillä\nminä en voi käsittää, että Bellarminen laisen puolison menettämisestä\nkoitui hänelle mitään vahinkoa.\n\n-- Niin, täytyyhän myöntää, Slipslop sanoi, -- että se herrasmies oli\nhiukan vilpillinen sydämestään, mutta kova onni oli sittenkin, että\ntytöllä oli kaksikin kosijaa ja että hän kuitenkin jäi aivan ilman\npuolisoa. Mutta sanokaahan, hyvä rouva, mihin Horatiomme joutui?\n\n-- Hän on yhä naimaton, kertoja vastasi, -- ja on niin uutterasti\nantautunut toimeensa, että hän kuulemma on kerännyt varsin melkoisen\nomaisuuden. Ja merkillistä on, että hänen ei sanota koskaan\nhuoahtamatta kuulevan Leonoran nimeä, eikä hän koskaan ole edes\npuolella sanalla syyttänyt tyttöä tuosta kelvottomasta käytöksestä\nhäntä kohtaan.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU\n\nHyvin lyhyt luku, jossa pastori Adams kulkee pitkän matkan.\n\n\nKun kertoja oli lopettanut tarinansa, kaikki seurassa olevat\nkiittivät häntä. Nyt Josef vilkaisi vaunuista ulos ja huudahti:\n\n-- Jos voin uskoa silmiäni, tuolla kävelee pastorimme ilman hevostaan!\n\n-- Niin tosiaankin, hän siellä astelee, Slipslop sanoi. -- Yhtä\nvarmaan kuin kaksi kertaa kaksi on neljä hän on jättänyt ratsunsa\nmajataloon.\n\nVallan totta se olikin. Uusi todistus Adamsin hajamielisyydestä.\nHän oli näet niin mielissään, kun oli saanut Josefin vaunuihin,\nettei lainkaan muistanut tallissa olevaa eläintä, ja kun tunsi\njalkansa kyllin ketteriksi hän riensi matkaan, heiluttaen kädessään\nryhmysauvaa, ja oli pysytellyt vaunujen edellä vähän väliä parantaen\nja taas hiljentäen vauhtiaan, niin että hän ei koskaan ollut joutunut\njuuri enempää tai vähempää kuin neljännesmailin päähän niistä.\n\nNeiti Slipslop kehotti kyytimiestä ajamaan hänet kiinni, ja tämä\nyrittikin sitä, mutta turhaan. Sillä mitä nopeammin hän ajoi, sitä\nnopeammin pastori riensi, usein vielä huudellen:\n\n-- Hei, hei, ottakaa kiinni, jos saatte! Vihdoin kyytimies vannoi,\nettä yhtä kernaasti koettaisi ajaa susikoiran perästä, ja noiduttuaan\nkerran pari pastoria oikein sydämensä pohjasta hän huudahti\nhevosilleen:\n\n-- Juoheesti, juoheesti, pojat! mitä kehotusta säisyt elukat heti\ntottelivat.\n\nMutta me tahdomme olla kohteliaampi lukijoillemme, kuin hän oli neiti\nSlipslopille, ja jätämme vaunut seurueineen jatkamaan matkaansa.\nViemme hänet pastori Adamsin perästä, joka harppasi eteenpäin\nkertaakaan vilkaisematta taakseen, kunnes hän jätettyään vaunut\nhyvinkin viitisen kilometriä jälkeensä saapui paikkaan, missä\näärimmäistä oikeanpuolista tietä seuraamalla ihmiselle oli juuri ja\njuuri mahdollista eksyä. Tätä reittiä hän kuitenkin seurasi. Hänellä\ntosiaan oli ihmeellinen kyky hairahtua moisiin hiuksenhienoihin\nmahdollisuuksiin, ja kuljettuaan sitä pitkin viitisen kilometriä\ntasangon yli saapui vihdoin kukkulalle missä hän, vilkaistuaan kauas\ntaakseen ja erottamatta missään vaunuja, istahti mättäälle ja otti\nAiskyloksensa esille. Hän päätti täällä odottaa vaunuja.\n\nHän ei ollut kauan istunut näin kun varsin lähellä laukaistu pyssy\nsäikähdytti hänet. Hän katsahti ylös ja näki sadan askeleen päässä\nherrasmiehen nostamassa maasta vastikään ampumansa peltokanan.\n\nAdams nousi, ja herrasmies näki jotain, mikä olisi monessa\nherättänyt naurua. Pastorin kauhtana oli taas vastikään valahtanut\nhänen päällystakkinsa alapuolelle, toisin sanoen se ulottui hänen\npolviinsa, kun päällysnutun liepeet sitävastoin eivät ulottuneet\nalemmaksi kuin reisien puoliväliin. Mutta herrasmiehen hilpeys\nväistyi kummastuksen tieltä hänen nähdessään sellaisen henkilön\nsellaisessa paikassa.\n\nAstuen metsämiestä kohti Adams sanoi toivovansa, että tällä oli ollut\nhyvä eräonni, mihin toinen vastasi, että se oli varsin huono.\n\n-- Näen, hyvä herra, Adams virkkoi, -- että olette napauttanut\npeltokanan, Metsästäjä ei vastannut siihen mitään, vaan ryhtyi\npanostamaan pyssyään.\n\nHänen panostaessaan pyssyään Adams oli vaiti, mutta keskeytti vihdoin\näänettömyyden huomauttamalla, että oli ihana ilta. Herrasmies, joka\nensi näkemältä oli saanut varsin huonon käsityksen pastorista, alkoi,\nnähdessään kirjan hänen kädessään ja havaitessaan myös kauhtanan,\nmuuttaa mielipidettänsä ja teki puolestaan pienen aloitteen\nkeskusteluksi lausumalla:\n\n-- Luullakseni ei herra ole tältä paikkakunnalta? Adams selitti\nhänelle heti:\n\n-- En, olen matkamies, jonka illan ja paikan ihanuus vietteli hiukan\nlepäämään ja huvikseen lueskelemaan.\n\n-- Minäkin voisin tässä levähtää, metsästäjä sanoi,-- sillä minä olen\nsamoillut koko iltapäivän enkä ole nähnyt linnun siipeäkään ennen\nkuin tulin tänne.\n\n-- Riistaa ei siis liene täälläpäin varsin runsaasti? huudahti Adams.\n\n-- Ei ole, herrasmies vastasi. -- Naapuristoon majoitetut sotilaat\novat sen kaiken tappaneet.\n\n-- Se on hyvinkin luultavaa, Adams virkkoi, -- ampuminen kun on\nheidän virkansa.\n\n-- Niin, metsänriistan ampuminen, toinen vastasi, -- mutta en ole\nhuomannut heidän olevan yhtä kerkeitä ampumaan vihollisiamme. Minä en\npidä siitä Carthagenan asiasta. Jos olisin ollut siellä, niin luulen,\nettä olisin toista näyttänyt, hiisi vieköön! Mitäpä merkitsee ihmisen\nhenki, kun hänen maansa sitä vaatii? Mies, joka ei tahdo uhrata\nhenkeään maansa edestä, ansaitsee hirsipuun, lempo soikoon!\n\nNämä sanat hän lausui niin hurjin elein, niin kovalla äänellä, niin\npainokkaasti ja niin tuimana kasvoiltaan, että olisi voinut pelottaa\nkomppaniansa edessä marssivan, harjoitettua miehistöä komentavan\nkapteenin, mutta herra Adams ei juuri ollut arkalasta kotoisin. Hän\nsanoi pitävänsä hyvin suuressa arvossa metsämiehen miehuutta, mutta\nnuhteli tätä kiroilemisesta ja pyysi, ettei mies suosisi niin pahaa\ntapaa, koska muutoinkin voisi taistella yhtä urhoollisesti kuin\nAkhilleus. Hän oli tosiaan ihastunut tästä keskustelusta ja vakuutti\nherrasmiehelle, että olisi kernaasti kulkenut monta kilometriä\ntavatakseen niin ylevämietteisen henkilön, ja lisäsi, että jos vieras\ntahtoisi istahtaa nurmikolle, hän hyvin mielellään keskustelisi\ntämän kanssa, sillä vaikka hän olikin pappismies, hän olisi tarpeen\nvaatiessa itsekin valmis uhraamaan henkensä maansa edestä.\n\nHerrasmies istahti ja Adams hänen viereensä. Ja sitten jälkimmäinen\nalkoi, kuten seuraavassa luvussa saamme nähdä, keskustelun, jonka\nolemme sijoittaneet erikseen, koska se ei ole ainoastaan omituisin\nkohta tässä kirjassa, vaan koska ei liene sen vertaa missään\nmuussakaan kirjassa.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU\n\nHerra Abraham Adams pitää merkillisen esitelmän, jossa hän näyttäytyy\npoliittisessa valossa.\n\n\nVakuutan teille, hyvä herra, hän sanoi tarttuen vierasta kädestä,\n-- että olen sydämestäni iloinen tavatessani teidänlaisenne miehen,\nsillä vaikka olen vain köyhä pastori, rohkenen nimittää itseäni\nkunnon mieheksi enkä ryhtyisi mihinkään väärään tekoon piispaksikaan\npäästäkseni. Niin, vaikka tuollaisen jalon uhrin kantaminen ei\nolekaan tullut minun osakseni, ei minulta silti ole puuttunut\ntilaisuuksia kärsiä omantuntoni ja vakaumukseni tähden, ja niistä\nminä kiitän taivaan Herraa. Vaikka sen itse sanon, minulla on ollut\nsukulaisia, jotka ovat päässeet melko pitkälle maailmassa. Mainitsen\nerikoisesti erään sisarenpoikani, joka oli myymälänomistaja ja\nkunnanneuvoston jäsen. Hän oli kelpo nuorukainen ja poikana hän\noli minun huolenpitoni alla, ja uskon, että hän olisi noudattanut\ntahtoani kuolinpäiväänsä asti.\n\n-- Tosin näyttänen kovin turhamaiselta väittäessäni olevani niin\ntärkeä henkilö, että minulla on niin suuri vaikutusvalta johonkin\nkunnan vanhimpaan, mutta muut ovat ajatelleet samoin, kuten\nilmeisesti huomasin kirkkoherrasta, jonka apulaisena ennen olin. Hän\nnimittäin lähetti vaalien lähestyessä noutamaan minut ja ilmoitti\nminulle, että jos toivoin pysyväni hänen toimessaan, niin minun\ntulisi taivuttaa sisarenpoikani äänestämään eversti Courtlya, erästä\nherrasmiestä, josta en ollut kuullut niin mitään siihen hetkeen\nasti. Minä sanoin kirkkoherralle, että minulla ei ollut valtaa\nmäärätä sisarenpoikani äänestyksestä. Jumala suokoon minulle tuon\nepäsuoruuteni anteeksi! Sanoin arvelevani hänen antavan äänensä\nomantuntonsa mukaan ja että en mitenkään yrittäisi suostutella häntä\nmenettelemään toisin. Rovasti vastasi minulle, että oli turhaa\nvilpistellä, koska hän tiesi minun jo puhuneen sukulaiselleni\nnaapurini maajunkkari Ficklen puolesta. Ja niin todella olinkin,\nsillä siihen aikaan kirkko oli vaarassa ja kaikki kunnon miehet\naavistelivat jotakin outoa tapahtuvan meille kaikille. Vastasin\nsilloin rohkeasti, että jos hän arveli minun antaneen lupaukseni,\nniin hän loukkasi minua ehdottaessaan, että rikkoisin sen.\n\n-- Jotta en väsyttäisi teitä, hyvä herra, pitkillä puheilla,\nsanon vain, että minä pysyin junkkarin puolella samoin kuin\nsisarenpoikanikin, ja mies tuli valituksi pääasiallisesti hänen\nvaikutuksestaan. Samalla minä menetin kappalaisenvirkani.\n\n-- No niin, hyvä ystävä, mutta luuletteko, että junkkari koskaan\nmainitsi mitään kirkosta? _Ne verbum quidem, ut ita dicam_. Kahden\nvuoden kuluttua hän sai viran ja on siitä asti asunut Lontoossa, ja\nkerrotaan, mutta Jumala varjelkoon minua sitä uskomasta, ettei hän\nkoskaan edes käy Herran temppelissä. Minä jäin melkoiseksi ajaksi\nilman paikkaa ja elin kokonaisen kuukauden ruumissaarnasta, jonka\npidin erään sairaan pappismiehen puolesta, mutta se siitä. Vihdoin\nkun herra Fickle oli saanut tuon viran, eversti Courtly oli taas\nehdokkaana, ja kukapa muu olisi harjoittanut vaalikiihotusta hänen\npuolestaan kuin herra Fickle itse! Se samainen herra Fickle, joka\naikaisemmin oli kertonut minulle everstin olevan sekä kirkon että\nvaltion vihollisen, ja nyt hän oli kyllin julkea kehottaakseen\nsisarenpoikaani äänestämään miestä. Ja eversti itse tarjoutui\nnimittämään minut rykmenttinsä kappalaiseksi, jonka tarjouksen minä\nhylkäsin sir Oliver Heartyn hyväksi. Viimeksi mainittu vakuutti\nmeille olevansa valmis uhraamaan mitä tahansa maansa puolesta. Ja\nkaiketi hän olisi sen tehnytkin, jollei olisi ollut niin harras\nja ahkera metsämies, että viitenä vuotena häneltä riitti aikaa\nmennä parlamenttiin vain kahdesti. Sanotaan, ettei häntä toisella\nniistäkään kerroista koskaan nähty istuntosalin seinien sisällä.\n\n-- Hän oli kuitenkin kunnon mies ja paras ystävä, mikä minulla\nkoskaan on ollut, sillä sen vaikutusvallan avulla, mikä hänellä oli\nerääseen piispaan, hän sai toimitetuksi minulle kappalaisenpaikkani\ntakaisin, antoipa vielä kahdeksan puntaa omasta kukkarostaankin\nostaakseni kaavun ja kauhtanan ja sisustaakseni huoneistoni. Me\nkannatimme häntä niin kauan kuin hän eli, mutta monta vuotta hän ei\nelänytkään. Hänen kuoltuaan minulle tehtiin uusia esityksiä, sillä\nkaikki tunsivat vaikutusvaltani kunnon sisarenpoikaani, joka oli nyt\nneuvoskunnan johtava mies. Sir Thomas Booby, joka osti sir Oliverin\nentisen tilan, asettui edusmiesehdokkaaksi. Hän oli silloin nuori,\nvastikään matkoiltaan kotiutunut aatelismies, ja minusta oli hauskaa\nja opettavaista kuunnella hänen puheitaan asioista, joista omasta\npuolestani en tiennyt mitään. Jos minulla olisi ollut käytettävissäni\ntuhat ääntä, hän olisi saanut ne kaikki. Minä taivutin sisarenpoikani\nhänen puolelleen, hänet valittiin, ja hänestä tulikin oikein\noivallinen parlamentinjäsen.\n\n-- Hänen sanotaan pitäneen tuntikauden kestäviä puheita ja aika\nhyviä ne kuuluivat olleenkin, mutta hän ei koskaan kyennyt saamaan\nparlamenttia kannattamaan mielipidettään. _Non omnia possumus\nomnes_ [Kaikki emme kaikkea voi. _Suom_.]. Hän lupasi minulle\nrovastinpaikan, miesparka! Ja luullakseni olisin sen saanutkin,\njollei olisi sattunut niin, että armollinen rouva hänen tietämättään\noli jo sitä ennen luvannut pitäjän toiselle. Tämän tosin sain vasta\njälkeenpäin kuulla, sillä sisarenpoikani, joka kuoli noin kuukautta\naikaisemmin kuin paikka tuli täytettäväksi, vakuutteli minulle\naina, että voin olla siitä varma. Sen jälkeen sir Thomasilla,\nmies-poloisella oli aina niin paljon hommia, ettei hänelle koskaan\njäänyt vapaata aikaa minua varten. Luulen, että sekin oli osaltaan\narmollisen rouvan syy, hän kun ei pitänyt pukuani kyllin hyvänä\nkutsuakseen minut pöytäänsä vallasväen seuraan. Kuitenkin minun\ntäytyy oikeudenmukaisesti tunnustaa, että hän ei koskaan ollut\nkiittämätön, ja hänen keittiönsä ja kellarinsakin ovat aina olleet\nminulle avoinna. Monet kerrat olen sunnuntaisin jumalanpalvelusten\njälkeen, minä näet saarnaan neljässä kirkossa, virkistänyt itseäni\nlasillisella hänen oluttansa.\n\n-- Sisarenpoikani kuoleman jälkeen neuvoston johto on ollut toisissa\nkäsissä, enkä minä ole yhtä tärkeä henkilö kuin ennen. Minulla\nei enää ole mitään leivisköitä uhrattavina maan palvelukseen, ja\nsiltä, jolle ei mitään ole annettu, ei voida mitään vaatia. Silti\nminä kaikissa sopivissa tilaisuuksissa, kuten esimerkiksi vaalien\nlähestyessä, pistän saarnoihini parisen kehottavaa lausetta, ja\nilokseni olen kuullut, että se ei ole ollut epämieluista sir\nThomasille ja muille rehellisille naapuriston aatelismiehille, jotka\nkaikki ovat viimeksi kuluneiden viiden vuoden aikana lupailleet\nhankkia yhdelle pojistani valtuutuksen papiksivihkimiseen. Hän on\nnyt lähes kolmikymmenvuotias, omistaa äärettömän määrän tietoja\nja viettää Jumalan kiitos aivan moitteetonta elämää. Mutta koska\nhän ei ole opiskellut yliopistossa, piispa kieltäytyy vihkimästä\nhäntä. Liian varovaisia ei tosin voida ollakaan tähän pyhään virkaan\npyrkijöiden suhteen, joskin minä toivon, että hän ei koskaan\nmenettelisi tavalla, joka tuottaisi häpeää millekään säädylle, vaan\ntahtoisi palvella Jumalaa ja maatansa kaiken kykynsä ja voimansa\nmukaan, kuten minä olen ennen häntä yrittänyt tehdä, vieläpä olisi\nvalmis uhraamaan henkensäkin, milloin vain isänmaan etu sitä vaatisi.\nTiedän kasvattaneeni hänet näissä periaatteissa ja olen siis\ntäyttänyt velvollisuuteni eikä minua voida siinä suhteessa mistään\nsyyttää. Mutta en minä häntä epäilekään, sillä hän on kelpo poika,\nja jos kaitselmus sallii hänelle yhtä paljon vaikutusvaltaa yleisiin\nasioihin kuin hänen isällään kerran oli, niin rohkenen taata, että\nhän käyttää lahjojaan yhtä rehellisesti kuin minä olen käyttänyt.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU\n\nHerrasmies lavertelee rohkeudesta ja sankarillisuudesta kunnes\nonneton sattuma keskeyttää keskustelun.\n\n\nHerrasmies ylisti suuresti pastori Adamsia tämän hyvistä päätöksistä\nja sanoi:\n\n-- Toivon, että poikanne käy teidän jälkiänne, lisäten, että ellei\nhän olisi valmis kuolemaan maansa edestä, hän ei olisi ansiokas\nmaassa elämäänkään. -- Jollei mies tahdo kuolla maansa edestä, niin\nampuisin hänet yhtä häikäilemättä kuin...\n\n-- Hyvä herra, hän sanoi sitten, -- Olen tehnyt perinnöttömäksi\narmeijassa palvelevan veljenpojan, koska hän ei tahtonut vaihtaa\nasemapaikkaansa ja lähteä Länsi-Intiaan. Luulen, että se heittiö\non pelkuri, vaikka on olevinaan rakastunut, lempo soikoon! Minä\nhaluaisin hirtättää kaikki sellaiset, hyvä herra, hirtättää minä ne\ntahtoisin.\n\nAdams vastasi:\n\n-- Se olisi liian ankaraa. Eiväthän ihmiset ole itse itseänsä\nluoneet, ja jos pelkuruus heitä liiaksi vaivaa, on heitä pikemmin\nsäälittävä kuin inhottava. Ehkä hän aikaa myöten oppii voittamaan\npelkonsa. Hän lisäsi: -- Mies voi toisinaan olla pelkuri ja toisinaan\nrohkea. Homeros, hän selitti, -- joka niin hyvin ymmärsi ja jäljensi\nluontoa, on sen meille opettanut, sillä Paris taistelee ja Hektor\npötkii pakoon. Onpa meillä oivallinen esimerkki sellaisesta historian\nmyöhemmiltäkin ajoilta, ei sen etäisemmältä kuin Rooman 705:nneltä\nvuodelta, jolloin niin monet taistelut voittanut ja niin monilla\ntriumfeilla kunnioitettu Pompeius, jonka uljuutta useat kirjailijat,\nvarsinkin Cicero ja Paterculus, ovat niin suuresti ylistäneet, niin,\njuuri tämä Pompeius jätti Farsaloksen taistelun ennen kuin oli sen\nmenettänyt, paeten telttaansa, missä istuskeli äkillisen epätoivon\nvallassa mitä arkamielisempänä raukkana, ja luovutti maailmanvallan\nkohtaloista määräävän voiton Caesarille.\n\n-- En ole paljon tutkinut uudempien aikojen, tarkoitan, viime\nvuosituhannen historiaa, mutta ne, jotka ovat, voivat epäilemättä\nesittää teille samansuuntaisia esimerkkejä. Hän arveli sen vuoksi,\nettä jos toinen oli tehnyt sellaisia äkkipikaisia päätöksiä\nveljenpoikansa suhteen, tämä toivottavasti miettisi asiaa tarkemmin\nja peruuttaisi ne.\n\nHerramies vastasi hyvin kiihtyneesti ja puhui paljon uljuudesta\nja isänmaasta, kunnes hän huomasi illan alkavan hämärtää ja kysyi\nAdamsilta, missä tämä aikoi viettää yönsä. Pastori vastasi hänelle,\nettä hän odotti postivaunuja.\n\n-- Postivaunuja, hyvä herra! toinen virkkoi. -- Ne ovat kaikki\najaneet ohi jo kauan sitten. Voitte itsekin nähdä viimeiset vaunut\nlähes kolmen peninkulman päässä edellämme.\n\n-- Niin tosiaan ovatkin, Adams huudahti. -- Sitten minun täytyy\nkiirehtiä niiden perästä.\n\nHerrasmies sanoi hänelle, että hän tuskin kykenisi saavuttamaan\nniitä ja että hän, ellei tuntenut tietä, olisi vaarassa eksyä\nhiekkanummelle, koska pian tulisi pimeä. Hän saattaisi samoilla\nkaiken yötä ja olisi ehkä aamulla etäämpänä matkansa päämäärästä\nkuin sillä hetkellä. Sen vuoksi hän kehotti Adamsia tulemaan mukaan\nhänen taloonsa, joka oli vain vähäisen sivulla matkan suunnasta, ja\nvakuutti tälle, että hän löytäisi pitäjästä jonkun maalaisen, joka\nsaattaisi pastorin kuudesta pennystä kaupunkiin, mihin tämä oli\nmatkalla.\n\nAdams suostui tähän ehdotukseen, ja heidän kävellessään herrasmies\njatkoi haasteluaan uljuudesta ja selitteli, kuinka häpeällistä oli,\nellei joka hetki ollut valmis uhraamaan henkeänsä maansa edestä. Yö\nyllätti heidät jokseenkin samaan aikaan, kun he saapuivat muutamien\npensaiden luo. Sitten äkkiä he kuulivat pensaikosta niin hurjaa ja\nkimakkaa naisen parkumista kuin ajatella saattaa. Adams aikoi siepata\npyssyn toverinsa kädestä.\n\n-- Mitä tarkoitatte? tämä kysyi.\n\n-- Mitäkö tarkoitan! Adams huudahti. -- Riennän sen ihmisparan\navuksi, jota jotkut roistot siellä murhaavat.\n\n-- Toivoakseni ette sentään ole sellainen houkkio, herrasmies\nvaroitti vavisten. -- Muistakaahan, että tässä pyssyssä on vain\nhaulipanos ja että rosvoilla hyvin luultavasti on luodeilla ladatut\npistoolit. Tämä asia ei koske meitä rientäkäämme kaikella kiireellä\npois heidän tieltään, jottemme vielä itse joudu heidän käsiinsä.\n\nKun parkuna yhä yltyi, Adams ei vastannut mitään, vaan napsautti\nsormiaan ja hyökkäsi ryhmysauvaansa heiluttaen suoraan sinne päin,\nmistä ääni kuului, tuon uljaan miehen rientäessä yhtä kiireesti omaa\nkotiaan kohti, minne hän poistui hyvin lyhyessä ajassa kertaakaan\nedes taakseen katsomatta.\n\nSinne jätämme hänet mietiskelemään omaa rohkeuttaan ja arvostelemaan\nsen puutetta muissa sekä palaamme kunnon Adamsin luo, joka tultuaan\npaikalle, mistä melu kuului, tapasi miehen kanssa kamppailevan\nnaisen. Ahdistaja oli viskannut hänet tantereelle ja oli melkein\nsaanut hänet valtaansa.\n\nEi olisi tarvittu herra Adamsin suurta älykkyyttä, jotta ensi\nnäkemältä sai oikean käsityksen tapahtumasta. Hän ei siis kaivannut\nonnettoman raukan rukouksia ryhtyäkseen auttamaan tätä, vaan\nkohottaen ryhmysauvansa lyödä huitaisi heti väkivallantekijää päähän\nsiihen kohtaan, missä muinaisihmisten käsityksen mukaan eräiden\nhenkilöiden aivot sijaitsevat. Ne hän epäilemättä olisi iskenyt ulos,\njollei luonto, joka viisaiden miesten havaintojen mukaan varustaa\nkaikki olennot sillä, mikä on niille tärkeintä, olisi ollut siksi\nhuolehtiva, niin kuin se aina on otteluihin aikomiensa suhteen,\nettä oli kasvattanut tämän kohdan kalloa kolme kertaa niin paksuksi\nkuin se on tavallisilla ihmisillä, joiden tehtävänä on kehittää\njokapäiväisessä kielenkäytössä järjenlahjoiksi nimitettyjä avuja.\nSillä kun näille ovat aivot tarpeelliset, täytyy sen niitä varten\njättää tilaa pääkopan onteloon. Mutta koska aivokudos on kokonaan\nhyödytöntä sankarillista ammattia harjoittaville, luonto kykenee\nvahventamaan luuta, jotta se käy vähemmän herkäksi kolhaisuille\neikä niin pian säry ja murru. Niinpä arvellaankin sen toisinaan\nmuodostavan tuon kohdan erittäin vankaksi niillä, jotka ovat määrätyt\narmeijoja ja valtakuntia johtamaan.\n\nKuin taistelukukko, joka lemmekkäästi leikitellessään kanan kanssa\nsattuu huomaamaan toisen kukon saapuvilla, heti jättää naaraansa\nja hyökkää kilpailijaansa vastaan, samoin myös väkivallantekijä\nryhmysauvan tiedotuksesta heti hyppäsi pois naisen kimpusta ja\nkarkasi kiireimmiten pastorin päälle. Hänellä ei ollut muita aseita\nkuin ne, joilla luonto oli hänet varustanut, mutta hän puristi\nkätensä nyrkkiin ja työnsi sen siihen kohtaan Adamsin rintaa, missä\nsydän sijaitsee. Horjahtaen raivokkaasta iskusta Adams viskasi\npois sauvansa, mutta puristi hänkin kätensä nyrkkiinpä hänen\nnyrkkinsä olemme jo kaikella kunnioituksella kuvailleet. Sen hän\nolisi tyrkännyt keskelle vastustajansa rintaa, jollei tämä olisi\ntaitavasti tavoittanut sitä vasemmalla kädellään ja työntänyt\npäätään, jota muutamat alempaan lajiin kuuluvat nykyaikaiset\nurhot käyttävät hyökkäysaseena, samoin kuin muinaisajan kansat\nkäyttivät muurinmurrinta -- uusi syy ihailla luonnon viekkautta sen\nmuodostaessa heidän päänsä sellaisista läpitunkemattomista aineksista\n-- Adamsin vatsaan ja siten kaatanut häntä selälleen. Ja välittämättä\nmitään sankarillisuuden laeista, jotka olisivat pidättäneet\nhänet uusista hyökkäyksistä, kunnes vastustaja olisi jälleen\njaloillaan, hän heittäytyi tämän päälle ja ottaen tukea vasemmalla\nkädellään maasta peittosi oikeallaan Adamsin ruumista, kunnes\nväsyi tai oikeammin arveli, taistelupukarien kieltä käyttääksemme,\nsuorittaneensa tehtävänsä, mikä runollisella kielellä kuuluisi:\noli lähettänyt vastustajansa varjojen maahan. Selvästi ja suoraan\nlausuttuna se merkitsi, että uhri oli heittänyt henkensä.\n\nMutta Adams, joka ei ollut mikään kyyhkysenpoika ja saattoi kestää\nrytyytyksen yhtä hyvin kuin maailman parhaimmat nyrkkitaistelijat,\nmakasi hiljaa vain tilaisuuttaan odotellen. Huomattuaan vastustajansa\nnyt läähättävän vaivoistaan uupuneena, hän ponnisti yhdellä\nkertaa kaikki voimansa ja menestyi siinä niin hyvin, että kaatoi\nahdistajansa kumoon ja pääsi voiton puolelle, jolloin hän työntäen\ntoisen polvensa tämän rintaa vasten huudahti riemastuneesti:\n\n-- Nyt on minun vuoroni!\n\nMuutaman minuutin herkeämättä rusikoituaan vastustajaansa hän\nantoi miehelle niin taitavan iskun ihan leuan alle, että tämä ei\nenää hievahtanutkaan. Adams alkoi pelätä sivaltaneensa jo kerran\nliikaa, sillä hän vakuutteli usein, että häntä surettaisi, jos vain\njumalattomankin veri olisi hänen omallatunnollaan.\n\nAdams nousi ylös ja huusi kovalla äänellä nuorelle naiselle:\n\n-- Rauhoittukaa, neito, teidän ei enää tarvitse pelätä ryöstäjäänne,\njonka kauhukseni aavistelen makaavan kuolleena jalkojeni juuressa.\nMutta Jumala suokoon minulle anteeksi sen, mitä olen tehnyt\nviattomuutta puolustaessani.\n\nKun onneton naispoloinen, joka vähitellen oli kyllin toipunut\nnoustakseen ja oli kahakan kestäessä seisonut vavisten vieressä\nkykenemättä säikähdyksensä vuoksi edes juoksemaan tiehensä, kuuli\npuolustajansa päässeen voitolle, hän astui tämän luokse, mutta\npelkäsi samalla pelastajaansakin. Tästä pelosta hänet kuitenkin pian\nvapautti toisen kohtelias käytös ja lempeät sanat.\n\nHe seisoivat molemmat ruumiin ääressä, joka virui hievahtamatta\nmaassa ja jonka Adams toivoi näkevänsä liikahtavan, paljon enemmän\nkuin nainen. Samalla hän hartaasti pyysi neitoa kertomaan, mikä\nonnettomuus hänet oli tuonut siihen aikaan yöstä näin yksinäiseen\npaikkaan.\n\nNainen ilmoitti hänelle, että hän oli matkalla Lontooseen päin ja\noli sattumalta kohdannut tuon miehen, jonka käsistä vieras oli\nhänet pelastanut. Mies oli kertonut hänelle olevansa matkalla\nsamaan paikkaan ja tarjoutui hänen seuralaisekseen. Mitään pahaa\naavistamatta hän oli siihen suostunut, ja mies oli sanonut hänelle,\nettä oltiin vähäisen matkan päässä majatalosta, johon neito voisi\nsinä iltana yöpyä, ja luvannut näyttää hänelle oikotien, jota\npitkin pääsisi pikemmin kuin maantietä kulkemalla. Ja jos hän\nolisi vähän epäillytkin, mitä hän ei tehnyt, koska mies puhutteli\nhäntä perin ystävällisesti, niin ollessaan yksinään tämän kanssa\npimeässä hiekkaylängöllä hänellä ei olisi ollut mitään inhimillistä\nkeinoa välttääkseen vaaraa. Sen vuoksi hän jätti itsensä kokonaan\nkaitselmuksen haltuun ja käveli eteenpäin odottaen joka hetki\npääsevänsä majataloon. Mutta heidän tultuaan noiden pensaiden luo\nmies oli äkkiä kehottanut häntä pysähtymään ja muutamien julkeiden\nsuudelmien jälkeen, joita hän vastusteli, ja muutamien pyyntöjen\njälkeen, jotka hän hylkäsi, mies oli käynyt häneen väkivaltaisesti\nkäsiksi ja yritti juuri tyydyttää häijyä himoaan, kun pelastaja,\nJumalan kiitos, ajoissa ehti hänet siitä ehkäisemään. Näin tyttö\nkertoi pastori Adamsille.\n\nAdams rohkaisi tyttöä, koska tämä sanoi kokonaan antautuneensa\nkaitselmuksen huostaan, ja vakuutti tälle, että kaitselmus\nepäilemättä oli lähettänyt hänet tänne pelastajaksi palkkioksi siitä\nluottamuksesta. Hän toivoi tosin, ettei olisi riistänyt kurjalta\nheittiöltä henkeä.\n\n-- Mutta tapahtukoon Jumalan tahto, hän sanoi. Hän toivoi hyvän\ntarkoituksensa olevan hänelle puolustuksena tulevaisessa maailmassa\nja uskoi, että naisen esittämä todistus vapauttaisi hänet syytteestä\najallisten tuomarien edessä.\n\nSitten hän vaikeni ja alkoi itsekseen miettiä, olisiko parempi\npaeta vai jättää itsensä oikeuden käsiin. Tämä mietiskely keskeytyi\ntavalla, johon lukija saa seuraavassa luvussa tutustua.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU\n\nKerrotaan, miten äskeinen omituinen ja onneton seikkailu jatkui,\nmiten se saattoi Adams-poloisen uusiin vaikeuksiin ja kärsimyksiin\nsekä kuka tuo nainen oli, joka sai siveytensä säilyttämisessä kiittää\nhänen voitollista käsivarttaan.\n\n\nAdamsin äänettömyys yön pimeyden ja paikan yksinäisyyden korostamana\nsai neito-poloisen sydämessään kovin säikähtymään. Hän alkoi\npelätä, että hänen pelastajansa olisi yhtä vaarallinen vihollinen\nkuin se, jonka kynsistä hänet oli pelastettu, ja koska ei ollut\nkylliksi valoa hänen havaitakseen Adamsin ikää ja nähdäkseen tämän\nkasvojen ilmeestä hyväntahtoisuutta, hän aavisteli, että tämä oli\nmenetellyt hänen kanssaan, kuten jotkut perin kunnialliset miehet\nmenettelivät isänmaansa kanssa, pelastanut hänet toisen rosvon\nkäsistä raiskatakseen hänet itse. Sellaisia epäluuloja hänessä\nherätti kumppanin äänettömyys, mutta ne olivat tosiaan aiheettomia.\nTämä seisoi voitetun vihollisensa yli kumartuneena harkiten\nmielessään mitä muistutuksia voisi tehdä kumpaankin viime luvussa\nmainituista menettelytavoista. Hänen päätöksensä kallistui milloin\ntoiselle, milloin toiselle puolelle, sillä kumpikin näytti hänestä\nyhtä suositeltavalta ja yhtä vaaralliselta, joten hän luultavasti\nolisi päättänyt päivänsä tai ainakin pari, kolme niistä sillä samalla\npaikalla ennen kuin olisi tullut mihinkään ratkaisuun. Vihdoin hän\nkohotti silmänsä ja näki etäältä valon, jonka puoleen hän heti\nkääntyi huudahtaen:\n\n-- Tänne, matkustaja, tänne!\n\nHän kuuli samalla ihmisääniä ja huomasi valon lähestyvän itseään.\nValoa kantavat henkilöt alkoivat mikä nauraa, mikä laulaa, mikä\nhoilata, ja sen johdosta nainen osoitti säikähtymisen merkkejä, sillä\nhän oli salannut epäluulonsa pastoria itseään kohtaan. Mutta Adams\nsanoi:\n\n-- Olkaa rohkealla mielellä, neito, ja asettakaa turvanne\nkaitselmukseen, joka on teitä tähän asti suojellut eikä koskaan\nhylkää viatonta.\n\nNuo henkilöt, jotka nyt lähestyivät, eivät olleet, hyvä lukija,\nkeitään muita kuin joukko nuoria miehiä, jotka olivat saapuneet\npensaikkoon huvittelemaan verkkopyydystyksellä, kuten sitä\nnimittävät. Jos ette tunne tätä urheilua, niin kuin ehkä on laitanne,\nellette ole koskaan matkustanut Kensingtonin, Islingtonin, Hackneyn\ntai Boroughin tuolla puolen, mainitsen, että sitä harjoitetaan\npitämällä isoa lintuverkkoa lyhdyn edessä ja samalla ravistamalla\npensaita. Lepopaikoiltaan tai yöpuiltaan säikytetyt siivekkäät\nrientävät nimittäin heti valoa kohti ja joutuvat siten vietellyiksi\nverkkoon.\n\nViivyttelemättä Adams kertoi tulijoille, mitä oli tapahtunut, ja\npyysi heitä lyhdyllään valaisemaan maassa viruvan miehen kasvoja,\nkoska pelkäsi antaneensa tälle surmaniskun. Mutta hänen pelkonsa oli\nturha, sillä vaikka hänen antamansa isku olikin huumannut miehen,\ntämä oli jo kauan sitten tullut tajuihinsa. Hän oli, huomattuaan\npäässeensä Adamsin käsistä, tarkkaavaisesti kuunnellut tämän ja\nnuoren naisen välistä keskustelua sekä kärsivällisesti odottanut\nnäiden lähtemistä, jotta voisi itsekin poistua, koska hänellä ei enää\nollut toiveita menestyä halunsa tyydyttämisessä. Sen oli sitäpaitsi\nherra Adams tyynnyttänyt melkein yhtä hyvin kuin nuori nainen itse\nolisi voinut sen tehdä, jos ahdistaja olisi päässyt intohimoisen\npyrintönsä perille.\n\nTämä mies, joka oli kerkeä käyttämään jokaista tapausta hyväkseen,\ntuumi nyt voivansa esittää parempaakin kuin kuolleen miehen osaa, ja\nsen vuoksi hän heti, kun kynttilänvalo suunnattiin hänen kasvoihinsa,\nhypähti ylös ja kävi kiinni Adamsiin huutaen:\n\n-- Ei, lurjus, minä en ole kuollut, vaikka sinä ja häijy huorasi\nsaattaisitte kyllä niin luulla, sen jälkeen kun olette minua niin\nraa'an julmasti pidelleet. Hyvät herrat, hän jatkoi, -- olette\nsaapuneet avuksi poloiselle matkustajalle, jonka tämä kurja mies ja\nnainen muutoin olisivat ryöstäneet ja murhanneet. He toivat minut\ntänne maantieltä, jota pitkin kuljin, hyökkäsivät molemmat kimppuuni\nja ovat rääkänneet minua kuten näette.\n\nAdams oli juuri vastaamaisillaan, kun yksi nuorista miehistä huudahti:\n\n-- Kirotut roistot, viekäämme heidät molemmat oikeuden eteen!\n\nNais-rukka alkoi vapista, ja Adams korotti äänensä, mutta turhaan.\nKolme, neljä heistä kävi häneen käsiksi, ja yhden valaistessa\nlyhdyllä hänen kasvojaan he olivat kaikki yhtä mieltä siitä, että\nniillä oli roistomaisin ilme, mitä he koskaan olivat nähneet. Ja\nseurueessa oleva asianajajan kirjuri vakuutti varmaan muistavansa\nhänet jostain oikeudenistunnosta. Mitä naiseen tulee, hänen tukkansa\noli kamppailussa hajonnut pörrölleen ja epäjärjestykseen ja hänen\nnenästään oli vuotanut verta, joten he eivät voineet erottaa, oliko\nhän kaunis vai ruma, mutta sanoivat, että hänen säikähdyksensä\nselvästi osoitti hänen syyllisyytensä. Ja tutkiessaan hänen\ntaskujansa, samoin kuin he tutkivat Adamsinkin taskut, etsiäkseen\nrahoja, jotka mies sanoi menettäneensä, he löysivät muutamia\nkultakolikolta sisältävän kukkaron. Se oli heistä aivan riittävä\ntodistuskappale, varsinkin kun mies sanoi olevansa valmis vannomaan\nsen omakseen. Herra Adamsilla ei ollut muuta kuin puolen pennyn\nlantti. Tämä seikka, kirjuri sanoi, teki perin luultavaksi, että\nhän oli vanha paatunut pahantekijä, koska oli noin ovelasti antanut\nkaiken saaliin naisen haltuun. Siihen käsitykseen kaikki muut\nkerkeästi yhtyivät.\n\nKun tämä tapaus lupasi heille parempaa huvia, kuin mitä he olivat\nodottaneet, he luopuivat pyyntiaikeistaan ja päättivät yksimielisesti\nlähteä viemään rikollisia oikeusviranomaisten eteen. Havaittuaan,\nmikä paatunut roisto Adams oli, he sitoivat hänen kätensä selän\ntaakse. Kätkettyään verkkonsa pensaisiin ja kantaen lyhtyä edessään\nhe panivat vangitut kulkemaan edellään ja lähtivät liikkeelle. Adams\nei ainoastaan alistunut kärsivällisesti omaan kohtaloonsa, vaan\nlohdutti ja rohkaisi toveriansakin tämän kärsimyksissä.\n\nHeidän astellessaan eteenpäin kirjuri ilmoitti muille, että tästä\nseikkailusta tulisi heille varsin edullinen juttu, koska heillä oli\noikeus saada osuutensa rosvojen kiinniottajille suoritettavasta\nkahdeksankymmenen punnan palkinnosta. Tämä aiheutti kiistaa heidän\nvälillään koskien sitä osaa, mitä kukin oli pidätystilaisuudessa\nesittänyt. Yksi väitti, että hänen pitäisi saada suurin osuus,\nkoska oli ensiksi käynyt käsiksi Adamsiin, toinen taas tiukkasi\nenempää sen vuoksi, että ensimmäisenä oli lyhdyllä valaissut maassa\nviruvan miehen kasvoja, mikä hänen sanojensa mukaan aiheutti koko\nasian ilmitulemisen. Kirjuri taas tahtoi saada kolme neljännestä\npalkinnosta, koska oli ehdottanut pidätettyjen tarkastamista ja\nsamaten heidän saattamista tuomarin eteen.\n\n-- Minun tulisi jyrkän oikeuden mukaan saada kaikkikin, hän sanoi.\n\nNämä vaatimukset he vihdoin suostuivat lykkäämään myöhemmin\nratkaistaviksi, mutta kaikki näkyivät olevan yhtä mieltä siitä, että\nsihteerillä oli oikeus puoleen.\n\nSitten he pohtivat, mikä rahasumma olisi myönnettävä nuorukaiselle,\njonka toimena oli ollut vain verkkojen pitäminen. Tämä sanoi hyvin\nkainosti:\n\n-- En luule, että minun osalleni tulisi paljon, mutta toivon, että\nminulle sentään annettaisiin jotakin, ja kehotti heitä ottamaan\nhuomioon, että he olivat jättäneet verkkonsa hänen huostaansa,\nmikä oli estänyt häntä olemasta yhtä toimelias kuin toiset rosvoja\npidätettäessä, sillä niin näitä kunnon ihmisiä nimitettiin, ja että,\njos ei hän olisi niitä hoidellut, jonkun muun olisi täytynyt se\ntehdä. -- Tyydyn kuitenkin mitä vähäisimpään rahtuseen ja pitäisin\nsitä pikemmin lahjana teiltä kuin minulle ansiosta tulevana, hän\nlopetti puheensa.\n\nMutta kaikki olivat yksimielisiä evätessään häneltä pienimmänkin\nosuuden, ja lakikirjuri vielä vannoikin, että jos antaisivat hänelle\nrovonkaan, niin saisivat tehdä lopun kanssa mitä tahtoivat, eikä hän\nhuolisi puuttua koko asiaan.\n\nTämä kiista oli niin kiihkeä ja kiinnitti niin täydellisesti kaikkien\nhuomion, että joku taitava ja näppärä rosvo olisi herra Adamsin\nasemassa järjestänyt niin, että oikeuden harrastajilla ei olisi ollut\nmitään vaivaa sinä iltana. Ei olisi tosiaan tarvittu Sheppardin\noveluutta pakoonpääsyyn, varsinkin kun yön pimeys olisi ollut hänelle\nvarsin hyvänä apuna, mutta Adams luotti pikemmin viattomuuteensa\nkuin käpäliinsä ja ajattelematta pakoa, mikä olisi ollut helppo,\ntai vastustusta, mikä oli mahdotonta, koska heitä oli kuusi rotevaa\nnuorta miestä ja heittiö itse seitsemäntenä, hän käveli täysin\nalistuneena tietä pitkin.\n\nUsein Adams päästi matkalla hartaita huudahduksia, ja kun poloinen\nJosef Andrews muistui hänen mieleensä, ei hän voinut olla\nhuoahtamatta hänen nimeään, ja kun hänen kärsimystoverinsa kuuli sen,\ntämä sanoi hiukan kiihtyneesti:\n\n-- Mutta tuo äänihän minun pitäisi tuntea? Ei suinkaan herra ole\npastori Abraham Adams?\n\n-- Se tosiaan, hyvä neito, toinen vastasi, -- on nimeni, Teidänkin\näänessänne on jotakin, mikä saa minut uskomaan, että olen sen ennen\nkuullut.\n\n-- Mutta, hyvä herra, huudahti tyttö, -- ettekö muista Fanny-rukkaa?\n\n-- Mitä, onko se Fanny! vastasi Adams. -- Muistan sinut tosiaan\nvarsin hyvin. Miten ihmeessä olet tänne tullut?\n\n-- Kerroinhan teille, hyvä herra, neitonen vastasi, -- että olin\nmatkalla Lontooseen. Mutta luulin maininneenne Josef Andrewsin.\nSanokaahan, kuinka hänen laitansa on?\n\n-- Minä jätin hänet, lapsi, tänään iltapäivällä kyytivaunuihin hänen\nollessaan matkalla pitäjäämme, mihin hän saapuu sinua tervehtimään,\nAdams sanoi.\n\n-- Minua tervehtimään! No, nyt te varmaan teette minusta pilaa, Fanny\nvastasi. -- Miksi hän saapuisi minua tervehtimään?\n\n-- Voitko sitä kysyä? Adams ihmetteli. -- Minä toivon, Fanny, että\net ole häilyväinen. Vakuutan sinulle, että hän on ansainnut sinulta\nparempaa kohtelua.\n\n-- Oh, herra Adams, tyttö virkkoi, -- mitäpä herra Josef minulle on?\nMinulla ei suinkaan koskaan ole ollut hänelle muuta sanottavaa kuin\nmitä toinen palvelustoveri saattaa toiselle jutella.\n\n-- Moisen puheen kuuleminen surettaa minua, Adams sanoi. --\nSiveellistä rakkautta nuorta miestä kohtaan ei kenenkään naisen\ntarvitse hävetä. Joko et sano minulle totuutta tai vilpistelet perin\nkunnialliselle miehelle.\n\nSitten Adams kertoi hänelle, mitä oli tapahtunut majatalossa, ja\ntyttö kuunteli hänen sanojaan hyvin tarkkaavaisesti. Usein häneltä\npääsi huokauskin hänen äärimmäisistä ponnistuksistaan huolimatta,\neikä hän voinut pidättyä tekemästä satoja kysymyksiä, jotka\nolisivat vakuuttaneet asian oikean laidan kelle muulle tahansa kuin\nAdamsille, joka ei koskaan nähnyt syvemmälle ihmisten sydämiin\nkuin nämä halusivat antaa hänen kurkistaa. Niistä olisi ilmennyt,\nettä tytön rinnassa tosiaan hehkui rakkautta, vaikka tämä yritti\nsitä salata. Tosiasia olikin, että Fanny-rukka kuultuaan Josefia\nkohdanneesta onnettomuudesta muutamilta niitä vaunuja seuranneista\npalvelijoista, joiden olemme maininneet pysähtyneen majataloon, missä\npoloinen nuorukainen lepäsi sairasvuoteellaan, heti paikalla jätti\nlehmän, jota paraillaan oli lypsämässä. Hän otti pienen vaatekäärön\nkainaloonsa ja kaikki omistamansa rahat kukkaroonsa ja lähti\nkenenkään kanssa neuvottelematta oitis matkaan etsimään henkilöä,\njota hän pastorille osoittamastaan ujoudesta huolimatta rakasti\nsanomattoman kiihkeästi, vaikka hänen tunteensa olivat mitä puhtainta\nja herkintä laatua. Tätä ujoutta, koska se epäilemättä kertoo hänen\nluonteestaan kaikille naispuolisille lukijoillemme eikä suuresti\nkummastuttane niitä miespuolisiakaan, jotka hyvin tuntevat toisen\nsukupuolen nuoremman osan, emme siis tässä vaivaudu selittelemään ja\npuolustelemaan.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU\n\nMitä heille tapahtui rauhantuomarin edessä. Hyvin oppinut luku.\n\n\nHeidän matkatoverinsa olivat niin kiintyneet kiihkeään riitaansa,\njoka koski näiden viattomain ihmisten pidättämisestä saatavan\npalkinnon jakamista, että he hyvin vähän tarkkasivat viimemainittujen\nkeskustelua. Oli nyt saavuttu tuomarin asunnolle, ja miehet\nolivat lähettäneet yhden hänen palvelijoistaan ilmoittamaan hänen\nkunnianarvoisuudelleen, että he olivat ottaneet kiinni kaksi rosvoa\nja tuoneet ne hänen eteensä. Tuomari, joka oli vastikään palannut\nketunpyydystyksestä eikä vielä ollut lopettanut päivällistään, käski\nheidän viedä vangitut talliin, jonne heitä saattoivat kaikki talon\npalvelijat ja koko naapurin väki. Nämä kerääntyivät katselemaan heitä\nniin uteliaina kuin vieraat olisivat jotakin epätavallista nähtävää\ntai ikäänkuin roisto olisi toisen muotoinen kuin muut ihmiset.\n\nRauhantuomarille, joka nyt monet maljat maisteltuaan oli hyvin\niloisella tuulella, juolahtivat mieleen hänen vankinsa, ja sanoen\nseurueelleen luulevansa heidän saavan rattoisaa huvia näiden\ntutkimisesta määräsi heidät tuotaviksi eteensä. Tuskin he olivat\nastuneet huoneeseen, kun hän alkoi solvata heitä sanoen rosvousten\nmaanteillä nykyään käyneen niin tavallisiksi, että ihmiset eivät\nvoineet turvallisesti nukkua vuoteissaan ja vakuutti, että heille\nkummallekin langetettaisiin esimerkiksi kelpaava tuomio ensi\nkäräjillä.\n\nKun hän oli jonkin aikaa jatkanut tähän tapaan, kirjuri muistutti,\nettä olisi otettava todistajien lausunnot syytettyjä vastaan. Tämän\nhän käski tehtäväksi ja sanoi sytyttävänsä piippunsa poltellakseen\nsillä aikaa. Käräjäkirjurin pannessa paperille sen miehen\ntodistuksen, joka väitti tulleensa ryöstetyksi, tuomari lasketteli\nkokkapuheita Fanny-parasta, ja siinä häntä avusti koko pöytäseurue.\n\nEräs kysyi, oliko neitonen tuomittava maantierosvona. Toinen kuiskasi\nFannyn korvaan, että jollei tämä ollut hankkinut itselleen isoa\nvatsaa, niin hän, puhuja, olisi hänen käytettävissään. Kolmas sanoi\nmenevänsä takuuseen siitä, että hän oli Turpinin sukulaisia. Siihen\nvastasi eräs seurueesta, suuri irvihammas, päätään ja kylkiään\nravistaen, pikemmin uskovansa, että Turpis [Latinan _turpis_\nmerkitsee törkeätä. _Suom_.] oli hänelle lähempää sukua. Tämä\nsukkeluus nostatti yleisen naurunrähäkän.\n\nNäin he härnäilivät tyttö-parkaa, kun joku huomasi papinkauhtanan\npilkistävän esille Adamsin päällysnutun alta ja huudahti:\n\n-- Mitäs meillä tässä on, pastoriko?\n\n-- Mitä, herraseni, tuomari sanoi, -- käyttekö te rosvoamassa\npappismiehen puku yllänne? Sallikaa minun sanoa, että kauhtananne ei\ntuota teille papiston etuuksia.\n\n-- No, älyniekka huomautti, -- hänelle tulee sentään yksi papiston\netuuksista, hänet kohotetaan muun kansan päitä korkeammalle. Silloin\nseurue purskahti toistamiseen nauramaan.\n\nJa kun älyniekka näki sukkeluuksiensa vaikutuksen, hänen\nmielentilansa alkoi nousta ja kääntyen Adamsin puoleen hän haastoi\ntämän runokilpasille. Kiihottaen tätä hän lausui:\n\n    Molle meum levibus cord est vilebile telis.\n\nSiihen Adams sanoi sanomattoman halveksumisen ilme kasvoillaan, että\nmies ansaitsisi raippoja ääntämisestään. Pilkkakirves vastasi:\n\n-- Mitä te, tohtori, ansaitsette, kun ette kykene minulle ensi\nkerralla vastaamaan? No, minä lausun teille, pässinpää, S:llä alkavan\nsäkeen:\n\n    Si licet, ut fulvum spectatur in ignibus haurum.\n\nMitä, ettekö voi vastata M:lläkään? Olettepa te kaunis pastori!\nMiksette varastanut hiukan papin latinaa samalla kun varastitte hänen\nkauhtanansa?\n\nEräs toinen pöydässä olijoista vastasi: -- Vaikka hän olisikin sen\ntehnyt, olisit ollut hänelle liian kova pähkinä purtavaksi. Muistan\nsinun opistossa olleen ihan paholaisen siinä urheilussa. Näin sinun\nkerran panevan erään tulokkaan kiikkiin, sillä kukaan, joka tunsi\nsinut, ei antautunut kilpasille kanssasi.\n\n-- Olen sellaiset asiat jo unohtanut, pilantekijä sanoi. --\nLuullakseni olisin ennen vanhaan onnistunut varsin hyvin. No, mihin\nminä lopetinkaan? Taaskin M... hm...\n\n    Mars, Bacchus, Apollo virorum!\n\nEnnen olisin osannut sen heti.\n\n-- Ah, sinua peijakasta, kylläpä sinä nytkin osaat! kehui toinen. --\nKukaan tässä maassa ei voita sinua runokisoissa.\n\nAdams ei voinut kauemmin pidättää itseään.\n\n-- Ystäväni, hän sanoi, -- minulla on pieni, vain kahdeksanvuotias\npoika, joka voisi opettaa teille, että viimemainittu säe kuuluu näin:\n\n    Ui sunt divorum, Mars, Bacchus, Apollo, virorum.\n\n-- Minä lyön guinean vetoa siitä, älyniekka sanoi heittäen rahan\npöydälle.\n\n-- Ja minä tasaan sinun kanssasi puoliksi, huudahti toinen.\n\n-- Olkoon menneeksi, Adams vastasi, mutta pistäessään kätensä\ntaskuun hänen täytyi perääntyä vedosta tunnustaen, ettei hänellä\nollut mitään rahoja mukanaan. Tästä kaikki purskahtivat nauruun ja\nvarmensivat hänen vastustajansa voitonriemun, joka ei ollut suinkaan\nvähäinen samoin kuin se hyväksyminen, joka tuli hänen osakseen koko\nseurueen puolelta. Läsnäolijat sanoivat Adamsille, että hänen täytyi\nkäydä hiukan kauemmin koulua, ennen kuin yritti lyödä latinassa sen\nherrasmiehen.\n\nKun sihteeri oli merkinnyt sekä syyttäjänä esiintyvän miehen että\nvankien kiinniottajan todistukset, hän antoi ne tuomarille, joka\ntavuakaan valankaavasta lukematta vannotti eri todistajat ja käski\nkirjurinsa laatimaan vangitsemiskäskyn.\n\nSilloin Adams sanoi:\n\n-- Toivon, ettei minua tuomita kuulustelematta.\n\n-- Ei, ei, tuomari huudahti, -- teiltä kysytään, mitä teillä on\npuolestanne sanottavaa, kunhan tulette oikeuden eteen. Me emme nyt\nlangeta tuomiota. Lähetän teidät vain vankilaan. Jos voitte käräjillä\ntodistaa viattomuutenne, niin teidät julistetaan syyttömäksi, eikä\nteille siis tapahdu mitään vääryyttä.\n\n-- Eikö viattomalle miehelle ole rangaistus virua useita kuukausia\nvankilassa? Adams vetosi. -- Pyydän, että edes kuulustelisitte minua,\nennen kuin allekirjoitatte vangitsemiskäskyn.\n\n-- Mitäpä teidän sanottavanne merkinnee? tuomari sanoi. -- Eikö\ntässä ole mustaa valkoisen päällä teitä vastaan? Minun täytyy sanoa\nteille, että olette kovin hävytön, kun kulutatte niin paljon aikaani.\nLaatikaa siis nopeasti vangitsemiskäsky.\n\nKirjuri ilmoitti nyt tuomarille, että muiden epäilyttävien kapineiden\njoukosta, kuten kynäveitsen ja sellaisten, jotka tavattiin Adamsin\ntaskusta, he olivat löytäneet kirjan, jonka hän arveli salamerkeillä\nkirjoitetuksi, koska kukaan ei kyennyt lukemaan siitä sanaakaan.\n\n-- Niin, tuomari sanoi, -- mies saattaa olla enemmän kuin tavallinen\nrosvo. Kenties hän on salajuonessa hallitusta vastaan. Tuokaa kirja\ntänne.\n\nSen jälkeen tuotiin esille Aiskhyloksen käsikirjoituspahanen, jonka\nAdams omakätisesti oli jäljentänyt. Vilkaistuaan siihen tuomari\npudisti päätään ja kääntyen vangitun puoleen kysyi, mitä nuo\nsalamerkit tarkoittivat.\n\n-- Salamerkit? Adams ihmetteli. -- Sehän on Aiskhyloksen\nkäsikirjoitus.\n\n-- Kenen, kenen? tuomari kysyi.\n\n-- Aiskhyloksen, Adams toisti.\n\n-- Se on vierasmaalainen nimi, kirjuri virkahti.\n\n-- Pikemminkin luulen, että se on sepitetty nimi, tuomari sanoi.\n\nEräs seurueesta selitti, että se näytti hyvin kreikalta.\n\n-- Kreikaltako? tuomari sanoi. -- Sehän on kaikki käsinkirjoitettu.\n\n-- No, en minä sitä ehdottomasti väitäkään, toinen väitteli, -- sillä\nsiitä on jo kulunut pitkä aika, kun viimeksi näin kreikkaa.\n\n-- Tuolla on mies, tuomari sanoi kääntyen saapuville olevan\npitäjänpapin puoleen, -- joka sanoo sen meille heti.\n\nOttaen silmälasinsa ja samalla juhlallisen muodon pastori jupisi\nmuutamia sanoja itsekseen ja julisti sitten ääneen:\n\n-- Niin, se on tosiaan kreikkalainen käsikirjoitus, perin arvokas\nmuinaisesine. Epäilemättä se on varastettu samalta pappismieheltä,\njolta roisto otti kauhtanankin.\n\n-- Mitä heittiö tarkoitti Aiskhyloksellaan? tuomari kysyi.\n\n-- Pyh, tohtori kuiskasi halveksivasti irvistäen, -- luuletteko,\nettä tuo mies tietää mitään tästä kirjasta? Aiskhylos! Hohoo!\nNäen nyt, että se on... erään kirkkoisän käsikirjoitus. Minä\ntunnen herrasmiehen, joka antaisi sievän rahasumman sellaisesta\nmuinaisesineestä. Niin, niin, kysymyksiä ja vastauksia. Alussa on\nkatkismus kreikankielellä. Niin, niin, _pollaki toi_: mikä on nimesi?\n\n-- Niin, nimenne? tuomari sanoi Adamsille, joka vastasi:\n\n-- Se on Aiskhylos, ja minä pysyn väitteessäni.\n\n-- Oh, niinkö? tuomari sanoi. -- Laatikaa herra Aiskhylokselle\nvangitsemismääräys. Kyllä minä opetan teitä härnäämään minua väärällä\nnimellä.\n\nEräs seurueesta oli tiukkana katsellut Adamsia ja kysyi tältä,\ntunsiko hän lady Boobyn.\n\nSilloin Adams, muistaen nyt puhujan piirteet, vastasi riemuissaan:\n\n-- Oi, teidän arvoisuutenne, oletteko te täällä? Kaiketi te\nilmoitatte herra tuomarille, että minä olen viaton.\n\n-- En voi tosiaan olla ihmettelemättä, maajunkkari vastasi, --\nnähdessäni teidät tässä asemassa. Sitten hän kääntyi tuomarin puoleen\nja sanoi: -- Hyvä herra, minä vakuutan teille, että herra Adams on\npappismies, kuten hänen pukunsakin osoittaa, ja perin kunnolliseksi\ntunnettu pappismies onkin. Toivon, että tutkisitte tätä asiaa vähän\ntarkemmin, sillä minä olen varma hänen viattomuudestaan.\n\n-- No, tuomari sanoi, -- jos hän on herrasmies ja te olette varma\nhänen viattomuudestaan, en minä tahdo häntä lähettää vankilaan, en\nsuinkaan. Minä lähetän naisen erikseen ja otan teidän takauksenne\nherrasmiehestä. Katsokaahan kirjasta, sihteeri, kuinka takuu\nlaaditaan... hm... ja kirjoittakaa naiselle vangitsemiskäsky mitä\nnopeimmin.\n\n-- Hyvä herra, Adams huudahti, -- minä vakuutan teille, että hän on\nyhtä viaton kuin minä itsekin.\n\n-- Ehkä tässä on tapahtunut joku erehdys, maajunkkari huomautti. --\nAntakaahan meidän kuulla herra Adamsin kertomus, pyydän.\n\n-- Hyvin kernaasti, tuomari vastasi, -- ja tarjotkaahan herrasmiehelle\nlasi hänen voidellakseen kurkkuansa ennen kuin aloittaa. Minä osaan\nkäyttäytyä herrasmiehiä kohtaan yhtä hyvin kuin joku toinenkin.\nKukaan ei voi sanoa, että olen vangituttanut herrasmiehen koko sinä\naikana, jonka olen tässä toimessa ollut.\n\nAdams aloitti sitten kertomuksensa, ja vaikka hän siinä oli hyvin\nmonisanainen, niin kukaan ei keskeyttänyt häntä, lukuunottamatta\ntuomarin hymähdyksiä ja hahatuksia silloin tällöin ja hänen haluaan\nsaada kuulla toistamiseen ne kohdat, jotka näyttivät hänestä\ntärkeimmiltä. Kun pastori oli lopettanut, niin tuomari, joka\nmaajunkkarin sanojen perusteella uskoi jokaisen tavun kertomuksesta\nhänen pelkästä vakuutuksestaan, vaikka olikin annettu valalliset\nlausunnot päinvastaiseen suuntaan, alkoi sättiä todistajaa roistoksi\nja lurjukseksi ja käski hänen astua esille, mutta turhaan. Mainittu\ntodistaja, joka jo kauan sitten oli huomannut, mihin suuntaan asiat\nkallistuivat, oli päätöstä odottamatta salavihkaa poistunut.\n\nTuomari raivostui nyt kovin ja töin tuskin voitiin estää häntä\nlähettämästä vankilaan viattomat nuoret miehet, joita oli vedetty\nnenästä yhtä hyvin kuin häntä itseäänkin. Hän tiuskasi kiroten, että\nheidän oli parasta etsiä tuo valapatto ja tuoda hänet kahden päivän\nkuluessa hänen eteensä, tai muutoin hän antaisi heidän kaikkien\nmaistaa moisen käytöksen seurauksia. Kaikki lupasivat tehdä parhaansa\nsiinä suhteessa, ja niin heidät päästettiin menemään. Sitten tuomari\nvaati herra Adamsia istumaan pöytään hänen kanssaan ryyppäämään,\nja pitäjän pastori palautti sanaa sanomatta käsikirjoituksen,\neikä Adams, joka selvästi havaitsi hänen tietämättömyytensä,\ntahtonut paljastaa sitä. Mitä Fannyyn tulee, hänet jätettiin omasta\npyynnöstään erään talossa olevan naispalvelijan huostaan, joka hankki\nhänelle uudet vaatteet ja auttoi siistiytymään.\n\nKauan ei seurue ollut istunut salissa ennen kuin sen säikähdytti\nulkoa kuuluva hirveä melu. Siellä olivat Adamsin ja Fannyn\nvangitsijat talon tavan mukaan kestinneet itseänsä tuomarin väkevällä\noluella. Nyt he olivat kaikki joutuneet tukkanuottaan ja antoivat\ntoisilleen korvapuusteja ja nyrkiniskuja aivan armottomasti. Tuomari\nitse hyökkäsi ulos, ja hänen arvoisa läsnäolonsa teki pian kahakasta\nlopun. Vieraittensa luo palattuaan hän selitti, että riidan aiheena\nei ollut mikään muu kuin väittely siitä, kelle palkinnon pääosuus\nolisi kuulunut, jos Adams olisi tuomittu. Siitä koko seurue räjähti\nnauruun, paitsi Adams, joka otti piipun suustansa ja huokasi syvään\nja sanoi, että oli surettavaa, että ihmiset osoittautuivat noin\nriidanhaluisiksi. Hän muisti samanlaisen jutun eräästä niistä\npitäjistä, missä hän oli toiminut pappina.\n\n-- Siellä, hän jatkoi, -- kilpaili kolme nuorta miestä lukkarin\nvirasta, ja minä ratkaisin asian parhaan kykyni ja ansion mukaan,\ntoisin sanoen, annoin toimen sille, joka taitavimmin osasi\nvirittää virren. Lukkari oli tuskin nimitetty virkaansa, kun\nmolempien hylättyjen viranhakijain kesken syntyi kiista heidän\netevämmyydestään. Kumpikin puolestaan väitti, että jos he olisivat\nolleet ainoat kilpailijat, niin hän olisi tullut valituksi.\nTämä kiista häiritsi usein seurakuntaa ja aiheutti soraääniä\nvirrenveisuussa, kunnes minun vihdoin täytyi vaientaa heidät\nmolemmat. Mutta, ah! Riidanhalua ei voitu tukahduttaa, ja kun he\neivät enää voineet ilmituoda kiukkuaan laulussa, se yltyi nyt\ntappeluksi. Heidän välillään oli siitä monta kahakkaa, sillä he\nolivat melkein samanväkiset ja luulen, että asia olisi päättynyt\nonnettomasti, jollei lukkarin kuolema olisi antanut minulle\ntilaisuutta asettaa toista heistä hänen sijaansa. Siihen loppuikin\nkiista heti, ja sula sovinto syntyi riitapuolten välille.\n\nSitten Adams ryhtyi tekemään filosofisia huomautuksia siitä, kuinka\noli typerää kiihtyä kinasteluihin, jotka eivät koskeneet kumpaakaan.\nSen jälkeen hän alkoi tarmokkaasti polttaa tuprutella, ja seurasi\npitkä äänettömyys, jonka vihdoin keskeytti tuomari innostumalla\nlaulamaan omaa ylistystään ja kovin kehumaan ansioitaan, kun oli\nniin tarkkavaistoisesti ja älykkäästi käsitellyt äskeistä juttua.\nPian hänet siinä keskeytti herra Adams, sillä hänen ja hänen\nkunnianarvoisuutensa välillä nousi nyt kinaa siitä, eikö hänen\nankarimman lainkirjaimen mukaan olisi pitänyt lähettää herra Adams\nvankeuteen. Viimeksi mainittu väitti, että niin olisi pitänyt tehdä,\nmutta tuomari väitti yhtä kiihkeästi sitä vastaan. Tästä olisi\nluultavasti syntynyt riita, koska molemmat olivat kovin kiihkeitä\nja jyrkkiä mielipiteensä puolesta, jollei Fanny olisi sattumalta\nkuullut, että eräs nuori mies oli lähdössä tuomarin talosta juuri\nsiihen majataloon, missä Josefia kyyditsevät postivaunut yöpyivät.\nTämän uutisen johdosta hän lähetti heti kutsumaan pastoria\nvierashuoneesta. Kun Adams näki, kuinka järkähtämätön tyttö oli\npäätöksessään lähteä, vaikka tämä ei tahtonut tunnustaa syytä\nsiihen, vaan väitti, että muka ei voinut sietää niiden kasvoja,\njotka olivat epäilleet häntä moisesta rikoksesta, niin hänkin\npäätti kaikin mokomin lähteä mukaan. Hän jätti siis hyvästit\ntuomarille ja seurueelle, ja niin päättyi sanakiista, jossa laki\nnäkyi häpeällisesti aikovan usuttaa virkamiehen ja sananjulistajan\ntoistensa kimppuun.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU\n\nPerin hauska seikkailu sekä asianomaisille henkilöille että suopealle\nlukijalle.\n\n\nAdams, Fanny ja opas lähtivät yhdessä kello yhden tienoissa\naamusella, juuri kun kuu oli noussut. He eivät vielä olleet\nkulkeneet peninkulmaa pitemmälle, kun tavattoman ankara rajuilma ja\nrankkasade pakotti heidät etsimään suojaa majatalosta tai pikemminkin\noluttuvasta, missä Adams heti käski laittaa itselleen oivan\ntakkavalkean, tuoda paahdettua leipää ja olutta ja ottaen esille\npiipun alkoi poltella hyvin tyytyväisenä, kokonaan unohtaen kaikki,\nmitä viimeksi oli tapahtunut.\n\nFanny istuutui myös takkavalkean ääreen, mutta oli paljon\nlevottomampi rajuilman vuoksi. Sitten häneen kiintyi isännän, tämän\nvaimon, talon palvelijattaren ja heidän nuoren oppaansa huomio.\nKaikki olivat sitä mieltä, etteivät koskaan olleet nähneet mitään\npuoliksikaan niin kaunista. Tosiaan, lukijani, jos olet herkkä\nluonteeltasi, niin neuvon sinua sivuuttamaan seuraavan kohdan,\njoka meidän täytyy tarinamme kokonaisuutta silmällä pitäen kertoa\nnöyrästi toivoen, että vältymme Pygmalionin kohtalosta, sillä jos\nsattuisi niin, että tämän kuvan ihanuus tenhoisi meidät tai sinut,\nniin saattaisimme ehkä joutua yhtä avuttomaan tilaan kuin Narkissus\nja sanoa itsellemme: _Quod petis est nusquam_ [Sitä, mitä pyydät,\nei missään ole. _Suom_.]. Tai jos siinä ihanimmat piirteet toisivat\nlady X:n kuvan silmiemme eteen, niin olisimme vielä yhtä pahassa\ntilanteessa ja saattaisimme sanoa toiveillemme: _Coelum ipsum petimus\nstultitia_ [Itse taivasta pyydämme typeryydellämme. _Suom_.].\n\nFanny oli nyt yhdeksännellätoista ikävuodellaan. Hän oli solakka\nja sirorakenteinen, mutta ei noita hentoja nuoria naisia, jotka\npikemminkin on tarkoitettu ripustettaviksi jonkin anatomin saliin\nkuin mihinkään muuhun tarkoitukseen. Päinvastoin hän oli niin pyöreä,\nettä ihan näytti pursuavan tiukkojen liiviensä sisältä, varsinkin\nsiitä kohden, mikä verhosi hänen täyteläiset rintansa. Eivätkä hänen\nlanteensa kaivanneet vanteella laajentamista. Hänen käsivarsiensa\ntäsmällinen muoto ilmaisi niiden jäsenten mallin, joita puku verhosi,\nja vaikka ne olivatkin hiukan työstä punertuneet, niin jos hiha\nkahahti kyynärpään yläpuolelle tai huivi paljasti jonkin osan hänen\nniskaansa, niin tuli näkyville sellainen vaalea kuulakkuus, jota\nhienoimmallakaan italialaisella maalivärillä ei olisi voitu saavuttaa.\n\nHänen tukkansa oli kastanjanruskea, ja luonto oli sitä lahjoittanut\nhänelle runsaalla kädellä. Hän oli leikannut sen uusimpaan kuosiin\nja kiharsi sen sunnuntaisin niskalleen viimeisen muodin mukaan.\nHänen otsansa oli korkea, kulmakarvat kaarevat ja verrattain\ntuuheat. Silmät olivat mustat ja säihkyvät, nenä hiukan roomalaiseen\ntapaan kaareva. Huulet olivat mehevät, ja alahuuli vallasnaisten\nmielipiteen mukaan liian ulospistävä. Hampaat olivat valkoiset,\nmutta eivät aivan tasaiset. Isorokko oli jättänyt vain yhden arven\nhänen leukaansa, ja se oli niin iso, että sitä olisi voinut luulla\nhymykuopaksi, jollei vasemmassa poskessa olisi näkynyt toista niin\nyhtäläistä, että edellinen näytti vain jälkimmäisen mukailulta.\nHipiä oli heleä, hiukan päivettynyt, mutta siitä hohti sellainen\nkukkeus, että hienoimmat naiset olisivat vaihtaneet siihen kaiken\nkermanvaaleutensa. Mainitkaamme lisäksi kasvot, joissa, vaikka ne\nolivat tavattoman kainot, ilmeni melkein uskomaton tunneherkkyys ja\nhänen hymyillessään teeskentelemätön lempeys. Kaiken lisäksi hänellä\noli luontaista hienoutta, joka hämmästytti kaikkia, jotka näkivät\nhänet.\n\nTämä ihastuttava olento istui takan ääressä Adamsin vieressä, kun\nhänen huomionsa äkkiä kiintyi sisemmästä huoneesta kuuluvaan ääneen,\njoka lauloi seuraavaa laulua:\n\n            LAULU\n\n    Ah, Khloe, mihin sen miekkosen\n    käy tie, jonka sulosi sun\n    ovat kahlinneet? Miten poloinen\n    unen unhon sais rintani mun?\n    Voi henkipattokin onneton\n    lain käsistä karata pois,\n    voi paeta maihin, miss' outona on. --\n    Ken sydäntään paeta vois?\n\n    Ken hurmaan hukkuisi suurempaan\n    kuin Khloen vangilla lie?\n    ei vallat, ei julmuri\n    sun muistoas mielestä vie.\n    Ilon tunsiko herkemmän Narkissos,\n    kun katsellen lähdettä hän\n    kuvan keksijä -- oi mikä hurmaannus! --\n    oli sylihin sulkea tän?\n\n    Tuo tunneko armahin siis nyt tois\n    mun rintaani tuskan tään?\n    Ilon aiheeksi outo sen luulla vois --\n    ja nyt murheen mustana nään.\n    Tää vihlova tuska ei konsana, ei\n    voi tyyntyä ennen kuin\n    jo tuonen ratsut mun matkaan vei\n    ja Lethen virrassa uin.\n\n    Kun nymfiini hurmaava, hymyssä suu,\n    käy kentällä sipsuttaen,\n    sen kulmilla taivaani kaareutuu,\n    ja keijut ne saartaa sen.\n    Käy tuulonen leppeä lännestä päin\n    ja kukkien tuoksua tuo:\n    hänen huuliltaan toki veitikka näin\n    sulon, hekuman suuremman juo.\n\n    Mun sieluni syttyi, kun katselin vain,\n    ja hellältä näyttikin hän;\n    ja toivehet versoivat sielussain.\n    Näen onneni ennättävän.\n    Mä riemusta hulluna kiirehdin luo,\n    sain puolisen suudelmaa.\n    Povi kainosti kuohahti kukkea tuo...\n    Sitä tohdinko koskettaa?\n\n    Tää menestys mieltäni rohkaisi mun:\n    hän raukean katseen loi.\n    Ei tenhoa tunteiden pulppuilun\n    maan kielillä kertoa voi.\n    -- Oi Khloe! mä huoahdin houraellen.\n    -- Joko vihdoinkin armon nyt sain?\n    -- Ah, Strephon, miks' ennen noin rynnistäen\n    et tullut! hän kuiskasi vain.\n\nAdams oli kaiken aikaa mietiskellyt erästä kohtaa Aiskhyloksesta\nvähääkään välittämättä äänestä, vaikka se oli sointuvimpia, mitä\nkoskaan sai kuulla, kunnes hänen silmänsä osuivat Fannyyn ja hän\nhuudahti:\n\n-- Hyvänen aika, kuinka sinä näytät tavattoman kalpealta!\n\n-- Kalpealtako, herra Adams? tyttö virkkoi. -- Jeesus siunatkoon! Ja\nhän vaipui taaksepäin tuolillaan.\n\nAdams hypähti ylös, paiskasi Aiskhyloksensa tuleen ja alkoi kovalla\näänellä huutaa talonväkeä apuun. Pian hän sai joka ainoan tulemaan\nhuoneeseen, lauluniekan muiden mukana. Mutta, oi lukijani, kun\ntämä satakieli, joka ei ollut kukaan muu kuin Josef Andrews itse,\nnäki rakkaan Fannynsä äsken kuvailemassamme tilassa, niin voitko\nkäsittää hänen mielensä liikutusta? Jos et voi, niin jätä se mietelmä\nkatsellaksesi hänen onneaan, kun hän sulki tytön syliinsä ja näki\nelämän ja veren palaavan tämän poskille, näki tämän avaavan armaat\nsilmänsä ja kuuli tytön mitä hellimmällä äänellä kuiskaavan:\n\n-- Oletko sinä Josef Andrews?\n\n-- Oletko sinä minun Fannyni? toinen vastasi kiihkeästi ja tempaisten\nhänet rintaansa vasten painoi lukemattomia suudelmia hänen huulilleen\nvähääkään välittämättä läsnäolijoista.\n\nJos tekokainoja loukkaa tämän kuvan mehevyys, he voivat siirtää\nsilmänsä pois ja katsella pastori Adamsia, joka riemusta ratketen\ntanssi ympäri huonetta. Jotkut filosofit kysynevät ehkä, eikö hän\nollut onnellisin näistä kolmesta, koska hän hyvässä sydämessään\nnautti niistä siunauksista, jotka autuaallisesti paisuttivat\nkummankin rakastavan povea? Mutta meille liian vaikeina jätämme\nsellaiset syvämietteiset tutkimukset niille mielihypoteesien\ninnokkaille rakentelijoille, jotka eivät salli minkään\nmetafyysillisen ruuhkan niitä korottaa tai kannattaa, ja omasta\npuolestamme annamme selvän lausuntomme Josefin hyväksi, jonka onni\nei ollut ainoastaan suurempi kuin pastorin, vaan pitempiaikainenkin.\nHeti kun Adamsin ensimmäinen riemun myrsky oli ohitse, hän loi\nsilmänsä takkavalkeaan, jossa Aiskhylos hiiltyi, ja riensi heti\npelastamaan sen vaivaiset jäännökset, nimittäin rakkaan ystävänsä\nlammasnahka-kannet. Tämä ystävä oli hänen omien kättensä työtä ja oli\nollut hänen erottamattomana toverinaan enemmän kuin kolmekymmentä\nvuotta.\n\nTuskin Fanny oli täysin toipunut, kun hän alkoi hillitä riemunsa\nrajuutta, ja kun hän mietti mitä oli tehnyt ja sietänyt niin monen\nläsnäollessa, hän joutui heti kovin hämilleen. Hän työnsi Josefin\nlempeästi luotaan ja pyysi tätä olemaan hiljaa eikä tahtonut\nenää sallia suudelmia eikä hyväilyä. Sitten hän nähdessään neiti\nSlipslopin niiasi ja aikoi lähestyä tätä, mutta tuo korskea nainen\nei huolinut vastata hänen tervehdykseensä, vaan vilkaisten toisaalle\npoistui heti sivuhuoneeseen jupisten mennessään:\n\n-- Kukahan sekin naikkonen lienee?\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU\n\nTutkielma ylhäisistä ja alhaisista ihmisistä. Neiti Slipslop lähtee\nhuonolla tuulella ja jättää Adamsin seurueineen tukalaan asemaan.\n\n\nNäyttää epäilemättä perin kummalliselta muutamista lukijoista,\nettä neiti Slipslop, joka oli asunut monet vuodet samassa talossa\nFannyn kanssa, oli kokonaan unohtanut hänet lyhyen eron jälkeen.\nMutta totta onkin, että hän muisti tytön varsin hyvin. Ja koska emme\nkernaasti tahtoisi, että tässä kertomuksessamme mikään näyttäisi\nluonnottomalta, niin yritämme selittää syyt hänen käytökseensä.\nEmme epäile voivamme tyydyttää uteliaintakin lukijaa sanoessamme,\nettä neiti Slipslop tällä käytöksellään ei vähääkään poikennut\ntavallisuudesta. Ja jos hän olisi menetellyt toisin, hän olisi\ntodellakin alentunut arvonsa alapuolelle ja täydellä syyllä ansainnut\nmoitetta.\n\nTehkäämme siis tiettäväksi, että ihmisrotu on jaettu kahdenlaisiin\nhenkilöihin, nimittäin ylempiin ja alempiin. En tahtoisi luultavan,\nettä ylemmillä tarkoitan sellaisia, jotka kirjaimellisesti ovat\nsyntyneet muita pitemmiksi varreltaan, enkä vertauskuvallisesti\nsellaisia, jotka luonteenominaisuuksiltaan ja kyvyiltään kohoavat\nmuita korkeammalle, samoin ei voida otaksua minun alemmilla\ntarkoittavan päinvastaista. Ylemmillä ymmärretään vain muodinmukaisia\nihmisiä ja alemmilla niitä, jotka eivät ole muodinmukaisia. Mutta\ntämä sana \"muoti\" on pitkäaikaisen käytännön vuoksi menettänyt\nalkuperäisen merkityksensä ja ilmaiseekin meille nykyisin jotain\naivan toista, sillä ellen erehdy, ymmärretään muodinmukaisilla\nhenkilöillä tavallisesti niitä, jotka syntyperältään ja\nsaavutuksiltaan ovat suurta laumaa ylempänä, jota vastoin sillä\nalkuaan ei todellakaan tarkoitettu mitään enempää kuin muotia\nnoudattavaa henkilöä eli sellaista, joka pukeutui kunkin ajan kuosin\nmukaan, eikä sana todellakaan merkitse enempää tänäkään päivänä.\n\nKun ihmiskunta oli näin jaettu kuosikkaihin ja kuosittomiin\nhenkilöihin, syntyi heidän välillään hurja kamppailu, eivätkä toiseen\nluokkaan kuuluvat epäluuloja välttääkseen tahtoneet, että heidän\nnähtiin julkisesti puhelevan toisten kanssa, vaikka he yksityisesti\nuseinkin seurustelivat varsin hyvässä sovussa keskenään. On vaikea\nsanoa, kumpi ryhmä tässä kamppailussa pääsi voitolle, sillä vaikka\nmuodinmukaiset henkilöt anastivat omiksi liikkuma-alueikseen monta\npaikkaa, kuten hovit, kokoukset, oopperat, tanssisalit ja niin\npoispäin, saivat muodittomat haltuunsa yhden kuninkaallisen paikan,\nhänen majesteettinsa Karhutarhan ohella alituiseksi omaisuudekseen\nkaiken humalan korjuun, markkinat, remut ja niin edespäin. Kaksi\npaikkaa nämä eri luokat ovat suostuneet jakamaan keskenään, nimittäin\nkirkon ja teatterin, joissa he eristäytyvät toisistaan merkillisellä\ntavalla. Kun näet kuosikkaat ihmiset kirkossa kohottautuvan\nkuosittoman kansan päiden yläpuolelle, niin katsomossa he samassa\nmäärässä alentuvat heidän jalkojensa alapuolelle.\n\nKoskaan en ole tavannut ketään, joka kykenisi selittämään tämän\nerotuksen. Riittäköön sen toteaminen, että he, kaikkea muuta kuin\nkatsellen toisiansa veljinä sanan kristillisessä merkityksessä,\nnäkyvät tuskin pitävän toisiaan samaan rotuun kuuluvina. Tätä\nosoittavat ilmeisesti sellaiset sananparret kuin \"oudot ihmiset,\ntuntemattomat ihmiset, olennot, raukat, elukat, törkiöt\" ja monet\nmuut nimitykset, joita neiti Slipslop oli usein kuullut emäntänsä\nkäyttävän ja siis luuli vuorostaan olevansa oikeutettu itsekin\nkäyttämään. Ja ehkäpä hän ei erehtynyt, sillä nämä kaksi ryhmää,\netenkin niiden läheltä toisiansa koskettavat reunat, toisin sanoen\nalhaisimmat ylhäisistä ja ylhäisimmät alhaisista, vaihtavat usein\nosiaan paikan ja ajan mukaan, siten että ne, jotka ovat kuosikasta\nväkeä täällä, kuuluvat kuosittomien joukkoon tuolla.\n\nMitä aikaan tulee, ei liene huvitusta vailla tarkata riippuvaisuuden\nkuvaa jonkinlaisena porrasasteikkona. Niinpä jo aamulla varhain\nnousee kyytimies tai joku palveluspoika, jota ilman mitkään ylhäiset\nperheet enempää kuin suuret laivatkaan eivät tule toimeen. Tämä\npoika ryhtyy harjaamaan John-lakeijan vaatteita ja siistimään\nhänen kenkiään. Lakeija taas pukeuduttuaan käy käsiksi samoihin\ntehtäviin herra kamaripalvelijan hyväksi. Tämä herrasmies taas\nhiukkaa myöhemmin aamupäivällä palvelee aatelisherraa, ja tuskin on\nviimemainittu täysissä tamineissaan, kun hän rientää kohteliaalle\naamuvierailulle mylordin luo. Kun se toimitus on ohitse, niin mylord\nitse jo nähdään kumartelemassa kuninkaan suosikin luona, joka\nvastaanottotuntinsa päätyttyä lähtee aamuiselle kunniatervehdykselle\nhallitsijansa hoviin. Eikä koko tässä asteikossa liene toista astetta\netäämmällä toisesta kuin mikä erottaa kaksi ensimmäistä. Filosofista\nvoisi siis näyttää olevan kysymys vain siitä, tahdotteko mieluummin\nesiintyä suurena miehenä kello kuudelta aamulla vai kello kahdelta\niltapäivällä. Kuitenkaan ei tavata kahta näistä, jotka eivät pitäisi\npienintäkin tuttavallisuutta heitä alempana olevia henkilöitä kohtaan\nitselleen halventavana ja, jos astuisivat askeleen edemmäksi,\nhäväistyksenä.\n\nJa nyt, lukijani, toivon että suot anteeksi tämän pitkän\npoikkeamisen, joka näytti minusta välttämättömältä pelastaakseni\nneiti Slipslopin luonnonlaadun alhaisen kansan arvostelulta, koska\nne, jotka eivät koskaan ole nähneet ylhäisiä, voisivat pitää sitä\njärjettömänä. Mutta me, jotka tunnemme heidät, olemme havainneet,\nettä hyvin ylhäiset henkilöt ovat tunteneet meidät täällä, vaan\neivät tuolla, tuntevat tänään, vaan eivät huomenna. Ja kaikkea tätä\non vaikea selittää muulla tavoin kuin millä jo olen yrittänyt. Ja\njos jumalat, kuten jotkut asian käsittävät, ovat luoneet ihmiset\nvain nauraakseen heille, niin ei mikään osa käytöksestämme vastaa\nluomisemme tarkoitusta paremmin kuin tämä ylhäisön ja alhaison suhde.\n\nMutta palatkaamme tarinaamme. Adams, joka ei tiennyt näistä asioista\nenempää kuin pöydällä istuva kissa, luulotteli, että neiti Slipslopin\nmuisti oli ollut paljon huonompi kuin se todella oli, ja seurasi\nhäntä toiseen huoneeseen huudahtaen:\n\n-- Matami Slipslop, täällä on eräs vanhoja tuttavianne! Katsokaahan,\nmikä komea nainen hänestä on tullut sen jälkeen, kun hän jätti lady\nBoobyn palveluksen.\n\n-- Kyllä häntä luullakseni vähän muistelen, puhuteltu vastasi hyvin\narvokkaasti. -- Mutta enhän voi säilyttää mielessäni kaikkien\nperheemme alempien palkollisten piirteitä.\n\nSitten hän tyydytti Adamsin uteliaisuuden kertomalla tälle, että\nhän oli majataloon saapuessaan nähnyt kiesit valmiina. Kun hänen\nrouvaansa pian odotettiin maalle, hänen täytyi rientää kiireimmiten\nmatkalle ja että hän säälistä ontuvaa Josefia kohtaan oli ottanut\ntämän mukaansa sekä vihdoin, että myrskyn tavaton rajuus oli ajanut\nheidät taloon, jossa hän heidät nyt tapasi. Sen jälkeen hän muistutti\nAdamsille, että tämä oli jättänyt hevosensa, ja hiukan ihmetteli,\nettä pastori oli harhaillut näin kauaksi tieltään ja nyt tavattiin --\ntuon tyttöletukan seurassa, jonka hän pelkäsi olevan sellaisen kuin\nsaattoi odottaakin. Niin hän sanoi.\n\nTuskin Adamsille oli muistutettu hevosesta, kun tuo vihjaus Fannyn\nmaineesta taas karkoitti sen hänen mielestään. Hän vakuutti:\n\n-- En usko, että koko maailmassa on siveellisempää neitosta.\nToivoisin hartaasti, hän huudahti napsauttaen sormiaan, -- että\nkaikki hänen parempansa olisivat yhtä hyviä.\n\nSen jälkeen hän ryhtyi kertomaan heidän tapaamisestaan, mutta kun hän\nmainitsi, kuinka oli pelastanut tytön raiskaajan käsistä, Slipslop\nsanoi, että hän näytti sopivammalta armeijaan kuin papinvirkaan\nja ettei ollut pappismiehen arvon mukaista käydä kehenkään\nväkivaltaisesti käsiksi. Hänen olisi muka pikemmin pitänyt rukoilla,\nettä tytölle olisi suotu voimaa koettelemuksessansa.\n\nAdams sanoi:\n\n-- En suinkaan häpeä menettelyäni, mihin Slipslop vastasi,\nettä häveliäisyydenpuute ei kuulunut pappismiehelle sopiviin\n_luonnepiiruihin_.\n\nTämä keskustelu olisi luultavasti käynyt kiihkeämmäksi, jollei\nJosef olisi juuri sopivaan aikaan astunut huoneeseen ja pyytänyt\nneiti Slipslopilta lupaa saada esitellä hänelle Fannyn. Mutta tämä\nkieltäytyi jyrkästi sellaisten letukkojen tuttavuudesta ja sanoi\nhänelle, että mieluummin olisi antanut polttaa itsensä kuin sallinut\nJosefin tulla kanssaan kieseihin, jos olisi aavistanut, että hänen\nlutkansa oli häntä tiellä vaanimassa, lisäten vielä, että herra Adams\nnäytteli varsin somaa osaa ja että hän ei epäillyt vielä kerran\nnäkevänsä hänet piispana.\n\nTämä teki parhaimman kumarruksensa ja huudahti:\n\n-- Kiitän teitä, hyvä neiti, siitä kunnioittavasta nimityksestä,\njonka koetan kaikin rehellisin keinoin ansaita.\n\n-- Perin rehellisin keinoin, toinen vastasi irvistäen. --\nParittamalla ihmisiä.\n\nNämä sanat kuultuaan Adams harppasi pariin kertaan lattian yli, mutta\nsitten kyytimies tuli sisälle ilmoittaen neiti Slipslopille, että\nmyrsky oli ohi ja kuu paistoi hyvin kirkkaasti, jolloin hän lähetti\nnoutamaan Josefia. Nuorukainen istui ulkona Fannynsä kanssa, ja\nSlipslop tahtoi edellisen lähtevän mukaansa, mutta tämä kieltäytyi\npäättäväisesti jättämästä Fannyä, mistä kunnon emännöitsijä hirveästi\nraivostui. Hän uhkasi ilmoittaa rouvalleen, mitä oli tekeillä ja\nsanoi olevansa varma, että tämä puhdistaisi pitäjän mokomista\nihmisistä, ja lopetti pitkän puheensa, joka oli täynnä katkeruutta ja\nhyvin vaikeita sanoja, esittämällä papistosta joitakin vihjauksia,\njoiden toistaminen ei olisi säädyllistä.\n\nHuomattuaan vihdoin, että Josef pysyi järkähtämättömänä, hän\nheittäytyi kieseihin luoden lähtiessään Fannyyn katseen, joka\nhyvin muistutti, millaisen silmäyksen Kleopatra näytelmässä omisti\nOctavialle. Totta puhuen Fannyn läsnäolo tuotti hänelle mitä\nikävimmän pettymyksen. Kun hän ensin oli nähnyt Josefin majatalossa,\nhänessä oli virinnyt toivo jostakin, mikä olisi voinut toteutua\nkyläkapakassa yhtä hyvin kuin palatsissakin. On tosiaan luultavaa,\nettä herra Adams sinä iltana oli pelastanut ryöstöltä muitakin kuin\nFannyn.\n\nKun kiesit olivat kuljettaneet raivostuneen Slipslopin pois,\nkerääntyivät Adams, Josef ja Fanny takkavalkean ääreen, missä\nheille riitti melko paljon viatonta hauskaa rupattelua, mutta\nkoska se kaiketikaan ei suuresti huvittaisi lukijaa, riennämme\naamuun, huomauttaen vain, että kukaan heistä ei mennyt sinä yönä\nlevolle. Poltettuaan kuusi piipullista Adams uinahti mukavasti\nnojatuoliin jättäen rakastavaiset, joiden silmillä oli liian paljon\nmieluista katseltavaa, jotta heissä olisi voinut syntyä halua\nniiden ummistamiseen, nauttimaan muutaman tunnin ajan kahdenkesken\nonnesta, jota kukaan lukijoistani, jollei hän itse koskaan ole ollut\nrakastuneena, ei laisinkaan kykenisi käsittämään, vaikka meillä olisi\nkaikki Homeroksen toivomat kielet sitä kuvaillaksemme. Mutta kaikki\ntosirakastavaiset voivatkin luoda siitä kuvan omassa mielessään\ntarvitsematta vähääkään apua meiltä.\n\nRiittäköön siis, kun sanomme, että Fanny satojen hartaiden pyyntöjen\njälkeen vihdoin antautui koko sielullaan Josefille ja melkein\npyörtyen hänen syliinsä kuiskasi vienommin ja lempeämmin kuin mikään\nArabian tuulahdus hänen huulilleen, jotka silloin olivat lähellä\nhänen omiansa:\n\n-- Oi, Josef, sinä olet voittanut minut. Minä olen ikuisesti sinun!\n\nKun Josef oli polvistuen kiittänyt häntä ja syleillessään\nosoittanut tulisuutta, johon tyttö nyt melkein vastasi, hän hypähti\nriemastuneena jaloilleen ja herätti pastorin hartaasti pyytäen, että\ntämä heti yhdistäisi heidän kätensä.\n\nAdams nuhteli häntä hänen pyyntönsä johdosta ja sanoi, ettei hän\nsuinkaan suostunut siihen, mikä oli kirkon kaavoja vastaan, että\nhänellä ei ollut erivapautusta ja ettei hän neuvonut Josefia\nsellaista hankkimaankaan.\n\n-- Kirkko, hän sanoi, -- on määrännyt muodon, nimittäin kuulutukset,\njohon kaikkien kunnon kristittyjen tulee alistua ja jonka\nlaiminlyömisestä otaksun johtuviksi ylhäisten avioliitossa niin usein\nesiintyvät onnettomuudet. Kaikki ne, hän selitti lopuksi, -- jotka\novat yhdistetyt toisin kuin Jumalan sana käskee, eivät ole Jumalan\nyhdistämät, eikä heidän avioliittonsa ole laillinen.\n\nFanny kannatti pastoria ja sanoi punehtuneena Josefille vakuuttavansa\ntälle, ettei hän sellaiseen suostuisi, sekä ihmettelevänsä, että tämä\nedes ehdottikaan sitä. Tästä päätöksestä Adams kiitti häntä lausuen\nrohkaisevia sanoja, ja Josefin täytyi kärsivällisesti odottaa, kunnes\nheidät oli kolmannen kerran kuulutettu. Fanny suostui kuitenkin\nAdamsin läsnäollessa, että heti kotiin saavuttua haettaisiin\nkuulutuslupa.\n\nAurinko oli jo jonkin tunnin ollut ylhäällä, kun Josef huomasi\nsäärensä ihmeellisesti tervehtyneen ja ehdotti, että käveltäisiin\neteenpäin. Mutta heidän ollessaan lähtövalmiina, heille sattui\nvähäinen viivytys. Tämä oli vain lasku, joka nousi seitsemään\nshillinkiin. Ei suinkaan mikään iso summa, kun ajattelemme,\nminkä suunnattoman määrän olutta herra Adams oli kaatanut\nkurkkuunsa. Mitään muistuttamista laskun kohtuullisuutta\nvastaan ei heillä ollutkaan, mutta sitä enemmän päänvaivaa sen\nsuoritusmahdollisuuksista. Sillä mies, joka oli ottanut Fanny-paran\nkukkaron, oli onnettomuudeksi unohtanut antaa sen takaisin. Laskelma\noli siis tällainen:\n\n                                       punt. sh. p:yä\n\n    Herra Adams seurueineen velkaa........ 0 7 0\n    Herra Adamsin taskussa................ 0 0 6 1/2\n    Herra Josefilla....................... 0 0 0\n    Neiti Fannyllä........................ 0 0 0\n                                    vajaus 0 6 5 1/2\n\nHe seisoivat ääneti muutamia minuutteja tuijottaen toisiinsa, mutta\nsitten Adams hypähti varpailleen ja kysyi emännältä, oliko pitäjässä\nketään pappismiestä. Tämä vastasi olevan.\n\n-- Onko hän varakas? Adams kysyi edelleen, johon tiedusteluun emäntä\nniinikään vastasi myöntävästi.\n\nSilloin Adams napsautti sormiaan ja palasi riemuissaan toveriensa luo.\n\n-- _Heureka, Heureka!_ hän huudahti ja kun toiset eivät sitä\nymmärtäneet, hän sanoi heille selvällä englanninkielellä, että heidän\nei tarvinnut olla huolissaan, koska hänellä oli pitäjässä veli, joka\nsuorittaisi laskun, ja ilmoitti juuri menevänsä tämän kotiin rahoja\nnoutamaan ja palaavansa tuokiossa toisten luo.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU\n\nKeskustelu pastori Adamsin ja pastori Trulliberin välillä.\n\n\nPastori Adams saapui pastori Trulliberin kotiin, jossa hän tapasi\ntämän paitahihasillaan, esiliina vyöllä ja kiulu kädessä juuri\ntulossa sikojaan ruokkimasta. Herra Trulliber oli näet sunnuntaisin\npappi, mutta viikon kuutena arkipäivänä pikemmin maanviljelijä.\nHänellä oli oma pieni peltotilkku ja sitäpaitsi melkoista isompi\nalue vuokramaata. Hänen vaimonsa lypsi hänen lehmänsä, hoiti\nmaitotaloutta ja kuljetti voita ja munia torille myytäväksi.\nSioista sai etupäässä pastori itse huolehtia, ja hyvin hän niitä\nhoitelikin kotona ja kuljetti markkinoille. Näissä tilaisuuksissa\nhän sai kuulla monta kaskua, koska hänen oma ruhonsa runsaan oluen\nlihottamana melkein veti vertoja noille myytäville röhkijöille. Hän\noli tosiaan pyylevimpiä miehiä mitä koskaan näkee ja olisi voinut\nilman keinotekoisia täytepöhöjä esittää sir John Falstaffin osaa.\nSitäpaitsi hänen lyhyt vartensa melkoisesti lisäsi vatsan pyöreyttä,\njoten hänen varjonsa ulottui melkein yhtä korkealle hänen maatessaan\nselällään kuin hänen seisoessaan jaloillaan. Hänen äänensä oli kova\nja käheä, lausuminen tavattoman leveää. Päällepäätteeksi hänellä oli\nkävellessään hanhen arvokkuus, mutta hän astui hitaammin.\n\nKun herra Trulliberille ilmoitettiin, että joku halusi puhutella\nhäntä, hän tempaisi heti esiliinan vyötäisiltään ja pukeutui vanhaan\nyönuttuun, jossa asussa hän aina kotonaan otti vieraansa vastaan.\nHänen vaimonsa oli ilmoittaessaan hänelle herra Adamsin tulosta\ntehnyt pienen erehdyksen, kun oli sanonut puolisolleen, että hän\nluuli miehen tulleen tekemään sikakauppaa. Tämä otaksuma sai herra\nTrulliberin mitä kiireimmiten rientämään vieraansa luo. Tuskin hän\noli nähnyt Adamsin, kun hän vähääkään epäilemättä, että tulija saapui\nvaimon otaksumassa tarkoituksessa, sanoi hänelle:\n\n-- Tulitte perin sopivaan aikaan, odotin juuri ostajaa tänä\niltapäivänä, ja lisäsi, että siat olivat kaikki puhdasrotuisia ja\nlihavia ja painoivat yli kaksikymmentä leiviskää kappale.\n\nAdams vastasi:\n\n-- En luullut teidän tuntevan minua.\n\n-- Tunnen, tunnen niinkin, Trulliber toimitti, -- olenhan nähnyt\nteidät usein markkinoilla. Kas, eihän tämä tosiaan ole ensi kerta,\nkun olemme kaupoissa, hyvä mies. Niin, niin, hän innostui, -- minä\nmuistan kasvonne varsin hyvin, mutta en sano sanaakaan enempää ennen\nkuin olette nähnyt elukat, vaikka en koskaan ole myynyt teille\nkylkisilavaa ja kinkkua sellaisista possuista kuin minulla nyt on\nläävässäni.\n\nSitten hän ihan väkisin laahasi Adamsin sikolättiin, johon tosiaan\nei ollutkaan muuta kuin pari askelta hänen päivähuoneensa ikkunasta.\nTuskin he olivat saapuneet sinne, kun hän huudahti:\n\n-- Koetelkaahan niitä! Astukaa sisään, ystäväni! Kernaasti saatte\nniitä koetella, ostatte tai ette. Näin sanoen hän oven avattuaan\ntyönsi Adamsin läävään vaatien tätä koettelemaan niitä eikä luvannut\nennen puhua hänelle sanaakaan.\n\nAdamsin, joka oli vapaa kaikesta teennäisestä, täytyi noudattaa hänen\nmieltään ennen kuin hänen sallittiin selittää mitään. Mutta kun hän\ntarttui erään sian saparoon, äksy eläin ponnahti niin äkkiä, että\nkaatoi Adams-paran pitkin pituuttaan kuraan. Sen sijaan että olisi\nauttanut häntä ylös Trulliber purskahti nauruun ja astuen läävään\nsanoi Adamsille hiukan pilkallisesti:\n\n-- Kas, ettekö osaa käsitellä sikaa? ja aikoi tarttua itse toiseen\nsikaan.\n\nMutta Adams, joka mielestään oli mennyt kohteliaisuudessansa\njo kyllin pitkälle, siirtyi heti jaloilleen päästyään eläinten\nulottuvilta ja huudahti:\n\n-- _Nihil habeo cum porcis_ [Minulla ei ole sikojen kanssa mitään\ntekemistä. _Suom._]. Olen pappismies, hyvä herra, enkä ole tullut\nsikoja ostamaan.\n\nTrulliber vastasi olevansa pahoillaan erehdyksestään, mutta sanoi sen\nvaimonsa syyksi.\n\n-- Se on sellainen hupsu, joka aina tekee kommelluksia. Sitten hän\npyysi vierastaan menemään sisälle siistimään itseään ja sanoi vain\nsulkevansa läävän oven ja sitten tulevansa perästä. Adams pyysi lupaa\nkuivata päällystakkinsa, tekotukkansa ja hattunsa takkavalkealla,\nja siihen Trulliber suostui. Rouva Trulliber olisi tuonut hänelle\nvesivadillisen kasvojen pesua varten, mutta hänen aviomiehensä käski\nhänen olla vaiti, mokomankin hupsun, koska hän muutoin tekisi vielä\nuusia erehdyksiä, ja osoitti sitten Adamsin vesipumpulle. Adamsin\nollessa peseytymässä Trulliber, jossa hänen vieraansa ulkoasu ei\nherättänyt suurta arvonantoa, sulki salin oven ja opasti hänet\nkeittiöön. Samalla hän sanoi, että lasillinen juomaa ei kaiketikaan\ntekisi hänelle pahaa, ja kuiskasi vaimolleen, että tämä laskisi\nhiukan huonointa olutta.\n\nLyhyen äänettömyyden jälkeen Adams sanoi:\n\n-- Arvelen, hyvä herra, että jo huomaatte olevani pappismies.\n\n-- Niin, niin, Trulliber äännähteli irvistäen, -- huomaan, että\nteillä on kauhtana. En uskalla nimittää sitä kokonaiseksi kauhtanaksi.\n\nAdams vastasi:\n\n-- Se ei tosiaan ole parhaimpia, kun näet onnettomuudeksi satuin\nrepäisemään sen kymmenen vuotta sitten astuessani jalkaportaan yli.\n\nPalatessaan tuomaan juomaa rouva Trulliber sanoi puolisolleen, että\nhän arveli herrasmiestä matkustajaksi ja että tämä mielellään hiukan\nsöisi jotakin. Trulliber käski hänen hillitä röyhkeän kielensä ja\nkysyi, matkustelivatko pappismiehet ilman hevosta, ja lisäsi, että\ntällä herralla ei kaiketi ollut hevosta, koska hänellä ei ollut\nratsastussaappaita.\n\n-- On, hyvä herra, on minulla hevonen, Adams vastasi, -- mutta olen\njättänyt sen jälkeeni.\n\n-- Minua ilahduttaa kuulla, että teillä on, Trulliber sanoi, -- sillä\nminä vakuutan teille, etten mielelläni näe pappismiesten taivaltavan\njalkaisin. Se ei ole sopivaa eikä heidän säätynsä arvon mukaista.\n\nTässä Trulliber piti pitkän puheen säädyn tai pikemminkin\npappiskauhtanan arvosta, mutta sitä puhetta ei juuri kannata\nkertoa. Sillä välin olikin vaimo kattanut pöydän ja asettanut sille\npuurovadin hänen suuruksekseen.\n\nSitten Trulliber sanoi pastorillemme:\n\n-- En tiedä, ystäväni, kuinka satuitte tulemaan luokseni, mutta kun\nnyt kerran olette täällä, niin jos katsotte hyväksi syödä jonkun\nsuupalan, voitte sen tehdä.\n\nAdams otti tarjouksen vastaan, ja molemmat pastorit istuivat pöytään\nrouva Trulliberin seisoessa miehensä tuolin takana palvelemassa,\nkuten näkyi olevan hänen tapansa. Trulliber söi hyvällä ruokahalulla,\nmutta pisti tuskin mitään suuhunsa tekemättä muistutuksia vaimonsa\nkeittotaidosta. Kaiken tämän emäntä-poloinen sieti kärsivällisesti.\nHän ihaili todellakin niin ehdottomasti miehensä suuruutta ja\ntärkeyttä, josta sai monesti vihjauksia tämän omasta suusta, että\npalvomisessaan melkein piti tätä erehtymättömänä. Totta puhuen\npastori oli harjoittanut häntä useammalla kuin yhdellä tavalla, ja\nhurskas nainen oli saanut niin paljon mieltä ylentävää opetusta\npuolisonsa saarnoista, että oli päättänyt vastaanottaa tämän maailman\nikävyydet yhdessä hyvien asioiden kanssa. Alussa hän tosiaan\noli ollut hiukan vastahakoinen, mutta mies oli jo aikoja sitten\ntaltuttanut hänet. Osittain se johtui vaimon rakkaudesta, osittain\nhänen pelostaan, osittain hänen hurskaudestaan, osittain miehen\nitselleen suomasta kunnioituksesta ja osittain siitäkin, jota tämä\nsai pitäjäläisiltä.\n\nSanalla sanoen rouva Trulliber oli ehdottomasti alistunut ja palvoi\nnyt puolisoansa kuin Saara Aabrahamia, nimittäen häntä mestariksi,\njoskaan ei herraksi. Heidän aterialla ollessaan mies antoi hänelle\nuuden todistuksen suuruudestaan, sillä kun vaimo oli juuri ojentanut\nolutkupposen Adamsille, Trulliber sieppasi sen tämän kädestä\nhuudahtaen:\n\n-- Minä pyysin ensin! ja lätkäisi juoman. Adams kielsi sen vaimon\nvuoksi, joka, vaikka hänen omatuntonsa oli Adamsin puolella, ei\nuskaltanut vastustaa miehensä tahtoa. Silloin mies sanoi:\n\n-- Ei, hyvä herra, ei. En olisi ollut niin tyly, että olisin ottanut\nsen teiltä, jos olisitte pyytänyt ensiksi, mutta minun täytyy sanoa\nteille, että en sallisi kuningaskunnan parhaimmankaan urhon omassa\ntalossani juoda ennen minua, kun minä pyydän ensiksi.\n\nHeti kun he olivat lopettaneet aamiaisensa, Adams aloitti seuraavaan\ntapaan:\n\n-- Hyvä herra, on kaiketi jo kyllä aika, että ilmoitan teille\nkäyntini tarkoituksen. Olen matkustaja ja kuljen tästä ohi kahden\nnuoren henkilön, nuorukaisen ja neitosen seurassa, molemmat omasta\nseurakunnastani, jonne olemme matkalla. Pysähdyimme tähän pitäjään\nerääseen vieraskotiin, josta minut osoitettiin teidän luoksenne,\nkoska toimitte täällä kappalaisena.\n\n-- Vaikka olen vain kappalainen, Trulliber sanoi, -- niin luulen\nolevani yhtä hyvinvoipa kuin itse kirkkoherra tai kenties kuin\nnaapuripitäjän rovastikin. Luullakseni voisin ostaa heidät molemmat.\n\n-- Hyvä herra, Adams virkkoi, -- se ilahduttaa minua. Asianani on\nnyt, että kun erilaisten tapausten vuoksi olemme menettäneet rahamme\nemmekä kykene suorittamaan seitsemän shillingin laskuamme, niin\npyydän teitä auttamaan minua lainaamalla nuo seitsemän shillinkiä ja\nehkä niiden lisäksi vielä toiset seitsemän shillinkiä, jotka kaiketi\nmaksan teille takaisin. Mutta jos en, niin varmaankin te mielihyvällä\nkäytätte tällaista tilaisuutta tallettaaksenne itsellenne aarteita\nparempaan paikkaan kuin mitä tämä maailma tarjoaa.\n\nAjatelkaamme, että muukalainen, joka asiakkaaksi otaksuttuna astuu\nlakimiehen toimistoon, esittää tätä vastaan kannekirjan, kun\ntoisen kämmen jo syhyy asiamiespalkkion toivosta. Ajatelkaamme\napteekkaria, jolle komeissa vaunuissa ajava etevä ja kuuluisa\nlääkäri tarjoaa hänelle itselleen aiotun lääkejuoman reseptin, sen\nsijaan että kirjoittaisi lääkemääräyksen jollekulle potilaalle.\nAjatelkaamme, että ministeri sievoisen pyöreän rahasumman asemasta\nkestitsisi lordi A:ta, sir B:tä tai junkkari C:tä tanakalla\nluudanvarrella. Ajatelkaamme, että siviilitoveri tai armeijassa\npalveleva kapteeni ansioiden, kunnian, kauneuden, herttaisuuden\nja ihailun asemasta pauhaisi paheista, häpeästä, rumuudesta,\nhupsuudesta ja halveksumisesta suojelijansa korvaan. Ajatelkaamme,\nettä muodinmukainen herrasmies ensi kerralla suorittaisi hänelle\nliikkeenharjoittajan esittämän laskun tai että viimemainittu siinä\ntapauksessa vähentäisi siitä sen, minkä on odotuksen varalta\nmerkinnyt liikaa. Sanalla sanoen: ajatelkaa ja otaksukaa mitä\ntahansa, niin ette koskaan voi kuvitella mitään sen kummastuksen\nvertaista, joka valtasi Trulliberin niin pian kuin Adams oli\nlopettanut puheensa. Jonkin aikaa hän tuijotteli äänettömänä,\nvilkuillen milloin Adamsiin, milloin vaimoonsa, toisinaan luoden\nsilmänsä maahan, toisinaan kohottaen ne taivasta kohti. Vihdoin hän\npuhkesi puhumaan tähän tapaan:\n\n-- Hyvä herra, minä luulen tietäväni yhtä hyvin kuin joku toinenkin,\nmihin sijoitan pienet aarteeni. Vaikka en liene yhtä vakavarainen\nkuin jotkut muut, kiitän Jumalaa siitä, että olen tyytyväinen. Se\non suurempi siunaus kuin rikkaudet, ja sen, jolle tyytyväisyyttä on\nsuotu, ei tarvitse pyytää enempää. Vähään tyytyminen on suurempaa\nkuin koko maailman omistaminen, sillä sen voi omistaa olemalla\ntyytyväinen. Sijoittaa aarteeni! Mitäpä siitä, missä sen ihmisen\naarre on, jonka sydän asuu Herran sanassa. Siinä on kristityn aarre.\n\nKun Adams oli kuullut nämä sanat, hänen silmänsä vettyivät, ja\ntarttuen Trulliberia kädestä hän huudahti riemastuneena:\n\n-- Veliseni, taivaat siunatkoot sitä sattumaa, joka johti askeleeni\nteidän luoksenne! Olisin kävellyt monta mailia saadakseni jutella\nteidän kanssanne. Uskokaa minua, pian käyn teitä toistamiseen\ntapaamassa. Mutta aavistan, että ystäväni jo ihmettelevät\nviipymistäni. Suvaitkaa siis heti antaa minulle ne rahat.\n\nSilloin Trulliber otti ankaran muodon ja huudahti:\n\n-- Ethän vain aio ryöstää minulta?\n\nTuon kuullessaan hänen vaimonsa purskahti kyyneliin, lankesi\npolvilleen ja parkui: -- Oi, hyvä herra älkää Jumalan tähden ryöstäkö\nmestariltani! Me olemme köyhää väkeä.\n\n-- Nouse ylös, sinä hupsu, ja mene omille askareillesi! Trulliber\nsanoi. -- Luuletko, että tämä mies uskaltaa panna henkeänsä\nalttiiksi! Hän on kerjäläinen eikä mikään rosvo.\n\n-- Aivan totta, Adams myönsi.\n\n-- Toivoisin todellakin, Trulliber huudahti, -- että piirikunnan\nesimies olisi täällä. Toimittaisin sinut maankiertäjänä rangaistuksi\nhävyttömyydestäsi. Vai vallan neljätoista shillinkiä! Minä en anna\nsulle äyriäkään. En usko, että olet sen enempää pappismies kuin tuo\nnainen tuossa, hän sanoi osoittaen vaimoaan, -- mutta jos olet, niin\nansaitset, että kauhtanasi riistetään hartioiltasi, kun tuolla tavoin\njuoksentelet pitkin maakuntaa.\n\n-- Teidän epäilyksenne annan anteeksi, Adams virkkoi, -- mutta\notaksuen, että en olisi pappismies, niin olen kuitenkin veljenne,\nja kristittynä, vielä enemmän pappina teidän tulee auttaa minua\nhädässäni.\n\n-- Saarnaatko sinä minulle, Trulliber vastasi. -- Julkeatko neuvoa\nminua velvollisuuteni täyttämisessä?\n\n-- Totisesti somaa, rouva Trulliber huudahti, -- saarnata\nmestarilleni!\n\n-- Vaikene, vaimo, Trulliber tiuskasi. -- Sanon sinulle, ystäväni,\nhän lisäsi kääntyen Adamsin puoleen, -- että en opi velvollisuuttani\nsinunlaisiltasi. Minä tiedän, mitä ihmisrakkaus on, paremmin kuin\nettä heittelisin almuja maankiertäjille.\n\n-- Ja sitäpaitsi, jos olisimme halukkaatkin, niin vaivaishoitomaksut\npakottavat meitä antamaan aika paljon almuja, vaimo huomautti.\n\n-- Pyh, sinä olet hupsu! Vaivaisten maksut! Tuki sinä lörpöttelevä\nsuusi, Trulliber vastasi. Kääntyen sitten Adamsiin päin hän sanoi\ntälle, että ei antaisi yhtään mitään.\n\n-- Minua surettaa, Adams vastasi, -- että sanotte tietävänne, mitä\nihmisrakkaus on, vaikka ette sitä paremmin harjoita. Minun täytyy\nsanoa teille, että jos puolustukseksenne luotatte tietoonne, niin\nvielä huomaatte pettyneenne, vaikka uskottekin siihen ilman hyviä\ntöitä.\n\n-- Mies, Trulliber huudahti, -- herjaatko sinä uskoa minun talossani?\nUlos ovesta! En tahdo pitemmälti olla saman katon alla heittiön\nkanssa, joka puhuu kevytmielisesti uskosta ja jumalansanasta.\n\n-- Älkää mainitko jumalansanaa, Adams virkkoi.\n\n-- Mitä, eikö saisi mainita jumalansanaa! Etkö usko sanaan? Trulliber\nhuudahti.\n\n-- Uskon, mutta te ette usko, Adams vastasi, -- jos saan päätellä\ntöistänne, sillä raamatun käskyt ovat niin selvät ja niiden\nlupaamat palkinnot ja rangaistukset niin äärettömät, että ihmiselle\non mahdotonta uskoa niihin lujasti tottelematta niitä. Eikä\nmikään käsky ole jyrkempi, ei mistään velvollisuudesta muistuteta\nuseammin kuin lähimmäisenrakkaudesta. Jos jollakulla siis ei ole\nlähimmäisenrakkautta, en epäile julistaa, että se ihminen ei ole\nkristitty.\n\n-- En neuvoisi sinua väittämään, että minä en ole kristitty,\nTrulliber sanoi. -- Minä en sitä siedä, sillä minä luulen, että\nmiehenä vedän vertoja sinulle itsellesi.\n\nJa totta olikin, että vaikka Trulliber nykyisin ehkä oli liian lihava\natleettisiin voimannäytteisiin, hän oli nuoruudessaan ollut seudun\nparhaita nyrkkeilijöitä ja palikkataistelijoita.\n\nKun hänen vaimonsa näki hänen puristavan kätensä nyrkkiin, hän tuli\nväliin ja pyysi välttämään käsikähmää ja sen sijaan osoittautumaan\ntosikristityksi ja turvautumaan lakiin. Koska mikään muu kuin\nsuoranainen hyökkäys häntä itseään tai jotakuta hänen ystäväänsä\nvastaan ei voinut ärsyttää Adamsia iskemään, hän hymyili Trulliberin\nvihaiselle ilmeelle ja kiukkuisille eleille ja sanoi pahoittelevansa,\nettä näki moisia miehiä papinvirassa, sekä lähti muitta mutkitta\ntalosta.\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU\n\nUusi seikkailu taas pastori Adamsin muistamattomuuden tuloksena.\n\n\nPalattuaan majataloon hän tapasi Josefin ja Fannyn istumassa yhdessä.\nKaukana siitä, että nämä olisivat pitkästyneet hänen poissaollessaan,\nkuten hän oli pelännyt. He eivät olleet kertaakaan kaivanneet\nhäntä tai edes ajatelleet. Päinvastoin molemmat ovat minulle usein\nvakuuttaneet viettäneensä nuo hetket mitä hauskimmassa keskustelussa,\nmutta kun en koskaan ole voinut kumpaakaan suostuttaa sitä kertomaan,\nniin en voi sitä lukijallekaan toistaa.\n\nAdams ilmoitti rakastaville yrityksensä huonon menestyksen. Kaikki\njoutuivat kovin hämilleen, eikä kukaan osannut ehdottaa mitään\nsuoriutumiskeinoa, kunnes Josef vihdoin neuvoi kutsumaan emännän ja\npyytämään, että tämä uskoisi heitä. Fanny arveli kuitenkin, että\nsiitä ei olisi mitään apua, koska emäntä oli naamaltaan happamimpia\nihmisiä mitä hän oli koskaan nähnyt.\n\nMutta hän sai kokea mieluisan pettymyksen. Tuskin oli näet emännältä\nkysytty, kun hän kernaasti suostui. Niiaten ja hymyillen hän\ntoivotti heille onnellista matkaa. Mutta jottei Fannyn ihmiskasvojen\ntuntemusta alettaisi pitää huonona, rohkenemme esittää yhden syyn,\njoka kenties oli voinut taivuttaa emännän näin luottavaiseksi ja\nhyväluontoiseksi. Sanoessaan lähtevänsä veljeään tapaamaan Adams oli\ntahtomattaan, herättänyt Josefissa ja Fannyssä sellaisen vaikutelman,\nettä molemmat uskoivat hänen tarkoittaneen lihallista veljeään\neikä hengellistä veljeä Herran viinamäessä. Ja he olivat niin\nilmoittaneet emännälle, kun tämä häntä kysyi. Ja herra Trulliber oli\nhurskautensa vakuuttelulla, mahtavilla eleillään, ankaruudellaan,\ntylyydellään ja oletetun suuren varallisuutensa vuoksi saavuttanut\nniin suuren arvovallan pitäjässä, että kaikki elivät hänen suhteensa\näärimmäisessä pelossa ja vavistuksessa. Ei siis ihme, että emäntä,\njoka tiesi riippuvan Trulliberin mielivallasta, saisiko hän enää\nmyydä tuopillistakaan juomaa, ei uskaltanut loukata hänen luuloteltua\nveljeänsä kieltämällä luottoa.\n\nHe olivat juuri lähtemässä, kun Adams muisti jättäneensä\npäällystakkinsa ja hattunsa herra Trulliberin taloon. Kun hän ei\nhalunnut uudistaa käyntiään ja kun ei ketään palvelijaa ollut kotona,\nemäntä lupasi itse mennä ne noutamaan.\n\nTämä oli onneton seikka, sillä pian emäntä huomasi pettyneensä siinä\nkäsityksessä, jonka oli Adamsista saanut. Trulliber näet solvasi tätä\nmitä törkeimmin sanoin, varsinkin kun kuuli, että vieras oli ollut\nkyllin röyhkeä esiintyäkseen hänen läheisenä sukulaisenansa.\n\nPalattuaan emäntä sen vuoksi kokonaan muutti sävyään. Sanoi, että\nihmisten pitäisi hävetä matkustaa ympäriinsä ja uskotella olevansa,\nmitä eivät olleet, valitteli korkeita veroja ja vakuutti, että hänen\npuolestaan täytyi maksaa kaikesta, mitä hänellä oli. Siksi hän ei\nvoinut eikä tahtonutkaan luottaa kehenkään, ei edes omaan isäänsä.\nRaha oli muka ahtaammalla kuin koskaan, ja hänellä oli laskuja\nsuoritettavanaan. Sen vuoksi hän toivoi, että he maksaisivat velkansa\nennen kuin lähtisivät talosta.\n\nAdams joutui nyt kovin ymmälle. Mutta koska hän tiesi, että olisi\nhelposti voinut lainata tuollaisen summan omasta seurakunnastaan\nja että hän itse olisi lainannut sen kelle pulaan joutuneelle\nkuolevaiselle tahansa, hän sai uutta rohkeutta ja hyökkäsi\nulos kiertämään pitäjää, mutta ilman tuloksia. Hän palasi yhtä\npennittömänä kuin oli lähtenytkin, voivotellen ja valittaen, että\nkristityksi itsensä tunnustavassa maassa joku poloinen saattoi\nnääntyä nälkään lähimmäistensä eläessä yltäkylläisyydessä.\n\nHänen lähdettyään emäntä, joka jäi vartioimaan Josefia ja Fannyä,\nkestitsi näitä jutuillaan pastori Trulliberin osallisuudesta. Ja\nnaapuristossa ei tosiaan ollut ainoastaan varsin hyvä käsitys hänen\nmuista ominaisuuksistaan, vaan pidettiinpä häntä hyvin armeliaanakin,\nsillä vaikka hän ei koskaan antanut ropoakaan, hän märehti aina tuota\nsanaa.\n\nTuskin Adams oli palannut toistamiseen, kun rajuilma yltyi tavattoman\nankaraksi. Emäntä julisti muun muassa, että jos he yrittivät\nliikahtaa suorittamatta hänelle laskuansa, niin hän pian lähettäisi\nmiehiä heitä takaa-ajamaan ja vangituttaisi heidät.\n\nPlaton ja Aristoteles tai joku muu on sanonut, että _kun terävinkin\noveluus jättää meidät pulaan, niin sattuma usein osaa maaliin ja\ntekee sen keinoilla, joita vähimmin odotamme_. Vergilius lausuu sen\nhyvin rohkeasti:\n\n    Turne, quod optanti divum promittere nemo\n    auderet, volvenda dies, en! attulit ultro.\n\nTahtoisin kerrata useampien suurten miesten lauseita, jos voisin,\nmutta kun muistini tekee tenän, niin ryhdyn havainnollisesti\ntodistamaan näitä huomautuksia seuraavalla esimerkillä:\n\nKapakassa sattui, sillä Adams ei ollut kyllin ovela sellaista\nkohtausta järjestääkseen, samaan aikaan olemaan mies, joka\naikaisemmin oli palvellut rumpalina eräässä irlantilaisessa\nrykmentissä ja kierteli nyt maata kulkukauppiaana. Kuunneltuaan\ntarkkaavaisesti emännän puhetta tämä mies vihdoin asettui Adamsin\npuolelle ja kysyi häneltä, kuinka suuri se summa oli, jonka vuoksi\nheitä pidätettiin matkaansa jatkamasta.\n\nKun se ilmoitettiin hänelle, hän huokasi ja sanoi:\n\n-- Olen pahoillani, että minulla ei ole niin paljon, sillä minulla\non taskussani ainoastaan kuusi shillinkiä ja kuusi pennyä, jotka\nlainaisin teille perin kernaasti.\n\nAdams hypähti ilosta ja huudahti:\n\n-- Se riittää, sillä minulla on kuusi pennyä itselläni!\n\nJa näin nämä ihmis-poloiset, jotka eivät voineet hellyttää rikkaita\nja hurskaita, vihdoin pääsivät pulastaan köyhän kulkukauppiaan\narmeliaisuudesta.\n\nJätän lukijani asiaksi tehdä tämän tapauksen johdosta mitä\njohtopäätöksiä häntä haluttaa. Riittäköön minun puolestani\nilmoitus, että sitten kun Adams kumppaneineen oli lausunut hänelle\ntuhannet kiitokset ja maininnut mistä hän voisi käydä perimässä\nrahansa takaisin, he lähtivät talosta emännän lausumatta heille\nmitään jäähyväiskohteliaisuuksia enempää kuin he tosiaan itsekään\nhänelle lausuivat. Adams vain selitti, että hän varoisi sinne enää\nmilloinkaan poikkeamasta, ja emäntä puolestaan vakuutti, ettei hän\nmoisia vieraita halunnutkaan.\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU\n\nPerin merkillinen seikkailu, jossa herra Adams antoi paljon suuremman\ntodistuksen sydämensä vilpittömästä yksinkertaisuudesta kuin\nkokemuksestaan tämän maailman menoissa.\n\n\nMatkustajamme olivat kävelleet noin kolme kilometriä tuosta\nmajatalosta, jota heillä olisi ollut suurempi syy erehdyksestä\nluulla aatelislinnaksi kuin Don Quijotella konsaan oli ollut\nomiin majapaikkoihinsa nähden, kun otamme huomioon kuinka suuret\nvaikeudet heillä oli ollut sen muurien sisältä päästäkseen. Nyt he\nolivat saapuneet erääseen pitäjään, jossa näkivät matkansa varrella\nviekottelevan ilmoituskilven riippumassa. Eräs herrasmies istui\novella poltellen piippua, ja kun Adams tiedusteli tältä tietä,\nhän sai niin kohteliaan ja suopean, herttaisen hymyn tehostaman\nvastauksen, että kunnon pastori, jonka sydän luontaisesti oli\ntaipuvainen rakkauteen ja sydämellisyyteen, alkoi kysellä yhtä ja\ntoista muutakin. Varsinkin hän halusi tietää pitäjän nimen ja kuka\nomisti suuren talon, jonka julkisivu oli sinne näkyvissä. Herrasmies\nvastasi yhtä kohteliaasti kuin aikaisemminkin ja ilmoitti, että\nmainittu talo oli hänen omansa.\n\nSitten hän jatkoi seuraavaan tapaan:\n\n-- Hyvä herra, puvustanne päättäen otaksun teidän olevan\npappismies, ja koska vaellatte jalkaisin, niin lasillinen hyvää\nolutta ei kaiketikaan tekisi teille pahaa. Ja minä voin suositella\nravintolanisäntäni panemaa tämän seudun parhaimpien rinnalla.\nMitä sanotte? Ettekö tahtoisi hiukan pysähtyä, niin polttaisimme\npiipullisen yhdessä. Parempaa tupakkaa ei ole koko kuningaskunnassa.\n\nTämä ehdotus ei ollut vastenmielinen Adamsille, joka sinä päivänä\nei ollut kostuttanut kurkkuansa paremmalla nesteellä kuin rouva\nTrulliberin kellarin antimella, eikä se mallasvoimaltaan tai\nmaultaan ollut tosiaan paljon häävimpää kuin niistä jyvistä herui,\njoilla hänen jalomielinen puolisonsa kestitsi sikojaan. Kiitettyään\nsiis herrasmiestä moneen kertaan hänen ystävällisestä kutsustaan\nja pyydettyään Josefia ja Fannyä seuraamaan hän astui oluttupaan,\njossa heidän eteensä asetettiin iso limppu, juustoa ja ruukullinen\ntodellakin nimensä arvoista olutta. Kolme matkustajaamme ryhtyivät\nsyömään verrattomasti ahnaammalla ruokahalulla kuin mitä St. Jamesin\npitäjän oivallisissa ravintoloissa oli nähty.\n\nHerrasmies lausui suuren ilonsa Adamsin sydämellisestä ja hilpeästä\nkäytöksestä ja varsinkin hänen tuttavallisesta keskustelustaan\nJosefin ja Fannyn kanssa, joita hän usein nimitti lapsikseen.\nPastori selitti, ettei hän sillä sanalla tarkoittanut muuta kuin\npitäjäläisiään huomauttaen, että hänen mielestään kaikki, jotka\nJumala oli uskonut hänen huolenpitoonsa, olivat häneen lapsen\nsuhteessa.\n\nPuristaen hänen kättänsä herrasmies ylisti suuresti näitä mietelmiä.\n\n-- Ne ovat todellakin oikeita kristityn papin periaatteita, hän\nsanoi, -- ja sydämestäni toivoisin niiden olevan yleisiä, mutta\nikäväkseni minun täytyy päinvastoin sanoa, että meidän pitäjämme\nkirkkoherra ei suinkaan pidä köyhiä seurakuntalaisiansa oman\nperheensä jäseninä, vaan pikemminkin katselee heitä kuin he eivät\nkuuluisi samaan ihmisrotuun kuin hän itse. Harvoin hän puhuttelee\nketään, paitsi muutamia harvoja varakkaimpia joukostamme. Eipä hän\ntoisille nosta edes hattuansa! Usein minua naurattaa nähdessäni\nhänen sunnuntaisin kirkkomaalla astua keikistelevän pitäjäläistensä\nrivien välitse pöyhkeänä kuin mikäkin kalkkunakukko, näiden\nkumarrellessa hänelle niin alistuvasti ja saaden osakseen yhtä\nvähän huomaavaisuutta kuin orjamaisin hoviliehakoitsijoiden lauma\nkristikunnan ylväimmältä ruhtinaalta. Mutta jos sellainen maallinen\nylpeys on naurettavaa, niin varmaan hengellinen ylpeys on vihattavaa\nja inhottavaa. Jos moinen ruhtinaallisessa puvussa teikaroiva\npöyhistynyt tyhjä rakko syystä herättää ihmisten ivaa, täytyyhän sen\ntoki papinkauhtanaan verhottuna herättää halveksimistamme.\n\n-- Epäilemättä, Adams vastasi, -- teidän käsityksenne on oikea, mutta\ntoivoakseni sellaiset esimerkit ovat harvinaisia. Ne pappissäädyn\nmiehet, jotka minulla on kunnia tuntea, käyttäytyvät toisin.\nMyöntänette, hyvä herra, että se kerkeys, jolla liian monet maallikot\nnäkyvät tuomitsevan papistoa, saattaa olla osaltaan syynä siihen,\nettä he välttävät liikaa nöyryyttä.\n\n-- Se on kyllä aivan totta, toinen virkkoi. -- Huomaan, että\npastori on hyvin järkevä mies, ja minua ilahduttaa, että sain tämän\ntilaisuuden tutustua teihin. Kenties satunnaisesta kohtauksestamme\nvoi koitua jotakin etua teille itsellenne. Nyt sanon teille vain,\nettä tämän virkapitäjän haltija on vanha ja raihnas ja että paikka on\nminun annettavissani. Kätenne, tohtori, saatte olla siitä varma hänen\nkuoltuansa.\n\nAdams sanoi nyt, ettei hän ikänään ollut joutunut pahemmin hämilleen\nkuin nyt, kun hän oli ehdottoman kykenemätön palkitsemaan sellaista\nylevää ja ansaitsematonta jalomielisyyttä.\n\n-- Pelkkä pikkuseikka, pastori hyvä, herrasmies huudahti, tuskin\nvastaanottamisenne arvoinen! Vähän enemmän kuin kolmesataa vuodessa.\nTeidän tähtenne toivoisin, että se tuottaisi kaksi sen vertaa.\n\nAdams kumarsi ja huudahti kiitollisuudentunteittensa liikuttamana,\njolloin toinen kysyi häneltä, oliko hän naimisissa ja oliko hänellä\nmuitakin lapsia kuin ne, joita hän hengellisessä merkityksessä oli\nnimittänyt sellaisiksi.\n\n-- Hyvä herra, pastori vastasi, -- Teidän palvelijallanne on vaimoja\nkuusi lasta.\n\n-- Hankala juttu, herrasmies sanoi, -- sillä muutoin olisin ottanut\nteidät kappalaisekseni omaan talooni. Mutta on minulla toinenkin\ntässä pitäjässä, pappila näet ei ole kyllin hyvä, ja sen minä\nvarustan teille. Kuulkaahan, ymmärtääkö vaimonne maitotaloutta?\n\n-- En voi väittää hänen ymmärtävän, Adams virkkoi.\n\n-- Se on ikävää, herrasmies vastasi. -- Olisin antanut teille puoli\ntusinaa lehmiä ja oikein oivallista laidunmaata.\n\n-- Hyvä herra, Adams huudahti haltioituneena, -- te olette tosiaan\nliian antelias!\n\n-- En ollenkaan, herrasmies torjui. -- Minä pidän rikkautta arvossa\nvain sikäli kuin se tuottaa minulle tilaisuuden tehdä sillä hyvää.\nEnkä ole koskaan nähnyt ketään, jota suuremmalla mielihyvällä\npalvelisin.\n\nNäin sanoen hän puristi hartaasti pastorin kättä ja mainitsi tälle,\nettä hänellä oli talossaan kyllin tilaa kestitäkseen pastoria ja\ntämän ystäviä. Adams pyysi, ettei hän näkisi sellaista vaivaa,\nja sanoi, että he voivat varsin hyvin viihtyä talossa, missä nyt\nolivat, unohtaen, että heillä yhteisesti ei ollut edes kuuden\npennyn hopearahaa. Herrasmies ei tahtonut ottaa tätä kuuleviin\nkorviinsa, ja tiedusteltuaan, kuinka kauaksi he matkustivat, sanoi,\nettä se oli liian pitkä taival jalkaisin kuljettavaksi, ja pyysi\nheitä suomaan, että hän saisi tarjota palvelijan ja hevosia heidän\nkäytettäväkseen, lisäten vielä, että jos he vain kahden päivän ajaksi\ntahtoisivat suoda hänelle ilon nauttia seurastaan, hän varaisi heille\nkuusivaljakkonsa.\n\nKääntyen Josefin puoleen Adams sanoi:\n\n-- Kuinka onnellista sinulle, että tämä herrasmies on niin\nhyväntahtoinen, koska hän pelkää, että sairaan jalkasi vuoksi\ntuskin kykenisit kestämään matkan vaivoja! ja sitten hän kääntyi\npuhuttelemaan näiden auliiden lupausten antajaa ja moneen kertaan\nkumarreltuaan huudahti: -- Siunattu olkoon se hetki, jolloin ensiksi\njouduin tutustumaan teidänlaiseenne ihmisrakkaaseen mieheen! Te\nolette todella kristitty oikeata alkuperäistä lajia ja kunniaksi\nmaalle, jossa asutte. Olisin kernaasti lähtenyt toivioretkelle Pyhään\nmaahan nähdäkseni teidät. Sillä ne edut, jotka hyväntahtoisuudestanne\nvuotavat meille, tuottavat minulle pientä iloa siihen riemuun\nverrattuna, jota tunnen teidän itsenne tähden, ajatellessani niitä\naarteita, jotka täten talletatte itsellenne katoamattomaan maahan.\nTahdomme siis, jalomielisin herra, suostua ystävällisyyteenne,\nherttaiseen kutsuunne täksi illaksi vieraisille luoksenne ja\ntarjoukseenne lainata meille huomenaamulla hevosenne.\n\nSitten hän alkoi etsiä hattuansa, kuten Josefkin omaansa, ja sekä he\nettä Fanny olivat juuri lähtemässä, kun herrasmies äkkiä pysähtyi,\nnäkyi mietiskelevän minuutin ajan itsekseen ja huudahti sitten:\n\n-- No, onko milloinkaan näin onnettomasti sattunut? Olin unohtanut,\nettä taloudenhoitajattareni on lähtenyt pitäjälle, ja hän on lukinnut\nkaikki huoneeni. Murtaisin kylläkin ovet teidän tähtenne auki, mutta\nen voisi hankkia teille vuoteita, sillä hän on myös pannut talteen\nkaikki liinavaatteet. Olen iloinen, että tämä juolahti mieleeni ennen\nkuin vaivasin teitä kävelemään talooni. Sitäpaitsi luulen, että\ntäältä saatte paremmat yösijat kuin odotittekaan. Isäntä, voittehan\nte laittaa hyvät vuoteet näille ihmisille?\n\n-- Kyllä, teidän arvoisuutenne, ravintolanisäntä huudahti, -- jopa\nsellaiset, ettei kenenkään valtakunnan lordin tai rauhantuomarin\ntarvitsisi hävetä niissä nukkua.\n\n-- Olen kovin pahoillani tästä pettymyksestä, herrasmies sanoi. --\nEnpä enää koskaan salli taloudenhoitajattareni ottaa avaimia mukaansa.\n\n-- Oh, hyvä herra, älkää käykö levottomaksi, Adams rauhoitti. --\nMeillä on täällä varsin hyvä olla, ja hevostenne lainaaminen on\nsuosionosoitus, jota emme kykene teille mitenkään palkitsemaan.\n\n-- Niin, hänen arvoisuutensa virkkoi, -- hevoset lähetetään tänne\nteitä noutamaan mihin aikaan aamusta vain haluatte.\n\nJa sitten monien kohteliaisuuksien jälkeen, joita tässä kävisi liian\npitkäksi luetella, heidän puristettuaan monet kerrat toistensa\nkättä, mitä hartaimmin silmäyksin hymyiltyään toisilleen ja sitten\nkun hevoset oli tilattu kello seitsemäksi aamulla, herrasmies jätti\nheille hyvästit ja lähti omaan taloonsa. Adams palasi tovereineen\npöydän luo, ja poltteli vielä piipullisen. Sen jälkeen he kaikki\nmenivät levolle.\n\nHerra Adams nousi hyvin aikaisin ja herätti Josefin hänen\nvuoteestaan, ja heidän välillään syntyi kiivas väittely siitä,\nratsastaisiko Fanny Josefin vai herrasmiehen palvelijan takana. Josef\nvakuutti olevansa täysin toipunut ja kykenevänsä yhtä hyvin pitämään\nhuolta Fannysta kuin kuka muu tahansa. Mutta Adams ei tahtonut\nsuostua siihen, vaan selitti, ettei hän tahtonut uskoa tyttöä hänen\ntaakseen, koska nuorukainen oli heikompi kuin mitä luulotteli\nolevansa.\n\nTätä kiistaa kesti kauan aikaa ja se oli jo alkanut käydä varsin\nkiihkeäksi, kun palvelija saapui heidän hyvän ystävänsä puolesta\nilmoittamaan heille, että tämä onnettomuudeksi oli estetty\nlainaamasta heille mitään hevosia, koska hänen tallimiehensä hänen\ntietämättään oli toimittanut kaikki hevoset lääkittäviksi.\n\nTämä tiedonanto mykisti heti molemmat kiistelijät.\n\nAdams huudahti:\n\n-- Onko kellään maailmassa ollut niin paljon vastoinkäymisiä\nkuin tuolla poloisella herrasmiehellä! Vakuutan olevani enemmän\nsuruissani hänen kuin itseni vuoksi. Ajattelehan, Josef, kuinka hänen\npalvelijansa kohtelevat sitä hyväluontoista miestä! Toinen sulkee\nsisään hänen liinavaatteensa, toinen lääkitsee hänen hevosiansa,\nja koska hän eilen illalla oli täällä ravintolassa, niin varmaan\njuomanlaskija oli lukinnut hänen kellarinsa. Hyvänen aika, kuinka\npahoin suopeamielisyyttä tässä maailmassa palkitaan! Vakuutan, että\nolen enemmän suruissani hänen kuin itseni tähden.\n\n-- Niin olen minäkin, Josef huudahti. -- En kuitenkaan siksi, että\nminua jalkaisin käveleminen paljonkaan vaivaisi Siitä vain olen\nhuolissani, kuinka pääsemme irti tästä talosta, ellei Jumala lähetä\ntoista kulkukauppiasta meitä lunastamaan. Mutta varmaankin tämä\nherrasmies on niin hartaasti kiintynyt teihin, että lainaa teille\nisommankin summan kuin mitä tänne olemme velkaa, eikä se nouse neljää\ntai viittä shillinkiä korkeammaksi.\n\n-- Ihan totta, lapsi, Adams virkkoi. -- Minä kyhään hänelle kirjeen,\nvieläpä rohkenen pyytää häneltä kolme puolikruunua. Ei ole haitaksi,\nettä meille jäisi pari kolme shillinkiä taskuihimme. Kun meillä on\nrunsaasti kuusikymmentä kilometriä kuljettavana, saatamme kuka ties\ntarvita niitä.\n\nKun Fanny nyt oli noussut, Josef meni tervehtimään häntä ja jätti\nAdamsin laatimaan kirjettä. Kun se oli valmis, hän lähetti erään\npojan viemään sitä herrasmiehelle, istahti sitten ovelle, sytytti\npiippunsa ja antautui mietteisiinsä.\n\nPojan viipyessä kauemmin kuin olisi luullut välttämättömäksi,\nsanoi Josef, joka nyt oli Fannyn kanssa palannut pastorin luo,\naavistelevansa, että herrasmiehen isännöitsijä oli lukinnut hänen\nkukkaronsa. Siihen Adams vastasi, että se kyllä saattoi olla\nmahdollista ja että hän ei ihmettelisi mitään vapauksia, joihin\npaholainen yllyttäisi häijyn palvelijan sellaista kunnon isäntää\nkohtaan, mutta lisäsi, että niin pienen summan sellainen ylevä\nherrasmies sentään voisi helposti hankkia pitäjästä, vaikkei hänellä\nsitä omassa taskussansa olisikaan.\n\n-- Jos, hän sanoi, -- olisi kysymys neljästä tai viidestä guineasta\ntai jostakin muusta isosta rahasummasta, niin silloin asianlaita\nkylläkin voisi olla toisin.\n\nHe olivat nyt istuutuneet aamiaispöytään nauttimaan paahdettua leipää\nja olutta, kun poika palasi ilmoittaen heille, että herrasmies ei\nollut kotona.\n\n-- Vai niin, Adams huudahti. -- Miksi, lapsi, et odottanut hänen\npalaamistansa? Mene takaisin, poika hyvä, ja odota siksi, kun hän\ntulee kotiin. Hän ei ole voinut lähteä pitkälle, koska kaikki hänen\nhevosensa ovat sairaina. Eikä hänellä ollut mitään aikomustakaan\nlähteä matkalle, sillä hän kutsui meidät viettämään tämän ja huomisen\npäivän luonaan. Mene siis takaisin, lapsi, ja viivy siihen asti, kun\nhän palaa kotiin.\n\nViestinviejä lähti, mutta palasi hyvin kiireesti, tuoden tiedon, että\naatelismies oli lähtenyt pitkälle matkalle eikä tulisi siinä kuussa\nenää kotiin.\n\nNämä sanat saivat Adamsin kovin hämilleen, ja hän virkkoi:\n\n-- On täytynyt äkkiä tapahtua jotakin. Joku sukulainen on sairastunut\ntai kuollut tai on sattunut joku muu aavistamaton onnettomuus.\nJa sitten kääntyen Josefin puoleen hän sanoi: -- Jospa olisit\nmuistuttanut minua, että olisin lainannut nuo rahat eilen illalla!\n\nJosef vastasi hymyillen, että jollei hän pahoin pettynyt, niin\ntuo herrasmies olisi keksinyt jonkin verukkeen kieltäytyäkseen\nlainaamasta niitä.\n\n-- Suoraan sanoen, hän lisäsi, -- ei minua ollenkaan miellyttänyt\nkuullessani hänen ensi näkemältä vakuuttelevan teille niin suurta\nystävällisyyttä, sillä minä olen kuullut virkatoverien Lontoossa\nkertovan paljon sellaisia juttuja isännistään. Mutta kun poika palasi\nsanomineen ja ilmoitti, että hän ei ollut kotona, niin tiesin heti\nmitä seurasi, sillä aina kun hienon maailman mies ei huoli täyttää\nlupauksiaan, on tavallista määrätä palvelijat ilmoittamaan, ettei\nhän ole kotona, milloin vain tuo lupauksen saanut henkilö häntä\netsineekin. Lontoossa sitä nimitetään kieltämiseksi. Minä itse olen\nkieltänyt sir Thomas Boobyn toistasataa kertaa, ja kun odottajaa on\ntanssitettu edestakaisin kuukauden verran ja joskus kauemminkin,\nhänelle ilmoitetaan vihdoin, että hänen arvoisuutensa on lähtenyt\nkaupungista eikä voi tehdä mitään siinä asiassa.\n\n-- Hyvä Jumala, Adams huudahti, -- kuinka paljon kieroutta tässä\nkristityssä maailmassa onkaan! Minusta se tosiaan vetää vertoja\nmelkein sille, mitä olen pakanoista lukenut. Mutta Josef, kyllä sinun\nepäluulojesi tämän herrasmiehen suhteen sentään täytyy olla vääriä,\nsillä olisipa hän aika hupsu, kun noin ilman aikoja rupeaisi pirun\njuoksupojaksi! Ja voitko sinä sanoa, mitä ihmeen etua hän saattaisi\ntavoitella vetämällä meitä nenästä petollisilla lupauksilla?\n\n-- Ei ole minun asiani, Josef vastasi, -- esittää teidänlaisellenne\nperin oppineelle miehelle syitä ihmisten menettelyyn.\n\n-- Olet oikeassa, Adams virkkoi. -- Ihmisiä oppii tuntemaan vain\nkirjoista, esimerkiksi Platon ja Senecan teoksista, ja pelkään,\nlapsi-kulta, ettet ole niitä kirjailijoita koskaan lukenut.\n\n-- En ole, hyvä herra, se on aivan totta, Josef vastasi. -- Tiedän\nvain meikäläisten kesken olevan perusohjeena, että ne isännät, jotka\nenimmin lupaavat, täyttävät vähimmin. Olen usein kuullut heidän\nsanovan, että ovat saaneet parhaat edut niissä perheissä, joissa\nheille ei ole luvattu mitään ylimääräistä. Mutta, pastori, sen\nsijaan että kauemmin mietiskelisimme näitä seikkoja, olisi viisainta\nkoettaa keksiä joku keino päästäksemme tästä talosta, sillä kaukana\nsiitä, että tuo jalomielinen herrasmies olisi tehnyt meille jonkin\npalveluksen, hän on jättänyt koko laskun maksettavaksemme.\n\nAdams aikoi juuri vastata, kun heidän isäntänsä tuli sisälle ja\nhiukan ilkkuvasti sanoi hymyillen:\n\n-- No, hyvät herrat, hänen arvoisuutensa ei ole vielä lähettänyt\nhevosia teitä noutamaan! Hyvänen aika, kuinka kerkeästi muutamat\nihmiset antavat lupauksia!\n\n-- Mitä, Adams huudahti, -- tiedättekö hänen joskus ennenkin tehneen\njotakin tämän laatuista?\n\n-- Heh, enkö mä tietäisi? ravintolanisäntä vastasi. -- Minun\nasiani, käsitättehän, ei ole sanoa mitään herrasmiehelle vasten\nnaamaa, mutta nyt hän ei ole täällä. Vakuutan teille, että hänellä\nei ole vertaistaan kolmessa lähimmässä kauppalassa. Tunnustan,\netten voinut olla nauramatta kuullessani hänen tarjoavan teille\nkirkkoherranvirkaa, sillä siihen sisältyy aimo pila. Odotin, että hän\nseuraavassa silmänräpäyksessä olisi tarjonnut teille minun taloni.\nToinen nähkääs ei ole hänen määrättävissään paremmin kuin toinenkaan.\n\nNämä sanat kuultuaan Adams siunaili ja selitti, ettei hän ollut\nkoskaan lukenut moisesta hirviöstä.\n\n-- Mutta mikä minua enimmin kiusaa, hän sanoi, -- on se, että\nhän viekotteli meidät suureen velkaan teille kykenemättämme sitä\nmaksamaan, sillä meillä ei ole rahaa mukanamme ja, mikä pahinta,\nasumme niin pitkän matkan päässä, että jos uskoisittekin meitä,\nniin pelkään menettävänne rahanne, kun me emme kenties saisi mitään\ntilaisuutta lähettääksemme sitä teille.\n\n-- Uskon teitä, hyvä herra! isäntä huudahti. -- Sen teen aivan\nkernaasti. Minä kunnioitan papistoa liian paljon kieltäytyäkseni\nuskomasta pappismiestä tällaisessa pikku asiassa. Sitäpaitsi minua\nmiellyttää pelkonne, ettette voisi sitä maksaa. Olen eläessäni\nmenettänyt monta velkaa, mutta ne oli aina luvattu suorittaa minulle\nhyvin pian. Minä merkitsen tämän laskun sen uutuuden vuoksi. Se on\nlaatuaan ensimmäinen, vakuutan teille. Mutta mitä sanotte, pastori,\nemmekö tyhjennä toista ruukkua ennen kuin eroamme? Se merkitsee vain\nhiukan enemmän liidun tuhlausta, ja ellette koskaan maksa minulle\nshillinkiäkään, niin tämä tappio ei minua kaada.\n\nAdams piti tästä tarjouksesta hyvin paljon, varsinkin kun se\nlausuttiin niin sydämelliseen sävyyn. Hän puristi isäntänsä kättä\nkiittäen tätä ja sanoi jäävänsä juomaan toisen ruukullisen pikemmin\nsellaisen kunnon miehen seuran kuin itse oluen vuoksi ja lisäsi, että\nhän oli hyvillään tavatessaan maassa vielä joitakuita kristittyjäkin,\nkoska hän jo melkein alkoi aavistella elävänsä pelkkien juutalaisten\nja turkkilaisten asuinsijoilla.\n\nYstävällinen isäntä toi oluen, ja Josef poistui Fannyn kanssa\npuutarhaan, missä he viihdyttelivät toinen toistaan lemmekkäällä\nkeskustelulla, sillä välin kun Adams istui isäntänsä kanssa\njuomaa maistelemaan. Ja kun molemmat olivat täyttäneet lasinsa ja\nsytyttäneet piippunsa, heidän välilleen sukeutui keskustelu, jonka\nlukija tapaa seuraavassa luvussa.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU\n\nKaksinpuhelu herra Abraham Adamsin ja hänen isäntänsä välillä, joka\nheidän mielipiteittensä erilaisuuden vuoksi alkoi näyttää uhkaavalta\nja olisi ehkä päättynyt onnettomasti, jollei rakastavaisten\npalaaminen olisi ajoissa ehkäissyt ukkosta.\n\n\n-- Hyvä herra, isäntä sanoi, -- vakuutan teille, että ette ole\nensimmäinen, jolle kartanonherramme on luvannut enemmän kuin mitä on\ntäyttänyt. Hän on siitä niin kuuluisa, että ne, jotka hänet tuntevat,\neivät hänen sanoistaan paljon piittaa. Muistan erään nuoren miehen,\njonka vanhemmille hän lupasi tehdä pojasta myymisveron-kantajan.\nNuo ihmispoloiset, joilla siihen tuskin oli varoja, antoivat\npoikansa oppia kirjoitusta ja luvunlaskua sekä hankkia muita\ntoimeen tarvittavia tietoja. Ja näine toiveineen poika piti päänsä\nsäätyänsä korkeammalla, ei tahtonut tarttua aurankurkeen eikä ryhtyä\nmuuhunkaan raadantaan, vaan pukeutui aina mahdollisimman hienosti,\nmuuttaen ylleen puhtaan Hollannin palttinasta ommellun paidan\nkahdesti viikossa. Ja tätä jatkui monet vuodet, kunnes hän vihdoin\nmeni kartanonherran perässä Lontooseen aikoen siellä muistuttaa tätä\nlupauksistaan. Mutta hän ei koskaan päässyt tämän puheille. Kun hän\nnäin jäi rahattomaksi ja työttömäksi, hän joutui huonoon seuraan ja\npahoille poluille, kunnes hänet viimein tuomittiin karkoitettavaksi\nmerien taakse, mikä uutinen mursi äidin sydämen.\n\n-- Kerronpa teille hänestä toisenkin tositarinan. Oli eräs naapurini,\nmaanviljelijä, ja hänellä oli kaksi poikaa, joita hän kasvatti\ntoimeensa. Pulskia nuorukaisia he olivatkin. Kartanonherra tahtoi\nkaikin mokomin, että nuoremmasta tulisi pappi. Ja niin hän suostutti\nisän lähettämään tämän kouluun luvaten myöhemmin kustantaa hänen\noleskelunsa yliopistossa ja pojan oikeaan ikään tultua toimittaa\ntälle virkapitäjän. Mutta kun poika oli käynyt seitsemän vuotta\nkoulua ja hänen isänsä toi hänet kartanonherran luo esittäen\ntodistuksen hänen opettajaltaan, että hän oli pätevä yliopistoon,\nniin kartanonherra, välittämättä lupauksestaan ja lähettämättä\nnuorukaista sinne omalla kustannuksellaan, sanoi vain isälle, että\ntämä nuori mies oli oivallinen oppilas ja että olisi sääli, jollei\nhän kykenisi pitämään tätä vielä neljä tai viisi vuotta Oxfordissa.\nSen jälkeen hän saattaisi vihityttää pojan papiksi, jos voisi hankkia\ntälle kappalaisen paikan. Maanviljelijä sanoi, että hän ei ollut\nkyllin varakas sellaiseen. -- No sitten, vastasi kartanonherra,\n-- minun käy kovin sääliksi, että olette antanut hänen oppia niin\npaljon, sillä jollei hän tietojensa avulla voi ansaita leipäänsä,\nsaattavat ne tehdä hänet kykenemättömäksi mihinkään muuhun. Toinen\npoikanne, joka tuskin osaa piirtää nimeänsä, kelpaa paremmin\nkyntäjäksi ja kylväjäksi ja tulee paremmin toimeen kuin hän. Niin\nkävikin, sillä kun poloinen nuorukainen pettyi toiveissaan löytää\nystäviä, jotka ylläpitäisivät häntä opinteillä, ja kun häneltä oli\nmennyt työnhalu, hän lankesi juoppouteen, vaikka ennen oli ollut\nperin raitis poika, joka ei koskaan maistanut liikaa. Ennen pitkää\nhän osittain mielihaikeudesta, osittain väkijuomista sai itselleen\nrintataudin ja kuoli.\n\n-- Voinpa kertoa teille enemmänkin: Täällä oli eräs toinen henkilö,\nnuori neitonen ja seudun ihanin impi, jonka hän vietteli Lontooseen\nluvaten toimittaa tämän erään ylhäisen rouvan kamarineitsyeksi.\nMutta sen sijaan että kartanonherra olisi pitänyt sanansa, kuulimme\njälkeenpäin, että tytöstä, sitten kun hän itse oli tehnyt sille\nlapsen, tuli yleinen huora. Sen jälkeen tyttö piti kahvilaa Covent\nGardenissa ja vähää myöhemmin kuoli vankilassa kuppatautiin.\n\n-- Voisin kertoa teille monta muuta juttua. Mutta miten luulette\nhänen minua itseäni kohdelleen? Tietäkää siis, hyvä herra, että\nminä olen saanut merimiehen kasvatuksen ja olen tehnyt monta\nlaivamatkaa. Pääsin sitten vihdoin oman aluksen isännäksi, ja onni\nalkoi olla minulle jo aika myötäinen, kun kimppuuni hyökkäsi eräs\nnoita kirottuja rannikkovartiolaivoja _guardacostas_, jotka ryöstivät\naluksiamme ennen sodan alkamista. Ja taistelun jälkeen, jossa menetin\nsuurimman osan miehistöstäni, ja laivan purjeet ja köysistö oli aivan\ntuhottu, minun täytyi antautua, varsinkin kun kaksi tykinluotia oli\nosunut alukseni vedenrajaan. Lurjukset veivät laivani, 150 tonnin\nkuunariprikin, aika sievä astia se olikin, ja heittivät minut, erään\nmerimiehen ja pojan pieneen kiikkerään venepahaseen, jolla vihdoin\nvaivoin pääsimme Falmouthiin, vaikka en usko espanjalaisten luulleen,\nettä se olisi päivääkään kestänyt meren aallokossa. Saavuttuani\ntänne, missä tältä seudulta kotoisin oleva vaimoni silloin asui,\nkartanonherra sanoi olevansa niin mielissään puolustautumisestani\nvihollista vastaan, että hän varmaan uskoi saavansa minut nimitetyksi\nsotalaivan luutnantiksi, jos tahtoisin vastaanottaa sen toimen.\nKiitollisena vakuutin suostuvani. No niin, ystäväni, kului pari,\nkolme vuotta, jolla aikaa minulle monesti toistettiin lupauksia\nei ainoastaan kartanonherran, vaan, kuten hän minulle kertoi,\namiraalikunnan lordien puolelta. Hän ei koskaan palannut Lontoosta\nvakuuttelematta, että nyt saatoin olla tyytyväinen, koska minut\nvarmasti nimitettäisiin ensimmäiseen avonaiseen paikkaan. Tuota\nmiettiessäni minua ihmetyttää vieläkin, että niin monien pettymysten\njälkeen nuo vakuutukset esitettiin minulle yhtä rohkean varmasti\nkuin alussakin. Vihdoin, hyvä herra, aloin väsyä ja käydä hiukan\nepäileväksikin niin pitkän viivytyksen jälkeen ja kirjoitin eräälle\nystävälleni Lontooseen, jolla tiesin olevan joitakuita tuttavuuksia\namiraalikunnan keskuudessa ja pyysin häntä tukemaan kartanonherran\nanomusta. Minä aloin tosiaan pelätä, että hän oli esittänyt asian\nkylmemmin kuin minulle luulotteli.\n\n-- Ja minkä vastauksen luulette ystäväni minulle lähettäneen? Hän\nilmoitti minulle, hyvä pastori, että kartanonherra ei ollut eläissään\nmaininnut nimeäni amiraalivirastossa, ja neuvoi minua luopumaan\nvaatimuksistani, ellei minulla ollut paljon uskollisempaa puoltajaa.\nSen minä heti teinkin ja päätin vaimoni kanssa avata oluttuvan, johon\nte olette sydämellisesti tervetullut. Maljanne siis! Ja joutukoon\nkartanonherra ja kaikki moiset luikkivat lurjukset hänen kanssaan\nhiiden kattilaan!\n\n-- Hyi, Adams huudahti, -- hyi! Hän on tosiaan paha mies, mutta\ntoivoakseni Jumala taivuttaa hänen sydämensä katumukseen. Niin, kunpa\nhän vain kerran näkisi inhoittavan paheensa halpamaisuuden, kunpa\nhän vain kerran tulisi ajatelleeksi, että hän on häpeämättömimpiä\nja samalla turmiollisimpia valehtelijoita, niin hänen varmaan\ntäytyisi halveksia itseään niin sietämättömästi, että hän ei\nvoisi hetkeäkään jatkaa tuota menettelyään. Totta puhuen hänellä\non hyvin ansaitsemastaan halpamaisuuden maineesta huolimatta\nkasvonpiirteissään kylliksi merkkejä sellaisesta luonteen\nherttaisuudesta, joka voi tehdä ihmisestä hyvän kristityn.\n\n-- Ah, pastori, pastori! ravintolanisäntä virkkoi, -- jos olisitte\nmatkustellut yhtä laajalti kuin minä ja jutellut niiden monien\nkansojen kanssa, joiden parissa minulla on ollut kauppasuhteita, niin\nette uskoisi ihmisen kasvonpiirteitä. Merkkejä hänen kasvoissaan,\nkyllä maar! Minä tutkisin niistä ehkä, onko miehellä ollut isorokko,\nvaan en mitään muuta.\n\nHän lausui tämän niin vähän välittäen pastorin huomautuksesta, että\nse melko lailla ärsytti viimemainittua. Ottaen piipun suustaan herra\nAdams vastasi tähän tapaan:\n\n-- Hyvä isäntä, kenties minä olen laivatta matkustanut paljon\nkauempana kuin te. Luuletteko, että erinäisiin kaupunkeihin ja maihin\npurjehtiminen tai niihin poikkeaminen on matkustamista? Ei!\n\n    Coelum, non animum mutant, qui trans mare currant.\n\n[Ilmanalaa vaihtavat, ei sydäntä ja mieltä ne, jotka merten yli\nmatkaavat. _Suom_.] Minä voin yhdessä iltapäivässä kulkea kauemmaksi\nkuin te ajastajassa. No, otaksun, että olette nähneet Herkuleen\npatsaat, ehkä Karthagon muurit. Oletteko ehkä kuullut Scyllan tyrskyt\nja nähnyt Kharybdiksen? Olette saattanut astua siihen komeroon,\njosta Arkhimedes Syrakusan valloituksessa tavattiin. Olettepas\nkenties aluksellanne pujottautunut Kykladien välitse ja purjehtinut\nkuuluisasta salmesta, mikä on saanut nimensä onnettomasta Hellestä,\njonka kohtaloa Apollonius Rhodius niin ihanasta kuvailee. Olette\nluullakseni liitänyt ihan sen paikan ohitse, missä Daidalos putosi\nmereen, sitten kun aurinko oli hänen vahasiipensä sulattanut.\nEpäilemättä olette purjehtinut Pontus Euxinuksen eli Mustanmeren yli,\nehkäpä saapunut Kaspiankin rannikolle ja pistäytynyt Kolkhiksessa\nnähdäksenne, onko siellä mitään uutta kultaista taljaa.\n\n-- Enpä suinkaan minä, hyvä pastori, isäntä vastasi. -- En ole\nkoskaan käynyt missään noista paikoista.\n\n-- Mutta minä olen niissä kaikissa ollut, Adams sanoi.\n\n-- Sitten olette luullakseni käynyt Itä-Intiassa, sillä minä\nuskaltaisin vannoa, ettei sellaisia paikkoja ole lännessä eikä\nLevantissa.\n\n-- Sanokaahan, missä Levantti on? Adams kysäisi. -- Se tosiaan\nlieneekin Itä-Intiassa.\n\n-- Ohoo! Olettepa te kaunis matkustaja, isäntä huudahti, -- kun ette\ntiedä Levantista! Maljanne, pastori! Mutta älkäähän jutelko näistä\nasioista minun kanssani. Teidän ei sovi kerskua meille matkoistanne,\nei sellainen tähän poikaan pysty.\n\n-- Koska olette niin hidasjärkinen, että vieläkin käsitätte minut\nväärin, Adams virkkoi, -- niin sanon teille, että matkailulla\ntarkoitan matkustamista kirjoissa, ainoata matkustustapaa, jolla\nmitään tietoja voi hankkia. Niistä minä olen oppinut sen, mitä juuri\nväitin, nimittäin, että luonto ylimalkaan painaa kasvoihin kuvan\nihmisen sielusta, jota kuvaa tarkatessaan taitava kasvotieteilijä\nharvoin erehtyy. Otaksun, että ette ole koskaan lukenut tätä seikkaa\nkoskevaa tarinaa Sokrateesta, ja sen vuoksi kerron sen teille.\nEräs kasvojentuntija väitti hänestä, että selvästi nähtiin hänen\npiirteistään hänen olevan luonnostaan lurjus. Moinen, tämän suuren\nmiehen kaikkien tekojen laadulle ja päämäärälle sekä häntä koskevalle\nyleisesti hyväksytylle käsityskannalle niin peräti vastakkainen\narvostelu ärsytti Ateenan poikia kivittämään kasvotieteilijää,\nja he olisivat tuhonneet hänet hänen tietämättömyytensä vuoksi,\njollei Sokrates itse olisi pidättänyt heitä myöntämällä hänen\nhavaintojensa todenmukaisuuden ja tunnustamalla, että vaikka hän\npiti kurissa taipumuksensa filosofian avulla, hän luonteeltaan oli\nniin taipuvainen paheellisuuteen kuin oli hänestä väitettykin. No,\nsanokaahan suoraan: kuinka kukaan voisi tietää tämän tarinan, jollei\nolisi sitä lukenut?\n\n-- Mutta, hyvä pastori, isäntä virkkoi, -- mitä merkitsee ihmiselle,\ntietääkö sen vai ei? Se, joka matkustelee ulos maailmaan, kuten\nminä olen tehnyt, hänellä on aina kyllin tilaisuuksia oppia\ntuntemaan maailmaa tarvitsematta vaivata päätään Sokrateella tai sen\nsemmoisilla.\n\n-- Ystäväni, Adams huudahti, -- vaikka purjehtisi maapallon ympäri ja\nankkuroisi sen jokaiseen satamaan, niin oppimaton ihminen palaisi\nkotiin yhtä tietämättömänä kuin on matkallekin lähtenyt.\n\n-- Herra varjelkoon teitä! isäntä huudahti. -- Minulla oli\nylipurjemies eli puosu, ja se poloinen osasi tuskin kirjoittaa tai\nlukea, ja kuitenkin hän olisi kyennyt ohjaamaan alusta yhtä hyvin\nkuin mikä sotalaivan kapteeni tahansa. Varsin hyvät tiedot hänellä\noli liikeasioistakin.\n\n-- Liikeasiat, Adams vastasi, -- ovat, kuten Aristoteles todistaa\n_Politiikkansa_ ensimmäisessä luvussa, filosofian harrastuspiirin\nalapuolella, joskin niitä nykyisin käytellään luonnottomasti.\n\nIsäntä tuijotti Adamsiin ja kysyi häneltä hetken vaitiolon jälkeen,\noliko hän \"Aviisien\" kynäilijöitä, sillä hän sanoi kuulleensa, että\nniitä kyhäilivät pappismiehet.\n\n-- Aviisit! Adams kysyi. -- Mitä niillä tarkoitatte?\n\n-- Se on likainen sanomalehti, isäntä vastasi, -- jota jo\nmonet vuosikaudet on levitetty kaiken kansan keskuuteen\nliikkeenharjoittajien ja kunniallisten miesten solvaamiseksi ja jota\nen sietäisi pöydälläni, vaikka sitä on tarjottu minulle ilmaiseksi.\n\n-- En minä tosiaan niihin kuulu, Adams virkkoi. -- Minä en\nmilloinkaan kirjoita muuta kuin saarnoja, ja vakuutan teille, että en\nole kaupan vihollinen, kunhan sitä vain harjoitetaan rehellisesti.\nOlenpa aina pitänyt liikemiestä perin hyödyllisenä yhteiskunnan\njäsenenä ja kenties asettanut hänet ainoastaan oppinutta miestä\nalemmaksi.\n\n-- Ei, minä en usko, että hän on oppinuttakaan ala-arvoisempi, isäntä\nvastasi. -- Mitä hyötyä olisi maassa opista ilman kauppaliikettä?\nMitä te kaikki pastorit tekisitte verhotaksenne ruumiinne ja\ntyydyttääksenne vatsanne vaatimukset? Kuka tuo teille silkit,\npalttinat, viinit ja kaikki muut elämänne välttämättömät tarvikkeet?\nMinä puhun etupäässä merimiehistä.\n\n-- Teidän tulisi sanoa elämän ylellisyystavarat, pastori vastasi,\n-- mutta edellyttäen, että ne olisivat välttämättömiäkin, niin\non jotain vielä välttämättömämpää kuin itse elämä, ja se\nhankitaan opilla, tarkoitan papiston opilla. Kuka vaatettaa\nteidät hurskaudella, lempeydellä, nöyryydellä, armeliaisuudella,\nkärsivällisyydellä ja kaikilla muilla kristillisillä hyveillä? Kuka\nravitsee ihmisten sielut veljellisen rakkauden maidolla ja kaikilla\npyhyyden oivallisilla herkuilla, jotka puhdistavat ne saastaisista\nlihallisista himoista ja lihottavat ne armon tosirikkaalla hengellä?\nKuka sen tekee?\n\n-- Niin, kuka tosiaan? ravintoloitsija huudahti. -- Sillä minä en\nmuista koskaan nähneeni moista vaatetusta tai moista ravintoa. Ja nyt\nmaljanne, hyvä pastori!\n\nAdams oli vastaamaisillaan ankaranlaiseen sävyyn, kun Josef ja Fanny\nsamassa palasivat ja kehottivat hartaasti häntä lähtemään, eikä hän\nuskaltanut kieltäytyä. Tarttuen ryhmysauvaansa hän sanoi isännälleen\nhyvästit, eikä kumpikaan heistä ollut yhtä ihastunut toiseensa kuin\nolivat olleet ensin pöytään istuutuessaan. Adams lähti Josefin ja\nFannyn mukaan. Nämä kumpikin osoittautuivat hyvin levottomiksi. Niin\nhe kaikki ryhtyivät jatkamaan matkaansa.\n\n\n\n\n\n\nKOLMAS KIRJA\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU\n\nAlkupuhe elämäkerrankirjoittajien ylistelyksi.\n\n\nVaikka yleensä annettaneen etusija niille romaaninkirjoittajille,\njotka nimittävät teoksiaan \"Englannin, Ranskan tai Espanjan\nhistoriaksi\" ja niin edespäin, on silti aivan varmaa, että totuus\non tavattavissa vain niiden kirjailijoiden teoksista, jotka\njulkaisevat suurten miesten elämäkertoja ja joita sen vuoksi\nsanotaan elämäkerrankirjoittajiksi, kuten noita toisia olisi\ntotuudenmukaisesti nimitettävä maiden ja seutujen kuvaajiksi\neli kartoittajiksi. Ne sanat saattaisivat osuvasti esiintuoda\nerotuksen näiden kummankin lajin välillä. Edellisten asianahan\non pääasiallisesti valtakuntien ja kaupunkien kuvailu, minkä\ntehtävänsä he karttojen avulla varsin täsmällisesti ja luottamusta\nherättävästi suorittavatkin. Mutta kun on kysymys henkilöiden\nteoista ja luonteenominaisuuksista, heidän sepustuksensa eivät ole\nyhtä uskottavan asianmukaisia, mistä seikasta emme kaipaa muuta\ntodistusta kuin kahden saman maan vaiheita kertovan historioitsijan\nkirjoituksissa esiintyvät alituiset ristiriitaisuudet, kuten on\nlaita lordi Clarendonin ja herra Whitelocken, herra Echardin ja\nherra Rapinin sekä monien muiden välillä. Kun tosiasiat esitetään\nheidän teoksissaan erilaisessa valossa, niin jokainen lukija\nuskoo mitä itse tahtoo, ja harkitsevimmat ja epäilevimmät aivan\noikein arvostelevatkin koko kertomusta pelkkänä romaanina, jossa\ntekijä on menestyksellä antautunut hedelmällisen kekseliäisyytensä\njohdettavaksi.\n\nMutta vaikka nämä perin paljon eroavat tosiasioiden kertomisessa,\ntoisten kruunatessa voittajaksi tämän, toisten tuon puolen,\ntoisten leimatessa jonkun miehen roistoksi, toisten ylistäessä\nhäntä suureksi ja rehelliseksi, niin kaikki ovat toki yhtä mieltä\notaksuttuun tapahtumapaikkaan nähden ja kaikki sijoittavat tuon sekä\nroistomaisen että rehellisen miehen samalle näyttämölle. Meidän,\nelämäkerrankirjoittajien, laita on toisin. Kertomiimme seikkoihin\nvoi luottaa, vaikka usein erehdymme ajan ja maan suhteen, missä\nne tapahtuvat. Sillä vaikka arvostelijoilla saattaakin olla syytä\ntutkia, oliko paimen Khrysostomus, jonka Cervantes kertoo kuolleen\nrakkaudesta häntä vihaavaa kaunista Marcellaa kohtaan, koskaan edes\nkäynytkään Espanjassa, niin epäileekö kukaan, että moinen mieshölmö\non todella ollut olemassa? Onko maailmassa niin suurta epäilijää,\nettei uskoisi Cardenion hulluutta, Ferdinandin uskottomuutta,\nAnselmon typerää uteliaisuutta, Camillan heikkoutta tai Lotharion\nepäröivää ystävyyttä, vaikkakin tuo kunnon historioitsija saattanee\ntehdä surkeita virheitä aikaan ja paikkaan nähden, milloin ja missä\nnuo eri henkilöt elivät?\n\nMutta tunnetuin esimerkki tätä lajia on Gil Blasin tositarinassa,\nmissä verraton elämäkerrankertoja on tehnyt kuuluisan erehdyksensä\ntohtori Sangradon isänmaan suhteen. Hän oli lääkäri, joka käsitteli\npotilaitaan kuin viinikauppias tynnyreitään, laskien ulos heidän\nvertansa ja täyttäen heitä vedellä. Eikö jokainen, joka vähänkin\ntuntee lääketieteen historiaa, tiedä, että Espanja ei ollut se\nmaa, jossa tuo tohtori eli? Sama kirjailija on myös erehtynyt\narkkipiispansa kotimaan suhteen, samoin kuin hän on sijoittanut\nvääriin seutuihin nekin suuret henkilöt, joilla oli liian ylevä\nymmärrys pitääkseen mistään muusta kuin murhenäytelmistä, sekä\nmonet muut. Samanlaisia hairahduksia on havaittavina Scarronilla,\n_Tuhannen ja yhden yön tarinoissa_, Marivauxin _Mariannen elämässä_\nja _Nousukastalonpojassa_ sekä mahdollisesti jollakuilla muilla\ntähän luokkaan kuuluvilla kirjailijoilla, joita en ole lukenut tai\nen tällä hetkellä muista. En näet suinkaan tahtoisi luultavan,\nettä tarkoitan myös ihmeellisen nerokkaita henkilöitä, mahdottoman\nlaajojen romanssien tai nykyaikaisen romaanin ja Atalantisin\nkirjoittajia, kun he ilman minkäänlaista luonnon tai historian apua\nkertovat henkilöistä, joita ei koskaan ole maailmassa elänyt eikä\nmilloinkaan maailmaan synny, ja asioista, joita ei koskaan ole\ntapahtunut eikä ikinä voi tapahtua. Heidän sankarinsa ovat heidän\nomia luomiansa ja heidän aivonsa se kaaos, josta kaikki heidän\naiheensa ovat valitut. Eipä niin, etteivät sellaiset kirjailijat\nansaitsisi mitään kunniaa. Päinvastoin he ansaitsevat ehkä juuri\nkaikkein korkeimman tunnustuksen, sillä mikäpä on ylevämpää kuin olla\nesimerkkinä ihmisneron ihmeellisestä ulottuvaisuudesta? Heihin voi\nsovittaa sen, mitä Balzac sanoo Aristoteleesta, että he ovat toinen\nluonto, he kun eivät ole missään yhteydessä ensimmäisen kanssa, jonka\navulla alempiarvoisten omintakeisesti seisomaan kykenemättömien\nkynäilijöiden täytyy pysytellä pystyssä ikään kuin kainalosauvojen\nvarassa. Mutta ne, joista nyt puhun, näkyvät astelevan sellaisilla\npitkillä puujaloilla, että, kuten oivallinen Voltaire sanoo, niillä\nharppoen voi kuljettaa neron etäälle, mutta säännöllisessä tahdissa.\nNiin, tosiaan kauaksi lukijan näköpiiristä, pois kaaoksen ja ikiöiden\nseutuihin.\n\nMutta palataksemme edelliseen luokkaamme, niihin, jotka tyytyvät\njäljentämään luontoa sen sijaan että muovaisivat alkuperäisiä kuvia\nomien aivojensa sekasortoisesta ainesröykkiöstä, eivätkö sellaiset\nteokset kuin se, joka kertoo kuuluisan Don Quijoten teoista, ole\nparemmin historian nimen arvoisia kuin _Mariannekaan_? Sillä\njälkimmäisen rajoittuessa erityiseen aikakauteen ja erityiseen\nkansaan on edellinen yleistä maailmanhistoriaa, ainakin siltä\nosaltaan, jota somistavat lait, tieteet ja taiteet, ja siitäpä\nsyystä se ensin kohottautuisi nykyaikaan, ja samasta syystä sen\nviehätysvoima säilyy edelleenkin niin kauan kuin se sellaisena pysyy.\n\nRyhdyn nyt sovelluttamaan näitä huomioita edessämme olevaan teokseen.\nSillä minä olen ne tosiaan esittänyt pääasiallisesti siksi, että\nvälttäisin eräitä otaksumia, joita ihmisten hyvänsuopuus, aina\nkerkeänä näkemään ystävienpä avuista kerrottavan, saattaisi\ntehdä määrättyihin henkilöihin nähden. En epäile, että monetkaan\nlukijoistani tuntevat kyytivaunuissa ajavan lakimiehen heti kun\nkuulevat hänen äänensä. Samaten voi sattua, että pilkkakirves ja\nsievistelijä tapaavat tuttujaan, yhtä hyvin kuin muutkin henkilöni.\nKaikkien tuollaisten ilkeämielisten sovelluttamisten välttämiseksi\njulistan tässä siis kerta kaikkiaan, etten kuvaile ihmisiä, vaan\ntapoja, en yksilöitä, vaan lajia.\n\nKenties kysytään:\n\n-- Eivätkö henkilöt sitten olekaan elämästä otettuja?\n\nSiihen vastaan myöntävästi. Luulenpa voivani vakuuttaa kirjoittaneeni\nvähän enemmänkin kuin mitä olen nähnyt. Lakimies ei ole ainoastaan\nelävä henkilö, vaan on elänyt jo neljätuhatta vuotta, ja toivoakseni\nLuoja siunaa hänelle vielä yhtä monta vuotta tämän jälkeenkin.\n\nHän ei tosiaankaan ole rajoittanut itseään vain yhteen virkaan,\nyhteen uskontoon, yhteen maahan, vaan silloin kun ensimmäinen\nhalpamainen itsekäs olento ilmestyi ihmiskunnan näyttämölle asettaen\nitsensä koko luomakunnan keskipisteeksi, henkilö, joka ei halunnut\nnähdä mitään vaivaa, ei antautua mihinkään vaaraan, ei uhrata\nropoakaan lähimmäisensä auttamiseksi tai pelastamiseksi, silloin\nsyntyi myös lakimiehemme, ja kun joku kuvaustani vastaava ihminen\nmaailmassa tavataan, jatkaa hänkin olemassaoloansa.\n\nVähän kunniaa hänelle siis tuottaa otaksuma, että hän yrittää matkia\njotakuta vähäpätöistä hämäräperäistä henkilöä, koska hän jossakin\nerityisessä luonteenpiirteessä tai kenties ammattinsa puolesta sattuu\nmuistuttamaan hänestä. Hänen esiintymisensä maailmassa on päinvastoin\naiottu paljon yleisempiä ja ylevämpiä tarkoitusperiä varten, ei\nsuinkaan jonkun kurjan raukan asettamiseksi pienen ja halveksittavan\ntuttavapiirinsä maalitauluksi, vaan kohottaaksemme kuvastimen\ntuhansien silmien eteen heidän omissa kammioissaan. Näin he salaista\nnöyryyttä kärsimällä voivat välttää julkista häpeää.\n\nTämä seikka erottaa satiirikon herjauskyhäilyjen laatijasta, sillä\nhuolehtivan vanhemman tavoin edellinen oikaisee virheen salaa ja\nasianomaisen hyväksi, kun jälkimmäinen sitä vastoin teloittajan\ntapaan asettaa mainitun henkilön itsensä varoittavana esimerkkinä\ntoisten nähtäväksi.\n\nOn sitäpaitsi huomioonotettava pieniä sivuseikkoja, joita voi\nverrata kuvan kehysveistoksiin, jotka ajan mukaan vaihtelevasta\nmuodista huolimatta eivät vähennä kasvojen luonnollisuutta. Niinpä\nluulen rohkenevamme väittää, että rouva Tow-wouse on lakimiehemme\nikätoveri, ja vaikka hän niin pitkän elämän välttämättömissä\nvaiheissa on toisinaan saattanut seisoa kapakanpöydänkin takana,\nen epäile vakuuttaa, että hän aikakausien vieriessä on vuorostaan\nistunut valtaistuimellakin. Sanalla sanoen, missä äärettömän kuohuva\nmielenlaatu, ahneus ja tunteettomuus inhimillistä kurjuutta kohtaan\novat melkoisen ulkokultaisuuden ohella naisellisessa luonteessa\nyhtyneet, siellä on rouva Tow-wouse ruumiillistunut. Ja kun olemme\ntavanneet miehen, jossa on välähtänyt hengen köyhyyden ja järjen\nkehnouden hämärryttämää hyväntahtoisuutta, niin tuo mies ei ollut\nkukaan muu kuin hänen liehakoiva aviopuolisonsa.\n\nEnempää viivyttämättä lukijaani annan hänelle vain vielä\npäinvastaista laatua olevan varoituksen. Kuten tarkoituksemme\nuseimmissa erityisissä henkilökuvauksissamme ei ole yksilöiden,\nvaan kaikkien samanlaatuisten ruoskiminen, emme tarkoita muutakaan\nkuvaustamme aina yleispäteväksi, vaan otamme huomioon tietenkin\nmonet poikkeukset. Niinpä ei tarkoituksemme ylhäisiä henkilöitä\nkuvaillessamme voi olla kohdistaa arvosteluamme sellaisiin,\njotka, samalla kun tuottavat kunniaa korkealle asemalleen,\njärkevällä oikeaan osuvalla alentuvaisuudella tekevät ylemmyytensä\nmahdollisimman keveäksi niille, jotka kohtalo on asettanut heidän\nalapuolelleen. Näiden joukosta voisin mainita päärin, joka on yhtä\nyleväluonteinen kuin varakaskin, joka ei ainoastaan kanna ylhäisimpiä\narvon ja kunnian merkkejä, vaan jolla myös on todellisimman,\nylevyyden jalostaman, tietojen rikastaman ja neron kaunistaman\nsielunaateluuden leima. Olen nähnyt tuon miehen jalomielisesti\nauttavan, samalla kun hän on keskustellut vapaasti, ja tuntenut hänet\nsamaksi henkilöksi suojelijana kuin toverinakin.\n\nVoisin mainita kansanmiehen, joka suuremman lahjakkuutensa avulla\non noussut korkeammalle joukon yläpuolelle kuin mihin hänen\nruhtinaansa olisi voinut hänet korottaa, jonka käytös hänen avustaan\nja ystävällisyydestään osallisiksi tulleita kohtaan on tuntunut\nherttaisemmalta kuin itse apu ja joka osaa olla niin rakastettavan\nkohtelias, että useinkin on saanut halvimman tuttavistaan unohtamaan,\nkuka on sen upean talon isäntä, missä heitä niin auliisti kestitään.\n\nNämä ovat kuvia, joiden luullakseni täytyy olla tunnettuja. Vakuutan,\nettä ne ovat elämästä poimittuja ja että aikomukseni ei ole ollut\nliioitella sen tarjoamia aiheita. Kuvailemillani ylhäisillä\ntarkoitan siis lurjusjoukkiota, sellaisia, jotka ollessaan häpeäksi\nheille arvonimensä ja varallisuutensa perinnöksi jättäneille\nesivanhemmilleen, tai ehkä vielä suuremmaksi äideilleen, sillä\nmoinen suvustaan huonontuminen on tuskin uskottavaa, julkeavat\nkohdella ylenkatseellisesti niitä, jotka ovat ainakin samanvertaiset\nkuin heidän loistonsa ja mahtavuutensa perustajat. On luullakseni\nmahdotonta kuvitella mitään suututtavampaa kuin ihmistä, joka ei\nole ainoastaan tahrapilkkuna suuren suvun vaakunakilvessä, vaan\njonka tähden koko ihmiskunta saa hävetä ja joka kuitenkin käyttäytyy\nylimielisesti perin kunnioitettavia ja paremman osan ansainneita\nkohtaan.\n\nJa nyt, lukijani, voit nämä viittaukset muistiisi painaen siirtyä\ntämän tositarinamme jälkimmäiseen puoliskoon, jos niin haluat.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU\n\nYöllinen kohtaus, jossa Adamsille ja hänen matkatovereilleen sattuu\nuseita ihmeellisiä seikkailuja.\n\n\nOli niin myöhä matkustajiemme lähtiessä majatalosta eli kapakasta,\nsitä voisi näet nimittää kummaksikin, että he eivät olleet vaeltaneet\nmonta mailia ennen kuin yö heidät yllätti tai saavutti, miten vain\nhaluatte sanoa. Lukijan on suotava anteeksi, jollen seikkaperäisesti\nkerro heidän käyttämästään tiestä, sillä lähestymme nyt Boobyjen\nkartanoa. Nimi on arkaluontoinen, koska häijyt ihmiset saattavat\nsen pahanilkisten taipumustensa mukaan sovittaa useihin maaseudun\nkunnollisiin aatelismiehiin, mielestämme aivan viattomiin ja\nasianmukaisesti kunnioittamiimme, niin emme huoli sellaista edistää.\n\nPimeä oli jo verhonnut pallonpuoliskomme, kun Fanny kuiskasi\nJosefille pyynnön, että hän saisi hiukan levähtää, koska oli niin\nväsynyt, ettei jaksanut kävellä pitemmälle.\n\nHeti Josef suostutti pastori Adamsin pysähtymään, vaikka tämä oli\npirteä kuin mehiläinen. Tuskin oli viimeksi mainittu istahtanut, kun\nhän jo valitti rakkaan Aiskhyloksensa menetystä, mutta hiukan lohtua\nhänelle tuotti sentään, kun hänelle muistutettiin, että vaikka se\nolisikin hänellä, niin hän ei näkisi lukea.\n\nTaivas oli niin pilvessä, että ei ainoatakaan tähteä näkynyt. Se\noli tosiaan, Miltonin sanoja käyttääksemme, näkyväistä pimeyttä,\nMutta tämä seikka oli hyvin otollinen Josefille, sillä kun Fannyn ei\ntarvinnut pelätä, että Adamsin katse yllättäisi hänet, hän antautui\ntunteittensa valtaan pidättymättömämmin kuin koskaan ennen ja nojaten\npäänsä nuorukaisen rintaa vasten kietoi käsivartensa huolettomasti\ntämän kaulaan ja salli Josefin painaa poskensa hänen omaansa vasten.\nKaikki tämä synnytti Josefissa sellaisen onnentunteen, että hän ei\nolisi vaihtanut paikkaansa maailman uhkeimman palatsin pehmeimpään\nuntuvapatjaan.\n\nAdams istui jonkin matkan päässä rakastavaisista ja, kun ei tahtonut\nhäiritä heitä, antautui mietiskelyyn. Pitkää aikaa hän ei kuitenkaan\nollut siten kuluttanut kun huomasi jostain etäämpää välähtelevää\nvaloa, joka näkyi lähenevän. Heti hän huusi sinnepäin, mutta hänen\nmielipahakseen ja kummastuksekseen se hetkeksi pysähdyttyään katosi.\nHän huusi sitten Josefille kysyen tältä, eikö tämä ollut nähnyt\nvaloa. Josef vastasi myöntävästi.\n\n-- Ja etkö huomannut, kuinka se hävisi? pastori kysyi edelleen. --\nVaikka minä en pelkää aaveita, niin en ehdottomasti kiellä niihin\nuskovanikaan.\n\nSitten hän alkoi mietiskellä noita aineettomia olentoja, mutta pian\nhänet keskeyttivät monet äänet, joiden hän luuli kuuluvan ihan\nkyynärpäänsä vierestä, vaikka ne todellisuudessa eivät tulleet niin\nläheltä. Kuitenkin hän saattoi selvästi erottaa puhujien sopivan\nkeskenään siitä, että murhaisivat jokaisen, kenet vain kohtaisivat,\nja vähää myöhemmin hän kuuli yhden heistä vakuuttavan, että hän oli\ntappanut tusinan kaksi viikkoa sitten.\n\nAdams lankesi nyt polvilleen ja antoi itsensä kaitselmuksen haltuun,\nja Fanny-raukka, joka myös kuuli nuo kauheat sanat, syleili Josefia\nniin tiukasti, että jollei nuori mies, jonka korvat myöskin olivat\nhörössä, olisi pelännyt tyttönsä tähden, niin hän ei olisi pitänyt\nmitään ainoastaan häntä itseään uhkaavaa vaaraa liian kalliina\nhintana sellaisesta halailusta.\n\nJosef otti nyt esille kynäveitsensä ja päätettyään hurskaat\nhuudahtelunsa Adams tarttui ainoaan aseeseensa, ryhmysauvaan, astui\nJosefin luo ja kehotti tätä päästämään Fannyn ja sijoittamaan tämän\ntaaemmaksi. Mutta hänen neuvonsa oli tarpeeton, sillä neitonen\ntarrautui yhä tiukemmin sulhaseensa ja selitti Adamsin läsnäolosta\nollenkaan välittämättä, että hän tahtoi kuolla Josefin syliin.\nPuristaen häntä sanomattoman kiihkeästi viimemainittu kuiskasi hänen\nkorvaansa, että mieluummin kuolisi hänen helmassaan kuin eläisi sen\nulkopuolella.\n\nHeiluttaen ryhmysauvaansa Adams sanoi halveksivansa kuolemaa yhtä\npaljon kuin joku toinenkin ja lausui sitten kovalla äänellä:\n\n    Est hic, est animus lucis contemptor et illum,\n    qui vita bene credat emi quo tendis, honorem.\n\nTämän jälkeen äänet vaikenivat hetkiseksi, ja sitten yksi niistä\nhuusi:\n\n-- Hitto vieköön, kuka siellä on? Adams oli kuitenkin kyllin viisas\nollakseen vastaamatta mitään, ja äkkiä hän huomasi puoli tusinaa\nvaloja, jotka kaikki näkyivät siinä tuokiossa nousseen maasta ja\nlähenivät nopeasti häntä. Tämän hän heti päätti aaveilmiöksi ja alkoi\nnyt otaksua äänten olevan samaa laatua.\n\n-- Herran Jumalan nimessä, mitä sinä tahdot? hän huusi.\n\nTuskin hän oli lausunut nuo sanat, kun kuuli yhden äänistä huutavan:\n\n-- Hitto heidät periköön, siellä ne tulevat, ja pian sen jälkeen\nhän erotti useita nasevia iskuja ikään kuin joukko miehiä olisi\nollut palikkasilla. Hän oli juuri menossa tappelupaikalle, kun\nJosef tarttuen häntä takinliepeestä pyysi, että he käyttäisivät\nhyväkseen pimeyttä viedäkseen Fannyn pois häntä uhkaavasta\nvaarasta. Pastori suostuikin heti, Josef nosti Fannyn pystyyn, ja\nkaikki kolme kiirehtivät minkä jaksoivat. Taakseen katsomatta ja\nkenenkään heitä yllättämättä he olivatkin jo vaeltaneet runsaat\nkolme kilometriä Fanny-rukan kertaakaan valittamatta väsymystä, kun\nhe erottivat hajallaan lyhyen matkan päässä toisistaan vilkkuvia\nvaloja ja samalla huomasivat olevansa varsin jyrkän mäen rinteellä.\nAdamsin jalka luiskahti, ja hän katosi heti toisten näkyvistä,\nmikä suuresti säikähdytti Josefia ja Fannyä. Mutta jos olisi ollut\nvaloisaa, he olisivat tosiaan tuskin voineet pidättäytyä nauramasta\nhuomatessaan pastorin kierivän mäkeä alas. Tämä kieri huipulta\nrinteen juurelle asti laisinkaan loukkaantumatta. Sitten hän kirkaisi\nniin äänekkäästi kuin jaksoi ilmoittaakseen toisille olevansa\nturvassa ja vapauttaakseen heidät pelosta, jota he hänen tähtensä\ntunsivat. Josef ja Fanny pysähtyivät tuokioksi miettimään, mitä olisi\ntehtävä. Vihdoin he astuivat muutaman askeleen eteenpäin siitä, missä\nkaltevuus tuntui vähimmin jyrkältä, ja sitten Josef otti Fannyn\nsyliinsä ja käveli tanakasti mäkeä alas kertaakaan astumatta harhaan.\nNäin hän lopuksi toi tytön jyrkänteen juurelle, missä Adams pian\nsaapui heidän luokseen.\n\nOppikaa tästä, hyvät naiskansalaiseni, ajattelemaan omaa\nheikkouttanne ja niitä monia tilaisuuksia, joissa miehen voima\nsaattaa olla teille hyödyksi. Ja ottaen tämän asianmukaisesti\nhuomioon varokaa menemästä aikakautemme säippäsäärisille keikareille\nja herraskaisille, jotka sen sijaan että kykenisivät Josef Andrewsin\ntavoin vahvoilla käsivarsilla kantamaan teitä elämän rosoisilla\npoluilla ja jyrkissä alamäissä, pikemminkin tarvitsevat hennoille\njäsenilleen teidän voimanne tukea ja apua.\n\nMatkailijat liikkuivat nyt eteenpäin lähintä valoa kohti ja\nkuljettuaan yhteislaitumen yli he saapuivat niitylle, missä\nnäkyivät olevan aivan lyhyen matkan päässä valosta, mutta silloin\nhe ikäväkseen tulivat joen partaalle. Tässä Adams pysähtyi ja jäi\nseisomaan. Hän selitti osaavansa uida, mutta pelkäsi, ettei ollut\nmitään mahdollisuutta saada Fannyä toiselle rannalle. Tähän Josef\nhuomautti, että jos he kävelisivät pitkin virran vartta, niin\nvarmaankin pian löytäisivät sillan, varsinkin kun lukuisista valoista\npäätellen joku kirkonkylä oli lähellä.\n\n-- Totta totisesti, niin onkin, Adams huudahti. -- En tullut sitä\najatelleeksi.\n\nJosefin neuvoa seuraten he siis kulkivat kahden niityn yli ja tulivat\npienelle hedelmätarhalle ja sitä tietä erääseen taloon. Fanny pyysi\nJosefia kolkuttamaan ovelle vakuuttaen hänelle olevansa niin uupunut,\nettä tuskin jaksoi seisoa jaloillaan. Adams, joka oli etummaisena,\ntoimitti sen tehtävän. Ovi avatuinkin heti, ja kynnykselle ilmestyi\nvaatimattoman näköinen mies, ja hänelle Adams ilmoitti heillä olevan\nmatkassaan nuoren neitosen, joka oli vaelluksestaan niin väsynyt,\nettä olisi hyvin kiitollinen huoneenhaltijalle, jos tämä sallisi\ntytön tulla sisälle levähtämään. Mies näki kädessään pitämänsä\nkynttilän valossa Fannyn, huomasi hänen viattoman ja kainon ilmeensä,\nja kun hän ei pelännyt kohteliaasti käyttäytyvää Adamsia, hän\nvastasi heti, että neitonen oli varsin tervetullut levähtämään hänen\ntalossaan, samoin kuin hänen seuralaisensakin.\n\nSitten hän vei heidät hyvin siistiin huoneeseen, jossa hänen vaimonsa\nistui pöydän ääressä. Tämä nousi heti ja avusti heitä asettamalla\nesille tuoleja, pyytäen heitä istumaan. Heti kun he olivat sen\ntehneet, isäntä kysyi, haluaisivatko he jotakin virkistystä. Adams\nkiitti häntä ja vastasi, että hän hyvin kernaasti joisi lasillisen\nolutta, johon toivomukseen myöskin Josef ja Fanny yhtyivät. Hänen\nmentyään täyttämään aika ison ruukun sillä nesteellä hänen vaimonsa\nsanoi Fannylle, että tämä näytti kovin väsyneeltä, ja pyysi tyttöä\nnauttimaan jotain olutta väkevämpää. Mutta tyttö kieltäytyi monin\nkiitoksin ja sanoi todellakin olevansa perin uuvuksissa, mutta toivoi\npienestä levähdyksestä jälleen toipuvansa.\n\nHeti kun kaikki olivat istuutuneet, kääntyi herra Adams, täytettyään\nitsensä oluella saatuaan luvan sytyttää piippunsa, talon isännän\npuoleen ja kysyi tältä, liikuskeliko naapuristossa pahoja henkiä.\nJa kun hän ei saanut mitään vastausta, hän alkoi jutella isännälle\nseikkailusta, joka heille oli sattunut ylängöllä, mutta hän ei ollut\nehtinyt pitkälle kertomuksessaan, kun joku kolkutti tuimasti ovelle.\nSeurue, ja Fanny ja kunnon emäntä kalpenivat. Viimemainitun puoliso\nmeni ulos, ja hänen ollessaan poissa, mitä kesti jonkin aikaa, he\npysyivät kaikki ääneti, katselleen toisiaan, ja kuulivat monien\näänien haastelevan aika kovaa. Adams oli täysin varma siitä, että\nhenkiä oli liikkeellä, ja alkoi miettiä jotain manausta. Josef oli\nhiukan taipuvainen samaan mielipiteeseen, mutta Fanny pelkäsi enemmän\nmiehiä, ja kunnon emäntä itse alkoi epäillä vieraitaan ja kuvitteli\nulkona olevan heidän joukkueeseensa kuuluvia roistoja. Vihdoin talon\nisäntä palasi ja kertoi nauraen Adamsille paljastaneensa hänen\naaveensa. Murhamiehet olivat lammasvarkaita, ja nuo kaksitoista\nsurmattua eivät olleet mitään muita kuin kaksitoista lammasta. Hän\nlisäsi, että paimenet olivat päässeet heistä voitolle ja kaapanneet\nkaksi, joita nyt kuljettivat rauhantuomarin luo. Tämä selostus\nlievensi suuresti koko seurueen pelkoa, mutta Adams mutisi itsekseen\nsittenkin uskovansa aaveiden todenperäisyyteen.\n\nHe istuivat nyt hauskasti takkavalkean ympärillä, kunnes isännässä\nhänen silmäiltyään vieraitaan ja havaittuaan, että Adamsin\npäällysnutun alta näkyviin valahtanut kauhtana ja Josef Andrewsin\nkulunut liveri eivät oikein soveltuneet heidän keskinäiseen\ntuttavallisuuteensa, alkoi herätä epäluuloja, jotka eivät olleet\nheidän edukseen. Kääntyen Adamsin puoleen hän sanoi:\n\n-- Puvustanne huomaan teidät pappismieheksi, ja tämä kunnon\nnuorukainen on kaiketi palvelijanne.\n\n-- Hyvä herra, Adams vastasi, -- minä olen todellakin pappismies,\nmutta mitä tähän nuoreen mieheen tulee, jota aivan oikein\nnimititte kunnon nuorukaiseksi, niin hän ei nykyään ole kenenkään\npalveluksessa. Hän ei ole koskaan palvellut muualla kuin lady Boobyn\nperheessä, josta toimestaan hänet erotettiin aivan syyttömästi sen\nvoin teille vakuuttaa.\n\nJosef sanoi:\n\n-- En ihmettele, että tämä herrasmies kummastui nähdessään herra\nAdamsin arvoisen henkilön alentuvan niin suureen ystävällisyyteen\nköyhää miestä kohtaan.\n\n-- Lapsi, Adams virkkoi, -- minun tulisi hävetä säätyäni, jos\npitäisin köyhää, mutta rehellistä miestä tuttavallisuuttani\nansaitsemattomana. En käsitä, kuinka ne, jotka toisin ajattelevat,\nvoivat tunnustautua Hänen seuraajikseen, joka ei tehnyt mitään\nerotusta, ellei kenties antanut köyhille etusijaa rikkaiden rinnalla.\nHyvä herra, hän jatkoi kääntyen isännän puoleen, -- nämä kaksi nuorta\nihmistä ovat pitäjäläisiäni, ja minä katselen heitä aivan kuin omia\nlapsiani ja rakastan heitä kuin omiani. Heidän elämäntarinassaan on\nkyllä jotain merkillistä, mutta minulla ei nyt ole aikaa sitä teille\nkertoa.\n\nAdamsissa ilmenevästä suorasukaisuudesta huolimatta talon isäntä,\njoka tunsi maailmaa kyllin paljon, ei ollut kovin kerkeä uskomaan\nhänen vakuuttelujaan. Hän ei vielä ollut aivan varma siitä, oliko\nAdamsissa pappismiestä enempää kuin hänen kauhtanansa. Koetellakseen\nhäntä enemmän hän kysyi siis, oliko herra Pope äskeisin julkaissut\nmitään uutta.\n\nAdams vastasi, että hän oli kuullut mainittua runoilijaa paljon\nylistettävän, mutta ei ollut koskaan lukenut mitään hänen\nteoksistansa eikä niitä tuntenut.\n\n-- Hohoo, isäntä tuumi itsekseen, -- joko sain sinut satimeen. Mitä,\nhän huudahti, -- ettekö ole koskaan nähnyt hänen Homerostansa?\n\nAdams vastasi, että hän ei koskaan ollut lukenut mitään, klassikkojen\nkäännöstä.\n\n-- Kas niin, isäntä vastasi, -- kreikankielessä on arvokkuutta, jota\nmikään nykyinen kieli ei luullakseni saavuta.\n\n-- Ymmärrättekö te kreikkaa, hyvä herra? Adams riensi kysymään.\n\n-- Hiukan, hyvä pastori, vastasi herrasmies.\n\n-- Tiedättekö, arvoisa ystävä, Adams kysäisi, -- mistä saisin ostaa\nAiskhyloksen? Omalleni sattui äskettäin ikävä tapaturma.\n\nAiskhylos oli herrasmiehelle kova pähkinä, vaikka hän tämän varsin\nhyvin tunsi nimeltä. Sen vuoksi hän palaten Homerokseen kysyi\nAdamsilta, mitä kohtaa Iliadista tämä piti oivallisimpana.\n\nAdams vastasi, että hänen kysymyksensä olisi oikeampi, jos olisi\ntiedusteltu, minkälainen kauneus runoudessa on tärkeintä, Homeros kun\noli yhtä oivallinen kaikissa kohdissaan.\n\n-- Ja, hän jatkoi, -- se, mitä Cicero sanoo täydellisestä puhujasta,\nvoidaan sovittaa suureen runoilijaankin: 'Hänen tulee käsittää\nkaikki täydellisyyden vaatimukset.' Homeros teki niin mitä\nsuurimmassa määrässä, eikä filosofi siis syyttä _Runousoppinsa_\nkahdessakymmenessätoisessa luvussa mainitse häntä vain yksinomaan\nrunoilijan nimityksellä. Hän oli näytelmän samoin kuin eepillisenkin\nrunouden isä eikä ainoastaan murhe-, vaan myös huvinäytelmän,\nsillä hänen _Margiteensa_, joka valitettavasti on hukkunut, oli\nAristoteleen sanojen mukaan samassa suhteessa komediaan kuin\nhänen Odysseiansa ja Iliadinsa ovat tragediaan. Häntä siis saamme\nkiittää Aristofaneesta yhtä hyvin kuin Euripideestä, Sofokleesta ja\npoloisesta Aiskhyloksestani.\n\n-- Mutta jos suvaitsette, niin rajoitumme ainakin tällä erää\nIliadiin, hänen jaloimpaan tuotteeseensa, vaikkakin muistelen,\nettä Aristoles ei enempää kuin Horatiuskaan pitänyt sitä Odysseiaa\nparempana. Mitä siis ensiksikin tulee hänen aiheeseensa, voiko\nmikään olla yksinkertaisempi ja samalla ylevämpi? Syystä häntä\nkiittää järkevien arvostelijoiden ensimmäinen siitä, että hän ei\nvalinnut aiheekseen koko sotaa, joka, vaikka hän sanoo sillä olevan\ntäydellisen lopun ja alun, olisi ollut liian laaja tarina ihmisjärjen\nyhdellä silmäyksellä tajuttavaksi.\n\n-- Olen siis usein ihmetellyt, miksi niin täsmällinen kirjailija\nkuin Horatius kirjeessään Lolliukselle mainitsee häntä Troijan sodan\nkertojana, _Trojani belli scriptor_.\n\n-- Toiseksi, hänen teoksessaan esiintyvä toiminta, josta Aristoteles\nkäyttää nimitystä _pragmaton systasis_ eli toiminnan yhteys. Onko\nihmisnerolle mahdollista hahmotella mitään niin täysin yhtenäistä\nja samalla kertaa niin kauttaaltaan suurenmoista? Ja tässä minun\ntäytyy huomauttaa, mitä en muista kenenkään maininneen, nimittäin\nhänen toimintansa ja aiheensa harmonisesta sopusuhtaisuudesta,\nsillä koska aiheena on viha, niin kuinka sopivana toiminnan pohjana\nsilloin onkaan sota, josta kaikki tapaukset johtuvat ja johon\njokainen välitapaus kiinteästi ja välittömästi kohdistuu! Kolmanneksi\nhänen sävynsä eli esitystapansa, jonka Aristoles murhenäytelmän\neri osia kuvaillessaan asettaa toiselle sijalle ja jonka hän sanoo\nsisältyvän toimintaa. En voi ratkaista, tulisiko minun enemmän\nihailla hänen arvostelukykynsä tarkkuutta hienoissa erotuksissa vai\nhänen mielikuvituksensa ääretöntä rikkautta kuvien moninaisuudessa.\nSillä mitä edellisiin tulee, kuinka tarkoin onkaan loukkautuneen\nAkilleen levollisen vakava suuttumus erotettu Agamemnonin tulisesta,\nherjaavasta kiukusta! Kuinka suuresti eroaa Ajaxin raaka rohkeus\nDiomedeen miellyttävästä urhoollisuudesta ja Nestorin viisaus,\npitkän mietiskelyn ja kokemuksen tuote, Odysseuksen pelkästä\nviekkaudesta ja oveluudesta johtuvasta älystä! Jos katselemme\nniiden erilaisuutta, meidän on huudahdettava kuten Aristoteles\nkahdennessakymmenennessäneljännessä luvussaan, että mistään osasta\ntätä jumalaista runoelmaa ei puutu oikea sävy.\n\n-- Voisinpa tosiaan vakuuttaa, että ihmisluonteessa tuskin on\nainoatakaan piirrettä, jota ei jossakin runoelman kohdassa\nkosketella. Ja kuten ei ole mitään intohimoa, jota hän ei kykenisi\nkuvailemaan, samoin ei ole hänen lukijassaankaan mitään sellaista\ntunnetta, jota hän ei voisi herättää esiin. Jos hänellä on jotakin\nmuita saavutuksiaan etevämpää oivallisuutta, olisin taipuvainen\nkuvittelemaan, että se on hänen liikuttava voimansa. Varmaan en\nole koskaan kuivin silmin lukenut niitä kahta välikohtausta,\njoissa Andromakhe esiintyy, edellisessä valittaen Hektorin\nvaaraa ja jälkimmäisessä hänen kuolemaansa. Ne ovat kuvatut niin\nhivelevän hellästi, että uskon runoilijan olleen kunnollisimman ja\nhyväsydämisimmän miehen mitä ajatella saattaa.\n\n-- En voi myöskään olla huomauttamatta, kuinka paljon Sofokles jää\njäljelle alkuperäisen teoksen kauneudesta mukaillessaan Andromakhen\nvaaroja välttämään kehottelevaa puhetta siinä, jonka hän on\nsovittanut Tekmessan suuhun. Ja kuitenkin Sofokles oli suurin nero,\njoka milloinkaan on murhenäytelmiä kirjoittanut, eikä kukaan hänen\nseuraajistansa, toisin sanoen, ei Euripides eikä tragediankirjoittaja\nSeneca ole häntä siinä taidossa lähimainkaan saavuttanut.\n\n-- Hänen tunteistaan ja kielenkäytöstään minun ei taas tarvitse sanoa\nmitään: edelliset ovat erikoisen merkillisiä mitä moitteettoman\ntäydellisyytensä, nimittäin sopivaisuutensa puolesta, ja jälkimmäistä\ntaas Aristoteles, jonka epäilemättä olette lukenut moneen kertaan,\naivan ylivuotavasti ylistää. Mainitsen vielä vain yhden asian, jota\ntuo suuri arvostelija nimittää sanalla _opsis_ eli näkymä ja joka\nkuuluu yhtä hyvin sankarirunoon kuin draamaankin, sillä erotuksella\nvain, että se edellisessä tulee runoilijan ja jälkimmäisessä maalarin\nosaksi. Mutta onko maalari koskaan kuvaillut sellaista näkyä kuin\n_Iliadin_ kolmannessatoista ja neljännessätoista luvussa, missä\nlukija yhdellä katsomalla näkee Troijan, sen edustalle asettuneen\narmeijan, kreikkalaisten sotajoukon, leirin ja laivaston, Jupiterin\nistumassa Ida-vuorella, pää pilveen verhottuna ja ukonnuoli kädessään\nkatsellen Traakiaa kohti, Neptunuksen ajamassa meren halki, joka\njakautuu hänen kummallekin puolelleen päästäen hänet kulkemaan, ja\nsitten istuutumassa Samoksen vuorelle? Näemme taivaat avoinna ja\nkaikki jumalat valtaistuimillaan. Se on ylevää! Se on runoutta!\n\nSitten Adams lukea rapsautti ulkomuistista satakunta kreikkalaista\nsäkeistöä niin mahtavalla äänellä, sellaisella korostuksella ja niin\npontevan elävästi, että melkein säikähdytti naiset. Herrasmies ei\ntaas enää laisinkaan epäillyt Adamsia, vaan pikemminkin kuvitteli,\nettä oli saanut piispan taloonsa. Hän alkoi ylistellä tämän oppia,\nja hänen hyväsydämisyytensä kosketti myös kaikkia vieraita. Hän\nsanoi suuresti surkuttelevansa neito-rukkaa, joka näytti kalpealta\nja uupuneelta matkansa jälkeen, ja hän sai tosiaan paljon korkeamman\nkäsityksen hänen säädystään kuin mitä se ansaitsi. Hän sanoi\npahoittelevansa, ettei hän voinut toimittaa makuusijoja heille\nkaikille, mutta jos he tyytyisivät hänen takkansa lämpöön, niin hän\nvalvoisi miesten kanssa, ja nuori nainen voisi, jos häntä halutti,\njakaa hänen vaimonsa vuoteen, mihin hän samalla kehotti, heillä kun\noli runsaan kilometrin kävelymatka läheisimpäänkin ravintolaan, joka\nsitäpaitsi ei ollut parhaimpia.\n\nAdams, joka piti istumapaikastaan, oluestaan, tupakastaan ja\nseurastaan, kehotti Fannyä suostumaan tähän ystävälliseen\nehdotukseen, ja siihen kehotukseen Josefkin yhtyi. Jokseenkin\nhelposti tyttö taipuikin, sillä hän oli nukkunut vain vähän viime\nyönä eikä ollenkaan edellisenä, joten itse lempikään tuskin\nenää kykeni pitämään hänen silmiänsä auki. Kun ehdotukseen siis\nmielihyvällä suostuttiin, niin kunnon vaimo toi pöydälle kaikenlaista\nsyötävää, mitä talossa oli tarjolla, ja hartaasta kutsusta vieraat\nyhtä hartaasti kestitsivät itseään, varsinkin pastori Adams. Mitä\nmolempiin toisiin tulee, he olivat esimerkkinä sen fyysillisen\nhavainnon totuudesta, ettei rakkaus enempää kuin muutkaan makeiset\nkiihota ruokahalua.\n\nTuskin illallinen oli nautittu, kun Fanny omasta toivomuksestaan\nlähti pöydästä ja kunnon emäntä otti hänet vuodetoverikseen. Talon\nisäntä, Adams ja Josef, joka olisi kainosti poistunut, ellei\nherrasmies olisi kaikin mokomin vaatinut häntä jäämään, asettuivat\ntakkavalkean ympärille, missä Adams, käyttääksemme hänen omia\nsanojansa, täytti uudelleen piippunsa ja herrasmies otti esille\npullon oivallista olutta, joka oli talon parasta juomaa.\n\nJosefin kaino käytös, hänen ulkonainen siroutensa, Adamsin hänestä\nantama luonteenkuvaus ja se ystävyys, jota tämä näkyi tuntevan\nnuorukaista kohtaan, alkoivat herättää herrasmiehessä myötätuntoa ja\nkutkuttaa hänen uteliaisuuttaan, joten hän halusi tietää, minkälaisia\nAdamsin mainitsemat merkilliset seikat hänen elämäntarinassaan\nolivat. Tuskin Adams oli saanut tietää hänen uteliaisuutensa, kun\nhän Josefin suostumuksella myöntyi sitä tyydyttämään ja kertoi siis\nkaikki, mitä tiesi, sovittaen sanansa mahdollisimman hienotunteisesti\nlady Boobya kohtaan. Hän päätti tarinoimisensa mainitsemalla\nJosefin ja Fannyn välisestä pitkäaikaisesta, uskollisesta ja\nmolemminpuolisesta rakkaudesta eikä salannut tytön halpaa syntyperää\nja puutteellista kasvatusta. Nämä viimeksi mainitut seikat poistivat\nkokonaan herrasmiehen mielessä heränneen aavistuksen, että Fanny oli\njonkin hienostoon kuuluvan ylhäisen miehen tytär, että Josef oli\nkarannut hänen kanssaan ja että Adams oli juonessa mukana. Hän oli\nnyt kovin ihastunut vieraisiinsa, joi hyvin hilpeästi heidän maljansa\nja kiitteli moneen kertaan Adamsia, joka oli vaivannut paljon\nleukojansa, hän kun oli seikkaperäinen tarinoitsija.\n\nAdams sanoi isännälle, että nyt oli tämän vallassa tehdä\nvastapalvelus. Sillä miehen erinomainen ystävällisyys ja samoin\ntämän omistama kirjallinen tietomäärä, jota hän ei ollut odottanut\ntapaavansa sellaisen katon alta, olivat herättäneet hänessä enemmän\nuteliaisuutta kuin mitä hän koskaan oli tuntenut.\n\n-- Sen vuoksi, hän sanoi, -- jollei se teille, hyvä herra, tuota\nvaivaa, niin kertokaahan meille elämäntarinanne.\n\nHerrasmies vastasi, että hän ei voinut kieltää, mitä Adamsilla\noli niin hyvä oikeus vaatia, ja niinpä hän muutamien kertomuksen\nesipuheeksi kuuluvien tavallisten anteeksipyytelyjen jälkeen aloitti\ntähän tapaan:\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU\n\nHerrasmies kertoo elämäntarinansa.\n\n\n-- Hyvä pastori, olen kotoisin sivistyneestä perheestä ja syntynyt\nherrasmieheksi. Sain hyvän kasvatuksen ja kävin yleisessä\noppilaitoksessa, jossa edistyin niin pitkälle, että opin hyvin\nlatinaa ja saavutin välttävät tiedot kreikankielessäkin. Kuudentoista\nikäisenä ollessani isäni kuoli, jättäen minut itse hoitamaan\nasioitani. Häneltä sain perinnöksi joltisenkin varallisuuden,\nmikä hänen aikomuksensa mukaan oli joutuva haltuuni vasta\nkahdenkymmenenviiden ikäiseksi tultuani, sillä hän väitti aina,\nettä se muka oli kyllin aikaista kelle tahansa päästä kokonaan\noman harkintansa mukaan toimimaan. Mutta kun tämä tarkoitus\ntestamentin sanamuodosta jäi niin hämäräksi, että lakimiehet\nneuvoivat minua riitelemään mainitusta kohdasta holhoojani kanssa,\nen piitannut vähääkään isä-vainajani minulle itselleni riittävän\nvarmoista aikomuksista noudattaakseni heidän neuvoansa, ja pian\nminun onnistuikin ajaa tahtoni perille, sillä uskotut miehet eivät\npuolestaan asiaa kovin itsepäisesti vastustaneet.\n\n-- Hyvä herra, Adams virkkoi, -- saanko kohteliaimmin kysyä, mikä on\nnimenne?\n\nToinen ilmoitti nimensä olevan Wilson ja jatkoi sitten:\n\n-- Jäin kouluun vain lyhyeksi aikaa hänen kuolemansa jälkeen.\nKoska olin aikaisin varttunut nuorukainen paloi kiihkeästä halusta\npäästä maailmaan mukaan, mihin ulkomuotoni, tietoni ja miehuuteni\nminut mielestäni tekivät täysin kykeneväksi. Ja tämän aikaisen\noppaattoman elämän pyörteihin joutumisen syyksi luen kaikki itseäni\nmyöhemmin kohdanneet onnettomuudet, sillä paitsi tästä johtuvia\nsilminnähtäviä vaurioita on yksi, jota ei ole niin yleisesti\nhuomattu: ensimmäistä vaikutelmaa, jonka ihmiset itsestämme saavat,\non perin vaikea haihduttaa. Kuinka onnetonta siis täytyykään olla,\nettä on muodostettava luonteemme elämässä ennen kuin ollenkaan voimme\ntietää sen arvoa tai osaamme punnita niiden tekojen seurauksia, jotka\nvakiinnuttavat vastaisen maineemme!\n\n-- Juuri vähän ennen kuin olin täyttänyt seitsemäntoista ikävuotta,\njätin koulun ja läksin Lontooseen vain seitsemän puntaa taskussani,\nmikä silloin mielestäni oli suuri summa, mutta jonka sitten\nkummastuksekseni havaitsin varsin pian kuluneeksi.\n\n-- Kunnianhimonani ja pyrkimyksenäni oli tulla hienoksi\nherrasmieheksi, ja ensimmäisten tarvikkeiden sitä varten arvelin\nolevan hankittavissa räätäliltä, peruukkien valmistajalta ja eräiltä\nmuilta ihmisruumiin verhoamisesta ja somistamisesta huolehtivilta\nammattilaisilta. Kukkaroni laihuudesta huolimatta sain luottoa\nhelpommin kuin olin odottanutkaan ja olin pian toivomukseni\nmukaisessa asussa. Myönnän, että se silloin oli minulle mieluinen\nyllätys, mutta myöhemmin olen havainnut monilla liikemiehillä\nkaupungin hienommassa osassa olevan periaatteena suorittaa tilauksia\nniin auliisti kuin voivat, laskea hinnat mahdollisimman korkeiksi ja\nvangituttaa velallisensa niin pian kuin saavat tilaisuuden.\n\n-- Sitten aloin miettiä herrasmiehelle muka lähinnä tarpeellisia\npätevyysehtoja, nimittäin tanssia, miekkailua, kaunoratsastusta ja\nsoitantoa. Mutta kun ne kysyivät varoja ja aikaa, niin lohduttauduin\ntanssiin nähden sillä, että nuoruudessani olin hiukan oppinut ja\nettä osasin varsin sirosti sipsuttaa menuettia. Mitä miekkailuun\ntulee, niin arvelin, että hyväntuulisuuteni säästäisi minut\nriidoista. Ratsastustaito taas ei toivottavasti tullut kysymykseen,\nja soitannossa kuvittelin helposti voivani saavuttaa kylliksi\nmainetta, koskapa olin kuullut joidenkuiden koulutoverieni väittävän\nymmärtävänsä oopperoita, vaikka he eivät osanneet laulaa eivätkä\nsoittaa viulua.\n\n-- Kaupungin ja sen seuraelämän tunteminen näytti minusta myöskin\nasiaankuuluvalta, ja sen luulin saavuttavani käymällä julkisissa\npaikoissa. Uutterasti niissä siis kävinkin, ja tulin pian taitavaksi\nmuodikkaissa sanasutkauksissa opin äänekkäästi arvostelemaan\nmuodinmukaisia huvituksia ja tunsin muodikkaimmat miehet ja naiset\nsekä nimeltä että ulkonäöltä.\n\n-- Nyt ei enää puuttunut mielestäni mitään muuta kuin seikkailu,\njonka päätinkin heti kokea. Tarkoitan seikkailun mainetta. Ja minua\nonnistikin niin hyvin, että minulla ennen pitkää oli lemmensuhde\npuolentusinan pääkaupungin hienoimman naisen kanssa.\n\nNämä sanat kuullessaan Adams huokasi syvään, siunaili ja huudahti\nsitten:\n\n-- Hyvä Jumala, kylläpä tämä on inhaa aikaa!\n\n-- Eipä niinkään inhaa kuin kuvittelette, herrasmies jatkoi, --\nsillä minä vakuutan teille, että minun tietääkseni he kaikki olivat\ntai saattoivat olla koskemattomia kuin Vestan neidot. Minä en\netsinyt mitään muuta kuin ainoastaan mainetta, että olin salaisissa\nlemmensuhteissa heidän kanssaan, ja sen minä saavutinkin. Mutta\nehkäpä sekin oli vai itserakasta luulottelua, sillä ne henkilöt,\njoille näyttelin rakastajattarieni pikku kirjeitä, tiesivät kaiketi\nyhtä hyvin kuin minä itsekin, että ne olivat väärennettyjä ja että\nitse olin ne itselleni kirjoittanut.\n\n-- Kirjoittanut kirjeitä itsellenne! Adams huudahti tuijottaen\npuhujaan.\n\n-- Oh, hyvä herra, toinen vastasi, -- sepä juuri onkin harhaantuneen\naikamme ilmiöitä. Puolet nykyisistä näytelmistämme mainitsevat\njostakusta tuollaisesta henkilöstä. On uskomatonta, kuinka paljon\nvaivaa näin ja kuinka mielettömiä keinoja käytin panetellakseni\nhienon maailman naisia. Milloin kuulin jonkun ihastuksella\npuhuvan jostakusta, vastasin: -- Hiiteen mokoma! Pian saamme\nhänet sinne ja sinne! Kun sitten toinen sanoi luulleensa häntä\nsiveelliseksi naiseksi, virkoin: -- Niin, sinä luulet jokaista\nnaista siveelliseksi, kunnes hänestä tulee katulutka, mutta sinä ja\nminä, Jack tai Tom, käännyin jonkun muun seurassaolijan puoleen,\n-- tiedämme toista. Tällöin sieppasin paperin taskustani, ehkä\nräätälilaskun, suutelin sitä ja huudahdin samalla: -- Jukoliste,\nolinpa minä häneen kerran oikein pihkaantuneena!\n\n-- Jatkakaa, olkaa hyvä, mutta älkää kirotko enää, Adams kehotti.\n\n-- Pyydän teiltä anteeksi, pastori, herrasmies sanoi. -- No niin,\nsillä elämänuralla jatkoin runsaasti kolme vuotta.\n\n-- Millä uralla? Adams kysäisi. -- En muista maininneenne mistään\nurasta.\n\n-- Huomautuksenne on oikea, herrasmies vastasi hymyillen. -- Minun\nolisi pikemmin pitänyt sanoa, että jatkoin tätä tyhjäntoimitusta.\nMuistan jonkin aikaa myöhemmin kirjoittaneeni päiväkirjan yhdeltä\npäivältä, ja se olisi luullakseni yhtä hyvin kelvannut jokaisen\npäivän ohjelmaksi koko tuolla ikäkaudella. Koetan toistaa sen teille.\n\n-- Aamulla nousin, otin upean keppini ja läksin ulos vihreässä\nnutussani, tukka käherrettynä, Adams huoahti, -- ja kävelin jouten\nkello kymmeneen asti. Menin sitten huutokauppaan; sanoin rouva X:lle,\nettä hänellä oli likaiset kasvot, nauroin sydämellisesti jollekin\nkapteeni Y:n lauseelle, en muista, mitä se oli, koska en sitä\noikein kuullutkaan, kuiskasin lordi Z:lle, kumarsin sille ja sille\nherttualle, aioin tehdä tarjouksen nuuskarasiasta, mutta pidätyin\nhuutamasta pelosta, että olisin sen kenties saanut.\n\n    Kello\n\n      \"  2:sta 4:ään minä pukeuduin. (Huokaus.)\n      \"  4:stä 6:een söin päivällistä. (Huokaus.)\n      \"  6:sta 8:aan kahvilassa.\n      \"  8:sta 9:ään Drury-kujan pelihuoneessa.\n      \"  9:stä 10:een Lincolnin majatalon kentällä.\n      \" 10:stä 12:een vierashuoneessa. (Raskas huokaus.)\n\nMissään näistä paikoista ei tapahtunut mitään mainitsemisen arvoista.\n\nSiihen Adams huomautti kiivaasti:\n\n-- Hyvä herra, tuo on alhaisempaa kuin luontokappaleen elämä, tuskin\nloiskasvien asemaa korkeammalla, ja ihmettelen, että niin järkevä\nmies kuin te saattoi mokomaan viehättyä.\n\n-- Se, mikä johdattaa meidät useampiin mielettömyyksiin kuin\naavistattekaan, tohtori, herrasmies vastasi, -- nimittäin\nturhamaisuus, vietteli minut mokomaan narrimaisuuteen. Sillä niin\nhalveksittava olio kuin olinkin, ja vakuutan teille, että ette voi\ntuntea syvempää halveksumista moista viheliäistä raukkaa kohtaan\nkuin mitä nykyisin itse tunnen, ihailin silloin itseäni ja olisin\nylenkatsonut henkilöä, joka olisi näyttänyt sellaiselta kuin te nyt\n(suottehan minulle anteeksi), kaikesta opistanne, kaikista niistä\noivallisista ominaisuuksista huolimatta, jotka olen teissä havainnut.\n\nAdams kumarsi ja pyysi häntä jatkamaan.\n\n-- Vietettyäni kaksi vuotta tällaista elämää, kertoja jatkoi,\n-- tapahtui jotakin, mikä pakotti minut vaihtamaan näyttämöä.\nOllessani eräänä päivänä St. Jamesin kahvilassa, kertoen varsin\nvapaapuheisesti eräästä nuoresta säätyläisnaisesta, eräs saapuvilla\noleva kaartinupseeri katsoi velvollisuudekseen ryhtyä puolustamaan\ntämän mainetta ja väitti minun valehtelevan. Sanoin, että olin\nmahdollisesti erehtynyt, mutta etten tieten ollut lausunut enempää\nkuin mikä oli totta. Siihen hän vastasi vain pilkallisella\nirvistyksellä.\n\n-- Sen jälkeen huomasin omituista kylmyyttä kaikissa tuttavissani.\nKukaan heistä ei ensimmäisenä puhutellut minua, ja aniharvat\nvastasivat edes kohteliaaseen kumarrukseen. Seurue, jonka kanssa\nminun oli tapana syödä päivällistä, hylkäsi minut joukostaan, ja\nviikon kuluttua havaitsin olevani yhtä yksinäni St. Jamesissa kuin\nolisin oleskellut erämaassa. Rehti vanhanpuoleinen herrasmies, jolla\noli iso hattu ja pitkä miekka, sanoi minulle viimein, että minun\nnuoruuteni säälitti häntä, ja sen vuoksi hän neuvoi minua osoittamaan\nmaailmalle, etten ollut sellainen lurjus, joksi minua luultiin.\nAluksi en ymmärtänyt häntä, mutta hän selitti tarkoituksensa ja\nsanoi lopuksi, että jos tahdoin kirjoittaa kaksintaistelu-haasteen\nkapteenille, niin hän pelkästä säälistä ottaisi viedäkseen sen\nperille.\n\n-- Kovin sääliväinen henkilö tosiaan! Adams huudahti.\n\n-- Minä pyysin miettimisaikaa seuraavaan päivään, herrasmies jatkoi,\n-- ja vetäydyin asuntooni punnitsemaan seurauksia puolelta ja\ntoiselta niin hyvin kuin taisin. Toiselta puolen näin edessäni sen\nvaarallisen vaihtoehdon, että joko menettäisin henkeni tai tahraisin\nkäteni miehen verellä, jolle en ollut laisinkaan suutuksissa. Pian\ntein sen johtopäätöksen, että se etu, mikä toiselta puolen näkyi\nkoituvan, ei ollut tämän uhkapelin arvoinen. Sen vuoksi päätinkin\nlivistää, ja lähdin Templeen, jossa vuokrasin itselleni huoneet.\n\n-- Täällä sain pian uuden tuttavapiirin, joka ei tiennyt mitään\näskeisistä vaiheistani. Eivät he tosin olleet kovin mieleni mukaisia\ntovereita, sillä Templen keikarit ovat vain muiden varjoja. He\novat niin olevinaan ja teeskentelevät niin paljon, että heille\nei siinä suhteessa ole missään vertaa. Heidän turhamaisuutensa\non, jos mahdollista, vielä naurettavampi kuin muiden. Täällä\ntapasin hienostelevia nuoria miehiä, jotka ryypiskelivät heille\ntuntemattomien lordien kanssa ja olivat lemmensuhteissa naisten\nkanssa, joita eivät olleet koskaan nähneet. Covent Garden oli\nnyt kunnianhimoni äärimmäisin raja. Siellä loistin teatterien\nparvekkeilla, kävin porttojen luona, kosiskelin appelsiinityttöjä ja\nkatselin roskanäytelmiä.\n\n-- Tämän elämisen pysähdytti pian lääkärini, joka vakuutti minulle\nolevan välttämätöntä sulkeutua kuukauden päiviksi kammiooni. Sen\njälkeen, kun minulla oli ollut hyvää aikaa mietiskellä, päätin\nluopua kaikesta enemmästä kanssakäymisestä keikarien ja muodikkaiden\nnuorukaisten kanssa, olivatpa mitä laatua tahansa, ja kaikin tavoin\nkoettaa välttää sitä, että minut taas tuomittaisiin sulkeutumaan\nasuntooni.\n\n-- Minusta, Adams virkkoi, -- neuvo vetäytyä kuukaudeksi\nyksinäisyyteen mietiskelemään oli hyvin paikallaan, mutta olisin\npikemmin odottanut sitä pappismiehen kuin lääkärin taholta.\n\nHerrasmies hymyili Adamsin yksinkertaisuuden johdosta ja lähemmin\nselittämättä tätä inhoittavaa asiaa jatkoi näin:\n\n-- Tuskin olin täysin toipunut, kun huomasin, että himoni naisiin,\njota pelkäsin tyydyttää entiseen tapaani, teki minut hyvin\nhermostuneeksi. Sen vuoksi päätin pitää rakastajatarta. Eipä\naikaakaan, niin valitsinkin nuoren neitosen, joka sitä ennen oli\nollut kahden herrasmiehen hempukkana ja jota minulle suositteli\nkuuluisa parittaja. Minä otin hänet asuntooni ja sitouduin\nsuorittamaan hänelle määrätyn palkan yhteiselämämme aikana. Sen\nmaksaminen olisi minulta kenties sujunut varsin kehnosti, mutta hän\nei sallinutkaan minun olla pitkää aikaa hämilläni siinä suhteessa.\nSillä ennen ensimmäistä tilipäivää tapasin hänet asunnossani liian\ntuttavallisessa seurustelussa nuoren miehen kanssa, joka oli puettu\nupseeriksi, mutta oli kaupungin oppipoikia. Sen sijaan että olisi\npuolustellut uskottomuuttaan, hän syyti suustaan puoli tusinaa\nkirouksia ja napsauttaen minulle sormiansa vannoi, ettei hän\nalentuisi rajoittumaan Englannin parhaimpaankaan mieheen.\n\n-- Tämän jälkeen erosimme, ja sama parittaja hankki hänelle pian\ntoisen elättäjän. Eromme ei minua kovin paljon surettanutkaan,\nkoska parin päivän kuluttua havaitsin, että minulla oli sitä\nsuurempi syy olla pahoillani kohtaamisestamme, sillä minun täytyi\nkäydä toistamiseen lääkäriäni puhuttelemassa. Nyt minun oli\nkärsittävä rangaistusta muutama viikko, jolla ajalla tutustuin\nkauniiseen nuoreen tyttöön. Hän oli herrasmiehen tytär. Palveltuaan\nneljäkymmentä vuotta armeijassa ja otettuaan osaa kaikkiin\nMarlboroughin herttuan sotaretkiin isä oli kuollut eläkkeellä\nolevana luutnanttina jättäen leskensä tämän ainoan lapsen kera kovin\nvaikeisiin olosuhteisiin. He nauttivat hallitukselta vain pientä\neläkettä, minkä lisäksi tytär kykeni ansaitsemaan hiukan työllään,\nsillä hän oli perin näppärä neulankäyttäjä.\n\n-- Siihen aikaan, kun tähän tyttöön ensin tutustuin, nuori\nhyvinvoipa mies tavoitteli häntä avioliittoon. Hän oli opissa\npalttinakauppiaalla, ja hänellä oli vähän varoja, jotka olisivat\nriittäneet oman liikkeen perustamiseen. Neitosen äiti oli hyvin\nmieltynyt naimiskauppaan, ja syystä kyllä. Mutta pian minä sen\nehkäisin. Minä esitin tuon miehen hänen rakastetulleen niin huonossa\nvalossa ja käytin niin taitavasti imartelua, lupauksia ja lahjoja,\nettä puhumatta teille asiasta pitemmälti kuin on tarpeellista sain\ntyttö-paran vaikutukseni alaiseksi ja houkuttelin hänet pois äitinsä\nluota! Sanalla sanoen, minä viettelin hänet.\n\nTuon lauseen kuullessaan Adams hypähti tuoliltaan, harppasi kolmella\naskeleella lattian yli ja palasi sitten istumaan.\n\nTämä osa kertomustani ei voi koskea teihin kipeämmin kuin minuun\nitseeni. Vakuutan teille, että en omasta mielestäni voi sitä koskaan\nkyllin katua. Mutta jos sitä nyt jo inhoatte, niin kuinka paljon\nsuuremmaksi inhonne tuleekaan kuullessanne tämän raa'an, lurjusmaisen\nteon seuraukset! Teidän luvallanne siis lopetan tähän.\n\n-- Älkää suinkaan, Adams huudahti, -- jatkakaa vain, minä pyydän\nteitä, ja suokoon taivas, että vakavasti kadutte tätä ja monia muita\nseikkoja, joista olette kertonut!\n\n-- Minä tunsin itseni nyt, herrasmies jatkoi, -- niin onnelliseksi\nkuin nuoren, kauniin, hyvinkasvatetun ja monilla miellyttävillä\navuilla varustetun tytön omistaminen saattoi minut tehdä. Elimme\nmuutamia kuukausia toisiimme perin hellästi kiintyneinä ilman muuta\nseuraa tai kanssakäymistä kuin toinen toisemme. Mutta sitä ei\nvoinut aina jatkua, ja vaikka vielä tunsin suurta hellyyttä häntä\nkohtaan, aloin yhä enemmän ja enemmän kaivata vaihtelua ja siis\nyhä useammin jättää hänet yksikseen, lopulta päiväkausiksi. Hän ei\nollut osoittamatta hiukan levottomuutta näissä tilaisuuksissa ja\nvalitti viettämänsä elämän synkän alakuloista yksitoikkoisuutta.\nSitä auttaakseni tutustutin hänet eräisiin muihin jalkavaimoihin,\njoiden kanssa hänellä sitten oli tapana pelata korttia sekä käydä\nnäytelmissä ja muissa huvituksissa. Hän ei ollut kauan elänyt heidän\nläheisessä tuttavuudessaan ennen kuin havaitsin silmäänpistävän\nmuutoksen hänen käytöksessään. Kaikki hänen kainoutensa ja\nviattomuutensa hävisi vähitellen, kunnes hänen sielunsa aivan\nturmeltui. Hän seurusteli irstailijoiden kanssa, oli kaikin tavoin\nolevinaan eikä tuntenut itseään koskaan levolliseksi paitsi ollessaan\nulkona tai kun hänellä oli vieraita asunnossani. Hän oli kovin\nrahanhimoinen, äärettömän tuhlaavainen ja löyhäsuinen, ja jos\njoskuskin vastustelin hänen pyyntöjään, oli siitä heti seurauksena\nkirouksia, kyyneleitä ja hysteerisiä kohtauksia.\n\n-- Kun hellyyden ensimmäinen riemullinen hekuma oli jo kauan sitten\nohi, niin tämä käytös vieroitti pian sydämeni hänestä. Aloin\nmielihyvällä ajatella, että hän ei ollut vaimoni, jopa tuumia\nhänen jättämistänsäkin. Mutta vihjaistuani hänelle aikeestani\nhän säästi minulta vaivan ajaa hänet ovesta ulos ja lähti siis\nomasta aloitteestaan, murrettuaan ensin kirjoituspöytäni laatikon,\njosta otti mukaansa kaikki mitä löysi, noin kaksisataa puntaa.\nSuuttumukseni ensi vimmassa päätin ahdistaa häntä lain koko\nankaruudella, mutta kun hänen onnistui päästä käsistäni tuon ensi\nkuvastumiseni aikana, raivoni talttui sittemmin. Ja ajateltuani,\nettä minä olin ollut ensimmäinen hätyyttäjä ja että ryöstämällä\nhänen sielunsa puhtauden olin tehnyt hänelle vääryyden, jota en\nvoinut korvata, sekä kuultuani samaan aikaan, että hänen vanhan\näiti-rukkansa sydän oli murtunut tyttären karkaamisesta hänen\nluotaan, minä, pitäen itseäni hänen murhaajanaan...\n\n-- Kuten hyvällä syyllä voittekin pitää, Adams huudahti huoahtaen.\n\n-- Olin mielissäni, että Jumala kaikkivaltias sillä tavoin oli\nminua rangaissut, ja päätin tyynesti tyytyä menetykseeni. Toivoinpa\ntosiaan, että en enää koskaan olisi kuullut tuosta tyttö-raukasta,\njosta lopuksi tuli kaikkien hylkimä rietas nainen. Kun hän muutamia\nvuosia oli elänyt julkisena porttona, hän päätti vihdoin kurjan\nelämänsä Newgaten kuritushuoneessa.\n\nTässä herrasmies veti syvän henkäyksen, jota Adams äänekkäästi\nsäesti, ja molemmat jäivät sanattomiksi, katsellen muutaman minuutin\najan toisiansa.\n\nVihdoin talon isäntä jatkoi näin:\n\n-- Olin ollut täysin uskollinen tälle tytölle niin kauan kuin häntä\npidin, mutta hän oli tuskin lähtenyt luotani ennen kuin havaitsin\nmuitakin merkkejä hänen uskottomuudestaan itseäni kohtaan kuin vain\nrahojeni menetyksen. Sanalla sanoen, minun täytyi käydä kolmannen\nkerran lääkäriäni puhuttelemassa, jonka käsistä en nopeasti\npäässytkään.\n\n-- Nyt vannoin luopuvani kaikista enemmistä tekemisistä\nnaissukupuolen kanssa, valittelin äänekkäästi, että se ilo ei\nmaksanut vaivaa ja ivailin kaunokaisia yhtä karkeasanaisesti kuin\nJuvenal itse aikoinaan. Katselin kaikkia kaupungin ilotyttöjä\ninholla, jota toisen ei ole helppo käsittää, ja he näyttivät minusta\nkoreaksi maalatuilta palatseilta, joissa tauti ja kuolema asui. Eikä\nniiden kauneuskaan tehnyt niitä silmissäni sen halutummiksi kuin\nkullattu kuori pilleriä tai kultalevyt ruumisarkkua. Mutta vaikken\nenää ollut ehdottomasti hekuman orja, minulla oli syytä kuitenkin\nmyöntää olevani vieläkin sen vaikutuksen alainen. Vihani naisia\nkohtaan väheni päivä päivältä, ja pelkäänpä, että ajan pitkään olisin\njälleen langennut jonkun yleisen naisen helmaan, jollei minussa olisi\nsyttynyt hehkuva rakkaus ihanaan Sapphiraan. Kun intohimoni kerran\noli herännyt, hän valloitti nopeasti sydämeni. Sapphira oli erään\nuhkean hienon maailman miehen vaimo, ja minun on tunnustettava, että\ntuo mies kaikin tavoin näkyi olevan hänen hellyytensä arvoinen.\nHuhuttiin kuitenkin, että hän ei saanut sitä nauttia. Rouva oli\ntosiaan täydellinen _coquette_.\n\n-- Kuulkaahan, hyvä herra, Adams kysyi, -- mitä merkitsee _coquette_?\nOlen tavannut sen sanan ranskalaisten kirjailijoiden teoksissa,\nmutta en ole koskaan voinut saada selville, mitä sillä tarkoitetaan.\nArvelen sen olevan samaa kuin _une sotte, englanninkielellä hupsu_.\n\n-- Hyvä herra, toinen vastasi, -- kenties ette suuresti erehdy, mutta\nkoska se on erikoista hulluudenlajia, niin koetan kuvailla sitä\nteille. Jos kaikki luontokappaleet luokiteltaisiin luomakunnassa\nniiden hyödyllisyyden mukaan, tunnen harvoja eläimiä, jotka eivät\nvoisi kilpailla _coquetten_ kanssa. Eikä tuo olento juuri muuhun\npyrikään kuin vaistomaisuuteen, sillä vaikka joskus saatamme\nkuvitella, että sitä elähdyttää turhamaisuus, niin kaikkein suurin\nosa sen toimista jää tuonkin alhaisen vaikuttimen alapuolelle,\nkuten esimerkiksi monet järjettömät eleet ja kujeet, jotka ovat\näärettömän paljon hupsumpia kuin mitä kaikkein naurettavimmilla\nlinnuilla ja nelijalkaisilla saatamme havaita ja jotka ehkä saavat\nkatselijan uskomaan, että tuo hupsu naikkonen pyrkii halveksumisemme\nkohteeksi. Hänen luonnepiirteenänsä on pelkkä teeskentely, ja sitäkin\nohjaavat vain oikut. Sillä, kuten tuo olento joskus on olevinaan\nkaunis, viisas älykäs, hyväluontoinen, kohtelias ja erinomaisen\nterve, samaten hän toisin vuoroin teeskentelee rumuutta, hupsuutta,\nmielettömyyttä, häijyä luonnetta, huonoa kasvatusta ja sairautta.\nHänen elämänsä on alituista valhetta, ja ainoa sääntö, jonka nojalla\nvoitte hänenlaisiansa arvostella, on, että he eivät koskaan ole\nsitä, miltä he näyttävät. Jos rakastaminen olisi _coquettelle_\nmahdollista, mitä se ei ole, sillä jos hän koskaan voi rakastua, niin\nsiitä hetkestä asti hän ei enää olekaan _coquette_, hän tekeytyisi\naivan välinpitämättömäksi rakkautensa esinettä kohtaan, jollei\nehkä osoittaisi hänelle vihamielisyyttä. Voitte siis olla varma,\nettä milloin he yrittävät vakuuttaa mieltymystään, he ovat ainakin\nvälinpitämättömiä.\n\n-- Niinpä oli Sapphiranikin laita, sillä tuskin hän oli havainnut\nminut ihailijainsa joukossa, kun hän antoi minulle niin sanottua\nrohkaisua. Usein hän katsahti minuun, ja nähdessään minun katseeni\nkohtaavan hänen silmänsä hän tavallisesti heti käänsi ne toisaalle,\nilmaisten samalla kertaa mahdollisimman paljon hämmentymistä ja\nliikutusta. Näillä eleillä oli tarkoitettu vaikutuksensa, ja kun minä\nkävin uutterammaksi pyrkimyksissäni kuin hänen muut ihailijansa,\nhän lähenteli samassa suhteessa minua suoranaisemmin kuin niitä\nmuita. Hän puhui hiljaisella äänellä, kuiskaili, lirkutti, huokaili,\nvavahteli, nauroi ja teeskenteli monia intohimon ilmaisuja, joilla\njoka päivä petetään tuhansia. Pelatessani hänen kanssaan vistiä\nhän katsahti minuun usein totisena, samalla unohtaen jakaa kortit\nja tunnustaa väriä. Sitten hän purskahti hölmömäiseen nauruun ja\nhuudahti: -- Oih, mitä ihmettä minä nyt ajattelinkaan!\n\n-- Jotta en pitemmillä puheilla vaivaisi teitä, sanon, että\nläpikäytyäni riittävän kohteliaisuuskurssin, kuten arvelin, ja\nvarmana rakastetussani herättämistäni voimakkaista vastatunteista\netsin tilaisuutta ilmoittaakseni hänelle lempeni. Hän vältti tätä\nniin paljon kuin mahdollista, joskin suurella uutteruudellani vihdoin\nonnistuin hankkimaan itselleni tuollaisen tilaisuuden. En huoli\nkuvailla keskustelumme kaikkia yksityiskohtia. Sanon vain, että kun\nhän ei enää voinut olla muka käsittämättä tarkoitustani, hän ensiksi\ntekeytyi tavattoman kummastuneeksi ja heti sen jälkeen yhtä hurjasti\nvihaiseksi. Hän kysyi ihmetellen, mitä olin hänen käyttäytymisessään\nnähnyt, joka sai minut häntä tällä tavoin loukkaamaan. Ja riuhtautuen\nkäsistäni heti kun siihen kykeni, hän sanoi minulle, että minulla ei\nollut muuta keinoa välttää hänen suuttumuksensa seurauksia kuin että\nkokonaan kartan hänen näkemistään tai ainakaan en saisi häntä enää\nkoskaan puhutella.\n\n-- En tyytynyt tähän vastaukseen, vaan hätyyttelin häntä edelleenkin,\nmutta tuloksettomasti. Ja vihdoin varmenin siitä, että hänen\npuolisonsa yksinään omisti hänen ruumiinsa ja ettei hän enempää kuin\nkukaan muukaan ollut tehnyt mitään vaikutusta naisen sydämeen.\n\n-- Tämän virvatulen seuraamisesta minut vieroittivat erään\nporvarisrouvan lähentelyt, joka, vaikkei ollutkaan varsin nuori\ntai sievä, kuitenkin oli liian viehättävä, jotta lemmekkäässä\nmielentilassani olisin hylännyt hänet. Pian siis tyydytin hänet\nilmaisemalla, että hän ei ollut viskellyt vihjailujaan karulle ja\nkylmälle maaperälle, päinvastoin ne tuottivat hänelle heti hartaan\nja himoitsevan rakastajan. Eikä hän antanutkaan minulle mitään\nvalittamisen syytä. Hän vastasi herättämäänsä lämpöön yhtä suurella\ntulisuudella. En ollut enää tekemisissä keimailevan koketin kanssa,\nvaan sellaisen, joka oli liian viisas alentamaan lemmen jaloa hehkua\nnaurettavalla turhamaisuudella. Heti ymmärsimme toisiamme, ja koska\netsimämme ilot tuottivat molemminpuolista tyydytystä, löysimme ne\npian ja nautimme niistä. Aluksi pidin itseäni hyvin onnellisena tämän\nuuden rakastajattaren omistamisesta. Hänen hellyytensä olisi nopeasti\nkyllästyttänyt sairaalloisemman tai nirsomman ruokahalun, mutta\nminuun sillä oli toisenlainen vaikutus. Hän leimahdutti intohimoni\nkorkeammalle kuin nuoruus ja kauneus olivat voineet sen leimahduttaa.\nMutta onneni ei voinut jatkua kauaa keskeytymättä. Pelko, joka\nvaivasi meitä hänen aviomiehensä luulevaisuuden vuoksi, teki meidät\nkovin levottomiksi.\n\n-- Mies-parka, minä säälin häntä! Adams huudahti.\n\n-- Sääliä hän todella ansaitsi, herrasmies myönsi, -- sillä\nhän rakasti vaimoansa hyvin hellästi, ja vakuutan teille, että\nminulle tuottaa suurta tyydytystä ajatus, että en ollut se, joka\nensimmäiseksi varasti häneltä vaimonsa rakkauden. Tämä pelko\nosoittautui liiankin perustelluksi, sillä lopuksi hän keksi meidät\nja esitti todisteita lemmensuhteestamme. Hän haastoi minut sitten\noikeuteen ja maksoin kolmentuhannen punnan hyvityksen, jonka\nsuorittaminen kovin kutisti omaisuuttani. Ja mikä pahempi, hänen\nvaimonsa, josta hän haki avioeron, joutui minun huollettavakseni.\nVietin hänen kanssaan perin levotonta elämää, sillä paitsi että\nlemmentunteeni olivat silloin jo paljon lauhtuneet, tuotti hänen\nääretön mustasukkaisuutensa minulle suurta kiusaa. Vihdoin hänen\nkuolemansa vapautti minut tästä hankaluudesta, jota ajatus, että olin\nollut hänen onnettomuutensa aiheuttaja, ei koskaan olisi sallinut\nminun muulla tavoin karistaa niskoiltani.\n\n-- Nyt sanoin jäähyväiset lemmelle ja päätin etsiä muita vähemmän\nvaarallisia ja vähemmän kalliita iloja. Jouduin eräiden remuveikkojen\ntuttavuuteen, jotka nukkuivat päiväkaudet ja juopottelivat kaiket\nyöt. Ne olivat miehiä, joista pikemmin voi sanoa, että he kuluttivat\naikaa kuin elivät. Heidän parhaana keskustelunaan oli meluaminen.\nLaulu, loilotus, kinastelu, juopottelu, maljojen kilistely, rähjäily\nja tupakanpoltto olivat huvimme ja seurustelumme pääsisältönä. Ja\nkuitenkin, niin rivoa kuin tuo kaikki olikin, se oli kuitenkin\nsiedettävämpää kuin vakavammat tilaisuutemme, joissa joko kerrottiin\nylenmääräisen ikäviä juttuja jonninjoutavista jokapäiväisistä\nasioista tai väiteltiin kiivaasti vähäpätöisistä seikoista, mitkä\nväittelyt tavallisesti päättyivät vedonlyöntiin.\n\n-- Ensimmäinen vakava harkinta teki lopun tästä elämistavasta, ja\nminä liityin kerhoon, jossa kävi hyvin eteviä nuoria miehiä. Pullo\ntilattiin nyt pöytään vain keskustelumme helpottamiseksi, ja me\nkeskustelimme mitä syvimmistä viisaustieteellisistä kysymyksistä.\nNämä herrasmiehet olivat totuudenetsijöitä, ja siinä pyrkimyksessään\nhe viskasivat syrjään kaikki kasvatuksen ennakkoluulot ja pitivät\nohjaavana oppaanaan yksinomaan erehtymätöntä ihmisjärkeä. Kun tämä\nsuuri opas oli osoittanut vääräksi sen perin vanhan ja yksinkertaisen\nopinkappaleen, että maailmankaikkeudessa on sellainen olento kuin\nJumala, se auttoi heitä asettamaan hänen tilalleen määrätynlaisen\noikeussäännön, jota noudattamalla he kaikki saavuttivat mitä\ntahrattomimman tapainpuhtauden. Harkintani sai minut yhtä paljon\nriemuitsemaan tästä seurasta kuin se oli opettanut minut edellistä\ninhoamaan. Minä aloin nyt pitää itseäni korkeampana olentona kuin\nsiihen asti koskaan olin aavistanut olevani, ja minä ihastuin tähän\noikeussääntöön sitä enemmän, koska en tosiaan tavannut luonteestani\nmitään vastahakoisuutta sitä kohtaan. Halveksin äärettömästi kaikkia\nihmisiä, joille oli tarpeen mikään muu kiihotin hyveeseen kuin sen\noma sisällinen kauneus ja oivallisuus. Ja minulla oli niin hyvä\nkäsitys nykyisistä tovereistani heidän siveellisyyteensä nähden,\nettä olisin uskonut heille kaiken, mikä oli minua lähinnä ja minulle\nrakkainta. Ollessani tämän suloisen unelman vallassa tapahtui pari;\nkolme seikkaa perätysten, jotka aluksi kummastuttivat minua kovin.\nSillä yksi suurimpia filosofejamme eli oikeussäännön miehiä poistui\nkeskuudestamme vieden mukanaan erään hartaimman ystävänsä aviovaimon.\nSitten eräs toinenkin samaan seuraan kuuluva jätti kerhon muistamatta\nkäydä sanomassa hyvästi takuumiehelleen. Kolmas, joka oli lainannut\nminulta rahasumman antamatta minulle mitään vakuutta, kielsi jyrkästi\nmitään lainaa saaneensakaan, kun pyysin häntä maksamaan sen takaisin.\nNämä eri menettelyt, jotka eivät laisinkaan olleet sopusoinnussa\nkultaisen sääntömme kanssa, saivat minut vähän epäilemään sen\npätevyyttä.\n\n-- Mutta kun ilmaisin ajatukseni eräälle kerhon jäsenistä, hän sanoi,\nettä ei ollut mitään itsestään ehdottomasti hyvää tai pahaa, vaan\nettä tekoja nimitettiin hyviksi tai pahoiksi tekijän olosuhteitten\nmukaan. Mies, joka oli karannut naapurinsa vaimon kanssa, saattoi\ntaipumuksiltaan olla perin kunnollinen, mutta hillitön intohimo\noli ehkä ollut häntä voimakkaampi. Muissa suhteissa hän saattoi\nolla varsin arvokas yhteiskunnan jäsen. Jos nimittäin jonkun naisen\nkauneus synnytti hänessä levottomuutta, hänellä oli luonnollinen\noikeus huojentaa tilaansa. Kuulin heiltä vielä paljon muuta\nsellaista, mikä silloin niin inhoitti minua, että vielä samana iltana\nsanoin seuralle jäähyväiset, sen koommin enää palaamatta.\n\n-- Kun nyt olin joutunut yksinäisyyteen, josta en pitänyt, aloin taas\nahkerasti käydä teattereissa, mikä tosiaan oli aina mielihuviani.\nUseimpina iltoina kulutin pari, kolme tuntia kulissienkin\ntakana tavaten siellä useita runoilijoita, joiden kanssa sovin\nkapakkakohtauksista. Muutamat näyttelijöistäkin tulivat seuraamme.\nNäissä tilaisuuksissa nuo runoilijat huvittivat meitä tavallisesti\nlukemalla meille sepityksiään ja näyttelijät toistelemalla osiansa.\nTällöin havaitsin, että useimmiten esiintyjä oli itse enimmin\nihastunut koko seurassa. Ja vaikka kumppanit olivatkin hänelle edessä\nvarsin kohteliaita, he jättivät harvoin käyttämättä ensimmäistä\ntilaisuutta hänen selkänsä takana ivaillakseen häntä. Nyt tein\nmuutamia havaintoja, jotka luultavasti ovat liian ilmeisiä ollakseen\nmainitsemisen arvoisia.\n\n-- Hyvä herra, Adams kehotti, -- kertokaahan vain havaintonne, jos\nsuvaitsette.\n\n-- No ensiksikin, hän jatkoi, -- tein sen johtopäätöksen,\nettä yleinen väite älyniekkojen suurimmasta taipuvaisuudesta\nturhamaisuuteen ei ole totta. Ihmiset ylpeilevät yhtä hyvin\nrikkaudesta, voimasta, kauneudesta, kunniasta ynnä muusta. Mutta nämä\npistävät itsestään katselijan silmään, jotavastoin poloisen älyniekan\ntäytyy esittää tuotteensa osoittaakseen meille suuren lahjakkuutensa.\nJa hänen auliudestaan sellaisen esittämiseen johtuu äskenmainitsemani\nrahvaanomainen mielipide. Mutta eikö henkilö, joka tuhlaa suuria\nsummia talonsa kalustamiseen tai ruumiinsa koristelemiseen, joka\nkäyttää paljon aikaa ja näkee paljon vaivaa pukeutumisessaan tai\nkatselee arvonimeä tai nauhaa palkkiona itsensäkieltämisestä, työstä,\njopa lurjusmaisuudestakin, kanna yhtä suurta uhria turhamaisuuden\nalttarille kuin poloinen älyniekka, joka haluaa lukea meille\nrunonsa tai näytelmänsä? Toinen huomioni oli, että turhamaisuus on\nintohimojen pahimpia ja tartuttaa sielun pikemmin kuin mikään muu.\nSillä koska itsekkyys on paljon yleisempi kuin tavallisesti haluamme\nmyöntää, on luonnollista, että vihataan ja kadehditaan niitä, jotka\nasettuvat meidän ja toivomiemme etujen väliin. Mutta lihallisten\nhimojemme tyydyttämisessä ja kunniantavoittelussa niitä on harvoja,\nja ahneuteenkin nähden on monta, jotka eivät ole pyrkimyksillemme\nesteenä. Mutta turhamainen ihminen tavoittelee etevämmyyttä, ja\nkaikki, mikä on oivallista ja kiitettävää toisessa, saattaa tuon\ntoisen henkilön hänen inhonsa kohteeksi.\n\nAdams alkoi nyt penkoa taskujansa ja huudahti pian:\n\n-- Voi sentään! Se ei ole minulla mukanani!\n\nKun herrasmies kysyi, mitä tämä etsi, hän sanoi etsivänsä saarnaa,\njota piti mestariteoksenaan turhamaisuutta vastaan.\n\n-- Häpeä, suuri häpeä, hän huudahti, -- että koskaan en muista ottaa\nsitä taskuuni! Kunpa se olisi edes viiden kilometrin päässä, niin\nkernaasti noutaisin sen lukeakseni sen teille.\n\nHerrasmies vastasi, että se ei ollut tarpeen, koska hän oli\nparantunut siitä intohimosta.\n\n-- Siksipä juuri, Adams virkkoi, -- minä tahtoisinkin lukea sen,\nsillä minä olen varma, että te ihailisitte sitä. En ole tosiaan\nkoskaan vihannut mitään intohimoa enemmän kuin turhamaisuuden typerää\npahetta.\n\nHerrasmies hymyili ja jatkoi:\n\n-- Tästä seurasta siirryin helposti pelurien pariin, missä ei\ntapahtunut muuta merkillistä kuin omaisuuteni hävittäminen. Ne herrat\nauttoivat minut sen pian lopettamaan. Nyt avautui eteeni tähän asti\ntuntemattomia elämänkohtauksia, köyhyyttä ja hätää ja sen hirveinä\nseuralaisina 'karhuja', asianajajia ja oikeudenpalvelijoita, jotka\nhätyyttelivät minua yöt päivät. Pukuni kului puhki, luottoni kävi\nhuonoksi, kaikenlaiset ystäväni ja tuttavani kylmenivät. Tässä\ntilanteessa päähäni pisti kummallisin kuviteltava tuuma.\n\n-- Ja millainen tuuma? Päätin kirjoittaa näytelmän, sillä joutoaikaa\nminulla oli kyllin. Oikeudenpalvelijan pelko sulki minut joka päivä\nhuoneeseeni, ja kun minulla aina oli ollut taipumusta sellaiseen\nja hiukan lahjakkuuttakin sillä alalla, ryhdyin työhön ja kyhäsin\nmuutamassa kuukaudessa viisinäytöksisen näytelmän, joka hyväksyttiin\nteatteriin. Muistin ennen ostaneeni muilta runoilijoilta pääsylippuja\nheidän palkkionäytäntöihinsä paljon ennen heidän tuotteittensa\nesitystä, ja päätin noudattaa esimerkkiä, joka nyt niin hyvin\nsoveltui olosuhteisiini, varasin itselleni heti ison joukon pieniä\npaperinpalasia. Runouden asema olisi tosiaan onnellinen, jos nämä\nliput kävisivät täydestä leipomossa, oluttuvassa, ruokamyymälässä tai\nrihkamakauppiaan puodissa. Mutta voi, niin ei suinkaan ole laita!\nKukaan räätäli ei ota niitä maksuksi kovikekankaasta, vuorikankaasta\ntai nauhasta, eikä ulosottomies pidä moista kohteliaisuutta rahan\nvastineena. Ne eivät ole tosiaan enempää kuin kerjäläisen passi,\ntodistus siitä, että niiden tarjooja tarvitsee viisi shillinkiä,\nmikä voi taivuttaa laupiaan kristityn armeliaisuuteen. Nyt\nsain kokea sellaista, mikä oli vielä pahempaa kuin köyhyys tai\noikeammin köyhyyden pahin seuraus, tarkoitan isoisten kumartelua ja\nriippuvaisuutta heistä. Monet monituiset aamutunnit olen odotellut\nylhäisten miesten kylmissä vastaanottohuoneissa, ja nähtyäni, että\nhalpamaisimmat nauhoitetut ja röyhelöillä koristetut lurjukset,\nmuodinmukaiset parittajat ja narrit päästettiin sisälle, minulle on\ntoisinaan nimeni esitettyäni ilmoitettu, että mylord ei mitenkään\nvoinut ottaa minua puheilleen sinä aamuna, riittävä vakuutus\nsiitä, että en enää koskaan pääsisi siihen taloon. Joskus minut on\nlopulta päästetty puheille, ja tuo suuri mies on katsonut sopivaksi\npuolustautua mainitsemalla minulle, että hän oli sidottu.\n\n-- Sidottu? Adams uteli. -- Selittäkäähän, mitä se merkitsee.\n\n-- Hyvä herra, toinen vastasi, -- se hyvitys, jonka kirjakauppiaat\nmaksoivat tekijöille heidän parhaimmista tuotteistaan, oli niin\nperin vähäinen, että jotkut jalosukuiset ja varakkaat miehet,\njotka olivat älyn ja opin suojelijoita, vuosia sitten katsoivat\nsopivaksi rohkaista näitä edelleen yrityksissään suostumalla sitä\nvarten vapaaehtoisesti merkitsemään avustuksia. Täten Prior, Rowe,\nPope ja jotkut muut lahjakkaat miehet saivat teoksistaan suuria\nsummia yleisöltä. Tuo näytti niin helpolta keinolta ansaita rahaa,\nettä monet senaikaisista kehnoimmista tuhertelijoista ryhtyivät\njulkaisemaan teoksiaan samalla tavalla. Olivatpa toiset niinkin\nröyhkeitä, että ottivat tilauksia vastaan teoksista, joita eivät\nkirjoittaneetkaan tai edes aikoneet kirjoittaa. Kun rahankeräykset\ntällä tavoin kävivät epälukuisiksi ja muuttuivat eräänlaiseksi\nyleisön verottamiseksi eikä kaikkien ollut helppo erottaa hyviä\nkirjailijoita huonoista tai tietää, mikä nero oli rohkaisun arvoinen,\nmikä ei, niin jotkut henkilöt säästyäkseen liian monien keräysten\ntuottamista kuluista keksivät keinon mielensä mukaan kieltäytyä\nkaikista avustuksista. Ja tämä tapahtui siten, että he varasivat\nitselleen pienen osingon suuren summan antamisen hyvitykseksi,\njos joskus avustivatkin. Monet ovat menetelleet niin, monet muut\ntaas ovat olleet menettelevinään niin, jotta voisivat vaientaa\nkaikki anomukset. Samaa menettelytapaa ryhdyttiin käyttämään myös\nteatterilippuihin nähden, jotka kävivät samanlaiseksi maanvaivaksi,\nja tätä he nimittivät sidottuna olemiseksi.\n\n-- En voi sanoa muuta kuin että nimitys on kyllä sopiva ja jokseenkin\nkuvaava, Adams huomautti, -- sillä kun varakas mies sitoutuu, kuten\nsitä nimitätte, olemaan rohkaisematta ansiokkaita miehiä, luulisi\nhänen tosiaan olevan sidotun.\n\n-- No niin, herrasmies virkkoi, -- mutta palaanpa kertomukseeni.\nJoskus olen saanut guinean joltakulta arvokkaalta mieheltä,\nannettuna yhtä tylyin elein kuin almuja tavallisesti viskataan\nkurjimmalle kerjäläiselle. Ja senkin edun ostin niin suurella\nvaivalla, että jos olisin kuluttanut nuo odotukseen tuhlaamani\ntunnit rehelliseen aherrukseen, se olisi tuottanut minulle enemmän\nhyötyä ja äärettömästi enemmän tyydytystä. Kulutettuani noin\nkaksi kuukautta tällä epämieluisalla ja perin nöyryyttävällä\ntavalla ja elvytellessäni juuri toiveitani odottamalla runsasta\nsatoa näytelmistäni minä, käännyttyäni teatterikuiskaajan puoleen\ntiedustellakseni, milloin sitä ryhdyttäisiin harjoittamaan, sain\nhäneltä kuulla, että teatterinjohtajat olivat määränneet hänet\npalauttamaan näytelmän, koska eivät mitenkään voineet esittää sitä\nsillä näytelmäkaudella. Mutta, sanottiin, jos ottaisin sen takaisin\nja tarkastaisin sen seuraavaksi näytelmäkaudeksi, niin he kernaasti\nottaisivat sen jälleen käsiteltäväkseen. Minä sieppasin sen häneltä\nkovin suuttuneena ja palasin kotiin huoneeseeni, jossa heittäydyin\nvuoteelleni epätoivon puuskassa.\n\n-- Teidän olisi pikemmin tullut langeta polvillenne, Adams huomautti,\n-- sillä epätoivo on synnillistä.\n\n-- Heti kun vimmastukseni ensimmäinen tyrsky oli ohitse, herrasmies\njatkoi, -- aloin kylmästi miettiä, mihin oli ryhdyttävä tällaisessa\ntilanteessa, ilman ystäviä, rahaa, luottoa tai minkäänlaista\nmainetta. Mietiskeltyäni monenlaista mielessäni en nähnyt mitään\nmuuta mahdollisuutta hankkiakseni itselleni elämän kireimmin\nvälttämättömiä tarpeita kuin vetäytyä ullakkokamariin lähelle\nTempleä [kortteli Lontoossa, lakitieteellisten opintojen keskus.\n_Suom_.] ja ryhtyä suorittamaan lakimiehille puhtaaksikirjoitusta,\nmihin hyvin kykeninkin, koska olin oivallinen kynänkäyttäjä.\nTehtyäni päätöksen ryhdyin sitä heti toimeenpanemaan. Tunsin erään\nasianajajan, joka aikaisemmin oli välittänyt minun asioitani, ja\nhänen puoleensa käännyin, mutta sen sijaan että olisi antanut minulle\ntyötä, hän nauroi yritystäni ja sanoi pelkäävänsä, että muuttaisin\nhänen asiakirjansa näytelmiksi, joita kenties vielä esitettäisiin\nteatterissa.\n\n-- Jotta en väsyttäisi teitä tällaisilla esimerkeillä, sanon vain\nhavainneeni, että itse Platon ei olisi voinut enemmän vihata\nrunoilijoita kuin nuo käytännölliset miehet. Milloin tahansa rohkenin\nmennä kahvilaan, mikä tapahtui ainoastaan sunnuntaisin, kävi\nkuiskaus huoneen läpi ja sitä seurasi aina pilkallinen huomautus:\n-- Tuolla on runoilija Wilson! Sillä, vaikka en tiedä, oletteko\npannut merkille, ihmisluonteessa on häijyyttä, joka, ellei sitä ole\nkitketty pois tai edes hyvällä kasvatuksella ja kohteliaisuudella\nverhottu, se riemuitsee toisen tekemisestä levottomaksi ja itseensä\ntyytymättömäksi. Tämä käy yllin kyllin ilmi kaikissa seurapiireissä,\npaitsi niissä, joissa liikkuu hienointa ylhäisöä, ja vieläkin\npahemmin kumpaankin sukupuoleen kuuluvien nuorten ihmisten kesken,\njotka syntyperä ja varallisuus ovat asettaneet hienojen piirien\nulkopuolelle. Tarkoitan alempaa säätyläisluokkaa ja ylempää\nporvaristoa eli kauppiasluokkaa, jotka tosiaan ovat ihmiskunnan\nhuonoimmin kasvatettu osa.\n\n-- Niin, hyvä herra, tämän kurjan asemani jatkuessa, jolloin\nminulla oli tuskin kylliksi työtä välttyäkseni näkemästä nälkää ja\nkoska runoilijanmaine oli turmanani, tutustuin sattumalta erääseen\nkirjakauppiaaseen, joka sanoi minulle, että kävi sääliksi niin\noppinutta ja älykästä miestä kuin minua, kun täytyi sellaisin\nkeinoin hankkia elatuksensa. Hän sanoi surkuttelevansa minua ja\nlupasi hankkia minulle hyvän toimeentulon, jos siirtyisin hänen\npalvelukseensa. Miehellä minun asemassani ei ollut valinnan varaa,\nkuten hän kyllä tiesi. Suostuin siis hänen tarjoukseensa hänen omilla\nehdoillaan, jotka eivät suinkaan olleet edullisimpia, ja ryhdyin\nkääntämään kirjallisuutta tarmoni takaa. Minun ei tarvinnut enää\nvalittaa työn puutetta, sillä hän työnsi minulle käännettävää niin\nrunsaasti, että puolessa vuodessa melkein kirjoitin silmäni sokeiksi.\nVieläpä sairastuinkin tässä istumatyössä, jossa ei mikään muu osa\nruumiistani ollut liikkeessä kuin oikea käteni. Pitkään aikaan en\npystynyt kirjoittamaan. Kun tämä onnettomuudeksi viivästytti erään\nteoksen julkaisemista eikä viime tuotteeni ollut tehnyt hyvin\nkauppaansa, kirjakauppias kieltäytyi enää käyttämästä minua ja\npanetteli minua ammattitovereilleen laiskaksi hutilukseksi. Olin\nkuitenkin puolittain tappamalla itseni työllä ja nälällä säästänyt\nhänen palveluksessaan ollessani muutaman guinean, joilla rahoilla\nostin arpalipun päättäen heittäytyä onnettaren helmaan ja koettaa\neikö hän tahtoisi korvata sitä vääryyttä, jonka oli tehnyt minulle\npelipöydän ääressä.\n\n-- Tämän ostoksen tehtyäni jäin melkein pennittömäksi, jolloin, ikään\nkuin en vielä olisi ollut kyllin onneton, oikeudenpalvelija pääsi\nnaiseksi puettuna asuntooni, jonne kirjakauppias oli hänet neuvonut.\nHän vangitsi minut räätälini haasteesta kolmenkymmenenviiden\npunnan velasta, jolle summalle en voinut hankkia takuuta. Ja niin\nminut vietiin hänen taloonsa, jossa minut suljettiin yläkerroksen\nsuojaan. Minulla ei ollut nyt terveyttä, sillä olin tuskin toipunut\nsairaudestani, ei vapautta, ei rahaa eikä ystäviä. Ja olin jättänyt\nkaikki toiveet, ja elämänhalunikin oli mennyt.\n\n-- Mutta eihän sitä voinut kestää pitkälti, Adams sanoi, -- sillä\ntottakai räätäli vapautti teidät heti kun sai tietää asiain\ntodellisen laidan ja että olosuhteenne tekivät hänen laskunsa\nsuorittamisen mahdottomaksi.\n\n-- Ystävä hyvä, herrasmies vastasi, -- sen hän tiesi ennen kuin minut\nvangituttikaan. Hän tiesi, että mikään muu kuin kykenemättömyys ei\nvoinut estää minua maksamasta velkojani, sillä minä olin käyttänyt\nhäntä monet vuodet, olin tuhlannut häneltä tekemiini tilauksiin isoja\nrahasummia ja menestykseni päivinä aina täsmällisesti suorittanut\nkaikki. Mutta kun muistutin sitä hänelle vakuuttaen, että jos hän ei\nhäiritsisi ponnistuksiani, niin luovuttaisin hänelle kaiken rahan,\nminkä äärimmäisellä työllä ja uutteruudella voisin hankkia, varaten\nitselleni vain sen verran kuin oli henkeni pitimiksi välttämätöntä,\nhän vastasi, että hänen kärsivällisyytensä oli loppunut, että olin\nlykännyt suoritukseni ajasta aikaan, että hän tahtoi nuo rahat ja\noli jättänyt asian lakimiehen haltuun ja että minun täytyi kuolla\nvankilassa voimatta toivoa mitään arvoa ellen paikalla maksanut mitä\nolin hänelle velkaa tai hankkinut vakuutta.\n\n-- Hän saa odottaa armoa, Adams huudahti hypähtäen tuoliltaan, --\nsiellä, missä armoa ei ole tarjolla! Kuinka voi sellainen katala\nihminen lukea isämeidän, missä se sana, joka, en tiedä minkätähden,\non käännetty synniksi, alkutekstissä merkitsee velkaa? Ja niin totta\nkuin emme anna lähimmäisillemme heidän velkojansa anteeksi, milloin\nhe ovat kykenemättömiä niitä maksamaan, yhtä varmasti jäämme itse\nanteeksiannosta osattomiksi, kun emme kykene velkojamme hyvittämään.\n\nHän vaikeni ja herrasmies jatkoi:\n\n-- Ollessani tässä surkuteltavassa tilassa etsi minut eräs entinen\ntuttava, jolle olin maininnut arpajaislipustani. Hän saapui\nluokseni kasvot riemusta säteillen, puristi sydämellisesti kättäni\nja onnitteli minua hyvän menestykseni johdosta, sillä minä olin\nvoittanut arvallani kolmetuhatta puntaa.\n\nNämä sanat kuultuaan Adams napsautti sormiaan riemusta\nhaltioituneena, mutta se ilo ei ollut pitkällinen, sillä herrasmies\njatkoi näin:\n\n-- Ah, hyvä herra, se oli vain onnettaren kepponen jolla minut\npainettaisiin entistä syvemmälle! Sillä minä olin myynyt arpalippuni\nkahta päivää aikaisemmin eräälle sukulaiselleni, joka muuten\nkieltäytyi lainaamasta minulle shillinkiäkään leivän ostoon.\nNiin pian kuin ystäväni kuuli onnettomasta kaupastani, hän alkoi\nivailla minua ja muistutella minulle huonoa käyttäytymistäni ja\nelämäni kaikkia kommelluksia. Hän sanoi minun olevan sellaisen,\njota onnetar ei voisi pelastaa, vaikka tahtoisikin, ja että nyt\nolin auttamattomasti hunningolla ja hukassa enkä voinut toivoa edes\nsääliä ystäviltäni. Hänestä olisi ollut äärimmäistä heikkoutta heltyä\nmiehelle, joka päätäpahkaa syöksyi omaan perikatoonsa. Hän kuvaili\nminulle sitten niin elävin värein kuin taisi sitä onnellisuutta,\njota olisin nauttinut, jollen olisi noin hupsusti luovuttanut\narpalippua. Minä puolustauduin sillä, että se oli välttämätöntä,\nmutta vastaamatta siihen mitään hän alkoi jälleen ivailla minua,\nkunnes en voinut sitä enää sietää, vaan pyysin häntä lopettamaan\nvierailunsa. Pian sain vaihtaa oikeudenpalvelijan talon vankilaan,\nja kun minulla ei ollut kylliksi rahaa hankkiakseni itselleni siellä\nerityistä huonetta, minut tungettiin suureen joukkoon viheliäisten\nraukkojen kanssa, jossa minulta puuttuivat kaikki elämän mukavuudet,\njopa luontokappaleitten nauttima terveellinen ilmakin. Näissä\nkauheissa olosuhteissa käännyin kirjeillä useiden entisten tuttavieni\npuoleen ja myös sellaisten, joiden avustamiseksi olin aikaisemmin\nlainannut rahoja ilman suuria toiveita niiden takaisin maksamisesta.\nMutta yritykseni oli turha. Puolustelu, ellei jyrkkä kielto, oli\nsuopein saamistani vastauksista. Riutuessani niin kauheassa tilassa,\nettä sitä ei voi kuvaillakaan, tilassa, joka inhimillisessä, vieläpä\nkristityssä maassa näyttää kummalliselta rangaistukselta pienestä\nhuomaamattomuudesta tai varomattomuudesta, niin, tässä tilassa\nollessani saapui eräs mies vankilaan ja pyytäen saada puhutella minua\nantoi minulle seuraavan kirjeen:\n\n    _Hyvä herra!_\n\n    Isäni, jolle myitte viime arpajaisissa ostamanne lipun,\n    kuoli samana päivänä, jolloin arvalle lankesi voitto, kuten\n    mahdollisesti olette kuullut, ja jätti minut kaiken omaisuutensa\n    ainoaksi perijättäreksi. Teidän nykyiset olosuhteenne ja\n    mielenjärkytys, jota teidän täytyy tuntea, kun teidän oli pakko\n    luopua siitä, mikä olisi voinut tehdä teidät onnelliseksi,\n    liikuttaa minua niin suuresti, että minun täytyy pyytää teitä\n    vastaanottamaan mukaan liitetty rahaerä. Nöyrin palvelijanne\n\n                                         _Harriet Hearty_.\n\n-- Ja mitä luulette siinä olleen?\n\n-- En tiedä, Adams virkkoi, -- toivoakseni ei vähempää kuin guinea.\n\n-- Hyvä herra, kirjeeseen oli liitetty kahdensadan punnan seteli.\n\n-- Kaksisataa puntaa! Adams huudahti riemuissaan.\n\n-- Ei vähempää, sen vakuutan, herrasmies vastasi. -- Mutta summa ei\nläheskään riemastuttanut minua niin paljon kuin sen jalomielisen\ntytön rakas nimi, joka sen lähetti ja joka ei ollut ainoastaan\nmaailman paras, vaan ihastuttavin olento. Jo kauan olin tuntenut\nhäntä kohtaan rakkautta, jota en koskaan ollut rohjennut hänelle\ntunnustaa. Minä suutelin hänen nimeään tuhat kertaa hellyyden ja\nkiitollisuuden kyynelten tulviessa silmistäni. Minä toistelin...\nMutta miksikä kuluttaisin aikaanne tätä riemuani kuvailemalla?\nMinä ostin heti vapauteni ja maksettuani kaikki velkani lähdin,\nvielä yli viisikymmentä puntaa taskussani, kiittämään jalomielistä\nvapauttajaani. Hän sattui silloin olemaan pois kaupungista, mutta\ntarkemmin ajateltuani se oli minulle mieleen, sillä siten sain\ntilaisuuden esiintyä hänen edessään siistimmässä puvussa.\n\n-- Hänen palattuaan kotiin päivän, parin kuluttua menin heittäytymään\nhänen jalkainsa juureen mitä hartaimmin kiitellen. Hän hylkäsi\nkuitenkin kiitollisuuteni teeskentelemättömän ylevästi ja sanoi\nminulle, että en millään voinut tehdä hänelle paremmin mieliksi kuin\naina kaikin mokomin välttämällä sen mainitsemista tai ajattelemista,\nmikä toisi mieleeni muiston minulle kaiketi ikävästä sattumasta.\n\n-- Neitonen jatkoi näin: -- Se, mitä olen tehnyt, on omissa\nsilmissäni pikku seikka ja kenties äärettömän paljon vähemmän\nkuin mitä minun olisi tullut tehdä. Ja jos aiotte ryhtyä johonkin\nliiketoimeen, jossa suurempi rahasumma on teille tarpeen, en ole ylen\nankara takuuseen tai korkoihin nähden.\n\n-- Minä yritin parhaani mukaan lausua kaiken kiitollisuuteni tästä\nylenpalttisesta ystävällisyydestä, vaikka se alkoi tuottaa sielulleni\nsuurempaa tuskaa kuin kaikki kokemani kurjuudet. Se vaivasi minua\nvakavammilla ajatuksilla kuin mitä köyhyys, hätä ja vankeus kaikki\nyhdessä olivat voineet minussa herättää. Sillä, hyvä herra, nämä\nhyväsydämiset teot ja tunnustukset, jotka olisivat riittäneet\nsynnyttämään kunnon ihmisessä mitä hartaimman ja kiinteimmän\nystävyyden toista saman sukupuolen henkilöä kohtaan tai iäkästä ja\nrumaa henkilöä kohtaan eri sukupuolesta, tulivat minun osakseni\nnaisen, nuoren ja kauniin naisen taholta, jonka oivallisuuden olin\njo kauan tiennyt ja jota kohtaan minussa oli kauan leimunnut hurja\nrakkaus, vaikka epätoivoissani koetin sitä pikemmin hillitä ja\nsalata kuin lietsoa tai ilmoittaa hänelle. Sanalla sanoen, näitä\nystävällisiä lauseita ja tekoja tehosti kauneus, lempeys ja hellyys.\nJa mikä tenhoava hymy!\n\n-- Oi, herra Adams, sillä hetkellä minä jouduin suunniltani!\nUnohtaen erilaiset asemamme ja ajattelematta, millä tavoin palkitsin\nhänen hyvyytensä toivomalla, että hän, joka oli antanut minulle\nniin paljon, lahjoittaisi minulle kaikkensa, minä tartuin hellästi\nhänen käteensä ja nostaen sen huulilleni suutelin sitä sanomattoman\nkiihkeästi. Sitten minä kohottaen sumeat silmäni näin hänen kasvonsa\nja kaulansa punehtuneina. Hän yritti vetää kättänsä pois, mutta ei\nsiten, että olisi irroittanut sen omistani, vaikka puristin sitä\nvoimakkaasti. Molemmat seisoimme vavisten, hänen silmänsä olivat\nmaahan luodut, ja minä tuijotin häntä kasvoihin. Hyvä Jumala,\nmillaisessa tilassa sieluni silloin olikaan! Paloin rakkaudesta,\nhalusta, ihailusta, kiitollisuudesta ja kaikista hellistä tunteista,\nkoko huomioni oli kiintynyt tuohon ainoaan ihastuttavaan olentoon.\nRakkauteni hehku sai vihdoin sekä järjestäni että kunnioituksesta\nvoiton, ja irroittaen hellästi hänen kätensä yritin huumaantuneena\nkaapata hänet syliini.\n\n-- Silloin neitonen hiukan tointuen riuhtautui äkkiä käsistäni ja\nkysyi suutahtaneena, oliko hänellä mitään syytä odottaa minulta\nsellaista käyttäytymistä.\n\n-- Sitten minä lankesin maahan hänen jalkojensa juureen ja sanoin\nhänelle, että jos olin häntä jollain tavoin loukannut, oli elämäni\nkokonaan hänen kädessään ja olin valmis uhraamaan sen hänen\nedestään millä tavoin tahansa. -- Ah, arvoisa neiti, virkoin, -- te\nette voi olla yhtä kerkeä rankaisemaan minua kuin minä kärsimään\nrangaistukseni. Minä tunnustan rikokseni. Inhoan ajatusta, että\nolisin uhrannut teidän onnenne omalleni. Uskokaa minua, minä kadun\nvilpittömästi kiittämättömyyttäni, mutta uskokaa myöskin, että\nse oli rakkauteni, rajaton rakkauteni, teitä kohtaan, joka ajoi\nminut niin pitkälle. Olen rakastanut teitä kauan ja hellästi, ja\nteidän minulle osoittamanne ystävyys on kaikessa viattomuudessaan\nmasentanut jo ennen sortuneen rauhan. Älkää suinkaan luulko, että\nminulla oli mitään halpamaisia, itsekkäitä tarkoituksia, ja ennen\nkuin sanon teille iäksi jäähyväiset, kuten olen päättänyt heti tehdä,\nuskokaa vakuutukseni, että onni ei olisi voinut kohottaa minua niin\nkorkealle, että en ilolla olisi kohottanut sinne teitä! Voi kirottua\nkohtaloa!\n\n-- Älkää, hän keskeytti minut lempeällä äänellä, -- älkää sadatelko\nkohtaloa, koska se on tehnyt minut onnelliseksi. Ja jos se on\njättänyt onnenne minun valtaani, niin olenhan sanonut teille, että\nette voi pyytää mitään järkevää, minkä minä teiltä kieltäisin. --\nHyvä neiti, minä vastasin, -- te erehdytte otaksuessanne, kuten\nnäytätte otaksuvan, että onneni nyt on kohtalottaren käsissä. Te\nolette saanut minut jo liian suureen kiitollisuudenvelkaan. Jos\nminulla on joku toivomus, niin toivon jonkin siunatun sattuman avulla\nvoivani henkeni hinnalla edes hiukkasen lisätä teidän onneanne.\nMitä minuun itseeni tulee, niin ainoa onni, joka voi koskaan tulla\nosakseni, on, että kuulen teidän onnestanne, ja jos kohtalon\njumalatar suo sitä teille täysin mitoin, niin annan hänelle anteeksi\nkaikki hänen minulle tekemänsä vääryydet.\n\n-- Sen kyllä voittekin, neitonen vastasi hymyillen, -- sillä teidän\nonnenne täytyy sisältyä omaani. Minä olen kauan tiennyt teidän\nkunnollisuutenne, niin, minun täytyy tunnustaa, hän lisäsi punehtuen,\n-- että olen jo kauan sitten havainnut minua kohtaan tuntemanne\nrakkauden, niistä ponnistuksista huolimatta, joilla yrititte sitä\nsalata ja joiden täydellisestä vilpittömyydestä olen varma. Ja\njollei kaikki se, minkä järkevänä tyttönä voin tarjota riitä, niin\nuhrattakoon järkevyys! Ja nyt luulen, ettette voi pyytää minulta\nsellaista, minkä kieltäisin.\n\n-- Hän lausui nämä sanat kuvailemattoman lempeästi. Minä aivan\nhätkähdin, sydämeeni hyytynyt veri kuohahti rajusti jokaiseen\nsuoneeni. Minä seisoin hetkisen äänettömänä, sitten, voimatta enää\nhillitä itseäni, ryntäsin hänen luokseen ja sanoin hänelle hellästi,\nettä hänen siis täytyi antaa itsensä minulle. Oi, hyvä herra, kuinka\nvoisin kuvailla hänen katsettaan? Hän oli tuokion ääneti, melkein\nhievahtamatta. Vihdoin hän hiukan toipuen pyysi hartaasti, että\njättäisin hänet, ja lausui sen pyyntönsä sellaisella tavalla, että\nheti tottelin. Mutta voitte hyvin arvata, että pian palasin hänen\nluokseen jälleen. Anteeksi herra, pelkään liiaksi väsyttäneeni teitä\nkertomalla näin seikkaperäisesti tästä kohtauksestamme.\n\n-- Päinvastoin, Adams vastasi nuolaisten huuliansa, -- kuuntelisin\nsitä kernaasti toistamiseenkin.\n\n-- Niin, hyvä ystäväni, herrasmies jatkoi, -- ollakseni\nmahdollisimman lyhytsanainen, hän suostui vielä samalla viikolla\ntekemään minut maailman onnellisimmaksi mieheksi. Pian sen\njälkeen menimme naimisiin ja kun jouduin tarkastamaan vaimoni\nvarallisuussuhteita (mihin, vakuutan teille, minulla ei heti\nollut kyllin aikaa), havaitsin hänen omaisuutensa nousevan noin\nkuuteentuhanteen puntaan, mistä summasta suurin osa oli tavaroissa.\nHänen isänsä oli näet ollut viinikauppias, ja hän näkyi haluavan,\nettä jatkaisin samaa liikettä, jos se minua miellytti. Kernaasti ja\nliikoja ajattelematta ryhdyin siihen, sillä kun en ollut tutustunut\nliikkeen salaisuuksiin ja kun koetin tehdä kauppaa ehdottoman\nrehellisesti ja suorasti, havaitsin varallisuutemme alkavan pian\nkutistua ja ostajapiirini vähitellen pienenevän. Sillä minun\nviinejäni, joita en maahan tuotettuani koskaan sekoitellut, vaan möin\nyhtä väärentämättöminä kuin ne saapuivat, vähittäismyyjät yleisesti\nmorkkailivat, kun en voinut tarjota niitä heille aivan yhtä huokealla\nkuin ne, jotka halvemmilla hinnoilla myyden ansaitsivat kaksin\nverroin.\n\n-- Pian aloin epäillä omaisuutemme kartuttamista näillä keinoin, ja\nminua hermostuttivat myös melkoisesti monien sellaisten vierailut\nja tuttavallisuus, jotka myötäkäymiseni päivinä olivat olleet\ntovereitani, mutta vastoinkäymisten tullen olivat kieltäneet\nystävyytensä ja karttaneet minua ja nyt varsin tungettelevasti\nuudistivat tuttavuutensa minun kanssani. Lyhyesti sanoen, olin\nriittävästi kokenut, että maailman ilot ovat enimmäkseen hulluutta ja\nsen toimet useimmiten orjuutta, kummatkaan tuskin muuta kuin pelkkää\nturhuutta. Hekumoitsijat ja ilonpitäjät repivät toisiaan palasiksi\nkilpaillessaan rahojen tuhlauksessa, samalla kun liikemiehet\nkateudesta raatelevat toisiaan rahoja kerätessään. Minun onneni oli\nkokonaan vaimoni, jota rakastin sanomattoman hellästi ja joka rakasti\nminua puolestaan yhtä hellästi, enkä toivonut mitään muuta kuin että\nvoisin huoltaa kasvavaa perhettäni. Sillä hän oli nyt toistamiseen\nraskaana.\n\n-- Kerran kysyin häneltä, mitä hän ajattelisi hiljaiseen\nyksityiselämään siirtymisestä. Ja kun hän kuuli vaikutteeni ja\nhavaitsi mieltymykseni siihen, hän suostui kernaasti ehdotukseen.\nPian muutimme pienen, nyt alle kolmeentuhanteen puntaan huvenneen\nomaisuutemme rahaksi, ostimme osalla siitä tämän pienen töllin, johon\nsittemmin hänen synnytyksensä jälkeen vetäydyimme pois maailman\nhälinästä, melusta, vihasta, kateudesta ja kiittämättömyydestä\nrauhaan, levolliseen elämään ja rakkauteen. Olemme täällä elelleet\nlähes kaksikymmentä vuotta melkein ilman muuta seuraa kuin omat\nitsemme. Sillä useimmat naapurimme pitävät meitä varsin omituisina\nihmisinä. Pitäjän aatelisherra nimittää minua mielipuoleksi ja\nkirkkoherra presbyteriläiseksi, koska en metsästele edellisen kanssa\nenkä juopottele jälkimmäisen parissa.\n\n-- Hyvä herra, Adams sanoi, -- onnetar on luullakseni maksanut teille\nkaikki velkansa tässä suloisessa erakkoelämässä.\n\n-- Niin, herrasmies vastasi, -- minä kiitän kaiken luojaa niistä\nsiunauksista, joita täällä nautin. Minulla on mitä parhain vaimo ja\nkolme sievää lasta, joita rakastan todellisella isän hellyydellä.\nMutta mikään onni maailmassa ei ole täydellinen. Kolme vuotta tänne\ntuloni jälkeen menetin vanhimman poikani. Tässä isäntä huokasi\nkatkerasti.\n\n-- Rakas ystävä, Adams sanoi, -- meidän täytyy alistua kaitselmuksen\ntahtoon, ja ajatella, että meidän kaikkien on kerran kuoltava.\n\n-- Meidän tulee kyllä alistua, herrasmies vastasi, -- ja jos hän\nolisi kuollut, olisin voinut menetyksen tyynin mielin kestää. Mutta\nvoi, hyvä herra, hänet varasti oveltani eräs mustalaisiksi nimitetty\nhäijy kiertolaisjoukko, enkä ole uutterimmallakaan etsinnällä voinut\nhäntä koskaan löytää. Lapsi-parka! Hänellä oli äitinsä ilmetty katse.\nHän oli äitinsä ilmetty kuva. Tässä tipahti hänen huomaamattaan\nmuutama kyynel hänen silmistänsä, ja vettyivätpä Adamsinkin silmät,\nhän kun aina tunsi myötätuntoa ystäviänsä kohtaan tällaisissa\ntilaisuuksissa.\n\n-- Nyt olen, herrasmies lausui, -- lopettanut kertomukseni ja jos\nolen jutellut liian seikkaperäisesti, niin pyydän teiltä anteeksi.\nTeidän luvallanne menenkin nyt noutamaan toisen pullon.\n\nSiihen ehdotukseen pastori kiitollisena suostui.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU\n\nKuvaus herra Wilsonin elämäntavoista. Koiran surullinen seikkailu ja\nmuita vakavia asioita.\n\n\nHerrasmies palasi pulloineen, ja Adams ja hän istuivat jonkin aikaa\nääneti, kunnes edellinen hypähti ylös ja huudahti:\n\n-- Ei, se ei voi olla niin!\n\nToinen kysyi, mitä hän tarkoitti, ja hän vastasi miettineensä,\nettä kukaties kuuluisa Theodore-kuningas oli ollut juuri tuo hänen\nkadottomansa poika.\n\n-- Mutta, hän lisäsi, -- hänen ikänsä ei vastaa tätä kuvittelua.\nJumala kääntää kuitenkin kaikki asiat parhain päin, hän sanoi, -- ja\nhyvinkin mahdollisesti hän saattaa olla suuri mies, ehkäpä herttua,\nja voi jonakin päivänä saapua sellaisena jälleen luoksenne.\n\nHerrasmies vastasi, että hän tunsi poikansa kymmenien tuhansien\njoukosta, koska hänellä oli rinnassaan vasemmalla puolella mansikan\nmerkki, jonka oli saanut äidiltään, kun tämän oli tehnyt mieli\nmainittuja hedelmiä.\n\nIhana rouvashenkilö Aamu nousi nyt vuoteeltaan ja alkoi yhtä\nnuorekkaan kukoistavana ja tuoreena kasvoiltaan ja yhtä ailahtelevana\nkuin neiti se ja se, kenet lukija vain haluaa mainita vienon katseen\nvaluessa pehmeän veltoilta huulilta, varhaisen kävelynsä itäisillä\nkukkuloilla. Ja pian sen jälkeen Aurinko kohteliaana keikarina\nhiipi hiljaa vaimonsa kammiosta tuota vaeltajaa kunnioittavasti\nliehakoimaan. Samaan aikaan isäntä kysyi vieraaltaan, halusiko\ntämä lähteä katselemaan hänen pientä puutarhaansa, mihin pastori\nmielellään suostui. Ja kun Josef juuri heräsi kaksi tuntia\nkestäneestä unestaan, niin hänkin läksi heidän mukaansa. Mitkään\nkukkalavat, suihkulähteet tai kuvapatsaat eivät koristaneet tätä\npientä tarhaa. Sen ainoana somistuksena oli lyhyt käytävä, jota\nkummaltakin puolelta varjosti pähkinäpuurivi ja jonka päässä oli\nvähäinen lehtimaja. Tänne herrasmiehen oli tapana vaimoineen kuumalla\nilmalla vetäytyä huvittelemaan lastensa kanssa, jotka leikkivät\nkäytävällä hänen edessään. Mutta vaikka tässä pienessä sopukassa ei\nuhrattu turhamaisuudelle, siellä oli kuitenkin monenlaisia hedelmiä\nja kaikenlaisia ruokakasveja niin runsaasti, että ne riittivät\nkiinnittämään Adamsin huomion. Hän sanoikin herrasmiehelle, että\ntällä oli tosiaan hyvä puutarhuri.\n\n-- Kunnon pastori, tämä vastasi, -- se puutarhuri seisoo nyt teidän\nedessänne. Kaikki, mitä täällä näette, on yksinomaan minun kätteni\ntyötä. Samalla kun varaan tarpeellista muonaa pöytäämme, hankin\nitselleni myöskin ruokahalua sen nauttimiseen. Kauniilla vuodenajalla\nvietän harvoin kuutta tuntia vähempää vuorokaudessa täällä, jossa en\nvetelehdi joutilaana. Ja niin olen kyennyt lääkkeisiin turvautumatta\nsäilyttämään terveyteni aina siitä asti, kun muutin paikkakunnalle.\nTänne puutarhaan minä tavallisesti tulen päivän koitteessa ja aherran\nsillä välin kun vaimoni pukee lapsemme ja valmistaa ateriamme.\nSen jälkeen olemme harvoin toisistamme erillämme loppupäivän\nkuluessa, sillä milloin ilma ei salli heidän seurata minua tänne,\nolen tavallisesti sisällä heidän kanssaan. Minä nähkääs en häpeä\nkeskustella vaimoni kanssa tai leikkiä lasteni parissa.\n\n-- Totta puhuen en huomaa sitä älyllistä ala-arvoisuutta, jota\nirstailijoiden kevytmielisyys, käytännön miesten typeryys tai\noppineiden jyrkkä ankaruus saa heidät väittämään naisissa olevan.\nMitä omaan vaimooni tulee, sanon suoraan, etten ole tavannut ketään\nomasta sukupuolestani, joka kykenisi tekemään oikeampia havaintoja\nelämästä tai esittämään ne miellyttävämmin, enkä luule kellään olevan\nuskollisempaa ja urhoollisempaa ystävää. Ja niin totta kuin tätä\nystävyyttä sulostuttaa suurempi hienotunteisuus ja hellyys, samoin\nsitä lujittavat rakkaammat pantit kuin mitä voi olla kiinteintäkään\nmiesten välistä liittoa sitomassa. Sillä mikä side voi olla niin\nluja kuin yhteinen mielenkiintomme syleilyjemme hedelmiin? Ehkä te,\npastori, ette itse ole isä, jollette ole, niin varmaan ette voi\nkäsittää sitä iloa, mitä minulla on pienokaisistani. Ettekö halveksi\nminua, jos näkisitte minut pitkänäni maassa ja lapseni leikkimässä\nympärilläni?\n\n-- Minä katselisin sitä näytelmää kunnioittavasti, Adams virkkoi.\n-- Nykyisin olen itse kuuden lapsen isä, ja minulla on ollut niitä\nyksitoistakin. Mutta voin sanoa, etten ole koskaan piessyt omaa\nlastani, paitsi koulumestarina, ja silloinkin olen tuntenut jokaisen\niskun omissa pakaroissani. Mitä taas siihen tulee, mitä sanotte\nnaisista, niin olen usein valittanut, että oma vaimoni ei osaa\nkreikkaa.\n\nHerrasmies hymyili ja vastasi, että ei soisi sanojaan käsitettävän\nväärin. Hän ei ollut halunnut vihjaista, että hänen vaimonsa\nymmärtäisi asioita, jotka olivat perheen ja talouden hoidon\nyläpuolella.\n\n-- Päinvastoin, hän selitti, -- vakuutan teille, että Harrietini\non oivallinen perheenemäntä ja että harvat herrasmiesten\nemännöitsijät osaavat paremmin keittää ja tehdä säilykkeitä. Mutta\nniitä kykyjään hän ei nykyisin paljon tarvitse. Viini, jota eilen\nillallista syödessämme niin suuresti ylistitte, oli kuitenkin hänen\nlaittamaansa, ja se onkin, olutta lukuunottamatta, ainoa neste, jota\nmeillä käytetään.\n\n-- Ja vakuutanpa teille, että sen oivallisempaa en ole koskaan\nmaistanut, Adams sanoi.\n\n-- Ennen pidimme palvelijatarta, mutta sitten kun tyttöni ovat\nvarttuneet, ei vaimoni tahdo totuttaa heitä joutilaisuuteen.\nSillä koska ne myötäjäiset, jotka voin heille antaa, ovat varsin\npienet, emme halua kasvattaa heitä sen säädyn yläpuolelle, johon he\nmyöhemmin luultavasti joutuvat, emmekä opettaa heitä halveksimaan\nvaatimattomissa olosuhteissa elelevää puolisoa tai tuhlaamisellaan\nsaattamaan hänet vararikkoon. Toivoisin tosiaan, että heidän osakseen\ntulisi minunluontoiseni mies ja hiljainen yksityiselämä. Olen näet\nkokenut, että tyytyväisyydestä johtuva tyyni, kirkas onni ei viihdy\nmaailman häärinässä ja hälinässä.\n\nHän jatkoi tähän tapaan, kun juuri vuoteistaan nousseet pienokaiset\nkiirehtivät hänen luokseen pyytäen häneltä siunausta. He ujostelivat\nvieraita, mutta vanhin tyttö ilmoitti isälle, että äiti ja nuori\nvallasneiti olivat ylhäällä ja että aamiainen oli valmis. Mentiin\nkaikki sisälle, ja siellä herrasmies hämmästyi Fannyn kauneutta. Tämä\noli nyt toipunut väsymyksestään ja oli nyt puhtaissa pukimissa, sillä\nroistot, jotka olivat ryöstäneet hänen kukkaronsa, olivat antaneet\nhänen pitää myttynsä. Mutta jos isäntä oli kovin ihmeissään nuoren\nneitosen kauneudesta, eivät hänen vieraansa vähemmän ihmetelleet\naviomiehen ja vaimon käytöksessä ilmenevää hellyyttä toisiaan ja\nlapsiaan kohtaan ja viimemainittujen vanhemmilleen osoittamaa\nkuuliaisuutta ja herttaista rakkautta. Nämä seikat miellyttivät\nsuopeaa pastoria samoin kuin se aulius, jota he osoittivat vieraitaan\npalvellakseen, ja heidän pyrkimyksensä tarjota heille kaikkea, mitä\ntalossa oli parasta. Ja vielä enemmän häntä miellytti pari esimerkkiä\nheidän armeliaisuudestaan, sillä heidän istuessaan aamiaispöydässä\nkunnon rouva kutsuttiin hoivaamaan sairasta naapuria, jolle hän\nvei muutamia rahvaan tarpeiksi valmistamiaan vahvistavia rohtoja,\nja hyväsydäminen isäntä itse meni samalla puutarhaansa antaakseen\neräälle toiselle jotain, mitä hän sieltä halusi. Sillä kaikkea, mitä\nheillä oli, olivat tarvitsevaiset tervetulleita pyytämään.\n\nNämä kelpo ihmiset olivat hilpeällä tuulella, kunnes he kuulivat\npyssyn pamauksen. Ja heti sen jälkeen pienoinen koira, vanhimman\ntyttären lemmikki, laahusti verissään sisälle ja laskeutui emäntänsä\njalkojen juureen. Tyttörukka, joka oli vain yksitoistavuotias,\npurskahti sen nähdessään itkuun. Pian eräs naapureista tuli\nilmoittamaan, että nuori aatelisherra, sukukartanon omistajan\npoika, oli ohikulkiessaan ampunut sitä, samalla vannoen panevansa\nsen isännän syytteeseen lintukoiran pitämisestä, vaikka hän oli\nantanut julistuksen, ettei sallisi sellaisia pitäjässä. Koira,\njonka sen emäntä oli nostanut helmaansa, kuoli muutaman minuutin\nkuluttua, nuoleskellen tytön kättä. Tämä ilmaisi suurta tuskaa\nsen menettämisestä, ja toiset lapset alkoivat itkeä sisarensa\nonnettomuutta, eikä edes Fanny voinut hillitä kyyneliään.\n\nIsän ja äidin yrittäessä lohduttaa tyttöstä Adams tarttui\nryhmysauvaansa ja olisi hyökännyt ulos junkkarin perään, jollei\nJosef olisi häntä pidättänyt. Kieltänsä ei pastori kuitenkaan voinut\nkahlehtia, hän lausui sanan \"roisto\" kovin pontevasti ja selitti,\nettä mokoma ansaitsisi hirsipuun paremmin kuin joku maantierosvo,\nsekä toivoi, että hän pääsisi pieksämään tämän.\n\nÄiti vei huoneesta voivottelevan lapsensa, joka kantoi kuollutta\nlemmikkiänsä sylissään, ja silloin herrasmies kertoi, että tämä oli\njo toinen kerta, kun tuo aatelisnuorukainen oli yrittänyt surmata\npikku raukan. Sanoi hänen haavoittaneen sitä pahoin kerran ennen ja\nlisäsi, että siihen ei voinut olla muuta syytä kuin pahansuopuus,\nkoska pieni eläin, joka oli tuskin nyrkin kokoinen, ei ollut koskaan\njuossut kolmenkymmenenkään kyynärän päähän töllistä niinä kuutena\nvuonna, jotka se oli hänen tyttärellään ollut. Hän sanoi, että ei\nollut tehnyt mitään ansaitakseen tätä kohtelua, mutta pojan isä oli\nliian äveriäs, jotta hänen kanssaan voisi riidellä. Nuori herrasmies,\njoka oli yhtä itsevaltainen kuin kukaan tyranni, oli tappanut kaikki\nkoirat ja ottanut pois kaikki pyssyt naapuristosta. Eikä sillä\nhyvä, vaan hän tallasi maahan pensasaidat ja ratsasti laihojen ja\npuutarhojen poikki yhtä häikäilemättömästi kuin jos ne olisivat\nolleet yleistä maantietä.\n\n-- Soisinpa tavoittavani hänet omasta puutarhastani! Adams huudahti.\n-- Ja sittenkin antaisin hänelle helpommin anteeksi, jos hän\nratsastaisi asuntoni lävitse, kuin tällaisen häijynilkisen teon.\n\nKun tämä tapaus oli keskeyttänyt heidän hilpeän keskustelunsa eivätkä\nvieraat kyenneet auttamaan ystävällistä kestitsijäänsä, ja kun\näidin oli lohduteltava tyttö-rukkaa, joka oli liian helläluontoinen\nunohtaakseen nopeasti vielä tuokio sitten hänen kanssaan leikkineen\npikku lemmikkinsä äkillisen menetyksen, ja kun Josef ja Fanny\nkiihkeästi halusivat päästä kotiin ryhtyäkseen niihin onneansa\nedeltäviin muodollisuuksiin, joita Adams oli vaatinut, niin he\nalkoivat nyt tehdä lähtöä. Herrasmies kehotteli heitä kovin jäämään\npäivälliselle, mutta kun havaitsi, kuinka kiireissään he olivat, hän\nkutsui vaimonsa. Ja kun sitten oli suoritettu kaikki tavanmukaiset\nkumarrukset ja niiailut, jotka ovat hauskempia nähdä kuin kertoa, he\nsanoivat hyvästi, isännän vaimoineen sydämestään toivotellessa heille\nonnellista matkaa ja heidän hartaasti kiitellessään ystävällisestä\nvieraanvaraisuudesta. Sitten he läksivät, ja Adams julisti, että\nsillä tavoin ihmiset olivat ennen kultaisella aikakaudella eläneet.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU\n\nHerra Abraham Adams ja Josef keskustelevat matkallaan kouluista.\nMolemmille tervetullut havainto.\n\n\nKun matkustajamme olivat virkistäneet itseänsä herrasmiehen kodissa,\nJosef ja Fanny nukkumalla ja pastori Abraham Adams oluella ja\ntupakalla, he jatkoivat hilpeän reippaina matkaansa ja seurasivat\ntietä, jolle heidät oli opastettu. He taivalsivat monta kilometriä\nennen kuin kohtasivat mitään mainitsemisen arvoista seikkailua.\nTällä välin esitämme lukijoillemme mielestämme perin merkillisen\nkeskustelun yleisistä oppikouluista, joka käytiin herra Josef\nAndrewsin ja herra Abraham Adamsin välillä.\n\nHe eivät olleet kulkeneet pitkälle kun Adams kysyi Josefilta,\noliko tämä kuunnellut herrasmiehen kertomusta. Nuori mies vastasi\nkuulleensa sen koko edellisen osan.\n\n-- Ja eikö hän sinusta, pastori sanoi, -- ollut nuoruudessaan kovin\nonneton mies?\n\n-- Kovin onneton tosiaan, toinen myönsi.\n\n-- Josef, Adams huudahti vääntäen suutansa, -- minä olen saanut\nsen selville. Olen keksinyt syyn kaikkiin häntä kohdanneisiin\nvastoinkäymisiin. Yleinen oppilaitos, Josef, oli syynä kaikkiin\nniihin onnettomuuksiin, joita hän jälkeenpäin sai kärsiä. Tuollaiset\nkoulut ovat paheen ja siveettömyyden taimilavoja. Kaikki häijyt\nmiehet, jotka muistan yliopistosta, olivat saaneet kasvatuksensa\nniissä. Hyvä Jumala! Voin muistaa erään ryhmän heitä yhtä selvästi\nkuin muistan eilisen päivän; he nimittivät itseänsä kuninkaan\noppilaiksi, olen unohtanut minkä tähden. Aika häijyjä veitikoita he\nolivat! Sinulla Josef, on syytä kiittää Luojaasi, että et ole saanut\nkasvatustasi oppikoulussa. Silloin et suinkaan olisi säilyttänyt\nhyveellisyyttäsi, kuten nyt olet. Ensimmäiseksi pidän aina huolta\npojan siveellisyyskäsitteistä. Soisin hänen mieluummin olevan\npölkkypään kuin että hänestä tulisi ateisti tai presbyteriläinen.\nMitäpä kaikki maailman oppi on hänen kuolemattomaan sieluunsa\nverrattuna? Mitä voisi ihminen saada sielunsa hinnaksi? Mutta isojen\nkoulujen opettajat eivät sellaisista asioista välitä. Yliopistossa\ntunsin kahdeksantoista vuotiaan nuorukaisen, joka ei osannut\nkatkismustansa ulkoa, mutta omasta puolestani olen aina piessyt\npoikaa pikemmin sen kuin jonkin muun läksyn laiminlyömisestä. Usko\nminua, lapseni, että kaikkien herrasmiesten onnettomuudet johtuvat\nsiitä, että he ovat saaneet kasvatuksensa oppikoulussa.\n\n-- Minun ei sovi, Josef vastasi, -- väitellä teidän kanssanne, hyvä\npastori, kaikkein vähimmin tämänlaatuisesta asiasta, sillä kaikkien\nihmistenhän täytyy myöntää, että te olette paras koulumestari koko\nkreivikunnassamme.\n\n-- Niin, Adams virkkoi, -- se luullakseni myönnetäänkin, sitä voinen\nväittää, silti olematta kovin turhamainen: Luulenpa tosiaan, että\nvoisin ottaa naapurikreivikunnankin mukaan... Mutta _gloriari non est\nmeum_. [Minun asiani ei ole ylvästellä.]\n\n-- Koska kuitenkin, hyvä herra, Josef virkkoi, -- suvaitsette\nrohkaista minua puhumaan, niin tiedättehän, että edesmennyt\nisäntäni, sir Thomas Booby, oli saanut kasvatuksensa tuollaisessa\noppilaitoksessa ja että hän oli seudun hienoin herrasmies. Olen\nmyös kuullut hänen usein sanovan, että jos hänellä olisi ollut sata\npoikaa, hän olisi antanut kasvattaa ne kaikki samassa paikassa. Hänen\nmielipiteensä oli, ja olen usein kuullut hänen lausuvan sen, että\noppikoulusta maailmalle saapunut poika oppii siellä enemmän vuodessa\nkuin yksityistä opetusta nauttinut viidessä vuodessa. Hänellä oli\ntapana sanoa, että sellainen oppilaitos jo sinänsä avasi hänelle\nsuuria näkymiä, muistan hänen käyttäneen juuri sitä lausetta, koska\nisot koulut olivat pieniä yhteisöjä, joissa vähänkin havaintokykyinen\npoika saattaa suppeassa muodossa, nähdä sen, minkä sittemmin\nmaailmassa tapaa laajemmissa puitteissa.\n\n-- _Hinc illae lachrymae_ [Siitä nämä kyyneleet] juuri sen vuoksi,\nAdams virkkoi, -- minä annankin etusijan yksityisille kouluille,\njoissa pojat voidaan pitää viattoman tietämättöminä, sillä, kuten\nsanotaan eräässä kauniissa kohdassa Caton näytelmässä, ainoassa\nenglantilaisessa tragediassa, jonka koskaan olen lukenut:\n\n    Jos tieto maailman on synnin siemen,\n    niin olkoon Juba tietämätön ain!\n\nKukapa ei mieluummin tahtoisi säilyttää lastaan puhtaana kuin\ntoivoisi hänen oppivan kaikki tieteet ja taiteet? Ja nehän voi muuten\noppia yksityiskoulun luokillakin, sillä vaikka en tahdo kerskua, en\nkatso olevani ketään kehnompi, _nulli secundum_, näiden seikkojen\nopettamisessa. Täten poika voi oppia yhtä paljon yksityisesti\nkasvatettuna kuin yleisessä koulussa.\n\n-- Ja luvalla sanoen, Josef vastasi, -- voi oppia yhtä paljon\npaheitakin. Katselkaa eräitä maaseudun herrasmiehiä, jotka ovat\nsaaneet kasvatuksensa muutaman kilometrin päässä kotoaan ja ovat\nyhtä jumalattomia kuin jos olisivat tunteneet maailmaa lapsuudestaan\nasti. Muistan niiltä ajoilta, jolloin olin tallipoikana, että jos\nnuori hevonen oli luonnostaan vikuri, niin mikään ojennus ja kuritus\nei tehnyt sitä toisenlaiseksi. Otaksun, että samoin on ihmisten\nlaita. Jos pojalla on häijyjä, pahoja taipumuksia, niin ei mikään\nkoulu, olkoonpa kuinka yksityinen tahansa, koskaan tee hänestä\nkunnon ihmistä. Mutta jos hänellä taas on oikea luonteenlaatu,\nvoitte uskoa hänet Lontooseen tai mihin ikinä haluatte, eikä hän\njoudu turmeltumisen vaaraan. Sitäpaitsi olen usein kuullut isäntäni\nsanovan, että kurinpito yleisissä kouluissa on paljon parempi kuin\nyksityisissä.\n\n-- Sinä puhut kuin houkkio, Adams virkkoi, -- ja niin puhui\nisäntäsikin. Kurinpito, niin kai! Siksikö toinen on parempi\nkurinpitäjä, että hän aamupäivässä pieksee kaksikymmentä tai\nkolmekymmentä poikaa enemmän kuin toinen? Minä uskallan vedota tässä\nasiassa kaikkiin, jotka hamasta Kheironin ajoista tähän päivään asti\novat opetustointa harjoittaneet, ja jos olisin vain kuuden pojan\nopettaja, niin pitäisin niiden keskuudessa yhtä hyvän kurin kuin\nmaailman isoimman koulun johtaja. En sano mitään, nuori mies, muista,\nettä en sano mitään, mutta jos sir Thomas itse olisi kasvatettu\nlähempänä kotia ja jonkun opastuksella, muista, että minä en nimitä\nketään, niin hänelle olisi saattanut käydä paremmin. Mutta hänen\nisänsä täytyi hankkia hänelle maailmantuntemusta. _Nemo mortalium\nomnibus horis sapit_. [Kukaan kuolevainen ei ole kaikin hetkin\ntietäväinen.]\n\nKun Josef kuuli hänen yhä tähän tapaan jatkavan, hän pyysi moneen\nkertaan anteeksi ja vakuutti, että ei ollut aikonut loukata.\n\n-- Uskon kyllä, lapseni, että et aikonut, pastori sanoi, -- enkä\nminä olekaan sinulle vihainen, mutta tahdoinpa vain puhua hyvästä\nkoulukurista.\n\nJa sitten hän jatkoi edelliseen tapaansa, nimitti kaikki vanhoissa\nkirjoissa mainitut opettajat ja asetti itsensä niiden kaikkien\nyläpuolelle. Tosiaankin, jos kunnon pastorillamme oli innostusta\ntai joku sokea päähänpiintymä, kuten sitä tavallisesti nimitetään,\nniin se esiintyi tässä. Hän piti koulumestaria maailman suurimpana\ntekijänä ja itseään kaikista koulumestareista suurimpana.\nKummassakaan näistä kohdista hän ei olisi antanut perään Aleksanteri\nSuurelle, vaikka tämä olisi saapunut armeijansa etunenässä.\n\nAdams jatkoi puheenaihetta, kunnes he saapuivat erääseen harvinaisen\nkauniiseen paikkaan. Se oli ikään kuin luonnollinen amfiteatteri\npienen puron mutkassa, ja sillä kasvoi tiheää metsää. Puut kohosivat\nheidän jalkojensa alla olevan maan luonnollisen kaltevuuden johdosta\nasteettain toisiaan korkeammalle, ja kun niiden oksat kätkivät\ntuon kaltevuuden, ne näkyivät olevan istutetut mitä taitavimman\npuutarhurin suunnitelman mukaan. Maata verhosi vihannuus, jota\nmillään maalarinvärillä ei olisi voinut jäljitellä, ja seutu olisi\nvoinut herättää romanttisia tunteita vanhempienkin ihmisten mielessä\nkuin Josefin ja Fannyn, vaikka ei lempikään olisi ollut apuna.\n\nTänne he saapuivat puolipäivän aikaan, ja Josef ehdotti, että he\nlepäisivät hetken tässä ihanassa paikassa ja virkistäisivät itseään\nniillä eväillä, jotka hyväntahtoinen rouva Wilson oli heille\nvarannut. Adams ei vastustanut ehdotusta, ja niin he istahtivat\nja ottaen esille kylmän linnunpaistin ja pullollisen viiniä\naterioitsivat niin hilpein mielin, että uhkeampien pöytien vieraat\nolisivat voineet sitä kadehtia. Minun ei tule unohtaa, että he näiden\neväittensä joukosta löysivät pieneen paperiin käärityn kultarahan,\njonka Adams otaksui joutuneen sinne erehdyksestä. Sen vuoksi hän\nhalusi palata viemään sitä takaisin, mutta vihdoin Josef sai hänet\nvakuuttuneeksi siitä, että herra Wilson oli tällä kauniilla tavalla\ntoimittanut heille matkarahoja, sitten kun pastori oli kertonut\nhänelle, millaisessa hädässä he olivat olleet, kunnes kulkukauppiaan\njalomielisyys oli heidät pelastanut.\n\nAdams sanoi iloitsevansa tällaisesta ystävyydenosoituksesta ei niin\npaljon sen heille tuottaman mukavuuden vuoksi kuin hyväntekijän\nitsensä tähden, jota taivaassa odotti runsas palkka. Hän lohduttautui\nmyös sillä mietteellä, että hän piakkoin saisi tilaisuuden maksaa\nsen takaisin, sillä herrasmiehen oli viikon kuluessa matkustettava\nSomersetshireen ja silloin kuljettava Adamsin pitäjän läpi, ja hän\noli varmasti luvannut käydä tervehtimässä Adamsia. Tämän seikan\nolemme pitäneet liian vähäpätöisenä siitä aikaisemmin mainitaksemme,\nmutta ne, jotka ovat mieltyneet tuohon herrasmieheen yhtä paljon kuin\nme itsekin, luultavasti iloitsevat siitä, koska he sen perusteella\nvoivat toivoa näkevänsä hänet jälleen. Sitten Josef piti puheen\narmeliaisuudesta, jonka lukija voi nähdä seuraavassa luvussa,\njos sellainen häntä huvittaa, sillä emme suinkaan tahdo ilman\nedelläkäypää varoitusta viekoitella häntä lukemaan sellaista.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU\n\nJosef Andrewsin siveellisiä mietteitä, metsästysseikkailuja ja\npastori Adamsin ihmeellinen pelastus.\n\n\nOlen usein ihmetellyt, hyvä herra, Josef sanoi, -- että olen ihmisten\nkeskuudessa havainnut niin harvoja esimerkkejä armeliaisuudesta.\nSillä vaikka ihmissydämen lempeys ei taivuttaisikaan huojentamaan\nlähimmäistemme hätää, niin mielestäni kunnianhimon pitäisi kannustaa\nmeitä siihen. Mikä muu innostaa ihmistä rakentamaan komeita\ntaloja, ostamaan uhkeita huonekaluja, tauluja, vaatteita ja muita\nkallishintaisia esineitä kuin pyrkimys tulla enemmän kunnioitetuksi\nkuin toiset henkilöt? Mutta eikö suuri armeliaisuudentyö,\nesimerkiksi köyhän perheen pelastaminen kaikesta puutteesta ja\nkurjuudesta, onnettoman ammatinharjoittajan auttaminen jälleen\njaloilleen luovuttamalla hänelle rahasumma, jotta hän kykenee\ntoimellaan hankkimaan elatuksensa, vararikkoon joutuneen velallisen\nvapauttaminen veloistaan tai vankilasta, eivätkö kaikki tuollaiset\nhyvät työt tuottaisi ihmiselle enemmän mainetta ja kunnioitusta kuin\nhän voi hankkia verrattoman upealla talolla, huonekaluilla, tauluilla\ntai vaatteilla?\n\n-- Sillä ei ainoastaan sen henkilön itsensä, joka näin\npelastettaisiin hädästä, vaan luullakseni kaikkien, jotka kuulisivat\nhyväntekijän nimen, täytyisi kunnioittaa häntä äärettömän paljon\nenemmän kuin kaiken tuollaisen äskenmainitun upeuden omistajaa.\nHänen aarteitansa ihaillessamme me näet pikemminkin ylistämme\nrakennusmestaria, työmiehiä, maalaria, pitsinkutojaa, räätäliä ja\nmuita, joiden nero ne on luonut, kuin henkilöä, joka ne rahoillaan\nitselleen hankkii. Omasta puolestani en ole koskaan armollista\nrouvaani palvellessani hänen tuohensa takana seisoen hetkeksikään\najatellut niiden omistajaa enkä ole koskaan huomannut kenenkään\nmuunkaan ajatelleen. Sillä kun kysyttiin, kenen joku taulu oli,\nniin vastaukseksi ei milloinkaan mainittu talon isännän nimeä, vaan\nAmmyconnin, Paul Varnishin, Hannibal Scratchin tai Hogarthin, jotka\nkaiketi olivat maalarien nimiä. Mutta jos kysytään: -- Kuka vapautti\nsen ja sen miehen velkavankilasta? Kuka lainasi vararikon tehneelle\nliikkeenharjoittajalle rahoja, jotta hän pääsi alkuun? Kuka vaatetti\ntuon köyhän monilapsisen perheen? niin on selvää, millainen vastaus\nsaadaan.\n\n-- Ja sitäpaitsi nuo isoiset ihmiset erehtyvät, jos luulottelevat\nniillä keinoin niittävänsä mitään kunniaa. Sillä en muista koskaan\nolleeni armollisen rouvani kanssa missään talossa, jossa hän kehui\nhuoneistoa tai huonekaluja, kuulematta hänen kotiin tultuaan ilkkuvan\nja irvistelevän kaikkea, jota hän aikaisemmin oli ylistänyt. Ja muut\nherrat lakeijat ovat kertoneet minulle, että heidän herrasväkensä\nperheissä asianlaita on sama. Mutta rohkenenpa haastaa maailman\nälykkäimmän miehen ivailemaan todella hyvää tekoa. Yrittäköönpä vain\nsanon. Jos hän sitä yrittäisi, niin hän joutuisi itse naurunalaiseksi\nsen sijaan, että hän sukkeluudellaan huvittaisi muita. Tuskin kukaan\nitse tekee mitään hyvää, mutta kaikki he yhtyvät kiittämään sitä,\njoka tekee.\n\n-- On tosiaan omituista, että kaikki kernaasti ylistävät\nhyväntekeväisyyttä eikä kukaan kuitenkaan yritä tuota ylistystä\nansaita, kun sitävastoin kaikki ivailevat paheellisuutta ja kaikki\novat yhtä kerkeät siihen, mitä he moittivat. Mistä tämä johtuu, sitä\nen tiedä, mutta että asia on niin, se on päivänselvää niille, jotka\nliikkuvat maailman hyörinässä, kuten minä olen viimeksi kuluneet\nkolme vuotta liikkunut.\n\n-- Ovatko ne rikkaat ihmiset sitten kaikki pahoja? Fanny kysyi.\n\n-- On kyllä muutamia poikkeuksia, Josef vastasi. -- Jotkut\nammattitoverini kertovat herrojensa ja isäntiensä tekemistä\nihmisrakkauden töistä, ja olen kuullut herra Popen, sen suuren\nrunoilijan, emäntäni pöydässä juttelevan eräästä miehestä, joka asui\nRoss-nimisessä paikassa, toisesta, joka asui Bathissa, eräästä Al...\nAl... en muista hänen nimeänsä, mutta se on mainittuna runokirjassa.\nTämäkin herrasmies on rakennuttanut komean talon, josta runoilija\npaljon pitää, mutta hänen armeliaisuutensa näkyy kauemmaksi kuin\nhänen talonsa, vaikka se sijaitsee mäellä, niin ja, tuottaa hänelle\nenemmän kunniaakin. Armeliaisuutensa vuoksi hän joutui kirjaan, johon\nherra Pope sanoo panevansa kaikki sitä ansaitsevat. Tottahan hän,\njoka oleskelee kaikkien isoisten ihmisten parissa, tuntee sellaiset,\nmikäli niitä on olemassa.\n\nTämä oli kaikki herra Josef Andrewsin puheesta, mitä voin saada hänet\nmuistamaan, ja olen esittänyt sen mahdollisimman tarkkaan hänen\nomilla sanoillaan, hyvin vähän kaunistellen. Mutta luullakseni lukija\non paljonkin kummastellut pastori Adamsin pitkää äänettömyyttä,\nvarsinkin kun hänen uteliaisuudelleen, havaintokyvylleen ja\nhuomautuksilleen tarjoutui niin monta tilaisuutta. Mutta tosiasia\non, että hän oli sikeässä unessa ja oli nukkunut jo edelläkäyvän\nhaastelun alusta asti. Ja jos lukija ottaa huomioon, kuinka monta\ntuntia oli kulunut pastorin ummistamattakaan silmiänsä, niin hän ei\nihmettele tämän lepoa, vaikka itse Henley tai joku toinen yhtä mainio\npuhuja, jos sellaista on olemassa, olisi puhujalavalla tai pöntössään\npauhannut hänen edessään.\n\nHeti kun Josef, joka puhuessaan oli pysynyt samassa asennossa, pää\ntoiselle puolelle kallellaan ja silmät maahan luotuina, oli katseensa\nkohotettuaan huomannut Adamsin asennon tämän maatessa selällään ja\nkuorsatessa erään pitkäkorvaisen kotieläimen tavallista kiljuntaa\näänekkäämmin, hän kääntyi Fannyä kohden, tarttui tätä kädestä ja\nalkoi hyväillä tyttöä. Vaikka se olikin mitä puhtaimman viatonta\nja säädyllistä lajia, ei hän kuitenkaan olisi yrittänyt sitä eikä\ntoinenkaan sallinut todistajan nähden. Täten moitteettomalla ja\nhauskalla tavalla huvitellessaan he kuulivat haukkuvan koiraparven\nkiitävän täyttä vauhtia heitä kohti ja näkivät pian sen jälkeen\njäniksen pöllähtävän esille metsästä, loikkaavan puron yli ja\nnousevan maalle nurmikolle parin sylen päässä heistä. Tuskin oli\njussi päässyt tälle rannalle, kun se asettui takajaloilleen ja\nkuunteli vainoojiensa haukuntaa. Fannyä viehätti kovin tuo pikku\nraukka, ja hän olisi hyvin halukkaasti kaapannut sen syliinsä\npelastaakseen sen vaarasta, joka sitä näkyi uhkaavan. Mutta älyllinen\nosa luomakuntaa ei aina oikein kykene erottamaan ystäviänsä\nvihollisistaan. Mikä ihme siis, että tuo hupsu elukka heti hänet\nnähtyään pakeni ystävää, joka olisi sitä suojellut, ja harpaten\njälleen kedon yli ui pienen puron poikki vastakkaiselle puolelle?\nSe oli kuitenkin niin uupunut ja heikko, että se matkallaan vaipui\npari, kolme kertaa maahan. Tämä liikutti Fannyn hellää sydäntä, ja\nhän päivitteli kyyneleet silmissä, että viaton puolustuskyvytön\neläin-rukka noin julmasti kiusataan hengiltä ja sitä huvin vuoksi\nmitä surkeimmin kidutetaan.\n\nHänellä ei ollut pitkälti aikaa näihin mietteisiin, sillä yhtäkkiä\nsyöksyivät koirat metsän läpi, joka kajahteli niiden haukunnasta\nja niiden seuraajien huudoista. Koirat menivät nyt puron yli ja\nseurasivat jäniksen jälkiä. Viisi ratsastajaa yritti hevosineen\nylitse. Kolmelle se onnistui, mutta kaksi pudota loiskahti satulasta\nveteen hevosten loikatessa toiselle rannalle. Heidän toverinsa ja\nheidän omat hevosensakin jatkoivat saaliin ajoa jättäen ystävänsä\nja ratsastajansa oman onnensa huomaan tai käyttämään tepsivämpiä\nvoimakeinoja ja ketteryyttänsä pelastuaksensa. Josef ei kuitenkaan\njäänyt aivan välinpitämättömäksi tässä tilaisuudessa. Hän jätti\nFannyn hetkiseksi yksikseen ja riensi herrasmiesten luo, jotka tuossa\ntuokiossa olivat jaloillaan ravistellen korviansa ja pääsivät Josefin\nheidän avukseen ojentaman käden varassa rantatöyräälle, sillä puro\nei ollut laisinkaan syvä. Ja pysähtymättä kiittämään ystävällistä\nauttajaansa he riensivät niityn yli huudellen metsästystovereilleen,\nettä pysähdyttäisivät heidän hevosensa, mutta nämä eivät kuulleet\nheitä.\n\nKoirat olivat nyt hyvin lyhyen matkan päässä poloisesta uupuvasta,\nhorjuvasta saaliistaan, joka melkein joka askeleelta lysähtäen maahan\nlaahusti metsän läpi ja oli miltei kiertänyt takaisin paikalle,\nmissä Fanny seisoi, kun sen viholliset saavuttivat sen ja metsän\nverhosta ulos ajettuansa silmänräpäyksessä repivät sen kappaleiksi\nFannyn nähden, joka ei kyennyt sitä auttamaan sääliä voimakkaammilla\nkeinoilla. Eikä hän myöskään voinut suostutella Josefia, joka\nnuoruudessaan itsekin oli ollut erämies, yrittämään mitään\nmetsästyslakien vastaista jäniksen hyväksi, jonka tämä sanoi tulleen\nsäännönmukaisesti surmatuksi.\n\nJänis pyydystettiin muutaman kyynärän päässä nukkuvasta Adamsista,\nja saalista raadellessaan ja sitä edestakaisin tempoessaan koirat\nolivat kiskoneet sen niin lähelle häntä, että joku niistä,\nkaiketi erehdyksestä luullen sitä jänön turkiksi, tarttui hänen\nkauhtanansa liepeisiin, samalla kun toiset iskivät hampaansa hänen\ntekotukkaansa, jonka hän oli nenäliinalla kiinnittänyt päähänsä,\nja alkoivat riuhtoa häntä ympäriinsä. Ja jollei hänen ruumiinsa\nliikuttaminen olisi vaikuttanut häneen enemmän kuin melu näkyi\nvaikuttaneen, ne olisivat varmaankin maistaneet hänen lihaansa, mikä\nherkkuileminen olisi saattanut käydä hänelle turmiolliseksi. Mutta\nnäiden tempomisten herättämänä hän heti havahti ja nytkähdyksellä\nvapauttaen päänsä tekotukasta nousi mitä ihmeteltävimmän ketterästi\njaloilleen, ja ne näkyivät nyt olevan ainoat jäsenet, joihin hän\nsaattoi turvautua. Kun hän siis samaten oli vapauttanut kauhtanansa\nrunsaasta kolmanneksesta, jonka hän loi yltään kuin kesiytyvän nahan\nja kernaasti jätti saaliiksi vihollisille, hän pakeni niin nopeasti\nkuin suinkin kykeni.\n\nMutta älköön tätä pidettäkö minään solvauksena hänen urhealle\nluonteelleen. Otettakoon huomioon hänen vihollistensa lukumäärä ja\ntuo äkillinen yllätys. Ja jos on olemassa joku niin yltiöpäisen\nrohkea nykyajan mies, ettei voi sietää pakoa minkäänlaisissa\nolosuhteissa, minä sanon, tai pikemminkin kuiskaan hiljaa ja\njuhlallisesti vakuuttaen tekeväni sen tarkoittamatta loukkausta\nketään kansakunnan uljasta miestä kohtaan, sanon, tai pikemminkin\nkuiskaan, että hän on tietämätön ihminen eikä ole koskaan lukenut\nHomerosta tai Vergiliusta eikä kuullut mitään Hektorista, eipä edes\ntunne eräiden suurten vielä elävien miesten tarinaa. Nuo miehet,\nvaikka ovatkin rohkeita kuin leijonat, jopa tiikerienkin vertaisia,\novat pötkineet pakoon, Herra ties kuinka pitkän matkan päähän ja\nHerra ties miksi, ja siten kummastuttaneet ystäviänsä ja huvittaneet\nvihollisiansa. Mutta jos henkilöt, jotka mielenlaadultaan ovat niin\nsankarillisia, hiukan paheksuvatkin Adamsin käytöstä, vakuutamme\nheille, että he yhtä paljon ihastuvat siitä, mitä heti kerromme Josef\nAndrewsista.\n\nKoirien isäntä oli juuri saapunut tai, kuten metsästäjät sanovat,\ntullut paikalle, kun Adams ylläkerrotulla tavalla lähti pötkimään.\nYleisen huhun mukaan tuo herrasmies oli suuri humoristi, mutta\njottemme varsinkaan tässä asiassa siivilöisi sanojamme, hän oli suuri\nihmismetsästäjä. Hän oli tosin tähän asti harjoittanut sitä urheilua\nvain oman lajinsa koirilla, sillä hän piti pari kolme luksuttavaa\nrakkia pelkästään sitä varten. Mutta kun hän luuli keksineensä\nkyllin vikkelän miehen, hän tahtoi ratokseen antautua toisenlaiseen\nmetsästykseen ja huusi:\n\n-- Ottakaa kiinni! usutti koiria juoksemaan herra Adamsin perästä ja\nvannoi, että tämä oli suurin urosjänis, mitä hän koskaan oli nähnyt.\nSamalla kertaa hän luikkasi ja kirkui kuin voitettu vihollinen olisi\npaennut hänen edellään, ja siinä häntä matkivat ne kaksi tai kolme\nparia ratsastavia inhimillisiä tai pikemmin kaksijalkaisia rakkeja,\njotka olemme ennen maininneet.\n\nNo, sinä, ken lienetkin, joko runotar tai millä muulla nimellä\ntahansa haluatkin itseäsi mainittavan, sinä, joka olet elämäkertojen\nkirjoittajien hengetär ja näinä meidän aikoinamme olet innoittanut\nkaikkia sellaisia kirjailijoita, sinä, joka vuodatit sellaista\nihmeellistä huumoria kuolemattoman Gulliverin kynään, joka olet\nhuolellisesti opastanut arvostelukykyä korottaessasi Malletin\njäntevän miehekästä tyyliä, sinä, jolla ei ole mitään osaa siinä\nomistuksessa ja alkulauseessa tai käännöksissä, jotka kernaasti\nolisit poistanut Ciceron elämäkerrasta, sinä, joka ilman pienintäkään\nkirjallisuuden höystettä olet pakottanut Colley Cibberin muutamilla\nkirjansa sivuilla kirjoittamaan selvää englanninkieltä, ole sinä\nminulle apuna tässä mielestäni ylivoimaisessa tehtävässä. Tuo sinä\nnäyttämölle nuori, iloinen, urhoollinen Josef Andrews, jota miehet\nkatselevat ihaillen ja kadehtien, hellät neitoset taas lemmen tuntein\nja hyvin huolissaan hänen turvallisuudestaan.\n\nTuskin Josef Andrews oli huomannut ystävänsä hädän ja että\nterävävainuiset koirat olivat hyökänneet tämän kimppuun, kun hän\nsieppasi oikeaan käteensä sauvan, jonka hänen isänsä oli perinyt\nhänen isoisältään. Tämä taas oli saanut sen lahjaksi väkevältä\nkentiläiseltä mieheltä sinä päivänä, jona hän näyttämöllä oli\nmurskannut kolme päätä. Se oli aika tukeva ja ihmeellisen\ntaidokkaasti veistetty sauva, herra Deardin parhaan työmiehen\nvalmistama. Mainitun taiturin kanssa ei kukaan toinen käsityöläinen\nvoinut kilpailla, ja hän on tehnyt kaikki ne kepit, joilla keikarit\nviime aikoina ovat aamusella puistossa herrastelleet, mutta\ntämä sauva oli ehdottomasti hänen mestarityönsä. Sen päähän oli\nkaiverrettu nenä ja leuka, joita erehdyksessä olisi voinut luulla\npähkinäpihdeiksi. Oppineet ovat arvelleet, että kuvion tarkoituksena\noli esittää Gorgonia, mutta todellisuudessa mallina oli ollut erään\npitkän, tavattoman älykkään, sukkelan ja arvokkaan englantilaisen\nbaronetin naamataulu. Mies aikoi kaivertaa siihen monta tarinaa,\nkuten kapteeni B:n näytelmän ensimmäisen illan, jolloin olisitte\nvoineet nähdä kirjailtuihin pukuihin puetut arvostelijat siirrettyinä\naitioistaan permannolle, kun taas entiset asukkaat korotettiin\nparvekkeille kissannaukujaisia pitämään. Hän aikoi kuvata\nhuutokauppa-kamaria, missä herra Cock olisi esiintynyt korkealla\ntuolissaan toitottaen kiinalaisen maljan ylistystä ja kummastuneena\nihmetellen, että kukaan ei tarjonnut enempää moisesta hienosta,\nkomeasta... Hän aikoi kaivertaa siihen paljon muutakin, mutta\ntilanpuutteesta hänen täytyi luopua siitä kaikesta.\n\nTuskin Josef oli siepannut sauvan käteensä, kun hänen silmistänsä\nsingahti salama, ja urhea, nopsajalkainen nuorukainen riensi täyttä\nvauhtia ystävänsä avuksi. Hän saavutti pastorin juuri kun Rockwood\noli iskenyt hampaansa tämän kauhtanan liepeeseen, joka revittynä\nlaahasi maata. Hyvä lukija, tahtoisimme tässä tilaisuudessa tehdä\nvertauksen, mutta kaksi syytä estää meitä: Ensiksikin se keskeyttäisi\nkuvauksen, jonka tällä kohtaa tulisi sujua ripeästi. Tämä seikka ei\nkuitenkaan vaa'assa paljon paina, koska sellaisesta keskeytyksestä\non monta esimerkkiä. Toinen ja paljon pätevämpi syy on se, että\nemme voisi löytää tarkoitukseemme sopivaa vertausta, sillä milläpä\nkuvalla voisimme lukijalle esittää samalla kertaa ystävyyden,\nuljaan rohkeuden, nuoruuden, kauneuden, voiman ja nopeuden, jotka\nkaikki yhtyivät Josef Andrewsissa. Korottakoot ne, jotka kuvailevat\nleijonia, tiikereitä ja niitä molempiakin hurjempia sankareita\nrunoelmiensa ja näytelmiensä arvoa ottamalla esikuvakseen Josef\nAndrewsin, joka itse on kaiken vertailun yläpuolella.\n\nRockwood oli siis tarttunut pastorin liepeisiin ja pysähdyttänyt\nhänen pakonsa. Tuskin Josef oli huomannut sen kun hän jo sivalsi\nkepakollaan petoa päähän, niin että se kellahti sätkytellen\nkentälle. Silloin Jowler ja Ringwood tarrasivat kiinni herra Adamsin\npäällystakkiin ja olisivat epäilemättä kaataneet tämän maahan,\njollei Josef keräten kaiken voimansa olisi antanut Jowlerille\nsellaista hutkausta selkään, että se irroittaen otteensa lähti\nulvoen juoksemaan pitkin nurmikkoa. Kovempi kohtalo odotti sinua,\noi Ringwood! Viimemainittu oli paras koira, mikä koskaan oli\najanut jänistä. Se ei koskaan työntänyt kieltään ulos, ellei se\nvarmasti vainunnut saalista. Se oli taitava löytämään jäljet, varma\nvaltatielläkin, ei se ilman aikojaan haukkua luksuttanut eikä juossut\njälkien yli. Koko kahlekunta kunnioitti sitä, sillä sen toverit\ntiesivät, että milloin se haukkui, riistaa oli lähellä. Se kaatui\nJosefin iskusta. Thunder ja Plunder ja Wonder ja Blunder olivat\nhänen kiukkunsa seuraavat uhrit ja viruivat pian pitkin pituuttaan\ntanterella. Sitten Fairmaid, narttu, jonka herra John Temple oli\nkotonaan kasvattanut, syöttänyt omassa pöydässään ja äsken lähettänyt\naatelisherralle lahjaksi viidenkymmenen kilometrin päästä, hyökkäsi\nraivokkaasti Josefin kimppuun ja puri tätä sääreen. Hurjempaa koiraa\nei ollut nähty, se kun oli amazonilaista rotua ja oli kotiseudullaan\nhätyytellyt härkiäkin, mutta nyt se joutui epätasaiseen taisteluun\nja olisi saanut edellämainittujen kohtalon osakseen, jollei Diana,\nlukija voi uskoa, jos haluaa, olisi sillä hetkellä tullut väliin ja\nmetsästysapulaisen hahmossa siepannut suosikkiansa syliinsä.\n\nPastori kääntyi nyt päin, ja hänen ryhmysauvansa kaatoi monta\ntanterelle ajaen toiset pakosalle, kunnes häntä vastaan hyökkäsi\nCaesar ja riuhtaisi hänet kumoon. Sitten Josef riensi hänen avukseen\nja kävi niin tarmokkaasti rusikoimaan voittajaa, että se sai ikuisen\ntahrapilkun maineelleen! Caesar juoksi ulisten tiehensä.\n\nTaistelu riehui nyt kiivaana, kunnes metsästysapulainen, iäkäs ja\narvokas mies, korotti äänensä ja kutsui koiransa taistelusta sanoen\nniille kielellä, jota ne ymmärsivät, että oli turhaa kauemmin otella,\nkoska kohtalo oli määrännyt voiton niiden vihollisille.\n\nTähän asti runotar on arvokkaasti, kuten tavallista, kertoillut\ntämän hirvittävän taistelun, jollaista emme saata uskoa kenenkään\nrunoilijan, romaaninkirjoittajan tai elämäkerrallisen tarinoitsijan\nkoskaan esittäneen. Mutta hänen päästyänsä tarinansa päähän ja\nvaiettuansa jatkamme siis kertomusta tavalliseen tyyliimme.\nAatelisherra ja hänen toverinsa, jotka Adamsin hahmo ja Josefin\nuljuus aluksi sai purskahtamaan hurjaan nauruun, he kun tähän\nasti olivat katselleet ottelua suuremmalla riemulla kuin\nmitään metsästystä, ampumakilpailua, kilpa-ajoja, kukko- tai\nhärkätaistelua taikka karhunajoa konsanaan, alkoivat nyt pelätä\nkoiriensa kohtaloa, joista monet viruivat sätkytellen kedolla.\nSiispä aatelisherra, kutsuttuaan ensin ystävänsä ympärilleen ikään\nkuin turvallisuusvartiokseen, ratsasti miehekkäästi ottelijoiden\nluo, yritti esiintyä niin pelottavasti kuin mahdollista ja kysyi\nmahtipontisella äänellä Josefilta, mitä tämä tarkoitti sillä tavoin\nhyökätessään hänen koiriensa kimppuun.\n\nJosef vastasi hyvin rohkeasti, että ne olivat ensin käyneet hänen\nystävänsä kimppuun, ja sanoi, että kuulukoot ne vaikka kuningaskunnan\nmahtavimmalle miehelle, hän olisi kestinnyt niitä samaan tapaan.\n\n-- Niin kauan kuin suonissani on pisarakin verta, en seiso\ntoimettomana katselemassa, kun tätä herrasmiestä, hän osoitti\nkädellään Adamsia, hätyytetään, olkootpa ahdistajat sitten ihmisiä\ntai eläimiä. Ja hänen näin lausuttuaan sekä hän että Adams\nheiluttivat puisia aseitaan ja asettuivat sellaiseen asentoon, että\nkartanonherra seurueineen katsoi viisaammaksi harkita ennen kuin\nyrittäisi kostaa nelijalkaisten liittolaistensa puolesta.\n\nTällä hetkellä saapui paikalle Fanny, jonka Josefia uhkaava vaara oli\nniin säikähdyttänyt, että hän oman vaaransa unohtaen oli juoksujalkaa\nrientänyt sinne päin. Aatelisherra ja kaikki muut ratsumiehet\nhämmästyivät niin hänen kauneuttaan, että heti kiinnittivät sekä\nsilmänsä että ajatuksensa yksinomaan häneen, ja jokainen julisti\nhänen olevan kauneimman tyttölapsen, mitä koskaan oli nähnyt. Heillä\nei enää ollut aikaa leikinlaskuun eikä kiukunpurkauksiinkaan, vaan\nkaikki istuivat satulassaan ääneti ihmetellen. Tytön tenhon vältti\nvain metsästysapulainen, joka puuhaili koirien kanssa, pisteli niiden\nkorvia ja yritti toinnutella niitä henkiin. Siinä hän onnistuikin\nniin hyvin, että ainoastaan kaksi vähäarvoista elukkaa jäi surmattuna\ntaistelutanterelle.\n\nSen jälkeen metsästysapulainen selitti, että kaikeksi onneksi ei\nollut käynyt pahemmin. Hän puolestaan ei voinut syyttää vierasta\nherrasmiestä ja ihmetteli, että hänen isäntänsä usutti koiriaan\nkristittyjen ihmisten kimppuun. Sanoi vielä, että varmin keino niiden\nturmelemiseksi oli opettaa ne ajamaan muuta riistaa jäniksen asemasta.\n\nKuultuaan, kuinka vähän vahinkoa oli tullut, ja kenties hautoen\nmielessään toisenlaisia ja pahempia juonia, kartanonherra puhutteli\npastori Adamsia leppeämpään sävyyn kuin äsken. Sanoi olevansa\npahoillaan tapahtumasta, jota hän muka oli parhaansa mukaan koettanut\nehkäistä, heti kun oli huomannut Adamsin säädyn, ja ylisti suuresti\nsekä pastorin että tämän palvelijan urheutta. Hän nimittäin otaksui\nJosefin pastorin palvelijaksi. Sitten hän kutsui herra Adamsia\npäivälliselle ja toivoi, että nuori neiti tulisi mukaan. Adams epäili\nkauan, mutta kutsu toistettiin niin hartaasti ja kohteliaasti,\nettä hänen vihdoin täytyi suostua. Kun Josef oli poiminut kentältä\ntekotukan, hatun ja muut taistelussa menetetyt kapineet, jotka\nmuutoin luultavasti olisivatkin unohtuneet, pastori järjesti pukunsa\nniin hyvin kuin voi, ja sitten sekä ratsastajat että jalkaisin\nastujat kulkivat verkalleen yhdessä aatelisherran kartanoa kohti,\njoka oli varsin lyhyen matkan päässä.\n\nTiellä herttainen Fanny veti kaikkien katseet puoleensa. He\nkilpailivat toistensa kanssa ylistämällä hänen kauneuttansa, mutta\nlukija suonee anteeksi, etten toista heidän sanojansa, niissä\nkun ei ollut mitään uutta ja erikoista. Samaten sallittaneen\nminun vaikenemalla sivuuttaa Adamsista lasketut monet lystikkäät\npilapuheet. Toiset selittivät, että papinmetsästys oli maailman\nparasta urheilua, toiset taas kehuivat hänen uljuuttaan sanoen\nhänen pysähtyneen puolustautumaan yhtä hyvin kuin rohkein mäyrä.\nTämäntapainen rattoisuus, vaikka se huonosti sopisi kertomuksemme\narvolle, tuotti paljon naurunaihetta ja huvia kartanonherralle ja\nhänen naljaileville tovereilleen.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU\n\nIvanäytelmä, joka erittäin hyvin soveltuu ajan makuun.\n\n\nHe saapuivat aatelisherran taloon juuri kun hänen päivällisensä oli\nvalmiina. Hiukan kinastelua syntyi Fannyn tähden, kun aatelisherra,\njoka oli nuori mies, halusi sijoittaa hänet omaan pöytäänsä. Mutta\ntyttö ei tahtonut suostua, eikä myöskään herra Adams olisi sallinut\nerottaa häntä Josefista, joten hänet saatettiin vihdoin tämän kanssa\nkeittiöön, missä palvelijoita käskettiin juottamaan Josef humalaan.\nSama suosio oli aiottu Adamsille, minkä suunnitelman onnistumisen\njälkeen kartanonherra ajatteli helposti voivansa tehdä Fannylle, mitä\nhän jo ensi näkemältään oli aikonut.\n\nEi liene sopimatonta, että ennen kuin menemme pitemmälle, hiukan\nselostamme tämän herrasmiehen ja hänen ystäviensä luonnetta. Tämän\nkartanon isäntä oli melkoisen varakas mies, vanhapoika, kuten jo\nsanoimme, ja iältään neljänkymmenen korvissa. Hänet oli kasvatettu,\nmikäli voimme sitä sanaa käyttää, maalla omassa kodissaan äitinsä ja\nkotiopettajan huostassa. Viimemainitulle oli annettu määräys, ettei\ntämä koskaan nuhtelisi häntä eikä pakottaisi oppimaan enemmän kuin\npoika halusi, ja hänen halunsa näkyi olevan varsin vähäinen, ja sekin\nvähä ilmeni ainoastaan lapsuusvuosina. Sillä viisitoistavuotiaasta\nasti hän antautui kokonaan metsästykseen ja muihin maaseudun\nhuvituksiin, joita varten äiti huolellisesti toimitti hänelle\nhevosia, koiria ja kaikkea muuta, mitä niihin kuului. Ja pyrkien\nnuoren holhottinsa suosioon, jonka tiesi kykenevän varaamaan hänelle\nhyvän toimeentulon, hänen opettajansa lyöttäytyi hänelle toveriksi ei\nainoastaan näissä urheiluissa, vaan pullonkin ääressä, johon nuori\nmaajunkkari varsin aikaisin mielistyi.\n\nKun poika oli ehtinyt kahdenkymmenen vuoden ikään, hänen äitinsä\nalkoi pelätä, ettei ollut täyttänyt vanhemman velvollisuuksiaan.\nSen vuoksi hän päätti kehottaa nuorta miestä, mikäli mahdollista,\nsiihen, mikä hänen mielestään kyllin korvaisi kaikki tiedot, jotka\ntämä olisi voinut saada yleisessä koulussa tai yliopistossa. Toisin\nsanoen hän kehotti poikaansa siihen, mitä tavallisesti nimitetään\nmatkustamiseksi. Ja opettajan avulla, joka oli määrätty tämän\nseuralaiseksi, hän siinä helposti onnistui. Nuori herra teki kolmessa\nvuodessa niin sanotun Euroopan kierroksen ja palasi kotiin mukanaan\nhyvä valikoima ranskalaisia pukimia, lauseparsia ja palvelijoita\nsekä sydämestään halveksien omaa maatansa, varsinkin kaikkea, mikä\nmuistutti esivanhempaimme suorasta mielialasta ja rehellisyydestä.\n\nÄiti onniteli itseään pojan palattua. Ja nyt kun tämä sai itse\nhallita omaisuuttaan, hän sai pian paikan parlamentissa, ja hänet\nluettiin yleensä aikakautensa hienoimpiin herrasmiehiin. Mutta ennen\nkaikkea hän tuli tunnetuksi omituisesta ihastuksestaan kaikkeen\nsellaiseen, mikä hänen lähimmäisissään oli naurettavaa, inhottavaa\nja mieletöntä. Niinpä hän ei koskaan valinnut toverikseen ketään,\njolla ei ollut yhtä tai useampaa näistä ominaisuuksista, ja niitä,\njotka luonto oli suurimmassa määrässä sellaisilla ominaisuuksilla\nvarustanut, hän suosi enimmin. Jos hän joskus tapasi miehen, jolta\nnämä viat puuttuivat tai joka yritti salata niitä, hän koetti hyvin\nmielellään keksiä keinoja pakottaakseen tämän järjettömyyksiin, jotka\neivät olleet tuolle henkilölle luontaisia, tai kaivaakseen esille\nja paljastaakseen ne viat, joita tällä oli. Sitä varten hänellä oli\naina varalla joukko roistomaisia veitikoita, joita olemme aikaisemmin\nnimittäneet rakeiksi ja jotka eivät tosiaan tuottaneet suurta kunniaa\nkoiransuvulle. Heidän tehtävänänsä oli penkoa esille ja paljastaa\nkaikki, mikä vain haiskahti yllämainituilta ominaisuuksilta, ja\nvarsinkin vakavissa ja parhaimmissa luonteissa. Mutta jos heillä\ntässä etsinnässä ei ollut menestystä, heidän tuli saattaa itse hyve\nja viisauskin naurettavaksi isäntäänsä ja elättäjäänsä huvittaakseen.\nNe rakkimaiset herrasmiehet, jotka nyt olivat hänen talossaan ja\njotka hän oli tuonut mukanaan Lontoosta, olivat vanha eläkettä\nnauttiva upseeri, näyttelijä, typerä runoilija, puoskaritohtori,\nviulunvinguttaja ja ontuva saksalainen tanssinopettaja.\n\nHeti kun päivällispöytä oli katettu ja herra Adams luki\nkiitosrukousta, kapteeni sieppasi tuolin hänen takaansa, niin että\nhän koettaessaan istuutua putosi lattialle, ja näin oli ensimmäinen\npila näytelty koko seurueen suureksi riemuksi.\n\nToisen ilveilyn suoritti runoilija, joka istui hänen\ntoisella puolellaan ja Adams poloisen kunnioittavasti juodessa\nkartanonomistajan maljaa käytti tilaisuutta kaataakseen lautasellisen\nlientä hänen housuilleen. Tämä sekä hänen esittämänsä monet\nanteeksipyynnöt ja pastorin lempeät vastaukset herättivät paljon\nhilpeyttä seurueessa.\n\nKolmannen pilan toimeenpani eräs tarjoilevista palvelijoista,\njota oli käsketty sekoittamaan katajanmarja-viinaa herra Adamsin\nolueeseen. Pastori selitti nesteen olevan parhainta, mitä koskaan oli\njuonut, mutta ehkä liian mallasvoimaista. Tämä huomautus kiihotti\nheidän nauruansa.\n\nHerra Adams, jolta kuulimme suurimman osan tätä kertomusta, ei voinut\nmuistaa kaikkia näitä hänelle tehtyjä kepposia, joita hän oman\nsydämensä vilpittömyydessä oli hidas havaitsemaankin, ja pelkäämmepä,\nettä ilman eräältä perheen palvelijalta saamiamme lisätietoja tämä\nkohta, joka ei mielestämme ole sen vähimmin merkillisiä, olisi\nkaiketi jäänyt surkean vaillinaiseksi. Kuitenkin täytyy pitää\nluultavana, että eräitä muitakin piloja, kuten niitä nimitetään,\ntoimeenpantiin päivällisen aikana, mutta emme ole millään keinoin\nkyenneet hankkimaan niistä tietoja.\n\nKun ruoat oli korjattu pöydältä, runoilija alkoi lausua säkeitä,\njotka sanoi aivan valmistamatta eli ex tempore sepittäneensä. Tässä\nseuraa niistä jäljennös, jonka mitä suurimmalla vaivalla onnistuimme\nhankkimaan:\n\n      _Tilapäisruno pastori Adamsista_.\n\n    Ken papin moisen konsaan nähnyt on?\n    Kah, rikki kauhtana ja tukka juureton!\n    Ei ihme, jos ois revoks' luulleet nuo,\n    mi rientää eltaantuneen kinkun luo;[1]\n    mut että jäniksenä juosta sai\n    hän koirain eessä, sepä kumma kai!\n    Jos Foibos siten erehtyä vois,\n    hän sinut näyttelijäks arviois.\n\n    [1] Kaikki koirat, jotka ajavat kettua tai muita tuhoeläimiä,\n    juoksevat maassa laahatun eltaantuneen kinkun perässä.\n\nNäin sanoen runoniekka riuhtaisi pois näyttelijän tekotukan ja sai\nosakseen hyvähuutoja koko seurueelta, ehkä pikemmin kätevyytensä kuin\nsukkeluutensa vuoksi. Sen sijaan että näyttelijä olisi kääntänyt\npilkan runoilijaa vastaan, hän ryhtyi kohdistamaan ivaansa samaan\nhenkilöön. Hän lausui näytelmistä monta sukkelaa pätkää, joissa\nnälvittiin koko pappissäätyä ja jotka kaikki läsnäolijat ottivat\nriemastuneesti vastaan.\n\nNyt oli tanssimestarin vuoro esittää kykyjään. Hän kääntyi siis\nAdamsin puoleen sanoen tälle englanninkieltä murtaen, että pastori\noli \"oigein tantsiksi sopiva mees ja kävelystään päättäen ollut\njongun iso mestari tykönä opis\", ja lisäsi, että \"tantsiminen oli\nhyvin nätti taito pappismiehessä\". Hän päätti puheensa pyytämällä\nAdamsia tanssimaan menuettia huomauttaen, että hänen kauhtanansa\nmenettelisi hameista, ja lupasi itse tulla hänen tanssittajakseen.\nNäin sanoen hän vastausta odottamatta riisui hansikkaansa, ja\nviuluniekka viritteli viulunsa. Koko seurue tarjoutui panemaan\nvetoa siitä, että pastori voittaisi hänet tanssissa, mutta opettaja\nkieltäytyi sanoen:\n\n-- Niin minekin luulla, sillä mine ei ole ikänä tavattu mees, joka\nnäytti niin tanssitaitava kuin teme härra.\n\nSitten hän astahti esille tarttuakseen Adamsia kädestä, jonka\nviimemainittu veti nopeasti pois, ja samalla puristaen sen nyrkkiin\nneuvoi tanssimestaria varomaan menemästä leikissään liian pitkälle,\nkoska hän ei sietäisi härnäilyä.\n\nTuskin oli tanssinopettaja nähnyt nyrkin, kun hän viisaasti vetäytyi\npois sen ulottuvilta ja seisoi etäämpänä matkien häneen tuijottavaa\nAdamsia, joka tietämättä, mitä tämä tarkoitti, kuitenkin varoi, ettei\ntoinen kävisi häneen käsiksi, kuten jo oli yrittänyt.\n\nTällävälin kapteeni huomasi sopivan tilaisuuden kiinnittääkseen\nnuppineulalla sähikäisen eli paholaisen pastorin kauhtanaan, jonka\nsitten sytytti pienellä tupakkakynttilällään. Adams, joka ei tuntenut\ntätä leikkiä ja luuli todella saaneensa tulen vaatteisiinsa, hyppäsi\ntuoliltaan äärettömäksi riemuksi katselijoille, jotka julistivat\nhänet maailman parhaaksi tanssijaksi. Niin pian kuin tulikärpänen\noli lakannut häntä kiusaamasta ja hän oli hiukan toipunut\nhämmennyksestään, hän palasi pöydän luo seisoen sellaisessa asennossa\nkuin olisi aikonut pitää puheen. Kaikki huusivat:\n\n-- Kuunnelkaamme häntä, kuunnelkaamme, ja sitten hän puhui näin:\n\n-- Hyvä herra, minua surettaa nähdä, että mies, jolle kaitselmus\non niin runsain käsin suonut lahjojaan, käyttää niitä näin pahoin\nja kiittämättömästi. Sillä, vaikka itse ette olekaan solvannut\nminua, on ilmeistä, että olette mielihyvällä katsellut muiden\nkepposia kertaakaan hillitsemättä minua kohtaan harjoitettuja\nmonia raakamaisuuksia. Tosiasiassa ne kohdistuvat teihin itseenne,\njos ne oikein ymmärtäisitte, sillä minä olen teidän vieraanne ja\nkestiystävyyden lakien mukaan oikeutettu nauttimaan suojelustanne.\n\n-- Eräs herrasmies on pitänyt sopivana kyhätä minusta pilkkarunoja,\njoista sanon vain, että mieluummin olen niiden kohteena kuin\nniiden sepittäjä. Hän on suvainnut kohdella minua pappismiehenä\nepäkunnioittavasti. Säädyssä ei tietääkseni ole mitään ivailtavaa\neikä itsessänikään, jollen tätä säätyäni häpäise, ja toivoakseni\nei toki köyhyyttä katsota sen häpäisemiseksi. Toinen herrasmies\nesitti todellakin lauseita, joissa itse kirkollista säätyä mainitaan\nivaillen. Sanoi niiden olleen näytelmistä lainattuja. Sellaiset\nnäytelmät ovat varmaan häpeäksi hallitukselle, joka niitä sallii,\nja ne tuottavat kirousta kansakunnalle, jonka keskuudessa niitä\nesitetään. Minun ei tarvitse mainita, millä tavoin toiset ovat minua\nkohdelleet. Asiaa mietittyään he itse eivät voine olla myöntämättä,\nettä heidän käytöksensä oli sopimatonta minun ikäistäni henkilöä ja\npappismiestä kohtaan. Te tapasitte minut, hyvä herra, matkustamassa\nkahden pitäjäläiseni kanssa, en puhu mitään koiristanne, jotka\nhyökkäsivät kimppuuni, sillä minä olen sen antanut täydellisesti\nanteeksi, johtuipa se sitten metsästysapulaisen vallattomuudesta\ntai huolimattomuudesta. Ulkonäöstäni saatoitte kylläkin tehdä\nsen johtopäätöksen, että kutsunne oli laupeudentyö, vaikka\ntodellisuudessa olimmekin hyvin varustettuja. Niin, arvoisa herra,\nvaikka meillä olisi ollut sata kilometriä kuljettavana, meillä oli\nkylliksi suorittaaksemme matkakustannuksemme kunniallisella tavalla.\n\nNäin sanoen hän otti esille vasusta löydetyn puolen guinean rahan.\n\n-- En näytä tätä teille ylvästelläkseni rikkaudestani, vaan\nvakuuttaakseni teille, että puhun totta. Kutsu teidän pöytäänne\noli kunnia, jota en kärkkäästi tavoitellut. Täällä ollessani olen\nkoettanut käyttäytyä teitä kohtaan mitä kunnioittavimmin. Jos\nesiintymisessäni on ollut vikaa, ei se ole ollut tahallista, enkä\nsuinkaan ole saattanut niin paljon rikkoa, että ansaitsisin kärsimäni\nloukkaukset. Jos ne siis olivat kohdistetut joko säätyäni vastaan tai\nköyhyyteni ivailemiseksi, ja näettehän, että en ole varsin köyhä,\nniin pilkka ei osu minun nilkkaani ja minä rukoilen hartaasti, että\ntätä kaikkea ei teillekään synniksi luettaisi.\n\nNäin hän lopetti ja sai osakseen hyväksyvän kättentaputuksen koko\nseurueelta. Sitten kartanonherra sanoi hänelle, että hän oli kovin\npahoillaan siitä, mitä oli tapahtunut, häntä ei voitu syyttää mistään\nosallisuudesta siihen, runot, kuten Adams itse oli huomannut,\nolivat kovin kehnoja, joihin pastori olisi voinut helposti vastata.\nSähikäinen taas oli epäilemättä suuri loukkaus tanssinopettajan\npuolelta, ja jos loukattu kurittaisi tätä siitä ansion mukaan, niin\nhän hyvin mielellään sitä katselisi.\n\nViimeisessä huomautuksessaan hän luultavasti puhui totta.\n\nAdams vastasi:\n\n-- Kuka tahansa sen tekikin, minun asiani ei ole millään tavoin\nrangaista häntä, mutta voin todistaa, että syyttämänne henkilö on\nviaton, koska pidin häntä kaiken aikaa silmällä. Kuka tahansa se\nolikin, suokoon Jumala hänelle anteeksi ja antakoon hänelle hiukan\nenemmän järkeä samoin kuin inhimillisyyttäkin.\n\nKapteeni vastasi vihaisesti muljauttaen ja äreään sävyyn:\n\n-- Toivoakseni ette noilla sanoillanne tarkoittanut minua, minulla\non, saakeli soikoon, yhtä paljon inhimillisyyttä kuin jollakulla\ntoisellakin, ja jos joku uskaltaa väittää sitä vastaan, niin vakuutan\nsen hänelle leikkaamalla hänen kurkkunsa.\n\nAdams hymyili ja sanoi uskovansa, että kapteeni oli sattumalta\npuhunut totta, mihin viimemainittu tokaisi:\n\n-- Mitä tarkoitatte todenpuhumisella? Jollette olisi pappismies, en\nnielisi noita sanoja, mutta teidän säätynne suojelee teitä. Jos joku\nmiekkamies olisi puhunut moista, olisin jo tuokio sitten vääntänyt\nhänen niskansa nurin.\n\n-- Adams vastasi, että jos kapteeni yritti väkivaltaa häntä\nkohtaan, niin hän etsisi turvaa papinpuvustaan, ja lisäsi puristaen\nkätensä nyrkkiin, että oli löylyttänyt monta tukevampaakin miestä.\nKartanonherra teki kaikkensa kiillottaakseen Adamsin sotaista\nmielialaa ja toivoi saavansa tappelun syntymään, mutta kapteeni\nvastasi vain:\n\n-- Oikein hyvä teille, että olette pappismies, ja sitten hän\ntyhjentäen täpötäyden kolpakon ja juoden vanhan äitikirkon maljan\nlopetti riidan.\n\nSitten tohtori, joka tähän asti oli pysynyt vaiti ja oli kaikista\nvakavin, mutta häijynilkisin hurtta, kiitteli hyvin korskeassa\npuheessa Adamsin lauseita ja moitti yhtä kaunopuheisesti toisten\nkäyttäytymistä tätä kohtaan. Hän ryhtyi ylistelemään kirkkoa ja\nköyhyyttä ja esitti vihdoin anteeksiantoa kaikesta mitä Adamsille\noli tehty. Adams vastasi heti, että kaikki oli annettu anteeksi. Tuo\nlämminsydäminen mies täytti kolpakon väkevällä oluella, jota nestettä\nhän nautti mieluummin kuin viiniä, joi koko seurueen terveydeksi,\npuristi kapteenia ja runoilijaa hartaasti kädestä ja kohdisti sitten\nhyvin kunnioittavasti puheensa tohtoriin, joka tosiaan ei ollut\nulkonaisesti nauranut millekään äskeisille tapahtumille, koska kykeni\ntäydellisesti hallitsemaan lihaksensa ja nauramaan sisällisesti,\nilmaisematta siitä pienintäkään merkkiä kasvoissaan.\n\nTämä herrasmies aloitti nyt toisen muodollisen puheen, jossa hän\ntuomitsi kaiken kevytmielisen keskustelun ja sen, mitä tavallisesti\nnimitetään hilpeydeksi. Hän sanoi:\n\n-- On olemassa kaikenikäisille ja kaikenarvoisille henkilöille\nsopivia huvituksia lasten kalistimesta jonkun filosofian kohdan\npohtimiseen asti, eivätkä ihmiset missään paljasta itseänsä\nparemmin kuin huvitustensa valinnassa. Sillä, hän selitti, -- kuten\ntoivomustemme täytyy suuresti kohota ja odotamme parempaa poikien\nkäytöksestä varttuneella iällä, jos lapsuusvuosina näemme heidän\nhylkäävän hyrrät, marmoripallot ja muut lelut ja vapaahetkinänsä\nmieluummin kehittävän älyänsä kilpailemalla nerokkuudessa,\nopiskelussa ja muussa sellaisessa, samaten täytyy meissä herätä\nhalveksumista miestä kohtaan, jos tapaamme hänet pallosilla tai\nmuissa lasten leikeissä.\n\nAdams kehui kovin tohtorin mielipidettä ja sanoi usein ihmetelleensä\neräitä vanhojen kirjailijoiden teoksissa esiintyviä kohtia, joissa\nkerrotaan Scipion, Laeliuksen ja muiden suurten miesten tuhlanneen\nmonet hetket mitä joutavimpiin huvitteluihin. Tohtori vastasi, että\nhänellä oli hallussaan vanha kreikkalainen käsikirjoitus, jossa\nkerrottiin eräästä Sokrateen mielihuvista.\n\n-- Ah, pastori huudahti innostuneena, -- olisin äärettömän\nkiitollinen, jos hyväntahtoisesti sallisitte minun lukea sen! Tohtori\nlupasi lähettää sen hänelle ja sanoi vielä, että hän luuli voivansa\nselostaa sen sisällön. -- Mikäli muistelen, hän sanoi, -- siinä\nmeneteltiin tähän tapaan: Pystytettiin valtaistuin, jonka toisella\npuolen istui kuningas ja toisella kuningatar, heidän vartijainsa\nja seuralaistensa seisoessa rivissä kummallakin sivulla. Heidän\nluokseen saatettiin lähettiläs, jonka osaa Sokrates tavallisesti itse\nesitti. Ja kun tämä oli johdatettu valtaistuimen askelmille, hän\nlausui hallitsijaparille jonkin vakavan puheen, joka sisälsi paljon\nhyveellisyyttä, yleviä ajatuksia, siveellisyyttä sekä muuta hyvää\nja kaunista. Sen jälkeen hänet sijoitettiin istumaan kuninkaan ja\nkuningattaren väliin ja häntä kestittiin ruhtinaallisesti. Tämä oli\nluullakseni pääasia. Jotkut yksityiskohdat olen ehkä unohtanut, koska\non jo kulunut pitkä aika siitä, kun sen luin.\n\nAdams sanoi, että se oli tosiaan niin suuren miehen virkistykseksi\narvokasta huvitusta, ja tuumi, että jotakin samanlaatuista pitäisi\nottaa käytäntöön suurten miestemme kesken korttipelin ja muiden\nturhien ajanviettojen asemasta, joihin hän oli kuullut heidän\ntuhlaavan liian paljon elämästänsä. Hän lisäsi, että kristinusko\nvoisi tarjota näihin tilaisuuksiin ylevämmän aiheen kuin mitkään\nSokrateen puheet.\n\nKartanonherra hyväksyi pastori Adamsin mielipiteen ja selitti\ntahtovansa järjestää tuollaisen juhlamenon vielä samana iltana.\nSiihen tohtori huomautti, että se ei käynyt päinsä, koska kellään\nei ollut puhetta varalla, jollei sitten pastorilla sattunut olemaan\nsaarnaa mukanaan.\n\n-- Hyvä herra, Adams vastasi, -- minä en koskaan matkustele ottamatta\nsellaista kaiken mahdollisuuden varalta mukaani.\n\nHänen arvoisa ystävänsä, joksi hän tohtoria nyt nimitti, sai hänet\nhelposti suostumaan lähettilään osaan, ja niin kartanonherra antoi\nheti käskyn, että pystytettäisiin valtaistuin, joka olikin valmiina\njo ennen kuin he olivat ehtineet tyhjentää kahta pulloa. Kenties\nlukija pian saa havaita, että palvelijoiden näppäryys ei ollut\nkovinkaan ihmeellinen.\n\nTotta puhuen ei valtaistuin ollut muuta kuin seuraavanlainen\nhökötys: Oli hankittu iso vesiamme, jonka kummallekin puolelle\noli asetettu korkea jakkara ammeen reunaa korkeammalle, ja\nkaiken yli oli levitetty huopapeite. Kuningas ja kuningatar eli\nkartanonherra ja kapteeni asettuivat istumaan näille jakkaroille.\nSitten saapui lähettiläs runoilijoiden ja tohtorin taluttamana,\nja kun hän oli lukenut saarnansa kaikkien läsnäolijoiden suureksi\nhuviksi, hänet opastettiin paikalleen ja sijoitettiin istumaan\nheidän majesteettiensa väliin. Nämä nousivat heti ylös, jolloin\npeite, menettäen tukensa kummassakin päässä, antoi perään, ja\nAdams molskahti päistikkaa veteen. Kapteeni ehti pakenemaan, mutta\nonnettomuudekseen kartanonherra ei ollut niin ketterä kuin hänen\nolisi pitänyt. Adams tarttui häneen kiinni ennen kuin hän astui\nalas valtaistuimeltaan ja riuhtaisi hänet mukanaan ammeeseen koko\nseurueen salaiseksi riemuksi. Kun pastori oli pari kolme kertaa\npainanut aatelisherran pään veden alle, hän hyppäsi ammeesta ja\netsi terävin katsein tohtoria, jonka olisi varmaan lähettänyt\nsamaan kunniapaikkaan, mutta tämä oli viisaasti puikkinut tiehensä.\nSitten hän haki ryhmysauvansa ja löydettyään sen samoin kuin\nmatkatoverinsakin vakuutti, ettei viipyisi hetkistäkään kauemmin\nmokomassa pesässä. Ja niin hän lähti sanomatta jäähyväisiä\nisännälleen, jolle hän oli toimittanut ankaramman rangaistuksen kuin\noli aikonutkaan. Sillä kun kartanonherra ei ollut kyllin huolellinen\nkuivatakseen itseään ajoissa, hän vilustui tästä seikkailustaan ja\nsai kuumeen, joka oli vähällä viedä häneltä hengen.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU\n\nTarinan taival, joka toisista lukijoista on liian lyhyt ja toisista\nliian pitkä.\n\n\nAdams ja Josef, joka ei ollut vähemmän raivoissaan kuin hänen\nystävänsäkään tämän osaksi tulleesta kohtelusta, lähtivät sauvat\nkädessä ulos ja veivät Fannyn mukanaan palvelijoiden vastustuksesta\nhuolimatta, jotka pidättääkseen heitä tekivät kaiken voitavansa,\nkuitenkaan ryhtymättä väkivaltaan. He astuivat mahdollisimman\nripeästi, ei niin paljon takaa-ajon pelosta kuin jotta herra Adams\nliikkumisellaan ehkäisisi ne turmiolliset vaikutukset, jotka\nvoisivat olla kylmän kylvyn seurauksena. Tuskin aatelisherra, joka\noli antanut palvelijoilleen sellaisia määräyksiä Fannysta, että ei\nollut laisinkaan pelännyt tytön pääsevän karkuun, oli kuullut tytön\nlähteneen, kun hän alkoi raivota ja lähetti heti useita henkilöitä\ntavoittamaan tätä määräten, että he joko toisivat neitosen takaisin\ntai eivät itse koskaan palaisi. Runoilija, näyttelijä ja kaikki muut\npaitsi tanssimestari ja tohtori läksivät sille asialle.\n\nYö oli hyvin pimeä, kun ystävämme aloittivat matkansa. Mutta he\nastuivat niin ripeästi, että he saapuivat pian majataloon, joka\noli kymmenen kilometrin päässä. Täällä he yksimielisesti päättivät\nviettää illan, varsinkin koska herra Adams nyt oli yhtä kuiva kuin\nlähettilästoimeensa ryhtyessään.\n\nMajatalossa, jota oikeastaan voisimme nimittää kapakaksi, jollei\nsanoja _Uusi majapaikka_ olisi ollut kirjoitettu sen kilpeen, ei\nollut heille tarjolla sen parempaa kestitystä kuin leipää, juustoa ja\nolutta. Mutta silti he söivät varsin maukkaan aterian, sillä nälkä on\nparempi ruokahalun kiihottaja kuin ranskalainen kokki.\n\nHeti kun he olivat nauttineet illallisensa, Adams kiitti\nKaikkivaltiasta ruuasta ja vakuutti syöneensä vaatimattoman\njokapäiväisen ateriansa suuremmalla mielihyvällä kuin äskeisen\nupean päivällisen ja ilmaisi suurta halveksuntaa ihmisten\nhupsuutta kohtaan, kun he uhrasivat taivaan toivon suurien\nrikkauksien keräämiselle, vaikka niin paljon hyvää oli saatavissa\nvaatimattomimmassa asemassa ja halvimmastakin muonituksesta.\n\n-- Totta kyllä, hyvä herra, vakava mies virkkoi, joka istui\npiippuaan poltellen takan ääressä ja oli matkustaja samoin kuin\nkirkkoherra itsekin. -- Olen usein ihmetellyt yhtä paljon kuin\ntekin ajatellessani, kuinka suurta arvoa ihmiset yleensä panevat\nrikkauksille, vaikka jokapäiväinen kokemus meille osoittaa, kuinka\nvähän niillä saadaan aikaan. Sillä mitäpä todella haluttavaa ne\nvoivat meille hankkia! Voivatko ne antaa kauneutta rujoille, voimia\nheikoille tai terveyttä sairaille? Jos ne voisivat, emme suinkaan\nnäkisi niin monia rumia kasvoja kummittelemassa arvon herrojen\nseuroissa, eikä niin suuri joukko heikkoja raukkoja riutuisi\nvuoteissaan ja palatseissaan. Ei, kuningaskunnan aarteilla ei voi\nostaa maalia, jolla voisi sivellä rumuuden niin kauniin kukkeaksi\nkuin tuo nuori neitonen, eikä mitään rohtoja, joiden avulla voisi\nsairaille antaa tuon nuoren miehen joustavan tarmon. Eivätkö\nrikkaudet tuo meille huolia levon asemesta, ihmisten kateutta\nrakkauden asemesta ja vaaraa turvallisuuden sijaan? Voidaanko niillä\npidentää niiden omistamisen aikaa, voivatko ne kartuttaa omistuksesta\nnauttivan elonpäivien lukua? Ihan päinvastoin. Joutilaisuus,\nylellisyys ja huolet, jotka ovat niiden seuralaisia, lyhentävät\nmiljoonien elämää ja saattavat heidät kivussa ja kurjuudessa\nennenaikaiseen hautaan. Missä siis on rikkauksien arvo, jos ne eivät\nvoi kaunistaa tai vahvistaa ruumistamme, sulostuttaa tai pidentää\nelämäämme? Ja voivatko ne sitten kaunistaa sielua paremmin kuin\nruumista? Eivätkö ne pikemminkin paisuta sydäntä turhamaisuudesta,\npullistuta poskia ylpeydestä, tuki korviamme kaikilta hyveellisyyden\nkutsuilta ja tukahduta sisimmässämme jokaista säälin itua?\n\n-- Antakaahan minulle kätenne veljeni, Adams virkkoi innostuen,\n-- sillä arvelen teidän olevan pappismiehen.\n\n-- Sitä en tosiaan ole, toinen vastasi. Hän oli kyllä\nroomalaiskatolisen kirkon pappi, mutta ne, jotka ymmärtävät lakimme,\neivät ihmettele, että hän ei ollut kovin kerkeä sitä myöntämään.\n\n-- Kuka tahansa lienettekin, Adams huudahti, -- niin olette lausunut\nminun ajatukseni. Luulen, että olen kolmattakymmentä kertaa\nsaarnannut jokaisen tavun äskeisestä puheestanne, sillä minusta on\naina näyttänyt helpommalta pujottaa köysi, sivumennen mainiten sen\nsanan oikea merkitys, jonka olemme kääntäneet kameliksi, neulansilmän\nläpi kuin rikkaan tulla taivaan valtakuntaan.\n\n-- Sen, hyvä herra, toinen vastasi, -- papit myöntävät helposti ja\nse on valitettavan totta, mutta koska matkan päästä tavoitettavien\netujemme toivo ei niin voimakkaasti vaikuta meihin, saattaisi\nihmiskunnalle olla jotakin hyötyä, jos sille tehtäisiin täysin\nkäsitettäväksi -- mihin siltä luullakseni tarvittaisiin varsin vähän\nharkintaa -- etteivät edes tämän maailman lahjat ole rikkauksilla\nostettavissa. Ja tämä väitös ei mielestäni ole ainoastaan\nmetafyysillisesti, vaan, jos niin saan sanoa, matemaattisestikin\ntodistettavissa; ja olen siitä asiasta aina ollut niin täysin\nvakuuttunut, että en halveksi mitään niin suuresti kuin kultaa.\n\nAdams alkoi nyt pitkän puheen, mutta koska enin osa siitä, mitä hän\nsanoi, esiintyy monien tätä kysymystä käsitelleiden kirjailijoiden\nteoksissa, jätän sen kertomatta.\n\nHänen jutellessaan Josef ja Fanny menivät levolle ja isäntäkin lähti\nhuoneesta. Kun englantilainen pastori oli lopettanut puheensa,\nkatolinen pappismies jatkoi keskustelua puhuen kovin katkerasti\nja sättivästi. Vihdoin hän lopetti pyyntöön, että Adams lainaisi\nhänelle kahdeksantoista pennyä hänen laskunsa suoritukseen sanoen,\nettä jollei hän koskaan maksaisi niitä takaisin, toinen saisi olla\nvarma hänen esirukouksistaan. Hyväluontoinen mies vastasi, että\nkahdeksantoista pennyä oli liian vähän matkan varrella pitkällekään\nriittämään ja että hän jakaisi miehen kanssa taskussaan olevan puoli\nguineaa. Sitten hän ryhtyi etsimään taskuistansa, mutta ei voinut\nlöytää mitään rahaa, sillä seurue, jonka kanssa hän oli syönyt\npäivällistä, oli tosiaan tehnyt hänelle vielä yhden kepposen, jota\nemme silloin maininneet, ja poiminut hänen taskustansa koko aarteen,\njota hän niin kerskuvasti oli näyttänyt.\n\n-- Hyvänen aika, Adams huudahti, -- minä olen sen varmaankin\nkadottanut! Tuhlata sitä en ole voinut. Hyvä herra, niin totta kuin\nolen kristitty, minulla oli tänä aamuna puolen guinean kultaraha\ntaskussani, eikä siitä ole nyt puolta pennyäkään jäljellä.\nPaholainenko sen on minulta riistänyt!\n\n-- Hyvä herra, pappi vastasi hymyillen, -- teidän ei tarvitse\npuolustautua, jollette halua lainata minulle rahaa, en nuhtele teitä\nsiitä.\n\n-- Ystäväni, Adams vakuutti, -- jos minulla olisi maailman suurin\nrahasumma, niin, vaikkapa minulla olisi kymmenen puntaa taskussani,\nantaisin sen mielelläni auttaakseni kristiveljeä hädässä. Menetykseni\nsurettaa minua enemmän teidän kuin itseni tähden. Onko koskaan näin\nonnettomasti sattunut? Siksi, että minulla ei ole rahaa taskussani,\nminun kristillisyyttäni epäillään.\n\n-- Minä olen onnettomampi, toinen virkkoi, -- jos te olette niin\nantelias kuin sanotte, sillä tosiaankin olisi kruunu tehnyt minut\nonnelliseksi ja riittänyt minulle yllin kyllin, kunnes saavun matkani\npäähän, joka ei ole kolmeakymmentä kilometriä kauempana ja johon voin\nehtiä huomenillalla. Vakuutan teille, etten ole tottunut liikkumaan\npennittömänä. Saavuin vastikään Englantiin, ja myrsky pakotti meidät\nmatkallamme heittämään kaiken omaisuutemme mereen. En epäile, että\ntuo mies ottaa sanani pienoisen velkani takuuksi, mutta minusta\non vastenmielistä tunnustaa itseni sellaisille henkilöille niin\nviheliäiseksi, että minulla ei ole shillingin vertaa taskussani.\nSillä he, kuten liian monet muutkin, eivät juuri osaa tehdä erotusta\nkerjäläisen ja varkaan välillä.\n\nKuitenkin hän ajatteli, että hän suoriutuisi isännästä paremmin sinä\niltana kuin seuraavana aamuna, ja päätti siis pimeyden uhallakin\nviipymättä lähteä taipaleelle. Niinpä hän heti majatalon isännän\npalattua ilmoitti tälle asiainsa tilan, jolloin isäntä raapaisten\nkorvallistaan vastasi:\n\n-- No, enpä tiedä, mestari. Jos asia niin on, että teillä ei ole\nrahaa, täytynee minun uskoa, vaikkakin aina mieluummin haluan\nkäteismaksun. Mutta hyvänen aika, näytättehän te niin rehelliseltä\nherrasmieheltä, etten pelkää teidän jättävän maksamatta, vaikka summa\nolisi kaksikymmentä kertaa suurempi.\n\nPappi ei vastannut mitään, vaan sanoi hyvästi hänelle ja Adamsille\nmahdollisimman nopeasti ja hiukan hämilläänkin, ehkä myöskin epäillen\nAdamsin vilpittömyyttä, ja lähti talosta.\n\nTuskin hän oli poistunut, kun isäntä alkoi pudistella päätänsä\nselittäen, että jos olisi epäillyt tuota vierasta pennittömäksi,\nhän ei olisi laskenut tälle juoman tippaakaan, ja sanoi, ettei enää\nkoskaan odottanut näkevänsä miehen naamaa, koska tämä oli ihan\nilmetty lurjus. -- Lempo vieköön sen veitikan! hän huudahti. --\nKuullessani hänen lavertelevan niin paljon rikkaudesta luulin hänellä\nolevan vähintäänkin sata puntaa taskussaan.\n\nAdams nuhteli isäntää epäluuloista, joiden sanoi olevan kristitylle\nsopimattomia, ja sitten hän ajattelematta omaa menetystään tai kuinka\nitse aamulla suoriutuisi, meni varsin vaatimattomalle makuusijalleen,\nkuten toverinsa jo ennen häntä olivat tehneet. Mutta terveys ja\nväsymys soi heille suloisempaa lepoa kuin mitä sametti ja haahkan\nuntuvat useinkaan kykenevät tarjoamaan.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU\n\nKerrotaan niin hämmästyttävä ja verinen seikkailu, että semmoista\ntuskin odottaa tapaavansa tässä tai missään muussakaan tositarinassa.\n\n\nOli melkein aamu, kun Josef Andrews, jonka silmät ajatus hänen\nrakkaasta Fannystään oli avannut, kuuli, tästä herttaisesta olennosta\nhellästi haaveillessaan, kolkutuksen ovelta, jonka yläpuolella hän\nlepäsi. Hän loikkasi heti sängystään, ja kun hän oli avannut ikkunan,\nhäneltä kysyttiin, oliko talossa matkailijoita. Ja samassa toinen\nääni tiedusteli, oliko kaksi miestä ja naishenkilö yöpynyt sinne.\n\nVaikka hän ei tuntenut ääniä, hän alkoi aavistaa asiain todellisen\nlaidan, sillä hän oli tosiaan eräältä herraskartanon palvelijalta\nsaanut tietää aatelismiehen aikeista ja vastasi kieltävästi. Eräs\npalvelijoista, joka tunsi isännän hyvin, kutsui tätä nimeltä, juuri\nkun viimeksi mainittu oli avannut toisen ikkunan, ja teki saman\nkysymyksen, johon isäntä vastasi myöntävästi.\n\n-- Ohoo, kolmas huudahti, -- olemmeko keksineet teidät? ja käski\nisäntää tulemaan alas ovea avaamaan.\n\nHeti kun Fanny, joka oli valveilla, kuten Josefkin, oli kuullut\nkaiken tuon, hän hypähti vuoteestaan ja pukeutuen nopeasti\nhameisiinsa ja viittaansa riensi kiireisesti Josefin huoneeseen,\njossa nuori mies oli jo melkein pukeutuneena. Viimemainittu laski\nhänet heti sisälle ja syleillen häntä mitä intohimoisimman hellästi\nkielsi häntä pelkäämästä, koska hän oli valmis kuolemaan häntä\npuolustaessaan.\n\n-- Siksikö olisin pelkäämättä, tyttö sanoi, -- että menettäisin\nrakkaimman, mitä minulla on koko maailmassa? Suudellen hänen kättänsä\nJosef virkkoi siihen, että hän melkein oli valmis kiittämään\ntilaisuutta, joka oli saanut Fannyn lausumaan hellyyden, jota hän ei\nennen koskaan ollut tahtonut lemmitylleen suoda.\n\nSitten hän riensi herättämään vuodetoverinsa Adamsin, joka vielä\noli sikeässä unessa Josefin monista kutsuista huolimatta. Mutta\nheti kun hänet oli saatu tajuamaan heidän vaaransa, hän hyppäsi\nsängystään välittämättä Fannyn läsnäolosta. Tyttö käänsi kasvonsa\nnopeasti hänestä poispäin, ja hämärästä hänellä oli kahdenkinlaista\netua, sillä kuten se olisi suojellut loukkaukselta vähemmän puhtaan\nviattomuuden ja vähemmän herkän kainouden, samoin se salasi hänen\nkasvoilleen kohonneen punankin.\n\nAdams oli pian pukenut ylleen kaikki vaatteensa paitsi housunsa,\njotka hän kiireessä unohti. Mutta niiden puutteen korvasi varsin\nhyvin muiden vaatekappaleiden pituus. Ja kun ulko-ovi oli avattu,\nkapteeni, runoilija, näyttelijä ja kolme palvelijaa saapuivat\nsisälle. Kapteeni kertoi isännälle, että kaksi hänen talossaan\nmajailevaa miestä oli karannut nuoren naisen kanssa, ja tahtoi\ntietää, missä huoneessa neitonen lepäsi. Isäntä, joka heti uskoi\nkertomuksen, opasti heidät sinne, ja samassa kapteeni ja runoilija\ntoisiaan tuuppien jo tulivatkin huoneeseen. Runoilija, joka oli\nketterin, pääsi ensimmäisenä huoneeseen, etsi vuoteen ja joka\nloukon, mutta tuloksetta. Lintu oli pyrähtänyt häkistä, kuten\nlevoton lukija, joka muutoin ehkä hätääntyisi hänen tähtensä, on\njo saanut tietää. Sitten he tiedustelivat miesten makuusuojaa ja\nolivat jo saapumassa sinne, kun Josef karjaisi äänekkäästi, että hän\nampuisi sen, joka ensiksi rohkenisi käydä oveen käsiksi. Kapteeni\nkysyi, mitä tuliaseita heillä oli, johon majatalon isäntä vastasi,\nettä heillä hänen luullakseen ei ollut niitä laisinkaan, sanoipa\nolevansa siitä melkein varmakin, koska oli kuullut toisen iltasella\nkysyvän toiselta, mitä olisivat tehneet, jos heidät olisi yllätetty,\nkun olivat aseettomia. Siihen oli toinen vastannut, että olisivat\npuolustautuneet sauvoillaan niin kauan kuin olisivat kyenneet ja\nettä Jumala olisi auttanut heitä oikeassa asiassa. Tämä tyydytti\nkapteenia, mutta ei runoilijaa, joka viisaasti vetäytyi alakertaan\nhuomauttaen, että hänen asiansa oli lauluilla ikuistaa mainetöitä,\nmutta ei suorittaa niitä.\n\nTuskin oli kapteeni varmistunut siitä, että vastustajilla ei ollut\ntuliaseita, kun hän uhmaten ruutia ja vannoen rakastavansa sen käryä\nkovisti palvelijat seuraamaan itseään ja marssien rohkeasti eteenpäin\nyritti heti murtaa ovea, kuten hän palvelijain avulla pian tekikin.\nKun se oli auki, he näkivät vihollisensa kolminkertaisena rintamana,\nAdamsin etummaisena ja Fannyn perimpänä. Kapteeni sanoi Adamsille,\nettä jos he kaikki palaisivat kartanoon, heitä kohdeltaisiin\nsäädyllisesti, mutta jolleivät he suostuneet, hänellä oli määräys\nviedä neitonen mukanaan, koska oli hyvin uskottavaa, että he olivat\nvarastaneet hänet vanhemmiltansa. Sillä, hän sanoi, valepuvusta\nhuolimatta tytön ilme, jota hän ei kyennyt salaamaan osoitti, kyllin\nselvästi, että hän oli äärettömästi korkeampaa säätyä kuin he.\n\nItkuun purskahtaen Fanny vakuutti juhlallisesti, että kapteeni oli\nerehtynyt. Hän oli köyhä, avuton löytölapsi, joka ei tuntenut mitään\nsukulaisia koko maailmassa. Ja langeten polvilleen hän rukoili, että\nherrasmies ei yrittäisi riistää häntä hänen ystäviltänsä, jotka\nvarmaan kuolisivat ennen kuin menettäisivät hänet, minkä väitteen\nAdams vahvisti sanoin, jotka eivät kirouksesta paljon poikenneet.\nKapteeni vannoi, että hänellä ei ollut aikaa lörpöttelyyn, ja\nkäskien heitä syyttämään itseänsä siitä, mitä tapahtui, hän komensi\npalvelijat hyökkäykseen, samalla koettaen pujahtaa Adamsin ohitse\nkäydäkseen käsiksi Fannyyn. Mutta sitä ehkäistessään pastori sai\niskun joltakulta, ja miettimättä, mistä se tuli, hän kääntyi\nsotaherraa kohti ja antoi tälle niin taitavan iskun siihen vatsan\nkohtaan, jota kansankielessä nimitetään sydänalaksi, että toinen\nhorjahti muutaman askeleen taaksepäin. Kapteeni, joka ei ollut\ntottunut sellaiseen leikkiin ja viisaasti käsitti toisen samanlaisen\nkolauksen seuraukset, koska kaksi niitä oli hänestä verrattava\nmiekanpistoon ruumiin läpi, paljasti tikarinsa Adamsin lähestyessä\nhäntä ja oli juuri kohdistamaisillaan hänen päähänsä iskun, joka\nluultavasti olisi mykistänyt saarnamiehen ikipäiviksi, jollei\nJosef sillä hetkellä olisi kohottanut yhdellä kädellään erästä\nmakuuhuoneessa käytettävää saviastiaa, jota kuusi keikaria ei olisi\nnostanut ilmaan kaksin käsinkään, ja heittänyt sitä sisällyksineen\npäivineen vasten kapteenin naamaa.\n\nKohotettu tikari putosi hyökkääjän kädestä, ja hän kaatua mätkähti\npitkälleen lattialle vaskikolikoitten kilistessä taskussa. Hänen\nsuoniensa punainen ja sanotun astian sisältämä vaaleahko neste valui\nyhtenä virtana hänen kasvoilleen ja vaatteilleen. Eikä pastorikaan\nollut kokonaan säästynyt kunniasta, sillä ohivirtaavasta vedestä\nhänkin sai läiskähdyksen päähänsä. Neste alkoi valua hänen poskiensa\nryppyjä tai pikemminkin vakoja pitkin, jolloin eräs palvelijoista\nsiepaten vesikiulusta pesurievun, joka jo oli toimittanut virkansa\nhuoneen siivoamisessa, työnsi sen Adamsin kasvoihin. Kuitenkaan hän\nei voinut saada pastoria maahan, sillä riuhtaisten toisella kädellään\nrääsyn mieheltä, Adams nujersi toisella kädellänsä vihollisensa maan\ntasalle annettuaan tälle nyrkiniskun siihen paikkaan kasvoista,\nmissä eräillä hekumoitsijoilla luonnolliset ja keinotekoiset nenät\nliittyvät toisiinsa.\n\nTähän asti onnetar näkyi voitonjakajana suosineen matkustajia, mutta\nnyt hän tapansa mukaan alkoi osoittaa luonteensa häilyväisyyttä,\nsillä nyt astui isäntäkin taistelutantereelle tai oikeammin\notteluhuoneeseen, hyökkäsi suoraan Josefia kohti ja puskien päänsä\nhänen vatsaansa vasten -- hän näet oli roteva mies ja oivallinen\nnyrkkeilijä -- melkein hoiperrutti tämän. Mutta peräytyen toisella\njalallaan Josef kutkutti vasemmalla kädellä häntä leuan alta,\nniin että hän horjui. Nuorukainen aikoi säestää iskuansa oikealla\nkädellänsä, kun hän samassa sai eräältä palvelijoista sellaisen\nsivalluksen ohimoihinsa, että silmänräpäyksessä menetti tajuntansa ja\nkaatui pitkin pituuttaan lattialle.\n\nFanny halkaisi ilmaa huudoillaan, ja Adams yritti olla Josefille\navuksi, mutta kaksi palvelijoista ja isäntä hyökkäsivät nyt hänen\nkimppuunsa ja lannistivat hänet pian, vaikka hän taisteli kuin\nriivattu ja näytti rievusta saamistaan sivelyistä niin mustalta, että\ndon Quijote varmaan olisi luullut häntä loihdituksi maurilaiseksi.\nMutta nyt seuraa järkyttävin kohta: Kapteeni oli nimittäin jälleen\nnoussut, nähdessään Josefin permannolla ja Adamsin apulaistensa\nkäsissä hän tarttui heti Fannyyn ja laahasi tämän parkuvana ja\ntukkaansa repivänä Josefin näkyvistä runoilijan ja näyttelijän\navulla, jotka kuultuaan taistelun tauonneen olivat hekin tulleet\nesille. Täysin kuurona kaikille neitosen rukouksille kapteeni kantoi\nhänet väkisin portaita alas ja köytti hänet näyttelijän hevosen\nselkään. Sitten hän nousi omalle ratsulleen ja taluttaen onnetonta\ntyttörukkaa kantavaa hevosta lähti talosta enempää välittämättä\npoloisen huudoista kuin teurastaja karitsan valituksista. Sillä hänen\najatuksensa liikkuivat yksinomaan siinä suosiossa, jota aatelisherran\npuolelta toivoi menestyksellisesti suorittamansa seikkailun palkaksi.\n\nPalvelijat, joiden käskettiin sitoa Adams ja Josef mahdollisimman\nvarmasti, jotta kartanonherraa ei mitenkään häirittäisi hänen\nsuunnitelmissaan Fanny-parkaa kohtaan, köyttivät heti runoilijan\nneuvosta Adamsin yhteen sängyn tolppaan ja Josefin toiselle puolelle\nniin pian kuin olivat saaneet viimeksi mainitun tointumaan. Ja sitten\nhe jättäen heidät sinne selitysten ja kieltäen isäntää vapauttamasta\nheitä tai menemästä heidän lähelleen, kunnes sai uusia määräyksiä,\nlähtivät matkalle isäntänsä kartanoon, mutta sattuivat valitsemaan\ntoisen tien kuin sen, jolle kapteeni oli karauttanut.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU\n\nRunoilijan ja näyttelijän välinen keskustelu, josta ei ole muuta\nhyötyä tarinassamme kuin lukijan huvittaminen.\n\n\nEnnen kuin kehittelemme tätä murhenäytelmää pitemmälle, jätämme\nherra Josefin ja pastori Adamsin kaksikseen ja noudatamme viisaiden\nnäyttämöohjaajien esimerkkiä, jotka vakavan toiminnan välillä\nhuvittavat yleisöä tanssiksi nimitetyllä oivallisella satiirilla\ntai pilalla. Tämä kappale siis puhumisen asemesta tanssitaan, ja\nsen esittävät katsojille henkilöt, joiden ajatuskyvyn useimmat\narvelevat sijaitsevan heidän kantapäissään ja joille, samoin kuin\nkäsillään ajatteleville sankareille, luonto on antanut pään vain\nyhdenmukaisuuden vuoksi ja koska sitä tansseissa sopii käyttää\nhatunnaulana.\n\nKääntyen näyttelijän puoleen runoilija virkkoi:\n\n-- Kuten sanoin, sillä he olivat pohtineet tätä kysymystä kaiken sen\naikaa, jolloin kahakka yläkerrassa tapahtui, -- Syy hyvien uusien\nnäytelmien puutteeseen on päivänselvä. Syynä on se, että te ette anna\nrohkaisua kynäilijöille. Herrasmiehet eivät kirjoita, hyvä mies, he\neivät kirjoita, jolleivät voi toivoa mainetta tai aineellista etua\ntai kumpaakin. Näytelmät ovat verrattavissa puihin, jotka eivät kasva\nravinnotta, mutta väkevästä maasta ne sienien tavoin nousevat aivan\nkuin itsestään. Runottaria voidaan latvoa kuten viiniköynnöksiä,\nmutta ei kirveellä. Oikuttelevan lapsen tapaan pääkaupunki ei koskaan\ntiedä mitä se haluaa, ja enimmin sitä miellyttää helistin. Ilveilyjen\nkirjoittajalla tosin on jotakin menestyksen mahdollisuutta, mutta\nyleensä ihmiset eivät ensinkään tajua. Yhtenä syynä yleisön\npilaantuneeseen makuun on luullakseni kuitenkin näyttelijöiden\nkehnous. Vaikka kirjoittaa enkelin lailla, hyvä herra, niin ne\nhyväkkäät eivät kykene oikein tulkitsemaan ajatusta.\n\n-- So, so, näyttelijä hillitsi, -- nykyiset esittäjät ovat ainakin\nyhtä hyviä kuin heidän esittämiensä kappaleiden kirjoittajat,\njopa tulevat lähemmäksi maineikkaita edeltäjiänsäkin, ja minä\nodotan näyttämölle pikemmin jotakuta Boothia kuin Shakespearea tai\nOtwayta. Voinpa tosiaan kääntää huomautuksenne itseänne vastaan\nja liioittelematta väittää, että syy, miksi näyttelijät eivät saa\nrohkaisua, johtuu hyvien näytelmien puutteessa.\n\n-- En ole väittänyt mitään vastakkaista, runoilija sanoi, -- mutta\nihmettelen, että niin kuumenette. Ettehän voine luulotella, että\ntämä kiista koskee teitä. Toivoakseni teillä on parempi käsitys\nmaustani kuin että pelkäisitte minun luoneen kieron katseen teihin.\nEi, hyvä herra, jos meillä olisi kuusi teidänlaistanne näyttelijää,\nniin pian voisimme kilpailla entisten aikojen Bettertonien ja\nSandfordien kanssa, sillä imartelematta sanoen pidän mahdottomana,\nettä kukaan olisi voinut monissakaan osissanne teidät voittaa.\nNiin, se on totinen tosi, ja olen kuullut monen, kaikki päteviä\ntuomareita, sen tunnustavan, ja suonette minulle anteeksi, jos sanon\nteille, että joka kerta, kun olen teidät nähnyt, olette vierivän\nlumipallon tavoin aina liittänyt jotakin uutta oivallista entisiin\nsaavutuksiin. Te olette osoittanut, että käsitykseni täydellisyydestä\noli virheellinen, ja olette mennyt sen yli, mitä pidin mahdottomana\njäljitellä.\n\n-- Yhtä vähän, näyttelijä vastasi, -- teitä koskee se, mitä\nlausuin muista runoilijoista, sillä eikö, hitto vieköön, viime\nmurhenäytelmässänne ollut otteita, jopa kokonaisia kohtauksiakin,\njoissa kohoatte vähintäinkin Shakespearen tasalle? Siinä on tunteen\nherkkyyttä, sanonnan arvokkuutta, joille useimmat herroista\nnäyttelijöistämme eivät tehneet täyttä oikeutta. Totta puhuen he\novat kyllä kehnoja, ja minä säälin kirjailijaa, joka on saapuvilla\nteostensa tappamisessa.\n\n-- Hoo, sellaista voi tapahtua vain harvoin, runoilija vastasi. --\nUseampia nykyisten kirjailijoiden teoksia ei voida tappaa enempää\nkuin kuolleina syntyneitä lapsia. Se on sellaista kurjaa, puoliksi\ntajuttua, puolinaisesti kirjoitettua, elotonta, hengetöntä, alhaista,\nmairittelevaa roskaa, että melkein säälin näyttelijää, jonka täytyy\noppia se ulkoa, se kun lienee melkein yhtä vaikeata muistaa kuin\nkäsittämättömän kielen sanat.\n\n-- Jos lauseissa kirjoitettuina on vähän järkeä, näyttelijä virkkoi,\n-- niin varmaan niissä lausuttuina on sitä vielä vähemmän. Tunnen\ntuskin ainoatakaan, joka korostaa oikein, saati sitten sovittaa\nliikkeensä esitettävän henkilö mukaan. Olen nähnyt hellän rakastajan\ntappeluasennossa rakastettunsa kanssa ja urhean sankarin miekka\nkädessä mielistelevän vihollisiaan. En tahdo parjata ammattikuntaani,\nmutta kyllä minä, piru vieköön, sydämessäni olen taipuvainen\nasettumaan runoilijan puolelle.\n\n-- Tuo on teidän puoleltanne pikemmin ystävällistä imartelua kuin\ntotta, runoilija virkkoi, -- ja vaikka minulle on vastahakoista\nparjata toisen tuotantoa, enkä sitä koskaan teekään, en millään\nehdolla, niin ollakseni oikeamielinen näyttelijöitä kohtaan, mitä\nolisivat Booth tai Betterton voineet luoda sellaisesta hirveästä\nroskasta kuin Fentonin _Marianne_, Frowdin _Philotas_ ja Malletin\n_Eurydice_, tai niistä viheliäisistä, likaisista loruista, joita eräs\nmies Wappingin kaupungista, joku Dillo tai Lillo, mikä hänen nimensä\nolikaan, nimitti murhenäytelmäksi?\n\n-- Niin kyllä, näyttelijä vastasi, -- mutta sanokaahan, mitä\najattelette sellaisista kuin Quin ja Delane tai siitä irvistelevästä\nnuoresta Cibber-penikasta, ilkeän näköisestä Macklin-rakista tai\nsellaisesta nenäkkäästä lutkasta kuin rouva Clive? Kuinka he\npatustelisivatkaan Shakespearenne, Otwaynne ja Leenne? Millaisilta\nkuulostaisivatkaan heidän huuliltaan nämä viimeksi mainitun sointuvat\nsäkeet?\n\n        -- -- Jo riittää. Huoli en\n    maan loistosta, kun armas, seurassain\n    sä oot. Pois melu! Kruunut kiiltävät\n    ei meitä kiehdo. Rakastamme vain\n    kuin metsän linnut vapain karkeloin.\n    Ei meillä entisyyttä, unhoon vaipuneet\n    on nimet, isiemme, sielu sieluhun\n    vain sulaa kukkalehdon kuiskauksissa,\n    kun kaksin juomme suven samppanjaa\n    tai syömme syksyn tullen keltaomenan\n    ja ruskon kullatessa maiseman\n    vie lento meidät pesän untuviin.\n\nTai miltä tämä Otwayn inhonilmaisu?\n\n    Tuo tyhmä, kurja olento: ihminen.\n\n-- Hei, seis! runoilija hillitsi. -- Lausukaahan se hellä puhe\nnäytelmäni kolmannesta näytöksestä, jossa te esiinnyitte niin hyvin.\n\n-- Kernaasti sen tekisin, näyttelijä vastasi, -- mutta olen unohtanut\nsen.\n\n-- Niin, ette ollut aivan täydellinen sitä esittäessänne, runoilija\nhuudahti, -- muutoin olisitte saanut sellaisen suosionmyrskyn,\njollaista ei näyttämöllä ole vielä kenenkään osaksi tullut, ja minä\nolin kovin huolissani, että menetitte sen suosion.\n\n-- Jos oikein muistan, näyttelijä sanoi, -- vihellettiin sille\ntodellakin enemmän kuin millekään muulle kohdalle koko näytelmästä.\n\n-- Niin, teidän lausumisellenne vihellettiin, runoilija sanoi.\n\n-- Minun lausumiselleniko! näyttelijä ihmetteli.\n\n-- Tarkoitan lausumattomuudellenne, runoilija oikaisi. -- Esityksenne\nkatkesi, ja silloin vihellettiin.\n\n-- Siellä vihellettiin, ja vasta sitten jouduin ymmälle, jos oikein\nmuistan, näyttelijä vastasi. -- Ja puolustuksekseni minun täytyy\nsanoa koko kuulijakunnan myöntäneen, että tein henkilöllenne\noikeutta. Älkää siis syyttäkö minua näytelmänne tuomitsemisesta.\n\n-- En käsitä, mitä tarkoitatte tuomitsemisella, runoilija virkkoi.\n\n-- No, tiedättehän, että sitä näyteltiin vain yhtenä iltana,\nnäyttelijä huudahti.\n\n-- No, runoilija sanoi, -- te ja koko kaupunki olitte minun\nvihollisiani, koko permanto oli vihollisiani, henkilöitä, jotka\nolisivat leikanneet kurkkuni poikki, jos hirttämisen pelko ei olisi\nheitä siitä pidättänyt. Kaikki räätäleitä, hyvä herra, kaikki\nräätäleitä.\n\n-- Miksikä räätälit olisivat teille niin vihaisia? runoilija\nhuudahti. -- Ette kai käytä niin monta räätäliä pukujenne\nvalmistamiseen!\n\n-- Myönnän sukkeluutenne nerokkaaksi, runoilija vastasi, -- mutta\nmuistattehan tapauksen yhtä hyvin kuin minäkin. Tiedätte, että\npermannolla ja ylälehterillä oli joukkue, joka ei sallinut kappaleen\nuudestaan esittämistä, vaikka monet, niin, monet monituiset,\nenemmistö, varsinkin kaikki aitiopaikkojen omistajat sitä halusivat.\nVannoivatpa useimmat naishenkilöt, etteivät saapuisi teatteriin\nennen kuin se jälleen esitetään. Minun täytyy tosiaan myöntää\nviisaaksi juoneksi heidän puoleltaan, että sitä ei sallittu\ntoistamiseen esittää. Ne lurjukset näet tiesivät, että jos se olisi\nmennyt kahdesti, se olisi mennyt viisikymmentä kertaa. Sillä jos\nmurhenäytelmässä koskaan on ollut liikuttavaa hätää... en tahdo kehua\nomaa työtäni, mutta jos kertoisin teille, mitä parhaat arvostelijat\nsiitä sanoivat... Eivätkä siihen yksinomaan olleet vihamiehenikään\nsyypäät, ettei kappaleella ollut yhtä hyvää menestystä näyttämöllä\nkuin sillä sittemmin on ollut arvoisien lukijoiden ja kauniiden\nlukijatarten piirissä, sillä te ette voi väittää, että näyttelijät\nesittivät sen oikealla tavalla.\n\n-- Minun mielestäni, näyttelijä vastasi, -- kappaleella kuvattu hätä\nesitettiin kylläkin oikein. Olimmehan nimittäin aika hädässä, kun\nmeitä koko viimeisen näytöksen ajan pommitettiin appelsiineilla.\nKaikki kuvittelimme, että se olisi ollut elämämme viimeinen näytös.\n\nRunoilija, joka nyt raivostui, oli juuri yrittänyt vastata, kun\nheidät keskeytettiin ja heidän keskustelunsa päättyi siihen. Mutta\njos lukija on kovin utelias tietämään, mitä tapahtui, hänen täytyy\nhypätä seuraavan luvun yli, joka on ikään kuin tämän luvun toinen\npuoli ja sisältää parhaita ja vakavimpia asioita, mitä koko tässä\nkirjassa esitetään, toisin sanoen keskustelua pastori Abraham Adamsin\nja herra Josef Andrewsin välillä.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU\n\nPastori Adamsin surevalle ystävälleen esittämiä neuvoja, joista\narvattavasti on lukijallekin oppia ja hyötyä.\n\n\nTuskin Josef oli täysin tointunut, kun hän havaitessaan rakastettunsa\nolevan poissa, valitti tämän menetystä niin surkeasti voihkien,\nettä se olisi vihlonut kenen muun sydäntä tahansa paitsi eräiden\nhenkilöiden, joilla sydän näkyy olevan luotu jostakin kovuudeltaan\nja muiltakin ominaisuuksiltaan piikiveä muistuttavasta aineksesta.\nNiistä voi nimittäin iskeä tulta, joka syöksähtää silmistä, mutta\nsamaa tiehyttä pitkin ei voi milloinkaan herahduttaa esille\nainoatakaan pisaraa vettä. Hänen oma sydämensä oli pehmeämpää\nrakennetta ja hänen huudahtaessaan: -- Oi, rakas Fannyni, oi\narmahimpani, saanko enää koskaan, koskaan nähdä sinua? hänen\nsilmistänsä puhkesi kyynelvirta, joka ei suinkaan sopinut sankarille.\nSanalla sanoen, hänen epätoivoaan on helpompi käsittää kuin kuvailla.\n\nMonien huokausten jälkeen aloitti selin Josefiin istuva Adams\nsurullisella äänellä tähän tapaan:\n\n-- Ällös luule, lapsi-kultani, että kokonaan paheksun noita murheesi\nensi puistatuksia. Sillä kun onnettomuudet meidät äkkiä yllättävät,\ntäytyy meillä olla äärettömän paljon enemmän oppia, kuin mitä sinä\nomistat, voidaksemme niitä vastustaa. Mutta ihmisen ja kristityn\nvelvollisuus on kutsua mahdollisimman pian järki avukseen. Ja kohta\nse opettaa hänelle kärsivällisyyttä ja alistumista. Lohduta siis,\nlapsi, lohduta mielesi. Totta kyllä, että olet menettänyt sievimmän,\nhyväsydämisimmän, armaimman, herttaisimman nuoren neitosen, jonka\nkanssa olisit saattanut toivoa eläväsi onnellisena, hyveellisenä\nja puhtaana ja jolta olisit voinut odottaa itsellesi monta pikku\nlemmikkiä nuoruutesi iloksi ja vanhuutesi lohduksi. Et ole häntä\nainoastaan menettänyt, vaan onpa sinulla syytä pelätä hänelle\ntapahtuvan törkeintä väkivaltaa, johon himo ja voima kykenevät.\nHelpostikin sinussa nyt saattaa herätä kauhunajatuksia, jotka\nvoisivat syöstä sinut epätoivoon.\n\n-- Voi, minä tulen hulluksi! Josef huudahti. -- Jospa voisin käskeä\nkäteni repimään silmät päästäni ja lihan ruumiistani!\n\n-- Jos tahtoisit käyttää niitä sellaisiin tarkoituksiin, niin\nonpa hyvä, että et voi, Adams vastasi. -- Minä olen kuvaillut\nonnettomuutesi mahdollisimman räikeästi, mutta sinun on myös\najateltava, että olet kristitty ja että meille ei tapahdu mitään\nilman Jumalan sallimusta, johon ihmisen ja kristityn tulee alistua.\nEmme ole luoneet itseämme, vaan olemme saman voiman luomia, joka\non laatinut meille laitkin, ja olemme kokonaan sen hallussa. Se\nvoi tehdä kanssamme mitä haluaa, eikä meillä ole mitään oikeutta\nvalittaa. Toinen syy valitteluamme vastaan on tietämättömyytemme,\nsillä koska emme tiedä tulevia asioita, emme myöskään tunne tietä,\nmihin päämäärään joku tapaus tähtää, ja se, mikä alussa uhkaa tuottaa\nmeille onnettomuutta, voi lopulta kääntyä hyväksemme. Minun olisi\ntosiaan pitänyt sanoa, että tietämättömyytemme on kaksinkertaista,\nmutta tällä hetkellä minulla ei ole aikaa oikeaan jaotteluun, sillä\nyhtä vähän kuin tiedämme, mihin päämäärään joku tapaus lopulta\ntähtää, yhtä hämärä on meille sen alkusyy. Sinä olet ihminen ja\nsiis syntinen, ja tämä voi olla rangaistus rikkomuksistasi: näin\nymmärrettynä onnettomuuttasi voidaankin pitää hyvänä, jopa suurimpana\nonnena, koska se lepyttää taivaan suuttumuksen ja kääntää meistä pois\n_sen_ vihan, jonka jatkuminen tietäisi meille tuhoa. Kolmanneksi\nkykenemättömyytemme auttamaan itseämme todistaa kuinka hupsut ja\njärjettömät valituksemme ovat: sillä ketä vastaan me taistelemme tai\nketä vastaan valitamme, jollemme voimaa vastaan, jonka vasamilta ei\nmikään rautapaita voi meitä suojella, jonka käsistä ei mikään nopeus\nauta meitä pakoon, voimaa vastaan, joka ei jätä meille mitään toivoa\nmuuta kuin alistumisessa?\n\n-- Oi, hyvä herra, Josef huudahti, -- kaikki tuo on perin totta ja\nkaunista, ja minä voisin kuunnella teitä kaiken päivää, jollen olisi\nniin sydämestäni murheellinen kuin nyt olen.\n\n-- Ottaisitko lääkettä terveenä ollessasi ja kieltäytyisit siitä,\nkun olet sairas? Adams kysyi. -- Eikö lohtua ole tarjottava\nmurheellisille eikä niille, jotka riemuitsevat tai ovat levollisia?\n\n-- Oi, te ette ole puhunut minulle vielä ainoatakaan lohdun sanaa,\nJosef vastasi.\n\n-- Enkö! Adams ihmetteli. -- Mitä minä sitten olen puhunut? Mitä voin\nsanoa sinua lohduttaakseni?\n\n-- Oi, sanokaa minulle, Josef huudahti, -- että Fanny pääsee takaisin\nminun syliini, että käsivarteni jälleen saavat sulkea syleilyynsä\ntuon herttaisen olennon kaikkine suloineen, tahrattomana ja\nkoskemattoman viattomana!\n\n-- Niin, ehkä niin tapahtuu, Adams virkkoi, -- mutta minä en voi\nmennä takuuseen tulevista asioista. Sinun tulee täydellisesti\nalistuvana odottaa sitä. Jos hänet annetaan sinulle jälleen, on\nvelvollisuutesi olla kiitollinenpa samoin silloinkin, jos hän ei\npalaa. Josef, jos olet viisas ja oikein käsität oman etusi, niin\nalistut rauhallisesti ja tyynesti kaikkiin kaitselmuksen määräyksiin\ntäysin vakuuttuneena, että kaikki onnettomuudet, olkootpa kuinka\nsuuria tahansa, jotka vanhurskaita kohtaavat, tapahtuvat heidän\nomaksi hyväkseen. Niin, ei ainoastaan etusi, vaan velvollisuutesikin\nvaatii sinua pidättymään hillittömästä murheesta, sillä jos sinä sen\nvaltaan antaudut, et ansaitse kristityn nimeä.\n\nHän lausui nämä viime sanat hiukan ankarammalla äänenpainolla kuin\ntavallista, jolloin Josef pyysi, että hän ei olisi vihainen, sanoen\npastorin ymmärtävän hänet väärin, jos luuli hänen kieltävän, että\nse oli hänen velvollisuutensa. Sen hän nimittäin oli tiennyt kauan\nsitten.\n\n-- Mitä merkitsee velvollisuutesi tietäminen, jollet sitä täytä?\nAdams vastasi. -- Tietosi lisää rikollisuuttasi. Oi Josef! En koskaan\naavistanut, että olet näin uppiniskainen.\n\nJosef vastasi, että pastori kaiketi käsitti hänet väärin.\n\n-- Ihan varmaan niin teette, hän sanoi, -- jos kuvittelette minun\noikein yrittävän murehtia. Sitä en totta totisesti tee.\n\nAdams moitti häntä vannomisesta ja alkoi sitten yhä laajemmin puhua\nmurheen hupsuudesta sanoen hänelle, että kaikki viisaat miehet ja\nfilosofit pakanainkin keskuudessa olivat kirjoituksissaan taistelleet\nsitä vastaan, ja esitti muutamia kohtia Senecalta ja _Lohdutuksesta_,\njotka tosin eivät olleet Ciceron lauseita, mutta melkein vetivät\nvertoja hänen teoksilleen, hän sanoi. Ja hän lopetti vihjaamalla,\nettä kohtuuton murhe tässä tapauksessa saattoi vihoittaa sitä ainoata\nmahtia, jonka kykenisi palauttamaan hänelle, hänen Fannynsä. Tämä\nsyy tai pikemminkin sen herättämä ajatus rakastetun palauttamisesta\nvaikutti häneen enemmän kuin kaikki, mitä pastori aikaisemmin oli\nsanonut, ja vaimensi hetkiseksi hänen tuskansa. Mutta kun hänen\npelkonsa kylliksi maalasi hänelle sen vaaran, jossa tyttö-parka oli,\nhänen murheensa palasi entistä kiihkeämpänä, eikä Adams voinut sitä\nvähimmässäkään määrässä taltuttaa. Mutta pastorin puolustukseksi\nvoimme esittää epäilyn, tokko itse Sokrates olisi siinä menestynyt\nparemmin.\n\nNäin he olivat jonkin aikaa ääneti huokausten kohotessa kummankin\nrinnasta, kunnes Josef vihdoin puhkesi seuraavaan yksinpuheluun:\n\n    Niin, miehen lailla murheet kannan ma,\n    mut miehen lailla murheet tunnen myös;\n    en niitä muistamatta olla voi --\n    ne vihloo sydäntäin.\n\nAdams kysyi, mistä nuo hänen lausumansa säkeet olivat kotoisin, ja\nnuorukainen vastasi, että ne olivat jääneet hänen muistiinsa eräästä\nnäytelmästä.\n\n-- Ah, näytelmistä ei ole muuta opittavaa kuin pakanallisuutta,\npastori vastasi. -- En ole koskaan kuullut mistään muusta kristityn\nluettavaksi sopivasta näytelmästä kuin _Catosta_ ja _Tietoisista\nrakastajista_, ja myönnänpä viimemainitussa olevan joitakuita niin\nvakavia kohtia, että ne melkein sopisivat saarnaan.\n\nMutta nyt jätämme heidät vähäksi aikaa sinne, seurataksemme heidän\nkeskustelunsa aiheen kohtaloita.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU\n\nUusia seikkailuja, jotka toivoaksemme miellyttävät lukijaa yhtä\npaljon kuin hämmästyttävätkin.\n\n\nEi runoilijan ja näyttelijän välillä sattunut lystikäs kaksinpuhelu\nenempää kuin herra Adamsin vakava ja todella juhlallinen esitelmäkään\nluullaksemme täydellisesti korvaa lukijalle levottomuutta jota hänen\non täytynyt tuntea niin surkuteltavaan tilaan jättämämme Fanny-rukan\ntähden. Ryhdymme siis nyt kertomaan, mitä tapahtui tuolle kauniille\nja viattomalle neitsyelle hänen jouduttuaan häijyn kapteenin käsiin.\n\nKun soturi oli vähän ennen päivän koittoa kuljettanut ihastuttavan\nsaaliinsa majatalosta, hän riensi niin nopeasti kuin suinkin\naatelisherran kartanoa kohti, jossa tämä vieno olento annettaisiin\nraiskaajan himojen uhriksi. Kapteeni ei ainoastaan ollut kuuro\nkaikille hänen valituksilleen ja rukouksilleen matkan varrella, vaan\nvieläpä härnäsi tytön korvia rivouksilla, joita tämä sellaisiin aivan\ntottumattomana kuitenkin onnekseen varsin vähän ymmärsi. Vihdoin hän\nmuutti sävyään ja koetti tyynnyttää ja lepyttää neitosta kuvailemalla\ntälle sitä loistoa ja ylellisyyttä, joka tulisi Fannyn osaksi\nkartanonherran luona, tällä kun oli halua ja valtaa antaa tytölle\nmitä ikinä tämä osasi toivoa. Vielä kapteeni lisäsi, että tyttö\nepäilemättä pian katselisi häntä ystävällisemmin pitäen häntä onnensa\naiheuttajana ja halveksisi tuota surkuteltavaa oliota, johon vain\nhänen tietämättömyytensä voi saada hänet kiintymään.\n\nFanny vastasi, että hän ei käsittänyt hänen tarkoitustaan, koska hän\nei ollut koskaan kiintynyt mihinkään surkuteltavaan olioon.\n\n-- Panetteko te pahaksenne, hyvä neiti, kapteeni virkkoi, -- että\nnimitän häntä siksi? Mutta mitä muuta saattaa sanoa lakeijasta,\nvaikka olettekin häneen rakastunut?\n\nFanny vastasi, ettei ymmärtänyt häntä, sanoi miehen olleen\npalvelustoverinsa ja uskovansa hänet yhtä kunnolliseksi kuin ikinä\nkenenkään.\n\n-- Mutta että minä jotakuta miestä rakastaisin...\n\n-- Vakuutan teille, kapteeni ehätti, -- että meillä on keinoja\ntaivuttaa teidät rakastamaan, ja neuvon teitä taipumaan leppeillä\nkeinoilla, sillä voitte olla varma siitä, että teidän vallassanne ei\nole millään ponnistuksilla säilyttää neitseellisyyttänne kahta tuntia\nkauemmin. Oma etunne vaatii teitä suostumaan, sillä kartanonherra\non teille paljon suopeampi, jos sallitte hänen nauttia suloistanne\nomalla suostumuksellanne ettekä pakota häntä väkivaltaan.\n\nNämä sanat kuullessaan Fanny alkoi ääneensä huutaa apua, sillä\nnyt oli täysi päivä, mutta kun ei nähnyt ketään, hän kohotti\nsilmänsä taivasta kohti ja rukoili jumalallista apua suojelemaan\nviattomuuttansa. Kapteeni sanoi hänelle, että ellei hän lopettanut\nparkumistansa, hän kyllä osaisi tukkia hänen suunsa. Ja nyt\ntyttö-parka, joka ei nähnyt mitään pelastuksen mahdollisuutta,\nantautui epätoivoon huokaillen -- Josef! Josef! samalla kun\nkyynelvirta valui hänen herttaisia poskiansa pitkin ja kostutti hänen\npoveansa peittävän huivin.\n\nNyt ilmestyi hevosmies tielle, jolloin kapteeni ankarasti uhkasi\nneitosta, jos tämä valittaisi. Mutta heidän lähestyessään toisiansa\nFanny kuitenkin rukoili vierasta mitä hartaimmin pelastamaan hädästä\nryöstäjän käsiin joutuneen poloisen. Nämä sanat kuultuaan mies\npysähdyttikin ratsunsa, mutta kapteeni vakuutti tälle, että nainen\noli hänen vaimonsa, jota hän kuljetti kotiin viettelijän luota,\nja se tieto tyydytti niin miestä, joka oli iäkäs ja ehkä itsekin\nnaimisissa, että hän toivotti kapteenille onnellista matkaa ja\nratsasti edelleen.\n\nTuskin hän oli ajanut ohi, kun kapteeni alkoi hurjasti sättiä\nneitoa määräystensä rikkomisesta ja uhkasi tätä suukapulalla. Mutta\nsilloin karautti taas tielle aivan heidän eteensä kaksi pistooleilla\naseistettua ratsastajaa. Fanny rukoili heiltä apua ja kapteeni toisti\näskeisen tarinansa.\n\nSilloin toinen miehistä sanoi toiselle:\n\n-- Ihastuttava naikkonen, Jack, jospa olisin ollut hänen\nviettelijänsä tilalla, olkoonpa se kuka hyvänsä!\n\nMutta vastauksen sijasta toinen huudahti:\n\n-- Peijakas, minähän tunnen hänet! ja kääntyen sitten neitosen\npuoleen kysyi: -- Ette suinkaan ole Fanny Goodwill?\n\n-- Olen, olen niinkin! tyttö vastasi. -- Oi John, minä tunnen\nteidät. Taivas on lähettänyt teidät minun avukseni, vapauttamaan\nminut tämän häijyn miehen kynsistä, joka kuljettaa minua pois\nilkeitä tarkoituksiaan varten. Pelastakaa Jumalan tähden minut hänen\nkäsistään!\n\nSyntyi heti kiihkeä sananvaihto kapteenin ja näiden kahden miehen\nvälillä, ja kun he kumpikin olivat pistooleilla aseistetut ja kun\nvaunut, joita he saattoivat, nyt saapuivat, kapteeni havaitsi\nsekä voimakeinot että sotajuonet turhiksi ja yritti paeta, mikä\nhänelle ei kuitenkaan onnistunut. Vaunuissa ajava herrasmies\nkäski pysähdyttämään ne ja tutki mahtipontisesti asiaa. Fannyn\nvakuutuksen nojalla, jonka todenperäisyyden mies, joka tunsi hänet\nvahvisti, herrasmies käski tuoda majatalossa tapahtuneesta kahakasta\nvielä verisen kapteenin vankina vaunujen perään, joihin hän hyvin\nkohteliaasti otti Fannyn. Sillä totta puhuen tämä herrasmies,\njoka ei ollut kukaan muu kuin kuuluisa Peter Pounce ja joka kulki\nvain muutamaa kilometriä lady Boobyn edellä, lähdettyään aamulla\naikaisemmin matkalle, oli varsin kohtelias keikari ja rakasti sieviä\ntyttösiä enemmän kuin mitään muuta paitsi rahojaan tai muiden\nihmisten rahoja.\n\nVaunut lähtivät nyt liikkeelle majataloa kohti, joka, kuten Fannylle\nilmoitettiin, oli heidän tiensä varrella ja johon he saapuivat juuri\nsiihen aikaan kun runoilija ja näyttelijä väittelivät alakerrassa\nja Adams keskusteli Josefin kanssa yläkerrassa heidän istuessaan\nsidottuina selin toisiinsa. Juuri sillä hetkellä, johon kahdessa\nedellisessä luvussa kumpikin olivat kuvauksemme mukaan ehtineet,\nvaunut pysähtyivät ovelle, ja silmänräpäyksessä Fanny hypähti niistä\nrientäen Josefinsa luo.\n\nOi lukija, koetahan kuvitella, jos voit, sitä iloa, joka sai\nmolempien rakastavaisten sydämet hehkumaan heidän kohdatessaan\ntoisensa! Ja jollei sydämesi siinä aistimuksessa myötätuntoisesti\navusta sinua, surkuttelen sinua vilpittömästi omasta sydämestäni,\nsillä tietäköön kovasydäminen lurjus, että hellässä tunteiden\nkuohunnassa on riemua, joka on suurempi kuin mitä hän konsaan kykenee\nmaistamaan.\n\nKun Fanny oli ilmoittanut Peterille Adamsin läsnäolosta, herrasmies\nviivähti mennäkseen hänen luokseen ja vastaanottaakseen hänen\nkunnianosoituksensa, sillä koska Peter oli tekopyhä teeskentelijä,\njollaisten ihmisten lävitse herra Adams ei koskaan nähnyt,\njälkimmäinen piti hänen näennäistä kunnollisuuttaan suuressa arvossa,\nminkä kunnioituksen edellinen taas uskoi kohdistuvan rikkauksiinsa.\nSiksipä herra Adams oli siihen määrin hänen suosiossaan, että hän\nkerran lainasi pastorille neljä puntaa kolmetoista shillinkiä\nja kuusi pennyä pelastaakseen tämän uhkaavasta velkavankilasta,\nvaatimatta siitä suurempaa takuuta kuin virallisesti vahvistetun\nvelkakirjan, jota hän luultavasti ei olisi käyttänyt hyväkseen,\nvaikka rahoja ei olisikaan aikoinaan suoritettu, kuten ne kyllä\nsuoritettiin.\n\nEi ole juuri helppo kuvailla, miltä Adams näytti. Hän oli noussut\nniin kiireesti, että hänellä ei ollut housuja, säärystimiä eikä\nsukkia, eikä hän myöskään ollut riisunut punapilkkuista huivia,\njolla yöksi sitoi ylösalaisin käännetyn tekotukkansa päänsä\nympärille. Hänellä oli yllään revitty kauhtanansa ja päällystakkinsa,\nmutta samoin kuin hänen kauhtanansa jäännös riippui päällysnutun\nalapuolelle, näkyi myöskin kapea valkoinen tai vaaleahko palttinan\nkaistale vuorostaan kauhtanan alta. Tähän voimme lisätä erinäiset\nvärit, joita oli havaittavissa hänen kasvoissaan, joissa pitkä\nvaaleatäpläinen parta vielä sisälsi saviastiasta valunutta nestettä\nja pesurätistä irronnutta tummempaa liuosta.\n\nTuskin herra Peter oli nähnyt tämän olennon, jonka Fanny oli\npäästänyt siteistä, kun hänen lihastensa tyyni vakavuus järkkyi.\nKuitenkin hän neuvoi pastoria heti peseytymään eikä huolinut\nvastaanottaa hänen kunnioittavaa tervehdystään miehen ollessa\nmoisessa tilassa.\n\nKun runoilija ja näyttelijä näkivät kapteenin vangittuna, he alkoivat\nmiettiä omaa turvallisuuttaan ja huomasivat siinä paon ainoaksi\nkeinoksi. Sen vuoksi molemmat nousivat runoilijan hevosen selkään ja\nkiitivät tiehensä niin nopeasti kuin ratsu jaksoi juosta.\n\nIsäntä, joka tunsi hyvin herra Pouncen ja lady Boobyn värit,\nkummastui aika lailla näyttämön muutoksesta, eikä hänen hämmennystään\nsuinkaan vähentänyt se, että hänen vaimonsa, joka oli juuri noussut\nja kuullut mitä oli tapahtunut, lohdutteli häntä moneen kertaan\nnimittelemällä häntä tyhmeliiniksi ja pässinpääksi. Eukko tahtoi\ntietää, miksei aviopuoliso kysynyt häneltä neuvoa, ja sanoi, ettei\ntämä koskaan herkeisi noudattamasta omia typeriä ja mielettömiä\npäähänpistojansa, kunnes vaimo perheineen oli saatettu turmioon.\n\nKun Josef sai tiedon kapteenin tulosta ja näki Fannynsä nyt turvassa,\nhän jätti neitosen hetkiseksi ja rientäen alakertaan meni suoraa\npäätä kapteenin luo ja riisuen nuttunsa vaati tätä taisteluun,\nmutta kapteeni kieltäytyi sanoen, ettei hän osannut nyrkkeillä.\nSitten Josef sieppasi palikan toiseen käteensä ja tarttuen toisella\nkapteenia kaulurista antoi hänelle mitä ankarimman selkäsaunan ja\nselitti lopuksi, että miekkonen nyt oli saanut hiukan korvausta hänen\nrakkaan Fannynsä kärsimyksistä.\n\nKun herra Pounce oli vähän kestinnyt itseänsä ja herra Adams\nsiistiytynyt parhaaseen kuntoon, minkä hänen vaatteensa sallivat,\nPounce käski tuoda kapteenin luokseen, sillä, hän sanoi, mies oli\ntehnyt itsensä syypääksi henkirikokseen, ja lähin rauhantuomari\nlangettaisi hänen tuomionsa. Mutta palvelijat, joiden kostonhalu oli\npian tyydytetty, olivat pitäneet riittävänä Josefin hänelle antamaa\nlöylytystä, mikä tosiaan ei varsin mietoa laatua ollutkaan, ja sitten\nsallineet hänen lähteä tiehensä. Kapteeni oli saanut jalat alleen ja\npoistunut uhkaillen Josefille ankaraa kostoa, jota uhkausta en ole\nkuullut hänen koskaan katsoneen viisaaksi toteuttaa.\n\nMajatalon emäntä tuli vapaaehtoisesti herra Pouncen puheille ja\nniiaillen niiailemistaan sanoi toivovansa, että hänen arvoisuutensa\nsoisi onnettoman perheen vuoksi anteeksi hänen puolisolleen, joka oli\naika tyhmeliini.\n\n-- Jos mies joutuisi yksinään turmioon, niin kernaasti hänen\npuolestaan, koskapa se sen ansaitsi, kuten hänen arvoisuutensa hyvin\ntiesi. Mutta heillä oli kolme pientä lasta, jotka eivät kyenneet\nelättämään itseään, ja jos hänen aviomiehensä lähetettiin vankilaan,\nhe joutuisivat kaikki pitäjän niskoille. Sillä hän oli heikko\nvaimo-rukka ja alituisesti raskaana, niin että hänellä ei ollut aikaa\ntyöhön elättääkseen lapsensa. Sen vuoksi hän toivoi, että hänen\nkunnia-arvoisuutensa ottaisi tuon kaiken huomioon ja antaisi tällä\nkertaa miehelle anteeksi. Sillä vaimo sanoi olevansa varma, että\nse poloinen ei koskaan aikonut mitään pahaa miehelle, naiselle tai\nlapselle, ja jollei hänen päänsä olisi ollut sellainen kaalinpää,\nniin mies itse olisi monessa suhteessa varsin mukiinmenevä.\nVaimollahan oli vähemmässä kuin kolmen vuoden ajassa hänestä kolme\npienokaista ja oli melkein valmis neljänteen lapsivuoteeseen. Eukko\nolisi jatkanut vielä tähän tapaan, jollei Peter olisi tukkinut hänen\nsuutansa ilmoittamalla, ettei hänellä ollut mitään sanottavaa hänen\npuolisolleen enempää kuin hänelle itselleenkään. Ja kun myös Adams\nja muut vakuuttivat anteeksiantoaan, emäntä poistui itkeskellen ja\nniiaillen huoneesta.\n\nHerra Pounce halusi, että Fanny jatkaisi matkaansa hänen kanssaan\nvaunuissa, mutta tyttö kieltäytyi jyrkästi, sanoen tahtovansa\nratsastaa Josefin takana hevosen selässä, jonka eräs lady Boobyn\npalvelijoista oli tälle varannut. Mutta mitä! Kun hevonen tuotiin\nesille, huomattiin se ihan samaksi eläimeksi, jonka herra Adams oli\njättänyt jälkeensä majataloon. Nämä kunnon ihmiset, jotka tunsivat\npastorin, olivat lunastaneet sen. Mutta olisivatpa he varanneet\nJosefille minkä hevosen tahansa, he eivät olisi voineet suostuttaa\nhäntä nousemaan sen selkään, ei, eivät edes hänen rakastetun Fannynsä\nedessä ratsastamaan, ennen kuin pastorista oli huolehdittu. Ei siis\nsaattanut tulla kysymykseenkään, että hän olisi suostunut riistämään\nystävältään hänen omankin hevosensa, jonka hän sen nähdessään\nheti tunsi, vaikkei Adams tuntenut. Mutta kun viimemainitulle\nmuistutettiin asiasta ja ilmoitettiin, että oli tuotu hevonen, jonka\nhän oli jättänyt jälkeensä, pastori vastasi:\n\n-- Hyvänen aika, niinhän minä jätinkin!\n\nAdams tahtoi kovin, että Josef ja Fanny nousisivat hänen ratsunsa\nselkään, ja vakuutti hyvin voivansa kävellä kotiin.\n\n-- Jos kävelisin yksinäni, hän sanoi, -- panisin shillingin vetoa,\nettä jalkamies ennättäisi ratsain kulkevien edelle, mutta koska aion\nottaa piipun toverikseni, niin ehkä myöhästyn tunnin verran.\n\nEräs palvelijoista kuiskasi Josefille, että piti ottaa sanasta miestä\nja sallia äijän kävellä, jos hän niin halusi. Tähän ehdotukseen Josef\nvastasi vihaisella katseella ja jyrkästi kieltäen. Kaapaten Fannyn\nsyliinsä hän vakuutti, että mieluummin veisi tytön kantamalla kotiin\nkuin riistäisi herra Adamsilta hevosen ja sallisi tämän tallustaa\njalkaisin.\n\nOlet, lukijani, ehkä nähnyt nopeasti päättyvän riidan kahden\nherrasmiehen tai vallasnaisen välillä, jotka kumpikin selittivät,\netteivät tahtoneet syödä jotain herkkupalaa, vaan vaativat toista\nsitä ottamaan, vaikka tosiaan molemmat olivat hyvin halukkaat sen\nitse hotkaisemaan. Älä sen nojalla tee johtopäätöstä, että tämä\nkiista olisi tullut pian ratkaistuksi, sillä tässä tapauksessa\nmolemmat olivat ihan tosissaan ja olisivat hyvinkin luultavasti\njääneet majatalon pihalle tähän päivään asti, jollei ystävällinen\nPeter Pounce olisi sitä lopettanut. Kun hän nimittäin ei enää voinut\ntoivoa, että saisi tyydyttää vanhan ruokahalunsa Fannyn suhteen,\nja kun kernaasti tahtoi jaaritella jollekulle suurellisuudestansa,\nhän sanoi pastorille kyyditsevänsä tämän kotiin vaunuissaan. Tämän\nsuosion Adams otti kumarruksin ja hartaasti kiitellen vastaan, vaikka\nhän myöhemmin sanoi nousseensa vaunuihin pikemminkin välttääkseen\nloukkaamista kuin halusta ajaa niissä, koska hän sydämestään piti\njalkapatikkaa vaunuissakin matkustamista parempana.\n\nKun kaikki asiat nyt olivat selvitetyt, lähtivät vaunut, joissa Adams\nja Pounce istuivat, liikkeelle, ja Fanny oli juuri istuutunut Josefin\nmajatalon isännältä lainaamalle ratsastuspatjalle ja tarttunut\nvyöhön, joka hänen sulhasellaan sitä varten oli, kun viisas juhta\npäätellen, että yksi ratsastaja kerrassaan oli kylliksi, kaksi\nkannettavaa yhdelle liikaa ja niin poispäin, alkoi osoittaa suurta\nlevottomuutta kaksinkertaisen taakkansa vuoksi ja pitää takajalkojaan\netujalkoina kulkien ihan päinvastaiseen suuntaan. Eikä Josef voinut\nkaikella hevosmiestaidollaan taivuttaa sitä astumaan eteenpäin.\nLaisinkaan huomioon ottamatta sitä suloisen tytön suloista vartalon\nosaa, joka oli lähinnä sen selkää, hepo reuhtoi niin, että neitonen\nolisi sievistelemättä sanoen pudota pöllähtänyt istumalihaksilleen\nmaahan, jollei eräs miehistä olisi rientänyt apuun.\n\nTämä epäkohta korjattiin vaihtamalla hevoset, ja kun Fanny oli\njälleen nostettu takasatulaansa säyseämmän ja hiukan paremmin\nruokitun juhdan selkään, niin pastorinkin hevonen, havaiten, että\nsillä ei enää ollut mitään kohtuutonta taakkaa, suostui kävelemään,\nja koko seurue läksi liikkeelle Boobyn kartanoa kohti, jonne\nsaavuttiin muutamassa tunnissa ilman mitään merkillisiä tapahtumia\nmatkan varrella, jollemme nimitä sellaiseksi omituista kaksinpuhelua\npastorin ja isännöitsijän välillä, joka odottaa lukijaa seuraavassa\nluvussa.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU\n\nOmituinen vuoropuhelu herra Abraham Adamsin ja herra Peter Pouncen\nvälillä. Paremmin lukemisen arvoinen kuin Colley Cibberin ja monien\nmuiden teokset.\n\n\nVaunut eivät olleet ehtineet pitkälle, kun herra Adams huomautti,\nettä päivä oli hyvin kaunis.\n\n-- Niin, ja kaunista seutuakin, Pounce vastasi. -- Varsin kauniina\nminäkin pitäisin sitä, Adams selitti, -- jollen olisi äskettäin\nmatkustanut Kanaalin koillisrannikolla, mikä seutu mielestäni vie\nvoiton tästä ja kaikista muista näköaloista maailmassa.\n\n-- Viis näköaloista! Pounce huudahti. -- Yksi tynnyrinala täällä\nvastaa kymmentä siellä, enkä minä puolestani ihaile muita näköaloja\nkuin lupaavia vainioitani.\n\n-- Hyvä herra, Adams sanoi, -- teillä on tilaisuus ihailla monta\nsellaista kaunista näköalaa.\n\n-- Kiitän Jumalaa, toinen vastasi, -- että minulla on jotakin, ja\nsiihen olen tyytyväinen enkä kadehdi ketään. Minulla on vähän, herra\nAdams, jolla teen niin paljon hyvää kuin voin.\n\nAdams vastasi, että rikkaudet ilman armeliaisuutta eivät olleet\nminkään arvoiset, koska ne tuottivat siunausta vain sille, joka\nkäytti niitä niin, että ne koituivat siunaukseksi muille.\n\n-- Teillä ja minulla, Peter vastasi, -- on eri käsitys\narmeliaisuudesta. Myönnän, että en pidä sanasta siinä merkityksessä\nkuin sitä tavallisesti käytetään, enkä luule sellaisen avun sopivan\nmeille herrasmiehille. Armeliaisuus on viheliäinen papillinen hyve,\nvaikka en silti väitä, että monet papitkaan sitä harjoittavat.\n\n-- Hyvä herra, Adams jatkoi, -- minä määrittelen armeliaisuuden\njalomieliseksi taipumukseksi auttaa hädässä olevia.\n\n-- Tuossa määritelmässä, Peter vastasi, -- on jotakin minulle varsin\nmieluista. Se on, kuten sanotte, taipumus, joka ei ilmene yhtä\npaljon teoissa kuin oikeassa mielenlaadussa. Mutta, ah, herra Adams,\nkeitä tarkoitetaan hädässä olevilla? Uskokaa minua, ihmiskunnan hätä\non enimmäkseen luuloteltua, ja sen lieventäminen olisi pikemmin\nhupsuutta kuin hyvyyttä.\n\n-- Ei suinkaan nälkää ja janoa, vilua ja alastomuutta, joita köyhät\nihmiset saavat kärsiä, voi nimittää luulotelluksi hädäksi, Adams\nhuomautti.\n\n-- Kuinka kukaan voi valittaa nälkää, Peter sanoi, -- maassa, jossa\nmoista oivallista salaattia on poimittavissa melkein joka pellolta,\ntai janoa, kun jokainen puro ja joki tarjoo niin herkullista juomaa?\nVilu ja alastomuus taas ovat ylellisyyden ja tavan tuottamia\nepäkohtia. Ihminen ei luonnostaan kaipaa vaatteita enempää kuin\nhevonen tai mikä muu eläin tahansa, ja on kokonaisia kansakuntia,\njotka käyvät pukemattomina, mutta nämä ovat ehkä asioita, joita te,\njoka ette tunne maailmaa...\n\n-- Suonette anteeksi, hyvä herra, Adams vastasi, -- olen lukenut\nintialaisista erakkofilosofeista.\n\n-- Hiisi vieköön rakkoviilisoosinne! Peter huudahti. -- Suurin vika\nperustuslaeissamme on köyhien varalta tehdyt säädökset, ellei niitä\nole ehkä muiden varalta tehty. Herraseni, minulla ei ole tilusta,\njosta ei menisi yhtä paljon vaivaismaksuihin kuin maaveroa, ja\nvakuutan teille, että odotan itsekin lopuksi joutuvani pitäjän\nniskoille.\n\nKun Adams siihen vastasi epäävällä hymyllä, Peter jatkoi:\n\n-- Luulen, herra Adams, että kuulutte niihin, jotka kuvittelevat\nminua rahaläjäksi, sillä monet arvatakseni uskovat, etteivät\nainoastaan taskuni, vaan että koko vaatekertani on seteleillä\nsisustettu. Mutta vakuutan teille, että te kaikki erehdytte. En ole\nse, joksi maailma minua luulee. Jos voin pitää pääni pinnalla, niin\nmuuta en voikaan. Olen ostoksillani tuottanut itselleni tappiota.\nOlen liian auliisti tuhlannut rahojani. Pelkään tosiaan, että\nperilliseni tapaa asiani huonommassa kunnossa kuin mitä huhu tietää.\nAh, hänellä on syytä toivoa, että olisin rakastanut rahoja enemmän\nja maata vähemmän. Kas, hyvä naapuri, mistäpä minä olisin saanut sen\nsuuren varallisuuden, jonka ihmiset niin auliisti minulle tilittävät?\nMistäpä minä olisin varastamatta voinut sellaiset aarteet hankkia?\n\n-- No, Adams sanoi, -- minä olenkin aina ollut samaa mieltä kuin te.\nOlen aina ihmetellyt, niin kuin te itsekin, että on niin röyhkeästi\nvoitu kertoa teistä sellaista, joka minusta on näyttänyt ihan\nmahdottomalta. Sillä tiedänhän ja olen usein kuullut teidän niin\nsanovankin, että varallisuutenne on omaa hankkimaanne. Ja olisiko\nuskottavaa, että lyhyellä ajallanne olisitte voinut kasata sellaiset\nrikkaudet kuin nuo ihmiset väittävät? Jos olisitte saanut kartanon\nperinnöksi, kuten sir Thomas Booby, ja se olisi kulkenut perheessänne\nperintönä sukupolvesta sukupolveen, saattaisi heidän väitteissään\nolla hitunen totta.\n\n-- Kas vain, kuinka varakkaaksi he minua sanovat? Peter kysäisi\nluihusti irvistäen.\n\n-- Hyvä herra, Adams vastasi, -- olen kuullut muutamien väittävän,\nettä teillä on kaksikymmentäkin tuhatta puntaa. Sen kuullessaan\nPeter rypisti otsaansa. -- Minähän mainitsin vain muiden puheista,\nhyvä herra, Adams ehätti. -- Itse olen sen aina kieltänyt enkä ole\nuskonut, että mitenkään voisitte olla puoliksikaan niin varakas.\n\n-- Mutta, herra Adams, Pounce lausui likistäen hänen kättänsä,\n-- en möisi heille omaisuuttani, vaikka saisin sen summan\nkaksinkertaisesti, ja siitä, mitä te luulette ja he luulevat, en\nvälitä rahtuakaan, en rikan rippusta. En ole köyhä siksi, että\nluulette minua köyhäksi tai että yritätte tehdä minut vaivaiseksi\npaikkakuntalaisten silmissä. Minä tunnen ihmisten kateuden varsin\nhyvin, mutta minä kiitän taivasta, että olen heidän yläpuolellaan.\nTotta kyllä, että olen koonnut varallisuuteni itse. Minulla ei ole,\nkuten on sir Thomas Boobylla, kartanoa, joka monien sukupolvien\nkautta on periytynyt perheelleni, mutta tunnenpa tuollaisten\nkartanoiden perillisiä, joiden on pakko matkustella pitkin maata,\nkuten jotkut repaleisiin kauhtanoihin puetut henkilöt matkustelevat\nja voisivat kaiketi olla iloisia, jos saisivat vaivaisen apulaispapin\npaikan. Niin, herraseni, heidän joukossaan on samanlaisia rääsyläisiä\nkuin tekin, jonka kukaan minun asemassani oleva ei sallisi matkustaa\nvaunuissaan, jollei hän olisi näin rikollisen hyväsydäminen.\n\n-- Herraseni, Adams vastasi, -- minä en pidä vaunujanne oljenkorren\narvoisina, ja jos olisin tiennyt teidän aikovan solvata minua, niin\nolisin kävellyt jalkaisin maailman ääreen asti mieluummin kuin\nvastaanottanut ajopeleissänne tarjotun paikan. Mutta, herra hyvä,\nminä vapautan teidät pian siitä ikävyydestä, ja näin sanoen hän avasi\nvaunujen oven, ja pyytämättä kuskia pysähdyttämään hyppäsi pois\nmaantielle unohtaen ottaa hattunsa mukaansa, jonka kuitenkin herra\nPounce kiihkeästi viskasi hänen peräänsä. Josef ja Fanny pysähtyivät\ntekemään hänelle seuraa loppumatkalla, jota ei enää ollut kilometriä\npitemmälti.\n\n\n\n\n\n\nNELJÄS KIRJA\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU\n\nLady Boobyn ja muiden saapuminen Boobyn kartanoon.\n\n\nKuusivaljakko, jolla lady Booby ajoi, saavutti toiset matkustajat\nheidän tullessaan pitäjän rajan sisäpuolelle. Tuskin hänen armonsa\noli nähnyt Josefin, kun hänen poskensa karahtivat tulipunaisiksi ja\nsitten heti yhtä täydellisesti kalpenivat. Hämmästyksessään hän oli\nvähällä pysähdyttää vaununsa, mutta ehti ajoissa hillitä itsensä.\nHän ajoi pitäjään kellojen soidessa ja köyhälistön hurratessa.\nKunnan köyhät riemuitsivat nähdessään suojelijattarensa palaavan\nniin pitkän poissaolon jälkeen, jona aikana kaikki vuokrat olivat\ntilitetyt Lontooseen eikä ainoatakaan shillinkiä oltu kulutettu\nheidän keskuudessaan, mikä melkoisesti edisti heidän yhä enemmän\nlisääntyvää köyhtymistään. Sillä jos hovia kipeästi kaivattaisiin\nsellaisessa kaupungissa kuin Lontoo, kuinka paljon enemmän täytyikään\nsuuren varallisuuden omistajattaren poissaolon tuntua pienessä\nmaalaiskylässä, jonka asukkaat sellaiselta perheeltä saavat alituista\ntyötä ja toimeentuloa, samalla kun sen pöydältä pudonneilla muruilla\nravitaan runsaasti sairaita, vanhuksia ja köyhiä pienokaisia,\nsellaisen anteliaisuuden tekemättä juuri mitään näkyvää lovea\nlahjoittajan kukkaroon!\n\nMutta jos heidän oma etunsa herätti yleistä riemua kaikkien\nkasvoilla, niin kuinka paljon voimakkaammin vaikutakaan heidän\npastori Adamsia kohtaan tuntemansa kiintymys kaikkiin, jotka näkivät\nhänen paluunsa! He kerääntyivät hänen ympärilleen kuin kuuliaiset\nlapset hellän vanhemman ympärille ja kilpailivat toistensa kanssa\nvelvollisuuden ja rakkauden osoituksissa. Pastori puolestaan puristi\njokaista kädestä, kyseli sydämellisesti kaikkien poissaolevien,\nheidän lastensa ja sukulaistensa vointia sekä ilmaisi kasvoillaan\ntyytyväisyyttä, jota ainoastaan hänen ystävällisyytensä kohteiden\nherättämä hyvänsuovan onnellisuuden tunne saattoi synnyttää.\n\nEivätkä Josef ja Fannykään jääneet osattomiksi niiden puolelta, jotka\nnäkivät heidät. Sanalla sanoen, koskaan ei olisi kolmea henkilöä\nvoitu ottaa sydämellisemmin vastaan, enempää kuin kukaan ansaitsi\ntullakaan yleisemmin rakastetuksi.\n\nAdams kutsui matkatoverinsa kotiinsa vaatien heitä nauttimaan, mitä\nhänen vaimonsa suinkin voi hankkia. Hänet ja lapsensa pastori tapasi\ntäysin terveinä. Nyt jätämmekin heidät vaatimattoman aterian ääreen\nnauttimaan täydellisestä onnesta, katsellaksemme loistavampia, mutta\nei lähimainkaan yhtä siunattuja näytelmiä.\n\nKuullessaan lady Boobyn toistamiseen ilmestyneen näyttämölle\nälykkäämmät lukijamme epäilemättä arvaavat, että kaikki ei ollutkaan\npäättynyt Josefin erottamiseen. Totta puhuen he ovat oikeassa.\nNuoli oli tunkeutunut syvempään kuin armollinen rouva aavisti,\neikä haava ollut suinkaan helposti parannettavissa. Rakastetun\nolennon poistuminen taltutti pian hänen raivonsa, mutta sillä oli\ntoisenlainen vaikutus hänen lempeensä. Kiukku haihtui nuoren miehen\nmentyä, mutta lempi kurkki hänen mielessään nuorukaisen kuvan\nohella. Levoton, tuon tuostakin keskeytynyt uni ja sekavat kauheat\nunennäöt olivat hänen osanaan ensimmäisen yön. Aamulla mielikuvitus\nmaalasi hänelle ihanamman näytelmän, mutta vain pettääkseen eikä\nilahduttaakseen häntä, sillä juuri kun hän oli tavoittamaisillaan\nluvatun onnen, se hävisi ja jätti hänet sadattelemaan, ei siunaamaan\ntuota haihtuvaa harhaa.\n\nHän havahtui unestaan mieli hehkuvana ilmestyksen näkemisestä, kun\nhän sattumalta vilkaisi paikkaan, missä todellinen Josef eilen\noli seissyt, ja tämä vähäinen seikka palautti hänen muistiinsa\nnuorukaisen mitä elävimmin värein. Joka katse, joka sana, joka liike\ntulijalleen hänen mieleensä niin viehättävänä, että Josefin osoittama\nkylmyys ei voinut vähentää niiden vaikutusta. Vieläpä rouva arveli\nsen johtuneen hänen nuoruudestaan, hupsuudestaan, pelonsekaisesta\nkunnioituksestaan, uskonnollisesta mielialasta, kaikesta muusta\npaitsi siitä, mikä olisi silmänräpäyksessä synnyttänyt halveksimista,\nnimittäin himottomuudesta naisia kohtaan tai mieltymyksen puutteesta\nrouvaan itseensä, mikä taas olisi herättänyt lady Boobyssa vihaa.\n\nSitten mielikuvat kiisivät edelleen ja sanoivat hänelle, ettei hän\nenää saisi nähdä kaunista nuorukaista, vieläpä hän vihjasi itselleen\nvain ajaneensa hänet talostaan siitä syystä, että nuorukainen\noli tuntenut liiallista arkuutta, liian kiihkeää kunnioitusta\nhäntä kohtaan, jota hänen olisi pikemmin tullut pitää ansiona,\nvarsinkin kun sen vaikutukset varmana olisivat olleet perin helposti\npoistettavissa. Sitten hän nuhteli ja noitui omaa äkkipikaisuuttaan,\nhänen raivonsa purkautui häntä itseään vastaan, ja Josef näytti\nhänen silmissään viattomalta. Vihdoin hänen intohimonsa yltyi niin\nhurjaksi, että se pakotti hänet etsimään huojennusta, ja nyt hän\najatteli Josefin takaisin kutsumista, mutta siitä hänet esti ylpeys,\njoka pian karkotti hänen sielustaan lempeämmät tunteet ja kuvaili\nhänelle rakastettunsa halpamaisuutta. Se ajatus alkoi pian himmentää\nnuoren miehen kauneutta, sitten seurasi halveksumista ja inhoa, ja\nse herätti hänessä pian vihaakin olentoa vastaan, joka oli tuottanut\nhänelle niin paljon levottomuutta.\n\nTuskin olivat nämä Josefin viholliset saaneet vallan armollisen\nrouvan mielessä, kun ne vihjailivat hänelle tuhat nuorukaiselle\nepäsuotuisaa ajatusta eli kaikkea paitsi vastenmielisyyttä hänen\nulkomuotoonsa, sillä sen mietteen rouva sietämättömänä heti ehkäisi,\njos se vain yrittikin syntyä. Kostontunne tuli nyt hänen avukseen, ja\nhän muisteli mitä suurimmalla mielihyvällä nuorukaisen karkoitusta,\ntämän poistumista tyhjin käsin ja ilman päästötodistusta. Hän\nriemuitsi siitä moninaisesta kurjuudesta, jonka kuvitteli\nmierontielle ajettua kohtaavan, ja katseli hymyllä, jossa suuttumus,\nhilpeys ja halveksuminen yhtyivät, niitä rääsyjä, joihin hänen\nmielikuvituksensa oli poloisen pukenut.\n\nMatami Slipslop saapui kutsuttuna emäntänsä luo, joka nyt omasta\nmielestään oli täydellisesti hillinnyt intohimonsa. Pukeutuessaan hän\nkysyi, oliko se nuorukainen hänen määräystensä mukaan ajettu talosta.\nSlipslop vastasi sen hänen armolleen jo ilmoittaneensa, kuten hän\ntosiaan olikin.\n\n-- Ja kuinka hän käyttäytyi? lady Booby uteli.\n\n-- Siten, hyvä rouva, Slipslop vastasi, -- että hän tosiaan sai\nkaikki heltymään, jotka näkivät hänet. Poika-paralla oli vain vähän\npalkkaa nostettavana, sillä hän luovutti aina isälleen ja äidilleen\npuolet tuloistaan. Kun häneltä siis riistettiin teidän armonne\nliveri, ei hänellä ollut millä ostaa takki ja hänen olisi täytynyt\nkulkea alasti, jollei yksi palvelijoista olisi lainannut hänelle\nomaansa. Ja kun hänelle siinä paitasillaan seisoessaan, hänellä oli\ntotta puhuen viehättävä vartalo, ilmoitettiin, että teidän armonne\nei antaisi hänelle todistusta, hän huokasi ja sanoi, ettei ollut\nehdoin tahdoin tehnyt mitään loukkaavaa ja että hän puolestaan aina\ntodistaisi hyvää teidän armostanne. Ja hän rukoili, että Jumala\nsiunaisi teitä, koska te olette paras vallasnaisten joukossa, vaikka\nhänen vihamiehensä olivat yllyttäneet teidät häntä vastaan. Toivon,\nettette olisi karkoittanut häntä, sillä minä olen varma, ettei teillä\nole talossanne uskollisempaa palvelijaa.\n\n-- Kuinka sitten tulit neuvoneeksi minua erottamaan hänet? hänen\narmonsa ihmetteli.\n\n-- Minäkö, hyvä rouva! Slipslop huudahti. -- Tottahan\noikeudenmukaisesti myönnätte, että tein kaikkeni sitä estääkseni,\nmutta minä näin teidän armonne vihaisena, eikä meidän ylempien\npalvelijoiden asiana ole sellaisissa tapauksissa tulla väliin.\n\n-- Ja etkö juuri sinä, röyhkeä lutka, ärsyttänyt minua suuttumaan?\nrouva tiuskaisi. -- Etkö sinä supattelullasi, jolla luullakseni\nparjasit mies-poloista, kiihottanut kiukkuani häntä vastaan? Sinua\nhän saa kiittää kaikesta, mitä on tapahtunut, ja niin saan minäkin\nkunnon palvelijan menetyksestä, joka luullakseni oli ansiokkaampi\nkuin te kaikki muut yhteensä. Poikarukka! Minua miellyttää suuresti\nhänen hellyytensä vanhempiansa kohtaan. Mikset ilmoittanut sitä\nminulle, vaan sallit minun ajaa niin hyvän palvelijan talostani ilman\npäästötodistusta? Nyt käsitän syyn koko käytökseesi samoin kuin\nvalitteluusikin: sinä olit mustasukkainen tytöille.\n\n-- Minäkö mustasukkainen! Slipslop huudahti. -- Vakuutan teille,\nettä pidän itseäni hänen laisiaan parempana. Minä en toivoakseni ole\nrengin ruokaa.\n\nNämä sanat kiihdyttivät rouvaa kovin ja hän lähetti luotaan\nSlipslopin, joka meni nenäänsä nostellen ja huutaen:\n\n-- Kaikkea sitä totisesti kuulee! On niitä, tiedän mä, sellaisiakin,\njotka ovat mustasukkaisempia kuin minä.\n\nHänen emäntänsä ei ollut kuulevinaan hänen sanojaan, vaikka hän ne\nkyllä kuulija ymmärsikin.\n\nNyt seurasi uusi sisällinen taistelu, niin edellisen kaltainen,\nettä sen yksityiskohtainen kertominen voisi tuntua toistelulta.\nRiittäköön, kun sanomme, että lady Booby alkoi hyvällä syyllä\nepäillä, tokko oli niin aivan täydellisesti voittanut intohimonsa\nkuin hän itseään mairitellakseen oli luulotellut. Ja päästäkseen\nsiitä kokonaan voitolle hän teki päätöksen, pikemminkin tavallisen\nkuin viisaan, palata heti maalle. Lukija on jo kauan sitten nähnyt\nmatami Slipslopin saapumisen, sillä mikään nenäkkyys hänen puoleltaan\nei voinut kiihottaa hänen emäntäänsä päätökseen erota hänestä, sitten\nolemme myöskin nähneet herra Pouncen olleen matkalla ja näiden\nedelläjuoksijoiden jälkeen nyt viimeksi rouvan oman tulon.\n\nKun hänen saapumisensa jälkeinen päivä oli sunnuntai, hänen armonsa\nlähti kirkkoon jokaisen suureksi kummastukseksi, sillä kun lady\nBooby ei ollut mikään ahkera kirkossakävijä, ihmeteltiin, että\nhänet nähtiin siellä niin pian hänen matkalta palaamisensa jälkeen.\nMyös Josef oli siellä, ja olen kuullut huomautettavan, että rouva\nvilkuili tätä paljon enemmän kuin jouti katselemaan saarnaajaa, mutta\nluullakseni se on vain ilkeämielistä huhua. Kun rukoukset olivat\nluetut, herra Adams nousi ja julisti kaikuvalla äänellä:\n\n-- Minä kuulutan avioliittoon Josef Andrewsin ja Frances Goodwillin,\nmolemmat tästä seurakunnasta jne.\n\nVaikuttiko se mitään lady Boobyyn, jota seurakunta ei voinut nähdä,\nkun hän silloin oli suljetussa penkissään, sitä en ole saanut\nselville. Mutta varmaa on, että hän noin neljännestunnin kuluttua\nnousi ja loi silmänsä siihen osaan kirkkoa, jossa naiset istuivat,\nja tähysteli sinnepäin jumalanpalveluksen loppuajan niin tutkivasti\nja vihaisen näköisenä, että useimmat naisista pelkäsivät hänen\nolevan heille suutuksissaan. Heti kotiin palattuaan hän kutsui\nSlipslopin huoneeseensa ja sanoi ihmettelevänsä, mitä tehtävää sillä\nhävyttömällä Josefilla pitäjässä oli. Silloin Slipslop kertoi hänelle\ntavanneensa Josefin Adamsin kanssa maantiellä ja kertoi myös Fannyn\nseikkailun. Tätä kuunnellessaan rouva tuon tuostakin punehtui ja\nkalpeni, ja kun selostus oli päättynyt, hän kutsutti herra Adamsin\npuheilleen käyttäytyen tätä kohtaan kuten lukija seuraavasta näkee.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU\n\nKeskustelu herra Abraham Adamsin ja lady Boobyn välillä.\n\n\nHerra Adams ei ollut kaukana, sillä hän joi parhaillaan alhaalla\nkeittiössä tuopillista hänen armonsa olutta tämän terveydeksi. Heti\nkun hän oli tullut ylös, rouva aloitti tähän tapaan:\n\n-- Minä ihmettelen, pastori, että te niiden monien hyvyyksien\njälkeen, joita olette tämän perheen puolelta nauttinut (ja jotka\nkaikki on tämän kertomuksen aikana lukijalle tarkoin esitetty),\nkiittämättömästi osoitatte suosiota henkilölle, joka pahojen\ntekojensa tähden on karkoitettu talostani. Ja sanonpa teille senkin,\nhyvä herra, ettei ole säätynne mukaista juoksennella maita mantereita\njoutilaan nuorukaisen ja tyttöletukan seurassa. No, tytöstä en\nkylläkään tiedä mitään pahaa. Slipslop on minulle kertonut, että\nhäntä aikaisemmin kasvatettiin perheessäni ja että hän käyttäytyi\nsiivosti, kunnes takertui tuohon mieheen, joka pilasi hänet. Niin,\nehkäpä tyttö vieläkin käyttäytyy varsin hyvin, jos toinen jättää\nhänet rauhaan. Teette siis jotakin hirveätä koettaessanne rakentaa\nnäiden kahden henkilön välille avioliittoa, joka saattaa heidät\nmolemmat turmioon.\n\n-- Armollinen rouva, Adams sanoi, -- jos suvaitsette vain kuunnella\nminua, niin vakuutan, etten koskaan ole kuullut mitään pahaa\nherra Josef Andrewsista. Jos olisin, niin olisin ojentanut häntä,\nsillä en ole koskaan rohkaissut enkä koskaan tahdo rohkaista\nseurakuntalaisteni vikoja. Nuoresta neidosta taas, sen vakuutan\nteidän armollenne, minulla on yhtä hyvä käsitys kuin teillä\nitsellänne tai kellä tahansa voi olla. Hän on mitä lempeäluontoisin,\nhyveellisin, kunnollisin nuori tyttö. Hänen kauneutensa vuoksi en\nkylläkään tahdo häntä suositella, mutta kaikki miehet myöntävät, että\nhän on viehättävin naisista, vallasnaisista tai alhaissäätyisistä,\nmitä koskaan on pitäjässä nähty.\n\n-- Te olette kovin julkea, rouva sanoi, -- kun jaarittelette\nminulle moista iljettävää roskaa. Hyvin sopiikin pappismiehen\nvaivata päätään kauniilla naisilla, ja kyllä kai te olette terävä\nkauneuden arvostelija. Mies, joka on elänyt kaiken ikänsä tällaisessa\npitäjässä, on harvinaisen kyvykäs kauneustuomari! Naurettavaa! Vai\nkaunotar! Maalaistyttökö kaunotar! Minua ihan ellottaa, kun tästedes\nkuulen kauneudesta mainittavan. Ja tuo tyttöletukka siis poikii\npitäjään kaunokaisia, niin kai. Mutta, hyvä herra, köyhälistöä meillä\non jo kylliksi. En halua tänne enempää irtolaisväkeä.\n\n-- Armollinen rouva, Adams virkkoi, -- vakuutan teille, että olette\nminuun aiheettomasti suuttunut. Tämä pari halusi mennä avioliittoon\njo kauan sitten, mutta minä sain heidät siitä ajatuksesta luopumaan.\nRohkenenpa sanoa, että luulen olleeni ainoana syynä sen toistaiseksi\nlykkäämiseen.\n\n-- No, rouva sanoi, -- siinä teitte hyvin viisaasti ja\nkunniallisestikin, vaikka tyttö onkin pitäjän valiokaunotar.\n\n-- Ja nyt, hyvä rouva, pastori jatkoi, -- minä täytän vain\nvirkavelvollisuuteni herra Josefia kohtaan.\n\n-- Älkää toki herroitelko mokomia minun kuulteni, lady Booby huudahti.\n\n-- Fannyn suostumuksella, jonka omin korvin kuulin, hän pyysi minulta\nkuulutusta, pastori sanoi.\n\n-- Niin, rouva vastasi, -- kaiketi se lutka on kyllä kerkeä.\nSlipslop on minulle kertonut, kuinka se on miesten perään. Sekin\non luullakseni hänen viehätyksiään. Mutta vaikka he pyytävätkin\nkuulutusta, niin vaadin, ettette sitä enää minun käskystäni lue.\n\n-- Hyvä rouva, Adams huudahti, -- jos joku esittää riittävän ja\nasiallisen syyn heitä vastaan, niin olen valmis keskeyttämään\nkuuluttamisen.\n\n-- Minä esitän teille syyn, rouva sanoi. -- Mies on irtolainen eikä\nsaa asettua tänne kasvattamaan kerjäläisparvea pitäjään. Vähänpä\nmeitä hyödyttää, vaikka ne sitten kauniitakin olisivat.\n\n-- Hyvä rouva, Adams vastasi, -- teidän armonne nöyrimpänä\npalvelijana rohkenen mainita kuulleeni asianajaja Scoutilta, että\njokainen, joka palvelee pitäjässä vuosikauden, saa oikeuden asettua\nsiihen pitäjään.\n\n-- Asianajaja Scout, rouva selitti, -- on hävytön keikari. Minä en\nsalli minkään asianajaja Scoutin puuttua asioihini. Toistan vieläkin,\nettä en salli tänne tuotavan ketään meidän rasitukseksemme. Vaadin\nsiis, että kuulutuksen julkaisemista ei jatketa.\n\n-- Arvoisa rouva, Adams sanoi siihen, -- minä olen valmis tottelemaan\nteidän armoanne kaikessa, mikä on laillista. Mutta asianomaisten\nköyhyys ei suinkaan ole syy estää heidän avioliittoaan. Jumala\nvarjelkoon meitä sellaisesta laista. Köyhillä on muutoinkin vähän\nilonaiheita tässä maailmassa. Olisi tosiaan julmaa kieltää heiltä ne\nkaikille yhteiset etuoikeudet ja viattomat riemut, joita luonto suo\neläinkunnallekin.\n\n-- Koska ette sen paremmin ymmärrä, rouva kivahti, -- ettekä osaa\nantaa teidänlaiseltanne tulevaa kunnioitusta korkeasäätyiselle\nnaiselle, vaan kiusaatte korviani moisella irstaalla puheella, niin\nsanon teille vain yhden lyhyen sanan. Minä kiellän teitä jatkamasta\nkuulutuksen lukemista, ja jos rohkenette sen tehdä, niin kantelen\nherrallenne, tohtorille, jotta hän erottaa teidät palveluksestaan.\nSenpä teen, herraseni, vaikka perheenne onkin köyhä, ja sitten te ja\npitäjän kukkein kaunotar voitte lähteä yhdessä kerjuulle.\n\n-- Hyvä rouva, Adams vastasi, -- en tiedä, mitä teidän armonne\ntarkoittaa sanoilla 'herra' ja 'palvelus'. Minä olen sellaisen\nHerran palveluksessa, joka ei koskaan karkota minua velvollisuuteni\ntäyttämisen tähden, ja jos tohtori taas, katsoo sopivaksi erottaa\nminut virantoimituksestani, sillä enhän kylläkään ole kyennyt\nlunastamaan valtakirjaa, niin Jumala toivoakseni antaa minulle toisen\npapin paikan. Ja onhan perheelläni samoin kuin itselläni ainakin\nkädet, ja epäilemättä Hän auttaa meitä pyrkimyksessämme rehellisesti\nansaita niillä leipämme. Niin kauan kuin omatuntoni on puhdas, en\nkoskaan pelkää mitään ihmisten taholta.\n\n-- Minä paheksun alentuvaisuuttani, rouva sanoi, -- että viitsin näin\nkauan puhella kanssanne. Ryhdynkin muihin toimenpiteisiin, sillä minä\nnäen, että olette heidän kanssaan liitossa. Mitä pikemmin lähdette\nhuoneestani, sitä parempi. Minä annan määräyksen, että oveni eivät\ntästälähin ole teille avoinna. En salli kestitä täällä pappismiehiä,\njotka kuljeksivat maakunnassa kaunotarten kanssa.\n\n-- Hyvä rouva, Adams virkkoi, -- minä en avaa kenenkään ovea vastoin\nhänen tahtoaan, mutta olen varma, että te tätä asiaa tarkemmin\ntutkittuanne ette moiti menettelyäni, vaan kiitätte sitä. Ja nyt minä\nnöyrästi sanon hyvästi.\n\nJa sen hän tekikin monin kumarruksin tai ainakin yrittäen monia\nkumarruksia.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU\n\nKeskustelu armollisen rouvan ja asianajaja Scoutin välillä.\n\n\nIltapäivällä lady Booby lähetti noutamaan herra Scoutin, jota sätti\nmitä kiihkeimmin siitä, että tämä oli puuttunut hänen palvelijoidensa\nasioihin. Mies kielsi puuttuneensa, ja totta hän puhuikin, sillä hän\noli vain ohimennen lausunut, ja kenties ollut siinä oikeassa, että\nvuoden palvelusaika tuotti asunto-oikeuden. Sikäli hän myönsi siitä\naikaisemmin mahdollisesti maininneensa pastorille ja uskoi, että laki\noli sellainen.\n\n-- Olen päättänyt, rouva sanoi, -- että en salli erottamieni\npalvelijoiden asettua tänne, ja jos teidän lakinne on sellainen, niin\nkäsken noutamaan toisen lakimiehen.\n\nScout vastasi, että vaikka rouva kutsuttaisi sata lakimiestä, niin ei\nkukaan eivätkä he kaikki yhdessäkään voisi muuttaa lakia. Lakimies\nvoi korkeintaan ehkäistä lain voimaan pääsemisen, ja sen hän sanoi\nitse voivansa hänen armonsa puolesta tehdä yhtä hyvin kuin joku\ntoinenkin.\n\n-- Ja, hän lisäsi, -- kun teidän armonne ei lähemmin tunne näitä\nasioita, niin olette käsittänyt minut vähän väärin. Minähän väitin\nvain, että miehellä, joka on vuoden palvellut, on asettumisoikeus.\nMutta on oleellinen ero lakiin perustuvan asettumisen ja\ntosiasiallisen asumisen välillä. Ja koska minä ylimalkaan väitin,\nettä hänellä on asettumisoikeus ja laki on asetettava todellisuuden\nyläpuolelle, niin väitökseni on ymmärrettävä lainkirjaimen eikä\ntosiolojen perusteella. Otaksukaamme siis, hyvä rouva, että hän on\nlaillisesti asettunut tänne. Mitäpä se heitä hyödyttää? Mitä yhteyttä\nsillä on todellisuuden kanssa? Hän ei ole todella asettunut, ja ellei\nhän sitä ole, ei hän ole asukas. Jos hän taas ei ole asukas, ei hän\nkuulu tähän seurakuntaan, ja silloin häntä ei tietenkään pitäisi\ntäällä panna kuulutuksiin. Herra Adams nähkääs on minulle kertonut\nteidän armonne toivomuksen ja syyn siihen, joka on varsin hyvä syy.\nOnhan meidän estettävä köyhälistöä kerääntymästä rasitukseksemme.\nTäällä on jo liian paljon köyhiä, ja minusta meillä tulisi olla\nasetus, että puolet niistä saataisiin hirttää tai karkoittaa.\nVoimmeko pätevästi todistaa, että hän tositeossa ei ole asettunut\ntänne, se on toinen asia. Sen, mitä sanoin herra Adamsille, sanoin\nedellyttäen, että hän on todella asettunut; mutta jos asianlaita\nolisi niin, silloin todella epäilisin.\n\n-- Älkää lörpötelkö minulle tosiasioistanne ja ehdoistanne, ehätti\nrouva. -- En minä teidän siansaksaanne ymmärrä. Te olette liian\nolevinanne ja liian julkea, kun tahdotte ryhtyä tässä pitäjässä\nmääräilemään, mutta teille kyllä opetetaan parempia tapoja, opetetaan\nniinkin, sen vakuutan. Mutta tytön suhteen olen tehnyt päätökseni,\nettei hän saa asettua tänne. Minä en salli moisten kaunotarten\nsynnyttää lapsia elätettäviksemme.\n\n-- Kaunotarten tosiaan! Teidän armonne suvaitsee laskea leikkiä,\nScout vastasi.\n\n-- Herra Adams kuvaili hänet sellaiseksi, rouva virkkoi. --\nSanokaahan, millainen homsu se oikeastaan on, herra Scout.\n\n-- Melkein rumin olento, mitä olen tavannut. Epäsiisti raukka, jonka\nkaltaista teidän armonne ei ole koskaan nähnyt.\n\n-- No, paras herra Scout, olkoon hän millainen tahansa,\nsynnyttäväthän ne lapsia rumatkin naiset, joten meidän täytyy\nehkäistä avioliitto.\n\n-- Aivan niin, armollinen rouva, Scout vastasi, -- sillä kun\navioliitto tulee lain kirjaimen tueksi, niin laki muuttuu\ntodellisuudeksi. Kun mies on naimisissa, hän on todella asettunut\npaikkakunnalle, eikä häntä silloin voida karkoittaa. Minä käyn\nherra Adamsin puheilla enkä epäile, että saan hänet taipumaan.\nHänen vastustelunsa johtuu epäilemättä yksinomaan siitä, että hän\nmenettäisi palkkionsa, mutta kun se puoli asiasta järjestetään,\nkuten se kyllä järjestetään, niin varmaankaan ei hänellä enää ole\nmitään syytä vastahakoisuuteen. Ei, ei, se on mahdotonta, mutta\nteidän armonne ei voi moittia häntä siitä, että hän ei tahdo menettää\npalkkiotaan. Jokaisenhan tulee saada korvaus vaivoistaan. Mutta\njos teidän armonne suvaitsee käyttää minun apuani tässä asiassa,\nniin uskallan luvata, että kaikki käy hyvin. Tämän maan lait eivät\nole niin raakalaismaisia, että sallisivat halpasäätyisen henkilön\nkiistellä teidänlaisenne varakkaan säätyläisnaisen kanssa. Meillä on\nyksi varma kortti. Haastamme nuorukaisen hauskan tuomari Frolickin\neteen, joka kuultuaan teidän armonne nimen tuomitsee hänet sen\nenempää tutkimatta. Sen viheliäisen homsun suhteen taas meidän\nei tarvitse ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin. Sillä kun pääsemme\nmiekkosesta, niin kyllä se kurja tollo...\n\n-- Ryhtykää mihin toimenpiteisiin vain tahdotte, hyvä herra Scout,\nrouva vastasi, -- mutta minä toivon, että voisitte vapauttaa pitäjän\nmolemmista. Sillä Slipslop on siitä nartusta jutellut sellaista,\nettä minua kauhistuttaa häntä ajatellakin, ja vaikka hän, kuten\nsanotte, on moinen viheliäinen lutka, niin tiedättehän, paras herra\nScout, että nuo miesten perässä juoksentelevat keveäkenkäiset olennot\naina löytävät joitakuita, jotka ovat yhtä kerkeitä kuin he itsekin.\nEhkäistäksemme kerjäläisten lisääntymistä meidän on siis päästävä\nhänestä.\n\n-- Teidän armonne on kylläkin aivan oikeassa, Scout vastasi -- mutta\npelkään, että laki on hiukan puutteellinen eikä anna meille sellaista\nehkäisyoikeutta. Mutta kyllä tuomari venyttää lain mahdollisimman\npitkälle tehdäkseen teidän armollenne mieliksi. Totta puhuen on\nsuuri siunaus seudullemme, että hän on virantoimituksessa, sillä\nhän on ottanut monta köyhää käsistämme, vaikka laki ei niihin olisi\nlaisinkaan pystynyt. Tunnen eräitä tuomareita, jotka yhtä paljon\nepäröivät lähettää miehen kuritushuoneeseen kuin arvoisa lordi\nkäräjillä epäröi, jos hänen olisi tuomittava joku hirtettäväksi.\nMutta oikein tekee hyvää nähdä hänen arvoisuutensa, meidän\ntuomarimme, tuomitsemassa miestä kuritushuoneeseen, sillä niin\nmieluista se tehtävä hänelle on. Ja kun miekkonen kerran on siellä,\nniin harvoin hänestä sen koommin kuulemme. Kuukauden kuluessa hän\njoko kuolee nälkään tai syöpäläiset tekevät hänestä lopun.\n\nNyt saapui taloon vieras, joten keskustelu keskeytyi, ja otettuaan\nasian ajaakseen ja vakuutettuaan sille menestystä, herra Scout läksi.\n\nTämä Scout oli niitä miehiä, jotka laisinkaan tuntematta lakia\nja ilman lainopillista sivistystä ryhtyivät vastoin parlamentin\npäätöstä toimimaan maaseudulla asianajajina ja joita sellaisiksi\nnimitettiinkin. He ovat yhteiskunnan vitsaus ja häpeäksi\nammattikunnalle, johon he tosiaan eivät kuulukaan, ja moisten\nlurjusten tähden lakimiehet saavat osakseen sen kaunan, jota\nvähätietoiset ihmiset heille kantavat. Tämän miehen kanssa, jota\nlady Booby ei vähän aikaisemmin olisi alentunut puhuttelemaankaan,\njonkinlainen kiintymys Josefiin ja kateellisuus ja inho viatonta\nFanny-rukkaa kohtaan viekoittelivat hänet tuttavalliseen\nkeskusteluun, ja siinä hän huomaamattaan vahvisti monet Slipslopin\ntuolle miehelle, rakastelijalleen, aikaisemmin tekemistä\nvihjauksista. Ja sen vuoksi Scout olikin käyttänyt tilaisuutta\nesittääkseen röyhkeitä valheitaan pienestä Fannysta, joita lukija\nehkä ei voisi käsittää, jollemme olisi katsoneet asiaan kuuluvaksi\nantaa hänelle tätä selitystä.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU\n\nLyhyt, mutta paljon sisältävä pätkä, jossa kerrotaan herra Boobyn ja\nhänen vaimonsa tulosta.\n\n\nKaiken sen yön ja seuraavan päivän lady Booby vietti tavattoman\nlevottomana. Hänen mielensä oli hämmennyksissä ja monet riehuvat ja\nristiriitaiset tunteet myllersivät hänen sielussaan. Vuorottain hän\nrakasti, vihasi, sääli, halveksi, ihaili ja ylenkatsoi samaa henkilöä\nhyvin lyhyin aikavälein. Tiistaiaamuna, jolloin sattui olemaan\npyhäpäivä, hän meni kirkkoon, ja ihmeekseen hän kuuli herra Adamsin\nlukevan kuulutuksen jälleen yhtä äänekkäästi kuin ennenkin. Onneksi\nrouvalle, ei pidetty mitään saarnaa, joten hän sai heti tilaisuuden\npalata kotiin purkamaan kiukkuaan, jota hän ei olisi voinut viittä\nminuuttia salata seurakunnalta. Kuulijoita ei tosin tällä kertaa\npaljon ollutkaan, saapuvilla kun ei ollut muita kuin Adams, hänen\nlukkarinsa ja vaimonsa sekä lady Booby yhden palvelijansa kanssa.\n\nPalattuaan rouva tapasi Slipslopin, joka puhutteli häntä näillä\nsanoilla:\n\n-- Oi, voi, mitä teidän armonne ajattelee? Asianajaja Scout on\nlaahannut sekä Josefin että Fannyn tuomarin eteen. Koko pitäjä\nvuodattaa kyyneleitä, ja arvellaan, että heidät varmaankin hirtetään,\nsillä kukaan ei tiedä mistä on kysymys.\n\n-- Kaiketi ne sen ansaitsevat, hänen armonsa sanoi. -- Mitä,\nmainitsetko sinä minulle mokomista?\n\n-- Oi, hyvä rouva, Slipslop vastasi, -- eikö ole säälittävää,\nettä sellainen siro nuori mies kuolee niin myrkyllisen kuoleman?\nMinä toivon, että tuomari ottaa huomioon hänen nuoruuttansa.\nMitä Fannyyn tulee, hänen kohtalonsa ei paljon merkinne, ja jos\nJosef-parka on jotakin rikkonut, niin uskaltaisinpa vannoa, että\ntyttö on hänet siihen vietellyt. Harvat miehet yllätetään vereksestä\nrangaistuksesta, jolleivät nuo likaiset nartut, sukupuolemme\nhäpeäpilkut, ole heitä vietelleet.\n\nHetkisen mietittyään rouva ei enää ollut tästä uutisesta enemmän\nmielissään kuin Slipslop itse, sillä vaikka hän toivoi Fannyn sinne,\nmissä pippuri kasvaa, hän ei halunnut Josefin siirtämistä ainakaan\nsamaan paikkaan tytön kanssa. Hän oli ymmällä, ei tiennyt mitä\nsanoa, mitä tehdä tässä tilanteessa, kun samalla kuusivaljakko ajoi\npihaan ja palvelija ilmoitti hänelle, että herra Booby vaimoineen\noli saapunut tätiään tervehtimään. Hän käski saattaa heidät\nvierashuoneeseen, jonne itsekin pian läksi, sitten kun oli parhaansa\nmukaan koettanut saada kasvoilleen tyynen ilmeen. Ja olipa hän hiukan\nhyvilläänkin siitä, että häät näiden toimenpiteiden vuoksi ainakin\nviivästyivät ja että hänellä oli tilaisuus toimia kuinka halusi,\njossa suhteessa hän näki itsellään Scoutissa olevan oivallisen\nkätyrin.\n\nLady Booby otaksui palvelijansa erehtyneen, kun oli maininnut\nherra Boobyn rouvasta, sillä hän ei ollut koskaan kuullut tämän\navioliitosta. Mutta kuinka suuri olikaan hänen hämmästyksensä, kun\nnuori herrasmies hänen huoneeseen astuessaan esitteli vaimonsa sanoen:\n\n-- Rakas täti, tämä on se herttainen Pamela, josta varmaan olet\npaljonkin kuullut.\n\nTäti otti nuorikon vastaan kohteliaammin kuin herra Booby oli\nodottanut, jopa erittäin kohteliaasti, sillä hänen armonsa oli\ntäysin sivistynyt eikä hänessä ollut mitään hyvää kasvatusta\nhäiritsevää puutteellisuutta. He viettivät jonkin aikaa tavallisessa\nkeskustelussa, kunnes palvelija tuli kuiskaamaan jotakin herra Boobyn\nkorvaan. Tämä ilmoitti naisille, että hänen täytyi vähäksi aikaa\npoistua jonkin tärkeän asian vuoksi, ja koska naisten keskustelu\nhänen poissaollessaan ei lukijaa paljon hyödyttäisi eikä huvittaisi,\nniin jätämme heidät hetkiseksi ja seuraamme herra Boobya.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU\n\nTuomarin omituista todistusten hankintaa ja muita seikkoja.\nEhdottomasti kaikkien rauhantuomarien ja heidän kirjuriensa luettava.\n\n\nTuskin oli nuori maajunkkari rouvineen astunut vaunuistaan, kun\npalvelijat alkoivat kysellä Josefia, josta heidän emäntänsä ei\nollut kuullut sanaakaan sen jälkeen, kun nuorukainen oli lähtenyt\nlady Boobyn luota. Silloin heille heti ilmoitettiin, mitä äsken oli\ntapahtunut, ja sen he riensivät kertomaan herralleen, joka viipymättä\npäätti itse mennä yrittämään hankkia Pamelalle tämän veljen takaisin,\nennen kuin sisar edes tietäisi hänet menettäneensä.\n\nTuomari, jonka luo rikolliset vietiin ja joka asui vajaan kilometrin\npäässä hänen armonsa talosta, oli onneksi herra Boobyn tuttava, koska\ntällä oli kartano hänen naapurissaan. Käskien siis valjastaa hevoset\nvaunujen eteen, hän ajaa karautti tuomarin talolle ja saapui sinne,\nkun tuomari juuri oli lopettamaisillaan tehtävänsä. Hänet saatettiin\nsaliin, johon arvoisan virkailijan ilmoitettiin pian tulevan hänen\npuheilleen, sillä viimeksimainitun oli vain ensin tuomittava mies\nja nainen kuritushuoneeseen. Koska herra Booby nyt oli varma siitä,\nettei hän saanut menettää hetkistäkään, hän pyysi palvelijaa heti\nsaattamaan itsensä huoneeseen, jossa tuomari silloin toimitti\nvirkaansa, kuten itse sitä nimitti. Kun hänet oli saatettu sinne ja\nensimmäiset tervehdykset vaihdettu maajunkkarin ja arvoisan tuomarin\nvälillä, edellinen kysyi jälkimmäiseltä:\n\n-- Mihin rikokseen nuo kaksi nuorta ihmistä olivat tehneet itsensä\nsyypäiksi.\n\n-- Ei mihinkään raskaaseen rikokseen, tuomari vastasi.\n\n-- Olenkin vain määrännyt heidät kuukaudeksi kuritushuoneeseen.\n\n-- Mutta mistä rikoksesta? toisti maajunkkari.\n\n-- Varkaudesta, jos teidän arvoisuutenne suvaitsee, Scout virkkoi.\n\n-- Niin, tuomari sanoi, -- ilkivaltaisesta roistomaisuudesta ja\nnäpistelystä. Kai minun täytyy määrätä niille vähän ruumiillista\nkuritustakin, riisuttaa heidät piiskattaviksi.\n\nFanny-rukka, joka oli tähän asti kestänyt kaikki Josefin läsnäolon\ntukemana, alkoi vavista nuo sanat kuullessaan, mutta kuitenkin\naiheettomasti, sillä vain itse paholainen olisi sellaisen tuomion\nhänen suhteensa pannut täytäntöön.\n\n-- Mutta, maajunkkari tiukkasi, -- olen yhä tietämätön rikoksesta,\ntarkoitan siitä, mitä he ovat tehneet.\n\n-- No, tuolla paperilla se on kirjoitettuna, tuomari vastasi\nosoittaen hänelle kirjallista todistusta, jonka kirjurinsa\npoissaollessa itse oli töhertänyt ja josta suurella vaivalla olemme\nhankkineet alkuperäisen tekstin.\n\n    _Asianajaja James Scoutin ja perintötilallisen Thomas Trotterin\n    minun, Somersetshiressä toimivan hänen majesteettinsa\n    rauhantuomarin, edessä esittämä todistus_.\n\n    Nämä todistajat sanoo, ja ensin sanoo Thomas Trotter omasta\n    puolestaan, että hee tämän oktooperin päivänä, joka oli sabatin\n    päivä, kello 2 ja 4 välillä ehtoopäivällä näki Josef Andrewsin ja\n    Francis Goodwillin kulkemassa asianajajalle Scoutille kuulluvan\n    pellon pojkki ja poiketen polulta, joka vie sanotun pellon\n    läpi, ja siellä hän näki Josef Andrewsin veittellä leikkaavan\n    pojkki pähkinäpuun oksan ja luulee sitä kolmen neljännespennin\n    arvoiseksi elli niille paikoille, ja sanoo, että myös se Francis\n    Goodwill käveli ruohon päällä ulkopuolella yllämainitun pellon\n    yllämainittua polkua ja otti vastaan mainitun oksan ja piti sitä\n    kädessäns syöten yhdessä Josefin kanssa kilpaa Josefin kanssa. Ja\n    yllämainittu James Scout sanoo ittens puolestan, et hän totella\n    uskoo yllämainitun oksan olevan oma oksansa jne.\n\n-- Siunatkoon! maajunkkari huudahti. -- Tahtoisitteko tuomita kaksi\nhenkilöä kuritushuoneeseen oksan taittamisesta?\n\n-- Niin, asianajaja sanoi, -- ja hyvin lievästi siinä\nmenettelemmekin, sillä jos olisimme sanoneet sitä nuoreksi puuksi,\nniin heidät olisi molemmat hirtetty.\n\n-- Kuulkaahan, tuomari virkkoi kutsuen maajunkkarin syrjään, -- minä\nen olisi ollut tässä tilaisuudessa niin ankara, mutta lady Booby\ntahtoo saada heidät pois pitäjästä. Sen vuoksi asianajaja Scout\nkäskee konstaapelin sallia heidän livistää, jos haluavat. Mutta\nnäyttää siltä, että he aikovat keskenään avioliittoon, eikä rouvalla\nole muuta keinoa ehkäistä heitä tulemasta pitäjänsä rasitukseksi,\nkoska heillä on täällä laillinen asumisoikeus.\n\n-- Hyvä on, maajunkkari virkkoi, -- kyllä minä pidän huolta, että\ntätini tässä suhteessa tulee tyytyväiseksi, ja samalla lupaan teille,\nettä tästä Josefista ei koidu koskaan hänelle mitään rasitusta. Olen\nsiis kiitollinen teille, jos kuritushuoneeseen tuomitsemisen asemasta\njätätte heidät minun huostaani.\n\n-- Oo, tietysti, hyvä herra, jos sitä haluatte, tuomari vastasi.\nMuitta mutkitta Josef ja Fanny jätettiin junkkari Boobyn haltuun,\njonka Josef hyvin tunsi, vaikka ei ollenkaan aavistanut, kuinka\nläheiseksi sukulaiseksi tämä oli hänelle tullut. Tuomari poltti\nvangitsemismääräyksen, konstaapeli lähetettiin tiehensä, asianajaja\nei valittanut puutteellista oikeudenkäyntiä ja riemusta pulppuilevin\nsydämin pidätetyt lausuivat tuhannet kiitokset aatelisherra\nBoobylle. Eikä tämä aikonut lopettaa suosionosoituksiaan tähän,\nsillä käskien palvelijansa tuoda esille vaatelaukun, jonka oli\nvartavasten toimittanut mukaansa lady Boobyn luota, hän lausui\ntuomarille haluavansa pistäytyä Josefin kanssa sivuhuoneeseen.\nTänne hän, käskien palvelijan ottaa laukusta yhden omia pukujaan\nliinavaatteineen ja muine tarpeineen, jätti Josefin muuttamaan\nvaatteitaan. Vielä tietämättä kaiken tämän kohteliaisuuden syytä,\nnuorukainen kieltäytyi vastaanottamasta sellaista suosionosoitusta,\nniin kauan kuin hän säädyllisesti saattoi.\n\nJosefin pukeutuessa maajunkkari palasi tuomarin luo, jonka tapasi\njuttelemassa Fannyn kanssa, sillä kuulustelun aikana tyttö oli\npitänyt hattua vetäistynä silmilleen, jotka olivat kyynelten\nkostuttamat, ja siten salannut arvoisalta tuomarilta sulot, jotka\nolisivat tehneet herra Boobyn saapumisen tarpeettomaksi, ainakin\nFannyn itsensä suhteen. Tuskin tuomari näki tytön kasvojen seestyvän\nja kirkkaiden silmien loistavan kyynelten lävitse, kun hän itsekseen\nnoitui, että oli edes ajatellutkaan tämän kuritushuoneeseen\nlähettämistä. Hän olisi kernaasti lähettänyt sinne oman vaimonsa,\njos olisi saanut Fannyn hänen tilalleen. Ja kun hänessä melkein\nsamassa silmänräpäyksessä heräsi haluja ja suunnitelmia niiden\ntyydyttämiseksi, hän käytti ne minuutit, jotka maajunkkari oli poissa\nJosefin kanssa, vakuuttaakseen tytölle, kuinka pahoillaan hän oli,\nettä oli kohdellut tätä niin tylysti, ennen kuin tiesi Fannyn ansiot,\nja sanoi, että koska lady Booby vastusteli hänen asettumistaan\nomaan pitäjäänsä, niin neitonen oli sydämellisen tervetullut hänen\npitäjäänsä, jossa lupasi hänelle suojelustaan, lisäten, että ottaisi\nhänet ja Josefin omaan perheeseensä, jos tyttö sitä halusi. Tämän\nvakuutuksensa hän vahvisti puristamalla hartaasti Fannyn kättä.\nViimeksi mainittu kiitti häntä hyvin herttaisesti ja sanoi, että hän\npuhuisi tarjouksesta Josefille, joka epäilemättä siihen ilomielin\nsuostuisi, koska lady Booby oli vihoissaan heille kummallekin,\nvaikkei hän tiennyt kummankaan millään tätä loukanneen, arvelihan\nvain asian matami Slipslopin syyksi, joka aina oli ollut hänen\nvihollisensa.\n\nNyt maajunkkari palasi, ja hänen tulonsa ehkäisi tämän keskustelun\njatkumisen pitemmälle. Teeskennellystä kunnioituksesta vierastaan\nkohtaan, mutta oikeastaan kilpailijan pelosta, sillä hän ei tiennyt\nmaajunkkarin naimisesta, tuomari käski Fannyn mennä keittiöön, jonne\ntyttö kernaasti lähtikin, eikä maajunkkarikaan, joka ei viitsinyt\nryhtyä asiaa juurta jaksain selittämään, sitä vastustanut.\n\nOlisi tarpeetonta, jos siihen kykenisinkin, ja siihen en tosiaan\nkykene, selostaa näiden kahden herrasmiehen välistä keskustelua,\njoka kuulemma käsitteli yksinomaan kilpa-ajoja. Josef oli pian\npuettu vaatimattomimpaan pukuun, minkä hän laukusta saattoi löytää,\nsiniseen kultareunaiseen takkiin ja housuihin ja samalla lailla\npäärmättyihin liiveihin. Ja koska tämä puku, joka maajunkkarille oli\nväljähkö, sopi hänelle täsmällisesti, hän näytti siinä niin sirolta,\nettei kukaan olisi epäillyt sen olevan yhtä hyvin hänen arvonsa kuin\nruumiinsakin mukaisen eikä olisi aavistellut, kuten kylläkin saattoi\naavistella, milloin lordi X, sir Y tai herra Z esiintyvät pitseissä\ntai kirjailuissa, että räätälin kisälli oli tuonut selässään nuo\nvaatteet, joita hänen olisi pitänyt kantaa kainalossaan.\n\nMaajunkkari jätti nyt tuomarille hyvästi ja kutsuen Fannyn pakotti\nhänet Josefin kanssa mukaansa vaunuihin ja käski sitten ajamaan\nlady Boobyn kartanoon. Oli ehditty vain muutaman sylen päähän, kun\nmaajunkkari kysyi Josefilta, tiesikö hän, kuka mies harppaili kentän\nyli jonkin matkan päässä heistä.\n\nJosef vastasi innokkaasti:\n\n-- Oi, hyvä herra, se on pastori Adams!\n\n-- Niinpä onkin, Fanny huudahti. -- Mies-poloinen on tulossa tekemään\npuolestamme minkä voi. Niin, hän on kunnianarvoisin, hyväluontoisin\nihminen.\n\n-- Aivan, Josef myönsi. -- Jumala häntä siunatkoon! Sillä hänen\nvertaansa ei ole toista maailmassa.\n\n-- Maailman paras mies tosiaan! Fanny innostui.\n\n-- Niinkö? maajunkkari kysyi. -- Sitten tahdon ottaa maailman parhaan\nmiehen vaunuihini.\n\nNäin sanoen hän käski pysähdyttää ajoneuvot, jolloin Josef hänen\npyynnöstään huusi pastorille. Hyvin tuntien hänen äänensä Adams\nriensi kiireimmiten sitä kohti ja saapui pian heidän luokseen.\nHerrasmies, joka vaivoin saattoi pidättyä nauramasta hänen\nulkomuodolleen, kehotti häntä nousemaan vaunuihin, mistä pastori\nmoneen kertaan kiitellen kieltäytyi sanoen, että hän voi kävellä\nniiden vieressäkin, ja vakuutti jaksavansa pysyä niiden rinnalla.\nMutta vihdoin hänet kuitenkin saatiin suostumaan.\n\nMaajunkkari ilmoitti nyt Josefille avioliittonsa, mutta olisi voinut\nsäästää itseltään sen vaivan, sillä hänen palvelijansa oli Josefin\npukeutuessa jo pitänyt siitä huolen. Hän jutteli vielä, kuinka\nerinomaisen onnellinen hän oli Josefin sisaren kanssa ja kuinka\nsuuressa arvossa piti kaikkia nuoren vaimonsa sukulaisia. Josef\nkiitti monin kumarruksin, ja pastori Adams, joka nyt vasta huomasi\nnuoren ystävänsä uuden vaatekerran, sai ilonkyyneleet silmiinsä ja\nalkoi hieroa käsiänsä ja naksautella sormiansa kuin mielipuoli.\n\nNyt he olivat saapuneet lady Boobyn kartanoon, ja kehottaen heitä\nhetkisen odottamaan pihamaalla maajunkkari astui sisälle tätinsä luo\nja kutsui hänet pihalle vaimonsa parista ja ilmoitti Josefin tulosta\nsanoen:\n\n-- Rakas täti, koska olen nainut hyveellisen ja ansiokkaan tytön,\nolen päättänyt tunnustaa hänen omaisensa ja suoda heille kaikkea\nasiaankuuluvaa kunnianosoitusta, ja olen siis äärettömän kiitollinen\nkaikille sukulaisilleni, jotka tekevät samoin. On totta, että hänen\nveljensä on ollut palveluksessasi, mutta hänestä on nyt tullut minun\nveljeni. Tunnen itseni onnelliseksi siitä, ettei hänen luonteensa,\nkäytöksensä tai ulkonäkönsä anna minulle vähintäkään aihetta hävetä\nnimittää häntä siksi. Sanalla sanoen, hän on nyt tuolla ulkona\nherrasmiehen puvussa, ja herrasmiehenä tahdon häntä tästedes\nkatseltavankin. Olenkin sinulle sanomattoman kiitollinen, jos sallit\nhänen tulla seuraamme. Sillä minä tiedän sen tuottavan suurta iloa\nvaimolleni, vaikkei hän siitä mitään puhu.\n\nTämä oli onnenpotkaus, jollaista lady Booby ei ollut osannut toivoa\neikä odottaa. Hän vastasi innokkaasti:\n\n-- Lankoni poika, tiedäthän, kuinka helposti minut voidaan taivuttaa\nkaikkeen, mitä Josef Andrews haluaa... hm, tarkoitan kaikkeen, mitä\nsinä haluat, ja koska hän nyt on sukulaisesi, en voi kieltäytyä häntä\nsellaisena kohtelemasta.\n\nMaajunkkari sanoi hyvin tietävänsä, kuinka suuressa\nkiitollisuudenvelassa hän oli tätinsä myöntyväisyydestä, ja\nastuttuaan kolme askelta hän kääntyi ja virkkoi, että hänellä oli\nvielä pyyntö, johon hän uskoi tädin kernaasti suostuvan, koska oli\nsuostunut edelliseenkin.\n\n-- Siellä on nuori nainen...\n\n-- Rakas sukulaiseni, ehkäisi täti, -- älä salli minun\nhyväluontoisuuteni viekotella itseäsi yrittämään ylenmäärin vaikuttaa\nminuun, kuten liiankin usein tapahtuu. Äläkä luule minun, vaikka\nniin alentuvasti sallinkin lankomiehesi pöytävieraakseni, suostuvan\nkaikkien omien palvelijoitteni ja kaikkien maalaishomsujen seuraan.\n\n-- Hyvä täti, maajunkkari vastasi, -- luulen, ettet ole sitä nuorta\ntyttöä koskaan tavannut. En ole milloinkaan nähnyt sellaista\nsuloutta ja viattomuutta niin suureen kauneuteen ja samalla vienoon\nherttaisuuteen liittyneenä.\n\n-- Niin totta kuin elän, en päästä häntä suojiini, vallasrouva\nvastasi vihastuneena. -- Kaiken maailman yritykset raukeisivat siinä\ntyhjiin, pelkkää toivomustakin pidän solvaisuna ja...\n\nMaajunkkari, joka tiesi tätinsä taipumattomuuden, keskeytti\nhänet pyytämällä anteeksi ja luvaten olla asiasta sen koommin\nmainitsematta. Sitten hän palasi Josefin luo, ja rouva lähti Pamelan\nseuraksi. Hän vei Josefin syrjään ja sanoi opastavansa hänet\nsisarensa luo, mutta ettei hän vielä voinut saada lupaa Fannylle.\nJosef pyysi, että saisi tavata sisarensa kahdenkesken ja sitten olla\nFannynsä kanssa, mutta maajunkkari, joka tiesi, kuinka hänen vaimonsa\nihastuisi veljensä seurasta, ei tahtonut sitä sallia, sanoen hänelle,\nettä niin lyhyt ero Fannysta ei suinkaan mitään merkitsisi, koska\ntiesi hänen olevan varmassa turvassa, ja lisäsi vielä toivovansa,\nettä Josef ei niin helposti jättäisi sisartansa, jota ei ollut nähnyt\npitkään aikaan ja jota hän niin hellästi rakasti. Josef suostui\nheti, sillä veli ei tosiaan voinut hellemmin rakastaa sisarta. Hän\njätti Fannyn, joka oli hyvillään, ettei tarvinnut mennä lady Boobyn\nsilmien eteen, herra Adamsin huostaan, ja nousi maajunkkarin kanssa\nyläkertaan, sillä välin kun Fanny palasi pastorin kanssa tämän\nasuntoon, jossa tiesi saavansa ystävällisen vastaanoton.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU\n\nEi kehoteta ketään silmäilemään tätä pitemmälle kuin haluttaa.\n\n\nJosefin ja Pamelan kohtauksessa vuoti ilonkyyneleitä molemminkin\npuolin, ja heidän syleilynsä olivat helliä ja rakkaita. Nuori\naatelismies katseli heitä kuitenkin paljon suopeammin silmin kuin\nhänen tätinsä, jonka intohimoa he vain lietsoivat. Ja tuota intohimoa\nlisäsi vielä uusi puku, jollaista tosin ei tarvittu korostamaan\nniitä eläviä värejä, joilla luonto oli sivellyt terveyden, voiman,\nkauneuden ja nuoruuden.\n\nIltasella Josef heidän pyynnöstään huvitti seuraa kertomalla monista\nseikkailuistaan, eikä lady Booby voinut salata tyytymättömyyttään\nniissä kohdin, joissa Fanny esiintyi, varsinkaan kun herra Booby\nhaltioitui ylistämään tämän kauneutta perin innostunein lausein.\nKääntyen Pamelan puoleen lady Booby sanoi ihmettelevänsä, että hänen\nlankonsa poika, joka väitti menneensä naimisiin rakkaudesta, piti\nsellaista puheenaihetta sopivana vaimonsa huvitukseksi, lisäten,\nettä hän puolestaan tulisi mustasukkaiseksi aviomiehestä, joka\nniin lämpimästi kehui toista naista. Pamela vastasi, että siihen\nhänellä mielestään olisi syytäkin, mutta se oli vain todistus\nherra Boobyn herkkyydestä näkemään naisissa enemmän kauneutta kuin\nheillä oli. Tällöin molemmat naiset vilkaisivat kuvastimeen, ja\nlady Booby vastasi, että miehet ylimalkaan olivat varsin kehnoja\nkauneuden arvostelijoita, ja sitten he kummankin katsellessa vain\nomia kasvojaan vaihtoivat kohteliaisuuksia toistensa suloista.\nKun lähestyi levon aika, jonka talon emäntä siirsi niin myöhäksi\nkuin säädyllisesti saattoi, hän ilmoitti Josefille, jota tästedes\nnimitämme herra Josefiksi, koska hänellä oli yhtä hyvä oikeus siihen\narvonimeen kuin monilla muillakin, tarkoitan hyvien vaatteiden\ntuottamaa poikkeuksetta tunnustettua oikeutta, käskeneensä valmistaa\ntälle vuoteen. Herra Josef kieltäytyi tästä suosiosta mahdollisimman\npäättäväisesti, sillä hänen sydämensä oli kauan ollut Fannyn luona,\nmutta rouva pyysi kovin hartaasti ja väitti, että ulkona pitäjällä ei\nollut mitään sopivaa yösijaa tarjolla sellaiselle henkilölle, jona\nhänen nyt oli itseänsä pidettävä. Kun maajunkkari rouvineen yhtyi\ntähän kehotukseen, täytyi herra Josefin vihdoin luopua aikomuksestaan\nkäydä sinä iltana Fannyn luona, joka puolestaan yhtä kärsimättömästi\nodotti häntä puoliyöhön asti. Silloin hän huomaavaisuudesta pastori\nAdamsin perhettä kohtaan, joka hänen tähtensä oli jo valvonut kaksi\ntuntia, meni vuoteeseen, mutta ei nukkumaan. Lemmenajatukset pitivät\nhäntä valveilla, ja hän tunsi itsensä melko levottomaksi, kun ei\nJosef lupauksensa mukaan palannut. Tähän levottomuuteensa hän ei\nkuitenkaan tiennyt muuta syytä kuin sen, että hän oli poissa armaansa\nseurasta.\n\nHerra Josef nousi aikaisin aamulla ja tuli tervehtimään sydämensä\nihannetta. Tuskin Fanny oli kuullut hänen äänensä pastorin\npäivähuoneesta, kun hän hypähti vuoteestaan ja pukeuduttuaan\nmuutamassa silmänräpäyksessä meni alas hänen luokseen. He\nviettivät kaksi tuntia sanomattoman onnellisina yhdessä, ja kun\nhe sitten pastori Adamsin luvalla olivat määränneet maanantain\nvihkimispäiväkseen, herra Josef palasi lupauksensa mukaan aamiaiselle\nlady Boobyn luo, jonka käyttäytymisestä illasta lähtien nyt kerromme\nlukijalle.\n\nTuskin hänen armonsa oli vetäytynyt huoneeseensa, kun hän kysyi\nSlipslopilta, mitä tämä ajatteli siitä ihmeellisestä olennosta, jonka\nhänen lankonsa poika oli nainut.\n\n-- Hyvä rouva? Slipslop virkkoi kysyvään sävyyn, vielä täysin\nkäsittämättä, mihin suuntaan oli vastattava.\n\n-- Kysyn sinulta, hänen armonsa vastasi, -- mitä ajattelet siitä\ntollosta, siitä uudesta sukulaisestani? Siksihän minun kaiketi on\nhäntä nimitettävä.\n\nKaipaamatta enempää vihjausta Slipslop alkoi raapia ja repiä Pamelaa\nja rumensi hänet niin surkeasti, että kellekään ei olisi ollut\nmahdollista tuntea henkilöä.\n\nLady Booby avusti häntä tarmonsa takaa ja sanoi lopuksi:\n\n-- Luullakseni olet kuvaillut hänet oikein, Slipslop, mutta hän on\nkuitenkin enkeli Fannyyn verrattuna.\n\nSlipslop kävi silloin Fannyn kimppuun, jota hän höyhensi ja suomi\nyhtä raakamaisesti, huomauttaen lopuksi, että noissa halpasäätyisissä\nihmisissä oli aina jotakin, minkä täytyi iäksi erottaa heidät\nparemmistaan.\n\n-- Säännöstäsi on toki luullakseni yksi poikkeus, lady Booby sanoi.\n-- Varmaankin arvaat, ketä tarkoitan.\n\n-- En ollenkaan, sen vakuutan, hyvä rouva, Slipslop vastasi.\n\n-- Minä tarkoitan erästä nuorta miestä, kylläpä sinä olet aika\npölkkypää, rouva sanoi.\n\n-- Oh, olen tosiaan. Niin, teidän armonne, hän kyllä on sääntö\npoikkeuksesta, Slipslop myönsi.\n\n-- Niin, eikö hän olekin poikkeus, Slipslop? lady Booby jatkoi.\n-- Eikö hän ole niin siro, että ruhtinaskin voisi punehtumatta\ntunnustaa hänet pojakseen? Hänen käytöksensä on sellainen, että\nhänen ei tarvitse hävetä parhaiten kasvatettujen rinnalla. Hän\nlainaa asemastaan aina alistuvan nöyryyden ylempiään kohtaan,\nmutta ilman sitä orjamaista matelevaisuutta, jota tuollaisissa\nhenkilöissä nimitetään hyväksi käytökseksi. Missään hänen teoissaan\nei huomaa halpamaista pelon vaikutinta, mutta niissä ilmenee selvästi\nkunnioitusta ja kiitollisuutta, ja tulee vakuutetuksi, että hänen\ntoimiansa ohjaa hartaus ja rakkaus. Entä hänen hyvät avunsa sitten?\nKuinka kuuliainen hän onkaan vanhemmilleen, kuinka hellä ja rakastava\nsisartaan kohtaan, kuinka vilpitön ystävyydessä ja kuinka uljas! Hän\non niin hyväsydäminen, että jos hän olisi syntynyt herrasmieheksi,\nhänen vaimonsa olisi omistanut arvaamattoman aarteen.\n\n-- Epäilemättä, hyvä rouva, Slipslop sanoi.\n\n-- Mutta näin ollen, lady Booby jatkoi, -- täytyisi hienon naisen\ntulla halveksittavaksi, jos vain ajattelisikin sellaista miestä,\nvaikka hänellä olisi vielä tuhat muuta hyvää ominaisuutta.\n\n-- Epäilemättä, hyvä rouva, Slipslop sanoi.\n\n-- Ja miksikä epäilemättä? hänen armonsa tokaisi. -- Matkit aina\nkuin kaiku. Eikö hän ole paremmin rakkauden arvoinen kuin ruokoton\nmaalaistollukka, vaikka viimeksi mainittu suku olisikin yhtä\nvanha kuin virrat, tai joutilas, kunnoton irstailija tai pieni\nvähäpätöinen hienoston keikari? Ja kuitenkin meidän täytyy langettaa\noma tuomiomme välttääksemme maailman arvostelua. Säästyäksemme\nmuiden halveksimiselta meidän täytyy yhtyä niiden kanssa, joita\nylenkatsomme. Meidän on pidettävä syntyperää, arvonimeä ja\nvarallisuutta todellista ansiokkuutta parempina. Se on tapojen\norjuutta, hirmuvaltaa, johon meidän täytyy taipua, sillä me ylhäiset\nihmiset olemme tavan orjia.\n\n-- Hyvänen aika! Slipslop huudahti, joka nyt hyvin tiesi, minne päin\nkelkkansa kääntäisi. -- Jos minä olisin sellainen varakas ja ylhäinen\nnainen kuin teidän armonne, niin enpä olisi kenenkään orja.\n\n-- Minäkö? lady Booby virkkoi. -- Tarkoitan, että jos nuori\nsäätyläisnainen, joka ei ole nähnyt mitään maailmassa, sattuisi\nmielistymään tuollaiseen mieheen. Minäkö! Ethän toki kuvittele...\n\n-- En suinkaan, hyvä rouva, Slipslop vakuutti.\n\n-- Et, mitä et? rouva huudahti. -- Sinä olet aina valmis vastaamaan\nennen kuin olet kuullut lauseeni loppuun. Täytyyhän minun kyllä\nmyöntää, että hän on ihastuttava nuori mies. Minäkö! Ei, Slipslop,\nkaikki ajatukset miehistä ovat minulle ollutta ja mennyttä. Olen\nkadottanut puolison, joka... mutta jos rupeisin mietiskelemään, niin\ntulisin hulluksi. Vastaisen rauhani täytyy perustua unohdukseen.\nSlipslop, lörpöttele minulle taas jotakin joutavaa, jotta ajatukseni\nkääntyisivät toisaalle. Mitä ajattelet herra Andrewsista?\n\n-- Niin, Slipslop sanoi, -- minusta hän on komein, mallikelpoisin\nmies, mitä koskaan olen nähnyt, ja jos minä olisin ylhäisimpiin\nluokkiin kuuluva nainen, niin siitä koituisi muutamille ihmisille\nhyvää. Teidän armonne saattaa puhua tavoista, jos haluaa, mutta\nminä olen varma, ettei voi verratakaan herra Andrewsia useimpiin\nnuoriin herrasmiehiin, jotka käyvät vieraisilla talossamme Lontoossa.\nJoukko keikailevia, kiilloitettuja keikareita! Minä menisin pikemmin\nnaimisiin vanhan pastori Adamsin kanssa. Viis välittäisin siitä, mitä\nihmiset sanoisivat, kunhan vain olisin onnellinen armaani sylissä.\nJotkut ihmiset ivailevat toisia ihmisiä, koska niillä toisilla\nihmisillä on sellaista, mitä jotkut ihmiset mielellään omistaisivat.\n\n-- Sinä siis, hänen emäntänsä vastasi, -- tahtoisit todellakin mennä\nnaimisiin herra Andrewsin kanssa, jos olisit korkeasäätyinen nainen?\n\n-- Niin, sen vakuutan teidän armollenne, Slipslop vastasi. --\nTahtoisin, jos hän vain huolisi minusta.\n\n-- Höpsö, pässinpää! rouva huudahti. -- Tarkoitatko, että jos hän\nhuolisi hienoston naisesta?\n\n-- En suinkaan, hyvä rouva, Slipslop sanoi. -- Luulen, että asia\nolisi selvä, jollei Fanny olisi tiellä. Ja olenpa varma, että jos\nolisin teidän armonne asemassa ja pitäisin herra Josef Andrewsista,\nniin neitonen ei jäisi hetkeksikään tähän pitäjään. Varmaankin\nasianajaja Scout panisi hänet sullomaan matkalaukkujaan, jos\narmollinen rouva vain virkkaisi sanasen.\n\nNämä Slipslopin viime lauseet nostivat myrskyn hänen emäntänsä\nsielussa. Hän pelkäsi, että Scout oli antanut hänet ilmi, tai\npikemminkin, että hän itse olisi paljastanut itsensä. Lyhyen\nvaitiolon jälkeen ja sitten kun hänen kasvonsa olivat vaihtaneet\nväriä, ensin kalvenneet ja sitten karahtaneet punaisiksi, hän puhui\nnäin:\n\n-- Minua kummastuttaa, että sallit kielesi noin vapaasti kieppua.\nTahdotko vihjaista, että käytin Scoutia tyttöä vastaan tuon\nnuorukaisen vuoksi?\n\n-- Oi, oi, hyvä rouva, Slipslop sanoi suunniltaan säikähtyneenä, --\nminäkö vihjaisisin sellaista!\n\n-- Luullakseni et uskalla, rouva vastasi. -- Uskon, että käytökseni\nvoi uhmata itse ilkeämielisyyttäkin, joka tahtoisi moista kirottua\nparjausta esittää. Jos olisin koskaan havainnut mitään irstaisuutta,\nmitään kevytmielisyyttä käytöksessäni, jos olisin noudattanut\neräiden esimerkkejä, joita luullakseni olet nähnyt, antautuakseni\nsäädyttömiin vapauksiin edes puolison kanssa... Mutta se rakas mies\non poissa. Tässä hän alkoi nyyhkyttää. -- Jos hän olisi elossa.\nKyyneleet pulpahtivat esille. -- Hän ei voisi syyttää minua mistään\nhellyyttä tai intohimoa osoittavasta teosta. Ei, Slipslop, koko\nsinä aikana, jonka elimme yhdessä, hän ei koskaan saanut minulta\nsuudelmaakaan ilman että ilmaisin vastenmielisyyttä sitä antaessani.\nOlen varma, että hän itse ei koskaan aavistanut, kuinka paljon häntä\nrakastin. Hänen kuolemansa jälkeen, vaikka on jo kulunut melkein\nkuusi viikkoa, en ole, kuten hyvin tiedät, päästänyt luokseni\nainoatakaan vierasta, kunnes tämä hupsu lankoni poika saapui. Olen\ntiukasti rajoittanut itseni yksipuoliseen ystäväseuraan. Ja voiko\npelätä, että tällaista käytöstä soimattaisiin? Että syytettäisiin ei\nainoastaan intohimosta, jollaista olen aina halveksinut, vaan vieläpä\nsen kohdistamisesta moiseen esineeseen, henkilöön, joka on niin\npaljon huomioni alapuolella!\n\n-- En totisesti käsitä, mitä teidän armonne tarkoittaa, Slipslop\nvirkkoi, -- enkä tiedä tästä asiasta mitään.\n\n-- Uskon tosiaan, ettet käsitä minua. Tällaisia hienotunteisia\najatuksia herää vain ylevissä mielissä. Sinä et voi näitä ihanteita\nkarkealla tajunnallasi käsittää. Sinä olet alhainen olento,\nsyntyperältäsi Andrewsin vertainen, viheliäinen matelija, luomakunnan\nyleisessä puutarhassa kasvava rikkaruoho.\n\n-- Vakuutan teidän armollenne, Slipslop sanoi, jonka tunteet olivat\nmelkein yhtä korkealla kuohahtelevia kuin hänen emäntänsä, --\nettä minulla ei ole enempää tekemistä yleisessä puutarhassa kuin\nmuillakaan. Teidän armonne puhuu palvelijoista todellakin kuin ne\neivät olisi kristittyjen rotua. Palvelijoilla on lihaa ja verta yhtä\nhyvin kuin säätyläisilläkin, ja herra Andrews itse on todistuksena\nsiitä, että heillä on yhtä hyviä ominaisuuksia tai parempiakin.\nOmasta puolestani taas en voi käsittää, että omat ajatukseni ovat\nkarheampia. Slipslop lienee tarkoittanut _karkeampia_. -- Olen varma,\nettä jos herra Andrews olisi minun ihanteeni, niin en häpeäisi häntä\nherrasmiesten seurassa. Sillä jokaisen, joka vain on nähnyt hänet\nuusissa vaatteissaan, täytyy tunnustaa, että hän käy herrasmiehestä\nsiinä kuin kuka tahansa. Karheita, vai niin! En minä sentään siedä\nkuulla sitä nuorta mies-poloista parjattavan, sillä sanonpa, etten\nole eläissäni kuullut hänen lausuvan pahaa sanaa kenestäkään. Olen\nvarma, että hän ei ole karhea sydämeltään, sillä hän on maailman\nhyväluontoisin mies. Hänen ihonsa taas ei ole suinkaan sarvettuneempi\nkuin muidenkaan. Hänen poikana ollessaan hänen povensa oli valkoinen\nkuin luminietos, ja niin se on vieläkin, missä eivät karvat sitä\npeitä. Totisesti, jos minä olisin rouva Andrews ja mieheni saisi sata\npuntaa vuodessa, en kadehtisi parhaintakaan naispuolista, jolla on\npää. Naisen, joka ei voisi olla onnellinen sellaisen puolison kanssa,\nei tulisi sitä koskaan olla, sillä jollei hän voi tehdä naista\nonnelliseksi, en ole vielä nähnyt sitä miestä, joka voisi. Minä\ntoistan, että hänen tähtensä soisin olevani ylhäinen nainen. Luulen,\nettä kun olisin tehnyt hänestä herraskaisen, hän käyttäytyisi niin,\nettei kukaan tuomitsisi menettelyäni, enkä usko, että moni uskaltaisi\nsanoa hänelle vasten naamaa, ettei hän ole herrasmies, eikä minunkaan\nkorvieni kuullen.\n\nNäin puhuessaan hän otti kynttilät ja kysyi emännältään, joka jo oli\ntuokion levännyt vuoteessaan, oliko tällä muita käskyjä annettavina?\nRouva vastasi lempeästi, että hänellä ei ollut, ja nimittäen\nSlipslopia lystikkääksi olennoksi sanoi tälle hyvää yötä.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU\n\nFilosofisia mietteitä, jollaisia ei tavata missään kevytmielisessä\nranskalaisessa romaanissa. Herra Boobyn vakava neuvo Josefille, ja\nFannyn kohtaus keikarin kanssa.\n\n\nTottumuksella, hyvä lukijani, on niin suuri vaikutus ihmismieleen,\nettä siitä tuskin voi väittää mitään liian omituista tai liian\nvoimakasta. Tarina saiturista, joka pitkäaikaisesta tottumuksesta\nmuiden pettämisessä joutui viimein pettämään itsensä ja suurella\nilolla ja riemulla näpisti guinean omasta taskustaan siirtääkseen\nsen rahakirstuunsa, ei ole mahdoton eikä uskomaton. Samoin käy\npetkuttajille, kun he kauan petettyään tuttaviansa vihdoin\nsaavuttavat taidon pettää itseänsä, ja heissä syntyy aivan sama\nkäsitys, vaikkakin valheellinen, omista kyvyistään, oivallisista\nominaisuuksistaan ja hyveistään, joita he kenties vuosikausia ovat\nkoettaneet naapureilleen uskotella.\n\nVoidakseni nyt sovittaa tämän huomion nykyiseen tarkoitukseeni,\nsinun tulee tietää, lukijani, että koska intohimo, jota tavallisesti\nnimitetään rakkaudeksi, kehittää useimpia naismaailman eli kauniin\nsukupuolen avuja, se tässä silloin tällöin osoittaa pientä\ntaipumusta petokseen. Siitä et saa olla kaunokaisille vihainen,\nvaan ajattelehan, että jo seitsenvuotiaana tai vähän aikaisemminkin\npikku neiti saa äidiltään kuulla, että nuori herra on perin hirveää\neläinrotua ja poikkeuksetta syö hänet suuhunsa ja hieroo murusiksi,\njos tyttönen päästää hänet liian lähelle, joten tämän ei suinkaan\nomasta aloitteestaan tule mokomaa suudella tai antautua leikkisille\nhänen kanssaan, vaan päinvastoin olla sallimatta pojankaan häntä\nsuudella tai hänen kanssaan leikitellä. Myöskään ei hänen koskaan\nsovi millään lailla kiintyä tuohon otukseen, sillä jos hän sen\ntekee, niin kaikki hänen hamosiin puetut ystävänsä pitäisivät häntä\nkavaltajana, osoittaisivat häntä sormellaan ja karkoittaisivat hänet\nseurastaan. Näitä aikaisempina lapsuusvuosina saatuja vaikutelmia\nsitten vielä heidän opettajattarensa ja toverinsa juurruttavat\nsyvemmälle. Niinpä tyttösissä kymmenisen vuoden ikäisinä on herännyt\nsellainen kauhu ja kammo yllämainittua hirviötä kohtaan, että he\nsen nähdessään aina pakenevat kuin viaton jänö ajokoiraa. Sen\nvuoksi he neljän-, viidentoista vuoden tienoilla tuntevat tavatonta\nvastenmielisyyttä nuorta herraa kohtaan, päättävät ja usein\nvakuuttavat, etteivät koskaan tahdo ryhtyä mihinkään kanssakäymiseen\nhänen kanssaan, ja toivovat hartaasti voivansa kautta elämänsä\npysytellä hänen ulottuviltaan, josta mahdollisuudesta heillä on\nniin elävänä esimerkkinä kiltti neitseellinen tätinsä. Mutta tähän\najankohtaan päästyään ja siis sivuutettuaan toisen seitsenvuotisen\nkehitysasteensa, jolloin heidän kypsyneempi järkensä alkaa nähdä\nhiukan kauemmaksi ja he melkein joka päivä sattuvat nuoren herran\ntielle, he käsittävät, kuinka vaikeata on pysytellä poissa hänen\nkannoiltaan. Ja kun he havaitsevat hänen usein katselevan heitä, jopa\ntoisinaan hyvin kiihkeästi ja hartaastikin, sillä ennen tätä ikää\nhirviö harvoin kiinnittää heihin huomiotansa, he alkavat vakavasti\nmiettiä vaaraa, ja kun huomaavat, että vihollinen ei ole helposti\nvältettävissä, niin viisaammat joukosta keksivät muita keinoja\nturvakseen.\n\nHe koettavat kaikkia mahdollisia menettelytapoja tehdäkseen\nitsensä rakastettaviksi hänen silmissään, jotta hänessä ei heräisi\nhalua vahingoittaa heitä. Siinä he ylimalkaan onnistuvatkin niin\nhyvin, että hänen silmänsä niihin monesti tulevalla raukealla\nilmeellä melkoisesti vähentävät kuvittelua hänen hurjuudestaan\nja hälventävät heidän pelkoansa, joten he jo uskaltautuvat\nhänen kanssaan pakinoimaankin. Ja kun he havaitsevat hänet niin\nerilaiseksi heille esitetystä kuvasta, aivan lauhkeaksi, vienoksi,\nystävälliseksi, helläksi ja hartaaksi, heidän kauhea pelkonsa haihtuu\nsilmänräpäyksessä ja, kuten ihmismieli tavallisesti siirtyy toisesta\näärimmäisyydestä toiseen, sen vastakohtaan, yhtä helposti ja melkein\nyhtä äkillisesti kuin lintu pyrähtää oksalta oksalle, vaihtuu pelko\nsilmänräpäyksessä rakkaudeksi. Mutta kuten sattuu henkilöille,\njoita lapsuudessaan on perinpohjin pelotettu eräillä tontuiksi\nnimitetyillä olemattomuuksilla, että heissä säilyy pelko noita\nolentoja vastaan vielä sittenkin, kun jo varmaan tietävät niiden\nolevan vain mielikuvituksen luomia, samaten nämä nuoret neiditkään,\nvaikkeivät enää pelkää joutuvansa ihmissyöjän kitaan, eivät voi\nkokonaan ravistaa itsestään heihin istutettua kauhua. Heitä kiusaa\nvielä ajatus moitteesta, jota niin voimakkaasti kylvettiin heidän\nherkkään mieleensä ja jota suuresti lisäävät heidän tovereiltaan yhä\npäivittäin kuullut inhon julistukset. Tämän moitteen välttäminen\non siis nyt heidän ainoa huolensa; ja siksi he yhä ovat hirviötä\ninhoavinansa, ja mitä enemmän häntä rakastavat, sitä kiihkeämmin\nhe teeskentelevät vastenmielisyyttä. Alituisesti ja jatkuvasti\nharjoittamalla tätä petosta muita kohtaan he pettävät lopulta\nitsensäkin uskotellen itselleen, että todellakin vihaavat rakkautensa\nesinettä.\n\nNäin tapahtui lady Boobyllekin, joka oli rakastunut Josefiin aikoja\nennen kuin siitä tiesi ja nyt rakasti häntä paljon enemmän kuin\naavistikaan. Hänessä oli tosiaan siitä asti, kun nuorukaisen sisar\nsaapui, ja siitä hetkestä, kun hän näki Josefin herrasmiehenä ja\nherrasmiehen puvussa, alkanut salaisesti herätä tuuma, jonka rakkaus\noli häneltä kätkenyt, kunnes unennäkö sen hänelle paljasti.\n\nHerättyään hän lähetti heti kutsumaan lankonsa poikaa. Kun tämä oli\nsaapunut hänen luokseen, rouva sanoi ensin monin kehuvin sanoin\nylistettyään hänen valintaansa, että tämä hänen alentuvaisuudestaan,\nkun salli oman palvelijansa istua pöytäänsä, saattoi havaita hänen\npitävän Andrewsin perhettä sukulaisinaan ja omaisinaankin ja että,\nkoska herra Booby oli sellaisesta perheestä nainut tytön, hänen tuli\nkaikin keinoin koettaa sitä kohottaa niin paljon kuin mahdollista.\nVihdoin hän neuvoi tätä käyttämään kaiken hartautensa ja kykynsä\nsaadakseen Josefin luopumaan aikomastaan avioliitosta, joka vielä\nlaajentaisi heidän suhteensa halpasäätyisiin ja köyhiin ihmisiin,\nlisäten, että herra Booby hankkimalla hänelle jonkin viran armeijassa\ntai muun sivistyneelle miehelle sopivan toimen pian voisi korottaa\nherra Andrewsin herrasmiehen tasolle. Sen jälkeen tämän avut voisivat\nnopeasti tuottaa hänelle mahdollisuuden sellaiseen avioliittoon,\njosta ei koituisi heille häpeää.\n\nHänen lankonsa poika yhtyi sydämestään tähän ehdotukseen, ja\ntavattuaan Josefin vaimonsa luona palatessaan tämän huoneeseen hän\naloitti heti tähän tapaan:\n\n-- Rakkauteni armasta Pamelaani kohtaan, veli, ulottuu kaikkiin hänen\nsukulaisiinsakin, enkä osoita heille vähempää kunnioitusta kuin jos\nolisin nainut herttuan perheestä. Toivoakseni olen antanut sinulle\ntästä joitakuita varhaisia todistuksia ja tahdon antaa päivittäin\nyhä uusia. Suonet minulle siis anteeksi, että huolenpitoni sinun\nparhaastasi saa minut mainitsemaan sellaista, mikä ehkä kuuluu\nkorvissasi vastenmieliseltä. Mutta minun täytyy hartaasti pyytää,\nettä jos pidät missään arvossa sukulaisuuttani ja ystävyyttäni,\nluopuisit kaikista ajatuksista mennä pitemmälle tytön kanssa, joka,\nkoska olet minun sukulaiseni, on niin paljon alempana sinua. Tiedän,\nettä myöntymyksesi saattaa alussa tuntua vaikealta, mutta päivä\npäivältä se tunne vähenee, ja lopuksi sinä vilpittömästi kiität minua\nneuvostani. Kyllähän tyttö on kaunis, mutta kauneus yksinään on\nheikko ominaisuus ja saattaa avioliiton vain onnettomaksi.\n\n-- Hyvä herra, Josef vastasi, -- vakuutan teille, että kauneus on\nvähäisin hänen eduistaan, enkä tiedä ainoatakaan hyvettä, jota tällä\nnuorella neidolla ei olisi.\n\n-- Hänen hyveitään, herra Booby selitti, -- et vielä osaa paljon\narvostella, mutta vaikka hänellä olisi kuinka monta, hän on\nsiinä suhteessa vain niiden tasalla, jotka ovat häntä ylempänä\nsukuperänsä ja varallisuutensa vuoksi ja joita sinun nyt on pidettävä\nvertaisinasi. Ainakin huolehdin, että pian olet heidän tasollaan,\njollet ehkäise sitä alentamalla itseäsi tuollaisella avioliitolla,\njota tuskin siedän ajatella ja joka murtaisi vanhempiesi sydämet, he\nkun nyt riemulla odottavat sinun pääsevän eteenpäin maailmassa.\n\n-- En usko, Josef vastasi, -- että vanhemmillani on mitään valtaa\ntaipumuksiini, enkä ole velvollinen uhraamaan onneani heidän\noikulleen tai kunnianhimolleen. Sitäpaitsi minua surettaisi kovin\nnähdä, että sisareni odottamaton menestys niin äkkiä herättäisi\nheissä moista jumalatonta ylpeyttä ja saisi heidät halveksimaan\nvertaisiansa. Olen päättänyt olla millään ehdolla jättämättä rakasta\nFannyäni. En, häntä en hylkää, vaikka voisin kohottaa hänet yhtä\npaljon nykyisen asemansa yläpuolelle kuin te olette kohottanut\nsisareni.\n\n-- Sisarellesi, samoin kuin itsellenikin, Booby virkkoi, --\non vertailusi kovin imarteleva, mutta, ystäväni, hän ei ole\nkauneudeltaan Pamelaan verrattavissa eikä ole läheskään yhtä\nansiokas. Ja sitäpaitsi, herraseni, koska kohteliaasti heität\nesiin avioliittoni sisaresi kanssa, minun täytyy opettaa sinulle,\nmikä suuri ero meidän välillämme on. Varallisuuteni teki minulle\nmahdolliseksi noudattaa omaa mielitekoani, ja sen laiminlyöminen\nolisi minussa ollut yhtä päätöntä hulluutta kuin sinussa olisi sen\nnoudattaminen.\n\n-- Minunkin varallisuuteni tekee minulle mahdolliseksi noudattaa\nomaa mielitekoani, Josef sanoi, -- sillä kaikki iloni kohdistuu\nFannyyn, ja kunhan minulla vain on terveyttä, kykenen elättämään\nhänet työlläni siinä asemassa, johon hän on syntynyt ja johon hän on\ntyytyväinen.\n\n-- Veljeni, Pamela virkkoi, -- herra Booby neuvoo sinua ystävänä, ja\nepäilemättä isä ja äiti ajattelevat hänen tavallaan, ja heillä on\nkyllä syytä olla sinulle vihainen, jos tuhoat sen hyvän, minkä hän on\ntehnyt, ja syökset perheemme jälleen alas, kun hän on sen korottanut.\nSinun olisi sopivampi rukoilla armoa tuollaista intohimoa vastaan\npikemmin kuin heittäytyä sen valtaan.\n\n-- Et suinkaan ole tosissasi, sisar? Onhan hän ainakin sinun\nvertaisesi.\n\n-- Hän oli minun vertaiseni, Pamela vastasi, -- mutta minä en\nole enää Pamela Andrews. Minä olen tämän herrasmiehen puoliso ja\nsellaisena Fannyn yläpuolella. Toivon, etten milloinkaan osoita\nkäytöksessäni sopimatonta ylpeyttä, mutta samalla koetan aina tuntea\nitseni enkä epäile, että jumalallinen armo auttaa minua siihen.\n\nNyt heidät kutsuttiin aamiaiselle, ja siihen päättyi sillä kertaa\nheidän keskustelunsa, tuottamatta juuri mitään tyydytystä kellekään\nasianomaiselle.\n\nFanny käveli tällävälin puistikkotiellä jonkin matkan päässä\nkartanosta, mihin Josef oli luvannut ensi tilaisuudessa tulla\nhäntä tapaamaan. Tytöllä ei ollut shillinkiäkään omaa rahaa,\nja hän oli palaamisestaan asti kokonaan elänyt pastori Adamsin\nvieraanvaraisuudesta.\n\nMonen palvelijan saattama nuori herrasmies tuli hänen luokseen\nja kysyi, eikö tuo edessä oleva kartano kuulunut lady Boobylle.\nSen hän tosin hyvin tiesi, mutta hän oli tehnyt kysymyksensä vain\nsaadakseen tytön kohottamaan katseensa ja nähdäkseen, vetivätkö\ntämän kasvot vertoja muotojen siroudelle. Tuskin hän oli nähnyt, kun\nhän ihan hämmästyi. Hän seisahdutti hevosensa ja vannoi, että siinä\noli kaunein olento, minkä koskaan oli nähnyt. Sitten hän hyppäsi\nheti satulasta ja jättäen ratsunsa palvelijan huostaan rapsautti\npuoli tusinaa kirouksia vannoen suutelevansa tyttöä. Tähän Fanny\nensin alistui pyytäen, että herrasmies ei olisi liian raju, mutta\ntämä ei tyytynyt kohteliaaseen tervehdykseen eikä tuimimpaankaan\nhyökkäykseen, jonka voi tehdä hänen huuliaan vasten, vaan kaappasi\nhänet syliinsä ja yritti suudella hänen rintojansa, mitä Fanny kaikin\nvoimin vastusti ja minkä hän, koska keikarimme ei ollut väkevä kuin\nHerkules, jonkin verran ponnistelemalla onnistuikin estämään. Kun\nnuori herrasmies oli kamppailusta pian hengästynyt, hän jätti tytön\nja nousten jälleen ratsulleen kutsui luokseen yhden palvelijoistaan,\njonka käski jättäytymään jälkeen tytön kanssa ja tekemään hänelle\nmitä tarjouksia hyvänsä taivuttaakseen hänet palaamaan herrasmiehen\nkanssa illalla kotiin. Miehen oli vakuutettava neitoselle, että\nherrasmies ottaisi hänet elätettäväkseen. Sitten tämä ratsasti\nedelleen muiden palvelijoidensa kanssa ja saapui kartanoon, jonka\nomistajattaren kaukainen sukulainen hän oli ja jonne hän oli tullut\nvierailulle.\n\nUskottu palvelija, jolla tämänlaatuisissa tehtävissä oli\npitkäaikainen kokemus, toimitti tehtävänsä mahdollisimman\ntunnollisesti ja taitavasti, mutta tuloksetta. Tyttö oli kuuro hänen\ntarjouksilleen ja hylkäsi ne inhoten. Vihdoin parittaja, jolla\nkenties oli kuumempaa verta suonissaan kuin isännällään, alkoi puhua\nomasta puolestaan, sanoi tytölle, että hän, vaikka olikin palvelija,\nomisti jonkin verran varallisuutta, jonka haltiattareksi neitonen\npääsisi. Mies vakuutti vielä, että se ei tietäisi mitään loukkausta\ntämän hyveellisyydelle, hän kun haluaisi mennä avioliittoon.\nFanny vastasi kieltäytyvänsä, vaikkapa itse tuo hänen herransa\ntai maan ylhäisin lordi tarjoutuisi hänet naimaan. Vihdoin mies\nväsyen houkutteluihin ja hehkuen sulojen vaikutuksesta, jotka\nmiltei olisivat voineet sytyttää liekin muinaisajan filosofin tai\nnykyaikaisen pappismiehen povessa, sitoi hevosensa tiepuoleen ja\nhyökkäsi neitosen kimppuun paljon voimakkaammin kuin herrasmies äsken.\n\nFanny-rukka ei olisi kauan kyennyt vastustamaan miehen törkeyttä,\nmutta puhdasta lempeä suojeleva jumalatar lähetti Josefin hänen\navukseen. Tuskin nuorukainen oli saapunut näyttämölle ja havainnut\nFannyn kamppailevan miehen kanssa, kun hän tykinluodin, salaman tai\njonkin mahdollisesti vielä nopeamman esineen tai voiman vauhdilla\nriensi häntä kohden ja ehtien paikalle juuri kun väkivallantekijä\noli riuhtaissut huivin tytön povelta, mutta ennen kuin hänen\nhuulensa olivat koskettaneet tuota viattomuuden ja autuaallisen\nonnen asuinsijaa, Josef sivalsi lurjusta niin navakasti siihen\nkohtaan niskaan, johon köysi olisi sopinut erinomaisen hyvin, että\nmies horjahti taaksepäin. Kun viimeksi mainittu havaitsi olevansa\ntekemisissä jonkin rotevamman ja karkeamman kanssa kuin Fannyn\npehmeän vapisevan kätösen, hän päästi tytön irti ja näki kääntyessään\nkilpailijansa tulta syöksevin silmin valmiina uuteen hyökkäykseen.\nJa ennen kuin hän ehti oikein asettua puolustautumaan tai vastaamaan\nensimmäiseen iskuun, hän tosiaankin sai toisen, joka luultavasti\nolisi ollut viimeinen, mitä hän olisi tässä elämässä kaivannut, jos\nse olisi osunut siihen kohtaan vatsasta, johon se oli tähdätty. Mutta\nkohottaen kätensä naisenhätyyttäjä työnsi iskun ylöspäin suutansa\nvasten, josta se irroitti kolme hammasta. Ja koska hän ei tuntenut\nmitään erikoista kiintymystä Josefin mieskohtaiseen kauneuteen eikä\nollut kovin mielissään tämänlaisesta tervehdyksestä, hän keräsi\nkaiken voimansa ja tähtäsi iskun Josefin rintaan. Sen tämä kuitenkin\nniin taitavasti torjui toisella nyrkillään, että se humahti aivan\ntehottomana tyhjään ilmaan. Ja sitten herra Andrews astahtaen\ntaaksepäin sinkautti nyrkkinsä niin hurjasti vihollistaan kohti, että\nse varmaan olisi hänet tuuperruttanut, jollei mies olisi ottanut sitä\nkädellään vastaan, sillä hän ei ollut mikään kehno nyrkkeilijä.\n\nJa nyt naisenryöstäjä yritti uutta iskua, tähdäten sen siihen kohtaan\nrintaa, jossa sydän sijaitsee. Josef ei onnistunut sitä väistämään,\nkuten oli edellisen väistänyt, mutta syrjäytti sen suunnan, niin\nettä se osui suoraan hänen nenäänsä, mutta heikontuneena. Sitten\nJosef, siirtäen samalla kertaa sekä nyrkkinsä että jalkansa\neteenpäin, puski päänsä niin taitavasti roikaleen vatsaan, että tämä\nlysähti elottomana möhkäleenä kedolle, missä virui monta minuuttia\nhengittämättä ja hievahtamatta.\n\nKun Fanny näki Josefin saavan iskun kasvoihinsa ja veren virtaavan,\nhän alkoi repiä tukkaansa ja kutsua kaikkia inhimillisiä ja\ntaivaallisia voimia sulhasensa avuksi. Kauan hän ei kuitenkaan ollut\ntässä murheessaan ennen kuin Josef voitettuaan vihollisensa riensi\nhänen luokseen ja vakuutti, ettei ollut saanut vammaa. Silloin tyttö\nheti lankesi polvilleen ja kiitti Jumalaa, joka oli lähettänyt\nJosefin hänen avukseen ja samalla suojellut hänet siinä yrityksessä\nitse loukkaantumasta. Hän aikoi liinallaan pyyhkiä veren Josefin\nkasvoista, mutta kun tämä näki kilpailijansa nousevan jaloilleen,\nhän kääntyi miestä kohden ja kysyi, oliko tämä saanut tarpeeksi.\nSiihen toinen vastasi myöntäen, sillä hän sanoi uskovansa, ettei\nollut taistellut miehen vaan paholaisen kanssa. Sitten hän päästi\nhevosensa, selittäen, ettei olisi hätyyttänyt neitoa, jos olisi\ntiennyt hänen olevan niin hyvin turvatun.\n\nFanny pyysi nyt Josefia palaamaan hänen kanssaan pastori Adamsin luo\nja lupaamaan, ettei enää jättäisi häntä. Nämä olivat Josefille niin\nmieluisia ehdotuksia, että hän olisi heti suostunut niihin, jos olisi\nne kuullut. Mutta nyt olivatkin silmät hänen ainoa aistinsa, sillä\nmuistanet, lukija, että mies oli riuhtaissut huivin Fannyn kaulasta,\nja siten hän oli paljastanut sellaisen nähtävyyden, että Josef on\nselittänyt kaikkien iässään näkemiensä kuvapatsaiden olleen siihen\nverrattuina paljon alempiarvoisia kauneudessa, joten siinä mies\npikemmin itse muuttui kuvapatsaaksi kuin suurinkaan mestari kykeni\nnoita suloja matkimaan.\n\nTämä kaino olento, jota ei kesän kuumuuskaan koskaan saanut\npaljastamaan sulojansa vallattomalle auringolle, mistä kainoudesta\nniiden tavattoman hohtava valkeus ehkä johtuikin, oli seissyt\nmuutamia minuutteja avokauloin Josefin edessä ennen kuin rakastetun\nvaara ja hänestä tihkuvan veren aiheuttama kauhu sallivat hänen\najatella itseänsä ja säädyllisyyden vaatimuksia. Vihdoin, kun hänen\nhuolensa syy oli hävinnyt, herätti sentään ihmettely nuorukaisen\näänettömyydestä ja hänen tuijottavan katseensa suunta tuossa\nherttaisessa neitseessä aavistuksen, joka toi enemmän verta hänen\nkasvoihinsa kuin Josefin sieraimista oli pursunut. Hänen povensakin\nlumivalkoinen hipiä vaihtui tulipunaan hänen kietaistessaan huivin\nkaulaansa. Josef havaitsi neidon hämmingin ja käänsi heti silmänsä\npois ilmiöstä, jonka katselemisessa hän oli tuntenut suurinta riemua,\nmitä silmät kykenivät hänen sieluunsa heijastamaan.\n\nKun Fanny oli toipunut hämmästyksestään, joka tuskin oli suurempi\nkuin mitä Josef sen havaitessaan tunsi, hän uudisti pyyntönsä, johon\ntoinen heti mielihyvällä suostui. Ja niin he yhdessä astuivat parin,\nkolmen peltosaran yli herra Adamsin asunnolle.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU\n\nKeskustelu herra Adamsin, rouva Adamsin, Josefin ja Fannyn välillä\nsekä selostus Adamsin käyttäytymisestä, jota jotkut harvat lukijat\nnimittänevät kovin halpamaiseksi, järjettömäksi ja luonnottomaksi.\n\n\nPastori oli vaimoineen juuri lopettanut pitkän väittelyn, kun\nrakastavaiset saapuivat ovelle. Ja juuri tämä nuori pari oli\nollutkin heidän sananvaihtonsa aiheena, sillä rouva Adams oli\nniitä käytännöllisen järkeviä ihmisiä, jotka eivät koskaan\ntehneet sellaista, mikä vahingoittaisi heidän perhettänsä, tai\nehkä pikemminkin niitä hyviä äitejä, jotka lastensa etua silmällä\npitäen tinkivät omantuntonsakin vaatimuksista. Hän oli kauan\ntoivonut näkevänsä vanhimman tyttärensä pääsevän rouva Slipslopin\ntilalle ja toisen poikansa tulevan lady Boobyn puoltolauseella\nmyyntiveronkantajan toimeen. Nämä olivat toivomuksia, joista hän\nei hennonut luopua. Sen vuoksi hän oli kovin levoton nähdessään\npuolisonsa niin päättäväisesti vastustavan armollisen rouvan\naikomuksia Fannyn asiassa.\n\nHän sanoi pastorille, että jokaisen miehen tuli ennen kaikkea\nhuolehtia perheestään ja että hänellä, jolla oli vaimo ja kuusi\nlasta, oli kyllin tehtävää niiden ylläpitämisessä, minkä vuoksi hänen\nolisi vältettävä muiden asioihin sekaantumista.\n\n-- Olet saarnannut alistumista ylempiä kohtaan, hän lisäsi, -- ja on\nsopimatonta, että omalla käytökselläsi annat päinvastaisen esimerkin.\nJos Lady Booby tekee väärin, on hänen siitä itse vastattava, eikä\nasiaa lueta meille synniksi. Koska Fanny on palvellut ja kasvatettu\nhänen armonsa omassa perheessä, täytyy lady Boobyn siis tuntea hänet\nparemmin kuin me tunnemme, ja on hyvin luultavaa, että armollinen\nrouva ei niin katkerasti olisi hänelle vihoissaan, jos hän olisi\nkäyttäytynyt hyvin. Ehkä olet taipuvainen luulottelemaan hänestä\nliian hyvää, kun hän on kaunis, mutta kauniit naiset eivät useinkaan\nole muita parempia. Jumala on luonut rumat naiset yhtä hyvin kuin\nkauniitkin, ja jos nainen on hyveellinen, merkitsee vähän, onko hän\nkaunis vai ei.\n\nKaikkien näiden syiden perusteella rouva Adams päätteli, että\npastorin tulisi hänen armonsa mieliksi keskeyttää kuulutukset.\nMutta mitkään näistä oivallisista perusteluista eivät vaikuttaneet\nhänen aviomieheensä, joka pysyi järkkymättömänä velvollisuutensa\ntäyttämisessä kaikista maallisille eduilleen koituvista seurauksista\nhuolimatta. Pastori koetti selitellä hänelle parhaansa mukaan, ja\nvaimo oli juuri lopettanut viime vastauksensa, sillä hän lausui\naina viimeisen sanan, paitsi kirkossa, kun Josef ja Fanny astuivat\nkeittiöön, jossa herra Adams vaimoineen oli juuri aamiaisella\nnauttien sianlihaa ja kaalia.\n\nRouva Adamsin kohteliaisuudessa oli kylmyyttä, jonka tarkkavaistoiset\nhenkilöt olisivat saattaneet havaita, mutta joka jäi hänen\nsilloisilta vierailtaan huomaamatta. Sitäpaitsi Adamsin sydämellisyys\nverhosi sitä melkoisesti, sillä kuultuaan, että Fanny ei sinä aamuna\nvielä ollut syönyt eikä juonut mitään, hän tarjosi tytölle nikaman\nkinkusta, joka oli ainoa jäännös hänen aamiaisestaan, ja meni sitten\nketterästi tynnyrin luo laskien ruukullisen kaljaa, jota nimitti\nolueksi. Se oli kuitenkin talon parasta.\n\nKääntyen pastorin puoleen Josef selosti hänelle äskeisen\nkeskustelunsa Fannysta maajunkkari Boobyn, sisarensa ja itsensä\nvälillä ja kertoi sitten, mistä vaaroista oli tytön pelastanut\nilmaisten levottomuutta hänen puolestaan. Hän päätti puheensa\nsanomalla, ettei hänellä olisi rauhallista hetkeä, ennen kuin Fanny\nolisi kokonaan hänen, ja pyysi saada hakea erivapautuksen, johon\ntarvittavat rahat sanoi helposti voivansa lainata. Pastori vastasi,\nettä hän oli jo lausunut mielipiteensä erivapautuksesta ja muutaman\npäivän päästä se jo oli tarpeeton.\n\n-- Josef, hän virkkoi, -- toivon, että tämä hoppusi pikemmin johtuu\npelostasi kuin kärsimättömyydestäsi, mutta koska se varmaan johtuu\njommasta kummasta, niin tahdon tarkastaa molempia syitä. Puhun siis\nkummastakin vuoronsa jälkeen ja alan ensinmainitusta, nimittäin\nkärsimättömyydestä.\n\n-- No niin, lapseni, minun täytyy sanoa sinulle, että jos aiot\navioliittoon tämän nuoren neidon kanssa vain tyydyttääksesi\nlihallisia halujasi, teet itsesi vikapääksi kovin kamalaan\nsyntiin. Aviosääty määrättiin ylevämpiä tarkoitusperiä varten,\nkuten saat tietää kuullessasi tilaisuuteen sovitetun saarnan\nitsellesi luettavan. No, jos olet kunnon poika, lapseni, niin ehkä\nluen sinulle _ilmaiseksi_ saarnan, jossa osoitan, kuinka vähän\nsellaisissa tapauksissa tulisi totella lihan himoja. Saarnatekstiksi\ntulee Matteuksen viides luku, ja puhun eritoten 28. värssystä:\n_'Jokainen, ken katsoo vaimon päälle himoitaksensa häntä, teki jo\nhuorin hänen kanssansa sydämessänsä'_. Luvun jälkimmäisen osan\nminä jätän pois, koska se on tarkoitukselleni vieras. Niin, kaikki\nsellaiset eläimelliset himot ja halut ovat suuresti hillittävät,\nelleivät kokonaan poisjuuritettavat, ennen kuin voi sanoa, että\nastia on pyhitetty kunnian astiaksi. Mennä naimisiin moisten halujen\ntyydyttämiseksi on tämän pyhän toimituksen häväisemistä, ja sen\ntäytyy tuottaa kirousta kaikille, jotka niin kevytmielisesti solmivat\navioliiton. Jos kiireesi siis johtuu kärsimättömyydestä, on sinun\nkuritettava sydäntäsi eikä annettava himoille valtaa.\n\n-- Se toinen seikka, josta aioin puhua, nimittäin pelko, taas\ntodistaa perin rikollista luottamuksen puutetta siihen voimaan,\njohon ainoaan meidän tulisi turvautua, koska saatamme olla varmat,\nettä se kykenee ei ainoastaan tekemään tyhjiksi vihamiestemme\naivoitukset, vaan vieläpä kääntämään heidän sydämensäkin.\nSen sijaan että ryhtyisimme joihinkin puolustamattomiin tai\nepätoivoisiin toimenpiteisiin vapautuaksemme pelosta, meidän tulisi\ntällaisissa tapauksissa turvautua yksinomaan rukoukseen, jolloin\nvoimme olla varmat, että saamme sen, mikä meille on parasta.\nMeidän ei tule antautua epätoivoon, kun joku onnettomuus meitä\nuhkaa, eikä ylenmäärin murehtia, kun se meidät kohtaa. Meidän on\nkaikessa alistuttava kaitselmuksen tahtoon, emmekä saa mihinkään\ntäällä kiinnittää sydäntämme niin suuresti, ettemme voisi siitä\nhaikailematta luopua.\n\n-- Sinä olet nuori mies ja voit tuntea vain vähän tätä maailmaa,\nminä olen vanhempi ja olen nähnyt aika paljon. Kaikki intohimot\novat synnillisiä, jos ne menevät liiallisuuteen. Itse rakkauskin\nvoi sokaista meidät näkemästä velvollisuuttamme, jollei se\nvelvollisuuteen alistu. Onko keskuudessamme ketään, joka ei\ntuomitsisi Abrahamia, jos hän olisi rakastanut poikaansa Iisakkia\nniin paljon, että olisi kieltäytynyt vaaditusta uhrista? Josef,\nminä tunnen monet hyvät avusi ja pidän sinua niiden vuoksi arvossa,\nmutta koska minun on tehtävä tili huostaani jätetystä sielustasi,\nen voi nähdä mitään virhettä muistuttamatta sinua siitä. Sinä olet\nliiaksi taipuvainen antautumaan tunteittesi valtaan, lapsi, ja olet\nniin ehdottoman hellästi kiintynyt tähän nuoreen naiseen, että jos\nJumala vaatisi hänet sinun käsistäsi, pelkään olevasi vastahakoinen\nhänestä luopumaan. Uskohan minua, kenenkään kristityn ei tulisi niin\nkiinnittää sydäntään mihinkään henkilöön tai asiaan tässä maailmassa,\nettei hän, milloin vain jumalallinen kaitselmus sen häneltä jollakin\ntavoin vaatii tai ottaa, kykenisi rauhallisena, levollisena ja\ntyytyväisenä alistumaan kohtaloonsa.\n\nTällöin riensi joku sisälle ilmoittamaan herra Adamsille, että hänen\nnuorin poikansa oli hukkunut. Pastori seisoi hetkisen ääneti ja\nalkoi sitten astella pitkin huonetta ja mitä katkerimmassa tuskassa\nvalittaa menetystään. Josef, johon tapaus myöskin perin kipeästi\nkoski, toipui kylliksi yrittääkseen lohduttaa pastoria, missä hän\nkäytti monia tämän omista sekä julkisista että yksityisistä eri\ntilaisuuksissa pidetyistä esitelmistä muistamiansa perusteluja,\nsillä herra Adams vihasi kovin intohimoja eikä muusta saarnannutkaan\nkuin niiden hillitsemisestä järjen ja armon avulla. Mutta nyt hän ei\njoutanut nuoren ystävänsä neuvoja kuuntelemaan.\n\n-- Poika-kulta, hän sanoi, -- älä toki puhu mahdottomia. Jos olisi\nkysymys jostakin muusta lapsestani, niin olisin voinut murheeni\ntyynesti kantaa, mutta että pieni lepertelijäni, vanhojen päivieni\nlemmikki ja lohdutus, pieni poikarukka, suloisin ja hyväsävyisin\nlapsi, joka ei minua milloinkaan vihoittanut, riuhtaistaan elämästä,\njohon hän vasta oli astunut! Vasta tänä aamuna annoin hänelle\nensimmäisen läksyn _Quae Genus'ista_. Juuri tätä kirjaa hän luki,\nlapsipoloinen! Nyt et sinä enää sitä tarvitse. Hänestä olisi tullut\nparas oppilas ja kirkolle kaunistus. Sellainen äly ja hyvätapaisuus\neivät koskaan ole niin nuoressa ihmisvesassa yhtyneet.\n\n-- Ja hyvin hän oli kauniskin, rouva Adams virkkoi toipuen\ntainnoksista Fannyn helmassa.\n\n-- Jacky-parkani, enkö enää koskaan saa nähdä sinua? pastori huudahti.\n\n-- Kyllä epäilemättä, Josef sanoi, -- paremmassa paikassa, siellä\ntapaatte toisenne jälleen ettekä enää koskaan eroa.\n\nLuulen, että pastori ei kuullut näitä sanoja, sillä vähän hän niistä\nvälitti ja jatkoi voivotteluaan kyynelten valuessa hänen povelleen.\n\nVihdoin hän huusi:\n\n-- Missä on pikku lemmikkini? ja ryntäsi ulos, jolloin hän suureksi\nhämmästyksekseen ja ilokseen, johon lukija toivoakseni yhtyy, tapasi\npoikansa, märkänä kylläkin, mutta hengissä juoksemassa häntä kohti.\nHenkilö, joka oli tuonut uutisen pojan tapaturmasta, oli ollut\nhiukan liian innokas, kuten ihmiset toisinaan ovat pahojen uutisten\nlevittämisessä, vaikkei heitä siihen luullakseni kannusta mikään\nvarsin ylevä periaate. Nähdessään pojan putoavan jokeen oli tuo\nhenkilö, sen sijaan että olisi rientänyt hänen avukseen, heti juossut\nilmoittamaan isälle onnettomuudesta, jonka oli arvellut olleen\ntuhoisan, mutta josta lapsen oli pelastanut sama köyhä kulkukauppias,\njoka aikaisemmin oli auttanut hänen isänsä vähäisemmästä hädästä.\n\nPastorin ilo oli nyt yhtä ylenpalttinen kuin hänen surunsa oli äsken\nollut. Hän suuteli ja syleili poikaansa tuhat kertaa ja tanssi pitkin\nhuonetta kuin hullu. Mutta heti kun hän huomasi vanhan ystävänsä,\nkaupustelijan kasvot ja kuuli, mikä uusi syy kiitollisuuteen hänellä\noli, niin mitkä olivatkaan silloin hänen tunteensa! Ne eivät\nolleet sellaisia tunteita, joita kaksi hovilaista tuntee toisiaan\nsyleillessään, eivät sellaisia, joilla joku ylhäinen mies ottaa\nvastaan häijyjen suunnitelmiensa kavalat kätyrit, eivätkä sellaisia,\njoita tuntien kelvoton nuorempi veli toivottaa vanhemmalle veljelleen\nonnea pojan syntyessä tai mies onnittelee kilpailijaansa tämän\nsaadessa morsiamen, virkapaikan tai arvonimen. Ei, hyvä lukija, hän\ntunsi rehellisen, avomielisen sydämen täyteläistä ja ylitsevuotavaa\nkiitollisuuden pulppuilua henkilöä kohtaan, joka oli tehnyt hänelle\ntodellisen hyväntyön. Mutta jollet sinä, lukijani, tunnossasi voi\nkäsittää tuota kiitollisuutta, niin en turhaan yritä sinua siinä\navustaakaan. Kun nämä rajut mielenliikutukset olivat ohitse, otti\npastori Josefin erikseen ja jatkoi näin:\n\n-- Ei, Josef, älä anna liian paljon valtaa tunteillesi, jos mielit\ntulla onnelliseksi.\n\nJosefilla ei riittänyt kauemmin kärsivällisyyttä, ja tuskin sitä\nolisi riittänyt Jobillakaan. Hän keskeytti pastorin sanoen:\n\n-- On helpompi neuvoa kuin noudattaa neuvoja, enkä havainnut\nteidänkään niin täydellisesti hillinneen itseänne kuullessanne,\nettä olitte menettänyt poikanne, tai havaitessanne, että hän olikin\ntallella.\n\n-- Nuorukainen, Adams vastasi korottaen ääntänsä, -- haivenleukojen\nei sovi neuvoa harmaita hapsia. Sinä et tunne isällisen rakkauden\nhellyyttä. Vasta kun itse tulet isäksi, voit käsittää isän tunteet.\nKeltään ihmiseltä ei vaadita mahdottomia, ja lapsen menettäminen\non niitä suuria koettelemuksia, joissa murheemme ylenpalttisuus on\nluvallista.\n\n-- Mutta, hyvä herra, Josef huudahti, -- jos minä rakastan\nmorsiantani yhtä suuresti kuin te lastanne, niin tietenkin hänen\nmenettämisensä tuottaisi minulle yhtä suurta murhetta.\n\n-- Niin, mutta sellainen rakkaus on itsessään hupsua ja väärin ja\npitäisi hillitä, Adams vastasi. -- Se vivahtaa liian lihalliselta.\n\n-- Ei suinkaan, pastori hyvä, ole synnillistä rakastaa vaimoani,\nvaikkapa sitten rakastaisin häntä ihan hulluuteen asti? Josef\nhuomautti.\n\n-- Onpa niinkin, Adams sanoi. -- Jokaisen miehen tulee tietenkin\nrakastaa vaimoaan. Meille on annettu sellainen käskykin. Mutta meidän\ntulee rakastaa häntä kohtuullisesti ja harkitsevasti.\n\n-- Pelkään, että kaikista ponnistuksistani huolimatta teen itseni\nvikapääksi johonkin syntiin, Josef virkkoi, -- sillä varmaan rakastan\nhäntä vastakin kohtuuttomasti.\n\n-- Puhut hupsusti ja lapsellisesti, Adams huudahti.\n\n-- Sinä itse puhut tosiaan hupsummin, rouva Adams sanoi, joka oli\nkuunnellut heidän keskustelunsa loppuosaa. -- Toivon, ukkoseni, ettet\nmilloinkaan saarnaa sellaista oppia, että aviomiehet voivat rakastaa\nvaimojaan liian paljon. Jos tietäisin sinulla talossasi olevan\nsellaisen saarnan, niin varmaan polttaisin sen, ja minä vakuutan,\nettä jollen olisi varmasti tiennyt sinun rakastaneen minua niin\nsuuresti kuin voit, niin olisin vihannut ja halveksinut sinua, sen\nminä puolestani sanon. Hyvät ihmiset! Kaunista oppia tosiaan!\n\n-- Vaimolla on oikeus vaatia, että hänen puolisonsa rakastaa häntä\nniin paljon kuin suinkin voi, ja joka ei sitä tee, on synnillinen\nlurjus. Eikö hän lupaa rakastaa, lohduttaa ja helliä vaimoansa, ja\nniin edespäin? Minä muistan sen kaiken niin selvästi kuin jos olisin\ntoistanut nuo sanat vasta eilen, enkä sitä koskaan unohda. Sitäpaitsi\ntiedän hyvin, että et saarnaa tekojesi mukaan, sillä sinä olet\nollut minulle rakastava ja hellä puoliso, se on totinen tosi. Mutta\nen voi käsittää, miksi tahdot tyrkyttää tuolle nuorelle miehelle\nmoista jumalatonta hölynpölyä. Älkää kuunnelko häntä, herra Josef.\nOlkaa niin hyvä aviomies kuin voitte ja rakastakaa vaimoanne koko\nruumiillanne ja sielullannekin.\n\nTässä heidän keskustelunsa keskeytti raju kolkutus ovelle, ja sitä\nseurasi näytelmä, johon saamme tutustua ensi luvussa.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU\n\nHienosti sivistynyt lady Booby käy hienon tuttavansa kanssa pastorin\nvieraana.\n\n\nTuskin lady Booby oli herrasmieheltä kuullut, että tämä oli hänen\ntalonsa lähettyvillä tavannut ihmeellisen kaunottaren, ja havainnut,\nkuinka ihastuneesti nuori mies hänestä puhui, kun hän arvattuaan,\nettä se epäilemättä oli Fanny, alkoi miettiä suunnitelmaa tehdäkseen\nheidät lähemmin tuttaviksi ja toivoa, että tämän nuorukaisen koreat\nvaatteet, lahjat ja lupaukset viekottelisivat tytön hylkäämään\nJosefin. Hän ehdotti siis vierailleen, että he ennen päivällistä\nlähtisivät ulos kävelylle, jolloin hän johdatti heidät herra Adamsin\nasuntoa kohti. Heidän sitä lähestyessään hän sanoi toisille, että jos\nnämä halusivat, hän huvittaisi heitä näytelmällä, jonka vertaista\nnaurettavuudessa heille ei suinkaan usein ollut tarjottu, nimittäin\nesittämällä heille hupsun pastorin, joka elätti vaimoa ja kuutta\npenskaa noin kahdenkymmenen punnan vuosipalkalla.\n\n-- Toista sellaista rääsyläisperhettä ei ole koko pitäjässä, hän\nlisäsi.\n\nKaikki olivat kernaasti valmiit tähän vierailuun, ja he saapuivat\ntaloon juuri kun rouva Adams edellisessä luvussa kerrotulla tavalla\nsätti miestään. Keikari, nimeltään Didapper, jonka olemme nähneet\nratsastavan lady Boobyn kartanoon, napsautti kävelykepillään oveen,\nmatkien lontoolaisen palvelijan naputusta. Huoneessa olijat,\nnimittäin Adams vaimoineen ja kolmine lapsineen, Josef, Fanny\nja kulkukauppias, joutuivat tuon koputuksen kuullessaan suureen\nhämminkiin, mutta Adams astui heti ovelle ja kun se oli avattu,\ntuli lady Booby seuralaistensa kanssa huoneeseen, jossa pastori\notti heidät vastaan parilla sadalla kumarruksella ja hänen vaimonsa\njokseenkin yhtä monesti niiaten. Viimeksi mainittu selitti hänen\narmolleen olevansa häpeissään, kun itse oli sellaisessa kunnossa ja\ntalossa kaikki sikin sokin.\n\n-- Mutta jos olisin tiennyt odottaa tällaista kunniaa teidän\narmoltanne, niin olisin laittautunut siistimmäksi.\n\nPastori ei pyydellyt anteeksi, vaikka oli puettuna kauhtanansa\npuolikkaaseen ja Äänellinen yömyssy päässä. Hän lausui vieraat\nsydämellisesti tervetulleiksi \"matalaan majaansa\" ja huudahti\nlatinaksi kääntyen herra Didapperin puoleen:\n\n-- _Non mea renidet in domo lacunar_ [Ei välky korukatto minun\nmajassani (Horatius)]. Keikari vastasi, että hän ei ymmärtänyt\nwalesinkieltä, jolloin pastori tuijotti tätä sanomatta mitään.\n\nHerra Didapper eli keikari Didapper oli nuori herrasmies,\npituudeltaan noin metri kolmekymmentä senttimetriä. Hänellä oli\npäässänsä omat hiukset, vaikka niiden harvuus olisi kyllä oikeuttanut\ntekotukan käyttämisen. Hänen kasvonsa olivat laihat ja kalpeat,\nruumiin ja säärien muoto ei ollut siroimpia, sillä hartiat olivat\nkovin kapeat ja pohkeet olemattomissa. Hänen käyntiänsä olisi\npikemmin voinut nimittää hyppimiseksi kuin astunnaksi. Henkiset avut\nolivat oikeassa suhteessa ulkomuotoon.\n\nKoskettelemme niitä ensiksi kielteiseltä puolelta. Hän ei ollut aivan\noppimaton, sillä hän osasi puhua hiukan ranskaa ja laulaa pari kolme\nitaliankielistä laulua. Hän oli elänyt liian paljon mukana maailmassa\nollakseen ujo ja liikkunut liian paljon hovissa ollakseen ylpeä.\nHän ei osoittanut suurta taipumusta saituuteen, sillä hän kulutti\nrunsaasti varoja, olematta silti ilmeinen tuhlari, sillä hän ei\nkoskaan lahjoittanut shillinkiäkään. Naisia hän ei vihannut, koskapa\naina kieppui heidän liepeissään, mutta oli siksi vähän irstaiden\nhimojen orja, että häntä siinä toveripiirissä, joka hänet parhaiten\ntunsi, pidettiin perin kohtuullisena lemmennautinnoissa. Hän ei ollut\nviinijuoppo eikä niin kiihkeäluontoinen, ettei pari kolme kiivasta\nsanaa vastustajalta olisi häntä heti tyynnyttänyt.\n\nAntakaamme hänelle sitten pari pensselinsivellystä myönteiseltä\ntaholta. Vaikka hän oli äärettömän varallisuuden perijä, hän taipui\nvähäpätöisen paikan tavoittelussa täysin alistuvasti surkeaan\nja viheliäiseen riippuvaisuuteen eräästä niinsanotusta suuresta\nmiehestä, joka kohteli häntä mitä halveksivimmin tanssittaen\nhäntä tahtonsa mukaan ja vaatien ehdottomasti tottelemaan\nkäskyjänsä. Keikarimme tottelikin sokeasti omantuntonsa ja\nkunniansa kustannuksella ja vahingoksi isänmaalleen, josta\nhän itse omisti varsin ison palan. Ja päättääksemme hänen\nluonnekuvauksensa, niin koska hän itse oli täysin tyytyväinen omaan\nulkomuotoonsa ja lahjoihinsa, hän oli hyvin kerkeä nauramaan muiden\npuutteellisuuksille. Sellainen oli se miekkonen tai pikemminkin vain\nolio, joka lady Boobyn perästä hyppi herra Adamsin keittiöön.\n\nPastori seurueineen siirtyi uunin edestä, missä he olivat istuneet\ntehdäkseen tilaa ylhäiselle rouvalle ja tämän kumppaneille.\nVastaamatta ainoaankaan rouva Adamsin niiauksista tai hänen\nylenpalttiseen kohteliaisuuteensa hänen armonsa kääntyi herra Boobyn\npuoleen huudahtaen:\n\n-- _Quelle bête! Quel animal!_ [Mikä tolvana! Mikä elukka!] Ja sitten\nhän Fannyn havaittuaan, sillä vaikkei tyttö olisi seisonutkaan\nJosefin vieressä, rouva olisi kyllä arvannut, kuka hän oli, kysyi\nkeikarilta, eikö neitonen tämän mielestä ollut sievä tyttö.\n\n-- Jukoliste, hyvä rouva, nuori mies vastasi, -- hän on juuri se\nsama, jonka kohtasin.\n\n-- En aavistanut sinulla olevan niin hyvää makua, hänen armonsa sanoi.\n\n-- Kaiketi siksi, etten ole koskaan pitänyt teistä, keikari huudahti.\n\n-- Naurettavaa! rouva torjui. -- Tiedäthän, että olen sinua aina\ninhonnut.\n\n-- En hiiskuisi tuolla naamalla sanaakaan inhosta [Jotta tämä ei\ntuntuisi lukijoista luonnottomalta, katsomme tarpeelliseksi mainita\nheille, että kohta on sananmukaisesti otettu varsin hienosta\nkeskustelusta.], vastasi keikari. -- Rakas lady Booby, peskäähän\nkasvonne ennen kuin puhutte inhoamisesta, pyydän.\n\nSitten hän nauroi ja kääntyi keikaroimaan Fannyn kanssa.\n\nRouva Adams oli kaiken aikaa pyydellyt ja rukoillut naisia istumaan,\nminkä suosionosoituksen nämä hänelle vihdoin soivatkin. Kun pikku\npoika, jolle tapaturma oli sattunut, yhä seisoi paikallaan takan\nloisteessa, äiti torui häntä tomppelimaisesta käyttäytymisestä,\nmutta lady Booby ryhtyi puolustamaan häntä, kehui hänen kauneuttaan\nja sanoi pastorille, että lapsi oli isänsä ilmetty kuva. Sitten hän\nnähdessään poikasen kädessä kirjan kysyi, taisiko pikku mies lukea.\n\n-- Kyllä, armollinen rouva, Adams huudahti. -- Hän osaa hiukan\nlatinaa: on juuri päässyt _Quae Genusiin_.\n\n-- Viis minä kaikenlaisista! lady Booby sanoi. -- Antakaa minun\nkuulla hänen lukevan hiukan englanninkieltä.\n\n-- _Lege_, Dick, _lege_, Adams kehotti, mutta pojalta ei tullut\nmitään vastausta, kunnes hän näki pastorin rypistävän kulmiaan,\njolloin hän virkahti:\n\n-- En ymmärrä sinua, isä.\n\n-- Mitä, poika! Adams sanoi. -- Kuinka kuuluu _lego_ imperatiivissa?\nEikö se ole _legito_?\n\n-- On, vastasi Dick.\n\n-- Ja kuinka myös?\n\n-- _Lege_, poika virkkoi vähän epäröityään.\n\n-- Kelpo poika, isä sanoi. -- Ja nyt lapsi, mitä merkitsee _lego_\nenglanninkielellä?\n\nKauan aprikoituaan poika vastasi, ettei hän tiennyt.\n\n-- Mitä, mitä! Adams huudahti suuttuen. -- Onko vesi liottanut opin\nkallostasi? No, kuinka englantilainen verbimuoto 'luen' on latinaksi?\nAjattele ennen kuin vastaat.\n\nLapsi ajatteli jonkin aikaa, ja sitten pastori äännähti pari, kolme\nkertaa _le... le..._ Dick vastasi:\n\n-- _Lego_.\n\n-- Hyvä on, ja kuinka sitten _lego_ on englanninkielellä? tutki\npastori.\n\n-- Luen, Dick huudahti.\n\n-- Hyvä on, pastori sanoi. -- Olet kelpo poika, osaat kyllä, kun vain\nponnistat. Vakuutan teidän armollenne, että hän ei ole iältään paljon\nyli kahdeksan, mutta on jo suoriutunut _Propria quae maribus'ista_.\nNo Dick, luehan hänen armolleen.\n\nJa kun viimeksi mainittukin sitä taas halusi, jotta keikari\nsaisi aikaa ja tilaisuuden lirkutella Fannyn kanssa, poika alkoi\nlukemisensa, jonka seuraavassa kuulemme.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU\n\nTarina ystävyksistä, epäilemättä hyvin opettavainen kaikille niille,\njotka sattuvat majoittumaan jonkin avioparin kotiin.\n\n\n-- Leonard ja Paul olivat hyvät toverukset.\n\n-- Äännä Lennard, lapsi, pastori ojensi.\n\n-- Sallikaa poikanne lukea keskeyttämättä, herra Adams, lady Booby\nsanoi. Sitten Dick jatkoi:\n\n-- Lennard ja Paul olivat hyvät toverukset, jotka olivat saaneet\nkasvatuksensa samassa koulussa. He kiintyivät toisiinsa, ja tämä\nystävyyssuhde säilyi kauan. Se oli niin syvälle juurtunut kummankin\nsydämeen, että pitkä ero, jonka aikana heillä ei ollut mitään\nkirjeenvaihtoa, ei sitä hävittänyt eikä heikontanut, vaan se elpyi\nkoko voimaansa, kun he sitten ensi kerran tapasivat toisensa, mikä\ntapahtui vasta viidentoista vuoden poissaolon jälkeen, jonka ajan\nLennard oli enimmältä osalta viettänyt Itä-Intiassa.\n\n-- Äännä lyhyesti Intiassa, Adams korjasi.\n\n-- Älkäähän häiritkö häntä, hyvä herra, hänen armonsa pyysi.\n\nPoika jatkoi:\n\n-- Intiassa, kun taas Paul oli sotaväessä palvellut kuningastaan\nja maatansa. Näissä erilaisissa toimissa heillä oli ollut niin\nerilainen onni, että Lennard oli nyt naineena miehenä vetäytynyt\nyksityiselämään omistaen kolmenkymmenen tuhannen punnan varallisuuden\nja Paul taas päässyt jalkaväen luutnantin arvoon omistamatta\nshillinkiäkään.\n\n-- Sattui niin, että rykmentti, jossa Paul palveli, majoitettiin\nvähän matkan päähän kartanosta, jonka Lennard oli ostanut ja johon\nhän oli asettunut asumaan. Viimeksi mainittu, josta nyt oli tullut\nmaalaisherra ja rauhantuomari, saapui neljännesvuotisille käräjille\nkaupunkiin, johon hänen vanha ystävänsä vähää aikaisemmin oli\nasettunut. Jutun johdosta, johon joku sotamies oli sekaantunut,\nPaul saapui tuomarin puheille. Miehuus, aika ja vieraan ilmanalan\nvaikutus olivat niin muuttaneet Lennardin piirteet, että Paul ei heti\nvoinut tuntea entistä toveriaan, mutta toisin oli Lennardin laita.\nHän tunsi Paulin heti, kun hänet näki, eikä voinut olla hypähtämättä\npenkiltään ja rientämättä häntä syleilemään. Paul seisoi ensin hiukan\nhämillään, mutta pian antoi ystävä riittäviä tietoja itsestään, ja\ntuskin hän oli muistanut toverinsa, kun hän vastasi tämän syleilyyn\nniin rajusti, että monet katselijat alkoivat nauraa, samalla kun se\njoissakuissa harvoissa herätti ylempiä ja mieluisempiakin tunteita.\n\n-- Jotta emme kuluttaisi lukijan aikaa kertomalla yksityiskohdista,\nsanomme vain, että Lennard vaati ystäväänsä kaikin mokomin lähtemään\nkartanoonsa sinä iltana. Siihen pyyntöön Paul suostuikin, ja hänelle\nsaatiin rykmentin komentajalta kuukauden loma.\n\n-- Jos mikään seikka voi lisätä hauskuutta, jota Paul odotti\ntästä vierailusta, hän sai sellaisen lisähuvin, kun hän ystävänsä\ntaloon saapuessaan näki, että tämän rouva oli vanha tuttava, johon\nPaul oli majapaikassaan tutustunut ja joka aina oli näyttänyt\nmitä miellyttävimmältä luonteeltaan. Ja sen maineen hän oli alati\nsäilyttänyt lähimpien ystäviensä piirissä, sillä hän kuului siihen\nluokkaan, jonka jokaista edustajaa nimitetään maailman kaikkein\nparhaimmaksi naiseksi.\n\n-- Mutta olipa tämä rouva kuinka kunnollinen hyvänsä, hän oli\nsittenkin nainen, toisin sanoen enkeli eikä kuitenkaan enkeli.\n\n-- Varmaankin erehdyt, lapsi, huudahti pastori, -- sillä sinä luet\njärjetöntä.\n\n-- Niin kirjassa sanotaan, poika vastasi. Herra Adams vaiennettiin\nsilloin arvovallalla, ja Dick jatkoi: -- Sillä vaikka hän\nulkonaiselta olemukseltaan oli sitä lajia, jolle miehet antavat\nenkelin nimityksen, hän oli sielultaan kuitenkin täydellisesti\nnainen. Ja huomattavimpana, ehkä turmiollisimpanakin esimerkkinä\nsiitä oli suuri määrä itsepäisyyttä.\n\n-- Pari päivää kului Paulin saapumisen jälkeen ennen kuin tästä\nesiintyi mitään näytteitä, mutta oli mahdotonta sitä kauan salata.\nSekä rouva että hänen puolisonsa menettivät pian arastelunsa ja\nantautuivat ystävän läsnäolosta huolimatta kiistelyihinsä yhtä\ntarmokkaasti kuin aikaisemminkin. Näitä jatkettiin yhä mitä kuumimmin\nja kiihkeimmin, olivatpa niiden alkusyyt kuinka vähäpätöisiä tahansa.\nNiin uskomattomalta kuin se kuulostaneekin, esitettiin tosiaan\nväitteenalaisen asian vähäpätöisyys kiistan kiihkeyden aiheeksi,\nsanottiin esimerkiksi: -- Jos sinä rakastaisit minua, niin et\nvarmaankaan väittelisi kanssani tällaisesta pikkuseikasta. Vastaus\ntähän on jo itsestäänkin hyvin selvä, sillä moista perustelua voidaan\nyhtä hyvin käyttää molemmin puolin, ja se heitettiin aina takaisin\nsellaisin lisin kuin: -- Minulla, joka olen oikeassa, on epäilemättä\npaljon parempi syy niin sanoa.\n\n-- Kaikkien näiden väittelyjen aikana Paul pysyi aina visusti vaiti\nja säilytti levollisen ilmeen, osoittamatta pienintäkään näkyväistä\npuolueellisuutta kummallekaan taholle. Kerran kuitenkin, kun rouva\noli kovin vimmastuneena lähtenyt huoneesta, ei Lennard voinut olla\nmainitsematta asiastaan ystävälleen. -- Onko koskaan nähty mitään\nniin järjetöntä, hän sanoi, -- kuin tuo nainen? Mitä minun on\nhänelle tehtävä? Minä olen häneen aivan hullaantunut, eikä minulla\nolekaan mitään muuta valittamisen syytä kuin tuo hänen itsepäinen\nluonteensa. Mitä hän väittää, siinä hän pysyy kaiken maailman järjen\nja vakaumuksen uhallakin. Neuvohan toki minua.\n\n-- Ensiksi, Paul vastasi, -- tahdon lausua mielipiteeni, ja se\non koristelematta sanoen, että olet väärässä. Mitäpä merkitsi,\nmenitkö vihille punaisissa vai keltaisissa liiveissä? Siitähän te\nväittelitte. Olettakaamme nyt, että hän erehtyi. Mutta kun rakastat\nhäntä niin hellästi kuin sanot ja kuten hän mielestäsi ansaitseekin,\nniin eikö olisi ollut viisaampaa antaa perään, vaikka varmaan\ntiesitkin olevasi oikeassa, ja välttää ärsyttämästä häntä ja itseäsi?\nMinä puolestani olen siltä varalta, että joskus menen naimisiin,\npäättänyt sopia vaimoni kanssa siitä, että kaikissa riidoissa,\nvarsinkin kun on kysymys pikkuasioista, sen puolen, joka on varmin\nasiansa oikeudesta, tulee aina antaa voitto toiselle. Silloin meidän\nkummankin täytyy olla kerkeät luopumaan väittelystä.\n\n-- Myönnän, rakas ystävä, virkkoi Lennard puristaen toverinsa kättä,\n-- että sanoissasi on paljon totuutta ja järkeä, ja vastaisuudessa\nkoetan seurata neuvoasi.\n\n-- Pian sen jälkeen he lopettivat keskustelunsa, ja Lennard meni\nvaimonsa luo pyytäen anteeksi ja sanoen tälle ystävänsä saaneen\nhänet vakuutetuksi, että hän oli ollut väärässä. Rouva alkoi kovin\nylistellä Paulia, missä aviomies oli hänellä apuna, ja molemmat\nmyönsivät hänen olevan maailman kunnollisin ja viisain mies.\n\n-- Vaikka rouva oli luvannut olla mainitsematta siitä, mitä\nmiehensä oli hänelle sanonut, ei hän kuitenkaan heidän ensi kertaa\nkohdatessaan, mikä tapahtui illallispöydässä, voinut olla luomatta\nPauliin mitä hellimpiä ja ystävällisimpiä katseita ja kysymättä\nhäneltä mitä maireimmalla äänellä, saiko tarjota hänelle säilöttyä\nlehtokurppaa. -- Tarkoitat säilöttyä peltokanaa, armaani, huomautti\nmies. -- Rakkaani, sanoi vaimo, -- minä kysyn ystävältäsi, haluaako\nhän säilöttyä kurppaa, ja kai minä sen tiedän, kun itse olen sen\nsuolannut. -- Luulisin minäkin tietäväni, joka linnut ammuin, mies\nselitti, -- ja olen varma, että tänä vuonna en ole nähnyt ainoatakaan\nlehtokurppaa. Mutta vaikka tiedänkin olevani oikeassa, annan sinulle\nperään ja säilötty peltokana on säilöttyä kurppaa, jos sinä niin\nhaluat. -- Minusta on samantekevää, vastasi rouva, -- kumpaa se on.\nMutta sinä tahtoisit uskottaa toiselle mitä järjettömyyttä tahansa,\nsinähän olet aina omasta mielestäsi oikeassa, mutta ystäväsi kai\ntietää, mitä lintua hän syö.\n\n-- Paul ei sanonut siihen mitään, ja väittelyä jatkui tavallisuuden\nmukaan suurimman osan iltaa. Seuraavana aamuna rouva sattumalta\nkohtasi Paulin ja kun uskoi, että tämä oli hänen ystävänsä ja hänen\npuolellaan, puhutteli häntä näin: -- Varmaankin olette, hyvä herra,\nkauan ihmetellyt puolisoni järjetöntä itsepintaisuutta. Hän on kyllä\nmuissa suhteissa kelpo mies, mutta hän on niin jyrkkä, ettei kukaan\nnainen, jolla ei olisi minun myöntyväistä luonnettani, mitenkään\nvoisi elää hänen kanssaan. Niinpä nyt eilisiltana, onko niin\nmieletöntä olentoa koskaan nähty? Varmaan teidän täytyy tuomita hänen\nmenettelynsä. Vastatkaahan minulle toki. Eikö hän ollut väärässä?\n\n-- Lyhyen vaitiolon jälkeen Paul puhui tähän tapaan: -- Olen\npahoillani, hyvä rouva, että samalla kun säädyllisyys pakottaa minut\nvastaamaan vasten tahtoani, minun täytyy totuuden nimessä tunnustaa\nolevani toista mieltä. Suoraan ja rehellisesti sanoen olitte te aivan\nväärässä. En pidä asiaa kiistelemisen arvoisena, mutta lintu oli\nepäilemättä peltokanaa. -- Oh, herraseni, vastasi rouva, -- enhän\nminä voi mitään teidän maullenne. -- Paras rouva, sanoi Paul, -- se\non perin vähäpätöinen seikka, sillä jos olisi ollut toisin, olisi\naviomies voinut odottaa alistumista. -- Mutta, hyvä herra, minä\nvakuutan...\n\n-- Niin, hyvä rouva, huudahti Paul, -- hän voisi sitä odottaa\nteidänlaiseltanne järkevältä henkilöltä, ja suokaa anteeksi sanani,\nsellainen alistuvaisuus olisi puolisollenne itsellekin ilmaissut\nteissä erikoista järkevyyttä.\n\n-- Mutta, hyvä herra, virkkoi nuori rouva, -- miksi minä antaisin\nmyöten, kun olen oikeassa? -- Juuri siitä syystä, vastasi\ntoinen. -- Se olisi hellyydestä suurin todistus, mitä ajatella\nsaattaa, sillä voiko mikään olla paremmin säälimme kohteena kuin\nrakastamamme henkilö, joka on väärässä? -- Niin, mutta minunhan\npitäisi koettaa oikaista häntä, intti aviovaimo. -- Anteeksi,\nhyvä rouva, Paul vastasi, -- vetoan omaan kokemukseenne, oletteko\nkoskaan havainnut perusteluillanne pääsevän siihen tulokseen? Mitä\nenemmän arveluissamme erehdymme, sitä vähemmän halukkaita olemme\nsitä tunnustamaan. Omasta puolestani olen aina havainnut, että ne\nhenkilöt ovat kiihkeimpiä, jotka väittelyissä puolustavat väärintä\nkäsityskantaa.\n\n-- Tosiaan, sanoi rouva, -- minun täytyy tunnustaa, että sanoissanne\non perää, ja tahdon koettaa ottaa neuvostanne vaarin.\n\n-- Kun aviomies silloin saapui huoneeseen, Paul lähti ulos. Lähestyen\nvaimoaan hyväntuulisen näköisenä Lennard sanoi pahoittelevansa\neilisiltaista väittelyä, mutta olevansa nyt vakuuttunut omasta\nerehdyksestään. Vaimo vastasi hymyillen, että uskoi toisen\nmyöntymyksen johtuvan kohteliaisuudesta, ja tunnusti olevansa\nhäpeissään, että sanaakaan oli vaihdettu moisesta typerästä asiasta,\nvarsinkin kun hän nyt tiesi itse erehtyneensä. Seurasi hiukan\nkiistelyä, mutta se tapahtui mitä hyväntahtoisimmassa äänilajissa\ntoisen puolelta toista kohtaan ja päättyi siihen, että vaimo vakuutti\nPaulin saaneen hänet täydellisesti uskomaan oman erehdyksensä. Sen\njälkeen molemmat ylistivät kilvan yhteistä ystäväänsä.\n\n-- Paul vietti nyt aikansa perin hauskasti. Aviopuolisoiden väliset\nriidat olivat nyt paljon harvinaisempia samoin kuin tavallista\nlyhyempiäkin. Mutta paholainen tai jokin onneton sattuma, jossa\npaholaisen sormet eivät ehkä olleetkaan mukana, teki pian lopun\ntästä onnesta. Paul oli nyt alituisena sovintotuomarina kaikissa\nkiistoissa, ja kun hän siinä toimessaan luuli täydellisesti\nsaattaneensa käytäntöön mukautuvaisuusopin, ei hän koskaan epäröinyt\nkummallekin yksityisesti vakuuttaa, että he olivat oikeassa\njokaisessa kysymyksessä, kuten hän ennen oli käyttänyt päinvastaista\nmenettelytapaa.\n\n-- Eräänä päivänä sattui kiivas sananvaihto hänen poissaollessaan,\nja molemmat riitapuolet suostuivat vetoamaan hänen ratkaisuunsa.\nAviomies sanoi olevansa varma, että ratkaisu lankeaisi hänen\nhyväkseen, vaimo taas arveli hänen siinä erehtyvän, hän kun uskoi\nmiehen ystävän tietävän, kuinka harvoin hänessä oli syytä, ja lisäsi,\nettä jos puoliso tietäisi kaikki...\n\n-- Aviomies vastasi: -- Rakkaani, en halua jälkikatsauksia, mutta\nluulen, että jos sinäkin tietäisit kaikki, niin et kuvittelisi\ntoverini olevan ihan kokonaan sinun puolellasi. -- No, sanoi vaimo,\n-- koska sinä ärsytät minua, niin mainitsenpa yhden esimerkin.\nMuistanet kiistamme Jackeyn lähettämisestä kouluun pakkassäällä,\njossa asiassa minä annoin sinulle perään pelkästä säälistä, vaikka\ntiesin olevani oikeassa, ja Paul itse sanoi minulle jälkeenpäin,\nettä hänkin ajatteli niin. -- Rakas ystävä, mies vastasi, -- en\nepäile totuudenrakkauttasi, mutta vakuutan sinulle juhlallisesti,\nettä kysyessäni hänen mielipidettänsä, hän oli ehdottomasti minun\npuolellani ja sanoi, että itse olisi menetellyt samoin.\n\n-- Sitten he toivat esille vielä lukemattomia muita esimerkkejä,\njoissa Paul kaikissa oli vaitiolonlupausta vastaan lausunut\nmielipiteensä kummallekin. Lopuksi he kumpikin uskoen toisiaan\nalkoivat ankarasti sättiä Paulin petollisuutta ja tekivät sen\nyhteisen johtopäätöksen, että hän oli ollut syypää melkein jokaiseen\nheidän välillään sattuneeseen riitaan. Sitten he tulivat tavattoman\nherttaisiksi toisilleen ja niin mukautuvaisiksi, että kilpailivat\ntoistensa kanssa oman käytöksensä moittimisessa ja purkivat\nyhteisesti suuttumustaan Pauliin. Ja kun vaimo pelkäsi verisiä\nseurauksia, hän pyysi hartaasti puolisoaan, että tämä sallisi\nvieraansa rauhassa lähteä seuraavana päivänä, jolloin hänen oli määrä\npalata rykmenttiinsä, ja sitten lopettaisi tuttavuuden.\n\n-- Niin epäjalolta kuin Lennardin käyttäytyminen tässä suhteessa\nnäyttääkin, sai hänen vaimonsa, vaikka vaivalla, hänet lupaamaan,\nettä hän noudattaisi tätä neuvoa. Mutta kumpikin ilmaisi Paulille\nsinä päivänä niin tavatonta kylmyyttä, että tämä, joka oli\nnopeaälyinen, otti Lennardin erikseen ja ahdisti tätä kysymyksillään,\nkunnes vihdoin sai salaisuuden selville. Paul tunnusti totuuden,\nmutta ilmoitti hänelle, missä tarkoituksessa oli niin menetellyt.\nSiihen toinen vastasi, että menettely olisi ollut ystävällisempää,\njos hän olisi uskonut hänelle koko suunnitelmansa, sillä olisihan\nPaul voinut olla varma hänen vaiteliaisuudestaan. Toveri vastasi\nsuutahtaen, että oli saanut riittävän todistuksen siitä, kuinka hyvin\nLennard kykeni pitämään vaimoltaan jotain salassa. Lennard selitti\nkiihkeänlaisesti, että hänellä oli suurempi syy nuhdella ystäväänsä,\nkoska tämä omituisella käytöksellään oli saanut aikaan useimmat\nheidän välisensä riidat ja olisi ehkä tuottanut heidän välilleen\navioeron, jos he eivät olisi asiaa toisilleen ilmaisseet. Sitten Paul\nsanoi...\n\nNyt tapahtui jotakin, mikä keskeytti Dickin lukemisen ja mitä\nseuraavassa käsittelemme.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU\n\nJuttu jatkuu.\n\n\nJosef Andrews oli kovin levottomana sietänyt Didapper-keikarin\nhävyttömyydet Fannyä kohtaan. Tuo nuori mies oli näet puhunut tytölle\nvarsin vapaasti ja tarjoillut hänelle ylläpitoa. Kunnioitus seuraa\nkohtaan oli kuitenkin ehkäissyt Josefin pidättämästä häntä niin kauan\nkuin keikari tyytyi käyttämään vain kieltään. Mutta tämä väijyi\ntilaisuutta ja hetkellä, jolloin naisten katseet olivat käännetyt\ntoisaalle, hän kävi tyttöön törkeästi käsiksi. Sen huomattuaan\nJosef heti sivalsi häntä niin navakasti korvalle, että lähetti\nmiekkosen usean askeleen päähän. Samassa naiset parkaisivat nousten\ntuoleiltaan, ja tyrmistyksestään toivuttuaan keikari paljasti heti\nsäilänsä, mutta sen nähdessään Adams sieppasi padankannen vasempaan\nkäteensä ja käyttäen sitä suojakilpenään astahti ilman mitään\npuolustusasetta toisessa kädessään Josefin eteen, antautuen alttiiksi\nkiihtyneen keikarin raivolle tämän uhatessa turmaa ja tuhoa, niin\nettä säikähdytti naiset, jotka yhteen lyöttäytyneinä olivat ihan\nsuunniltaan jo pelkästä hänen kostonuhkansa kuulemisesta.\n\nJosef oli toista maata ja pyysi Adamsia sallimaan kilpailijan\nhyökätä, hänellä kun oli oivallinen kepakko kädessään ja koska hän ei\ntuota miestä pelännyt. Tällöin Fanny pyörtyi rouva Adamsin syliin,\nja koko huoneessa vallitsi hämminki, mutta astuen Adamsin ohi,\njoka oli turvallisena padankantensa suojassa, herra Booby lähestyi\nDidapperia vaatien tätä työntämään miekkansa huotraan ja luvaten\ntoimittaa hänelle tyydytyksen, jonka Josef julisti olevansa valmis\nhänelle antamaan ja taistelemaan millä aseilla tahansa. Keikari pisti\nnyt säilänsä tuppeen ja ottaen pienen kuvastimen taskustaan järjesti\ntukkaansa, samalla kun hän kaiken aikaa vannoi kostoa. Pastori laski\nkilpensä kädestään, Josef riensi Fannyn luo ja toinnutti hänet pian.\n\nLady Booby torui Josefia Didapperin solvaamisesta, mutta nuori mies\nvastasi, että hän olisi saman asian, puolesta hyökännyt armeijaakin\nvastaan.\n\n-- Minkä asian puolesta? hänen armonsa kysyi.\n\n-- Arvoisa rouva, Josef vastasi, -- hän oli törkeä tuolle neidolle.\n\n-- Mitä! virkkoi lady Booby. -- Kaiketi hän aikoi suudella naikkosta,\nja tuleeko herrasmiestä sellaisesta yrityksestä lyödä? Sanon sinulle,\nJosef, että olet liian paljon olevinasi ja että se ei sovi sinulle.\n\n-- Täti, herra Booby lausui, -- minä näin koko selkkauksen enkä voi\npuolustaa veljeäni, sillä minä en käsitä, miksi hän rupeaisi tuon\ntytön ritariksi.\n\n-- Minä voin puolustaa häntä, Adams lausui. -- Hän on uljas\nnuorukainen, ja jokaiselle miehelle on sopivaa esiintyä viattomien\nsuojelijana. Ja mitä viheliäisin pelkuri olisi se, joka ei\npuolustaisi naista, jonka kanssa on menemäisillään avioliittoon.\n\n-- Hyvä pastori, herra Booby sanoi, -- veljeni ei ole sopiva aviomies\ntuollaiselle neitoselle.\n\n-- Ei ole, lady Booby vahvisti. -- Ettekä te, herra Adams, toimi\nvirkanne ja säätynne mukaisesti, kun rohkaisette moisia tekoja. Minua\nihmetyttää kovin, että sellaiseen puututte. Minun mielestäni olisi\nteidän velvollisuutenne pitää huolta vaimostanne ja perheestänne.\n\n-- Juuri niin, arvoisa rouva, teidän armonne puhuu aivan oikein,\nrouva Adams vastasi. -- Hän lörpöttelee, että kaikki pitäjäläiset\novat hänen lapsiaan. En tosiaan tiedä, mitä hän sillä tarkoittaa.\nJotkut naiset voisivat siitä arvella, että hän on hairahtanut, mutta\nminä vapautan hänet sellaisesta epäluulosta. Osaan lukea sanaa yhtä\nhyvin kuin hänkin enkä ole koskaan tavannut sellaista kohtaa, jossa\npastoria velvoitettaisiin pitämään huolta muiden ihmisten lapsista.\nSitäpaitsi hän onkin vain köyhä kappalainen, jolta, kuten teidän\narmonne tietää, heruu varsin vähän minulle ja lapsilleni.\n\n-- Te puhutte hyvin viisaasti, rouva Adams, lady Booby virkkoi, joka\ntähän asti ei ollut hiiskunut hänelle sanaakaan. -- Näytte olevan\nvarsin järkevä nainen, ja minä vakuutan teille, että puolisonne\nmenettelee hyvin hupsusti ja vastoin omaa etuaan, sillä sukulaiseni,\nherra Booby, on kovin tuota avioliittoa vastaan. Enkä tosiaan voi\nmoittia häntä, se ei suinkaan ole meidän suvullemme sopiva liitto.\n\nTähän tapaan hänen armonsa jutteli edelleen rouva Adamsin kanssa\nkeikarin hyppiessä pitkin huonetta ravistellen päätänsä osittain\ntuskasta, osittain kiukusta. Pamela taas torui Fannyä siitä, että\nhän julkeasti tavoitteli sellaista aviopuolisoa kuin hänen veljeään.\nFanny-rukka vastasi vain kyynelillään, jotka jo kauan sitten olivat\nalkaneet kostuttaa hänen nenäliinaansa. Kun Josef sen huomasi, hän\ntarttui tyttöä käsivarresta ja vei hänet kainalossaan huoneesta\nvannoen, ettei tunnustaisi sukulaisekseen ketään, joka oli hänen\nkaikkein enimmin rakastamansa olennon vihollinen. Hän talutti Fannyn\nulos vasemmassa käsikynkässään, heiluttaen kepakkoaan oikeassa\nkädessään, eikä herra Booby enempää kuin keikarikaan katsonut\nviisaaksi tehdä hänelle vastarintaa. Lady Booby seurueineen viipyi\nhyvin lyhyen ajan hänen jälkeensä, sillä hänen armonsa kello kutsui\nheitä nyt pukeutumaan, mihin heillä ennen päivällistä juuri oli vielä\naikaa.\n\nAdams näytti nyt hyvin alakuloiselta, ja kun hänen vaimonsa sen\nhavaitsi, tämä alkoi voidella häntä aviollisen lemmen palsamilla. Hän\nsanoi miehelleen, että tällä kyllä oli syytä olla huolissaan, koska\noli metkuillaan luultavasti saattanut perheensä perikadon partaalle.\nMutta ehkä pastori surikin kahden lapsensa, Fannyn ja Josefin\nmenetystä. Perheen vanhin tytär puuttui nyt puheeseen.\n\n-- On tosiaan sydämetöntä, isä, hän sanoi, -- tuoda tänne vieraita\nsyömään leipä omien lastesi suusta. Olet elättänyt heitä siitä asti,\nkun he saapuivat, ja kaikesta päättäen elättänet heitä vieläkin\nkuukauden ajan. Täytyykö sinun ruokkia tuota tyttöä, vaikka hän\nsitten olisi kuinka kaunis? Mutta minä en huomaa, että hän on niin\npaljon kauniimpi kuin muut. Jos ihmisiä ylläpidettäisiin heidän\nkauneutensa vuoksi, niin tuskin luulen, että hänelle kävisi paremmin\nkuin naapureillensakaan. Josefista minulla kylläkään ei ole mitään\nsanottavaa, hän on nuori mies, jolla on rehelliset periaatteet, ja\nhän maksaa kyllä ennemmin tai myöhemmin, mitä on kuluttanut. Mutta\ntyttö... miksei hän palaa paikkaan, josta karkasi? Minä en antaisi\nsellaiselle maankiertäjälle ropoakaan, vaikka olisin miljoonan\nomistaja, en vaikka se näkisi nälkää.\n\n-- Mutta minäpä antaisin, pikku Dick huudahti. -- Niin, isä,\nmieluummin kuin sallisin Fanny-rukan nähdä nälkää, antaisin hänelle\nkaiken tämän leipäni ja juustoni. Ja hän näytti, mitä hänellä oli\nkädessään.\n\nAdams hymyili pojalle ja sanoi ilomielin näkevänsä, että hän\noli kristitty, ja lisäsi, että jos hänellä olisi puolipennynen\ntaskussaan, hän antaisi sen pojalle, jonka velvollisuus oli pitää\nkaikkia naapureitaan veljinään ja sisarinaan ja sen mukaisesti heitä\nrakastaa.\n\n-- Niin, isä, Dick sanoi, -- minä rakastan häntä enemmän kuin\nsisariani, sillä hän on kauniimpi kuin kukaan heistä.\n\n-- Vai on, julkea vintiö! sisar huudahti antaen hänelle korvapuustin.\nSiitä isä olisi luultavasti vihastunut, jolleivät Josef, Fanny ja\nkulkukauppias sillä hetkellä olisi yhdessä palanneet.\n\nAdams pyysi vaimoaan laittamaan heille päivällistä, mutta toinen\nvastasi:\n\n-- Minä en tosiaan muilta tehtäviltäni jouda.\n\nAdams nuhteli häntä kovakorvaisuudesta ja esitti monta kohtaa\nraamatusta todistaakseen, että mies on vaimon pää ja että vaimon\ntulee alistua ja totella.\n\nRouva Adams vastasi, että oli Jumalan pilkkaamista ladella\nraamatunlauseita, kun ei oltu kirkossa, että tuollaiset asiat\nsoveltuivat hyvin saarnastuolista julistettavaksi, mutta että oli\nherjausta mainita niitä tavallisessa keskustelussa.\n\nJosef sanoi herra Adamsille, ettei ollut suinkaan tullut vaivatakseen\nrouva Adamsia, vaan pyytääkseen, että he kaikki suvaitsivat seurata\nhäntä Yrjön ravintolaan, pitäjän oluttupaan, josta hän oli tilannut\nkinkkua ja vihanneksia heidän päivällisekseen. Rouva Adams, joka\noli varsin kelpo vaimo, vaikka vähän liian tarkka talousasioissa,\nvastaanotti kernaasti tämän kutsun, samoin kuin pastori hänen\nesimerkkiään noudattaen. Ja niin he lähtivät kaikki yhdessä,\nunohtamatta pikku Dickiäkään, jolle Josef antoi shillingin kuultuaan\npojan Fannylle aikomasta vieraanvaraisuudesta.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU\n\nHyväluontoinen lukija näkee jotakin, mikä ei tuota hänelle suurta\nhuvia.\n\n\nKulkukauppias oli ollut hyvin utelias aina siitä asti, kun sai\ntietää, että suuri kartano kuului lady Boobylle, että tämä oli\nsir Thomasin leski ja että sir Thomas oli ostanut Fannyn noin\nkolmi-nelivuotiaana lapsena eräältä kiertolaisnaiselta. Ja nyt kun\nheidän vaatimaton, mutta maukas ateriansa oli syöty, hän sanoi\nFannylle, että luuli voivansa tutustuttaa hänet hänen vanhempiinsa.\n\nKoko seurue, varsinkin Fanny itse, hätkähti kulkukauppiaan sanoista.\nSitten tämä toisten mitä tarkkaavimmin kuunnellessa jatkoi:\n\n-- Vaikka minä nykyisin tyydyn ansaitsemaan elantoni tällä\nvaatimattomalla tavalla, olin ennen herrasmies, niinhän\nsilloista ammattiani harjoittavia nimitetään. Sanalla sanoen,\npalvelin rummunlyöjänä irlantilaisessa jalkaväkirykmentissä.\nTässä kunnioitettavassa toimessani ollessani seurasin erästä\nrykmenttini upseeria Englantiin värväysmatkalle. Marssiessamme\nBristolista Froomeen, sillä villateollisuuden mentyä lamaan olivat\nkangasliikettä harjoittaneet kaupungit tuottaneet armeijalle suuren\njoukon rekryyttejä, yllätimme maantiellä naisen, joka oli näöltään\nkolmikymmenvuotias tai niillä vaiheilla, ei erittäin kaunis, mutta\nvarsin mukiinmenevä sotilaalle. Kun tulimme hänen kohdalleen, hän\nalkoi astua rivakammin ja ryhtyi juttelemaan naistemme kanssa, sillä\njokaisella joukostamme, nimittäin kersantilla, kahdella tavallisella\nsotamiehellä ja rumpalilla, oli naisensa, vaan ei minulla, hän jatkoi\nmatkaansa meidän mukanamme. Havaiten, että hän oli määrätty minun\nosalleni, minä siis lähestyin häntä, kosin sotilaallisella tavallamme\nja pian pääsinkin toiveineni perille. Kaupat oli tehty ennen kuin oli\nkilometrinkään verran taivallettu, ja me elimme yhdessä kuin mies ja\nvaimo hänen kuolinpäiväänsä asti.\n\n-- Otaksun, Adams keskeytti, -- että hankitte avioliitollenne\nerivapautuksen, sillä en käsitä kuinka voitte saada kuulutukset\njulkaistuksi liikkuessanne paikasta toiseen.\n\n-- Hyvä herra, kulkukauppias virkkoi, -- me otimme itsellemme\nvapauden mennä yhdessä vuoteeseen ilman mitään kuulutuksia.\n\n-- Niin, niin, pastori myönteli sanoja kirjaimellisesti käsittämättä,\n-- _ex necessitate_, välttämättömyyden pakosta, on erivapautus\nkyllä puolustettavissa, mutta se toinen muoto on kieltämättä, niin,\nkieltämättä, säännönmukaisempi ja parempi.\n\nKulkukauppias jatkoi:\n\n-- Nainen palasi minun kanssani rykmenttiimme ja siirtyi mukanamme\nmajoituspaikasta toiseen, kunnes hän vihdoin Gallowayssa ollessamme\nsairastui kuumeeseen ja kuoli. Siellä hän kuolinvuoteellaan kutsui\nminut luokseen ja selitti katkerasti itkien, ettei voinut erota tästä\nmaailmasta tunnustamatta minulle salaisuutta, jonka sanoi ainoana\nraskaana syntinä sydäntänsä painavan. Hän ilmoitti aikaisemmin\nkierrelleensä mustalaisjoukon mukana, joka harjoitti lapsien\nvarastelemista. Omasta puolestaan hän sanoi vain kerran tehneensä\nitsensä syypääksi sellaiseen rikokseen ja sanoi pahoittelevansa\nsitä enemmän kuin kaikkia muita syntejään, koska se luultavasti oli\ntuottanut vanhemmille kuoleman, lapsi kun oli niin kaunis, että\noli melkein mahdotonta sitä kuvailla. Lapsukainen oli ollut noin\npuolentoista vuoden vanha, silloin kun hän sen varasti. Pidimme\ntyttöstä yli kaksi vuotta komppaniassamme, mutta sitten minä sen itse\nmöin kolmesta guineasta sir Thomas Boobylle Somersetshireen. Itse\ntiedätte, onko tässä kreivikunnassa muita sennimisiä.\n\n-- Kyllä täällä on useita Boobyja, arvoltaan junkkareita, vastasi\nAdams, -- mutta luullakseni ei ole ketään baronettia nykyisin\nelossa. Kertomanne sopii sitäpaitsi niin täsmällisesti jokaiseen\nyksityiskohtaan, että asiassa ei ole epäilemisen varaa, mutta olette\nunohtanut mainita meille vanhemmat, joilta lapsi varastettiin.\n\n-- Heidän nimensä, vastasi kulkukauppias, -- oli Andrews. He asuivat\nnoin neljänkymmenenviiden kilometrin päässä kartanonherrasta, ja\nvaimo sanoi minulle, että voisin löytää heidät erään tunnusmerkin\nnojalla. Heillä on nimittäin tytär, jolla oli perin outo nimi, Pamela\ntai Pamela, jotkut äänsivät sen näin, toiset noin.\n\nFanny, jonka kasvot nimeä mainittaessa olivat heti vaihtaneet väriä,\nmeni nyt tainnoksiin, Josef kalpeni, ja Dicky rukka alkoi ulvoa.\nPastori lankesi polvilleen ja puhkesi moniin kiitoshuudahduksiin sen\njohdosta, että tämä asia oli tullut ilmi ennen kuin sukurutsauksen\nkauhea synti olisi tehty. Kulkukauppias, joka ei voinut tätä\nhämminkiä käsittää, kummastui kovin. Selityksen antoi nyt kuitenkin\npastorin tytär, ainoa, jota asia ei liikuttanut. Äiti näet hieroi\nFannyn ohimoita hoivaten tyttöä parhaansa mukaan. Ja Fanny oli\ntosiaan ainoa henkilö, jota tytär ei olisi surkutellut tällaisessa\ntilassa. Omasta säälistämme huolimatta jätämme hänet hetkiseksi\nsiihen käväistäksemme lady Boobyn luona.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU\n\nKerrotaan jälleen lady Boobysta, selostetaan hänen povessaan riehuvaa\nkauheaa taistelua rakkauden ja ylpeyden välillä ja mitä äskeisen\npaljastuksen jälkeen tapahtui.\n\n\nHänen armonsa istui seurueensa kanssa päivällispöytään, mutta ei\nsyönyt mitään. Heti kun ruokapöytä oli korjattu, hän kuiskasi\nPamelalle, että häntä oli alkanut vaivata pieni pahoinvointi, ja\npyysi tätä pitämään seuraa puolisolleen ja Didapper-herralle. Sitten\nhän meni huoneeseensa, kutsutti Slipslopin ja heittäytyi vuoteellensa\nlemmen, vimmatun vihanpuuskan ja epätoivon tuskissa. Eikä hän voinut\nkauemmin estää näitä kiehuvia intohimoja puhkeamasta esiin.\n\nSlipslop lähestyi nyt hänen vuodettaan ja kysyi armollisen rouvan\nvointia, mutta ilmaisematta hänelle sairauttaan, kuten oli aikonut,\ntämä ryhtyi pitämään pitkää ylistyspuhetta Josef Andrewsin\nkauneudesta ja hyveistä, lopuksi surkutellen sitä, että niin\npaljon hellyyttä tuhlattaisiin moiseen halveksittavaan esineeseen\nkuin Fannyyn. Slipslop, joka hyvin tiesi, kuinka hänen emäntänsä\nhulluutta oli mairiteltava, ryhtyi, mikäli mahdollista, liioitellen\ntoistelemaan kaikki emäntänsä sanat ja päätti puheensa toivomukseen,\nettä Josef olisi ollut herrasmies ja että hän olisi voinut nähdä\narmollisen rouvansa sellaisen aviomiehen syleilyssä.\n\nSilloin lady Booby hypähti vuoteestaan ja kävellen pariin kertaan\nlattian yli huudahti syvään huoahtaen:\n\n-- Hän tekisi tosiaan onnelliseksi kenen naisen hyvänsä.\n\n-- Teidän armonne, seuranainen sanoi, -- tulisi hänen kanssaan\nmaailman onnellisimmaksi naiseksi. Viis tavoista ja joutavista\nhullutuksista! Mitäpä ihmisten juorut merkitsevät? Täytyykö minun\nvaroa makeisten syöntiä siksi, että ihmiset väittävät minulla olevan\naran hampaan? Jos tahtoisin mennä naimisiin jonkun miehen kanssa,\nniin koko maailma ei minua siitä estäisi. Teidän armollanne ei ole\nvanhempia teidän veneerisiä vaivojanne holhoamassa. Sitäpaitsi kuuluu\ntuo nuorukainen nyt teidän armonne sukuun ja on yhtä hyvä herrasmies\nkuin kuka tahansa koko maassa. Ja miksi ei nainen saisi noudattaa\nmieltään yhtä hyvin kuin mieskin? Miksei teidän armonne naisi veljeä\nyhtä hyvin kuin miesvainajanne veljenpoika nai sisaren? Jos se olisi\nverevä rikos, niin en suinkaan teidän armoanne siihen kehottaisi.\n\n-- Mutta, rakas Slipslop, lady Booby vastasi, -- jos saisinkin itseni\ntaipumaan sellaiseen heikkouteen, niin se kirottu Fanny on tiellä,\njota se hölmö... Oi, kuinka minä sitä nuorukaista vihaan ja halveksin!\n\n-- Se tyttöletukka, se viheliäinen naaraspentu! Slipslop huudahti.\n-- Jättäkää hänet minun huolekseni. Teidän armonne on kaiketi kuullut,\nkuinka Josef hänen tähtensä otteli erään herra Didapperin palvelijan\nkanssa, ja hänen isäntänsä on käskenyt heidän viedä tytön täältä\nväkisin tänä iltana. Minä pidän huolta, että he saavat siinä apua.\nMinä juttelin herrasmiehen kanssa alakerrassa, juuri kun teidän\narmonne lähetti kutsumaan minut.\n\n-- Mene heti kohta takaisin, lady Booby sanoi, -- sillä minä odotan,\nettä herra Didapper pian lähtee. Tee kaikki voitavasi. Minä nimittäin\nolen päättänyt, ettei tuo naikkonen saa tulla perheeseemme. Koetan\npalata seurueen luo, mutta ilmoita minulle heti, kun tyttö on viety\npois.\n\nSlipslop lähti, ja hänen emäntänsä alkoi tähän tapaan käydä käräjiä\nitsensä kanssa:\n\n-- Mitä minä teenkään? Kuinka sallin tämän intohimon huomaamattani\nsaada itsessäni vallan? Kuinka monta päivää on vasta kulunut siitä,\nkun olisin edes alistunut tekemään itselleni tuon kysymyksen?...\nHyvänen aika, lakeija! Silkkaa mielettömyyttä! Kuinka voin tämän\njälkeen kohdata tuttavieni katseet? Mutta voinhan vetäytyä pois\nheidän näkyvistään, eristyä hänen kanssaan, jolta odotan enemmän\nonnea kuin mitä koko maailma voisi minulle tarjota! Vetäytyä pois...\nahmimaan alituisesti suloja, joiden halukkaasta katselemisesta\nkiihtynyt mielikuvitukseni tulee sairaaksi, tyydyttämään aivan mielin\nmäärin jokaisen toivomukseni, jokaisen intohimoni. Haa, näinkö\nhullaantunut olen palvelijaan? Minä halveksin, inhoan intohimoani...\nMutta miksi? Eikö hän ole jalomielinen, hienotunteinen, hellä?\nHellä! Kenelle? Viheliäisimmälle lutkalle, olennolle, jota minun\nei sovi ajatellakaan. Eikö hän... niin, eikö hän pidä tuota tyttöä\nminua itseäni parempana? Kirottu olkoon hänen kauneutensa ja sen\nomistajan pieni, kurja sydän, joka saattaa niin halpamaisesti\nalentua mokoman naikkosen puoleen ja olla kiittämättömän kuuro\nkaikille kunnianosoituksilleni! Voinko siis koskaan rakastaa moista\nhirviötä? Ei, minä tahdon repiä hänen kuvansa rinnastani, tallata\nhänet jalkoihini, halveksien sysätä hänet luotani. Minä tahdon\nnähdä nuo surkuteltavat sulot, joita nyt halveksin, silmieni edessä\nrunneltuina, sillä minä en salli vihaamani pienen letukan ahmivan\nkauneutta, jota itse ylenkatson.\n\n-- Ei, vaikka minä itse häntä halveksin, vaikka tahtoisin potkaista\nhänet tieltäni, vaikka hän riutuisi jalkojeni juuressa, niin\nei kukaan muukaan saa maistaa onnea, jonka minä hylkään. Miksi\npuhun onnesta? Minulle se olisi kurjuutta! Uhraisinko maineeni,\narvoni, yhteiskunnallisen asemani alhaisen ja halpamaisen halun\ntyydyttämiseksi? Pelkkä ajatuskin inhottaa minua! Kuinka paljon\noivallisempi on hyveellisyyden ja järjen synnyttämistä mietiskelyistä\nsaatava ilo kuin paheen ja hupsuuden tuottama hatara nautinto! Mihin\nolin sallinutkaan tämän sopimattoman, tämän hullun intohimon minut\najaa vain siksi, että laiminlöin kutsua liittolaisekseni ja avukseni\njärjen, joka nyt on näyttänyt minulle haluni niiden oikeassa valossa\nja heti auttaa minua karkoittamaan ne! Niin, minä kiitän taivasta ja\nylpeyttäni, että olen nyt täydellisesti voittanut tuon arvottoman\nintohimon. Ja vaikkei sen tiellä olisi mitään estettäkään, hylkäisi\nylpeyteni kaikki riemut, jotka johtuisivat niin alhaisesta, niin\nkurjasta, niin törkeästä...\n\nSlipslop palasi tällä hetkellä kovalla touhulla ja huudahti\ninnokkaasti:\n\n-- Oi, hyvä rouva! Olen kuullut merkillisiä uutisia. Tom-renki palasi\njuuri Yrjön ravintolasta, jossa Josef ja ne muut juhlivat, ja hän\nsanoo siellä olleen jonkin muukalaisen, joka on saanut selville, että\nFanny ja Josef ovat sisarukset.\n\n-- Kuinka, Slipslop? lady Booby huudahti kummastuneena.\n\n-- Minulla ei ollut aikaa udella yksityiskohtia, Slipslop vastasi, --\nmutta Tom sanoo, että se on totinen tosi.\n\nTämä odottamaton uutinen karkoitti kokonaan ne ihailtavan viisaat\nmietteet, jotka järjen ylivoimaisuus vastikään oli herättänyt.\nSanalla sanoen, kun epätoivo, jolla oli suurempi osa tuon toteamamme\nvihaisen päätöksen tekemisessä, alkoi haihtua, niin hänen armonsa\nhetken epäröityään ja sitten unohtaen yksinpuhelunsa sisällön lähetti\nseuranaisensa jälleen luotaan määräten, että tämä käskisi Tomin\ntulla hänen puheilleen saliin, jonne hän kiirehti kertomaan uutisia\nPamelalle. Pamela sanoi, ettei hän voinut uskoa sitä, kun ei koskaan\nollut kuullut, että hänen äitinsä olisi menettänyt lapsen tai että\nolisi ollut muitakin kuin Josef ja hän itse. Lady Booby raivostui\nhäneen ja puhui nousukkaista ja sukulaisten hylkäämisestä, jotka\nvastikään olivat olleet hänen tasollaan. Pamela ei vastannut mitään,\nmutta puuttuen vaimonsa puolesta asiaan hänen aviomiehensä nuhteli\nankarasti tätiään tämän käyttäytymisestä hänen vaimoansa kohtaan.\nHän sanoi rouvalle, että jos se olisi tapahtunut varhemmin illalla,\nhän ei viipyisi hetkeäkään kauemmin talossa. Hän sanoi olevansa\nvarma siitä, että jos tuo nuori nainen voitaisiin todistaa Pamelan\nsisareksi, niin hänen puolisonsa olisi heti valmis häntä sellaisena\nsyleilemään, ja hän itsekin tekisi samoin. Sitten hän pyysi, että\nnoudettaisiin saapuville mies ja neitonen myös, minkä lady Booby heti\nkäski tehdä. Viimeksimainittu katsoi tarpeelliseksi jollakin tavoin\nhyvittää Pamelaa siitä, mitä oli sanonut, sai heti anteeksi, ja\nsovinto palasi.\n\nNyt saapui kulkukauppias samoin kuin Fanny ja Josef, joka ei\ntahtonut jättää morsiantaan. Pastorikin suostui tulemaan mukaan\nei ainoastaan uteliaisuudesta, jota hänellä oli melkoinen annos,\nvaan velvollisuudestakin, niin kuin hän sen käsitti. Sillä hän\nkehotteli tien varrella kaiken aikaa näitä nuoria, joiden sydämet\nolivat murtumaisillaan, kiittämään taivasta ja riemuitsemaan niin\nihmeellisestä pelastuksesta.\n\nKun he ehtivät Boobyn kartanoon, heidät saatettiin heti saliin, jossa\nkulkukauppias toisti äskeisen kertomuksensa ja vakuutti jokaisen\nyksityiskohdan todeksi, kunnes kaikki, jotka häntä kuuntelivat,\naivan täydellisesti uskoivat asian, paitsi Pamela, joka ei voinut\nmuistaa vanhempiensa koskaan maininneen sellaisesta tapahtumasta ja\nsiis päätteli tarinan tuulesta temmatuksi. Lady Booby, joka epäili\nkertomuksen totuutta juuri siksi, että hän niin hartaasti toivoi sen\nolevan totta, ja Josef, joka pelkäsi sen olevan totta, koska hän niin\nhartaasti toivoi sen osoittautuvan valheelliseksi.\n\nHerra Booby pyysi nyt heitä kaikkia hillitsemään uteliaisuutensa ja\nluopumaan ehdottomasta uskostaan tai uskomattomuudestaan seuraavaan\naamuun, jolloin odotti vanhaa herra Andrewsia vaimoineen kyyditsemään\nitsensä ja Pamelan kotiin vaunuilla. Silloin he kyllä saisivat\nvarmasti tietää, oliko tämä tarina totta vai ei. Muuten hän sanoi,\nettä koska oli monta vahvistavaa asianhaaraa, jotka kehottivat\nuskomaan, hän ei voinut käsittää kulkukauppiaan sepittäneen juttua\ntai yrittäneen syöttää heille sellaista valhetta.\n\nLady Booby, joka oli vähän tottunut tällaiseen seuraan, kestitsi\nheitä kaikkia, nimittäin miesvainajansa veljenpoikaa, tämän\nvaimoa veljineen ja sisarineen, keikaria ja pastoria, perin\nhyväntuulisesti omassa pöydässään. Kulkukauppiaalle taas hän\nkäski toimittaa mahdollisimman hyvän vastaanoton palvelijain\npuolella. Saliin kertynyt seurue, kaikki muut paitsi toiveissaan\npettyneet rakastavaiset, jotka istuivat nyrpeinä ja ääneti, oli\nperin leikkisällä päällä. Rouva Booby näet oli saanut Josefin\npyytämään herra Didapperilta anteeksi, ja siihen keikari oli täysin\ntyytyväinen. Monta kokkapuhetta vaihdettiin viimeksi mainitun\nherrasmiehen ja pastorin välillä, etupäässä kummankin puvusta, ja ne\ntuottivat seurueelle paljon huvia. Pamela torui Josef-veljeään siitä\nhuolestumisesta, jota tämä ilmaisi löytäessään uuden sisaren. Hän\nsanoi, että jos Josef rakasti Fannyä puhtain tuntein, kuten hänen\ntuli, hänellä ei ollut mitään syytä valittaa sukulaisuuttaan tytön\nkanssa. Silloin Adams alkoi puhella platonisesta rakkaudesta, josta\nhän nopeasti siirtyi tulevan maailman iloihin, ja lopetti vakavasti\nvakuuttamalla, että tässä maailmassa ei ollut tarjolla mitään riemua.\nSen kuullessaan Pamela ja hänen puolisonsa hymyilivät toisilleen.\n\nKun tämä onnellinen pari alkoi poistua, sillä kukaan muu ei\nosoittanut pienintäkään levon kaipuuta, kaikki menivät eri\nvuoteisiin, joita heille oli samassa talossa varattu. Adamsinkaan ei\nsallittu lähteä kotiin, kun yö oli myrskyinen. Fanny kylläkin moneen\nkertaan pyysi, että saisi lähteä pastorin kanssa kotiin, mutta häntä\nkehotettiin niin hartaasti jäämään, että hän vihdoin Josefin neuvosta\nsuostui.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU\n\nUseita kummallisia yöllisiä seikkailuja, joissa herra Adams joutuu\nmoneen täpärään tilanteeseen osaksi hyväluontoisuutensa, osaksi\nvaromattomuutensa vuoksi.\n\n\nTunnin verta heidän kaikkien erottua toisistaan eli kellon käydessä\nneljää aamulla keikari Didapper, jonka intohimo Fannyä kohtaan\nei sallinut hänen ummistaa silmiänsä, vaan askarrutteli hänen\nmielikuvitustaan tuumailulla, kuinka voisi tyydyttää halunsa, keksi\nvihdoin keinon, jolla toivoi pääsevänsä aikeittensa perille. Hän oli\nkäskenyt palvelijansa tuoda hänelle sanan, missä Fanny nukkui, ja oli\nsaanut tuon haluamansa tiedon. Hän nousi, puki ylleen polvihousunsa\nja yönuttunsa ja hiipi hiljaa tytön kamariin vievälle parvekkeelle.\nKun luuli tulleensa etsimälleen ovelle, hän avasi sen mahdollisimman\näänettömästi ja astui huoneeseen. Nyt hänen sieraimiinsa tuoksahti\nhaju, jota hän ei olisi odottanut niin suloisen immen kammiosta\nja joka viileämpään rakastajaan tuskin olisi tehnyt edullista\nvaikutusta. Hän hapuili kuitenkin, kunnes pääsi työläästi sängyn\nluo, sillä huoneessa ei ollut valonvälähdystäkään, ja avaten uutimet\nkuiskasi Josefin äänellä ja olikin oivallinen matkija:\n\n-- Fanny, enkelini! Olen tullut sinulle ilmoittamaan saaneeni\nselville eilen illalla kuulemani tarinan valheellisuuden. En ole\nenää veljesi, vaan rakastajasi. Enkä tahdo enää siirtää hetkistäkään\ntuonnemmaksi lempesi hekuman tuottamaa nautintoa. Olet saanut kyllin\ntakeita lujasta uskollisuudestani, jotta et voi epäillä avioliittoon\nmenemistäni sinun kanssasi, ja olisi rakkauden puutetta, jos kauemmin\nkieltäisit minut omistamasta sulouttasi.\n\nNäin sanoen hän vapautti itsensä niistä vähistä vaatteista, mitä\nhänellä oli yllään, ja hypäten vuoteeseen syleili hurmaantuneena\nenkeliään, joksi hän nukkujaa luuli. Jos ihmettelikin, ettei saanut\nmitään äänellistä vastausta, hän oli silti mielissään havaitessaan,\nettä syleilyyn vastattiin yhtä tulisesti. Tähän suloiseen\nhämmennykseen hän ei pitkäksi aikaa jäänyt, sillä sekä hän että hänen\nrakastajattarensa havaitsivat pian erehdyksensä. Viimemainittu ei\ntosiaan ollut kukaan muu kuin mallikelpoinen ja moniavuinen Slipslop,\njonka keikari oli kahmaissut. Mutta vaikka Slipslop heti tunsi,\nkuka tuo henkilö oli, jota ensin oli luullut Josefiksi, ei toinen\npuolestaan voinut käsittää, kuka oli Fannyä edustamassa. Hän oli niin\nvähän katsellut tai tarkannut tätä rouvasihmistä, että hän valonkaan\navulla ei olisi arvannut, kuka hän oli.\n\nTuskin oli keikari Didapper huomannut erehdyksensä, kun hän yritti\npois vuoteesta paljon kiireimmin kuin oli sinne tullut, mutta valpas\nSlipslop ehkäisi sen. Sillä kun tuo järkevä nainen oli pettynyt sen\nsuloisen hekuman toiveissa, jonka mielikuvitus oli hänelle luvannut,\nhän päätti tehdä uhrauksen hyveellisyytensä puolesta. Hän halusi\ntosiaan saada tilaisuutta parantaakseen muutamia haavoja, joita\npelkäsi äskeisen käytöksensä tuottaneen maineelleen. Koska hän\noli ihmeellisen tyynesti harkitseva, oli onneton keikari hänestä\njuuri sopivasti heitetty hänen tielleen palauttamaan hänen rouvansa\nsilmissä käsityksen hänen horjumattomasta siveellisyydestänsä. Sillä\nhetkellä siis, juuri kun mies yritti hypätä vuoteesta, Slipslop\ntarttui häntä paidanliepeestä, kaiken aikaa kirkuen:\n\n-- Voi sinua lurjusta, joka olet hyökännyt hyveellisyyttäni vastaan\nja luullakseni turmellut minut nukkuessani! Minä vannon, että olet\ntehnyt minulle väkivaltaa, ja kostan sinulle kaikella ankaruudella.\n\nKeikari yritti päästä irti, mutta Slipslop piti hänestä kiinni ja\ntoisen ponnistellessa kirkui:\n\n-- Murha, murha! Väkivaltaus, ryöstö, perikato!\n\nNämä sanat kuullessaan pastori Adams, joka loikoi viereisessä\nhuoneessa valveillaan ja mietiskellen kulkukauppiaan ilmoitusta,\nhyppäsi vuoteestansa ja pysähtymättä pukemaan vaateriepuakaan ylleen\nriensi kamariin, josta äänet tunkeutuivat hänen korviinsa. Hän\nastui pimeässä suoraan vuodetta kohti ja tarttuen keikarin ihoon,\nsillä Slipslop oli repinyt hänen paitansa melkein pois, havaitsi\nsen erinomaisen pehmeäksi. Kun hän lisäksi kuuli tämän hiljaisella\näänellä rukoilevan, että Slipslop päästäisi irti, ei Adams enää\nepäillyt, että neitonen oli vaarassa tulla raiskatuksi, vaan työntyi\nheti vuoteen yli ja tapasi Slipslopia leuasta, jonka karhea parta\nvielä vahvisti hänen uskoaan. Hän pelasti siis keikarin, joka heti\nluikki tiehensä, ja kääntyen sitten Slipslopiin päin sai sellaisen\niskun leukapieliinsä, että hänen vihansa kuohahti ja hän yritti\nmaksaa velkansa niin navakasti, että jos nyrkki ei pimeässä olisi\niskenyt harhaan ja kohdannut pielusta Slipslop-paran asemesta, tämä\nolisi luultavasti henkäissyt viimeisen kerran.\n\nKun Adamsin isku meni ohi, hän kävi heti käsiksi Slipslopiin,\njoka hutki nyrkillään ja raapi kynsillään minkä jaksoi. Eikä\nollut pastorikaan häntä huonompi ponnistuksissaan, mutta onneksi\npimeys oli Slipslopille apuna. Sitten hän huusi olevansa nainen,\nmutta Adams vastasi, että hän pikemminkin oli paholainen, mutta\nsanoi sittenkin kamppailevansa hänen kanssaan. Ja kun pastori taas\nsai iskun leukapieliinsä, hän raivostui antamaan vastustajalleen\nsellaisen muiston vatsaan, että tämä kiljui yhä äänekkäämmin, kunnes\nhänen huutonsa kaikuivat kautta talon. Silloin Adams tarttuen häntä\ntukasta, sillä kaksoishuivi oli temmellyksessä valahtanut pois,\npainoi hänen päänsä alas patjaan, ja sitten molemmat yhdessä huusivat\ntuomaan valoa.\n\nLady Booby, joka oli yhtä valppaana kuin joku hänen vieraistaan, oli\nalusta alkaen kuullut hälytyksen, ja koska hän oli rohkealuontoinen\nnainen, hän puki ylleen yöviitan ja alushameen, pisti tohvelit\njalkaansa ja ottaen huoneestansa alati palavan kynttilän käteensä\nkäveli pelottomasti Slipslopin huoneeseen, johon tuli juuri sillä\nhetkellä, kun Adams Slipslopin edessään kantamista kukkuloista\nhuomasi olevansa tekemisissä naishenkilön kanssa. Siitä pastori\npäätteli hänen olevan velhon ja sanoi kuvitelleensa, että nuo rinnat\nimettivät lukematonta paholaislaumaa.\n\nKun Slipslop näki lady Boobyn astuvan huoneeseen, hän parkaisi:\n\n-- Apua! Muutoin minut raiskataan!\n\nValoa havaitessaan Adams taas kääntyi nopeasti ja näki hänen\narmonsa, samoin kuin tämäkin hänet, joka juuri oli astumassa vuoteen\njalkopäähän. Lady Boobyn kainous ei kuitenkaan sallinut hänen tulla\nlähemmäksi, kun hän näki Adamsin alastoman tilan. Sitten hän alkoi\nherjata pastoria riettaimmaksi kaikista miehistä ja sätti erikoisesti\ntätä häpeämättömyydestä, että valitsi hänen talonsa irstailunsa\nnäyttämöksi ja hänen oman seuranaisensa petomaisuutensa uhriksi.\nAdams-rukka oli sitä ennen erottanut vuodetoverinsa kasvot ja nyt\nmuistaen olevansa alasti joutui yhtä hämilleen kuin lady Booby\nitsekin, ja pujahti heti peitteiden alle sänkyyn, josta siveellinen\nSlipslop turhaan yritti häntä työntää pois. Sitten hän kurottaen\nesiin päänsä, jossa hänellä oli koristuksena flanellinen yömyssy,\nvakuutti viattomuuttansa ja pyysi kymmenentuhatta kertaa anteeksi\nmatami Slipslopilta iskuista, jotka oli hänelle antanut, ja vannoi\nerehdyksessä luulleensa häntä noidaksi.\n\nSilloin lady Booby luoden silmänsä lattiaan havaitsi jotakin kovin\nkirkkaasti säteilevää, mikä, hänen poimittuaan, osoittautui pariksi\nperin hienoja timanteilla koristettuja rannenappeja. Vähän kauempana\nhän näki lattialla paidan röyhelletyn hihankin.\n\n-- Hehei! hän huudahti. -- Mitä tämä merkitsee?\n\n-- Voi, hyvä rouva, Slipslop sanoi, -- en tiedä mitä on tapahtunut.\nMinä säikähdyin niin kauheasti. Täällä on saattanut olla tusinakin\nmiehiä huoneessani.\n\n-- Kenen on tämä pitsitetty paita ja nämä jalokivet? hänen armonsa\nkysyi.\n\n-- Kaiketi sen nuoren herrasmiehen, jota minä huoneeseen tullessani\nerehdyksestä luulin naiseksi, mistä taas johtuivat kaikki seuraavat\nerehdykset, pastori selitti. -- Jos olisin aavistanut, että hän oli\nmies, niin olisin ottanut hänet kiinni, vaikka hän olisi ollut väkevä\nkuin Herkules. Todellisuudessa hän kuitenkin oli pikemminkin Hylas.\n\nSitten hän kertoi, miksi oli noussut vuoteestaan, ja kaiken muunkin\nsiihen asti, kun hänen armonsa astui huoneeseen. Sen kuullessaan\nja nähdessään Slipslopin ja hänen kavaljeerinsa naamat, sillä vain\npäät olivat näkyvissä kumpikin omalta puoleltaan sänkyä, lady\nBooby ei voinut pidättää nauruaan, eikä Slipslopkaan enää pysynyt\nsyytöksessään, että pastorilla oli ollut väkivaltaisia aikeita. Hänen\narmonsa siis kehotti viimeksi mainittua palaamaan vuoteeseensa,\nheti kun itse oli poistunut, ja käski Slipslopia saapumaan hänen\nhuoneeseensa.\n\nLady Boobyn mentyä Adams uudisti anteeksipyyntönsä matami\nSlipslopille, joka mitä kristillismielisimmin ei ainoastaan antanut\nanteeksi, vaan alkoipa käydä pastoria kohtaan hyvin kohteliaaksikin,\nminkä tämä katsoi vihjaukseksi ja lähti heti vuoteesta rientäen\nomaa makuuhuonettaan kohti. Mutta onnettomuudekseen hän oikealle\nkääntymisen asemesta kääntyikin vasemmalle ja meni Fannyn huoneeseen.\nTämä kuten lukija muistanee, ei ollut edellisenä yönä ummistanut\nsilmäänsäkään ja sen vuoksi, vaikka olikin perin rasittunut kaikista\npäivän tapahtumista ja vaikka alati ajatteli Josefiansa, oli\nvaipunut niin syvään uneen, että kaikki melu viereisestä huoneesta\nei ollut kyennyt häntä häiritsemään. Adams hapuili vuoteelle ja\nkääntäen hiljaa peitteitä, mihin rouva Adams kauan sitten oli hänet\ntotuttanut, hiipi sänkyyn ja laski ruhonsa sen laidalle, minkä paikan\ntuo kunnon nainen aina oli hänelle osoittanut.\n\nKuten herttaisen, kymmenenkin tuhatta rakastajaa riuduttavan nymfin\nkissa tai sylikoira uinuu tyynesti ihastuttavan neitosen povella ja\ntietämättä riemuntienoosta, jolla lepää ja miettii vastaisuudessa\ntapahtuvaa hiirenpyydystämistä tai voileivän sieppaamista lautaselta,\nsamoin ei myöskään Adams Fannyn vieressä ollessaan aavistanut,\nmikä paratiisi oli niin lähellä häntä. Eikä neitosen suloisen\nhengityksenkään tuoksu voinut vaimentaa pastorin sieraimissa\nlöyhkäävää tupakankäryä.\n\nTämä kunnon mies ei ollut ehtinyt vaipua uneen, kun Josef, joka oli\nsalaa sopinut Fannyn kanssa, että hän tulisi päivänkoitteessa häntä\ntapaamaan, naputti hiljaa kamarin ovelle. Kun hän oli sen kahdesti\ntoistanut, Adams huusi:\n\n-- Tulkaa sisään, olettepa kuka tahansa!\n\nJosef luuli erehtyneensä ovesta, vaikka tyttö oli antanut hänelle\nmitä tarkimmat ohjeet, mutta kun hän tunsi ystävänsä äänen, hän avasi\nsen ja näki joitakin naisten pukimia tuolille viskattuina.\n\nFannykin heräsi samassa silmänräpäyksessä, ja kun hän kättänsä\nojentaessaan kohtasi Adamsin parran, hän huudahti:\n\n-- Auta armias, missä minä olen?\n\n-- Hyvänen aika! Missä minä olen? pastori virkkoi. Sitten Fanny\nparkaisi, Adams hyppäsi vuoteesta ja Josef seisoi hämmästyksen\nkuvapatsaana, kuten murhenäytelmänkirjoittajat sanoisivat.\n\n-- Kuinka Fanny joutui minun huoneeseeni? Adams huudahti.\n\n-- Kuinka te jouduitte hänen huoneeseensa? Josef tiedusteli\nkummastuneena.\n\n-- En tiedä tästä asiasta mitään, Adams vastasi, -- paitsi että hän\nminun puolestani on koskematon kuin Vestan neitsyt. Niin totta kuin\nolen kristitty, en tiedä, onko hän mies vai nainen. Se, joka ei usko\nnoituuteen, on jumalaton ihminen. Noitia on yhtä varmasti nykyään\nkuin Saulin päivinä. Vaatteenikin ovat loihditut pois ja Fannyn\nhameet tuotu niiden tilalle.\n\nPastori nimittäin yhä väitti olevansa omassa huoneessaan, mutta Fanny\nkielsi sen kiivaasti ja sanoi, että yritys syöttää moista valhetta\nJosefille teki hänet varmaksi Adamsin häijyistä elkeistä.\n\n-- Mitä! Josef kysyi raivostuen. -- Onko hän yrittänyt sinua kohtaan\njotakin törkeätä? Tyttö vastasi, ettei voinut syyttää häntä muusta\nkuin lurjusmaisesta hiipimisestä hänen vuoteeseensa, mikä hänestä oli\nkyllin törkeää ja sellaista, mihin kukaan mies ei pahoitta aikeitta\nryhtyisi.\n\nJosefin käsitys Adamsista ei ollut helposti järkytettävissä, ja kun\nhän kuuli Fannyltä, ettei mitään vauriota ollut tapahtunut, hän kävi\nhiukan tyynemmäksi. Kuitenkin hän oli ymmällä, ja koska tunsi talon\nja tiesi, että naisten huoneet olivat tällä puolen matami Slipslopin\nhuonetta ja miesten toisella puolen, hän oli varma siitä, että se oli\nFannyn huone. Vakuuttaen siis Adamsille, että niin todellakin oli\nlaita, hän pyysi tätä jonkin verran selittämään, kuinka oli sinne\ntullut. Silloin paitasillaan seisova Adams, joka siinä asussaan ei\nloukannut Fannyn kainoutta, koska vuoteen uutimet olivat vedetyt\neteen, kertoi kaikki, mitä oli tapahtunut. Ja kun hän oli lopettanut,\nJosef sanoi hänelle:\n\n-- On selvää, että olette erehtynyt kääntymään oikealle, vaikka olisi\npitänyt mennä vasemmalle.\n\n-- Kas vain, Adams huudahti, -- niin se juuri onkin, ihan varmaan.\nSinun arvelusi osui naulan kantaan.\n\nSitten hän astui lattian yli hieroen silmiään ja pyysi Fannyltä\nanteeksi ja vakuutti tälle, ettei tiennyt, oliko tämä mies vai\nnainen. Tuo viaton olento uskoi vahvasti kaikki, mitä hän kertoi, ja\nsanoi, ettei enää ollut vihainen, pyytäen sitten Josefia saattamaan\npastorin omaan huoneeseensa, johon nuoren miehen itsekin oli jäätävä,\nkunnes hän oli saanut vaatteet ylleen. Josef ja Adams lähtivät siis,\nja viimeksi mainittu tuli vakuuttuneeksi tekemästään erehdyksestä.\nPukeutuessaan hän kuitenkin usein toisteli, että hän sittenkin uskoi\nnoituuteen eikä käsittänyt, kuinka kristitty ihminen saattoi olla\nsiihen uskomatta.\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU\n\nAndrewsin vanhukset saapuvat sekä eräs kolmas, tuskin odotettu\nhenkilö. Kaupustelijan kertomuksesta johtuneiden vaikeuksien\ntäydellinen ratkaisu.\n\n\nHeti kun Fanny oli pukeutunut, Josef palasi hänen luokseen, ja he\nkeskustelivat kauan yhdessä, minkä tuloksena oli, että jos he todella\nosoittautuisivat sisaruksiksi, he antaisivat alituisen naimattomuuden\nlupauksen, eläisivät yhdessä ikänsä kaiken ja tuntisivat platonista\nystävyyttä toisiaan kohtaan.\n\nAamiaispöydässä seurue oli varsin hilpeällä tuulella, Josef ja\nFannykin melkein iloisempina kuin edellisenä iltana. Lady Booby\nnäytti timanttinappia, jonka keikari varsin kerkeästi omisti\nselittäen olevansa kovin taipuvainen kävelemään unissaan. Hän olikin\nkaikkea muuta kuin häpeissään lemmenseikkailustaan ja pikemminkin\nyritti vihjailla, että hänen ja Slipslop-kaunokaisen välillä oli\ntapahtunut enemmän kuin oli tottakaan. Seurue oli tuskin nauttinut\nteensä, kun ilmoitettiin vanhan herra Andrewsin vaimoineen saapuneen.\nHeidät esiteltiin heti, ja lady Booby otti heidät ystävällisesti\nvastaan. Tällä välin he lienevät tunteneet melkein yhtä suurta\nlevottomuutta kuin Oidipus silloin, kun tiesi kohtaloaan verhoavan\nesiripun kohoavan. Herra Booby otti asian ensimmäisenä puheeksi\nilmoittamalla kunnianarvoiselle ukolle, että seurueessa oli hänellä\nyksi lapsi enemmän kuin hän aavistikaan, ja tarttuen Fannyä kädestä\nsanoi hänelle, että tämä oli se tytär, jonka mustalaiset olivat\nhentona lapsena varastaneet. Hiukan kummasteltuaan herra Andrews\nvakuutti hänen arvoisuudelleen, ettei hän koskaan ollut menettänyt\ntytärtä pienokaisia varastelevien mustalaisten saaliiksi ja ettei\nhänellä ollut mitään muita lapsia kuin Josef ja Pamela. Nämä sanat\nrohkaisivat rakastavaisia, mutta lady Boobyyn ne tekivät toisenlaisen\nvaikutuksen. Hän käski heti kutsua kulkukauppiaan, joka kertoi\ntarinansa uudestaan samanlaisena kuin ennenkin. Sen lopussa vanha\näiti Andrews juoksi Fannyn luo, syleili häntä ja huudahti:\n\n-- Hän on, hän on minun lapseni!\n\nKoko seurue hämmästyi tätä erimielisyyttä miehen ja vaimon välillä,\nja veri oli nyt poistunut rakastavaisten poskilta, kun vanha nainen\nkääntyi puolisoonsa päin, joka oli kaikkia muita kummastuneempi, ja\nhiukan reipastuttuaan puhui tähän tapaan:\n\n-- Muistanet, rakkaani, että lähtiessäsi kersanttina Gibraltarille\njätit minut raskauden tilaan. Viivyit ulkomailla neljättä vuotta,\ntiedäthän. Poissaollessasi jouduin lapsivuoteeseen ja uskon\ntotisesti, että synnytin tämän tyttären, joka minun toki pitäisi\nmuistaa, koska imetin häntä juuri näistä rinnoista siihen asti,\nkunnes hänet minulta varastettiin. Lapsen ollessa noin vuoden\nvanha, ehkä puolentoistakin tai niillä main, saapui ovelleni kaksi\nmustalaisakkaa tarjoutuen ennustamaan minulle. Toisella heistä\noli lapsi sylissään. Minä näytin heille käteni ja halusin tietää,\ntulisitko sinä enää koskaan takaisin. Muistan sen aivan kuin eilisen\npäivän. He vakuuttivat minulle todenmukaisesti, että sinä palaisit.\n\n-- Jätin tytön kehtoon ja menin noutamaan kupillisen juomaa, parasta\nmitä minulla oli. Kun palasin juomineni, varmaankaan en ollut poissa\npitempää aikaa kuin mitä minulla nyt kuluu sen kertomiseen, olivat\nakat menneet tiehensä. Pelkäsin niiden varastaneen jotain ja katselin\nkatselemistani, mutta en havainnut mitään viedyksi, ja taivas tietää,\nettei minulla juuri mitään varastettavaa ollutkaan. Vihdoin kuulin\nlapsen itkevän kehdossa ja menin ottamaan sen syliini... mutta voi\nhyvänen aika! Kuinka hämmästyinkään, kun kätkyeeseen panemani oman\ntyttöseni asemasta, joka oli kaunis, lihava ja hyvinvoipa pallero,\nherttainen kuin kesäinen päivänpaiste, näin kivulloisen poika-rukan,\njoka kaikesta päättäen ei eläisi tuntiakaan.\n\n-- Minä juoksin ulos riuhtoen tukkaani ja huudellen kuin hullu\nkiertolaisten jälkeen, mutta tähän päivään asti en ole kuullut heistä\nsanaakaan. Palattuani loi pikku raukka, joka on meidän Josefimme,\njuuri tuo tukeva nuorukainen, minuun niin säälittävän katseen, että\nen tosiaan mielenkuohunnassanikaan hennonut tehdä sille mitään\npahaa. Muuan naapurivaimo, joka silloin sattui pistäytymään tölliini\nja kuuli asian, neuvoi minua pitämään huolta lapsirukasta, jolloin\nJumala ehkä jonakuna päivänä antaisi minulle omani takaisin. Otin\nsitten lapsen hoiviini ja imetin sitä tosiaan ihan kuin se olisi\nollut ruumiini luonnollinen hedelmä, ja niin totta kuin elän, aloin\nennen pitkää rakastaa poikaa aivan kuin se olisi ollut oma tyttöni.\n\n-- No, kuten sanottu, ajat kävivät ahtaiksi, ja kun kahden lapsen\nkanssa elin pelkän oman työni varassa, jolla, sen Jumala tietää,\nansaitsin varsin vähän niiden ylläpitämiseksi, minun täytyi pyytää\napua pitäjältä. Sen sijaan että sitä olisi minulle myönnetty, minut\nsiirrettiin tuomarien päätöksellä kahdenkymmenenviiden kilometrin\npäähän eli sille seudulle, jossa nyt asun. Vähän sen jälkeen, kun\nasetuin sinne, sinä palasit kotiin.\n\n-- Josef, jonka nimen minä poikaselle itse annoin, Herra tietää,\noliko häntä kastettu millekään nimelle, näytti minusta silloin noin\nviisivuotiaalta. Uskon nimittäin, että hän on paria, kolmea vuotta\nvanhempi tätä tytärtämme, sillä minä olen aivan varma, että tyttö on\nsama. Kun sinä hänet näit, sinä sanoit, että hän oli pulska poika,\netkä ollenkaan udellut hänen ikäänsä. Havaitessani siis, ettet\naavistanut asiasta mitään, ajattelin yhtä hyvin voivani säilyttää sen\nomana tietonani koska pelkäsin, että muuten et rakastaisi häntä yhtä\npaljon kuin minä. Ja kaikki tämä on totista totta, ja olen valmis\nvannomaan sen kenen valtakunnan tuomarin edessä tahansa.\n\nKulkukauppias, joka oli kutsuttu lady Boobyn määräyksestä, kuunteli\ntarkkaavaisesti Andrewsin muorin kertomusta ja kun tämä oli\nlopettanut kysyi, oliko vaihdokkaalla mitään merkkiä rinnassa. Siihen\nrouva Andrews vastasi:\n\n-- Kyllä pojalla on niin soma mansikka kuin koskaan on puutarhassa\nkasvanut.\n\nSen Josef myönsi ja päästäen seurueen pyynnöstä takkinsa auki näytti\nsen heille.\n\n-- Kas niin, ukko Andrews virkkoi, joka oli lystikäs vanha veitikka\neikä kaiketikaan halunnut enempää lapsia kuin mitä voi elättää, --\nolet luullakseni varsin selvästi todistanut, että tämä poika ei kuulu\nmeille, mutta mistä tiedät, että tyttö on meidän?\n\nSitten pastori toi kulkukauppiaan esille ja pyysi tätä toistamaan,\nmitä oli hänelle edellisenä päivänä oluttuvassa kertonut. Siihen\ntoinen suostui ja kertoi sen, mitä lukija, samoin kuin myöskin herra\nAdams, on jo ennen kuullut. Sitten hän vahvisti vaimonsa selostuksen\nnojalla kaikki vaihdon yhteydessä olevat seikat ja mainitsi myös\nmansikasta Josefin rinnassa. Kuullessaan taaskin sanan mansikka\nAdams, joka oli nähnyt sen mitään liikutusta tuntematta, hypähti\ntuoliltaan ja huudahti:\n\n-- Hyvänen aika, jotakin juolahtaa mieleeni! Mutta ennen kuin hän\nehti mitään lausua, palvelija kutsui hänet pihalle.\n\nHänen lähdettyään kulkukauppias vakuutteli Josefille, että hänen\nvanhempansa olivat paljon suurellisempaa väkeä kuin ne, joita hän\ntähän asti erehdyksestä oli pitänyt vanhempinaan. Mustalaisiksi\nmainittu kiertolaisjoukkue oli nimittäin varastanut hänet erään\nherrasmiehen kodista ja pitänyt häntä vuosikauden luonaan, minkä\njälkeen ne, arvellen hänen olevan kuolemaisillaan, olivat aikaisemmin\nkerrotulla tavalla vaihtaneet hänet toiseen terveempään lapseen. Hän\nsanoi, että pojan isän nimeä hänen vaimonsa joko ei ollut koskaan\ntiennyt, tai sitten hän oli sen unohtanut, mutta oli kuitenkin\nilmoittanut, että herrasmies asui kuudenkymmenen kilometrin päässä\npaikasta, missä vaihtaminen tapahtui, sekä maininnut suunnankin. Mies\nitse lupasi vaivojaan säästämättä auttaa Josefia sen paikan selville\nsaamisessa.\n\nKuitenkin kohtalo, joka harvoin suo hyvää tai pahaa kitsastellen,\nharvoin tekee ihmiset onnettomiksi tai kurjiksi puolittain, päätti\nsäästää häneltä sen puuhan. Lukija suvainnee muistaa, että herra\nWilson oli aikonut matkalle länteen, jolloin hänen oli kuljettava\nherra Adamsin pitäjän läpi, ja hän oli luvannut käydä pastoria\ntervehtimässä. Hän saapui nyt lady Boobyn kartanon portille ohjattuna\nsinne pastorin asunnolta, ja oli lähettänyt sisälle palvelijan, jonka\nnäimme tulevan kutsumaan Adamsia ulos.\n\nTuskin pastori oli maininnut varastetusta lapsesta ja lausunut\nsanan mansikka, kun herra Wilson, katse hurjana ja puhuen kovin\nkiihtyneesti pyysi, että hänet opastettaisiin huoneeseen, ja astui\nsinne välittämättä vähääkään muista läsnäolijoista, paitsi Josefista,\njota hän syleili vavisten ja kalpein kasvoin, sekä halusi nähdä\nmerkin hänen rinnassaan. Pastori seurasi häntä hyppien, hieroen\nkäsiänsä ja huutaen:\n\n-- _Hic est quem quaeris, inventus est etc_. [Tässä on se, jota\netsit; hän on löydetty, ja niin edelleen. Suom.]\n\nJosef noudatti herra Wilsonin pyyntöä, ja heti merkin nähtyään joutui\nviimeksi mainittu mitä ylitsevuotavimman riemun valtaan, syleili\nJosefia sanomattoman hurmaantuneena ja huusi ilon kyyneleet silmissä:\n\n-- Olen löytänyt poikani, hän on jälleen sylissäni!\n\nJosef ei ollut asiasta vielä kyllin selvillä tunteakseen samaa\nriemua kuin isä, sillä hänen isänsä tuo mies todellakin oli, mutta\nhän vastasi kuitenkin jokseenkin lämpimästi syleilyihin. Niin pian\nkuin hän isänsä kertomuksesta havaitsi jokaisen henkilöitä, aikaa ja\npaikkaa koskevan yksityiskohdan sopivan yhteen, hän heittäytyi tämän\njalkojen juureen ja syleili isänsä polvia, pyysi kyynelsilmin häneltä\nsiunausta, joka annettiin niin hartaasti ja vastaanotettiin niin\nkunnioittavasti ja sellaisen molemminpuolisen hellyyden kera, että se\nliikutti kaikkia läsnäolevia. Eniten kuitenkin lady Boobya. Viimeksi\nmainittu lähti huoneesta kauheassa tuskassa, mikä ei suinkaan jäänyt\ntoisilta huomaamatta ja mihin jotkut seurassa olleet jokseenkin\nsäälittä suhtautuivat.\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU\n\nKirjan viimeinen luku, jossa tämä tositarina saatetaan onnelliseen\npäätökseen.\n\n\nFanny oli melkein yhtä kerkeä kuin Josefinsa ilmaisemaan tunteensa\nvanhempiansa kohtaan ja iloitsi heidän löytämisensä tuottamasta\nriemusta. Andrewsin muori suuteli häntä ja sanoi sydämellisesti\niloitsevansa nähdessään hänet, vaikkakaan ei omasta puolestaan voinut\nrakastaa ketään enemmän kuin Josefia. Ukko Andrews ei ilmaissut\nmitään erikoista liikutusta. Hän siunasi ja suuteli tyttöä, mutta\nvalitti katkerasti kaipaavansa piippuaan, kun ei ollut vielä sinä\naamuna vetänyt ainoatakaan haikua.\n\nHerra Booby, joka ei tiennyt mitään tätinsä hellistä tunteista,\notaksui hänen äkillisen lähtönsä johtuneen hänen ylpeydestään ja\nylenkatseesta perhettä kohtaan, josta hän, herra Booby, oli nainut.\nHän halusi sen vuoksi lähteä talosta mitä nopeimmin, ja onniteltuaan\nnyt herra Wilsonia ja Josefia asian ilmitulosta, hän suuteli Fannyä,\npuhutteli tätä sisareksi ja esitteli tämän sellaisena Pamelalle, joka\ntässä tilaisuudessa käyttäytyi hyvin säädyllisesti.\n\nSitten hän lähetti sanan tädilleen, joka vastaukseksi toivotti\nhänelle onnellista matkaa, mutta ilmoitti voivansa liian pahoin\nnäyttäytyäkseen seurassa. Herra Booby valmistautui siis lähtemään,\nsitten kun oli kutsunut herra Wilsonin kartanoonsa. Koska sekä Pamela\nettä Josef kehottivat häntä menemään sinne, niin hän vihdoin suostui,\nkun herra Booby ensin oli toimittanut hänelle sanansaattajan viemään\nhänen vaimolleen uutista, josta herra Wilson tiesi tämän tulevan\nperin onnelliseksi ja jonka ilmoittamista hän ei siis hennonut\nhetkeäkään viivyttää.\n\nSeurue oli järjestetty tähän tapaan: molemmat vanhukset tyttärineen\najoivat vaunuissa, maajunkkari, herra Wilson, Josef, pastori Adams ja\nkulkukauppias ratsastivat.\n\nMatkalla Josef ilmoitti isälleen aikomastaan avioliitosta Fannyn\nkanssa, johon herra Wilson, vaikka alussa ilmaisikin hiukan\nvastahakoisuutta, poikansa hartaista pyynnöistä suostui sanoen,\nettä jos tyttö oli niin oivallinen, miltä hän näytti ja miksi Josef\nhäntä kuvaili, niin se kaiketikin korvaisi alhaisen syntyperän ja\nvarattomuuden haitat. Hän kehotti poikaansa kuitenkin siirtämään\nvihkimisen siksi, kun oli nähnyt äitinsä, ja kun Josef havaitsi\nisän siinä olevan jyrkän, hän totteli hyvin kuuliaisesti, suureksi\nriemuksi pastori Adamsille, joka täten näki mahdolliseksi täyttää\nkirkolliset kaavat ja vihkiä pitäjäläisensä ilman erivapautusta.\n\nKun herra Adams oli tästä hyvin riemuissaan, sillä sellaiset\njuhlamenot olivat hänestä varsin tärkeitä, hän sattui kannustamaan\nhevostaan. Mutta jalorotuinen ratsu pani sen pahakseen, sillä se oli\nkorskealuontoinen ja oli tottunut taitavampiin ratsastajiin kuin\nherrasmieheen, joka tällä haavaa istui sen selässä ja jonka taitoa se\nehkä vähän halveksi, se karkasi heti tiehensä täyttä laukkaa ja teki\nniin monta raisua temppua, että pastori keikahti sen selästä. Josef\nhuomasi tapaturman ja tuli apuun.\n\nTämä tapaus tuotti ääretöntä huvia palvelijoille ja samalla\nsäikähdytti hirveästi Fanny-rukan, joka näki hänen kiitävän vaunujen\nohi. Mutta edellisten ilo ja jälkimmäinen pelko päättyivät pian, kun\npastori selitti, ettei ollut saanut mitään vammaa.\n\nKun hevonen oli vapautunut arvottomasta ratsastajastaan, jollaisena\nse häntä luultavasti piti, se juoksi yhä täyttä vauhtiansa, mutta\nsen pysähdytti eräs herrasmies ja hänen palvelijansa, jotka\nmatkustivat päinvastaiseen suuntaan ja olivat nyt lyhyen matkan\npäässä vaunuista. Pian matkustajat kohtasivat toisensa, ja kun\neräs palvelijoista toi hevosen Adamsille takaisin, hänen isäntänsä\nhuusi tälle, ja vilkaisten sinne Adams muisti, että herrasmies\noli sama rauhantuomari, jonka edessä hän ja Fanny olivat olleet.\nPastori tervehti häntä heti varsin ystävällisesti, ja tuomari\nilmoitti hänelle, että oli heti seuraavana päivänä tavannut miehen,\njoka oli yrittänyt vannoa häntä ja neitosta vastaan, ja määrännyt\ntämän Salisburyn vankilaan, missä mies nyt oli syytettynä monista\nrosvouksista.\n\nKun monet kohteliaisuudet oli vaihdettu pastorin ja tuomarin\nvälillä, jälkimmäinen jatkoi matkaansa ja edellinen, joka oli\nhiukan suutahtaen kieltäytynyt Josefin tarjouksesta vaihtaa hevosta\nkehaisten olevansa yhtä taitava ratsastaja kuin kukaan valtakunnassa,\nnousi jälleen satulaan. Seurue jatkoi sitten matkaansa ja saapui\nonnellisesti perille, herra Adams säästyen toisesta putoamisesta\npikemminkin hyvän onnen kuin ratsastustaitonsa avulla.\n\nSeurue, kun se saapui herra Boobyn kartanoon, otettiin siellä mitä\nkohteliaimmin vastaan, ja tulijoita kestittiin oikein oivallisesti\nvanhan englantilaisen vieraanvaraisuuden mukaisesti, joka vielä on\nsäilynyt muutamissa harvoissa perheissä maan syrjäisillä seuduilla.\nHe viettivät päivän perin tyytyväisinä, koskapa olisi ehkä ollut\nmahdotonta tavata ihmisryhmää, joka oli perusteellisemmin ja\nvilpittömämmin onnellinen. Josefin ja Fannyn onnistui olla kahden\nkesken kolmatta tuntia, ja ne tunnit olivat lyhyimmät, mutta\nsuloisimmat, mitä ajatella saattaa.\n\nAamulla herra Wilson ehdotti pojalleen, että tämä lähtisi hänen\nmukaansa äitiä tervehtimään, mistä tämä velvollisuudentunnostaan\nhuolimatta ja vaikka hartaasti halusikin nähdä äitinsä hiukan\nhuolestui, koska hänen olisi täytynyt jättää Fannynsä. Mutta herra\nBoobyn hyväntahtoisuus tuli hänelle avuksi, sillä tämä tarjoutui\nlähettämään oman kuusivaljakkonsa noutamaan rouva Wilsonia, jota\nPamela niin hartaasti toivoi luokseen, että herra Wilson vihdoin\nsuostui herra Boobyn ja Josefin pyyntöihin ja salli vaunujen lähteä\ntyhjinä vaimoaan noutamaan.\n\nLauantai-iltana vaunut palasivat tuoden rouva Wilsonin, jolloin\nseuraan tuli yksi onnellinen henkilö lisää. Lukija voi paljon\nparemmin ja nopeammin mielessään kuvitella hänen saapumisestaan\njohtuneet syleilyt ja ilon kyyneleet kuin minä niitä kuvailla.\nRiittäköön, kun sanomme, että hänet helposti saatiin noudattamaan\npuolisonsa esimerkkiä ja antamaan suostumuksensa avioliittoon.\n\nSunnuntaina pastori Adams saarnasi maajunkkarin pitäjän kirkossa,\njonka kappalainen hyvin ystävällisesti vaihtoi virkavelvollisuutensa\nja ratsasti kolmekymmentä kilometriä lady Boobyn pitäjään vuorostaan\ntoimittaakseen jumalanpalveluksen siellä. Häntä varoitettiin\nerikoisesti, ettei suinkaan unohtaisi avioliittokuulutuksen\nlukemista, koska nyt oli kolmas ja viimeinen kerta.\n\nVihdoin koitti onnellinen päivä, jolloin Josef oli pääsevä\nkaikkien toiveittensa perille. Hän nousi ja pukeutui siroon mutta\nyksinkertaiseen herra Boobylta saamaansa vaatekertaan, joka\nsopi hänelle aivan täsmällisesti. Sillä hän kieltäytyi kaikesta\nkoreilusta, samoin kuin Fannykin, jota Pamela ei voinut taivuttaa\npukeutumaan mihinkään uhkeampaan asuun kuin valkoiseen keveään\nhameeseen. Hänen paitansa, jonka Pamela hänelle lahjoitti, oli\ntosiaan hienointa lajia pitsireunaisine rintamuksineen. Pamela\nvarusti hänet myös parilla valkoisia hienoista langoista kudottuja\nsukkia. Mitään muuta hän ei suostunut vastaanottamaan. Sillä hänellä\noli yksi omia lyhyitä korvanjuureen ulottuvia myssyjään ja sen\npäällä kirsikanvärisellä silkillä sisustettu ja kirsikanvärisellä\nnauhalla sidottu olkihattu. Tässä puvussa hän tuli ulos huoneestaan\npunastuneena ja hempeänä, ja niin Josef, jonka silmät salamoivat,\nvei hänet kirkkoon. Sinne saapui koko perhe, ja herra Adams toimitti\nvihkimisen, jossa tilaisuudessa ei mikään ollut niin merkillistä\nkuin Fannyn tavaton ja teeskentelemätön kainous, ellei ehkä Adamsin\ntosikristillinen hurskaus, hän kun julkisesti nuhteli herra Boobya\nja Pamelaa siitä, että he nauroivat niin pyhässä paikassa ja niin\njuhlallisessa tilaisuudessa.\n\nPastorimme ei olisi vähemmän häikäillyt maailman ylväintä ruhtinasta,\nsillä vaikka hän osoitti kaikkea alentuvaisuutta ja kunnioitustaan\nylempiään kohtaan muissa asioissa, niin siinä, mikä rahtusenkin\nkosketti uskontoa, hän menetti heti kaiken huomaavaisuutensa\nhenkilöitä kohtaan. Hänen perusohjeenaan oli, että hän Korkeimman\npalvelijana ei voinut velvollisuudestaan poikkeamatta luovuttaa\npienintäkään hitusta Hänen kunniastaan tai oikeuksistaan\nsuurimmallekaan maalliselle valtiaalle. Hän väittikin aina, että\nherra Adams kirkossa messupaidassaan ja herra Adams jossakin muualla\nilman sellaista koristusta olivat kaksi aivan eri henkilöä.\n\nKun kirkolliset menot olivat ohi, Josef saattoi kukoistavan\nmorsiamensa takaisin herra Boobyn kartanoon, sillä välimatka oli niin\nperin lyhyt, että he eivät katsoneet sopivaksi käyttää vaunuja. Koko\nseurue astui samaten jalkaisin heidän mukanaan. Sitten seurasivat\nupeat kestit. Siinä tilaisuudessa Adams osoitti ruokahalua, joka\nhämmästytti kaikkia ja jossa hän vei kaikista läsnäolevista voiton.\nAinoat henkilöt, jotka tässä suhteessa osoittivat heikkoutta,\nolivatkin ne, joita varten pidot toimeenpantiin. He kestitsivät\nmielikuvitustaan sillä paljon herkullisemmalla aterialla, jota yön\nlähestyminen heille lupasi. Ajatukset siitä täyttivät kummankin\nmielen, vaikka erilaisin aistimuksin, nuorukainen oli pelkkää halua,\nkun taas neitosen toiveita hillitsi pelko.\n\nVihdoin, kun päivä oli kulunut hilpeästi, mutta ankaran\nsäädyllisesti, vaikka pastori Adams, joka oli runsaasti ajanut\nnahkaansa olutta ja putinkia, oli esiintynyt tavallista\nnaljakkaampana, saapui onnellinen, siunattu hetki, jolloin Fanny\npoistui äitinsä, anoppinsa ja sisarensa seurassa.\n\nHän oli pian riisuutunut, sillä hänellä ei ollut mitään jalokiviä\nlippaisiin aseteltavina eikä hienoja pitsejä, jotka olisi ollut perin\ntäsmällisesti käännettävä laskoksiin. Riisuutuminen oli hänelle\noikeastaan koristeiden paljastamista eikä niiden poistamista,\nsillä koska kaikki hänen sulonsa olivat luonnon suomia lahjoja,\nhän ei voinut itseltään riistää niistä ainoatakaan. Kuinka, oi\nlukija, voin antaa sinulle oikean käsityksen tästä herttaisesta\nnuoresta neitosesta? Ruusujen ja liljojen kukoistus saattaisi hiukan\nkuvata hänen hipiäänsä tai niiden tuoksu hänen sulouttaan, mutta\nkäsittääksesi hänet täydellisesti, ajattele nuoruutta, terveyttä,\nkukkeutta, siroutta ja viattomuutta hänen morsiusvuoteessaan,\najattele niitä kaikkia täydellistyneinä, niin silloin voinet loihtia\nsilmiesi eteen hurmaavan Fannyn kuvan.\n\nHeti kun Josef kuuli, että Fanny oli vuoteessa, hän riensi\nkiihkeänä neitosen luo. Silmänräpäys vain, ja hän oli morsiamensa\nsyleilyssä, ja sinne jätämme tämän onnellisen parin nauttimaan meidän\nkatseiltamme kätkettyä uskollisuutensa palkkiota, joka oli niin suuri\nja suloinen, etten luule Josefin sinä yönä kadehtineen jalosukuisinta\nherttuaa enkä Fannyn hienointa herttuatarta.\n\nKolmantena päivänä herra Wilson palasi vaimoineen, poikineen\nja tyttärineen kotiinsa, jossa he nyt elävät yhdessä niin\nonnellisina, että sen vertaa tuskin koskaan on nähty. Herra\nBooby on ennenkuulumattoman anteliaasti lahjoittanut Fannylle\nkahdentuhannen punnan omaisuuden, jonka Josef on sijoittanut pieneen\nmaatilaan samassa pitäjässä, missä hänen isänsäkin asuu. Isä varasi\nhänelle työkaluja ja karjaa, ja Fanny hoitaa mitä oivallisimmin\nmaitotaloutta. Nykyisin hän ei kuitenkaan juuri kykene maitoaitassa\npaljon puuhailemaan, koska hän, kuten herra Wilson viime kirjeessään\nminulle ilmoittaa, on tavattomasti pulleana ensimmäistä lastaan\nodotellessaan.\n\nHerra Booby on antanut pastori Adamsille palkkapitäjän, joka tuottaa\nsatakolmekymmentä puntaa vuodessa. Herra Adams kieltäytyi ensin\npäättäen olla jättämättä seurakuntalaisiaan, joiden parissa oli\nniin kauan elänyt. Mutta ajateltuaan, että hänellä tällaisia tuloja\nnauttiessaan oli varaa palkata kappalainen, hän äskettäin otti viran\nvastaan.\n\nHerra Wilsonin ja herra Boobyn antamien sievien lahjojen lisäksi\nkulkukauppias viimemainitun toimesta pääsi myyntiveronkantajaksi,\nluottamustoimeen, jota hän on hoitanut niin oikeamielisesti, että\npaikkakuntalaiset pitävät hänestä hyvin paljon.\n\nLady Booby taas palasi muutaman päivän kuluttua Lontooseen, jossa\nnuori ratsuväen kapteeni sekä alituiset korttiseurat pian karkottivat\nJosefin hänen muististaan.\n\nJosef elelee onnellisena Fannynsä kanssa, johon hän on suorastaan\nhullaantunut, ja vaimo puolestaan suo hänelle täyttä vastarakkautta.\nTämän pariskunnan onni on ainaisena riemunlähteenä heidän\nhellille vanhemmilleen, ja mikä on erikoisen merkillistä, Josef\nselittää tahtovansa seurata heidän esimerkkiään ja elää hiljaista\nyksityiselämää eikä halua taipua mihinkään kirjakauppiaiden tai\nheidän kynäilijöittensä houkutuksiin esiintyä hienon maailman\nseurapiireissä.\n\n\n\n"]