Kankuri ja hänen aarteensa
Eliot, George (oik. Evans, Mary Ann) (1819–1880)
Syyttömästi tuomittu kankuri Silas Marner vetäytyy yksinäisyyteen keräämään kultaa. Hänen elämänsä muuttuu, kun aarre varastetaan ja tilalle saapuu pieni orpotyttö, joka tuo uuden tarkoituksen miehen arkeen.
George Eliotin 'Kankuri ja hänen aartyeensa' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1358. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.
KANKURI JA HÄNEN AARTEENSA
Kirj.
George Eliot
Englannista suomentanut Väinö Siikaniemi
Alkuperäinen teos: Silas Marner
Jyväskylässä, K. J. Gummerus Oy, 1925.
ENSIMMÄINEN LUKU.
Siihen aikaan kuin rukit ahkeraan hyrräsivät Englannin maalaistaloissa – ja silkkiin ja pitsiin puetuilla vallasnaisillakin oli omat sirot, kiilloitetusta tammesta tehdyt leikkirukkinsa – saattoi kaukaisilla seuduilla, vuorten ja rotkojen keskellä havaita yksinäisiä, kalpeakasvoisia, hinteriä kulkijoita, jotka maan kookkaiden ja jäntevien asujamien rinnalla näyttivät rappioituneen, kaukaisen rodun jätteiltä. Paimenkoira haukkui kiivaasti, kun joku tuollainen, ihmeellisen näköinen olento tummana varjona ilmestyi ylängölle, varhain laskevaa talviaurinkoa vastaan. Sillä mikäpä koira pitää raskasta taakkaa kantavasta, kumaraisesta oliosta – ja nämä kalvakkaat kulkijat vaelsivat vain harvoin ilman salaperäistä taakkaansa. Vaikkei paimenella puolestaan ollutkaan syytä epäillä kantamuksen sisältävän muuta kuin pellavalankaa tai paksuja pakkoja tästä langasta kudottua vahvaa kangasta, ei hän sittenkään ollut varma siitä, saattoiko itse kankurinammatti, niin tärkeä kuin se olikin, luonnistua ilman pahanhengen myötävaikutusta. Tuohon kaukaiseen aikaan rehottava taika-usko sai sytykettä kaikesta eriskummallisesta, koskipa se ihmisiä tai asioita, kuten kulkurikauppiaiden tai satunnaisten saksenhiojain käynneistä. Ei kellään ollut tietoa, missä oli näiden kulkurien koti ja kontu; ja miten saattoikaan oikein arvostella ihmistä, ellei edes joku tuttu mies tai nainen ollut nähnyt hänen vanhempiaan? Vanhemman polven maarahvaalle merkitsi heidän oman kokemuspiirinsä ulkopuolella oleva maailma epävarmuuden ja salaperäisyyden valtakuntaa; heidän omissa nurkissa asustavalle ajatukselleen oli kulkuriajatus yhtä hämärä käsite kuin kevään kera palaavan pääskyn talvikoti; eikä kaukaisilta seuduilta saapunutta alkuasukastakaan lakannut epäilyksen varjo seuraamasta. Ei olisi pantu ihmeeksi, vaikka kuinka sävyisästi vietetty elämä sellaisessa tapauksessa olisi päättynyt rikostekoon, eritotenkin, jos kysymyksessäoleva henkilö oli kulkenut tieto- ja taitomiehen kirjoissa. Kaikki taito ja näppäryys, liittyipä se sitten vaikka kieleen, tuohon niin vaikeasti hallittuun kappaleeseen, tai mihin muuhun kyläläisille outoon asiaan tahansa, oli epäluulon alaista: rehelliset ihmiset, jotka olivat syntyneet ja kasvaneet kaikkien näkyvissä, eivät useinkaan olleet erikoisen viisaita eivätkä sukkelia, eivät ainakaan muussa kuin mahdollisesti ilman ennustamisessa, missä heillä kylläkin oli kokemusta. Työtä, missä jossain muodossa saattoi havaita nokkeluutta tai nerokkuutta, pidettiin taikuutena. Tällä lailla on ymmärrettävissä, että nämä pellavankutojat – jotka yksitellen vaelsivat kaupungista maalle, maalaisnaapuriensa silmissä säilyivät viimeiseen asti muukalaisina, ja yleensä omaksuivatkin yksineläjän ihmeelliset tavat.
Viime vuosisadan alkuvuosina eli sellainen pellavakankuri, Silas Marner, ammattiaan hoitaen pähkinäpuitten siimekseen rakennetussa kivimajassaan Raveloen kylän vaiheilla, muinoisen kivilouhimon laidassa. Silaksen kangaspuitten outo ääni, joka oli niin täysin erilainen kuin viskuukoneen iloinen hyrinä tai puimavarstan yksinkertaisempi pauke, synnytti Raveloen pojanviikareissa puolittain pelonalaisen tunteen. He jättivät kesken pähkinäin keruun ja linnunpesäin ryöstön, päästäkseen salaa tirkistämään kivitöllin akkunasta sisään, viehättyen kangaspuitten liikkeestä ja ahkeran kutojan kyyryisestä asennosta.
Mutta joskus sattuikin Marner, keskeyttäessään lankavirheen vuoksi kudontansa, huomaamaan pikku viikarit, ja vaikka hän olikin kitsas aikansa suhteen, vaivasi häntä noiden pikku tunkeilijoiden läsnäolo niin kovin, että hän lähti kangaspuiltaan, avasi oven ja loi rauhanhäiritsijöihin niin tuikean katseen, että se riitti pelottamaan pojat pakosalle. Ei olisi tosiaankaan luullut, että nuo suuret, ruskeat mulkosilmät Silas Marnerin kalpeilla kasvoilla näkivät muuta kuin mitä hyvin lähellä oli. Paremminkin olisi ollut syytä uskoa, että niiden kamala tuijotus voi tuoda suonenvedon tai väärän suun sille poikalaumasta, joka ei ehtinyt saamaan nopeasti jalkoja alleen paetakseen. Pojat olivat ehkä kuulleet vanhempiensa kertovan, että Silas Marner saattoi parantaa luuvaloa, jos niin halusi, ja lisäävän että jos osasi kauniisti puhutella paholaista, niin säästyisivät kaikki lääkärimaksut. Tuollaisia kummia jätteitä entisaikain pakanuudesta saattaa ehkä vieläkin kuulla sattumalta harmaahapsisen rahvaan suusta; sivistymätön sielu ei helposti saata tajuta voiman ja hyvänsuopaisuuden yhteyttä. Vain sellaisen valtiaan epämääräinen kuvitelma, jota vain suurella suostuttelulla voi pitää loitolla, tuottamasta harmia ja vastusta ihmiselle, on useimminkin se Näkymättömän olemuksen ilmenemismuoto, jota nuo alati alkeellisiin elinehtoihinsa sidotut miehet helpoimmin saattoivat tajuta, nuo miehet, joiden ahkerassa uurastuksessa vietettyä elämää ei mikään intomielinen uskonnollinen maailmankatsomus ole päässyt kirkastamaan. Heidän käsityksensä mukaan oli tuskan ja onnettomuuden takana paljon enemmän mahdollisuuksia kuin ilon ja huvitusten: heidän mielikuvituksensa ei ollut altis halujen ja toivomusten tunteille, vaan viihtyi mieluumminkin yhtämittaisen pelon ilmapiirissä. "Olisiko mitään mitä erikoisemmin haluaisit syödä?" kysyin kerran vanhalta työmieheltä, jolle ei kuolinvuoteellaan mikään vaimonsa tarjoama ruoka maistunut. "Ei mitään", hän vastasi, "olen tottunut vain tavalliseen ruokaan enkä voi sitä nyt syödä." Kokemus ei ollut tarjonnut hänelle tilaisuutta kehittää ruokahalunsa monipuolisuutta.
Ja Raveloen kylässä yhä rehoittivat vanhat harhakäsitteet häiriintymättä. Ei siksi, että sen seurakunta olisi ollut mikään sivistyneen maailman ulkoasema, asukkaina vain laihat lampaat ja niiden köyhät paimenet; päinvastoin sijaitsi se keskellä viljavaa tasankoa, jota mielellämme kutsumme "Iloiseksi Englanniksi". Siellä oli maatiloja, jotka pappien kannalta katsoen kykenivät maksamaan runsaat kymmenykset. Mutta paikka oli piiloisessa, tuuhean metsän ympäröimässä laaksossa, ainakin tunnin ratsastusmatkan päässä valtatiestä, minne ei milloinkaan kuulunut postitorven toitotus, enempää kuin yleisen mielipiteenkään värähtely. Muutoin oli se aika muhkea kylä, jonka keskessä sijaitsi kaunis, vanha kirkko suurine kirkkotarhoineen ja pari kolme tiilestä ja kivestä tehtyä taloa, ympärillä aidatut puutarhat ja katolla sievät tuuliviirit, aivan tien vieressä sijaiten ja näyttäen aika lailla upeammilta kuin toiselta puolen kirkkomaata puiden lomitse pilkoittava pappila. Kylä näytti heti kohta yhteiskuntaelämänsä saavutukset ja selvitti tottuneelle silmälle, ettei lähettyvillä ollut enempää puistoja kuin hovejakaan, mutta että Raveloessa sensijaan oli erinäisiä isäntiä, jotka vaivatta saattoivat lyödä kokoon rahaa tiluksistaan sota-aikoina, elääkseen leveästi ja viettääkseen iloiset joulut, pääsiäiset ja helluntait.
Oli kulunut viisitoista vuotta siitä kun Silas Marner ensi kerran oli saapunut Raveloen kylään; hän oli silloin vain kalpea, nuori mies, likinäköisin, ruskein mulkosilmin, jonka olemuksessa ei olisi tavallisen sivistyksen ja kokemuksen omaaville ihmisille pitänyt olla mitään eriskummallista, mutta kylläkin tämän kylän asukkaille, joiden naapuriksi hän oli saapunut, oli jo hänen ammatissaan samoinkuin tulossaan jostain pohjoisesta päin, tuntemattomalta paikkakunnalta, jotain outoa, ja yhtä kummallinen oli hänen elämäntapansa: – hän ei koskaan pyytänyt ketään astumaan kynnyksensä yli, eikä eksynyt "Sateenkaaren" ravintolaan juopottelemaan, eikä loruilemaankaan kylänraitille; ei etsinyt hän miesten enempää kuin naistenkaan seuraa, muutoin kuin jotain erikoista tarvitessaan; taikka kun ammatti sitä suoranaisesti vaati; ja pian selvisikin Raveloen neitosille, ettei hän vaatisi väkisin ainoatakaan heistä häntä ottamaan ikäänkuin olisi hän kuullut heidän omakohtaisesti kieltäytyneen menemästä milloinkaan kuolleista elämään nousseen miehen kanssa naimisiin. Tällä käsityksellä Marnerista oli muitakin syitä kuin hänen kalpeat kasvonsa ja eriskummalliset silmänsä; Jem Rodney, myyränpyytäjä, sanoi nimittäin eräänä iltana kotiin palatessaan nähneensä Silas Marnerin seisovan kumarruksissaan tikapuita vastaan nojautuneena, raskas säkki selässä, sensijaan että olisi heittänyt sen tikapuille, niinkuin olisi tietenkin tehnyt tajuissaan oleva mies; – ja kuinka ollakaan, ehdittyään lähemmäksi, huomasi hän Silas Marnerin silmät elottomiksi kuin kuolleen. Mies koetteli puhutella ja ravistaa häntä, mutta huomasi hänen jäsentensä jäykistyneen ja hänen kätensä suonenvedontapaisesti, kuin rautaottein tarttuneen säkkiin, mutta juuri kun hän oli tullut päätökseen, että kankuri oli kuollut, virkosikin tämä, oli tuossa tuokiossa pystyssä, lausui "hyvää yötä" ja meni tiehensä. Kaiken tämän vannoi vannomalla Jem nähneensä ja väitti vielä sen olleen samaisena päivänä, jolloin hän oli pyydystämässä myyriä Junkkari Cassin maalla, aivan Savikuoppain luona. Muutamat kuulijat arvelivat Marnerin saaneen "kohtauksen", mikä sana tuntui selvittävän kaikki epäselvyydetkin; mutta epäilevä ja tarkka seurakunnan lukkari herra Macey pudisti päätään, kysyen, oliko kenenkään koskaan kuultu kävelevän kohtauksen sattuessa, kaatumatta maahan. Eikö kohtaus ole samaa kuin halvaus? Ja sellaisen sattuessahan tavallisesti sekä kädet että jalat käyvät hervottomiksi ja asianomainen itse joutuu kunnan huostaan, ellei hänellä ole lapsia, jotka hänestä pitäisivät huolta. Ei sittenkään; ei halvattuna seistäisi noin vain jaloillaan niinkuin hevonen aisoissaan ja heti lähdettäisi patikoimaan, kun joku sanoisi sanan: "käy!" Mutta on sellaisiakin ihmeitä, että ihmissielu erkanee ruumiista, lähtee ja palaa, kuin lintu puikahtaisi pois pesästään ja palaisi takaisin sinne; näin on ymmärrettävissä ihmisten poikkeuksellinen viisaus, sillä heidän aineeton sielunsa saattoi kerätä tietoja enemmän kuin tavalliset ihmiset aistimineen kykenivät oppimaan papilta. Mistä muutoin olikaan mestari Marnerin yrttitieto kotoisin, tai muu hänen taikataitonsa? Eikä Jem Rodneyn kertomuksessa ollut mitään sen kummempaa kuin mitä oli ollut kenen tahansa havaittavissa, kun Marner paransi Sally Oates'in ja sai hänet nukkumaan rauhallisesti kuin pienen lapsen, vaikka tuo nainen oli turhaan yli kaksi kuukautta ollut lääkärin hoidossa ja sydän oli ollut tuskasta pakahtua. Marner olisi varmasti, jos olisi tahtonut, voinut parantaa enemmänkin kansaa, mutta joka tapauksessa maksoi vaivan koettaa pysyä hyvissä väleissä hänen kanssaan, jos ei muun takia, niin ainakin säästyäkseen hänen kostoltaan.
Ehkä tämä epämääräinen pelko osaltaan varjelikin Marneria vainolta, joka varmaankin olisi voinut aiheutua hänen luonteensa monista erikoisuuksista, mutta enemmän vielä ehkä se seikka, että naapuripitäjässä oli sattunut kuolemaan vanha kankuri, joten hänen erikoisammattinsa teki hänestä tervetulleen uutisasukkaan niin rikkaammille talonemännille kuin mökkiläismummoille, joille kaikille kertyi vuoden mittaan pikku varastonsa kehrättyä lankaa. Heidän käsityksensä Marnerin kunnosta riitti tekemään tyhjäksi kaikki vihamieliset epäluulot, mikäli ei kudottujen pellavakankaiden määrä tai laatu toista todistanut. Ja vuodet olivat vierineet, ilman että Marneria koskevat käsitykset muuttuivat muutoin kuin vaihtumalla ensi näkemän oudosta vanhaan totuttuun. Viidentoista vuoden perästä puhuivat raveloelaiset Silas Marnerista samoja juttuja kuin alussakin: he eivät ehkä lausuneet niitä julki yhtä usein, mutta he uskoivat asiaan sitä vahvemmin. Erään tärkeän lisän olivat vuodet kylläkin tuoneet mukanaan, sen nimittäin, että mestari Marner oli kerännyt aikojen kuluessa kauniit rahat, joilla hän, jos tarvis vaatisi, voisi tehdä ihmeitä.
Vaikka yleinen häntä koskeva mielipide oli pysynyt muuttumattomana, ja vaikkei hänen jokapäiväisissä tavoissaan ollutkaan huomattavissa juuri minkäänmoisia muutoksia, oli Marnerin sisäisessä elämässä tapahtunut kokonainen muutosten sarja, niinkuin luonnollisestikin on laita hilpeän, olosuhteiden pakosta yksinäisyyteen tuomitun luonteen. Hänen elämänsä oli ennen Raveloeen tuloa ollut täynnä vaihtelua, henkistä toimintaa ja lujia ystävyyssuhteita. Se löi tietenkin leimansa käsityöläiseen, joka varhain oli liittynyt ahtaaseen uskonlahkoon ja vähäpätöisemmistäkin olosuhteista kotoisin ollen saattoi herättää huomiota keskusteluissa ja ainakin äänestettäessä vaikuttaa yleisiin asioihin. Marnerista pidettiin erikoisesti tuossa salaisessa pikku piirissä, joka kantoi nimeä "Lantern Yardin lahko"; häntä pidettiin esimerkillisenä, lujauskoisena nuorukaisena; ja erikoinen huomio kääntyi häneen senjälkeen kun hän oli eräässä rukoustilaisuudessa menettänyt tajuntansa ja jäykistynyt tunnin ajaksi, jotta hänen jo luultiin kuolleen. Jos olisi lääkäriltä käyty kysymään selvitystä tähän ilmiöön, olisi se Marnerista itsestään, samoinkuin hänen päällysmiehistään ja veljistään ollut jumalatonta suhtautumista ilmeistä taivaan merkkiä kohtaan. Silas oli nähtävästikin Herran valittu nuorukainen; ja vaikka tapauksen arvoa tuntuvastikin vähensi se seikka, ettei hänelle ollut loveenlankeamisensa aikana näytetty mitään henki-ilmestystä, niin olivat hänen kanssaan kaikki kumminkin yhtä mieltä siitä että hänen sisäinen valonsa ja hartautensa olivat saaneet lisäyksen. Vähemmän totinen mies kuin hän olisi ehkä saanut viekoituksen kyhätä kokoon jälkeenpäin muistojensa hämäryydestä jonkunlaisen henkinäkemyksen, mutta Silas oli siinä suhteessa sekä tervejärkinen että vakaa, vaikkeikaan, kuten lienee laita monien rehellisten ja tulisten, helposti haltioituvien luonteiden, sivistys ollut päässyt muovaamaan hänen salaopillisia vaistojaan, joten salaperäisyys alkoi voittaa hänessä havainnollisen ja tietoperäisen pyrkimyksen. Hän oli perinyt äidiltään jossain määrin tietoja parantavista yrteistä ja niiden valmistuksesta – pieni tietoaarre, jonka äiti oli pojalleen juhlallisena testamenttina jättänyt vähää ennen kuolemaansa – mutta viime vuosina oli hän itsekin alkanut epäillä tällaisen lääkärinammatin harjoittamisen laillisuutta, koska hän uskoi yrttien olevan tehottomia ilman myötäseuraavaa rukousta, jotavastoin rukous yksin, ilman yrttejä olisi riittävä, niin että hänen perinnäinen halunsa harhailla kedoilla poimimassa kissankelloja, leijonankitoja ja leskenlehtiä, alkoi vähitellen saada viekotuksen luonteen.
Hänen seurakuntansa jäsenluettelossa oli eräs häntä itseään hieman vanhempi nuorukainen, jonka kanssa hän oli ollut niin läheinen ystävä, että veljeskunnan keskuudessa heitä alettiin kutsua nimillä David ja Jonatan. Hänen ystävänsä oikea nimi oli William Dane, ja hänkin oli nuoruuden hurskauden loistava esimerkki, vaikkakin ehkä liian ankara heikompia veljiään kohtaan ja siihen määrin oman valonsa sokaisema, että piti itseään opettajiaan viisaampana. Mutta mitä vikoja muut havaitsivatkin Williamissa, hänen toverinsa piti häntä nuhteettomana, sillä Marner kuului niihin luonteisiin, jotka nuoruuden kokemattomuudessa helposti taipuvat ihailemaan hallitsevia luonteita ja tyytyvät itse hallittaviksi. Marnerin kasvojen luottavan yksinkertainen ilme, jota lisäsi kaikkea huomiointia vierova, vastustukseen voimaton, suurille, mulkosilmille ominainen vauhko kunnioitus oli täydellinen vastakohta William Danen vinoon katsovien, kapeiden silmien kätköistä ja yhteenpuristetuilta huulilta uhoavalle, sisäistä tyytyväisyyttä ja iloa ilmaisevalle omahyväisyydelle. Yksi näiden kahden ystävyksen hartaimpia keskusteluaiheita oli autuuden varmuus. Silas tunnusti, ettei hän koskaan pääsisi pelon sekaista toivoa pitemmälle, ja kuunteli hartaana ja ihmetellen Williamin väitettä siitä, miten hän oli saavuttanut horjumattoman varmuuden asiassa hamasta siitä hetkestä asti, jolloin hän veljeskuntaan liityttyään oli valkoiselle, puhtaalle raamatun lehdelle nähnyt itsestään syntyvän sanat "kutsuttu ja valittu." Sellaisissa keskusteluissa ovat askarrelleet monet kalpeakasvoiset kankurit, joiden kehittymätön sielu on ollut altis eksymään epäilyn rajattomille hämärämaille.
Eikä vilpittömän Silaksen mielestä ystävyyden lämpimyyttä ollut viilentänyt edes toinen läheisempää laatua oleva liitto. Joitakuita kuukausia hän oli ollut kihlattuna nuoreen palvelustyttöön, odottaen vain pientä säästölisää molemminpuolin häiden pitämiseksi; ja erikoisen mieluista oli hänen huomata, ettei Saara koskaan tuntenut painostusta, vaikka William ystävä joskus sattumalta joutuikin seuraan. Näin olivat asiat, kun Silaksen jäykistyskohtaus rukoustilaisuudessa tapahtui ja aiheutti veljien keskuudessa erikoisen, häneen kohdistetun huomion, lukuunottamatta Williamia, joka ei voinut sulautua siihen mielipiteeseen, että yksi veli oli näin saavuttanut valikoidun aseman. Hänen ymmärryksensä mukaan oli tuo kohtaus mieluumminkin luettava pahanhengen aiheuttamaksi kuin jumalallisen armon osoitukseksi. Hän kehoitti ystäväänsä paljastamaan sielunsa kaikki synnit. Siinä vahvassa uskossa, että jokainen veljesliiton jäsen oli oikeutettu ilmaisemaan mielipiteensä ja kantansa, Silas ei tuntenut vastenmielisyyttä, vaan kylläkin mielipahaa ystävänsä kielteisen käsityksen johdosta, ja sitä mielipahaa oli omiaan vieläkin lisäämään se seikka, että Saaran käytös häntä kohtaan oli käynyt kummalliseksi, kuin olisi siinä ollut havaittavissa jotain kylmän harkittua ja välittömästi ilmautuvia vieromisen merkkejä. Niinpä kysyikin Marner, oliko Saara halukas purkamaan koko kihlauksen, mitä Saara ei kuitenkaan tahtonut. Koko seurakunta tunsi koko heidän suhteensa, sillä kihlautuminen oli julaistu juuri heidän kokouksessaan, joten sitä oli mahdoton purkaa ilman edelläkäypää ankaraa tutkimusta, eikä Saaralla ollut esitettävänä ainoatakaan syytä, mikä olisi oikeuttanut tällaisiin toimenpiteisiin.
Tähän aikaan sairastui vanhin diakooni vaikeasti ja, lapseton leski kun oli, jonkun veljen tai sisaren oli häntä vaalittava yöt päivät läpeensä. Silas oli Williamin kera ottanut osalleen monta yötä, vaihtaen vuoroa kahden aikaan aamusella. Vastoin kaikkia odotuksia näytti sairas vanhus jo toipumisen oireita, kun eräänä yönä vuoteen vieressä valvova Silas huomasikin, että sairaan tuttu, kuuluva hengitys oli lakannut. Kynttilän liekki paloi pienenä, ja hänen oli kohennettava kynttilää, nähdäkseen potilaan kasvot tarkalleen. Tällöin hän totesi, että diakooni oli kuollut – oli jo kotvan aikaa ollut kuollut, koska jäsenet olivat jäykistyneet. Silas koetti harkita, oliko hän ehkä välillä nukahtanut, ja katsoi kelloaan. Se osotti jo neljää aamulla. Miksi ei William ollutkaan saapunut? Huolissaan lähti hän apua etsimään ja pian kokoontuikin taloon joukko ystäviä, mukana saarnaaja, joten Silas sai lähteä työhönsä, toivoen saavansa kohdata Williamin, ja kuulla samalla, miksi tämä ei ollut saapunutkaan. Mutta kello kuudelta, kun hän juuri aikoi lähteä ystäväänsä etsimään, hän huomasikin Williamin tulevan saarnaajan seurassa. He tulivat hakemaan häntä "Lantern Yardin" kokoushuoneeseen, minne kaikki jäsenet kokoontuivat, ja kun hän kysyi tämän kokoontumisen syytä, vastattiin hänelle vain: "Kohta kuulet." Muuta selitystä ei annettu. Hänet saatettiin istumaan sakaristoon vastapäätä saarnajaa kaikkien niiden katseltaviksi, joita hän oli oppinut pitämään Herran valittuina. Sitten saarnaaja otti esiin taskuveitsen, näytti sitä Silaalle ja kysyi, muistiko hän, minne oli jättänyt tuon veitsen? Silas väitti, ettei hän muistanut sitä ottaneensa lainkaan taskustaan – mutta vapisi, saadessaan osakseen näin kummallisen kysymyksen. Häntä pyydettiin olemaan peittämättä totuutta, tunnustamaan ja katumaan. Veitsi oli löytynyt huoneesta, vainajan vuoteen viereisestä kaapista, aivan samalta paikalta, missä johtaja oli vielä päivää aikaisemmin nähnyt kukkaron kirkolle kuuluvine rahoineen. Joku käsi oli koskenut tuohon kukkaroon; ja kenenkä käsi se saattoi olla, ellei sen, jonka veitsikin oli? Hetken aikaa viipyi Silas sanatonna kauhusta, mutta lausui sitten: "Jumala todistakoon minun syyttömyyteni! En tiedä mitään veitsestä, enempää kuin rahojen häviämisestäkään. Tutkikaa minua ja asuntoani; ette löydä muuta kuin kolme puntaa viisi shillinkiä omia säästöjäni, jotka William Dane tietää minulla olleen kuuden kuukauden ajan." Hänen näin sanoessaan voihkasi William ääneen, mutta päämies sanoi: "Sinua vastaan on raskaita todistuksia, veli Marner. Rahat on viety viime yönä, ja vain sinä yksin olit vainajan lähettyvillä, jotavastoin William Dane vakuuttaa satunnaisen pahoinvoinnin takia olleensa estetty saapumasta tavanmukaiseen yövuoroonsa, ja sinä itsekin sanoit, ettei hän tullut; kaiken lisäksi sinä vielä olet laiminlyönyt valvontatehtäväsi ruumiiseen nähden."
"Olen tietenkin nukahtanut", vastasi Silas ja jatkoi, hetken vaiettuaan: "tai sitten joutunut samanlaiseen tilaan, kuin aikaisemmin kerran näitte minun joutuneen, joten varkaan on täytynyt olla täällä sillaikaa, kun minun henkeni vaelsi jossain poissa ruumiista. Mutta, kuten sanoin, tutkikaa minut ynnä asuntoni, sillä en ole ollut missään muualla."
Tutkimus pantiin toimeen ja lopulta William löysi tutun kukkaron tyhjänä Marnerin huoneesta, erään arkun takaa. Nyt kehoitti William ystäväänsä tunnustamaan, eikä enään totuutta salaamaan. Silas katsoi häneen, karvas moitteen ilme kasvoillaan ja sanoi: "Oletko, William, koko sinä yhdeksän vuoden aikana, jonka olemme yhdessä eläneet, koskaan kuullut minun sanovan valheen sanaa? Mutta Jumala todistaa syyttömyyteni."
"Veli", sanoi William, "kuinka voisin minä tuntea sydämesi aivoitukset ja tietää mitä peliä siellä pahahenki pitää?"
Silas katsoi yhä ystäväänsä. Yhtäkkiä kävi voimallinen värähdys yli hänen kasvojensa, ja näytti kuin olisi hän tahtonut sanoa jotain kiivaasti, kunnes sisäinen päätös vaati häntä itsehillintään, ja häntä alkoi väsyttää. Vihdoin virkkoi hän heikolla äänellä, Williamiin katsahtaen:
"Muistankin nyt – veitsi ei ollutkaan taskussani."
William sanoi: "En yhtään ymmärrä, mitä tarkoitat." Muut läsnäolijat alkoivat kysellä, missä Silas arveli veitsen olleen, mutta hän ei tahtonut antaa sen enempiä selityksiä. Hän sanoi vain: "Tämäpä kummallista; en osaa sanoa mitään, Jumala todistaa syyttömyyteni."
Heidän tultuaan sakaristoon, alkoi taas neuvottelu. Kaikki laillisten keinojen käyttö rikollisen löytämiseksi soti Lantern Yardin kirkkokunnan sääntöjä vastaan, joiden mukaan kristityn ei sopinut ryhtyä oikeudenkäyntiin; sellainenhan olisi tuottanut häpeää koko seurakunnalle. Mutta veljet aikoivat käyttää muita keinoja totuuden selvillesaamiseksi, ja he päättivät rukoilla ja vetää arpaa. Tällaisen päätöksen tekoa saatettaneen ihmetellä niiden taholla, jotka eivät tunne Englannin kaupunkien vähän valistunutta uskonelämää. Silas polvistui veljiensä kera, luottaen omaan viattomuuteensa ja odottaen hartaasti selvää yhtäkkistä jumalaista ilmausta, vaikkakin hän tunsi surua ja katkeruutta nähdessään, että kaikki häneen kohdistunut luottamus oli hävinnyt. Arpa julisti Silas Marnerin syylliseksi. Hänet erotettiin juhlallisesti kirkon yhteydestä ja vaadittiin hänen heti tuomaan takaisin varastetut rahat; ainoastaan siinä tapauksessa että hän tunnustaisi ja näin osoittaisi katumuksen merkkejä, hänet vielä joskus voitaisiin ottaa kirkon yhteyteen. Marner kuunteli vaieten. Viimein, kun kaikki ryhtyivät tekemään lähtöä, hän kääntyi William Danen puoleen, sanoen kiihtymyksestä värähtävällä äänellä:
"Viimeksi muistan käsitelleeni veistä, kun sinulle leikkasin hihnaa. En muista sen koommin enään panneeni sitä taskuun. Sinä olet rahat varastanut ja sinä olet kutonut juonia vierittääksesi syyn minun niskaani. Mutta sinua on onni suosinut. Missä on se Jumala, joka oikeudenmukaisesti hallitsee maailmaa, jossa on vain valheen jumala, joka antaa syyttömän kärsiä?"
Kaikkia kauhistutti tällainen Jumalan herjaus.
William vastasi nöyrästi: "Jätän veljien ratkaistavaksi, onko tämä pahanhengen ääni vai ei. En voi muuta kuin rukoilla puolestasi, Silas."
Marner parka poistui, sielussaan epätoivo – usko Jumalaan ja ihmisiin järkytettynä, kuin puolittain höperönä. Haavoitetun sielunsa karvaudessa ajatteli hän itsekseen: "Tietysti Saarakin minut hylkää." Ja hän päätteli, ettei Saara uskoisi häntä vastaan esitettyjä todistuksia, jolloin koko hänenkin uskonsa täytyi järkyttyä. Ihmisten, jotka ovat tottuneet ajattelemaan niiden muotojen ja kaavojen mukaan, joita heidän uskontopiirinsä käyttää, on vaikeaa sopeutua yksinkertaiseen, kaikista muodoista ja kaavoista vapaaseen mielentilaan. Me olemme kärkkäät nostamaan kysymyksen, miksei Marnerin asemassa oleva henkilö voinut väittää vääräksi sellaisen teon todistusvoimaa, kuin on arvanheitossa muka ilmenevä jumalallinen tuomio; mutta hänelle olisi sellainen yritys merkinnyt samaa kuin pyrkimys itsenäiseen ajatteluun, jommoiseen hän ei ollut tottunut; ja hänen olisi pitänyt sellaiseen yritykseen ryhtyä hetkellä, jolloin kaikki hänen henkiset voimansa olivat tuskan ja epätoivon vallassa. Jos on olemassa ihmisten suruista ja synneistä kirjaapitävä enkeli, niin hän varmaan tietää, kuinka moni syvä suru pohjautuu väärään käsitykseen, jommoiselle ihminen itse ei mitään mahda.
Marner palasi kotiinsa ja istui koko päivän, epätoivon mykistämänä, jaksamatta ajatellakaan Saaran luo menemistä, saadakseen tämän uskomaan hänen syyttömyytensä. Seuraavana päivänä hän päätti heittää tuon murjottavan toimettomuutensa ja kävi kangaspuilleen kuten ennen. Ei mennyt montakaan tuntia, kun saarnaaja ja eräs diakooni saapuivat tuomaan hänelle Saaralta sellaisia terveisiä, että kihlaus oli purettu. Silas otti terveiset vastaan rauhallisesti ja kääntyi samassa sanantuojista pois, jatkaen kudontaansa. Hiukan yli kuukausi senjälkeen Saara oli naimisissa William Danen kanssa; eikä kulunut kauan, kun Lantern Yardin veljet saivat kuulla Silas Marnerin muuttaneen pois kaupungista.
TOINEN LUKU.
Sellaistenkin ihmisten, jotka tiedon aarteilla ovat päässeet elämäänsä avartamaan, on toisinaan vaikeata pysytellä totutuissa mielipiteissään, uskonnossa, yksinpä tunteissaankin ja ratkaista, ovatko heidän ilonsa ja surunsa tosiaankin elettyjä, kun he yhtäkkiä ovat joutuneet uuteen maanpaikkaan, missä kukaan sen asujamista ei tiedä hituistakaan heidän menneisyydestään enempää kuin heidän ajatuksistaankaan – missä maaäiti on aivan toisennäköinen ja ihmiselämä toisenluontoinen kuin se maaperä, mistä heidän sielunsa on tottunut saamaan ravintonsa. Vanhasta uskostaan ja rakkaudestaan toisaalle temmatut sydämet etsivät ehkä vieraissa oloissa unhoituksen iloa, jolloin mennyt elämä muuttuu unelmaksi, koska sen merkit ja puitteet ovat hävinneet, ja nykyaikakin pysyy unelmana, koska sille ei muistojen maailmasta löydy kosketuskohtaa. Mutta tuskinpa heidänkään kokemuksensa riittäisi luomaan kuvaa niistä vaikutelmista, joita Silas Marnerin kaltainen kankuri tunsi jättäessään oman kotiseutunsa ja asettuessaan Raveloen kylään. Ei mikään olisi enemmän voinut erota hänen kotikaupungistaan, missä riitti näköalaa silmänkantamiin, ympäröiville vuorijonoille asti, kuin tämä matala, metsäinen seutu, missä puitten pimento ja tuuheus peitti taivaankin. Täällä ei näyttänyt olevan mitään, joka hänen herättyään aamuvarhaisella katselemaan kasteisia orjantappurapensaita ja rehevää ruohoa olisi jollain lailla muistuttanut Lantern Yardissa, tuossa jumalaisen ilmoituksen pyhätössä elettyä elämää. Sen valkeiksi silatuita seiniä, pikku penkkejä, jonne tutut oliot hillitysti kahistellen saapuivat, jossa tutut äänet vuoronperään nousivat, salaperäisin ja kuitenkin tutunomaisin lausein, salaperäisin ja tutunomaisin kuin povessa kannettu taikakalu; saarnatuolia, missä saarnaaja julisti oppia, jonka totuutta ei kukaan epäillyt, huojutellen itseään edestakaisin ja käsitellen kirjaansa ylevän hillitysti, vieläpä virrenveisuussa pidettyjä säkeistöjenvälisiä taukoja ja lauletun äänen kaikua: kaikki nämä seikat olivat Marnerissa saaneet aikaan jumalaisen hartauden tunteen – sen lieden lämmöstä eli hänen uskonnollinen maailmansa – se merkitsi hänelle kristinuskoa ja Jumalan valtakuntaa maan päällä. Kankuri, jonka virsikirja kertoo ankaria sanoja, ei ymmärrä kaikkia asioita omassa ajatuksessaan punnita, hän on kuin lapsi, joka ei ymmärrä vanhempien rakkautta, vaan kurkoittaa kätensä suojaa ja ruokaa etsien yksiä kasvoja, yhtä povea kohti.
Ja mikä voisikaan enemmän erota Lantern Yardin maailmasta kuin Raveloen maailma? Hoidotta jääneitä, reheviä hedelmätarhoja, suuri kirkko keskellä kirkkomaata, tyhjäntoimittajia tylsästi nojaamassa kirkonmenojen aikana oviin; punanaamaisia maanisäntiä astua jumpsimassa kylänraittia, matkalla "Sateenkaaren" kapakkaan pikku ryypylle; asumuksia, missä ukot söivät hiellä ansaittua illallistaan, nukahtaakseen sitten päivän vaivoista lämpimän lieden äärelle, eukkojen kehrätessä rukkinsa ääressä tulevain päiväin varalle lankavarastojaan. Ei ollut Raveloessa ainuttakaan ihmistä, jonka huulilta olisi lähtenyt lohdutuksen sana sulattamaan Marnerin turtuneita tunteita ja saattamaan ne edes tuskaa tajuamaan. Tiedämmehän vanhaan aikaan vallinneen sellaisen luulon, että kullakin maankolkalla oli omat jumalhaltiansa, niin että ihminen, joka etääntyi yli määrättyjen rajojen, samalla erkani omain jumalainsa vaikutuspiiristä. Se vaikutuspiiri ulottui nimittäin vain niin pitkälle, kuin ulottuivat ne virrat, vuoret ja laaksotkin, joiden vaiheilla hänen elämänsä syntymästä asti oli kulunut. Ja Silas rukan sielussa ailahteli kummallinen, ikäänkuin esiaikojen ihmisten vihan ja pelon tunteita muistuttava tunne, silloin kun he pakenivat vihastuneen Jumalan kasvoja. Hänestä tuntui kuin olisi se voima, jonka huomaan hän oli kotikaupunkinsa kaduilla ja rukoustilaisuuksissa itsensä uskonut, hyvin kaukana poissa tästä maasta, jonne hän nyt oli asettautunut ja jossa ihmiset elivät huolettomassa pintapuolisuudessa kaipaamatta ja tarvitsematta sitä lohdutusta, joka hänelle kylläkin kääntyi katkeruuden kalkiksi. Hänen sielunsa heikko valo levitti hänen ympärilleen niin vähän kajastusta, ettei kerran pettynyt usko voinut estää synkän yön varjoja hänen sydämestään.
Hänen ensimäinen harrastuksensa tuon iskun saatuaan oli ollut kankaankudonta; ja hän jatkoi työtään taukoamatta, koskaan pysähtymättä ajattelemaan, minkä takia. Hän oli nyt tullut Raveloeen ja teki työtä kuin hullu, myöhään yöhön, saadakseen valmiiksi rouva Osgoodin pöytäliinakankaat pikemmin kuin asianomainen osasi odottaakaan, ollenkaan etukäteen huomiotaan palkkioon kiinnittämättä. Hän näytti kutovan kuin kone, välittömästi, harkitsematta. Kaikki ahkeruudella suoritettu ihmistyö on, tällä tavoin valmistumista silmällä pitäen, olevinaan tarkoituksenmukaista ja auttaa sillan tavoin eteenpäin, yli elämän ilottomien rotkojen. Silaksen käsi sai tyydytyksen kuljettaessaan sukkulaa edestakaisin ja hänen silmänsä tarkastaessaan kudontakuvion pikku neliöitä. Ja välillä kaiversi nälkäkin; ja erakko kun oli, sai Silas itse valmistaa omat aamiaisensa, päivällisensä ja illallisensakin, kantaa itse kaivosta vetensä ja panna tulen kattilansa alle, ja kaikki tuo pikku touhujen sarja kudonnan lomassa teki hänen elämänsä kehruuhyönteisen toimeliasta elämää muistuttavaksi. Häntä ei miellyttänyt muistella mennyttä; ei mikään seikka houkutellut häntä etsimään ymmärtämystä taikka seuraa niiden parista, joiden keskuuteen hän oli asettunut asumaan; ja tulevaisuuskin ammotti yhtä synkkänä, sillä sieltä ei edes odottamattoman lemmen sattuma hänelle pilkoittanut. Ulkoiset vastukset olivat kytkeneet hänen ajatuksensa, hänen elämänsä polun yli oli lyöty kuin salpa, ja kaikki tunne-elämä näytti hänessä kuolleen sen iskun johdosta, joka oli turruttanut hänen sielunsa sisimmän.
Mutta vihdoinkin valmistuivat rouva Osgoodin pöytäliinakankaat ja Silas sai palkkansa kullassa. Hänen uurastuksensa kotikaupungissa, missä hän oli tehnyt työtä tukkuliikkeessä, oli ollut heikommin palkattu, silloin hänelle maksettiin viikottain, ja suuri osa hänen ajastaan kului hyväntekeväisyystarkoituksiin. Ensi kertaa elämässään sai hän nyt kädessään pidellä viittä kiiltävää guineaa, ja kaikki oli hänen omaansa, eikä hänellä ollut edes sellaista läheistä ystävää, jolle olisi halunnut osaa antaa siitä. Mutta mitä hyötyä sittenkään oli hänellä noista viidestä guineasta, hänellä, joka ei edes joutunut pitkien päivien mittaan kunnolla ulos kurkistamaan? Tuo kysymys oli sittenkin turha, sillä joka tapauksessa tuntui hauskalta pidellä noita rahoja kädessään ja katsella niiden kiiltäviä kylkiä, koska ne kerran kuuluivat hänelle: siinähän oli jälleen elämän aihe, joka oli vallan toista laatua kuin kankaan kudonta taikka nälän tyydyttäminen, eikä sillä ollut yhteistä uskon eikä rakkaudenkaan kanssa, joiden aika häneltä jo oli ohi. Kankurin käsi oli tottunut kahmaisemaan sisällensä hiellä ansaittuja rahoja jo ennenkuin tuo kämmen oli ehtinyt täyteen kasvuunsakaan; kahdenkymmenen vuoden ajan oli tuo salaperäinen raha ollut hänelle kaiken maisen onnen esikuva, sekä kaiken vaivan välitön palkinto. Näytti siltä kuin olisi hän takavuosina, kun jokaisella kolikolla oli tarkoituksensa, välittänyt vähät rahasta; sillä hän rakasti vain päämäärää. Mutta nyt, kun ei mistään päämäärästä voinut puhua, tottui hän kunnioittamaan rahaa toteutuneen pyrkimyksen tuloksena ja himosi sitä siinä mielessä yhä enemmän; ja kun Silas iltahämärässä asteli poikki peltojen kotiaan kohti, otti hän raha-aarteensa katseltavakseen ja oli huomaavinaan kolikoiden kirkkaammin hohtavan hämärän laskeutuessa.
Tähän aikaan sattui eräs tapahtuma, joka näytti johtavan läheisempään ystävyyteen Marnerin ja hänen naapuriensa välillä. Viedessään eräänä päivänä kenkäpariaan suutariin paikattavaksi tapasi hän suutarin vaimon, joka takan ääressä istuen kärsi kovia sydäntaudin ja vesipöhön tuskia, samanlaisia kuin Marner näki äitinsä vähää ennen kuolemaansa kärsineen. Säälin värähdys ailahti hänen mielessään, hänen nähdessään tuon kärsivän ja muistaessaan sen johdosta entisiä aikoja. Muistaessaan äitinsä saaneen huojennusta juomalla muuatta kissankelloista valmistettua rohtoa, lupasi hän Sally Oatesille tuoda koetteeksi jotain, joka kenties helpottaisi, koska lääkäri ei ollut onnistunut antamaan apua. Tämä hyväntekeväisyystilaisuus oli Silaksen ensimäinen Raveloessa ollessa, jolloin hän tunsi kuin välähdykseltä löytävänsä yhtäläisyyttä entisen ja nykyisen elämänsä välillä, joka kenties saattaisi olla sysäyksenä elämänmuutokseen, pois tuosta jo hänen oppimastaan hyönteisen kaltaisesta aherruksesta. Mutta Sally Oates oli sairautensa takia päässyt naapuriensa kesken mielenkiinnon ja huomion esineeksi, ja se tosiasia, että potilas tosiaankin oli saanut lievitystä nautittuaan Silas Marnerin "ihmerohtoa", tuli yleisen pohdinnan alaiseksi. Olihan luonnollista, että kun lääkäri Kimble antoi lääkkeitä, siitä seurasi myös apu potilaalle, mutta kun tavallinen tuntematon, maailmanrantoja kiertänyt kankuri teki ihmeitä pikku pullollaan ruskeaa lääkettä, oli siinä kylliksi ihmettelyn aihetta. Sellaisista ihmeistä ei oltu kuultu sen koommin kuin Tarleyn Tietäjävaimo oli mennyt manalle; hänellä kylläkin riitti sekä taikaa että "rohtoja", kaikki sen tiesivät ja juoksivat hänen puheillaan aina, kun lapset sairastelivat. Marnerin täytyi varmaankin olla saman lajin ihmisiä, sillä milläs hän olisi saanut Sally Gatesin hengen säilymään, ellei hänellä olisi ollut tietoa enemmän kuin tavallisilla kuolevaisilla? Tietäjävaimo luki itsekseen loitsuja niin kuuluvasti, että saattoi erottaa sanatkin selvästi, ja kun hän samalla sitoi punaisen langan sairaan lapsen varpaan ympäri, luultiin sen estävän veden kasautumasta päähän. Raveloessa oli silloinkin yhä eräitä eukkoja, joista kukin oli kanniskellut Tietäjävaimon noitapussia kaulassaan, eikä kellään heistä ollut tylsiä lapsia niinkuin Anna Coulterilla oli. Silas Marnerilla riitti kykyä kai yhtäpaljon, ehkäpä enemmänkin; ja nytpä selvisikin hänen vieras alkuperänsä ja "hullunkurinen ulkomuotonsa." Mutta Sally Oates ei mitenkään saa kertoa asiasta lääkärille, joka varmastikin kiusautuisi Marneriin: hän oli ollut jo aikanaan kovin vihoissaan tietäjävaimolle, eikä koskaan luvannut ottaa vastaan ainuttakaan potilasta, joka kerran oli turvautunut tietäjävaimoon, Silas havaitsikin äitien joukottain rientävän hänen töllilleen pyytämään apua lastensa hinku-yskään tai rintamaitonsa häviämiseen, samoinkuin miestenkin, jotka halusivat päästä kihtitaudistaan ja sen aiheuttamista pahkoista; ja ollakseen varmat parantajan luo pääsystä, oli kullakin jo hopeakolikko kädessään valmiina. Silas olisikin sekä loitsujensa että pikku rohtojensa avulla voinut harjoittaa pientä, tuottavaa kauppaa, mutta tällä tavoin hankitut rahat eivät houkutelleet häntä: eihän hän koskaan ennenkään ollut turvautunut valheeseen, ja hän karkoitti kasvavalla suuttumuksella toisen toisensa perästä pois tölliltään, koska huhu hänen tietäjäammatistaan oli jo saanut niin suuret siivet, että ne kantoivat Tarleyhin asti, eikä kansa moneen aikaan pelännyt pitkiä matkojakaan hänen apuaan etsiäkseen. Yleinen luottamus hänen viisauteensa oli vähitellen muuttunut peloksi, koska kukaan ei uskonut hänen väitteeseensä, ettei hän muka taitanut loitsutaitoa enempää kuin ihmeparannustaitoakaan, ja joka kerran, kun joku vaimo tai mies epäonnistui yrittäessään hänen puheilleen, pantiin syy mestari Marnerin huonon tahdon ja hänen kiusautuneen oikkuilunsa niskoille. Niinpä kävikin, että hänen Sally Oatesia kohtaan osoittamansa sääli, joka ohimennen oli värähyttänyt hänen lähimmäisrakkautensa herkempiä kieliä, vain laajensi sitä juopaa, joka jo ennenkin oli ollut hänen ja naapuriensa välillä, tehden hänen erakkoelämänsä yksinäisyyden sitäkin raskaammaksi.
Vähitellen kerääntyi guineoista, kruunuista ja puolikruunuista kokonaisia rahakasoja, ja Marnerin omat tarpeet veivät yhä vähemmän ja vähemmän rahaa, hänen koettaessaan päästä jatkuvaan kuudentoista tunnin työpäivään niin pienillä menoilla kuin suinkin. Eikö olekin tapana, että vangit yksinäisessä komerossaan huvittelevat merkitsemällä kunkin kuluvan minuutin määrätynmittaisella suoralla viivalla seinään, kunnes niiden kolmikuvioista paisuu valtava kuviokokonaisuus? Eikö meillä itsekullakin toimettomuuden ja väsymyksen hetkinä ole tapana kerrata jotain tutunomaista liikettä tai laulunpätkää, kunnes tuo tapa on juurtunut voittamattomaksi tottumukseksi? Silloin ymmärrämme hyvinkin, kuinka rahainkokoomishalu saa intohimon luonteen sellaisissa henkilöissä, joiden mielikuvitus alunpitäen ei omaisuuden keräämisessä ole nähnyt sen selvempää tarkoitusta.
Marner rakensi kymmenestä kolikosta nelikulmion, jotka jälleen olivat osana suurempiin nelikulmoihin; ja jokaisen guinean lisääminen siihen kasaan toi uutta tyydytystä, jos kohta uutta intohimoa samanlaisen saantiin. Tässä oudossa maailmassa, joka oli muuttunut hänelle toivottomaksi arvoitukseksi, olisi hän, jos olisi ollut vähemmän ahkera luonne, saattanut istua päivät pääksytysten kangastuoliinsa sidottuna, tuijottaen vain malliinsa ja oman kankaansa valmistumiseen, kunnes kaikenmaailman arvoitukset ja muut asiat olisivat unohtuneet häneltä: mutta raha sai hänet joiksikin hetkiksi jättämään kudonnan, eikä raha vain kasvanut hänen käsissään, se jäi hänelle kerta kaikkiaan. Hänestä alkoi tuntua, että raha oli, niinkuin kangaspuutkin, hänen ystävänsä, eikä hän olisikaan ehdolla eikä millään vaihtanut noita kolikoita, jotka olivat jo muuttuneet oleellisiksi lisiksi hänen perhe-elämässään, toisiin, tuntemattomiin rahoihin. Hän käänteli ja käsitteli niitä, laski niitä, kunnes niiden väri ja muoto oli antanut hänelle janonsammuttamisen tapaisen tyydytyksen, mutta seurustelu rahain kera tapahtui yksinomaan öisin, kun päivän työt olivat saatetut loppuun. Hän oli irroittanut joitakin kiviä lattiasta kangaspuittensa luota ja tehnyt niiden alle pienen koverruksen, johon asetti sitten kulta- ja hopeakolikoita sisältävän rauta-astian, peittäen kivet tarkoin sannalla joka kerran perästä, kun oli rahoja käsitellyt. Ei lainkaan siksi, että ryövätyksi tulemisen ajatus olisi saattanut hänet rauhattomaksi: sellainen rahojen kätkeminen oli hyvinkin tavallista niihin aikoihin maaseuduilla, olihan Raveloen seurakunnassa vanhoja isäntiä, joiden tiettiin kätkeneen säästönsä vuoteensa sisälle, mutta heidän maalaisnaapurinsa eivät, huolimatta siitä etteivät he olleet kuningas Alfredin aikoihin eläneiden esi-isiensä kaltaisia rehellisyydessä, olleet kylliksi aloitekykyisiä, lähteäkseen suorastaan varkaisiin. Miten olisivatkaan he jälleen voineet omalla kylällään liikutella rahoja, heti kohta joutumatta kiinni? Heidän olisi silloin täytynyt ottaa jalat alleen ja pötkiä niin pitkälle kuin pippuri kasvoi – mikä oli heistä samaa kuin lähteä lentämään.
Näin eleli Silas Marner vuosi vuoden jälkeen erakkoelämäänsä, kolikoiden samalla karttuessa rauta-astiaan, hänen mielensä ailahdellessa vain rahanhimon ja tyydytyksen välillä, muun maailman jäädessä unohduksiin. Hänen elämänsä uurastus supistui vain kutomiseen ja rahankokoomiseen. Ei juolahtanut hänen päähänsäkään ajatella, miksi ja mihin tarkoitukseen oli tämä puuha. Ehkä jotkut korkeamman opin saaneet ihmiset ovat sielussaan joutuneet kokemaan samanlaisia tunnelmia silloin, kun kaikki usko ja rakkauden unelmat ovat pettäneet – kangaspuiden ja mammonan kokoomisen sijaan on heidän aikansa vienyt vain joku älyllinen uurastus, jonkun monimutkaisen teorian ratkaisu. Oli vain somaa huomata, että Marnerin ulkonainen olemus vartaloineen päivineen kutistui kasaan samassa suhteessa kuin hänen uurastuksensa piiri pieneni. Niinpä näytti hän ikäänkuin kokoonkäpristyneeltä korrelta, joka tuskin enää jaksaa pysyä pystyssä. Nuo ulkonevat silmätkin, joiden katse ennen kuvasti luottamusta ja haaveilua, näyttivät supistuneen vain jonkun pienen, tuskin näkyvän jyväsen tarkasteluun; hän oli, suoraan sanoen, niin kuihtunut ja keltainen, että lapset olivat hänelle antaneet, huolimatta siitä, ettei hän vielä ollut täyttänyt neljääkymmentäkään, nimen "Mestari-ukko Marner."
Mutta vaikka hän olikin tähän määrään asti kuihtunut, sattui eräs tapahtuma, joka osoitti, ettei kaikki elämänilon mahla ollut kuiviin juossut. Hänen jokapäiväisiin tehtäviinsä kuului käydä noutamassa vettä kaivosta pienen matkan takaa kodistaan, ja sitä varten oli hän hankkinut jo Raveloeen muuttaessaan ruskean saviruukun, joka olikin välttämättömin tarvekalu hänen vaatimattomassa kalustossaan. Se oli ollut hänen toverinsa jo kahdentoista vuoden ajan ja seisonut aina omalla paikallaan ojentaen aamuvarhain hänelle kädensijansa, ikäänkuin muodollaan ilmaisten aulista avuliaisuuttaan. Kun hänen kätensä tarttui ruukun kädensijaan, tunsi hän hyvänolon tunteen, ikäänkuin olisi ammentanut raikasta vettä. Kun hän eräänä päivänä palasi kaivolta, kompastui hän porraspuun astinta vastaan, ja ruskea ruukku iski hänen kaatuessaan kiveen niin lujasti, että se särkyi kolmeksi kappaleeksi. Silas keräsi palaset, vei ne kotiinsa suru sydämessä. Ruukusta ei enään koskaan saanut kalua, mutta hän liimasi kuitenkin sirpaleet yhteen ja pani ruukkuromuskan muistoksi entiselle paikallensa.
Tässä on kuvattuna Silas Marnerin elämänkulku viidentoista vuoden aikana hänen muutettuaan Raveloeen. Päivät pääksytysten istui hän kangaspuissaan, korva tottuneena sen yksitoikkoiseen ryskähtelyyn, silmä kovana ja suunnattuna hitaasti valmistuvaan kangaskuvioon ruskealla kankaalla, lihaksien toimiessa tasaisesti uudistuvin liikkein, niin että pysähdys tuntui sen keskellä aivan kuin olisi salvannut henkeä. Mutta illalla oli hänen virkistysaikansa: hän sulki akkunaluukut, lukitsi tarkoin ovet ja kaivoi esiin kätköstä rahansa. Jo kauan aikaa sitten oli kolikoiden määrä paisunut niin suureksi, ettei rauta-astiaan enään sopinut yhtään. Näin ollen oli hänen ollut pakko hankkia kaksi nahkakukkaroa, jotka eivät vieneet yhtään tyhjää tilaa piilopaikasta, vaan mukaantuivat lattialoven seinämien mukaisiksi. Miten loistivatkaan kolikot, kun ne vedettiin kukkaron pimeydestä päivän valkeuteen! Hopeaa oli hänellä kultaan verraten melko vähän, sillä päätyöstään, tukevista pellavakangaspakoista sai hän maksun enimmäkseen kullassa, ja se pieni hopeakillinkien ja kuusipencisten määrä, joka karttui, hupeni hänen omiin jokapäiväisiin menoihinsa. Hän piti enimmin guineoista, mutta vastenmielistä olisi hänen ollut vaihtaa hopeatakaan pois – kruunut ja puolikruunut olivat hänen hellyytensä esineitä, hänen uurastuksensa tuloksia; hän piti niistä kaikista. Hän levitteli niitä ja ryhmitteli kasoihin, joihin upotti kätensä; sitten hän taas laski niiden määrää, latoi niitä päällekkäin torneiksi ja tunnusteli niiden pyöreää ulkoreunaa peukalonsa ja etusormensa välissä, antoi ajatuksensa kiirehtää ajassa eteenpäin niihinkin kolikoihin, jotka hän taas tulisi saamaan juuri valmisteilla olevasta kankaastaan ja niistä hämärässä tulevaisuudessa valmistuvista kankaista, joita vielä, ties kuinka paljon, ehtisi hänen ahkeran elämänsä aikana valmistua. Eipä ihmekään, että hänen koko ajatuksensa oli kytkettynä kangaspuihin ja raha-aarteisiin silloinkin, kun hän kulki ketoja tai tietä pitkin, kiikuttaen valmista kangasta tilaajille. Hänen askeleensa eivät enään milloinkaan eksyneet tiestä sivuun etsimään yrttejä ja rohtoaineita, kuten aikaisemmin oli ollut laita. Hänen nykyinen elämänsä oli kuin leikattu kaikesta menneestä eroon; se oli kuin metsäpuro, joka vastikään leikittyään solisten niityn kaltaalla, kiiruhtaa edelleen ja alkaa uurtaa vaivaloista uomaansa kuivaan santaan.
Mutta joulun tienoilla, saman viidennentoista vuoden aikana sattui Marnerin elämässä suuri vaihe, joka merkillisellä tavalla sitoi hänen elämänsä naapuriensa elämään.
KOLMAS LUKU.
Raveloen vakavaraisin mies oli Junkkari Cass, joka eli vastapäätä kirkkoa sijaitsevassa, avarassa, punaisessa kartanossaan, etualalla mahtava, kiviportainen kuisti, takapihalla korkea talli. Hän oli tavallinen maalaiskarhu niinkuin muutkin, mutta vain hänelle oli suotu junkkarin arvonimi, vaikka Herra Osgoodin suvun tiettiinkin ulottavan alkujuurensa kaukaiseen menneisyyteen – eikä raveloelaisten mielikuvitus uskaltanut ajatella koskaan olleenkaan sellaista aikaa, jolloin Osgoodin sukua ei muka olisi ollut – ja vaikka heilläkin oli maatila niin oli Junkkari Cassilla kuitenkin kaksi arentimiestä, jotka kunnioittivat häntä kuin lordia ikään.
Oli yhä sama kultainen sota-aika, joka valmisti niin monta etuisuutta maalaisille, eikä hintojen laskun hetki vielä ollut ehtinyt saattamaan hovien ja maalaistalojen asemaa rappiolle, mihin viittasi yleinen epäsäännöllisyys ja huono säästäväisyys. Puheeni koskee samalla sekä Raveloen että muiden samanlaisten pitäjien tilaa; sillä maalaiselämänhän tiedetään jo vanhastaan tarjoavan mitä moninaisimman kuvan erilaisista elämän ilmauksista, jotka riippuivat siitä maaperästä, missä ne tapahtuvat ja mukautuvat sen mukaan, taivaan tuulista hamaan ihmisten ajatuslentoon saakka, jotka kaikki ovat ikuisessa liikkeessä ja joiden tulos ja määrä ei ole meidän laskettavissamme ennakolta. Raveloe sijaitsi tuuheiden puiden ja ruohoisten teiden keskellä, kaukana tehdaskaupunkien touhinasta ja puritaanien vakavasta maailmasta: rikkaat rehkivät, syöden ja juoden sen kuin halutti, pelkäämättä kihtiä ja halvausta, jotka ikäänkuin sääntönä liittyivät varakkaiden perheiden vaiheisiin; köyhästä taas oli kaikki niinkuin ollakin piti, ja sai heidän mielestään rikas rehkiä ja remuta sen kuin halusi; tipahtihan siitä toki aina köyhällekin pieni pisara. Betty Jay haistoi joka kerran kun Junkkari Cassin luona keitettiin kinkkua, himoiten vahvaa rasvaista lientä, jossa kinkku oli kiehutettu, ja kun koitti pitojen aika, niin riitti niistä ilonaihetta monelle köyhällekin. Olivathan Raveloen juhlat samaa mittaa kuin niissä nautitut kinkut ja tynnyritkin, ne kestivät tavallista kauemmin, eritotenkin talvella. Olisivatko naiset kaivaneet kätköistään esiin juhlavaatteensa, pääkoristeensa ja muut hetaleensa, joita he olivat varjelleet kuin silmäteräänsä ja lähteneet ratsain kulkemaan vaarallisia ja vaivaloisia matkoja, jolloin saattoi tulla vastaan yli äyräittensä paisunut virtakin, ellei kaiken palkkiona odottanut oikea reima riemujuhla. Tästä syystä olikin tapana järjestää sellaisia tilaisuuksia vain pimeinä vuodenaikoina, kun ei ollut mitään erikoisia kiireellisiä töitäkään ja puhdetta riitti pitkään. Silloin olivat vierasvaraisten talojen ovet avoinna naapureille. Niinpian kuin Junkkari Cassin herkkujen luku ja laatu pieneni, tarvitsi vieraiden astua vain jonkun askeleen mäkeä ylöspäin ja pistäytyä herra Osgoodin puutarhaan, missä höyrysivät vielä tuoreet kinkut ja paistit, missä oli suoraan sanoen mitä vain halusi, ehkä vielä houkuttelevammassa muodossa, joskaan ei toki runsaammin kuin Junkkari Cassin kartanossa.
Olihan Junkkarin vaimo jo kauan aikaa sitten kuollut, ja emännätön punainen talo oli vailla sitä viihtyisyyttä, joka vain vaimon kaitsemassa kodissa vallitsee, samoinkuin vailla kuriakin keittiön puolella. Näin oli ymmärrettävissä, että herkkupöydätkin loistivat enemmän runsaudellaan kuin ulkonaisella aistikkuudellaan, samoinkuin sekin seikka että ylpeä junkkari usein siirtyi hummaamaan "Sateenkaaren" kapakkaan mieluummin kuin istui omissa ikävissä nurkissaan, ehkä oli syynä sekin, ettei hänen poikiensa elämänura ollut onnistunut. Raveloe ei suinkaan ollut mielipiteisiin nähden mikään ahkeruuden ja suvaitsemattomuuden tyyssija, mutta sittenkin pidettiin Junkkarin leväperäisyytenä sitä seikkaa, että hän salli molempien poikiensa toimettomina vetelehtiä kotosalla; ja vaikka kansa yleensä sietääkin isän kukkarolla eleleviä nuoria miehiä, pudisti kuitenkin moni päätään, tuomiten toisen pojan, Dunstanin, tavallisimmin Dunsey Cassiksi kutsutun, jonka pelihalu ja vaihtovimma ei näyttänyt loppuvan hyvään. Naapurien mielestä oli kylläkin ihkasen samantekevää, mitä Dunseysta tulisi – häijy, ilkeilevä hulivili, jolle ryyppy maistui sitä paremmalta mitä kuivemmin suin joku muu istui – kun ei vain siitä saisi kärsiä Cassin kunnianarvoinen perhe, jolla kirkossa oli oma hautaholvi ja jolla oli vanhempia juomahaarikoita kuin kuningas Yrjöllä. Mutta totta tosiaan oli sääli Godfrey-herraa, esikoista, hienoa, avokatseista, hyväntahtoista nuorukaista, jonka kerran oli tartuttava talon ohjaksiin, mutta jonka pelättiin menevän samoja jälkiä kuin veljensäkin, niinkuin alkoi jo näkyä oireita. Jos hän vielä jatkaisi samaan tapaan, olisi neiti Nancy Lammeterin rakkaus menetetty; sillä kaikki olivat panneet merkille, miten tyttö alkoi vieroa häntä jo viime vuoden helluntaista lähtien, jolloin kaikki tiesivät nuorukaisen päiväkaupalla hummanneen, palaamatta öiksikään kotiinsa. Jotakin oli vinossa, ehkä enemmän kuin olisi ollut tarpeen – se oli selvää; sillä Godfrey-herra ei ollut puoliksikaan niin virkeä eikä avokatseinen kuin hän oli aikaisemmin ollut. Ja oli ollut aika, jolloin kaikki sanoivat: mikä kaunis pari tuleekaan hänestä ja neiti Nancy Lammeteristä! ja jos hänestä tosiaan tulisi punaisen talon emäntä, niin totta tosiaan täytyisi muutoksen olla tuntuvan. Olivathan Lammeterit saaneet sellaisen kasvatuksen, ettei suolahiventäkään saanut heittää hukkaan, vaan että kaikki taloudessa tulisi oikein käytetyksi ja kaikki olisi oikealla kohdallaan. Sellainen miniä olisi aarre vanhan Junkkarin talossa, vaikkei tyttö toisi killinkiäkään myötäjäisiä. Pelättiinhän Cassin taskuissa, hänen suurista tuloistaan huolimatta, olevan useampia rahareikiä, kuin minkä hänen omat kätensä saattoivat tukkia. Mutta ellei Godfrey perinjuurin muuttanut elintapaansa, hän sai jättää ikihyvästit neiti Nancy Lammeterille.
Samainen, ennen niin toivorikas nuorukainen Godfrey seisoi eräänä myöhäisenä marraskuun iltana isänsä kodin upeassa seurusteluhuoneessa, kädet taskussa, selkä uuniin nojaten; ja sattui se olemaan Marnerin viidentenätoista Raveloessa olovuotena. Sammuva, harmaa valo lankesi kalpeana tammisille seinille, joita koristivat maalaukset, pyssyt, ratsupiiskat ja ketunhännät, takkien ja lakkien roikkuessa epäjärjestyksessä pitkin tuoleja ja vajanaisten oluttuoppien levittäessä lemuaan yli huoneen, tulen uunissa hiljaa hiipuessa ja piiraisten piippujen nojatessa uuninkulmaan; kaikki vain merkkejä vailla kaikkea viehätystä olevasta taloudenhoidosta, niinkuin selvästi osoitti hapan ja tympeytynyt ilmekin Godfreyn vaaleilla kasvoilla. Hän näytti odotellen kuulostelevan jonkun lähestymistä, ja äkkiä kuuluikin raskaita askeleita ja samassa vihellys avarasta ja tyhjästä eteishallista.
Ovi avautui ja sisään astui pyylevä, kömpelönnäköinen nuorukainen, naama punaisena ja näköjään hieman hiprakassa. Se oli Dunsey, ja kun Godfrey hänet havaitsi, elävöityi hänen synkkä katseensa, joskin sen ilmeeseen liittyi pieni vihan lisä. Sievä ruskea lintukoira, joka maata lekotteli takan lämpimässä, ryömi tuolin alle.
"No, mestari Godfrey, mitä sinä minusta tahdot?" tokasi Dunsey pilkallisesti, "Olethan minua vanhempi ja parempi, tiedät kai; tulin tietenkin koska minua kutsuit."
"Mitäkö tahdon – olehan asemillasi hetken ja kuuntele!" sanoi Godfrey tuikeasti. Hänkin oli naukannut ehkä enemmän kuin sieti, päästäkseen tuosta alakuloisuudesta ja saadakseen sijalle vaikka vihan. "Tahdon vain sanoa sinulle, että minun on Fowlerin arentirahat annettava Junkkarille taikka sitten sanottava, että sinä ne sait minulta; sillä hän aikoo panna uloshakuun ja kaikki kuitenkin tulee ilmi, sanon hänelle tai en. Juurikaan, ennen uloslähtöään uhkasi hän lähettää sanan Coxille, pyytäen panemaan Fowlerin uloshakuun, ellei tämä viikon kuluessa maksaisi. Junkkarilla on rahat vähissä eikä hänellä ole kärsivällisyyttä odottaa kauemmin; tiedäthän hänen uhkansa, jos kerrankaan vielä pidättäisit hänen rahojaan. Ala siis kävellä ja hanki rahat vaikka mistä, ja hankikin ne heti, kuuletko?"
"Vai niin!" vastasi Dunsey ivaten ja astuen lähemmäs, katsoen veljeään päin naamaa. "Eiköhän sopisi sinun itsesi hankkia niitä rahoja ja vapauttaa minut siitä vaivasta? Kun sinä kerran olit niin veljellinen ja annoit ne minulle, et liene niin epäveljellinen, ettet niitä puolestani takaisin maksaisi: sinun veljenrakkautesi tekee sen kyllä, eikös teekin?"
Godfrey puri huuliaan ja pudisti nyrkkiään. "Älä tule minua lähelle tuolla naamalla, taikka minä paiskaan sinut permantoon."
"Ethän sinä, ethän toki", sanoi Dunsey, pyörähtäen kantapäillään ja astuen kuitenkin syrjään. "Olenhan minä niin hyvänluontoinen veli, enkös olekin? Voisinhan ajaa sinut pois kodista ja konnusta ilman pennin pyöreätä, jos niin tahtoisin, milloin tahansa. Minun tarvitsee vain kertoa Junkkarille, miten hänen kaunis esikoisensa on salaisissa aviosuhteissa Molly Farreniin kärsien kovin, kun ei voi elää yhdessä juopon vaimonsa kanssa. Niinpä minä mukavasti pääsisin sinun asemaasi. Mutta sinä huomaat, etten sitä tee – olen niin taipuisa ja hyväluontoinen. Mutta teethän sinäkin mitä tahansa minun takiani. Hankithan sinä nuo sata puntaakin minulle – tiedänhän sen."
"Mistä minä ne rahat saan?" sanoi vavahtaen Godfrey. "Ei ole killinkiäkään tiedossani. Ja on vale, että sinä pääsisit minun tilalleni: saisitpa samalla kertaa laputtaa sinäkin, se on selvä. Sillä jos sinä rupeat satuilemaan, osaan sitä minäkin. Bobbi on isäni ystävä – tiedät sen yhtä hyvin kuin minäkin. Hänpä vain iloitsisi, kun sinusta kerrankin pääsisi."
"Ei väliä", vastasi Dunsey, nyökäyttäen päätään ja samassa akkunasta ulos vilkaisten. "Olisipa vain hauskaa lähteä juuri sinun kanssasi – olethan niin sievä veli, ja meillä on aina ollut niin hauska kinastella kanssasi, enhän ilman sinua osaisi mitään tehdä. Mutta onhan sinustakin hauskempi, että jäämme kotiin molemmat; tiedänhän tahtosi. Siis järjestäpä tuo pikku summa, ja nyt sanon sinulle hyvää yötä, niin ikävä kuin onkin seurastasi erota."
Dunstan yritti lähteä, mutta Godfrey hyökkäsi hänen jälkeensä, siepaten häntä kiinni käsivarresta, kiroten ja lausuen:
"Etkö kuule, kun minulla ei ole rahaa; enkä saa rahaa."
"Lainaa Kimble-ukolta."
"Sanon sinulle, ettei hän enään lainaa minulle, enkä lähde häneltä kysymäänkään."
"No, myy sitten Salama."
"Sepä helppo neuvo. Minun on saatava rahat heti."
"No, mene vain huomisiin ratsastuskilpailuihin. Siellä on Bryce ja Keating. Saat varmasti useampiakin ostotarjouksia."
"Ja luonnollisesti palata iltasella kahdeksalta kotiin yltä päältä kurassa. Minun on mentävä rouva Osgoodin syntymäpäiväkutsuihin."
"Vai niin!" virkkoi Dunsey, kääntäen katseensa toisaalle ja koettaen puhua sievistellen. "Ja tuleehan sinne suloinen Nancy neitokin; ja taas me pistämme hänen kanssaan tanssiksi ja lupaamme olla olematta epäkohteliaita enään, ja niin on taas välit selvät."
"Kitasi kiinni, senkin vietävä, äläkä turhaan lausu Nancyn nimeä", sanoi Godfrey punastuen, "muutoin sinut pehmitän."
"Minkä vuoksi?" kysyi Dunsey, äänessä yhä teeskentelevä sävy, ottaen ratsupiiskan ja käännellen sitä käsissään. "Sinulla on hyvä onni. Kehoitan sinua hankkiutumaan taas hänen suosioonsa, sillä kaikessa tapauksessa voitat aikaa, kunnes Molly mahdollisesti jonain päivänä nauttii pisaran liiaksi opiumia ja tekee sinusta lesken. Eikä Nancy neito halua jäädä toiselle sijalle, jos hän saa asiasta vihiä. Ja onhan sinulla niin herttainen veli, joka ei sinun salaisuuttasi paljasta, koska sinä olet niin hyvä veljeäsi kohtaan."
"Selitän sinulle niinkuin asia on", sanoi Godfrey vavisten ja kalpeana, "kärsivällisyyteni on jo lopussa. Jos sinulla olisi vähänkin enemmän terävänäköisyyttä, ymmärtäisit, sopiiko alati puristaa ja uhata yhtä miestä. Minä tiedän ainakin vain sen, mikä on tämän hetken kysymys: Saatanhan kertoa itsekin Junkkarille kaiken – ja saan sinut pois harteiltani vaikken muuta saisikaan. Lopulta saa hän kuitenkin kaiken tietää. Tyttö on itse uhannut tulla kertomaan asiat hänelle. Älä siis kuvittelekaan, että sinun tiedoillasi on sen kummempaa arvoa. Sinä olet vähitellen vienyt kaikki rahani, niin etten enään kykene tytön toivomuksia täyttämään, ja hän toteuttaakin uhkauksensa jonain kauniina päivänä. Asia on siis sama. Kerron itse isälleni kaiken, ja sinä saat mennä hemmettiin."
Dunsey ymmärsi menneensä liian pitkälle, ja että nyt oli tullut hetki, jolloin epäröivä Godfrey tekisi päätöksen. Mutta hän virkkoi vain, huoleton ilme kasvoilla –
"Niinkuin tahdot; mutta ensin tahdon pienen kulauksen olutta." Ja kelloa soittaen hän heittäytyi poikittain kahden tuolin nojaan ja alkoi ratsupiiskansa varrella koputtaa akkunalautaan.
Godfrey seisoi yhä selkä uuniin päin, pyöritellen sormiaan taskuissaan ja hypistellen jotain, lattiaan katsellen. Tuossa kookkaassa, lihaksikkaassa olemuksessa piili ihmeellinen määrä vaistomaista rohkeutta, mutta se ei auttanut häntä päätöksen teossa, milloin uhkaava vaara ei ollut poistettavissa ruumiillisin voimin. Hänen luonnollinen päättämättömyytensä ja siveellinen pelkuruutensa saivat vain yllykettä tilanteesta, missä tapausten järkähtämätön kulku näytti kaikilta puolilta vyöryvän häntä kohti. Tuskin oli hänen ärsytetyissä aivoissaan ehtinyt välähtää ajatus käydä uhmaamaan Dunstania, kun hän jo näki aavistuksen kaikesta siitä pahasta, mitä sellainen teko olisi tuonut mukanaan ja mikä oli hänestä vieläkin sietämättömämpää kuin nykyhetken onnettomuus. Tunnustamisen seuraukset tuntuivat hänestä päivänselviltä, ne saattoi suorastaan laskea; salaamisen seuraukset sitävastoin olivat vielä hämäriä. Häntä vapisutti ajatellessaankin tuota kauheata selvyyttä, jotavastoin lykkäys ja epämääräinen päättämättömyys antoivat jonkunlaisen rauhan tunteen. Tavallisen junkkarin perinnöttömäksi tehty poika, jolla ei ollut rohkeutta käydä kättensä töillä ansaitsemaan jokapäiväistä leipäänsä enempää kuin kerjäämälläkään hankkimaan elatustaan, oli avuton kuin juurineen maasta temmattu puu, joka vain maaperän ja taivaan yhteisestä suosiosta on päässyt kasvamaan kukoistavaksi rungoksi. Ehkä hänkin olisi saattanut ajatella oman leipänsä ansaitsemista jopa mieluisenakin tehtävänä, jos Nancy Lammeter olisi hänen rinnallaan ahertanut; mutta hamasta siitä asti kuin hän oli saanut vakaumuksen, että niinhyvin Nancy kuin hänen perintönsäkin olivat menetetyt ja että hänen oli katkaistava kaikki siteet ja tyydyttävä häpeään, josta ei enään pääsisi nousemaan, ei hän kuvitellutkaan tunnustamisen jälkeen löytävänsä elämälleen muuta mahdollisuutta kuin sotamieheksi pestautumisen, – arvossapidettyjen perheiden mielestä muutoin epätoivoisin teko, suorastaan samaa kuin itsemurha. Ei! hän antoi kaiken sittenkin mieluummin sattuman varaan kuin ryhtyi tekemään päätöstä; hänestä oli paras huomenna mennä vain juhliin mukaan, mielityöhönsä kallistamaan viiniä, vaikka miekka riippuikin hänen päänsä päällä ja sydäntä kaiveli syvä tuska. Se oli sittenkin viisaampaa kuin syöksyä kylmään pimeyteen, missä ei mikään ilo enään odottanut. Dunstanin hevosenmyyntiehdotuskin tuntui hänestä jo paljon helpommalta ajatukselta kuin lähtö tunnustukselle isän luo. Mutta hänen ylpeytensä ei sallinut muuttaa keskustelun tapaa. Parempi oli vain jatkaa riitapuhetta. Dunstan oli odottavalla kannalla ja kulautteli oluttansa tavallista pienemmin siemauksin.
"Se on totta tosiaan niin sinun tapaistasi", tokasi Godfrey, äänessä katkera sävy, "tulla ja puhua kylmästi Salaman myynnistä kuin mistäkin tavallisesta seikasta, onhan se ainoa asia, jota voin sanoa omakseni, ja paras hevonen, mitä koskaan olen omistanut. Jos sinulla olisi pieni hivenkään omanarvon tuntoa, häpeäisit nähdessäsi tallin tyhjänä ja ihmisten ivaavan meitä. Mutta olenpa varma, että olisit valmis myymään itsesikin, jos sinulla olisi toiveita vahingoniloon siitä, että olisit saanut jonkun tekemään niin tyhmän kaupan."
"Niinpä juuri!" sanoi Dunstan rauhallisella äänellä, "nyt osuit minuun nähden kerrankin oikeaan! Tiedäthän että olen suorastaan korvaamaton jalokivi, jos kauppa on kyseessä. Annan siis sinulle neuvon: Laske minut myymään Salama. Ratsastan mieluusti sillä huomenna. En kylläkään ole niin soma satulassa kuin sinä olet, mutta nythän onkin hevonen kysymyksessä eikä mies."
"Sitäkö vielä puuttuu – uskoa hevonen sinun käsiisi!"
"Aivan niinkuin haluat", sanoi Dunstan naputellen taaskin piiskansa varrella rauhallisena akkunalautaa. "Sinunhan on maksettava Fowlerin rahat; asia ei koske minua lainkaan. Sinä sait rahat häneltä Bramcoten matkallasi ja sinä ilmoitit Junkkarille, ettei hän vielä maksanut. Ei asia siis minua liikuta; sinä olit vain niin ystävällinen että annoit ne minulle, siinä kaikki. Ellet halua maksaa rahoja, anna olla maksamatta, yhtäkaikki minulle. Mutta minä vain aioin sinua auttaa hevosen myynnissä huomenna, koska minusta tuntui, kuin sinun olisi ollut epämieluista mennä huomenna niin pitkälle."
Godfrey oli hetken vaiti. Hän olisi halunnut hyökätä Dunstanin kimppuun, vääntää pois hänen käsistään ratsupiiskan ja pehmittää sillä veljensä perinpohjin. Mikään ruumiillinen pelko ei häntä kylläkään siitä pidättänyt, vaan toista laatua oleva huoli, jonka olivat synnyttäneet raivoakin voimakkaammat tunteet. Kun hän taas ryhtyi puhumaan, oli hänen äänessään pieni sovittava sävy.
"No, tarkoitatko sinä ihan täyttä totta tuolla hevosjutullasi, mitä? Aikoisitko sen kunnolla myydä ja tuoda rahat minulle? Ellet sitä tee, tiedäthän että kaikki on lopussa, sillä minulla ei ole muuta keinoa varalla enään. Ei tule sinulle iloa siitäkään, että annat romahtaa talon päälleni, sillä siinäpä rytäkässä hajoaisi sinunkin pääkallosi."
"Niin, niin", sanoi Dunstan; "oikein. Ajattelinhan jo, että kyllä sinä vielä järkiisi tulet. Olenpa juuri minä oikea mies saamaan Bryce-ukon ostotuulelle. Tuon sinulle siitä satakaksikymmentä puntaa."
"Mutta jos huomennakin on taas samanlainen koiranilma kuin eilen, niin eihän sinusta ole lähtijäksi", sanoi Godfrey, epätietoisena itsekin, toivoiko hän sadetta vai ei.
"Eikä ole", vastasi Dunstan, "minua aina suosii ilma. Ehkä sataa, jos sinä aiot lähteä. Sinuahan aina seuraa huono onni, minua taas hyvä. Sinä olet saanut sorjan muodon, minä taas onnen, siksi on sinun aina paras vain riippua kiinni minussa ja olla koskaan mitään yrittämättä ilman minua."
"Hitto vieköön sinut!" kivahti kärsimättömästi Godfrey. "Ja olekin huomenna selvä mies, ettet kaadu ja ettei Salama jää kaikista jälkeen."
"Älä sitä sure", virkkoi ovea avatessaan Dunstan. "Oletko koskaan nähnyt minua ketarat pystyssä silloin, kun kauppa on kysymyksessä? Sehän pilaisi koko pelin. Jos minä joskus kaadunkin, ole varma siitä että kaadun omilta jaloiltani."
Siinä samassa paiskasi Dunstan oven kiinni jälkeensä ja jätti Godfreyn märehtimään omia karvaita asioitaan, joita vain silloin tällöin oli valaissut hetkeksi urheilujännitys, juominen, kortinpeluu ja vain harvemmin kohtaukset neiti Nancy Lammeterin kanssa. Korkeampaa sivistystä seuraavasta, runsaammasta tunne-elämästä johtuva tuskantunto on ehkä vähemmän surettava seikka kuin täydellinen ilon ja lohdun puute, joka jättää karkeammat luonteet yhtämittaiseen surun ja tyytymättömyyden piiriin. Talonpoikais-esi-isiemme elämässä, esi-isien, joiden saatamme kuvitella olleen varsin jokapäiväisen näköisiä – mutta joiden ainoa tehtävä oli ratsastaa ympäri tiluksiansa ja suorastaan kasvaa kiinni satulaansa ja joiden loppu elämä kului yksitoikkoisuudessa tylsistyneiden tunteitten tuudittamassa huolettomuudessa oli sittenkin jotain juhlallista. Olihan heilläkin toki huolia, ja heidän nuoruuserheidensä jäljet olivat useinkin kauaskantoisia: ehkä lempi johonkin herttaiseen neitoseen, oikeaan viattomuuden perikuvaan oli aukaissut heidän silmänsä haaveksimaan elämästä, missä päivät eivät olisi käyneet pitkiksi, vaikkei sen olisi tarvinnut olla niin ylellistäkään; mutta häipyipä heiltä neitonen ja häipyi myös unikuva. Ja mitä silloin jäikään heille, eritotenkin jos he olivat ehtineet käydä siihen määrin pyyleviksi, ettei metsästyskään enään luonnistanut? Jäi vain hummaus ja juopottelu alakuloisuuden tuskaan, eikä ollut heidän päiviensä kuluessa sen suurempaa vaihtelua vuosien mittaan. Olihan näiden luonnonlapsien joukossa toki sellaisiakin, joita, – kiitos heidän synnynnäisten hyveidensä – ei hummauskaan johtanut raakamaisuuksiin. Vaikka heidän poskipäänsä olivat verevät, raastoi heidän sisintään tuska ja murhe, kun se oljenkorsi, johon he olivat tarttuneet, oli murtunut ja he itse olivat joutuneet kietoutumaan kahleisiin, joista mikään ponnistus ei pelastanut; näissä tuskallisissa olosuhteissa kulki, kuten kaikki tiedämme omasta kohdastamme, heidän ajatuksensa vain yhtä ympyrää, heidän oman menneisyytensä raskasta rataa.
Näin oli ainakin laita Godfrey Cassin kahdennellakymmenennelläkuudennella ikävuodellaan. Katumuksen liikutus, saatuaan lisää erinäisistä pikku vaikutelmista, jommoisia aina taipuvaiset luonteet saavat salaisista suhteistaan, oli vienyt hänet väkisin salaiseen aviosuhteeseen, joka oli hänen elämänsä häpeäpilkku. Se oli liettävä historia matalaa intohimoa, pettymystä ja pettymykseen heräämistä, jota kaikkea ei tarvinnut kiskoa ilmoille Godfreyn karvaiden muistojen kätköistä. Hän oli kauan aikaa ollut tietoinen siitä, että hänen erehdyksensä oli osittain johtunut Dunstanin virittämästä ansasta, Dunstanin, joka veljensä häpeällisestä suhteesta sai sopivan aseen kateuden ja veljesvihansa tyydyttämiseen. Ja vaikka Godfrey olisikin tuntenut itsensä tässä suhteessa uhriksi, ei kohtalon kova pähkinä hänen suussaan olisi tuntunut vähemmän sietämättömältä. Jos hänen yksinäisin hetkin puoliääneen lausumansa kirosanat olisivat kohdistuneet vain Dunstanin pirulliseen viekkauteen, ei hänen olisi niinkään tarvinnut säikähtää suoraa tunnustusta. Mutta hänellä oli sydämellä jotain muutakin oma pimeä harhatekonsa, joka tällä hetkellä hänestä näytti yhtä vastenmieliseltä ja harkitsemattomalta kuin yleensä kaikki harha-askeleemme näyttävät sitten, kun niiden aika on jo kauan sitten ohi. Neljä vuotta oli hän ajatellut Nancy Lammeteriä, kuvitellut häntä hellin ajatuksin vaimokseen, jonka kera tulevaisuus näytti niin riemukkaalta: tuo neito tulisi siis hänen vaimokseen, tekisi koko kodin armaaksi pelkällä läsnäolollaan, jommoiseen hän ei isänsä kodissa ollut koskaan tottunut; olisihan helppoa vaimon aina siinä lähellä ahertaessa luopua kerta kaikkiaan pahoista tottumuksistakin, joista ei ollut mitään iloa, joilla vain tylsästi tappoi aikaa. Godfreylla oli kotoinen luonne, joka oli kasvanut lämmöttömän lieden äärellä, kodissa, josta puuttuivat säännölliset tavat ja kunnon järjestys. Hänen heikko luonteensa vei hänet vaistomaisesti ja vastustamatta talossa vallinneiden huonojen tapojen tielle, mutta jonkunlaisen vakituisen hellemmän kiintymyksen tarve ja jonkun sellaisen vaikutelman kaipuu, joka helpottaisi kaiken hyvän seuraamista, saattoi hänet ihailemaan Lammeterin talon siisteyttä, aistikkuutta ja vapaamielistä järjestystä ja aurinkona hymyävää Nancya, jonka herttaisuus tuntui hänestä kuin rauhaisa aamu lepoon käyneen myrskyn jälkeen ja jolloin korva on altis kuulemaan toimeliaisuuteen, puhtauteen ja rauhaan kutsuvien hyvien enkelien ääntä. Eikä kuitenkaan tämän paratiisin saavuttamisen toivo ollut kyennyt pelastamaan häntä siitä kirouksesta, joka sulki hänet sen onnelan ovien ulkopuolelle. Sensijaan että olisi vankasti tarttunut kiinni Nancyn silkkihameeseen ja sen turvissa pelastautunut vihreälle kamaralle, varmalle ja vakavalle, hän oli antanut laahata itsensä takaisin mutaan ja lokaan, missä oli turha rimpuilla. Hän oli itse vyöttänyt itsensä kahleisiin ja eronnut onnen tieltä, saaden osakseen ikuisen mielikarvauden.
Oli vielä eräs nykyistäkin pahempi tilanne: se hetki, jolloin tuo ilettävä salaisuus paljastuisi, ja toivo, joka jatkuvasti voitti kaikki muut toivomukset oli saada sysätä edelleen sitä pahaa päivää, jolloin hänen olisi otettava vastaan isänsä viha ja raivo sukuylpeyden kärsimän kolauksen johdosta, jolloin hänen kaiken todennäköisyyden mukaan olisi luovuttava perintöosuudestaankin, joka toistaiseksi vielä oli antanut hänelle jonkinmoista elämänarvoa, jolloin loppujen lopuksi olisi luovuttava Nancy Lammeterin läheisyydestä samoinkuin hänen kaikesta arvon annostaankin. Mitä enemmän aikaa kului, sitä enemmän oli toivoa päästä vapautumaan ainakin joistakuista kirotuista seurauksista; sitä enemmän jäi tilaisuutta häneltä kummalliseen mielihyväntunteeseen, jonka Nancyn näkeminen ja hänen katseittensa kaino ilme tuotti. Tähän tunteeseen suhtautui hän vuoroin niin, vuoroin näin, meni viikkoja, että hän suorastaan teki kaikkensa välttääkseen tapaamasta kaukaista, tavoittamatonta rakkautensa ihannetta, sitä kiihkeämmin sen jälkeen taas häntä kaivatakseen. Sellainen ikävöinnin hetki oli taaskin koittanut, jopa niin ylivoimaisena, että hän olisi ollut valmis uskomaan Salaman Dunstanin huostaan, mieluummin kuin ehkäisemään kaipaustaan, ellei eräs muu syy olisi pidättänyt häntä huomisista kilpailuista. Syynä oli se seikka, että huominen juttu tapahtui Batherleyn kauppalan läheisyydessä missä tuo onneton naikkonen asui, naikkonen, jonka kuva kävi päivä päivältä hänelle yhä tympäisevämmäksi; koko tuon naisen asumuksen ympäristökin tuntui hänestä inhoittavalta. Ies, jonka ihminen itse on kunnottomilla teoillaan hankkinut itselleen, tuo vihan siemeniä lempeimpäänkin luonteeseen; näin hyväluontoisesta, helläsydämisestä Godfrey Cassistakin oli tulemaisillaan katkeroitunut mies, jonka sisällä asustivat enimmäkseen julmat halut, halut jotka tulivat ja menivät, jälleen palaten, kuin lauma piruja, jotka olivat valinneet hänen olemuksensa asuinpaikakseen.
Mitä piti hänen tänäkin iltana tehdä, aikaa tappaakseen? Saattoihan hän yhtä hyvin pistäytyä Sateenkaareen kuuntelemaan kukkotappelukertomuksia: jokainen siellä oleili ja mitä muutakaan olisi voinut tehdä? Itse puolestaan ei hän pikkuistakaan piitannut kukkotappeluista. Snuff ruskea metsästyskoira, joka oli tunkeutunut hänen jalkoihinsa ja katsellut hetken häntä, hyppäsi kärsimättömänä takakäpälilleen, hyväilyä pyytäen. Mutta Godfrey työnsi koirankin luotaan, ilman ainutta katsetta, ja lähti huoneesta, kintereillä nöyrä Snuff, joka ei muualtakaan voinut odottaa hyväilyjä.
NELJÄS LUKU.
Dunstan Cass, lähteissään aamuvarhaisella matkaan ratsasti, järkevän miehen rauhallista vauhtia, hevostaan säästellen, pitkin kylätietä, joka kauempana kulki Kivilouhos-nimisen, aitaamattoman alueen ohi, missä aikaisemmin oli kivenhakkaajan, nyt edelleen viidentoista vuoden ajan Silas Marnerin asuma hökkelikin. Paikka tarjosi tähän vuodenaikaan varsin surullisen näyn, maaperä oli vetistä ja pehmeää; ja likaista, punertavaa vettä oli kosolta kasautunut kaivantokuoppaan. Tässä kaikessa askarteli Dunstanin ensimäinen ajatus hökkeliä lähetessään; mutta heti johtui mieleen toinen asia. Kankurinarrilla, jonka kangaspuiden läiske jo kuului, oli mukamas sievoinen raha-aarre jonnekin kätkettynä. Kuinka ei hän, Dunstan Cass, joka tavantakaa oli joutunut kuulemaan juttuja Marnerin itaruudesta, ollut tullut ajatelleeksi ehdottaa Godfreylle sellaista keinoa, että ukko pakotettaisiin tai muutoin taivutettaisiin lainaamaan rahoja nuoren, tulevan junkkarin vakuuksia vastaan? Apulähde tuntui hänestä heti niin ihmeen vaivattomalta ja houkuttelevalta, eritotenkin kun Marnerin aarteet saattoivat olla niin tuntuvat, että Godfreylle, nuo kiusalliset sata puntaa maksettuaan, jäisi vielä sievät rahat verrattomaksi käyneen veljensäkin tarpeisiin, joten hänestä oli mitä luonnollisinta kääntää hevonen kotia kohti. Godfrey varmasti hyväksyisi ilman muuta hänen ehdotuksensa; hänhän tekisi mitä tahansa, kunhan saisi vain pitää Salaman. Mutta kun Dunstanin ajatus oli tullut tähän kohtaan, alkoi hänessä kasvaa halu ratsastaa edelleen, ja se halu voittikin. Hän ei tahtonut suoda Godfreylle tuota iloa; hän mieluumminkin tahtoi kiusata Godfrey-veljeään. Ennenkaikkea nautti Dunstan omahyväisesti tunteesta päästä hieromaan hevoskauppaa, mahdollisesti kehuskeluillaan onnistuakseen huiputtamaankin jotakuta. Hän tahtoi saada kokea tuon houkuttavan ilon, veljensä hevosen myynnin; myöhemmin hän kuitenkin kaikitenkin panisi Godfreyn lainaamaan Marnerilta rahoja. Näin miettien ratsasti hän eteenpäin.
Bryce ja Keating olivat siellä, niinkuin Dunstan oli arvannutkin – hänellä oli aina onni matkassa.
"Hei!" huusi Bryce, joka kauan oli himoinnut Salamaa, "mitenkä sinä tänään ratsastat veljesi hevosella?"
"Niin, olen tehnyt vaihtokaupan", vastasi Dunstan, jonka hyötyätavoittelematonta valhetteluhalua ei vähentänyt edes se mahdollisuus että kuulija saattaisi olla uskomatta hänen puheisiinsa – "Salama on nyt minun."
"Mitä, onko hän vaihtanut sen sinun koniisi?" tokasi Bryce, uskoen vahvasti, että ensimmäistä valetta seuraisi heti toinen.
"Niin, meillä oli vähän keskinäisiä selvityksiä", sanoi huolettomasti Dunsey, "ja Salamalla ne kuitattiin. Tein veljeni mieliksi ja suostuin ottamaan hevosen, vaikka vastoin tahtoanikin, sillä mieleni palaa vain Jortin'illa näkemääni tammaan, jaloverisimpään, minkä selkään konsanaan olen noussut. Mutta minä pidän Salaman, koska se on nyt minun, vaikka minulle jo tarjosikin siitä sataviisikymmentä puntaa toissapäivänä eräs Flittonin mies – hän on Lordi Cromleckin ostaja –, joka katsoo kieroon ja pitää tavallisesti vihreitä liivejä. Mutta minä aion pitää Salaman; enhän löydä tässä kiireessä parempaa. Tammassa virtaa tavallista jalompi veri, joskin sen takajalat ovat heikohkot."
Bryce huomasi tietenkin heti, että Dunstanilla oli halu myödä hevonen, ja Dunstankin puolestaan tiesi Brycen aavistuksen (hevoskauppa on niitä inhimillisiä toimituksia, joissa tuollaiset sala-ajatukset ovat yleisiä); ja he molemmat olivat selvillä siitä, että kaupanteko oli jo saatettu siunattuun alkuun, kun Bryce virkkoi pilkallisesti:
"Ihmettelenpä tuota; ihmettelen tosiaan, että aiotte hevosen pitää, sillä en koskaan vielä ole kuullut enkä nähnyt miestä, joka ei möisi hevostaan, saadessaan siitä puolta enemmän kuin sen oikea arvo on. Voit olla onnellinen, jos saat satakin."
Nyt tuli ratsain paikalle myös Keating, ja kaupanteko kävi vieläkin ovelammaksi. Se loppui siihen, että Bryce osti hevosen sadallakahdellakymmenellä punnalla, jotka maksettaisiin luovutettaessa Salama terveenä ja virheettömänä Batherleyn tallissa.
Dunseyn valtasi hetkeksi ajatus, että saattaisi olla turvallisinta luopua osanotosta kilparatsastukseen, kiirehtiä heti Batherleyhin ja odottaa siellä kunnes Bryce palaisi, ja ajaa sitten vuokrahevosella rahat taskussa kotiin. Mutta hänen oli sittenkin vaikeata voittaa himoaan lähteä ratsastuskilpailuihin sitäkin suuremmalla syyllä, kun häntä näytti onni seuraavan ja kun pieni harjakaisryyppy taskumatista oli antanut lisää rohkeutta ja hän kilpailisi hevosella, joka leikiten, katsojajoukon ihastellessa voittaisi kaikki esteet. Dunstan yritti kuitenkin liiaksi, ja hänen hevosensa kompastui esteeseen. Hänen oma ruma, huomaamaton olemuksensa pelastui vaurioitta; mutta Salama rukka, tietämättä hinnastaan, kaatui kylelleen ja veti tuskaisesti läähättäen viime henkäyksensä. Saattoi olla niin, että Dunstan hetkistä aikaisemmin seisahtuessaan korjaamaan jalustintaan ja kiroillessaan tuota keskeytystä, joka oli hänet viskannut ratsastajain häntäjoukkoon aivan kunnianhetken ovella, oli kiukkunsa sokaisemana yrittänyt voittaa takaisin menetettyä aikaa. Hän oli juuri pääsemäisillään etujoukkoon, kun tuo kohtalokas onnettomuus tapahtui; ja hänen edellään painalsivat nyt rajut ratsastajat, jotka maalia lähetessään viis' välittivät siitä mitä heidän takanaan tapahtui, ja takanaan taas jälkijoukko melkoisen matkan päässä siitä, mihin Salama kaatua rojahti. Dunstan, jonka luonteen mukaista oli nyt enemmänkin pelätä hetken häpeää ja solvauksia kuin myöhemmin koituvia vakavia seurauksia, oli piankin jaloillaan ja selvillä siitä että Salamasta ei enään olisi kalua ja tavallaan tyytyväinen siitä ettei kukaan ollut näkemässä tilannetta, jota mikään kerskaileminen ei kykenisi korjaamaan. Vahvistaen itseään tämän kolauksen jälkeen uudella ryypyllä ja kiroten taaskin vahvasti hän pötki, minkä jaloista kerkisi, oikealla olevaan pensaikkoon, jonka kautta aavisti pääsevänsä vaaratta ja huomaamatta Batherleyhin. Hänen ensimäinen aikomuksensa oli vuokrata sieltä hevonen kyyditsemään häntä edelleen kotiin, sillä hänen päähänsä ei pälkähtänytkään lähteä jalkaisin, ja vielä ilman asetta kulkemaan tuollaista tietä. Hän ei suurestikaan pelännyt ikävien uutistensa viemistä Godfreylle, sillä hänellä oli samalla ehdotettavana Marnerin rahalähde; ja jos Godfrey tapansa mukaan polkisikin jalkaa saadessaan tiedon uuden velan välttämättömyydestä, velan, josta hän itse ei paljoakaan hyötyisi, ei hän kauan kiukkuilisi. Dunstan tiesi varmasti voivansa pakottaa Godfreyn mihin tahansa. Himo päästä käsiksi Marnerin rahoihin kasvoi hänessä kasvamistaan ja oli äkkiä tullut polttavaksi; sitävastoin pakko lähteä likaisin jalkinein patikoimaan Batherleyhin hävyttömien hevosmiesten soimattavaksi lisäsi hänen kärsimättömyyttään päästä pian Raveloeen suorittamaan onnenaiettaan ja häiritsi hänen rauhaansa, kun hänen kätensä sattumalta eksyi kopeloimaan liivintaskuja, sävähytti hänen muistoaan se seikka, että ne pari kolme kolikkoa, jotka osuivat hänen hypistelevään etusormeensa, eivät riittäisi lainkaan täyttämään sitä pikku velkaa, jota ilman tallinpitäjä ei uhkauksensa mukaan koskaan enään lähtisi kauppoihin Dunsey Cassin kanssa. Kaiken lisäksi, päättäen siitä suunnasta, mihin hän juostessaan oli joutunut, ei hänellä ollut juuri pitemmälti kotiin kuin Batherleyhinkään; mutta selviin laskelmiin tottumaton Dunsey johtui tähän arveluun vain muista syistä, jotka panivat hänen valitsemaan kotimatkan. Kello oli vielä tuskin neljää, ja sumua kertyi ilmaan: mitä pikemmin hän suoriutuisi matkaan, sitä parempi. Hän muisti vähää ennen Salaman kompastusta ratsastaneensa poikki maantien ja nähneensä tienviitan; pantuaan kiinni takkinsa napit ja kopisteltuaan saappaidensa kärkiä ratsupiiskallaan kuin varmistuakseen siinä uskossa, ettei hän ollut lainkaan hämmästynyt, hän lähti matkaan samanlaisella mielellä kuin olisi käynyt ihmeelliseen ruumiilliseen ponnistukseen, kuin joskus muinoin käydessään "Sateenkaaressa" vetämässä valioseuran huomion ja ylistelyn puoleensa. Kun Dunstanin kaltainen nuorukainen joutuu käyttämään niin poikkeuksellista kulkukeinoa kuin käveleminen, niin ratsupiiskan ottaminen käteen on ainakin varsin tarpeellinen lisäys asuun; Dunstankin heilutteli ahkerasti ratsupiiskaansa ilmassa, astuskellessaan läpi sumenevan ilman. Piiska oli Godfreyn, jolta hän ei kumminkaan ollut pyytänyt lupaa, valitessaan kultanupin vuoksi juuri sen; tietenkään ei kukaan Dunstanin sitä pidellessä saattanut havaita, että nimi Godfrey Cass oli syvin kirjaimin kaiverrettu kultanuppiin – jokainen saattoi vain havaita, että keppi oli hyvin kaunis. Dunseyn valtasi jonkinmoinen levottomuus, että joku tuttu olisi saattanut nähdä ja tuntea hänen murheellisen hahmonsa, sillä sumu on sangen pettävä, jos sattuu toisensa kohtaamaan aivan läheltä; mutta kun hän vihdoin viimein havaitsi ehtineensä tutuille Raveloen teille ilman että oli kohdannut ristin sieluakaan, kiitti hän kaikessa hiljaisuudessa vanhaa tuttua hyvää onneaan. Mutta nyt sumukin, jota vielä auttoi pimenevä ilta, tarjosi suuremman suojan kuin hän halusikaan, sillä se esti hänen näkemästä syviä raiteitakin, joihin jalka saattoi milloin tahansa luiskahtaa, esti hänen ylipäänsä mitään näkemästä, joten hänen oli ratsupiiskalla tunnusteltava tietä edessään. Pian saapuisi hän, niin hän tuumi, kivilouhokselle: hän tuntisi paikan hakatusta metsästä. Mutta hän löysikin paikan erään muun seikan johdolla, seikan, jota hän ei ollut osannut odottaa, nimittäin valonheijastuksen avulla, jonka hän heti arvasi tulevan Silas Marnerin mökiltä. Tuo mökki ja sen sisälle piiloitetut rahat olivat asustaneet hänen mielessään koko kävelymatkan ajan, ja hän oli hautonut päässään keinoa, miten viekoittelisi kankurin antamaan hänelle korkojen toivossa rahojaan. Dunstan aavisti, että mairittelun ohella pitäisi hieman pelotellakin, sillä hänen omat numerosepustelunsa eivät keksineet mitään erikoisempaa esitystä korkoetuisuuksista, ja mitä itse varmuuteen tuli, oli hänellä hyvin hämärä aavistus, miten saisi miehen uskotelluksi luottamaan rahojen takaisinsaantiin. Loppujen lopuksi luovuttaisi Godfrey ukon taivuttamisen varmastikin ovelammalle ja uskaliaammalle veljelleen, Dunstan oli valmistautunut siihen; ja samalla kuin hän havaitsi loimon Marnerin akkunaluukkujen lomitse, kävi kankurin kanssa toivotun keskustelun kuvittelu hänessä niin eläväksi, että sen viipymätön toteuttaminen oli hänestä aivan luonnollinen asia. Erinäiset seikat tuntuivat lisäksi edesauttavan tätä tuumaa: ehkä oli kankurilla lyhtykin, ja Dunstan oli saanut kyllikseen pimeässä hapuilemisesta. Lisäksi oli hänellä matkaa kolme neljännespeninkulmaa kotiinsa, ja polku uhkasi käydä vastenmielisen liukkaaksi, koska sumu oli muuttumassa sateeksi. Hän astuskeli ahdetta ylöspäin, peläten eksyvänsä oikealta tieltä, koska ei ollut täysin selvillä, paistoiko valo mökin etupuolelta tai sivulta. Hän tunnusteli kumminkin piiskan varrella maaperää ja saapui lopulta ehjin nahoin mökin ovelle. Hän kolkutti lujasti, nauttien itsekseen ajatuksesta, että ukonkyöpeli säpsähtäisi äkkinäistä ääntä. Ei mitään liikettä kuulunut vastaukseksi, mökissä vallitsi syvä hiljaisuus. Oliko kankuri siis käynyt levolle? Jos niin oli laita, miksi oli hän jättänyt valon palamaan? Olihan se saiturille merkillinen laiminlyönti. Dunstan kolkutti vielä lujemmin ja odottamatta vastausta tarttui sormineen säpinreikään, aikoen ravistaa ovea ja rynkyttää säppiä edestakaisin, varmassa uskossa että ovi oli lukossa. Mutta kaikeksi ihmeeksi ovi aukenikin tästä reutomisesta, ja hän näki olevansa loimuavan takan ääressä, joka valaisi mökin joka sopen – vuoteen, kangaspuut, kolme tuolia ja pöydän – ja osoitti hänelle, ettei Marner ollut sisällä.
Sillä hetkellä ei Dunseytä olisi mikään voinut enemmän houkutella kuin loimuava takka tiiliuunissa: hän astui huoneeseen ja istui siekailematta takan ääreen. Oli siinä takan paahteessa vielä jotain muutakin, joka olisi saattanut houkutella nälkäistä vaeltajaa, ellei vain valmistus olisi ollut keskeneräinen. Siinä riippui toisesta päästä valtavaan avaimeen kiinnitetyn narun pitelemässä kattilankoukussa mikä laitos toimi alkeellisena paistinkääntäjänä – viipale sianlihaa. Mutta liha oli ripustettu mahdollisimman etäälle tulesta, nähtävästikin omistajan poissaollessa säästyäkseen liikaa paistumasta. Tuo vanha, kierosilmäinen tolvana syö siis lämpimiä illallisia, mietti Dunstan. Kansa oli aina kertoillut hänen syövän homehtunutta leipää, pikemmin päästäkseen ruokahalustaan. Mutta missä mahtoi hän nyt olla, ja tämmöisenä iltana, jätettyään illallisen laitoksen kesken ja ovensa lukitsematta? Dunstanin oma äskeinen vaivaloinen kulku pani hänet otaksumaan kankurin ehkä lähteneen mökistään polttoaineita keräämään tai jotain muuta asiaa toimittamaan ja luiskahtaneen louhoksen kaivantoaukkoon. Tällainen mahdollisuus seurauksineen kiinnosti Dunstania. Jos kankuri oli kuollut, kenellä oli oikeus saada hänen rahansa? Kuka tiesi, minne hänen rahansa olivat kätketyt? Kuka tiesi, vaikka joku olisi käynyt ne viemässäkin? Pitemmälle hän ei päässyt tuumailuissaan. Ajatus: "Missä rahat ovat?" valtasi hänet niin voimallisesti, että se pani hänet unohtamaan, että kankurin kuolema oli, vielä oikeastaan epävarma asia. Hidas järki, jouduttuaan kerran uumoilemaan toivottua tapahtumaa, ei useinkaan jaksa irtautua siitä mahdollisuudesta, että kaikki olikin vain otaksumaa. Ja Dunstanin järki osoitti samaa hitautta kuin mahdollisen pahantekijän, oli vain kolme kätköpaikkaa, joissa hän oli kuullut erakoiden säilyttävän aarrettaan: katonalunen, vuode ja lattiakuoppa. Marnerin mökissä ei ollut katonalusta, ja Dunstanin ensi työ, hänen ahnaan ajatuksensa tehtyä muutamia hyppyjä, oli käydä vuodetta tarkastamaan; mutta sen luo astuessaan hänen kiihkeä katseensa harhaili ympäri lattiaa, eikä hän voinut olla tulen valossa huomaamatta erinäisiä koholla olevia tiilejä, joiden päälle oli ripoteltu santaa. Mutta oli yksi kohta, ja vain yksi, joka oli kokonaan sannan peittämä, jossa saattoi nähdä samojen sormen jäljet, sormien, jotka kaiketikin olivat huolellisesti levittäneet santaa erään määrätyn paikan kohdalle. Se oli aivan kangaspuiden poikimien lähellä. Siinä samassa oli Dunstan paikalla ja pyyhkäisi piiskallaan pois sannan ja havaitsi, pistäessään pienemmän pään tiilten lomaan, että tiilet olivat irrallaan. Kiireen kaupalla kohotti hän kahta tiiltä ja havaitsi omin silmin löytäneensä sen mitä etsi; mitä muuta kuin rahoja saattoi olla noissa kahdessa nahkakukkarossa? Ja painosta päättäen olivat ne vielä kultakolikolta. Dunstan tunnusteli koko syvennyksen, ollakseen varma, ettei siellä ollut sen enempää; kiireesti latoi hän tiilet takaisin ja levitti sannan niiden päälle. Tuskin enempää kuin viisi minuuttia oli kulunut siitä kun hän astui hökkeliin, mutta Dunstanista oli se aika tuntunut hyvinkin pitkältä; ja vaikka hän ei oikeastaan ajatellutkaan mahdolliseksi, että Marner saattoi elää ja astua takaisin tupaansa milloin hyvänsä, tunsi hän ahdistavaa tunnetta noustessaan jaloilleen, kukkarot kädessä. Hän tahtoi kiiruhtaa ulos pimeään ja vasta sitten miettiä, mitä tekisi kukkaroilla. Hän sulki oven viipymättä jälkeensä, ettei valon heijastuskaan enään voisi häntä paljastaa; joku askel riittäisi eksyttämään hänet avaimenreiän ja akkunaluukkujen rakojen valojuovien ulottuvilta. Sade ja pimeä oli paisunut ja hän iloitsi siitä, vaikka olikin kömpelöä haparoida, molemmat kädet täynnä ja piiska vielä toisessa tietä tunnustellen. Mutta kun hän ehtisi jonkun askeleen päähän, olisi hänellä kyllä aikaa. Niin hävisi hän yön pimeyteen.
VIIDES LUKU.
Dunstan Cassin lähteissä samoamaan majalta poispäin oli Silas Marner vain korkeintaan sadan yardin päässä siitä, ponnistellen eteenpäin kylältä käsin, säkki viskattuna päällystakin tapaisesti hartioille ja sarvilyhty kädessä. Hänen jalkansa olivat uuvuksissa, mutta mieli oli keveä eikä aavistanut muutoksen läheisyyttä. Varmuudentunne perustuu useimminkin enemmän totunnaisuuteen kuin vakuussyihin ja siksi se usein elämässä valtaa mielen sellaisissa tilanteissa, jotka oikeastaan ovat omiaan herättämään huolta ja levottomuutta. Pitkä vierinyt aika, jona mitään onnettomuutta ei ole sattunut, on totutun johdonmukaisuuden mukaan paras takuu siitä, ettei onnettomuutta myöhemminkään satu, vaikkakin samainen pitkä aika toisesta vierestä taas lisää onnettomuuden mahdollisuutta. Joku kaivostyömies voi kertoa kokemuksenaan, että hän on työskennellyt neljäkymmentä vuotta vaaran kohtaamatta eikä uskokaan vaaran mahdollisuuteen, vaikka kaivoksen katto paraikaa olisi sortumassa; ja usein koettu asiahan on, että mitä vanhemmaksi ihminen elää, sitä vaikeampi hänen on ajatella oman kuolemansa mahdollisuutta. Tämä totunnaisuuden vaikutus mahtoi olla erikoisen voimakas Marnerin kaltaisessa, yksitoikkoisuuteen tottuneessa miehessä – joka ei nähnyt uusia ihmisiä eikä kuullut uusia, mielenvireyttä ylläpitäviä asioita, joutuakseen ajattelemaan odottamattomien muutoksien mahdollisuutta; siinä onkin kylliksi selitystä, miksi hän oli niin kevyellä mielellä, vaikka olikin jättänyt kotinsa ja aarteensa tavallista turvattomammiksi. Silas muisteli kaksinkertaisella mielihyvällä illallistaan: ensiksikin, koska se oli jo lämmin ja kypsä, mutta myös, koska se ei ollut maksanut hänelle mitään. Sillä tuo sianlihaviipale oli oivallisen emännän, rouva Priscilla Lammeterin suoma lahja, saman emännän, jolle hän vastikään oli vienyt sievoisen palan kangasta; ja olihan suuri harvinaisuus, että Silas oli tilaisuudessa nauttimaan tämäntapaista paistia. Illallinen oli hänen mieliateriansa, koska sen nauttiminen osui lepohetken ajaksi, kun mieli oli aarteen lumoissa; kun hänelle milloin sattui paistinpala, jätti hän sen ilta-ateriakseen. Mutta tänä iltana ripustettuaan paistin paistumaan nuoraan ja sidottuaan nuoran toisen pään tukevasti avaimenrenkaaseen, hän muisti itseltään puuttuvan hienoa lankaa, voidakseen aamuvarhaisella käydä uutta kangasta kutomaan. Se oli jäänyt häneltä ostamatta, koska hän Lammeterista palatessaan ei ollut kulkenut kylän kautta; mutta ajanhukka ja asioille lähtö aamusella ei voinut tulla kysymykseenkään. Oli tosin lähdettävä rämpimään sankassa sumussa, mutta löytyi joitakuita asioita, jotka Silas asetti edelle omaa mukavuuttaan; vedettyään paistin mahdollisimman kauas tulesta ja otettuaan mukaansa lyhdyn ja vanhan säkkinsä hän lähti matkaan, joka tavallisella ilmalla olisi ollut hänelle vain parinkymmenen minuutin asia. Hän ei ollut voinut lukita oveansa ilman tärkeätä nuoraa, jonka irroittaminen paistilaitoksesta olisi myöhästyttänyt hänen illallisen valmistuksen. Sitä uhrausta hän ei sentään voinut tehdä. Mikä varaskaan löytäisi Louhokselle tämmöisessä pimeässä? Ja miksi tulisi hän juuri tänä iltana, koska ei ollut tullut viiteentoista vuoteen? Silas kankurin järki ei tarkoin ryhtynyt punnitsemaan näitä kysymyksiä; ne tavallaan riittivät hänelle tukemaan hänen mielensä suruttomuutta ja huolettomuutta.
Hän saapui mökkinsä ovelle täysin tyytyväisenä matkaansa: hän avasi oven, ja hänen lyhytnäköisille silmilleen näytti kaikki olevan samalla paikalla kuin hänen lähteissäänkin, – lukuunottamatta takkaa, jonka levittämä lämpö oli miellyttävästi lisääntynyt. Hän kulki pitkin lattiaa, pannen pois lyhtynsä ja riisuen lakkinsa ja reppunsa, samalla omin, nauloitetuin saappain tallustellen Dunstanin jäljet olemattomiin santalattialta. Sitten siirsi hän sianpaistinsa lähemmäksi tulta ja istuutui lieden ääreen hauskaan puuhaansa paistia kääntelemään ja samalla lämmittelemään.
Kuka tahansa, joka hänet näki, punertavan loimon langetessa hänen kalpeille kasvoilleen, kumman kiiltoisille silmilleen ja laihalle vartalolleen, olisi kyennyt tajuamaan sen tunnesekoituksen sääliä, pelkoa ja epäilystä, millä Raveloen naapurit häntä katselivat. Ja kuitenkin harvat saattoivat elää suruttomammin kuin Marner poloinen. Hänen lapsellisen yksinkertaisessa mielessään, huolimatta kasvavasta ahneudesta ja rahan palvonnasta, ei ollut päässyt versomaan pieninkään halu vahingoittaa niitä. – Kun hänen uskonsa viime pilke kerran oli sammunut ja lemmenunelmat pettäneet, oli hän koko luontonsa voimalla kiintynyt työhön ja rahaan: ja niinkuin kaikkinaiset asiat, joihin ihminen kiintyy, oli niistä tullut hänelle seuratoveri. Hänen kangaspuunsa, jotka läiskähtelivät lakkaamatta, olivat tehneet tuon yksitoikkoisen paukkeen hänen elämänsä ehdoksi. Hänen karttuvat rahansa, joiden ääressä hän vietti joutohetkiään, anastivat hänen rakkautensa voiman ja panivat hänen tyytymään erakkoelämänsä kovaan osaan.
Niinpian kuin hän tunsi jäsentensä lämminneen hän alkoi tuumia, että olisi kenties hauskinta ottaa heti kohta rahat esiin, latoa ne eteensä pöydälle siksi aikaa kun hän söisi juhla-ateriaansa. Sillä ilohan on parhain viini, ja Silas Marnerin kultakolikot olivat juuri sen lajin kultaviiniä.
Hän nousi ja pani pahaa aavistamatta kynttilän permannolle kangaspuitten ääreen, lakaisi pois sannan, huomaamatta vielä mitään muutosta, ja nosti paikoiltaan tiilet.. Tyhjän kuopan näky pani hänen sydämensä kiivaaseen lyöntiin, mutta aarteen katoamisen tajuaminen oli mahdoton yhtäkkiä; kauhu oli ensimäinen tunne, ja hätä päästä tuosta kauhusta. Hän kolusi vapisevin käsin koko syvennyksen, luottaen vielä mahdollisuuteen, että hänen ensi katseensa oli pettänyt; sitten hän valaisi kynttilällä syvennyksen, tarkasti sen huolellisesti, vapisten yhä enemmän. Vihdoin lysähti hänen koko olemuksensa, jotta kynttiläkin putosi, ja hänen kätensä kohosivat vaistomaisesti tukemaan päätä; ikäänkuin auttamaan sitä paremmin ajattelemaan. Oliko hän edellisenä iltana pannut kolikkonsa jonnekin muualle ja unohtanut ne ehkä, ja minne? Mustaan veteen pudonnut etsii hetkeksi tukea liukkaista kivistäkin; ja vaikka Silas tiesi tekevänsäkin turhaa työtä, ei hän menettänyt vielä toivoaan. Hän etsi joka sopen, hän käänsi nurin vuoteensa, ravisteli ja repeli sitä; hän tarkasti uunia, johon oli kerännyt polttopuita. Kun mistään ei enään voinut etsiä, polvistui hän taas ja alkoi etsiä syvennyksestä. Jäljellä ei ollut enään mitään paikkaa, eikä kaameaa totuutta enään käynyt epäileminen.
Niin, oli vielä jonkinlainen hätäkeino, joka johtuu aina silloin mieleen, kun mieli on masennuksissa liiallisesta jännityksestä: se on tuo yliluonnollinen odotus, usko vastakohtaisuuksiin, joka vain siinä eroaa hulluudesta, että ulkonaiset seikat voivat sen hälventää. Silas nousi vavisten polvistusasennostaan, katsoi ympäri pöytää; olivatko kultakolikot ehkä sittenkin siinä? Pöytä oli tyhjä. Hän kääntyi taas ja katsahti taaksensa – katsoi ympäri asuntonsa, ikäänkuin odottaen ruskeine silmineen kukkaroiden ilmestymistä paikoista, mistä hän oli niitä juuri turhaan etsinyt. Hän saattoi nähdä jokaisen esineen mökissään – mutta kultakolikolta ei vain näkynyt.
Hän kohotti jälleen vapisevat kätensä kasvoilleen ja päästi kaamean parahduksen, epätoivon huudon. Hetkistä myöhemmin seisoi hän taas liikkumattomana; mutta huuto oli vapauttanut hänet todellisuuden ensimäisestä pyörryttävästä puristuksesta. Hän käänsihe ja läksi hoipertelemaan kohti kangaspuita, tarttuen kiinni istuimeen, missä työskenteli, vaistomaisesti etsien sitä todellisuuden varmimmaksi vakuudeksi.
Ja nyt, kun kaikki turhat toiveet olivat hälvenneet ja varmuuden ensimäinen isku oli ohi, kuvittelu varkaan käynnistä alkoi voittaa alaa, ja se vahvistuikin hänen mielessään, sillä varas oli tosiaan voinut käydä viemässä hänen aarteensa. Ajatus antoi hänelle hivenen uutta voimaa ja hän syöksähti kangaspuiden luota ovelle. Hänen avatessaan sitä iski rankka, taajeneva sade häntä vasten kasvoja. Eihän tällaisessa ilmassa voinut nähdä jälkiä – eihän? Milloin oli varas käynyt?
Kun Silas päivällä oli ollut poissa, oli ovi lukossa, eikä silloin hänen vielä päivänvalolla palatessaan näkynyt jälkiä varkaan murrosta. Ja vielä illallakin, mietti hän itsekseen, oli kaikki oikealla paikallaan, niin kuin hän oli jättänyt. Santa ja tiilet olivat ikäänkuin hänen jäljiltään. Oliko siis tosiaan varas vienyt kukkarot, tai oliko joku salaperäinen, saavuttamaton voima tehnyt kaiken ja jättänyt hänet toistamiseen onnettomuuteen? Hän pelästyi tällaista kuvitelmaa ja uskoi varkaan olleen sentään luuta ja lihaa, jonka ihmiskäsikin voisi saavuttaa.
Hänen ajatuksensa kiersi, syyllistä etsien, kaikki naapurit, jotka vain jotain olivat huomautelleet tai kyselleet. Epäillä saattoi muun muassa Jem Rodneytä, tunnettua rosvoa, jota yleensä ei sopinut kehua: hän oli usein kohdannut Marnerin matkalla poikki pellon ja letkautellut silloin tällöin kankurin rahoista; niin, hän oli kerrankin herättänyt suoranaista vastenmielisyyttä Marnerissa, jäätyään seisoskelemaan takan ääreen hänen mökkiinsä, poikettuaan tulta piippuunsa pyytämään, sensijaan että heti olisi mennyt tiehensä. Jem Rodney se oli – epäily oli varmaan oikea. Oli helppo löytää Jem ja pakottaa hänet antamaan rahat takaisin: Marner ei halunnut saattaa häntä rangaistukseen, hän halusi vain saada menetetyt rahansa takaisin, tämä menetys kun oli jättänyt hänen mielensä autioksi ja onnettomaksi kuin erämaahan eksyneen vaeltajan. Varas oli heti saatava kiinni, jottei se ehtisi karkaamaan. Marnerin käsitykset laillisista viranomaisista olivat hämärät, mutta hän tajusi, että hänen oli mentävä valittamaan vahinkoaan; kylän arvovaltaiset henkilöt – pastori, vouti ja Junkkari Cass – panisivat Jem Rodneyn, tai jonkun muun, antamaan varastetut rahat takaisin. Hän syöksyi ulos sateeseen tämän toivon rohkaisemana, muistamatta ottaa lakkiaan ja panna oveaan lukkoon; sillä hänestä tuntui, ettei hänellä ollut enään mitään menetettävänä. Hän juoksi nopeasti, kunnes hengästyminen pakoitti hänet hiljentämään vauhtiaan, juuri kun hän oli tulossa kylään, aivan "Sateenkaaren" oven edessä.
"Sateenkaari" oli Marnerin mielestä rikkaiden ja arvovaltaisten maanisäntien olinpaikka, sellaisten, joiden vaimot toimittivat hienoa pellavaa; se oli hänen mielestään paikka, mistä juuri oli löydettävä Raveloen esivalta ja viranomaiset, ja missä hän nopeimmin voisi tehdä varkauden tiedoksi. Hän avasi oven ja astui valoisaan kapakkaan tai sen oikeanpuoleiseen keittiöön, minne alemman säädyn vieraat tavallisesti kokoontuivat, kun sensijaan vasemmanpuoleinen sali oli varattu ylhäisempiä vieraita varten, Junkkari Cassin rehennellessä siinä tavallisesti iloisine seurueineen. Mutta vasemmanpuoleinen sali oli tänä iltana pimeänä ja sen keskustassa tavallisesti upeilevat henkilöt, kuten Godfrey Cass olivat kaikki Rouva Osgoodin nimipäiväkutsuissa. Ja siitä johtui, että kapakan korkeilla tuoleilla istui tavallista enemmän ihmisiä; erinäiset henkilöt, joilla muuten oli pääsy suureen saliin ja jotka tavallisesti mieluummin etsivät arvovaltaista seuraa, tyytyivät tänään istumaan keittiön puolella ja juomaan naukkuseoksensa oluenjuojain parissa, jotka puolestaan tunsivat alamaisuutta tästä kunniasta.
KUUDES LUKU.
Keskustelu, joka oli vilkkaimmillaan Silas Marnerin astuessa "Sateenkaareen" ravintolaan, oli kuten tavallista ollut hidasta ja vastahakoista vieraiden saapuessa. Piippuja alettiin poltella vakavuuteen vivahtavalla hiljaisuudella; arvokkaammat vieraat, jotka tyhjentelivät vahvempia naukkuja takan lähettyvillä, tuijottivat toisiinsa, ikäänkuin olisi ensimäisen puhujan maksettava sakko; oluenimijät taas parkkumitakeissaan ja työpuseroissaan istuivat silmäluomet alaspainettuina, hieroivat käsillään suutaan, kuin olisi heidän olutkulauttelunsa ollut hautajaisvakavaa ja surullista. Vihdoin katkaisi hiljaisuuden talon isäntä, herra Snell, mies joka osasi säilyttää puolueettoman asemansa ja pysytellä yhteiskunta-luokittelun yläpuolella, mikäli vieraille vain sopi hänen juomansa, ja sanoi epäilevällä äänenpainolla serkulleen teurastajalle.
"Onkos totta, että sinä, Bob, olet saanut muhkean elukan eilispäivänä?"
Teurastaja, rattoisa, hyväntuulinen, punatukkainen mies ei näyttänyt kiirehtivän vastaamaan. Hän puhalsi piipustaan muutamia savupilviä, ennenkuin vastasi:
"Ei se ihan valettakaan ole, John."
Tämän heikon sulattamisyrityksen jälkeen syntyi sama juhlallinen hiljaisuus kuin aikaisemminkin.
"Oliko se punainen Durham-lehmä?" puuttui puheeseen eläinlääkäri kotvasen kuluttua, jatkaakseen keskustelun lankaa. Kysyessään katsahti hän kapakan isäntään, joka puolestaan tuijotti teurastajaan, kuin häneltä vastausta odotellen.
"Punainen se oli", sanoi teurastaja hyväntahtoisella, hieman käheän kimakalla äänellään, – "ja Durham se myöskin oli."
"Sitten ei ole tarvis sanoa minulle, keneltä sen ostitte", tokasi eläinlääkäri, katsellen voitonriemuisena ympärilleen. "Tiedän kyllä, kenellä näillä seuduilla on punaisia Durhameja. Ja lyönpä vaikka vetoa, että sillä on valkea pilkku otsassa!" Eläinlääkäri nojasi käsin polviinsa näin sanoessaan, ja silmissä välkähti tietävä ilme.
"Niin, kyllä – taitaa ollakin", sanoi hitaasti teurastaja, ikäänkuin vastauksen lopullista muotoa punniten. "En väitä vastaan."
"Tiesin sen varmasti", sanoi eläinlääkäri, heittäytyen taas selkänojalleen ja lausuen päättävästi: "ellen minä tunne herra Lammeterin karjaa, niin tahtoisin tietää, kuka sen sitten tuntee – ja sillä hyvä. Ja mitä ostamaanne lehmään tulee, millä hinnalla sen olette ostanutkin, niin on se ollut jo minun hoidossanikin – voiko kukaan väittää sitä vastaan!"
Eläinlääkäri tuntui kiivastuneeneelta näin puhuessaan, eikä teurastajankaan muutoin niin pehmeä olemus pysynyt tässä sananvaihdossa täysin rauhallisena.
"En ole syntynyt kinastelijaksi", sanoi hän, "päinvastoin olen rauhan ja sovun ystävä. Muutamat ihmiset ovat pitkäkinaisia – minä taas katkaisen sellaiset asiat lyhyeen; enkä käy kiistelemään teidänkään kanssanne. Sanon vain, että se on erinomainen eläin, ja kuka tahansa sen on nähnyt, on sitä ilokseen katsellut."
"Mutta sanon sittenkin, että se on sama lehmä, jota olen parantanut", jatkoi vihoissaan eläinlääkäri; "ja se on Lammeterin, jos se kerran on Durham; muutoin olette valhetellut."
"En valhettele", väitti teurastaja samalla lempeällä, käheällä äänellä kuin äsken, "enkä kiistele kenenkään kanssa vaikka hän vannoisi sielunsa mustaksi kekäleeksi: ei hänen lihansa ole minun lihaani, eikä hänen asiansa minun asiani. Sanon vain, että se on erinomainen eläin! Ja mitä olen sanonut, pysyy; mutta kiistellä en tahdo."
"Ette", sanoi eläinlääkäri karvaan ivallisesti, luoden katseen ympäröivään seuraan. "Ehkä ette ole itsepäinenkään; ehkä ette väittänyt lehmän olevan punaisen Durhamin ja ehkä ette sanonut sen otsassa olevan valkean läiskän – tartuittepa ansaan ja siinä nyt olette."
"Kuulkaahan", puuttui väliin kapakoitsija; "jättäkää lehmä rauhaan. Totuus on puol'tiessä, molemmat olette oikeassa ja molemmat väärässä, niinkuin mä aina sanon. Ja mitä tulee siihen, onko lehmä tosiaan Lammeterin, en sano mitään mutta sen mä vain sanon, että 'Sateenkaari' on aina 'Sateenkaari'. Ja jos tässä puhutaan vielä Lammetereista niin tehän, herra Macey, kai heistä parhaiten tiedätte? Tehän muistatte kai senkin ajan, kun herra Lammeterin isä näille maille tuli ja otti hoitoonsa tilan?"
Herra Macey, räätäli ja lukkari, joka toistuvien leinikohtausten pakoittamana oli joutunut luovuttamaan viimemainitun virkansa tehtävät laihalle, paraikaa häntä vastapäätä istuvalle nuorukaiselle, käänsi harmaan päänsä puhujaan päin, kiersi peukaloitaan toistensa ympäri mielihyväisen näköisenä, pieni pilkan ilmekin kasvoilla. Hän hymyili puoleksi säälien, vastatessaan kapakoitsijan huomautukseen:
"Niin, niin, tiedänpä, tiedänpä; mutta annan mieluummin muiden puhua. Olen jo vanha ja annan siis nuorten touhottaa. Kysykää niiltä, jotka ovat Tarleyn koulun käyneitä: siellähän tehdään taitureita; ei sellaisia oppeja minun aikoinani annettu."
"Jos minua sillä tarkoitatte, herra Macey", tokaisi siihen nolona virkaatekevä lukkari, "niin olen liian kokematon puheita pitämään. Vastaan psalmistan sanoilla: –
"'Mä tiedän työni oikean,
sen myöskin tehdä koetan.'"Hyvä siis, toivon osaavanne laulaa edes sen äänen, joka annettu on; koska se kuuluu virkaannekin", sanoi lihavahko, iloisen näköinen mies, arkipäivisin erinomainen pyörämestari, mutta sunnuntaisin kirkkokuoron johtaja. Hän vihjasi puhuessaan kahdelle toverilleen, joista toisen tiettiin soittavan pasuunaa ja toisen läppätorvea, ikäänkuin samalla tahtoen lausua Raveloen musiikkipiirien mielipiteen.
Herra Tookey, apulaislukkari, joka ei ollut kenenkään suosiossa, punastui korvia myöten, mutta vastasi kuitenkin hillitysti: – "Herra Winthrop, jos voitte todistaa väärin laulavani, niin olen juuri se mies, joka tahtoo yrittää tehdä paremmin. Mutta muutamat ihmiset panevat oman korvansa kaiken esikuvaksi ja tahtoisivat kaikkien laulavan sen mukaan. Voihan olla muitakin mielipiteitä, luulen minä."
"Oikein, oikein", sanoi herra Macey, joka tyytyväisenä oli kuunnellut tätä hyökkäystä nuoremman polven itsetietoisuutta vastaan; "olette oikeassa, Tookey, on aina kaksi pidettä, se pide, joka ihmisellä on itse itsestään ja se pide, joka muilla on hänestä. Olisipa jostain kellonrämästäkin kaksi pidettä, jos kello voisi kuulla oman äänensä."
"No, herra Macey", sanoi Tookey-parka vakavana muiden nauraessa, "otin apulaislukkarin viran vastaan herra Crackenthorpin nimenomaisesta toivomuksesta, toimiakseni milloin Te ette kivuiltanne pääsisi; ja onhan toki lukkarin velvollisuus laulaa mukana kuorossakin – lauloittehan tekin?"
"Niin, mutta vanha kanttori ja Te olette kaksi aivan eri miestä", virkkoi Ben Winthrop. "Vanha kanttori on saanut laulunlahjansa Herralta. Pyysihän Junkkarikin aina häntä luokseen viinille ja pani hänet laulamaan 'Punaista merirosvoa', eikö pannutkin, herra Macey? Laulu on Herran lahja, kenelle se annetaan. Tiedättehän minun pikku Aaroni, hänkin on sen lahjan saanut – hän laulaa kuin mikä laulurastas ikään. Mutta mitä teihin tulee, mestari Tookey, niin Teidän olisi vain paras laulaa jo Amen. Äänenne on kyllä hyvä, jos pidätte sen omassa kurkussanne. Teidän koko sisälaitoksenne ei ole tehty musiikkia varten, se ei ole onttoa puunrunkoa kummempi."
Tämäntapaisen piittaamattoman suoruuden sai seuran kärkevä pila "Sateenkaaren" ravintolassa, ja Ben Winthropin terävä kokkapuhe löi varjoon yksinpä herra Maceynkin piikkisanat.
"Huomaan sen nyt", sanoi Tookey, kykenemättä enään puolustautumaan, "kaikki ovat liitossa minua vastaan, potkiakseen minut kuorosta pois, jotta minulta jäisivät vielä jouluansiotkin saamatta. Mutta puhun vielä herra Crackenthorpin kanssa, sillä en vain ilman muuta väisty tieltä."
"Eihän toki, Tookey", virkkoi Ben Winthrop, "maksamme Teille osanne, kun vaan jäätte pois – vain sitä haluamme. On muitakin kuin syöpäläisiä, joista maksetaan, että pääsee eroon."
"Kuulkaahan, kuulkaahan", sanoi kapakoitsija, joka tunsi, että maksavien vieraiden häviäminen voisi olla hänen pyrkimyksilleen vaarallinen asianhaara. "Leikki leikkinään. Toivoakseni olemme täällä ystäviä kaikki. Meidän täytyy antaa ja ottaa. Olette molemmat oikeassa ja molemmat väärässä, kuten mä sanon. Minä olen herra Maceyn kanssa yhtä mieltä siinä, että on kaksi mielipidettä; ja jos minun mieltäni kysyttäisiin, sanoisin, että molemmat ovat oikeassa. Tookey on oikeassa ja Winthrop oikeassa. Heidän täytyy vain tasottaa mielipiteittensä eroa; niin kaikki on niinkuin olla pitää."
Eläinlääkäri puhalteli valtavia savuja piipustaan, eräänlaisella ylenkatseella seuraten tätä joutavaa kinastelua. Hänellä itsellään ei ollut lainkaan laulukorvaa, eikä hän koskaan käynyt kirkossakaan, hänen toimintansa kun koski lääketieteen alaa ja hänen intohimonsa olivat rotulehmät. Mutta teurastaja, joka sielunsa sisimmässä oli laulun ystävä, oli kuunnellut keskustelua tarkkaavasti, mielien toiselta puolen käydä puolustamaan Tookeytä ja toiselta puolen taas säilyttää rauhaa.
"Totta puhuen", sanoi hän, kehittäen kapakoitsijan sovittelevaa näkökantaa, "me pidämme kovin vanhasta kanttoristamme; se lankeaa luonnosta, hän kun oli sellainen laulaja ja veljensä vielä seutunsa paras viuluniekka. Ikävä, ettei Salomon asu tässä kylässä, että saisimme kuulla silloin tällöin sävelen pari; eikö totta, herra Macey? Minä pitäisin hänet ilmaiseksi leivissä ja asunnonkin antaisin – sen tottavie tekisin."
"Niin, niin", sanoi herra Macey, mielihyvää uhkuen; "meidän sukumme soitannolliset lahjat ovat tunnetut kautta miespolvien. Mutta kyvyt menevät hautaan, niinkuin minä Salomonille sanon joka kerran, kun hän luonani käy; ei ole äänet entisajan ääniä, eikä kukaan muista sitä, mitä me vanhat tahkot muistamme."
"Niin, muistattehan Te sen ajan, kun herra Lammeterin isä saapui näille maille, muistatteko, herra Macey?" kysyi kapakoitsija.
"Ehkä muistankin", sanoi kanttorivanhus, joka jo oli päässyt irtaantumaan itsetyytyväisyyden tunteestaan ja saanut ääneensä kertovan ilmeen; "ja hän olikin tavallista hienompi herrasmies – yhtä hieno ja ehkä vielä hienompikin kuin nykyinen herra Lammeter. Hän tuli jostain pohjoisesta päin, miten kaukaa, siitä minulla ei koskaan ole ollut selvää kuvaa. Mutta harvallapa niistä seuduista sen tarkempaa tietoa onkaan: erikoisen pohjoista se seutu ei liene ollut, eikä niin erikoisemmin erilaista meidän seutuumme verraten, sillä hän toi sieltä joukon kelpo lampaita, niin että kyllä siellä laitumiakin löytyy ja yhtä ja toista muutakin kai. Kuulimme vähän sentapaisia puheita, että hän oli myönyt oman tilansa ja tullut tänne Warrenin vuokraajaksi, ja se meistä tuntui hieman omituiselta, että mies lähtee omalta konnultaan vieraaseen vuokrataloon. Mutta syyn sanottiin olleen sen, että hänen vaimonsa oli kuollut; joskin lienee sellaisiakin asianhaaroja, joita ei kukaan tarkemmin tunne, niin minä asian ajattelen; mutta on niitä niinkin viisaita ihmisiä, jotka voivat selvästi luetella puolisen sataa syytä, vaikka taitaa se heiltä jäädä oikea syy näkemättä ja tietämättä. Miten se asia lieneekin ollut, pian saatiin nähdä, että kyläämme oli saatu uusi asukas, joka piankin oppi sen tavat ja toimet, laittoi kunnon kodin ja sai kaikkien arvonannon. Ja nuori herra – tarkoitan nykyinen herra Lammeter, jolla ei ollut sisaria – alkoi pian katsastella neiti Osgoodia, tarkoitan nykyisen herra Osgoodin sisarta, joka olikin sievä tyttö – sen saatte uskoa – väitetään tämän tyttölapsen muistuttavan äitiään, mutta niin sanovat ne, jotka eivät ole häntä nähneet. Minun pitäisi tuntea asia, koska minä autoin vihkiäistoimituksessa vanhaa pastori Drumlowia, joka teidät vihki."
Tässä herra Macey pysähtyi; hän jakeli juttujaan jaksottain, odottaen aina välikysymyksiä, saattaakseen kertomuksensa näin tärkeämmäksi.
"Niin, ja jotain eriskummallista tapahtui, eikö totta, herra Macey, jotain sellaista joka pysyy mielessä?" virkkoi ymmärtäväisesti kapakan isäntä.
"Sanoisinpa juuri niin – aivan erikoista", vahvisti herra Macey, päätään nyökäyttäen. "Pastori Drumlow – sääli ukkoparkaa, minä niin kovin hänestä pidin, vaikka hän toisinaan olikin vähän sekapäinen, ehkä osaksi vanhuuden höperö, osaksi perso naukkuun, milloin hänen aamukylmällä oli lähdettävä jumalanpalvelukseen. Ja nuori herra Lammeter ei malttanut odottaa kesää, vaan järjesti häänsä tammikuun aikaan, joka tottatotisesti on sopimaton naimisaika, sillä eihän se ole mikään ristimä- tai hautaustapaus, jotka voivat sattua koska tahansa; ja sitten ukko Drumlow voi vanhus parkaa, minä niin hänestä pidin – kun hänen tuli tehdä vihkimiskysymyksensä, hän lukikin ne nurinkurin ja sanoi näinikään: 'Tahdotkos ottaa tämän miehen aviovaimoksesi?' niin hän sanoi ja jatkoi edelleen: 'Tahdotkos ottaa tämän neidon aviomieheksesi?' niin hän sanoi. Mutta mikä siinä ihmeellisintä oli, ei kukaan muu huomannut koko sotkua paitsi minä, ja vihittävät vastasivat reilusti vain, että 'Tahdon', niin kuin minun tapani on laulaa 'Amen' oikeassa paikassaan, kuuntelematta myöskään mitä edellä on tapahtunut."
"Mutta te vain olitte selvillä mitä tapahtui, eikö niin herra Macey? Te olitte valveilla, niinkö?" sanoi teurastaja.
"Herran nimessä!" sanoi herra Macey hymyillen ja jääden surkuttelemaan kuulijainsa köyhää mielikuvitusta – "no, minä vallan vapisin: minä tunsin olevani takki, jonka hihoja ikäänkuin kiskottiin vääränpuoleisiin käsiin; sillä en voinut vanhaa pastoria keskeyttää; en uskaltanut sitä suorastaan; ja sittenhän sanoin itsekseni, ja sanon vieläkin: 'mutta mitäs, jos se ei olisikaan mikään oikea vihkiminen, koska sanat menivät nurinkurin?' ja pääni kävi pohtimaan kuin hullu, sillä vahvin puoleni ei ole koskaan ollut harkita sekavia asioita eri puolilta, ja näin minä mietin itsekseni: 'ajatusko se mahtaa olla vai sanatko, mikä ihmiset vihkiessä yhteen liittää?' Sillä pastori tarkoitti totta, ja totta tarkoittivat niin morsian kuin sulhanenkin. Mutta sitten minä tulin ajatelleeksi, että tarkoituksella on monestikin pieni osa, sillä saattaapa joku tarkoittaa niinkin että kaksi kappaletta olisi liimattava yhteen, mutta liima sattuukin olemaan huonoa, ja siinä sitä sitten ollaan! Ja niin johduin seuraavaan mielipiteeseen: 'Ei se ole sittenkään ajatus, vaan liima!' Ja minä tulin aivan suunniltani, ikäänkuin olisi minun ollut soitettava yhtaikaa kolmea kelloa, kun me kolmisin astuimme sakaristoon ja he kävivät kirjoittamaan nimikirjoituksiaan. Mutta mitä sen puhuminen auttaa? – voitte aavistaa, miten minä sydämessäni kärsin."
"Mutta Te kannoitte kärsimyksenne yksin, eikö niin, herra Macey?" sanoi kapakoitsija.
"Niin, kannoin, kunnes jäin kaksin ukon kanssa, ja sitten minä kyllä kaikki selitin, mutta kunnioituksella, niinkuin tapani on aina ollut. Ja hän selitti asian heti ja sanoi: 'Mitä joutavia, Macey, älkää olko huolissanne', sanoi; 'ei tarkoitus enempää kuin sanatkaan asiaa pyhitä – kirkonkirjat sen näyttävät – siinä on liima'. Siinä näette, miten hän sen pulman selvitti; nuo papit ja lääkärit osaavat asiansa ulkoa, ei heitä vaivaa epätietoisuus siitä, mikä on oikein, mikä väärin, niinkuin minua senkin seitsemän kertaa on vaivannut. Ja totta puhuen, hyvä siitä liitosta tulikin, rouva Lammeter rukka – entinen neiti Osgood siis – kuoli ennenkuin lapset ehtivät täysikäisiksi, mutta mitä maalliseen hyvinvointiin ja kunniaan tulee, niin tuskinpa sitä muille sen enempää riitti kuin tälle perheellekään."
Jokikinen lukkari Maceyn kuulijoista oli kuullut tämän jutun useampaan kertaan, mutta kaikki kuuntelivat sitä nyt erikoisella mielenkiinnolla, jopa jotkut tauoten polttamasta piippuaankin, ettei sanoista mitään hukkaan menisi. Mutta juttua riitti enemmänkin; ja herra Snell, talon isäntä, päästi puheen luistamaan edelleen.
"Eikös vanhalla herra Lammeterilla tänne muuttaessaan ollut jo omaisuutta enemmänkin?"
"No oli", sanoi herra Macey; "jos sanoa saan, niin on sitä ollut sen verran kuin tämä nuori herra on jaksanut hoitaa. Sanotaan, ettei kukaan pääse rikastumaan tällä Warrenin tilalla: vaikkei vuokra olekaan niin ihmeen korkea, niin maa on Vaivaistalon maata."
"Ja mistä se on tullut Vaivaistalon maaksi kai myös tiedätte paremmin kuin muut, vai mitä, herra Macey?" puuttui puheeseen teurastaja.
"Mistä sitä muut kuin minä tietäisivätkään?" vastasi vanha kanttori tärkeänä. "Niin, minun isoisäni teki virkapuvut samaisen herra Cliffin tallirengeille, joka rakensi Warreniin suuret tallirakennukset. Niin, siinä on tallit, neljä kertaa suuremmat kuin Junkkari Cassin, eikä se mies muusta välittänytkään kuin hevosista ja metsästyksestä. Jotkut tiesivät kertoa, että hän olisi ollut entinen Lunnonin räätäli, joka petkutuksilla oli tullut rikkaaksi ja hulluksi samalla. Eihän hän osannut ratsastaakaan, herra varjele! hevosen seljässä hän istui kuin mikäkin pölkky, jalat kuin aidanseipäät: isoisäni kuuli vanhan Junkkari Cassin monet kerrat näin sanovan. Mutta ratsastaa hän vain tahtoi, ikäänkuin itse piru olisi häntä siihen ajanut. Ja hänellä oli poika, kuusitoistavuotias veitikka; hänen ei isä antanut tehdä mitään muuta kuin ratsastaa ja ratsastaa yhä, vaikka poikaa tuo urheilu pelotti, kerrottiin. Ja yleisenä asiana kulki sellainen juttu, että isä tahtoi ratsastaa pojasta pois räätälin jäljet ja tehdä hänestä oikean herran – vaikka olenhan minäkin räätäli, ja olen sitä, koska Jumala on minut siksi pannut, ja olen siitä asiasta ylpeäkin, sillä 'Macey, räätäli' on ollut kirjoitettuna ovelleni jo ennenkuin kuningattaren päänkuva lyötiin rahaamme. Mutta Cliff häpesi räätälinnimeään, ja hän oli tulla ulos nahastaan, kun hänen vaivaista ratsastustaan naurettiin, eikä hienompi herrasväki suvainnut häntä seurassaan. Kuinka olikaan, poika parka kävi sairaalloiseksi ja kuoli, eikä isäkään kauan elänyt senjälkeen, mutta hän kävi päivä päivältä hullummaksi ja sanottiin hänen usein yösydännä lähteneen talliin lyhty kädessä ja panneen siellä kaikki valot palamaan, koskei hän untakaan saanut; siellä hän sitten seisoi; paukutteli piiskaansa ja tarkasteli hevosiaan; ja oli suorastaan ihme, sanoivat kaikki, etteivät rakennukset ja eläimet mukana palaneet. Mutta sitten sai hän raivokohtauksen ja kuoli, jättäen jälkeensä säädöksen, missä määrättiin kaikki omaisuus Warrenineen päivineen antamaan Lunnonin Vaivaishoitolaitokselle ja näin tuli Warrenin maista vaivaistalon maata. Mitä talleihin tulee, ei herra Lammeter niitä enään käytä; Herra varjelkoon koskaan näkemästä niiden laitosten ovia avattavan, muutoin kävisi senkin hiivatinmoinen meteli yli koko seudun."
"Mutta eikö siellä yhä vieläkin kummittele öiseen aikaan, vaikka tavallisen kuolevaisen silmä ei päivällä mitään huomaakaan, vai mitä, herra Macey?" kysyi kapakan isäntä.
"Kyllä vaan, menkäähän yösydännä sinne katsomaan", sanoi salaperäisenä herra Macey, "ja uskotelkaa meitä jos haluttaa, ettette nähnyt valoa ettekä kuulleet hevosten kavionkopsetta taikka piiskain paukahtelua taikka muuta meteliä aamutunneille asti. 'Cliffin kummitteluksi' on tätä meteliä kutsuttu hamasta lapsuudestani asti. Niin kertoi minulle isäni, joka muutoin ymmärsi kaikki asiat, vaikka nykyäänhän on paljon niitäkin, jotka tietävät ennen syntymistään tapahtuneet asiat paremmin kuin omat jokapäiväiset tehtävänsä."
"Mitäs siitä sanotte, Dowlas?" kysyi kapakanisäntä, kohdistaen kysymyksensä eläinlääkäriin, jota tämä puheenaihe piinasi. "Siinä onkin teille pähkinää purtavaksi."
Herra Dowlas hangotteli seurassa aina vastaan ja oli ylpeäkin siitä asemasta.
"Mitä sanon? Sanon, mitä sanoo mies, jolla on silmät päässä, tienviitan nähdessään. Sanon, että koska tahansa lyön kymmenen puntaa vetoa kenen kanssa tahansa, joka lähtee jonain sateettomana yönä kedolle Warrenin tallien lähettyville, ettemme näe valoja emmekä kuule ääniä, ellei oma nokkamme vain niin kovasti tohise. Sen sanon aina, niinkuin olen ennenkin sanonut. Mutta eipäs ole kellään uskallusta panna peliin kymmentä puntaa, vaikka ovat olevinaan niin varmoja kummituksistaan."
"Mutta Dowlas, on helppo väittää", sanoi Ben Winthrop. "Voitte yhtä hyvin lyödä jonkun kanssa vetoa, ettei hän saa leiniä vaikka seisoisi läpi kylmän yön kaulaan asti vedessä lammikossa. Olisi ovelaa lyödä tuo veto, vaikkapa siitä voisi saada leininkin. Vielä vähemmän uskaltavat 'Cliffin kummitteluun' uskovat kymmenen punnan palkkiostakaan mennä sinne yön pimeään seisomaan."
"Jos herra Dowlas tahtoo tietää totuuden", sanoi herra Macey pilkan hymy huulilla, likistäen peukalonsa yhteen, "niin ei hänen tarvitse lyödä vetoakaan – menköön hän seisomaan yksin sinne – ei kukaan estä häntä siitä; ja sitte voi hän tulla kertomaan meille, olemmeko olleet väärässä."
"Kiitos kehoituksesta!" vastasi ylenkatseellisesti eläinlääkäri. "Jos muut ovat päästään vialla, ei se asia minua liikuta. Minun ei tarvitse lähteä kuulostelemaan kummituksia: se asia on minulle selvä. Mutta en ole pikku vetoa vastaan ja olkoon peli rehellinen. Kuka haluaa lyödä kymmenen puntaa vetoa, että saan kuulla Cliffin kummittelevan, niin minä lähden, ja yksikseni. En tarvitse seuralaisia. Lähden yhtä varmasti kuin nyt panen piippuuni."
"Niin, mutta kuka Teitä tarkkaamaan ja toteamaan, että olette siellä ollut. Ei se ole selvää peliä", sanoi teurastaja.
"Eikö selvää peliä?" vastasi suutuksissaan Dowlas. "Nouskoon seisomaan se mies, joka sanoo, ettei peli puolestani olisi rehellinen. No, mestari Lundy, sanokaa se, tahtoisin kuulla sen suustanne!"
"Eipä olisi väliä", sanoi teurastaja, "jos asia vähääkään minua liikuttaisi. Minulla ei ole Teidän kanssanne mitään jakamista, enkä halua vetoakaan lyödä. Kuka haluaa lyödä vetoa, lyököön minun puolestani. Minä olen rauhan mies ja rakastan rauhaa."
"Niinpä ne rakastavat rakkikoiratkin heti kun keppiä näyttää", sanoi eläinlääkäri. "En pelkää ihmisiä enkä kummituksia ja lyön koska tahansa vetoa. En ole mikään koira, joka livistää häntä koipien välissä."
"Niin, mutta siinä on yksi mutta, Dowlas", sanoi kapakanisäntä vilpittömästi ja suvaitsevasti. "Minun ymmärtääkseni on ihmisiä, jotka eivät näe kummitusta, vaikka se seisoisi edessä kuin tukki. Ja siinä on asia. Esimerkiksi minun vaimoni, hänellä ei ole hajuaistia taas, ei vaikka haisevan juuston pistät nenän eteen. En minäkään ole kummitusta nähnyt; mutta minä ajattelen; 'varmastikaan minulla ei ole sellaista hajuaistia'. Tarkoitan sellaista aistia, jolla kummituksen voisi haistaa tai muutoin havaita. Ja taaskin niinä pidän molempien puolta, taikka niinkuin tapani on sanoa, totuus on puolitiessä. Jos Dowlas menisi yöksi sinne seisomaan ja sanoisi, ettei hän nähnyt vilaustakaan Cliffistä eikä kuullut hänen rymistystään yön mittaan, olisi hän oikeassa; jos joku muu taas sanoisi Cliffin varmasti kummitelleen, olisi mielestäni hänkin oikeassa – sillä se riippuu siitä hajusta taikka tajusta, minkä kukin on saanut."
Eläinlääkäriä ei isännän selvittely oikein miellyttänyt, sillä hänen vastahankainen luonteensa ei sietänyt sovittelua.
"Hiljaa", sanoi hän kiihkeästi, iskien lasinsa pöytään, "mitä tässä on hajulla tekemistä? Onko kummitus iskenyt kenenkään naamaan sinelmän? Tahtoisinpa tietää sen asian. Jos kummitukset haluavat minun heihin uskovan, niin lähteköötpä loukoistaan ja piiloistaan ja tulkoot kerrankin ihmisten ilmoille ja valoon!"
"Mitä kummitukset siitä välittävät, vaikkei joku heihin uskoisikaan!" sanoi herra Macey, inhoten eläinlääkärin kykenemättömyyttä käsittää kummitusten olemassaoloa.
SEITSEMÄS LUKU.
Mutta samassa tuokiossa saatiin jo todistuksia siitä, ettei kummitusten ilmestymiselle pimeä ja yksinäisyys aina ole välttämätöntä, kuten mestari Macey arveli; sillä Silas Marnerin kalpea, laiha olemus nähtiin yhtäkkiä seisovan keskellä lattiaa, kirkkaassa valaistuksessa ja katselevan aavemaisilla silmillään sanattomana kokoontunutta seuraa. Kaikki pitkät piiput liikahtivat yhtaikaisesti, ikäänkuin pelästyneiden hyönteisten tuntosarvet, ja jokainen läsnäolija, siihen luettuna hangotteleva eläinlääkärikin, sai eräänlaisen vaikutuksen, ettei se ollutkaan lihallinen Silas Marner, vaan hänen haamunsa; sillä samaista ovea, jonka kautta Silas oli astunut huoneeseen, varjostivat tuolien selkämykset, eikä kukaan ollut huomannut hänen saapumistaan. Herra Macey, joka istui melkoisen loitolla ilmestyksestä, mahtoi tuntea riemukasta varmuuden tunnetta sen johdosta, että hänen sanansa saivat lisää tukea. Olihan hän aina väittänyt Silas Marneria siinä suhteessa eriskummalliseksi, että hänen sielunsa saattoi silloin tällöin vaeltaa irrallaan ruumiista? Tässä nyt oli todistusta kylliksi: vaikka kyllä hän tosin olisi sen asian ilman tätäkin uskonut. Jonkun hetken vallitsi kuoleman hiljaisuus, koska Marner hengästymiseltään ei saanut sanaa suustaan. Kapakoitsija, joka tahtoi kaikille pitää ovensa avoinna ja sulkea jokaisen puolueettomaan suosioonsa, otti vihdoin viimein puhutellakseen haamua.
"Mestari Marner", hän sanoi ystävällisin äänin, "mikä teitä vaivaa? Mikä teidät on tänne tuonut?"
"Ryövätty!" sai Silas hengästyneenä suustaan. "Minut on ryövätty! Haen poliisia – tuomaria – Junkkari Cassia ja herra Crackenthorpia."
"Tarttukaa häneen, Jem Rodney", sanoi kapakoitsija, unhoittaen haamukuvittelut, "hän on järjiltään, pelkään, ja ihan läpimärkä."
Jem Rodney oli äärimmäinen mies seurassa ja siis lähinnä Marneria, mutta hän kieltäytyi puuttumasta.
"Tulkaa itse, herra Snell, ja tarttukaa häneen, jos haluatte", tokasi Rodney mutisten. "Ei hän ole ainoastaan ryövätty, vaan myöskin murhattu, luulen minä", lisäsi hän epäilevästi.
"Jem Rodney", sanoi Silas, kääntyen ympäri ja kohdistaen katseensa mieheen, jota hän epäili.
"No, mestari Marner, mitä te minusta tahdotte?" sanoi Jem vavahtaen ja kohottaen juoma-astiansa ikäänkuin puolustukseen.
"Jos Te olette rahat varastanut", sanoi Silas, kohottaen rukoilevasti kätensä ja itkuun purskahtaen, "niin antakaa ne minulle takaisin – en tahdo Teille mitään edesvastuuta. En ilmoita asiaa poliisillekaan. Tuokaa ne takaisin ja minä annan Teidän olla rauhassa – annan Teille vielä yhden kultaguineankin."
"Minäkö sinun rahojasi varastamaan!" sanoi vihaisena Jem. "Paiskaan naamaasi tämän oluttuopin, jos minua rahojesi varkaaksi syytät."
"Tulkaahan, mestari Marner", sanoi isäntä, nousten päättäväisenä seisomaan, ja tarttuen Marneria hartioista, "puhukaa puhuttavanne rauhallisesti ja näyttäkää olevanne järjissänne, jos tahdotte jonkun Teitä kuuntelevan. Olettehan märkä kuin uitettu rotta. Istukaa alas kuivattelemaan itseänne ja puhukaa selvästi asianne."
"Niinpä niin, mies", sanoi eläinlääkäri, tuntien ettei hän täysin ollut käyttäytynyt arvonsa mukaisesti tässä tilanteessa. "Älkää tuijottako ja ulvoko siinä, muutoin pidämme teitä järjettömänä. Siksi en minä heti alussa puhunutkaan mitään, koska luulin ettei tuo mies ole täysjärkinen."
"Pankaa hänet istumaan", kehoitti samassa useampi ääni tyytyväisenä siitä että kummituskysymys toistaiseksi vielä oli jäänyt ratkaisematta.
Ravintolanisäntä pani Marnerin riisumaan takkinsa ja sitten istuutumaan tuoliin, keskelle uteliaiden ympyrää ja takan säteitten ulottuville. Kankuri, joka oli oikeastaan liian heikko ilmaistakseen sen selvempää ajatusta kuin halun saada apua kadonneitten rahojensa löytämisessä, taipui vastustamatta kaikkeen. Seuran pelontunteet olivat jo hälvenneet voimakkaampien uteliaisuuden tunteitten tieltä, ja kaikkien katseet olivat suunnatut Silaaseen, kunnes isäntä jälleen istuuduttuaan virkkoi –
"No, mestari Marner, mitäs Te vastikään sanoittekaan ettäkö Teidät on ryövätty? Antaahan kuulua."
"Mutta olkoonkin syyttämättä taas minua varkaaksi!" ehätti huomauttamaan Jem Rodney. "Ja mitä minä olisin hänen rahoillaan saattanut tehdä? Voisinhan yhtä hyvin varastaa papin messupaidan ja kävellä se ylläni kaikkien katseltavana."
"Kitasi kiinni, Jem, saakoon hän kertoa kerrottavansa", sanoi kapakan isäntä. "Antaahan kuulua, mestari Marner!"
Silas kertoi asiansa, saaden tuon tuostakin uteliaita kyselyjä, kun ryöstön salaperäinen luonne alkoi kiinnittää kaikkien mieltä.
Tämä outo uusi tilanne, joka pani hänen avaamaan sydämensä ja surunsa raveloelaisille naapureilleen ja istuutumaan vieraan takan ääreen ja katselemaan ja kuuntelemaan ihmisiä, joissa oli hänen lähin avuntoivonsa, teki häneen epäilemättä vaikutuksensa, huolimatta hänen hetki sitten tuntemastaan vahingonkarvaudesta. Olemuksemme harvoin tajuaa jonkun uuden idun alkua niinhyvin sisäisessä kuin ulkonaisessa elämässämme: kuinka ihmeellisiä kiertomatkoja onkaan kasvin neste ehtinyt tehdä, ennenkuin silmämme näkee edes sen kasvin silmun, missä se kiertää.
Se pieni epäluulon hiven, jolla kuuntelijat olivat seuranneet hänen kertomustaan, hälveni vähitellen hänen kertomuksensa! vakuuttavasta yksinkertaisuudesta: naapurien oli mahdotonta epäillä Marnerin sanoja, ei siksi että he hänen todisteluidensa perustuksella olisivat kyenneet päättämään, puhuiko Marner tosiaankin totta, vaan koska herra Macey oli huomauttanut, että "paholaisen kanssa liitossa olevat ihmiset eivät osaa teeskennellä niin syvää murhetta" kuin Silas Marnerin murhe oli. Se eriskummallinen seikka, että varas ei ollut jättänyt minkäänmoista jälkeä ja oli sovittanut aikansa niin tarkasti, etteivät tavallisen kuolevaisen laskelmat siihen riittäneet, juuri siihen hetkeen, jolloin Silas oli poistunut ja jättänyt huoneensa lukitsematta, näytti viittaavaan otaksumaan, että pahantekijä oli selvillä sekä koko kulmakunnasta että Marnerin hommista, ja että näin ollen oli aivan turhaa lähteä varasta poliisinkaan takaa-ajamaan. Kuinka tuo salaperäinen pahantekijä osasi odottaa sellaista hetkeä, jolloin ovi jäi lukitsematta, jäi ratkaisemattomaksi kysymykseksi.
"Ei Jem Rodney ole tätä tehnyt, mestari Marner", sanoi kapakoitsija. "Älkää epäilkö lainkaan Jem rukkaa. Voihan sattua, että Jem ottaa jäniksen kiinni, mistä saa, jos oikein hänen hommiaan joutaa tarkkaamaan, mutta Jem on nyt istunut täällä oluttuoppinsa ääressä, kuin paras seurakuntalainen ikään jo ennen sitä kuin Te, mestari Marner, poistuitte asunnoltanne."
"Ai, ai", sanoi herra Macey: "älkää Herran nimessä syyttäkö viattomia. Se on vastoin lakia. Täytyy olla silminnäkijöitä, jotka voivat mennä valalle, ennenkuin miestä vangitaan. Älkää syyttäkö viattomia, mestari Marner!"
Silaan omien elämysten muistot eivät vielä olleet hälvenneet, jotta nämä sanat olisivat jääneet tehoamatta. Katumuksen ailahdus, uusi ja outo hänelle, kuten kaikki muukin elämys viimeisen tunnin aikana, valtasi hänet, ja niinpä hän nousi istuimeltaan, astui kohti Jemiä, katsoi tarkkaan häntä kasvoihin, ikäänkuin etsien varmuutta tämän ilmeestä.
"Olin väärässä", hän sanoi – "niin, niin – olisihan minun pitänyt ajatella. Ei mikään todista sinua vastaan, Jem. Mutta sinä olit ollut vain tavallista useammin asunnossani, ja niin minä tulin epäilleeksi sinua. En syytä sinua – enkä ketään muutakaan – mutta", hän jatkoi, nostaen kätensä otsalleen ja syvästi valittaen, "minä koetan miettiä, missä minun rahani saattaisivat olla."
"Pelkäänpä vaan, että ne ovat siellä, missä on kyllin kuumaa niiden sulaa", sanoi herra Macey.
"Tjaa!" sanoi eläinlääkäri, jatkaen tärkeän näköisenä, "paljonkohan mahtoi olla rahaa kukkaroissanne, mestari Marner?"
"Kaksisataa ja seitsemänkymmentäkaksi puntaa, kaksitoista sillinkiä ja kuusi penceä, ne eilen illalla laskiessani", sanoi Silas, istuutuen jälleen huokaisten.
"Hohhoi! kyllä sen kuorman kantaa jaksaa. Joku maankiertäjä kaiketi lienee sen vienyt; ja mitä siihen seikkaan tulee, ettei muka ollut jälkiä ja että lattiatiilet ja santa olivat paikallaan – niin eiköhän sen asian laita ole vähän niin ja näin, mestari Marner; teidän pitää tarkastaa kaikkea niin läheltä, te ette näe paljoakaan yhdellä haavaa. Mutta niin minä vain luulen, että jos minä olisin ollut Teidän asemassanne tai Te minun asemassani, mikä oikeastaan on sama asia, niin ette varmastikaan olisi jäänyt muutosta huomaamatta. Mutta minä ehdottaisin, että kaksi luotettavaa henkilöä seurastamme lähtisi kanssanne poliisikonstaapeli Kenchin luo, joka tietämäni mukaan on sairas, mutta joka kuitenkin voisi meistä valita jonkun sijaiseksensa; näin määrää laki, ja tahtoisinpa nähdä sen, joka tässä asiassa on kanssani toista mieltä. Ei tästä ole edes pitkää matkaakaan Kenchille; ja jos minut valtuutettaisiin siihen tehtävään, mestari Marner, niin lähtisin kanssanne ja tutkisin asuntonne. Jos joku on ehdotukseeni tyytymätön, nouskoon ja koroittakoon äänensä ja tehköön paremman ehdotuksen."
Tällä pontevalla puheella oli eläinlääkäri valloittanut takaisin täyden arvovaltansa ja odotti itseluottavaisena, että hänet nimitettäisiin yhdeksi uskotuksi mieheksi.
"Katsotaanhan ensin, millainen ilma siellä on", sanoi ravintoloitsija, joka niinikään piti itseään eläinlääkärin ehdottamaan toimeen soveliaana. "Uhhuh, siellä sataa yhä vain yhtä rankasti", hän sanoi, palaten ovelta takaisin.
"Mitäs tuosta, en minä ainakaan sadetta pelkää", sanoi eläinlääkäri, "joutuisimmehan oikeastaan huonoon valoon tuomari Malamin silmissä, jos hän kuulisi meidän kaltaistemme kunnian miesten tällaisen tapauksen sattuessa jääneen kädet ristissä istumaan."
Ravintoloitsija taipui tähän näkökantaan, ja kun läsnäolijain vaali häneen nähden oli ratkaistu, suostui hän, erinäisiä tavanomaisia mahtipontisia lauseparsia lausuen, lähtemään eläinlääkärin ja Marnerin kera konstaapelin puheille. Mutta eläinlääkärin suureksi harmiksi esitti herra Macey erään seikan eläinlääkärin valitsemista vastaan poliisin sijaistoimeen; tuo vanha viisas herra vakuutti, väittäen tuntevansa lain pykälät, kuulleensa joskus isältään, ettei lääkärin ammattiin sovi mitenkään poliisin puuhat.
"Ja Te olette lääkäri, vaikkakin vain hevoslääkäri kärpänen on aina kärpänen, olkoon se sitten vaikka hevoskärpänen" lopetti Macey, itsekin omaa terävyyttään ihmetellen.
Nousi kiivas väittely, sillä eläinlääkäri ei voinut kieltää lääkärinammattiaan, kiistäen kuitenkin lääkärin voivan samalla harjoittaa laillista poliisinammattiakin, jos niin halusi, mutta hänellä ei siihen suinkaan ole pakkoa, ellei itse halua. Herra Maceyn mielestä oli tuollainen puhe joutavaa, koska laki ei voinut pitää lääkärejä erikoisasemassa. Ellei nyt siis lääkäreillä ollut erikoista taipumusta poliisinammattiin, miten oli selitettävissä, että herra Dawlas niin kovin pyrki sellaiseen tehtävään?
"En halua erikoisesti olla poliisina", sanoi eläinlääkäri, vimmoissaan tästä lukkarin purevasta järkeilystä, "minusta ei sitä ainakaan kukaan vähänkään totuudessa pysyvä ihminen voi väittää. Jos meno Kenchille tässä sateessa herättää kateutta ja kaunaa jossain, niin lähteköön se joka haluaa, minä pysyn kernaasti poissa."
Kapakoitsijan sovittelu asetti kuitenkin kiistan. Herra Dowlas suostui liittymään matkaan lisäjäsenenä, ja niin lähti Silas raukka, saatuaan ylleen erinäisiä vanhoja vaatekappaleita kaksine kumppaneineen jälleen ulos sateeseen, mielessään pitkät yön hetket, jolloin uni ei soisi levon suloa, vaan jolloin saisi valvoa illasta aamuun asti.
KAHDEKSAS LUKU.
Palatessaan keskiyöllä Osgoodin kutsuilta ei Godfrey Cass ollut kovinkaan ihmeissään, vaikkei Dunsey vielä ollut saapunutkaan kotiin. Ehkei hän ollutkaan saanut myydyksi Salamaa ja odotti jotain muuta onnenpotkausta – ehkä hän, sumua peläten, oli nähnyt sopivammaksi jäädä yöksi Batherleyn Punaiseen Leijonaan, koska kilpailut nähtävästikin oli pidetty sen lähiseudulla; eihän Dunsey ollut niitä miehiä, joka liikoja välitti, oliko hänen veljensä pälkähässä tai ei Godfreyn mieli oli kukkuroillaan Nancy Lammeterin katseita ja suloa, kukkuroillaan suuttumusta itseään kohtaan, suuttumusta, jonka mitta kohosi sitä korkeammalle, mitä useammin hän tuon neidon näki ja joka ehkäisi hänen ajatustensa muistelemasta Salamaa, yhtä vähän kuin Dunstanin viipymistäkin.
Seuraavana aamuna oli koko kylä kuohuksissa varkausjutun johdosta, ja muiden muassa tiedusteli Godfreykin tarkkaan uutisia, pohti niitä ja kävi itse kivilouhoksella. Sade oli lakaissut pois kaikki mahdolliset jäljet, mutta kun paikkaa oikein tarkasti tutkittiin, löytyi kylän vastaiselta puolelta, puolittain mutaan uponneena tuluslaatikko piikivineen ja iskurautoineen. Se ei ollut Silaan omaisuutta, sillä se ainoa, jonka hän oli omistanut, oli yhä vieläkin tallella hänen hyllyllään; ja yleisesti hyväksytty olettamus oli, että löydetty tuluslaatikko oli jossain yhteydessä varkauteen. Mutta vähemmistö pudisti epäillen päätään ja pysyi siinä mielipiteessä, ettei tuluslaatikko toisi minkäänmoista selvyyttä varkauteen, että mestari Marnerin kertomus tuntui omituiselta ja että oli ennenkin tultu tekemisiin sellaisten tapausten kanssa, missä muka ryövätty itse oli tehnyt tepposet ja sitten usuttanut viranomaiset pahantekijää etsimään. Mutta kun heiltä lähemmin pyydettiin perusteluja tällaiselle otaksumalle ja kysyttiin, mitä mestari Marner sellaisilla valheilla olisi voittanut, niin he vain pudistivat päätään kuten ennenkin, eivätkä saaneet oikein selvitetyksi koko kysymystäkään, mitä hänen olisi voittaman pitänyt; joka tapauksessa, kullakin oli valta pitää omat mielipiteensä, oli siihen syytä tai ei, koska kankuri, kuten yleisesti tiettiin, kaiken lisäksi oli hupsahtava. Vaikka herra Macey pitikin Marnerin puolta ja asettui kaikkia petosepäilyjä vastaan, ei hän ottanut tuluslaatikon löytöä vakavalta kannalta; hän piti suorastaan epäkristillisenä sitä ajatuskantaa, että kaiken täytyi muka tapahtua ihmiskäsin, että ei muka olisi sellaista voimaa, joka voisi viedä kultarahat lattiakiviin koskematta. Siitä huolimatta asettui hän herra Tookeyn mielipidettäkin vastaan, joka ammattitoverin hartaudella luuli ajavansa lukkarille sopivaa mielipidettä ja epäili, oliko yleensä oikein käydä penkomaan tällaista juttua, joka oli tapahtunut niin salaperäisissä olosuhteissa?
"Niinkuin ei", päätteli herra Tookey – "muutoin asiain perille päästäisikään kuin tuomarien ja poliisien avulla."
"Älkää nyt taas ampuko yli maalin, Tookey", sanoi herra Macey, pudistaen varottavasti päätään. "Mutta sehän on Teidän tapanne; jos minä heitän kiven siihen, mihin pitää, niin täytyy teidän parantaa asiaa ja heittää kivenne vielä Paljon kauemmas. Sanoinhan minä vain sanani tuluslaatikon löydön arvottomuudesta, mutta en ole sanaakaan sanonut lakia ja oikeutta vastaan, jotka ovat Kuningas Yrjön laatimat. Eikä minun, yhteiskunnallisessa asemassa olevan henkilön, sovikaan nousta kuningas Yrjöä vastaan."
Samaan aikaan kuin Sateenkaaren ravintolan ulkopuolella kävivät nämä keskustelut, pohdittiin asiaa sisäpuolella hieman ylhäisemmässä seurassa, pastori Crackenthorpin johtaessa puhetta ja Junkkari Cassin ja muiden hyvinvoipien seurakuntalaisten ottaessa keskusteluun osaa. Talonisännän, herra Snellin – joka omien sanojensa mukaan löysi kaikissa asioissa yhteenkuuluvaisuutta – mieleen juolahti, että tuluslaatikko, joka oikeastaan olikin hänen löytöänsä, hänen toimiessaan asian yhteydessä poliisin tehtävissä, kuului ehkä eräälle kulkukauppiaalle, joka oli poikennut kuukausi takaperin kapakkaan juomaan ja sytyttänyt piippunsa tuluksilla. Tässä varmastikin oli johtolanka löydettävissä. Ja koska muisti toisinaan, kun erinäiset seikat ja tosiasiat sitä kiihoittavat, on tavallista herkempi ja hedelmällisempi, niin palautui herra Snellin mieleen yhä selvempi kuva mainitun kulkurin kasvonpiirteistä ja keskusteluista. Hänen katseensa oli vaikuttanut vastenmieliseltä herra Snellin koko olemukseen. Oikeastaan hän ei puhunut mitään erikoisempaa lukuunottamatta tuluslaatikkoa – mutta eiväthän sanat useinkaan ole pääasia, vaan se tapa millä ne sanotaan. Kaiken lisäksi oli hänen kasvoillaan outo, tummanruskea väri, joka ei ollut minkään hyvän merkki.
"Oliko hänellä korvarenkaat?" tahtoi tietää herra Crackenthorp, joka tunsi jonkunverran ulkolaisia tapoja.
"Odottakaahan hetkinen, – kunhan katson", sanoi herra Snell, ikäänkuin mikäkin selvänäkijä, joka ei millään hinnalla tahtonut tehdä erehdystä, jos se suinkin oli vältettävissä. Venyttäen suupieliään ja ummistaen silmänsä, ikäänkuin olisi yrittänyt nähdä edessään korvarenkaat, näytti hän vihdoin luopuvan turhasta yrityksestä ja sanoi: "Kyllä hänellä oli tavaroittensa joukossa korvarenkaat, joten on hyvinkin luultavaa, että hänellä oli ne korvissaan. Hän kulki tavaroineen, hynttyineen talosta taloon kautta koko kylän: ehkä on joukossa joku, joka näki ne hänen korvissaan, vaikken minä sitä ota väittääkseni."
Herra Snell oli oikeassa olettaessaan, että joku muistaisi kulkukauppiaan korvarenkaat, sillä tiedusteltaessa kyläläisten mielipidettä, pidettiin erikoisen tärkeänä sitä seikkaa, että pastori oli halunnut tietää, oliko kulkukauppiaalla renkaat korvissa, ja valtava enemmistö piti tämän seikan ratkaisua erittäin tärkeänä itse asian kulussa. Jokainen, joka oli kysymyksen kuullut ja jolla ei ollut ennestään hämärintäkään kuvaa kulkukauppiaasta, näki hänen kuvansa tuossa tuokiossa ilmielävänä, milloin pienin, milloin suurin korvarenkain, mutta joka tapauksessa korvarenkaita kantavana, ja kulkurin olemuksen kuvittelu kävi niin eläväksi, että lasimestarin aina kunnollinen ja kunniallinen vaimokin, joka ei koskaan valheeseen turvautunut, ja jonka koti oli kylän siisteimpiä, oli valmis kaikelle kansalle selittämään, että hän voisi vaikka pyhän sakramentin nimessä vannoa kulkukauppiaan korvissa nähneensä suuret, kuunsirpin muotoiset korvarenkaat; Jinny Oates, rajasuutarin tytär taas, vahvisti nähneensä kylläkin kaiken tämän, mutta vakuutti lisäksi, että hänen verensä oli ollut jähmettyä sillä hetkellä kun hän kulkukauppiaan näki.
Jotta nyt tuluslaatikkolöydön antamaan johtolankaan saataisiin lisää selvyyttä, kerättiin kaikki kulkukauppiaalta kylällä ostetut tavarat "Sateenkaaren" ravintolaan, missä ne olivat kaikkien nähtävissä. Oli yleinen mielipide, että ryöstökysymyksen selvityksen täytyi suurimmalta osalta tapahtua "Sateenkaaressa" sekä ettei miesten tarvinnut nyt pyydellä vaimoiltaan anteeksi, vaikka heidän askelensa aina tuohon kapakkaan osuivat, sillä olihan siellä vakavien yhteiskunnallisten velvollisuuksien paikka.
Tunnettiin hieman pettymystä, ehkäpä hieman vastenmielisyyttäkin, kun saatiin kuulla, että Silas oli Junkkarin ja Pastorin kyselyihin vastannut, ettei hän enään lainkaan muistanut kulkukauppiasta, korkeintaan senverran vain, että tämä oli kerran käynyt hänen ovellaan, mutta oli mennyt sen tien, kun hän oli kieltäytynyt mitään ostamasta. Näin oli Silas lausunut, vaikkakin hän vahvasti pysyi siinä otaksumassa, että kulkukauppias se oli syntipukki jo siitäkin syystä, että hänellä nyt oli jonkinlainen mielikuva raha-aarteen häviämisestä piilopaikasta: hän näki ajatuksissaan ne nyt kulkukauppiaan selkärepussa. Jonkinmoisella närkästyksellä panivat kyläläiset merkille, että kuka tahansa muu paitsi Marnerin kaltainen "sokea pöhkö" olisi nähnyt kuljeskelevan miehen, sillä mitenkä muutoin olisi tuluslaatikko joutunut ojaan, ellei mies olisi siellä päin käyskennellyt? Epäilemättä oli hän tehnyt huomioitaan, puhutellessaan Marneria ovella. Kuka tahansa näki – yksi ainoa katse siihen riitti – että kankuri oli puolipöhkö visukinttu. Ihme ja kumma ettei kulkukauppias ollut häntä surmannut; tuon tapaisiahan, rengaskorvaisia, tavallisesti olivat murhamiehet kylän vanhat ihmiset muistivat vieläkin erään semmoisen; jonka olivat vuosia sitten nähneet.
Godfrey Cass taas, joka astui kapakkaan herra Snellin parhaillaan paasatessa epäilyjään kulkukauppiaasta, oli toista mieltä; hän oli nimittäin ostanut kulkukauppiaalta kynäveitsen ja piti tätä oikein ystävällisenä ja herttaisena miehenä; oli silkkaa hölynpölyä puhua miehen kieroista katseista. Mutta kyläläiset taas pitivät tällaista puhetta nuoruuden ajattelemattomuutena, sillä "ei herra Snell suinkaan ollut ainoa, joka kulkuria epäili!" Oli sensijaan ainakin puolisen tusinaa sellaisia, jotka koska tahansa olivat valmiit tuomari Malamille antamaan paljonkin pahempia lausuntoja kuin ravintoloitsija oli antanut. Ei suinkaan vain Godfrey herra lähtisi Tarleyhin laimentamaan herra Snellin lausuntoa ja ehkäisemään oikeuden toimenpiteitä. Luultiin hänen tähän ryhtyneen, kun hänen jälkeen puolisen nähtiin ratsastaneen Tarleyn tietä.
Mutta tällä hetkellä oli Godfreyn kiinnostuksen ryöstöön hälventänyt kasvava huoli Dunstanista ja Salamasta, ja hän oli matkalla ei Tarleyhin vaan Batherleyhin päin, koska hän ei kauemmin saattanut elää epätietoisuudessa. Sellainen mahdollisuus, että Dunstan olikin vetänyt häntä nenästä ja ratsastanut sen tien, vieden Salaman mennessään, palatakseen ehkä kuukauden päästä, menetettyään hevosen hinnan, pelotti häntä paljon enemmän kuin loukkaantumisen vaara; nyt kun vielä rouva Osgoodin kutsutkin olivat jo olleet, kiusasi häntä ajatus, että oli uskonut hevosensa Dunstanille. Sensijaan että olisi koettanutkaan vaimentaa pelkoaan hän pönkitti sitä sen yleisen taikauskon perustalla, että mitä enemmän odotamme jotain pahaa, sitä vähemmän luultavaa on sen tuleminen. Ja kun hän kuuli hevosen lähestyvän kapseen ja näki hatun puitten välistä, luuli hän uskonsa käyneen toteen. Mutta tuskin oli hevonen tullut näkyviin, kun hänen toivonsa pettikin. Se ei ollutkaan Salama, ja hetkistä myöhemmin hän totesi, ettei ratsastaja ollutkaan Dunstan vaan Bryce, joka pysähtyi puhuttelemaan, kasvoilla pahaaennustava ilme.
"No, herra Godfrey, Teilläpä vasta verraton veli on, tuo mestari Dunsey, eiköstä olekin?"
"Mitä tarkoitatte?" kysyi Godfrey hätäisesti.
"Mitä, eikö hän vielä ole ennättänyt kotiin?" sanoi Bryce.
"Kotiinko? Ei. Mitä sitten on tapahtunut? Sanokaa pian! Mitä on hän hevoselleni tehnyt?"
"Ahaa, ajattelin sen sittenkin olevan Teidän, vaikka hän väittikin Teidän sen hänelle luovuttaneen."
"Onko hän kaatunut ja taittanut jalan hevoseltani?" kysyi Godfrey punaisena kiihtymyksestä.
"Paljon pahempaa", sanoi Bryce. "Katsokaahan, tein kaupan hänen kanssaan, luvaten hänelle satakaksikymmentä puntaa, oikean huimahinnan, mutta olen aina pitänyt siitä hevosesta. Hänpä ottaakin ja lähtee kevytmieliseen kilpaan, syöksyy paaluestettä vastaan, jonka takana on syvä hauta. Hevonen oli maannut kuolleena hetken aikaa ennenkuin se löytyi. Eikö hän siis ole sen koommin ollut kotona?"
"Kotonako? ei", sanoi Godfrey, "ja parempi on jos pysyykin poissa. Pahuksen narri olin! Olisihan minun pitänyt tietää, että tämä siitä lopuksi tuli."
"No, sanoakseni koko totuuden", jatkoi Bryce, "kun hevoskauppa oli päätetty, pälkähti päähäni, että hän saattoikin olla lähtenyt ratsastelemaan ja kauppaamaan hevosta Teidän tietämättänne, sillä en uskonut hevosta hänen omakseen. Tiesin Dunsey-veitikan silloin tällöin järjestävän kepposia. Mutta minne lienee hän hävinnyt? Ei häntä Batherleyssä ainakaan ole nähty. Tuskin hän loukkautunutkaan on, sillä hän näyttää pötkineen tiehensä."
"Loukkaantunutko?" kivahti Godfrey katkerasti. "Ei hän koskaan loukkaa itseään – hän on tottunut vain muita loukkaamaan."
"Ja kuitenkin lähetitte hänet myymään hevostanne, kuinka sen laita on?" ihmetteli Bryce.
"Niin, tahdoin myydä hevosen – sillä se oli minulle vähän kovasuinen", sanoi Godfrey, ylpeydessään peitellen oikeata asianlaitaa ja estääkseen Brycen liian selvästi vainuamasta, että toimenpide oli välttämättömyyden vaatima. "Olin lähdössä häntä haeskelemaan – arvasin jonkin onnettomuuden tapahtuneen. Palaan siis kotiin nyt", hän lisäsi, kääntäen hevosta suitsista ja toivoen pääsevänsä Brycestä eroon; hän tunsi elämänsä kauan uhanneen romahduksen lähenevän. "Ettekö olekin matkalla Raveloeen?"
"En, en vielä", sanoi Bryce. "Tulin tämän kautta, sillä minulla oli asiaa Flittoniin; ja ajattelin myös, että saattaisin samalla tavata matkalla teidätkin ja kertoa kaiken, mitä hevosesta tiesin. Luulenpa ettei Dunsey veitikalla ollut halua näyttää naamaansa, kunnes ikävät asiat hieman olisivat hälvenneet. Hän on ehkä lähtenyt Whitbridgen Kolmeen kruunuun – mikäli tiedän, oleskelee hän siinä talossa mielellään."
"Ehkä onkin", sanoi Godfrey, ikäänkuin hajamielisenä. Nousten sitten seisomaan ja huolettomuutta teeskennellen: "Kuulemmepa varmasti piankin hänestä."
"Niin, tästä kääntyy minun tieni", sanoi Bryce, sen kummemmin ihmettelemättä Godfreyn masentumista: "sanonpa siis vain hyvästit ja toivon seuraavalla kertaa saavani tuoda teille iloisempia uutisia."
Godfrey ratsasti hiljaa eteenpäin, tuumiskellen mielessään isälle tehtävää tunnustusta, jota hänen mielestään ei enään voinut pitkittää. Rahajuttu oli ilmaistava heti seuraavana aamuna; ja jos hän lykkäisikin paljastusta, niin Dunstan kylläkin pian ilmestyisi esiin ja huomatessaan joutuvansa isänsä vihan esineeksi panisi syyn Godfreyn niskoille, vaikkei hän siitä sen kummempaa hyötyisikään. Saattoi olla ehkä vielä yksi keino, jonka avulla Dunstanin vaitiolo oli voitettavissa ja kohtalon päivä lykättävissä: hän voisi sanoa isälleen itse tuhlanneensa Fowlerin hänelle antamat rahat, ja koska hän ei koskaan ennen ollut sentapaista kepposta tehnyt, niin saattaisivat pahemmat seuraukset raueta ensi puuskaan. Mutta Godfrey ei voinut sitäkään askelta ottaa. Hän tunsi luovutettuaan rahat Dunstanille tehneensä jo luottamusrikoksen, joka tuskin oli pienempi kuin rahojen käyttö omiin tarpeisiin; ja punnitessaan näitä kahta mahdollisuutta tuntui edellinen hänestä niin paljon epäedullisemmalta, että hän päätti siitä luopua.
"En tahdo kerskua kunnollisuudellani" sanoi hän itsekseen; "mutta en sentään roistokaan ole, jotain on siis tehtävä. Kannan seuraukset mieluummin kuin uskottelen tehneeni jotain sellaista, jota en olisi voinut tehdä. En totta totisesti ole tuhlannut rahoja omiin huvituksiini – vaan minut pakotettiin antamaan rahat."
Koko lopun päivää, vain silloin tällöin horjahtaen mielipiteessään, oli Godfrey sillä mielellä että tunnustaisi kaiken isälleen, ja hän säästi tiedon Salaman surmasta seuraavaan aamuun, ikäänkuin käyttääkseen tuota tapaturmaa johdantona ikävämpiin uutisiin. Vanha Junkkari oli tottunut poikansa alituiseen poissaoloon kotoa, eikä pannut suurempaa merkitystä sille seikalle, ettei Dunstania enempää kuin Salamaakaan ollut näkyvissä. Godfrey vakuutteli itsekseen, että jos hän päästäisi käsistään tämän ainoan tilaisuuden tunnustukseen, ei hänelle enään toista ilmaantuisi; tunnustus voi tulla vielä paljon ilkeämmältä taholta kuin Dunstanin suusta: nainen saattoi tulla kertomaan asian. Ja hän koetti saattaa kohtauksen helpommaksi itselleen: hän tahtoi, samalla kuin tunnustaisi heikkoutensa luovuttaessaan rahat Dunstanille, viitata siihen tosiasiaan, ettei hän voinut muuttaa sitä määräävää asemaa, joka Dunstanilla häneen nähden oli; ja kuinka hän panisi isänsä siihen luuloon, että jotain erikoisen pahaa oli tapahtunut, ennenkuin kertoisi koko tapauksen. Vanha Junkkari oli sovittelematon mies: vihansa puuskassa teki hän monasti päätöksiä, joita ei voinut sitten peruuttaa rauhoituttuaankaan – hän oli kuin hehkuva laava, joka jäähtyessään kovenee kiveksi. Monen tulisen ja sovittelemattoman luonteen tavoin antoi hän oman päättömyytensä johtaa itsensä useaan pahaan ja kasvattaa sitä, kunnes tuollaiset tunteet saivat ylivallan hänessä, ja niin hänestä tuli ankaran totinen ja heltymättömän kova. Tällainen oli hänen käytöksensä alustalaisiaankin kohtaan; hän antoi heidän jättää veronsa maksamatta, laiminlyödä maidensa hoidon, raiskata metsäkannan, myydä heinänsä, sanalla sanoen, antoi kaiken luisua luisumistaan – ja sitten kun se tuntui hänen kukkarossaan, hän vasta julmistui ja ryhtyi mitä ankarimpiin tekoihin eikä piitannut enään mistään. Godfrey tiesi kaiken tämän ja tunsi sen sitäkin voimallisemmin, koska hän useasti oli saanut, sydän tuskaa täynnä, olla sovittamattomuuden todistajana, seikka, joka häntä, hyvänahkaista luonnetta, ei erikoisesti miellyttänyt. (Toisaalta hän ei asettunut arvostelemaan isänsä leppurimaisuutta, joka oli edelläkäynyt näitä tunneryöppyjä; se oli hänestä mitä luonnollisinta.) Tässä tapauksessa toivoi Godfrey, että isän ylpeys panisi hinnalla millä tahansa salaamaan tuon naimisjutun, sensijaan että työntäisi poikansa pois luotaan ja saattaisi itsensä puheenaiheeksi peninkulmien laajuisessa ympäristössään.
Tällaiset ajatukset risteilivät Godfreyn mielessä hamaan puoliyöhön, mutta sitten hän nukkui, havaittuaan jo tarpeeksi ajatelleensa surujaan. Mutta kun hän aamun vielä hämärtäessä heräsi, tuntui hänestä vaikealta ryhtyä hautomaan taas eilisiä ajatuksiaan; hänen päänsä oli niistä jo tarpeeksi väsynyt. Vilpittömän tunnustuksen perustelujen asemasta muisti hän ajatella nyt vain tunnustuksensa surkeita seurauksia: vanha pelko palasi takaisin – vanha pelottava ajatus esiripusta, joka toivottomasti laskisi hänen ja Nancyn väliin – olihan niin paljon keveämpää luottaa vain onnenpotkuun, joka hänet sattumalta pelastaisi koko pulmasta. Miksi hän siis lähtisi katkaisemaan kaiken omasta alotteestaan? Hän oli eilen nähnyt asiat väärässä valossa. Vihassaan Dunstania vastaan oli hän tuijottanut vain yhteen ajatukseen, heidän yhteisymmärryksensä hävittämiseen kerta kaikkiaan; mutta mikä sittenkin oli hänelle viisainta, oli koettaa lieventää isän vimmaa Dunseytä kohtaan ja koettaa pysyttää asioita entisillä raiteillaan. Ellei Dunsey muutamiin päiviin tulisi takaisin (ja tiesihän Godfrey kyllä, että tuolla lurjuksella oli rahaa riittämään asti, vaikka kuinka moneksi päiväksi vielä), saattaisi kaikki hälvetä hiljalleen ja onnellisesti.
YHDEKSÄS LUKU.
Godfrey heräsi ja nautti aamiaisensa tavallista aikaisemmin, odotellen kumminkin laudoitetussa vierashuoneessa, kunnes nuoremmat veljet olivat lopettaneet ateriansa ja poistuneet huoneesta; hän vartoi isäänsä, jonka tapa oli voutinsa kanssa käyskennellä vainioilla ennen aamiaista. Punaisessa talossa söi jokainen aamiaisensa eri aikana, ja Junkkari jäi aina viimeiseksi, koettaen näin kasvattaa muutoin pientä ruokahaluaan. Pöytä oli jo parisen tunnin ajan; ollut täynnä kaikenlaisia herkkuja, kunnes talon isäntä itse saapui – hän oli kookas, tukeva kuusikymmenvuotias, jonka rypistetty otsa ja kasvojen jäykkä ilme näyttivät olevan ristiriidassa suun pehmeän ja velton viivan kanssa. Hänen, olemuksensa kantoi säännöllisen huolimattomuuden merkkejä, hänen pukunsa oli epäjärjestyksessä; ja kuitenkin oli vanhan Junkkarin olemuksessa jotain, joka erotti hänet pitäjän tavallisista tilanomistajista, jotka mahdollisesti olivat täysin hänen sivistystasollaan, mutta yhä sallivat sellaisia mieleenjohtumia, että lähiseudulla oli "parempiakin"; hänellä sitävastoin oli niin olemuksessaan kuin äänessään ylpeä itsetietoisuus, eikä hänelle johtunut mieleen katsoa muita korkeammalle kuin itseään: sellainen mahdollisuus oli yhtä kaukana kuin Ameriikka taikka suorastaan tähtitaivas. Junkkari oli ikänsä kaiken nauttinut pitäjäläisten kunnioitusta, ja mikä vain oli häntä ja hänen omaansa, vaikkapa vain hänen juomakannunsa, oli tietenkin vanhinta ja parasta koko pitäjässä; ja koska hän ei koskaan seurustellut itseään ylemmän luokan kanssa, ei mikään vertailu päässyt hänen mielipiteitään hämmentämään.
Astuessaan huoneeseen loi hän katseen poikaansa päin ja virkkoi: "Mitä nyt! et vielä ole syönyt aamiaistasi?" Isän ja pojan välillä ei sattunut koskaan herttaista aamutervehdystä; se ei johtunut epäystävällisyydestä, vaan siitä tosiasiasta, että kohteliaisuuden suloinen kukka ei viihtynyt Punaisen talon kaltaisessa, kuivassa maaperässä.
"Olen kyllä, isä", vastasi Godfrey, "olen kylläkin syönyt, mutta odotin Teitä, saadakseni puhua kanssanne."
"No hyvä", sanoi Junkkari, heittäytyen välinpitämättömästi tuoliin ja puhuen yskäkohtausten vuoksi katkonaisesti, mikä tapa raveloelaisten mielestä oli hänen asemassaan jonkinlainen erikoisoikeus. Hän leikkasi samalla kappaleen lihaa mukana huoneeseen tulleelle metsästyskoiralle. "Soitahan minulle olutta, ole hyvä! Teillä nuorilla on vain omat harrastuksenne ja huvituksenne. Ei teillä ole kiirettä kuin omien asiainne takia."
Junkkarin elämä oli samanlaista joutiloimista kuin pojankin, mutta hänen itsensä samoinkuin koko kylän aika-ihmisten yleinen mielipide käsitti nuoruusajan välttämättömästi hulluuskaudeksi, jota vastoin vanhusten koko elämä oli yhtämittaista kärsimystä, jota vain silloin tällöin pieni kokkapuhe lievitti. Godfrey viivytteli vastaustaan, siksi kunnes olut oli tuotu ja ovi jälleen suljettu – jolla välin Fleet, ajokoira, oli ehtinyt ahmia köyhän miehen jouluaterian veroisen määrän lihaa.
"Toissapäivänä", alkoi hän, "tapahtui peevelin paha onnettomuus Salamalle."
"Mitä! Onko se taittanut jalkansa?" kysyi Junkkari, hörpätessään kulauksen olutta. "Luulin sinua paremmaksikin ratsastajaksi. Minun aitani ei vain koskaan ole hevonen kaatunut. Jos olisi, olisin turhaan saanut toista havitella, sillä minun isäni ei ollut yhtä kärkäs poikiensa kepposia korjaamaan kuin muutamat muut isät ovat. Mutta tästä lähin täytyy lehden kääntyä, sen täytyy. Talon kuoletukset ja velanjäännökset nielevät taskuni tyhjiksi kuin maankulkijan. Ja Kimble narri on vielä tietävinään sanomalehtien kirjoittelevan rauhasta. Se veisi lopunkin perikatoon. Hinnat pudota romahtaisivat alas kuin lehmänhäntä, enkä mistään kummasta saisi irti velkoihin rahaa, vaikka panisin alustalaiseni kuinka ahtaalle. Ja tuo pahuksen Fowler sitten, en päivääkään enään vitkastele hänen kanssaan; olen käskenyt Winthropin vielä tänään mennä Cox'iin. Tuo valhetteleva veijari lupasi jo viime kuussa viimeistään maksaa minulle satasensa. Hän etuilee sillä, että asuu niin syrjässä, luulee kai, että hänet ilman muuta unhoitetaan."
Junkkari oli syytänyt puheensa yskähdellen ja katkonaisesti, antamatta kuitenkaan kyllin pitkää väliaikaa, jotta Godfrey olisi saanut tilaisuuden saada sanasta kiinni. Hän tunsi, että isä aikoi Salaman menetyksen takia jyrkästi vaatia maksujen suoritusta ja että hän rahakiipeliään ajatellessaan näin joutui tunnelman valtaan, joka oli mahdollisimman epäedullinen hänen aikomalleen paljastukselle. Mutta hänen täytyi jatkaa, koska oli asiaan ryhtynyt.
"Paljon pahempi juttu kuin hevosen jalankatkeaminen – Salama kaatui ja kuoli", hän sanoi heti isän vaiettua ja käytyä käsiksi paistiin. "Mutta en ajatellut pyytää teidän minulle uutta ostamaan; ajattelin vain että minulta meni keino Salaman myyntihinnalla suorittaa teille aikomani suoritukset. Dunsey lähti viemään sitä toissapäivänä kilpa-ajoihin, myydäkseen sen puolestani siellä; ja tehtyään Brycen kanssa kaupan sadan kahdenkymmenen punnan hinnasta, lähti hän kilparatsastukseen ja aloitti kuin hullu, ja se teki lopun hevosesta. Ellei tuota olisi tapahtunut, olisin teille tänään suorittanut sata puntaa."
Junkkari oli pannut käsistään pois veitsen ja haarukan ja katseli kummissaan poikaansa, kykenemättä kyllin nopeasti tajuamaan, mikä oli syynä tähän äkkinäiseen käänteeseen isän ja pojan välisessä suhteessa ja mikä matkaansaattoi pojan ehdotuksen sadan punnan antamisesta hänelle.
"Tosiasia on, isä – surullista kyllä – häpeän sitä sanoa", jatkoi Godfrey, "että Fowler on maksanut nuo sata puntaa. Hän maksoi ne minulle, ollessani siellä eräänä päivänä viime kuussa. Ja Dunsey kiristi minulta rahaa, ja minä annoin hänen ottaa nämä, koska toivoin voivani maksaa tähän mennessä."
Junkkari oli punainen vihasta, kuunnellessaan poikansa puhetta ja sai vaivoin sanat suustaan: "Sinä annoit Dunseyn ottaa rahat? Milloinka sinä olet sellaiseksi ystäväksi tullut Dunseyn kanssa, että käyt yksissä neuvoin hänen kanssaan anastamaan minun rahojani? Tuleeko sinustakin heittiö? Mutta minä sanon, että se ei käy päinsä. Minä ajan teidät pellolle joka sorkan ja menen uudestaan naimisiin. Tiedä se, ettei minun omaisuuteni kuulu teille nimeksikään; isoisäni jälkeen voivat Cassit hoitaa maataan niinkuin itse tahtovat. Tiedä se! Maksakoon Dunsey rahat! Mikä pani sinut antamaan rahat Dunseylle? Tässä on jokin kierous kysymyksessä."
"Ei ole kieroutta, isä", vastasi Godfrey. "En olisi itse tuhlannut rahoja, mutta Dunsey kiristi kiristämistään, ja minä olin hullu ja annoin ne hänelle. Mutta aioin ne maksaa takaisin, huolimatta siitä mitä hän teki. Siinä koko juttu. En koskaan aikonut anastaa rahoja, en ole niitä miehiäkään. Ette voine väittää minun koskaan epärehellisesti menetelleen, vai mitä, isä!"
"Missä Dunsey on sitten? Mitä siinä vielä istut jaarittelemassa? Mene hakemaan Dunsey, niinkuin sanonkin, ja käske hänen tekemään tarkka tili, mihin hän on tarvinnut rahaa ja mihin sen on pannut. Hakekoon mistä haluaa. Ajan hänet talosta pois. Lupasin sen tehdä ja niin teenkin. Eikä saa hän päätäni käännetyksi. Mene hakemaan hänet."
"Dunsey ei ole tullut takaisin, isä."
"Mitä! taittoiko hän itsekin niskansa, vai mitä?" kysyi Junkkari hieman epäröiden aikomustaan; siinä tapauksessa ei hän panisi päätöstä toimeen.
"Ei, ei hän loukkaantunut, luulen, sillä vain hevonen oli löydetty kuolleena ja hän itse oli arvatenkin pötkinyt tiehensä. Olenpa kuitenkin varma siitä, että hänet piankin taas näemme. Mutta en tiedä missä hän on."
"Ja miksi piti sinun mennäkin antamaan hänelle minun rahojani? Vastaa minulle!" tiukkasi Junkkari, Godfreytä kovistaen, kun Dunsey ei ollut ylettyvillä.
"No, isä, en tiedä", sanoi epäröiden Godfrey. Se oli osittain teeskentelyä, mutta Godfreytä ei haluttanut valhetella, eikä hän epäillyt, että epärehellisyyttä on mahdoton jatkaa, ellei aina ole varustettu uusilla valheilla vanhojen peittämiseksi, ja hän oli tällä erää aivan valmistumaton siinä suhteessa.
"Etkö sinä tiedä? Sanonko minä, miten asia on? Olet itse tehnyt jonkun kepposen ja vaatinut hänet vaikenemaan", selitti Junkkari päättäväisesti, mikä pani Godfreyn sydämen kiivaasti lyömään, koska isä osui niin lähelle asian oikeata laitaa. Odottamaton hämmästys saattoi hänen ottamaan uuden askeleen valheen tiellä – pienikin sysäys riittää vierittämään alas kaltevalle pinnalle joutuneen.
"No, isä", hän sanoi, koettaen puhua välittömän huolettomasti, "meillä oli semmoinen pieni juttu, vain Dunseyn ja minun välinen, joka oikeastaan ei huvita ketään muuta. Ei maksa vaivaa puuttua nuorten hullutuksiin: se ei olisi teitä liikuttanut ollenkaan, ellei olisi sattunut tuota Salaman vahinkoa. Olisin muutoin maksanut nuo rahat."
"Hullutuksia ja hullutuksia, on jo aika lopettaa hullutukset. Ja sinun pitää tietämänkin, että minä vaadin ne lopettamaan", sanoi Junkkari otsaansa rypistäen ja vihaisesti poikaansa silmäten. "Eikä minun työni ole käydä sinun hullutuksiisi rahoja hankkimaan. Ajattelehan minun iso-isääni, hänellä oli eläessään tallit täynnä hevosia ja talo hyvässä kunnossa, vaikka aika oli paljon pahempi kuin mitä minun osakseni on tullut; niinpä saattaisi olla minullakin kaikki kunnossa, ellei neljä poikaani riippuisi minussa kiinni kuin mitkäkin iilimadot. Olen ollut liian hyvä isä teille kaikille siinä koko juttu. Mutta nyt tuleekin toinen ääni kelloon, poika."
Godfrey ei sanonut sanaakaan. Häneltä puuttui kyky terävästi arvostella asioita, mutta hän oli siinä vahvassa uskossa, että isän suvaitsevaisuus ei ollut johtunut hyvästä sydämestä, ja hänellä oli suorastaan ollut pieni kaipuu kovempaan kuriin, joka olisi antanut tukea hänen heikolle luonteelleen ja vahvistanut hänen parempaa tahtoaan. Junkkari söi leipänsä ja lihansa kiireen kaupalla, otti vahvan kulauksen olutta, käänsi sitten tuolinsa pois pöydästä ja alkoi puhua.
"Itsellennehän tuolla kaikella teette vahinkoa – sensijaan että yrittäisitte auttaa minua asiain järjestämisessä."
"No, isä, olenhan useasti tarjoutunut huolehtimaan asioista, mutta olette aina, kuten itse tiedätte, pahastunut, luullen minun tahtovan syrjäyttää Teidät asemastanne."
"En tiedä sinun tarjoutumisistasi enempää kuin omista pahastumisistani yhtään mitään", kiisti Junkkari, jonka muisti ylettyi vain pääasioihin, yksityiskohdasta piittaamatta; "mutta sen vain tiedän, että kun vähän näytti siltä kuin olisit hautonut naimistuumia, niin minä en käynyt panemaan asialle esteitä, niinkuin muutamat muut isät olisivat tehneet. Lammeterin tyttären kanssa jos kenen olisin sinun toivonut menevän naimisiin. Jos olisinkin kieltänyt, olisit kai paremmin pitänyt asiasta kiinni, sensijaan että aina vastaanhangottelevana nyt tietysti muutit mielesi. Sinä olet empiväinen vekara: olet siinä tullut äitiisi. Hänellä ei koskaan ollut omaa tahtoa; se ei naiselle tosin ole niin tarpeellistakaan, jos hän on saanut kunnon miehen aviokseen. Mutta sinun vaimollasi olisi pitänyt olla oma tahto, sillä sinulla tuskin on sen verran omaa päätä, että saat molemmat jalkasi kulkemaan samaa tietä. Ei taida vain tyttö olla sanonut sinulle, ettei hän välitä sinusta, vai onko?"
"Ei", vastasi Godfrey, tuntien olonsa kuumaksi ja epämukavaksi; "en luule hänen sitä ajattelevan."
"Luule! Eikö sinulla ole rohkeutta käydä kysymään? Oletko sitten vielä sitä mieltä, että ottaisit hänet – siitä on nyt kysymys?"
"En ketään muuta tahtoisi vaimokseni", virkkoi Godfrey vältellen.
"Hyvä siis, minäpä kysyn sinun puolestasi, siinä kaikki, jos sinulta itseltäsi puuttuu rohkeutta. Luulenpa, ettei Lammeter pane vastaan antaa tytärtään minun perheeseeni, eipä kai. Ja mitä itse herttaiseen tyttöön tulee, niin hän ei välitä serkustaan – eikä muita taas tielläsi olekaan."
"Antakaa olla toistaiseksi, isä", sanoi hädissään Godfrey. "Luulen hänen tällä hetkellä olevan närkästynyt minuun, ja puhun mieluimminkin itse asiani. Miehen täytyy itse hoitaa tällaiset asiat."
"Hyvä, puhu ja hoida sitten ja katso, että elämässäsi tulee muutos. Se on miehen velvollisuus, jos hän ajattelee naimisiinmenoa."
"En tiedä, miten voisin asiaa nyt ajatella, isä. Ette halunne laskea minua asumaan jollekin tilukselle, enkä luule hänen tulevan asumaan tähän taloon kaikkien veljieni kanssa; tämä on aivan toisenlaista elämää kuin mihin hän on tottunut."
"Eikö voi tulla asumaan tähän taloon? Älä tule sitä sanomaan minulle. Kysy häneltä, ja puhu sitten vasta", kivahti Junkkari lyhyesti, pilkallisesti nauraen.
"Antakaa olla toistaiseksi vain, isä", pyysi Godfrey. "Toivon, ettette yritä kiirehtää asiaa sekaantumalla siihen."
"Teen niinkuin hyväksi näen", kiisti Junkkari, "ja minä näytän sinulle, että olen herra ja isäntä; muutoin saat mennä ja hakea maatilan, mistä haluat ja asettua siihen. Mene heti sanomaan Winthropille, ettei lähtisi Cox'in luo, vaan odottaisi minua. Käske hänen satuloimaan hevoseni. Kuulehan vielä yksi asia: toimita Dunseyn koni heti myydyksi ja tuo rahat minulle, kuuletko? Hän ei tule enään pitämään minun syötettävänäni yhtään konia. Ja jos tiedät, missä hän piileksii – uskonpa tietäväsikin – voit ilmottaa hänelle, että hänen on turha enään palata kotiin. Menköön vaikka rengiksi ja elättäköön itse itsensä! Hän ei enään saa riippua minun liepeissäni."
"En tiedä, missä hän on; ja jos tietäisinkin, ei minun asiani ole mennä kieltämään häneltä kotiintuloa", vastasi Godfrey, astuen ovea kohti.
"Hitto vieköön, poika, älä siinä enään töllistele, vaan mene ja käske valjastamaan hevoseni", kivahti Junkkari, kurkottuen ottamaan piippuaan.
Godfrey lähti huoneesta, tuskin tajuten, oliko tietoisuus keskustelun päättymisestä tuottanut hänelle mielenkevennystä, hänen asemansa jäädessä entiselleen, vai oliko hänen asemansa vieläkin vaikeutunut hänen sekaannuttuaan uusiin verukkeihin ja valheellisuuksiin. Nancy-suhteen uusin vaihe oli nostanut hänen povessaan uuden levottomuuden, koska hänen isältään saattaisi jossain iltapäiväkeskustelussa luiskahtaa herra Lammeterille sellaisia sanoja, jotka sotkisivat hänen mahdollisuutensa tykkänään, juuri kun tyttö saattoi olla hänen tavoitettavissaan. Hän etsi turvaa sieltä mistä ennenkin, hän toivoi jotain äkkiarvaamatonta onnenpotkausta, jotain otollista käännettä, joka pelastaisi hänet epämieluisista seurauksista – missä hänen epäsuoruutensakin saisi viisauden ja kaukonäköisyyden luonteen.
Luottamuksessaan kohtalon noppaan oli Godfrey tuskin vanhan kansan lapsia. Onnettaren ohjaavaa kättä pitävät yhä jumalanaan sellaiset miehet, jotka elävät omien mielijohteittensa mukaan, sensijaan että tottelisivat heille kuuluvia lakeja. Pankaapa joku nykypäivien muotisankari johonkin tehtävään, jota hän häpeää, niin havaitsette miten hänen mielensä pyrkii keinoilla millä hyvänsä etsimään mahdollisuuksia päästä vapautumaan tuon aseman tuottamista seurauksista. Jos hän elää yli varojensa ja häpee tuloja tuottavaa kunniallista ammattia, niin alkaa hän haaveilla ihmeellisistä hyväntekijöistä, jostain mahdollisesta tolvanasta, jonka voi mairitellen voittaa puolelleen, jostain ilmestyvän olion ihmeellisestä sydämen hyvyydestä. Jos hän esimerkiksi laiminlyö virkavelvollisuutensa, niin hän taas etsii turvaa itselleen siitä mahdollisuudesta, että tekemättä jäänyt työ lieneekin ollut vähemmän tärkeä. Jos hän taas väärinkäyttää ystävänsä luottamusta, niin hän on onnellinen, että tuo ihmeellinen, Onnettaren nimeä kantava monitaituri antaa hänelle toivon sellaisesta mahdollisuudesta, että ystävä ei saa siitä tietoa. Jos hän hylkää kunniallisen, pitkäaikaisen ammattinsa ja siirtyy aloille, joille luonto ei hänelle ole suonut lahjoja, niin hänen uskonnokseen tulee Onnettaren uskollinen palvominen, onnettaren, johon hän kaiken luojana perustaa uskonsa. Tämän uskonnon höllä perusta johtaa luonnollisestikin seurauksiin, jotka todistavat todeksi lauseen: mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää.
KYMMENES LUKU.
Tuomari Malamia pidettiin luonnollisesti niin Tarleyssa kuin Raveloessa ihmelahjaisena henkilönä, koska hän saattoi ilman näennäisiä todistuksia vetää paljon pitemmälle meneviä johtopäätöksiä kuin hänen oikeusneuvostoon kuulumattomat naapurinsa. Sellainen mies ei arvattavastakaan halveksinut tuluslaatikon antamaa johtolankaa, ja niin pantiin toimeen tarkka tiedustelu tuon tuntemattoman kulkukauppiaan suhteen ja merkittiin muistiin kihara, musta tukka ja tumma ihonväri ja hänen kantamansa laatikko puukkosepän työkaluja ja koristeita varten, ja korvissa suuret renkaat. Mutta joko nämä tuntomerkit olivat liian hatarat taikka soveltuivat liian moneen kulkuriin, jotta niiden perustuksella olisi löytänyt oikean syyllisen, niin ainakin viikko kului viikon jälkeen, eikä ryöstöstä saatu muuta tulosta kuin että sen Raveloessa synnyttämä ensimmäinen kiihtymys hälveni hälvenemistään. Dunstan Cassin häviämistä tuskin huomattiinkaan: hänelle oli kerran aikaisemminkin tullut kina isänsä kanssa ja oli hän hävinnyt, Herra ties minne, palatakseen vasta kuuden viikon kuluttua samoin kujein ja kerskailuin kuin aikaisemminkin. Hänen oma kotiväkensä, jotka odottivat samanlaista ratkaisua, sillä erotuksella vain että Junkkari tällä erää oli päättänyt kieltää häneltä kotiinpääsyn, ei ottanut puheeksi hänen viipymistään; ja kun hänen setänsä Kimble tai herra Osgood siitä huomauttivat, niin maininta hänen osuudestaan Salaman kuolemaan ja isää kohdannut loukkaus riittivät hälventämään enemmän ihmettelyn. Kukaan ei arvannut havaita Dunseyn katoamisen ja samana päivänä sattuneen varkauden yhteyttä – ei edes Godfrey, jolla jos kellä oli syytä aavistaa, mihin kaikkeen hänen veljensä pystyi. Hän ei edes muistanut kankurista puhutunkaan heidän keskensä sen koommin kun he poikasina vähintään kaksitoista vuotta sitten olivat tehneet pilaa kankurin kustannuksella; ja siksi toiseksi hänen mielikuvituksensa toi hänen silmiensä eteen Dunstanin yhteydessä yhden ainoan ympäristön: hän oli näkevinään hänet taukoamatta samalla ratsastusradalla, minne hän oli Salaman kaaduttua astellut, kärkkyäkseen uusia tuttavuuksia ja miettiäkseen kaikessa tyytyväisyydessä, miten hänen olisi taas hauska kotiin tultua kiusata veljeään. Jos kuka Raveloen kylässä olisi yrittänytkään yhdistää nämä kaksi tapausta toisiinsa, luulenpa että sellaista ajatusta olisi pidetty loukkauksena niin kunnianarvoisaa perhettä kohtaan, perhettä, jolla oli suurenmoinen hautapatsaskin ja ijänikuiset oluthaarikat. Sellainen käsitys olisi korkeintaan voinut syntyä kateudesta tai muusta huonosta tarkoituksesta. Mutta jouluputinki, käärysyltty ja väkijuomain ylenpalttinen runsaus ovat omiaan sumentamaan selvemmänkin järjen ja ovat parhain pato heräävän ihmisajatuksen vaarallisille virroille.
Kun ryöstöä pohdittiin Sateenkaaressa ja muuallakin hyvässä seurassa, alkoivat mielipiteet heilahdella tuluslaatikkolöytöön pohjautuvan järjellisen ratkaisun ja tutkimuksista piittaamattoman, käsittämättömän salaperäisyyden välillä. Tuluslaatikko- ja kulkuri-puolue piti toisen mielipiteen kannattajia heikkopäisinä ja hetasuskoisina, jotka itse ollen lyhytnäköisiä arvelivat muiden olevan samaa lajia; salaperäisyyden puoltajat taas viittailivat liian selvästi, että heidän vastaväittäjänsä olivat verrattavissa eläimiin, jotka alkavat vaakkua, ennenkuin löytävät jyvääkään – jotka näkevät pohjan asemasta vain pintavaahdon – joiden lyhytnäköisyys oli samaa kuin väittää ettei aitassa ole mitään, koska ei kerran näe oven läpi; vaikkakaan siis heidän väittelynsä ei valkaissut kummemmin itse ryöstöasiaa, valaisi se eräitä varsin kiintoisia vastakkaismielipiteitä.
Samaan aikaan kuin Silas poloisen vahinko aiheutti vilkkaita puuskia raveloelaisten hitaassa seurustelussa, tunsi Silas itse katkeraa lohduttomuutta samaisen ryöstön johdosta, joka nyt tarjosi hänen naapureilleen loppumattoman varaston keskusteluaiheita. Kuka tahansa joka hänet näki ennen rahojensa häviämistä olisi saattanut ilman muuta havaita hänen elämänsä niin orvoksi ja osattomaksi, ettei siinä voisi mikään huononeminen enään olla mahdollinen, ilman että samalla tulisi kaiken loppu. Mutta itse asiassa oli tuo elämä ollut työtä ja touhua ja täyttyvää tarkoitusta, joka varjeli häntä toivottomuudelta ja tuki häntä yksinäisyydessään. Siinä oli ollut kiintymyksiäkin; ja vaikka se esine, jonka ympärille hänen kiintymyksensä säikeet köynnöstyivät, oli kuollut, hengetön kappale, niin tyydytti se sittenkin kurjan ihmisolennon sydäntä. Mutta nyt oli puolustusmuuri särkynyt – pohja hänen jalkainsa alta oli sortunut. Marnerin ajatukset eivät enään voineet kiertää tuttua rataansa, ja hänen edessään ammotti tyhjä kuilu niinkuin muurahaisen, jonka edestä kotimatkalla on tie katkaistu. Kangaspuut olivat vielä siellä, samoin alettu kangas niissä; mutta kiiltävä aarre hänen jalkojensa alta oli viety; oli viety ilo pidellä rahoja ja laskea niiden lukua: ilta ei toisi enään ilonpilkettä, ei viihdyttäisi onnetonta sielua. Ajatus rahain kasaamisesta uudelleen kättensä töillä ei tuonut iloa, pikemmin sellainen ajatus muistutti vain äskeistä häviötä; ja äkkinäinen isku oli murskannut hänen toivonsa liian pahasti, niin ettei hän jaksanut ajatella eikä uskoa uuden omaisuuden syntymiseen ja kasvamiseen.
Suru täytti hänen sydämensä pohjaa myöten. Istuessaan kangastaan kutomassa hän valitti tavantakaa ääneen, ikäänkuin tuskaa kärsivä: se oli merkkinä siitä, että hänen ajatuksensa olivat kiertäneet kipeään kohtaan – autioon iltahetkeen. Läpi ehtoon, istuessaan ypöyksin riutuvan takkavalkeansa ääressä, nojasi hän kyynärpäin polviinsa, käsin poskiaan kosketellen ja huokaili hyvin hiljaa – niin hiljaa kuin ei hänen huokauksiaan olisi kuultaviksi aiottukaan.
Sittenkään ei häntä jätetty tykkänään onnettomuutensa kanssa kaksin. Se vierominen, jota naapurit olivat tähän asti tunteneet Marneria kohtaan, oli osittain tasaantunut, kun häntä oli onnettomuuden jälkeen tultu tuntemaan uudessa valossa. Sensijaan että hänen älynsä olisi suurempi ja ovelampi kuin sopi kunnialliselle ihmiselle, ja mikä pahempi, olisi jäänyt käyttämättä naapurien hyväksi, havaittiin nyt, ettei Silaan äly riittänyt edes säilyttämään hänen omaa omaisuuttaan. Häntä soimattiin yleisesti "poloiseksi löperöksi olioksi"; ja tuo hänen eristäytymisensä naapureistaan, jonka luultiin johtuvan huonosta tahdosta ja taipumuksesta huonoon seuraan, pantiinkin nyt hänen höperyytensä laskuun.
Tämä muutos ystävällisempään suhtautumiseen esiintyi monessa muodossa. Kun ilmassa alkoi tuntua jouluherkkujen tuoksu, oli aika antaa liiat siankinkut ja paistokset paremmissa perheissä hyväntekeväisyystarkoituksiin; Silas Marnerinkin vahinko oli saattanut erinäisten emäntien, kuten rouva Osgoodin, häntä erikoisemmin muistamaan. Herra Crackenthorp, vaikkakin hän nuhteli Silasta ja selitti rahojen kadonneen häneltä ehkä sen takia, että hän oli mielensä kiinnittänyt liian vahvasti niihin eikä ollut käynyt kirkossa, vahvisti väitteensä tuomalla lahjaksi muutamia porsaansorkkia, viisaasti kyllä näin muuttaakseen Marnerin perustelematonta harhakäsitystä kirkkosäädystä. Sellaiset naapurit taas, joilla ei ollut varaa antaa muuta kuin lohdutuksen sanoja, olivat halukkaat, ei vain tervehtimään Silasta ja keskustelemaan hänen kanssaan laveasti itse ryöstötapahtumasta, hänet kylätiellä tavatessaan, vaan vaivautumaan hänen mökilleen asti, itse paikan päällä kuullakseen kaikki yksityiskohdat hänen omasta suustaan; ja kaiken lopuksi yrittivät he lohduttaa häntä näin sanoen: "No, mestari Marner, on niitä sittenkin vielä paljon kurjemmassa asemassa olevia kuin te; ja ellei työnne teitä enään elätä, niin saa kunta ottaa teidät hoitoonsa."
Luulen tietäväni syyn, miksi harvoin taidamme tyynnyttää sanoillamme lähimmäisiämme, sen nimittäin että myötämielisyytemme on tietämättämme yhtäkkiä saanut toisen luonteen, ennenkuin sanat ehtivät lähteä huuliltamme. Voimme lähettää parhaita paistoksia ja porsaansorkkia, ilman että omasta itsekkyydestämme niihin tarttuisi sivumakua; mutta ihmiskieli on ikäänkuin virta, joka huuhtoo erilaista maaperää. Raveloessakin oli havaittavissa melkoisessa määrässä ystävällisyyttä, mutta usein muuttui se sameaksi ja vastenmieliseksi ja suorastaan tekopyhäksi.
Herra Macey esimerkiksi saapui eräänä iltana nimenomaan antaakseen Silaan ymmärtää, että viimeaikaiset tapahtumat olivat saattaneet hänen paljon suopeammin suhtautumaan Marneriin, hänen, jonka mieltä ei yleensä noin vain käännetty; ja istuuduttuaan alkoi hän keskustelun, pyöritellen peukaloitaan.
"Kuulkaahan, mestari Marner, älkää ollenkaan murehtiko. Olette paljon parempi noin, menetettyänne rahanne kuin pitäessänne niitä huonoin keinoin. Minä usein mietin, kun te tulitte näille maille, ettette ollut yhtään sen parempi kuin nytkään; olitte silloin vain hieman nuorempi kuin nyt olette; mutta aina olette ollut mulkoileva, kapeakasvoinen olio, kuin mikäkin nulipää vasikka, niinkuin ma sanon. Mutta mene ja tiedä: ei kaikkien eriskummallisten olioiden tarvitse olla pirun villitsemiä – ovathan sammakotkin vaarattomia ja hävittävät matoja. Ja teidän laitanne on vähän sama, mikäli minä nyt asiaa katselen. Vaikka olettekin tuonut, mistä kaukaa lienettekin, tullessanne taidon yrteillä ja muilla rohdoilla parantaa hengenahdistusta, niin olisi teidän pitänyt harjoittaa taitoanne vapaammin. Ja jos tietonne ei ollut selviä teitä saatu, olisi asia ollut autettavissa, jos olisitte käynyt kirkossa säännöllisesti; ajatelkaas lapsia, jotka tietäjäeukko on lumonnut, minä olen juossut heitä kastamassa yhtämittaa ja heillepäs kelpaa pyhä vesi niinkuin muillekin. Ja se on oikein; sillä jos piru tahtoo päästä pistämään sorkkansa johonkin asiaan, niin minkäs sille mahtaa? Se on minun mielipiteeni; ja minä olen ollut tämän pitäjän lukkari jo neljäkymmentä vuotta, ja kun pastori ja minä piinaviikon keskiviikkona luemme tuomionsanoja, eivät ne kohdistu siihen joukkoon, joka etsii parannusta ilman lääkäreitä, sanokoon siitä Kimble mitä sanoo! Ja niin, mestari Marner, aioin sanoa – onhan asioita, jotka vievät ja vievät mennessään miehen mielen, ennenkuin taas turvautuu rukouskirjaan neuvoni on, että nostatte mielenne maasta, ja mitä tuohon mietiskelyyn tulee, niin te olette sitä aina liiaksi harrastanut ja hautonut asioita, jotka ehkä eivät auringonvaloa siedä. Minä en ajattele ollenkaan niinkuin te, sodin aina naapureja vastaan. Sillä, niin minä sanon, tehän teette mestari Marnerista kokonaisia historioita – sulaa mielettömyyttä, siinä kaikki. Niinkuin te hänet esitätte, olisi hän vaikka minkälainen älyniekka; ja kuitenkin on mestari Marner vauhko kuin jänis."
Koko tämän esityksen ajan istui Silas yhä liikkumatta aikaisemmassa asennossaan, kyynärpäin polviinsa nojaten, pää käsien varassa. Herra Macey, joka ei epäillyt puheensa tulleen kuulluksi, piti pienen seisauksen, toivoen saavansa jonkunlaisen kiitoshuomautuksen, mutta Marner pysyi yhä äänetönnä. Hän oli vaistoavinaan, että vanhus yritti olla ystävällinen ja hyvänsuopa; mutta ystävällisyys vaikutti häneen kuin auringonpaiste epätoivoiseen – hänellä ei riittänyt herkkyyttä tajuta sitä, ja sanat kaikuivat kuin jostain ihmeellisistä etäisyyksistä hänen korviinsa.
"Mutta, mestari Marner, eikö teillä ole mitään vastattavaa?" kysyi herra Macey viimein, äänessä pieni kärsimättömyyden vivahdus.
"Voi", sanoi hitaasti Marner, käsien varaan nojaavaa päätään pudistaen, "kiitän – kiitän teitä – ystävällistä."
"Tietysti, tietysti: tiesinhän tuon", sanoi herra Macey; "ja minulla on neuvokin – onkos teillä pyhäpukua?"
"Ei ole", vastasi Marner.
"Epäilinkin sitä", virkkoi vuorostaan herra Macey. "Minäpäs neuvon keinon, miten parhaiten saatte pyhäpuvun: minä tiedän Tookeyn, häntä vaivaa köyhyyskin, hän on saanut hoitaakseen minun räätälitoimeni ja saanut minulta vähän rahojakin liikkeeseen. Hän tekee puvun halvalla hinnalla ja antaa teille luottoakin, ja sittenhän te voitte tulla vaikka kirkkoon ja alkaa vähän seurustellakin. Olettehan elänyt jo niin kauan tällä seudulla ettekä vielä kuulleet minun veisaavan 'Aamenta'; kehoitan siis teitä: älkää menettäkö yhtään hetkeä, sillä asia voi olla vaikeampi järjestää kun Tookey saa yksin hoitaa asioita, sillä voihan käydä niinkin, etten minä tulevana talvena seisokaan hänen pöytänsä takana." Tässä herra Macey pysähtyi, ehkä toivoen jonkinlaista osanoton ilmausta kuulijansa taholta; mutta koska sellaista ei tullut, hän jatkoi: "Ja mitä tulee pukunne hintakysymykseen, niin mikäs hätä teillä, ansaitsettehan kankaillanne punnan viikossa, mestari Marner, ja olette nuori vielä, vaikka näytättekin vähän valjulta. Ette varmaankaan ollut kahtakymmentäviittä tänne muuttaessanne, vai olittekos?"
Silas hieman säikähti, kuullessaan kysyvän sävyn ja vastasi lempeästi. "En tiedä, en osaa tarkkaan sanoa – siitä on jo niin pitkä aika."
Eipä kumma, että herra Macey sellaisen vastauksen saatuaan ja iltaansa myöhemmin Sateenkaaressa viettäessään väittikin Marnerin pään olevan aivan sekaisin, ja että saattoi syyllä epäillä hänen milloinkaan tietäneen sunnuntain tuloa, mikä osoitti hänet pahemmaksi pakanaksi kuin oli mikään koira.
Paitsi herra Maceyta, ilmestyi toinenkin lohdutuksen tuoja Silaan luo, ja sydän niinikään ylitsevuotavana. Se oli rouva Winthrop, pyöräntekijän vaimo. Raveloen asukkaat eivät yleensä olleet säännöllisiä kirkossakävijöitä, ja tuskin oli pitäjässä ainoatakaan, joka ei olisi ehdoin tahdoin joskus jäänyt menemättä kirkkoon, sillä joka sunnuntainen kirkossa käynti olisi voinut näyttää ahneelta halulta päästä erikoisen hyviin väleihin taivaan kanssa ja olla naapurejansa parempi – ja pyrkimykseltä olla pyhempi muita, joilla oli yhtä hyvät kastekummit kuin toisellakin ja jotka ansaitsivat saman kunniallisen hautauksenkin. Yhtä hyvin kuului kunnon tapoihin, lukuunottamatta palvelusväkeä ja nuorisoa, käydä suurina pyhinä Herran ehtoollisella: Junkkari Cass suoritti sen aina joulupäivänä, mutta löytyi "hurskaita kansalaisia", jotka kävivät kirkossa siinä mielessä vieläkin useammin.
Rouva Winthrop oli yksi niitä: hän oli joka suhteessa mahdollisimman omantunnontarkka ja niin velvollisuudentuntoinen nainen, että päivä tuntui hänestä riittämättömältä, ellei hän noussut ylös jo puoli viisi aamuisin, vaikkakin työ uhkasi loppua häneltä kesken myöhemmillä aamutunneilla, mikä seikka tuotti hänelle ainaista päänvaivaa. Kuinka ollakaan, hänen luonnonlaatunsa ei silti ollut riidanhaluinen, niinkuin luulisi tällaisessa tapauksessa välttämättä olevan: hän oli hyvin lempeä, nöyrä vaimo, jonka halu oli hakea elämän synkkiä ja vakavia ilmauksia, voidakseen niiden keskeen kylvää oman olemuksensa lämpöä. Hän tuli aina silloin ensimäisenä mieleen, kun Raveloessa sattui sairaus tai kuolemantapaus jossain perheessä, kun oli tarvis parantajaa tai lohduttajaa hetken hädässä. Hän oli "mieluinen vaimo" – hyvän, avuliaan näköinen, kasvoilla terve väri, huulet aina hieman puristettuina, ikäänkuin olisi alati kuvitellut olevansa sairashuoneessa lääkärin tai papin seurassa. Mutta hän ei milloinkaan vaikeroinut, ei kukaan ollut koskaan nähnyt hänen vuodattavan kyyneliä; hän oli vain vakava ja nyökäytti osaaottavasti päätään ja huokasi tuskin huomattavasti, ikäänkuin surusaattaja vieraan henkilön haudalla. Tuntui ihmeelliseltä että Ben Winthrop, joka oli naukun tunteva ja leikkisä mies, sopi niin hyvin Dollyn kanssa yhteen; mutta vaimo suhtautui miehensä kujeisiin ja kokkapuheisiin yhtä kärsivällisesti kuin kaikkeen muuhunkin ja arven vain, että "miehet nyt ovat vähän toista maata" ja että vahvempi sukupuoli, niinkuin härät ja riikinkukotkin, ovat luodut vain muiden kiusaksi ja vaivaksi.
Tämä kelpo kaunotar ei toki voinut unohtaa Silas Marneria, eritotenkin senjälkeen kun tämän oli havaittu joutuneen kärsivän osaan; ja eräänä sunnuntai-iltapäivänä hän lähtikin poikansa Aaron kera Silaan luo, ottaen mukaan tuliaisiksi samalla Raveloen herkkuja, pikku piirakoita. Aaro, pullukkaposkinen, seitsenvuotias pojannaskali, kaulassani puhdas, tärkätty röyhelö, kuin mikäkin omenatarjotin, sai panna liikkeelle koko seikkailu-uteliaisuutensa, voittaakseen pelkonsa, että mulkosilmä kankuri voisi tehdä hänelle muka pahaa; ja pojan pelko yhä vain kasvoi, kun he saapuivat kivilouhokselle ja kuulivat kangaspuiden ihmeellisen läiskähtelyn.
"Niinpä on kuin otaksuinkin", sanoi suruissaan rouva Winthrop.
Heidän piti kolkuttaa kovasti, ennenkuin Silas kuuli; mutta ovelle tullessaan hän ei näyttänyt lainkaan kärsimättömältä, niinkuin hän joskus aikaisemmin varmasti olisi ollut, jos joku olisi kysymättä ja odottamatta yhtäkkiä tullut vieraisille. Aikaisemmin oli hänen sydämensä ollut kuin lukittu rautakaappi, sisällä oma aarteensa; mutta nyt oli kaappi tyhjänä ja lukko murrettu rikki. Jäätyään harhaamaan pimeässä, hänen ulkonaisen tukensa hävittyä, jäi Silaalle epämääräinen tunne, puolittain epätoivoinen kylläkin, se nimittäin, että jos jostain hänelle jotain apua tulisi, niin täytyisi sen tulla ulkoapäin; ja joka kerran kun hän näki naapureitaan, valtasi hänet hiljainen vavistus ja arka tietoisuus, että hän jollain tavalla oli riippuvainen heidän hyväntahtoisuudestaan. Hän avasi oven selkoselälleen Dollyn astuessa tupaan, vastaamatta tämän tervehdykseen muutoin kuin siirtämällä jonkun tuuman tuolia lähemmäksi, jotta tulija olisi istuutunut siihen. Siinä samassa kuin Dolly oli istuutunut, alkoi hän purkaa tuomaansa piirakkakääröä, sanoen:
"Meillä leivottiin eilen, mestari Marner, ja piirakat onnistuivat tavallista paremmin, siksi aioin pyytää teidän maistamaan niitä, jos haluatte. En itse voi niitä syödä, minä syön vain yhtä ja samaa leipää vuodesta toiseen; mutta miehillä on niin kummallinen vatsa, että heillä pitää aina olla jotain uutta – niin se on, minä tiedän sen, Jumala heitä siunatkoon."
Dolly huokasi hiljaa, antaessaan piirakat Silaalle, joka kiitti häntä kauniisti, hajamielisenä, silmät läheltä tuijottaen saatuun lahjaan, niinkuin oli tottunut kaikkea katsomaan pikku Aaron kaiken aikaa seuratessa uteliain katsein hänen liikkeitään ja hiipiessä äitinsä turviin tuolin taa.
"Niissä on kirjaimiakin", sanoi Dolly. "En itse osaa niitä lukea, eikä kukaan muukaan, ei edes herra Macey tiedä, mitä ne tarkoittavat; mutta hyvää ne vain tarkoittavat, sillä ne ovat samat kuin saarnastuolissa kirkossamme. Mitkä kirjaimet ne ovat, Aaro pieni?"
Aaro hiipi kokonaan näkymättömiin tuolin taakse.
"No, älä nyt tuhma ole", sanoi äiti lempeästi. "No, mitä nuo kirjaimet nyt sitten ovatkin, niin on niiden tarkoitus hyvä; meillä on kotona sellainen muotti, josta ne syntyvät, ja Ben sanoo, että jo silloin kun hän oli pienenä, hänen äitinsä käytti sitä leipoessaan, ja minä käytän sitä niinikään; sillä jos meillä kerran on jotain hyvää, on siitä meille maailmassa aina jotain hyötyä."
"Ne ovat I. H. S.", sanoi Silas, jolloin Aarokin kiirehti tuolin takaa salaa vilkaisemaan tätä viisauden näytettä.
"Tosiaankin, tehän näytte ne tuntevankin", sanoi Dolly. "Ben on ne minulle lukenut monen monituiset kerrat, mutta taas ne unehtuvat mielestä; sitä suurempi sääli kun ne ovat niin hyvät kirjaimet, muutoinhan ei niitä kirkkoonkaan olisi otettu; minä laitankin ne kaikkiin kakkuihin ja leivoksiin, vaikka ne väliin taikinan noustessa eivät tahdokaan kestää muodossaan – sillä, niinkuin minä sanoin, jos saa jotain hyvää käsiinsä, niin aina siitä hyötyäkin on – on maar; minä toivon, että ne tuovat hyvää teillekin, mestari Marner, ja sillä mielellä minä teille toinkin noita piirakoita; ja katsokaas vaan, tällä kertaa ovat kirjaimet onnistuneet tavallista paremmin."
Silas ei päässyt ymmärrykseen kirjaimien arvosta, mutta Dollyn ystävällisyyden suhteen, mitä jo äänen pehmyt sointi vahvisti, ei voinut olla väärinymmärryksen mahdollisuutta. Silas vastasi, äänessä hänelle harvinainen tunnepitoisuus "Kiitoksia – kiitoksia paljon." Sitten hän pani syrjään leivokset ja istuutui hajamielisenä – hän ei osannut ymmärtää, mitä ihmeen siunausta leivokset ja kirjaimet olisivat voineet tuoda, tuskin edes ymmärsi hän Dollyn ystävällisyyttä häntä kohtaan.
"Niin, jos saa käsiinsä jotain hyvää, niin on siitä hyötyäkin", toisti Dolly, joka ei hevillä unohtanut mieluisaa lausepartta. Hän katsoi säälien Silaan puoleen ja jatkoi: "Ette kai tänä aamuna joutunut kuulemaan kirkonkelloja, mestari Marner? Tokkohan tiesitte edes olevan sunnuntain tänään? Kun te elätte täällä niin sivussa, niin teiltä menevät päivätkin sekaisin, luulen; ja kun vielä kangaspuunne pitää yhtämittaista läiskettä, niin ette sitäkään pahaa kuule, etenkin jos jos sattuu olemaan pakkas-ilma."
"Kyllä kuulin", vastasi Silas, joka ei paljoa piitannut sunnuntain kelloista eikä ymmärtänyt niiden juhlallisuutta. Lantern Yardissa ei ollut kelloja.
"Voi poloista!" huudahti Dolly, jatkaen tovin kuluttua, "onhan se synti ihan, että te teette sunnuntaitkin työtä ettekä pukeudu pyhävaatteisiin, vaikka ette lähtisikään kirkkoon; sillä kun teidän on yksinäisenä miehenä itse paistettava ruokanne, niin ymmärtäähän sen, ettette niin pääsekään pois kotoanne. Mutta tiedättehän leipomon; jos voisitte uhrata pari penceä silloin tällöin uuninlämmitysrahoiksi – tietenkään ei nyt joka viikko – en minäkään sitä usein tekisi voisitte kuljettaa sinne paistoksenne ja keitoksenne, sillä täytyyhän sitä sunnuntaisin saada kuumaa ruokaakin, eikä tyytyä lauantain jätteisiin. Eritotenkin nyt, kun joulu on ovella, ottaisitte ja laitattaisitte ruokanne leipomossa ja menisitte kirkkoon katsomaan punakatajakoristuksia ja palmuja, kuulemaan messulaulua ja ottamaan samalla pyhän ehtoollisenkin; teille tulisi varmasti parempi olo. Saarnaa kuullessanne oppisitte tietämään, mikä on ihmisen lopullinen osa ja tottuisitte luottamaan Häneen, joka tietää ja ohjaa kaikki paremmin kuin me ja antaa kullekin leiviskänsä hoidettavaksi."
Dollyn kehoituspuhe, joka oli itse puhujalle ollut tavallista pitempi ponnistus, huokui miellyttävää uskottavuutta, ikäänkuin olisi hän tahtonut sairasta miestä mairitella ottamaan lääkettä tai kulhollisen kauravelliä, johon asianomaisella ei ollut pienintäkään halua. Silaalle ei vielä aikaisemmin ollut kukaan vakavammin huomauttanut kirkonkäymättömyydestä, johon syynä oli pidetty hänen eriskummallisuuttaan; ja Silas oli liian suora ja yksivakainen, ollakseen vastaamatta.
"Ei, ei", vastasi Silas, "en tiedä kirkosta mitään. En ole koskaan käynyt kirkossa."
"Ette koskaan"! huudahti ihmeissään Dolly. Mutta muistaessaan Silaan saapuneen hänelle oudolta seudulta hän jatkoi: "Ihanko tosiaan, että teidän syntymäseudullanne ei ole kirkkoa?"
"On kyllä", sanoi Silas hajamielisesti, istuen tavallisessa asennossaan, kädet polviin nojaten, pää käsien varassa. "Oli siellä kirkkoja – montakin – se oli suuri kaupunki. Mutta en minä niistä mitään tiennyt – minä kävin kappelissa."
Dolly ihmetteli tätä uutta sanaa, mutta häntä vähän pelotti kysyäkin lähemmin, sillä "kappeli" saattoi merkitä jotain; jumalattomain seuraa. Hetken mietittyään hän sanoi:
"No, mestari Marner, ei koskaan ole liian myöhäistä tehdä kääntymystä, ja jos ette kerran koskaan ole kirkossa käynyt, niin ette tiedä, miten hyvää siellä käyminen teille tekisi. Minäkin tunnen itseni kuin uudeksi ihmiseksi ja sydämeni kevenneeksi, kun olen ollut saarnaa kuulemassa ja sitten on laulettu Herran kiitokseksi ja kunniaksi, herra Macey esilaulajana – ja sitten pastori Crackenthorp puhuu kauniita sanoja, varsinkin ehtoollispäivinä; ja kun on joku suru, niin tuntuu niin helpolta, kun on lähtenyt etsimään apua oikeasta paikasta, ja heittänyt itsensä Heidän huomaansa, joiden haltuun kerran kuitenkin on kaikki uskottava; kun vaan me kerran olemme täyttäneet velvollisuutemme, emme voi epäillä, etteivät meitä korkeammat täyttäisi velvollisuuksiaan, vaan jättäisivät asiat oman onnensa nojaan."
Dolly rukan yksinkertaisen raveloelaisen uskonopin selitys kaikui oikeastaan turhaan Silaan korville, sillä Dollyn puheessa ei ollut sanaakaan, joka olisi tuonut hänen muistoonsa sitä, mitä hän oli uskonnolla oppinut ymmärtämään, ja hän tuli aivan ymmälle, kuullessaan Dollyn vielä käyttävän monikkomuotoa, mikä ei kylläkään ollut harhaoppisuutta, vaan Dollyn halua välttää liiallista tutunomaisuutta jumalasta puhuessaan. Silas pysyi äänettä, haluamatta käydä pohtimaan niistäkään kohdista Dollyn puhetta, jotka hän ymmärsi – nimittäin kirkossa käymisestä. Sitäpaitsi oli Silas tottumaton puhumaan muutoin kuin lyhyin kysymyksin ja vastauksin, sen mitä vain hänen yksinkertaisessa ammatissaan tarvittiin, eikä hän koskaan turhaan puhunut, puhumisella piti olla joku vakava tarkoitus.
Keskustelun aikana oli pikku Aaro, joka vähitellen oli tottunut kankurin kauhistavaan läheisyyteen, kulkeutunut äitinsä rinnalle, ja Silas, joka näytti vasta nyt hänet huomanneen, koetti kääntää toisaalle Dollyn huolehtimishalun ja tarjosi pojalle leivospalaa. Aaro väisti hieman taaksepäin ja hieroi kasvojaan äitinsä olkapäätä vastaan, mutta vaistoten palan maistuvan, kurkottikin hän kätensä ottamaan sitä.
"Häpeä toki, Aaro", sanoi äiti, ottaen hänet kuitenkin syliinsä; "eihän sinua nyt taas haluta syödä. Hän on niin ihmeen terhakka", jatkoi hän huokaisten – "niinpä on, Herra nähköön. Hän on nuorin lapsistani, ja me lellittelemme hänet pilalle, sillä hänen täytyy alati olla joko isän tai äidin näkyvissä – ei siitä mihinkään pääse."
Samalla siveli hän Aaron ruskeata tukkaa ja luuli mestari Marnerin hyvinkin nauttivan, nähdessään tuollaisen "kuvankauniin lapsen." Mutta Marner, joka istui toisella puolen takkaa, näki nuo verevät, herttaiset pikku kasvot vain hämäränä pyörylänä, jonka keskessä oli kaksi tummaa läiskää.
"Ja äänikin on kuin linnun – ette osaa uskoakaan", jatkoi Dolly; "hän osaa laulaa joululaulunkin, jonka isä on opettanut, ja minä ajattelen aina, että se on ylhäältä annettu ikäänkuin merkiksi, että siitä pojasta tulee joskus vielä jotain suurta, koska se oppii laulamaan nuotin oikein ja niin pian. Tule, Aaro, ja laula joululaulusi mestari Marnerille!"
Aaro painoi vastaukseksi otsansa äitinsä olkapäätä vasten.
"No, tuohan on tuhmaa", sanoi Dolly hellästi. "Nouse nyt laulamaan, kun äiti käskee, ja anna leivos minulle siksi aikaa."
Aaro ei häikäillyt näyttää taitoaan vaikka ihmissyöjälle, jos hän vain tiesi olevansa vahvassa turvassa; ja osotettuaan vielä joitakin kainouden merkkejä ja tiirailtuaan sormiensa lomitse mestari Marneria, ikäänkuin tutkiakseen, oliko Marner tosiaan halukas kuuntelemaan joululaulua, hän kohotti päänsä suoraksi ja astui pöydän ääreen, joka ulottui hamaan pojan kaularöyhelöön asti, niin ettei pienokaisen ruumiista näkynyt muuta kuin enkelimäinen pää; ja niin alkoi poika heleällä äänellä laulaa säveltä, jonka rytmin erotti selvästi kuin nuijan iskut:
Enkeli taivaan lausui näin:
Miks' hämmästyitte säikähtäin?
Mä suuren ilon ilmoitan
Maan kansoille nyt tulevan.Dolly kuunteli hartain kasvoin, katse suunnattuna Marneriin, salaa toivoen näiden sävelten voittavan hänet takaisin kirkon helmaan.
"Se on jouluvirsi", sanoi hän Aaron lopetettua ja tartuttua leivoskimpaleeseensa. "Ei ole mikään laulu jouluvirsien veroinen – Kuulkaahan kerran noita taivaallisia säveleitä, Marner ja tarkatkaa syviä miesääniä ja toisaalta korkeita ääniä, niin tulette huomaamaan, että kirkko on parhain paikka maan päällä – vaikka en tahdokaan puhua pahaa tästä maailmasta, minne Kaikkitietävä on meidät pannut elämään, mutta kun ajattelee kaikkea tämän elämän juopottelua, riitelemistä, sairauksia, ja tuskallista kuolemanhetkeä, niin kuin minä olen lukemattomia kertoja joutunut näkemään, niin kiittää Luojaa, kun on sellainen turvapaikka kuin kirkko. Mutta eikös vain poika taulakin sievästi, mestari Marner?"
"Laulaa", sanoi hajamielisenä Marner, "oikein sievästi."
Jouluvirsi oli täsmällisine poljentoineen soinut hänen korvaansa kuin ihmeellinen, outo musiikki, joka ei muistuttanut hänen kuvitelmaansa virrestä eikä saanut sitä vaikutusta aikaan kuin Dolly oli kuvitellut. Mutta hän tahtoi silti osoittaa kiitollisuuttaan siinä muodossa, että taittoi Aarolle vielä toisen leivospalan.
"Eihän toki, kiitos vain, mestari Marner", sanoi Dolly, ehkäisten Aaron ottamasta tarjottua kimpaletta. "Meidän on ruvettava ajattelemaan kotiinlähtöä. Toivon Teille siis kaikkea hyvää, mestari Marner; ja milloin vain tarvitsette kodissanne vierasta apua, niin minä olen kyllä valmis tulemaan ja tekemään puhdasta ja vaikka valmistamaan ateriannekin, ja teen sen mielelläni. Mutta minä pyytämällä pyydän, ettette kutoisi sunnuntaina, sillä se on epäterveellistä sekä sielulle että ruumiille – ja sillä tavoin kerätyt rahat eivät tuo siunausta, vaan häviävät, ties minne, ikäänkuin kuura huomenella. Antakaa nyt anteeksi minulle, että olen näin suora Teille, mestari Marner, mutta minä toivon Teille kaikkea hyvää – toivon varmasti. Kumarrahan nyt, Aaro."
Silas sanoi "hyvästi ja paljon kiitoksia", avatessaan Dollylle oven, mutta sittenkään hän ei ollut tuntematta helpoituksen tunnetta vaimon lähdettyä – helpoituksen tunnetta siksi, että saisi jälleen ryhtyä kutomaan ja voisi työnsä lomassa tavantakaa voihkaista. Hänen yksinkertainen käsityksensä elämästä ja sen mukavuuksista, joita tuo vaimo oli hänelle suositellut, oli hänelle salattu maailma, jota hänen mielikuvituksensa ei kyennyt käsittämään. Ihmisrakkauden ja jumalaisen uskon lähteet eivät hänen sydämessään; vielä olleet auenneet, ne olivat vielä tukossa, hänen sielunsa oli yhä kutistunut puro, josta kuitenkin hersyi sen verran vettä, että santa ei kokonaan päässyt tukkimaan sen juoksua.
Ja näin vietti Silas, huolimatta Mr Maceyn ja Dolly Winthropin vilpittömistä suostutteluista, joulunsa omassa yksinäisyydessään, nauttien kinkkuansa karvain mielin, vaikkakin tuo kinkku oli naapurein lahjaksi tuoma. Aamusella; katseli hän akkunasta harmaata pakkasta, joka näytti iskeneen armottomasti jokaiseen ruohoon ja korteen, jääriitteeseen käyneen lammikon värjyessä pohjatuulessa; mutta illansuussa alkoi tupruttaa lunta, joka peitti hänen surullisen maisemansa, salvaten hänet samalla ahtaaseen mökkiin, kaksin oman murheensa kanssa. Ja niin istui hän varkaan ryöstämässä kodissaan koko loppumattoman pitkän illan, viitsimättä sulkea akkunanluukkuja ja lukita oveaan, painaen päänsä käsien varaan ja voihkien, kunnes kylmä kävi häneen käsiksi ja ilmoitti tulen takasta sammuneen.
Ei kukaan muu kuin hän tässä maailmassa tiennyt, että hän oli tosiaankin sama Silas Marner, joka kerran oli rakastanut lähimmäistään lämpimästi ja uskonut näkymättömään hyvyyden johdattajaan. Jopa hän itsekin oudoksui tuota muinaista minäänsä.
Mutta Raveloen kylässä soivat kirkonkellot iloisesti, ja kirkko oli täydempi kuin minään muuna vuoden pyhänä, punakoiden kasvojen katsellessa vanhuuttaan tummenneiden köynnösten alta, valmiina tavallista pidempään jumalanpalvelukseen, ennen lähtöään vahvistettuaan itsensä senmukaisella herkkuaterialla, oluella ynnä muulla. Nuo vihreät köynnökset, kiitosvirret ja kuorolaulu kuuluivat vain joulun yhteyteen – samoinkuin Atanasiuksen tunnustuskin, jonka muista erotti sen pituus ja erikoisvaikutus muihin nähden harvoin kuultuna – ja toivat omituisen hyvinvoinnin tunteen, jolle ei lapset enempää kuin aikuisetkaan löytäneet sanoja; mutta jotain suurta ja ihmeellistä oli tapahtunut maassa ja taivaissa, ihmeellistä, jonka suomaa siunausta he nyt olivat tulleet kirkosta hakemaan. Ja sitten lähtivät nuo punakat naamat tyytyväisinä kotimatkalle, läpi purevan pakkasen, viettääkseen lopun päivän mielinmäärin mässäten ja remuten ja käyttääkseen kristityn vapautensa mahdollisimman tarkkaan.
Junkkari Cassin perheessä ei sinä päivänä kukaan maininnut Dunstanin nimeä – ei kukaan edes surrut hänen poissaoloaan eikä pelännyt hänen liian pitkää viipymistään. Tohtori puolisoineen, setä ja täti Kimble olivat mukana, ja tavanomaiset joulujutut kerrottiin täsmällisessä järjestyksessä ja saavuttivat huippunsa Mr Kimblen muistellessa elämyksiään harjoitteluajoiltaan kolmekymmentä vuotta takaperin Lontoon sairaaloissa, mistä moni sukkeluus oli säilynyt hänen muistossaan. Sitten seurasi kortinpeluu, jolloin täti Kimble joka vuosi teki saman virheen, eikä tunnustanut maata, ja setä Kimble joutui joka kerta vihan vimmoihin, luullessaan varmasti saavansa tikin ja tarkasti kaikki edellisetkin tikit, nähdäkseen, olivatko ne oikeat; vahva juomien lemu liittyi tunnusmerkillisesti tähän seuraan.
Mutta joulupäivän vietto oli puhtaasti sukulaisten keskeinen eikä suinkaan keskeisin ja loistavin juhla, mitä Punainen talo vietti. Uudenvuoden illan suuret kutsuthan olivat Junkkari Cassin kestiystävyyden maineikas ja suurin näyte, hamasta esi-isien ajoista asti. Tähän tilaisuuteen kokoontui koko Raveloen ja Tarleyn seurapiiri, huolimatta siitä, että siihen kuuluvia oli pitänyt loitolla toisistaan kurjat tiet ja taipaleet tai jonkun karkuunjuosseen lampaan takia aiheutunut väärinymmärrys, ja siellä kaikki tapasivat toisensa suloisessa sopusoinnussa. Tähän tilaisuuteen saapuivat reippaat naikkoset ratsain ja lähettivät etukäteen pukulippaansa, joissa oli useampikin kuin vain yksi iltapuku; sillä nämä juhlat eivät rajoittuneet yhteen iltaan, kuten vaatimattomissa kaupungeissa on asianlaita, missä kaikki herkut pannaan yhdellä kertaa pöytään eikä yöpyminen voi tulla kysymykseenkään. Punaisen talon ruokavarat olisivat riittäneet vaikka kokonaista piiritystä varten, ja mitä taas tuli jousipajoihin, joita vieraita varten pantiin lattialle, niin oli niitä olemassa sellainen varasto kuin syyllä saattoi otaksua löytyvän talossa, joka jo monen sukupolven ajan oli teurastanut omia hanhiaan.
Godfrey Cass odotteli tuota Uudenvuoden iltaa huolettomalla ja palavalla kaipauksella, joka teki hänet miltei kuuroksi kiusallisen kumppaninsa, levottomuuden, kuiskauksille.
"Dunsey palaa kohta kotiin: siitä tulee tuima kohtaus, ja mitenkä saat hänet vielä vaikenemaan?" sanoi levottomuus.
"Oh, ei hän tule ennen Uudenvuoden iltaa toivottavasti", sanoi Godfrey; "ja minä seurustelen silloin Nancyn kanssa, tanssinkin, ja hän katselee minua lempeästi, vaikka ei niin sydämensä pohjassa ajattelisikaan."
"Mutta toisaalta vaaditaan sinulta rahoja", sanoi levottomuus äänekkäämmin, "ja miten saat niitä ilman että sinun on myytävä äitisi timanttineula? Ja mitäs, jos et rahaa saisikaan...?"
"No, mutta voi tapahtua jotain, mikä helpottaa asiain kulkua. Joka tapauksessa odottaa minua yksi ilo; Nancy tulee."
"Niin, mutta otaksukaamme, että isäsi johtaa puheen siihen kohtaan, että sinun on mentävä hänen kanssaan naimisiin – sinun onkin silloin selvitettävä kantasi?"
"Vaikene, äläkä kiusaa minua! Voin jo nähdä Nancyn silmät, kun hän niillä katsoo minua, ja tunnen jo hänen kätensäkin kädessäni."
Mutta levottomuus ei paennut meluavassa jouluseurassakaan eikä vaiennut, vaikka Godfrey kuinka olisi kallistellut viinipikaria.
YHDESTOISTA LUKU.
Eipä vaan jokaiselle naiselle sopisi, se on varma, istua satulassa, puettuna ruskean harmaaseen ratsastuspukuun ja kastorihattuun, jonka kupu on kuin mikäkin muhennospannu, eikä vaunukuskin kauhtanaa muistuttava, ahdaskauluksinen, tiukka puku suinkaan salaa muotojen vajavaisuuksia, eikä likaisenharmaa värikään kylliksi koroita poskien väriä. Sitä suuremman huomion sai neiti Nancy Lammeter sulollaan aikaan, sillä hän näytti tosiaankin hurmaavalta tässä puvussaan, istuessaan naissatulassa ylpeäryhtisen isänsä takana ja pidellessään häntä käsin vyötäisiltä, huolestuneen näköisenä seuraten kulkua eteenpäin poikki lumihärmäisten soiden ja korpien, joista Dobbinin jalat juostessa viskoivat ilmaan mutaa ja poroa. Ehkä olisi maalarin mielestä hänen kuvansa kylläkin ollut mieluisampi rauhallisessa ympäristössä; mutta hänen poskiensa helakan punainen väri muodosti mitä voimakkaimman vastakohdan hänen pukunsa harmaalle värille, hänen pysähtyessään Punaisen talon ovelle, Mr Godfrey Cassin varustautuessa häntä auttamaan alas satulasta. Neito olisi toivonut rengin kanssa matkustaneen sisarensa Priscillan saapuvan samaan aikaan, toimittaakseen asiat niin, että Godfreyn olisi ollut pakko auttaa ensin Priscillaa, hänen itsensä saadessa isän kanssa sillä välin ajaa nousupölkyn luo, sensijaan että hänen nyt oli pysähdyttävä kuistin luona. Oli tosiaankin kiusallista, senjälkeen kun hän oli jo selvää selvemmästi osoittanut nuorelle miehelle oman haluttomuutensa avioliittoon, sallia tuon miehen, joka puolestaan halusi avioliittoa, jatkaa päivänselviä huomionosoituksiaan; toisaalta taas, miksi ei nuorukainen alati ollut yhtä huomaavainen, jos hän tosiaankin tarkoitti täyttä totta, sensijaan että Godfrey Cassin tavoin kummastutti näyttämällä toisinaan kuin ei olisi tahtonut puhellakaan hänen kanssaan, laiminlyömällä hänet moniksi viikoiksi yhteen mittaan, yhtäkkiä, äkkiarvaamatta taas syttyäkseen? Oli päivänselvää, ettei nuorukainen häntä rakastanut, sillä muutoinhan ei ollut ymmärrettävissä se seikka, että Godfrey antoi ihmisten puhua itsestään sellaisia asioita kuin he puhuivat. Luuliko hän ehkä, että Miss Nancy Lammeter ottaisi miehen, joka vietti epäsäännöllistä elämää, olipa hän sitten junkkari tai ei? Aivan toisenlainen esimerkki oli hänen oma isänsä, joka tosiaan oli seutunsa siivoin ja parhain mies, joskin toisinaan hieman tulinen ja kiivas, milloin asiat eivät tapahtuneet oikealla hetkellä.
Kaikki nämä ajatukset risteilivät Nancy neidon mielessä sinä lyhyenä aikana, joka kului ensimäisestä Godfreyn näkemisestä ratsun saapumiseen kuistin luo. Kaikeksi onneksi sattui itse Junkkarikin tulemaan paikalle, tervehtien reippaasti hänen isäänsä, jotta hän näin syntyneen hälinän turvissa saattoi voittaa ensi hämmennyksensä ja päästä vähemmällä huomaavaisuudella, kun vahvat kädet nostivat hänet alas satulasta, kevyesti kuin höyhenen ikään. Ja sopiva syy oli viipymättä kiiruhtaa katon alle, koska alkoi taas tuprutella lunta, uhaten huonoa loppumatkaa jälkeenjääneille. Niitä olikin enään harvoja; sillä ilta alkoi jo lähetä arveluttavasti, eikä matkojen takaa saapuneille naisille enään suinkaan jäänyt pitkiä aikoja laittautua kuntoon iltateetä varten, joka oli ennen tanssin alkua juotava.
Vilkas puheensorina kävi talossa Miss Nancyn astuessa sisään, ja keittiön puolelta kuului viulun vingutusta; mutta Lammeterit olivat siksi arvokkaita vieraita, että heidän tuloaan oli jo joukolla tarkattu akkunasta, sillä rouva Kimble, joka toimi vastaanottajana Punaisen talon suurissa kutsuissa, osasi tulla Miss Nancyäkin vastaan eteishalliin, johtaakseen hänet yläkertaan. Rouva Kimble oli Junkkarin sisar, samalla kuin hän oli lääkärin puoliso – siis kaksinverroin arvokas, mikä seikka vastasikin hänen omanarvontuntoaan; koska kulku yläkertaan oli hänestä hieman rasittava, ei hän pannut lainkaan vastaan Miss Nancyn pyyntöä saada itsekseen mennä Siniseen huoneeseen, minne jo aamusella saapuneet neiti Lammeterin vaatelippaat olivat sijoitetut.
Tuskin löytyi talossa ainuttakaan makuuhuonetta, niissä ei olisi paraikaa lausuiltu naisellisia kohteliaisuuksia ja missä ei olisi hyörinyt naisia pukeutumisen mitä erilaisimmissa vaiheissa, vaikkakin tilaa ahtauttivat melkoisesti permannoille asetetut ylimääräiset vuoteet; niinpä oli Miss Nancynkin, astuessaan Siniseen huoneeseen, tervehdittävä kohteliaasti kuutta naista. Yhtäällä puuhasi kaksi huomattua naisvierasta, neidit Gunn, Litherlyn viinikauppiaan molemmat tyttäret, pukeutuneina uusimman muodin mukaan, ruumiinmukaisiin hameihin lyhyine vyötäröineen, vanhanmuotisen Miss Ladbrookin katsellessa heitä salavihkaa ja arasti. Miss Ladbrook osaksi luuli neitien Gunn pitävän hänen väljää hamettaan vanhanaikaisena, osaksi sääli neitejä sen takia, etteivät he olleet osanneet täydellä maulla hyväkseenkäyttää uutta muotia; hän olisi heidän asemassaan hieman tasoittanut tuon muodin silmäänpistäväisyyttä. Toisaalla, aivan vastapäätä seisoi rouva Ladbrook, matkalakki kädessä, suu sievistelevässä hymyssä lausuen "Te ensin, rouva" toiselle naiselle, joka oli yhtä pitkällä kuin hänkin, ja joka tahtoi hänet ensiksi päästää peilin ääreen.
Tuskin oli Miss Nancy ehtinyt kumartaa huoneessaolijoille, kun sisään astui vanhempi naishenkilö, jonka hohtavan valkea muslinipäähine ja pehmeän harmaille kutreille kiinnitetty myssy muodostivat mitä räikeimmän vastakohdan muiden naisten silkkiröyhellysten ja tukkalaitteiden kanssa. Hän astui siroin askelin Miss Nancyn luo ja sanoi miellyttävän hiljaisella korkealla äänellään –
"Siskontyttäreni, toivon, että olet ollut terveenä." Miss Nancy suuteli nöyrästi tätinsä poskea ja vastasi samanlaisella ystävällisellä siroudella. "Aivan terveenä, kiitos, täti; toivon, että tätikin on ollut terve."
"Kiitos, siskontyttäreni; olen ollut toistaiseksi terve. Mitenkä on laita lankoni?"
Näitä virallisia kysymyksiä ja vastauksia jatkui, kunnes yksityiskohtia myöten oli päästy selville, että kaikki Lammeterit olivat entisissä hyvissä voimissaan ja niinikään Osgoodit, ja että Priscillakin varmasti kohta saapuisi perille, ja että kulku satulassa istuen lumipyryllä on vastenmielistä, vaikkakin ratsastuspuku suojelee jonkunverran. Sitten esitettiin Nancy, kuten muodollisuus vaati, tätinsä vieraille, neideille Gunn, joiden äiti oli entuudesta tuttu hänen äidilleen, ja jotka nyt ensi kertaa olivat joutuneet vieraisille näille seuduille; ja nämä naiset olivat vallan ihmeissään, että näin kauniit kasvot ja sopusuhtainen vartalo saattoi löytyä kaukaisessa korvessa, ja tunsivat pientä uteliaisuutta, minkälaisen puvun hän pukisi päälleen ratsastuspuvun riisuttuaan. Miss Nancy, jonka ajatukset kulkivat hänen mielenmalttia ja hienoa luonnetta ilmaisevan ulkomuotonsa mukaisesti, piti mielestään neitejä Gunn vähemmän sievinä, heidän tiukkoja pukujaan olisi voinut pitää turhamaisuuden osoituksena, jos asianomaisten olkapäät olisivat olleet kauniit, mutta asiain näin ollen ei saattanut otaksua, että he komeillakseen olisivat näytelleet kaulaansa; ehkä vaikuttimena pikemminkin oli joku muu, kohtuullisuuden ja säädyllisyyden kanssa sopusoinnussa oleva syy. Lipastaan avatessaan tunsi hän olevansa varma, että täti Osgood oli samaa mieltä asiasta, sillä Miss Nancyn mielenlaatu muistutti kaikkien mielestä ihmeteltävästä tädin mielenlaatua, vaikka sukulaisuus olikin herra Osgoodin puolelta; ja vaikka ei ensi tervehdyksen kaavamaisuuden alta olisi vielä huomannutkaan, niin vallitsi Nancyn ja tädin välillä läheinen suhde ja molemminpuolinen ihailu. Siitäkin huolimatta, että Nancy oli kieltäytynyt ottamasta miehekseen serkkuansa Gilbert Osgoodia (vain siitä syystä, että he olivat serkuksia) ja että se seikka oli tuottanut tädille suurta surua, ei tädin kiintymys Nancyyn ollut yhtään viilentynyt; hän oli määrännyt useita perintökorujaankin sukulaistytölleen, huolimatta siitä kuka tulisi olemaan Gilbertin vaimo.
Naisista poistui kolme ketterästi huoneesta, mutta neidit Gunn olivat hyvin tyytyväiset siitä, että rouva Osgoodin halu jäädä sisarentyttärensä seuraksi antoi heillekin paremman tilaisuuden katsella maalaiskaunottaren vaatevarustuksia. Se oli tosiaankin hauskaa – hamasta matka-lippaan ensimmäisestä aukaisemisesta asti, kun kaikki tuoksui vain ruusulle ja laventelille, siihen saakka kun hän solmi kiinni ohuen koralliketjunsa, joka valahti sirosti hänen valkoiselle hennolle kaulalleen. Kaikki Nancyn tavarat välkkyivät puhtauttaan ja miellyttävyyttään: ei missään ollut laskosta, mikäli se ei ollut oikealla paikallaan, ei päärmettä, joka hänen hohtavan valkeassa alusvaatetuksessaan ei olisi täyttänyt kaikkia vaatimuksia; jopa neulatkin neulapatjassa muodostivat kuvion, jota hän vahingossakaan ei rikkonut; hänen oma minänsä taas oli mitä suloisin, ikäänkuin pulmunen ikään. Totta on, että hänen vaaleanruskea tukkansa oli takaa leikattu kuin pojan tukka ja edessä liehui ohuita kiehkuroita, mutta minkäänlainen kampaus ei voinut vähentää Nancyn poskien ja kaulan kauneutta; ja kun hän vihdoin seisoi valmiina hopealle hohtavassa silkkipuvussaan, pitsiröyhelyksineen ja korallikaulakoristeineen ja korvarillukoineen, niin ei Gunnin neitien arvostelu pystynyt mihinkään muuhun kohtaan kuin hänen käsiinsä, jotka kantoivat kirnuamisen, juustonlaiton ja vieläkin karkeamman työn merkkejä. Mutta Miss Nancy ei sitä yhtään häpeillyt, sillä pukeutumisensa kestäessä jutteli hän tädilleen, kuinka hän ja Priscilla vasta eilen olivat pakanneet arkkunsa, koska aamulla oli leivottava; ja kun edessä oli pitkä matka, oli laitettava varastoon tarpeeksi ruokaa; tämän selvityksen sanottuaan kääntyi hän Gunnin neitien puoleen, pyytäen anteeksi, että oli häirinnyt sellaisella keskustelulla, joka ei neitejä huvittanut. Molemmat naiset hymyilivät väkinäisesti ja säälivät mielessään noita rikkaita maalaisia, jotka kykenivät uhraamaan niin paljon upeitten vaatteiden ostoon (neiti Nancyn pitsit ja silkkipuku olivat tosiaan hyvin kalliit) ja kuitenkin elivät tietämättömyydessä ja sivistymättömyydessä. Oli tosiaankin hirvittävää, miten Nancy puheessaan käytti maalaismurretta, joka suorastaan loukkasi hienoon seuraan tottuneita neitejä. Eihän Nancy tosiaankaan ollut saanut muuta koulusivistystä kuin mitä oli rouva Tedmanin koulussa oppinut: hänen maallisen kirjallisuuden tuntemuksensa käsitti tuskin enempää kuin pari säettä lampaista ja naispaimenesta, joita säkeitä hän esimerkkeinä vatvoi; ja laskentoa opettaessaan ei hän tullut toimeen ilman näkyväisiä hopearahoja, joita hän, milloin esimerkiksi vähennyslasku oli kysymyksessä, sitten siirteli tarpeen mukaan. Tuskin on nykypäivinä edes yhtään palvelijatarta, jolla ei olisi ainakin samanverran oppia kuin Miss Nancyllä; mutta siitä huolimatta oli hänellä oikean vallasnaisen olennaiset ominaisuudet – suuri totuudenrakkaus, mitä perinpohjaisin rehellisyys ja tunnontarkkuus kaikissa toimissaan, arvonanto muita kohtaan ja hieno käytöstapa, – ja ellei tämä riittäisi vakuuttamaan kielioppeja lukeneita, että hänen tunteensa yhtään vastasi heidän tunteitaan, niin lisään vielä, että hän osasi olla ylpeäkin ja päättäväinen, olipa sitten kysymyksessä joku tueton mielipide tai hairahtunut sulhanen.
Huoli sisar Priscillan suhteen, joka huoli oli koko hänen oman pukeutumisensa ajan yhä kasvanut, sai onnellisen lopun tuon iloiselta näyttävän kaivatun astuessa sisään, kasvot punertaen pakkasesta ja kosteudesta. Kun ensi kysymykset ja tervehdykset oli vaihdettu, kääntyi vastatullut Nancyn puoleen, tarkaten häntä päästä kantapäähän katseillaan, pyörähytti hänet sitten ympäri, nähdäkseen oliko selkäpuolikin yhtä moitteeton.
"Mitäs täti Osgood pitää näistä puvuista?" kysyi Priscilla, Nancyn auttaessa häntä riisuutumaan.
"Tosiaankin hyvin kauniit, tyttöseni", sanoi rouva Osgood, pieni muodollisuuden sävy äänessään. Hän aina piti Priscillaa liian hiomattomana.
"Minun täytyy aina pitää samanlaisia pukuja kuin Nancyn, niinkuin tiedät, vaikka olenkin viittä vuotta vanhempi; ja tämä panee minut näyttämään keltaiselta; mutta hän ei pane koskaan mitään päälleen, ellen minä ota juuri samanlaista, sillä hän tahtoo, että me näyttäisimme sisarilta. Ja minä sanon hänelle, että ihmiset alkavat minua pilkata, kun luulevat minua niin yksinkertaiseksi, että minä muka kuvittelen itseäni pukevan kaiken, mikä häntäkin pukee. Minähän olen ruma – eihän sitä voi kieltää: minä olen isän suvun puolelle. Mutta samantekevä! En välitä siitä, entäs te?" Priscilla sinkosi tämän kysymyksen neideille Gunn, mennen niin pitkälle huolettomassa puhelu-ilossaan, ettei hänen rehellisyyttään kovinkaan kunnioitettu. "Kaunottaret ovatkin kärpässieppoja – he pitävät miehet loitolla meistä. Minä annan palttua miehille, neiti Gunn, entäs te? Entäs ne suuttumiset ja päivittelyt, joita alati saa kokea kaiken sen takia, mitä miehet naisista ajattelevat ja päässään hautovat aamusta iltaan, miten he vaikeuttavat koko elämää, mitä he saavat aikaan poissaollessaankin – niinkuin minä aina Nancylle sanon, ei niihin hullutuksiin naisen tarvitse ehdoin tahdoin lähteä, jos hänellä kerran on hyvä isä ja hyvä koti: hankkikoot sellaisia ne naiset, joilla ei ole varoja, ja jotka eivät omin nokin tule toimeen. Minä sanon aina, herra Pidä-itse-huoli-tiestäsi on paras aviomies, ja samalla ainoa, jota minä olen luvannut totella. Arvaan, ettei ole hauskaa sen, joka on tottunut elämään leveästi ja käyttämään suuria saaveja ja sen sellaista, mennä pistämään nokkaansa jonkun toisen ihmisen takan lämpimään, näivistelemään ja näppiään nuolemaan; mutta Jumalan kiitos! minun isäni on kunnon mies ja jaksaa elää toivottavasti vielä kauankin: ja vaikka hän istua nyhjöttäisi nurkassa ja haastaisi höperyyksiä, ei sen tarvitse viedä meidän taloutta hajalle."
Kun hänen ahdaskauluksinen pukunsa oli pujoteltava pään yli varovasti, ilman että kammattu tukka joutui epäkuntoon, täytyi Priscillan pysäyttää tämä vuolas puhetulvansa, ja rouva Osgood käytti hyväkseen hiljaisuutta, nousten seisaalleen ja lausuen –
"No, lapsoseni, lähdehän nyt jo mukaan. Neidit Gunn tahtovat jo päästä alakertaan."
"Sisko", sanoi Nancy, heidän kaksin jäätyään, "sinä olet varmaan loukannut Gunnin neitejä."
"Mitä minä olen sitten tehnyt, lapseni?" sanoi Priscilla hämmästyen.
"No, kysyithän sinä heiltä suoraan, piittaisivatko he yhtään omasta rumuudestaan! Sinä olet aina niin epähieno."
"Niinkö minä sanoin? Se livahti taas minun suustani: sääli, etten samalla sanonut enempää, sillä minä en siedä sellaisia, jotka eivät halua kuulla totuutta. Rumuudesta puhuen, katsohan nyt, lapseni, minua tässä hopeanharmaassa puvussa – sanoinhan jo sinulle – minähän näytän keltaiselta kuin keltaisin narsissi. Jokainenhan näkee, että sinä olet tahtonut minusta tehdä linnunpelättimen."
"Enpäs, Priscy, älä sano niin. Minähän pyytämällä pyysin sinua, ettet tilaisi tätä silkkiä, jos jotain toista väriä pidit parempana. Minähän halusin, että sinä olisit valinnut, itsehän sen tiedät", sanoi Nancy, yrittäen parhaansa mukaan puolustautua.
"Ja mitä vielä, lapsukainen! kyllähän sinä sen itse tiedät, miten sinä tästä kankaasta pidit; ja sehän on selväkin, sinun värisihän on kerma. Sehän olisi oikein sinun tapaistasi muka, että sinä valitsisit pukusi sen mukaan, mikä minua vaatettaa. Mutta mikä minua sapettaa, on se, että sinun täytyy saada minut pukeutumaan juuri niinkuin sinäkin. Mutta sinähän teet minun suhteeni mitä haluat – sinä olet niin aina tehnyt, jo hamasta siitä hetkestä, jolloin aloit kävellä. Jos sinä halusit kulkea niittyä pitkin, niin sinä kuljit; eikä siinä ollut kellään mitään vastaansanomista, sillä sinä olit niin kainon ja viattoman näköinen kuin mikäkin satakauno."
"Priscy", sanoi vienosti Nancy, kiinnittäessään tarkalleen oman koristeensa kaltaisen ketjun Priscillan kaulaan, joka oli kaikkea muuta kuin hänen kaulansa näköinen, "olen varmasti valmis myöntämään niin paljon kuin suinkin mahdollista, mutta ketkä sitten pukeutuisivat samalla lailla elleivät juuri sisarukset? Tahtoisitko sinä meidän näyttävän ikäänkuin emme sukua olisikaan meidän, joilla ei ole enään äitiä eikä muita sisaria olemassa. Minä olisin ollut valmis pukeutumaan vaikka juustonkeltaiseen; ja minä tahtoisin mieluummin sinun valitsevan, jotta minä saisin pukeutua sen mukaan mikä sinua miellyttää."
"Siinä sen taas kuulit! Sinun piti taas tulla samaan asiaan, vaikka häntä olisit haastanut ja selittänyt lauantai-illasta sunnuntaiaamuun. Saan varmasti vielä nähdä senkin ilon, miten sinun tuleva miehesi on tohvelisankari, ilman että sinun äänesi tarvitsee nousta tuosta tavallisesta hiljaisesta porinastaan. Minua huvittaa, kun miehet ovat tohvelisankareita."
"Älä puhu noin, Priscy", sanoi punastuen Nancy. "Tiedäthän, etten koskaan aio mennä naimisiin."
"Oi, ethän sinä tietenkään aio!" sanoi Priscilla, järjestellessään hajalla olevia vaatteitaan ja sulkiessaan matka-lippaansa. "Kenellekäs minä sitten saan puuhailla, kun isästä kerran aika jättää, kun sinä menet tekemään tuollaisia päätöksiä, että sinusta tulee vanhapiika sentakia, että erinäiset ihmiset eivät ole juuri niinkuin olla pitäisi? En hituistakaan sääli sinua sen johdosta, että istut ja haudot hautomistasi samaa mätää munaa, ikäänkuin ei löytyisi uutta parempaa. Yksi kahdesta sisaresta riittää jäämään vanhaksipiiaksi; ja minä kyllä tyydyn jäämään yksikseni, koska hyvä Jumala on minut sellaiseksi määrännyt. No, nyt voimme lähteä alakertaan. Olen niin valmis kuin linnunpelätti voi olla, nyt ei puutu enään kuin korvarillukat."
Kun molemmat Lammeterin neidit astuivat laajaan vastaanottohuoneeseen, olisi kuka tahansa, tuntematta kummankaan luonnetta, voinut varmasti väittää, että syy siihen, miksi tuo leveäharteinen, kömpelö, romuluinen Priscilla oli puettu täsmällisesti samanlaiseen pukuun kuin hänen kaunis sisarensa, joko oli toisen vääräänosunutta turhamaisuutta tai toisen ilkeätä tarkoitusta korottaa toisen kustannuksella omaa kauneuttaan. Mutta Priscillan hyväluontoinen, vaatimaton iloisuus ja yhteishenki olisi pian kumonnut ensimäisen otaksuman; ja Nancyn puhe- ja käytöstavan kohtuullinen tyyneys todisti selvästi kaikkia kielteisiä tarkoituksia vierovasta mielestä.
Kunniapaikat oli varattu neideille Lammeter pääteepöydän keskustassa suuressa, tammipanelilla varustetussa ruokasalissa, jonka seinät olivat vastikään kiilloitetut ja jota nyt koristivat vanhan puiston rikkaista kasvihuoneista tuodut rautatammet, marjakuuset ja laakerit; ja Nancy tunsi sydämessään käyvän ihmeellisen värähdyksen, jota hänen oman päätöksensä lujuus ei edes kyennyt ehkäisemään, nähdessään Godfrey Cassin tulevan viemään hänet istumaan itsensä ja herra Crackenthorpin väliin, Priscillan joutuessa istumaan vastapäätä oman isänsä ja Junkkarin väliin. Eihän ollut aivan yhdentekevää Nancylle, että sulhanen, josta hän oli päättänyt luopua, oli luokka-arvossa koko pitäjän ensimäinen nuorukainen, jonka koti oli kunnioitettava ja ainutlaatuinen, suurin, mitä hän eläessään oli nähnyt, koti, missä hän jonain kauniina päivänä olisi saattanut askaroida emäntänä ja missä häntä olisi kutsuttu "rouva Cassin", Junkkarin puolison nimellä. Nämä seikat kiihoittivat hänen sisäistä taisteluaan omassa mielessään ja lujittivat vain hänen tekemäänsä päätöstä, sitä nimittäin, ettei mikään saattaisi häntä menemään naimisiin miehen kanssa, jonka käytös osoitti luonteen heikkoutta, vaan että "rakasta kerran, rakasta aina" olisi uskollisen ja oikean naisen tunnuslause, joten ei hän koskaan tulisi antamaan kenenkään muun miehen määrätä itsensä yli edes niin paljoa, että suostuisi hävittämään ne kukat, joita hän yhä säilytti muistona Godfreyltä. Ja Nancy saattoi pitää hiljaiset lupauksensa hyvinkin vaikeissa vaiheissa. Vain pieni punastus nousi hänen poskilleen, näiden ajatusten mielessä risteillessä, hänen istuutuessaan herra Crackenthorpin viereen; sillä hän oli niin vaistomaisen joustava ja tahdikas, ja hänen huulensa niin rauhallisen päättäväiset, ettei hänessä voinut huomata lainkaan liikutuksen merkkejä.
Pastorin tapoihin ei kuulunut sivuuttaa huomauttamatta nuoren neitosen suloista punastumista, vaan piti hänen aina sanoa sopiva kohteliaisuutensa. Hän ei ollut vähimmässäkään määrässä ylpeä eikä ylimysvaltainen, vaan yksinkertaisesti ilosilmäinen, laihakasvoinen, harmaahapsinen mies, leuka mahtavan, valkoisen kaulahuivin peitossa, joka hänen henkilökuvassaan veti puoleensa kaikkein suurimman huomion; näin ollen olisi ollut vaillinaista, milteipä vaarallista käydä arvioimaan hänen viehätystään ilman tuota kaulahuivia.
"Niinpä niin, neiti Nancy", sanoi hän, kääntäissään päänsä huivineen päivineen vierustoverittareensa ja hymyillessään herttaisesti, "jos joku käy minulle väittämään talveamme ankaraksi, niin sanon hänelle, että olen nähnyt Uudenvuodeniltana ruusujen kukkivan – no, mitäs sinä Godfrey siihen sanot?"
Godfrey ei vastannut sanallakaan, vältteli vain katsomasta Nancya suoraan silmiin; sillä vaikka tämäntapaiset kohteliaisuudet kuuluivatkin hyvään makuun sen ajan Raveloen seuraelämässä, niin on nöyrällä rakkaudella kaikkina aikoina ollut omat kohteliaisuutensa, jotka panevat kunkin oppimaan hyvää käytöstä. Mutta Junkkari oli jossain määrin kärsimätön, nähdessään Godfreyn tässä suhteessa olevan takapajulla. Junkkari oli jo näin varhain ehtoolla aika lailla liikutettu, enemmän kuin tunnemme hänen tapoihinsa aamiaisen yhteydessä kuuluvan, ja hänestä oli hauskaa näytellä isännänosaansa remakasti ja huolettomasti seurustellen; raskas, hopeainen nuuskarasia oli alituisessa liikkeessä ja kiersi naapurilta naapurille, vaikka se tyhjin tuloksin oli jo useasti monen ohi kiertänyt. Aluksi oli Junkkari lausunut vain perheen päämiehet tervetulleiksi, heidän seuraan astuessaan, mutta mitä pitemmälle ilta eteni, sitä laajemmalle ylettyivät hänen vieraanvaraisuutensa säteet, kunnes hän oli ehtinyt taputtaa nuorimpiakin vieraita selkään ja lausua erikoisen ilonsa heidän läsnäolonsa takia siinä vahvassa uskossa, että he tunsivat itsensä erittäin onnellisiksi, saadessaan kuulua seuraan, missä Junkkari Cassin kaltainen sydämellinen mies heidät otti vastaan ja toivotti heidät tervetulleiksi. Tällä hupaisan tuulensa alkuasteellakin koetti hän luonnollisesti korvata poikansa vajavaisuuksia ja puhua sekä toimia hänen puolestaan.
"Niin, niin", hän alkoi, tarjotessaan nuuskarasiaa herra Lammeterille, joka toistamiseen päätään pudistaen ja tehden kädellään ehkäisevän liikkeen torjui tarjouksen, "kyllä me vanhat ukkelitkin tahtoisimme olla tänä iltana nuoria, nähdessämme mistelioksan riippuvan Valkeassa salissa. On totta, että moni asia on kolmenkymmenen viime vuoden aikana mennyt taaksepäin – koko maassa tuntuu vanhan kuninkaan sairastuminen. Mutta katsellessani Miss Nancya tänä iltana, minusta tuntuu, ettei ainakaan naisissa ole mitään muistuttamisen aihetta; – minut saa vaikka hirttää jos muistan ketään hänen veroistaan poikavuosiltanikaan, jolloin kyllä naisväkeä katselin. Älkää ottako pahaksi, rouva", lisäsi hän, kääntyen vieressä istuvan rouva Crackenthorpin puoleen, "en tuntenut teitä ollessanne Miss Nancyn ijässä."
Rouva Crackenthorp – hintelä, alati silmiään räpyttelevä nainen, joka taukoamatta leikitteli pitseillään, nauhoillaan ja kultaketjuillaan, väänteli päätään ja piti alati mutinaa, kuin mikäkin merisika, joka tohisuttaa nenäänsä ja puhisee kaiken seuran kuullen itsekseen – iski silmää Junkkarille ja sanoi: "Eihän toki – eihän se minua loukkaa."
Tämän silmiinpistävän, Junkkarin Nancylle lausuman kohteliaisuuden ymmärsivät kaikki muut paitsi Godfrey valtioviisaaksi tarkoitukseksi; Nancyn isäkin suoristi selkänsä ja loi ystävällisen totisena katseensa yli pöydän tyttäreensä. Tämä arvokas ja muodollinen vanha herra ei näyttänyt kadottavan hiukkaakaan arvokkuudestaan, vaikka hän havaittavasti tunsikin ylpeyttä, viitattaessa hänen perheensä ja Junkkarin perheen väliseen avioliittoon: hän oli iloinen jokaisesta tyttärelleen osoitetusta kunnianosoituksesta, mutta sittenkin täytyi monen seikan vielä muuttua, ennenkuin hän antaisi suostumuksensa. Hänen laiha, joskin terve ruumiinsa ja teräväpiirteiset, soikeat kasvonsa, joille ei koskaan näyttänyt nousseen liikaa punaa, olivat täydellinen vastakohta, ei vain Junkkarin kasvoihin, vaan ylipäänsä koko Raveloen kylän tilanomistajiin verraten –, tähän sopi hänen oma mielilauseensa "rodun vaikutus vankempi kuin laitumen."
"Miss Nancy on suloinen, hän on aivan äitiinsä, eikös olekin, Kimble?" sanoi uljas, samaa nimeä kantava nainen, katsahtaen aviopuolisoonsa.
Mutta tohtori Kimble (entisajan apteekkarit maaseudulla käyttivät tätä arvonimeä, vaikkei heillä vastaavaa arvoa ollutkaan), joka oli laiha, varsin vikkelä mies, käveli pitkin permantoa edestakaisin, kädet taskussa, sievistellen naispotilaittensa parissa; hän oli saanut tohtoriutensa perinnön kautta – hän ei ollut niitä säälittäviä apteekkareita, jotka etsivät mistä löytäisivät itselleen potilaita ja joiden tulot tuskin riittävät elättämään yhtä konia, vaan varakas mies, joka saattoi panna parasta pöytään niin hyvin kuin kuka hänen rikkaimmista potilaistaan tahansa. Ikimuistoisista ajoista asti olivat Raveloen tohtorit olleet Kimblejä; ja oli oikeastaan vaikeata ajatella sitä surullista tilannetta, että nykyisellä Kimblellä ei ollut poikaa, niin että hänen toimensa saattoi eräänä kauniina päivänä joutua jollekin sopimattoman nimiselle seuraajalle Taylorille tai Johnsonille. Mutta siinä tapauksessa Raveloen viisaampi väki kannattaisi Blick-nimistä flittonilaista tohtoria – hän olisi sentään vähemmän sopimaton.
"Sanoitko sinä jotain minulle, rakkaani?" kysyi tohtori, astuen ketterästi vaimonsa luo; mutta, ikäänkuin aavistaen vaimonsa olevan liian hengästynyt toistamaan, mitä oli sanonut, lähti jatkamaan seurusteluaan – "Oo, neiti Priscilla, kun teidät näen, tunnen kielelläni suurenmoisten sianlihapasteijainne maun. Toivon, ettei varastonne vielä ole lopussa."
"Tosiaankin loppunut, tohtori", sanoi Priscilla; "mutta vastaan siitä, että vastedes saatte yhtä hyviä. Minun pasteijaini onnistuminen ei ole sattuman varassa."
"Toisin kuin Teidän lääkitsemisenne laita, vai mitä, Kimble? – milloin ihmiset unohtavat ottaa lääkkeitänne, vai mitä?" sanoi Junkkari, jonka mielestä lääkkeet ja lääkärit olivat kuin kirkko ja evankeliumi monelle kunnon seurakuntalaiselle – niistä on hauska pilailla silloin kun on terve, mutta niinpian kuin jotain on hullusti, juostaan niitä hakemaan kuin hullut. Hän kopautti nuuskarasiaansa ja katsahti ympärilleen, voitonriemuisesti nauraen.
"Niin, hänellä, ystävälläni Priscillalla on terävä kieli", sanoi tohtori, antaen mieluummin tämän maininnan naiselle kuin langolleen. "Hän sirottaa aina pippuria sanoihinsa, siinä syy, miksi hän ei pippurilla koskaan pilaa paistoksiaan. Mutta toisin on minun vaimoni laita, hän istuu aina tuppisuuna; mutta mennäpä vain hänelle jotain sanomaan, niin saa seuraavana päivänä tuntea kurkussaan kirvellystä, kun hän pääsee kylvämään pippuria ruokiin, milloin ei hän vetisillä vihanneksilla pane vatsaa piloille. Sellaisesta on paljon pahempi kiusa."
Ja tohtori irvisti merkitsevästi.
"Oletteko ennen mokomaa kuullut?" sanoi rouva Kimble, kaksoisleukansa naurusta tutistessa, hyväntuulisena rouva Crackenthorpille, joka räpytteli silmiään ja nyökytteli päätään, yrittäen ystävällistä naurua, mikä yritys kuitenkin katkesi katkonaiseksi mutinaksi.
"Tuo kiusa taitaakin olla peräisin omasta ammatistanne, Kimble, milloin Te olette johonkin potilaaseenne närkästynyt", sanoi pastori.
"Närkästymme potilaisiimme korkeintaan silloin kun he jättävät meidät; ja silloin, ymmärrättehän, on myöhäistä heille enään mitään karvasta kirjoittaa. Oo, Miss Nancy", hän jatkoi, kääntyen siinä samassa Nancyyn päin, "ettehän vain unohda lupaustanne? Suostuittehan tanssimaan yhden tanssin kanssani."
"Älähän nyt, älähän nyt, Kimble, ole liian tunkeileva", sanoi Junkkari. "Annahan sinä nuorille etuoikeus. Godfrey poikani muutoin haastaa sinut edesvastuuseen, jos sinä viet Miss Nancyn. Poikani on tytön varannut ensi tanssiin, arvelen. No, herraseni! mitä sinä sanot?" jatkoi hän, vetäytyen taaksepäin ja katsahtaen Godfreyhin. "Oletko pyytänyt Miss Nancyn kanssasi ensimmäiseen tanssiin?"
Godfrey, joka tunsi olonsa varsin epämukavaksi tämän merkillisen, Nancyyn kohdistetun vaatimuksen takia ja pelkäsi, lopettaisiko isä vielä piankaan tuota vieraanvaraisuuden nimessä tapahtuvaa juomisraivoaan sekä ennen että jälkeen illallisen, ei nähnyt muuta keinoa kuin kääntyä Nancyn puoleen ja kysyä niin luonnollisesti kuin suinkin osasi "En; en ole vielä pyytänyt, mutta toivon hänen suostuvan – ellei joku muu ole ennättänyt ennen minua."
"En, en ole lupautunut kenellekään", sanoi Nancy rauhallisesti, joskin punastuen (Mikäli Mr Godfreylla oli toiveita tämän tanssin suhteen, saisi hän kohta kyllä silmänsä auki; mutta oli turhaa olla hänelle epäkohtelias.)
"Toivon siis, ettei Teillä ole mitään vastaan, että pyydän Teitä kanssani tanssiin", jatkoi Godfrey, alkaen vähitellen voittaa noloutensa.
"Ei, ei mitään vastaan", sanoi Nancy, äänessä kylmä sävy.
"Ah, kas vaan, sinäpä onnen poika olet, Godfrey", sanoi setä Kimble; "mutta koska olet ristipoikani, niin en tahdo kilpailla kanssasi. Mutta itse asiassa en minä vielä niinkään vanha ole, kultaseni, vai mitä?" jatkoi hän, kiepsahtaen vaimonsa rinnalle. "Olisikos sinulla mitään sitä vastaan, että sinun kuoltuasi ottaisin vielä uuden – ensin tietysti tarpeeksi sinua surtuani?"
"Tule ottamaan kuppi teetä ja lopeta lorusi", sanoi leppoisa rouva Kimble, tuntien jonkinmoista ylpeyttä miehestä, joka kaiketikin koko seuran mielestä oli hyvin nerokas ja leikkisä. Ellei hän korttipelissä vain olisi ollut niin helposti närkästyväinen!
Viattomia sutkauksia lasketellessa juotiin sitten teetä, kunnes yht'äkkiä jostain kaukaa kuului lähenevää viulunsoittoa ja nuoret uteliaalla kärsimättömyydellä toisiaan tähyillen alkoivat odottaa aterian loppumista.
"Mutta Solomonhan siellä soittaa", huudahti Junkkari, "ja vielä minun mielikappalettani, luulisin – 'pellavatukkaa talonpoikaa' – hän antaa meille ikäänkuin huomautuksen, että on sitä soittoakin vieraille. Bob", hän huusi kolmannelle roimakasvuiselle, toisessa päässä huonetta olevalle pojalleen, "avaahan ovi ja käske Solomon sisään. Soittakoon hän täällä." Bob totteli, ja Solomon astui huoneeseen, soittaen kaiken aikaa, sillä hän ei mitenkään tahtonut katkaista kappalettaan.
"Tänne, Solomon", johisi Junkkari, kuin mikäkin taiteensuosija. "Tänne, tänne vaan! Ah, minä tiesin, että se on minun mielikappaleeni 'Pellavatukka talonpoika': se on vasta hieno kappale."
Solomon Macey, hintelä mutta reipas ukko, tuuhea, vaikea tukka ulettuen aina harteille asti, astui määrätylle paikalle, kumarsi kumartamasta päästyään soittaissaan, ikäänkuin ilmaistakseen kunnioitustaan seuralle, vaikka taide sittenkin oli hänelle kaikki kaikessa. Kun hän oli vielä toistamiseen soittanut saman kappaleen ja laskenut leukansa aitaa viulun, teki hän Junkkarille uuden kumarruksen, samoin pastorille ja sanoi: "Toivon Teidän Ylhäisyydellenne ja Teidän Korkeudellenne kaikkea hyvää, terveyttä ja pitkää ikää ja onnellista uutta vuotta. Ja Teille minä toivon niinikään, Mr Lammeter, Teidän Ylhäisyytenne; ja kaikille muille herroille ja rouville ja nuorille neitosille."
Viimeisiä sanoja lausuessaan kumarsi hän juhlallisesti joka suunnalle, ettei vain kukaan jäisi kunnioituksesta osattomaksi. Mutta samassa hänen sormensa alkoivat taasen näppäillä viulun kieliä ja soittaa säveltä, jonka hän tiesi Mr Lammeterille olevan erikoisen mieluisan.
"Kiitos vaan, kiitos, Solomon", sanoi hra Lammeter, kun soitto oli vaiennut. "Tuo on 'Yli kukkulain ja vainioin', varmasti. Isäni sanoi aina kun tuota säveltä soitettiin 'Kuulehan, poika, minäkin olen tullut yli kukkulain ja vainioin'. Monet laulut eivät minusta tunnu miltään, niillä kun ei ole päätä eikä perää; mutta tuo laulu vaikuttaa minuun kuin mustarastaan liverrys. Ehkä sen tekee tuo nimi; nimi merkitsee kappaleessa sitten paljon."
Mutta Solomonia halutti taas käydä soittelemaan lisää, ja yhtäkkiä päästi hän viulustaan reippaasti "Sir Roger de Cowerley", jolloin tuolit kiskaistiin seinille ja iloinen naurunremakka puhkesi salissa.
"Niin, niin, Solomon, tiedämme mikä tarkoitus tuolla on", sanoi Junkkari, nousten seisomaan. "On aika käydä tanssimaan, vai mitä? Käypä sinä edellä ja me kaikki seuraamme esimerkkiä."
Valkohapsinen pää kenossa, remakasti viuluaan vinguttaen marssi Solomon iloisen saattojoukon seuraamana Valkoiseen saliin, minne mistelioksa oli ripustettu riippumaan ja missä lukemattomat talikynttilät tuikuttivat vihreiden kasvien ja oksien lomitse ja heijastelivat vanhanaikaisista, soikeista peileistä. Soma joukko! Vanha Solomon, päällään nukkavieru takki, pitkä valkoinen tukka liehuen, marssi ja veti ikäänkuin viulunsa taikavoimalla jäljessään tuon sekalaisen seuran, johon kuului arvokkaita rouvia turbaanimallisin päähinein, jopa itse rouva Crackenthorp, jonka hattutöyhtö ulottui tuskin Junkkarin harteille asti, kuului vielä suloisia nuoria tyttöjä somasti istuvin uudenaikaisin vyötäröin ja laskostetuin laahushamein, kuuluipa vielä kunnianarvoisia isiä kirjavissa liiveissään ja vereviä nuorukaisia, joiden tavanomaisen arkuuden viulun säveleet olivat voittaneet.
Siellä istui jo herra Macey ja moni muu etuoikeutettu kyläläinen, joiden oli sallittu olla näkemässä näitä suuria tapahtumia, heille määrätyillä paikoilla ovensuussa; ja suuri oli sen nurkkauksen tyytyväisyys ja ihastus, kun tanssijat olivat valinneet parinsa ja Junkkari rouva Crackenthorpin kanssa kävi johtoon, vastaparinaan Pastori ja rouva Osgood. Niinhän se oli kuin pitikin – se kävi vanhaan totuttuun tapaan ja vanhat raveloelaiset muistot uudistettiin juhlallisesti. Ei pidetty ollenkaan sopimattomana, että vanhukset ja keski-ikäiset ottivat osaa tanssiin, ennenkuin ryhtyivät korttipeliin, se oli suorastaan ikäänkuin välttämätön velvollisuus. Kenellä sitten, ellei juuri heillä oli syytä iloon silloin tällöin keskinäisiin uudistuviin vieraspitoihin, joissa lausuiltiin vanhoja tuttuja kohteliaisuuksia, soveliaita sutkauksia, joissa pantiin vieraat syömään yltäkyllin pelkästä vieraanvaraisuudesta, joissa itse puolestaan joutui taas vieraana ollessaan syömään ja juomaan yllinkyllin, pelkästään isäntäväkeään sillä iloittaakseen. Pastori oli tietenkin kaikessa erinomaisena esimerkkinä. Raveloelaisten olisi ilman näkyväistä esimerkkiä ollut vaikea kuvitella, että kirkonmies, tavallisen vajavaisen kuolevaisen asemasta, olisi kalpeakasvoinen, juhlallinen ilmestys, jonka erikoisoikeus ja ominaisuus oli vain lukea rukouksia ja saarnata, kastaa lapsia, vihkiä aviopuolisoita ja haudata ruumiita ja samalla aikaa omakohtaisesti kaupata hautapalstoja ja kantaa kaikessa ystävyydessä kymmenyksiä; mikä viimemainittu seikka tietenkin aiheutti nurkumista, joskaan ei sen suurempaa – se oli vain tuollaista pikku murinaa, joka ei ollut kuuluvampaa kuin tavallinen sade ja johon ei suinkaan ollut sekaantunut jumalatonta uhkamieltä, vaan sentapaista toivomusta, että kunpa nuo kaunista ilmaa anovat rukoukset kuultaisiin.
Ei siis ollut yhtään syytä olla pitämättä pastorin tanssimista yleiseen sopivaisuuteen kuuluvana yhtä hyvin kuin Junkkarin, mutta toisaalta ei hra Maceytä estänyt edes hänen kunnioittava suhtautumisensa häntä korkeampien yhteiskunta-asemaan arvostelemasta omassa, tarkkasilmäiselle ominaisessa mielessään kanssaihmistensä tekoja ja edesottamisia.
"Junkkarilla on painoonsa verraten aika joustavat liikkeet", virkkoi hra Macey, "ja hänellä on tavattoman hyvä astunta. Mutta hra Lammeter lyö kaikki varjoonsa: katsokaahan, kuinka hän pitää päätänsä, kuin mikäkin orhi, eikä hän kesken väsy, kuten enimmäkseen vanhemmat ukot jotka vanhemmuuttaan tavallisesti lihovat; Junkkarilla sitä vastoin on kauniit sääret. Pastori on aika vikkelä, mutta hänellä on tuskin ollenkaan jalkoja: alhaalta ovat ne liiankin paksut, ja polviansa voisi hän vaaratta pitää paljon lähempänä; mutta saattaisi hän yhtä hyvin näyttää paljon hullummalta, paljon hullummalta. Vaikka ei hänellä missään tapauksessa ole Junkkarin hienoa tapaa keinuttaa kättään."
"Mitä ketteryyteen tulee, niin katsokaahan rouva Osgoodia", sanoi Ben Winthrop, joka piteli Aaro-poikaansa polviensa välissä. "Hän sipsuttelee siroine askelineen, niin ettei kukaan edes huomaa, miten hän astuu – luulisi miltei hänen jalkojensa alla olevan pikku pyörät. Hän ei tunnu tänään päivääkään vanhemmalta kuin viime vuonna: hänellä on kaikista sievin vartalo, olkoon seuraava sitten kuka tahansa."
"En välitä, minkämoinen vartalo naisilla on", sanoi hra Macey, äänessä pieni ylenkatseen sävy. "Ei heillä ole takkia eikä housuja, eikä heistä siis tiedä: mimmoinen heidän vartalonsa on."
"Isä", sanoi Aaro, jonka jalat elehtivät ahkerasti soiton mukaan, "miten tuo kukonhöyhen on pistetty rouva Crackenthorpin päähän. Onkos siinä reikä, niinkuin minun sulkapallossani?"
"Hiljaa, poika, hiljaa; naiset pukevat itsensä tuolla lailla", sanoi isä, erikseen kuitenkin kuiskaten hra Maceylle, "Hän näyttää tosiaankin hullulta, kuin mikäkin lyhytkaulainen pullo, mihin on höyhen pistetty. Mutta, hei, siinäpäs tulee; nuori Junkkari, tanssi-kumppaninaan Miss Nancy! Siinä on vasta kaunisvartaloinen nainen! kukaan ei tahtone ketään muuta kiistää häntä kauniimmaksi. Ihme on, jos hänestä, tehdään vielä jonain kauniina päivänä Rouva Cass – eikä! hänelle kukaan sen paremmin sopisikaan, sillä kyllä heistä tulisi sievä pari. Ei herra Godfreynkaan vartaloa vastaan ole mitään muistuttamista, lyön vaikka vetoa siitä."
Herra Macey pani suunsa suppuun ja päänsä kallelleen, pyöritellen peukaloitaan nopeasti, silmien seuratessa Godfreyn tanssia. Vihdoin viimein lausui hän mielipiteensä.
"Oikein kaunis alapuoli, mutta hartiat hieman liian pyöreät. Ja mitä tulee takkiin, joka on tilattu oikein Flittonin räätäliltä, niin on sen kuosi niin ja näin, vaikka onkin maksettu kaksinkertainen hinta."
"Voi, herra Macey, te ja minä olemme kaksi eri miestä", sanoi Ben, hieman pahastuen tästä pistospuheesta. "Jos minulla on edessäni tuoppi oivaa olutta, niin nielasen sen mielelläni ja annan sen vatsaani virvoittaa, sensijaan että haistelisin ja maistelisin sitä, löytääkseni jonkun vian panimotoimituksissa. Mutta haluaisinpa Teidän osoittavan minulle sopusuhtaisemman nuorukaisen kuin Godfrey – jonkun, jolla olisi enemmän voimaa kuin hänellä tai jonkun, joka olisi hauskempi häntä, kun hän on iloisella päällä."
"Ja mitä vielä!" sanoi ärsyyntyen ja vakavammin hra Macey, "hänestä ei vielä tiedä, mitä hän on: hän on kuin puolikypsä piirakka. Ja luulen, että hänellä on joku ruuvi päässään höllänä; mitenkä muutoin tuo Dunsey veijari, jota muuten ei kukaan ole viime päivinä nähnyt, olisi päässyt häntä vetämään nenästä ja tappamaan tuon ihanan kilpahevosen, josta koko maakunta puhui? Ja yhteen aikaan oli hän alati Miss Nancyn pelissä, ja sitten taas lauhtui koko into, ikäänkuin olisi hän maistanut polttavaa puuroa, kuinka minä sanoisin. En minä niin menetellyt, kun minä niissä hommissa olin."
"Mutta ehkä eron tekikin tyttö, eikä poika", sanoi Ben.
"Mutta minä sanon, että ei", sanoi merkitsevästi herra Macey. "Ennenkuin minä menin mitään kysymään, minä otin tarkan selvän, mitä tyttö ajatteli, ja kiireesti otinkin. Minä en ole koskaan suu ammollaan odotellut kuin koira kärpäsiä, jotta hampaat tyhjää naksahtelevat, kuin ei suuhun sen kummempaa tulekaan."
"No, minä luulen, että Miss Nancy leppyy taasen", sanoi Ben, "sillä Godfrey herra ei tänä iltana näytä niinkään masentuneelta. Ja minä olen huomaavinani, että hän aikoo viedä tytön istumaan kanssaan, kun tanssi on loppumaisillaan, tuo näyttää hieman jo kuin rakastelemiselta, eikös näytäkin."
Syy, miksi Godfrey ja Nancy keskeyttivät tanssin, ei ollut lainkaan niin vähäpätöinen kuin Ben kuvitteli. Tanssivien parien ahtaassa tungoksessa oli tapahtunut pieni onnettomuus Nancyn puvulle, joka samalla kuin se edestä oli kyllin lyhyt näyttääkseen hänen kauniin nilkkansa, takaa oli kyllin pitkä, joutuakseen tanssin pyörteessä Junkkarin jalkojen alle, jotta joku kaistale repeytyi ja sai sekä sisar Priscillan että Nancyn itsensäkin levottomaksi. Olkoot nuoren naisen ajatukset kuinka tarkkaan tahansa kiinni lemmenasioissa, jollekulle pikku pukuseikalle jää silti vielä tarpeeksi mielenhuomiota. Tuskin oli Nancy ehtinyt päästä siunattuun tanssimisen alkuunkaan, kun hän syvästi punastuen kääntyi Godfreyn puoleen pyytäen päästä istumaan, kunnes Priscilla ennättäisi tulla häntä auttamaan; sillä sisaret olivat jo tanssissa antaneet salamerkin toisilleen. Mikään muu syy ei olisikaan saanut Nancya ehdottamaan Godfreylle istuutumista syrjään. Godfrey taas oli onnellinen ja iloinen saadessaan tanssittaa Nancya, ja unohti siinä määrin kaiken aikaisemman arkailemisensa, että vei suoraa päätä, pyytämättä, Nancyn pieneen vierashuoneeseen, minne pelipöydät olivat sijoitetut.
"Ei, kiitos", sanoi Nancy viileästi, huomatessaan minne Godfreyn aikomus oli viedä hänet, "ei sinne. Odotan tässä kunnes Priscilla ehtii tulla luokseni. Pyydän anteeksi, että minun takiani saitte keskeyttää tanssinne ja nähdä vaivaa lisäksi."
"Täällä Teillä on paljon mukavampi olla itseksenne", sanoi viekas Godfrey, "jätän Teidät tänne, kunnes sisarenne tulee." Hänen äänessään oli välinpitämätön sävy.
Ehdotus miellytti, juuri sitä halusikin Nancy; miksi hän siitä huolimatta tunsi itsensä loukatuksi, Godfreyn tehtyä tämän ehdotuksen? He astuivat huoneeseen ja Nancy asettui istumaan korttipöydän ääreen asetettuun tuoliin, missä hän tunsi olonsa täysin varmaksi ja luoksepääsemättömäksi.
"Kiitos, herra", vastasi Nancy empimättä. "Nythän ei Teidän tarvitse enään vaivautua puolestani. Valitan, että Teille on sattunut niin huono-onninen tanssikumppani."
"Tuo on Teiltä ilkeyttä", sanoi Godfrey, näyttämättä aikomustakaan lähtöön, "valitatte siis, että olette tanssinut kanssani."
"Ei, herraseni, en ole tahtonut sanoa mitään ilkeätä", sanoi Nancy mitä suloisimman näköisenä. "Kun herroilla on niin paljon iloja, ei yksi tanssi heille paljoakaan merkitse."
"Tiedätte, ettei se ole totta. Tiedätte, että yksi tanssi Teidän kanssanne on minulle enemmän kuin kaikki maailman muut ilot."
Godfrey ei ollut pitkiin aikoihin sanonut mitään niin suoraan Nancylle, joten Nancy sävähti punaiseksi. Mutta hänen vaistomainen lujuutensa ja heltymisinhonsa pani hänet istumaan rauhallisena ja antoi vain lisää päättäväisyyttä hänen ääneensä, hänen sanoessaan:
"En toki, herra Godfrey, en tiedä sitä lainkaan, ja minulla on täysi syy ajatella toisin. Mutta jos se olisikin totta, niin en tahdo kuulla sitä."
"Ettekö koskaan voi antaa minulle anteeksi, Nancy ettekö koskaan voi ajatella minusta hyvää, vaikka vielä mitä tapahtuisi – ettekö koskaan voi unohtaa mennyttä nykyisyyden takia? Ettekö, vaikka minusta tulisi kuinka kunnollinen mies ja hylkäisin kaiken, mistä Te ette pidä?"
Godfrey tajusi puolittain, että tämä Nancylle kohdistettu puheryöppy oli vienyt hänet raiteiltaan; mutta sokea tunne oli vallannut hänen kielensä. Nancy tunsi tosiaankin kiihtyvänsä Godfreyn lausumien kuvittelujen mahdollisuudesta, mutta tämä liian vahvaksi yrittävä tunnepaine nosti koko hänen itsehillintävoimansa.
"Minua miellyttäisi nähdä muutos parempaan päin kenessä tahansa, herra Godfrey", hän vastasi, äänessä tuskin havaittava värähdys, "mutta parempi olisi, ettei tuo muutos tapahtuisi pakosta."
"Teillä on kova sydän, Nancy", sanoi heltyen Godfrey. "Te voisitte antaa minulle rohkeutta, tullakseni paremmaksi ihmiseksi. Tunnen itseni onnettomaksi, mutta Teillä ei ole sääliä."
"Minusta niillä on kaikkein vähimmin sääliä, jotka ensin tekevät väärin", huudahti Nancy kiihtyen. Godfrey oli iloinen tuosta pikku kiihtymyksestä ja halusi saada hänet suorastaan suuttumaan: mutta Nancy oli kyllästyttävän rauhallinen ja luja. Mutta hän ei sittenkään ollut enään välinpitämätön.
Mutta Priscillan tulo ja hänen huohottava sanatulvansa "Rakas kultalapsi, katsotaanhan sitä hametta", katkaisi Godfreyn riitatoiveet.
"Luulen, että minun nyt on mentävä", sanoi hän Priscillalle.
"Minulle on samantekevä, menettekö tai jäätte", sanoi rohkeasti tuo suora nainen, etsien taskustaan jotakin.
"Tahdotteko siis että menen?" kysyi Godfrey, katsahtaen Nancyyn, joka Priscillan käskystä nousi seisomaan.
"Niinkuin tahdotte", sanoi Nancy, koettaen saada aikaisemman tyyneytensä ja katsoen tarkkaavasti hameensa helmaa.
"Sitten jään", sanoi Godfrey huolettoman päättäväisenä, saadakseen iloita tästä päivästä niin paljon kuin suinkin, huomisesta huolehtimatta.
KAHDESTOISTA LUKU.
Samaan aikaan kuin Godfrey antoi Nancyn läheisyyden sulon huumata itsensä, siirtäen kernaasti mielestään kaiken sen tuskan painon, joka peloittavana leijui hänen tulevaisuutensa yllä ja uhkasi pimittää yöksi kirkkaimmankin päivänpaisteen, kulki Godfreyn vaimo hitain, epävarmoin askelin pitkin Raveloen lumenpeittämiä kujia, kantaen lastaan käsivarrellaan.
Tämä uudenvuodeniltainen matka oli harkittu kostoteko, jota hän oli hautonut mielessään hamasta siitä asti, kuin Godfrey jonkun intohimon puuskassa oli väittänyt mieluummin haluavansa kuolla kuin tunnustaa hänet vaimokseen. Tuo nainen tiesi Punaisessa talossa tänä iltana vietettävän vieraskutsuja, hän tiesi niinikään oman miehensä hyörivän siellä isäntänä ja hymyilevän vierailleen, vaieten kätkien kaiken vaimoaan koskevan syvälle sydämensä pohjaan. Mutta hän tahtoi särkeä Godfreyn ilon: hän tahtoi lähteä likaisissa rääsyissään, ennen niin kauniit kasvonsa kuihtuneina, mukanaan pikku lapsensa, joka oli perinyt tukan ja silmät isältään, Junkkarin luo, esittääkseen itsensä hänelle tämän vanhimman pojan vaimona. Harvoinhan kurjuutta kärsivä voi olla pitämättä jotain vähemmän kurjaa syyllisenä omaan tilaansa. Molly tiesi, etteivät hänen likaiset rääsynsä olleet hänen miehensä huolimattomuutta, vaan että syynä niihin oli kirottu ooppiumi, jonka orja hän oli ruumiineen, sieluineen, lukuunottamatta kuitenkaan äidillistä hellyyden vaistoa, joka ehkäisi hänen antamasta myrkkyä nälkäiselle lapselleenkin. Hän tiesi hyvin tämän kaiken; ja sittenkin niinä hetkinä, jolloin hän oli herännyt tietoisuuteen horrosunestaan, hänen kaipuunsa ja lankeemuksensa tunne muuttui vähitellen katkeruudeksi Godfreyta kohtaan. Godfreylla oli hyvät olot; ja oikeuden mukaan piti hänellä olla yhtä hyvät. Luulo, että Godfrey katui naimistaan ja kärsi siitä, vain lisäsi hänen kostonhaluaan. Rehelliset ja itseään moittivat ajatukset eivät synny meissä liian usein, eivät edes puhtaimmassa ilmassa ja parhaimpien taivaan ja maan oppien mukana; mitenkä olisivatkaan nuo valkosiipiset pikku sanansaattajat päässeet tunkeutumaan Mollyn myrkytettyyn rintaan, missä ei asunut sen korkeampia muistoja kuin pui naiset koristusnauhat ja kapakassa kävijäin pilapuheet?
Hän oli lähtenyt liikkeelle jo varhain, mutta oli viivyskellyt tiellä; hänelle ominaisella huolettomuudella oli hän luottanut siihen, että lumisade piankin lakkaisi, jos hän odottelisi lämpöisen katon alla. Hän oli odottanut kauemmin kuin tiesikään, ja kun hän havaitsi olevansa yön yllättämänä keskellä pitkien kujien lumikinoksia, niin ei edes kostointokaan kyennyt pitämään hänen mieltään vireessä. Kello oli seitsemän, eikä hän enään ollut kaukana Raveloesta, mutta hän ei ollut kyllin selvillä noista yksitoikkoisista teistä, arvatakseen miten lähellä hän oli matkansa määrää. Hän tarvitsi lohdutusta ja tiesi vain yhden lohduttajan – tutun paholaisen povellaan; mutta otettuaan esiin mustan pikku pullon, hän epäröi hetkisen, ennenkuin nosti sen huulilleen. Sillä hetkellä äidinrakkaus kehoitti mieluummin; kärsimään tuskaa kuin turvautumaan huumaukseen, mieluummin olemaan edelleen väsyneenä kuin turruttamaan nuo lasta syleilevät kädet, niin etteivät ne tuntisi kallista kannettavaansa. Tuossa tuokiossa oli Molly viskannut jotain pois, mutta se ei ollut tuo tumma pullo, vaan tyhjä lasi. Ja nainen jatkoi kulkuaan edelleen iltaisen taivaan tummentuessa ja tähden toisensa jälkeen tuikahtaissa taivaalta, sillä lumisateen tauottua oli alkanut puhaltaa kylmä tuuli. Mutta hän kulki kulkemistaan kuin unissaan ja sylkytti nukkuvaa lasta konemaisesti povellaan.
Vähitellen myrkky alkoi vaikuttaa, ja kylmä ja väsymys tulivat hänelle vapauttajina. Kohta ei hän kyennyt tuntemaan muuta kuin polttavan, äärimmilleen nousseen kaipuun, joka peitti verhoillaan koko hänen tulevaisuutensa – kaipuun heittäytyä makuulle ja nukkua. Hän oli saapunut sellaiselle paikalle, missä ei ollut minkäänlaista pensasaitaa hänen tietään rajoittamassa ja hän oli kulkenut hoiperrellen, kykenemättä erottamaan mitään esineitä, huolimatta avarasta lumitasangosta ympärillä ja syttyvästä tähtitaivaasta. Hän vaipui maahan, kompastuttuaan törröttävään genistapensaaseen, siinä oli hänelle pielusta kyllin; ja luminen vuodekin oli tarpeeksi pehmeä. Hän ei kyennyt tuntemaan vuoteen kylmyyttä eikä sitäkään seikkaa, että lapsi saattaisi herätä ja valittaa. Toistaiseksi vielä kädet syleilivät vaistomaisesti taakkaa; ja pienokainen uinaili autuaana kuin parhaimmassa pitsiniekassa kehdossaan ikään.
Mutta vihdoin tuli täydellinen turtumus: sormista loppui jännitys ja kädet höltyivät; silloin pieni pää hervahti alas sylistä ja siniset silmät sirkosivat auki kylmää tähtitaivasta kohti. Kuului ensin lyhyt, äkkinäinen huuto: "äiti", jonka jälkeen pienokainen yrittäytyi takaisin suojaavaan syliin; mutta äidin korva oli kuuro, ja pielus vaipui vaipumistaan. Äkkiä lapsen vieriessä alaskäsin äitinsä polviin, jotka olivat lumesta kosteat, sen silmät keksivät valkealla lumella hohtavan valon; ja lapsen herkällä uteliaisuudella hän kiintyi tarkastamaan tuota hohtavaa, liikehtivää esinettä, joka ei sittenkään ollut kosketeltavissa. Mutta tuo kirkas esine piti saada käteen, ja hetkessä ryömi lapsukainen nelinkontin sitä kohti, kurkottaen pikku kätösellään sitä tavoittamaan. Mutta tuota välkkyvää esinettä ei voinut tavoittaa sillä tavoin, ja niin kohotti lapsonen pikku päätään, tarkatakseen mistä tuo hohde oikein tuli. Se tuli hyvin kirkkaasta paikasta; ja pienokainen nousi seisomaan, kahlaten lumessa, ja hänen ympäriltään purkautunut villaliina riipoitti perässä, ja hullunkurinen päähine keikotti takaraivolla – hän lyllersi Silas Marnerin mökin avonaista ovea kohti ja astui suoraan lämpöisen lieden ääreen, missä roihusi palikoista ja pölkynpalasista kyhätty takkavalkea, joka oli lämmittänyt lattiatiileille levitetyn vanhan säkin (Silaan päällystakin). Pienokainen, joka oli tottunut tuntikausia olemaan itsekseen, ilman äitinsä hoivaa, paneutui säkin päälle, kurkottaen hentoine käsineen liekkiä kohti täysin tyytyväisenä, sopertaen jotain ihmeellistä ilakoiville lieskoille, ikäänkuin munastapäässyt hanhenpoika, joka tuntee olonsa vapaaksi. Mutta vähitellen alkoi takan lämpö raukaista, ja pieni kultainen pää painui säkkikankaalle ja siniset silmät sulkeutuivat hentojen, läpikuultavien luomien alle.
Mutta missä oli Silas Marner sillä hetkellä, kun tämä outo vieras oli tullut hänen lietensä luo? Hän oli myös mökissä, mutta ei vain nähnyt lasta. Viimeiset viikot, hamasta siitä lähtien kun hän oli menettänyt rahansa, oli hän pitänyt tapana avata ovensa ja tähyillä ulos silloin tällöin, ikäänkuin toivoen siten saavansa rahansa takaisin, tai ainakin saavansa siepatuksi jonkun tiedon, vihjauksen niiden salaperäisestä katoamisesta, tavantakaa tarkkaan kuullostellessaan ja tähyillessään. Juuri tänä iltana, kun hänen kangaspuunsa olivat seisauksissa, seurasi hän tätä totunnaistapaansa, tietämättä itsekään oikeastaan miksi, mutta ehkä ne, jotka itse ovat joskus jotain rakasta kadottaneet kykenevät tämän kaiken ymmärtämään. Illan hämärtyessä ja myöhemminkin, ellei yö ollut pilkkopimeä, tähyili Silas läheiselle Kivilouhokselle, kuunnellen ja uumoillen, ei toivoen, vaan väsymättä kaivaten.
Joku oli hänelle tänä aamuna ilmoittanut olevan uuden vuoden aaton ja kehoittanut häntä valvomaan, kunnes vanha vuosi loppuisi ja uusi alkaisi, koska siitä seurasi muka onnea, ja hän mahdollisesti saisi vielä rahansakin takaisin. Se oli tietenkin ystävällistä pilaa, jota raveloelaiset niin kernaasti harjoittivat tuon kummallisen saiturin kustannuksella, pilaa, joka kuitenkin sai ukon tavallista kiihtyneempään tilaan. Illan hämärtyessä oli hän jo useampaan otteeseen avannut ovensa, sulkeakseen sen kylläkin tuossa tuokiossa, koska koko maiseman kätki peittoonsa lumituisku. Mutta viime avauksella näki hän lumisateen loppuneen ja pilvien hälvenevän taivaalta. Hän seisoi kuunnellen ja tähyillen kotvan aikaa – jotakin oli tiellä tulossa hänen mökkiään kohti, mutta hän ei erottanut, mitä se oli; hiljaisuus ja avara, poluton lumikenttä näyttivät yhä suurentavan hänen yksinäisyyttään ja kiihoittavan hänen kaipauksensa epätoivoksi. Hän kääntyi sisään jälleen ja kurkottautui oikealla kädellään sulkemaan ovea, mutta ei sitä sittenkään sulkenut: hän sai taaskin kohtauksen, jommoisia oli alkanut ilmaantua hänen onnettomuutensa jälkeen, se oli tavallinen kaatuvatautikohtaus, joka pani hänet jäykäksi kuin minkäkin patsaan, vei häneltä hetkeksi näön, vaikka silmät seisoivatkin selki selällään. Hän piteli ovea avoinna, kykenemättä estämään kenenkään pääsyä tupaansa, olipa sitten tulossa kunnollisia tai kunnottomia vieraita.
Kun Marner oli taasen tullut tajuihinsa, lopetti hän keskeytyneen yrityksensä ja sulki oven, tietämättä ollenkaan tapahtuneesta välikohtauksesta, tietämättä mistään muustakaan muutoksesta sillä välin, paitsi että takka oli riutunut ja että hänen läpitseen kulki vilunväreitä ja heikkoudentunne. Hän luuli vain liian kauan seisoneensa ovella katselemassa. Käännyttyään takan luo, missä pari pölkkyä pudota romahti kasaan kipinöiden ja heitti yli huoneen oudon epämääräisen, punertavan hohteen, istuutui hän takan eteen tuoliinsa, aikeissa kohentaa puita, kun hän ihmeekseen havaitsi ikäänkuin kultaa lattialla, takan loimossa. Kultaa! – omaa kultaa – joka on tuotu takaisin yhtä salaperäisellä tavalla kuin se katosikin! Hän tunsi sydämensä lyövän kiivaasti, ja muutamaan hetkeen hän ei suorastaan kyennyt liikuttamaan käsiään, tarttuakseen tuohon takaisin ilmestyneeseen aarteeseen. Kultakasa näytti hohtavan ja kasvavan hänen silmissään. Hän kurkottautui sitä tavoittamaan; mutta sensijaan että käsissä olisi tuntunut rahojen kova ja tuttu muoto, hänen käsiinsä osuivat pehmeät, lämpöiset kutrit. Kummissaan putosi Silas polvilleen ja kumartui maahan katsomaan ja tutkimaan ihmettä: siinä nukkui lapsi – pullea, suloinen olento, pehmein, kullankeltaisin kutrein. Oliko hänen pikku siskonsa palannut hänen luokseen unessa – hänen pikku siskonsa, jota hän oli kannellut käsissään vuotta ennen siskon kuolemaa, kun hän itse vielä oli paljasjalkainen poikanaskali? Tämä oli ensimmäinen arvelu, joka johtui Silaan mieleen, pahimman hämmästyksen hälvennyttyä. Oliko se unta? Hän nousi jälleen seisaalle, kohensi puita liedessä ja viskasi joukkoon kuivia lehtiä ja lastuja, jolloin lieska leimahti suuremmaksi; mutta silti ei näky hävinnyt – se vain paljasti selvemmin lapseni pienen, pyöreän muodon ja kurjan vaatetuksen. Se muistutti kovin hänen pikku siskoaan. Silas vaipui voimattomana tuoliinsa, selittämättömän hämmästyksen ja muistoryöpyn kaksoisvoiman painamana. Miten ja milloin oli lapsi päässyt sisään hänen tietämättään? Eihän hän edes ollut käväissytkään oven ulkopuolella. Mutta tämän kysymykseni keralla taikka paremminkin ylivoimaisena sukeltautui mieleen vanhan kodin ja Lantern Yardiin johtavien vanhojen katujen muisto – ja niiden muistojen kera muut tuon kaukaisen ajan tapahtumat. Ne olivat kaikki hänelle nyt vieraita, ikäänkuin ystävyys, joka ei enään voi elpyä; mutta siitä huolimatta oli hänellä hämärä tunne, että tämä lapsi oli ikäänkuin tuon kaukaisen elämän lähetti: se värähytti kieliä, jotka eivät koskaan Raveloessa olon aikana olleet liikkuneet – vanhoja hellyyden tunteita - kunnioitusta häntä korkeamman Voiman läsnäoloon; sillä hänen mielikuvituksensa ei ollut jaksanut kirvoittaa lapsen äkkinäisestä ilmaantumisesta aiheutunutta salaperäisyyden tunnetta, eikä hän ollut ehtinyt vielä selvittää itselleen sitä luonnollista tietä, joka olisi tämän tapahtuman tehnyt mahdolliseksi.
Mutta lieden luota kuului valitusta: lapsi oli herännyt ja Marner kurkottautui nostamaan sitä polvelleen. Se kiersi kätensä hänen kaulansa ympäri ja parkui kuuluvammin ja kuuluvammin "äiti" huutoansa, kuten ärtyneitten lasten tapa on huutaa herätessään. Silas puristi sitä rintaansa vasten ja melkein tiedottomasti mumisi viihdytyssanoja, muistaen samalla, että takan riuduttua jäähtynyt puurontähde voisi, jos sitä hieman lämmittäisi, hyvinkin kelvata ravinnoksi lapselle.
Hänellä oli koko seuraavan tunnin ajan puuhaa riittämiin asti. Hänen säästämällään vanhalla ruskealla sokerilla maustettu puuro viihdytti itkevän lapsen ja pani sen kohottamaan siniset silmänsä ja avomielisesti tutkimaan Silasta, joka pani lusikalla ruokaa lapsen suuhun. Sitten lapsi luisui Silaan polvilta lattialle ja alkoi samoilla pitkin huonetta epävarmoin askelin, mikä seikka saattoi Silaan huolehtivana seuraamaan pienokaista ja varjelemaan sitä loukkautumasta ja kaatumasta. Mutta lapsi heittäytyi vain istuvaan asentoon lattialle ja yritti vetää kenkäänsä jalasta, katsellen häntä surkeana kasvoihin, ikäänkuin osoittaakseen, että kenkä puristaa. Hän otti lapsen uudelleen syliinsä, mutta kului kotvan aikaa, ennenkuin Silaan hidas järki käsitti pienokaisen lumesta kostuneiden kenkien puristavan hentoja nilkkoja. Hän riisui vaivoin kengät, ja lapsi hyörikin jo iloisena, katsellen ihmeissään paljaita jalkojaan, houkuttaen olemuksellaan Silaankin samaa ihmettä katselemaan. Mutta kosteat kengät olivat johtaneet Silaan ajattelemaan lapsen paaperrusta lumihangessa, joten lapsi oli joutunut hänen huoneeseensa luonnollista tietä, joko itse kulkemalla tai jonkun muun tuomana. Tämän uuden mielijohteen saatuaan ja sitä lähemmin pohtimatta sieppasi hän lapsen syliinsä ja astui ovelle. Samassa kuin hän oli sen avannut, huusi lapsi jälleen "äitiä", mitä se ei ollut tehnyt sen koommin kuin unesta ensin heräsi. Kumartuen eteenpäin hän juuri ja juuri havaitsi pienet jalanjäljet vastasataneessa lumessa ja seurasi niitä pensaille asti. "Äiti!" huusi pienokainen yhä ja uudestaan, kurkottautuen eteenpäin, ikäänkuin haluten paeta Silaan sylistä, ennenkuin tämä ehti huomata, että hänen jaloissaan ei ollut vain pelkkä pensas, vaan että siinä oli ihmisruumis, pää painuneena syvälle pensaaseen ja puoliksi varisseen lumen peitossa.
KOLMASTOISTA LUKU.
Punaisen talon varhainen illallinen oli jo päättynyt ja seuranpito saavuttanut sen asteen, jolloin häveliäisyys muuttui kevyeksi ilonpidoksi ja herrat taitoonsa luottaen uskalsivat tanssiin, jolloin Junkkari kernaimmin pauhasi kovaäänisesti, nuuskaansa tarjoten ja vieraiden selkää taputellen, kestämättä enään wistipöydässä – joka kovasti kiihoitti setä Kimbleä, tavallisessa elämässä muuten niin siivoa ja sopeutuvaa miestä, mutta väkijuomien ja korttipöydän ääressä itse ärrikkää, joka alati epäili kanssapelaajiansa ja, milloin sattui saamaan keskinkertaisen valtin, paiskasi sen halveksien ja kiukuissaan pöytään, ikäänkuin osoittaakseen, että kun kerran tuollaista sattui, niin voisi mikä muu kelvottomuus tahansa tulla kysymykseen. Kun ilta oli ehtinyt tälle vapauden ja ilonpidon asteelle ja kun jo illallispöytäkin oli korjattu ja muut velvollisuudet suoritettu, kuului talon tapoihin, että palvelijatkin saivat osansa ilosta ja pääsivät tanssia katsomaan, jolloin talon takahuoneet jäivät kokonaan autioiksi.
Kaksi ovea johti eteishallista valkeaan saliin, ja molemmat ovet olivat ilmanvaihtoa varten avoinna; sivummalla oleva ovi oli tungokseen asti täynnä palvelijoita ja kyläläisiä, ja ainoastaan yläovi oli vapaana. Bob Cass pyöri parhaillaan jotain kansallistanssia ja isä, ylpeänä nuorimmasta pojastaan, joka muka, niinkuin hän itse tavantakaa toisti, oli juuri kuin hän itse nuorina päivinään, ikäänkuin tämä yhtäläisyys olisi merkinnyt korkeimman täydellisyyden tunnustusta, oli erään tanssin kulkua katselevan ryhmän keskipisteenä, aivan lähellä yläovea. Godfrey seisoi pienen matkan päässä, ei ihailemassa veljensä tanssia, vaan pitämässä silmällä Nancya, joka istui niinikään tuossa ryhmässä, aivan lähellä omaa isäänsä. Hän oli hieman syrjässä, koska tahtoi välttää joutumasta Junkkarin isällisten sutkausten esineeksi, sutkausten, joissa viittailtiin avioliittoon ja neiti Nancy Lammeterin kauneuteen ja jotka pitkin iltaa kävivät yhä voimakkaammiksi. Mutta hänellä itsellään oli halu tanssia vielä kerran tytön kanssa, kunhan tämä kansallistanssi olisi loppunut, ja sillävälin oli mielenkiintoista tarkata tyttöä aivan salavihkaa.
Mutta juuri kun Godfrey oli taasen pitkään katsonut Nancyyn ja nostanut silmänsä, kohtasi hänen katseensa näyn, joka tyrmistytti häntä samassa mitassa kuin olisi joku noussut kuolleista. Tuo näky olikin elämän salaisten takalistojen maailmasta, joka täydelleen eroaa, kuten joku sivukatukin, julkipuolen silatuista koristeista, minne yksistään pääsee auringon paiste ja maailman katse. Hänen oma lapasensa oli siinä Silas Marnerin sylissä. Sen käsitti Godfrey silmänräpäyksessä, ilman epäilystä, vaikka ei ollutkaan, nähnyt lasta kuukausiin, ja hänen hiljaa toivoessaan ehkä kuitenkin erehtyneensä olivat herra Crackenthorp ja herra Lammeter jo ehtineet Silaan luo, ihmeissään tästä kummallisesta välikohtauksesta. Godfrey oli samassa tuokiossa hänkin paikalla – hänenhän täytyi kuulla joka ainoa sana koettaen hillitä itseään, mutta tietäen kuitenkin, että jos kuka tahansa osasi tarkata häntä, niin hänen verettömät huulensa ja vavistuksensa eivät jäisi huomaamatta.
Mutta nyt olivat kaikkien sillä puolen huonetta olevain katseet kohdistetut Silas Marneriin: Junkkari itse oli noussut seisaalle ja kysyi vihoissaan: "Kuinka tämä? – mitä tämä? mitä te täältä haette tällä lailla?"
"Tulin hakemaan lääkäriä – tarvitsen lääkäriä", sanoi Silas samassa hetkessä herra Crackenthorpille.
"No, mikä nyt on hätänä, Marner?" sanoi pastori. "Täällä on lääkäri; mutta sanokaa rauhallisesti, mihin häntä tarvitsette!"
"Siellä on nainen", sanoi Silas hiljaisella äänellä, hengästyksissään, juuri Godfreyn ehtiessä paikalle. "Hän on kuollut, luulen – kuollut lumeen Kivilouhoksen luona – aivan lähellä minun oveani."
Godfrey tunsi kauhistuvansa; sillä hetkellä meni hänen rinnassaan kaikki ylösalasin: saattoihan olla, ettei tuo nainen sittenkään ollut kuollut. Hänet valtasi ilkeä kammo, ruma liikutus, joka iskeytyi hänen muutoin niin hyvänsuopaan mieleensä; mutta parhaimmatkaan luonteet eivät ole varmoja ja vapaita pahoista ajatuksista, eritotenkaan silloin, jos onni rakentuu valheellisuuden pohjalle. "Pois, pois!" kehoitti herra Crackenthorp. "Menkää ulos tuonne eteiseen! Haen lääkärin luoksenne. Löytänyt naisen lumihangesta – ja luulee sen kuolleen", lisäsi hän kuiskaten Junkkarille. "Paras puhua asiasta niin vähän kuin suinkin; se hermostuttaa naiset. Heille on sanottava vain, että eräs köyhä vaimo on sairastunut kylmästä ja nälästä. Menen hakemaan Kimblen."
Mutta tähän mennessä olivat naisetkin ehtineet tunkeutua paikalle, uteliaina tietämään, mikä oli tuonut tuon erakkokankurin tänne niin kummallisissa olosuhteissa, ja ihastuivat sievään pienokaiseen, joka osittain säikähtyneenä, osittain ihastuneena katseli tätä valon yltäkylläisyyttä ja suurta seuraa, vuoroin piilottaen kasvonsa, vuoroin taas ne kohottaen ja rauhallisesti ympärilleen katsellen, kunnes joku hänelle kohdistettu sana sai hänet yhtäkkiä päättävästi kääntämään kasvonsa poispäin.
"Mikähän lapsi se on?" utelivat silloin naiset, Nancy niiden mukana, Godfreyhin kääntyen.
"En tiedä – arvatenkin jonkun naisrukan, joka on löydetty
lumihangesta, luulen", sai Godfrey suurella vaivalla vastatuksi.
("Loppujen lopuksi, onko se edes varmaa?" kiiruhti hän lisäämään,
ikäänkuin omaatuntoaan rauhoittaakseen.)"No, eiköhän teidän olisi paras jättää lapsi tänne, mestari Marner", sanoi hyväsydäminen rouva Kimble, varoen kuitenkin antamasta noiden likaisten rääsyjen koskettaa omia kirjailtuja silkkihepeneitään. "Käsken jonkun palvelijattaren ottamaan sen."
"Ei – ei – en voi luopua siitä, en voi jättää sitä luotani", sanoi Silas ehkäisten. "Se on tullut minun luokseni – minulla on oikeus pitää se."
Ehdotus ottaa lapsi pois häneltä oli tullut Silaalle aivan odottamatta, ja hänen hetken mielteestä syntynyt vastauksensa oli hänelle itselleenkin uppo uusi: hetkistä aikaisemmin ei hänellä tosiaankaan ollut minkäänmoista aietta lapsen suhteen.
"Oletteko ennen mokomaa kuulleet?" sanoi rouva Kimble ihmeissään vierustoverilleen.
"No, hyvät naiset, minun täytyy pyytää teitä hieman väistämään", tokasi korttihuoneesta tuleva herra Kimble, karvaalla mielellä keskeytyksestä, mutta pitkän ammattinsa aikana tottuneena mukautumaan vastenmielisiinkin tapauksiin, vaikka ei niin selvillä päin enään ollutkaan.
"On vastenmielistä lähteä nyt ulos, vai mitä, Kimble?" uteli Junkkari. "Olisihan hän voinut kääntyä apulaisenne puoleen – mikäs hänen nimensä nyt onkaan?"
"Olisi voinut? häh – mitä hyötyä on sanoa olisi voinut?" mumisi Kimble, Marnerin kanssa ulos kiiruhtaen, seurassaan vielä herra Crackensthorp ja Godfrey.
"Lainaahan minulle pari paksuja kenkiä, Godfrey, lainaatko? Kuulehan vielä, käske jonkun hakea kiireen kaupalla Winthropin Dolly – hän on paras saatavissa oleva hoitajatar. Ben itsekin oli täällä ennen illallista; onko hän jo mennyt?"
"On kyllä, herra, tapasin hänet", vastasi Marner; "mutta en voinut pysähtyä puhuttelemaan häntä, sanoin vain meneväni lääkäriä hakemaan, ja hän sanoi lääkärin olevan junkkarilla. Ja minä pistin kiirettä ja juoksin, ja kun ei keittiön puolella näkynyt olevan ketään, niin minä tulin tänne vierasten puolelle."
Lapsi, jota valo ei enään tuntunut häikäisevän eikä vierasten naisten katseet häiritsevän, alkoi itkeä ja huutaa "äiti", takertuen kiinni Marneriin, joka nähtävästikin oli voittanut lapsen koko luottamuksen. Godfrey palasi tuomaan kengät ja tunsi lapsen itkiessä ikäänkuin jotain hermoa hänen sisällään olisi jännitetty.
"Minä menen", hän sanoi hätäisesti, haluten päästä liikkeelle; "minä menen hakemaan rouva Winthropia."
"Joutavia – lähetä joku muu", sanoi setä Kimble, kiiruhtaen matkaan Marnerin kanssa.
"Sanokaa minulle, Kimble, onko minusta mitään apua", sanoi herra Crackenthorp. Mutta tohtori ei enään kysymystä kuullut.
Godfreykin oli jo ehtinyt näkyvistä: hän oli ehtinyt ottaa hädin tuskin hattunsa ja päällystakkinsa, pelastuen näyttämästä itseään päättömänä hätäilijänä; mutta hän ryntäsi jo ovesta hankeen, välittämättä ohuista jalkineistaan.
Tuossa tuokiossa oli hän jo ehtinyt Kivilouhokselle, noudettuaan Dollyn, joka kylläkin itse ymmärsi olevansa oikeassa tehtävässään, kahlatessaan läpi lumihangen laupeudentöihin, mutta oli kovin huolissaan siitä, että joku nuori herra kasteli jalkansa samassa tehtävässä.
"Kyllä Teidän on parempi vain palata, herra", toimitti Dolly kunnioittavalla säälintunteella. "Ei Teidän ole syytä kylmettyä; ja minä pyytäisinkin Teidän olemaan hyvän ja paluumatkallanne käskemään mieheni kiiruhtamaan tänne – hän on Sateenkaaressa, luulisin, jos hänestä nyt sitten on minkään auttajaa. Muussa tapauksessa on siellä rouva Snell, joka voisi panna pojan matkaan, sillä lääkärillä tulee olemaan varmaan yhtä ja toista toimitettavaa."
"Ei, minä jään; koska kerran olen matkalla, niin voin tänne jäädäkin", sanoi Godfrey, kun he olivat ehtineet Marnerin mökille. "Sanokaa minulle vain, mitä tarvitaan, niin minä autan minkä taidan."
"Hyvä herra, olette hyvin kiltti: teillä on hellä sydän", sanoi Dolly, astuen ovea kohti.
Godfrey oli liian tuskan kiihdyttämä, kokeakseen itsesoimausta tästä ansaitsemattomasta kiitoksesta. Hän kulki edestakaisin, muistamatta kahlaavansa nilkkoja myöten lumessa ja muistamatta mitään muutakaan paitsi sen, koko olemustaan vapisuttavan, mitä tuvan sisällä tapahtui, samoinkuin oman tulevan elämänsä kaikki seuraukset. Ei, ei sittenkään aivan tiedottomana kaikesta muusta. Syvällä sydämessä, joskin kiihkeiden pyyteiden ja pelon vaimentamana, asui tunne, joka ei tahtonut jättää häntä odottamaan kohtalon seurauksia; se vaati häntä tunnustamaan töittensä hedelmät, tunnustamaan omaksi onnettoman vaimonsa ja täyttämään avuttoman lapsen vaatimukset. Mutta hänellä ei ollut kylliksi siveellistä rohkeutta, ajatellakseen mahdolliseksi purkamista Nancyn kanssa; sensijaan oli hänellä kyllin omaatuntoa ja sydäntä tunteakseen itsensä ikuisesti onnettomaksi sen heikkouden takia, joka esti hänen purkamasta kihlaustaan. Tällä hetkellä väistyi hänessä kaikki muu sen tunteen tieltä, joka odotti vapautusta pitkästä painostuksesta.
"Onko hän kuollut?" kysyi ääni, joka hallitsi kaikkia muita hänen sydämessään. "Jos on, voin mennä naimisiin Nancyn kanssa; ja sitten minä olen kunnon mies lopun elämäni, eikä minulla ole mitään salasuhteita, ja lapsi – niin, hänet ottaa joku hoiviinsa." Mutta sitten tuli toinen mielijohde: "Jos hän elääkin, niin tulevaisuuteni on hukassa."
Godfreylla ei ollut aavistusta, miten pitkä aika oli kulunut, kun mökin ovi avautui ja herra Kimble astui ulos. Hän astui suoraan setänsä luo, valmiina kätkemään kiintymyksensä, mitä uutisia kuuluisikaan.
"Odotin Teitä, koska kerran olin näin pitkällä", sanoi hän puheen aluksi.
"Joutavia, ei sinun olisi tarvinnut tänne tulla: miksi et lähettänyt jotakuta palvelijoistanne? Kaikki yritys on turhaa. Hän on kuollut – on ollut kuolleena jo useampia tunteja, arvelen."
"Mitä lajia naisia se on?" kysyi Godfrey, tuntien veren syöksyvän kasvoilleen.
"Nuori nainen, mutta kovin laihtunut, pitkät, mustat kutrit. Jokin irtolainen – vain rääsyt päällä. Mutta vihkisormus hänellä kuitenkin on. Hänet on huomenna vietävä työhuoneeseen. Tulkaa, tulkaa pois."
"Tahdon nähdä hänet", sanoi Godfrey. "Luulen sellaisen naisen nähneeni eilen. Saavutan Teidät parissa minuutissa."
Herra Kimble jatkoi matkaansa ja Godfrey palasi takaisin mökille. Hän loi vain yhden katseen kuolleille kasvoille, jotka Dolly oli huolellisesti asettanut pielukselle; mutta hän muisti tuon viimeisen katseen onnettomaan, vihattuun vaimoonsa niin hyvin, että vielä kuudentoista vuoden kuluttuakin kertoessaan tämän yön vaiheista, jok'ainoa juovakin vainajan kuihtuneilla kasvoilla palautui hänen mieleensä.
Hän kääntyi samassa liettä kohden, minkä ääressä Silas Marner sylkytti lasta sylissään. Lapsi oli nyt aivan rauhallinen, mutta valveilla – makea puuro ja lieden lämpö olivat viihdyttäneet sen ihanaan, suloiseen raukeuteen, joka panee meidät aikuisemmmat, sisäisine ristiriitoinemme, tuntemaan eräänlaista kunnioitusta pienen lapsen läsnäollessa, joka herää meissä nähdessämme jotain tyynen valtavaa tai kaunista maassa tai taivaassa – nähdessämme esimerkiksi kirkkaana loistavan kiertotähden, täydessä kukoistuksessa olevan ruusupensaan tai hiljaisen polun yli taipuneen puun. Selkoselällään olevat siniset silmät katsoivat Godfreyhin ilman pienintä pelkoa tai tuntemisen merkkiä; lapsi ei kyennyt tekemään minkäänlaista sitovaa vaatimusta isälleen; ja isän sydämessä liikkui ihmeellisiä tunteita sekaisin, surun ja ilon ristitunteet sen takia, ettei tuo pieni sykkivä sydän vastannut hänen oman sydämensä puoliksi kademieliseen kaipaukseen, vaan kääntyi verkalleen hänestä pois ja kiintyi katselemaan hänen ylitseen kumartuneen kankurin kummallisia kasvoja, pikku kätösen nykiessä Marnerin karvaista leukaa mieltymisen osoitukseksi.
"Te vienette lapsen huomenna kunnan huostaan, vai mitä?" kysyi Godfrey, puhuen mahdollisimman huolettomasti.
"Kuka niin on sanonut", kivahti Marner äkäisesti. "Aiotaanko se ottaa minulta?"
"No, eihän Teillä liene halua sitä hoitaa, vai onko – tuollaisella vanhalla pojalla kuin Te?"
"Siihen asti kunnes joku näyttää, että hänellä on oikeus ottaa se pois minulta", sanoi Marner. "Äiti on kuollut, ja isää, minä arvelen, sillä taas ei ole: se on yksinäinen olio ja minä olen yksinäinen. Rahani on hävinnyt, ties minne ja tämä on tullut, ties mistä. En tiedä minkätähden, en voi muuta kuin ihmetellä."
"Pikku raukka!" sanoi Godfrey. "Minä annan tässä hieman vaatteiden ostorahaa."
Hän oli kaivanut taskustaan puoliguineaisen, jonka hän antoi Silaalle, kiiruhtaen samassa ulos mökistä, tavoittaakseen herra Kimblen.
"Ei se sittenkään ollut sama nainen, jonka eilen näin", sanoi hän tavoitettuaan sedän ja lisäsi vielä: "Pienokainen on kovin herttainen: näyttää siltä kuin tuo ukko haluaisi pitää sen; se on ihme suorastaan, kun muistaa mikä kitupiikki hän on. Mutta minä annoin hänelle vähän rahanapua, kunta ei kai panne vastaan, jos hän tosiaankin tahtoo pitää lapsen."
"Ei, varmaankaan ei, mutta on ollut aika, jolloin olisin itse ryhtynyt riitelemään hänen kanssaan. Mutta nyt on jo liian myöhä. Vaikka lapsi juoksisi tuleen, niin on tätisi liian lihava sitä siitä estämään: hän vaan istuisi ja oihkisi kuin hätyytetty sika. Mutta mikä narri sinä olet, Godfrey, lähteäpä nyt tanssikengissä ja ohuissa silkkisukissa tällaiseen matkaan – ja vielä itse tanssimestareita ja talon isäntäväkeä! Mitä sinä näillä kujeilla tarkoitat, poika! Onko Nancy neiti ollut ynseä, ja tahdotko kostaa hänelle, turmelemalla tanssikenkäsi?"
"Kaikki on ollut vastenmielistä tänä iltana. Minusta oli vastenmielisen ikäviä nuo senkin seitsemät tanssit. Ja sitten minun piti väkisin tanssia tuon toisen neiti Gunnin kanssa", vastasi Godfrey, iloissaan että oli keksinyt tämän tekosyyn.
Verukkeet ja silkka valhekin, jotka kunnialliselle kansalaiselle ovat yhtä piinallisia kuin virheelliset pensselivedot taiteilijalle, vaikkakin ne vain oma silmä huomaa, tuntuvat silloin sivuseikoilta, jos itse pääasia on muuttunut valheeksi.
Godfrey ilmestyi Valkoiseen saliin taasen kuivin jalkinein ja, jos saamme kertoa koko totuuden, mieli niin voimallisen keveänä ja iloisena, etteivät piinalliset ajatukset päässeet siihen lainkaan vaikuttamaan. Sillä eikö hän nyt voisi, jos siihen tilaisuus tarjoutuisi, lausua mitä hellimpiä rakkaudentunnustuksia Nancy Lammeterille – luvata hänelle ja itselleen aina elävänsä kunnollisesti, tarkoin neidon toivomusten mukaan? Ei ollut enää sitä vaaraa, että tuo vaimovainaja tunnettaisiin; siihen aikaan ei pidetty tarkkoja tutkimuksia eikä laadittu laajoja selvityksiä; ja mitä kirkonkirjamerkintöihin tuli, niin siitähän oli jo niin pitkä aika ja se oli kirjoitettu nykyään käyttämättömille sivuille, mistä sitä häntä lukuunottamatta ei kukaan osannut etsiä. Dunsey voisi hänet palatessaan antaa ilmi; mutta Dunsey oli saatava vaikenemaan.
Kun jonkun mielestä tapahtumat selviävät paremmin kuin alunperin oli syytä olettaa, ei aikaisempi käyttäytyminen tunnu niinkään hullulta ja moitittavalta kuin alussa näytti. Kun meitä kohdellaan hyvin, niin meissä alkaa herätä ajatus, ettemme sittenkään ole niin mitättömiä, ja että meidän on itse kohdeltava itseämme hyvin eikä itse turmeltava omaa hyvää onneamme. Mitä hyötyä olisi oikeastaan kaiken entisen tunnustamisesta Nancy Lammeterille, sehän olisi oman onnensa hylkäämistä? Mitä oikeastaan? Vaistosihan hän omassa mielessään, että tyttö, häntä rakasti. Mitä taas lapseen tuli, hän pitäisi siitä huolta; hän ei sitä koskaan hylkäisi; hän tekisi kaikkensa, mutta ei vain sitä omistaisi. Ehkä tulisi lapsesta yhtä onnellinen vaikkei isä sitä omistaisikaan; kuka sen etukäteen tiesi, mikä parempi oli – ja mistä muusta onkaan kysymys? – Joka tapauksessa hän itse olisi paljon onnellisempi, ellei hän lastaan tunnustaisi.
NELJÄSTOISTA LUKU.
Siliä viikolla oli Raveloessa köyhänhautajaiset, ja aina Batherleyn Kench Yard'iin asti ennätti tieto siitä, että tummatukkainen vaimo, jolla oli niin kaunis lapsi, ja joka oli siellä joskus asunut, oli muuttanut manan majoille. Siinä oli kaikki se huomio, minkä Mollyn poistuminen oli aikaansaanut. Mutta tuo kaipauksetta lähtenyt vainaja, jonka kuolema mailman yleisen menon mukaan näytti vähäpätöiseltä kuin kuivan lehden variseminen puusta, vaikutti kohtalon käden kautta erinäisiin hyvin tuntemiimme ihmisvaiheisiin, heidän iloihinsa ja suruihinsa hamaan elämän loppuun asti.
Silas Marnerin päätös pitää hallussaan "kulkurin lapsi" sai kylässä osakseen tuskin vähemmän huomiota ja puheenaihetta kuin hänen rahojensa ryöstö. Hänen onnettomuusajaltaan alkanut hyvänsuopaisempi suhtautuminen häneen, joka jo oli muuttanut häntä kohtaan kannetun karsauden ja epäluulon sääliksi, koska hän oli niin orpo ja yksinäinen, oli saanut suoranaisen mieltymyksen luonteen, eritotenkin mitä naisiin tuli. Toimeliaat äidit, jotka tiesivät mitä merkitsee "varjella ja helliä" lapsia, toimettomat äidit, jotka tuskittelivat laiskotellessaan lasten alkeellisimpiakin vaatimuksia, olivat yhtä uteliaita kuulemaan, miten yksinäinen mies tuli toimeen kaksivuotiaan sylilapsen kanssa, ja olivat valmiit jakamaan oppejaan: toimeliaat olivat neuvomassa, mitä olisi paras tehdä, toimettomat taas innoissaan selittelivät, ettei hän ehtisi tekemään sitä tai tätä.
Toimeliaista äideistä oli Dolly Winthrop ainoa, jonka ystävällisen avun Marner hyväksyi, sillä siinä ei tuntunut tunkeileva neuvoskeleminen. Silas oli näyttänyt Godfreyn hänelle antamaa puoliguineaista ja kysynyt neuvoa, miten saisi hankituksi hieman vaatteita lapselle.
"Oi, mestari Marner", sanoi Dolly, "ei ole tarvis ollenkaan mennä ostamaan, ei muuta kuin korkeintaan kenkäpari; sillä minulla on vielä tallella Aaron viisi vuotta sitten käyttämät vaatteet, eikä kannata tuhlata rahaa lasten vaatteisiin, sillä lapsethan kasvavat kuin toukokuun ruoho, Herra heitä siunatkoon, lapsia – niin ne kasvavat."
Ja vielä sinä päivänä Dolly toi vaatemytyn ja purki sen Marnerin nähden, vaatekappaleen kerrallaan, vuoron perään, useat olivat jo käytettyjä ja haalistuneita, mutta kuitenkin puhtaita ja sieviä kuin vastapuhjennut ruoho. Sitten seurasi pesu vedellä ja saippualla, jolloin lapsesta tuli puhdas kuin pulmunen, kun hän siinä istui Dollyn polvella, leikitellen varpaillaan ja kämmeniään paukutellen ja itsekseen mumisten. Sana "äiti" ei merkinnyt tyytymättömyyttä enempää kuin kaipaustakaan, sillä lapsi oli tottunut vain lausumaan sen sanan, saamatta siitä hyväilyä palkkioksi. "No, eivät enkelit taivaassa ole sen sievempiä", sanoi Dolly, silitellen kultaisia kutreja ja suudellenkin niitä. "Ajatella, että lapsiraukalla oli päällään sellaiset likaiset rääsyt – ja äiti rukka kuoli viluun; mutta Korkeampi piti huolta ja ohjasi lapsen teidän ovellenne, mestari Marner. Ovi oli auki, ja se tipsutteli sisään lumikinoksen yli, kuin mikäkin pikku lintu. Ettekös te sanonut oven olleen auki?"
"Sanoin", vastasi Silas miettien. "Niin – ovi oli avoinna. Rahat hävisivät, ties minne, ja tämä lapsi tuli, ties mistä."
Hän ei ollut vielä kenellekään ilmaissut, että lapsi oli päässyt sisään hänen tietämättään, välttääkseen kysymyksiä, jotka olisivat voineet johtaa hänen itsekin otaksumaansa tosiasiaan – siihen nimittäin, että hän oli taas saanut jäykistyskohtauksen.
"Voi", sanoi Dolly, vienon vakavasti, "niin se on kuin yö ja aamu, nukkuminen ja herääminen, sade ja sato – toinen menee, toinen tulee, emmekä me tiedä miten ja mistä. Me saamme uurastaa ja yrittää ja tutkia, mutta vähän me lopultakin saamme aikaan – suuret asiat tulevat ja menevät ilman meidän yrittämistämme – ne tapahtuvat, koska ne tapahtuvat; minusta te teitte oikein, kun otitte tuon pienokaisen, mestari Marner, koska se teille lähetettiin, sanokoot muut mitä sanovat. Teille riittää siitä kyllä puuhaa, niinkauan kuin se vielä on noin pieni; mutta minä tulen mielelläni kyllä auttamaan ja vapahtamaan teitä joskus: aina minulle päivästä sen verran aikaa jää, sillä kun varhain nousee ylös, niin tuntuu kuin kymmeneltä jo kello seisoisi, kun ei vielä voi käydä laittamaan päivällistäkään. Niin, kuten sanoin, minä kyllä tulen kernaasti silloin tällöin puolestanne lasta katsomaan."
"Kiitos teille...kiitos", sanoi Silas hieman viivytellen.
"Olen iloinen, jos neuvotte, mitä milloinkin on tehtävä." Mutta hän jatkoi rauhattomasti, kumartuen kateellisena läheltä katsomaan pienokaista, joka pää kenossa maata kellotti Dollyn käsivarrella, tyytyväisenä matkan päästä Silasta tähyten – "Mutta minä tahdon kaikki asiat tehdä itse, muutoin se mielistyy muihin eikä minuun. Olenhan tottunut itselleni kaikki kotonani valmistamaan – ja minä opin, minä opin."
"No, tietenkin", sanoi Dolly lempeästi. "Olen tavannut miehiä, jotka osaavat erinomaisesti käsitellä lapsia. Miehet ovat joskus äkkipikaisia ja vastahankaisia, Jumala heitä siunatkoon – mutta kun he ovat selvällä päällä, on heillä sydäntäkin, vaikkakaan he eivät kelpaa sairaanhoitajiksi eikä haavansitojiksi – he kun ovat niin kärsimättömiä. Katsokaahan nyt, tämä tulee ensinnä, ruumista vasten", esitti Dolly, ottaen esiin pienen paidan ja pujottaen sen lapsen päälle.
"Niin", sanoi Marner taipuvasti, tunkien silmänsä aivan lähelle, että hän pääsisi näiden salaperäisten puuhien perille; jolloin lapsonen tarttui hänen päähänsä kätösineen ja painoi mumisten huulensa hänen poskeaan vasten.
"Katsohan", sanoi Dolly, ymmärtävän naisellisesti, "sehän pitää jo teistä enemmän kuin kestään. Se pyrkii teidän syliinne, huomaan. Mene sitten: ottakaa se, mestari Marner; pankaa nyt vaatteet päälle, niin te voitte sanoa hoitaneenne hänet hamasta siitä asti kuin hän tuli luoksenne."
Marner otti lapsen syliinsä, vavisten tunteen vallassa, jota hän ei osannut itsekään selvittää itselleen, se oli jonkinlaista ihmeellistä sarastusta. Hänen ajatuksensa ja tunteensa olivat niin sekaisin, että jos hän olisi yrittänyt niitä ilmaista, hän olisi kyennyt sanomaan vain että lapsi oli tullut kultarahain asemesta – että kultarahat olivat muuttuneet lapseksi. Hän otti vaatteet vastaan Dollyltä ja puki ne hänen opastuksellaan lapsukaisen päälle; siinä tuli kyllä keskeytyksiä, sillä lapsi sätkytteli kovin.
"Siinä näette! te luulitte sitä niinkin helpoksi, mestari Marner", sanoi Dolly; "mutta mitäs te teette kun teidän täytyy istua kangaspuissa? Hän tulee päivä päivältä vilkkaammaksi ja toimeliaammaksi – tulee varmasti. On onni, että teidän lietenne on tavallista korkeampi, hän ei niin helpolla pääse tuleen käsiksi; mutta jos teillä on jotain särkyvää, tai teräesineitä, joilla hän voi loukata itseään, niin on paras korjata ne ajoissa pois – minä varoitan vain."
Silas mietti hetken hämillään. "Minä sidon sen kangaspuiden jalkaan", sanoi hän vihdoin – "sidon sen jollain pitkällä köydellä."
"Hyvä, ehkä se auttaa, koska lapsi on tyttölapsi, joita on helpompi hillitä kuin poikalapsia. Minä kyllä tunnen poikalapset; sillä minulla oli niitä neljä kappaletta – neljä minulla oli, Herra nähköön – ja menkääpäs heitä sitomaan kangaspuiden jalkaan, niin näette mikä huitominen ja meteli siitä nousee, aivankuin sikaa piiskattaisiin. Mutta minä tuon teille pikku tuolin ja punaisia tilkkuja ja muita leluja, joilla hän voi leikkiä; ja lapsi kyllä malttaa istua niiden kanssa puuhaten, kuin elävien olentojen kanssa. Ellei olisi synti toivoa toista kuin mitä on jo saanut, niin olisin ollut iloinen, jos joku pojistani olisi tyttö; ajatella kuinka olisin saanut opettaa häntä neulomaan, virkkaamaan, paikkaamaan ja mitä tahansa. Mutta minä voin näyttää heille tämän pienokaisen, mestari Marner, kun se ensin on ehtinyt kasvaa isommaksi."
"Mutta hänhän on minun pienokaiseni", virkkoi kiireesti Marner, "eikä kenenkään muun."
"Niin, kyllä; onhan teillä oikeus häneen, kun te kerran olette isä hänelle ja kasvatatte häntä. Mutta", lisäsi Dolly, tullen siihen kohtaan, jota hän oli päättänyt etukäteen kosketella, "teidän on kasvatettava lapsi niinkuin kristitty lapsi ikään, liittää hänet kirkkoon, antaa hänen panna päähänsä katekismus, kuten minun Aaroni osaa jo 'minä uskon' ja kaiken muunkin ja 'älä haavoita lähimmäistäsi sanalla tai teolla', kuin olisi hän mikäkin pappi. Kas siinä, mitä teidän on tehtävä, mestari Marner, jos mielitte olla isä orvolle."
Marnerin kalpeille kasvoille välähti uuden huolen aiheuttama puna. Hänen järkensä ponnisteli vahvasti, täysin ymmärtääkseen Dollyn sanojen merkityksen, joten hän ei ehtinyt ajatella vastausta.
"Ja minä uskon", jatkoi Dolly, "koska tuo pikku olento ei arvatenkaan vielä ole saanut kastetta, olevan oikein ja kohtuullista, että asiasta puhutaan papillekin; ja ellette te pane vastaan niin minä puhun herra Maceylle vielä tänä päivänä. Sillä jos lapselle mitä tahansa tapahtuisi, ettekä te olisi tehnyt velvollisuuttanne, mestari Marner, niin se painaisi ja kirveltäisi teitä vielä haudan tuolla puolen; enkä usko olevan niin helpon maata toisessa maailmassa, jos on jättänyt tekemättä jotain pienten lasten puolesta, lasten, jotka kysymättä tulevat tähän maailmaan."
Dolly itse oli toistaiseksi sanonut sanottavansa, sillä hän oli puhunut oman yksinkertaisen uskonsa syvimmistä asioista ja oli hyvin utelias näkemään, saivatko hänen sanansa aikaan toivottua vaikutusta Silaassa.
Hän oli levoton ja kiihtynyt, sillä Dollyn sana "kristitty" ei selittänyt hänelle niin mitään. Hän oli vain kuullut kastamisesta, mutta ei ollut nähnyt kastettavan muita kuin aikuisia miehiä ja naisia.
"Mitä te tarkoitatte 'kristityllä'?" kysyi hän vihdoin. "Eivätkö ihmiset ilman sitä voi suvaita lasta?"
"Rakas mestari Marner", huudahti Dolly, täynnä tuskaa ja sääliä. "Eikö teillä ollut isää eikä äitiä, jotka olisivat opettaneet teitä rukoilemaan ja oppimaan kauniita sanoja, sanoja, jotka varjelevat ihmisen kaikesta pahasta?"
"Oli", sanoi Silas matalalla äänellä; "tiedän yhtä ja toista siitä on jo aikaa, on jo aikaa. Mutta teidän tapanne eroavat minun tavoistani: minun kotimaani oli kaukana täältä." Hän vaikeni hetkeksi, mutta jatkoi sitten päättäväisemmin: "Mutta teen kaiken voitavani lapsen suhteen. Ja kaikki mikä tässä maassa on oikein ja teidän mielestänne välttämättä lapselle kuuluvaa, minä teen, kun te vaan sanotte minulle."
"Hyvä on, mestari Marner", sanoi Dolly, sydämessään iloiten, "pyydän herra Maceyn puhumaan pastorille asiasta; ja teidän täytyy määrätä joku nimi lapselle, sillä lapselle täytyy kastettaessa antaa nimi."
"Äitini nimi oli Hephzibah", sanoi Silas, "ja sisarellani oli sama nimi."
"Se kaikuu niin kovalta", sanoi Dolly. "Minä vähän luulen ettei se ole kristittyjen nimiä."
"Se on raamatullinen nimi", sanoi Silas, eläen vanhoissa muistoissaan.
"Sitten ei minulla ole mitään sitä vastaan", vastasi Dolly, ällistyneenä Silaan laajoista tiedoista; "mutta nähkääs, minä en ole saanut mitään oppia ja minulla on niin huono sanamuisti, mieheni aina sanoo minun sekottavan sanat ja käsitteet – niin sanoo hän – sillä hän on kovin tarkka, Herra häntä siunatkoon. Mutta siinähän oli ihme lausuminen, sisarenne nimessä, niin kovassa – mikä se nyt taas olikaan, mestari Marner?"
"Me kutsuimme häntä nimellä Eppie", sanoi Silas.
"No, ellei ole väärin lyhentää nimiä, niin on tuo jo paljon mukavampi. Ja nyt minä menen, mestari Marner, käyn puhumassa kastamisesta vielä ennen illan tuloa; toivon teille parhainta onnea, ja minä uskonkin saavanne sitä, jos teette kaiken voitavanne orporukalle; – ja sitten tulee rokotuksenkin aika; ja kun tulee jotain pesemistä tai muuta semmoista, niin ei tarvitse kääntyä kenenkään muun puoleen, minä kyllä pesen ne samalla kun sattuu olemaan valmista saippuavettä. Voi sitä pientä enkeliä! Saanhan minä kai jonain päivänä tuoda Aaron tänne, hän näyttää sitten pieniä leikkivaunujaan, jotka isä hänelle tässä tuonnoin teki ja mustan ja valkean kirjavaa koiranpentua."
Lapsi kastettiin, koska pastori arveli, ettei mahdollinen kaksoiskaste olisi pahaksi; ja tässä tilaisuudessa Silas, joka oli laittautunut mahdollisimman siistiksi ja puhtaaksi, esiintyi ensi kertaa kirkossa ja otti muiden lailla osaa jumalanpalvelukseen. Hän ei millään muotoa, kuulemansa ja näkemänsä perustuksella voinut havaita yhtäläisyyttä Raveloen kirkonmenojen ja oman vanhan uskontonsa kanssa; jos hän joskus entisessä elämässään oli näin menetellyt, oli sen täytynyt tapahtua tunteen voimasta, tunteen, joka sykähteli vaistomaisesti, mutta ei lauseista eikä sanoista: ja tuo tunne oli uinunut vuosikausia. Hänellä ei ollut hämärintä käsitystä kasteopista ja kirkonkäynnistä, paitsi mitä Dolly oli lapsen takia puhunut; ja tällä lailla aika, viikkojen kasvaessa kuukausiksi, punoi yhä uusia ja uusia siteitä hänen elämänsä ja niiden kanssaihmisten välille, joista hän tähän asti oli pyrkinyt yhä oleellisempaan eroon. Aivan toisin kuin kulta, joka ei tarvinnut mitään, joka oli kätkettynä suljetussa komerossa, poissa päivänvalosta, joka oli kuuro lintujen laululle eikä liikahtanut ihmisäänen kutsusta, oli Eppie sellainen olento, jolla oli yhä uusia ja uusia haluja ja vaatimuksia, joka rakasti auringonpaistetta, luonnon ääniä ja liikkeitä, joka tutki kaikkea, luotti kaikkeen, katseli avoimin katsein ihmisten hyvyyttä. Kulta oli pitänyt hänen ajatuksensa katkeamattomassa kehässä, jonka ulkopuolelle ne eivät yltäneet; mutta Eppie oli täynnä vaihettelua ja toiveita, jotka pakottivat hänen ajatuksiaankin eteenpäin ja veivät ne kauas pois entisestä aiheesta uusiin asioihin, joita vuodet toisivat mukanaan, kunnes Eppie oppisi ymmärtämään, miten hänen Silas isänsä huolehti tyttönsä takia; hän vaipui kuvittelemaan sitä aikaa, jolloin hän rakkauden ja yhteenkuuluvaisuuden sitein liittyisi naapureihinsa. Kulta pani hänet istumaan ja kutomaan yhä myöhempään ja myöhempään, se teki hänet yhä kuurommaksi ja sokeammaksi kaikelle muulle paitsi kangaspuittensa yksitoikkoiselle paukkeelle; mutta Eppie houkutteli hänet pois kangastuolista ja huvitti hänen kaikkia vapaahetkiään, herättäen elämänsä nuorteudella hänenkin tunteensa: hänelle kävi kuin kohmettuneelle kärpäselle kevätauringossa, hän alkoi elää ja iloita, koska lapsi iloitsi.
Ja kun auringonsäteet yhä lämpenivät ja päivä piteni, niin että niityille nousi keltaisenaan voikukkia, saattoi nähdä Silaan keskellä aurinkoista päivää tai illansuussa, kun puiden varjot venyivät pitkiksi, paljain päin, Eppie sylissään kävelevän ohi Kivilouhoksen sinne päin, missä kukkia kasvoi, kunnes saavuttiin tutulle penkille, jossa hän voi istua sillä aikaa kuin Eppie käydä lyllersi kukkia poimimassa ja ihasteli moniväristen perhosten liitelyä kukasta kukkaan ja jotain sopertaen kantoi hänelle kukan toisensa jälkeen. Sitten saattoi lapsonen yhtäkkiä heristää korvaansa, kuullessaan linnunliverryksen, ja Silas opetti hänen hengittämättä vaikenemaan hetkeksi, jotta he mahdollisesti uudelleen saisivat kuulla saman liverryksen: kun he sen kuulivat, hypähti lapsi pystyyn, nauroi ja teutaroi riemuissaan. Istuessaan siinä penkillä alkoi Silaan katse etsiä vanhoja tuttuja yrttejä; ja kun nuo tutunnäköiset lehdet entisenlaisina olivat hänen kädessään, kasautui hänen mieleensä ahdistavia muistoja, joita hän vaistomaisesti pakeni, etsien turvaa Eppien pienoismaailmasta, jota hänen lapsellinen mielensä niin hyvin ymmärsi.
Lapsen järjen kehittyessä ja hänen tietopiirinsä laajentuessa alkoi Silaan mielessä nousta vanhoja muistoja: hänen elämänsä kehittyessä hänen jähmettynyt sielunsa kehittyi myöskin ja selkeni vähitellen täyteen herkkyyteen.
Vuosi vuodelta vahvistuivat nämä vaikutelmat; äänet, joita Silaan sydän alussa tuskin tajusi, kävivät yhä selvemmiksi ja vaativat selvempää vastausta; Eppien silmät ja korvat alkoivat erottaa muotoja ja ääniä ja vaativat mukaan kasvatusisänkin huomion. Mutta samalla, Eppien täyttäessä kolme vuotta, hänessä kehittyi myös taipumus kujeisiin ja pahantekoon, mikä kysyi paitsi Silaan kärsivällisyyttä, myös tavallista tarkempaa silmälläpitoa ja terävyyttä. Näissä ristiriitaisissa tapauksissa joutui Silaan rakkaus koetukselle. Dolly Winthrop nimittäin väitti, että vitsa tekisi hyvää Eppielle, ja että jos mieli lapsia kunnolla kasvattaa, niitä piti silloin tällöin hieman ripsuttaa pehmeille paikoille, se piti muistaa.
"On totta tosiaan vielä toinen keino, mestari Marner", lisäsi Dolly miettiväisenä: "lukitkaa hänet joskus hiilikomeroon. Niin minä tein Aarolle; sillä niin hullu minä olin tuohon nuorimpaan nähden, etten minä käynyt sitä lyömään. Ei minun sydämeni sallinut lasta pitää sielläkään kuin minuutin; mutta siinä oli jo kyllin, että hän nokesi itsensä yltä ja päältä, niin että hänet piti läpeensä pestä ja pukea, ja se oli hänelle samaa kuin selkäsauna – oli varmasti. Mutta minä panen asian teidän omalletunnollenne, mestari Marner, sillä teidän on toinen tai toinen valittava – joko vitsa tai hiilikomero – muutoin tulee lapsesta niin kuriton, ettei häntä enään pitele millään."
Tämä viimeinen huomio teki Silaan mielen alakuloiseksi; mutta häneltä puuttui rohkeutta turvautua näihin kahteen esitettyyn parannuskeinoon, ei vain siksi, että hänen oli tuskallista tuottaa kipua Eppielle, vaan myös siksi, että hänen rakkautensa lapseen mahdollisesti kärsisi kaikesta tuosta, että hän ei enään rakastaisi sitä samassa määrässä. Kuvitelkaammepa jonkun Goljatin kiinnittäneen itsensä hentoon olentoon, jota se pelkää loukkaamasta ja varoo kiristämästä yhdistävää köyttä, kuka silloin näistä kahdesta hallitsee? Oli selvää että Eppie lyllertävine askelineen panisi jonain kauniina aamuna, kun olosuhteet niin päin kääntyisivät, isä Silaan vielä kauniisti tanssimaan.
Esimerkiksi. Silas oli neuvokkaasti valinnut leveän pellavakangassuikaleen, kiinnittääkseen sen avulla työtä tehdessään lapsen kangaspuihin: se kiinnitettiin kuin mikäkin vyö hänen ympärilleen ja oli siksi pitkä, että lapsi juuri ja juuri pääsi pikku vuoteelleen asti ja saattoi istua siinä, mutta kuitenkin niin lyhyt, ettei mikään vaarallinen kiipeileminen voinut tulla kysymykseen. Eräänä kirkkaana kesäaamuna Silas oli tavallista ahkerampana, pannen puihin uutta kangasta, missä työssä hän tarvitsi saksiakin. Näitä saksia oli Dollyn nimenomaisesta varoituksesta pidetty visusti Eppieltä piilossa; mutta niiden lipsutuksella oli erikoinen viehätys lapsen korvaan, ja kun hän oli tarkannut saksien käytön tuloksia, veti hänen lapsenmielensä sen johtopäätöksen, että saksilla hänen käsissään oli sama vaikutus. Silas oli istuutunut kangaspuittensa ääreen, ja pauke kuului hänen kutoessaan; mutta hän oli jättänytkin sakset Eppien kätten ulottuville; ja katso, kuin mikäkin hiiri käytti hän sopivaa tilaisuutta ja hiipi nurkastaan, sieppasi sakset ja lyllersi jälleen vuoteelleen, vartalollaan peittäen havaitsemasta hommiaan. Hänellä oli salatarkoitus saksien suhteen; ja leikattuaan vaatekaistaleen vinosti mutta kuitenkin kokonaan poikki, oli hän tuossa tuokiossa ennättänyt ovesta ulos, minne auringonpaiste houkutti häntä, vaikka Silas rukka luuli hänen olevan tällä kertaa tavallista kiltimpänä. Vasta kun hän joutui tarvitsemaan saksia, keksi hän tuon kauhean tosiasian: Eppie oli hävinnyt tipo tiehensä – oli ehkä pudonnut kaivantokuoppaan. Pahimmasta kauhusta toinnuttuaan ryntäsi Silas huoneesta ulos, huutaen: "Eppie!" ja juoksi aitaamattomalle paikalle, tutkien kuivat kuopat, joihin lapsi olisi voinut pudota ja sitten jääden kauhu sydämessä katselemaan vesikuopan tyyntä, punertavaa pintaa. Kylmät hikipisarat kihoilivat hänen kulmilleen. Mitenkähän kauan lapsi oli ollut ulkona? Oli vielä yksi toivo jälellä että lapsi olisi ryöminyt aidan raosta ja eksynyt pellolle, missä he tavallisesti yhdessäkin retkeilivät. Mutta ruoho oli siellä korkeata, joten sieltä oli mahdoton löytää, vaikka hän siellä olisikin ollut, ellei tahtonut mennä yli Osgoodin rajan hänen viljojansa tallaamaan. Mutta mikä muukaan auttoi; ja Silas rukka, joka jo oli kaikki paikat kolunnut, lähti kahlaamaan ruohoa, luullen joka punahierakan takaa näkevänsä Eppien, mutta hänen lähestyessään sen yhä luisuvan kauemmas ja kauemmas. Vainion haki hän turhaan; ja hän kiipesi yli aidan seuraavalle pellolle ja katseli haikeasti pientä lammikkoa, joka oli kesän lämpimästä haihtunut kuiviin ja jättänyt reunoilleen laajan muta-alan. Täällä istui sittenkin Eppie, leikitellen somasti kenkänsä kanssa, ammentaen sillä vettä, pieni paljas jalka oliivinvihreässä mutakasassa. Punapäinen vasikka töllisteli häntä ihmeissään: aidan raosta.
Tämä oli jo sellainen hairahdus, joka vaati ankaraa käsittelyä, mutta Silas riemastui rajusti, löytäessään taas aarteensa, eikä voinut muuta kuin siepata lapsen syliinsä ja suudella sitä onnellisena. Vasta sitten kuin hän oli kantanut lapsen kotiin ja huomannut pesemisen välttämättömyyden, muisti hän että olisi välttämättä rangaistava Eppietä ja opetettava hänet muistamaan toiseksi kertaa. Mahdollisuus, että lapsi taaskin voisi juosta tiehensä ja tuottaa hänelle harmia antoi hänelle harvinaisen mielenlujuuden, ja ensi kertaa päätti hän koettaa hiilikomeroa, aivan lähellä liettä. "Eppie on tuhma, tuhma", alkoi hän äkkiä, pitäen lasta polvellaan ja näyttäen lapsen likaisia vaatteita ja kuraisia jalkoja – "tuhma, kun leikkeli saksilla ja juoksi karkuun. Eppie saa rangaistusta nyt ja pannaan hiilikomeroon. Isi sulkee nyt lapsen hiilikomeroon rangaistukseksi."
Hän osittain toivoi, että se olisi jo peloittanut tarpeeksi ja että Eppie olisi alkanut itkeä. Mutta sensijaan alkoi lapsi sätkytellä hänen polvellaan, ikäänkuin hänelle olisi ennustettu jotain uutta hauskuutta. Nähtyään, ettei tässä mikään muu auttanut, pisti hän lapsen hiilikomeroon ja sulki oven, itsekin vavisten tätä rangaistuksensa ankaruutta. Hetken oli kaikki hiljaista, mutta sitten kuului pientä itkua: "Avi, avi!" ja Silas päästi lapsen pois, sanoen: "Eihän Eppie ole tuhma enään, taikka täytyy taas mennä hiilikomeroon se on musta, paha paikka."
Kutomisen piti seista pitkän aikaa sinä aamuna, sillä Eppie oli nyt pestävä ja puettava puhtaisiin vaatteisiin; mutta toivoa saattoi, että tämä toimenpide kantoi pysyviä hedelmiä ja säästi aikaa tulevaisuudessa – vaikkakin olisi ehkä ollut parempi, jos Eppie olisi enemmän itkenyt.
Puolessa tunnissa oli Eppie jälleen puhdas, ja Silas käänsi hetkeksi selkänsä, katsoakseen, voisiko tuota kangassuikaletta mihinkään käyttää, mutta heitti sen kuitenkin pois, luullen Eppien tottelevan ilman köyttämistä lopun päivää. Hän kääntyi jälleen ja aikoi ottaa lapselle pikku tuolin kangaspuiden luo, kun lapsi jo tylleröitsi häntä kohti, kasvot ja kädet mustina noesta ja selitteli: "Eppie on iili-omerotta!"
Tämä hiilikomerorangaistuksen täydellinen epäonnistuminen vei Silaalta uskon koko rankaisun merkitykseen. "Se tuntuu siitä vain lystiltä", huomautti hän Dollylle, "ellen minä kurita, ja sitähän minä en voi tehdä, rouva Winthrop. Vaikka se minua aikalailla häiritseekin, niin häiritköön vaan, mieluimmin minä sen kestän. Ja kunhan ikää karttuu, niin loppuvat kujeet."
"On siinä tottakin joukossa, mestari Marner", sanoi Dolly hyväksyvästi; "ja ellette voi häntä estää koskemasta teräkaluihin ja muihin, niin tehkää niinkuin minäkin teen, korjatkaa ne pois näkyvistä. Niin minun on tehtävä meidän koiranpennuiltammekin. Ne aina nakertavat ja kalvavat, kaivavat ja nakertavat, olkoon se vaikka kirkkohattu, jos ne vain sen hampaisiinsa saavat. Niillä ei ole mitään eroa, Herra siunatkoon: niillä täytyy aina olla jotain hampaitten välissä."
Niin kasvoi Eppie rankaisematta, ja Silas isä kantoi lapsen kepposet ja kaikki vastukset urhoollisesti. Kivimaja muuttui suloiseksi paikaksi lapselle, se säteili ymmärtämystä; mutta ei sen seinien ulkopuoleltakaan kohdannut lasta otsanrypistys taikka karvas sana.
Huolimatta siitä vaikeudesta, jota tuotti lapsen kantaminen, vaikka syli oli jo täynnä milloin lankaa milloin kangasta, otti Silas useimmin lapsen mukaansa, käydessään taloissa, haluamatta sitä jättää Dolly Winthorpin huostaan, joka alati oli valmis pitämään siitä huolta; ja tuo pieni kiharapää Eppie, kankurin lapsi, tuli yleisen huomion esineeksi niin hyvin kauempana olevissa taloissa kuin kylässä. Tähän asti oli Silasta kohdeltu kuin mitäkin metsähiittä tai peikkoa, jota piti vähintäin katsoa ihmettelevällä uteliaisuudella ja kammolla, ja jota itsekukin halusi tervehtiä ja puhutella niin lyhyeen kuin suinkin, ja milloin niin sattui, viedä kimpaleen sianlihaakin lahjaksi, että kangas olisi sitä pikemmin valmistunut. Vaan nyt otettiin Silas kaikkialla vastaan avoimin sylin ja hymyilevin kasvoin ja ystävällisin tiedusteluin, kuin konsanaan sellainen lähimmäinen, jonka ilot ja surut ymmärretään. Kaikkialla piti hänen hieman viipyä ja kertoa lapsesta, ja aina riitti hänelle joku hyvänsuopa sana: "Voi, mestari Marner, kunpa lapsi nyt onnellisesti läpäisisi rokkonsa!" – tai "Kuinka moni yksineläjä toivoisikaan tuollaista pienokaista; mutta tehän olettekin kutoessanne tottunut kätevämmäksi kuin ulkotöitä tekevät miehet – te olette yhtä kätevä kuin naisväki, sillä ovathan kutominen ja kehrääminen samanlaisia hommia." Vanhemmat miehet ja naiset, jotka keittiötuoleissaan istuen epäillen ja päätä pudistaen katselivat Silaan puuhia ja hänen lapsenkasvatustaan, kävivät tunnustelemaan Eppien pulleita käsiä ja jalkoja ja pitivät niitä ihmeen lujina ja vakuuttelivat Silaalle, että jos hän edelleen vahvistui samassa mitassa (mitä ei kylläkään vielä voinut tietää), niin saisi hän tytöstä oivan vanhuuden turvan, kun hän itse ei työhön kykenisi. Palvelustytöt kiikuttivat mielellään tytön ulos katsomaan kanoja ja kananpoikia tai etsimään pudonneita hedelmiä puutarhasta; pienet pojat ja tytöt tekivät tuttavuuttaan hitaasti, varovaisin liikkein ja vakavin katsein, ikäänkuin koiranpennut silmä silmää vasten, kunnes kiintymys oli saavuttanut sen asteen, missä suikataan suutakin. Ei yksikään lapsi pelännyt lähestyä Silasta, mikäli vain Eppie oli lähettyvillä: ei kukaan häntä enään kaihtanut, eivät vanhat eivätkä nuoret; sillä tuosta pienokaisesta oli tullut yhdistävä nivel hänen ja muun maailman välille. Hänen ja lapsen välillä vallitsi rakkaus, joka liitti heidät yhdeksi, ja taasen lapsen ja maailman välillä vallitsi rakkaus – alkaen ystävällisin katsein ja äänin hellivistä miehistä ja naisista hamaan leppäkerttuun ja pyöreisiin kivinokareihin saakka.
Silas punnitsi Raveloen koko elämän kulun Eppien kannalta: hänen täytyi saada kaikkea, mikä Raveloessa oli hyvää, ja hän yritti päästä selville siitä, mitä tämä elämä oikeastaan oli, tämä elämä, josta hän oli viidentoista vuoden ajan pysynyt erillään, kuin olisi se ollut hänelle upposen outo ja vieras asia: hän oli kuin mies, joka, tahtoen istuttaa kalliin kasvin uuteen maaperään, ajattelee sadetta, auringonpaistetta ja kaikkia muita seikkoja tämän kasvinsa kannalta ja etsii tietoa, joka opettaisi häntä tyydyttämään tuon kasvin tarpeita ja varjelemaan sen lehviä ja oksia kaikelta turmelukselta. Hänen säästämishalunsa oli kerrassaan hajonnut, hänen kadottaessaan kauan kasatun aarteensa: hänen ansaitsemansa kolikot näyttivät merkityksettömiltä kuin kiviraunio maanjäristyksessä sortuneen talon jälkeen; hänen surunsa oli liian raskas, jotta hänessä olisi voinut syntyä innostus ryhtyä entiseen tapaan rahoja säästämään. Mutta nyt oli tullut jotakin, joka korvasi hänen säästämisensä, joka antoi kasvavan merkityksen hänen ansioilleen, joka nosti hänen toivonsa ja hänen ilonsa pois mammonasta. Muinaiset kertomukset tietävät puhua enkeleistä, jotka tulivat ja kädestä taluttivat ihmiset pois hävitetystä kaupungista. Me emme enään näe valkoenkeleitä. Mutta sittenkin ihmisparat talutetaan pois uhkaavasta hävityksestä: joku käsi tarttuu heidän käteensä ja johtaa heidät vaivatta tyyntä ja valoisaa maata kohti, eikä anna heidän enään katsoa taakseen; se käsi saattaa olla lapsenkin käsi.
VIIDESTOISTA LUKU.
Kuten uskonette, katseli eräs henkilö suuremmalla, joskin salaisemmalla mielenkiinnolla kuin muut Eppien toivorikasta kehitystä kankurin hoidossa. Hän ei uskaltanut tehdä mitään sellaista, joka olisi osoittanut sen suurempaa mielenkiintoa tähän kankurin ottolapseen kuin mitä hän nuorena ystävällisenä junkkarina saattoi tehdä, antaessaan milloin sattui pienen lahjan köyhälle ukolle, mikä seikka sai osakseen vain yleistä tyytyväisyyttä; mutta hän päätti itsekseen, että vielä tulisi sekin aika, jolloin hän ilman epäluuloja olisi tilaisuudessa edistämään tyttärensä hyvinvointia. Oliko hän, tavallisessa saamattomuudessaan, ensinkään niin levoton siitä, ettei päässyt antamaan tyttärelleen hänelle kuuluvia perintöoikeuksia? En luule hänen olleen. Lapsesta oli pidetty hyvä huoli, se tulisi nähtävästikin olemaan onnellinen, kuten usein ihmiset ahtaissa oloissa ovat – ehkä onnellisempikin kuin monet ylellisyydessä eläjät.
Tuo tuttu sormus, joka puristi tuskallisesti omistajaa hänen unohtaessaan velvollisuutensa ja antautuessaan iloihin, tuntui tuskin lainkaan silloin kun hän lähti metsästysmatkalle, kirvely lienee tuntunut vasta kotvan aikaa retken jälkeen, kun siipensä hellittänyt toivo katseli taakseen ja muuttui katumukseksi.
Godfrey Cassin posket ja silmät säihkyivät enemmän kuin koskaan ennen. Hän hoiti velvollisuutensa niin hyvin että näytti aivan muuttuneen toiseksi mieheksi. Mutta Dunsey vain ei ollut palannut: kaikki olivat jo valmiit uskomaan, että hän oli pestautunut sotilaaksi tai "livistänyt maasta", eikä kukaan erikoisemmin udellutkaan näitä arkaluontoisia asioita kunnialliselta perheeltä. Godfreyn polulta oli hävinnyt Dunseyn varjo; ja tuo polku näytti vievän kohti hänen parhaitten, rakkaimpien unelmiensa täyttymistä. Kaikki sanoivat Godfreyn parantaneen elämäntapansa; ja oli aivan selvää, miten asiat päättyisivät, sillä harva oli se päivä viikossa, jolloin hänen ei nähty ratsastavan Warreniin. Kun Godfreyltä itseltäkin veikeästi kysyttiin, joko päivä oli määrätty, hymyili hän sulhasen tyytyväistä hymyä, sulhasen, joka saattoi milloin halusi sanoa "tahdon." Hän tunsi olevansa uudestisyntynyt, joka oli päässyt kiusauksesta; ja hänen tulevaisuutensa kangasti hänelle luvattuna maana, jota hänen ei ollut syytä paeta. Hän näki kaikessa onnessaan istuvansa oman lietensä äärellä ja Nancyn hymyilevän hänelle, kun hän lasten kanssa leikki.
Ja tuota toista lasta, joka ei päässyt lieden äärelle – hän ei tahtonut sitäkään unohtaa; hän tahtoi pitää huolta, että senkin tarpeet tulisivat tyydytetyiksi. Se oli isän velvollisuus.
KUUDESTOISTA LUKU.
Oli kirkas sunnuntai, kuusitoista vuotta senjälkeen kuin Silas Marner oli löytänyt aarteensa lieden luota. Raveloen vanhan kirkon kellot kaikuivat iloisesti, kutsuen kansaa aamujumalanpalveluksesta; ja tapulin holvikäytävästä astui hitaasti kulkevassa jonossa, jonka kulkua viivyttivät ystävälliset tervehdykset ja kyselyt, vakavaraisia seurakuntalaisia, jotka olivat valinneet tämän aurinkoisen sunnuntaiaamun kirkonkäyntiinsä. Tuon ajan maalaistapa vaati, että seurakunnan arvokkaimmat jäsenet astuivat ensin, alhaisempien naapurien odotellessa ja katsellessa nöyrästi tien vieressä, joko painaen alas katseensa tai syvään kumartaen, milloin verot olivat jääneet asianomaiselle maksamatta.
Tämän hiljaa etenevän, arvokkaan jonon etujoukosta saatamme tuntea eräitä, huolimatta siitä että aika oli laskenut kätensä heidän hartioilleen. Tuo nelikymmenvuotias solakka, vaalea mies muistuttaa kovin kaksikymmentäkuusivuotiasta Godfrey Cassia: hän on vain tanakampi ja ulkonäöltään miehistyneempi – joskin silmäkulmassa vielä välähtää veitikka ja kasvot ovat rypyttömät. Ehkä kaunis, häntä tuskin hiukan nuorempi vaimo, joka nojaa hänen käsivarteensa, on muuttunut enemmänkin kuin miehensä: ihana puna, joka ennen hohti alati hänen poskillaan, nousee harvemmin näkyviin, ehkä joskus raikkaassa aamu-ilmassa tai erikoisessa kiihtymyksessä; mutta niille, jotka ihmisten kasvoilta etsivät kokemusten ja elämysten merkkejä, Nancyn kasvot olivat käyneet yhä entistäänkin miellyttävimmiksi. Useinhan sielu saavuttaa täydellisemmän kypsyyden vasta sitten, kun ikä on lyönyt jo leimansa kasvoille, niin että ulkonäkö useinkin saattaa pettää. Mutta vuodet eivät Nancyyn olleet jättäneet ihmeellisempiä jälkiä. Suun päättäväinen, mutta rauhallinen ilme, ruskeitten silmien kirkas, uskollinen katse kertovat koettelemuksia käyneestä luonteesta, joka on kestänyt tulikokeensa kunnialla; jopa pukukin, maukas ja siro kuten ennemminkin, on saanut yksinkertaistunutta arvokkuutta, kun nuoruuden keimailu ei enään ole siihen vaikuttanut.
Herra ja Rouva Godfrey Cass (sen korkeampaa arvonimeä ei Raveloessa sen koommin käytetty, kun vanha Junkkari oli kutsuttu isäinsä luo ja kun perintöosuudet oli jaettu) ovat kääntyneet katsomaan kookasta vanhaa ukkoa ja hänen yksinkertaisesti puettua naisseuralaistaan, jotka astuvat hieman heidän takanaan – kun Nancy oli muistanut, että heidän piti odottaa "isää ja Priscillaa" – ja kääntyvät kapeammalle tielle, joka vie poikki hautuumaan pikku kujalle, Punaisen talon vastapäätä. Emme seuraa heitä nyt; sillä eiköhän löytyisi tuossa ihmisjonossa yksi ja toinen, jonka me tahtoisimme jälleen tavata, vaikkeikaan hän sattuisi olemaan yhtä iloisen näköinen ja yhtä siististi puettu ja yhtä helposti tunnettava kuin Punaisen talon isäntä ja emäntä.
Mutta mahdoton on erehtyä Silas Marnerin suhteen. Hänen suurten, ruskeiden silmiensä katse näyttää laajentuneen ihmeteltävästi siihen nähden, mitä hänen nuoruutensa lyhytnäköisyyden nojalla olisi saattanut olettaa, ja niissä on vakavampi, sielukkaampi ilme, mutta muutoin näyttää hänen olemuksensa tänä kuudentoista vuoden väliaikana tuntuvasti vanhentuneen. Kumaraiset hartiat ja valkea tukka antavat hänelle hyvinkin iäkkään leiman, vaikkei hän olekaan viittäkymmentäviittä vanhempi; mutta hänen vierellään astelee nuoruuden viehkein kukkanen – kahdeksantoistavuotias vaaleaverinen tyttö, joka turhaan on koettanut ahtaa kastanjanruskean tukkansa ruskean hattunsa sisälle: se kiemurtelee ja aaltoilee vallattomana sinne tänne kuin keväinen puro ja pullottaa takaa niin paksuna, että hattu ikäänkuin ui sen päällä. Eppietä harmittaa tuo kutrien itsepäisyys, sillä kellään koko Raveloessa ei ole sellaisia kutreja kuin hänellä, ja hänen mielestään pitäisi tukan olla sileän. Hän ei tahdo edes pikku asioissa olla huolimaton: katsokaa, miten kauniisti hän esimerkiksi on kietonut virsikirjansa nenäliinaan.
Tuo parkkumipukuinen hauskannäköinen nuorukainen, joka astelee hänen takanansa, ei ole oikein selvillä, mimmoiset kutrit ovat paremmat, ehkä sileät yleensä ovat paremmat, mutta hän ei kuitenkaan tahtoisi Eppien kutreja vaihtaa toisenlaisiksi. Tyttö varmaankin vaistoaa, että joku on hänen selkänsä takana, ajattelee häntä voimallisesti ja kokoaa rohkeutta astuakseen tytön viereen, kunhan he ensin ovat tulleet väljemmälle kohdalle, miksi tyttö muutoin arkailisi ja yhä katsoisi isä Silaaseen päin, ja kertoilisi tälle kuka oli kirkossa, kuka ei ja kuinka kaunis oli pihlaja pastorin puutarhassa!
"Toivoisin meillä, isä, olevan pienen puutarhan, ja siinä paljon satakaunoja niinkuin rouva Winthropillakin", sanoi Eppie, heidän kadulle päästyään; "mutta siinä taitaisi olla paljon kaivamista ja uudella mullalla täyttämistä – etkä sinä voisi sitä kaikkea tehdä, vai voisitko, isä? Ainakaan en minä tahtoisi, että sinä siihen ryhtyisit, sillä se olisi sinulle liian raskasta työtä."
"Voin, voin hyvinkin, lapseni, jos sinä tahdot pikku puutarhan: juuri näinä pitkinä iltoina voisin ryhtyä työhön ja muokata pienen alan, juuri niin suuren, että siihen mahtuisi muutama kukkanen; ja taas aamuisin, ennenkuin käyn kangaspuihini, voisin pistää lapiollisen, pari. Miksi et ennen ole sanonut, että mielesi teki pikku tarhaa?"
"Voinhan minä käydä työhön teidän edestänne, mestari Marner", sanoi parkkumipukuinen nuorukainen, joka ehätti Eppien rinnalle, käyden puheisiin sen suuremmitta mutkitta. "Se tuottaa minulle silkkaa iloa, kun olen päivätyöni tehnyt, ja muulloinkin, kun aika sallii. Ja minä tuon vielä ruokamultaa herra Cassin maalta – hän antaa niin mielellään."
"Ah, Aaro, poikani, sinäkö siellä olit?" sanoi Silas; "En huomannut sinua; kun Eppie puhuu jostain asiasta, niin en minä näe enkä kuule mitään muuta kuin mitä hän sanoo. No, jos sinä autat minua kaivamisessa, niin saamme valmiiksi tytölle sitä pikemmin pienen tarhasen."
"No, jos te myönnytte", sanoi Aaro, "niin minä tulen vielä tänä iltapäivänä Kivilouhokselle, saadaksemme katsoa, mistä olisi alettava, ja minä nousen sitten tuntia varhemmin ylös aamusella ja käyn työhön."
"Mutta vain sillä ehdolla, että sinä, isä, et käy tuohon raskaaseen työhön", sanoi Eppie. "Sillä en minä olisikaan sanonut mitään", hän lisäsi hieman kainostellen, "mutta rouva Winthrop sanoi, että Aaro mielellään ryhtyisi – –"
"Ja olisithan sinä tiennyt sen ilman äidin sanomistakin", virkkoi Aaro. "Ja mestari Marner tietää myöskin, toivon, että minä jaksan ja tahdon auttaa häntä, eikä hän pahoita mieltäni kieltämällä ryhtymästä työhön."
"Siinä nyt näet isä, sinä pääset mukaan vasta sitten, kun raskain työ on tehty", sanoi Eppie, "ja me voimme sitten katsoa, mihin mitäkin istutetaan ja istuttaakin, kun se aika tulee. Täällä Kivilouhoksella tulee paljon hauskempaa, kun meillä kasvaa kukkiakin, sillä minä ajattelen aina, että kukat saavat katsella meitä ja kuulla mitä me puhumme. Minä istutan sitten rosmariineja, bergamottipäärynöitä ja hajuruohoa, sillä ne tuoksuvat niin hyvälle; mutta lavendelia, luulen, kasvaa vain herrasväen tarhoissa."
"Ei se estä sinun sitäkin saamasta", sanoi Aaro, "sillä minä voin tuoda sinulle mitä oksia tahansa; minun täytyy puutarhaa siivotessani leikellä niitä vaikka kuinka paljon ja heittää ne hukkaan enimmäkseen. Punaisessa talossa on aika lailla lavendeleja: talon rouva pitää niistä kovin."
"No", sanoi Silas vakavana, "ellet sinä nyt vain rupea sieltä kinustamaan ja vaatimalla vaatimaan mitään sellaista, mitä siellä itsellä tarvitaan, sillä herra Cass on ilmankin niin antelias meitä kohtaan, hänhän se antoi rakentaa tämän meidän uuden lisärakennuksemmekin, hän on lahjoittanut meille vuoteita ja muita huonekaluja, siksi en tahtoisi käydä häneltä enään mitään pyytämään, olkoon se sitten vaikka vain kasveja."
"Eihän mitä, ei siinä mitään vaatimista", sanoi Aaro; "ei koko pitäjässä ole sellaista puutarhaa, eikä sitä kaikkea edes ehdi viljellä. Ja minä ajattelenkin usein, että ollapa ja laittaa vaan koko tuo ala oikein kuntoon ja hoitaa se niinkuin sen voisi, niin kyllä tulisi marjaa ja hedelmää, vaikka koko pitäjälle syöttäisi. Niin sitä tulee ajatelleeksi, kun siellä työssä möyrii. Mutta nyt minun on jo lähdettäväkin, muutoin rupeaa äiti huolestumaan, kun minua ei kuulu."
"Tuohan äiti tullessasi tänä iltana, Aaro", kehoitti Eppie; "en tahtoisi päättää vielä mitään varmaa koko puutarhasta, ennenkuin hän on sanonut mielipiteensä – vai mitä sinä, isä, arvelet?"
"Tulkoon vain Aaron mukana", sanoi Silas; "onhan hänellä yhtä ja toista neuvomista, joka on otettava huomioon."
Aaro palasi kylälle päin, jotavastoin Silas ja Eppie jatkoivat kulkuaan yksinäistä tietä pitkin.
"Isä kulta!" alkoi Eppie, heidän kaksin jäätyään, tarttuen Silaan käsivarteen ja häntä reippaasti suudellen. "Oma pikku isä ukko! Olen niin iloinen. En luule enään mitään kaipaavani, kun saan pikku puutarhan; tiesinhän että Aaro ryhtyisi maata muokkaamaan", jatkoi hän riemuiten "tiesin sen aivan varmasti."
"Sinä olet aika kekseliäs, oletpa", sanoi Silas, kasvoillaan lempeä, myötämielinen onnenilme; "mutta olekin kiltti ja huomaavainen Aarolle."
"Eihän se ole tarpeen", huudahti Eppie remakasti naurahtaen; "hän tekee kaiken niin mielellään."
"Annahan minulle tuo virsikirja, muutoin pudotat sen, kun tuolla lailla ilakoit."
Eppie huomasi itseään katseltavan, mutta se ei ollut sen kummempi katselija, olihan vain ystävällinen jalkapuussa laitumella oleva aasi, joka ei mitenkään arvostelevasti suhtautunut ihmisten hommiin, vaan nautti sydämestään, jos sitä turvasta raaputettiin; eikä Eppie nytkään lyönyt hyväilyään laimin, vaikka saikin siten aasin kiusallisesti seuraamaan heitä kotiovelle saakka.
Mutta Eppien kiertäessä avainta lukossa kuului sisältä kiivas haukahdus, jolloin aasi näki parhaaksi lähteä hölkyttelemään tiehensä. Tuo terävä haukahdus oli viisaan, ruskean mäyräkoiran tervehdys, koiran, joka iloisesti hypeltyään edestakaisin syöksyi vihaisin kuonoin tavoittamaan kangaspuiden alla istuvaa kissanpoikaa ja sitten palasi jälleen haukahtaen tulijain luo, ikäänkuin ilmoittaakseen, että "olen tehnyt voitavani tuon eläinräpäkön suhteen", emäkissan istuessa kaikessa rauhassa paistattamassa päivää ikkunalla ja uneliain katsein odotellessa, tuleeko sen osaksi yhtään hyväilyä, jota suoraan hakeakseen se oli liian laiska.
Tuo onnellinen kotieläintunnelma ei ollut ainoa lisä, joka oli tullut kivimajaan. Asuinhuoneessa ei siellä enään ollut vuodetta, ja tuo pikku sopukka oli varustettu aistikkailla huonekaluilla, joiden kiilto ja puhtaus kovasti miellytti Dolly Winthropin silmää. Tammipöytä ja kolme tammituolia olivat harvinaisia huonekaluja näin köyhässä kodissa: ne, samoinkuin vuoteet ja muut huonekalut oli lähetetty Punaisesta talosta; sillä herra Godfrey Cass oli yleisen puheen mukaan kovin ystävällinen kankurille; eikä mikään ollutkaan sen sopivampaa kuin että mies sai hoivaa ja apua niiltä, jotka siihen kykenivät, eritotenkin koska hän vielä oli kasvattanut orpotytön ja ollut sille yhdellä haavaa isänä ja äitinä – ja oli vielä menettänyt omaisuutensa, niin ettei jäänyt muuta jälelle kuin mitä viikosta toiseen ansaitsi, eikä kankuriammattikaan sanottavia tuottanut, – pellavalankaa oli vaikeahko saada – eikä mestari Marner enään ollut mikään nuorikaan. Ei kukaan kadehtinut kankuria, sillä häntä pidettiin erikoisasemassa, häntä, joka ei itse suin surmin tahtonut turvautua naapuriensa apuun. Se pieni taikurikaiku, joka ehkä vielä liittyi häneen, oli kokonaan toista maata kuin ennen; ja herra Macey, joka nyt jo oli heikko, kuudenyhdeksättä vuoden vanha ukko, kykenemätön liikkumaan tupansa nurkasta kauemmas kuin oman ovensa eteen auringonpaisteeseen, oli sitä mieltä, että kun mies on tehnyt kaiken sen mitä Silas ottamalla orvon lapsen kasvattaakseen, niin hänen rahansa tulisivat jotain tietä takaisin, tai ainakin rosvo joutuisi työstään vastaamaan sillä, niinkuin Macey itsestään huomautti, hänen henkiset voimansa olivat yhä vielä jäljellä.
Silas istuutui pöytään ja tarkasti tyytyväisin ilmein Eppietä, kun tämä levitti pöydälle valkean liinan ja asetti sille lievällä tulella lämmitetyn perunapiirakan. Silas ei ollut halunnut, vaikka hänelle mukavuuden takia oli tarjottukin, rautaristikkoista leivinuunia: hän piti vanhasta tiililiedestä, samoinkuin ruskeasta saviastiastaan – olivathan ne olemassa silloin, kun hän Eppien löysi. Kotilieden jumalat ovat yhä vielä olemassa; suvaitkoon uusi usko sen verran vanhoja tapoja, että juuret säilyvät. Silas söi päivällisensä tavallista vaiteliaampana, pannen pian kokonaan pois veitsensä ja haarukkansa ja hajamielisesti katsellen, kuinka Eppie leikitteli Snapin ja kissanpoikasen kanssa ja hidasti siten omaa syömistään. Tuo kuva kykeni vangitsemaan liitelevät ajatukset: Eppie kullanvälkkyvin kiharoin ja valkeanhohtavin pyörein kauloin ja kasvoin, joiden suloa tummansininen puku vielä korosti, nauraen iloisesti kissanpojalle, joka nelin käpälin keikotti hänen olkapäillään, Snapin oikealla ja Pussin vasemmalla nostaessa käpäläisensä tavoittamaan pikku palaa, jota hän piteli riittävän korkealla – Snapin tuon tuostakin muristessa tyytymättömänä naukuvan kissan ahneutta; kunnes Eppie suostui, hyväili kumpaakin ja jakoi suupalan tasan kummallekin.
Mutta katsottuaan kelloon heitti Eppie leikittelyn sikseen ja virkkoi: "Isä kulta, sinun on mentävä auringonpaisteeseen piippuasi polttamaan. Mutta minun on sillä välin hiukan siistittävä, kunnes kummi ehtii tulla. Minä koetan kiirehtiä – ei se kauan kestä."
Silas oli parina viime vuotena ruvennut polttelemaan piippua, koska Raveloen viisaat olivat tietävinään sen auttavan ehkäisemään kohtauksia; samaa neuvoa kannatti tohtori Kimblekin, hänen mielestään sitä ainakin sopisi koettaa, mitään vahinkoa se ei ainakaan tuottaisi – semmoinen parannustapa kuului hänen erikoisuuksiinsa. Silas ei erikoisemmin pitänyt polttamisesta ja ihmetteli naapureitaankin, jotka olivat niin kovin tupakoimiseen tottuneet; mutta siitä oli tullut hänen uudelle, Eppien löytämisestä lähtien kehittyvälle minälleen harras totunnaistapa: hänhän oli saanut uuden johtolangan elämälleen vaalimalla tuota nuorta elämää, joka oli hänelle lähetetty samoista pimennoista, minne hänen raha-aarteensa oli kadonnut. Etsiessään kaikkea Eppielle hyödyllistä ja tarkatessaan eri tilanteiden vaikutusta häneen, tuli hän muovailleeksi elämäntapansa, uskonsa ja kaikkensa Raveloen elämänkaavan malliin; ja koska tunteiden elpyessä muistikin elpyi, alkoi hän seuloa mennyttä elämänkatsomustaan ja verrata sitä uuteen uskoonsa, kunnes hän löysikin selviä kosketuskohtia kaiken menneen ja nykyisen välillä. Sydämen hyvyys ja luottamus ihmisiin, jotka ominaisuudet kasvavat rauhan ja ilon maaperässä, ikäänkuin tekivät hänelle tiettäväksi, että joku virhe, erehdys oli päässyt heittämään synkän varjon hänen menneiden parhaiden vuosiensa ylle; ja päivä päivältä kävi hänelle helpommaksi avata sydämensä Dolly Winthropille, jolle hän kohta kohdalta kertoikin menneiden vaiheidensa tarinan. Tämä kertominen oli kuitenkin hidas ja vaivalloinen tehtävä, sillä Silaan epäselvää kertomistapaa ymmärsi Dollyn hidas järki ja huomiokyky sitäkin huonommin, kun hänen ahdas näköpiirinsä ei tuntenut ennestään vieraita oloja ja kun jokainen uutuus oli hänelle uusi ihmettelyn aihe, ja pysäytti pääasian kertomisen. Vain katkonaisesti ja pysäyksin pääsi Dolly niin pitkälle, että hän päällisin puolin luuli olevansa selvillä asioista, kunnes Silas tuli ihmeellisen tarinansa pääkohtaan – ihmiselämän arpaan ja kohtalon ankaraan suhtautumiseen häneen; tästä puolesta riitti jälleen kyselyjä ja loppumatonta pohtimista, kuka oli syyllinen, kuka syytön.
"Ja onkos se varma, että teidän raamattunne, mestari Marner – se raamattu, jonka toitte synnyinseudultanne on sama raamattu, kuin meidän kirkkomme käyttää ja mitä Eppie on saanut lukea?"
"On", sanoi Silas, "ihkasen sama; ja raamatussakin puhutaan elämän arvasta", lisäsi hän hiljaisella äänellä.
"Oi, rakas mestari Marner", sanoi Dolly surullisella äänellä, ikäänkuin olisi kuullut epätoivoisen kertomuksen jonkin sairaan tilasta. Hän vaikeni jonkun hetken; vihdoin hän jatkoi:
"On viisaita ihmisiä, jotka ovat kaikesta selvillä; pastori varmasti kyllä tietää; mutta useinkaan ei niitä sanoja tavallinen ihminen ymmärrä. En minäkään koskaan täysin ymmärrä, mitä kirkossa saarnataan, vain vähän sieltä ja täältä, mutta sen tiedän, että se on jotain hyvää – sen minä vain ymmärrän. Mutta mikä teidän sydäntänne painaa, se on se, mestari Marner, että jos Hän ylhäällä olisi tehnyt teille oikein, teitä ei olisi varkaana karkoitettu, koska olitte syytön."
"Aivan niin", sanoi Silas, joka vähitellen tunsi Dollyn ilmaisukeinot, "se kohtasi sydäntäni kuin hehkuva rauta; sillä, nähkääs, siellä ei löytynyt sitä ihmistä, joka olisi minusta vähääkään välittänyt. Ja hän, joka oli yli kymmenen vuoden ajan, pikku pojasta asti, ollut sydänystäväni, johon minä luotin, oli nostanut kätensä minua vastaan ja tahtoi minut syöstä turmioon."
"Mutta hän oli paha – en luule toista sellaista löytyvän", lohdutti Dolly. "Mutta minä olen kuin toinen ihminen nyt, mestari Marner; ikäänkuin olisin havahtunut unesta enkä tietäisi, onko ilta vai aamu. Minä tunnen toisinaan kuin olisin jotain pannut säästöön, vaikkeikaan se ole käsin kosketeltavissa, sama on ehkä teidän laitanne, saattoihan teille sittenkin tapahtua oikein, vaikka sitä ei itse osannut huomata; eikä teidän olisi pitänyt kadottaa rohkeuttanne. Mutta ehkä siitä vielä joskus puhutaan; sillä joskus tapahtuu, käärettä tai laastaria laittaessani, kuin johtuisi mieleeni asioita, joita tavallisessa elämässä en osaa ajatella."
Dolly oli niin avulias nainen, että hänen puoleensa käännyttiin miltei kaikissa sairaustapauksissa, eikä hän empinytkään antamasta apuaan.
"Mestari Marner", sanoi hän eräänä päivänä, Eppien pestyjä vaatteita tuodessaan, "minua on kovasti vaivannut kertomuksenne vastuksistanne ja kohtalon käsittämättömästä kulusta; katson minä joko eteen tai taakse, niin en saa selvyyttä. Mutta sain kuin ihmeellisen valaistuksen valvoessani Bessy Fawkes rukan kanssa, joka kuoli ja jätti lapsia jälkeensä, Jumala häntä siunatkoon – minulle selvisi kuin päivä, mutta osaanko minä sitä enään saada kielelleni ja selvitetyksi, sitä en tiedä. Sillä mitä minä usein sisälläni tunnen, sitä en minä taida sanoin lausua; ja kun te kerrotte kotiseutulaisistanne, jotka eivät opettele ulkoa rukouksiaan, eivätkä niitä lue sisältääkään, täytyy niiden olla ihmeellisen viisaita; sillä ellen minä osaisi 'Isä meitääni' ja yhtä ja toista muutakin, mitä kirkossa olen kuullut, saisin turhaan polvistua vaikka joka ilta, ilman että mitään osaisin sanoa."
"Mutta saanhan minä tavallisesti teidän puheestanne selvän, rouva Winthrop", huomautti Silas.
"No, mestari Marner, minä koetan ainakin: en minä nyt voi käydä selvittelemään ja ratkaisemaan, missä kohtalo milloinkin väärin iskee; siinä pitäisi olla jo pappi, ja hänenkin puheensa olisi pelkkiä ihmeellisiä sanoja. Mutta mikä minusta selvisi kuin päivä, tapahtui Bessy Fawkesia hoitaessani, minä suren ja suren, etten voi auttaa lähimmäistäni, vaikka keskellä yötä nousen – ja minä sain ajatuksen, että Hänellä, joka on ylhäällä, on tietenkin vielä paljon hellempi sydän kuin minulla – sillä en minä voi olla parempi kuin Se, joka on minut maailmaan luonut; ja jos joku asia minusta näyttää raskaalta, niin on se siksi, etten minä asioita käsitä; ja mitä siihen tulee, niitä on vielä paljon asioita, joita minä en voi ymmärtääkään – siinä se on. Ja kun minä sitä ajattelin, muistin minä teidätkin, mestari Marner, ja se tuli kuin mikäkin virta minun päälleni: vaikka minä sydämessäni tiesin, mikä oli oikein teille ja vaikka kaikki tahtoivatkin teille ymmärryksensä mukaan hyvää, paitsi tuota ilkiötä, niin eikö sittenkin ole olemassa Yksi, joka on meidät luonut, joka tietää paremmin kuin me ja jonka tahto on parempi? Ja siitä minä yksin olen aina varma ja kaikki muu on turhuus ja hengen vaiva. Sitten tulee kuume ja korjaa pois sen, mikä on kypsää ja jättää lapset avuttomiksi; ja antaa niiden taittaa jäsenensä ja panee ne kärsimään ilkiöiden takia – kyllä tässä maailmassa on vaivaa ja vastusta, ja on täällä asioita, joista emme tiedä, mikä milloinkin oikein on. Ja mitä meidän sitten on tehtävä, luottaa vain, mestari Marner – tehdä niinkuin oikeaksi näemme ja luottaa vain. Niin vähän kuin me tiedämmekin, mikä oikein ja hyvä on, niin olkaamme vakuutettuja, että hyvä ja oikea on suurempi kuin mitä me tiedämmekään – minä tunnen sen sisälläni ja sen täytyy niin olla. Jos te olisitte vain luottamuksella odottanut, mestari Marner, ei teidän olisi tarvinnut paeta kotoanne ja joutua sellaiseen erakkoelämään."
"Ah, mutta se olisi ollut vaikeaa", sanoi Silas vakavana: "vaikeaa olisi ollut enään luottaa."
"Niin olisi kai", vastasi Dolly miltei masentuneena; "helpompi on sanoa kuin tehdä; häpeän että olen puhunutkaan."
"Ei, ei", sanoi Silas, "olette oikeassa. Täällä maailmassa on hyvääkin – tunnen sen nyt; ja se panee ihmisen uskomaan, että on hyvää enemmänkin kuin mitä saattaa nähdä, vastuksia ja kaikkea pahaa lukuunottamatta. Kohtalon arpa on sokea; mutta minulle lähetettiin lapsi: siitä tuli siunaus – siunaus."
Tämä keskustelu tapahtui Eppien varhaisimpina vuosina, kun Silaan tuli olla lapsesta erossa kaksi tuntia päivässä ja lähettää hänet kouluun, itse turhaan koetettuaan tytölle antaa ensimäisiä opinalkeita. Kun lapsi oli jo täysi-ikäinen, tahtoi Silas sellaisina hetkinä, jolloin läheisin sitein toisiinsa kiintyneet ystävykset syventyvät pohtimaan herkimpiä asioita, kertoa menneisyydestään, miksi ja miten hänestä oli tullut erakko, kunnes lapsi oli tullut hänen kotiinsa. Hänen olisi ollut mahdotonta salata, ettei lapsi ollut hänen omansa: siinäkin tapauksessa, että Raveloen pahimmat juorukellot olisivat olleet lapsen läsnäollessa koskettelematta näitä asioita, olisi lapsi kuitenkin joskus voinut ruveta kyselemään äidistään, eikä Silas kuitenkaan olisi voinut peittää tosiasiaa, ilman että heidän läheinen ystävyytensä siitä olisi vakavasti kärsinyt. Näin ollen oli lapsi jo pitkän aikaa ollut selville siitä, miten hänen äitinsä oli kuollut lumihankeen ja miten hänet itsensä oli löydetty isä Silaan lieden äärestä, Silaan joka ensin oli luullut hänen kullankeltaisia kutrejaan takaisin tuoduiksi kultarahoikseen. Sitä hellää ja huolehtiva rakkautta, jonka voimalla Silas oli lapsen sitonut erottamattomaan ystävyyteensä, edesauttoi heidän asumuksensa eristetty asema; näin oli lapsi säilynyt kylän puhetapojen tottumusten turmelevalta vaikutukselta ja hänen mielensä pysynyt puhtaana, jommoista ei niinkään usein tapaa maaseudun nuorisossa. Oikeassa rakkaudessa piilee aina jonkun verran runoutta, joka kirkastaa alemmalla sivistysasteellakin olevien ihmisten suhteet; ja tämä runouden ilmapiiri oli ympäröinyt Eppietä hamasta siitä hetkestä asti, jolloin hän kirkasta valohohdetta seuraten oli lyllertänyt Silaan lieden lämpöön, ei siis kumma, ettei hän, vaikka olikin ulkonäöltään tavallista kauniimpi, ollut tavallinen maalaistyttö vaan omasi hienostunutta suloa, jota hänelle ei oltu opetettu, vaan joka kumpusi hellätunteisen rakkauden vaistomaisista lähteistä. Hän oli liian lapsellinen ja yksinkertainen, eksyäkseen kyselemään tietoja tuntemattomasta isästään; pitkään aikaan ei hän tullut kiinnittäneeksi huomiotaan siihen seikkaan, että hänellä oli välttämättä ollut isä; ja ajatus siitä, että hänen äidillään tosiaan oli ollut mieskin, esiintyi ensi kerran vasta siinä yhteydessä, kun Silas näytti Eppielle äitivainajan kohmettuneesta sormesta otettua, sormusta, jota oli tarkoin säilytetty kengänmuotoisessa pikku kotelossa. Kun Eppie oli tullut täysi-ikäiseksi luovutti Silas kotelon hänelle, ja usein tyttö avasi kotelon, sormusta tarkastellakseen: mutta vieläkään hän tuskin muisti ajatella isäänsä, jolta se oli saatu merkiksi. Sillä eikö hänellä ollut hyvin läheinen isä, joka rakasti häntä enemmän kuin kylän oikeat isät näyttivät tyttöjään rakastavan? Toisaalta, kuka oli hänen äitinsä, ja miten hän joutui kuolemaan noin hyljättynä, olivat kysymyksiä, jotka Eppien mieltä ahdistivat. Hänen kokemuksensa rouva Winthropin suhteen, joka lähinnä isää oli hänen parhain ystävänsä, pani hänet ajattelemaan, että äiti on hyvin kallis asia; ja yhä uudestaan ja uudestaan vaati hän Silaan kertomaan, minkälainen hänen äitinsä oli, kenen näköinen, ja miten Silas oli hänet löytänyt pensaan juurelta, miten oli löytänyt paikan pikku jälkien ja pikku kätösten viittailun johdolla. Pensas kasvoi yhä vieläkin: ja tänä iltapäivänä, Eppien astuessa ulos Silaan seurassa päivää paistattamaan, pysähtyivät hänen katseensa ja ajatuksensa ensimäisinä tuohon pensaaseen.
"Isä", hän sanoi, äänessä hellän vakava sävy, joka toisinaan tuntui kuin hiljainen, kaihoisa soitto hänen veikeän ilonsa jälkeen, "me otamme pensaan tarhaamme; se pannaan juuri kulmaan ja sitä vastapäätä minä istutan lumipisaroita ja krokuksia, koska Aaro sanoo, etteivät ne kuihdu, vaan lisääntyvät ja tuuhenevat yhä."
"Voi lapsi", sanoi Silas, alati valmiina keskustelemaan, milloin vain piippu oli mukana, nähtävästikin pitäen mieluimmin puhumisesta kuin savuista, "kyllä pensas on vain paras jättää entiselle paikalleen, ei sitä käy siirtäminen; ja mikä onkaan sen somempi kuin pensas kukassa. Mutta mitä voimme tehdä, se johtui juuri mieleeni, aidan – ehkä Aaro voi meitä sen teossa auttaa; mutta aita meidän täytyy saada, muutoin aasit ja muut eläimet tulevat sotkemaan kaiken. Mutta eipä aitaakaan tyhjästä tehdä, siinä tarvitaan aidaksia, ja mistä minä ne saan?"
"Minäpä sanon, isä", sanoi Eppie, paukauttaen hetken mietittyään yhteen käsiään. "Irtonaisia kiviä on pitkin metsää, eikä niin suuriakaan. Niitähän me voimme kerätä ja kyhätä niistä aidan. Sinä ja minä voisimme kantaa pienimmät ja Aaro kantaisi loput – kyllä hän jaksaisi."
"Oi, sinä minun herttaiseni", sanoi Silas, "ei tästä ympäristöstä niin paljon kiviä löytyisi; ja mitä sinun kantamiseesi tulisi, niin ei noin pienillä käsillä kannettaisi suurempaa kiveä kuin nauris. Sinä olet niin hentoinen, lapseni", lisäsi hän hellästi – "niin sanoo rouva Winthropkin."
"Olen vahvempi kuin luuletkaan, isä", vastasi Eppie; "ja ellei olekaan niin paljon kiviä ympäristössä, voimmehan puolet rakentaa kivestä ja puusta puolet. Katsohan, miten paljon kiviä on louhoksen ympärillä!"
Hän juoksi louhoksen luo, aikoen nostaa yhden kiven, mutta peräytyikin siinä samassa ihmeissään.
"Oi, isä, tulehan katsomaan", huudahti hän – "tule katsomaan, miten paljon vesi on alentunut eilisestä. Eilenhän kuoppa oli noin täynnä!"
"No, tosiaankin", sanoi Silas, ehättäen luo. "Ne ovat kai alkaneet kuivata viime sadon jälkeen, osgoodilaiset. Vouti sanoi minulle kyllä eräänä päivänä ohi kulkiessani, 'mestari Marner', hän sanoi, 'älkää ihmetelkö, jos me teemme teidän ympäristönne kuivaksi kuin luukappaleen.' Herra Godfrey Cass, hän sanoi, oli ottanut tehdäkseen kuivauksen: hän aikoi tehdä lisää peltoa Osgoodille."
"Miten oudolta näyttääkään, kun vanha louhos kuivataan"! sanoi Eppie, kääntyen pois ja ryhtyen vääntämään suurta kiveä. "Katsohan, isä, voinhan kantaa tämän mainiosti", sanoi hän, ponnistellen kiven kanssa muutaman askeleen, mutta sitten sen pudottaen.
"Katsohan, sinä olet hento ja sittenkin vahva, vai mitä?" virkkoi Silas, Eppien verrytellessä nauraen käsiään. "Tulehan, käymme istumaan tuohon penkille ja heitämme sikseen nostelemiset. Muutoin vikuutat itsesi, lapsi. Sinun pitäisi löytää joku tekemään työtä puolestasi – minun käteni eivät enään ole niinkään vahvat."
Silas lausui viimeisen lauseen hitaasti, ikäänkuin antaakseen sanoilleen hieman laajemman merkityksen; ja Eppie, heidän istuutuessaan penkille, hiipi aivan hänen kylkeensä ja tarttui hyväillen tuohon käteen, joka ei ollut niinkään vahva, Silaan poltellessa vapaalla kädellään piippua. Vaahtera heidän takanaan ehkäisi polttavimman auringonpaisteen ja loi vilpoisan, väilyvän varjon ruohokentälle.
"Isä", sanoi Eppie hellästi, kun he olivat tovin istuneet vaieten, "jos minä joutuisin naimisiin, pitäisikö minut vihkiä äitini sormuksella?"
Pieni, hillitty ihmettelyn ilme häivähti Silaan kasvoilla, vaikka hänen alitajunnassaan oli kulkenut samainen ajatus, ja hän sanoi hillityllä äänensävyllä: "No, Eppie, oletko sinä ajatellut naimisiinmenoa?"
"Vasta tämän viime viikon, isä", vastasi Eppie kainostellen, "senjälkeen kun Aaro sitä minulle esitti."
"Ja mitä hän sanoi?" kysyi Silas, äänessä sama hillitty sävy, kuin olisi hän pelännyt koskettelemasta asiaa Eppietä vahingoittavassa muodossa.
"Hän sanoi tahtovansa mennä naimisiin, koska hän juuri täytti kaksikymmentäneljä vuotta ja koska hänellä oli puutarhurin virkakin, herra Mottin luovuttua siitä, ja hän käy nyt kahdesti viikossa herra Cassilla ja kerran Osgoodilla, ja hänelle on luvattu vielä pappilankin työt."
"Ja kenet hän sitten tahtoisi naida?" kysyi Silas, suupielessä kaihomielinen hymy.
"No, minut tietenkin, isä", sanoi Eppie, veitikkamaisesti nauraen ja isäänsä poskelle suudellen; "kenenkä muun kanssa hän sitten menisi naimisiin!"
"Ja sinä aiot ottaa hänet, aiotko?" kysyi Silas.
"Aion, joskus", sanoi Eppie, "en tiedä vielä milloin. Jokaisen on kerran naitava, sanoo Aaro. Mutta minä sanoin hänelle, ettei se ole totta, minä sanoin, isä esimerkiksi hän ei ole koskaan ollut naimisissa."
"Ei, lapseni", sanoi Silas, "isäsi oli yksinäinen mies, kunnes sinut lähetettiin hänelle."
"Mutta sinä et koskaan enään jää yksin, isä", sanoi Eppie hellästi. "Niin, Aaro juuri sanoi – 'En koskaan tahtoisi eroittaa sinua mestari Marnerista, Eppie!' Ja minä sanoin: 'Ei se onnistuisikaan, Aaro!' Ja hän tahtoo, että me kaikki asuisimme yksissä, jottei sinun tarvitsisi lainkaan tehdä enään työtä, isä, paitsi mitä omaksi huviksi haluttaisi; ja hän olisi kuin sinun poikasi – niin hän sanoi."
"Ja olisiko se sinulle mieleen, Eppie?" kysyi Silas, tutkivasti häneen katsoen.
"Ei minulla olisi mitään sitä vastaan, isä", sanoi Eppie lyhyesti. "Ja minusta olisi hauskaa, kun ei sinun enään tarvitsisi tehdä työtä paljon. Mutta ellei juuri se olisi kysymyksessä, niin minusta saisi mieluummin olla niinkuin on. Olen kovin onnellinen. Minusta on hauskaa, että Aaro minusta pitää ja tulee meitä katsomaan usein ja on hyvä sinulle – hän on aina hyvä sinulle, eikö olekin, isä?"
"On, lapsi, ei kukaan voisi olla parempi", sanoi Silas painavasti. "Hän on aivan äitinsä poika."
"Mutta en kaipaa lainkaan elämänmuutosta", sanoi Eppie. "Tahtoisin jatkuvan kauan, kauan aikaa juuri näin kuin nyt on. Aaro vain kaipaa elämänmuutosta; ja hän sai minut itkemäänkin – vähän vain – sillä hän sanoi, etten hänestä välittänyt, koska en halunnut naimisiin, vaikka hän tahtoi."
"Voi, lapsi kulta", virkkoi Silas, pannen piipun pois, ikäänkuin olisi turhaa enään polttaa, "sinä olet liian nuori naimisiin. Kysytäänpä rouva Winthropilta – kysytäänpä Aaron äidiltä, mitä hän asiasta arvelee: jos se sopii, niin hän kyllä sanoo. Mutta muistaa täytyy, Eppie: asiat muuttuvat, tahdomme tai emme; asiat eivät pitkälti jaksa mennä entistä menoaan, ja sama se. Minä vanhenen ja raihnaannun ja käyn teille vain vaivaksi, ellette kokonaan lähde omiin oloihinne. En minä tarkoita, että te pitäisitte minua taakkana – tiedänhän, ettette niin ajattele – mutta vaikeaa teille tulisi; ja kun minä katselen tulevaisuuteen, minusta tuntuu, että sinun pitäisi saada, kun minusta ei enään ole minkään auttajaa, turvaksesi joku nuori ja voimakas, joka jaksaisi ponnistaa rinnallasi elämäsi loppuun asti." Silas vaikeni, nojaten käsin polviinsa ja tuijottaen maahan ajatuksissaan.
"Tahtoisitko siis minun menevän naimisiin, isä?" kysyi Eppie, ääni väristen.
"En voi ainakaan kieltää sinua siitä, Eppie", sanoi Silas päättäväisesti; "mutta kysytään kummiltasi. Hän ei tahdo sinulle kuin pelkkää hyvää ja pojalleen samoin."
"Siinäpä he tulevatkin", sanoi Eppie. "Lähtekäämme heitä vastaan. Entä piippu, etkö tarvitse sitä enään?" sanoi Eppie, nostaen piipun maasta.
"En, lapsi", sanoi Silas, "olen polttanut kylliksi tänään. Luulen että joku haiku tekee minulle parempaa kuin koko piipullinen."
SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Samaan aikaan kuin Silas ja Eppie istuivat penkillä, saarnipuun häilähtelevässä varjossa, vastusteli neiti Priscilla Lammeter sisarensa houkutusta jäädä Punaiseen taloon teelle ja antaa isän nukahtaa kauemmin, sensijaan että olisivat lähteneet ajamaan Warreniin heti päivällisen syötyään. Perheen jäsenet (neljä kaikkiaan) istuivat pöydän ympärillä tummaksi laudoitetussa salissa, sunnuntaiherkkujen ääressä, viettäen viihtyisää seurustelua, pähkinöitä, omenoita ja päärynöitä syöden, Nancyn omin käsin koristettua pöydän lehdillä jo aikaa ennen kuin kellot olivat soittaneet kirkkoon.
Suuri muutos oli tapahtunut tässä huoneessa senjälkeen kuin sen näimme Godfreyn poikuuspäivinä ja vanhan Junkkarin leskenä taloa hallitessa. Kaikki hohtaa ja välkkyy nyt, eikä eilispäivän tomua näy missään, katsoipa sitten itse huonekaluja taikka vanhan Junkkarin metsästyspyssyjä, ratsupiiskoja tai kävelykeppejä seinälle ripustettujen hirvensarvien haarukoissa. Kaikki muut metsästys- ja ratsastusvehkeet olivatkin Nancyn toimesta siirretyt toiseen huoneeseen; mutta hän oli tuonut Punaiseen taloon uskollisen ja kunnioittavan tavan ja piti miehensä isävainajan muistoesineet tarkoin kunniapaikalla. Vanhat oluttuopit ovat yhä sivupöydällä, mutta hopeakoristeet eivät enään ole sormenjälkien himmentämät, eikä tuoppien pohjalla pääse oluen tähde happanemaan ja levittämään ellottavaa hajuaan; huone tuoksuu nyt suorastaan lavendelille ja ruusuille, joita sirot maljakot ovat täpötäynnä. Puhtaus ja järjestys vallitsee tässä, ennen niin huiskin haiskin olevassa huoneessa, sillä viisitoista vuotta takaperin tähän huoneeseen saapui uusi, järjestävä henki.
"No, isä", sanoi Nancy, "onko sinulla nyt niin ihmeen tärkeätä päästä kotiin teetä juomaan? Etkö yhtä hyvin voi jäädä tänne meidän luoksemme? – – iltakin kun on niin ihana."
Vanha herra oli juuri syventyneenä keskusteluun Godfreyn kanssa kasvavasta vaivaisavusta ja kehnoista ajoista, kuulematta tyttärien keskustelua.
"Rakkaani, sinun täytyy kysyä Priscillalta", hän sanoi ennen niin sointuvalla, nyt jo vanhuudenhauraalla äänellään. "Hän on nyt minun samoinkuin koko tilankin isäntä."
"Onkin tarpeeksi aihetta olemaan sinun isäntäsi, isä", sanoi Priscilla, "muutoinhan olisit jo aikoja sitten kuollut reumatismiisi. Ja mitä tulee tilan isännyyteen niin, kun kaikki menee huonosti, niinkuin tällaisena aikana tietysti menee, pääseehän pahasta helpoimmalla, kun on joku, jonka niskaan sysää syyn. Isännöiminen käy niin hyvin silloin, kun antaa toisen käskeä ja komentaa ja itse nauttii kaiken hyvän. Se pelastaisi monen halvauksilta, luulen."
"No, no, rakkaani", sanoi isä tyytyväisesti nauraen, "en minä suinkaan sanonut, ettet sinä täytä kaikkien vaatimuksia."
"Isännöi nyt sitten niin, että jäätte tänne teelle, Priscilla", tarttui ajatukseen Nancy, ottaen tuttavallisesti sisartaan käsipuolesta. "Tulehan; menkäämme tekemään pieni kävely puutarhassa, sill'aikaa kuin isä nukahtaa."
"Rakkaani, hän voi nukkua hyvin vaunuissa, sillä minä ajan. Ja mitä teenjuontiin tulee niin en tahdo siitä kuullakaan; sillä kotiin jäi tuo karjakko, ja hänellä on mukamas naimispuuhat Mikaelin kanssa, ja niinpä häneltä menee maitoa sioille sama määrä kuin maitokannuihinkin. Sellaisia ne ovat kaikki: koko maailma pitäisi kääntää nurin heidän naimistensa takia. Anna minun panna vain hattu päähäni, sen verran meillä kyllä on aikaa, että ehdimme tehdä kierroksen puutarhassa hevosta valjastettaessa."
Sisarten käyskennellessä siisteiksi lakaistuilla puistokäytävillä, molemminpuolin vihreä ruohokenttä, joka selvästi erottui milloin yksinäisten kartiomaisten, milloin tuuheaksi seinäksi istutettujen marjakuusten tummasta väristä, lausui Priscilla:
"En osaa sanoa, miten iloinen olen, että miehesi on tehnyt maapalstavaihtokaupan serkku Osgoodin kanssa ja että rupeatte maitotaloutta harrastamaan. Mikä vahinko, ettette siihen aikaisemmin ryhtyneet; siitä riittää vaikka kuinka paljon iloa. Maitotalous on semmoista, ettei siinä työ lopu. Mutta hankaapas huonekaluja, kun olet tarpeeksi hieronut pöytääsi ja näet siinä kuvasi, niin siihen se katseleminen sitten loppuu; mutta maitohommissa on aina jotain uutta; keskellä talveakin riittää vaikka kuinka paljon iloa, kun saa kirnuta voita ja tarkastaa alati, koska kirnu on voissa. Rakkaani", lisäsi Priscilla, puristaen hellästi sisarensa kättä, heidän rinnatusten astellessaan, "sinulle ei koskaan tule ikävä, kun sinulla on maitotalous."
"Voi Priscilla", vastasi Nancy, iloisin ja rakkain katsein puolestaan puristaen sisarensa kättä, "mutta Godfrey ei ole siitä niin innostunut: maitotalous ei sovi miehille. Mutta minua masentaa kovin hänen alakuloisuutensa. Minä kyllä olen tyytyväinen kaikkeen, mitä onni on meille suonut, kunpa hän vain olisi."
"Tuo vie minun kärsivällisyyteni", virkkoi Priscilla kiihkeästi, "tuo miesten tapa – aina vaan murjotetaan ja ollaan happamia eikä tyydytä siihen mitä on; eivät he voi edes rauhassa hiljaa istua tuolissaankaan, jotakin huvitusta heillä täytyy olla siinäkin, joko täytyy heidän saada piippu hampaisiinsa tai nieleskellä väkeviä, vaikka olisi senkin seitsemän tekemistä ennenkuin seuraava ateria on esissä. Mutta, Jumalan kiitos, meidän isämme ei koskaan ole ollut sitä lajia. Mutta olisipa Luojalle pälkähtänyt päähän tehdä sinusta yhtä ruman kuin mitä minä olen, niin eivätpä olisi miehet olleet kintereilläsi, ja sinä istuisit kauniisti kotona eikä sinun tarvitsisi nyt seurustella sellaisten kanssa, joilla on suonissaan niin levotonta verta."
"Elä sano niin, Priscilla", intti vastaan Nancy, pahoillaan, että oli antanut aihetta sisarelleen tähän purkaukseen; "ei kenelläkään ole aihetta syyttää Godfreyta. Onhan luonnollista, että hän on huolissaan, kun ei ole saanut lasta: jokainen mies tahtoisi itsellään olevan jonkun, jonka puolesta työskennellä ja uurastaa, ja miten onnellinen hän olisikaan, jos saisi leikkiä omien lastensa kanssa. Moni muu mies olisi paljon epätoivoisempi kuin hän on. Hän on paras aviomies maailmassa."
"Oh, tiedänhän minä tuon", sanoi Priscilla, pilkallisesti hymyillen, "tiedän kyllä, se on niin aviovaimojen tapaista; ensin he yllyttävät ihmisen suomimaan heidän miehiään, mutta tekevät sitten täyskäännöksen ja alkavat puolustaa ja kehua heitä kuin kauppatavaraa. Mutta isä jo varmaan odottaa minua; meidän täytyy palata nyt."
Uljaat vaunut ja vanha vankka harmaa valjaissa odottivat portaitten edessä, ja herra Lammeter seisoi jo valmiina kivirapuilla, selitellen Godfreylle Specklen kaikkia hyviä puolia, jotka hän oli tullut huomaamaan jo hevosta aikaisemmin ratsuna käyttäessään.
"Minulla piti aina olla hyvä hevonen, kuten tiedät", kehahti vanhus, joka tahtoi nuorisolle aina muistuttaa vanhasta kultaisesta ajasta.
"Eikö herra Cass suvaitsisi saapua Nancyn kanssa Warreniin vielä tällä viikolla", lausui Priscilla lähtiäisiksi, tarttuessaan ohjaksiin ja ystävällisesti hoputtaen vanhaa Speckleä.
"Minäpä käväisen vielä Kivilouhoksella, Nancy, ja katson kuivausojia", sanoi Godfrey.
"Ehditkö, rakkaani, vielä teetä juomaan takaisin?"
"Kyllä vaan. Olen tunnin päästä takaisin."
Godfreyn tapoihin kuului sunnuntaisin iltapäivällä tehdä jonkinlainen tutkimus- ja kävelymatka pelloilleen. Harvoin seurasi Nancy mukana; sillä hänen aikalaisensa naiset mikäli he Priscillan tavoin eivät suorastaan hoitaneet isännyyttä – eivät kernaasti lähteneet pitemmille matkoille kotinurkistaan ja tanhuviltaan, koska heillä kotonakin oli puuhaa riittämiin. Milloin Priscilla ei ollut käymätiellä Punaisessa talossa, istui Nancy usein raamattunsa ääressä, ja seurattuaan silmin jonkun aikaa pyhää kirjaansa, vaipui mietteisiinsä, antaen ajatustensa kulkea vapaasti.
Mutta Nancyn sunnuntaiajatukset harvoin täydelleen erosivat avatun kirjan herättämistä hartauden maailmoista. Hän ei ollut saanut tarpeeksi oppia uskonasioissa, käsittääkseen perinjuurin suhdetta vanhan ajan pyhien totuuksien ja oman salaisen, yksinkertaisen elämänsä välillä; mutta Nancyn luonteen vahvat ainekset, rehellisyyden halu ja vastuunalaisuuden tunne omasta suhtautumisesta muihin kanssaihmisiin olivat tuoneet hänelle tavan tutkistella omia aikaisempia tunteitaan ja toimimaan yksinäisissä mietiskelyissä. Koska hänen olemustaan eivät monenlaiset vaiheet olleet päässeet muokkaamaan, täytti hän yksinäiset hetkensä sisäisellä elämällä, seuloen uudelleen ja taas uudelleen elettyjä vaiheitaan, eritotenkin viisitoistavuotisen avioelämänsä aikana saatuja kokemuksiaan, eläen ne hengessä vielä kerran. Hän muisti kaikki yksityiskohdat, sanat, äänenpainot, jopa katseetkin ratkaisevien hetkiensä muistojen varrelta, muistojen, jotka olivat avanneet hänelle ihka uusia maailmoita ja panneet hänen aivan toisella lailla kuin ennen ymmärtämään elämän suhteita ja koettelemuksia, tai muistojen, jotka olivat jääneet kolkuttamaan hänen omaatuntoaan jonkin oman laiminlyönnin tai piinallisen, milloin kuvitellun, milloin todellisen rikkomuksen takia – pysähtyen alati punnitsemaan, oliko hänessä ollut syytä. Tämä ylenmääräinen märehtiminen ja itsetutkistelu on sairaalloinen tapa, jota ylen herkällä siveellisellä tajulla varustettu, outoihin oloihin joutunut ja hyväsydämiselle pyrkimyksilleen työalaa kaipaava henkilö ei voi välttää – ei voi välttää jalosydäminen, lapseton aviovaimo, jonka henkinen ilmapiiri on ahdas. "Voin tehdä niin vähän – olenko edes senkään tehnyt oikein?" on alati vaivaava kysymys: ei yksikään ääni häiritse hänen itsetutkisteluaan eikä houkuta häntä pois näistä turhista huolista.
Nancyn avioelämässä oli eräs tuskallinen kokemus, johon useimmat hänen menneitä muistelevan, syvällisen mietiskelynsä langat johtivat. Hänen lyhyt keskustelunsa Priscillan kanssa puutarhakävelyllä oli vienyt hänen ajatustensa virran juuri siihen suuntaan tänä sunnuntai-iltapäivänä. Ensimäisen aiheen hänen ajatustensa eksymiseen pois pyhän kirjan piiristä, jota silmät kuitenkin yhä vakavasti tarkastelivat, oli antanut Priscillan hyökkäys hänen miestänsä kohtaan ja tämän kysymyksen pohtiminen. Rakastetun esineen puolustaminen on paras palsami rakkauden haavoille: – "Miehillä on niin paljon ajateltavaa ja huolehdittavaa", on se usko, jonka voimalla vaimo iloisin kasvoin kestää raa'at sanat ja häikäilemättömyydet. Ja Nancyn syvimmät haavat olivat aiheutuneet sen johdosta, että hän luuli kotilietensä lapsettomuuden vaivaavan miestään ja aiheuttavan tyhjyyden tunteen, joka ei ollut korjattavissa.
Ja kuitenkin olisi saattanut luulla Nancyn vielä paljon karvaammin tuntevan siunauksen puutteen, siunauksen, jota hän oli odottanut mitä erilaisimmin kuvitteluin, osittain juhlallisin, osittain jokapäiväisin valmisteluin, jotka täyttävät jokaisen rakastavan vaimon mielen, hänen toivoessaan kohta tulevansa äidiksi. Eikö kokonainen laatikko ollut täynnä hänen kättensä siroja töitä, kaikki uuden uutukaisia ja käyttämättömiä, aivan samassa kunnossa kuin hän ne oli järjestänyt neljätoista vuotta takaperin – kaikki, paitsi yhtä pikku pukua, joka oli käytetty kuolinvaatteiksi? Mutta huolimatta tästä kohtalon koettelemuksesta ei Nancyn huulilta kuultu valitusta, ja vuosia sitten oli hän päättänyt olla koskaan avaamatta laatikkoa, ettei kaipaus pääsisi hänen mieltään raatelemaan.
Ehkä tuo peräänantamaton ankaruus, jolla hän vieroi kaikkea omaa synnillistä suruansa, esti hänet käyttämästä samaa mittapuuta mieheensä nähden. On aivan eri asia miehen kaipuu – siinä suhteessa on paljon tuntuvampi: nainen voi aina olla tyytyväinen miehensäkin seurasta, mutta mies kaipaa jotakin, joka saa hänet ajattelemaan tulevaisuutta – ja takan ääressä istuminen on hänelle paljon yksitoikkoisempi kuin vaimolle. Ja joka kerta kun Nancyn mietiskelyt osuivat tähän kohtaan – hänen yrittäessään kaikin mokomin katsella asioita Godfreyn näkökulmasta – kertyi syytä uuteen itsetutkisteluun. Oliko hän tehnyt kaikkensa keventääkseen Godfreyn kaipuuta? Oliko hän sittenkään ollut oikeassa ryhtyessään niin ankarasti vastustamaan kuusi vuotta takaperin – ja uudelleen neljä vuotta takaperin – miehensä halua ottaa kasvattilapsi? Kasvattilapsen ottaminen oli tuohon aikaan paljon harvinaisempi tapaus kuin nykyaikaan; sitäpaitsi oli Nancyllä oma mielipiteensä asiasta. Hänen oli välttämättä muodostettava kaikista asioista, jotka eivät yksinomaan kuuluneet miehisiin, oma mielipiteensä, niinkuin hänen oli tapana pitää kukin hänelle suoraan kuuluva esinekin paikallaan: ja hänen mielipiteensä muuttuivat aina perusajatuksiksi, joiden mukaan kaiken toiminnan piti tapahtua. Ne olivat lujia, ei perustelunsa takia, vaan siksi että hän ei niistä luopunut ennenkuin ne olivat viedyt perille. Kaikkiin elämän velvollisuuksiin ja järjestelyihin nähden, tyttömäisestä keimailupuolesta hamaan iltapukujen yksityisseikkoihin oli suloisella Nancy Lammeterilla ollut vielä kaksikymmentäkolmevuotiaana poikkeukseton pikku tapansa ja oli hän ratkaissut jokaisen, pienimmänkin pukuseikan tarkoin sen tavan mukaisesti. Hän kantoi tällaisia päätöksiä vaatimattomasti povessaan: niillä oli juuret hänen sydämessään ja ne kasvoivat siellä rauhassa kuin ruoho. Vuosia aikaisemmin, kuten tiedämme, tahtoi hän välttämättä pukeutua kuten Priscilla, koska sisarusten tuli pukeutua yhtäläisesti, ja koska hän teki oikein vaikka pukeutui ihan juustonväriseenkin pukuun. Nancyn elämä oli saanut säännöstelynsä tällaisen jokapäiväisen, mutta silti luonteenomaisen muotisuunnan pohjalla.
Nämä jäykät perusajatukset, ilman itsekästä sivuvaikutusta, olivat olleet syynä siihen, miksi Nancy jäykästi asettui vastustamaan miehensä halua. Ottaa kasvattilapsi, koska omia ei kaitselmus ollut antanut, oli samaa kuin niskoitella kaitselmusta vastaan: kasvattilapsi, siitä hän oli varma, ei koskaan menestyisi hyvin, vaan olisi kirouksena niille, jotka olivat ryhtyneet ehdoin tahdoin potkimaan semmoista asiaa vastaan, joka oli, tietenkin jonkin syyn takia, selvästi toisin päin parempi. Jos kerran oli nähnyt, ettei jonkun asian tarkoitus ollut onnistua, niin oli Nancyn mielestä velvollisuus suorastaan jättää halut ja toiveet pois. Ehkä ei häntä olisi viisainkaan vastaväittäjä saanut päätöksestään peruutumaan. Mutta hän käsitti kerta kaikkiaan kaitselmuksen olevan asiaa vastaan, jos siinä vaan tapahtui joitakin hangotteluja. Hän olisi ehdottomasti luopunut jostain ostostakin määrätyllä paikalla, jos sade tai joku muu taivaasta lähetetty syy kolme kertaa perätysten olisi päässyt estämään hänen yrityksensä; eikä hän olisi ihmetellyt vaikka siltä, joka tuollaisia taivaan merkkejä uhmasi, olisi katkennut käsi tai jalka.
"Mutta miksi sinä luulet, ettei lapsi menestyisi?" väitteli Godfrey vastaan. "Hän on viihtynyt niin hyvin kuin lapsi ikään voi kankurin hoidossa: ja hän on ottanut lapsen kasvatikseen. Ei koko pitäjässä ole niin sievää tyttölasta eikä ketään, joka niin hyvin sopisi ottolapseksi. Miten voisi tuollainen viaton olento tulla kiroukseksi kenellekään?"
"Niin, rakas Godfrey", sanoi Nancy, istuen kädet ristissä, surullisin, hellin katsein. "Lapsi voi hyvinkin menestyä kankurin hoidossa. Mutta hänhän ei lasta etsinytkään, niinkuin meidän nyt muka pitäisi. Mutta silloin asiat kääntyisivät huonoon päin: minä tunnen sen. Etkö muista, mitä Royston kylpylässä kohtaamamme rouva kertoi sisarensa ottolapsesta? Ja muista ottolapsista en ole kuullutkaan: ja lapsi tuotiin kaksikymmentäkolmevuotisena. Rakas Godfrey, älä pyydä minua tekemään, minkä tiedän olevan väärin: en olisi koskaan enään onnellinen. Tiedän kyllä, että se on sinulle raskasta – minulle se on helpompi – mutta se on kohtalon tahto."
Saattaa tuntua omituiselta, että Nancy – jonka uskonnolliset teoriat olivat kokoonkyhätyt ahdasmielisistä yhteiskunnallisista tavoista, vajanaisesti ymmärretyistä kirkon opeista ja hänen omista tyttömäisistä, pikku kokemuksiin nojautuvista järkeilyistään – oli mietteissään joutunut niin lähelle hurskaitten kirkonmiesten ajatustapaa, vaikka hänen tietopiirinsä oikeastaan oli hyvin kaukana heidän kaavoihin piintyneestä uskostaan: omituiselta, ellemme tietäisi ihmisuskon, kaiken luonnollisen, kasvavan tavoin särkevän kaavojen ja järjestelmien telkeet.
Godfrey oli alusta lähtien valinnut Eppien, silloin kaksitoistavuotiaan, soveliaaksi ottolapseksi. Mutta hänen mieleensä ei ollut juolahtanut, että Silas mieluummin luopuisi omasta hengestään kuin Eppiestä. Varmaankin toivoi kankuri parastaan lapselle, jonka takia hän oli nähnyt niin paljon huolta, ja olisi iloinen, jos sellainen onnenpotkaus kohtaisi lasta: lapsi saisi alati olla kiitollinen hänelle ja ukkokin saisi hyvän toimeentulon loppuijäkseen, palkkiona erinomaisesti suoritetusta kasvatuksesta. Eikö yleensä korkeammassa asemassa oleville kuulunut velvollisuutena keventää alemmassa asemassa olevan taakkaa? Se tuntui Godfreystä mitä luonnollisimmalta seikalta syistä, jotka vain hän itse tiesi; ja luonnollinen harhakuvitelma oli hänelle sekin, että tämä toimenpide yleensä oli ilman muuta suoritettavissa, koska hänellä oli itsellään yksityissyitä toivoa niin. Se saattoi olla vain kylmä, törkeä päätelmä Silaan ja Eppien suhteesta; mutta meidän on muistaminen, että useimmat Godfreyn työpelloilla miehistä saamansa vaikutelmat olivat johtaneet ajattelemaan, että syvät tunteet harvoin seuraavat känsäisiä käsiä ja niukkaa toimeentuloa; eikä hänellä ollut ollut tilaisuutta, vaikka olisikin ollut valtaa, tunkeutua tutkimaan erikoisesti niitä kankurin ominaisuuksia, jotka poikkesivat tavallisesta. Vain tietämättömyys olosuhteista teki mahdolliseksi sen, että Godfrey saattoi ajatella noin tunteetonta tapaa; hänen luonnollinen ystävällisyytensä oli jo aikoja sitten jättänyt taakseen matalien ajatusten ja toivomusten häpeälliset hetket, eikä Nancyn häneen aviomiehenä kohdistuvat kiitokset suinkaan olleet mielikuvituksen harhakuvia.
"Minä olin oikeassa", sanoi Nancy itsekseen, muisteltuaan kaikkia menneiden keskustelujensa vaiheita – "Tunnen olleeni oikeassa sanoessani hänelle 'ei', vaikka se koski sydämeeni kipeämmin kuin mikään; mutta miten hyvä on Godfrey sen johdosta ollut minulle! Moni muu mies olisi ollut hyvinkin vihoissaan, jos heidän tahtoaan näin olisi vastustettu; he olisivat singonneet vasten silmiä vastauksen, missä olisivat mananneet koko avioliittoaan; mutta Godfrey ei milloinkaan ole minulle sanonut epäystävällistä sanaa. Mutta yhtä hän ei voi salata: kaikki näyttää hänestä niin autiolta, tiedän; ja maa sitten – miten suuri ero olisikaan, jos hänellä olisi kasvavia lapsia, joille hän kaiken tekisi! Mutta minä en valita; ehkäpä olisikin hän, jos olisi nainut toisen naisen ja saanut lapsia, ollut hänen kanssaan onneton."
Tämä mahdollisuus oli Nancyn suurin lohdutus; ja antaakseen sille suuremman voiman koetti hän päästä vakuutetuksi siitä, ettei kukaan muu vaimo ollut miehelleen niin hellä kuin hän oli. Mutta olosuhteiden pakosta oli hänen tässä yhdessä kohdassa täytynyt asettua tuomitsemaan Godfreyn vastasyitä. Godfrey ei ollut vastaamatta hänen hellyyteensä eikä asettunut tuomitsemaan Nancyn vastasyitä. Godfreyn oli mahdoton, elettyään viisitoista vuotta hänen rinnallaan, olla huomaamatta, että epäitsekäs oikeudentunto ja rehellisyys, niin puhdas kuin kaste kukan lehdellä, olivat hänen luonteensa pääominaisuudet; mutta Godfrey tunsi sen niin voimallisesti, että hänen oma, horjuvampi luonteensa, joka oli liian arka katsomaan vaikeita asioita yhtä luottavasti ja mutkitta, pelkäsi tätä hellää vaimoa, jonka kaipaavat katseet seurasivat häntä alamaisesti. Hänestä tuntui mahdottomalta koskaan tunnustaa vaimolleen Eppietä koskevaa totuutta: Nancy ei koskaan voisi päästä siitä vastenmielisyydestä, jonka hänen aikaisemman avioelämänsä tarina saisi aikaan, jos sen nyt vielä, niin pitkän salaamisen perästä, kertoisi. Ja lapsikin, ajatteli hän, tulisi varmaan inhon esineeksi: vain sen näkeminenkin olisi tuskallista. Nancyn ylpeyden ja maailman pahasta tietämättömyyden tunnesekotus saisi liian ankaran iskun, joka voisi turmella sitäpaitsi hänen heikon terveytensäkin. Koska hän oli mennyt Nancyn kanssa naimisiin ja kätkenyt sydämensä pohjaan tuon salaisuuden, täytyi hänen säilyttää se siellä viimeiseen asti. Mitä ikinä hän tekisikin, hän ei voinut tehdä korjaamatonta kuilua itsensä ja ikirakkaan vaimonsa välille.
Miksei hän toistaiseksi voinut tyytyä elämään lapsettomana kodissa, missä sellainen vaimo oli levittämässä päivänpaistettaan? Miksi lensi hänen ajatuksensa raskaana alati tuohon tyhjään kohtaan, ikäänkuin olisi se ainoa syy hänen elämänsä osittaiseen ilottomuuteen? Sama lienee laita kaikkien miesten ja naisten, jotka ovat päässeet keski-ikään, selvästi tajuamatta sitä tosiasiaa, ettei elämä koskaan voi olla vain pelkkää iloa: harmaiden hetkien epämääräisessä ikävässä etsii tyytymättömyys jotain määrättyä esinettä ja tapaa sen sallimuksen kieltämässä kohdassa. Lapsettomassa kodissa orastava tyytymättömyys kuvittelee kadehtien sellaista isää, jota kotiin palatessaan tervehtivät nuoret äänet, joka saa istua samalle aterialle, missä pienet päät nousevat pöydän partaalta kuin mitkäkin taimet tarhassa, se tyytymättömyys näkee mustan surun väijyvän kunkin lapsen selän takana ja punnitsee vaikuttimia, jotka ovat saaneet miehen luopumaan vapaudestaan, ja etsimään ehdoin tahdoin kahleita, havaiten ne sulaksi hulluudeksi. Godfreylla oli vielä muitakin syitä, miksi hänen ajatuksensa alati eksyivät tähän yhteen kohtaan kohtalonsa kulussa: hänen omatuntonsa, joka Eppiehin nähden ei koskaan päässyt rauhoittumaan, piti kodin lapsettomuutta kohtalon rangaistuksena; ja kun vuosi toisensa jälkeen meni, eikä Nancy suostunut ottamaan Eppietä kasvatiksi, kävi entisen erheen korjaaminen aina vain vaikeammaksi.
Tänä sunnuntai-iltapäivänä tuli kuluneeksi neljä vuotta, kun heidän välillään oli viimeksi keskusteltu samaisesta asiasta, ja Nancy luulikin kysymyksen jo lopullisesti jääneen.
"Olen epätietoinen, sureeko hän asiaa enemmän tai vähemmän vanhetessaan", ajatteli Nancy; "pelkään että enemmän. Vanhemmuuttaan kaipaavat ihmiset lapsia yhä enemmän: mitä voisi isä ilman Priscillaa? Ja jos minä kuolen, tulee Godfrey olemaan aivan yksin – ei hänellä veljistäänkään tule tukea olemaan. Mutta turhaa on sitä surra etukäteen: minun on tehtävä voitavani nykyhetkeä varten."
Näin ajatellen havahti Nancy mietteistään ja käänsi katseensa jälleen avattua kirjan sivua kohti. Hän oli ajatuksissaan harhaillut kauemmin kuin luulikaan, sillä ihmeekseen näki hän sisäkön ilmestyneen huoneeseen laittamaan teekojeita kuntoon. Oli tosiaankin tulossa tavallinen teeaika; mutta Janella oli omat syynsä.
"Onko herra jo tullut, Jane?"
"Ei, ei ole", sanoi Jane, äänessä erikoinen paino, jota talonrouva kuitenkaan ei näyttänyt havaitsevan.
"En tiedä, oletteko huomannut", jatkoi Jane, hetken vaiettuaan, "mutta ihmiset juoksevat yhtäänne päin, sen näkee etu-ikkunasta. Onkohan jotain tapahtunut. Ei koko pihalla ole ristin sielua, muutoin lähettäisin jonkun katsomaan. Juoksin jo mäenkukkulalle, mutta sieltä ei puiden takia näe mitään. Ei kai vain kukaan ole loukannut itseään."
"Ei kai, luulen, mitään vaarallisempaa", sanoi Nancy. "Jos lienee herra Snellin härkä taas päässyt karkaamaan, kuten joskus aikaisemminkin."
"Kun ei se vain olisi silloin päässyt puskemaan jotakin", sanoi Jane, joka ei voinut olla kuvittelematta jotain pahempaa tapahtuneen.
"Tuolla tytöllä on aina jotain säikyttelemistä", ajatteli Nancy; "kunpa Godfrey pian tulisi."
Hän meni katsomaan etu-ikkunasta, nähdäkseen niin kauas kuin suinkin tietä pitkin, sydämessä vavistus, joka hänen mielestään oli lapsellisuutta, sillä näkyvissä ei ollut mitään pelättävää, kuten Jane oli kertonut, eikä Godfrey arvatenkaan palaisi kylätietä, vaan peltojen kautta. Hän jäi kuitenkin akkunaan katsomaan hiljaista hautuumaata, jonka vihreille kummuille hautapatsaat loivat varjojaan, ja sen takana syysvärein koreilevaa pappilan puistoa. Sellaista ulkonaista kauneutta katsellessa paisuu pelon aavistus suoranaiseksi, värisyttäväksi peloksi, ikäänkuin musta korppi lentäisi liihoitellen halki aurinkoisen ilman. Nancyn kaipaus ja Godfreyn kotiin odottaminen kasvoi joka hetki.
KAHDEKSASTOISTA LUKU.
Joku avasi oven toisessa päässä huonetta, ja Nancy tunsi, että se oli hänen miehensä. Hän kääntyi pois akkunasta, silmät iloisina, sillä aviovaimon suurin pelko oli tyyntynyt.
"Rakas, voi kuinka minä olen iloinen, että sinä tulit kotiin", sanoi hän, miestään lähestyen. "Aloin jo ..."
Hän vaikeni äkkiä, sillä Godfrey riisui lakkinsa vapisevin käsin ja kääntyi häntä kohti kasvot kalpeina ja katseessa outo ilme, kuin kulkisivat hänen ajatuksensa jossain kaukana täältä. Nancy otti vaieten häntä kädestä; mutta Godfrey oli kuin ei olisi hänen kosketustaan huomannutkaan, vaan heittäytyi tuoliinsa.
Jane oli jo ovella porisevine teekeittiöineen. "Käske hänet pois täältä, ole hyvä!" sanoi Godfrey; ja kun ovi oli kiinni, pakotti hän itsensä puhumaan rauhallisemmin.
"Istuhan, Nancy – tuohon", sanoi hän, osoittaen itseään vastapäätä olevaa tuolia. "Palasin niin pian kuin suinkin, ettei kukaan olisi ennättänyt ennen minua sinulle kertomaan. Se oli minulle hirveä säikähdys, – mutta pelkään että se on sinulle vieläkin suurempi säikähdys."
"Eihän vain isä tai Priscilla?" sanoi Nancy, huulet väristen, puristaen kätensä ristiin helmassaan.
"Ei, ei kukaan elävä", sanoi Godfrey, osaamatta valita sen parempaa sanamuotoa, vaikka olisi tahtonutkin. "Se on Dunstan – veljeni Dunstan, joka katosi näköpiiristämme kuusitoista vuotta sitten. Löysimme hänet – hänen ruumiinsa – luurankonsa."
Godfreyn oudon ulkomuodon Nancyssä herättämä kauhu ikäänkuin asettui. Nancy kävi kuuntelemaan melkoista tyynempänä, mitä Godfreylla oli lisää kerrottavana. Godfrey jatkoi:
"Kivilouhos on saatu nyt kuivaksi – se on perattu; ja siellä hän on – on ollut jo kuusitoista vuotta, kahden suuren kiven välissä. Siellä on hänen taskukellonsa ja sinettisormuksensa, siellä on minun kultanuppi ratsupiiskani ja nimeni siihen kaiverrettuna: hän otti sen tietämättäni, samana päivänä jolloin hän lähti Salamaa viemään, jolloin hänet myös viimeksi nähtiin."
Godfrey taukosi puhumasta: ei ollut niin helppoa jatkaa. "Luuletko hänen hukuttaneen itsensä?" kysyi Nancy, puolittain kummastellen, että Godfrey oli niinkin järkytetty tästä, vihattua veljeään, josta kerrottiin niin paljon pahempia juttuja, jo vuosia sitten kohdanneesta onnettomuudesta. "Ei, hän putosi", vastasi Godfrey matalalla, mutta kuuluvalla äänellä, kuin kätkien tähän tosiasiaan syvemmän tarkoituksen. Äkkiä hän lisäsi: "Dunstan ryösti myös Silas Marnerin."
Veri syöksähti Nancyn kasvoille ja kaulalle, kun hän kuuli tämän ihmeen ja häpeän, sillä hän oli kasvanut siinä käsityksessä, että jonkun perheenjäsenen rikos painoi häpeäpilkkuna koko perhettä.
"Voi, Godfrey!" huudahti hän surullisena, sillä hän oli hetkessä selvillä siitä, että Godfrey tunsi sen häpeän vielä paljon raskaammin.
"Rahat löytyivät kuopasta", hän jatkoi – "kaikki kankurin rahat. Kaikki on otettu talteen ja luuranko viedään Sateenkaareen. Mutta minä tulin tänne sinulle kertomaan: kukaan ei voinut sitä estää; sinun täytyy saada tietää."
Godfrey vaikeni, katsoen maahan pitkän aikaa. Nancy olisi tahtonut mielellään sanoa pari lohdutuksen sanaa, mutta hänkin vaikeni, tuntien vaistomaisesti jotain vielä olevan tulossa – Godfreylla vielä olevan jotain muuta sanomista hänelle. Äkkiä nosti Godfrey katseensa suoraan Nancyn kasvoihin, tuijotti niihin, sanoessaan:
"Kaikki selviää, Nancy, ennemmin tai myöhemmin. Kun Herra Kaikkivaltias tahtoo, niin kaikki salaisuutemme paljastuvat. Olen salannut tähän asti sinulta erään tosiasian mutta nyt en kauemmin voi sitä salata. En tahtoisi, että kukaan muu sen sinulle kertoisi, enkä uskaltanut itsekään en tahtonut, että edes kuolemani jälkeen olisit siitä saanut tietää. Mutta nyt kerron. Koko ikäni olen empinyt ja empi nyt, aina vain tuo sama 'kertoako vai ei' – mutta nyt minä kerrankin teen päätöksen."
Nancyn sisäinen pelko palasi jälleen. Aviopuolisoiden katseet kohtasivat toisensa pelokkaina, kuin uumoten seuraavien hetkien merkitystä koko heidän tulevalle suhteelleen. "Nancy", sanoi Godfrey hitaasti, "kun menimme naimisiin, salasin sinulta jotain – jotain, mikä minun olisi välttämättä ollut kerrottava sinulle. Se vaimo, jonka Marner löysi kuolleena lumesta – Eppien äiti – tuo vaivainen vaimo – oli minun vaimoni: Eppie on minun lapseni."
Hän keskeytti, peläten tunnustuksensa vaikutusta. Mutta Nancy istui aivan hiljaa, katse vain painui maahan ja erkani hänen katseestaan. Nancy oli kalpea ja rauhallinen kuin kuvapatsas, istuessaan siinä kädet ristissä.
"Sinä et enään voi ajatella minusta mitään hyvää", sanoi Godfrey hetken kuluttua, äänessä arka värinä.
Nancy oli vaiti.
"Minun ei olisi pitänyt jättää lasta omistamatta: minun ei olisi pitänyt salata sitä sinulta. Mutta minä en voinut luopua sinun rakkaudestasi, Nancy. Asiat pakottivat minut ottamaan hänet vaimokseni – mutta minulle se oli kärsimystä."
Yhä vielä oli Nancy vaiti, katse maahan luotuna; ja Godfrey miltei odotti Nancyn äkkiä ponnahtavan seisaalle ja haluavan lähteä isänsä luo. Miten voikaan hän tuntea armonantoa sellaisten syiden jälkeen, jotka hänen mielestään varmaankin olivat sysimustia?
Mutta viimein loi Nancy ylös katseensa ja alkoi puhua. Hänen äänessään ei tuntunut inhon merkkiäkään – vain syvän murheen.
"Godfrey, olisitpa vain kertonut minulle kaiken kuusi vuotta takaperin, niin olisimme voineet edes osittain täyttää velvollisuutemme lasta kohtaan. Luuletko sinä, että olisin kieltäytynyt ottamasta lasta, jos olisin tiennyt sen olevan sinun?"
Tällä hetkellä Godfrey tunsi erhetyksensä koko katkeruuden, erhetyksensä, joka ei ollut vain mitätön, mutta suorastaan turmiollinen. Hän ei vielä siis tuntenut tätä vaimoaan, jonka kanssa oli jo niin kauan elänyt yhdessä. Mutta Nancy puuttui jälleen puheeseen, ja tällä kertaa kiihkeämmin.
"Ja – voi, Godfrey, – jos me olisimme ottaneet hänet alusta alkaen, jos sinä olisit tuntenut velvollisuutesi häneen nähden niinkuin sinun olisi pitänyt, niin olisi hän rakastanut minua äitinään – ja sinäkin olisit ollut onnellisempi minun kanssani: minäkin olisin paremmin kestänyt pienokaisemme kuoleman, ja elämämme olisi ollut ehkä enemmän sen tapaista kuin sitä olemme kuvitelleet."
Kyyneleet kihoilivat, ja Nancy vaikeni.
"Mutta sinä et olisi tullut vaimokseni sitten, Nancy, jos olisin kertonut sinulle", sanoi Godfrey puolustuksekseen, tahtoen itsesoimaustensa karvaudesta huolimatta väittää, ettei hänen katsantokantansa ollut sentään silkkaa hulluutta. "Sinä luulet ehkä nyt niin, mutta silloin olisit ollut kai toista mieltä. Niinhyvin sinun kuin isäsi ylpeys olisi asettunut minua ja kaikkea minuun kohdistuvaa vastaan, jos totuus olisi tullut sanotuksi."
"En osaa sanoa, mitä olisin tehnyt, Godfrey. En koskaan olisi ainakaan kenenkään muun kanssa mennyt naimisiin. Mutta minä en ansainnut sellaista kohtelua – tässä maailmassa ei ole mitään. Ei ole mitään niin hyvää kuin se etukäteen näyttää – ei edes meidän avioliittomme ollut, kuten näet." Viime sanoja lausuessaan välähti hänen kasvoilleen haikea hymy.
"Olen huonompi mies kuin luuletkaan, Nancy", sanoi Godfrey värähtävin äänin. "Voitko koskaan antaa minulle anteeksi?"
"Vääryys minua kohtaan on pieni, Godfrey: sinä olet minua kohtaan täyttänyt velvollisuutesi – olet ollut hyvä minulle viidentoista vuoden ajan. Toiselle olet sinä väärin tehnyt; ja minä epäilen, voitko koskaan sitä laiminlyöntiä korjata."
"Mutta voimmehan nyt ottaa Eppien", sanoi Godfrey. "En välitä vaikka maailma sen nyt tietääkin. Tahdon ainakin lopun elämäni olla suora ja rehellinen mies."
"On toista hänen nyt tulla luoksemme, kun hän on täysikäinen", sanoi Nancy, synkästi päätään pudistaen. "Mutta velvollisuutesi on tunnustaa hänet ja pitää huolta hänen elatuksestaan; ja minä teen osani myöskin ja rukoilen Kaikkivaltiasta, että Hän sallisi lapsen rakastaa minua."
"Menkäämme siis yhdessä Silas Marnerin luo vielä tänä iltana, niin pian kuin Kivilouhoksella kaikki rauhoittuu."
YHDEKSÄSTOISTA LUKU.
Kello kahdeksan ja yhdeksän välillä sinä iltana istuivat Eppie ja Silas mökissä kahden. Kankuria oli tämän illan järkyttävien tapausten jälkeen haluttanut saada pieni rauhanhetki, olipa hän suorastaan pyytänyt rouva Winthropia ja Aaroa, jotka tietenkin viipyivät paikalla viimeiseen asti, jättämään hänet kahden lapsensa kanssa. Kiihtymys ei ollut vielä ohitse: se oli vain saavuttanut sen asteen, jolloin tunteen herkkyys tekee kaiken ulkonaisen kiihoituksen sietämättömäksi – jolloin väsymyksestä ei ole merkkiäkään, vaan sisäinen elämä sykkii tavallista kiivaampana, estäen unen tulon. Jokainen, joka joskus on tullut havaitsemaan sellaisia elämyksiä muissa ihmisissä, muistaa asianomaisen silmien loisteen ja kasvonilmeiden tavallisuudesta poikkeavan ihmeellisen jännityksen. On kuin korva saisi yliluonnollisen herkkyyden kuulemaan kaikkia niitä värähdyksiä, jotka kulkevat läpi olemuksemme, ikäänkuin noiden hiljaisuudesta kumpuavien äänten kauneus kuvastuisi herkän kuuntelijan kasvoilla.
Silaan kasvoilla saattoi havaita sentapaisia hurmion ilmeitä, hänen istuessaan tuolissaan ja katsellessaan Eppietä. Tyttö oli vetänyt oman tuolinsa hänen jalkojensa juureen ja nojasi eteenpäin, pidellen Silasta molemmista käsistä ja katsellen häntä suoraan silmiin. Heidän vieressään pöydällä, lepattavan kynttilän valossa, oli jälleenlöydetty, vanha, rakas kulta-aarre, järjestettynä säännöllisiin pinoihin, niinkuin Silaan tapa oli ennen vanhaan, kun raha oli hänen ainoa ilonsa. Hän oli juuri päässyt kertomasta tytölle, kuinka hänen tapoihinsa kuului laskea ne joka ikinen ilta ja kuinka hän oli rahojen kadottua sydämessään onneton, kunnes Eppie lähetettiin hänelle.
"Aluksi tuli minulle silloin tällöin sellainen tunne", hän puhui hillityllä äänellä, "ikäänkuin sinä voisit koska tahansa muuttua kullaksi; sillä usein, käänsinpä katseeni minne tahansa, minä olin näkevinäni kultarahani; ja minä ajattelin, että minun piti jo tuosta tuntemisestakin olla iloinen. Mutta eipä kauan kestänytkään. Jonkun ajan kuluttua luulin taasen kirouksen tulleen ja pelkäsin sinut vietävän luotani, sillä tunsin tarvitsevani sinun katseitasi ja ääntäsi ja sinun pikku sormiesi kosketusta. Et silloin tiennyt, Eppie, pienenä palleroisena ollessasi – et silloin tiennyt, mitä vanha Silas isäsi tunsi takiasi."
"Mutta nythän minä tiedän, isä", sanoi Eppie. "Ellei sinua olisi ollut, olisi minut viety varmaankin johonkin työkotiin, eikä siellä olisi kukaan minua rakastanut."
"Voi, lapsi kulta, siunaus kohtasi minua. Ellei sinua olisi lähetetty minua pelastamaan, olisin kurjuudessani mennyt jo aikoja sitten hautaan. Rahat ryöstettiin minulta aikoja sitten; ja sinä huomaat, että ne ovat olleet säilössä – säilössä, kunnes niitä tarvittaisiin sinua varten. Se on ihmeellistä – koko elämämme on ihmeellistä."
Silas viipyi hetken vaieten, katsellen rahojaan. "En enään tule rahan orjaksi", hän sanoi päättäväisesti – "en tule. Tuskin se voisi olla mahdollistakaan – tuskin, ehkä sentään, jos sinut kadottaisin, Eppie. Ehkä silloin joutuisin ajattelemaan olevani hyljätty ja menettäisin luottamukseni Jumalan hyvyyteen."
Juuri samalla hetkellä kuului koputus ovelle; ja Eppie oli valmis avaamaan, vastaamatta Silaalle. Ihanalta näytti hän, kyynelten kihoillessa silmiin, pieni puna poskilla, tipsuttaessaan ovea avaamaan. Poskien puna välähti voimakkaammaksi hänen nähdessään herra ja rouva Godfrey Cassin. Hän niiasi maalaiseen tapaan ja piti ovea avoinna vieraille.
Tarjottuaan rouva ja herra Cassille istuimet, kävi Eppie seisomaan heitä vastapäätä Silaan viereen.
"No, Marner", sanoi Godfrey, yrittäen puhua täysin rauhallisesti, "olen erittäin tyytyväinen, nähdessäni saaneenne takaisin rahanne, jotka olivat kadoksissa niin monen vuoden ajan. Ja väärintekijä oli vielä minun suvustani – sitä suurempi ikävä minulle – ja minä tunnen velvollisuudekseni kaikin muodoin koettaa huojentaa kuormaanne. Ja mitä tahansa hyväksenne teenkin, se ei ole muuta kuin velan maksamista, vaikka kysymyksessä ei olisikaan muuta kuin tuo ryöstö. Mutta on muitakin asioita, joista olen Teille, Marner, velkapää – ja tulen edelleenkin olemaan." Godfrey vaikeni hetkeksi. Hänen ja hänen vaimonsa välillä oli sopimus käydä isäkysymykseen hyvin varovaisesti ja, mikäli mahdollista, paljastaa asian oikea laita myöhemmin, jotta Eppie saisi tietää siitä vähitellen. Nancy oli kannattanut sitä tapaa, sillä hän oli aavistanut selvästi sen kiusallisen valon, jossa hänen isänsä ja äitinsä suhde varmaan Eppielle näyttäytyisi.
Silas, joka aina oli levoton "parempien", kuten herra Cassinkin – pitkän, vankan ja kukoistavan miehen, jonka enimmäkseen näki vain ratsun selässä – häntä puhutellessa, vastasi maltillisesti –
"Herra, minun on jo niin paljosta Teitä kiittäminen. Mitä ryöstöön tulee, niin siitä ei ole tullut lainkaan vahinkoa minulle. Ja jos olisikin ollut, ette voisi asiaa auttaa: ettehän Te siitä ole vastuussa."
"Teistä, Marner saattaa asianlaita olla niin, mutta ei minusta; ja minä toivon Teidän sallivan minun toimia oman tunteeni mukaan, niinkuin parhaaksi näen. Tiedän, että olette vähään tyytyväinen: olette tehnyt työtä otsanne hiessä koko ikänne."
"Niin, herra, niin", sanoi Marner hajamielisesti. "Minun olisi käynytkin hullusti, ellei minulla olisi ollut työtäni: se minulle ainakin jäi, vaikka kaikki muu minulta vietiin."
"Ah", sanoi Godfrey, joka ymmärsi Marnerin sanojen tarkoittavan vain ulkonaista tarvetta, "teillä olikin tässä maassa hyvät mahdollisuudet, koska täällä kudotetaan niin paljon kangasta. Mutta ehkä niin tarkan työn tekeminen alkaa olla jo ollutta ja mennyttä kalua, Marner; eiköhän olisi aika jo levähtääkin. Te näytätte jo aika ryppyiseltä, vaikkette vielä olekaan niin vanha mies, vai miten?"
"Viisikymmentäviisi, jos oikein muistan, herra", sanoi Silas.
"Vai niin, Tehän voitte elää vielä kolmekymmentä vuotta. Katsokaahan ukko Maceyta. Ja nuo rahat tuossa pöydällä eivät suuria auta. Ei niillä pitkälle potkita – panna korkoa kasvamaan tai syödä syömistään, niinkauan kuin kestävät, on oikeastaan sama asia: eivät ne kestäisi kauan, vaikka olisitte yksinkin, saatikka sitten kun teitä on kaksi syömässä, ja on ollut jo niin kauan."
"Mutta, herra", sanoi Silas, johon Godfreyn puhe ei ollut laisinkaan vaikuttanut, "ei minulla ole pelkoa loppumisesta. Kyllä meille riittää – Eppielle ja minulle kyllä riittää. Ei monella työläisellä ole tuonkaan vertaa säästöjä. Minä en tiedä herrasväen rikkauksia, mutta minusta tässä on olevinaan aika paljon – melkeinpä liiaksi. Ja mitä meihin tulee, niin emme me tarvitse niin paljoa."
"Vain puutarhan, isä", sanoi Eppie, punastuen sen sanottuaan korvia myöten.
"Pidätkö sinä puutarhasta, kultaseni?" sanoi Nancy, toivoen tämän ajatuskäänteen olevan eduksi miehellensä. "Voisimme suostua siihen: minäkin vietän monet hetket puutarhapuuhissa."
"Meillä on kyllä puutarhaa Punaisessa talossa", sanoi Godfrey, ihmetellen itsekseen, miten vaikeata hänen oli ottaa puheeksi asiaa, joka kaukaa oli tuntunut niin helpolta. "Tehän olette, Marner uhrannut jo Eppien hyväksi kuusitoista vuotta. Eikö Teistä tuntuisi hauskalta nähdä hänen saavan huolettoman toimeentulon, eikö tuntuisikin? Hän on niin kukoistavan ja terveen näköinen, mutta ei hänestä ole raskaan työn tekijäksi: hän ei ole ollenkaan työläislapsen näköinen. Teidän luulisi olevan mielissänne, jos näkisitte hänen joutuvan sellaisten ihmisten huostaan, jotka voivat hänet kasvattaa ja tehdä hänestä oikean vallasnaisen; siihen hän sopii paljon paremmin kuin tavalliseen elämään, johon hän hyvinkin voi joutua jonkun vuoden perästä."
Pieni puna välähti Marnerin kasvoille, mutta hävisi jälleen. Eppie ihmetteli vain, miksi herra Cass puhui tuollaisia asioita, joilla ei ollut mitään yhteyttä tosiasioihin, mutta Silas oli pahastunut ja levoton.
"En oikein ymmärrä ajatustanne, herra", hän vastasi, löytämättä sanoja ilmaisemaan niitä sekavia tunteita, joita herra Cassin puhe hänessä herätti.
"Hyvä, ajatukseni on tämä, Marner", sanoi Godfrey, päättäen iskeä asian ytimeen. "Rouva Cass ja minä, kuten tiedätte, olemme lapsettomat – ei ole ketään, joka nauttisi kotikuitamme hyvyydestä ja kaikesta mitä siellä on. Ja me haluaisimme saada jonkun tyttövainajamme sijaan – me tahtoisimme saada Eppien ja pitää hänet kaikin puolin kuin oman lapsemme. Olisihan Teille tuossa iässä suuri huojennus nähdä hänen pääsevän sellaiseen asemaan, koska olette itse tehneet kaikkenne häntä eteenpäin auttaaksenne. Onhan kohtuullista, että kaikesta siitä saisitte korvauksen. Eppiekin, olen varma, rakastaisi yhä Teitä ja olisi kiitollinen Teille: hän tulisi usein Teitä katsomaan, ja jokainen meistä tekisi voitavansa, jotta teillä vain kaikki olisi mukavasti."
Godfrey Cassin tapainen, yksinkertainen mies, joka toimii jonkin ahdingon alaisena, haparoi sanoja ja käyttää tahtomattaan sellaista kieltä, joka voi herkkää tunnetta loukatakin. Hänen puhuessaan oli Eppie kietonut käsivartensa Silaan pään taakse, kosketellen hyväillen hänen kättään; Eppie tunsi Silaan kovasti vapisevan. Herra Cassin lakattua puhumasta viipyi hän hetken vaiti – liikutuksen ristiriidan herpaisemana. Eppien sydän löi niinikään myötätunnosta; ja tyttö oli juuri puhumaisillaan hänelle jotain kun Silas hiljaisella äänellä sai sanotuksi:
"Eppie, lapseni, puhu. En tahdo olla tielläsi. Kiitä herra ja rouva Cassia."
Eppie irroitti kätensä isänsä kaulalta ja astui askeleen eteenpäin. Hänen kasvonsa olivat punastuneet, mutta ei tällä kertaa kainoudesta: tunne isän ristiriidasta ja kärsimyksestä karkoitti pois sensuuntaiset tunteet. Hän niiasi hiukan, ensin rouva Cassille, sitten herra Cassille ja sanoi –
"Kiitos, rouva, – kiitos, herra. Mutta minä en voi jättää isääni, vielä vähemmin vaihtaa häntä toiseen. Eikä minua haluta tulla hienoksi naiseksi – kiitos vain" (taasen Eppie niiasi). "En voi jättää niitä, joihin olen tottunut."
Eppien huulet alkoivat vapista viimeisten sanojen aikana Hän perääntyi jälleen isänsä tuolin luo ja tarttui häntä kaulasta: Silas, jotain supisten, kurkotti kättään, silittääkseen tytön kättä.
Kyyneleet nousivat Nancyn silmiin, mutta hänen osanottonsa jakaantui Eppien ja oman miehensä ristiriitaisen tunnelman välille. Hän ei rohjennut puhua, koska tiesi monenlaisten mietteiden myllertävän miehen povessa.
Godfrey tunsi kiihtymystä, jommoista yleensä on mahdoton kenenkään välttää, joutuessaan äkkiarvaamatta samantapaiseen kohtaukseen. Hänen mielensä oli ollut täynnä katumusta ja halua korjata tehty erhe niin kauan kuin siihen vielä oli aikaa; hän oli täynnä valtavaa tunnetta, jonka tarkoitus oli hänen harkintansa mukaan oikeamielinen toimenpide, eikä hän ollut valmistautunut siihen, että tämä hänen mielestään hyveellinen aikomus voisi synnyttää ristiriitaisia tunteita jossain toisessa ihmisessä. Kiihtymykseen, jolla hän puhui, liittyi joku annos vihaakin.
"Mutta minulla on oikeus sinuun, Eppie – pätevin kaikista oikeuksista. Minun velvollisuuteni on, Marner, omistaa Eppie lapsekseni ja pitää huoli hänen elatuksestaan. Hän on minun oma lapseni – hänen äitinsä oli minun vaimoni. Se on luonnollinen vaatimus, ja se on voimassa ennen kaikkia muita."
Eppie säpsähti ja tuli kalpeaksi kuin liitu. Sitävastoin Silas, joka Eppien vastauksen kuultuaan pääsi selvyyteen siitä, että Eppie oli hänen kanssaan samaa mieltä, tunsi otolliseksi käydä vastustamaan ehdotusta, jolloin hänen isällinen kiivautensakaan ei jäänyt käyttämättä. "Miksi herra", hän vastasi, äänessä katkera sävy, joka oli piillyt salassa hamasta siitä ikimuistoisesta päivästä asti, jolloin hänen nuoruutensa toiveet olivat sortuneet – "Miksette sanonut niin kuusitoista vuotta sitten ja vaatinut häntä omaksenne, ennenkuin minä ehdin kiintymään häneen; nyt mieluummin antaisin raastaa sydämen rinnastani? Jumala antoi hänet minulle, koska Te käänsitte selkänne hänelle, ja Jumalakin pitää lasta minulle kuuluvana: Teillä ei ole mitään oikeutta häneen! Jos ihminen työntää siunauksen pois oveltaan, niin joutuu se sellaisille, jotka sen ottavat vastaan."
"Tiedän tuon, Marner. Olin väärässä. Mutta olen muuttanut käytökseni siinä suhteessa kokonaan", sanoi Godfrey, joka ei ollut tuntematta kärkeä Silaan sanoissa.
"Olen iloinen saadessani kaiken kuulla, herra", sanoi Marner, kiihtymyksensä yhä paisuessa; "mutta käytöksen muuttaminen ei muuta sitä, mikä on tapahtunut kuusitoista vuotta sitten. Ei se, että Te tulette nyt sanomaan 'minä olen isä' muuta sydämemme tunnetta. Minua hän on kutsunut isäkseen hamasta siitä asti kuin hän sopersi ensimäisiä sanojaan."
"Mutta toivoisin Teidän katsovan asiaa hieman järjellisemmin, Marner", sanoi Godfrey, jota kankurin odottamaton suorasukaisuus kavahutti. "En nyt tarkoita, että hänet kokonaan vieroitettaisiin Teistä, niin ettette häntä enään koskaan näkisi. Hän olisi yhä Teitä lähellä ja tulisi usein Teitä katsomaan. Hänen tunteensa Teihin tulisi yhä edelleen olemaan sama."
"Yhä olemaan samako?" kivahti Marner entistä katkerampana. "Miten voisi se tulla olemaan sama kuin nykyään, jolloin me syömme samaa leipäpalaa ja juomme samasta tuopista ja pohdimme samoja asioita päivästä toiseen? Yhä edelleen samako? Se on hölynpölyä. Tehän leikkaisitte meidät kahtia."
Godfrey, jota kokemus ei ollut opastanut tajuamaan Marnerin yksinkertaisten sanojen sisältöä, kiivastui jälleen. Hän uumosi kankurin pyrkimyksessä itsekkyyttä (sellaisen tuomion langettavat useinkin henkilöt, jotka itse eivät ole kantaneet omaa uhriaan), joka ei kyennyt ymmärtämään Eppien parasta; ja hän tunsi velvollisuutensa käydä valvomaan Eppien etuja ja käyttää arvovaltaansa.
"Minä olisin luullut, Marner", hän sanoi vakavasti "minä olisin luullut kiintymyksenne Eppieen auttavan Teitä iloitsemaan kaikessa hänen hyvästään; vaikkapa teidän olisi täytynyt omista eduistanne tinkiäkin. Teidän pitäisi muistaa oman elämänne epävarmuus, ja hän on nyt siinä ijässä, että hänen kohtalonsa piankin voi kääntyä kulkemaan aivan toisia latuja kuin mitä se on kulkenut isän kodissa: hän voi mennä naimisiin jonkin työläisen kanssa ja silloin, mitä ikinä minä tahtoisinkin tehdä hänen hyväkseen, minä en enään voisi ohjata häntä 'parempiin oloihin'. Te panette itsenne esteeksi hänen hyvinvointinsa tiellä; ja vaikka minua surettaa käydä haavoittamaan mieltänne kaiken sen jälkeen, mitä olette tehnyt, ja mitä minä olen jättänyt tekemättä, minä tunnen nyt velvollisuudekseni ottaa huolehtiakseni omasta tyttärestäni. Minä tahdon tehdä velvollisuuteni."
Olisi vaikeata sanoa kumpi, Silas vai Eppie, oli enemmän ihmeissään tästä Godfreyn viimeisestä ajatuksesta. Eppien mielikuvitus oli ollut kuumeisessa työssä hänen kuunnellessaan vuosia rakastamansa isän ja tämän uuden, oudon isän väittelyä, tämän oudon isän, joka yhtäkkiä astui vihkimäsormukseen liittyvän hämärän varjon tilalle. Hänen ajatuksensa liiti taakse menneeseen aikaan ja kauas tulevaisuuteen, kaikkeen siihen, mitä tämä paljastunut isyys sisälsi; ja Godfreyn viimeisissä lauseissa oli kohtia, jotka selvittivät tätä kuvittelua. Ei siksi, että nämä mielikuvat menneestä tai tulevasta millään lailla olisivat vaikuttaneet hänen päätökseensä – se päätös oli tunteiden asia, tunteiden, jotka värähtelivät joka kohdassa samoin kuin Silaankin; mutta ilman tunteen myötävaikutustakin nousivat ajatukset vastarintaan uuden, tarjotun elämänosan suhteen ja niinikään vastarintaan vasta-ilmestyneen isän suhteen.
Mutta toisaalta oli Silaan omaatuntoa koskettanut Godfreyn puhe sikäli, että hän tosiaankin rupesi punnitsemaan Godfreyn sanojen todenmukaisuutta, oliko hänen oma ajatuskantansa tosiaankin Eppien onnen kanssa ristiriidassa. Pitkän aikaa oli hän vaiti, etsien ajatuksilleen tasapainoa ja ilmaistakseen vaikeat sanat. Ne tulivat vapisevina hänen huuliltaan.
"En sano enään mitään. Tapahtukoon tahtonne. Puhukaa lapselle. En käy enään vastustamaan."
Nancykin puolestaan katsoi, oman kiintymyksensä kaikella herkkyydellä, tilannetta oman miehensä näkökulmasta, päätellen, ettei Marner ollut oikeutettu toivomuksensa mukaisesti pidättämään Eppietä, senjälkeen kuin oikea isä oli ilmaantunut. Hän tunsi ratkaisun olevan hyvin vaikean kankuri rukalle, mutta Nancyn lakien mukaan ei kasvatti-isän vaatimuksia voinut asettaa veri-isän oikeuksien edelle. Sitäpaitsi ei Nancy, joka kaiken ikänsä oli elänyt varallisuuden ja "kunnianarvoisuuden" ilmapiirissä, voinut asettua ymmärtämään niitä kiintopisteitä ja siteitä, jotka köyhemmissä oloissa syntyneen pitävät tyytyväisenä ja iloisena: siksi luulikin hän, että kun Eppie pääsisi nauttimaan kaikista syntymäeduistaan, häntä odottaisi pelkän hyvän ja onnellisen yltäkyllyys. Kuultuaan Silaan viimeiset sanat, tunsi hän mielensä keveäksi ja ajatteli, kuten Godfreykin, että heidän toiveensa nyt täyttyisi.
"Eppie, rakkaani", sanoi Godfrey, silmäten tytärtään jossain määrässä ahdistunein mielin, luullen lasta kyllin kypsäksi häntä ymmärtämään, "meidän tahtomme tulee aina olemaan, että sinä osoitat rakkauttasi ja kiitollisuuttasi sitä henkilöä kohtaan, joka on niin monen vuoden ajan ollut sinun isäsi, ja me autamme sinua, voidaksemme tehdä elämän hänelle kaikessa suhteessa mukavaksi. Mutta me toivomme, että sinä rakastaisit meitäkin; ja vaikka en ole täyttänytkään näinä vuosina isän velvollisuuksia sinun suhteesi, teen kaiken mitä suinkin voin sinun hyväksesi lopun ikäni ja pidän huolta toimeentulostasi kuin oman ainoan lapseni toimeentulosta ainakin. Ja vaimossani on sinulla paras äiti – se on sellainen siunaus, jota et ole tiennytkään, ennenkuin olit kyllin suuri sen ymmärtämään."
"Rakkaani, sinä olet minun aarteeni", sanoi Nancy hellällä äänellään. "Me emme kaipaa enään mitään, kun meillä on oma tyttäremme."
Eppie ei ottanut askeltakaan eikä niiannut, kuten aikaisemmin. Hän piteli Silaan kättä omassaan ja puristi sitä voimallisesti – se oli kankurin käsi, ja tuo kämmen ja nuo sormenpäät tunsivat kyllin tuon puristuksen – sanoessaan viileämmin ja päättävämmin kuin aikaisemmin.
"Kiitos, rouva – kiitos, herra, tarjouksestanne – ne ovat hyvin suuret, paljon suuremmat kuin minä kaipaan. Mutta minulla ei olisi iloa enään elää, jos minun pitäisi erota isästäni ja tietää hänen istuvan kotona ypö yksin ja muistelevan minua. Me olemme tottuneet elämään yhdessä onnellisina joka päivä, enkä minä voi ajatella onnea ilman häntä. Ja hän sanoo, ettei hänellä ollut ketään maailmassa, ennenkuin minut lähetettiin hänelle, eikä hänelle jäisi ketään, jos minä lähtisin hänen luotaan. Ja hän se otti minut luokseen ja rakasti minua alunpitäen, ja hänessä minäkin riipun kiinni niin kauan kuin hän elää, eikä kukaan koskaan voi tulla meidän välillemme."
"Eppie, sinun täytyy olla varma", sanoi Silas matalalla äänellä – "sinun täytyy olla varma, ettet koskaan kadu jäämistäsi köyhien joukkoon, missä vaatteet ja kaikki muu on köyhää, sensijaan että olisit voinut valita kaikkea parasta."
Hänen tunteellisuutensa lisääntyi yhä, hänen kuullessaan Eppien luottavaista kiintymystä todistavat sanat.
"En sure koskaan, isä", sanoi Eppie. "Mistä minä osaisin kuvitella ja toivoa itselleni hienouksia, kun minä en ole niihin tottunut. Ja minulle tuottaisi vain vaivaa pukea päälleni hienouksia, ajaa vaunuissa ja istua kirkonpenkissä sellaisella paikalla, missä minua osoitettaisiin sormella ja sanottaisiin, etten sovi siihen seuraan. Mitä iloa minulle siitä olisi"?
Nancy katsahti Godfreyhin kiusallisin ja kysyvin ilmein. Mutta Godfrey tuijotti lattiaan, kieputellen siinä keppiään, ikäänkuin olisi miettinyt jotain kaukaista asiaa. Nancy luuli osaavansa löytää soveliaamman sanan tähän kohtaan.
"Kaikki, mitä sinä, lapseni, sanot on luonnollista – on luonnollista, että sinä riiput kiinni niissä, jotka sinut ovat kasvattaneet", hän sanoi lempeästi; "mutta sinulla on velvollisuuksia laillista isääsikin kohtaan. Siinä suhteessa olisi monta muuta asiaa jätettävä. Kun isäsi avaa kotinsa sinulle, niin teet oikein, ellet käännä selkääsi sille."
"En voi tuntea itselläni olevan muita isiä kuin yhden", sanoi Eppie kärsimättömästi, kyynelten kihotessa silmiin. "Olen aina kuvitellut pikku kotia, missä hän istuisi nurkassaan ja minä hyörisin ja palvelisin häntä kaikessa: en voi kuvitella mitään muuta kotia. Ei minua ole kasvatettu vallasnaiseksi, enkä enään siihen sopisikaan. Minä rakastan työmiehiä, heidän elämäänsä ja heidän tapojansa. Ja", hän lopetti innoissaan, kyynelten valuessa, "olen luvannut mennä naimisiin työmiehen kanssa, joka asuu isän kanssa ja auttaa minua hänen hoitamisessaan."
Godfrey katsahti Nancyyn punastunein kasvoin, katseessa ällistynyt ilme. Tämä hänen yrityksensä raukeneminen, yrityksensä saada tuntoansa kauan kalvanut, elämänsä suurin laiminlyönti jossain määrin korjatuksi, masensi hänet ja sai huoneen ilmankin tuntumaan tukahduttavalta.
"Lähtekäämme", sanoi hän kuiskaten.
"Emme jatka puhetta tästä asiasta tällä erää kauemmin", sanoi Nancy nousten. "Toivomme edelleen sinulle hyvää, rakkaani – ja teille myös, Marner. Tulemme teitä vielä katsomaan. Nyt on jo aika myöhäinen."
KAHDESKYMMENES LUKU.
Tähtitaivaan tuikkiessa astelivat Nancy ja Godfrey hiljaa kotiinsa. Käytyään tammisaliin heittäytyi Godfrey tuoliinsa, Nancyn riisuessa hattunsa ja liinansa ja jäädessä seisomaan takan ääreen, miehensä lähelle, tahtomatta jättää häntä edes muutamaksi hetkeksi yksikseen ja uskaltamatta, miehensä tunteita säästääkseen, sanoa sanaakaan. Vihdoin Godfrey käänsi silmänsä häneen päin, ja katseet kohtasivat toisensa, mikä asento kesti liikkumatta pitkän aikaa. Tuo rauhallinen ja luottavainen molemminpuolinen katse miehen ja vaimon välillä on kuin ensimäinen lepohetki jostain vaarasta tai ahdistuksesta päästyä – sitä ei voi rikkoa puhein tai teoin, jotka voisivat hävittää levon virkistävän riemun.
Mutta äkkiä ojensi Godfrey kätensä, ja Nancy tarttui siihen, jolloin mies veti vaimon syliinsä ja sanoi –
"Se on lopussa!"
Nancy kumartui suutelemaan miestään ja sanoi sitten, yhä hänen vierellään viipyen: "Niin, pelkään, että meidän on pakko heittää toiveemme, emme me hänestä saa tytärtä itsellemme. Olisi taas väärin saada hänet pakolla tulemaan. Emme voi vaikuttaa hänen elämäänsä, mitä siitä tuikekaan."
"Emme", sanoi Godfrey, äänessä varma sävy, mikä oli vastakohta hänen äänensä tutulle hellälle kaiulle – "on velkoja, joita emme voi maksaa rahassa; emme me voi sillä korvata menneitä vuosia. Minun vitkastellessani ja yhä vitkastellessani ovat puut kasvaneet – nyt on jo liian myöhäistä. Marner oli oikeassa puhuessaan siunauksen työntämisestä pois ovelta: se osuu muutoin jollekin toiselle. Tahdoin ennen elää lapsettomana. Nancy – nyt minun on elettävä lapsettomana vastoin tahtoani."
Nancy ei vastannut heti, vaan viivytteli kysymystään "Ethän sinä tee tiettäväksi, että Eppie on sinun tyttäresi?"
"En, mitä hyvää siitä olisi kenellekään? – ikävyyttä korkeintaan. Minun on tehtävä voitavani hänen hyväkseen sillä elämänuralla, minkä hän valitsee. Minun täytyy nähdä se henkilö, jonka kanssa hän aikoo naimisiin."
"Ellei ole mitään hyötyä kenellekään asian ilmoittamisesta", sanoi Nancy, päättäen huojentaa sydäntään asialla, jonka hän tähän asti oli kätkenyt, "olisin hyvin kiitollinen, etteivät isä ja Priscilla saisi kuulla näitä menneitä ikävyyksiä, enempää kuin Dunseyn juttuakaan: eihän heidän tietämisensä asiaa paranna."
"Minä kirjoitan sen vasta testamenttiini – luulen, että kirjoitan sen vasta siihen. En tahtoisi jättää asioita löytösattuman varaan, tuon Dunseyn jutun tavoin", sanoi Godfrey mietteissään. "Mutta jos sen nyt ilmoittaisi, tulisi siitä vain pelkkiä ikävyyksiä. Minun täytyy koettaa tehdä hänet onnelliseksi hänen omassa asemassaan. Nyt minä tiedänkin", hän lisäsi hetken vaitiolon jälkeen, "Aaro Winthropiahan hän tarkoitti sulhasellaan. Muistan nähneeni heidän Marnerin kanssa tulevan kirkosta."
"Hyvä, hänhän on hyvin siivo ja ahkera poika", sanoi Nancy, koettaen katsella asiaa niin suopein silmin kuin mahdollista.
Godfrey vaipui jälleen mietteisiinsä. Äkkiä loi hän Nancyyn surullisen katseen ja sanoi –
"Hän on hyvin herttainen, kaunis tyttö, eikö olekin, Nancy?"
"On, rakkaani; ja aivan sinun tukkasi ja sinun silmäsi: ihme, ettei tuo kaikki ennen ole pistänyt silmiini."
"Pelkään hänen saaneen vastenmielisyyden minuun, kuullessaan minun olevan hänen isänsä: olin näkevinäni hänessä heti muutoksen."
"Eihän hän voinut olla pitämättä Marneria isänään", sanoi Nancy, tahtomatta vahvistaa miehensä tuskallista vaikutusta.
"Hän ajattelee minun tehneen väärin hänen äidilleen ja hänelle itselleenkin. Hän luulee minua pahemmaksi kuin olenkaan. Mutta hänen täytyy ajatella niin: hän ei koskaan voi tietää kaikkea. Se on osa rangaistustani, Nancy, että oma tyttäreni inhoo minua. En koskaan olisi joutunut noihin rettelöihin, jos olisin ollut sinulle uskollinen – ellen olisi ollut hullu. Minulla ei ollut oikeutta uskoa, että tuosta avioliitosta tulisi muuta kuin ikävyyttä, vaikka olisinkin salannut isyyteni."
Nancy vaikeni: hänen oikeudentuntoinen mielensä ei sallinut hänen yrittää lieventää sitä haavaa, jonka hän tunsi kohtalon rangaistukseksi. Hetken päästä Godfrey jälleen jatkoi, mutta hänen äänensä sävy oli muuttunut, siihen sekottui hellyyttä ja itsesoimausta.
"Mutta minä sain, kaikesta huolimatta, sinut, Nancy; ja tässä minä suren ja murjotan, etten ole saanut vielä mitään muuta – ikäänkuin minä muuta enään ansaitsisin."
"Minä en ole muuta kaivannut, sinut saatuani, Godfrey", sanoi Nancy rauhallisella vilpittömyydellä. "Minun ainoa murheeni olisi tyynnytetty, jos sinäkin tyytyisit siihen osaan, jonka olemme saaneet."
"Hyvä, ehkei ole vielä liian myöhäistä korjata sekin kohta. Vaikka muutamia asioita elämässä ei voi koskaan sovittaa, sanottakoon mitä tahansa."
KAHDESKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.
Silaan ja Eppien istuutuessa syömään aamiaistaan seuraavana päivänä sanoi Silas –
"Minulla on kahden vuoden ajan ollut eräs asia sydämelläni, ja kun nyt olemme saaneet rahat takaisin, voimme panna tuuman täytäntöön. Olen tänä yönä pohtinut sitä puolelta ja toiselta ja luulen, että me ryhdymme siihen huomisaamuna, niin kauan kuin vielä riittää kauniita ilmoja. Me jätämme mökin ja kaiken kummisi haltuun ja teemme vain pienen mytyn mukaanotettavista tavaroistamme ja lähdemme matkaan."
"Minne sitten, isä kulta?" kysyi Eppie ihmeissään.
"Vanhoille kotitanhuilleni – syntymäkaupunkiini Lantern Yardiin. Tahdon nähdä herra Pastonin, esimiehen: ehkä heille on selvinnyt tällä välin minunkin syyttömyyteni ryöstöön. Ja herra Paston oli viisas mies, tahtoisin puhua hänelle ihmiskohtalon vaihtelevaisuudesta. Ja tahtoisin puhua vielä hänelle tämän seudun uskonnostakin, sillä minä olen luulevinani, ettei hänellä ole siitä tietoa."
Eppie oli hyvin iloissaan, sillä odottihan häntä tilaisuus ei vain päästä ihmettelemään ja nauttimaan vieraiden seutujen näkemisestä, vaan myös päästä takaisin tultuaan kertomaan Aarolle kaikesta näkemästään. Useimmissa asioissa oli Aaro häntä paljon viisaampi – olisihan melkoinen riemu saada edes tuon verran enemmän kokemusta. Vaikka rouva Winthrop hieman pelkäsikin noin pitkän matkan vaaroja ja vaati monta lupausta, etteivät he poikkeisi pois ratsastieltä ja eksyisi, oli hän joka tapauksessa tyytyväinen, että Silas halusi käydä kotiseudullaan kuulemassa, oliko hän vapautunut tuosta väärästä syytteestä.
"Mielenne olisi kevyempi koko lopun elämänne, mestari Marner", sanoi Dolly – "olisi varmastikin. Ja ehkä saisitte jotain uutta valoa, jota voisi elämässä käyttää hyväkseen, ja minäkin saisin siitä vielä iloita."
Neljäntenä päivänä tämän jälkeen astelivat Silas ja Eppie sunnuntaivaatteissaan, siniseen pellavaliinaan sidottua myttyä kantaen läpi suuren tehdaskaupungin katujen. Silas, joka ihmetteli syntymäkaupungissaan kolmenkymmenen vuoden aikana tapahtuneita muutoksia, pysäytti tavantakaa henkilöitä, tiedustaakseen tämän kaupungin nimeä, ollakseen varma, ettei hän ollut joutunut harhaan.
"Kysy nyt Lantern Yardia, isä – kysy tuolta tupsuniekalta herralta, joka seisoo puodin ovella; hänellä ei näytä olevan kiirettä kuten muilla", sanoi Eppie, säälien isänsä hämmästystä ja peläten sitäpaitsi hälyä ja liikettä ja outojen ihmisten töykkivää virtaa.
"Ei, lapseni, ei hän kuitenkaan sitä tiedä", sanoi Silas; "ei herrasväki siellä koskaan käynyt. Mutta ehkä joku voi minulle näyttää tien Linnakadulle, missä vankila on. Sieltä eteenpäin minä tiedän tien, ikäänkuin olisin sen eilen nähnyt." Vaivoin, monen mutkittelun ja kyselyn jälkeen saapuivat he Linnakadulle: ja vankilan tummat muurit olivat ensimmäinen kohta, joka jollain lailla oli säilynyt Silaan muistossa, ja vasta nyt tuli hän vakuutetuksi, että hän tosiaan oli synnyinkaupungissaan.
"Kas", hän sanoi, hengittäen helpoituksesta, "tuossa on vankila, Eppie, se on aivan sama: nyt ei enään ole hätää. Kolmas katu vasempaan linnan portilta? – sitä on meidän mentävä."
"Voi, kuinka kauhea ja ruma paikka", sanoi Eppie. "Taivaskin on vallan peitossa! Sehän on pahempi kuin työkoti. Olen iloinen, ettet sinä, isä, enään asu tässä kaupungissa. Onko Lantern Yard tämän kadun näköinen?"
"Kulta lapseni", sanoi Silas hymyillen, "ei se ole näin suuri katu. En minäkään erikoisemmin ole tästä kadusta pitänyt, mutta Lantern Yardista minä pidin. Kaikki kauppapuodit täällä ovat muuttuneet, luulen – en voi ainakaan niitä tuntea; mutta sen minä muistan, mistä on käännyttävä, sillä se on kolmas kulma."
"Tässä se on", hän sanoi tyytyväisin äänin, heidän saavuttuaan kapealle kadulle, "ja sitten on meidän taasen käännyttävä vasempaan, sitten kappaleen matkaa suoraan eteenpäin Kenkäkujalle asti: ja tuolla missä on ulkoneva akkuna ja mutka kärrynraiteissa, on myös sisäänkäynti. Muistan kaikki jo niin hyvin."
"Oi, isä, minusta tuntuu kuin tukehtuisin", sanoi Eppie. "En olisi osannut kuvitella, että ihmiset asuvat tällä lailla, niin lähellä toisiaan. Kuinka ihanalta tuntuukaan taas Kivilouhoksella, kun sinne palaamme!"
"Minustakin tuntuu hullunkuriselle nyt – ja haisee niin pahalta. En muista sen ennen noin haisseen."
Sieltä täältä ovikäytävistä katsoivat kalpeat, kuihtuneet kasvot outoja kulkijoita ja lisäsivät Eppien levottomuutta, joten oli suorastaan helpotus päästä taas suuremmalle Kenkäkujalle, missä taivastakin näkyi laajempi ala.
"Rakas lapsi"! sanoi Silas, "katsohan, kuinka ihmisiä tulee virtanaan Lantern Yardista, ikäänkuin olisivat olleet tähän aikaan jumalanpalvelusta kuulemassa – ja vielä arkipäivänä!".
Yhtäkkiä jäi hän tuijottamaan liikkumattomana, ällistynein ilmein, jotka saattoivat Eppien levottomaksi. He olivat saapuneet suuren tehtaan portille, josta miehiä ja naisia virtasi päivällislomalleen.
"Isä", sanoi Eppie, tarttuen hänen käteensä, "mikä nyt on?"
Mutta Eppie sai kysyä monta kertaa, ennenkuin Silaalta tuli vastaus.
"Se on hävinnyt, lapsi", hän sanoi viimein syvästi järkytettynä – "Lantern Yard on hävinnyt. Sen paikka täytyy olla tässä, koska tässä on tuo ulkoneva akkunakin – olen varma siitä – se on juuri sama paikka; mutta tähän on tehty tämä uusi aukeama; ja katsohan tuota suurta tehdasta! Kaikki on hävinnyt – kappeli ja kaikki."
"Tulehan istahtamaan tuohon harjantekijän puotiin, isä antavathan he sinun levähtää", sanoi Eppie, aina varoen isän saavan ikäviä kohtauksiaan. "Ehkä sen omistajat voivat antaa tiedon kaikesta."
Mutta ei harjantekijältä, joka oli tullut Kenkäkujalle vasta kymmenen vuotta sitten, jolloin tehdas oli jo valmiina, eikä muistakaan lähteistä Silas saanut tietää halaistua sanaa vanhoista Lantern Yardin ystävistään, enempää kuin esimies Pastonistakaan.
"Kaikki vanha on perattu pois", sanoi Silas Dolly Winthropille paluupäivänsä iltana – "pikku kirkkotarhakin ja kaikki muu. Vanha koti on pyyhkäisty pois; minulla ei ole muuta kotia kuin tämä uusi. En koskaan saa tietää, saivatko he selväksi sitä ryöstöasiaa ja olisiko herra Paston voinut minulle valaista ihmiselämän ihmeellistä kulkua. Kaikki jäi minulle pimeäksi, rouva Winthrop, aivan kaikki; ja epäilen kovin, selveneekö se pimeä koskaan."
"Niin kai, mestari Marner", sanoi harmaita hapsia saanut Dolly, joka jännittynein kasvoin kuunteli kertomusta, "niin kai se onkin. Se on Ylemmän tahto, että moni asia jää meille pimeäksi; mutta on asioita, jotka minusta eivät jää pimeyteen, ja ne ovat useinkin meidän elämässämme tärkeimpiä. Teillä on ollut joskus kova kohtalo, mestari Marner, ja minusta tuntuu, ettei teille koskaan anneta siitä täyttä selvyyttä; mutta ei sen silti tarvitse merkitä, ettei se ollut oikein, mestari Marner, sillä sehän on kaikki meille pimeätä, niin teille kuin minulle."
"Ei", sanoi Silas, "ei, ei tarvitse merkitä. Siitä asti kun lapsi minulle annettiin, olen rakastanut häntä kuin itseäni ja minulla on ollut valoa luottamaan Luojaan; ja kun hän on luvannut olla jättämättä minua koskaan, minä luulen luottamukseni säilyvän kuolemaan asti."
LOPPUSANAT.
Oli eräs aika vuodessa, jolloin Raveloessa erikoisemmin oli totuttu viettämään häitä. Se oli se aika, jolloin syreenien ja laburnumien kukkaset rehevöivät vanhan puutarhan sammalpeitteisen aitamuurin ylitse, ja jolloin nuoret vasikat vielä imivät lämmintä maitoa. Työkiireet eivät vielä silloin ahdistaneet ihmisiä, kunnes ehti juustonlaiton aika tai elonkorjuu; mutta sitäpaitsi saattoi tänä aikana edukseen kantaa iloista morsiuspukua.
Tavallista autuaammin hellitti aurinko syreenien kukkaterttuja Eppien hääaamuna, ja hänenkin pukunsa hohti kirkkaana. Hän oli usein toivonut, joskin arkaillen, saavansa hääpuvun valkeapohjaisesta, vaaleanpunaisin kukin koristetusta kankaasta; kun siis rouva Cass tarjoutui lahjoittamaan hääpukukankaan, saattoi hän, joutuessaan kangasta valitsemaan, antaa heti valmiin vastauksen.
Etäämpää nähtynä, hänen astuessaan poikki kirkkotarhan ja läpi kylän näytti hänen pukunsa hohtavan valkealta ja hänen tukkansa kimalteli kuin kimppu kultaliljoja. Toinen käsi oli vastavihityn miehensä kainalossa ja toinen piteli isä Silaan kättä.
"Ethän sinä anna minua pois, isä", oli Eppie sanonut ennen kirkkoonmenoa; "sinä vain saat Aaron omaksi pojaksesi."
Dolly Winthrop asteli takana miehensä kanssa; ja siinä olikin koko morsiussaatto.
Mutta monta silmää seurasi sen kulkua, ja neiti Priscilla Lammeter iloitsi, sattuessaan isänsä kanssa juuri siksi hetkeksi Punaisen talon ovelle ja nähdessään tämän suloisen näyn. He olivat tulleet pitämään Nancylle seuraa tänään, koska herra Cassin oli ollut mentävä Lytherlyyn erikoisille asioille. Se oli ikävä sattuma, sillä muutoin olisi hän, kuten herrat Crackenthorp ja Osgood tekivät, varmaankin tullut katsomaan järjestämiään vihkiäisjuhlallisuuksia Sateenkaaren ravintolaan – olihan luonnollista, että hän tunsi myötätuntoa kankuria kohtaan, joka oli kärsinyt vääryyttä yhden perheenjäsenen takia.
"Toivoisinpa, että Nancy olisi sattunut löytämään tuollaisen lapsen ja päässyt sen kasvattamaan", sanoi Priscilla isälleen heidän vielä vaunuissa istuessaan; "olisihan minullakin silloin ollut muita hoidokkeja, ei vain aina lampaat ja vasikat."
"Niinpä niin, lapseni", myönsi herra Lammeter; "sellaista kaipaa näin vanhemmilla päivillään. Vanhoista näyttää kaikki niin surkealle, mutta heidän ympärillään pitäisi olla nuoria silmiä, jotka heille opettaisivat, että maailma on yhä sama kuin ennenkin."
Nancy astui ulos lausumaan isänsä ja siskonsa tervetulleiksi; mutta hääkulkue oli ehtinyt kulkea ohi Punaisen talon ja häipyä kylän köyhemmälle laidalle.
Dolly Winthrop havaitsi ensimmäisenä, että ukko Macey, joka oli talutettu ovensa eteen tuoliinsa istumaan, odotti ohikulkijain erikoista huomiota, koska hän oli jo liian vanha itse pääsemään hääjuhlaan.
"Herra Macey toivoisi jotain sanaa meidän puoleltamme", sanoi Dolly; "hän loukkaantuu, jos menemme ohi mitään sanomatta – hänellä on niin paha kihti."
He poikkesivat syrjään puristamaan vanhan miehen kättä. Ja ukko lausui muutamia sanoja tapauksen johdosta.
"Kas niin, mestari Marner", hän sanoi vapisevin äänin, "olen elänyt vielä siihen asti, että näen ennustukseni käyneen toteen. Olin ensimmäinen sanomassa, ettei teissä ole mitään pelättävää, vaikka olittekin niin oudon näköinen; ja minä olin niinikään ensimäinen sanomassa, että saatte vielä rahanne takaisin. Ja mikäs on sen oikeampi asia kuin että saitte. Ja minä olisin kyllä halunnut mielelläni veisata 'Amen' tässä tilaisuudessa; mutta Tookey on jo toimittanut pitkät ajat sitä virkaa, ja ehkä ei teillä silti ole sen huonompi onni."
Sateenkaaren avonaiseen pihaan oli vierasjoukko jo kokoontunut, vaikka olikin aikaa miltei kokonainen tunti varsinaisen juhlan alkuun. Näin ollen saattoi joukko hiljalleen kerätä itselleen häätunnelmaa ja viettää aikaansa, keskustellen Marnerin ihmeellisestä tarinasta, ja tulla vähitellen siihen lopputulokseen, että häntä oli seurannut siunaus orpotytön kasvattamisen takia. Jopa eläinlääkärikin hyväksyi tämän yhteisen tunne-ilmaisun: jopa piti hän sitä omana mielipiteenään ja kysyi, voiko kukaan väittää vastaan. Mutta kukaan ei noussut väittämään vastaan; ja pikku erimielisyydet sulivat herra Snellin kaikkisovittavaan ajatuskantaan: jos mies kerran oli ansainnut hyvän onnensa, niin lähimmäisten velvollisuus oli vain toivottaa iloa asianomaiselle.
Morsiussaaton lähestyessä kaikui sydämellinen eläköönhuuto Sateenkaaren pihalta; Ben Winthropkin, jonka oli ollut pakko hillitä toistaiseksi leikillisyyttään, näki parhaaksi poiketa paikalle ottamaan vastaan onnentoivotuksia; hiljainen lepohetki Kivilouhoksella ei häntä nyt erikoisemmin houkuttanut.
Eppie sai suuremman puutarhan kuin hän rohkeimmissa unelmissaan oli kuvitellut, ja joka puolella taloa oli herra Cass omaan laskuunsa antanut tehdä korjauksia lisääntyneen perheen mukavuudeksi. Silas ja Eppie ilmoittivat nimittäin paljon mieluummin jäävänsä vanhaan mökkiin kuin ottavansa uutta lahjaksi herra Cassilta. Hän oli teettänyt puutarhan kahdelle laidalle kivisen aidan, etupuoli sitävastoin oli aidattu sirolla puuaidalla, jonka lomitse loistivat kirjavat kukkaset, noiden neljän onnellisen ihmisen lähestyessä asumusta.
"Oi, isä", sanoi Eppie, "kuinka ihana koti meillä on! En luule, että kukaan voisi olla meitä onnellisempi."