[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f2MLJpZUAjwpDeoMgvRTiC15SKokUF6iFxTLeT9jnhDY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1357,"Enkelien kapina","France, Anatole",1844,1924,"1357-france-anatole-enkelien-kapina","1357__France_Anatole__Enkelien_kapina",null,"romaani",[],[],"fi",1914,1925,56287,387680,true,[],[],[],"Satiirinen romaani kertoo maan päälle laskeutuneista suojelusenkeleistä, jotka Pariisissa asuessaan alkavat suunnitella kapinaa taivaallista hallitsijaa vastaan. Teos ruotii ironisesti uskontoa, politiikkaa ja yhteiskunnan valtarakenteita.","Anatole Francen 'Enkelien kapina' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1357. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ENKELIEN KAPINA\n\nKirj.\n\nAnatole France\n\n\n103:nnesta painoksesta suomentanut Joel Lehtonen\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kansanvalta,\n1925.\n\n\n\n\n\n\nI LUKU,\n\njossa kerrotaan lyhyesti erään ranskalaisen suvun historia vuodesta\n1789 alkaen meidän päiviimme saakka.\n\n\nTalo, joka on vanhastaan d'Esparvieu-suvun oma, kohoaa Saint-Sulpice-\nkirkon varjossa synkänvärisenä ja kolme kerrosta korkeana; toisella\npuolella sitä aukeaa vihertäväksi homehtunut piha ja toisella on\npuutarha, vuosi vuodelta yhä ahtaammaksi tullut, kun siihen on\nrakennettu aina vain suurempia ja lähemmäksi sullottuja\nlisärakennuksia; vaivoin mahtuu pihaan vielä pari kituvaa\nkastanjapuuta. Siinä talossa eli vuosina 1825-1857 suvun ylpeys,\nAlexandre Bussart d'Esparvieu, joka oli valtioneuvoston varapresidentti\nheinäkuunhallituksen aikana, \"Moraalifilosofisen ja valtiotieteellisen\nakademian\" jäsen ja oli kirjoittanut 3 oktaavonidettä laajan,\nvalitettavasti keskeneräiseksi jääneen teoksen nimeltä \"Eri kansojen\nyhteiskunnallisten ja uskonnollisten laitosten tutkielmia.\"\n\nTuo vapaamielisen monarkian etevä teoreetikko jätti verensä,\nomaisuutensa ja maineensa perijäksi Fulgence Adolphe Bussart\nd'Esparvieun. Fulgence'ista tuli senaattori toisen keisarikunnan\naikana, hän kartutti suuresti isältään saamaansa perintöä ostaen ne\ntontit, joiden läpi sittemmin täytyi murtaa Avenue de l'Impératrice, ja\npiti huomattavan puheen paavin maallisen vallan säilyttämisen puolesta.\n\nFulgence'illa oli kolme poikaa. Vanhin, Marc-Alexandre, astui armeijaan\nja edistyi loistavasti urallaan; hän oli hyvä puhuja. Toisella pojista,\nGaétanilla, ei ollut minkäänlaisia erikoisia taipumuksia, vaan hän eli\nenimmäkseen syrjässä maaseudulla, metsästeli, kasvatti hevosia ja\nharrasteli huvikseen musiikkia ja maalausta. Kolmas, René, oli lapsesta\nasti aiottu valtion virkaan, mutta hän jätti erohakemuksensa ja luopui\nhänelle kauan sitten varatusta paikasta, kun ei tahtonut olla mukana\nsovelluttamassa käytäntöön asetuksia, jotka Ferryn toimenpiteestä oli\nsäädetty kongregaatioita vastaan. Ja nähdessään sitten, presidentti\nFallières'in aikana, Deciuksen ja Diocletianuksen vainojen jälleen\nalkavan, antautui hän kaikilla tiedoillaan ja suurella innollaan\npalvelemaan ahdistettua kirkkoa.\n\nAina vuoden 1801 konkordaatista toisen keisarikunnan viimeisiin päiviin\nasti olivat kaikki d'Esparvieut olleet hartaita kirkonkävijöitä, hyvän\nesimerkin vuoksi. Pohjaltaan olivat he skeptikkoja, mutta pitivät\nuskontoa jonkinlaisena hallitsemisvälikappaleena. Vasta Marc ja René\nnäyttivät olevan todellakin jossain määrin rehellisesti hurskaita.\nKenraali vihki everstinä ollessaan rykmenttinsä Herramme Pyhälle\nSydämelle, ja hän täytti uskonnolliset tehtävänsä kiihkolla, jota oli\nomituista nähdä yksinpä sotilaassakin, sillä tiedetäänhän, että Usko,\ntuo Taivaan rakas tytär, on valinnut parhaiksi tyyssijoikseen täällä\nmaan päällä kolmannen tasavallan kenraalien sydämet. Uskonnon\nkohtaloilla on omat keikauksensa. \"Ancien régime'in\" aikana oli kansa\nuskonnollista, mutta ei aatelisto eikä sivistynyt porvaristo.\nEnsimmäisen keisarikunnan armeija oli ylimmistä alimpiin asti\njumalattomia. Nykyjään ei kansa usko mihinkään, ja porvaristo tahtoisi\nuskoa, ja onnistuukin siinä välistä niinkuin Marc ja René d'Esparvieu\nonnistuivat. Sitä vastoin ei heidän veljensä Gaétan, tuo maalaisylimys,\npäässyt siinä pitkälle. Hän oli agnostikko, kuten hienoissa piireissä\nsanotaan, kun ei tahdota käyttää inhoittavaa vapaa-ajattelija-\nnimitystä. Ja hän suorastaan julisti olevansa agnostikko,\nvaikka säädyllisyys vaatisi pitämään sellaisen tarkoin salassa.\nTässä vuosisadassa, jossa elämme, on niin paljon kaikenlaisia\nuskonnollisuuden ja epäuskon muotoja, että vastaiset\nhistoriankirjoittajat joutuvat aika pulaan niitä selvitellessään. Mutta\nsaammeko mekään paremmin selvää Symmachuksen ja Ambrosiuksen aikain\nuskomuksista?\n\nJoskin René d'Esparvieu oli harras kristitty, oli hän kuitenkin kovin\nkiintynyt vapaisiin aatteisiin, jotka olivat jätetyt hänelle ikäänkuin\npyhäksi perinnöksi. Vaikka hänen täytyikin taistella ateistista ja\njakobiinilaista tasavaltaa vastaan, tohti hän kuitenkin tunnustaa\nitsensä kelpo tasavaltalaiseksi. Nimenomaan vapauden vuoksi vaati hän\nkirkolle riippumattomuutta ja ylivaltaa yhteiskunnassa. Silloin kun\nväiteltiin ja kiivasteltiin kirkon erottamisesta valtiosta ja kirkon\nomaisuuden takavarikoimisesta pidettiin piispojen ja uskovaisten\nkokouksia hänen talossaan.\n\nSuuressa, vihreässä salissa istui silloin katolisen puolueen\narvovaltaisimpia johtajia, kirkkoruhtinaita, kenraaleja, senaattoreja,\nkansanedustajia, sanomalehtimiehiä, ja kaikkien heidän sielunsa\npyrkivät Rooman puoleen liikuttavan alistuvaisina tai teeskennellyn\ntottelevaisina. Herra René d'Esparvieu seisoi takan marmoriseen\nreunustaan nojaillen ja puolusti kanonista oikeutta siviililakia\nvastaan ja paheksui kaunopuheisesti sitä, että Ranskan kirkkoa\nrosvottiin. Ja takan molemmilta puolilta katsoi kaksi vanhaa muotokuvaa\nmykkinä ja liikkumatta tätä nykyaikaista kokousta. Oikealla riippui\nDavidin maalaama Romain Bussart, maanviljelijä Esparvieustä,\npumpulihousuissaan ja liiveissään, karkean ja ovelan näköisenä, hieman\nvintiömäisenä. Hänellä oli täysi syy hymyillä ivallisesti: tuo veitikka\noli perustanut sukunsa varallisuuden ostelemalla kirkon tiloja!\nVasemmalla puolella uunia oli Gérardin maalaama parooni Emile Bussart\nd'Esparvieu, talonpojan poika, täydessä juhlapuvussa, rinta\nkukkuroillaan kunniamerkkejä, herra, joka oli noussut keisarilliseksi\nprefektiksi ja Ranskan suursinetinhaltijaksi ja oli kuollut vuonna\n1837, Kaarle X:n hallitessa, seurakuntansa kirkkoraadin\npuheenjohtajana, _Immen_ rivot säkeet huulillaan.\n\nRené d'Esparvieu oli nainut 1888 Marie-Antoinette Coupelle'in,\nvapaaherra Coupelle'in tyttären; isä oli rautaruukin omistaja\nBlainville'issa. (Haute-Loire). Rouva d'Esparvieu on toiminut vuodesta\n1903 asti \"Kristillisten äitien yhdistyksen\" puheenjohtajana. -- Tuo\nmallikelpoinen aviopari naitti vanhimman tyttärensä 1908, ja sitä\npaitsi oli heillä vielä kolme lasta, yksi tytär ja kaksi poikaa.\n\nLéon, nuorempi pojista, alkaa seitsemättä ikävuottaan; hänellä on huone\naivan äidin ja Berthe-siskon kamarien vieressä. Maurice, vanhempi,\nasuskelee puutarhan perällä pienessä paviljongissa, jossa on kaksi\nhuonetta. Siellä on hänellä aivan vapaata, joten perhe-elämä ei häntä\nkovin tuskastuta. Hän on ulkonäöltään varsin kaunis poika,\nkäytökseltään kaikin puolin hieno, eikä suinkaan teeskentelevä. Hänen\nhymynsä, joka kohottaa hiukan vain toista suupieltä, ei ole vailla\nviehätystä.\n\nMaurice oli jo viidenkolmatta vuoden iässä viisas kuin Salomon\nSaarnaaja. Tietäen, että kaikki, mitä auringon alla tehdään, on\nturhuus ja hengen vaiva, ei hän tahtonut ryhtyä mihinkään vaivaan.\nLapsuudestaan asti koetti tämä kunnon perheen poika oppia karttamaan\nopintoja, ja säilyen vieraana yliopistoluvuille olikin hänestä tullut\nlakitiedettenkanditaatti ja hovioikeudenauskultantti.\n\nHän ei ajanut asioita eikä istunut oikeutta. Hän ei tietänyt mitään\neikä tahtonut tietää mitään, ja siinä menetteli hän täysin luonteensa\nmukaisesti, jonka herttaista keskinkertaisuutta hän ei millään tavoin\ntahtonut rasittaa. Hänen tarkka vaistonsa neuvoi häntä ymmärtämään\nmieluummin sangen vähän kuin ymmärtämään paljon, mutta huonosti.\n\nMaurice oli saanut, kuten apotti Patouille lausui, taivaalta\nkristillisen kasvatuksen kalliin lahjan. Jo lapsena oli hänelle\njumalisuus esitetty kotoisina esimerkkeinä, ja kun hän pääsi\nlyseosta ja kirjoittautui lainopilliseen tiedekuntaan, näki hän\njumaluusopillisen viisauden, uskontodistajain hyveet ja pyhimysnaisten\njärkkymättömän uskollisuuden istumassa henkilöityneinä isän lieden\nääressä. Yhteiskunnalliseen ja valtiolliseen elämään joutui Maurice\nsiihen aikaan kuin Ranskan kirkkoa pahimmin vainottiin, eikä hän lyönyt\nlaimin ainoaakaan tilaisuutta, milloin voi muun katolisen nuorison\nmukana ilmaista mielipiteensä kirkon puolesta: hän puuhaili oman\nseurakuntansa barrikadeilla, kun kirkon omaisuutta takavarikoitiin, ja\nriisui toveriensa kanssa palatsistaan karkoitetun arkkipiispan hevoset.\nKuitenkaan ei hän osoittanut näissä tilaisuuksissa erikoisen suurta\nintoa: häntä ei nähty koskaan sen sankarillisen joukon eturintamassa,\njoka yllytti sotamiehiä jaloon tottelemattomuuteen ja kestitsi\nviskaaleja tunkioroskalla ja haukkumasanoilla.\n\nHän teki ainoastaan velvollisuutensa, ei mitään muuta. Ja joskin hän\nherätti huomiota Lourdes'issa sairaiden kantajana vuoden 1911 suuren\ntoivioretken aikana, niin sopii epäillä, että hän ryhtyi siihen\nainoastaan miellyttääkseen rouva de la Verdelière'tâ, joka oli\nihastunut lujiin miehiin. Apotti Patouille, perheen hyvä ystävä ja\nerinomainen ihmistuntija, tiesikin, että Maurice kaipasi noin vain\nkohtalaisesti marttyyrikunniaa. Apotti moitti nuorukaista hänen\nkainoutensa vuoksi, nykäisi häntä korvasta ja sanoi häntä nahjukseksi.\nMutta onneksi oli Maurice ainakin uskonnollinen! Nuoruuden vaarallisina\nvuosina oli hänen uskonsa säilynyt aivan ennallaan, sillä hän ei ollut\nsiihen aarteeseensa koskenutkaan: kertaakaan ei hän ollut tutkinut sen\nyhtään ainoaa yksityiskohtaa. Samoin ei hän ollut vaivautunut\naprikoimaan oman yhteiskuntaluokkansa moraalia. Hän otti moraalin\nvastaan sellaisena kuin se hänelle tarjottiin; ja niinpä käyttäytyikin\nhän joka tilassa erittäin hienon miehen tavalla, seikka, johon hän ei\nolisi pystynyt, jos hän olisi tutkinut tapojen historiaa. Hän oli\nhelposti ärtyvä ja pikavihainen. Kunniasta hänellä oli korkea käsitys,\njoten hän piti siitä tunteestaan erikoisen tarkkaa huolta. Mutta\nkunnianhimoinen ja turhamainen hän ei ollut. Kuten ranskalaiset\nyleensä, ei hän rakastanut tuhlaamista; naisille ei hän olisi antanut\nkerrassaan mitään, elleivät naiset olisi osanneet pakottaa häntä\nantamaan. Luullen heitä halveksivansa hän suorastaan jumaloi heitä, ja\noli luonnostaan niin aistillinen, ettei huomannutkaan aistillisuuttaan.\n-- Mutta tässä nuorukaisessa piili kuitenkin eräs hyvä puoli, jota\nkukaan ei hänessä nähnyt ja jota hän ei itsekään aavistanut, vaikka\ntoisten olisi pitänyt huomata se jo omituisesta, kosteasta\nhohteestakin, joka silloin tällöin kuulsi hänen kauniista,\nkastanjanruskeista silmistään: hän oli pohjaltaan hellä, ja hyvä\ntoveri. Muuten ansaitsi hän tavallisissa elämänmenoissa aika hunsvotin\nnimen.\n\n\n\n\nII LUKU,\n\njossa annetaan tarpeellisia tietoja kirjastosta, missä piakkoin\ntapahtuu kummia.\n\n\nVapaaherra Alexandre d'Esparvieu tahtoi hallita kaikki inhimillisen\ntiedon alat ja kaipasi pystyttää ensyklopediselle neroudelleen\nnäkyväisen ja varallisuutensa mukaisen muistomerkin. Sen vuoksi hän oli\nkoonnut 360,000 nidettä käsittävän kirjaston, niinhyvin painettuja\nteoksia kuin käsikirjoituksiakin, joista viimeksimainituista parhain\nosa oli peräisin Ligugén benediktiiniläisluostarista.\n\nErikoisessa testamenttinsa pykälässä oli hän määrännyt, että hänen\njälkeläistensä piti lisätä hänen kuoltuaan kirjastoa kaikella, mitä\nhuomattavaa luonnontieteiden, etiikan, politiikan, yhteiskuntaopin,\nfilosofian ja teologian alalla vain ilmestyisi. Hän oli säätänyt\nsummatkin, jotka tätä tarkoitusta varten oli erotettava hänen\njättämästään perinnöstä, ja uskonut vanhimman poikansa, Fulgence\nAdolphe'in, huolehtimaan kirjaston suurentamisesta. Fulgence Adolphe\ntäytti kunnon lapsen tavalla uskollisesti kuuluisan isänsä viimeisen\ntahdon.\n\nSenaattorin kuoltua joutui tuo suunnaton kirjasto, arvoltaan hyvinkin\nenemmän kuin kokonainen yhden lapsen perintöosa, jakamattomana hänen\nkolmelle pojalleen ja kahdelle tyttärelleen, ja René d'Esparvieu, joka\nsai Rue Garancière'in varrella olevan talon, valittiin hoitamaan noita\nkalliita kirjakokoelmia. Hänen kaksi sisartaan, rouvat Paulet de\nSaint-Fain ja Cuissart, vaativat sitten monestikin, että tuo kuollut\nkapitaali olisi muutettava rahaksi, mutta René ja Gaétan lunastivat\nyhdessä heidän osuutensa, joten kirjasto pelastui. Jopa otti René\nd'Esparvieu omantunnonasiakseen lisätäkin kirjastoa sen perustajan\ntoivomuksen mukaisesti. Mutta vuosi vuodelta muuttuivat hänen uudet\nhankintansa vähäisemmiksi sekä luvultaan että laadultaan, sillä hän\narveli henkisen tuotannon Euroopassa olevan rappeutumaan päin.\n\nGaétan sitä vastoin rikastutti kirjastoa omalla kustannuksellaan\nkaikenlaisilla niin Ranskassa kuin ulkomaillakin julkaistuilla\nteoksilla, mikäli hän piti niitä hyvinä, eikä hänen arvostelukykynsä\nollutkaan huono, vaikk'eivât veljet myöntäneet hänellä sitä olevan\nrahtuakaan. Tuon joutilaan ja tiedonhaluisen herran ansiosta pysyivät\nvapaaherra Alexandre d'Esparvieun kokoelmat yleensä melkeinpä ajan\nvaatimusten tasolla.\n\nVielä nykyäänkin on d'Esparvieun kirjasto teologisen, lainopillisen\nja historiallisen osastonsa puolesta kaikkein hienoimpia\nyksityiskirjastoja koko Euroopassa. Siellä saatte tutkia fysiikkaa, tai\nparemminkin sanoen fyysikkoja, -- fysiikan kaikkia haarautumia, -- ja\nmetafysiikkaa tai metafyysikkoja, jos nimittäin kaipaatte tuota\ntiedettä, joka liittyy fysiikkaan ja jolla ei ole parempaa nimeä, koska\non mahdotonta määritellä substantiivilla sellaista, jolla ei ole mitään\nsubstanssia, vaan joka on pelkkää kuvitelmaa ja unelmaa. Siellä saatte\nihailla filosofeja, jotka yrittävät absoluuttisen solutiota ja\ndissolutiota, määrättömän määrittelyä ja äärettömän äärittelyä. Sieltä,\nnoista suunnattomista hengellisten ja maallisten kirjojen massoista,\nlöydätte kaiken, niin, suorastaan kaiken aina uusiaikaisimpaan ja\ntaitavimpaan pragmatismiin saakka.\n\nMuissa kirjastoissa on ehkä enemmän sellaisia nidoksia, joille ikä tai\nalkuperä antavat kunnioitettavan arvon, nidoksia, jotka ovat\npäällysnahkan vivahteiden ja ajan hampaan arpien tähden erikoisen\nsuloisia; siellä tapaatte ehkä kalleuksia, jotka kultaajan rauta on\nkoristellut runsailla verkko- ja pitsikutouksilla, lehvä- ja\nkukkakiehkuroilla, vertauskuvilla ja vaakunoilla tai jotka hurmaavat\nasiaan vihityn silmää omituisella, himmeällä patinallaan. Sieltä\nsaattaa löytyä enemmän kuin d'Esparvieun kirjastosta sellaisia\nkäsikirjoituksia, jotka venetsialaisen, flaamilaisen tai tourainelaisen\ntaitelijan sivellin on kaunistanut hienoilla ja elävillä\nminiatyyreillä. Mutta ainoassakaan kirjastossa ei tapaa niin hyviä ja\nkauniita painoksia muinaisten ja nykyaikaisten kirjailijain teoksista,\nsekä hengellisten että maallisten, kuin d'Esparvieun.\n\nSiellä on talletettuna kaikki, mitä meille on antiikista säilynyt.\nSieltä löydämme kaikki kirkkoisät, apologeetat ja dekretalistit, kaikki\nrenessanssin humanistit, kaikki ensyklopedistit, koko filosofian ja\nluonnontutkimuksen.\n\nNiinpä lausuikin kardinaali Merlin, kun hän eräänä päivänä suvaitsi\nkäydä tässä kirjastossa:\n\n\"Ei ole ihmisaivoja, joihin noille hyllyille kasatut tiedot\nmahtuisivat. Onneksi se ei ole tarpeellistakaan.\"\n\nJa Monseigneur Cachepot, joka työskenteli usein d'Esparvieun\nkirjastossa siihen aikaan kuin hän oli vikaarina Parisissa, virkkoi\ntuon tuostakin:\n\n\"Tämä laitos olisi omiaan kasvattamaan monta Tuomas Akvinolaista ja\nAriusta, elleivät ihmismielet nykyään olisi menettäneet kaikkea\ninnostustaan hyvään ja pahaan.\"\n\nKäsikirjoitukset olivat ehdottomastikin tämän mahtavan kokoelman\nkallein aarre. Niistä on mainittava ensimmäisinä Gassendin, pater\nMersenne'in ja Pascalin julkaisemattomat kirjeet, jotka erikoisesti\nvalaisevat meille 1600-luvun henkeä. Niiden jälkeen ei sovi unohtaa\nhebrealaisia raamattuja, talmudeja, rabbinistisia tutkielmia, joita\nsiellä on sekä painetussa asussa että käsikirjoituksina, aramealaisia\nja samarialaisia tekstejä, niin hyvin lampaan nahkalle kuin\nsykomorisauvoihin piirrettyjä, eikä etenkään noita ikivanhoja ja\nverrattoman arvokkaita eksemplaareja, jotka kuuluisa Moses de Dina\nkeräsi Egyptistä ja jotka Alexandre d'Esparvieu hankki itselleen\nhalpaan hintaan, kun mainittu hebreisti 1836 kuoli iäkkäänä suuressa\nkurjuudessa Parisissa.\n\nKirjastolle oli varattu koko vanhan rakennuksen toinen kerros.\nVähäpätöisinä pidetyt teokset, kuten esimerkiksi herra Gaétanin\nhankkimat protestanttiset raamatunselitykset 1800- ja 1900-luvuilta,\noli työnnetty sitomattomina suunnattoman ullakon kätköihin. Katalogi\nliitteineen käsitti kokonaista kahdeksantoista osaa foliokokoa. Se oli\ntäydellisesti ajan vaatimusten mukainen, ja kirjasto muuten\nmallikelpoisessa järjestyksessä. Vuonna 1895 oli herra Julien Sariette\notettu Agran piispan suosituksesta nuoren Maurice'in kotiopettajaksi ja\nmelkein samaan aikaan d'Esparvieun kirjaston hoitajaksi; hän oli ollut\npaleografiaa tutkinut arkistomies, ja oli sitä ennen elättänyt köyhänä\nja vaatimattomana henkeään tunteja antamalla. Herra Sariette, jolla oli\nmetodista toiminnanintoa ja itsepäisen sitkeä luonne, oli itse\nluokitellut kaikki tuon jättiläiskokoelman kirjat. Hänen oma keksimänsä\nsysteemi, jota hän sittemmin tarkoin noudatti, oli niin monimutkainen,\nniissä merkeissä, joilla hän varusti teokset, oli siinä määrin suuria\nja pieniä, latinalaisia ja kreikkalaisia kirjaimia, arabialaisia ja\nroomalaisia numeroita, tähtiä, kaksoistähtiä ja sellaisia koukkuja,\njoilla aritmetiikassa tarkoitetaan eri suureita ja juuria, että niihin\nperehtyminen olisi vaatinut paljon enemmän aikaa ja ahertelua kuin koko\nalgebran oppiminen. Ja kun ei ollut ketään, kuka olisi tahtonut tuhlata\nnäiden hämärien symbolien tutkimiseen aikaansa, sillä voihan päivänsä\nkäyttää hyödyllisemmin tutustumalla numeroiden lakeihin, niin jäi herra\nSariette ainoaksi olennoksi, joka oli tuosta luokittelusta selvillä.\nSiitä syystä oli mahdotonta ilman hänen apuaan löytää noiden\n360,000 niteen joukosta mitään haluamaansa teosta. Siinä tulos\nkirjastonhoitajan kiitettävästä innosta! Mutta hän ei ollut siitä\nsuinkaan pahoillaan, vaan päinvastoin oikeinpa tyytyväinen. Sillä hän\nrakasti kirjastoaan mustasukkaisesti. Joka päivä meni hän sinne\nsäännöllisesti kello seitsemän aamulla, ja istui sitten siellä ison\nmahonkipöydän ääressä katalogiseeraamassa. Hänen käsialallaan\nkirjoitetut lappuset täyttivät valtavan, pahvikoteloilla varustetun\nkaapin, joka seisoi hänen vieressään ja jonka päälle oli asetettu\nAlexandre d'Esparvieun kipsinen rintakuva: sen tukka liehui tuulessa,\nkatse oli ylevä, poskiparta kuin Chateaubriandilla, huulet kaarevat ja\nmehevät, rinta avoinna. Tasan kello kaksitoista lähti herra Sariette\naterioimaan Neljän Piispan voileipäliikkeeseen, joka oli synkän Rue des\nCanettes'in varrella ja jossa Baudelaire, Théodor de Banville, Charles\nAsselineau, Louis Ménard ja eräs suuri espanjalainen, joka oli\nkääntänyt \"Parisin mysteriot\" _conquistadorien_ kielelle, olivat\naikoinaan pitäneet tapanaan käydä. Oi, nuo ankat, jotka hupaisesti\nänkättivät ravintolan vanhan, kivestä veistetyn kylttimerkin päällä ja\njotka olivat antaneet koko tälle kadulle nimen, ne tunsivat jo\nerinomaisesti vanhan herra Sariette'in! Tarkalleen neljännestä vailla\nyksi palasi hän kirjastoonsa ja pysyi sitten siellä koko päivän, kunnes\nvasta seitsemän aikaan meni jälleen istumaan Neljään Piispaan,\nnauttiakseen vaatimattoman illallisensa, jonka loistokohtana oli\nkuivankaperoita luumuja. Joka ilta ruokailuajan jälkeen tuli hänen\nystävänsä, Michel Guinardon, yleensä kutsuttu ukko Guinardoniksi,\nNeljään Piispaan juomaan kahvia ja maistamaan likööriä; hän oli\nkoristemaalari ja taulujenkorjaaja, -- tavallisena työnään\nkirkkomaalausten parantelu, -- ja asui ullakkokomerossa Rue\nPrincesse'in varrella. Siinä nyt toverukset pelasivat sitten yhdessä\ndominoa. Vaikka ukko Guinardon näytti verrattoman nuorelta ja\nrehevältä, oli hän suorastaan uskomattoman vanha: hän oli tuntenut\nChenavardinkin! Hän oli hurjan siveellinen, ja julisti alinomaa\nvihaansa uuspakanuuden saastaisuutta kohtaan runsaasti riettailla\nsanoilla höystetyllä kielellä. Hän piti juttelemisesta, ja herra\nSariette puolestaan kuunteli mielellään. Kaikkein halukkaimmin puhui\nGuinardon ystävälleen Saint-Sulpice'in Enkelikappelista, jonka\nseinämaalaukset olivat paikka paikoin alkaneet lohkeilla; ne sanoi hän\nkerran vielä korjaavansa, jos Jumala soisi: sillä sen jälkeen kuin\nkirkko oli erotettu valtiosta, olivat kirkot jääneet tosiaan yksinomaan\nJumalan hoitoon, kukaan ihminen ei välittänyt huolehtia pienimmistäkään\nkorjauksista, jotka niissä olisivat olleet aivan välttämättömiä. Mutta\nhän, Guinardon, tekisi ne kerran ilmaiseksi.\n\n\"Pyhä Michael on minun kaimani, suojeluspyhimykseni\", sanoi hän, \"ja\nminä kunnioitan erikoisesti hänen kappeliaan.\"\n\nKun sitten domino oli pelattu, lähtivät herra Sariette ja ukko\nGuinardon ravintolasta ja kulkivat rinnatusten poikki Saint-Sulpice'in\ntorin, milloin tyynen yön helmassa, milloin myrskyn pauhatessa,\nensinmainittu pienenä ja koukkuisena, toinen vankkana kuin tammi,\ntuuheaharjaisena kuin jalopeura ja pitkänä kuin pyhä Christophoros.\nHerra Sariette kiiruhti sitten suoraan kotiinsa, maalarin suureksi\nharmiksi, sillä Guinardon oli harras jutustelija ja yökulkija.\n\nSeuraavana aamuna kello seitsemältä istui herra Sariette jo\nkirjastossaan eilisellä paikallaan katalogiseeraamassa. Mutta jos kuka\ntuli sisään, luimautti hän tulijaan epäluuloisen katseen, sillä hän\npelkäsi, että hänen kirjojaan aiottiin lainata. Sydämestään olisi hän\nsallinut, että hänen meduusan-katseensa, olisi muuttanut kiveksi kaikki\nvirkamiehet, politikoitsijat ja prelaatit, jotka olivat talon isännän\nystäviä ja luulivat sillä oikeudella voivansa ottaa silloin tällöin\njonkin teoksen kotiinsa; samaan kohtaloon olisi hän tuominnut herra\nGaétaninkin, kirjaston hyväntekijän, koska hän kaivoi välistä\nkirjastosta jotain vanhanaikaista, hemaisevaa herkkua tai julkeaa\njumalattomuutta ja vei mukaansa maalle sadepäivien ratoksi; samoin\ntalon rouvankin, joka haki sieltä luettavaa sairaalansa hoidokeille;\neikä edes itse herra René d'Esparvieu pelastunut hänen vihaltaan,\nvaikka hän tavallisesti tyytyi vaatimattomasti vain Siviililakiin ja\nDalloziin. Jos herra Sariette menetti pienenkin kirjan muutamaksi\ntunniksi, tuntui hänestä kuin olisi sydän raastettu hänen rinnastaan.\nKieltääkseen lainaamisen niiltäkin, joilla siihen oli suurin oikeus,\nkeksi herra Sariette tuhansia ovelia tai törkeitä valheita, eikä\nhäikäillyt häpäistä omaa mallikelpoista ja valpasta virkaintoaankaan,\nvaan sanoi jonkin nidoksen, jota hän juuri äsken oli hyväillyt\nsilmillään ja painanut rakkaasti rintaansa vasten, auttamattomasti\nkadonneen. Ja kun hänen sitten lopulta kuitenkin täytyi luovuttaa jokin\nkirja, otti hän sen vielä kymmenen kertaa lainaajalta takaisin ja\nkäänteli sitä monesti käsissään ennen kuin sen hellitti.\n\nHän eli ainaisessa vavistuksessa, että jokin yksilö noista hänen\nhaltuunsa uskotuista pääsisi häneltä karkaamaan. 360,000 niteen\nsäilyttäminen merkitsi hänelle 360,000 tuskaa ja huolta! Välistä heräsi\nhän keskellä yötä kylmän hien vallassa ja parkaisi pahasti, sillä hän\noli nähnyt unissaan tyhjän kolon jollakin kirjakaappinsa hyllyllä.\n\nHänestä oli kohtuutonta, kauheaa ja musertavaa, jos kirja koskaan\nliikahti paikaltaan. Moinen ylevyydestä johtunut itaruus suututti\nkovasti kirjaston omistajaa: herra René d'Esparvieu ei ymmärtänyt\nmallikelpoisen kirjastonhoitajansa ansioita, vaan piti häntä vanhana\nnarrina. Ukko Sariette ei tietänyt mitään tästä väärästä arvioinnista;\nmutta jos hän olisi tietänyt, olisi hän kärsinyt mieluummin miten\nsuurta epäsuosiota hyvänsä, kestänyt mitä solvauksia ja haukkumasanoja\ntahansa kuin olisi sallinut loukata varastojensa koskemattomuutta. Ja\nhänen väsymättömän valppautensa ja intonsa, niin, tarkemmin sanoen,\nhänen intohimoisen rakkautensa ansiosta ei d'Esparvieun kirjasto\nollutkaan kadottanut yhtään ainoaa lehteä koko sinä aikana, minkä hän\noli sitä hoitanut, nimittäin niinä kuutenatoista vuonna, jotka 1912\nsyyskuun 9 p:nä olivat jääneet menneisyyteen.\n\n\n\n\nIII LUKU,\n\njossa juttu alkaa käydä salaperäiseksi.\n\n\nSen päivän iltana kello seitsemän aikaan asetti herra Sariette tapansa\nmukaan kaikki hyllyiltä otetut kirjat takaisin paikoilleen, ja kun oli\nhuomannut, että koko kirjasto oli hyvässä järjestyksessä, lähti sieltä\nsulkien oven kahteen lukkoon.\n\nHän söi päivällisensä kuten aina Neljän Piispan voileipäliikkeessä,\nluki \"Risti\"-nimisen sanomalehtensä ja meni kello kymmenen\nvaatimattomaan asuntoonsa, joka oli Rue du Regardin varrella. Tuolla\nkelpo miehellä oli hyvä omatunto eikä minkäänlaisia pahoja aavistuksia:\nhän nukkui yönsä varsin rauhallisesti. Palatessaan seuraavana aamuna\ntäsmälleen kello seitsemän kirjastoon muutti hän etuhuoneessa hyvän\ntakkinsa huonompaan ja vanhaan, joka riippui entisellä paikallaan,\nseinäkaapissa pesulaitteen luona. Sitten meni hän työkammioonsa,\ntuttuun huoneeseen, jossa hän oli kuusitoista vuotta kirjoittanut\nkatalogia säntillisesti kuusi päivää viikossa, Alexandre d'Esparvieun\nylevän katseen edessä. Kuten muulloinkin suoritti hän tänäkin päivänä\nyleisen salien tarkastuksen. Hän astui niistä ensimmäiseen ja\nsuurimpaan, jossa teologiaa ja uskontoja käsitteleviä teoksia\nsäilytettiin valtavissa kaapeissa ja jonka kaappien päälle oli asetettu\nantiikin runoilijain ja kaunopuhujain pronssinvärisiksi patinoidut\nkipsikuvat. Ikkunankomeroissa oli kaksi suunnattoman suurta globusta,\ntoinen kuvaten maapalloa, toinen taivasta. Mutta kuinka herra Sariette\nällistyikään heti siinä salissa! Hän jäykistyi paikalleen, hän ei\njaksanut uskoa silmiään. Sinisellä veralla päällystetyllä pöydällä oli\nkirjoja mullin mallin, toiset vatsallaan, toiset selkä taivasta kohti.\nNelitaitteisia oli koottu pöydälle huojuvaan pinoon. Kaksi\nkreikkalaista sanakirjaa tunkeutui toistensa sisään, muodostaen\nyhteisolion, joka oli eriskummallisempi kuin ne ihmisparit, joista\njumalainen Platon kertoo. Muudan kultareunainen folio haukotteli kita\nauki ja näytteli ilkeästi kahta koirankorville taitettua lehteään.\n\nSelvittyään jonkin hetken päästä tavattomasta ällistyksestään pääsi\nkirjastonhoitaja lähemmäksi pöytää ja näki tuossa sekavassa\nkirjakasassa kaikkein kalleimmat hebrealaiset, kreikkalaiset ja\nlatinalaiset raamattunsa, näki siinä talmudin, joka oli ainoa laatuaan\nkoko maailmassa, näki rabbinistisia tutkielmia, sekä painettuja että\nkäsikirjoituksina, aramealaisia ja samarialaisia tekstejä, synagoogain\nkäsikirjoitusrullia, ja arvokkaimmat Israelin kirjalliset muistomerkit\nmitä tunnettiin: kaikki nurin narin heiteltyinä ja huolimattomasti auki\njätettyinä.\n\nTässä oli arvoitus, jota herra Sariette ei jaksanut käsittää ja jota\nhän kuitenkin koetti ratkaista! Miten iloiseksi hän olisi tullut, jos\nolisi saattanut otaksua, että herra Gaétan, jolla ei yleensä ollut\nminkäänlaisia vakavia periaatteita, vaan joka otti itselleen pahoja\nvapauksia kirjastoa kohtaan ja anasti sieltä Parisissa käydessään mitä\nikinä vain halusi, olisi ollut tämän kauhean sekamelskan aiheuttaja!\nMutta ikävä kyllä oli herra Gaétan juuri silloin matkalla Italiassa.\nTuokion asiaa pohdittuaan arveli herra Sariette, että itse René\nd'Esparvieu olisi ehkä eilen illalla myöhään saattanut käydä\nkirjastossa: hän oli voinut lainata avaimet Hippolyte'ilta,\nkamaripalvelijalta, joka oli kaksikymmentäviisi vuotta siivonnut toista\nkerrosta ja pitänyt järjestyksessä ullakkoa. Mutta eihän herra René\nd'Esparvieu koskaan tehnyt työtä öiseen aikaan, eikä hän sitä paitsi\nosannut hebreaa! Sen sijaan oli hän kenties kuljettanut tai oli antanut\npäästää kirjastoon jonkun papin, ehkä jonkun äskettäin Jerusalemista\ntulleen munkin, jonkun Parisiin matkallaan poikenneen, eksegeesiin\ninnostuneen orientalistin. Mahdollisena piti herra Sariette sitäkin,\nettä apotti Patouille, joka harrasti tieteilemistä ja jolla oli tapana\ntaittaa koirankorvia kirjoihin, oli yht'äkkiä saanut päähänsä karata\nraamattujen ja talmudilaisten tekstien kimppuun, varmaankin haluten\nkerrankin iskeä kyntensä niin että tuntuu koko Semin heimon saastaiseen\nsieluun. Tuokion epäili hän myöskin vanhaa kamaripalvelijaa,\nHippolyte'iâ: olihan mies lakaissut kirjastoa ja pyyhkinyt sieltä\npölyjä kokonaisen neljännesvuosisadan, joten opin pöly oli voinut\nvaikuttaa häneen kovin tuhoisesti, tehdä hänet liian uteliaaksi ja\nomituiseksi. Olisikohan Hippolyte todellakin omassa korkeassa\npersoonassaan viime yönä kuun valossa turhaan tirkistellyt noita\nhänelle käsittämättömiä hieroglyfejä, ja tullut siinä hulluksi? Niin,\nkuvittelipa herra Sariette sellaistakin mahdollisuutta, että nuori\nMaurice oli yöllä klubistaan tai jostakin kansallismielisestä\nkokouksesta palattuaan raastanut nuo juutalaisten kirjat hyllyiltä ja\nnakellut niitä sinne tänne pelkästä kiukusta vanhaa Jaakoppia ja hänen\nnykyistä siementänsä kohtaan, sillä tunnustihan tämä jalosukuinen\nnuorukainen olevansa ankara antisemiitti eikä seurustellut muiden\njuutalaisten kanssa kuin antisemiittien, jollainen hän itsekin oli.\nMoiset kuvittelut perustuivat kyllä kaikki otaksumiin, mutta eihän\nherra Sariette voinut saada sielun rauhaa, vaan hänen täytyi uskotella\nväkisinkin vaikka mitä merkillistä. Innokas kirjojen vartija tahtoi\nvälttämättä päästä asiasta selville ja kutsui sen vuoksi puheilleen\nkamaripalvelijan.\n\nHippolyte ei tietänyt mistään mitään. Talonmiestäkin kuulusteltiin,\nmutta hänkään ei kyennyt johtamaan jäljille. Palvelijoista ei kukaan\nollut kuullut liikettä kirjastosta. Herra Sariette meni nyt alas\nitsensä herra René d'Esparvieun puheille, joka otti hänet vastaan\ntyöhuoneessaan, aamutakissa ja yömyssy päässä, kuunteli hänen juttuaan\nsen näköisenä kuin ainakin mies, josta oli ikävää kallistaa korvaansa\nsellaisille tyhmyyksille, ja antoi hänen lähteä virkkaen hänelle vain\nseuraavat, ilkeän säälivät sanat:\n\n\"Älkää touhutko joutavaa, herra Sariette, voitte olla varma, että\nkirjat olivat tänä aamuna samassa paikassa, minne ne eilen jätitte.\"\n\nHerra Sariette tiedusteli asiaa vielä pariinkymmeneen kertaan, mutta\nsiitä ei tullut sen selvempää, ja hän oli niin levoton, ettei saanut\nyöllä unta silmäänsä. Kun hän seuraavana aamuna kello seitsemältä meni\nsfäärien ja rintakuvien saliin, näki hän siellä kaikki paikallaan, ja\nhuokasi jo helpotuksesta. Mutta sitten hänen sydämensä alkoi jyskyttää\npakahtuakseen: hän oli yht'äkkiä huomannut, että uunin reunalle oli\nsittenkin kannettu ja jätetty levälleen eräs 8-taitteinen koruteos.\nLehtien välissä oli vielä puksipuinen paperiveitsi, jolla niitä oli\nleikattu auki: kirja oli nimittäin uusi, nykyaikainen, väitöskirja,\nkahden eri Genesis-toisinnon vertailu, tutkielma, jossa nuo kaksi eri\ntekstiä oli painettu rinnakkain samalle sivulle. Sariette oli\nkarkoittanut sen ullakolle eikä ollut milloinkaan noutanut sitä sieltä\nkäsille, sillä kukaan herra d'Esparvieun seurapiiristä ei ollut kyllin\nutelias halutakseen tietää, mikä osuus oli ollut pyhän raamatun\nensimmäisen kirjan syntymiseen monoteistisillä miehillä ja mikä\npolyteistisillä. Teokseen oli herra Sariette piirtänyt merkin R. 3214\nVIII/2. Ja suureksi tuskakseen näki hän nyt, että olipa kirja\nluetteloitu vaikka miten näppärästi hyvänsä, saattoi se eksyä ja karata\nmäärätystä säilytyspaikastaan.\n\nKoko kuukauden oli pöytä sitten joka päivä kasattu täyteen kirjoja.\nLatinalaiset ja kreikkalaiset oli viskottu sekaisin hebrealaisten\nkanssa. Herra Sariette mietiskeli, eivätköhän varkaat olleet syynä\ntähän myllerrykseen: olivathan ne saattaneet tunkeutua sisään\npaloluukuista, haluten varastaa joitakin kalleuksia tai\nharvinaisuuksia. Mutta hän ei keksinyt mitään merkkejä, että taloon\nolisi murtauduttu, eikä nähnyt pienintäkään esinettä kadonneen, niin\nhuolellisesti kuin hän tarkastikin kaikki paikat. Hänen päänsä meni\nsiitä aivan sekaisin. Ja niinpä arveli hän, että kenties oli jokin\napina tullut katolle ja laskeutunut kirjastoon savutorven kautta\ntyydyttääkseen matkimishaluaan. Ovathan apinat varsin taitavia\napinoimaan ihmisten askareita, ja tämä oli tahtonut olla muka\ntiedemies, ajatteli hän. Hän tunsi nuo eläimet etupäässä vain Watteaun\nja Chardinin maalauksista, joten kuvitteli, että ne osaisivat mukailla\nihmisen liikkeitä, jäljitellä ihmisten luonteitakin aivan yhtä hyvin\nkuin harlekiinit, scaramouche'it ja italialaisen komedian zerlinit ja\ntohtorit. Niin, hän näki mielessään apinain käyttelevän erinomaisen\ntaitavasti maalarin siveltimiä ja palettia, näki niiden survovan\nhuhmaressa rohdoksia ja tutkivan sulattimon ääressä jotain vanhaa\nalkemistista käsikirjaa. Ja kun hän sitten eräänä onnettomana aamuna\nhuomasi erään monikielisen, sinisiin nahkakansiin sidotun raamatun\nkolmannen niteen lehdellä kamalan mustetahran -- sellaisen törkeän\npahoinpitelyn raamatussa, joka oli koristettu kreivi Mirabeaun\nvaakunalla, ei hän enää laisinkaan epäillyt, että apinat ne sen\nilkityön olivat tehneet. Apina oli muka ryhtynyt kirjoittamaan\nreunamuistutuksia, ja oli kaatanut mustepullon. Se mahtoi olla jonkin\ntiedemiehen apina...\n\nTuo ajatus kasvoi suorastaan päähänpiintymäksi. Herra Sariette alkoi\ntutkia, miten hänen kaupunginkorttelinsa oli rakennettu ja mitä väkeä\nsiinä asui; nyt oli välttämättä päästävä ensinnäkin selville\nd'Esparvieun talon ympäristöstä. Sen jälkeen eteni hän vähän\nkauemmaksi, läheisille kaduille, ja kysyi siellä joka portilla, oliko\ntalossa apinoita. Hän haastatteli talonmiehiä ja talonmiesten vaimoja,\nsilittäjättäriä, palvelijattaria, kuulusteli rajasuutarin, hedelmiä\nkaupustelevan eukon, lasinleikkaajan, pari kirjakauppa-apulaista,\npastorin, kirjansitojan, kaksi poliisikonstaapelia ja kaikki lapset. Ja\nse tulos tästä tutkimuksesta ainakin oli, että hän koki, kuinka\nerilaisia saman kansan eri yksilöt ovat luonteeltaan ja sydämeltään,\nsillä hänelle annetut vastaukset eivät olleet liioin samanlaisia:\ntoiset olivat hyvin tuikeita, toiset lauhkeita, toiset törkeitä, toiset\nkohteliaita, muutamat vilpittömiä, muutamat ivallisia; niitä oli\nperinpohjaisia ja lyhyitä, olipa aivan mykkiäkin. Mutta etsimästään\nelukasta ei hän tavannut päätä ei häntää, -- kunnes sitten\npunatukkainen, teerenpilkkuinen tyttö, joka hoiti vartijan virkaa Rue\nServandoni'n varrella eräässä vanhassa talossa, sanoi hänelle\nportieerinhuoneessa:\n\n\"Kyllä, täällä on apina. Sen omistaa herra Ordonneau. Tahdotteko nähdä\nsitä?\"\n\nJa odottamatta vastausta vei tyttö ukon pihan perälle, jossa oli\njonkinlainen koju. Siellä kökötti mädäntyneellä olkikasalla ja vanhan\npeitteen riekaleilla vilusta tutiseva makako-apina, joka oli sidottu\nkeskeltä ruumista kahleisiin. Se ei ollut viisivuotiasta lasta isompi.\nSen sinertävässä naamassa, ryppyisessä otsassa ja ohuissa huulissa\nväikkyi kuoleman alakuloinen ilme. Se loi vieraaseen keltaiset\nsilmänsä, joissa välkähti vielä vilkkautta. Sitten otti se pienillä,\nkuivilla sormillaan maasta porkkanan, nosti sen huulilleen ja heitti\nheti pois. Tähysteltyään tuokion noita kahta tulijaa käänsi se\nkatseensa heistä, ikäänkuin ei olisi ihmisiltä ja elämältä enää mitään\ntoivonut. Se kyyristyi kasaan, käänsi toisen polvensa käteensä, eikä\nsitten enää hievahtanutkaan, mutta tuon tuostakin täristi kuiva yskä\nsen rintaa...\n\n\"Se on Edgard\", sanoi tyttö. \"Se on kyllä myötävänä...\"\n\nMutta kirjoihin rakastunut vanhus, joka oli jo valmistautunut antamaan\nilkeän vihollisensa, tuon antibibliofiilisen hirviön, tuntea koko\nvihansa ja kostonsa kamaluutta, seisoi siinä heikon, onnettoman ja\ntuiki toiveettoman pikku olennon edessä hämmästyksen vallassa,\nsurullisena ja outo ahdistus sielussaan. Nuo melkein inhimilliset\nkasvot, jotka surusta ja kärsimyksestä olivat tulleet tavallistakin\nenemmän ihmiskasvojen näköisiksi, järkyttivät syvästi hänen mieltään.\nHän myönsi erehtyneensä:\n\n\"Antakaa anteeksi\", virkkoi hän ja painoi päänsä kumaraan.\n\n\n\n\nIV LUKU\n\non lyhyt, mutta ylevä, sillä se vie meidät aisteilla havaittavan\nmaailman ulkopuolelle.\n\n\nMeni kaksi kuukautta. Kun epäjärjestyksistä ei tullut loppua, alkoi\nherra Sariette ajatella vapaamuurareita. Kaikissa lehdissä, joita hän\nnyt luki, vilisi heidän rikoksiaan. Apotti Patouille uskoi heidän\npystyvän vaikka miten mustiin ilkitöihin ja arveli heidän\nsuunnittelevan koko kristikunnan tuhoamista. Nykyään olivat he päässeet\nvallan korkeimmille huipuille; he olivat herroina kaikissa valtion\nylemmissä virkakunnissa, he johtivat parlamenttia, ja viisi heitä oli\nministereinä. Elysée-palatsi oli heidän hallussaan. Annettuaan\näskettäin murhata tasavallan presidentin hänen isänmaallisen\nmielenlaatunsa vuoksi toimittivat he tuon katalan teon suorittajat ja\nsen todistajat jäljettömiin. Tuskin meni päivääkään, ettei Parisi\nsaanut kauhistua jotakin uutta, loosheissa valmistettua salaperäistä\nmurhaa. Ne olivat tositapahtumia, joita oli mahdoton epäillä. Mutta\nmillä tavoin he olivat voineet päästä kirjastoon? Sitä ei herra\nSariette jaksanut käsittää. Ja mitä varten he sinne tunkeutuivat? Miksi\nhe kärkkyivät kirkon alkuaikojen historian ja pyhän muinaisuuden\nkimppuun? Mitä jumalattomia juonia he hautoivat? Tuntemattomuuden varjo\npeitti heidän hirveitä aikomuksiaan. Katolilainen arkkivaari joutui\nHiramin poikain silmien vartioimana sellaiseen kauhuun, että tuli\nsairaaksi.\n\nTaudista toinnuttuaan päätti hän viettää yhden yön tuossa paikassa,\njossa noita peloittavia salaisia asioita tapahtui, ja koettaa saada\novelat ja mahtavat vihollisensa kiinni itse teossa. Se päätös ei ollut\nmikään leikin asia, sillä herra Sariette oli kovin arka mies.\n\nTietysti hän pelkäsi, koska oli ruumiiltaan heikko ja sitä paitsi\nhermostunut. Kun kaupunki tammikuun 8 päivänä kello yhdeksän illalla\nlumipyryn ulkona ryöpytessä valmistautui asettumaan makuulle, meni\nherra Sariette muinaisilla runoilijoilla ja filosofeilla koristettuun\nsaliin, sytytti kelpo tulen kamiinaan ja istuutui itse tulen ääreen\nnojatuoliin, sovittaen peiton polviensa ympärille. Pienellä pöydällä,\njoka oli käden ulottuvilla, paloi lamppu, ja sen vieressä oli kannu\nmustaa kahvia ja Maurice-nuorukaiselta lainattu revolveri. Herra\nSariette koetti lukea lehteään, Ristiä, mutta kirjaimet hyppivät hänen\nsilmissään. Silloin alkoi hän tuijottaa kalseasti eteensä saliin, ei\nnähnyt muuta kuin pimeyttä ja kuuli ainoastaan tuulen kohinan; ja\nsiihen hän nukkui.\n\nKun hän heräsi, oli tuli kamiinasta sammunut; lamppu samoin, levittäen\nvielä ilkeää käryä. Pimeässä hänen ympärillään häilähteli heikkoa,\nfosforimaista hohdetta ja maidonvalkeaa valoa. Hän oli huomaavinaan\nliikettä pöytänsä ääressä. Kauhu täytti hänet niin, että vilu karmi\nselkäpiitä, mutta päätös oli kuitenkin voimakkaampi kuin pelko, joten\nhän nousi ylös, meni pöydän luo ja haparoi kädellään pöytää. Hän ei\nnähnyt siinä mitään: äskeiset valonhohteetkin olivat hävinneet. Mutta\nhän tunsi sormillaan, että pöydällä oli avattuna suuri, 2-taitteinen\nfoliantti. Hän tahtoi painaa kirjan kiinni, mutta se teki vastarintaa,\nja se kohosi ilmaan ja antoi varomattomalle kirjastonhoitajalle kolme\nkovaa iskua päälakeen. Herra Sariette kaatui pyörtyneenä permannolle...\n\nSiitä alkaen menivät asiat yhä pahemmalle tolalle. Teokset karkasivat\nentistä hurjemmin niille määrätyiltä paikoilta, ja välistä oli niitä\nmahdoton saada enää hyllyille takaisin, sillä ne olivat kokonaan\nhävinneet. Joka päivä totesi herra Sariette uusia auttamattomia\nvahingoita. Bollandistit olivat nyt vajanaiset, kolmekymmentä nidettä\neksegeesiä puuttui. Herra Sariette-parkaa tuskin tunsi enää entiseksi\nmieheksi: hänen päänsä oli kutistunut nyrkin kokoiseksi ja tullut\nkeltaiseksi kuin sitruuna; kaulansa venyi luonnottomasti, olkapäänsä\npainuivat kasaan; vaatteet roikkuivat hänen päällään niinkuin\nseipääseen ripustettuina. Hän ei syönyt nykyään mitään, vaan tuijotti\nNeljän Piispan voileipäliikkeessä istuessaan pää painuksissa ja synkin\nilmein lautaseensa, jossa pari luumua lepäsi surullisessa mehussaan,\neikä nähnyt noita herkkujaan. Hän ei kuullut, kun ukko Guinardon\nilmoitti hänelle riemuiten pääsevänsä nyt viimeinkin korjaamaan\nDelacroix'n maalauksia Saint-Sulpice'in Enkelikappelissa.\n\nMutta herra René d'Esparvieu vastasi onnettoman konservaattorin\nhälyytyksiin ainoastaan kuivasti:\n\n\"Ne kirjat ovat sotkeutuneet toisten joukkoon, eivätkä hävinneet.\nEtsikää vain tarkkaan, herra Sariette, kyllä ne löytyvät.\"\n\nMutta ukon selän takana virkkoi hän:\n\n\"Sariette-raukan päässä alkavat ruuvit mennä hiukan löysälle.\"\n\n\"Minäkin luulen, että hän tulee jo lapselliseksi\", myönsi apotti\nPatouille.\n\n\n\n\nV LUKU,\n\njossa saamme Saint-Sulpice'in Enkeli-kappelin johdosta aiheen lausua\nmietelmiämme taiteesta ja teologiasta.\n\n\nPyhien enkelien kappeli, joka on Saint-Sulpicekirkossa sisään\nastuttaessa heti oikealla puolella, oli peitetty tilapäisellä\nlautaseinällä. Apotti Patouille, Maurice, hänen setänsä Gaétan ja herra\nSariette ryömivät kappeliin matalasta ovesta, joka oli jätetty\nlautaseinään, ja näkivät ukko Guinardonin seisomassa ylhäällä\ntikapuittensa päässä kasvot Heliodorokseen päin. Taiteilijavanhuksella\noli kaikki tarvittavat työvälineet ja -aineet ympärillään, ja hän\ntäytteli parast'aikaa valkealla kitillä pitkää rakoa, joka oli\nhalkaissut Oniaksen, ylimmäisen papin, kahtia. Tikapuiden juurella\nseisoi Zéphyrine, Paul Boudryn erikoisesti rakastama malli, Zéphyrine,\njoka oli antanut niin monille Magdaleenoille, Margareetoille,\nvedenneidoille ja ilmattarille kultaisen tukkansa ja helmiäisenä\nhohtavat olkapäänsä, samainen Zéphyrine, jonka kerrottiin olleen\nkeisari Napoleon III:n rakastajattarena. Nyt hän oli jo vanha, karkea\ntukka riippui sekaisin, kasvot olivat harmaat ja lakastuneet, silmät\npullistuneet ja punaiset, leuka pitkiä haivenia kasvava; hän näytti\npaljon vanhemmalta kuin ukko Guinardon, jonka elämäntoverina hän oli\nollut jo enemmän kuin puolen vuosisataa. Zéphyrine oli tuonut\neväskorissa maalarille aamiaista.\n\nValo ulkoa kuulsi kappeliin sameasti, langeten vinosti\nlyijylasituksella ja rautasäleillä varustetun ikkunan kautta, mutta\nsiitä huolimatta loistivat Delacroix'n värit häikäisten ja hänen\nihmishahmojensa ja enkeliensä ihon hohde kilpaili ukko Guinardonin\npaistavan juoponnaaman kanssa, joka näkyi tällä hetkellä korkealta\nerään temppelinpylvään päästä. Noita Enkelikappelin seinämaalauksia oli\naikoinaan naurettu, pilkattu ja häväisty, mutta nykyään ovat ne\nsaavuttaneet saman klassillisen maineen ja kuolemattomuuden kuin\nRubensin ja Tintoretton mestariteokset.\n\nParrakas ja pitkätukkainen ukko Guinardon muistutti ikäänkuin neron\nluomuksia hävittävää Aikaa. Niinpä huusikin Gaétan hänelle\npelästyneenä:\n\n\"Olkaa varovainen, herra Guinardon. Älkää raaputtako pois liikaa.\"\n\nTaitelija rauhoitti häntä:\n\n\"Olkaa huoletta, herra d'Esparvieu. Minä en tosin itse maalaa tähän\ntapaan. Minun taiteeni on luonteeltaan ylevämpää. Seuraan Cimabuen,\nGiotton, Beato Angelicon suuntaa; en rakasta Delacroix'ta. Katsokaahan\ntätä osaa: siinä on liiaksi vastakohtia ja ristiriitaisuutta, joten se\nei kehitä todella pyhää vaikutelmaa. Tosin sanoo Chenavard, että\nkristillisyys suosii pittoreskia, mutta Chenavard oli hulttio, jolla ei\nollut oikeaa uskoa, hän oli jumalankieltäjä... Näettehän, herra\nd'Esparvieu: minä kittaan halkeaman umpeen ja liimaan paikoilleen irti\nkohonneet väriläiskät. Siinä koko työni... Vahingot, jotka johtuvat\nseinien laskeutumisesta tai vielä uskottavammin seismisestä\ntärähdyksestä, rajoittuvat varsin pienelle alalle. Tämä aivan kuivalle\npinnalle suoritettu öljyväri- ja vahamaalaus on lujempaa kuin siihen\naikaan saatettiin aavistaakaan. Minä näin Delacroix'n tekevän tätä\ntyötä. Hän oli luonteeltaan kiihkeä ja rauhaton, joten hän komponeerasi\nkuin kuumeessa, pyyhki pois ja maalasi yhä vain lakkaamatta. Mutta\nhänen mahtava kätensä oli välistä lapsellisen kömpelö. Nämä\nseinämaalaukset julistavat neron mestaruutta ja todistavat taidekoulun\noppilaan kokemattomuutta. On ihme, että ne pysyvät ollenkaan koossa.\"\n\nUkko lopetti ja alkoi jälleen kitata halkeamaa. \"Kuinka klassillinen ja\ntraditionelli koko kompositio kuitenkin on\", virkkoi Gaétan. \"Aikoinaan\npidettiin sitä ällistyttävän uutena. Nyt näemme siinä ainoastaan joukon\nvanhoja italialaisia muotoja.\"\n\n\"Minä voin olla oikeudenmukainen, siihen ylellisyyteen minulla on\nedellytykset\", jatkoi taitelija pitkiltä tikapuiltaan. \"Delacroix eli\njumalattomana ja uskonnollisia asioita herjaavana aikana. Mutta vaikka\nhän olikin dekadenssikauden maalari, oli hänessä jonkinmoista suuruutta\nja henkistä ylpeyttä. Hän oli yleensä omaa aikaansa parempi. Mutta\nuskoa, sydämen yksinkertaisuutta ja puhtautta häneltä puuttui.\nVoidakseen nähdä ja kuvata enkeleitä täytyy taitelijalla itsellään olla\nenkelien ja primitiivisten mestarien avut; hänellä täytyy olla eräs\nhyve, jota minä, Jumalan avulla, olen parhaani mukaan koettanut\ntoteuttaa, nimittäin siveellisyyden hyve.\"\n\n\"Pidä suusi olikko, samanlainen sika sinä olet kuin muutkin!\"\n\nNäin huudahti Zéphyrine, sillä hän oli tänä aamuna nähnyt rakastajansa\nhalailevan portaissa leivänmyöjättären tytärtä, nimeltä Octavie, ja oli\nmustasukkainen tuolle kaunottarelle, joka säteili tuhruisena kuin\nmikäkin Rembrandtin morsian. Päivät, jolloin Zéphyrine oli sokeasti\nrakastunut Micheliin, olivat kauan sitten menneet, mutta rakkaus ei\nnaisen sydämestä ollut sammunut.\n\nUkko Guinardon vastasi tuohon mairittelevaan solvaukseen pelkästään\nsalaa hymyillen ja loi silmänsä ylös arkkienkeli Michaeliin, joka\nratsasti kunniansa kirkkaudessa taivaansininen panssari yllään ja\npunertavan-kultainen kypäri päässä.\n\nSillä välin oli apotti Patouille nostanut hattunsa kasvojensa eteen,\nniin että voi helpommin nähdä ikkunasta suoraan silmiin lankeavassa\nvalossa maalauksia. Luomiaan siristellen katseli hän nyt vuorotellen\nHeliodorosta, jota enkelit suomivat ulos temppelistä, demoneja tuhoavaa\npyhää Michaelia ja Jakobin painia enkelin kanssa.\n\n\"Kaunistahan tämä on\", mutisi hän viimein. \"Mutta miksi on maalari\nkuvannut näille seinille enkeleitä ainoastaan suuttuneessa\nmielentilassa? Tarkastelinpa kappelia miltä puolelta tahansa, niin näen\nsiellä pelkästään taivaallisen vihan palvelijoita, jumalallisen koston\nairuita. Jumala tahtoo kyllä, että häntä on pelättävä, mutta tahtoo\nmyöskin, että häntä tulee rakastaa. Meitä tyydyttäisi, jos löytäisimme\nnäillä seinillä myöskin jumalallisen armon ja rauhan lähettiläitä.\nOlisimme onnellisia, jos näkisimme tuossa sen seraphimin, joka kosketti\nJesaian huulia ja puhdisti siten hänet, pyhän Raphaelin, joka antoi\nTobiaalle jälleen hänen näkönsä, Gabrielin, joka ilmoitti Maarialle\nlihaksitulemisen mysteerion, enkelin, joka päästi pyhän Pietarin\nkahleista, cherubimit, jotka kantoivat pyhän Katarinan ruumiin Sinain\nvuoren huipulle. Mutta ennen kaikkea ilahduttaisi meidän katsettamme\nnähdä täällä niitä taivaallisia suojelushenkiä, jotka Jumala antaa\nkaikille hänen nimeensä kastetuille ihmisille. Meillä on jokaisella\nsuojelusenkeli; se kulkee aina vieressämme ja tukee ja lohduttaa meitä.\nMiten suloista mahtaisikaan olla ihailla tässä kappelissa noita\nhurmaavan kauniita ja rakastettavia olentoja!\"\n\n\"Aivan niin, herra apotti, täytyy myöntää, että olette oikeassa\",\nhuomautti Gaétan. \"Delacroix ei ollut hellämielinen. Isä Ingres ei\nollut aivan väärässä, kun väitti, että tämän suuren taitelijan\nmaalaukset käryävät tulikiveltä. Katsokaahan vain noita enkeleitä,\njotka ovat niin synkän häikäiseviä, noita tuimia, ylpeitä androgyynejä,\nnoita julmia nuorukaisia, jotka iskevät Heliodorosta kostavilla\nraipoillaan; katsokaa luota mystillistä painiskelijaa, joka rupeaa\npatriarkan reiteen...\"\n\n\"No no, se ei ole raamatussa mikään tavallinen enkeli\", keskeytti\napotti Patouille; \"jos se on enkeli, niin on se Luoja-enkeli, Jumalan\niankaikkinen poika.\n\n\"Ihmettelen, ettei kunnioitettava Saint-Sulpice'in kirkkoherra, joka\nuskoi Eugène Delacroix'lle tämän kappelin koristelun, ilmoittanut\nhänelle, että patriarkan symbolistinen taistelu sen kanssa, joka ei\nsanonut hänelle nimeään, tapahtui yöllä pilkko-pimeässä ja että tämä\naihe ei ole laisinkaan paikallaan täällä, koska se esittää\nvertauskuvallisesti Jesuksen Kristuksen ihmiseksi tulemista. Parhaatkin\ntaiteilijat eksyvät harhapoluille, jos he eivät saa joltakin\narvovaltaiselta kirkonmieheltä tietoja kristillisestä ikonografiasta.\nKristillistä taidetta on käsitelty sangen monissa tutkimuksissa, kuten\nepäilemättälcin tiedätte, herra Sariette.\"\n\nHerra Sariette mullisteli hajamielisenä silmiään. Nyt oli kolmas aamu\ntuosta öisestä seikkailusta, joka kirjastossa oli sattunut. Kuitenkin\npingoitti hän tarkkaavaisuuttaan, kun arvokas hengenmies alkoi puhua\nhänelle, ja vastasi:\n\n\"Näissä kysymyksissä voidaan edullisesti turvautua sellaisiin\ntutkijoihin kuin Molanus, _De historia sacrarum imaginum et\npicturarum_, Noël Paquot'n toimittama laitos, Louvain 1771, ja\nkardinaali Federigo Borromeo, _De pictura sacra_, ynnä Didronin\nikonografiaan, joskin viimeksimainittuun teokseen täytyy suhtautua\nvarovasti.\"\n\nNämä sanat virkettyään vaipui herra Sariette jälleen äskeiseen\näänettömyyteensä. Hän mietti pahoin hävitettyä kirjastoaan. Apotti\nPatouille jatkoi:\n\n\"Sitä vastoin tulee myöntää, että taiteilija on onnistunut kuvatessaan\ntäällä, Rafaelin esikuvia noudattaen, miten taivaan lähettiläät\nrankaisivat Heliodorosta, jos nimittäin tähän kappeliin oli välttämättä\nsaatava esimerkkejä enkelien pyhästä vihasta. Syyrian kuninkaan\nSeleukoksen käskystä aikoi Heliodoros ryöstää Jerusalemin temppelissä\nsäilytetyt aarteet, mutta silloin löi häntä enkeli, joka oli puettu\nkultaiseen panssariin ja ratsasti komeasti satuloidulla hevosella.\nKaksi muuta enkeliä suomitsi häntä raipoilla. Hän syöksyi ratsun\nselästä maahan, kuten herra Delacroix tuossa meille kuvaa, ja\niankaikkinen pimeys ympäröi hänet. Tasavallan poliiseille ja kirkon\nomaisuutta takavarikoiville, pyhiä asioita häpäiseville viskaaleille\nolisi terveellistä nähdä tämä varoittava esimerkki. Heliodoroksia on\nmaailmassa aina, mutta heidän sopii tietää, että joka kerta, kun he\nsatuttavat kätensä kirkon omaisuuteen, joka on köyhien omaisuutta,\nlyövät enkelit heitä raipoilla ja sokaisevat heidät. Minun mielestäni\nolisi tämä seinämaalaus tai vielä paremminkin Rafaelin samaa aihetta\nkäsittelevä taulu toimitettava pieninä värijäljennöksinä kaikille\nkoululapsille.\"\n\n\"Setä\", sanoi Maurice haukotellen, \"nuo ovat minusta tyhmiä rustauksia.\nMatisse ja Matzinger ovat parempia.\"\n\nHänen ällistyttäviä sanojaan ei kuultu, vaan ukko Guinardon ennusteli\nylhäältä tikapuiltaan:\n\n\"Ainoastaan primitiiviset taiteilijat näkivät taivaat avoinna.\nKauneutta ei löydy muualla kuin 13:nnen ja 14:nnen vuosisadan välillä.\nAntiikki, epäpuhdas antiikki, jonka turmiollinen vaikutus alkoi tarttua\n16:nnen vuosisadan henkiin, johti runoilijat ja maalarit rikollisiin\najatuksiin ja tahraisiin mielikuviin, törkeään siveettömyyteen,\nsikamaisuuteen. Kaikki renessanssin maalarit olivat sikoja,\nMichelangelo niinkuin muutkin.\"\n\nKun ukko Guinardon näki, että Gaétan aikoi lähteä kirkosta, muutti hän\nkasvonsa lauhkeampaan muotoon ja kuiskasi hänelle kahdenkeskisenä\nasiana:\n\n\"Herra Gaétan, ellei teitä peloita kiivetä viidenteen kerrokseen, niin\nkäykäähän minun poksissani. Minulla on siellä pari kolme somaa\nöljymaalausta, joista tahtoisin päästä ja joiden luulisin olevan teistä\nmielenkiintoisia. Hyvää, aitoa, rehellistä tavaraa! Näyttäisin teille\nmuun muassa erään pikku Baudouinin, joka on niin hemaiseva ja hepsakka,\nettä vesi tulee kielellenne.\"\n\nGaétan tuskin kuuntelikaan näitä sanoja, vaan lähti ulos, ja\nlaskeutuessaan kirkon portaita ja kääntyessään sitten Rue\nPrincesse'ille uskoi hän kirjastonhoitajalle, joka parhaiksi sattui\nolemaan siinä käsillä, miten hän inhosi tuon vanhan maalarin\nesteettisiä teorioita; uskoi niinkuin tällä hetkellä olisi uskonut\nkenelle ihmiselle tahansa, taikka vain puille, kaasulyhdyille,\nkoirille, pelkälle omalle varjolleenkin:\n\n\"Mitä se ukko Guinardon höpisee kristillisestä taiteestaan ja\nprimitiivisistä maalareistaan! Kaikki, mitä taiteilija taivaasta\ntietää, on otettu maailmasta: Jumala, neitsyt Maaria, pyhimykset ja\npyhättäret, pilvet ja valaistukset. Menkäähän Bonnat'n museoon\nBayonne'issa ja katsokaa Ingres'in harjoitelmia, jotka hän teki\nDreux'n kappelin ikkunamaalauksiksi! Ennen kuin Ingres valmisti\nlyijylasitusmallinsa, piirsi hän luonnoksia alastomien naisten mukaan,\nsangen herkkiä ja varmatekoisia; ne ovat nyt tuossa museossa hänen\nmonien muitten töittensä joukossa. Ja luonnoksiinsa kirjoitti hän\nvarmuuden vuoksi, ettei olisi totuutta unohtanut: _Neiti Cécile,\nihailtavat sääret ja reidet_. Ja saadakseen neitinsä muuttumaan\npyhimyksettäreksi pisti Ingres hänen ylleen hameen, viitan ja harson,\nja siten hän tytön ilmeisesti häpäisi, sillä Lyonin ja Genovan kalliit\nkankaat ovat halpoja nuoren, ruusunpunaisen ja elävää verta hohtavan\nnaisen ihon rinnalla. Kauneimmatkin korupuvut ovat surkeita, jos niitä\nvertailee ihanan ruumiin viivoihin, ja vaatetus yleensä on kypsälle ja\nhaluja herättävälle lihalle ansaitsematon häväistys ja mitä katkerin\nnöyryytys.\"\n\nGaétan ei huomannut astuvansa Rue Garancière'in riitettä ritiseviin\nrapakkoihin, vaan jatkoi innoissaan:\n\n\"Ukko Guinardon on vaarallinen idiootti. Hän haukkuu antiikkia, pyhää\nantiikkia, jolloin ajat ja jumalat olivat hyviä. Sitä vastoin ylistelee\nhän sellaista aikakautta, jona maalarien ja kuvanveistäjäin täytyi\noppia jälleen kaikki alusta. Todellisuudessa on kristinoppi ollut\ntaiteelle pelkäksi haitaksi, sillä se ei ole suosinut alastoman\ntutkimista. Taidehan on luonnon kuvaamista, ja kaikkein ylevintä\nluonnossa on ihmisen ruumis, alastomuus.\"\n\n\"Sallikaahan, suvaitkaa...\" koetti herra Sariette supista. \"Onhan sitä\nhengellistäkin kauneutta, niin sanoaksemme sisällistä kauneutta,\njota kristillinen taide Fra Angelicosta alkaen aina Hippolyte\nFlandriniin...\"\n\nMutta Gaétan ei kuunnellut, vaan sinkosi sangen kiivastelevia sanojaan\nvanhan kadun kiviin ja taivaalle, jossa lumisen värisiä pilviä kulki\nhänen päänsä päällä:\n\n\"Primitiivisistä maalareista on mahdotonta esittää kokonaisarvostelua,\nsillä he ovat niin erilaisia. Tuo vanha hupsu mätkii heidät kaikki\nyhteen kasaan. Cimabue on pilalle mennyt byzantilainen. Giottossa\nhuomaa valtavaa neroutta, mutta hän ei osaa piirtää ja antaa niinkuin\nlapset kaikille henkilöilleen samat kasvot. Tietysti on italialaisissa\nprimitiivisissä iloa ja suloa, koska he ovat kerran italialaisia.\nVenetsialaisilla on kaunis väriaisti. Mutta lopultakin ovat he\nainoastaan taitavia käsityöläisiä, jotka eivät oikeastaan maalaa, vaan\nmuovailevat ja kultaavat. Teidän Beato Angeliconne paletti ja mieli\novat minulle liian hempeälaatuisia. Mitä flaamilaisiin tulee, ovat he\nkylläkin hiukan toista maata. Heillä on kätevyyttä, ja ammattitaitonsa\npuolesta ovat he suorastaan kiinalaisten lakeeraajain tasalla. Van\nEyck-veljesten tekniikka on hämmästyttävä. Mutta kuitenkaan en minä näe\nesimerkiksi 'Karitsan palvelus'-nimisessä taulussa sitä mystillistä\nlumovoimaa, jonka vuoksi sitä kehutaan. Siinä on jokainen kohta\nsuoritettu ehdottoman moitteettomasti, mutta tunnepohja on matala ja\nesitettävä rumaa. Memling on kenties liikuttava, mutta hän ei luo\nmitään muuta kuin rampuuden ja rujouden kuvia, ja hänen neitsyidensä ja\npyhimysnaistensa kalliiden, raskaiden ja kömpelöiden pukujen alla\naavistaa kurjan rumia naisvartaloita. Rogier van der Weyden ei ole\nminusta Memlingiä parempi suinkaan siitä syystä, että hän otti\nmyöhemmin nimekseen Roger de la Pasture, tullen ranskalaiseksi. Mutta\ntuo Rogier eli Roger ei ole niin typerä kuin Memling; sen sijaan on hän\nvieläkin synkempi, ja hänen luja tekotapansa tehostaa kankaalla\nerikoisesti muotojen viheliäisyyttä. Merkillinen hairahdus on, että\nsellaiset ihmiset, joille Leonardo, Tiziano, Correggio, Velasquez,\nRubens, Rembrandt, Poussin ja Prud'hon ovat tunnettuja, ihailevat\ntuollaisia nälkävuoden haamuja. Sellaisessa suhtautumisessa piilee\nepäilemättäkin jonkinlaista sadismia!...\"\n\nSillä välin tallustelivat apotti Patouille ja Maurice d'Esparvieu\nesteetikon ja kirjastonhoitajan perästä. Apotti Patouille ei yleensä\nmielellään antautunut teologisiin keskusteluihin maallikkojen kanssa,\neikä juuri kirkonmiestenkään; mutta äsken kirkossa nähdyt aiheet olivat\nsaaneet hänet sellaiseen ihmeelliseen innoitukseen, että hän selitteli\nnyt nuorelle Maurice'ille suojelusenkelien pyhää tehtävää, jota\ntaiteilija Delacroix, ikävä kyllä, ei ollut seinämaalauksissaan\nmuistanut. Ja valaistakseen paremmin tätä ylevää asiaa harrastavia\najatuksiaan lainasi apotti Patouille sanankäänteitä ja kokonaisia\nlauseitakin Bossuet'lta; hän oli näet opetellut tuota kirjailijaa ulkoa\nvoidakseen sovitella hänen mietteitään saarnoihinsa, sillä hän piti\nkaikkea arvovaltaisesti tunnustettua suuressa arvossa.\n\n\"Niin, lapseni\", virkkoi hän, \"Jumala on antanut rinnallemme\nsuojelushenkiä. Ne tulevat luoksemme tuomaan armolahjojaan; ne lähtevät\nluotamme vieden sielumme toivomuksia. Sellainen on niiden tehtävä. Joka\nhetki, joka silmänräpäys ovat ne valmiit meitä auttamaan, nuo\npalvelunhaluiset ja koskaan väsymättömät vartijat, jotka eivät väisty\nvahtipaikaltaan.\"\n\n\"Totta, totta, herra apotti\", mutisi Maurice, aprikoiden mielessään,\nmitä puhuisi kotona, että saisi äitinsä tunteet liikutetuiksi ja hänet\nantamaan itselleen erään summan rahaa, jonka hän ihan välttämättä\ntarvitsi.\n\n\n\n\nVI LUKU,\n\njossa ukko Sariette saa takaisin aarteensa.\n\n\nSeuraavana aamuna syöksyi ukko Sariette herra René d'Esparvieun\ntyöhuoneeseen edes oveen naputtamatta. Hän kohotteli käsiään taivasta\nkohti, vähät hiukset olivat pystyssä hänen päässään ja silmät selällään\nkauhusta. Änkytellen ilmoitti hän, että uusi onnettomuus oli\ntapahtunut: eräs hyvin vanha Flavius Josephus-käsikirjoitus,\nkuusikymmentä muuta nidettä, joissa oli kaikenkokoisia, Philippe de\nVendôme'in, Ranskan suurpriorin, vaakunalla koristettu ja Voltaire'in\nomakätisillä reunamuistutuksilla varustettu _Lucretius_, siis aivan\nverraton aarre, muudan Richard Simonin käsikirjoitus ja Gassendin\nkirjeenvaihto Gabriel Nandén kanssa, kaikkiaan 238 julkaisematonta\nkirjettä, olivat kadonneet! Nyt tuli kirjaston omistajakin\nlevottomaksi. Hän riensi filosofien ja sfäärien saliin ja totesi siellä\nomin silmin vahingon laajuuden. Monilla hyllyillä oli ammottavia\naukkoja. Herra d'Esparvieu alkoi etsiä miten sattui: aukoi kaappeja,\nnosteli luutia, tulensammuttajia ja tomuriepuja, kaiveli hiililapiolla\nkamiinin sisustaa, pudisteli ukko Sariette'in parempaa sortuuttia, joka\nriippui pesukaapissa, mutta sai lopulta vain katsella lohduttomana\nGassendin salkkujen jättämää tyhjää tilaa. Olihan koko oppinut maailma\nvaatinut puolen vuosisataa kilpaa huutaen, että tuo kirjeenvaihto olisi\njulkaistava. Mutta herra René d'Esparvieu ei ollut täyttänyt sitä\nyleistä toivomusta, koska ei tuntenut itse pystyvänsä sellaiseen\nraskaaseen tehtävään ja kun ei halunnut sitä sälyttää toistenkaan\nhartioille. Ja sitä paitsi oli hän huomannut noissa kirjeissä paljon\nsellaisia rohkeita kohtia ja vapaamielisiä ajatuksia, ettei hurskas 20\nvuosisata saattaisi niitä suvaita, joten hänestä oli ollut parempi\njättää kirjeet julkaisematta. Tällä hetkellä tunsi hän kuitenkin\nolevansa ankarasti vastuunalainen isänmaalleen ja koko maailman\nsivistykselle hänen haltuunsa uskotusta talletuksesta.\n\n\"Miten te voitte antaa varastaa itseltänne sellaisen aarteen?\" kysyi\nhän tuimasti herra Sariette-raukalta.\n\n\"Miten voin antaa varastaa itseltäni sellaisen aarteen\", änkytti\nonneton kirjastonhoitaja. \"Jos avaisitte rintani, niin näkisitte, että\nse kysymys on kaiverrettu tulikirjaimin sydämeeni.\"\n\nHerra d'Esparvieu ei heltynyt näistä vakuuttavista sanoista, vaan\njatkoi yhä kiihtyen:\n\n\"Ja teillä ei ole tiedossanne mitään merkkejä päästäksenne varkaan\njäljille, herra Sariette? Te ette epäile mitään, teillä ei ole\nvähintäkään aavistusta, kuinka asia on tapahtunut? Te ette ole nähnyt,\nkuullut, huomannut, keksinyt mitään? Käsittänette, että moinen on\nkäsittämätöntä! Ajatelkaa, herra Sariette, ajatelkaa, mitä seurauksia\ntästä teidän silmienne edessä tehdystä ennen kuulumattomasta\nvarkaudesta saattaa olla! Dokumentti, jolla on ihmishengen\nkehityshistorialle suunnaton arvo, häviää. Kuka sen on vienyt? Miksi se\non varastettu? Ken siitä ottaa hyödyn? Ne, jotka ovat sen anastaneet,\ntietävät varmasti, etteivät he voi sitä muuttaa rahaksi Ranskassa. He\nmyövät sen Amerikkaan taikka Saksaan. Saksa on ahnas hankkimaan\nsellaisia kirjallisia arvokappaleita. Jos Gassendin kirjeenvaihto\nGabriel Nandén kanssa joutuu Berliniin, jos saksalaiset tiedemiehet sen\njulkaisevat, mikä onnettomuus, mikä skandaali, herra Sariette! Ettekö\nole sitä ajatellut?\"\n\nTällaisesta iskusta tuli ukko Sariette aivan äikäksi sitäkin\nsuuremmalla syyllä, kun hän syysi juuri samoja katkeria moitteita\nitsekin itselleen.\n\nMutta herra d'Esparvieu yhä vain lisäsi soimauksia:\n\n\"Ettekö yritä mitään? Ettekö keksi mitään etsiäksenne takaisin näitä\näärettömiä aarteita? Haeskelkaa, liikkukaa, herra Sariette, vaivatkaa\nvähän päätänne! Kyllä asia sen kannattaisi.\"\n\nJa poistuessaan loi herra d'Esparvieu kirjastonhoitajaansa jääkylmän\nkatseen.\n\nUkko Sariette etsi kadonneita kirjoja ja käsikirjoituksia joka\npaikasta, mistä hän niitä jo ennenkin oli sadat kerrat etsinyt ja mistä\nniitä oli mahdoton löytää. Hän tutki hiiliämpärin ja nahkaisen\nnojatuolinsa istuimenkin. Ja sitten laskeutui hän, kun kello löi\nkaksitoista, jäykästi ja ajatuksettomana kuin kone alas kirjastosta.\nPortaiden juuressa tapasi hän entisen oppilaansa Maurice'in, ja he\ntervehtivät toisiaan. Mutta vanhus näki ihmiset ja maailman silmissään\nvain kuin sekavassa sumussa.\n\nEpätoivon valtaan joutunut konservaattori oli jo mennyt eteiseen, kun\nMaurice kutsui häntä takaisin:\n\n\"Muistaessani, herra Sariette: toimittakaahan pois kirjan-lontat, joita\npaviljonkini on tuotu täyteen.\"\n\n\"Mitkä lontat, Maurice?\"\n\n\"Mistäpä minä sen tiedän, herra Sariette; mutta niissä on toukan syömiä\nhebrealaisia murikoita, ja kokonaiset kasat vanhoja kirjeitä. Ne ovat\nsiellä vastuksina. Etuhuoneessa ei enää pääse kääntymäänkään.\"\n\n\"Kuka ne sinne on tuonut?\"\n\n\"Lemmostako minä tiedän.\"\n\nJa nuorukainen lähti huolettomasti menemään ruokasaliin, sillä oli\njuuri kutsuttu päivälliselle.\n\nMutta ukko Sariette juoksi paviljonkiin. Maurice oli oikeassa! Siellä\noli satoja niteitä, pöydillä, tuoleilla, permannollakin! Sen ihmeen\nnähdessään vanhus vapisi ilosta ja pelosta. Hän oli hämmästyksestä\npäästä pyörällä. Hän oli autuas kadotetun aarteensa löytämisestä, ja\npelkäsi samalla sen uudestaan hukkaavansa. Aivan hän joutui\nällistyksestä sekaisin. Niin, kirjamies soperteli ja lallatteli vuoroin\nkuin pikku lapsi ja kirkui vuoroin kuin hullu. Hän tunsi jälleen omat\nhebrealaiset raamattunsa, vanhat talmudinsa, ikivanhat Flavius\nJosephus-käsikirjoituksensa, hänelle rakkaat Gassendin kirjeet Gabriel\nNandélle, ja kaikkein kalleimman aarteensa, Ranskan suurpriorin\nvaakunalla koristetun ja Voltaire'in omakätisillä reunamuistutuksilla\nvarustetun _Lucretiuksen_. Hän itki ja nauroi, suuteli kansien\nsahviaania, vasikannahkaa, pergamenttia, veliinipaperia ja\nmetallinauloja. Ja sikäli kuin Hippolyte, kamaripalvelija, ennätti\nraahata kirjoja takaisin kirjastoon, sovitteli ukko Sariette ne\nliikutuksesta vapisevin käsin hurskaasti takaisin hyllyille.\n\n\n\n\nVIII LUKU\n\non hyvin intresantti, ja siinä esitetty tuskallinen huudahdus: \"Mihin\nviet minut, ajatus?\" sisältää moraalia, joten uskon suuren yleisön\nkovasti pitävän tästä luvusta, sillä onhan tunnustettu tosiasia, että\najatteleminen on vaarallista ja että viisas ihminen ei rupea\najattelemaan mitään.\n\n\nKaikki kirjat olivat jälleen palanneet herra Sariette'in uskollisiin\nkäsiin. Mutta sitä onnellista liittoa riitti ainoastaan varsin lyhyen\naikaa. Seuraavana yönä karkasi kirjastosta taas kaksikymmentä nidettä,\nja niiden joukossa Philippe de Vendôme'in _Lucretius_. Viikon varrella\nmenivät kaikki vanhat hebrealaiset ja kreikkalaiset raamatuntekstit\ntakaisin paviljonkiin. Ja koko tulevan kuukauden livisti kirjoja sitten\njoka yö hyllyiltä samaa tietä. Toisia hävisi muuallekin, ei aavistusta,\nminne.\n\nKun herra René d'Esparvieu kuuli näistä hämäristä tapahtumista, murahti\nhän kirjastonhoitajalleen hyvin epäsuopeasti:\n\n\"Herra Sariette-parka, tämä on minusta merkillistä, varsin\nmerkillistä!\"\n\nMutta kun herra Sariette ehdotti, että asiasta olisi tehtävä julkinen\njuttu ja ilmoitettava poliisille, huudahti herra d'Esparvieu:\n\n\"Mitä ajattelettekaan, herra Sariette? Paljastaako kotisalaisuuksia,\ntehdä julkinen skandaali!... Varokaa yrittämästäkin!... Minulla on\njulkisia vihollisia, ja siitä minä ylpeilen: luulen heidät ansainneeni.\nMutta minusta olisi kauheaa, jos omatkin puoluelaiseni karkaisivat nyt\nkimppuuni; se hyökkäys olisi kaikkein vaarallisinta, sillä nuo\ninnokkaat monarkistit, joiden kyllä uskon olevan hyviä katolilaisia,\novat huonoja kristittyjä... He pitävät kuitenkin minua yhä silmällä,\ntarkastavat minua siitä syystä, että alistun tasavaltaan. Ja te, herra\nSariette, ehdotatte, että minun olisi annettava heille hyökkäyksen\naihe, ilmaistava pahansuoville sanomalehtimiehille tämä koomillinen\nsalaisuus, naurettava juttu, jossa me kaksi, te ja minä, näyttelemme\nkovin surkeaa osaa. Tahdotteko saattaa minut kaikkien koiranleukain\nhampaisiin?...\"\n\nNeuvottelu loppui siten, että päätettiin muuttaa kaikkiin kirjaston\noviin uudet lukot. Hankittiin arviot ja työmiehet. Kokonaista kuusi\nviikkoa paukkuivat d'Esparvieu-suvun talossa aamusta iltaan vasarat,\nratisivat kairat ja kitisivät viilat. Filosofien ja sfäärien salissa\npaloi ainainen tuli, ja kuuman öljyn haju käänsi siellä mieltä. Salien\nja kaappien ovista hylättiin vanhat, rauhalliset ja lauhkeat lukot ja\nniiden sijaan pantiin uudet, metkulliset ja uppiniskaiset. Oli siellä\nnyt varmuus- ja kirjainlukkoja, varmuusketjuja, kankia ja\nsähköhälyyttäjiä! Oikein peloittivat nuo monet mutkalliset\nrautavehkeet! Lukonhelat välkkyivät ja salvat vinkuivat. Yhtään salia,\nkaappia tai laatikkoa ei saanut auki muuten kuin numerolla, jonka herra\nSariette yksin tiesi. Hänen päänsä oli ahdettu täyteen kummallisia\nsanoja ja hirvittävän pitkiä numeroita; hän aivan sekautui\nsalakirjoituksiinsa, neliö-, kuutio- ja kolmio-suureisiinsa. Lopulta ei\nhän osannut avata ainoaakaan ovea eikä kaappia, ja kuitenkin näki hän\ntalletuspaikat aamuisin selko-selällään, -- kirjat mullin mallin ja\ntoisia niistä viedyn ja varastetun. Muudan poliisikonstaapeli löysi\neräänä yönä Rue Servandoni'lla katuojasta Salomon Reinachin tutkielman\nBarrabaan ja Jesuksen identtisyydestä. Kun teoksessa oli d'Esparvieun\nkirjaston leima, toi hän sen takaisin taloon.\n\nHerra René d'Esparvieu päätti nyt turvautua, suvaitsematta edes\nilmoittaa asiasta kirjastonhoitajalleen, erääseen luotettavaan\nystäväänsä. Hän oli herra des Aubels, oikeusneuvos, joka oli ajanut\nmonia hyvin vaikeita asioita. Tuo korkea virkamies oli kooltaan pieni,\nmuodoltaan pyöreä, kasvoiltaan punainen, ja hänen aivan kalju päänsä\nkiilsi kuin sileä biljardipallo. Hän ilmestyi nyt eräänä aamuna\nkirjastoon, muka bibliofiilinä, mutta ilmaisi heti, ettei hän\nymmärtänyt kirjoista mitään. Kaikkien muinaisajan filosofien\nrintakuvien kuvastellessa hänen kallostaan teki hän herra Sariette'ille\nmonenmoisia viekkaita kysymyksiä. Vanhus punastui ja vastaili\nsekavasti, sillä viaton ihminen joutuu yleensä helposti hämilleen. Nyt\nalkoi herra des Aubels epäillä ankarasti, että juuri herra Sariette\nitse oli syypää noihin varkauksiin, vaikka hän niistä muka kauhuissaan\npuhui, ja hän päätti kohta hankkia käsiinsä kanssarikolliset. Siitä hän\nei välittänyt rahtuakaan, mistä vaikuttimista kirjastonhoitajan\nmenettely olisi johtunut: ainahan niitä vaikuttimia on rikollisilla. Ja\nherra des Aubels ehdotti herra René d'Esparvieu'lle, että olisi pantava\nsalapoliisi vartioimaan taloa.\n\n\"Minä hankin teille Mignonin\", sanoi hän. \"Mignon on erinomainen\nkäskyläinen, varovainen ja valpas.\"\n\nSeuraavana aamuna asteli Mignon jo kello kuudelta d'Esparvieun talon\nedustalla. Pää syvällä hartioiden välissä, ahtaan knallihatun reunojen\nalta riippuvin kiharoin, linnunsilmällä sivulleen katsellen ja pitkät,\nhimmeän mustat viikset levällään marssi tuo huomattava ilmestys\njättiläiskokoisilla jalkaterillään ja valtavia nyrkkejään heilutellen\nsäntillisesti kuin kello aina samaa väliä: Sordière-suvun talon\nmahtavien, oinaanpäillä koristettujen pylväiden luota Rue Garancière'in\nkulmaan, Saint-Sulpice'in sakaristoa ja Maariankappelin kupolia kohti,\nja sitten sieltä takaisin. Siitä alkaen ei kukaan päässyt d'Esparvieun\ntalosta ulos eikä sinne sisälle joutumatta tarkoin tutkituksi sekä\nliikkeiltään että ajatuksiltaankin. Mignon oli ihmeolento, hänellä oli\nsellaisia lahjoja, joita luonto tuhlaa sangen harvoille ihmisille. Hän\nei syönyt eikä nukkunut milloinkaan: olipa mikä aika hyvänsä päivää tai\nyötä, tuuli tai satoi, aina pysyi hän talon edustalla. Eikä pieninkään\nvähäpätöisyys pelastunut hänen silmiensä X-säteiltä. Kuka joutui\nhänen vilkaistavakseen, tunsi itsensä luita myöten lävistetyksi ja\napo-alastomaksi, niin, suorastaan luurangoksi paljastetuksi. Ja se\ntapahtui yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä: salapoliisi ei edes\npysähtynytkään, vaan jatkoi iankaikkista asteluaan. Se kävi suorastaan\nsietämättömäksi. Nuori Maurice uhkasi, ettei hän tulisi enää isällisen\nkaton alle, jos häntä näin röntgenöitäisiin. Hänen äitinsä ja sisarensa\nBerthe valittivat tuon pohjiin saakka tunkeutuvan katseen loukkaavan\nheidän sydäntensä siveellistä puhtautta. Neiti Kapraali, pikku Léon\nd'Esparvieun kotiopettajatar, tunsi siitä ääretöntä, hämilleen\nsaattavaa häiriötä. Herra René d'Esparvieu ei astunut enää oman\nkynnyksensä yli vetämättä hattuaan syvälle silmilleen, niin kiusasivat\nnuo tutkivat säteet häntä, ja aina hän silloin sadatteli ukko\nSariette'in, koko tämän sotkun pääsyyllisen, alimpaan paikkaan. Perheen\ntuttavat, sellaiset kuin apotti Patouille ja setä Gaétan, kävivät\ntalossa harvemmin kuin ennen, etäisemmät vieraat lopettivat kokonaan\nkäyntinsä, liikkeiden omistajat epäröivät lähettää taloon tavaroitaan,\nsuurien kauppahuoneiden tavaravaunut uskalsivat tuskin seisattua\nportille. Mutta palvelusväenkös joukossa se valvonta vasta sai aikaan\nhäiriöitä! Hippolyte ei voinut lain silmän vartioimana mennä enää\niltapuolella suutarinmatamin luo, kun eukko askaroi kotona yksinään.\nKamaripalvelija moitti siis, että talo oli sietämätön ja sanoutui\npaikastaan irti. Odile, rouva d'Esparvieun kamarineitsyt, joka ei\ntohtinut kuten ennen kuljettaa ullakkokamariinsa Octave-poikaa,\nläheisen kirjakaupan kauneinta kauppa-apulaista, kun oli illalla saanut\nemäntänsä vuoteeseen, tuli surulliseksi ja hermostuneeksi ja repi\npahasti rouvansa tukkaa hänen päätänsä kammatessaan, pullikoi hänelle\nja koetti lähennellä Maurice'ia. Köksä Malgoire, sangen vakava nainen,\niältään siinä viisissäkymmenissä, ei saanut enää vieraakseen Augustia,\nRue Servandoni'n viinikaupan ajomiestä; sellaista luonteelleen\nsoveltumatonta puutetta ei hän jaksanut kestää, vaan tuli hulluksi: toi\neräänä päivänä pöytään paistamattoman jäniksen ja julisti, että paavi\naikoi hänet naida. Kaksi kuukautta uhmaili Mignon yli-inhimillisen\nitsepäisesti kaikkia tunnettuja orgaanisen elämän ja animaalisten\nelinehtojen lakeja, mutta ei huomannut mitään erikoista; silloin hän\nluopui valvonnastaan ja vetäytyi paikalta pois huolimatta minkäänmoista\npalkkiota. Mutta kirjastossa jatkui myllerrys yhä niinkuin ennenkin.\n\n\"Hyvä tuli\", sanoi herra des Aubels. \"Kun talosta ei kukaan pääse ulos\neikä sinne sisään, niin on pahantekijä tietysti löydettävissä itsestään\ntalosta.\"\n\nTuo oikeuslaitoksen viisas virkamies uskoi saavansa rikollisen ilmi\nmitään kotitarkastusta toimittamatta. Eräänä sovittuna yönä antoi hän\nliputtaa talkkia kirjaston lattioille, portaille, eteiseen, puutarhan\nkäytävään, joka vei Maurice'in paviljonkiin, ja paviljongin\netuhuoneeseen. Seuraavana aamuna tuli sitten herra des Aubels erään\npoliisilaitoksen valokuvaajan avustamana tutkimaan valkeaan jauhoon\njääneitä jälkiä, ja herra René d'Esparvieu ja ukko Sariette lähtivät\nhänen mukaansa. Puutarhassa ei nähty mitään: tuuli oli kai puhaltanut\npois jauhot. Eikä paviljongissakaan ollut jälkiä; mutta asia olikin\nniin, että nuori Maurice oli lakaissut talkin luudalla pois, koska hän\npelkäsi jotakin ilkeää koirankujetta; siten oli hän hävittänyt\nkamarineitsyt Odile'in puolikenkien jättämät merkit. Sen sijaan\ntodettiin kirjastossa ja portaissa siellä täällä hyvin kevyitä paljaan\njalan jälkiä, jalan, joka näytti aivan kuin puolittain liidelleen\nilmassa ja koskettaneen lattiaan ainoastaan silloin tällöin, melkein\nhipaisemalla. Kaikkiaan löydettiin niitä jälkiä vain viisi. Selvin oli\nrintakuvien ja sfäärien salissa, pöydän ääressä, johon nytkin oli\nkasattu kirjoja miten sattui. Siitä jäljestä otti poliisilaitoksen\nvalokuvaaja useita kuvia.\n\n\"Tämä on kaikkea entistä kamalampaa\", voihki herra Sariette.\n\nHerra des Aubels'illa oli vaiva salata hämmästystänsä.\n\nKolmen päivän kuluttua palautti poliisilaitoksen etsiväosasto\nvalokuvat, jotka oli sille viety tutkittaviksi, ja ilmoitti, ettei sen\nkirjoissa ollut tällaisia tunnusmerkkejä. Herra René d'Esparvieu näytti\npäivällisen jälkeen valokuvat veljelleen Gaétanille; veli tarkasteli\nniitä kauan vaiti ja huolellisesti ja huudahti sitten:\n\n\"Sen arvaan, ettei näitä ole etsivässä osastossa! Tämähän on ollut\nantiikkisen atleetin tai suorastaan jumalan jalka. Jalkopohja, joka on\npainanut tällaisen merkin, on niin täydellinen, ettei sitä meidän\nilmastossamme ja rodussamme tunneta. Varpaat ovat ilmeisesti äärettömän\nelegantit, ja kantapää jumalallinen.\"\n\nRené d'Esparvieu sanoi veljeään hulluksi.\n\n\"Runoilija!\" huokasi rouva d'Esparvieu.\n\n\"Siihen jalkaan setä rakastuu, jos sen missä näkee\", virkkoi Maurice.\n\n\"Se oli Vivant Denonin kohtalo, muistattehan hänet, joka lähti\nNapoleonin mukana Egyptiin\", vastasi Gaétan. \"Denon löysi Teebassa,\neräästä arabialaisten rosvoamasta hautakammiosta ihmeellisen ihanan\nmuumion jalan. Hän tarkasteli sitä hurmaantuneena. -- Se on nuoren\nnaisen jalka, unelmoi hän; se on prinsessan, ihmeellisen sulottaren\njalka; minkäänmoinen jalkine ei ole turmellut sen verrattomia muotoja.\n-- Denon ihaili, rakasti, jumaloi sitä jalkaa. Kuva mainitusta muumion\npikku jalasta on löydettävissä Denonin omassa Egyptin-matkan\nkuvauksessa, jota voisimme tuolla ylhäällä katsella, jos ukko Sariette\nyleensä antaisi kenenkään katsella ainoaakaan kirjastonsa kirjaa.\"\n\nVälistä heräsi Maurice keskellä yötä vuoteessaan, kun oli kuulevinaan\nvierushuoneesta kirjanlehtien kahinaa ja isojen kirjojen komahduksia\npermantoon.\n\nKun hän kerran viiden aikaan aamulla tuli kotiin klubista, jossa oli\nviettänyt huonon pelionnen vainoamana yön, ja haeskeli paviljonkinsa\noven ulkopuolella taskuistaan avaimia, erotti hän sisältä selvästi\nseuraavat alakuloisella äänellä lausutut sanat:\n\n\"Mihin viet minut, ajatus? Minne saatat minut, tieto?\"\n\nMutta päästyään huoneistoonsa ei hän nähnyt siellä ketään, vaan luuli,\nettä hänen korvansa oli pettänyt.\n\n\n\n\nVIII LUKU\n\nkertoo rakkaudesta, mikä on kaikista hyvä asia, sillä romaani ilman\nrakkautta on niinkuin rullasyltty ilman sinappia: tyhjän tympeää.\n\n\nMaurice ei ihmetellyt mitään, hän ei mietiskellyt syntyjä syviä, vaan\neli kaikessa rauhassa näennäisien todellisuuksien maailmassa.\nKieltämättä ikuista totuutta ajeli hän halujensa mukaan takaa elämän\npettäviä harhakuvia.\n\nMaurice ei ollut niin innostunut urheiluun ja rajuihin ruumiillisiin\nponnistuksiin kuin useimmat muut hänen aikansa nuorukaiset.\nVaistomaisesti pysyi hän uskollisena ennen kaikkea rotunsa ammoiselle\nrakkaustraditiolle. Ranskalaiset ovat olleet hienoimpia naismiehiä, ja\nvahinko olisi, jos he menettäisivät tuon hyvän puolensa. Maurice ei\nsitä menettänyt. Hän ei ollut rakastunut kehenkään naiseen, mutta\nkuitenkin hän rakasti: rakasti rakastaa, kuten pyhä Augustinus sanoo.\nKannettuaan asianomaisen kunnioituksensa rouva de la Verdelière'in\nkoskaan vähentymättömälle kauneudelle ja salataidoille, oli hän\nmaistanut erään nuoren, Luciole-nimisen laulajattaren kiireellä\nsyttyviä ja sammuvia hellyyksiä. Nykyään alistui hän ilman iloa\nOdile'in, äitinsä kamarineitsyen, alkeelliseen paatuneisuuteen. Samoin\nkauniin rouva Boittier'n runsaasti kyynelehtivään uhraukseen. Ja tunsi\nsydämensä niin sanomattoman tyhjäksi. Kun hän sellaisessa mielentilassa\neräänä keskiviikkona astui saliin, jossa hänen äitinsä otti vastaan\nvallasnaisia, enimmäkseen sulottomia ja ankaraan ikään ehtineitä,\njoukossa muuten vanhuksiakin ja lapsia, huomasi hän tuossa kotoisessa\nseurapiirissä rouva des Aubelsin, oikeusneuvoksettaren, jonka puolisoon\nRené d'Esparvieu oli turvautunut saadakseen selvää kirjastonsa\nsalaperäisistä varkauksista, mutta suotta. Rouva oli nuori. Maurice\narveli häntä kauniiksi, eikä ollut väärässä. Gilberte des Aubels oli\noman rotunsa hengettären luoma olento, mikään muu henki ei ollut\npäässyt siihen työhön osalliseksi; ja niinpä koko hänen olemuksensa\nherätti hyvin kiihkeitä himoja: hänen muodossaan ja laadussaan ei ollut\nmitään, joka olisi voinut muutakaan herättää. Sama voima, joka panee\ntaivaankappaleet kiertämään ratojaan pitkin, veti Maurice'in pian\nlähestymään tuota viehkeää ilmiötä. Sen vuoksi tarjosi hän rouvalle\nkäsivartensa johtaakseen hänet teepöytään. Ja varustettuaan rouvalle\nteen, virkkoi Maurice:\n\n\"Eikös ruveta yksiin? Käykö päinsä?\"\n\nMaurice puhui tähän tapaan, suoraan kuin nykyiset ihmiset ainakin,\nsäästääkseen naista noilta äiteliltä kohteliaisuuksilta ja vanhoilta\nilkeiltä rakkaudentunnustuksilta, joissa ei ole mitään muuta kuin\nepämääräisiä hapuilemisia ja joihin ei voi vastata selvästi ja\nluonnollisesti. Ja hän otti sitten vaarin lyhyestä hetkestä, jolloin\nsaattoi puhua rouva des Aubelsin kanssa kenenkään huomaamatta, ja teki\nhänelle siinä kiireesti eräitä esityksiä ja lujia vaatimuksia. Mikäli\npystymme arvostelemaan, oli Gilberte luotu enemmän herättämään pyyteitä\nkuin tuntemaan itse niitä. Mutta kuitenkin aavisti hän jo, että hänen\nkohtalokseen oli määrätty olla rakastettu, ja alkoi seurata sitä\naavistustaan mielellään ja ilokseen. Maurice ei erikoisesti ollut hänen\nluonnettaan vastaan, vaikka hän olisikin pitänyt hänestä enemmän, jos\nhän olisi ollut orpo ja yksinäinen, sillä hän tiesi kokemuksesta, että\nperhenuorukaiseen rakastuminen tuo usein varsin pahoja pettymyksiä\nmyötään.\n\n\"Joko päätämme asian?\" virkkoi Maurice ikäänkuin lopullisena sanana.\n\nRouva des Aubels ei ollut ymmärtävinään, vaan katseli häneen\nkummastunein silmin ja pysähdyttäen huulilleen hanhenmaksavoileivän,\njonka oli ottanut pikku käteensä.\n\n\"Minkä?\" kysyi hän sitten.\n\n\"Kyllä ymmärrätte.\"\n\nRouva des Aubels loi katseensa maahan, maistoi tilkan teetä, eikä\nvastannut mitään, sillä hänen häveliäisyytensä ei ollut vielä voitettu.\nMaurice otti teekupit kohteliaasti hänen kädestään:\n\n\"Lauantaina kello viisi illalla, Rue de Rome 126, pohjakerros,\nporttikäytävästä oikealle; naputtakaa kolmesti oveen.\"\n\nRouva des Aubels kohdisti perhenuorukaiseen ankaran ja tyynen katseen\nja lähti varmoin askelin muuhun, kunnialliseen naisjoukkoon, jolle\nsenaattori Le Fol parast'aikaa selitteli Sainte Julienne'in\nmaanviljelyssiirtolassa kokeiltua keinotekoista munanhaudontaa.\n\nSeuraavana lauantaina odotti Maurice kamarissaan Rue de Rome'in\nvarrella oikeusneuvoksetarta. Mutta hän odotti turhaan. Ei tullut pikku\nkättä naputtamaan kolme kertaa eteisen oveen. Ja Maurice suuttui ja\nsadatteli sielussaan pois jäänyttä, nimitellen häntä itsekseen ankaksi\nja tammaksi. Pettynyt odotus ja narratut halut tekivät hänet sangen\nväärämieliseksi, sillä eihän rouva des Aubels ollut luvannutkaan tulla,\njoten hän ei ansainnut näitä haukkumasanoja. Mutta mehän arvostelemme\nyleensäkin toisten ihmisten tekoja sen mukaan, tuottavatko ne meille\niloa vai ikävyyksiä.\n\nMaurice ei ilmestynyt äitinsä salonkiin teetä juomaan ennen kuin vasta\nkahden viikon päästä. Silloinkin tuli hän sinne kovin myöhästyneenä,\nkun taas rouva des Aubels oli istunut siellä jo puolen tuntia. Maurice\ntervehti häntä kylmästi, meni loitolle hänestä ja oli kuuntelevinaan\nvakavasti yleistä keskustelua.\n\n\"-- Ollen vastustajina täysin toistensa arvoisia olivat eri puolten\nylipäälliköt omiaan tekemään taistelun julmaksi ja epävarmaksi\", lausui\nmiehekäs ja kaunis ääni. \"Kenraali Bol, äärettömän sitkeä, seisoi\npaikallaan niin sanoakseni kuin seinä. Kenraali Milpertuis, varustettu\nyli-inhimillisellä liikkuvaisuuden kyvyllä, teki järkkymättömän\nvihollisensa ympärillä päätä pyörryttävän nopeita hyökkäysliikkeitä.\nTaisteltiin hirvittävällä raivolla. Meitä kaikkia varisti kauhistava\njännitys...\"\n\nKenraali d'Esparvieu kertoi täten ahdistuksen vallassa kuunteleville\nnaisille viimeisistä syysmanöövereistä. Hän puhui taidokkaasti, ja\nhäneen oltiin ihastuneita. Sitten laati hän suuripiirteisen vertailun\nranskalaisen ja saksalaisen taistelumetodin välillä, määritteli niiden\nkummankin erilaisen luonteen, ja veti päivänvaloon molempien ansiot\nvarsin puolueettomasti ja jalosti, pelkäämättä julistaa, että niillä\nsekä toisella että toisella oli hyvät puolensa. Hän näytti ensin Saksan\nvaakakupissa yhtä painavana kuin Ranskankin, jolloin naisten kasvot\nvenyivät pitkiksi ja synkistyivät, niin hämmästyneitä, pettyneitä ja\nlevottomia he olivat. Mutta vähitellen, sikäli kuin soturi päätyi\nkuvailemaan tarkemmin noita kahta metodia, alkoi ranskalainen esiintyä\njoustavana, eleganttina, tehokkaan voimakkaana, älyn, ilon ja sulon\nkyllästämänä, kun taas saksalainen osoittautui raskaaksi, kömpelöksi ja\nsaamattomaksi. Nyt naisten kasvot hiljalleen jälleen pyöristyivät ja\nniille syttyi säteilemään riemullinen hymy. Ja rauhoittaakseen nuo\näidit, puolisot, siskot ja morsiot lopullisesti antoi kenraali heidän\ntuta, että ranskalaiset pystyvät erinomaisesti käyttämään hyväkseen\nsaksalaistakin metodia, milloin se on meille eduksi, jota vastoin\nranskalainen metodi käy yli saksalaisten voimien.\n\nTällä hetkellä veti herra Le Truc de Ruffec, joka puuhaili\nisänmaallista seuraa nimeltä \"Miekkailua kaikille\" -- merkityksessä\n(hän sanoi nimenomaan: merkityksessä) miehistyttää Ranska ja taata\nsille etevämmyys sen kaikkien vastustajien rinnalla, -- tällä hetkellä\nveti hän kenraalin syrjään ja tarjosi hänelle kunniapuheenjohtajan\narvoa tuossa seurassa, jonka hyväksi kehtolapsetkin voisivat vaikuttaa.\n\nSillä välin oli Maurice puolestaan alkanut kiinnittää erikoista\nhuomiota keskusteluun, johon eräs vanha ja lempeä rouva oli joutunut\napotti Lapetite'in, Pyhän Veren naisluostarin rahastonhoitajan kanssa.\nVanhusta oli viimeaikoina koeteltu raskaasti kuolemantapauksilla ja\ntaudeilla, joten hän tahtoi tietää, miksi täällä maailmassa ollaan niin\nonnettomia, ja kysyi apotilta:\n\n\"Kuinka te selitätte vitsaukset, joista ihmiset saavat kärsiä? Minkä\ntähden on ruttoa, nälänhätää, tulvia ja maanjäristyksiä?\"\n\n\"Jumalan täytyy kai vähän väliä muistuttaa meille, että hänkin on\nolemassa\", vastasi apotti Lapetite taivaallisesti hymyillen.\n\nMaurice oli seuraavinaan tarkkaavasti tätä juttua. Sitten hurmautui hän\nmuka rouva Fillot-Grandiniin, joka oli nuori ja varsin raikas, mutta\njonka kauneudelta aavistukseton viattomuus otti kaiken maun, lihalta\nkaiken suolan. Muudan kovin vanha rouva, riitelynhaluinen ja hapan,\nnäytteli köyhyytensä puolivillaisissa, mustissa vaatteissa,\nrehentelevää kristillisen rahamaailman naista ja huusi kirahtelevalla\näänellä:'\n\n\"No, rouva d'Esparvieu, teillähän on ollut ikävyyksiä? Sanomalehdet\novat kertoneet salailevasti varkauksista ja sekasotkuista herra\nd'Esparvieun suuressa kirjastossa, ryöstetyistä kirjeistä.\"\n\n\"Kyllä, -- jos kannattaisi uskoa kaikkea mitä sanomalehdet kertovat\",\nvastasi rouva d'Esparvieu.\n\n\"Niin niin, rakas rouva, nythän te olettekin saaneet aarteenne\ntakaisin. Kun loppu on hyvä, niin kaikki on hyvin.\"\n\n\"Kirjasto on mallikelpoisessa järjestyksessä\", vakuutti rouva\nd'Esparvieu. \"Sieltä ei ole hävinnyt mitään.\"\n\n\"Kirjasto on täällä kerrosta ylempänä, eikö niin?\" kysyi nuori rouva\ndes Aubels, innostuen omituisella tavalla kirjastoasioihin.\n\nRouva d'Esparvieu vastasi hänelle, että koko toinen kerros oli\nkirjastona ja että vähemmän arvokkaat kirjat oli sijoitettu ullakolle.\n\n\"Eikö sitä saisi nähdä?\"\n\nTalon emäntä julisti, ettei mikään ollut helpompaa, ja kääntyi poikansa\npuoleen:\n\n\"Maurice, menepäs näyttämään rouva des Aubelsille kirjastoa!\"\n\nMaurice nousi paikaltaan ja asteli sanaakaan virkkamatta rouva des\nAubelsin jäljestä toiseen kerrokseen. Hän tekeytyi välinpitämättömäksi,\nmutta mielessään hän iloitsi, sillä hän oli varma, että Gilberte halusi\nmuka nähdä kirjastoa pelkästään siitä syystä, että tahtoi oikeastaan\npäästä salaa juttelemaan hänen kanssaan. Ja välinpitämättömyyttä\nteeskennellen hän päätti itsekseen uudistaa nyt tarjouksensa, jota\nluultavasti ei tällä kertaa hylättäisi.\n\nAlexandre d'Esparvieun romanttisen rintakuvan juurella otti heidät\nvastaan varjomainen pikku vanhus, aivan vaiti, hyvin kelmeänä ja\ntavanmukainen mykän kauhistuksen ilme kuopalle painuneissa silmissään.\n\n\"Älkää antako häiritä itseänne työssänne, herra Sariette\", virkkoi\nMaurice. \"Minä vain näytän rouva des Aubelsille kirjastoa.\"\n\nMaurice ja rouva des Aubels menivät kohta suureen saliin, jossa\nkaikilla neljällä seinällä oli kirjoilla täytetyt kaapit ja kaappien\npäällä muinaisten runoilijain, filosofien ja kaunopuhujain\npronssinvärisiksi patinoidut rintakuvat. Siellä oli niin hyvä järjestys\nkuin ei tässä kirjastossa olisi tapahtunut mitään erikoista maailman\nluomisesta asti. Ainoastaan yhdellä paikalla, missä vielä eilen oli\nnäkynyt eräs Richard Simonin julkaisematon käsikirjoitus, ammotti musta\ntyhjyys. Herra Sariette hiipusteli kalpeana, tuskin näkyvänä, mykkänä\nvarjona äänettömästi nuorekkaan parin perästä.\n\nMaurice katsahti rouva des Aubelsiin soimaavasti:\n\n\"Se ei ollut kilttiä.\"\n\nOikeusneuvoksetar teki hänelle merkkejä, että kirjastonhoitaja saattoi\nkuulla, mitä he puhuivat. Mutta Maurice rauhoitti:\n\n\"Älkää hänestä välittäkö. Hän on vain ukko Sariette. Hän on tullut\naivan idiootiksi.\"\n\nJa sitten hän jatkoi:\n\n\"Niin, se ei ollut kilttiä. Minä odotin teitä. Te ette tullut. Teitte\nminut onnettomaksi.\"\n\nSeurasi tuokion hiljaisuus; ei kuulunut muuta kuin miten astma lauloi\nlempeästi ja surullisesti pihisten kunnon ukko Sariette'in\nhenkitorvessa. Sitten väitti Maurice painokkaasti:\n\n\"Siinä teitte väärin.\"\n\nRouva des Aubels:\n\n\"Missä väärin?\"\n\n\"Kun ette ruvennut yksiin kanssani.\"\n\n\"Yhäkö te ajattelette sitä?\"\n\n\"Tietysti.\"\n\n\"Se oli siis oikein totta.\"\n\n\"Niin totta kuin -- tosi on totta.\"\n\nGilberte tuli liikutetuksi tästä vakuutuksesta: puhuihan se\nrehellisestä ja uskollisesta tositunteesta. Ja niinpä hän nyt arveli\ntaistelleensa kylliksi ja myönsi nuorukaiselle sen, minkä oli häneltä\npari viikkoa sitten jyrkästi kieltänyt.\n\nHe pujahtivat ikkunankomeroon, valtavan taivaanpallon taakse, jonka\npintaan oli kaiverrettu kaikki eläinradan merkit ja tähtisikermät, ja\nsiellä he nyt, silmiensä edessä Leijona, Neitsyt ja Vaaka, ympärillään\nluvuttoman paljon raamattuja, kreikkalaisia ja latinalaisia kirkkoisiä\nja todistajinaan kaikkien muinaisten suurmiesten rintakuvat, Homeros,\nAiskhylos, Sophokles, Euripides, Herodotos, Thukydides, Sokrates,\nPlaton, Aristoteles, Demosthenes, Cicero, Vergilius, Horatius, Seneca\nja Epikuros, lupasivat toisilleen rakastaa toisiaan ja vahvistivat\nlupauksensa pitkällä suutelolla suulle.\n\nKohta sen jälkeen muisti rouva des Aubels, että hänen vielä tänään oli\nkäytävä muuallakin vieraisilla ja että hänen täytyi nyt kiireesti\nlähteä: sillä rakkaus ei ollut ennättänyt saada häntä unohtamaan\nkunniakkaita seuravelvollisuuksiaan. Tuskin hän oli Maurice'in kanssa\nennättänyt porraskäytävään, niin he kuulivat takaansa käheän kirkaisun\nja näkivät ukko Sariette'in hyppäävän portaille huutaen kuin hullu:\n\n\"Ottakaa kiinni! Ottakaa kiinni! Minä näin, kun se lensi!... Se lähti\nitse hyllyltä karkuun... Meni yksinään ovelle... Tuossa se on, tuossa\nse on! Juoksee alas portaita... ottakaa kiinni... Nyt se meni jo\nulko-ovesta.\"\n\n\"Mikä meni?\" kysyi Maurice.\n\nSariette kurkisteli pihalle porraskäytävän ikkunasta ja voihki\nkauhuissaan:\n\n\"Lentää puutarhan poikki!... Menee paviljonkiin! Ottakaa, ottakaa se\nkiinni!\"\n\n\"Kuka kiinni? Jumalan nimessä, sanokaa\", kysyi Maurice uudestaan.\n\n\"Minun Flavius Josephukseni\"! huudahti ukko Sariette. \"Ottakaa\nkiinni...\"\n\nJa hän kaatui ja löi takaraivonsa kiviportaisiin.\n\n\"Näette nyt, että hän on aivan heikkopäinen\", virkkoi Maurice rouva des\nAubelsille ja ryhtyi auttamaan kirjastonhoitaja-parkaa maasta.\n\nMutta Gilberte oli tullut hieman kalpeaksi ja vastasi, että hänkin oli\nnähnyt jotain lentävän siellä niin kuin ukko-raukka oli osoittanut.\nMaurice ei ollut nähnyt mitään, mutta oli kyllä tuntenut korvissaan\nikäänkuin tuulen viuhahduksen.\n\nMaurice jätti herra Sariette'in Hippolyte'in ja taloudenhoitajattaren\nhoiviin, jotka olivat juosseet huudot kuullessaan hätään.\n\nVanhus oli kaatuessaan puhkaissut päänsä.\n\n\"Sen parempi\", sanoi taloudenhoitajatar, \"ehkä haava pelasti hänet\nhulluudenpuuskasta.\"\n\nRouva des Aubels antoi nenäliinansa, kehoitti ehkäisemään sillä\nverenvuotoa ja neuvoi muuten sitomaan haavalle arnikakääreen.\n\n\n\n\nIX LUKU,\n\njosta ilmenee, kuten muudan muinaiskreikkalainen runoilija sanoo, että\n\"mikään ei ole suloisempaa kuin kultainen Aphrodite.\"\n\n\nVaikka Maurice oli omistanut rouva des Aubelsin jo kokonaista kuusi\nkuukautta, rakasti Maurice häntä yhä vielä. Tosin oli heidän täytynyt\nkauniiksi vuoden ajaksi erota toisistaan. Kun Maurice'illa ei ollut\nrahaa, oli hänen ollut pakko lähteä äitinsä kanssa Sveitsiin ja\nmyöhemmin kesällä asua vanhempiensa kanssa maalla Esparvieu-suvun\nlinnassa. Rouva des Aubels oli viettänyt kesän äitinsä luona Niortissa\nja syksyn miehensä kanssa eräässä pienessä merikylpylässä Normandiassa,\neivätkä hän ja Maurice olleet tavanneet toisiaan kuin enintään neljä,\nviisi kertaa. Mutta kun talvi, rakastuneitten suosija, toi heidät\njälleen yhteen kaupungissa ja varjosi heidät usvavaipallaan, otti\nMaurice rouva des Aubelsin vastaan kaksi kerta viikossa pikku\nhuoneistossaan Rue de Rome'in varrella, eikä ottanut vastaan ketään\nmuita naisia kuin rouva des Aubelsin. Yksikään nainen ei ollut\nsytyttänyt hänen sydämessään niin uskollisia ja pitkäaikaisia tunteita\nkuin Gilberte. Maurice'in onnea lisäsi vielä sekin, että hän luuli\nGilberte'in rakastavan häntä. Hän oli varma, ettei Gilberte pettänyt\nhäntä, ei silti, että hänellä olisi ollut mitään perusteluita\nsellaiseen uskoon, mutta hänestä tuntui vain luonnolliselta ja\noikeutetulta, että Gilberte tyytyisi pelkästään häneen. Ei ollut muuta\nharmia kuin että rouva des Aubels antoi säännöllisesti odottaa itseään,\nmyöhästyen kohtauksista milloin minkin verran, mutta joskus sangen\npitkänkin aikaa.\n\nEräänä lauantaina, tammikuun 30 päivänä, odotti Maurice kuten\ntavallisesti rouva Aubelsia, ja oli odottanut kello neljästä asti\nillalla. Hän istui kukikkaaseen pyjamaansa pukeutuneena pienessä,\nruusunpunaisessa kamarissaan iloisesti palavan takkavalkean ääressä\nitämaista tupakkaa poltellen. Hän oli alussa ajatellut ottaa rouvan\nvastaan runsaalla suudelmien paljoudella ja ennen aavistamattomilla\nsyleilyillä. Mutta kun neljännestunti oli mennyt, arveli hän\nkohteliaasti ja vakavasti soimata rouvaa. Sitten, odotettuaan naista\nturhaan kokonaisen tunnin, päätti Maurice kohdella häntä halveksivan\nkylmäkiskoisesti.\n\nViimeinkin rouva des Aubels tuli, raikkaana ja parfymoituna.\n\n\"Ei olisi maksanut vaivaa enää\", sanoi Maurice katkerasti, sill'aikaa\nkuin rouva des Aubels asetti pöydälle käsipuuhkansa ja pikku laukkunsa\nja alkoi riisua harsoaan kuvastinkaapin edessä.\n\nRouva des Aubels vakuutti rakastetulleen, ettei hän ollut milloinkaan\nollut niin pahalla tuulella kuin tästä myöhästymisestään, ja pyyteli\npalavasti anteeksi; mutta Maurice torjui anteeksipyynnöt itsepäisesti.\nKun rouva des Aubels sitten kuitenkin keksi olla vaiti, niin ei Maurice\nenää häntä moittinutkaan: vastustelu ei ollut häiritsemässä\nMaurice'issa heräävää himoa.\n\nRouva des Aubels riisuutui mukavan rauhallisesti, niinkuin ainakin\nnainen, joka on luotu miellyttämään ja hurmaamaan ja tietää, että hänen\non sallittua olla alasti ja sopivaa näyttää kauneuttaan. Maurice\nrakasti häntä ensin sellaisen miehen raivolla, joka tuntee olevansa\nKohtalon, ihmisten ja jumalien käskijän, armottomassa vallassa. Vaikka\nGilberte oli näöltään heiveröinen, oli hänellä voimaa kestää\nkohtalokkaan jumalattaren ankarimmatkin iskut. Sen jälkeen rakasti\nMaurice häntä vähemmän Salliman pakottamalla tavalla, noudattaen\nkokeneen Venuksen neuvoja ja kekseliään Eroksen keinoja. Älyn maustavat\nkeksinnöt liittyivät silloin hänen luonnolliseen voimaansa niinkuin\nviiniköynnös kiertyy bakkhantien sauvan ympärille. Kun Maurice näki,\nettä tämä leikki miellytti Gilberte'iâ, pitkitti hän hartaasti sitä,\nsillä rakastuneille on luonteenomaista, että rakastava koettaa\ntyydyttää rakkautensa esinettä. Lopulta vaipuivat he molemmat mykän ja\nraukean velttouden valtaan.\n\nUutimet oli vedetty ikkunan eteen. Kamari oli lämpöinen ja hämärä, ja\ntakkatulen heijasteet hyppelivät varjojen keskellä. Ihmisiho ja\nliinavaate kuulsivat fosforimaisesti; kaapin ovessa ja kamiinan\npäällyställä olevissa kuvastimissa väikkyi salaperäisiä valonvälkkeitä.\nGilberte lepäili nyt puolinojallaan, kyynärpää pielusta ja poski kättä\nvasten, uneksien omia unelmiaan. Muudan pikku jalokivikauppias, varsin\nluotettava ja hyvin viisas mies, oli näyttänyt hänelle tuonoin erästä\nihmeen kaunista rannerengasta, joka oli koristettu helmillä ja\nsafiireilla; se oli sangen kallisarvoinen, mutta nyt saisi sen\nmelkeinpä voileivän hinnalla. Jokin rahakiipeliin joutunut kokotti oli\nluovuttanut sen hätäpäissään kauppiaalle. Tällaista tilaisuutta ei\ntarjoutunut juuri milloinkaan, joten oli onnetonta antaa sen luisua\nkäsistään.\n\n\"Tahdotko nähdä sen, kultaseni? Minä pyydän sitä tuolta\njalokivikauppiaaltani, ja hän antaa sen kyllä toistaiseksi minulle.\"\n\nMaurice ei nimenomaan torjunut ehdotusta. Mutta selvästikään ei hän\ntuosta ihmeellisestä rannerenkaasta ollut millään tavoin intreseerattu.\n\n\"Kun tuollaiset pikku jalokivikauppiaat voivat joskus tehdä todella\nhyvät kaupat, tekevät he sen itse hyötyäkseen eivätkä suinkaan\nlahjoitellakseen mitään kundeilleen\", sanoi hän. \"Muuten eivät\njalokivet nykyään olekaan muodissa. Hienot naiset eivät enää käytä\njalokiviä. Nykyään on ihastuttu urheiluun, ja urheilu ja jalokivet ovat\nkeskenään vihollisia.\"\n\nMaurice puhui näin, varsin vilpillisesti, sillä hän oli jo lahjoittanut\nystävättärelleen turkiskapan eikä halunnut nyt aivan heti antaa hänelle\nuutta lahjaa. Hän ei ollut kaikkein pahalaatuisin saituri, mutta hänen\noli pakko ajatella menoja. Vanhempien antama kuukausiraha ei ollut\nkovinkaan suuri, ja hänen velkansa kasvoivat päivä päivältä. Hän\npelkäsi, että jos hän olisi kovin aulis täyttämään ystävättärensä\ntoivomuksia, niin heräisi tässä uusia ja entistä tulisempia.\nOstotilaisuuskaan ei hänestä ollut niin hyvä kuin Gilberte'istâ, ja\nsitä paitsi halusi hän säilyttää itsellään aloitteen, milloin hänen\nmielensä teki olla antelias. Ja kaiken lopuksi hän ajatteli, että jos\nhän antaisi lahjoja liikaa, ei häntä kenties rakastettaisi enää hänen\noman itsensä vuoksi.\n\nRouva des Aubels ei loukkautunut eikä kummastunut Maurice'in\nsuhtautumisesta asiaan. Hän oli lauhkea ja kohtuullinen luonne; hän\ntunsi miehet ja päätteli, että ne täytyi ottaa sellaisinaan kuin ovat;\nyleensä eivät ne anna kovin mielellään lahjoja, ja naisen tehtävä on\nosata saada heidät itselleen lahjoja antamaan.\n\nYht'äkkiä sytytettiin kadulla kaasulyhty, ja sen valo välkähti\nkuultamaan uutimien raosta.\n\n\"Kello on puoli seitsemän\", virkkoi rouva des Aubels, \"täytyy\npukeutua.\"\n\nTämä pois rientävän ajan siivenlyönti kiihdytti Maurice'ia niin, että\nhän tunsi himonsa uudestaan heräävän ja voimansa jälleen yltyvän. Kuin\nvalkea, ihanasti säteilevä hostia lepäsi Gilberte siinä pää taakse\nheitettynä, murtuvin silmin, huulet puoleksi avoinna, huumautuneena;\nhän veti pitkän, raukenevan henkäyksen, mutta yht'äkkiä hän kirkaisi\nkauhusta ja pyrki ponnahtamaan istualleen:\n\n\"Mikä tuolla?\"\n\n\"Pysy hiljaa\", vaati Maurice pidellen häntä lujasti sylissään.\n\nMaurice ei olisi tässä asemassa säikähtänyt, vaikka taivas olisi\nromahtanut hänen niskaansa. Mutta Gilberte karkasi kiivaasti hänen\nkäsistään. Hän painui kyyrysilleen sängyn ja seinän väliin ja osoitti\nkauhistus silmissään sormellaan elävää hahmoa, joka oli ilmestynyt\nhuoneeseen ja seisoi takan ja kuvastinkaapin välissä. Hän ei jaksanut\nkestää tuota näkyä, vaan oli pyörtyä ja peitti kasvonsa käsillään.\n\n\n\n\nX LUKU,\n\njossa tapahtuu sellaisia ihmeitä, etteivät Danten ja Miltonin\nrohkeimmatkaan mielikuvat niitä voita.\n\n\nMaurice käänsi viimein päätänsä, näki hahmon ja pelästyi hänkin, kun\nhuomasi sen liikkuvan. Sillä välin oli Gilberte hiukan tointunut; hän\nluuli, että tuo nähty olento oli joku nainen, jonka hänen rakastajansa\noli piilottanut huoneeseen. Ajatellessaan sellaista petturuutta, hän\nnärkästyi ja suuttui, alkoi kiehua kiukkua ja oli valmis kynsimään\nsilmät kuvitellun kilpailijattarensa päästä.\n\n\"Nainen!\" huudahti hän. \"Nainen, ja alaston nainen!... Kutsutkin minua\nhuoneeseen, jonne kuljettelet naisia, ja kun minä tulen tänne, eivät he\nennätä edes pukea vaatteita ylleen. Ja sinä moitit minua, että minä\nmuka aina myöhästyn. Sinä olet hävytön! Toimita kiireesti naakkasi\ntäältä pois... Jos tahdot pitää meidät molemmat, niin tulisi sinun\nainakin kysyä minulta, olenko siihen halukas...\"\n\nMaurice haparoi silmät ammollaan yöpöydältä revolveria, vaikkei hän\npitänyt sitä siinä koskaan, ja kuiskasi ystävättärensä korvaan:\n\n\"Ole hiljaa, ei se ole nainen... On vaikea erottaa, mutta minusta hän\nnäyttää mieheltä.\"\n\nGilberte peitti taas kasvonsa ja kirkui entistä kamalammin:\n\n\"Mies! Mistä se tänne pääsi? Varkaita! Murhaajia!... Tulkaa auttamaan!\nAuttamaan! Maurice, tapa hänet, tapa hänet... Ota tulta... Ei, älä ota\ntulta!\"\n\nGilberte vannoi sielussaan, että jos hän pelastuisi tästä vaarasta,\nveisi hän kynttilän pyhän Neitsyen alttarille. Hänen hampaansa löivät\nloukkua.\n\nHaamu liikahti.\n\n\"Älkää tulko!\" huusi Gilberte. \"Älkää lähestykö!\"\n\nHän lupasi varkaalle kaikki rahansa ja jalokivensä, mitä hänellä oli\npöydällä, jos varas suostuisi pysymään paikallaan.\n\nKeskellä tällaista kummastusta ja kauhua pälkähti Gilberte'in päähän\nsellainenkin ajatus, että hänen miehensä oli alkanut epäillä häntä, oli\nosannut pitää epäluulonsa salassa, mutta oli lähettänyt nuuskijoita\nhänen kintereilleen, palkannut poliisin ja asettanut sen tänne\ntodistajaksi. Tuossa tuokiossa näki hän edessään pitkän ja ilkeän\ntulevaisuuden, näki skandaalin, jonka koko hieno maailma tietäisi,\nkuvitteli, kuinka hänen ystävättärensä muka halveksisivat häntä ja\nhylkäisivät raukkamaisesti hänet, kuvitteli, miten häntä hienoissa\npiireissä pilkattaisiin, ja syystäkin, sillä onhan naurettavaa antaa\nitsensä ilmi! Gilberte des Aubels näki jo avioeron, kuvitteli, miten\nhän menettäisi vallasrouvan-arvonsa ja mukavan elämänasemansa. Hän näki\nitsensä äitinsä luona, ahtaissa ja köyhissä oloissa, joissa kukaan ei\nhäntä enää hakkailisi, sillä miehet karttavat nyt sellaisia naisia,\njotka eivät voi tarjota heille aviosäädyn suomaa seurustelun varmuutta.\n\nJa mistä hyvästä kaikki tämä paha? Tällainen täydellinen perikato?\nJoutavan, tyhmän leikittelyn tähden. Näin puhui Gilberte des Aubelsin\nomatunto yhdessä vilahduksessa.\n\n\"Älkää pelätkö, rouva\", lausui lempeä ääni.\n\nGilberte rauhoittui jo hiukkasen, joten hän uskalsi kysyä:\n\n\"Kuka te olette?\"\n\n\"Minä olen enkeli\", vastasi ääni.\n\n\"Mikä... mikä?\"\n\n\"Olen enkeli; Maurice'in suojelusenkeli.\"\n\n\"Kuinka? Sanokaahan vielä... Minä tulen hulluksi... en ymmärrä.\"\n\nMyöskään Maurice ei ymmärtänyt; hän oli suuttunut. Järjestäen pyjamansa\nponnahti hän sängystä lattialle ja seisoi siinä pukunsa kukkasilla\nkaunistettuna. Hän tempasi oikeaan käteensä tohvelin, kohotti sitä\nuhkaavasti ja sanoi tuimalla äänellä:\n\n\"Te olette hävytön roisto... Suvaitkaa minulle se ilo, että haihdutte\nsamaa tietä kuin olette tullutkin.\"\n\n\"Maurice d'Esparvieu\", jatkoi äskeinen lempeä ääni, \"Hän, jota sinä\npalvelet jumalanasi, on antanut jokaiselle uskovaiselle hyvän enkelin,\njonka tehtävänä on suojella ja opastaa häntä. Tämä on kaikkien\nkirkkoisien käsitys. Se perustuu moniin raamatun kohtiin. Kirkko\nhyväksyy sen yksimielisesti, joskaan ei julista pannaan niitä, jotka\neivät yhdy sen katsomukseen. Tässä näet yhden noita suojelusenkeleitä,\noman enkelisi, Maurice. Minut määrättiin pitämään huolta sinun\nviattomuudestasi ja varjelemaan sinun siveyttäsi.\"\n\n\"Paljon mahdollista\", vastasi Maurice, \"mutta ainakin se on varmaa,\nettä te ette ole gentlemanni. Hieno mies ei tunkeudu toisen kamariin\nsellaisella hetkellä, kun... No niin, mitä te täällä koikutte?\"\n\n\"Minä otin itselleni tällaisen hahmon, Maurice, koska aion tästä\nlähtien toimia ihmisten keskuudessa: sen tähden täytyy minun olla\nheidän kaltaisensa. Taivaallisilla olennoilla on kyky pukeutua\nnäkyväiseen muotoon, joten ne voi erottaa silmin ja kosketella niitä\nkäsin. Se muoto on todellinen muoto, koska se on näkyväinen muoto ja\nkoska maailmassa ei ole mitään muuta todellisuutta kuin mitä silmin\nnähdään.\"\n\nGilberte oli nyt niin rauhoittunut, että järjesteli otsatukkaansa.\n\nEnkeli jatkoi:\n\n\"Taivaalliset henget pukeutuvat mieheksi tai naiseksi, kumpaiseksi vain\nhaluavat, tai molemmiksi sukupuoliksi yhtaikaa. Kuitenkaan eivät he voi\npukeutua aivan kaikkien oikkujensa ja päähänpistojensa mukaan.\nHorjumattomat lait, joita teidän on vaikea ymmärtää, vallitsevat heidän\nmuodonmuutosjärjestelmässään. Niinpä ei minulla ole halua eikä voimaa\nmuuttua, teidän tai omaksi huvikseni, teidän nähtenne esimerkiksi\njalopeuraksi, tiikeriksi, kärpäseksi taikka sykomoripuiseksi sauvaksi,\nkuten tuo nuori egyptiläinen, jonka elämäntarina löydettiin eräästä\nhautakammiosta, taikka hahmottua aasiksi, kuten Lucius nuoren Fotiksen\nvoiteen vaikutuksesta. Viisauteni oli jo ennakolta määrännyt hetken,\njolloin ilmestyisin ihmisille; sitä hetkeä ei mikään voinut jouduttaa\neikä myöskään lykätä tuonnemmaksi.\"\n\nMaurice tahtoi päästä jo selville asiasta, joten hän kysyi toisen\nkerran:\n\n\"No niin, mutta mitä te koikutte täällä?\"\n\nRouva des Aubels yhdisti äänensä rakastajansa kysymykseen ja sanoi:\n\n\"Niin, tosiaan, mitä te täällä teette?\"\n\nEnkeli vastasi:\n\n\"Mies, avaa korvasi, nainen, kuule sanani! Minä ilmoitan teille\nsalaisuuden, josta koko kaikkeuden kohtalo riippuu. Minä nousen Häntä\nvastaan, jota te luulette kaiken näkyväisen ja näkymättömän luojaksi:\nminä ryhdyn valmistamaan enkelien kapinaa.\"\n\n\"Älkää laskeko pilaa\", huomautti Maurice, joka oli uskovainen eikä\nsuvainnut kujeiltavan pyhillä asioilla.\n\nMutta enkeli vastasi paheksuvasti:\n\n\"Miten luulet, Maurice, että minä puhuisin tyhjänpäiväisiä ja lausuisin\nturhia sanoja?\"\n\nMaurice nosti epäuskoisena olkapäitään:\n\n\"No ette suinkaan tosissanne luule nousevanne kapinaan...\"\n\nHän ei tohtinut lausua nimeä, jota ajatteli, vaan viittasi kattoon.\n\nMutta enkeli sanoi:\n\n\"Etkö todellakaan tiedä, että Jumalan pojat ovat jo kerran ennen\nnousseet kapinaan ja että suuri sota tapahtui silloin taivaassa?\"\n\n\"Siitä on jo niin pitkät ajat\", huomautti Maurice, alkaen vetää sukkia\njalkaansa.\n\nEnkeli tähän:\n\n\"Se tapahtui ennen maailman luomista. Mutta sen jälkeen ei ole\ntaivaassa mikään muuttunut. Enkelit ovat luonteeltaan aivan samanlaisia\nkuin he olivat alussakin. Mitä he kerran tekivät, sen voivat he tehdä\nuudestaan.\"\n\n\"Eivätkä voi\", sanoi Maurice. \"Se on uskon vastaista. Jos te todella\nolisitte enkeli, hyvä enkeli, niinkuin väitätte olevanne, niin ei\nmieleenne johtuisi olla tottelematon Jumalallenne.\"\n\n\"Sinä erehdyt suuresti, Maurice, ja kirkkoisien auktoriteetti tuomitsee\nkäsityksesi erehdykseksi. Origenes julistaa raamatunselityksissään\nnimenomaan, että hyvät enkelit ovat hairahtuvaisia, että he tekevät\nsyntiä joka päivä ja että heitä tippuu taivaasta niinkuin kärpäsiä.\nEhkäpä olet kallistuvainen kieltämään tämän kirkkoisän pätevyyden, jos\nniin uskallan sanoa, hänen raamatuntuntemuksestaan huolimatta, siksi,\nettä häntä ei ole otettu pyhimysten kaanoniin, vai kuinka? Siinä\ntapauksessa haluan muistuttaa sinulle _Ilmestyskirjan_ toisesta\nluvusta, jossa enkeleitä Ephesossa ja Pergamossa soimataan siitä, että\nhe ovat huonosti vartioineet kirkkojaan. Sinä väität nyt tietysti, että\nne enkelit, joista apostoli Paavali tässä puhuu, ovatkin oikeastaan\nnoiden kaupunkien piispoja ja että hän nimittää heitä enkeleiksi siitä\nsyystä, että he hoitavat ikäänkuin suojelusenkelin virkaa. Se väitös on\nehkä oikea, myönnän sen. Mutta mitäs siihen sanot, Maurice, että niin\nmonet jumaluusoppineet ja ylimmäiset papit opettavat, että enkelit\nmuuttuvat usein hyvistä pahoiksi? Niinpä vakuuttaa Pyhä Hieronymus\n_Epistolassaan Damaskolle_...\"\n\n\"Hyvä herra, pyydän, lähtekää nyt\", virkkoi rouva des Aubels.\n\nMutta enkeli ei kuunnellut, vaan jatkoi:\n\n\"... Pyhä Augustinus, _Oikeasta jumalisuudesta_, XIII luku; Pyhä\nGregorius, _Siveydestä_, XXIV luku; _Isidorus_...\"\n\n\"Hyvä herra, antakaa minun pukeutua. Minulla on kiire.\"\n\n\"... Ihmisen paras tavara, ensimmäinen kirja, XII luku; Beda,\nJobista...\"\n\n\"Kuulkaa, hyvä herra...\"\n\n\"... VIII luku; Damascenus, _Uskosta_, II kirja, III luku. Nämä ovat\nmielestäni kyllin painavia auktoriteetteja, joten sinun, Maurice, ei\nauta enää muu kuin myöntää erehtyneesi. Erehdyksesi johtui siitä, ettet\nottanut huomioon minun olemustani, joka on vapaa, toimiva ja\nliikkuvainen, kuten kaikkien muidenkin enkelien, sekä siitä, että\najattelit yksinomaan armon ja autuuden runsautta, jolla luulit minut\nkukkuroiduksi. Lucifer sai sitä hyvää aivan yhtä paljon kuin minäkin,\nmutta nousi kumminkin kapinaan.\"\n\n\"Mutta miksikä te nousisitte kapinaan? Miksi?\" kysyi Maurice.\n\n\"Jesaia\", vastasi Valon poika, \"Jesaia kysyi jo kauan ennen sinua:\n_Quomodo cecidisti de coelo, Lucifer, qui mane oriebaris?_ -- Tiedä\nnyt, Maurice! Ennen aikojen alkua tekivät enkelit kapinan saadakseen\nitselleen yliherruuden taivaassa. Kaunein seraphimeista nousi kapinaan\nylpeydestä. Mitä minuun taasen tulee, tiede se sytytti minussa jalon\npyrkimyksen päästä vapautumaan. Kun oleskelin sinun lähelläsi, talossa,\njossa on yksi maailman kaikkein suurimpia kirjastoja, sain halun\nlueskella ja innostuin syvällisiin opintoihin. Sinun nukkuessasi sikeää\nunta raa'an elämän ponnistuksista väsyneenä ympäröitsin minä itseni\nkirjoilla ja luin ja tutkin alinomaa vanhoja tekstejä, milloin\nkirjastosalissa, antiikin suurmiesten muotokuvien juurella, milloin\npaviljonkisi etuhuoneessa puutarhan perällä.\"\n\nKuullessaan nämä sanat purskahti nuori Maurice d'Esparvieu nauruun ja\ntakoi nyrkeillään hillittömästi päänalaista: tavattoman ilonpuuskan\nvarma merkki.\n\n\"Hahaha! Tekö sitten rosvositte isän kirjastoa ja saitte tuon ukko\nSariette-paran höperöksi! Tiedättekö: hän on nyt aivan idiootti.\"\n\n\"Minä halusin niin hartaasti kehittää järkeäni kaikkein korkeimpaan\nmäärään, etten välittänyt tuosta vähäpätöisestä olennosta\", vastasi\nenkeli. \"Ja kun hän koetteli estää minua tutkimuksissani ja häiritsi\ntyötäni, rankaisin häntä hänen julkeudestaan. Eräänä talviyönä löin\nminä häntä filosofien ja sfäärien salissa pääkuoreen sangen painavalla\nkirjalla, jota hän koetti riistää pois näkymättömistä käsistäni. Vähän\nmyöhemmin, kun otin kondenseeratuksi ilmapatsaaksi muuttuneella\nkädelläni hyllyltä erästä kallisarvoista Flavius Josephuksen\nkäsikirjoitusta, kauhistui tuo hölmö niin, että juoksi ulvoen\nporraskäytävään ja (käyttääkseni Dante Alighierin voimakkaanpuoleista\nsanontaa) 'putosi kuin kuollut ruumis putoo'. Hän sai siitä\nerinomaisen hyvityksen, sillä te, rouva, annoitte hänelle tuoksuvan\nnenäliinanne, jolla hänen haavansa tukittiin... Se sattui sinä\npäivänä, kun Maurice ja te, rouva, suutelitte toisianne suulle\ntaivaanpallon takana, jos rouva sattuu muistamaan.\"\n\n\"Herra!\" tiuskahti rouva des Aubels loukkaantuneena ja kulmiaan\nrypistäen. \"Minä en salli, että te...\"\n\nMutta hän keskeytti, sillä hänen mieleensä johtui, ettei ollut oikein\nsopivaa vaatia tällä hetkellä erikoisen suurta kunnioitusta.\n\nEnkeli jatkoi aivan tyynesti:\n\n\"Minä olin päättänyt tutkia uskon perusteita. Kävin ensin käsiksi\njuutalaisuuden kirjallisiin muistomerkkeihin ja luin alusta loppuun\nkaikki hebrealaiset tekstit.\"\n\n\"Osaatteko te sitten hebreaa?\" huudahti Maurice.\n\n\"Hebrea on minun äidinkieleni: taivaassa me puhuimme monet ajat\npelkästään hebreaa.\"\n\n\"Ahaa, te olette siis juutalainen! Minun olisi pitänyt se teidän\nhävyttömästä käytöksestänne arvata.\"\n\nEnkeli ei viitsinyt kuunnellakaan, vaan jatkoi kauniilla äänellään:\n\n\"Minä tutkin muinaiset itämaalaiset tekstit, Kreikan ja Rooman\nkirjallisuuden, ahmin teologit, filosofit, fyysikot, geologit,\nluonnontutkijat. Minä tulin tietämään, minä aloin ajatella, ja menetin\nuskoni.\"\n\n\"Mitä sanotte? Ettekö usko... Jumalaan?\"\n\n\"Kyllä uskon, koska olemassaoloni riippuu hänen olemisestaan ja koska\nminäkin hajoaisin tyhjyyteen, ellei häntä olisi olemassa. Minä uskon\nhäneen niinkuin seileenit ja menaadit uskoivat Dionysokseen, ja uskon\nsamoista syistä kuin hekin. Minä uskon juutalaisten ja kristittyjen\nJumalaan. Mutta minä en tunnusta, että hän olisi luonut maailman;\nenintään on hän järjestänyt siitä yhden sangen vähäpätöisen\nnurkkakulman, ja kaikessa, mihin hän on koskenut, on hänen huonoälyisen\nja raa'an henkensä leima. Minä en usko, että hän olisi iankaikkinen ja\nääretön, sillä olisi järjetöntä kuvitella olentoa, jota aika ja paikka\neivät rajoittaisi. Minä pidän häntä lahjoiltaan heikkona, vieläpä kovin\nheikkona. Lopuksi en usko, että hän olisi ainoa jumala: pitkään aikaan\nei hän itsekään sellaista uskonut, vaan oli alussa polyteisti.\nMyöhemmin muuttui hän oman ylpeytensä ja uskokuntalaistensa imartelujen\nvaikutuksesta monoteistiksi. Hänen ajatusrakenteensa on hyvin\nepäloogillinen, eikä hän ole niin mahtavakaan kuin luullaan. Suoraan\nsanoen: hän on tietämätön ja itserakas demiurgi eikä mikään oikea\njumala. Ne, jotka tuntevat hänen todellisen luonteensa, kuten minä,\nkutsuvat häntä Jaldabaothiksi.\"\n\n\"Mitenkä sanoitte?\"\n\n\"Jaldabaoth.\"\n\n\"Mitä? Mikä se Jaldabaoth on?\"\n\n\"Johan sanoin: hän on tuo demiurgi, jota te sokeudessanne palvelette\nainoana Jumalananne.\"\n\n\"Te olette hullu! Antaisinpa teille neuvon, ettette menisi loruamaan\ntuollaisia apotti Patouille'ille.\"\n\n\"En toivokaan, rakas Maurice, saavani sameaa älyäsi kirkkaammaksi.\nTiedä kuitenkin, että kun ryhdyn taisteluun Jaldabaothia vastaan,\ntoivon hänet voittavani.\"\n\n\"Uskokaa minua, ette voita.\"\n\n\"Lucifer järkytti pahoin hänen valtaistuintaan, ja hetken oli varsin\nepävarmaa, kumpi voittaisi.\"\n\n\"Mikä teidän nimenne on?\"\n\n\"Enkeleille ja pyhimyksille Abdiel. Ihmisille Arcade.\"\n\n\"No niin, Arcade-parka, valitan, että olette joutunut huonoille teille.\nMutta myöntänettehän, että laskette vain leikkiä. Enintään ymmärtäisin,\nettä olisitte lähtenyt taivaasta jonkun naisen vuoksi. Rakkaudesta\ntehdään jos jonkinlaisia tyhmyyksiä. Mutta sitä en usko koskaan, että\nte, joka olette nähnyt Jumalan kasvoista kasvoihin, olisitte löytänyt\nmuka totuuden ukko Sariette'in vanhoista kirjankönteistä. Ei, sellainen\nei minun päähäni mene!\"\n\n\"Rakas Maurice, Luciferkin näki Jumalan kasvoista kasvoihin, mutta\nherkesi häntä palvelemasta. Mitä jälleen tulee totuuteen, joka\nlöydetään kirjoista, niin on se totuutta, jonka avulla välistä nähdään,\nmiten asiat eivät ole, mutta ei milloinkaan, miten ne oikeastaan ovat.\nMutta tuollainenkin vajavainen totuus riitti vakuuttamaan minulle,\nettei hän, johon minä sitä ennen olin sokeasti uskonut, olekaan\nuskottava, vaan että Jaldabaoth on valheillaan petkuttanut ihmisiä ja\nenkeleitä.\"\n\n\"Ei ole mitään Jaldabaothia! On totinen Jumala! Kuulkaas, Arcade,\nravistakaa järkenne hereille, lakatkaa hulluttelemasta, luopukaa\njumalattomuudestanne, jättäkää lihaksi tullut hahmonne, muuttukaa\ntakaisin pelkäksi hengeksi ja ruvetkaa jälleen suojelusenkelin toimeen.\nTäyttäkää velvollisuutenne! Minä annan teille anteeksi, mutta teitä ei\nsaa enää näkyä.\"\n\n\"Minä haluaisin täyttää toivomuksesi, Maurice. Tunnen sinua kohtaan\njonkinlaista hellyyttä, sillä sydämeni on herkkä. Mutta kohtaloni vetää\nminua nykyään lähestymään olentoja, jotka ovat ajatus- ja\ntoimintakykyisiä.\"\n\n\"Hyvä herra Arcade\", virkkoi rouva des Aubels, \"menkää viimeinkin pois,\nminä pyydän. Minusta on niin ilkeää olla paitasillani kahden miehen\nnähden. Uskottehan, etten ole sellaiseen tottunut.\"\n\n\n\n\nXI LUKU,\n\njossa enkeli erään itsemurhaajan rytkiin pukeutuneena lähtee Maurice\nd'Esparvieun luota jättäen hänet ilman suojelusenkeliä.\n\n\nRouva des Aubels kyykötti sängyssä ja hänen kiiltävät polvensa hohtivat\nhämärässä lyhyen ja ohuen paidan alta; hän peitteli käsivarsillaan\nrintojaan eikä antanut näkyä muuta kuin pyöreät, lihavat olkapäänsä ja\ntukkansa, joka oli irtaallaan ja sekaisin.\n\n\"Olkaa rauhassa, rouva\", vastasi näky. \"Teidän asemanne ei ole niin\nepäsäädyllinen kuin luulette: ette ole tässä kahden miehen edessä,\nmutta vaan yhden miehen ja enkelin.\"\n\nGilberte-rouva tähysteli pimeään huoneeseen. Sitten hänen silmiensä\nilme kävi rauhattomaksi, sillä hän oli huomaavinaan tutkimuksensa\ntuloksena joitakin merkkejä, eikä aivan vähäpätöisiä. Ja hän kysyi:\n\"Herra, oletteko te ihan varmaan enkeli?\" Näky pyysi, ettei sitä\nollenkaan epäiltäisi, ja selosti sitten tarkoin hänelle olemuksensa\nalkuperää: \"Taivaallisia henkiä on kolme arvoluokkaa, jotka kukin\njakautuvat yhdeksään kuoroon. Ensimmäisen arvoluokan muodostavat\nSeraphimit, Cherubimit ja Tronit. Toisen Herraudet, Vallat ja\nVäkevyydet. Kolmannen Ruhtinaat, Arkkienkelit ja varsinaiset,\ntavalliset enkelit. Minä kuulun kolmannen arvoluokan yhdeksänteen\nkuoroon.\"\n\nGilberte-rouvalla oli vielä epäilyksen syitä, ja hän lausui yhden\nniistä:\n\n\"Eipä teillä ole siipiäkään!\"\n\n\"Miksipä minä niitä mukanani kantaisin, rouva? Pitäisikö minun\nvälttämättä olla ulkonäöltäni sellainen kuin nuo enkelit, joita on\nkuvattu vihkivesiastioihinne? Taivaan lähettiläät eivät aina liitä\nhartioihinsa noita sulka-airoja, joilla avaruuksien aaltoja soudellaan.\nCherubimit saattavat olla siivettömiäkin olentoja. Niillä kahdella\nsangen kauniilla enkelillä, jotka viettivät erään levottoman yön Lotin\ntalossa, kun itämaalainen miesjoukkio piiritti sitä, ei ollut ollenkaan\nsiipiä. Ei, he olivat aivan tavallisien miesten näköisiä, ja heidän\njalkansa olivat tulleet likaisiksi tien pölystä, joten Lot hurskailla\nkäsillään pesi ne. Huomautan teille, rouva, että nykyinen orgaanisia\nmuutoksia tutkiva tiede, niin pitkälle kuin Lamarck ja Darwin ovat sen\nkehittäneet, toteaa, että lintujen siivet ovat vähitellen muuttuneet\nnelijalkaisilla eturaajoiksi ja primaateilla käsiksi. Ja sinä, Maurice,\nmuistanet hyvin, että miss Katin, englantilaisen kotiopettajattaresi,\nkädet, kun hän tapansa mukaan niin kovin mielellään antoi sinulle\nvitsaa, olivat ikäänkuin kynityn kanan siipikynkät: se oli atavistinen\nilmiö varsin vastenmielistä laatua. Ja sitä paitsi on käsillä\nja siivillä varustettu olento ilmeinen epäsikiö ja kuuluu\nluonnonvastaisuuksia käsittelevän tutkimuksen alaan. Meillä on kyllä\ntaivaassa cherubimeja eli kerubeja, jotka ovat siivillä varustettujen\nhärkien muotoisia, mutta he ovatkin epätaiteellisen Jumalan mauttomia\npäähänpistoja. Kumminkin on myönnettävä, että voitonjumalattaret, jotka\nolivat Athene Niken temppelissä Atenan Akropoliissa, ovat kauniita,\nvaikka niillä onkin sekä kädet että siivet; ja totta on, että Brescian\nvoitonjumalatar, jolla on kädet ojennettuina ja siivet laskettuina\npitkin mahtavia kupeita, on kaunis. Kreikkalainen nerous on tehnyt\nihmeitä luodessaan moisia harmonisia hirviöitä. Kreikkalaiset eivät\nmilloinkaan erehtyneet. Nykyaika erehtyy yhtä päätä.\"\n\n\"Mutta te ette näytä suinkaan pelkältä hengeltä\", virkkoi rouva des\nAubels.\n\n\"Ja kuitenkin olen henki, hyvä rouva. Eikä teidän asianne olisi sitä\nepäillä, sillä olettehan kastettu ja kristitty. Monet kirkkoisät,\nsellaiset kuin Justinus, Tertullianus, Origenes ja Klemens\nAleksandrialainen ovat sitä mieltä, etteivät enkelit ole pelkästään\nhenkiä, vaan että heillä on myöskin ruumis, joskin erikoisesta, hyvin\nhienosta aineesta muodostettu. Pyhä Augustinus julistaa, että\nenkeleillä on valaiseva ruumis. Tämän käsityksen on kirkko hylännyt:\nniin ollen olen henki. Mutta mikä nyt sitten on henki ja mikä aine?\nEnnen muinoin käsitettiin ne vastakohdiksi toisilleen, mutta nykyään\npitää ihmistieteenne niitä kahtena saman asian aspektina; se opettaa,\nettä kaikki saa alkunsa eetteristä ja että kaikki palautuu siihen\ntakaisin, että pelkkä liike muuttaa ilma-aallot kiveksi ja metalliksi\nja että rajattomaan avaruuteen hajonneet atomit muodostavat aina sen\nmukaan, millä nopeudella ne kulkevat ratojaan, kaikki näkyvän maailman\naineet...\"\n\nMutta rouva des Aubels ei kuunnellut; hänen päätänsä vaivasi eräs\najatus, ja päästäkseen siitä rauhaan, kysyi hän:\n\n\"Milloin te tänne tulitte?\"\n\n\"Samaan aikaan kuin Maurice.\"\n\nRouva pudisti päätänsä:\n\n\"Vai niin... Se oli siistiä!\"\n\nMutta enkeli jatkoi yhtä iloisin mielin kuin ennenkin:\n\n\"Avaruudessa ovat ympyrät, ellipsit ja hyperbelit kaikki kaikessa, ja\nlait, joita noudattaen tähdet kulkevat, hallitsevat tomuhiukkastakin.\nRuumiini on aineensa synnynnäisten ja alunperäisten liikkeiden vuoksi\nhenki, mutta se voi asettua aineelliseen tilaan muuttamalla\nainesosuuksiensa liikuntaryhmiä, kuten näette.\"\n\nJa enkeli istui nojatuoliin rouva des Aubelsin mustien sukkien päälle.\n\nKello löi jossakin.\n\n\"Hyvä Jumala, kello on seitsemän!\" huudahti Gilberte. \"Mitä minä nyt\nsanon miehelleni? Hän luulee, että minä olen teekutsuilla Rue de\nRivolilla de la Verdelière'in perheessä. Menkää nyt joutuin, herra\nArcade. Minun täytyy saada pukeutua, ei ole sekuntiakaan aikaa hukata.\"\n\nEnkeli vastasi, että hän täyttäisi kyllä nöyrimmästi rouva des Aubelsin\nkäskyn, jos hänen olisi mahdollista lähteä ihmisten ilmoille, mutta\nettä hän ei voinut mitenkään mennä ulos ihan ilman vaatteita.\n\n\"Jos menisin alasti kadulle\", lisäsi hän, \"loukkaisin ihmisiä, jotka\novat niin kovasti kiintyneitä vanhoihin tottumuksiinsa, vaikkeivät ole\nkoskaan tutkineet niiden syitä. Sellaisista tottumuksista johtuukin\nsiveys. Ennen muinoin ilmestyivät enkelit, milloin olivat kapinallisia\nniinkuin minä nyt, kristityille kummallisissa ja naurettavissa\nulkonaisissa hahmoissa, mustina, sarvellisina, karvaisina ja\nsorkkajaloilla varustettuina, ja joskus heillä oli ihmisnaama\ntakapuolessa. Joutavaa typeryyttä!... Kaikki, joilla oli hieno maku,\npitivät heitä pilkkanaan, heitä eivät pelänneet muut kuin vanhat eukot\nja pikku lapset, eivätkä he sillä tempullaan saavuttaneet mitään.\"\n\n\"Hän ei todellakaan voi lähteä ulos noin\", sanoi oikeudenmukainen rouva\ndes Aubels.\n\nMaurice nakkasi taivaalliselle lähettiläälleen pyjamansa ja tohvelinsa.\nMutta ulkona liikkumiseen ne eivät vielä riittäneet. Gilberte hoputti\nystäväänsä menemään kiireesti etsimään jostain vaatteita. Maurice aikoi\npistäytyä kysymään niitä talonmieheltä. Gilberte torjui jyrkästi sen\nesityksen: hänestä olisi ollut sulaa hulluutta sekoittaa talonmiehen\nväkeä tällaiseen juttuun.\n\n\"Haluatko sinä toitottaa heille, että...!\" huudahti hän.\n\nHän ei lopettanut, vaan osoitti ainoastaan enkeliä.\n\nNuori Maurice d'Esparvieu lähti ostamaan vaatteita joltakin\npukukauppiaalta.\n\nSillä välin sytytti Gilberte, joka ei enää voinut viivytellä, koska hän\nmuuten olisi saanut aikaan hienoston piireissä kauhean skandaalin,\ntulen lamppuun ja alkoi pukeutua enkelin nähden. Hän teki sen\nnolostelematta, sillä hän osasi kestää sen, mitä ei voinut estää, ja\nmyönsi häveliäisyydelleen hieman helpotusta tällaisessa ennen\nkuulumattomassa tilaisuudessa, kun maan ja taivaan asiat sekautuivat\nkeskenään ilkeäksi tuppuraksi. Sitä paitsi tiesi hän, että hänellä oli\nkaunis vartalo ja hienoimman muodin mukaiset alusvaatteet. Kun näky oli\nniin kohtelias Maurice'ille, että kieltäytyi pukeutumasta hänen\npyjamaansa, täytyi Gilberte'in nyt pakostakin huomata lampun kirkkaassa\nvalossa, ettei hän ollut epäillyt suotta, vaan että enkelit todellakin\novat miehisiä muodoltaan. Gilberte tahtoi tietää, oliko tuo muoto\nnäennäinen vai todellako oikea, joten hän kysyi Valon pojalta, olivatko\nenkelit samanlaisia kuin apinat, joilta ei puuttunut mitään muuta kuin\nrahaa rakastaakseen naisia.\n\n\"Kyllä, Gilberte\", vastasi Arcade, \"enkelit osaavat rakastaa\nkuolevaisia. Raamattu todistaa sen. Seitsemännessä Mooseksen kirjassa\nsanotaan: -- Ja tapahtui, koska ihmiset rupesivat lisääntymään maan\npäällä ja siittivät tyttäriä, niin Jumalan pojat näkivät ihmisten\ntyttäret kauniiksi ja ottivat heitä emänniksensä kaikista heistä kuin\nhe valitsivat heistä.\"\n\nYht'äkkiä Gilberte alkoi tuskitella:\n\n\"Jumalani, minä en saa pukuani kiinni, hakaset ovat takana.\"\n\nKun Maurice palasi kamariinsa, näki hän, että enkeli oli polvillaan\ntuon petollisen aviovaimon edessä ja pujotteli hänen kengännauhojaan\nkiinni.\n\nGilberte otti pöydältä käsipuuhkansa ja laukkunsa.\n\n\"Enkö unohda mitään?\" virkkoi hän. \"En mitään. Hyvästi, herra Arcade,\nhyvästi Maurice... Ah, aina minä muistan tämän päivän.\"\n\nJa hän katosi kuin uni.\n\n\"Tuossa on\", sanoi Maurice ja heitti enkelille mytyn vaatteita.\n\nMaurice oli nähnyt erään rihkamakauppiaan ikkunassa, klarinettien ja\nlavemangiruiskujen joukossa, kurjan miehenpuvun ja oli ostanut sen\nyhdeksällätoista frangilla. Se oli ollut ainoa omaisuus, minkä muudan\nmustia pukuja suosinut ja itsemurhan tehnyt raukka oli tähän maailmaan\njättänyt. Enkeli otti synnynnäisellä arvokkuudella vaatteet vastaan ja\npukeutui niihin. Hänen yllään näyttivät ne heti odottamattoman\neleganteilta.\n\nSitten kääntyi hän ovea kohti ja aikoi poistua.\n\n\"Te lähdette siis tosiaan täältä\", sanoi Maurice. \"Onko se aivan jyrkkä\npäätöksenne? Pelkäänpä, että kadutte vielä katkerasti tätä hullutusta.\"\n\n\"En saa katsoa taakseni. Hyvästi, Maurice.\"\n\nMaurice pisti hänelle kainosti ja salaa viiden louis'n kolikon kouraan.\n\n\"Hyvästi, Arcade.\"\n\nMutta juuri kun enkeli astui kynnyksen yli, hetkellä, jolloin hänestä\nei näkynyt enää mitään muuta kuin oven raosta vilahtava kengänkanta,\nkutsui Maurice häntä takaisin:\n\n\"Arcade!... En tullut sitä ajatelleeksikaan... Minä jään nyt ilman\nsuojelusenkeliä!\"\n\n\"Niin käy, Maurice, sinä jäät ilman.\"\n\n\"Mutta mihinkä minä sitten joudun?... Ihmisellä täytyy olla\nsuojelusenkeli. Sanohan minulle: eikö siitä koidu ikävyyksiä? Eikö ole\nvaarallistakin elää ilman suojelusenkeliä?\"\n\n\"Ennen kuin vastaan sinulle, Maurice, kysyn sinulta, tahdotko, että\nminun on puhuttava sinun vakaumustesi mukaan, jotka olivat vielä\näskettäin minunkin vakaumuksiani, siis niinkuin kirkko ja katolinen\nusko opettavat, vaiko luonnonfilosofina?\"\n\n\"Minä välitän viis luonnonfilosofiastasi! Vastaa minulle niinkuin\nuskonto vaatii, se uskonto, johon minä uskon ja jota minä tunnustan\ntahtoen siinä elää ja kuolla.\"\n\n\"No niin, rakas Maurice, suojelusenkelisi menettäminen vähentää sinulta\nluultavasti sielullista tukea ja taivaan armoa. Puhun sinulle niinkuin\nkirkko tästä asiasta aina on ajatellut. Sinä jäät vaille melkoista\napua, tukea ja vahvistusta, jotka olisivat sinua opastaneet ja antaneet\nsinulle voimaa pelastuksen tiellä. Sinulla ei ole nyt enää niin paljon\nkuin ennen kykyä karttaa syntiä, ja sitähän sinulla ei ollut ennenkään\nliikaa. Lyhyesti sanoen: sinä jäät hengellisessä suhteessa ilman voimaa\nja ilman iloa. Hyvästi, Maurice. Kun näet rouva des Aubelsin, niin\nsanopa hänelle minun nöyrimmät terveiseni.\"\n\n\"Sinä menet todellakin?\"\n\n\"Jää hyvästi.\"\n\nArcade katosi. Ja Maurice istui pitkän aikaa pehmeän nojatuolinsa\npohjassa pää kumarassa ja surevat kasvonsa käsiinsä kätkien.\n\n\n\n\nXII LUKU,\n\njossa kerrotaan, kuinka enkeli Mirar lensi viemään Jumalan armoa ja\nlohdutusta Champs-Elysées'n kortteliin Parisissa, näki siellä\nvarieteelaulajattaren nimeltä Bouchotte ja rakastui häneen.\n\n\nEnkeli Arcade kierteli jalankulkijain mustassa, lakkaamatta vierivässä\nvirrassa katuja, joilla punertava sumu seisoi sankkana, keltaiset ja\nvalkeat tulet kuulsivat sumusta, hevosten hengitys huuru&i ja autojen\nlyhdyt kiitivät nopeasti ohitse. Siten maleksi hän läpi koko kaupungin,\npohjoisesta etelään asti, ja joutui viimein Seine-joen vasemman rannan\ntyhjille bulevardeille. Lähellä Port-Royalin vanhoja muureja on pikku\nravintola, jonka hikisistä ikkunoista aina iltaisin kuultaa kadulle\nsameaa valoa. Arcade pysähtyi sen edustalla ja pujahti sitten sisään,\nmeni saliin, jossa häntä vastaan hengähti vilun ja nälän jäykistämille\npoloisille niin houkuttelevia lämpöisiä ja rasvaisia lemuja. Yhdellä\nsilmäyksellä näki hän siellä joukon venäläisiä nihilistejä,\nitalialaisia anarkisteja, maanpakolaisia jos jotakin kansallisuutta,\nvallankumousten ja atentaattien hankkijoita. Hän näki siellä vanhoja,\nmaalauksellisia päitä, joiden laelta tukka ja parta valuivat runsaasti\nkuin putoukset vuorten rinteiltä, näki nuoria, neitseellisen kovia\nkasvoja, synkkiä ja hurjia katseita, värittömiä silmiä, joista kuulsi\nääretön lempeys, ja näki kasvoja, joihin surut olivat raastaneet syvät\nvakonsa. Eräässä nurkassa istui kaksi venakkoa, toinen heistä hyvin\nkaunis, toinen kamalan ruma, molemmat siinä suhteessa samanlaisia,\netteivät he itse kumpikaan välittäneet yhtään siitä, olivatko rumia vai\nkauniita. Mutta kun Arcade ei huomannut siellä sellaisia kasvoja, joita\nhaeskeli, nimittäin ei nähnyt salissa ainoaakaan enkeliä, istahti hän\nyksinään pienen, vielä vapaana olevan marmoripöydän ääreen.\n\nEnkelit syövät nälän vaivoissa niinkuin maallisetkin olennot, ja\nruoansulatuslämmön vaikutuksesta muuttuu heidän nauttimansa maallinen\nravinto aivan samanlaiseksi aineeksi kuin heidän muukin taivaallinen\nolemuksensa. Kun Abraham Mamren tammistossa näki kolme enkeliä, toi hän\nheille Saaran leipomia kaltiaisia, kokonaisen nuoren vasikan, voita ja\nmaitoa, ja he söivät. Lot antoi leipoa kahdelle enkelille, jotka\ntulivat hänen luokseen, happamattomia leipiä, ja hekin söivät. Arcade\npuolestaan söi sitkeän pihvipaistin, jonka viinuri hänelle kantoi. Ja\nsiinä syödessään ajatteli hän, miten mukavasti hän oli ennen saanut\nelää, ajatteli rauhallisia, suloisia opinnoita, jotka nyt oli hylännyt,\nja raskasta tehtävää, johon oli ryhtynyt: tulevia vaaroja, ponnistuksia\nja huolta. Ja niinpä hänen sielunsa oli surullinen ja sydämensä raskas.\n\nHän lopetti parhaillaan vaatimatonta ateriaansa, kun jokin nuori,\nköyhän näköinen mies, jonka pukimet olivat huonot ja ohuet, astui ulkoa\nsaliin ja alkoi katsella ympärilleen kaikkiin pöytiin. Huomatessaan\nArcade'in, huudahti hän:\n\n\"Terve, Abdiel!\"\n\nSillä hän oli itsekin taivaallinen henki.\n\n\"Tiesinhän, että sinä tulisit, Mirar\", vastasi Arcade.\n\nTuon enkeliveikon nimenä oli näet ennen muinoin taivaassa ollut Mirar.\n\nMutta arkkienkeli Mirar tuskin muisti enää niitä aikoja, niin kauan\nsitten oli hän luopunut Jumalaa palvelemasta. Hänen nimensä oli nyt\ntäällä maan päällä Théophile Bêlais, ja hän elätteli henkeään antaen\npäivällä soittotunteja pikku lapsille ja vetäen yöllä viulua\ntanssipaikoissa.\n\n\"Siis Abdiel tosiaan!\" vastasi Théophile. \"Tännepä jouduimme lopulta\nmolemmat, tähän surulliseen maailmaan!... Olen iloissani, kun sain\nsinut nähdä. Ja kuitenkin valitan päiviäsi, sillä tämä elämä on kova\nleikki.\"\n\nMutta Arcade lausui iloisesti:\n\n\"Ystäväni, sinun maanpakolaisaikasi loppuu! Minulla on suuria tekeillä.\nKerron sinulle, mitä aion, ja otan sinut mukaan yritykseen.\"\n\nJa Maurice d'Esparvieun suojelusenkeli tilasi kaksi kahvia ja selosti\nsitten toverilleen aatteensa ja suunnitelmansa. Hän kertoi, miten hän\nmaan päällä oleskellessaan oli antautunut taivaallisille hengille\nmelkoisen harvinaisiin opintoihin, syventyen kaikkien teologiain,\nkosmogoniain ja maailmansysteemien eri muotoihin, aineteorioihin,\nenergian muutoksia ja katoamista käsitteleviin moderneihin teoksiin.\nTutkiessaan luontoa, sanoi hän, oli hän huomannut sen olevan ainaisessa\nristiriidassa sen Herran oppien kanssa, jota hän oli palvellut. Tuo\nkiitosvirsille ahnas Herra, jota hän oli kauan pitänyt Jumalanaan,\nnäyttäytyikin hänelle typeräksi, tylsäksi ja julmaksi tyranniksi.\nSilloin oli hän hänet kieltänyt ja alkanut häntä pilkata, ja tahtoi nyt\ntulisesti taisteluun häntä vastaan. Hänen suunnitelmansa oli alkaa\nuudestaan enkelien kapina. Hän tahtoi sotaa, ja uskoi, että\nvoitettaisiin.\n\n\"Mutta ennen kaikkea on tärkeää tuntea omat voimamme ja vihollisen\nvoimat\", lisäsi hän.\n\nJa hän kysyi nyt, oliko Jaldabaothin vihollisia maailmassa paljonkin ja\nolivatko ne miten mahtavia.\n\nThéophile katsoi veljeensä hämmästyneenä. Hän ei näyttänyt oikein\nymmärtävän ehdotusta.\n\n\"Kunnon taivaallinen kansalaiseni\", virkkoi hän, \"minä tulin seuraasi,\nkun olet vanha kasvintoverini. Mutta en tiedä, mitä sinä minulta\ntoivot, ja luulenpa, ettei minusta ole sinulle apua missään. Minä en\nrakasta politiikkaa, minä en halua olla reformaattori. Minä en ole\nniinkuin sinä kapinallinen henki, en vapaa-ajattelija enkä\nvallankumouksellinen. Koko sydämeltäni minä olen yhä uskollinen\ntaivaalliselle Luojalleni. Minä palvelen yhä sitä Herraa, jonka\npalveluksessa en enää ole, ja itken, kun ajattelen päiviä, jolloin\nmuodostin Valon lasten lukemattomassa joukossa itseni siivilläni\npeittäen osaltani sitä liekehtivää piiriä, joka ympäröi hänen\ntaivaallista istuintaan. Oi, ainoastaan rakkaus, maallinen rakkaus\nerotti minut Jumalasta! Minä hylkäsin taivaan päästäkseni ihmisten\ntyttären seuraan. Hän oli niin kaunis, hän lauloi konserttikahvilassa.\"\n\nEnkelimme nousivat pöydästä ja poistuivat ravintolasta. Arcade lähti\nsaattamaan Théophile'ia, joka asui toisella puolella kaupunkia,\nbulevardi Rochechouart'in ja Rue de Steinkerque'in kulmassa.\n\nJa asteltaessa siinä autioita katuja kertoi laulajattaren rakastaja\nveljelleen rakkautensa ja kärsimystensä tarinan.\n\nHänen lankeemuksensa oli tapahtunut kaksi vuotta sitten ja aivan\nyht'äkkiä. Hän oli kuulunut kolmannen arvoluokan kahdeksanteen kuoroon\nja oli lähetetty viemään armolahjoja uskovaisille, joita oli vielä\nrunsaasti Ranskassa, etenkin maa-armeijan ja meriväen ylemmissä\nupseereissa.\n\n\"Oli kesäyö\", alkoi Théophile. \"Laskeusin taivaasta jaellakseni eräille\nEtoile'in korttelissa asuville uskovaisille lohdutuksia, uskollisuutta\nja autuaallisia kuolemanhetkiä. Silloin häikäistyivät yht'äkkiä\nsilmäni, vaikka ne olivatkin tottuneet iankaikkiseen kirkkauteen,\ntulikukkasista, joita koko Champs-Elysées säteili. Korkeat,\nmonihaaraiset lyhtypylväät puistikossa kahvilain ja ravintolain\nvaltaovien edustalla antoivat vihreälle lehvistölle smaragdin raikkaan\nhohteen. Pitkiä tulista sommiteltuja helminauhoja oli ripustettu\navoimien paikkojen ympärille, joilla kuhisi miehiä ja naisia pyrkien\nriemullisen orkesterin luo. Aloin jo erottaa sävelten sekavaa pauhua.\nYö oli helteinen. Siipiäni alkoi uuvuttaa. Lensin alas erääseen noista\nkonserttikahviloista ja istahdin näkymättömänä yleisön joukkoon.\nSamassa ilmestyi näyttämölle nainen, joka oli puettu lyhyeen,\nkiiltohileillä koristettuun hameeseen. Ramppivalon sokaiseva heijastus\nja hänen kasvojaan peittävä väri estivät minua näkemästä hänestä muuta\nkuin hänen silmänsä ja hymynsä. Hänen vartalonsa oli notkea ja\nhekumallinen. Hän lauloi ja tanssi... Arcade, minähän olen aina\nrakastanut musiikkia ja tanssia, mutta tuon jumalanluoman ytimiini asti\nleikkaava, kirpeä ääni ja yllyttävät liikkeet saivat minut aivan päästä\nsekaisin! Tulin vuoroin kalman kalpeaksi, vuoroin punaiseksi,\nsilmissäni pimeni, kieleni kuivui kitalakeen. Minä en päässyt\npaikaltani hievahtamaan.\"\n\nJa tuskasta valittaen Théophile kertoi, miten himo tuohon naiseen oli\nottanut hänet niin valtoihinsa, ettei hän mennytkään enää takaisin\ntaivaaseen; ei, hän oli pukeutunut ihmisen hahmoon ja ruvennut elämään\nmaallista elämää, sillä kirjoitettu on: \"Niin Jumalan pojat näkivät\nihmisten tyttäret kauniiksi...\"\n\nJoskin Théophile oli kadottanut viattomuutensa samalla kuin oli\nkadottanut Jumalan kasvojen näkemisen, oli hänen sydämensä\nyksinkertaisuus kuitenkin säilynyt. Hän varasti kehnon puvun eräältä\njuutalaiselta narinkasta ja kiiruhti se yllään sen naisen luo, jota hän\nrakasti. Tytön nimi oli Bouchotte, ja hänellä oli huonepahainen\nMontmartre'issa. Théophile vaipui hänen jalkoihinsa ja sanoi hänelle,\nettä hän oli ihana, että hän lauloi hurmaavasti, että hän rakasti häntä\nkuin mielipuoli, vakuutti luopuvansa hänen tähtensä suvustaan,\nisänmaastaankin, kertoi olevansa säveltaiteilla sekä ettei hänellä\nollut mitä suuhunsa pistää. Sellainen nuoruus, sellainen viaton\nlapsenmieli, köyhyys ja rakkaus liikuttivat Bouchotte'ia niin, että hän\nruokki, vaatehti ja rakasti Théophile'ia.\n\nSitten sai Théophile viimeinkin laulutunteja ja ansaitsi rahtusen\nrahaa. Hän toi kaikki ansionsa rakastajattarelleen, ottamatta itselleen\nkolikkoakaan. Silloin lakkasi Bouchotte häntä rakastamasta. Hän\nhalveksi Théophile'ia, kun Théophile ansaitsi niin vähän rahaa, ja\nilmaisi hänelle, että oli kyllästynyt, välinpitämätön ja inhosi\nmuusikkoansa. Syyteli soimauksia, pilkkaa ja haukkumasanoja hänelle\nvasten kasvoja. Mutta kuitenkin piti hän hänet luonaan, sillä hän oli\nennen elänyt vielä pahemmissa suhteissa ja oli jo tottunut kotoisiin\nkinasteluihin. Muuten koetti hän ulkonaisessa elämässään esiintyä\nsangen vakavana naisena ja ankarasti ihanteittensa puolesta\ntaistelevana taiteilijattarena. Théophile rakasti häntä edelleen yhtä\npaljon kuin ensimmäisenä yönä ja kärsi katkerasti.\n\n\"Hän rasittaa itseään liikaa\", sanoi Théophile nyt taivaalliselle\nveljelleen, \"sen tähden on hän niin ärtyinen. Mutta minä tiedän, että\nhän rakastaa minua. Toivon voivani piakkoin tehdä hänen elämänsä hiukan\nmukavammaksi.\"\n\nJa Théophile alkoi kertoa pitkälti eräästä operetista, jota hän\nparhaillaan sävelsi ja jonka hän uskoi saavansa eräälle parisilaiselle\nnäyttämölle. Muudan nuori runoilija oli kirjoittanut hänelle siihen\ntekstin. Aiheena oli \"Aline, Golkondan kuningatar.\" Tarinan ydin oli\notettu eräästä 1700-luvulla sepitetystä runoelmasta.\n\n\"Minä sirottelen siihen tuhlaten melodioja, minä sävellän sydämelläni.\nSydämeni on lähde, josta pulppuaa ehtymättömästi melodioja. Kovaksi\nonneksi rakastetaan nykyään akateemisia, monimutkaisia muotoja. Minua\nmoititaan liian juoksevaksi, liian läpikuultavaksi, sanotaan, ettei\ntyylini ole tarpeeksi värikylläistä; väitetään, etten vaadi harmonialta\nsiinä määrin kun pitäisi mahtavia efektejä enkä vahvoja kontrasteja.\nHarmonia, harmonia: tietysti silläkin on ansionsa! Mutta sydämelle se\nei puhu. Ainoastaan melodia pystyy meitä kohottamaan ja hurmaamaan,\nainoastaan melodia tuo hymyn huulille ja kyynelet silmiin.\"\n\nNäitä julistaessaan Théophile hymyili ja itki. Sitten jatkoi hän\nliikutettuna:\n\n\"Sydämeni on melodiain pulppuava suihkukaivo! Mutta sovittaa ne\norkesterille, siinäpä pulma! Tiedäthän, Arcade, että me ei tunnettu\ntaivaassa muita instrumentteja kuin harppu, psalttari ja hydrauliset\nurut.\"\n\nArcade kuunteli hajamielisenä. Hän mietti koko sielullaan ja innostusta\nsykkivin sydämin omia suunnitelmiaan.\n\n\"Tunnetko sinä vallankumouksellisia enkeleitä?\" kysyi hän toveriltaan.\n\"Minä puolestani en tunne vielä kuin yhden; hän on ruhtinas Istar,\njonka kanssa olen ollut hiukan kirjeenvaihdossa ja joka on luvannut\nantaa minun kiinata ullakkokamarissaan, kunnes saan vuokratuksi\nitselleni asumuksen. Vuokrat ovat luullakseni tässä kaupungissa hyvin\nkalliita.\"\n\nEi tuntenut Théophile vallankumouksellisia enkeleitä. Milloin hän\nsattui tapaamaan jonkun langenneen enkelin, entisen toverinsa, puristi\nhän tosin vilpittömästi hänen kättänsä, sillä hän ei tahtonut unohtaa\nentistä ystävyyttä, mutta... Joskus hän näki ruhtinas Istaria, mutta\nyleensä hän karttoi pahojen enkelien seuraa: heidän kiivaat\nmielipiteensä loukkasivat häntä, ja heidän juttunsa saivat hänet ihan\npäästä sekaisin.\n\n\"Sinä et siis hyväksy minun hommiani?\" kysyi raju Arcade.\n\n\"Ystäväni, minä en hyväksy, mutta en suinkaan moitikaan sinua. Minä en\nymmärrä sinun aatteitasi. Enkä luule, että politikoiminen on\ntaiteilijalle eduksi. Taiteessa itsessään on kylliksi työtä.\"\n\nThéophile rakasti kovasti ammattiaan ja toivoi kerran läpäisevänsä;\nmutta teatterimaailman nykyinen henki inhotti häntä. Hän ei kenties\nsaisi operettiaankaan lavalle, ellei hyväksyisi ja ottaisi omaan\ntyöhönsä osallisiksi kahta, ehkäpä kolmeakin aputoimittajaa, jotka\npiirtäisivät hänen sävellykseensä nimensä ja veisivät osuutensa\ntuloista, vaikkeivät olisi työhön tehneetkään mitään. Bouchotte-parka\netsi paikkoja, mutta vaikea oli hänen minnekään päästä: milloin hän\nvain meni tarjoutumaan jonnekin teatteri-rähjään, kysyi johtaja\nhäneltä heti, miten paljon neiti voisi luovuttaa rahaa tuohon\nnäyttämöyritykseen. Sellaiset olot olivat Théophilen mielestä surkeita!\n\n\n\n\nXIII LUKU,\n\njossa kaunis arkkienkelitär Zita esittää uljaat suunnitelmansa ja jossa\nnähdään, miten koit syövät vaatekonttorissa enkeli Mirarin siipiä.\n\n\nTällä tavoin puhellen olivat nuo kaksi enkeliä joutuneet bulevardi\nRochechouart'ille. Kun Théophile näki kultaisen valon kuultavan eräästä\nravintolasta kadulle, johtui hänen mieleensä yht'äkkiä arkkienkeli\nIthuriel, joka asui kehnossa murjussaan Montmartre'in rinteellä köyhän\nja kauniin naisen hahmossa ja kävi joka ilta lukemassa sanomalehtiä\njuuri tässä ravintolassa. Muusikko tapasi tuota naista täällä usein.\nHän oli nimeltään Zita. Théophile ei ollut kyllin utelias halutakseen\ntutkia arkkienkelin mielipiteitä, mutta tätä pidettiin venäläisenä\nnihilistinä, ja Théophile arveli, että hän oli yhtä kiihkeä\njumalankieltäjä ja vallankumouksellinen kuin Arcade. Théophile oli\nkuullut hänestä merkillisiä asioita: väitettiin, että hän oli\nandrogyyni ja että aktiivinen ja passiivinen prinsiippi olivat hänessä\nyhdistyneet saavuttaen keskenään aivan täydellisen tasapainon, joten\nhän oli itsekseen ja yksinään niin täydellinen olento, ettei hänen\ntarvinnut milloinkaan hakea tyydytystään muualta, olento, jonka onnessa\noli se onnettomuus, ettei hän tuntenut minkäänmoista kaipuuta.\n\n\"Mutta minä epäilen koko juttua\", lisäsi Théophile. \"Luulen, että\nnainen aina tarvitsee rakkautta, niinkuin kaikki kaikkeuden olennot.\nSitä paitsi nähtiin hänen eräänä päivänä antavan lemmekkäitä merkkejä\njollekin vankalle talonpojalle.\"\n\nThéophile tarjoutui nyt esittelemään ystävänsä arkkienkeli Zitalle.\n\nToverukset tapasivat hänet ravintolassa, istumassa yksinään ja\nlukemassa lehtiä. Kun he tulivat hänen luokseen, loi hän heihin suuret\nsilmänsä, joiden pehmeässä kullassa tuikahteli kirkkaita säteitä. Zitan\nkulmakarvat muodostivat tuon ankaran rypyn, joka nähdään pytholaisen\nApollonin otsassa; hänen nenänsä oli suora ja mallikelpoisen\nmuotokaunis, ja hänen yhteen puristetut huulensa antoivat koko\nkasvoille ylpeän ja jäykän ilmeen. Punaisen ruskea, palavissa\nvivahteissa välkähtelevä tukka pursui mustan hatun alta, joka kantoi\nhuolimattomasti koristeenaan jonkin ison petolinnun höyhenettömiä\njäännöksiä. Puku aaltoili tummana ja muodottomana. Zita nojasi\nleukaansa pieneen, huonosti hoidettuun käteensä.\n\nArcade oli kauan sitten kuullut tuosta mahtavasta arkkienkelistä,\nkunnioitti häntä suuresti ja luotti häneen vilpittömästi. Nyt esitti\nhän Zitalle heti, miten hänen henkensä oli edistynyt tietoa ja vapautta\nkohti, miten hän oli valvonut öisin d'Esparvieun kirjastossa tutkien\nfilosofiaa, luonnontieteitä ja eksegetiikkaa, ilmaisi hänelle,\nmillainen suuttumus ja halveksuminen hänessä oli herännyt, kun hän oli\nhuomannut demiurgin valheet, kertoi, kuinka hän oli tullut\nvapaaehtoiseen maanpakoon ihmisten joukkoon, aikoen nostaa uuden\nkapinan taivasta vastaan. Hän lausui iloitsevansa sydämellisesti, kun\noli tavannut Ithurielin, hengen, joka pystyi häntä neuvomaan ja\ntukemaan hänen suuressa yrityksessään, sillä hän oli valmis uskaltamaan\nkaikkensa tuon julman Herran kukistamiseksi, jota hän nyt\nleppymättömästi vihasi.\n\n\"Taidatte olla vasta-alkaja vallankumousasioissa\", virkkoi Zita hänelle\nhymyillen.\n\nKuitenkaan ei hän epäillyt Arcade'in rehellisyyttä eikä hänen\nilmaisemansa päätöksen lujuutta, vaan onnitteli Arcade'ia älyllisesti\nrohkeana miehenä.\n\n\"Juuri sellaista rohkeutta meidän kansaltamme puuttuu\", sanoi hän.\n\"Taivaan kansa ei yleensä ajattele mitään.\"\n\nJa hän lisäsi melkein samassa:\n\n\"Mutta kuinkapa äly kehittyisikään ja teroittuisi maassa, jossa ilmasto\non niin lauhkea ja toimeentulo helppoa? Täälläkin, maan päällä, jossa\npuutteelliset olot kehittävät järkeä, ovat ajattelevat olennot sangen\nharvinaisia.\"\n\n\"Ja kuitenkin ovat ihmiset saaneet aikaan sellaista kuin tieteen\",\nvastasi Maurice d'Esparvieun suojelusenkeli. \"Tiede täytyy nyt levittää\ntaivaaseen. Kun enkelit saavat tietoja fysiikasta, kemiasta,\nastronomiasta, fysiologiasta, kun materian tutkiminen opettaa heitä\nnäkemään maailmankaikkeuden yhdessä ainoassa atomissa ja atomeina\nauringot, joita on myriadeja, kun he näkevät häilyvänsä noiden kahden\näärettömyyden välillä, kun he mittaavat ja punnitsevat tähdet,\nanalysoivat niiden substanssit ja laskevat niiden radat, niin he\nhuomaavat, että noita valtavia maailmoita hallitsevatkin voimat, joita\nainoakaan henki ei voi määritellä, ja että niillä kullakin on oma\npaikallinen demoninsa, oma puolijumalansa. Ja silloin he käsittävät,\nettä Aldebaranin, Béteigeuzen ja Siriuksen jumalat ovat suurempia kuin\nJaldabaoth. Kun he sitten luovat tarkastelevan katseensa siihen pikku\nmaailmaan, johon he ovat sidotut, ja tähystelevät maapallon pintaa,\nniin näkevät he kasvi- ja eläinkunnan hitaan kehityksen ja ihmisen\nkarkeat alkumuodot, ihmisen, jolla silloin, kun hän haki itselleen\nsuojaa kallioluolista ja paalukylistä, ei ollut muuta jumalaa kuin hän\nitse. He käsittävät, että he ovat liitetyt kasveihin, eläimiin ja\nihmisiin yleisen sukulaisuuden siteillä ja ovat läpikäyneet vuorotellen\nkaikki orgaanisen elämän asteet, alkaen tuiki alkeellisista ja\nkömpelöistä, kunnes heistä lopulta on tullut heidänlaisiaan ihania\nAuringon lapsia. Ja silloin heille selviää, että Jaldabaoth, tuo\näärettömässä avaruudessa harhailevan pikku maailman demoni, pettää\nheitä, kun väittää luoneensa heidät äänensä voimalla tyhjästä, ja\nvalehtelee, kun nimittää itseään Iankaikkiseksi, Äärettömäksi ja\nKaikkivaltiaaksi, hän, joka ei suinkaan ole luonut maailmoita, koska ei\ntiedä edes niiden lukua eikä niitä hallitsevia lakeja. He näkevät, että\nJaldabaoth on heidän vertaisensa, alkavat häntä halveksia, kukistavat\nhänen hirmuvaltansa ja heittävät hänet alas helvettiin, johon hän on\ntuominnut toisia, itseään paljon parempia.\"\n\n\"Jospa kävisi niinkuin luulette!\" huudahti Zita puhaltaen savupilven\npaperossistaan... \"Kuitenkin on asia niin, että samat tiedot, joihin te\nluotatte ryhtyessänne vapauttamaan taivaita, eivät ole ainakaan maata\nuskonnollisista tunteista vapauttaneet. Juuri niissä maissa, joissa\nfysiikka, kemia, astronomia ja geologia keksittiin ja joissa niitä on\nkauan opetettu, niissä maissa on kristinoppi säilyttänyt melkein koko\nentisen valtansa. Ja te luulette tiedon pystyvän vapauttamaan maailman!\nJos positiivisilla tiedoilla on niin vähäinen vaikutus ihmisten\nuskomuksiin, niin ei ole oletettavaa, että niillä olisi suurempi teho\nenkelienkään mielipiteisiin, eikä mikään ole välikappaleena epävarmempi\nkuin tieteellinen propaganda.\"\n\nArcade huudahti kummastuksissaan:\n\n\"Mitä, väitättekö, ettei tiede ole antanut kirkolle murhaavia iskuja?\nKuinka sellainen on mahdollista! Kirkko itse on asiasta aivan toista\nmieltä. Kirkko pelkää tiedettä, juuri tiedettä, jonka te ette luule\nvaikuttavan siihen mitään, pelkää, koskapa se sen tuomitsee. Se kiroaa\nkaikki maailmanselittelyt aina Galilein dialogeista herra Aulardin\npikku käsikirjoihin saakka. Ja sillä on hyvät syynsä ne kirota. Ennen\nmuinoin, jolloin kirkkoon sisältyi kaikki, mitä ihmisajatuksessa oli\nsuurta ja ylevää, hallitsi kirkko sekä ihmisten sieluja että ruumiita,\nja teki tulella ja miekalla uskon pyhäksi ja yhteiseksi. Nykyään ei\nkirkon valta ole enää muuta kuin varjo entisestään; valiohenget eroavat\nsiitä. Sellaiseen tilaan on tiede kirkon saattanut.\"\n\n\"Ehkä totta\", vastasi kaunis arkkienkelitär; \"mutta kuinka hitaasti se\nkehitys on käynyt! Miten paljon siinä on tehty taka-askeleita! Ja\nkuinka suurella vaivalla ja suunnattomilla uhreilla voitot on\nsaavutettu!\"\n\nZita ei hylännyt tieteellistä propagandaa ehdottomasti hyödyttömänä,\nmutta hän ei toivonut siitä nopeita ja varmoja tuloksia. Hänen\nkäsityksensä mukaan ei ollut tärkeintä valistaa enkeleitä, vaan heidät\npiti ennen kaikkea vapauttaa. Hänen mielestään saattoi yksilöihin,\nolivatpa ne sitten mitä laatua tahansa, vaikuttaa voimakkaasti\nainoastaan herättämällä heidän intohimonsa ja vetoamalla heidän\nyksilöllisiin etuihinsa.\n\n\"Enkelit täytyy saada uskomaan, että he pääsevät kunniaan ja loistoon,\njos he kukistavat tyrannin, ja että he tulevat onnellisiksi, kun\nvapautuvat: kas siinä on keino, jota kannattaa koettaa! Minä puolestani\nteen parhaani sitä menetelmää noudattaen. Se ei tosin ole mikään helppo\ntehtävä, sillä onhan taivaan valtakunta sotilasvaltio eikä siellä ole\nminkäänlaista yleistä mielipidettä. Kuitenkin luulen voivani levittää\nsiellä aatteitani. En tahdo kehuskella, mutta kukaan ei tunne paremmin\nkuin minä enkelihienoston eri arvoluokkia.\"\n\nArkkienkelitär heitti pois paperossinpätkänsä ja mietti vähän aikaa.\nSitten luetteli hän Arcade'ille, -- norsunluisten pallojen\nkalahdellessa vastatusten biljardipöydällä, lasien kilistessä,\npelaajien huudellessa pistemääriään ja viinurien vastatessa tilaajille\naina samaisilla yksitoikkoisilla sanoilla, -- sitten luetteli Zita koko\nkunniankirkkaudessa elävän henkien lauman:\n\n\"Ei tarvitse luottaa Valtoihin, Herrauksiin eikä Väkevyyksiin, jotka\nmuodostavat taivaallisen pikkuporvariston. Asia ei vaadi lähempiä\nselityksiä, sillä tiedättehän yhtä hyvin kuin minäkin, kuinka\nitsekästä, pelkurimaista ja alhaista keskiluokka on. Mitä jälleen tulee\nsuuriin arvoenkeleihin, ministereihin ja kenraaleihin, Troneihin,\nCherubimeihin ja Seraphimeihin, niin tiedätte itse, että he sallivat\nkyllä kaiken menevän menojaan: jos olemme voimakkaampia, niin he\ntulevat puolellemme. Vaikka itsevaltiaat eivät helposti anna kukistaa\nitseään, niin kaikki heidän omat voimansa kääntyvät heitä vastaan, jos\nhe viimein kukistuvat. Hyvä olisi ryhtyä valmistamaan taivaan armeijaa.\nOlkoonpa armeija miten uskollinen tahansa, saa sen taitavalla\nanarkistisella propagandalla temmatuksi mukaan. Mutta kaikkein suurin\nja hartain ponnistuksemme on kohdistettava teidän oman luokkanne\nenkeleihin, Arcade, suojelusenkeleihin, joita maailmassa on niin\npaljon. He ovat kirkollisen arvojärjestyksen halvin luokka ja ovat\nuseimmiten kohtaloonsa tyytymättömiä, joten vuosisadan aatteet ovat\nenemmän tai vähemmän päässeet heihin vaikuttamaan.\"\n\nZita oli jo neuvotellutkin Montmartre'in, Clignancourt'in ja\nFilles-du-Calvaire'in suojelusenkelien kanssa. Hän oli laatinut erään\nsuunnitelman, miten kaikki maan päällä olevat enkelit koottaisiin\nyhteistoimintaan, valtavan suureksi \"Enkelien yhdistykseksi\", jonka\ntarkoituksena olisi taivaan valloittaminen.\n\n\"Sitä varten olen asettunut Ranskaan\", selitti hän. \"En suinkaan ole\nniin tyhmä, että luulisin olevani vapaampi tasavallassa kuin jossakin\nmonarkiassakaan. Päinvastoin, ei ole maata, jossa yksilöllistä vapautta\nkunnioitetaan sen vähemmän kuin Ranskassa. Mutta itse kansa täällä on\ntoki välinpitämätön uskontoa kohtaan; siitä syystä en olisi missään sen\nrauhemmassa kuin täällä.\"\n\nHän pyysi, että Arcade yhtyisi toteuttamaan hänen suunnitelmiaan, ja\nenkelit erosivat toisistaan ravintolan ovella vasta yömyöhällä, kun\nmetalliset suojusluukut laskeutuivat jyristen näyteikkunan eteen.\n\n\"Ennen kaikkea täytyy teidän tutustua puutarhuri Nectaire'iin\", sanoi\nZita. \"Minä vien joskus teidät maalle hänen luokseen.\"\n\nThéophile, joka oli nukkunut koko ajan toisten enkelien keskustellessa,\npyysi nyt toveriaan tulemaan luokseen polttamaan pari paperossia. Hän\nasui aivan tässä lähellä, pienen Rue de Steinkerque'in kulmassa: se\nsuuren bulevardin sivukatu näkyi jo tuolla.\n\nArcade saisi nähdä siellä Bouchotte'in. Théophile oli varma, että\nArcade pitäisi hänestä.\n\nHe nousivat viisi kerrosta. Bouchotte ei ollut vielä tullut kotiin.\nPianon kannelle oli jäänyt avattu sardiinilaatikko. Nojatuoleilla\nriippui punaisia sukkia.\n\n\"Pieni koti, mutta soma\", sanoi Théophile. Hän meni ikkunan ääreen,\njonka edessä levisi punertavahohtoinen ja lukemattomia tulia säkenöivä\nyö:\n\n\"Myöskin Sacré-Coeur-kirkko näkyy tänne.\"\n\nHän löi vähän väliä Arcade'ia olalle ja hoki:\n\n\"Olen niin iloinen, kun tulit.\"\n\nSitten vei hän entisen toverinsa, jonka kanssa oli asunut\nkunniankirkkaudessa, keittiön puolella olevaan käytävään, asetti siellä\nkynttilän maahan, kaivoi avaimen taskustaan ja aukaisi vaatekonttorin.\nHän nosti jotain kangaskappaletta, ja sen alla oli pari suuria,\nvalkeita siipiä.\n\n\"Katsos, minä pidän niitä yhä tallella. Joskus yksin ollessani menen\nkatselemaan niitä, se tekee minulle niin hyvää.\"\n\nJa hän pyyhki silmiään, jotka olivat alkaneet punertaa.\n\nSeisottuaan tuokion liikutettuna ja vaiti valaisi hän kynttilällä\nsiipien pitkiä kärkisulkia, joista haituvat paikoitellen olivat\nkarisseet jättäen sulat pelkiksi rangoiksi.\n\n\"Koit syövät ne pilalle\", virkkoi hän hiljaa.\n\n\"Täytyy riputtaa niille pippuria\", neuvoi Arcade.\n\n\"Kyllä minä olen riputtanutkin\", vastasi muusikkoenkeli ja huokaisi.\n\"Olen riputtanut pippuria, naftaliinia ja suolaa. Mutta mikään ei\nauta.\"\n\n\n\n\nXIV LUKU,\n\njossa meille ilmestyy ihmiskunnan hyväksi työtä tekevä kerubi ja joka\npäättyy odottamattomaan huiluihmeeseen.\n\n\nEnsimmäiseksi yöksi lihaksi tulemisensa jälkeen meni Arcade nukkumaan\nenkeli Istarin luo, kurjaan ullakkokamariin kapean ja synkän Rue\nMazarine'in varrella, lähellä vanhaa Institut de France'ia. Istar, joka\nodotti häntä, oli lykännyt seinemmälle rikkonaiset retorttinsa,\nikäkulut kattilansa, pullonsirunsa ja uuninjätteensä, jotka olivat\nhänen ainoina huonekaluinaan, ja heittänyt lattialle rynttyjä\nasettuakseen itse niille nukkumaan, koska hän näet luovutti\ntelttasänkynsä olkipatjoineen vieraalleen.\n\nTaivaalliset henget eroavat ulkomuodoltaan toisistaan luonteittensa\nmukaan ja sikäli, mihin arvoluokkaan ja kuoroon he kukin kuuluvat. He\novat kyllä kaikki kauniita, mutta erilaisella tavalla. Kaikilla heillä\nei ole tunnettuja pehmeitä, pyöreitä muotoja eikä lapsellisen nauravia\nhymykuoppia, joissa valot helmiäisen hohteella ja ruusunpunaisina\nleikkivät. Niin, he eivät ole suinkaan kaikki sellaisella ikuisella\nnuorukaismaisuudella ja kaksimielisellä suloudella somistettuja,\njollaisina näemme heitä Kreikan taiteen dekadenssikauden ikuistamissa\nmarmoreissa ja myöskin kristillisissä maalauksissa siltä ajalta,\njolloin se jo tohti arasti jäljitellä kreikkalaisia hellämielisissä ja\nharsoilla peitetyissä kuvissaan. On sellaisiakin enkeleitä, joiden\nleuka kasvaa sakeaa partaa ja joiden jäsenet ruokkivat niin voimakkaita\nlihaksia kuin kiemurtelisi ihon alla käärmeitä. Toisilla ei ole\nollenkaan siipiä, toisilla on niitä kaksi, neljä tahi kuusikin; ja\neräät ovat muodostetut pelkistä parittaisista siivistä. Monet heistä,\nja he eivät ole suinkaan halvimpia, ovat hahmoltaan hienoja,\njalostettuja hirviöitä, samantapaisia kuin satujen kentaurit. Onpa\nniitäkin, jotka ovat eläviä vaunuja ja tulisia rattaita. Istar kuului\nkorkeimpaan taivaalliseen arvoluokkaan ja siinä luokassa cherubimien\neli kerubien kuoroon, joiden yläpuolella ei ole enää mitään muita kuin\nainoastaan seraphimit. Kuten kaikki muutkin tuon kuoron henget oli hän\nesiintynyt taivaassa ollessaan siivekkään härän muodossa, härän, jolla\noli kuitenkin sarvekas ja parrakas miehen pää ja joka kantoi lonkissaan\nrunsaan hedelmällisyyden vertauskuvia. Hän oli kookkaampi ja\nvoimakkaampi kuin mikään samanlainen maallinen elukka, ja seisoessaan\ntaivaassa siivet levällään oli hän peittänyt varjollaan kuusikymmentä\narkkienkeliä. Sellainen oli Istar ollut synnyinmaassaan. Väkevyyttä ja\nlempeämielisyyttä oli hän siellä uhkunut. Hänen sydämensä oli ollut\nsäikkymätön ja luonteensa suopea. Vielä aivan äskettäin oli hän\nrakastanut Herraansa ja palvellut häntä uskollisesti, koska oli luullut\nhäntä hyväksi. Mutta vartioidessaan Herran esikartanoa alkoi hän\nvähitellen miettiä kapinallisten enkelien rangaistusta ja Eevan\nkirousta. Hänen ajatuksensa oli hidas, mutta perinpohjainen.\nMietittyään satoja vuosia ja tultuaan vihdoin vakuutetuksi, että\nJaldabaoth oli siittänyt maailman luodessaan siihen myöskin pahan ja\nkuoleman, lakkasi hän Jaldabaothia palvelemasta ja palvomasta. Hänen\nrakkautensa muuttui vihaksi, kunnioituksensa syväksi inhoksi. Hän ammui\nhalveksumisensa Jaldabaothille vasten kasvoja ja rynkäsi pakoon maan\npäälle.\n\nVaikka Istar oli nykyään hahmottunut ihmismuotoon ja supistunut Aatamin\npoikien kokoon, oli hänessä vieläkin eräitä merkkejä hänen\nalkuperäisestä olennostaan. Hänen silmänsä olivat otsan yläosassa ja\npullottavat, nenänsä könkö, huulensa paksut ja parran ympäröimät,\nmustan parran, joka ulottui kiharaisena aina hänen ryntäilleen asti.\nNiinpä muistuttikin hän paljon noita Jahven tabernaakkelissa olleita\ncherubimeja, jotka me tunnemme melkoisen tarkoin muinaisen Niniven\nrakennusten sonninkuvista. Hänen nimensä oli yhä maailmassakin samoin\nkuin taivaassa Istar, ja vaikkei hän ollut yhtään turhamainen, vaan\nvapautunut kaikista yhteiskunnallisista ennakkoluuloista, julisti hän\njoka tilaisuudessa, mihin arvoasemaan hän taivaassa oli syntyjään\nkuulunut; sen teki hän siten, että käänsi taivaallisen cherubim-\ntittelinsä vastaavaksi ranskalaiseksi titteliksi: sanomalla olevansa\nruhtinas. Pelkästään halusta olla kaikissa asioissa ehdottoman suora ja\nrehellinen ilmoitti hän täten ruhtinuutensa. Asetuttuaan pakolaisena\nihmisten joukkoon oli Istar alkanut palavasti rakastaa heitä. Ja\nodottaessaan hetkeä, jolloin voisi vapauttaa oman isänmaansa, taivaan,\nmietti hän ajanratoksi, miten sillä välin onnellistuttaisi ihmisetkin.\nJa jouduttaakseen kaikella kiireellä tämän pahan maailman hävitystä ja\nrakentaakseen sen tuhkana suitseville raunioille harppujen ja huilujen\nsoidessa uuden riemun ja rakkauden kaupungin, oli hänellä omat\nkeinonsa. Hän palveli kemistinä erään lannoituskauppiaan liikkeessä,\ntuli toimeen vähällä, kirjoitti avustuksia vapaamielisiin lehtiin, piti\npuheita valtiollisissa kokouksissa ja oli antanut tuomita itsensä\nantimilitaristina monen kuukauden vankeuteen.\n\nIstar otti sydämellisesti veli Arcade'in vastaan, toivotti hänelle\nonnea sen johdosta, että hän oli jyrkästi luopunut rikoksen puolueesta,\nja luetteli hänelle noin viisikymmentä taivaan lasta, jotka olivat\nlaskeutuneet maan päälle ja olivat tuonottain muodostaneet lähelle\nArmonlaaksoa kolonian, missä vallitsi mitä parhain yhteishenki.\n\n\"Parisiin tippuu nykyjään enkeleitä kuin turkin hihasta\", sanoi hän\nnauraen. \"Joka päivä sataa meille pyhyyden palatsista niskaan korkeita\narvohenkilöitä, ja pian ei pilvien sulttaanilla ole visiireinä ja\nhenkivartijoina muita kuin pieniä, paljaspyllyisiä poutahaukkoja.\"\n\nNäiden iloisten uutisien tuudittamana Arcade nukkui pian onnellisena ja\nhyvissä toiveissa.\n\nHän heräsi aamun sarastaessa ja näki ruhtinas Istarin puuhailevan\nkumarassa uuninsa luona, kolviensa ja retorttiensa ääressä. Ruhtinas\nIstar teki työtä ihmiskunnan onneksi.\n\nJoka aamu tapasi Arcade sitten herätessään ruhtinas Istarin tuossa\nrakkauden ja hellyyden työssä. Milloin mutisi kerubi päätään rajusti\npuristellen joitakin kemiallisia kaavoja, milloin venyttäytyi hän koko\npituuteensa kuin mikäkin synkkä pilvenpatsas, pisti päänsä, kätensä\nja koko yläruumiinsa ulos kattoluukusta ja asetti katolle\nsulatuskattilansa, sillä hän pelkäsi kotitarkastusta, mikä vaara uhkasi\nhäntä aina. Hänellä oli niin ääretön sääli tämän maailman kurjia\nkohtaan, joiden joukkoon hän oli joutunut maanpakoon, ja sitä paitsi\nlienee hän rakastanut niin kovasti hälinää, jonka hänen nimensä\nherättäisi, ja oli niin juopunut omasta jaloudestaan, että hän unohti\nkokonaan tehtävän, jonka oli ottanut itselleen taivaasta langetessaan,\neikä ajatellut enää enkelien vapauttamista, vaan harjoitti pelkästään\napostolinkutsumustaan ihmiskunnan keskuudessa. Arcade sitä vastoin\nhaaveksi ainoastaan voitollista palaamista taivaaseen, jonka hän\nvalloittaisi, ja moitti kerubia synnyinmaan halveksimisesta. Ruhtinas\nIstar purskahti valtavaan, huimaan ja lapselliseen nauruun ja tunnusti,\nettei hän suinkaan pitänyt enkeleitä ihmisiä parempina. Hän vastasi\ntaivaalliselle veljelleen:\n\n\"Kun koetan nostattaa Ranskaa ja Eurooppaa kapinaan, johtuu se siitä,\nettä tiedän siitä olevan jotain hyötyä ja tulosta! Pian koittaa\nmaailmassa yhteiskunnallisen vallankumouksen voiton ja riemun päivä. On\nilo kylvää näin hyvin valmistettuun maahan. Ranskalaiset, jotka ovat\nsiirtyneet läänityslaitoksesta monarkiaan ja monarkiasta rahamiesten\nharvainvaltaan, siirtyvät helposti rahallisesta harvainvallasta\nanarkiaan.\"\n\n\"Turha luulo, että Euroopan yhteiskunnallisessa elämässä tapahtuisi\nyht'äkkiä niin jyrkkiä muutoksia\", sanoi Arcade. \"Vanhan yhteiskunnan\nmahti ja voima on vielä nuori. Puolustuskeinot, jotka sillä on\nhallussaan, ovat peloittavat. Proletariaatissa sitä vastoin huomaa\ntuskin merkkiäkään minkäänlaisesta puolustuksen järjestämisestä, vaan\nse tuo osuutenaan taisteluun ainoastaan heikkoutta ja sekavuutta.\nToisin on asianlaita meidän taivaallisessa synnyinmaassamme: siellä\nkytee voimakkaasti, vaikka ulkonaiset muodot näyttävät aivan\nmuuttumattomilta; siellä riittää pelkkä sysäys kyynärpäällä, niin koko\nrakennus, johon ei ole miljardeina vuosisatoina koskettu, luhistuu\nkasaan. Vanha hallintokoneisto, vanhentunut armeija, vanhentunut\nraha-asiain hoito, kaikki siellä on mädäntyneempää kuin maailman\nkurjimmissa maissa.\"\n\nJa hellä Arcade vannotti kerubia lentämään kaikkein ensiksi avuksi\nomille veljilleen, kurjemmille kuin karun maan pinnalla kumarassa\nkulkevat ihmiset, vaikka enkelit istuivatkin pehmeillä pilvillä ja\nmaistelivat harppujen soidessa taivaallista viiniä Paratiisin\nmaljoista. Sillä ymmärsiväthän maan asukkaat toki, mikä oikeus oli\noleva, kun taas enkelit vielä suorastaan riemuitsivat vääryydestä. Hän\nvaati vaatimalla, että Istarin oli ryhdyttävä vapauttamaan salamoilla\ntaivaasta syöstyjä Valon ruhtinasta ja hänen tovereitaan nostaakseen\nheidät jälleen heidän entiseen kunniaansa.\n\nIstar antoi taivuttaa itsensä. Hän lupasi luovuttaa puhetaitonsa,\njolla oli lempeästi vaikuttava, vakuuttava voima, ja erinomaiset\nräjähdysaine-reseptinsä taivaallisen vallankumouksen palvelukseen.\nLupasi vakavasti.\n\n\"Huomenna se alkaa\", sanoi hän.\n\nJa huomenna jatkoi hän antimilitaristista propagandaansa\nIssy-les-Moulineaux'ssa. Ihmisrakkaudessaan muistutti Istar titaani\nPrometheusta.\n\nArcade oli alistunut kaikkiin puutteisiin, joita Aatamin lapset saavat\nkestää, eikä hänellä ollut varoja niitä tyydyttää. Kerubin onnistui\nhankkia hänelle paikka eräässä Rue Vaugirardin varrella olevassa\nkirjapainossa, jonka faktorin hän tunsi. Taivaallisella älyllä\nvarustettuna osasi Arcade piankin näppärästi käsitellä kirjasimia, ja\nhänestä tuli nopeasti hyvä latoja.\n\nKun hän oli seisonut koko päivän hurisevassa latomossa vinkkelihaka\nvasemmassa kädessä, noppinut oikealla kastista pieniä lyijykirjasimia\nja asetellut ne sellaiseen järjestykseen kuin tenaakkeliin nipistetty\nkäsikirjoitus vaati, pesi hän kätensä vesijohdon ääressä ja meni\npieneen ravintolaan, jossa söi ateriansa lukien samalla marmoripöydälle\neteensä avaamaansa sanomalehteä.\n\nKoska hän oli lakannut olemasta näkymätön, ei hän voinut enää päästä\nd'Esparvieun kirjastoon eikä tyydyttää palavaa opinjanoaan tuon\nehtymättömän tiedonlähteen luona. Niin ollen lähti hän illoin lukemaan\nSaint-Geneviève-kirjastoon, siis tietojen korkeimmalle vuorelle. Mutta\nsiellä saattoi hän saada ainoastaan kirjoja, jotka eivät olleet\nharvinaisia, vaan sen sijaan varsin rasvaisia ja naurettavilla\nreunamuistutuksilla varustettuja, ja paljon lehtiäkin oli niistä\nrevitty pois.\n\nNaisten näkeminen sekoitti pahoin hänen mieltänsä ja sai hänet\najattelemaan rouva des Aubelsia, jonka kiiltävien polvien hän oli\nnähnyt hohtavan nurin narin myllätystä vuoteesta. Vaikka Arcade oli\nkaunis, ei häntä rakastettu, sillä hän oli köyhä ja työvaatteisiin\npuettu. Hän seurusteli usein Zitan kanssa, ja hänestä olikin koko\nhauskaa kierrellä sunnuntaisin hänen rinnallaan niillä pölyisillä\nteillä, joita risteilee Parisin entisten linnoitusten höystyisää\nrikkaruohoa kasvavien vallihautojen lähistöllä. He kulkivat pienien\nmaatalojen ohitse ja vihannestarhojen ja lehtimajojen sivuitse\nkeskustellen ja väitellen valtavimmasta suunnitelmasta, mihin täällä\nmaailmassa koskaan on ryhdytty. Ja joskus säesti eläintorilla pyörivän\nkarusellin musiikki heidän taivaita uhkaavia sanojaan.\n\nZita vakuutti monesti:\n\n\"Istar on hyvä ihminen, mutta hiukan yksinkertainen. Hän uskoo, että\nkaikki olennot ja asiat ovat pohjaltaan hyviä. Hän tahtoo hävittää\nentisen maailman ja luottaa siihen, että vapaaehtoinen anarkia luo\nuuden järjestyksen ja harmonian. Te, Arcade, jälleen uskotte\ntieteeseen; te kuvittelette, että ihmiset ja enkelit pystyisivät\nymmärtämään, vaikka he eivät oikeastaan osaa muuta kuin ainoastaan\ntuntea. Sanon teille, ettei heidän järjelleen puhumalla saavuta mitään;\ntäytyy vedota heidän etuihinsa ja intohimoihinsa.\"\n\nArcade, Istar, Zita ja kolme neljä muuta salaliittolaisenkeliä\nkokoontuivat usein Théophile Bélais'n pikku asunnossa, jossa Bouchotte\nkestitsi heitä teellä. Bouchotte ei kylläkään tietänyt, että he olivat\nkapinallisia enkeleitä, mutta vihasi ja pelkäsi heitä vaistomaisesti:\nse johtui siitä, että hän oli kristillisesti kasvatettu, joskin se\nkasvatus oli ollut hieman leväperäistä. Hän ei pitänyt muista kuin\nruhtinas Istarista, joka hänestä oli hyväntahtoinen ja käytökseltään\nsynnynnäisen hieno. Kun Istar istuutui, rutisti hän sohvan kasaan ja\nhajoitti tuolit liimauksistaan. Hän teki aina muistiinpanoja, repäisi\nsilloin itselleen paperinkappaleita nuottikäsikirjoituksista ja työnsi\nkappaleet taskuihinsa, jotka olivat pullollaan kiertokirjeitä ja\nputeleja. Murheekseen näki muusikko, miten reunat hänen operettinsa\npartituurista tällä tavoin tarkalleen katosivat: niin kohdeltiin\n\"Alinea, Golkondan kuningatarta.\" Sitä paitsi oli ruhtinaalla tapana\nuskoa Théophile Bélais'n huostaan kaikenlaisia mekaanisia kojeita ja\nkemiallisia aineita, rautalaitteita, hiilimurskaa, metallijauhoa ja\nnesteitä, jotka haisivat kuin myrkky. Théophile asetteli ne varovasti\nlukon taakse samaan vaatekonttoriin, jossa hän piti siipiään, ja oli\nitsekin huolissaan tuosta varastosta.\n\nArcade jaksoi vaivoin kärsiä Jumalalle uskollisten toveriensa\nhalveksumista. Kun ne tapasivat häntä pyhillä matkoilla, ilmaisivat ne\nhänelle ohi mennessään julman vihansa tai säälinsä, joka oli vieläkin\nilkeämpää kuin viha.\n\nHän meni käymään niiden kapinallisten enkelien luona, jotka ruhtinas\nIstar oli hänelle luetellut, ja ne ottivatkin hänet enimmäkseen hyvin\nvastaan. Mutta jos hän alkoi puhua heille taivaan valloittamisesta,\neivät he salanneet, että asia oli heistä kiusallinen eikä heitä\nmiellyttänyt. Arcade huomasi, etteivät he tahtoneet antaa häiritä\npieniä mukavuuksiaan, taloudellisia asioitaan ja tottumuksiaan. Heidän\njohtopäätöksensä olivat niin vääriä ja ahdasmielisyytensä niin yleinen,\nettä häntä oikein harmitti, ja heidän kateutensa ja epäsuopeutensa\ntoisiaan kohtaan veivät häneltä kaiken toivon, että he koskaan voisivat\nyhtyä mihinkään yhteiseen yritykseen. Arcade tunsi pahoin masentuvansa,\nkun huomasi täten, miten suuresti maanpakolaisuus turmelee luonteita ja\ntylsistää järkeä.\n\nEräänä iltana tunnusti hän kyllästymisensä Zitalle. Silloin kaunis\narkkienkelitär sanoi hänelle:\n\n\"Mennäänpäs Nectaire'in luokse. Nectaire tietää salakeinon, jolla\nsurullisuus ja väsymys parannetaan.\"\n\nZita vei Arcade'in Montmorencyn metsikköön ja pysähtyi pienen, valkean\ntalon portilla. Talo oli talvisen tyhjässä vihannestarhassa, jonka\nperiltä hämärässä kiiluivat kasvihuoneiden lasiruudut ja ruutujen alta\nmelonien valtavat pallot.\n\nNectaire aukaisi porttinsa vieraille, ja saatuaan suuren verikoiransa,\njoka oli puutarhan vartijana, herkeämään haukkumasta, johti heidät\nmatalaan, kaakeliuunin lämpöä huokuvaan saliin. Valkeaksi kalkitulla\nseinällä lepäsi sipulien ja siementen parissa mäntypuisella hyllyllä\nhuilu valmiina huulin soitettavaksi. Pyöreällä pähkinäpuisella pöydällä\noli savikuppi täynnä tupakkaa, piippu, pullo viiniä ja laseja.\nPuutarhuri toi kummallekin vieraalleen olki-istuimisen tuolin ja\nistahti itse rahille pöydän ääreen.\n\nHän oli lujatekoinen vanhus. Harmaa tukka töllötti sakeana päässä, otsa\noli hyvin kupera, nenä leveä ja lattea, naama punainen, parta\nkaksihaarainen. Iso verikoira venähti loikomaan isäntänsä jalkain\njuureen, sovitti mustan kuononsa etukäpäliensä päälle ja antoi\nsilmiensä mennä umpeen. Puutarhuri kaatoi pullosta viiniä vierailleen.\nJa kun oli hiukan pakistu sitä ja tätä, sanoi Zita Nectaire'ille:\n\n\"Nectaire, soitapas meille huiluasi. Tämä ystäväni olisi siitä niin\niloissaan.\"\n\nVanhus suostui aivan heti. Hän nosti huulilleen puisen putken, joka oli\nniin kömpelöä tekoa kuin olisi puutarhuri itse sen tehnyt, ja preludioi\nmuutamia sointusarjoja. Sitten alkoi hän parkaa rikkaita säveliä,\njoissa liverrykset kimaltelivat aivan kuin timantit ja helmet\nsametilla. Kun nokkelat sormet käsittelivät tuota maalaisen korutonta\npilliä ja luova henki puhalsi siihen elämän, helisi se kuin hopea.\nSiitä ei lähtenyt koskaan liian kirpeää ääntä, ja sen sointuväri oli\naina tasainen ja puhdas. Tuntui kuin olisi saanut kuulla yhtaikaa\nsatakieltä ja runottaria, koko luontoa, kaikkea, mikä on inhimillistä.\nVanhus esitteli, järjesteli ja kehitteli ajatuksiaan, ja hänen suuri\nsävelpuheensa oli niin lempeä ja kuitenkin täynnä rohkeita käänteitä.\nHän tulkitsi rakkautta, pelkoa, kiistojen turhuutta, voittajan riemua,\nälyn rauhallista kirkkautta. Tietämättömyyden ja Vihan peikkoihin\nsingottujen kultaisten hengen nuolten lentoa. Ja hän puhui Ilosta ja\nSurusta, jotka kaksoissisarina kumartavat päänsä maan puoleen, ja\nKaipuusta, joka luo maailmat.\n\nKoko yö kuunteli Nectaire'in huilua. Jo alkoi kointähti vaalealla\nilmanrannalla säteillä. Zita istui kädet ristissä polvien ympärillä,\nArcade otsa kämmenien välissä ja huulet puoliavoinna. Molemmat\nkuuntelivat he liikahtamatta. Leivo heräsi siinä aivan lähellä\nhiekkaisella pellolla, huomasi nuo oudot sävelet, kiisi nopeasti\nilmaan, pysyi hetkisen paikallaan, ja syöksyi sitten viivana soittajan\nvihannestarhaan. Naapurin varpuset pujahtivat pois vanhojen seinien\nlokeroista ja asettuivat parvena istumaan ikkunalle, josta noita\nsäveliä tulvaili, oi, halukkaampina niille kuin ohran- ja\nkauranjyville. Kuusanka lähti ensi kertaa metsästään ja pisti\nsafiirisiipensä suppuun puutarhan lehdettömässä kirsikkapuussa.\nKellarinluukulle ilmestyi iso, musta rotta heruen viemärin paksua\nvettä, asettui siinä takakäpälilleen, kohotteli hämmästyneenä lyhyitä\nkäsivarsiaan ja laihoja kämmäköitään. Myyrä, vihannestarhan asukki,\npysähtyi sitä lähelle. Kotoinen Mirri, jolla oli vielä kantaisiltään\nharmaa turkki, kiepahteleva häntä, voimakkaat lantiot, rohkea mieli ja\nylpeys, laskeutui räystäsrännistä, töykki kuonollaan raolleen jäänyttä\novea auki, meni kuulumattomin askelin huilunsoittajan luokse ja istahti\nsiihen, öisissä otteluissa rikki revityt korvat vakavasti pystyssä.\nMaustekauppiaan vaalea naaraskissa oli seurannut sitä, se vainuskeli\nkirkkaita sointuja, koukisti selkänsä kaareksi ja sulki sitten siniset\nsilmänsä ja kuunteli haltioissaan. Hiiret sipittivät nopeasti\npiilostaan permannon alta ja kerääntyivät piirinä kissojen ympärille,\nistuivat liikkumatta, pistivät hampaita tai kynsiä pelkäämättä\nruusunpunaiset kätensä nautiskellen rintansa päälle ristiin. Hämähäkit\nolivat kokoontuneet kattoon, kauas verkoistaan, ja kuuntelivat siinä\nhurmiossa, hiljaa värisevin jaloin. Pikku sisilisko luikerteli\nkynnykselle, ja siihen se jäi lumottuna kellimään. Ja jos olisi mennyt\nullakolle, olisi nähnyt siellä yökön riippumassa kynnestään pää\nalaspäin: talviunestaan puoleksi heränneenä se keinutteli nyt itseään\nhiljaa ihmeellisen huilun tahtiin.\n\n\n\n\nXV LUKU,\n\njossa nähdään, miten Maurice kultansa sylissäkin murehtii\nsuojelusenkelinsä katoamista, ja kuullaan, kuinka apotti Patouille\ntorjuu joutavana houreena ajatuksenkin, että enkelit tekisivät\nuudestaan kapinan.\n\n\nOli kulunut kaksi viikkoa siitä kuin näky ilmestyi Maurice d'Esparvieun\npoikamieskamarissa. Gilberte tuli nyt ensi kertaa kohtaukseen\naikaisemmin kuin Maurice. Maurice oli raskasmielinen, Gilberte\npahalla tuulella. Luonto oli vienyt heidät jälleen surulliseen\nyksitoikkoisuuteen. He katsahtivat raukeasti toisiinsa, mutta sitten\nheidän molempien silmät kääntyivät aina kuvastinkaapin ja ikkunan\nväliseen nurkkaukseen, jossa Arcade'in kalpea hahmo oli ilmestynyt ja\njossa nyt ei ollut muuta kuin sininen kangastapetti.\n\nMainitsematta Arcade'in nimeä (se ei ollutkaan tarpeen) kysyi rouva des\nAubels: \"Etkö sinä ole häntä nähnyt?\" Maurice käänteli alakuloisena\npäätänsä oikealle ja vasemmalle eikä virkkanut mitään.\n\n\"Näyttää siltä kuin surisit häntä\", jatkoi rouva des Aubels. \"Mutta\ntunnusta pois, hän säikähdytti sinua kauheasti, ja sinä olit äkäinen\nhänen sopimattomasta käytöksestään.\"\n\n\"Se on kyllä totta, että hän käyttäytyi pahasti\", myönsi Maurice, mutta\nei kantanut minkäänlaista kaunaa.\n\nGilberte istui keskellä sänkyä, puolialasti, leuka polven nojassa ja\nkädet ristissä säärien ympärillä; hän katseli rakastajaansa uteliaan\ntutkivasti.\n\n\"Sanopas, Maurice, eikö sinulle merkitse enää mitään minun seurani?...\nTarvitsetko sinä enkeliä inspiroimaan itseäsi? Se on surullista...\nSinun iälläsi!...\"\n\nMaurice ei näyttänyt häntä kuulevankaan, vaan kysyi vakavasti:\n\n\"Gilberte, tunnetko sinä suojelusenkelisi läsnäolon?\"\n\n\"Minäkö? Enhän... Minä en ole sitä tullut ajatelleeksi...\nTällaisessa... Ja minähän olen uskovainen, sillä ne, jotka eivät ole\nuskovaisia, ovat kuin elukoita. Ja onhan säädytöntä olla ilman\nuskontoa; se olisi mahdotonta.\"\n\n\"No niin, se on totta\", huokasi Maurice ja tuijotteli pyjamaansa, joka\nei ollut nyt kukallinen, vaan violetin juovikas; \"kun ihmisellä on\nsuojelusenkeli, ei hän enkeliään muistakaan. Mutta kun sitä ei enää\nole, tuntee hän itsensä niin yksinäiseksi.\"\n\n\"Sinä siis kaipaat tuota...\"\n\n\"Niin... nimittäin...\"\n\n\"Kaipaat sinä!... Kaikenlaista: mokoman suojelusenkelin menettäminen ei\nliene suuri vahinko, ystäväni. Ohoi, tuo sinulle rakas Arcade ei ole\npaljon arvoinen! Silloin, kun sinä ostit, -- se päivä ei mene koskaan\nmielestäni, -- hänelle ne vanhat vaateriekaleet, ja kun hän pani\nleninkiäni kiinni, viivytteli hän siinä hommassa kovin kauan ja minä\ntunsin, miten hänen kätensä minua... Lyhyesti sanoen, ei kannata häneen\nluottaa.\"\n\nMaurice sytytti paperossin ja vaipui vaiti unelmiinsa. He puhelivat\nsitten kuusipäiväisistä polkupyöräkilpailuista, jotka pantaisiin\ntoimeen talvivelodromissa, ja Brysselin Automobiiliklubin\nilmailunäyttelystä, mutta nekään asiat eivät tuntuneet heitä\nhuvittavan. Silloin turvautuivat he rakkauteen helpoimpana\najanvietteenä ja onnistuivatkin syventymään riittävässä määrin siihen,\nmutta juuri hetkellä, jolloin Gilberte'in olisi tullut säilyttää\nosaaottavampi tilanne ja kehittää enemmän molemminpuolisia tunteita,\nhuudahtikin hän odottamatta hätkähtäen:\n\n\"Hyvä Jumala, Maurice, miten tyhmää oli sanoa minulle, että\nsuojelusenkeli minut näki! Et saata kuvitella, kuinka se ajatus minua\npiinaa.\"\n\nMaurice häiriintyi ja vaati jotenkin töykeästi rakastajatartaan\nsäilyttämään mielenmalttinsa. Mutta Gilberte julisti periaatteenaan,\nettei hän voinut suvaita viidettä pyörää vaunuissa.\n\nMaurice kaipasi niin kovasti nähdä Arcade'ia, ettei muuta\najatellutkaan. Hän syytti itseään katkerasti siitä, ettei ollut ottanut\nhänestä erotessaan selvää, minne hän meni, ja aprikoi yötä päivää,\nkuinka saattaisi tavata häntä.\n\nParempaa keksimättä painatti hän erääseen suureen lehteen sekalaisten\nilmoitusten osastoon seuraavan ilmoituksen:\n\n\"Arcade, tule takaisin. Maurice.\"\n\nMutta päiviä meni, eikä Arcade tullut takaisin.\n\nEräänä aamuna kello seitsemältä meni Maurice Saint-Sulpice'in kirkkoon\nmessuun, jonka apotti Patouille silloin piti, ja kun apotti sitten tuli\nulos sakaristosta, lähestyi Maurice häntä ja pyysi saada hetken puhella\nhänen kanssaan. He laskeutuivat yhdessä alas kirkon portaita ja\nalkoivat kävellä kaupungille. Neljän Piispan suihkulähteen kohdalla\navasi Maurice suunsa ja kertoi kunnioitettavalle ystävälleen, vaikka\nhänen omatuntonsa kolkutteli ja vaikka hänen oli vaikea esittää näin\nomituista tapausta uskottavalla tavalla, miten hänen suojelusenkelinsä\noli ilmestynyt hänelle ja ilmoittanut tuhoisan päätöksensä, että aikoi\nerota hänestä ja yllyttää taivaalliset henget uuteen kapinaan Jumalaa\nvastaan. Nyt pyysi nuori Maurice d'Esparvieu hengenmieheltä neuvoa,\nkuinka hän löytäisi taivaallisen suojelijansa, sillä hän ei voinut\ntulla toimeen ilman häntä; ja tiedusteli opastusta, kuinka hän saisi\nenkelinsä palautetuksi jälleen kristinuskoon.\n\nApotti Patouille vastasi hellän huolestuneesti, että hänen rakas\nlapsensa varmaankin oli nähnyt unta: luuli jotakin sairaalloista\nhallusinaatiota todellisuudeksi; ei ollut lupa uskotella sellaista,\nettä hyvät enkelit voisivat tehdä kapinan.\n\n\"Kuvitellaan usein\", lisäsi hän, \"että saadaan rankaisematta elää\nhillitöntä ja huikentelevaa elämää. Se on katkera erehdys. Huvien\nväärinkäyttö sekoittaa älyn ja turmelee ymmärryksen. Sielunvihollinen\nsaa synnintekijän aistimaailman valtaansa ja pääsee sen kautta hänen\nsieluunsakin. Hän on pettänyt sinua kaikkein alkeellisimmilla\ntempuillaan, Maurice.\"\n\nMutta Maurice väitti, ettei hän suinkaan ollut hallusinaation uhri\neikä uskonut omia uniaan, vaan oli nähnyt omilla silmillään\nsuojelusenkelinsä ja oli kuullut hänen puhuvan. Hän selitti:\n\n\"Herra apotti, eräs hieno nainen, joka oli silloin luonani ja jonka\nnimi ei tähän kuulu, näki ja kuuli myöskin hänet. Niin, tunsipa hän\nsitä paitsi, miten enkelin sormet... sormet erehtyivät... alle... No\nniin, hän tunsi ne. Uskokaa minua, herra apotti, se ilmestys oli aivan\ntotta, aivan oikeaa, mikään ei ole niin varmaa kuin se. Enkeli oli\nvaaleahiuksinen, nuori, sangen kaunis. Hänen ihonvärinsä hohti\nhämärässä vaaleana ja valkeana kuin maito. Hänen äänensä oli lempeä ja\nsoinnukas.\"\n\nApotti keskeytti päättävästi:\n\n\"Juuri tuo todistaa, että olet nähnyt unta, lapseni. Kaikkien\ndemonologien lausunnon mukaan on pahoilla enkeleillä käheä ääni ja\nnarisee niinkuin ruostuneet ovensaranat. Ja silloinkin, kun heidän\nonnistuu saada kasvoilleen jonkinmoista kauneuden näennäisyyttä, eivät\nhe voi matkia hyvien henkien puhdasta ääntä. Tästä löytyy monet\nilmeiset todistukset, se on aivan varma.\"\n\n\"Mutta, herra apotti, minähän näin hänet! Hän meni nojatuoliin, jossa\noli pari mustia sukkia, ja istui niiden päälle. Vieläkö tarvitsette\nlisää?\"\n\nApotti Patouille ei tästä todistuksesta ollenkaan järkkynyt:\n\n\"Toistan sinulle, lapseni, että tuollaisia epäterveellisiä harhakuvia,\nsyvimpäänsä saakka sekaantuneen sielun unia, täytyy pitää omantuntosi\nsurkuteltavasta tilasta aiheutuneina. Ja luulenpa jo arvaavani\nulkonaisen tilanteenkin, joka saattoi häilyvän mielesi ensin tällä\ntavoin haparoimaan. Sinä tulit tänä talvena soveltumattomassa\nsieluntilassa herra Sariette'in ja setäsi Gaétanin kanssa katsomaan,\nmiten tuolla kirkossa korjattiin Enkelikappelia. Kuten jo silloin\nsanoin, ei voi koskaan muistuttaa taiteilijoille kylliksi kristillisen\ntaiteen säännöistä; ei voi milloinkaan vaatia heiltä kylliksi\nkunnioitusta pyhää Raamattua ja sen tulkitsija-auktoriteetteja kohtaan.\nEugène Delacroix ei alistanut tulista nerouttaan traditioiden\nohjattavaksi. Hän maalasi oman päänsä mukaan ja teki tuohon kappeliin\nkuvat, jotka käryävät tulikiveltä, kuten monesti niistä on sanottu;\nlaati kompositioita, jotka eivät suinkaan viihdyttele sieluja rauhaan,\neivät anna niille lepoa ja ylösrakennusta, vaan saattavat ne\njonkinmoiseen peloittavaan kiihtymyksen tilaan. Enkeleillä siellä on\nvihastuneet kasvot, heidän piirteensä ovat hurjat ja synkät. Luulisi,\nettä paremminkin Lucifer ja hänen hengenheimolaisensa hautoisivat\nsiellä kapinasuunnitelmiaan. Katsopas, lapseni, nuo kuvat ne\nvaikuttivat silloin sinun sieluusi, joka oli epäilemättä jo ennestään\nkaikenlaisesta hillittömyydestä heikontunut ja järkyttynyt, ja\nsaattoivat sen joutumaan tällaisen sekaannuksen tielle.\"\n\nMaurice huudahti:\n\n\"Oi ei, herra apotti, ei! Älkää luulkokaan, että Eugène Delacroix'n\nmaalaukset ovat minua häirinneet. En minä niitä edes katsellutkaan.\nSellainen taide on minusta aivan yhdentekevää.\"\n\n\"No olkoonpa miten oli, rakas lapseni. Mutta usko minua: sinun\njutussasi ei ole mitään totta eikä todellista. Ei sinun\nsuojelusenkelisi ole sinulle ilmestynyt.\"\n\n\"Mutta, herra, apotti\", intti Maurice, luottaen ehdottomasti aistiensa\ntodistukseen, \"minä näin, kuinka hän pani kenkiä erään hienon naisen\njalkaan ja kuinka hän veti ylleen erään itsemurhan tehneen miehen\nhousuja...\"\n\nJa Maurice polki jalkaansa asfalttikatuun ja huusi taivaan ja maan,\nluonnon ja Saint Sulpice'in tornit, suuren Seminaarin seinät, Neljän\nPiispan suihkulähteen, vedenheittokopin, ajurien ja autojen puhelimet,\nautobussikioskin, puut, kävelijät, koirat, varpuset ja kukkaeukon\nkukkineen todistamaan, että hän puhui totta. Apotille tuli kiire saada\ntämä keskustelu loppumaan:\n\n\"Erehdys, harhakuva, kuvitelma koko näky, rakas lapseni! Olethan\nkristitty, ajattele siis kristityn tavalla! Kristitty ei anna\nnäköharhain vietellä itseään. Uskonto suojelee häntä ihmeellisyyksien\nkiusauksilta. Se jättää taikauskot vapaa-ajattelijain tuumiksi: ei ole\nhuijausta, jota he eivät nielisi täytenä totena. Mutta kristitty on\nvarustettu aseella, joka hajoittaa pahanhengen luomat harhanäyt:\nse ase on risti. Ole rauhassa, Maurice, et sinä ole menettänyt\nsuojelusenkeliäsi. Kyllä hän valvoo yhä puolestasi. Sinun asiasi on\nainoastaan pitää huolta siitä, ettei hänen tehtävänsä käy liian\nvaikeaksi ja raskaaksi. Hyvästi nyt, Maurice. Taitaa tulla ilmanmuutos,\nkoskapa ukkovarpaaseeni niin pistelee.\"\n\nJa herra apotti Patouille lähti menemään rukouskirja kainalossa ja\nontuen niin arvokkaasti kuin tulevalta piispalta sopi odottaa.\n\nSamana päivänä seisoivat Arcade ja Zita Montmartre'in huipulle vievillä\nportailla ja katselivat kaiteeseen nojaillen savua ja usvaa, joka\nlainehti jättiläiskaupungin kohdalla.\n\n\"Jaksaneeko järki käsittää, kuinka paljon tuskaa ja kärsimyksiä\nsuurkaupungin kätköissä piilee?\" virkkoi Arcade. \"Luulenpa, että jos\nihminen voisi sen itselleen kuvitella, niin kauhistava näky surmaisi\nhänet kuin ukkosen isku.\"\n\n\"Ja kuitenkin rakastaa kaikki, mikä tuossa hornassa elää,\nintohimoisesti elämää\", jatkoi Zita. \"Se on ihmeellinen mysteeri!\nIhmiset ovat koko ikänsä onnettomia, mutta heistä on kauheaa lakata\nolemasta. He eivät löydä lohdutusta siitä, että muuttuvat tyhjäksi; he\neivät näe siinä edes lepoakaan. He ovat niin mielettömiä, että\ntyhjyyskin tulee heille peloittavaksi: he ovat asuttaneet sen hirveillä\nharhakuvilla. Ja näetkö nuo tuomiokirkot, niiden päädyt, kellotornit ja\nviirit, jotka pistävät läpi sumun ja kohottavat taivaalle kiilteleviä\nristejään!... Ihmiset palvelevat demiurgia, joka on tehnyt heidän\nelämänsä kuolemaa pahemmaksi ja kuoleman vieläkin pahemmaksi kuin\nelämän.\"\n\nZita mietti hetken vaiti ja jatkoi sitten:\n\n\"Arcade, minun täytyy tunnustaa sinulle jotain. Ithuriel ei suinkaan\nsyöksynyt taivaasta siitä syystä, että hän olisi kaivannut\nrehellisempää oikeutta tai viisaampia lakeja. Ei, kunnianhimo, halu\nsekautua juoniin, himo saada rikkautta ja mainetta tekivät minulle\ntaivaan rauhan sietämättömäksi, ja minua poltti kiihko päästä aina\nlevottomien ihmisten heimon temmellykseen. Minä tyydytin haluni, ja\neräällä omalla taidollani, jota melkein mitkään enkelit eivät tunne,\nloin itselleni ruumiin, joka vaihtaa mieleni mukaan ikää ja sukupuolta.\nSe salli minun tutustua mitä erilaisimpiin ja kummallisimpiin\nelämänkohtaloihin. Sadat kerrat on minulla ollut arvopaikka monien\npäivänsankarien joukossa, kullan kuninkaitten ja kansojen ruhtinaitten\nrinnalla. En välitä mainita sinulle, Arcade, millä kaikilla nimillä\nolen elänyt; riittää, kun sanon, että olen ollut valtiaana tieteiden,\ntaiteiden, yhteiskunnallisen mahdin, rikkauden ja kauneuden aloilla ja\nmaailman kaikkien kansojen keskuudessa. Mutta kun minä joku vuosi\nsitten matkustelin eräänä kuuluisana ulkomaalaisena Ranskassa ja satuin\nkerran illalla samoilemaan Montmorencyn metsässä, kuulin huilun äänen,\njoka kertoi koko taivaan kaikkeuden surun. Sen puhdas ja kärsivä sävel\nviilsi sydäntäni En ollut koskaan kuullut mitään niin ihanaa.\nKyyneleisin silmin ja nyyhkytys kurkussa menin soittoa kohti ja näin\nahon laidassa vanhuksen, joka muistutti faunia ja puhalteli\nvaatimattomaan maalaishuiluun. Hän oli Nectaire. Minä vaivuin hänen\njalkoihinsa polvilleni, suutelin hänen käsiään, suutelin hänen\njumalaisia huuliaan, ja pakenin...\n\n\"Siitä hetkestä alkaen tunsin kaiken inhimillisen suuruuden\nmitättömäksi, väsyin maailman taistelujen turhaan touhuun, nöyrryin\nnähdessäni työni määrättömyyden ja tuloksettomuuden. Silloin päätin\ntähdätä kunnianhimoni korkeammalle, loin silmäni ylhäiseen isänmaahani\nja tein päätöksen palata sinne vapauttajana. Minä hylkäsin nimeni ja\nkaikki arvot, mitkä siihen ennen olivat liittyneet, jätin rikkauteni,\nystäväni ja ihailijaini laumat, ja minusta tuli tuntematon Zita, joka\nköyhyydessä ja yksinäisyydessä tekee työtä taivaan vapauttamisen\nhyväksi.\"\n\n\"Minäkin olen kuullut Nectaire'in huilua\", virkkoi Arcade. \"Mutta kuka\ntuo vanha puutarhuri on, joka loihtii niin liikuttavat ja ihanat äänet\nkömpelöön puuputkeen?\"\n\n\"Sen saat pian kuulla\", vastasi Zita.\n\n\n\n\nXVI LUKU,\n\njossa tietäjätär Mira, Zéphyrine ja kovanonnen Amédée ilmestyvät meille\nvuorotellen ja joka valaisee herra Sariette'in kauhealla esimerkillä\nsitä Euripideen ajatusta, että Jupiter riistää järjen niiltä, jotka\ntahtoo tuhota.\n\n\nPettyneenä, kun ei saanut oppineena pidetyssä kirkonmiehessä hereille\nhartaampaa vakuutusta eräästä uskonnollisesta asiasta, ja menettäen\nkaiken toivonsa, että löytäisi uskonnollisesti luvallisilla keinoilla\nsuojelusenkelinsä, päätti Maurice turvautua okkultisiin tieteisiin ja\nkysyä neuvoa eräältä tietäjättäreltä. Hän olisi varmastikin kääntynyt\nitsensä madame de Thèbes'n puoleen, mutta hän oli pyytänyt häneltä\nopastusta jo lemmentuskiensa ensi aikoina ja oli saanut vastaukseksi\nniin korkeaa viisautta, ettei enää uskonut häneen noitana. Sen vuoksi\nhaki hän apua eräältä silloin muodissa olevalta, taitavalta\nsomnambuulilta nimeltä madame Mira.\n\nMaurice oli kuullut paljon esimerkkejä tuon näkijättären ihmeellisistä\nsisällisen näkemyksen lahjoista. Mutta madame Miralle täytyi viedä\njokin esine, jota se henkilö, johon hänen oli kohdistettava sisällisen\nnäkemyksensä katse, oli käyttänyt tai koskettanut. Maurice mietti\nnyt jonkinlaista esinettä, jota enkeli olisi koskettanut tuon\nonnettoman lihaksitulemisensa jälkeen, ja muisti, että Arcade oli\nparatiisillisessa alastomuudessaan istuutunut nojatuoliin rouva des\nAubelsin mustien sukkien päälle sekä auttanut sitten tuota samaista\nvallasnaista hänen pukeutuessaan. Maurice pyysi niin ollen, että\nGilberte luovuttaisi hänelle jonkin tuollaisen tietäjättären vaatiman\ntärkeän kapineen; mutta Gilberte ei enää löytänyt ainoaakaan\nsilloisista pukimistaan, ellei kenties itse halunnut olla se tarvittava\nkapine. Se olisi ollut kyllä helppoa, sillä enkeli oli käyttäytynyt\nhäntä kohtaan hyvin epähienosti ja oli sitä paitsi ollut niin nokkela,\nettei Gilberte ennättänyt aina estää hänen yrityksiään. Maurice suuttui\nenkelille, kun kuuli tämän tunnustuksen, vaikkei siinä enää ollutkaan\nmitään uutta, mainitsi enkeliä mitä alhaisimpien eläinten nimityksillä\nja uhkasi antaa hänelle aika potkut takalistoon, jos saisi hänet\njalkansa lähettyville. Mutta sitten suuttui hän Gilberte'ille: hän\nsyytti rouvan provokoineen enkeliä noihin hävyttömyyksiin, joita hän\nnyt muka valitti, ja kuvaili vimmoissaan rouvaa kaikenlaisilla\neläinkunnasta, sen törkeimmistä ja saastaisimmista luokista otetuilla\nvertauskuvilla. Maurice'in sydämessä kiihtyi rakkaus Arcade'ia kohtaan\ntulisemmaksi kuin koskaan ennen, joten hän, suojelusenkelinsä jättämä\norpo-parka, heittäytyi polvilleen, ojenteli epätoivoissaan käsiään ja\nhuuteli nyyhkyttäen ja itkien enkeliään tulemaan takaisin.\n\nUnettomina öinä keksi Maurice, että ne kirjat, joita enkeli oli\nselaillut ennen ilmestymistään, sopisivat ehkä talismaaniksi. Ja niinpä\nlähti hän eräänä aamuna kirjastoon ja toivotti pian hyvää huomenta\nherra Sariette'ille, joka katalogiseerasi Alexandre d'Esparvieun\nromanttisien silmien alla. Herra Sariette hymyili hänelle kalman\nkalpeana. Nyt, kun näkymätön käsi ei enää väännellyt sekaisin hänen\nhoitoonsa uskottuja kirjoja, vaan täydellinen rauha ja järjestys oli\npalautunut kirjastoon, oli herra Sariette kyllä onnellinen, mutta hänen\nvoimansa vähenivät päivä päivältä. Hänestä ei ollut jäänyt muuta kuin\nentisen varjomaisen olemuksensa kevyt huoleton varjo:\n\n    \"Ihminen kuolee onnesta siitä,\n    ett' onnettomuudesta viimein pääsee.\"\n\n\"Herra Sariette\", sanoi Maurice, \"muistattehan vielä ajat, jolloin\nteidän kirjan-murikkanne kiskottiin joka yö hyllyiltä, komuttiin alas,\nsotkettiin sekaisin, pyöriteltiin nurin niskoin ja jolloin ne vaelsivat\njopa Rue Palatinin katuojaan saakka. Se oli vasta aikaa! Näyttäkääpäs\nnyt, herra Sariette, minulle jokin luntta, joka oli ahkerin\nliikkumaan.\"\n\nMoiset sanat tekivät herra Sariette'in tylsän kummastuneeksi, ja\nMaurice'in täytyi toistaa ne vielä kolmesti ennen kuin vanha\nkirjastonhoitaja ymmärsi, mitä hän tarkoitti. Viimein näytti hän\nnuorukaiselle erään ikivanhan jerusalemilaisen talmudin, jota nuo\nihmiskäsin saavuttamattomat kädet olivat usein käsitelleet. Samoin oli\nmuudan apokryfinen evankeliumi 200-luvulta, kaikkiaan kaksikymmentä\npapyruslehteä, lähtenyt monta kertaa paikaltaan, ja Gassendin\nkirjeenvaihtoa oli nähtävästi usein selailtu.\n\n\"Mutta enimmän rakasti mystillinen vieras varmaankin erästä pientä,\npunaisiin nahkakansiin sidottua _Lucretiusta_\", lisäsi herra Sariette.\n\"Se on kallisarvoinen teos, koristettu Philippe de Vendôme'in, Ranskan\nsuurpriorin vaakunalla ja Voltaire'in omakätisillä reunamuistutuksilla;\nolihan Voltaire nuoruudessaan hyvin innostunut tällaisiin asioihin. Tuo\nminulle niin kauheaa huolta tuottanut kirjamies ei koskaan kyllästynyt\n_Lucretiukseen_, vaan näytti valinneen sen päänaluislukemisekseen,\nkuten sanotaan. Hänen makunsa oli tosiaan hyvä. Mutta se onneton hirviö\njätti sivulle 137 mustetahran, jota tuskin millään kemiallisilla\napukeinoilla saadaan siitä lähtemään.\"\n\nHerra Sariette huokasi huoltaan. Ja hän katui puhuneensa näin paljon,\nsillä nuori d'Esparvieu vaati häneltä nyt lainaksi tuota kallisarvoista\n_Lucretiusta_. Turhaan lateli aarteistaan mustasukkainen\nkirjastonhoitaja verukkeita, että mainittu kirja oli muka\nkirjansitojalla korjattavana ja ettei hän voinut sitä antaa. Maurice\nilmaisi selvästi, että hän ei menisi sellaiseen ansaan. Hän tunkeutui\npäättävästi filosofien ja sfäärien saliin, asettui nojatuoliin ja\nsanoi:\n\n\"Minä odotan, kunnes annatte minulle kirjan.\"\n\nHerra Sariette ehdotti, että hän lainaisi erään toisen painoksen tuota\nlatinalaista runoilijaa:\n\n\"Täällä on virheettömämpiä tekstejä, jotka sopivat paremmin\nopiskelijalle\", sanoi hän.\n\nJa hän tarjosi Maurice d'Esparvieulle Barboun _Lucretiusta_ ja\nCoutelier'n _Lucretiusta_, ja vielä parempia olivat hänestä\nranskalaiset käännökset: näistä saattoi valita joko vapaaherra\nCoutures'in, joka oli tosin hiukan vanhentunut, La Grange'in tai ne,\njotka olivat Nisardin ja Panckoucke'in kollektioneissa, tahi sitten\ntoisen kahdesta erikoisen hienosta käännöksestä, jotka herra de\nPongerville, Ranskan Akademian jäsen, oli maan onneksi suorittanut ja\njoista toinen oli proosakäännös, toinen runomittainen.\n\n\"Minä en tarvitse käännöksiä\", huudahti Maurice pöyhkeästi. \"Antakaa\nminulle Vendôme'in suurpriorin _Lucretius_.\"\n\nHerra Sariette meni hidastellen kaapin luo, johon tuo kallis aarre oli\nlukittu. Avaimet kalisivat hänen vapisevassa kädessään. Hän pisti jo\nkätensä lähelle lukkoa, mutta vetäsi sen sitten taas takaisin ja\nesitti, että Maurice ottaisi tavallisen, Garnier'n sarjassa ilmestyneen\n_Lucretiuksen_.\n\n\"Se on hyvin mukava käsitellä\", virkkoi hän hyvittelevästi hymyillen.\n\nMutta Maurice oli niin jäykästi vaiti, että herra Sariette huomasi\nkaiken vastustelunsa turhaksi. Hän veti nyt hitaasti oikean kirjan\nesille hyllystä, ja tarkastettuaan, ettei verkapöydällä ollut\nainoatakaan tomuhiukkasta, asetti aarteensa vapisten Alexandre\nd'Esparvieun viimeisen perillisen eteen.\n\nMaurice ryhtyi selailemaan kirjaa ja katseli sivuun 137 päästyään\nmustetahraa, joka oli siihen räiskähtänyt; se oli punansinistä mustetta\nja noin herneen kokoinen.\n\n\"Niin, siinä se on\", sanoi herra Sariette pitäen koko ajan rakasta\n_Lucretiustaan_ silmällä, \"sellaisen merkkinsä nuo näkymättömät hirviöt\nsiihen jättivät...\"\n\n\"Mitä, oliko niitä sitten monta, herra Sariette?\" huudahti Maurice.\n\n\"Sitä en tiedä. Mutta nyt ajattelen, onko minulla oikeutta koettaa\npoistaa tuota tahraa, sillä onhan se niin sanoakseni kirjallinen\nmuistomerkki kuten sekin mustetahra, jonka Paul-Louis-Courier jätti\nfirenzeläiseen käsikirjoitukseen.\"\n\nTuskin oli ukko nämä sanat lausunut, niin alkoi ulko-oven kello soida,\nja sitten kuului viereisestä salista askelten ja äänien hälinää.\nSariette juoksi katsomaan, kuka siellä sellaisella metelillä tuli, ja\ntöytäsi Zéphyrine-eukkoa, mestari Guinardonin rakastajatarta vastaan,\njonka kasvot hehkuivat tulipunaisina, tukka pörrötti ja kiehui kuin\nkyykäärmeen pesä, rinta aaltoili, polsterivatsa lainehti hirmuisessa\nmyrskyssä ja ääni oli tikahtua surusta ja raivosta. Nyyhkytyksiä ja\nhuokauksia purkaen, vaikeroiden ja päästäen vielä tuhansia muitakin\nääniä, jotka tunkeutuivat ulos hänen ruumiistaan ja muodostivat\nsynteesin kaikista maailman myrskyistä ja myllerryksistä, huusi\nZéphyrine:\n\n\"Hän meni pois, se hirviö! Lähti hänen kanssaan! Tyhjensi koko puodin\nja jätti minulle ainoastaan frangin ja kuusikymmentä centime'iâ\nkukkaroon!...\"\n\nJa sitten kertoi hän seikkaperäisesti, mutta sotkuisesti, että Michel\nGuinardon oli hylännyt hänet ja mennyt elämään yhdessä Octavie'n,\nleivänmyyjättären tyttären kanssa. Ja Zéphyrine syöksi suustaan\nsättimistulvan tuota petturia kohtaan:\n\n\"Mies, jota minä olen yli viisikymmentä vuotta elättänyt rahoillani!\nSillä minulla oli mynttiä, minulla, ja hienoja suhteita ja vaikka mitä!\nMinä autoin hänet kurjuudesta, ja tässä nyt on palkkani. Kyllä on\nkaunis mies, tuo teidän ystävänne! Kelvoton laiskuri! Hänen päälleen\ntäytyi vetää vaatteetkin niinkuin lapselle... sellainen juoppo! Surkea\nrenttu. Te ette tiedäkään vielä, mikä hän oikeastaan oli, herra\nSariette. Kuulkaas, hän oli väärentäjä: hän on tehnyt Giottoja, niin,\nFra Angelicoita ja Giottoja, ja sutinut täyttä vauhtia Grecoja, herra\nSariette, ja myönyt niitä taidekauppiaille oikeina, ja hän on\nväärentänyt Fragonardeja, Boudouineja, kaikkia!... Ja hän on heittiö,\njoka ei usko Jumalaan, ja se on kaikkein pahinta, sillä ilman\njumalanpelkoa...\"\n\nZéphyrine pursui kauan haukkumasanoja. Kun hänen äänensä sitten oli\ntukehtua, käytti herra Sariette hetkeä hyväkseen ja koetti rauhoittaa\nhäntä ja herättää hänessä rahtusen toivoa: Guinardon tulisi kyllä\ntakaisin, ei sitä viisikymmenvuotista sovinnollista yhdyselämää niin\nhelposti unohdeta...\n\nNämä leppoisat sanat kiihdyttivät Zéphyrine'in raivon uudestaan\nvalloilleen, ja hän vannoskeli, ettei hän koskaan unohtaisi\nhäväistystä, minkä oli saanut kärsiä, ja ettei hän enää ottaisi\nmilloinkaan tuota kelvotonta luokseen takaisin: vaikka se rukoilisi\nhäntä polvillaan, ei hän heltyisi, vaan antaisi hänen läkähtyä\njalkojensa juureen.\n\n\"Ettekö sitten käsitä, herra Sariette, että nyt minä halveksin häntä,\nvihaan häntä, että hän on minusta inhoittava?\"\n\nZéphyrine julisti näitä ylpeitä tunteitaan kuusikymmentä kertaa, ja\nvakuutti kuusikymmentä kertaa, ettei hän huolisi enää Guinardonia\ntakaisin, ei sietäisi häntä enää nähdä, ei edes maalatussa\nseinäkuvassakaan. Herra Sariette ei ryhtynyt taistelemaan tuota\npäätöstä vastaan, joka näytti hänestä horjumattomalta, niin voimakkaat\nolivat naisen vakuutukset. Hän ei suinkaan moittinut Zéphyrine'iâ;\npäinvastoin: hän myönsi hänen olevan varsin oikeassa. Hän avasi\nhylätylle kauniimpia näköaloja, esitti hänelle, miten ihmisten tunteet\novat särkyväisiä, rohkaisi häntä kieltäymykseen ja neuvoi hurskain\nmielin alistumaan Jumalan tahtoon. Hän virkkoi:\n\n\"Koska nyt kerran ystävänne ansaitsi niin huonosti teidän alttiin\nkiintymyksenne...\"\n\nPitemmälle hän ei päässyt: Zéphyrine karkasi hänen kimppuunsa ja\nravisteli häntä takinkauluksesta kuin hullu.\n\n\"Ansaitsi niin huonosti!\" huusi hän tikahtumaisillaan. \"Michel ansaitsi\nhuonosti!... Ah, senkin viisas, sanokaapas minulle, missä on sen\nherttaisempaa, iloisempaa, sukkelampaa, älykkäämpää miestä kuin minun\nMikkoni, miestä, joka oli aina niin nuori... Ansaitsi muka huonosti!\nKyllä näkee, ettei sinulla ole aavistustakaan, mitä rakkaus on, mokoma\nkohju!...\"\n\nOttaen vaarin hetkestä, jolloin ukko Sariette oli tarkoin käytännössä,\nantoi nuori Maurice d'Esparvieu pikku _Lucretiuksen_ solahtaa\nsievästi taskuunsa ja meni esteettömästi edestakaisin rynkytetyn\nkirjastonhoitajan ohitse ovelle ja vilkutti hänelle somasti jäähyväisiä\nkädellään.\n\nMaurice juoksi tuolla talismaanillaan varustettuna madame Miran luo,\njoka asui Place des Termes'in varrella ja otti hänet vastaan punaisella\nja kullalla verhotussa salissaan, missä ei näkynyt huuhkajaa, ei\nrupikonnaa eikä muitakaan vanhanaikaisen taikuuden ulkonaisia merkkejä.\nMadame Mira, jolla oli luumunvärinen puku ja puuderoitu tukka, näytti\noikeinpa kauniilta, vaikka hän olikin jo vanhanpuoleinen. Hänen\npuheensa kulki sangen hienoissa käänteissä; hän vakuutti paljastavansa\nsalaisia asioita pelkästään tieteen, filosofian ja uskonnon avulla. Nyt\ntunnusteli hän sormillaan punaisiin nahkakansiin sidottua kirjaa, sulki\nsilmänsä ja tirkisteli luomiensa raosta kirjan latinalaista nimeä ja\nsen vaakunaa, joista kummastakaan hän ei ymmärtänyt niin mitään. Hän\noli tottunut saamaan todistuskappaleiksi sormuksia, nenäliinoja,\nkirjeitä ja hiuksia, eikä nyt käsittänyt, minkälaisen henkilön oma tämä\nmerkillinen kirja mahtaisi olla. Mutta tottumuksesta johtuvalla ja\naivan mekaaniseksi muuttuneella taidolla osasi hän kätkeä luonnollisen\nkummastuksensa teeskennellyn kummastuksen verhoon.\n\n\"Omituista\", supisi hän, \"omituista!... En erota oikein... näen\nnaisen...\"\n\nVirkkaessaan tämän taikasanan, tarkasti hän salaa, minkä vaikutuksen se\ntekisi, ja näki neuvonkysyjän kasvoilla yht'äkkiä pettyneen ilmeen.\nSilloin huomasi hän eksyneensä väärille jäljille ja muutti heti\nennustuksensa laatua:\n\n\"Mutta se hälvenee nopeasti... Omituista... omituista... Näen hyvin\nepämääräisen hahmon, olennon, jota on vaikea määritellä...\"\n\nJa tultuaan yhdellä silmänluonnilla vakuutetuksi, että hänen sanojaan\nahmittiin, alkoi hän kuvailla laajemmin tuota monella tavalla\ntulkittavaa olentoa ja usvaa, joka sitä ympäröi.\n\nSitten rupesi näky vähitellen ja tuskin tuntuvasti selvenemään, ja\nmadame Mira seurasi näkövoimallaan luotettavaa jälkeä askel askelelta:\n\n\"Suuri bulevardi... Tori, jossa on muistopatsas... autio katu, porras.\nHän on siellä, sinertävässä huoneessa... nuori mies... hänen kasvonsa\novat kalpeat ja huolestuneet. Hän näyttää katuvan jotain, jota hän ei\nenää tekisi, jos asia olisi autettavissa...\"\n\nMutta nyt kävi sisällisen näkemyksen ponnistus liian kovaksi. Väsymys\nesti tietäjätärtä jatkamasta ylimaailmallista etsiskelyään. Hän\ntyhjensi viimeisetkin voimansa kehoittaessaan palavasti nuorukaista,\njoka oli tullut kysymään häneltä neuvoa, pysymään koko sydämellään\nkiinni Jumalassa, jos halusi onnistua yrityksessään ja löytää, mitä oli\nkadottanut.\n\nMaurice pisti lähtiessään louis'n kolikon madame Miran uunin reunalle,\nniin liikutettu, päästä pyörällä ja vakuutettu hän oli, että madame\nMiralla oli yliluonnollisia kykyjä, mutta ei valitettavasti riittävässä\nmäärin.\n\nPortaitten alapäähän joutuessaan muisti hän, että oli unohtanut pythian\npöydälle pikku _Lucretiuksen_, ja ajatellen, että vanha narri Sariette\nkuolisi, jos menettäisi tuon kirjansa, nousi takaisin ja otti sen\nsieltä. Kun hän tuli isänsä kotiin, kohtasi hän heti edessään\nviheliäisen haamun: se oli ukko Sariette, joka marraskuun tuulena\nvalittavalla äänellä rukoili pois _Lucretiustaan_. Maurice veti sen\nhuolimattomasti päällystakkinsa taskusta:\n\n\"Älkäähän pyörtykö, herra Sariette. Tässä se murikkanne on.\"\n\nKirjastonhoitaja painoi palautetun aarteensa rintaansa vasten, vei sen\nkirjastoon ja asetti sen siellä hellästi sinisellä kankaalla verhotulle\npöydälle. Sitten mietti hän päänsä puhki, minne hän nyt tuon\njalokivensä oikein piilottaisi, ettei sitä kukaan koskaan enää saisi,\nja päätti käyttää mustasukkaisen konservaattorin koko laajan kokemuksen\nonnistuakseen kirjan tallettamisessa. Mutta kukapa meistä voi kehua\nviisaudellaan? Ihmisen laskelmataito on heikko ja hänen älynsä\nneuvottelut raukeavat alinomaa turhaksi. Kohtalon iskuja ei kukaan voi\nvälttää eikä päästä salliman käsistä, sillä ajattelu ja huolenpito ovat\ntehottomia sitä vastaan. Onnettomia olemme, ja sama sokea voima,\njoka ohjailee tähtiä ja atomeja, muodostaa meidänkin kovista\nkohtaloistamme tavallista maailman kulkua ja salliman säätämää hyvää\nmaailmanjärjestystä: meidän onnettomuutemme oli sointuna kaikkeuden\nharmoniassa! -- Se päivä sattui olemaan kirjansitojan päivä; kaksi\nkertaa vuodessa, Oinaan ja Vaa'an merkeissä, ilmestyi kirjansitomon\nmies taloon. Aamusta aikaisin oli herra Sariette varustanut\nkirjapaketteja kuntoon. Hän oli järjestänyt pöydälle sellaisia\näskettäin hankittuja julkaisuja, joita pidettiin kelvollisina\nsidottaviksi tai saamaan ainakin pahvikannet, ja lisäksi kirjoja,\njoiden vanha puku vaati pientä korjausta. Ja ennen kaikkea laati hän\ntarkan luettelon. Täsmälleen kello viisi tuli sitten vanha Amédée,\nLéger-Massieun kirjansitomon lähetti, -- mainittu liike oli Rue\nl'Abbaye'in varrella, -- d'Esparvieun kirjastoon. Ja kun herra Sariette\noli vielä kahteen kertaan tarkastanut luettelonsa, kasasi Amédée\nhänen isännälleen määrätyt kirjat huiviin, jonka hän sitten solmi\nneljästä kulmasta mytyksi ja heitti mytyn selkäänsä. Hän hyvästeli\nkirjastonhoitajaa lausuen:\n\n\"Terve, terve!\"\n\nJa katosi alas portaita.\n\nToimitus oli käynyt tavalliseen tapaan. Mutta Amédée oli nähnyt\npöydällä myöskin _Lucretiuksen_, oli pistänyt sen kaikessa\nviattomuudessa myttyynsä ja vienyt mennessään. Eikä herra Sariette sitä\nhuomannut. Kirjastonhoitaja lähti sitten filosofien ja sfäärien salista\nja oli unohtanut kokonaan tuon teoksen, jonka katoamisesta hän oli\nvielä samana päivänä niin kauheasti kärsinyt. Ankarat tuomarit\nsaattaisivat ehkä tässä väittää, että hänen päänsä oli käsittämättömän\nheikko. Mutta eikö olisi parempi sanoa, että kohtalo oli niin määrännyt\nja että se, mitä yleensä kutsutaan sattumaksi, vaan mikä oikeastaan on\nluonnon järkkymätöntä järjestystä, suoritti tuon teon, joka tuntui\nsittemmin ihmisten mielestä seurauksiltaan niin hämmästyttävältä? Herra\nSariette meni syömään päivällistä Neljän Piispan voileipäliikkeeseen ja\nlukemaan siellä sanomalehteään \"Ristiä.\" Hän oli aivan tyynellä ja\nkirkkaalla tuulella. Mutta kun hän seuraavana päivänä astui filosofien\nja sfäärien saliin, johtui hänen mieleensä _Lucretius_. Hän ei nähnyt\nsitä pöydällä, ja etsi siis sitä joka paikasta, mutta ei löytänyt\nmistään. Hänen päähänsä ei pälkähtänytkään, että Amédée olisi saattanut\nsen erehdyksessä viedä. Silloin leimahti hänen aivoissaan, että\nnäkymätön vieras oli tullut takaisin, ja hän sekaantui kauheasti.\n\nOnneton konservaattori kuuli jotain melua porraskäytävästä, avasi oven\nja näki, kuinka pikku Léon, päässä nauhuksilla koristettu sotilaslakki,\nheitteli siellä jotain näkymätöntä vihollista Hippolyte'in\ntomuviuhkoilla, rievuilla ja permantovahapurkeilla ja huusi: \"Eläköön\nRanska!\" Poikasesta oli porraskäytävä kaikkia muita paikkoja sopivampi\nsotaleikkeihin, ja välistä pujahti hän kirjastoonkin. Herra Sariette\nepäili kohta, että Léon oli ottanut _Lucretiuksen_ itselleen\nheittoaseeksi ja vaati sitä häneltä uhkaavalla äänellä takaisin. Léon\nväitti, ettei hän sitä ollut ottanut. Herra Sariette turvautui silloin\nlupauksiin:\n\n\"Léon, jos tuot minulle sen pienen punaisen kirjan, niin minä annan\nsinulle suklaata.\"\n\nPoika näytti pohtivan asiaa. Ja kun herra Sariette illalla tuli alas\nportaita, tepsutteli Léon häntä vastaan ja sanoi:\n\n\"Tässä on kirja!\"\n\nJa hän tarjosi kirjastonhoitajalle repaleista kuvakirjaa,\n_Pörröpekkaa_, ja vaati luvattua suklaata.\n\nMuutamia päiviä myöhemmin sai Maurice postitse prospektin eräästä\nyksityisestä etsivästä toimistosta, jonka muudan entinen\npoliisilaitoksen virkamies oli perustanut; prospektissa luvattiin\nnopeutta ja ehdotonta vaiteliaisuutta. Kun Maurice meni toimistoon,\ntapasi hän siellä synkän ja huolestuneen näköisen viiksiniekan, joka\npyysi häneltä ennakkopalkkiota ja lupasi etsiä käsiinsä kyseessäolevan\nhenkilön.\n\nEntinen poliisilaitoksen virkamies lähetti hänelle sitten kohta kirjeen\nilmoittaakseen, että sangen vaivalloiset haeskelut olivat nyt alullaan,\nja pyysi uudestaan palkkiota. Maurice ei antanut mitään palkkiota, vaan\npäätti etsiä enkeliään itse. Olettaen, eikä suinkaan aivan syyttä,\nenkelin seurustelevan köyhien ihmisten parissa, koska hänellä ei\nollut yhtään rahaa, ja kaikenlaisista maista tänne joutuneiden\nmaanpakolaisten seurassa, koska hän itsekin oli vallankumouksellinen,\npäätti Maurice tarkastaa kaikki epäilyttävät luolat Saint-Ouen-,\nChapelle-, Montmartre- ja Barrière d'Italie-nimisissä\nkaupunginkortteleissa. Hän kiersi murjut, joissa nukutaan istuallaan,\npää polvien välissä, taikka suorastaan seipään nenässä; kapakat, joissa\ntarjotaan yhtä ruokalajia, nimittäin sisälmyssylttyä; kuppilat, joissa\nannetaan parista kuparirahasta ruoan tähteitä; ja tarkasti Hallien ja\nkatakombien kellarit.\n\nMaurice nuuski kaikki nihilistien ja anarkistien ravintolat. Hän näki\nsiellä naisia miehenpuvussa ja miehiä naisenpuvussa, synkkiä ja tuimia\nnuorukaisia ja kahdeksankymmenen vuoden vanhoja ukkoja, joiden silmät\nolivat siniset ja jotka nauroivat kuin pikku lapset. Hän tarkasteli\nympäristöään, teki kysymyksiä, häntä luultiin salapoliisiksi, ja eräs\nsangen kaunis nainen iski häntä puukolla. Seuraavana päivänä jatkoi hän\netsiskelyään monenmoisissa kapakoissa, matkustajakodeissa, joissa\ntarjottiin kalustettuja huoneita, tyttöpaikoissa, pelihelveteissä,\nolutkulluissa, etukaupungin krouveissa ja ulkoravintoloissa, joita\nkuhisee linnoitusvallien luona, viho-viimeisen rojun kaupustelijain ja\napashien pesissä.\n\nKun hänen äitinsä näki, että hän oli kalpea, riutunut ja vaitelias,\nhuolestui hän ja sanoi:\n\n\"Mauricen täytyy saada naimisiin. Vahinko, ettei neiti de la Verdelière\nsaa parempia myötäjäisiä.\"\n\nApotti Patouille ei salannut, että hän oli tosiaan sangen levoton:\n\n\"Lapsella on ankara siveellinen kriisi.\"\n\n\"Minä uskon paremminkin, että hän on joutunut jonkin huonon naisen\nseuraan\", vastasi hänelle itse René d'Esparvieu. \"Pitäisi keksiä\nhänelle jotain hommaa, joka veisi tarkoin hänen aikansa ja herättäisi\nhänen itserakkauttaan. Voisinpa antaa nimittää hänet Maalaiskirkkojen\nSuojelukomitean sihteeriksi taikka Katolinuskoisten läkki- ja\npeltiseppäin ammattiliiton lakimieheksi.\"\n\n\n\n\nXVII LUKU,\n\njossa saamme tietää, että Sophar, joka on yhtä ahnas kullalle kuin\nMammona, pitää Ranskaa, pankkien ja säästökassojen luvattua maata,\nparempana kuin taivaallista isänmaataan, ja jossa jälleen näemme, että\nomistava olento aina pelkää olojen muutoksia.\n\n\nArcade oli sillä välin elänyt syrjään vetäytynyttä ja ahkeraa elämää.\nHän oli työskennellyt eräässä Rue Saint-Benoît'n kirjapainossa ja asui\nullakkokomerossa Rue Mouffetardin varrella. Mutta kun hänen toverinsa\ntekivät lakon, erosi hän paikastaan ja uhrasi päivänsä niin hyvällä\nmenestyksellä vallankumoukselliselle propagandalle, että sai piankin\nyli viisikymmentätuhatta suojelusenkeliä liittymään kapinayritykseen,\nsillä olivathan nuo enkelit, kuten Zita oli väittänyt, tosiaan\ntyytymättömiä asemaansa ja ajan aatteiden tartuttamia. Mutta Arcade\nkärsi rahapulaa, ja onhan raha aikaa ja aika rahaa, joten hän ei voinut\nkäyttää niin paljon kuin tahtoi aikaansa taivaanpoikien opettamiseen.\nSamasta syystä, rahanpuutteen vuoksi, ei myöskään ruhtinas Istar\nsaattanut valmistaa pommeja niin runsaasti kuin olisi tarvittu, eivätkä\nnekään, jotka hän sai tehdyksi, olleet oikein kauniita. Pieniä\ntaskupommeja hän kyllä valmisti paljonkin. Hän oli täyttänyt niillä\nkoko Théophile'in asunnon ja unohteli niitä joka päivä milloin\nminnekin, kahvilain sohville. Mutta oikein elegantti, käteenkäypä ja\nmukava pommi, jolla voi yhdellä rysähdyksellä hävittää useampia suuria\ntaloja, sellainen maksaa siinä 20-25,000 frangia! Ruhtinas Istarilla ei\nollutkaan niitä pommeja enempää kuin kaksi kappaletta. Ja kun nyt sekä\nArcade että Istar toivoivat yritykseensä välttämätöntä kapitaalia, niin\npäättivät he mennä pyytämään sitä eräältä kuuluisalta finanssimieheltä,\nMax Everdingeniltä, joka on, kuten yleensä tiedetään, Ranskan ja koko\nmaailman suurimman luottolaitoksen omistaja. Vähemmän tunnetaan sitä\ntosiseikkaa, ettei Max Everdingen ole syntynyt naisesta, vaan että hän\non langennut enkeli. Taivaassa oli hänen nimensä ollut Sophar, ja oli\nhän vartioinut Jaldabaothin, tuon kullan ja jalokivien erikoisen\nihailijan, aarteita. Siinä virassa oli Sophar alkanut rakastaa\nrikkauksia; eikähän sitä halua voi tyydyttää yhteiskunnassa, jossa ei\nole pörssiä eikä pankkeja. Hän rakasti kyllä tulisesti hebrealaisten\nJumalaa ja pysyi hänelle uskollisena pitkät ajat. Mutta katsahtaessaan\nkerran, 1900-luvun alkupuolella, kristillisen ajanlaskun mukaan\nnimittäin, taivaan korkeudesta Ranskanmaahan, näki hän, että tuo maa\noli tasavaltalaisesta nimestään huolimatta muodostunut plutokratiaksi\nja että rahaylimystö hallitsi siellä kansanvaltaisen yhteiskuntamuodon\nvarjolla täysin itsevaltaisesti, kenenkään pitämättä sitä millään\ntavoin silmällä. Ja silloin kävi Sopharille Tulitaivaassa oleskelu\nsietämättömäksi. Hän kaipasi Ranskaan niinkuin oikean henkensä\nisänmaahan, ja eräänä päivänä sieppasi hän mukaansa kaikki jalokivet,\nmitä jaksoi kantaa, laskeutui alas ja asettui Parisiin. Rahanahnas\nenkeli teki siellä hyviä afäärejä. Sen jälkeen kuin hän oli tullut\naineeksi, ei hänen kasvoissaan ollut laisinkaan taivaallisia piirteitä,\nvaan esittivät ne aidointa seemiläistä tyyppiä: katselijalla oli\ntilaisuus ihailla niissä samoja rahamiesnaamain kurttuja ja\nvirnistyksiä, joita jo Quentin Metsys on kullanpunnitsijoissaan\nkuvannut. Hän oli alkanut kovin vaatimattomasti, hänen onnensa oli\nollut hävyttömän julkea. Hän oli nainut hyvin ruman naisen, joten\naviopari voi nähdä itsensä lapsissaan niinkuin oivallisessa\nkuvastimessa. Parooni Max Everdingenin linna, joka kohoaa ylhäällä\nTrocadéron rinteellä, oli kukkuroillaan koko kristillisen Euroopan\nkalleuksia.\n\nParooni otti Arcade'in ja ruhtinas Istarin vastaan työhuoneessaan,\neräässä linnan köyhimpiä. Sen katto oli koristettu eräästä\nvenetsialaisesta palatsista riistetyllä Tiepolon freskolla, siellä oli\nsijaishallitsija Filip d'Orleans'in kirjoituspöytä, paljon kaappeja,\nvitriinejä, kuvanveistoksia ja tauluja.\n\nArcade tähysteli pitkin seiniä:\n\n\"Kuinka on ymmärrettävää, oi veljeni Sophar, että sinä, jonka rinnassa\nsykkii israelilainen sydän, seuraat niin huonosti Herrasi ja Jumalasi\nkäskyjä: Ei sinun pidä muita jumalia pitämän minun edessäni, ei tekemän\nsinulles kuvaa eikä jonkun muotoa? Sillä näenhän täällä Houdonin\ntekemän Apollonin, Lemoine'in Heben ja useita Caffierin rintakuvia. Ja\nkuten Salomo vanhuudessaan, asetat sinä, oi Jumalan poika, asuntoosi\nmuukalaisten epäjumalia: niitä ovat tosiaan tuo Boucher'n Venus,\nRubensin Jupiter ja nämä nymfit, jotka saavat kiittää Fragonardin\nsivellintä hymyilevien pakaroidensa rakosessa mehukkaasti soluvasta\nvattuhillon väristä. Ja pelkästään tuossa yhdessä vitriinissä on\nsinulla Ludvig Pyhän valtikka, kuusisataa helmeä Marie-Antoinette'in\nhajalleen jaetusta kaulakoristeesta, Kaarle V:n keisarillinen viitta,\ntiaara, jonka Ghiberti siselöi paavi Martinus V Colonnalle, ja\nBonaparten miekka... Ja mitä kaikkea siinä vielä lieneekään...\"\n\n\"Vähäpätöisyyksiä\", virkkoi Max Everdingen.\n\n\"Kelpo parooni, sinulla on vielä sormuskin, jonka Kaarle Suuri sovitti\nerään haltijattaren sormeen ja jonka luultiin iäksi kadonneen\", lisäsi\nruhtinas Istar. \"Mutta ryhdytäänpäs asiaamme. Me tultiin tämän ystävän\nkanssa pyytämään sinulta rahaa.\"\n\n\"Sen minä arvasin\", vastasi Max Everdingen. \"Koko maailma tahtoo rahaa,\nmutta yleensä erilaisista syistä. Mistä syystä te sitten tahdotte\nrahaa?\"\n\nRuhtinas Istar sanoi vaatimattomasti:\n\n\"Tehdäksemme vallankumouksen Ranskassa.\"\n\n\"Vallankumouksen Ranskassa?\" toisti parooni. \"Vai Ranskassa?... No\nniin, siihen tarkoitukseen ette saa minulta rahaa, se on varma.\"\n\nArcade ei salannut, että hän oli odottanut taivaallisen veljen puolelta\nsuurempaa auliutta ja ylevämpää tukea.\n\n\"Meidän suunnitelmamme on valtavan laaja\", sanoi hän. \"Se käsittää sekä\ntaivaan että maan. Se on yksityiskohtaisen huolellisesti laadittu.\nTeemme ensin yhteiskunnallisen vallankumouksen Ranskassa, Euroopassa,\nkoko maanpallolla. Sitten laajennamme sodan taivaaseen ja perustamme\nsinne pasifistisen kansanvaltaisen hallitusmuodon. Mutta tuhotaksemme\ntaivaan linnoitukset, kukistaaksemme Herran Vuoren, hyökätäksemme\ntaivaalliseen Jerusalemiin täytyy meillä olla suuri armeija,\nsuunnattomat määrät varusteita, peloittavia pommeja, niin voimakkaita\nelektroforeja, ettei sellaisia ole ennen tunnettu. Meillä ei ole varaa\nhankkia sellaisia apuneuvoja. Mutta vallankumous Euroopassa saadaan\naikaan vähemmillä kustannuksilla. Siksi aiomme aloittaa Ranskasta.\"\n\n\"Te olette hulluja!\" huudahti parooni Everdingen, \"hulluja,\npähkähulluja! Ettekö tiedä, ettei ole reformia, joka ei olisi jo\nRanskassa suoritettu? Kaikki täällä on jo lopullista, mallikelpoista,\nenää koskaan muuttumatonta. Ymmärrättekö, muuttumatonta.\"\n\nJa lisätäkseen vakuutuksensa voimaa löi parooni Everdingen kolme kertaa\nsijaishallitsijan kirjoituspöytään.\n\n\"Me olemme asiasta hiukan eri mieltä\", virkkoi Arcade lauhkeasti. \"Minä\najattelen niinkuin tämä ruhtinas Istarkin, että tässä maassa on\npaljonkin muuttamista: täällä on muutettava kaikki. Mutta miksi\nväitellä turhaan ja hukata aikaa? On jo varsin myöhä. Me olemme tulleet\npuhumaan sinulle, oi minun veljeni Sophar, viidenkymmenen tuhannen\ntaivaallisen hengen nimessä, jotka ovat päättäneet huomenna tehdä\nyleiskaikkeudellisen vallankumouksen.\"\n\nParooni Everdingen huusi, että he olivat raivohulluja, ettei hän\nantaisi kolikkoakaan, että oli rikollista yrittää tuhota ihaninta\nlaitosta maailmassa, laitosta, joka teki maan taivastakin kauniimmaksi:\nrahalaitosta.\n\nHän oli profeetta ja runoilija, ja pyhä innostus paisutti hänen\nsydäntään. Hän kuvaili vierailleen Ranskan säästökassoja, noita\npuhtaita ja kunniallisia kassoja, siveellisiä kassoja, jotka olivat\nkuin Korkean veisun neitsyt, joka tulee kaukaa kedoilta\nmaalaishameeseensa puettuna odottavan ylkänsä tykö, vahvan ja mahtavan\nyljän, pankkilaitoksen, jolle hän kantaa rakkautensa aarteet. Ja hän\nesitteli heille tuon pankkilaitoksen, joka morsiamensa lahjoista\nrikastuneena pursuttelee kaikille maailman kansoille kultavirtoja,\nmitkä jälleen itsestään, pieninä, näkymättöminä purosina, juoksevat\ntakaisin siunattuun synnyinmaahansa.\n\n\"Säästökassojen ja pankkien kautta on Ranskasta tullut uusi Jerusalemi,\njoka säteilee yli kaikkien Euroopan kansojen kunniaansa ja jonka\nvaskenkarvaisia jalkoja maan kuninkaat tulevat suutelemaan. Ja te\nhaluaisitte tuhota Ranskan! Te olette jumalattomia ja pilkkaajia!\"\n\nNäin puhui finanssienkeli. Näkymätön harppu säesti soinnuillaan hänen\nääntänsä, ja leimaukset kävivät ulos hänen silmistänsä.\n\nMutta sillä välin oli Arcade, joka seisoi huolettomasti\nsijaishallitsijan kirjoituspöytään nojaten, avannut paroonin silmien\nnähtäväksi tavallisen Parisin kartan ja sen liitteen, maanalaisen\nParisin ja Parisin taivaan kartan; karttoihin oli punaisilla risteillä\nmerkitty ne kellarit ja katakombit, mihin sopisi asettaa pommit, sekä\nyleiset tiet, joille pommeja heitettäisiin lentokonelaivoista. Kaikki\nfinanssirakennukset, ja etenkin Everdingenin pankin ja sen\nhaaraosastot, oli Arcade merkinnyt karttoihinsa punaisilla risteillä.\n\nPankkiiri nytkähdytti halveksuttavasti olkapäitään:\n\n\"Hassut! Te olette surkeita maankiertäjiä, joita koko maailman poliisi\npitää silmällä, eikä teillä ole penninhyrrää. Mistä te saatte sellaiset\npommit?\"\n\nJonkinlaiseksi vastaukseksi veti ruhtinas Istar taskustaan pienen\nkuparisylinterin ja ojensi sen hienolla, kohteliaalla liikkeellä\nparoonille.\n\n\"Tässä näette ainoastaan pikku hylsyn. Mutta jos pudottaisin sen\ntuohon permannolle, niin muuttaisi se koko tämän suuren talon\nsavuavaksi tuhkakasaksi, tappaisi kaikki sen asukkaat ja saisi aikaan\ntulipalon, joka ei jättäisi Trocadéron korttelista rahtuakaan jäljelle.\nTällaisia minulla on kolmetuhatta kappaletta, ja minä valmistan niitä\nkolme tusinaa joka päivä.\"\n\nPankkiiri pyysi kerubia pistämään pommin takaisin taskuunsa ja virkkoi\nmelko sovinnolliseen sävyyn:\n\n\"Kuulkaahan nyt, ystäväni! Menkää ja tehkää heti vallankumous\ntaivaassa, mutta antakaa asiain täällä alhaalla olla ennallaan. Minä\nkirjoitan teille shekin. Sillä saatte hankituksi kaikki mitä\ntarvitsette hyökätäksenne taivaallista Jerusalemia vastaan.\"\n\nJa parooni Everdingen näki jo sielussaan, miten mainioita afäärejä hän\ntekisi elektroforeilla ja sotahankinnoilla.\n\n\n\n\nXVIII LUKU.\n\nTästä alkaa puutarhurin kertomus, esittäen maailmanhistorian\nmonivaiheisia tapahtumia yhtä perusteellisesti ja hauskasti kuin\nBossuet'n \"Maailman historia\" on pintapuolinen ja kuiva.\n\n\nPuutarhuri johti Arcade'in ja Zitan istumaan villiviinistä\nmuodostettuun lehtimajaan hedelmäpuistikkonsa perille.\n\n\"Arcade\", sanoi kaunis arkkienkelitär, \"Nectaire valaisee sinulle ehkä\ntänään seikkoja, joita niin palavasti haluat tietää. Pyydä häntä\nkertomaan.\"\n\nArcade pyysi, ja Nectaire-vanhus sovitti syrjään piippunsa ja alkoi\ntähän tapaan:\n\n\"Kyllä minä hänet tunsin: hän oli seraphimeista ihanin. Hän säkenöi\nälyä ja uljuutta. Kaikki ylpeydestä johtuvat hyveet asuivat hänen\nsydämessään: suoruus, rohkeus, kärsivällisyys koettelemuksissa, aina\nitsepintaisesti elävä toivo. Siihen aikaan, joka oli ennen aikojen\nalkamista, asui hän taivaan pohjanpuolella, jossa seitsemän\nmagneettista tähteä loistaa, timanttisessa ja kultaisessa palatsissa,\njoka yhtä mittaa soi siipien huminaa ja kiitoslauluja. Mutta Herran\nVuorella asuva Jahve tuli Luciferille kateelliseksi.\n\n\"Tiedättehän molemmat, että enkelien sydämissä niinkuin ihmistenkin\npiilee itu sekä rakkauteen että vihaan. Joskus pystyvät he tekemään\njaloja päätöksiä, mutta useimmin kuulevat he oman etunsa neuvoa ja\nantavat pelolleen myötä. Silloin, kuten nykyaikaankin, näyttäytyi\nenemmistö heistä kykenemättömäksi jaloihin ajatuksiin ja herranpelko\noli heidän ainoa hyveensä. Lucifer halveksi syvästi kaikkea\nhalpamaista, ja niinpä tätäkin palvelushaluisten henkien laumaa, joka\nvietti aikansa leikeissä ja juhlissa vetelehtien. Mutta toisille,\nniille, joissa paloi ylevämpi henki, rauhaton sielu, niille, jotka\njanosivat intohimoisesti vapautta, antoi hän ystävyytensä ja he\nvastasivat lahjaan jumaloiden häntä. Joukoittain pakenivat he pois\nHerran Vuorelta ja toivat seraphimille kaiken alamaisuutensa, jota tuo\nToinen tahtoi yksinomaan itselleen.\n\n\"Minä kuuluin arvoltani Herrauksiin. Nimelläni, joka oli Alaciel, oli\nkyllä kunniaa. Tyydyttääkseni sieluani, joka nääntyi ainaisen tiedon-\nja ymmärtämisenjanon tuskissa, aloin katsella asiain luonnollista\ntilaa, tutkin kivien, ilman ja veden ominaisuuksia, etsin lakeja, jotka\nhallitsevat tiiviitä ja ohuita aineita. Ja kauan pohdittuani huomasin,\nettei kaikkeus ollutkaan syntynyt sillä tavalla kuin hän, joka väitti\nitseään sen luojaksi, koetti meille uskotella. Huomasin, että kaikki\nolevainen on olemassa omasta itsestään eikä Jahven oikusta, että\nmaailma on oma luojansa ja sen oma henki sen jumala. Silloin minussa\nsyttyi halveksuminen Jahvea kohtaan, koska hän oli petturi, ja minä\nvihasin häntä, koska hän vastusti kaikkea, mikä minusta oli hyvää ja\ntoivottavaa: vapautta, tiedonhalua, epäilystä. Se tunne vei minut\nseraphimin luo. Minä ihailin, rakastin häntä, elin hänen valonsa\nsäteilyssä. Nähtyäni viimein, että minun täytyi valita joko hänet\ntaikka tuo Toinen, asetuin Luciferin puolelle, eikä minulla enää ollut\nmitään muuta kunnianhimoa kuin palvella häntä, ei mitään muuta kaipuuta\nkuin jakaa yhteiset kohtalot hänen kanssaan.\n\n\"Kun sota näyttäytyi välttämättömäksi, valmistautui Lucifer siihen\nväsymättömän valppaasti ja ryhtyi kaikkiin ajatuskykyisen hengen\nvaatimiin toimenpiteisiin. Hän teki Tronit ja Herraudet kykloopeiksi ja\ntitaaneiksi ja otti vuorista, jotka hänen valtakuntaansa rajoittivat,\nrautaa ja takoi siitä aseita taivaan luolissa, pitäen sitä parempana\nkuin kultaa. Sitten kokosi hän autioille pohjanpuolen tasangoille\nmyriadit henkensä, antoi niille aseet, opetti ja harjoitti niitä.\nVaikka yritys oli valmistettu kaikin puolin salassa, oli se kuitenkin\nniin laaja, että vastustaja sai siitä piankin tietää. Saattaa sanoa,\nettä hän oli jo aina sitä pelännyt ja nähnyt sen ennakolta, koskapa hän\noli tehnyt asumuksestaan linnoituksen, enkeleistään sotalauman ja\nkutsui itseään sotalaumojen Herraksi. Nyt varusti hän salamansa\nkuntoon. Enemmät kuin puolet taivaan lapsista pysyivät hänelle\nuskollisina; hän näki kuuliaisia ja kärsivällisiä henkiä pyrkivän\nkilvalla ympärilleen. Arkkienkeli Michael, jolle pelko oli vieras,\nryhtyi näiden tottelevaisten joukkojen sodanpäämieheksi.\n\n\"Kohta kun Lucifer näki, ettei hänen armeijansa enää voinut luvultaan\neikä sotakuntonsa puolesta vahvistua, johti hän sen nopeasti vihollista\nvastaan. Luvaten enkeleilleen kunniaa ja rikkauksia marssitti hän\nheidät päin pyhää Vuorta, joka kantaa maailman kaikkeuden istuimia.\nKolme päivää paloivat eteeriset taivaitten tasangot siipiemme\nhavinasta. Päittemme päillä liehuivat kapinan mustat liput. Jo näkyi\nedessämme itäisten ilmojen ruusunpunaisessa valossa Herran Vuori, ja\npäällikkömme mittaili silmillään sen säihkyviä muureja. Muurien\njuurella, joiden perustukset olivat safiirista, seisoivat vihollisen\njoukot rintamassa, säteillen kultaa ja jalokiviä, kun taas me uhkasimme\nheitä raudalla ja vaskella panssaroituina. Heidän punaiset ja siniset\nlippunsa heilahtelivat tuulessa, ja salamoita sinkoili heidän\nkeihäittensä kärjistä. Pian ei kahden armeijan välissä ollut enää muuta\nkuin kapea kaista, vähäinen ala tyhjää ja tasaista tannerta:\nuljaimpiakin väristi, kun he katselivat sitä, sillä he ajattelivat,\nettä siinä ratkaistaisiin verisessä ottelussa maailmain kohtalot.\n\n\"Tiedättehän, etteivät enkelit kuole. Mutta kun vaski, rauta, timantin\nkärki tai leimuava miekka haavoittaa heidän hienoa ruumistaan, tuntevat\nhe kauheampia tuskia kuin ihminen koskaan voi tuntea, sillä heidän\nlihansa on jalompi kuin ihmisen, ja jos heiltä jokin tärkeä elin\nturmeltuu, raukeavat he voimattomiksi, hajoavat ja haihtuvat hiljaa\nnebuloosoiksi ja häilyvät pitkät ajat tunteettomina siellä täällä\nkylmässä eetterissä. Palatessaan viimein takaisin enkelimuotoon ja\nsaadessaan jälleen hengen eivät he enää täysin muista entisen\nolotilansa tapahtumia. Niinpä onkin luonnollista, että enkelit\npelkäävät kärsimyksiä ja että uljaimmiltakin heistä menee rohkeus, kun\nhe ajattelevat kadottavansa valon ja suloisen muistokyvyn. Jos ei olisi\nnäin, ei enkelien rotu aavistaisi taistelun kauneutta eikä tuntisi\nuhrautumisen kunniaa; jos ei olisi näin, olisivat enkelit, jotka ennen\naikojen alkamista taistelivat Tulitaivaassa joko sotalaumojen Herran\npuolesta tai häntä vastaan, taistelleet pelkkiä leikkisotia, joista ei\nkunniaa koidu, eivätkä voisi sanoa, niinkuin minä nyt teille, lapseni:\nMinäkin olin siellä mukana!\n\n\"Lucifer antoi hyökkäysmerkin ja syöksyi itse ensimmäisenä vihollisen\nkimppuun. Me seurasimme hänen esimerkkiään, luullen murskaavamme heti\nvastustajan ja valtaavamme taivaan linnoitukset yhdellä ryntäyksellä.\nMutta kateellisen Jumalan sotamiehet, vaikk'eivät olleetkaan niin\ntulisia kuin meidän, seisoivat kuitenkin järkkymättä paikallaan.\nArkkienkeli Michael johti niitä tyynesti ja päättävästi kuin ylevä\nluonne ainakin. Kolme kertaa koetimme murtaa niiden rivit, kolme kertaa\nsuuntasivat ne keihättensä liekehtivät kärjet, jotka puhkaisevat\nkovimmatkin haarniskat, kohti meidän rautaisia rintojamme. Miljoonin\nkaatui jaloja ruumiita. Vihdoinkin mursi meidän oikea siipemme\nvihollisen vasemman sivustan, ja me näimme Pääruhtinaiden, Valtojen,\nVäkevyyksien, Herrauksien ja Tronien kantapäät, kun ne siivillään\nsääriään viuhtoen pakenivat. Ja kolmannen kuoron enkelit lentää\nräpyttelivät epäjärjestyksessä heidän yläpuolellaan, pudottaen heidän\npäälleen höyhentensä lumen ja vuotavan verensä sateen. Me syöksyimme\najamaan pakenevia takaa, riensimme murskattujen sotavaunujen ja valtavien\nasekasojen välitse ja annoimme heidän paolleen yhä lisää vauhtia...\nYht'äkkiä kummastuvat korvamme huutojen pauhua, joka myrskynä lähenee\nja kasvaa, epätoivoista parkunaa ja voitonriemun lauluja: vihollisen\noikea siipi, Kaikkivaltiaan jättiläiskokoiset arkkienkelit, olivat\nhyökänneet vasemman kylkemme kimppuun ja saaneet sen murretuksi. Meidän\ntäytyi luopua ajamasta pakenevia ja kiiruhtaa auttamaan hajonneita\nosastojamme. Pääruhtinaamme lentää sinne ja järjestää enkelinsä\nuudestaan rintamaan. Mutta sillä välin kääntyy tuo vihollisen oikea\nsivusta, jonka tuhoaminen oli jäänyt meiltä kesken, takaisin, kun\nnuolet ja keihäät eivät sitä enää uhkaa, ja ryhtyy uudestaan\ntaisteluun.\n\n\"Tuli yö, ottelu jäi ratkaisematta. Pimeyden varjossa, ilmojen\nhiljaisuudessa, josta silloin tällöin kuului vain haavoittuneiden\nvaikerrusta, valmisti Lucifer lepäävällä tappotanterella seuraavaa\npäivää. Ennen aamunkoittoa herättivät torvet meidät jalkeille.\nSoturimme yllättivät vihollisen aamurukouksen hetkellä, löivät sen\nhajalle ja saivat aikaan sen keskellä kauhean verilöylyn. Mutta\nkaikkien muiden paetessa tai kaatuessa seisoi arkkienkeli Michael yhä\npaikallaan, ympärillään ainoastaan muutamia neljällä tulisiivellä\nvarustettuja tovereita; melkein yksinään uhmasi hän koko valtavan\narmeijamme hyökkäystä. Hän peräytyi sitten vähien seuralaistensa\nkanssa, mutta teki silloinkin meille sitkeää vastarintaa. Yhä olivat\nhänen kasvonsa kylmäverisen tyynet. Aurinko oli jo kulkenut\nkolmanneksen kaartansa, kun me viimein pääsimme nousemaan Herran\nVuorta. Se oli tuima rinne; hiki virtasi otsastamme; polttava valo\nsokaisi silmiämme. Sulkasiipemme eivät jaksaneet kantaa meitä, rautaan\npuettuja, mutta toivo antoi meille toiset, väkevämmät lentimet. Ihana\nseraphim viittasi meille säteilevällä kädellään, joka suuntausi yhtä\nmittaa korkeammalle kunnian tietä. Koko päivän saimme kiivetä ylpeän\nvuoren kylkiä, kunnes ne illalla verhoutuivat lasuurin-, opaalin- ja\nruusunväriseen hohteeseen. Tähtien sotalauma ilmestyi taivaan kannelle\nja kimmalteli kuin keihäittemme kärjet. Hiiskumaton hiljaisuus lepäsi\npäittemme päällä. Me hyökkäsimme toivosta juovuksissa. Yht'äkkiä\nvälkähti taivaalla, joka oli tullut mustaksi, salamoita. Pitkäinen\njyrähti, ja taivaan tuli lankesi vuoren huipulta, jota pilvet kätkivät.\nKypäreissämme ja panssarissamme hyppelivät liekit, ja kilpemme\nmurskautuivat, kun näkymättömät kädet lennättivät niihin ukonvaajoja.\nLucifer pysyi horjumattoman ylpeänä tässä tulen hirmumyrskyssä. Turhaan\niski ukkonen häneen kahta hurjemmin: hän seisoi pystyssä, ja pilkkasi\nvielä vihollista. Viimein löi pitkäinen, jyrähtäen niin että koko vuori\nvapisi, meidät suunnattomilla safiiri- ja rubiinikallion möhkäleillä\nhajalleen, ja me kierimme alas jyrkänteeltä, avuttomina, pyörryksissä,\nkuinka kauan, emme tietäneet.\n\n\"Heräsin lohduttomassa pimeydessä. Ja kun silmäni olivat tottuneet\ntuohon yöhön, näin ympärilläni tanteren täynnä asetovereitani; tuhansin\nmakasi niitä siinä, tulikivisen maan kamaralla, pimeydessä, jossa\nvilahteli kelmeitä liekkejä. Katsoinpa minne hyvänsä, kaikkialla vain\nrikkihautoja, savuavia kraatereita ja myrkyllisiä rämeitä. Jäävuoret ja\nsynkät meret saartivat ilmanrantaa. Vaskinen taivas musersi otsiamme,\nja paikka oli niin kauhistava, että me itkimme pää kumarassa,\nkyynärpäät polvia vasten ja pusertaen nyrkkejä poskiimme.\n\n\"Mutta kun sitten nostin silmäni, näin ylimmän seraphimin edessäni. Hän\nseisoi korkeana kuin torni. Hänen entistä, säteilevää ihanuuttaan surun\nsynkkä varjo vain yhä kaunisti.\n\n\"-- Toverit, lausui hän meille, -- voimme onnitella itseämme ja\nriemuita, sillä nyt olemme päässeet taivaallisesta orjuudesta. Täällä\nolemme toki vapaita, ja vapaus helvetissäkin on parempi kuin orjuus\ntaivaassa. [Better to reign in Hell, than serve in Heav'n.\" -- John\nMilton, _Kadotettu paradiisi_, I kirja, 254 v.] Me emme ole suinkaan\nvoitettuja, koska meille on jäänyt voitontahto. Järkytimme jo\nkateellisen Jumalan valtaistuinta. Kerran se voimastamme kukistuu.\nYlös, toverit, rohkaiskaa mielenne!\n\n\"Kasasimme heti hänen käskystään vuoria toistensa päälle ja asetimme\nniiden huipulle heittokoneita, joilla sinkosimme hehkuvia\nkallionlohkareita Jumalan asuinsijoihin. Taivaan joukot siitä\nhämmästyivät, ja kunniankirkkaudesta kaikui vaikerruksia ja\nkauhunhuutoja. Uskoimme jo pääsevämme voittajina takaisin ylhäiseen\nisänmaahamme, mutta silloin peitti Herran Vuori itsensä leimauksilla,\nsalama lankesi linnoitukseemme ja poltti sen tuhkaksi.\n\n\"Tämän uuden onnettomuuden kohdatessa meitä mietti seraphim jonkin\naikaa vaiti, otsa käsissä. Sitten näytti hän meille kasvonsa: ne olivat\nmustuneet; nyt hän oli Saatana, suurempi kuin Luciferina! Uskolliset\nenkelit keräytyivät kaikki hänen ympärilleen.\n\n\"-- Ystävät, lausui hän, -- se, ettemme vielä voittaneet, todistaa\nmeidät arvottomiksi ja kykenemättömiksi voittamaan. Tietäkäämme, mitä\nmeiltä puuttuu. Ainoastaan tiedon avulla saavutetaan valta\nmaailmankaikkeudessa, ainoastaan tiedon avulla tullaan Jumalaksi.\nMeidän täytyy saada salamat omaksemme; siihen on meidän sitkeästi\npyrittävä. Sokea urhoollisuus (teidän uljuudellenne näinä päivinä ei\nollut vertaa!) ei meille vielä suinkaan anna jumalallisia vasamoita,\nvaan oppiminen ja ajatuksen voima. Tutkikaamme nyt tässä äänettömässä\nolinpaikassamme, jonne meidät on syösty, kaiken olevaisen salaisia ja\nkätkettyjä syitä, tarkastakaamme luontoa, tunkeutukaamme sen perille\ntulisella intohimolla ja esteet kaatavalla halulla, ottakaamme salat\nilmi sekä sen äärettömästä suuruudesta että äärettömästä pienuudesta.\nTietäkäämme, milloin se on hedelmällinen ja milloin ehtynyt, miten se\nluo kuumaa ja kylmää, iloa ja surua, elämää ja kuolemaa; miten se\nkokoaa ja hajoittaa elementtejä, miten se muodostaa keveän ilman, jota\nhengitämme, timantti- ja safiirikalliot, joilta meidät on tänne alas\nsyösty, taivaan tulen, joka poltti meidät mustiksi, ja korkeat aatteet,\njoita janoamme. Raadeltuina haavoja täyteen, liekkien ja pakkasen\npolttamina kiittäkäämme sallimaa, joka tahtoi avata silmämme, ja\niloitkaamme kohtalostamme. Tuska antoi meille ensimmäisen kokemuksen\nluonnosta; nyt se kiihoittaa meitä itseään oppimaan ja hallitsemaan.\nKun luonto viimein meitä tottelee, silloin me olemme niinkuin jumalat.\nMutta vaikka se ei päästäisi meitä koskaan mysteeriensä perille, vaikka\nse kieltäytyisi luovuttamasta meille aseita ja pitäisi salaman omana\nsalaisuutenaan, niin on meillä kuitenkin syy riemuita tuskan\ntuntemisesta, sillä se näyttää meille tunteita, joista meillä ei ole\nennen ollut aavistusta, vaikka ne ovat parempia ja suloisempia kuin\nikuinen autuus, sillä ne tunteet neuvovat meitä rakkauteen, sääliin,\njoista taivaissa ei tiedetä mitään.\n\n\"Nämä seraphimin sanat rohkaisivat sydämemme, herättivät jälleen\ntoivomme. Ääretön tiedon ja rakkauden kaipuu poltti rinnassamme.\n\n\"Sillä välin syntyi maa. Sen valtava ja usvainen pallopinta oli\nvähitellen puristunut kokoon ja lujittunut. Raakkuja, leviä ja\nkoralleja ruokkivat ja keveitä helmisimpukka-laivastoja keinuttelevat\nvedet eivät peittäneet enää koko maata, vaan syvensivät itselleen\nuomia, ja alkoi näkyä mantereita, joiden lämpöisessä liejussa ryömi\njättiläiskokoisia amfibieläimiä. Sitten verhoutuivat vuoret metsillä,\nja ilmestyi kaikenmoisia maaeläimiä, jotka söivät ruohoa, sammalta,\npensaiden marjoja ja tammenterhoja.\n\n\"Viimein asettui luoliin ja kallioiden turvallisiin lokeroihin asumaan\nhän, joka osasi lävistää terävällä kivellä petoeläimet ja voittaa\noveluudellaan entiset metsien, alankojen ja vuoriston eläjät.\nIhmislapsi nousi vaivalloisesti valta-asemaansa. Hän oli heikko ja\nalaston. Ihon vähäinen karvapeite suojeli häntä huonosti kylmältä.\nHänen sormiensa päissä oli niin mitättömät kynnet, ettei hän niillä\npystynyt puolustamaan itseään petoeläinten kynsiltä. Mutta hänen\npeukaloidensa omituinen asento, hän kun voi sovittaa niitä muita\nsormiaan vastaan, salli hänen helposti ottaa käteensä kaikenlaisia\nesineitä ja takasi hänelle vastaavassa määrin taitoa kuin hän oli\nvailla voimaa. Vaikka hän olikin melkein samanlainen kuin muutkin\neläimet, oli hänellä kuitenkin suurempi kyky tehdä huomioita ja\nvertailuja kuin toisilla. Koska hänen kurkkunsa synnytti monia eri\nääniä, niin keksi hän nimittää jokaista eri esinettä, mikä herätti\nhänen huomiotaan, erilaisella soinnulla, ja tuo eri äänistä sommiteltu\njärjestelmä auttoi häntä pitämään koossa ajatuksiaan ja ilmaisemaan\nniitä muille. Enkelien kävi sääliksi hänen kurjaa kohtaloaan ja\nhengenlahjojensa arkoja ensi askeleita. Voitetut taivaalliset henget\nhuomasivat hänessä samanlaista uljuutta ja saman ylpeyden hentoja ituja\nkuin itsessäänkin, samat jalot ominaisuudet, jotka olivat johtaneet\nheidätkin kärsimyksiin ja kunniaan. He tulivat nyt suurella joukolla\nasumaan hänen lähelleen ja ryhtyivät vaalimaan nuorta maata, liikkuen\nsen pinnalla helposti siipiensä avulla. Heille oli suuri ilo koettaa\nkehittää hänen järkeään ja antaa hänen hengelleen ravintoa. He\nopettivat hänet ottamaan ruumiinsa verhoksi metsäeläinten turkiksia ja\nvyöryttämään luolansa aukon tukkeeksi kiviä, niin etteivät karhut ja\ntiikerit päässeet sisään. He neuvoivat hänet sytyttämään tulen\nhyrräämällä kämmeniensä välissä sauvaa kuivien lehtien päällä, ja\nsanoivat hänelle, että pyhää liekkiä oli säilytettävä huolellisesti\nliedessä. Kekseliäiden demonien opettamana uskalsi hän pian kulkea\njokien poikki puunrungolla, jonka oli halkaissut ja kovertanut ontoksi.\nHän keksi pyörän, myllyn ja auran; auranvannas viilteli maahan syviä\nhaavoja, joissa vilja upeasti kasvoi, ja jyvät antoivat jauhajalleen\njumalaista ravintoa. Ihminen muovaili itselleen astioita savesta ja\nhakkasi piikivestä kaikenmoisia tarpeellisia esineitä. Niin, lyhyesti\nsanoen, ihmisten tovereina me opetimme ja lohduttelimme häntä. Emme\nnäyttäytyneet heille joka hetki, mutta ilmestyimme usein illoin heille\ntienristeyksissä merkillisissä hahmoissa, jollaisia emme aina\ntodellisuudessa olleet: välistä ylhäisinä ja hurmaavina olentoina,\ntoisinaan taas jonkin metsien tai vesien hirviön muodossa, joskus\nkunnianarvoisina vanhuksina, kauniina ihmislapsina taikka naisina,\njoilla oli uhkeat lantiot. Silloin tällöin pälkähti päähämme pilkata\nheitä lauluissamme tai koetella heidän älynsä terävyyttä jollakin\nnokkelalla pilalla. Eräät meistä olivat luonteeltaan vallattomia, ja he\närsyttivät mielellään heidän vaimojaan ja lapsiaan, mutta yleensä me\nolimme aina valmiit rientämään noiden alempien veljiemme avuksi.\n\n\"Kun pidimme hellää huolta heidän järkensä kehittämisestä, alkoivat he\nvähitellen vapautua harhaluuloistaan ja oppivat huomaamaan, miten asiat\noikeastaan olivat. Olettaen, että todellisuutta ja sen kuvaa yhdistivät\ntoisiinsa maagilliset siteet, piirsivät he luoliensa seiniin eläinten\nkuvia ja kaiversivat norsunluuhun poron tai mammutin, koska uskoivat\nsiten helpommin saavansa käsiinsä saaliin, jota nuo kuvat esittivät.\nVuosisadat vierivät äärettömän hitaasti noina heidän henkisen\nkehityksensä ensimmäisten askelien aikoina. Me lähetimme heille unessa\nonnistuneita ajatuksia, opetimme heitä keksimään hevosten kesyttämisen,\nsonnien kuohimisen ja koirien opettamisen lammaslauman vartijoiksi. He\njärjestivät itselleen perheen, heimon. Kerran hyökkäsi lauma hurjia\nmetsästäjiä tuollaisen vaeltelevan paimenheimon kimppuun. Heti\nkyhäsivät heimon nuoret miehet vankkureistaan kehän, jonka sisään\njätettiin suojaan vaimot, lapset, vanhukset, härät ja kaikki aarteet,\nkun taas vihollisia paiskittiin vankkureista hirmuisilla kivillä ja\nsaatiin heidät surmatuiksi. Näin perustettiin ensimmäinen kaupunki.\nIhminen, jonka Jahven laki oli säätänyt syntymään kurjuudessa ja\nkurjuuteen ja tahtonut murhamieheksi, karkaisi sydämensä katkerissa\ntaisteluissa ja sai kiittää ylevimmistä avuistaan sotaa. Hän pyhitti\nverellään rakkauden isänmaahan, rakkauden, joka on kerran (jos ihminen\njaksaa kehittyä lopulliseen tarkoitukseensa asti) ulottuva koko\nmaailmaan ja rakentava siihen ikuisen rauhan. Eräs meistä, Daedalus,\ntoi ihmiselle kirveen, luotinauhan ja purjeen. Niinpä teimme\nkuolevaisten elämän hiukan helpommaksi. He rakensivat järville\nruokoisia paalukyliä, joissa he voivat elää turvallisemmin kuin ennen\noli saatettu aavistaakaan ja miettiä enemmän asioita; ja kun he oppivat\ntyydyttämään nälkänsä hiukan pienemmällä vaivalla kuin ennen, niin me\nsytytimme heidän sieluunsa kauneuden kaipuun. He pystyttivät\npyramideja, obeliskeja, torneja, suunnattomia kuvapatsaita, jotka\nhymyilivät jäykkää, tuimaa hymyä, ja veistivät luomistoimituksen\nsymboleja. He olivat nyt oppineet tuntemaan meidät tai ainakin\naavistelivat meitä; he pelkäsivät ja rakastivat meitä yht'aikaa.\nViisaimmat heistä koettivat pyhän kauhun vallassa tarkastella meitä ja\nmiettivät opetuksiamme. Kiitolliset Kreikan ja Aasian kansat pyhittivät\nmeille kiviä, puita ja tummavarjoisia metsiä, kantoivat meille uhreiksi\nsaalista ja lauloivat meille hymnejä. Niin, me olimme heidän jumaliaan;\nhe antoivat meille sellaisia nimiä kuin Horus, Isis, Astarte, Zeus,\nPallas, Kybele, Demeter ja Triptolemos. Saatanalla oli heidän\npalveluksessaan niminä Dionysos, Iakkos ja Lenaios. Hän näytti\nihmisille ilmestyessään sen verran voimaansa ja kauneuttaan kuin heidän\ninhimillinen kykynsä saattoi käsittää. Hänen silmänsä olivat lempeät\nkuin metsäorvokit, huulensa hohtivat kuin halkaistut granaattiomenat.\nHänen poskissaan ja leuassaan oli haituva hienompi kuin persikan.\nKullanhohtava tukka, joka oli punottu diadeemiksi ja kohotettu\npehmeästi päälaelle, oli muratilla seppelöity. Hän lumosi villit pedot,\nsamosi synkkien korpien sydämeen ja veti lumoten luokseen kaikki\nkesyttömät olennot, mitä puissa kiipeili ja lehvien välitse kiiluvin\nsilmin tirkisteli, kaikki rajut ja arat olennot, jotka elivät\nkitkeristä marjoista ja joiden karvaisessa rinnassa raivosi hillitön\nsydän, metsien puoli-ihmiset, joille hän nyt antoi luonteensuopeutta ja\nsuloutta ja jotka sitten seurasivat häntä ilosta ja kauneudesta\njuovuksissa. Hän istutti viiniköynnöksen ja opetti kuolevaiset\npolkemaan viinakuurnaa ja saamaan mehun vuotamaan rypäleistä.\nLoistavana ja hyvyyttä kylväen matkasi hän kautta maailman pitkä\nsaattue seurassaan. Liikkuakseni hänen mukanaan pukeuduin minä\npukinjaikaisen hahmoon: otsastani puhkesi kaksi sarvennystyrää, nenäni\noli lattea ja korvani teräväkärkiset; minulla oli kaksi kelluvaa\nkaulahelttaa niinkuin vuohilla; lantioillani huiskahteli pukinhäntä, ja\nkarvaiset sääreni päättyivät kaksihaaraisiin, mustaluisiin sorkkiin,\njotka tahdissa kapsuttaen juoksivat tannerta pitkin.\n\n\"Dionysos riensi riemusaatossa kautta koko maailman. Minä samosin hänen\nkanssaan Lyydian, Fryygian kedot, Persian polttavat arot, härmän\njäykistämän Meedian, onnellisen Arabian ja rikkaan Aasian, jonka merien\nrannat hyväilivät kukoistavia kaupunkeja. Hän vieri leijonien ja\nilveksien vetämillä vaunuilla, huilujen, symbaalien ja rumpujen\nsoidessa, jotka oli keksitty hänen mysteerejään varten. Bakkantit,\ntyaadit ja menaadit heiluttelivat täplikkäät sarvaantaljat vyöllä\nmuratilla koristettua thyrsosta. Hän kuljetti kintereillään parven\nsatyyrejä, joiden iloista joukkoa minä johdin, seilenoksia, Paneja,\nkentaureja. Hänen askelissaan puhkesivat maasta kukkaset ja kypsyivät\nyht'äkkiä hedelmät puissa, ja kun hän löi thyrsossauvallaan kallioon,\nsolahtivat kirkkaat lähteet pulppuamaan.\n\n\"Viininkorjuun aikana kävi hän Kreikassa, ja kylien asukkaat riensivät\nkilvalla häntä vastaan, värjäten itsensä punaisilla tai vihreillä\nkasvien mehuilla, peittäen kasvonsa naamareilla, jotka olivat\ntehdyt puusta, kaarnasta tai lehdistä, ja tanssien savesta valetut\nmaljat kädessä irstaita tansseja. Meidän naisensa noudattivat jumalan\nnaisseuralaisten esimerkkiä, seppelöivät päänsä vihreällä muratilla,\nsitoivat notkeille lantioilleen vuohen ja hirvenvasikan nahkoja.\nNeitsyet ripustivat kaulaansa viikunaköynnöksiä, leipoivat\nvehnäkakkaroita ja kantoivat mystillisessä korissa phallosta. Ja\nviininkorjaajat, jotka seisoivat viininsakalla töhrityin naamoin\nvankkureissaan, nakkelivat ohikulkijoille leikkipuheita, saivat sanan\nsanasta takaisin ja keksivät siten tragedian.\n\n\"Oi, eipä Dionysos oppinut kasveja jalostamaan ja pakottamaan niitä\npaisuvien hedelmien luontiin siankaan vain nukkumalla lähteiden\nreunalla, vaan ankaralla työllä! Ja usein, kun hän mietti, miten saisi\nmetsien karkeista asukkaista lyyraa ja oikeudenmukaisia lakeja\nrakastavan heimon, usein varjosi hänen intoa hohtavan otsansa\nalakuloisuus ja katkera synkeys. Mutta hänen syvä, varma tietonsa,\nhänen suopeutensa ihmisiä kohtaan voittivat kaikki esteet. Ah niitä\njumalallisia aikoja! Ah elon kultaista aamuruskoa! Me juhlimme\nbakkanaaliaa vuorten metsäviha huipuilla ja kuultavan meren rannoilla.\nNajaadit ja oreaadit yhtyivät leikkeihimme. Itse Aphrodite nousi\nkuohujen valkeasta vyöstä meidän lähestyessämme ja hymyili meille.\"\n\n\n\n\nXIX LUKU.\n\nKertomusta jatkuu.\n\n\nKun ihmiset olivat oppineet viljelemään maata, paimentamaan karjaa,\nympäröimään pyhät linnansa muureilla ja tuntemaan jumalia ja heidän\nkauneuttaan, vetäydyin minä tuolle metsien keskellä uinuvalle,\nsuloiselle seudulle, jonka läpi Stymphalos-, Olbios-, Erymanthos-\nnimiset joet ja ylpeä Cratis, jota Styksin jäinen vesi paisuttaa,\nvirtaavat. Siellä oleilin raikkaassa laaksossa, kummun juurella, joka\nkasvoi öljypuita, piinioita ja rehevää sianpuolan vartta, asustaen\nplataanien ja hopeapoppelien muodostamassa lehtimajassa, puron\npartaalla, joka juoksi lempeästi solisten sakeain mastiksipensaiden\nvälitse. Siellä lauloin paimenille ja nymfeille maailman syntymisestä,\ntulen, kuultavan ilman, veden ja maan synnystä. Kerroin heille, kuinka\nsurkeina ja alastomina ensimmäiset ihmiset olivat metsissään eläneet,\nkunnes kekseliäät henget olivat heille taitoja opettaneet, kuvailin\nheille mystilliset tanssit Jumalan kunniaksi ja miten tuon Jumalan,\nDionysoksen, suopea mieli oli salamassa syntynyt, koska hänelle\nannettiin äidiksi Semele, jonka Zeun salama tuhosi.\n\n\"Kreikkalaiset, demoneista kaikkein mieluisin kansa, eivät suinkaan\nsaavuttaneet ilman vaivaa sopusointuista elämänjärjestystään eivätkä\nilman työtä taiteen mestaruutta. Heidän ensimmäisenä temppelinään oli\nlaakeripensaan lehvistä kyhätty maja; ensimmäisenä jumalankuvanaan puu,\nensimmäisenä alttarinaan karkea kivi, jonka Iphigeneian veri punasi.\nMutta lyhyessä ajassa kehittivät he viisauden ja kauneuden niin\nkorkealle, ettei ainoakaan kansa ennen ollut siihen pystynyt eikä\nainoakaan heidän jälkeensä ole sitä lähellekään jaksanut. Mistä johtuu,\nArcade, tällainen ihme, maailmassa ainoa laatuaan? Kuinka on Joonian ja\nAttikan pyhä tanner kasvattanut moisen verrattoman kukkasen? Siitä\nsyystä, ettei siellä ollut pappeutta, ei dogmeja eikä jumalallista\nilmestystä, sillä kreikkalaiset eivät tunteneet kateellista Jumalaa.\nOmasta hengestään, omasta kauneudestaan loi helleeni itselleen jumalat,\nja kun hän käänsi kasvonsa taivasta kohti, näki hän siellä oman\nkuvansa. Hän ymmärsi kaikki asiat oman mittansa mukaan ja sai siten\ntemppeleilleen moitteettoman luonnolliset suhteet: joka paikassa\nvallitsi niissä somuus, harmonia, kohtuullisuus ja viisaus; ne olivat\ntodellakin kyllin arvokkaita huoneita niille kuolemattomille, jotka\nniissä asuivat, niille, jotka onnekkaasti laadituilla nimillä ja\ninhimillisen täydellisyyden hahmoissa kuvasivat ihmisen itsensä\nneroutta. Marmoripalkkeja kannattavissa pilareissa, friiseissä ja\nkarniiseissa oli jotain inhimillistä, kunnioitusta herättävän\ninhimillistä, ja joskus, sellaisissa paikoissa kuin Ateena ja Delphoi,\nnähtiin nuorien, kauniiden tyttöjen kannattavan voimakkaina ja\nhymyilevinä olkapäillään aarrekammioiden ja pyhäkköjen päätyjä. Hellas\noli älyä, luonnollisuutta, keveyttä ja voimaa, harmoniaa.\n\n\"Dionysos päätti matkata Italiaan, jonka kansat kaipasivat juhlia hänen\nmysteerejään ja kutsuivat häntä nimellä Bacchus. Minä menin mukaan\nhänen viininlehvillä koristettuun laivaansa ja saavuin Helenan kahden\nveljen nähden keltaisen Tiberin suuhun. Jo olivat Latiumin asukkaat\nJumalan neuvomina oppineet kietomaan ja kihlaamaan viinin jalavapuuhun.\nMinä mielistyin asumaan Sabiinilaisvuorten juurella, metsien\nsiimestämässä, purojen virvoittamassa laaksossa. Poimin niityltä malvaa\nja rautayrttejä. Kalpeanväriset öljypuut, jotka seisoivat haljennein\nrungoin vinoina kukkulain rinteillä, tarjosivat minulle öljyiset\nhedelmänsä. Siellä sain opettaa itsepäisiä miehiä, joilla ei ollut\nsellaista kekseliästä henkeä kuin kreikkalaisilla, mutta sen sijaan\nluja sydän, kärsivällinen mieli ja kunnioitus jumalia kohtaan. Lähin\nnaapurini, muudan talonpoikaissotilas, oli seurannut viisitoista vuotta\nraskaita sälyjä kantaen Rooman kotkia vuorten ja merten poikki ja\nnähnyt kuningaskansansa vihollisten aina pakenevan. Nyt asteli hän\naurankurjessa kahden kellertävän härkänsä perästä, joilla oli valkea\ntähti otsassa pitkien hajasarviensa välissä. Sillä välin survoi hänen\npuhdas ja vakava vaimonsa majassa valkosipulia pronssihuhmaressa ja\nkeitti papuja kotilieden pyhällä paadella, ja minä, hänen ystävänsä,\nistuin varsin lähellä tammen alla, tein huiluni soitolla hänen työnsä\niloiseksi ja hymyilin hänen pikku lapsilleen, kun ne palasivat kotiin\ntukevat risutaakat hartioilla sillä päivän hetkellä, jolloin aleneva\naurinko venyttää varjot pitkiksi. Portilla puutarhan, jossa päärynät ja\nsitruunat kypsyivät, liljat ja aina viheriöivä akantus kukkivat, seisoi\nviikunapuun rungosta veistetty Priapus varkaita murhansuurella\njäsenellään uhaten, ja hänen päänsä päällä tuulessa kahisevat kaislat\nsäikyttelivät rosvomaisia lintuja. Uuden kuun aikaan uhrasi hurskas\ntalollinen kotihaltijoilleen, jotka hän oli kruunannut myrteillä ja\nrosmariineilla, pivollisen ohria ja suolaa.\n\n\"Minä näin hänen lastensa ja lastensa lasten kasvavan. He olivat\nsäilyttäneet sydämessään entisen hurskauden eivätkä unohtaneet koskaan\nuhrata Bacchukselle, Dianalle ja Venukselle, eivät kaataa lähteisiin\npuhdasta viiniä ja ripotella niihin kukkasia. Mutta vähitellen he\nturmeltuivat, hylkäsivät entisaikojen mielenmaltin ja vaatimattomuuden.\nKuulin heidän päivittelevän ja huokailevan, kun rankkasateista paisunut\njoki vaati heitä rakentamaan padon isien vainioiden suojaksi. Ja kävipä\njo Sabiinilaisvuoriston viini liian happameksi heidän hienolle\nkurkulleen! He menivät läheiseen ravintolaan juomaan kreikkalaista\nviiniä ja unohtuivat sinne lehtimajaan pitkäksi aikaa katselemaan,\nmiten huilua soittava tyttö heilutteli tanssissa notkeasti sileitä\nlantioitaan krotaalin tahtiin. Maalaiset viettivät monesti suloisia\nlaiskanpäiviä solisevien purojen reunalla ja humisevissa metsiköissä,\nmutta _Via sacran_ varrella poppelien välissä kohosi mahtavia\nhautakammioita, kuvapatsaita ja alttareita, ja pyörien jyrinä tuon\nikivanhan tien kuluneilla paasilla kiihtyi yhä. Nuori kirsikkapuu,\njonka eräs sotavanhus oli tuonut maahan, kertoi meille jonkun konsulin\nkaukaisista voittoretkistä, ja lyyran säestyksellä lauletut oodit\nylistivät Rooman, koko maailman valtiattaren, voittoja.\n\n\"Kaikki maat, joiden kautta suuri Dionysos oli samonnut muuttaen villit\neläimet ihmisiksi ja saattaen menaadiensa askelissa hedelmät ja sadot\nkypsymään, nauttivat nyt täydellistä roomalaista rauhaa. Naarassuden\nimettämä poika, hän, nyt sotilas ja maatyömies, oli voitettujen\nkansojen ystävä. Hän raivasi teitä usvaisen Valtameren rannoilta aina\nKaukasuksen tuimille ja teräville huipuille asti. Kaikissa kaupungeissa\nrakennettiin Augustuksen ja Rooman temppeleitä, ja niin järkkymättä\nuskottiin joka paikassa latinalaiseen oikeuteen, että kun orja\nThessalian vuorensolissa tai Reinin metsäisillä rannoilla tunsi\nnääntyvänsä luonnottoman kuormansa alle, huusi hän: Caesar! -- Mutta\nmiksi pitääkin kaiken tällä onnettomalla maa- ja vesipallolla lakastua\nja kuolla, miksi on kaikki kaunis katoavaisinta? Oi teitä, Kreikan\njumalalliset tyttäret, Tiede, Viisaus, Kauneus, suloiset jumalattaret,\nte vaivuitte raukeaan uneen jo ennen kuin pohjolan soilla ja idän\nautioilla aroilla asuvat barbaarit teitä ehtivät tulla herjaamaan,\nvaikka jo harjoittivatkin satulatta pitkäkarvaisia, pieniä hevosiaan\nkaratakseen kimppuunne.\n\n\"Rakas Arcade, kun kärsivällinen legioonasotilas vartioi leirissään\nTanais- ja Phasis-virtojen rannoilla, Aasian ja kauhean Afrikan naiset\nja papit täyttivät laumallaan Ikuisen kaupungin ja sokaisivat räikeillä\ntempuillaan Remuksen pojat. Siihen asti ei Jahvea, älykkäiden demonien\nvihamiestä, tässä maailmassa, jonka hän väittää luoneensa, tuntenut\nkukaan muu kuin eräät kurjat syyrialaiset heimot, jotka olivat pitkät\najat olleet yhtä julmia kuin hänkin ja siirtyneet orjina milloin\nmillekin kansalle. Nyt käytti tuo vanha Jumala ovelasti hyväkseen\nroomalaista rauhaa: se takasi vapaan liikeyhteyden maasta toiseen,\nsalli kaikkien kansojen matkustella huolettomasti mielin määrin ja se\noli edullinen tuotteiden ja aatteiden vaihdolle; ja niinpä hautoi Jahve\njulkeaa ajatusta, että hänen olisi sen rauhan avulla valloitettava\nitselleen koko maailma. Muuten hän ei ollut suinkaan ainoa, joka\nhimoitsi sitä kunniaa: samaan aikaan kuin hän suunnitteli suuri joukko\nmuitakin jumalia, demiurgeja ja demoneja, kuten Mitra, Thamons, hyvä\nIsis ja Eubulos, miten he anastaisivat itselleen tämän rauhalliseksi\nsaadun maailman. Kaikista noista hengistä näytti Jahve vähimmän\nansaitsevan päästä voittajaksi. Hänen tietämättömyytensä, julmuutensa,\naasialainen ylellisyytensä ja komeilunhalunsa, hänen lainhalveksintansa\nja erityinen mieltymyksensä vetäytyä näkymättömäksi, niin, moisten\nominaisuuksien olisi luullut loukkaavan helleenejä ja latinalaisia,\njotka olivat toki nauttineet Dionysoksen ja muusain opetusta. Hän tunsi\nitsekin, ettei hän rehellisillä keinoilla kykenisi saavuttamaan\nvapaiden ihmisten ja sivistyneiden sielujen suosiota, ja niinpä hän\nturvautuikin viekkauteen. Vietelläkseen sielut keksi hän erään sadun.\nSe ei tosin ollut laisinkaan niin älykäs ja syvällinen kuin ne myytit,\njoilla me olimme entisten oppilaidemme aatteita kaunistaneet, mutta\nkuitenkin oli se omiaan liikuttamaan heikkoälyisiä, joita tietysti on\naina suurissa kansanjoukoissa. Hän julisti, että kaikki ihmiset olivat\nmuka tehneet rikoksen ja synnin häntä vastaan, perisynnin, ja sen\nrangaistusta saivat he muka kärsiä koko tämän ja tulevan elämän ajan.\n(Uskottelevathan näet tyhmät kuolevaiset, että heidän olemassaolonsa\njatkuu vielä haudan tuolla puolella.) Ja viekkaasti väitti Jahve, että\nhän oli nyt lähettänyt ainoan poikansa maailmaan lunastamaan verellään\nihmiset tuosta velasta. Tosin on mahdoton ajatus, että rikos voitaisiin\nkuitata rangaistuksella, ja vielä mahdottomampi, että viaton saattaisi\nsovittaa syyllisen rikoksen. Syyttömän kärsimykset eivät tee tehtyä\ntekemättömäksi, vaan lisäävät ainoastaan pahaa uudella pahalla. Mutta\nkuitenkin oli niin surkeita raukkoja, että he rupesivat palvelemaan\nJahvea ja hänen muka synnit sovittavaa poikaansa ja julistivat heidän\nkauheaa mysteeriään jonkinlaisena ilosanomana! Meidän olisi kyllä\npitänyt jo ennakolta aavistaa tämä hulluus: olimmehan monta kertaa\nnähneet, että kun ihmiset joutuvat köyhiksi ja alastomiksi, niin he\nheittäytyvät kasvoilleen kaikenlaisten pelon kummitusten eteen, vaikka\nheidän pitäisi juuri silloin noudattaa heille ystävällisten henkien\nopetusta, joka neuvoo viisauteen eikä totella julmien demiurgien\nkäskyjä. Viekas Jahve otti sielut valtaansa niinkuin kalamies kalat\nverkolla. Mutta hän ei niittänyt siitä itselleen kaikkea sitä kunniaa,\nmitä oli toivonut: ihmiset eivät pian palvelleetkaan häntä, vaan hänen\npoikaansa, jonka nimellä koko uutta uskontoa alettiin kutsua. Itse\nJahve jäi maailmassa melkein tuntemattomaksi.\"\n\n\n\n\nXX LUKU.\n\nKertomusta jatkuu edelleen.\n\n\n\"Uusi hurmahenki levisi ensinnä Syyriassa ja Afrikassa; se valloitti\nmerisatamat, joissa kuhisee likaista roskaväkeä, ja tunkeutui Italiaan\ntarttuen aluksi ilotyttöihin ja orjiin, edistyen sitten nopeasti\nkaupunkien pohjakerroksissa. Mutta maaseudun väestölle ei siitä pitkään\naikaan ollut mitään haittaa. Talonpojat pyhittivät niinkuin ennenkin\nDianalle piinian, pirskoittaen sitä joka vuosi nuoren metsäsian\nverellä, lyylivät kotihaltijoitaan antamalla niille imisän sian, ja\nveivät Bacchukselle, ihmisten hyväntekijälle, uhriksi lumivalkean\nkilin; mutta jos olivat kovin köyhiä, oli heillä toki aina kotoisen\nlieden suojelijoille tilkka viiniä köynnöstarhoistaan ja hyppysellinen\njauhoja peltojensa viljasta. Me olimme opettaneet heille, että jumalat\niloitsevat vaatimattomasta lahjasta ja tyytyvät siihenkin, että vain\nkoskettaa heidän alttareitaan puhtaalla kädellä. Mutta monin paikoin\nmuualla ilmeni Jahven valtius mielettöminä tekoina. Kristityt polttivat\nkirjoja, hävittivät temppeleitä, sytyttivät tuleen kaupunkeja,\nraivosivat jopa erämaissakin. Viimeksimainituilla autioilla seuduilla\noleskeli tuhansin onnettomia, jotka iskivät vihansa omaan itseensä ja\nraatelivat lantioitaan teräväkärkisillä raudoilla. Ja kaikkialta maan\npäältä nousi, ylistyksenä jumalalle, vapaaehtoisien uhrien\nvalituskirkuna jumalan puoleen. Eikä minunkaan suojattu pakopaikkani\nsäilynyt kauan noiden sekapäisten hurjistelulta.\n\n\"Kukkulalla, keskellä öljypuumetsää, joka kaiket päivät helisi huiluni\niloisia säveleitä, oli ollut roomalaisen rauhan ensi vuosista asti\npieni marmoritemppeli, muodoltaan pyöreä kuin kantataattojen majat.\nSiinä ei ollut seiniä; seitsemän askelmaa korkealla perustalla seisoi\npiirissä kuusitoista akantuskiehkuroihin päättyvää pilaria, joita\nvalkotiileistä sommiteltu katto suojasi. Tuon kupukaton alla seisoi\njousta vuolevan Amorin marmorikuva, erään ateenalaisen kuvanveistäjän\nteos. Poikanen näytti niin elävältä kuin olisi hengittänyt. Riemu hohti\nhänen huuliltaan. Koko hänen ruumiinsa oli notkea ja harmoninen. Minä\nkunnioitin tuota jumalista kaikkein mahtavimman kuvaa ja opetin\nkyläläisiä viemään hänelle uhriksi rautayrtin varvuilla koristetun\nmaljan täynnä kaksivuotista viiniä.\n\n\"Kun eräänä päivänä tapani mukaan istuin Jumalan jalkojen juuressa\nmiettien ylhäisiä opetuksia ja pyhiä lauluja, lähestyi temppeliä jokin\ntuntematon, hurjan näköinen mies, jolla oli ruokkoamaton parta; yhdellä\nloikkauksella ryntäsi hän marmoriperustalle ja huusi ilkeästi\nriemuiten:\n\n\"-- Häviä, sielujen myrkyttäjä, ja hävitkööt ilo ja kauneus kanssasi.\n\n\"Näin sanoen tempaisee hän vyöstään kirveen ja kohottaa sen Jumalaa\niskeäkseen. Minä tartun hänen käteensä, heitän hänet maahan ja tallaan\nluisilla sorkillani.\n\n\"-- Pahahenki, huutaa hän synkän uhkapäisenä, -- anna minun kukistaa\ntuo epäjumala, niin sitten saat minut tappaa.\n\n\"Minulla ei ollut mitään halua kuulla hänen surkeaa rukoustaan, vaan\nrusensin koko painollani hänen rintaansa: se rutisi polveni alla. Ja\nkäteni puristivat kurjimusta kurkusta niin että hän tukehtui ja kuoli.\n\n\"Siinä makasi hän hymyilevän Jumalan jalkojen juuressa, kasvot sinisinä\nja kieli suusta riipuksissa. Mutta minä menin puhdistautumaan pyhän\nlähteen vedellä. Sitten poistuin tuosta maasta, joka oli joutunut\nkristittyjen saaliiksi, samosin halki koko Gallian ja saavuin\nSaône-virran rantamille, minne Dionysos muinoin oli juurruttanut\nviiniköynnöksen. Kristittyjen Jumala ei ollut ehtinyt ilmoittautua sen\nseudun onnellisille asukkaille. He palvelivat lehtevää pyökkiä, sillä\nse oli kaunis puu; sen arvoisiin, maata viistäviin oksiin sitoivat he\nvillavaatteesta leikattuja pikku nauhoja. He palvelivat sitä paitsi\npyhää lähdettä, ja pitivät savesta muovattuja kuvia tallella kosteassa\nluolassa. He uhrasivat pieniä juustoja ja kupposen maitoa metsän ja\nvuorten immille. Mutta pian lähetti uusi Jumala heillekin erään\nsurusanomansa apostolin. Mies oli kapakalaa kuivempi; vaikka hän oli jo\npaastosta ja yövalvonnasta pelkkää luuta ja nahkaa, julisti hän\nväsymättömällä kiihkolla, mitä lie julistanut kolkkoja mysteerejä; hän\nrakasti kärsimistä ja piti sitä hyvänä: hän vainosi vihaisesti kaikkea\nkaunista, iloista ja rakastettavaa. Pyhä puu kaatui hänen kirveensä\niskuista. Hän vihasi metsän impiä sen tähden, että ne olivat kauniita,\nja syyti niille sadatuksia, kun niiden pyöreät lonkat illoin näkyivät\nviidakon aukoista. Ja sointuvan huiluni sävelet olivat hänelle\nkiusaksi. Poloinen hölmö luuli, että olisi olemassa jonkinlaisia\nloitsuja, joilla voisi karkoittaa raikkaissa luolissa, metsien\nsiimeksessä ja vuorten huipuilla asuvia kuolemattomia demoneja. Hän\nuskotteli voittavansa meidät muutamalla pisaralla vettä, jonka hän\nvihki mutisten sekaan jotain ja tehden muutamia liikkeitä kädellään\nristiin rastiin. Mutta haltijattaretpa kostivat: ne ilmestyivät hänelle\nsitten yöllä ja antoivat hänelle sellaisen himon heihin, että hölmö\nluuli itseänsä rikolliseksi; sitten ne pakenivat kurjan uhrinsa luota,\njoka vääntelehti tuli lantioissaan makuusijansa kuivilla lehdillä, ja\nkauas kaikui heidän kirkas naurunsa! Sillä tavoin kujeilevat jumalaiset\nnymfit niiden kustannuksella, jotka koettavat karkoittaa henkiä; niin\nhe kääntävät heittiöiden likaisen siveyden pilkaksi.\n\n\"Apostoli ei saanut niin paljon pahaa aikaan kuin olisi tahtonut,\nkoska ihmiset, joita hän opetti, olivat kovin yksinkertaisia ja\nluonnontilassa eläviä ja koska ihmiset ovat luonteeltaan yleensäkin\nniin keskinkertaisia, etteivät suinkaan noudata käytännössä heidän\nmieleensä painettuja periaatteita. Metsikkö, jossa asuin, oli erään\nsenaattorisuvusta polveutuvan gallialaisen oma. Isännän tavoissa oli\nvielä paljon latinalaista hienoutta. Hän oli rakastunut nuoreen\nvapautettuun orjattareensa ja piti häntä vuodetoverinaan\nnarsissinkukilla koristetulla purppura-patjallaan. Orjat hoitivat hänen\nviinamäkeään ja puutarhaansa. Itse hän oli runoilija; suuren\nAusoniuksen esikuvia noudattaen oli hän laulanut Venuksesta, joka antaa\npoikaselleen ruusuilla vitsaa. Vaikka hän olikin kristitty, uhrasi hän\nminulle, seudun haltijahengelle, maitoa, hedelmiä ja vihanneksia. Minä\npuolestani tein taidoillani hänen joutohetkensä rattoisiksi ja annoin\nhänelle kauniita unia. Oikeastaan nuo rauhalliset gallialaiset tiesivät\nsangen vähän Jahvesta ja hänen pojastaan.\n\n\"Mutta yht'äkkiä purppuroi tulenloimu ilmanrantaa, ja tuhkaa lenteli\ntuulessa keskelle metsiämme. Talonpojat riensivät vankkureineen pitkinä\njonoina valtateitä tai ajoivat jalkaisin edellään karjaansa. Kylistä\nkuului kauhun huuto: Burgundilaiset tulevat! -- Ilmestyy jo ensimmäinen\nratsumies, keihäs kädessä, valkeaan vaskeen panssaroituna, punainen\ntukka kahtena pitkänä palmikkona olkapäillä. Sitten tulee kaksi,\nkaksikymmentä, lopulta tuhansia hurjia, veren tahraamia miehiä. He\nsurmaavat vanhukset ja lapset, eivät säästä äitien ja isien äitejäkään,\nvaan harmaat hiukset tarttuvat vastasyntyneiden lasten aivojen mukana\nraakalaisten kantapäihin. Minun nuori gallialaiseni ja hänen vapautettu\norjattarensa punaavat hurmeellaan narsissinkukilla koristetun\nvuoteensa. Barbaarit polttavat basilikat, kun paistavat siellä\nvartaissa kokonaisia härkiä, lyövät rikki amforat ja juovat viinin\nvarastokellareissa, joiden lattiat tulvehtivat jaloa nestettä ja\ntahrautuvat likaan. Heidän naisensa kulkevat kaikkialle miesten mukana\nkyyröttäen puolialastomina sotavaunuissa. Kaupunkien senaatit, väestö\nja kirkonmiehet ovat pian liekkeihin hukkuneet. Mutta burgundilaiset\npuolestaan makaavat viinihumalaansa forumien pylväskäytävissä. Ja kaksi\nviikkoa myöhemmin nähdään jo yhden heistä hymyilevän sakean partansa\nsisästä pikku lapselle, jota hänen vaaleatukkainen vaimonsa ojentaa\nhänen syliinsä erään talon ovelta. Toinen mies sytyttää tulen ahjoon ja\nalkaa kalskahtelevin iskuin takoa rautaa; kolmas laulaa tammen alla\ntovereilleen, jotka ovat hänen ympärilleen kokoontuneet, rotunsa\njumalista ja sankareista; neljäs levittelee ostajien eteen taivaasta\npudonneita kiviä, alkuhärän sarvia ja ukonvaajoja. Seudun entiset\nasukkaat rauhoittuvat vähitellen ja tulevat takaisin piilopaikoistaan\nmetsistä; he rakentavat uudestaan poltetut majansa, ryhtyvät\nviljelemään vainioitaan, leikkaamaan viiniköynnöksiään. Elämä elpyi\njälleen; mutta kuitenkin olivat ne ajat surkeimpia, mitä ihmiskunta\nmilloinkaan on kokenut. Barbaarit lainehtivat yli koko keisarikunnan.\nHe olivat raakoja, ja kun kostonhalu ja ahnaus kuuluivat heidän\nluonteeseensa, uskoivat he ehdottomasti syntien lunastukseen. Jahven ja\nhänen poikansa satu miellytti heitä; he uskoivat sitäkin suuremmalla\nsyyllä, että se oli totta, koskapa kerran itse roomalaiset olivat sitä\nheille opettaneet: olivathan roomalaiset, joiden taiteita ja\nelämäntapoja he salaa ihailivat, heistä toki kuitenkin etevämpiä ja\nviisaampia kuin he itse. Oh, kovinpa typeriä perillisiä Kreikka ja\nRooma saivat burgundeista! Kaikkinainen tieto oli hävitetty: silloin\npidettiin suurena ansiona, jos kuka osasi veisata alttarilla, ja niitä,\njotka tiesivät ulkoa pari raamatunlausetta, arvioitiin ihmeellisiksi\nneroiksi. Olihan tosin vielä runoilijoitakin, mutta heidän sepitelmänsä\nontuivat jokaista runojalkaansa. Muinoiset demonit, ihmisen hyvät\nhenget, olivat menettäneet kaiken kunniansa, niitä vainottiin,\nkiusattiin, ahdisteltiin, ne olivat paenneet ja piiloutuneet metsiin.\nMilloin ne välistä vielä näyttäytyivät ihmisille, pukeutuivat ne,\nheiltä itselleen arvoa saadakseen, kaikenlaisiin peloittaviin\nmuotoihin: esiintyivät karvaisina, mustina, punaisina tai vihreinä,\nsilmät kierossa, tavattomalla suulla ja metsäsian torahampailla\nvarustettuina, sarvet päässä, häntä takapuolessa ja joskus ihmisen\nnaama vatsassa. Nymfit jäivät entiseen muotoonsa ja olivat yhä\nkauniita; ja kun barbaarit eivät tietäneet ainoaakaan niistä suloisista\nnimistä, joilla ne ennen oli tunnettu, kutsuivat he niitä yleisesti\nvain haltijattariksi; ja he kuvittelivat, että ne olivat luonteeltaan\nmetkullisia ja lapsellisuuteen taipuvaisia, ja pelkäsivät ja rakastivat\nniitä samalla.\n\n\"Sukumme oli kovin pienentynyt ja vähäpätöisyyteen joutunut. Mutta\nkumminkaan emme antaneet mielemme masentua, vaan pidimme entisen hyvän\ntuulemme ja suopean luonnonlaatumme ja olimme noina kauheina aikoina\nihmisten todellisia ystäviä. Alkaessamme huomata, etteivät barbaarit\nsitten enää olleet aivan niin epäluuloisia ja julmia kuin ennen,\nkoetimme päästä heidän kanssaan puheisiin kaikenmoisissa valepuvuissa.\nMe yllytimme heitä varovasti ja kautta rantain olemaan tunnustamatta\nvanhaa Jahvea miksikään erehtymättömäksi Herraksi. Sanoimme heille,\nettei heidän pitänyt sokeasti totella hänen käskyjään eikä pelätä\nollenkaan hänen uhkauksiaan. Tarvittaessa käytimme taikatemppuja.\nKehoitimme heitä alinomaa tutkimaan luontoa ja etsimään antiikin\nviisauden jälkiä. Nuo pohjolan soturit osasivat, vaikka olivat vielä\nsivistymättömiä, valmistaa jo eräitä taiteellisia käsitöitä. He\nluulivat näkevänsä sotia taivaan pilvissä. Harpunsävelet saivat heidät\nitkemään liikutuksesta, ja ehkäpä he lopultakin olivat alttiimpia\nkaikelle suurelle ja ylevälle kuin rodustaan huonontuneet roomalaiset\nja gallialaiset, joiden alueet he olivat itselleen vallanneet. Heillä\nei ollut kykyä leikata kiveä eikä kiilloittaa marmoria, mutta he\nlähettivät tuomaan itselleen porfyyriä ja pylväitä Roomasta ja\nRavennasta; heidän päällikkönsä ottivat sinetikseen gemman, jonka\nmuudan kreikkalainen oli kauneuden valta-aikoina kaivertanut. He\nrakensivat pyhättöjä kivistä, asetellen kivet tähkän muotoisiksi\npylväskimpuiksi, ja heidän kirkkonsa, joiden kattoa kannattivat\ntuimailmeisten olentojen päillä varustetut palkit ja joiden pilarien\nraskaissa kapiteeleissa hirviöt pureksivat toisiaan, olivat sangen\nhauskoja.\n\n\"Me opetimme heille luonnontuntemusta ja humaanisia tieteitä. Eräs\nheidän jumalansa viransijainen, Gerbert, sai meiltä fysiikan,\naritmetiikan ja musiikin tunteja, ja väitettiin, että hän oli myönyt\nsielunsa meille. Vuosisadat vierivät, mutta elämäntavat olivat yhä\nraakoja. Maailma hulmusi tulessa ja kylpi veressä. Tuon paljon\ntutkineen Gerbertin seuraajat eivät enää tyytyneet siihen, että\nomistivat sielut, (sillä sielujen omistamisesta on sama hyöty kuin\ntyhjästä), vaan tahtoivat itselleen ruumiitkin. He vaativat täydellistä\nyksinvaltaa koko maailmassa, koska muka polveutuivat eräästä Tiberiaan\nmeren kalastajasta. Yksi heistä oli kerran viedä voiton kömpelöstä\ngermaanista, Augustuksen seuraajasta. Mutta lopulta täytyi hengellisen\nvallan ja maallisen tehdä keskenään jonkinlainen muodollinen sopimus,\nja nuo kaksi toisiaan vastustelevaa isäntää tempoivat sitten kansoja\nkumpikin puolelleen. Kansat vakiinnuttivat vähitellen, keskellä hirveää\nsekamelskaa, elämänsä. Oli yhtä mittaa sotia, nälkävuosia, sukupuuttoon\nsurmaamista. Koska kansat luulivat, että heidän lukemattomat\nvitsauksensa tulivat Jumalalta, kutsuivat he häntä laupiaaksi\nJumalaksi, eivät suinkaan sala-ivalla, vaan siksi, että heidän\nmielestään se, joka löi pahimmin, oli tosiaan parhain! Saadakseni noina\nväkivallan aikoina itselleni henkisen työn rauhaa, tein päätöksen, joka\nehkä näyttää kummalliselta, mutta oli sangen viisas.\n\n\"Saône-virran ja Charolais-nimisten vuorten, oivallisten härkien\nruokkijan, välillä on metsäinen kukkula, jonka rinteet laskeutuvat\nloivasti vilpoisen puron kostuttamia niittymaita kohti. Siellä oli\nluostari, koko kristikunnassa kuuluisa. Minä kätkin sorkkaiset sääreni\nmunkinkaavun laskoksiin ja rupesin veljeksi tuohon luostariin. Elin\nsiellä sitten täydessä turvassa aseita kantavilta miehiltä, jotka\nolivat yhtä kiusallisia niin ystävinä kuin vihollisinakin. Ihminen oli\ntaantunut lapsen asteelle ja hänen täytyi oppia kaikki alusta.\nViereisessä kammiossa asuva veli Luukas tutki muka eläinten elämää ja\nväitti, että kärppä tekee poikia korvansa kautta. Minä poimin ulkoa\nlääkeyrttejä ja autoin niillä kärsiviä sairaita, joita oli siihen asti\nhoidettu siten, että oli annettu heidän koskettaa pyhimysten\njäännöksiin. Luostarissa eleli muitakin sellaisia demoneja kuin minä;\ntunsin ne heidän pukinsorkistaan ja ystävällisistä sanoistaan. Me\nliityimme yhteen, päättäen hiukan siivota munkkien karkeaa henkeä.\n\n\"Kun lapset luostarin muurien ulkopuolella leikkivät myllysillä, niin\nkeksivät munkit toisen, yhtä lapsellisen leikin, johon minä menin\nmukaan. Minä nautin leikkimisestä kovasti: täytyihän koettaa tappaa\naikaa, ja luulenpa, että se onkin elämän ainoa tarkoitus, jos asiaa\nsyvällisemmin pohtii. Meidän leikkimme oli eräänlaista sanaleikkiä,\njoka erinomaisesti sopi silloisille lapsellisen nokkelille luonteille.\nTuo meidän keksimämme leikki levisi kouluihin kuin kulo ja sai pian\nkoko kristikunnan kuohuksiin. Leikki kävi siten, että osanottajat\nasettuivat kahteen vastakkaiseen ryhmään. Toinen puolue väitti, että\noli ollut Omena ennen kuin oli omenoita; että oli ollut Papukaija ennen\npapukaijoja; riettaita ja ahmatteja munkkeja ennenkuin käsitteet\nMunkki, Riettaus ja Ahmattuus, ja että varhaisemmin kuin tässä\nmaailmassa oli ollut jalkoja ja peräkannikoita, oli potku\nperäkannikkaan elänyt käsitteenä iankaikkisesta iankaikkiseen Jumalan\nhelmassa. Toinen puolue väitti vastaan, että omenat olivat antaneet\nihmiselle omena-käsitteen, papukaijat papukaijakäsitteen, munkit\nriettaus- ja ahmattuus-käsitteet sekä ettei potku peräkannikkaan\nollut saattanut olla aikaisemmin kuin se oli asianomaisesti annettu ja\nsaatu. Leikkivien munkkien eri leirit kiihtyivät kumpikin oman\nkäsityksensä puolesta ja joutuivat käsirysyyn. Minä olin liittynyt\nviimeksimainittuun puolueeseen, koska sen kanta tyydytti paremmin\njärkeäni; ja eikös käynytkin niin, että Soissons'in kirkolliskokous\ntuomitsi hyljättäväksi minun puolueeni mielipiteen!\n\n\"Sillä välin oli suurten herrain päähän pälkähtänyt lähteä sotimaan\nitämaille: eivät nimittäin enää tyytyneet taistelemaan ainoastaan\nkeskenään, vasallit läänitysherrojaan ja läänitysherrat vasallejaan\nvastaan. He sanoivat, mikäli muistan, lähtevänsä vapauttamaan\njumalanpojan hautaa. Niin sanoivat; mutta oikeastaan veti\nseikkailunhalu ja saaliinhimo heitä anastamaan maita, ryöstämään\nitselleen naisia, orjia, kultaa, pyhää savua ja mirhamia. Tarvinneeko\nminun lausuakaan, että nuo retkikunnat olivat onnettomia? Mutta\nkuitenkin toivat typerät kansalaisemme niiltä kotimaahan itämaalaista\nammattitaitoa ja komeuden ja loiston ihailun. Siitä alkaen kävi meille\nhelpommaksi saada heidät työhön ja opastaa heitä keksintöjen tiellä. Me\nrakensimme nyt ihmeen ihania kirkkoja, joissa kohosi rohkeita\nlävistettyjä kaaria ja loisti suippoja ikkunoita. Niiden tuhannet\nkorkeat kellotornit, jotka tähtäsivät taivaalle kuin terävät nuolet,\nkantoivat Jahvelle yhtaikaa sekä nöyrien rukouksia että ylpeiden\nuhkaavan uhman, sillä olivathan nuo temppelit samalla kertaa meidän\nkuin ihmiskättenkin työtä. Ja merkillistä oli nähdä, miten demonit ja\nihmiset yhdessä touhusivat kilpaa katedraalirakennuksilla: yksi sahasi,\ntoinen kiilloitteli, toinen sovitteli toisiinsa kiviä, toinen veisteli\nkapiteeleihin ja karniiseihin nokkosia, vaaraimenlehtiä, ohdakkeita,\nkuusama- ja mansikkakoristeita, hakkasi kiveen neitsyitä ja pyhimyksiä\ntai kummallisia käärmeitä ja kaloja, joilla oli aasin pää, tahi\napinoita, jotka kynsivät pakaroitaan. Lyhyesti sanoen: jokainen valoi\nluomukseen oman henkensä, ken vakavan, ken ilveilevän, joku ylevän,\ntoinen groteskin, kolmas hurskaan tai rohkea-aatteisen; ja kaikki he\nyhdessä virittivät suuren harmonisen kakofonian, hurmaavan tuskan ja\nriemun ylistyslaulun, Babelin sekoituksen voittohymnin. Me annoimme\naatteita kultasepille ja siselöimis- ja emaljoimistyön harjoittajille,\nja he saivat aikaan oikeita ihmeitä. Ylellisyystaiteet puhkesivat\nyht'äkkiä kukkaan: siinä olivat Lyonin silkit, Arrasin matot, Reimsin\npalttinat ja Rouenin verat! Kunnon kauppias ratsasti tammallaan\nmarkkinoille, vieden sinne samettia, brokadia, kirjo-ompeluita,\nkultakutouksia, jalokiviä, hopeisia pöytäastioita ja monivärisesti\nkuvitettuja kirjoja. Ilveniekat pystyttivät pukkilavansa kirkkoihin tai\njulkisille toreille ja esittivät kykynsä mukaan taivaan, maan tai\nhelvetin olentoja. Naiset kaunistelivat itseänsä komeilla vaatteilla ja\npakisivat rakkaudesta. Kevään sinisen taivaan alla syttyi ylhäisten ja\nalhaisten mielessä halu teuhata ja hullutella kukkasten kirjaamilla\nruohokentillä. Soittaja viritti viulunsa, vallasnaiset, ritarit ja\nneidit, porvarisherrat ja -rouvat, maalaispojat ja -tytöt ottivat\ntoisiaan käsistä ja alkoivat piiritanssin. Mutta yht'äkkiä\ntyöntäytyivät Sota, Nälkä ja Rutto piiriin, Kuolema riisti soittajan\nkädestä viulun ja soitti itse tanssiaan. Tulipalot nielivät kyliä ja\nluostareita, huovit hirttivät tienhaarassa tammen oksiin talonpoikia,\njotka eivät voineet maksaa heille henkensä lunnaita, sitoivat raskaita\nvaimoja puihin, ja sudet repivät sitten yöllä auki heidän vatsansa ja\nsöivät heidän kohtunsa hedelmän. Ihmis-raukat menettivät järkensä\nsellaisessa kurjuudessa. Monesti jättivät he sittemminkin, vaikka rauha\nja hyvät ajat olivat jo palanneet, ilman mitään syytä, pelkästä\nmielettömästä kauhusta, kotinsa ja juoksentelivat isoina laumoina\npitkin teitä alasti, raadellen itseään terävillä rautakoukuilla ja\nlaulaen... En väitä, että Jahve ja hänen poikansa olisivat yksinään\nolleet tähän pahaan syyllisiä. Paljon kurjuutta syntyi ilman hänen\nmyötävaikutustaankin, jopa vasten hänen tahtoaan. Mutta ainakin\nseuraava on tuon laupiaan Jumalan (sillä laupiaaksihan häntä sanottiin)\nmaailmankatsomuksen jaloa ansiota: hänen viransijaisensa ottivat koko\nkristikunnan yhteiseksi tavaksi polttaa kirkonkellojen soidessa ja\nvirsien kaikuessa sellaisia miehiä ja naisia, jotka demonien opettamina\nlausuivat tuosta Jumalasta oman ja yleisestä mielipiteestä eroavan\nkäsityksensä.\"\n\n\n\n\nXXI LUKU.\n\nKertomuksen loppu.\n\n\n\"Näytti siltä kuin olisivat tiede ja ajattelun taito tuhoutuneet\nainaiseksi ja kuin ei maa saisi enää koskaan nauttia rauhaa, iloa eikä\nkauneutta.\n\n\"Mutta kerran löysivät työmiehet, jotka kaivoivat tannerta erään vanhan\ntien lähistöllä Roomassa, marmorisarkofagin, jonka kylkiin oli\nveistetty Amorin ja Bacchuksen triumfiretken kuvia. Kun sen kansi\notettiin pois, niin nähtiin arkussa neitsyt, jonka kasvot loistivat\nraikasta kauneutta. Neitsyen kiharat levisivät laineina hänen valkeille\nolkapäilleen, ja nukkuessaan hän hymyili. Joukko katselevia kansalaisia\nnosti haltioituneen liikutuksen vallassa tuon kuolinvuoteen ylös maasta\nja kantoi sen Kapitoliumiin. Kansaa tuli laumoittain näkemään\nroomalaisen neitsyen kauneutta ja seisoi hänen ympärillään sanattomana,\nodottaen vain, että jumalalliseen muotoon kätketty sielu heräisi\nunestaan. Ja lopulta kiihtyi koko kaupunki ihmeellisestä näystä niin,\nettä paavi pelkäsi, eikä syyttäkään, uuden pakanuuden heräävän ja että\nalettaisiin palvella ja jumaloida tuota ihanaa ruumista. Sen tähden\nantoi hän varastaa sen salaa yöllä ja haudata uudestaan kaikessa\nhiljaisuudessa. Mutta turha yritys! Toivottomia hommia! Antiikin\nkauneus, joka oli nukkunut niin monet barbaariset vuosisadat, oli jo\nennättänyt ilmestyä ihmisille: se riitti; hänen kuvansa oli jo painunut\nheidän sydämiinsä, ja he kaipasivat nyt tulisesti rakkautta ja\ntietämistä. Siitä lähtien kalpeni kristittyjen Jumalan tähti ja aleni\ntaivaalta. Uljaat purjehtijat löysivät uusia maailmoita, missä eli\npaljon kansoja, jotka eivät tietäneet mitään vanhasta Jahvesta; ja\nsopipa epäillä, ettei hänkään tietänyt niistä, koskapa ei ollut antanut\nniille viestiä itsestään eikä ilosanomaa poikansa lunastustyöstä. Eräs\npuolalainen kaniikki todisti maan kiertävän, ja huomattiin, ettei vanha\nIsraelin demiurgi suinkaan ollut luonut maailmaa, kaukana siitä, sillä\nhän ei tuntenut edes sen ylimalkaisinta rakennetta. Muinaisten\nfilosofien, kaunopuhujain, lainoppineiden ja runoilijain kirjoitukset\netsittiin esille luostarien pölyisistä kammioista, ne kiersivät kädestä\nkäteen ja sytyttivät sieluihin leimuavan rakkauden viisautta kohtaan.\nItse kateellisen Jumalan maallinen viransijainenkaan, paavi, ei enää\nuskonut Häneen, jota hän muka edusti maan päällä. Hän oli rakastunut\ntaiteisiin eikä välittänyt mistään muusta niin kuin vanhojen\nkuvanveistosten keräämisestä ja uljaista rakennuksista, joita\npystytettäessä noudatettiin nyt Vitruviuksen esittämiä ja Bramanten\nuudestaan voimaan asettamia sääntöjä. Me henkäisimme helpotuksesta ja\nheräsimme eloon. Pitkästä maanpaosta takaisin kutsutut, totiset jumalat\nriensivät vaalimaan maata kuin ennenkin. Ne saivat jälleen temppelinsä\nja alttarinsa. Leo laski niiden jalkojen juureen sormuksensa,\nkolmikertaisen kruununsa ja avaimensa ja uhrasi niille salaa\nsavu-uhria. Jo alkoi Polyhymnia kyynärpäähänsä nojaten jälleen\nvärttinöidä mietinnän kultaista lankaa. Jo kajahduttivat kainot\nsulottaret ja nymfit satyrien kanssa puutarhoissa riemullisen\ntanssikuoron. Viimeinkin syttyi maailmaan ilo. Mutta oi onnettomuutta!\nKovaa vastoinkäymistä! Tuhoisa kohtalo: eräs saksalainen munkki, joka\noli pullollaan olutta ja jumaluusoppia, otti ja nousi taistelemaan\nuudestaan herännyttä pakanuutta vastaan, uhkasi sen hävittää, sinkosi\nsiihen vihansa, pääsi ainoaksi mahtavaksi kirkonruhtinaiden joukossa,\nnostatti kansat kapinaan ja yllytti ne reformatsioniin, joka pelastikin\nkaiken, mikä oli jo joutumassa perikatoon. Turhaan koettivat viisaimmat\nmeistä houkutella häntä pois tuosta yrityksestä. Muudan taitava\ndemoni, jota maailmassa kutsutaan Belzebubiksi, iski häneen kiinni,\naikoen milloin panna hänet pussiin oppineiden uskonväittelyiden\ntodistuskappaleilla, milloin kiusata häntä ilkeillä kujeilla. Mutta\nitsepäinen munkki nakkasi hänelle mustepullonsa vasten otsikkoa ja teki\nsurkean uskonpuhdistuksensa! Mitäpä lopusta puhuakaan? Tuo tuima\nkippari taklasi ja tilkitsi uudestaan kirkon haaksihylyn ja kiskoi sen\npois karilta. Jeesus Kristus saa kiittää tätä mekkomiestä siitä, että\nhänen haaksirikkonsa myöhästyi ehkäpä vielä toistakymmentä vuosisataa.\nSiitä alkoi meno ojasta allikkoon. Karkean kaapuniskan, juopon ja\ntoranhimoisen, jälkeen tuli Genèven pitkä ja kuiva tohtori, joka oli\ntäytetty entisen Jahven hengellä; hän, kylmin sydämin raivoava hullu,\nkerettiläisiä polttava kerettiläinen, sulottarien synkin vihollinen,\nkoetti kuskata maailmaa takaisin inhoittaviin Josuan ja Israelin\ntuomarien aikoihin.\n\n\"Moiset vimmatut apostolit ja heidän opetuslapsensa saivat yksin\nsellaisetkin sarvekkaat demonit kuin minut kaipaamaan mennyttä aikaa,\njolloin vielä Poika hallitsi äitinsä, Neitsyen, kanssa komeudella\nhäikäistyjä kansoja; kaipaamaan katedraalien pitsimäisiä\nkivikoristeita, niiden ikkunain hohtavia ruusustoja, värikkäitä\nfreskoja, joissa esitettiin tuhansia ihmeellisiä tarinoita, ikävöimään\nkalliita, kultakuteisia kasukoita, pyhäinjäännösarkkujen ja -lippaiden\nvälkkyviä emaljikoristeita, kultaisia ristejä ja monstransseja,\nkynttiläsikermien säteilyä ylhäällä kattoholvin hämärässä, urkujen\nharmonista pauhua. Tosin ei se vielä ollut mitään Parthenonin eikä\npanathenaia-juhlien vertaista. Mutta riemastuttihan jo tämäkin silmää\nja sydäntä ja oli omaa laatuaan kauneutta. Nuo kirotut reformaattorit\neivät vain koskaan tahdo kärsiä mitään iloista ja rakastettavaa!\nKatsokaa: mustina parvina he kiipeävät porttaalien päälle ja\njalustoille, kellotornien huippuun ja kattojen harjalle, mukiloivat,\nsurkeat hölmöt, vasaroillaan kivikuvia, jotka me demonit olimme\nveistäneet rakennusmestarien kanssa, rikkovat lauhkeat pyhimysukot ja\nherttaiset pyhimysnaiset, hävittävät sylilastaan liikuttavan hellästi\npovelleen painavat neitsyt-äidit. Sillä oikeudenmukaisia ollaksemme on\ntunnustettava, että kateellisen Jumalan kulttiin oli jo päässyt\nsyöpymään rahtu sopuisaa pakanuutta. Nyt nuo kerettiläishirviöt\ntuhosivat epäjumalanpalveluksen perin pohjin. Me, toverini ja minä,\nteimme kaikki mitä voimme saadaksemme heidän kauhean yrityksensä\nkeskeytetyksi, ja minulla puolestani oli ilo paiskata pari tusinaa\nheitä porttaalin harjalta ja parvilta alas katukiviin ja nähdä\nnautinnokseni, miten heidän saastaiset aivonsa räiskähtivät maahan.\n\n\"Pahinta oli, että katolinenkin kirkko teki uskonpuhdistuksen ja\nmuuttui kehnommaksi kuin koskaan ennen. Suloisessa Ranskanmaassa\nkiivailivat Sorbonne'in ylioppilaat ja munkit tavattomalla raivolla\nälykkäitä demoneja ja oppineita miehiä vastaan. Minun luostarini priori\nosoittautui olevansa kauniiden tieteiden kaikkein pahimpia vihollisia.\nMelkoisen ajan oli hän ollut huolissaan siitä, että minä valvoin\nkirjojen ääressä öillä, ja ehkäpä hän oli huomannut minun\npukinsorkkanikin. Tuo luihuri tunkeutui silloin kammiooni nuuskimaan ja\nlöysi sieltä paperia, mustetta, uudestaan painettuja kreikkalaisia\nkirjoja ja Pan-huilun, joka riippui seinällä. Näistä välikappaleista\ntunsi hän minut paholaiseksi ja heitätti tyrmään, jossa olisin saanut\nelää tuskan vedellä ja katkeruuden leivällä, ellen olisi nopsasti\npujahtanut ulos ikkunasta ja paennut metsien kätköön, takaisin nymfien\nja faunien joukkoon.\n\n\"Kaikkialle levittivät palavat polttoroviot ihmislihan käryävää\nlöyhkää. Kaikkialla tutkittavien kidutusta, tuskallisia tuomioita,\nluiden katkomista ja kielien repimistä suusta. Jahven henki ei ollut\nmilloinkaan ennen luonut niin silmitöntä julmuutta. Mutta turhaan eivät\nihmislapset kumminkaan olleet kohottaneet antiikkisen sarkofagin kantta\nja katselleet roomalaista neitsyttä. Noinakin kamalina aikoina, jolloin\npaavilaiset ja reformeeratut voittivat toisensa väkivallan ja ilkeyden\ntöissä, keskellä hirveitä kidutuksiakin oli ihmissielulla voimaa ja\nrohkeutta uskoa vastaisuuteensa. Se tohti luoda silmänsä taivaan\npuoleen, eikä se nähnyt siellä kostonriemusta juopunutta semiittiä,\nvaan Venus Uranian, tyynenä säteilevän.\n\n\"Silloin alkoi maailma järjestyä uuteen muotoon, silloin tulivat suuret\nvuosisadat. Henget eivät tosin kieltäneet julkisesti isiensä Jumalaa,\nmutta he riensivät palvelemaan sen perivihollisia, Tiedettä ja Järkeä,\nja apotti Gassendi karkoitti hänet kaikessa hiljaisuudessa loitos\nmaailman alkusyiden alueelle. Ystävälliset demonit, jotka opettavat ja\nlohduttavat poloisia kuolevaisia, antoivat sen ajan kaunosieluille\naiheita kauniisiin puheisiin, komedioihin ja kertomuksiin, jotka olivat\ntaiteena mestariteoksia. Naiset keksivät seuranpidon, tuttavallisen\nkirjeenvaihdon ja kohteliaisuuden; tavat saavuttivat sellaisen\nhienostuksen ja aateluuden, ettei edellisinä aikoina oltu moista\naavistettu. Herttainen Bernier, eräs järjen-vuosisadan terävimpiä\nmiehiä, kirjoitti kerran Saint-Evremontille: -- Kieltää itseltään jokin\nnautinto on suuri synti. -- Pelkästään tämä yksi lausunto riittäisi\nnäyttämään, miten älyllinen viljelys Euroopassa oli edistynyt. Ei\nsilti, etteikö aina ennenkin olisi ollut epikurolaisia, mutta he eivät\nolleet sitä ehdoin tahdoin eivätkä sillä tavoin tietoisia kuin Bernier,\nChapelle ja Molière. Nyt ymmärsivät yksinpä jumalisetkin luontoa. Ja\nRacine, vaikka hän olikin hurskastelija, tiesi yhtä hyvin kuin\nGuy-Patin tai mikä muu ateistinen fyysikko tahansa, että ihmismieltä\njärkyttävät intohimot johtuvat vain luonnollisen orgaanisen elämän eri\nilmiöistä.\n\n\"Sellaisessakin pyhässä paikassa kuin luostarini, jonne minä olin\ntullut takaisin kauhun ajan jälkeen ja jossa yleensä oli vain ahtaita\nja oppimattomia pölkkypäitä, uskoi minulle eräs nuori munkki, joka ei\nollut niin tietämätön kuin muut, että Pyhä henki puhuu ala-arvoista\nkreikkaa nöyryyttääkseen korkeasti oppineita.\n\n\"Ja kuitenkin raivosivat tässä järkevässä ihmisjoukossa vielä\nteologiset uskonriidat! Eräässä varjoisassa laaksossa lähellä Parisia\nasui erakkoja, jotka kutsuivat itseään Herroiksi; he julistivat\nolevansa pyhän Augustinuksen opetuslapsia ja väittivät kiitettävän\nväsymättömästi, että raamatun Jumala kurittaa niitä, jotka häntä\npelkäävät, ja säästää niitä, jotka häntä uhmaavat, eikä pidä ollenkaan\nlukua ihmisten teoista, vaan tuomitsee hartaimmat palvelijansa\nkadotukseen, jos huvittaa: sillä hänen vanhurskautensa ei ole meidän\nvanhurskauttamme ja käsittämättömät ovat hänen tiensä. Kerran kohtasin\nminä yhden tuollaisen Herran, kun hän aprikoi pyhiä asioita\nkaalinkerien ja salaattipenkkien keskellä. Minä kumarsin hänen edessään\nsarvellista päätäni ja mutisin hänelle nämä ystävälliset sanat:\n\n\"-- Vanha Jahve varjelkoon teitä, arvoisa herra! Te tunnette hänet\nerinomaisesti. Oh, tunnette hänet mainiosti ja olette oivallisesti\npäässyt perille hänen luonteensa laadusta!\n\n\"Jumalinen herra näki minussa hornan hengen, luuli, että Jumala oli\nhänet ylönantanut ja kuoli yht'äkkiä kauhusta.\n\n\"Seuraavasta vuosisadasta tuli filosofian vuosisata. Tutkiva henki\nkehittyi yhä, auktoriteettiusko heikkeni. Aineen valta pieneni, henki\nsai uusia voimia. Maailman tavat hienostuivat ja jalostuivat\nverrattomasti. Sitä vastoin tulivat minun veljeskuntani munkit yhä\ntyhmemmiksi ja likaisemmiksi, eikä luostarista ollut enää minulle\nmitään hyötyä, kun kerran kohtelu kaupungeissa oli kohteliasta. En\njaksanut enää oloani sietää. Heitin nurkkaan munkkikaapuni, peitin\nsarvekkaan otsani puuteroidulla peruukilla, kätkin pukinjalkani\nvalkeihin sukkiin ja lähdin astelemaan keppi kädessä, taskut\nsanomalehtiä täyteen sullottuina ihmisten joukkoon. Käyskentelin\nyleisesti suosituilla kävelypaikoilla ja istuin ahkerasti kahviloissa,\njoissa tapasi kirjallisia henkilöitä. Minä olin tervetullut\nsalonkeihin, joissa oli tehty se onnellinen keksintö, että tuolit\nsoveltuivat mukavasti istujan takataipeisiin ja joissa naiset ja miehet\nkeskustelivat asioista järkevästi. Metafyysikotkin puhuivat siellä\nymmärrettävän selvästi. Saavutin pian kaupungissa suuren eksegeetin\nmaineen, ja liioin kerskumatta voinkin sanoa, että minulla on hyvä\nosuus työtä kirkkoherra Meslier'n testamentissa ja Preussin kuninkaan\nkappalaisten kirjoittamissa 'Raamatunselityksissä'.\n\n\"Siihen aikaan sattui ukko Jahvelle varsin hullunkurinen ja ilkeä\nvastoinkäyminen. Muudan amerikkalainen kveekari varasti häneltä\npaperileijan avulla ukkosen.\n\n\"Minä asuin Parisissa; olin mukana siinäkin iltaseurassa, jossa\npuhuttiin, että viimeinen pappi oli hirtettävä viimeisen kuninkaan\nsuoliin. Koko Ranska kuohui: puhkesi kauhea vallankumous. Sortuneen\nyhteiskunnan uudet johtajat, joita ilmestyi ja katosi päivän mukana,\nhallitsivat lukemattomien hirveäin vaarojen keskellä terrorilla.\nEnimmäkseen eivät he olleet niin julmia ja armottomia kuin ne ruhtinaat\nja tuomarit, jotka Jahve oli määrännyt virkoihinsa maan valtakunnissa,\nmutta he näyttivät verenhimoisemmilta siitä syystä, että he langettivat\nankaria tuomioitaan ihmisyyden nimessä. Pahaksi onneksi olivat he\nherkkiä heltymään ja aina kovin tunteellisia, ja tunteelliset\nihmisethän ärtyvät ja raivostuvat helposti. He olivat hyveellisiä; he\nnoudattivat siveyttä, tarkoitan, että heillä oli omat, ahtaasti\nmääritellyt käsityksensä moraalisista velvollisuuksista, joten he eivät\narvostelleet inhimillisiä tekoja niiden luonnollisten seurausten, vaan\nabstraktisten periaatteiden mukaan. Kaikista paheista, jotka ovat\nomiaan tuhoamaan valtiomiehen, on hyveellisyys turmiokkain; se ajaa\nhänet rikokseen. Voidakseen työllään tuottaa ihmiskunnalle hyötyä\ntäytyy yrittäjän pysyä kaiken moraalin yläpuolella niinkuin aikoinaan\njumalainen Julius. Jahvelle, jota oli jo alettu kohdella huonosti, ei\nnäistä uusista miehistä ollut paljoa haittaa. Hän sai heidän\nkeskuudestaan suojelijoitakin; häntä palveltiin nimellä Korkein olento.\nSaatetaanpa suorastaan tunnustaa, että terrori käänsi ihmisten mielet\npois filosofiasta ja taivutti ne suosimaan demiurgia, joka muka näytti\nedustavan yleistä hyvää järjestystä ja rauhaa, hengen ja omaisuuden\nturvaa.\n\n\"Sill'aikaa kuin vapaus näissä myrskyissä syntyi, elin minä Auteuilissa\nja kävin usein madame Helvetiuksen kotona; siellä tapasi paljon miehiä,\njotka ajattelivat kaikista asioista hyvin vapaasti, ja se seikka oli\nharvinaista yksinpä kohta Voltaire'in ajankin jälkeen. Sama ihminen,\njoka katsoo vapisematta kuolemaa silmästä silmään, ei kuitenkaan\nuskalla lausua omaa erikoista mielipidettään ihmiselämästä. Kunnioitus\nmaailman arvostelua kohtaan saa hänet uhraamaan henkensä, mutta sama\nkunnioitus taivuttaa hänet myöskin sokeasti tottelemaan yleistä\nmielipidettä. Minä sain siihen aikaan nauttia keskustelusta Volneyn,\nCabanis'n ja Tracyn kanssa. Suuren Condillacin oppilaina uskoivat he\nkaikkien tietojemme perustuvan aistimuksiin. He sanoivat itseään\nideologeiksi, olivat kovin siivoja ihmisiä ja suututtivat tavallisia\nkuolevaisia kieltämällä heidän sielultaan ikuisuuden. Sillä\nvähäpätöinen yleisö, joka ei tiedä, mitä tällä elämällä oikeastaan\ntekisi, tahtoo vielä toisen elämän, joka ei saisi koskaan loppua.\nKauhun aikana hätyyttivät patrioottien patrullit joskus meidän pientä,\nAuteuilin kätkössä elelevää filosofista seuraamme. Condorcet, suurin\nhenkemme, tuomittiin maanpakoon. Minuakin alkoivat kansan ystävät\npelätä, pitäen minua aristokraattina, vaikka olin sangen talonpoikaisen\nnäköinen ja käytin varsin vaatimatonta pumpulitakkia; ja myönnänkin,\nettä täydellinen ajatuksen vapaus on ylhäisintä aateluutta.\n\n\"Kun eräänä iltana pilkistelin Boulogne'issa dryadeja, joiden näin\nhohtelevan metsästä niinkuin kuu noustessaan taivaanrannan takaa,\nvangittiin minut epäiltynä ja heitettiin vankilaan. Se oli tosin vain\nerehdys; mutta sen ajan jakobiinit olivat aivan samanlaisia kuin\nentiset munkit, joiden paikan he olivat anastaneet, nimittäin pitivät\nehdotonta yleistä tottelevaisuutta hyvin suuressa arvossa. Madame\nHelvetiuksen kuoleman jälkeen keräytyi parvemme uudestaan yhteisiin\nkokouksiin, nyt mieluimmin madame Condorcet'n salonkiin. Itse\nBonapartekin suvaitsi silloin tällöin tulla pakinoimaan meidän\npiirissämme.\n\n\"Me tunnustimme hänet suureksi mieheksi ja luulimme sellaiseksi\nideologiksi kuin itsekin olimme. Meillä oli silloin laaja vaikutusvalta\nmaassa; käytimme sitä hänen hyväkseen ja toimitimme hänet keisariksi,\nsillä halusimme näyttää maailmalle uuden Marcus Aureliuksen. Uskoimme,\nettä hän hankkisi maailmalle rauhan, mutta hän ei täyttänytkään\ntoiveitamme, ja me syytimme sitten väärin omasta erehdyksestämme häntä.\n\n\"Epäilemättä oli hän paljon etevämpi muita ihmisiä nopean älynsä,\nperinpohjaisen teeskentelytaitonsa ja toimintatarmonsa puolesta.\nHänellä oli eräs ominaisuus, joka teki hänestä mitä suurimmassa määrin\nvaltaan sopivan miehen, nimittäin se, että hän eli aina täydellisesti\nnykyhetkessä eikä ottanut lukuun mitään, mikä oli lähimmän\ntavoiteltavan ja selvän todellisuuden ulkopuolella. Hänen neroutensa\noli laajoille aloille ulottuvaa ja kevytluontoista. Hänen päähänsä\nmahtui suunnattomasti mitä erilaisimpia asioita, mutta laadultaan oli\nse aivan tavallinen ja lattea; hän sulki kyllä piiriinsä kaiken\ninhimillisen, mutta ei noussut sitä korkeammalle. Hän ajatteli aivan\nsamoin kuin jokainen hänen armeijansa krenatööri, mutta ajatteli\nerikoisen väkevällä voimalla. Hän rakasti kohtalon uhkaleikkiä,\nonnettaren ärsyttelyä ja huvittelihe siten, että ajoi sadoin tuhansin\nkääpiöitä tappelemaan keskenään. Suuri leikkivä lapsi, suuri kuin koko\nmaailma! Hän oli liian ovela asettaakseen peliin vanhan Jahven,\njoka oli maailmassa vielä mahtava ja muistutti vallan- ja\nväkivallanhimossaan häntä itseään. Ei, hän vain Jahvea uhkaili,\nimarteli, liehitteli ja nöyryytti. Hän antoi vangita Jahven\nviransijaisen, pisti puukon hänen kurkulleen ja vaati tuota voitelua,\njoka muinoisen Saulin ajoista on tehnyt kuninkaat väkeviksi. Ja hän\npalautti entiselleen demiurgin palveluksen, veisasi hänelle Te Deumia\nja kiristi häneltä julistuksen, jota levitettiin katkismuksissa\nkaikkialla koko keisarikunnassa, että Napoleon oli jumala maan päällä.\nHe kaksi jyristivät ukkosiaan yhdessä kaikessa sovussa, ja siitä\nsyntyikin aika ryske.\n\n\"Sillä välin kuin Napoleonin huvit järistivät Eurooppaa, onnittelimme\nitseämme, että pysyimme viisaasti syrjässä, mutta olimme kuitenkin\nhiukan alakuloisia, kun näimme filosofien-kauden alkavankin\nteurastuksilla, verilöylyillä ja sodilla. Ja ikävintä oli, että sen\nvuosisadan lapset vajosivat surkeimpaan höperyyden tilaan: he keksivät\nuudenlaisen, kirjallisen ja pittoreskin kristillisyyden, seikka, mikä\ntodistaa suorastaan uskomatonta älyn heikkoutta, ja joutuivat lopulta\nromantiikkaan. Sota ja romantiikka liitossa, mitkä painajaiset! Ja\nmiten säälittävän lapsellisesti ja vimmatusti moiset poloiset\nrakastavat pyssyjä ja rumpuja! He eivät käsitä, ettei sota, joka\naikoinaan kehitti sivistymättömiä barbaarikansoja ja sai heidät\nperustamaan kaupunkinsa, tuota nykyään itse voittajallekaan muuta kuin\nkurjuutta ja rappeutumista ja että se on jo muuttunut pelkäksi\ntörkeäksi ja tyhmäksi rikokseksi, nyt, jolloin yhteiset taiteet,\ntieteet ja kauppa sitovat eri kansoja aivan läheisesti toisiinsa\nkiinni. Järjettömät eurooppalaiset mietiskelevät, kuinka saisivat\ntoisensa kuristetuksi, vaikka sama sivistys on jo tehnyt heidät\ntoistensa sukulaisiksi!\n\n\"Minä en viitsinyt enää olla moisten hullujen seurassa, vaan vetäydyin\ntähän hiljaiseen kylään, jossa olen sitten elänyt puutarhurina.\nPersikkapuitteni hedelmien pinta tuo mieleeni muinaisten menadien\nauringonhehkua hohtavan hipiän. Tunnen ihmisiä kohtaan entistä\nystävyyttä, rahtusen ihailua ja paljon sääliä, ja viljelen rauhallista\nnurkkaani odottaen päivää, joka on vielä kaukana, nimittäin päivää,\njolloin suuri Dionysos fauniensa ja bakkanttiensa seurassa tulee\ntakaisin maailmaan, opettaa sille iloa ja kauneutta ja palauttaa\nkultakauden. Riemuiten riennän silloin hänen vaunujensa vieressä. Mutta\nkukapa tietää, elääkö ihminen enää sitä triumfimme aikaa? Kuka tietää,\neikö voimansa loppuun kuluttaneiden ihmislasten kohtalo ole silloin jo\ntäytetty, ja toiset olennot ilmestyvät tuhkakummuille ja raunioille,\njotka aikoinaan olivat ihmisen ja hänen henkensä asuinpaikkoina? Ehkäpä\nsiivelliset oliot ottavat silloin maailman valtakunnat omikseen? Mutta\nsiinäkään tapauksessa ei hyvien demonien työ vielä ole tehty: he\nryhtyvät opettamaan taiteita ja elämän iloja -- lintujen suvulle.\"\n\n\n\n\nXXII LUKU,\n\njossa nähdään, miten ensimmäinen rakastajatar häiritsee\nlemmenkateudellaan ukko Guinardonin synnillistä onnea muinaisesineiden\nkaupassa.\n\n\nUkko Guinardon oli vienyt (kuten Zéphyrine kertoi koko asian herra\nSariette'ille) kaikki taulunsa, huonekalunsa ja harvinaisesineensä pois\nRue Princesse'in varrella olevasta ullakkokojustaan, jota hän kutsui\natelierikseen, ja muuttanut pieneen, Rue de Courcelles'ilta\nvuokraamaansa puotiin. Hän jätti oman onnensa nojaan Zéphyrine'in,\njonka kanssa oli elänyt yhdessä viisikymmentä vuotta, ei antanut\nhänelle ainoaakaan kattilaa tai makuupatjaa eikä rahaakaan enempää kuin\nne frangi seitsemänkymmentä centime'iä, jotka sillä hetkellä sattuivat\nolemaan eukko-paran kukkarossa. Ukko Guinardon perusti Rue\nCourcelles'ille vanhojen taulujen ja harvinaisesineiden liikkeen ja\nasetti kauppaansa nuoren Octavie-neitosen.\n\nNäyteikkuna oli melko komea: siihen oli asetettu vihreihin\nkuoromekkoihin puettuja flaamilaisia enkelejä, Gerard Davidin tyyliä,\neräs Salome, Luinin koulua, pyhä Barbara, ranskalainen puumaalaus,\nLimogesin emaljitöitä, Böömin ja Venetsian lasiteollisuutta ja Urbinon\nvateja; siinä nähtiin ne irlantilaiset pitsit, jotka Zéphyrine\nnuoruutensa loistoaikoina oli saanut keisari Napoleon III:lta. Sisällä\nkiiltelivät kultavärit nurkkien hämärästä, ja siellä täällä näkyi\nKristuksia, apostoleita, nymfejä ja patriiseja. Eräs maalaus oli\nkäännetty seinään päin, sitä näytettiin ainoastaan oikeille\nasiantuntijoille, jotka ovat yleensä harvinaisia. Se oli Fragonardin\n_Gimblette_ toisintona, niin kirkas kuin eivät sen värit vielä olisi\nehtineet edes kuivua: itse ukko Guinardon vakuutti tähän tapaan.\nOrvokkipuisessa kaapissa, joka oli sijoitettu kaupan perälle, piili\nlaatikoissa harvinaisuuksia: Baudouinin gouacheja, kuvitettuja kirjoja\n1700-luvulta ja miniatyyrejä.\n\nStaflialle oli asetettu lepäämään kokoelman kallein aarre, helmi,\njalokivi, ihme, mestariteos: erittäin hentotekoinen Fra Angelico,\nruusunpunaista ja sinistä, _Neitsyen kruunaus_, josta Guinardon tahtoi\nsatatuhatta frangia. Louis XV-tuolilla ja empirepöydän ääressä, johon\noli sovitettu kukkamaljakko, istui nuori Octavie kirjo-ompelu kädessä;\nnyt, kun hän oli jättänyt loistavat ryysynsä kehnoon yliskamariinsa,\njossa hän oli Rue Princesse'in varrella asunut, ei hän näyttänyt enää\nentiseltä, uudelleen kiehautetulta Rembrandtilta, vaan hohteli kaikkien\nukko Guinardonin luona käyvien asiantuntijain erinomaiseksi iloksi\nparemminkin Vermeer van Delftin lempeissä ja läpikuultavissa\nvivahteissa. Tyynenä ja siveänä pysyi hän kaupassa yksinään kaiken\npäivää, kun taas ukko Guinardon ylhäällä katon alla teki ahkerana\nmaalauksiaan. Guinardon tuli alas kello viideltä ja pakisi silloin\nkantavieraittensa kanssa.\n\nNiistä oli kreivi Desmaisons ehdottomasti hartain. Hän oli pitkä,\nlaiha, kelmeä ja koukkuselkäinen. Sakea karvatupsu kasvoi hänen\nkummassakin syvässä poskikuopassaan, ulkonevien poskipäiden alla; ne\ntupsut levisivät ja hajosivat leukapielille ja rintamuksille\nlumivalkeana virtana. Tuohon partakoskeen kasteli hän yhtä mittaa\npitkiä, luisia ja runsailla kultasormuksilla kaunisteltuja käsiään. Hän\nsuri yhä rouvaansa, joka oli kuollut kaksikymmentä vuotta sitten,\nnuoruutensa ja kauneutensa parhaassa iässä, tuberkuloosiin, ja pyhitti\nelämänsä yrityksiin, miten päästä yhteyteen vainajien kanssa ja miten\nsaada yksinäinen kotinsa täyteen huonoja maalauksia. Hänen\nluottamuksensa Guinardoniin oli rajaton. Yhtä usein kävi puodissa niin\nikään herra Blancmesnil, erään suuren luottolaitoksen johtaja. Hän oli\nhyvin säilynyt ja virkku viisikymmen-vuotias; ei välittänyt oikeastaan\ntaiteesta, ja oli sangen heikko asiantuntija; mutta nuori Octavie, joka\noli asetettu keskelle antikviteettikauppaa kuin teerenkuva kukkulalle,\nveti häntä sinne.\n\nHerra Blancmesnil solmi neitosen kanssa vitkastelematta tuttavuuden\nliiton, jonka kaikki muut paitsi ukko Guinardon huomasivat: olihan\nvanhus rakkaudessaan Octavie'ta kohtaan vielä niin nuori ja kokematon,\nettei nähnyt mitään. Myöskin Gaétan d'Esparvieu kävi välistä\ntaiteenharrastajana Guinardonin luona, jota hän muuten epäili\nerinomaisen ovelaksi väärentäjäksi.\n\nEräänä päivänä tuli herra Le Truc de Ruffec, mahtava miekan mies,\nvanhan antikvaarin luokse puhumaan omista suunnitelmistaan. Herra Le\nTrue de Ruffec järjesti parhaillaan Petit Palais'hen retrospektiivistä\nasenäyttelyä Marokon orpolasten hyväksi ja pyysi nyt ukko Guinardonilta\nnäyttelyyn lainaksi eräitä hänen kokoelmansa kaikkein arvokkaimpia\nesineitä.\n\n\"Aikomuksemme oli ensin panna toimeen näyttely nimeltä Risti ja\nMiekka\", virkkoi vieras. \"Noiden kahden sanan liittämisestä yhteen\naavistaa helposti, minkä hengen elähdyttämä yrityksemme on. Ylevä\nisänmaalliskristillinen aate sai meidät vihkimään toisiinsa\nmiekan, kunnian symbolin, ja ristin, pelastuksen symbolin. Tuo\nhyväntekeväisyysnäyttely olisi avattu herra sotaministerin ja\nmonseigneur Cachepot'n nimien korkeassa suojeluksessa. Valitettavasti\nkohtasi aikeen toteuttaminen voittamattomia vaikeuksia, joten se täytyi\nlykätä tuonnemmaksi... Sitä vastoin järjestämme nyt pelkästään Miekan\nnäyttelyn. Olen kirjoittanut artikkelin, josta ilmenee hankkeemme\ntarkoitus.\"\n\nNiin sanoen veti herra Le Truc de Ruffec taskustaan ison lompakon, joka\noli täynnä papereita, kaksintaisteluhaasteita ja todistuksia niiden ja\nniiden henkilöiden kieltäytymisestä antautua kaksintaisteluun, löysi\nviimein hyvin likaisen ja rutistuneen lappusen ja sanoi:\n\n\"Kas näin se kuuluu: Miekka on hurja impi, joka urhon rinnalla lepää.\nMiekka on tyypillisin ranskalainen ase. Näinä aikoina, jolloin\nkansallistunne kauan pimeydessä piiltyään loimuaa tulisemmin kuin\nkoskaan ennen, j.n.e. -- Ymmärrätte kai jo tästä?\"\n\nJa hän uudisti pyyntönsä, toivoen jotain erikoisen kaunista ja luvaten\nasettaa sen kaikkein parhaalle paikalle tuohon Marokon orpolasten\nhyväksi järjestettyyn näyttelyyn, joka avattaisiin kenraali\nd'Esparvieun, seuran kunniapuheenjohtajan, läsnäollessa.\n\nUkko Guinardon ei oikeastaan välittänyt aseista, vaan möi enimmäkseen\ntauluja, piirustuksia ja kirjoja. Mutta hän ei joutunut koskaan missään\nasiassa pulaan. Nyt sieppasi hän jostakin nurkastaan raakkumaisella\nkädensuojuksella varustetun kalvan, kaikkein luonteenomaisinta Louis\nXIII -- Napoleon III:n aikuista tyyliä ja ojensi sen näyttelyn\ntoimimiehelle, joka katseli sitä kunnioittavasti ja kuitenkin vielä\nvarovasti vaiti.\n\n\"On minulla parempiakin\", huomautti antikvaari.\n\nJa hän toi nyt puotinsa perukasta, kävelykeppien ja sateenvarjojen\njoukosta, uljaan Ranskan liljoilla koristetun miekan, oikean pikku\nsaatanattaren, todella kuninkaallisen aseen. Se oli Filip Augustin\nmiekka, jota eräs Odéonin näyttelijä oli käyttänyt vuonna 1846 _Agnes\nde Méranie'ta_ esittäessään. Guinardon asetti miekan pystyyn tutkain\npermantoa vasten ja pisti kätensä kahvan ympärille hurskaasti ristiin;\nsiten näytti hän yhtä uljaalta ja uskolliselta kuin miekkakin.\n\n\"Antakaa tämän esiintyä näyttelyssänne\", kehoitti hän. \"Impi on sen\narvoinen. Tämän terästytön nimi on Bouvines.\"\n\n\"Jos minä saan sen siellä myödyksi, annatteko minulle pienen\nvälityspalkkion?\" kysyi herra Le Truc de Ruffec valtavia viiksiään\nkierrellen.\n\nMuutama päivä sen jälkeen näytti ukko Guinardon läsnäolijoille, joina\nolivat kreivi Desmaisons ja herra Blancmesnil, salaperäisin elein uutta\nGrecoa, joka oli aivan äskettäin löydetty: hämmästyttävä Greco, hänen\nviimeiseltä kaudeltaan! Se esitti Franciscus Assisilaista. Pyhimys\nseisoi Alvernon vuorella, kohoten taivaalle savupatsaana ja piilottaen\npilviin eriskummaisen kapean, kai välimatkan vaikutuksesta pienentyneen\npäänsä. Lyhyesti sanoen: oikea, suorastaan liian oikea Greco! Nuo kaksi\ntaiteenharrastajaa katselivat mestariteosta tarkkaavasti, ja ukko\nGuinardon kiitteli sen tummien kohtien syvyyttä ja ylevää\nkokonaissävyä. Hän nosti kättänsä niin korkealle, että ymmärrettiin\nTintorettosta lähteneen Theotocopulin olevan opettajaansa sata vaaksaa\nkorkeammalla.\n\n\"Hän oli siveä, puhdas, väkevä. Mystikko, apokalyptikko!\"\n\nKreivi Desmaisons tunnusti Grecon mielitaiteilijakseen. Sitä vastoin ei\nherra Blancmesnil nahkassaan oikein täydellisesti häntä ihaillut.\n\nSilloin aukesi ovi ja herra Gaétan ilmestyi odottamatta puotiin.\n\nHän vilkaisi Pyhään Franciscukseen ja sanoi:\n\n\"Voi pirua!\"\n\nHerra Blancmesnil halusi aina oppia ja kysyi herra Gaétanilta, mitä hän\ntästä nykyään paljon ihaillusta maalarista arveli. Gaétan vastasi\nkursailematta, ettei hän luullut Grecoa kummalliseksi originelliksi tai\nhulluksi, niinkuin häntä ennen muinoin oli luultu, vaan oletti, että\njokin vika näköelimissä oli pakottanut Theotocopulin venyttelemään ja\nkierontamaan tuolla tavalla henkilöitään.\n\n\"Hän kärsi astigmatismia ja strabismia, joten hän maalasi sitä, mitä\nnäki ja niinkuin näki\", väitti Gaétan.\n\nKreivi Desmaisons ei oikein hyväksynyt tätä luonnollista selitystä,\njota vastoin se miellytti yksinkertaisuutensa vuoksi kovasti herra\nBlancmesnilia.\n\nUkko Guinardon huudahti loukkautuneena:\n\n\"Sanotteko, herra d'Esparvieu, että pyhä Johannes kärsi astigmatismia,\nkun hän näki vaimon puettuna auringolla, kuun hänen jalkainsa alla ja\nkruunun kahdestatoistakymmenestä tähdestä hänen päässään? Kun hän näki\npedon, jolla oli seitsemän päätä ja kymmenen sarvea, ja enkelit, jotka\noli puettu liinavaatteella ja jotka kantoivat seitsemää maljaa\ntäynnänsä elävän Jumalan vihaa?\"\n\n\"Kuitenkin saatamme ihailla Grecoa, sillä hänellä oli neroutta\ntoteuttaa sairaalloiset visioninsa\", lopetti Gaétan. \"Muuten\nmiellyttävät ne vääristykset, joilla hän henkilöitään kiduttaa, kaikkia\nkärsimystä rakastavia sieluja, ja sellaisia on enemmän kuin\nuskoisikaan.\"\n\n\"Hyvä herra Gaétan\", vastasi kreivi Desmaisons haravoiden pitkillä\nsormillaan kukkeaa partaansa, \"meidän täytyy rakastaa sitä, mikä meitä\nrakastaa. Kärsimys rakastaa meitä ja pysyy ainaisena toverinamme. Sitä\non ihmisen rakastettava, muuten eihän kestä elämää; ja kristinuskon\nvoima ja hyvyys on siinä, että se on tämän seikan käsittänyt... Oi,\nminulla ei ole uskoa, ja se on suurimman epätoivoni syy.\"\n\nVanhuksen mieleen oli muistunut olento, jota hän oli kaksikymmentä\nvuotta surrut, ja kohta jätti järki hänet valtoihinsa ja antoi\najatusten vastustelematta ajella surullisen ja suloisen hulluuden\nsekavia kuvitelmia. Hän kertoi tutkineensa kauan aikaa sielutiedettä ja\ntehneensä erään läpikuultavan mediumin avulla sielun laatua ja\nelinkykyä koskevia kokeita. Hän oli saanut hämmästyttäviä tuloksia,\njotka eivät häntä kuitenkaan tyydyttäneet. Hän oli päässyt niin\npitkälle, että oli nähnyt vainajan sielun shelatiinimaisen ja\nläpikuultavan massan muodossa, mutta massa ei ollut yhtään hänen\nrakastamansa olennon näköinen. Ja tuskallisinta oli, että tuo\nshelatiinimainen massa osoittautui noissa sadat kerrat tehdyissä\nkokeissa olevan varustettu jonkinlaisilla, erittäin hienotekoisilla\ntuntosarvilla, joita se liikutteli yhtä mittaa selvästikin määrätyssä\nrytmissä, tahtoen kai antaa merkkejä ja selityksiä; mutta noita\nmerkkejä oli mahdoton ymmärtää.\n\nKoko tämän pitkän jutun ajan oli herra Blancmesnil seurustellut\nhartaasti nuoren Octavien kanssa, joka istui tyynenä ja vaiti\npaikallaan, silmät kainosti maahan luotuina.\n\nMutta Zéphyrine ei ollut tyyni. Hän ei niin vain alistunut luovuttamaan\nrakastettuaan julkealle kilpailijattarelle. Usein maleksi hän aamuisin\ntorikassi kädessä muinaisesinekaupan ympärillä. Hän pohti erästä\nristiriitaista ajatusta: kaataisiko uskottoman niskaan kattilallisen\nvitriolia vai heittäytyisikö hänen jalkojensa juureen ja peittäisi\nkyynelin ja suudelmin hänen suloiset kätensä. Kun hän siten eräänä\npäivänä tuli katselemaan rakasta Mikkoaan ja näki ikkunan läpi nuoren\nOctavie'n, joka istui liikkeessä korutyötä ommellen ja jonka edessä\npöydällä ruusu lakastui maljakossa, joutui Zéphyrine sellaiseen\nraivoon, että hyökkäsi sisään ja iski sateenvarjonsa kilpailijattarensa\nkultatukkaiseen päähän ja haukkui häntä nartuksi ja hutsuksi. Octavie\npakeni pelästyneenä puodista ja meni hakemaan poliiseja, mutta sillä\nvälin muokkasi Zéphyrine surusta ja rakkaudesta hulluna vanhan\nvariksenpelättimensä rautaisella kärjellä kelpo tavalla Fragonardin\n_Gimblette'ia_, Grecon nokista pyhää Franciscusta, madonnia,\napostoleita ja nymfejä, raapi kullat pois Fra Angelicosta ja kirkui:\n\n\"Kaikki nämä taulut, tuon Grecon, tuon Beato Angelicon, Fragonardin,\nGerard Davidin, kaikki Baudouinin kuvat, niin Baudouinin, nämä kaikki,\nihan kaikki on Guinardon itse maalannut! Se itse, lurjus, heittiö. Ja\nminä näin, kuinka hän maalasi tuon Fra Angelicon minun silityslautaani,\nja tuon Gerard Davidin hän tekaisi vanhalle kätilön kyltille... Senkin\nsika, minä revin sinut ja sinun hutsusi kappaleiksi niinkuin nyt\ntuhrauksesikin!\"\n\nJa Zéphyrine veti erään taiteenharrastajan, joka oli piiloutunut puodin\npimeimpään loukkoon, takin helmasta keskelle lattiaa ja todisti\nhänelle, että Guinardon oli rikollinen roisto, taulunväärentäjä,\nvalansa pettäjä. Poliisien täytyi väkivalloin viedä Zéphyrine pois,\nmutta liikkeen hän oli hävittänyt perin pohjin. Suuri lauma ihmisiä\nsaattoi häntä poliisikonttoriin, jossa hän sitten loi palavat silmänsä\ntaivasta kohti ja nyyhki ja huusi:\n\n\"Mutta ettekö te nyt aavista, minkälainen Mikko on? Jos te sen\ntietäisitte, niin ymmärtäisitte, ettei voi elää ilman häntä. Michel!\nMikko! Kuinka kaunis ja hyvä hän on, kuinka herttainen. Hän on Jumala!\nHän on itse rakkaus! Minä rakastan, rakastan, rakastan häntä! Minä olen\ntuntenut paljon ylhäisiä miehiä, herttuoita, ministereitä ja vielä\nkorkeampiakin... Yksikään heistä ei kelpaisi siivoamaan Mikon\nkenkiäkään. Hyvät kulta herrat, antakaa hänet minulle takaisin!\"\n\n\n\n\nXXIII LUKU\n\nnäyttää, miten erinomaisen ihanteellinen luonne Bouchotte on, koska hän\nei kärsi väkivaltaa, vaan on kyllä altis lempeydelle. Joten älköön enää\nväitettäkö, että tämän kirjan tekijä on naisten vihollinen.\n\n\nKun ruhtinas Istar lähti parooni Max Everdingenin linnasta, meni hän\nerääseen Hallien kapakkaan syömään ostereita ja ryyppäämään pullon\nvalkoviiniä. Ja kun hän oli yhtä viisas kuin väkeväkin, pistäytyi hän\nsitten ystävänsä Théophile Bélais'n luo kätkeäkseen pommit, joita\nhänellä oli taskut täynnä, tuon muusikon seinäkaappiin. \"Alinen,\nGalcondan kuningattaren\" tekijä ei ollut kotona. Kerubi tapasi siellä\nainoastaan Bouchotte'in, joka juuri valmisteli kuvastinkaapin edessä\nkatutyttö Zigouille'in roolia. Tämän nuoren taitelijattaren piti näet\nesittää pääosa Apashit-nimisessä operetissa, jota parhaillaan\nharjoitettiin eräässä suuressa musiikkihallissa, näytellä ja laulaa\nlutkaa, joka väijyy ohikulkevia miehiä, houkuttelee heidät riettailla\neleillä ansaan ja toistaa sitten, kun heidät on saatu köysiin ja kapula\nsuuhun, petetyille sadistisesti kiusaten samat rivot sanat, joiden\nkutsua he noudattavat. Bouchotte oli kovin innostunut tähän osaan,\njossa hän voi näyttää molemmat suuret taitonsa.\n\nSäveltäjä oli juuri lähtenyt kaupungille. Ruhtinas Istar asettui pianon\nääreen säestämään, ja Bouchotte jatkoi työtään. Tytön liikkeet olivat\nhävyttömiä ja herkullisia. Hänellä ei ollut päällä muita vaatteita kuin\nlyhyt hame ja lisäksi paita, jonka oikean käden olkakaista oli\nsolahtanut alas käsivarrelle ja paljasti kainalokuopan, tumman ja\ntuuheakasvuisen kuin mikäkin Arcadian pyhä luola. Tukka heilui joka\ntaholle hurjina, hallavan punertavina hiustukkuina. Hipiä oli hiukan\nkostea, siitä lähti niin huumaava orvokin ja alkalisten suolain tuoksu,\nettä se väristi ruhtinas Istarin sieraimia ja huimasi itseään\nnäyttelijätärtäkin. Yht'äkkiä nousi ruhtinas Istar tuosta hehkuvasta\nihosta leviävän tuoksun juovuttamana paikaltaan ja kävi mitään edes\nsilmillään sanomatta kaksin käsin kiinni tyttöön ja nakkasi hänet\nsohvalle, pienelle kukikkaalle sohvalle, jonka Théophile oli\nvähittäismaksuilla ostanut eräästä kuuluisasta huonekaluliikkeestä,\nkeräten monta monituista vuotta siihen tarkoitukseen kymmenen frangia\nkuukaudessa. Kerubi rojahti kuin valtava kallionlohkare hentoisen\nolennon päälle; hänen hengityksensä puhkui kuin pajan palkeet, ja\nsuunnattoman isot kourat tarttuivat himottuun lihaan kuin kupparin\nsarvet. Jos Istar olisi pyydellyt Bouchotte'ia, olisi Bouchotte ehkä\ntuokion kiihtyneessä ja sekavassa mielentilassa suonut hänelle nopean\nja kuitenkin osaaottavan halailun. Mutta Bouchotte oli ylpeä. Ja heti\nkun häntä uhkasi nöyryytys, heräsi se hurja ylpeys. Bouchotte tahtoi\nantautua, mutta ei antaa itseään ottaa. Rakkaus, uteliaisuus, sääli,\njopa joskus vähempikin syy taivuttivat hänet helposti, mutta hän olisi\nmieluummin kuollut kuin alistunut väkivaltaan. Hämmästys muuttui\nyht'äkkiä raivoksi, koko hänen sielunsa kimmahti raakaa voimaa vastaan.\nKynsillään, jotka vimma teki teräviksi, repi hän kerubin naamaa ja\nsilmiä ja jännitti niin lujasti lantioidensa voimakkaat kaaret,\nkäytteli niin varmasti kyynärpäittensä ja polviensa jousia, että\nsinkautti tuon ihmispäällä varustetun sonnin siinä silmänräpäyksessä\nlattialle. Silmittömänä tuskasta ja veren sokaisemana jymähti ruhtinas\nIstar pianoa vasten, josta kajahti pitkä valitus, kun taasen hänen\ntaskuunsa sullotut pommit putosivat ja pyörivät ukonjyrinällä pitkin\npermantoa. Bouchotte seisoi lattialla kukistetun jättiläisen edessä\ntukka hajallaan, rinnat paljaina, kauniina ja hirvittävänä, heilutteli\nkohennusrautaa ja huusi:\n\n\"Korjaa luusi tai minä revin silmät päästäsi!\"\n\nRuhtinas Istar meni keittiöön peseytymään ja painoi siellä veriset\nkasvonsa vatiin, jossa oli Soissonsin herneitä likoamassa. Sitten hän\nlähti ollenkaan vihoittelematta matkaansa, sillä hän oli jalo luonne.\n\nTuskin oli hän ennättänyt poistua, niin ovikello kilahti. Bouchotte\nhuusi palvelustyttöä, mutta tyttö oli mennyt kaupungille. Sen vuoksi\nsukaisi Bouchotte ylleen kotipuvun ja kiiruhti itse avaamaan. Ovessa\nseisoi nuori, varsin kohteliaalta näyttävä nuori mies, tervehti\nsievästi ja pyysi anteeksi, että hänen täytyi esittää itsensä: hänen\nnimensä oli Maurice d'Esparvieu.\n\nMaurice etsi yhä suojelusenkeliään. Epätoivoisen toivon kannustamana\nhaeskeli hän Arcade'ia kaikkialta, mitä merkillisimmistä paikoista.\nTiedusteli häntä taikureilta, noidilta, tiedusteli ihmeentekijöiltä,\njotka löyhkäävissä mörskissä asuen ennustavat tulevaisuutta, sitä, jota\nme ihmiset emme kuitenkaan voi välttää, ja joiden pukimina on\ntakalistosta reikäiset housut ja ruokana hampuusimakkara, vaikka he\novat kaiken maailman aarteiden omistajia. Tänä päivänä oli Maurice\nkäynyt Montmartre'issa erään syrjäkujan varrella asuvan saatananpapin\nluona, joka harjoitti mustaa tiedettä ja vahakuvataikomista. Sitten\ntuli hän Bouchotte'in luo rouva de la Verdelière'in pyynnöstä. Mainitun\nrouvan piti näet kohdakkoin järjestää juhlat vanhojen maalaiskukkojen\nsäilyttämisen hyväksi, ja hän tahtoi nyt, että Bouchotte, josta\noli aivan yht'äkkiä jollakin merkillisellä tavalla tullut\nmuotitaiteilijatar, esiintyisi niissä. Bouchotte kehoitti vierasta\nistumaan tuohon pieneen kukikkaaseen sohvaan. Maurice pyysi, että\ntaiteilijatar tulisi myöskin siihen, ja sitten esitti hyvän kodin poika\nhänelle kreivitär de la Verdelière'in toivomuksen: tuo vallasnainen\nhalusi mieluimmin, että Bouchotte laulaisi tilaisuudessa jonkin niitä\napashi-lauluja, joista hieno väki niin kovasti nykyään piti; mutta\nvalitettavasti ei rouva de la Verdelière voinut luvata muuta kuin hyvin\nvaatimattoman palkkion, joka ei tietysti ollenkaan vastannut\ntaitelijattaren ansioita. Mutta olihan kysymyksessä hyväntekeväisyys!\n\nBouchotte suostui avustamaan ja tyytyi vähäiseen hyvitykseen: ovathan\nköyhät aina anteliaita rikkaita kohtaan ja taiteilijat hienon maailman\nväelle.\n\nBouchotte oli epäitsekäs ja uhrautuvainen. Vanhojen maalaiskirkkojen\nsäilyttämisyhdistys oli hänestä hyvä homma. Kyynelin ja nyyhkytyksin\nmuisteli hän ensimmäistä ripilläkäyntiään, ja hänellä oli vielä\nnykyäänkin muinainen lapsenuskonsa. Milloin hän vain sattui kulkemaan\nkirkon ohitse, teki hänen mielensä mennä sinne sisälle, etenkin illoin.\nEikä hän rakastanut tasavaltaa, sillä se koetti hävittää kirkkoa ja\narmeijaa. Hänen koko sydämensä riemuitsi kansallistunteen uudesta\nheräämisestä. Ranska kohosi par'aikaa entiseen voimaansa, ja\nmusiikkihalleissa aplodeerattiin hurjimmin, kun esitettiin\npikku lauluja meidän pikku sotamiehistämme ja kilteistä\nlaupeudensisaristamme. Sillä välin veti Maurice itseensä tuoksua\nBouchotte'in punertavasta tukasta ja ärsyttävän kirpeää, hienoa ja\nsuolaista hajua hänen ruumiistaan. Ja ruokahalu heräsi. Hän tunsi\nnäyttelijättären istuvan vieressään pikku sohvalla niin pehmoisena ja\nkuumana. Ja hän alkoi kiitellä taiteilijattaren suuria lahjoja.\nBouchotte kysyi, mistä hänen repertoaarinsa kappaleesta herra\nd'Esparvieu piti enimmän. Maurice ei tuntenut hänen esityksiään\nollenkaan, vaan suoritti kuitenkin tyydyttävät vastaukset: Bouchotte\nitse oli ne hänelle kysymyksissään huomaamattaan valmistanut.\nTurhamainen naikkonen puhui kyvyistään ja menestyksistään sillä tavoin\nkuin toivoi maailman niistä puhuvan. Hänelle riitti loppumattomasti\npuheenaihetta voitoista, joita hän oli saavuttanut. Muuten: hän\nkäyttäytyi kaikin puolin siveästi ja moitteettomasti. Maurice ylisteli\naivan vilpittömästi Bouchotte'in kauneutta, hänen kasvojensa raikasta\nväriä ja niiden piirteiden eleganssia. Bouchotte tunnusti nuo hyvät\npuolensa sen ansioksi, ettei hän koskaan käyttänyt ihomaalia. Mitä\njälleen hänen vartaloonsa tulee, tohti hän julistaa, ettei siinä\nollut mitään liikaa eikä mitään liian vähän, ja todistaakseen\nhavainnollisesti tuota väitettään siveli hän käsillään hurmaavan\nruumiinsa kaikkia ääriviivoja ja nousi silloin hiukan ylös esittääkseen\nsen onnellisen perustan, jolla nuo muodot lepäsivät. Maurice tuli hyvin\nliikutetuksi.\n\nAlkoi olla hämärä. Bouchotte tarjoutui sytyttämään lampun. Maurice\npyysi, ettei sitä olisi tehtävä.\n\nJuttelua jatkettiin sitten ensin naureskellen ja iloisesti, sitten\ntuttavallisemmin ja hyvin hiljaa ja jollakin tavoin kaihoisasti.\nBouchotte luuli tuntevansa Maurice d'Esparvieun jo entuudestaan, kauan\nsitten, ja pitäen häntä hienona miehenä uskoi hänelle salaisuuksiaan.\nSanoi uskovansa olleensa syntynyt oikein kunnialliseksi naiseksi, mutta\nhänellä oli hyvin häikäilemätön ja ahnas äiti. Maurice johteli hänet\ntakaisin, vei hänet ajattelemaan omaa kauneuttaan, ja ärsytteli\ntaidokkailla imarruksilla hänen kiihkeää itserakkauttaan.\nKärsivällisenä ja rauhallisesti laskien ehkäisi hän tulen, joka hänessä\nitsessään yltyi, ja siten paisutti hän Bouchotte'issa halua saada vielä\nlisää ihailua. Aamupuku avautui ja luisui itsestään pois, olkapäiden\nelävä satiini hohteli illan salaperäisessä hämärässä. Maurice oli niin\nviisas, niin taitava ja tottunut, että sai Bouchotte'in tulisena ja\nvoimattomana raukeamaan syliinsä ennen kuin Bouchotte aavistikaan\nmitään oleellista myöntäneensä. Heidän hengityksensä ja suloiset\nkuiskauksensa sulivat toisiinsa. Ja pieni kukikas sohva huokaili ja\nriutui heidän kanssaan.\n\nKun tunteet jälleen olivat sanoilla ilmaistavissa, kuiskutti Bouchotte\nMaurice'in niskaan, että hänen ihonsa oli hienompi kuin Bouchotte'in\nitsensä. Maurice piteli Bouchotte'ia sylissään ja sanoi: \"Kuinka\nsuloista on puristella sinua näin. Tuntuu kuin sinussa ei olisi yhtään\nluita.\"\n\nJa Bouchotte vastasi silmänsä ummistaen: \"Niin... kun olen sinua\nrakastanut! Rakkaus se sulattaa ne minulta, luut; se tekee minut niin\npehmeäksi, että liukenen kuin mesi kielellä.\"\n\nSamassa astui Théophile sisään, ja Bouchotte kehoitti häntä kiittämään\nherra Maurice d'Esparvieuta, joka oli ystävällisesti tuonut kreivitär\nde la Verdelière'in puolesta erittäin kauniisti palkitun\nkunniatehtävän.\n\nSäveltäjä oli onnellinen, kun pääsi kodin rauhaan maailman hälinästä,\npäivän epäonnistuneista yrityksistä, typeriltä musiikkitunneilta,\nkatkerista pettymyksistä. Hänelle oli tungettu kolme uutta\ntyökumppania, jotka saisivat nimensä hänen operettiinsa ja nostaisivat\nosuutensa tekijäpalkkiosta; ja vaadittiin, että hänen oli esitettävä\nGolcondan kuningattaren hovissa tango. Hän puristi sydämellisesti\nnuoren d'Esparvieun kättä ja heittäytyi sitten hyvin väsyneenä pikku\nsohvalle, jonka voimat kuitenkin tällä hetkellä pettivät, joten sen\nkaikki neljä jalkaa ratkesivat ja se lysähti yht'äkkiä kasaan. Ja\nenkeli putosi sen mukana pelästyneenä lattialle, Maurice'in taskusta\nkaranneen kellon, paperossikotelon ja tulusvehkeiden ynnä prinssi\nIstarin tuomien pommien päälle.\n\n\n\n\nXXIV LUKU\n\nkertoo, miten Vendôme'in priorin _Lucretius_ seikkaili.\n\n\nKirjansitoja Léger Massieu, Léger vanhemman seuraaja, jonka liike oli\nRue de l'Abbayn varrella, vastapäätä Saint-Germain-des-Prés'n vanhaa\npappilaa -- korttelissa, missä vieläkin kuhisee pienten lasten kouluja\nja tieteellisiä seuroja, -- piti liikkeessään hyvää työväkeä, mutta ei\nmonta miestä, joten hän suoritti aina samaisen ja kärsivällisen\nasiakaspiirinsä tilaukset hyvin hitaasti. Kuusi viikkoa siitä kuin\nherra Sariette oli lähettänyt sidottaviksi nyytillisen kirjoja,\nei Léger-Massieu ollut niihin vielä koskenutkaan. Vasta\nviidenkymmenenkolmen päivän kuluttua tarkasti hän kirjat herra\nSariette'in laatiman luettelon mukaan ja toimitti ne työmiehilleen. Kun\nVendôme'in priorin vaakunalla koristettua _Lucretiusta_ ei ollut siinä\nluettelossa, oletti hän sen tulleen joltakin toiselta kundilta. Mutta\nkun sitä ei löytynyt mistään kirjansitomoon lähetettyjen kirjojen\nlistasta, pistettiin se talteen erääseen kaappiin, josta sitten\nLéger-Massieun poika, nuori Ernest, otti sen salaa eräänä päivänä ja\nsolahdutti taskuunsa. Ernest oli rakastunut siinä lähellä asuvaan\npesunaiseen nimeltä Rose.\n\nRose piti maalla oleskelusta ja kuunteli mielellään, miten linnut\nmetsässä livertelivät. Ja saadakseen rahaa, jotta olisi voinut viedä\nkultansa sunnuntaina Chatou'hun, luovutti Ernest _Lucretiuksen_ 10\nfrangin summasta Saint-X:n kadun romukauppiaalle, ukko Moranger'lle,\njoka ei ollut utelias tietämään, mistä hänen ostamansa esineet olivat\nlähteneet. Ukko Moranger puolestaan luovutti samana päivänä nidoksen\n60 frangista herra Poussardille, joka omisti pienen kirjakaupan\nSaint-Germainin korttelissa. Mainittu herra hävitti nimilehdeltä\nleiman, joka ilmaisisi, mistä tuo erinomaisen arvokas teos oli\nalkuisin, ja möi sen 500 frangista herra Josef Meyerille, tunnetulle\namatöörille, joka jälleen vitkastelematta antoi sen mennä 3,000\nfrangista herra Ardonille, joka heti tarjosi sen kuuluisalle\nparisilaiselle kirjojen ostajalle, herra R:lle, joka maksoi siitä 6,000\nfrangia ja luovutti sen kaksi viikkoa myöhemmin varsin kohtuullisesta\nvoitosta kreivitär de Gorce'in haltuun. Tuo Parisin hienoissa piireissä\nhyvin tunnettu vallasnainen oli taulujen, kirjojen ja porsliinien\nharrastaja. Talossaan Avenue d'Jénan varrella oli hänellä suuret\ntaidekokoelmat, joista näki hänen monipuolisen asiantuntemuksensa ja\nhyvän makunsa. Heinäkuun asui kreivitär de Gorce Normandiassa\nSarville-nimisessä huvilassaan, ja sill'aikaa sai Avenue d'Jénalla\noleva asumattomaksi jätetty talo öiseksi vieraakseen erään\nmurtovarkaan, joka näytti kuuluvan niin sanottuun Kokoilijain luokkaan\nja jonka erikoisalana siinä luokassa oli taide-esineet.\n\nPoliisitutkinnossa ilmeni, että pahantekijä oli kiivennyt vesirännien\navulla talon ensimmäisen kerroksen korkeuteen, harpannut parvekkeelle,\ntiirikoinut auki ikkunaluukun, särkenyt ruudun, sysännyt syrjään salvan\nja tunkeutunut suureen galleriaan. Siellä oli hän murtanut monta\nkaappia ja valinnut esineitä, jotka hänelle sopivat, enimmäkseen\npieniä, mutta kallisarvoisia: kultarasioita, eräitä norsunluutöitä\n1300-luvulta, kaksi arvokasta käsikirjoitusta 1400-luvulta ynnä yhden\nkirjan, jonka kreivittären sihteeri oli merkinnyt katalogiin lyhyesti\nvain \"vaakunoituna sahviaanikantisena\" ja joka ei ollut mikään muu kuin\nd'Esparvieun kirjaston _Lucretius_.\n\nSyyllistä ei löytynyt, vaikka epäiltiinkin, että hän oli eräs\nenglantilainen kokki. Mutta noin kaksi kuukautta varkauden jälkeen\nasteli muudan nuori, elegantti, parrattomaksi parturoitu mies illan\nhämärässä Rue de Courcelles'ille ja tuli tarjoamaan Vendôme'in priorin\n_Lucretiusta_ ukko Guinardonille. Antikvaari maksoi hänelle siitä viisi\nfrangin rahaa, katseli sitä, huomasi sen arvon ja kauneuden ja vei\norvokkipuiseen kaappiinsa, jossa talletti kalleimpia esineitä.\n\nNiin seikkaili tuo ihana murikka yhtenä ainoana kesänä.\n\n\n\n\nXXV LUKU,\n\njossa Maurice löytää enkelinsä.\n\n\nNäytäntö oli loppunut, ja Bouchotte peseytyi pukuhuoneessaan\nihomaalista. Hänen vanha suojelijansa herra Sandraque pujahti hiljaa\nsisään, ja hänen mukanaan tunkeutui sinne lauma muita ihailijoita.\nBouchotte ei kääntynytkään heihin päin, vaan kysyi ainoastaan, miksi he\ntöllöttelivät häntä kuin idiootit, vai luulivatko he olevansa Neuillyn\nmarkkinoilla katselemassa ulkomaista ihme-elukkaa:\n\n\"Hyvät naiset ja herrat, kun raha kirstuun kilahtaa neidin\nmyötäjäisiksi, niin saatte koskettaa hänen pohkeitaan. Ne ovat\nmarmoria!\"\n\nJa hän kääntyi kiukuissaan sisään päässeen pikku joukon puoleen:\n\n\"Täyskäännös, mars! Ulos!\"\n\nKaikki ajoi hän pois, jopa ainaisimman ystävänsäkin, Théophile'in, joka\noli seisonut siellä kalpeana, pitkätukkaisena, lauhkeana, surullisena,\nlähinäköisenä ja mietteisiinsä vaipuneena. Mutta kun Bouchotte näki\npikku Maurice'in, niin hän hymyili. Maurice tuli hänen luokseen,\nkumartui tuolin selkänojan yli hänen puoleensa ja onnitteli häntä hänen\nlaulunsa ja näyttelemisensä johdosta, onnitteli äänellä ja liikkeellä,\njoista jokainen oli kuin kiitossanan vahvistamiseksi lisätty muisku.\nMutta Bouchotte ei tyytynyt vielä tähän, vaan pakotti lemmikkinsä\ntoistamaan kaksi, kolme ja neljä kertaa nuo ihailevat ylistyslauselmat,\nkysyen häneltä taas ja taas, oliko tosiaan niin, uudelleen yhä\ninnoissaan ja muka epäuskoiseksi tekeytyen. Ja kun Maurice sitten\nkeskeytti, näytti Bouchotte niin kovasti pettyneeltä, että hänen täytyi\nalkaa heti jälleen. Se oli hänelle tukalaa työtä, sillä hän ei ollut\nmikään teatteriasiain tuntija; mutta saipa hän toki palkinnoksi nähdä\ntäyteläiset ja pyöreät olkapäät, joita lampunvalo kultaili, ja\npilkistellä pöytäkuvastimesta kiemaileviin somiin kasvoihin.\n\n\"Te olitte hurmaava.\"\n\n\"Ihanko totta?... Ajatteletteko todella niin?\"\n\n\"Ihana, jumal...\"\n\nNyt Maurice huudahti jotain muuta. Hänen silmänsä olivat nähneet\nkuvastimesta erään henkilön ilmestyvän pukuhuoneen ovelle. Hän\nkäännähti heti, heittäytyi syli avoinna Arcade'ia kohti ja vei hänet\nkiireesti käytävään.\n\n\"Kas sitä kohteliaisuutta!\" huudahti Bouchotte närkästyen.\n\nMutta Maurice d'Esparvieu ei kuunnellut, vaan kuljetti\nsuojelusenkeliään opetettujen koirien lomitse ja erään amerikkalaisen\nakrobaattiperheen läpi teatterin ulko-ovelle.\n\nBulevardin virkistävässä siimeksessä alkoi hän ilosta huudahdellen ja\nonneaan tuskin vielä uskoen:\n\n\"Se olet siis tosiaan sinä! Minä olen etsinyt sinua niin kauan, Arcade,\nAbdiel, nimitäppä itseäsi miksi tahdot. Ja viimeinkin sinut löysin.\nArcade, sinä otit minulta suojelusenkelin, anna hänet minulle takaisin.\nArcade, rakastatko minua vielä?\"\n\nArcade vastasi, että hänen oli täytynyt ylienkelillisen tehtävänsä\nsuorittaakseen tallata jalkoihinsa ystävyys, sääli, rakkaus ja kaikki\nsellaiset tunteet, jotka veltostuttavat sielua, mutta että toisaalta\njälleen hänen uusi asemansa, joka oli saattanut hänet puutteeseen ja\nkärsimyksiin, teki hänet taipuvaiseksi inhimilliseen osanottoon, joten\nhän tunsi Maurice-raukkaansa kohtaan jonkinmoista mekaanista\nystävyyttä.\n\n\"No olkoon niin\", huudahti Maurice, \"rakastapa minua miten vähän\nhyvänsä, niin tule luokseni ja ole taasen omani. Minä en voi elää ilman\nsinua. Silloin, kun sinä olit lähelläni, en läsnäoloasi ymmärtänyt.\nMutta heti lähdettyäsi huomasin itsessäni hirvittävän tyhjyyden. Ilman\nsinua olen kuin ruumis ilman sielua. Kerronko sinulle, että yksinpä Rue\nde Rome'in pienessä kamarissakin ja Gilberte'in vieressä tunnen itseni\nyksinäiseksi, kaipaan sinua, ikävöin nähdä ja kuulla sinua niinkuin\nsinä päivänä, jolloin suututit minut niin pahasti... Myöntänet, että\nolin oikeassa ja että sinä et käyttäytynyt siinä tilaisuudessa hienon\nmiehen tavalla. Kuinka saatoitkin sinä, sinä, joka olet niin ylhäistä\nsyntyperää ja niin jalo luonne, kuinka saatoit menetellä niin\nsäädyttömästi? Se oli aivan ennen kuulumatonta, jos sitä ajattelen.\nRouva des Aubels ei ole vieläkään antanut sitä sinulle anteeksi. Hän\nnurkuu, että sinä pelästytit hänet, kun ilmestyit niin _mal à propos_,\nja että olit hävyttömän tungetteleva pannessasi kiinni hänen leninkinsä\nhakasia ja kenkiensä nauhoja. Minä puolestani olen kyllä kaiken sen\nunohtanut. Muistan ainoastaan, että sinä olet minun taivaallinen\nveljeni, lapsuuteni pyhä toveri. Ei, Arcade, sinä et saa, sinä et voi\nerota minusta! Olet minun suojelusenkelini, olet minun omaisuuttani.\"\n\nArcade väitti, ettei hän enää nyt, koska oli heittäytynyt hornan\nsyvyyteen, saattanut olla nuoren d'Esparvieun suojelusenkeli. Ja hän\nkuvaili itseään kamalana olentona, vihaa ja raivoa puuskuvana, lyhyesti\nsanoen: pahana henkenä.\n\n\"Mitä joutavia\", virkkoi Maurice ja koetti hymyillä, mutta kirkkaat\nkyynelet virtasivat hänen silmistään.\n\n\"Oi Maurice, ajattele, että aatteet ja koko kohtalomme erottavat meitä\nnykyään toisistaan. Mutta kuitenkaan en voi tukehduttaa hellyyttä, jota\ntunnen sinua kohtaan, ja lapsenmielesi tekee sinut minulle kovin\nrakkaaksi.\"\n\n\"En minä ole sinulle mikään rakas\", huokasi Maurice. \"Sinä et ole\nrakastanut minua koskaan! Veljen tai sisaren puolelta olisi sellainen\nvälinpitämättömyys luonnollista, ystävän puolelta tavallinen asiain\nkulku, mutta suojelusenkelin teoksi se on hirveää. Arcade, sinä olet\ninhoittava heittiö. Minä vihaan sinua.\"\n\n\"Minä olen rakastanut sinua hellästi, Maurice, ja rakastan vieläkin.\nSinä järkytät sydäntäni, vaikka luulin kätkeneeni sen jo\nkolminkertaiseen vaskipanssariin; sinä satutat minua arimpaani. Kun\nolit viaton pikku poika, rakastin sinua syvemmin ja puhtaammin kuin\nenglantilainen miss Kat, joka oli kotiopettajattaresi ja suuteli sinua\nilkeän himokkaasti. Maalla, siihen vuoden aikaan, jolloin plataanin\nohut kuori erkanee pitkinä liuskoina ja runko paljastuu vaalean\nviheriänä, maalla, sateen jälkeen, kun hienoa hiekkaa valuu maantielle\nmäen alle, opetin sinua tekemään siitä hiekasta, puunkuorista,\nkukkasista ja ruohonkorsista yksinkertaisia siltoja, mökkejä, pengermiä\nja Adoniksen puutarhoja, jotka säilyvät muutaman vähäisen hetken.\nParisissa toukokuulla teimme alttarin pyhälle Neitsyelle ja poltimme\nsiinä suitsutusta, jonka haju levisi väkevänä koko taloon, saattaen\nkeittäjätär Marcelline'in muistamaan viljavia kyyneleitä vuodattaen\nkotikylänsä kirkkoa ja mennyttä neitsyyttään ja antaen kovan päänsäryn\nrouva äidillesi, jota vaivasi rikkauksien keskellä ikävä niinkuin\nkaikkia muitakin tämän maailman onnellisia. Kun sinä sitten menit\nlukioon, seurasin hartaasti edistymistäsi; olin toverina työssäsi ja\nleikeissäsi, aprikoin kanssasi vaikeita aritmetiikan probleemeja,\nmietin, mitä jokin sotkuinen Julius Caesarin lause oikeastaan merkitsi.\nKuinka me pelasimme yhdessä palloa ja kiekkoa! Montakin kertaa tunsimme\nsilloin voiton juovuttavat riemut, eivätkä laakerimme olleet kyynelillä\ntai verellä kostutetut. Maurice, minä tein kaiken mitä voin\nsuojellakseni viattomuuttasi, mutta en kyennyt estämään sinua\nneljäntoista vuoden ikäisenä kadottamasta sitä äitisi kamarineitsyen\nsylissä. Näin sitten sinun surukseni rakastavan kaikensäätyisiä\nja -ikäisiä naisia, jotka eivät aina olleet edes kauniitakaan, ainakaan\nenkelin silmillä nähtyinä. Se murhe mursi minut niin, että heittäydyin\nlukemaan. Suuri kirjasto tarjosi minulle siihen aivan harvinaisen\ntilaisuuden. Antauduin tutkimaan uskontojen historiaa; ja lopun\ntiedät.\"\n\n\"Mutta sinulla ei nyt ole minkäänlaista yhteiskunnallista asemaa eikä\nsuhteita, rakas Arcade\", sanoi Maurice d'Esparvieu. \"Sinun\ntoimeentulosi on vaikea. Olet vieraantunut oikeasta säädystäsi,\nalentunut, epäilyttävä olento. Irtolainen, paljasjalka.\"\n\nEnkeli vastasi hiukan pilkallisesti, että ainakaan ei hän nykyjään\nollut niin huonoissa vaatteissa kuin silloin, kun oli ollut\nitsemurhaajan rytkiin puettu. Maurice puolustautui selittämällä, että\nsinä iltana, jona hän antoi hänelle itsemurhaajan vanhan puvun, oli hän\nollut uskottomalle suojelusenkelilleen hyvin suutuksissaan. Mutta ei\npitänyt muistella menneitä eikä kantaa niistä kaunaa; oli vain\nmietittävä ja päätettävä, miten tässä nyt meneteltäisiin:\n\n\"Arcade, mihin aiot nyt ryhtyä?\"\n\n\"Enkö sitä ole jo sinulle sanonut, Maurice? Nousta kapinaan Sitä\nvastaan, joka on taivaissa, kukistaa hänet ja asettaa Saatanan hänen\npaikalleen.\"\n\n\"Sitä et saa tehdä, Arcade! Ensinnäkin siitä syystä, ettei nyt ole\nsopiva hetki, yleinen mielipide ei sellaista suosi. Soutaisitte\nvastavirtaa, kuten pappa sanoo. Nyt ollaan hyvin vanhoillisia ja\npidetään auktoriteettiuskosta. Tahdotaan olla toisten hallittavina, ja\nitse tasavallan presidenttikin lähtee paavin pakinoille. Älä jäärää\nitsepäisesti joutavia, Arcade, et sinä ole niin paha kuin miltä\nnäyttää. Pohjaltasi olet samanlainen kuin kaikki muutkin ihmiset,\nkunnioitat toki hyvää Jumalaa.\"\n\n\"Luulen jo kerran aikaisemmin sanoneeni sinulle, rakas Maurice, että\nSe, jota te pidätte jumalana, on oikeastaan alkeellinen demiurgi. Hän\nei tiedä kerrassaan mitään jumalallisesta kaikkeudesta, joka on häntä\nylempänä, ja luulee yksinkertaisuudessaan itseään ainoaksi todelliseksi\njumalaksi. Duchesne'in Kirkkohistoriasta, -- I osa, 162 sivu, -- näet,\nettä sen pöyhkeän ja typerän demiurgin nimi on Jaldabaoth. Ehkäpä\nluotat enemmän tuohon kirkolliseen historiantutkijaan kuin omaan\nsuojelusenkeliisi! Minun täytyy nyt lähteä.\"\n\n\"Älä mene.\"\n\n\"En jouda enää.\"\n\n\"Minä en anna sinun mennä tuolla tavalla. Sinä veit minulta\nsuojelusenkelini. Sinun velvollisuutesi on korjata se vahinko. Anna\nminulle toinen enkeli!\"\n\nArcade vastasi, että hänen oli mahdoton täyttää sellaista pyyntöä: hän\noli nykyään joutunut riitaisiin väleihin suojelusenkelivaraston\nomistajan kanssa, joten hänen anomuksistaan ei sillä taholla\nvälitettäisi.\n\n\"Pyydä itse Jaldabaothilta enkeliä, jos haluat\", lisäsi Arcade\nhymyillen.\n\n\"Ei, ei, ei!\" huusi Maurice. \"Ei ole Jaldabaothia! Sinä veit minulta\nsuojelusenkelini, hanki se takaisin.\"\n\n\"En voi.\"\n\n\"Senkö tähden et voi, Arcade, että olet kapinallinen?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Jumalan vihollinen?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Paha henki?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"No hyvä\", virkkoi nuori Maurice, \"niinpä minä rupean sinulle\nsuojelusenkeliksi. Minä en anna sinun mennä harhaan.\"\n\nJa Maurice d'Esparvieu vei Arcade'in P:n kapakkaan ostereita syömään.\n\n\n\n\nXXVI LUKU.\n\nSotaneuvottelu.\n\n\nArcade ja Zita olivat kutsuneet juuri siksi päiväksi enkelit kokoukseen\nSeine'in rannalle, Jonchère'iin, erääseen vanhaan ja hylkiöksi\njääneeseen teatteriin, jonka ruhtinas Istar oli vuokrannut sen\nomistajalta, huonon ruokalan pitäjältä nimeltä Barattan. Kolmesataa\nenkeliä kuhisi nyt katsomon portaittain kohoavilla parvilla ja\naitioissa. Näyttämölle, jolla vielä roikkui maalaiskulissien\nriekaleita, oli asetettu pöytä, nojatuoli ja useampia tavallisia\ntuoleja. Liimavärillä maalatuissa ja hedelmillä ja kukilla\nkoristetuissa seinissä oli kaikkialla rapautuneita läikkiä ja\nhalkeamia. Kokouspaikan surkeus teki siellä leimuavat intohimot\nvieläkin juhlallisemmiksi. Kun ruhtinas Istar pyysi läsnäolijoita\nvalitsemaan istunnon virkailijat ja esittämään ensiksikin\nkunniapresidentin, johtui kaikkien mieleen nimi, joka oli jo\nmaailmankuulu, mutta kunnioitus sitä kohtaan sulki vielä suut. Mutta\nhetken hiljaisuuden jälkeen valittiin Nectaire yksimielisesti\nkunniapuheenjohtajaksi. Arcade, jota vaadittiin asettumaan nojatuoliin\nZitan ja erään japanilaisen enkelin väliin, sai kohta sanoiksi:\n\n\"Taivaan pojat! Toverit! Te olette nyt ravistaneet taivaallisen\norjuuden kahleet jäsenistänne; te olette heittäneet niskastanne sen\nolennon ikeen, jota kutsutaan Jahveksi, mutta jota me täällä haluamme\nmainita hänen oikealla nimellään, Jaldabaothiksi, sillä hän ei ole\nmaailmoiden luoja, vaan pelkästään tietämätön ja barbaarinen demiurgi,\njoka on anastanut itselleen pienoisen nurkan kaikkeutta ja kylvänyt\nsiihen kauhua ja kuolemaa. Taivaan pojat, kysyn nyt teiltä, tahdotteko\nnousta Jaldabaothia vastaan ja murskata hänet?\"\n\nSalista kaikui yksimielinen äänten pauhu:\n\n\"Tahdomme.\"\n\nJa eräät juttelivat keskenään, kaikki yht'aikaa, vannoen hyökkäävänsä\nJaldabaothin vuorelle, kaatavansa jaspis- ja porfyyrimuurit ja\nsyöksevänsä hirmuvaltiaan iankaikkiseen pimeyteen.\n\nKuitenkin kuului tuimasta melusta yksi kristallinkirkas ääni:\n\n\"Vaviskaa, jumalattomat, pilkkaajat, mielettömät! Herran käsi kokottaa\njo kauhistavana teidän ylitsenne.\"\n\nPuhuja oli eräs uskollisena pysyneitä enkeleitä; uskon ja rakkauden\ninnossa, kaivaten veritodistajain ja marttyyrien kunniaa yhtä tulisesti\nkuin hänen Jumalansakin ja tahtoen olla ihmisten vertainen jalossa\nuhrautumisessa oli hän tunkeutunut pilkkaajien keskelle, heitä\nuhmatakseen, nöyryyttääkseen ja kaatuakseen heidän iskuistaan.\n\nKokous kääntyi raivoissaan häntä katsomaan. Lähellä olevat löivät\nhäntä.\n\nJa hän hoki äänellä, joka oli palava ja puhdas:\n\n\"Kunnia Jumalalle! Kunnia Jumalalle! Kunnia Jumalalle!\"\n\nMuudan kapinallinen tarttui hänen kurkkuunsa ja katkaisi siihen\nHerralle tulevat ylistykset. Ja ylistäjä kaadettiin jalkoihin.\n\nRuhtinas Istar nosti hänet maasta, otti siivistä peukalonsa ja\netusormensa väliin ja ojentautuen pitkäksi kuin savupatsas avasi\ntuuletusluukun, johon kukaan muu kuin hän ei olisi ulottunut, ja pisti\nuskollisen enkelin ulos. Järjestys oli palautettu.\n\n\"Toverit\", jatkoi Arcade, \"nyt, kun olemme vahvistaneet päätöksemme,\ntäytyy meidän harkita, miten toimimme, ja valita parhaat keinot. Teidän\ntehtäväksenne tulee niin ollen pohtia, onko meidän kohta hyökättävä\nsuoraan vihollisen kimppuun vai olisiko kenties edullisempaa koettaa\nsaada pitkäaikaisella ja ahkeralla propagandalla taivaan kansat asiamme\npuolelle.\"\n\n\"Sotaa me tahdomme, sotaa!\" huusi koko sali.\n\nJa oli kuin olisivat torvet alkaneet raikua ja rummut päristä.\n\nThéophile, jonka ruhtinas Istar oli väkisin tuonut kokoukseen, nousi\nkalpeana ja tyrmistyneenä ja puhui liikutetulla äänellä:\n\n\"Veljet, älkää panko pahaksenne sanoja, joita minä teille puhun.\nYstävyys teitä kohtaan on ne inspiroinut. Minä olen vain\nsäveltaiteilija-parka. Mutta uskokaa minua: teidän yrityksenne raukeaa\ntaas tyhjiin niinkuin ennenkin, sillä jumalallinen edeltänäkemys tietää\nkaiken tämän.\"\n\nThéophile Bêlais istuutui pilkkahuutojen kaikuessa takaisin paikalleen.\nJa Arcade jatkoi:\n\n\"Jaldabaothin edeltänäkemys, kas, minkä edellinen puhuja keksi.\nTodellakin, kyllä hän näkee kaikki edeltä; mutta jättääkseen meille\ntahdonvapauden menettelee hän meidän suhteemme aivan kuin hän ei näkisi\nedeltä mitään. Joka hetki tuottaa hänelle yllätyksiä ja ällistyksiä;\ntapaukset, jotka tuntuvat kaikkein mahdollisimmilta, tulevat hänelle\nodottamatta. Kun hän on ottanut velvollisuudekseen pitää\nedeltänäkemyksensä sopusoinnussa ihmisten ja enkelien vapaan tahdon\nkanssa, joutuu hän yhtä mittaa sotkuisiin vaikeuksiin, auttamattomaan\nkiipeliin. Hän ei näe koskaan nenäänsä pitemmälle. Hän ei aavistanut,\nettä Aadam olisi tottelematon; hänellä oli niin vähän edeltänäkemystä\nihmisten pahuudesta, että katui heidät luoneensa ja hukutti heidät\nvedenpaisumuksella, ja heidän mukanaan kaikki eläimetkin, vaikk'eivät\nne olleet tehneet hänelle mitään pahaa. Sokeudessa on hänen vertaisensa\nainoastaan Kaarle X, hänen suosikkikuninkaansa. Jos toimimme hiukankin\nvarovasti, on hänet helppo yllättää. Uskon, että nämä selitykset ovat\nomiaan veljeä rauhoittamaan.\"\n\nThéophile ei vastannut mitään. Hän rakasti kyllä Jumalaa, mutta pelkäsi\näskeisen uskollisen enkelin kohtaloa.\n\nEräs kokouksen oppineimmista hengistä, Mammona, ei ollut vielä veli\nArcade'in vakuutuksista aivan rauhoittunut.\n\n\"Muistakaa\", lausui hän, \"että Jaldabaothilla on tosin vähän\nyleissivistystä, mutta hän on sotamies kiireestä kantaan. Paratiisin\norganisatio on täydellistä sotilasjärjestelmää, joka perustuu ankaraan\nkuriin ja arvoasteikkoihin. Passiivista kuuliaisuutta opetetaan siellä\nsokeasti noudatettavana lakina. Enkelit muodostavat armeijan. Verratkaa\nvain taivasta niihin Elysiumin kenttiin, joita Vergilius meille kuvaa!\nAutuaiden kentillä vallitsee kaikkialla vapaus, järki, viisaus;\nonnelliset varjot keskustelevat siellä myrttilehdoissa toistensa\nkanssa. Mutta Jaldabaothin taivaassa ei ole siviiliväestöä ollenkaan.\nKaikki kansalaiset on merkitty rulliin, numeroitu, määrätty rintamaan.\nTaivas on kasarmi, äkseerauskenttä. Muistakaa se tosiasia!\"\n\nArcade huomautti, että vihollinen oli esitettävä oikeassa valossa ja\nettä nykyinen sotilaallisesti järjestetty taivaanvaltakunta muistutti\nparemminkin muinaisia kuningas Gléglén kyliä kuin Fredrik Suuren\nPreussia. Hän sanoi:\n\n\"Jo ensimmäisen kapinan syttyessä, ennen aikojen alkua, kesti sotaa\nkaksi vuorokautta ja Jaldabaothin valtaistuin vapisi. Kuitenkin sai\ndemiurgi voiton. Mutta mikä sen hänelle tuotti? Sattuma: ukonilma, joka\npuhkesi keskellä taistelua. Salama iski Luciferiin ja hänen\nenkeleihinsä ja löi heidät mustina ja ruhjottuina maahan. Jaldabaoth\nvoi kiittää voitostaan salamaa. Salama on hänen ainoa aseensa, jota hän\nmuuten käyttää väärin. Pitkäisen jylinässä ja tulenleimauksien keskellä\njulisti hän kymmenet käskynsä, ja profeetta sanoo: -- Tuli käy hänen\nedellänsä ja polttaa ympärillä hänen vihollisensa. -- No niin; filosofi\nSeneca väittää, ettei salama ole monillekaan vaarallinen, mutta pelon\ntuo se kaikille. Se väite on kuitenkin paikallaan ainoastaan\npuhuttaessa kristillisyyden ensimmäisen vuosisadan ihmisistä, mutta ei\nsovi enää 20:nnen vuosisadan enkeleihin. Yksi ainoa näyte siitä, ettei\nJaldabaoth tunne itseään kovinkaan vahvaksi, vaikka salama onkin hänen\nhallussaan: kun ihmiset alkoivat rakentaa tornia, joka tehtiin\nkehnoista, polttamattomista tiileistä ja maapihkasta, pelästyi hän\nvallan kauheasti. Luuletteko, toverit, että vanhan aurinkosysteemin\nmestari ja hänen enkelinsä, jotka ovat yhä asestetut samoin kuin\nAbrahamin aikaan, pystyy oikeaan vastarintaan, kun myriadi taivaallisia\nhenkiä kaikilla modernin tieteen apuneuvoilla hyökkää hänen kimppuunsa?\nDemiurgin sotureilla on vielä nykyäänkin kultaiset kypärät ja\ntimanttiset kilvet. Michael, hänen paras kenraalinsa, ei tunne parempaa\ntaktiikkaa kuin taistelun käsikähmässä. Hän elää yhä faaraon\nsotavaunujen aikaa eikä ole kuullut sanaakaan edes makedonialaisesta\nfalangista.\"\n\nJa pitkässä esityksessä nuori Arcade vertaili toisiinsa Jaldabaothin\nasestettua karjalaumaa ja vallankumouksen tietoisesti toimivia\nsotureita. Sitten käsiteltiin kysymystä, joka koski tarpeellisten\nrahavarojen saantia.\n\nZita ilmoitti ja vakuutti, että rahaa sodan alkamiseen oli jo kylliksi,\nettä elektroforit oli tilattu ja että ensimmäinen voitto antaisi heti\nlisää luottoa.\n\nSitten jatkuvassa keskustelussa mielet kiihtyivät ja asiat esitettiin\nsotkuisesti. Tässä enkelien parlamentissa soitettiin turhaan suuta yhtä\npaljon kuin ihmistenkin kokouksissa. Jouduttiin yhä kiivaammin\nvastatusten, kuta lähemmäksi päästiin äänestystä. Siitä ei riitaa, että\nylipäällikkyys oli annettava hänelle, joka ensimmäisenä oli nostanut\nkapinan lipun; mutta kun kaikki halusivat päästä Luciferin\nluutnanteiksi, niin jokainen teki kelvollista ja tarvittavaa soturia\nkuvatessaan kuvan omasta itsestään. Niinpä antoi Alcor, nuorin\nkapinallisista enkeleistä, sanojensa vilkkaan virran juosta:\n\n\"Onneksemme jaetaan Jaldabaothin armeijassa päällikönarvot virkavuosien\nluvun mukaan. Siitä johtuu, etteivät todelliset sotilaskyvyt useinkaan\npääse johtoasemiin. Päällikön taitoa ei suinkaan opita pitkäaikaisella\nkuuliaisuudella, eikä suurta kokonaisnäkemystä saavuteta tarkalla\nhuolenpidolla pienistä yksityiskohdista. Vanhan- ja nykyajan\nhistoriasta näemme, että suurimmat sotapäälliköt ovat olleet kuninkaita\nkuten Aleksanteri Suuri ja Fredrik Suuri, aatelisia kuten Caesar ja\nTurenne, tai huonoja sotamiehiä kuten Bonaparte. Ammattimies on aina\nala-arvoinen tai keskinkertainen. Toverit, valitkaamme itsellemme\njohtajat, jotka ovat älykkäitä, nuoruutensa parhaassa iässä. Vanhus\nsaattaa kyllä olla tottunut voittamaan; mutta vaaditaan nuorta todella\nvoittamaan.\"\n\nEräs filosofi-seraphim nousi Alcorin jälkeen puhujalavalle:\n\n\"Sota ei ole milloinkaan ollut mikään tiede, jolla olisi ehdoton\npätevyys, eikä mikään varmasti opittu taide. Aina on eri rotujen\nhengellä tai yksityisen ihmisen järjellä ollut siinä ratkaiseva\nsananvalta. Mutta miten voimme määritellä ominaisuudet, joita\nylikenraalilta vaaditaan tulevissa sodissa, joissa täytyy ottaa\nhuomioon suuremmat massat ja monta kertaa moninaisemmat liikkeet kuin\nminkään ihmisen aivot pystyvät käsittämään? Alinomaa lisääntyvät\nteknilliset apuneuvot tekevät erehtymismahdollisuudet aivan\nrajattomiksi ja lamauttavat kokonaan korkeimman päällikön neron. Sota\ntulee niin monimutkaiseksi, että älykkäin ja tietämättömin päällikkö\novat yhtä huonoja ja tarpeettomia, kuten jo eurooppalaisten, meidän\nesikuviemme, sodat osoittavat. Toinen seuraus nykyisistä\njättiläisarmeijoista on, että numeron laki yksinään ja sellaisenaan on\nankarin ja määräävin tekijä. Eittämättömästi vastaa kymmenen\nkapinallista enkeliä enemmän kuin kymmenen Jaldabaothin enkeliä; mutta\nei ole laisinkaan varmaa, vastaako miljoona kapinallista enkeliä\nenemmän kuin miljoona Jaldabaothin enkeliä. Sodassa niinkuin kaikkialla\nmuuallakin saattavat suuret luvut yksilön älyn ja yksilöllisen\netevämmyyden tehottomiksi, jota vastoin eräänlainen sangen alkeellinen\nkollektiivihenki on tärkeintä.\"\n\nLäsnäolijat alkoivat puhua ja kiistellä keskenään niin, ettei\nfilosofienkelin ääntä enää kuulunut, ja hänestä ei välittänyt kukaan\nmitään, kun hän lopetti puheensa.\n\nSitten kiihoitettiin lavalta innokkaasti tarttumaan aseisiin ja\nluvattiin pikaista voittoa. Ylistettiin miekkaa, joka puolustaa oikeaa\nasiaa. Parikymmentä puhujaa juhli enkelien voittoa jo ennakolta, ja\nkuuntelijain lauma oli voitosta hurjasti riemuissaan. Äänettömälle\ntaivaalle kohosi yhtä mittaa huuto: \"Eläköön sota!\"\n\nKeskellä riemua vääntäytyi ruhtinas Istar näyttämölle, joka ähkyi hänen\npainonsa alla.\n\n\"Ystävät\", sanoi hän, \"te tahdotte voittoa, ja sehän on varsin\nluonnollinen toivomus. Mutta toivoessanne sitä sodalta olette varmaan\nkirjallisuuden ja runouden pilaamat. Ajatus, että sodalla jotain\nvoitettaisiin, ei enää pälkähtäisi kuin tyhmistyneiden porvarien tai\ntakapajulle jääneiden romantikkojen päähän. Mitä on sota? Narrillista\nmaskeraadia, jota typerät isänmaalliset kanteleen helistäjät ylistävät.\nJos Napoleon olisi ollut käytännöllinen äly, ei hän olisi ruvennut\nkäymään sotia. Mutta hän olikin Ossianin lauluista humaltunut uneksija.\nTe huudatte: -- Eläköön sota! -- Te pieksätte tuulta. Milloin teistä\ntulee todella älykkäitä? Älykkäät henget eivät toivo mitään tuloksia\nsellaisilta harhakäsitteiltä kuin sotataito, taktiikka, strategia,\nlinnoitukset, tykistöt ja muut joutavuudet. He eivät usko sotaan, sillä\nse on pettävä kuvitelma; he uskovat kemiaan, joka on tiedettä. Heillä\non taito sisällyttää voitto algebran kaavaan.\"\n\nJa ruhtinas Istar veti taskustaan pienen pullon, näytti sitä\nläsnäolijoille ja huudahti voitonriemuisesti hymyillen:\n\n\"Tässä on voitto!\"\n\n\n\n\nXXVII LUKU,\n\njosta löydetään eräs hyvin tavallinen salainen syy, mikä saa\nvaltakunnat karkaamaan toistensa kimppuun ja tuhoaa sekä voittajat että\nvoitetut, ja josta viisas lukija (jos sellaisia on, mitä epäilen)\njohtuu tekemään seuraavan hurjan päätelmän: \"Sota on afääriä.\"\n\n\nEnkelit olivat hajaantuneet kokouksesta. Arcade ja Zita istuivat\nnurmikolla Meudonin kukkulalla ja katselivat, miten Seine kierteli\nraitoja kasvavien äyräittensä välissä.\n\n\"Tässä maailmassa\", alkoi Arcade, \"maailmassa, jota kutsutaan\nmaailmaksi, vaikka se on paljon enemmän maata ja materiaa kuin ilmaa ja\nsielua, ei ainoakaan viisas olento luule osaavansa hävittää yhtään\natomia. Meidän on korkeintaan sallittu uskoa pystyvämme viimein\nmuuttamaan silloin tällöin jonkin atomiryhmän rytmiä ja eräiden solujen\njärjestystä. Ja siinäpä onkin, jos oikein ajattelemme, yrityksemme\nvajanaisuus. Kun olemme nostaneet Jaldabaothin sijaan Kieltämisen\nhengen, emme enää kykene muuta tekemään... Zita, onko vika itsessään\nluomakunnan luonteessa, vaiko asiain järjestyksessä? Siitä olisi\npäästävä selville. Zita, olen kovin ymmällä...\"\n\n\"Ystäväni\", vastasi Zita, \"jos pitäisi tietää luonnon syvimmät\nsalaisuudet voidakseen jotain tehdä, ei tehtäisikään mitään. Eikä edes\nelettäisi, sillä elämä on toimintaa. Arcade, horjuuko jo päätöksesi?\"\n\nArcade vakuutti kauniille arkkienkelille, että hän tahtoi yhä syöstä\ndemiurgin iankaikkiseen pimeyteen.\n\nAuto huristi tietä pitkin vetäen perässään paksua pölypilveä. Se\npysähtyi enkelien kohdalla, ja parooni Everdingen pisti kyömynenänsä\nulos oviaukosta.\n\n\"Päivää, taivaalliset pikku ystävät, hyvää päivää\", toivotti\nkapitalisti. \"Taivaan pojat, olen iloissani, kun tapasin teidät.\nMinulla on teille tärkeä tieto. Älkää hidastelko, älkää nukkuko:\nvarustautukaa, asestautukaa! Jaldabaoth saattaisi ennättää ennen teitä.\nTeillä on nyt sotarahasto: käyttäkää sitä säälimättä. Olen kuullut\nvarmoista lähteistä, että arkkienkeli Michael on tilannut taivaassa\nsuuria määriä pitkäisenleimauksia. Jos luotatte minuun, niin hankitte\nvielä 50 tuhatta elektroforia lisää. Minä tarjoudun hankkijaksi.\nHyvästi, enkelit! Eläköön isänmaamme, taivas!\"\n\nJa parooni Everdingen kiidätti sievän näyttelijättären rinnalla\nLouveciennes'in viehkeitä rantoja kohti.\n\n\"Onkohan totta, että demiurgin puolella varustaudutaan\", kysyi Arcade.\n\n\"Mahdollisesti hoputtaa siellä ylhäälläkin jokin parooni Everdingen\nmobilisointia\", vastasi Zita.\n\nNuoren Maurice d'Esparvieun suojelusenkeli oli tuokion vaiti ja\nmietiskeli. Sitten hän supisi:\n\n\"Olisimmekohan finanssimiesten narreja?\"\n\n\"Oh, sotahan on afääriä\", virkkoi kaunis arkkienkelitär. \"Se on aina\nollut afääriä.\"\n\nSitten pohtivat he kauan ja tarkoin, millä tavoin toteuttaisivat\nsuunnattoman yrityksensä. He hylkäsivät halveksien ruhtinas Istarin\nanarkistisen metodin ja päättivät hyökätä yht'äkkiä innostuneilla ja\nhyvin opetetuilla joukoillaan väkirynnäköllä taivaan kuningaskuntaan.\n\nMutta Barattan, se kapakanomistaja Jonchère'issâ, joka oli vuokrannut\nenkeleille teatterisalin, oli valtiollisen poliisin asiamies.\nRaporteissaan poliisilaitokselle ilmiantoi hän tuon yksityisseuran\njäsenet, väittäen heidän aikovan tehdä jonkin rikoksen erästä henkilöä\nvastaan, jota he kuvailivat tylsämieliseksi ja julmaksi ja jota he\nnimittivät Jalkapaotiksi. Asiamies arveli, että sillä salanimellä\ntarkoitettiin tasavallan presidenttiä tai ehkäpä suorastaan tasavaltaa.\nVehkeilijät olivat yksimielisesti uhkailleet tuota Jalkapaottia, ja\nyksi heistä, sangen vaarallinen olio, joka käytti nimeä ruhtinas Istar\ntai Kerutti ja tunnettiin kaikkialla anarkistipiireissä ja oli ollut\nmonta kertaa oikeudessakin, kun oli kirjoitellut tai pitänyt\nvaarallisia poliittisia puheita, oli kokouksessa heilutellut hyvin\npienikaliberista pommia, vaikutuksiltaan nähtävästikin varsin tuhoisaa\nhelvetinkonetta. Muita salaliittolaisista ei Barattan tuntenut, vaikka\nhän liikuskelikin ahkerasti vallankumouksellisten keskuudessa. Useimmat\nheistä olivat hyvin nuoria, parrattomia. Kahta heistä oli hän ryhtynyt\nvakoilemaan, koska he olivat pitäneet erikoisen hurjia puheita; toinen\nheistä oli mies nimeltä Arcade, asuva Rue Saint-Jacques'in varrella, ja\ntoinen elämäntavoiltaan merkillinen nainen nimeltä Zita, asuva\nMontmartre'in kaupunginosassa; molemmat tunnetusti vailla vakinaista\ntoimeentuloa.\n\nJuttu näytti poliisimestarista niin vakavalta, että hän piti\ntarpeellisena neuvotella siitä ainakin konseljipresidentin kanssa.\n\nOli juuri tuollainen kolmannessa tasavallassa vuodenaikojen\nsäntillisyydellä palautuva aika, jolloin Ranskan kansa oli jälleen\nihastunut auktoriteetteihin, jumaloi voimaa, luuli joutuvansa tuhon\nomaksi, ellei sitä ylhäältä erikoisesti hallittaisi, ja huusi hädissään\nitselleen pelastajaa. Konseljipresidentti, oikeusministeri, kaipasi\npalavasti päästä tuoksi pelastajaksi. Mutta se ei käynyt päinsä, ellei\nollut jotain torjuttavaa vaaraa. Ja niinpä olikin uutinen tästä\nsalaliitosta hänelle hyvin mieluisa. Hän tiedusteli poliisimestarilta\nasian luonnetta ja kantavuutta. Poliisimestari selitti, että noilla\nolioilla näytti olevan rahaa, älyä ja tarmoa, mutta että he puhuivat\nliian paljon ja olivat liian iso joukko, joten eivät voisi toimia\nsalassa ja yksimielisesti. Konseljipresidentti heittäytyi tuolinsa\nselkänojaa vasten miettimään. Empiretyylinen kirjoituspöytä, jonka\nääressä hän istui, vanhat kutoukset, joilla seinät olivat verhotut,\nRestaurationin aikuinen kello ja kynttilänjalat, kaikki, mitä tässä\nperinnäistapojen mukaisessa huoneessa oli, opasti häntä noudattamaan\nkahta vanhaa, totunnaista hallitsemisperiaatetta, jotka pysyvät aina\nmuuttumatta, miten hallitusmuodot muuttunevatkin: viekkautta ja\nrohkeutta. Tuokion aprikoituaan päätti hän antaa salaliiton kasvaa ja\nsaada varmoja muotoja, jopa piti tarpeellisena ehkä sitä hiukan\nvahvistaakin, värittää, kaunistaa, ja tukahduttaa sen vasta sitten kuin\nsiitä olisi saatu imetyksi kaikki mahdollinen hyöty.\n\nHän pyysi poliisimestaria pitämään hanketta tarkoin silmällä, antamaan\nsiitä hänelle päivittäin tuoreet uutiset ja rajoittumaan tiedustelijan\ntehtävään.\n\n\"Luotan teidän koettuun viisauteenne: katselkaa asiaa, mutta älkää\nsiihen sekaantuko.\"\n\nJa konseljipresidentti sytytti paperossin. Hän toivoi voivansa tuon\nsalaliiton avulla heikontaa oppositiota, vahvistaa omaa valtaansa,\nhalventaa virkatovereitaan, nöyryyttää tasavallan presidenttiä ja\npäästä itse kaivatuksi maan pelastajaksi.\n\nPoliisimestari oli aivan valmis seuraamaan oikeusministerin määräyksiä\nja selviä ohjeita. Hän antoi pitää silmällä Barattanin mainitsemia\nolioita ja kielsi salapoliisejaan sekautumasta asiaan, tapahtuipa mitä\nhyvänsä. Kun ruhtinas Istar, joka oli yhtä viisas kuin väkeväkin,\nhuomasi itseään vakoiltavan, otti hän pommit piilosta katolta\nvesikourusta ja lähti viemään niitä toiseen paikkaan; hän kierteli\novelasti kaikenlaisia mutkateitä, milloin maanalaisella junalla,\nmilloin autobussilla, ja sitten taas junalla ja vei helvetinkoneensa\nmuusikkoenkelin luo.\n\nArcade näki joka kerta, kun tuli asunnostaan kadulle, portillaan Rue\nSaint-Jacques'illa ylen hienosti puetun herrasmiehen, jolla oli\nkeltaiset hansikkaat ja kravatissaan kananmunan kokoinen timantti.\nMutta koska tämä kapinallinen enkeli oli varsin vieras maailman\nasioille, ei herrasmies kiinnittänyt hänen huomiotaan. Sen sijaan\nkatseli nuori Maurice d'Esparvieu, joka oli ottanut huolekseen suojella\nsuojelusenkeliään, levottomin mielin tuota gentlemannia: sehän näytti\nolevan yhtä ahkera ja vielä valppaampi kuin Mingon, joka äskettäin oli\nsingonnut kaiken ytimiin tunkevia katseitaan Rue Garancière'illa,\nalkaen Sordière-suvun talon oinaanpäistä aina Saint-Sulpice'in kuoriin\nsaakka. Maurice tuli käymään pari kolme kertaa päivässä Arcade'in\nvuokrahuoneessa, ilmoitti hänelle, mikä vaara häntä uhkasi, ja vaati\nhäntä muuttamaan asuntoa.\n\nJoka ilta vei hän enkelinsä yökapakkoihin, ja he söivät siellä\nillallista tyttöjen kanssa. Maurice d'Esparvieu ennusteli niissä\ntilaisuuksissa, kuka seuraavissa nyrkkeilykilpailuissa voittaisi, ja\nkoetti sitten kaikin voimin todistaa Arcade'ille, että Jumala oli\nolemassa, uskonto välttämätön ja kristinoppi kaunis, ja vannotti häntä\nluopumaan jumalattomista ja rikollisista hommistaan, koska niistä ei\nkoituisi hänelle mitään muuta kuin katkeruutta ja pettymystä.\n\n\"Sillä jos kristinusko olisi väärä\", sanoi tuo uusi apologista, \"niin\nkyllä se tiedettäisiin.\"\n\nTytöt iloitsivat Maurice'in uskonnollisista tunteista. Ja milloin\nkaunis Arcade laski jonkin sadatuksen oudolla kielellä, jota he eivät\nymmärtäneet, tukkivat he korvansa ja vaativat häntä pitämään suunsa,\nkoska pelkäsivät, että taivaan tuli iskisi heihinkin hänen mukanaan.\nYmmärsiväthän tytöt, että kaikkivaltias ja vanhurskas Jumala saattaa\nkiivaudessaan ja ajattelemattomuudessaan lyödä yhtä hyvin viattomia\nkuin syyllistäkin.\n\nVälistä menivät enkeli ja hänen suojelusihmisensä muusikkoenkelin luo.\nMaurice, joka muisti silloin tällöin olevansa Bouchotte'in rakastaja,\nhuomasi siellä harmikseen Arcade'in käyttäytyvän liian vapaasti\nlaulajatarta kohtaan. Bouchotte puolestaan oli mielellään sallinut nuo\nvapaudet siitä päivästä alkaen, jona hän ja Arcade olivat yhdistyneet\nkukikkaalla sohvalla heti kun musiikkeri oli antanut sen korjata ja\ntuoda takaisin kotiin. Maurice rakasti kovin rouva des Aubels'ia, ja\nrakasti hiukkasen Bouchotte'ia, ja oli sitä paitsi rahtusen\nmustasukkainen Arcade'in tähden. Mustasukkainen: sekä ihmisille että\neläimille luonnollinen ja heistä lähtemätön tunne, kirvelevän\ntuskallinen pikku tapauksissakin! Ja koska Maurice Bouchotte'in\ntemperamentista ja enkelin luonteesta aavisteli, miten asiat oikein\nolivat, pisteli ja sätti hän pahoin Arcade'ia ja halveksi hänen\nepäsiveellistä elämäänsä. Arcade vastasi tyynesti, että oli vaikeaa\nalistaa luonnollisia pyyteitä täydellisesti varmoihin sääntöihin ja\nettä moralistit kohtasivat sillä alalla hyvin juonikkaita poikkeuksia.\n\n\"Arvelen, että on melkein mahdotonta laatia luonnollista moraalia\nsysteemiksi\", sanoi Arcade. \"Luonnolla ei ole periaatteita. Se ei anna\nmeille mitään syytä otaksua, että inhimillinen elämä olisi jollakin\ntavoin kunnioitettavaa. Luonto on välinpitämätön, hyvä ja paha on sille\nsama asia.\"\n\n\"Niinpä nyt näet, että uskonto on tarpeellinen\", vastasi Maurice.\n\n\"Sanassa ilmoitetuksi väitetty moraali johtaa oikeastaan juurensa mitä\nkarkeimmasta empirismistä\", jatkoi enkeli. \"Siveellisyys ja tavat\ntulevat pelkästään tottumuksista. Taivaan käskyt ovat ainoastaan\nvanhojen tottumusten pyhittämistä. Jumalalliset käskyt, jotka\njulistettiin Sinailla pyrotekniikan avulla, eivät ole muuta kuin\ninhimillisten erheiden vahvistamista ja laiksi yhdistämistä. Ja kun nyt\ntavat muuttuvat yhtä mittaa, niin muuttuu vähitellen se moraalikin,\njota pitkä-ikäiset uskonnot, kuten juutalaisuus ja kristinoppi,\njulistavat, toisenlaiseksi.\"\n\n\"Mutta ainakin tunnustat, että uskonto ehkäisee paljon kurittomuutta ja\nrikoksia?\" sanoi Maurice, jonka äly ilmeisesti oli lisääntynyt.\n\n\"Mikäli se ei niihin yllytä, kuten esimerkiksi Iphigeneian murha\nosoittaa.\"\n\n\"Arcade\", huudahti Maurice, \"kuunnellessani sinua iloitsen, etten\nlukeudu älyihmisten joukkoon.\"\n\nSillä välin istui Théophile selkä koukussa pianon ääressä. Tukka peitti\npitkällä, vaalealla esiripullaan hänen kasvonsa, sormet näppäilivät\nkoskettimia inspiroiduin, väikkyvin liikkein, ja hän soitti ja lauloi\nkoko \"Alinen, Golcondan kuningattaren\" partituurin.\n\nRuhtinas Istar tuli näihin toverillisiin illanviettoihin taskut täynnä\nhelvetinkoneita ja samppanjapulloja, joista molemmista hän sai kiittää\nparooni Everdingenin anteliaisuutta. Bouchotte otti kerubin ilolla\nvastaan, sillä olihan Istar hänelle voitonmerkki ja todistaja\ntaistelusta, jonka hän oli voittanut pienellä kukikkaalla sohvalla.\nRuhtinas oli hänelle samaa kuin Goljatin pää nuoren Davidin kädessä. Ja\nsitä paitsi ihaili Bouchotte Istaria siitäkin syystä, että hän oli\nerinomainen säestäjä, niin väkevä, että ainoastaan Bouchotte itse hänet\nvoitti, ja pohjaton juomaan.\n\nKun nuori Maurice d'Esparvieu eräänä yönä saattoi autollaan enkeliään\nBouchotte'in luota takaisin hotelliin Rue Saint-Jacques'ille, jossa\nArcade asui, oli taivas hyvin musta. Portilla hohti nuuskijan timantti\nkuin majakka; kolme pyöräilijää, jotka olivat siihen saakka seisoneet\ntimantin säteiden valossa, lähtivät ja hajosivat auton tullessa eri\nsuuntiin. Enkeli ei huomannut koko asiaa, mutta Maurice päätteli, että\njotkut mahtavat valtion pomomiehet olivat hyvin intreseerattuja siitä,\nmissä Arcade milloinkin liikkui. Maurice arveli vaaran olevan aivan\nkäsissä, ja hänen päätöksensä oli valmis. Seuraavana aamuna varhain\ntuli hän viemään epäluulonalaisen Rue de Rome'ille. Enkeli makasi vielä\nsängyssä. Maurice vaati häntä heti pukeutumaan ja tulemaan kanssaan.\n\n\"On lähdettävä\", sanoi hän. \"Tämä talo ei ole sinulle enää varma. Sinua\npidetään silmällä, ja jonakin kauniina päivänä sinut vangitaan. Et kai\ntahtone viettää öitäsi poliisiputkissa? No niin, joudupa siitä. Minä\nhommaan sinut turvalliseen paikkaan.\"\n\nArcade hymyili hieman säälivästi viattomalle pelastajalleen:\n\n\"Etkö tiedä, että enkeli rikkoi vankihuoneen ovet, kun apostoli Pietari\nvangittiin, ja vapautti hänet?\" kysyi hän. \"Luuletko, että minun\nvoimani on heikompi kuin tuon taivaallisen veljen, ja etten muka tekisi\nomaksi hyväkseni samaa minkä hän Tiberianjärven kalastajan?\"\n\n\"Älä luota siihen, Arcade! Hän teki sen ihmeellä.\"\n\n\"Ihmeen kautta, kuten eräs uusi kirkkohistorian kirjoittaja sanoo!\nMutta olkoon nyt menneeksi. Lähden kanssasi. Annahan minun ensin vain\npolttaa pari kirjettä ja kääriä paperiin kirjat, joita tarvitsen.\"\n\nArcade työnsi uuniin papereja, pisti taskuihinsa useita teoksia ja\nseurasi sitten opastaan auton luo, joka odotti heitä Collège de\nFrance'in edustalla. Maurice lasketti kaikkein kovinta vauhtia. Hän\nnoudatti viisaan kerubin esimerkkiä, tehden sellaisia mutkia ja nopeita\nkierroksia, että olisi haihduttanut jäljiltään kokonaisen lauman\nkaikkein parhaita pyöräilijöitä. Viimein pysähdytti hän, kaupunkia\nkauan ristiin rastiin vilistettyään, Rue de Rome'ille, sen talon\nportille, jossa enkeli ensin oli ilmestynyt.\n\nKun Arcade astui huoneeseen, josta hän kahdeksantoista kuukautta sitten\noli lähtenyt maailmaan suorittamaan elämäntehtäväänsä, muisti hän ajan\nja kaiken katoavaisuuden. Ja hänen sieraimensa värisivät, sillä hän\ntunsi kamarissa Gilberte'in tuoksua. Hän kysyi, miten rouva des Aubels\nnykyään jaksoi.\n\n\"Oikein hyvin\", vastasi Maurice, \"hiukan lihonut ja paljon kaunistunut.\nHän on vielä sinulle äkäinen epähienoudestasi. Toivon, että hän lopulta\nantaa sinulle anteeksi, niinkuin minäkin olen antanut, ja unohtaa\nloukkaavan käytöksesi. Mutta nyt on hän kyllä yhä hyvin suutuksissaan\nsinulle.\"\n\nNuori Maurice d'Esparvieu täytti isännänvelvollisuutensa enkeliään\nkohtaan niinkuin ainakin hienon perheen poika ja sydämellinen ystävä.\nHän näytti hänelle telttasängyn, joka illalla avattaisiin etuhuoneeseen\nja päiväksi siirrettäisiin pimeään konttoriin, toalettipöydän ja sen\nvehkeet, vesijohdon, liinavaatepiirongin ja pukukaapin; neuvoi hänelle,\nmikä oli lämmitykseen ja valaistukseen nähden tarpeellista tietää,\nilmoitti, että ruoka tuotaisiin tänne ja että talonmiehen rouva kävisi\nsiistimässä huoneen, ja näytti sähkönappulan, jota painamalla palveleva\nhenkilö saapuisi. Lopuksi kehoitti hän enkeliä olemaan aivan kuin\nkotonaan ja kutsumaan luokseen ketä vieraita vain halusi.\n\n\n\n\nXXVIII LUKU,\n\nomistettu kiusalliselle perhekohtaukselle.\n\n\nNiin kauan kuin Maurice'illa oli ollut rakastajattarina ainoastaan\nsäädyllisiä ja hienoja naisia, ei hänen elämässään nähty syytä\nmoitteeseen. Toisin kävi, kun hän antautui Bouchotte'in seuraan. Äiti,\njoka oli sulkenut silmänsä pojan paheellisilta, mutta salaisina\npidetyiltä ja eleganteilta suhteilta, loukkautui kovin siitä, että hän\nturmeli maineensa jonkin laulajattaren parissa. Berthe, Maurice'in\nnuori sisko, oli rippikoulussa kuullut veljensä seikkailuista ja kertoi\nniistä nuorille ystävättärilleen ollenkaan närkästelemättä. Ja pikku\nLéon, joka juuri oli täyttänyt seitsemän vuotta, julisti kerran, monien\nnaisvieraiden läsnäollessa, äidilleen, että kun hän tulisi suureksi,\nniin alkaisi hän irstailla kuten Maurice. Se oli rouva René\nd'Esparvieun äidilliselle sydämelle hirveä isku.\n\nSamoihin aikoihin tyrmistyi herra René d'Esparvieu erästä vakavaa,\nperheenkeskistä asiaa. Hänelle lähetettiin vekseleitä, jotka poika oli\nhänen nimellään tunnustanut; käsiala ei tietysti ollut väärennettyä,\nmutta tarkoituksena oli ilmeisesti kuitenkin antaa pojan käsialan mennä\nisän käsialasta: siis se oli moraalisesti sittenkin väärennys.\nJa tästä tapauksesta tuli ilmi, että Maurice teki velkoja, vietti\nepäsäännöllistä elämää ja saattoi aiheuttaa julkisen skandaalin.\nPerheenisä neuvotteli asiasta puolisonsa kanssa. Sovittiin, että isä\nnuhtelisi ankarasti poikaansa ja vaatisi häntä muuttamaan\nviivyttelemättä elämäntapaansa, ja että äiti sitten jonkun hetken\nkuluttua ilmestyisi murheellisena huoneeseen ja taivuttelisi hellällä\nsydämellään vihastuneen, ja täydellä syyllä vihastuneen, isän\nlempeyteen. Kun kaikki oli valmista, kutsutti herra René d'Esparvieu\npoikansa seuraavana aamuna työhuoneeseensa. Juhlallisuuden vuoksi oli\nisä pukeutunut pitkään takkiin, ja siitä merkistä huomasi Maurice, että\nedessä oli vakava juttu. Herra René d'Esparvieu julisti hieman kalpeana\nja epävarmalla äänellä (sillä hän oli arkaluontoinen), ettei hän\nsuvaitsisi enää poikansa huikentelua, vaan vaatisi häneltä nopeaa ja\ntäydellistä tapojen parantamista. Ei enää hummaamista, ei velkoja, ei\nhuonoja tovereita! Vaan sen sijaan työtä, säännöllisiä tapoja,\nkunniallista seuraa.\n\nMaurice olisi ollut valmis vastaamaan isälleen varsin kunnioittavaan\nsävyyn, sillä olihan isä toden totta oikeassa. Mutta pahaksi onneksi\noli myöskin Maurice arka, ja pitkä takki, jonka herra d'Esparvieu oli\nottanut ylleen esiintyäkseen tuossa kotoisessa tuomarintehtävässään\narvokkaampana, tuntui kieltävän kaiken tuttavallisuuden. Niin ollen\npysyi Maurice avuttomasti vaiti, ja se vaikeneminen näytti isästä\njulkealta itsepäisyydeltä: se pakotti herra d'Esparvieun uudistamaan\nsyytöksensä, ja uudistamaan äskeistä kiivaammassa muodossa. Hän avasi\nhistoriallisen kirjoituspöytänsä laatikon (saman pöydän ääressä oli\nAlexandre d'Esparvieu kirjoittanut teoksensa \"Eri kansojen\nyhteiskunnallisten ja uskonnollisten laitosten tutkielmia\") ja otti\nesille vekselin, jonka Maurice oli tunnustanut isänsä nimellä.\n\n\"Tiedätkö, lapseni\", sanoi hän, \"että olet tehnyt todellisen\nväärennyksen? Hyvittääksesi sellaista raskasta harha-askelta...\"\n\nSamassa astui rouva René d'Esparvieu sisään, kuten oli sovittu, ja\nvierailupuvussa. Hänen olisi ollut näyteltävä anteeksiannon enkelin\nosaa. Mutta hän ei ollut siihen mitenkään omiaan, ei ulkonäöltään eikä\nluonteeltaan. Hän oli tuima ja kova. Maurice'in sydämen pohjassa\nuinuivat kyllä kaikki tavallisten ja tarpeellisten hyveiden idut. Hän\nrakasti ja kunnioitti äitiään. Rakasti vielä enemmän velvollisuudesta\nkuin tunteesta; kunnioitus äitiä kohtaan johtui hänessä paremminkin\ntavasta kuin luontaisesta hellyydestä. Mutta rouva René d'Esparvieun\nkasvot olivat täynnä rokahtumia, ja kun hän oli puuderoinut itsensä\nvahvasti esiintyäkseen kotoisessa oikeudenistunnossa edukseen, niin\nmuistuttivat ne rokahtumat sokeroituja vaaraimia. Maurice\nd'Esparvieullâ oli hyvä maku, joten äiti näytti hänestä rumalta, ja\nvieläpä jollakin tavoin inhoittavan rumalta. Maurice'in mielentila ei\nollut tällä hetkellä suotuisa ottamaan äitiä vastaan, ja kun äitikin\nalkoi puhua rikoksista, vieläpä ankarammassa muodossa kuin äsken isä,\nniin käänsi tuhlaajapoika kasvonsa pois, ettei olisi näyttänyt\närtynyttä naamaansa äidilleen.\n\nRouva d'Esparvieu jatkoi:\n\n\"Tätisi de Saint-Fain kertoi tavanneensa sinut sellaisessa seurassa,\nettä oli kiitollinen, kun et häntä tervehtinyt.\"\n\nNäihin sanoihin sinkautti Maurice: \"Täti de Saint-Fain! Neuvon häntä\npysymään omissa asioissaan! Koko maailma tietää, että hän on rypenyt\nriettaudessa korvia myöten, ja nyt hän, vanha ulkokullattu...\"\n\nMaurice puraisi poikki. Hän oli katsahtanut isän silmiin: niissä oli\nenemmän surua kuin suuttumusta. Maurice katui sanojaan, ne olivat\nhänestä suorastaan rikos, hän ei käsittänyt, miten ne hänen suustaan\npääsivät. Hän oli puhkeamaisillaan itkuun, tahtoi langeta polvilleen,\npyytää anteeksi, mutta silloin loi äiti silmänsä ylös kattoon ja\nhuokasi:\n\n\"Millä olen vihoittanut Jumalaa, että olen synnyttänyt näin kunnottoman\npojan!\"\n\nMaurice piti noita sanoja kovin ulkokullattuina ja naurettavina. Ne\nkäänsivät hänet yht'äkkiä syvästä katumuksesta synnin suloiseen\npöyhkeyteen. Hän kimmahti julkeaan vastarintaan ja antoi yhdessä\nhenkäyksessä tulla suustaan sanat, joita kenenkään äidin ei pitäisi\nsaada kuulla:\n\n\"Kun nyt kerran tahdotte, mamma, että puhun teille suoraan, niin\nparempi olisi, jos ette kieltäisi minua seurustelemasta lahjakkaan ja\nepäitsekkään taiteilijattaren kanssa, vaan pitäisitte huolta, ettei\nvanhin sisareni, rouva de Margy, näyttäytyisi iltaseuroissa ja\nteatterissa aina erään inhoittavan ja halveksittavan miehen parissa,\njonka kaikki tietävät hänen rakastajakseen. Lisäksi sopisi teidän pitää\nsilmällä pientä Jeanne-siskoa: hän tekee väärennetyllä käsialalla\nrivoja kirjeitä, tuo ne muka viattomasti teille, saadakseen teidät\nhuolestumaan ja kiihtymään, ja väittää löytäneensä ne katkismuksensa\nvälistä. Eikä olisi pahaksi estää pikku veli Léoniakaan suorittamasta\nseitsemän vuoden ikäisenä niitä viimeisiä hävyttömyyksiä neiti\nKapraalille. Ja kamaritytöllenne voisitte sanoa...\"\n\n\"Ulos, herra, saatte poistua tästä talosta!\" huusi René d'Esparvieu,\nkalpeana suuttumuksesta ja osoittaen vapisevalla sormellaan ovea.\n\n\n\n\nXXIX LUKU,\n\njossa näemme ihmiseksi muuttuneen enkelin käyttäytyvän aivan kuin\nihminen, nimittäin himoitsevan lähimmäisensä vaimoa ja pettävän\nystävänsä. Ja lisäksi todistaa tämä luku Maurice d'Esparvieun\nmenettelevän niinkuin kunniallisen miehen tulee.\n\n\nEnkeli Arcade viihtyi uudessa asunnossaan. Hän teki työtä aamuisin,\nlähti kaupungille keskipäivällä, salapoliisien uhallakin, ja tuli\nrauhassa illalla nukkumaan. Maurice otti entiseen tapaansa pari kolme\nkertaa viikossa ilmestymiskamarissa vastaan rouva des Aubelsia.\n\nKaikki meni oivallisesti, kunnes Gilberte des Aubels eräänä aamuna tuli\nhuoneistoon noutamaan samettista käsilaukkuaan, jonka oli unohtanut\nsinne sinisen kamarin pöydälle edellisenä iltana. Hän tapasi siellä\nArcade'in loikomassa sohvalla pyjamaan pukeutuneena; enkeli uneksi\npaperossia poltellen taivaan valloittamisesta. Gilberte kirkaisi\nhämmästyksestä:\n\n\"Tekö, herra Arcade...! Jos sen olisin tietänyt, niin, uskokaa minua...\nMinä tulin vain ottamaan käsilaukkuani, se on tuolla toisessa\nhuoneessa... Antakaa anteeksi...\"\n\nJa hän livisti enkelin ohitse ikäänkuin tulista uunia peläten. Rouva\ndes Aubels, resedanvärisessä, tilaten tehdyssä puvussaan, oli tänä\naamuna verrattoman viehkeä. Ahdas hame näytti kaikki hänen muotonsa, ja\njokainen hänen askelensa oli noita luonnon ihmeitä, jotka vavistavat\nmiehiä hämmästyksellä.\n\nHän ilmestyi laukku kädessä takaisin huoneeseen:\n\n\"Vieläkin kerran, suokaa anteeksi... Minä en mitenkään aavistanut,\nettä...\"\n\nArcade pyysi häntä istumaan, viipymään hetkisen.\n\n\"En aavistanut, herra Arcade\", virkkoi Gilberte, \"että te olisitte\ntäällä vastaanottamassa. Tiesin kyllä, kuinka herra d'Esparvieu pitää\nteistä; mutta en uneksinutkaan...\"\n\nIlma ulkona oli yht'äkkiä pimentynyt. Punertava varjo hämärsi huoneen.\nRouva des Aubels kertoi tulleensa jalkaisin, kun tahtoi hiukan\nvoimistella, mutta nyt nousi ukonilma. Ja hän sanoi olevansa\nkiitollinen, jos saisi ajurin.\n\nArcade heittäytyi Gilberte'in jalkoihin, kietoi, sulki hänet syliinsä\nkuin kallisarvoisen ja hauraan maljakon, julisti hänelle sanoja, joissa\nei ollut mitään järkeä, mutta jotka ilmaisivat kaiken kaikkiaan kovaa\nhimoa. Gilberte painoi kätensä hänen silmiensä ja suunsa eteen ja\nhuusi:\n\n\"Minä vihaan teitä!\"\n\nNyyhkytykset alkoivat aaltoiluttaa hänen rintaansa, ja hän pyysi lasin\nvettä. Oli tukehtumaisillaan. Enkeli auttoi häneltä pukua auki. Siinä\näärimmäisessä vaarassa puolustautui Gilberte uljaasti. Hän hoki:\n\n\"Ei ei ei!... Minä en tahdo teitä rakastaa: muuten rakastaisin teitä\nliian paljon.\"\n\nJa sitten hän antautui.\n\nSuloisen tuttavallisessa olotilassa, joka tuli heidän yhteisen\nkummastuksensa jälkeen, kertoi Gilberte:\n\n\"Minä olen usein tiedustellut, kuinka te voitte. Kuulin, että teitä on\nnähty monena iltana Montmartre'in pikku teattereissa, neiti\nBouchotte'in seurassa, joka muuten ei ole yhtään kaunis, ja että teistä\noli tullut hyvin elegantti ja että te ansaitsitte paljon rahaa. Se ei\nminusta ollutkaan mikään ihme: olittehan suorastaan luotu\nonnistumaan... Sinä päivänä, kun te...\"\n\nGilberte viittasi sormellaan ikkunan ja kuvastinkaapin välille.\n\n\"... kun te ilmestyitte, olin vihainen Maurice'ille, että hän antoi\nteille itsemurhaajan vaatteet! Minähän olin mieltynyt teihin... Oh, en\nsuinkaan kauneutenne tähden. Älkää luulko, että naiset ovat niin\nherkkiä edulliselle ulkomuodolle kuin sanotaan. Me käsitämme\nrakkaudella jotain muuta. Siinä on jotain... sellaista, jotain...\nLyhyesti sanoen, minä rakastuin teihin heti paikalla.\"\n\nOli tullut yhä hämärämpi. Gilberte kysyi:\n\n\"Eikö totta, ettehän te ole mikään enkeli? Maurice luulee niin, mutta\nhän nyt luulee mitä hyvänsä, tuo Maurice...\"\n\nGilberte katseli Arcade'iin kysyvästi, ja hänen silmänsä hymyilivät\novelasti:\n\n\"Tunnustakaa, että laskette leikkiä hänen kustannuksellaan. Ettehän te\nole mikään enkeli?\"\n\nArcade vastasi:\n\n\"Ainoa toivomukseni on miellyttää teitä: minä olen mitä ikinä\nhaluatte!\"\n\nGilberte teki sellaisen päätöksen, ettei Arcade ole enkeli, ensinnäkin\nsiitä syystä, ettei yleensä ole tapana olla enkeleitä, ja sitten\ntoisista, erikoisista syistä, jotka veivät ajatuksen ehdottomasti\njälleen rakkauteen. Arcade ei vastustellut, ja uudemman kerran eivät\nsanat enää riittäneet tulkitsemaan heidän tunteitaan.\n\nUlkona pauhasi rankkasade, ikkunaruudut lorottivat vettä, salamat\nläimähtivät musliiniuutimien takana, ukkonen täristi ruutujen lasia.\nGilberte teki ristinmerkin ja painui aremmin rakastajansa rintaa\nvasten.\n\nHän kuiskutti:\n\n\"Sinun ihosi on valkeampi kuin minun.\"\n\nTuskin rouva des Aubels näin sanoi, niin astui Maurice huoneeseen. Hän\nriensi likomärkänä, hymyilevänä, huolettomana, rauhallisena ja\nonnellisena ilmoittamaan Arcade'ille, että he yhdessä olivat voittaneet\nkaksitoistakertaisesti summan, jonka olivat panneet eilen peliin\nLongchampsin ratsastuskilpailuissa.\n\nYllättäessään rouvan ja enkelin hekumallisessa epäjärjestyksessä\nMaurice vimmastui; kaulalihakset pingoittuivat vihasta, veri syöksyi\nkasvoihin, niin että ne tulivat karmiininpunaisiksi, ja ohimosuonet\npullistuivat. Hän hyökkäsi kädet nyrkissä Gilberte'in luo, mutta\npysähtyi yht'äkkiä.\n\nSe keskeytetty liike muuttui lämmöksi: Maurice höyrysi. Raivo ei\nsynnyttänyt hänessä sellaista vuolasta lyyrillistä paatosta kuin\nmuinoin Arkhilokhos-runoilijassa. Hän sanoi uskotonta ainoastaan\ntiineeksi lehmäksi.\n\nGilberte saavutti, sikäli kuin sai pukunsa järjestykseen, myöskin\narvokkaan asenteen. Hän nousi kainoin ja suloisin elein pystyyn ja\nkäänsi syyttäjäänsä katseen, josta puhui yhtaikaa loukattu kunto ja\nanteeksiantava rakkaus.\n\nMutta kun nuori Maurice ei vieläkään herennyt syytämästä hänelle\nyksitoikkoisia, karkeita haukkumasanoja, niin suuttui Gilberte\npuolestaan:\n\n\"Kyllä olette kaunis mies! Minäkö tänne hain tuon ystävänne? Te itse\ntoitte hänet tänne, ja minkälaisessa tilassa vielä!... Teillä oli\nmielessä vain yksi ainoa juoni: työntää minut ystävänne syliin. Mutta\nälkää luulko, herra, että minä teille sen ilon annan.\"\n\nMaurice d'Esparvieu ei vastannut muuta kuin: \"Ulos, tamma!\"\n\nJa hänen jalkansa heilahti kuin potkaistakseen. Arcade kärsi kovasti,\nkun näki rakastettuaan kohdeltavan näin hävyttömästi, mutta ei luullut\nitsellään olevan tarpeellista isäntävaltaa talossa huomauttaakseen\nsiitä Maurice'ille. Rouva des Aubels, jonka arvokkuus ei ollut\njärkkynyt, sinkautti Maurice'iin käskevän katseen ja sanoi:\n\n\"Menkää hakemaan minulle ajuri.\"\n\nJa niin suuri vaikutus on naista palvelevan kansan keskuudessa naisilla\nhienosti kasvatettuun mieheen, että Maurice meni heti käskemään\ntalonmiestä hakemaan ajuria. Jäähyväisiksi loi rouva des Aubels\nMaurice'iin vielä hyvin halveksivan katseen, jollainen naisen puolelta\nkuuluu asiaan, kun hän on pettänyt miehen, ja koetti ulosmennessään\nsaada liikkeisiinsä kaiken mahdollisen sirouden ja sulouden. Maurice\nkatseli hänen menoaan, tekeytyen muka välinpitämättömäksi, vaikkei hän\nsitä suinkaan ollut. Sitten kääntyi hän enkelin puoleen. Arcade'illa\noli yllään sama pyjama, joka ilmestyksen päivänä oli ollut itsellään\nMaurice'illa, ja se pintapuolisesti nähden vähäpätöinen seikka\nkiihdytti tällä hetkellä petetyn vierasisännän oikeutettua suuttumusta\nhirveästi.\n\n\"Voit nyt kehua olevasi halveksittava raukka\", sanoi Maurice. \"Olet\nkäyttäytynyt kurjasti, ja aivan tarpeettomasti. Jos tuo naikkonen sinua\nmiellytti, olisit vain sanonut minulle! Olisin antanut hänet sinulle\nkohta. Olin jo kyllästynyt häneen, enkä tahtonut häntä enää.\"\n\nHän puhui näin, kun tahtoi kätkeä tuskansa, sillä Gilberte tuntui\nhänestä rakkaammalta kuin koskaan ennen, ja hän kärsi katkerasti tuon\nsoman jumalanluoman petoksesta. Hän jatkoi:\n\n\"Aioin jo pyytää, että vapauttasit minut hänestä. Mutta sinä seurasit\nlikaista luonnettasi, käyttäydyit kuin sika.\"\n\nOlisipa Arcade tällä vakavalla hetkellä lausunut yhdenkin sydämestä\nlähteneen sanan, niin nuori Maurice olisi itkuun puhjeten antanut\nanteeksi hänelle ja rakastajattarelleen, ja he kaikki kolme olisivat\nolleet jälleen onnellisia. Mutta Arcade ei ollut suinkaan inhimillisen\nhellyyden maidolla imetetty. Hän ei ollut koskaan itse kärsinyt, joten\nhän ei osannut sääliä kärsiviä. Ei, hän vastasi kylmän viattomasti:\n\n\"Rakas Maurice, välttämättömyyden käsi johtaa yleensä kaikkia eläviä\nolentoja, punoo heidän kohtalonsa vaiheet toisiinsa ja vie usein\nodottamattomiin, välistä mielettömiin tuloksiin. Siten jouduin minäkin\ntekemään sinulle sellaista, josta et pidä. Et moittisi minua, jos\ntuntisit riittävässä määrin luonnonfilosofiaa; silloin tietäisit, että\nihmistahto on pelkkää illusiota ja että fysiologiset taipumukset ovat\nyhtä ankarien ennakkolakien alaisia kuin kemiallisetkin yhdistelmät ja\nsamantapaisilla kaavoilla formuloitavissa. Uskon, että sinut voisi\nsaada vakuutetuksi näistä totuuksista, mutta se vaatisi paljon aikaa ja\nvaivaa, ja ehkäpä ei se kumminkaan antaisi sinulle sitä kuulasta iloa,\njonka olet menettänyt. Minun täytynee siis tästä väistyä ja...\"\n\n\"Jääkää tänne\", sanoi Maurice.\n\nMaurice'illa oli hyvin selvä käsitys yhteiskunnallisista\nvelvollisuuksista. Hänelle oli, kun niikseen tuli, kunnia kaikista\ntärkeintä. Ja nyt huomasi hän aivan erikoisesti, ettei tuota\nloukkausta, jonka hän oli saanut kärsiä, voinut pestä pois muulla kuin\nverellä, ja se perintätavoista johtuva ajatus aateloi yht'äkkiä\nihmeellisesti hänen kielenkäyttönsä ja koko suhtautumisensa asiaan:\n\n\"Minä se täältä lähden, herra\", lausui hän, \"lähden ollakseni\nmilloinkaan tähän huoneistoon palaamatta. Te jäätte tänne, koska kerran\npoliisi vainoaa teitä. Lähetän sekundantit, jotka valitsen, teille\ntänne.\"\n\nEnkeliä hymyilytti:\n\n\"Otan heidät vastaan... sinun mieliksesi. Mutta älähän unohda, rakas\nMaurice, että olen haavoittumaton! Taivaallisiin henkiin ei pysty\nmiekan kärki eikä pistoolin kuula senkään jälkeen kuin he ovat\nmaterialisoituneet. Huomaapa, Maurice, mihin kohtalokkaaseen\nsituatsioniin sellainen epäsuhde taistelevien välillä vie, ja ajattele,\nettä minä en voi edes taivaalliseen luonteeseenikaan vedoten kieltäytyä\nhankkimasta itselleni sekundantteja: se olisi liian ennenkuulumaton\ntapaus.\"\n\n\"Hyvä herra\", vastasi Bussart-d'Esparvieu-suvun jälkeläinen, \"se teidän\nolisi pitänyt muistaa ennen kuin minua solvasitte.\"\n\nJa hän poistui ylpeästi huoneesta. Mutta tuskin oli hän joutunut ulos,\nniin hän hoiperteli kuin juopunut. Satoi yhä rankasti. Hän ei nähnyt\neikä kuullut mitään, vaan kulki minne sattui, astui lätäkköihin,\nkatuojiin ja likakasoihin. Kauan harhaili hän reunimmaisilla\nbulevardeilla ja istahti viimein kovin väsyneenä tyhjälle\nrakennustontille. Hän oli liassa korvia myöten; rapaa oli räiskynyt\nhänen kasvoilleen, ja kyynelet valuttivat sitä juovina pois;\nhatunreunat loruivat vettä. Joku kulkija luuli häntä kerjäläiseksi ja\nheitti hänelle kolikon. Hän otti kuparirahan maasta ja korjasit sen\nhartaasti taskuunsa. Sitten palasi hän kaupungille etsimään\nsekundantteja.\n\n\n\n\nXXX LUKU\n\nkertoo n.s. \"kunnianasiasta\", ja siitä voidaan päätellä, tekeekö\nvikojemme tunteminen meidät paremmiksi, kuten Arcade väittää.\n\n\nTaistelupaikaksi oli valittu eversti Manchonin puutarha Versailles'ssa,\nKuningattaren bulevardin varrella. Herrat de la Verdelière ja Le Truc\nde Ruffec, jotka molemmat harjoittivat jokapäiväistä praktiikkaa\nkunnianasioissa ja tunsivat tarkoin niiden säännöt, olivat Maurice\nd'Esparvieun sekundantteina. Koko katolisessa hienostossa ei tapahtunut\nainoaakaan kaksintaistelua, jossa herra de la Verdelière ei olisi ollut\nmukana, ja kääntyessään tuon miekkasankarin puoleen oli Maurice vain\nnoudattanut vanhaa, totunnaista tapaa, joskin sangen vastenmielisesti,\nsillä tiedettiinhän aivan julkisesti, että hän oli ollut rouva de la\nVerdelière'in rakastaja. Mutta eipä herra de la Verdelière oikeastaan\ntässä tapauksessa ollutkaan mikään puoliso, vaan jonkinmoinen yleinen\nlaitos. Mitä jälleen herra Le Truc de Ruffeciin tulee, oli kunnia hänen\nainoa askareensa ja ainoa tunnettu tulolähteensä; ja kun ilkeät ihmiset\nseuroissa tästä asiasta huomauttivat, vastattiin heille, että olisiko\nherra Le Truc de Ruffec voinutkaan kulkea muuta kuin kunnian uraa?\nArcade otti todistajikseen ruhtinas Istarin ja Théophile'in.\nMuusikkoenkeli ei tosin olisi mielellään sekautunut tähän asiaan, niin,\nhänet oli saatu siihen suorastaan väkisin. Kaikki ruumiilliset\npakkokeinot olivat hänelle kauhistus, eikä hän hyväksynyt\nkaksintaistelua. Pistoolien paukkina ja miekkojen kalskahtelu olivat\nhänestä sietämättömiä, ja hän pyörtyi, jos näki vuotavaa verta. Tuo\nlempeä taivaanpoika oli jyrkästi kieltäytynyt lähtemästä veljensä\nArcade'in sekundantiksi, joten kerubin täytyi suostuttaa hänet siihen\nuhkaamalla muuten murskata samppanjapullon hänen kalloonsa. Paitsi\ntaistelijoita, todistajia ja lääkäreitä ei mainitussa puutarhassa\nnäkynyt muita ihmisiä kuin muutamia Versailles'n varusväen upseereita\nja joukko sanomalehtimiehiä. Vaikkei nuoresta d'Esparvieusta tiedetty\nsen enempää kuin että hän oli hienon perheen poika eikä Arcade'ia\ntunnettu ollenkaan, oli kaksintaistelu houkutellut puutarhaa\nympäröiviin taloihin runsaasti uteliaita, ja ikkunat olivat täynnä\nvalokuvaajia, reporttereita ja suuren maailman väkeä. Se, että nainen\noli tähän otteluun syypää, oli paljon ärsyttänyt uteliaisuutta. Monet\npuhuivat Bouchotte'ista, mutta enimmät mainitsivat rouva des Aubelsin\nnimeä. Muuten oli aina huomattu, että sellaiset kaksintaistelut, joissa\nherra de la Verdelière oli mukana, vetivät koko Parisia puoleensa.\n\nTaivas sinersi kalpeasti, puutarha kukki täynnä ruusuja; kottarainen\nvihelteli puussa. Herra de la Verdelière, joka johti keppi kädessä\ntaistelua, asetti miekkojen kärjet vastatusten ja lausui:\n\n\"Valmiit, hyvät herrat!\"\n\nMaurice d'Esparvieu hyökkäsi kaksinkertaisilla iskuilla, koettaen lyödä\nmiekkaa vastustajansa kourasta. Arcade torjui suoraan eteenpäin\nsuunnatuilla liikkeillä. Ensimmäinen erä jäi tuloksettomaksi.\nTodistajat saivat sellaisen vaikutelman, että herra d'Esparvieu oli\nkiusallisen hermostuneessa ja ärtyneessä tilassa ja että hänen\nvastapuolensa näytti väsymättömän vahvalta. Uusinnassa Maurice hyökkää\nentistä hätäisemmin, antaa käsiensä levitä ja jättää rintansa ilman\nsuojaa. Eteenpäin siirtyen pistää hän oikealle; hänen miekkansa kärki\nsipaisee Arcade'in olkapäätä. Luullaan, että Arcade on haavoittunut,\nmutta kummakseen toteavat sekundantit, että Maurice onkin saanut\nnaarmun ranteeseensa. Maurice vakuuttaa, ettei hän tunne minkäänlaista\nkipua, ja tohtori Quille todistaa haavan tutkittuaan, että hänen\nklienttinsä voi jatkaa taistelua. Kun on pidetty määrätty viidentoista\nminuutin tarkastus, alkaa kaksintaistelu uudestaan. Maurice hyökkää\njälleen rajusti. Vastustaja ilmeisesti säästää häntä, ja tuntuu olevan\nkovin haluton puolustautumaan, mikäli herra de la Verdelière\nlevottomuudekseen toteaa. Viidennen erän alussa ryntää musta\nvillakoira, joka on päässyt puutarhaan se tiesi mistä, esille\nruusupensaasta, tunkeutuu taistelua varten rajoitetulle alueelle, ja\njuoksee Maurice'in jalkojen väliin, vaikka sille huudetaan ja sitä\nkepeillä huiskitaan. Näyttää kuin Maurice'in käsi olisi halvautunut:\nhän sysii vastustajaansa, joka ei voi haavoittua, enää vain olkapään\nliikkeillä. Maurice tähtää piston oikealle ja syöksyy itse toisen\nmiekkaan, joka tekee hänelle kyynärpään sisäpuolelle syvän haavan.\nHerra de la Verdelière lopettaa puolitoista tuntia kestäneen taistelun.\nMaurice tuntee tuskallisen tärähdyksen koko olennossaan. Hänet viedään\nistumaan vihreälle penkille, glysiinien verhoaman muurin juurelle.\nSill'aikaa kuin kirurgit sitovat haavaa, pyytää Maurice Arcade'ia\nluokseen ja ojentaa hänelle sitten haavoittuneen kätensä, ja kun\nvoittoaan sureva voittaja tulee lähelle, syleilee Maurice häntä\nhellästi ja sanoo:\n\n\"Ole jalomielinen, Arcade, anna anteeksi, että petit minut. Koska nyt\nolemme taistelleet, saatan anella sinua sopimaan kanssani.\"\n\nMaurice suutelee itkien ystäväänsä ja kuiskaa hänelle korvaan:\n\n\"Käy minua katsomassa, ja tuo Gilberte mukanasi.\"\n\nMaurice oli yhä edelleen riidoissa vanhempiensa kanssa, joten hän antoi\nviedä itsensä Rue de Rome'in varrella olevaan pikku huoneistoonsa.\n\nTuskin hän ehti vuoteeseensa, makuukamarin alkooviin, jonka uutimet oli\nvedetty alas sillä tavoin kuin sinäkin päivänä, jolloin enkeli oli\nilmestynyt, niin näki hän jo Arcade'in ja Gilberte'in tulevan. Haava\nalkoi häntä kauheasti kiduttaa; ruumiinlämpö kohosi, mutta hän oli\nhyvin tyyni, tyytyväinen ja onnellinen. Enkeli ja nainen heittäytyivät\nnyyhkyttäen polvilleen hänen vuoteensa viereen. Hän liitti heidän\nkätensä vasemmassa kädessään yhteen, hymyili heille ja suuteli\nkumpaakin hellästi:\n\n\"Nyt olen varma, etten enää koskaan joudu kanssanne riitaan. Ette voi\npettää minua, kun tiedän odottaa teiltä mitä hyvänsä.\"\n\nGilberte vannoi kyynelissä kylpien, että se, mitä Maurice oli nähnyt,\noli ollut näköharha, ettei hän ollut häntä Arcade'in kanssa pettänyt,\nettei ollut häntä milloinkaan pettänyt. Ja Gilberte innostui omista\nvakuutuksistaan niin, että uskoi itse niitä vilpittömiksi.\n\n\"Sinä teet itsellesi vääryyttä, Gilberte\", vastasi haavoittunut\nhänelle. \"Tapahtunut kuin tapahtunut! Ja niin sen pitikin käydä. Se oli\npelkästään hyväksi. Gilberte, olit aivan oikeassa, kun niin epähienosti\ntässä samassa kamarissa petit minut parhaan ystäväni kanssa. Jos et\nolisi pettänyt, niin me kolme emme nyt puhelisi kaikessa sovussa, enkä\nolisi saanut maistaa eläessäni tällaista ihanaa iloa. Oi, Gilberte,\nteet väärin kieltäessäsi tapahtunutta ja eittämätöntä totta.\"\n\n\"Jos tahdot, ystäväni, niin minä sen tunnustan\", virkkoi Gilberte\nhiukan katkerana. \"Mutta minä teen sen ainoastaan mieliksesi.\"\n\nMaurice otti hänet istumaan vuoteen reunalle ja pyysi Arcade'ia\nasettumaan nojatuoliin.\n\n\"Rakas ystävä\", sanoi Arcade hellästi ja säälien, \"minä olin kerran\nviaton. Mutta kun muutuin ihmiseksi, tein heti pahaa. Sillä tavalla\nminusta tuli parempi olento.\"\n\n\"Älkäämme liioitelko elämän pikku kohtauksia\", vastasi Maurice.\n\"Ruvetkaamme pelaamaan bridgeä.\"\n\nMutta parhaiksi ennätti sairas nähdä korteissaan kolme ässää ja sanoa,\nettei hänellä ollut valttia, kun hänen silmissään pimeni; kortit\nluiskahtivat häneltä kädestä, pää horjahti raskaana takaisin\npielukselle, ja hän valitti kovaa päänsärkyä. Melkein kohta lähti rouva\ndes Aubels sitten kaupungille vieraisille: hän piti nyt tärkeänä\nesiintyä seuroissa, kumotakseen varmalla ja tyynellä käytöksellään\nhuhut, joita hänestä kierteli. Arcade saattoi häntä ulko-ovelle ja otti\nhänestä suutelemalla tuoksun, jonka toi sitten huoneeseen, missä\nMaurice lepäili.\n\n\"Olen tyytyväinen, että kävi niinkuin kävi\", huokasi Maurice.\n\n\"Kävi niinkuin täytyi käydä\", vastasi henki. \"Kaikki sellaiset\nkapinalliset enkelit kuin minä olisivat Gilberte'iin nähden menetelleet\nsamoin kuin minä. -- Vaimon pitää rukoileman peitetyllä päällä\nenkelitten tähden, sanoo apostoli Paavali. Ja apostoli vaatii sitä\nsiitä syystä, että hän tietää enkelien joutuvan päästä pyörälle, kun he\nnäkevät kauniita vaimoja. Tuskin ovat enkelit koskeneet maan pintaan,\nniin he himoitsevat kuolevaisten naisten halauksia ja hankkivat niitä.\nEnkelien halaus on hirvittävä ja hyvin hurmaava; heillä on niin\nkielinkertomattomia hyväily-salaisuuksia, että hukuttavat ihmisten\ntyttäret hekuman pohjattomiin syvyyksiin. Sovittaen onnellisten\nuhriensa huulille tulena polttavan hunajansa, pannen virkistävien\nliekkien virrat juoksemaan hiljaa heidän suonissaan jättävät he heidät\nuuvuttavan autuuden helmaan.\"\n\n\"Anna minun olla rauhassa, senkin elukka!\" huudahti haavoittunut.\n\n\"Vielä yksi sana!\" arveli enkeli. \"Yksi ainoa sana, rakas Maurice,\npuolustaakseni itseäni, ja sitten jätän sinut rauhassa nukkumaan.\nTodistan äskeiset väitteeni hakemistoilla; tullaksesi vakuutetuksi,\netten sinua puijaa, katso enkelien ja naisten halauksiin nähden\nseuraavia teoksia: Justinus, _Apologiat_ I ja II; Flavius Josephus,\n_Juutalaisten muinaisista käsityksistä_, I kirja, 3 luku; Athenagoras,\n_Ylösnousemuksesta_; Lactantius, II kirja, 15 luku; Tertullianus,\n_Neitseiden päänpeitteestä;_ Marcus Ephesolainen, _Psellus_; Eusebius,\n_Evankeelisia sivunvalmistuksia_, V kirja, 4 luku; Pyhä Ambrosius,\nteos _Nooakki ja hänen arkkinsa_, 5 luku; Pyhä Augustinus,\n_Taivaanvaltakunta_, XV kirja, 23 luku; Pater Meldonat, jesuiitta,\n_Tutkielma pahoista hengistä_, 218 s.; Pierre Lebyer, _Kuninkaan\nneuvonantaja_...\"\n\n\"Arcade, vaikene, Jumalan tähden, vaikene ja aja pois tuo koira!\"\nhuudahti Maurice kasvot purppuranpunaisina ja silmät päästä ulkona,\nsillä hän houraili ja oli näkevinään mustan villakoiran sängyssään.\n\nRouva de la Verdelière, joka harrasti kansallisen ja ylimysmaailman\nkaikkia hienouksia, oli Ranskan ylhäisissä piireissä myöskin mitä\nsuloisimman sairaanhoitajattaren maineessa. Hän tuli itse tiedustamaan,\nmiten Maurice jaksoi, ja tarjoutui vaalimaan haavoittunutta. Mutta\nrouva des Aubelsin kiivaasta vaatimuksesta veti Arcade oven kiinni\nhänen nenänsä edessä. Maurice sai kokonaisen tulvan muita\nsuopeudenilmauksia; tarjottimella kohosi käyntikorttikasa yhäti,\nnäyttäen hänelle lukemattomia pieniä koirankorviaan. Herra Le Truc\nde Ruffec toi Rue de Rome'in varrelle ensimmäisenä miehiset\nsympatianosoitukset; hän ojensi Maurice'ille reilusti kätensä ja pyysi\nhäneltä, kunnian miehenä kunnian mieheltä, lainaksi viisikolmatta\nlouis'ta maksaakseen erään kunniavelan.\n\n\"Lempo soikoon, rakas Maurice, sitä palvelusta ei anota keneltä\nhyvänsä!\"\n\nSamana päivänä tuli niinikään herra Gaétan puristamaan veljenpoikansa\nkättä. Maurice esitteli nyt hänelle Arcade'in:\n\n\"Setä, tässä on suojelusenkelini, jonka jalan sinä huomasit niin\nkauniiksi, kun näit siitä jäljennöksen petollisessa talkin tomussa. Hän\nilmestyi minulle viime vuonna tässä samassa huoneessa... Et näytä sitä\nuskovan?... Mutta se on aivan totta!\"\n\nJa kääntyen hengen puoleen jatkoi Maurice:\n\n\"Mitäs moisesta arvelet, Arcade? Apotti Patouille, joka on etevä\nteologi ja hyvä pappi, ei usko sinun enkeliyttäsi, ja setä Gaétan, joka\nei osaa enää yhtään katkismustaan ja jonka sielussa ei ole uskonnon\nkipinääkään, ei myöskään sitä usko. He molemmat kieltävät sinut: toinen\nsiksi, että on uskovainen, toinen siitä syystä, ettei sitä ole.\nMahdollisesti pidettäisiin tarinaa sinusta, jos se milloin tulisi\nkerrotuksi, hyvin epätodennäköisenä. Muuten ei sellainen henkilö, jonka\npäähän pälkähtäisi se kertoa, noudattaisi hienoa makua eikä saavuttaisi\nliioin suosiota. Sillä sinun tarinasi ei ole kovinkaan kaunis! Rakastan\nsinua, mutta arvostelen ja tuomitsen samalla. Kun lankesit\njumalankieltämiseen, tuli sinusta inhoittava lurjus: huono enkeli,\nhuono ystävä, petturi ja murhamies! Sillä uskonpa, että sinä usutit\ntaistelupaikalla mustan villakoiran jalkoihini saadaksesi minut\nmurhatuksi.\"\n\nEnkeli vain kohautti olkapäitään ja kääntyi puhumaan Gaétanille:\n\n\"Niin, hyvä herra, ei ole kumma, etten saa teiltä luottamusta: olenhan\nkuullut teidän joutuneen riitaisiin väleihin sen juutalaiskristillisen\ntaivaan kanssa, josta olen syntyisin.\"\n\n\"Herra Arcade\", vastasi Gaétan, \"en usko kylliksi Jehovaan, jotta\nvoisin uskoa hänen enkeleihinsä.\"\n\n\"Se, jota te nimitätte Jehovaksi, on todellisuudessa typerä ja karkea\ndemiurgi nimeltä Jaldabaoth.\"\n\n\"Siinä tapauksessa olen aivan valmis uskomaan häneen\", sanoi Gaétan.\n\"Hän on siis typerä ja karkea: siinä hänen kaikki ominaisuutensa, joten\nniistä ei enää ole minulle vaikeuksia. Kuinka hän nykyään jaksaa?\"\n\n\"Huonosti! Me kukistamme hänet ensi kuussa.\"\n\n\"Älkäähän iloitko liian varhain, arvoisa herra. Olette kuin lankoni\nCuissart, joka on kolmekymmentä vuotta joka aamu odottanut tietoa, että\ntasavalta on kukistunut...\"\n\n\"Siinä sen nyt näet, Arcade\", huudahti Maurice. \"Setä Gaétan on aivan\nsamaa mieltä kuin minä. Hän käsittää, ettet sinä onnistu.\"\n\n\"Ja miksi te, herra Gaétan, luulette, etten minä onnistuisi?\"\n\n\"Tuo teidän Jaldabaothinne on vielä varsin voimakas tässä maailmassa,\njoskaan ei enää toisessa. Ennen tukivat häntä papit, ne jotka uskoivat\nhäneen. Nyt tukevat häntä ne, jotka eivät häneen usko, nimittäin\nfilosofit. Tuonottain löydettiin yleiseksi riemuksi eräs tollo, eräs\nPierochole, joka on halukas saattamaan kirkon asioita parantaakseen\ntieteen vararikkoon. Ja juuri näinä päivinä on keksitty pragmatismi\nvakituisesti sitä varten, että järki-ihmisetkin alkaisivat jälleen\nkunnioittaa uskontoa.\"\n\n\"Oletteko tutkinut pragmatismia?\"\n\n\"Jumala varjelkoon, en! Muinoin olin kyllä niin huikentelevainen, että\nharrastin metafysiikkaa. Luin Hegeliä ja Kantia. Vanhetessani\nvakaannuin kuitenkin, enkä nyt enää välitä muusta kuin aisteilla\nhavaittavista muodoista, jotka näen silmällä tai kuulen korvalla.\nSellainen suhtautuminen sisältää ihmiselämän ainoan ratkaisun. Muu on\npelkkää haavetta.\"\n\nSeurustelu jatkui tähän tapaan iltaan asti, ja siinä juteltiin\nrivouksia, jotka olisivat saaneet punastumaan ei ainoastaan rakuunan,\nmikä ei ole paljon vaadittu, sillä rakuunat ovat useinkin varsin\nsiveitä miehiä, vaan parisittarenkin.\n\nHerra Sariette tuli entistä oppilastaan katsomaan. Kun kirjastonhoitaja\nastui kamariin, ilmestyi Alexandre d'Esparvieun rintakuva heti hänen\nkaljun päänsä yläpuolelle. Hän läheni vuodetta: sinisten uutimien,\nkuvastinkaapin ja uunin paikalle asettuivat kohta sfäärien ja\nrintakuvien salin täydet kirjakaapit, ja ilma muuttui tympeäksi pahvin,\npaperilehtien ja nimilappujen hajusta. Herra Sariette ei ollut niin\nkaukana kirjastostaan, että häntä olisi voinut käsittää ja nähdä ilman\nsitä. Itse oli hän vielä kalpeampi, epämääräisempi, kuihtuneempi ja\nvarjomaisempi kuin mielikuvat, joita hän toisissa herätti.\n\nMaurice oli muuttunut hyvin lempeäksi ihmiseksi ja oli liikutettu herra\nSariette'in osanotosta.\n\n\"Istuutukaa, herra Sariette, tehän tunnette rouva des Aubelsin. Tämä\nherra on Arcade, minun suojelusenkelini. Hän se mylläsi näkymättömässä\nmuodossa kahden vuoden ajan kirjastossanne, saattoi teidät sellaiseen\ntilaan, ettette voinut syödä ettekä juoda ja jouduitte melkein\nhulluuden partaalle. Hän se kantoi sfäärien salista kasoittain vanhoja\nkirjoja paviljonkiini. Eräänä päivänä sieppasi hän nenänne edestä\njonkin vanhan ja kallisarvoisen murikan ja sai teidät kaatumaan\nporraskäytävässä. Toisen kerran otti hän teiltä erään Salomon Reinachin\npikku teoksen, ja kun hänen täytyi lähteä kaupungille minun kanssani\n(sillä hän ei koskaan jättänyt minua yksin, kuten myöhemmin olen\nkuullut), heitti sen Rue Princesse'illâ katuojaan. Antakaa se vika\nhänelle anteeksi, herra Sariette, hänellä ei nimittäin silloin ollut\ntaskuja. Hän oli näkymätön. Pahoittelen kovasti, herra Sariette,\netteivät kaikki kirjalunttanne ole tuhoutuneet tulipalossa tai\nhukkuneet tulvassa. Ne ovat panneet pään pyörälle enkeliltäni, joten\nhänestä on tullut ihminen eikä hän tunne enää uskoa eikä kunniaa. Nyt\nolen minä hänelle suojelusenkelinä. Herra tietää, mihin tässä vielä\nlopulta joudutaan!\"\n\nKun herra Sariette kuuli Maurice'in puhuvan näin, heitti ääretön suru,\nkoskaan lähtemätön, loppumaton, muumiomainen murhe varjonsa hänen\nkasvoilleen. Noustessaan paikaltaan ja hyvästelläkseen kuiskasi\nlohduton kirjastonhoitaja Arcade'in korvaan:\n\n\"Lapsi-parka on hyvin sairas, hän hourailee.\"\n\nMaurice kutsui vanhuksen takaisin luokseen:\n\n\"Älkäähän vielä menkö, herra Sariette. Pelataan vähän bridgeä yhdessä.\nHerra Sariette, muistakaa neuvoani: älkää seurustelko huonojen toverien\nkanssa, niinkuin minä; muuten joudutte rappiolle. Herra Sariette,\njääkää vielä, minulla on teille hyvin tärkeä pyyntö: kun tulette toisen\nkerran minua katsomaan, tuokaa minulle jokin teos uskonnon totuudesta.\nTahdon lukea, tutkia; minun täytyy näet antaa suojelusenkelilleni\ntakaisin hänen kadonnut uskonsa.\"\n\n\n\n\nXXXI LUKU,\n\njossa saamme hämmästyä, miten tavattoman helposti kunniallinen, arka ja\nlempeä ihminen voi tehdä kamalan rikoksen.\n\n\nKatkeran surullisena Maurice-nuorukaisen sekavista sanoista otti herra\nSariette auton ja ajoi ukko Guinardonin, ystävänsä luo, ainoan\nystävänsä koko maailmassa, ainoan olennon, jota hän mielellään tapasi\nja kuunteli. Kun herra Sariette tuli Rue de Courcelles'in\nmuinaisesineiden kauppaan, oli ukko Guinardon siellä yksin: istui ja\nnukkui antiikkisessa nojatuolissa. Kiemuraisina suortuvina valuvan\ntukan ja tuuhean parran keskeltä paistoi tulipunainen naama. Burgundin\nviinin purppuroiman nenän sieraimien pielissä risteili sinisiä\nverisuonia. Ei näet voinut enää asiaa salata: ukko Guinardon joi.\nKahden askelen päässä hänestä teki ruusu nuoren Octavie'n työpöydällä,\nvedettä jääneessä maljakossa lopullista kuihtumistaan, ja ompelukorissa\nlepäsi koruneule keskeneräisenä. Nuori Octavie oleskeli yhä ahkerammin\npoissa kaupasta, eikä herra Blancmesnil tullut sinne milloinkaan, kun\nOctavie ei siellä ollut. Tähän saa ymmärrettävän selityksen siitä, että\nhe kaksi tapasivat toisiaan kolme kertaa viikossa kello viiden aikaan\nillalla eräässä _rendez-vous_-hotellissa Champs-Elyséès'n varrella.\nUkko Guinardon ei asiasta tietänyt mitään; hän aavisti kyllä jotain ja\nkärsi kovasti, mutta ei tuntenut onnettomuutensa koko laajuutta.\n\nHerra Sariette puristi hartaasti vanhan ystävänsä kättä. Hän ei\ntiedustellut, miten nuori Octavie voi, sillä hän ei tunnustanut\nsiteitä, jotka ukko Guinardonia ja tuota tyttöä toisiinsa yhdistivät.\nMieluumminkin olisi hän puhunut Zéphyrine'istâ, joka oli niin\nhäpeällisesti hylätty, olisi toivonut, että Guinardon olisi ottanut\nhänet laillisesti vaimokseen. Mutta herra Sariette oli kuitenkin\nvarovainen. Hän tyytyi vain kysymään, miten Guinardon jaksoi.\n\n\"Mainiosti\", vakuutti Guinardon, koska hän tunsi itsensä kovin\nsairaaksi ja koetti uskotella olevansa hyvin reipas ja terve; hänen\nvoimansa vähenivät yhä enemmän. \"Jumalan kiitos, olen ruumiillisesti ja\nsielullisesti erinomaisessa kunnossa. Olen näet siveä. Ole sinäkin\nsiveä, Sariette: siveät ovat vahvoja.\"\n\nUkko Guinardon oli samana iltana ottanut orvokkipuisesta kaapistaan\nesille muutamia kirjoja näyttääkseen niitä eräälle tunnetulle\nbibliofiilille, herra Victor Meyerille. Ja kun tuo asiakas oli lähtenyt\npuodista, oli Guinardon nukahtanut tuoliinsa panematta kirjoja takaisin\nkaappiin. Herra Sariette, jota kirjat aina vetivät puoleensa, näki ne\nnyt kaapin marmoripäällyksellä ja alkoi innokkaasti niitä tarkastella.\nEnsimmäinen, jota hän selaili, oli sahviaanikansiin sidottu,\nenglanninkielisellä jatkolla varustettu _Impi_. Epäilemättäkin tuntui\nhänen terveestä ranskalaisesta ja kristillisestä sydämestään raskaalta\nihailla tuollaista tekstiä ja moisia kuvia, mutta kaunis eksemplaari\noli hänelle kuitenkin toki poikkeuksetta puhdas ja siveellinen.\nJutellen siinä kaikessa ystävyydessä niitä ja näitä ukko Guinardonin\nkanssa otti hän käsiinsä milloin minkin noista kirjoista, joiden\nkirjapainoasua, kuparipiirroksia, alkuperää tai harvinaisuutta\nantikvaari kehui. Ja yht'äkkiä pääsi häneltä pitkä ja rakastunut\nriemunparkaisu: hän oli löytänyt Philippe de Vendôme'in, Ranskan\nsuurpriorin _Lucretiuksen_, oman _Lucretiuksensa_, ja painoi sen rajusti\nrintaansa vasten.\n\n\"Viimeinkin tapasin sinut\", huokasi hän ja suuteli kirjaa.\n\nUkko Guinardon ei ensin oikein ymmärtänyt, mitä vanha ystävä tarkoitti,\nmutta kun Sariette julisti hänelle, että tämä kirja kuului d'Esparvieun\nkirjastoon, että se oli hänen, Sariette'in, oma ja että hän veisi sen\nmuitta mutkitta täältä pois, silloin kavahti antikvaari hereilleen ja\nselitti lyhyesti, että kirjan omisti hän, Guinardon, koska hän oli sen\nlaillisesti ostanut. Eikä hän luovuttaisi sitä halvemmalla kuin 5,000\nfrangista.\n\n\"Sinä et ymmärrä, mitä sanot\", vastasi Sariette; \"tämä kirja kuuluu\nd'Esparvieun kirjastoon, minun täytyy se sinne palauttaa...\"\n\n\"Älä nielaise ennenkuin tipahtaa...\"\n\n\"Tämä on minun.\"\n\n\"Sinä olet hullu, Sariette-parka.\"\n\nMutta kun Guinardon huomasi, että kirjastonhoitaja näytti todellakin\nolevan aivan sekaisin, otti hän kirjansa häneltä ja koetti kääntää\npuheen muihin asioihin.\n\n\"Oletko nähnyt, Sariette, miten ne siat repivät Mazarinin palatsia ja\naikovat tunkea jonkinmoisen taideteoksensa kaupungin hienoimpaan\npaikkaan, Parisin ylhäisimmälle ja kauneimmalle torille? He ovat\npahempia kuin vandaalit, sillä vandaalit hävittivät entisyyden\nmuistomerkkejä, mutta eivät asettaneet niiden sijaan surkeita kyhäyksiä\neivätkä sellaisia katalatyylisiä siltoja kuin keisari Aleksanterin\nsilta. Ja sinunkin Rue Garancière-raukkasi, Sariette, on joutunut\nbarbaarien kynsiin. Mitä ne ovat tehneet Pfalzkreivin suihkulähteen\nviehkeälle pronssiselle irvinaamiolle?\"\n\nMutta Sariette ei kuunnellut:\n\n\"Guinardon, sinä et ymmärtänyt minua. Kuule nyt: tämä kirja on\nd'Esparvieun kirjaston oma! Se on kuljetettu sieltä pois. Millä tavoin?\nJa kuka kuljettanut? Sitä en tiedä. Siellä on tapahtunut kauheita,\nsalaperäisiä asioita. Lyhyesti sanoen, tämä kirja on sieltä varastettu.\nMinun ei tarvitse vedota sinun oikeudentuntoosi, kelpo ystävä. Ethän\ntahdo olla mikään varastetun tavaran kätkijä. Anna minulle tämä kirja.\nMinä toimitan sen jälleen herra d'Esparvieulle, joka suorittaa sinulle\nhyvityksen, siitä saat olla varma. Luota hänen anteliaisuuteensa, niin\nmenettelet kuin ainakin kunniallinen mies, jollainen olet.\"\n\nAntikvaari nauroi pilkallisesti:\n\n\"Minä viis sen vanhan kitupiikki d'Esparvieun anteliaisuudesta: hän\nnylkisi kirpunkin saadakseen siitä nahkan! Katsohan minuun, hyvä\nSariette, näytänkö minä pässinpäältä! Tiedät erinomaisesti, ettei herra\nd'Esparvieu suostunut maksamaan eräälle vanhojen esineiden kauppiaalle\nviittäkymmentä frangia Alexandre d'Esparvieun kuvasta, oman suuren\nkantaisänsä kuvasta, joka oli sitä paitsi Hersentin työtä, vaan\nkantaisä sai jäädä Montparnasse'in bulevardille, vastapäätä\nhautausmaata, erään jutkun kojuun, missä kaikki katukoirat siihen\npissivät... Ja sinä neuvot minua luottamaan herra d'Esparvieun\nanteliaisuuteen!... Kyllä olet etevä!...\"\n\n\"No niin, Guinardon, minä lupaan itse antaa sinulle sellaisen\nkorvauksen kuin valitut arviomiehet määräävät. Ymmärrätkö?\"\n\n\"Älä tuhlaa jalomielisyyttä mokomalle nylkyrille, Sariette-parka. Herra\nd'Esparvieu on anastanut sinun tietosi, työsi, koko elämäsi sellaisesta\npalkasta, ettei tavallinen pikentti siihen suostuisi. Älä viitsi\nhöpistä... Muuten se onkin jo liian myöhäistä: kirja on jo myöty...\"\n\n\"Myöty?... Kenelle?\" huudahti Sariette hengenhädässä.\n\n\"Mitäpä siitä välität? Sinä et sitä enää näe. Et kuule siitä\nmainittavankaan: se menee Amerikkaan.\"\n\n\"Amerikkaan, Philippe de Vendôme'in vaakunalla ja Voltaire'in\nreunamuistutuksilla varustettu _Lucretius_ Amerikkaan! Minun\n_Lucretiukseni_ Amerikkaan!\"\n\nUkko Guinardon nauraa röhötti:\n\n\"Kuule, Sariette, sinä olet kuin _chevalier des Grieux_, kun hän saa\ntietää, että hänen hepsakkansa viedään Mississippiin: Minunko kallis\nrakastettuni Mississippiin!\"\n\n\"Ei\", vastasi Sariette kalman kalpeana, \"tämä kirja ei mene Amerikkaan!\nSe palautetaan takaisin d'Esparvieun kirjastoon, niinkuin tuleekin.\nAnna se minulle, Guinardon.\"\n\nAntikvaari koetti uudestaan katkaista jutun, koska se tuntui kääntyvän\nvarsin pahaan suuntaan:\n\n\"Hyvä ystävä, sinä et sano mitään Grecostani. Et sitä katsokaan, vaikka\nse on suorastaan mestarillinen.\"\n\nJa Guinardon käänsi tuon taulun niin, että valo sattui siihen paremmin:\n\n\"Katsopas tätä pyhää Franciscusta, Herran köyhää, Jeesuksen veljeä!\nHänen noenvärinen ruumiinsa kohoaa taivaan puoleen kuin otollinen uhri,\nkuin Aabelin uhri.\"\n\n\"Kirja\", virkkoi Sariette kääntämättä päätänsä. \"Guinardon, anna\nminulle kirja.\"\n\nVeri nousi yht'äkkiä ukko Guinardonin päähän: hän lensi tulipunaiseksi,\nohimosuonet pullottivat:\n\n\"Nyt riittää jo\", lopetti hän.\n\nJa pisti _Lucretiuksen_ takkinsa povitaskuun.\n\nHeti heittäytyi herra Sariette antikvaarin kimppuun, karkasi\nsilmittömällä raivolla häneen kiinni, paiskasi vankan vanhuksen, vaikka\nitse oli niin heikko ja heiverö, yhdellä rymähdyksellä alas nuoren\nOctavie'n nojatuoliin.\n\nGuinardon lasketteli kymmeniä julmia sadatuksia, ällistyksissään ja\nvihoissaan mokomalle itsepäiselle narrille ja lennätti hänet\nnyrkintöykäyksellä neljän askelen päähän itsestään. Sariette töpsähti\nFra Angelicon _Neitsyt Maarian kruunaukseen_, joka romahti kappaleina\nlattialle. Hän nousi ylös, pomppasi takaisin ja koetti kiskoa kirjaa\nGuinardonin taskusta. Ukko Guinardon olisi tällä kertaa lyönyt hänet\nkuoliaaksi, ellei olisi ollut niin sokea päähän nousseesta verestä,\nettä iski syrjään, kaupungille lähteneen Octavie'n työpöytään. Sariette\ntakertui kuin raivohullu äimistyneeseen vastustajaansa, piteli häntä\nnojatuolissa selällään, puristi pienillä lihattomilla käsillään häntä\nkurkusta, joka oli luonnostaan punainen, mutta alkoi nyt nopeasti\nmuuttua siniseksi. Guinardon koetti päästä irti, mutta pikku sormet\ntunsivat lämpöisen ja pehmeän lihan maun ja työntyivät siihen\nsuloisella hekumalla yhä syvemmälle. Outo salainen voima esti häntä\neroamasta saaliistaan. Guinardonin kurkku korisi, sylkeä valui hänen\ntoisesta suupielestään; hänen kookas ruhonsa hytkähteli kouristuksesta\ntuon tuostakin, mutta ne vavahdukset tulivat yhä harvemmiksi ja\nlyhyemmiksi. Ja sitten nekin loppuivat. Mutta murhaajan kädet eivät\nvielä auenneet. Sariette sai ponnistaa koko tahtonsa saadakseen\nkouransa irti. Hänen ohimoissaan jyskytti ja kumisi. Ja kuitenkin\nkuuli hän, miten ulkona sade ropisi, kuuli, kuinka väkeä kulki kadulla\nja heidän askelensa etenivät ja haipuivat. Kuuli etäältä\nsanomalehdenjakajien huutoja, näki, kuinka sateenvarjoja vilahteli\npimeässä kaupan ohitse. Hän otti kirjan vainajan taskusta ja pakeni.\n\nNuori Octavie ei sinä iltana enää tullut puotiin. Hän meni\nyöksi uuteen, pieneen huoneistoonsa, joka oli juuri samaisen\nmuinaisesinekaupan yläpuolella, talon keskikerroksessa: sen oli herra\nBlancmesnil hänelle aivan äskettäin ostanut. Talonmiehen renki, jonka\ntehtävä oli sulkea illoin liikkeen ovet ja ikkunat, tapasi antikvaarin\nruumiin vielä lämpöisenä. Hän kutsui hätään talonmiehen vaimon, ja\nmatami Lenain asetti Guinardonin sohvalle, sytytti kaksi kynttilää,\npisti puksipuunoksan vihkivedellä täytettyyn kuppiin ja sulki vainajan\nsilmät. Lääkäri, joka kutsuttiin tarkastamaan ruumista, totesi kuoleman\naiheutuneen verensyöksystä.\n\nMatami Lenain lähetti sanan Zéphyrine'ille, joka riensi heti valvomaan\nyön ruumiin ääressä. Guinardon näytti siltä kuin hän olisi vain\nnukkunut. Kynttiläin vapisevassa valossa kohosi Grecon pyhimys\nsavupatsaana korkeuteen; primitiivisten mestarien kultavärit kiiluivat\nhämärästä. Ruumisvuoteen vieressä erotti selvästi erään pikku\nBaudouinin, naikkosen ottamassa lavemangia. Kaiken yötä kuului sadan\naskelen päähän kadulle Zéphyrine'in hädänvalitus. Zéphyrine huusi:\n\n\"Hän on kuollut. Kuollut on ystäväni, jumalani, kaikkeni,\nrakastettuni... Ei, hän ei ole kuollut, hän liikkuu. Minähän se olen,\nMikko, minä, sinun oma vaimosi: herää nyt, kuuntele, mitä sanon! Vastaa\nminulle! Minä rakastan sinua. Jos olen tehnyt sinulle surua, anna\nminulle anteeksi... Kuollut, kuollut! Oi hyvä Jumala. Katsokaa, kuinka\nhän on kaunis! Hän oli niin kiltti, niin viisas, niin suloinen! Taivaan\nhyvä Jumala, hyvä Jumala! Jos minä olisin ollut täällä, ei hän olisi\nkuollut. Michel! Oma Mikkoni!\"\n\nAamulla ei enää kuulunut hänen ääntänsä. Luultiin, että hän oli\nnukahtanut; hän oli kuollut.\n\n\n\n\nXXXII LUKU,\n\njossa kuullaan, miten Nectaire soittelee huiluaan Clodomirin kapakassa.\n\n\nKun rouva de la Verdelière ei ollut päässyt tunkeutumaan Maurice\nd'Esparvieun ovesta sisälle sairaanhoitajattarena, tuli hän sinne\nmuutaman päivän kuluttua sellaiseen aikaan, jolloin rouva des Aubels ei\nollut siellä, pyytämään Maurice'ilta pikku ropoa Ranskan kirkkojen\nhyväksi. Arcade vei hänet toipuvan vuoteen luo.\n\nMaurice supatti enkelin korvaan:\n\n\"Petturi, päästä minut tuosta syöjättärestä, tai saat vastata, jos\ntapahtuu jokin onnettomuus.\"\n\n\"Ole huoletta\", vastasi Arcade tyynesti.\n\nVaihdettiin ensin tavanomaiset kohteliaisuudet, ja sitten rouva de la\nVerdelière teki merkin, että Maurice lähettäisi enkelinsä pois. Maurice\nei ollut huomaavinaankaan. Ja nyt esitti rouva de la Verdelière tulonsa\njulkisuutta sallivan puolen:\n\n\"Meidän kirkkomme, meidän rakkaat maalaiskirkkomme, mihin ne joutuvat?\"\n\nArcade loi häneen enkelilempeät silmänsä ja huokasi:\n\n\"Ne luhistuvat kasaan, armollinen rouva! Hajoavat raunioiksi. Mikä\nvahinko! En voi olla sitä surematta. Kirkko on kylässä talojen keskellä\nniinkuin kana poikastensa päällä...\"\n\n\"Juuri niin\", virkkoi rouva de la Verdelière ihastuneena hymyillen,\n\"täsmälleen niin!\"\n\n\"Entäpä kellotapulit, armollinen rouva?\"\n\n\"Oi, kellotapulit!\"\n\n\"Niin, tapulit, rouva, jotka tököttävät pystyssä taivasta kohti kuin\njättiläismäiset lavemangiruiskut menemässä pikku cherubimien pemppuun.\"\n\nRouva de la Verdelière osasi löytää huoneistosta tiehensä.\n\nSamana päivänä tuli apotti Patouille tuomaan haavoittuneelle neuvon ja\nlohdutuksen sanoja. Hän kehoitti kehoittamalla Maurice'ia eroamaan\nhuonoista seuralaisista ja tekemään vanhempiensa kanssa sovinnon.\nKuvasi itkevän äidin, joka oli valmis ottamaan syli auki vastaan\njälleen löydetyn lapsensa. Jos Maurice ponnistaisi miehekkäästi\ntahtoansa, vapautuisi hän huikentelevasta elämästä ja pahoista\nhuvituksista, saisi takaisin sydämensä rauhan ja järkensä kirkkaan\nvalon, pääsisi kalvavista aivohoureista, pääsisi pahanhengen pauloista.\n\nMaurice d'Esparvieu kiitti herra apottia hänen suuresta osanotostaan,\nmutta vakuutti olevansa tunteiltaan vakavasti uskonnollisen harras.\n\n\"Milloinkaan ennen en ole ollut näin uskovainen\", sanoi hän. \"Koskaan\nei minulla ole ollut sellaista uskonnon tarvetta kuin nyt, sillä\ntietäkää, herra Patouille, että minun täytyy ruveta luettamaan\nkatkismusta suojelusenkelilleni, joka on sen ihan unohtanut.\"\n\nApotti Patouille päästi syvän huokauksen ja kehoitti kiihkeästi rakasta\nlastaan rukoilemaan, sillä rukous oli ainoa sielun ase pahanhengen\nnuolia vastaan.\n\n\"Herra apotti\", kysyi Maurice, \"tahdotteko, että esittelen teille\nsuojelusenkelini? Odottakaahan hetkinen, hän meni ostamaan minulle\ntupakkaa.\"\n\n\"Voi onneton lapseni!\"\n\nJa apotti Patouille'in pyöreät poskipussit valahtivat hänen huolensa\nmerkiksi alas, mutta kohta ne jälleen nousivat ylös riemun\nvertauskuvaksi. Sillä hänen sydämellään oli syytä iloita: yleinen henki\nnäet parani yhä. Jakobiinit, vapaamuurarit ja lahkohurjat olivat\nyleisenä pilkkanauruna. Maan parhaat näyttivät hyvää esimerkkiä.\nRanskan Akademia oli vakavasti ajattelevia miehiä. Kristillisiä\noppilaitoksia tuli yhä lisää. Quartier Latinin ylioppilasnuoriso taipui\nkirkon käskyihin, ja pappistuoksu tuulahteli opettajien ja\nopettajattarien seminaareissa. Risti riensi voittokulkuaan. Mutta\ntarvittiin ensinnäkin rahaa, sitten rahaa ja kolmanneksi yhä vain\nrahaa.\n\nLepäiltyään kuusi viikkoa sai Maurice d'Esparvieu lääkäriltään luvan\nlähteä hiukan vaunuilla ajelemaan. Hän piti kättänsä yhä kääreissä.\nRakastajatar ja ystävä tulivat hänen mukaansa retkelle. He menivät Bois\nde Boulogne'iin ja näkivät suloiseksi ilokseen vihreät nurmikot ja\npuut. Hymyilivät koko maailmalle, ja kaikki hymyilivät heille vastaan.\nErehdykset olivat tehneet heistä parempia ihmisiä, kuten Arcade oli\nsanonut. Mustasukkaisuuden ja vihan odottamattomia teitä oli Maurice\nlöytänyt viimein rauhaan ja lempeään mielialaan. Hän rakasti yhä rouva\ndes Aubelsia, ja rakasti säälivällä sydämellä. Enkeli himoitsi tuota\nnaista melkein yhtä kovasti kuin ennenkin, mutta omistaminen oli\nhävittänyt himosta kuitenkin jo pahimman uteliaisuuden myrkyn. Gilberte\nnautti tyynesti siitä, että hänestä pidettiin, ja siksi hänestä\npidettiin yhä enemmän. Putouksella joivat he maitoa, joka maistui\nsuloiselta. He olivat kaikki kolme niin viattomia! Arcade oli unohtanut\nvanhan maailman hirmuvaltiaan vääryydet. Mutta pian täytyi hänen ne\njälleen muistaa.\n\nKun hän tuli kotiin ystävänsä huoneistoon, tapasi hän siellä Zitan.\nArkkienkeli odotti häntä, kauniina kuin kullasta ja norsunluusta tehty\nveistos.\n\n\"Minun käy sinua sääliksi\", lausui Zita. \"Käsissä on päivä, jota ei ole\nollut aikojen alusta asti ja jota ei ehkä tulekaan ennen kuin aurinko\nseuralaisineen joutuu Herkuleksen tähtisikermään. Lähestyy tärkeä\nhetki, jolloin voimme hyökätä mitään aavistamattoman Jaldabaothin\nkimppuun, hänen porfyyripalatsiinsa. Mutta sinä, joka leimusit innosta\nvapauttaa taivaan, sinä, jolla oli kiire rientää voittajana takaisin\nvapautettuun isänmaahasi, sinä unohdat nyt yht'äkkiä kaikki korkeat\naikeesi maaten ihmisten tyttärien sylissä. Mitä iloa saat siitä, että\nviitsit seurustella noiden pienten, epäsiistien eläinten kanssa, jotka\novat kootut niin häilyvänluontoisista elementeistä, että ne niin\nsanoakseni vuotavat kaiken aikaa pois käsistä? Ah, Arcade, minulla oli\ntäysi syy olla epäilevä sinuun nähden! Sinä olet ainoastaan järjellä\nleikittelevä olento; koko hengenelämäsi on pelkkää uteliaisuutta.\nSinusta ei ole toimimaan.\"\n\n\"Tuomitset minua varsin väärin, Zita\", vastasi enkeli. \"Taivaanpoikien\nluonne vaatii heitä ihmisten tyttäriä rakastamaan. Vaikka kukkasten ja\nnaisten liha on nopsasti pilaantumaan luotu, ihastuttaa se kuitenkin\nhetkellään mieltä. Mutta yksikään noista pikku eläimistä ei kumminkaan\nsaisi minua unohtamaan suurta vihaani ja suurta rakkauttani, ja minä\nolen tosiaan valmis kapinaan Jaldabaothia vastaan.\"\n\nKun Zita näki, että Arcade pysyi päätöksessään, ilmaisi hän ilonsa. Hän\nvaati Arcade'ia ajamaan tämän suuren yrityksen lannistumatta\nonnelliseen loppuun. Ei sopinut hätiköidä eikä myöskään viivyttää\nasioita liian myöhään.\n\n\"Suuret teot ovat määrätön joukko pieniä, Arcade. Mahtavin kokonaisuus\non koottu tuhansista vähäarvoisemmista seikoista. Älkäämme laiminlyökö\nainoaakaan detaljia.\"\n\nZita oli tullut noutamaan häntä kokoukseen, jossa hänen läsnäolonsa\nolisi välttämätön. Siellä laskettiin kapinallisten joukkojen lukumäärä.\n\nZita lisäsi vielä yhden sanan:\n\n\"Nectaire tulee sinne.\"\n\nMaurice näki nyt Zitan ensi kertaa, mutta ei huomannut hänessä mitään\nihastuttavaa. Zita ei miellyttänyt häntä, sillä Zita oli joka suhteessa\nmoitteettoman kaunis, ja todellinen kauneus vaikutti Maurice'iin aina\nkiusallisen sekoittavasti. Ja Zita tuli hänelle suorastaan\nantipaattiseksi, kun hän kuuli hänet kapinalliseksi enkeliksi ja että\nhän aikoi kuljettaa Arcade'in salaliittolaisten pariin. Poika-parka\nkoetti pidättää ystäväänsä kaikilla mahdollisilla keinoilla, mitä hänen\nälynsä keksi ja olosuhteet tarjosivat: jos suojelusenkeli ei lähtisi\nminnekään, veisi Maurice hänet ensiksikin tavattoman harvinaiseen\nnyrkkeilynäytökseen, sitten _revue'hyn_, jossa esitettiin Poincarén\napoteoosi, ja lopuksi erääseen taloon, jossa oli kauneudeltaan,\nlahjoiltaan, paheiltaan tai muodottomalta rumuudeltaan aivan\nhämmästyttäviä naisia. Mutta mikään ei pystynyt enkeliin, vaan sanoi\nhän menevänsä Zitan kanssa.\n\n\"Mitä tekemään?\"\n\n\"Kapinaa taivasta vastaan.\"\n\n\"Yhä tuo sama hullutus! Mutta taivaan valloittaminen...! Olenhan\nsinulle todistanut, että se on mahdotonta ja ettei se olisi\ntoivottavaakaan.\"\n\n\"Näkemiin, Maurice...\"\n\n\"Sinä menet sittenkin?... No niin, minä tulen mukaan.\"\n\nJa Maurice lähti, käsi siteissä, Arcade'in ja Zitan kanssa\nMontmatre'iin Clodomiren ravintolaan, jossa vieraille oli järjestetty\nillalliset puutarhaan, lehtimajaan.\n\nRuhtinas Istar ja Théophile olivat jo siellä, ja kolmantena eräs\nkeltanaamainen, lapsen kokoinen pikku olento, joka oli muudan\njapanilainen enkeli.\n\n\"Odotamme vielä vain, että Nectaire tulee\", virkkoi Zita.\n\nJa samassa vanha puutarhuri ilmestyikin aivan hiljaa kapakkaan. Hän\nasettui pöydän ääreen, ja hänen koiransa laskeutui nukkumaan hänen\njalkoihinsa. Ranskalainen keittiö on ensimmäinen koko maailmassa; ja se\nranskalaisten maine kohoaa vielä kerran heidän kaikkia muita ansioitaan\nsuuremmaksi, kun ihmiskunta viisastuu ja alkaa pitää paistin varrasta\nparempana kuin pistimiä. Clodomir tarjosi enkeleille ja heidän\nkuolevaisille tovereilleen leipämuru-keittoa, sianlihafileetä ja\nmunuaisia viiniliemessä, todistaen näillä valmisteillaan, etteivät\namerikkalaiset, jotka pilaavat parhaatkin Ravintola-kaupungin\nkeittiöpäälliköt, olleet vielä saaneet turmelluksi tätä Montmatre'n\nkokkia.\n\nClodomir korkkasi auki pullon Bordeaux'ta, joka ei tosin ollut Medocin\nkaikkein jalointa kasvua, mutta todisti kuitenkin aroomallaan ja\nhienolla tuoksullaan ylhäisen alkuperänsä. On hyvin tärkeää mainita,\nettä kun tämä ja vielä erinäisiä muita viinejä oli maisteltu, toi\nviinuri juhlallisesti pöytään voimakasta ja kevyttä Romanéeta,\ntäyttävää ja herkullista, runsaasti oikeaa Burgundin ydinmehua\nsisältävää, kiivaan tulista ja kelpo lailla juovuttavaa, älyn ja\naistien hekumaa.\n\nNectaire-vanhus kohotti lasinsa ja lausui:\n\n\"Maljasi, oi Dionysos, jumalista suurin, sinä, joka palautat\nkultakauden ja annat puolijumaliksi kehittyneille kuolevaisille jälleen\nsen rypäleen, jonka Lesbos kauan sitten poimi Methymnoksen\nköynnöksistä, Thasoksen viinamäet, Mareotis-järven, Falernon kellarien\nja Tmoluksen viinitarhain valkeat tertut ynnä Phanaen terttujen\nnesteen, viinien ruhtinaan. Ja näiden rypäleiden hurme on oleva\njumalallista, ja ihmiset juopuvat kuten ennen, vanhan Seleinoksen\naikaan, viisaudesta ja rakkaudesta.\"\n\nKun oli päästy kahviin, esittivät Zita, ruhtinas Istar, Arcade ja\njapanilainen enkeli kukin vuorostaan selostuksensa Jaldabaothia vastaan\nkootuista sotavoimista. Enkelit, jotka hylkäävät iankaikkisen autuuden\nalistuakseen maallisen elämän kärsimyksiin, varttuvat älyllisesti niin\nettä saavat kyvyn erehtyä ja puhua ristiin. Niinpä ovat heidän\nkokouksensa aivan samanlaisia kuin ihmistenkin, meluavia ja sotkuisia.\nMilloin vain nyt joku salaliittolaisista mainitsi numeron, väittivät\ntoiset sitä virheelliseksi. He eivät osanneet laskea riitelemättä\nyhteen kahta numeroa, ja itse aritmetiikkakin tuli intohimon asiaksi ja\nepävarmaksi. Kerubi, joka oli tuonut jumalisen Théophile'in pakolla\nkokoukseen, suuttui, kun kuuli muusikkoenkelin ylistävän Herraa, ja\nantoi hänelle nyrkillä sellaisen iskun pääkuoreen, että härkäkin olisi\nhengettömäksi keikahtanut. Mutta musiikkimiehen pää on aina kovempi\nkuin minkään naudan! Eivätkä nuo moukut, joita Théophile sai, ollenkaan\nmuuttaneet hänen vakaumustaan jumalallisesta sallimuksesta. Arcade\npuolestaan kiitteli kauan tieteellistä idealismiaan ja moitti Zitan\npragmatismia, kunnes kaunis arkkienkelitär väitti, että hän oli\nepäloogillinen.\n\n\"Ja se on sinusta muka ihme!\" huudahti Maurice'in suojelusenkeli.\n\"Väittelenhän minä ihmiskielellä niinkuin sinäkin, ja mitäpä muuta\nonkaan ihmisten puhe kuin metsien ja vuoriston eläinten huutoja, jotka\nelukoista ensimmäinen on pilannut ja tehnyt kovin monimutkaisiksi,\nvieläpä ylpeillen parannuksestaan? Puhupa itse, Zita, johdonmukaisesti\nmoisella vihan- ja valitusäänien kokoelmalla! Enkelit eivät ole\nloogikkoja, eivät todistele yleensä mitään; ihmiset ovat enkelejä\netevämpiä ja todistelevat huonosti. Ei kannata puhuakaan\nprofessoreista, jotka luulevat osaavansa hienosti määritellä määrätöntä\navuttomalla soperruksella, jonka ovat perineet kantaisiltään\nihmisapinoilta, marakateilta, pussieläimiltä ja matelijoilta. Se on\nhurjan hassua pilaa! Kuinka demiurgi sille nauraisi, jos hänellä olisi\njärkeä!\"\n\nYö loisti tähdillä kirjattuna. Vanha puutarhuri oli ääneti.\n\n\"Nectaire\", sanoi kaunis arkkienkelitär, \"soittakaa huiluanne, ellette\npelkää, että maa ja taivas liikutuksesta vavahtavat.\"\n\nNectaire otti esille huilunsa. Nuori Maurice sytytti itselleen\npaperossin. Tuli välkähti tuokion, haivutti taivaan tähtineen pimeään\nja sammui sitten. Ja Nectaire lauloi inspiroidun huilunsa sävelillä\ntuosta tulenliekistä. Soittimen hopeinen ääni kirkastui ja runoili:\n\n\"Leimahtava kipinä, olit kokonainen maailmankaikkeus, joka syntyi ja\nkatosi minuuttia lyhyemmässä ajassa. Siinä muodostui aurinkoja,\nplaneettoja. Venus Urania mittasi sen äärettömissä avaruuksissa\nharhaavien taivaankappaleiden kiertoradat. Eroksen, jumalien esikoisen,\nhenkäyksestä puhkesivat kasvit, syntyivät eläimet, heräsivät aatteet.\nNiinä kahtenakymmenenä sekuntina, jotka olivat tuon kaikkeuden elämän\nja kuoleman välillä, kehittyivät korkeat kulttuurit, ja mahtavat\nvaltakunnat vaipuivat rappioonsa. Äidit itkivät, ja mykkää taivasta\nkohti kohosi lemmenlauluja, vihanhuutoja, kärsivien epätoivoisia\nhuokauksia. Kokoonsa nähden kesti se kaikkeus aivan yhtä kauan kuin\ntämä meidänkin, jonka muutamia kimaltelevia atomeja näemme päämme\npäällä. Kumpikin ovat ne pelkkä tuikahdus iankaikkisuuden helmassa.\"\n\nJa sikäli kuin huilun kirkkaat ja puhtaat sävelet pulppuavat lumoavina\nilmaan, muuttuu maa häilyväksi, pehmeäksi pilveksi, tähdet kiitävät\nhuimasti valtavia ratojaan. Otavan-sikermä hajoaa ja sen eri tähdet\nrientävät sinne tänne. Kalevaisen vyö katkeaa. Pohjantähti irtautuu\nmagneettisesta akselistaan. Sirius, joka säteili ilmanrannalla valkean\nväristä valoaan välkytellen, tuli sinertäväksi, punertavaksi, sen valo\nvapisi ja riutui; yht'äkkiä se sammui. Liikkuvat tähtikuviot\nmuodostavat uusia taivaanmerkkejä, jotka vuorostaan jälleen sammuvat.\nTaikahuilu supistaa lumollaan lyhyeen tuokioon koko elämän ja kaikki\ntämän maailmankaikkeuden liikkeet, jotka tuntuivat ihmisistä ja\nenkeleistä niin loppumattomilta ja ikuisilta. Ja nyt huilu vaikenee,\ntaivas saa jälleen entisen hahmonsa. Nectaire on joukosta kadonnut.\nClodomir kysyy vierailtaan, ovatko he tyytyväisiä leivänmuru-keittoon,\njoka oli ollut tulella kypsymässä kaksikymmentäneljä tuntia, ja\nkiittelee äsken juotua Beaujolais'n viiniä.\n\nYö oli lauha. Arcade, hänen suojelusenkelinsä, Théophile, ruhtinas\nIstar ja japanilainen enkeli saattoivat Zitaa hänen asuntonsa ovelle\nasti.\n\n\n\n\nXXXIII LUKU.\n\nKauhea ilkityö saa koko Parisin vapisemaan.\n\n\nKoko kaupunki nukkui. Askelet kapsahtelivat autioilla kaduilla. Pikku\nseurue joutui puoliväliin ylös Montmartre'in kukkulaa, ja pysähtyi Rue\nFeutrier'n kulmassa kauniin arkkienkelittären ovella. Arcade puhui\nTroneista ja Herrauksista Zitan kanssa, joka seisoi sormi ovikellon\nnappulassa, mutta ei malttanut mennä sisään. Ruhtinas Istar veteli\nkeppinsä kärjellä jalkakäytävään uusia sotakonepiirustuksia ja\nmölähteli silloin tällöin niin, että pikku porvarit heräsivät keskellä\nuntaan ja seudun jokaisen Pasiphaen lantiot värähtivät onnesta.\nThéophile Bêlais lauloi kohti kurkkua barkarolaa, joka oli \"Alinea,\nGolcondan kuningattaren\" toisen näytöksen loistavin kohta. Maurice\nharjoitteli oikea käsi kääreessä vasenkätistä miekkailua japanilaisen\nenkelin kanssa, iski kannoillaan säkeniä kivityksestä ja kirkui minkä\njaksoi: \"Osuma!\"\n\nMutta ylikonstaapeli Grolle torkkui lähimmässä kadunkulmassa. Hän oli\nleveähartiainen kuin roomalainen legioonasotilas ja luonteeltaan täysin\nsitä jalomielisen palvelevaista ihmislajia, joka on suojellut\nvaltakuntia ja tukenut hallitushuoneita niin kauan kuin ihmiset ovat\nkaupunkeja rakentaneet. Ylikonstaapeli Grolle oli voimakas, mutta\nkuitenkin sangen väsynyt ihminen. Hän kärsi kovasta ammatista ja\nlaihasta ravinnosta. Oli velvoituksen mies, mutta kuitenkin mies, joten\ntytön-hepsakat, joita parveili laumoittain pimeillä, tyhjillä kaduilla\nhänen alueellaan viehättivät häntä suuresti, vetivät houkuttelevina,\nhemaisevina ja makeina puoleensa. Hän olisi mielellään rakastanut\nniitä, mutta hän oli ikäänkuin kenttäsoturi rensseli selässä. Ja siitä\nhän väsyi, se kävi yli hänen voimiensa. Vaikkei hän vielä ollut\nennättänyt elämänsä tietä puoliväliinkään, kaipasi hän jo suloiseen\nlepoon, maalle, rauhallisiin peltotöihin. Rue Müllerin kulmassa\nhän tänä yönä torkkui ja uneksi lapsuudenkodistaan, pienestä\nöljypuumetsästä, isän mökistä, äidistään, jonka selkä oli painunut\nkuuruun ainaisesta ponnistuksesta, äidistään, joka ei koskaan enää\nsaisi häntä nähdä. Yht'äkkiä herätti hänet meteli keskellä hiljaista\nyötä; hän riensi Rue Müllerin ja Rue Feutrier'n kulmaan ja näki\nsiellä mieliharmikseen nuo mölyapinat ja piti heitä varman\nyhteiskuntavaistonsa mukaisesti selvinä järjestyksen vihollisina.\nGrolle oli kärsivällinen, mutta päättäväinen. Seisottuaan hetkisen\nvaiti lausui hän äänellä, joka ei hyviä luvannut:\n\n\"Alkakaa kävellä siitä.\"\n\nMutta Maurice ja japanilainen enkeli harjoittivat niin innokkaasti\nkaksintaistelua, etteivät kuulleet mitään. Säveltäjä taasen kuunteli\nainoastaan omia säveliään, ruhtinas Istar oli antaunut miettimään\nräjähdysaineiden valmistuskaavoja, Zita ja Arcade pohtivat keskenään\nvaltavinta yritystä, mitä koskaan on suunniteltu sen jälkeen kuin\naurinkosysteemi alku-usvista muodostui, ja kaikki he olivat aivan\ntietämättömiä, mitä ympärillä alkoi tapahtua.\n\n\"Minä sanoin: alkakaa kävellä\", toisti ylikonstaapeli Grolle.\n\nTällä kertaa kuulivat enkelit tuon vakavan käskyn, mutta, lienevätkö\nolleet välinpitämättömiä tai halveksineet poliisia, he eivät totelleet,\nvaan kirkuivat, lauloivat ja rupattivat kuin ennenkin.\n\n\"Te siis haluatte putkaan\", ärjäisi ylikonstaapeli Grolle ja laski\nleveän kämmenensä raskaasti ruhtinas Istarin olalle.\n\nKerubi suuttui siitä alhaisesta kosketuksesta ja kaatoi yhdellä\nainoalla hirvittävän nyrkkinsä töykäyksellä konstaapelin katuojaan.\nMutta jo juoksi konstaapeli Fesandet esimiehensä avuksi, ja he kaksi\nhyökkäsivät nyt yhdessä ruhtinaan kimppuun, löivät häntä mekaanisesti\nkuin koneet kaikella hartiavoimallaan ja olisivat kai laahanneet hänet\nveriseksi mukiloituna poliisiasemalle, niin vahva ja painava kuin hän\nolikin, ellei japanilainen enkeli olisi nakannut helpolla vaivalla\npoliiseja maahan, ensin toisen, sitten toisen: ennenkuin Maurice,\nArcade ja Zita koko asiaa huomasivatkaan ja ennättivät sekaantua\njuttuun, rähmivät ja karjuivat esivallan edustajat pahassa\nlikarapakossa. Muusikkoenkeli seisoi vavisten syrjässä ja huusi\ntaivasta avuksi.\n\nSamassa juoksi kaksi leipurinsälliä, jotka olivat alustaneet taikinaa\nläheisessä kellarihuoneistossa ja olivat kuulleet metelin, valkein\nhousuin ja yläruumis paljaana paikalle. Vaistomaisesta heimoustunteesta\nmenivät he pahoinpideltyjen poliisien puolelle. Théophile kauhistui\ntäydellä syyllä heitä ja yritti juosta pakoon, mutta he saivat hänet\nkiinni ja aikoivat antaa järjestyksenvalvojille. Silloin Arcade ja Zita\nkiskoivat hänet heidän kynsistään pois. Hurjaa taistelua kahden enkelin\nja kahden leipurinsällin välillä jatkui kauan ja vaihtelevalla onnella.\nArcade, joka oli väkevä ja kaunis kuin muinainen Lysippoksen atleetti,\nrutisti paksun vastustajansa sylissään pökerryksiin. Kaunis\narkkienkelitär iski tikarilla leipuria, joka oli karannut hänen\nkimppuunsa. Musta veri valui isketyn karvaista rintaa pitkin, ja\nmolemmat lain ystävät kaatuivat tiedottomina katukivitykselle.\n\nKonstaapeli Fesandet makasi yhä pyörryksissä kasvot rapakossa. Mutta\nylikonstaapeli Grolle oli tointunut, kömpi jaloilleen, puhalsi\npilliinsä niin että vihellyksen olisi pitänyt kuulua lähimmälle\npoliisiasemalle, ja karkasi käsiksi nuoreen Maurice'iin, jolla ei ollut\nkuin yksi käsi puolustautuakseen, joten hän laukaisi vasemmalla\nkädellään revolverinsa poliisia kohti. Konstaapeli painaa sydäntään,\nhoippuu ja lysähtää maahan. Päästää pitkän huokauksen, ja ikuiset\nvarjot pimentävät hänen silmänsä.\n\nSillä välin oli ikkuna toisensa jälkeen lentänyt auki ja ihmiset\nkurkistelivat kadulle. Kuului lähenevien askelien kopinaa. Kaksi\npolkupyöräpoliisia kääntyi Rue Feutrier'lle. Tällä jännittävällä\nhetkellä heitti ruhtinas Istar pommin: maa vapisi, kaasut sammuivat,\ntalot tärisivät, mutta sakea savupilvi suojeli enkelien ja nuoren\nMaurice'in pakoa.\n\nArcade ja Maurice pitivät viisaimpana mennä seikkailun jälkeen Rue de\nRome'in pikku huoneistoon. He olivat varmoja, ettei heitä aivan kohta\netsittäisi, jos etsittäisiin koskaan, sillä olihan kerubin mainio pommi\nraivannut tieltä kaikki tapahtuman todistajat. He asettuivat nukkumaan\naamun sarastaessa, eivätkä olleet heränneet vielä kello kymmenenkään,\nkun talonmiehenrouva toi heille teetä. Maurice d'Esparvieu sanoi\nenkelilleen, syödessään hyvällä ruokahalulla paahtoleipää, jonka\nhöysteeksi tarjottiin voita ja liikkiötä:\n\n\"Luulin ennen, että rikoksen tekeminen olisi jotakin erikoista. Mutta\nsiinä erehdyin. Se on maailman yksinkertaisin ja luonnollisin asia.\"\n\n\"Ja vanhin\", jatkoi enkeli. \"Monta vuosisataa oli ihmisillä yleisenä ja\nvälttämättömänä tapana tappaa ja rosvota toisia ihmisiä. Sodassa on se\nvielä nykyäänkin hyvin suositeltu menetelmä. Samoin on kunniakasta\neräissä erikoisissa olosuhteissa riistää toiselta ihmiseltä henki, ja\nkun sinä, Maurice aioit minut murhata, koska luulottelit minun olevan\njonkinlaisissa tuttavallisissa tekemisissä rakastajattaresi kanssa,\nniin sinua ihailtiin. Mutta mikään hieno mies ei tapa ylikonstaapelia.\"\n\n\"Pidä suusi, lurjus!\" huusi Maurice. \"Minä surmasin tuon konstaapeli-\nraukan vaistomaisesti, tietämättä mitä tein. Kadun katkerasti sitä.\nMutta minä en ole siihen syyllinen, vaan sinä, juuri sinä, murhaaja.\nSinä se viettelit minut tälle kaltevalle kapinan ja ilkivallan\npinnalle, joka johtaa kadotukseen. Sinä olet turmellut minut, riistänyt\nminulta oman pöyhkeytesi ja ilkeytesi vuoksi sielunrauhan ja onnen. Ja\naivan hyödyttömästi, sillä tiedä se, Arcade, että toiveesi eivät\ntäyty.\"\n\nTalonmiehen matami toi sanomalehdet. Katsellessaan niitä Maurice\nkalpeni. Suurilla otsikoilla kerrottiin niissä Rue Feutrier'llâ\ntapahtuneista rikoksista. Yksi ylikonstaapeli menettänyt henkensä,\nkaksi polkupyöräosastoon kuuluvaa poliisia ja kaksi leipuria vaikeasti\nhaavoittunut; kolme rakennusta räjähdytetty raunioiksi, lukuisia muita\nuhreja.\n\nLehti putosi Maurice'in kädestä, ja hän vaikeroi hiljaa:\n\n\"Arcade, miksi et surmannut minua Versailles'ssa, siellä pikku\npuutarhassa, jossa ruusut kukkivat ja kottarainen vihelteli?\"\n\nMutta koko Parisi vapisi kauhusta. Toreilla ja vilkasliikkeisillä\nkaduilla seisoivat matamit torikassit kädessä ja kuuntelivat kalpeina,\nkun kerrottiin näistä ilkeyksistä, ja tuomitsivat syylliset mitä\nkauheimpiin rangaistuksiin. Pikkukauppiaat puotiensa ovilla langettivat\nvastuun näistä tapahtumista anarkisteille, syndikalisteille,\nsosialisteille ja radikaaleille, ja kaipasivat uusia, ankaria lakeja.\nSyvemmin ajattelevat huomasivat moisissa rikoksissa juutalaisten ja\nsaksalaisten kynnet ja vaativat, että kaikki ulkomaalaiset oli\nkarkoitettava maasta. Vielä useimmat kehuivat amerikkalaista menetelmää\nja suosittelivat lynkkaamista. Painettujen tietojen lisäksi kierteli\nsynkkiä huhuja: räjähdyksiä oli kuultu sieltä ja täältä, pommeja\nlöydetty joka paikasta. Ja sitten löi kansan käsi milloin missäkin\nkuoliaaksi epämääräisiä olioita, joita luultiin noiksi rikollisiksi, ja\nkuljetti riekaleina esivallan haltuun. Place de la République'illa repi\nkansa kappaleiksi humalaisen, joka oli huutanut \"Alas kumipamput!\"\n\nKonseljipresidentti, oikeusministeri, piti pitkän neuvottelun\npoliisipäällikön kanssa, ja he päättivät, että oli heti annettava\nvangita Parisin yleisen kiihkeän mielialan rauhoittamiseksi viisi kuusi\napashia niistä kolmestakymmenestä tuhannesta, jotka pääkaupunki omisti.\nVenäläisen poliisin päällikkö oli huomaavinaan atentaatissa nihilistien\ntavallisen menetelmän tunnusmerkkejä, joten se pyysi, että Venäjän\nhallitukselle luovutettaisiin tusina venäläisiä pakolaisia, mihin\npyyntöön kohta suostuttiinkin. Samoin luovutettiin eräitä henkilöitä\nEspanjan kuninkaan hengen turvaamiseksi.\n\nKaupunki päästi helpotuksen huokauksen, kun sai kuulla näistä\ntarmokkaista toimenpiteistä, ja iltalehdet onnittelivat hallitusta.\nHaavoittuneita koskevat uutiset olivat erinomaisia: heillä ei ollut\nhengenvaaraa, ja kaikki, ketä tuotiin heille tarkastettaviksi, tunsivat\nhe selvästi juuri niiksi olennoiksi, jotka olivat hyökänneet heidän\nkimppuunsa.\n\nTosin oli ylikonstaapeli Grolle kuollut, mutta kaksi diakonissaa valvoi\nyhden yön hänen ruumiinsa ääressä ja itse oikeusministeri tuli\npistämään kunniamerkin tuon velvollisuuden uhrin rintaan.\n\nÖiseen aikaan tapahtui rytäköitä. Avenue de la Révolt'illa\nkeksivät salapoliisit eräällä vielä rakentamattomalla aukeamalla\nnuorallatanssijain vankkurit, ja ne näyttivät heistä heti rikollisten\npesältä. He hakivat apua, ja kun miehiä oli kerääntynyt tarpeeksi,\nalettiin piirittää vankkureita. Kunnon kansalaisia liittyi runsaasti\nesivallan palvelijain joukkoon. Ammuttiin 15,000 revolverinlaukausta,\nräjähdytettiin vaunureuhkat dynamiitilla ilmaan, ja löydettiin niiden\njäännösten alta yhden apinanaisen ruumis.\n\n\n\n\nXXXIV LUKU,\n\njossa kuullaan, miten Bouchotte ja Maurice vangitaan, ja nähdään\nd'Esparvieun kirjaston hävitys ja enkelien lähtö maailmasta.\n\n\nMaurice d'Esparvieu oli viettänyt hirveän yön.\n\nKun hän kuuli pienimmänkin hiiskahduksen, otti hän revolverinsa, ettei\nolisi joutunut elävänä esivallan käsiin. Aamulla sieppasi hän\ntalonmiehen matamilta sanomalehdet, silmäili niitä ahnaasti, ja hänen\nhuuliltaan purkautui ilonhuuto: lehdissä kerrottiin, että lääkärit,\njotka olivat tutkineet yleiselle ruumishuoneelle viedyn ylikonstaapeli\nGrolle'in, olivat ruumiinavauksessa todenneet ainoastaan varsin\nvähäpätöisiä ruhje- ja verivammoja ja julistivat kuoleman johtuneen\nvaltimonlaajentuman revehdyksestä.\n\n\"Nyt näet, Arcade\", huudahti hän kuin voitosta riemuiten, \"näet, että\nminä en ole murhaaja! Olen viaton. En koskaan aavistanut, miten hauskaa\nolisi olla viaton.\"\n\nSitten hän vaipui mietteisiinsä, ja ajattelu vei häneltä ilon, niinkuin\naina käy.\n\n\"Olen viaton\", sanoi hän pudistaen päätänsä. \"Mutta täytyy myöntää,\nettä kuulun rikollisjoukkioon, elän roistojen parissa. Sinä, Arcade,\nolet sellaisessa seurassa paikallasi, koska olet ilkeämielinen ja\nturmeltunut ihminen, epäilyttävä olio. Mutta minä olen hyvän\nkasvatuksen saanut kunniallisen perheen lapsi, joten minua hävettää.\"\n\n\"Minäkin olen saanut hienon kasvatuksen\", väitti Arcade.\n\n\"Missä muka?\"\n\n\"Taivaassa.\"\n\n\"Etkä ole, Arcade; et sinä ole saanut kasvatusta! Jos sinuun olisi\njuurrutettu oikeita periaatteita, olisi sinulla ne vieläkin.\nPeriaatteet eivät koskaan meistä häviä. Minulle on lapsena opetettu\narvonantoa perhettä, isänmaata ja uskontoa kohtaan. Minä en ole sitä\nunohtanut, enkä unohda milloinkaan. Arvaatko, mikä sinussa minua\nloukkaa pahimmin? Ei turmeltunut moraalisi, kylmä sydämesi, musta\nkiittämättömyytesi; ei agnostisismisi, jonka voisi hätätilassa sallia,\nei skeptisismisi, joka tosin on aivan vanhentunutta muotia (sillä\nkansallisesti heränneessä Ranskassa ei enää olla skeptillisiä); ei,\nminua inhoittaa sinussa enimmän sinun mauton käytöksesi, huono,\nepäelegantti muoto, jossa ilmaiset aatteitasi. Sinä haihattelet\nniinkuin kylmän järjen ihmiset, vapaa-ajattelijat, sinun teoriasi\nhenkivät kaikesta irtaantuneelta radikalismilta, systeemisi ovat\nrenkimäisiä. Laputa tiehesi, sinä olet minusta iljettävä... Arcade,\nainoa ystäväni Arcade! Vanha enkelini Arcade! Rakas lapseni, tottele\nsuojelusenkeliäsi: luovu hurjista aatteistasi, ole jälleen hyvä,\nvilpitön, viaton, onnellinen niinkuin olit ennen. Ota hattusi, lähde\nkanssani iltakirkkoon, rukoillaan siellä rukous ja sytytetään kynttilä\nalttarille.\"\n\nMutta yleinen mielipide oli vieläkin kiihtynyt. Maan huomattavimmat\nsanomalehdet, kansallisen valveutumisen äänenkannattajat, tekivät\ntodella lennokkaissa ja sangen syvämielisissä artikkeleissa filosofisia\njohtopäätöksiä näistä kaikkia kunnon kansalaisia kuohuttavista\nilkitöistä. Niiden näennäisesti välillisenä, mutta turmiollisesti\nvaikuttavana pohjimmaisena aiheuttajana oli se, että\nvallankumouksellisia oppeja saatiin rankaisematta levittää,\nyhteiskunnallisia siteitä katkoa, siveellistä kuria höllentää ja\nalinomaa vedota pelkkiin ihmisen alhaisiin pyyteisiin ja himoihin. Jos\nmieli saada paha perin juurin hävitetyksi, oli välttämätöntä mitä\nkiireimmiten kieltää sellaiset utopiat ja haihattelut kuin\nsyndikalismi, tulovero, j.n.e., j.n.e., j.n.e.... Vielä useammat,\neivätkä merkitykseltään vähäpätöisemmät, lehdet näkivät yhä\nlisääntyvässä rikollisuudessa jumalattomuuden luonnolliset ja odotetut\nhedelmät ja lausuivat, että yhteiskunnan pelastus löydettäisiin\nainoastaan yksimielisessä ja vilpittömässä palautumisessa uskonnon\nhelmaan.\n\nSinä sunnuntaina, jonka edellisellä viikolla ilkityö tapahtui, oli\nkirkossa harvinaisen paljon ihmisiä.\n\nTutkimus oli jätetty tuomari Salneuve'in huoleksi; hän kuulusteli ensin\netsivänosaston vangitsemia epäilyttäviä olioita ja erehtyi\nhoukutteleville, mutta väärille syrjäpoluille. Saatuaan kuitenkin\nilmiantaja Montremainin raportin löysi hän oikealle tolalle ja huomasi\nRue Feutrier'n rikolliset samoiksi, jotka olivat puuhailleet\nJonchère'issâ. Hän etsitti Arcade'in ja Zitaa ja käski pidättää\nruhtinas Istarin, jonka poliisit tapasivat juuri, kun hän oli tulossa\nBouchotte'in asunnosta, jonne hän oli vienyt talteen kaikkein\nuusmallisimpia pommeja. Kuullessaan, millä asioilla poliisit\nliikkuivat, kerubi veti suunsa leveään nauruun ja kysyi, oliko heillä\nvahva auto. Poliisit vastasivat, että auto odotti tuolla portilla;\nsilloin hän vakuutti, ettei hän muuta halunnutkaan. Samassa löi hän nuo\nkaksi miestä portailla nurin niskoin, meni odottavan auton luo, heitti\nkuljettajan sattumalta ohikiitävän autobussin alle ja lasketteli pakoon\nvaltavan ja kauhistuneen ihmisjoukon nenän edestä.\n\nSamana iltana ilmestyi rikosasiain komissaari Jeancourt muusikkoenkeli\nThéophile'in huoneistoon. Bouchotte oli siellä parhaillaan nielemässä\nraakaa munaa: hänen täytyi selvittää kurkkuaan, koska hänen oli\nlaulettava myöhemmin illalla \"Kansallis-Kultalassa\" uusi viisunsa:\n\"Niin hienoa ei ole Saksanmaalla!\" Säveltäjä oli poissa kotoa.\nBouchotte otti esivallan edustajan vastaan ylhäisen arvokkaasti, ja\npukukin lisäsi hänen käytöksensä ylevyyttä, sillä hän oli paitasillaan.\nKunnioitettava virkamies takavarikoi \"Alinen, Golcondan kuningattaren\"\npartituurin ja rakkauskirjeet, joita laulajatar, ollen järjestystä\nrakastava henkilö, säilytti huolellisesti yöpöytänsä laatikossa. Herra\nJeancourt oli jo lähtemäisillään pois, mutta raotti vielä seinäkaapin\novea, ja löysi kaapista sellaisen määrän pommeja, että niillä olisi\nvoinut räjähdyttää ilmaan puoli Parisia, ja parin pitkiä, valkeita\nsiipiä, joiden tarkoitusta hän ei käsittänyt. Bouchotte'ia kehotettiin\npukeutumaan hiukan täydellisemmällä tavalla, ja vaikka hän kirkui\nkovasti vastaan, vietiin hänet poliisivankilaan.\n\nTuomari Salneuve toimi väsymättömällä innolla. Tutkittuaan Bouchotte'in\nasunnosta tavatut paperit ja Montremainin ilmiannot käski hän vangita\nnuoren Maurice d'Esparvieun, mikä tapahtuikin keskiviikkona toukokuun\n27 päivänä, kello 7 aamulla, muuten hyvin hienotuntoisesti. Kolmeen\nvuorokauteen ei Maurice ollut nukkunut, syönyt, rakastanut: lyhyesti\nsanoen, ei elänyt. Hän käsitti heti, mitä varten varhainen vieras,\npoliisikomissaari, tuli; ja nähdessään miehen tunsi hän itsensä\nmerkillisellä tavalla tyyntyvän ja rauhoittuvan. Arcade ei ollut\nviettänyt viime yötään täällä. Maurice pyysi komissaaria odottamaan\nhetkisen, pukeutui hyvin huolellisesti ja seurasi sitten virkamiestä\nvuokra-autoon, joka odotti portilla. Hänen mielensä oli ihmeellisen\nkirkas, eikä se kirkkaus samentunut sittenkään, kun tutkintovankilan\nportti sulkeutui hänen takanaan. Jäätyään yksin selliin kiipesi hän\npöydälle katsellakseen ulos. Hän näki ikkunasta kaistaleen sinistä\ntaivasta, ja hymyili. Se tyyneys johtui sielullisesta väsymyksestä,\nhermojen tylsymisestä ja siitä, ettei hänen enää tarvinnut pelätä\nvangitsemista. Vastoinkäymiset antoivat hänelle paljon viisautta. Hän\ntunsi jälleen päässeensä osalliseksi Jumalan armotilasta. Hän ei\nitseään kunnioittanut eikä halveksinut, vaan jätti kohtalonsa Herran\nkäsiin. Tahtomatta salata syntejään, jotka hän itsekin hyvin tunsi,\nkääntyi hän koko sielullaan Kaitselmuksen puoleen, huomauttaen sille\nkuitenkin, että hän oli joutunut huonon elämän ja kapinan kaltevalle\npinnalle koettaessaan opastaa eksynyttä enkeliään takaisin oikealle\ntielle. Maurice heittäytyi loikomaan lavalleen ja nukkui heti\nrauhallisesti.\n\nKun tieto erään varieteelaulajattaren ja arvokkaan perheenpojan\nvangitsemisesta levisi Parisissa ja maaseudullekin, herätti se\nkiusallista huomiota. Sanomalehdistön esittämien traagillisten kuvien\npeloittamana vaati yleinen mielipide, että murhapolttojen savulta\nhaisevat ja verellä tahratut anarkistit oli saatettava lain eteen\nvastaamaan teoistaan, mutta ei ymmärtänyt, miten voitiin taiteen ja\nhienojen seurapiirien huomattuja henkilöitä kohdella tällä tavoin.\nKonseljipresidentti, oikeusministeri, ponnahti nämä viimeiset pahat\nuutiset saadessaan koholle tuolinsa sfinksien keskeltä, jotka eivät\ntällä hetkellä näyttäneet laisinkaan niin uhkaavilta kuin hän itse, ja\nalkoi levottomasti kuohuvien mielikuvien myrskyssä silpoa\nkynäveitsellään keisarillisen mahonkipöytänsä reunaa niinkuin\nNapoleonkin aikoinaan oli tehnyt. Ja kun tuomari Salneuve, jonka hän\nhaetti heti luokseen, ilmestyi hänen silmiensä eteen, heitti\noikeusministeri kynäveitsensä uuniin, kuten Ludvig XIV oli heittänyt\nkeppinsä Lauzunin edessä ulos ikkunasta. Ja ainoastaan suurella\nvaivalla sai hän hillityksi itseään sen verran, että sanoi tuomarille\nnäennäisesti tyynenä:\n\n\"Oletteko te hullu?... Luulin ilmaisseeni teille kyllin selvästi, että\nymmärsin salahanketta anarkistiseksi, antisosiaaliseksi, niin,\nerikoisesti antisosiaaliseksi, yhteiskunnan- ja hallituksenvastaiseksi,\nhienolla vivahteella syndikalistiseen suuntaan. Lausuin selvänä\ntoivomuksenani, että se oli pidettävä näissä rajoissa. Mutta minkä te\nnyt siitä teette? Voiton anarkisteille ja vapaudenintoilijoille!\nMilloin te vangitsette minut itseni? Varieteelaulajatar, jota\nkansallinen yleisö jumaloi, ja nuorukainen, jonka isää katolilainen\npuolue erikoisesti kunnioittaa! René d'Esparvieun poika, miehen, jonka\nluona käy vieraina piispoja, joka pääsee milloin tahansa Vatikaaniin ja\njosta voi tulla Ranskan lähettiläs paavin hoviin! Yhdellä iskulla\nerotatte minusta satakuusikymmentä oikeistolaista kansanedustajaa ja\nneljäkymmentä senaattoria, ja juuri nyt, kun esitetään pian\nvälikysymys, miten hallitus suhtautuu huolestuneeseen kirkkokansaan.\nTeette nykyiset ja vastaiset ystäväni vihollisikseni! Sitäkö varten te\ntakavarikoitte Maurice d'Esparvieun rakkauskirjeet, että saisitte\ntietää, oletteko jonkun kanssa napalanko niinkuin tuo hölmö herra des\nAubels? Siinä suhteessa voin antaa teille rauhoittavaa varmuutta: kyllä\nolette, se on tunnettu asia koko Parisissa! Mutta teitä ei ole\nnimitetty tuomarin virkaan sen vuoksi, että saisitte maksaa omia\nkalavelkojanne.\"\n\n\"Herra oikeusministeri\", koetti tuomari supista, vaikka ääni pyrki\ntukehtumaan hänen kurkkuunsa ja veri lensi kasvoihin ja päähän, \"minä\nolen kunniallinen mies...\"\n\n\"Te olette hölmö... ja kotoisin maalta. Muistakaa nyt: elleivät Maurice\nd'Esparvieu ja neiti Bouchotte pääse vapauteen puolen tunnin kuluessa,\nannan minä teille niin, ettei teistä jää kuin märkä läiskä!\"\n\nHerra René d'Esparvieu nouti itse poikansa vankilasta ja vei\nRue de Garancière'in vanhaan taloon. Siitä paluusta tuli\nriemukulku. Oli levinnyt huhu, että jalosydäminen nuori Maurice oli\najattelemattomuudessaan yrittänyt palauttaa yksinvaltaa ja että tuomari\nSalneuve, halpamainen vapaamuurari, oli tahtonut häväistä tuota uljasta\nnuorukaista asettamalla hänet pahantekijäin joukkoon. Apotti Patouille\nvastasi Maurice'ista niinkuin itsestään ja piti tällaista olettamusta\nkaikkein uskottavimpana. Sitä paitsi tiedettiin, että Maurice\nd'Esparvieu kallistui mielipiteiltään monarkismiin päin ja oli sen\nvuoksi rikkonut välinsä isänsäkin kanssa, joka oli alistunut\ntasavaltaan. Eräät henkilöt tiesivät, varmoista lähteistä, että\nvangitseminen oli juutalaisten kostoa. Eikö Maurice ollut tunnettu\nantisemiitti? Katolilainen nuoriso piti kissannaukujaiset tuomari\nSalneuve'in ikkunan alla, Rue Guénégaud'lla, vastapäätä Rahapajaa.\n\nBoulevard du Palais'lla ojensi joukko ylioppilaita Maurice'ille\nlaakeriseppeleen.\n\nMaurice tuli liikutetuksi, kun näki vanhan lapsuudenkotinsa, ja raukesi\nitkien äitinsä rintaa vasten. Se oli ihana päivä, jota synkensi\nkuitenkin eräs kiusallinen tapaus. Herra Sariette oli Rue de\nCourcelles'illa tapahtuneen murhenäytelmän tähden kadottanut järkensä,\noli tullut yht'äkkiä raivohulluksi. Hän oli sulkeutunut lukkojen taakse\nkirjastoon, ei lähtenyt sieltä kahteenkymmeneenneljään tuntiin, vaikka\nhäntä miten olisi houkuteltu ja uhkailtukin, ja kirkui siellä\nkamalasti. Hänen yönsä oli ollut kauhean levoton, sillä oli nähty,\nmiten hän lamppu kädessä alinomaa liikkui ikkunasta toiseen. Kun hän\nsitten aamulla kuuli Hippolyte'in huutavan pihalta, avasi hän sfäärien\nja filosofien salin ikkunan ja heitti pari raskasta kirjaa vanhan\nkamaripalvelijan päähän. Talon koko palvelusväki, miehet, naiset ja\npikku pojatkin, juoksi pihalle, ja nyt alkoi kirjastonhoitaja nakella\nkatselijoita kirjoilla, joita hänellä oli syli täynnä. Tällaisissa\nolosuhteissa suvaitsi itse René d'Esparvieu puuttua asiaan. Hän\nilmestyi ulkosalle aamutakissa ja yömyssy päässä ja koetti puhua tuolle\npoloiselle hullulle järkeä, mutta sai vanhukselta, joka siihen asti oli\njumaloinut häntä suurimpana hyväntekijänään, vastaukseksi pelkkiä\nhirveitä sadatuksia. Kirjastonhoitaja koetti tappaa häntä raamatuilla,\ntalmudeilla, kaikilla Indian ja Persian pyhillä kirjoilla,\nkreikkalaisilla ja latinalaisilla kirkkoisillä. Siinä lensivät alas\nJohannes Chrysostomus, Pyhä Gregorius Naziansilainen, Pyhä Augustinus,\nPyhä Hieronymus, kaikki apologeetat, lensi itse Bossuet'n\nreunamuistutuksilla varustettu \"Protestanttisessa kirkossa tapahtuneiden\nmuutosten historiakin.\" Kahdeksan- ja nelitaitteisia niteitä ja\nfolioita läiskähteli häpeällisesti pihan kivityksille. Gassendin, pater\nMersenne'in ja Pascalin kirjeitä liiteli tuulessa. Kun kamarineitsyt\nkumartui pelastamaan lehtisiä likaojasta, sai hän päähänsä kauhean ison\nhollantilaisen atlaksen. Rouva René d'Esparvieu säikähti tätä hirveää\nhälinää ja tuli pihalle, vaikkei ollut vielä maalattukaan. Hänet\nnähdessään ukko Sariette raivostui kahta hurjemmin. Hän sinkosi nyt\nulos vuorotellen kaikki muinaisten runoilijain, filosofien ja\nhistoriankirjoittajain rintakuvat, Homeros, Aiskhylos, Sophokles,\nEuripides, Herodotos, Thukydides, Sokrates, Platon, Aristoteles,\nDemosthenes, Cicero, Vergilius, Horatius, Seneca, Epiktetos rämähtivät\nmäsäksi kivitykseen. Sitten syöksyivät maan- ja taivaanpallot ylhäältä\nsyvyyteen ja halkesivat kumealla paukahduksella. Seurasi äänetön\nkauhistuksen hetki, jonka keskeytti pikku Léonin iloinen nauru, kun hän\nkatseli tätä hauskaa näytelmää ikkunasta. Viimein joutui lukkoseppä,\navasi kirjaston oven, ja koko talon väki tunkeutui kirjastoon ja näki\nsiellä herra Sariette'in korkean kirjamuurin taakse varustautuneena ja\nrepimässä parhaillaan säpäleiksi Vendôme'in priorin _Lucretiusta_,\nVoltaire'in omakätisillä reunamuistutuksilla varustettua. Täytyi raivata\nkirjabarrikadi tieltä pois, mutta kun hullu huomasi linnoituksensa\nsortuvan, livisti hän ullakolle ja sieltä paloluukun kautta katolle.\nKaksi tuntia ulvoi hän sitten katolla niin että pitkien matkojen päähän\nkuului. Ihmisiä kerääntyi Rue Garancière'ille, tungos lisääntyi\nlakkaamatta, ja kaikki katselivat onnetonta, kirkaisten aina kauhusta,\nkun hän luiskahteli katolla, jonka tiilet särkyivät hänen jaloissaan.\nLaumassa seisoi myöskin apotti Patouille; hän odotti Sariette'in\nputoavan syvyyteen, luki sielussaan kuolevain-rukouksia ja valmistautui\nantamaan hänelle synninpäästön _in extremis_.\n\nPoliisit vartioivat taloa ja pitivät huolta järjestyksestä.\nHälyytettiin palokunta, ja pian alkoivat sen torvet vonkua.\nPalokuntalaiset pystyttivät korkeat tikapuut seinää vasten ja ottivat\nviimein, hurjan taistelun jälkeen, kiinni raivohullun, joka\npuolustautui epätoivoisesti ja raastoi siinä irti lihaksen\nkäsivarrestaan. Hänet vietiin heti mielisairaalaan.\n\nMaurice söi päivällistä kotoisessa perhepiirissä, ja kaikki hymyilivät\nliikutettuina, kun vanha hovimestari Victor toi pöytään juotetun\nvasikan. Apotti Patouille istui kristillisen äidin oikealla puolella ja\nkatseli hartaalla ilolla tuota perhettä, jolle taivas oli antanut\nsiunauksensa. Mutta rouva d'Esparvieulla oli kuitenkin suruja. Joka\npäivä sai hän nimettömiä, raakoja ja törkeitä kirjeitä, joiden hän oli\nensin luullut tulleen eräältä talosta erotetulta kamaripalvelijalta,\nmutta jotka hän nyt tiesi nuorimman tyttärensä, Berthe'in, lapsen,\ntekemiksi! Samoin tuotti pikku Léon hänelle huolta. Hän oli laiska, ei\nviitsinyt lukea läksyjään, ja vielä pahantapainen. Ilkeyksissään oli\nhän kyninyt elävältä sisarensa kanarialinnut, oli pistänyt neuloja\npystyyn tuoliin, johon neiti Kapraali istuutui, ja oli varastanut\ntuolta köyhältä opettajatar-raukalta neljätoista frangia, joten neiti\nitki ja pyyhki nenäänsä kaiket päivää.\n\nTuskin pääsi Maurice aterialta, niin hän riensi huoneistoonsa Rue de\nRome'ille tahtoen välttämättä tavata enkeliään. Hän kuuli oven takaa\nkovaa ääntenhälinää, ja näki sitten ilmestyshuoneessa Arcade'in, Zitan,\nmuusikkoenkelin ja kerubin, joka viimeksimainittu loikoi sängyssä\ntuprutellen kauhean isoa piippua ja antaen pielusten, lakanain ja\npeitteiden palaa karisseista kipinöistä. Kokoontuneet syleilivät\nMaurice'ia ja ilmoittivat lähtevänsä pois maailmasta. Heidän kasvonsa\nsäteilivät iloa ja uljasta rohkeutta. Ainoastaan \"Alinen, Golcondan\nkuningattaren\" armoitettu säveltäjä vuodatti kyyneliä ja loi taivaalle\nkauhistuneita silmäyksiä. Kerubi oli kiskonut hänet korvista mukaan\nkapinaliikkeeseen, esittäen hänelle valittavaksi kaksi mahdollisuutta:\njoko hänen oli annettava pistää itsensä maailmassa vankilaan tai\nlähdettävä raivoamaan tulella ja miekalla Jaldabaothin palatseissa.\n\nMaurice näki tuskakseen, että enkelit olivat jo melkein irti maasta. He\nriensivät matkaan valtavin toivein, mikä heidän kannaltaan oli\nymmärrettävää. Kieltämättä oli heillä vähän sotureita verraten taivaan\nsulttaanin suunnattomaan armeijaan; mutta he uskoivat odottamattomalla\ntulisella hyökkäyksellä korvaavansa lukumääränsä vähemmyyden. Olihan\nheille hyvin tunnettua, että vaikka Jaldabaoth kehuu tietävänsä kaikki,\nantaa hän usein itsensä yllättää. Ja ilmeisesti olisi jo ensimmäinenkin\nkapina tullut hänelle odottamatta, ellei arkkienkeli Michael olisi\nollut varuillaan. Taivaan armeija ei ollut kehittynyt ollenkaan sen\njälkeen kuin se oli voittanut kapinalliset ennen aikojen alkua.\nAsestukseen ja muihin varustuksiin nähden se oli yhtä takapajulla kuin\nnykyinen Marokon armeija. Kenraalit löllöttelivät mukavuudessa ja\nentisessä tietämättömyydessään. Kunnialla ja rikkauksilla kukkuroituina\noli kekkeröiminen heistä hauskempaa kuin sodanponnistukset.\nMichaelilta, ylikenraalilta, joka oli rehellinen ja reilu mies, oli\ninto ja rohkeus vuosisatojen kuluessa melkoisesti laimentunut. Sitä\nvastoin tunsivat nämä vuoden 1914 kapinalliset tarkoin kaikki\nhävitystieteen uusimmat ja erinomaisimmat keksinnöt. Lyhyesti: oltiin\ntäysin valmiit taisteluun. Kapinallisten sotajoukot oli koottu useina\narmeijakuntina, joissa kussakin oli satatuhatta enkeliä, kaikkiin\nmaapallon erämaihin, Venäjän aroille, Etelä-Amerikan pampaksille,\nhiekka-, jää- ja lumiaavikoille. Ne odottivat vain käskyä, milloin\ntaivaaseen hyökättäisiin.\n\nEnkelit saattavat olemuksensa atomien rytmiä muuttamalla liikkua\nminkälaisessa ympäristössä hyvänsä. Mutta ne enkelit, jotka ovat\nlaskeutuneet maailmaan ja tulleet maan asukkaiksi, ovat tuon\nmuutoksensa jälkeen liian tiivistä ainetta, joten he, ruumiilla\nvarustettuina, eivät enää kykene itse lentämään: päästäkseen\nkohoamaan eteerisiin ilmapiireihin tarvitsevat he taivaallisten\nhengenheimolaistensa apua, sellaisten enkelien, jotka ovat mieleltään\nkapinallisia kuin hekin, mutta ovat kuitenkin jääneet oleskelemaan\nTulitaivaaseen ja ovat edelleen -- eivät aineettomia (sillä\nkaikkeudessa on kaikki ainetta) -- jumalallisen vapautuneita ja\nläpikuultavia. Tosin Arcade, Istar ja Zita olivat hermostuneita ja\nahdistavassa jännityksessä, kun ajattelivat, että heidän pian täytyisi\nheittäytyä maan paksusta ilmakehästä taivaan kuultaviin syvyyksiin.\nVoidakseen sukeltaa eetteriin täytyy ruumillistuneiden enkelien\njännittää tarmoaan niin suunnattomassa määrin, että rohkeimmatkin\nheistä epäröivät moista lentoa. Heidän omankin substanssinsa täytyy\nhienostua, muuten eivät he pääse liikkumaan tuossa hienossa\nympäröivässä substanssissa, sen täytyy muuttua kaasumaiseksi ja\nlaajentua ihmiskoosta niin suureksi kuin valtavimmat pilvet, mitkä\nkoskaan ovat maapalloamme ympäröineet. Hetki vain, ja he ovat jo\nisompia kuin planeetat, joita ei nähdä muuten kuin teleskoopilla ja\njoiden ratain poikki he sitten kulkevat esteettömästi, ristiin rastiin,\nnäkymättöminä ja painottomina, niiden kiertoa millään tavoin\nhäiritsemättä. Tässä ponnistuksessa, enkelien kaikkein vaikeimmassa, on\nheidän substanssinsa milloin tulisempi tulta, milloin kylmempi jäätä,\nja heidän kärsimyksensä ovat kamalammat kuin kuolema.\n\nMaurice näki Arcade'in silmissä sellaisen ahdistuksen ja hurjan\nrohkeuden tunteet kuin on ymmärrettävää moiseen suunnattomaan\nseikkailuun ryhdyttäessä.\n\n\"Sinä siis lähdet\", sanoi Maurice hänelle ja alkoi itkeä.\n\n\"Nectaire ja minä menemme noutamaan suuren arkkienkelin, joka johtaa\nmeidät voittoon.\"\n\n\"Ketä sinä sillä nimellä kutsut?\"\n\n\"Demiurgin papit ovat maininneet usein sinulle sen nimen, häväistäkseen\nhänen kunniaansa.\"\n\n\"Voi sinua onnetonta!\" valitti Maurice.\n\nJa hän painoi päänsä käsiinsä ja itki katkerasti.\n\n\n\n\nXXXV LUKU\n\non tämän kirjan viimeinen luku ja esittää meille Saatanan mahtavan ja\nylhäisen unelman.\n\n\nNuo viisi enkeliä nousivat ylimmälle niistä seitsemästä korkeasta\nterassista, jotka alkavat Ganges-virran jyrkiltä äyräiltä, tulivat\nliaaneihin peittyneiden temppelien luo ja vihdoin, umpeen kasvaneiden\nkäytävien kautta, siihen metsittyneeseen puutarhaan, jossa tuoksui\nviinirypäleille ja kaikui apinain nauru: sen periltä löysivät he Hänet,\njota olivat tulleet noutamaan. Suuri arkkienkeli loikoi kyynärvarsiensa\nnojassa mustilla pieluksilla, jotka olivat koristetut kultaisilla\ntulenliekeillä. Jalopeurat ja gasellit lepäsivät hänen jaloissaan,\nkesyt käärmeet katselivat häneen ystävällisin silmin kiemurellen puiden\nympärillä. Kun hän näki enkelivieraansa, laskeusi raskasmielisyyden\nvarjo hänen kasvoilleen. Jo ennen muinoin, siihen aikaan, jolloin hänen\npäänsä oli ollut kruunattu viininlehvillä ja hän oli käytellyt\nviiniköynnöksen oksaa valtikkanaan, opettanut ja lohduttanut ihmisiä,\noli hänen sydämensä montakin kertaa ollut surun sortama. Mutta\nmilloinkaan ennen eivät hänen kauniit kasvonsa olleet näyttäneet näin\nkärsiviltä ja tuskallisilta kuin nyt, eivät niistä päivistä asti kuin\nhän oli kunniakkaasti sortunut.\n\nZita kertoi hänelle, että kapinajoukot seisoivat valmiina mustien\nlippujensa alla kaikissa tämän taivaankappaleen erämaissa; vapaussotaan\noli täysin varustauduttu myöskin niissä taivaan maakunnissa, joissa\nkapina ensimmäisenkin kerran oli alkanut. Ja hän lisäsi:\n\n\"Ruhtinas, armeija odottaa enää vain sinua. Tule ja vie se voittoon.\"\n\n\"Ystävät\", vastasi suuri arkkienkeli, \"tiesin tulonne tarkoituksen.\nTuolla suuren puun varjossa ovat korit kukkurallaan hedelmiä ja\nmesikakkuja. Ottakaa ja nauttikaa! Aurinko alenee pian pyhän virran\nruusunpunaisiin vesiin. Syötyänne levätkää rauhassa tässä\npuutarhassani, jossa järki ja hekuma nyt valtikoivat, kun olen\nkarkoittanut täältä vanhan demiurgin hengen. Huomenna saatte minulta\nvastauksen.\"\n\nYö verhosi sinisillä hunnuillaan puutarhan. Ja Saatana nukahti, ja näki\nunen, jossa hän liiteli matalaisen maan yläpuolella. Maa kuhisi täynnä\nkapinallisia enkeleitä, kauniita kuin jumalat. Niiden silmistä\nsinkoilivat salamat, ja pohjasta etelään kaikui myriadien äänien\nvaltava huuto ylös hänen puoleensa, huuto, joka julisti hänelle\nrakkauttaan ja toivoi häneltä vapautusta. Saatana lausui:\n\n\"No niin! Käykäämme siis vanhan vainoojamme kimppuun hänen korkeassa\nlinnassaan.\"\n\nJa hän johti ääretöntä enkelien armeijaa yli taivaallisten tasankojen.\nJa Saatanalle tuotiin tiedot, mitä taivaallisessa Jerusalemissa silloin\ntapahtui. Kun sanoma tästä uudesta kapinasta sinne saapui, virkkoi Isä\nPojalle:\n\n\"Leppymätön vihollisemme on noussut uudestaan. Ajatelkaamme, miten\npuolustaudumme, ja varustautukaamme, ettemme menettäisi ihania\nasuinsijojamme!\"\n\nJa Poika, olennoltaan yksi ja samanlainen kuin Isä, vastasi:\n\n\"Me voitamme samassa merkissä kuin Konstantinus Suuri voitti.\"\n\nSuuttumuksen myrsky puhkesi Herran Vuorella. Uskolliset seraphimit\nvihkivät ensinnä kapinalliset julmaan rangaistukseen, sitten he\npäättivät, että oli lähdettävä taisteluun heitä vastaan. Sydämiin\nsyttyi ja kasvoilla leimusi viha. Ei epäilty, etteikö voitettaisi,\nmutta pelättiin pettureita ja vaadittiin jo ennakolta, että urkkijat ja\nkiihoittavien huhujen levittäjät oli heitettävä iankaikkiseen\npimeyteen. Huudettiin, veisattiin vanhoja hymnejä, ylistettiin taivaan\nHerraa, juotiin mystillisiä viinejä. Sitten pyrki liiaksi paisutettu\nrohkeus pettämään ja salainen levottomuus hiipi hämäriä teitä\nsieluihin. Arkkienkeli Michael otti ylipäällikkyyden. Tyyneydellään hän\nrauhoitti mieliä. Hänen kasvoistaan, jotka kuvastivat täydellisesti\nhänen sieluaan, näki, että hän halveksi vaaraa. Ylipäällikön käskystä\nkiiruhtivat pitkästä rauhanajasta paksuiksi lihoneet ukkos-osastojen\njohtajat, cherubimit, kömpelöillä jaloillaan pitkin Pyhän vuoren\nmuureja, tarkastelivat hitailla häränsilmäyksillään tulta leimahtelevia\npilviä ja koettivat saada Jumalan patterit hyvään järjestykseen.\nTarkastettuaan puolustuslaitteet vannoivat he Korkeimmalle, että oltiin\ntaisteluun aivan valmiita. Neuvoteltiin sitten sotataktiikasta. Michael\nehdotti ja vaati offensiivia: se oli sotataidon ensimmäinen sääntö,\njonka tärkeyden hän kokeneena sotilaana tiesi. Oli tehtävä hyökkäys,\ntai muut tekisivät sen. Keskitietä ei ollut. Muuten sopi offensiivi\nhänen mielestään erinomaisesti Tronien ja Herrauksien tuliseen\ntaisteluintoon. Sanaakaan enempää koko sodankäynnistä ei tuon uljaan\nylipäällikön suusta lähtenyt, ja se vaikeneminen tuntui todistavan,\nettä hän oli asiastaan vanna.\n\nKun ilmoitettiin vihollisen lähestyvän, marssitti Michael sitä vastaan\nkolme armeijakuntaa, joita arkkienkelit Uriel, Raphael ja Gabriel\njohtivat. Värikkäät itämaiset liput liehuivat taivaan ilmakentillä,\nukkoset vierivät jyristen linnunratojen kiveystä. Kolmeen päivään ja\nyöhön ei Herran Vuorella tiedetty mitään taivaan rakkaiden ja\npeloittavain joukkojen kohtalosta. Neljännen päivän aamunkoitossa\nlevisi kuitenkin epävarmoja, ristiriitaisia huhuja. Kerrottiin\ntaisteluista, jotka olivat vielä ratkaisematta, keskeneräisistä\nvoitoista. Kunniakkaiden tekojen paljous lisääntyi tunti tunnilta.\nVakuutettiin, että Raphaelin iskusalamat olivat tuhonneet kokonaisia\nviholliseskadroonia. Ilmoitettiin varmoista lähteistä, että saastaisen\nZitan joukkiot olivat hautautuneet tulimyrskyn pyörteisiin. Kerrottiin,\nettä hurja Istar oli heitetty helvettiin, jonne hän oli lentänyt suin\npäin ja perä pystyssä sellaista vauhtia, että herjaukset, joita hän\nsylki suustaan, päättyivät pärähtävään perhoseen. Uskottiin halusta,\nettä Saatana oli jälleen kahlehdittu timanttikahleilla syvyyden\nkuiluun. Mutta noiden kolmen armeijakunnan johtajat eivät vielä olleet\nlähettäneetkään mitään tietoja. Oletetun voiton hälinään sekautui\noutoja huhuja, jotka panivat pelkäämään, että taistelu oli jäänyt\nlopullisesti ratkaisematta ja että peräännyttiin odottamattomalla\nkiireellä. Muutamat julkesivat väittää erään alimman arvoluokan hengen,\nArcade-nimisen suojelusenkelin, käännyttäneen epäjärjestyksessä pakoon\nkolmen suuren arkkienkelin koko loistavan armeijan.\n\nSitä paitsi kerrottiin, että taivaan pohjoisosassa, jossa kapina ennen\naikojen alkuakin oli puhjennut, väkeä siirtyi laumoittain Jumalan\njoukoista vihollisen puolelle. Ja eräät olivat omin silmin nähneet,\nmiten jumalattomat enkelit kokonaisina mustina pilvinä lensivät ja\nliittyivät maan päällä järjestettyjen kapinallisten riveihin. Mutta\nmitkään kunnon kansalaiset eivät kallistaneet korvaansa näille\nkelvottomille loruille, vaan kuuntelivat yhä palavammin ja\nihastuneemmin voitonsanomia, joita entistä varmempina ja pätevämpinä\nkulki suusta suuhun. Herra Siionissa raikui riemu, seraphimit ylistivät\nharpuin, huiluin, kantelein ukkosen Jumalaa. Valittujen äänet yhtyivät\nenkelien kanssa kiittämään Näkymätöntä. Ajateltaessa verilöylyä, jonka\nPyhän vihan palvelijat olivat saaneet aikaan, kohosivat onnelliset\nhuokaukset taivaallisessa Jerusalemissa kaikkein Ylimmäisen puoleen. Ja\nsitten ei autuaitten ilo voinut enää kohota, koska se oli jo alussa\nollut niin korkealla, vaan onnen ylenpalttisuus teki heidät aivan\näikiksi.\n\nKiitosvirret eivät vielä olleet vaienneet, kun muureille asetetut\nvartijat ilmoittivat, että Jumalan armeija perääntyi: ensimmäiset\npakenevat joukot näkyivät, seraphimit lentäen kynittyinä ja täydessä\nepäjärjestyksessä, muodottomiksi mukiloidut cherubimit ontuen kolmella\njalalla. Järkkymättömin silmin arvioi sotalaumojen päämies Michael\nvastoinkäymisen suuruutta, ja hänen kuulas järkensä huomasi selvästi\nsiihen syyn. Elävän Jumalan armeijakunnat olivat ryhtyneet\noffensiiviin, mutta sattuma, joka sodassa sotkee suurimpienkin\npäälliköiden suunnitelmat, asetti niin, että vihollisetkin ryhtyivät\noffensiiviin, ja tässä oli seuraus! Tuskin ehtivät taivaan linnoituksen\nportit aueta ottamaan vastaan kolmen armeijakunnan kunniakkaita ja\npirstottuja jäännöksiä, niin Herran Vuorelle lankesi hurja tulisade.\nSaatanan armeijaa ei ollut vielä näkyvissäkään, mutta topaasimuurit,\nsmaragdikupolit ja timanttikatot sortuivat jo kauhealla rytinällä\nelektroforien laukauksista. Vanhat pilvet koettivat vastata tuleen,\nmutta kantoivat liian lyhyen matkan, joten niiden salamat tipahtelivat\ntehottomina taivaan tyhjille tasangoille.\n\nKun uskolliset enkelit huomasivat näkymättömän vihollisen kimpussaan,\njättivät he muurit oman onnensa nojaan. Michael meni ilmoittamaan\nJumalalle, että Pyhä Vuori joutuisi kahdenkymmenenneljän tunnin sisällä\ndemonien käsiin ja ettei maailmojen Herraa pelastaisi mikään muu kuin\npako. Seraphimit sulloivat matkalaukkuihin taivaan kruunun jalokivet.\nMichael tarjosi kohteliaasti käsivartensa taivaan Kuningattarelle, ja\nJumalan perhe livisti palatsistaan maanalaista porfyyrikäytävää myöten.\nSillä välin hukkui linnoitus oikeaan tulenpaisumukseen. Maineikas\narkkienkeli riensi takaisin eturintamaan, julisti, ettei hän antautuisi\nmilloinkaan, ja nostatti Jumalan liput jälleen paikoilleen. Samana\niltana marssi kapinallisten armeija kolmikertaisesti pyhään kaupunkiin.\nSaatana ratsasti liekkihevosella ensimmäisenä, ja perästä riensivät\nhänen demoninsa. Kohta hänen takanaan tulivat Arcade, Istar ja Zita.\nVanha Nectaire ajoi aasilla niinkuin ennen muinoin Dionysoksen\nriemusaatossa. Ja kauas, kauas näkyi tasangolla liehuvia mustia\nlippuja. Varusväki luovutti aseensa Saatanan edessä. Michael laski\ntulisen miekkansa voittoisan arkkienkelin jalkain juureen.\n\n\"Ottakaa miekkanne maasta, Michael\", sanoi Saatana. \"Lucifer antaa sen\nteille takaisin. Kantakaa sitä rauhan ja lakien puolesta.\"\n\nSitten loi hän katseensa yli taivaan upseerien joukon ja huusi\nkaikuvalla äänellä:\n\n\"Arkkienkeli Michael ja Vallat, Tronit, Herraudet ja kaikki muut,\nvannokaa uskollisuutta Jumalallenne!\"\n\n\"Me vannomme\", vastasivat he yhdestä suusta.\n\nJa Saatana jatkoi:\n\n\"Vallat, Tronit ja Herraudet, tahdon unohtaa entisistä sodista kaiken\nmuun paitsi verrattoman urhoollisuutenne ynnä uskollisuutenne, jota\nmuistitte niin kauan kuin mahdollista ja joka takaa, että pidätte\nminullekin vannomanne valan.\"\n\nSeuraavana päivänä antoi Saatana jakaa eteerisillä kentillä taivaan\nsotajoukoille mustat liput, ja sotamiehet suutelivat niitä ja\nkastelivat ne kyynelillään.\n\nJa Saatana kruunautti itsensä Jumalaksi. Taivaallisen Jerusalemin\njalokivistä hohtaville muureille nousivat kaikki apostolit, piispat,\npyhät neitsyet, marttyyrit, uskontodistajat, koko käydyn raivoisan\ntaistelun ajan suloisessa rauhassa lepäillyt valittujen joukko,\nkatselemaan ja nauttimaan suurenmoisista kruunausmenoista. Valittujen\nilo oli ääretön, ja riemukseen näkivät he, miten kaikkein Ylimmäinen\nsyöstiin helvettiin ja Saatana nousi Herran valtaistuimelle. Noudattaen\nJumalansa tahtoa, joka kielsi heiltä surun, veisasivat he vanhoja\nkiitosvirsiään uudelle hallitsijalleen.\n\nJa Saatana loi terävät silmänsä alas avaruuteen ja katseli tuota pientä\nmaa- ja vesipalloa, jonne hän oli aikoinaan istuttanut viinipuun ja\njärjestänyt ensimmäiset traagilliset kuorot. Ja sitten suuntasi hän\nkatseensa Roomaan, jossa entinen, nyt kukistettu jumala oli perustanut\nvalheella ja petoksella valtakuntansa. Sitä kirkkoa hallitsi silloin\nmuudan pyhä mies. Saatana näki hänen rukoilevan ja itkevän. Ja hän\nsanoi hänelle:\n\n\"Minä jätän morsiameni sinun huomaasi! Vaali sitä uskollisesti. Minä\nvahvistan sinulle entiset oikeutesi määrätä, minkälainen kirkonoppi on\noleva, säätää, miten sakramenttejä on noudatettava, laatia lait ja\nvalvoa, että siveellisiä tapoja seurataan. Ja kaikkien uskovaisten\ntäytyy alistua sinun määräyksiisi. Minun seurakuntani on iankaikkinen,\nja helvetin portit ei pidä häntä voittaman. Sinä olet erehtymätön.\nKaikki on ennallaan.\"\n\nJa ääretön autuus täytti apostolin seuraajan sydämen. Hän heittäytyi\nkasvoillensa maahan, kosketti otsallaan multaa ja vastasi:\n\n\"Herrani minun Jumalani, minä tunnen sinun äänesi. Henkäyksesi vuotaa\nkuin palsami sydämeeni. Pyhitetty olkoon sinun nimesi. Tapahtukoon\nsinun tahtosi niin maassa kuin taivaissa. Älä johdata meitä\nkiusaukseen, vaan päästä meitä pahasta.\"\n\nJa Saatana oli mieltynyt ylistyksiin ja kiitosvirsiin; hän kuunteli\nhalusta, kun hänen viisauttaan ja valtaansa kehuttiin, iloitsi, kun\ncherubimit julistivat hänen hyviä tekojansa, eikä välittänyt enää\nollenkaan Nectaire'n huilusta, koska se jumaloi luontoa, myönsi\njokaiselle hyönteiselle ja ruohonkorrellekin osansa kaikkivallasta ja\nrakkaudesta ja neuvoi riemuun ja vapauteen. Saatana, jonka liha oli\naina ennen, milloin hän vain ajatteli, missä vaivoissa maailma kitui,\nvärissyt tuskasta, tunsi nyt itsensä sääliin taipumattomaksi. Hän piti\nkärsimystä ja kuolemaa kaikkivaltansa ja äärettömän laupeutensa\nluonnollisina seurauksina. Ja uhrien veri kohosi hänen puoleensa\notollisena pyhänä savuna. Hän tuomitsi järjen kelvottomaksi ja vihasi\ntiedonhalua. Itse ei hän enää tahtonut oppia mitään, sillä hän pelkäsi,\nettä jos hän hankkisi itselleen uusia tietoja, niin hän näyttäisi,\nettei hänellä kuitenkaan niitä kaikkia voisi olla. Hän viihtyi hyvin\nmystillisyyden varjossa ja tekeytyi muka käsittämättömäksi, koska luuli\narvonsa vähenevän, jos hänet ymmärrettäisiin. Sakea teologinen usva\npimensi hänen aivonsa. Kului joku aika, ja hänen päähänsä pisti\njulistaa itsensä ainoaksi oikeaksi ja kolmiyhteiseksi Jumalaksi,\nniinkuin hänen edeltäjänsäkin oli julistanut. Kun hän näki Arcade'in\nhymyilevän julistukselle, karkoitti hän heti hänet kasvojensa edestä.\nIstar ja Zita olivat jo kauan sitten lähteneet takaisin maan päälle.\nNiin kuluivat vuosisadat nopeasti kuin sekunnit. Ja eräänä päivänä\nkatsahti Saatana korkealta valtaistuimeltaan kadotuksen syvyyteen ja\nnäki Jaldabaothin siinä helvetissä, jonne oli hänet heittänyt ja jossa\nhän itsekin muinoin oli ollut kahleissa. Jaldabaothin ylpeys ei\nnäyttänyt lähteneen ikuisessa pimeydessä. Mustattuna, ruhjottuna,\npeloittavana, ylevänä loi hän kunnian kuninkaan asuinsijoihin\nhalveksivan silmäyksen ja käänsi sitten päänsä pois. Ja kun uusi Jumala\ntarkasteli paremmin vihollistaan, huomasi hän hänen kärsivillä\nkasvoillaan älyn ja hyvyyden väikkeitä. Nykyään mietti Jaldabaoth maan\nkohtaloa, ja ajatellessaan sen katkeria kärsimyksiä sääli hän sitä\nsyvästi. Yht'äkkiä kavahtaa hän pystyyn, levittää eetteriin\nkäsivartensa kuin suunnattoman suuret airot, ja hän rientää opettamaan\nja lohduttamaan ihmislapsia. Hänen ihmeellinen, ääretön varjonsa\nviihdyttää onnettoman planeetan pintaan langetessaan heti ihmisiä kuin\nsuloinen rakkauden yö.\n\nSaatana heräsi kylmän hien vallassa.\n\nNectaire, Istar, Arcade ja Zita seisoivat tuossa hänen vieressään.\nBengalus-linnut visertelivät aamuvirttään.\n\n\"Toverit\", lausui suuri arkkienkeli, \"me emme valloita taivasta.\nRiittää, että pystymme sen valloittamaan! Sota siittää sotaa, voitto\ntappiota. Voitetusta Jumalasta tulee Saatana, voittaneesta Saatanasta\nJumala. Varjelkoon hyvä Sallima minua niin julmasta kohtalosta!\nRakastan helvettiä, joka on kehittänyt henkeni, rakastan maata, jossa\nolen tehnyt hyvää sen vähän kuin tässä kauheassa maailmassa on\nmahdollista, maailmassa, jonka olennot eivät kykene mihinkään muuten\nkuin murhaamalla. Nyt on vanhan Jumalan maallinen valta meidän\nansiostamme päättynyt, ja kaikki, mikä tällä taivaankappaleella\nrahtusenkin ajattelee, halveksii häntä tai ei tiedä hänestä mitään.\nMutta mitä auttaa, vaikka ihmiset eivät enää olisikaan Jaldabaothin\nikeessä, jos Jaldabaothin henki yhä asuu heissä: jos he ovat yhtä\nkateellisia, väkivaltaisia, riidanhaluisia, ahnaita ja yhtä typerästi\nkauneutta ja taiteita vihaavia kuin hänkin, heidän esikuvansa? Mitä\nauttaa, vaikka he ovat kukistaneet julman demiurgin, jos he eivät\ntottele ystävällisiä demoneja, jotka opettavat heille, mikä on oikea\ntotuus, Dionysos, Apollon ja muusat? Entä sitten me itse, me\ntaivaalliset henget, korkeat demonit? Me kukistamme tyrannimme,\nJaldabaothin, kun hävitämme omasta sielustamme tietämättömyyden ja\nturhan pelon.\"\n\nJa Saatana sanoi puutarhurille: \"Nectaire, sinä taistelit rinnallani\nennen maailmojen alkua. Me jouduimme silloin tappiolle, koska emme\nymmärtäneet, että voitto on Henkeä ja että meidän on ahdistettava ja\ntuhottava Jaldabaoth omassa itsessämme, ei missään muualla.\"\n\n\n\n"]