Enkelien kapina

ENKELIEN KAPINA

Kirj.

Anatole France

103:nnesta painoksesta suomentanut Joel Lehtonen

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta, 1925.

I LUKU,

jossa kerrotaan lyhyesti erään ranskalaisen suvun historia vuodesta 1789 alkaen meidän päiviimme saakka.

Talo, joka on vanhastaan d'Esparvieu-suvun oma, kohoaa Saint-Sulpice- kirkon varjossa synkänvärisenä ja kolme kerrosta korkeana; toisella puolella sitä aukeaa vihertäväksi homehtunut piha ja toisella on puutarha, vuosi vuodelta yhä ahtaammaksi tullut, kun siihen on rakennettu aina vain suurempia ja lähemmäksi sullottuja lisärakennuksia; vaivoin mahtuu pihaan vielä pari kituvaa kastanjapuuta. Siinä talossa eli vuosina 1825-1857 suvun ylpeys, Alexandre Bussart d'Esparvieu, joka oli valtioneuvoston varapresidentti heinäkuunhallituksen aikana, "Moraalifilosofisen ja valtiotieteellisen akademian" jäsen ja oli kirjoittanut 3 oktaavonidettä laajan, valitettavasti keskeneräiseksi jääneen teoksen nimeltä "Eri kansojen yhteiskunnallisten ja uskonnollisten laitosten tutkielmia."

Tuo vapaamielisen monarkian etevä teoreetikko jätti verensä, omaisuutensa ja maineensa perijäksi Fulgence Adolphe Bussart d'Esparvieun. Fulgence'ista tuli senaattori toisen keisarikunnan aikana, hän kartutti suuresti isältään saamaansa perintöä ostaen ne tontit, joiden läpi sittemmin täytyi murtaa Avenue de l'Impératrice, ja piti huomattavan puheen paavin maallisen vallan säilyttämisen puolesta.

Fulgence'illa oli kolme poikaa. Vanhin, Marc-Alexandre, astui armeijaan ja edistyi loistavasti urallaan; hän oli hyvä puhuja. Toisella pojista, Gaétanilla, ei ollut minkäänlaisia erikoisia taipumuksia, vaan hän eli enimmäkseen syrjässä maaseudulla, metsästeli, kasvatti hevosia ja harrasteli huvikseen musiikkia ja maalausta. Kolmas, René, oli lapsesta asti aiottu valtion virkaan, mutta hän jätti erohakemuksensa ja luopui hänelle kauan sitten varatusta paikasta, kun ei tahtonut olla mukana sovelluttamassa käytäntöön asetuksia, jotka Ferryn toimenpiteestä oli säädetty kongregaatioita vastaan. Ja nähdessään sitten, presidentti Fallières'in aikana, Deciuksen ja Diocletianuksen vainojen jälleen alkavan, antautui hän kaikilla tiedoillaan ja suurella innollaan palvelemaan ahdistettua kirkkoa.

Aina vuoden 1801 konkordaatista toisen keisarikunnan viimeisiin päiviin asti olivat kaikki d'Esparvieut olleet hartaita kirkonkävijöitä, hyvän esimerkin vuoksi. Pohjaltaan olivat he skeptikkoja, mutta pitivät uskontoa jonkinlaisena hallitsemisvälikappaleena. Vasta Marc ja René näyttivät olevan todellakin jossain määrin rehellisesti hurskaita. Kenraali vihki everstinä ollessaan rykmenttinsä Herramme Pyhälle Sydämelle, ja hän täytti uskonnolliset tehtävänsä kiihkolla, jota oli omituista nähdä yksinpä sotilaassakin, sillä tiedetäänhän, että Usko, tuo Taivaan rakas tytär, on valinnut parhaiksi tyyssijoikseen täällä maan päällä kolmannen tasavallan kenraalien sydämet. Uskonnon kohtaloilla on omat keikauksensa. "Ancien régime'in" aikana oli kansa uskonnollista, mutta ei aatelisto eikä sivistynyt porvaristo. Ensimmäisen keisarikunnan armeija oli ylimmistä alimpiin asti jumalattomia. Nykyjään ei kansa usko mihinkään, ja porvaristo tahtoisi uskoa, ja onnistuukin siinä välistä niinkuin Marc ja René d'Esparvieu onnistuivat. Sitä vastoin ei heidän veljensä Gaétan, tuo maalaisylimys, päässyt siinä pitkälle. Hän oli agnostikko, kuten hienoissa piireissä sanotaan, kun ei tahdota käyttää inhoittavaa vapaa-ajattelija- nimitystä. Ja hän suorastaan julisti olevansa agnostikko, vaikka säädyllisyys vaatisi pitämään sellaisen tarkoin salassa. Tässä vuosisadassa, jossa elämme, on niin paljon kaikenlaisia uskonnollisuuden ja epäuskon muotoja, että vastaiset historiankirjoittajat joutuvat aika pulaan niitä selvitellessään. Mutta saammeko mekään paremmin selvää Symmachuksen ja Ambrosiuksen aikain uskomuksista?

Joskin René d'Esparvieu oli harras kristitty, oli hän kuitenkin kovin kiintynyt vapaisiin aatteisiin, jotka olivat jätetyt hänelle ikäänkuin pyhäksi perinnöksi. Vaikka hänen täytyikin taistella ateistista ja jakobiinilaista tasavaltaa vastaan, tohti hän kuitenkin tunnustaa itsensä kelpo tasavaltalaiseksi. Nimenomaan vapauden vuoksi vaati hän kirkolle riippumattomuutta ja ylivaltaa yhteiskunnassa. Silloin kun väiteltiin ja kiivasteltiin kirkon erottamisesta valtiosta ja kirkon omaisuuden takavarikoimisesta pidettiin piispojen ja uskovaisten kokouksia hänen talossaan.

Suuressa, vihreässä salissa istui silloin katolisen puolueen arvovaltaisimpia johtajia, kirkkoruhtinaita, kenraaleja, senaattoreja, kansanedustajia, sanomalehtimiehiä, ja kaikkien heidän sielunsa pyrkivät Rooman puoleen liikuttavan alistuvaisina tai teeskennellyn tottelevaisina. Herra René d'Esparvieu seisoi takan marmoriseen reunustaan nojaillen ja puolusti kanonista oikeutta siviililakia vastaan ja paheksui kaunopuheisesti sitä, että Ranskan kirkkoa rosvottiin. Ja takan molemmilta puolilta katsoi kaksi vanhaa muotokuvaa mykkinä ja liikkumatta tätä nykyaikaista kokousta. Oikealla riippui Davidin maalaama Romain Bussart, maanviljelijä Esparvieustä, pumpulihousuissaan ja liiveissään, karkean ja ovelan näköisenä, hieman vintiömäisenä. Hänellä oli täysi syy hymyillä ivallisesti: tuo veitikka oli perustanut sukunsa varallisuuden ostelemalla kirkon tiloja! Vasemmalla puolella uunia oli Gérardin maalaama parooni Emile Bussart d'Esparvieu, talonpojan poika, täydessä juhlapuvussa, rinta kukkuroillaan kunniamerkkejä, herra, joka oli noussut keisarilliseksi prefektiksi ja Ranskan suursinetinhaltijaksi ja oli kuollut vuonna 1837, Kaarle X:n hallitessa, seurakuntansa kirkkoraadin puheenjohtajana, Immen rivot säkeet huulillaan.

René d'Esparvieu oli nainut 1888 Marie-Antoinette Coupelle'in, vapaaherra Coupelle'in tyttären; isä oli rautaruukin omistaja Blainville'issa. (Haute-Loire). Rouva d'Esparvieu on toiminut vuodesta 1903 asti "Kristillisten äitien yhdistyksen" puheenjohtajana. – Tuo mallikelpoinen aviopari naitti vanhimman tyttärensä 1908, ja sitä paitsi oli heillä vielä kolme lasta, yksi tytär ja kaksi poikaa.

Léon, nuorempi pojista, alkaa seitsemättä ikävuottaan; hänellä on huone aivan äidin ja Berthe-siskon kamarien vieressä. Maurice, vanhempi, asuskelee puutarhan perällä pienessä paviljongissa, jossa on kaksi huonetta. Siellä on hänellä aivan vapaata, joten perhe-elämä ei häntä kovin tuskastuta. Hän on ulkonäöltään varsin kaunis poika, käytökseltään kaikin puolin hieno, eikä suinkaan teeskentelevä. Hänen hymynsä, joka kohottaa hiukan vain toista suupieltä, ei ole vailla viehätystä.

Maurice oli jo viidenkolmatta vuoden iässä viisas kuin Salomon Saarnaaja. Tietäen, että kaikki, mitä auringon alla tehdään, on turhuus ja hengen vaiva, ei hän tahtonut ryhtyä mihinkään vaivaan. Lapsuudestaan asti koetti tämä kunnon perheen poika oppia karttamaan opintoja, ja säilyen vieraana yliopistoluvuille olikin hänestä tullut lakitiedettenkanditaatti ja hovioikeudenauskultantti.

Hän ei ajanut asioita eikä istunut oikeutta. Hän ei tietänyt mitään eikä tahtonut tietää mitään, ja siinä menetteli hän täysin luonteensa mukaisesti, jonka herttaista keskinkertaisuutta hän ei millään tavoin tahtonut rasittaa. Hänen tarkka vaistonsa neuvoi häntä ymmärtämään mieluummin sangen vähän kuin ymmärtämään paljon, mutta huonosti.

Maurice oli saanut, kuten apotti Patouille lausui, taivaalta kristillisen kasvatuksen kalliin lahjan. Jo lapsena oli hänelle jumalisuus esitetty kotoisina esimerkkeinä, ja kun hän pääsi lyseosta ja kirjoittautui lainopilliseen tiedekuntaan, näki hän jumaluusopillisen viisauden, uskontodistajain hyveet ja pyhimysnaisten järkkymättömän uskollisuuden istumassa henkilöityneinä isän lieden ääressä. Yhteiskunnalliseen ja valtiolliseen elämään joutui Maurice siihen aikaan kuin Ranskan kirkkoa pahimmin vainottiin, eikä hän lyönyt laimin ainoaakaan tilaisuutta, milloin voi muun katolisen nuorison mukana ilmaista mielipiteensä kirkon puolesta: hän puuhaili oman seurakuntansa barrikadeilla, kun kirkon omaisuutta takavarikoitiin, ja riisui toveriensa kanssa palatsistaan karkoitetun arkkipiispan hevoset. Kuitenkaan ei hän osoittanut näissä tilaisuuksissa erikoisen suurta intoa: häntä ei nähty koskaan sen sankarillisen joukon eturintamassa, joka yllytti sotamiehiä jaloon tottelemattomuuteen ja kestitsi viskaaleja tunkioroskalla ja haukkumasanoilla.

Hän teki ainoastaan velvollisuutensa, ei mitään muuta. Ja joskin hän herätti huomiota Lourdes'issa sairaiden kantajana vuoden 1911 suuren toivioretken aikana, niin sopii epäillä, että hän ryhtyi siihen ainoastaan miellyttääkseen rouva de la Verdelière'tâ, joka oli ihastunut lujiin miehiin. Apotti Patouille, perheen hyvä ystävä ja erinomainen ihmistuntija, tiesikin, että Maurice kaipasi noin vain kohtalaisesti marttyyrikunniaa. Apotti moitti nuorukaista hänen kainoutensa vuoksi, nykäisi häntä korvasta ja sanoi häntä nahjukseksi. Mutta onneksi oli Maurice ainakin uskonnollinen! Nuoruuden vaarallisina vuosina oli hänen uskonsa säilynyt aivan ennallaan, sillä hän ei ollut siihen aarteeseensa koskenutkaan: kertaakaan ei hän ollut tutkinut sen yhtään ainoaa yksityiskohtaa. Samoin ei hän ollut vaivautunut aprikoimaan oman yhteiskuntaluokkansa moraalia. Hän otti moraalin vastaan sellaisena kuin se hänelle tarjottiin; ja niinpä käyttäytyikin hän joka tilassa erittäin hienon miehen tavalla, seikka, johon hän ei olisi pystynyt, jos hän olisi tutkinut tapojen historiaa. Hän oli helposti ärtyvä ja pikavihainen. Kunniasta hänellä oli korkea käsitys, joten hän piti siitä tunteestaan erikoisen tarkkaa huolta. Mutta kunnianhimoinen ja turhamainen hän ei ollut. Kuten ranskalaiset yleensä, ei hän rakastanut tuhlaamista; naisille ei hän olisi antanut kerrassaan mitään, elleivät naiset olisi osanneet pakottaa häntä antamaan. Luullen heitä halveksivansa hän suorastaan jumaloi heitä, ja oli luonnostaan niin aistillinen, ettei huomannutkaan aistillisuuttaan. – Mutta tässä nuorukaisessa piili kuitenkin eräs hyvä puoli, jota kukaan ei hänessä nähnyt ja jota hän ei itsekään aavistanut, vaikka toisten olisi pitänyt huomata se jo omituisesta, kosteasta hohteestakin, joka silloin tällöin kuulsi hänen kauniista, kastanjanruskeista silmistään: hän oli pohjaltaan hellä, ja hyvä toveri. Muuten ansaitsi hän tavallisissa elämänmenoissa aika hunsvotin nimen.

II LUKU,

jossa annetaan tarpeellisia tietoja kirjastosta, missä piakkoin tapahtuu kummia.

Vapaaherra Alexandre d'Esparvieu tahtoi hallita kaikki inhimillisen tiedon alat ja kaipasi pystyttää ensyklopediselle neroudelleen näkyväisen ja varallisuutensa mukaisen muistomerkin. Sen vuoksi hän oli koonnut 360,000 nidettä käsittävän kirjaston, niinhyvin painettuja teoksia kuin käsikirjoituksiakin, joista viimeksimainituista parhain osa oli peräisin Ligugén benediktiiniläisluostarista.

Erikoisessa testamenttinsa pykälässä oli hän määrännyt, että hänen jälkeläistensä piti lisätä hänen kuoltuaan kirjastoa kaikella, mitä huomattavaa luonnontieteiden, etiikan, politiikan, yhteiskuntaopin, filosofian ja teologian alalla vain ilmestyisi. Hän oli säätänyt summatkin, jotka tätä tarkoitusta varten oli erotettava hänen jättämästään perinnöstä, ja uskonut vanhimman poikansa, Fulgence Adolphe'in, huolehtimaan kirjaston suurentamisesta. Fulgence Adolphe täytti kunnon lapsen tavalla uskollisesti kuuluisan isänsä viimeisen tahdon.

Senaattorin kuoltua joutui tuo suunnaton kirjasto, arvoltaan hyvinkin enemmän kuin kokonainen yhden lapsen perintöosa, jakamattomana hänen kolmelle pojalleen ja kahdelle tyttärelleen, ja René d'Esparvieu, joka sai Rue Garancière'in varrella olevan talon, valittiin hoitamaan noita kalliita kirjakokoelmia. Hänen kaksi sisartaan, rouvat Paulet de Saint-Fain ja Cuissart, vaativat sitten monestikin, että tuo kuollut kapitaali olisi muutettava rahaksi, mutta René ja Gaétan lunastivat yhdessä heidän osuutensa, joten kirjasto pelastui. Jopa otti René d'Esparvieu omantunnonasiakseen lisätäkin kirjastoa sen perustajan toivomuksen mukaisesti. Mutta vuosi vuodelta muuttuivat hänen uudet hankintansa vähäisemmiksi sekä luvultaan että laadultaan, sillä hän arveli henkisen tuotannon Euroopassa olevan rappeutumaan päin.

Gaétan sitä vastoin rikastutti kirjastoa omalla kustannuksellaan kaikenlaisilla niin Ranskassa kuin ulkomaillakin julkaistuilla teoksilla, mikäli hän piti niitä hyvinä, eikä hänen arvostelukykynsä ollutkaan huono, vaikk'eivât veljet myöntäneet hänellä sitä olevan rahtuakaan. Tuon joutilaan ja tiedonhaluisen herran ansiosta pysyivät vapaaherra Alexandre d'Esparvieun kokoelmat yleensä melkeinpä ajan vaatimusten tasolla.

Vielä nykyäänkin on d'Esparvieun kirjasto teologisen, lainopillisen ja historiallisen osastonsa puolesta kaikkein hienoimpia yksityiskirjastoja koko Euroopassa. Siellä saatte tutkia fysiikkaa, tai paremminkin sanoen fyysikkoja, – fysiikan kaikkia haarautumia, – ja metafysiikkaa tai metafyysikkoja, jos nimittäin kaipaatte tuota tiedettä, joka liittyy fysiikkaan ja jolla ei ole parempaa nimeä, koska on mahdotonta määritellä substantiivilla sellaista, jolla ei ole mitään substanssia, vaan joka on pelkkää kuvitelmaa ja unelmaa. Siellä saatte ihailla filosofeja, jotka yrittävät absoluuttisen solutiota ja dissolutiota, määrättömän määrittelyä ja äärettömän äärittelyä. Sieltä, noista suunnattomista hengellisten ja maallisten kirjojen massoista, löydätte kaiken, niin, suorastaan kaiken aina uusiaikaisimpaan ja taitavimpaan pragmatismiin saakka.

Muissa kirjastoissa on ehkä enemmän sellaisia nidoksia, joille ikä tai alkuperä antavat kunnioitettavan arvon, nidoksia, jotka ovat päällysnahkan vivahteiden ja ajan hampaan arpien tähden erikoisen suloisia; siellä tapaatte ehkä kalleuksia, jotka kultaajan rauta on koristellut runsailla verkko- ja pitsikutouksilla, lehvä- ja kukkakiehkuroilla, vertauskuvilla ja vaakunoilla tai jotka hurmaavat asiaan vihityn silmää omituisella, himmeällä patinallaan. Sieltä saattaa löytyä enemmän kuin d'Esparvieun kirjastosta sellaisia käsikirjoituksia, jotka venetsialaisen, flaamilaisen tai tourainelaisen taitelijan sivellin on kaunistanut hienoilla ja elävillä miniatyyreillä. Mutta ainoassakaan kirjastossa ei tapaa niin hyviä ja kauniita painoksia muinaisten ja nykyaikaisten kirjailijain teoksista, sekä hengellisten että maallisten, kuin d'Esparvieun.

Siellä on talletettuna kaikki, mitä meille on antiikista säilynyt. Sieltä löydämme kaikki kirkkoisät, apologeetat ja dekretalistit, kaikki renessanssin humanistit, kaikki ensyklopedistit, koko filosofian ja luonnontutkimuksen.

Niinpä lausuikin kardinaali Merlin, kun hän eräänä päivänä suvaitsi käydä tässä kirjastossa:

"Ei ole ihmisaivoja, joihin noille hyllyille kasatut tiedot mahtuisivat. Onneksi se ei ole tarpeellistakaan."

Ja Monseigneur Cachepot, joka työskenteli usein d'Esparvieun kirjastossa siihen aikaan kuin hän oli vikaarina Parisissa, virkkoi tuon tuostakin:

"Tämä laitos olisi omiaan kasvattamaan monta Tuomas Akvinolaista ja Ariusta, elleivät ihmismielet nykyään olisi menettäneet kaikkea innostustaan hyvään ja pahaan."

Käsikirjoitukset olivat ehdottomastikin tämän mahtavan kokoelman kallein aarre. Niistä on mainittava ensimmäisinä Gassendin, pater Mersenne'in ja Pascalin julkaisemattomat kirjeet, jotka erikoisesti valaisevat meille 1600-luvun henkeä. Niiden jälkeen ei sovi unohtaa hebrealaisia raamattuja, talmudeja, rabbinistisia tutkielmia, joita siellä on sekä painetussa asussa että käsikirjoituksina, aramealaisia ja samarialaisia tekstejä, niin hyvin lampaan nahkalle kuin sykomorisauvoihin piirrettyjä, eikä etenkään noita ikivanhoja ja verrattoman arvokkaita eksemplaareja, jotka kuuluisa Moses de Dina keräsi Egyptistä ja jotka Alexandre d'Esparvieu hankki itselleen halpaan hintaan, kun mainittu hebreisti 1836 kuoli iäkkäänä suuressa kurjuudessa Parisissa.

Kirjastolle oli varattu koko vanhan rakennuksen toinen kerros. Vähäpätöisinä pidetyt teokset, kuten esimerkiksi herra Gaétanin hankkimat protestanttiset raamatunselitykset 1800- ja 1900-luvuilta, oli työnnetty sitomattomina suunnattoman ullakon kätköihin. Katalogi liitteineen käsitti kokonaista kahdeksantoista osaa foliokokoa. Se oli täydellisesti ajan vaatimusten mukainen, ja kirjasto muuten mallikelpoisessa järjestyksessä. Vuonna 1895 oli herra Julien Sariette otettu Agran piispan suosituksesta nuoren Maurice'in kotiopettajaksi ja melkein samaan aikaan d'Esparvieun kirjaston hoitajaksi; hän oli ollut paleografiaa tutkinut arkistomies, ja oli sitä ennen elättänyt köyhänä ja vaatimattomana henkeään tunteja antamalla. Herra Sariette, jolla oli metodista toiminnanintoa ja itsepäisen sitkeä luonne, oli itse luokitellut kaikki tuon jättiläiskokoelman kirjat. Hänen oma keksimänsä systeemi, jota hän sittemmin tarkoin noudatti, oli niin monimutkainen, niissä merkeissä, joilla hän varusti teokset, oli siinä määrin suuria ja pieniä, latinalaisia ja kreikkalaisia kirjaimia, arabialaisia ja roomalaisia numeroita, tähtiä, kaksoistähtiä ja sellaisia koukkuja, joilla aritmetiikassa tarkoitetaan eri suureita ja juuria, että niihin perehtyminen olisi vaatinut paljon enemmän aikaa ja ahertelua kuin koko algebran oppiminen. Ja kun ei ollut ketään, kuka olisi tahtonut tuhlata näiden hämärien symbolien tutkimiseen aikaansa, sillä voihan päivänsä käyttää hyödyllisemmin tutustumalla numeroiden lakeihin, niin jäi herra Sariette ainoaksi olennoksi, joka oli tuosta luokittelusta selvillä. Siitä syystä oli mahdotonta ilman hänen apuaan löytää noiden 360,000 niteen joukosta mitään haluamaansa teosta. Siinä tulos kirjastonhoitajan kiitettävästä innosta! Mutta hän ei ollut siitä suinkaan pahoillaan, vaan päinvastoin oikeinpa tyytyväinen. Sillä hän rakasti kirjastoaan mustasukkaisesti. Joka päivä meni hän sinne säännöllisesti kello seitsemän aamulla, ja istui sitten siellä ison mahonkipöydän ääressä katalogiseeraamassa. Hänen käsialallaan kirjoitetut lappuset täyttivät valtavan, pahvikoteloilla varustetun kaapin, joka seisoi hänen vieressään ja jonka päälle oli asetettu Alexandre d'Esparvieun kipsinen rintakuva: sen tukka liehui tuulessa, katse oli ylevä, poskiparta kuin Chateaubriandilla, huulet kaarevat ja mehevät, rinta avoinna. Tasan kello kaksitoista lähti herra Sariette aterioimaan Neljän Piispan voileipäliikkeeseen, joka oli synkän Rue des Canettes'in varrella ja jossa Baudelaire, Théodor de Banville, Charles Asselineau, Louis Ménard ja eräs suuri espanjalainen, joka oli kääntänyt "Parisin mysteriot" conquistadorien kielelle, olivat aikoinaan pitäneet tapanaan käydä. Oi, nuo ankat, jotka hupaisesti änkättivät ravintolan vanhan, kivestä veistetyn kylttimerkin päällä ja jotka olivat antaneet koko tälle kadulle nimen, ne tunsivat jo erinomaisesti vanhan herra Sariette'in! Tarkalleen neljännestä vailla yksi palasi hän kirjastoonsa ja pysyi sitten siellä koko päivän, kunnes vasta seitsemän aikaan meni jälleen istumaan Neljään Piispaan, nauttiakseen vaatimattoman illallisensa, jonka loistokohtana oli kuivankaperoita luumuja. Joka ilta ruokailuajan jälkeen tuli hänen ystävänsä, Michel Guinardon, yleensä kutsuttu ukko Guinardoniksi, Neljään Piispaan juomaan kahvia ja maistamaan likööriä; hän oli koristemaalari ja taulujenkorjaaja, – tavallisena työnään kirkkomaalausten parantelu, – ja asui ullakkokomerossa Rue Princesse'in varrella. Siinä nyt toverukset pelasivat sitten yhdessä dominoa. Vaikka ukko Guinardon näytti verrattoman nuorelta ja rehevältä, oli hän suorastaan uskomattoman vanha: hän oli tuntenut Chenavardinkin! Hän oli hurjan siveellinen, ja julisti alinomaa vihaansa uuspakanuuden saastaisuutta kohtaan runsaasti riettailla sanoilla höystetyllä kielellä. Hän piti juttelemisesta, ja herra Sariette puolestaan kuunteli mielellään. Kaikkein halukkaimmin puhui Guinardon ystävälleen Saint-Sulpice'in Enkelikappelista, jonka seinämaalaukset olivat paikka paikoin alkaneet lohkeilla; ne sanoi hän kerran vielä korjaavansa, jos Jumala soisi: sillä sen jälkeen kuin kirkko oli erotettu valtiosta, olivat kirkot jääneet tosiaan yksinomaan Jumalan hoitoon, kukaan ihminen ei välittänyt huolehtia pienimmistäkään korjauksista, jotka niissä olisivat olleet aivan välttämättömiä. Mutta hän, Guinardon, tekisi ne kerran ilmaiseksi.

"Pyhä Michael on minun kaimani, suojeluspyhimykseni", sanoi hän, "ja minä kunnioitan erikoisesti hänen kappeliaan."

Kun sitten domino oli pelattu, lähtivät herra Sariette ja ukko Guinardon ravintolasta ja kulkivat rinnatusten poikki Saint-Sulpice'in torin, milloin tyynen yön helmassa, milloin myrskyn pauhatessa, ensinmainittu pienenä ja koukkuisena, toinen vankkana kuin tammi, tuuheaharjaisena kuin jalopeura ja pitkänä kuin pyhä Christophoros. Herra Sariette kiiruhti sitten suoraan kotiinsa, maalarin suureksi harmiksi, sillä Guinardon oli harras jutustelija ja yökulkija.

Seuraavana aamuna kello seitsemältä istui herra Sariette jo kirjastossaan eilisellä paikallaan katalogiseeraamassa. Mutta jos kuka tuli sisään, luimautti hän tulijaan epäluuloisen katseen, sillä hän pelkäsi, että hänen kirjojaan aiottiin lainata. Sydämestään olisi hän sallinut, että hänen meduusan-katseensa, olisi muuttanut kiveksi kaikki virkamiehet, politikoitsijat ja prelaatit, jotka olivat talon isännän ystäviä ja luulivat sillä oikeudella voivansa ottaa silloin tällöin jonkin teoksen kotiinsa; samaan kohtaloon olisi hän tuominnut herra Gaétaninkin, kirjaston hyväntekijän, koska hän kaivoi välistä kirjastosta jotain vanhanaikaista, hemaisevaa herkkua tai julkeaa jumalattomuutta ja vei mukaansa maalle sadepäivien ratoksi; samoin talon rouvankin, joka haki sieltä luettavaa sairaalansa hoidokeille; eikä edes itse herra René d'Esparvieu pelastunut hänen vihaltaan, vaikka hän tavallisesti tyytyi vaatimattomasti vain Siviililakiin ja Dalloziin. Jos herra Sariette menetti pienenkin kirjan muutamaksi tunniksi, tuntui hänestä kuin olisi sydän raastettu hänen rinnastaan. Kieltääkseen lainaamisen niiltäkin, joilla siihen oli suurin oikeus, keksi herra Sariette tuhansia ovelia tai törkeitä valheita, eikä häikäillyt häpäistä omaa mallikelpoista ja valpasta virkaintoaankaan, vaan sanoi jonkin nidoksen, jota hän juuri äsken oli hyväillyt silmillään ja painanut rakkaasti rintaansa vasten, auttamattomasti kadonneen. Ja kun hänen sitten lopulta kuitenkin täytyi luovuttaa jokin kirja, otti hän sen vielä kymmenen kertaa lainaajalta takaisin ja käänteli sitä monesti käsissään ennen kuin sen hellitti.

Hän eli ainaisessa vavistuksessa, että jokin yksilö noista hänen haltuunsa uskotuista pääsisi häneltä karkaamaan. 360,000 niteen säilyttäminen merkitsi hänelle 360,000 tuskaa ja huolta! Välistä heräsi hän keskellä yötä kylmän hien vallassa ja parkaisi pahasti, sillä hän oli nähnyt unissaan tyhjän kolon jollakin kirjakaappinsa hyllyllä.

Hänestä oli kohtuutonta, kauheaa ja musertavaa, jos kirja koskaan liikahti paikaltaan. Moinen ylevyydestä johtunut itaruus suututti kovasti kirjaston omistajaa: herra René d'Esparvieu ei ymmärtänyt mallikelpoisen kirjastonhoitajansa ansioita, vaan piti häntä vanhana narrina. Ukko Sariette ei tietänyt mitään tästä väärästä arvioinnista; mutta jos hän olisi tietänyt, olisi hän kärsinyt mieluummin miten suurta epäsuosiota hyvänsä, kestänyt mitä solvauksia ja haukkumasanoja tahansa kuin olisi sallinut loukata varastojensa koskemattomuutta. Ja hänen väsymättömän valppautensa ja intonsa, niin, tarkemmin sanoen, hänen intohimoisen rakkautensa ansiosta ei d'Esparvieun kirjasto ollutkaan kadottanut yhtään ainoaa lehteä koko sinä aikana, minkä hän oli sitä hoitanut, nimittäin niinä kuutenatoista vuonna, jotka 1912 syyskuun 9 p:nä olivat jääneet menneisyyteen.

III LUKU,

jossa juttu alkaa käydä salaperäiseksi.

Sen päivän iltana kello seitsemän aikaan asetti herra Sariette tapansa mukaan kaikki hyllyiltä otetut kirjat takaisin paikoilleen, ja kun oli huomannut, että koko kirjasto oli hyvässä järjestyksessä, lähti sieltä sulkien oven kahteen lukkoon.

Hän söi päivällisensä kuten aina Neljän Piispan voileipäliikkeessä, luki "Risti"-nimisen sanomalehtensä ja meni kello kymmenen vaatimattomaan asuntoonsa, joka oli Rue du Regardin varrella. Tuolla kelpo miehellä oli hyvä omatunto eikä minkäänlaisia pahoja aavistuksia: hän nukkui yönsä varsin rauhallisesti. Palatessaan seuraavana aamuna täsmälleen kello seitsemän kirjastoon muutti hän etuhuoneessa hyvän takkinsa huonompaan ja vanhaan, joka riippui entisellä paikallaan, seinäkaapissa pesulaitteen luona. Sitten meni hän työkammioonsa, tuttuun huoneeseen, jossa hän oli kuusitoista vuotta kirjoittanut katalogia säntillisesti kuusi päivää viikossa, Alexandre d'Esparvieun ylevän katseen edessä. Kuten muulloinkin suoritti hän tänäkin päivänä yleisen salien tarkastuksen. Hän astui niistä ensimmäiseen ja suurimpaan, jossa teologiaa ja uskontoja käsitteleviä teoksia säilytettiin valtavissa kaapeissa ja jonka kaappien päälle oli asetettu antiikin runoilijain ja kaunopuhujain pronssinvärisiksi patinoidut kipsikuvat. Ikkunankomeroissa oli kaksi suunnattoman suurta globusta, toinen kuvaten maapalloa, toinen taivasta. Mutta kuinka herra Sariette ällistyikään heti siinä salissa! Hän jäykistyi paikalleen, hän ei jaksanut uskoa silmiään. Sinisellä veralla päällystetyllä pöydällä oli kirjoja mullin mallin, toiset vatsallaan, toiset selkä taivasta kohti. Nelitaitteisia oli koottu pöydälle huojuvaan pinoon. Kaksi kreikkalaista sanakirjaa tunkeutui toistensa sisään, muodostaen yhteisolion, joka oli eriskummallisempi kuin ne ihmisparit, joista jumalainen Platon kertoo. Muudan kultareunainen folio haukotteli kita auki ja näytteli ilkeästi kahta koirankorville taitettua lehteään.

Selvittyään jonkin hetken päästä tavattomasta ällistyksestään pääsi kirjastonhoitaja lähemmäksi pöytää ja näki tuossa sekavassa kirjakasassa kaikkein kalleimmat hebrealaiset, kreikkalaiset ja latinalaiset raamattunsa, näki siinä talmudin, joka oli ainoa laatuaan koko maailmassa, näki rabbinistisia tutkielmia, sekä painettuja että käsikirjoituksina, aramealaisia ja samarialaisia tekstejä, synagoogain käsikirjoitusrullia, ja arvokkaimmat Israelin kirjalliset muistomerkit mitä tunnettiin: kaikki nurin narin heiteltyinä ja huolimattomasti auki jätettyinä.

Tässä oli arvoitus, jota herra Sariette ei jaksanut käsittää ja jota hän kuitenkin koetti ratkaista! Miten iloiseksi hän olisi tullut, jos olisi saattanut otaksua, että herra Gaétan, jolla ei yleensä ollut minkäänlaisia vakavia periaatteita, vaan joka otti itselleen pahoja vapauksia kirjastoa kohtaan ja anasti sieltä Parisissa käydessään mitä ikinä vain halusi, olisi ollut tämän kauhean sekamelskan aiheuttaja! Mutta ikävä kyllä oli herra Gaétan juuri silloin matkalla Italiassa. Tuokion asiaa pohdittuaan arveli herra Sariette, että itse René d'Esparvieu olisi ehkä eilen illalla myöhään saattanut käydä kirjastossa: hän oli voinut lainata avaimet Hippolyte'ilta, kamaripalvelijalta, joka oli kaksikymmentäviisi vuotta siivonnut toista kerrosta ja pitänyt järjestyksessä ullakkoa. Mutta eihän herra René d'Esparvieu koskaan tehnyt työtä öiseen aikaan, eikä hän sitä paitsi osannut hebreaa! Sen sijaan oli hän kenties kuljettanut tai oli antanut päästää kirjastoon jonkun papin, ehkä jonkun äskettäin Jerusalemista tulleen munkin, jonkun Parisiin matkallaan poikenneen, eksegeesiin innostuneen orientalistin. Mahdollisena piti herra Sariette sitäkin, että apotti Patouille, joka harrasti tieteilemistä ja jolla oli tapana taittaa koirankorvia kirjoihin, oli yht'äkkiä saanut päähänsä karata raamattujen ja talmudilaisten tekstien kimppuun, varmaankin haluten kerrankin iskeä kyntensä niin että tuntuu koko Semin heimon saastaiseen sieluun. Tuokion epäili hän myöskin vanhaa kamaripalvelijaa, Hippolyte'iâ: olihan mies lakaissut kirjastoa ja pyyhkinyt sieltä pölyjä kokonaisen neljännesvuosisadan, joten opin pöly oli voinut vaikuttaa häneen kovin tuhoisesti, tehdä hänet liian uteliaaksi ja omituiseksi. Olisikohan Hippolyte todellakin omassa korkeassa persoonassaan viime yönä kuun valossa turhaan tirkistellyt noita hänelle käsittämättömiä hieroglyfejä, ja tullut siinä hulluksi? Niin, kuvittelipa herra Sariette sellaistakin mahdollisuutta, että nuori Maurice oli yöllä klubistaan tai jostakin kansallismielisestä kokouksesta palattuaan raastanut nuo juutalaisten kirjat hyllyiltä ja nakellut niitä sinne tänne pelkästä kiukusta vanhaa Jaakoppia ja hänen nykyistä siementänsä kohtaan, sillä tunnustihan tämä jalosukuinen nuorukainen olevansa ankara antisemiitti eikä seurustellut muiden juutalaisten kanssa kuin antisemiittien, jollainen hän itsekin oli. Moiset kuvittelut perustuivat kyllä kaikki otaksumiin, mutta eihän herra Sariette voinut saada sielun rauhaa, vaan hänen täytyi uskotella väkisinkin vaikka mitä merkillistä. Innokas kirjojen vartija tahtoi välttämättä päästä asiasta selville ja kutsui sen vuoksi puheilleen kamaripalvelijan.

Hippolyte ei tietänyt mistään mitään. Talonmiestäkin kuulusteltiin, mutta hänkään ei kyennyt johtamaan jäljille. Palvelijoista ei kukaan ollut kuullut liikettä kirjastosta. Herra Sariette meni nyt alas itsensä herra René d'Esparvieun puheille, joka otti hänet vastaan työhuoneessaan, aamutakissa ja yömyssy päässä, kuunteli hänen juttuaan sen näköisenä kuin ainakin mies, josta oli ikävää kallistaa korvaansa sellaisille tyhmyyksille, ja antoi hänen lähteä virkkaen hänelle vain seuraavat, ilkeän säälivät sanat:

"Älkää touhutko joutavaa, herra Sariette, voitte olla varma, että kirjat olivat tänä aamuna samassa paikassa, minne ne eilen jätitte."

Herra Sariette tiedusteli asiaa vielä pariinkymmeneen kertaan, mutta siitä ei tullut sen selvempää, ja hän oli niin levoton, ettei saanut yöllä unta silmäänsä. Kun hän seuraavana aamuna kello seitsemältä meni sfäärien ja rintakuvien saliin, näki hän siellä kaikki paikallaan, ja huokasi jo helpotuksesta. Mutta sitten hänen sydämensä alkoi jyskyttää pakahtuakseen: hän oli yht'äkkiä huomannut, että uunin reunalle oli sittenkin kannettu ja jätetty levälleen eräs 8-taitteinen koruteos. Lehtien välissä oli vielä puksipuinen paperiveitsi, jolla niitä oli leikattu auki: kirja oli nimittäin uusi, nykyaikainen, väitöskirja, kahden eri Genesis-toisinnon vertailu, tutkielma, jossa nuo kaksi eri tekstiä oli painettu rinnakkain samalle sivulle. Sariette oli karkoittanut sen ullakolle eikä ollut milloinkaan noutanut sitä sieltä käsille, sillä kukaan herra d'Esparvieun seurapiiristä ei ollut kyllin utelias halutakseen tietää, mikä osuus oli ollut pyhän raamatun ensimmäisen kirjan syntymiseen monoteistisillä miehillä ja mikä polyteistisillä. Teokseen oli herra Sariette piirtänyt merkin R. 3214 VIII/2. Ja suureksi tuskakseen näki hän nyt, että olipa kirja luetteloitu vaikka miten näppärästi hyvänsä, saattoi se eksyä ja karata määrätystä säilytyspaikastaan.

Koko kuukauden oli pöytä sitten joka päivä kasattu täyteen kirjoja. Latinalaiset ja kreikkalaiset oli viskottu sekaisin hebrealaisten kanssa. Herra Sariette mietiskeli, eivätköhän varkaat olleet syynä tähän myllerrykseen: olivathan ne saattaneet tunkeutua sisään paloluukuista, haluten varastaa joitakin kalleuksia tai harvinaisuuksia. Mutta hän ei keksinyt mitään merkkejä, että taloon olisi murtauduttu, eikä nähnyt pienintäkään esinettä kadonneen, niin huolellisesti kuin hän tarkastikin kaikki paikat. Hänen päänsä meni siitä aivan sekaisin. Ja niinpä arveli hän, että kenties oli jokin apina tullut katolle ja laskeutunut kirjastoon savutorven kautta tyydyttääkseen matkimishaluaan. Ovathan apinat varsin taitavia apinoimaan ihmisten askareita, ja tämä oli tahtonut olla muka tiedemies, ajatteli hän. Hän tunsi nuo eläimet etupäässä vain Watteaun ja Chardinin maalauksista, joten kuvitteli, että ne osaisivat mukailla ihmisen liikkeitä, jäljitellä ihmisten luonteitakin aivan yhtä hyvin kuin harlekiinit, scaramouche'it ja italialaisen komedian zerlinit ja tohtorit. Niin, hän näki mielessään apinain käyttelevän erinomaisen taitavasti maalarin siveltimiä ja palettia, näki niiden survovan huhmaressa rohdoksia ja tutkivan sulattimon ääressä jotain vanhaa alkemistista käsikirjaa. Ja kun hän sitten eräänä onnettomana aamuna huomasi erään monikielisen, sinisiin nahkakansiin sidotun raamatun kolmannen niteen lehdellä kamalan mustetahran – sellaisen törkeän pahoinpitelyn raamatussa, joka oli koristettu kreivi Mirabeaun vaakunalla, ei hän enää laisinkaan epäillyt, että apinat ne sen ilkityön olivat tehneet. Apina oli muka ryhtynyt kirjoittamaan reunamuistutuksia, ja oli kaatanut mustepullon. Se mahtoi olla jonkin tiedemiehen apina...

Tuo ajatus kasvoi suorastaan päähänpiintymäksi. Herra Sariette alkoi tutkia, miten hänen kaupunginkorttelinsa oli rakennettu ja mitä väkeä siinä asui; nyt oli välttämättä päästävä ensinnäkin selville d'Esparvieun talon ympäristöstä. Sen jälkeen eteni hän vähän kauemmaksi, läheisille kaduille, ja kysyi siellä joka portilla, oliko talossa apinoita. Hän haastatteli talonmiehiä ja talonmiesten vaimoja, silittäjättäriä, palvelijattaria, kuulusteli rajasuutarin, hedelmiä kaupustelevan eukon, lasinleikkaajan, pari kirjakauppa-apulaista, pastorin, kirjansitojan, kaksi poliisikonstaapelia ja kaikki lapset. Ja se tulos tästä tutkimuksesta ainakin oli, että hän koki, kuinka erilaisia saman kansan eri yksilöt ovat luonteeltaan ja sydämeltään, sillä hänelle annetut vastaukset eivät olleet liioin samanlaisia: toiset olivat hyvin tuikeita, toiset lauhkeita, toiset törkeitä, toiset kohteliaita, muutamat vilpittömiä, muutamat ivallisia; niitä oli perinpohjaisia ja lyhyitä, olipa aivan mykkiäkin. Mutta etsimästään elukasta ei hän tavannut päätä ei häntää, – kunnes sitten punatukkainen, teerenpilkkuinen tyttö, joka hoiti vartijan virkaa Rue Servandoni'n varrella eräässä vanhassa talossa, sanoi hänelle portieerinhuoneessa:

"Kyllä, täällä on apina. Sen omistaa herra Ordonneau. Tahdotteko nähdä sitä?"

Ja odottamatta vastausta vei tyttö ukon pihan perälle, jossa oli jonkinlainen koju. Siellä kökötti mädäntyneellä olkikasalla ja vanhan peitteen riekaleilla vilusta tutiseva makako-apina, joka oli sidottu keskeltä ruumista kahleisiin. Se ei ollut viisivuotiasta lasta isompi. Sen sinertävässä naamassa, ryppyisessä otsassa ja ohuissa huulissa väikkyi kuoleman alakuloinen ilme. Se loi vieraaseen keltaiset silmänsä, joissa välkähti vielä vilkkautta. Sitten otti se pienillä, kuivilla sormillaan maasta porkkanan, nosti sen huulilleen ja heitti heti pois. Tähysteltyään tuokion noita kahta tulijaa käänsi se katseensa heistä, ikäänkuin ei olisi ihmisiltä ja elämältä enää mitään toivonut. Se kyyristyi kasaan, käänsi toisen polvensa käteensä, eikä sitten enää hievahtanutkaan, mutta tuon tuostakin täristi kuiva yskä sen rintaa...

"Se on Edgard", sanoi tyttö. "Se on kyllä myötävänä..."

Mutta kirjoihin rakastunut vanhus, joka oli jo valmistautunut antamaan ilkeän vihollisensa, tuon antibibliofiilisen hirviön, tuntea koko vihansa ja kostonsa kamaluutta, seisoi siinä heikon, onnettoman ja tuiki toiveettoman pikku olennon edessä hämmästyksen vallassa, surullisena ja outo ahdistus sielussaan. Nuo melkein inhimilliset kasvot, jotka surusta ja kärsimyksestä olivat tulleet tavallistakin enemmän ihmiskasvojen näköisiksi, järkyttivät syvästi hänen mieltään. Hän myönsi erehtyneensä:

"Antakaa anteeksi", virkkoi hän ja painoi päänsä kumaraan.

IV LUKU

on lyhyt, mutta ylevä, sillä se vie meidät aisteilla havaittavan maailman ulkopuolelle.

Meni kaksi kuukautta. Kun epäjärjestyksistä ei tullut loppua, alkoi herra Sariette ajatella vapaamuurareita. Kaikissa lehdissä, joita hän nyt luki, vilisi heidän rikoksiaan. Apotti Patouille uskoi heidän pystyvän vaikka miten mustiin ilkitöihin ja arveli heidän suunnittelevan koko kristikunnan tuhoamista. Nykyään olivat he päässeet vallan korkeimmille huipuille; he olivat herroina kaikissa valtion ylemmissä virkakunnissa, he johtivat parlamenttia, ja viisi heitä oli ministereinä. Elysée-palatsi oli heidän hallussaan. Annettuaan äskettäin murhata tasavallan presidentin hänen isänmaallisen mielenlaatunsa vuoksi toimittivat he tuon katalan teon suorittajat ja sen todistajat jäljettömiin. Tuskin meni päivääkään, ettei Parisi saanut kauhistua jotakin uutta, loosheissa valmistettua salaperäistä murhaa. Ne olivat tositapahtumia, joita oli mahdoton epäillä. Mutta millä tavoin he olivat voineet päästä kirjastoon? Sitä ei herra Sariette jaksanut käsittää. Ja mitä varten he sinne tunkeutuivat? Miksi he kärkkyivät kirkon alkuaikojen historian ja pyhän muinaisuuden kimppuun? Mitä jumalattomia juonia he hautoivat? Tuntemattomuuden varjo peitti heidän hirveitä aikomuksiaan. Katolilainen arkkivaari joutui Hiramin poikain silmien vartioimana sellaiseen kauhuun, että tuli sairaaksi.

Taudista toinnuttuaan päätti hän viettää yhden yön tuossa paikassa, jossa noita peloittavia salaisia asioita tapahtui, ja koettaa saada ovelat ja mahtavat vihollisensa kiinni itse teossa. Se päätös ei ollut mikään leikin asia, sillä herra Sariette oli kovin arka mies.

Tietysti hän pelkäsi, koska oli ruumiiltaan heikko ja sitä paitsi hermostunut. Kun kaupunki tammikuun 8 päivänä kello yhdeksän illalla lumipyryn ulkona ryöpytessä valmistautui asettumaan makuulle, meni herra Sariette muinaisilla runoilijoilla ja filosofeilla koristettuun saliin, sytytti kelpo tulen kamiinaan ja istuutui itse tulen ääreen nojatuoliin, sovittaen peiton polviensa ympärille. Pienellä pöydällä, joka oli käden ulottuvilla, paloi lamppu, ja sen vieressä oli kannu mustaa kahvia ja Maurice-nuorukaiselta lainattu revolveri. Herra Sariette koetti lukea lehteään, Ristiä, mutta kirjaimet hyppivät hänen silmissään. Silloin alkoi hän tuijottaa kalseasti eteensä saliin, ei nähnyt muuta kuin pimeyttä ja kuuli ainoastaan tuulen kohinan; ja siihen hän nukkui.

Kun hän heräsi, oli tuli kamiinasta sammunut; lamppu samoin, levittäen vielä ilkeää käryä. Pimeässä hänen ympärillään häilähteli heikkoa, fosforimaista hohdetta ja maidonvalkeaa valoa. Hän oli huomaavinaan liikettä pöytänsä ääressä. Kauhu täytti hänet niin, että vilu karmi selkäpiitä, mutta päätös oli kuitenkin voimakkaampi kuin pelko, joten hän nousi ylös, meni pöydän luo ja haparoi kädellään pöytää. Hän ei nähnyt siinä mitään: äskeiset valonhohteetkin olivat hävinneet. Mutta hän tunsi sormillaan, että pöydällä oli avattuna suuri, 2-taitteinen foliantti. Hän tahtoi painaa kirjan kiinni, mutta se teki vastarintaa, ja se kohosi ilmaan ja antoi varomattomalle kirjastonhoitajalle kolme kovaa iskua päälakeen. Herra Sariette kaatui pyörtyneenä permannolle...

Siitä alkaen menivät asiat yhä pahemmalle tolalle. Teokset karkasivat entistä hurjemmin niille määrätyiltä paikoilta, ja välistä oli niitä mahdoton saada enää hyllyille takaisin, sillä ne olivat kokonaan hävinneet. Joka päivä totesi herra Sariette uusia auttamattomia vahingoita. Bollandistit olivat nyt vajanaiset, kolmekymmentä nidettä eksegeesiä puuttui. Herra Sariette-parkaa tuskin tunsi enää entiseksi mieheksi: hänen päänsä oli kutistunut nyrkin kokoiseksi ja tullut keltaiseksi kuin sitruuna; kaulansa venyi luonnottomasti, olkapäänsä painuivat kasaan; vaatteet roikkuivat hänen päällään niinkuin seipääseen ripustettuina. Hän ei syönyt nykyään mitään, vaan tuijotti Neljän Piispan voileipäliikkeessä istuessaan pää painuksissa ja synkin ilmein lautaseensa, jossa pari luumua lepäsi surullisessa mehussaan, eikä nähnyt noita herkkujaan. Hän ei kuullut, kun ukko Guinardon ilmoitti hänelle riemuiten pääsevänsä nyt viimeinkin korjaamaan Delacroix'n maalauksia Saint-Sulpice'in Enkelikappelissa.

Mutta herra René d'Esparvieu vastasi onnettoman konservaattorin hälyytyksiin ainoastaan kuivasti:

"Ne kirjat ovat sotkeutuneet toisten joukkoon, eivätkä hävinneet. Etsikää vain tarkkaan, herra Sariette, kyllä ne löytyvät."

Mutta ukon selän takana virkkoi hän:

"Sariette-raukan päässä alkavat ruuvit mennä hiukan löysälle."

"Minäkin luulen, että hän tulee jo lapselliseksi", myönsi apotti Patouille.

V LUKU,

jossa saamme Saint-Sulpice'in Enkeli-kappelin johdosta aiheen lausua mietelmiämme taiteesta ja teologiasta.

Pyhien enkelien kappeli, joka on Saint-Sulpicekirkossa sisään astuttaessa heti oikealla puolella, oli peitetty tilapäisellä lautaseinällä. Apotti Patouille, Maurice, hänen setänsä Gaétan ja herra Sariette ryömivät kappeliin matalasta ovesta, joka oli jätetty lautaseinään, ja näkivät ukko Guinardonin seisomassa ylhäällä tikapuittensa päässä kasvot Heliodorokseen päin. Taiteilijavanhuksella oli kaikki tarvittavat työvälineet ja -aineet ympärillään, ja hän täytteli parast'aikaa valkealla kitillä pitkää rakoa, joka oli halkaissut Oniaksen, ylimmäisen papin, kahtia. Tikapuiden juurella seisoi Zéphyrine, Paul Boudryn erikoisesti rakastama malli, Zéphyrine, joka oli antanut niin monille Magdaleenoille, Margareetoille, vedenneidoille ja ilmattarille kultaisen tukkansa ja helmiäisenä hohtavat olkapäänsä, samainen Zéphyrine, jonka kerrottiin olleen keisari Napoleon III:n rakastajattarena. Nyt hän oli jo vanha, karkea tukka riippui sekaisin, kasvot olivat harmaat ja lakastuneet, silmät pullistuneet ja punaiset, leuka pitkiä haivenia kasvava; hän näytti paljon vanhemmalta kuin ukko Guinardon, jonka elämäntoverina hän oli ollut jo enemmän kuin puolen vuosisataa. Zéphyrine oli tuonut eväskorissa maalarille aamiaista.

Valo ulkoa kuulsi kappeliin sameasti, langeten vinosti lyijylasituksella ja rautasäleillä varustetun ikkunan kautta, mutta siitä huolimatta loistivat Delacroix'n värit häikäisten ja hänen ihmishahmojensa ja enkeliensä ihon hohde kilpaili ukko Guinardonin paistavan juoponnaaman kanssa, joka näkyi tällä hetkellä korkealta erään temppelinpylvään päästä. Noita Enkelikappelin seinämaalauksia oli aikoinaan naurettu, pilkattu ja häväisty, mutta nykyään ovat ne saavuttaneet saman klassillisen maineen ja kuolemattomuuden kuin Rubensin ja Tintoretton mestariteokset.

Parrakas ja pitkätukkainen ukko Guinardon muistutti ikäänkuin neron luomuksia hävittävää Aikaa. Niinpä huusikin Gaétan hänelle pelästyneenä:

"Olkaa varovainen, herra Guinardon. Älkää raaputtako pois liikaa."

Taitelija rauhoitti häntä:

"Olkaa huoletta, herra d'Esparvieu. Minä en tosin itse maalaa tähän tapaan. Minun taiteeni on luonteeltaan ylevämpää. Seuraan Cimabuen, Giotton, Beato Angelicon suuntaa; en rakasta Delacroix'ta. Katsokaahan tätä osaa: siinä on liiaksi vastakohtia ja ristiriitaisuutta, joten se ei kehitä todella pyhää vaikutelmaa. Tosin sanoo Chenavard, että kristillisyys suosii pittoreskia, mutta Chenavard oli hulttio, jolla ei ollut oikeaa uskoa, hän oli jumalankieltäjä... Näettehän, herra d'Esparvieu: minä kittaan halkeaman umpeen ja liimaan paikoilleen irti kohonneet väriläiskät. Siinä koko työni... Vahingot, jotka johtuvat seinien laskeutumisesta tai vielä uskottavammin seismisestä tärähdyksestä, rajoittuvat varsin pienelle alalle. Tämä aivan kuivalle pinnalle suoritettu öljyväri- ja vahamaalaus on lujempaa kuin siihen aikaan saatettiin aavistaakaan. Minä näin Delacroix'n tekevän tätä työtä. Hän oli luonteeltaan kiihkeä ja rauhaton, joten hän komponeerasi kuin kuumeessa, pyyhki pois ja maalasi yhä vain lakkaamatta. Mutta hänen mahtava kätensä oli välistä lapsellisen kömpelö. Nämä seinämaalaukset julistavat neron mestaruutta ja todistavat taidekoulun oppilaan kokemattomuutta. On ihme, että ne pysyvät ollenkaan koossa."

Ukko lopetti ja alkoi jälleen kitata halkeamaa. "Kuinka klassillinen ja traditionelli koko kompositio kuitenkin on", virkkoi Gaétan. "Aikoinaan pidettiin sitä ällistyttävän uutena. Nyt näemme siinä ainoastaan joukon vanhoja italialaisia muotoja."

"Minä voin olla oikeudenmukainen, siihen ylellisyyteen minulla on edellytykset", jatkoi taitelija pitkiltä tikapuiltaan. "Delacroix eli jumalattomana ja uskonnollisia asioita herjaavana aikana. Mutta vaikka hän olikin dekadenssikauden maalari, oli hänessä jonkinmoista suuruutta ja henkistä ylpeyttä. Hän oli yleensä omaa aikaansa parempi. Mutta uskoa, sydämen yksinkertaisuutta ja puhtautta häneltä puuttui. Voidakseen nähdä ja kuvata enkeleitä täytyy taitelijalla itsellään olla enkelien ja primitiivisten mestarien avut; hänellä täytyy olla eräs hyve, jota minä, Jumalan avulla, olen parhaani mukaan koettanut toteuttaa, nimittäin siveellisyyden hyve."

"Pidä suusi olikko, samanlainen sika sinä olet kuin muutkin!"

Näin huudahti Zéphyrine, sillä hän oli tänä aamuna nähnyt rakastajansa halailevan portaissa leivänmyöjättären tytärtä, nimeltä Octavie, ja oli mustasukkainen tuolle kaunottarelle, joka säteili tuhruisena kuin mikäkin Rembrandtin morsian. Päivät, jolloin Zéphyrine oli sokeasti rakastunut Micheliin, olivat kauan sitten menneet, mutta rakkaus ei naisen sydämestä ollut sammunut.

Ukko Guinardon vastasi tuohon mairittelevaan solvaukseen pelkästään salaa hymyillen ja loi silmänsä ylös arkkienkeli Michaeliin, joka ratsasti kunniansa kirkkaudessa taivaansininen panssari yllään ja punertavan-kultainen kypäri päässä.

Sillä välin oli apotti Patouille nostanut hattunsa kasvojensa eteen, niin että voi helpommin nähdä ikkunasta suoraan silmiin lankeavassa valossa maalauksia. Luomiaan siristellen katseli hän nyt vuorotellen Heliodorosta, jota enkelit suomivat ulos temppelistä, demoneja tuhoavaa pyhää Michaelia ja Jakobin painia enkelin kanssa.

"Kaunistahan tämä on", mutisi hän viimein. "Mutta miksi on maalari kuvannut näille seinille enkeleitä ainoastaan suuttuneessa mielentilassa? Tarkastelinpa kappelia miltä puolelta tahansa, niin näen siellä pelkästään taivaallisen vihan palvelijoita, jumalallisen koston airuita. Jumala tahtoo kyllä, että häntä on pelättävä, mutta tahtoo myöskin, että häntä tulee rakastaa. Meitä tyydyttäisi, jos löytäisimme näillä seinillä myöskin jumalallisen armon ja rauhan lähettiläitä. Olisimme onnellisia, jos näkisimme tuossa sen seraphimin, joka kosketti Jesaian huulia ja puhdisti siten hänet, pyhän Raphaelin, joka antoi Tobiaalle jälleen hänen näkönsä, Gabrielin, joka ilmoitti Maarialle lihaksitulemisen mysteerion, enkelin, joka päästi pyhän Pietarin kahleista, cherubimit, jotka kantoivat pyhän Katarinan ruumiin Sinain vuoren huipulle. Mutta ennen kaikkea ilahduttaisi meidän katsettamme nähdä täällä niitä taivaallisia suojelushenkiä, jotka Jumala antaa kaikille hänen nimeensä kastetuille ihmisille. Meillä on jokaisella suojelusenkeli; se kulkee aina vieressämme ja tukee ja lohduttaa meitä. Miten suloista mahtaisikaan olla ihailla tässä kappelissa noita hurmaavan kauniita ja rakastettavia olentoja!"

"Aivan niin, herra apotti, täytyy myöntää, että olette oikeassa", huomautti Gaétan. "Delacroix ei ollut hellämielinen. Isä Ingres ei ollut aivan väärässä, kun väitti, että tämän suuren taitelijan maalaukset käryävät tulikiveltä. Katsokaahan vain noita enkeleitä, jotka ovat niin synkän häikäiseviä, noita tuimia, ylpeitä androgyynejä, noita julmia nuorukaisia, jotka iskevät Heliodorosta kostavilla raipoillaan; katsokaa luota mystillistä painiskelijaa, joka rupeaa patriarkan reiteen..."

"No no, se ei ole raamatussa mikään tavallinen enkeli", keskeytti apotti Patouille; "jos se on enkeli, niin on se Luoja-enkeli, Jumalan iankaikkinen poika.

"Ihmettelen, ettei kunnioitettava Saint-Sulpice'in kirkkoherra, joka uskoi Eugène Delacroix'lle tämän kappelin koristelun, ilmoittanut hänelle, että patriarkan symbolistinen taistelu sen kanssa, joka ei sanonut hänelle nimeään, tapahtui yöllä pilkko-pimeässä ja että tämä aihe ei ole laisinkaan paikallaan täällä, koska se esittää vertauskuvallisesti Jesuksen Kristuksen ihmiseksi tulemista. Parhaatkin taiteilijat eksyvät harhapoluille, jos he eivät saa joltakin arvovaltaiselta kirkonmieheltä tietoja kristillisestä ikonografiasta. Kristillistä taidetta on käsitelty sangen monissa tutkimuksissa, kuten epäilemättälcin tiedätte, herra Sariette."

Herra Sariette mullisteli hajamielisenä silmiään. Nyt oli kolmas aamu tuosta öisestä seikkailusta, joka kirjastossa oli sattunut. Kuitenkin pingoitti hän tarkkaavaisuuttaan, kun arvokas hengenmies alkoi puhua hänelle, ja vastasi:

"Näissä kysymyksissä voidaan edullisesti turvautua sellaisiin tutkijoihin kuin Molanus, De historia sacrarum imaginum et picturarum, Noël Paquot'n toimittama laitos, Louvain 1771, ja kardinaali Federigo Borromeo, De pictura sacra, ynnä Didronin ikonografiaan, joskin viimeksimainittuun teokseen täytyy suhtautua varovasti."

Nämä sanat virkettyään vaipui herra Sariette jälleen äskeiseen äänettömyyteensä. Hän mietti pahoin hävitettyä kirjastoaan. Apotti Patouille jatkoi:

"Sitä vastoin tulee myöntää, että taiteilija on onnistunut kuvatessaan täällä, Rafaelin esikuvia noudattaen, miten taivaan lähettiläät rankaisivat Heliodorosta, jos nimittäin tähän kappeliin oli välttämättä saatava esimerkkejä enkelien pyhästä vihasta. Syyrian kuninkaan Seleukoksen käskystä aikoi Heliodoros ryöstää Jerusalemin temppelissä säilytetyt aarteet, mutta silloin löi häntä enkeli, joka oli puettu kultaiseen panssariin ja ratsasti komeasti satuloidulla hevosella. Kaksi muuta enkeliä suomitsi häntä raipoilla. Hän syöksyi ratsun selästä maahan, kuten herra Delacroix tuossa meille kuvaa, ja iankaikkinen pimeys ympäröi hänet. Tasavallan poliiseille ja kirkon omaisuutta takavarikoiville, pyhiä asioita häpäiseville viskaaleille olisi terveellistä nähdä tämä varoittava esimerkki. Heliodoroksia on maailmassa aina, mutta heidän sopii tietää, että joka kerta, kun he satuttavat kätensä kirkon omaisuuteen, joka on köyhien omaisuutta, lyövät enkelit heitä raipoilla ja sokaisevat heidät. Minun mielestäni olisi tämä seinämaalaus tai vielä paremminkin Rafaelin samaa aihetta käsittelevä taulu toimitettava pieninä värijäljennöksinä kaikille koululapsille."

"Setä", sanoi Maurice haukotellen, "nuo ovat minusta tyhmiä rustauksia. Matisse ja Matzinger ovat parempia."

Hänen ällistyttäviä sanojaan ei kuultu, vaan ukko Guinardon ennusteli ylhäältä tikapuiltaan:

"Ainoastaan primitiiviset taiteilijat näkivät taivaat avoinna. Kauneutta ei löydy muualla kuin 13:nnen ja 14:nnen vuosisadan välillä. Antiikki, epäpuhdas antiikki, jonka turmiollinen vaikutus alkoi tarttua 16:nnen vuosisadan henkiin, johti runoilijat ja maalarit rikollisiin ajatuksiin ja tahraisiin mielikuviin, törkeään siveettömyyteen, sikamaisuuteen. Kaikki renessanssin maalarit olivat sikoja, Michelangelo niinkuin muutkin."

Kun ukko Guinardon näki, että Gaétan aikoi lähteä kirkosta, muutti hän kasvonsa lauhkeampaan muotoon ja kuiskasi hänelle kahdenkeskisenä asiana:

"Herra Gaétan, ellei teitä peloita kiivetä viidenteen kerrokseen, niin käykäähän minun poksissani. Minulla on siellä pari kolme somaa öljymaalausta, joista tahtoisin päästä ja joiden luulisin olevan teistä mielenkiintoisia. Hyvää, aitoa, rehellistä tavaraa! Näyttäisin teille muun muassa erään pikku Baudouinin, joka on niin hemaiseva ja hepsakka, että vesi tulee kielellenne."

Gaétan tuskin kuuntelikaan näitä sanoja, vaan lähti ulos, ja laskeutuessaan kirkon portaita ja kääntyessään sitten Rue Princesse'ille uskoi hän kirjastonhoitajalle, joka parhaiksi sattui olemaan siinä käsillä, miten hän inhosi tuon vanhan maalarin esteettisiä teorioita; uskoi niinkuin tällä hetkellä olisi uskonut kenelle ihmiselle tahansa, taikka vain puille, kaasulyhdyille, koirille, pelkälle omalle varjolleenkin:

"Mitä se ukko Guinardon höpisee kristillisestä taiteestaan ja primitiivisistä maalareistaan! Kaikki, mitä taiteilija taivaasta tietää, on otettu maailmasta: Jumala, neitsyt Maaria, pyhimykset ja pyhättäret, pilvet ja valaistukset. Menkäähän Bonnat'n museoon Bayonne'issa ja katsokaa Ingres'in harjoitelmia, jotka hän teki Dreux'n kappelin ikkunamaalauksiksi! Ennen kuin Ingres valmisti lyijylasitusmallinsa, piirsi hän luonnoksia alastomien naisten mukaan, sangen herkkiä ja varmatekoisia; ne ovat nyt tuossa museossa hänen monien muitten töittensä joukossa. Ja luonnoksiinsa kirjoitti hän varmuuden vuoksi, ettei olisi totuutta unohtanut: Neiti Cécile, ihailtavat sääret ja reidet. Ja saadakseen neitinsä muuttumaan pyhimyksettäreksi pisti Ingres hänen ylleen hameen, viitan ja harson, ja siten hän tytön ilmeisesti häpäisi, sillä Lyonin ja Genovan kalliit kankaat ovat halpoja nuoren, ruusunpunaisen ja elävää verta hohtavan naisen ihon rinnalla. Kauneimmatkin korupuvut ovat surkeita, jos niitä vertailee ihanan ruumiin viivoihin, ja vaatetus yleensä on kypsälle ja haluja herättävälle lihalle ansaitsematon häväistys ja mitä katkerin nöyryytys."

Gaétan ei huomannut astuvansa Rue Garancière'in riitettä ritiseviin rapakkoihin, vaan jatkoi innoissaan:

"Ukko Guinardon on vaarallinen idiootti. Hän haukkuu antiikkia, pyhää antiikkia, jolloin ajat ja jumalat olivat hyviä. Sitä vastoin ylistelee hän sellaista aikakautta, jona maalarien ja kuvanveistäjäin täytyi oppia jälleen kaikki alusta. Todellisuudessa on kristinoppi ollut taiteelle pelkäksi haitaksi, sillä se ei ole suosinut alastoman tutkimista. Taidehan on luonnon kuvaamista, ja kaikkein ylevintä luonnossa on ihmisen ruumis, alastomuus."

"Sallikaahan, suvaitkaa..." koetti herra Sariette supista. "Onhan sitä hengellistäkin kauneutta, niin sanoaksemme sisällistä kauneutta, jota kristillinen taide Fra Angelicosta alkaen aina Hippolyte Flandriniin..."

Mutta Gaétan ei kuunnellut, vaan sinkosi sangen kiivastelevia sanojaan vanhan kadun kiviin ja taivaalle, jossa lumisen värisiä pilviä kulki hänen päänsä päällä:

"Primitiivisistä maalareista on mahdotonta esittää kokonaisarvostelua, sillä he ovat niin erilaisia. Tuo vanha hupsu mätkii heidät kaikki yhteen kasaan. Cimabue on pilalle mennyt byzantilainen. Giottossa huomaa valtavaa neroutta, mutta hän ei osaa piirtää ja antaa niinkuin lapset kaikille henkilöilleen samat kasvot. Tietysti on italialaisissa primitiivisissä iloa ja suloa, koska he ovat kerran italialaisia. Venetsialaisilla on kaunis väriaisti. Mutta lopultakin ovat he ainoastaan taitavia käsityöläisiä, jotka eivät oikeastaan maalaa, vaan muovailevat ja kultaavat. Teidän Beato Angeliconne paletti ja mieli ovat minulle liian hempeälaatuisia. Mitä flaamilaisiin tulee, ovat he kylläkin hiukan toista maata. Heillä on kätevyyttä, ja ammattitaitonsa puolesta ovat he suorastaan kiinalaisten lakeeraajain tasalla. Van Eyck-veljesten tekniikka on hämmästyttävä. Mutta kuitenkaan en minä näe esimerkiksi 'Karitsan palvelus'-nimisessä taulussa sitä mystillistä lumovoimaa, jonka vuoksi sitä kehutaan. Siinä on jokainen kohta suoritettu ehdottoman moitteettomasti, mutta tunnepohja on matala ja esitettävä rumaa. Memling on kenties liikuttava, mutta hän ei luo mitään muuta kuin rampuuden ja rujouden kuvia, ja hänen neitsyidensä ja pyhimysnaistensa kalliiden, raskaiden ja kömpelöiden pukujen alla aavistaa kurjan rumia naisvartaloita. Rogier van der Weyden ei ole minusta Memlingiä parempi suinkaan siitä syystä, että hän otti myöhemmin nimekseen Roger de la Pasture, tullen ranskalaiseksi. Mutta tuo Rogier eli Roger ei ole niin typerä kuin Memling; sen sijaan on hän vieläkin synkempi, ja hänen luja tekotapansa tehostaa kankaalla erikoisesti muotojen viheliäisyyttä. Merkillinen hairahdus on, että sellaiset ihmiset, joille Leonardo, Tiziano, Correggio, Velasquez, Rubens, Rembrandt, Poussin ja Prud'hon ovat tunnettuja, ihailevat tuollaisia nälkävuoden haamuja. Sellaisessa suhtautumisessa piilee epäilemättäkin jonkinlaista sadismia!..."

Sillä välin tallustelivat apotti Patouille ja Maurice d'Esparvieu esteetikon ja kirjastonhoitajan perästä. Apotti Patouille ei yleensä mielellään antautunut teologisiin keskusteluihin maallikkojen kanssa, eikä juuri kirkonmiestenkään; mutta äsken kirkossa nähdyt aiheet olivat saaneet hänet sellaiseen ihmeelliseen innoitukseen, että hän selitteli nyt nuorelle Maurice'ille suojelusenkelien pyhää tehtävää, jota taiteilija Delacroix, ikävä kyllä, ei ollut seinämaalauksissaan muistanut. Ja valaistakseen paremmin tätä ylevää asiaa harrastavia ajatuksiaan lainasi apotti Patouille sanankäänteitä ja kokonaisia lauseitakin Bossuet'lta; hän oli näet opetellut tuota kirjailijaa ulkoa voidakseen sovitella hänen mietteitään saarnoihinsa, sillä hän piti kaikkea arvovaltaisesti tunnustettua suuressa arvossa.

"Niin, lapseni", virkkoi hän, "Jumala on antanut rinnallemme suojelushenkiä. Ne tulevat luoksemme tuomaan armolahjojaan; ne lähtevät luotamme vieden sielumme toivomuksia. Sellainen on niiden tehtävä. Joka hetki, joka silmänräpäys ovat ne valmiit meitä auttamaan, nuo palvelunhaluiset ja koskaan väsymättömät vartijat, jotka eivät väisty vahtipaikaltaan."

"Totta, totta, herra apotti", mutisi Maurice, aprikoiden mielessään, mitä puhuisi kotona, että saisi äitinsä tunteet liikutetuiksi ja hänet antamaan itselleen erään summan rahaa, jonka hän ihan välttämättä tarvitsi.

VI LUKU,

jossa ukko Sariette saa takaisin aarteensa.

Seuraavana aamuna syöksyi ukko Sariette herra René d'Esparvieun työhuoneeseen edes oveen naputtamatta. Hän kohotteli käsiään taivasta kohti, vähät hiukset olivat pystyssä hänen päässään ja silmät selällään kauhusta. Änkytellen ilmoitti hän, että uusi onnettomuus oli tapahtunut: eräs hyvin vanha Flavius Josephus-käsikirjoitus, kuusikymmentä muuta nidettä, joissa oli kaikenkokoisia, Philippe de Vendôme'in, Ranskan suurpriorin, vaakunalla koristettu ja Voltaire'in omakätisillä reunamuistutuksilla varustettu Lucretius, siis aivan verraton aarre, muudan Richard Simonin käsikirjoitus ja Gassendin kirjeenvaihto Gabriel Nandén kanssa, kaikkiaan 238 julkaisematonta kirjettä, olivat kadonneet! Nyt tuli kirjaston omistajakin levottomaksi. Hän riensi filosofien ja sfäärien saliin ja totesi siellä omin silmin vahingon laajuuden. Monilla hyllyillä oli ammottavia aukkoja. Herra d'Esparvieu alkoi etsiä miten sattui: aukoi kaappeja, nosteli luutia, tulensammuttajia ja tomuriepuja, kaiveli hiililapiolla kamiinin sisustaa, pudisteli ukko Sariette'in parempaa sortuuttia, joka riippui pesukaapissa, mutta sai lopulta vain katsella lohduttomana Gassendin salkkujen jättämää tyhjää tilaa. Olihan koko oppinut maailma vaatinut puolen vuosisataa kilpaa huutaen, että tuo kirjeenvaihto olisi julkaistava. Mutta herra René d'Esparvieu ei ollut täyttänyt sitä yleistä toivomusta, koska ei tuntenut itse pystyvänsä sellaiseen raskaaseen tehtävään ja kun ei halunnut sitä sälyttää toistenkaan hartioille. Ja sitä paitsi oli hän huomannut noissa kirjeissä paljon sellaisia rohkeita kohtia ja vapaamielisiä ajatuksia, ettei hurskas 20 vuosisata saattaisi niitä suvaita, joten hänestä oli ollut parempi jättää kirjeet julkaisematta. Tällä hetkellä tunsi hän kuitenkin olevansa ankarasti vastuunalainen isänmaalleen ja koko maailman sivistykselle hänen haltuunsa uskotusta talletuksesta.

"Miten te voitte antaa varastaa itseltänne sellaisen aarteen?" kysyi hän tuimasti herra Sariette-raukalta.

"Miten voin antaa varastaa itseltäni sellaisen aarteen", änkytti onneton kirjastonhoitaja. "Jos avaisitte rintani, niin näkisitte, että se kysymys on kaiverrettu tulikirjaimin sydämeeni."

Herra d'Esparvieu ei heltynyt näistä vakuuttavista sanoista, vaan jatkoi yhä kiihtyen:

"Ja teillä ei ole tiedossanne mitään merkkejä päästäksenne varkaan jäljille, herra Sariette? Te ette epäile mitään, teillä ei ole vähintäkään aavistusta, kuinka asia on tapahtunut? Te ette ole nähnyt, kuullut, huomannut, keksinyt mitään? Käsittänette, että moinen on käsittämätöntä! Ajatelkaa, herra Sariette, ajatelkaa, mitä seurauksia tästä teidän silmienne edessä tehdystä ennen kuulumattomasta varkaudesta saattaa olla! Dokumentti, jolla on ihmishengen kehityshistorialle suunnaton arvo, häviää. Kuka sen on vienyt? Miksi se on varastettu? Ken siitä ottaa hyödyn? Ne, jotka ovat sen anastaneet, tietävät varmasti, etteivät he voi sitä muuttaa rahaksi Ranskassa. He myövät sen Amerikkaan taikka Saksaan. Saksa on ahnas hankkimaan sellaisia kirjallisia arvokappaleita. Jos Gassendin kirjeenvaihto Gabriel Nandén kanssa joutuu Berliniin, jos saksalaiset tiedemiehet sen julkaisevat, mikä onnettomuus, mikä skandaali, herra Sariette! Ettekö ole sitä ajatellut?"

Tällaisesta iskusta tuli ukko Sariette aivan äikäksi sitäkin suuremmalla syyllä, kun hän syysi juuri samoja katkeria moitteita itsekin itselleen.

Mutta herra d'Esparvieu yhä vain lisäsi soimauksia:

"Ettekö yritä mitään? Ettekö keksi mitään etsiäksenne takaisin näitä äärettömiä aarteita? Haeskelkaa, liikkukaa, herra Sariette, vaivatkaa vähän päätänne! Kyllä asia sen kannattaisi."

Ja poistuessaan loi herra d'Esparvieu kirjastonhoitajaansa jääkylmän katseen.

Ukko Sariette etsi kadonneita kirjoja ja käsikirjoituksia joka paikasta, mistä hän niitä jo ennenkin oli sadat kerrat etsinyt ja mistä niitä oli mahdoton löytää. Hän tutki hiiliämpärin ja nahkaisen nojatuolinsa istuimenkin. Ja sitten laskeutui hän, kun kello löi kaksitoista, jäykästi ja ajatuksettomana kuin kone alas kirjastosta. Portaiden juuressa tapasi hän entisen oppilaansa Maurice'in, ja he tervehtivät toisiaan. Mutta vanhus näki ihmiset ja maailman silmissään vain kuin sekavassa sumussa.

Epätoivon valtaan joutunut konservaattori oli jo mennyt eteiseen, kun Maurice kutsui häntä takaisin:

"Muistaessani, herra Sariette: toimittakaahan pois kirjan-lontat, joita paviljonkini on tuotu täyteen."

"Mitkä lontat, Maurice?"

"Mistäpä minä sen tiedän, herra Sariette; mutta niissä on toukan syömiä hebrealaisia murikoita, ja kokonaiset kasat vanhoja kirjeitä. Ne ovat siellä vastuksina. Etuhuoneessa ei enää pääse kääntymäänkään."

"Kuka ne sinne on tuonut?"

"Lemmostako minä tiedän."

Ja nuorukainen lähti huolettomasti menemään ruokasaliin, sillä oli juuri kutsuttu päivälliselle.

Mutta ukko Sariette juoksi paviljonkiin. Maurice oli oikeassa! Siellä oli satoja niteitä, pöydillä, tuoleilla, permannollakin! Sen ihmeen nähdessään vanhus vapisi ilosta ja pelosta. Hän oli hämmästyksestä päästä pyörällä. Hän oli autuas kadotetun aarteensa löytämisestä, ja pelkäsi samalla sen uudestaan hukkaavansa. Aivan hän joutui ällistyksestä sekaisin. Niin, kirjamies soperteli ja lallatteli vuoroin kuin pikku lapsi ja kirkui vuoroin kuin hullu. Hän tunsi jälleen omat hebrealaiset raamattunsa, vanhat talmudinsa, ikivanhat Flavius Josephus-käsikirjoituksensa, hänelle rakkaat Gassendin kirjeet Gabriel Nandélle, ja kaikkein kalleimman aarteensa, Ranskan suurpriorin vaakunalla koristetun ja Voltaire'in omakätisillä reunamuistutuksilla varustetun Lucretiuksen. Hän itki ja nauroi, suuteli kansien sahviaania, vasikannahkaa, pergamenttia, veliinipaperia ja metallinauloja. Ja sikäli kuin Hippolyte, kamaripalvelija, ennätti raahata kirjoja takaisin kirjastoon, sovitteli ukko Sariette ne liikutuksesta vapisevin käsin hurskaasti takaisin hyllyille.

VIII LUKU

on hyvin intresantti, ja siinä esitetty tuskallinen huudahdus: "Mihin viet minut, ajatus?" sisältää moraalia, joten uskon suuren yleisön kovasti pitävän tästä luvusta, sillä onhan tunnustettu tosiasia, että ajatteleminen on vaarallista ja että viisas ihminen ei rupea ajattelemaan mitään.

Kaikki kirjat olivat jälleen palanneet herra Sariette'in uskollisiin käsiin. Mutta sitä onnellista liittoa riitti ainoastaan varsin lyhyen aikaa. Seuraavana yönä karkasi kirjastosta taas kaksikymmentä nidettä, ja niiden joukossa Philippe de Vendôme'in Lucretius. Viikon varrella menivät kaikki vanhat hebrealaiset ja kreikkalaiset raamatuntekstit takaisin paviljonkiin. Ja koko tulevan kuukauden livisti kirjoja sitten joka yö hyllyiltä samaa tietä. Toisia hävisi muuallekin, ei aavistusta, minne.

Kun herra René d'Esparvieu kuuli näistä hämäristä tapahtumista, murahti hän kirjastonhoitajalleen hyvin epäsuopeasti:

"Herra Sariette-parka, tämä on minusta merkillistä, varsin merkillistä!"

Mutta kun herra Sariette ehdotti, että asiasta olisi tehtävä julkinen juttu ja ilmoitettava poliisille, huudahti herra d'Esparvieu:

"Mitä ajattelettekaan, herra Sariette? Paljastaako kotisalaisuuksia, tehdä julkinen skandaali!... Varokaa yrittämästäkin!... Minulla on julkisia vihollisia, ja siitä minä ylpeilen: luulen heidät ansainneeni. Mutta minusta olisi kauheaa, jos omatkin puoluelaiseni karkaisivat nyt kimppuuni; se hyökkäys olisi kaikkein vaarallisinta, sillä nuo innokkaat monarkistit, joiden kyllä uskon olevan hyviä katolilaisia, ovat huonoja kristittyjä... He pitävät kuitenkin minua yhä silmällä, tarkastavat minua siitä syystä, että alistun tasavaltaan. Ja te, herra Sariette, ehdotatte, että minun olisi annettava heille hyökkäyksen aihe, ilmaistava pahansuoville sanomalehtimiehille tämä koomillinen salaisuus, naurettava juttu, jossa me kaksi, te ja minä, näyttelemme kovin surkeaa osaa. Tahdotteko saattaa minut kaikkien koiranleukain hampaisiin?..."

Neuvottelu loppui siten, että päätettiin muuttaa kaikkiin kirjaston oviin uudet lukot. Hankittiin arviot ja työmiehet. Kokonaista kuusi viikkoa paukkuivat d'Esparvieu-suvun talossa aamusta iltaan vasarat, ratisivat kairat ja kitisivät viilat. Filosofien ja sfäärien salissa paloi ainainen tuli, ja kuuman öljyn haju käänsi siellä mieltä. Salien ja kaappien ovista hylättiin vanhat, rauhalliset ja lauhkeat lukot ja niiden sijaan pantiin uudet, metkulliset ja uppiniskaiset. Oli siellä nyt varmuus- ja kirjainlukkoja, varmuusketjuja, kankia ja sähköhälyyttäjiä! Oikein peloittivat nuo monet mutkalliset rautavehkeet! Lukonhelat välkkyivät ja salvat vinkuivat. Yhtään salia, kaappia tai laatikkoa ei saanut auki muuten kuin numerolla, jonka herra Sariette yksin tiesi. Hänen päänsä oli ahdettu täyteen kummallisia sanoja ja hirvittävän pitkiä numeroita; hän aivan sekautui salakirjoituksiinsa, neliö-, kuutio- ja kolmio-suureisiinsa. Lopulta ei hän osannut avata ainoaakaan ovea eikä kaappia, ja kuitenkin näki hän talletuspaikat aamuisin selko-selällään, – kirjat mullin mallin ja toisia niistä viedyn ja varastetun. Muudan poliisikonstaapeli löysi eräänä yönä Rue Servandoni'lla katuojasta Salomon Reinachin tutkielman Barrabaan ja Jesuksen identtisyydestä. Kun teoksessa oli d'Esparvieun kirjaston leima, toi hän sen takaisin taloon.

Herra René d'Esparvieu päätti nyt turvautua, suvaitsematta edes ilmoittaa asiasta kirjastonhoitajalleen, erääseen luotettavaan ystäväänsä. Hän oli herra des Aubels, oikeusneuvos, joka oli ajanut monia hyvin vaikeita asioita. Tuo korkea virkamies oli kooltaan pieni, muodoltaan pyöreä, kasvoiltaan punainen, ja hänen aivan kalju päänsä kiilsi kuin sileä biljardipallo. Hän ilmestyi nyt eräänä aamuna kirjastoon, muka bibliofiilinä, mutta ilmaisi heti, ettei hän ymmärtänyt kirjoista mitään. Kaikkien muinaisajan filosofien rintakuvien kuvastellessa hänen kallostaan teki hän herra Sariette'ille monenmoisia viekkaita kysymyksiä. Vanhus punastui ja vastaili sekavasti, sillä viaton ihminen joutuu yleensä helposti hämilleen. Nyt alkoi herra des Aubels epäillä ankarasti, että juuri herra Sariette itse oli syypää noihin varkauksiin, vaikka hän niistä muka kauhuissaan puhui, ja hän päätti kohta hankkia käsiinsä kanssarikolliset. Siitä hän ei välittänyt rahtuakaan, mistä vaikuttimista kirjastonhoitajan menettely olisi johtunut: ainahan niitä vaikuttimia on rikollisilla. Ja herra des Aubels ehdotti herra René d'Esparvieu'lle, että olisi pantava salapoliisi vartioimaan taloa.

"Minä hankin teille Mignonin", sanoi hän. "Mignon on erinomainen käskyläinen, varovainen ja valpas."

Seuraavana aamuna asteli Mignon jo kello kuudelta d'Esparvieun talon edustalla. Pää syvällä hartioiden välissä, ahtaan knallihatun reunojen alta riippuvin kiharoin, linnunsilmällä sivulleen katsellen ja pitkät, himmeän mustat viikset levällään marssi tuo huomattava ilmestys jättiläiskokoisilla jalkaterillään ja valtavia nyrkkejään heilutellen säntillisesti kuin kello aina samaa väliä: Sordière-suvun talon mahtavien, oinaanpäillä koristettujen pylväiden luota Rue Garancière'in kulmaan, Saint-Sulpice'in sakaristoa ja Maariankappelin kupolia kohti, ja sitten sieltä takaisin. Siitä alkaen ei kukaan päässyt d'Esparvieun talosta ulos eikä sinne sisälle joutumatta tarkoin tutkituksi sekä liikkeiltään että ajatuksiltaankin. Mignon oli ihmeolento, hänellä oli sellaisia lahjoja, joita luonto tuhlaa sangen harvoille ihmisille. Hän ei syönyt eikä nukkunut milloinkaan: olipa mikä aika hyvänsä päivää tai yötä, tuuli tai satoi, aina pysyi hän talon edustalla. Eikä pieninkään vähäpätöisyys pelastunut hänen silmiensä X-säteiltä. Kuka joutui hänen vilkaistavakseen, tunsi itsensä luita myöten lävistetyksi ja apo-alastomaksi, niin, suorastaan luurangoksi paljastetuksi. Ja se tapahtui yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä: salapoliisi ei edes pysähtynytkään, vaan jatkoi iankaikkista asteluaan. Se kävi suorastaan sietämättömäksi. Nuori Maurice uhkasi, ettei hän tulisi enää isällisen katon alle, jos häntä näin röntgenöitäisiin. Hänen äitinsä ja sisarensa Berthe valittivat tuon pohjiin saakka tunkeutuvan katseen loukkaavan heidän sydäntensä siveellistä puhtautta. Neiti Kapraali, pikku Léon d'Esparvieun kotiopettajatar, tunsi siitä ääretöntä, hämilleen saattavaa häiriötä. Herra René d'Esparvieu ei astunut enää oman kynnyksensä yli vetämättä hattuaan syvälle silmilleen, niin kiusasivat nuo tutkivat säteet häntä, ja aina hän silloin sadatteli ukko Sariette'in, koko tämän sotkun pääsyyllisen, alimpaan paikkaan. Perheen tuttavat, sellaiset kuin apotti Patouille ja setä Gaétan, kävivät talossa harvemmin kuin ennen, etäisemmät vieraat lopettivat kokonaan käyntinsä, liikkeiden omistajat epäröivät lähettää taloon tavaroitaan, suurien kauppahuoneiden tavaravaunut uskalsivat tuskin seisattua portille. Mutta palvelusväenkös joukossa se valvonta vasta sai aikaan häiriöitä! Hippolyte ei voinut lain silmän vartioimana mennä enää iltapuolella suutarinmatamin luo, kun eukko askaroi kotona yksinään. Kamaripalvelija moitti siis, että talo oli sietämätön ja sanoutui paikastaan irti. Odile, rouva d'Esparvieun kamarineitsyt, joka ei tohtinut kuten ennen kuljettaa ullakkokamariinsa Octave-poikaa, läheisen kirjakaupan kauneinta kauppa-apulaista, kun oli illalla saanut emäntänsä vuoteeseen, tuli surulliseksi ja hermostuneeksi ja repi pahasti rouvansa tukkaa hänen päätänsä kammatessaan, pullikoi hänelle ja koetti lähennellä Maurice'ia. Köksä Malgoire, sangen vakava nainen, iältään siinä viisissäkymmenissä, ei saanut enää vieraakseen Augustia, Rue Servandoni'n viinikaupan ajomiestä; sellaista luonteelleen soveltumatonta puutetta ei hän jaksanut kestää, vaan tuli hulluksi: toi eräänä päivänä pöytään paistamattoman jäniksen ja julisti, että paavi aikoi hänet naida. Kaksi kuukautta uhmaili Mignon yli-inhimillisen itsepäisesti kaikkia tunnettuja orgaanisen elämän ja animaalisten elinehtojen lakeja, mutta ei huomannut mitään erikoista; silloin hän luopui valvonnastaan ja vetäytyi paikalta pois huolimatta minkäänmoista palkkiota. Mutta kirjastossa jatkui myllerrys yhä niinkuin ennenkin.

"Hyvä tuli", sanoi herra des Aubels. "Kun talosta ei kukaan pääse ulos eikä sinne sisään, niin on pahantekijä tietysti löydettävissä itsestään talosta."

Tuo oikeuslaitoksen viisas virkamies uskoi saavansa rikollisen ilmi mitään kotitarkastusta toimittamatta. Eräänä sovittuna yönä antoi hän liputtaa talkkia kirjaston lattioille, portaille, eteiseen, puutarhan käytävään, joka vei Maurice'in paviljonkiin, ja paviljongin etuhuoneeseen. Seuraavana aamuna tuli sitten herra des Aubels erään poliisilaitoksen valokuvaajan avustamana tutkimaan valkeaan jauhoon jääneitä jälkiä, ja herra René d'Esparvieu ja ukko Sariette lähtivät hänen mukaansa. Puutarhassa ei nähty mitään: tuuli oli kai puhaltanut pois jauhot. Eikä paviljongissakaan ollut jälkiä; mutta asia olikin niin, että nuori Maurice oli lakaissut talkin luudalla pois, koska hän pelkäsi jotakin ilkeää koirankujetta; siten oli hän hävittänyt kamarineitsyt Odile'in puolikenkien jättämät merkit. Sen sijaan todettiin kirjastossa ja portaissa siellä täällä hyvin kevyitä paljaan jalan jälkiä, jalan, joka näytti aivan kuin puolittain liidelleen ilmassa ja koskettaneen lattiaan ainoastaan silloin tällöin, melkein hipaisemalla. Kaikkiaan löydettiin niitä jälkiä vain viisi. Selvin oli rintakuvien ja sfäärien salissa, pöydän ääressä, johon nytkin oli kasattu kirjoja miten sattui. Siitä jäljestä otti poliisilaitoksen valokuvaaja useita kuvia.

"Tämä on kaikkea entistä kamalampaa", voihki herra Sariette.

Herra des Aubels'illa oli vaiva salata hämmästystänsä.

Kolmen päivän kuluttua palautti poliisilaitoksen etsiväosasto valokuvat, jotka oli sille viety tutkittaviksi, ja ilmoitti, ettei sen kirjoissa ollut tällaisia tunnusmerkkejä. Herra René d'Esparvieu näytti päivällisen jälkeen valokuvat veljelleen Gaétanille; veli tarkasteli niitä kauan vaiti ja huolellisesti ja huudahti sitten:

"Sen arvaan, ettei näitä ole etsivässä osastossa! Tämähän on ollut antiikkisen atleetin tai suorastaan jumalan jalka. Jalkopohja, joka on painanut tällaisen merkin, on niin täydellinen, ettei sitä meidän ilmastossamme ja rodussamme tunneta. Varpaat ovat ilmeisesti äärettömän elegantit, ja kantapää jumalallinen."

René d'Esparvieu sanoi veljeään hulluksi.

"Runoilija!" huokasi rouva d'Esparvieu.

"Siihen jalkaan setä rakastuu, jos sen missä näkee", virkkoi Maurice.

"Se oli Vivant Denonin kohtalo, muistattehan hänet, joka lähti Napoleonin mukana Egyptiin", vastasi Gaétan. "Denon löysi Teebassa, eräästä arabialaisten rosvoamasta hautakammiosta ihmeellisen ihanan muumion jalan. Hän tarkasteli sitä hurmaantuneena. – Se on nuoren naisen jalka, unelmoi hän; se on prinsessan, ihmeellisen sulottaren jalka; minkäänmoinen jalkine ei ole turmellut sen verrattomia muotoja. – Denon ihaili, rakasti, jumaloi sitä jalkaa. Kuva mainitusta muumion pikku jalasta on löydettävissä Denonin omassa Egyptin-matkan kuvauksessa, jota voisimme tuolla ylhäällä katsella, jos ukko Sariette yleensä antaisi kenenkään katsella ainoaakaan kirjastonsa kirjaa."

Välistä heräsi Maurice keskellä yötä vuoteessaan, kun oli kuulevinaan vierushuoneesta kirjanlehtien kahinaa ja isojen kirjojen komahduksia permantoon.

Kun hän kerran viiden aikaan aamulla tuli kotiin klubista, jossa oli viettänyt huonon pelionnen vainoamana yön, ja haeskeli paviljonkinsa oven ulkopuolella taskuistaan avaimia, erotti hän sisältä selvästi seuraavat alakuloisella äänellä lausutut sanat:

"Mihin viet minut, ajatus? Minne saatat minut, tieto?"

Mutta päästyään huoneistoonsa ei hän nähnyt siellä ketään, vaan luuli, että hänen korvansa oli pettänyt.

VIII LUKU

kertoo rakkaudesta, mikä on kaikista hyvä asia, sillä romaani ilman rakkautta on niinkuin rullasyltty ilman sinappia: tyhjän tympeää.

Maurice ei ihmetellyt mitään, hän ei mietiskellyt syntyjä syviä, vaan eli kaikessa rauhassa näennäisien todellisuuksien maailmassa. Kieltämättä ikuista totuutta ajeli hän halujensa mukaan takaa elämän pettäviä harhakuvia.

Maurice ei ollut niin innostunut urheiluun ja rajuihin ruumiillisiin ponnistuksiin kuin useimmat muut hänen aikansa nuorukaiset. Vaistomaisesti pysyi hän uskollisena ennen kaikkea rotunsa ammoiselle rakkaustraditiolle. Ranskalaiset ovat olleet hienoimpia naismiehiä, ja vahinko olisi, jos he menettäisivät tuon hyvän puolensa. Maurice ei sitä menettänyt. Hän ei ollut rakastunut kehenkään naiseen, mutta kuitenkin hän rakasti: rakasti rakastaa, kuten pyhä Augustinus sanoo. Kannettuaan asianomaisen kunnioituksensa rouva de la Verdelière'in koskaan vähentymättömälle kauneudelle ja salataidoille, oli hän maistanut erään nuoren, Luciole-nimisen laulajattaren kiireellä syttyviä ja sammuvia hellyyksiä. Nykyään alistui hän ilman iloa Odile'in, äitinsä kamarineitsyen, alkeelliseen paatuneisuuteen. Samoin kauniin rouva Boittier'n runsaasti kyynelehtivään uhraukseen. Ja tunsi sydämensä niin sanomattoman tyhjäksi. Kun hän sellaisessa mielentilassa eräänä keskiviikkona astui saliin, jossa hänen äitinsä otti vastaan vallasnaisia, enimmäkseen sulottomia ja ankaraan ikään ehtineitä, joukossa muuten vanhuksiakin ja lapsia, huomasi hän tuossa kotoisessa seurapiirissä rouva des Aubelsin, oikeusneuvoksettaren, jonka puolisoon René d'Esparvieu oli turvautunut saadakseen selvää kirjastonsa salaperäisistä varkauksista, mutta suotta. Rouva oli nuori. Maurice arveli häntä kauniiksi, eikä ollut väärässä. Gilberte des Aubels oli oman rotunsa hengettären luoma olento, mikään muu henki ei ollut päässyt siihen työhön osalliseksi; ja niinpä koko hänen olemuksensa herätti hyvin kiihkeitä himoja: hänen muodossaan ja laadussaan ei ollut mitään, joka olisi voinut muutakaan herättää. Sama voima, joka panee taivaankappaleet kiertämään ratojaan pitkin, veti Maurice'in pian lähestymään tuota viehkeää ilmiötä. Sen vuoksi tarjosi hän rouvalle käsivartensa johtaakseen hänet teepöytään. Ja varustettuaan rouvalle teen, virkkoi Maurice:

"Eikös ruveta yksiin? Käykö päinsä?"

Maurice puhui tähän tapaan, suoraan kuin nykyiset ihmiset ainakin, säästääkseen naista noilta äiteliltä kohteliaisuuksilta ja vanhoilta ilkeiltä rakkaudentunnustuksilta, joissa ei ole mitään muuta kuin epämääräisiä hapuilemisia ja joihin ei voi vastata selvästi ja luonnollisesti. Ja hän otti sitten vaarin lyhyestä hetkestä, jolloin saattoi puhua rouva des Aubelsin kanssa kenenkään huomaamatta, ja teki hänelle siinä kiireesti eräitä esityksiä ja lujia vaatimuksia. Mikäli pystymme arvostelemaan, oli Gilberte luotu enemmän herättämään pyyteitä kuin tuntemaan itse niitä. Mutta kuitenkin aavisti hän jo, että hänen kohtalokseen oli määrätty olla rakastettu, ja alkoi seurata sitä aavistustaan mielellään ja ilokseen. Maurice ei erikoisesti ollut hänen luonnettaan vastaan, vaikka hän olisikin pitänyt hänestä enemmän, jos hän olisi ollut orpo ja yksinäinen, sillä hän tiesi kokemuksesta, että perhenuorukaiseen rakastuminen tuo usein varsin pahoja pettymyksiä myötään.

"Joko päätämme asian?" virkkoi Maurice ikäänkuin lopullisena sanana.

Rouva des Aubels ei ollut ymmärtävinään, vaan katseli häneen kummastunein silmin ja pysähdyttäen huulilleen hanhenmaksavoileivän, jonka oli ottanut pikku käteensä.

"Minkä?" kysyi hän sitten.

"Kyllä ymmärrätte."

Rouva des Aubels loi katseensa maahan, maistoi tilkan teetä, eikä vastannut mitään, sillä hänen häveliäisyytensä ei ollut vielä voitettu. Maurice otti teekupit kohteliaasti hänen kädestään:

"Lauantaina kello viisi illalla, Rue de Rome 126, pohjakerros, porttikäytävästä oikealle; naputtakaa kolmesti oveen."

Rouva des Aubels kohdisti perhenuorukaiseen ankaran ja tyynen katseen ja lähti varmoin askelin muuhun, kunnialliseen naisjoukkoon, jolle senaattori Le Fol parast'aikaa selitteli Sainte Julienne'in maanviljelyssiirtolassa kokeiltua keinotekoista munanhaudontaa.

Seuraavana lauantaina odotti Maurice kamarissaan Rue de Rome'in varrella oikeusneuvoksetarta. Mutta hän odotti turhaan. Ei tullut pikku kättä naputtamaan kolme kertaa eteisen oveen. Ja Maurice suuttui ja sadatteli sielussaan pois jäänyttä, nimitellen häntä itsekseen ankaksi ja tammaksi. Pettynyt odotus ja narratut halut tekivät hänet sangen väärämieliseksi, sillä eihän rouva des Aubels ollut luvannutkaan tulla, joten hän ei ansainnut näitä haukkumasanoja. Mutta mehän arvostelemme yleensäkin toisten ihmisten tekoja sen mukaan, tuottavatko ne meille iloa vai ikävyyksiä.

Maurice ei ilmestynyt äitinsä salonkiin teetä juomaan ennen kuin vasta kahden viikon päästä. Silloinkin tuli hän sinne kovin myöhästyneenä, kun taas rouva des Aubels oli istunut siellä jo puolen tuntia. Maurice tervehti häntä kylmästi, meni loitolle hänestä ja oli kuuntelevinaan vakavasti yleistä keskustelua.

"– Ollen vastustajina täysin toistensa arvoisia olivat eri puolten ylipäälliköt omiaan tekemään taistelun julmaksi ja epävarmaksi", lausui miehekäs ja kaunis ääni. "Kenraali Bol, äärettömän sitkeä, seisoi paikallaan niin sanoakseni kuin seinä. Kenraali Milpertuis, varustettu yli-inhimillisellä liikkuvaisuuden kyvyllä, teki järkkymättömän vihollisensa ympärillä päätä pyörryttävän nopeita hyökkäysliikkeitä. Taisteltiin hirvittävällä raivolla. Meitä kaikkia varisti kauhistava jännitys..."

Kenraali d'Esparvieu kertoi täten ahdistuksen vallassa kuunteleville naisille viimeisistä syysmanöövereistä. Hän puhui taidokkaasti, ja häneen oltiin ihastuneita. Sitten laati hän suuripiirteisen vertailun ranskalaisen ja saksalaisen taistelumetodin välillä, määritteli niiden kummankin erilaisen luonteen, ja veti päivänvaloon molempien ansiot varsin puolueettomasti ja jalosti, pelkäämättä julistaa, että niillä sekä toisella että toisella oli hyvät puolensa. Hän näytti ensin Saksan vaakakupissa yhtä painavana kuin Ranskankin, jolloin naisten kasvot venyivät pitkiksi ja synkistyivät, niin hämmästyneitä, pettyneitä ja levottomia he olivat. Mutta vähitellen, sikäli kuin soturi päätyi kuvailemaan tarkemmin noita kahta metodia, alkoi ranskalainen esiintyä joustavana, eleganttina, tehokkaan voimakkaana, älyn, ilon ja sulon kyllästämänä, kun taas saksalainen osoittautui raskaaksi, kömpelöksi ja saamattomaksi. Nyt naisten kasvot hiljalleen jälleen pyöristyivät ja niille syttyi säteilemään riemullinen hymy. Ja rauhoittaakseen nuo äidit, puolisot, siskot ja morsiot lopullisesti antoi kenraali heidän tuta, että ranskalaiset pystyvät erinomaisesti käyttämään hyväkseen saksalaistakin metodia, milloin se on meille eduksi, jota vastoin ranskalainen metodi käy yli saksalaisten voimien.

Tällä hetkellä veti herra Le Truc de Ruffec, joka puuhaili isänmaallista seuraa nimeltä "Miekkailua kaikille" – merkityksessä (hän sanoi nimenomaan: merkityksessä) miehistyttää Ranska ja taata sille etevämmyys sen kaikkien vastustajien rinnalla, – tällä hetkellä veti hän kenraalin syrjään ja tarjosi hänelle kunniapuheenjohtajan arvoa tuossa seurassa, jonka hyväksi kehtolapsetkin voisivat vaikuttaa.

Sillä välin oli Maurice puolestaan alkanut kiinnittää erikoista huomiota keskusteluun, johon eräs vanha ja lempeä rouva oli joutunut apotti Lapetite'in, Pyhän Veren naisluostarin rahastonhoitajan kanssa. Vanhusta oli viimeaikoina koeteltu raskaasti kuolemantapauksilla ja taudeilla, joten hän tahtoi tietää, miksi täällä maailmassa ollaan niin onnettomia, ja kysyi apotilta:

"Kuinka te selitätte vitsaukset, joista ihmiset saavat kärsiä? Minkä tähden on ruttoa, nälänhätää, tulvia ja maanjäristyksiä?"

"Jumalan täytyy kai vähän väliä muistuttaa meille, että hänkin on olemassa", vastasi apotti Lapetite taivaallisesti hymyillen.

Maurice oli seuraavinaan tarkkaavasti tätä juttua. Sitten hurmautui hän muka rouva Fillot-Grandiniin, joka oli nuori ja varsin raikas, mutta jonka kauneudelta aavistukseton viattomuus otti kaiken maun, lihalta kaiken suolan. Muudan kovin vanha rouva, riitelynhaluinen ja hapan, näytteli köyhyytensä puolivillaisissa, mustissa vaatteissa, rehentelevää kristillisen rahamaailman naista ja huusi kirahtelevalla äänellä:'

"No, rouva d'Esparvieu, teillähän on ollut ikävyyksiä? Sanomalehdet ovat kertoneet salailevasti varkauksista ja sekasotkuista herra d'Esparvieun suuressa kirjastossa, ryöstetyistä kirjeistä."

"Kyllä, – jos kannattaisi uskoa kaikkea mitä sanomalehdet kertovat", vastasi rouva d'Esparvieu.

"Niin niin, rakas rouva, nythän te olettekin saaneet aarteenne takaisin. Kun loppu on hyvä, niin kaikki on hyvin."

"Kirjasto on mallikelpoisessa järjestyksessä", vakuutti rouva d'Esparvieu. "Sieltä ei ole hävinnyt mitään."

"Kirjasto on täällä kerrosta ylempänä, eikö niin?" kysyi nuori rouva des Aubels, innostuen omituisella tavalla kirjastoasioihin.

Rouva d'Esparvieu vastasi hänelle, että koko toinen kerros oli kirjastona ja että vähemmän arvokkaat kirjat oli sijoitettu ullakolle.

"Eikö sitä saisi nähdä?"

Talon emäntä julisti, ettei mikään ollut helpompaa, ja kääntyi poikansa puoleen:

"Maurice, menepäs näyttämään rouva des Aubelsille kirjastoa!"

Maurice nousi paikaltaan ja asteli sanaakaan virkkamatta rouva des Aubelsin jäljestä toiseen kerrokseen. Hän tekeytyi välinpitämättömäksi, mutta mielessään hän iloitsi, sillä hän oli varma, että Gilberte halusi muka nähdä kirjastoa pelkästään siitä syystä, että tahtoi oikeastaan päästä salaa juttelemaan hänen kanssaan. Ja välinpitämättömyyttä teeskennellen hän päätti itsekseen uudistaa nyt tarjouksensa, jota luultavasti ei tällä kertaa hylättäisi.

Alexandre d'Esparvieun romanttisen rintakuvan juurella otti heidät vastaan varjomainen pikku vanhus, aivan vaiti, hyvin kelmeänä ja tavanmukainen mykän kauhistuksen ilme kuopalle painuneissa silmissään.

"Älkää antako häiritä itseänne työssänne, herra Sariette", virkkoi Maurice. "Minä vain näytän rouva des Aubelsille kirjastoa."

Maurice ja rouva des Aubels menivät kohta suureen saliin, jossa kaikilla neljällä seinällä oli kirjoilla täytetyt kaapit ja kaappien päällä muinaisten runoilijain, filosofien ja kaunopuhujain pronssinvärisiksi patinoidut rintakuvat. Siellä oli niin hyvä järjestys kuin ei tässä kirjastossa olisi tapahtunut mitään erikoista maailman luomisesta asti. Ainoastaan yhdellä paikalla, missä vielä eilen oli näkynyt eräs Richard Simonin julkaisematon käsikirjoitus, ammotti musta tyhjyys. Herra Sariette hiipusteli kalpeana, tuskin näkyvänä, mykkänä varjona äänettömästi nuorekkaan parin perästä.

Maurice katsahti rouva des Aubelsiin soimaavasti:

"Se ei ollut kilttiä."

Oikeusneuvoksetar teki hänelle merkkejä, että kirjastonhoitaja saattoi kuulla, mitä he puhuivat. Mutta Maurice rauhoitti:

"Älkää hänestä välittäkö. Hän on vain ukko Sariette. Hän on tullut aivan idiootiksi."

Ja sitten hän jatkoi:

"Niin, se ei ollut kilttiä. Minä odotin teitä. Te ette tullut. Teitte minut onnettomaksi."

Seurasi tuokion hiljaisuus; ei kuulunut muuta kuin miten astma lauloi lempeästi ja surullisesti pihisten kunnon ukko Sariette'in henkitorvessa. Sitten väitti Maurice painokkaasti:

"Siinä teitte väärin."

Rouva des Aubels:

"Missä väärin?"

"Kun ette ruvennut yksiin kanssani."

"Yhäkö te ajattelette sitä?"

"Tietysti."

"Se oli siis oikein totta."

"Niin totta kuin – tosi on totta."

Gilberte tuli liikutetuksi tästä vakuutuksesta: puhuihan se rehellisestä ja uskollisesta tositunteesta. Ja niinpä hän nyt arveli taistelleensa kylliksi ja myönsi nuorukaiselle sen, minkä oli häneltä pari viikkoa sitten jyrkästi kieltänyt.

He pujahtivat ikkunankomeroon, valtavan taivaanpallon taakse, jonka pintaan oli kaiverrettu kaikki eläinradan merkit ja tähtisikermät, ja siellä he nyt, silmiensä edessä Leijona, Neitsyt ja Vaaka, ympärillään luvuttoman paljon raamattuja, kreikkalaisia ja latinalaisia kirkkoisiä ja todistajinaan kaikkien muinaisten suurmiesten rintakuvat, Homeros, Aiskhylos, Sophokles, Euripides, Herodotos, Thukydides, Sokrates, Platon, Aristoteles, Demosthenes, Cicero, Vergilius, Horatius, Seneca ja Epikuros, lupasivat toisilleen rakastaa toisiaan ja vahvistivat lupauksensa pitkällä suutelolla suulle.

Kohta sen jälkeen muisti rouva des Aubels, että hänen vielä tänään oli käytävä muuallakin vieraisilla ja että hänen täytyi nyt kiireesti lähteä: sillä rakkaus ei ollut ennättänyt saada häntä unohtamaan kunniakkaita seuravelvollisuuksiaan. Tuskin hän oli Maurice'in kanssa ennättänyt porraskäytävään, niin he kuulivat takaansa käheän kirkaisun ja näkivät ukko Sariette'in hyppäävän portaille huutaen kuin hullu:

"Ottakaa kiinni! Ottakaa kiinni! Minä näin, kun se lensi!... Se lähti itse hyllyltä karkuun... Meni yksinään ovelle... Tuossa se on, tuossa se on! Juoksee alas portaita... ottakaa kiinni... Nyt se meni jo ulko-ovesta."

"Mikä meni?" kysyi Maurice.

Sariette kurkisteli pihalle porraskäytävän ikkunasta ja voihki kauhuissaan:

"Lentää puutarhan poikki!... Menee paviljonkiin! Ottakaa, ottakaa se kiinni!"

"Kuka kiinni? Jumalan nimessä, sanokaa", kysyi Maurice uudestaan.

"Minun Flavius Josephukseni"! huudahti ukko Sariette. "Ottakaa kiinni..."

Ja hän kaatui ja löi takaraivonsa kiviportaisiin.

"Näette nyt, että hän on aivan heikkopäinen", virkkoi Maurice rouva des Aubelsille ja ryhtyi auttamaan kirjastonhoitaja-parkaa maasta.

Mutta Gilberte oli tullut hieman kalpeaksi ja vastasi, että hänkin oli nähnyt jotain lentävän siellä niin kuin ukko-raukka oli osoittanut. Maurice ei ollut nähnyt mitään, mutta oli kyllä tuntenut korvissaan ikäänkuin tuulen viuhahduksen.

Maurice jätti herra Sariette'in Hippolyte'in ja taloudenhoitajattaren hoiviin, jotka olivat juosseet huudot kuullessaan hätään.

Vanhus oli kaatuessaan puhkaissut päänsä.

"Sen parempi", sanoi taloudenhoitajatar, "ehkä haava pelasti hänet hulluudenpuuskasta."

Rouva des Aubels antoi nenäliinansa, kehoitti ehkäisemään sillä verenvuotoa ja neuvoi muuten sitomaan haavalle arnikakääreen.

IX LUKU,

josta ilmenee, kuten muudan muinaiskreikkalainen runoilija sanoo, että "mikään ei ole suloisempaa kuin kultainen Aphrodite."

Vaikka Maurice oli omistanut rouva des Aubelsin jo kokonaista kuusi kuukautta, rakasti Maurice häntä yhä vielä. Tosin oli heidän täytynyt kauniiksi vuoden ajaksi erota toisistaan. Kun Maurice'illa ei ollut rahaa, oli hänen ollut pakko lähteä äitinsä kanssa Sveitsiin ja myöhemmin kesällä asua vanhempiensa kanssa maalla Esparvieu-suvun linnassa. Rouva des Aubels oli viettänyt kesän äitinsä luona Niortissa ja syksyn miehensä kanssa eräässä pienessä merikylpylässä Normandiassa, eivätkä hän ja Maurice olleet tavanneet toisiaan kuin enintään neljä, viisi kertaa. Mutta kun talvi, rakastuneitten suosija, toi heidät jälleen yhteen kaupungissa ja varjosi heidät usvavaipallaan, otti Maurice rouva des Aubelsin vastaan kaksi kerta viikossa pikku huoneistossaan Rue de Rome'in varrella, eikä ottanut vastaan ketään muita naisia kuin rouva des Aubelsin. Yksikään nainen ei ollut sytyttänyt hänen sydämessään niin uskollisia ja pitkäaikaisia tunteita kuin Gilberte. Maurice'in onnea lisäsi vielä sekin, että hän luuli Gilberte'in rakastavan häntä. Hän oli varma, ettei Gilberte pettänyt häntä, ei silti, että hänellä olisi ollut mitään perusteluita sellaiseen uskoon, mutta hänestä tuntui vain luonnolliselta ja oikeutetulta, että Gilberte tyytyisi pelkästään häneen. Ei ollut muuta harmia kuin että rouva des Aubels antoi säännöllisesti odottaa itseään, myöhästyen kohtauksista milloin minkin verran, mutta joskus sangen pitkänkin aikaa.

Eräänä lauantaina, tammikuun 30 päivänä, odotti Maurice kuten tavallisesti rouva Aubelsia, ja oli odottanut kello neljästä asti illalla. Hän istui kukikkaaseen pyjamaansa pukeutuneena pienessä, ruusunpunaisessa kamarissaan iloisesti palavan takkavalkean ääressä itämaista tupakkaa poltellen. Hän oli alussa ajatellut ottaa rouvan vastaan runsaalla suudelmien paljoudella ja ennen aavistamattomilla syleilyillä. Mutta kun neljännestunti oli mennyt, arveli hän kohteliaasti ja vakavasti soimata rouvaa. Sitten, odotettuaan naista turhaan kokonaisen tunnin, päätti Maurice kohdella häntä halveksivan kylmäkiskoisesti.

Viimeinkin rouva des Aubels tuli, raikkaana ja parfymoituna.

"Ei olisi maksanut vaivaa enää", sanoi Maurice katkerasti, sill'aikaa kuin rouva des Aubels asetti pöydälle käsipuuhkansa ja pikku laukkunsa ja alkoi riisua harsoaan kuvastinkaapin edessä.

Rouva des Aubels vakuutti rakastetulleen, ettei hän ollut milloinkaan ollut niin pahalla tuulella kuin tästä myöhästymisestään, ja pyyteli palavasti anteeksi; mutta Maurice torjui anteeksipyynnöt itsepäisesti. Kun rouva des Aubels sitten kuitenkin keksi olla vaiti, niin ei Maurice enää häntä moittinutkaan: vastustelu ei ollut häiritsemässä Maurice'issa heräävää himoa.

Rouva des Aubels riisuutui mukavan rauhallisesti, niinkuin ainakin nainen, joka on luotu miellyttämään ja hurmaamaan ja tietää, että hänen on sallittua olla alasti ja sopivaa näyttää kauneuttaan. Maurice rakasti häntä ensin sellaisen miehen raivolla, joka tuntee olevansa Kohtalon, ihmisten ja jumalien käskijän, armottomassa vallassa. Vaikka Gilberte oli näöltään heiveröinen, oli hänellä voimaa kestää kohtalokkaan jumalattaren ankarimmatkin iskut. Sen jälkeen rakasti Maurice häntä vähemmän Salliman pakottamalla tavalla, noudattaen kokeneen Venuksen neuvoja ja kekseliään Eroksen keinoja. Älyn maustavat keksinnöt liittyivät silloin hänen luonnolliseen voimaansa niinkuin viiniköynnös kiertyy bakkhantien sauvan ympärille. Kun Maurice näki, että tämä leikki miellytti Gilberte'iâ, pitkitti hän hartaasti sitä, sillä rakastuneille on luonteenomaista, että rakastava koettaa tyydyttää rakkautensa esinettä. Lopulta vaipuivat he molemmat mykän ja raukean velttouden valtaan.

Uutimet oli vedetty ikkunan eteen. Kamari oli lämpöinen ja hämärä, ja takkatulen heijasteet hyppelivät varjojen keskellä. Ihmisiho ja liinavaate kuulsivat fosforimaisesti; kaapin ovessa ja kamiinan päällyställä olevissa kuvastimissa väikkyi salaperäisiä valonvälkkeitä. Gilberte lepäili nyt puolinojallaan, kyynärpää pielusta ja poski kättä vasten, uneksien omia unelmiaan. Muudan pikku jalokivikauppias, varsin luotettava ja hyvin viisas mies, oli näyttänyt hänelle tuonoin erästä ihmeen kaunista rannerengasta, joka oli koristettu helmillä ja safiireilla; se oli sangen kallisarvoinen, mutta nyt saisi sen melkeinpä voileivän hinnalla. Jokin rahakiipeliin joutunut kokotti oli luovuttanut sen hätäpäissään kauppiaalle. Tällaista tilaisuutta ei tarjoutunut juuri milloinkaan, joten oli onnetonta antaa sen luisua käsistään.

"Tahdotko nähdä sen, kultaseni? Minä pyydän sitä tuolta jalokivikauppiaaltani, ja hän antaa sen kyllä toistaiseksi minulle."

Maurice ei nimenomaan torjunut ehdotusta. Mutta selvästikään ei hän tuosta ihmeellisestä rannerenkaasta ollut millään tavoin intreseerattu.

"Kun tuollaiset pikku jalokivikauppiaat voivat joskus tehdä todella hyvät kaupat, tekevät he sen itse hyötyäkseen eivätkä suinkaan lahjoitellakseen mitään kundeilleen", sanoi hän. "Muuten eivät jalokivet nykyään olekaan muodissa. Hienot naiset eivät enää käytä jalokiviä. Nykyään on ihastuttu urheiluun, ja urheilu ja jalokivet ovat keskenään vihollisia."

Maurice puhui näin, varsin vilpillisesti, sillä hän oli jo lahjoittanut ystävättärelleen turkiskapan eikä halunnut nyt aivan heti antaa hänelle uutta lahjaa. Hän ei ollut kaikkein pahalaatuisin saituri, mutta hänen oli pakko ajatella menoja. Vanhempien antama kuukausiraha ei ollut kovinkaan suuri, ja hänen velkansa kasvoivat päivä päivältä. Hän pelkäsi, että jos hän olisi kovin aulis täyttämään ystävättärensä toivomuksia, niin heräisi tässä uusia ja entistä tulisempia. Ostotilaisuuskaan ei hänestä ollut niin hyvä kuin Gilberte'istâ, ja sitä paitsi halusi hän säilyttää itsellään aloitteen, milloin hänen mielensä teki olla antelias. Ja kaiken lopuksi hän ajatteli, että jos hän antaisi lahjoja liikaa, ei häntä kenties rakastettaisi enää hänen oman itsensä vuoksi.

Rouva des Aubels ei loukkautunut eikä kummastunut Maurice'in suhtautumisesta asiaan. Hän oli lauhkea ja kohtuullinen luonne; hän tunsi miehet ja päätteli, että ne täytyi ottaa sellaisinaan kuin ovat; yleensä eivät ne anna kovin mielellään lahjoja, ja naisen tehtävä on osata saada heidät itselleen lahjoja antamaan.

Yht'äkkiä sytytettiin kadulla kaasulyhty, ja sen valo välkähti kuultamaan uutimien raosta.

"Kello on puoli seitsemän", virkkoi rouva des Aubels, "täytyy pukeutua."

Tämä pois rientävän ajan siivenlyönti kiihdytti Maurice'ia niin, että hän tunsi himonsa uudestaan heräävän ja voimansa jälleen yltyvän. Kuin valkea, ihanasti säteilevä hostia lepäsi Gilberte siinä pää taakse heitettynä, murtuvin silmin, huulet puoleksi avoinna, huumautuneena; hän veti pitkän, raukenevan henkäyksen, mutta yht'äkkiä hän kirkaisi kauhusta ja pyrki ponnahtamaan istualleen:

"Mikä tuolla?"

"Pysy hiljaa", vaati Maurice pidellen häntä lujasti sylissään.

Maurice ei olisi tässä asemassa säikähtänyt, vaikka taivas olisi romahtanut hänen niskaansa. Mutta Gilberte karkasi kiivaasti hänen käsistään. Hän painui kyyrysilleen sängyn ja seinän väliin ja osoitti kauhistus silmissään sormellaan elävää hahmoa, joka oli ilmestynyt huoneeseen ja seisoi takan ja kuvastinkaapin välissä. Hän ei jaksanut kestää tuota näkyä, vaan oli pyörtyä ja peitti kasvonsa käsillään.

X LUKU,

jossa tapahtuu sellaisia ihmeitä, etteivät Danten ja Miltonin rohkeimmatkaan mielikuvat niitä voita.

Maurice käänsi viimein päätänsä, näki hahmon ja pelästyi hänkin, kun huomasi sen liikkuvan. Sillä välin oli Gilberte hiukan tointunut; hän luuli, että tuo nähty olento oli joku nainen, jonka hänen rakastajansa oli piilottanut huoneeseen. Ajatellessaan sellaista petturuutta, hän närkästyi ja suuttui, alkoi kiehua kiukkua ja oli valmis kynsimään silmät kuvitellun kilpailijattarensa päästä.

"Nainen!" huudahti hän. "Nainen, ja alaston nainen!... Kutsutkin minua huoneeseen, jonne kuljettelet naisia, ja kun minä tulen tänne, eivät he ennätä edes pukea vaatteita ylleen. Ja sinä moitit minua, että minä muka aina myöhästyn. Sinä olet hävytön! Toimita kiireesti naakkasi täältä pois... Jos tahdot pitää meidät molemmat, niin tulisi sinun ainakin kysyä minulta, olenko siihen halukas..."

Maurice haparoi silmät ammollaan yöpöydältä revolveria, vaikkei hän pitänyt sitä siinä koskaan, ja kuiskasi ystävättärensä korvaan:

"Ole hiljaa, ei se ole nainen... On vaikea erottaa, mutta minusta hän näyttää mieheltä."

Gilberte peitti taas kasvonsa ja kirkui entistä kamalammin:

"Mies! Mistä se tänne pääsi? Varkaita! Murhaajia!... Tulkaa auttamaan! Auttamaan! Maurice, tapa hänet, tapa hänet... Ota tulta... Ei, älä ota tulta!"

Gilberte vannoi sielussaan, että jos hän pelastuisi tästä vaarasta, veisi hän kynttilän pyhän Neitsyen alttarille. Hänen hampaansa löivät loukkua.

Haamu liikahti.

"Älkää tulko!" huusi Gilberte. "Älkää lähestykö!"

Hän lupasi varkaalle kaikki rahansa ja jalokivensä, mitä hänellä oli pöydällä, jos varas suostuisi pysymään paikallaan.

Keskellä tällaista kummastusta ja kauhua pälkähti Gilberte'in päähän sellainenkin ajatus, että hänen miehensä oli alkanut epäillä häntä, oli osannut pitää epäluulonsa salassa, mutta oli lähettänyt nuuskijoita hänen kintereilleen, palkannut poliisin ja asettanut sen tänne todistajaksi. Tuossa tuokiossa näki hän edessään pitkän ja ilkeän tulevaisuuden, näki skandaalin, jonka koko hieno maailma tietäisi, kuvitteli, kuinka hänen ystävättärensä muka halveksisivat häntä ja hylkäisivät raukkamaisesti hänet, kuvitteli, miten häntä hienoissa piireissä pilkattaisiin, ja syystäkin, sillä onhan naurettavaa antaa itsensä ilmi! Gilberte des Aubels näki jo avioeron, kuvitteli, miten hän menettäisi vallasrouvan-arvonsa ja mukavan elämänasemansa. Hän näki itsensä äitinsä luona, ahtaissa ja köyhissä oloissa, joissa kukaan ei häntä enää hakkailisi, sillä miehet karttavat nyt sellaisia naisia, jotka eivät voi tarjota heille aviosäädyn suomaa seurustelun varmuutta.

Ja mistä hyvästä kaikki tämä paha? Tällainen täydellinen perikato? Joutavan, tyhmän leikittelyn tähden. Näin puhui Gilberte des Aubelsin omatunto yhdessä vilahduksessa.

"Älkää pelätkö, rouva", lausui lempeä ääni.

Gilberte rauhoittui jo hiukkasen, joten hän uskalsi kysyä:

"Kuka te olette?"

"Minä olen enkeli", vastasi ääni.

"Mikä... mikä?"

"Olen enkeli; Maurice'in suojelusenkeli."

"Kuinka? Sanokaahan vielä... Minä tulen hulluksi... en ymmärrä."

Myöskään Maurice ei ymmärtänyt; hän oli suuttunut. Järjestäen pyjamansa ponnahti hän sängystä lattialle ja seisoi siinä pukunsa kukkasilla kaunistettuna. Hän tempasi oikeaan käteensä tohvelin, kohotti sitä uhkaavasti ja sanoi tuimalla äänellä:

"Te olette hävytön roisto... Suvaitkaa minulle se ilo, että haihdutte samaa tietä kuin olette tullutkin."

"Maurice d'Esparvieu", jatkoi äskeinen lempeä ääni, "Hän, jota sinä palvelet jumalanasi, on antanut jokaiselle uskovaiselle hyvän enkelin, jonka tehtävänä on suojella ja opastaa häntä. Tämä on kaikkien kirkkoisien käsitys. Se perustuu moniin raamatun kohtiin. Kirkko hyväksyy sen yksimielisesti, joskaan ei julista pannaan niitä, jotka eivät yhdy sen katsomukseen. Tässä näet yhden noita suojelusenkeleitä, oman enkelisi, Maurice. Minut määrättiin pitämään huolta sinun viattomuudestasi ja varjelemaan sinun siveyttäsi."

"Paljon mahdollista", vastasi Maurice, "mutta ainakin se on varmaa, että te ette ole gentlemanni. Hieno mies ei tunkeudu toisen kamariin sellaisella hetkellä, kun... No niin, mitä te täällä koikutte?"

"Minä otin itselleni tällaisen hahmon, Maurice, koska aion tästä lähtien toimia ihmisten keskuudessa: sen tähden täytyy minun olla heidän kaltaisensa. Taivaallisilla olennoilla on kyky pukeutua näkyväiseen muotoon, joten ne voi erottaa silmin ja kosketella niitä käsin. Se muoto on todellinen muoto, koska se on näkyväinen muoto ja koska maailmassa ei ole mitään muuta todellisuutta kuin mitä silmin nähdään."

Gilberte oli nyt niin rauhoittunut, että järjesteli otsatukkaansa.

Enkeli jatkoi:

"Taivaalliset henget pukeutuvat mieheksi tai naiseksi, kumpaiseksi vain haluavat, tai molemmiksi sukupuoliksi yhtaikaa. Kuitenkaan eivät he voi pukeutua aivan kaikkien oikkujensa ja päähänpistojensa mukaan. Horjumattomat lait, joita teidän on vaikea ymmärtää, vallitsevat heidän muodonmuutosjärjestelmässään. Niinpä ei minulla ole halua eikä voimaa muuttua, teidän tai omaksi huvikseni, teidän nähtenne esimerkiksi jalopeuraksi, tiikeriksi, kärpäseksi taikka sykomoripuiseksi sauvaksi, kuten tuo nuori egyptiläinen, jonka elämäntarina löydettiin eräästä hautakammiosta, taikka hahmottua aasiksi, kuten Lucius nuoren Fotiksen voiteen vaikutuksesta. Viisauteni oli jo ennakolta määrännyt hetken, jolloin ilmestyisin ihmisille; sitä hetkeä ei mikään voinut jouduttaa eikä myöskään lykätä tuonnemmaksi."

Maurice tahtoi päästä jo selville asiasta, joten hän kysyi toisen kerran:

"No niin, mutta mitä te koikutte täällä?"

Rouva des Aubels yhdisti äänensä rakastajansa kysymykseen ja sanoi:

"Niin, tosiaan, mitä te täällä teette?"

Enkeli vastasi:

"Mies, avaa korvasi, nainen, kuule sanani! Minä ilmoitan teille salaisuuden, josta koko kaikkeuden kohtalo riippuu. Minä nousen Häntä vastaan, jota te luulette kaiken näkyväisen ja näkymättömän luojaksi: minä ryhdyn valmistamaan enkelien kapinaa."

"Älkää laskeko pilaa", huomautti Maurice, joka oli uskovainen eikä suvainnut kujeiltavan pyhillä asioilla.

Mutta enkeli vastasi paheksuvasti:

"Miten luulet, Maurice, että minä puhuisin tyhjänpäiväisiä ja lausuisin turhia sanoja?"

Maurice nosti epäuskoisena olkapäitään:

"No ette suinkaan tosissanne luule nousevanne kapinaan..."

Hän ei tohtinut lausua nimeä, jota ajatteli, vaan viittasi kattoon.

Mutta enkeli sanoi:

"Etkö todellakaan tiedä, että Jumalan pojat ovat jo kerran ennen nousseet kapinaan ja että suuri sota tapahtui silloin taivaassa?"

"Siitä on jo niin pitkät ajat", huomautti Maurice, alkaen vetää sukkia jalkaansa.

Enkeli tähän:

"Se tapahtui ennen maailman luomista. Mutta sen jälkeen ei ole taivaassa mikään muuttunut. Enkelit ovat luonteeltaan aivan samanlaisia kuin he olivat alussakin. Mitä he kerran tekivät, sen voivat he tehdä uudestaan."

"Eivätkä voi", sanoi Maurice. "Se on uskon vastaista. Jos te todella olisitte enkeli, hyvä enkeli, niinkuin väitätte olevanne, niin ei mieleenne johtuisi olla tottelematon Jumalallenne."

"Sinä erehdyt suuresti, Maurice, ja kirkkoisien auktoriteetti tuomitsee käsityksesi erehdykseksi. Origenes julistaa raamatunselityksissään nimenomaan, että hyvät enkelit ovat hairahtuvaisia, että he tekevät syntiä joka päivä ja että heitä tippuu taivaasta niinkuin kärpäsiä. Ehkäpä olet kallistuvainen kieltämään tämän kirkkoisän pätevyyden, jos niin uskallan sanoa, hänen raamatuntuntemuksestaan huolimatta, siksi, että häntä ei ole otettu pyhimysten kaanoniin, vai kuinka? Siinä tapauksessa haluan muistuttaa sinulle Ilmestyskirjan toisesta luvusta, jossa enkeleitä Ephesossa ja Pergamossa soimataan siitä, että he ovat huonosti vartioineet kirkkojaan. Sinä väität nyt tietysti, että ne enkelit, joista apostoli Paavali tässä puhuu, ovatkin oikeastaan noiden kaupunkien piispoja ja että hän nimittää heitä enkeleiksi siitä syystä, että he hoitavat ikäänkuin suojelusenkelin virkaa. Se väitös on ehkä oikea, myönnän sen. Mutta mitäs siihen sanot, Maurice, että niin monet jumaluusoppineet ja ylimmäiset papit opettavat, että enkelit muuttuvat usein hyvistä pahoiksi? Niinpä vakuuttaa Pyhä Hieronymus Epistolassaan Damaskolle..."

"Hyvä herra, pyydän, lähtekää nyt", virkkoi rouva des Aubels.

Mutta enkeli ei kuunnellut, vaan jatkoi:

"... Pyhä Augustinus, Oikeasta jumalisuudesta, XIII luku; Pyhä Gregorius, Siveydestä, XXIV luku; Isidorus..."

"Hyvä herra, antakaa minun pukeutua. Minulla on kiire."

"... Ihmisen paras tavara, ensimmäinen kirja, XII luku; Beda, Jobista..."

"Kuulkaa, hyvä herra..."

"... VIII luku; Damascenus, Uskosta, II kirja, III luku. Nämä ovat mielestäni kyllin painavia auktoriteetteja, joten sinun, Maurice, ei auta enää muu kuin myöntää erehtyneesi. Erehdyksesi johtui siitä, ettet ottanut huomioon minun olemustani, joka on vapaa, toimiva ja liikkuvainen, kuten kaikkien muidenkin enkelien, sekä siitä, että ajattelit yksinomaan armon ja autuuden runsautta, jolla luulit minut kukkuroiduksi. Lucifer sai sitä hyvää aivan yhtä paljon kuin minäkin, mutta nousi kumminkin kapinaan."

"Mutta miksikä te nousisitte kapinaan? Miksi?" kysyi Maurice.

"Jesaia", vastasi Valon poika, "Jesaia kysyi jo kauan ennen sinua: Quomodo cecidisti de coelo, Lucifer, qui mane oriebaris? – Tiedä nyt, Maurice! Ennen aikojen alkua tekivät enkelit kapinan saadakseen itselleen yliherruuden taivaassa. Kaunein seraphimeista nousi kapinaan ylpeydestä. Mitä minuun taasen tulee, tiede se sytytti minussa jalon pyrkimyksen päästä vapautumaan. Kun oleskelin sinun lähelläsi, talossa, jossa on yksi maailman kaikkein suurimpia kirjastoja, sain halun lueskella ja innostuin syvällisiin opintoihin. Sinun nukkuessasi sikeää unta raa'an elämän ponnistuksista väsyneenä ympäröitsin minä itseni kirjoilla ja luin ja tutkin alinomaa vanhoja tekstejä, milloin kirjastosalissa, antiikin suurmiesten muotokuvien juurella, milloin paviljonkisi etuhuoneessa puutarhan perällä."

Kuullessaan nämä sanat purskahti nuori Maurice d'Esparvieu nauruun ja takoi nyrkeillään hillittömästi päänalaista: tavattoman ilonpuuskan varma merkki.

"Hahaha! Tekö sitten rosvositte isän kirjastoa ja saitte tuon ukko Sariette-paran höperöksi! Tiedättekö: hän on nyt aivan idiootti."

"Minä halusin niin hartaasti kehittää järkeäni kaikkein korkeimpaan määrään, etten välittänyt tuosta vähäpätöisestä olennosta", vastasi enkeli. "Ja kun hän koetteli estää minua tutkimuksissani ja häiritsi työtäni, rankaisin häntä hänen julkeudestaan. Eräänä talviyönä löin minä häntä filosofien ja sfäärien salissa pääkuoreen sangen painavalla kirjalla, jota hän koetti riistää pois näkymättömistä käsistäni. Vähän myöhemmin, kun otin kondenseeratuksi ilmapatsaaksi muuttuneella kädelläni hyllyltä erästä kallisarvoista Flavius Josephuksen käsikirjoitusta, kauhistui tuo hölmö niin, että juoksi ulvoen porraskäytävään ja (käyttääkseni Dante Alighierin voimakkaanpuoleista sanontaa) 'putosi kuin kuollut ruumis putoo'. Hän sai siitä erinomaisen hyvityksen, sillä te, rouva, annoitte hänelle tuoksuvan nenäliinanne, jolla hänen haavansa tukittiin... Se sattui sinä päivänä, kun Maurice ja te, rouva, suutelitte toisianne suulle taivaanpallon takana, jos rouva sattuu muistamaan."

"Herra!" tiuskahti rouva des Aubels loukkaantuneena ja kulmiaan rypistäen. "Minä en salli, että te..."

Mutta hän keskeytti, sillä hänen mieleensä johtui, ettei ollut oikein sopivaa vaatia tällä hetkellä erikoisen suurta kunnioitusta.

Enkeli jatkoi aivan tyynesti:

"Minä olin päättänyt tutkia uskon perusteita. Kävin ensin käsiksi juutalaisuuden kirjallisiin muistomerkkeihin ja luin alusta loppuun kaikki hebrealaiset tekstit."

"Osaatteko te sitten hebreaa?" huudahti Maurice.

"Hebrea on minun äidinkieleni: taivaassa me puhuimme monet ajat pelkästään hebreaa."

"Ahaa, te olette siis juutalainen! Minun olisi pitänyt se teidän hävyttömästä käytöksestänne arvata."

Enkeli ei viitsinyt kuunnellakaan, vaan jatkoi kauniilla äänellään:

"Minä tutkin muinaiset itämaalaiset tekstit, Kreikan ja Rooman kirjallisuuden, ahmin teologit, filosofit, fyysikot, geologit, luonnontutkijat. Minä tulin tietämään, minä aloin ajatella, ja menetin uskoni."

"Mitä sanotte? Ettekö usko... Jumalaan?"

"Kyllä uskon, koska olemassaoloni riippuu hänen olemisestaan ja koska minäkin hajoaisin tyhjyyteen, ellei häntä olisi olemassa. Minä uskon häneen niinkuin seileenit ja menaadit uskoivat Dionysokseen, ja uskon samoista syistä kuin hekin. Minä uskon juutalaisten ja kristittyjen Jumalaan. Mutta minä en tunnusta, että hän olisi luonut maailman; enintään on hän järjestänyt siitä yhden sangen vähäpätöisen nurkkakulman, ja kaikessa, mihin hän on koskenut, on hänen huonoälyisen ja raa'an henkensä leima. Minä en usko, että hän olisi iankaikkinen ja ääretön, sillä olisi järjetöntä kuvitella olentoa, jota aika ja paikka eivät rajoittaisi. Minä pidän häntä lahjoiltaan heikkona, vieläpä kovin heikkona. Lopuksi en usko, että hän olisi ainoa jumala: pitkään aikaan ei hän itsekään sellaista uskonut, vaan oli alussa polyteisti. Myöhemmin muuttui hän oman ylpeytensä ja uskokuntalaistensa imartelujen vaikutuksesta monoteistiksi. Hänen ajatusrakenteensa on hyvin epäloogillinen, eikä hän ole niin mahtavakaan kuin luullaan. Suoraan sanoen: hän on tietämätön ja itserakas demiurgi eikä mikään oikea jumala. Ne, jotka tuntevat hänen todellisen luonteensa, kuten minä, kutsuvat häntä Jaldabaothiksi."

"Mitenkä sanoitte?"

"Jaldabaoth."

"Mitä? Mikä se Jaldabaoth on?"

"Johan sanoin: hän on tuo demiurgi, jota te sokeudessanne palvelette ainoana Jumalananne."

"Te olette hullu! Antaisinpa teille neuvon, ettette menisi loruamaan tuollaisia apotti Patouille'ille."

"En toivokaan, rakas Maurice, saavani sameaa älyäsi kirkkaammaksi. Tiedä kuitenkin, että kun ryhdyn taisteluun Jaldabaothia vastaan, toivon hänet voittavani."

"Uskokaa minua, ette voita."

"Lucifer järkytti pahoin hänen valtaistuintaan, ja hetken oli varsin epävarmaa, kumpi voittaisi."

"Mikä teidän nimenne on?"

"Enkeleille ja pyhimyksille Abdiel. Ihmisille Arcade."

"No niin, Arcade-parka, valitan, että olette joutunut huonoille teille. Mutta myöntänettehän, että laskette vain leikkiä. Enintään ymmärtäisin, että olisitte lähtenyt taivaasta jonkun naisen vuoksi. Rakkaudesta tehdään jos jonkinlaisia tyhmyyksiä. Mutta sitä en usko koskaan, että te, joka olette nähnyt Jumalan kasvoista kasvoihin, olisitte löytänyt muka totuuden ukko Sariette'in vanhoista kirjankönteistä. Ei, sellainen ei minun päähäni mene!"

"Rakas Maurice, Luciferkin näki Jumalan kasvoista kasvoihin, mutta herkesi häntä palvelemasta. Mitä jälleen tulee totuuteen, joka löydetään kirjoista, niin on se totuutta, jonka avulla välistä nähdään, miten asiat eivät ole, mutta ei milloinkaan, miten ne oikeastaan ovat. Mutta tuollainenkin vajavainen totuus riitti vakuuttamaan minulle, ettei hän, johon minä sitä ennen olin sokeasti uskonut, olekaan uskottava, vaan että Jaldabaoth on valheillaan petkuttanut ihmisiä ja enkeleitä."

"Ei ole mitään Jaldabaothia! On totinen Jumala! Kuulkaas, Arcade, ravistakaa järkenne hereille, lakatkaa hulluttelemasta, luopukaa jumalattomuudestanne, jättäkää lihaksi tullut hahmonne, muuttukaa takaisin pelkäksi hengeksi ja ruvetkaa jälleen suojelusenkelin toimeen. Täyttäkää velvollisuutenne! Minä annan teille anteeksi, mutta teitä ei saa enää näkyä."

"Minä haluaisin täyttää toivomuksesi, Maurice. Tunnen sinua kohtaan jonkinlaista hellyyttä, sillä sydämeni on herkkä. Mutta kohtaloni vetää minua nykyään lähestymään olentoja, jotka ovat ajatus- ja toimintakykyisiä."

"Hyvä herra Arcade", virkkoi rouva des Aubels, "menkää viimeinkin pois, minä pyydän. Minusta on niin ilkeää olla paitasillani kahden miehen nähden. Uskottehan, etten ole sellaiseen tottunut."

XI LUKU,

jossa enkeli erään itsemurhaajan rytkiin pukeutuneena lähtee Maurice d'Esparvieun luota jättäen hänet ilman suojelusenkeliä.

Rouva des Aubels kyykötti sängyssä ja hänen kiiltävät polvensa hohtivat hämärässä lyhyen ja ohuen paidan alta; hän peitteli käsivarsillaan rintojaan eikä antanut näkyä muuta kuin pyöreät, lihavat olkapäänsä ja tukkansa, joka oli irtaallaan ja sekaisin.

"Olkaa rauhassa, rouva", vastasi näky. "Teidän asemanne ei ole niin epäsäädyllinen kuin luulette: ette ole tässä kahden miehen edessä, mutta vaan yhden miehen ja enkelin."

Gilberte-rouva tähysteli pimeään huoneeseen. Sitten hänen silmiensä ilme kävi rauhattomaksi, sillä hän oli huomaavinaan tutkimuksensa tuloksena joitakin merkkejä, eikä aivan vähäpätöisiä. Ja hän kysyi: "Herra, oletteko te ihan varmaan enkeli?" Näky pyysi, ettei sitä ollenkaan epäiltäisi, ja selosti sitten tarkoin hänelle olemuksensa alkuperää: "Taivaallisia henkiä on kolme arvoluokkaa, jotka kukin jakautuvat yhdeksään kuoroon. Ensimmäisen arvoluokan muodostavat Seraphimit, Cherubimit ja Tronit. Toisen Herraudet, Vallat ja Väkevyydet. Kolmannen Ruhtinaat, Arkkienkelit ja varsinaiset, tavalliset enkelit. Minä kuulun kolmannen arvoluokan yhdeksänteen kuoroon."

Gilberte-rouvalla oli vielä epäilyksen syitä, ja hän lausui yhden niistä:

"Eipä teillä ole siipiäkään!"

"Miksipä minä niitä mukanani kantaisin, rouva? Pitäisikö minun välttämättä olla ulkonäöltäni sellainen kuin nuo enkelit, joita on kuvattu vihkivesiastioihinne? Taivaan lähettiläät eivät aina liitä hartioihinsa noita sulka-airoja, joilla avaruuksien aaltoja soudellaan. Cherubimit saattavat olla siivettömiäkin olentoja. Niillä kahdella sangen kauniilla enkelillä, jotka viettivät erään levottoman yön Lotin talossa, kun itämaalainen miesjoukkio piiritti sitä, ei ollut ollenkaan siipiä. Ei, he olivat aivan tavallisien miesten näköisiä, ja heidän jalkansa olivat tulleet likaisiksi tien pölystä, joten Lot hurskailla käsillään pesi ne. Huomautan teille, rouva, että nykyinen orgaanisia muutoksia tutkiva tiede, niin pitkälle kuin Lamarck ja Darwin ovat sen kehittäneet, toteaa, että lintujen siivet ovat vähitellen muuttuneet nelijalkaisilla eturaajoiksi ja primaateilla käsiksi. Ja sinä, Maurice, muistanet hyvin, että miss Katin, englantilaisen kotiopettajattaresi, kädet, kun hän tapansa mukaan niin kovin mielellään antoi sinulle vitsaa, olivat ikäänkuin kynityn kanan siipikynkät: se oli atavistinen ilmiö varsin vastenmielistä laatua. Ja sitä paitsi on käsillä ja siivillä varustettu olento ilmeinen epäsikiö ja kuuluu luonnonvastaisuuksia käsittelevän tutkimuksen alaan. Meillä on kyllä taivaassa cherubimeja eli kerubeja, jotka ovat siivillä varustettujen härkien muotoisia, mutta he ovatkin epätaiteellisen Jumalan mauttomia päähänpistoja. Kumminkin on myönnettävä, että voitonjumalattaret, jotka olivat Athene Niken temppelissä Atenan Akropoliissa, ovat kauniita, vaikka niillä onkin sekä kädet että siivet; ja totta on, että Brescian voitonjumalatar, jolla on kädet ojennettuina ja siivet laskettuina pitkin mahtavia kupeita, on kaunis. Kreikkalainen nerous on tehnyt ihmeitä luodessaan moisia harmonisia hirviöitä. Kreikkalaiset eivät milloinkaan erehtyneet. Nykyaika erehtyy yhtä päätä."

"Mutta te ette näytä suinkaan pelkältä hengeltä", virkkoi rouva des Aubels.

"Ja kuitenkin olen henki, hyvä rouva. Eikä teidän asianne olisi sitä epäillä, sillä olettehan kastettu ja kristitty. Monet kirkkoisät, sellaiset kuin Justinus, Tertullianus, Origenes ja Klemens Aleksandrialainen ovat sitä mieltä, etteivät enkelit ole pelkästään henkiä, vaan että heillä on myöskin ruumis, joskin erikoisesta, hyvin hienosta aineesta muodostettu. Pyhä Augustinus julistaa, että enkeleillä on valaiseva ruumis. Tämän käsityksen on kirkko hylännyt: niin ollen olen henki. Mutta mikä nyt sitten on henki ja mikä aine? Ennen muinoin käsitettiin ne vastakohdiksi toisilleen, mutta nykyään pitää ihmistieteenne niitä kahtena saman asian aspektina; se opettaa, että kaikki saa alkunsa eetteristä ja että kaikki palautuu siihen takaisin, että pelkkä liike muuttaa ilma-aallot kiveksi ja metalliksi ja että rajattomaan avaruuteen hajonneet atomit muodostavat aina sen mukaan, millä nopeudella ne kulkevat ratojaan, kaikki näkyvän maailman aineet..."

Mutta rouva des Aubels ei kuunnellut; hänen päätänsä vaivasi eräs ajatus, ja päästäkseen siitä rauhaan, kysyi hän:

"Milloin te tänne tulitte?"

"Samaan aikaan kuin Maurice."

Rouva pudisti päätänsä:

"Vai niin... Se oli siistiä!"

Mutta enkeli jatkoi yhtä iloisin mielin kuin ennenkin:

"Avaruudessa ovat ympyrät, ellipsit ja hyperbelit kaikki kaikessa, ja lait, joita noudattaen tähdet kulkevat, hallitsevat tomuhiukkastakin. Ruumiini on aineensa synnynnäisten ja alunperäisten liikkeiden vuoksi henki, mutta se voi asettua aineelliseen tilaan muuttamalla ainesosuuksiensa liikuntaryhmiä, kuten näette."

Ja enkeli istui nojatuoliin rouva des Aubelsin mustien sukkien päälle.

Kello löi jossakin.

"Hyvä Jumala, kello on seitsemän!" huudahti Gilberte. "Mitä minä nyt sanon miehelleni? Hän luulee, että minä olen teekutsuilla Rue de Rivolilla de la Verdelière'in perheessä. Menkää nyt joutuin, herra Arcade. Minun täytyy saada pukeutua, ei ole sekuntiakaan aikaa hukata."

Enkeli vastasi, että hän täyttäisi kyllä nöyrimmästi rouva des Aubelsin käskyn, jos hänen olisi mahdollista lähteä ihmisten ilmoille, mutta että hän ei voinut mitenkään mennä ulos ihan ilman vaatteita.

"Jos menisin alasti kadulle", lisäsi hän, "loukkaisin ihmisiä, jotka ovat niin kovasti kiintyneitä vanhoihin tottumuksiinsa, vaikkeivät ole koskaan tutkineet niiden syitä. Sellaisista tottumuksista johtuukin siveys. Ennen muinoin ilmestyivät enkelit, milloin olivat kapinallisia niinkuin minä nyt, kristityille kummallisissa ja naurettavissa ulkonaisissa hahmoissa, mustina, sarvellisina, karvaisina ja sorkkajaloilla varustettuina, ja joskus heillä oli ihmisnaama takapuolessa. Joutavaa typeryyttä!... Kaikki, joilla oli hieno maku, pitivät heitä pilkkanaan, heitä eivät pelänneet muut kuin vanhat eukot ja pikku lapset, eivätkä he sillä tempullaan saavuttaneet mitään."

"Hän ei todellakaan voi lähteä ulos noin", sanoi oikeudenmukainen rouva des Aubels.

Maurice nakkasi taivaalliselle lähettiläälleen pyjamansa ja tohvelinsa. Mutta ulkona liikkumiseen ne eivät vielä riittäneet. Gilberte hoputti ystäväänsä menemään kiireesti etsimään jostain vaatteita. Maurice aikoi pistäytyä kysymään niitä talonmieheltä. Gilberte torjui jyrkästi sen esityksen: hänestä olisi ollut sulaa hulluutta sekoittaa talonmiehen väkeä tällaiseen juttuun.

"Haluatko sinä toitottaa heille, että...!" huudahti hän.

Hän ei lopettanut, vaan osoitti ainoastaan enkeliä.

Nuori Maurice d'Esparvieu lähti ostamaan vaatteita joltakin pukukauppiaalta.

Sillä välin sytytti Gilberte, joka ei enää voinut viivytellä, koska hän muuten olisi saanut aikaan hienoston piireissä kauhean skandaalin, tulen lamppuun ja alkoi pukeutua enkelin nähden. Hän teki sen nolostelematta, sillä hän osasi kestää sen, mitä ei voinut estää, ja myönsi häveliäisyydelleen hieman helpotusta tällaisessa ennen kuulumattomassa tilaisuudessa, kun maan ja taivaan asiat sekautuivat keskenään ilkeäksi tuppuraksi. Sitä paitsi tiesi hän, että hänellä oli kaunis vartalo ja hienoimman muodin mukaiset alusvaatteet. Kun näky oli niin kohtelias Maurice'ille, että kieltäytyi pukeutumasta hänen pyjamaansa, täytyi Gilberte'in nyt pakostakin huomata lampun kirkkaassa valossa, ettei hän ollut epäillyt suotta, vaan että enkelit todellakin ovat miehisiä muodoltaan. Gilberte tahtoi tietää, oliko tuo muoto näennäinen vai todellako oikea, joten hän kysyi Valon pojalta, olivatko enkelit samanlaisia kuin apinat, joilta ei puuttunut mitään muuta kuin rahaa rakastaakseen naisia.

"Kyllä, Gilberte", vastasi Arcade, "enkelit osaavat rakastaa kuolevaisia. Raamattu todistaa sen. Seitsemännessä Mooseksen kirjassa sanotaan: – Ja tapahtui, koska ihmiset rupesivat lisääntymään maan päällä ja siittivät tyttäriä, niin Jumalan pojat näkivät ihmisten tyttäret kauniiksi ja ottivat heitä emänniksensä kaikista heistä kuin he valitsivat heistä."

Yht'äkkiä Gilberte alkoi tuskitella:

"Jumalani, minä en saa pukuani kiinni, hakaset ovat takana."

Kun Maurice palasi kamariinsa, näki hän, että enkeli oli polvillaan tuon petollisen aviovaimon edessä ja pujotteli hänen kengännauhojaan kiinni.

Gilberte otti pöydältä käsipuuhkansa ja laukkunsa.

"Enkö unohda mitään?" virkkoi hän. "En mitään. Hyvästi, herra Arcade, hyvästi Maurice... Ah, aina minä muistan tämän päivän."

Ja hän katosi kuin uni.

"Tuossa on", sanoi Maurice ja heitti enkelille mytyn vaatteita.

Maurice oli nähnyt erään rihkamakauppiaan ikkunassa, klarinettien ja lavemangiruiskujen joukossa, kurjan miehenpuvun ja oli ostanut sen yhdeksällätoista frangilla. Se oli ollut ainoa omaisuus, minkä muudan mustia pukuja suosinut ja itsemurhan tehnyt raukka oli tähän maailmaan jättänyt. Enkeli otti synnynnäisellä arvokkuudella vaatteet vastaan ja pukeutui niihin. Hänen yllään näyttivät ne heti odottamattoman eleganteilta.

Sitten kääntyi hän ovea kohti ja aikoi poistua.

"Te lähdette siis tosiaan täältä", sanoi Maurice. "Onko se aivan jyrkkä päätöksenne? Pelkäänpä, että kadutte vielä katkerasti tätä hullutusta."

"En saa katsoa taakseni. Hyvästi, Maurice."

Maurice pisti hänelle kainosti ja salaa viiden louis'n kolikon kouraan.

"Hyvästi, Arcade."

Mutta juuri kun enkeli astui kynnyksen yli, hetkellä, jolloin hänestä ei näkynyt enää mitään muuta kuin oven raosta vilahtava kengänkanta, kutsui Maurice häntä takaisin:

"Arcade!... En tullut sitä ajatelleeksikaan... Minä jään nyt ilman suojelusenkeliä!"

"Niin käy, Maurice, sinä jäät ilman."

"Mutta mihinkä minä sitten joudun?... Ihmisellä täytyy olla suojelusenkeli. Sanohan minulle: eikö siitä koidu ikävyyksiä? Eikö ole vaarallistakin elää ilman suojelusenkeliä?"

"Ennen kuin vastaan sinulle, Maurice, kysyn sinulta, tahdotko, että minun on puhuttava sinun vakaumustesi mukaan, jotka olivat vielä äskettäin minunkin vakaumuksiani, siis niinkuin kirkko ja katolinen usko opettavat, vaiko luonnonfilosofina?"

"Minä välitän viis luonnonfilosofiastasi! Vastaa minulle niinkuin uskonto vaatii, se uskonto, johon minä uskon ja jota minä tunnustan tahtoen siinä elää ja kuolla."

"No niin, rakas Maurice, suojelusenkelisi menettäminen vähentää sinulta luultavasti sielullista tukea ja taivaan armoa. Puhun sinulle niinkuin kirkko tästä asiasta aina on ajatellut. Sinä jäät vaille melkoista apua, tukea ja vahvistusta, jotka olisivat sinua opastaneet ja antaneet sinulle voimaa pelastuksen tiellä. Sinulla ei ole nyt enää niin paljon kuin ennen kykyä karttaa syntiä, ja sitähän sinulla ei ollut ennenkään liikaa. Lyhyesti sanoen: sinä jäät hengellisessä suhteessa ilman voimaa ja ilman iloa. Hyvästi, Maurice. Kun näet rouva des Aubelsin, niin sanopa hänelle minun nöyrimmät terveiseni."

"Sinä menet todellakin?"

"Jää hyvästi."

Arcade katosi. Ja Maurice istui pitkän aikaa pehmeän nojatuolinsa pohjassa pää kumarassa ja surevat kasvonsa käsiinsä kätkien.

XII LUKU,

jossa kerrotaan, kuinka enkeli Mirar lensi viemään Jumalan armoa ja lohdutusta Champs-Elysées'n kortteliin Parisissa, näki siellä varieteelaulajattaren nimeltä Bouchotte ja rakastui häneen.

Enkeli Arcade kierteli jalankulkijain mustassa, lakkaamatta vierivässä virrassa katuja, joilla punertava sumu seisoi sankkana, keltaiset ja valkeat tulet kuulsivat sumusta, hevosten hengitys huuru&i ja autojen lyhdyt kiitivät nopeasti ohitse. Siten maleksi hän läpi koko kaupungin, pohjoisesta etelään asti, ja joutui viimein Seine-joen vasemman rannan tyhjille bulevardeille. Lähellä Port-Royalin vanhoja muureja on pikku ravintola, jonka hikisistä ikkunoista aina iltaisin kuultaa kadulle sameaa valoa. Arcade pysähtyi sen edustalla ja pujahti sitten sisään, meni saliin, jossa häntä vastaan hengähti vilun ja nälän jäykistämille poloisille niin houkuttelevia lämpöisiä ja rasvaisia lemuja. Yhdellä silmäyksellä näki hän siellä joukon venäläisiä nihilistejä, italialaisia anarkisteja, maanpakolaisia jos jotakin kansallisuutta, vallankumousten ja atentaattien hankkijoita. Hän näki siellä vanhoja, maalauksellisia päitä, joiden laelta tukka ja parta valuivat runsaasti kuin putoukset vuorten rinteiltä, näki nuoria, neitseellisen kovia kasvoja, synkkiä ja hurjia katseita, värittömiä silmiä, joista kuulsi ääretön lempeys, ja näki kasvoja, joihin surut olivat raastaneet syvät vakonsa. Eräässä nurkassa istui kaksi venakkoa, toinen heistä hyvin kaunis, toinen kamalan ruma, molemmat siinä suhteessa samanlaisia, etteivät he itse kumpikaan välittäneet yhtään siitä, olivatko rumia vai kauniita. Mutta kun Arcade ei huomannut siellä sellaisia kasvoja, joita haeskeli, nimittäin ei nähnyt salissa ainoaakaan enkeliä, istahti hän yksinään pienen, vielä vapaana olevan marmoripöydän ääreen.

Enkelit syövät nälän vaivoissa niinkuin maallisetkin olennot, ja ruoansulatuslämmön vaikutuksesta muuttuu heidän nauttimansa maallinen ravinto aivan samanlaiseksi aineeksi kuin heidän muukin taivaallinen olemuksensa. Kun Abraham Mamren tammistossa näki kolme enkeliä, toi hän heille Saaran leipomia kaltiaisia, kokonaisen nuoren vasikan, voita ja maitoa, ja he söivät. Lot antoi leipoa kahdelle enkelille, jotka tulivat hänen luokseen, happamattomia leipiä, ja hekin söivät. Arcade puolestaan söi sitkeän pihvipaistin, jonka viinuri hänelle kantoi. Ja siinä syödessään ajatteli hän, miten mukavasti hän oli ennen saanut elää, ajatteli rauhallisia, suloisia opinnoita, jotka nyt oli hylännyt, ja raskasta tehtävää, johon oli ryhtynyt: tulevia vaaroja, ponnistuksia ja huolta. Ja niinpä hänen sielunsa oli surullinen ja sydämensä raskas.

Hän lopetti parhaillaan vaatimatonta ateriaansa, kun jokin nuori, köyhän näköinen mies, jonka pukimet olivat huonot ja ohuet, astui ulkoa saliin ja alkoi katsella ympärilleen kaikkiin pöytiin. Huomatessaan Arcade'in, huudahti hän:

"Terve, Abdiel!"

Sillä hän oli itsekin taivaallinen henki.

"Tiesinhän, että sinä tulisit, Mirar", vastasi Arcade.

Tuon enkeliveikon nimenä oli näet ennen muinoin taivaassa ollut Mirar.

Mutta arkkienkeli Mirar tuskin muisti enää niitä aikoja, niin kauan sitten oli hän luopunut Jumalaa palvelemasta. Hänen nimensä oli nyt täällä maan päällä Théophile Bêlais, ja hän elätteli henkeään antaen päivällä soittotunteja pikku lapsille ja vetäen yöllä viulua tanssipaikoissa.

"Siis Abdiel tosiaan!" vastasi Théophile. "Tännepä jouduimme lopulta molemmat, tähän surulliseen maailmaan!... Olen iloissani, kun sain sinut nähdä. Ja kuitenkin valitan päiviäsi, sillä tämä elämä on kova leikki."

Mutta Arcade lausui iloisesti:

"Ystäväni, sinun maanpakolaisaikasi loppuu! Minulla on suuria tekeillä. Kerron sinulle, mitä aion, ja otan sinut mukaan yritykseen."

Ja Maurice d'Esparvieun suojelusenkeli tilasi kaksi kahvia ja selosti sitten toverilleen aatteensa ja suunnitelmansa. Hän kertoi, miten hän maan päällä oleskellessaan oli antautunut taivaallisille hengille melkoisen harvinaisiin opintoihin, syventyen kaikkien teologiain, kosmogoniain ja maailmansysteemien eri muotoihin, aineteorioihin, energian muutoksia ja katoamista käsitteleviin moderneihin teoksiin. Tutkiessaan luontoa, sanoi hän, oli hän huomannut sen olevan ainaisessa ristiriidassa sen Herran oppien kanssa, jota hän oli palvellut. Tuo kiitosvirsille ahnas Herra, jota hän oli kauan pitänyt Jumalanaan, näyttäytyikin hänelle typeräksi, tylsäksi ja julmaksi tyranniksi. Silloin oli hän hänet kieltänyt ja alkanut häntä pilkata, ja tahtoi nyt tulisesti taisteluun häntä vastaan. Hänen suunnitelmansa oli alkaa uudestaan enkelien kapina. Hän tahtoi sotaa, ja uskoi, että voitettaisiin.

"Mutta ennen kaikkea on tärkeää tuntea omat voimamme ja vihollisen voimat", lisäsi hän.

Ja hän kysyi nyt, oliko Jaldabaothin vihollisia maailmassa paljonkin ja olivatko ne miten mahtavia.

Théophile katsoi veljeensä hämmästyneenä. Hän ei näyttänyt oikein ymmärtävän ehdotusta.

"Kunnon taivaallinen kansalaiseni", virkkoi hän, "minä tulin seuraasi, kun olet vanha kasvintoverini. Mutta en tiedä, mitä sinä minulta toivot, ja luulenpa, ettei minusta ole sinulle apua missään. Minä en rakasta politiikkaa, minä en halua olla reformaattori. Minä en ole niinkuin sinä kapinallinen henki, en vapaa-ajattelija enkä vallankumouksellinen. Koko sydämeltäni minä olen yhä uskollinen taivaalliselle Luojalleni. Minä palvelen yhä sitä Herraa, jonka palveluksessa en enää ole, ja itken, kun ajattelen päiviä, jolloin muodostin Valon lasten lukemattomassa joukossa itseni siivilläni peittäen osaltani sitä liekehtivää piiriä, joka ympäröi hänen taivaallista istuintaan. Oi, ainoastaan rakkaus, maallinen rakkaus erotti minut Jumalasta! Minä hylkäsin taivaan päästäkseni ihmisten tyttären seuraan. Hän oli niin kaunis, hän lauloi konserttikahvilassa."

Enkelimme nousivat pöydästä ja poistuivat ravintolasta. Arcade lähti saattamaan Théophile'ia, joka asui toisella puolella kaupunkia, bulevardi Rochechouart'in ja Rue de Steinkerque'in kulmassa.

Ja asteltaessa siinä autioita katuja kertoi laulajattaren rakastaja veljelleen rakkautensa ja kärsimystensä tarinan.

Hänen lankeemuksensa oli tapahtunut kaksi vuotta sitten ja aivan yht'äkkiä. Hän oli kuulunut kolmannen arvoluokan kahdeksanteen kuoroon ja oli lähetetty viemään armolahjoja uskovaisille, joita oli vielä runsaasti Ranskassa, etenkin maa-armeijan ja meriväen ylemmissä upseereissa.

"Oli kesäyö", alkoi Théophile. "Laskeusin taivaasta jaellakseni eräille Etoile'in korttelissa asuville uskovaisille lohdutuksia, uskollisuutta ja autuaallisia kuolemanhetkiä. Silloin häikäistyivät yht'äkkiä silmäni, vaikka ne olivatkin tottuneet iankaikkiseen kirkkauteen, tulikukkasista, joita koko Champs-Elysées säteili. Korkeat, monihaaraiset lyhtypylväät puistikossa kahvilain ja ravintolain valtaovien edustalla antoivat vihreälle lehvistölle smaragdin raikkaan hohteen. Pitkiä tulista sommiteltuja helminauhoja oli ripustettu avoimien paikkojen ympärille, joilla kuhisi miehiä ja naisia pyrkien riemullisen orkesterin luo. Aloin jo erottaa sävelten sekavaa pauhua. Yö oli helteinen. Siipiäni alkoi uuvuttaa. Lensin alas erääseen noista konserttikahviloista ja istahdin näkymättömänä yleisön joukkoon. Samassa ilmestyi näyttämölle nainen, joka oli puettu lyhyeen, kiiltohileillä koristettuun hameeseen. Ramppivalon sokaiseva heijastus ja hänen kasvojaan peittävä väri estivät minua näkemästä hänestä muuta kuin hänen silmänsä ja hymynsä. Hänen vartalonsa oli notkea ja hekumallinen. Hän lauloi ja tanssi... Arcade, minähän olen aina rakastanut musiikkia ja tanssia, mutta tuon jumalanluoman ytimiini asti leikkaava, kirpeä ääni ja yllyttävät liikkeet saivat minut aivan päästä sekaisin! Tulin vuoroin kalman kalpeaksi, vuoroin punaiseksi, silmissäni pimeni, kieleni kuivui kitalakeen. Minä en päässyt paikaltani hievahtamaan."

Ja tuskasta valittaen Théophile kertoi, miten himo tuohon naiseen oli ottanut hänet niin valtoihinsa, ettei hän mennytkään enää takaisin taivaaseen; ei, hän oli pukeutunut ihmisen hahmoon ja ruvennut elämään maallista elämää, sillä kirjoitettu on: "Niin Jumalan pojat näkivät ihmisten tyttäret kauniiksi..."

Joskin Théophile oli kadottanut viattomuutensa samalla kuin oli kadottanut Jumalan kasvojen näkemisen, oli hänen sydämensä yksinkertaisuus kuitenkin säilynyt. Hän varasti kehnon puvun eräältä juutalaiselta narinkasta ja kiiruhti se yllään sen naisen luo, jota hän rakasti. Tytön nimi oli Bouchotte, ja hänellä oli huonepahainen Montmartre'issa. Théophile vaipui hänen jalkoihinsa ja sanoi hänelle, että hän oli ihana, että hän lauloi hurmaavasti, että hän rakasti häntä kuin mielipuoli, vakuutti luopuvansa hänen tähtensä suvustaan, isänmaastaankin, kertoi olevansa säveltaiteilla sekä ettei hänellä ollut mitä suuhunsa pistää. Sellainen nuoruus, sellainen viaton lapsenmieli, köyhyys ja rakkaus liikuttivat Bouchotte'ia niin, että hän ruokki, vaatehti ja rakasti Théophile'ia.

Sitten sai Théophile viimeinkin laulutunteja ja ansaitsi rahtusen rahaa. Hän toi kaikki ansionsa rakastajattarelleen, ottamatta itselleen kolikkoakaan. Silloin lakkasi Bouchotte häntä rakastamasta. Hän halveksi Théophile'ia, kun Théophile ansaitsi niin vähän rahaa, ja ilmaisi hänelle, että oli kyllästynyt, välinpitämätön ja inhosi muusikkoansa. Syyteli soimauksia, pilkkaa ja haukkumasanoja hänelle vasten kasvoja. Mutta kuitenkin piti hän hänet luonaan, sillä hän oli ennen elänyt vielä pahemmissa suhteissa ja oli jo tottunut kotoisiin kinasteluihin. Muuten koetti hän ulkonaisessa elämässään esiintyä sangen vakavana naisena ja ankarasti ihanteittensa puolesta taistelevana taiteilijattarena. Théophile rakasti häntä edelleen yhtä paljon kuin ensimmäisenä yönä ja kärsi katkerasti.

"Hän rasittaa itseään liikaa", sanoi Théophile nyt taivaalliselle veljelleen, "sen tähden on hän niin ärtyinen. Mutta minä tiedän, että hän rakastaa minua. Toivon voivani piakkoin tehdä hänen elämänsä hiukan mukavammaksi."

Ja Théophile alkoi kertoa pitkälti eräästä operetista, jota hän parhaillaan sävelsi ja jonka hän uskoi saavansa eräälle parisilaiselle näyttämölle. Muudan nuori runoilija oli kirjoittanut hänelle siihen tekstin. Aiheena oli "Aline, Golkondan kuningatar." Tarinan ydin oli otettu eräästä 1700-luvulla sepitetystä runoelmasta.

"Minä sirottelen siihen tuhlaten melodioja, minä sävellän sydämelläni. Sydämeni on lähde, josta pulppuaa ehtymättömästi melodioja. Kovaksi onneksi rakastetaan nykyään akateemisia, monimutkaisia muotoja. Minua moititaan liian juoksevaksi, liian läpikuultavaksi, sanotaan, ettei tyylini ole tarpeeksi värikylläistä; väitetään, etten vaadi harmonialta siinä määrin kun pitäisi mahtavia efektejä enkä vahvoja kontrasteja. Harmonia, harmonia: tietysti silläkin on ansionsa! Mutta sydämelle se ei puhu. Ainoastaan melodia pystyy meitä kohottamaan ja hurmaamaan, ainoastaan melodia tuo hymyn huulille ja kyynelet silmiin."

Näitä julistaessaan Théophile hymyili ja itki. Sitten jatkoi hän liikutettuna:

"Sydämeni on melodiain pulppuava suihkukaivo! Mutta sovittaa ne orkesterille, siinäpä pulma! Tiedäthän, Arcade, että me ei tunnettu taivaassa muita instrumentteja kuin harppu, psalttari ja hydrauliset urut."

Arcade kuunteli hajamielisenä. Hän mietti koko sielullaan ja innostusta sykkivin sydämin omia suunnitelmiaan.

"Tunnetko sinä vallankumouksellisia enkeleitä?" kysyi hän toveriltaan. "Minä puolestani en tunne vielä kuin yhden; hän on ruhtinas Istar, jonka kanssa olen ollut hiukan kirjeenvaihdossa ja joka on luvannut antaa minun kiinata ullakkokamarissaan, kunnes saan vuokratuksi itselleni asumuksen. Vuokrat ovat luullakseni tässä kaupungissa hyvin kalliita."

Ei tuntenut Théophile vallankumouksellisia enkeleitä. Milloin hän sattui tapaamaan jonkun langenneen enkelin, entisen toverinsa, puristi hän tosin vilpittömästi hänen kättänsä, sillä hän ei tahtonut unohtaa entistä ystävyyttä, mutta... Joskus hän näki ruhtinas Istaria, mutta yleensä hän karttoi pahojen enkelien seuraa: heidän kiivaat mielipiteensä loukkasivat häntä, ja heidän juttunsa saivat hänet ihan päästä sekaisin.

"Sinä et siis hyväksy minun hommiani?" kysyi raju Arcade.

"Ystäväni, minä en hyväksy, mutta en suinkaan moitikaan sinua. Minä en ymmärrä sinun aatteitasi. Enkä luule, että politikoiminen on taiteilijalle eduksi. Taiteessa itsessään on kylliksi työtä."

Théophile rakasti kovasti ammattiaan ja toivoi kerran läpäisevänsä; mutta teatterimaailman nykyinen henki inhotti häntä. Hän ei kenties saisi operettiaankaan lavalle, ellei hyväksyisi ja ottaisi omaan työhönsä osallisiksi kahta, ehkäpä kolmeakin aputoimittajaa, jotka piirtäisivät hänen sävellykseensä nimensä ja veisivät osuutensa tuloista, vaikkeivät olisi työhön tehneetkään mitään. Bouchotte-parka etsi paikkoja, mutta vaikea oli hänen minnekään päästä: milloin hän vain meni tarjoutumaan jonnekin teatteri-rähjään, kysyi johtaja häneltä heti, miten paljon neiti voisi luovuttaa rahaa tuohon näyttämöyritykseen. Sellaiset olot olivat Théophilen mielestä surkeita!

XIII LUKU,

jossa kaunis arkkienkelitär Zita esittää uljaat suunnitelmansa ja jossa nähdään, miten koit syövät vaatekonttorissa enkeli Mirarin siipiä.

Tällä tavoin puhellen olivat nuo kaksi enkeliä joutuneet bulevardi Rochechouart'ille. Kun Théophile näki kultaisen valon kuultavan eräästä ravintolasta kadulle, johtui hänen mieleensä yht'äkkiä arkkienkeli Ithuriel, joka asui kehnossa murjussaan Montmartre'in rinteellä köyhän ja kauniin naisen hahmossa ja kävi joka ilta lukemassa sanomalehtiä juuri tässä ravintolassa. Muusikko tapasi tuota naista täällä usein. Hän oli nimeltään Zita. Théophile ei ollut kyllin utelias halutakseen tutkia arkkienkelin mielipiteitä, mutta tätä pidettiin venäläisenä nihilistinä, ja Théophile arveli, että hän oli yhtä kiihkeä jumalankieltäjä ja vallankumouksellinen kuin Arcade. Théophile oli kuullut hänestä merkillisiä asioita: väitettiin, että hän oli androgyyni ja että aktiivinen ja passiivinen prinsiippi olivat hänessä yhdistyneet saavuttaen keskenään aivan täydellisen tasapainon, joten hän oli itsekseen ja yksinään niin täydellinen olento, ettei hänen tarvinnut milloinkaan hakea tyydytystään muualta, olento, jonka onnessa oli se onnettomuus, ettei hän tuntenut minkäänmoista kaipuuta.

"Mutta minä epäilen koko juttua", lisäsi Théophile. "Luulen, että nainen aina tarvitsee rakkautta, niinkuin kaikki kaikkeuden olennot. Sitä paitsi nähtiin hänen eräänä päivänä antavan lemmekkäitä merkkejä jollekin vankalle talonpojalle."

Théophile tarjoutui nyt esittelemään ystävänsä arkkienkeli Zitalle.

Toverukset tapasivat hänet ravintolassa, istumassa yksinään ja lukemassa lehtiä. Kun he tulivat hänen luokseen, loi hän heihin suuret silmänsä, joiden pehmeässä kullassa tuikahteli kirkkaita säteitä. Zitan kulmakarvat muodostivat tuon ankaran rypyn, joka nähdään pytholaisen Apollonin otsassa; hänen nenänsä oli suora ja mallikelpoisen muotokaunis, ja hänen yhteen puristetut huulensa antoivat koko kasvoille ylpeän ja jäykän ilmeen. Punaisen ruskea, palavissa vivahteissa välkähtelevä tukka pursui mustan hatun alta, joka kantoi huolimattomasti koristeenaan jonkin ison petolinnun höyhenettömiä jäännöksiä. Puku aaltoili tummana ja muodottomana. Zita nojasi leukaansa pieneen, huonosti hoidettuun käteensä.

Arcade oli kauan sitten kuullut tuosta mahtavasta arkkienkelistä, kunnioitti häntä suuresti ja luotti häneen vilpittömästi. Nyt esitti hän Zitalle heti, miten hänen henkensä oli edistynyt tietoa ja vapautta kohti, miten hän oli valvonut öisin d'Esparvieun kirjastossa tutkien filosofiaa, luonnontieteitä ja eksegetiikkaa, ilmaisi hänelle, millainen suuttumus ja halveksuminen hänessä oli herännyt, kun hän oli huomannut demiurgin valheet, kertoi, kuinka hän oli tullut vapaaehtoiseen maanpakoon ihmisten joukkoon, aikoen nostaa uuden kapinan taivasta vastaan. Hän lausui iloitsevansa sydämellisesti, kun oli tavannut Ithurielin, hengen, joka pystyi häntä neuvomaan ja tukemaan hänen suuressa yrityksessään, sillä hän oli valmis uskaltamaan kaikkensa tuon julman Herran kukistamiseksi, jota hän nyt leppymättömästi vihasi.

"Taidatte olla vasta-alkaja vallankumousasioissa", virkkoi Zita hänelle hymyillen.

Kuitenkaan ei hän epäillyt Arcade'in rehellisyyttä eikä hänen ilmaisemansa päätöksen lujuutta, vaan onnitteli Arcade'ia älyllisesti rohkeana miehenä.

"Juuri sellaista rohkeutta meidän kansaltamme puuttuu", sanoi hän. "Taivaan kansa ei yleensä ajattele mitään."

Ja hän lisäsi melkein samassa:

"Mutta kuinkapa äly kehittyisikään ja teroittuisi maassa, jossa ilmasto on niin lauhkea ja toimeentulo helppoa? Täälläkin, maan päällä, jossa puutteelliset olot kehittävät järkeä, ovat ajattelevat olennot sangen harvinaisia."

"Ja kuitenkin ovat ihmiset saaneet aikaan sellaista kuin tieteen", vastasi Maurice d'Esparvieun suojelusenkeli. "Tiede täytyy nyt levittää taivaaseen. Kun enkelit saavat tietoja fysiikasta, kemiasta, astronomiasta, fysiologiasta, kun materian tutkiminen opettaa heitä näkemään maailmankaikkeuden yhdessä ainoassa atomissa ja atomeina auringot, joita on myriadeja, kun he näkevät häilyvänsä noiden kahden äärettömyyden välillä, kun he mittaavat ja punnitsevat tähdet, analysoivat niiden substanssit ja laskevat niiden radat, niin he huomaavat, että noita valtavia maailmoita hallitsevatkin voimat, joita ainoakaan henki ei voi määritellä, ja että niillä kullakin on oma paikallinen demoninsa, oma puolijumalansa. Ja silloin he käsittävät, että Aldebaranin, Béteigeuzen ja Siriuksen jumalat ovat suurempia kuin Jaldabaoth. Kun he sitten luovat tarkastelevan katseensa siihen pikku maailmaan, johon he ovat sidotut, ja tähystelevät maapallon pintaa, niin näkevät he kasvi- ja eläinkunnan hitaan kehityksen ja ihmisen karkeat alkumuodot, ihmisen, jolla silloin, kun hän haki itselleen suojaa kallioluolista ja paalukylistä, ei ollut muuta jumalaa kuin hän itse. He käsittävät, että he ovat liitetyt kasveihin, eläimiin ja ihmisiin yleisen sukulaisuuden siteillä ja ovat läpikäyneet vuorotellen kaikki orgaanisen elämän asteet, alkaen tuiki alkeellisista ja kömpelöistä, kunnes heistä lopulta on tullut heidänlaisiaan ihania Auringon lapsia. Ja silloin heille selviää, että Jaldabaoth, tuo äärettömässä avaruudessa harhailevan pikku maailman demoni, pettää heitä, kun väittää luoneensa heidät äänensä voimalla tyhjästä, ja valehtelee, kun nimittää itseään Iankaikkiseksi, Äärettömäksi ja Kaikkivaltiaaksi, hän, joka ei suinkaan ole luonut maailmoita, koska ei tiedä edes niiden lukua eikä niitä hallitsevia lakeja. He näkevät, että Jaldabaoth on heidän vertaisensa, alkavat häntä halveksia, kukistavat hänen hirmuvaltansa ja heittävät hänet alas helvettiin, johon hän on tuominnut toisia, itseään paljon parempia."

"Jospa kävisi niinkuin luulette!" huudahti Zita puhaltaen savupilven paperossistaan... "Kuitenkin on asia niin, että samat tiedot, joihin te luotatte ryhtyessänne vapauttamaan taivaita, eivät ole ainakaan maata uskonnollisista tunteista vapauttaneet. Juuri niissä maissa, joissa fysiikka, kemia, astronomia ja geologia keksittiin ja joissa niitä on kauan opetettu, niissä maissa on kristinoppi säilyttänyt melkein koko entisen valtansa. Ja te luulette tiedon pystyvän vapauttamaan maailman! Jos positiivisilla tiedoilla on niin vähäinen vaikutus ihmisten uskomuksiin, niin ei ole oletettavaa, että niillä olisi suurempi teho enkelienkään mielipiteisiin, eikä mikään ole välikappaleena epävarmempi kuin tieteellinen propaganda."

Arcade huudahti kummastuksissaan:

"Mitä, väitättekö, ettei tiede ole antanut kirkolle murhaavia iskuja? Kuinka sellainen on mahdollista! Kirkko itse on asiasta aivan toista mieltä. Kirkko pelkää tiedettä, juuri tiedettä, jonka te ette luule vaikuttavan siihen mitään, pelkää, koskapa se sen tuomitsee. Se kiroaa kaikki maailmanselittelyt aina Galilein dialogeista herra Aulardin pikku käsikirjoihin saakka. Ja sillä on hyvät syynsä ne kirota. Ennen muinoin, jolloin kirkkoon sisältyi kaikki, mitä ihmisajatuksessa oli suurta ja ylevää, hallitsi kirkko sekä ihmisten sieluja että ruumiita, ja teki tulella ja miekalla uskon pyhäksi ja yhteiseksi. Nykyään ei kirkon valta ole enää muuta kuin varjo entisestään; valiohenget eroavat siitä. Sellaiseen tilaan on tiede kirkon saattanut."

"Ehkä totta", vastasi kaunis arkkienkelitär; "mutta kuinka hitaasti se kehitys on käynyt! Miten paljon siinä on tehty taka-askeleita! Ja kuinka suurella vaivalla ja suunnattomilla uhreilla voitot on saavutettu!"

Zita ei hylännyt tieteellistä propagandaa ehdottomasti hyödyttömänä, mutta hän ei toivonut siitä nopeita ja varmoja tuloksia. Hänen käsityksensä mukaan ei ollut tärkeintä valistaa enkeleitä, vaan heidät piti ennen kaikkea vapauttaa. Hänen mielestään saattoi yksilöihin, olivatpa ne sitten mitä laatua tahansa, vaikuttaa voimakkaasti ainoastaan herättämällä heidän intohimonsa ja vetoamalla heidän yksilöllisiin etuihinsa.

"Enkelit täytyy saada uskomaan, että he pääsevät kunniaan ja loistoon, jos he kukistavat tyrannin, ja että he tulevat onnellisiksi, kun vapautuvat: kas siinä on keino, jota kannattaa koettaa! Minä puolestani teen parhaani sitä menetelmää noudattaen. Se ei tosin ole mikään helppo tehtävä, sillä onhan taivaan valtakunta sotilasvaltio eikä siellä ole minkäänlaista yleistä mielipidettä. Kuitenkin luulen voivani levittää siellä aatteitani. En tahdo kehuskella, mutta kukaan ei tunne paremmin kuin minä enkelihienoston eri arvoluokkia."

Arkkienkelitär heitti pois paperossinpätkänsä ja mietti vähän aikaa. Sitten luetteli hän Arcade'ille, – norsunluisten pallojen kalahdellessa vastatusten biljardipöydällä, lasien kilistessä, pelaajien huudellessa pistemääriään ja viinurien vastatessa tilaajille aina samaisilla yksitoikkoisilla sanoilla, – sitten luetteli Zita koko kunniankirkkaudessa elävän henkien lauman:

"Ei tarvitse luottaa Valtoihin, Herrauksiin eikä Väkevyyksiin, jotka muodostavat taivaallisen pikkuporvariston. Asia ei vaadi lähempiä selityksiä, sillä tiedättehän yhtä hyvin kuin minäkin, kuinka itsekästä, pelkurimaista ja alhaista keskiluokka on. Mitä jälleen tulee suuriin arvoenkeleihin, ministereihin ja kenraaleihin, Troneihin, Cherubimeihin ja Seraphimeihin, niin tiedätte itse, että he sallivat kyllä kaiken menevän menojaan: jos olemme voimakkaampia, niin he tulevat puolellemme. Vaikka itsevaltiaat eivät helposti anna kukistaa itseään, niin kaikki heidän omat voimansa kääntyvät heitä vastaan, jos he viimein kukistuvat. Hyvä olisi ryhtyä valmistamaan taivaan armeijaa. Olkoonpa armeija miten uskollinen tahansa, saa sen taitavalla anarkistisella propagandalla temmatuksi mukaan. Mutta kaikkein suurin ja hartain ponnistuksemme on kohdistettava teidän oman luokkanne enkeleihin, Arcade, suojelusenkeleihin, joita maailmassa on niin paljon. He ovat kirkollisen arvojärjestyksen halvin luokka ja ovat useimmiten kohtaloonsa tyytymättömiä, joten vuosisadan aatteet ovat enemmän tai vähemmän päässeet heihin vaikuttamaan."

Zita oli jo neuvotellutkin Montmartre'in, Clignancourt'in ja Filles-du-Calvaire'in suojelusenkelien kanssa. Hän oli laatinut erään suunnitelman, miten kaikki maan päällä olevat enkelit koottaisiin yhteistoimintaan, valtavan suureksi "Enkelien yhdistykseksi", jonka tarkoituksena olisi taivaan valloittaminen.

"Sitä varten olen asettunut Ranskaan", selitti hän. "En suinkaan ole niin tyhmä, että luulisin olevani vapaampi tasavallassa kuin jossakin monarkiassakaan. Päinvastoin, ei ole maata, jossa yksilöllistä vapautta kunnioitetaan sen vähemmän kuin Ranskassa. Mutta itse kansa täällä on toki välinpitämätön uskontoa kohtaan; siitä syystä en olisi missään sen rauhemmassa kuin täällä."

Hän pyysi, että Arcade yhtyisi toteuttamaan hänen suunnitelmiaan, ja enkelit erosivat toisistaan ravintolan ovella vasta yömyöhällä, kun metalliset suojusluukut laskeutuivat jyristen näyteikkunan eteen.

"Ennen kaikkea täytyy teidän tutustua puutarhuri Nectaire'iin", sanoi Zita. "Minä vien joskus teidät maalle hänen luokseen."

Théophile, joka oli nukkunut koko ajan toisten enkelien keskustellessa, pyysi nyt toveriaan tulemaan luokseen polttamaan pari paperossia. Hän asui aivan tässä lähellä, pienen Rue de Steinkerque'in kulmassa: se suuren bulevardin sivukatu näkyi jo tuolla.

Arcade saisi nähdä siellä Bouchotte'in. Théophile oli varma, että Arcade pitäisi hänestä.

He nousivat viisi kerrosta. Bouchotte ei ollut vielä tullut kotiin. Pianon kannelle oli jäänyt avattu sardiinilaatikko. Nojatuoleilla riippui punaisia sukkia.

"Pieni koti, mutta soma", sanoi Théophile. Hän meni ikkunan ääreen, jonka edessä levisi punertavahohtoinen ja lukemattomia tulia säkenöivä yö:

"Myöskin Sacré-Coeur-kirkko näkyy tänne."

Hän löi vähän väliä Arcade'ia olalle ja hoki:

"Olen niin iloinen, kun tulit."

Sitten vei hän entisen toverinsa, jonka kanssa oli asunut kunniankirkkaudessa, keittiön puolella olevaan käytävään, asetti siellä kynttilän maahan, kaivoi avaimen taskustaan ja aukaisi vaatekonttorin. Hän nosti jotain kangaskappaletta, ja sen alla oli pari suuria, valkeita siipiä.

"Katsos, minä pidän niitä yhä tallella. Joskus yksin ollessani menen katselemaan niitä, se tekee minulle niin hyvää."

Ja hän pyyhki silmiään, jotka olivat alkaneet punertaa.

Seisottuaan tuokion liikutettuna ja vaiti valaisi hän kynttilällä siipien pitkiä kärkisulkia, joista haituvat paikoitellen olivat karisseet jättäen sulat pelkiksi rangoiksi.

"Koit syövät ne pilalle", virkkoi hän hiljaa.

"Täytyy riputtaa niille pippuria", neuvoi Arcade.

"Kyllä minä olen riputtanutkin", vastasi muusikkoenkeli ja huokaisi. "Olen riputtanut pippuria, naftaliinia ja suolaa. Mutta mikään ei auta."

XIV LUKU,

jossa meille ilmestyy ihmiskunnan hyväksi työtä tekevä kerubi ja joka päättyy odottamattomaan huiluihmeeseen.

Ensimmäiseksi yöksi lihaksi tulemisensa jälkeen meni Arcade nukkumaan enkeli Istarin luo, kurjaan ullakkokamariin kapean ja synkän Rue Mazarine'in varrella, lähellä vanhaa Institut de France'ia. Istar, joka odotti häntä, oli lykännyt seinemmälle rikkonaiset retorttinsa, ikäkulut kattilansa, pullonsirunsa ja uuninjätteensä, jotka olivat hänen ainoina huonekaluinaan, ja heittänyt lattialle rynttyjä asettuakseen itse niille nukkumaan, koska hän näet luovutti telttasänkynsä olkipatjoineen vieraalleen.

Taivaalliset henget eroavat ulkomuodoltaan toisistaan luonteittensa mukaan ja sikäli, mihin arvoluokkaan ja kuoroon he kukin kuuluvat. He ovat kyllä kaikki kauniita, mutta erilaisella tavalla. Kaikilla heillä ei ole tunnettuja pehmeitä, pyöreitä muotoja eikä lapsellisen nauravia hymykuoppia, joissa valot helmiäisen hohteella ja ruusunpunaisina leikkivät. Niin, he eivät ole suinkaan kaikki sellaisella ikuisella nuorukaismaisuudella ja kaksimielisellä suloudella somistettuja, jollaisina näemme heitä Kreikan taiteen dekadenssikauden ikuistamissa marmoreissa ja myöskin kristillisissä maalauksissa siltä ajalta, jolloin se jo tohti arasti jäljitellä kreikkalaisia hellämielisissä ja harsoilla peitetyissä kuvissaan. On sellaisiakin enkeleitä, joiden leuka kasvaa sakeaa partaa ja joiden jäsenet ruokkivat niin voimakkaita lihaksia kuin kiemurtelisi ihon alla käärmeitä. Toisilla ei ole ollenkaan siipiä, toisilla on niitä kaksi, neljä tahi kuusikin; ja eräät ovat muodostetut pelkistä parittaisista siivistä. Monet heistä, ja he eivät ole suinkaan halvimpia, ovat hahmoltaan hienoja, jalostettuja hirviöitä, samantapaisia kuin satujen kentaurit. Onpa niitäkin, jotka ovat eläviä vaunuja ja tulisia rattaita. Istar kuului korkeimpaan taivaalliseen arvoluokkaan ja siinä luokassa cherubimien eli kerubien kuoroon, joiden yläpuolella ei ole enää mitään muita kuin ainoastaan seraphimit. Kuten kaikki muutkin tuon kuoron henget oli hän esiintynyt taivaassa ollessaan siivekkään härän muodossa, härän, jolla oli kuitenkin sarvekas ja parrakas miehen pää ja joka kantoi lonkissaan runsaan hedelmällisyyden vertauskuvia. Hän oli kookkaampi ja voimakkaampi kuin mikään samanlainen maallinen elukka, ja seisoessaan taivaassa siivet levällään oli hän peittänyt varjollaan kuusikymmentä arkkienkeliä. Sellainen oli Istar ollut synnyinmaassaan. Väkevyyttä ja lempeämielisyyttä oli hän siellä uhkunut. Hänen sydämensä oli ollut säikkymätön ja luonteensa suopea. Vielä aivan äskettäin oli hän rakastanut Herraansa ja palvellut häntä uskollisesti, koska oli luullut häntä hyväksi. Mutta vartioidessaan Herran esikartanoa alkoi hän vähitellen miettiä kapinallisten enkelien rangaistusta ja Eevan kirousta. Hänen ajatuksensa oli hidas, mutta perinpohjainen. Mietittyään satoja vuosia ja tultuaan vihdoin vakuutetuksi, että Jaldabaoth oli siittänyt maailman luodessaan siihen myöskin pahan ja kuoleman, lakkasi hän Jaldabaothia palvelemasta ja palvomasta. Hänen rakkautensa muuttui vihaksi, kunnioituksensa syväksi inhoksi. Hän ammui halveksumisensa Jaldabaothille vasten kasvoja ja rynkäsi pakoon maan päälle.

Vaikka Istar oli nykyään hahmottunut ihmismuotoon ja supistunut Aatamin poikien kokoon, oli hänessä vieläkin eräitä merkkejä hänen alkuperäisestä olennostaan. Hänen silmänsä olivat otsan yläosassa ja pullottavat, nenänsä könkö, huulensa paksut ja parran ympäröimät, mustan parran, joka ulottui kiharaisena aina hänen ryntäilleen asti. Niinpä muistuttikin hän paljon noita Jahven tabernaakkelissa olleita cherubimeja, jotka me tunnemme melkoisen tarkoin muinaisen Niniven rakennusten sonninkuvista. Hänen nimensä oli yhä maailmassakin samoin kuin taivaassa Istar, ja vaikkei hän ollut yhtään turhamainen, vaan vapautunut kaikista yhteiskunnallisista ennakkoluuloista, julisti hän joka tilaisuudessa, mihin arvoasemaan hän taivaassa oli syntyjään kuulunut; sen teki hän siten, että käänsi taivaallisen cherubim- tittelinsä vastaavaksi ranskalaiseksi titteliksi: sanomalla olevansa ruhtinas. Pelkästään halusta olla kaikissa asioissa ehdottoman suora ja rehellinen ilmoitti hän täten ruhtinuutensa. Asetuttuaan pakolaisena ihmisten joukkoon oli Istar alkanut palavasti rakastaa heitä. Ja odottaessaan hetkeä, jolloin voisi vapauttaa oman isänmaansa, taivaan, mietti hän ajanratoksi, miten sillä välin onnellistuttaisi ihmisetkin. Ja jouduttaakseen kaikella kiireellä tämän pahan maailman hävitystä ja rakentaakseen sen tuhkana suitseville raunioille harppujen ja huilujen soidessa uuden riemun ja rakkauden kaupungin, oli hänellä omat keinonsa. Hän palveli kemistinä erään lannoituskauppiaan liikkeessä, tuli toimeen vähällä, kirjoitti avustuksia vapaamielisiin lehtiin, piti puheita valtiollisissa kokouksissa ja oli antanut tuomita itsensä antimilitaristina monen kuukauden vankeuteen.

Istar otti sydämellisesti veli Arcade'in vastaan, toivotti hänelle onnea sen johdosta, että hän oli jyrkästi luopunut rikoksen puolueesta, ja luetteli hänelle noin viisikymmentä taivaan lasta, jotka olivat laskeutuneet maan päälle ja olivat tuonottain muodostaneet lähelle Armonlaaksoa kolonian, missä vallitsi mitä parhain yhteishenki.

"Parisiin tippuu nykyjään enkeleitä kuin turkin hihasta", sanoi hän nauraen. "Joka päivä sataa meille pyhyyden palatsista niskaan korkeita arvohenkilöitä, ja pian ei pilvien sulttaanilla ole visiireinä ja henkivartijoina muita kuin pieniä, paljaspyllyisiä poutahaukkoja."

Näiden iloisten uutisien tuudittamana Arcade nukkui pian onnellisena ja hyvissä toiveissa.

Hän heräsi aamun sarastaessa ja näki ruhtinas Istarin puuhailevan kumarassa uuninsa luona, kolviensa ja retorttiensa ääressä. Ruhtinas Istar teki työtä ihmiskunnan onneksi.

Joka aamu tapasi Arcade sitten herätessään ruhtinas Istarin tuossa rakkauden ja hellyyden työssä. Milloin mutisi kerubi päätään rajusti puristellen joitakin kemiallisia kaavoja, milloin venyttäytyi hän koko pituuteensa kuin mikäkin synkkä pilvenpatsas, pisti päänsä, kätensä ja koko yläruumiinsa ulos kattoluukusta ja asetti katolle sulatuskattilansa, sillä hän pelkäsi kotitarkastusta, mikä vaara uhkasi häntä aina. Hänellä oli niin ääretön sääli tämän maailman kurjia kohtaan, joiden joukkoon hän oli joutunut maanpakoon, ja sitä paitsi lienee hän rakastanut niin kovasti hälinää, jonka hänen nimensä herättäisi, ja oli niin juopunut omasta jaloudestaan, että hän unohti kokonaan tehtävän, jonka oli ottanut itselleen taivaasta langetessaan, eikä ajatellut enää enkelien vapauttamista, vaan harjoitti pelkästään apostolinkutsumustaan ihmiskunnan keskuudessa. Arcade sitä vastoin haaveksi ainoastaan voitollista palaamista taivaaseen, jonka hän valloittaisi, ja moitti kerubia synnyinmaan halveksimisesta. Ruhtinas Istar purskahti valtavaan, huimaan ja lapselliseen nauruun ja tunnusti, ettei hän suinkaan pitänyt enkeleitä ihmisiä parempina. Hän vastasi taivaalliselle veljelleen:

"Kun koetan nostattaa Ranskaa ja Eurooppaa kapinaan, johtuu se siitä, että tiedän siitä olevan jotain hyötyä ja tulosta! Pian koittaa maailmassa yhteiskunnallisen vallankumouksen voiton ja riemun päivä. On ilo kylvää näin hyvin valmistettuun maahan. Ranskalaiset, jotka ovat siirtyneet läänityslaitoksesta monarkiaan ja monarkiasta rahamiesten harvainvaltaan, siirtyvät helposti rahallisesta harvainvallasta anarkiaan."

"Turha luulo, että Euroopan yhteiskunnallisessa elämässä tapahtuisi yht'äkkiä niin jyrkkiä muutoksia", sanoi Arcade. "Vanhan yhteiskunnan mahti ja voima on vielä nuori. Puolustuskeinot, jotka sillä on hallussaan, ovat peloittavat. Proletariaatissa sitä vastoin huomaa tuskin merkkiäkään minkäänlaisesta puolustuksen järjestämisestä, vaan se tuo osuutenaan taisteluun ainoastaan heikkoutta ja sekavuutta. Toisin on asianlaita meidän taivaallisessa synnyinmaassamme: siellä kytee voimakkaasti, vaikka ulkonaiset muodot näyttävät aivan muuttumattomilta; siellä riittää pelkkä sysäys kyynärpäällä, niin koko rakennus, johon ei ole miljardeina vuosisatoina koskettu, luhistuu kasaan. Vanha hallintokoneisto, vanhentunut armeija, vanhentunut raha-asiain hoito, kaikki siellä on mädäntyneempää kuin maailman kurjimmissa maissa."

Ja hellä Arcade vannotti kerubia lentämään kaikkein ensiksi avuksi omille veljilleen, kurjemmille kuin karun maan pinnalla kumarassa kulkevat ihmiset, vaikka enkelit istuivatkin pehmeillä pilvillä ja maistelivat harppujen soidessa taivaallista viiniä Paratiisin maljoista. Sillä ymmärsiväthän maan asukkaat toki, mikä oikeus oli oleva, kun taas enkelit vielä suorastaan riemuitsivat vääryydestä. Hän vaati vaatimalla, että Istarin oli ryhdyttävä vapauttamaan salamoilla taivaasta syöstyjä Valon ruhtinasta ja hänen tovereitaan nostaakseen heidät jälleen heidän entiseen kunniaansa.

Istar antoi taivuttaa itsensä. Hän lupasi luovuttaa puhetaitonsa, jolla oli lempeästi vaikuttava, vakuuttava voima, ja erinomaiset räjähdysaine-reseptinsä taivaallisen vallankumouksen palvelukseen. Lupasi vakavasti.

"Huomenna se alkaa", sanoi hän.

Ja huomenna jatkoi hän antimilitaristista propagandaansa Issy-les-Moulineaux'ssa. Ihmisrakkaudessaan muistutti Istar titaani Prometheusta.

Arcade oli alistunut kaikkiin puutteisiin, joita Aatamin lapset saavat kestää, eikä hänellä ollut varoja niitä tyydyttää. Kerubin onnistui hankkia hänelle paikka eräässä Rue Vaugirardin varrella olevassa kirjapainossa, jonka faktorin hän tunsi. Taivaallisella älyllä varustettuna osasi Arcade piankin näppärästi käsitellä kirjasimia, ja hänestä tuli nopeasti hyvä latoja.

Kun hän oli seisonut koko päivän hurisevassa latomossa vinkkelihaka vasemmassa kädessä, noppinut oikealla kastista pieniä lyijykirjasimia ja asetellut ne sellaiseen järjestykseen kuin tenaakkeliin nipistetty käsikirjoitus vaati, pesi hän kätensä vesijohdon ääressä ja meni pieneen ravintolaan, jossa söi ateriansa lukien samalla marmoripöydälle eteensä avaamaansa sanomalehteä.

Koska hän oli lakannut olemasta näkymätön, ei hän voinut enää päästä d'Esparvieun kirjastoon eikä tyydyttää palavaa opinjanoaan tuon ehtymättömän tiedonlähteen luona. Niin ollen lähti hän illoin lukemaan Saint-Geneviève-kirjastoon, siis tietojen korkeimmalle vuorelle. Mutta siellä saattoi hän saada ainoastaan kirjoja, jotka eivät olleet harvinaisia, vaan sen sijaan varsin rasvaisia ja naurettavilla reunamuistutuksilla varustettuja, ja paljon lehtiäkin oli niistä revitty pois.

Naisten näkeminen sekoitti pahoin hänen mieltänsä ja sai hänet ajattelemaan rouva des Aubelsia, jonka kiiltävien polvien hän oli nähnyt hohtavan nurin narin myllätystä vuoteesta. Vaikka Arcade oli kaunis, ei häntä rakastettu, sillä hän oli köyhä ja työvaatteisiin puettu. Hän seurusteli usein Zitan kanssa, ja hänestä olikin koko hauskaa kierrellä sunnuntaisin hänen rinnallaan niillä pölyisillä teillä, joita risteilee Parisin entisten linnoitusten höystyisää rikkaruohoa kasvavien vallihautojen lähistöllä. He kulkivat pienien maatalojen ohitse ja vihannestarhojen ja lehtimajojen sivuitse keskustellen ja väitellen valtavimmasta suunnitelmasta, mihin täällä maailmassa koskaan on ryhdytty. Ja joskus säesti eläintorilla pyörivän karusellin musiikki heidän taivaita uhkaavia sanojaan.

Zita vakuutti monesti:

"Istar on hyvä ihminen, mutta hiukan yksinkertainen. Hän uskoo, että kaikki olennot ja asiat ovat pohjaltaan hyviä. Hän tahtoo hävittää entisen maailman ja luottaa siihen, että vapaaehtoinen anarkia luo uuden järjestyksen ja harmonian. Te, Arcade, jälleen uskotte tieteeseen; te kuvittelette, että ihmiset ja enkelit pystyisivät ymmärtämään, vaikka he eivät oikeastaan osaa muuta kuin ainoastaan tuntea. Sanon teille, ettei heidän järjelleen puhumalla saavuta mitään; täytyy vedota heidän etuihinsa ja intohimoihinsa."

Arcade, Istar, Zita ja kolme neljä muuta salaliittolaisenkeliä kokoontuivat usein Théophile Bélais'n pikku asunnossa, jossa Bouchotte kestitsi heitä teellä. Bouchotte ei kylläkään tietänyt, että he olivat kapinallisia enkeleitä, mutta vihasi ja pelkäsi heitä vaistomaisesti: se johtui siitä, että hän oli kristillisesti kasvatettu, joskin se kasvatus oli ollut hieman leväperäistä. Hän ei pitänyt muista kuin ruhtinas Istarista, joka hänestä oli hyväntahtoinen ja käytökseltään synnynnäisen hieno. Kun Istar istuutui, rutisti hän sohvan kasaan ja hajoitti tuolit liimauksistaan. Hän teki aina muistiinpanoja, repäisi silloin itselleen paperinkappaleita nuottikäsikirjoituksista ja työnsi kappaleet taskuihinsa, jotka olivat pullollaan kiertokirjeitä ja puteleja. Murheekseen näki muusikko, miten reunat hänen operettinsa partituurista tällä tavoin tarkalleen katosivat: niin kohdeltiin "Alinea, Golkondan kuningatarta." Sitä paitsi oli ruhtinaalla tapana uskoa Théophile Bélais'n huostaan kaikenlaisia mekaanisia kojeita ja kemiallisia aineita, rautalaitteita, hiilimurskaa, metallijauhoa ja nesteitä, jotka haisivat kuin myrkky. Théophile asetteli ne varovasti lukon taakse samaan vaatekonttoriin, jossa hän piti siipiään, ja oli itsekin huolissaan tuosta varastosta.

Arcade jaksoi vaivoin kärsiä Jumalalle uskollisten toveriensa halveksumista. Kun ne tapasivat häntä pyhillä matkoilla, ilmaisivat ne hänelle ohi mennessään julman vihansa tai säälinsä, joka oli vieläkin ilkeämpää kuin viha.

Hän meni käymään niiden kapinallisten enkelien luona, jotka ruhtinas Istar oli hänelle luetellut, ja ne ottivatkin hänet enimmäkseen hyvin vastaan. Mutta jos hän alkoi puhua heille taivaan valloittamisesta, eivät he salanneet, että asia oli heistä kiusallinen eikä heitä miellyttänyt. Arcade huomasi, etteivät he tahtoneet antaa häiritä pieniä mukavuuksiaan, taloudellisia asioitaan ja tottumuksiaan. Heidän johtopäätöksensä olivat niin vääriä ja ahdasmielisyytensä niin yleinen, että häntä oikein harmitti, ja heidän kateutensa ja epäsuopeutensa toisiaan kohtaan veivät häneltä kaiken toivon, että he koskaan voisivat yhtyä mihinkään yhteiseen yritykseen. Arcade tunsi pahoin masentuvansa, kun huomasi täten, miten suuresti maanpakolaisuus turmelee luonteita ja tylsistää järkeä.

Eräänä iltana tunnusti hän kyllästymisensä Zitalle. Silloin kaunis arkkienkelitär sanoi hänelle:

"Mennäänpäs Nectaire'in luokse. Nectaire tietää salakeinon, jolla surullisuus ja väsymys parannetaan."

Zita vei Arcade'in Montmorencyn metsikköön ja pysähtyi pienen, valkean talon portilla. Talo oli talvisen tyhjässä vihannestarhassa, jonka periltä hämärässä kiiluivat kasvihuoneiden lasiruudut ja ruutujen alta melonien valtavat pallot.

Nectaire aukaisi porttinsa vieraille, ja saatuaan suuren verikoiransa, joka oli puutarhan vartijana, herkeämään haukkumasta, johti heidät matalaan, kaakeliuunin lämpöä huokuvaan saliin. Valkeaksi kalkitulla seinällä lepäsi sipulien ja siementen parissa mäntypuisella hyllyllä huilu valmiina huulin soitettavaksi. Pyöreällä pähkinäpuisella pöydällä oli savikuppi täynnä tupakkaa, piippu, pullo viiniä ja laseja. Puutarhuri toi kummallekin vieraalleen olki-istuimisen tuolin ja istahti itse rahille pöydän ääreen.

Hän oli lujatekoinen vanhus. Harmaa tukka töllötti sakeana päässä, otsa oli hyvin kupera, nenä leveä ja lattea, naama punainen, parta kaksihaarainen. Iso verikoira venähti loikomaan isäntänsä jalkain juureen, sovitti mustan kuononsa etukäpäliensä päälle ja antoi silmiensä mennä umpeen. Puutarhuri kaatoi pullosta viiniä vierailleen. Ja kun oli hiukan pakistu sitä ja tätä, sanoi Zita Nectaire'ille:

"Nectaire, soitapas meille huiluasi. Tämä ystäväni olisi siitä niin iloissaan."

Vanhus suostui aivan heti. Hän nosti huulilleen puisen putken, joka oli niin kömpelöä tekoa kuin olisi puutarhuri itse sen tehnyt, ja preludioi muutamia sointusarjoja. Sitten alkoi hän parkaa rikkaita säveliä, joissa liverrykset kimaltelivat aivan kuin timantit ja helmet sametilla. Kun nokkelat sormet käsittelivät tuota maalaisen korutonta pilliä ja luova henki puhalsi siihen elämän, helisi se kuin hopea. Siitä ei lähtenyt koskaan liian kirpeää ääntä, ja sen sointuväri oli aina tasainen ja puhdas. Tuntui kuin olisi saanut kuulla yhtaikaa satakieltä ja runottaria, koko luontoa, kaikkea, mikä on inhimillistä. Vanhus esitteli, järjesteli ja kehitteli ajatuksiaan, ja hänen suuri sävelpuheensa oli niin lempeä ja kuitenkin täynnä rohkeita käänteitä. Hän tulkitsi rakkautta, pelkoa, kiistojen turhuutta, voittajan riemua, älyn rauhallista kirkkautta. Tietämättömyyden ja Vihan peikkoihin singottujen kultaisten hengen nuolten lentoa. Ja hän puhui Ilosta ja Surusta, jotka kaksoissisarina kumartavat päänsä maan puoleen, ja Kaipuusta, joka luo maailmat.

Koko yö kuunteli Nectaire'in huilua. Jo alkoi kointähti vaalealla ilmanrannalla säteillä. Zita istui kädet ristissä polvien ympärillä, Arcade otsa kämmenien välissä ja huulet puoliavoinna. Molemmat kuuntelivat he liikahtamatta. Leivo heräsi siinä aivan lähellä hiekkaisella pellolla, huomasi nuo oudot sävelet, kiisi nopeasti ilmaan, pysyi hetkisen paikallaan, ja syöksyi sitten viivana soittajan vihannestarhaan. Naapurin varpuset pujahtivat pois vanhojen seinien lokeroista ja asettuivat parvena istumaan ikkunalle, josta noita säveliä tulvaili, oi, halukkaampina niille kuin ohran- ja kauranjyville. Kuusanka lähti ensi kertaa metsästään ja pisti safiirisiipensä suppuun puutarhan lehdettömässä kirsikkapuussa. Kellarinluukulle ilmestyi iso, musta rotta heruen viemärin paksua vettä, asettui siinä takakäpälilleen, kohotteli hämmästyneenä lyhyitä käsivarsiaan ja laihoja kämmäköitään. Myyrä, vihannestarhan asukki, pysähtyi sitä lähelle. Kotoinen Mirri, jolla oli vielä kantaisiltään harmaa turkki, kiepahteleva häntä, voimakkaat lantiot, rohkea mieli ja ylpeys, laskeutui räystäsrännistä, töykki kuonollaan raolleen jäänyttä ovea auki, meni kuulumattomin askelin huilunsoittajan luokse ja istahti siihen, öisissä otteluissa rikki revityt korvat vakavasti pystyssä. Maustekauppiaan vaalea naaraskissa oli seurannut sitä, se vainuskeli kirkkaita sointuja, koukisti selkänsä kaareksi ja sulki sitten siniset silmänsä ja kuunteli haltioissaan. Hiiret sipittivät nopeasti piilostaan permannon alta ja kerääntyivät piirinä kissojen ympärille, istuivat liikkumatta, pistivät hampaita tai kynsiä pelkäämättä ruusunpunaiset kätensä nautiskellen rintansa päälle ristiin. Hämähäkit olivat kokoontuneet kattoon, kauas verkoistaan, ja kuuntelivat siinä hurmiossa, hiljaa värisevin jaloin. Pikku sisilisko luikerteli kynnykselle, ja siihen se jäi lumottuna kellimään. Ja jos olisi mennyt ullakolle, olisi nähnyt siellä yökön riippumassa kynnestään pää alaspäin: talviunestaan puoleksi heränneenä se keinutteli nyt itseään hiljaa ihmeellisen huilun tahtiin.

XV LUKU,

jossa nähdään, miten Maurice kultansa sylissäkin murehtii suojelusenkelinsä katoamista, ja kuullaan, kuinka apotti Patouille torjuu joutavana houreena ajatuksenkin, että enkelit tekisivät uudestaan kapinan.

Oli kulunut kaksi viikkoa siitä kuin näky ilmestyi Maurice d'Esparvieun poikamieskamarissa. Gilberte tuli nyt ensi kertaa kohtaukseen aikaisemmin kuin Maurice. Maurice oli raskasmielinen, Gilberte pahalla tuulella. Luonto oli vienyt heidät jälleen surulliseen yksitoikkoisuuteen. He katsahtivat raukeasti toisiinsa, mutta sitten heidän molempien silmät kääntyivät aina kuvastinkaapin ja ikkunan väliseen nurkkaukseen, jossa Arcade'in kalpea hahmo oli ilmestynyt ja jossa nyt ei ollut muuta kuin sininen kangastapetti.

Mainitsematta Arcade'in nimeä (se ei ollutkaan tarpeen) kysyi rouva des Aubels: "Etkö sinä ole häntä nähnyt?" Maurice käänteli alakuloisena päätänsä oikealle ja vasemmalle eikä virkkanut mitään.

"Näyttää siltä kuin surisit häntä", jatkoi rouva des Aubels. "Mutta tunnusta pois, hän säikähdytti sinua kauheasti, ja sinä olit äkäinen hänen sopimattomasta käytöksestään."

"Se on kyllä totta, että hän käyttäytyi pahasti", myönsi Maurice, mutta ei kantanut minkäänlaista kaunaa.

Gilberte istui keskellä sänkyä, puolialasti, leuka polven nojassa ja kädet ristissä säärien ympärillä; hän katseli rakastajaansa uteliaan tutkivasti.

"Sanopas, Maurice, eikö sinulle merkitse enää mitään minun seurani?... Tarvitsetko sinä enkeliä inspiroimaan itseäsi? Se on surullista... Sinun iälläsi!..."

Maurice ei näyttänyt häntä kuulevankaan, vaan kysyi vakavasti:

"Gilberte, tunnetko sinä suojelusenkelisi läsnäolon?"

"Minäkö? Enhän... Minä en ole sitä tullut ajatelleeksi... Tällaisessa... Ja minähän olen uskovainen, sillä ne, jotka eivät ole uskovaisia, ovat kuin elukoita. Ja onhan säädytöntä olla ilman uskontoa; se olisi mahdotonta."

"No niin, se on totta", huokasi Maurice ja tuijotteli pyjamaansa, joka ei ollut nyt kukallinen, vaan violetin juovikas; "kun ihmisellä on suojelusenkeli, ei hän enkeliään muistakaan. Mutta kun sitä ei enää ole, tuntee hän itsensä niin yksinäiseksi."

"Sinä siis kaipaat tuota..."

"Niin... nimittäin..."

"Kaipaat sinä!... Kaikenlaista: mokoman suojelusenkelin menettäminen ei liene suuri vahinko, ystäväni. Ohoi, tuo sinulle rakas Arcade ei ole paljon arvoinen! Silloin, kun sinä ostit, – se päivä ei mene koskaan mielestäni, – hänelle ne vanhat vaateriekaleet, ja kun hän pani leninkiäni kiinni, viivytteli hän siinä hommassa kovin kauan ja minä tunsin, miten hänen kätensä minua... Lyhyesti sanoen, ei kannata häneen luottaa."

Maurice sytytti paperossin ja vaipui vaiti unelmiinsa. He puhelivat sitten kuusipäiväisistä polkupyöräkilpailuista, jotka pantaisiin toimeen talvivelodromissa, ja Brysselin Automobiiliklubin ilmailunäyttelystä, mutta nekään asiat eivät tuntuneet heitä huvittavan. Silloin turvautuivat he rakkauteen helpoimpana ajanvietteenä ja onnistuivatkin syventymään riittävässä määrin siihen, mutta juuri hetkellä, jolloin Gilberte'in olisi tullut säilyttää osaaottavampi tilanne ja kehittää enemmän molemminpuolisia tunteita, huudahtikin hän odottamatta hätkähtäen:

"Hyvä Jumala, Maurice, miten tyhmää oli sanoa minulle, että suojelusenkeli minut näki! Et saata kuvitella, kuinka se ajatus minua piinaa."

Maurice häiriintyi ja vaati jotenkin töykeästi rakastajatartaan säilyttämään mielenmalttinsa. Mutta Gilberte julisti periaatteenaan, ettei hän voinut suvaita viidettä pyörää vaunuissa.

Maurice kaipasi niin kovasti nähdä Arcade'ia, ettei muuta ajatellutkaan. Hän syytti itseään katkerasti siitä, ettei ollut ottanut hänestä erotessaan selvää, minne hän meni, ja aprikoi yötä päivää, kuinka saattaisi tavata häntä.

Parempaa keksimättä painatti hän erääseen suureen lehteen sekalaisten ilmoitusten osastoon seuraavan ilmoituksen:

"Arcade, tule takaisin. Maurice."

Mutta päiviä meni, eikä Arcade tullut takaisin.

Eräänä aamuna kello seitsemältä meni Maurice Saint-Sulpice'in kirkkoon messuun, jonka apotti Patouille silloin piti, ja kun apotti sitten tuli ulos sakaristosta, lähestyi Maurice häntä ja pyysi saada hetken puhella hänen kanssaan. He laskeutuivat yhdessä alas kirkon portaita ja alkoivat kävellä kaupungille. Neljän Piispan suihkulähteen kohdalla avasi Maurice suunsa ja kertoi kunnioitettavalle ystävälleen, vaikka hänen omatuntonsa kolkutteli ja vaikka hänen oli vaikea esittää näin omituista tapausta uskottavalla tavalla, miten hänen suojelusenkelinsä oli ilmestynyt hänelle ja ilmoittanut tuhoisan päätöksensä, että aikoi erota hänestä ja yllyttää taivaalliset henget uuteen kapinaan Jumalaa vastaan. Nyt pyysi nuori Maurice d'Esparvieu hengenmieheltä neuvoa, kuinka hän löytäisi taivaallisen suojelijansa, sillä hän ei voinut tulla toimeen ilman häntä; ja tiedusteli opastusta, kuinka hän saisi enkelinsä palautetuksi jälleen kristinuskoon.

Apotti Patouille vastasi hellän huolestuneesti, että hänen rakas lapsensa varmaankin oli nähnyt unta: luuli jotakin sairaalloista hallusinaatiota todellisuudeksi; ei ollut lupa uskotella sellaista, että hyvät enkelit voisivat tehdä kapinan.

"Kuvitellaan usein", lisäsi hän, "että saadaan rankaisematta elää hillitöntä ja huikentelevaa elämää. Se on katkera erehdys. Huvien väärinkäyttö sekoittaa älyn ja turmelee ymmärryksen. Sielunvihollinen saa synnintekijän aistimaailman valtaansa ja pääsee sen kautta hänen sieluunsakin. Hän on pettänyt sinua kaikkein alkeellisimmilla tempuillaan, Maurice."

Mutta Maurice väitti, ettei hän suinkaan ollut hallusinaation uhri eikä uskonut omia uniaan, vaan oli nähnyt omilla silmillään suojelusenkelinsä ja oli kuullut hänen puhuvan. Hän selitti:

"Herra apotti, eräs hieno nainen, joka oli silloin luonani ja jonka nimi ei tähän kuulu, näki ja kuuli myöskin hänet. Niin, tunsipa hän sitä paitsi, miten enkelin sormet... sormet erehtyivät... alle... No niin, hän tunsi ne. Uskokaa minua, herra apotti, se ilmestys oli aivan totta, aivan oikeaa, mikään ei ole niin varmaa kuin se. Enkeli oli vaaleahiuksinen, nuori, sangen kaunis. Hänen ihonvärinsä hohti hämärässä vaaleana ja valkeana kuin maito. Hänen äänensä oli lempeä ja soinnukas."

Apotti keskeytti päättävästi:

"Juuri tuo todistaa, että olet nähnyt unta, lapseni. Kaikkien demonologien lausunnon mukaan on pahoilla enkeleillä käheä ääni ja narisee niinkuin ruostuneet ovensaranat. Ja silloinkin, kun heidän onnistuu saada kasvoilleen jonkinmoista kauneuden näennäisyyttä, eivät he voi matkia hyvien henkien puhdasta ääntä. Tästä löytyy monet ilmeiset todistukset, se on aivan varma."

"Mutta, herra apotti, minähän näin hänet! Hän meni nojatuoliin, jossa oli pari mustia sukkia, ja istui niiden päälle. Vieläkö tarvitsette lisää?"

Apotti Patouille ei tästä todistuksesta ollenkaan järkkynyt:

"Toistan sinulle, lapseni, että tuollaisia epäterveellisiä harhakuvia, syvimpäänsä saakka sekaantuneen sielun unia, täytyy pitää omantuntosi surkuteltavasta tilasta aiheutuneina. Ja luulenpa jo arvaavani ulkonaisen tilanteenkin, joka saattoi häilyvän mielesi ensin tällä tavoin haparoimaan. Sinä tulit tänä talvena soveltumattomassa sieluntilassa herra Sariette'in ja setäsi Gaétanin kanssa katsomaan, miten tuolla kirkossa korjattiin Enkelikappelia. Kuten jo silloin sanoin, ei voi koskaan muistuttaa taiteilijoille kylliksi kristillisen taiteen säännöistä; ei voi milloinkaan vaatia heiltä kylliksi kunnioitusta pyhää Raamattua ja sen tulkitsija-auktoriteetteja kohtaan. Eugène Delacroix ei alistanut tulista nerouttaan traditioiden ohjattavaksi. Hän maalasi oman päänsä mukaan ja teki tuohon kappeliin kuvat, jotka käryävät tulikiveltä, kuten monesti niistä on sanottu; laati kompositioita, jotka eivät suinkaan viihdyttele sieluja rauhaan, eivät anna niille lepoa ja ylösrakennusta, vaan saattavat ne jonkinmoiseen peloittavaan kiihtymyksen tilaan. Enkeleillä siellä on vihastuneet kasvot, heidän piirteensä ovat hurjat ja synkät. Luulisi, että paremminkin Lucifer ja hänen hengenheimolaisensa hautoisivat siellä kapinasuunnitelmiaan. Katsopas, lapseni, nuo kuvat ne vaikuttivat silloin sinun sieluusi, joka oli epäilemättä jo ennestään kaikenlaisesta hillittömyydestä heikontunut ja järkyttynyt, ja saattoivat sen joutumaan tällaisen sekaannuksen tielle."

Maurice huudahti:

"Oi ei, herra apotti, ei! Älkää luulkokaan, että Eugène Delacroix'n maalaukset ovat minua häirinneet. En minä niitä edes katsellutkaan. Sellainen taide on minusta aivan yhdentekevää."

"No olkoonpa miten oli, rakas lapseni. Mutta usko minua: sinun jutussasi ei ole mitään totta eikä todellista. Ei sinun suojelusenkelisi ole sinulle ilmestynyt."

"Mutta, herra, apotti", intti Maurice, luottaen ehdottomasti aistiensa todistukseen, "minä näin, kuinka hän pani kenkiä erään hienon naisen jalkaan ja kuinka hän veti ylleen erään itsemurhan tehneen miehen housuja..."

Ja Maurice polki jalkaansa asfalttikatuun ja huusi taivaan ja maan, luonnon ja Saint Sulpice'in tornit, suuren Seminaarin seinät, Neljän Piispan suihkulähteen, vedenheittokopin, ajurien ja autojen puhelimet, autobussikioskin, puut, kävelijät, koirat, varpuset ja kukkaeukon kukkineen todistamaan, että hän puhui totta. Apotille tuli kiire saada tämä keskustelu loppumaan:

"Erehdys, harhakuva, kuvitelma koko näky, rakas lapseni! Olethan kristitty, ajattele siis kristityn tavalla! Kristitty ei anna näköharhain vietellä itseään. Uskonto suojelee häntä ihmeellisyyksien kiusauksilta. Se jättää taikauskot vapaa-ajattelijain tuumiksi: ei ole huijausta, jota he eivät nielisi täytenä totena. Mutta kristitty on varustettu aseella, joka hajoittaa pahanhengen luomat harhanäyt: se ase on risti. Ole rauhassa, Maurice, et sinä ole menettänyt suojelusenkeliäsi. Kyllä hän valvoo yhä puolestasi. Sinun asiasi on ainoastaan pitää huolta siitä, ettei hänen tehtävänsä käy liian vaikeaksi ja raskaaksi. Hyvästi nyt, Maurice. Taitaa tulla ilmanmuutos, koskapa ukkovarpaaseeni niin pistelee."

Ja herra apotti Patouille lähti menemään rukouskirja kainalossa ja ontuen niin arvokkaasti kuin tulevalta piispalta sopi odottaa.

Samana päivänä seisoivat Arcade ja Zita Montmartre'in huipulle vievillä portailla ja katselivat kaiteeseen nojaillen savua ja usvaa, joka lainehti jättiläiskaupungin kohdalla.

"Jaksaneeko järki käsittää, kuinka paljon tuskaa ja kärsimyksiä suurkaupungin kätköissä piilee?" virkkoi Arcade. "Luulenpa, että jos ihminen voisi sen itselleen kuvitella, niin kauhistava näky surmaisi hänet kuin ukkosen isku."

"Ja kuitenkin rakastaa kaikki, mikä tuossa hornassa elää, intohimoisesti elämää", jatkoi Zita. "Se on ihmeellinen mysteeri! Ihmiset ovat koko ikänsä onnettomia, mutta heistä on kauheaa lakata olemasta. He eivät löydä lohdutusta siitä, että muuttuvat tyhjäksi; he eivät näe siinä edes lepoakaan. He ovat niin mielettömiä, että tyhjyyskin tulee heille peloittavaksi: he ovat asuttaneet sen hirveillä harhakuvilla. Ja näetkö nuo tuomiokirkot, niiden päädyt, kellotornit ja viirit, jotka pistävät läpi sumun ja kohottavat taivaalle kiilteleviä ristejään!... Ihmiset palvelevat demiurgia, joka on tehnyt heidän elämänsä kuolemaa pahemmaksi ja kuoleman vieläkin pahemmaksi kuin elämän."

Zita mietti hetken vaiti ja jatkoi sitten:

"Arcade, minun täytyy tunnustaa sinulle jotain. Ithuriel ei suinkaan syöksynyt taivaasta siitä syystä, että hän olisi kaivannut rehellisempää oikeutta tai viisaampia lakeja. Ei, kunnianhimo, halu sekautua juoniin, himo saada rikkautta ja mainetta tekivät minulle taivaan rauhan sietämättömäksi, ja minua poltti kiihko päästä aina levottomien ihmisten heimon temmellykseen. Minä tyydytin haluni, ja eräällä omalla taidollani, jota melkein mitkään enkelit eivät tunne, loin itselleni ruumiin, joka vaihtaa mieleni mukaan ikää ja sukupuolta. Se salli minun tutustua mitä erilaisimpiin ja kummallisimpiin elämänkohtaloihin. Sadat kerrat on minulla ollut arvopaikka monien päivänsankarien joukossa, kullan kuninkaitten ja kansojen ruhtinaitten rinnalla. En välitä mainita sinulle, Arcade, millä kaikilla nimillä olen elänyt; riittää, kun sanon, että olen ollut valtiaana tieteiden, taiteiden, yhteiskunnallisen mahdin, rikkauden ja kauneuden aloilla ja maailman kaikkien kansojen keskuudessa. Mutta kun minä joku vuosi sitten matkustelin eräänä kuuluisana ulkomaalaisena Ranskassa ja satuin kerran illalla samoilemaan Montmorencyn metsässä, kuulin huilun äänen, joka kertoi koko taivaan kaikkeuden surun. Sen puhdas ja kärsivä sävel viilsi sydäntäni En ollut koskaan kuullut mitään niin ihanaa. Kyyneleisin silmin ja nyyhkytys kurkussa menin soittoa kohti ja näin ahon laidassa vanhuksen, joka muistutti faunia ja puhalteli vaatimattomaan maalaishuiluun. Hän oli Nectaire. Minä vaivuin hänen jalkoihinsa polvilleni, suutelin hänen käsiään, suutelin hänen jumalaisia huuliaan, ja pakenin...

"Siitä hetkestä alkaen tunsin kaiken inhimillisen suuruuden mitättömäksi, väsyin maailman taistelujen turhaan touhuun, nöyrryin nähdessäni työni määrättömyyden ja tuloksettomuuden. Silloin päätin tähdätä kunnianhimoni korkeammalle, loin silmäni ylhäiseen isänmaahani ja tein päätöksen palata sinne vapauttajana. Minä hylkäsin nimeni ja kaikki arvot, mitkä siihen ennen olivat liittyneet, jätin rikkauteni, ystäväni ja ihailijaini laumat, ja minusta tuli tuntematon Zita, joka köyhyydessä ja yksinäisyydessä tekee työtä taivaan vapauttamisen hyväksi."

"Minäkin olen kuullut Nectaire'in huilua", virkkoi Arcade. "Mutta kuka tuo vanha puutarhuri on, joka loihtii niin liikuttavat ja ihanat äänet kömpelöön puuputkeen?"

"Sen saat pian kuulla", vastasi Zita.

XVI LUKU,

jossa tietäjätär Mira, Zéphyrine ja kovanonnen Amédée ilmestyvät meille vuorotellen ja joka valaisee herra Sariette'in kauhealla esimerkillä sitä Euripideen ajatusta, että Jupiter riistää järjen niiltä, jotka tahtoo tuhota.

Pettyneenä, kun ei saanut oppineena pidetyssä kirkonmiehessä hereille hartaampaa vakuutusta eräästä uskonnollisesta asiasta, ja menettäen kaiken toivonsa, että löytäisi uskonnollisesti luvallisilla keinoilla suojelusenkelinsä, päätti Maurice turvautua okkultisiin tieteisiin ja kysyä neuvoa eräältä tietäjättäreltä. Hän olisi varmastikin kääntynyt itsensä madame de Thèbes'n puoleen, mutta hän oli pyytänyt häneltä opastusta jo lemmentuskiensa ensi aikoina ja oli saanut vastaukseksi niin korkeaa viisautta, ettei enää uskonut häneen noitana. Sen vuoksi haki hän apua eräältä silloin muodissa olevalta, taitavalta somnambuulilta nimeltä madame Mira.

Maurice oli kuullut paljon esimerkkejä tuon näkijättären ihmeellisistä sisällisen näkemyksen lahjoista. Mutta madame Miralle täytyi viedä jokin esine, jota se henkilö, johon hänen oli kohdistettava sisällisen näkemyksensä katse, oli käyttänyt tai koskettanut. Maurice mietti nyt jonkinlaista esinettä, jota enkeli olisi koskettanut tuon onnettoman lihaksitulemisensa jälkeen, ja muisti, että Arcade oli paratiisillisessa alastomuudessaan istuutunut nojatuoliin rouva des Aubelsin mustien sukkien päälle sekä auttanut sitten tuota samaista vallasnaista hänen pukeutuessaan. Maurice pyysi niin ollen, että Gilberte luovuttaisi hänelle jonkin tuollaisen tietäjättären vaatiman tärkeän kapineen; mutta Gilberte ei enää löytänyt ainoaakaan silloisista pukimistaan, ellei kenties itse halunnut olla se tarvittava kapine. Se olisi ollut kyllä helppoa, sillä enkeli oli käyttäytynyt häntä kohtaan hyvin epähienosti ja oli sitä paitsi ollut niin nokkela, ettei Gilberte ennättänyt aina estää hänen yrityksiään. Maurice suuttui enkelille, kun kuuli tämän tunnustuksen, vaikkei siinä enää ollutkaan mitään uutta, mainitsi enkeliä mitä alhaisimpien eläinten nimityksillä ja uhkasi antaa hänelle aika potkut takalistoon, jos saisi hänet jalkansa lähettyville. Mutta sitten suuttui hän Gilberte'ille: hän syytti rouvan provokoineen enkeliä noihin hävyttömyyksiin, joita hän nyt muka valitti, ja kuvaili vimmoissaan rouvaa kaikenlaisilla eläinkunnasta, sen törkeimmistä ja saastaisimmista luokista otetuilla vertauskuvilla. Maurice'in sydämessä kiihtyi rakkaus Arcade'ia kohtaan tulisemmaksi kuin koskaan ennen, joten hän, suojelusenkelinsä jättämä orpo-parka, heittäytyi polvilleen, ojenteli epätoivoissaan käsiään ja huuteli nyyhkyttäen ja itkien enkeliään tulemaan takaisin.

Unettomina öinä keksi Maurice, että ne kirjat, joita enkeli oli selaillut ennen ilmestymistään, sopisivat ehkä talismaaniksi. Ja niinpä lähti hän eräänä aamuna kirjastoon ja toivotti pian hyvää huomenta herra Sariette'ille, joka katalogiseerasi Alexandre d'Esparvieun romanttisien silmien alla. Herra Sariette hymyili hänelle kalman kalpeana. Nyt, kun näkymätön käsi ei enää väännellyt sekaisin hänen hoitoonsa uskottuja kirjoja, vaan täydellinen rauha ja järjestys oli palautunut kirjastoon, oli herra Sariette kyllä onnellinen, mutta hänen voimansa vähenivät päivä päivältä. Hänestä ei ollut jäänyt muuta kuin entisen varjomaisen olemuksensa kevyt huoleton varjo:

    "Ihminen kuolee onnesta siitä,
    ett' onnettomuudesta viimein pääsee."

"Herra Sariette", sanoi Maurice, "muistattehan vielä ajat, jolloin teidän kirjan-murikkanne kiskottiin joka yö hyllyiltä, komuttiin alas, sotkettiin sekaisin, pyöriteltiin nurin niskoin ja jolloin ne vaelsivat jopa Rue Palatinin katuojaan saakka. Se oli vasta aikaa! Näyttäkääpäs nyt, herra Sariette, minulle jokin luntta, joka oli ahkerin liikkumaan."

Moiset sanat tekivät herra Sariette'in tylsän kummastuneeksi, ja Maurice'in täytyi toistaa ne vielä kolmesti ennen kuin vanha kirjastonhoitaja ymmärsi, mitä hän tarkoitti. Viimein näytti hän nuorukaiselle erään ikivanhan jerusalemilaisen talmudin, jota nuo ihmiskäsin saavuttamattomat kädet olivat usein käsitelleet. Samoin oli muudan apokryfinen evankeliumi 200-luvulta, kaikkiaan kaksikymmentä papyruslehteä, lähtenyt monta kertaa paikaltaan, ja Gassendin kirjeenvaihtoa oli nähtävästi usein selailtu.

"Mutta enimmän rakasti mystillinen vieras varmaankin erästä pientä, punaisiin nahkakansiin sidottua Lucretiusta", lisäsi herra Sariette. "Se on kallisarvoinen teos, koristettu Philippe de Vendôme'in, Ranskan suurpriorin vaakunalla ja Voltaire'in omakätisillä reunamuistutuksilla; olihan Voltaire nuoruudessaan hyvin innostunut tällaisiin asioihin. Tuo minulle niin kauheaa huolta tuottanut kirjamies ei koskaan kyllästynyt Lucretiukseen, vaan näytti valinneen sen päänaluislukemisekseen, kuten sanotaan. Hänen makunsa oli tosiaan hyvä. Mutta se onneton hirviö jätti sivulle 137 mustetahran, jota tuskin millään kemiallisilla apukeinoilla saadaan siitä lähtemään."

Herra Sariette huokasi huoltaan. Ja hän katui puhuneensa näin paljon, sillä nuori d'Esparvieu vaati häneltä nyt lainaksi tuota kallisarvoista Lucretiusta. Turhaan lateli aarteistaan mustasukkainen kirjastonhoitaja verukkeita, että mainittu kirja oli muka kirjansitojalla korjattavana ja ettei hän voinut sitä antaa. Maurice ilmaisi selvästi, että hän ei menisi sellaiseen ansaan. Hän tunkeutui päättävästi filosofien ja sfäärien saliin, asettui nojatuoliin ja sanoi:

"Minä odotan, kunnes annatte minulle kirjan."

Herra Sariette ehdotti, että hän lainaisi erään toisen painoksen tuota latinalaista runoilijaa:

"Täällä on virheettömämpiä tekstejä, jotka sopivat paremmin opiskelijalle", sanoi hän.

Ja hän tarjosi Maurice d'Esparvieulle Barboun Lucretiusta ja Coutelier'n Lucretiusta, ja vielä parempia olivat hänestä ranskalaiset käännökset: näistä saattoi valita joko vapaaherra Coutures'in, joka oli tosin hiukan vanhentunut, La Grange'in tai ne, jotka olivat Nisardin ja Panckoucke'in kollektioneissa, tahi sitten toisen kahdesta erikoisen hienosta käännöksestä, jotka herra de Pongerville, Ranskan Akademian jäsen, oli maan onneksi suorittanut ja joista toinen oli proosakäännös, toinen runomittainen.

"Minä en tarvitse käännöksiä", huudahti Maurice pöyhkeästi. "Antakaa minulle Vendôme'in suurpriorin Lucretius."

Herra Sariette meni hidastellen kaapin luo, johon tuo kallis aarre oli lukittu. Avaimet kalisivat hänen vapisevassa kädessään. Hän pisti jo kätensä lähelle lukkoa, mutta vetäsi sen sitten taas takaisin ja esitti, että Maurice ottaisi tavallisen, Garnier'n sarjassa ilmestyneen Lucretiuksen.

"Se on hyvin mukava käsitellä", virkkoi hän hyvittelevästi hymyillen.

Mutta Maurice oli niin jäykästi vaiti, että herra Sariette huomasi kaiken vastustelunsa turhaksi. Hän veti nyt hitaasti oikean kirjan esille hyllystä, ja tarkastettuaan, ettei verkapöydällä ollut ainoatakaan tomuhiukkasta, asetti aarteensa vapisten Alexandre d'Esparvieun viimeisen perillisen eteen.

Maurice ryhtyi selailemaan kirjaa ja katseli sivuun 137 päästyään mustetahraa, joka oli siihen räiskähtänyt; se oli punansinistä mustetta ja noin herneen kokoinen.

"Niin, siinä se on", sanoi herra Sariette pitäen koko ajan rakasta Lucretiustaan silmällä, "sellaisen merkkinsä nuo näkymättömät hirviöt siihen jättivät..."

"Mitä, oliko niitä sitten monta, herra Sariette?" huudahti Maurice.

"Sitä en tiedä. Mutta nyt ajattelen, onko minulla oikeutta koettaa poistaa tuota tahraa, sillä onhan se niin sanoakseni kirjallinen muistomerkki kuten sekin mustetahra, jonka Paul-Louis-Courier jätti firenzeläiseen käsikirjoitukseen."

Tuskin oli ukko nämä sanat lausunut, niin alkoi ulko-oven kello soida, ja sitten kuului viereisestä salista askelten ja äänien hälinää. Sariette juoksi katsomaan, kuka siellä sellaisella metelillä tuli, ja töytäsi Zéphyrine-eukkoa, mestari Guinardonin rakastajatarta vastaan, jonka kasvot hehkuivat tulipunaisina, tukka pörrötti ja kiehui kuin kyykäärmeen pesä, rinta aaltoili, polsterivatsa lainehti hirmuisessa myrskyssä ja ääni oli tikahtua surusta ja raivosta. Nyyhkytyksiä ja huokauksia purkaen, vaikeroiden ja päästäen vielä tuhansia muitakin ääniä, jotka tunkeutuivat ulos hänen ruumiistaan ja muodostivat synteesin kaikista maailman myrskyistä ja myllerryksistä, huusi Zéphyrine:

"Hän meni pois, se hirviö! Lähti hänen kanssaan! Tyhjensi koko puodin ja jätti minulle ainoastaan frangin ja kuusikymmentä centime'iâ kukkaroon!..."

Ja sitten kertoi hän seikkaperäisesti, mutta sotkuisesti, että Michel Guinardon oli hylännyt hänet ja mennyt elämään yhdessä Octavie'n, leivänmyyjättären tyttären kanssa. Ja Zéphyrine syöksi suustaan sättimistulvan tuota petturia kohtaan:

"Mies, jota minä olen yli viisikymmentä vuotta elättänyt rahoillani! Sillä minulla oli mynttiä, minulla, ja hienoja suhteita ja vaikka mitä! Minä autoin hänet kurjuudesta, ja tässä nyt on palkkani. Kyllä on kaunis mies, tuo teidän ystävänne! Kelvoton laiskuri! Hänen päälleen täytyi vetää vaatteetkin niinkuin lapselle... sellainen juoppo! Surkea renttu. Te ette tiedäkään vielä, mikä hän oikeastaan oli, herra Sariette. Kuulkaas, hän oli väärentäjä: hän on tehnyt Giottoja, niin, Fra Angelicoita ja Giottoja, ja sutinut täyttä vauhtia Grecoja, herra Sariette, ja myönyt niitä taidekauppiaille oikeina, ja hän on väärentänyt Fragonardeja, Boudouineja, kaikkia!... Ja hän on heittiö, joka ei usko Jumalaan, ja se on kaikkein pahinta, sillä ilman jumalanpelkoa..."

Zéphyrine pursui kauan haukkumasanoja. Kun hänen äänensä sitten oli tukehtua, käytti herra Sariette hetkeä hyväkseen ja koetti rauhoittaa häntä ja herättää hänessä rahtusen toivoa: Guinardon tulisi kyllä takaisin, ei sitä viisikymmenvuotista sovinnollista yhdyselämää niin helposti unohdeta...

Nämä leppoisat sanat kiihdyttivät Zéphyrine'in raivon uudestaan valloilleen, ja hän vannoskeli, ettei hän koskaan unohtaisi häväistystä, minkä oli saanut kärsiä, ja ettei hän enää ottaisi milloinkaan tuota kelvotonta luokseen takaisin: vaikka se rukoilisi häntä polvillaan, ei hän heltyisi, vaan antaisi hänen läkähtyä jalkojensa juureen.

"Ettekö sitten käsitä, herra Sariette, että nyt minä halveksin häntä, vihaan häntä, että hän on minusta inhoittava?"

Zéphyrine julisti näitä ylpeitä tunteitaan kuusikymmentä kertaa, ja vakuutti kuusikymmentä kertaa, ettei hän huolisi enää Guinardonia takaisin, ei sietäisi häntä enää nähdä, ei edes maalatussa seinäkuvassakaan. Herra Sariette ei ryhtynyt taistelemaan tuota päätöstä vastaan, joka näytti hänestä horjumattomalta, niin voimakkaat olivat naisen vakuutukset. Hän ei suinkaan moittinut Zéphyrine'iâ; päinvastoin: hän myönsi hänen olevan varsin oikeassa. Hän avasi hylätylle kauniimpia näköaloja, esitti hänelle, miten ihmisten tunteet ovat särkyväisiä, rohkaisi häntä kieltäymykseen ja neuvoi hurskain mielin alistumaan Jumalan tahtoon. Hän virkkoi:

"Koska nyt kerran ystävänne ansaitsi niin huonosti teidän alttiin kiintymyksenne..."

Pitemmälle hän ei päässyt: Zéphyrine karkasi hänen kimppuunsa ja ravisteli häntä takinkauluksesta kuin hullu.

"Ansaitsi niin huonosti!" huusi hän tikahtumaisillaan. "Michel ansaitsi huonosti!... Ah, senkin viisas, sanokaapas minulle, missä on sen herttaisempaa, iloisempaa, sukkelampaa, älykkäämpää miestä kuin minun Mikkoni, miestä, joka oli aina niin nuori... Ansaitsi muka huonosti! Kyllä näkee, ettei sinulla ole aavistustakaan, mitä rakkaus on, mokoma kohju!..."

Ottaen vaarin hetkestä, jolloin ukko Sariette oli tarkoin käytännössä, antoi nuori Maurice d'Esparvieu pikku Lucretiuksen solahtaa sievästi taskuunsa ja meni esteettömästi edestakaisin rynkytetyn kirjastonhoitajan ohitse ovelle ja vilkutti hänelle somasti jäähyväisiä kädellään.

Maurice juoksi tuolla talismaanillaan varustettuna madame Miran luo, joka asui Place des Termes'in varrella ja otti hänet vastaan punaisella ja kullalla verhotussa salissaan, missä ei näkynyt huuhkajaa, ei rupikonnaa eikä muitakaan vanhanaikaisen taikuuden ulkonaisia merkkejä. Madame Mira, jolla oli luumunvärinen puku ja puuderoitu tukka, näytti oikeinpa kauniilta, vaikka hän olikin jo vanhanpuoleinen. Hänen puheensa kulki sangen hienoissa käänteissä; hän vakuutti paljastavansa salaisia asioita pelkästään tieteen, filosofian ja uskonnon avulla. Nyt tunnusteli hän sormillaan punaisiin nahkakansiin sidottua kirjaa, sulki silmänsä ja tirkisteli luomiensa raosta kirjan latinalaista nimeä ja sen vaakunaa, joista kummastakaan hän ei ymmärtänyt niin mitään. Hän oli tottunut saamaan todistuskappaleiksi sormuksia, nenäliinoja, kirjeitä ja hiuksia, eikä nyt käsittänyt, minkälaisen henkilön oma tämä merkillinen kirja mahtaisi olla. Mutta tottumuksesta johtuvalla ja aivan mekaaniseksi muuttuneella taidolla osasi hän kätkeä luonnollisen kummastuksensa teeskennellyn kummastuksen verhoon.

"Omituista", supisi hän, "omituista!... En erota oikein... näen naisen..."

Virkkaessaan tämän taikasanan, tarkasti hän salaa, minkä vaikutuksen se tekisi, ja näki neuvonkysyjän kasvoilla yht'äkkiä pettyneen ilmeen. Silloin huomasi hän eksyneensä väärille jäljille ja muutti heti ennustuksensa laatua:

"Mutta se hälvenee nopeasti... Omituista... omituista... Näen hyvin epämääräisen hahmon, olennon, jota on vaikea määritellä..."

Ja tultuaan yhdellä silmänluonnilla vakuutetuksi, että hänen sanojaan ahmittiin, alkoi hän kuvailla laajemmin tuota monella tavalla tulkittavaa olentoa ja usvaa, joka sitä ympäröi.

Sitten rupesi näky vähitellen ja tuskin tuntuvasti selvenemään, ja madame Mira seurasi näkövoimallaan luotettavaa jälkeä askel askelelta:

"Suuri bulevardi... Tori, jossa on muistopatsas... autio katu, porras. Hän on siellä, sinertävässä huoneessa... nuori mies... hänen kasvonsa ovat kalpeat ja huolestuneet. Hän näyttää katuvan jotain, jota hän ei enää tekisi, jos asia olisi autettavissa..."

Mutta nyt kävi sisällisen näkemyksen ponnistus liian kovaksi. Väsymys esti tietäjätärtä jatkamasta ylimaailmallista etsiskelyään. Hän tyhjensi viimeisetkin voimansa kehoittaessaan palavasti nuorukaista, joka oli tullut kysymään häneltä neuvoa, pysymään koko sydämellään kiinni Jumalassa, jos halusi onnistua yrityksessään ja löytää, mitä oli kadottanut.

Maurice pisti lähtiessään louis'n kolikon madame Miran uunin reunalle, niin liikutettu, päästä pyörällä ja vakuutettu hän oli, että madame Miralla oli yliluonnollisia kykyjä, mutta ei valitettavasti riittävässä määrin.

Portaitten alapäähän joutuessaan muisti hän, että oli unohtanut pythian pöydälle pikku Lucretiuksen, ja ajatellen, että vanha narri Sariette kuolisi, jos menettäisi tuon kirjansa, nousi takaisin ja otti sen sieltä. Kun hän tuli isänsä kotiin, kohtasi hän heti edessään viheliäisen haamun: se oli ukko Sariette, joka marraskuun tuulena valittavalla äänellä rukoili pois Lucretiustaan. Maurice veti sen huolimattomasti päällystakkinsa taskusta:

"Älkäähän pyörtykö, herra Sariette. Tässä se murikkanne on."

Kirjastonhoitaja painoi palautetun aarteensa rintaansa vasten, vei sen kirjastoon ja asetti sen siellä hellästi sinisellä kankaalla verhotulle pöydälle. Sitten mietti hän päänsä puhki, minne hän nyt tuon jalokivensä oikein piilottaisi, ettei sitä kukaan koskaan enää saisi, ja päätti käyttää mustasukkaisen konservaattorin koko laajan kokemuksen onnistuakseen kirjan tallettamisessa. Mutta kukapa meistä voi kehua viisaudellaan? Ihmisen laskelmataito on heikko ja hänen älynsä neuvottelut raukeavat alinomaa turhaksi. Kohtalon iskuja ei kukaan voi välttää eikä päästä salliman käsistä, sillä ajattelu ja huolenpito ovat tehottomia sitä vastaan. Onnettomia olemme, ja sama sokea voima, joka ohjailee tähtiä ja atomeja, muodostaa meidänkin kovista kohtaloistamme tavallista maailman kulkua ja salliman säätämää hyvää maailmanjärjestystä: meidän onnettomuutemme oli sointuna kaikkeuden harmoniassa! – Se päivä sattui olemaan kirjansitojan päivä; kaksi kertaa vuodessa, Oinaan ja Vaa'an merkeissä, ilmestyi kirjansitomon mies taloon. Aamusta aikaisin oli herra Sariette varustanut kirjapaketteja kuntoon. Hän oli järjestänyt pöydälle sellaisia äskettäin hankittuja julkaisuja, joita pidettiin kelvollisina sidottaviksi tai saamaan ainakin pahvikannet, ja lisäksi kirjoja, joiden vanha puku vaati pientä korjausta. Ja ennen kaikkea laati hän tarkan luettelon. Täsmälleen kello viisi tuli sitten vanha Amédée, Léger-Massieun kirjansitomon lähetti, – mainittu liike oli Rue l'Abbaye'in varrella, – d'Esparvieun kirjastoon. Ja kun herra Sariette oli vielä kahteen kertaan tarkastanut luettelonsa, kasasi Amédée hänen isännälleen määrätyt kirjat huiviin, jonka hän sitten solmi neljästä kulmasta mytyksi ja heitti mytyn selkäänsä. Hän hyvästeli kirjastonhoitajaa lausuen:

"Terve, terve!"

Ja katosi alas portaita.

Toimitus oli käynyt tavalliseen tapaan. Mutta Amédée oli nähnyt pöydällä myöskin Lucretiuksen, oli pistänyt sen kaikessa viattomuudessa myttyynsä ja vienyt mennessään. Eikä herra Sariette sitä huomannut. Kirjastonhoitaja lähti sitten filosofien ja sfäärien salista ja oli unohtanut kokonaan tuon teoksen, jonka katoamisesta hän oli vielä samana päivänä niin kauheasti kärsinyt. Ankarat tuomarit saattaisivat ehkä tässä väittää, että hänen päänsä oli käsittämättömän heikko. Mutta eikö olisi parempi sanoa, että kohtalo oli niin määrännyt ja että se, mitä yleensä kutsutaan sattumaksi, vaan mikä oikeastaan on luonnon järkkymätöntä järjestystä, suoritti tuon teon, joka tuntui sittemmin ihmisten mielestä seurauksiltaan niin hämmästyttävältä? Herra Sariette meni syömään päivällistä Neljän Piispan voileipäliikkeeseen ja lukemaan siellä sanomalehteään "Ristiä." Hän oli aivan tyynellä ja kirkkaalla tuulella. Mutta kun hän seuraavana päivänä astui filosofien ja sfäärien saliin, johtui hänen mieleensä Lucretius. Hän ei nähnyt sitä pöydällä, ja etsi siis sitä joka paikasta, mutta ei löytänyt mistään. Hänen päähänsä ei pälkähtänytkään, että Amédée olisi saattanut sen erehdyksessä viedä. Silloin leimahti hänen aivoissaan, että näkymätön vieras oli tullut takaisin, ja hän sekaantui kauheasti.

Onneton konservaattori kuuli jotain melua porraskäytävästä, avasi oven ja näki, kuinka pikku Léon, päässä nauhuksilla koristettu sotilaslakki, heitteli siellä jotain näkymätöntä vihollista Hippolyte'in tomuviuhkoilla, rievuilla ja permantovahapurkeilla ja huusi: "Eläköön Ranska!" Poikasesta oli porraskäytävä kaikkia muita paikkoja sopivampi sotaleikkeihin, ja välistä pujahti hän kirjastoonkin. Herra Sariette epäili kohta, että Léon oli ottanut Lucretiuksen itselleen heittoaseeksi ja vaati sitä häneltä uhkaavalla äänellä takaisin. Léon väitti, ettei hän sitä ollut ottanut. Herra Sariette turvautui silloin lupauksiin:

"Léon, jos tuot minulle sen pienen punaisen kirjan, niin minä annan sinulle suklaata."

Poika näytti pohtivan asiaa. Ja kun herra Sariette illalla tuli alas portaita, tepsutteli Léon häntä vastaan ja sanoi:

"Tässä on kirja!"

Ja hän tarjosi kirjastonhoitajalle repaleista kuvakirjaa, Pörröpekkaa, ja vaati luvattua suklaata.

Muutamia päiviä myöhemmin sai Maurice postitse prospektin eräästä yksityisestä etsivästä toimistosta, jonka muudan entinen poliisilaitoksen virkamies oli perustanut; prospektissa luvattiin nopeutta ja ehdotonta vaiteliaisuutta. Kun Maurice meni toimistoon, tapasi hän siellä synkän ja huolestuneen näköisen viiksiniekan, joka pyysi häneltä ennakkopalkkiota ja lupasi etsiä käsiinsä kyseessäolevan henkilön.

Entinen poliisilaitoksen virkamies lähetti hänelle sitten kohta kirjeen ilmoittaakseen, että sangen vaivalloiset haeskelut olivat nyt alullaan, ja pyysi uudestaan palkkiota. Maurice ei antanut mitään palkkiota, vaan päätti etsiä enkeliään itse. Olettaen, eikä suinkaan aivan syyttä, enkelin seurustelevan köyhien ihmisten parissa, koska hänellä ei ollut yhtään rahaa, ja kaikenlaisista maista tänne joutuneiden maanpakolaisten seurassa, koska hän itsekin oli vallankumouksellinen, päätti Maurice tarkastaa kaikki epäilyttävät luolat Saint-Ouen-, Chapelle-, Montmartre- ja Barrière d'Italie-nimisissä kaupunginkortteleissa. Hän kiersi murjut, joissa nukutaan istuallaan, pää polvien välissä, taikka suorastaan seipään nenässä; kapakat, joissa tarjotaan yhtä ruokalajia, nimittäin sisälmyssylttyä; kuppilat, joissa annetaan parista kuparirahasta ruoan tähteitä; ja tarkasti Hallien ja katakombien kellarit.

Maurice nuuski kaikki nihilistien ja anarkistien ravintolat. Hän näki siellä naisia miehenpuvussa ja miehiä naisenpuvussa, synkkiä ja tuimia nuorukaisia ja kahdeksankymmenen vuoden vanhoja ukkoja, joiden silmät olivat siniset ja jotka nauroivat kuin pikku lapset. Hän tarkasteli ympäristöään, teki kysymyksiä, häntä luultiin salapoliisiksi, ja eräs sangen kaunis nainen iski häntä puukolla. Seuraavana päivänä jatkoi hän etsiskelyään monenmoisissa kapakoissa, matkustajakodeissa, joissa tarjottiin kalustettuja huoneita, tyttöpaikoissa, pelihelveteissä, olutkulluissa, etukaupungin krouveissa ja ulkoravintoloissa, joita kuhisee linnoitusvallien luona, viho-viimeisen rojun kaupustelijain ja apashien pesissä.

Kun hänen äitinsä näki, että hän oli kalpea, riutunut ja vaitelias, huolestui hän ja sanoi:

"Mauricen täytyy saada naimisiin. Vahinko, ettei neiti de la Verdelière saa parempia myötäjäisiä."

Apotti Patouille ei salannut, että hän oli tosiaan sangen levoton:

"Lapsella on ankara siveellinen kriisi."

"Minä uskon paremminkin, että hän on joutunut jonkin huonon naisen seuraan", vastasi hänelle itse René d'Esparvieu. "Pitäisi keksiä hänelle jotain hommaa, joka veisi tarkoin hänen aikansa ja herättäisi hänen itserakkauttaan. Voisinpa antaa nimittää hänet Maalaiskirkkojen Suojelukomitean sihteeriksi taikka Katolinuskoisten läkki- ja peltiseppäin ammattiliiton lakimieheksi."

XVII LUKU,

jossa saamme tietää, että Sophar, joka on yhtä ahnas kullalle kuin Mammona, pitää Ranskaa, pankkien ja säästökassojen luvattua maata, parempana kuin taivaallista isänmaataan, ja jossa jälleen näemme, että omistava olento aina pelkää olojen muutoksia.

Arcade oli sillä välin elänyt syrjään vetäytynyttä ja ahkeraa elämää. Hän oli työskennellyt eräässä Rue Saint-Benoît'n kirjapainossa ja asui ullakkokomerossa Rue Mouffetardin varrella. Mutta kun hänen toverinsa tekivät lakon, erosi hän paikastaan ja uhrasi päivänsä niin hyvällä menestyksellä vallankumoukselliselle propagandalle, että sai piankin yli viisikymmentätuhatta suojelusenkeliä liittymään kapinayritykseen, sillä olivathan nuo enkelit, kuten Zita oli väittänyt, tosiaan tyytymättömiä asemaansa ja ajan aatteiden tartuttamia. Mutta Arcade kärsi rahapulaa, ja onhan raha aikaa ja aika rahaa, joten hän ei voinut käyttää niin paljon kuin tahtoi aikaansa taivaanpoikien opettamiseen. Samasta syystä, rahanpuutteen vuoksi, ei myöskään ruhtinas Istar saattanut valmistaa pommeja niin runsaasti kuin olisi tarvittu, eivätkä nekään, jotka hän sai tehdyksi, olleet oikein kauniita. Pieniä taskupommeja hän kyllä valmisti paljonkin. Hän oli täyttänyt niillä koko Théophile'in asunnon ja unohteli niitä joka päivä milloin minnekin, kahvilain sohville. Mutta oikein elegantti, käteenkäypä ja mukava pommi, jolla voi yhdellä rysähdyksellä hävittää useampia suuria taloja, sellainen maksaa siinä 20-25,000 frangia! Ruhtinas Istarilla ei ollutkaan niitä pommeja enempää kuin kaksi kappaletta. Ja kun nyt sekä Arcade että Istar toivoivat yritykseensä välttämätöntä kapitaalia, niin päättivät he mennä pyytämään sitä eräältä kuuluisalta finanssimieheltä, Max Everdingeniltä, joka on, kuten yleensä tiedetään, Ranskan ja koko maailman suurimman luottolaitoksen omistaja. Vähemmän tunnetaan sitä tosiseikkaa, ettei Max Everdingen ole syntynyt naisesta, vaan että hän on langennut enkeli. Taivaassa oli hänen nimensä ollut Sophar, ja oli hän vartioinut Jaldabaothin, tuon kullan ja jalokivien erikoisen ihailijan, aarteita. Siinä virassa oli Sophar alkanut rakastaa rikkauksia; eikähän sitä halua voi tyydyttää yhteiskunnassa, jossa ei ole pörssiä eikä pankkeja. Hän rakasti kyllä tulisesti hebrealaisten Jumalaa ja pysyi hänelle uskollisena pitkät ajat. Mutta katsahtaessaan kerran, 1900-luvun alkupuolella, kristillisen ajanlaskun mukaan nimittäin, taivaan korkeudesta Ranskanmaahan, näki hän, että tuo maa oli tasavaltalaisesta nimestään huolimatta muodostunut plutokratiaksi ja että rahaylimystö hallitsi siellä kansanvaltaisen yhteiskuntamuodon varjolla täysin itsevaltaisesti, kenenkään pitämättä sitä millään tavoin silmällä. Ja silloin kävi Sopharille Tulitaivaassa oleskelu sietämättömäksi. Hän kaipasi Ranskaan niinkuin oikean henkensä isänmaahan, ja eräänä päivänä sieppasi hän mukaansa kaikki jalokivet, mitä jaksoi kantaa, laskeutui alas ja asettui Parisiin. Rahanahnas enkeli teki siellä hyviä afäärejä. Sen jälkeen kuin hän oli tullut aineeksi, ei hänen kasvoissaan ollut laisinkaan taivaallisia piirteitä, vaan esittivät ne aidointa seemiläistä tyyppiä: katselijalla oli tilaisuus ihailla niissä samoja rahamiesnaamain kurttuja ja virnistyksiä, joita jo Quentin Metsys on kullanpunnitsijoissaan kuvannut. Hän oli alkanut kovin vaatimattomasti, hänen onnensa oli ollut hävyttömän julkea. Hän oli nainut hyvin ruman naisen, joten aviopari voi nähdä itsensä lapsissaan niinkuin oivallisessa kuvastimessa. Parooni Max Everdingenin linna, joka kohoaa ylhäällä Trocadéron rinteellä, oli kukkuroillaan koko kristillisen Euroopan kalleuksia.

Parooni otti Arcade'in ja ruhtinas Istarin vastaan työhuoneessaan, eräässä linnan köyhimpiä. Sen katto oli koristettu eräästä venetsialaisesta palatsista riistetyllä Tiepolon freskolla, siellä oli sijaishallitsija Filip d'Orleans'in kirjoituspöytä, paljon kaappeja, vitriinejä, kuvanveistoksia ja tauluja.

Arcade tähysteli pitkin seiniä:

"Kuinka on ymmärrettävää, oi veljeni Sophar, että sinä, jonka rinnassa sykkii israelilainen sydän, seuraat niin huonosti Herrasi ja Jumalasi käskyjä: Ei sinun pidä muita jumalia pitämän minun edessäni, ei tekemän sinulles kuvaa eikä jonkun muotoa? Sillä näenhän täällä Houdonin tekemän Apollonin, Lemoine'in Heben ja useita Caffierin rintakuvia. Ja kuten Salomo vanhuudessaan, asetat sinä, oi Jumalan poika, asuntoosi muukalaisten epäjumalia: niitä ovat tosiaan tuo Boucher'n Venus, Rubensin Jupiter ja nämä nymfit, jotka saavat kiittää Fragonardin sivellintä hymyilevien pakaroidensa rakosessa mehukkaasti soluvasta vattuhillon väristä. Ja pelkästään tuossa yhdessä vitriinissä on sinulla Ludvig Pyhän valtikka, kuusisataa helmeä Marie-Antoinette'in hajalleen jaetusta kaulakoristeesta, Kaarle V:n keisarillinen viitta, tiaara, jonka Ghiberti siselöi paavi Martinus V Colonnalle, ja Bonaparten miekka... Ja mitä kaikkea siinä vielä lieneekään..."

"Vähäpätöisyyksiä", virkkoi Max Everdingen.

"Kelpo parooni, sinulla on vielä sormuskin, jonka Kaarle Suuri sovitti erään haltijattaren sormeen ja jonka luultiin iäksi kadonneen", lisäsi ruhtinas Istar. "Mutta ryhdytäänpäs asiaamme. Me tultiin tämän ystävän kanssa pyytämään sinulta rahaa."

"Sen minä arvasin", vastasi Max Everdingen. "Koko maailma tahtoo rahaa, mutta yleensä erilaisista syistä. Mistä syystä te sitten tahdotte rahaa?"

Ruhtinas Istar sanoi vaatimattomasti:

"Tehdäksemme vallankumouksen Ranskassa."

"Vallankumouksen Ranskassa?" toisti parooni. "Vai Ranskassa?... No niin, siihen tarkoitukseen ette saa minulta rahaa, se on varma."

Arcade ei salannut, että hän oli odottanut taivaallisen veljen puolelta suurempaa auliutta ja ylevämpää tukea.

"Meidän suunnitelmamme on valtavan laaja", sanoi hän. "Se käsittää sekä taivaan että maan. Se on yksityiskohtaisen huolellisesti laadittu. Teemme ensin yhteiskunnallisen vallankumouksen Ranskassa, Euroopassa, koko maanpallolla. Sitten laajennamme sodan taivaaseen ja perustamme sinne pasifistisen kansanvaltaisen hallitusmuodon. Mutta tuhotaksemme taivaan linnoitukset, kukistaaksemme Herran Vuoren, hyökätäksemme taivaalliseen Jerusalemiin täytyy meillä olla suuri armeija, suunnattomat määrät varusteita, peloittavia pommeja, niin voimakkaita elektroforeja, ettei sellaisia ole ennen tunnettu. Meillä ei ole varaa hankkia sellaisia apuneuvoja. Mutta vallankumous Euroopassa saadaan aikaan vähemmillä kustannuksilla. Siksi aiomme aloittaa Ranskasta."

"Te olette hulluja!" huudahti parooni Everdingen, "hulluja, pähkähulluja! Ettekö tiedä, ettei ole reformia, joka ei olisi jo Ranskassa suoritettu? Kaikki täällä on jo lopullista, mallikelpoista, enää koskaan muuttumatonta. Ymmärrättekö, muuttumatonta."

Ja lisätäkseen vakuutuksensa voimaa löi parooni Everdingen kolme kertaa sijaishallitsijan kirjoituspöytään.

"Me olemme asiasta hiukan eri mieltä", virkkoi Arcade lauhkeasti. "Minä ajattelen niinkuin tämä ruhtinas Istarkin, että tässä maassa on paljonkin muuttamista: täällä on muutettava kaikki. Mutta miksi väitellä turhaan ja hukata aikaa? On jo varsin myöhä. Me olemme tulleet puhumaan sinulle, oi minun veljeni Sophar, viidenkymmenen tuhannen taivaallisen hengen nimessä, jotka ovat päättäneet huomenna tehdä yleiskaikkeudellisen vallankumouksen."

Parooni Everdingen huusi, että he olivat raivohulluja, ettei hän antaisi kolikkoakaan, että oli rikollista yrittää tuhota ihaninta laitosta maailmassa, laitosta, joka teki maan taivastakin kauniimmaksi: rahalaitosta.

Hän oli profeetta ja runoilija, ja pyhä innostus paisutti hänen sydäntään. Hän kuvaili vierailleen Ranskan säästökassoja, noita puhtaita ja kunniallisia kassoja, siveellisiä kassoja, jotka olivat kuin Korkean veisun neitsyt, joka tulee kaukaa kedoilta maalaishameeseensa puettuna odottavan ylkänsä tykö, vahvan ja mahtavan yljän, pankkilaitoksen, jolle hän kantaa rakkautensa aarteet. Ja hän esitteli heille tuon pankkilaitoksen, joka morsiamensa lahjoista rikastuneena pursuttelee kaikille maailman kansoille kultavirtoja, mitkä jälleen itsestään, pieninä, näkymättöminä purosina, juoksevat takaisin siunattuun synnyinmaahansa.

"Säästökassojen ja pankkien kautta on Ranskasta tullut uusi Jerusalemi, joka säteilee yli kaikkien Euroopan kansojen kunniaansa ja jonka vaskenkarvaisia jalkoja maan kuninkaat tulevat suutelemaan. Ja te haluaisitte tuhota Ranskan! Te olette jumalattomia ja pilkkaajia!"

Näin puhui finanssienkeli. Näkymätön harppu säesti soinnuillaan hänen ääntänsä, ja leimaukset kävivät ulos hänen silmistänsä.

Mutta sillä välin oli Arcade, joka seisoi huolettomasti sijaishallitsijan kirjoituspöytään nojaten, avannut paroonin silmien nähtäväksi tavallisen Parisin kartan ja sen liitteen, maanalaisen Parisin ja Parisin taivaan kartan; karttoihin oli punaisilla risteillä merkitty ne kellarit ja katakombit, mihin sopisi asettaa pommit, sekä yleiset tiet, joille pommeja heitettäisiin lentokonelaivoista. Kaikki finanssirakennukset, ja etenkin Everdingenin pankin ja sen haaraosastot, oli Arcade merkinnyt karttoihinsa punaisilla risteillä.

Pankkiiri nytkähdytti halveksuttavasti olkapäitään:

"Hassut! Te olette surkeita maankiertäjiä, joita koko maailman poliisi pitää silmällä, eikä teillä ole penninhyrrää. Mistä te saatte sellaiset pommit?"

Jonkinlaiseksi vastaukseksi veti ruhtinas Istar taskustaan pienen kuparisylinterin ja ojensi sen hienolla, kohteliaalla liikkeellä paroonille.

"Tässä näette ainoastaan pikku hylsyn. Mutta jos pudottaisin sen tuohon permannolle, niin muuttaisi se koko tämän suuren talon savuavaksi tuhkakasaksi, tappaisi kaikki sen asukkaat ja saisi aikaan tulipalon, joka ei jättäisi Trocadéron korttelista rahtuakaan jäljelle. Tällaisia minulla on kolmetuhatta kappaletta, ja minä valmistan niitä kolme tusinaa joka päivä."

Pankkiiri pyysi kerubia pistämään pommin takaisin taskuunsa ja virkkoi melko sovinnolliseen sävyyn:

"Kuulkaahan nyt, ystäväni! Menkää ja tehkää heti vallankumous taivaassa, mutta antakaa asiain täällä alhaalla olla ennallaan. Minä kirjoitan teille shekin. Sillä saatte hankituksi kaikki mitä tarvitsette hyökätäksenne taivaallista Jerusalemia vastaan."

Ja parooni Everdingen näki jo sielussaan, miten mainioita afäärejä hän tekisi elektroforeilla ja sotahankinnoilla.

XVIII LUKU.

Tästä alkaa puutarhurin kertomus, esittäen maailmanhistorian monivaiheisia tapahtumia yhtä perusteellisesti ja hauskasti kuin Bossuet'n "Maailman historia" on pintapuolinen ja kuiva.

Puutarhuri johti Arcade'in ja Zitan istumaan villiviinistä muodostettuun lehtimajaan hedelmäpuistikkonsa perille.

"Arcade", sanoi kaunis arkkienkelitär, "Nectaire valaisee sinulle ehkä tänään seikkoja, joita niin palavasti haluat tietää. Pyydä häntä kertomaan."

Arcade pyysi, ja Nectaire-vanhus sovitti syrjään piippunsa ja alkoi tähän tapaan:

"Kyllä minä hänet tunsin: hän oli seraphimeista ihanin. Hän säkenöi älyä ja uljuutta. Kaikki ylpeydestä johtuvat hyveet asuivat hänen sydämessään: suoruus, rohkeus, kärsivällisyys koettelemuksissa, aina itsepintaisesti elävä toivo. Siihen aikaan, joka oli ennen aikojen alkamista, asui hän taivaan pohjanpuolella, jossa seitsemän magneettista tähteä loistaa, timanttisessa ja kultaisessa palatsissa, joka yhtä mittaa soi siipien huminaa ja kiitoslauluja. Mutta Herran Vuorella asuva Jahve tuli Luciferille kateelliseksi.

"Tiedättehän molemmat, että enkelien sydämissä niinkuin ihmistenkin piilee itu sekä rakkauteen että vihaan. Joskus pystyvät he tekemään jaloja päätöksiä, mutta useimmin kuulevat he oman etunsa neuvoa ja antavat pelolleen myötä. Silloin, kuten nykyaikaankin, näyttäytyi enemmistö heistä kykenemättömäksi jaloihin ajatuksiin ja herranpelko oli heidän ainoa hyveensä. Lucifer halveksi syvästi kaikkea halpamaista, ja niinpä tätäkin palvelushaluisten henkien laumaa, joka vietti aikansa leikeissä ja juhlissa vetelehtien. Mutta toisille, niille, joissa paloi ylevämpi henki, rauhaton sielu, niille, jotka janosivat intohimoisesti vapautta, antoi hän ystävyytensä ja he vastasivat lahjaan jumaloiden häntä. Joukoittain pakenivat he pois Herran Vuorelta ja toivat seraphimille kaiken alamaisuutensa, jota tuo Toinen tahtoi yksinomaan itselleen.

"Minä kuuluin arvoltani Herrauksiin. Nimelläni, joka oli Alaciel, oli kyllä kunniaa. Tyydyttääkseni sieluani, joka nääntyi ainaisen tiedon- ja ymmärtämisenjanon tuskissa, aloin katsella asiain luonnollista tilaa, tutkin kivien, ilman ja veden ominaisuuksia, etsin lakeja, jotka hallitsevat tiiviitä ja ohuita aineita. Ja kauan pohdittuani huomasin, ettei kaikkeus ollutkaan syntynyt sillä tavalla kuin hän, joka väitti itseään sen luojaksi, koetti meille uskotella. Huomasin, että kaikki olevainen on olemassa omasta itsestään eikä Jahven oikusta, että maailma on oma luojansa ja sen oma henki sen jumala. Silloin minussa syttyi halveksuminen Jahvea kohtaan, koska hän oli petturi, ja minä vihasin häntä, koska hän vastusti kaikkea, mikä minusta oli hyvää ja toivottavaa: vapautta, tiedonhalua, epäilystä. Se tunne vei minut seraphimin luo. Minä ihailin, rakastin häntä, elin hänen valonsa säteilyssä. Nähtyäni viimein, että minun täytyi valita joko hänet taikka tuo Toinen, asetuin Luciferin puolelle, eikä minulla enää ollut mitään muuta kunnianhimoa kuin palvella häntä, ei mitään muuta kaipuuta kuin jakaa yhteiset kohtalot hänen kanssaan.

"Kun sota näyttäytyi välttämättömäksi, valmistautui Lucifer siihen väsymättömän valppaasti ja ryhtyi kaikkiin ajatuskykyisen hengen vaatimiin toimenpiteisiin. Hän teki Tronit ja Herraudet kykloopeiksi ja titaaneiksi ja otti vuorista, jotka hänen valtakuntaansa rajoittivat, rautaa ja takoi siitä aseita taivaan luolissa, pitäen sitä parempana kuin kultaa. Sitten kokosi hän autioille pohjanpuolen tasangoille myriadit henkensä, antoi niille aseet, opetti ja harjoitti niitä. Vaikka yritys oli valmistettu kaikin puolin salassa, oli se kuitenkin niin laaja, että vastustaja sai siitä piankin tietää. Saattaa sanoa, että hän oli jo aina sitä pelännyt ja nähnyt sen ennakolta, koskapa hän oli tehnyt asumuksestaan linnoituksen, enkeleistään sotalauman ja kutsui itseään sotalaumojen Herraksi. Nyt varusti hän salamansa kuntoon. Enemmät kuin puolet taivaan lapsista pysyivät hänelle uskollisina; hän näki kuuliaisia ja kärsivällisiä henkiä pyrkivän kilvalla ympärilleen. Arkkienkeli Michael, jolle pelko oli vieras, ryhtyi näiden tottelevaisten joukkojen sodanpäämieheksi.

"Kohta kun Lucifer näki, ettei hänen armeijansa enää voinut luvultaan eikä sotakuntonsa puolesta vahvistua, johti hän sen nopeasti vihollista vastaan. Luvaten enkeleilleen kunniaa ja rikkauksia marssitti hän heidät päin pyhää Vuorta, joka kantaa maailman kaikkeuden istuimia. Kolme päivää paloivat eteeriset taivaitten tasangot siipiemme havinasta. Päittemme päillä liehuivat kapinan mustat liput. Jo näkyi edessämme itäisten ilmojen ruusunpunaisessa valossa Herran Vuori, ja päällikkömme mittaili silmillään sen säihkyviä muureja. Muurien juurella, joiden perustukset olivat safiirista, seisoivat vihollisen joukot rintamassa, säteillen kultaa ja jalokiviä, kun taas me uhkasimme heitä raudalla ja vaskella panssaroituina. Heidän punaiset ja siniset lippunsa heilahtelivat tuulessa, ja salamoita sinkoili heidän keihäittensä kärjistä. Pian ei kahden armeijan välissä ollut enää muuta kuin kapea kaista, vähäinen ala tyhjää ja tasaista tannerta: uljaimpiakin väristi, kun he katselivat sitä, sillä he ajattelivat, että siinä ratkaistaisiin verisessä ottelussa maailmain kohtalot.

"Tiedättehän, etteivät enkelit kuole. Mutta kun vaski, rauta, timantin kärki tai leimuava miekka haavoittaa heidän hienoa ruumistaan, tuntevat he kauheampia tuskia kuin ihminen koskaan voi tuntea, sillä heidän lihansa on jalompi kuin ihmisen, ja jos heiltä jokin tärkeä elin turmeltuu, raukeavat he voimattomiksi, hajoavat ja haihtuvat hiljaa nebuloosoiksi ja häilyvät pitkät ajat tunteettomina siellä täällä kylmässä eetterissä. Palatessaan viimein takaisin enkelimuotoon ja saadessaan jälleen hengen eivät he enää täysin muista entisen olotilansa tapahtumia. Niinpä onkin luonnollista, että enkelit pelkäävät kärsimyksiä ja että uljaimmiltakin heistä menee rohkeus, kun he ajattelevat kadottavansa valon ja suloisen muistokyvyn. Jos ei olisi näin, ei enkelien rotu aavistaisi taistelun kauneutta eikä tuntisi uhrautumisen kunniaa; jos ei olisi näin, olisivat enkelit, jotka ennen aikojen alkamista taistelivat Tulitaivaassa joko sotalaumojen Herran puolesta tai häntä vastaan, taistelleet pelkkiä leikkisotia, joista ei kunniaa koidu, eivätkä voisi sanoa, niinkuin minä nyt teille, lapseni: Minäkin olin siellä mukana!

"Lucifer antoi hyökkäysmerkin ja syöksyi itse ensimmäisenä vihollisen kimppuun. Me seurasimme hänen esimerkkiään, luullen murskaavamme heti vastustajan ja valtaavamme taivaan linnoitukset yhdellä ryntäyksellä. Mutta kateellisen Jumalan sotamiehet, vaikk'eivät olleetkaan niin tulisia kuin meidän, seisoivat kuitenkin järkkymättä paikallaan. Arkkienkeli Michael johti niitä tyynesti ja päättävästi kuin ylevä luonne ainakin. Kolme kertaa koetimme murtaa niiden rivit, kolme kertaa suuntasivat ne keihättensä liekehtivät kärjet, jotka puhkaisevat kovimmatkin haarniskat, kohti meidän rautaisia rintojamme. Miljoonin kaatui jaloja ruumiita. Vihdoinkin mursi meidän oikea siipemme vihollisen vasemman sivustan, ja me näimme Pääruhtinaiden, Valtojen, Väkevyyksien, Herrauksien ja Tronien kantapäät, kun ne siivillään sääriään viuhtoen pakenivat. Ja kolmannen kuoron enkelit lentää räpyttelivät epäjärjestyksessä heidän yläpuolellaan, pudottaen heidän päälleen höyhentensä lumen ja vuotavan verensä sateen. Me syöksyimme ajamaan pakenevia takaa, riensimme murskattujen sotavaunujen ja valtavien asekasojen välitse ja annoimme heidän paolleen yhä lisää vauhtia... Yht'äkkiä kummastuvat korvamme huutojen pauhua, joka myrskynä lähenee ja kasvaa, epätoivoista parkunaa ja voitonriemun lauluja: vihollisen oikea siipi, Kaikkivaltiaan jättiläiskokoiset arkkienkelit, olivat hyökänneet vasemman kylkemme kimppuun ja saaneet sen murretuksi. Meidän täytyi luopua ajamasta pakenevia ja kiiruhtaa auttamaan hajonneita osastojamme. Pääruhtinaamme lentää sinne ja järjestää enkelinsä uudestaan rintamaan. Mutta sillä välin kääntyy tuo vihollisen oikea sivusta, jonka tuhoaminen oli jäänyt meiltä kesken, takaisin, kun nuolet ja keihäät eivät sitä enää uhkaa, ja ryhtyy uudestaan taisteluun.

"Tuli yö, ottelu jäi ratkaisematta. Pimeyden varjossa, ilmojen hiljaisuudessa, josta silloin tällöin kuului vain haavoittuneiden vaikerrusta, valmisti Lucifer lepäävällä tappotanterella seuraavaa päivää. Ennen aamunkoittoa herättivät torvet meidät jalkeille. Soturimme yllättivät vihollisen aamurukouksen hetkellä, löivät sen hajalle ja saivat aikaan sen keskellä kauhean verilöylyn. Mutta kaikkien muiden paetessa tai kaatuessa seisoi arkkienkeli Michael yhä paikallaan, ympärillään ainoastaan muutamia neljällä tulisiivellä varustettuja tovereita; melkein yksinään uhmasi hän koko valtavan armeijamme hyökkäystä. Hän peräytyi sitten vähien seuralaistensa kanssa, mutta teki silloinkin meille sitkeää vastarintaa. Yhä olivat hänen kasvonsa kylmäverisen tyynet. Aurinko oli jo kulkenut kolmanneksen kaartansa, kun me viimein pääsimme nousemaan Herran Vuorta. Se oli tuima rinne; hiki virtasi otsastamme; polttava valo sokaisi silmiämme. Sulkasiipemme eivät jaksaneet kantaa meitä, rautaan puettuja, mutta toivo antoi meille toiset, väkevämmät lentimet. Ihana seraphim viittasi meille säteilevällä kädellään, joka suuntausi yhtä mittaa korkeammalle kunnian tietä. Koko päivän saimme kiivetä ylpeän vuoren kylkiä, kunnes ne illalla verhoutuivat lasuurin-, opaalin- ja ruusunväriseen hohteeseen. Tähtien sotalauma ilmestyi taivaan kannelle ja kimmalteli kuin keihäittemme kärjet. Hiiskumaton hiljaisuus lepäsi päittemme päällä. Me hyökkäsimme toivosta juovuksissa. Yht'äkkiä välkähti taivaalla, joka oli tullut mustaksi, salamoita. Pitkäinen jyrähti, ja taivaan tuli lankesi vuoren huipulta, jota pilvet kätkivät. Kypäreissämme ja panssarissamme hyppelivät liekit, ja kilpemme murskautuivat, kun näkymättömät kädet lennättivät niihin ukonvaajoja. Lucifer pysyi horjumattoman ylpeänä tässä tulen hirmumyrskyssä. Turhaan iski ukkonen häneen kahta hurjemmin: hän seisoi pystyssä, ja pilkkasi vielä vihollista. Viimein löi pitkäinen, jyrähtäen niin että koko vuori vapisi, meidät suunnattomilla safiiri- ja rubiinikallion möhkäleillä hajalleen, ja me kierimme alas jyrkänteeltä, avuttomina, pyörryksissä, kuinka kauan, emme tietäneet.

"Heräsin lohduttomassa pimeydessä. Ja kun silmäni olivat tottuneet tuohon yöhön, näin ympärilläni tanteren täynnä asetovereitani; tuhansin makasi niitä siinä, tulikivisen maan kamaralla, pimeydessä, jossa vilahteli kelmeitä liekkejä. Katsoinpa minne hyvänsä, kaikkialla vain rikkihautoja, savuavia kraatereita ja myrkyllisiä rämeitä. Jäävuoret ja synkät meret saartivat ilmanrantaa. Vaskinen taivas musersi otsiamme, ja paikka oli niin kauhistava, että me itkimme pää kumarassa, kyynärpäät polvia vasten ja pusertaen nyrkkejä poskiimme.

"Mutta kun sitten nostin silmäni, näin ylimmän seraphimin edessäni. Hän seisoi korkeana kuin torni. Hänen entistä, säteilevää ihanuuttaan surun synkkä varjo vain yhä kaunisti.

"– Toverit, lausui hän meille, – voimme onnitella itseämme ja riemuita, sillä nyt olemme päässeet taivaallisesta orjuudesta. Täällä olemme toki vapaita, ja vapaus helvetissäkin on parempi kuin orjuus taivaassa. [Better to reign in Hell, than serve in Heav'n." – John Milton, Kadotettu paradiisi, I kirja, 254 v.] Me emme ole suinkaan voitettuja, koska meille on jäänyt voitontahto. Järkytimme jo kateellisen Jumalan valtaistuinta. Kerran se voimastamme kukistuu. Ylös, toverit, rohkaiskaa mielenne!

"Kasasimme heti hänen käskystään vuoria toistensa päälle ja asetimme niiden huipulle heittokoneita, joilla sinkosimme hehkuvia kallionlohkareita Jumalan asuinsijoihin. Taivaan joukot siitä hämmästyivät, ja kunniankirkkaudesta kaikui vaikerruksia ja kauhunhuutoja. Uskoimme jo pääsevämme voittajina takaisin ylhäiseen isänmaahamme, mutta silloin peitti Herran Vuori itsensä leimauksilla, salama lankesi linnoitukseemme ja poltti sen tuhkaksi.

"Tämän uuden onnettomuuden kohdatessa meitä mietti seraphim jonkin aikaa vaiti, otsa käsissä. Sitten näytti hän meille kasvonsa: ne olivat mustuneet; nyt hän oli Saatana, suurempi kuin Luciferina! Uskolliset enkelit keräytyivät kaikki hänen ympärilleen.

"– Ystävät, lausui hän, – se, ettemme vielä voittaneet, todistaa meidät arvottomiksi ja kykenemättömiksi voittamaan. Tietäkäämme, mitä meiltä puuttuu. Ainoastaan tiedon avulla saavutetaan valta maailmankaikkeudessa, ainoastaan tiedon avulla tullaan Jumalaksi. Meidän täytyy saada salamat omaksemme; siihen on meidän sitkeästi pyrittävä. Sokea urhoollisuus (teidän uljuudellenne näinä päivinä ei ollut vertaa!) ei meille vielä suinkaan anna jumalallisia vasamoita, vaan oppiminen ja ajatuksen voima. Tutkikaamme nyt tässä äänettömässä olinpaikassamme, jonne meidät on syösty, kaiken olevaisen salaisia ja kätkettyjä syitä, tarkastakaamme luontoa, tunkeutukaamme sen perille tulisella intohimolla ja esteet kaatavalla halulla, ottakaamme salat ilmi sekä sen äärettömästä suuruudesta että äärettömästä pienuudesta. Tietäkäämme, milloin se on hedelmällinen ja milloin ehtynyt, miten se luo kuumaa ja kylmää, iloa ja surua, elämää ja kuolemaa; miten se kokoaa ja hajoittaa elementtejä, miten se muodostaa keveän ilman, jota hengitämme, timantti- ja safiirikalliot, joilta meidät on tänne alas syösty, taivaan tulen, joka poltti meidät mustiksi, ja korkeat aatteet, joita janoamme. Raadeltuina haavoja täyteen, liekkien ja pakkasen polttamina kiittäkäämme sallimaa, joka tahtoi avata silmämme, ja iloitkaamme kohtalostamme. Tuska antoi meille ensimmäisen kokemuksen luonnosta; nyt se kiihoittaa meitä itseään oppimaan ja hallitsemaan. Kun luonto viimein meitä tottelee, silloin me olemme niinkuin jumalat. Mutta vaikka se ei päästäisi meitä koskaan mysteeriensä perille, vaikka se kieltäytyisi luovuttamasta meille aseita ja pitäisi salaman omana salaisuutenaan, niin on meillä kuitenkin syy riemuita tuskan tuntemisesta, sillä se näyttää meille tunteita, joista meillä ei ole ennen ollut aavistusta, vaikka ne ovat parempia ja suloisempia kuin ikuinen autuus, sillä ne tunteet neuvovat meitä rakkauteen, sääliin, joista taivaissa ei tiedetä mitään.

"Nämä seraphimin sanat rohkaisivat sydämemme, herättivät jälleen toivomme. Ääretön tiedon ja rakkauden kaipuu poltti rinnassamme.

"Sillä välin syntyi maa. Sen valtava ja usvainen pallopinta oli vähitellen puristunut kokoon ja lujittunut. Raakkuja, leviä ja koralleja ruokkivat ja keveitä helmisimpukka-laivastoja keinuttelevat vedet eivät peittäneet enää koko maata, vaan syvensivät itselleen uomia, ja alkoi näkyä mantereita, joiden lämpöisessä liejussa ryömi jättiläiskokoisia amfibieläimiä. Sitten verhoutuivat vuoret metsillä, ja ilmestyi kaikenmoisia maaeläimiä, jotka söivät ruohoa, sammalta, pensaiden marjoja ja tammenterhoja.

"Viimein asettui luoliin ja kallioiden turvallisiin lokeroihin asumaan hän, joka osasi lävistää terävällä kivellä petoeläimet ja voittaa oveluudellaan entiset metsien, alankojen ja vuoriston eläjät. Ihmislapsi nousi vaivalloisesti valta-asemaansa. Hän oli heikko ja alaston. Ihon vähäinen karvapeite suojeli häntä huonosti kylmältä. Hänen sormiensa päissä oli niin mitättömät kynnet, ettei hän niillä pystynyt puolustamaan itseään petoeläinten kynsiltä. Mutta hänen peukaloidensa omituinen asento, hän kun voi sovittaa niitä muita sormiaan vastaan, salli hänen helposti ottaa käteensä kaikenlaisia esineitä ja takasi hänelle vastaavassa määrin taitoa kuin hän oli vailla voimaa. Vaikka hän olikin melkein samanlainen kuin muutkin eläimet, oli hänellä kuitenkin suurempi kyky tehdä huomioita ja vertailuja kuin toisilla. Koska hänen kurkkunsa synnytti monia eri ääniä, niin keksi hän nimittää jokaista eri esinettä, mikä herätti hänen huomiotaan, erilaisella soinnulla, ja tuo eri äänistä sommiteltu järjestelmä auttoi häntä pitämään koossa ajatuksiaan ja ilmaisemaan niitä muille. Enkelien kävi sääliksi hänen kurjaa kohtaloaan ja hengenlahjojensa arkoja ensi askeleita. Voitetut taivaalliset henget huomasivat hänessä samanlaista uljuutta ja saman ylpeyden hentoja ituja kuin itsessäänkin, samat jalot ominaisuudet, jotka olivat johtaneet heidätkin kärsimyksiin ja kunniaan. He tulivat nyt suurella joukolla asumaan hänen lähelleen ja ryhtyivät vaalimaan nuorta maata, liikkuen sen pinnalla helposti siipiensä avulla. Heille oli suuri ilo koettaa kehittää hänen järkeään ja antaa hänen hengelleen ravintoa. He opettivat hänet ottamaan ruumiinsa verhoksi metsäeläinten turkiksia ja vyöryttämään luolansa aukon tukkeeksi kiviä, niin etteivät karhut ja tiikerit päässeet sisään. He neuvoivat hänet sytyttämään tulen hyrräämällä kämmeniensä välissä sauvaa kuivien lehtien päällä, ja sanoivat hänelle, että pyhää liekkiä oli säilytettävä huolellisesti liedessä. Kekseliäiden demonien opettamana uskalsi hän pian kulkea jokien poikki puunrungolla, jonka oli halkaissut ja kovertanut ontoksi. Hän keksi pyörän, myllyn ja auran; auranvannas viilteli maahan syviä haavoja, joissa vilja upeasti kasvoi, ja jyvät antoivat jauhajalleen jumalaista ravintoa. Ihminen muovaili itselleen astioita savesta ja hakkasi piikivestä kaikenmoisia tarpeellisia esineitä. Niin, lyhyesti sanoen, ihmisten tovereina me opetimme ja lohduttelimme häntä. Emme näyttäytyneet heille joka hetki, mutta ilmestyimme usein illoin heille tienristeyksissä merkillisissä hahmoissa, jollaisia emme aina todellisuudessa olleet: välistä ylhäisinä ja hurmaavina olentoina, toisinaan taas jonkin metsien tai vesien hirviön muodossa, joskus kunnianarvoisina vanhuksina, kauniina ihmislapsina taikka naisina, joilla oli uhkeat lantiot. Silloin tällöin pälkähti päähämme pilkata heitä lauluissamme tai koetella heidän älynsä terävyyttä jollakin nokkelalla pilalla. Eräät meistä olivat luonteeltaan vallattomia, ja he ärsyttivät mielellään heidän vaimojaan ja lapsiaan, mutta yleensä me olimme aina valmiit rientämään noiden alempien veljiemme avuksi.

"Kun pidimme hellää huolta heidän järkensä kehittämisestä, alkoivat he vähitellen vapautua harhaluuloistaan ja oppivat huomaamaan, miten asiat oikeastaan olivat. Olettaen, että todellisuutta ja sen kuvaa yhdistivät toisiinsa maagilliset siteet, piirsivät he luoliensa seiniin eläinten kuvia ja kaiversivat norsunluuhun poron tai mammutin, koska uskoivat siten helpommin saavansa käsiinsä saaliin, jota nuo kuvat esittivät. Vuosisadat vierivät äärettömän hitaasti noina heidän henkisen kehityksensä ensimmäisten askelien aikoina. Me lähetimme heille unessa onnistuneita ajatuksia, opetimme heitä keksimään hevosten kesyttämisen, sonnien kuohimisen ja koirien opettamisen lammaslauman vartijoiksi. He järjestivät itselleen perheen, heimon. Kerran hyökkäsi lauma hurjia metsästäjiä tuollaisen vaeltelevan paimenheimon kimppuun. Heti kyhäsivät heimon nuoret miehet vankkureistaan kehän, jonka sisään jätettiin suojaan vaimot, lapset, vanhukset, härät ja kaikki aarteet, kun taas vihollisia paiskittiin vankkureista hirmuisilla kivillä ja saatiin heidät surmatuiksi. Näin perustettiin ensimmäinen kaupunki. Ihminen, jonka Jahven laki oli säätänyt syntymään kurjuudessa ja kurjuuteen ja tahtonut murhamieheksi, karkaisi sydämensä katkerissa taisteluissa ja sai kiittää ylevimmistä avuistaan sotaa. Hän pyhitti verellään rakkauden isänmaahan, rakkauden, joka on kerran (jos ihminen jaksaa kehittyä lopulliseen tarkoitukseensa asti) ulottuva koko maailmaan ja rakentava siihen ikuisen rauhan. Eräs meistä, Daedalus, toi ihmiselle kirveen, luotinauhan ja purjeen. Niinpä teimme kuolevaisten elämän hiukan helpommaksi. He rakensivat järville ruokoisia paalukyliä, joissa he voivat elää turvallisemmin kuin ennen oli saatettu aavistaakaan ja miettiä enemmän asioita; ja kun he oppivat tyydyttämään nälkänsä hiukan pienemmällä vaivalla kuin ennen, niin me sytytimme heidän sieluunsa kauneuden kaipuun. He pystyttivät pyramideja, obeliskeja, torneja, suunnattomia kuvapatsaita, jotka hymyilivät jäykkää, tuimaa hymyä, ja veistivät luomistoimituksen symboleja. He olivat nyt oppineet tuntemaan meidät tai ainakin aavistelivat meitä; he pelkäsivät ja rakastivat meitä yht'aikaa. Viisaimmat heistä koettivat pyhän kauhun vallassa tarkastella meitä ja miettivät opetuksiamme. Kiitolliset Kreikan ja Aasian kansat pyhittivät meille kiviä, puita ja tummavarjoisia metsiä, kantoivat meille uhreiksi saalista ja lauloivat meille hymnejä. Niin, me olimme heidän jumaliaan; he antoivat meille sellaisia nimiä kuin Horus, Isis, Astarte, Zeus, Pallas, Kybele, Demeter ja Triptolemos. Saatanalla oli heidän palveluksessaan niminä Dionysos, Iakkos ja Lenaios. Hän näytti ihmisille ilmestyessään sen verran voimaansa ja kauneuttaan kuin heidän inhimillinen kykynsä saattoi käsittää. Hänen silmänsä olivat lempeät kuin metsäorvokit, huulensa hohtivat kuin halkaistut granaattiomenat. Hänen poskissaan ja leuassaan oli haituva hienompi kuin persikan. Kullanhohtava tukka, joka oli punottu diadeemiksi ja kohotettu pehmeästi päälaelle, oli muratilla seppelöity. Hän lumosi villit pedot, samosi synkkien korpien sydämeen ja veti lumoten luokseen kaikki kesyttömät olennot, mitä puissa kiipeili ja lehvien välitse kiiluvin silmin tirkisteli, kaikki rajut ja arat olennot, jotka elivät kitkeristä marjoista ja joiden karvaisessa rinnassa raivosi hillitön sydän, metsien puoli-ihmiset, joille hän nyt antoi luonteensuopeutta ja suloutta ja jotka sitten seurasivat häntä ilosta ja kauneudesta juovuksissa. Hän istutti viiniköynnöksen ja opetti kuolevaiset polkemaan viinakuurnaa ja saamaan mehun vuotamaan rypäleistä. Loistavana ja hyvyyttä kylväen matkasi hän kautta maailman pitkä saattue seurassaan. Liikkuakseni hänen mukanaan pukeuduin minä pukinjaikaisen hahmoon: otsastani puhkesi kaksi sarvennystyrää, nenäni oli lattea ja korvani teräväkärkiset; minulla oli kaksi kelluvaa kaulahelttaa niinkuin vuohilla; lantioillani huiskahteli pukinhäntä, ja karvaiset sääreni päättyivät kaksihaaraisiin, mustaluisiin sorkkiin, jotka tahdissa kapsuttaen juoksivat tannerta pitkin.

"Dionysos riensi riemusaatossa kautta koko maailman. Minä samosin hänen kanssaan Lyydian, Fryygian kedot, Persian polttavat arot, härmän jäykistämän Meedian, onnellisen Arabian ja rikkaan Aasian, jonka merien rannat hyväilivät kukoistavia kaupunkeja. Hän vieri leijonien ja ilveksien vetämillä vaunuilla, huilujen, symbaalien ja rumpujen soidessa, jotka oli keksitty hänen mysteerejään varten. Bakkantit, tyaadit ja menaadit heiluttelivat täplikkäät sarvaantaljat vyöllä muratilla koristettua thyrsosta. Hän kuljetti kintereillään parven satyyrejä, joiden iloista joukkoa minä johdin, seilenoksia, Paneja, kentaureja. Hänen askelissaan puhkesivat maasta kukkaset ja kypsyivät yht'äkkiä hedelmät puissa, ja kun hän löi thyrsossauvallaan kallioon, solahtivat kirkkaat lähteet pulppuamaan.

"Viininkorjuun aikana kävi hän Kreikassa, ja kylien asukkaat riensivät kilvalla häntä vastaan, värjäten itsensä punaisilla tai vihreillä kasvien mehuilla, peittäen kasvonsa naamareilla, jotka olivat tehdyt puusta, kaarnasta tai lehdistä, ja tanssien savesta valetut maljat kädessä irstaita tansseja. Meidän naisensa noudattivat jumalan naisseuralaisten esimerkkiä, seppelöivät päänsä vihreällä muratilla, sitoivat notkeille lantioilleen vuohen ja hirvenvasikan nahkoja. Neitsyet ripustivat kaulaansa viikunaköynnöksiä, leipoivat vehnäkakkaroita ja kantoivat mystillisessä korissa phallosta. Ja viininkorjaajat, jotka seisoivat viininsakalla töhrityin naamoin vankkureissaan, nakkelivat ohikulkijoille leikkipuheita, saivat sanan sanasta takaisin ja keksivät siten tragedian.

"Oi, eipä Dionysos oppinut kasveja jalostamaan ja pakottamaan niitä paisuvien hedelmien luontiin siankaan vain nukkumalla lähteiden reunalla, vaan ankaralla työllä! Ja usein, kun hän mietti, miten saisi metsien karkeista asukkaista lyyraa ja oikeudenmukaisia lakeja rakastavan heimon, usein varjosi hänen intoa hohtavan otsansa alakuloisuus ja katkera synkeys. Mutta hänen syvä, varma tietonsa, hänen suopeutensa ihmisiä kohtaan voittivat kaikki esteet. Ah niitä jumalallisia aikoja! Ah elon kultaista aamuruskoa! Me juhlimme bakkanaaliaa vuorten metsäviha huipuilla ja kuultavan meren rannoilla. Najaadit ja oreaadit yhtyivät leikkeihimme. Itse Aphrodite nousi kuohujen valkeasta vyöstä meidän lähestyessämme ja hymyili meille."

XIX LUKU.

Kertomusta jatkuu.

Kun ihmiset olivat oppineet viljelemään maata, paimentamaan karjaa, ympäröimään pyhät linnansa muureilla ja tuntemaan jumalia ja heidän kauneuttaan, vetäydyin minä tuolle metsien keskellä uinuvalle, suloiselle seudulle, jonka läpi Stymphalos-, Olbios-, Erymanthos- nimiset joet ja ylpeä Cratis, jota Styksin jäinen vesi paisuttaa, virtaavat. Siellä oleilin raikkaassa laaksossa, kummun juurella, joka kasvoi öljypuita, piinioita ja rehevää sianpuolan vartta, asustaen plataanien ja hopeapoppelien muodostamassa lehtimajassa, puron partaalla, joka juoksi lempeästi solisten sakeain mastiksipensaiden välitse. Siellä lauloin paimenille ja nymfeille maailman syntymisestä, tulen, kuultavan ilman, veden ja maan synnystä. Kerroin heille, kuinka surkeina ja alastomina ensimmäiset ihmiset olivat metsissään eläneet, kunnes kekseliäät henget olivat heille taitoja opettaneet, kuvailin heille mystilliset tanssit Jumalan kunniaksi ja miten tuon Jumalan, Dionysoksen, suopea mieli oli salamassa syntynyt, koska hänelle annettiin äidiksi Semele, jonka Zeun salama tuhosi.

"Kreikkalaiset, demoneista kaikkein mieluisin kansa, eivät suinkaan saavuttaneet ilman vaivaa sopusointuista elämänjärjestystään eivätkä ilman työtä taiteen mestaruutta. Heidän ensimmäisenä temppelinään oli laakeripensaan lehvistä kyhätty maja; ensimmäisenä jumalankuvanaan puu, ensimmäisenä alttarinaan karkea kivi, jonka Iphigeneian veri punasi. Mutta lyhyessä ajassa kehittivät he viisauden ja kauneuden niin korkealle, ettei ainoakaan kansa ennen ollut siihen pystynyt eikä ainoakaan heidän jälkeensä ole sitä lähellekään jaksanut. Mistä johtuu, Arcade, tällainen ihme, maailmassa ainoa laatuaan? Kuinka on Joonian ja Attikan pyhä tanner kasvattanut moisen verrattoman kukkasen? Siitä syystä, ettei siellä ollut pappeutta, ei dogmeja eikä jumalallista ilmestystä, sillä kreikkalaiset eivät tunteneet kateellista Jumalaa. Omasta hengestään, omasta kauneudestaan loi helleeni itselleen jumalat, ja kun hän käänsi kasvonsa taivasta kohti, näki hän siellä oman kuvansa. Hän ymmärsi kaikki asiat oman mittansa mukaan ja sai siten temppeleilleen moitteettoman luonnolliset suhteet: joka paikassa vallitsi niissä somuus, harmonia, kohtuullisuus ja viisaus; ne olivat todellakin kyllin arvokkaita huoneita niille kuolemattomille, jotka niissä asuivat, niille, jotka onnekkaasti laadituilla nimillä ja inhimillisen täydellisyyden hahmoissa kuvasivat ihmisen itsensä neroutta. Marmoripalkkeja kannattavissa pilareissa, friiseissä ja karniiseissa oli jotain inhimillistä, kunnioitusta herättävän inhimillistä, ja joskus, sellaisissa paikoissa kuin Ateena ja Delphoi, nähtiin nuorien, kauniiden tyttöjen kannattavan voimakkaina ja hymyilevinä olkapäillään aarrekammioiden ja pyhäkköjen päätyjä. Hellas oli älyä, luonnollisuutta, keveyttä ja voimaa, harmoniaa.

"Dionysos päätti matkata Italiaan, jonka kansat kaipasivat juhlia hänen mysteerejään ja kutsuivat häntä nimellä Bacchus. Minä menin mukaan hänen viininlehvillä koristettuun laivaansa ja saavuin Helenan kahden veljen nähden keltaisen Tiberin suuhun. Jo olivat Latiumin asukkaat Jumalan neuvomina oppineet kietomaan ja kihlaamaan viinin jalavapuuhun. Minä mielistyin asumaan Sabiinilaisvuorten juurella, metsien siimestämässä, purojen virvoittamassa laaksossa. Poimin niityltä malvaa ja rautayrttejä. Kalpeanväriset öljypuut, jotka seisoivat haljennein rungoin vinoina kukkulain rinteillä, tarjosivat minulle öljyiset hedelmänsä. Siellä sain opettaa itsepäisiä miehiä, joilla ei ollut sellaista kekseliästä henkeä kuin kreikkalaisilla, mutta sen sijaan luja sydän, kärsivällinen mieli ja kunnioitus jumalia kohtaan. Lähin naapurini, muudan talonpoikaissotilas, oli seurannut viisitoista vuotta raskaita sälyjä kantaen Rooman kotkia vuorten ja merten poikki ja nähnyt kuningaskansansa vihollisten aina pakenevan. Nyt asteli hän aurankurjessa kahden kellertävän härkänsä perästä, joilla oli valkea tähti otsassa pitkien hajasarviensa välissä. Sillä välin survoi hänen puhdas ja vakava vaimonsa majassa valkosipulia pronssihuhmaressa ja keitti papuja kotilieden pyhällä paadella, ja minä, hänen ystävänsä, istuin varsin lähellä tammen alla, tein huiluni soitolla hänen työnsä iloiseksi ja hymyilin hänen pikku lapsilleen, kun ne palasivat kotiin tukevat risutaakat hartioilla sillä päivän hetkellä, jolloin aleneva aurinko venyttää varjot pitkiksi. Portilla puutarhan, jossa päärynät ja sitruunat kypsyivät, liljat ja aina viheriöivä akantus kukkivat, seisoi viikunapuun rungosta veistetty Priapus varkaita murhansuurella jäsenellään uhaten, ja hänen päänsä päällä tuulessa kahisevat kaislat säikyttelivät rosvomaisia lintuja. Uuden kuun aikaan uhrasi hurskas talollinen kotihaltijoilleen, jotka hän oli kruunannut myrteillä ja rosmariineilla, pivollisen ohria ja suolaa.

"Minä näin hänen lastensa ja lastensa lasten kasvavan. He olivat säilyttäneet sydämessään entisen hurskauden eivätkä unohtaneet koskaan uhrata Bacchukselle, Dianalle ja Venukselle, eivät kaataa lähteisiin puhdasta viiniä ja ripotella niihin kukkasia. Mutta vähitellen he turmeltuivat, hylkäsivät entisaikojen mielenmaltin ja vaatimattomuuden. Kuulin heidän päivittelevän ja huokailevan, kun rankkasateista paisunut joki vaati heitä rakentamaan padon isien vainioiden suojaksi. Ja kävipä jo Sabiinilaisvuoriston viini liian happameksi heidän hienolle kurkulleen! He menivät läheiseen ravintolaan juomaan kreikkalaista viiniä ja unohtuivat sinne lehtimajaan pitkäksi aikaa katselemaan, miten huilua soittava tyttö heilutteli tanssissa notkeasti sileitä lantioitaan krotaalin tahtiin. Maalaiset viettivät monesti suloisia laiskanpäiviä solisevien purojen reunalla ja humisevissa metsiköissä, mutta Via sacran varrella poppelien välissä kohosi mahtavia hautakammioita, kuvapatsaita ja alttareita, ja pyörien jyrinä tuon ikivanhan tien kuluneilla paasilla kiihtyi yhä. Nuori kirsikkapuu, jonka eräs sotavanhus oli tuonut maahan, kertoi meille jonkun konsulin kaukaisista voittoretkistä, ja lyyran säestyksellä lauletut oodit ylistivät Rooman, koko maailman valtiattaren, voittoja.

"Kaikki maat, joiden kautta suuri Dionysos oli samonnut muuttaen villit eläimet ihmisiksi ja saattaen menaadiensa askelissa hedelmät ja sadot kypsymään, nauttivat nyt täydellistä roomalaista rauhaa. Naarassuden imettämä poika, hän, nyt sotilas ja maatyömies, oli voitettujen kansojen ystävä. Hän raivasi teitä usvaisen Valtameren rannoilta aina Kaukasuksen tuimille ja teräville huipuille asti. Kaikissa kaupungeissa rakennettiin Augustuksen ja Rooman temppeleitä, ja niin järkkymättä uskottiin joka paikassa latinalaiseen oikeuteen, että kun orja Thessalian vuorensolissa tai Reinin metsäisillä rannoilla tunsi nääntyvänsä luonnottoman kuormansa alle, huusi hän: Caesar! – Mutta miksi pitääkin kaiken tällä onnettomalla maa- ja vesipallolla lakastua ja kuolla, miksi on kaikki kaunis katoavaisinta? Oi teitä, Kreikan jumalalliset tyttäret, Tiede, Viisaus, Kauneus, suloiset jumalattaret, te vaivuitte raukeaan uneen jo ennen kuin pohjolan soilla ja idän autioilla aroilla asuvat barbaarit teitä ehtivät tulla herjaamaan, vaikka jo harjoittivatkin satulatta pitkäkarvaisia, pieniä hevosiaan karatakseen kimppuunne.

"Rakas Arcade, kun kärsivällinen legioonasotilas vartioi leirissään Tanais- ja Phasis-virtojen rannoilla, Aasian ja kauhean Afrikan naiset ja papit täyttivät laumallaan Ikuisen kaupungin ja sokaisivat räikeillä tempuillaan Remuksen pojat. Siihen asti ei Jahvea, älykkäiden demonien vihamiestä, tässä maailmassa, jonka hän väittää luoneensa, tuntenut kukaan muu kuin eräät kurjat syyrialaiset heimot, jotka olivat pitkät ajat olleet yhtä julmia kuin hänkin ja siirtyneet orjina milloin millekin kansalle. Nyt käytti tuo vanha Jumala ovelasti hyväkseen roomalaista rauhaa: se takasi vapaan liikeyhteyden maasta toiseen, salli kaikkien kansojen matkustella huolettomasti mielin määrin ja se oli edullinen tuotteiden ja aatteiden vaihdolle; ja niinpä hautoi Jahve julkeaa ajatusta, että hänen olisi sen rauhan avulla valloitettava itselleen koko maailma. Muuten hän ei ollut suinkaan ainoa, joka himoitsi sitä kunniaa: samaan aikaan kuin hän suunnitteli suuri joukko muitakin jumalia, demiurgeja ja demoneja, kuten Mitra, Thamons, hyvä Isis ja Eubulos, miten he anastaisivat itselleen tämän rauhalliseksi saadun maailman. Kaikista noista hengistä näytti Jahve vähimmän ansaitsevan päästä voittajaksi. Hänen tietämättömyytensä, julmuutensa, aasialainen ylellisyytensä ja komeilunhalunsa, hänen lainhalveksintansa ja erityinen mieltymyksensä vetäytyä näkymättömäksi, niin, moisten ominaisuuksien olisi luullut loukkaavan helleenejä ja latinalaisia, jotka olivat toki nauttineet Dionysoksen ja muusain opetusta. Hän tunsi itsekin, ettei hän rehellisillä keinoilla kykenisi saavuttamaan vapaiden ihmisten ja sivistyneiden sielujen suosiota, ja niinpä hän turvautuikin viekkauteen. Vietelläkseen sielut keksi hän erään sadun. Se ei tosin ollut laisinkaan niin älykäs ja syvällinen kuin ne myytit, joilla me olimme entisten oppilaidemme aatteita kaunistaneet, mutta kuitenkin oli se omiaan liikuttamaan heikkoälyisiä, joita tietysti on aina suurissa kansanjoukoissa. Hän julisti, että kaikki ihmiset olivat muka tehneet rikoksen ja synnin häntä vastaan, perisynnin, ja sen rangaistusta saivat he muka kärsiä koko tämän ja tulevan elämän ajan. (Uskottelevathan näet tyhmät kuolevaiset, että heidän olemassaolonsa jatkuu vielä haudan tuolla puolella.) Ja viekkaasti väitti Jahve, että hän oli nyt lähettänyt ainoan poikansa maailmaan lunastamaan verellään ihmiset tuosta velasta. Tosin on mahdoton ajatus, että rikos voitaisiin kuitata rangaistuksella, ja vielä mahdottomampi, että viaton saattaisi sovittaa syyllisen rikoksen. Syyttömän kärsimykset eivät tee tehtyä tekemättömäksi, vaan lisäävät ainoastaan pahaa uudella pahalla. Mutta kuitenkin oli niin surkeita raukkoja, että he rupesivat palvelemaan Jahvea ja hänen muka synnit sovittavaa poikaansa ja julistivat heidän kauheaa mysteeriään jonkinlaisena ilosanomana! Meidän olisi kyllä pitänyt jo ennakolta aavistaa tämä hulluus: olimmehan monta kertaa nähneet, että kun ihmiset joutuvat köyhiksi ja alastomiksi, niin he heittäytyvät kasvoilleen kaikenlaisten pelon kummitusten eteen, vaikka heidän pitäisi juuri silloin noudattaa heille ystävällisten henkien opetusta, joka neuvoo viisauteen eikä totella julmien demiurgien käskyjä. Viekas Jahve otti sielut valtaansa niinkuin kalamies kalat verkolla. Mutta hän ei niittänyt siitä itselleen kaikkea sitä kunniaa, mitä oli toivonut: ihmiset eivät pian palvelleetkaan häntä, vaan hänen poikaansa, jonka nimellä koko uutta uskontoa alettiin kutsua. Itse Jahve jäi maailmassa melkein tuntemattomaksi."

XX LUKU.

Kertomusta jatkuu edelleen.

"Uusi hurmahenki levisi ensinnä Syyriassa ja Afrikassa; se valloitti merisatamat, joissa kuhisee likaista roskaväkeä, ja tunkeutui Italiaan tarttuen aluksi ilotyttöihin ja orjiin, edistyen sitten nopeasti kaupunkien pohjakerroksissa. Mutta maaseudun väestölle ei siitä pitkään aikaan ollut mitään haittaa. Talonpojat pyhittivät niinkuin ennenkin Dianalle piinian, pirskoittaen sitä joka vuosi nuoren metsäsian verellä, lyylivät kotihaltijoitaan antamalla niille imisän sian, ja veivät Bacchukselle, ihmisten hyväntekijälle, uhriksi lumivalkean kilin; mutta jos olivat kovin köyhiä, oli heillä toki aina kotoisen lieden suojelijoille tilkka viiniä köynnöstarhoistaan ja hyppysellinen jauhoja peltojensa viljasta. Me olimme opettaneet heille, että jumalat iloitsevat vaatimattomasta lahjasta ja tyytyvät siihenkin, että vain koskettaa heidän alttareitaan puhtaalla kädellä. Mutta monin paikoin muualla ilmeni Jahven valtius mielettöminä tekoina. Kristityt polttivat kirjoja, hävittivät temppeleitä, sytyttivät tuleen kaupunkeja, raivosivat jopa erämaissakin. Viimeksimainituilla autioilla seuduilla oleskeli tuhansin onnettomia, jotka iskivät vihansa omaan itseensä ja raatelivat lantioitaan teräväkärkisillä raudoilla. Ja kaikkialta maan päältä nousi, ylistyksenä jumalalle, vapaaehtoisien uhrien valituskirkuna jumalan puoleen. Eikä minunkaan suojattu pakopaikkani säilynyt kauan noiden sekapäisten hurjistelulta.

"Kukkulalla, keskellä öljypuumetsää, joka kaiket päivät helisi huiluni iloisia säveleitä, oli ollut roomalaisen rauhan ensi vuosista asti pieni marmoritemppeli, muodoltaan pyöreä kuin kantataattojen majat. Siinä ei ollut seiniä; seitsemän askelmaa korkealla perustalla seisoi piirissä kuusitoista akantuskiehkuroihin päättyvää pilaria, joita valkotiileistä sommiteltu katto suojasi. Tuon kupukaton alla seisoi jousta vuolevan Amorin marmorikuva, erään ateenalaisen kuvanveistäjän teos. Poikanen näytti niin elävältä kuin olisi hengittänyt. Riemu hohti hänen huuliltaan. Koko hänen ruumiinsa oli notkea ja harmoninen. Minä kunnioitin tuota jumalista kaikkein mahtavimman kuvaa ja opetin kyläläisiä viemään hänelle uhriksi rautayrtin varvuilla koristetun maljan täynnä kaksivuotista viiniä.

"Kun eräänä päivänä tapani mukaan istuin Jumalan jalkojen juuressa miettien ylhäisiä opetuksia ja pyhiä lauluja, lähestyi temppeliä jokin tuntematon, hurjan näköinen mies, jolla oli ruokkoamaton parta; yhdellä loikkauksella ryntäsi hän marmoriperustalle ja huusi ilkeästi riemuiten:

"– Häviä, sielujen myrkyttäjä, ja hävitkööt ilo ja kauneus kanssasi.

"Näin sanoen tempaisee hän vyöstään kirveen ja kohottaa sen Jumalaa iskeäkseen. Minä tartun hänen käteensä, heitän hänet maahan ja tallaan luisilla sorkillani.

"– Pahahenki, huutaa hän synkän uhkapäisenä, – anna minun kukistaa tuo epäjumala, niin sitten saat minut tappaa.

"Minulla ei ollut mitään halua kuulla hänen surkeaa rukoustaan, vaan rusensin koko painollani hänen rintaansa: se rutisi polveni alla. Ja käteni puristivat kurjimusta kurkusta niin että hän tukehtui ja kuoli.

"Siinä makasi hän hymyilevän Jumalan jalkojen juuressa, kasvot sinisinä ja kieli suusta riipuksissa. Mutta minä menin puhdistautumaan pyhän lähteen vedellä. Sitten poistuin tuosta maasta, joka oli joutunut kristittyjen saaliiksi, samosin halki koko Gallian ja saavuin Saône-virran rantamille, minne Dionysos muinoin oli juurruttanut viiniköynnöksen. Kristittyjen Jumala ei ollut ehtinyt ilmoittautua sen seudun onnellisille asukkaille. He palvelivat lehtevää pyökkiä, sillä se oli kaunis puu; sen arvoisiin, maata viistäviin oksiin sitoivat he villavaatteesta leikattuja pikku nauhoja. He palvelivat sitä paitsi pyhää lähdettä, ja pitivät savesta muovattuja kuvia tallella kosteassa luolassa. He uhrasivat pieniä juustoja ja kupposen maitoa metsän ja vuorten immille. Mutta pian lähetti uusi Jumala heillekin erään surusanomansa apostolin. Mies oli kapakalaa kuivempi; vaikka hän oli jo paastosta ja yövalvonnasta pelkkää luuta ja nahkaa, julisti hän väsymättömällä kiihkolla, mitä lie julistanut kolkkoja mysteerejä; hän rakasti kärsimistä ja piti sitä hyvänä: hän vainosi vihaisesti kaikkea kaunista, iloista ja rakastettavaa. Pyhä puu kaatui hänen kirveensä iskuista. Hän vihasi metsän impiä sen tähden, että ne olivat kauniita, ja syyti niille sadatuksia, kun niiden pyöreät lonkat illoin näkyivät viidakon aukoista. Ja sointuvan huiluni sävelet olivat hänelle kiusaksi. Poloinen hölmö luuli, että olisi olemassa jonkinlaisia loitsuja, joilla voisi karkoittaa raikkaissa luolissa, metsien siimeksessä ja vuorten huipuilla asuvia kuolemattomia demoneja. Hän uskotteli voittavansa meidät muutamalla pisaralla vettä, jonka hän vihki mutisten sekaan jotain ja tehden muutamia liikkeitä kädellään ristiin rastiin. Mutta haltijattaretpa kostivat: ne ilmestyivät hänelle sitten yöllä ja antoivat hänelle sellaisen himon heihin, että hölmö luuli itseänsä rikolliseksi; sitten ne pakenivat kurjan uhrinsa luota, joka vääntelehti tuli lantioissaan makuusijansa kuivilla lehdillä, ja kauas kaikui heidän kirkas naurunsa! Sillä tavoin kujeilevat jumalaiset nymfit niiden kustannuksella, jotka koettavat karkoittaa henkiä; niin he kääntävät heittiöiden likaisen siveyden pilkaksi.

"Apostoli ei saanut niin paljon pahaa aikaan kuin olisi tahtonut, koska ihmiset, joita hän opetti, olivat kovin yksinkertaisia ja luonnontilassa eläviä ja koska ihmiset ovat luonteeltaan yleensäkin niin keskinkertaisia, etteivät suinkaan noudata käytännössä heidän mieleensä painettuja periaatteita. Metsikkö, jossa asuin, oli erään senaattorisuvusta polveutuvan gallialaisen oma. Isännän tavoissa oli vielä paljon latinalaista hienoutta. Hän oli rakastunut nuoreen vapautettuun orjattareensa ja piti häntä vuodetoverinaan narsissinkukilla koristetulla purppura-patjallaan. Orjat hoitivat hänen viinamäkeään ja puutarhaansa. Itse hän oli runoilija; suuren Ausoniuksen esikuvia noudattaen oli hän laulanut Venuksesta, joka antaa poikaselleen ruusuilla vitsaa. Vaikka hän olikin kristitty, uhrasi hän minulle, seudun haltijahengelle, maitoa, hedelmiä ja vihanneksia. Minä puolestani tein taidoillani hänen joutohetkensä rattoisiksi ja annoin hänelle kauniita unia. Oikeastaan nuo rauhalliset gallialaiset tiesivät sangen vähän Jahvesta ja hänen pojastaan.

"Mutta yht'äkkiä purppuroi tulenloimu ilmanrantaa, ja tuhkaa lenteli tuulessa keskelle metsiämme. Talonpojat riensivät vankkureineen pitkinä jonoina valtateitä tai ajoivat jalkaisin edellään karjaansa. Kylistä kuului kauhun huuto: Burgundilaiset tulevat! – Ilmestyy jo ensimmäinen ratsumies, keihäs kädessä, valkeaan vaskeen panssaroituna, punainen tukka kahtena pitkänä palmikkona olkapäillä. Sitten tulee kaksi, kaksikymmentä, lopulta tuhansia hurjia, veren tahraamia miehiä. He surmaavat vanhukset ja lapset, eivät säästä äitien ja isien äitejäkään, vaan harmaat hiukset tarttuvat vastasyntyneiden lasten aivojen mukana raakalaisten kantapäihin. Minun nuori gallialaiseni ja hänen vapautettu orjattarensa punaavat hurmeellaan narsissinkukilla koristetun vuoteensa. Barbaarit polttavat basilikat, kun paistavat siellä vartaissa kokonaisia härkiä, lyövät rikki amforat ja juovat viinin varastokellareissa, joiden lattiat tulvehtivat jaloa nestettä ja tahrautuvat likaan. Heidän naisensa kulkevat kaikkialle miesten mukana kyyröttäen puolialastomina sotavaunuissa. Kaupunkien senaatit, väestö ja kirkonmiehet ovat pian liekkeihin hukkuneet. Mutta burgundilaiset puolestaan makaavat viinihumalaansa forumien pylväskäytävissä. Ja kaksi viikkoa myöhemmin nähdään jo yhden heistä hymyilevän sakean partansa sisästä pikku lapselle, jota hänen vaaleatukkainen vaimonsa ojentaa hänen syliinsä erään talon ovelta. Toinen mies sytyttää tulen ahjoon ja alkaa kalskahtelevin iskuin takoa rautaa; kolmas laulaa tammen alla tovereilleen, jotka ovat hänen ympärilleen kokoontuneet, rotunsa jumalista ja sankareista; neljäs levittelee ostajien eteen taivaasta pudonneita kiviä, alkuhärän sarvia ja ukonvaajoja. Seudun entiset asukkaat rauhoittuvat vähitellen ja tulevat takaisin piilopaikoistaan metsistä; he rakentavat uudestaan poltetut majansa, ryhtyvät viljelemään vainioitaan, leikkaamaan viiniköynnöksiään. Elämä elpyi jälleen; mutta kuitenkin olivat ne ajat surkeimpia, mitä ihmiskunta milloinkaan on kokenut. Barbaarit lainehtivat yli koko keisarikunnan. He olivat raakoja, ja kun kostonhalu ja ahnaus kuuluivat heidän luonteeseensa, uskoivat he ehdottomasti syntien lunastukseen. Jahven ja hänen poikansa satu miellytti heitä; he uskoivat sitäkin suuremmalla syyllä, että se oli totta, koskapa kerran itse roomalaiset olivat sitä heille opettaneet: olivathan roomalaiset, joiden taiteita ja elämäntapoja he salaa ihailivat, heistä toki kuitenkin etevämpiä ja viisaampia kuin he itse. Oh, kovinpa typeriä perillisiä Kreikka ja Rooma saivat burgundeista! Kaikkinainen tieto oli hävitetty: silloin pidettiin suurena ansiona, jos kuka osasi veisata alttarilla, ja niitä, jotka tiesivät ulkoa pari raamatunlausetta, arvioitiin ihmeellisiksi neroiksi. Olihan tosin vielä runoilijoitakin, mutta heidän sepitelmänsä ontuivat jokaista runojalkaansa. Muinoiset demonit, ihmisen hyvät henget, olivat menettäneet kaiken kunniansa, niitä vainottiin, kiusattiin, ahdisteltiin, ne olivat paenneet ja piiloutuneet metsiin. Milloin ne välistä vielä näyttäytyivät ihmisille, pukeutuivat ne, heiltä itselleen arvoa saadakseen, kaikenlaisiin peloittaviin muotoihin: esiintyivät karvaisina, mustina, punaisina tai vihreinä, silmät kierossa, tavattomalla suulla ja metsäsian torahampailla varustettuina, sarvet päässä, häntä takapuolessa ja joskus ihmisen naama vatsassa. Nymfit jäivät entiseen muotoonsa ja olivat yhä kauniita; ja kun barbaarit eivät tietäneet ainoaakaan niistä suloisista nimistä, joilla ne ennen oli tunnettu, kutsuivat he niitä yleisesti vain haltijattariksi; ja he kuvittelivat, että ne olivat luonteeltaan metkullisia ja lapsellisuuteen taipuvaisia, ja pelkäsivät ja rakastivat niitä samalla.

"Sukumme oli kovin pienentynyt ja vähäpätöisyyteen joutunut. Mutta kumminkaan emme antaneet mielemme masentua, vaan pidimme entisen hyvän tuulemme ja suopean luonnonlaatumme ja olimme noina kauheina aikoina ihmisten todellisia ystäviä. Alkaessamme huomata, etteivät barbaarit sitten enää olleet aivan niin epäluuloisia ja julmia kuin ennen, koetimme päästä heidän kanssaan puheisiin kaikenmoisissa valepuvuissa. Me yllytimme heitä varovasti ja kautta rantain olemaan tunnustamatta vanhaa Jahvea miksikään erehtymättömäksi Herraksi. Sanoimme heille, ettei heidän pitänyt sokeasti totella hänen käskyjään eikä pelätä ollenkaan hänen uhkauksiaan. Tarvittaessa käytimme taikatemppuja. Kehoitimme heitä alinomaa tutkimaan luontoa ja etsimään antiikin viisauden jälkiä. Nuo pohjolan soturit osasivat, vaikka olivat vielä sivistymättömiä, valmistaa jo eräitä taiteellisia käsitöitä. He luulivat näkevänsä sotia taivaan pilvissä. Harpunsävelet saivat heidät itkemään liikutuksesta, ja ehkäpä he lopultakin olivat alttiimpia kaikelle suurelle ja ylevälle kuin rodustaan huonontuneet roomalaiset ja gallialaiset, joiden alueet he olivat itselleen vallanneet. Heillä ei ollut kykyä leikata kiveä eikä kiilloittaa marmoria, mutta he lähettivät tuomaan itselleen porfyyriä ja pylväitä Roomasta ja Ravennasta; heidän päällikkönsä ottivat sinetikseen gemman, jonka muudan kreikkalainen oli kauneuden valta-aikoina kaivertanut. He rakensivat pyhättöjä kivistä, asetellen kivet tähkän muotoisiksi pylväskimpuiksi, ja heidän kirkkonsa, joiden kattoa kannattivat tuimailmeisten olentojen päillä varustetut palkit ja joiden pilarien raskaissa kapiteeleissa hirviöt pureksivat toisiaan, olivat sangen hauskoja.

"Me opetimme heille luonnontuntemusta ja humaanisia tieteitä. Eräs heidän jumalansa viransijainen, Gerbert, sai meiltä fysiikan, aritmetiikan ja musiikin tunteja, ja väitettiin, että hän oli myönyt sielunsa meille. Vuosisadat vierivät, mutta elämäntavat olivat yhä raakoja. Maailma hulmusi tulessa ja kylpi veressä. Tuon paljon tutkineen Gerbertin seuraajat eivät enää tyytyneet siihen, että omistivat sielut, (sillä sielujen omistamisesta on sama hyöty kuin tyhjästä), vaan tahtoivat itselleen ruumiitkin. He vaativat täydellistä yksinvaltaa koko maailmassa, koska muka polveutuivat eräästä Tiberiaan meren kalastajasta. Yksi heistä oli kerran viedä voiton kömpelöstä germaanista, Augustuksen seuraajasta. Mutta lopulta täytyi hengellisen vallan ja maallisen tehdä keskenään jonkinlainen muodollinen sopimus, ja nuo kaksi toisiaan vastustelevaa isäntää tempoivat sitten kansoja kumpikin puolelleen. Kansat vakiinnuttivat vähitellen, keskellä hirveää sekamelskaa, elämänsä. Oli yhtä mittaa sotia, nälkävuosia, sukupuuttoon surmaamista. Koska kansat luulivat, että heidän lukemattomat vitsauksensa tulivat Jumalalta, kutsuivat he häntä laupiaaksi Jumalaksi, eivät suinkaan sala-ivalla, vaan siksi, että heidän mielestään se, joka löi pahimmin, oli tosiaan parhain! Saadakseni noina väkivallan aikoina itselleni henkisen työn rauhaa, tein päätöksen, joka ehkä näyttää kummalliselta, mutta oli sangen viisas.

"Saône-virran ja Charolais-nimisten vuorten, oivallisten härkien ruokkijan, välillä on metsäinen kukkula, jonka rinteet laskeutuvat loivasti vilpoisen puron kostuttamia niittymaita kohti. Siellä oli luostari, koko kristikunnassa kuuluisa. Minä kätkin sorkkaiset sääreni munkinkaavun laskoksiin ja rupesin veljeksi tuohon luostariin. Elin siellä sitten täydessä turvassa aseita kantavilta miehiltä, jotka olivat yhtä kiusallisia niin ystävinä kuin vihollisinakin. Ihminen oli taantunut lapsen asteelle ja hänen täytyi oppia kaikki alusta. Viereisessä kammiossa asuva veli Luukas tutki muka eläinten elämää ja väitti, että kärppä tekee poikia korvansa kautta. Minä poimin ulkoa lääkeyrttejä ja autoin niillä kärsiviä sairaita, joita oli siihen asti hoidettu siten, että oli annettu heidän koskettaa pyhimysten jäännöksiin. Luostarissa eleli muitakin sellaisia demoneja kuin minä; tunsin ne heidän pukinsorkistaan ja ystävällisistä sanoistaan. Me liityimme yhteen, päättäen hiukan siivota munkkien karkeaa henkeä.

"Kun lapset luostarin muurien ulkopuolella leikkivät myllysillä, niin keksivät munkit toisen, yhtä lapsellisen leikin, johon minä menin mukaan. Minä nautin leikkimisestä kovasti: täytyihän koettaa tappaa aikaa, ja luulenpa, että se onkin elämän ainoa tarkoitus, jos asiaa syvällisemmin pohtii. Meidän leikkimme oli eräänlaista sanaleikkiä, joka erinomaisesti sopi silloisille lapsellisen nokkelille luonteille. Tuo meidän keksimämme leikki levisi kouluihin kuin kulo ja sai pian koko kristikunnan kuohuksiin. Leikki kävi siten, että osanottajat asettuivat kahteen vastakkaiseen ryhmään. Toinen puolue väitti, että oli ollut Omena ennen kuin oli omenoita; että oli ollut Papukaija ennen papukaijoja; riettaita ja ahmatteja munkkeja ennenkuin käsitteet Munkki, Riettaus ja Ahmattuus, ja että varhaisemmin kuin tässä maailmassa oli ollut jalkoja ja peräkannikoita, oli potku peräkannikkaan elänyt käsitteenä iankaikkisesta iankaikkiseen Jumalan helmassa. Toinen puolue väitti vastaan, että omenat olivat antaneet ihmiselle omena-käsitteen, papukaijat papukaijakäsitteen, munkit riettaus- ja ahmattuus-käsitteet sekä ettei potku peräkannikkaan ollut saattanut olla aikaisemmin kuin se oli asianomaisesti annettu ja saatu. Leikkivien munkkien eri leirit kiihtyivät kumpikin oman käsityksensä puolesta ja joutuivat käsirysyyn. Minä olin liittynyt viimeksimainittuun puolueeseen, koska sen kanta tyydytti paremmin järkeäni; ja eikös käynytkin niin, että Soissons'in kirkolliskokous tuomitsi hyljättäväksi minun puolueeni mielipiteen!

"Sillä välin oli suurten herrain päähän pälkähtänyt lähteä sotimaan itämaille: eivät nimittäin enää tyytyneet taistelemaan ainoastaan keskenään, vasallit läänitysherrojaan ja läänitysherrat vasallejaan vastaan. He sanoivat, mikäli muistan, lähtevänsä vapauttamaan jumalanpojan hautaa. Niin sanoivat; mutta oikeastaan veti seikkailunhalu ja saaliinhimo heitä anastamaan maita, ryöstämään itselleen naisia, orjia, kultaa, pyhää savua ja mirhamia. Tarvinneeko minun lausuakaan, että nuo retkikunnat olivat onnettomia? Mutta kuitenkin toivat typerät kansalaisemme niiltä kotimaahan itämaalaista ammattitaitoa ja komeuden ja loiston ihailun. Siitä alkaen kävi meille helpommaksi saada heidät työhön ja opastaa heitä keksintöjen tiellä. Me rakensimme nyt ihmeen ihania kirkkoja, joissa kohosi rohkeita lävistettyjä kaaria ja loisti suippoja ikkunoita. Niiden tuhannet korkeat kellotornit, jotka tähtäsivät taivaalle kuin terävät nuolet, kantoivat Jahvelle yhtaikaa sekä nöyrien rukouksia että ylpeiden uhkaavan uhman, sillä olivathan nuo temppelit samalla kertaa meidän kuin ihmiskättenkin työtä. Ja merkillistä oli nähdä, miten demonit ja ihmiset yhdessä touhusivat kilpaa katedraalirakennuksilla: yksi sahasi, toinen kiilloitteli, toinen sovitteli toisiinsa kiviä, toinen veisteli kapiteeleihin ja karniiseihin nokkosia, vaaraimenlehtiä, ohdakkeita, kuusama- ja mansikkakoristeita, hakkasi kiveen neitsyitä ja pyhimyksiä tai kummallisia käärmeitä ja kaloja, joilla oli aasin pää, tahi apinoita, jotka kynsivät pakaroitaan. Lyhyesti sanoen: jokainen valoi luomukseen oman henkensä, ken vakavan, ken ilveilevän, joku ylevän, toinen groteskin, kolmas hurskaan tai rohkea-aatteisen; ja kaikki he yhdessä virittivät suuren harmonisen kakofonian, hurmaavan tuskan ja riemun ylistyslaulun, Babelin sekoituksen voittohymnin. Me annoimme aatteita kultasepille ja siselöimis- ja emaljoimistyön harjoittajille, ja he saivat aikaan oikeita ihmeitä. Ylellisyystaiteet puhkesivat yht'äkkiä kukkaan: siinä olivat Lyonin silkit, Arrasin matot, Reimsin palttinat ja Rouenin verat! Kunnon kauppias ratsasti tammallaan markkinoille, vieden sinne samettia, brokadia, kirjo-ompeluita, kultakutouksia, jalokiviä, hopeisia pöytäastioita ja monivärisesti kuvitettuja kirjoja. Ilveniekat pystyttivät pukkilavansa kirkkoihin tai julkisille toreille ja esittivät kykynsä mukaan taivaan, maan tai helvetin olentoja. Naiset kaunistelivat itseänsä komeilla vaatteilla ja pakisivat rakkaudesta. Kevään sinisen taivaan alla syttyi ylhäisten ja alhaisten mielessä halu teuhata ja hullutella kukkasten kirjaamilla ruohokentillä. Soittaja viritti viulunsa, vallasnaiset, ritarit ja neidit, porvarisherrat ja -rouvat, maalaispojat ja -tytöt ottivat toisiaan käsistä ja alkoivat piiritanssin. Mutta yht'äkkiä työntäytyivät Sota, Nälkä ja Rutto piiriin, Kuolema riisti soittajan kädestä viulun ja soitti itse tanssiaan. Tulipalot nielivät kyliä ja luostareita, huovit hirttivät tienhaarassa tammen oksiin talonpoikia, jotka eivät voineet maksaa heille henkensä lunnaita, sitoivat raskaita vaimoja puihin, ja sudet repivät sitten yöllä auki heidän vatsansa ja söivät heidän kohtunsa hedelmän. Ihmis-raukat menettivät järkensä sellaisessa kurjuudessa. Monesti jättivät he sittemminkin, vaikka rauha ja hyvät ajat olivat jo palanneet, ilman mitään syytä, pelkästä mielettömästä kauhusta, kotinsa ja juoksentelivat isoina laumoina pitkin teitä alasti, raadellen itseään terävillä rautakoukuilla ja laulaen... En väitä, että Jahve ja hänen poikansa olisivat yksinään olleet tähän pahaan syyllisiä. Paljon kurjuutta syntyi ilman hänen myötävaikutustaankin, jopa vasten hänen tahtoaan. Mutta ainakin seuraava on tuon laupiaan Jumalan (sillä laupiaaksihan häntä sanottiin) maailmankatsomuksen jaloa ansiota: hänen viransijaisensa ottivat koko kristikunnan yhteiseksi tavaksi polttaa kirkonkellojen soidessa ja virsien kaikuessa sellaisia miehiä ja naisia, jotka demonien opettamina lausuivat tuosta Jumalasta oman ja yleisestä mielipiteestä eroavan käsityksensä."

XXI LUKU.

Kertomuksen loppu.

"Näytti siltä kuin olisivat tiede ja ajattelun taito tuhoutuneet ainaiseksi ja kuin ei maa saisi enää koskaan nauttia rauhaa, iloa eikä kauneutta.

"Mutta kerran löysivät työmiehet, jotka kaivoivat tannerta erään vanhan tien lähistöllä Roomassa, marmorisarkofagin, jonka kylkiin oli veistetty Amorin ja Bacchuksen triumfiretken kuvia. Kun sen kansi otettiin pois, niin nähtiin arkussa neitsyt, jonka kasvot loistivat raikasta kauneutta. Neitsyen kiharat levisivät laineina hänen valkeille olkapäilleen, ja nukkuessaan hän hymyili. Joukko katselevia kansalaisia nosti haltioituneen liikutuksen vallassa tuon kuolinvuoteen ylös maasta ja kantoi sen Kapitoliumiin. Kansaa tuli laumoittain näkemään roomalaisen neitsyen kauneutta ja seisoi hänen ympärillään sanattomana, odottaen vain, että jumalalliseen muotoon kätketty sielu heräisi unestaan. Ja lopulta kiihtyi koko kaupunki ihmeellisestä näystä niin, että paavi pelkäsi, eikä syyttäkään, uuden pakanuuden heräävän ja että alettaisiin palvella ja jumaloida tuota ihanaa ruumista. Sen tähden antoi hän varastaa sen salaa yöllä ja haudata uudestaan kaikessa hiljaisuudessa. Mutta turha yritys! Toivottomia hommia! Antiikin kauneus, joka oli nukkunut niin monet barbaariset vuosisadat, oli jo ennättänyt ilmestyä ihmisille: se riitti; hänen kuvansa oli jo painunut heidän sydämiinsä, ja he kaipasivat nyt tulisesti rakkautta ja tietämistä. Siitä lähtien kalpeni kristittyjen Jumalan tähti ja aleni taivaalta. Uljaat purjehtijat löysivät uusia maailmoita, missä eli paljon kansoja, jotka eivät tietäneet mitään vanhasta Jahvesta; ja sopipa epäillä, ettei hänkään tietänyt niistä, koskapa ei ollut antanut niille viestiä itsestään eikä ilosanomaa poikansa lunastustyöstä. Eräs puolalainen kaniikki todisti maan kiertävän, ja huomattiin, ettei vanha Israelin demiurgi suinkaan ollut luonut maailmaa, kaukana siitä, sillä hän ei tuntenut edes sen ylimalkaisinta rakennetta. Muinaisten filosofien, kaunopuhujain, lainoppineiden ja runoilijain kirjoitukset etsittiin esille luostarien pölyisistä kammioista, ne kiersivät kädestä käteen ja sytyttivät sieluihin leimuavan rakkauden viisautta kohtaan. Itse kateellisen Jumalan maallinen viransijainenkaan, paavi, ei enää uskonut Häneen, jota hän muka edusti maan päällä. Hän oli rakastunut taiteisiin eikä välittänyt mistään muusta niin kuin vanhojen kuvanveistosten keräämisestä ja uljaista rakennuksista, joita pystytettäessä noudatettiin nyt Vitruviuksen esittämiä ja Bramanten uudestaan voimaan asettamia sääntöjä. Me henkäisimme helpotuksesta ja heräsimme eloon. Pitkästä maanpaosta takaisin kutsutut, totiset jumalat riensivät vaalimaan maata kuin ennenkin. Ne saivat jälleen temppelinsä ja alttarinsa. Leo laski niiden jalkojen juureen sormuksensa, kolmikertaisen kruununsa ja avaimensa ja uhrasi niille salaa savu-uhria. Jo alkoi Polyhymnia kyynärpäähänsä nojaten jälleen värttinöidä mietinnän kultaista lankaa. Jo kajahduttivat kainot sulottaret ja nymfit satyrien kanssa puutarhoissa riemullisen tanssikuoron. Viimeinkin syttyi maailmaan ilo. Mutta oi onnettomuutta! Kovaa vastoinkäymistä! Tuhoisa kohtalo: eräs saksalainen munkki, joka oli pullollaan olutta ja jumaluusoppia, otti ja nousi taistelemaan uudestaan herännyttä pakanuutta vastaan, uhkasi sen hävittää, sinkosi siihen vihansa, pääsi ainoaksi mahtavaksi kirkonruhtinaiden joukossa, nostatti kansat kapinaan ja yllytti ne reformatsioniin, joka pelastikin kaiken, mikä oli jo joutumassa perikatoon. Turhaan koettivat viisaimmat meistä houkutella häntä pois tuosta yrityksestä. Muudan taitava demoni, jota maailmassa kutsutaan Belzebubiksi, iski häneen kiinni, aikoen milloin panna hänet pussiin oppineiden uskonväittelyiden todistuskappaleilla, milloin kiusata häntä ilkeillä kujeilla. Mutta itsepäinen munkki nakkasi hänelle mustepullonsa vasten otsikkoa ja teki surkean uskonpuhdistuksensa! Mitäpä lopusta puhuakaan? Tuo tuima kippari taklasi ja tilkitsi uudestaan kirkon haaksihylyn ja kiskoi sen pois karilta. Jeesus Kristus saa kiittää tätä mekkomiestä siitä, että hänen haaksirikkonsa myöhästyi ehkäpä vielä toistakymmentä vuosisataa. Siitä alkoi meno ojasta allikkoon. Karkean kaapuniskan, juopon ja toranhimoisen, jälkeen tuli Genèven pitkä ja kuiva tohtori, joka oli täytetty entisen Jahven hengellä; hän, kylmin sydämin raivoava hullu, kerettiläisiä polttava kerettiläinen, sulottarien synkin vihollinen, koetti kuskata maailmaa takaisin inhoittaviin Josuan ja Israelin tuomarien aikoihin.

"Moiset vimmatut apostolit ja heidän opetuslapsensa saivat yksin sellaisetkin sarvekkaat demonit kuin minut kaipaamaan mennyttä aikaa, jolloin vielä Poika hallitsi äitinsä, Neitsyen, kanssa komeudella häikäistyjä kansoja; kaipaamaan katedraalien pitsimäisiä kivikoristeita, niiden ikkunain hohtavia ruusustoja, värikkäitä freskoja, joissa esitettiin tuhansia ihmeellisiä tarinoita, ikävöimään kalliita, kultakuteisia kasukoita, pyhäinjäännösarkkujen ja -lippaiden välkkyviä emaljikoristeita, kultaisia ristejä ja monstransseja, kynttiläsikermien säteilyä ylhäällä kattoholvin hämärässä, urkujen harmonista pauhua. Tosin ei se vielä ollut mitään Parthenonin eikä panathenaia-juhlien vertaista. Mutta riemastuttihan jo tämäkin silmää ja sydäntä ja oli omaa laatuaan kauneutta. Nuo kirotut reformaattorit eivät vain koskaan tahdo kärsiä mitään iloista ja rakastettavaa! Katsokaa: mustina parvina he kiipeävät porttaalien päälle ja jalustoille, kellotornien huippuun ja kattojen harjalle, mukiloivat, surkeat hölmöt, vasaroillaan kivikuvia, jotka me demonit olimme veistäneet rakennusmestarien kanssa, rikkovat lauhkeat pyhimysukot ja herttaiset pyhimysnaiset, hävittävät sylilastaan liikuttavan hellästi povelleen painavat neitsyt-äidit. Sillä oikeudenmukaisia ollaksemme on tunnustettava, että kateellisen Jumalan kulttiin oli jo päässyt syöpymään rahtu sopuisaa pakanuutta. Nyt nuo kerettiläishirviöt tuhosivat epäjumalanpalveluksen perin pohjin. Me, toverini ja minä, teimme kaikki mitä voimme saadaksemme heidän kauhean yrityksensä keskeytetyksi, ja minulla puolestani oli ilo paiskata pari tusinaa heitä porttaalin harjalta ja parvilta alas katukiviin ja nähdä nautinnokseni, miten heidän saastaiset aivonsa räiskähtivät maahan.

"Pahinta oli, että katolinenkin kirkko teki uskonpuhdistuksen ja muuttui kehnommaksi kuin koskaan ennen. Suloisessa Ranskanmaassa kiivailivat Sorbonne'in ylioppilaat ja munkit tavattomalla raivolla älykkäitä demoneja ja oppineita miehiä vastaan. Minun luostarini priori osoittautui olevansa kauniiden tieteiden kaikkein pahimpia vihollisia. Melkoisen ajan oli hän ollut huolissaan siitä, että minä valvoin kirjojen ääressä öillä, ja ehkäpä hän oli huomannut minun pukinsorkkanikin. Tuo luihuri tunkeutui silloin kammiooni nuuskimaan ja löysi sieltä paperia, mustetta, uudestaan painettuja kreikkalaisia kirjoja ja Pan-huilun, joka riippui seinällä. Näistä välikappaleista tunsi hän minut paholaiseksi ja heitätti tyrmään, jossa olisin saanut elää tuskan vedellä ja katkeruuden leivällä, ellen olisi nopsasti pujahtanut ulos ikkunasta ja paennut metsien kätköön, takaisin nymfien ja faunien joukkoon.

"Kaikkialle levittivät palavat polttoroviot ihmislihan käryävää löyhkää. Kaikkialla tutkittavien kidutusta, tuskallisia tuomioita, luiden katkomista ja kielien repimistä suusta. Jahven henki ei ollut milloinkaan ennen luonut niin silmitöntä julmuutta. Mutta turhaan eivät ihmislapset kumminkaan olleet kohottaneet antiikkisen sarkofagin kantta ja katselleet roomalaista neitsyttä. Noinakin kamalina aikoina, jolloin paavilaiset ja reformeeratut voittivat toisensa väkivallan ja ilkeyden töissä, keskellä hirveitä kidutuksiakin oli ihmissielulla voimaa ja rohkeutta uskoa vastaisuuteensa. Se tohti luoda silmänsä taivaan puoleen, eikä se nähnyt siellä kostonriemusta juopunutta semiittiä, vaan Venus Uranian, tyynenä säteilevän.

"Silloin alkoi maailma järjestyä uuteen muotoon, silloin tulivat suuret vuosisadat. Henget eivät tosin kieltäneet julkisesti isiensä Jumalaa, mutta he riensivät palvelemaan sen perivihollisia, Tiedettä ja Järkeä, ja apotti Gassendi karkoitti hänet kaikessa hiljaisuudessa loitos maailman alkusyiden alueelle. Ystävälliset demonit, jotka opettavat ja lohduttavat poloisia kuolevaisia, antoivat sen ajan kaunosieluille aiheita kauniisiin puheisiin, komedioihin ja kertomuksiin, jotka olivat taiteena mestariteoksia. Naiset keksivät seuranpidon, tuttavallisen kirjeenvaihdon ja kohteliaisuuden; tavat saavuttivat sellaisen hienostuksen ja aateluuden, ettei edellisinä aikoina oltu moista aavistettu. Herttainen Bernier, eräs järjen-vuosisadan terävimpiä miehiä, kirjoitti kerran Saint-Evremontille: – Kieltää itseltään jokin nautinto on suuri synti. – Pelkästään tämä yksi lausunto riittäisi näyttämään, miten älyllinen viljelys Euroopassa oli edistynyt. Ei silti, etteikö aina ennenkin olisi ollut epikurolaisia, mutta he eivät olleet sitä ehdoin tahdoin eivätkä sillä tavoin tietoisia kuin Bernier, Chapelle ja Molière. Nyt ymmärsivät yksinpä jumalisetkin luontoa. Ja Racine, vaikka hän olikin hurskastelija, tiesi yhtä hyvin kuin Guy-Patin tai mikä muu ateistinen fyysikko tahansa, että ihmismieltä järkyttävät intohimot johtuvat vain luonnollisen orgaanisen elämän eri ilmiöistä.

"Sellaisessakin pyhässä paikassa kuin luostarini, jonne minä olin tullut takaisin kauhun ajan jälkeen ja jossa yleensä oli vain ahtaita ja oppimattomia pölkkypäitä, uskoi minulle eräs nuori munkki, joka ei ollut niin tietämätön kuin muut, että Pyhä henki puhuu ala-arvoista kreikkaa nöyryyttääkseen korkeasti oppineita.

"Ja kuitenkin raivosivat tässä järkevässä ihmisjoukossa vielä teologiset uskonriidat! Eräässä varjoisassa laaksossa lähellä Parisia asui erakkoja, jotka kutsuivat itseään Herroiksi; he julistivat olevansa pyhän Augustinuksen opetuslapsia ja väittivät kiitettävän väsymättömästi, että raamatun Jumala kurittaa niitä, jotka häntä pelkäävät, ja säästää niitä, jotka häntä uhmaavat, eikä pidä ollenkaan lukua ihmisten teoista, vaan tuomitsee hartaimmat palvelijansa kadotukseen, jos huvittaa: sillä hänen vanhurskautensa ei ole meidän vanhurskauttamme ja käsittämättömät ovat hänen tiensä. Kerran kohtasin minä yhden tuollaisen Herran, kun hän aprikoi pyhiä asioita kaalinkerien ja salaattipenkkien keskellä. Minä kumarsin hänen edessään sarvellista päätäni ja mutisin hänelle nämä ystävälliset sanat:

"– Vanha Jahve varjelkoon teitä, arvoisa herra! Te tunnette hänet erinomaisesti. Oh, tunnette hänet mainiosti ja olette oivallisesti päässyt perille hänen luonteensa laadusta!

"Jumalinen herra näki minussa hornan hengen, luuli, että Jumala oli hänet ylönantanut ja kuoli yht'äkkiä kauhusta.

"Seuraavasta vuosisadasta tuli filosofian vuosisata. Tutkiva henki kehittyi yhä, auktoriteettiusko heikkeni. Aineen valta pieneni, henki sai uusia voimia. Maailman tavat hienostuivat ja jalostuivat verrattomasti. Sitä vastoin tulivat minun veljeskuntani munkit yhä tyhmemmiksi ja likaisemmiksi, eikä luostarista ollut enää minulle mitään hyötyä, kun kerran kohtelu kaupungeissa oli kohteliasta. En jaksanut enää oloani sietää. Heitin nurkkaan munkkikaapuni, peitin sarvekkaan otsani puuteroidulla peruukilla, kätkin pukinjalkani valkeihin sukkiin ja lähdin astelemaan keppi kädessä, taskut sanomalehtiä täyteen sullottuina ihmisten joukkoon. Käyskentelin yleisesti suosituilla kävelypaikoilla ja istuin ahkerasti kahviloissa, joissa tapasi kirjallisia henkilöitä. Minä olin tervetullut salonkeihin, joissa oli tehty se onnellinen keksintö, että tuolit soveltuivat mukavasti istujan takataipeisiin ja joissa naiset ja miehet keskustelivat asioista järkevästi. Metafyysikotkin puhuivat siellä ymmärrettävän selvästi. Saavutin pian kaupungissa suuren eksegeetin maineen, ja liioin kerskumatta voinkin sanoa, että minulla on hyvä osuus työtä kirkkoherra Meslier'n testamentissa ja Preussin kuninkaan kappalaisten kirjoittamissa 'Raamatunselityksissä'.

"Siihen aikaan sattui ukko Jahvelle varsin hullunkurinen ja ilkeä vastoinkäyminen. Muudan amerikkalainen kveekari varasti häneltä paperileijan avulla ukkosen.

"Minä asuin Parisissa; olin mukana siinäkin iltaseurassa, jossa puhuttiin, että viimeinen pappi oli hirtettävä viimeisen kuninkaan suoliin. Koko Ranska kuohui: puhkesi kauhea vallankumous. Sortuneen yhteiskunnan uudet johtajat, joita ilmestyi ja katosi päivän mukana, hallitsivat lukemattomien hirveäin vaarojen keskellä terrorilla. Enimmäkseen eivät he olleet niin julmia ja armottomia kuin ne ruhtinaat ja tuomarit, jotka Jahve oli määrännyt virkoihinsa maan valtakunnissa, mutta he näyttivät verenhimoisemmilta siitä syystä, että he langettivat ankaria tuomioitaan ihmisyyden nimessä. Pahaksi onneksi olivat he herkkiä heltymään ja aina kovin tunteellisia, ja tunteelliset ihmisethän ärtyvät ja raivostuvat helposti. He olivat hyveellisiä; he noudattivat siveyttä, tarkoitan, että heillä oli omat, ahtaasti määritellyt käsityksensä moraalisista velvollisuuksista, joten he eivät arvostelleet inhimillisiä tekoja niiden luonnollisten seurausten, vaan abstraktisten periaatteiden mukaan. Kaikista paheista, jotka ovat omiaan tuhoamaan valtiomiehen, on hyveellisyys turmiokkain; se ajaa hänet rikokseen. Voidakseen työllään tuottaa ihmiskunnalle hyötyä täytyy yrittäjän pysyä kaiken moraalin yläpuolella niinkuin aikoinaan jumalainen Julius. Jahvelle, jota oli jo alettu kohdella huonosti, ei näistä uusista miehistä ollut paljoa haittaa. Hän sai heidän keskuudestaan suojelijoitakin; häntä palveltiin nimellä Korkein olento. Saatetaanpa suorastaan tunnustaa, että terrori käänsi ihmisten mielet pois filosofiasta ja taivutti ne suosimaan demiurgia, joka muka näytti edustavan yleistä hyvää järjestystä ja rauhaa, hengen ja omaisuuden turvaa.

"Sill'aikaa kuin vapaus näissä myrskyissä syntyi, elin minä Auteuilissa ja kävin usein madame Helvetiuksen kotona; siellä tapasi paljon miehiä, jotka ajattelivat kaikista asioista hyvin vapaasti, ja se seikka oli harvinaista yksinpä kohta Voltaire'in ajankin jälkeen. Sama ihminen, joka katsoo vapisematta kuolemaa silmästä silmään, ei kuitenkaan uskalla lausua omaa erikoista mielipidettään ihmiselämästä. Kunnioitus maailman arvostelua kohtaan saa hänet uhraamaan henkensä, mutta sama kunnioitus taivuttaa hänet myöskin sokeasti tottelemaan yleistä mielipidettä. Minä sain siihen aikaan nauttia keskustelusta Volneyn, Cabanis'n ja Tracyn kanssa. Suuren Condillacin oppilaina uskoivat he kaikkien tietojemme perustuvan aistimuksiin. He sanoivat itseään ideologeiksi, olivat kovin siivoja ihmisiä ja suututtivat tavallisia kuolevaisia kieltämällä heidän sielultaan ikuisuuden. Sillä vähäpätöinen yleisö, joka ei tiedä, mitä tällä elämällä oikeastaan tekisi, tahtoo vielä toisen elämän, joka ei saisi koskaan loppua. Kauhun aikana hätyyttivät patrioottien patrullit joskus meidän pientä, Auteuilin kätkössä elelevää filosofista seuraamme. Condorcet, suurin henkemme, tuomittiin maanpakoon. Minuakin alkoivat kansan ystävät pelätä, pitäen minua aristokraattina, vaikka olin sangen talonpoikaisen näköinen ja käytin varsin vaatimatonta pumpulitakkia; ja myönnänkin, että täydellinen ajatuksen vapaus on ylhäisintä aateluutta.

"Kun eräänä iltana pilkistelin Boulogne'issa dryadeja, joiden näin hohtelevan metsästä niinkuin kuu noustessaan taivaanrannan takaa, vangittiin minut epäiltynä ja heitettiin vankilaan. Se oli tosin vain erehdys; mutta sen ajan jakobiinit olivat aivan samanlaisia kuin entiset munkit, joiden paikan he olivat anastaneet, nimittäin pitivät ehdotonta yleistä tottelevaisuutta hyvin suuressa arvossa. Madame Helvetiuksen kuoleman jälkeen keräytyi parvemme uudestaan yhteisiin kokouksiin, nyt mieluimmin madame Condorcet'n salonkiin. Itse Bonapartekin suvaitsi silloin tällöin tulla pakinoimaan meidän piirissämme.

"Me tunnustimme hänet suureksi mieheksi ja luulimme sellaiseksi ideologiksi kuin itsekin olimme. Meillä oli silloin laaja vaikutusvalta maassa; käytimme sitä hänen hyväkseen ja toimitimme hänet keisariksi, sillä halusimme näyttää maailmalle uuden Marcus Aureliuksen. Uskoimme, että hän hankkisi maailmalle rauhan, mutta hän ei täyttänytkään toiveitamme, ja me syytimme sitten väärin omasta erehdyksestämme häntä.

"Epäilemättä oli hän paljon etevämpi muita ihmisiä nopean älynsä, perinpohjaisen teeskentelytaitonsa ja toimintatarmonsa puolesta. Hänellä oli eräs ominaisuus, joka teki hänestä mitä suurimmassa määrin valtaan sopivan miehen, nimittäin se, että hän eli aina täydellisesti nykyhetkessä eikä ottanut lukuun mitään, mikä oli lähimmän tavoiteltavan ja selvän todellisuuden ulkopuolella. Hänen neroutensa oli laajoille aloille ulottuvaa ja kevytluontoista. Hänen päähänsä mahtui suunnattomasti mitä erilaisimpia asioita, mutta laadultaan oli se aivan tavallinen ja lattea; hän sulki kyllä piiriinsä kaiken inhimillisen, mutta ei noussut sitä korkeammalle. Hän ajatteli aivan samoin kuin jokainen hänen armeijansa krenatööri, mutta ajatteli erikoisen väkevällä voimalla. Hän rakasti kohtalon uhkaleikkiä, onnettaren ärsyttelyä ja huvittelihe siten, että ajoi sadoin tuhansin kääpiöitä tappelemaan keskenään. Suuri leikkivä lapsi, suuri kuin koko maailma! Hän oli liian ovela asettaakseen peliin vanhan Jahven, joka oli maailmassa vielä mahtava ja muistutti vallan- ja väkivallanhimossaan häntä itseään. Ei, hän vain Jahvea uhkaili, imarteli, liehitteli ja nöyryytti. Hän antoi vangita Jahven viransijaisen, pisti puukon hänen kurkulleen ja vaati tuota voitelua, joka muinoisen Saulin ajoista on tehnyt kuninkaat väkeviksi. Ja hän palautti entiselleen demiurgin palveluksen, veisasi hänelle Te Deumia ja kiristi häneltä julistuksen, jota levitettiin katkismuksissa kaikkialla koko keisarikunnassa, että Napoleon oli jumala maan päällä. He kaksi jyristivät ukkosiaan yhdessä kaikessa sovussa, ja siitä syntyikin aika ryske.

"Sillä välin kuin Napoleonin huvit järistivät Eurooppaa, onnittelimme itseämme, että pysyimme viisaasti syrjässä, mutta olimme kuitenkin hiukan alakuloisia, kun näimme filosofien-kauden alkavankin teurastuksilla, verilöylyillä ja sodilla. Ja ikävintä oli, että sen vuosisadan lapset vajosivat surkeimpaan höperyyden tilaan: he keksivät uudenlaisen, kirjallisen ja pittoreskin kristillisyyden, seikka, mikä todistaa suorastaan uskomatonta älyn heikkoutta, ja joutuivat lopulta romantiikkaan. Sota ja romantiikka liitossa, mitkä painajaiset! Ja miten säälittävän lapsellisesti ja vimmatusti moiset poloiset rakastavat pyssyjä ja rumpuja! He eivät käsitä, ettei sota, joka aikoinaan kehitti sivistymättömiä barbaarikansoja ja sai heidät perustamaan kaupunkinsa, tuota nykyään itse voittajallekaan muuta kuin kurjuutta ja rappeutumista ja että se on jo muuttunut pelkäksi törkeäksi ja tyhmäksi rikokseksi, nyt, jolloin yhteiset taiteet, tieteet ja kauppa sitovat eri kansoja aivan läheisesti toisiinsa kiinni. Järjettömät eurooppalaiset mietiskelevät, kuinka saisivat toisensa kuristetuksi, vaikka sama sivistys on jo tehnyt heidät toistensa sukulaisiksi!

"Minä en viitsinyt enää olla moisten hullujen seurassa, vaan vetäydyin tähän hiljaiseen kylään, jossa olen sitten elänyt puutarhurina. Persikkapuitteni hedelmien pinta tuo mieleeni muinaisten menadien auringonhehkua hohtavan hipiän. Tunnen ihmisiä kohtaan entistä ystävyyttä, rahtusen ihailua ja paljon sääliä, ja viljelen rauhallista nurkkaani odottaen päivää, joka on vielä kaukana, nimittäin päivää, jolloin suuri Dionysos fauniensa ja bakkanttiensa seurassa tulee takaisin maailmaan, opettaa sille iloa ja kauneutta ja palauttaa kultakauden. Riemuiten riennän silloin hänen vaunujensa vieressä. Mutta kukapa tietää, elääkö ihminen enää sitä triumfimme aikaa? Kuka tietää, eikö voimansa loppuun kuluttaneiden ihmislasten kohtalo ole silloin jo täytetty, ja toiset olennot ilmestyvät tuhkakummuille ja raunioille, jotka aikoinaan olivat ihmisen ja hänen henkensä asuinpaikkoina? Ehkäpä siivelliset oliot ottavat silloin maailman valtakunnat omikseen? Mutta siinäkään tapauksessa ei hyvien demonien työ vielä ole tehty: he ryhtyvät opettamaan taiteita ja elämän iloja – lintujen suvulle."

XXII LUKU,

jossa nähdään, miten ensimmäinen rakastajatar häiritsee lemmenkateudellaan ukko Guinardonin synnillistä onnea muinaisesineiden kaupassa.

Ukko Guinardon oli vienyt (kuten Zéphyrine kertoi koko asian herra Sariette'ille) kaikki taulunsa, huonekalunsa ja harvinaisesineensä pois Rue Princesse'in varrella olevasta ullakkokojustaan, jota hän kutsui atelierikseen, ja muuttanut pieneen, Rue de Courcelles'ilta vuokraamaansa puotiin. Hän jätti oman onnensa nojaan Zéphyrine'in, jonka kanssa oli elänyt yhdessä viisikymmentä vuotta, ei antanut hänelle ainoaakaan kattilaa tai makuupatjaa eikä rahaakaan enempää kuin ne frangi seitsemänkymmentä centime'iä, jotka sillä hetkellä sattuivat olemaan eukko-paran kukkarossa. Ukko Guinardon perusti Rue Courcelles'ille vanhojen taulujen ja harvinaisesineiden liikkeen ja asetti kauppaansa nuoren Octavie-neitosen.

Näyteikkuna oli melko komea: siihen oli asetettu vihreihin kuoromekkoihin puettuja flaamilaisia enkelejä, Gerard Davidin tyyliä, eräs Salome, Luinin koulua, pyhä Barbara, ranskalainen puumaalaus, Limogesin emaljitöitä, Böömin ja Venetsian lasiteollisuutta ja Urbinon vateja; siinä nähtiin ne irlantilaiset pitsit, jotka Zéphyrine nuoruutensa loistoaikoina oli saanut keisari Napoleon III:lta. Sisällä kiiltelivät kultavärit nurkkien hämärästä, ja siellä täällä näkyi Kristuksia, apostoleita, nymfejä ja patriiseja. Eräs maalaus oli käännetty seinään päin, sitä näytettiin ainoastaan oikeille asiantuntijoille, jotka ovat yleensä harvinaisia. Se oli Fragonardin Gimblette toisintona, niin kirkas kuin eivät sen värit vielä olisi ehtineet edes kuivua: itse ukko Guinardon vakuutti tähän tapaan. Orvokkipuisessa kaapissa, joka oli sijoitettu kaupan perälle, piili laatikoissa harvinaisuuksia: Baudouinin gouacheja, kuvitettuja kirjoja 1700-luvulta ja miniatyyrejä.

Staflialle oli asetettu lepäämään kokoelman kallein aarre, helmi, jalokivi, ihme, mestariteos: erittäin hentotekoinen Fra Angelico, ruusunpunaista ja sinistä, Neitsyen kruunaus, josta Guinardon tahtoi satatuhatta frangia. Louis XV-tuolilla ja empirepöydän ääressä, johon oli sovitettu kukkamaljakko, istui nuori Octavie kirjo-ompelu kädessä; nyt, kun hän oli jättänyt loistavat ryysynsä kehnoon yliskamariinsa, jossa hän oli Rue Princesse'in varrella asunut, ei hän näyttänyt enää entiseltä, uudelleen kiehautetulta Rembrandtilta, vaan hohteli kaikkien ukko Guinardonin luona käyvien asiantuntijain erinomaiseksi iloksi paremminkin Vermeer van Delftin lempeissä ja läpikuultavissa vivahteissa. Tyynenä ja siveänä pysyi hän kaupassa yksinään kaiken päivää, kun taas ukko Guinardon ylhäällä katon alla teki ahkerana maalauksiaan. Guinardon tuli alas kello viideltä ja pakisi silloin kantavieraittensa kanssa.

Niistä oli kreivi Desmaisons ehdottomasti hartain. Hän oli pitkä, laiha, kelmeä ja koukkuselkäinen. Sakea karvatupsu kasvoi hänen kummassakin syvässä poskikuopassaan, ulkonevien poskipäiden alla; ne tupsut levisivät ja hajosivat leukapielille ja rintamuksille lumivalkeana virtana. Tuohon partakoskeen kasteli hän yhtä mittaa pitkiä, luisia ja runsailla kultasormuksilla kaunisteltuja käsiään. Hän suri yhä rouvaansa, joka oli kuollut kaksikymmentä vuotta sitten, nuoruutensa ja kauneutensa parhaassa iässä, tuberkuloosiin, ja pyhitti elämänsä yrityksiin, miten päästä yhteyteen vainajien kanssa ja miten saada yksinäinen kotinsa täyteen huonoja maalauksia. Hänen luottamuksensa Guinardoniin oli rajaton. Yhtä usein kävi puodissa niin ikään herra Blancmesnil, erään suuren luottolaitoksen johtaja. Hän oli hyvin säilynyt ja virkku viisikymmen-vuotias; ei välittänyt oikeastaan taiteesta, ja oli sangen heikko asiantuntija; mutta nuori Octavie, joka oli asetettu keskelle antikviteettikauppaa kuin teerenkuva kukkulalle, veti häntä sinne.

Herra Blancmesnil solmi neitosen kanssa vitkastelematta tuttavuuden liiton, jonka kaikki muut paitsi ukko Guinardon huomasivat: olihan vanhus rakkaudessaan Octavie'ta kohtaan vielä niin nuori ja kokematon, ettei nähnyt mitään. Myöskin Gaétan d'Esparvieu kävi välistä taiteenharrastajana Guinardonin luona, jota hän muuten epäili erinomaisen ovelaksi väärentäjäksi.

Eräänä päivänä tuli herra Le Truc de Ruffec, mahtava miekan mies, vanhan antikvaarin luokse puhumaan omista suunnitelmistaan. Herra Le True de Ruffec järjesti parhaillaan Petit Palais'hen retrospektiivistä asenäyttelyä Marokon orpolasten hyväksi ja pyysi nyt ukko Guinardonilta näyttelyyn lainaksi eräitä hänen kokoelmansa kaikkein arvokkaimpia esineitä.

"Aikomuksemme oli ensin panna toimeen näyttely nimeltä Risti ja Miekka", virkkoi vieras. "Noiden kahden sanan liittämisestä yhteen aavistaa helposti, minkä hengen elähdyttämä yrityksemme on. Ylevä isänmaalliskristillinen aate sai meidät vihkimään toisiinsa miekan, kunnian symbolin, ja ristin, pelastuksen symbolin. Tuo hyväntekeväisyysnäyttely olisi avattu herra sotaministerin ja monseigneur Cachepot'n nimien korkeassa suojeluksessa. Valitettavasti kohtasi aikeen toteuttaminen voittamattomia vaikeuksia, joten se täytyi lykätä tuonnemmaksi... Sitä vastoin järjestämme nyt pelkästään Miekan näyttelyn. Olen kirjoittanut artikkelin, josta ilmenee hankkeemme tarkoitus."

Niin sanoen veti herra Le Truc de Ruffec taskustaan ison lompakon, joka oli täynnä papereita, kaksintaisteluhaasteita ja todistuksia niiden ja niiden henkilöiden kieltäytymisestä antautua kaksintaisteluun, löysi viimein hyvin likaisen ja rutistuneen lappusen ja sanoi:

"Kas näin se kuuluu: Miekka on hurja impi, joka urhon rinnalla lepää. Miekka on tyypillisin ranskalainen ase. Näinä aikoina, jolloin kansallistunne kauan pimeydessä piiltyään loimuaa tulisemmin kuin koskaan ennen, j.n.e. – Ymmärrätte kai jo tästä?"

Ja hän uudisti pyyntönsä, toivoen jotain erikoisen kaunista ja luvaten asettaa sen kaikkein parhaalle paikalle tuohon Marokon orpolasten hyväksi järjestettyyn näyttelyyn, joka avattaisiin kenraali d'Esparvieun, seuran kunniapuheenjohtajan, läsnäollessa.

Ukko Guinardon ei oikeastaan välittänyt aseista, vaan möi enimmäkseen tauluja, piirustuksia ja kirjoja. Mutta hän ei joutunut koskaan missään asiassa pulaan. Nyt sieppasi hän jostakin nurkastaan raakkumaisella kädensuojuksella varustetun kalvan, kaikkein luonteenomaisinta Louis XIII – Napoleon III:n aikuista tyyliä ja ojensi sen näyttelyn toimimiehelle, joka katseli sitä kunnioittavasti ja kuitenkin vielä varovasti vaiti.

"On minulla parempiakin", huomautti antikvaari.

Ja hän toi nyt puotinsa perukasta, kävelykeppien ja sateenvarjojen joukosta, uljaan Ranskan liljoilla koristetun miekan, oikean pikku saatanattaren, todella kuninkaallisen aseen. Se oli Filip Augustin miekka, jota eräs Odéonin näyttelijä oli käyttänyt vuonna 1846 Agnes de Méranie'ta esittäessään. Guinardon asetti miekan pystyyn tutkain permantoa vasten ja pisti kätensä kahvan ympärille hurskaasti ristiin; siten näytti hän yhtä uljaalta ja uskolliselta kuin miekkakin.

"Antakaa tämän esiintyä näyttelyssänne", kehoitti hän. "Impi on sen arvoinen. Tämän terästytön nimi on Bouvines."

"Jos minä saan sen siellä myödyksi, annatteko minulle pienen välityspalkkion?" kysyi herra Le Truc de Ruffec valtavia viiksiään kierrellen.

Muutama päivä sen jälkeen näytti ukko Guinardon läsnäolijoille, joina olivat kreivi Desmaisons ja herra Blancmesnil, salaperäisin elein uutta Grecoa, joka oli aivan äskettäin löydetty: hämmästyttävä Greco, hänen viimeiseltä kaudeltaan! Se esitti Franciscus Assisilaista. Pyhimys seisoi Alvernon vuorella, kohoten taivaalle savupatsaana ja piilottaen pilviin eriskummaisen kapean, kai välimatkan vaikutuksesta pienentyneen päänsä. Lyhyesti sanoen: oikea, suorastaan liian oikea Greco! Nuo kaksi taiteenharrastajaa katselivat mestariteosta tarkkaavasti, ja ukko Guinardon kiitteli sen tummien kohtien syvyyttä ja ylevää kokonaissävyä. Hän nosti kättänsä niin korkealle, että ymmärrettiin Tintorettosta lähteneen Theotocopulin olevan opettajaansa sata vaaksaa korkeammalla.

"Hän oli siveä, puhdas, väkevä. Mystikko, apokalyptikko!"

Kreivi Desmaisons tunnusti Grecon mielitaiteilijakseen. Sitä vastoin ei herra Blancmesnil nahkassaan oikein täydellisesti häntä ihaillut.

Silloin aukesi ovi ja herra Gaétan ilmestyi odottamatta puotiin.

Hän vilkaisi Pyhään Franciscukseen ja sanoi:

"Voi pirua!"

Herra Blancmesnil halusi aina oppia ja kysyi herra Gaétanilta, mitä hän tästä nykyään paljon ihaillusta maalarista arveli. Gaétan vastasi kursailematta, ettei hän luullut Grecoa kummalliseksi originelliksi tai hulluksi, niinkuin häntä ennen muinoin oli luultu, vaan oletti, että jokin vika näköelimissä oli pakottanut Theotocopulin venyttelemään ja kierontamaan tuolla tavalla henkilöitään.

"Hän kärsi astigmatismia ja strabismia, joten hän maalasi sitä, mitä näki ja niinkuin näki", väitti Gaétan.

Kreivi Desmaisons ei oikein hyväksynyt tätä luonnollista selitystä, jota vastoin se miellytti yksinkertaisuutensa vuoksi kovasti herra Blancmesnilia.

Ukko Guinardon huudahti loukkautuneena:

"Sanotteko, herra d'Esparvieu, että pyhä Johannes kärsi astigmatismia, kun hän näki vaimon puettuna auringolla, kuun hänen jalkainsa alla ja kruunun kahdestatoistakymmenestä tähdestä hänen päässään? Kun hän näki pedon, jolla oli seitsemän päätä ja kymmenen sarvea, ja enkelit, jotka oli puettu liinavaatteella ja jotka kantoivat seitsemää maljaa täynnänsä elävän Jumalan vihaa?"

"Kuitenkin saatamme ihailla Grecoa, sillä hänellä oli neroutta toteuttaa sairaalloiset visioninsa", lopetti Gaétan. "Muuten miellyttävät ne vääristykset, joilla hän henkilöitään kiduttaa, kaikkia kärsimystä rakastavia sieluja, ja sellaisia on enemmän kuin uskoisikaan."

"Hyvä herra Gaétan", vastasi kreivi Desmaisons haravoiden pitkillä sormillaan kukkeaa partaansa, "meidän täytyy rakastaa sitä, mikä meitä rakastaa. Kärsimys rakastaa meitä ja pysyy ainaisena toverinamme. Sitä on ihmisen rakastettava, muuten eihän kestä elämää; ja kristinuskon voima ja hyvyys on siinä, että se on tämän seikan käsittänyt... Oi, minulla ei ole uskoa, ja se on suurimman epätoivoni syy."

Vanhuksen mieleen oli muistunut olento, jota hän oli kaksikymmentä vuotta surrut, ja kohta jätti järki hänet valtoihinsa ja antoi ajatusten vastustelematta ajella surullisen ja suloisen hulluuden sekavia kuvitelmia. Hän kertoi tutkineensa kauan aikaa sielutiedettä ja tehneensä erään läpikuultavan mediumin avulla sielun laatua ja elinkykyä koskevia kokeita. Hän oli saanut hämmästyttäviä tuloksia, jotka eivät häntä kuitenkaan tyydyttäneet. Hän oli päässyt niin pitkälle, että oli nähnyt vainajan sielun shelatiinimaisen ja läpikuultavan massan muodossa, mutta massa ei ollut yhtään hänen rakastamansa olennon näköinen. Ja tuskallisinta oli, että tuo shelatiinimainen massa osoittautui noissa sadat kerrat tehdyissä kokeissa olevan varustettu jonkinlaisilla, erittäin hienotekoisilla tuntosarvilla, joita se liikutteli yhtä mittaa selvästikin määrätyssä rytmissä, tahtoen kai antaa merkkejä ja selityksiä; mutta noita merkkejä oli mahdoton ymmärtää.

Koko tämän pitkän jutun ajan oli herra Blancmesnil seurustellut hartaasti nuoren Octavien kanssa, joka istui tyynenä ja vaiti paikallaan, silmät kainosti maahan luotuina.

Mutta Zéphyrine ei ollut tyyni. Hän ei niin vain alistunut luovuttamaan rakastettuaan julkealle kilpailijattarelle. Usein maleksi hän aamuisin torikassi kädessä muinaisesinekaupan ympärillä. Hän pohti erästä ristiriitaista ajatusta: kaataisiko uskottoman niskaan kattilallisen vitriolia vai heittäytyisikö hänen jalkojensa juureen ja peittäisi kyynelin ja suudelmin hänen suloiset kätensä. Kun hän siten eräänä päivänä tuli katselemaan rakasta Mikkoaan ja näki ikkunan läpi nuoren Octavie'n, joka istui liikkeessä korutyötä ommellen ja jonka edessä pöydällä ruusu lakastui maljakossa, joutui Zéphyrine sellaiseen raivoon, että hyökkäsi sisään ja iski sateenvarjonsa kilpailijattarensa kultatukkaiseen päähän ja haukkui häntä nartuksi ja hutsuksi. Octavie pakeni pelästyneenä puodista ja meni hakemaan poliiseja, mutta sillä välin muokkasi Zéphyrine surusta ja rakkaudesta hulluna vanhan variksenpelättimensä rautaisella kärjellä kelpo tavalla Fragonardin Gimblette'ia, Grecon nokista pyhää Franciscusta, madonnia, apostoleita ja nymfejä, raapi kullat pois Fra Angelicosta ja kirkui:

"Kaikki nämä taulut, tuon Grecon, tuon Beato Angelicon, Fragonardin, Gerard Davidin, kaikki Baudouinin kuvat, niin Baudouinin, nämä kaikki, ihan kaikki on Guinardon itse maalannut! Se itse, lurjus, heittiö. Ja minä näin, kuinka hän maalasi tuon Fra Angelicon minun silityslautaani, ja tuon Gerard Davidin hän tekaisi vanhalle kätilön kyltille... Senkin sika, minä revin sinut ja sinun hutsusi kappaleiksi niinkuin nyt tuhrauksesikin!"

Ja Zéphyrine veti erään taiteenharrastajan, joka oli piiloutunut puodin pimeimpään loukkoon, takin helmasta keskelle lattiaa ja todisti hänelle, että Guinardon oli rikollinen roisto, taulunväärentäjä, valansa pettäjä. Poliisien täytyi väkivalloin viedä Zéphyrine pois, mutta liikkeen hän oli hävittänyt perin pohjin. Suuri lauma ihmisiä saattoi häntä poliisikonttoriin, jossa hän sitten loi palavat silmänsä taivasta kohti ja nyyhki ja huusi:

"Mutta ettekö te nyt aavista, minkälainen Mikko on? Jos te sen tietäisitte, niin ymmärtäisitte, ettei voi elää ilman häntä. Michel! Mikko! Kuinka kaunis ja hyvä hän on, kuinka herttainen. Hän on Jumala! Hän on itse rakkaus! Minä rakastan, rakastan, rakastan häntä! Minä olen tuntenut paljon ylhäisiä miehiä, herttuoita, ministereitä ja vielä korkeampiakin... Yksikään heistä ei kelpaisi siivoamaan Mikon kenkiäkään. Hyvät kulta herrat, antakaa hänet minulle takaisin!"

XXIII LUKU

näyttää, miten erinomaisen ihanteellinen luonne Bouchotte on, koska hän ei kärsi väkivaltaa, vaan on kyllä altis lempeydelle. Joten älköön enää väitettäkö, että tämän kirjan tekijä on naisten vihollinen.

Kun ruhtinas Istar lähti parooni Max Everdingenin linnasta, meni hän erääseen Hallien kapakkaan syömään ostereita ja ryyppäämään pullon valkoviiniä. Ja kun hän oli yhtä viisas kuin väkeväkin, pistäytyi hän sitten ystävänsä Théophile Bélais'n luo kätkeäkseen pommit, joita hänellä oli taskut täynnä, tuon muusikon seinäkaappiin. "Alinen, Galcondan kuningattaren" tekijä ei ollut kotona. Kerubi tapasi siellä ainoastaan Bouchotte'in, joka juuri valmisteli kuvastinkaapin edessä katutyttö Zigouille'in roolia. Tämän nuoren taitelijattaren piti näet esittää pääosa Apashit-nimisessä operetissa, jota parhaillaan harjoitettiin eräässä suuressa musiikkihallissa, näytellä ja laulaa lutkaa, joka väijyy ohikulkevia miehiä, houkuttelee heidät riettailla eleillä ansaan ja toistaa sitten, kun heidät on saatu köysiin ja kapula suuhun, petetyille sadistisesti kiusaten samat rivot sanat, joiden kutsua he noudattavat. Bouchotte oli kovin innostunut tähän osaan, jossa hän voi näyttää molemmat suuret taitonsa.

Säveltäjä oli juuri lähtenyt kaupungille. Ruhtinas Istar asettui pianon ääreen säestämään, ja Bouchotte jatkoi työtään. Tytön liikkeet olivat hävyttömiä ja herkullisia. Hänellä ei ollut päällä muita vaatteita kuin lyhyt hame ja lisäksi paita, jonka oikean käden olkakaista oli solahtanut alas käsivarrelle ja paljasti kainalokuopan, tumman ja tuuheakasvuisen kuin mikäkin Arcadian pyhä luola. Tukka heilui joka taholle hurjina, hallavan punertavina hiustukkuina. Hipiä oli hiukan kostea, siitä lähti niin huumaava orvokin ja alkalisten suolain tuoksu, että se väristi ruhtinas Istarin sieraimia ja huimasi itseään näyttelijätärtäkin. Yht'äkkiä nousi ruhtinas Istar tuosta hehkuvasta ihosta leviävän tuoksun juovuttamana paikaltaan ja kävi mitään edes silmillään sanomatta kaksin käsin kiinni tyttöön ja nakkasi hänet sohvalle, pienelle kukikkaalle sohvalle, jonka Théophile oli vähittäismaksuilla ostanut eräästä kuuluisasta huonekaluliikkeestä, keräten monta monituista vuotta siihen tarkoitukseen kymmenen frangia kuukaudessa. Kerubi rojahti kuin valtava kallionlohkare hentoisen olennon päälle; hänen hengityksensä puhkui kuin pajan palkeet, ja suunnattoman isot kourat tarttuivat himottuun lihaan kuin kupparin sarvet. Jos Istar olisi pyydellyt Bouchotte'ia, olisi Bouchotte ehkä tuokion kiihtyneessä ja sekavassa mielentilassa suonut hänelle nopean ja kuitenkin osaaottavan halailun. Mutta Bouchotte oli ylpeä. Ja heti kun häntä uhkasi nöyryytys, heräsi se hurja ylpeys. Bouchotte tahtoi antautua, mutta ei antaa itseään ottaa. Rakkaus, uteliaisuus, sääli, jopa joskus vähempikin syy taivuttivat hänet helposti, mutta hän olisi mieluummin kuollut kuin alistunut väkivaltaan. Hämmästys muuttui yht'äkkiä raivoksi, koko hänen sielunsa kimmahti raakaa voimaa vastaan. Kynsillään, jotka vimma teki teräviksi, repi hän kerubin naamaa ja silmiä ja jännitti niin lujasti lantioidensa voimakkaat kaaret, käytteli niin varmasti kyynärpäittensä ja polviensa jousia, että sinkautti tuon ihmispäällä varustetun sonnin siinä silmänräpäyksessä lattialle. Silmittömänä tuskasta ja veren sokaisemana jymähti ruhtinas Istar pianoa vasten, josta kajahti pitkä valitus, kun taasen hänen taskuunsa sullotut pommit putosivat ja pyörivät ukonjyrinällä pitkin permantoa. Bouchotte seisoi lattialla kukistetun jättiläisen edessä tukka hajallaan, rinnat paljaina, kauniina ja hirvittävänä, heilutteli kohennusrautaa ja huusi:

"Korjaa luusi tai minä revin silmät päästäsi!"

Ruhtinas Istar meni keittiöön peseytymään ja painoi siellä veriset kasvonsa vatiin, jossa oli Soissonsin herneitä likoamassa. Sitten hän lähti ollenkaan vihoittelematta matkaansa, sillä hän oli jalo luonne.

Tuskin oli hän ennättänyt poistua, niin ovikello kilahti. Bouchotte huusi palvelustyttöä, mutta tyttö oli mennyt kaupungille. Sen vuoksi sukaisi Bouchotte ylleen kotipuvun ja kiiruhti itse avaamaan. Ovessa seisoi nuori, varsin kohteliaalta näyttävä nuori mies, tervehti sievästi ja pyysi anteeksi, että hänen täytyi esittää itsensä: hänen nimensä oli Maurice d'Esparvieu.

Maurice etsi yhä suojelusenkeliään. Epätoivoisen toivon kannustamana haeskeli hän Arcade'ia kaikkialta, mitä merkillisimmistä paikoista. Tiedusteli häntä taikureilta, noidilta, tiedusteli ihmeentekijöiltä, jotka löyhkäävissä mörskissä asuen ennustavat tulevaisuutta, sitä, jota me ihmiset emme kuitenkaan voi välttää, ja joiden pukimina on takalistosta reikäiset housut ja ruokana hampuusimakkara, vaikka he ovat kaiken maailman aarteiden omistajia. Tänä päivänä oli Maurice käynyt Montmartre'issa erään syrjäkujan varrella asuvan saatananpapin luona, joka harjoitti mustaa tiedettä ja vahakuvataikomista. Sitten tuli hän Bouchotte'in luo rouva de la Verdelière'in pyynnöstä. Mainitun rouvan piti näet kohdakkoin järjestää juhlat vanhojen maalaiskukkojen säilyttämisen hyväksi, ja hän tahtoi nyt, että Bouchotte, josta oli aivan yht'äkkiä jollakin merkillisellä tavalla tullut muotitaiteilijatar, esiintyisi niissä. Bouchotte kehoitti vierasta istumaan tuohon pieneen kukikkaaseen sohvaan. Maurice pyysi, että taiteilijatar tulisi myöskin siihen, ja sitten esitti hyvän kodin poika hänelle kreivitär de la Verdelière'in toivomuksen: tuo vallasnainen halusi mieluimmin, että Bouchotte laulaisi tilaisuudessa jonkin niitä apashi-lauluja, joista hieno väki niin kovasti nykyään piti; mutta valitettavasti ei rouva de la Verdelière voinut luvata muuta kuin hyvin vaatimattoman palkkion, joka ei tietysti ollenkaan vastannut taitelijattaren ansioita. Mutta olihan kysymyksessä hyväntekeväisyys!

Bouchotte suostui avustamaan ja tyytyi vähäiseen hyvitykseen: ovathan köyhät aina anteliaita rikkaita kohtaan ja taiteilijat hienon maailman väelle.

Bouchotte oli epäitsekäs ja uhrautuvainen. Vanhojen maalaiskirkkojen säilyttämisyhdistys oli hänestä hyvä homma. Kyynelin ja nyyhkytyksin muisteli hän ensimmäistä ripilläkäyntiään, ja hänellä oli vielä nykyäänkin muinainen lapsenuskonsa. Milloin hän vain sattui kulkemaan kirkon ohitse, teki hänen mielensä mennä sinne sisälle, etenkin illoin. Eikä hän rakastanut tasavaltaa, sillä se koetti hävittää kirkkoa ja armeijaa. Hänen koko sydämensä riemuitsi kansallistunteen uudesta heräämisestä. Ranska kohosi par'aikaa entiseen voimaansa, ja musiikkihalleissa aplodeerattiin hurjimmin, kun esitettiin pikku lauluja meidän pikku sotamiehistämme ja kilteistä laupeudensisaristamme. Sillä välin veti Maurice itseensä tuoksua Bouchotte'in punertavasta tukasta ja ärsyttävän kirpeää, hienoa ja suolaista hajua hänen ruumiistaan. Ja ruokahalu heräsi. Hän tunsi näyttelijättären istuvan vieressään pikku sohvalla niin pehmoisena ja kuumana. Ja hän alkoi kiitellä taiteilijattaren suuria lahjoja. Bouchotte kysyi, mistä hänen repertoaarinsa kappaleesta herra d'Esparvieu piti enimmän. Maurice ei tuntenut hänen esityksiään ollenkaan, vaan suoritti kuitenkin tyydyttävät vastaukset: Bouchotte itse oli ne hänelle kysymyksissään huomaamattaan valmistanut. Turhamainen naikkonen puhui kyvyistään ja menestyksistään sillä tavoin kuin toivoi maailman niistä puhuvan. Hänelle riitti loppumattomasti puheenaihetta voitoista, joita hän oli saavuttanut. Muuten: hän käyttäytyi kaikin puolin siveästi ja moitteettomasti. Maurice ylisteli aivan vilpittömästi Bouchotte'in kauneutta, hänen kasvojensa raikasta väriä ja niiden piirteiden eleganssia. Bouchotte tunnusti nuo hyvät puolensa sen ansioksi, ettei hän koskaan käyttänyt ihomaalia. Mitä jälleen hänen vartaloonsa tulee, tohti hän julistaa, ettei siinä ollut mitään liikaa eikä mitään liian vähän, ja todistaakseen havainnollisesti tuota väitettään siveli hän käsillään hurmaavan ruumiinsa kaikkia ääriviivoja ja nousi silloin hiukan ylös esittääkseen sen onnellisen perustan, jolla nuo muodot lepäsivät. Maurice tuli hyvin liikutetuksi.

Alkoi olla hämärä. Bouchotte tarjoutui sytyttämään lampun. Maurice pyysi, ettei sitä olisi tehtävä.

Juttelua jatkettiin sitten ensin naureskellen ja iloisesti, sitten tuttavallisemmin ja hyvin hiljaa ja jollakin tavoin kaihoisasti. Bouchotte luuli tuntevansa Maurice d'Esparvieun jo entuudestaan, kauan sitten, ja pitäen häntä hienona miehenä uskoi hänelle salaisuuksiaan. Sanoi uskovansa olleensa syntynyt oikein kunnialliseksi naiseksi, mutta hänellä oli hyvin häikäilemätön ja ahnas äiti. Maurice johteli hänet takaisin, vei hänet ajattelemaan omaa kauneuttaan, ja ärsytteli taidokkailla imarruksilla hänen kiihkeää itserakkauttaan. Kärsivällisenä ja rauhallisesti laskien ehkäisi hän tulen, joka hänessä itsessään yltyi, ja siten paisutti hän Bouchotte'issa halua saada vielä lisää ihailua. Aamupuku avautui ja luisui itsestään pois, olkapäiden elävä satiini hohteli illan salaperäisessä hämärässä. Maurice oli niin viisas, niin taitava ja tottunut, että sai Bouchotte'in tulisena ja voimattomana raukeamaan syliinsä ennen kuin Bouchotte aavistikaan mitään oleellista myöntäneensä. Heidän hengityksensä ja suloiset kuiskauksensa sulivat toisiinsa. Ja pieni kukikas sohva huokaili ja riutui heidän kanssaan.

Kun tunteet jälleen olivat sanoilla ilmaistavissa, kuiskutti Bouchotte Maurice'in niskaan, että hänen ihonsa oli hienompi kuin Bouchotte'in itsensä. Maurice piteli Bouchotte'ia sylissään ja sanoi: "Kuinka suloista on puristella sinua näin. Tuntuu kuin sinussa ei olisi yhtään luita."

Ja Bouchotte vastasi silmänsä ummistaen: "Niin... kun olen sinua rakastanut! Rakkaus se sulattaa ne minulta, luut; se tekee minut niin pehmeäksi, että liukenen kuin mesi kielellä."

Samassa astui Théophile sisään, ja Bouchotte kehoitti häntä kiittämään herra Maurice d'Esparvieuta, joka oli ystävällisesti tuonut kreivitär de la Verdelière'in puolesta erittäin kauniisti palkitun kunniatehtävän.

Säveltäjä oli onnellinen, kun pääsi kodin rauhaan maailman hälinästä, päivän epäonnistuneista yrityksistä, typeriltä musiikkitunneilta, katkerista pettymyksistä. Hänelle oli tungettu kolme uutta työkumppania, jotka saisivat nimensä hänen operettiinsa ja nostaisivat osuutensa tekijäpalkkiosta; ja vaadittiin, että hänen oli esitettävä Golcondan kuningattaren hovissa tango. Hän puristi sydämellisesti nuoren d'Esparvieun kättä ja heittäytyi sitten hyvin väsyneenä pikku sohvalle, jonka voimat kuitenkin tällä hetkellä pettivät, joten sen kaikki neljä jalkaa ratkesivat ja se lysähti yht'äkkiä kasaan. Ja enkeli putosi sen mukana pelästyneenä lattialle, Maurice'in taskusta karanneen kellon, paperossikotelon ja tulusvehkeiden ynnä prinssi Istarin tuomien pommien päälle.

XXIV LUKU

kertoo, miten Vendôme'in priorin Lucretius seikkaili.

Kirjansitoja Léger Massieu, Léger vanhemman seuraaja, jonka liike oli Rue de l'Abbayn varrella, vastapäätä Saint-Germain-des-Prés'n vanhaa pappilaa – korttelissa, missä vieläkin kuhisee pienten lasten kouluja ja tieteellisiä seuroja, – piti liikkeessään hyvää työväkeä, mutta ei monta miestä, joten hän suoritti aina samaisen ja kärsivällisen asiakaspiirinsä tilaukset hyvin hitaasti. Kuusi viikkoa siitä kuin herra Sariette oli lähettänyt sidottaviksi nyytillisen kirjoja, ei Léger-Massieu ollut niihin vielä koskenutkaan. Vasta viidenkymmenenkolmen päivän kuluttua tarkasti hän kirjat herra Sariette'in laatiman luettelon mukaan ja toimitti ne työmiehilleen. Kun Vendôme'in priorin vaakunalla koristettua Lucretiusta ei ollut siinä luettelossa, oletti hän sen tulleen joltakin toiselta kundilta. Mutta kun sitä ei löytynyt mistään kirjansitomoon lähetettyjen kirjojen listasta, pistettiin se talteen erääseen kaappiin, josta sitten Léger-Massieun poika, nuori Ernest, otti sen salaa eräänä päivänä ja solahdutti taskuunsa. Ernest oli rakastunut siinä lähellä asuvaan pesunaiseen nimeltä Rose.

Rose piti maalla oleskelusta ja kuunteli mielellään, miten linnut metsässä livertelivät. Ja saadakseen rahaa, jotta olisi voinut viedä kultansa sunnuntaina Chatou'hun, luovutti Ernest Lucretiuksen 10 frangin summasta Saint-X:n kadun romukauppiaalle, ukko Moranger'lle, joka ei ollut utelias tietämään, mistä hänen ostamansa esineet olivat lähteneet. Ukko Moranger puolestaan luovutti samana päivänä nidoksen 60 frangista herra Poussardille, joka omisti pienen kirjakaupan Saint-Germainin korttelissa. Mainittu herra hävitti nimilehdeltä leiman, joka ilmaisisi, mistä tuo erinomaisen arvokas teos oli alkuisin, ja möi sen 500 frangista herra Josef Meyerille, tunnetulle amatöörille, joka jälleen vitkastelematta antoi sen mennä 3,000 frangista herra Ardonille, joka heti tarjosi sen kuuluisalle parisilaiselle kirjojen ostajalle, herra R:lle, joka maksoi siitä 6,000 frangia ja luovutti sen kaksi viikkoa myöhemmin varsin kohtuullisesta voitosta kreivitär de Gorce'in haltuun. Tuo Parisin hienoissa piireissä hyvin tunnettu vallasnainen oli taulujen, kirjojen ja porsliinien harrastaja. Talossaan Avenue d'Jénan varrella oli hänellä suuret taidekokoelmat, joista näki hänen monipuolisen asiantuntemuksensa ja hyvän makunsa. Heinäkuun asui kreivitär de Gorce Normandiassa Sarville-nimisessä huvilassaan, ja sill'aikaa sai Avenue d'Jénalla oleva asumattomaksi jätetty talo öiseksi vieraakseen erään murtovarkaan, joka näytti kuuluvan niin sanottuun Kokoilijain luokkaan ja jonka erikoisalana siinä luokassa oli taide-esineet.

Poliisitutkinnossa ilmeni, että pahantekijä oli kiivennyt vesirännien avulla talon ensimmäisen kerroksen korkeuteen, harpannut parvekkeelle, tiirikoinut auki ikkunaluukun, särkenyt ruudun, sysännyt syrjään salvan ja tunkeutunut suureen galleriaan. Siellä oli hän murtanut monta kaappia ja valinnut esineitä, jotka hänelle sopivat, enimmäkseen pieniä, mutta kallisarvoisia: kultarasioita, eräitä norsunluutöitä 1300-luvulta, kaksi arvokasta käsikirjoitusta 1400-luvulta ynnä yhden kirjan, jonka kreivittären sihteeri oli merkinnyt katalogiin lyhyesti vain "vaakunoituna sahviaanikantisena" ja joka ei ollut mikään muu kuin d'Esparvieun kirjaston Lucretius.

Syyllistä ei löytynyt, vaikka epäiltiinkin, että hän oli eräs englantilainen kokki. Mutta noin kaksi kuukautta varkauden jälkeen asteli muudan nuori, elegantti, parrattomaksi parturoitu mies illan hämärässä Rue de Courcelles'ille ja tuli tarjoamaan Vendôme'in priorin Lucretiusta ukko Guinardonille. Antikvaari maksoi hänelle siitä viisi frangin rahaa, katseli sitä, huomasi sen arvon ja kauneuden ja vei orvokkipuiseen kaappiinsa, jossa talletti kalleimpia esineitä.

Niin seikkaili tuo ihana murikka yhtenä ainoana kesänä.

XXV LUKU,

jossa Maurice löytää enkelinsä.

Näytäntö oli loppunut, ja Bouchotte peseytyi pukuhuoneessaan ihomaalista. Hänen vanha suojelijansa herra Sandraque pujahti hiljaa sisään, ja hänen mukanaan tunkeutui sinne lauma muita ihailijoita. Bouchotte ei kääntynytkään heihin päin, vaan kysyi ainoastaan, miksi he töllöttelivät häntä kuin idiootit, vai luulivatko he olevansa Neuillyn markkinoilla katselemassa ulkomaista ihme-elukkaa:

"Hyvät naiset ja herrat, kun raha kirstuun kilahtaa neidin myötäjäisiksi, niin saatte koskettaa hänen pohkeitaan. Ne ovat marmoria!"

Ja hän kääntyi kiukuissaan sisään päässeen pikku joukon puoleen:

"Täyskäännös, mars! Ulos!"

Kaikki ajoi hän pois, jopa ainaisimman ystävänsäkin, Théophile'in, joka oli seisonut siellä kalpeana, pitkätukkaisena, lauhkeana, surullisena, lähinäköisenä ja mietteisiinsä vaipuneena. Mutta kun Bouchotte näki pikku Maurice'in, niin hän hymyili. Maurice tuli hänen luokseen, kumartui tuolin selkänojan yli hänen puoleensa ja onnitteli häntä hänen laulunsa ja näyttelemisensä johdosta, onnitteli äänellä ja liikkeellä, joista jokainen oli kuin kiitossanan vahvistamiseksi lisätty muisku. Mutta Bouchotte ei tyytynyt vielä tähän, vaan pakotti lemmikkinsä toistamaan kaksi, kolme ja neljä kertaa nuo ihailevat ylistyslauselmat, kysyen häneltä taas ja taas, oliko tosiaan niin, uudelleen yhä innoissaan ja muka epäuskoiseksi tekeytyen. Ja kun Maurice sitten keskeytti, näytti Bouchotte niin kovasti pettyneeltä, että hänen täytyi alkaa heti jälleen. Se oli hänelle tukalaa työtä, sillä hän ei ollut mikään teatteriasiain tuntija; mutta saipa hän toki palkinnoksi nähdä täyteläiset ja pyöreät olkapäät, joita lampunvalo kultaili, ja pilkistellä pöytäkuvastimesta kiemaileviin somiin kasvoihin.

"Te olitte hurmaava."

"Ihanko totta?... Ajatteletteko todella niin?"

"Ihana, jumal..."

Nyt Maurice huudahti jotain muuta. Hänen silmänsä olivat nähneet kuvastimesta erään henkilön ilmestyvän pukuhuoneen ovelle. Hän käännähti heti, heittäytyi syli avoinna Arcade'ia kohti ja vei hänet kiireesti käytävään.

"Kas sitä kohteliaisuutta!" huudahti Bouchotte närkästyen.

Mutta Maurice d'Esparvieu ei kuunnellut, vaan kuljetti suojelusenkeliään opetettujen koirien lomitse ja erään amerikkalaisen akrobaattiperheen läpi teatterin ulko-ovelle.

Bulevardin virkistävässä siimeksessä alkoi hän ilosta huudahdellen ja onneaan tuskin vielä uskoen:

"Se olet siis tosiaan sinä! Minä olen etsinyt sinua niin kauan, Arcade, Abdiel, nimitäppä itseäsi miksi tahdot. Ja viimeinkin sinut löysin. Arcade, sinä otit minulta suojelusenkelin, anna hänet minulle takaisin. Arcade, rakastatko minua vielä?"

Arcade vastasi, että hänen oli täytynyt ylienkelillisen tehtävänsä suorittaakseen tallata jalkoihinsa ystävyys, sääli, rakkaus ja kaikki sellaiset tunteet, jotka veltostuttavat sielua, mutta että toisaalta jälleen hänen uusi asemansa, joka oli saattanut hänet puutteeseen ja kärsimyksiin, teki hänet taipuvaiseksi inhimilliseen osanottoon, joten hän tunsi Maurice-raukkaansa kohtaan jonkinmoista mekaanista ystävyyttä.

"No olkoon niin", huudahti Maurice, "rakastapa minua miten vähän hyvänsä, niin tule luokseni ja ole taasen omani. Minä en voi elää ilman sinua. Silloin, kun sinä olit lähelläni, en läsnäoloasi ymmärtänyt. Mutta heti lähdettyäsi huomasin itsessäni hirvittävän tyhjyyden. Ilman sinua olen kuin ruumis ilman sielua. Kerronko sinulle, että yksinpä Rue de Rome'in pienessä kamarissakin ja Gilberte'in vieressä tunnen itseni yksinäiseksi, kaipaan sinua, ikävöin nähdä ja kuulla sinua niinkuin sinä päivänä, jolloin suututit minut niin pahasti... Myöntänet, että olin oikeassa ja että sinä et käyttäytynyt siinä tilaisuudessa hienon miehen tavalla. Kuinka saatoitkin sinä, sinä, joka olet niin ylhäistä syntyperää ja niin jalo luonne, kuinka saatoit menetellä niin säädyttömästi? Se oli aivan ennen kuulumatonta, jos sitä ajattelen. Rouva des Aubels ei ole vieläkään antanut sitä sinulle anteeksi. Hän nurkuu, että sinä pelästytit hänet, kun ilmestyit niin mal à propos, ja että olit hävyttömän tungetteleva pannessasi kiinni hänen leninkinsä hakasia ja kenkiensä nauhoja. Minä puolestani olen kyllä kaiken sen unohtanut. Muistan ainoastaan, että sinä olet minun taivaallinen veljeni, lapsuuteni pyhä toveri. Ei, Arcade, sinä et saa, sinä et voi erota minusta! Olet minun suojelusenkelini, olet minun omaisuuttani."

Arcade väitti, ettei hän enää nyt, koska oli heittäytynyt hornan syvyyteen, saattanut olla nuoren d'Esparvieun suojelusenkeli. Ja hän kuvaili itseään kamalana olentona, vihaa ja raivoa puuskuvana, lyhyesti sanoen: pahana henkenä.

"Mitä joutavia", virkkoi Maurice ja koetti hymyillä, mutta kirkkaat kyynelet virtasivat hänen silmistään.

"Oi Maurice, ajattele, että aatteet ja koko kohtalomme erottavat meitä nykyään toisistaan. Mutta kuitenkaan en voi tukehduttaa hellyyttä, jota tunnen sinua kohtaan, ja lapsenmielesi tekee sinut minulle kovin rakkaaksi."

"En minä ole sinulle mikään rakas", huokasi Maurice. "Sinä et ole rakastanut minua koskaan! Veljen tai sisaren puolelta olisi sellainen välinpitämättömyys luonnollista, ystävän puolelta tavallinen asiain kulku, mutta suojelusenkelin teoksi se on hirveää. Arcade, sinä olet inhoittava heittiö. Minä vihaan sinua."

"Minä olen rakastanut sinua hellästi, Maurice, ja rakastan vieläkin. Sinä järkytät sydäntäni, vaikka luulin kätkeneeni sen jo kolminkertaiseen vaskipanssariin; sinä satutat minua arimpaani. Kun olit viaton pikku poika, rakastin sinua syvemmin ja puhtaammin kuin englantilainen miss Kat, joka oli kotiopettajattaresi ja suuteli sinua ilkeän himokkaasti. Maalla, siihen vuoden aikaan, jolloin plataanin ohut kuori erkanee pitkinä liuskoina ja runko paljastuu vaalean viheriänä, maalla, sateen jälkeen, kun hienoa hiekkaa valuu maantielle mäen alle, opetin sinua tekemään siitä hiekasta, puunkuorista, kukkasista ja ruohonkorsista yksinkertaisia siltoja, mökkejä, pengermiä ja Adoniksen puutarhoja, jotka säilyvät muutaman vähäisen hetken. Parisissa toukokuulla teimme alttarin pyhälle Neitsyelle ja poltimme siinä suitsutusta, jonka haju levisi väkevänä koko taloon, saattaen keittäjätär Marcelline'in muistamaan viljavia kyyneleitä vuodattaen kotikylänsä kirkkoa ja mennyttä neitsyyttään ja antaen kovan päänsäryn rouva äidillesi, jota vaivasi rikkauksien keskellä ikävä niinkuin kaikkia muitakin tämän maailman onnellisia. Kun sinä sitten menit lukioon, seurasin hartaasti edistymistäsi; olin toverina työssäsi ja leikeissäsi, aprikoin kanssasi vaikeita aritmetiikan probleemeja, mietin, mitä jokin sotkuinen Julius Caesarin lause oikeastaan merkitsi. Kuinka me pelasimme yhdessä palloa ja kiekkoa! Montakin kertaa tunsimme silloin voiton juovuttavat riemut, eivätkä laakerimme olleet kyynelillä tai verellä kostutetut. Maurice, minä tein kaiken mitä voin suojellakseni viattomuuttasi, mutta en kyennyt estämään sinua neljäntoista vuoden ikäisenä kadottamasta sitä äitisi kamarineitsyen sylissä. Näin sitten sinun surukseni rakastavan kaikensäätyisiä ja -ikäisiä naisia, jotka eivät aina olleet edes kauniitakaan, ainakaan enkelin silmillä nähtyinä. Se murhe mursi minut niin, että heittäydyin lukemaan. Suuri kirjasto tarjosi minulle siihen aivan harvinaisen tilaisuuden. Antauduin tutkimaan uskontojen historiaa; ja lopun tiedät."

"Mutta sinulla ei nyt ole minkäänlaista yhteiskunnallista asemaa eikä suhteita, rakas Arcade", sanoi Maurice d'Esparvieu. "Sinun toimeentulosi on vaikea. Olet vieraantunut oikeasta säädystäsi, alentunut, epäilyttävä olento. Irtolainen, paljasjalka."

Enkeli vastasi hiukan pilkallisesti, että ainakaan ei hän nykyjään ollut niin huonoissa vaatteissa kuin silloin, kun oli ollut itsemurhaajan rytkiin puettu. Maurice puolustautui selittämällä, että sinä iltana, jona hän antoi hänelle itsemurhaajan vanhan puvun, oli hän ollut uskottomalle suojelusenkelilleen hyvin suutuksissaan. Mutta ei pitänyt muistella menneitä eikä kantaa niistä kaunaa; oli vain mietittävä ja päätettävä, miten tässä nyt meneteltäisiin:

"Arcade, mihin aiot nyt ryhtyä?"

"Enkö sitä ole jo sinulle sanonut, Maurice? Nousta kapinaan Sitä vastaan, joka on taivaissa, kukistaa hänet ja asettaa Saatanan hänen paikalleen."

"Sitä et saa tehdä, Arcade! Ensinnäkin siitä syystä, ettei nyt ole sopiva hetki, yleinen mielipide ei sellaista suosi. Soutaisitte vastavirtaa, kuten pappa sanoo. Nyt ollaan hyvin vanhoillisia ja pidetään auktoriteettiuskosta. Tahdotaan olla toisten hallittavina, ja itse tasavallan presidenttikin lähtee paavin pakinoille. Älä jäärää itsepäisesti joutavia, Arcade, et sinä ole niin paha kuin miltä näyttää. Pohjaltasi olet samanlainen kuin kaikki muutkin ihmiset, kunnioitat toki hyvää Jumalaa."

"Luulen jo kerran aikaisemmin sanoneeni sinulle, rakas Maurice, että Se, jota te pidätte jumalana, on oikeastaan alkeellinen demiurgi. Hän ei tiedä kerrassaan mitään jumalallisesta kaikkeudesta, joka on häntä ylempänä, ja luulee yksinkertaisuudessaan itseään ainoaksi todelliseksi jumalaksi. Duchesne'in Kirkkohistoriasta, – I osa, 162 sivu, – näet, että sen pöyhkeän ja typerän demiurgin nimi on Jaldabaoth. Ehkäpä luotat enemmän tuohon kirkolliseen historiantutkijaan kuin omaan suojelusenkeliisi! Minun täytyy nyt lähteä."

"Älä mene."

"En jouda enää."

"Minä en anna sinun mennä tuolla tavalla. Sinä veit minulta suojelusenkelini. Sinun velvollisuutesi on korjata se vahinko. Anna minulle toinen enkeli!"

Arcade vastasi, että hänen oli mahdoton täyttää sellaista pyyntöä: hän oli nykyään joutunut riitaisiin väleihin suojelusenkelivaraston omistajan kanssa, joten hänen anomuksistaan ei sillä taholla välitettäisi.

"Pyydä itse Jaldabaothilta enkeliä, jos haluat", lisäsi Arcade hymyillen.

"Ei, ei, ei!" huusi Maurice. "Ei ole Jaldabaothia! Sinä veit minulta suojelusenkelini, hanki se takaisin."

"En voi."

"Senkö tähden et voi, Arcade, että olet kapinallinen?"

"Niin."

"Jumalan vihollinen?"

"Niin."

"Paha henki?"

"Niin."

"No hyvä", virkkoi nuori Maurice, "niinpä minä rupean sinulle suojelusenkeliksi. Minä en anna sinun mennä harhaan."

Ja Maurice d'Esparvieu vei Arcade'in P:n kapakkaan ostereita syömään.

XXVI LUKU.

Sotaneuvottelu.

Arcade ja Zita olivat kutsuneet juuri siksi päiväksi enkelit kokoukseen Seine'in rannalle, Jonchère'iin, erääseen vanhaan ja hylkiöksi jääneeseen teatteriin, jonka ruhtinas Istar oli vuokrannut sen omistajalta, huonon ruokalan pitäjältä nimeltä Barattan. Kolmesataa enkeliä kuhisi nyt katsomon portaittain kohoavilla parvilla ja aitioissa. Näyttämölle, jolla vielä roikkui maalaiskulissien riekaleita, oli asetettu pöytä, nojatuoli ja useampia tavallisia tuoleja. Liimavärillä maalatuissa ja hedelmillä ja kukilla koristetuissa seinissä oli kaikkialla rapautuneita läikkiä ja halkeamia. Kokouspaikan surkeus teki siellä leimuavat intohimot vieläkin juhlallisemmiksi. Kun ruhtinas Istar pyysi läsnäolijoita valitsemaan istunnon virkailijat ja esittämään ensiksikin kunniapresidentin, johtui kaikkien mieleen nimi, joka oli jo maailmankuulu, mutta kunnioitus sitä kohtaan sulki vielä suut. Mutta hetken hiljaisuuden jälkeen valittiin Nectaire yksimielisesti kunniapuheenjohtajaksi. Arcade, jota vaadittiin asettumaan nojatuoliin Zitan ja erään japanilaisen enkelin väliin, sai kohta sanoiksi:

"Taivaan pojat! Toverit! Te olette nyt ravistaneet taivaallisen orjuuden kahleet jäsenistänne; te olette heittäneet niskastanne sen olennon ikeen, jota kutsutaan Jahveksi, mutta jota me täällä haluamme mainita hänen oikealla nimellään, Jaldabaothiksi, sillä hän ei ole maailmoiden luoja, vaan pelkästään tietämätön ja barbaarinen demiurgi, joka on anastanut itselleen pienoisen nurkan kaikkeutta ja kylvänyt siihen kauhua ja kuolemaa. Taivaan pojat, kysyn nyt teiltä, tahdotteko nousta Jaldabaothia vastaan ja murskata hänet?"

Salista kaikui yksimielinen äänten pauhu:

"Tahdomme."

Ja eräät juttelivat keskenään, kaikki yht'aikaa, vannoen hyökkäävänsä Jaldabaothin vuorelle, kaatavansa jaspis- ja porfyyrimuurit ja syöksevänsä hirmuvaltiaan iankaikkiseen pimeyteen.

Kuitenkin kuului tuimasta melusta yksi kristallinkirkas ääni:

"Vaviskaa, jumalattomat, pilkkaajat, mielettömät! Herran käsi kokottaa jo kauhistavana teidän ylitsenne."

Puhuja oli eräs uskollisena pysyneitä enkeleitä; uskon ja rakkauden innossa, kaivaten veritodistajain ja marttyyrien kunniaa yhtä tulisesti kuin hänen Jumalansakin ja tahtoen olla ihmisten vertainen jalossa uhrautumisessa oli hän tunkeutunut pilkkaajien keskelle, heitä uhmatakseen, nöyryyttääkseen ja kaatuakseen heidän iskuistaan.

Kokous kääntyi raivoissaan häntä katsomaan. Lähellä olevat löivät häntä.

Ja hän hoki äänellä, joka oli palava ja puhdas:

"Kunnia Jumalalle! Kunnia Jumalalle! Kunnia Jumalalle!"

Muudan kapinallinen tarttui hänen kurkkuunsa ja katkaisi siihen Herralle tulevat ylistykset. Ja ylistäjä kaadettiin jalkoihin.

Ruhtinas Istar nosti hänet maasta, otti siivistä peukalonsa ja etusormensa väliin ja ojentautuen pitkäksi kuin savupatsas avasi tuuletusluukun, johon kukaan muu kuin hän ei olisi ulottunut, ja pisti uskollisen enkelin ulos. Järjestys oli palautettu.

"Toverit", jatkoi Arcade, "nyt, kun olemme vahvistaneet päätöksemme, täytyy meidän harkita, miten toimimme, ja valita parhaat keinot. Teidän tehtäväksenne tulee niin ollen pohtia, onko meidän kohta hyökättävä suoraan vihollisen kimppuun vai olisiko kenties edullisempaa koettaa saada pitkäaikaisella ja ahkeralla propagandalla taivaan kansat asiamme puolelle."

"Sotaa me tahdomme, sotaa!" huusi koko sali.

Ja oli kuin olisivat torvet alkaneet raikua ja rummut päristä.

Théophile, jonka ruhtinas Istar oli väkisin tuonut kokoukseen, nousi kalpeana ja tyrmistyneenä ja puhui liikutetulla äänellä:

"Veljet, älkää panko pahaksenne sanoja, joita minä teille puhun. Ystävyys teitä kohtaan on ne inspiroinut. Minä olen vain säveltaiteilija-parka. Mutta uskokaa minua: teidän yrityksenne raukeaa taas tyhjiin niinkuin ennenkin, sillä jumalallinen edeltänäkemys tietää kaiken tämän."

Théophile Bêlais istuutui pilkkahuutojen kaikuessa takaisin paikalleen. Ja Arcade jatkoi:

"Jaldabaothin edeltänäkemys, kas, minkä edellinen puhuja keksi. Todellakin, kyllä hän näkee kaikki edeltä; mutta jättääkseen meille tahdonvapauden menettelee hän meidän suhteemme aivan kuin hän ei näkisi edeltä mitään. Joka hetki tuottaa hänelle yllätyksiä ja ällistyksiä; tapaukset, jotka tuntuvat kaikkein mahdollisimmilta, tulevat hänelle odottamatta. Kun hän on ottanut velvollisuudekseen pitää edeltänäkemyksensä sopusoinnussa ihmisten ja enkelien vapaan tahdon kanssa, joutuu hän yhtä mittaa sotkuisiin vaikeuksiin, auttamattomaan kiipeliin. Hän ei näe koskaan nenäänsä pitemmälle. Hän ei aavistanut, että Aadam olisi tottelematon; hänellä oli niin vähän edeltänäkemystä ihmisten pahuudesta, että katui heidät luoneensa ja hukutti heidät vedenpaisumuksella, ja heidän mukanaan kaikki eläimetkin, vaikk'eivät ne olleet tehneet hänelle mitään pahaa. Sokeudessa on hänen vertaisensa ainoastaan Kaarle X, hänen suosikkikuninkaansa. Jos toimimme hiukankin varovasti, on hänet helppo yllättää. Uskon, että nämä selitykset ovat omiaan veljeä rauhoittamaan."

Théophile ei vastannut mitään. Hän rakasti kyllä Jumalaa, mutta pelkäsi äskeisen uskollisen enkelin kohtaloa.

Eräs kokouksen oppineimmista hengistä, Mammona, ei ollut vielä veli Arcade'in vakuutuksista aivan rauhoittunut.

"Muistakaa", lausui hän, "että Jaldabaothilla on tosin vähän yleissivistystä, mutta hän on sotamies kiireestä kantaan. Paratiisin organisatio on täydellistä sotilasjärjestelmää, joka perustuu ankaraan kuriin ja arvoasteikkoihin. Passiivista kuuliaisuutta opetetaan siellä sokeasti noudatettavana lakina. Enkelit muodostavat armeijan. Verratkaa vain taivasta niihin Elysiumin kenttiin, joita Vergilius meille kuvaa! Autuaiden kentillä vallitsee kaikkialla vapaus, järki, viisaus; onnelliset varjot keskustelevat siellä myrttilehdoissa toistensa kanssa. Mutta Jaldabaothin taivaassa ei ole siviiliväestöä ollenkaan. Kaikki kansalaiset on merkitty rulliin, numeroitu, määrätty rintamaan. Taivas on kasarmi, äkseerauskenttä. Muistakaa se tosiasia!"

Arcade huomautti, että vihollinen oli esitettävä oikeassa valossa ja että nykyinen sotilaallisesti järjestetty taivaanvaltakunta muistutti paremminkin muinaisia kuningas Gléglén kyliä kuin Fredrik Suuren Preussia. Hän sanoi:

"Jo ensimmäisen kapinan syttyessä, ennen aikojen alkua, kesti sotaa kaksi vuorokautta ja Jaldabaothin valtaistuin vapisi. Kuitenkin sai demiurgi voiton. Mutta mikä sen hänelle tuotti? Sattuma: ukonilma, joka puhkesi keskellä taistelua. Salama iski Luciferiin ja hänen enkeleihinsä ja löi heidät mustina ja ruhjottuina maahan. Jaldabaoth voi kiittää voitostaan salamaa. Salama on hänen ainoa aseensa, jota hän muuten käyttää väärin. Pitkäisen jylinässä ja tulenleimauksien keskellä julisti hän kymmenet käskynsä, ja profeetta sanoo: – Tuli käy hänen edellänsä ja polttaa ympärillä hänen vihollisensa. – No niin; filosofi Seneca väittää, ettei salama ole monillekaan vaarallinen, mutta pelon tuo se kaikille. Se väite on kuitenkin paikallaan ainoastaan puhuttaessa kristillisyyden ensimmäisen vuosisadan ihmisistä, mutta ei sovi enää 20:nnen vuosisadan enkeleihin. Yksi ainoa näyte siitä, ettei Jaldabaoth tunne itseään kovinkaan vahvaksi, vaikka salama onkin hänen hallussaan: kun ihmiset alkoivat rakentaa tornia, joka tehtiin kehnoista, polttamattomista tiileistä ja maapihkasta, pelästyi hän vallan kauheasti. Luuletteko, toverit, että vanhan aurinkosysteemin mestari ja hänen enkelinsä, jotka ovat yhä asestetut samoin kuin Abrahamin aikaan, pystyy oikeaan vastarintaan, kun myriadi taivaallisia henkiä kaikilla modernin tieteen apuneuvoilla hyökkää hänen kimppuunsa? Demiurgin sotureilla on vielä nykyäänkin kultaiset kypärät ja timanttiset kilvet. Michael, hänen paras kenraalinsa, ei tunne parempaa taktiikkaa kuin taistelun käsikähmässä. Hän elää yhä faaraon sotavaunujen aikaa eikä ole kuullut sanaakaan edes makedonialaisesta falangista."

Ja pitkässä esityksessä nuori Arcade vertaili toisiinsa Jaldabaothin asestettua karjalaumaa ja vallankumouksen tietoisesti toimivia sotureita. Sitten käsiteltiin kysymystä, joka koski tarpeellisten rahavarojen saantia.

Zita ilmoitti ja vakuutti, että rahaa sodan alkamiseen oli jo kylliksi, että elektroforit oli tilattu ja että ensimmäinen voitto antaisi heti lisää luottoa.

Sitten jatkuvassa keskustelussa mielet kiihtyivät ja asiat esitettiin sotkuisesti. Tässä enkelien parlamentissa soitettiin turhaan suuta yhtä paljon kuin ihmistenkin kokouksissa. Jouduttiin yhä kiivaammin vastatusten, kuta lähemmäksi päästiin äänestystä. Siitä ei riitaa, että ylipäällikkyys oli annettava hänelle, joka ensimmäisenä oli nostanut kapinan lipun; mutta kun kaikki halusivat päästä Luciferin luutnanteiksi, niin jokainen teki kelvollista ja tarvittavaa soturia kuvatessaan kuvan omasta itsestään. Niinpä antoi Alcor, nuorin kapinallisista enkeleistä, sanojensa vilkkaan virran juosta:

"Onneksemme jaetaan Jaldabaothin armeijassa päällikönarvot virkavuosien luvun mukaan. Siitä johtuu, etteivät todelliset sotilaskyvyt useinkaan pääse johtoasemiin. Päällikön taitoa ei suinkaan opita pitkäaikaisella kuuliaisuudella, eikä suurta kokonaisnäkemystä saavuteta tarkalla huolenpidolla pienistä yksityiskohdista. Vanhan- ja nykyajan historiasta näemme, että suurimmat sotapäälliköt ovat olleet kuninkaita kuten Aleksanteri Suuri ja Fredrik Suuri, aatelisia kuten Caesar ja Turenne, tai huonoja sotamiehiä kuten Bonaparte. Ammattimies on aina ala-arvoinen tai keskinkertainen. Toverit, valitkaamme itsellemme johtajat, jotka ovat älykkäitä, nuoruutensa parhaassa iässä. Vanhus saattaa kyllä olla tottunut voittamaan; mutta vaaditaan nuorta todella voittamaan."

Eräs filosofi-seraphim nousi Alcorin jälkeen puhujalavalle:

"Sota ei ole milloinkaan ollut mikään tiede, jolla olisi ehdoton pätevyys, eikä mikään varmasti opittu taide. Aina on eri rotujen hengellä tai yksityisen ihmisen järjellä ollut siinä ratkaiseva sananvalta. Mutta miten voimme määritellä ominaisuudet, joita ylikenraalilta vaaditaan tulevissa sodissa, joissa täytyy ottaa huomioon suuremmat massat ja monta kertaa moninaisemmat liikkeet kuin minkään ihmisen aivot pystyvät käsittämään? Alinomaa lisääntyvät teknilliset apuneuvot tekevät erehtymismahdollisuudet aivan rajattomiksi ja lamauttavat kokonaan korkeimman päällikön neron. Sota tulee niin monimutkaiseksi, että älykkäin ja tietämättömin päällikkö ovat yhtä huonoja ja tarpeettomia, kuten jo eurooppalaisten, meidän esikuviemme, sodat osoittavat. Toinen seuraus nykyisistä jättiläisarmeijoista on, että numeron laki yksinään ja sellaisenaan on ankarin ja määräävin tekijä. Eittämättömästi vastaa kymmenen kapinallista enkeliä enemmän kuin kymmenen Jaldabaothin enkeliä; mutta ei ole laisinkaan varmaa, vastaako miljoona kapinallista enkeliä enemmän kuin miljoona Jaldabaothin enkeliä. Sodassa niinkuin kaikkialla muuallakin saattavat suuret luvut yksilön älyn ja yksilöllisen etevämmyyden tehottomiksi, jota vastoin eräänlainen sangen alkeellinen kollektiivihenki on tärkeintä."

Läsnäolijat alkoivat puhua ja kiistellä keskenään niin, ettei filosofienkelin ääntä enää kuulunut, ja hänestä ei välittänyt kukaan mitään, kun hän lopetti puheensa.

Sitten kiihoitettiin lavalta innokkaasti tarttumaan aseisiin ja luvattiin pikaista voittoa. Ylistettiin miekkaa, joka puolustaa oikeaa asiaa. Parikymmentä puhujaa juhli enkelien voittoa jo ennakolta, ja kuuntelijain lauma oli voitosta hurjasti riemuissaan. Äänettömälle taivaalle kohosi yhtä mittaa huuto: "Eläköön sota!"

Keskellä riemua vääntäytyi ruhtinas Istar näyttämölle, joka ähkyi hänen painonsa alla.

"Ystävät", sanoi hän, "te tahdotte voittoa, ja sehän on varsin luonnollinen toivomus. Mutta toivoessanne sitä sodalta olette varmaan kirjallisuuden ja runouden pilaamat. Ajatus, että sodalla jotain voitettaisiin, ei enää pälkähtäisi kuin tyhmistyneiden porvarien tai takapajulle jääneiden romantikkojen päähän. Mitä on sota? Narrillista maskeraadia, jota typerät isänmaalliset kanteleen helistäjät ylistävät. Jos Napoleon olisi ollut käytännöllinen äly, ei hän olisi ruvennut käymään sotia. Mutta hän olikin Ossianin lauluista humaltunut uneksija. Te huudatte: – Eläköön sota! – Te pieksätte tuulta. Milloin teistä tulee todella älykkäitä? Älykkäät henget eivät toivo mitään tuloksia sellaisilta harhakäsitteiltä kuin sotataito, taktiikka, strategia, linnoitukset, tykistöt ja muut joutavuudet. He eivät usko sotaan, sillä se on pettävä kuvitelma; he uskovat kemiaan, joka on tiedettä. Heillä on taito sisällyttää voitto algebran kaavaan."

Ja ruhtinas Istar veti taskustaan pienen pullon, näytti sitä läsnäolijoille ja huudahti voitonriemuisesti hymyillen:

"Tässä on voitto!"

XXVII LUKU,

josta löydetään eräs hyvin tavallinen salainen syy, mikä saa valtakunnat karkaamaan toistensa kimppuun ja tuhoaa sekä voittajat että voitetut, ja josta viisas lukija (jos sellaisia on, mitä epäilen) johtuu tekemään seuraavan hurjan päätelmän: "Sota on afääriä."

Enkelit olivat hajaantuneet kokouksesta. Arcade ja Zita istuivat nurmikolla Meudonin kukkulalla ja katselivat, miten Seine kierteli raitoja kasvavien äyräittensä välissä.

"Tässä maailmassa", alkoi Arcade, "maailmassa, jota kutsutaan maailmaksi, vaikka se on paljon enemmän maata ja materiaa kuin ilmaa ja sielua, ei ainoakaan viisas olento luule osaavansa hävittää yhtään atomia. Meidän on korkeintaan sallittu uskoa pystyvämme viimein muuttamaan silloin tällöin jonkin atomiryhmän rytmiä ja eräiden solujen järjestystä. Ja siinäpä onkin, jos oikein ajattelemme, yrityksemme vajanaisuus. Kun olemme nostaneet Jaldabaothin sijaan Kieltämisen hengen, emme enää kykene muuta tekemään... Zita, onko vika itsessään luomakunnan luonteessa, vaiko asiain järjestyksessä? Siitä olisi päästävä selville. Zita, olen kovin ymmällä..."

"Ystäväni", vastasi Zita, "jos pitäisi tietää luonnon syvimmät salaisuudet voidakseen jotain tehdä, ei tehtäisikään mitään. Eikä edes elettäisi, sillä elämä on toimintaa. Arcade, horjuuko jo päätöksesi?"

Arcade vakuutti kauniille arkkienkelille, että hän tahtoi yhä syöstä demiurgin iankaikkiseen pimeyteen.

Auto huristi tietä pitkin vetäen perässään paksua pölypilveä. Se pysähtyi enkelien kohdalla, ja parooni Everdingen pisti kyömynenänsä ulos oviaukosta.

"Päivää, taivaalliset pikku ystävät, hyvää päivää", toivotti kapitalisti. "Taivaan pojat, olen iloissani, kun tapasin teidät. Minulla on teille tärkeä tieto. Älkää hidastelko, älkää nukkuko: varustautukaa, asestautukaa! Jaldabaoth saattaisi ennättää ennen teitä. Teillä on nyt sotarahasto: käyttäkää sitä säälimättä. Olen kuullut varmoista lähteistä, että arkkienkeli Michael on tilannut taivaassa suuria määriä pitkäisenleimauksia. Jos luotatte minuun, niin hankitte vielä 50 tuhatta elektroforia lisää. Minä tarjoudun hankkijaksi. Hyvästi, enkelit! Eläköön isänmaamme, taivas!"

Ja parooni Everdingen kiidätti sievän näyttelijättären rinnalla Louveciennes'in viehkeitä rantoja kohti.

"Onkohan totta, että demiurgin puolella varustaudutaan", kysyi Arcade.

"Mahdollisesti hoputtaa siellä ylhäälläkin jokin parooni Everdingen mobilisointia", vastasi Zita.

Nuoren Maurice d'Esparvieun suojelusenkeli oli tuokion vaiti ja mietiskeli. Sitten hän supisi:

"Olisimmekohan finanssimiesten narreja?"

"Oh, sotahan on afääriä", virkkoi kaunis arkkienkelitär. "Se on aina ollut afääriä."

Sitten pohtivat he kauan ja tarkoin, millä tavoin toteuttaisivat suunnattoman yrityksensä. He hylkäsivät halveksien ruhtinas Istarin anarkistisen metodin ja päättivät hyökätä yht'äkkiä innostuneilla ja hyvin opetetuilla joukoillaan väkirynnäköllä taivaan kuningaskuntaan.

Mutta Barattan, se kapakanomistaja Jonchère'issâ, joka oli vuokrannut enkeleille teatterisalin, oli valtiollisen poliisin asiamies. Raporteissaan poliisilaitokselle ilmiantoi hän tuon yksityisseuran jäsenet, väittäen heidän aikovan tehdä jonkin rikoksen erästä henkilöä vastaan, jota he kuvailivat tylsämieliseksi ja julmaksi ja jota he nimittivät Jalkapaotiksi. Asiamies arveli, että sillä salanimellä tarkoitettiin tasavallan presidenttiä tai ehkäpä suorastaan tasavaltaa. Vehkeilijät olivat yksimielisesti uhkailleet tuota Jalkapaottia, ja yksi heistä, sangen vaarallinen olio, joka käytti nimeä ruhtinas Istar tai Kerutti ja tunnettiin kaikkialla anarkistipiireissä ja oli ollut monta kertaa oikeudessakin, kun oli kirjoitellut tai pitänyt vaarallisia poliittisia puheita, oli kokouksessa heilutellut hyvin pienikaliberista pommia, vaikutuksiltaan nähtävästikin varsin tuhoisaa helvetinkonetta. Muita salaliittolaisista ei Barattan tuntenut, vaikka hän liikuskelikin ahkerasti vallankumouksellisten keskuudessa. Useimmat heistä olivat hyvin nuoria, parrattomia. Kahta heistä oli hän ryhtynyt vakoilemaan, koska he olivat pitäneet erikoisen hurjia puheita; toinen heistä oli mies nimeltä Arcade, asuva Rue Saint-Jacques'in varrella, ja toinen elämäntavoiltaan merkillinen nainen nimeltä Zita, asuva Montmartre'in kaupunginosassa; molemmat tunnetusti vailla vakinaista toimeentuloa.

Juttu näytti poliisimestarista niin vakavalta, että hän piti tarpeellisena neuvotella siitä ainakin konseljipresidentin kanssa.

Oli juuri tuollainen kolmannessa tasavallassa vuodenaikojen säntillisyydellä palautuva aika, jolloin Ranskan kansa oli jälleen ihastunut auktoriteetteihin, jumaloi voimaa, luuli joutuvansa tuhon omaksi, ellei sitä ylhäältä erikoisesti hallittaisi, ja huusi hädissään itselleen pelastajaa. Konseljipresidentti, oikeusministeri, kaipasi palavasti päästä tuoksi pelastajaksi. Mutta se ei käynyt päinsä, ellei ollut jotain torjuttavaa vaaraa. Ja niinpä olikin uutinen tästä salaliitosta hänelle hyvin mieluisa. Hän tiedusteli poliisimestarilta asian luonnetta ja kantavuutta. Poliisimestari selitti, että noilla olioilla näytti olevan rahaa, älyä ja tarmoa, mutta että he puhuivat liian paljon ja olivat liian iso joukko, joten eivät voisi toimia salassa ja yksimielisesti. Konseljipresidentti heittäytyi tuolinsa selkänojaa vasten miettimään. Empiretyylinen kirjoituspöytä, jonka ääressä hän istui, vanhat kutoukset, joilla seinät olivat verhotut, Restaurationin aikuinen kello ja kynttilänjalat, kaikki, mitä tässä perinnäistapojen mukaisessa huoneessa oli, opasti häntä noudattamaan kahta vanhaa, totunnaista hallitsemisperiaatetta, jotka pysyvät aina muuttumatta, miten hallitusmuodot muuttunevatkin: viekkautta ja rohkeutta. Tuokion aprikoituaan päätti hän antaa salaliiton kasvaa ja saada varmoja muotoja, jopa piti tarpeellisena ehkä sitä hiukan vahvistaakin, värittää, kaunistaa, ja tukahduttaa sen vasta sitten kuin siitä olisi saatu imetyksi kaikki mahdollinen hyöty.

Hän pyysi poliisimestaria pitämään hanketta tarkoin silmällä, antamaan siitä hänelle päivittäin tuoreet uutiset ja rajoittumaan tiedustelijan tehtävään.

"Luotan teidän koettuun viisauteenne: katselkaa asiaa, mutta älkää siihen sekaantuko."

Ja konseljipresidentti sytytti paperossin. Hän toivoi voivansa tuon salaliiton avulla heikontaa oppositiota, vahvistaa omaa valtaansa, halventaa virkatovereitaan, nöyryyttää tasavallan presidenttiä ja päästä itse kaivatuksi maan pelastajaksi.

Poliisimestari oli aivan valmis seuraamaan oikeusministerin määräyksiä ja selviä ohjeita. Hän antoi pitää silmällä Barattanin mainitsemia olioita ja kielsi salapoliisejaan sekautumasta asiaan, tapahtuipa mitä hyvänsä. Kun ruhtinas Istar, joka oli yhtä viisas kuin väkeväkin, huomasi itseään vakoiltavan, otti hän pommit piilosta katolta vesikourusta ja lähti viemään niitä toiseen paikkaan; hän kierteli ovelasti kaikenlaisia mutkateitä, milloin maanalaisella junalla, milloin autobussilla, ja sitten taas junalla ja vei helvetinkoneensa muusikkoenkelin luo.

Arcade näki joka kerta, kun tuli asunnostaan kadulle, portillaan Rue Saint-Jacques'illa ylen hienosti puetun herrasmiehen, jolla oli keltaiset hansikkaat ja kravatissaan kananmunan kokoinen timantti. Mutta koska tämä kapinallinen enkeli oli varsin vieras maailman asioille, ei herrasmies kiinnittänyt hänen huomiotaan. Sen sijaan katseli nuori Maurice d'Esparvieu, joka oli ottanut huolekseen suojella suojelusenkeliään, levottomin mielin tuota gentlemannia: sehän näytti olevan yhtä ahkera ja vielä valppaampi kuin Mingon, joka äskettäin oli singonnut kaiken ytimiin tunkevia katseitaan Rue Garancière'illa, alkaen Sordière-suvun talon oinaanpäistä aina Saint-Sulpice'in kuoriin saakka. Maurice tuli käymään pari kolme kertaa päivässä Arcade'in vuokrahuoneessa, ilmoitti hänelle, mikä vaara häntä uhkasi, ja vaati häntä muuttamaan asuntoa.

Joka ilta vei hän enkelinsä yökapakkoihin, ja he söivät siellä illallista tyttöjen kanssa. Maurice d'Esparvieu ennusteli niissä tilaisuuksissa, kuka seuraavissa nyrkkeilykilpailuissa voittaisi, ja koetti sitten kaikin voimin todistaa Arcade'ille, että Jumala oli olemassa, uskonto välttämätön ja kristinoppi kaunis, ja vannotti häntä luopumaan jumalattomista ja rikollisista hommistaan, koska niistä ei koituisi hänelle mitään muuta kuin katkeruutta ja pettymystä.

"Sillä jos kristinusko olisi väärä", sanoi tuo uusi apologista, "niin kyllä se tiedettäisiin."

Tytöt iloitsivat Maurice'in uskonnollisista tunteista. Ja milloin kaunis Arcade laski jonkin sadatuksen oudolla kielellä, jota he eivät ymmärtäneet, tukkivat he korvansa ja vaativat häntä pitämään suunsa, koska pelkäsivät, että taivaan tuli iskisi heihinkin hänen mukanaan. Ymmärsiväthän tytöt, että kaikkivaltias ja vanhurskas Jumala saattaa kiivaudessaan ja ajattelemattomuudessaan lyödä yhtä hyvin viattomia kuin syyllistäkin.

Välistä menivät enkeli ja hänen suojelusihmisensä muusikkoenkelin luo. Maurice, joka muisti silloin tällöin olevansa Bouchotte'in rakastaja, huomasi siellä harmikseen Arcade'in käyttäytyvän liian vapaasti laulajatarta kohtaan. Bouchotte puolestaan oli mielellään sallinut nuo vapaudet siitä päivästä alkaen, jona hän ja Arcade olivat yhdistyneet kukikkaalla sohvalla heti kun musiikkeri oli antanut sen korjata ja tuoda takaisin kotiin. Maurice rakasti kovin rouva des Aubels'ia, ja rakasti hiukkasen Bouchotte'ia, ja oli sitä paitsi rahtusen mustasukkainen Arcade'in tähden. Mustasukkainen: sekä ihmisille että eläimille luonnollinen ja heistä lähtemätön tunne, kirvelevän tuskallinen pikku tapauksissakin! Ja koska Maurice Bouchotte'in temperamentista ja enkelin luonteesta aavisteli, miten asiat oikein olivat, pisteli ja sätti hän pahoin Arcade'ia ja halveksi hänen epäsiveellistä elämäänsä. Arcade vastasi tyynesti, että oli vaikeaa alistaa luonnollisia pyyteitä täydellisesti varmoihin sääntöihin ja että moralistit kohtasivat sillä alalla hyvin juonikkaita poikkeuksia.

"Arvelen, että on melkein mahdotonta laatia luonnollista moraalia systeemiksi", sanoi Arcade. "Luonnolla ei ole periaatteita. Se ei anna meille mitään syytä otaksua, että inhimillinen elämä olisi jollakin tavoin kunnioitettavaa. Luonto on välinpitämätön, hyvä ja paha on sille sama asia."

"Niinpä nyt näet, että uskonto on tarpeellinen", vastasi Maurice.

"Sanassa ilmoitetuksi väitetty moraali johtaa oikeastaan juurensa mitä karkeimmasta empirismistä", jatkoi enkeli. "Siveellisyys ja tavat tulevat pelkästään tottumuksista. Taivaan käskyt ovat ainoastaan vanhojen tottumusten pyhittämistä. Jumalalliset käskyt, jotka julistettiin Sinailla pyrotekniikan avulla, eivät ole muuta kuin inhimillisten erheiden vahvistamista ja laiksi yhdistämistä. Ja kun nyt tavat muuttuvat yhtä mittaa, niin muuttuu vähitellen se moraalikin, jota pitkä-ikäiset uskonnot, kuten juutalaisuus ja kristinoppi, julistavat, toisenlaiseksi."

"Mutta ainakin tunnustat, että uskonto ehkäisee paljon kurittomuutta ja rikoksia?" sanoi Maurice, jonka äly ilmeisesti oli lisääntynyt.

"Mikäli se ei niihin yllytä, kuten esimerkiksi Iphigeneian murha osoittaa."

"Arcade", huudahti Maurice, "kuunnellessani sinua iloitsen, etten lukeudu älyihmisten joukkoon."

Sillä välin istui Théophile selkä koukussa pianon ääressä. Tukka peitti pitkällä, vaalealla esiripullaan hänen kasvonsa, sormet näppäilivät koskettimia inspiroiduin, väikkyvin liikkein, ja hän soitti ja lauloi koko "Alinen, Golcondan kuningattaren" partituurin.

Ruhtinas Istar tuli näihin toverillisiin illanviettoihin taskut täynnä helvetinkoneita ja samppanjapulloja, joista molemmista hän sai kiittää parooni Everdingenin anteliaisuutta. Bouchotte otti kerubin ilolla vastaan, sillä olihan Istar hänelle voitonmerkki ja todistaja taistelusta, jonka hän oli voittanut pienellä kukikkaalla sohvalla. Ruhtinas oli hänelle samaa kuin Goljatin pää nuoren Davidin kädessä. Ja sitä paitsi ihaili Bouchotte Istaria siitäkin syystä, että hän oli erinomainen säestäjä, niin väkevä, että ainoastaan Bouchotte itse hänet voitti, ja pohjaton juomaan.

Kun nuori Maurice d'Esparvieu eräänä yönä saattoi autollaan enkeliään Bouchotte'in luota takaisin hotelliin Rue Saint-Jacques'ille, jossa Arcade asui, oli taivas hyvin musta. Portilla hohti nuuskijan timantti kuin majakka; kolme pyöräilijää, jotka olivat siihen saakka seisoneet timantin säteiden valossa, lähtivät ja hajosivat auton tullessa eri suuntiin. Enkeli ei huomannut koko asiaa, mutta Maurice päätteli, että jotkut mahtavat valtion pomomiehet olivat hyvin intreseerattuja siitä, missä Arcade milloinkin liikkui. Maurice arveli vaaran olevan aivan käsissä, ja hänen päätöksensä oli valmis. Seuraavana aamuna varhain tuli hän viemään epäluulonalaisen Rue de Rome'ille. Enkeli makasi vielä sängyssä. Maurice vaati häntä heti pukeutumaan ja tulemaan kanssaan.

"On lähdettävä", sanoi hän. "Tämä talo ei ole sinulle enää varma. Sinua pidetään silmällä, ja jonakin kauniina päivänä sinut vangitaan. Et kai tahtone viettää öitäsi poliisiputkissa? No niin, joudupa siitä. Minä hommaan sinut turvalliseen paikkaan."

Arcade hymyili hieman säälivästi viattomalle pelastajalleen:

"Etkö tiedä, että enkeli rikkoi vankihuoneen ovet, kun apostoli Pietari vangittiin, ja vapautti hänet?" kysyi hän. "Luuletko, että minun voimani on heikompi kuin tuon taivaallisen veljen, ja etten muka tekisi omaksi hyväkseni samaa minkä hän Tiberianjärven kalastajan?"

"Älä luota siihen, Arcade! Hän teki sen ihmeellä."

"Ihmeen kautta, kuten eräs uusi kirkkohistorian kirjoittaja sanoo! Mutta olkoon nyt menneeksi. Lähden kanssasi. Annahan minun ensin vain polttaa pari kirjettä ja kääriä paperiin kirjat, joita tarvitsen."

Arcade työnsi uuniin papereja, pisti taskuihinsa useita teoksia ja seurasi sitten opastaan auton luo, joka odotti heitä Collège de France'in edustalla. Maurice lasketti kaikkein kovinta vauhtia. Hän noudatti viisaan kerubin esimerkkiä, tehden sellaisia mutkia ja nopeita kierroksia, että olisi haihduttanut jäljiltään kokonaisen lauman kaikkein parhaita pyöräilijöitä. Viimein pysähdytti hän, kaupunkia kauan ristiin rastiin vilistettyään, Rue de Rome'ille, sen talon portille, jossa enkeli ensin oli ilmestynyt.

Kun Arcade astui huoneeseen, josta hän kahdeksantoista kuukautta sitten oli lähtenyt maailmaan suorittamaan elämäntehtäväänsä, muisti hän ajan ja kaiken katoavaisuuden. Ja hänen sieraimensa värisivät, sillä hän tunsi kamarissa Gilberte'in tuoksua. Hän kysyi, miten rouva des Aubels nykyään jaksoi.

"Oikein hyvin", vastasi Maurice, "hiukan lihonut ja paljon kaunistunut. Hän on vielä sinulle äkäinen epähienoudestasi. Toivon, että hän lopulta antaa sinulle anteeksi, niinkuin minäkin olen antanut, ja unohtaa loukkaavan käytöksesi. Mutta nyt on hän kyllä yhä hyvin suutuksissaan sinulle."

Nuori Maurice d'Esparvieu täytti isännänvelvollisuutensa enkeliään kohtaan niinkuin ainakin hienon perheen poika ja sydämellinen ystävä. Hän näytti hänelle telttasängyn, joka illalla avattaisiin etuhuoneeseen ja päiväksi siirrettäisiin pimeään konttoriin, toalettipöydän ja sen vehkeet, vesijohdon, liinavaatepiirongin ja pukukaapin; neuvoi hänelle, mikä oli lämmitykseen ja valaistukseen nähden tarpeellista tietää, ilmoitti, että ruoka tuotaisiin tänne ja että talonmiehen rouva kävisi siistimässä huoneen, ja näytti sähkönappulan, jota painamalla palveleva henkilö saapuisi. Lopuksi kehoitti hän enkeliä olemaan aivan kuin kotonaan ja kutsumaan luokseen ketä vieraita vain halusi.

XXVIII LUKU,

omistettu kiusalliselle perhekohtaukselle.

Niin kauan kuin Maurice'illa oli ollut rakastajattarina ainoastaan säädyllisiä ja hienoja naisia, ei hänen elämässään nähty syytä moitteeseen. Toisin kävi, kun hän antautui Bouchotte'in seuraan. Äiti, joka oli sulkenut silmänsä pojan paheellisilta, mutta salaisina pidetyiltä ja eleganteilta suhteilta, loukkautui kovin siitä, että hän turmeli maineensa jonkin laulajattaren parissa. Berthe, Maurice'in nuori sisko, oli rippikoulussa kuullut veljensä seikkailuista ja kertoi niistä nuorille ystävättärilleen ollenkaan närkästelemättä. Ja pikku Léon, joka juuri oli täyttänyt seitsemän vuotta, julisti kerran, monien naisvieraiden läsnäollessa, äidilleen, että kun hän tulisi suureksi, niin alkaisi hän irstailla kuten Maurice. Se oli rouva René d'Esparvieun äidilliselle sydämelle hirveä isku.

Samoihin aikoihin tyrmistyi herra René d'Esparvieu erästä vakavaa, perheenkeskistä asiaa. Hänelle lähetettiin vekseleitä, jotka poika oli hänen nimellään tunnustanut; käsiala ei tietysti ollut väärennettyä, mutta tarkoituksena oli ilmeisesti kuitenkin antaa pojan käsialan mennä isän käsialasta: siis se oli moraalisesti sittenkin väärennys. Ja tästä tapauksesta tuli ilmi, että Maurice teki velkoja, vietti epäsäännöllistä elämää ja saattoi aiheuttaa julkisen skandaalin. Perheenisä neuvotteli asiasta puolisonsa kanssa. Sovittiin, että isä nuhtelisi ankarasti poikaansa ja vaatisi häntä muuttamaan viivyttelemättä elämäntapaansa, ja että äiti sitten jonkun hetken kuluttua ilmestyisi murheellisena huoneeseen ja taivuttelisi hellällä sydämellään vihastuneen, ja täydellä syyllä vihastuneen, isän lempeyteen. Kun kaikki oli valmista, kutsutti herra René d'Esparvieu poikansa seuraavana aamuna työhuoneeseensa. Juhlallisuuden vuoksi oli isä pukeutunut pitkään takkiin, ja siitä merkistä huomasi Maurice, että edessä oli vakava juttu. Herra René d'Esparvieu julisti hieman kalpeana ja epävarmalla äänellä (sillä hän oli arkaluontoinen), ettei hän suvaitsisi enää poikansa huikentelua, vaan vaatisi häneltä nopeaa ja täydellistä tapojen parantamista. Ei enää hummaamista, ei velkoja, ei huonoja tovereita! Vaan sen sijaan työtä, säännöllisiä tapoja, kunniallista seuraa.

Maurice olisi ollut valmis vastaamaan isälleen varsin kunnioittavaan sävyyn, sillä olihan isä toden totta oikeassa. Mutta pahaksi onneksi oli myöskin Maurice arka, ja pitkä takki, jonka herra d'Esparvieu oli ottanut ylleen esiintyäkseen tuossa kotoisessa tuomarintehtävässään arvokkaampana, tuntui kieltävän kaiken tuttavallisuuden. Niin ollen pysyi Maurice avuttomasti vaiti, ja se vaikeneminen näytti isästä julkealta itsepäisyydeltä: se pakotti herra d'Esparvieun uudistamaan syytöksensä, ja uudistamaan äskeistä kiivaammassa muodossa. Hän avasi historiallisen kirjoituspöytänsä laatikon (saman pöydän ääressä oli Alexandre d'Esparvieu kirjoittanut teoksensa "Eri kansojen yhteiskunnallisten ja uskonnollisten laitosten tutkielmia") ja otti esille vekselin, jonka Maurice oli tunnustanut isänsä nimellä.

"Tiedätkö, lapseni", sanoi hän, "että olet tehnyt todellisen väärennyksen? Hyvittääksesi sellaista raskasta harha-askelta..."

Samassa astui rouva René d'Esparvieu sisään, kuten oli sovittu, ja vierailupuvussa. Hänen olisi ollut näyteltävä anteeksiannon enkelin osaa. Mutta hän ei ollut siihen mitenkään omiaan, ei ulkonäöltään eikä luonteeltaan. Hän oli tuima ja kova. Maurice'in sydämen pohjassa uinuivat kyllä kaikki tavallisten ja tarpeellisten hyveiden idut. Hän rakasti ja kunnioitti äitiään. Rakasti vielä enemmän velvollisuudesta kuin tunteesta; kunnioitus äitiä kohtaan johtui hänessä paremminkin tavasta kuin luontaisesta hellyydestä. Mutta rouva René d'Esparvieun kasvot olivat täynnä rokahtumia, ja kun hän oli puuderoinut itsensä vahvasti esiintyäkseen kotoisessa oikeudenistunnossa edukseen, niin muistuttivat ne rokahtumat sokeroituja vaaraimia. Maurice d'Esparvieullâ oli hyvä maku, joten äiti näytti hänestä rumalta, ja vieläpä jollakin tavoin inhoittavan rumalta. Maurice'in mielentila ei ollut tällä hetkellä suotuisa ottamaan äitiä vastaan, ja kun äitikin alkoi puhua rikoksista, vieläpä ankarammassa muodossa kuin äsken isä, niin käänsi tuhlaajapoika kasvonsa pois, ettei olisi näyttänyt ärtynyttä naamaansa äidilleen.

Rouva d'Esparvieu jatkoi:

"Tätisi de Saint-Fain kertoi tavanneensa sinut sellaisessa seurassa, että oli kiitollinen, kun et häntä tervehtinyt."

Näihin sanoihin sinkautti Maurice: "Täti de Saint-Fain! Neuvon häntä pysymään omissa asioissaan! Koko maailma tietää, että hän on rypenyt riettaudessa korvia myöten, ja nyt hän, vanha ulkokullattu..."

Maurice puraisi poikki. Hän oli katsahtanut isän silmiin: niissä oli enemmän surua kuin suuttumusta. Maurice katui sanojaan, ne olivat hänestä suorastaan rikos, hän ei käsittänyt, miten ne hänen suustaan pääsivät. Hän oli puhkeamaisillaan itkuun, tahtoi langeta polvilleen, pyytää anteeksi, mutta silloin loi äiti silmänsä ylös kattoon ja huokasi:

"Millä olen vihoittanut Jumalaa, että olen synnyttänyt näin kunnottoman pojan!"

Maurice piti noita sanoja kovin ulkokullattuina ja naurettavina. Ne käänsivät hänet yht'äkkiä syvästä katumuksesta synnin suloiseen pöyhkeyteen. Hän kimmahti julkeaan vastarintaan ja antoi yhdessä henkäyksessä tulla suustaan sanat, joita kenenkään äidin ei pitäisi saada kuulla:

"Kun nyt kerran tahdotte, mamma, että puhun teille suoraan, niin parempi olisi, jos ette kieltäisi minua seurustelemasta lahjakkaan ja epäitsekkään taiteilijattaren kanssa, vaan pitäisitte huolta, ettei vanhin sisareni, rouva de Margy, näyttäytyisi iltaseuroissa ja teatterissa aina erään inhoittavan ja halveksittavan miehen parissa, jonka kaikki tietävät hänen rakastajakseen. Lisäksi sopisi teidän pitää silmällä pientä Jeanne-siskoa: hän tekee väärennetyllä käsialalla rivoja kirjeitä, tuo ne muka viattomasti teille, saadakseen teidät huolestumaan ja kiihtymään, ja väittää löytäneensä ne katkismuksensa välistä. Eikä olisi pahaksi estää pikku veli Léoniakaan suorittamasta seitsemän vuoden ikäisenä niitä viimeisiä hävyttömyyksiä neiti Kapraalille. Ja kamaritytöllenne voisitte sanoa..."

"Ulos, herra, saatte poistua tästä talosta!" huusi René d'Esparvieu, kalpeana suuttumuksesta ja osoittaen vapisevalla sormellaan ovea.

XXIX LUKU,

jossa näemme ihmiseksi muuttuneen enkelin käyttäytyvän aivan kuin ihminen, nimittäin himoitsevan lähimmäisensä vaimoa ja pettävän ystävänsä. Ja lisäksi todistaa tämä luku Maurice d'Esparvieun menettelevän niinkuin kunniallisen miehen tulee.

Enkeli Arcade viihtyi uudessa asunnossaan. Hän teki työtä aamuisin, lähti kaupungille keskipäivällä, salapoliisien uhallakin, ja tuli rauhassa illalla nukkumaan. Maurice otti entiseen tapaansa pari kolme kertaa viikossa ilmestymiskamarissa vastaan rouva des Aubelsia.

Kaikki meni oivallisesti, kunnes Gilberte des Aubels eräänä aamuna tuli huoneistoon noutamaan samettista käsilaukkuaan, jonka oli unohtanut sinne sinisen kamarin pöydälle edellisenä iltana. Hän tapasi siellä Arcade'in loikomassa sohvalla pyjamaan pukeutuneena; enkeli uneksi paperossia poltellen taivaan valloittamisesta. Gilberte kirkaisi hämmästyksestä:

"Tekö, herra Arcade...! Jos sen olisin tietänyt, niin, uskokaa minua... Minä tulin vain ottamaan käsilaukkuani, se on tuolla toisessa huoneessa... Antakaa anteeksi..."

Ja hän livisti enkelin ohitse ikäänkuin tulista uunia peläten. Rouva des Aubels, resedanvärisessä, tilaten tehdyssä puvussaan, oli tänä aamuna verrattoman viehkeä. Ahdas hame näytti kaikki hänen muotonsa, ja jokainen hänen askelensa oli noita luonnon ihmeitä, jotka vavistavat miehiä hämmästyksellä.

Hän ilmestyi laukku kädessä takaisin huoneeseen:

"Vieläkin kerran, suokaa anteeksi... Minä en mitenkään aavistanut, että..."

Arcade pyysi häntä istumaan, viipymään hetkisen.

"En aavistanut, herra Arcade", virkkoi Gilberte, "että te olisitte täällä vastaanottamassa. Tiesin kyllä, kuinka herra d'Esparvieu pitää teistä; mutta en uneksinutkaan..."

Ilma ulkona oli yht'äkkiä pimentynyt. Punertava varjo hämärsi huoneen. Rouva des Aubels kertoi tulleensa jalkaisin, kun tahtoi hiukan voimistella, mutta nyt nousi ukonilma. Ja hän sanoi olevansa kiitollinen, jos saisi ajurin.

Arcade heittäytyi Gilberte'in jalkoihin, kietoi, sulki hänet syliinsä kuin kallisarvoisen ja hauraan maljakon, julisti hänelle sanoja, joissa ei ollut mitään järkeä, mutta jotka ilmaisivat kaiken kaikkiaan kovaa himoa. Gilberte painoi kätensä hänen silmiensä ja suunsa eteen ja huusi:

"Minä vihaan teitä!"

Nyyhkytykset alkoivat aaltoiluttaa hänen rintaansa, ja hän pyysi lasin vettä. Oli tukehtumaisillaan. Enkeli auttoi häneltä pukua auki. Siinä äärimmäisessä vaarassa puolustautui Gilberte uljaasti. Hän hoki:

"Ei ei ei!... Minä en tahdo teitä rakastaa: muuten rakastaisin teitä liian paljon."

Ja sitten hän antautui.

Suloisen tuttavallisessa olotilassa, joka tuli heidän yhteisen kummastuksensa jälkeen, kertoi Gilberte:

"Minä olen usein tiedustellut, kuinka te voitte. Kuulin, että teitä on nähty monena iltana Montmartre'in pikku teattereissa, neiti Bouchotte'in seurassa, joka muuten ei ole yhtään kaunis, ja että teistä oli tullut hyvin elegantti ja että te ansaitsitte paljon rahaa. Se ei minusta ollutkaan mikään ihme: olittehan suorastaan luotu onnistumaan... Sinä päivänä, kun te..."

Gilberte viittasi sormellaan ikkunan ja kuvastinkaapin välille.

"... kun te ilmestyitte, olin vihainen Maurice'ille, että hän antoi teille itsemurhaajan vaatteet! Minähän olin mieltynyt teihin... Oh, en suinkaan kauneutenne tähden. Älkää luulko, että naiset ovat niin herkkiä edulliselle ulkomuodolle kuin sanotaan. Me käsitämme rakkaudella jotain muuta. Siinä on jotain... sellaista, jotain... Lyhyesti sanoen, minä rakastuin teihin heti paikalla."

Oli tullut yhä hämärämpi. Gilberte kysyi:

"Eikö totta, ettehän te ole mikään enkeli? Maurice luulee niin, mutta hän nyt luulee mitä hyvänsä, tuo Maurice..."

Gilberte katseli Arcade'iin kysyvästi, ja hänen silmänsä hymyilivät ovelasti:

"Tunnustakaa, että laskette leikkiä hänen kustannuksellaan. Ettehän te ole mikään enkeli?"

Arcade vastasi:

"Ainoa toivomukseni on miellyttää teitä: minä olen mitä ikinä haluatte!"

Gilberte teki sellaisen päätöksen, ettei Arcade ole enkeli, ensinnäkin siitä syystä, ettei yleensä ole tapana olla enkeleitä, ja sitten toisista, erikoisista syistä, jotka veivät ajatuksen ehdottomasti jälleen rakkauteen. Arcade ei vastustellut, ja uudemman kerran eivät sanat enää riittäneet tulkitsemaan heidän tunteitaan.

Ulkona pauhasi rankkasade, ikkunaruudut lorottivat vettä, salamat läimähtivät musliiniuutimien takana, ukkonen täristi ruutujen lasia. Gilberte teki ristinmerkin ja painui aremmin rakastajansa rintaa vasten.

Hän kuiskutti:

"Sinun ihosi on valkeampi kuin minun."

Tuskin rouva des Aubels näin sanoi, niin astui Maurice huoneeseen. Hän riensi likomärkänä, hymyilevänä, huolettomana, rauhallisena ja onnellisena ilmoittamaan Arcade'ille, että he yhdessä olivat voittaneet kaksitoistakertaisesti summan, jonka olivat panneet eilen peliin Longchampsin ratsastuskilpailuissa.

Yllättäessään rouvan ja enkelin hekumallisessa epäjärjestyksessä Maurice vimmastui; kaulalihakset pingoittuivat vihasta, veri syöksyi kasvoihin, niin että ne tulivat karmiininpunaisiksi, ja ohimosuonet pullistuivat. Hän hyökkäsi kädet nyrkissä Gilberte'in luo, mutta pysähtyi yht'äkkiä.

Se keskeytetty liike muuttui lämmöksi: Maurice höyrysi. Raivo ei synnyttänyt hänessä sellaista vuolasta lyyrillistä paatosta kuin muinoin Arkhilokhos-runoilijassa. Hän sanoi uskotonta ainoastaan tiineeksi lehmäksi.

Gilberte saavutti, sikäli kuin sai pukunsa järjestykseen, myöskin arvokkaan asenteen. Hän nousi kainoin ja suloisin elein pystyyn ja käänsi syyttäjäänsä katseen, josta puhui yhtaikaa loukattu kunto ja anteeksiantava rakkaus.

Mutta kun nuori Maurice ei vieläkään herennyt syytämästä hänelle yksitoikkoisia, karkeita haukkumasanoja, niin suuttui Gilberte puolestaan:

"Kyllä olette kaunis mies! Minäkö tänne hain tuon ystävänne? Te itse toitte hänet tänne, ja minkälaisessa tilassa vielä!... Teillä oli mielessä vain yksi ainoa juoni: työntää minut ystävänne syliin. Mutta älkää luulko, herra, että minä teille sen ilon annan."

Maurice d'Esparvieu ei vastannut muuta kuin: "Ulos, tamma!"

Ja hänen jalkansa heilahti kuin potkaistakseen. Arcade kärsi kovasti, kun näki rakastettuaan kohdeltavan näin hävyttömästi, mutta ei luullut itsellään olevan tarpeellista isäntävaltaa talossa huomauttaakseen siitä Maurice'ille. Rouva des Aubels, jonka arvokkuus ei ollut järkkynyt, sinkautti Maurice'iin käskevän katseen ja sanoi:

"Menkää hakemaan minulle ajuri."

Ja niin suuri vaikutus on naista palvelevan kansan keskuudessa naisilla hienosti kasvatettuun mieheen, että Maurice meni heti käskemään talonmiestä hakemaan ajuria. Jäähyväisiksi loi rouva des Aubels Maurice'iin vielä hyvin halveksivan katseen, jollainen naisen puolelta kuuluu asiaan, kun hän on pettänyt miehen, ja koetti ulosmennessään saada liikkeisiinsä kaiken mahdollisen sirouden ja sulouden. Maurice katseli hänen menoaan, tekeytyen muka välinpitämättömäksi, vaikkei hän sitä suinkaan ollut. Sitten kääntyi hän enkelin puoleen. Arcade'illa oli yllään sama pyjama, joka ilmestyksen päivänä oli ollut itsellään Maurice'illa, ja se pintapuolisesti nähden vähäpätöinen seikka kiihdytti tällä hetkellä petetyn vierasisännän oikeutettua suuttumusta hirveästi.

"Voit nyt kehua olevasi halveksittava raukka", sanoi Maurice. "Olet käyttäytynyt kurjasti, ja aivan tarpeettomasti. Jos tuo naikkonen sinua miellytti, olisit vain sanonut minulle! Olisin antanut hänet sinulle kohta. Olin jo kyllästynyt häneen, enkä tahtonut häntä enää."

Hän puhui näin, kun tahtoi kätkeä tuskansa, sillä Gilberte tuntui hänestä rakkaammalta kuin koskaan ennen, ja hän kärsi katkerasti tuon soman jumalanluoman petoksesta. Hän jatkoi:

"Aioin jo pyytää, että vapauttasit minut hänestä. Mutta sinä seurasit likaista luonnettasi, käyttäydyit kuin sika."

Olisipa Arcade tällä vakavalla hetkellä lausunut yhdenkin sydämestä lähteneen sanan, niin nuori Maurice olisi itkuun puhjeten antanut anteeksi hänelle ja rakastajattarelleen, ja he kaikki kolme olisivat olleet jälleen onnellisia. Mutta Arcade ei ollut suinkaan inhimillisen hellyyden maidolla imetetty. Hän ei ollut koskaan itse kärsinyt, joten hän ei osannut sääliä kärsiviä. Ei, hän vastasi kylmän viattomasti:

"Rakas Maurice, välttämättömyyden käsi johtaa yleensä kaikkia eläviä olentoja, punoo heidän kohtalonsa vaiheet toisiinsa ja vie usein odottamattomiin, välistä mielettömiin tuloksiin. Siten jouduin minäkin tekemään sinulle sellaista, josta et pidä. Et moittisi minua, jos tuntisit riittävässä määrin luonnonfilosofiaa; silloin tietäisit, että ihmistahto on pelkkää illusiota ja että fysiologiset taipumukset ovat yhtä ankarien ennakkolakien alaisia kuin kemiallisetkin yhdistelmät ja samantapaisilla kaavoilla formuloitavissa. Uskon, että sinut voisi saada vakuutetuksi näistä totuuksista, mutta se vaatisi paljon aikaa ja vaivaa, ja ehkäpä ei se kumminkaan antaisi sinulle sitä kuulasta iloa, jonka olet menettänyt. Minun täytynee siis tästä väistyä ja..."

"Jääkää tänne", sanoi Maurice.

Maurice'illa oli hyvin selvä käsitys yhteiskunnallisista velvollisuuksista. Hänelle oli, kun niikseen tuli, kunnia kaikista tärkeintä. Ja nyt huomasi hän aivan erikoisesti, ettei tuota loukkausta, jonka hän oli saanut kärsiä, voinut pestä pois muulla kuin verellä, ja se perintätavoista johtuva ajatus aateloi yht'äkkiä ihmeellisesti hänen kielenkäyttönsä ja koko suhtautumisensa asiaan:

"Minä se täältä lähden, herra", lausui hän, "lähden ollakseni milloinkaan tähän huoneistoon palaamatta. Te jäätte tänne, koska kerran poliisi vainoaa teitä. Lähetän sekundantit, jotka valitsen, teille tänne."

Enkeliä hymyilytti:

"Otan heidät vastaan... sinun mieliksesi. Mutta älähän unohda, rakas Maurice, että olen haavoittumaton! Taivaallisiin henkiin ei pysty miekan kärki eikä pistoolin kuula senkään jälkeen kuin he ovat materialisoituneet. Huomaapa, Maurice, mihin kohtalokkaaseen situatsioniin sellainen epäsuhde taistelevien välillä vie, ja ajattele, että minä en voi edes taivaalliseen luonteeseenikaan vedoten kieltäytyä hankkimasta itselleni sekundantteja: se olisi liian ennenkuulumaton tapaus."

"Hyvä herra", vastasi Bussart-d'Esparvieu-suvun jälkeläinen, "se teidän olisi pitänyt muistaa ennen kuin minua solvasitte."

Ja hän poistui ylpeästi huoneesta. Mutta tuskin oli hän joutunut ulos, niin hän hoiperteli kuin juopunut. Satoi yhä rankasti. Hän ei nähnyt eikä kuullut mitään, vaan kulki minne sattui, astui lätäkköihin, katuojiin ja likakasoihin. Kauan harhaili hän reunimmaisilla bulevardeilla ja istahti viimein kovin väsyneenä tyhjälle rakennustontille. Hän oli liassa korvia myöten; rapaa oli räiskynyt hänen kasvoilleen, ja kyynelet valuttivat sitä juovina pois; hatunreunat loruivat vettä. Joku kulkija luuli häntä kerjäläiseksi ja heitti hänelle kolikon. Hän otti kuparirahan maasta ja korjasit sen hartaasti taskuunsa. Sitten palasi hän kaupungille etsimään sekundantteja.

XXX LUKU

kertoo n.s. "kunnianasiasta", ja siitä voidaan päätellä, tekeekö vikojemme tunteminen meidät paremmiksi, kuten Arcade väittää.

Taistelupaikaksi oli valittu eversti Manchonin puutarha Versailles'ssa, Kuningattaren bulevardin varrella. Herrat de la Verdelière ja Le Truc de Ruffec, jotka molemmat harjoittivat jokapäiväistä praktiikkaa kunnianasioissa ja tunsivat tarkoin niiden säännöt, olivat Maurice d'Esparvieun sekundantteina. Koko katolisessa hienostossa ei tapahtunut ainoaakaan kaksintaistelua, jossa herra de la Verdelière ei olisi ollut mukana, ja kääntyessään tuon miekkasankarin puoleen oli Maurice vain noudattanut vanhaa, totunnaista tapaa, joskin sangen vastenmielisesti, sillä tiedettiinhän aivan julkisesti, että hän oli ollut rouva de la Verdelière'in rakastaja. Mutta eipä herra de la Verdelière oikeastaan tässä tapauksessa ollutkaan mikään puoliso, vaan jonkinmoinen yleinen laitos. Mitä jälleen herra Le Truc de Ruffeciin tulee, oli kunnia hänen ainoa askareensa ja ainoa tunnettu tulolähteensä; ja kun ilkeät ihmiset seuroissa tästä asiasta huomauttivat, vastattiin heille, että olisiko herra Le Truc de Ruffec voinutkaan kulkea muuta kuin kunnian uraa? Arcade otti todistajikseen ruhtinas Istarin ja Théophile'in. Muusikkoenkeli ei tosin olisi mielellään sekautunut tähän asiaan, niin, hänet oli saatu siihen suorastaan väkisin. Kaikki ruumiilliset pakkokeinot olivat hänelle kauhistus, eikä hän hyväksynyt kaksintaistelua. Pistoolien paukkina ja miekkojen kalskahtelu olivat hänestä sietämättömiä, ja hän pyörtyi, jos näki vuotavaa verta. Tuo lempeä taivaanpoika oli jyrkästi kieltäytynyt lähtemästä veljensä Arcade'in sekundantiksi, joten kerubin täytyi suostuttaa hänet siihen uhkaamalla muuten murskata samppanjapullon hänen kalloonsa. Paitsi taistelijoita, todistajia ja lääkäreitä ei mainitussa puutarhassa näkynyt muita ihmisiä kuin muutamia Versailles'n varusväen upseereita ja joukko sanomalehtimiehiä. Vaikkei nuoresta d'Esparvieusta tiedetty sen enempää kuin että hän oli hienon perheen poika eikä Arcade'ia tunnettu ollenkaan, oli kaksintaistelu houkutellut puutarhaa ympäröiviin taloihin runsaasti uteliaita, ja ikkunat olivat täynnä valokuvaajia, reporttereita ja suuren maailman väkeä. Se, että nainen oli tähän otteluun syypää, oli paljon ärsyttänyt uteliaisuutta. Monet puhuivat Bouchotte'ista, mutta enimmät mainitsivat rouva des Aubelsin nimeä. Muuten oli aina huomattu, että sellaiset kaksintaistelut, joissa herra de la Verdelière oli mukana, vetivät koko Parisia puoleensa.

Taivas sinersi kalpeasti, puutarha kukki täynnä ruusuja; kottarainen vihelteli puussa. Herra de la Verdelière, joka johti keppi kädessä taistelua, asetti miekkojen kärjet vastatusten ja lausui:

"Valmiit, hyvät herrat!"

Maurice d'Esparvieu hyökkäsi kaksinkertaisilla iskuilla, koettaen lyödä miekkaa vastustajansa kourasta. Arcade torjui suoraan eteenpäin suunnatuilla liikkeillä. Ensimmäinen erä jäi tuloksettomaksi. Todistajat saivat sellaisen vaikutelman, että herra d'Esparvieu oli kiusallisen hermostuneessa ja ärtyneessä tilassa ja että hänen vastapuolensa näytti väsymättömän vahvalta. Uusinnassa Maurice hyökkää entistä hätäisemmin, antaa käsiensä levitä ja jättää rintansa ilman suojaa. Eteenpäin siirtyen pistää hän oikealle; hänen miekkansa kärki sipaisee Arcade'in olkapäätä. Luullaan, että Arcade on haavoittunut, mutta kummakseen toteavat sekundantit, että Maurice onkin saanut naarmun ranteeseensa. Maurice vakuuttaa, ettei hän tunne minkäänlaista kipua, ja tohtori Quille todistaa haavan tutkittuaan, että hänen klienttinsä voi jatkaa taistelua. Kun on pidetty määrätty viidentoista minuutin tarkastus, alkaa kaksintaistelu uudestaan. Maurice hyökkää jälleen rajusti. Vastustaja ilmeisesti säästää häntä, ja tuntuu olevan kovin haluton puolustautumaan, mikäli herra de la Verdelière levottomuudekseen toteaa. Viidennen erän alussa ryntää musta villakoira, joka on päässyt puutarhaan se tiesi mistä, esille ruusupensaasta, tunkeutuu taistelua varten rajoitetulle alueelle, ja juoksee Maurice'in jalkojen väliin, vaikka sille huudetaan ja sitä kepeillä huiskitaan. Näyttää kuin Maurice'in käsi olisi halvautunut: hän sysii vastustajaansa, joka ei voi haavoittua, enää vain olkapään liikkeillä. Maurice tähtää piston oikealle ja syöksyy itse toisen miekkaan, joka tekee hänelle kyynärpään sisäpuolelle syvän haavan. Herra de la Verdelière lopettaa puolitoista tuntia kestäneen taistelun. Maurice tuntee tuskallisen tärähdyksen koko olennossaan. Hänet viedään istumaan vihreälle penkille, glysiinien verhoaman muurin juurelle. Sill'aikaa kuin kirurgit sitovat haavaa, pyytää Maurice Arcade'ia luokseen ja ojentaa hänelle sitten haavoittuneen kätensä, ja kun voittoaan sureva voittaja tulee lähelle, syleilee Maurice häntä hellästi ja sanoo:

"Ole jalomielinen, Arcade, anna anteeksi, että petit minut. Koska nyt olemme taistelleet, saatan anella sinua sopimaan kanssani."

Maurice suutelee itkien ystäväänsä ja kuiskaa hänelle korvaan:

"Käy minua katsomassa, ja tuo Gilberte mukanasi."

Maurice oli yhä edelleen riidoissa vanhempiensa kanssa, joten hän antoi viedä itsensä Rue de Rome'in varrella olevaan pikku huoneistoonsa.

Tuskin hän ehti vuoteeseensa, makuukamarin alkooviin, jonka uutimet oli vedetty alas sillä tavoin kuin sinäkin päivänä, jolloin enkeli oli ilmestynyt, niin näki hän jo Arcade'in ja Gilberte'in tulevan. Haava alkoi häntä kauheasti kiduttaa; ruumiinlämpö kohosi, mutta hän oli hyvin tyyni, tyytyväinen ja onnellinen. Enkeli ja nainen heittäytyivät nyyhkyttäen polvilleen hänen vuoteensa viereen. Hän liitti heidän kätensä vasemmassa kädessään yhteen, hymyili heille ja suuteli kumpaakin hellästi:

"Nyt olen varma, etten enää koskaan joudu kanssanne riitaan. Ette voi pettää minua, kun tiedän odottaa teiltä mitä hyvänsä."

Gilberte vannoi kyynelissä kylpien, että se, mitä Maurice oli nähnyt, oli ollut näköharha, ettei hän ollut häntä Arcade'in kanssa pettänyt, ettei ollut häntä milloinkaan pettänyt. Ja Gilberte innostui omista vakuutuksistaan niin, että uskoi itse niitä vilpittömiksi.

"Sinä teet itsellesi vääryyttä, Gilberte", vastasi haavoittunut hänelle. "Tapahtunut kuin tapahtunut! Ja niin sen pitikin käydä. Se oli pelkästään hyväksi. Gilberte, olit aivan oikeassa, kun niin epähienosti tässä samassa kamarissa petit minut parhaan ystäväni kanssa. Jos et olisi pettänyt, niin me kolme emme nyt puhelisi kaikessa sovussa, enkä olisi saanut maistaa eläessäni tällaista ihanaa iloa. Oi, Gilberte, teet väärin kieltäessäsi tapahtunutta ja eittämätöntä totta."

"Jos tahdot, ystäväni, niin minä sen tunnustan", virkkoi Gilberte hiukan katkerana. "Mutta minä teen sen ainoastaan mieliksesi."

Maurice otti hänet istumaan vuoteen reunalle ja pyysi Arcade'ia asettumaan nojatuoliin.

"Rakas ystävä", sanoi Arcade hellästi ja säälien, "minä olin kerran viaton. Mutta kun muutuin ihmiseksi, tein heti pahaa. Sillä tavalla minusta tuli parempi olento."

"Älkäämme liioitelko elämän pikku kohtauksia", vastasi Maurice. "Ruvetkaamme pelaamaan bridgeä."

Mutta parhaiksi ennätti sairas nähdä korteissaan kolme ässää ja sanoa, ettei hänellä ollut valttia, kun hänen silmissään pimeni; kortit luiskahtivat häneltä kädestä, pää horjahti raskaana takaisin pielukselle, ja hän valitti kovaa päänsärkyä. Melkein kohta lähti rouva des Aubels sitten kaupungille vieraisille: hän piti nyt tärkeänä esiintyä seuroissa, kumotakseen varmalla ja tyynellä käytöksellään huhut, joita hänestä kierteli. Arcade saattoi häntä ulko-ovelle ja otti hänestä suutelemalla tuoksun, jonka toi sitten huoneeseen, missä Maurice lepäili.

"Olen tyytyväinen, että kävi niinkuin kävi", huokasi Maurice.

"Kävi niinkuin täytyi käydä", vastasi henki. "Kaikki sellaiset kapinalliset enkelit kuin minä olisivat Gilberte'iin nähden menetelleet samoin kuin minä. – Vaimon pitää rukoileman peitetyllä päällä enkelitten tähden, sanoo apostoli Paavali. Ja apostoli vaatii sitä siitä syystä, että hän tietää enkelien joutuvan päästä pyörälle, kun he näkevät kauniita vaimoja. Tuskin ovat enkelit koskeneet maan pintaan, niin he himoitsevat kuolevaisten naisten halauksia ja hankkivat niitä. Enkelien halaus on hirvittävä ja hyvin hurmaava; heillä on niin kielinkertomattomia hyväily-salaisuuksia, että hukuttavat ihmisten tyttäret hekuman pohjattomiin syvyyksiin. Sovittaen onnellisten uhriensa huulille tulena polttavan hunajansa, pannen virkistävien liekkien virrat juoksemaan hiljaa heidän suonissaan jättävät he heidät uuvuttavan autuuden helmaan."

"Anna minun olla rauhassa, senkin elukka!" huudahti haavoittunut.

"Vielä yksi sana!" arveli enkeli. "Yksi ainoa sana, rakas Maurice, puolustaakseni itseäni, ja sitten jätän sinut rauhassa nukkumaan. Todistan äskeiset väitteeni hakemistoilla; tullaksesi vakuutetuksi, etten sinua puijaa, katso enkelien ja naisten halauksiin nähden seuraavia teoksia: Justinus, Apologiat I ja II; Flavius Josephus, Juutalaisten muinaisista käsityksistä, I kirja, 3 luku; Athenagoras, Ylösnousemuksesta; Lactantius, II kirja, 15 luku; Tertullianus, Neitseiden päänpeitteestä; Marcus Ephesolainen, Psellus; Eusebius, Evankeelisia sivunvalmistuksia, V kirja, 4 luku; Pyhä Ambrosius, teos Nooakki ja hänen arkkinsa, 5 luku; Pyhä Augustinus, Taivaanvaltakunta, XV kirja, 23 luku; Pater Meldonat, jesuiitta, Tutkielma pahoista hengistä, 218 s.; Pierre Lebyer, Kuninkaan neuvonantaja..."

"Arcade, vaikene, Jumalan tähden, vaikene ja aja pois tuo koira!" huudahti Maurice kasvot purppuranpunaisina ja silmät päästä ulkona, sillä hän houraili ja oli näkevinään mustan villakoiran sängyssään.

Rouva de la Verdelière, joka harrasti kansallisen ja ylimysmaailman kaikkia hienouksia, oli Ranskan ylhäisissä piireissä myöskin mitä suloisimman sairaanhoitajattaren maineessa. Hän tuli itse tiedustamaan, miten Maurice jaksoi, ja tarjoutui vaalimaan haavoittunutta. Mutta rouva des Aubelsin kiivaasta vaatimuksesta veti Arcade oven kiinni hänen nenänsä edessä. Maurice sai kokonaisen tulvan muita suopeudenilmauksia; tarjottimella kohosi käyntikorttikasa yhäti, näyttäen hänelle lukemattomia pieniä koirankorviaan. Herra Le Truc de Ruffec toi Rue de Rome'in varrelle ensimmäisenä miehiset sympatianosoitukset; hän ojensi Maurice'ille reilusti kätensä ja pyysi häneltä, kunnian miehenä kunnian mieheltä, lainaksi viisikolmatta louis'ta maksaakseen erään kunniavelan.

"Lempo soikoon, rakas Maurice, sitä palvelusta ei anota keneltä hyvänsä!"

Samana päivänä tuli niinikään herra Gaétan puristamaan veljenpoikansa kättä. Maurice esitteli nyt hänelle Arcade'in:

"Setä, tässä on suojelusenkelini, jonka jalan sinä huomasit niin kauniiksi, kun näit siitä jäljennöksen petollisessa talkin tomussa. Hän ilmestyi minulle viime vuonna tässä samassa huoneessa... Et näytä sitä uskovan?... Mutta se on aivan totta!"

Ja kääntyen hengen puoleen jatkoi Maurice:

"Mitäs moisesta arvelet, Arcade? Apotti Patouille, joka on etevä teologi ja hyvä pappi, ei usko sinun enkeliyttäsi, ja setä Gaétan, joka ei osaa enää yhtään katkismustaan ja jonka sielussa ei ole uskonnon kipinääkään, ei myöskään sitä usko. He molemmat kieltävät sinut: toinen siksi, että on uskovainen, toinen siitä syystä, ettei sitä ole. Mahdollisesti pidettäisiin tarinaa sinusta, jos se milloin tulisi kerrotuksi, hyvin epätodennäköisenä. Muuten ei sellainen henkilö, jonka päähän pälkähtäisi se kertoa, noudattaisi hienoa makua eikä saavuttaisi liioin suosiota. Sillä sinun tarinasi ei ole kovinkaan kaunis! Rakastan sinua, mutta arvostelen ja tuomitsen samalla. Kun lankesit jumalankieltämiseen, tuli sinusta inhoittava lurjus: huono enkeli, huono ystävä, petturi ja murhamies! Sillä uskonpa, että sinä usutit taistelupaikalla mustan villakoiran jalkoihini saadaksesi minut murhatuksi."

Enkeli vain kohautti olkapäitään ja kääntyi puhumaan Gaétanille:

"Niin, hyvä herra, ei ole kumma, etten saa teiltä luottamusta: olenhan kuullut teidän joutuneen riitaisiin väleihin sen juutalaiskristillisen taivaan kanssa, josta olen syntyisin."

"Herra Arcade", vastasi Gaétan, "en usko kylliksi Jehovaan, jotta voisin uskoa hänen enkeleihinsä."

"Se, jota te nimitätte Jehovaksi, on todellisuudessa typerä ja karkea demiurgi nimeltä Jaldabaoth."

"Siinä tapauksessa olen aivan valmis uskomaan häneen", sanoi Gaétan. "Hän on siis typerä ja karkea: siinä hänen kaikki ominaisuutensa, joten niistä ei enää ole minulle vaikeuksia. Kuinka hän nykyään jaksaa?"

"Huonosti! Me kukistamme hänet ensi kuussa."

"Älkäähän iloitko liian varhain, arvoisa herra. Olette kuin lankoni Cuissart, joka on kolmekymmentä vuotta joka aamu odottanut tietoa, että tasavalta on kukistunut..."

"Siinä sen nyt näet, Arcade", huudahti Maurice. "Setä Gaétan on aivan samaa mieltä kuin minä. Hän käsittää, ettet sinä onnistu."

"Ja miksi te, herra Gaétan, luulette, etten minä onnistuisi?"

"Tuo teidän Jaldabaothinne on vielä varsin voimakas tässä maailmassa, joskaan ei enää toisessa. Ennen tukivat häntä papit, ne jotka uskoivat häneen. Nyt tukevat häntä ne, jotka eivät häneen usko, nimittäin filosofit. Tuonottain löydettiin yleiseksi riemuksi eräs tollo, eräs Pierochole, joka on halukas saattamaan kirkon asioita parantaakseen tieteen vararikkoon. Ja juuri näinä päivinä on keksitty pragmatismi vakituisesti sitä varten, että järki-ihmisetkin alkaisivat jälleen kunnioittaa uskontoa."

"Oletteko tutkinut pragmatismia?"

"Jumala varjelkoon, en! Muinoin olin kyllä niin huikentelevainen, että harrastin metafysiikkaa. Luin Hegeliä ja Kantia. Vanhetessani vakaannuin kuitenkin, enkä nyt enää välitä muusta kuin aisteilla havaittavista muodoista, jotka näen silmällä tai kuulen korvalla. Sellainen suhtautuminen sisältää ihmiselämän ainoan ratkaisun. Muu on pelkkää haavetta."

Seurustelu jatkui tähän tapaan iltaan asti, ja siinä juteltiin rivouksia, jotka olisivat saaneet punastumaan ei ainoastaan rakuunan, mikä ei ole paljon vaadittu, sillä rakuunat ovat useinkin varsin siveitä miehiä, vaan parisittarenkin.

Herra Sariette tuli entistä oppilastaan katsomaan. Kun kirjastonhoitaja astui kamariin, ilmestyi Alexandre d'Esparvieun rintakuva heti hänen kaljun päänsä yläpuolelle. Hän läheni vuodetta: sinisten uutimien, kuvastinkaapin ja uunin paikalle asettuivat kohta sfäärien ja rintakuvien salin täydet kirjakaapit, ja ilma muuttui tympeäksi pahvin, paperilehtien ja nimilappujen hajusta. Herra Sariette ei ollut niin kaukana kirjastostaan, että häntä olisi voinut käsittää ja nähdä ilman sitä. Itse oli hän vielä kalpeampi, epämääräisempi, kuihtuneempi ja varjomaisempi kuin mielikuvat, joita hän toisissa herätti.

Maurice oli muuttunut hyvin lempeäksi ihmiseksi ja oli liikutettu herra Sariette'in osanotosta.

"Istuutukaa, herra Sariette, tehän tunnette rouva des Aubelsin. Tämä herra on Arcade, minun suojelusenkelini. Hän se mylläsi näkymättömässä muodossa kahden vuoden ajan kirjastossanne, saattoi teidät sellaiseen tilaan, ettette voinut syödä ettekä juoda ja jouduitte melkein hulluuden partaalle. Hän se kantoi sfäärien salista kasoittain vanhoja kirjoja paviljonkiini. Eräänä päivänä sieppasi hän nenänne edestä jonkin vanhan ja kallisarvoisen murikan ja sai teidät kaatumaan porraskäytävässä. Toisen kerran otti hän teiltä erään Salomon Reinachin pikku teoksen, ja kun hänen täytyi lähteä kaupungille minun kanssani (sillä hän ei koskaan jättänyt minua yksin, kuten myöhemmin olen kuullut), heitti sen Rue Princesse'illâ katuojaan. Antakaa se vika hänelle anteeksi, herra Sariette, hänellä ei nimittäin silloin ollut taskuja. Hän oli näkymätön. Pahoittelen kovasti, herra Sariette, etteivät kaikki kirjalunttanne ole tuhoutuneet tulipalossa tai hukkuneet tulvassa. Ne ovat panneet pään pyörälle enkeliltäni, joten hänestä on tullut ihminen eikä hän tunne enää uskoa eikä kunniaa. Nyt olen minä hänelle suojelusenkelinä. Herra tietää, mihin tässä vielä lopulta joudutaan!"

Kun herra Sariette kuuli Maurice'in puhuvan näin, heitti ääretön suru, koskaan lähtemätön, loppumaton, muumiomainen murhe varjonsa hänen kasvoilleen. Noustessaan paikaltaan ja hyvästelläkseen kuiskasi lohduton kirjastonhoitaja Arcade'in korvaan:

"Lapsi-parka on hyvin sairas, hän hourailee."

Maurice kutsui vanhuksen takaisin luokseen:

"Älkäähän vielä menkö, herra Sariette. Pelataan vähän bridgeä yhdessä. Herra Sariette, muistakaa neuvoani: älkää seurustelko huonojen toverien kanssa, niinkuin minä; muuten joudutte rappiolle. Herra Sariette, jääkää vielä, minulla on teille hyvin tärkeä pyyntö: kun tulette toisen kerran minua katsomaan, tuokaa minulle jokin teos uskonnon totuudesta. Tahdon lukea, tutkia; minun täytyy näet antaa suojelusenkelilleni takaisin hänen kadonnut uskonsa."

XXXI LUKU,

jossa saamme hämmästyä, miten tavattoman helposti kunniallinen, arka ja lempeä ihminen voi tehdä kamalan rikoksen.

Katkeran surullisena Maurice-nuorukaisen sekavista sanoista otti herra Sariette auton ja ajoi ukko Guinardonin, ystävänsä luo, ainoan ystävänsä koko maailmassa, ainoan olennon, jota hän mielellään tapasi ja kuunteli. Kun herra Sariette tuli Rue de Courcelles'in muinaisesineiden kauppaan, oli ukko Guinardon siellä yksin: istui ja nukkui antiikkisessa nojatuolissa. Kiemuraisina suortuvina valuvan tukan ja tuuhean parran keskeltä paistoi tulipunainen naama. Burgundin viinin purppuroiman nenän sieraimien pielissä risteili sinisiä verisuonia. Ei näet voinut enää asiaa salata: ukko Guinardon joi. Kahden askelen päässä hänestä teki ruusu nuoren Octavie'n työpöydällä, vedettä jääneessä maljakossa lopullista kuihtumistaan, ja ompelukorissa lepäsi koruneule keskeneräisenä. Nuori Octavie oleskeli yhä ahkerammin poissa kaupasta, eikä herra Blancmesnil tullut sinne milloinkaan, kun Octavie ei siellä ollut. Tähän saa ymmärrettävän selityksen siitä, että he kaksi tapasivat toisiaan kolme kertaa viikossa kello viiden aikaan illalla eräässä rendez-vous-hotellissa Champs-Elyséès'n varrella. Ukko Guinardon ei asiasta tietänyt mitään; hän aavisti kyllä jotain ja kärsi kovasti, mutta ei tuntenut onnettomuutensa koko laajuutta.

Herra Sariette puristi hartaasti vanhan ystävänsä kättä. Hän ei tiedustellut, miten nuori Octavie voi, sillä hän ei tunnustanut siteitä, jotka ukko Guinardonia ja tuota tyttöä toisiinsa yhdistivät. Mieluumminkin olisi hän puhunut Zéphyrine'istâ, joka oli niin häpeällisesti hylätty, olisi toivonut, että Guinardon olisi ottanut hänet laillisesti vaimokseen. Mutta herra Sariette oli kuitenkin varovainen. Hän tyytyi vain kysymään, miten Guinardon jaksoi.

"Mainiosti", vakuutti Guinardon, koska hän tunsi itsensä kovin sairaaksi ja koetti uskotella olevansa hyvin reipas ja terve; hänen voimansa vähenivät yhä enemmän. "Jumalan kiitos, olen ruumiillisesti ja sielullisesti erinomaisessa kunnossa. Olen näet siveä. Ole sinäkin siveä, Sariette: siveät ovat vahvoja."

Ukko Guinardon oli samana iltana ottanut orvokkipuisesta kaapistaan esille muutamia kirjoja näyttääkseen niitä eräälle tunnetulle bibliofiilille, herra Victor Meyerille. Ja kun tuo asiakas oli lähtenyt puodista, oli Guinardon nukahtanut tuoliinsa panematta kirjoja takaisin kaappiin. Herra Sariette, jota kirjat aina vetivät puoleensa, näki ne nyt kaapin marmoripäällyksellä ja alkoi innokkaasti niitä tarkastella. Ensimmäinen, jota hän selaili, oli sahviaanikansiin sidottu, englanninkielisellä jatkolla varustettu Impi. Epäilemättäkin tuntui hänen terveestä ranskalaisesta ja kristillisestä sydämestään raskaalta ihailla tuollaista tekstiä ja moisia kuvia, mutta kaunis eksemplaari oli hänelle kuitenkin toki poikkeuksetta puhdas ja siveellinen. Jutellen siinä kaikessa ystävyydessä niitä ja näitä ukko Guinardonin kanssa otti hän käsiinsä milloin minkin noista kirjoista, joiden kirjapainoasua, kuparipiirroksia, alkuperää tai harvinaisuutta antikvaari kehui. Ja yht'äkkiä pääsi häneltä pitkä ja rakastunut riemunparkaisu: hän oli löytänyt Philippe de Vendôme'in, Ranskan suurpriorin Lucretiuksen, oman Lucretiuksensa, ja painoi sen rajusti rintaansa vasten.

"Viimeinkin tapasin sinut", huokasi hän ja suuteli kirjaa.

Ukko Guinardon ei ensin oikein ymmärtänyt, mitä vanha ystävä tarkoitti, mutta kun Sariette julisti hänelle, että tämä kirja kuului d'Esparvieun kirjastoon, että se oli hänen, Sariette'in, oma ja että hän veisi sen muitta mutkitta täältä pois, silloin kavahti antikvaari hereilleen ja selitti lyhyesti, että kirjan omisti hän, Guinardon, koska hän oli sen laillisesti ostanut. Eikä hän luovuttaisi sitä halvemmalla kuin 5,000 frangista.

"Sinä et ymmärrä, mitä sanot", vastasi Sariette; "tämä kirja kuuluu d'Esparvieun kirjastoon, minun täytyy se sinne palauttaa..."

"Älä nielaise ennenkuin tipahtaa..."

"Tämä on minun."

"Sinä olet hullu, Sariette-parka."

Mutta kun Guinardon huomasi, että kirjastonhoitaja näytti todellakin olevan aivan sekaisin, otti hän kirjansa häneltä ja koetti kääntää puheen muihin asioihin.

"Oletko nähnyt, Sariette, miten ne siat repivät Mazarinin palatsia ja aikovat tunkea jonkinmoisen taideteoksensa kaupungin hienoimpaan paikkaan, Parisin ylhäisimmälle ja kauneimmalle torille? He ovat pahempia kuin vandaalit, sillä vandaalit hävittivät entisyyden muistomerkkejä, mutta eivät asettaneet niiden sijaan surkeita kyhäyksiä eivätkä sellaisia katalatyylisiä siltoja kuin keisari Aleksanterin silta. Ja sinunkin Rue Garancière-raukkasi, Sariette, on joutunut barbaarien kynsiin. Mitä ne ovat tehneet Pfalzkreivin suihkulähteen viehkeälle pronssiselle irvinaamiolle?"

Mutta Sariette ei kuunnellut:

"Guinardon, sinä et ymmärtänyt minua. Kuule nyt: tämä kirja on d'Esparvieun kirjaston oma! Se on kuljetettu sieltä pois. Millä tavoin? Ja kuka kuljettanut? Sitä en tiedä. Siellä on tapahtunut kauheita, salaperäisiä asioita. Lyhyesti sanoen, tämä kirja on sieltä varastettu. Minun ei tarvitse vedota sinun oikeudentuntoosi, kelpo ystävä. Ethän tahdo olla mikään varastetun tavaran kätkijä. Anna minulle tämä kirja. Minä toimitan sen jälleen herra d'Esparvieulle, joka suorittaa sinulle hyvityksen, siitä saat olla varma. Luota hänen anteliaisuuteensa, niin menettelet kuin ainakin kunniallinen mies, jollainen olet."

Antikvaari nauroi pilkallisesti:

"Minä viis sen vanhan kitupiikki d'Esparvieun anteliaisuudesta: hän nylkisi kirpunkin saadakseen siitä nahkan! Katsohan minuun, hyvä Sariette, näytänkö minä pässinpäältä! Tiedät erinomaisesti, ettei herra d'Esparvieu suostunut maksamaan eräälle vanhojen esineiden kauppiaalle viittäkymmentä frangia Alexandre d'Esparvieun kuvasta, oman suuren kantaisänsä kuvasta, joka oli sitä paitsi Hersentin työtä, vaan kantaisä sai jäädä Montparnasse'in bulevardille, vastapäätä hautausmaata, erään jutkun kojuun, missä kaikki katukoirat siihen pissivät... Ja sinä neuvot minua luottamaan herra d'Esparvieun anteliaisuuteen!... Kyllä olet etevä!..."

"No niin, Guinardon, minä lupaan itse antaa sinulle sellaisen korvauksen kuin valitut arviomiehet määräävät. Ymmärrätkö?"

"Älä tuhlaa jalomielisyyttä mokomalle nylkyrille, Sariette-parka. Herra d'Esparvieu on anastanut sinun tietosi, työsi, koko elämäsi sellaisesta palkasta, ettei tavallinen pikentti siihen suostuisi. Älä viitsi höpistä... Muuten se onkin jo liian myöhäistä: kirja on jo myöty..."

"Myöty?... Kenelle?" huudahti Sariette hengenhädässä.

"Mitäpä siitä välität? Sinä et sitä enää näe. Et kuule siitä mainittavankaan: se menee Amerikkaan."

"Amerikkaan, Philippe de Vendôme'in vaakunalla ja Voltaire'in reunamuistutuksilla varustettu Lucretius Amerikkaan! Minun Lucretiukseni Amerikkaan!"

Ukko Guinardon nauraa röhötti:

"Kuule, Sariette, sinä olet kuin chevalier des Grieux, kun hän saa tietää, että hänen hepsakkansa viedään Mississippiin: Minunko kallis rakastettuni Mississippiin!"

"Ei", vastasi Sariette kalman kalpeana, "tämä kirja ei mene Amerikkaan! Se palautetaan takaisin d'Esparvieun kirjastoon, niinkuin tuleekin. Anna se minulle, Guinardon."

Antikvaari koetti uudestaan katkaista jutun, koska se tuntui kääntyvän varsin pahaan suuntaan:

"Hyvä ystävä, sinä et sano mitään Grecostani. Et sitä katsokaan, vaikka se on suorastaan mestarillinen."

Ja Guinardon käänsi tuon taulun niin, että valo sattui siihen paremmin:

"Katsopas tätä pyhää Franciscusta, Herran köyhää, Jeesuksen veljeä! Hänen noenvärinen ruumiinsa kohoaa taivaan puoleen kuin otollinen uhri, kuin Aabelin uhri."

"Kirja", virkkoi Sariette kääntämättä päätänsä. "Guinardon, anna minulle kirja."

Veri nousi yht'äkkiä ukko Guinardonin päähän: hän lensi tulipunaiseksi, ohimosuonet pullottivat:

"Nyt riittää jo", lopetti hän.

Ja pisti Lucretiuksen takkinsa povitaskuun.

Heti heittäytyi herra Sariette antikvaarin kimppuun, karkasi silmittömällä raivolla häneen kiinni, paiskasi vankan vanhuksen, vaikka itse oli niin heikko ja heiverö, yhdellä rymähdyksellä alas nuoren Octavie'n nojatuoliin.

Guinardon lasketteli kymmeniä julmia sadatuksia, ällistyksissään ja vihoissaan mokomalle itsepäiselle narrille ja lennätti hänet nyrkintöykäyksellä neljän askelen päähän itsestään. Sariette töpsähti Fra Angelicon Neitsyt Maarian kruunaukseen, joka romahti kappaleina lattialle. Hän nousi ylös, pomppasi takaisin ja koetti kiskoa kirjaa Guinardonin taskusta. Ukko Guinardon olisi tällä kertaa lyönyt hänet kuoliaaksi, ellei olisi ollut niin sokea päähän nousseesta verestä, että iski syrjään, kaupungille lähteneen Octavie'n työpöytään. Sariette takertui kuin raivohullu äimistyneeseen vastustajaansa, piteli häntä nojatuolissa selällään, puristi pienillä lihattomilla käsillään häntä kurkusta, joka oli luonnostaan punainen, mutta alkoi nyt nopeasti muuttua siniseksi. Guinardon koetti päästä irti, mutta pikku sormet tunsivat lämpöisen ja pehmeän lihan maun ja työntyivät siihen suloisella hekumalla yhä syvemmälle. Outo salainen voima esti häntä eroamasta saaliistaan. Guinardonin kurkku korisi, sylkeä valui hänen toisesta suupielestään; hänen kookas ruhonsa hytkähteli kouristuksesta tuon tuostakin, mutta ne vavahdukset tulivat yhä harvemmiksi ja lyhyemmiksi. Ja sitten nekin loppuivat. Mutta murhaajan kädet eivät vielä auenneet. Sariette sai ponnistaa koko tahtonsa saadakseen kouransa irti. Hänen ohimoissaan jyskytti ja kumisi. Ja kuitenkin kuuli hän, miten ulkona sade ropisi, kuuli, kuinka väkeä kulki kadulla ja heidän askelensa etenivät ja haipuivat. Kuuli etäältä sanomalehdenjakajien huutoja, näki, kuinka sateenvarjoja vilahteli pimeässä kaupan ohitse. Hän otti kirjan vainajan taskusta ja pakeni.

Nuori Octavie ei sinä iltana enää tullut puotiin. Hän meni yöksi uuteen, pieneen huoneistoonsa, joka oli juuri samaisen muinaisesinekaupan yläpuolella, talon keskikerroksessa: sen oli herra Blancmesnil hänelle aivan äskettäin ostanut. Talonmiehen renki, jonka tehtävä oli sulkea illoin liikkeen ovet ja ikkunat, tapasi antikvaarin ruumiin vielä lämpöisenä. Hän kutsui hätään talonmiehen vaimon, ja matami Lenain asetti Guinardonin sohvalle, sytytti kaksi kynttilää, pisti puksipuunoksan vihkivedellä täytettyyn kuppiin ja sulki vainajan silmät. Lääkäri, joka kutsuttiin tarkastamaan ruumista, totesi kuoleman aiheutuneen verensyöksystä.

Matami Lenain lähetti sanan Zéphyrine'ille, joka riensi heti valvomaan yön ruumiin ääressä. Guinardon näytti siltä kuin hän olisi vain nukkunut. Kynttiläin vapisevassa valossa kohosi Grecon pyhimys savupatsaana korkeuteen; primitiivisten mestarien kultavärit kiiluivat hämärästä. Ruumisvuoteen vieressä erotti selvästi erään pikku Baudouinin, naikkosen ottamassa lavemangia. Kaiken yötä kuului sadan askelen päähän kadulle Zéphyrine'in hädänvalitus. Zéphyrine huusi:

"Hän on kuollut. Kuollut on ystäväni, jumalani, kaikkeni, rakastettuni... Ei, hän ei ole kuollut, hän liikkuu. Minähän se olen, Mikko, minä, sinun oma vaimosi: herää nyt, kuuntele, mitä sanon! Vastaa minulle! Minä rakastan sinua. Jos olen tehnyt sinulle surua, anna minulle anteeksi... Kuollut, kuollut! Oi hyvä Jumala. Katsokaa, kuinka hän on kaunis! Hän oli niin kiltti, niin viisas, niin suloinen! Taivaan hyvä Jumala, hyvä Jumala! Jos minä olisin ollut täällä, ei hän olisi kuollut. Michel! Oma Mikkoni!"

Aamulla ei enää kuulunut hänen ääntänsä. Luultiin, että hän oli nukahtanut; hän oli kuollut.

XXXII LUKU,

jossa kuullaan, miten Nectaire soittelee huiluaan Clodomirin kapakassa.

Kun rouva de la Verdelière ei ollut päässyt tunkeutumaan Maurice d'Esparvieun ovesta sisälle sairaanhoitajattarena, tuli hän sinne muutaman päivän kuluttua sellaiseen aikaan, jolloin rouva des Aubels ei ollut siellä, pyytämään Maurice'ilta pikku ropoa Ranskan kirkkojen hyväksi. Arcade vei hänet toipuvan vuoteen luo.

Maurice supatti enkelin korvaan:

"Petturi, päästä minut tuosta syöjättärestä, tai saat vastata, jos tapahtuu jokin onnettomuus."

"Ole huoletta", vastasi Arcade tyynesti.

Vaihdettiin ensin tavanomaiset kohteliaisuudet, ja sitten rouva de la Verdelière teki merkin, että Maurice lähettäisi enkelinsä pois. Maurice ei ollut huomaavinaankaan. Ja nyt esitti rouva de la Verdelière tulonsa julkisuutta sallivan puolen:

"Meidän kirkkomme, meidän rakkaat maalaiskirkkomme, mihin ne joutuvat?"

Arcade loi häneen enkelilempeät silmänsä ja huokasi:

"Ne luhistuvat kasaan, armollinen rouva! Hajoavat raunioiksi. Mikä vahinko! En voi olla sitä surematta. Kirkko on kylässä talojen keskellä niinkuin kana poikastensa päällä..."

"Juuri niin", virkkoi rouva de la Verdelière ihastuneena hymyillen, "täsmälleen niin!"

"Entäpä kellotapulit, armollinen rouva?"

"Oi, kellotapulit!"

"Niin, tapulit, rouva, jotka tököttävät pystyssä taivasta kohti kuin jättiläismäiset lavemangiruiskut menemässä pikku cherubimien pemppuun."

Rouva de la Verdelière osasi löytää huoneistosta tiehensä.

Samana päivänä tuli apotti Patouille tuomaan haavoittuneelle neuvon ja lohdutuksen sanoja. Hän kehoitti kehoittamalla Maurice'ia eroamaan huonoista seuralaisista ja tekemään vanhempiensa kanssa sovinnon. Kuvasi itkevän äidin, joka oli valmis ottamaan syli auki vastaan jälleen löydetyn lapsensa. Jos Maurice ponnistaisi miehekkäästi tahtoansa, vapautuisi hän huikentelevasta elämästä ja pahoista huvituksista, saisi takaisin sydämensä rauhan ja järkensä kirkkaan valon, pääsisi kalvavista aivohoureista, pääsisi pahanhengen pauloista.

Maurice d'Esparvieu kiitti herra apottia hänen suuresta osanotostaan, mutta vakuutti olevansa tunteiltaan vakavasti uskonnollisen harras.

"Milloinkaan ennen en ole ollut näin uskovainen", sanoi hän. "Koskaan ei minulla ole ollut sellaista uskonnon tarvetta kuin nyt, sillä tietäkää, herra Patouille, että minun täytyy ruveta luettamaan katkismusta suojelusenkelilleni, joka on sen ihan unohtanut."

Apotti Patouille päästi syvän huokauksen ja kehoitti kiihkeästi rakasta lastaan rukoilemaan, sillä rukous oli ainoa sielun ase pahanhengen nuolia vastaan.

"Herra apotti", kysyi Maurice, "tahdotteko, että esittelen teille suojelusenkelini? Odottakaahan hetkinen, hän meni ostamaan minulle tupakkaa."

"Voi onneton lapseni!"

Ja apotti Patouille'in pyöreät poskipussit valahtivat hänen huolensa merkiksi alas, mutta kohta ne jälleen nousivat ylös riemun vertauskuvaksi. Sillä hänen sydämellään oli syytä iloita: yleinen henki näet parani yhä. Jakobiinit, vapaamuurarit ja lahkohurjat olivat yleisenä pilkkanauruna. Maan parhaat näyttivät hyvää esimerkkiä. Ranskan Akademia oli vakavasti ajattelevia miehiä. Kristillisiä oppilaitoksia tuli yhä lisää. Quartier Latinin ylioppilasnuoriso taipui kirkon käskyihin, ja pappistuoksu tuulahteli opettajien ja opettajattarien seminaareissa. Risti riensi voittokulkuaan. Mutta tarvittiin ensinnäkin rahaa, sitten rahaa ja kolmanneksi yhä vain rahaa.

Lepäiltyään kuusi viikkoa sai Maurice d'Esparvieu lääkäriltään luvan lähteä hiukan vaunuilla ajelemaan. Hän piti kättänsä yhä kääreissä. Rakastajatar ja ystävä tulivat hänen mukaansa retkelle. He menivät Bois de Boulogne'iin ja näkivät suloiseksi ilokseen vihreät nurmikot ja puut. Hymyilivät koko maailmalle, ja kaikki hymyilivät heille vastaan. Erehdykset olivat tehneet heistä parempia ihmisiä, kuten Arcade oli sanonut. Mustasukkaisuuden ja vihan odottamattomia teitä oli Maurice löytänyt viimein rauhaan ja lempeään mielialaan. Hän rakasti yhä rouva des Aubelsia, ja rakasti säälivällä sydämellä. Enkeli himoitsi tuota naista melkein yhtä kovasti kuin ennenkin, mutta omistaminen oli hävittänyt himosta kuitenkin jo pahimman uteliaisuuden myrkyn. Gilberte nautti tyynesti siitä, että hänestä pidettiin, ja siksi hänestä pidettiin yhä enemmän. Putouksella joivat he maitoa, joka maistui suloiselta. He olivat kaikki kolme niin viattomia! Arcade oli unohtanut vanhan maailman hirmuvaltiaan vääryydet. Mutta pian täytyi hänen ne jälleen muistaa.

Kun hän tuli kotiin ystävänsä huoneistoon, tapasi hän siellä Zitan. Arkkienkeli odotti häntä, kauniina kuin kullasta ja norsunluusta tehty veistos.

"Minun käy sinua sääliksi", lausui Zita. "Käsissä on päivä, jota ei ole ollut aikojen alusta asti ja jota ei ehkä tulekaan ennen kuin aurinko seuralaisineen joutuu Herkuleksen tähtisikermään. Lähestyy tärkeä hetki, jolloin voimme hyökätä mitään aavistamattoman Jaldabaothin kimppuun, hänen porfyyripalatsiinsa. Mutta sinä, joka leimusit innosta vapauttaa taivaan, sinä, jolla oli kiire rientää voittajana takaisin vapautettuun isänmaahasi, sinä unohdat nyt yht'äkkiä kaikki korkeat aikeesi maaten ihmisten tyttärien sylissä. Mitä iloa saat siitä, että viitsit seurustella noiden pienten, epäsiistien eläinten kanssa, jotka ovat kootut niin häilyvänluontoisista elementeistä, että ne niin sanoakseni vuotavat kaiken aikaa pois käsistä? Ah, Arcade, minulla oli täysi syy olla epäilevä sinuun nähden! Sinä olet ainoastaan järjellä leikittelevä olento; koko hengenelämäsi on pelkkää uteliaisuutta. Sinusta ei ole toimimaan."

"Tuomitset minua varsin väärin, Zita", vastasi enkeli. "Taivaanpoikien luonne vaatii heitä ihmisten tyttäriä rakastamaan. Vaikka kukkasten ja naisten liha on nopsasti pilaantumaan luotu, ihastuttaa se kuitenkin hetkellään mieltä. Mutta yksikään noista pikku eläimistä ei kumminkaan saisi minua unohtamaan suurta vihaani ja suurta rakkauttani, ja minä olen tosiaan valmis kapinaan Jaldabaothia vastaan."

Kun Zita näki, että Arcade pysyi päätöksessään, ilmaisi hän ilonsa. Hän vaati Arcade'ia ajamaan tämän suuren yrityksen lannistumatta onnelliseen loppuun. Ei sopinut hätiköidä eikä myöskään viivyttää asioita liian myöhään.

"Suuret teot ovat määrätön joukko pieniä, Arcade. Mahtavin kokonaisuus on koottu tuhansista vähäarvoisemmista seikoista. Älkäämme laiminlyökö ainoaakaan detaljia."

Zita oli tullut noutamaan häntä kokoukseen, jossa hänen läsnäolonsa olisi välttämätön. Siellä laskettiin kapinallisten joukkojen lukumäärä.

Zita lisäsi vielä yhden sanan:

"Nectaire tulee sinne."

Maurice näki nyt Zitan ensi kertaa, mutta ei huomannut hänessä mitään ihastuttavaa. Zita ei miellyttänyt häntä, sillä Zita oli joka suhteessa moitteettoman kaunis, ja todellinen kauneus vaikutti Maurice'iin aina kiusallisen sekoittavasti. Ja Zita tuli hänelle suorastaan antipaattiseksi, kun hän kuuli hänet kapinalliseksi enkeliksi ja että hän aikoi kuljettaa Arcade'in salaliittolaisten pariin. Poika-parka koetti pidättää ystäväänsä kaikilla mahdollisilla keinoilla, mitä hänen älynsä keksi ja olosuhteet tarjosivat: jos suojelusenkeli ei lähtisi minnekään, veisi Maurice hänet ensiksikin tavattoman harvinaiseen nyrkkeilynäytökseen, sitten revue'hyn, jossa esitettiin Poincarén apoteoosi, ja lopuksi erääseen taloon, jossa oli kauneudeltaan, lahjoiltaan, paheiltaan tai muodottomalta rumuudeltaan aivan hämmästyttäviä naisia. Mutta mikään ei pystynyt enkeliin, vaan sanoi hän menevänsä Zitan kanssa.

"Mitä tekemään?"

"Kapinaa taivasta vastaan."

"Yhä tuo sama hullutus! Mutta taivaan valloittaminen...! Olenhan sinulle todistanut, että se on mahdotonta ja ettei se olisi toivottavaakaan."

"Näkemiin, Maurice..."

"Sinä menet sittenkin?... No niin, minä tulen mukaan."

Ja Maurice lähti, käsi siteissä, Arcade'in ja Zitan kanssa Montmatre'iin Clodomiren ravintolaan, jossa vieraille oli järjestetty illalliset puutarhaan, lehtimajaan.

Ruhtinas Istar ja Théophile olivat jo siellä, ja kolmantena eräs keltanaamainen, lapsen kokoinen pikku olento, joka oli muudan japanilainen enkeli.

"Odotamme vielä vain, että Nectaire tulee", virkkoi Zita.

Ja samassa vanha puutarhuri ilmestyikin aivan hiljaa kapakkaan. Hän asettui pöydän ääreen, ja hänen koiransa laskeutui nukkumaan hänen jalkoihinsa. Ranskalainen keittiö on ensimmäinen koko maailmassa; ja se ranskalaisten maine kohoaa vielä kerran heidän kaikkia muita ansioitaan suuremmaksi, kun ihmiskunta viisastuu ja alkaa pitää paistin varrasta parempana kuin pistimiä. Clodomir tarjosi enkeleille ja heidän kuolevaisille tovereilleen leipämuru-keittoa, sianlihafileetä ja munuaisia viiniliemessä, todistaen näillä valmisteillaan, etteivät amerikkalaiset, jotka pilaavat parhaatkin Ravintola-kaupungin keittiöpäälliköt, olleet vielä saaneet turmelluksi tätä Montmatre'n kokkia.

Clodomir korkkasi auki pullon Bordeaux'ta, joka ei tosin ollut Medocin kaikkein jalointa kasvua, mutta todisti kuitenkin aroomallaan ja hienolla tuoksullaan ylhäisen alkuperänsä. On hyvin tärkeää mainita, että kun tämä ja vielä erinäisiä muita viinejä oli maisteltu, toi viinuri juhlallisesti pöytään voimakasta ja kevyttä Romanéeta, täyttävää ja herkullista, runsaasti oikeaa Burgundin ydinmehua sisältävää, kiivaan tulista ja kelpo lailla juovuttavaa, älyn ja aistien hekumaa.

Nectaire-vanhus kohotti lasinsa ja lausui:

"Maljasi, oi Dionysos, jumalista suurin, sinä, joka palautat kultakauden ja annat puolijumaliksi kehittyneille kuolevaisille jälleen sen rypäleen, jonka Lesbos kauan sitten poimi Methymnoksen köynnöksistä, Thasoksen viinamäet, Mareotis-järven, Falernon kellarien ja Tmoluksen viinitarhain valkeat tertut ynnä Phanaen terttujen nesteen, viinien ruhtinaan. Ja näiden rypäleiden hurme on oleva jumalallista, ja ihmiset juopuvat kuten ennen, vanhan Seleinoksen aikaan, viisaudesta ja rakkaudesta."

Kun oli päästy kahviin, esittivät Zita, ruhtinas Istar, Arcade ja japanilainen enkeli kukin vuorostaan selostuksensa Jaldabaothia vastaan kootuista sotavoimista. Enkelit, jotka hylkäävät iankaikkisen autuuden alistuakseen maallisen elämän kärsimyksiin, varttuvat älyllisesti niin että saavat kyvyn erehtyä ja puhua ristiin. Niinpä ovat heidän kokouksensa aivan samanlaisia kuin ihmistenkin, meluavia ja sotkuisia. Milloin vain nyt joku salaliittolaisista mainitsi numeron, väittivät toiset sitä virheelliseksi. He eivät osanneet laskea riitelemättä yhteen kahta numeroa, ja itse aritmetiikkakin tuli intohimon asiaksi ja epävarmaksi. Kerubi, joka oli tuonut jumalisen Théophile'in pakolla kokoukseen, suuttui, kun kuuli muusikkoenkelin ylistävän Herraa, ja antoi hänelle nyrkillä sellaisen iskun pääkuoreen, että härkäkin olisi hengettömäksi keikahtanut. Mutta musiikkimiehen pää on aina kovempi kuin minkään naudan! Eivätkä nuo moukut, joita Théophile sai, ollenkaan muuttaneet hänen vakaumustaan jumalallisesta sallimuksesta. Arcade puolestaan kiitteli kauan tieteellistä idealismiaan ja moitti Zitan pragmatismia, kunnes kaunis arkkienkelitär väitti, että hän oli epäloogillinen.

"Ja se on sinusta muka ihme!" huudahti Maurice'in suojelusenkeli. "Väittelenhän minä ihmiskielellä niinkuin sinäkin, ja mitäpä muuta onkaan ihmisten puhe kuin metsien ja vuoriston eläinten huutoja, jotka elukoista ensimmäinen on pilannut ja tehnyt kovin monimutkaisiksi, vieläpä ylpeillen parannuksestaan? Puhupa itse, Zita, johdonmukaisesti moisella vihan- ja valitusäänien kokoelmalla! Enkelit eivät ole loogikkoja, eivät todistele yleensä mitään; ihmiset ovat enkelejä etevämpiä ja todistelevat huonosti. Ei kannata puhuakaan professoreista, jotka luulevat osaavansa hienosti määritellä määrätöntä avuttomalla soperruksella, jonka ovat perineet kantaisiltään ihmisapinoilta, marakateilta, pussieläimiltä ja matelijoilta. Se on hurjan hassua pilaa! Kuinka demiurgi sille nauraisi, jos hänellä olisi järkeä!"

Yö loisti tähdillä kirjattuna. Vanha puutarhuri oli ääneti.

"Nectaire", sanoi kaunis arkkienkelitär, "soittakaa huiluanne, ellette pelkää, että maa ja taivas liikutuksesta vavahtavat."

Nectaire otti esille huilunsa. Nuori Maurice sytytti itselleen paperossin. Tuli välkähti tuokion, haivutti taivaan tähtineen pimeään ja sammui sitten. Ja Nectaire lauloi inspiroidun huilunsa sävelillä tuosta tulenliekistä. Soittimen hopeinen ääni kirkastui ja runoili:

"Leimahtava kipinä, olit kokonainen maailmankaikkeus, joka syntyi ja katosi minuuttia lyhyemmässä ajassa. Siinä muodostui aurinkoja, planeettoja. Venus Urania mittasi sen äärettömissä avaruuksissa harhaavien taivaankappaleiden kiertoradat. Eroksen, jumalien esikoisen, henkäyksestä puhkesivat kasvit, syntyivät eläimet, heräsivät aatteet. Niinä kahtenakymmenenä sekuntina, jotka olivat tuon kaikkeuden elämän ja kuoleman välillä, kehittyivät korkeat kulttuurit, ja mahtavat valtakunnat vaipuivat rappioonsa. Äidit itkivät, ja mykkää taivasta kohti kohosi lemmenlauluja, vihanhuutoja, kärsivien epätoivoisia huokauksia. Kokoonsa nähden kesti se kaikkeus aivan yhtä kauan kuin tämä meidänkin, jonka muutamia kimaltelevia atomeja näemme päämme päällä. Kumpikin ovat ne pelkkä tuikahdus iankaikkisuuden helmassa."

Ja sikäli kuin huilun kirkkaat ja puhtaat sävelet pulppuavat lumoavina ilmaan, muuttuu maa häilyväksi, pehmeäksi pilveksi, tähdet kiitävät huimasti valtavia ratojaan. Otavan-sikermä hajoaa ja sen eri tähdet rientävät sinne tänne. Kalevaisen vyö katkeaa. Pohjantähti irtautuu magneettisesta akselistaan. Sirius, joka säteili ilmanrannalla valkean väristä valoaan välkytellen, tuli sinertäväksi, punertavaksi, sen valo vapisi ja riutui; yht'äkkiä se sammui. Liikkuvat tähtikuviot muodostavat uusia taivaanmerkkejä, jotka vuorostaan jälleen sammuvat. Taikahuilu supistaa lumollaan lyhyeen tuokioon koko elämän ja kaikki tämän maailmankaikkeuden liikkeet, jotka tuntuivat ihmisistä ja enkeleistä niin loppumattomilta ja ikuisilta. Ja nyt huilu vaikenee, taivas saa jälleen entisen hahmonsa. Nectaire on joukosta kadonnut. Clodomir kysyy vierailtaan, ovatko he tyytyväisiä leivänmuru-keittoon, joka oli ollut tulella kypsymässä kaksikymmentäneljä tuntia, ja kiittelee äsken juotua Beaujolais'n viiniä.

Yö oli lauha. Arcade, hänen suojelusenkelinsä, Théophile, ruhtinas Istar ja japanilainen enkeli saattoivat Zitaa hänen asuntonsa ovelle asti.

XXXIII LUKU.

Kauhea ilkityö saa koko Parisin vapisemaan.

Koko kaupunki nukkui. Askelet kapsahtelivat autioilla kaduilla. Pikku seurue joutui puoliväliin ylös Montmartre'in kukkulaa, ja pysähtyi Rue Feutrier'n kulmassa kauniin arkkienkelittären ovella. Arcade puhui Troneista ja Herrauksista Zitan kanssa, joka seisoi sormi ovikellon nappulassa, mutta ei malttanut mennä sisään. Ruhtinas Istar veteli keppinsä kärjellä jalkakäytävään uusia sotakonepiirustuksia ja mölähteli silloin tällöin niin, että pikku porvarit heräsivät keskellä untaan ja seudun jokaisen Pasiphaen lantiot värähtivät onnesta. Théophile Bêlais lauloi kohti kurkkua barkarolaa, joka oli "Alinea, Golcondan kuningattaren" toisen näytöksen loistavin kohta. Maurice harjoitteli oikea käsi kääreessä vasenkätistä miekkailua japanilaisen enkelin kanssa, iski kannoillaan säkeniä kivityksestä ja kirkui minkä jaksoi: "Osuma!"

Mutta ylikonstaapeli Grolle torkkui lähimmässä kadunkulmassa. Hän oli leveähartiainen kuin roomalainen legioonasotilas ja luonteeltaan täysin sitä jalomielisen palvelevaista ihmislajia, joka on suojellut valtakuntia ja tukenut hallitushuoneita niin kauan kuin ihmiset ovat kaupunkeja rakentaneet. Ylikonstaapeli Grolle oli voimakas, mutta kuitenkin sangen väsynyt ihminen. Hän kärsi kovasta ammatista ja laihasta ravinnosta. Oli velvoituksen mies, mutta kuitenkin mies, joten tytön-hepsakat, joita parveili laumoittain pimeillä, tyhjillä kaduilla hänen alueellaan viehättivät häntä suuresti, vetivät houkuttelevina, hemaisevina ja makeina puoleensa. Hän olisi mielellään rakastanut niitä, mutta hän oli ikäänkuin kenttäsoturi rensseli selässä. Ja siitä hän väsyi, se kävi yli hänen voimiensa. Vaikkei hän vielä ollut ennättänyt elämänsä tietä puoliväliinkään, kaipasi hän jo suloiseen lepoon, maalle, rauhallisiin peltotöihin. Rue Müllerin kulmassa hän tänä yönä torkkui ja uneksi lapsuudenkodistaan, pienestä öljypuumetsästä, isän mökistä, äidistään, jonka selkä oli painunut kuuruun ainaisesta ponnistuksesta, äidistään, joka ei koskaan enää saisi häntä nähdä. Yht'äkkiä herätti hänet meteli keskellä hiljaista yötä; hän riensi Rue Müllerin ja Rue Feutrier'n kulmaan ja näki siellä mieliharmikseen nuo mölyapinat ja piti heitä varman yhteiskuntavaistonsa mukaisesti selvinä järjestyksen vihollisina. Grolle oli kärsivällinen, mutta päättäväinen. Seisottuaan hetkisen vaiti lausui hän äänellä, joka ei hyviä luvannut:

"Alkakaa kävellä siitä."

Mutta Maurice ja japanilainen enkeli harjoittivat niin innokkaasti kaksintaistelua, etteivät kuulleet mitään. Säveltäjä taasen kuunteli ainoastaan omia säveliään, ruhtinas Istar oli antaunut miettimään räjähdysaineiden valmistuskaavoja, Zita ja Arcade pohtivat keskenään valtavinta yritystä, mitä koskaan on suunniteltu sen jälkeen kuin aurinkosysteemi alku-usvista muodostui, ja kaikki he olivat aivan tietämättömiä, mitä ympärillä alkoi tapahtua.

"Minä sanoin: alkakaa kävellä", toisti ylikonstaapeli Grolle.

Tällä kertaa kuulivat enkelit tuon vakavan käskyn, mutta, lienevätkö olleet välinpitämättömiä tai halveksineet poliisia, he eivät totelleet, vaan kirkuivat, lauloivat ja rupattivat kuin ennenkin.

"Te siis haluatte putkaan", ärjäisi ylikonstaapeli Grolle ja laski leveän kämmenensä raskaasti ruhtinas Istarin olalle.

Kerubi suuttui siitä alhaisesta kosketuksesta ja kaatoi yhdellä ainoalla hirvittävän nyrkkinsä töykäyksellä konstaapelin katuojaan. Mutta jo juoksi konstaapeli Fesandet esimiehensä avuksi, ja he kaksi hyökkäsivät nyt yhdessä ruhtinaan kimppuun, löivät häntä mekaanisesti kuin koneet kaikella hartiavoimallaan ja olisivat kai laahanneet hänet veriseksi mukiloituna poliisiasemalle, niin vahva ja painava kuin hän olikin, ellei japanilainen enkeli olisi nakannut helpolla vaivalla poliiseja maahan, ensin toisen, sitten toisen: ennenkuin Maurice, Arcade ja Zita koko asiaa huomasivatkaan ja ennättivät sekaantua juttuun, rähmivät ja karjuivat esivallan edustajat pahassa likarapakossa. Muusikkoenkeli seisoi vavisten syrjässä ja huusi taivasta avuksi.

Samassa juoksi kaksi leipurinsälliä, jotka olivat alustaneet taikinaa läheisessä kellarihuoneistossa ja olivat kuulleet metelin, valkein housuin ja yläruumis paljaana paikalle. Vaistomaisesta heimoustunteesta menivät he pahoinpideltyjen poliisien puolelle. Théophile kauhistui täydellä syyllä heitä ja yritti juosta pakoon, mutta he saivat hänet kiinni ja aikoivat antaa järjestyksenvalvojille. Silloin Arcade ja Zita kiskoivat hänet heidän kynsistään pois. Hurjaa taistelua kahden enkelin ja kahden leipurinsällin välillä jatkui kauan ja vaihtelevalla onnella. Arcade, joka oli väkevä ja kaunis kuin muinainen Lysippoksen atleetti, rutisti paksun vastustajansa sylissään pökerryksiin. Kaunis arkkienkelitär iski tikarilla leipuria, joka oli karannut hänen kimppuunsa. Musta veri valui isketyn karvaista rintaa pitkin, ja molemmat lain ystävät kaatuivat tiedottomina katukivitykselle.

Konstaapeli Fesandet makasi yhä pyörryksissä kasvot rapakossa. Mutta ylikonstaapeli Grolle oli tointunut, kömpi jaloilleen, puhalsi pilliinsä niin että vihellyksen olisi pitänyt kuulua lähimmälle poliisiasemalle, ja karkasi käsiksi nuoreen Maurice'iin, jolla ei ollut kuin yksi käsi puolustautuakseen, joten hän laukaisi vasemmalla kädellään revolverinsa poliisia kohti. Konstaapeli painaa sydäntään, hoippuu ja lysähtää maahan. Päästää pitkän huokauksen, ja ikuiset varjot pimentävät hänen silmänsä.

Sillä välin oli ikkuna toisensa jälkeen lentänyt auki ja ihmiset kurkistelivat kadulle. Kuului lähenevien askelien kopinaa. Kaksi polkupyöräpoliisia kääntyi Rue Feutrier'lle. Tällä jännittävällä hetkellä heitti ruhtinas Istar pommin: maa vapisi, kaasut sammuivat, talot tärisivät, mutta sakea savupilvi suojeli enkelien ja nuoren Maurice'in pakoa.

Arcade ja Maurice pitivät viisaimpana mennä seikkailun jälkeen Rue de Rome'in pikku huoneistoon. He olivat varmoja, ettei heitä aivan kohta etsittäisi, jos etsittäisiin koskaan, sillä olihan kerubin mainio pommi raivannut tieltä kaikki tapahtuman todistajat. He asettuivat nukkumaan aamun sarastaessa, eivätkä olleet heränneet vielä kello kymmenenkään, kun talonmiehenrouva toi heille teetä. Maurice d'Esparvieu sanoi enkelilleen, syödessään hyvällä ruokahalulla paahtoleipää, jonka höysteeksi tarjottiin voita ja liikkiötä:

"Luulin ennen, että rikoksen tekeminen olisi jotakin erikoista. Mutta siinä erehdyin. Se on maailman yksinkertaisin ja luonnollisin asia."

"Ja vanhin", jatkoi enkeli. "Monta vuosisataa oli ihmisillä yleisenä ja välttämättömänä tapana tappaa ja rosvota toisia ihmisiä. Sodassa on se vielä nykyäänkin hyvin suositeltu menetelmä. Samoin on kunniakasta eräissä erikoisissa olosuhteissa riistää toiselta ihmiseltä henki, ja kun sinä, Maurice aioit minut murhata, koska luulottelit minun olevan jonkinlaisissa tuttavallisissa tekemisissä rakastajattaresi kanssa, niin sinua ihailtiin. Mutta mikään hieno mies ei tapa ylikonstaapelia."

"Pidä suusi, lurjus!" huusi Maurice. "Minä surmasin tuon konstaapeli- raukan vaistomaisesti, tietämättä mitä tein. Kadun katkerasti sitä. Mutta minä en ole siihen syyllinen, vaan sinä, juuri sinä, murhaaja. Sinä se viettelit minut tälle kaltevalle kapinan ja ilkivallan pinnalle, joka johtaa kadotukseen. Sinä olet turmellut minut, riistänyt minulta oman pöyhkeytesi ja ilkeytesi vuoksi sielunrauhan ja onnen. Ja aivan hyödyttömästi, sillä tiedä se, Arcade, että toiveesi eivät täyty."

Talonmiehen matami toi sanomalehdet. Katsellessaan niitä Maurice kalpeni. Suurilla otsikoilla kerrottiin niissä Rue Feutrier'llâ tapahtuneista rikoksista. Yksi ylikonstaapeli menettänyt henkensä, kaksi polkupyöräosastoon kuuluvaa poliisia ja kaksi leipuria vaikeasti haavoittunut; kolme rakennusta räjähdytetty raunioiksi, lukuisia muita uhreja.

Lehti putosi Maurice'in kädestä, ja hän vaikeroi hiljaa:

"Arcade, miksi et surmannut minua Versailles'ssa, siellä pikku puutarhassa, jossa ruusut kukkivat ja kottarainen vihelteli?"

Mutta koko Parisi vapisi kauhusta. Toreilla ja vilkasliikkeisillä kaduilla seisoivat matamit torikassit kädessä ja kuuntelivat kalpeina, kun kerrottiin näistä ilkeyksistä, ja tuomitsivat syylliset mitä kauheimpiin rangaistuksiin. Pikkukauppiaat puotiensa ovilla langettivat vastuun näistä tapahtumista anarkisteille, syndikalisteille, sosialisteille ja radikaaleille, ja kaipasivat uusia, ankaria lakeja. Syvemmin ajattelevat huomasivat moisissa rikoksissa juutalaisten ja saksalaisten kynnet ja vaativat, että kaikki ulkomaalaiset oli karkoitettava maasta. Vielä useimmat kehuivat amerikkalaista menetelmää ja suosittelivat lynkkaamista. Painettujen tietojen lisäksi kierteli synkkiä huhuja: räjähdyksiä oli kuultu sieltä ja täältä, pommeja löydetty joka paikasta. Ja sitten löi kansan käsi milloin missäkin kuoliaaksi epämääräisiä olioita, joita luultiin noiksi rikollisiksi, ja kuljetti riekaleina esivallan haltuun. Place de la République'illa repi kansa kappaleiksi humalaisen, joka oli huutanut "Alas kumipamput!"

Konseljipresidentti, oikeusministeri, piti pitkän neuvottelun poliisipäällikön kanssa, ja he päättivät, että oli heti annettava vangita Parisin yleisen kiihkeän mielialan rauhoittamiseksi viisi kuusi apashia niistä kolmestakymmenestä tuhannesta, jotka pääkaupunki omisti. Venäläisen poliisin päällikkö oli huomaavinaan atentaatissa nihilistien tavallisen menetelmän tunnusmerkkejä, joten se pyysi, että Venäjän hallitukselle luovutettaisiin tusina venäläisiä pakolaisia, mihin pyyntöön kohta suostuttiinkin. Samoin luovutettiin eräitä henkilöitä Espanjan kuninkaan hengen turvaamiseksi.

Kaupunki päästi helpotuksen huokauksen, kun sai kuulla näistä tarmokkaista toimenpiteistä, ja iltalehdet onnittelivat hallitusta. Haavoittuneita koskevat uutiset olivat erinomaisia: heillä ei ollut hengenvaaraa, ja kaikki, ketä tuotiin heille tarkastettaviksi, tunsivat he selvästi juuri niiksi olennoiksi, jotka olivat hyökänneet heidän kimppuunsa.

Tosin oli ylikonstaapeli Grolle kuollut, mutta kaksi diakonissaa valvoi yhden yön hänen ruumiinsa ääressä ja itse oikeusministeri tuli pistämään kunniamerkin tuon velvollisuuden uhrin rintaan.

Öiseen aikaan tapahtui rytäköitä. Avenue de la Révolt'illa keksivät salapoliisit eräällä vielä rakentamattomalla aukeamalla nuorallatanssijain vankkurit, ja ne näyttivät heistä heti rikollisten pesältä. He hakivat apua, ja kun miehiä oli kerääntynyt tarpeeksi, alettiin piirittää vankkureita. Kunnon kansalaisia liittyi runsaasti esivallan palvelijain joukkoon. Ammuttiin 15,000 revolverinlaukausta, räjähdytettiin vaunureuhkat dynamiitilla ilmaan, ja löydettiin niiden jäännösten alta yhden apinanaisen ruumis.

XXXIV LUKU,

jossa kuullaan, miten Bouchotte ja Maurice vangitaan, ja nähdään d'Esparvieun kirjaston hävitys ja enkelien lähtö maailmasta.

Maurice d'Esparvieu oli viettänyt hirveän yön.

Kun hän kuuli pienimmänkin hiiskahduksen, otti hän revolverinsa, ettei olisi joutunut elävänä esivallan käsiin. Aamulla sieppasi hän talonmiehen matamilta sanomalehdet, silmäili niitä ahnaasti, ja hänen huuliltaan purkautui ilonhuuto: lehdissä kerrottiin, että lääkärit, jotka olivat tutkineet yleiselle ruumishuoneelle viedyn ylikonstaapeli Grolle'in, olivat ruumiinavauksessa todenneet ainoastaan varsin vähäpätöisiä ruhje- ja verivammoja ja julistivat kuoleman johtuneen valtimonlaajentuman revehdyksestä.

"Nyt näet, Arcade", huudahti hän kuin voitosta riemuiten, "näet, että minä en ole murhaaja! Olen viaton. En koskaan aavistanut, miten hauskaa olisi olla viaton."

Sitten hän vaipui mietteisiinsä, ja ajattelu vei häneltä ilon, niinkuin aina käy.

"Olen viaton", sanoi hän pudistaen päätänsä. "Mutta täytyy myöntää, että kuulun rikollisjoukkioon, elän roistojen parissa. Sinä, Arcade, olet sellaisessa seurassa paikallasi, koska olet ilkeämielinen ja turmeltunut ihminen, epäilyttävä olio. Mutta minä olen hyvän kasvatuksen saanut kunniallisen perheen lapsi, joten minua hävettää."

"Minäkin olen saanut hienon kasvatuksen", väitti Arcade.

"Missä muka?"

"Taivaassa."

"Etkä ole, Arcade; et sinä ole saanut kasvatusta! Jos sinuun olisi juurrutettu oikeita periaatteita, olisi sinulla ne vieläkin. Periaatteet eivät koskaan meistä häviä. Minulle on lapsena opetettu arvonantoa perhettä, isänmaata ja uskontoa kohtaan. Minä en ole sitä unohtanut, enkä unohda milloinkaan. Arvaatko, mikä sinussa minua loukkaa pahimmin? Ei turmeltunut moraalisi, kylmä sydämesi, musta kiittämättömyytesi; ei agnostisismisi, jonka voisi hätätilassa sallia, ei skeptisismisi, joka tosin on aivan vanhentunutta muotia (sillä kansallisesti heränneessä Ranskassa ei enää olla skeptillisiä); ei, minua inhoittaa sinussa enimmän sinun mauton käytöksesi, huono, epäelegantti muoto, jossa ilmaiset aatteitasi. Sinä haihattelet niinkuin kylmän järjen ihmiset, vapaa-ajattelijat, sinun teoriasi henkivät kaikesta irtaantuneelta radikalismilta, systeemisi ovat renkimäisiä. Laputa tiehesi, sinä olet minusta iljettävä... Arcade, ainoa ystäväni Arcade! Vanha enkelini Arcade! Rakas lapseni, tottele suojelusenkeliäsi: luovu hurjista aatteistasi, ole jälleen hyvä, vilpitön, viaton, onnellinen niinkuin olit ennen. Ota hattusi, lähde kanssani iltakirkkoon, rukoillaan siellä rukous ja sytytetään kynttilä alttarille."

Mutta yleinen mielipide oli vieläkin kiihtynyt. Maan huomattavimmat sanomalehdet, kansallisen valveutumisen äänenkannattajat, tekivät todella lennokkaissa ja sangen syvämielisissä artikkeleissa filosofisia johtopäätöksiä näistä kaikkia kunnon kansalaisia kuohuttavista ilkitöistä. Niiden näennäisesti välillisenä, mutta turmiollisesti vaikuttavana pohjimmaisena aiheuttajana oli se, että vallankumouksellisia oppeja saatiin rankaisematta levittää, yhteiskunnallisia siteitä katkoa, siveellistä kuria höllentää ja alinomaa vedota pelkkiin ihmisen alhaisiin pyyteisiin ja himoihin. Jos mieli saada paha perin juurin hävitetyksi, oli välttämätöntä mitä kiireimmiten kieltää sellaiset utopiat ja haihattelut kuin syndikalismi, tulovero, j.n.e., j.n.e., j.n.e.... Vielä useammat, eivätkä merkitykseltään vähäpätöisemmät, lehdet näkivät yhä lisääntyvässä rikollisuudessa jumalattomuuden luonnolliset ja odotetut hedelmät ja lausuivat, että yhteiskunnan pelastus löydettäisiin ainoastaan yksimielisessä ja vilpittömässä palautumisessa uskonnon helmaan.

Sinä sunnuntaina, jonka edellisellä viikolla ilkityö tapahtui, oli kirkossa harvinaisen paljon ihmisiä.

Tutkimus oli jätetty tuomari Salneuve'in huoleksi; hän kuulusteli ensin etsivänosaston vangitsemia epäilyttäviä olioita ja erehtyi houkutteleville, mutta väärille syrjäpoluille. Saatuaan kuitenkin ilmiantaja Montremainin raportin löysi hän oikealle tolalle ja huomasi Rue Feutrier'n rikolliset samoiksi, jotka olivat puuhailleet Jonchère'issâ. Hän etsitti Arcade'in ja Zitaa ja käski pidättää ruhtinas Istarin, jonka poliisit tapasivat juuri, kun hän oli tulossa Bouchotte'in asunnosta, jonne hän oli vienyt talteen kaikkein uusmallisimpia pommeja. Kuullessaan, millä asioilla poliisit liikkuivat, kerubi veti suunsa leveään nauruun ja kysyi, oliko heillä vahva auto. Poliisit vastasivat, että auto odotti tuolla portilla; silloin hän vakuutti, ettei hän muuta halunnutkaan. Samassa löi hän nuo kaksi miestä portailla nurin niskoin, meni odottavan auton luo, heitti kuljettajan sattumalta ohikiitävän autobussin alle ja lasketteli pakoon valtavan ja kauhistuneen ihmisjoukon nenän edestä.

Samana iltana ilmestyi rikosasiain komissaari Jeancourt muusikkoenkeli Théophile'in huoneistoon. Bouchotte oli siellä parhaillaan nielemässä raakaa munaa: hänen täytyi selvittää kurkkuaan, koska hänen oli laulettava myöhemmin illalla "Kansallis-Kultalassa" uusi viisunsa: "Niin hienoa ei ole Saksanmaalla!" Säveltäjä oli poissa kotoa. Bouchotte otti esivallan edustajan vastaan ylhäisen arvokkaasti, ja pukukin lisäsi hänen käytöksensä ylevyyttä, sillä hän oli paitasillaan. Kunnioitettava virkamies takavarikoi "Alinen, Golcondan kuningattaren" partituurin ja rakkauskirjeet, joita laulajatar, ollen järjestystä rakastava henkilö, säilytti huolellisesti yöpöytänsä laatikossa. Herra Jeancourt oli jo lähtemäisillään pois, mutta raotti vielä seinäkaapin ovea, ja löysi kaapista sellaisen määrän pommeja, että niillä olisi voinut räjähdyttää ilmaan puoli Parisia, ja parin pitkiä, valkeita siipiä, joiden tarkoitusta hän ei käsittänyt. Bouchotte'ia kehotettiin pukeutumaan hiukan täydellisemmällä tavalla, ja vaikka hän kirkui kovasti vastaan, vietiin hänet poliisivankilaan.

Tuomari Salneuve toimi väsymättömällä innolla. Tutkittuaan Bouchotte'in asunnosta tavatut paperit ja Montremainin ilmiannot käski hän vangita nuoren Maurice d'Esparvieun, mikä tapahtuikin keskiviikkona toukokuun 27 päivänä, kello 7 aamulla, muuten hyvin hienotuntoisesti. Kolmeen vuorokauteen ei Maurice ollut nukkunut, syönyt, rakastanut: lyhyesti sanoen, ei elänyt. Hän käsitti heti, mitä varten varhainen vieras, poliisikomissaari, tuli; ja nähdessään miehen tunsi hän itsensä merkillisellä tavalla tyyntyvän ja rauhoittuvan. Arcade ei ollut viettänyt viime yötään täällä. Maurice pyysi komissaaria odottamaan hetkisen, pukeutui hyvin huolellisesti ja seurasi sitten virkamiestä vuokra-autoon, joka odotti portilla. Hänen mielensä oli ihmeellisen kirkas, eikä se kirkkaus samentunut sittenkään, kun tutkintovankilan portti sulkeutui hänen takanaan. Jäätyään yksin selliin kiipesi hän pöydälle katsellakseen ulos. Hän näki ikkunasta kaistaleen sinistä taivasta, ja hymyili. Se tyyneys johtui sielullisesta väsymyksestä, hermojen tylsymisestä ja siitä, ettei hänen enää tarvinnut pelätä vangitsemista. Vastoinkäymiset antoivat hänelle paljon viisautta. Hän tunsi jälleen päässeensä osalliseksi Jumalan armotilasta. Hän ei itseään kunnioittanut eikä halveksinut, vaan jätti kohtalonsa Herran käsiin. Tahtomatta salata syntejään, jotka hän itsekin hyvin tunsi, kääntyi hän koko sielullaan Kaitselmuksen puoleen, huomauttaen sille kuitenkin, että hän oli joutunut huonon elämän ja kapinan kaltevalle pinnalle koettaessaan opastaa eksynyttä enkeliään takaisin oikealle tielle. Maurice heittäytyi loikomaan lavalleen ja nukkui heti rauhallisesti.

Kun tieto erään varieteelaulajattaren ja arvokkaan perheenpojan vangitsemisesta levisi Parisissa ja maaseudullekin, herätti se kiusallista huomiota. Sanomalehdistön esittämien traagillisten kuvien peloittamana vaati yleinen mielipide, että murhapolttojen savulta haisevat ja verellä tahratut anarkistit oli saatettava lain eteen vastaamaan teoistaan, mutta ei ymmärtänyt, miten voitiin taiteen ja hienojen seurapiirien huomattuja henkilöitä kohdella tällä tavoin. Konseljipresidentti, oikeusministeri, ponnahti nämä viimeiset pahat uutiset saadessaan koholle tuolinsa sfinksien keskeltä, jotka eivät tällä hetkellä näyttäneet laisinkaan niin uhkaavilta kuin hän itse, ja alkoi levottomasti kuohuvien mielikuvien myrskyssä silpoa kynäveitsellään keisarillisen mahonkipöytänsä reunaa niinkuin Napoleonkin aikoinaan oli tehnyt. Ja kun tuomari Salneuve, jonka hän haetti heti luokseen, ilmestyi hänen silmiensä eteen, heitti oikeusministeri kynäveitsensä uuniin, kuten Ludvig XIV oli heittänyt keppinsä Lauzunin edessä ulos ikkunasta. Ja ainoastaan suurella vaivalla sai hän hillityksi itseään sen verran, että sanoi tuomarille näennäisesti tyynenä:

"Oletteko te hullu?... Luulin ilmaisseeni teille kyllin selvästi, että ymmärsin salahanketta anarkistiseksi, antisosiaaliseksi, niin, erikoisesti antisosiaaliseksi, yhteiskunnan- ja hallituksenvastaiseksi, hienolla vivahteella syndikalistiseen suuntaan. Lausuin selvänä toivomuksenani, että se oli pidettävä näissä rajoissa. Mutta minkä te nyt siitä teette? Voiton anarkisteille ja vapaudenintoilijoille! Milloin te vangitsette minut itseni? Varieteelaulajatar, jota kansallinen yleisö jumaloi, ja nuorukainen, jonka isää katolilainen puolue erikoisesti kunnioittaa! René d'Esparvieun poika, miehen, jonka luona käy vieraina piispoja, joka pääsee milloin tahansa Vatikaaniin ja josta voi tulla Ranskan lähettiläs paavin hoviin! Yhdellä iskulla erotatte minusta satakuusikymmentä oikeistolaista kansanedustajaa ja neljäkymmentä senaattoria, ja juuri nyt, kun esitetään pian välikysymys, miten hallitus suhtautuu huolestuneeseen kirkkokansaan. Teette nykyiset ja vastaiset ystäväni vihollisikseni! Sitäkö varten te takavarikoitte Maurice d'Esparvieun rakkauskirjeet, että saisitte tietää, oletteko jonkun kanssa napalanko niinkuin tuo hölmö herra des Aubels? Siinä suhteessa voin antaa teille rauhoittavaa varmuutta: kyllä olette, se on tunnettu asia koko Parisissa! Mutta teitä ei ole nimitetty tuomarin virkaan sen vuoksi, että saisitte maksaa omia kalavelkojanne."

"Herra oikeusministeri", koetti tuomari supista, vaikka ääni pyrki tukehtumaan hänen kurkkuunsa ja veri lensi kasvoihin ja päähän, "minä olen kunniallinen mies..."

"Te olette hölmö... ja kotoisin maalta. Muistakaa nyt: elleivät Maurice d'Esparvieu ja neiti Bouchotte pääse vapauteen puolen tunnin kuluessa, annan minä teille niin, ettei teistä jää kuin märkä läiskä!"

Herra René d'Esparvieu nouti itse poikansa vankilasta ja vei Rue de Garancière'in vanhaan taloon. Siitä paluusta tuli riemukulku. Oli levinnyt huhu, että jalosydäminen nuori Maurice oli ajattelemattomuudessaan yrittänyt palauttaa yksinvaltaa ja että tuomari Salneuve, halpamainen vapaamuurari, oli tahtonut häväistä tuota uljasta nuorukaista asettamalla hänet pahantekijäin joukkoon. Apotti Patouille vastasi Maurice'ista niinkuin itsestään ja piti tällaista olettamusta kaikkein uskottavimpana. Sitä paitsi tiedettiin, että Maurice d'Esparvieu kallistui mielipiteiltään monarkismiin päin ja oli sen vuoksi rikkonut välinsä isänsäkin kanssa, joka oli alistunut tasavaltaan. Eräät henkilöt tiesivät, varmoista lähteistä, että vangitseminen oli juutalaisten kostoa. Eikö Maurice ollut tunnettu antisemiitti? Katolilainen nuoriso piti kissannaukujaiset tuomari Salneuve'in ikkunan alla, Rue Guénégaud'lla, vastapäätä Rahapajaa.

Boulevard du Palais'lla ojensi joukko ylioppilaita Maurice'ille laakeriseppeleen.

Maurice tuli liikutetuksi, kun näki vanhan lapsuudenkotinsa, ja raukesi itkien äitinsä rintaa vasten. Se oli ihana päivä, jota synkensi kuitenkin eräs kiusallinen tapaus. Herra Sariette oli Rue de Courcelles'illa tapahtuneen murhenäytelmän tähden kadottanut järkensä, oli tullut yht'äkkiä raivohulluksi. Hän oli sulkeutunut lukkojen taakse kirjastoon, ei lähtenyt sieltä kahteenkymmeneenneljään tuntiin, vaikka häntä miten olisi houkuteltu ja uhkailtukin, ja kirkui siellä kamalasti. Hänen yönsä oli ollut kauhean levoton, sillä oli nähty, miten hän lamppu kädessä alinomaa liikkui ikkunasta toiseen. Kun hän sitten aamulla kuuli Hippolyte'in huutavan pihalta, avasi hän sfäärien ja filosofien salin ikkunan ja heitti pari raskasta kirjaa vanhan kamaripalvelijan päähän. Talon koko palvelusväki, miehet, naiset ja pikku pojatkin, juoksi pihalle, ja nyt alkoi kirjastonhoitaja nakella katselijoita kirjoilla, joita hänellä oli syli täynnä. Tällaisissa olosuhteissa suvaitsi itse René d'Esparvieu puuttua asiaan. Hän ilmestyi ulkosalle aamutakissa ja yömyssy päässä ja koetti puhua tuolle poloiselle hullulle järkeä, mutta sai vanhukselta, joka siihen asti oli jumaloinut häntä suurimpana hyväntekijänään, vastaukseksi pelkkiä hirveitä sadatuksia. Kirjastonhoitaja koetti tappaa häntä raamatuilla, talmudeilla, kaikilla Indian ja Persian pyhillä kirjoilla, kreikkalaisilla ja latinalaisilla kirkkoisillä. Siinä lensivät alas Johannes Chrysostomus, Pyhä Gregorius Naziansilainen, Pyhä Augustinus, Pyhä Hieronymus, kaikki apologeetat, lensi itse Bossuet'n reunamuistutuksilla varustettu "Protestanttisessa kirkossa tapahtuneiden muutosten historiakin." Kahdeksan- ja nelitaitteisia niteitä ja folioita läiskähteli häpeällisesti pihan kivityksille. Gassendin, pater Mersenne'in ja Pascalin kirjeitä liiteli tuulessa. Kun kamarineitsyt kumartui pelastamaan lehtisiä likaojasta, sai hän päähänsä kauhean ison hollantilaisen atlaksen. Rouva René d'Esparvieu säikähti tätä hirveää hälinää ja tuli pihalle, vaikkei ollut vielä maalattukaan. Hänet nähdessään ukko Sariette raivostui kahta hurjemmin. Hän sinkosi nyt ulos vuorotellen kaikki muinaisten runoilijain, filosofien ja historiankirjoittajain rintakuvat, Homeros, Aiskhylos, Sophokles, Euripides, Herodotos, Thukydides, Sokrates, Platon, Aristoteles, Demosthenes, Cicero, Vergilius, Horatius, Seneca, Epiktetos rämähtivät mäsäksi kivitykseen. Sitten syöksyivät maan- ja taivaanpallot ylhäältä syvyyteen ja halkesivat kumealla paukahduksella. Seurasi äänetön kauhistuksen hetki, jonka keskeytti pikku Léonin iloinen nauru, kun hän katseli tätä hauskaa näytelmää ikkunasta. Viimein joutui lukkoseppä, avasi kirjaston oven, ja koko talon väki tunkeutui kirjastoon ja näki siellä herra Sariette'in korkean kirjamuurin taakse varustautuneena ja repimässä parhaillaan säpäleiksi Vendôme'in priorin Lucretiusta, Voltaire'in omakätisillä reunamuistutuksilla varustettua. Täytyi raivata kirjabarrikadi tieltä pois, mutta kun hullu huomasi linnoituksensa sortuvan, livisti hän ullakolle ja sieltä paloluukun kautta katolle. Kaksi tuntia ulvoi hän sitten katolla niin että pitkien matkojen päähän kuului. Ihmisiä kerääntyi Rue Garancière'ille, tungos lisääntyi lakkaamatta, ja kaikki katselivat onnetonta, kirkaisten aina kauhusta, kun hän luiskahteli katolla, jonka tiilet särkyivät hänen jaloissaan. Laumassa seisoi myöskin apotti Patouille; hän odotti Sariette'in putoavan syvyyteen, luki sielussaan kuolevain-rukouksia ja valmistautui antamaan hänelle synninpäästön in extremis.

Poliisit vartioivat taloa ja pitivät huolta järjestyksestä. Hälyytettiin palokunta, ja pian alkoivat sen torvet vonkua. Palokuntalaiset pystyttivät korkeat tikapuut seinää vasten ja ottivat viimein, hurjan taistelun jälkeen, kiinni raivohullun, joka puolustautui epätoivoisesti ja raastoi siinä irti lihaksen käsivarrestaan. Hänet vietiin heti mielisairaalaan.

Maurice söi päivällistä kotoisessa perhepiirissä, ja kaikki hymyilivät liikutettuina, kun vanha hovimestari Victor toi pöytään juotetun vasikan. Apotti Patouille istui kristillisen äidin oikealla puolella ja katseli hartaalla ilolla tuota perhettä, jolle taivas oli antanut siunauksensa. Mutta rouva d'Esparvieulla oli kuitenkin suruja. Joka päivä sai hän nimettömiä, raakoja ja törkeitä kirjeitä, joiden hän oli ensin luullut tulleen eräältä talosta erotetulta kamaripalvelijalta, mutta jotka hän nyt tiesi nuorimman tyttärensä, Berthe'in, lapsen, tekemiksi! Samoin tuotti pikku Léon hänelle huolta. Hän oli laiska, ei viitsinyt lukea läksyjään, ja vielä pahantapainen. Ilkeyksissään oli hän kyninyt elävältä sisarensa kanarialinnut, oli pistänyt neuloja pystyyn tuoliin, johon neiti Kapraali istuutui, ja oli varastanut tuolta köyhältä opettajatar-raukalta neljätoista frangia, joten neiti itki ja pyyhki nenäänsä kaiket päivää.

Tuskin pääsi Maurice aterialta, niin hän riensi huoneistoonsa Rue de Rome'ille tahtoen välttämättä tavata enkeliään. Hän kuuli oven takaa kovaa ääntenhälinää, ja näki sitten ilmestyshuoneessa Arcade'in, Zitan, muusikkoenkelin ja kerubin, joka viimeksimainittu loikoi sängyssä tuprutellen kauhean isoa piippua ja antaen pielusten, lakanain ja peitteiden palaa karisseista kipinöistä. Kokoontuneet syleilivät Maurice'ia ja ilmoittivat lähtevänsä pois maailmasta. Heidän kasvonsa säteilivät iloa ja uljasta rohkeutta. Ainoastaan "Alinen, Golcondan kuningattaren" armoitettu säveltäjä vuodatti kyyneliä ja loi taivaalle kauhistuneita silmäyksiä. Kerubi oli kiskonut hänet korvista mukaan kapinaliikkeeseen, esittäen hänelle valittavaksi kaksi mahdollisuutta: joko hänen oli annettava pistää itsensä maailmassa vankilaan tai lähdettävä raivoamaan tulella ja miekalla Jaldabaothin palatseissa.

Maurice näki tuskakseen, että enkelit olivat jo melkein irti maasta. He riensivät matkaan valtavin toivein, mikä heidän kannaltaan oli ymmärrettävää. Kieltämättä oli heillä vähän sotureita verraten taivaan sulttaanin suunnattomaan armeijaan; mutta he uskoivat odottamattomalla tulisella hyökkäyksellä korvaavansa lukumääränsä vähemmyyden. Olihan heille hyvin tunnettua, että vaikka Jaldabaoth kehuu tietävänsä kaikki, antaa hän usein itsensä yllättää. Ja ilmeisesti olisi jo ensimmäinenkin kapina tullut hänelle odottamatta, ellei arkkienkeli Michael olisi ollut varuillaan. Taivaan armeija ei ollut kehittynyt ollenkaan sen jälkeen kuin se oli voittanut kapinalliset ennen aikojen alkua. Asestukseen ja muihin varustuksiin nähden se oli yhtä takapajulla kuin nykyinen Marokon armeija. Kenraalit löllöttelivät mukavuudessa ja entisessä tietämättömyydessään. Kunnialla ja rikkauksilla kukkuroituina oli kekkeröiminen heistä hauskempaa kuin sodanponnistukset. Michaelilta, ylikenraalilta, joka oli rehellinen ja reilu mies, oli into ja rohkeus vuosisatojen kuluessa melkoisesti laimentunut. Sitä vastoin tunsivat nämä vuoden 1914 kapinalliset tarkoin kaikki hävitystieteen uusimmat ja erinomaisimmat keksinnöt. Lyhyesti: oltiin täysin valmiit taisteluun. Kapinallisten sotajoukot oli koottu useina armeijakuntina, joissa kussakin oli satatuhatta enkeliä, kaikkiin maapallon erämaihin, Venäjän aroille, Etelä-Amerikan pampaksille, hiekka-, jää- ja lumiaavikoille. Ne odottivat vain käskyä, milloin taivaaseen hyökättäisiin.

Enkelit saattavat olemuksensa atomien rytmiä muuttamalla liikkua minkälaisessa ympäristössä hyvänsä. Mutta ne enkelit, jotka ovat laskeutuneet maailmaan ja tulleet maan asukkaiksi, ovat tuon muutoksensa jälkeen liian tiivistä ainetta, joten he, ruumiilla varustettuina, eivät enää kykene itse lentämään: päästäkseen kohoamaan eteerisiin ilmapiireihin tarvitsevat he taivaallisten hengenheimolaistensa apua, sellaisten enkelien, jotka ovat mieleltään kapinallisia kuin hekin, mutta ovat kuitenkin jääneet oleskelemaan Tulitaivaaseen ja ovat edelleen – eivät aineettomia (sillä kaikkeudessa on kaikki ainetta) – jumalallisen vapautuneita ja läpikuultavia. Tosin Arcade, Istar ja Zita olivat hermostuneita ja ahdistavassa jännityksessä, kun ajattelivat, että heidän pian täytyisi heittäytyä maan paksusta ilmakehästä taivaan kuultaviin syvyyksiin. Voidakseen sukeltaa eetteriin täytyy ruumillistuneiden enkelien jännittää tarmoaan niin suunnattomassa määrin, että rohkeimmatkin heistä epäröivät moista lentoa. Heidän omankin substanssinsa täytyy hienostua, muuten eivät he pääse liikkumaan tuossa hienossa ympäröivässä substanssissa, sen täytyy muuttua kaasumaiseksi ja laajentua ihmiskoosta niin suureksi kuin valtavimmat pilvet, mitkä koskaan ovat maapalloamme ympäröineet. Hetki vain, ja he ovat jo isompia kuin planeetat, joita ei nähdä muuten kuin teleskoopilla ja joiden ratain poikki he sitten kulkevat esteettömästi, ristiin rastiin, näkymättöminä ja painottomina, niiden kiertoa millään tavoin häiritsemättä. Tässä ponnistuksessa, enkelien kaikkein vaikeimmassa, on heidän substanssinsa milloin tulisempi tulta, milloin kylmempi jäätä, ja heidän kärsimyksensä ovat kamalammat kuin kuolema.

Maurice näki Arcade'in silmissä sellaisen ahdistuksen ja hurjan rohkeuden tunteet kuin on ymmärrettävää moiseen suunnattomaan seikkailuun ryhdyttäessä.

"Sinä siis lähdet", sanoi Maurice hänelle ja alkoi itkeä.

"Nectaire ja minä menemme noutamaan suuren arkkienkelin, joka johtaa meidät voittoon."

"Ketä sinä sillä nimellä kutsut?"

"Demiurgin papit ovat maininneet usein sinulle sen nimen, häväistäkseen hänen kunniaansa."

"Voi sinua onnetonta!" valitti Maurice.

Ja hän painoi päänsä käsiinsä ja itki katkerasti.

XXXV LUKU

on tämän kirjan viimeinen luku ja esittää meille Saatanan mahtavan ja ylhäisen unelman.

Nuo viisi enkeliä nousivat ylimmälle niistä seitsemästä korkeasta terassista, jotka alkavat Ganges-virran jyrkiltä äyräiltä, tulivat liaaneihin peittyneiden temppelien luo ja vihdoin, umpeen kasvaneiden käytävien kautta, siihen metsittyneeseen puutarhaan, jossa tuoksui viinirypäleille ja kaikui apinain nauru: sen periltä löysivät he Hänet, jota olivat tulleet noutamaan. Suuri arkkienkeli loikoi kyynärvarsiensa nojassa mustilla pieluksilla, jotka olivat koristetut kultaisilla tulenliekeillä. Jalopeurat ja gasellit lepäsivät hänen jaloissaan, kesyt käärmeet katselivat häneen ystävällisin silmin kiemurellen puiden ympärillä. Kun hän näki enkelivieraansa, laskeusi raskasmielisyyden varjo hänen kasvoilleen. Jo ennen muinoin, siihen aikaan, jolloin hänen päänsä oli ollut kruunattu viininlehvillä ja hän oli käytellyt viiniköynnöksen oksaa valtikkanaan, opettanut ja lohduttanut ihmisiä, oli hänen sydämensä montakin kertaa ollut surun sortama. Mutta milloinkaan ennen eivät hänen kauniit kasvonsa olleet näyttäneet näin kärsiviltä ja tuskallisilta kuin nyt, eivät niistä päivistä asti kuin hän oli kunniakkaasti sortunut.

Zita kertoi hänelle, että kapinajoukot seisoivat valmiina mustien lippujensa alla kaikissa tämän taivaankappaleen erämaissa; vapaussotaan oli täysin varustauduttu myöskin niissä taivaan maakunnissa, joissa kapina ensimmäisenkin kerran oli alkanut. Ja hän lisäsi:

"Ruhtinas, armeija odottaa enää vain sinua. Tule ja vie se voittoon."

"Ystävät", vastasi suuri arkkienkeli, "tiesin tulonne tarkoituksen. Tuolla suuren puun varjossa ovat korit kukkurallaan hedelmiä ja mesikakkuja. Ottakaa ja nauttikaa! Aurinko alenee pian pyhän virran ruusunpunaisiin vesiin. Syötyänne levätkää rauhassa tässä puutarhassani, jossa järki ja hekuma nyt valtikoivat, kun olen karkoittanut täältä vanhan demiurgin hengen. Huomenna saatte minulta vastauksen."

Yö verhosi sinisillä hunnuillaan puutarhan. Ja Saatana nukahti, ja näki unen, jossa hän liiteli matalaisen maan yläpuolella. Maa kuhisi täynnä kapinallisia enkeleitä, kauniita kuin jumalat. Niiden silmistä sinkoilivat salamat, ja pohjasta etelään kaikui myriadien äänien valtava huuto ylös hänen puoleensa, huuto, joka julisti hänelle rakkauttaan ja toivoi häneltä vapautusta. Saatana lausui:

"No niin! Käykäämme siis vanhan vainoojamme kimppuun hänen korkeassa linnassaan."

Ja hän johti ääretöntä enkelien armeijaa yli taivaallisten tasankojen. Ja Saatanalle tuotiin tiedot, mitä taivaallisessa Jerusalemissa silloin tapahtui. Kun sanoma tästä uudesta kapinasta sinne saapui, virkkoi Isä Pojalle:

"Leppymätön vihollisemme on noussut uudestaan. Ajatelkaamme, miten puolustaudumme, ja varustautukaamme, ettemme menettäisi ihania asuinsijojamme!"

Ja Poika, olennoltaan yksi ja samanlainen kuin Isä, vastasi:

"Me voitamme samassa merkissä kuin Konstantinus Suuri voitti."

Suuttumuksen myrsky puhkesi Herran Vuorella. Uskolliset seraphimit vihkivät ensinnä kapinalliset julmaan rangaistukseen, sitten he päättivät, että oli lähdettävä taisteluun heitä vastaan. Sydämiin syttyi ja kasvoilla leimusi viha. Ei epäilty, etteikö voitettaisi, mutta pelättiin pettureita ja vaadittiin jo ennakolta, että urkkijat ja kiihoittavien huhujen levittäjät oli heitettävä iankaikkiseen pimeyteen. Huudettiin, veisattiin vanhoja hymnejä, ylistettiin taivaan Herraa, juotiin mystillisiä viinejä. Sitten pyrki liiaksi paisutettu rohkeus pettämään ja salainen levottomuus hiipi hämäriä teitä sieluihin. Arkkienkeli Michael otti ylipäällikkyyden. Tyyneydellään hän rauhoitti mieliä. Hänen kasvoistaan, jotka kuvastivat täydellisesti hänen sieluaan, näki, että hän halveksi vaaraa. Ylipäällikön käskystä kiiruhtivat pitkästä rauhanajasta paksuiksi lihoneet ukkos-osastojen johtajat, cherubimit, kömpelöillä jaloillaan pitkin Pyhän vuoren muureja, tarkastelivat hitailla häränsilmäyksillään tulta leimahtelevia pilviä ja koettivat saada Jumalan patterit hyvään järjestykseen. Tarkastettuaan puolustuslaitteet vannoivat he Korkeimmalle, että oltiin taisteluun aivan valmiita. Neuvoteltiin sitten sotataktiikasta. Michael ehdotti ja vaati offensiivia: se oli sotataidon ensimmäinen sääntö, jonka tärkeyden hän kokeneena sotilaana tiesi. Oli tehtävä hyökkäys, tai muut tekisivät sen. Keskitietä ei ollut. Muuten sopi offensiivi hänen mielestään erinomaisesti Tronien ja Herrauksien tuliseen taisteluintoon. Sanaakaan enempää koko sodankäynnistä ei tuon uljaan ylipäällikön suusta lähtenyt, ja se vaikeneminen tuntui todistavan, että hän oli asiastaan vanna.

Kun ilmoitettiin vihollisen lähestyvän, marssitti Michael sitä vastaan kolme armeijakuntaa, joita arkkienkelit Uriel, Raphael ja Gabriel johtivat. Värikkäät itämaiset liput liehuivat taivaan ilmakentillä, ukkoset vierivät jyristen linnunratojen kiveystä. Kolmeen päivään ja yöhön ei Herran Vuorella tiedetty mitään taivaan rakkaiden ja peloittavain joukkojen kohtalosta. Neljännen päivän aamunkoitossa levisi kuitenkin epävarmoja, ristiriitaisia huhuja. Kerrottiin taisteluista, jotka olivat vielä ratkaisematta, keskeneräisistä voitoista. Kunniakkaiden tekojen paljous lisääntyi tunti tunnilta. Vakuutettiin, että Raphaelin iskusalamat olivat tuhonneet kokonaisia viholliseskadroonia. Ilmoitettiin varmoista lähteistä, että saastaisen Zitan joukkiot olivat hautautuneet tulimyrskyn pyörteisiin. Kerrottiin, että hurja Istar oli heitetty helvettiin, jonne hän oli lentänyt suin päin ja perä pystyssä sellaista vauhtia, että herjaukset, joita hän sylki suustaan, päättyivät pärähtävään perhoseen. Uskottiin halusta, että Saatana oli jälleen kahlehdittu timanttikahleilla syvyyden kuiluun. Mutta noiden kolmen armeijakunnan johtajat eivät vielä olleet lähettäneetkään mitään tietoja. Oletetun voiton hälinään sekautui outoja huhuja, jotka panivat pelkäämään, että taistelu oli jäänyt lopullisesti ratkaisematta ja että peräännyttiin odottamattomalla kiireellä. Muutamat julkesivat väittää erään alimman arvoluokan hengen, Arcade-nimisen suojelusenkelin, käännyttäneen epäjärjestyksessä pakoon kolmen suuren arkkienkelin koko loistavan armeijan.

Sitä paitsi kerrottiin, että taivaan pohjoisosassa, jossa kapina ennen aikojen alkuakin oli puhjennut, väkeä siirtyi laumoittain Jumalan joukoista vihollisen puolelle. Ja eräät olivat omin silmin nähneet, miten jumalattomat enkelit kokonaisina mustina pilvinä lensivät ja liittyivät maan päällä järjestettyjen kapinallisten riveihin. Mutta mitkään kunnon kansalaiset eivät kallistaneet korvaansa näille kelvottomille loruille, vaan kuuntelivat yhä palavammin ja ihastuneemmin voitonsanomia, joita entistä varmempina ja pätevämpinä kulki suusta suuhun. Herra Siionissa raikui riemu, seraphimit ylistivät harpuin, huiluin, kantelein ukkosen Jumalaa. Valittujen äänet yhtyivät enkelien kanssa kiittämään Näkymätöntä. Ajateltaessa verilöylyä, jonka Pyhän vihan palvelijat olivat saaneet aikaan, kohosivat onnelliset huokaukset taivaallisessa Jerusalemissa kaikkein Ylimmäisen puoleen. Ja sitten ei autuaitten ilo voinut enää kohota, koska se oli jo alussa ollut niin korkealla, vaan onnen ylenpalttisuus teki heidät aivan äikiksi.

Kiitosvirret eivät vielä olleet vaienneet, kun muureille asetetut vartijat ilmoittivat, että Jumalan armeija perääntyi: ensimmäiset pakenevat joukot näkyivät, seraphimit lentäen kynittyinä ja täydessä epäjärjestyksessä, muodottomiksi mukiloidut cherubimit ontuen kolmella jalalla. Järkkymättömin silmin arvioi sotalaumojen päämies Michael vastoinkäymisen suuruutta, ja hänen kuulas järkensä huomasi selvästi siihen syyn. Elävän Jumalan armeijakunnat olivat ryhtyneet offensiiviin, mutta sattuma, joka sodassa sotkee suurimpienkin päälliköiden suunnitelmat, asetti niin, että vihollisetkin ryhtyivät offensiiviin, ja tässä oli seuraus! Tuskin ehtivät taivaan linnoituksen portit aueta ottamaan vastaan kolmen armeijakunnan kunniakkaita ja pirstottuja jäännöksiä, niin Herran Vuorelle lankesi hurja tulisade. Saatanan armeijaa ei ollut vielä näkyvissäkään, mutta topaasimuurit, smaragdikupolit ja timanttikatot sortuivat jo kauhealla rytinällä elektroforien laukauksista. Vanhat pilvet koettivat vastata tuleen, mutta kantoivat liian lyhyen matkan, joten niiden salamat tipahtelivat tehottomina taivaan tyhjille tasangoille.

Kun uskolliset enkelit huomasivat näkymättömän vihollisen kimpussaan, jättivät he muurit oman onnensa nojaan. Michael meni ilmoittamaan Jumalalle, että Pyhä Vuori joutuisi kahdenkymmenenneljän tunnin sisällä demonien käsiin ja ettei maailmojen Herraa pelastaisi mikään muu kuin pako. Seraphimit sulloivat matkalaukkuihin taivaan kruunun jalokivet. Michael tarjosi kohteliaasti käsivartensa taivaan Kuningattarelle, ja Jumalan perhe livisti palatsistaan maanalaista porfyyrikäytävää myöten. Sillä välin hukkui linnoitus oikeaan tulenpaisumukseen. Maineikas arkkienkeli riensi takaisin eturintamaan, julisti, ettei hän antautuisi milloinkaan, ja nostatti Jumalan liput jälleen paikoilleen. Samana iltana marssi kapinallisten armeija kolmikertaisesti pyhään kaupunkiin. Saatana ratsasti liekkihevosella ensimmäisenä, ja perästä riensivät hänen demoninsa. Kohta hänen takanaan tulivat Arcade, Istar ja Zita. Vanha Nectaire ajoi aasilla niinkuin ennen muinoin Dionysoksen riemusaatossa. Ja kauas, kauas näkyi tasangolla liehuvia mustia lippuja. Varusväki luovutti aseensa Saatanan edessä. Michael laski tulisen miekkansa voittoisan arkkienkelin jalkain juureen.

"Ottakaa miekkanne maasta, Michael", sanoi Saatana. "Lucifer antaa sen teille takaisin. Kantakaa sitä rauhan ja lakien puolesta."

Sitten loi hän katseensa yli taivaan upseerien joukon ja huusi kaikuvalla äänellä:

"Arkkienkeli Michael ja Vallat, Tronit, Herraudet ja kaikki muut, vannokaa uskollisuutta Jumalallenne!"

"Me vannomme", vastasivat he yhdestä suusta.

Ja Saatana jatkoi:

"Vallat, Tronit ja Herraudet, tahdon unohtaa entisistä sodista kaiken muun paitsi verrattoman urhoollisuutenne ynnä uskollisuutenne, jota muistitte niin kauan kuin mahdollista ja joka takaa, että pidätte minullekin vannomanne valan."

Seuraavana päivänä antoi Saatana jakaa eteerisillä kentillä taivaan sotajoukoille mustat liput, ja sotamiehet suutelivat niitä ja kastelivat ne kyynelillään.

Ja Saatana kruunautti itsensä Jumalaksi. Taivaallisen Jerusalemin jalokivistä hohtaville muureille nousivat kaikki apostolit, piispat, pyhät neitsyet, marttyyrit, uskontodistajat, koko käydyn raivoisan taistelun ajan suloisessa rauhassa lepäillyt valittujen joukko, katselemaan ja nauttimaan suurenmoisista kruunausmenoista. Valittujen ilo oli ääretön, ja riemukseen näkivät he, miten kaikkein Ylimmäinen syöstiin helvettiin ja Saatana nousi Herran valtaistuimelle. Noudattaen Jumalansa tahtoa, joka kielsi heiltä surun, veisasivat he vanhoja kiitosvirsiään uudelle hallitsijalleen.

Ja Saatana loi terävät silmänsä alas avaruuteen ja katseli tuota pientä maa- ja vesipalloa, jonne hän oli aikoinaan istuttanut viinipuun ja järjestänyt ensimmäiset traagilliset kuorot. Ja sitten suuntasi hän katseensa Roomaan, jossa entinen, nyt kukistettu jumala oli perustanut valheella ja petoksella valtakuntansa. Sitä kirkkoa hallitsi silloin muudan pyhä mies. Saatana näki hänen rukoilevan ja itkevän. Ja hän sanoi hänelle:

"Minä jätän morsiameni sinun huomaasi! Vaali sitä uskollisesti. Minä vahvistan sinulle entiset oikeutesi määrätä, minkälainen kirkonoppi on oleva, säätää, miten sakramenttejä on noudatettava, laatia lait ja valvoa, että siveellisiä tapoja seurataan. Ja kaikkien uskovaisten täytyy alistua sinun määräyksiisi. Minun seurakuntani on iankaikkinen, ja helvetin portit ei pidä häntä voittaman. Sinä olet erehtymätön. Kaikki on ennallaan."

Ja ääretön autuus täytti apostolin seuraajan sydämen. Hän heittäytyi kasvoillensa maahan, kosketti otsallaan multaa ja vastasi:

"Herrani minun Jumalani, minä tunnen sinun äänesi. Henkäyksesi vuotaa kuin palsami sydämeeni. Pyhitetty olkoon sinun nimesi. Tapahtukoon sinun tahtosi niin maassa kuin taivaissa. Älä johdata meitä kiusaukseen, vaan päästä meitä pahasta."

Ja Saatana oli mieltynyt ylistyksiin ja kiitosvirsiin; hän kuunteli halusta, kun hänen viisauttaan ja valtaansa kehuttiin, iloitsi, kun cherubimit julistivat hänen hyviä tekojansa, eikä välittänyt enää ollenkaan Nectaire'n huilusta, koska se jumaloi luontoa, myönsi jokaiselle hyönteiselle ja ruohonkorrellekin osansa kaikkivallasta ja rakkaudesta ja neuvoi riemuun ja vapauteen. Saatana, jonka liha oli aina ennen, milloin hän vain ajatteli, missä vaivoissa maailma kitui, värissyt tuskasta, tunsi nyt itsensä sääliin taipumattomaksi. Hän piti kärsimystä ja kuolemaa kaikkivaltansa ja äärettömän laupeutensa luonnollisina seurauksina. Ja uhrien veri kohosi hänen puoleensa otollisena pyhänä savuna. Hän tuomitsi järjen kelvottomaksi ja vihasi tiedonhalua. Itse ei hän enää tahtonut oppia mitään, sillä hän pelkäsi, että jos hän hankkisi itselleen uusia tietoja, niin hän näyttäisi, ettei hänellä kuitenkaan niitä kaikkia voisi olla. Hän viihtyi hyvin mystillisyyden varjossa ja tekeytyi muka käsittämättömäksi, koska luuli arvonsa vähenevän, jos hänet ymmärrettäisiin. Sakea teologinen usva pimensi hänen aivonsa. Kului joku aika, ja hänen päähänsä pisti julistaa itsensä ainoaksi oikeaksi ja kolmiyhteiseksi Jumalaksi, niinkuin hänen edeltäjänsäkin oli julistanut. Kun hän näki Arcade'in hymyilevän julistukselle, karkoitti hän heti hänet kasvojensa edestä. Istar ja Zita olivat jo kauan sitten lähteneet takaisin maan päälle. Niin kuluivat vuosisadat nopeasti kuin sekunnit. Ja eräänä päivänä katsahti Saatana korkealta valtaistuimeltaan kadotuksen syvyyteen ja näki Jaldabaothin siinä helvetissä, jonne oli hänet heittänyt ja jossa hän itsekin muinoin oli ollut kahleissa. Jaldabaothin ylpeys ei näyttänyt lähteneen ikuisessa pimeydessä. Mustattuna, ruhjottuna, peloittavana, ylevänä loi hän kunnian kuninkaan asuinsijoihin halveksivan silmäyksen ja käänsi sitten päänsä pois. Ja kun uusi Jumala tarkasteli paremmin vihollistaan, huomasi hän hänen kärsivillä kasvoillaan älyn ja hyvyyden väikkeitä. Nykyään mietti Jaldabaoth maan kohtaloa, ja ajatellessaan sen katkeria kärsimyksiä sääli hän sitä syvästi. Yht'äkkiä kavahtaa hän pystyyn, levittää eetteriin käsivartensa kuin suunnattoman suuret airot, ja hän rientää opettamaan ja lohduttamaan ihmislapsia. Hänen ihmeellinen, ääretön varjonsa viihdyttää onnettoman planeetan pintaan langetessaan heti ihmisiä kuin suloinen rakkauden yö.

Saatana heräsi kylmän hien vallassa.

Nectaire, Istar, Arcade ja Zita seisoivat tuossa hänen vieressään. Bengalus-linnut visertelivät aamuvirttään.

"Toverit", lausui suuri arkkienkeli, "me emme valloita taivasta. Riittää, että pystymme sen valloittamaan! Sota siittää sotaa, voitto tappiota. Voitetusta Jumalasta tulee Saatana, voittaneesta Saatanasta Jumala. Varjelkoon hyvä Sallima minua niin julmasta kohtalosta! Rakastan helvettiä, joka on kehittänyt henkeni, rakastan maata, jossa olen tehnyt hyvää sen vähän kuin tässä kauheassa maailmassa on mahdollista, maailmassa, jonka olennot eivät kykene mihinkään muuten kuin murhaamalla. Nyt on vanhan Jumalan maallinen valta meidän ansiostamme päättynyt, ja kaikki, mikä tällä taivaankappaleella rahtusenkin ajattelee, halveksii häntä tai ei tiedä hänestä mitään. Mutta mitä auttaa, vaikka ihmiset eivät enää olisikaan Jaldabaothin ikeessä, jos Jaldabaothin henki yhä asuu heissä: jos he ovat yhtä kateellisia, väkivaltaisia, riidanhaluisia, ahnaita ja yhtä typerästi kauneutta ja taiteita vihaavia kuin hänkin, heidän esikuvansa? Mitä auttaa, vaikka he ovat kukistaneet julman demiurgin, jos he eivät tottele ystävällisiä demoneja, jotka opettavat heille, mikä on oikea totuus, Dionysos, Apollon ja muusat? Entä sitten me itse, me taivaalliset henget, korkeat demonit? Me kukistamme tyrannimme, Jaldabaothin, kun hävitämme omasta sielustamme tietämättömyyden ja turhan pelon."

Ja Saatana sanoi puutarhurille: "Nectaire, sinä taistelit rinnallani ennen maailmojen alkua. Me jouduimme silloin tappiolle, koska emme ymmärtäneet, että voitto on Henkeä ja että meidän on ahdistettava ja tuhottava Jaldabaoth omassa itsessämme, ei missään muualla."