[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fM1nBOR-PcogAVpxNf7O5eZMES3BOVNC1Mfa_J1_weX0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1358,"Kankuri ja hänen aarteensa","Eliot, George (oik. Evans, Mary Ann)",1819,1880,"1358-eliot-george-kankuri-ja-hanen-aarteensa","1358__Eliot_George__Kankuri_ja_hänen_aarteensa",null,"romaani",[],[],"fi",1861,1925,52755,343295,true,[],[],[],"Syyttömästi tuomittu kankuri Silas Marner vetäytyy yksinäisyyteen keräämään kultaa. Hänen elämänsä muuttuu, kun aarre varastetaan ja tilalle saapuu pieni orpotyttö, joka tuo uuden tarkoituksen miehen arkeen.","George Eliotin 'Kankuri ja hänen aartyeensa' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1358. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KANKURI JA HÄNEN AARTEENSA\n\nKirj.\n\nGeorge Eliot\n\n\nEnglannista suomentanut Väinö Siikaniemi\n\n\nAlkuperäinen teos: Silas Marner\n\n\n\n\n\nJyväskylässä,\nK. J. Gummerus Oy,\n1925.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU.\n\n\nSiihen aikaan kuin rukit ahkeraan hyrräsivät Englannin\nmaalaistaloissa -- ja silkkiin ja pitsiin puetuilla vallasnaisillakin\noli omat sirot, kiilloitetusta tammesta tehdyt leikkirukkinsa --\nsaattoi kaukaisilla seuduilla, vuorten ja rotkojen keskellä havaita\nyksinäisiä, kalpeakasvoisia, hinteriä kulkijoita, jotka maan\nkookkaiden ja jäntevien asujamien rinnalla näyttivät rappioituneen,\nkaukaisen rodun jätteiltä. Paimenkoira haukkui kiivaasti, kun joku\ntuollainen, ihmeellisen näköinen olento tummana varjona ilmestyi\nylängölle, varhain laskevaa talviaurinkoa vastaan. Sillä mikäpä\nkoira pitää raskasta taakkaa kantavasta, kumaraisesta oliosta -- ja\nnämä kalvakkaat kulkijat vaelsivat vain harvoin ilman salaperäistä\ntaakkaansa. Vaikkei paimenella puolestaan ollutkaan syytä epäillä\nkantamuksen sisältävän muuta kuin pellavalankaa tai paksuja\npakkoja tästä langasta kudottua vahvaa kangasta, ei hän sittenkään\nollut varma siitä, saattoiko itse kankurinammatti, niin tärkeä\nkuin se olikin, luonnistua ilman pahanhengen myötävaikutusta.\nTuohon kaukaiseen aikaan rehottava taika-usko sai sytykettä\nkaikesta eriskummallisesta, koskipa se ihmisiä tai asioita, kuten\nkulkurikauppiaiden tai satunnaisten saksenhiojain käynneistä. Ei\nkellään ollut tietoa, missä oli näiden kulkurien koti ja kontu; ja\nmiten saattoikaan oikein arvostella ihmistä, ellei edes joku tuttu\nmies tai nainen ollut nähnyt hänen vanhempiaan? Vanhemman polven\nmaarahvaalle merkitsi heidän oman kokemuspiirinsä ulkopuolella oleva\nmaailma epävarmuuden ja salaperäisyyden valtakuntaa; heidän omissa\nnurkissa asustavalle ajatukselleen oli kulkuriajatus yhtä hämärä\nkäsite kuin kevään kera palaavan pääskyn talvikoti; eikä kaukaisilta\nseuduilta saapunutta alkuasukastakaan lakannut epäilyksen varjo\nseuraamasta. Ei olisi pantu ihmeeksi, vaikka kuinka sävyisästi\nvietetty elämä sellaisessa tapauksessa olisi päättynyt rikostekoon,\neritotenkin, jos kysymyksessäoleva henkilö oli kulkenut tieto- ja\ntaitomiehen kirjoissa. Kaikki taito ja näppäryys, liittyipä se sitten\nvaikka kieleen, tuohon niin vaikeasti hallittuun kappaleeseen, tai\nmihin muuhun kyläläisille outoon asiaan tahansa, oli epäluulon\nalaista: rehelliset ihmiset, jotka olivat syntyneet ja kasvaneet\nkaikkien näkyvissä, eivät useinkaan olleet erikoisen viisaita\neivätkä sukkelia, eivät ainakaan muussa kuin mahdollisesti ilman\nennustamisessa, missä heillä kylläkin oli kokemusta. Työtä, missä\njossain muodossa saattoi havaita nokkeluutta tai nerokkuutta,\npidettiin taikuutena. Tällä lailla on ymmärrettävissä, että nämä\npellavankutojat -- jotka yksitellen vaelsivat kaupungista maalle,\nmaalaisnaapuriensa silmissä säilyivät viimeiseen asti muukalaisina,\nja yleensä omaksuivatkin yksineläjän ihmeelliset tavat.\n\nViime vuosisadan alkuvuosina eli sellainen pellavakankuri, Silas\nMarner, ammattiaan hoitaen pähkinäpuitten siimekseen rakennetussa\nkivimajassaan Raveloen kylän vaiheilla, muinoisen kivilouhimon\nlaidassa. Silaksen kangaspuitten outo ääni, joka oli niin täysin\nerilainen kuin viskuukoneen iloinen hyrinä tai puimavarstan\nyksinkertaisempi pauke, synnytti Raveloen pojanviikareissa puolittain\npelonalaisen tunteen. He jättivät kesken pähkinäin keruun ja\nlinnunpesäin ryöstön, päästäkseen salaa tirkistämään kivitöllin\nakkunasta sisään, viehättyen kangaspuitten liikkeestä ja ahkeran\nkutojan kyyryisestä asennosta.\n\nMutta joskus sattuikin Marner, keskeyttäessään lankavirheen vuoksi\nkudontansa, huomaamaan pikku viikarit, ja vaikka hän olikin\nkitsas aikansa suhteen, vaivasi häntä noiden pikku tunkeilijoiden\nläsnäolo niin kovin, että hän lähti kangaspuiltaan, avasi oven\nja loi rauhanhäiritsijöihin niin tuikean katseen, että se riitti\npelottamaan pojat pakosalle. Ei olisi tosiaankaan luullut, että\nnuo suuret, ruskeat mulkosilmät Silas Marnerin kalpeilla kasvoilla\nnäkivät muuta kuin mitä hyvin lähellä oli. Paremminkin olisi ollut\nsyytä uskoa, että niiden kamala tuijotus voi tuoda suonenvedon tai\nväärän suun sille poikalaumasta, joka ei ehtinyt saamaan nopeasti\njalkoja alleen paetakseen. Pojat olivat ehkä kuulleet vanhempiensa\nkertovan, että Silas Marner saattoi parantaa luuvaloa, jos niin\nhalusi, ja lisäävän että jos osasi kauniisti puhutella paholaista,\nniin säästyisivät kaikki lääkärimaksut. Tuollaisia kummia jätteitä\nentisaikain pakanuudesta saattaa ehkä vieläkin kuulla sattumalta\nharmaahapsisen rahvaan suusta; sivistymätön sielu ei helposti saata\ntajuta voiman ja hyvänsuopaisuuden yhteyttä. Vain sellaisen\nvaltiaan epämääräinen kuvitelma, jota vain suurella suostuttelulla\nvoi pitää loitolla, tuottamasta harmia ja vastusta ihmiselle, on\nuseimminkin se Näkymättömän olemuksen ilmenemismuoto, jota nuo alati\nalkeellisiin elinehtoihinsa sidotut miehet helpoimmin saattoivat\ntajuta, nuo miehet, joiden ahkerassa uurastuksessa vietettyä elämää\nei mikään intomielinen uskonnollinen maailmankatsomus ole päässyt\nkirkastamaan. Heidän käsityksensä mukaan oli tuskan ja onnettomuuden\ntakana paljon enemmän mahdollisuuksia kuin ilon ja huvitusten: heidän\nmielikuvituksensa ei ollut altis halujen ja toivomusten tunteille,\nvaan viihtyi mieluumminkin yhtämittaisen pelon ilmapiirissä.\n\"Olisiko mitään mitä erikoisemmin haluaisit syödä?\" kysyin kerran\nvanhalta työmieheltä, jolle ei kuolinvuoteellaan mikään vaimonsa\ntarjoama ruoka maistunut. \"Ei mitään\", hän vastasi, \"olen tottunut\nvain tavalliseen ruokaan enkä voi sitä nyt syödä.\" Kokemus ei ollut\ntarjonnut hänelle tilaisuutta kehittää ruokahalunsa monipuolisuutta.\n\nJa Raveloen kylässä yhä rehoittivat vanhat harhakäsitteet\nhäiriintymättä. Ei siksi, että sen seurakunta olisi ollut mikään\nsivistyneen maailman ulkoasema, asukkaina vain laihat lampaat ja\nniiden köyhät paimenet; päinvastoin sijaitsi se keskellä viljavaa\ntasankoa, jota mielellämme kutsumme \"Iloiseksi Englanniksi\". Siellä\noli maatiloja, jotka pappien kannalta katsoen kykenivät maksamaan\nrunsaat kymmenykset. Mutta paikka oli piiloisessa, tuuhean metsän\nympäröimässä laaksossa, ainakin tunnin ratsastusmatkan päässä\nvaltatiestä, minne ei milloinkaan kuulunut postitorven toitotus,\nenempää kuin yleisen mielipiteenkään värähtely. Muutoin oli se aika\nmuhkea kylä, jonka keskessä sijaitsi kaunis, vanha kirkko suurine\nkirkkotarhoineen ja pari kolme tiilestä ja kivestä tehtyä taloa,\nympärillä aidatut puutarhat ja katolla sievät tuuliviirit, aivan tien\nvieressä sijaiten ja näyttäen aika lailla upeammilta kuin toiselta\npuolen kirkkomaata puiden lomitse pilkoittava pappila. Kylä näytti\nheti kohta yhteiskuntaelämänsä saavutukset ja selvitti tottuneelle\nsilmälle, ettei lähettyvillä ollut enempää puistoja kuin hovejakaan,\nmutta että Raveloessa sensijaan oli erinäisiä isäntiä, jotka vaivatta\nsaattoivat lyödä kokoon rahaa tiluksistaan sota-aikoina, elääkseen\nleveästi ja viettääkseen iloiset joulut, pääsiäiset ja helluntait.\n\nOli kulunut viisitoista vuotta siitä kun Silas Marner ensi kerran\noli saapunut Raveloen kylään; hän oli silloin vain kalpea, nuori\nmies, likinäköisin, ruskein mulkosilmin, jonka olemuksessa ei olisi\ntavallisen sivistyksen ja kokemuksen omaaville ihmisille pitänyt\nolla mitään eriskummallista, mutta kylläkin tämän kylän asukkaille,\njoiden naapuriksi hän oli saapunut, oli jo hänen ammatissaan\nsamoinkuin tulossaan jostain pohjoisesta päin, tuntemattomalta\npaikkakunnalta, jotain outoa, ja yhtä kummallinen oli hänen\nelämäntapansa: -- hän ei koskaan pyytänyt ketään astumaan kynnyksensä\nyli, eikä eksynyt \"Sateenkaaren\" ravintolaan juopottelemaan, eikä\nloruilemaankaan kylänraitille; ei etsinyt hän miesten enempää kuin\nnaistenkaan seuraa, muutoin kuin jotain erikoista tarvitessaan;\ntaikka kun ammatti sitä suoranaisesti vaati; ja pian selvisikin\nRaveloen neitosille, ettei hän vaatisi väkisin ainoatakaan heistä\nhäntä ottamaan ikäänkuin olisi hän kuullut heidän omakohtaisesti\nkieltäytyneen menemästä milloinkaan kuolleista elämään nousseen\nmiehen kanssa naimisiin. Tällä käsityksellä Marnerista oli muitakin\nsyitä kuin hänen kalpeat kasvonsa ja eriskummalliset silmänsä;\nJem Rodney, myyränpyytäjä, sanoi nimittäin eräänä iltana kotiin\npalatessaan nähneensä Silas Marnerin seisovan kumarruksissaan\ntikapuita vastaan nojautuneena, raskas säkki selässä, sensijaan\nettä olisi heittänyt sen tikapuille, niinkuin olisi tietenkin\ntehnyt tajuissaan oleva mies; -- ja kuinka ollakaan, ehdittyään\nlähemmäksi, huomasi hän Silas Marnerin silmät elottomiksi kuin\nkuolleen. Mies koetteli puhutella ja ravistaa häntä, mutta huomasi\nhänen jäsentensä jäykistyneen ja hänen kätensä suonenvedontapaisesti,\nkuin rautaottein tarttuneen säkkiin, mutta juuri kun hän oli tullut\npäätökseen, että kankuri oli kuollut, virkosikin tämä, oli tuossa\ntuokiossa pystyssä, lausui \"hyvää yötä\" ja meni tiehensä. Kaiken\ntämän vannoi vannomalla Jem nähneensä ja väitti vielä sen olleen\nsamaisena päivänä, jolloin hän oli pyydystämässä myyriä Junkkari\nCassin maalla, aivan Savikuoppain luona. Muutamat kuulijat arvelivat\nMarnerin saaneen \"kohtauksen\", mikä sana tuntui selvittävän kaikki\nepäselvyydetkin; mutta epäilevä ja tarkka seurakunnan lukkari herra\nMacey pudisti päätään, kysyen, oliko kenenkään koskaan kuultu\nkävelevän kohtauksen sattuessa, kaatumatta maahan. Eikö kohtaus ole\nsamaa kuin halvaus? Ja sellaisen sattuessahan tavallisesti sekä\nkädet että jalat käyvät hervottomiksi ja asianomainen itse joutuu\nkunnan huostaan, ellei hänellä ole lapsia, jotka hänestä pitäisivät\nhuolta. Ei sittenkään; ei halvattuna seistäisi noin vain jaloillaan\nniinkuin hevonen aisoissaan ja heti lähdettäisi patikoimaan, kun\njoku sanoisi sanan: \"käy!\" Mutta on sellaisiakin ihmeitä, että\nihmissielu erkanee ruumiista, lähtee ja palaa, kuin lintu puikahtaisi\npois pesästään ja palaisi takaisin sinne; näin on ymmärrettävissä\nihmisten poikkeuksellinen viisaus, sillä heidän aineeton sielunsa\nsaattoi kerätä tietoja enemmän kuin tavalliset ihmiset aistimineen\nkykenivät oppimaan papilta. Mistä muutoin olikaan mestari Marnerin\nyrttitieto kotoisin, tai muu hänen taikataitonsa? Eikä Jem Rodneyn\nkertomuksessa ollut mitään sen kummempaa kuin mitä oli ollut kenen\ntahansa havaittavissa, kun Marner paransi Sally Oates'in ja sai hänet\nnukkumaan rauhallisesti kuin pienen lapsen, vaikka tuo nainen oli\nturhaan yli kaksi kuukautta ollut lääkärin hoidossa ja sydän oli\nollut tuskasta pakahtua. Marner olisi varmasti, jos olisi tahtonut,\nvoinut parantaa enemmänkin kansaa, mutta joka tapauksessa maksoi\nvaivan koettaa pysyä hyvissä väleissä hänen kanssaan, jos ei muun\ntakia, niin ainakin säästyäkseen hänen kostoltaan.\n\nEhkä tämä epämääräinen pelko osaltaan varjelikin Marneria\nvainolta, joka varmaankin olisi voinut aiheutua hänen luonteensa\nmonista erikoisuuksista, mutta enemmän vielä ehkä se seikka, että\nnaapuripitäjässä oli sattunut kuolemaan vanha kankuri, joten hänen\nerikoisammattinsa teki hänestä tervetulleen uutisasukkaan niin\nrikkaammille talonemännille kuin mökkiläismummoille, joille kaikille\nkertyi vuoden mittaan pikku varastonsa kehrättyä lankaa. Heidän\nkäsityksensä Marnerin kunnosta riitti tekemään tyhjäksi kaikki\nvihamieliset epäluulot, mikäli ei kudottujen pellavakankaiden määrä\ntai laatu toista todistanut. Ja vuodet olivat vierineet, ilman että\nMarneria koskevat käsitykset muuttuivat muutoin kuin vaihtumalla\nensi näkemän oudosta vanhaan totuttuun. Viidentoista vuoden perästä\npuhuivat raveloelaiset Silas Marnerista samoja juttuja kuin\nalussakin: he eivät ehkä lausuneet niitä julki yhtä usein, mutta he\nuskoivat asiaan sitä vahvemmin. Erään tärkeän lisän olivat vuodet\nkylläkin tuoneet mukanaan, sen nimittäin, että mestari Marner oli\nkerännyt aikojen kuluessa kauniit rahat, joilla hän, jos tarvis\nvaatisi, voisi tehdä ihmeitä.\n\nVaikka yleinen häntä koskeva mielipide oli pysynyt muuttumattomana,\nja vaikkei hänen jokapäiväisissä tavoissaan ollutkaan huomattavissa\njuuri minkäänmoisia muutoksia, oli Marnerin sisäisessä elämässä\ntapahtunut kokonainen muutosten sarja, niinkuin luonnollisestikin on\nlaita hilpeän, olosuhteiden pakosta yksinäisyyteen tuomitun luonteen.\nHänen elämänsä oli ennen Raveloeen tuloa ollut täynnä vaihtelua,\nhenkistä toimintaa ja lujia ystävyyssuhteita. Se löi tietenkin\nleimansa käsityöläiseen, joka varhain oli liittynyt ahtaaseen\nuskonlahkoon ja vähäpätöisemmistäkin olosuhteista kotoisin ollen\nsaattoi herättää huomiota keskusteluissa ja ainakin äänestettäessä\nvaikuttaa yleisiin asioihin. Marnerista pidettiin erikoisesti\ntuossa salaisessa pikku piirissä, joka kantoi nimeä \"Lantern Yardin\nlahko\"; häntä pidettiin esimerkillisenä, lujauskoisena nuorukaisena;\nja erikoinen huomio kääntyi häneen senjälkeen kun hän oli eräässä\nrukoustilaisuudessa menettänyt tajuntansa ja jäykistynyt tunnin\najaksi, jotta hänen jo luultiin kuolleen. Jos olisi lääkäriltä\nkäyty kysymään selvitystä tähän ilmiöön, olisi se Marnerista\nitsestään, samoinkuin hänen päällysmiehistään ja veljistään ollut\njumalatonta suhtautumista ilmeistä taivaan merkkiä kohtaan. Silas\noli nähtävästikin Herran valittu nuorukainen; ja vaikka tapauksen\narvoa tuntuvastikin vähensi se seikka, ettei hänelle ollut\nloveenlankeamisensa aikana näytetty mitään henki-ilmestystä, niin\nolivat hänen kanssaan kaikki kumminkin yhtä mieltä siitä että hänen\nsisäinen valonsa ja hartautensa olivat saaneet lisäyksen. Vähemmän\ntotinen mies kuin hän olisi ehkä saanut viekoituksen kyhätä kokoon\njälkeenpäin muistojensa hämäryydestä jonkunlaisen henkinäkemyksen,\nmutta Silas oli siinä suhteessa sekä tervejärkinen että vakaa,\nvaikkeikaan, kuten lienee laita monien rehellisten ja tulisten,\nhelposti haltioituvien luonteiden, sivistys ollut päässyt muovaamaan\nhänen salaopillisia vaistojaan, joten salaperäisyys alkoi voittaa\nhänessä havainnollisen ja tietoperäisen pyrkimyksen. Hän oli\nperinyt äidiltään jossain määrin tietoja parantavista yrteistä ja\nniiden valmistuksesta -- pieni tietoaarre, jonka äiti oli pojalleen\njuhlallisena testamenttina jättänyt vähää ennen kuolemaansa --\nmutta viime vuosina oli hän itsekin alkanut epäillä tällaisen\nlääkärinammatin harjoittamisen laillisuutta, koska hän uskoi yrttien\nolevan tehottomia ilman myötäseuraavaa rukousta, jotavastoin rukous\nyksin, ilman yrttejä olisi riittävä, niin että hänen perinnäinen\nhalunsa harhailla kedoilla poimimassa kissankelloja, leijonankitoja\nja leskenlehtiä, alkoi vähitellen saada viekotuksen luonteen.\n\nHänen seurakuntansa jäsenluettelossa oli eräs häntä itseään hieman\nvanhempi nuorukainen, jonka kanssa hän oli ollut niin läheinen\nystävä, että veljeskunnan keskuudessa heitä alettiin kutsua nimillä\nDavid ja Jonatan. Hänen ystävänsä oikea nimi oli William Dane,\nja hänkin oli nuoruuden hurskauden loistava esimerkki, vaikkakin\nehkä liian ankara heikompia veljiään kohtaan ja siihen määrin oman\nvalonsa sokaisema, että piti itseään opettajiaan viisaampana. Mutta\nmitä vikoja muut havaitsivatkin Williamissa, hänen toverinsa piti\nhäntä nuhteettomana, sillä Marner kuului niihin luonteisiin, jotka\nnuoruuden kokemattomuudessa helposti taipuvat ihailemaan hallitsevia\nluonteita ja tyytyvät itse hallittaviksi. Marnerin kasvojen luottavan\nyksinkertainen ilme, jota lisäsi kaikkea huomiointia vierova,\nvastustukseen voimaton, suurille, mulkosilmille ominainen vauhko\nkunnioitus oli täydellinen vastakohta William Danen vinoon katsovien,\nkapeiden silmien kätköistä ja yhteenpuristetuilta huulilta uhoavalle,\nsisäistä tyytyväisyyttä ja iloa ilmaisevalle omahyväisyydelle.\nYksi näiden kahden ystävyksen hartaimpia keskusteluaiheita oli\nautuuden varmuus. Silas tunnusti, ettei hän koskaan pääsisi pelon\nsekaista toivoa pitemmälle, ja kuunteli hartaana ja ihmetellen\nWilliamin väitettä siitä, miten hän oli saavuttanut horjumattoman\nvarmuuden asiassa hamasta siitä hetkestä asti, jolloin hän\nveljeskuntaan liityttyään oli valkoiselle, puhtaalle raamatun\nlehdelle nähnyt itsestään syntyvän sanat \"kutsuttu ja valittu.\"\nSellaisissa keskusteluissa ovat askarrelleet monet kalpeakasvoiset\nkankurit, joiden kehittymätön sielu on ollut altis eksymään epäilyn\nrajattomille hämärämaille.\n\nEikä vilpittömän Silaksen mielestä ystävyyden lämpimyyttä ollut\nviilentänyt edes toinen läheisempää laatua oleva liitto. Joitakuita\nkuukausia hän oli ollut kihlattuna nuoreen palvelustyttöön,\nodottaen vain pientä säästölisää molemminpuolin häiden pitämiseksi;\nja erikoisen mieluista oli hänen huomata, ettei Saara koskaan\ntuntenut painostusta, vaikka William ystävä joskus sattumalta\njoutuikin seuraan. Näin olivat asiat, kun Silaksen jäykistyskohtaus\nrukoustilaisuudessa tapahtui ja aiheutti veljien keskuudessa\nerikoisen, häneen kohdistetun huomion, lukuunottamatta Williamia,\njoka ei voinut sulautua siihen mielipiteeseen, että yksi veli oli\nnäin saavuttanut valikoidun aseman. Hänen ymmärryksensä mukaan\noli tuo kohtaus mieluumminkin luettava pahanhengen aiheuttamaksi\nkuin jumalallisen armon osoitukseksi. Hän kehoitti ystäväänsä\npaljastamaan sielunsa kaikki synnit. Siinä vahvassa uskossa, että\njokainen veljesliiton jäsen oli oikeutettu ilmaisemaan mielipiteensä\nja kantansa, Silas ei tuntenut vastenmielisyyttä, vaan kylläkin\nmielipahaa ystävänsä kielteisen käsityksen johdosta, ja sitä\nmielipahaa oli omiaan vieläkin lisäämään se seikka, että Saaran\nkäytös häntä kohtaan oli käynyt kummalliseksi, kuin olisi siinä ollut\nhavaittavissa jotain kylmän harkittua ja välittömästi ilmautuvia\nvieromisen merkkejä. Niinpä kysyikin Marner, oliko Saara halukas\npurkamaan koko kihlauksen, mitä Saara ei kuitenkaan tahtonut.\nKoko seurakunta tunsi koko heidän suhteensa, sillä kihlautuminen\noli julaistu juuri heidän kokouksessaan, joten sitä oli mahdoton\npurkaa ilman edelläkäypää ankaraa tutkimusta, eikä Saaralla ollut\nesitettävänä ainoatakaan syytä, mikä olisi oikeuttanut tällaisiin\ntoimenpiteisiin.\n\nTähän aikaan sairastui vanhin diakooni vaikeasti ja, lapseton\nleski kun oli, jonkun veljen tai sisaren oli häntä vaalittava yöt\npäivät läpeensä. Silas oli Williamin kera ottanut osalleen monta\nyötä, vaihtaen vuoroa kahden aikaan aamusella. Vastoin kaikkia\nodotuksia näytti sairas vanhus jo toipumisen oireita, kun eräänä\nyönä vuoteen vieressä valvova Silas huomasikin, että sairaan tuttu,\nkuuluva hengitys oli lakannut. Kynttilän liekki paloi pienenä,\nja hänen oli kohennettava kynttilää, nähdäkseen potilaan kasvot\ntarkalleen. Tällöin hän totesi, että diakooni oli kuollut -- oli\njo kotvan aikaa ollut kuollut, koska jäsenet olivat jäykistyneet.\nSilas koetti harkita, oliko hän ehkä välillä nukahtanut, ja katsoi\nkelloaan. Se osotti jo neljää aamulla. Miksi ei William ollutkaan\nsaapunut? Huolissaan lähti hän apua etsimään ja pian kokoontuikin\ntaloon joukko ystäviä, mukana saarnaaja, joten Silas sai lähteä\ntyöhönsä, toivoen saavansa kohdata Williamin, ja kuulla samalla,\nmiksi tämä ei ollut saapunutkaan. Mutta kello kuudelta, kun hän juuri\naikoi lähteä ystäväänsä etsimään, hän huomasikin Williamin tulevan\nsaarnaajan seurassa. He tulivat hakemaan häntä \"Lantern Yardin\"\nkokoushuoneeseen, minne kaikki jäsenet kokoontuivat, ja kun hän kysyi\ntämän kokoontumisen syytä, vastattiin hänelle vain: \"Kohta kuulet.\"\nMuuta selitystä ei annettu. Hänet saatettiin istumaan sakaristoon\nvastapäätä saarnajaa kaikkien niiden katseltaviksi, joita hän oli\noppinut pitämään Herran valittuina. Sitten saarnaaja otti esiin\ntaskuveitsen, näytti sitä Silaalle ja kysyi, muistiko hän, minne\noli jättänyt tuon veitsen? Silas väitti, ettei hän muistanut sitä\nottaneensa lainkaan taskustaan -- mutta vapisi, saadessaan osakseen\nnäin kummallisen kysymyksen. Häntä pyydettiin olemaan peittämättä\ntotuutta, tunnustamaan ja katumaan. Veitsi oli löytynyt huoneesta,\nvainajan vuoteen viereisestä kaapista, aivan samalta paikalta,\nmissä johtaja oli vielä päivää aikaisemmin nähnyt kukkaron kirkolle\nkuuluvine rahoineen. Joku käsi oli koskenut tuohon kukkaroon; ja\nkenenkä käsi se saattoi olla, ellei sen, jonka veitsikin oli? Hetken\naikaa viipyi Silas sanatonna kauhusta, mutta lausui sitten: \"Jumala\ntodistakoon minun syyttömyyteni! En tiedä mitään veitsestä, enempää\nkuin rahojen häviämisestäkään. Tutkikaa minua ja asuntoani; ette\nlöydä muuta kuin kolme puntaa viisi shillinkiä omia säästöjäni, jotka\nWilliam Dane tietää minulla olleen kuuden kuukauden ajan.\" Hänen näin\nsanoessaan voihkasi William ääneen, mutta päämies sanoi: \"Sinua\nvastaan on raskaita todistuksia, veli Marner. Rahat on viety viime\nyönä, ja vain sinä yksin olit vainajan lähettyvillä, jotavastoin\nWilliam Dane vakuuttaa satunnaisen pahoinvoinnin takia olleensa\nestetty saapumasta tavanmukaiseen yövuoroonsa, ja sinä itsekin\nsanoit, ettei hän tullut; kaiken lisäksi sinä vielä olet laiminlyönyt\nvalvontatehtäväsi ruumiiseen nähden.\"\n\n\"Olen tietenkin nukahtanut\", vastasi Silas ja jatkoi, hetken\nvaiettuaan: \"tai sitten joutunut samanlaiseen tilaan, kuin\naikaisemmin kerran näitte minun joutuneen, joten varkaan on täytynyt\nolla täällä sillaikaa, kun minun henkeni vaelsi jossain poissa\nruumiista. Mutta, kuten sanoin, tutkikaa minut ynnä asuntoni, sillä\nen ole ollut missään muualla.\"\n\nTutkimus pantiin toimeen ja lopulta William löysi tutun kukkaron\ntyhjänä Marnerin huoneesta, erään arkun takaa. Nyt kehoitti William\nystäväänsä tunnustamaan, eikä enään totuutta salaamaan. Silas katsoi\nhäneen, karvas moitteen ilme kasvoillaan ja sanoi: \"Oletko, William,\nkoko sinä yhdeksän vuoden aikana, jonka olemme yhdessä eläneet,\nkoskaan kuullut minun sanovan valheen sanaa? Mutta Jumala todistaa\nsyyttömyyteni.\"\n\n\"Veli\", sanoi William, \"kuinka voisin minä tuntea sydämesi\naivoitukset ja tietää mitä peliä siellä pahahenki pitää?\"\n\nSilas katsoi yhä ystäväänsä. Yhtäkkiä kävi voimallinen värähdys yli\nhänen kasvojensa, ja näytti kuin olisi hän tahtonut sanoa jotain\nkiivaasti, kunnes sisäinen päätös vaati häntä itsehillintään,\nja häntä alkoi väsyttää. Vihdoin virkkoi hän heikolla äänellä,\nWilliamiin katsahtaen:\n\n\"Muistankin nyt -- veitsi ei ollutkaan taskussani.\"\n\nWilliam sanoi: \"En yhtään ymmärrä, mitä tarkoitat.\" Muut läsnäolijat\nalkoivat kysellä, missä Silas arveli veitsen olleen, mutta hän ei\ntahtonut antaa sen enempiä selityksiä. Hän sanoi vain: \"Tämäpä\nkummallista; en osaa sanoa mitään, Jumala todistaa syyttömyyteni.\"\n\nHeidän tultuaan sakaristoon, alkoi taas neuvottelu. Kaikki\nlaillisten keinojen käyttö rikollisen löytämiseksi soti Lantern\nYardin kirkkokunnan sääntöjä vastaan, joiden mukaan kristityn ei\nsopinut ryhtyä oikeudenkäyntiin; sellainenhan olisi tuottanut häpeää\nkoko seurakunnalle. Mutta veljet aikoivat käyttää muita keinoja\ntotuuden selvillesaamiseksi, ja he päättivät rukoilla ja vetää\narpaa. Tällaisen päätöksen tekoa saatettaneen ihmetellä niiden\ntaholla, jotka eivät tunne Englannin kaupunkien vähän valistunutta\nuskonelämää. Silas polvistui veljiensä kera, luottaen omaan\nviattomuuteensa ja odottaen hartaasti selvää yhtäkkistä jumalaista\nilmausta, vaikkakin hän tunsi surua ja katkeruutta nähdessään, että\nkaikki häneen kohdistunut luottamus oli hävinnyt. Arpa julisti\nSilas Marnerin syylliseksi. Hänet erotettiin juhlallisesti kirkon\nyhteydestä ja vaadittiin hänen heti tuomaan takaisin varastetut\nrahat; ainoastaan siinä tapauksessa että hän tunnustaisi ja näin\nosoittaisi katumuksen merkkejä, hänet vielä joskus voitaisiin ottaa\nkirkon yhteyteen. Marner kuunteli vaieten. Viimein, kun kaikki\nryhtyivät tekemään lähtöä, hän kääntyi William Danen puoleen, sanoen\nkiihtymyksestä värähtävällä äänellä:\n\n\"Viimeksi muistan käsitelleeni veistä, kun sinulle leikkasin hihnaa.\nEn muista sen koommin enään panneeni sitä taskuun. Sinä olet rahat\nvarastanut ja sinä olet kutonut juonia vierittääksesi syyn minun\nniskaani. Mutta sinua on onni suosinut. Missä on se Jumala, joka\noikeudenmukaisesti hallitsee maailmaa, jossa on vain valheen jumala,\njoka antaa syyttömän kärsiä?\"\n\nKaikkia kauhistutti tällainen Jumalan herjaus.\n\nWilliam vastasi nöyrästi: \"Jätän veljien ratkaistavaksi, onko tämä\npahanhengen ääni vai ei. En voi muuta kuin rukoilla puolestasi,\nSilas.\"\n\nMarner parka poistui, sielussaan epätoivo -- usko Jumalaan ja\nihmisiin järkytettynä, kuin puolittain höperönä. Haavoitetun sielunsa\nkarvaudessa ajatteli hän itsekseen: \"Tietysti Saarakin minut hylkää.\"\nJa hän päätteli, ettei Saara uskoisi häntä vastaan esitettyjä\ntodistuksia, jolloin koko hänenkin uskonsa täytyi järkyttyä.\nIhmisten, jotka ovat tottuneet ajattelemaan niiden muotojen ja\nkaavojen mukaan, joita heidän uskontopiirinsä käyttää, on vaikeaa\nsopeutua yksinkertaiseen, kaikista muodoista ja kaavoista vapaaseen\nmielentilaan. Me olemme kärkkäät nostamaan kysymyksen, miksei\nMarnerin asemassa oleva henkilö voinut väittää vääräksi sellaisen\nteon todistusvoimaa, kuin on arvanheitossa muka ilmenevä jumalallinen\ntuomio; mutta hänelle olisi sellainen yritys merkinnyt samaa kuin\npyrkimys itsenäiseen ajatteluun, jommoiseen hän ei ollut tottunut; ja\nhänen olisi pitänyt sellaiseen yritykseen ryhtyä hetkellä, jolloin\nkaikki hänen henkiset voimansa olivat tuskan ja epätoivon vallassa.\nJos on olemassa ihmisten suruista ja synneistä kirjaapitävä enkeli,\nniin hän varmaan tietää, kuinka moni syvä suru pohjautuu väärään\nkäsitykseen, jommoiselle ihminen itse ei mitään mahda.\n\nMarner palasi kotiinsa ja istui koko päivän, epätoivon mykistämänä,\njaksamatta ajatellakaan Saaran luo menemistä, saadakseen tämän\nuskomaan hänen syyttömyytensä. Seuraavana päivänä hän päätti heittää\ntuon murjottavan toimettomuutensa ja kävi kangaspuilleen kuten\nennen. Ei mennyt montakaan tuntia, kun saarnaaja ja eräs diakooni\nsaapuivat tuomaan hänelle Saaralta sellaisia terveisiä, että kihlaus\noli purettu. Silas otti terveiset vastaan rauhallisesti ja kääntyi\nsamassa sanantuojista pois, jatkaen kudontaansa. Hiukan yli kuukausi\nsenjälkeen Saara oli naimisissa William Danen kanssa; eikä kulunut\nkauan, kun Lantern Yardin veljet saivat kuulla Silas Marnerin\nmuuttaneen pois kaupungista.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\n\nSellaistenkin ihmisten, jotka tiedon aarteilla ovat päässeet\nelämäänsä avartamaan, on toisinaan vaikeata pysytellä totutuissa\nmielipiteissään, uskonnossa, yksinpä tunteissaankin ja ratkaista,\novatko heidän ilonsa ja surunsa tosiaankin elettyjä, kun he yhtäkkiä\novat joutuneet uuteen maanpaikkaan, missä kukaan sen asujamista\nei tiedä hituistakaan heidän menneisyydestään enempää kuin heidän\najatuksistaankaan -- missä maaäiti on aivan toisennäköinen\nja ihmiselämä toisenluontoinen kuin se maaperä, mistä heidän\nsielunsa on tottunut saamaan ravintonsa. Vanhasta uskostaan ja\nrakkaudestaan toisaalle temmatut sydämet etsivät ehkä vieraissa\noloissa unhoituksen iloa, jolloin mennyt elämä muuttuu unelmaksi,\nkoska sen merkit ja puitteet ovat hävinneet, ja nykyaikakin pysyy\nunelmana, koska sille ei muistojen maailmasta löydy kosketuskohtaa.\nMutta tuskinpa heidänkään kokemuksensa riittäisi luomaan kuvaa\nniistä vaikutelmista, joita Silas Marnerin kaltainen kankuri tunsi\njättäessään oman kotiseutunsa ja asettuessaan Raveloen kylään. Ei\nmikään olisi enemmän voinut erota hänen kotikaupungistaan, missä\nriitti näköalaa silmänkantamiin, ympäröiville vuorijonoille asti,\nkuin tämä matala, metsäinen seutu, missä puitten pimento ja tuuheus\npeitti taivaankin. Täällä ei näyttänyt olevan mitään, joka hänen\nherättyään aamuvarhaisella katselemaan kasteisia orjantappurapensaita\nja rehevää ruohoa olisi jollain lailla muistuttanut Lantern Yardissa,\ntuossa jumalaisen ilmoituksen pyhätössä elettyä elämää. Sen valkeiksi\nsilatuita seiniä, pikku penkkejä, jonne tutut oliot hillitysti\nkahistellen saapuivat, jossa tutut äänet vuoronperään nousivat,\nsalaperäisin ja kuitenkin tutunomaisin lausein, salaperäisin\nja tutunomaisin kuin povessa kannettu taikakalu; saarnatuolia,\nmissä saarnaaja julisti oppia, jonka totuutta ei kukaan epäillyt,\nhuojutellen itseään edestakaisin ja käsitellen kirjaansa ylevän\nhillitysti, vieläpä virrenveisuussa pidettyjä säkeistöjenvälisiä\ntaukoja ja lauletun äänen kaikua: kaikki nämä seikat olivat\nMarnerissa saaneet aikaan jumalaisen hartauden tunteen -- sen lieden\nlämmöstä eli hänen uskonnollinen maailmansa -- se merkitsi hänelle\nkristinuskoa ja Jumalan valtakuntaa maan päällä. Kankuri, jonka\nvirsikirja kertoo ankaria sanoja, ei ymmärrä kaikkia asioita omassa\najatuksessaan punnita, hän on kuin lapsi, joka ei ymmärrä vanhempien\nrakkautta, vaan kurkoittaa kätensä suojaa ja ruokaa etsien yksiä\nkasvoja, yhtä povea kohti.\n\nJa mikä voisikaan enemmän erota Lantern Yardin maailmasta kuin\nRaveloen maailma? Hoidotta jääneitä, reheviä hedelmätarhoja,\nsuuri kirkko keskellä kirkkomaata, tyhjäntoimittajia tylsästi\nnojaamassa kirkonmenojen aikana oviin; punanaamaisia maanisäntiä\nastua jumpsimassa kylänraittia, matkalla \"Sateenkaaren\" kapakkaan\npikku ryypylle; asumuksia, missä ukot söivät hiellä ansaittua\nillallistaan, nukahtaakseen sitten päivän vaivoista lämpimän lieden\näärelle, eukkojen kehrätessä rukkinsa ääressä tulevain päiväin\nvaralle lankavarastojaan. Ei ollut Raveloessa ainuttakaan ihmistä,\njonka huulilta olisi lähtenyt lohdutuksen sana sulattamaan Marnerin\nturtuneita tunteita ja saattamaan ne edes tuskaa tajuamaan.\nTiedämmehän vanhaan aikaan vallinneen sellaisen luulon, että\nkullakin maankolkalla oli omat jumalhaltiansa, niin että ihminen,\njoka etääntyi yli määrättyjen rajojen, samalla erkani omain\njumalainsa vaikutuspiiristä. Se vaikutuspiiri ulottui nimittäin vain\nniin pitkälle, kuin ulottuivat ne virrat, vuoret ja laaksotkin,\njoiden vaiheilla hänen elämänsä syntymästä asti oli kulunut. Ja\nSilas rukan sielussa ailahteli kummallinen, ikäänkuin esiaikojen\nihmisten vihan ja pelon tunteita muistuttava tunne, silloin kun\nhe pakenivat vihastuneen Jumalan kasvoja. Hänestä tuntui kuin\nolisi se voima, jonka huomaan hän oli kotikaupunkinsa kaduilla ja\nrukoustilaisuuksissa itsensä uskonut, hyvin kaukana poissa tästä\nmaasta, jonne hän nyt oli asettautunut ja jossa ihmiset elivät\nhuolettomassa pintapuolisuudessa kaipaamatta ja tarvitsematta sitä\nlohdutusta, joka hänelle kylläkin kääntyi katkeruuden kalkiksi. Hänen\nsielunsa heikko valo levitti hänen ympärilleen niin vähän kajastusta,\nettei kerran pettynyt usko voinut estää synkän yön varjoja hänen\nsydämestään.\n\nHänen ensimäinen harrastuksensa tuon iskun saatuaan oli ollut\nkankaankudonta; ja hän jatkoi työtään taukoamatta, koskaan\npysähtymättä ajattelemaan, minkä takia. Hän oli nyt tullut Raveloeen\nja teki työtä kuin hullu, myöhään yöhön, saadakseen valmiiksi\nrouva Osgoodin pöytäliinakankaat pikemmin kuin asianomainen osasi\nodottaakaan, ollenkaan etukäteen huomiotaan palkkioon kiinnittämättä.\nHän näytti kutovan kuin kone, välittömästi, harkitsematta. Kaikki\nahkeruudella suoritettu ihmistyö on, tällä tavoin valmistumista\nsilmällä pitäen, olevinaan tarkoituksenmukaista ja auttaa sillan\ntavoin eteenpäin, yli elämän ilottomien rotkojen. Silaksen käsi\nsai tyydytyksen kuljettaessaan sukkulaa edestakaisin ja hänen\nsilmänsä tarkastaessaan kudontakuvion pikku neliöitä. Ja välillä\nkaiversi nälkäkin; ja erakko kun oli, sai Silas itse valmistaa\nomat aamiaisensa, päivällisensä ja illallisensakin, kantaa itse\nkaivosta vetensä ja panna tulen kattilansa alle, ja kaikki tuo pikku\ntouhujen sarja kudonnan lomassa teki hänen elämänsä kehruuhyönteisen\ntoimeliasta elämää muistuttavaksi. Häntä ei miellyttänyt muistella\nmennyttä; ei mikään seikka houkutellut häntä etsimään ymmärtämystä\ntaikka seuraa niiden parista, joiden keskuuteen hän oli asettunut\nasumaan; ja tulevaisuuskin ammotti yhtä synkkänä, sillä sieltä ei\nedes odottamattoman lemmen sattuma hänelle pilkoittanut. Ulkoiset\nvastukset olivat kytkeneet hänen ajatuksensa, hänen elämänsä polun\nyli oli lyöty kuin salpa, ja kaikki tunne-elämä näytti hänessä\nkuolleen sen iskun johdosta, joka oli turruttanut hänen sielunsa\nsisimmän.\n\nMutta vihdoinkin valmistuivat rouva Osgoodin pöytäliinakankaat ja\nSilas sai palkkansa kullassa. Hänen uurastuksensa kotikaupungissa,\nmissä hän oli tehnyt työtä tukkuliikkeessä, oli ollut heikommin\npalkattu, silloin hänelle maksettiin viikottain, ja suuri osa hänen\najastaan kului hyväntekeväisyystarkoituksiin. Ensi kertaa elämässään\nsai hän nyt kädessään pidellä viittä kiiltävää guineaa, ja kaikki oli\nhänen omaansa, eikä hänellä ollut edes sellaista läheistä ystävää,\njolle olisi halunnut osaa antaa siitä. Mutta mitä hyötyä sittenkään\noli hänellä noista viidestä guineasta, hänellä, joka ei edes joutunut\npitkien päivien mittaan kunnolla ulos kurkistamaan? Tuo kysymys oli\nsittenkin turha, sillä joka tapauksessa tuntui hauskalta pidellä\nnoita rahoja kädessään ja katsella niiden kiiltäviä kylkiä, koska\nne kerran kuuluivat hänelle: siinähän oli jälleen elämän aihe,\njoka oli vallan toista laatua kuin kankaan kudonta taikka nälän\ntyydyttäminen, eikä sillä ollut yhteistä uskon eikä rakkaudenkaan\nkanssa, joiden aika häneltä jo oli ohi. Kankurin käsi oli tottunut\nkahmaisemaan sisällensä hiellä ansaittuja rahoja jo ennenkuin tuo\nkämmen oli ehtinyt täyteen kasvuunsakaan; kahdenkymmenen vuoden ajan\noli tuo salaperäinen raha ollut hänelle kaiken maisen onnen esikuva,\nsekä kaiken vaivan välitön palkinto. Näytti siltä kuin olisi hän\ntakavuosina, kun jokaisella kolikolla oli tarkoituksensa, välittänyt\nvähät rahasta; sillä hän rakasti vain päämäärää. Mutta nyt, kun ei\nmistään päämäärästä voinut puhua, tottui hän kunnioittamaan rahaa\ntoteutuneen pyrkimyksen tuloksena ja himosi sitä siinä mielessä yhä\nenemmän; ja kun Silas iltahämärässä asteli poikki peltojen kotiaan\nkohti, otti hän raha-aarteensa katseltavakseen ja oli huomaavinaan\nkolikoiden kirkkaammin hohtavan hämärän laskeutuessa.\n\nTähän aikaan sattui eräs tapahtuma, joka näytti johtavan läheisempään\nystävyyteen Marnerin ja hänen naapuriensa välillä. Viedessään eräänä\npäivänä kenkäpariaan suutariin paikattavaksi tapasi hän suutarin\nvaimon, joka takan ääressä istuen kärsi kovia sydäntaudin ja\nvesipöhön tuskia, samanlaisia kuin Marner näki äitinsä vähää ennen\nkuolemaansa kärsineen. Säälin värähdys ailahti hänen mielessään,\nhänen nähdessään tuon kärsivän ja muistaessaan sen johdosta entisiä\naikoja. Muistaessaan äitinsä saaneen huojennusta juomalla muuatta\nkissankelloista valmistettua rohtoa, lupasi hän Sally Oatesille tuoda\nkoetteeksi jotain, joka kenties helpottaisi, koska lääkäri ei ollut\nonnistunut antamaan apua. Tämä hyväntekeväisyystilaisuus oli Silaksen\nensimäinen Raveloessa ollessa, jolloin hän tunsi kuin välähdykseltä\nlöytävänsä yhtäläisyyttä entisen ja nykyisen elämänsä välillä, joka\nkenties saattaisi olla sysäyksenä elämänmuutokseen, pois tuosta jo\nhänen oppimastaan hyönteisen kaltaisesta aherruksesta. Mutta Sally\nOates oli sairautensa takia päässyt naapuriensa kesken mielenkiinnon\nja huomion esineeksi, ja se tosiasia, että potilas tosiaankin oli\nsaanut lievitystä nautittuaan Silas Marnerin \"ihmerohtoa\", tuli\nyleisen pohdinnan alaiseksi. Olihan luonnollista, että kun lääkäri\nKimble antoi lääkkeitä, siitä seurasi myös apu potilaalle, mutta kun\ntavallinen tuntematon, maailmanrantoja kiertänyt kankuri teki ihmeitä\npikku pullollaan ruskeaa lääkettä, oli siinä kylliksi ihmettelyn\naihetta. Sellaisista ihmeistä ei oltu kuultu sen koommin kuin Tarleyn\nTietäjävaimo oli mennyt manalle; hänellä kylläkin riitti sekä taikaa\nettä \"rohtoja\", kaikki sen tiesivät ja juoksivat hänen puheillaan\naina, kun lapset sairastelivat. Marnerin täytyi varmaankin olla saman\nlajin ihmisiä, sillä milläs hän olisi saanut Sally Gatesin hengen\nsäilymään, ellei hänellä olisi ollut tietoa enemmän kuin tavallisilla\nkuolevaisilla? Tietäjävaimo luki itsekseen loitsuja niin kuuluvasti,\nettä saattoi erottaa sanatkin selvästi, ja kun hän samalla sitoi\npunaisen langan sairaan lapsen varpaan ympäri, luultiin sen estävän\nveden kasautumasta päähän. Raveloessa oli silloinkin yhä eräitä\neukkoja, joista kukin oli kanniskellut Tietäjävaimon noitapussia\nkaulassaan, eikä kellään heistä ollut tylsiä lapsia niinkuin Anna\nCoulterilla oli. Silas Marnerilla riitti kykyä kai yhtäpaljon,\nehkäpä enemmänkin; ja nytpä selvisikin hänen vieras alkuperänsä ja\n\"hullunkurinen ulkomuotonsa.\" Mutta Sally Oates ei mitenkään saa\nkertoa asiasta lääkärille, joka varmastikin kiusautuisi Marneriin:\nhän oli ollut jo aikanaan kovin vihoissaan tietäjävaimolle, eikä\nkoskaan luvannut ottaa vastaan ainuttakaan potilasta, joka kerran\noli turvautunut tietäjävaimoon, Silas havaitsikin äitien joukottain\nrientävän hänen töllilleen pyytämään apua lastensa hinku-yskään\ntai rintamaitonsa häviämiseen, samoinkuin miestenkin, jotka\nhalusivat päästä kihtitaudistaan ja sen aiheuttamista pahkoista;\nja ollakseen varmat parantajan luo pääsystä, oli kullakin jo\nhopeakolikko kädessään valmiina. Silas olisikin sekä loitsujensa\nettä pikku rohtojensa avulla voinut harjoittaa pientä, tuottavaa\nkauppaa, mutta tällä tavoin hankitut rahat eivät houkutelleet häntä:\neihän hän koskaan ennenkään ollut turvautunut valheeseen, ja hän\nkarkoitti kasvavalla suuttumuksella toisen toisensa perästä pois\ntölliltään, koska huhu hänen tietäjäammatistaan oli jo saanut niin\nsuuret siivet, että ne kantoivat Tarleyhin asti, eikä kansa moneen\naikaan pelännyt pitkiä matkojakaan hänen apuaan etsiäkseen. Yleinen\nluottamus hänen viisauteensa oli vähitellen muuttunut peloksi, koska\nkukaan ei uskonut hänen väitteeseensä, ettei hän muka taitanut\nloitsutaitoa enempää kuin ihmeparannustaitoakaan, ja joka kerran,\nkun joku vaimo tai mies epäonnistui yrittäessään hänen puheilleen,\npantiin syy mestari Marnerin huonon tahdon ja hänen kiusautuneen\noikkuilunsa niskoille. Niinpä kävikin, että hänen Sally Oatesia\nkohtaan osoittamansa sääli, joka ohimennen oli värähyttänyt hänen\nlähimmäisrakkautensa herkempiä kieliä, vain laajensi sitä juopaa,\njoka jo ennenkin oli ollut hänen ja naapuriensa välillä, tehden hänen\nerakkoelämänsä yksinäisyyden sitäkin raskaammaksi.\n\nVähitellen kerääntyi guineoista, kruunuista ja puolikruunuista\nkokonaisia rahakasoja, ja Marnerin omat tarpeet veivät yhä vähemmän\nja vähemmän rahaa, hänen koettaessaan päästä jatkuvaan kuudentoista\ntunnin työpäivään niin pienillä menoilla kuin suinkin. Eikö\nolekin tapana, että vangit yksinäisessä komerossaan huvittelevat\nmerkitsemällä kunkin kuluvan minuutin määrätynmittaisella suoralla\nviivalla seinään, kunnes niiden kolmikuvioista paisuu valtava\nkuviokokonaisuus? Eikö meillä itsekullakin toimettomuuden ja\nväsymyksen hetkinä ole tapana kerrata jotain tutunomaista liikettä\ntai laulunpätkää, kunnes tuo tapa on juurtunut voittamattomaksi\ntottumukseksi? Silloin ymmärrämme hyvinkin, kuinka rahainkokoomishalu\nsaa intohimon luonteen sellaisissa henkilöissä, joiden mielikuvitus\nalunpitäen ei omaisuuden keräämisessä ole nähnyt sen selvempää\ntarkoitusta.\n\nMarner rakensi kymmenestä kolikosta nelikulmion, jotka jälleen\nolivat osana suurempiin nelikulmoihin; ja jokaisen guinean\nlisääminen siihen kasaan toi uutta tyydytystä, jos kohta uutta\nintohimoa samanlaisen saantiin. Tässä oudossa maailmassa, joka oli\nmuuttunut hänelle toivottomaksi arvoitukseksi, olisi hän, jos olisi\nollut vähemmän ahkera luonne, saattanut istua päivät pääksytysten\nkangastuoliinsa sidottuna, tuijottaen vain malliinsa ja oman\nkankaansa valmistumiseen, kunnes kaikenmaailman arvoitukset ja muut\nasiat olisivat unohtuneet häneltä: mutta raha sai hänet joiksikin\nhetkiksi jättämään kudonnan, eikä raha vain kasvanut hänen käsissään,\nse jäi hänelle kerta kaikkiaan. Hänestä alkoi tuntua, että raha oli,\nniinkuin kangaspuutkin, hänen ystävänsä, eikä hän olisikaan ehdolla\neikä millään vaihtanut noita kolikoita, jotka olivat jo muuttuneet\noleellisiksi lisiksi hänen perhe-elämässään, toisiin, tuntemattomiin\nrahoihin. Hän käänteli ja käsitteli niitä, laski niitä, kunnes\nniiden väri ja muoto oli antanut hänelle janonsammuttamisen tapaisen\ntyydytyksen, mutta seurustelu rahain kera tapahtui yksinomaan\nöisin, kun päivän työt olivat saatetut loppuun. Hän oli irroittanut\njoitakin kiviä lattiasta kangaspuittensa luota ja tehnyt niiden alle\npienen koverruksen, johon asetti sitten kulta- ja hopeakolikoita\nsisältävän rauta-astian, peittäen kivet tarkoin sannalla joka\nkerran perästä, kun oli rahoja käsitellyt. Ei lainkaan siksi, että\nryövätyksi tulemisen ajatus olisi saattanut hänet rauhattomaksi:\nsellainen rahojen kätkeminen oli hyvinkin tavallista niihin aikoihin\nmaaseuduilla, olihan Raveloen seurakunnassa vanhoja isäntiä, joiden\ntiettiin kätkeneen säästönsä vuoteensa sisälle, mutta heidän\nmaalaisnaapurinsa eivät, huolimatta siitä etteivät he olleet kuningas\nAlfredin aikoihin eläneiden esi-isiensä kaltaisia rehellisyydessä,\nolleet kylliksi aloitekykyisiä, lähteäkseen suorastaan varkaisiin.\nMiten olisivatkaan he jälleen voineet omalla kylällään liikutella\nrahoja, heti kohta joutumatta kiinni? Heidän olisi silloin täytynyt\nottaa jalat alleen ja pötkiä niin pitkälle kuin pippuri kasvoi --\nmikä oli heistä samaa kuin lähteä lentämään.\n\nNäin eleli Silas Marner vuosi vuoden jälkeen erakkoelämäänsä,\nkolikoiden samalla karttuessa rauta-astiaan, hänen mielensä\nailahdellessa vain rahanhimon ja tyydytyksen välillä, muun maailman\njäädessä unohduksiin. Hänen elämänsä uurastus supistui vain\nkutomiseen ja rahankokoomiseen. Ei juolahtanut hänen päähänsäkään\najatella, miksi ja mihin tarkoitukseen oli tämä puuha. Ehkä jotkut\nkorkeamman opin saaneet ihmiset ovat sielussaan joutuneet kokemaan\nsamanlaisia tunnelmia silloin, kun kaikki usko ja rakkauden unelmat\novat pettäneet -- kangaspuiden ja mammonan kokoomisen sijaan\non heidän aikansa vienyt vain joku älyllinen uurastus, jonkun\nmonimutkaisen teorian ratkaisu. Oli vain somaa huomata, että Marnerin\nulkonainen olemus vartaloineen päivineen kutistui kasaan samassa\nsuhteessa kuin hänen uurastuksensa piiri pieneni. Niinpä näytti hän\nikäänkuin kokoonkäpristyneeltä korrelta, joka tuskin enää jaksaa\npysyä pystyssä. Nuo ulkonevat silmätkin, joiden katse ennen kuvasti\nluottamusta ja haaveilua, näyttivät supistuneen vain jonkun pienen,\ntuskin näkyvän jyväsen tarkasteluun; hän oli, suoraan sanoen,\nniin kuihtunut ja keltainen, että lapset olivat hänelle antaneet,\nhuolimatta siitä, ettei hän vielä ollut täyttänyt neljääkymmentäkään,\nnimen \"Mestari-ukko Marner.\"\n\nMutta vaikka hän olikin tähän määrään asti kuihtunut, sattui eräs\ntapahtuma, joka osoitti, ettei kaikki elämänilon mahla ollut kuiviin\njuossut. Hänen jokapäiväisiin tehtäviinsä kuului käydä noutamassa\nvettä kaivosta pienen matkan takaa kodistaan, ja sitä varten oli\nhän hankkinut jo Raveloeen muuttaessaan ruskean saviruukun, joka\nolikin välttämättömin tarvekalu hänen vaatimattomassa kalustossaan.\nSe oli ollut hänen toverinsa jo kahdentoista vuoden ajan ja seisonut\naina omalla paikallaan ojentaen aamuvarhain hänelle kädensijansa,\nikäänkuin muodollaan ilmaisten aulista avuliaisuuttaan. Kun hänen\nkätensä tarttui ruukun kädensijaan, tunsi hän hyvänolon tunteen,\nikäänkuin olisi ammentanut raikasta vettä. Kun hän eräänä päivänä\npalasi kaivolta, kompastui hän porraspuun astinta vastaan, ja ruskea\nruukku iski hänen kaatuessaan kiveen niin lujasti, että se särkyi\nkolmeksi kappaleeksi. Silas keräsi palaset, vei ne kotiinsa suru\nsydämessä. Ruukusta ei enään koskaan saanut kalua, mutta hän liimasi\nkuitenkin sirpaleet yhteen ja pani ruukkuromuskan muistoksi entiselle\npaikallensa.\n\nTässä on kuvattuna Silas Marnerin elämänkulku viidentoista vuoden\naikana hänen muutettuaan Raveloeen. Päivät pääksytysten istui hän\nkangaspuissaan, korva tottuneena sen yksitoikkoiseen ryskähtelyyn,\nsilmä kovana ja suunnattuna hitaasti valmistuvaan kangaskuvioon\nruskealla kankaalla, lihaksien toimiessa tasaisesti uudistuvin\nliikkein, niin että pysähdys tuntui sen keskellä aivan kuin olisi\nsalvannut henkeä. Mutta illalla oli hänen virkistysaikansa: hän sulki\nakkunaluukut, lukitsi tarkoin ovet ja kaivoi esiin kätköstä rahansa.\nJo kauan aikaa sitten oli kolikoiden määrä paisunut niin suureksi,\nettei rauta-astiaan enään sopinut yhtään. Näin ollen oli hänen\nollut pakko hankkia kaksi nahkakukkaroa, jotka eivät vieneet yhtään\ntyhjää tilaa piilopaikasta, vaan mukaantuivat lattialoven seinämien\nmukaisiksi. Miten loistivatkaan kolikot, kun ne vedettiin kukkaron\npimeydestä päivän valkeuteen! Hopeaa oli hänellä kultaan verraten\nmelko vähän, sillä päätyöstään, tukevista pellavakangaspakoista sai\nhän maksun enimmäkseen kullassa, ja se pieni hopeakillinkien ja\nkuusipencisten määrä, joka karttui, hupeni hänen omiin jokapäiväisiin\nmenoihinsa. Hän piti enimmin guineoista, mutta vastenmielistä olisi\nhänen ollut vaihtaa hopeatakaan pois -- kruunut ja puolikruunut\nolivat hänen hellyytensä esineitä, hänen uurastuksensa tuloksia; hän\npiti niistä kaikista. Hän levitteli niitä ja ryhmitteli kasoihin,\njoihin upotti kätensä; sitten hän taas laski niiden määrää, latoi\nniitä päällekkäin torneiksi ja tunnusteli niiden pyöreää ulkoreunaa\npeukalonsa ja etusormensa välissä, antoi ajatuksensa kiirehtää\najassa eteenpäin niihinkin kolikoihin, jotka hän taas tulisi\nsaamaan juuri valmisteilla olevasta kankaastaan ja niistä hämärässä\ntulevaisuudessa valmistuvista kankaista, joita vielä, ties kuinka\npaljon, ehtisi hänen ahkeran elämänsä aikana valmistua. Eipä\nihmekään, että hänen koko ajatuksensa oli kytkettynä kangaspuihin ja\nraha-aarteisiin silloinkin, kun hän kulki ketoja tai tietä pitkin,\nkiikuttaen valmista kangasta tilaajille. Hänen askeleensa eivät enään\nmilloinkaan eksyneet tiestä sivuun etsimään yrttejä ja rohtoaineita,\nkuten aikaisemmin oli ollut laita. Hänen nykyinen elämänsä oli kuin\nleikattu kaikesta menneestä eroon; se oli kuin metsäpuro, joka\nvastikään leikittyään solisten niityn kaltaalla, kiiruhtaa edelleen\nja alkaa uurtaa vaivaloista uomaansa kuivaan santaan.\n\nMutta joulun tienoilla, saman viidennentoista vuoden aikana sattui\nMarnerin elämässä suuri vaihe, joka merkillisellä tavalla sitoi hänen\nelämänsä naapuriensa elämään.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\n\nRaveloen vakavaraisin mies oli Junkkari Cass, joka eli vastapäätä\nkirkkoa sijaitsevassa, avarassa, punaisessa kartanossaan,\netualalla mahtava, kiviportainen kuisti, takapihalla korkea talli.\nHän oli tavallinen maalaiskarhu niinkuin muutkin, mutta vain\nhänelle oli suotu junkkarin arvonimi, vaikka Herra Osgoodin suvun\ntiettiinkin ulottavan alkujuurensa kaukaiseen menneisyyteen -- eikä\nraveloelaisten mielikuvitus uskaltanut ajatella koskaan olleenkaan\nsellaista aikaa, jolloin Osgoodin sukua ei muka olisi ollut -- ja\nvaikka heilläkin oli maatila niin oli Junkkari Cassilla kuitenkin\nkaksi arentimiestä, jotka kunnioittivat häntä kuin lordia ikään.\n\nOli yhä sama kultainen sota-aika, joka valmisti niin monta\netuisuutta maalaisille, eikä hintojen laskun hetki vielä ollut\nehtinyt saattamaan hovien ja maalaistalojen asemaa rappiolle, mihin\nviittasi yleinen epäsäännöllisyys ja huono säästäväisyys. Puheeni\nkoskee samalla sekä Raveloen että muiden samanlaisten pitäjien\ntilaa; sillä maalaiselämänhän tiedetään jo vanhastaan tarjoavan mitä\nmoninaisimman kuvan erilaisista elämän ilmauksista, jotka riippuivat\nsiitä maaperästä, missä ne tapahtuvat ja mukautuvat sen mukaan,\ntaivaan tuulista hamaan ihmisten ajatuslentoon saakka, jotka kaikki\novat ikuisessa liikkeessä ja joiden tulos ja määrä ei ole meidän\nlaskettavissamme ennakolta. Raveloe sijaitsi tuuheiden puiden ja\nruohoisten teiden keskellä, kaukana tehdaskaupunkien touhinasta ja\npuritaanien vakavasta maailmasta: rikkaat rehkivät, syöden ja juoden\nsen kuin halutti, pelkäämättä kihtiä ja halvausta, jotka ikäänkuin\nsääntönä liittyivät varakkaiden perheiden vaiheisiin; köyhästä\ntaas oli kaikki niinkuin ollakin piti, ja sai heidän mielestään\nrikas rehkiä ja remuta sen kuin halusi; tipahtihan siitä toki aina\nköyhällekin pieni pisara. Betty Jay haistoi joka kerran kun Junkkari\nCassin luona keitettiin kinkkua, himoiten vahvaa rasvaista lientä,\njossa kinkku oli kiehutettu, ja kun koitti pitojen aika, niin\nriitti niistä ilonaihetta monelle köyhällekin. Olivathan Raveloen\njuhlat samaa mittaa kuin niissä nautitut kinkut ja tynnyritkin,\nne kestivät tavallista kauemmin, eritotenkin talvella. Olisivatko\nnaiset kaivaneet kätköistään esiin juhlavaatteensa, pääkoristeensa\nja muut hetaleensa, joita he olivat varjelleet kuin silmäteräänsä\nja lähteneet ratsain kulkemaan vaarallisia ja vaivaloisia matkoja,\njolloin saattoi tulla vastaan yli äyräittensä paisunut virtakin,\nellei kaiken palkkiona odottanut oikea reima riemujuhla. Tästä\nsyystä olikin tapana järjestää sellaisia tilaisuuksia vain pimeinä\nvuodenaikoina, kun ei ollut mitään erikoisia kiireellisiä töitäkään\nja puhdetta riitti pitkään. Silloin olivat vierasvaraisten talojen\novet avoinna naapureille. Niinpian kuin Junkkari Cassin herkkujen\nluku ja laatu pieneni, tarvitsi vieraiden astua vain jonkun askeleen\nmäkeä ylöspäin ja pistäytyä herra Osgoodin puutarhaan, missä\nhöyrysivät vielä tuoreet kinkut ja paistit, missä oli suoraan sanoen\nmitä vain halusi, ehkä vielä houkuttelevammassa muodossa, joskaan ei\ntoki runsaammin kuin Junkkari Cassin kartanossa.\n\nOlihan Junkkarin vaimo jo kauan aikaa sitten kuollut, ja emännätön\npunainen talo oli vailla sitä viihtyisyyttä, joka vain vaimon\nkaitsemassa kodissa vallitsee, samoinkuin vailla kuriakin keittiön\npuolella. Näin oli ymmärrettävissä, että herkkupöydätkin loistivat\nenemmän runsaudellaan kuin ulkonaisella aistikkuudellaan, samoinkuin\nsekin seikka että ylpeä junkkari usein siirtyi hummaamaan\n\"Sateenkaaren\" kapakkaan mieluummin kuin istui omissa ikävissä\nnurkissaan, ehkä oli syynä sekin, ettei hänen poikiensa elämänura\nollut onnistunut. Raveloe ei suinkaan ollut mielipiteisiin nähden\nmikään ahkeruuden ja suvaitsemattomuuden tyyssija, mutta sittenkin\npidettiin Junkkarin leväperäisyytenä sitä seikkaa, että hän salli\nmolempien poikiensa toimettomina vetelehtiä kotosalla; ja vaikka\nkansa yleensä sietääkin isän kukkarolla eleleviä nuoria miehiä,\npudisti kuitenkin moni päätään, tuomiten toisen pojan, Dunstanin,\ntavallisimmin Dunsey Cassiksi kutsutun, jonka pelihalu ja vaihtovimma\nei näyttänyt loppuvan hyvään. Naapurien mielestä oli kylläkin ihkasen\nsamantekevää, mitä Dunseysta tulisi -- häijy, ilkeilevä hulivili,\njolle ryyppy maistui sitä paremmalta mitä kuivemmin suin joku muu\nistui -- kun ei vain siitä saisi kärsiä Cassin kunnianarvoinen\nperhe, jolla kirkossa oli oma hautaholvi ja jolla oli vanhempia\njuomahaarikoita kuin kuningas Yrjöllä. Mutta totta tosiaan oli sääli\nGodfrey-herraa, esikoista, hienoa, avokatseista, hyväntahtoista\nnuorukaista, jonka kerran oli tartuttava talon ohjaksiin, mutta jonka\npelättiin menevän samoja jälkiä kuin veljensäkin, niinkuin alkoi jo\nnäkyä oireita. Jos hän vielä jatkaisi samaan tapaan, olisi neiti\nNancy Lammeterin rakkaus menetetty; sillä kaikki olivat panneet\nmerkille, miten tyttö alkoi vieroa häntä jo viime vuoden helluntaista\nlähtien, jolloin kaikki tiesivät nuorukaisen päiväkaupalla\nhummanneen, palaamatta öiksikään kotiinsa. Jotakin oli vinossa,\nehkä enemmän kuin olisi ollut tarpeen -- se oli selvää; sillä\nGodfrey-herra ei ollut puoliksikaan niin virkeä eikä avokatseinen\nkuin hän oli aikaisemmin ollut. Ja oli ollut aika, jolloin kaikki\nsanoivat: mikä kaunis pari tuleekaan hänestä ja neiti Nancy\nLammeteristä! ja jos hänestä tosiaan tulisi punaisen talon emäntä,\nniin totta tosiaan täytyisi muutoksen olla tuntuvan. Olivathan\nLammeterit saaneet sellaisen kasvatuksen, ettei suolahiventäkään\nsaanut heittää hukkaan, vaan että kaikki taloudessa tulisi oikein\nkäytetyksi ja kaikki olisi oikealla kohdallaan. Sellainen miniä olisi\naarre vanhan Junkkarin talossa, vaikkei tyttö toisi killinkiäkään\nmyötäjäisiä. Pelättiinhän Cassin taskuissa, hänen suurista tuloistaan\nhuolimatta, olevan useampia rahareikiä, kuin minkä hänen omat\nkätensä saattoivat tukkia. Mutta ellei Godfrey perinjuurin muuttanut\nelintapaansa, hän sai jättää ikihyvästit neiti Nancy Lammeterille.\n\nSamainen, ennen niin toivorikas nuorukainen Godfrey seisoi\neräänä myöhäisenä marraskuun iltana isänsä kodin upeassa\nseurusteluhuoneessa, kädet taskussa, selkä uuniin nojaten; ja\nsattui se olemaan Marnerin viidentenätoista Raveloessa olovuotena.\nSammuva, harmaa valo lankesi kalpeana tammisille seinille, joita\nkoristivat maalaukset, pyssyt, ratsupiiskat ja ketunhännät, takkien\nja lakkien roikkuessa epäjärjestyksessä pitkin tuoleja ja vajanaisten\noluttuoppien levittäessä lemuaan yli huoneen, tulen uunissa hiljaa\nhiipuessa ja piiraisten piippujen nojatessa uuninkulmaan; kaikki\nvain merkkejä vailla kaikkea viehätystä olevasta taloudenhoidosta,\nniinkuin selvästi osoitti hapan ja tympeytynyt ilmekin Godfreyn\nvaaleilla kasvoilla. Hän näytti odotellen kuulostelevan jonkun\nlähestymistä, ja äkkiä kuuluikin raskaita askeleita ja samassa\nvihellys avarasta ja tyhjästä eteishallista.\n\nOvi avautui ja sisään astui pyylevä, kömpelönnäköinen nuorukainen,\nnaama punaisena ja näköjään hieman hiprakassa. Se oli Dunsey, ja kun\nGodfrey hänet havaitsi, elävöityi hänen synkkä katseensa, joskin sen\nilmeeseen liittyi pieni vihan lisä. Sievä ruskea lintukoira, joka\nmaata lekotteli takan lämpimässä, ryömi tuolin alle.\n\n\"No, mestari Godfrey, mitä sinä minusta tahdot?\" tokasi Dunsey\npilkallisesti, \"Olethan minua vanhempi ja parempi, tiedät kai; tulin\ntietenkin koska minua kutsuit.\"\n\n\"Mitäkö tahdon -- olehan asemillasi hetken ja kuuntele!\" sanoi\nGodfrey tuikeasti. Hänkin oli naukannut ehkä enemmän kuin sieti,\npäästäkseen tuosta alakuloisuudesta ja saadakseen sijalle vaikka\nvihan. \"Tahdon vain sanoa sinulle, että minun on Fowlerin arentirahat\nannettava Junkkarille taikka sitten sanottava, että sinä ne sait\nminulta; sillä hän aikoo panna uloshakuun ja kaikki kuitenkin tulee\nilmi, sanon hänelle tai en. Juurikaan, ennen uloslähtöään uhkasi\nhän lähettää sanan Coxille, pyytäen panemaan Fowlerin uloshakuun,\nellei tämä viikon kuluessa maksaisi. Junkkarilla on rahat vähissä\neikä hänellä ole kärsivällisyyttä odottaa kauemmin; tiedäthän hänen\nuhkansa, jos kerrankaan vielä pidättäisit hänen rahojaan. Ala siis\nkävellä ja hanki rahat vaikka mistä, ja hankikin ne heti, kuuletko?\"\n\n\"Vai niin!\" vastasi Dunsey ivaten ja astuen lähemmäs, katsoen\nveljeään päin naamaa. \"Eiköhän sopisi sinun itsesi hankkia niitä\nrahoja ja vapauttaa minut siitä vaivasta? Kun sinä kerran olit niin\nveljellinen ja annoit ne minulle, et liene niin epäveljellinen, ettet\nniitä puolestani takaisin maksaisi: sinun veljenrakkautesi tekee sen\nkyllä, eikös teekin?\"\n\nGodfrey puri huuliaan ja pudisti nyrkkiään. \"Älä tule minua lähelle\ntuolla naamalla, taikka minä paiskaan sinut permantoon.\"\n\n\"Ethän sinä, ethän toki\", sanoi Dunsey, pyörähtäen kantapäillään ja\nastuen kuitenkin syrjään. \"Olenhan minä niin hyvänluontoinen veli,\nenkös olekin? Voisinhan ajaa sinut pois kodista ja konnusta ilman\npennin pyöreätä, jos niin tahtoisin, milloin tahansa. Minun tarvitsee\nvain kertoa Junkkarille, miten hänen kaunis esikoisensa on salaisissa\naviosuhteissa Molly Farreniin kärsien kovin, kun ei voi elää yhdessä\njuopon vaimonsa kanssa. Niinpä minä mukavasti pääsisin sinun\nasemaasi. Mutta sinä huomaat, etten sitä tee -- olen niin taipuisa\nja hyväluontoinen. Mutta teethän sinäkin mitä tahansa minun takiani.\nHankithan sinä nuo sata puntaakin minulle -- tiedänhän sen.\"\n\n\"Mistä minä ne rahat saan?\" sanoi vavahtaen Godfrey. \"Ei ole\nkillinkiäkään tiedossani. Ja on vale, että sinä pääsisit minun\ntilalleni: saisitpa samalla kertaa laputtaa sinäkin, se on selvä.\nSillä jos sinä rupeat satuilemaan, osaan sitä minäkin. Bobbi on isäni\nystävä -- tiedät sen yhtä hyvin kuin minäkin. Hänpä vain iloitsisi,\nkun sinusta kerrankin pääsisi.\"\n\n\"Ei väliä\", vastasi Dunsey, nyökäyttäen päätään ja samassa akkunasta\nulos vilkaisten. \"Olisipa vain hauskaa lähteä juuri sinun kanssasi\n-- olethan niin sievä veli, ja meillä on aina ollut niin hauska\nkinastella kanssasi, enhän ilman sinua osaisi mitään tehdä. Mutta\nonhan sinustakin hauskempi, että jäämme kotiin molemmat; tiedänhän\ntahtosi. Siis järjestäpä tuo pikku summa, ja nyt sanon sinulle hyvää\nyötä, niin ikävä kuin onkin seurastasi erota.\"\n\nDunstan yritti lähteä, mutta Godfrey hyökkäsi hänen jälkeensä,\nsiepaten häntä kiinni käsivarresta, kiroten ja lausuen:\n\n\"Etkö kuule, kun minulla ei ole rahaa; enkä saa rahaa.\"\n\n\"Lainaa Kimble-ukolta.\"\n\n\"Sanon sinulle, ettei hän enään lainaa minulle, enkä lähde häneltä\nkysymäänkään.\"\n\n\"No, myy sitten Salama.\"\n\n\"Sepä helppo neuvo. Minun on saatava rahat heti.\"\n\n\"No, mene vain huomisiin ratsastuskilpailuihin. Siellä on Bryce ja\nKeating. Saat varmasti useampiakin ostotarjouksia.\"\n\n\"Ja luonnollisesti palata iltasella kahdeksalta kotiin yltä päältä\nkurassa. Minun on mentävä rouva Osgoodin syntymäpäiväkutsuihin.\"\n\n\"Vai niin!\" virkkoi Dunsey, kääntäen katseensa toisaalle ja koettaen\npuhua sievistellen. \"Ja tuleehan sinne suloinen Nancy neitokin; ja\ntaas me pistämme hänen kanssaan tanssiksi ja lupaamme olla olematta\nepäkohteliaita enään, ja niin on taas välit selvät.\"\n\n\"Kitasi kiinni, senkin vietävä, äläkä turhaan lausu Nancyn nimeä\",\nsanoi Godfrey punastuen, \"muutoin sinut pehmitän.\"\n\n\"Minkä vuoksi?\" kysyi Dunsey, äänessä yhä teeskentelevä sävy, ottaen\nratsupiiskan ja käännellen sitä käsissään. \"Sinulla on hyvä onni.\nKehoitan sinua hankkiutumaan taas hänen suosioonsa, sillä kaikessa\ntapauksessa voitat aikaa, kunnes Molly mahdollisesti jonain päivänä\nnauttii pisaran liiaksi opiumia ja tekee sinusta lesken. Eikä Nancy\nneito halua jäädä toiselle sijalle, jos hän saa asiasta vihiä. Ja\nonhan sinulla niin herttainen veli, joka ei sinun salaisuuttasi\npaljasta, koska sinä olet niin hyvä veljeäsi kohtaan.\"\n\n\"Selitän sinulle niinkuin asia on\", sanoi Godfrey vavisten ja\nkalpeana, \"kärsivällisyyteni on jo lopussa. Jos sinulla olisi\nvähänkin enemmän terävänäköisyyttä, ymmärtäisit, sopiiko alati\npuristaa ja uhata yhtä miestä. Minä tiedän ainakin vain sen, mikä on\ntämän hetken kysymys: Saatanhan kertoa itsekin Junkkarille kaiken --\nja saan sinut pois harteiltani vaikken muuta saisikaan. Lopulta saa\nhän kuitenkin kaiken tietää. Tyttö on itse uhannut tulla kertomaan\nasiat hänelle. Älä siis kuvittelekaan, että sinun tiedoillasi on sen\nkummempaa arvoa. Sinä olet vähitellen vienyt kaikki rahani, niin\netten enään kykene tytön toivomuksia täyttämään, ja hän toteuttaakin\nuhkauksensa jonain kauniina päivänä. Asia on siis sama. Kerron itse\nisälleni kaiken, ja sinä saat mennä hemmettiin.\"\n\nDunsey ymmärsi menneensä liian pitkälle, ja että nyt oli tullut\nhetki, jolloin epäröivä Godfrey tekisi päätöksen. Mutta hän virkkoi\nvain, huoleton ilme kasvoilla --\n\n\"Niinkuin tahdot; mutta ensin tahdon pienen kulauksen olutta.\" Ja\nkelloa soittaen hän heittäytyi poikittain kahden tuolin nojaan ja\nalkoi ratsupiiskansa varrella koputtaa akkunalautaan.\n\nGodfrey seisoi yhä selkä uuniin päin, pyöritellen sormiaan\ntaskuissaan ja hypistellen jotain, lattiaan katsellen. Tuossa\nkookkaassa, lihaksikkaassa olemuksessa piili ihmeellinen määrä\nvaistomaista rohkeutta, mutta se ei auttanut häntä päätöksen teossa,\nmilloin uhkaava vaara ei ollut poistettavissa ruumiillisin voimin.\nHänen luonnollinen päättämättömyytensä ja siveellinen pelkuruutensa\nsaivat vain yllykettä tilanteesta, missä tapausten järkähtämätön\nkulku näytti kaikilta puolilta vyöryvän häntä kohti. Tuskin oli hänen\närsytetyissä aivoissaan ehtinyt välähtää ajatus käydä uhmaamaan\nDunstania, kun hän jo näki aavistuksen kaikesta siitä pahasta,\nmitä sellainen teko olisi tuonut mukanaan ja mikä oli hänestä\nvieläkin sietämättömämpää kuin nykyhetken onnettomuus. Tunnustamisen\nseuraukset tuntuivat hänestä päivänselviltä, ne saattoi suorastaan\nlaskea; salaamisen seuraukset sitävastoin olivat vielä hämäriä. Häntä\nvapisutti ajatellessaankin tuota kauheata selvyyttä, jotavastoin\nlykkäys ja epämääräinen päättämättömyys antoivat jonkunlaisen rauhan\ntunteen. Tavallisen junkkarin perinnöttömäksi tehty poika, jolla ei\nollut rohkeutta käydä kättensä töillä ansaitsemaan jokapäiväistä\nleipäänsä enempää kuin kerjäämälläkään hankkimaan elatustaan, oli\navuton kuin juurineen maasta temmattu puu, joka vain maaperän ja\ntaivaan yhteisestä suosiosta on päässyt kasvamaan kukoistavaksi\nrungoksi. Ehkä hänkin olisi saattanut ajatella oman leipänsä\nansaitsemista jopa mieluisenakin tehtävänä, jos Nancy Lammeter olisi\nhänen rinnallaan ahertanut; mutta hamasta siitä asti kuin hän oli\nsaanut vakaumuksen, että niinhyvin Nancy kuin hänen perintönsäkin\nolivat menetetyt ja että hänen oli katkaistava kaikki siteet ja\ntyydyttävä häpeään, josta ei enään pääsisi nousemaan, ei hän\nkuvitellutkaan tunnustamisen jälkeen löytävänsä elämälleen muuta\nmahdollisuutta kuin sotamieheksi pestautumisen, -- arvossapidettyjen\nperheiden mielestä muutoin epätoivoisin teko, suorastaan samaa kuin\nitsemurha. Ei! hän antoi kaiken sittenkin mieluummin sattuman varaan\nkuin ryhtyi tekemään päätöstä; hänestä oli paras huomenna mennä vain\njuhliin mukaan, mielityöhönsä kallistamaan viiniä, vaikka miekka\nriippuikin hänen päänsä päällä ja sydäntä kaiveli syvä tuska. Se oli\nsittenkin viisaampaa kuin syöksyä kylmään pimeyteen, missä ei mikään\nilo enään odottanut. Dunstanin hevosenmyyntiehdotuskin tuntui hänestä\njo paljon helpommalta ajatukselta kuin lähtö tunnustukselle isän luo.\nMutta hänen ylpeytensä ei sallinut muuttaa keskustelun tapaa. Parempi\noli vain jatkaa riitapuhetta. Dunstan oli odottavalla kannalla ja\nkulautteli oluttansa tavallista pienemmin siemauksin.\n\n\"Se on totta tosiaan niin sinun tapaistasi\", tokasi Godfrey, äänessä\nkatkera sävy, \"tulla ja puhua kylmästi Salaman myynnistä kuin\nmistäkin tavallisesta seikasta, onhan se ainoa asia, jota voin sanoa\nomakseni, ja paras hevonen, mitä koskaan olen omistanut. Jos sinulla\nolisi pieni hivenkään omanarvon tuntoa, häpeäisit nähdessäsi tallin\ntyhjänä ja ihmisten ivaavan meitä. Mutta olenpa varma, että olisit\nvalmis myymään itsesikin, jos sinulla olisi toiveita vahingoniloon\nsiitä, että olisit saanut jonkun tekemään niin tyhmän kaupan.\"\n\n\"Niinpä juuri!\" sanoi Dunstan rauhallisella äänellä, \"nyt osuit\nminuun nähden kerrankin oikeaan! Tiedäthän että olen suorastaan\nkorvaamaton jalokivi, jos kauppa on kyseessä. Annan siis sinulle\nneuvon: Laske minut myymään Salama. Ratsastan mieluusti sillä\nhuomenna. En kylläkään ole niin soma satulassa kuin sinä olet, mutta\nnythän onkin hevonen kysymyksessä eikä mies.\"\n\n\"Sitäkö vielä puuttuu -- uskoa hevonen sinun käsiisi!\"\n\n\"Aivan niinkuin haluat\", sanoi Dunstan naputellen taaskin piiskansa\nvarrella rauhallisena akkunalautaa. \"Sinunhan on maksettava\nFowlerin rahat; asia ei koske minua lainkaan. Sinä sait rahat\nhäneltä Bramcoten matkallasi ja sinä ilmoitit Junkkarille, ettei\nhän vielä maksanut. Ei asia siis minua liikuta; sinä olit vain niin\nystävällinen että annoit ne minulle, siinä kaikki. Ellet halua maksaa\nrahoja, anna olla maksamatta, yhtäkaikki minulle. Mutta minä vain\naioin sinua auttaa hevosen myynnissä huomenna, koska minusta tuntui,\nkuin sinun olisi ollut epämieluista mennä huomenna niin pitkälle.\"\n\nGodfrey oli hetken vaiti. Hän olisi halunnut hyökätä Dunstanin\nkimppuun, vääntää pois hänen käsistään ratsupiiskan ja pehmittää\nsillä veljensä perinpohjin. Mikään ruumiillinen pelko ei häntä\nkylläkään siitä pidättänyt, vaan toista laatua oleva huoli, jonka\nolivat synnyttäneet raivoakin voimakkaammat tunteet. Kun hän taas\nryhtyi puhumaan, oli hänen äänessään pieni sovittava sävy.\n\n\"No, tarkoitatko sinä ihan täyttä totta tuolla hevosjutullasi, mitä?\nAikoisitko sen kunnolla myydä ja tuoda rahat minulle? Ellet sitä tee,\ntiedäthän että kaikki on lopussa, sillä minulla ei ole muuta keinoa\nvaralla enään. Ei tule sinulle iloa siitäkään, että annat romahtaa\ntalon päälleni, sillä siinäpä rytäkässä hajoaisi sinunkin pääkallosi.\"\n\n\"Niin, niin\", sanoi Dunstan; \"oikein. Ajattelinhan jo, että kyllä\nsinä vielä järkiisi tulet. Olenpa juuri minä oikea mies saamaan\nBryce-ukon ostotuulelle. Tuon sinulle siitä satakaksikymmentä puntaa.\"\n\n\"Mutta jos huomennakin on taas samanlainen koiranilma kuin eilen,\nniin eihän sinusta ole lähtijäksi\", sanoi Godfrey, epätietoisena\nitsekin, toivoiko hän sadetta vai ei.\n\n\"Eikä ole\", vastasi Dunstan, \"minua aina suosii ilma. Ehkä sataa, jos\nsinä aiot lähteä. Sinuahan aina seuraa huono onni, minua taas hyvä.\nSinä olet saanut sorjan muodon, minä taas onnen, siksi on sinun aina\nparas vain riippua kiinni minussa ja olla koskaan mitään yrittämättä\nilman minua.\"\n\n\"Hitto vieköön sinut!\" kivahti kärsimättömästi Godfrey. \"Ja olekin\nhuomenna selvä mies, ettet kaadu ja ettei Salama jää kaikista\njälkeen.\"\n\n\"Älä sitä sure\", virkkoi ovea avatessaan Dunstan. \"Oletko koskaan\nnähnyt minua ketarat pystyssä silloin, kun kauppa on kysymyksessä?\nSehän pilaisi koko pelin. Jos minä joskus kaadunkin, ole varma siitä\nettä kaadun omilta jaloiltani.\"\n\nSiinä samassa paiskasi Dunstan oven kiinni jälkeensä ja jätti\nGodfreyn märehtimään omia karvaita asioitaan, joita vain silloin\ntällöin oli valaissut hetkeksi urheilujännitys, juominen, kortinpeluu\nja vain harvemmin kohtaukset neiti Nancy Lammeterin kanssa.\nKorkeampaa sivistystä seuraavasta, runsaammasta tunne-elämästä\njohtuva tuskantunto on ehkä vähemmän surettava seikka kuin\ntäydellinen ilon ja lohdun puute, joka jättää karkeammat\nluonteet yhtämittaiseen surun ja tyytymättömyyden piiriin.\nTalonpoikais-esi-isiemme elämässä, esi-isien, joiden saatamme\nkuvitella olleen varsin jokapäiväisen näköisiä -- mutta joiden\nainoa tehtävä oli ratsastaa ympäri tiluksiansa ja suorastaan kasvaa\nkiinni satulaansa ja joiden loppu elämä kului yksitoikkoisuudessa\ntylsistyneiden tunteitten tuudittamassa huolettomuudessa oli\nsittenkin jotain juhlallista. Olihan heilläkin toki huolia, ja heidän\nnuoruuserheidensä jäljet olivat useinkin kauaskantoisia: ehkä lempi\njohonkin herttaiseen neitoseen, oikeaan viattomuuden perikuvaan\noli aukaissut heidän silmänsä haaveksimaan elämästä, missä päivät\neivät olisi käyneet pitkiksi, vaikkei sen olisi tarvinnut olla\nniin ylellistäkään; mutta häipyipä heiltä neitonen ja häipyi myös\nunikuva. Ja mitä silloin jäikään heille, eritotenkin jos he olivat\nehtineet käydä siihen määrin pyyleviksi, ettei metsästyskään enään\nluonnistanut? Jäi vain hummaus ja juopottelu alakuloisuuden tuskaan,\neikä ollut heidän päiviensä kuluessa sen suurempaa vaihtelua vuosien\nmittaan. Olihan näiden luonnonlapsien joukossa toki sellaisiakin,\njoita, -- kiitos heidän synnynnäisten hyveidensä -- ei hummauskaan\njohtanut raakamaisuuksiin. Vaikka heidän poskipäänsä olivat verevät,\nraastoi heidän sisintään tuska ja murhe, kun se oljenkorsi, johon\nhe olivat tarttuneet, oli murtunut ja he itse olivat joutuneet\nkietoutumaan kahleisiin, joista mikään ponnistus ei pelastanut;\nnäissä tuskallisissa olosuhteissa kulki, kuten kaikki tiedämme omasta\nkohdastamme, heidän ajatuksensa vain yhtä ympyrää, heidän oman\nmenneisyytensä raskasta rataa.\n\nNäin oli ainakin laita Godfrey Cassin\nkahdennellakymmenennelläkuudennella ikävuodellaan. Katumuksen\nliikutus, saatuaan lisää erinäisistä pikku vaikutelmista, jommoisia\naina taipuvaiset luonteet saavat salaisista suhteistaan, oli\nvienyt hänet väkisin salaiseen aviosuhteeseen, joka oli hänen\nelämänsä häpeäpilkku. Se oli liettävä historia matalaa intohimoa,\npettymystä ja pettymykseen heräämistä, jota kaikkea ei tarvinnut\nkiskoa ilmoille Godfreyn karvaiden muistojen kätköistä. Hän oli\nkauan aikaa ollut tietoinen siitä, että hänen erehdyksensä oli\nosittain johtunut Dunstanin virittämästä ansasta, Dunstanin, joka\nveljensä häpeällisestä suhteesta sai sopivan aseen kateuden ja\nveljesvihansa tyydyttämiseen. Ja vaikka Godfrey olisikin tuntenut\nitsensä tässä suhteessa uhriksi, ei kohtalon kova pähkinä hänen\nsuussaan olisi tuntunut vähemmän sietämättömältä. Jos hänen\nyksinäisin hetkin puoliääneen lausumansa kirosanat olisivat\nkohdistuneet vain Dunstanin pirulliseen viekkauteen, ei hänen olisi\nniinkään tarvinnut säikähtää suoraa tunnustusta. Mutta hänellä\noli sydämellä jotain muutakin oma pimeä harhatekonsa, joka tällä\nhetkellä hänestä näytti yhtä vastenmieliseltä ja harkitsemattomalta\nkuin yleensä kaikki harha-askeleemme näyttävät sitten, kun niiden\naika on jo kauan sitten ohi. Neljä vuotta oli hän ajatellut Nancy\nLammeteriä, kuvitellut häntä hellin ajatuksin vaimokseen, jonka\nkera tulevaisuus näytti niin riemukkaalta: tuo neito tulisi siis\nhänen vaimokseen, tekisi koko kodin armaaksi pelkällä läsnäolollaan,\njommoiseen hän ei isänsä kodissa ollut koskaan tottunut; olisihan\nhelppoa vaimon aina siinä lähellä ahertaessa luopua kerta kaikkiaan\npahoista tottumuksistakin, joista ei ollut mitään iloa, joilla\nvain tylsästi tappoi aikaa. Godfreylla oli kotoinen luonne, joka\noli kasvanut lämmöttömän lieden äärellä, kodissa, josta puuttuivat\nsäännölliset tavat ja kunnon järjestys. Hänen heikko luonteensa vei\nhänet vaistomaisesti ja vastustamatta talossa vallinneiden huonojen\ntapojen tielle, mutta jonkunlaisen vakituisen hellemmän kiintymyksen\ntarve ja jonkun sellaisen vaikutelman kaipuu, joka helpottaisi\nkaiken hyvän seuraamista, saattoi hänet ihailemaan Lammeterin talon\nsiisteyttä, aistikkuutta ja vapaamielistä järjestystä ja aurinkona\nhymyävää Nancya, jonka herttaisuus tuntui hänestä kuin rauhaisa aamu\nlepoon käyneen myrskyn jälkeen ja jolloin korva on altis kuulemaan\ntoimeliaisuuteen, puhtauteen ja rauhaan kutsuvien hyvien enkelien\nääntä. Eikä kuitenkaan tämän paratiisin saavuttamisen toivo ollut\nkyennyt pelastamaan häntä siitä kirouksesta, joka sulki hänet sen\nonnelan ovien ulkopuolelle. Sensijaan että olisi vankasti tarttunut\nkiinni Nancyn silkkihameeseen ja sen turvissa pelastautunut vihreälle\nkamaralle, varmalle ja vakavalle, hän oli antanut laahata itsensä\ntakaisin mutaan ja lokaan, missä oli turha rimpuilla. Hän oli itse\nvyöttänyt itsensä kahleisiin ja eronnut onnen tieltä, saaden osakseen\nikuisen mielikarvauden.\n\nOli vielä eräs nykyistäkin pahempi tilanne: se hetki, jolloin tuo\nilettävä salaisuus paljastuisi, ja toivo, joka jatkuvasti voitti\nkaikki muut toivomukset oli saada sysätä edelleen sitä pahaa\npäivää, jolloin hänen olisi otettava vastaan isänsä viha ja raivo\nsukuylpeyden kärsimän kolauksen johdosta, jolloin hänen kaiken\ntodennäköisyyden mukaan olisi luovuttava perintöosuudestaankin, joka\ntoistaiseksi vielä oli antanut hänelle jonkinmoista elämänarvoa,\njolloin loppujen lopuksi olisi luovuttava Nancy Lammeterin\nläheisyydestä samoinkuin hänen kaikesta arvon annostaankin. Mitä\nenemmän aikaa kului, sitä enemmän oli toivoa päästä vapautumaan\nainakin joistakuista kirotuista seurauksista; sitä enemmän jäi\ntilaisuutta häneltä kummalliseen mielihyväntunteeseen, jonka Nancyn\nnäkeminen ja hänen katseittensa kaino ilme tuotti. Tähän tunteeseen\nsuhtautui hän vuoroin niin, vuoroin näin, meni viikkoja, että\nhän suorastaan teki kaikkensa välttääkseen tapaamasta kaukaista,\ntavoittamatonta rakkautensa ihannetta, sitä kiihkeämmin sen jälkeen\ntaas häntä kaivatakseen. Sellainen ikävöinnin hetki oli taaskin\nkoittanut, jopa niin ylivoimaisena, että hän olisi ollut valmis\nuskomaan Salaman Dunstanin huostaan, mieluummin kuin ehkäisemään\nkaipaustaan, ellei eräs muu syy olisi pidättänyt häntä huomisista\nkilpailuista. Syynä oli se seikka, että huominen juttu tapahtui\nBatherleyn kauppalan läheisyydessä missä tuo onneton naikkonen\nasui, naikkonen, jonka kuva kävi päivä päivältä hänelle yhä\ntympäisevämmäksi; koko tuon naisen asumuksen ympäristökin tuntui\nhänestä inhoittavalta. Ies, jonka ihminen itse on kunnottomilla\nteoillaan hankkinut itselleen, tuo vihan siemeniä lempeimpäänkin\nluonteeseen; näin hyväluontoisesta, helläsydämisestä Godfrey\nCassistakin oli tulemaisillaan katkeroitunut mies, jonka sisällä\nasustivat enimmäkseen julmat halut, halut jotka tulivat ja menivät,\njälleen palaten, kuin lauma piruja, jotka olivat valinneet hänen\nolemuksensa asuinpaikakseen.\n\nMitä piti hänen tänäkin iltana tehdä, aikaa tappaakseen?\nSaattoihan hän yhtä hyvin pistäytyä Sateenkaareen kuuntelemaan\nkukkotappelukertomuksia: jokainen siellä oleili ja mitä muutakaan\nolisi voinut tehdä? Itse puolestaan ei hän pikkuistakaan piitannut\nkukkotappeluista. Snuff ruskea metsästyskoira, joka oli tunkeutunut\nhänen jalkoihinsa ja katsellut hetken häntä, hyppäsi kärsimättömänä\ntakakäpälilleen, hyväilyä pyytäen. Mutta Godfrey työnsi koirankin\nluotaan, ilman ainutta katsetta, ja lähti huoneesta, kintereillä\nnöyrä Snuff, joka ei muualtakaan voinut odottaa hyväilyjä.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\n\nDunstan Cass, lähteissään aamuvarhaisella matkaan ratsasti,\njärkevän miehen rauhallista vauhtia, hevostaan säästellen, pitkin\nkylätietä, joka kauempana kulki Kivilouhos-nimisen, aitaamattoman\nalueen ohi, missä aikaisemmin oli kivenhakkaajan, nyt edelleen\nviidentoista vuoden ajan Silas Marnerin asuma hökkelikin. Paikka\ntarjosi tähän vuodenaikaan varsin surullisen näyn, maaperä oli\nvetistä ja pehmeää; ja likaista, punertavaa vettä oli kosolta\nkasautunut kaivantokuoppaan. Tässä kaikessa askarteli Dunstanin\nensimäinen ajatus hökkeliä lähetessään; mutta heti johtui mieleen\ntoinen asia. Kankurinarrilla, jonka kangaspuiden läiske jo kuului,\noli mukamas sievoinen raha-aarre jonnekin kätkettynä. Kuinka\nei hän, Dunstan Cass, joka tavantakaa oli joutunut kuulemaan\njuttuja Marnerin itaruudesta, ollut tullut ajatelleeksi ehdottaa\nGodfreylle sellaista keinoa, että ukko pakotettaisiin tai muutoin\ntaivutettaisiin lainaamaan rahoja nuoren, tulevan junkkarin vakuuksia\nvastaan? Apulähde tuntui hänestä heti niin ihmeen vaivattomalta\nja houkuttelevalta, eritotenkin kun Marnerin aarteet saattoivat\nolla niin tuntuvat, että Godfreylle, nuo kiusalliset sata puntaa\nmaksettuaan, jäisi vielä sievät rahat verrattomaksi käyneen\nveljensäkin tarpeisiin, joten hänestä oli mitä luonnollisinta\nkääntää hevonen kotia kohti. Godfrey varmasti hyväksyisi ilman muuta\nhänen ehdotuksensa; hänhän tekisi mitä tahansa, kunhan saisi vain\npitää Salaman. Mutta kun Dunstanin ajatus oli tullut tähän kohtaan,\nalkoi hänessä kasvaa halu ratsastaa edelleen, ja se halu voittikin.\nHän ei tahtonut suoda Godfreylle tuota iloa; hän mieluumminkin\ntahtoi kiusata Godfrey-veljeään. Ennenkaikkea nautti Dunstan\nomahyväisesti tunteesta päästä hieromaan hevoskauppaa, mahdollisesti\nkehuskeluillaan onnistuakseen huiputtamaankin jotakuta. Hän tahtoi\nsaada kokea tuon houkuttavan ilon, veljensä hevosen myynnin;\nmyöhemmin hän kuitenkin kaikitenkin panisi Godfreyn lainaamaan\nMarnerilta rahoja. Näin miettien ratsasti hän eteenpäin.\n\nBryce ja Keating olivat siellä, niinkuin Dunstan oli arvannutkin --\nhänellä oli aina onni matkassa.\n\n\"Hei!\" huusi Bryce, joka kauan oli himoinnut Salamaa, \"mitenkä sinä\ntänään ratsastat veljesi hevosella?\"\n\n\"Niin, olen tehnyt vaihtokaupan\", vastasi Dunstan, jonka\nhyötyätavoittelematonta valhetteluhalua ei vähentänyt edes se\nmahdollisuus että kuulija saattaisi olla uskomatta hänen puheisiinsa\n-- \"Salama on nyt minun.\"\n\n\"Mitä, onko hän vaihtanut sen sinun koniisi?\" tokasi Bryce, uskoen\nvahvasti, että ensimmäistä valetta seuraisi heti toinen.\n\n\"Niin, meillä oli vähän keskinäisiä selvityksiä\", sanoi huolettomasti\nDunsey, \"ja Salamalla ne kuitattiin. Tein veljeni mieliksi ja\nsuostuin ottamaan hevosen, vaikka vastoin tahtoanikin, sillä mieleni\npalaa vain Jortin'illa näkemääni tammaan, jaloverisimpään, minkä\nselkään konsanaan olen noussut. Mutta minä pidän Salaman, koska se\non nyt minun, vaikka minulle jo tarjosikin siitä sataviisikymmentä\npuntaa toissapäivänä eräs Flittonin mies -- hän on Lordi Cromleckin\nostaja --, joka katsoo kieroon ja pitää tavallisesti vihreitä\nliivejä. Mutta minä aion pitää Salaman; enhän löydä tässä kiireessä\nparempaa. Tammassa virtaa tavallista jalompi veri, joskin sen\ntakajalat ovat heikohkot.\"\n\nBryce huomasi tietenkin heti, että Dunstanilla oli halu myödä\nhevonen, ja Dunstankin puolestaan tiesi Brycen aavistuksen\n(hevoskauppa on niitä inhimillisiä toimituksia, joissa tuollaiset\nsala-ajatukset ovat yleisiä); ja he molemmat olivat selvillä siitä,\nettä kaupanteko oli jo saatettu siunattuun alkuun, kun Bryce virkkoi\npilkallisesti:\n\n\"Ihmettelenpä tuota; ihmettelen tosiaan, että aiotte hevosen pitää,\nsillä en koskaan vielä ole kuullut enkä nähnyt miestä, joka ei möisi\nhevostaan, saadessaan siitä puolta enemmän kuin sen oikea arvo on.\nVoit olla onnellinen, jos saat satakin.\"\n\nNyt tuli ratsain paikalle myös Keating, ja kaupanteko kävi\nvieläkin ovelammaksi. Se loppui siihen, että Bryce osti hevosen\nsadallakahdellakymmenellä punnalla, jotka maksettaisiin\nluovutettaessa Salama terveenä ja virheettömänä Batherleyn tallissa.\n\nDunseyn valtasi hetkeksi ajatus, että saattaisi olla turvallisinta\nluopua osanotosta kilparatsastukseen, kiirehtiä heti Batherleyhin ja\nodottaa siellä kunnes Bryce palaisi, ja ajaa sitten vuokrahevosella\nrahat taskussa kotiin. Mutta hänen oli sittenkin vaikeata voittaa\nhimoaan lähteä ratsastuskilpailuihin sitäkin suuremmalla syyllä,\nkun häntä näytti onni seuraavan ja kun pieni harjakaisryyppy\ntaskumatista oli antanut lisää rohkeutta ja hän kilpailisi\nhevosella, joka leikiten, katsojajoukon ihastellessa voittaisi\nkaikki esteet. Dunstan yritti kuitenkin liiaksi, ja hänen hevosensa\nkompastui esteeseen. Hänen oma ruma, huomaamaton olemuksensa\npelastui vaurioitta; mutta Salama rukka, tietämättä hinnastaan,\nkaatui kylelleen ja veti tuskaisesti läähättäen viime henkäyksensä.\nSaattoi olla niin, että Dunstan hetkistä aikaisemmin seisahtuessaan\nkorjaamaan jalustintaan ja kiroillessaan tuota keskeytystä, joka\noli hänet viskannut ratsastajain häntäjoukkoon aivan kunnianhetken\novella, oli kiukkunsa sokaisemana yrittänyt voittaa takaisin\nmenetettyä aikaa. Hän oli juuri pääsemäisillään etujoukkoon, kun\ntuo kohtalokas onnettomuus tapahtui; ja hänen edellään painalsivat\nnyt rajut ratsastajat, jotka maalia lähetessään viis' välittivät\nsiitä mitä heidän takanaan tapahtui, ja takanaan taas jälkijoukko\nmelkoisen matkan päässä siitä, mihin Salama kaatua rojahti. Dunstan,\njonka luonteen mukaista oli nyt enemmänkin pelätä hetken häpeää ja\nsolvauksia kuin myöhemmin koituvia vakavia seurauksia, oli piankin\njaloillaan ja selvillä siitä että Salamasta ei enään olisi kalua ja\ntavallaan tyytyväinen siitä ettei kukaan ollut näkemässä tilannetta,\njota mikään kerskaileminen ei kykenisi korjaamaan. Vahvistaen\nitseään tämän kolauksen jälkeen uudella ryypyllä ja kiroten taaskin\nvahvasti hän pötki, minkä jaloista kerkisi, oikealla olevaan\npensaikkoon, jonka kautta aavisti pääsevänsä vaaratta ja huomaamatta\nBatherleyhin. Hänen ensimäinen aikomuksensa oli vuokrata sieltä\nhevonen kyyditsemään häntä edelleen kotiin, sillä hänen päähänsä ei\npälkähtänytkään lähteä jalkaisin, ja vielä ilman asetta kulkemaan\ntuollaista tietä. Hän ei suurestikaan pelännyt ikävien uutistensa\nviemistä Godfreylle, sillä hänellä oli samalla ehdotettavana\nMarnerin rahalähde; ja jos Godfrey tapansa mukaan polkisikin\njalkaa saadessaan tiedon uuden velan välttämättömyydestä, velan,\njosta hän itse ei paljoakaan hyötyisi, ei hän kauan kiukkuilisi.\nDunstan tiesi varmasti voivansa pakottaa Godfreyn mihin tahansa.\nHimo päästä käsiksi Marnerin rahoihin kasvoi hänessä kasvamistaan\nja oli äkkiä tullut polttavaksi; sitävastoin pakko lähteä likaisin\njalkinein patikoimaan Batherleyhin hävyttömien hevosmiesten\nsoimattavaksi lisäsi hänen kärsimättömyyttään päästä pian Raveloeen\nsuorittamaan onnenaiettaan ja häiritsi hänen rauhaansa, kun hänen\nkätensä sattumalta eksyi kopeloimaan liivintaskuja, sävähytti hänen\nmuistoaan se seikka, että ne pari kolme kolikkoa, jotka osuivat hänen\nhypistelevään etusormeensa, eivät riittäisi lainkaan täyttämään sitä\npikku velkaa, jota ilman tallinpitäjä ei uhkauksensa mukaan koskaan\nenään lähtisi kauppoihin Dunsey Cassin kanssa. Kaiken lisäksi,\npäättäen siitä suunnasta, mihin hän juostessaan oli joutunut, ei\nhänellä ollut juuri pitemmälti kotiin kuin Batherleyhinkään; mutta\nselviin laskelmiin tottumaton Dunsey johtui tähän arveluun vain\nmuista syistä, jotka panivat hänen valitsemaan kotimatkan. Kello\noli vielä tuskin neljää, ja sumua kertyi ilmaan: mitä pikemmin hän\nsuoriutuisi matkaan, sitä parempi. Hän muisti vähää ennen Salaman\nkompastusta ratsastaneensa poikki maantien ja nähneensä tienviitan;\npantuaan kiinni takkinsa napit ja kopisteltuaan saappaidensa kärkiä\nratsupiiskallaan kuin varmistuakseen siinä uskossa, ettei hän ollut\nlainkaan hämmästynyt, hän lähti matkaan samanlaisella mielellä kuin\nolisi käynyt ihmeelliseen ruumiilliseen ponnistukseen, kuin joskus\nmuinoin käydessään \"Sateenkaaressa\" vetämässä valioseuran huomion\nja ylistelyn puoleensa. Kun Dunstanin kaltainen nuorukainen joutuu\nkäyttämään niin poikkeuksellista kulkukeinoa kuin käveleminen, niin\nratsupiiskan ottaminen käteen on ainakin varsin tarpeellinen lisäys\nasuun; Dunstankin heilutteli ahkerasti ratsupiiskaansa ilmassa,\nastuskellessaan läpi sumenevan ilman. Piiska oli Godfreyn, jolta hän\nei kumminkaan ollut pyytänyt lupaa, valitessaan kultanupin vuoksi\njuuri sen; tietenkään ei kukaan Dunstanin sitä pidellessä saattanut\nhavaita, että nimi Godfrey Cass oli syvin kirjaimin kaiverrettu\nkultanuppiin -- jokainen saattoi vain havaita, että keppi oli\nhyvin kaunis. Dunseyn valtasi jonkinmoinen levottomuus, että joku\ntuttu olisi saattanut nähdä ja tuntea hänen murheellisen hahmonsa,\nsillä sumu on sangen pettävä, jos sattuu toisensa kohtaamaan aivan\nläheltä; mutta kun hän vihdoin viimein havaitsi ehtineensä tutuille\nRaveloen teille ilman että oli kohdannut ristin sieluakaan, kiitti\nhän kaikessa hiljaisuudessa vanhaa tuttua hyvää onneaan. Mutta nyt\nsumukin, jota vielä auttoi pimenevä ilta, tarjosi suuremman suojan\nkuin hän halusikaan, sillä se esti hänen näkemästä syviä raiteitakin,\njoihin jalka saattoi milloin tahansa luiskahtaa, esti hänen ylipäänsä\nmitään näkemästä, joten hänen oli ratsupiiskalla tunnusteltava tietä\nedessään. Pian saapuisi hän, niin hän tuumi, kivilouhokselle: hän\ntuntisi paikan hakatusta metsästä. Mutta hän löysikin paikan erään\nmuun seikan johdolla, seikan, jota hän ei ollut osannut odottaa,\nnimittäin valonheijastuksen avulla, jonka hän heti arvasi tulevan\nSilas Marnerin mökiltä. Tuo mökki ja sen sisälle piiloitetut rahat\nolivat asustaneet hänen mielessään koko kävelymatkan ajan, ja\nhän oli hautonut päässään keinoa, miten viekoittelisi kankurin\nantamaan hänelle korkojen toivossa rahojaan. Dunstan aavisti, että\nmairittelun ohella pitäisi hieman pelotellakin, sillä hänen omat\nnumerosepustelunsa eivät keksineet mitään erikoisempaa esitystä\nkorkoetuisuuksista, ja mitä itse varmuuteen tuli, oli hänellä\nhyvin hämärä aavistus, miten saisi miehen uskotelluksi luottamaan\nrahojen takaisinsaantiin. Loppujen lopuksi luovuttaisi Godfrey\nukon taivuttamisen varmastikin ovelammalle ja uskaliaammalle\nveljelleen, Dunstan oli valmistautunut siihen; ja samalla kuin hän\nhavaitsi loimon Marnerin akkunaluukkujen lomitse, kävi kankurin\nkanssa toivotun keskustelun kuvittelu hänessä niin eläväksi, että\nsen viipymätön toteuttaminen oli hänestä aivan luonnollinen asia.\nErinäiset seikat tuntuivat lisäksi edesauttavan tätä tuumaa: ehkä\noli kankurilla lyhtykin, ja Dunstan oli saanut kyllikseen pimeässä\nhapuilemisesta. Lisäksi oli hänellä matkaa kolme neljännespeninkulmaa\nkotiinsa, ja polku uhkasi käydä vastenmielisen liukkaaksi, koska sumu\noli muuttumassa sateeksi. Hän astuskeli ahdetta ylöspäin, peläten\neksyvänsä oikealta tieltä, koska ei ollut täysin selvillä, paistoiko\nvalo mökin etupuolelta tai sivulta. Hän tunnusteli kumminkin\npiiskan varrella maaperää ja saapui lopulta ehjin nahoin mökin\novelle. Hän kolkutti lujasti, nauttien itsekseen ajatuksesta, että\nukonkyöpeli säpsähtäisi äkkinäistä ääntä. Ei mitään liikettä kuulunut\nvastaukseksi, mökissä vallitsi syvä hiljaisuus. Oliko kankuri siis\nkäynyt levolle? Jos niin oli laita, miksi oli hän jättänyt valon\npalamaan? Olihan se saiturille merkillinen laiminlyönti. Dunstan\nkolkutti vielä lujemmin ja odottamatta vastausta tarttui sormineen\nsäpinreikään, aikoen ravistaa ovea ja rynkyttää säppiä edestakaisin,\nvarmassa uskossa että ovi oli lukossa. Mutta kaikeksi ihmeeksi ovi\naukenikin tästä reutomisesta, ja hän näki olevansa loimuavan takan\nääressä, joka valaisi mökin joka sopen -- vuoteen, kangaspuut, kolme\ntuolia ja pöydän -- ja osoitti hänelle, ettei Marner ollut sisällä.\n\nSillä hetkellä ei Dunseytä olisi mikään voinut enemmän houkutella\nkuin loimuava takka tiiliuunissa: hän astui huoneeseen ja istui\nsiekailematta takan ääreen. Oli siinä takan paahteessa vielä jotain\nmuutakin, joka olisi saattanut houkutella nälkäistä vaeltajaa,\nellei vain valmistus olisi ollut keskeneräinen. Siinä riippui\ntoisesta päästä valtavaan avaimeen kiinnitetyn narun pitelemässä\nkattilankoukussa mikä laitos toimi alkeellisena paistinkääntäjänä\n-- viipale sianlihaa. Mutta liha oli ripustettu mahdollisimman\netäälle tulesta, nähtävästikin omistajan poissaollessa säästyäkseen\nliikaa paistumasta. Tuo vanha, kierosilmäinen tolvana syö siis\nlämpimiä illallisia, mietti Dunstan. Kansa oli aina kertoillut hänen\nsyövän homehtunutta leipää, pikemmin päästäkseen ruokahalustaan.\nMutta missä mahtoi hän nyt olla, ja tämmöisenä iltana, jätettyään\nillallisen laitoksen kesken ja ovensa lukitsematta? Dunstanin oma\näskeinen vaivaloinen kulku pani hänet otaksumaan kankurin ehkä\nlähteneen mökistään polttoaineita keräämään tai jotain muuta asiaa\ntoimittamaan ja luiskahtaneen louhoksen kaivantoaukkoon. Tällainen\nmahdollisuus seurauksineen kiinnosti Dunstania. Jos kankuri oli\nkuollut, kenellä oli oikeus saada hänen rahansa? Kuka tiesi, minne\nhänen rahansa olivat kätketyt? _Kuka tiesi, vaikka joku olisi käynyt\nne viemässäkin?_ Pitemmälle hän ei päässyt tuumailuissaan. Ajatus:\n\"Missä rahat ovat?\" valtasi hänet niin voimallisesti, että se pani\nhänet unohtamaan, että kankurin kuolema oli, vielä oikeastaan\nepävarma asia. Hidas järki, jouduttuaan kerran uumoilemaan toivottua\ntapahtumaa, ei useinkaan jaksa irtautua siitä mahdollisuudesta,\nettä kaikki olikin vain otaksumaa. Ja Dunstanin järki osoitti samaa\nhitautta kuin mahdollisen pahantekijän, oli vain kolme kätköpaikkaa,\njoissa hän oli kuullut erakoiden säilyttävän aarrettaan: katonalunen,\nvuode ja lattiakuoppa. Marnerin mökissä ei ollut katonalusta, ja\nDunstanin ensi työ, hänen ahnaan ajatuksensa tehtyä muutamia hyppyjä,\noli käydä vuodetta tarkastamaan; mutta sen luo astuessaan hänen\nkiihkeä katseensa harhaili ympäri lattiaa, eikä hän voinut olla tulen\nvalossa huomaamatta erinäisiä koholla olevia tiilejä, joiden päälle\noli ripoteltu santaa. Mutta oli yksi kohta, ja vain yksi, joka oli\nkokonaan sannan peittämä, jossa saattoi nähdä samojen sormen jäljet,\nsormien, jotka kaiketikin olivat huolellisesti levittäneet santaa\nerään määrätyn paikan kohdalle. Se oli aivan kangaspuiden poikimien\nlähellä. Siinä samassa oli Dunstan paikalla ja pyyhkäisi piiskallaan\npois sannan ja havaitsi, pistäessään pienemmän pään tiilten lomaan,\nettä tiilet olivat irrallaan. Kiireen kaupalla kohotti hän kahta\ntiiltä ja havaitsi omin silmin löytäneensä sen mitä etsi; mitä\nmuuta kuin rahoja saattoi olla noissa kahdessa nahkakukkarossa? Ja\npainosta päättäen olivat ne vielä kultakolikolta. Dunstan tunnusteli\nkoko syvennyksen, ollakseen varma, ettei siellä ollut sen enempää;\nkiireesti latoi hän tiilet takaisin ja levitti sannan niiden päälle.\nTuskin enempää kuin viisi minuuttia oli kulunut siitä kun hän astui\nhökkeliin, mutta Dunstanista oli se aika tuntunut hyvinkin pitkältä;\nja vaikka hän ei oikeastaan ajatellutkaan mahdolliseksi, että Marner\nsaattoi elää ja astua takaisin tupaansa milloin hyvänsä, tunsi hän\nahdistavaa tunnetta noustessaan jaloilleen, kukkarot kädessä. Hän\ntahtoi kiiruhtaa ulos pimeään ja vasta sitten miettiä, mitä tekisi\nkukkaroilla. Hän sulki oven viipymättä jälkeensä, ettei valon\nheijastuskaan enään voisi häntä paljastaa; joku askel riittäisi\neksyttämään hänet avaimenreiän ja akkunaluukkujen rakojen valojuovien\nulottuvilta. Sade ja pimeä oli paisunut ja hän iloitsi siitä, vaikka\nolikin kömpelöä haparoida, molemmat kädet täynnä ja piiska vielä\ntoisessa tietä tunnustellen. Mutta kun hän ehtisi jonkun askeleen\npäähän, olisi hänellä kyllä aikaa. Niin hävisi hän yön pimeyteen.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\n\nDunstan Cassin lähteissä samoamaan majalta poispäin oli Silas Marner\nvain korkeintaan sadan yardin päässä siitä, ponnistellen eteenpäin\nkylältä käsin, säkki viskattuna päällystakin tapaisesti hartioille\nja sarvilyhty kädessä. Hänen jalkansa olivat uuvuksissa, mutta mieli\noli keveä eikä aavistanut muutoksen läheisyyttä. Varmuudentunne\nperustuu useimminkin enemmän totunnaisuuteen kuin vakuussyihin ja\nsiksi se usein elämässä valtaa mielen sellaisissa tilanteissa, jotka\noikeastaan ovat omiaan herättämään huolta ja levottomuutta. Pitkä\nvierinyt aika, jona mitään onnettomuutta ei ole sattunut, on totutun\njohdonmukaisuuden mukaan paras takuu siitä, ettei onnettomuutta\nmyöhemminkään satu, vaikkakin samainen pitkä aika toisesta vierestä\ntaas lisää onnettomuuden mahdollisuutta. Joku kaivostyömies voi\nkertoa kokemuksenaan, että hän on työskennellyt neljäkymmentä\nvuotta vaaran kohtaamatta eikä uskokaan vaaran mahdollisuuteen,\nvaikka kaivoksen katto paraikaa olisi sortumassa; ja usein koettu\nasiahan on, että mitä vanhemmaksi ihminen elää, sitä vaikeampi hänen\non ajatella oman kuolemansa mahdollisuutta. Tämä totunnaisuuden\nvaikutus mahtoi olla erikoisen voimakas Marnerin kaltaisessa,\nyksitoikkoisuuteen tottuneessa miehessä -- joka ei nähnyt uusia\nihmisiä eikä kuullut uusia, mielenvireyttä ylläpitäviä asioita,\njoutuakseen ajattelemaan odottamattomien muutoksien mahdollisuutta;\nsiinä onkin kylliksi selitystä, miksi hän oli niin kevyellä\nmielellä, vaikka olikin jättänyt kotinsa ja aarteensa tavallista\nturvattomammiksi. Silas muisteli kaksinkertaisella mielihyvällä\nillallistaan: ensiksikin, koska se oli jo lämmin ja kypsä, mutta\nmyös, koska se ei ollut maksanut hänelle mitään. Sillä tuo\nsianlihaviipale oli oivallisen emännän, rouva Priscilla Lammeterin\nsuoma lahja, saman emännän, jolle hän vastikään oli vienyt sievoisen\npalan kangasta; ja olihan suuri harvinaisuus, että Silas oli\ntilaisuudessa nauttimaan tämäntapaista paistia. Illallinen oli hänen\nmieliateriansa, koska sen nauttiminen osui lepohetken ajaksi, kun\nmieli oli aarteen lumoissa; kun hänelle milloin sattui paistinpala,\njätti hän sen ilta-ateriakseen. Mutta tänä iltana ripustettuaan\npaistin paistumaan nuoraan ja sidottuaan nuoran toisen pään tukevasti\navaimenrenkaaseen, hän muisti itseltään puuttuvan hienoa lankaa,\nvoidakseen aamuvarhaisella käydä uutta kangasta kutomaan. Se oli\njäänyt häneltä ostamatta, koska hän Lammeterista palatessaan ei ollut\nkulkenut kylän kautta; mutta ajanhukka ja asioille lähtö aamusella ei\nvoinut tulla kysymykseenkään. Oli tosin lähdettävä rämpimään sankassa\nsumussa, mutta löytyi joitakuita asioita, jotka Silas asetti edelle\nomaa mukavuuttaan; vedettyään paistin mahdollisimman kauas tulesta ja\notettuaan mukaansa lyhdyn ja vanhan säkkinsä hän lähti matkaan, joka\ntavallisella ilmalla olisi ollut hänelle vain parinkymmenen minuutin\nasia. Hän ei ollut voinut lukita oveansa ilman tärkeätä nuoraa,\njonka irroittaminen paistilaitoksesta olisi myöhästyttänyt hänen\nillallisen valmistuksen. Sitä uhrausta hän ei sentään voinut tehdä.\nMikä varaskaan löytäisi Louhokselle tämmöisessä pimeässä? Ja miksi\ntulisi hän juuri tänä iltana, koska ei ollut tullut viiteentoista\nvuoteen? Silas kankurin järki ei tarkoin ryhtynyt punnitsemaan näitä\nkysymyksiä; ne tavallaan riittivät hänelle tukemaan hänen mielensä\nsuruttomuutta ja huolettomuutta.\n\nHän saapui mökkinsä ovelle täysin tyytyväisenä matkaansa: hän avasi\noven, ja hänen lyhytnäköisille silmilleen näytti kaikki olevan\nsamalla paikalla kuin hänen lähteissäänkin, -- lukuunottamatta\ntakkaa, jonka levittämä lämpö oli miellyttävästi lisääntynyt. Hän\nkulki pitkin lattiaa, pannen pois lyhtynsä ja riisuen lakkinsa ja\nreppunsa, samalla omin, nauloitetuin saappain tallustellen Dunstanin\njäljet olemattomiin santalattialta. Sitten siirsi hän sianpaistinsa\nlähemmäksi tulta ja istuutui lieden ääreen hauskaan puuhaansa paistia\nkääntelemään ja samalla lämmittelemään.\n\nKuka tahansa, joka hänet näki, punertavan loimon langetessa hänen\nkalpeille kasvoilleen, kumman kiiltoisille silmilleen ja laihalle\nvartalolleen, olisi kyennyt tajuamaan sen tunnesekoituksen sääliä,\npelkoa ja epäilystä, millä Raveloen naapurit häntä katselivat.\nJa kuitenkin harvat saattoivat elää suruttomammin kuin Marner\npoloinen. Hänen lapsellisen yksinkertaisessa mielessään, huolimatta\nkasvavasta ahneudesta ja rahan palvonnasta, ei ollut päässyt\nversomaan pieninkään halu vahingoittaa niitä. -- Kun hänen uskonsa\nviime pilke kerran oli sammunut ja lemmenunelmat pettäneet, oli hän\nkoko luontonsa voimalla kiintynyt työhön ja rahaan: ja niinkuin\nkaikkinaiset asiat, joihin ihminen kiintyy, oli niistä tullut hänelle\nseuratoveri. Hänen kangaspuunsa, jotka läiskähtelivät lakkaamatta,\nolivat tehneet tuon yksitoikkoisen paukkeen hänen elämänsä ehdoksi.\nHänen karttuvat rahansa, joiden ääressä hän vietti joutohetkiään,\nanastivat hänen rakkautensa voiman ja panivat hänen tyytymään\nerakkoelämänsä kovaan osaan.\n\nNiinpian kuin hän tunsi jäsentensä lämminneen hän alkoi tuumia,\nettä olisi kenties hauskinta ottaa heti kohta rahat esiin, latoa ne\neteensä pöydälle siksi aikaa kun hän söisi juhla-ateriaansa. Sillä\nilohan on parhain viini, ja Silas Marnerin kultakolikot olivat juuri\nsen lajin kultaviiniä.\n\nHän nousi ja pani pahaa aavistamatta kynttilän permannolle\nkangaspuitten ääreen, lakaisi pois sannan, huomaamatta vielä mitään\nmuutosta, ja nosti paikoiltaan tiilet.. Tyhjän kuopan näky pani hänen\nsydämensä kiivaaseen lyöntiin, mutta aarteen katoamisen tajuaminen\noli mahdoton yhtäkkiä; kauhu oli ensimäinen tunne, ja hätä päästä\ntuosta kauhusta. Hän kolusi vapisevin käsin koko syvennyksen,\nluottaen vielä mahdollisuuteen, että hänen ensi katseensa oli\npettänyt; sitten hän valaisi kynttilällä syvennyksen, tarkasti sen\nhuolellisesti, vapisten yhä enemmän. Vihdoin lysähti hänen koko\nolemuksensa, jotta kynttiläkin putosi, ja hänen kätensä kohosivat\nvaistomaisesti tukemaan päätä; ikäänkuin auttamaan sitä paremmin\najattelemaan. Oliko hän edellisenä iltana pannut kolikkonsa jonnekin\nmuualle ja unohtanut ne ehkä, ja minne? Mustaan veteen pudonnut\netsii hetkeksi tukea liukkaista kivistäkin; ja vaikka Silas tiesi\ntekevänsäkin turhaa työtä, ei hän menettänyt vielä toivoaan. Hän etsi\njoka sopen, hän käänsi nurin vuoteensa, ravisteli ja repeli sitä;\nhän tarkasti uunia, johon oli kerännyt polttopuita. Kun mistään ei\nenään voinut etsiä, polvistui hän taas ja alkoi etsiä syvennyksestä.\nJäljellä ei ollut enään mitään paikkaa, eikä kaameaa totuutta enään\nkäynyt epäileminen.\n\nNiin, oli vielä jonkinlainen hätäkeino, joka johtuu aina silloin\nmieleen, kun mieli on masennuksissa liiallisesta jännityksestä: se on\ntuo yliluonnollinen odotus, usko vastakohtaisuuksiin, joka vain siinä\neroaa hulluudesta, että ulkonaiset seikat voivat sen hälventää. Silas\nnousi vavisten polvistusasennostaan, katsoi ympäri pöytää; olivatko\nkultakolikot ehkä sittenkin siinä? Pöytä oli tyhjä. Hän kääntyi taas\nja katsahti taaksensa -- katsoi ympäri asuntonsa, ikäänkuin odottaen\nruskeine silmineen kukkaroiden ilmestymistä paikoista, mistä hän\noli niitä juuri turhaan etsinyt. Hän saattoi nähdä jokaisen esineen\nmökissään -- mutta kultakolikolta ei vain näkynyt.\n\nHän kohotti jälleen vapisevat kätensä kasvoilleen ja päästi kaamean\nparahduksen, epätoivon huudon. Hetkistä myöhemmin seisoi hän taas\nliikkumattomana; mutta huuto oli vapauttanut hänet todellisuuden\nensimäisestä pyörryttävästä puristuksesta. Hän käänsihe ja läksi\nhoipertelemaan kohti kangaspuita, tarttuen kiinni istuimeen, missä\ntyöskenteli, vaistomaisesti etsien sitä todellisuuden varmimmaksi\nvakuudeksi.\n\nJa nyt, kun kaikki turhat toiveet olivat hälvenneet ja varmuuden\nensimäinen isku oli ohi, kuvittelu varkaan käynnistä alkoi voittaa\nalaa, ja se vahvistuikin hänen mielessään, sillä varas oli tosiaan\nvoinut käydä viemässä hänen aarteensa. Ajatus antoi hänelle hivenen\nuutta voimaa ja hän syöksähti kangaspuiden luota ovelle. Hänen\navatessaan sitä iski rankka, taajeneva sade häntä vasten kasvoja.\nEihän tällaisessa ilmassa voinut nähdä jälkiä -- eihän? Milloin oli\nvaras käynyt?\n\nKun Silas päivällä oli ollut poissa, oli ovi lukossa, eikä silloin\nhänen vielä päivänvalolla palatessaan näkynyt jälkiä varkaan\nmurrosta. Ja vielä illallakin, mietti hän itsekseen, oli kaikki\noikealla paikallaan, niin kuin hän oli jättänyt. Santa ja tiilet\nolivat ikäänkuin hänen jäljiltään. Oliko siis tosiaan varas vienyt\nkukkarot, tai oliko joku salaperäinen, saavuttamaton voima tehnyt\nkaiken ja jättänyt hänet toistamiseen onnettomuuteen? Hän pelästyi\ntällaista kuvitelmaa ja uskoi varkaan olleen sentään luuta ja lihaa,\njonka ihmiskäsikin voisi saavuttaa.\n\nHänen ajatuksensa kiersi, syyllistä etsien, kaikki naapurit, jotka\nvain jotain olivat huomautelleet tai kyselleet. Epäillä saattoi\nmuun muassa Jem Rodneytä, tunnettua rosvoa, jota yleensä ei sopinut\nkehua: hän oli usein kohdannut Marnerin matkalla poikki pellon\nja letkautellut silloin tällöin kankurin rahoista; niin, hän oli\nkerrankin herättänyt suoranaista vastenmielisyyttä Marnerissa,\njäätyään seisoskelemaan takan ääreen hänen mökkiinsä, poikettuaan\ntulta piippuunsa pyytämään, sensijaan että heti olisi mennyt\ntiehensä. Jem Rodney se oli -- epäily oli varmaan oikea. Oli helppo\nlöytää Jem ja pakottaa hänet antamaan rahat takaisin: Marner ei\nhalunnut saattaa häntä rangaistukseen, hän halusi vain saada\nmenetetyt rahansa takaisin, tämä menetys kun oli jättänyt hänen\nmielensä autioksi ja onnettomaksi kuin erämaahan eksyneen vaeltajan.\nVaras oli heti saatava kiinni, jottei se ehtisi karkaamaan.\nMarnerin käsitykset laillisista viranomaisista olivat hämärät,\nmutta hän tajusi, että hänen oli mentävä valittamaan vahinkoaan;\nkylän arvovaltaiset henkilöt -- pastori, vouti ja Junkkari Cass --\npanisivat Jem Rodneyn, tai jonkun muun, antamaan varastetut rahat\ntakaisin. Hän syöksyi ulos sateeseen tämän toivon rohkaisemana,\nmuistamatta ottaa lakkiaan ja panna oveaan lukkoon; sillä hänestä\ntuntui, ettei hänellä ollut enään mitään menetettävänä. Hän juoksi\nnopeasti, kunnes hengästyminen pakoitti hänet hiljentämään vauhtiaan,\njuuri kun hän oli tulossa kylään, aivan \"Sateenkaaren\" oven edessä.\n\n\"Sateenkaari\" oli Marnerin mielestä rikkaiden ja arvovaltaisten\nmaanisäntien olinpaikka, sellaisten, joiden vaimot toimittivat hienoa\npellavaa; se oli hänen mielestään paikka, mistä juuri oli löydettävä\nRaveloen esivalta ja viranomaiset, ja missä hän nopeimmin voisi tehdä\nvarkauden tiedoksi. Hän avasi oven ja astui valoisaan kapakkaan\ntai sen oikeanpuoleiseen keittiöön, minne alemman säädyn vieraat\ntavallisesti kokoontuivat, kun sensijaan vasemmanpuoleinen sali oli\nvarattu ylhäisempiä vieraita varten, Junkkari Cassin rehennellessä\nsiinä tavallisesti iloisine seurueineen. Mutta vasemmanpuoleinen\nsali oli tänä iltana pimeänä ja sen keskustassa tavallisesti\nupeilevat henkilöt, kuten Godfrey Cass olivat kaikki Rouva Osgoodin\nnimipäiväkutsuissa. Ja siitä johtui, että kapakan korkeilla tuoleilla\nistui tavallista enemmän ihmisiä; erinäiset henkilöt, joilla muuten\noli pääsy suureen saliin ja jotka tavallisesti mieluummin etsivät\narvovaltaista seuraa, tyytyivät tänään istumaan keittiön puolella\nja juomaan naukkuseoksensa oluenjuojain parissa, jotka puolestaan\ntunsivat alamaisuutta tästä kunniasta.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\n\nKeskustelu, joka oli vilkkaimmillaan Silas Marnerin astuessa\n\"Sateenkaareen\" ravintolaan, oli kuten tavallista ollut hidasta\nja vastahakoista vieraiden saapuessa. Piippuja alettiin poltella\nvakavuuteen vivahtavalla hiljaisuudella; arvokkaammat vieraat, jotka\ntyhjentelivät vahvempia naukkuja takan lähettyvillä, tuijottivat\ntoisiinsa, ikäänkuin olisi ensimäisen puhujan maksettava sakko;\noluenimijät taas parkkumitakeissaan ja työpuseroissaan istuivat\nsilmäluomet alaspainettuina, hieroivat käsillään suutaan,\nkuin olisi heidän olutkulauttelunsa ollut hautajaisvakavaa ja\nsurullista. Vihdoin katkaisi hiljaisuuden talon isäntä, herra Snell,\nmies joka osasi säilyttää puolueettoman asemansa ja pysytellä\nyhteiskunta-luokittelun yläpuolella, mikäli vieraille vain sopi hänen\njuomansa, ja sanoi epäilevällä äänenpainolla serkulleen teurastajalle.\n\n\"Onkos totta, että sinä, Bob, olet saanut muhkean elukan\neilispäivänä?\"\n\nTeurastaja, rattoisa, hyväntuulinen, punatukkainen mies ei näyttänyt\nkiirehtivän vastaamaan. Hän puhalsi piipustaan muutamia savupilviä,\nennenkuin vastasi:\n\n\"Ei se ihan valettakaan ole, John.\"\n\nTämän heikon sulattamisyrityksen jälkeen syntyi sama juhlallinen\nhiljaisuus kuin aikaisemminkin.\n\n\"Oliko se punainen Durham-lehmä?\" puuttui puheeseen eläinlääkäri\nkotvasen kuluttua, jatkaakseen keskustelun lankaa. Kysyessään\nkatsahti hän kapakan isäntään, joka puolestaan tuijotti teurastajaan,\nkuin häneltä vastausta odotellen.\n\n\"Punainen se oli\", sanoi teurastaja hyväntahtoisella, hieman käheän\nkimakalla äänellään, -- \"ja Durham se myöskin oli.\"\n\n\"Sitten ei ole tarvis sanoa minulle, keneltä sen ostitte\", tokasi\neläinlääkäri, katsellen voitonriemuisena ympärilleen. \"Tiedän kyllä,\nkenellä näillä seuduilla on punaisia Durhameja. Ja lyönpä vaikka\nvetoa, että sillä on valkea pilkku otsassa!\" Eläinlääkäri nojasi\nkäsin polviinsa näin sanoessaan, ja silmissä välkähti tietävä ilme.\n\n\"Niin, kyllä -- taitaa ollakin\", sanoi hitaasti teurastaja, ikäänkuin\nvastauksen lopullista muotoa punniten. \"En väitä vastaan.\"\n\n\"Tiesin sen varmasti\", sanoi eläinlääkäri, heittäytyen taas\nselkänojalleen ja lausuen päättävästi: \"ellen minä tunne herra\nLammeterin karjaa, niin tahtoisin tietää, kuka sen sitten tuntee --\nja sillä hyvä. Ja mitä ostamaanne lehmään tulee, millä hinnalla sen\nolette ostanutkin, niin on se ollut jo minun hoidossanikin -- voiko\nkukaan väittää sitä vastaan!\"\n\nEläinlääkäri tuntui kiivastuneeneelta näin puhuessaan, eikä\nteurastajankaan muutoin niin pehmeä olemus pysynyt tässä\nsananvaihdossa täysin rauhallisena.\n\n\"En ole syntynyt kinastelijaksi\", sanoi hän, \"päinvastoin olen rauhan\nja sovun ystävä. Muutamat ihmiset ovat pitkäkinaisia -- minä taas\nkatkaisen sellaiset asiat lyhyeen; enkä käy kiistelemään teidänkään\nkanssanne. Sanon vain, että se on erinomainen eläin, ja kuka tahansa\nsen on nähnyt, on sitä ilokseen katsellut.\"\n\n\"Mutta sanon sittenkin, että se on sama lehmä, jota olen parantanut\",\njatkoi vihoissaan eläinlääkäri; \"ja se on Lammeterin, jos se kerran\non Durham; muutoin olette valhetellut.\"\n\n\"En valhettele\", väitti teurastaja samalla lempeällä, käheällä\näänellä kuin äsken, \"enkä kiistele kenenkään kanssa vaikka hän\nvannoisi sielunsa mustaksi kekäleeksi: ei hänen lihansa ole minun\nlihaani, eikä hänen asiansa minun asiani. Sanon vain, että se on\nerinomainen eläin! Ja mitä olen sanonut, pysyy; mutta kiistellä en\ntahdo.\"\n\n\"Ette\", sanoi eläinlääkäri karvaan ivallisesti, luoden katseen\nympäröivään seuraan. \"Ehkä ette ole itsepäinenkään; ehkä ette\nväittänyt lehmän olevan punaisen Durhamin ja ehkä ette sanonut sen\notsassa olevan valkean läiskän -- tartuittepa ansaan ja siinä nyt\nolette.\"\n\n\"Kuulkaahan\", puuttui väliin kapakoitsija; \"jättäkää lehmä rauhaan.\nTotuus on puol'tiessä, molemmat olette oikeassa ja molemmat\nväärässä, niinkuin mä aina sanon. Ja mitä tulee siihen, onko lehmä\ntosiaan Lammeterin, en sano mitään mutta sen mä vain sanon, että\n'Sateenkaari' on aina 'Sateenkaari'. Ja jos tässä puhutaan vielä\nLammetereista niin tehän, herra Macey, kai heistä parhaiten tiedätte?\nTehän muistatte kai senkin ajan, kun herra Lammeterin isä näille\nmaille tuli ja otti hoitoonsa tilan?\"\n\nHerra Macey, räätäli ja lukkari, joka toistuvien leinikohtausten\npakoittamana oli joutunut luovuttamaan viimemainitun virkansa\ntehtävät laihalle, paraikaa häntä vastapäätä istuvalle nuorukaiselle,\nkäänsi harmaan päänsä puhujaan päin, kiersi peukaloitaan toistensa\nympäri mielihyväisen näköisenä, pieni pilkan ilmekin kasvoilla. Hän\nhymyili puoleksi säälien, vastatessaan kapakoitsijan huomautukseen:\n\n\"Niin, niin, tiedänpä, tiedänpä; mutta annan mieluummin muiden puhua.\nOlen jo vanha ja annan siis nuorten touhottaa. Kysykää niiltä, jotka\novat Tarleyn koulun käyneitä: siellähän tehdään taitureita; ei\nsellaisia oppeja minun aikoinani annettu.\"\n\n\"Jos minua sillä tarkoitatte, herra Macey\", tokaisi siihen nolona\nvirkaatekevä lukkari, \"niin olen liian kokematon puheita pitämään.\nVastaan psalmistan sanoilla: --\n\n    \"'Mä tiedän työni oikean,\n    sen myöskin tehdä koetan.'\n\n\"Hyvä siis, toivon osaavanne laulaa edes sen äänen, joka annettu on;\nkoska se kuuluu virkaannekin\", sanoi lihavahko, iloisen näköinen\nmies, arkipäivisin erinomainen pyörämestari, mutta sunnuntaisin\nkirkkokuoron johtaja. Hän vihjasi puhuessaan kahdelle toverilleen,\njoista toisen tiettiin soittavan pasuunaa ja toisen läppätorvea,\nikäänkuin samalla tahtoen lausua Raveloen musiikkipiirien mielipiteen.\n\nHerra Tookey, apulaislukkari, joka ei ollut kenenkään suosiossa,\npunastui korvia myöten, mutta vastasi kuitenkin hillitysti: -- \"Herra\nWinthrop, jos voitte todistaa väärin laulavani, niin olen juuri se\nmies, joka tahtoo yrittää tehdä paremmin. Mutta muutamat ihmiset\npanevat oman korvansa kaiken esikuvaksi ja tahtoisivat kaikkien\nlaulavan sen mukaan. Voihan olla muitakin mielipiteitä, luulen minä.\"\n\n\"Oikein, oikein\", sanoi herra Macey, joka tyytyväisenä oli kuunnellut\ntätä hyökkäystä nuoremman polven itsetietoisuutta vastaan; \"olette\noikeassa, Tookey, on aina kaksi pidettä, se pide, joka ihmisellä on\nitse itsestään ja se pide, joka muilla on hänestä. Olisipa jostain\nkellonrämästäkin kaksi pidettä, jos kello voisi kuulla oman äänensä.\"\n\n\"No, herra Macey\", sanoi Tookey-parka vakavana muiden nauraessa,\n\"otin apulaislukkarin viran vastaan herra Crackenthorpin\nnimenomaisesta toivomuksesta, toimiakseni milloin Te ette kivuiltanne\npääsisi; ja onhan toki lukkarin velvollisuus laulaa mukana\nkuorossakin -- lauloittehan tekin?\"\n\n\"Niin, mutta vanha kanttori ja Te olette kaksi aivan eri miestä\",\nvirkkoi Ben Winthrop. \"Vanha kanttori on saanut laulunlahjansa\nHerralta. Pyysihän Junkkarikin aina häntä luokseen viinille ja\npani hänet laulamaan 'Punaista merirosvoa', eikö pannutkin, herra\nMacey? Laulu on Herran lahja, kenelle se annetaan. Tiedättehän minun\npikku Aaroni, hänkin on sen lahjan saanut -- hän laulaa kuin mikä\nlaulurastas ikään. Mutta mitä teihin tulee, mestari Tookey, niin\nTeidän olisi vain paras laulaa jo Amen. Äänenne on kyllä hyvä, jos\npidätte sen omassa kurkussanne. Teidän koko sisälaitoksenne ei ole\ntehty musiikkia varten, se ei ole onttoa puunrunkoa kummempi.\"\n\nTämäntapaisen piittaamattoman suoruuden sai seuran kärkevä pila\n\"Sateenkaaren\" ravintolassa, ja Ben Winthropin terävä kokkapuhe löi\nvarjoon yksinpä herra Maceynkin piikkisanat.\n\n\"Huomaan sen nyt\", sanoi Tookey, kykenemättä enään puolustautumaan,\n\"kaikki ovat liitossa minua vastaan, potkiakseen minut kuorosta pois,\njotta minulta jäisivät vielä jouluansiotkin saamatta. Mutta puhun\nvielä herra Crackenthorpin kanssa, sillä en vain ilman muuta väisty\ntieltä.\"\n\n\"Eihän toki, Tookey\", virkkoi Ben Winthrop, \"maksamme Teille osanne,\nkun vaan jäätte pois -- vain sitä haluamme. On muitakin kuin\nsyöpäläisiä, joista maksetaan, että pääsee eroon.\"\n\n\"Kuulkaahan, kuulkaahan\", sanoi kapakoitsija, joka tunsi, että\nmaksavien vieraiden häviäminen voisi olla hänen pyrkimyksilleen\nvaarallinen asianhaara. \"Leikki leikkinään. Toivoakseni olemme\ntäällä ystäviä kaikki. Meidän täytyy antaa ja ottaa. Olette molemmat\noikeassa ja molemmat väärässä, kuten mä sanon. Minä olen herra\nMaceyn kanssa yhtä mieltä siinä, että on kaksi mielipidettä; ja jos\nminun mieltäni kysyttäisiin, sanoisin, että molemmat ovat oikeassa.\nTookey on oikeassa ja Winthrop oikeassa. Heidän täytyy vain tasottaa\nmielipiteittensä eroa; niin kaikki on niinkuin olla pitää.\"\n\nEläinlääkäri puhalteli valtavia savuja piipustaan, eräänlaisella\nylenkatseella seuraten tätä joutavaa kinastelua. Hänellä itsellään\nei ollut lainkaan laulukorvaa, eikä hän koskaan käynyt kirkossakaan,\nhänen toimintansa kun koski lääketieteen alaa ja hänen intohimonsa\nolivat rotulehmät. Mutta teurastaja, joka sielunsa sisimmässä oli\nlaulun ystävä, oli kuunnellut keskustelua tarkkaavasti, mielien\ntoiselta puolen käydä puolustamaan Tookeytä ja toiselta puolen taas\nsäilyttää rauhaa.\n\n\"Totta puhuen\", sanoi hän, kehittäen kapakoitsijan sovittelevaa\nnäkökantaa, \"me pidämme kovin vanhasta kanttoristamme; se lankeaa\nluonnosta, hän kun oli sellainen laulaja ja veljensä vielä seutunsa\nparas viuluniekka. Ikävä, ettei Salomon asu tässä kylässä, että\nsaisimme kuulla silloin tällöin sävelen pari; eikö totta, herra\nMacey? Minä pitäisin hänet ilmaiseksi leivissä ja asunnonkin antaisin\n-- sen tottavie tekisin.\"\n\n\"Niin, niin\", sanoi herra Macey, mielihyvää uhkuen; \"meidän sukumme\nsoitannolliset lahjat ovat tunnetut kautta miespolvien. Mutta kyvyt\nmenevät hautaan, niinkuin minä Salomonille sanon joka kerran, kun hän\nluonani käy; ei ole äänet entisajan ääniä, eikä kukaan muista sitä,\nmitä me vanhat tahkot muistamme.\"\n\n\"Niin, muistattehan Te sen ajan, kun herra Lammeterin isä saapui\nnäille maille, muistatteko, herra Macey?\" kysyi kapakoitsija.\n\n\"Ehkä muistankin\", sanoi kanttorivanhus, joka jo oli päässyt\nirtaantumaan itsetyytyväisyyden tunteestaan ja saanut ääneensä\nkertovan ilmeen; \"ja hän olikin tavallista hienompi herrasmies --\nyhtä hieno ja ehkä vielä hienompikin kuin nykyinen herra Lammeter.\nHän tuli jostain pohjoisesta päin, miten kaukaa, siitä minulla ei\nkoskaan ole ollut selvää kuvaa. Mutta harvallapa niistä seuduista\nsen tarkempaa tietoa onkaan: erikoisen pohjoista se seutu ei liene\nollut, eikä niin erikoisemmin erilaista meidän seutuumme verraten,\nsillä hän toi sieltä joukon kelpo lampaita, niin että kyllä siellä\nlaitumiakin löytyy ja yhtä ja toista muutakin kai. Kuulimme vähän\nsentapaisia puheita, että hän oli myönyt oman tilansa ja tullut\ntänne Warrenin vuokraajaksi, ja se meistä tuntui hieman omituiselta,\nettä mies lähtee omalta konnultaan vieraaseen vuokrataloon. Mutta\nsyyn sanottiin olleen sen, että hänen vaimonsa oli kuollut; joskin\nlienee sellaisiakin asianhaaroja, joita ei kukaan tarkemmin tunne,\nniin minä asian ajattelen; mutta on niitä niinkin viisaita ihmisiä,\njotka voivat selvästi luetella puolisen sataa syytä, vaikka taitaa\nse heiltä jäädä oikea syy näkemättä ja tietämättä. Miten se asia\nlieneekin ollut, pian saatiin nähdä, että kyläämme oli saatu uusi\nasukas, joka piankin oppi sen tavat ja toimet, laittoi kunnon kodin\nja sai kaikkien arvonannon. Ja nuori herra -- tarkoitan nykyinen\nherra Lammeter, jolla ei ollut sisaria -- alkoi pian katsastella\nneiti Osgoodia, tarkoitan nykyisen herra Osgoodin sisarta,\njoka olikin sievä tyttö -- sen saatte uskoa -- väitetään tämän\ntyttölapsen muistuttavan äitiään, mutta niin sanovat ne, jotka eivät\nole häntä nähneet. Minun pitäisi tuntea asia, koska minä autoin\nvihkiäistoimituksessa vanhaa pastori Drumlowia, joka teidät vihki.\"\n\nTässä herra Macey pysähtyi; hän jakeli juttujaan jaksottain, odottaen\naina välikysymyksiä, saattaakseen kertomuksensa näin tärkeämmäksi.\n\n\"Niin, ja jotain eriskummallista tapahtui, eikö totta, herra Macey,\njotain sellaista joka pysyy mielessä?\" virkkoi ymmärtäväisesti\nkapakan isäntä.\n\n\"Sanoisinpa juuri niin -- aivan erikoista\", vahvisti herra Macey,\npäätään nyökäyttäen. \"Pastori Drumlow -- sääli ukkoparkaa, minä niin\nkovin hänestä pidin, vaikka hän toisinaan olikin vähän sekapäinen,\nehkä osaksi vanhuuden höperö, osaksi perso naukkuun, milloin hänen\naamukylmällä oli lähdettävä jumalanpalvelukseen. Ja nuori herra\nLammeter ei malttanut odottaa kesää, vaan järjesti häänsä tammikuun\naikaan, joka tottatotisesti on sopimaton naimisaika, sillä eihän se\nole mikään ristimä- tai hautaustapaus, jotka voivat sattua koska\ntahansa; ja sitten ukko Drumlow voi vanhus parkaa, minä niin hänestä\npidin -- kun hänen tuli tehdä vihkimiskysymyksensä, hän lukikin\nne nurinkurin ja sanoi näinikään: 'Tahdotkos ottaa tämän miehen\naviovaimoksesi?' niin hän sanoi ja jatkoi edelleen: 'Tahdotkos ottaa\ntämän neidon aviomieheksesi?' niin hän sanoi. Mutta mikä siinä\nihmeellisintä oli, ei kukaan muu huomannut koko sotkua paitsi minä,\nja vihittävät vastasivat reilusti vain, että 'Tahdon', niin kuin\nminun tapani on laulaa 'Amen' oikeassa paikassaan, kuuntelematta\nmyöskään mitä edellä on tapahtunut.\"\n\n\"Mutta te vain olitte selvillä mitä tapahtui, eikö niin herra Macey?\nTe olitte valveilla, niinkö?\" sanoi teurastaja.\n\n\"Herran nimessä!\" sanoi herra Macey hymyillen ja jääden\nsurkuttelemaan kuulijainsa köyhää mielikuvitusta -- \"no, minä\nvallan vapisin: minä tunsin olevani takki, jonka hihoja ikäänkuin\nkiskottiin vääränpuoleisiin käsiin; sillä en voinut vanhaa pastoria\nkeskeyttää; en uskaltanut sitä suorastaan; ja sittenhän sanoin\nitsekseni, ja sanon vieläkin: 'mutta mitäs, jos se ei olisikaan\nmikään oikea vihkiminen, koska sanat menivät nurinkurin?' ja pääni\nkävi pohtimaan kuin hullu, sillä vahvin puoleni ei ole koskaan ollut\nharkita sekavia asioita eri puolilta, ja näin minä mietin itsekseni:\n'ajatusko se mahtaa olla vai sanatko, mikä ihmiset vihkiessä yhteen\nliittää?' Sillä pastori tarkoitti totta, ja totta tarkoittivat niin\nmorsian kuin sulhanenkin. Mutta sitten minä tulin ajatelleeksi,\nettä tarkoituksella on monestikin pieni osa, sillä saattaapa joku\ntarkoittaa niinkin että kaksi kappaletta olisi liimattava yhteen,\nmutta liima sattuukin olemaan huonoa, ja siinä sitä sitten ollaan! Ja\nniin johduin seuraavaan mielipiteeseen: 'Ei se ole sittenkään ajatus,\nvaan liima!' Ja minä tulin aivan suunniltani, ikäänkuin olisi minun\nollut soitettava yhtaikaa kolmea kelloa, kun me kolmisin astuimme\nsakaristoon ja he kävivät kirjoittamaan nimikirjoituksiaan. Mutta\nmitä sen puhuminen auttaa? -- voitte aavistaa, miten minä sydämessäni\nkärsin.\"\n\n\"Mutta Te kannoitte kärsimyksenne yksin, eikö niin, herra Macey?\"\nsanoi kapakoitsija.\n\n\"Niin, kannoin, kunnes jäin kaksin ukon kanssa, ja sitten minä kyllä\nkaikki selitin, mutta kunnioituksella, niinkuin tapani on aina\nollut. Ja hän selitti asian heti ja sanoi: 'Mitä joutavia, Macey,\nälkää olko huolissanne', sanoi; 'ei tarkoitus enempää kuin sanatkaan\nasiaa pyhitä -- kirkonkirjat sen näyttävät -- siinä on liima'. Siinä\nnäette, miten hän sen pulman selvitti; nuo papit ja lääkärit osaavat\nasiansa ulkoa, ei heitä vaivaa epätietoisuus siitä, mikä on oikein,\nmikä väärin, niinkuin minua senkin seitsemän kertaa on vaivannut.\nJa totta puhuen, hyvä siitä liitosta tulikin, rouva Lammeter rukka\n-- entinen neiti Osgood siis -- kuoli ennenkuin lapset ehtivät\ntäysikäisiksi, mutta mitä maalliseen hyvinvointiin ja kunniaan\ntulee, niin tuskinpa sitä muille sen enempää riitti kuin tälle\nperheellekään.\"\n\nJokikinen lukkari Maceyn kuulijoista oli kuullut tämän jutun\nuseampaan kertaan, mutta kaikki kuuntelivat sitä nyt erikoisella\nmielenkiinnolla, jopa jotkut tauoten polttamasta piippuaankin, ettei\nsanoista mitään hukkaan menisi. Mutta juttua riitti enemmänkin; ja\nherra Snell, talon isäntä, päästi puheen luistamaan edelleen.\n\n\"Eikös vanhalla herra Lammeterilla tänne muuttaessaan ollut jo\nomaisuutta enemmänkin?\"\n\n\"No oli\", sanoi herra Macey; \"jos sanoa saan, niin on sitä ollut sen\nverran kuin tämä nuori herra on jaksanut hoitaa. Sanotaan, ettei\nkukaan pääse rikastumaan tällä Warrenin tilalla: vaikkei vuokra\nolekaan niin ihmeen korkea, niin maa on Vaivaistalon maata.\"\n\n\"Ja mistä se on tullut Vaivaistalon maaksi kai myös tiedätte paremmin\nkuin muut, vai mitä, herra Macey?\" puuttui puheeseen teurastaja.\n\n\"Mistä sitä muut kuin minä tietäisivätkään?\" vastasi vanha\nkanttori tärkeänä. \"Niin, minun isoisäni teki virkapuvut samaisen\nherra Cliffin tallirengeille, joka rakensi Warreniin suuret\ntallirakennukset. Niin, siinä on tallit, neljä kertaa suuremmat kuin\nJunkkari Cassin, eikä se mies muusta välittänytkään kuin hevosista ja\nmetsästyksestä. Jotkut tiesivät kertoa, että hän olisi ollut entinen\nLunnonin räätäli, joka petkutuksilla oli tullut rikkaaksi ja hulluksi\nsamalla. Eihän hän osannut ratsastaakaan, herra varjele! hevosen\nseljässä hän istui kuin mikäkin pölkky, jalat kuin aidanseipäät:\nisoisäni kuuli vanhan Junkkari Cassin monet kerrat näin sanovan.\nMutta ratsastaa hän vain tahtoi, ikäänkuin itse piru olisi häntä\nsiihen ajanut. Ja hänellä oli poika, kuusitoistavuotias veitikka;\nhänen ei isä antanut tehdä mitään muuta kuin ratsastaa ja ratsastaa\nyhä, vaikka poikaa tuo urheilu pelotti, kerrottiin. Ja yleisenä\nasiana kulki sellainen juttu, että isä tahtoi ratsastaa pojasta pois\nräätälin jäljet ja tehdä hänestä oikean herran -- vaikka olenhan\nminäkin räätäli, ja olen sitä, koska Jumala on minut siksi pannut,\nja olen siitä asiasta ylpeäkin, sillä 'Macey, räätäli' on ollut\nkirjoitettuna ovelleni jo ennenkuin kuningattaren päänkuva lyötiin\nrahaamme. Mutta Cliff häpesi räätälinnimeään, ja hän oli tulla\nulos nahastaan, kun hänen vaivaista ratsastustaan naurettiin, eikä\nhienompi herrasväki suvainnut häntä seurassaan. Kuinka olikaan,\npoika parka kävi sairaalloiseksi ja kuoli, eikä isäkään kauan elänyt\nsenjälkeen, mutta hän kävi päivä päivältä hullummaksi ja sanottiin\nhänen usein yösydännä lähteneen talliin lyhty kädessä ja panneen\nsiellä kaikki valot palamaan, koskei hän untakaan saanut; siellä\nhän sitten seisoi; paukutteli piiskaansa ja tarkasteli hevosiaan;\nja oli suorastaan ihme, sanoivat kaikki, etteivät rakennukset ja\neläimet mukana palaneet. Mutta sitten sai hän raivokohtauksen ja\nkuoli, jättäen jälkeensä säädöksen, missä määrättiin kaikki omaisuus\nWarrenineen päivineen antamaan Lunnonin Vaivaishoitolaitokselle\nja näin tuli Warrenin maista vaivaistalon maata. Mitä talleihin\ntulee, ei herra Lammeter niitä enään käytä; Herra varjelkoon koskaan\nnäkemästä niiden laitosten ovia avattavan, muutoin kävisi senkin\nhiivatinmoinen meteli yli koko seudun.\"\n\n\"Mutta eikö siellä yhä vieläkin kummittele öiseen aikaan, vaikka\ntavallisen kuolevaisen silmä ei päivällä mitään huomaakaan, vai mitä,\nherra Macey?\" kysyi kapakan isäntä.\n\n\"Kyllä vaan, menkäähän yösydännä sinne katsomaan\", sanoi\nsalaperäisenä herra Macey, \"ja uskotelkaa meitä jos haluttaa, ettette\nnähnyt valoa ettekä kuulleet hevosten kavionkopsetta taikka piiskain\npaukahtelua taikka muuta meteliä aamutunneille asti. 'Cliffin\nkummitteluksi' on tätä meteliä kutsuttu hamasta lapsuudestani asti.\nNiin kertoi minulle isäni, joka muutoin ymmärsi kaikki asiat, vaikka\nnykyäänhän on paljon niitäkin, jotka tietävät ennen syntymistään\ntapahtuneet asiat paremmin kuin omat jokapäiväiset tehtävänsä.\"\n\n\"Mitäs siitä sanotte, Dowlas?\" kysyi kapakanisäntä, kohdistaen\nkysymyksensä eläinlääkäriin, jota tämä puheenaihe piinasi. \"Siinä\nonkin teille pähkinää purtavaksi.\"\n\nHerra Dowlas hangotteli seurassa aina vastaan ja oli ylpeäkin siitä\nasemasta.\n\n\"Mitä sanon? Sanon, mitä sanoo mies, jolla on silmät päässä,\ntienviitan nähdessään. Sanon, että koska tahansa lyön kymmenen\npuntaa vetoa kenen kanssa tahansa, joka lähtee jonain sateettomana\nyönä kedolle Warrenin tallien lähettyville, ettemme näe valoja\nemmekä kuule ääniä, ellei oma nokkamme vain niin kovasti tohise. Sen\nsanon aina, niinkuin olen ennenkin sanonut. Mutta eipäs ole kellään\nuskallusta panna peliin kymmentä puntaa, vaikka ovat olevinaan niin\nvarmoja kummituksistaan.\"\n\n\"Mutta Dowlas, on helppo väittää\", sanoi Ben Winthrop. \"Voitte\nyhtä hyvin lyödä jonkun kanssa vetoa, ettei hän saa leiniä vaikka\nseisoisi läpi kylmän yön kaulaan asti vedessä lammikossa. Olisi\novelaa lyödä tuo veto, vaikkapa siitä voisi saada leininkin. Vielä\nvähemmän uskaltavat 'Cliffin kummitteluun' uskovat kymmenen punnan\npalkkiostakaan mennä sinne yön pimeään seisomaan.\"\n\n\"Jos herra Dowlas tahtoo tietää totuuden\", sanoi herra Macey pilkan\nhymy huulilla, likistäen peukalonsa yhteen, \"niin ei hänen tarvitse\nlyödä vetoakaan -- menköön hän seisomaan yksin sinne -- ei kukaan\nestä häntä siitä; ja sitte voi hän tulla kertomaan meille, olemmeko\nolleet väärässä.\"\n\n\"Kiitos kehoituksesta!\" vastasi ylenkatseellisesti eläinlääkäri.\n\"Jos muut ovat päästään vialla, ei se asia minua liikuta. Minun\nei tarvitse lähteä kuulostelemaan kummituksia: se asia on minulle\nselvä. Mutta en ole pikku vetoa vastaan ja olkoon peli rehellinen.\nKuka haluaa lyödä kymmenen puntaa vetoa, että saan kuulla Cliffin\nkummittelevan, niin minä lähden, ja yksikseni. En tarvitse\nseuralaisia. Lähden yhtä varmasti kuin nyt panen piippuuni.\"\n\n\"Niin, mutta kuka Teitä tarkkaamaan ja toteamaan, että olette siellä\nollut. Ei se ole selvää peliä\", sanoi teurastaja.\n\n\"Eikö selvää peliä?\" vastasi suutuksissaan Dowlas. \"Nouskoon seisomaan\nse mies, joka sanoo, ettei peli puolestani olisi rehellinen. No,\nmestari Lundy, sanokaa se, tahtoisin kuulla sen suustanne!\"\n\n\"Eipä olisi väliä\", sanoi teurastaja, \"jos asia vähääkään minua\nliikuttaisi. Minulla ei ole Teidän kanssanne mitään jakamista,\nenkä halua vetoakaan lyödä. Kuka haluaa lyödä vetoa, lyököön minun\npuolestani. Minä olen rauhan mies ja rakastan rauhaa.\"\n\n\"Niinpä ne rakastavat rakkikoiratkin heti kun keppiä näyttää\", sanoi\neläinlääkäri. \"En pelkää ihmisiä enkä kummituksia ja lyön koska\ntahansa vetoa. En ole mikään koira, joka livistää häntä koipien\nvälissä.\"\n\n\"Niin, mutta siinä on yksi mutta, Dowlas\", sanoi kapakanisäntä\nvilpittömästi ja suvaitsevasti. \"Minun ymmärtääkseni on ihmisiä,\njotka eivät näe kummitusta, vaikka se seisoisi edessä kuin tukki. Ja\nsiinä on asia. Esimerkiksi minun vaimoni, hänellä ei ole hajuaistia\ntaas, ei vaikka haisevan juuston pistät nenän eteen. En minäkään ole\nkummitusta nähnyt; mutta minä ajattelen; 'varmastikaan minulla ei ole\nsellaista hajuaistia'. Tarkoitan sellaista aistia, jolla kummituksen\nvoisi haistaa tai muutoin havaita. Ja taaskin niinä pidän molempien\npuolta, taikka niinkuin tapani on sanoa, totuus on puolitiessä. Jos\nDowlas menisi yöksi sinne seisomaan ja sanoisi, ettei hän nähnyt\nvilaustakaan Cliffistä eikä kuullut hänen rymistystään yön mittaan,\nolisi hän oikeassa; jos joku muu taas sanoisi Cliffin varmasti\nkummitelleen, olisi mielestäni hänkin oikeassa -- sillä se riippuu\nsiitä hajusta taikka tajusta, minkä kukin on saanut.\"\n\nEläinlääkäriä ei isännän selvittely oikein miellyttänyt, sillä hänen\nvastahankainen luonteensa ei sietänyt sovittelua.\n\n\"Hiljaa\", sanoi hän kiihkeästi, iskien lasinsa pöytään, \"mitä tässä\non hajulla tekemistä? Onko kummitus iskenyt kenenkään naamaan\nsinelmän? Tahtoisinpa tietää sen asian. Jos kummitukset haluavat\nminun heihin uskovan, niin lähteköötpä loukoistaan ja piiloistaan ja\ntulkoot kerrankin ihmisten ilmoille ja valoon!\"\n\n\"Mitä kummitukset siitä välittävät, vaikkei joku heihin uskoisikaan!\"\nsanoi herra Macey, inhoten eläinlääkärin kykenemättömyyttä käsittää\nkummitusten olemassaoloa.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\n\nMutta samassa tuokiossa saatiin jo todistuksia siitä, ettei\nkummitusten ilmestymiselle pimeä ja yksinäisyys aina ole\nvälttämätöntä, kuten mestari Macey arveli; sillä Silas Marnerin\nkalpea, laiha olemus nähtiin yhtäkkiä seisovan keskellä lattiaa,\nkirkkaassa valaistuksessa ja katselevan aavemaisilla silmillään\nsanattomana kokoontunutta seuraa. Kaikki pitkät piiput liikahtivat\nyhtaikaisesti, ikäänkuin pelästyneiden hyönteisten tuntosarvet, ja\njokainen läsnäolija, siihen luettuna hangotteleva eläinlääkärikin,\nsai eräänlaisen vaikutuksen, ettei se ollutkaan lihallinen Silas\nMarner, vaan hänen haamunsa; sillä samaista ovea, jonka kautta\nSilas oli astunut huoneeseen, varjostivat tuolien selkämykset, eikä\nkukaan ollut huomannut hänen saapumistaan. Herra Macey, joka istui\nmelkoisen loitolla ilmestyksestä, mahtoi tuntea riemukasta varmuuden\ntunnetta sen johdosta, että hänen sanansa saivat lisää tukea. Olihan\nhän aina väittänyt Silas Marneria siinä suhteessa eriskummalliseksi,\nettä hänen sielunsa saattoi silloin tällöin vaeltaa irrallaan\nruumiista? Tässä nyt oli todistusta kylliksi: vaikka kyllä hän\ntosin olisi sen asian ilman tätäkin uskonut. Jonkun hetken vallitsi\nkuoleman hiljaisuus, koska Marner hengästymiseltään ei saanut sanaa\nsuustaan. Kapakoitsija, joka tahtoi kaikille pitää ovensa avoinna\nja sulkea jokaisen puolueettomaan suosioonsa, otti vihdoin viimein\npuhutellakseen haamua.\n\n\"Mestari Marner\", hän sanoi ystävällisin äänin, \"mikä teitä vaivaa?\nMikä teidät on tänne tuonut?\"\n\n\"Ryövätty!\" sai Silas hengästyneenä suustaan. \"Minut on ryövätty!\nHaen poliisia -- tuomaria -- Junkkari Cassia ja herra Crackenthorpia.\"\n\n\"Tarttukaa häneen, Jem Rodney\", sanoi kapakoitsija, unhoittaen\nhaamukuvittelut, \"hän on järjiltään, pelkään, ja ihan läpimärkä.\"\n\nJem Rodney oli äärimmäinen mies seurassa ja siis lähinnä Marneria,\nmutta hän kieltäytyi puuttumasta.\n\n\"Tulkaa itse, herra Snell, ja tarttukaa häneen, jos haluatte\", tokasi\nRodney mutisten. \"Ei hän ole ainoastaan ryövätty, vaan myöskin\nmurhattu, luulen minä\", lisäsi hän epäilevästi.\n\n\"Jem Rodney\", sanoi Silas, kääntyen ympäri ja kohdistaen katseensa\nmieheen, jota hän epäili.\n\n\"No, mestari Marner, mitä te minusta tahdotte?\" sanoi Jem vavahtaen\nja kohottaen juoma-astiansa ikäänkuin puolustukseen.\n\n\"Jos Te olette rahat varastanut\", sanoi Silas, kohottaen rukoilevasti\nkätensä ja itkuun purskahtaen, \"niin antakaa ne minulle takaisin --\nen tahdo Teille mitään edesvastuuta. En ilmoita asiaa poliisillekaan.\nTuokaa ne takaisin ja minä annan Teidän olla rauhassa -- annan Teille\nvielä yhden kultaguineankin.\"\n\n\"Minäkö sinun rahojasi varastamaan!\" sanoi vihaisena Jem. \"Paiskaan\nnaamaasi tämän oluttuopin, jos minua rahojesi varkaaksi syytät.\"\n\n\"Tulkaahan, mestari Marner\", sanoi isäntä, nousten päättäväisenä\nseisomaan, ja tarttuen Marneria hartioista, \"puhukaa puhuttavanne\nrauhallisesti ja näyttäkää olevanne järjissänne, jos tahdotte jonkun\nTeitä kuuntelevan. Olettehan märkä kuin uitettu rotta. Istukaa alas\nkuivattelemaan itseänne ja puhukaa selvästi asianne.\"\n\n\"Niinpä niin, mies\", sanoi eläinlääkäri, tuntien ettei hän täysin\nollut käyttäytynyt arvonsa mukaisesti tässä tilanteessa. \"Älkää\ntuijottako ja ulvoko siinä, muutoin pidämme teitä järjettömänä. Siksi\nen minä heti alussa puhunutkaan mitään, koska luulin ettei tuo mies\nole täysjärkinen.\"\n\n\"Pankaa hänet istumaan\", kehoitti samassa useampi ääni tyytyväisenä\nsiitä että kummituskysymys toistaiseksi vielä oli jäänyt\nratkaisematta.\n\nRavintolanisäntä pani Marnerin riisumaan takkinsa ja sitten\nistuutumaan tuoliin, keskelle uteliaiden ympyrää ja takan säteitten\nulottuville. Kankuri, joka oli oikeastaan liian heikko ilmaistakseen\nsen selvempää ajatusta kuin halun saada apua kadonneitten rahojensa\nlöytämisessä, taipui vastustamatta kaikkeen. Seuran pelontunteet\nolivat jo hälvenneet voimakkaampien uteliaisuuden tunteitten tieltä,\nja kaikkien katseet olivat suunnatut Silaaseen, kunnes isäntä jälleen\nistuuduttuaan virkkoi --\n\n\"No, mestari Marner, mitäs Te vastikään sanoittekaan ettäkö Teidät on\nryövätty? Antaahan kuulua.\"\n\n\"Mutta olkoonkin syyttämättä taas minua varkaaksi!\" ehätti\nhuomauttamaan Jem Rodney. \"Ja mitä minä olisin hänen rahoillaan\nsaattanut tehdä? Voisinhan yhtä hyvin varastaa papin messupaidan ja\nkävellä se ylläni kaikkien katseltavana.\"\n\n\"Kitasi kiinni, Jem, saakoon hän kertoa kerrottavansa\", sanoi kapakan\nisäntä. \"Antaahan kuulua, mestari Marner!\"\n\nSilas kertoi asiansa, saaden tuon tuostakin uteliaita kyselyjä, kun\nryöstön salaperäinen luonne alkoi kiinnittää kaikkien mieltä.\n\nTämä outo uusi tilanne, joka pani hänen avaamaan sydämensä ja surunsa\nraveloelaisille naapureilleen ja istuutumaan vieraan takan ääreen\nja katselemaan ja kuuntelemaan ihmisiä, joissa oli hänen lähin\navuntoivonsa, teki häneen epäilemättä vaikutuksensa, huolimatta hänen\nhetki sitten tuntemastaan vahingonkarvaudesta. Olemuksemme harvoin\ntajuaa jonkun uuden idun alkua niinhyvin sisäisessä kuin ulkonaisessa\nelämässämme: kuinka ihmeellisiä kiertomatkoja onkaan kasvin neste\nehtinyt tehdä, ennenkuin silmämme näkee edes sen kasvin silmun, missä\nse kiertää.\n\nSe pieni epäluulon hiven, jolla kuuntelijat olivat seuranneet hänen\nkertomustaan, hälveni vähitellen hänen kertomuksensa! vakuuttavasta\nyksinkertaisuudesta: naapurien oli mahdotonta epäillä Marnerin\nsanoja, ei siksi että he hänen todisteluidensa perustuksella olisivat\nkyenneet päättämään, puhuiko Marner tosiaankin totta, vaan koska\nherra Macey oli huomauttanut, että \"paholaisen kanssa liitossa\nolevat ihmiset eivät osaa teeskennellä niin syvää murhetta\" kuin\nSilas Marnerin murhe oli. Se eriskummallinen seikka, että varas\nei ollut jättänyt minkäänmoista jälkeä ja oli sovittanut aikansa\nniin tarkasti, etteivät tavallisen kuolevaisen laskelmat siihen\nriittäneet, juuri siihen hetkeen, jolloin Silas oli poistunut ja\njättänyt huoneensa lukitsematta, näytti viittaavaan otaksumaan,\nettä pahantekijä oli selvillä sekä koko kulmakunnasta että Marnerin\nhommista, ja että näin ollen oli aivan turhaa lähteä varasta\npoliisinkaan takaa-ajamaan. Kuinka tuo salaperäinen pahantekijä\nosasi odottaa sellaista hetkeä, jolloin ovi jäi lukitsematta, jäi\nratkaisemattomaksi kysymykseksi.\n\n\"Ei Jem Rodney ole tätä tehnyt, mestari Marner\", sanoi kapakoitsija.\n\"Älkää epäilkö lainkaan Jem rukkaa. Voihan sattua, että Jem ottaa\njäniksen kiinni, mistä saa, jos oikein hänen hommiaan joutaa\ntarkkaamaan, mutta Jem on nyt istunut täällä oluttuoppinsa ääressä,\nkuin paras seurakuntalainen ikään jo ennen sitä kuin Te, mestari\nMarner, poistuitte asunnoltanne.\"\n\n\"Ai, ai\", sanoi herra Macey: \"älkää Herran nimessä syyttäkö\nviattomia. Se on vastoin lakia. Täytyy olla silminnäkijöitä, jotka\nvoivat mennä valalle, ennenkuin miestä vangitaan. Älkää syyttäkö\nviattomia, mestari Marner!\"\n\nSilaan omien elämysten muistot eivät vielä olleet hälvenneet, jotta\nnämä sanat olisivat jääneet tehoamatta. Katumuksen ailahdus, uusi ja\nouto hänelle, kuten kaikki muukin elämys viimeisen tunnin aikana,\nvaltasi hänet, ja niinpä hän nousi istuimeltaan, astui kohti Jemiä,\nkatsoi tarkkaan häntä kasvoihin, ikäänkuin etsien varmuutta tämän\nilmeestä.\n\n\"Olin väärässä\", hän sanoi -- \"niin, niin -- olisihan minun pitänyt\najatella. Ei mikään todista sinua vastaan, Jem. Mutta sinä olit ollut\nvain tavallista useammin asunnossani, ja niin minä tulin epäilleeksi\nsinua. En syytä sinua -- enkä ketään muutakaan -- mutta\", hän jatkoi,\nnostaen kätensä otsalleen ja syvästi valittaen, \"minä koetan miettiä,\nmissä minun rahani saattaisivat olla.\"\n\n\"Pelkäänpä vaan, että ne ovat siellä, missä on kyllin kuumaa niiden\nsulaa\", sanoi herra Macey.\n\n\"Tjaa!\" sanoi eläinlääkäri, jatkaen tärkeän näköisenä, \"paljonkohan\nmahtoi olla rahaa kukkaroissanne, mestari Marner?\"\n\n\"Kaksisataa ja seitsemänkymmentäkaksi puntaa, kaksitoista sillinkiä\nja kuusi penceä, ne eilen illalla laskiessani\", sanoi Silas,\nistuutuen jälleen huokaisten.\n\n\"Hohhoi! kyllä sen kuorman kantaa jaksaa. Joku maankiertäjä kaiketi\nlienee sen vienyt; ja mitä siihen seikkaan tulee, ettei muka ollut\njälkiä ja että lattiatiilet ja santa olivat paikallaan -- niin\neiköhän sen asian laita ole vähän niin ja näin, mestari Marner;\nteidän pitää tarkastaa kaikkea niin läheltä, te ette näe paljoakaan\nyhdellä haavaa. Mutta niin minä vain luulen, että jos minä olisin\nollut Teidän asemassanne tai Te minun asemassani, mikä oikeastaan on\nsama asia, niin ette varmastikaan olisi jäänyt muutosta huomaamatta.\nMutta minä ehdottaisin, että kaksi luotettavaa henkilöä seurastamme\nlähtisi kanssanne poliisikonstaapeli Kenchin luo, joka tietämäni\nmukaan on sairas, mutta joka kuitenkin voisi meistä valita jonkun\nsijaiseksensa; näin määrää laki, ja tahtoisinpa nähdä sen, joka\ntässä asiassa on kanssani toista mieltä. Ei tästä ole edes pitkää\nmatkaakaan Kenchille; ja jos minut valtuutettaisiin siihen tehtävään,\nmestari Marner, niin lähtisin kanssanne ja tutkisin asuntonne. Jos\njoku on ehdotukseeni tyytymätön, nouskoon ja koroittakoon äänensä ja\ntehköön paremman ehdotuksen.\"\n\nTällä pontevalla puheella oli eläinlääkäri valloittanut takaisin\ntäyden arvovaltansa ja odotti itseluottavaisena, että hänet\nnimitettäisiin yhdeksi uskotuksi mieheksi.\n\n\"Katsotaanhan ensin, millainen ilma siellä on\", sanoi\nravintoloitsija, joka niinikään piti itseään eläinlääkärin\nehdottamaan toimeen soveliaana. \"Uhhuh, siellä sataa yhä vain yhtä\nrankasti\", hän sanoi, palaten ovelta takaisin.\n\n\"Mitäs tuosta, en minä ainakaan sadetta pelkää\", sanoi eläinlääkäri,\n\"joutuisimmehan oikeastaan huonoon valoon tuomari Malamin silmissä,\njos hän kuulisi meidän kaltaistemme kunnian miesten tällaisen\ntapauksen sattuessa jääneen kädet ristissä istumaan.\"\n\nRavintoloitsija taipui tähän näkökantaan, ja kun läsnäolijain vaali\nhäneen nähden oli ratkaistu, suostui hän, erinäisiä tavanomaisia\nmahtipontisia lauseparsia lausuen, lähtemään eläinlääkärin ja\nMarnerin kera konstaapelin puheille. Mutta eläinlääkärin suureksi\nharmiksi esitti herra Macey erään seikan eläinlääkärin valitsemista\nvastaan poliisin sijaistoimeen; tuo vanha viisas herra vakuutti,\nväittäen tuntevansa lain pykälät, kuulleensa joskus isältään, ettei\nlääkärin ammattiin sovi mitenkään poliisin puuhat.\n\n\"Ja Te olette lääkäri, vaikkakin vain hevoslääkäri kärpänen on aina\nkärpänen, olkoon se sitten vaikka hevoskärpänen\" lopetti Macey,\nitsekin omaa terävyyttään ihmetellen.\n\nNousi kiivas väittely, sillä eläinlääkäri ei voinut kieltää\nlääkärinammattiaan, kiistäen kuitenkin lääkärin voivan samalla\nharjoittaa laillista poliisinammattiakin, jos niin halusi, mutta\nhänellä ei siihen suinkaan ole pakkoa, ellei itse halua. Herra Maceyn\nmielestä oli tuollainen puhe joutavaa, koska laki ei voinut pitää\nlääkärejä erikoisasemassa. Ellei nyt siis lääkäreillä ollut erikoista\ntaipumusta poliisinammattiin, miten oli selitettävissä, että herra\nDawlas niin kovin pyrki sellaiseen tehtävään?\n\n\"En halua erikoisesti olla poliisina\", sanoi eläinlääkäri,\nvimmoissaan tästä lukkarin purevasta järkeilystä, \"minusta ei sitä\nainakaan kukaan vähänkään totuudessa pysyvä ihminen voi väittää. Jos\nmeno Kenchille tässä sateessa herättää kateutta ja kaunaa jossain,\nniin lähteköön se joka haluaa, minä pysyn kernaasti poissa.\"\n\nKapakoitsijan sovittelu asetti kuitenkin kiistan. Herra Dowlas\nsuostui liittymään matkaan lisäjäsenenä, ja niin lähti Silas\nraukka, saatuaan ylleen erinäisiä vanhoja vaatekappaleita kaksine\nkumppaneineen jälleen ulos sateeseen, mielessään pitkät yön hetket,\njolloin uni ei soisi levon suloa, vaan jolloin saisi valvoa illasta\naamuun asti.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\n\nPalatessaan keskiyöllä Osgoodin kutsuilta ei Godfrey Cass ollut\nkovinkaan ihmeissään, vaikkei Dunsey vielä ollut saapunutkaan kotiin.\nEhkei hän ollutkaan saanut myydyksi Salamaa ja odotti jotain muuta\nonnenpotkausta -- ehkä hän, sumua peläten, oli nähnyt sopivammaksi\njäädä yöksi Batherleyn Punaiseen Leijonaan, koska kilpailut\nnähtävästikin oli pidetty sen lähiseudulla; eihän Dunsey ollut niitä\nmiehiä, joka liikoja välitti, oliko hänen veljensä pälkähässä tai ei\nGodfreyn mieli oli kukkuroillaan Nancy Lammeterin katseita ja suloa,\nkukkuroillaan suuttumusta itseään kohtaan, suuttumusta, jonka mitta\nkohosi sitä korkeammalle, mitä useammin hän tuon neidon näki ja joka\nehkäisi hänen ajatustensa muistelemasta Salamaa, yhtä vähän kuin\nDunstanin viipymistäkin.\n\nSeuraavana aamuna oli koko kylä kuohuksissa varkausjutun johdosta,\nja muiden muassa tiedusteli Godfreykin tarkkaan uutisia, pohti\nniitä ja kävi itse kivilouhoksella. Sade oli lakaissut pois\nkaikki mahdolliset jäljet, mutta kun paikkaa oikein tarkasti\ntutkittiin, löytyi kylän vastaiselta puolelta, puolittain mutaan\nuponneena tuluslaatikko piikivineen ja iskurautoineen. Se ei ollut\nSilaan omaisuutta, sillä se ainoa, jonka hän oli omistanut, oli\nyhä vieläkin tallella hänen hyllyllään; ja yleisesti hyväksytty\nolettamus oli, että löydetty tuluslaatikko oli jossain yhteydessä\nvarkauteen. Mutta vähemmistö pudisti epäillen päätään ja pysyi siinä\nmielipiteessä, ettei tuluslaatikko toisi minkäänmoista selvyyttä\nvarkauteen, että mestari Marnerin kertomus tuntui omituiselta ja\nettä oli ennenkin tultu tekemisiin sellaisten tapausten kanssa,\nmissä muka ryövätty itse oli tehnyt tepposet ja sitten usuttanut\nviranomaiset pahantekijää etsimään. Mutta kun heiltä lähemmin\npyydettiin perusteluja tällaiselle otaksumalle ja kysyttiin, mitä\nmestari Marner sellaisilla valheilla olisi voittanut, niin he\nvain pudistivat päätään kuten ennenkin, eivätkä saaneet oikein\nselvitetyksi koko kysymystäkään, mitä hänen olisi voittaman pitänyt;\njoka tapauksessa, kullakin oli valta pitää omat mielipiteensä, oli\nsiihen syytä tai ei, koska kankuri, kuten yleisesti tiettiin, kaiken\nlisäksi oli hupsahtava. Vaikka herra Macey pitikin Marnerin puolta ja\nasettui kaikkia petosepäilyjä vastaan, ei hän ottanut tuluslaatikon\nlöytöä vakavalta kannalta; hän piti suorastaan epäkristillisenä\nsitä ajatuskantaa, että kaiken täytyi muka tapahtua ihmiskäsin,\nettä ei muka olisi sellaista voimaa, joka voisi viedä kultarahat\nlattiakiviin koskematta. Siitä huolimatta asettui hän herra Tookeyn\nmielipidettäkin vastaan, joka ammattitoverin hartaudella luuli\najavansa lukkarille sopivaa mielipidettä ja epäili, oliko yleensä\noikein käydä penkomaan tällaista juttua, joka oli tapahtunut niin\nsalaperäisissä olosuhteissa?\n\n\"Niinkuin ei\", päätteli herra Tookey -- \"muutoin asiain perille\npäästäisikään kuin tuomarien ja poliisien avulla.\"\n\n\"Älkää nyt taas ampuko yli maalin, Tookey\", sanoi herra Macey,\npudistaen varottavasti päätään. \"Mutta sehän on Teidän tapanne; jos\nminä heitän kiven siihen, mihin pitää, niin täytyy teidän parantaa\nasiaa ja heittää kivenne vielä Paljon kauemmas. Sanoinhan minä vain\nsanani tuluslaatikon löydön arvottomuudesta, mutta en ole sanaakaan\nsanonut lakia ja oikeutta vastaan, jotka ovat Kuningas Yrjön\nlaatimat. Eikä minun, yhteiskunnallisessa asemassa olevan henkilön,\nsovikaan nousta kuningas Yrjöä vastaan.\"\n\nSamaan aikaan kuin Sateenkaaren ravintolan ulkopuolella kävivät nämä\nkeskustelut, pohdittiin asiaa sisäpuolella hieman ylhäisemmässä\nseurassa, pastori Crackenthorpin johtaessa puhetta ja Junkkari Cassin\nja muiden hyvinvoipien seurakuntalaisten ottaessa keskusteluun\nosaa. Talonisännän, herra Snellin -- joka omien sanojensa mukaan\nlöysi kaikissa asioissa yhteenkuuluvaisuutta -- mieleen juolahti,\nettä tuluslaatikko, joka oikeastaan olikin hänen löytöänsä, hänen\ntoimiessaan asian yhteydessä poliisin tehtävissä, kuului ehkä eräälle\nkulkukauppiaalle, joka oli poikennut kuukausi takaperin kapakkaan\njuomaan ja sytyttänyt piippunsa tuluksilla. Tässä varmastikin oli\njohtolanka löydettävissä. Ja koska muisti toisinaan, kun erinäiset\nseikat ja tosiasiat sitä kiihoittavat, on tavallista herkempi ja\nhedelmällisempi, niin palautui herra Snellin mieleen yhä selvempi\nkuva mainitun kulkurin kasvonpiirteistä ja keskusteluista.\nHänen katseensa oli vaikuttanut vastenmieliseltä herra Snellin\nkoko olemukseen. Oikeastaan hän ei puhunut mitään erikoisempaa\nlukuunottamatta tuluslaatikkoa -- mutta eiväthän sanat useinkaan ole\npääasia, vaan se tapa millä ne sanotaan. Kaiken lisäksi oli hänen\nkasvoillaan outo, tummanruskea väri, joka ei ollut minkään hyvän\nmerkki.\n\n\"Oliko hänellä korvarenkaat?\" tahtoi tietää herra Crackenthorp, joka\ntunsi jonkunverran ulkolaisia tapoja.\n\n\"Odottakaahan hetkinen, -- kunhan katson\", sanoi herra Snell,\nikäänkuin mikäkin selvänäkijä, joka ei millään hinnalla tahtonut\ntehdä erehdystä, jos se suinkin oli vältettävissä. Venyttäen\nsuupieliään ja ummistaen silmänsä, ikäänkuin olisi yrittänyt\nnähdä edessään korvarenkaat, näytti hän vihdoin luopuvan turhasta\nyrityksestä ja sanoi: \"Kyllä hänellä oli tavaroittensa joukossa\nkorvarenkaat, joten on hyvinkin luultavaa, että hänellä oli ne\nkorvissaan. Hän kulki tavaroineen, hynttyineen talosta taloon kautta\nkoko kylän: ehkä on joukossa joku, joka näki ne hänen korvissaan,\nvaikken minä sitä ota väittääkseni.\"\n\nHerra Snell oli oikeassa olettaessaan, että joku muistaisi\nkulkukauppiaan korvarenkaat, sillä tiedusteltaessa kyläläisten\nmielipidettä, pidettiin erikoisen tärkeänä sitä seikkaa, että pastori\noli halunnut tietää, oliko kulkukauppiaalla renkaat korvissa, ja\nvaltava enemmistö piti tämän seikan ratkaisua erittäin tärkeänä\nitse asian kulussa. Jokainen, joka oli kysymyksen kuullut ja jolla\nei ollut ennestään hämärintäkään kuvaa kulkukauppiaasta, näki hänen\nkuvansa tuossa tuokiossa ilmielävänä, milloin pienin, milloin suurin\nkorvarenkain, mutta joka tapauksessa korvarenkaita kantavana, ja\nkulkurin olemuksen kuvittelu kävi niin eläväksi, että lasimestarin\naina kunnollinen ja kunniallinen vaimokin, joka ei koskaan valheeseen\nturvautunut, ja jonka koti oli kylän siisteimpiä, oli valmis kaikelle\nkansalle selittämään, että hän voisi vaikka pyhän sakramentin nimessä\nvannoa kulkukauppiaan korvissa nähneensä suuret, kuunsirpin muotoiset\nkorvarenkaat; Jinny Oates, rajasuutarin tytär taas, vahvisti\nnähneensä kylläkin kaiken tämän, mutta vakuutti lisäksi, että hänen\nverensä oli ollut jähmettyä sillä hetkellä kun hän kulkukauppiaan\nnäki.\n\nJotta nyt tuluslaatikkolöydön antamaan johtolankaan saataisiin\nlisää selvyyttä, kerättiin kaikki kulkukauppiaalta kylällä ostetut\ntavarat \"Sateenkaaren\" ravintolaan, missä ne olivat kaikkien\nnähtävissä. Oli yleinen mielipide, että ryöstökysymyksen selvityksen\ntäytyi suurimmalta osalta tapahtua \"Sateenkaaressa\" sekä ettei\nmiesten tarvinnut nyt pyydellä vaimoiltaan anteeksi, vaikka heidän\naskelensa aina tuohon kapakkaan osuivat, sillä olihan siellä vakavien\nyhteiskunnallisten velvollisuuksien paikka.\n\nTunnettiin hieman pettymystä, ehkäpä hieman vastenmielisyyttäkin,\nkun saatiin kuulla, että Silas oli Junkkarin ja Pastorin kyselyihin\nvastannut, ettei hän enään lainkaan muistanut kulkukauppiasta,\nkorkeintaan senverran vain, että tämä oli kerran käynyt hänen\novellaan, mutta oli mennyt sen tien, kun hän oli kieltäytynyt\nmitään ostamasta. Näin oli Silas lausunut, vaikkakin hän vahvasti\npysyi siinä otaksumassa, että kulkukauppias se oli syntipukki\njo siitäkin syystä, että hänellä nyt oli jonkinlainen mielikuva\nraha-aarteen häviämisestä piilopaikasta: hän näki ajatuksissaan\nne nyt kulkukauppiaan selkärepussa. Jonkinmoisella närkästyksellä\npanivat kyläläiset merkille, että kuka tahansa muu paitsi Marnerin\nkaltainen \"sokea pöhkö\" olisi nähnyt kuljeskelevan miehen, sillä\nmitenkä muutoin olisi tuluslaatikko joutunut ojaan, ellei mies olisi\nsiellä päin käyskennellyt? Epäilemättä oli hän tehnyt huomioitaan,\npuhutellessaan Marneria ovella. Kuka tahansa näki -- yksi ainoa katse\nsiihen riitti -- että kankuri oli puolipöhkö visukinttu. Ihme ja\nkumma ettei kulkukauppias ollut häntä surmannut; tuon tapaisiahan,\nrengaskorvaisia, tavallisesti olivat murhamiehet kylän vanhat ihmiset\nmuistivat vieläkin erään semmoisen; jonka olivat vuosia sitten\nnähneet.\n\nGodfrey Cass taas, joka astui kapakkaan herra Snellin parhaillaan\npaasatessa epäilyjään kulkukauppiaasta, oli toista mieltä; hän\noli nimittäin ostanut kulkukauppiaalta kynäveitsen ja piti tätä\noikein ystävällisenä ja herttaisena miehenä; oli silkkaa hölynpölyä\npuhua miehen kieroista katseista. Mutta kyläläiset taas pitivät\ntällaista puhetta nuoruuden ajattelemattomuutena, sillä \"ei herra\nSnell suinkaan ollut ainoa, joka kulkuria epäili!\" Oli sensijaan\nainakin puolisen tusinaa sellaisia, jotka koska tahansa olivat\nvalmiit tuomari Malamille antamaan paljonkin pahempia lausuntoja\nkuin ravintoloitsija oli antanut. Ei suinkaan vain Godfrey herra\nlähtisi Tarleyhin laimentamaan herra Snellin lausuntoa ja ehkäisemään\noikeuden toimenpiteitä. Luultiin hänen tähän ryhtyneen, kun hänen\njälkeen puolisen nähtiin ratsastaneen Tarleyn tietä.\n\nMutta tällä hetkellä oli Godfreyn kiinnostuksen ryöstöön hälventänyt\nkasvava huoli Dunstanista ja Salamasta, ja hän oli matkalla ei\nTarleyhin vaan Batherleyhin päin, koska hän ei kauemmin saattanut\nelää epätietoisuudessa. Sellainen mahdollisuus, että Dunstan olikin\nvetänyt häntä nenästä ja ratsastanut sen tien, vieden Salaman\nmennessään, palatakseen ehkä kuukauden päästä, menetettyään hevosen\nhinnan, pelotti häntä paljon enemmän kuin loukkaantumisen vaara;\nnyt kun vielä rouva Osgoodin kutsutkin olivat jo olleet, kiusasi\nhäntä ajatus, että oli uskonut hevosensa Dunstanille. Sensijaan että\nolisi koettanutkaan vaimentaa pelkoaan hän pönkitti sitä sen yleisen\ntaikauskon perustalla, että mitä enemmän odotamme jotain pahaa,\nsitä vähemmän luultavaa on sen tuleminen. Ja kun hän kuuli hevosen\nlähestyvän kapseen ja näki hatun puitten välistä, luuli hän uskonsa\nkäyneen toteen. Mutta tuskin oli hevonen tullut näkyviin, kun hänen\ntoivonsa pettikin. Se ei ollutkaan Salama, ja hetkistä myöhemmin hän\ntotesi, ettei ratsastaja ollutkaan Dunstan vaan Bryce, joka pysähtyi\npuhuttelemaan, kasvoilla pahaaennustava ilme.\n\n\"No, herra Godfrey, Teilläpä vasta verraton veli on, tuo mestari\nDunsey, eiköstä olekin?\"\n\n\"Mitä tarkoitatte?\" kysyi Godfrey hätäisesti.\n\n\"Mitä, eikö hän vielä ole ennättänyt kotiin?\" sanoi Bryce.\n\n\"Kotiinko? Ei. Mitä sitten on tapahtunut? Sanokaa pian! Mitä on hän\nhevoselleni tehnyt?\"\n\n\"Ahaa, ajattelin sen sittenkin olevan Teidän, vaikka hän väittikin\nTeidän sen hänelle luovuttaneen.\"\n\n\"Onko hän kaatunut ja taittanut jalan hevoseltani?\" kysyi Godfrey\npunaisena kiihtymyksestä.\n\n\"Paljon pahempaa\", sanoi Bryce. \"Katsokaahan, tein kaupan hänen\nkanssaan, luvaten hänelle satakaksikymmentä puntaa, oikean\nhuimahinnan, mutta olen aina pitänyt siitä hevosesta. Hänpä ottaakin\nja lähtee kevytmieliseen kilpaan, syöksyy paaluestettä vastaan, jonka\ntakana on syvä hauta. Hevonen oli maannut kuolleena hetken aikaa\nennenkuin se löytyi. Eikö hän siis ole sen koommin ollut kotona?\"\n\n\"Kotonako? ei\", sanoi Godfrey, \"ja parempi on jos pysyykin poissa.\nPahuksen narri olin! Olisihan minun pitänyt tietää, että tämä siitä\nlopuksi tuli.\"\n\n\"No, sanoakseni koko totuuden\", jatkoi Bryce, \"kun hevoskauppa\noli päätetty, pälkähti päähäni, että hän saattoikin olla lähtenyt\nratsastelemaan ja kauppaamaan hevosta Teidän tietämättänne, sillä\nen uskonut hevosta hänen omakseen. Tiesin Dunsey-veitikan silloin\ntällöin järjestävän kepposia. Mutta minne lienee hän hävinnyt? Ei\nhäntä Batherleyssä ainakaan ole nähty. Tuskin hän loukkautunutkaan\non, sillä hän näyttää pötkineen tiehensä.\"\n\n\"Loukkaantunutko?\" kivahti Godfrey katkerasti. \"Ei hän koskaan\nloukkaa itseään -- hän on tottunut vain muita loukkaamaan.\"\n\n\"Ja kuitenkin lähetitte hänet myymään hevostanne, kuinka sen laita\non?\" ihmetteli Bryce.\n\n\"Niin, tahdoin myydä hevosen -- sillä se oli minulle vähän\nkovasuinen\", sanoi Godfrey, ylpeydessään peitellen oikeata\nasianlaitaa ja estääkseen Brycen liian selvästi vainuamasta, että\ntoimenpide oli välttämättömyyden vaatima. \"Olin lähdössä häntä\nhaeskelemaan -- arvasin jonkin onnettomuuden tapahtuneen. Palaan\nsiis kotiin nyt\", hän lisäsi, kääntäen hevosta suitsista ja toivoen\npääsevänsä Brycestä eroon; hän tunsi elämänsä kauan uhanneen\nromahduksen lähenevän. \"Ettekö olekin matkalla Raveloeen?\"\n\n\"En, en vielä\", sanoi Bryce. \"Tulin tämän kautta, sillä minulla oli\nasiaa Flittoniin; ja ajattelin myös, että saattaisin samalla tavata\nmatkalla teidätkin ja kertoa kaiken, mitä hevosesta tiesin. Luulenpa\nettei Dunsey veitikalla ollut halua näyttää naamaansa, kunnes ikävät\nasiat hieman olisivat hälvenneet. Hän on ehkä lähtenyt Whitbridgen\nKolmeen kruunuun -- mikäli tiedän, oleskelee hän siinä talossa\nmielellään.\"\n\n\"Ehkä onkin\", sanoi Godfrey, ikäänkuin hajamielisenä. Nousten sitten\nseisomaan ja huolettomuutta teeskennellen: \"Kuulemmepa varmasti\npiankin hänestä.\"\n\n\"Niin, tästä kääntyy minun tieni\", sanoi Bryce, sen kummemmin\nihmettelemättä Godfreyn masentumista: \"sanonpa siis vain hyvästit ja\ntoivon seuraavalla kertaa saavani tuoda teille iloisempia uutisia.\"\n\nGodfrey ratsasti hiljaa eteenpäin, tuumiskellen mielessään isälle\ntehtävää tunnustusta, jota hänen mielestään ei enään voinut\npitkittää. Rahajuttu oli ilmaistava heti seuraavana aamuna; ja jos\nhän lykkäisikin paljastusta, niin Dunstan kylläkin pian ilmestyisi\nesiin ja huomatessaan joutuvansa isänsä vihan esineeksi panisi syyn\nGodfreyn niskoille, vaikkei hän siitä sen kummempaa hyötyisikään.\nSaattoi olla ehkä vielä yksi keino, jonka avulla Dunstanin vaitiolo\noli voitettavissa ja kohtalon päivä lykättävissä: hän voisi sanoa\nisälleen itse tuhlanneensa Fowlerin hänelle antamat rahat, ja\nkoska hän ei koskaan ennen ollut sentapaista kepposta tehnyt,\nniin saattaisivat pahemmat seuraukset raueta ensi puuskaan. Mutta\nGodfrey ei voinut sitäkään askelta ottaa. Hän tunsi luovutettuaan\nrahat Dunstanille tehneensä jo luottamusrikoksen, joka tuskin oli\npienempi kuin rahojen käyttö omiin tarpeisiin; ja punnitessaan\nnäitä kahta mahdollisuutta tuntui edellinen hänestä niin paljon\nepäedullisemmalta, että hän päätti siitä luopua.\n\n\"En tahdo kerskua kunnollisuudellani\" sanoi hän itsekseen; \"mutta en\nsentään roistokaan ole, jotain on siis tehtävä. Kannan seuraukset\nmieluummin kuin uskottelen tehneeni jotain sellaista, jota en\nolisi voinut tehdä. En totta totisesti ole tuhlannut rahoja omiin\nhuvituksiini -- vaan minut pakotettiin antamaan rahat.\"\n\nKoko lopun päivää, vain silloin tällöin horjahtaen mielipiteessään,\noli Godfrey sillä mielellä että tunnustaisi kaiken isälleen, ja\nhän säästi tiedon Salaman surmasta seuraavaan aamuun, ikäänkuin\nkäyttääkseen tuota tapaturmaa johdantona ikävämpiin uutisiin. Vanha\nJunkkari oli tottunut poikansa alituiseen poissaoloon kotoa, eikä\npannut suurempaa merkitystä sille seikalle, ettei Dunstania enempää\nkuin Salamaakaan ollut näkyvissä. Godfrey vakuutteli itsekseen, että\njos hän päästäisi käsistään tämän ainoan tilaisuuden tunnustukseen,\nei hänelle enään toista ilmaantuisi; tunnustus voi tulla vielä\npaljon ilkeämmältä taholta kuin Dunstanin suusta: nainen saattoi\ntulla kertomaan asian. Ja hän koetti saattaa kohtauksen helpommaksi\nitselleen: hän tahtoi, samalla kuin tunnustaisi heikkoutensa\nluovuttaessaan rahat Dunstanille, viitata siihen tosiasiaan,\nettei hän voinut muuttaa sitä määräävää asemaa, joka Dunstanilla\nhäneen nähden oli; ja kuinka hän panisi isänsä siihen luuloon,\nettä jotain erikoisen pahaa oli tapahtunut, ennenkuin kertoisi\nkoko tapauksen. Vanha Junkkari oli sovittelematon mies: vihansa\npuuskassa teki hän monasti päätöksiä, joita ei voinut sitten\nperuuttaa rauhoituttuaankaan -- hän oli kuin hehkuva laava, joka\njäähtyessään kovenee kiveksi. Monen tulisen ja sovittelemattoman\nluonteen tavoin antoi hän oman päättömyytensä johtaa itsensä useaan\npahaan ja kasvattaa sitä, kunnes tuollaiset tunteet saivat ylivallan\nhänessä, ja niin hänestä tuli ankaran totinen ja heltymättömän\nkova. Tällainen oli hänen käytöksensä alustalaisiaankin kohtaan;\nhän antoi heidän jättää veronsa maksamatta, laiminlyödä maidensa\nhoidon, raiskata metsäkannan, myydä heinänsä, sanalla sanoen,\nantoi kaiken luisua luisumistaan -- ja sitten kun se tuntui hänen\nkukkarossaan, hän vasta julmistui ja ryhtyi mitä ankarimpiin\ntekoihin eikä piitannut enään mistään. Godfrey tiesi kaiken tämän\nja tunsi sen sitäkin voimallisemmin, koska hän useasti oli saanut,\nsydän tuskaa täynnä, olla sovittamattomuuden todistajana, seikka,\njoka häntä, hyvänahkaista luonnetta, ei erikoisesti miellyttänyt.\n(Toisaalta hän ei asettunut arvostelemaan isänsä leppurimaisuutta,\njoka oli edelläkäynyt näitä tunneryöppyjä; se oli hänestä mitä\nluonnollisinta.) Tässä tapauksessa toivoi Godfrey, että isän\nylpeys panisi hinnalla millä tahansa salaamaan tuon naimisjutun,\nsensijaan että työntäisi poikansa pois luotaan ja saattaisi itsensä\npuheenaiheeksi peninkulmien laajuisessa ympäristössään.\n\nTällaiset ajatukset risteilivät Godfreyn mielessä hamaan puoliyöhön,\nmutta sitten hän nukkui, havaittuaan jo tarpeeksi ajatelleensa\nsurujaan. Mutta kun hän aamun vielä hämärtäessä heräsi, tuntui\nhänestä vaikealta ryhtyä hautomaan taas eilisiä ajatuksiaan; hänen\npäänsä oli niistä jo tarpeeksi väsynyt. Vilpittömän tunnustuksen\nperustelujen asemasta muisti hän ajatella nyt vain tunnustuksensa\nsurkeita seurauksia: vanha pelko palasi takaisin -- vanha pelottava\najatus esiripusta, joka toivottomasti laskisi hänen ja Nancyn väliin\n-- olihan niin paljon keveämpää luottaa vain onnenpotkuun, joka\nhänet sattumalta pelastaisi koko pulmasta. Miksi hän siis lähtisi\nkatkaisemaan kaiken omasta alotteestaan? Hän oli eilen nähnyt asiat\nväärässä valossa. Vihassaan Dunstania vastaan oli hän tuijottanut\nvain yhteen ajatukseen, heidän yhteisymmärryksensä hävittämiseen\nkerta kaikkiaan; mutta mikä sittenkin oli hänelle viisainta, oli\nkoettaa lieventää isän vimmaa Dunseytä kohtaan ja koettaa pysyttää\nasioita entisillä raiteillaan. Ellei Dunsey muutamiin päiviin\ntulisi takaisin (ja tiesihän Godfrey kyllä, että tuolla lurjuksella\noli rahaa riittämään asti, vaikka kuinka moneksi päiväksi vielä),\nsaattaisi kaikki hälvetä hiljalleen ja onnellisesti.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\n\nGodfrey heräsi ja nautti aamiaisensa tavallista aikaisemmin,\nodotellen kumminkin laudoitetussa vierashuoneessa, kunnes nuoremmat\nveljet olivat lopettaneet ateriansa ja poistuneet huoneesta;\nhän vartoi isäänsä, jonka tapa oli voutinsa kanssa käyskennellä\nvainioilla ennen aamiaista. Punaisessa talossa söi jokainen\naamiaisensa eri aikana, ja Junkkari jäi aina viimeiseksi, koettaen\nnäin kasvattaa muutoin pientä ruokahaluaan. Pöytä oli jo parisen\ntunnin ajan; ollut täynnä kaikenlaisia herkkuja, kunnes talon\nisäntä itse saapui -- hän oli kookas, tukeva kuusikymmenvuotias,\njonka rypistetty otsa ja kasvojen jäykkä ilme näyttivät olevan\nristiriidassa suun pehmeän ja velton viivan kanssa. Hänen,\nolemuksensa kantoi säännöllisen huolimattomuuden merkkejä, hänen\npukunsa oli epäjärjestyksessä; ja kuitenkin oli vanhan Junkkarin\nolemuksessa jotain, joka erotti hänet pitäjän tavallisista\ntilanomistajista, jotka mahdollisesti olivat täysin hänen\nsivistystasollaan, mutta yhä sallivat sellaisia mieleenjohtumia,\nettä lähiseudulla oli \"parempiakin\"; hänellä sitävastoin oli niin\nolemuksessaan kuin äänessään ylpeä itsetietoisuus, eikä hänelle\njohtunut mieleen katsoa muita korkeammalle kuin itseään: sellainen\nmahdollisuus oli yhtä kaukana kuin Ameriikka taikka suorastaan\ntähtitaivas. Junkkari oli ikänsä kaiken nauttinut pitäjäläisten\nkunnioitusta, ja mikä vain oli häntä ja hänen omaansa, vaikkapa\nvain hänen juomakannunsa, oli tietenkin vanhinta ja parasta koko\npitäjässä; ja koska hän ei koskaan seurustellut itseään ylemmän\nluokan kanssa, ei mikään vertailu päässyt hänen mielipiteitään\nhämmentämään.\n\nAstuessaan huoneeseen loi hän katseen poikaansa päin ja virkkoi:\n\"Mitä nyt! et vielä ole syönyt aamiaistasi?\" Isän ja pojan välillä\nei sattunut koskaan herttaista aamutervehdystä; se ei johtunut\nepäystävällisyydestä, vaan siitä tosiasiasta, että kohteliaisuuden\nsuloinen kukka ei viihtynyt Punaisen talon kaltaisessa, kuivassa\nmaaperässä.\n\n\"Olen kyllä, isä\", vastasi Godfrey, \"olen kylläkin syönyt, mutta\nodotin Teitä, saadakseni puhua kanssanne.\"\n\n\"No hyvä\", sanoi Junkkari, heittäytyen välinpitämättömästi tuoliin ja\npuhuen yskäkohtausten vuoksi katkonaisesti, mikä tapa raveloelaisten\nmielestä oli hänen asemassaan jonkinlainen erikoisoikeus. Hän\nleikkasi samalla kappaleen lihaa mukana huoneeseen tulleelle\nmetsästyskoiralle. \"Soitahan minulle olutta, ole hyvä! Teillä\nnuorilla on vain omat harrastuksenne ja huvituksenne. Ei teillä ole\nkiirettä kuin omien asiainne takia.\"\n\nJunkkarin elämä oli samanlaista joutiloimista kuin pojankin, mutta\nhänen itsensä samoinkuin koko kylän aika-ihmisten yleinen mielipide\nkäsitti nuoruusajan välttämättömästi hulluuskaudeksi, jota vastoin\nvanhusten koko elämä oli yhtämittaista kärsimystä, jota vain silloin\ntällöin pieni kokkapuhe lievitti. Godfrey viivytteli vastaustaan,\nsiksi kunnes olut oli tuotu ja ovi jälleen suljettu -- jolla välin\nFleet, ajokoira, oli ehtinyt ahmia köyhän miehen jouluaterian\nveroisen määrän lihaa.\n\n\"Toissapäivänä\", alkoi hän, \"tapahtui peevelin paha onnettomuus\nSalamalle.\"\n\n\"Mitä! Onko se taittanut jalkansa?\" kysyi Junkkari, hörpätessään\nkulauksen olutta. \"Luulin sinua paremmaksikin ratsastajaksi. Minun\naitani ei vain koskaan ole hevonen kaatunut. Jos olisi, olisin\nturhaan saanut toista havitella, sillä minun isäni ei ollut yhtä\nkärkäs poikiensa kepposia korjaamaan kuin muutamat muut isät\novat. Mutta tästä lähin täytyy lehden kääntyä, sen täytyy. Talon\nkuoletukset ja velanjäännökset nielevät taskuni tyhjiksi kuin\nmaankulkijan. Ja Kimble narri on vielä tietävinään sanomalehtien\nkirjoittelevan rauhasta. Se veisi lopunkin perikatoon. Hinnat pudota\nromahtaisivat alas kuin lehmänhäntä, enkä mistään kummasta saisi\nirti velkoihin rahaa, vaikka panisin alustalaiseni kuinka ahtaalle.\nJa tuo pahuksen Fowler sitten, en päivääkään enään vitkastele hänen\nkanssaan; olen käskenyt Winthropin vielä tänään mennä Cox'iin. Tuo\nvalhetteleva veijari lupasi jo viime kuussa viimeistään maksaa\nminulle satasensa. Hän etuilee sillä, että asuu niin syrjässä, luulee\nkai, että hänet ilman muuta unhoitetaan.\"\n\nJunkkari oli syytänyt puheensa yskähdellen ja katkonaisesti,\nantamatta kuitenkaan kyllin pitkää väliaikaa, jotta Godfrey olisi\nsaanut tilaisuuden saada sanasta kiinni. Hän tunsi, että isä aikoi\nSalaman menetyksen takia jyrkästi vaatia maksujen suoritusta ja että\nhän rahakiipeliään ajatellessaan näin joutui tunnelman valtaan, joka\noli mahdollisimman epäedullinen hänen aikomalleen paljastukselle.\nMutta hänen täytyi jatkaa, koska oli asiaan ryhtynyt.\n\n\"Paljon pahempi juttu kuin hevosen jalankatkeaminen -- Salama kaatui\nja kuoli\", hän sanoi heti isän vaiettua ja käytyä käsiksi paistiin.\n\"Mutta en ajatellut pyytää teidän minulle uutta ostamaan; ajattelin\nvain että minulta meni keino Salaman myyntihinnalla suorittaa teille\naikomani suoritukset. Dunsey lähti viemään sitä toissapäivänä\nkilpa-ajoihin, myydäkseen sen puolestani siellä; ja tehtyään Brycen\nkanssa kaupan sadan kahdenkymmenen punnan hinnasta, lähti hän\nkilparatsastukseen ja aloitti kuin hullu, ja se teki lopun hevosesta.\nEllei tuota olisi tapahtunut, olisin teille tänään suorittanut sata\npuntaa.\"\n\nJunkkari oli pannut käsistään pois veitsen ja haarukan ja katseli\nkummissaan poikaansa, kykenemättä kyllin nopeasti tajuamaan, mikä oli\nsyynä tähän äkkinäiseen käänteeseen isän ja pojan välisessä suhteessa\nja mikä matkaansaattoi pojan ehdotuksen sadan punnan antamisesta\nhänelle.\n\n\"Tosiasia on, isä -- surullista kyllä -- häpeän sitä sanoa\", jatkoi\nGodfrey, \"että Fowler on maksanut nuo sata puntaa. Hän maksoi ne\nminulle, ollessani siellä eräänä päivänä viime kuussa. Ja Dunsey\nkiristi minulta rahaa, ja minä annoin hänen ottaa nämä, koska toivoin\nvoivani maksaa tähän mennessä.\"\n\nJunkkari oli punainen vihasta, kuunnellessaan poikansa puhetta\nja sai vaivoin sanat suustaan: \"Sinä annoit Dunseyn ottaa rahat?\nMilloinka sinä olet sellaiseksi ystäväksi tullut Dunseyn kanssa,\nettä käyt yksissä neuvoin hänen kanssaan anastamaan minun rahojani?\nTuleeko sinustakin heittiö? Mutta minä sanon, että se ei käy päinsä.\nMinä ajan teidät pellolle joka sorkan ja menen uudestaan naimisiin.\nTiedä se, ettei minun omaisuuteni kuulu teille nimeksikään; isoisäni\njälkeen voivat Cassit hoitaa maataan niinkuin itse tahtovat. Tiedä\nse! Maksakoon Dunsey rahat! Mikä pani sinut antamaan rahat Dunseylle?\nTässä on jokin kierous kysymyksessä.\"\n\n\"Ei ole kieroutta, isä\", vastasi Godfrey. \"En olisi itse tuhlannut\nrahoja, mutta Dunsey kiristi kiristämistään, ja minä olin hullu\nja annoin ne hänelle. Mutta aioin ne maksaa takaisin, huolimatta\nsiitä mitä hän teki. Siinä koko juttu. En koskaan aikonut anastaa\nrahoja, en ole niitä miehiäkään. Ette voine väittää minun koskaan\nepärehellisesti menetelleen, vai mitä, isä!\"\n\n\"Missä Dunsey on sitten? Mitä siinä vielä istut jaarittelemassa? Mene\nhakemaan Dunsey, niinkuin sanonkin, ja käske hänen tekemään tarkka\ntili, mihin hän on tarvinnut rahaa ja mihin sen on pannut. Hakekoon\nmistä haluaa. Ajan hänet talosta pois. Lupasin sen tehdä ja niin\nteenkin. Eikä saa hän päätäni käännetyksi. Mene hakemaan hänet.\"\n\n\"Dunsey ei ole tullut takaisin, isä.\"\n\n\"Mitä! taittoiko hän itsekin niskansa, vai mitä?\" kysyi Junkkari\nhieman epäröiden aikomustaan; siinä tapauksessa ei hän panisi\npäätöstä toimeen.\n\n\"Ei, ei hän loukkaantunut, luulen, sillä vain hevonen oli löydetty\nkuolleena ja hän itse oli arvatenkin pötkinyt tiehensä. Olenpa\nkuitenkin varma siitä, että hänet piankin taas näemme. Mutta en tiedä\nmissä hän on.\"\n\n\"Ja miksi piti sinun mennäkin antamaan hänelle minun rahojani? Vastaa\nminulle!\" tiukkasi Junkkari, Godfreytä kovistaen, kun Dunsey ei ollut\nylettyvillä.\n\n\"No, isä, en tiedä\", sanoi epäröiden Godfrey. Se oli osittain\nteeskentelyä, mutta Godfreytä ei haluttanut valhetella, eikä hän\nepäillyt, että epärehellisyyttä on mahdoton jatkaa, ellei aina ole\nvarustettu uusilla valheilla vanhojen peittämiseksi, ja hän oli tällä\nerää aivan valmistumaton siinä suhteessa.\n\n\"Etkö sinä tiedä? Sanonko minä, miten asia on? Olet itse tehnyt\njonkun kepposen ja vaatinut hänet vaikenemaan\", selitti Junkkari\npäättäväisesti, mikä pani Godfreyn sydämen kiivaasti lyömään, koska\nisä osui niin lähelle asian oikeata laitaa. Odottamaton hämmästys\nsaattoi hänen ottamaan uuden askeleen valheen tiellä -- pienikin\nsysäys riittää vierittämään alas kaltevalle pinnalle joutuneen.\n\n\"No, isä\", hän sanoi, koettaen puhua välittömän huolettomasti,\n\"meillä oli semmoinen pieni juttu, vain Dunseyn ja minun välinen,\njoka oikeastaan ei huvita ketään muuta. Ei maksa vaivaa puuttua\nnuorten hullutuksiin: se ei olisi teitä liikuttanut ollenkaan, ellei\nolisi sattunut tuota Salaman vahinkoa. Olisin muutoin maksanut nuo\nrahat.\"\n\n\"Hullutuksia ja hullutuksia, on jo aika lopettaa hullutukset. Ja\nsinun pitää tietämänkin, että minä vaadin ne lopettamaan\", sanoi\nJunkkari otsaansa rypistäen ja vihaisesti poikaansa silmäten.\n\"Eikä minun työni ole käydä sinun hullutuksiisi rahoja hankkimaan.\nAjattelehan minun iso-isääni, hänellä oli eläessään tallit täynnä\nhevosia ja talo hyvässä kunnossa, vaikka aika oli paljon pahempi\nkuin mitä minun osakseni on tullut; niinpä saattaisi olla minullakin\nkaikki kunnossa, ellei neljä poikaani riippuisi minussa kiinni kuin\nmitkäkin iilimadot. Olen ollut liian hyvä isä teille kaikille siinä\nkoko juttu. Mutta nyt tuleekin toinen ääni kelloon, poika.\"\n\nGodfrey ei sanonut sanaakaan. Häneltä puuttui kyky terävästi\narvostella asioita, mutta hän oli siinä vahvassa uskossa, että isän\nsuvaitsevaisuus ei ollut johtunut hyvästä sydämestä, ja hänellä oli\nsuorastaan ollut pieni kaipuu kovempaan kuriin, joka olisi antanut\ntukea hänen heikolle luonteelleen ja vahvistanut hänen parempaa\ntahtoaan. Junkkari söi leipänsä ja lihansa kiireen kaupalla, otti\nvahvan kulauksen olutta, käänsi sitten tuolinsa pois pöydästä ja\nalkoi puhua.\n\n\"Itsellennehän tuolla kaikella teette vahinkoa -- sensijaan että\nyrittäisitte auttaa minua asiain järjestämisessä.\"\n\n\"No, isä, olenhan useasti tarjoutunut huolehtimaan asioista, mutta\nolette aina, kuten itse tiedätte, pahastunut, luullen minun tahtovan\nsyrjäyttää Teidät asemastanne.\"\n\n\"En tiedä sinun tarjoutumisistasi enempää kuin omista\npahastumisistani yhtään mitään\", kiisti Junkkari, jonka muisti\nylettyi vain pääasioihin, yksityiskohdasta piittaamatta; \"mutta\nsen vain tiedän, että kun vähän näytti siltä kuin olisit hautonut\nnaimistuumia, niin minä en käynyt panemaan asialle esteitä, niinkuin\nmuutamat muut isät olisivat tehneet. Lammeterin tyttären kanssa\njos kenen olisin sinun toivonut menevän naimisiin. Jos olisinkin\nkieltänyt, olisit kai paremmin pitänyt asiasta kiinni, sensijaan että\naina vastaanhangottelevana nyt tietysti muutit mielesi. Sinä olet\nempiväinen vekara: olet siinä tullut äitiisi. Hänellä ei koskaan\nollut omaa tahtoa; se ei naiselle tosin ole niin tarpeellistakaan,\njos hän on saanut kunnon miehen aviokseen. Mutta sinun vaimollasi\nolisi pitänyt olla oma tahto, sillä sinulla tuskin on sen verran omaa\npäätä, että saat molemmat jalkasi kulkemaan samaa tietä. Ei taida\nvain tyttö olla sanonut sinulle, ettei hän välitä sinusta, vai onko?\"\n\n\"Ei\", vastasi Godfrey, tuntien olonsa kuumaksi ja epämukavaksi; \"en\nluule hänen sitä ajattelevan.\"\n\n\"Luule! Eikö sinulla ole rohkeutta käydä kysymään? Oletko sitten\nvielä sitä mieltä, että ottaisit hänet -- siitä on nyt kysymys?\"\n\n\"En ketään muuta tahtoisi vaimokseni\", virkkoi Godfrey vältellen.\n\n\"Hyvä siis, minäpä kysyn sinun puolestasi, siinä kaikki, jos sinulta\nitseltäsi puuttuu rohkeutta. Luulenpa, ettei Lammeter pane vastaan\nantaa tytärtään minun perheeseeni, eipä kai. Ja mitä itse herttaiseen\ntyttöön tulee, niin hän ei välitä serkustaan -- eikä muita taas\ntielläsi olekaan.\"\n\n\"Antakaa olla toistaiseksi, isä\", sanoi hädissään Godfrey.\n\"Luulen hänen tällä hetkellä olevan närkästynyt minuun, ja puhun\nmieluimminkin itse asiani. Miehen täytyy itse hoitaa tällaiset asiat.\"\n\n\"Hyvä, puhu ja hoida sitten ja katso, että elämässäsi tulee muutos.\nSe on miehen velvollisuus, jos hän ajattelee naimisiinmenoa.\"\n\n\"En tiedä, miten voisin asiaa nyt ajatella, isä. Ette halunne laskea\nminua asumaan jollekin tilukselle, enkä luule hänen tulevan asumaan\ntähän taloon kaikkien veljieni kanssa; tämä on aivan toisenlaista\nelämää kuin mihin hän on tottunut.\"\n\n\"Eikö voi tulla asumaan tähän taloon? Älä tule sitä sanomaan minulle.\nKysy häneltä, ja puhu sitten vasta\", kivahti Junkkari lyhyesti,\npilkallisesti nauraen.\n\n\"Antakaa olla toistaiseksi vain, isä\", pyysi Godfrey. \"Toivon,\nettette yritä kiirehtää asiaa sekaantumalla siihen.\"\n\n\"Teen niinkuin hyväksi näen\", kiisti Junkkari, \"ja minä näytän\nsinulle, että olen herra ja isäntä; muutoin saat mennä ja hakea\nmaatilan, mistä haluat ja asettua siihen. Mene heti sanomaan\nWinthropille, ettei lähtisi Cox'in luo, vaan odottaisi minua. Käske\nhänen satuloimaan hevoseni. Kuulehan vielä yksi asia: toimita Dunseyn\nkoni heti myydyksi ja tuo rahat minulle, kuuletko? Hän ei tule enään\npitämään minun syötettävänäni yhtään konia. Ja jos tiedät, missä\nhän piileksii -- uskonpa tietäväsikin -- voit ilmottaa hänelle,\nettä hänen on turha enään palata kotiin. Menköön vaikka rengiksi ja\nelättäköön itse itsensä! Hän ei enään saa riippua minun liepeissäni.\"\n\n\"En tiedä, missä hän on; ja jos tietäisinkin, ei minun asiani ole\nmennä kieltämään häneltä kotiintuloa\", vastasi Godfrey, astuen ovea\nkohti.\n\n\"Hitto vieköön, poika, älä siinä enään töllistele, vaan mene ja\nkäske valjastamaan hevoseni\", kivahti Junkkari, kurkottuen ottamaan\npiippuaan.\n\nGodfrey lähti huoneesta, tuskin tajuten, oliko tietoisuus\nkeskustelun päättymisestä tuottanut hänelle mielenkevennystä,\nhänen asemansa jäädessä entiselleen, vai oliko hänen asemansa\nvieläkin vaikeutunut hänen sekaannuttuaan uusiin verukkeihin ja\nvalheellisuuksiin. Nancy-suhteen uusin vaihe oli nostanut hänen\npovessaan uuden levottomuuden, koska hänen isältään saattaisi jossain\niltapäiväkeskustelussa luiskahtaa herra Lammeterille sellaisia\nsanoja, jotka sotkisivat hänen mahdollisuutensa tykkänään, juuri kun\ntyttö saattoi olla hänen tavoitettavissaan. Hän etsi turvaa sieltä\nmistä ennenkin, hän toivoi jotain äkkiarvaamatonta onnenpotkausta,\njotain otollista käännettä, joka pelastaisi hänet epämieluisista\nseurauksista -- missä hänen epäsuoruutensakin saisi viisauden ja\nkaukonäköisyyden luonteen.\n\nLuottamuksessaan kohtalon noppaan oli Godfrey tuskin vanhan\nkansan lapsia. Onnettaren ohjaavaa kättä pitävät yhä jumalanaan\nsellaiset miehet, jotka elävät omien mielijohteittensa mukaan,\nsensijaan että tottelisivat heille kuuluvia lakeja. Pankaapa joku\nnykypäivien muotisankari johonkin tehtävään, jota hän häpeää,\nniin havaitsette miten hänen mielensä pyrkii keinoilla millä\nhyvänsä etsimään mahdollisuuksia päästä vapautumaan tuon aseman\ntuottamista seurauksista. Jos hän elää yli varojensa ja häpee\ntuloja tuottavaa kunniallista ammattia, niin alkaa hän haaveilla\nihmeellisistä hyväntekijöistä, jostain mahdollisesta tolvanasta,\njonka voi mairitellen voittaa puolelleen, jostain ilmestyvän olion\nihmeellisestä sydämen hyvyydestä. Jos hän esimerkiksi laiminlyö\nvirkavelvollisuutensa, niin hän taas etsii turvaa itselleen siitä\nmahdollisuudesta, että tekemättä jäänyt työ lieneekin ollut vähemmän\ntärkeä. Jos hän taas väärinkäyttää ystävänsä luottamusta, niin\nhän on onnellinen, että tuo ihmeellinen, Onnettaren nimeä kantava\nmonitaituri antaa hänelle toivon sellaisesta mahdollisuudesta,\nettä ystävä ei saa siitä tietoa. Jos hän hylkää kunniallisen,\npitkäaikaisen ammattinsa ja siirtyy aloille, joille luonto ei\nhänelle ole suonut lahjoja, niin hänen uskonnokseen tulee Onnettaren\nuskollinen palvominen, onnettaren, johon hän kaiken luojana perustaa\nuskonsa. Tämän uskonnon höllä perusta johtaa luonnollisestikin\nseurauksiin, jotka todistavat todeksi lauseen: mitä ihminen kylvää,\nsitä hän myös niittää.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\n\nTuomari Malamia pidettiin luonnollisesti niin Tarleyssa kuin\nRaveloessa ihmelahjaisena henkilönä, koska hän saattoi ilman\nnäennäisiä todistuksia vetää paljon pitemmälle meneviä johtopäätöksiä\nkuin hänen oikeusneuvostoon kuulumattomat naapurinsa. Sellainen mies\nei arvattavastakaan halveksinut tuluslaatikon antamaa johtolankaa,\nja niin pantiin toimeen tarkka tiedustelu tuon tuntemattoman\nkulkukauppiaan suhteen ja merkittiin muistiin kihara, musta\ntukka ja tumma ihonväri ja hänen kantamansa laatikko puukkosepän\ntyökaluja ja koristeita varten, ja korvissa suuret renkaat. Mutta\njoko nämä tuntomerkit olivat liian hatarat taikka soveltuivat liian\nmoneen kulkuriin, jotta niiden perustuksella olisi löytänyt oikean\nsyyllisen, niin ainakin viikko kului viikon jälkeen, eikä ryöstöstä\nsaatu muuta tulosta kuin että sen Raveloessa synnyttämä ensimmäinen\nkiihtymys hälveni hälvenemistään. Dunstan Cassin häviämistä tuskin\nhuomattiinkaan: hänelle oli kerran aikaisemminkin tullut kina\nisänsä kanssa ja oli hän hävinnyt, Herra ties minne, palatakseen\nvasta kuuden viikon kuluttua samoin kujein ja kerskailuin kuin\naikaisemminkin. Hänen oma kotiväkensä, jotka odottivat samanlaista\nratkaisua, sillä erotuksella vain että Junkkari tällä erää oli\npäättänyt kieltää häneltä kotiinpääsyn, ei ottanut puheeksi hänen\nviipymistään; ja kun hänen setänsä Kimble tai herra Osgood siitä\nhuomauttivat, niin maininta hänen osuudestaan Salaman kuolemaan ja\nisää kohdannut loukkaus riittivät hälventämään enemmän ihmettelyn.\nKukaan ei arvannut havaita Dunseyn katoamisen ja samana päivänä\nsattuneen varkauden yhteyttä -- ei edes Godfrey, jolla jos kellä\noli syytä aavistaa, mihin kaikkeen hänen veljensä pystyi. Hän ei\nedes muistanut kankurista puhutunkaan heidän keskensä sen koommin\nkun he poikasina vähintään kaksitoista vuotta sitten olivat\ntehneet pilaa kankurin kustannuksella; ja siksi toiseksi hänen\nmielikuvituksensa toi hänen silmiensä eteen Dunstanin yhteydessä\nyhden ainoan ympäristön: hän oli näkevinään hänet taukoamatta\nsamalla ratsastusradalla, minne hän oli Salaman kaaduttua\nastellut, kärkkyäkseen uusia tuttavuuksia ja miettiäkseen kaikessa\ntyytyväisyydessä, miten hänen olisi taas hauska kotiin tultua kiusata\nveljeään. Jos kuka Raveloen kylässä olisi yrittänytkään yhdistää nämä\nkaksi tapausta toisiinsa, luulenpa että sellaista ajatusta olisi\npidetty loukkauksena niin kunnianarvoisaa perhettä kohtaan, perhettä,\njolla oli suurenmoinen hautapatsaskin ja ijänikuiset oluthaarikat.\nSellainen käsitys olisi korkeintaan voinut syntyä kateudesta tai\nmuusta huonosta tarkoituksesta. Mutta jouluputinki, käärysyltty\nja väkijuomain ylenpalttinen runsaus ovat omiaan sumentamaan\nselvemmänkin järjen ja ovat parhain pato heräävän ihmisajatuksen\nvaarallisille virroille.\n\nKun ryöstöä pohdittiin Sateenkaaressa ja muuallakin hyvässä\nseurassa, alkoivat mielipiteet heilahdella tuluslaatikkolöytöön\npohjautuvan järjellisen ratkaisun ja tutkimuksista piittaamattoman,\nkäsittämättömän salaperäisyyden välillä. Tuluslaatikko- ja\nkulkuri-puolue piti toisen mielipiteen kannattajia heikkopäisinä\nja hetasuskoisina, jotka itse ollen lyhytnäköisiä arvelivat muiden\nolevan samaa lajia; salaperäisyyden puoltajat taas viittailivat liian\nselvästi, että heidän vastaväittäjänsä olivat verrattavissa eläimiin,\njotka alkavat vaakkua, ennenkuin löytävät jyvääkään -- jotka\nnäkevät pohjan asemasta vain pintavaahdon -- joiden lyhytnäköisyys\noli samaa kuin väittää ettei aitassa ole mitään, koska ei kerran\nnäe oven läpi; vaikkakaan siis heidän väittelynsä ei valkaissut\nkummemmin itse ryöstöasiaa, valaisi se eräitä varsin kiintoisia\nvastakkaismielipiteitä.\n\nSamaan aikaan kuin Silas poloisen vahinko aiheutti vilkkaita\npuuskia raveloelaisten hitaassa seurustelussa, tunsi Silas itse\nkatkeraa lohduttomuutta samaisen ryöstön johdosta, joka nyt tarjosi\nhänen naapureilleen loppumattoman varaston keskusteluaiheita. Kuka\ntahansa joka hänet näki ennen rahojensa häviämistä olisi saattanut\nilman muuta havaita hänen elämänsä niin orvoksi ja osattomaksi,\nettei siinä voisi mikään huononeminen enään olla mahdollinen,\nilman että samalla tulisi kaiken loppu. Mutta itse asiassa oli tuo\nelämä ollut työtä ja touhua ja täyttyvää tarkoitusta, joka varjeli\nhäntä toivottomuudelta ja tuki häntä yksinäisyydessään. Siinä oli\nollut kiintymyksiäkin; ja vaikka se esine, jonka ympärille hänen\nkiintymyksensä säikeet köynnöstyivät, oli kuollut, hengetön kappale,\nniin tyydytti se sittenkin kurjan ihmisolennon sydäntä. Mutta nyt oli\npuolustusmuuri särkynyt -- pohja hänen jalkainsa alta oli sortunut.\nMarnerin ajatukset eivät enään voineet kiertää tuttua rataansa,\nja hänen edessään ammotti tyhjä kuilu niinkuin muurahaisen, jonka\nedestä kotimatkalla on tie katkaistu. Kangaspuut olivat vielä siellä,\nsamoin alettu kangas niissä; mutta kiiltävä aarre hänen jalkojensa\nalta oli viety; oli viety ilo pidellä rahoja ja laskea niiden lukua:\nilta ei toisi enään ilonpilkettä, ei viihdyttäisi onnetonta sielua.\nAjatus rahain kasaamisesta uudelleen kättensä töillä ei tuonut\niloa, pikemmin sellainen ajatus muistutti vain äskeistä häviötä; ja\näkkinäinen isku oli murskannut hänen toivonsa liian pahasti, niin\nettei hän jaksanut ajatella eikä uskoa uuden omaisuuden syntymiseen\nja kasvamiseen.\n\nSuru täytti hänen sydämensä pohjaa myöten. Istuessaan kangastaan\nkutomassa hän valitti tavantakaa ääneen, ikäänkuin tuskaa kärsivä: se\noli merkkinä siitä, että hänen ajatuksensa olivat kiertäneet kipeään\nkohtaan -- autioon iltahetkeen. Läpi ehtoon, istuessaan ypöyksin\nriutuvan takkavalkeansa ääressä, nojasi hän kyynärpäin polviinsa,\nkäsin poskiaan kosketellen ja huokaili hyvin hiljaa -- niin hiljaa\nkuin ei hänen huokauksiaan olisi kuultaviksi aiottukaan.\n\nSittenkään ei häntä jätetty tykkänään onnettomuutensa kanssa kaksin.\nSe vierominen, jota naapurit olivat tähän asti tunteneet Marneria\nkohtaan, oli osittain tasaantunut, kun häntä oli onnettomuuden\njälkeen tultu tuntemaan uudessa valossa. Sensijaan että hänen älynsä\nolisi suurempi ja ovelampi kuin sopi kunnialliselle ihmiselle,\nja mikä pahempi, olisi jäänyt käyttämättä naapurien hyväksi,\nhavaittiin nyt, ettei Silaan äly riittänyt edes säilyttämään hänen\nomaa omaisuuttaan. Häntä soimattiin yleisesti \"poloiseksi löperöksi\nolioksi\"; ja tuo hänen eristäytymisensä naapureistaan, jonka luultiin\njohtuvan huonosta tahdosta ja taipumuksesta huonoon seuraan,\npantiinkin nyt hänen höperyytensä laskuun.\n\nTämä muutos ystävällisempään suhtautumiseen esiintyi monessa\nmuodossa. Kun ilmassa alkoi tuntua jouluherkkujen tuoksu, oli\naika antaa liiat siankinkut ja paistokset paremmissa perheissä\nhyväntekeväisyystarkoituksiin; Silas Marnerinkin vahinko oli\nsaattanut erinäisten emäntien, kuten rouva Osgoodin, häntä\nerikoisemmin muistamaan. Herra Crackenthorp, vaikkakin hän nuhteli\nSilasta ja selitti rahojen kadonneen häneltä ehkä sen takia, että\nhän oli mielensä kiinnittänyt liian vahvasti niihin eikä ollut\nkäynyt kirkossa, vahvisti väitteensä tuomalla lahjaksi muutamia\nporsaansorkkia, viisaasti kyllä näin muuttaakseen Marnerin\nperustelematonta harhakäsitystä kirkkosäädystä. Sellaiset naapurit\ntaas, joilla ei ollut varaa antaa muuta kuin lohdutuksen sanoja,\nolivat halukkaat, ei vain tervehtimään Silasta ja keskustelemaan\nhänen kanssaan laveasti itse ryöstötapahtumasta, hänet kylätiellä\ntavatessaan, vaan vaivautumaan hänen mökilleen asti, itse paikan\npäällä kuullakseen kaikki yksityiskohdat hänen omasta suustaan; ja\nkaiken lopuksi yrittivät he lohduttaa häntä näin sanoen: \"No, mestari\nMarner, on niitä sittenkin vielä paljon kurjemmassa asemassa olevia\nkuin te; ja ellei työnne teitä enään elätä, niin saa kunta ottaa\nteidät hoitoonsa.\"\n\nLuulen tietäväni syyn, miksi harvoin taidamme tyynnyttää\nsanoillamme lähimmäisiämme, sen nimittäin että myötämielisyytemme\non tietämättämme yhtäkkiä saanut toisen luonteen, ennenkuin sanat\nehtivät lähteä huuliltamme. Voimme lähettää parhaita paistoksia ja\nporsaansorkkia, ilman että omasta itsekkyydestämme niihin tarttuisi\nsivumakua; mutta ihmiskieli on ikäänkuin virta, joka huuhtoo\nerilaista maaperää. Raveloessakin oli havaittavissa melkoisessa\nmäärässä ystävällisyyttä, mutta usein muuttui se sameaksi ja\nvastenmieliseksi ja suorastaan tekopyhäksi.\n\nHerra Macey esimerkiksi saapui eräänä iltana nimenomaan antaakseen\nSilaan ymmärtää, että viimeaikaiset tapahtumat olivat saattaneet\nhänen paljon suopeammin suhtautumaan Marneriin, hänen, jonka\nmieltä ei yleensä noin vain käännetty; ja istuuduttuaan alkoi hän\nkeskustelun, pyöritellen peukaloitaan.\n\n\"Kuulkaahan, mestari Marner, älkää ollenkaan murehtiko. Olette\npaljon parempi noin, menetettyänne rahanne kuin pitäessänne niitä\nhuonoin keinoin. Minä usein mietin, kun te tulitte näille maille,\nettette ollut yhtään sen parempi kuin nytkään; olitte silloin\nvain hieman nuorempi kuin nyt olette; mutta aina olette ollut\nmulkoileva, kapeakasvoinen olio, kuin mikäkin nulipää vasikka,\nniinkuin ma sanon. Mutta mene ja tiedä: ei kaikkien eriskummallisten\nolioiden tarvitse olla pirun villitsemiä -- ovathan sammakotkin\nvaarattomia ja hävittävät matoja. Ja teidän laitanne on vähän\nsama, mikäli minä nyt asiaa katselen. Vaikka olettekin tuonut,\nmistä kaukaa lienettekin, tullessanne taidon yrteillä ja muilla\nrohdoilla parantaa hengenahdistusta, niin olisi teidän pitänyt\nharjoittaa taitoanne vapaammin. Ja jos tietonne ei ollut selviä\nteitä saatu, olisi asia ollut autettavissa, jos olisitte käynyt\nkirkossa säännöllisesti; ajatelkaas lapsia, jotka tietäjäeukko on\nlumonnut, minä olen juossut heitä kastamassa yhtämittaa ja heillepäs\nkelpaa pyhä vesi niinkuin muillekin. Ja se on oikein; sillä jos\npiru tahtoo päästä pistämään sorkkansa johonkin asiaan, niin minkäs\nsille mahtaa? Se on minun mielipiteeni; ja minä olen ollut tämän\npitäjän lukkari jo neljäkymmentä vuotta, ja kun pastori ja minä\npiinaviikon keskiviikkona luemme tuomionsanoja, eivät ne kohdistu\nsiihen joukkoon, joka etsii parannusta ilman lääkäreitä, sanokoon\nsiitä Kimble mitä sanoo! Ja niin, mestari Marner, aioin sanoa --\nonhan asioita, jotka vievät ja vievät mennessään miehen mielen,\nennenkuin taas turvautuu rukouskirjaan neuvoni on, että nostatte\nmielenne maasta, ja mitä tuohon mietiskelyyn tulee, niin te olette\nsitä aina liiaksi harrastanut ja hautonut asioita, jotka ehkä eivät\nauringonvaloa siedä. Minä en ajattele ollenkaan niinkuin te, sodin\naina naapureja vastaan. Sillä, niin minä sanon, tehän teette mestari\nMarnerista kokonaisia historioita -- sulaa mielettömyyttä, siinä\nkaikki. Niinkuin te hänet esitätte, olisi hän vaikka minkälainen\nälyniekka; ja kuitenkin on mestari Marner vauhko kuin jänis.\"\n\nKoko tämän esityksen ajan istui Silas yhä liikkumatta aikaisemmassa\nasennossaan, kyynärpäin polviinsa nojaten, pää käsien varassa. Herra\nMacey, joka ei epäillyt puheensa tulleen kuulluksi, piti pienen\nseisauksen, toivoen saavansa jonkunlaisen kiitoshuomautuksen, mutta\nMarner pysyi yhä äänetönnä. Hän oli vaistoavinaan, että vanhus\nyritti olla ystävällinen ja hyvänsuopa; mutta ystävällisyys vaikutti\nhäneen kuin auringonpaiste epätoivoiseen -- hänellä ei riittänyt\nherkkyyttä tajuta sitä, ja sanat kaikuivat kuin jostain ihmeellisistä\netäisyyksistä hänen korviinsa.\n\n\"Mutta, mestari Marner, eikö teillä ole mitään vastattavaa?\" kysyi\nherra Macey viimein, äänessä pieni kärsimättömyyden vivahdus.\n\n\"Voi\", sanoi hitaasti Marner, käsien varaan nojaavaa päätään\npudistaen, \"kiitän -- kiitän teitä -- ystävällistä.\"\n\n\"Tietysti, tietysti: tiesinhän tuon\", sanoi herra Macey; \"ja minulla\non neuvokin -- onkos teillä pyhäpukua?\"\n\n\"Ei ole\", vastasi Marner.\n\n\"Epäilinkin sitä\", virkkoi vuorostaan herra Macey. \"Minäpäs neuvon\nkeinon, miten parhaiten saatte pyhäpuvun: minä tiedän Tookeyn, häntä\nvaivaa köyhyyskin, hän on saanut hoitaakseen minun räätälitoimeni\nja saanut minulta vähän rahojakin liikkeeseen. Hän tekee puvun\nhalvalla hinnalla ja antaa teille luottoakin, ja sittenhän te voitte\ntulla vaikka kirkkoon ja alkaa vähän seurustellakin. Olettehan\nelänyt jo niin kauan tällä seudulla ettekä vielä kuulleet minun\nveisaavan 'Aamenta'; kehoitan siis teitä: älkää menettäkö yhtään\nhetkeä, sillä asia voi olla vaikeampi järjestää kun Tookey saa\nyksin hoitaa asioita, sillä voihan käydä niinkin, etten minä\ntulevana talvena seisokaan hänen pöytänsä takana.\" Tässä herra Macey\npysähtyi, ehkä toivoen jonkinlaista osanoton ilmausta kuulijansa\ntaholta; mutta koska sellaista ei tullut, hän jatkoi: \"Ja mitä tulee\npukunne hintakysymykseen, niin mikäs hätä teillä, ansaitsettehan\nkankaillanne punnan viikossa, mestari Marner, ja olette nuori\nvielä, vaikka näytättekin vähän valjulta. Ette varmaankaan ollut\nkahtakymmentäviittä tänne muuttaessanne, vai olittekos?\"\n\nSilas hieman säikähti, kuullessaan kysyvän sävyn ja vastasi\nlempeästi. \"En tiedä, en osaa tarkkaan sanoa -- siitä on jo niin\npitkä aika.\"\n\nEipä kumma, että herra Macey sellaisen vastauksen saatuaan ja\niltaansa myöhemmin Sateenkaaressa viettäessään väittikin Marnerin\npään olevan aivan sekaisin, ja että saattoi syyllä epäillä hänen\nmilloinkaan tietäneen sunnuntain tuloa, mikä osoitti hänet pahemmaksi\npakanaksi kuin oli mikään koira.\n\nPaitsi herra Maceyta, ilmestyi toinenkin lohdutuksen tuoja Silaan\nluo, ja sydän niinikään ylitsevuotavana. Se oli rouva Winthrop,\npyöräntekijän vaimo. Raveloen asukkaat eivät yleensä olleet\nsäännöllisiä kirkossakävijöitä, ja tuskin oli pitäjässä ainoatakaan,\njoka ei olisi ehdoin tahdoin joskus jäänyt menemättä kirkkoon, sillä\njoka sunnuntainen kirkossa käynti olisi voinut näyttää ahneelta\nhalulta päästä erikoisen hyviin väleihin taivaan kanssa ja olla\nnaapurejansa parempi -- ja pyrkimykseltä olla pyhempi muita, joilla\noli yhtä hyvät kastekummit kuin toisellakin ja jotka ansaitsivat\nsaman kunniallisen hautauksenkin. Yhtä hyvin kuului kunnon tapoihin,\nlukuunottamatta palvelusväkeä ja nuorisoa, käydä suurina pyhinä\nHerran ehtoollisella: Junkkari Cass suoritti sen aina joulupäivänä,\nmutta löytyi \"hurskaita kansalaisia\", jotka kävivät kirkossa siinä\nmielessä vieläkin useammin.\n\nRouva Winthrop oli yksi niitä: hän oli joka suhteessa mahdollisimman\nomantunnontarkka ja niin velvollisuudentuntoinen nainen, että\npäivä tuntui hänestä riittämättömältä, ellei hän noussut ylös jo\npuoli viisi aamuisin, vaikkakin työ uhkasi loppua häneltä kesken\nmyöhemmillä aamutunneilla, mikä seikka tuotti hänelle ainaista\npäänvaivaa. Kuinka ollakaan, hänen luonnonlaatunsa ei silti ollut\nriidanhaluinen, niinkuin luulisi tällaisessa tapauksessa välttämättä\nolevan: hän oli hyvin lempeä, nöyrä vaimo, jonka halu oli hakea\nelämän synkkiä ja vakavia ilmauksia, voidakseen niiden keskeen\nkylvää oman olemuksensa lämpöä. Hän tuli aina silloin ensimäisenä\nmieleen, kun Raveloessa sattui sairaus tai kuolemantapaus jossain\nperheessä, kun oli tarvis parantajaa tai lohduttajaa hetken hädässä.\nHän oli \"mieluinen vaimo\" -- hyvän, avuliaan näköinen, kasvoilla\nterve väri, huulet aina hieman puristettuina, ikäänkuin olisi alati\nkuvitellut olevansa sairashuoneessa lääkärin tai papin seurassa.\nMutta hän ei milloinkaan vaikeroinut, ei kukaan ollut koskaan\nnähnyt hänen vuodattavan kyyneliä; hän oli vain vakava ja nyökäytti\nosaaottavasti päätään ja huokasi tuskin huomattavasti, ikäänkuin\nsurusaattaja vieraan henkilön haudalla. Tuntui ihmeelliseltä että Ben\nWinthrop, joka oli naukun tunteva ja leikkisä mies, sopi niin hyvin\nDollyn kanssa yhteen; mutta vaimo suhtautui miehensä kujeisiin ja\nkokkapuheisiin yhtä kärsivällisesti kuin kaikkeen muuhunkin ja arven\nvain, että \"miehet nyt ovat vähän toista maata\" ja että vahvempi\nsukupuoli, niinkuin härät ja riikinkukotkin, ovat luodut vain muiden\nkiusaksi ja vaivaksi.\n\nTämä kelpo kaunotar ei toki voinut unohtaa Silas Marneria,\neritotenkin senjälkeen kun tämän oli havaittu joutuneen kärsivän\nosaan; ja eräänä sunnuntai-iltapäivänä hän lähtikin poikansa\nAaron kera Silaan luo, ottaen mukaan tuliaisiksi samalla Raveloen\nherkkuja, pikku piirakoita. Aaro, pullukkaposkinen, seitsenvuotias\npojannaskali, kaulassani puhdas, tärkätty röyhelö, kuin mikäkin\nomenatarjotin, sai panna liikkeelle koko seikkailu-uteliaisuutensa,\nvoittaakseen pelkonsa, että mulkosilmä kankuri voisi tehdä hänelle\nmuka pahaa; ja pojan pelko yhä vain kasvoi, kun he saapuivat\nkivilouhokselle ja kuulivat kangaspuiden ihmeellisen läiskähtelyn.\n\n\"Niinpä on kuin otaksuinkin\", sanoi suruissaan rouva Winthrop.\n\nHeidän piti kolkuttaa kovasti, ennenkuin Silas kuuli; mutta ovelle\ntullessaan hän ei näyttänyt lainkaan kärsimättömältä, niinkuin hän\njoskus aikaisemmin varmasti olisi ollut, jos joku olisi kysymättä\nja odottamatta yhtäkkiä tullut vieraisille. Aikaisemmin oli hänen\nsydämensä ollut kuin lukittu rautakaappi, sisällä oma aarteensa;\nmutta nyt oli kaappi tyhjänä ja lukko murrettu rikki. Jäätyään\nharhaamaan pimeässä, hänen ulkonaisen tukensa hävittyä, jäi\nSilaalle epämääräinen tunne, puolittain epätoivoinen kylläkin, se\nnimittäin, että jos jostain hänelle jotain apua tulisi, niin täytyisi\nsen tulla ulkoapäin; ja joka kerran kun hän näki naapureitaan,\nvaltasi hänet hiljainen vavistus ja arka tietoisuus, että hän\njollain tavalla oli riippuvainen heidän hyväntahtoisuudestaan.\nHän avasi oven selkoselälleen Dollyn astuessa tupaan, vastaamatta\ntämän tervehdykseen muutoin kuin siirtämällä jonkun tuuman tuolia\nlähemmäksi, jotta tulija olisi istuutunut siihen. Siinä samassa kuin\nDolly oli istuutunut, alkoi hän purkaa tuomaansa piirakkakääröä,\nsanoen:\n\n\"Meillä leivottiin eilen, mestari Marner, ja piirakat onnistuivat\ntavallista paremmin, siksi aioin pyytää teidän maistamaan niitä,\njos haluatte. En itse voi niitä syödä, minä syön vain yhtä ja samaa\nleipää vuodesta toiseen; mutta miehillä on niin kummallinen vatsa,\nettä heillä pitää aina olla jotain uutta -- niin se on, minä tiedän\nsen, Jumala heitä siunatkoon.\"\n\nDolly huokasi hiljaa, antaessaan piirakat Silaalle, joka kiitti häntä\nkauniisti, hajamielisenä, silmät läheltä tuijottaen saatuun lahjaan,\nniinkuin oli tottunut kaikkea katsomaan pikku Aaron kaiken aikaa\nseuratessa uteliain katsein hänen liikkeitään ja hiipiessä äitinsä\nturviin tuolin taa.\n\n\"Niissä on kirjaimiakin\", sanoi Dolly. \"En itse osaa niitä lukea,\neikä kukaan muukaan, ei edes herra Macey tiedä, mitä ne tarkoittavat;\nmutta hyvää ne vain tarkoittavat, sillä ne ovat samat kuin\nsaarnastuolissa kirkossamme. Mitkä kirjaimet ne ovat, Aaro pieni?\"\n\nAaro hiipi kokonaan näkymättömiin tuolin taakse.\n\n\"No, älä nyt tuhma ole\", sanoi äiti lempeästi. \"No, mitä nuo\nkirjaimet nyt sitten ovatkin, niin on niiden tarkoitus hyvä; meillä\non kotona sellainen muotti, josta ne syntyvät, ja Ben sanoo, että jo\nsilloin kun hän oli pienenä, hänen äitinsä käytti sitä leipoessaan,\nja minä käytän sitä niinikään; sillä jos meillä kerran on jotain\nhyvää, on siitä meille maailmassa aina jotain hyötyä.\"\n\n\"Ne ovat I. H. S.\", sanoi Silas, jolloin Aarokin kiirehti tuolin\ntakaa salaa vilkaisemaan tätä viisauden näytettä.\n\n\"Tosiaankin, tehän näytte ne tuntevankin\", sanoi Dolly. \"Ben on ne\nminulle lukenut monen monituiset kerrat, mutta taas ne unehtuvat\nmielestä; sitä suurempi sääli kun ne ovat niin hyvät kirjaimet,\nmuutoinhan ei niitä kirkkoonkaan olisi otettu; minä laitankin ne\nkaikkiin kakkuihin ja leivoksiin, vaikka ne väliin taikinan noustessa\neivät tahdokaan kestää muodossaan -- sillä, niinkuin minä sanoin, jos\nsaa jotain hyvää käsiinsä, niin aina siitä hyötyäkin on -- on maar;\nminä toivon, että ne tuovat hyvää teillekin, mestari Marner, ja sillä\nmielellä minä teille toinkin noita piirakoita; ja katsokaas vaan,\ntällä kertaa ovat kirjaimet onnistuneet tavallista paremmin.\"\n\nSilas ei päässyt ymmärrykseen kirjaimien arvosta, mutta Dollyn\nystävällisyyden suhteen, mitä jo äänen pehmyt sointi vahvisti,\nei voinut olla väärinymmärryksen mahdollisuutta. Silas vastasi,\näänessä hänelle harvinainen tunnepitoisuus \"Kiitoksia -- kiitoksia\npaljon.\" Sitten hän pani syrjään leivokset ja istuutui hajamielisenä\n-- hän ei osannut ymmärtää, mitä ihmeen siunausta leivokset ja\nkirjaimet olisivat voineet tuoda, tuskin edes ymmärsi hän Dollyn\nystävällisyyttä häntä kohtaan.\n\n\"Niin, jos saa käsiinsä jotain hyvää, niin on siitä hyötyäkin\",\ntoisti Dolly, joka ei hevillä unohtanut mieluisaa lausepartta. Hän\nkatsoi säälien Silaan puoleen ja jatkoi: \"Ette kai tänä aamuna\njoutunut kuulemaan kirkonkelloja, mestari Marner? Tokkohan tiesitte\nedes olevan sunnuntain tänään? Kun te elätte täällä niin sivussa,\nniin teiltä menevät päivätkin sekaisin, luulen; ja kun vielä\nkangaspuunne pitää yhtämittaista läiskettä, niin ette sitäkään pahaa\nkuule, etenkin jos jos sattuu olemaan pakkas-ilma.\"\n\n\"Kyllä kuulin\", vastasi Silas, joka ei paljoa piitannut sunnuntain\nkelloista eikä ymmärtänyt niiden juhlallisuutta. Lantern Yardissa ei\nollut kelloja.\n\n\"Voi poloista!\" huudahti Dolly, jatkaen tovin kuluttua, \"onhan\nse synti ihan, että te teette sunnuntaitkin työtä ettekä pukeudu\npyhävaatteisiin, vaikka ette lähtisikään kirkkoon; sillä kun\nteidän on yksinäisenä miehenä itse paistettava ruokanne, niin\nymmärtäähän sen, ettette niin pääsekään pois kotoanne. Mutta\ntiedättehän leipomon; jos voisitte uhrata pari penceä silloin\ntällöin uuninlämmitysrahoiksi -- tietenkään ei nyt joka viikko --\nen minäkään sitä usein tekisi voisitte kuljettaa sinne paistoksenne\nja keitoksenne, sillä täytyyhän sitä sunnuntaisin saada kuumaa\nruokaakin, eikä tyytyä lauantain jätteisiin. Eritotenkin nyt, kun\njoulu on ovella, ottaisitte ja laitattaisitte ruokanne leipomossa\nja menisitte kirkkoon katsomaan punakatajakoristuksia ja palmuja,\nkuulemaan messulaulua ja ottamaan samalla pyhän ehtoollisenkin;\nteille tulisi varmasti parempi olo. Saarnaa kuullessanne oppisitte\ntietämään, mikä on ihmisen lopullinen osa ja tottuisitte luottamaan\nHäneen, joka tietää ja ohjaa kaikki paremmin kuin me ja antaa\nkullekin leiviskänsä hoidettavaksi.\"\n\nDollyn kehoituspuhe, joka oli itse puhujalle ollut tavallista\npitempi ponnistus, huokui miellyttävää uskottavuutta, ikäänkuin\nolisi hän tahtonut sairasta miestä mairitella ottamaan lääkettä tai\nkulhollisen kauravelliä, johon asianomaisella ei ollut pienintäkään\nhalua. Silaalle ei vielä aikaisemmin ollut kukaan vakavammin\nhuomauttanut kirkonkäymättömyydestä, johon syynä oli pidetty hänen\neriskummallisuuttaan; ja Silas oli liian suora ja yksivakainen,\nollakseen vastaamatta.\n\n\"Ei, ei\", vastasi Silas, \"en tiedä kirkosta mitään. En ole koskaan\nkäynyt kirkossa.\"\n\n\"Ette koskaan\"! huudahti ihmeissään Dolly. Mutta muistaessaan Silaan\nsaapuneen hänelle oudolta seudulta hän jatkoi: \"Ihanko tosiaan, että\nteidän syntymäseudullanne ei ole kirkkoa?\"\n\n\"On kyllä\", sanoi Silas hajamielisesti, istuen tavallisessa\nasennossaan, kädet polviin nojaten, pää käsien varassa. \"Oli siellä\nkirkkoja -- montakin -- se oli suuri kaupunki. Mutta en minä niistä\nmitään tiennyt -- minä kävin kappelissa.\"\n\nDolly ihmetteli tätä uutta sanaa, mutta häntä vähän pelotti kysyäkin\nlähemmin, sillä \"kappeli\" saattoi merkitä jotain; jumalattomain\nseuraa. Hetken mietittyään hän sanoi:\n\n\"No, mestari Marner, ei koskaan ole liian myöhäistä tehdä\nkääntymystä, ja jos ette kerran koskaan ole kirkossa käynyt, niin\nette tiedä, miten hyvää siellä käyminen teille tekisi. Minäkin tunnen\nitseni kuin uudeksi ihmiseksi ja sydämeni kevenneeksi, kun olen\nollut saarnaa kuulemassa ja sitten on laulettu Herran kiitokseksi ja\nkunniaksi, herra Macey esilaulajana -- ja sitten pastori Crackenthorp\npuhuu kauniita sanoja, varsinkin ehtoollispäivinä; ja kun on joku\nsuru, niin tuntuu niin helpolta, kun on lähtenyt etsimään apua\noikeasta paikasta, ja heittänyt itsensä Heidän huomaansa, joiden\nhaltuun kerran kuitenkin on kaikki uskottava; kun vaan me kerran\nolemme täyttäneet velvollisuutemme, emme voi epäillä, etteivät meitä\nkorkeammat täyttäisi velvollisuuksiaan, vaan jättäisivät asiat oman\nonnensa nojaan.\"\n\nDolly rukan yksinkertaisen raveloelaisen uskonopin selitys kaikui\noikeastaan turhaan Silaan korville, sillä Dollyn puheessa ei ollut\nsanaakaan, joka olisi tuonut hänen muistoonsa sitä, mitä hän\noli uskonnolla oppinut ymmärtämään, ja hän tuli aivan ymmälle,\nkuullessaan Dollyn vielä käyttävän monikkomuotoa, mikä ei kylläkään\nollut harhaoppisuutta, vaan Dollyn halua välttää liiallista\ntutunomaisuutta jumalasta puhuessaan. Silas pysyi äänettä, haluamatta\nkäydä pohtimaan niistäkään kohdista Dollyn puhetta, jotka hän ymmärsi\n-- nimittäin kirkossa käymisestä. Sitäpaitsi oli Silas tottumaton\npuhumaan muutoin kuin lyhyin kysymyksin ja vastauksin, sen mitä vain\nhänen yksinkertaisessa ammatissaan tarvittiin, eikä hän koskaan\nturhaan puhunut, puhumisella piti olla joku vakava tarkoitus.\n\nKeskustelun aikana oli pikku Aaro, joka vähitellen oli tottunut\nkankurin kauhistavaan läheisyyteen, kulkeutunut äitinsä rinnalle,\nja Silas, joka näytti vasta nyt hänet huomanneen, koetti kääntää\ntoisaalle Dollyn huolehtimishalun ja tarjosi pojalle leivospalaa.\nAaro väisti hieman taaksepäin ja hieroi kasvojaan äitinsä olkapäätä\nvastaan, mutta vaistoten palan maistuvan, kurkottikin hän kätensä\nottamaan sitä.\n\n\"Häpeä toki, Aaro\", sanoi äiti, ottaen hänet kuitenkin syliinsä;\n\"eihän sinua nyt taas haluta syödä. Hän on niin ihmeen terhakka\",\njatkoi hän huokaisten -- \"niinpä on, Herra nähköön. Hän on nuorin\nlapsistani, ja me lellittelemme hänet pilalle, sillä hänen täytyy\nalati olla joko isän tai äidin näkyvissä -- ei siitä mihinkään pääse.\"\n\nSamalla siveli hän Aaron ruskeata tukkaa ja luuli mestari Marnerin\nhyvinkin nauttivan, nähdessään tuollaisen \"kuvankauniin lapsen.\"\nMutta Marner, joka istui toisella puolen takkaa, näki nuo verevät,\nherttaiset pikku kasvot vain hämäränä pyörylänä, jonka keskessä oli\nkaksi tummaa läiskää.\n\n\"Ja äänikin on kuin linnun -- ette osaa uskoakaan\", jatkoi Dolly;\n\"hän osaa laulaa joululaulunkin, jonka isä on opettanut, ja minä\najattelen aina, että se on ylhäältä annettu ikäänkuin merkiksi,\nettä siitä pojasta tulee joskus vielä jotain suurta, koska se\noppii laulamaan nuotin oikein ja niin pian. Tule, Aaro, ja laula\njoululaulusi mestari Marnerille!\"\n\nAaro painoi vastaukseksi otsansa äitinsä olkapäätä vasten.\n\n\"No, tuohan on tuhmaa\", sanoi Dolly hellästi. \"Nouse nyt laulamaan,\nkun äiti käskee, ja anna leivos minulle siksi aikaa.\"\n\nAaro ei häikäillyt näyttää taitoaan vaikka ihmissyöjälle, jos hän\nvain tiesi olevansa vahvassa turvassa; ja osotettuaan vielä joitakin\nkainouden merkkejä ja tiirailtuaan sormiensa lomitse mestari\nMarneria, ikäänkuin tutkiakseen, oliko Marner tosiaan halukas\nkuuntelemaan joululaulua, hän kohotti päänsä suoraksi ja astui pöydän\nääreen, joka ulottui hamaan pojan kaularöyhelöön asti, niin ettei\npienokaisen ruumiista näkynyt muuta kuin enkelimäinen pää; ja niin\nalkoi poika heleällä äänellä laulaa säveltä, jonka rytmin erotti\nselvästi kuin nuijan iskut:\n\n    Enkeli taivaan lausui näin:\n    Miks' hämmästyitte säikähtäin?\n    Mä suuren ilon ilmoitan\n    Maan kansoille nyt tulevan.\n\nDolly kuunteli hartain kasvoin, katse suunnattuna Marneriin, salaa\ntoivoen näiden sävelten voittavan hänet takaisin kirkon helmaan.\n\n\"Se on jouluvirsi\", sanoi hän Aaron lopetettua ja tartuttua\nleivoskimpaleeseensa. \"Ei ole mikään laulu jouluvirsien veroinen --\nKuulkaahan kerran noita taivaallisia säveleitä, Marner ja tarkatkaa\nsyviä miesääniä ja toisaalta korkeita ääniä, niin tulette huomaamaan,\nettä kirkko on parhain paikka maan päällä -- vaikka en tahdokaan\npuhua pahaa tästä maailmasta, minne Kaikkitietävä on meidät pannut\nelämään, mutta kun ajattelee kaikkea tämän elämän juopottelua,\nriitelemistä, sairauksia, ja tuskallista kuolemanhetkeä, niin kuin\nminä olen lukemattomia kertoja joutunut näkemään, niin kiittää\nLuojaa, kun on sellainen turvapaikka kuin kirkko. Mutta eikös vain\npoika taulakin sievästi, mestari Marner?\"\n\n\"Laulaa\", sanoi hajamielisenä Marner, \"oikein sievästi.\"\n\nJouluvirsi oli täsmällisine poljentoineen soinut hänen korvaansa kuin\nihmeellinen, outo musiikki, joka ei muistuttanut hänen kuvitelmaansa\nvirrestä eikä saanut sitä vaikutusta aikaan kuin Dolly oli\nkuvitellut. Mutta hän tahtoi silti osoittaa kiitollisuuttaan siinä\nmuodossa, että taittoi Aarolle vielä toisen leivospalan.\n\n\"Eihän toki, kiitos vain, mestari Marner\", sanoi Dolly, ehkäisten\nAaron ottamasta tarjottua kimpaletta. \"Meidän on ruvettava\najattelemaan kotiinlähtöä. Toivon Teille siis kaikkea hyvää,\nmestari Marner; ja milloin vain tarvitsette kodissanne vierasta\napua, niin minä olen kyllä valmis tulemaan ja tekemään puhdasta ja\nvaikka valmistamaan ateriannekin, ja teen sen mielelläni. Mutta\nminä pyytämällä pyydän, ettette kutoisi sunnuntaina, sillä se on\nepäterveellistä sekä sielulle että ruumiille -- ja sillä tavoin\nkerätyt rahat eivät tuo siunausta, vaan häviävät, ties minne,\nikäänkuin kuura huomenella. Antakaa nyt anteeksi minulle, että olen\nnäin suora Teille, mestari Marner, mutta minä toivon Teille kaikkea\nhyvää -- toivon varmasti. Kumarrahan nyt, Aaro.\"\n\nSilas sanoi \"hyvästi ja paljon kiitoksia\", avatessaan Dollylle oven,\nmutta sittenkään hän ei ollut tuntematta helpoituksen tunnetta\nvaimon lähdettyä -- helpoituksen tunnetta siksi, että saisi jälleen\nryhtyä kutomaan ja voisi työnsä lomassa tavantakaa voihkaista. Hänen\nyksinkertainen käsityksensä elämästä ja sen mukavuuksista, joita\ntuo vaimo oli hänelle suositellut, oli hänelle salattu maailma,\njota hänen mielikuvituksensa ei kyennyt käsittämään. Ihmisrakkauden\nja jumalaisen uskon lähteet eivät hänen sydämessään; vielä olleet\nauenneet, ne olivat vielä tukossa, hänen sielunsa oli yhä kutistunut\npuro, josta kuitenkin hersyi sen verran vettä, että santa ei kokonaan\npäässyt tukkimaan sen juoksua.\n\nJa näin vietti Silas, huolimatta Mr Maceyn ja Dolly Winthropin\nvilpittömistä suostutteluista, joulunsa omassa yksinäisyydessään,\nnauttien kinkkuansa karvain mielin, vaikkakin tuo kinkku oli\nnaapurein lahjaksi tuoma. Aamusella; katseli hän akkunasta harmaata\npakkasta, joka näytti iskeneen armottomasti jokaiseen ruohoon ja\nkorteen, jääriitteeseen käyneen lammikon värjyessä pohjatuulessa;\nmutta illansuussa alkoi tupruttaa lunta, joka peitti hänen surullisen\nmaisemansa, salvaten hänet samalla ahtaaseen mökkiin, kaksin oman\nmurheensa kanssa. Ja niin istui hän varkaan ryöstämässä kodissaan\nkoko loppumattoman pitkän illan, viitsimättä sulkea akkunanluukkuja\nja lukita oveaan, painaen päänsä käsien varaan ja voihkien, kunnes\nkylmä kävi häneen käsiksi ja ilmoitti tulen takasta sammuneen.\n\nEi kukaan muu kuin hän tässä maailmassa tiennyt, että hän\noli tosiaankin sama Silas Marner, joka kerran oli rakastanut\nlähimmäistään lämpimästi ja uskonut näkymättömään hyvyyden\njohdattajaan. Jopa hän itsekin oudoksui tuota muinaista minäänsä.\n\nMutta Raveloen kylässä soivat kirkonkellot iloisesti, ja kirkko\noli täydempi kuin minään muuna vuoden pyhänä, punakoiden kasvojen\nkatsellessa vanhuuttaan tummenneiden köynnösten alta, valmiina\ntavallista pidempään jumalanpalvelukseen, ennen lähtöään\nvahvistettuaan itsensä senmukaisella herkkuaterialla, oluella ynnä\nmuulla. Nuo vihreät köynnökset, kiitosvirret ja kuorolaulu kuuluivat\nvain joulun yhteyteen -- samoinkuin Atanasiuksen tunnustuskin, jonka\nmuista erotti sen pituus ja erikoisvaikutus muihin nähden harvoin\nkuultuna -- ja toivat omituisen hyvinvoinnin tunteen, jolle ei lapset\nenempää kuin aikuisetkaan löytäneet sanoja; mutta jotain suurta ja\nihmeellistä oli tapahtunut maassa ja taivaissa, ihmeellistä, jonka\nsuomaa siunausta he nyt olivat tulleet kirkosta hakemaan. Ja sitten\nlähtivät nuo punakat naamat tyytyväisinä kotimatkalle, läpi purevan\npakkasen, viettääkseen lopun päivän mielinmäärin mässäten ja remuten\nja käyttääkseen kristityn vapautensa mahdollisimman tarkkaan.\n\nJunkkari Cassin perheessä ei sinä päivänä kukaan maininnut Dunstanin\nnimeä -- ei kukaan edes surrut hänen poissaoloaan eikä pelännyt\nhänen liian pitkää viipymistään. Tohtori puolisoineen, setä ja\ntäti Kimble olivat mukana, ja tavanomaiset joulujutut kerrottiin\ntäsmällisessä järjestyksessä ja saavuttivat huippunsa Mr Kimblen\nmuistellessa elämyksiään harjoitteluajoiltaan kolmekymmentä vuotta\ntakaperin Lontoon sairaaloissa, mistä moni sukkeluus oli säilynyt\nhänen muistossaan. Sitten seurasi kortinpeluu, jolloin täti Kimble\njoka vuosi teki saman virheen, eikä tunnustanut maata, ja setä Kimble\njoutui joka kerta vihan vimmoihin, luullessaan varmasti saavansa\ntikin ja tarkasti kaikki edellisetkin tikit, nähdäkseen, olivatko ne\noikeat; vahva juomien lemu liittyi tunnusmerkillisesti tähän seuraan.\n\nMutta joulupäivän vietto oli puhtaasti sukulaisten keskeinen\neikä suinkaan keskeisin ja loistavin juhla, mitä Punainen talo\nvietti. Uudenvuoden illan suuret kutsuthan olivat Junkkari Cassin\nkestiystävyyden maineikas ja suurin näyte, hamasta esi-isien\najoista asti. Tähän tilaisuuteen kokoontui koko Raveloen ja\nTarleyn seurapiiri, huolimatta siitä, että siihen kuuluvia oli\npitänyt loitolla toisistaan kurjat tiet ja taipaleet tai jonkun\nkarkuunjuosseen lampaan takia aiheutunut väärinymmärrys, ja\nsiellä kaikki tapasivat toisensa suloisessa sopusoinnussa. Tähän\ntilaisuuteen saapuivat reippaat naikkoset ratsain ja lähettivät\netukäteen pukulippaansa, joissa oli useampikin kuin vain yksi\niltapuku; sillä nämä juhlat eivät rajoittuneet yhteen iltaan,\nkuten vaatimattomissa kaupungeissa on asianlaita, missä kaikki\nherkut pannaan yhdellä kertaa pöytään eikä yöpyminen voi tulla\nkysymykseenkään. Punaisen talon ruokavarat olisivat riittäneet vaikka\nkokonaista piiritystä varten, ja mitä taas tuli jousipajoihin, joita\nvieraita varten pantiin lattialle, niin oli niitä olemassa sellainen\nvarasto kuin syyllä saattoi otaksua löytyvän talossa, joka jo monen\nsukupolven ajan oli teurastanut omia hanhiaan.\n\nGodfrey Cass odotteli tuota Uudenvuoden iltaa huolettomalla ja\npalavalla kaipauksella, joka teki hänet miltei kuuroksi kiusallisen\nkumppaninsa, levottomuuden, kuiskauksille.\n\n\"Dunsey palaa kohta kotiin: siitä tulee tuima kohtaus, ja mitenkä\nsaat hänet vielä vaikenemaan?\" sanoi levottomuus.\n\n\"Oh, ei hän tule ennen Uudenvuoden iltaa toivottavasti\", sanoi\nGodfrey; \"ja minä seurustelen silloin Nancyn kanssa, tanssinkin,\nja hän katselee minua lempeästi, vaikka ei niin sydämensä pohjassa\najattelisikaan.\"\n\n\"Mutta toisaalta vaaditaan sinulta rahoja\", sanoi levottomuus\näänekkäämmin, \"ja miten saat niitä ilman että sinun on myytävä äitisi\ntimanttineula? Ja mitäs, jos et rahaa saisikaan...?\"\n\n\"No, mutta voi tapahtua jotain, mikä helpottaa asiain kulkua. Joka\ntapauksessa odottaa minua yksi ilo; Nancy tulee.\"\n\n\"Niin, mutta otaksukaamme, että isäsi johtaa puheen siihen kohtaan,\nettä sinun on mentävä hänen kanssaan naimisiin -- sinun onkin silloin\nselvitettävä kantasi?\"\n\n\"Vaikene, äläkä kiusaa minua! Voin jo nähdä Nancyn silmät, kun hän\nniillä katsoo minua, ja tunnen jo hänen kätensäkin kädessäni.\"\n\nMutta levottomuus ei paennut meluavassa jouluseurassakaan eikä\nvaiennut, vaikka Godfrey kuinka olisi kallistellut viinipikaria.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\n\nEipä vaan jokaiselle naiselle sopisi, se on varma, istua satulassa,\npuettuna ruskean harmaaseen ratsastuspukuun ja kastorihattuun, jonka\nkupu on kuin mikäkin muhennospannu, eikä vaunukuskin kauhtanaa\nmuistuttava, ahdaskauluksinen, tiukka puku suinkaan salaa muotojen\nvajavaisuuksia, eikä likaisenharmaa värikään kylliksi koroita poskien\nväriä. Sitä suuremman huomion sai neiti Nancy Lammeter sulollaan\naikaan, sillä hän näytti tosiaankin hurmaavalta tässä puvussaan,\nistuessaan naissatulassa ylpeäryhtisen isänsä takana ja pidellessään\nhäntä käsin vyötäisiltä, huolestuneen näköisenä seuraten kulkua\neteenpäin poikki lumihärmäisten soiden ja korpien, joista Dobbinin\njalat juostessa viskoivat ilmaan mutaa ja poroa. Ehkä olisi maalarin\nmielestä hänen kuvansa kylläkin ollut mieluisampi rauhallisessa\nympäristössä; mutta hänen poskiensa helakan punainen väri muodosti\nmitä voimakkaimman vastakohdan hänen pukunsa harmaalle värille,\nhänen pysähtyessään Punaisen talon ovelle, Mr Godfrey Cassin\nvarustautuessa häntä auttamaan alas satulasta. Neito olisi toivonut\nrengin kanssa matkustaneen sisarensa Priscillan saapuvan samaan\naikaan, toimittaakseen asiat niin, että Godfreyn olisi ollut pakko\nauttaa ensin Priscillaa, hänen itsensä saadessa isän kanssa sillä\nvälin ajaa nousupölkyn luo, sensijaan että hänen nyt oli pysähdyttävä\nkuistin luona. Oli tosiaankin kiusallista, senjälkeen kun hän oli jo\nselvää selvemmästi osoittanut nuorelle miehelle oman haluttomuutensa\navioliittoon, sallia tuon miehen, joka puolestaan halusi\navioliittoa, jatkaa päivänselviä huomionosoituksiaan; toisaalta\ntaas, miksi ei nuorukainen alati ollut yhtä huomaavainen, jos hän\ntosiaankin tarkoitti täyttä totta, sensijaan että Godfrey Cassin\ntavoin kummastutti näyttämällä toisinaan kuin ei olisi tahtonut\npuhellakaan hänen kanssaan, laiminlyömällä hänet moniksi viikoiksi\nyhteen mittaan, yhtäkkiä, äkkiarvaamatta taas syttyäkseen? Oli\npäivänselvää, ettei nuorukainen häntä rakastanut, sillä muutoinhan ei\nollut ymmärrettävissä se seikka, että Godfrey antoi ihmisten puhua\nitsestään sellaisia asioita kuin he puhuivat. Luuliko hän ehkä, että\nMiss Nancy Lammeter ottaisi miehen, joka vietti epäsäännöllistä\nelämää, olipa hän sitten junkkari tai ei? Aivan toisenlainen\nesimerkki oli hänen oma isänsä, joka tosiaan oli seutunsa siivoin\nja parhain mies, joskin toisinaan hieman tulinen ja kiivas, milloin\nasiat eivät tapahtuneet oikealla hetkellä.\n\nKaikki nämä ajatukset risteilivät Nancy neidon mielessä sinä\nlyhyenä aikana, joka kului ensimäisestä Godfreyn näkemisestä ratsun\nsaapumiseen kuistin luo. Kaikeksi onneksi sattui itse Junkkarikin\ntulemaan paikalle, tervehtien reippaasti hänen isäänsä, jotta hän\nnäin syntyneen hälinän turvissa saattoi voittaa ensi hämmennyksensä\nja päästä vähemmällä huomaavaisuudella, kun vahvat kädet nostivat\nhänet alas satulasta, kevyesti kuin höyhenen ikään. Ja sopiva syy\noli viipymättä kiiruhtaa katon alle, koska alkoi taas tuprutella\nlunta, uhaten huonoa loppumatkaa jälkeenjääneille. Niitä olikin enään\nharvoja; sillä ilta alkoi jo lähetä arveluttavasti, eikä matkojen\ntakaa saapuneille naisille enään suinkaan jäänyt pitkiä aikoja\nlaittautua kuntoon iltateetä varten, joka oli ennen tanssin alkua\njuotava.\n\nVilkas puheensorina kävi talossa Miss Nancyn astuessa sisään,\nja keittiön puolelta kuului viulun vingutusta; mutta Lammeterit\nolivat siksi arvokkaita vieraita, että heidän tuloaan oli jo\njoukolla tarkattu akkunasta, sillä rouva Kimble, joka toimi\nvastaanottajana Punaisen talon suurissa kutsuissa, osasi tulla\nMiss Nancyäkin vastaan eteishalliin, johtaakseen hänet yläkertaan.\nRouva Kimble oli Junkkarin sisar, samalla kuin hän oli lääkärin\npuoliso -- siis kaksinverroin arvokas, mikä seikka vastasikin\nhänen omanarvontuntoaan; koska kulku yläkertaan oli hänestä hieman\nrasittava, ei hän pannut lainkaan vastaan Miss Nancyn pyyntöä saada\nitsekseen mennä Siniseen huoneeseen, minne jo aamusella saapuneet\nneiti Lammeterin vaatelippaat olivat sijoitetut.\n\nTuskin löytyi talossa ainuttakaan makuuhuonetta, niissä ei olisi\nparaikaa lausuiltu naisellisia kohteliaisuuksia ja missä ei olisi\nhyörinyt naisia pukeutumisen mitä erilaisimmissa vaiheissa,\nvaikkakin tilaa ahtauttivat melkoisesti permannoille asetetut\nylimääräiset vuoteet; niinpä oli Miss Nancynkin, astuessaan\nSiniseen huoneeseen, tervehdittävä kohteliaasti kuutta naista.\nYhtäällä puuhasi kaksi huomattua naisvierasta, neidit Gunn,\nLitherlyn viinikauppiaan molemmat tyttäret, pukeutuneina uusimman\nmuodin mukaan, ruumiinmukaisiin hameihin lyhyine vyötäröineen,\nvanhanmuotisen Miss Ladbrookin katsellessa heitä salavihkaa ja\narasti. Miss Ladbrook osaksi luuli neitien Gunn pitävän hänen\nväljää hamettaan vanhanaikaisena, osaksi sääli neitejä sen takia,\netteivät he olleet osanneet täydellä maulla hyväkseenkäyttää uutta\nmuotia; hän olisi heidän asemassaan hieman tasoittanut tuon muodin\nsilmäänpistäväisyyttä. Toisaalla, aivan vastapäätä seisoi rouva\nLadbrook, matkalakki kädessä, suu sievistelevässä hymyssä lausuen \"Te\nensin, rouva\" toiselle naiselle, joka oli yhtä pitkällä kuin hänkin,\nja joka tahtoi hänet ensiksi päästää peilin ääreen.\n\nTuskin oli Miss Nancy ehtinyt kumartaa huoneessaolijoille, kun sisään\nastui vanhempi naishenkilö, jonka hohtavan valkea muslinipäähine\nja pehmeän harmaille kutreille kiinnitetty myssy muodostivat\nmitä räikeimmän vastakohdan muiden naisten silkkiröyhellysten ja\ntukkalaitteiden kanssa. Hän astui siroin askelin Miss Nancyn luo ja\nsanoi miellyttävän hiljaisella korkealla äänellään --\n\n\"Siskontyttäreni, toivon, että olet ollut terveenä.\" Miss\nNancy suuteli nöyrästi tätinsä poskea ja vastasi samanlaisella\nystävällisellä siroudella. \"Aivan terveenä, kiitos, täti; toivon,\nettä tätikin on ollut terve.\"\n\n\"Kiitos, siskontyttäreni; olen ollut toistaiseksi terve. Mitenkä on\nlaita lankoni?\"\n\nNäitä virallisia kysymyksiä ja vastauksia jatkui, kunnes\nyksityiskohtia myöten oli päästy selville, että kaikki Lammeterit\nolivat entisissä hyvissä voimissaan ja niinikään Osgoodit, ja että\nPriscillakin varmasti kohta saapuisi perille, ja että kulku satulassa\nistuen lumipyryllä on vastenmielistä, vaikkakin ratsastuspuku\nsuojelee jonkunverran. Sitten esitettiin Nancy, kuten muodollisuus\nvaati, tätinsä vieraille, neideille Gunn, joiden äiti oli entuudesta\ntuttu hänen äidilleen, ja jotka nyt ensi kertaa olivat joutuneet\nvieraisille näille seuduille; ja nämä naiset olivat vallan\nihmeissään, että näin kauniit kasvot ja sopusuhtainen vartalo saattoi\nlöytyä kaukaisessa korvessa, ja tunsivat pientä uteliaisuutta,\nminkälaisen puvun hän pukisi päälleen ratsastuspuvun riisuttuaan.\nMiss Nancy, jonka ajatukset kulkivat hänen mielenmalttia ja hienoa\nluonnetta ilmaisevan ulkomuotonsa mukaisesti, piti mielestään neitejä\nGunn vähemmän sievinä, heidän tiukkoja pukujaan olisi voinut pitää\nturhamaisuuden osoituksena, jos asianomaisten olkapäät olisivat\nolleet kauniit, mutta asiain näin ollen ei saattanut otaksua, että\nhe komeillakseen olisivat näytelleet kaulaansa; ehkä vaikuttimena\npikemminkin oli joku muu, kohtuullisuuden ja säädyllisyyden kanssa\nsopusoinnussa oleva syy. Lipastaan avatessaan tunsi hän olevansa\nvarma, että täti Osgood oli samaa mieltä asiasta, sillä Miss Nancyn\nmielenlaatu muistutti kaikkien mielestä ihmeteltävästä tädin\nmielenlaatua, vaikka sukulaisuus olikin herra Osgoodin puolelta;\nja vaikka ei ensi tervehdyksen kaavamaisuuden alta olisi vielä\nhuomannutkaan, niin vallitsi Nancyn ja tädin välillä läheinen\nsuhde ja molemminpuolinen ihailu. Siitäkin huolimatta, että Nancy\noli kieltäytynyt ottamasta miehekseen serkkuansa Gilbert Osgoodia\n(vain siitä syystä, että he olivat serkuksia) ja että se seikka oli\ntuottanut tädille suurta surua, ei tädin kiintymys Nancyyn ollut\nyhtään viilentynyt; hän oli määrännyt useita perintökorujaankin\nsukulaistytölleen, huolimatta siitä kuka tulisi olemaan Gilbertin\nvaimo.\n\nNaisista poistui kolme ketterästi huoneesta, mutta neidit Gunn\nolivat hyvin tyytyväiset siitä, että rouva Osgoodin halu jäädä\nsisarentyttärensä seuraksi antoi heillekin paremman tilaisuuden\nkatsella maalaiskaunottaren vaatevarustuksia. Se oli tosiaankin\nhauskaa -- hamasta matka-lippaan ensimmäisestä aukaisemisesta asti,\nkun kaikki tuoksui vain ruusulle ja laventelille, siihen saakka kun\nhän solmi kiinni ohuen koralliketjunsa, joka valahti sirosti hänen\nvalkoiselle hennolle kaulalleen. Kaikki Nancyn tavarat välkkyivät\npuhtauttaan ja miellyttävyyttään: ei missään ollut laskosta, mikäli\nse ei ollut oikealla paikallaan, ei päärmettä, joka hänen hohtavan\nvalkeassa alusvaatetuksessaan ei olisi täyttänyt kaikkia vaatimuksia;\njopa neulatkin neulapatjassa muodostivat kuvion, jota hän\nvahingossakaan ei rikkonut; hänen oma minänsä taas oli mitä suloisin,\nikäänkuin pulmunen ikään. Totta on, että hänen vaaleanruskea\ntukkansa oli takaa leikattu kuin pojan tukka ja edessä liehui\nohuita kiehkuroita, mutta minkäänlainen kampaus ei voinut vähentää\nNancyn poskien ja kaulan kauneutta; ja kun hän vihdoin seisoi\nvalmiina hopealle hohtavassa silkkipuvussaan, pitsiröyhelyksineen\nja korallikaulakoristeineen ja korvarillukoineen, niin ei Gunnin\nneitien arvostelu pystynyt mihinkään muuhun kohtaan kuin hänen\nkäsiinsä, jotka kantoivat kirnuamisen, juustonlaiton ja vieläkin\nkarkeamman työn merkkejä. Mutta Miss Nancy ei sitä yhtään häpeillyt,\nsillä pukeutumisensa kestäessä jutteli hän tädilleen, kuinka hän ja\nPriscilla vasta eilen olivat pakanneet arkkunsa, koska aamulla oli\nleivottava; ja kun edessä oli pitkä matka, oli laitettava varastoon\ntarpeeksi ruokaa; tämän selvityksen sanottuaan kääntyi hän Gunnin\nneitien puoleen, pyytäen anteeksi, että oli häirinnyt sellaisella\nkeskustelulla, joka ei neitejä huvittanut. Molemmat naiset hymyilivät\nväkinäisesti ja säälivät mielessään noita rikkaita maalaisia,\njotka kykenivät uhraamaan niin paljon upeitten vaatteiden ostoon\n(neiti Nancyn pitsit ja silkkipuku olivat tosiaan hyvin kalliit)\nja kuitenkin elivät tietämättömyydessä ja sivistymättömyydessä.\nOli tosiaankin hirvittävää, miten Nancy puheessaan käytti\nmaalaismurretta, joka suorastaan loukkasi hienoon seuraan tottuneita\nneitejä. Eihän Nancy tosiaankaan ollut saanut muuta koulusivistystä\nkuin mitä oli rouva Tedmanin koulussa oppinut: hänen maallisen\nkirjallisuuden tuntemuksensa käsitti tuskin enempää kuin pari säettä\nlampaista ja naispaimenesta, joita säkeitä hän esimerkkeinä vatvoi;\nja laskentoa opettaessaan ei hän tullut toimeen ilman näkyväisiä\nhopearahoja, joita hän, milloin esimerkiksi vähennyslasku oli\nkysymyksessä, sitten siirteli tarpeen mukaan. Tuskin on nykypäivinä\nedes yhtään palvelijatarta, jolla ei olisi ainakin samanverran\noppia kuin Miss Nancyllä; mutta siitä huolimatta oli hänellä oikean\nvallasnaisen olennaiset ominaisuudet -- suuri totuudenrakkaus, mitä\nperinpohjaisin rehellisyys ja tunnontarkkuus kaikissa toimissaan,\narvonanto muita kohtaan ja hieno käytöstapa, -- ja ellei tämä\nriittäisi vakuuttamaan kielioppeja lukeneita, että hänen tunteensa\nyhtään vastasi heidän tunteitaan, niin lisään vielä, että hän osasi\nolla ylpeäkin ja päättäväinen, olipa sitten kysymyksessä joku tueton\nmielipide tai hairahtunut sulhanen.\n\nHuoli sisar Priscillan suhteen, joka huoli oli koko hänen oman\npukeutumisensa ajan yhä kasvanut, sai onnellisen lopun tuon iloiselta\nnäyttävän kaivatun astuessa sisään, kasvot punertaen pakkasesta ja\nkosteudesta. Kun ensi kysymykset ja tervehdykset oli vaihdettu,\nkääntyi vastatullut Nancyn puoleen, tarkaten häntä päästä kantapäähän\nkatseillaan, pyörähytti hänet sitten ympäri, nähdäkseen oliko\nselkäpuolikin yhtä moitteeton.\n\n\"Mitäs täti Osgood pitää näistä puvuista?\" kysyi Priscilla, Nancyn\nauttaessa häntä riisuutumaan.\n\n\"Tosiaankin hyvin kauniit, tyttöseni\", sanoi rouva Osgood, pieni\nmuodollisuuden sävy äänessään. Hän aina piti Priscillaa liian\nhiomattomana.\n\n\"Minun täytyy aina pitää samanlaisia pukuja kuin Nancyn, niinkuin\ntiedät, vaikka olenkin viittä vuotta vanhempi; ja tämä panee minut\nnäyttämään keltaiselta; mutta hän ei pane koskaan mitään päälleen,\nellen minä ota juuri samanlaista, sillä hän tahtoo, että me\nnäyttäisimme sisarilta. Ja minä sanon hänelle, että ihmiset alkavat\nminua pilkata, kun luulevat minua niin yksinkertaiseksi, että minä\nmuka kuvittelen itseäni pukevan kaiken, mikä häntäkin pukee. Minähän\nolen ruma -- eihän sitä voi kieltää: minä olen isän suvun puolelle.\nMutta samantekevä! En välitä siitä, entäs te?\" Priscilla sinkosi\ntämän kysymyksen neideille Gunn, mennen niin pitkälle huolettomassa\npuhelu-ilossaan, ettei hänen rehellisyyttään kovinkaan kunnioitettu.\n\"Kaunottaret ovatkin kärpässieppoja -- he pitävät miehet loitolla\nmeistä. Minä annan palttua miehille, neiti Gunn, entäs te? Entäs\nne suuttumiset ja päivittelyt, joita alati saa kokea kaiken sen\ntakia, mitä miehet naisista ajattelevat ja päässään hautovat aamusta\niltaan, miten he vaikeuttavat koko elämää, mitä he saavat aikaan\npoissaollessaankin -- niinkuin minä aina Nancylle sanon, ei niihin\nhullutuksiin naisen tarvitse ehdoin tahdoin lähteä, jos hänellä\nkerran on hyvä isä ja hyvä koti: hankkikoot sellaisia ne naiset,\njoilla ei ole varoja, ja jotka eivät omin nokin tule toimeen. Minä\nsanon aina, herra Pidä-itse-huoli-tiestäsi on paras aviomies, ja\nsamalla ainoa, jota minä olen luvannut totella. Arvaan, ettei ole\nhauskaa sen, joka on tottunut elämään leveästi ja käyttämään suuria\nsaaveja ja sen sellaista, mennä pistämään nokkaansa jonkun toisen\nihmisen takan lämpimään, näivistelemään ja näppiään nuolemaan;\nmutta Jumalan kiitos! minun isäni on kunnon mies ja jaksaa elää\ntoivottavasti vielä kauankin: ja vaikka hän istua nyhjöttäisi\nnurkassa ja haastaisi höperyyksiä, ei sen tarvitse viedä meidän\ntaloutta hajalle.\"\n\nKun hänen ahdaskauluksinen pukunsa oli pujoteltava pään yli\nvarovasti, ilman että kammattu tukka joutui epäkuntoon, täytyi\nPriscillan pysäyttää tämä vuolas puhetulvansa, ja rouva Osgood käytti\nhyväkseen hiljaisuutta, nousten seisaalleen ja lausuen --\n\n\"No, lapsoseni, lähdehän nyt jo mukaan. Neidit Gunn tahtovat jo\npäästä alakertaan.\"\n\n\"Sisko\", sanoi Nancy, heidän kaksin jäätyään, \"sinä olet varmaan\nloukannut Gunnin neitejä.\"\n\n\"Mitä minä olen sitten tehnyt, lapseni?\" sanoi Priscilla hämmästyen.\n\n\"No, kysyithän sinä heiltä suoraan, piittaisivatko he yhtään omasta\nrumuudestaan! Sinä olet aina niin epähieno.\"\n\n\"Niinkö minä sanoin? Se livahti taas minun suustani: sääli, etten\nsamalla sanonut enempää, sillä minä en siedä sellaisia, jotka eivät\nhalua kuulla totuutta. Rumuudesta puhuen, katsohan nyt, lapseni,\nminua tässä hopeanharmaassa puvussa -- sanoinhan jo sinulle --\nminähän näytän keltaiselta kuin keltaisin narsissi. Jokainenhan\nnäkee, että sinä olet tahtonut minusta tehdä linnunpelättimen.\"\n\n\"Enpäs, Priscy, älä sano niin. Minähän pyytämällä pyysin sinua,\nettet tilaisi tätä silkkiä, jos jotain toista väriä pidit parempana.\nMinähän halusin, että sinä olisit valinnut, itsehän sen tiedät\",\nsanoi Nancy, yrittäen parhaansa mukaan puolustautua.\n\n\"Ja mitä vielä, lapsukainen! kyllähän sinä sen itse tiedät, miten\nsinä tästä kankaasta pidit; ja sehän on selväkin, sinun värisihän on\nkerma. Sehän olisi oikein sinun tapaistasi muka, että sinä valitsisit\npukusi sen mukaan, mikä minua vaatettaa. Mutta mikä minua sapettaa,\non se, että sinun täytyy saada minut pukeutumaan juuri niinkuin\nsinäkin. Mutta sinähän teet minun suhteeni mitä haluat -- sinä olet\nniin aina tehnyt, jo hamasta siitä hetkestä, jolloin aloit kävellä.\nJos sinä halusit kulkea niittyä pitkin, niin sinä kuljit; eikä siinä\nollut kellään mitään vastaansanomista, sillä sinä olit niin kainon ja\nviattoman näköinen kuin mikäkin satakauno.\"\n\n\"Priscy\", sanoi vienosti Nancy, kiinnittäessään tarkalleen\noman koristeensa kaltaisen ketjun Priscillan kaulaan, joka oli\nkaikkea muuta kuin hänen kaulansa näköinen, \"olen varmasti valmis\nmyöntämään niin paljon kuin suinkin mahdollista, mutta ketkä sitten\npukeutuisivat samalla lailla elleivät juuri sisarukset? Tahtoisitko\nsinä meidän näyttävän ikäänkuin emme sukua olisikaan meidän, joilla\nei ole enään äitiä eikä muita sisaria olemassa. Minä olisin ollut\nvalmis pukeutumaan vaikka juustonkeltaiseen; ja minä tahtoisin\nmieluummin sinun valitsevan, jotta minä saisin pukeutua sen mukaan\nmikä sinua miellyttää.\"\n\n\"Siinä sen taas kuulit! Sinun piti taas tulla samaan asiaan,\nvaikka häntä olisit haastanut ja selittänyt lauantai-illasta\nsunnuntaiaamuun. Saan varmasti vielä nähdä senkin ilon, miten sinun\ntuleva miehesi on tohvelisankari, ilman että sinun äänesi tarvitsee\nnousta tuosta tavallisesta hiljaisesta porinastaan. Minua huvittaa,\nkun miehet ovat tohvelisankareita.\"\n\n\"Älä puhu noin, Priscy\", sanoi punastuen Nancy. \"Tiedäthän, etten\nkoskaan aio mennä naimisiin.\"\n\n\"Oi, ethän sinä tietenkään aio!\" sanoi Priscilla, järjestellessään\nhajalla olevia vaatteitaan ja sulkiessaan matka-lippaansa.\n\"Kenellekäs minä sitten saan puuhailla, kun isästä kerran aika\njättää, kun sinä menet tekemään tuollaisia päätöksiä, että sinusta\ntulee vanhapiika sentakia, että erinäiset ihmiset eivät ole juuri\nniinkuin olla pitäisi? En hituistakaan sääli sinua sen johdosta,\nettä istut ja haudot hautomistasi samaa mätää munaa, ikäänkuin ei\nlöytyisi uutta parempaa. Yksi kahdesta sisaresta riittää jäämään\nvanhaksipiiaksi; ja minä kyllä tyydyn jäämään yksikseni, koska\nhyvä Jumala on minut sellaiseksi määrännyt. No, nyt voimme lähteä\nalakertaan. Olen niin valmis kuin linnunpelätti voi olla, nyt ei\npuutu enään kuin korvarillukat.\"\n\nKun molemmat Lammeterin neidit astuivat laajaan\nvastaanottohuoneeseen, olisi kuka tahansa, tuntematta kummankaan\nluonnetta, voinut varmasti väittää, että syy siihen, miksi\ntuo leveäharteinen, kömpelö, romuluinen Priscilla oli puettu\ntäsmällisesti samanlaiseen pukuun kuin hänen kaunis sisarensa,\njoko oli toisen vääräänosunutta turhamaisuutta tai toisen ilkeätä\ntarkoitusta korottaa toisen kustannuksella omaa kauneuttaan. Mutta\nPriscillan hyväluontoinen, vaatimaton iloisuus ja yhteishenki olisi\npian kumonnut ensimäisen otaksuman; ja Nancyn puhe- ja käytöstavan\nkohtuullinen tyyneys todisti selvästi kaikkia kielteisiä tarkoituksia\nvierovasta mielestä.\n\nKunniapaikat oli varattu neideille Lammeter pääteepöydän keskustassa\nsuuressa, tammipanelilla varustetussa ruokasalissa, jonka seinät\nolivat vastikään kiilloitetut ja jota nyt koristivat vanhan puiston\nrikkaista kasvihuoneista tuodut rautatammet, marjakuuset ja laakerit;\nja Nancy tunsi sydämessään käyvän ihmeellisen värähdyksen, jota hänen\noman päätöksensä lujuus ei edes kyennyt ehkäisemään, nähdessään\nGodfrey Cassin tulevan viemään hänet istumaan itsensä ja herra\nCrackenthorpin väliin, Priscillan joutuessa istumaan vastapäätä oman\nisänsä ja Junkkarin väliin. Eihän ollut aivan yhdentekevää Nancylle,\nettä sulhanen, josta hän oli päättänyt luopua, oli luokka-arvossa\nkoko pitäjän ensimäinen nuorukainen, jonka koti oli kunnioitettava\nja ainutlaatuinen, suurin, mitä hän eläessään oli nähnyt, koti,\nmissä hän jonain kauniina päivänä olisi saattanut askaroida emäntänä\nja missä häntä olisi kutsuttu \"rouva Cassin\", Junkkarin puolison\nnimellä. Nämä seikat kiihoittivat hänen sisäistä taisteluaan omassa\nmielessään ja lujittivat vain hänen tekemäänsä päätöstä, sitä\nnimittäin, ettei mikään saattaisi häntä menemään naimisiin miehen\nkanssa, jonka käytös osoitti luonteen heikkoutta, vaan että \"rakasta\nkerran, rakasta aina\" olisi uskollisen ja oikean naisen tunnuslause,\njoten ei hän koskaan tulisi antamaan kenenkään muun miehen määrätä\nitsensä yli edes niin paljoa, että suostuisi hävittämään ne kukat,\njoita hän yhä säilytti muistona Godfreyltä. Ja Nancy saattoi\npitää hiljaiset lupauksensa hyvinkin vaikeissa vaiheissa. Vain\npieni punastus nousi hänen poskilleen, näiden ajatusten mielessä\nristeillessä, hänen istuutuessaan herra Crackenthorpin viereen; sillä\nhän oli niin vaistomaisen joustava ja tahdikas, ja hänen huulensa\nniin rauhallisen päättäväiset, ettei hänessä voinut huomata lainkaan\nliikutuksen merkkejä.\n\nPastorin tapoihin ei kuulunut sivuuttaa huomauttamatta nuoren\nneitosen suloista punastumista, vaan piti hänen aina sanoa sopiva\nkohteliaisuutensa. Hän ei ollut vähimmässäkään määrässä ylpeä eikä\nylimysvaltainen, vaan yksinkertaisesti ilosilmäinen, laihakasvoinen,\nharmaahapsinen mies, leuka mahtavan, valkoisen kaulahuivin peitossa,\njoka hänen henkilökuvassaan veti puoleensa kaikkein suurimman\nhuomion; näin ollen olisi ollut vaillinaista, milteipä vaarallista\nkäydä arvioimaan hänen viehätystään ilman tuota kaulahuivia.\n\n\"Niinpä niin, neiti Nancy\", sanoi hän, kääntäissään päänsä huivineen\npäivineen vierustoverittareensa ja hymyillessään herttaisesti, \"jos\njoku käy minulle väittämään talveamme ankaraksi, niin sanon hänelle,\nettä olen nähnyt Uudenvuodeniltana ruusujen kukkivan -- no, mitäs\nsinä Godfrey siihen sanot?\"\n\nGodfrey ei vastannut sanallakaan, vältteli vain katsomasta Nancya\nsuoraan silmiin; sillä vaikka tämäntapaiset kohteliaisuudet\nkuuluivatkin hyvään makuun sen ajan Raveloen seuraelämässä, niin on\nnöyrällä rakkaudella kaikkina aikoina ollut omat kohteliaisuutensa,\njotka panevat kunkin oppimaan hyvää käytöstä. Mutta Junkkari oli\njossain määrin kärsimätön, nähdessään Godfreyn tässä suhteessa\nolevan takapajulla. Junkkari oli jo näin varhain ehtoolla aika\nlailla liikutettu, enemmän kuin tunnemme hänen tapoihinsa aamiaisen\nyhteydessä kuuluvan, ja hänestä oli hauskaa näytellä isännänosaansa\nremakasti ja huolettomasti seurustellen; raskas, hopeainen\nnuuskarasia oli alituisessa liikkeessä ja kiersi naapurilta\nnaapurille, vaikka se tyhjin tuloksin oli jo useasti monen ohi\nkiertänyt. Aluksi oli Junkkari lausunut vain perheen päämiehet\ntervetulleiksi, heidän seuraan astuessaan, mutta mitä pitemmälle\nilta eteni, sitä laajemmalle ylettyivät hänen vieraanvaraisuutensa\nsäteet, kunnes hän oli ehtinyt taputtaa nuorimpiakin vieraita selkään\nja lausua erikoisen ilonsa heidän läsnäolonsa takia siinä vahvassa\nuskossa, että he tunsivat itsensä erittäin onnellisiksi, saadessaan\nkuulua seuraan, missä Junkkari Cassin kaltainen sydämellinen mies\nheidät otti vastaan ja toivotti heidät tervetulleiksi. Tällä hupaisan\ntuulensa alkuasteellakin koetti hän luonnollisesti korvata poikansa\nvajavaisuuksia ja puhua sekä toimia hänen puolestaan.\n\n\"Niin, niin\", hän alkoi, tarjotessaan nuuskarasiaa herra\nLammeterille, joka toistamiseen päätään pudistaen ja tehden\nkädellään ehkäisevän liikkeen torjui tarjouksen, \"kyllä me vanhat\nukkelitkin tahtoisimme olla tänä iltana nuoria, nähdessämme\nmistelioksan riippuvan Valkeassa salissa. On totta, että moni asia\non kolmenkymmenen viime vuoden aikana mennyt taaksepäin -- koko\nmaassa tuntuu vanhan kuninkaan sairastuminen. Mutta katsellessani\nMiss Nancya tänä iltana, minusta tuntuu, ettei ainakaan naisissa\nole mitään muistuttamisen aihetta; -- minut saa vaikka hirttää\njos muistan ketään hänen veroistaan poikavuosiltanikaan, jolloin\nkyllä naisväkeä katselin. Älkää ottako pahaksi, rouva\", lisäsi hän,\nkääntyen vieressä istuvan rouva Crackenthorpin puoleen, \"en tuntenut\nteitä ollessanne Miss Nancyn ijässä.\"\n\nRouva Crackenthorp -- hintelä, alati silmiään räpyttelevä\nnainen, joka taukoamatta leikitteli pitseillään, nauhoillaan ja\nkultaketjuillaan, väänteli päätään ja piti alati mutinaa, kuin\nmikäkin merisika, joka tohisuttaa nenäänsä ja puhisee kaiken seuran\nkuullen itsekseen -- iski silmää Junkkarille ja sanoi: \"Eihän toki --\neihän se minua loukkaa.\"\n\nTämän silmiinpistävän, Junkkarin Nancylle lausuman kohteliaisuuden\nymmärsivät kaikki muut paitsi Godfrey valtioviisaaksi tarkoitukseksi;\nNancyn isäkin suoristi selkänsä ja loi ystävällisen totisena\nkatseensa yli pöydän tyttäreensä. Tämä arvokas ja muodollinen vanha\nherra ei näyttänyt kadottavan hiukkaakaan arvokkuudestaan, vaikka\nhän havaittavasti tunsikin ylpeyttä, viitattaessa hänen perheensä ja\nJunkkarin perheen väliseen avioliittoon: hän oli iloinen jokaisesta\ntyttärelleen osoitetusta kunnianosoituksesta, mutta sittenkin täytyi\nmonen seikan vielä muuttua, ennenkuin hän antaisi suostumuksensa.\nHänen laiha, joskin terve ruumiinsa ja teräväpiirteiset, soikeat\nkasvonsa, joille ei koskaan näyttänyt nousseen liikaa punaa, olivat\ntäydellinen vastakohta, ei vain Junkkarin kasvoihin, vaan ylipäänsä\nkoko Raveloen kylän tilanomistajiin verraten --, tähän sopi hänen oma\nmielilauseensa \"rodun vaikutus vankempi kuin laitumen.\"\n\n\"Miss Nancy on suloinen, hän on aivan äitiinsä, eikös olekin,\nKimble?\" sanoi uljas, samaa nimeä kantava nainen, katsahtaen\naviopuolisoonsa.\n\nMutta tohtori Kimble (entisajan apteekkarit maaseudulla käyttivät\ntätä arvonimeä, vaikkei heillä vastaavaa arvoa ollutkaan), joka oli\nlaiha, varsin vikkelä mies, käveli pitkin permantoa edestakaisin,\nkädet taskussa, sievistellen naispotilaittensa parissa; hän\noli saanut tohtoriutensa perinnön kautta -- hän ei ollut niitä\nsäälittäviä apteekkareita, jotka etsivät mistä löytäisivät itselleen\npotilaita ja joiden tulot tuskin riittävät elättämään yhtä konia,\nvaan varakas mies, joka saattoi panna parasta pöytään niin hyvin kuin\nkuka hänen rikkaimmista potilaistaan tahansa. Ikimuistoisista ajoista\nasti olivat Raveloen tohtorit olleet Kimblejä; ja oli oikeastaan\nvaikeata ajatella sitä surullista tilannetta, että nykyisellä\nKimblellä ei ollut poikaa, niin että hänen toimensa saattoi eräänä\nkauniina päivänä joutua jollekin sopimattoman nimiselle seuraajalle\nTaylorille tai Johnsonille. Mutta siinä tapauksessa Raveloen\nviisaampi väki kannattaisi Blick-nimistä flittonilaista tohtoria --\nhän olisi sentään vähemmän sopimaton.\n\n\"Sanoitko sinä jotain minulle, rakkaani?\" kysyi tohtori, astuen\nketterästi vaimonsa luo; mutta, ikäänkuin aavistaen vaimonsa olevan\nliian hengästynyt toistamaan, mitä oli sanonut, lähti jatkamaan\nseurusteluaan -- \"Oo, neiti Priscilla, kun teidät näen, tunnen\nkielelläni suurenmoisten sianlihapasteijainne maun. Toivon, ettei\nvarastonne vielä ole lopussa.\"\n\n\"Tosiaankin loppunut, tohtori\", sanoi Priscilla; \"mutta vastaan\nsiitä, että vastedes saatte yhtä hyviä. Minun pasteijaini\nonnistuminen ei ole sattuman varassa.\"\n\n\"Toisin kuin Teidän lääkitsemisenne laita, vai mitä, Kimble? --\nmilloin ihmiset unohtavat ottaa lääkkeitänne, vai mitä?\" sanoi\nJunkkari, jonka mielestä lääkkeet ja lääkärit olivat kuin kirkko\nja evankeliumi monelle kunnon seurakuntalaiselle -- niistä on\nhauska pilailla silloin kun on terve, mutta niinpian kuin jotain\non hullusti, juostaan niitä hakemaan kuin hullut. Hän kopautti\nnuuskarasiaansa ja katsahti ympärilleen, voitonriemuisesti nauraen.\n\n\"Niin, hänellä, ystävälläni Priscillalla on terävä kieli\", sanoi\ntohtori, antaen mieluummin tämän maininnan naiselle kuin langolleen.\n\"Hän sirottaa aina pippuria sanoihinsa, siinä syy, miksi hän ei\npippurilla koskaan pilaa paistoksiaan. Mutta toisin on minun vaimoni\nlaita, hän istuu aina tuppisuuna; mutta mennäpä vain hänelle jotain\nsanomaan, niin saa seuraavana päivänä tuntea kurkussaan kirvellystä,\nkun hän pääsee kylvämään pippuria ruokiin, milloin ei hän vetisillä\nvihanneksilla pane vatsaa piloille. Sellaisesta on paljon pahempi\nkiusa.\"\n\nJa tohtori irvisti merkitsevästi.\n\n\"Oletteko ennen mokomaa kuullut?\" sanoi rouva Kimble, kaksoisleukansa\nnaurusta tutistessa, hyväntuulisena rouva Crackenthorpille, joka\nräpytteli silmiään ja nyökytteli päätään, yrittäen ystävällistä\nnaurua, mikä yritys kuitenkin katkesi katkonaiseksi mutinaksi.\n\n\"Tuo kiusa taitaakin olla peräisin omasta ammatistanne, Kimble,\nmilloin Te olette johonkin potilaaseenne närkästynyt\", sanoi pastori.\n\n\"Närkästymme potilaisiimme korkeintaan silloin kun he jättävät\nmeidät; ja silloin, ymmärrättehän, on myöhäistä heille enään mitään\nkarvasta kirjoittaa. Oo, Miss Nancy\", hän jatkoi, kääntyen siinä\nsamassa Nancyyn päin, \"ettehän vain unohda lupaustanne? Suostuittehan\ntanssimaan yhden tanssin kanssani.\"\n\n\"Älähän nyt, älähän nyt, Kimble, ole liian tunkeileva\", sanoi\nJunkkari. \"Annahan sinä nuorille etuoikeus. Godfrey poikani muutoin\nhaastaa sinut edesvastuuseen, jos sinä viet Miss Nancyn. Poikani\non tytön varannut ensi tanssiin, arvelen. No, herraseni! mitä sinä\nsanot?\" jatkoi hän, vetäytyen taaksepäin ja katsahtaen Godfreyhin.\n\"Oletko pyytänyt Miss Nancyn kanssasi ensimmäiseen tanssiin?\"\n\nGodfrey, joka tunsi olonsa varsin epämukavaksi tämän merkillisen,\nNancyyn kohdistetun vaatimuksen takia ja pelkäsi, lopettaisiko\nisä vielä piankaan tuota vieraanvaraisuuden nimessä tapahtuvaa\njuomisraivoaan sekä ennen että jälkeen illallisen, ei nähnyt muuta\nkeinoa kuin kääntyä Nancyn puoleen ja kysyä niin luonnollisesti\nkuin suinkin osasi \"En; en ole vielä pyytänyt, mutta toivon hänen\nsuostuvan -- ellei joku muu ole ennättänyt ennen minua.\"\n\n\"En, en ole lupautunut kenellekään\", sanoi Nancy rauhallisesti,\njoskin punastuen (Mikäli Mr Godfreylla oli toiveita tämän tanssin\nsuhteen, saisi hän kohta kyllä silmänsä auki; mutta oli turhaa olla\nhänelle epäkohtelias.)\n\n\"Toivon siis, ettei Teillä ole mitään vastaan, että pyydän Teitä\nkanssani tanssiin\", jatkoi Godfrey, alkaen vähitellen voittaa\nnoloutensa.\n\n\"Ei, ei mitään vastaan\", sanoi Nancy, äänessä kylmä sävy.\n\n\"Ah, kas vaan, sinäpä onnen poika olet, Godfrey\", sanoi setä Kimble;\n\"mutta koska olet ristipoikani, niin en tahdo kilpailla kanssasi.\nMutta itse asiassa en minä vielä niinkään vanha ole, kultaseni, vai\nmitä?\" jatkoi hän, kiepsahtaen vaimonsa rinnalle. \"Olisikos sinulla\nmitään sitä vastaan, että sinun kuoltuasi ottaisin vielä uuden --\nensin tietysti tarpeeksi sinua surtuani?\"\n\n\"Tule ottamaan kuppi teetä ja lopeta lorusi\", sanoi leppoisa rouva\nKimble, tuntien jonkinmoista ylpeyttä miehestä, joka kaiketikin\nkoko seuran mielestä oli hyvin nerokas ja leikkisä. Ellei hän\nkorttipelissä vain olisi ollut niin helposti närkästyväinen!\n\nViattomia sutkauksia lasketellessa juotiin sitten teetä, kunnes\nyht'äkkiä jostain kaukaa kuului lähenevää viulunsoittoa ja nuoret\nuteliaalla kärsimättömyydellä toisiaan tähyillen alkoivat odottaa\naterian loppumista.\n\n\"Mutta Solomonhan siellä soittaa\", huudahti Junkkari, \"ja vielä\nminun mielikappalettani, luulisin -- 'pellavatukkaa talonpoikaa' --\nhän antaa meille ikäänkuin huomautuksen, että on sitä soittoakin\nvieraille. Bob\", hän huusi kolmannelle roimakasvuiselle, toisessa\npäässä huonetta olevalle pojalleen, \"avaahan ovi ja käske Solomon\nsisään. Soittakoon hän täällä.\" Bob totteli, ja Solomon astui\nhuoneeseen, soittaen kaiken aikaa, sillä hän ei mitenkään tahtonut\nkatkaista kappalettaan.\n\n\"Tänne, Solomon\", johisi Junkkari, kuin mikäkin taiteensuosija.\n\"Tänne, tänne vaan! Ah, minä tiesin, että se on minun mielikappaleeni\n'Pellavatukka talonpoika': se on vasta hieno kappale.\"\n\nSolomon Macey, hintelä mutta reipas ukko, tuuhea, vaikea tukka\nulettuen aina harteille asti, astui määrätylle paikalle, kumarsi\nkumartamasta päästyään soittaissaan, ikäänkuin ilmaistakseen\nkunnioitustaan seuralle, vaikka taide sittenkin oli hänelle\nkaikki kaikessa. Kun hän oli vielä toistamiseen soittanut saman\nkappaleen ja laskenut leukansa aitaa viulun, teki hän Junkkarille\nuuden kumarruksen, samoin pastorille ja sanoi: \"Toivon Teidän\nYlhäisyydellenne ja Teidän Korkeudellenne kaikkea hyvää, terveyttä\nja pitkää ikää ja onnellista uutta vuotta. Ja Teille minä toivon\nniinikään, Mr Lammeter, Teidän Ylhäisyytenne; ja kaikille muille\nherroille ja rouville ja nuorille neitosille.\"\n\nViimeisiä sanoja lausuessaan kumarsi hän juhlallisesti joka\nsuunnalle, ettei vain kukaan jäisi kunnioituksesta osattomaksi. Mutta\nsamassa hänen sormensa alkoivat taasen näppäillä viulun kieliä ja\nsoittaa säveltä, jonka hän tiesi Mr Lammeterille olevan erikoisen\nmieluisan.\n\n\"Kiitos vaan, kiitos, Solomon\", sanoi hra Lammeter, kun soitto oli\nvaiennut. \"Tuo on 'Yli kukkulain ja vainioin', varmasti. Isäni\nsanoi aina kun tuota säveltä soitettiin 'Kuulehan, poika, minäkin\nolen tullut yli kukkulain ja vainioin'. Monet laulut eivät minusta\ntunnu miltään, niillä kun ei ole päätä eikä perää; mutta tuo laulu\nvaikuttaa minuun kuin mustarastaan liverrys. Ehkä sen tekee tuo nimi;\nnimi merkitsee kappaleessa sitten paljon.\"\n\nMutta Solomonia halutti taas käydä soittelemaan lisää, ja yhtäkkiä\npäästi hän viulustaan reippaasti \"Sir Roger de Cowerley\", jolloin\ntuolit kiskaistiin seinille ja iloinen naurunremakka puhkesi salissa.\n\n\"Niin, niin, Solomon, tiedämme mikä tarkoitus tuolla on\", sanoi\nJunkkari, nousten seisomaan. \"On aika käydä tanssimaan, vai mitä?\nKäypä sinä edellä ja me kaikki seuraamme esimerkkiä.\"\n\nValkohapsinen pää kenossa, remakasti viuluaan vinguttaen marssi\nSolomon iloisen saattojoukon seuraamana Valkoiseen saliin, minne\nmistelioksa oli ripustettu riippumaan ja missä lukemattomat\ntalikynttilät tuikuttivat vihreiden kasvien ja oksien lomitse\nja heijastelivat vanhanaikaisista, soikeista peileistä. Soma\njoukko! Vanha Solomon, päällään nukkavieru takki, pitkä valkoinen\ntukka liehuen, marssi ja veti ikäänkuin viulunsa taikavoimalla\njäljessään tuon sekalaisen seuran, johon kuului arvokkaita rouvia\nturbaanimallisin päähinein, jopa itse rouva Crackenthorp, jonka\nhattutöyhtö ulottui tuskin Junkkarin harteille asti, kuului vielä\nsuloisia nuoria tyttöjä somasti istuvin uudenaikaisin vyötäröin\nja laskostetuin laahushamein, kuuluipa vielä kunnianarvoisia isiä\nkirjavissa liiveissään ja vereviä nuorukaisia, joiden tavanomaisen\narkuuden viulun säveleet olivat voittaneet.\n\nSiellä istui jo herra Macey ja moni muu etuoikeutettu kyläläinen,\njoiden oli sallittu olla näkemässä näitä suuria tapahtumia, heille\nmäärätyillä paikoilla ovensuussa; ja suuri oli sen nurkkauksen\ntyytyväisyys ja ihastus, kun tanssijat olivat valinneet parinsa ja\nJunkkari rouva Crackenthorpin kanssa kävi johtoon, vastaparinaan\nPastori ja rouva Osgood. Niinhän se oli kuin pitikin -- se kävi\nvanhaan totuttuun tapaan ja vanhat raveloelaiset muistot uudistettiin\njuhlallisesti. Ei pidetty ollenkaan sopimattomana, että vanhukset\nja keski-ikäiset ottivat osaa tanssiin, ennenkuin ryhtyivät\nkorttipeliin, se oli suorastaan ikäänkuin välttämätön velvollisuus.\nKenellä sitten, ellei juuri heillä oli syytä iloon silloin tällöin\nkeskinäisiin uudistuviin vieraspitoihin, joissa lausuiltiin vanhoja\ntuttuja kohteliaisuuksia, soveliaita sutkauksia, joissa pantiin\nvieraat syömään yltäkyllin pelkästä vieraanvaraisuudesta, joissa\nitse puolestaan joutui taas vieraana ollessaan syömään ja juomaan\nyllinkyllin, pelkästään isäntäväkeään sillä iloittaakseen. Pastori\noli tietenkin kaikessa erinomaisena esimerkkinä. Raveloelaisten olisi\nilman näkyväistä esimerkkiä ollut vaikea kuvitella, että kirkonmies,\ntavallisen vajavaisen kuolevaisen asemasta, olisi kalpeakasvoinen,\njuhlallinen ilmestys, jonka erikoisoikeus ja ominaisuus oli vain\nlukea rukouksia ja saarnata, kastaa lapsia, vihkiä aviopuolisoita\nja haudata ruumiita ja samalla aikaa omakohtaisesti kaupata\nhautapalstoja ja kantaa kaikessa ystävyydessä kymmenyksiä; mikä\nviimemainittu seikka tietenkin aiheutti nurkumista, joskaan ei\nsen suurempaa -- se oli vain tuollaista pikku murinaa, joka ei\nollut kuuluvampaa kuin tavallinen sade ja johon ei suinkaan ollut\nsekaantunut jumalatonta uhkamieltä, vaan sentapaista toivomusta, että\nkunpa nuo kaunista ilmaa anovat rukoukset kuultaisiin.\n\nEi siis ollut yhtään syytä olla pitämättä pastorin tanssimista\nyleiseen sopivaisuuteen kuuluvana yhtä hyvin kuin Junkkarin,\nmutta toisaalta ei hra Maceytä estänyt edes hänen kunnioittava\nsuhtautumisensa häntä korkeampien yhteiskunta-asemaan arvostelemasta\nomassa, tarkkasilmäiselle ominaisessa mielessään kanssaihmistensä\ntekoja ja edesottamisia.\n\n\"Junkkarilla on painoonsa verraten aika joustavat liikkeet\", virkkoi\nhra Macey, \"ja hänellä on tavattoman hyvä astunta. Mutta hra Lammeter\nlyö kaikki varjoonsa: katsokaahan, kuinka hän pitää päätänsä, kuin\nmikäkin orhi, eikä hän kesken väsy, kuten enimmäkseen vanhemmat ukot\njotka vanhemmuuttaan tavallisesti lihovat; Junkkarilla sitä vastoin\non kauniit sääret. Pastori on aika vikkelä, mutta hänellä on tuskin\nollenkaan jalkoja: alhaalta ovat ne liiankin paksut, ja polviansa\nvoisi hän vaaratta pitää paljon lähempänä; mutta saattaisi hän yhtä\nhyvin näyttää paljon hullummalta, paljon hullummalta. Vaikka ei\nhänellä missään tapauksessa ole Junkkarin hienoa tapaa keinuttaa\nkättään.\"\n\n\"Mitä ketteryyteen tulee, niin katsokaahan rouva Osgoodia\", sanoi\nBen Winthrop, joka piteli Aaro-poikaansa polviensa välissä. \"Hän\nsipsuttelee siroine askelineen, niin ettei kukaan edes huomaa, miten\nhän astuu -- luulisi miltei hänen jalkojensa alla olevan pikku\npyörät. Hän ei tunnu tänään päivääkään vanhemmalta kuin viime vuonna:\nhänellä on kaikista sievin vartalo, olkoon seuraava sitten kuka\ntahansa.\"\n\n\"En välitä, minkämoinen vartalo naisilla on\", sanoi hra Macey,\näänessä pieni ylenkatseen sävy. \"Ei heillä ole takkia eikä housuja,\neikä heistä siis tiedä: mimmoinen heidän vartalonsa on.\"\n\n\"Isä\", sanoi Aaro, jonka jalat elehtivät ahkerasti soiton mukaan,\n\"miten tuo kukonhöyhen on pistetty rouva Crackenthorpin päähän. Onkos\nsiinä reikä, niinkuin minun sulkapallossani?\"\n\n\"Hiljaa, poika, hiljaa; naiset pukevat itsensä tuolla lailla\",\nsanoi isä, erikseen kuitenkin kuiskaten hra Maceylle, \"Hän näyttää\ntosiaankin hullulta, kuin mikäkin lyhytkaulainen pullo, mihin\non höyhen pistetty. Mutta, hei, siinäpäs tulee; nuori Junkkari,\ntanssi-kumppaninaan Miss Nancy! Siinä on vasta kaunisvartaloinen\nnainen! kukaan ei tahtone ketään muuta kiistää häntä kauniimmaksi.\nIhme on, jos hänestä, tehdään vielä jonain kauniina päivänä Rouva\nCass -- eikä! hänelle kukaan sen paremmin sopisikaan, sillä kyllä\nheistä tulisi sievä pari. Ei herra Godfreynkaan vartaloa vastaan ole\nmitään muistuttamista, lyön vaikka vetoa siitä.\"\n\nHerra Macey pani suunsa suppuun ja päänsä kallelleen, pyöritellen\npeukaloitaan nopeasti, silmien seuratessa Godfreyn tanssia. Vihdoin\nviimein lausui hän mielipiteensä.\n\n\"Oikein kaunis alapuoli, mutta hartiat hieman liian pyöreät. Ja mitä\ntulee takkiin, joka on tilattu oikein Flittonin räätäliltä, niin on\nsen kuosi niin ja näin, vaikka onkin maksettu kaksinkertainen hinta.\"\n\n\"Voi, herra Macey, te ja minä olemme kaksi eri miestä\", sanoi Ben,\nhieman pahastuen tästä pistospuheesta. \"Jos minulla on edessäni\ntuoppi oivaa olutta, niin nielasen sen mielelläni ja annan sen\nvatsaani virvoittaa, sensijaan että haistelisin ja maistelisin sitä,\nlöytääkseni jonkun vian panimotoimituksissa. Mutta haluaisinpa\nTeidän osoittavan minulle sopusuhtaisemman nuorukaisen kuin Godfrey\n-- jonkun, jolla olisi enemmän voimaa kuin hänellä tai jonkun, joka\nolisi hauskempi häntä, kun hän on iloisella päällä.\"\n\n\"Ja mitä vielä!\" sanoi ärsyyntyen ja vakavammin hra Macey, \"hänestä\nei vielä tiedä, mitä hän on: hän on kuin puolikypsä piirakka.\nJa luulen, että hänellä on joku ruuvi päässään höllänä; mitenkä\nmuutoin tuo Dunsey veijari, jota muuten ei kukaan ole viime päivinä\nnähnyt, olisi päässyt häntä vetämään nenästä ja tappamaan tuon\nihanan kilpahevosen, josta koko maakunta puhui? Ja yhteen aikaan oli\nhän alati Miss Nancyn pelissä, ja sitten taas lauhtui koko into,\nikäänkuin olisi hän maistanut polttavaa puuroa, kuinka minä sanoisin.\nEn minä niin menetellyt, kun minä niissä hommissa olin.\"\n\n\"Mutta ehkä eron tekikin tyttö, eikä poika\", sanoi Ben.\n\n\"Mutta minä sanon, että ei\", sanoi merkitsevästi herra Macey.\n\"Ennenkuin minä menin mitään kysymään, minä otin tarkan selvän,\nmitä tyttö ajatteli, ja kiireesti otinkin. Minä en ole koskaan\nsuu ammollaan odotellut kuin koira kärpäsiä, jotta hampaat tyhjää\nnaksahtelevat, kuin ei suuhun sen kummempaa tulekaan.\"\n\n\"No, minä luulen, että Miss Nancy leppyy taasen\", sanoi Ben,\n\"sillä Godfrey herra ei tänä iltana näytä niinkään masentuneelta.\nJa minä olen huomaavinani, että hän aikoo viedä tytön istumaan\nkanssaan, kun tanssi on loppumaisillaan, tuo näyttää hieman jo kuin\nrakastelemiselta, eikös näytäkin.\"\n\nSyy, miksi Godfrey ja Nancy keskeyttivät tanssin, ei ollut lainkaan\nniin vähäpätöinen kuin Ben kuvitteli. Tanssivien parien ahtaassa\ntungoksessa oli tapahtunut pieni onnettomuus Nancyn puvulle,\njoka samalla kuin se edestä oli kyllin lyhyt näyttääkseen hänen\nkauniin nilkkansa, takaa oli kyllin pitkä, joutuakseen tanssin\npyörteessä Junkkarin jalkojen alle, jotta joku kaistale repeytyi\nja sai sekä sisar Priscillan että Nancyn itsensäkin levottomaksi.\nOlkoot nuoren naisen ajatukset kuinka tarkkaan tahansa kiinni\nlemmenasioissa, jollekulle pikku pukuseikalle jää silti vielä\ntarpeeksi mielenhuomiota. Tuskin oli Nancy ehtinyt päästä siunattuun\ntanssimisen alkuunkaan, kun hän syvästi punastuen kääntyi Godfreyn\npuoleen pyytäen päästä istumaan, kunnes Priscilla ennättäisi\ntulla häntä auttamaan; sillä sisaret olivat jo tanssissa antaneet\nsalamerkin toisilleen. Mikään muu syy ei olisikaan saanut Nancya\nehdottamaan Godfreylle istuutumista syrjään. Godfrey taas oli\nonnellinen ja iloinen saadessaan tanssittaa Nancya, ja unohti siinä\nmäärin kaiken aikaisemman arkailemisensa, että vei suoraa päätä,\npyytämättä, Nancyn pieneen vierashuoneeseen, minne pelipöydät olivat\nsijoitetut.\n\n\"Ei, kiitos\", sanoi Nancy viileästi, huomatessaan minne Godfreyn\naikomus oli viedä hänet, \"ei sinne. Odotan tässä kunnes Priscilla\nehtii tulla luokseni. Pyydän anteeksi, että minun takiani saitte\nkeskeyttää tanssinne ja nähdä vaivaa lisäksi.\"\n\n\"Täällä Teillä on paljon mukavampi olla itseksenne\", sanoi viekas\nGodfrey, \"jätän Teidät tänne, kunnes sisarenne tulee.\" Hänen\näänessään oli välinpitämätön sävy.\n\nEhdotus miellytti, juuri sitä halusikin Nancy; miksi hän siitä\nhuolimatta tunsi itsensä loukatuksi, Godfreyn tehtyä tämän\nehdotuksen? He astuivat huoneeseen ja Nancy asettui istumaan\nkorttipöydän ääreen asetettuun tuoliin, missä hän tunsi olonsa täysin\nvarmaksi ja luoksepääsemättömäksi.\n\n\"Kiitos, herra\", vastasi Nancy empimättä. \"Nythän ei Teidän tarvitse\nenään vaivautua puolestani. Valitan, että Teille on sattunut niin\nhuono-onninen tanssikumppani.\"\n\n\"Tuo on Teiltä ilkeyttä\", sanoi Godfrey, näyttämättä aikomustakaan\nlähtöön, \"valitatte siis, että olette tanssinut kanssani.\"\n\n\"Ei, herraseni, en ole tahtonut sanoa mitään ilkeätä\", sanoi Nancy\nmitä suloisimman näköisenä. \"Kun herroilla on niin paljon iloja, ei\nyksi tanssi heille paljoakaan merkitse.\"\n\n\"Tiedätte, ettei se ole totta. Tiedätte, että yksi tanssi Teidän\nkanssanne on minulle enemmän kuin kaikki maailman muut ilot.\"\n\nGodfrey ei ollut pitkiin aikoihin sanonut mitään niin suoraan\nNancylle, joten Nancy sävähti punaiseksi. Mutta hänen vaistomainen\nlujuutensa ja heltymisinhonsa pani hänet istumaan rauhallisena ja\nantoi vain lisää päättäväisyyttä hänen ääneensä, hänen sanoessaan:\n\n\"En toki, herra Godfrey, en tiedä sitä lainkaan, ja minulla on täysi\nsyy ajatella toisin. Mutta jos se olisikin totta, niin en tahdo\nkuulla sitä.\"\n\n\"Ettekö koskaan voi antaa minulle anteeksi, Nancy ettekö koskaan\nvoi ajatella minusta hyvää, vaikka vielä mitä tapahtuisi -- ettekö\nkoskaan voi unohtaa mennyttä nykyisyyden takia? Ettekö, vaikka\nminusta tulisi kuinka kunnollinen mies ja hylkäisin kaiken, mistä Te\nette pidä?\"\n\nGodfrey tajusi puolittain, että tämä Nancylle kohdistettu puheryöppy\noli vienyt hänet raiteiltaan; mutta sokea tunne oli vallannut hänen\nkielensä. Nancy tunsi tosiaankin kiihtyvänsä Godfreyn lausumien\nkuvittelujen mahdollisuudesta, mutta tämä liian vahvaksi yrittävä\ntunnepaine nosti koko hänen itsehillintävoimansa.\n\n\"Minua miellyttäisi nähdä muutos parempaan päin kenessä tahansa,\nherra Godfrey\", hän vastasi, äänessä tuskin havaittava värähdys,\n\"mutta parempi olisi, ettei tuo muutos tapahtuisi pakosta.\"\n\n\"Teillä on kova sydän, Nancy\", sanoi heltyen Godfrey. \"Te voisitte\nantaa minulle rohkeutta, tullakseni paremmaksi ihmiseksi. Tunnen\nitseni onnettomaksi, mutta Teillä ei ole sääliä.\"\n\n\"Minusta niillä on kaikkein vähimmin sääliä, jotka ensin tekevät\nväärin\", huudahti Nancy kiihtyen. Godfrey oli iloinen tuosta pikku\nkiihtymyksestä ja halusi saada hänet suorastaan suuttumaan: mutta\nNancy oli kyllästyttävän rauhallinen ja luja. Mutta hän ei sittenkään\nollut enään välinpitämätön.\n\nMutta Priscillan tulo ja hänen huohottava sanatulvansa \"Rakas\nkultalapsi, katsotaanhan sitä hametta\", katkaisi Godfreyn\nriitatoiveet.\n\n\"Luulen, että minun nyt on mentävä\", sanoi hän Priscillalle.\n\n\"Minulle on samantekevä, menettekö tai jäätte\", sanoi rohkeasti tuo\nsuora nainen, etsien taskustaan jotakin.\n\n\"Tahdotteko siis että menen?\" kysyi Godfrey, katsahtaen Nancyyn, joka\nPriscillan käskystä nousi seisomaan.\n\n\"Niinkuin tahdotte\", sanoi Nancy, koettaen saada aikaisemman\ntyyneytensä ja katsoen tarkkaavasti hameensa helmaa.\n\n\"Sitten jään\", sanoi Godfrey huolettoman päättäväisenä, saadakseen\niloita tästä päivästä niin paljon kuin suinkin, huomisesta\nhuolehtimatta.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU.\n\n\nSamaan aikaan kuin Godfrey antoi Nancyn läheisyyden sulon huumata\nitsensä, siirtäen kernaasti mielestään kaiken sen tuskan painon, joka\npeloittavana leijui hänen tulevaisuutensa yllä ja uhkasi pimittää\nyöksi kirkkaimmankin päivänpaisteen, kulki Godfreyn vaimo hitain,\nepävarmoin askelin pitkin Raveloen lumenpeittämiä kujia, kantaen\nlastaan käsivarrellaan.\n\nTämä uudenvuodeniltainen matka oli harkittu kostoteko, jota hän\noli hautonut mielessään hamasta siitä asti, kuin Godfrey jonkun\nintohimon puuskassa oli väittänyt mieluummin haluavansa kuolla kuin\ntunnustaa hänet vaimokseen. Tuo nainen tiesi Punaisessa talossa tänä\niltana vietettävän vieraskutsuja, hän tiesi niinikään oman miehensä\nhyörivän siellä isäntänä ja hymyilevän vierailleen, vaieten kätkien\nkaiken vaimoaan koskevan syvälle sydämensä pohjaan. Mutta hän tahtoi\nsärkeä Godfreyn ilon: hän tahtoi lähteä likaisissa rääsyissään, ennen\nniin kauniit kasvonsa kuihtuneina, mukanaan pikku lapsensa, joka\noli perinyt tukan ja silmät isältään, Junkkarin luo, esittääkseen\nitsensä hänelle tämän vanhimman pojan vaimona. Harvoinhan kurjuutta\nkärsivä voi olla pitämättä jotain vähemmän kurjaa syyllisenä omaan\ntilaansa. Molly tiesi, etteivät hänen likaiset rääsynsä olleet\nhänen miehensä huolimattomuutta, vaan että syynä niihin oli kirottu\nooppiumi, jonka orja hän oli ruumiineen, sieluineen, lukuunottamatta\nkuitenkaan äidillistä hellyyden vaistoa, joka ehkäisi hänen antamasta\nmyrkkyä nälkäiselle lapselleenkin. Hän tiesi hyvin tämän kaiken;\nja sittenkin niinä hetkinä, jolloin hän oli herännyt tietoisuuteen\nhorrosunestaan, hänen kaipuunsa ja lankeemuksensa tunne muuttui\nvähitellen katkeruudeksi Godfreyta kohtaan. Godfreylla oli hyvät\nolot; ja oikeuden mukaan piti hänellä olla yhtä hyvät. Luulo,\nettä Godfrey katui naimistaan ja kärsi siitä, vain lisäsi hänen\nkostonhaluaan. Rehelliset ja itseään moittivat ajatukset eivät synny\nmeissä liian usein, eivät edes puhtaimmassa ilmassa ja parhaimpien\ntaivaan ja maan oppien mukana; mitenkä olisivatkaan nuo valkosiipiset\npikku sanansaattajat päässeet tunkeutumaan Mollyn myrkytettyyn\nrintaan, missä ei asunut sen korkeampia muistoja kuin pui naiset\nkoristusnauhat ja kapakassa kävijäin pilapuheet?\n\nHän oli lähtenyt liikkeelle jo varhain, mutta oli viivyskellyt\ntiellä; hänelle ominaisella huolettomuudella oli hän luottanut\nsiihen, että lumisade piankin lakkaisi, jos hän odottelisi\nlämpöisen katon alla. Hän oli odottanut kauemmin kuin tiesikään,\nja kun hän havaitsi olevansa yön yllättämänä keskellä pitkien\nkujien lumikinoksia, niin ei edes kostointokaan kyennyt pitämään\nhänen mieltään vireessä. Kello oli seitsemän, eikä hän enään ollut\nkaukana Raveloesta, mutta hän ei ollut kyllin selvillä noista\nyksitoikkoisista teistä, arvatakseen miten lähellä hän oli matkansa\nmäärää. Hän tarvitsi lohdutusta ja tiesi vain yhden lohduttajan\n-- tutun paholaisen povellaan; mutta otettuaan esiin mustan pikku\npullon, hän epäröi hetkisen, ennenkuin nosti sen huulilleen. Sillä\nhetkellä äidinrakkaus kehoitti mieluummin; kärsimään tuskaa kuin\nturvautumaan huumaukseen, mieluummin olemaan edelleen väsyneenä kuin\nturruttamaan nuo lasta syleilevät kädet, niin etteivät ne tuntisi\nkallista kannettavaansa. Tuossa tuokiossa oli Molly viskannut jotain\npois, mutta se ei ollut tuo tumma pullo, vaan tyhjä lasi. Ja nainen\njatkoi kulkuaan edelleen iltaisen taivaan tummentuessa ja tähden\ntoisensa jälkeen tuikahtaissa taivaalta, sillä lumisateen tauottua\noli alkanut puhaltaa kylmä tuuli. Mutta hän kulki kulkemistaan kuin\nunissaan ja sylkytti nukkuvaa lasta konemaisesti povellaan.\n\nVähitellen myrkky alkoi vaikuttaa, ja kylmä ja väsymys tulivat\nhänelle vapauttajina. Kohta ei hän kyennyt tuntemaan muuta kuin\npolttavan, äärimmilleen nousseen kaipuun, joka peitti verhoillaan\nkoko hänen tulevaisuutensa -- kaipuun heittäytyä makuulle ja nukkua.\nHän oli saapunut sellaiselle paikalle, missä ei ollut minkäänlaista\npensasaitaa hänen tietään rajoittamassa ja hän oli kulkenut\nhoiperrellen, kykenemättä erottamaan mitään esineitä, huolimatta\navarasta lumitasangosta ympärillä ja syttyvästä tähtitaivaasta.\nHän vaipui maahan, kompastuttuaan törröttävään genistapensaaseen,\nsiinä oli hänelle pielusta kyllin; ja luminen vuodekin oli tarpeeksi\npehmeä. Hän ei kyennyt tuntemaan vuoteen kylmyyttä eikä sitäkään\nseikkaa, että lapsi saattaisi herätä ja valittaa. Toistaiseksi vielä\nkädet syleilivät vaistomaisesti taakkaa; ja pienokainen uinaili\nautuaana kuin parhaimmassa pitsiniekassa kehdossaan ikään.\n\nMutta vihdoin tuli täydellinen turtumus: sormista loppui jännitys\nja kädet höltyivät; silloin pieni pää hervahti alas sylistä ja\nsiniset silmät sirkosivat auki kylmää tähtitaivasta kohti. Kuului\nensin lyhyt, äkkinäinen huuto: \"äiti\", jonka jälkeen pienokainen\nyrittäytyi takaisin suojaavaan syliin; mutta äidin korva oli kuuro,\nja pielus vaipui vaipumistaan. Äkkiä lapsen vieriessä alaskäsin\näitinsä polviin, jotka olivat lumesta kosteat, sen silmät keksivät\nvalkealla lumella hohtavan valon; ja lapsen herkällä uteliaisuudella\nhän kiintyi tarkastamaan tuota hohtavaa, liikehtivää esinettä, joka\nei sittenkään ollut kosketeltavissa. Mutta tuo kirkas esine piti\nsaada käteen, ja hetkessä ryömi lapsukainen nelinkontin sitä kohti,\nkurkottaen pikku kätösellään sitä tavoittamaan. Mutta tuota välkkyvää\nesinettä ei voinut tavoittaa sillä tavoin, ja niin kohotti lapsonen\npikku päätään, tarkatakseen mistä tuo hohde oikein tuli. Se tuli\nhyvin kirkkaasta paikasta; ja pienokainen nousi seisomaan, kahlaten\nlumessa, ja hänen ympäriltään purkautunut villaliina riipoitti\nperässä, ja hullunkurinen päähine keikotti takaraivolla -- hän\nlyllersi Silas Marnerin mökin avonaista ovea kohti ja astui suoraan\nlämpöisen lieden ääreen, missä roihusi palikoista ja pölkynpalasista\nkyhätty takkavalkea, joka oli lämmittänyt lattiatiileille levitetyn\nvanhan säkin (Silaan päällystakin). Pienokainen, joka oli tottunut\ntuntikausia olemaan itsekseen, ilman äitinsä hoivaa, paneutui\nsäkin päälle, kurkottaen hentoine käsineen liekkiä kohti täysin\ntyytyväisenä, sopertaen jotain ihmeellistä ilakoiville lieskoille,\nikäänkuin munastapäässyt hanhenpoika, joka tuntee olonsa vapaaksi.\nMutta vähitellen alkoi takan lämpö raukaista, ja pieni kultainen\npää painui säkkikankaalle ja siniset silmät sulkeutuivat hentojen,\nläpikuultavien luomien alle.\n\nMutta missä oli Silas Marner sillä hetkellä, kun tämä outo vieras\noli tullut hänen lietensä luo? Hän oli myös mökissä, mutta ei vain\nnähnyt lasta. Viimeiset viikot, hamasta siitä lähtien kun hän\noli menettänyt rahansa, oli hän pitänyt tapana avata ovensa ja\ntähyillä ulos silloin tällöin, ikäänkuin toivoen siten saavansa\nrahansa takaisin, tai ainakin saavansa siepatuksi jonkun tiedon,\nvihjauksen niiden salaperäisestä katoamisesta, tavantakaa tarkkaan\nkuullostellessaan ja tähyillessään. Juuri tänä iltana, kun hänen\nkangaspuunsa olivat seisauksissa, seurasi hän tätä totunnaistapaansa,\ntietämättä itsekään oikeastaan miksi, mutta ehkä ne, jotka itse ovat\njoskus jotain rakasta kadottaneet kykenevät tämän kaiken ymmärtämään.\nIllan hämärtyessä ja myöhemminkin, ellei yö ollut pilkkopimeä,\ntähyili Silas läheiselle Kivilouhokselle, kuunnellen ja uumoillen, ei\ntoivoen, vaan väsymättä kaivaten.\n\nJoku oli hänelle tänä aamuna ilmoittanut olevan uuden vuoden aaton\nja kehoittanut häntä valvomaan, kunnes vanha vuosi loppuisi ja uusi\nalkaisi, koska siitä seurasi muka onnea, ja hän mahdollisesti saisi\nvielä rahansakin takaisin. Se oli tietenkin ystävällistä pilaa,\njota raveloelaiset niin kernaasti harjoittivat tuon kummallisen\nsaiturin kustannuksella, pilaa, joka kuitenkin sai ukon tavallista\nkiihtyneempään tilaan. Illan hämärtyessä oli hän jo useampaan\notteeseen avannut ovensa, sulkeakseen sen kylläkin tuossa tuokiossa,\nkoska koko maiseman kätki peittoonsa lumituisku. Mutta viime\navauksella näki hän lumisateen loppuneen ja pilvien hälvenevän\ntaivaalta. Hän seisoi kuunnellen ja tähyillen kotvan aikaa -- jotakin\noli tiellä tulossa hänen mökkiään kohti, mutta hän ei erottanut,\nmitä se oli; hiljaisuus ja avara, poluton lumikenttä näyttivät yhä\nsuurentavan hänen yksinäisyyttään ja kiihoittavan hänen kaipauksensa\nepätoivoksi. Hän kääntyi sisään jälleen ja kurkottautui oikealla\nkädellään sulkemaan ovea, mutta ei sitä sittenkään sulkenut: hän\nsai taaskin kohtauksen, jommoisia oli alkanut ilmaantua hänen\nonnettomuutensa jälkeen, se oli tavallinen kaatuvatautikohtaus, joka\npani hänet jäykäksi kuin minkäkin patsaan, vei häneltä hetkeksi näön,\nvaikka silmät seisoivatkin selki selällään. Hän piteli ovea avoinna,\nkykenemättä estämään kenenkään pääsyä tupaansa, olipa sitten tulossa\nkunnollisia tai kunnottomia vieraita.\n\nKun Marner oli taasen tullut tajuihinsa, lopetti hän keskeytyneen\nyrityksensä ja sulki oven, tietämättä ollenkaan tapahtuneesta\nvälikohtauksesta, tietämättä mistään muustakaan muutoksesta sillä\nvälin, paitsi että takka oli riutunut ja että hänen läpitseen\nkulki vilunväreitä ja heikkoudentunne. Hän luuli vain liian kauan\nseisoneensa ovella katselemassa. Käännyttyään takan luo, missä pari\npölkkyä pudota romahti kasaan kipinöiden ja heitti yli huoneen oudon\nepämääräisen, punertavan hohteen, istuutui hän takan eteen tuoliinsa,\naikeissa kohentaa puita, kun hän ihmeekseen havaitsi ikäänkuin\nkultaa lattialla, takan loimossa. Kultaa! -- omaa kultaa -- joka\non tuotu takaisin yhtä salaperäisellä tavalla kuin se katosikin!\nHän tunsi sydämensä lyövän kiivaasti, ja muutamaan hetkeen hän ei\nsuorastaan kyennyt liikuttamaan käsiään, tarttuakseen tuohon takaisin\nilmestyneeseen aarteeseen. Kultakasa näytti hohtavan ja kasvavan\nhänen silmissään. Hän kurkottautui sitä tavoittamaan; mutta sensijaan\nettä käsissä olisi tuntunut rahojen kova ja tuttu muoto, hänen\nkäsiinsä osuivat pehmeät, lämpöiset kutrit. Kummissaan putosi Silas\npolvilleen ja kumartui maahan katsomaan ja tutkimaan ihmettä: siinä\nnukkui lapsi -- pullea, suloinen olento, pehmein, kullankeltaisin\nkutrein. Oliko hänen pikku siskonsa palannut hänen luokseen unessa --\nhänen pikku siskonsa, jota hän oli kannellut käsissään vuotta ennen\nsiskon kuolemaa, kun hän itse vielä oli paljasjalkainen poikanaskali?\nTämä oli ensimmäinen arvelu, joka johtui Silaan mieleen, pahimman\nhämmästyksen hälvennyttyä. Oliko se unta? Hän nousi jälleen\nseisaalle, kohensi puita liedessä ja viskasi joukkoon kuivia lehtiä\nja lastuja, jolloin lieska leimahti suuremmaksi; mutta silti ei näky\nhävinnyt -- se vain paljasti selvemmin lapseni pienen, pyöreän muodon\nja kurjan vaatetuksen. Se muistutti kovin hänen pikku siskoaan.\nSilas vaipui voimattomana tuoliinsa, selittämättömän hämmästyksen\nja muistoryöpyn kaksoisvoiman painamana. Miten ja milloin oli\nlapsi päässyt sisään hänen tietämättään? Eihän hän edes ollut\nkäväissytkään oven ulkopuolella. Mutta tämän kysymykseni keralla\ntaikka paremminkin ylivoimaisena sukeltautui mieleen vanhan kodin\nja Lantern Yardiin johtavien vanhojen katujen muisto -- ja niiden\nmuistojen kera muut tuon kaukaisen ajan tapahtumat. Ne olivat kaikki\nhänelle nyt vieraita, ikäänkuin ystävyys, joka ei enään voi elpyä;\nmutta siitä huolimatta oli hänellä hämärä tunne, että tämä lapsi oli\nikäänkuin tuon kaukaisen elämän lähetti: se värähytti kieliä, jotka\neivät koskaan Raveloessa olon aikana olleet liikkuneet -- vanhoja\nhellyyden tunteita - kunnioitusta häntä korkeamman Voiman läsnäoloon;\nsillä hänen mielikuvituksensa ei ollut jaksanut kirvoittaa lapsen\näkkinäisestä ilmaantumisesta aiheutunutta salaperäisyyden tunnetta,\neikä hän ollut ehtinyt vielä selvittää itselleen sitä luonnollista\ntietä, joka olisi tämän tapahtuman tehnyt mahdolliseksi.\n\nMutta lieden luota kuului valitusta: lapsi oli herännyt ja Marner\nkurkottautui nostamaan sitä polvelleen. Se kiersi kätensä hänen\nkaulansa ympäri ja parkui kuuluvammin ja kuuluvammin \"äiti\"\nhuutoansa, kuten ärtyneitten lasten tapa on huutaa herätessään.\nSilas puristi sitä rintaansa vasten ja melkein tiedottomasti mumisi\nviihdytyssanoja, muistaen samalla, että takan riuduttua jäähtynyt\npuurontähde voisi, jos sitä hieman lämmittäisi, hyvinkin kelvata\nravinnoksi lapselle.\n\nHänellä oli koko seuraavan tunnin ajan puuhaa riittämiin asti.\nHänen säästämällään vanhalla ruskealla sokerilla maustettu puuro\nviihdytti itkevän lapsen ja pani sen kohottamaan siniset silmänsä ja\navomielisesti tutkimaan Silasta, joka pani lusikalla ruokaa lapsen\nsuuhun. Sitten lapsi luisui Silaan polvilta lattialle ja alkoi\nsamoilla pitkin huonetta epävarmoin askelin, mikä seikka saattoi\nSilaan huolehtivana seuraamaan pienokaista ja varjelemaan sitä\nloukkautumasta ja kaatumasta. Mutta lapsi heittäytyi vain istuvaan\nasentoon lattialle ja yritti vetää kenkäänsä jalasta, katsellen häntä\nsurkeana kasvoihin, ikäänkuin osoittaakseen, että kenkä puristaa. Hän\notti lapsen uudelleen syliinsä, mutta kului kotvan aikaa, ennenkuin\nSilaan hidas järki käsitti pienokaisen lumesta kostuneiden kenkien\npuristavan hentoja nilkkoja. Hän riisui vaivoin kengät, ja lapsi\nhyörikin jo iloisena, katsellen ihmeissään paljaita jalkojaan,\nhoukuttaen olemuksellaan Silaankin samaa ihmettä katselemaan.\nMutta kosteat kengät olivat johtaneet Silaan ajattelemaan lapsen\npaaperrusta lumihangessa, joten lapsi oli joutunut hänen huoneeseensa\nluonnollista tietä, joko itse kulkemalla tai jonkun muun tuomana.\nTämän uuden mielijohteen saatuaan ja sitä lähemmin pohtimatta\nsieppasi hän lapsen syliinsä ja astui ovelle. Samassa kuin hän oli\nsen avannut, huusi lapsi jälleen \"äitiä\", mitä se ei ollut tehnyt\nsen koommin kuin unesta ensin heräsi. Kumartuen eteenpäin hän juuri\nja juuri havaitsi pienet jalanjäljet vastasataneessa lumessa ja\nseurasi niitä pensaille asti. \"Äiti!\" huusi pienokainen yhä ja\nuudestaan, kurkottautuen eteenpäin, ikäänkuin haluten paeta Silaan\nsylistä, ennenkuin tämä ehti huomata, että hänen jaloissaan ei ollut\nvain pelkkä pensas, vaan että siinä oli ihmisruumis, pää painuneena\nsyvälle pensaaseen ja puoliksi varisseen lumen peitossa.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU.\n\n\nPunaisen talon varhainen illallinen oli jo päättynyt ja seuranpito\nsaavuttanut sen asteen, jolloin häveliäisyys muuttui kevyeksi\nilonpidoksi ja herrat taitoonsa luottaen uskalsivat tanssiin, jolloin\nJunkkari kernaimmin pauhasi kovaäänisesti, nuuskaansa tarjoten ja\nvieraiden selkää taputellen, kestämättä enään wistipöydässä -- joka\nkovasti kiihoitti setä Kimbleä, tavallisessa elämässä muuten niin\nsiivoa ja sopeutuvaa miestä, mutta väkijuomien ja korttipöydän\nääressä itse ärrikkää, joka alati epäili kanssapelaajiansa ja,\nmilloin sattui saamaan keskinkertaisen valtin, paiskasi sen\nhalveksien ja kiukuissaan pöytään, ikäänkuin osoittaakseen, että\nkun kerran tuollaista sattui, niin voisi mikä muu kelvottomuus\ntahansa tulla kysymykseen. Kun ilta oli ehtinyt tälle vapauden ja\nilonpidon asteelle ja kun jo illallispöytäkin oli korjattu ja muut\nvelvollisuudet suoritettu, kuului talon tapoihin, että palvelijatkin\nsaivat osansa ilosta ja pääsivät tanssia katsomaan, jolloin talon\ntakahuoneet jäivät kokonaan autioiksi.\n\nKaksi ovea johti eteishallista valkeaan saliin, ja molemmat\novet olivat ilmanvaihtoa varten avoinna; sivummalla oleva ovi\noli tungokseen asti täynnä palvelijoita ja kyläläisiä, ja\nainoastaan yläovi oli vapaana. Bob Cass pyöri parhaillaan jotain\nkansallistanssia ja isä, ylpeänä nuorimmasta pojastaan, joka muka,\nniinkuin hän itse tavantakaa toisti, oli juuri kuin hän itse nuorina\npäivinään, ikäänkuin tämä yhtäläisyys olisi merkinnyt korkeimman\ntäydellisyyden tunnustusta, oli erään tanssin kulkua katselevan\nryhmän keskipisteenä, aivan lähellä yläovea. Godfrey seisoi pienen\nmatkan päässä, ei ihailemassa veljensä tanssia, vaan pitämässä\nsilmällä Nancya, joka istui niinikään tuossa ryhmässä, aivan\nlähellä omaa isäänsä. Hän oli hieman syrjässä, koska tahtoi välttää\njoutumasta Junkkarin isällisten sutkausten esineeksi, sutkausten,\njoissa viittailtiin avioliittoon ja neiti Nancy Lammeterin kauneuteen\nja jotka pitkin iltaa kävivät yhä voimakkaammiksi. Mutta hänellä\nitsellään oli halu tanssia vielä kerran tytön kanssa, kunhan tämä\nkansallistanssi olisi loppunut, ja sillävälin oli mielenkiintoista\ntarkata tyttöä aivan salavihkaa.\n\nMutta juuri kun Godfrey oli taasen pitkään katsonut Nancyyn ja\nnostanut silmänsä, kohtasi hänen katseensa näyn, joka tyrmistytti\nhäntä samassa mitassa kuin olisi joku noussut kuolleista. Tuo näky\nolikin elämän salaisten takalistojen maailmasta, joka täydelleen\neroaa, kuten joku sivukatukin, julkipuolen silatuista koristeista,\nminne yksistään pääsee auringon paiste ja maailman katse. Hänen oma\nlapasensa oli siinä Silas Marnerin sylissä. Sen käsitti Godfrey\nsilmänräpäyksessä, ilman epäilystä, vaikka ei ollutkaan, nähnyt lasta\nkuukausiin, ja hänen hiljaa toivoessaan ehkä kuitenkin erehtyneensä\nolivat herra Crackenthorp ja herra Lammeter jo ehtineet Silaan luo,\nihmeissään tästä kummallisesta välikohtauksesta. Godfrey oli samassa\ntuokiossa hänkin paikalla -- hänenhän täytyi kuulla joka ainoa sana\nkoettaen hillitä itseään, mutta tietäen kuitenkin, että jos kuka\ntahansa osasi tarkata häntä, niin hänen verettömät huulensa ja\nvavistuksensa eivät jäisi huomaamatta.\n\nMutta nyt olivat kaikkien sillä puolen huonetta olevain katseet\nkohdistetut Silas Marneriin: Junkkari itse oli noussut seisaalle ja\nkysyi vihoissaan: \"Kuinka tämä? -- mitä tämä? mitä te täältä haette\ntällä lailla?\"\n\n\"Tulin hakemaan lääkäriä -- tarvitsen lääkäriä\", sanoi Silas samassa\nhetkessä herra Crackenthorpille.\n\n\"No, mikä nyt on hätänä, Marner?\" sanoi pastori. \"Täällä on lääkäri;\nmutta sanokaa rauhallisesti, mihin häntä tarvitsette!\"\n\n\"Siellä on nainen\", sanoi Silas hiljaisella äänellä,\nhengästyksissään, juuri Godfreyn ehtiessä paikalle. \"Hän on kuollut,\nluulen -- kuollut lumeen Kivilouhoksen luona -- aivan lähellä minun\noveani.\"\n\nGodfrey tunsi kauhistuvansa; sillä hetkellä meni hänen rinnassaan\nkaikki ylösalasin: saattoihan olla, ettei tuo nainen sittenkään ollut\nkuollut. Hänet valtasi ilkeä kammo, ruma liikutus, joka iskeytyi\nhänen muutoin niin hyvänsuopaan mieleensä; mutta parhaimmatkaan\nluonteet eivät ole varmoja ja vapaita pahoista ajatuksista,\neritotenkaan silloin, jos onni rakentuu valheellisuuden pohjalle.\n\"Pois, pois!\" kehoitti herra Crackenthorp. \"Menkää ulos tuonne\neteiseen! Haen lääkärin luoksenne. Löytänyt naisen lumihangesta --\nja luulee sen kuolleen\", lisäsi hän kuiskaten Junkkarille. \"Paras\npuhua asiasta niin vähän kuin suinkin; se hermostuttaa naiset. Heille\non sanottava vain, että eräs köyhä vaimo on sairastunut kylmästä ja\nnälästä. Menen hakemaan Kimblen.\"\n\nMutta tähän mennessä olivat naisetkin ehtineet tunkeutua paikalle,\nuteliaina tietämään, mikä oli tuonut tuon erakkokankurin tänne niin\nkummallisissa olosuhteissa, ja ihastuivat sievään pienokaiseen, joka\nosittain säikähtyneenä, osittain ihastuneena katseli tätä valon\nyltäkylläisyyttä ja suurta seuraa, vuoroin piilottaen kasvonsa,\nvuoroin taas ne kohottaen ja rauhallisesti ympärilleen katsellen,\nkunnes joku hänelle kohdistettu sana sai hänet yhtäkkiä päättävästi\nkääntämään kasvonsa poispäin.\n\n\"Mikähän lapsi se on?\" utelivat silloin naiset, Nancy niiden mukana,\nGodfreyhin kääntyen.\n\n\"En tiedä -- arvatenkin jonkun naisrukan, joka on löydetty\nlumihangesta, luulen\", sai Godfrey suurella vaivalla vastatuksi.\n(\"Loppujen lopuksi, onko se edes varmaa?\" kiiruhti hän lisäämään,\nikäänkuin omaatuntoaan rauhoittaakseen.)\n\n\"No, eiköhän teidän olisi paras jättää lapsi tänne, mestari Marner\",\nsanoi hyväsydäminen rouva Kimble, varoen kuitenkin antamasta noiden\nlikaisten rääsyjen koskettaa omia kirjailtuja silkkihepeneitään.\n\"Käsken jonkun palvelijattaren ottamaan sen.\"\n\n\"Ei -- ei -- en voi luopua siitä, en voi jättää sitä luotani\", sanoi\nSilas ehkäisten. \"Se on tullut minun luokseni -- minulla on oikeus\npitää se.\"\n\nEhdotus ottaa lapsi pois häneltä oli tullut Silaalle aivan\nodottamatta, ja hänen hetken mielteestä syntynyt vastauksensa oli\nhänelle itselleenkin uppo uusi: hetkistä aikaisemmin ei hänellä\ntosiaankaan ollut minkäänmoista aietta lapsen suhteen.\n\n\"Oletteko ennen mokomaa kuulleet?\" sanoi rouva Kimble ihmeissään\nvierustoverilleen.\n\n\"No, hyvät naiset, minun täytyy pyytää teitä hieman väistämään\",\ntokasi korttihuoneesta tuleva herra Kimble, karvaalla mielellä\nkeskeytyksestä, mutta pitkän ammattinsa aikana tottuneena mukautumaan\nvastenmielisiinkin tapauksiin, vaikka ei niin selvillä päin enään\nollutkaan.\n\n\"On vastenmielistä lähteä nyt ulos, vai mitä, Kimble?\" uteli\nJunkkari. \"Olisihan hän voinut kääntyä apulaisenne puoleen -- mikäs\nhänen nimensä nyt onkaan?\"\n\n\"Olisi voinut? häh -- mitä hyötyä on sanoa olisi voinut?\" mumisi\nKimble, Marnerin kanssa ulos kiiruhtaen, seurassaan vielä herra\nCrackensthorp ja Godfrey.\n\n\"Lainaahan minulle pari paksuja kenkiä, Godfrey, lainaatko? Kuulehan\nvielä, käske jonkun hakea kiireen kaupalla Winthropin Dolly -- hän\non paras saatavissa oleva hoitajatar. Ben itsekin oli täällä ennen\nillallista; onko hän jo mennyt?\"\n\n\"On kyllä, herra, tapasin hänet\", vastasi Marner; \"mutta en voinut\npysähtyä puhuttelemaan häntä, sanoin vain meneväni lääkäriä hakemaan,\nja hän sanoi lääkärin olevan junkkarilla. Ja minä pistin kiirettä ja\njuoksin, ja kun ei keittiön puolella näkynyt olevan ketään, niin minä\ntulin tänne vierasten puolelle.\"\n\nLapsi, jota valo ei enään tuntunut häikäisevän eikä vierasten naisten\nkatseet häiritsevän, alkoi itkeä ja huutaa \"äiti\", takertuen kiinni\nMarneriin, joka nähtävästikin oli voittanut lapsen koko luottamuksen.\nGodfrey palasi tuomaan kengät ja tunsi lapsen itkiessä ikäänkuin\njotain hermoa hänen sisällään olisi jännitetty.\n\n\"Minä menen\", hän sanoi hätäisesti, haluten päästä liikkeelle; \"minä\nmenen hakemaan rouva Winthropia.\"\n\n\"Joutavia -- lähetä joku muu\", sanoi setä Kimble, kiiruhtaen matkaan\nMarnerin kanssa.\n\n\"Sanokaa minulle, Kimble, onko minusta mitään apua\", sanoi herra\nCrackenthorp. Mutta tohtori ei enään kysymystä kuullut.\n\nGodfreykin oli jo ehtinyt näkyvistä: hän oli ehtinyt ottaa hädin\ntuskin hattunsa ja päällystakkinsa, pelastuen näyttämästä itseään\npäättömänä hätäilijänä; mutta hän ryntäsi jo ovesta hankeen,\nvälittämättä ohuista jalkineistaan.\n\nTuossa tuokiossa oli hän jo ehtinyt Kivilouhokselle, noudettuaan\nDollyn, joka kylläkin itse ymmärsi olevansa oikeassa tehtävässään,\nkahlatessaan läpi lumihangen laupeudentöihin, mutta oli kovin\nhuolissaan siitä, että joku nuori herra kasteli jalkansa samassa\ntehtävässä.\n\n\"Kyllä Teidän on parempi vain palata, herra\", toimitti Dolly\nkunnioittavalla säälintunteella. \"Ei Teidän ole syytä kylmettyä; ja\nminä pyytäisinkin Teidän olemaan hyvän ja paluumatkallanne käskemään\nmieheni kiiruhtamaan tänne -- hän on Sateenkaaressa, luulisin, jos\nhänestä nyt sitten on minkään auttajaa. Muussa tapauksessa on siellä\nrouva Snell, joka voisi panna pojan matkaan, sillä lääkärillä tulee\nolemaan varmaan yhtä ja toista toimitettavaa.\"\n\n\"Ei, minä jään; koska kerran olen matkalla, niin voin tänne\njäädäkin\", sanoi Godfrey, kun he olivat ehtineet Marnerin mökille.\n\"Sanokaa minulle vain, mitä tarvitaan, niin minä autan minkä taidan.\"\n\n\"Hyvä herra, olette hyvin kiltti: teillä on hellä sydän\", sanoi\nDolly, astuen ovea kohti.\n\nGodfrey oli liian tuskan kiihdyttämä, kokeakseen itsesoimausta tästä\nansaitsemattomasta kiitoksesta. Hän kulki edestakaisin, muistamatta\nkahlaavansa nilkkoja myöten lumessa ja muistamatta mitään muutakaan\npaitsi sen, koko olemustaan vapisuttavan, mitä tuvan sisällä\ntapahtui, samoinkuin oman tulevan elämänsä kaikki seuraukset. Ei, ei\nsittenkään aivan tiedottomana kaikesta muusta. Syvällä sydämessä,\njoskin kiihkeiden pyyteiden ja pelon vaimentamana, asui tunne, joka\nei tahtonut jättää häntä odottamaan kohtalon seurauksia; se vaati\nhäntä tunnustamaan töittensä hedelmät, tunnustamaan omaksi onnettoman\nvaimonsa ja täyttämään avuttoman lapsen vaatimukset. Mutta hänellä\nei ollut kylliksi siveellistä rohkeutta, ajatellakseen mahdolliseksi\npurkamista Nancyn kanssa; sensijaan oli hänellä kyllin omaatuntoa ja\nsydäntä tunteakseen itsensä ikuisesti onnettomaksi sen heikkouden\ntakia, joka esti hänen purkamasta kihlaustaan. Tällä hetkellä väistyi\nhänessä kaikki muu sen tunteen tieltä, joka odotti vapautusta\npitkästä painostuksesta.\n\n\"Onko hän kuollut?\" kysyi ääni, joka hallitsi kaikkia muita hänen\nsydämessään. \"Jos on, voin mennä naimisiin Nancyn kanssa; ja sitten\nminä olen kunnon mies lopun elämäni, eikä minulla ole mitään\nsalasuhteita, ja lapsi -- niin, hänet ottaa joku hoiviinsa.\" Mutta\nsitten tuli toinen mielijohde: \"Jos hän elääkin, niin tulevaisuuteni\non hukassa.\"\n\nGodfreylla ei ollut aavistusta, miten pitkä aika oli kulunut, kun\nmökin ovi avautui ja herra Kimble astui ulos. Hän astui suoraan\nsetänsä luo, valmiina kätkemään kiintymyksensä, mitä uutisia\nkuuluisikaan.\n\n\"Odotin Teitä, koska kerran olin näin pitkällä\", sanoi hän puheen\naluksi.\n\n\"Joutavia, ei sinun olisi tarvinnut tänne tulla: miksi et lähettänyt\njotakuta palvelijoistanne? Kaikki yritys on turhaa. Hän on kuollut --\non ollut kuolleena jo useampia tunteja, arvelen.\"\n\n\"Mitä lajia naisia se on?\" kysyi Godfrey, tuntien veren syöksyvän\nkasvoilleen.\n\n\"Nuori nainen, mutta kovin laihtunut, pitkät, mustat kutrit. Jokin\nirtolainen -- vain rääsyt päällä. Mutta vihkisormus hänellä kuitenkin\non. Hänet on huomenna vietävä työhuoneeseen. Tulkaa, tulkaa pois.\"\n\n\"Tahdon nähdä hänet\", sanoi Godfrey. \"Luulen sellaisen naisen\nnähneeni eilen. Saavutan Teidät parissa minuutissa.\"\n\nHerra Kimble jatkoi matkaansa ja Godfrey palasi takaisin mökille.\nHän loi vain yhden katseen kuolleille kasvoille, jotka Dolly oli\nhuolellisesti asettanut pielukselle; mutta hän muisti tuon viimeisen\nkatseen onnettomaan, vihattuun vaimoonsa niin hyvin, että vielä\nkuudentoista vuoden kuluttuakin kertoessaan tämän yön vaiheista,\njok'ainoa juovakin vainajan kuihtuneilla kasvoilla palautui hänen\nmieleensä.\n\nHän kääntyi samassa liettä kohden, minkä ääressä Silas Marner\nsylkytti lasta sylissään. Lapsi oli nyt aivan rauhallinen, mutta\nvalveilla -- makea puuro ja lieden lämpö olivat viihdyttäneet sen\nihanaan, suloiseen raukeuteen, joka panee meidät aikuisemmmat,\nsisäisine ristiriitoinemme, tuntemaan eräänlaista kunnioitusta pienen\nlapsen läsnäollessa, joka herää meissä nähdessämme jotain tyynen\nvaltavaa tai kaunista maassa tai taivaassa -- nähdessämme esimerkiksi\nkirkkaana loistavan kiertotähden, täydessä kukoistuksessa olevan\nruusupensaan tai hiljaisen polun yli taipuneen puun. Selkoselällään\nolevat siniset silmät katsoivat Godfreyhin ilman pienintä pelkoa\ntai tuntemisen merkkiä; lapsi ei kyennyt tekemään minkäänlaista\nsitovaa vaatimusta isälleen; ja isän sydämessä liikkui ihmeellisiä\ntunteita sekaisin, surun ja ilon ristitunteet sen takia, ettei\ntuo pieni sykkivä sydän vastannut hänen oman sydämensä puoliksi\nkademieliseen kaipaukseen, vaan kääntyi verkalleen hänestä pois ja\nkiintyi katselemaan hänen ylitseen kumartuneen kankurin kummallisia\nkasvoja, pikku kätösen nykiessä Marnerin karvaista leukaa mieltymisen\nosoitukseksi.\n\n\"Te vienette lapsen huomenna kunnan huostaan, vai mitä?\" kysyi\nGodfrey, puhuen mahdollisimman huolettomasti.\n\n\"Kuka niin on sanonut\", kivahti Marner äkäisesti. \"Aiotaanko se ottaa\nminulta?\"\n\n\"No, eihän Teillä liene halua sitä hoitaa, vai onko -- tuollaisella\nvanhalla pojalla kuin Te?\"\n\n\"Siihen asti kunnes joku näyttää, että hänellä on oikeus ottaa se\npois minulta\", sanoi Marner. \"Äiti on kuollut, ja isää, minä arvelen,\nsillä taas ei ole: se on yksinäinen olio ja minä olen yksinäinen.\nRahani on hävinnyt, ties minne ja tämä on tullut, ties mistä. En\ntiedä minkätähden, en voi muuta kuin ihmetellä.\"\n\n\"Pikku raukka!\" sanoi Godfrey. \"Minä annan tässä hieman vaatteiden\nostorahaa.\"\n\nHän oli kaivanut taskustaan puoliguineaisen, jonka hän antoi\nSilaalle, kiiruhtaen samassa ulos mökistä, tavoittaakseen herra\nKimblen.\n\n\"Ei se sittenkään ollut sama nainen, jonka eilen näin\", sanoi\nhän tavoitettuaan sedän ja lisäsi vielä: \"Pienokainen on kovin\nherttainen: näyttää siltä kuin tuo ukko haluaisi pitää sen; se on\nihme suorastaan, kun muistaa mikä kitupiikki hän on. Mutta minä\nannoin hänelle vähän rahanapua, kunta ei kai panne vastaan, jos hän\ntosiaankin tahtoo pitää lapsen.\"\n\n\"Ei, varmaankaan ei, mutta on ollut aika, jolloin olisin itse\nryhtynyt riitelemään hänen kanssaan. Mutta nyt on jo liian myöhä.\nVaikka lapsi juoksisi tuleen, niin on tätisi liian lihava sitä siitä\nestämään: hän vaan istuisi ja oihkisi kuin hätyytetty sika. Mutta\nmikä narri sinä olet, Godfrey, lähteäpä nyt tanssikengissä ja ohuissa\nsilkkisukissa tällaiseen matkaan -- ja vielä itse tanssimestareita ja\ntalon isäntäväkeä! Mitä sinä näillä kujeilla tarkoitat, poika! Onko\nNancy neiti ollut ynseä, ja tahdotko kostaa hänelle, turmelemalla\ntanssikenkäsi?\"\n\n\"Kaikki on ollut vastenmielistä tänä iltana. Minusta oli\nvastenmielisen ikäviä nuo senkin seitsemät tanssit. Ja sitten minun\npiti väkisin tanssia tuon toisen neiti Gunnin kanssa\", vastasi\nGodfrey, iloissaan että oli keksinyt tämän tekosyyn.\n\nVerukkeet ja silkka valhekin, jotka kunnialliselle kansalaiselle\novat yhtä piinallisia kuin virheelliset pensselivedot taiteilijalle,\nvaikkakin ne vain oma silmä huomaa, tuntuvat silloin sivuseikoilta,\njos itse pääasia on muuttunut valheeksi.\n\nGodfrey ilmestyi Valkoiseen saliin taasen kuivin jalkinein ja,\njos saamme kertoa koko totuuden, mieli niin voimallisen keveänä\nja iloisena, etteivät piinalliset ajatukset päässeet siihen\nlainkaan vaikuttamaan. Sillä eikö hän nyt voisi, jos siihen\ntilaisuus tarjoutuisi, lausua mitä hellimpiä rakkaudentunnustuksia\nNancy Lammeterille -- luvata hänelle ja itselleen aina elävänsä\nkunnollisesti, tarkoin neidon toivomusten mukaan? Ei ollut enää sitä\nvaaraa, että tuo vaimovainaja tunnettaisiin; siihen aikaan ei pidetty\ntarkkoja tutkimuksia eikä laadittu laajoja selvityksiä; ja mitä\nkirkonkirjamerkintöihin tuli, niin siitähän oli jo niin pitkä aika\nja se oli kirjoitettu nykyään käyttämättömille sivuille, mistä sitä\nhäntä lukuunottamatta ei kukaan osannut etsiä. Dunsey voisi hänet\npalatessaan antaa ilmi; mutta Dunsey oli saatava vaikenemaan.\n\nKun jonkun mielestä tapahtumat selviävät paremmin kuin alunperin oli\nsyytä olettaa, ei aikaisempi käyttäytyminen tunnu niinkään hullulta\nja moitittavalta kuin alussa näytti. Kun meitä kohdellaan hyvin, niin\nmeissä alkaa herätä ajatus, ettemme sittenkään ole niin mitättömiä,\nja että meidän on itse kohdeltava itseämme hyvin eikä itse turmeltava\nomaa hyvää onneamme. Mitä hyötyä olisi oikeastaan kaiken entisen\ntunnustamisesta Nancy Lammeterille, sehän olisi oman onnensa\nhylkäämistä? Mitä oikeastaan? Vaistosihan hän omassa mielessään,\nettä tyttö, häntä rakasti. Mitä taas lapseen tuli, hän pitäisi siitä\nhuolta; hän ei sitä koskaan hylkäisi; hän tekisi kaikkensa, mutta ei\nvain sitä omistaisi. Ehkä tulisi lapsesta yhtä onnellinen vaikkei isä\nsitä omistaisikaan; kuka sen etukäteen tiesi, mikä parempi oli --\nja mistä muusta onkaan kysymys? -- Joka tapauksessa hän itse olisi\npaljon onnellisempi, ellei hän lastaan tunnustaisi.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU.\n\n\nSiliä viikolla oli Raveloessa köyhänhautajaiset, ja aina Batherleyn\nKench Yard'iin asti ennätti tieto siitä, että tummatukkainen\nvaimo, jolla oli niin kaunis lapsi, ja joka oli siellä joskus\nasunut, oli muuttanut manan majoille. Siinä oli kaikki se huomio,\nminkä Mollyn poistuminen oli aikaansaanut. Mutta tuo kaipauksetta\nlähtenyt vainaja, jonka kuolema mailman yleisen menon mukaan näytti\nvähäpätöiseltä kuin kuivan lehden variseminen puusta, vaikutti\nkohtalon käden kautta erinäisiin hyvin tuntemiimme ihmisvaiheisiin,\nheidän iloihinsa ja suruihinsa hamaan elämän loppuun asti.\n\nSilas Marnerin päätös pitää hallussaan \"kulkurin lapsi\" sai kylässä\nosakseen tuskin vähemmän huomiota ja puheenaihetta kuin hänen\nrahojensa ryöstö. Hänen onnettomuusajaltaan alkanut hyvänsuopaisempi\nsuhtautuminen häneen, joka jo oli muuttanut häntä kohtaan kannetun\nkarsauden ja epäluulon sääliksi, koska hän oli niin orpo ja\nyksinäinen, oli saanut suoranaisen mieltymyksen luonteen, eritotenkin\nmitä naisiin tuli. Toimeliaat äidit, jotka tiesivät mitä merkitsee\n\"varjella ja helliä\" lapsia, toimettomat äidit, jotka tuskittelivat\nlaiskotellessaan lasten alkeellisimpiakin vaatimuksia, olivat yhtä\nuteliaita kuulemaan, miten yksinäinen mies tuli toimeen kaksivuotiaan\nsylilapsen kanssa, ja olivat valmiit jakamaan oppejaan: toimeliaat\nolivat neuvomassa, mitä olisi paras tehdä, toimettomat taas\ninnoissaan selittelivät, ettei hän ehtisi tekemään sitä tai tätä.\n\nToimeliaista äideistä oli Dolly Winthrop ainoa, jonka ystävällisen\navun Marner hyväksyi, sillä siinä ei tuntunut tunkeileva\nneuvoskeleminen. Silas oli näyttänyt Godfreyn hänelle antamaa\npuoliguineaista ja kysynyt neuvoa, miten saisi hankituksi hieman\nvaatteita lapselle.\n\n\"Oi, mestari Marner\", sanoi Dolly, \"ei ole tarvis ollenkaan mennä\nostamaan, ei muuta kuin korkeintaan kenkäpari; sillä minulla on vielä\ntallella Aaron viisi vuotta sitten käyttämät vaatteet, eikä kannata\ntuhlata rahaa lasten vaatteisiin, sillä lapsethan kasvavat kuin\ntoukokuun ruoho, Herra heitä siunatkoon, lapsia -- niin ne kasvavat.\"\n\nJa vielä sinä päivänä Dolly toi vaatemytyn ja purki sen Marnerin\nnähden, vaatekappaleen kerrallaan, vuoron perään, useat olivat jo\nkäytettyjä ja haalistuneita, mutta kuitenkin puhtaita ja sieviä kuin\nvastapuhjennut ruoho. Sitten seurasi pesu vedellä ja saippualla,\njolloin lapsesta tuli puhdas kuin pulmunen, kun hän siinä istui\nDollyn polvella, leikitellen varpaillaan ja kämmeniään paukutellen\nja itsekseen mumisten. Sana \"äiti\" ei merkinnyt tyytymättömyyttä\nenempää kuin kaipaustakaan, sillä lapsi oli tottunut vain lausumaan\nsen sanan, saamatta siitä hyväilyä palkkioksi. \"No, eivät enkelit\ntaivaassa ole sen sievempiä\", sanoi Dolly, silitellen kultaisia\nkutreja ja suudellenkin niitä. \"Ajatella, että lapsiraukalla oli\npäällään sellaiset likaiset rääsyt -- ja äiti rukka kuoli viluun;\nmutta Korkeampi piti huolta ja ohjasi lapsen teidän ovellenne,\nmestari Marner. Ovi oli auki, ja se tipsutteli sisään lumikinoksen\nyli, kuin mikäkin pikku lintu. Ettekös te sanonut oven olleen auki?\"\n\n\"Sanoin\", vastasi Silas miettien. \"Niin -- ovi oli avoinna. Rahat\nhävisivät, ties minne, ja tämä lapsi tuli, ties mistä.\"\n\nHän ei ollut vielä kenellekään ilmaissut, että lapsi oli päässyt\nsisään hänen tietämättään, välttääkseen kysymyksiä, jotka olisivat\nvoineet johtaa hänen itsekin otaksumaansa tosiasiaan -- siihen\nnimittäin, että hän oli taas saanut jäykistyskohtauksen.\n\n\"Voi\", sanoi Dolly, vienon vakavasti, \"niin se on kuin yö ja aamu,\nnukkuminen ja herääminen, sade ja sato -- toinen menee, toinen\ntulee, emmekä me tiedä miten ja mistä. Me saamme uurastaa ja yrittää\nja tutkia, mutta vähän me lopultakin saamme aikaan -- suuret asiat\ntulevat ja menevät ilman meidän yrittämistämme -- ne tapahtuvat,\nkoska ne tapahtuvat; minusta te teitte oikein, kun otitte tuon\npienokaisen, mestari Marner, koska se teille lähetettiin, sanokoot\nmuut mitä sanovat. Teille riittää siitä kyllä puuhaa, niinkauan kuin\nse vielä on noin pieni; mutta minä tulen mielelläni kyllä auttamaan\nja vapahtamaan teitä joskus: aina minulle päivästä sen verran aikaa\njää, sillä kun varhain nousee ylös, niin tuntuu kuin kymmeneltä jo\nkello seisoisi, kun ei vielä voi käydä laittamaan päivällistäkään.\nNiin, kuten sanoin, minä kyllä tulen kernaasti silloin tällöin\npuolestanne lasta katsomaan.\"\n\n\"Kiitos teille...kiitos\", sanoi Silas hieman viivytellen.\n\n\"Olen iloinen, jos neuvotte, mitä milloinkin on tehtävä.\" Mutta hän\njatkoi rauhattomasti, kumartuen kateellisena läheltä katsomaan\npienokaista, joka pää kenossa maata kellotti Dollyn käsivarrella,\ntyytyväisenä matkan päästä Silasta tähyten -- \"Mutta minä tahdon\nkaikki asiat tehdä itse, muutoin se mielistyy muihin eikä minuun.\nOlenhan tottunut itselleni kaikki kotonani valmistamaan -- ja minä\nopin, minä opin.\"\n\n\"No, tietenkin\", sanoi Dolly lempeästi. \"Olen tavannut miehiä,\njotka osaavat erinomaisesti käsitellä lapsia. Miehet ovat joskus\näkkipikaisia ja vastahankaisia, Jumala heitä siunatkoon -- mutta kun\nhe ovat selvällä päällä, on heillä sydäntäkin, vaikkakaan he eivät\nkelpaa sairaanhoitajiksi eikä haavansitojiksi -- he kun ovat niin\nkärsimättömiä. Katsokaahan nyt, tämä tulee ensinnä, ruumista vasten\",\nesitti Dolly, ottaen esiin pienen paidan ja pujottaen sen lapsen\npäälle.\n\n\"Niin\", sanoi Marner taipuvasti, tunkien silmänsä aivan lähelle, että\nhän pääsisi näiden salaperäisten puuhien perille; jolloin lapsonen\ntarttui hänen päähänsä kätösineen ja painoi mumisten huulensa hänen\nposkeaan vasten.\n\n\"Katsohan\", sanoi Dolly, ymmärtävän naisellisesti, \"sehän pitää jo\nteistä enemmän kuin kestään. Se pyrkii teidän syliinne, huomaan. Mene\nsitten: ottakaa se, mestari Marner; pankaa nyt vaatteet päälle, niin\nte voitte sanoa hoitaneenne hänet hamasta siitä asti kuin hän tuli\nluoksenne.\"\n\nMarner otti lapsen syliinsä, vavisten tunteen vallassa, jota hän ei\nosannut itsekään selvittää itselleen, se oli jonkinlaista ihmeellistä\nsarastusta. Hänen ajatuksensa ja tunteensa olivat niin sekaisin, että\njos hän olisi yrittänyt niitä ilmaista, hän olisi kyennyt sanomaan\nvain että lapsi oli tullut kultarahain asemesta -- että kultarahat\nolivat muuttuneet lapseksi. Hän otti vaatteet vastaan Dollyltä ja\npuki ne hänen opastuksellaan lapsukaisen päälle; siinä tuli kyllä\nkeskeytyksiä, sillä lapsi sätkytteli kovin.\n\n\"Siinä näette! te luulitte sitä niinkin helpoksi, mestari\nMarner\", sanoi Dolly; \"mutta mitäs te teette kun teidän täytyy\nistua kangaspuissa? Hän tulee päivä päivältä vilkkaammaksi ja\ntoimeliaammaksi -- tulee varmasti. On onni, että teidän lietenne on\ntavallista korkeampi, hän ei niin helpolla pääse tuleen käsiksi;\nmutta jos teillä on jotain särkyvää, tai teräesineitä, joilla hän\nvoi loukata itseään, niin on paras korjata ne ajoissa pois -- minä\nvaroitan vain.\"\n\nSilas mietti hetken hämillään. \"Minä sidon sen kangaspuiden jalkaan\",\nsanoi hän vihdoin -- \"sidon sen jollain pitkällä köydellä.\"\n\n\"Hyvä, ehkä se auttaa, koska lapsi on tyttölapsi, joita on helpompi\nhillitä kuin poikalapsia. Minä kyllä tunnen poikalapset; sillä\nminulla oli niitä neljä kappaletta -- neljä minulla oli, Herra\nnähköön -- ja menkääpäs heitä sitomaan kangaspuiden jalkaan, niin\nnäette mikä huitominen ja meteli siitä nousee, aivankuin sikaa\npiiskattaisiin. Mutta minä tuon teille pikku tuolin ja punaisia\ntilkkuja ja muita leluja, joilla hän voi leikkiä; ja lapsi kyllä\nmalttaa istua niiden kanssa puuhaten, kuin elävien olentojen kanssa.\nEllei olisi synti toivoa toista kuin mitä on jo saanut, niin olisin\nollut iloinen, jos joku pojistani olisi tyttö; ajatella kuinka olisin\nsaanut opettaa häntä neulomaan, virkkaamaan, paikkaamaan ja mitä\ntahansa. Mutta minä voin näyttää heille tämän pienokaisen, mestari\nMarner, kun se ensin on ehtinyt kasvaa isommaksi.\"\n\n\"Mutta hänhän on minun pienokaiseni\", virkkoi kiireesti Marner, \"eikä\nkenenkään muun.\"\n\n\"Niin, kyllä; onhan teillä oikeus häneen, kun te kerran olette isä\nhänelle ja kasvatatte häntä. Mutta\", lisäsi Dolly, tullen siihen\nkohtaan, jota hän oli päättänyt etukäteen kosketella, \"teidän on\nkasvatettava lapsi niinkuin kristitty lapsi ikään, liittää hänet\nkirkkoon, antaa hänen panna päähänsä katekismus, kuten minun Aaroni\nosaa jo 'minä uskon' ja kaiken muunkin ja 'älä haavoita lähimmäistäsi\nsanalla tai teolla', kuin olisi hän mikäkin pappi. Kas siinä, mitä\nteidän on tehtävä, mestari Marner, jos mielitte olla isä orvolle.\"\n\nMarnerin kalpeille kasvoille välähti uuden huolen aiheuttama puna.\nHänen järkensä ponnisteli vahvasti, täysin ymmärtääkseen Dollyn\nsanojen merkityksen, joten hän ei ehtinyt ajatella vastausta.\n\n\"Ja minä uskon\", jatkoi Dolly, \"koska tuo pikku olento ei arvatenkaan\nvielä ole saanut kastetta, olevan oikein ja kohtuullista, että\nasiasta puhutaan papillekin; ja ellette te pane vastaan niin minä\npuhun herra Maceylle vielä tänä päivänä. Sillä jos lapselle mitä\ntahansa tapahtuisi, ettekä te olisi tehnyt velvollisuuttanne, mestari\nMarner, niin se painaisi ja kirveltäisi teitä vielä haudan tuolla\npuolen; enkä usko olevan niin helpon maata toisessa maailmassa, jos\non jättänyt tekemättä jotain pienten lasten puolesta, lasten, jotka\nkysymättä tulevat tähän maailmaan.\"\n\nDolly itse oli toistaiseksi sanonut sanottavansa, sillä hän oli\npuhunut oman yksinkertaisen uskonsa syvimmistä asioista ja oli hyvin\nutelias näkemään, saivatko hänen sanansa aikaan toivottua vaikutusta\nSilaassa.\n\nHän oli levoton ja kiihtynyt, sillä Dollyn sana \"kristitty\" ei\nselittänyt hänelle niin mitään. Hän oli vain kuullut kastamisesta,\nmutta ei ollut nähnyt kastettavan muita kuin aikuisia miehiä ja\nnaisia.\n\n\"Mitä te tarkoitatte 'kristityllä'?\" kysyi hän vihdoin. \"Eivätkö\nihmiset ilman sitä voi suvaita lasta?\"\n\n\"Rakas mestari Marner\", huudahti Dolly, täynnä tuskaa ja sääliä.\n\"Eikö teillä ollut isää eikä äitiä, jotka olisivat opettaneet teitä\nrukoilemaan ja oppimaan kauniita sanoja, sanoja, jotka varjelevat\nihmisen kaikesta pahasta?\"\n\n\"Oli\", sanoi Silas matalalla äänellä; \"tiedän yhtä ja toista siitä on\njo aikaa, on jo aikaa. Mutta teidän tapanne eroavat minun tavoistani:\nminun kotimaani oli kaukana täältä.\" Hän vaikeni hetkeksi, mutta\njatkoi sitten päättäväisemmin: \"Mutta teen kaiken voitavani lapsen\nsuhteen. Ja kaikki mikä tässä maassa on oikein ja teidän mielestänne\nvälttämättä lapselle kuuluvaa, minä teen, kun te vaan sanotte\nminulle.\"\n\n\"Hyvä on, mestari Marner\", sanoi Dolly, sydämessään iloiten, \"pyydän\nherra Maceyn puhumaan pastorille asiasta; ja teidän täytyy määrätä\njoku nimi lapselle, sillä lapselle täytyy kastettaessa antaa nimi.\"\n\n\"Äitini nimi oli Hephzibah\", sanoi Silas, \"ja sisarellani oli sama\nnimi.\"\n\n\"Se kaikuu niin kovalta\", sanoi Dolly. \"Minä vähän luulen ettei se\nole kristittyjen nimiä.\"\n\n\"Se on raamatullinen nimi\", sanoi Silas, eläen vanhoissa muistoissaan.\n\n\"Sitten ei minulla ole mitään sitä vastaan\", vastasi Dolly,\nällistyneenä Silaan laajoista tiedoista; \"mutta nähkääs, minä en ole\nsaanut mitään oppia ja minulla on niin huono sanamuisti, mieheni\naina sanoo minun sekottavan sanat ja käsitteet -- niin sanoo hän --\nsillä hän on kovin tarkka, Herra häntä siunatkoon. Mutta siinähän oli\nihme lausuminen, sisarenne nimessä, niin kovassa -- mikä se nyt taas\nolikaan, mestari Marner?\"\n\n\"Me kutsuimme häntä nimellä Eppie\", sanoi Silas.\n\n\"No, ellei ole väärin lyhentää nimiä, niin on tuo jo paljon\nmukavampi. Ja nyt minä menen, mestari Marner, käyn puhumassa\nkastamisesta vielä ennen illan tuloa; toivon teille parhainta\nonnea, ja minä uskonkin saavanne sitä, jos teette kaiken voitavanne\norporukalle; -- ja sitten tulee rokotuksenkin aika; ja kun tulee\njotain pesemistä tai muuta semmoista, niin ei tarvitse kääntyä\nkenenkään muun puoleen, minä kyllä pesen ne samalla kun sattuu\nolemaan valmista saippuavettä. Voi sitä pientä enkeliä! Saanhan minä\nkai jonain päivänä tuoda Aaron tänne, hän näyttää sitten pieniä\nleikkivaunujaan, jotka isä hänelle tässä tuonnoin teki ja mustan ja\nvalkean kirjavaa koiranpentua.\"\n\nLapsi kastettiin, koska pastori arveli, ettei mahdollinen\nkaksoiskaste olisi pahaksi; ja tässä tilaisuudessa Silas, joka oli\nlaittautunut mahdollisimman siistiksi ja puhtaaksi, esiintyi ensi\nkertaa kirkossa ja otti muiden lailla osaa jumalanpalvelukseen.\nHän ei millään muotoa, kuulemansa ja näkemänsä perustuksella\nvoinut havaita yhtäläisyyttä Raveloen kirkonmenojen ja oman vanhan\nuskontonsa kanssa; jos hän joskus entisessä elämässään oli näin\nmenetellyt, oli sen täytynyt tapahtua tunteen voimasta, tunteen,\njoka sykähteli vaistomaisesti, mutta ei lauseista eikä sanoista:\nja tuo tunne oli uinunut vuosikausia. Hänellä ei ollut hämärintä\nkäsitystä kasteopista ja kirkonkäynnistä, paitsi mitä Dolly oli\nlapsen takia puhunut; ja tällä lailla aika, viikkojen kasvaessa\nkuukausiksi, punoi yhä uusia ja uusia siteitä hänen elämänsä ja\nniiden kanssaihmisten välille, joista hän tähän asti oli pyrkinyt\nyhä oleellisempaan eroon. Aivan toisin kuin kulta, joka ei\ntarvinnut mitään, joka oli kätkettynä suljetussa komerossa, poissa\npäivänvalosta, joka oli kuuro lintujen laululle eikä liikahtanut\nihmisäänen kutsusta, oli Eppie sellainen olento, jolla oli yhä uusia\nja uusia haluja ja vaatimuksia, joka rakasti auringonpaistetta,\nluonnon ääniä ja liikkeitä, joka tutki kaikkea, luotti kaikkeen,\nkatseli avoimin katsein ihmisten hyvyyttä. Kulta oli pitänyt hänen\najatuksensa katkeamattomassa kehässä, jonka ulkopuolelle ne eivät\nyltäneet; mutta Eppie oli täynnä vaihettelua ja toiveita, jotka\npakottivat hänen ajatuksiaankin eteenpäin ja veivät ne kauas pois\nentisestä aiheesta uusiin asioihin, joita vuodet toisivat mukanaan,\nkunnes Eppie oppisi ymmärtämään, miten hänen Silas isänsä huolehti\ntyttönsä takia; hän vaipui kuvittelemaan sitä aikaa, jolloin hän\nrakkauden ja yhteenkuuluvaisuuden sitein liittyisi naapureihinsa.\nKulta pani hänet istumaan ja kutomaan yhä myöhempään ja myöhempään,\nse teki hänet yhä kuurommaksi ja sokeammaksi kaikelle muulle paitsi\nkangaspuittensa yksitoikkoiselle paukkeelle; mutta Eppie houkutteli\nhänet pois kangastuolista ja huvitti hänen kaikkia vapaahetkiään,\nherättäen elämänsä nuorteudella hänenkin tunteensa: hänelle kävi kuin\nkohmettuneelle kärpäselle kevätauringossa, hän alkoi elää ja iloita,\nkoska lapsi iloitsi.\n\nJa kun auringonsäteet yhä lämpenivät ja päivä piteni, niin että\nniityille nousi keltaisenaan voikukkia, saattoi nähdä Silaan keskellä\naurinkoista päivää tai illansuussa, kun puiden varjot venyivät\npitkiksi, paljain päin, Eppie sylissään kävelevän ohi Kivilouhoksen\nsinne päin, missä kukkia kasvoi, kunnes saavuttiin tutulle penkille,\njossa hän voi istua sillä aikaa kuin Eppie käydä lyllersi kukkia\npoimimassa ja ihasteli moniväristen perhosten liitelyä kukasta\nkukkaan ja jotain sopertaen kantoi hänelle kukan toisensa jälkeen.\nSitten saattoi lapsonen yhtäkkiä heristää korvaansa, kuullessaan\nlinnunliverryksen, ja Silas opetti hänen hengittämättä vaikenemaan\nhetkeksi, jotta he mahdollisesti uudelleen saisivat kuulla saman\nliverryksen: kun he sen kuulivat, hypähti lapsi pystyyn, nauroi ja\nteutaroi riemuissaan. Istuessaan siinä penkillä alkoi Silaan katse\netsiä vanhoja tuttuja yrttejä; ja kun nuo tutunnäköiset lehdet\nentisenlaisina olivat hänen kädessään, kasautui hänen mieleensä\nahdistavia muistoja, joita hän vaistomaisesti pakeni, etsien turvaa\nEppien pienoismaailmasta, jota hänen lapsellinen mielensä niin hyvin\nymmärsi.\n\nLapsen järjen kehittyessä ja hänen tietopiirinsä laajentuessa alkoi\nSilaan mielessä nousta vanhoja muistoja: hänen elämänsä kehittyessä\nhänen jähmettynyt sielunsa kehittyi myöskin ja selkeni vähitellen\ntäyteen herkkyyteen.\n\nVuosi vuodelta vahvistuivat nämä vaikutelmat; äänet, joita Silaan\nsydän alussa tuskin tajusi, kävivät yhä selvemmiksi ja vaativat\nselvempää vastausta; Eppien silmät ja korvat alkoivat erottaa muotoja\nja ääniä ja vaativat mukaan kasvatusisänkin huomion. Mutta samalla,\nEppien täyttäessä kolme vuotta, hänessä kehittyi myös taipumus\nkujeisiin ja pahantekoon, mikä kysyi paitsi Silaan kärsivällisyyttä,\nmyös tavallista tarkempaa silmälläpitoa ja terävyyttä. Näissä\nristiriitaisissa tapauksissa joutui Silaan rakkaus koetukselle. Dolly\nWinthrop nimittäin väitti, että vitsa tekisi hyvää Eppielle, ja että\njos mieli lapsia kunnolla kasvattaa, niitä piti silloin tällöin\nhieman ripsuttaa pehmeille paikoille, se piti muistaa.\n\n\"On totta tosiaan vielä toinen keino, mestari Marner\", lisäsi Dolly\nmiettiväisenä: \"lukitkaa hänet joskus hiilikomeroon. Niin minä tein\nAarolle; sillä niin hullu minä olin tuohon nuorimpaan nähden, etten\nminä käynyt sitä lyömään. Ei minun sydämeni sallinut lasta pitää\nsielläkään kuin minuutin; mutta siinä oli jo kyllin, että hän nokesi\nitsensä yltä ja päältä, niin että hänet piti läpeensä pestä ja pukea,\nja se oli hänelle samaa kuin selkäsauna -- oli varmasti. Mutta minä\npanen asian teidän omalletunnollenne, mestari Marner, sillä teidän on\ntoinen tai toinen valittava -- joko vitsa tai hiilikomero -- muutoin\ntulee lapsesta niin kuriton, ettei häntä enään pitele millään.\"\n\nTämä viimeinen huomio teki Silaan mielen alakuloiseksi; mutta\nhäneltä puuttui rohkeutta turvautua näihin kahteen esitettyyn\nparannuskeinoon, ei vain siksi, että hänen oli tuskallista tuottaa\nkipua Eppielle, vaan myös siksi, että hänen rakkautensa lapseen\nmahdollisesti kärsisi kaikesta tuosta, että hän ei enään rakastaisi\nsitä samassa määrässä. Kuvitelkaammepa jonkun Goljatin kiinnittäneen\nitsensä hentoon olentoon, jota se pelkää loukkaamasta ja varoo\nkiristämästä yhdistävää köyttä, kuka silloin näistä kahdesta\nhallitsee? Oli selvää että Eppie lyllertävine askelineen panisi\njonain kauniina aamuna, kun olosuhteet niin päin kääntyisivät, isä\nSilaan vielä kauniisti tanssimaan.\n\nEsimerkiksi. Silas oli neuvokkaasti valinnut leveän\npellavakangassuikaleen, kiinnittääkseen sen avulla työtä tehdessään\nlapsen kangaspuihin: se kiinnitettiin kuin mikäkin vyö hänen\nympärilleen ja oli siksi pitkä, että lapsi juuri ja juuri pääsi pikku\nvuoteelleen asti ja saattoi istua siinä, mutta kuitenkin niin lyhyt,\nettei mikään vaarallinen kiipeileminen voinut tulla kysymykseen.\nEräänä kirkkaana kesäaamuna Silas oli tavallista ahkerampana, pannen\npuihin uutta kangasta, missä työssä hän tarvitsi saksiakin. Näitä\nsaksia oli Dollyn nimenomaisesta varoituksesta pidetty visusti\nEppieltä piilossa; mutta niiden lipsutuksella oli erikoinen viehätys\nlapsen korvaan, ja kun hän oli tarkannut saksien käytön tuloksia,\nveti hänen lapsenmielensä sen johtopäätöksen, että saksilla hänen\nkäsissään oli sama vaikutus. Silas oli istuutunut kangaspuittensa\nääreen, ja pauke kuului hänen kutoessaan; mutta hän oli jättänytkin\nsakset Eppien kätten ulottuville; ja katso, kuin mikäkin hiiri käytti\nhän sopivaa tilaisuutta ja hiipi nurkastaan, sieppasi sakset ja\nlyllersi jälleen vuoteelleen, vartalollaan peittäen havaitsemasta\nhommiaan. Hänellä oli salatarkoitus saksien suhteen; ja leikattuaan\nvaatekaistaleen vinosti mutta kuitenkin kokonaan poikki, oli hän\ntuossa tuokiossa ennättänyt ovesta ulos, minne auringonpaiste\nhoukutti häntä, vaikka Silas rukka luuli hänen olevan tällä\nkertaa tavallista kiltimpänä. Vasta kun hän joutui tarvitsemaan\nsaksia, keksi hän tuon kauhean tosiasian: Eppie oli hävinnyt tipo\ntiehensä -- oli ehkä pudonnut kaivantokuoppaan. Pahimmasta kauhusta\ntoinnuttuaan ryntäsi Silas huoneesta ulos, huutaen: \"Eppie!\" ja\njuoksi aitaamattomalle paikalle, tutkien kuivat kuopat, joihin lapsi\nolisi voinut pudota ja sitten jääden kauhu sydämessä katselemaan\nvesikuopan tyyntä, punertavaa pintaa. Kylmät hikipisarat kihoilivat\nhänen kulmilleen. Mitenkähän kauan lapsi oli ollut ulkona? Oli vielä\nyksi toivo jälellä että lapsi olisi ryöminyt aidan raosta ja eksynyt\npellolle, missä he tavallisesti yhdessäkin retkeilivät. Mutta ruoho\noli siellä korkeata, joten sieltä oli mahdoton löytää, vaikka hän\nsiellä olisikin ollut, ellei tahtonut mennä yli Osgoodin rajan hänen\nviljojansa tallaamaan. Mutta mikä muukaan auttoi; ja Silas rukka,\njoka jo oli kaikki paikat kolunnut, lähti kahlaamaan ruohoa, luullen\njoka punahierakan takaa näkevänsä Eppien, mutta hänen lähestyessään\nsen yhä luisuvan kauemmas ja kauemmas. Vainion haki hän turhaan;\nja hän kiipesi yli aidan seuraavalle pellolle ja katseli haikeasti\npientä lammikkoa, joka oli kesän lämpimästä haihtunut kuiviin ja\njättänyt reunoilleen laajan muta-alan. Täällä istui sittenkin\nEppie, leikitellen somasti kenkänsä kanssa, ammentaen sillä vettä,\npieni paljas jalka oliivinvihreässä mutakasassa. Punapäinen vasikka\ntöllisteli häntä ihmeissään: aidan raosta.\n\nTämä oli jo sellainen hairahdus, joka vaati ankaraa käsittelyä, mutta\nSilas riemastui rajusti, löytäessään taas aarteensa, eikä voinut\nmuuta kuin siepata lapsen syliinsä ja suudella sitä onnellisena.\nVasta sitten kuin hän oli kantanut lapsen kotiin ja huomannut\npesemisen välttämättömyyden, muisti hän että olisi välttämättä\nrangaistava Eppietä ja opetettava hänet muistamaan toiseksi kertaa.\nMahdollisuus, että lapsi taaskin voisi juosta tiehensä ja tuottaa\nhänelle harmia antoi hänelle harvinaisen mielenlujuuden, ja ensi\nkertaa päätti hän koettaa hiilikomeroa, aivan lähellä liettä.\n\"Eppie on tuhma, tuhma\", alkoi hän äkkiä, pitäen lasta polvellaan\nja näyttäen lapsen likaisia vaatteita ja kuraisia jalkoja -- \"tuhma,\nkun leikkeli saksilla ja juoksi karkuun. Eppie saa rangaistusta\nnyt ja pannaan hiilikomeroon. Isi sulkee nyt lapsen hiilikomeroon\nrangaistukseksi.\"\n\nHän osittain toivoi, että se olisi jo peloittanut tarpeeksi ja että\nEppie olisi alkanut itkeä. Mutta sensijaan alkoi lapsi sätkytellä\nhänen polvellaan, ikäänkuin hänelle olisi ennustettu jotain uutta\nhauskuutta. Nähtyään, ettei tässä mikään muu auttanut, pisti\nhän lapsen hiilikomeroon ja sulki oven, itsekin vavisten tätä\nrangaistuksensa ankaruutta. Hetken oli kaikki hiljaista, mutta sitten\nkuului pientä itkua: \"Avi, avi!\" ja Silas päästi lapsen pois, sanoen:\n\"Eihän Eppie ole tuhma enään, taikka täytyy taas mennä hiilikomeroon\nse on musta, paha paikka.\"\n\nKutomisen piti seista pitkän aikaa sinä aamuna, sillä Eppie oli nyt\npestävä ja puettava puhtaisiin vaatteisiin; mutta toivoa saattoi,\nettä tämä toimenpide kantoi pysyviä hedelmiä ja säästi aikaa\ntulevaisuudessa -- vaikkakin olisi ehkä ollut parempi, jos Eppie\nolisi enemmän itkenyt.\n\nPuolessa tunnissa oli Eppie jälleen puhdas, ja Silas käänsi hetkeksi\nselkänsä, katsoakseen, voisiko tuota kangassuikaletta mihinkään\nkäyttää, mutta heitti sen kuitenkin pois, luullen Eppien tottelevan\nilman köyttämistä lopun päivää. Hän kääntyi jälleen ja aikoi ottaa\nlapselle pikku tuolin kangaspuiden luo, kun lapsi jo tylleröitsi\nhäntä kohti, kasvot ja kädet mustina noesta ja selitteli: \"Eppie on\niili-omerotta!\"\n\nTämä hiilikomerorangaistuksen täydellinen epäonnistuminen vei\nSilaalta uskon koko rankaisun merkitykseen. \"Se tuntuu siitä vain\nlystiltä\", huomautti hän Dollylle, \"ellen minä kurita, ja sitähän\nminä en voi tehdä, rouva Winthrop. Vaikka se minua aikalailla\nhäiritseekin, niin häiritköön vaan, mieluimmin minä sen kestän. Ja\nkunhan ikää karttuu, niin loppuvat kujeet.\"\n\n\"On siinä tottakin joukossa, mestari Marner\", sanoi Dolly\nhyväksyvästi; \"ja ellette voi häntä estää koskemasta teräkaluihin\nja muihin, niin tehkää niinkuin minäkin teen, korjatkaa ne pois\nnäkyvistä. Niin minun on tehtävä meidän koiranpennuiltammekin. Ne\naina nakertavat ja kalvavat, kaivavat ja nakertavat, olkoon se\nvaikka kirkkohattu, jos ne vain sen hampaisiinsa saavat. Niillä ei\nole mitään eroa, Herra siunatkoon: niillä täytyy aina olla jotain\nhampaitten välissä.\"\n\nNiin kasvoi Eppie rankaisematta, ja Silas isä kantoi lapsen kepposet\nja kaikki vastukset urhoollisesti. Kivimaja muuttui suloiseksi\npaikaksi lapselle, se säteili ymmärtämystä; mutta ei sen seinien\nulkopuoleltakaan kohdannut lasta otsanrypistys taikka karvas sana.\n\nHuolimatta siitä vaikeudesta, jota tuotti lapsen kantaminen, vaikka\nsyli oli jo täynnä milloin lankaa milloin kangasta, otti Silas\nuseimmin lapsen mukaansa, käydessään taloissa, haluamatta sitä\njättää Dolly Winthorpin huostaan, joka alati oli valmis pitämään\nsiitä huolta; ja tuo pieni kiharapää Eppie, kankurin lapsi, tuli\nyleisen huomion esineeksi niin hyvin kauempana olevissa taloissa\nkuin kylässä. Tähän asti oli Silasta kohdeltu kuin mitäkin\nmetsähiittä tai peikkoa, jota piti vähintäin katsoa ihmettelevällä\nuteliaisuudella ja kammolla, ja jota itsekukin halusi tervehtiä ja\npuhutella niin lyhyeen kuin suinkin, ja milloin niin sattui, viedä\nkimpaleen sianlihaakin lahjaksi, että kangas olisi sitä pikemmin\nvalmistunut. Vaan nyt otettiin Silas kaikkialla vastaan avoimin\nsylin ja hymyilevin kasvoin ja ystävällisin tiedusteluin, kuin\nkonsanaan sellainen lähimmäinen, jonka ilot ja surut ymmärretään.\nKaikkialla piti hänen hieman viipyä ja kertoa lapsesta, ja aina\nriitti hänelle joku hyvänsuopa sana: \"Voi, mestari Marner, kunpa\nlapsi nyt onnellisesti läpäisisi rokkonsa!\" -- tai \"Kuinka moni\nyksineläjä toivoisikaan tuollaista pienokaista; mutta tehän olettekin\nkutoessanne tottunut kätevämmäksi kuin ulkotöitä tekevät miehet --\nte olette yhtä kätevä kuin naisväki, sillä ovathan kutominen ja\nkehrääminen samanlaisia hommia.\" Vanhemmat miehet ja naiset, jotka\nkeittiötuoleissaan istuen epäillen ja päätä pudistaen katselivat\nSilaan puuhia ja hänen lapsenkasvatustaan, kävivät tunnustelemaan\nEppien pulleita käsiä ja jalkoja ja pitivät niitä ihmeen lujina ja\nvakuuttelivat Silaalle, että jos hän edelleen vahvistui samassa\nmitassa (mitä ei kylläkään vielä voinut tietää), niin saisi hän\ntytöstä oivan vanhuuden turvan, kun hän itse ei työhön kykenisi.\nPalvelustytöt kiikuttivat mielellään tytön ulos katsomaan kanoja ja\nkananpoikia tai etsimään pudonneita hedelmiä puutarhasta; pienet\npojat ja tytöt tekivät tuttavuuttaan hitaasti, varovaisin liikkein ja\nvakavin katsein, ikäänkuin koiranpennut silmä silmää vasten, kunnes\nkiintymys oli saavuttanut sen asteen, missä suikataan suutakin. Ei\nyksikään lapsi pelännyt lähestyä Silasta, mikäli vain Eppie oli\nlähettyvillä: ei kukaan häntä enään kaihtanut, eivät vanhat eivätkä\nnuoret; sillä tuosta pienokaisesta oli tullut yhdistävä nivel\nhänen ja muun maailman välille. Hänen ja lapsen välillä vallitsi\nrakkaus, joka liitti heidät yhdeksi, ja taasen lapsen ja maailman\nvälillä vallitsi rakkaus -- alkaen ystävällisin katsein ja äänin\nhellivistä miehistä ja naisista hamaan leppäkerttuun ja pyöreisiin\nkivinokareihin saakka.\n\nSilas punnitsi Raveloen koko elämän kulun Eppien kannalta: hänen\ntäytyi saada kaikkea, mikä Raveloessa oli hyvää, ja hän yritti päästä\nselville siitä, mitä tämä elämä oikeastaan oli, tämä elämä, josta\nhän oli viidentoista vuoden ajan pysynyt erillään, kuin olisi se\nollut hänelle upposen outo ja vieras asia: hän oli kuin mies, joka,\ntahtoen istuttaa kalliin kasvin uuteen maaperään, ajattelee sadetta,\nauringonpaistetta ja kaikkia muita seikkoja tämän kasvinsa kannalta\nja etsii tietoa, joka opettaisi häntä tyydyttämään tuon kasvin\ntarpeita ja varjelemaan sen lehviä ja oksia kaikelta turmelukselta.\nHänen säästämishalunsa oli kerrassaan hajonnut, hänen kadottaessaan\nkauan kasatun aarteensa: hänen ansaitsemansa kolikot näyttivät\nmerkityksettömiltä kuin kiviraunio maanjäristyksessä sortuneen talon\njälkeen; hänen surunsa oli liian raskas, jotta hänessä olisi voinut\nsyntyä innostus ryhtyä entiseen tapaan rahoja säästämään. Mutta nyt\noli tullut jotakin, joka korvasi hänen säästämisensä, joka antoi\nkasvavan merkityksen hänen ansioilleen, joka nosti hänen toivonsa\nja hänen ilonsa pois mammonasta. Muinaiset kertomukset tietävät\npuhua enkeleistä, jotka tulivat ja kädestä taluttivat ihmiset pois\nhävitetystä kaupungista. Me emme enään näe valkoenkeleitä. Mutta\nsittenkin ihmisparat talutetaan pois uhkaavasta hävityksestä: joku\nkäsi tarttuu heidän käteensä ja johtaa heidät vaivatta tyyntä ja\nvaloisaa maata kohti, eikä anna heidän enään katsoa taakseen; se käsi\nsaattaa olla lapsenkin käsi.\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU.\n\n\nKuten uskonette, katseli eräs henkilö suuremmalla, joskin\nsalaisemmalla mielenkiinnolla kuin muut Eppien toivorikasta kehitystä\nkankurin hoidossa. Hän ei uskaltanut tehdä mitään sellaista,\njoka olisi osoittanut sen suurempaa mielenkiintoa tähän kankurin\nottolapseen kuin mitä hän nuorena ystävällisenä junkkarina saattoi\ntehdä, antaessaan milloin sattui pienen lahjan köyhälle ukolle, mikä\nseikka sai osakseen vain yleistä tyytyväisyyttä; mutta hän päätti\nitsekseen, että vielä tulisi sekin aika, jolloin hän ilman epäluuloja\nolisi tilaisuudessa edistämään tyttärensä hyvinvointia. Oliko hän,\ntavallisessa saamattomuudessaan, ensinkään niin levoton siitä, ettei\npäässyt antamaan tyttärelleen hänelle kuuluvia perintöoikeuksia?\nEn luule hänen olleen. Lapsesta oli pidetty hyvä huoli, se tulisi\nnähtävästikin olemaan onnellinen, kuten usein ihmiset ahtaissa\noloissa ovat -- ehkä onnellisempikin kuin monet ylellisyydessä eläjät.\n\nTuo tuttu sormus, joka puristi tuskallisesti omistajaa hänen\nunohtaessaan velvollisuutensa ja antautuessaan iloihin, tuntui tuskin\nlainkaan silloin kun hän lähti metsästysmatkalle, kirvely lienee\ntuntunut vasta kotvan aikaa retken jälkeen, kun siipensä hellittänyt\ntoivo katseli taakseen ja muuttui katumukseksi.\n\nGodfrey Cassin posket ja silmät säihkyivät enemmän kuin koskaan\nennen. Hän hoiti velvollisuutensa niin hyvin että näytti aivan\nmuuttuneen toiseksi mieheksi. Mutta Dunsey vain ei ollut palannut:\nkaikki olivat jo valmiit uskomaan, että hän oli pestautunut\nsotilaaksi tai \"livistänyt maasta\", eikä kukaan erikoisemmin\nudellutkaan näitä arkaluontoisia asioita kunnialliselta perheeltä.\nGodfreyn polulta oli hävinnyt Dunseyn varjo; ja tuo polku näytti\nvievän kohti hänen parhaitten, rakkaimpien unelmiensa täyttymistä.\nKaikki sanoivat Godfreyn parantaneen elämäntapansa; ja oli aivan\nselvää, miten asiat päättyisivät, sillä harva oli se päivä viikossa,\njolloin hänen ei nähty ratsastavan Warreniin. Kun Godfreyltä\nitseltäkin veikeästi kysyttiin, joko päivä oli määrätty, hymyili hän\nsulhasen tyytyväistä hymyä, sulhasen, joka saattoi milloin halusi\nsanoa \"tahdon.\" Hän tunsi olevansa uudestisyntynyt, joka oli päässyt\nkiusauksesta; ja hänen tulevaisuutensa kangasti hänelle luvattuna\nmaana, jota hänen ei ollut syytä paeta. Hän näki kaikessa onnessaan\nistuvansa oman lietensä äärellä ja Nancyn hymyilevän hänelle, kun hän\nlasten kanssa leikki.\n\nJa tuota toista lasta, joka ei päässyt lieden äärelle -- hän ei\ntahtonut sitäkään unohtaa; hän tahtoi pitää huolta, että senkin\ntarpeet tulisivat tyydytetyiksi. Se oli isän velvollisuus.\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU.\n\n\nOli kirkas sunnuntai, kuusitoista vuotta senjälkeen kuin Silas Marner\noli löytänyt aarteensa lieden luota. Raveloen vanhan kirkon kellot\nkaikuivat iloisesti, kutsuen kansaa aamujumalanpalveluksesta; ja\ntapulin holvikäytävästä astui hitaasti kulkevassa jonossa, jonka\nkulkua viivyttivät ystävälliset tervehdykset ja kyselyt, vakavaraisia\nseurakuntalaisia, jotka olivat valinneet tämän aurinkoisen\nsunnuntaiaamun kirkonkäyntiinsä. Tuon ajan maalaistapa vaati, että\nseurakunnan arvokkaimmat jäsenet astuivat ensin, alhaisempien\nnaapurien odotellessa ja katsellessa nöyrästi tien vieressä, joko\npainaen alas katseensa tai syvään kumartaen, milloin verot olivat\njääneet asianomaiselle maksamatta.\n\nTämän hiljaa etenevän, arvokkaan jonon etujoukosta saatamme tuntea\neräitä, huolimatta siitä että aika oli laskenut kätensä heidän\nhartioilleen. Tuo nelikymmenvuotias solakka, vaalea mies muistuttaa\nkovin kaksikymmentäkuusivuotiasta Godfrey Cassia: hän on vain\ntanakampi ja ulkonäöltään miehistyneempi -- joskin silmäkulmassa\nvielä välähtää veitikka ja kasvot ovat rypyttömät. Ehkä kaunis,\nhäntä tuskin hiukan nuorempi vaimo, joka nojaa hänen käsivarteensa,\non muuttunut enemmänkin kuin miehensä: ihana puna, joka ennen hohti\nalati hänen poskillaan, nousee harvemmin näkyviin, ehkä joskus\nraikkaassa aamu-ilmassa tai erikoisessa kiihtymyksessä; mutta niille,\njotka ihmisten kasvoilta etsivät kokemusten ja elämysten merkkejä,\nNancyn kasvot olivat käyneet yhä entistäänkin miellyttävimmiksi.\nUseinhan sielu saavuttaa täydellisemmän kypsyyden vasta sitten, kun\nikä on lyönyt jo leimansa kasvoille, niin että ulkonäkö useinkin\nsaattaa pettää. Mutta vuodet eivät Nancyyn olleet jättäneet\nihmeellisempiä jälkiä. Suun päättäväinen, mutta rauhallinen ilme,\nruskeitten silmien kirkas, uskollinen katse kertovat koettelemuksia\nkäyneestä luonteesta, joka on kestänyt tulikokeensa kunnialla;\njopa pukukin, maukas ja siro kuten ennemminkin, on saanut\nyksinkertaistunutta arvokkuutta, kun nuoruuden keimailu ei enään ole\nsiihen vaikuttanut.\n\nHerra ja Rouva Godfrey Cass (sen korkeampaa arvonimeä ei Raveloessa\nsen koommin käytetty, kun vanha Junkkari oli kutsuttu isäinsä luo ja\nkun perintöosuudet oli jaettu) ovat kääntyneet katsomaan kookasta\nvanhaa ukkoa ja hänen yksinkertaisesti puettua naisseuralaistaan,\njotka astuvat hieman heidän takanaan -- kun Nancy oli muistanut, että\nheidän piti odottaa \"isää ja Priscillaa\" -- ja kääntyvät kapeammalle\ntielle, joka vie poikki hautuumaan pikku kujalle, Punaisen talon\nvastapäätä. Emme seuraa heitä nyt; sillä eiköhän löytyisi tuossa\nihmisjonossa yksi ja toinen, jonka me tahtoisimme jälleen tavata,\nvaikkeikaan hän sattuisi olemaan yhtä iloisen näköinen ja yhtä\nsiististi puettu ja yhtä helposti tunnettava kuin Punaisen talon\nisäntä ja emäntä.\n\nMutta mahdoton on erehtyä Silas Marnerin suhteen. Hänen suurten,\nruskeiden silmiensä katse näyttää laajentuneen ihmeteltävästi\nsiihen nähden, mitä hänen nuoruutensa lyhytnäköisyyden nojalla\nolisi saattanut olettaa, ja niissä on vakavampi, sielukkaampi ilme,\nmutta muutoin näyttää hänen olemuksensa tänä kuudentoista vuoden\nväliaikana tuntuvasti vanhentuneen. Kumaraiset hartiat ja valkea\ntukka antavat hänelle hyvinkin iäkkään leiman, vaikkei hän olekaan\nviittäkymmentäviittä vanhempi; mutta hänen vierellään astelee\nnuoruuden viehkein kukkanen -- kahdeksantoistavuotias vaaleaverinen\ntyttö, joka turhaan on koettanut ahtaa kastanjanruskean tukkansa\nruskean hattunsa sisälle: se kiemurtelee ja aaltoilee vallattomana\nsinne tänne kuin keväinen puro ja pullottaa takaa niin paksuna,\nettä hattu ikäänkuin ui sen päällä. Eppietä harmittaa tuo kutrien\nitsepäisyys, sillä kellään koko Raveloessa ei ole sellaisia kutreja\nkuin hänellä, ja hänen mielestään pitäisi tukan olla sileän. Hän ei\ntahdo edes pikku asioissa olla huolimaton: katsokaa, miten kauniisti\nhän esimerkiksi on kietonut virsikirjansa nenäliinaan.\n\nTuo parkkumipukuinen hauskannäköinen nuorukainen, joka astelee hänen\ntakanansa, ei ole oikein selvillä, mimmoiset kutrit ovat paremmat,\nehkä sileät yleensä ovat paremmat, mutta hän ei kuitenkaan tahtoisi\nEppien kutreja vaihtaa toisenlaisiksi. Tyttö varmaankin vaistoaa,\nettä joku on hänen selkänsä takana, ajattelee häntä voimallisesti\nja kokoaa rohkeutta astuakseen tytön viereen, kunhan he ensin ovat\ntulleet väljemmälle kohdalle, miksi tyttö muutoin arkailisi ja yhä\nkatsoisi isä Silaaseen päin, ja kertoilisi tälle kuka oli kirkossa,\nkuka ei ja kuinka kaunis oli pihlaja pastorin puutarhassa!\n\n\"Toivoisin meillä, isä, olevan pienen puutarhan, ja siinä paljon\nsatakaunoja niinkuin rouva Winthropillakin\", sanoi Eppie, heidän\nkadulle päästyään; \"mutta siinä taitaisi olla paljon kaivamista ja\nuudella mullalla täyttämistä -- etkä sinä voisi sitä kaikkea tehdä,\nvai voisitko, isä? Ainakaan en minä tahtoisi, että sinä siihen\nryhtyisit, sillä se olisi sinulle liian raskasta työtä.\"\n\n\"Voin, voin hyvinkin, lapseni, jos sinä tahdot pikku puutarhan: juuri\nnäinä pitkinä iltoina voisin ryhtyä työhön ja muokata pienen alan,\njuuri niin suuren, että siihen mahtuisi muutama kukkanen; ja taas\naamuisin, ennenkuin käyn kangaspuihini, voisin pistää lapiollisen,\npari. Miksi et ennen ole sanonut, että mielesi teki pikku tarhaa?\"\n\n\"Voinhan minä käydä työhön teidän edestänne, mestari Marner\", sanoi\nparkkumipukuinen nuorukainen, joka ehätti Eppien rinnalle, käyden\npuheisiin sen suuremmitta mutkitta. \"Se tuottaa minulle silkkaa\niloa, kun olen päivätyöni tehnyt, ja muulloinkin, kun aika sallii.\nJa minä tuon vielä ruokamultaa herra Cassin maalta -- hän antaa niin\nmielellään.\"\n\n\"Ah, Aaro, poikani, sinäkö siellä olit?\" sanoi Silas; \"En huomannut\nsinua; kun Eppie puhuu jostain asiasta, niin en minä näe enkä\nkuule mitään muuta kuin mitä hän sanoo. No, jos sinä autat minua\nkaivamisessa, niin saamme valmiiksi tytölle sitä pikemmin pienen\ntarhasen.\"\n\n\"No, jos te myönnytte\", sanoi Aaro, \"niin minä tulen vielä tänä\niltapäivänä Kivilouhokselle, saadaksemme katsoa, mistä olisi\nalettava, ja minä nousen sitten tuntia varhemmin ylös aamusella ja\nkäyn työhön.\"\n\n\"Mutta vain sillä ehdolla, että sinä, isä, et käy tuohon raskaaseen\ntyöhön\", sanoi Eppie. \"Sillä en minä olisikaan sanonut mitään\", hän\nlisäsi hieman kainostellen, \"mutta rouva Winthrop sanoi, että Aaro\nmielellään ryhtyisi -- --\"\n\n\"Ja olisithan sinä tiennyt sen ilman äidin sanomistakin\", virkkoi\nAaro. \"Ja mestari Marner tietää myöskin, toivon, että minä jaksan ja\ntahdon auttaa häntä, eikä hän pahoita mieltäni kieltämällä ryhtymästä\ntyöhön.\"\n\n\"Siinä nyt näet isä, sinä pääset mukaan vasta sitten, kun raskain työ\non tehty\", sanoi Eppie, \"ja me voimme sitten katsoa, mihin mitäkin\nistutetaan ja istuttaakin, kun se aika tulee. Täällä Kivilouhoksella\ntulee paljon hauskempaa, kun meillä kasvaa kukkiakin, sillä minä\najattelen aina, että kukat saavat katsella meitä ja kuulla mitä me\npuhumme. Minä istutan sitten rosmariineja, bergamottipäärynöitä\nja hajuruohoa, sillä ne tuoksuvat niin hyvälle; mutta lavendelia,\nluulen, kasvaa vain herrasväen tarhoissa.\"\n\n\"Ei se estä sinun sitäkin saamasta\", sanoi Aaro, \"sillä minä voin\ntuoda sinulle mitä oksia tahansa; minun täytyy puutarhaa siivotessani\nleikellä niitä vaikka kuinka paljon ja heittää ne hukkaan\nenimmäkseen. Punaisessa talossa on aika lailla lavendeleja: talon\nrouva pitää niistä kovin.\"\n\n\"No\", sanoi Silas vakavana, \"ellet sinä nyt vain rupea sieltä\nkinustamaan ja vaatimalla vaatimaan mitään sellaista, mitä siellä\nitsellä tarvitaan, sillä herra Cass on ilmankin niin antelias\nmeitä kohtaan, hänhän se antoi rakentaa tämän meidän uuden\nlisärakennuksemmekin, hän on lahjoittanut meille vuoteita ja muita\nhuonekaluja, siksi en tahtoisi käydä häneltä enään mitään pyytämään,\nolkoon se sitten vaikka vain kasveja.\"\n\n\"Eihän mitä, ei siinä mitään vaatimista\", sanoi Aaro; \"ei koko\npitäjässä ole sellaista puutarhaa, eikä sitä kaikkea edes ehdi\nviljellä. Ja minä ajattelenkin usein, että ollapa ja laittaa vaan\nkoko tuo ala oikein kuntoon ja hoitaa se niinkuin sen voisi, niin\nkyllä tulisi marjaa ja hedelmää, vaikka koko pitäjälle syöttäisi.\nNiin sitä tulee ajatelleeksi, kun siellä työssä möyrii. Mutta nyt\nminun on jo lähdettäväkin, muutoin rupeaa äiti huolestumaan, kun\nminua ei kuulu.\"\n\n\"Tuohan äiti tullessasi tänä iltana, Aaro\", kehoitti Eppie; \"en\ntahtoisi päättää vielä mitään varmaa koko puutarhasta, ennenkuin hän\non sanonut mielipiteensä -- vai mitä sinä, isä, arvelet?\"\n\n\"Tulkoon vain Aaron mukana\", sanoi Silas; \"onhan hänellä yhtä ja\ntoista neuvomista, joka on otettava huomioon.\"\n\nAaro palasi kylälle päin, jotavastoin Silas ja Eppie jatkoivat\nkulkuaan yksinäistä tietä pitkin.\n\n\"Isä kulta!\" alkoi Eppie, heidän kaksin jäätyään, tarttuen Silaan\nkäsivarteen ja häntä reippaasti suudellen. \"Oma pikku isä ukko!\nOlen niin iloinen. En luule enään mitään kaipaavani, kun saan pikku\npuutarhan; tiesinhän että Aaro ryhtyisi maata muokkaamaan\", jatkoi\nhän riemuiten \"tiesin sen aivan varmasti.\"\n\n\"Sinä olet aika kekseliäs, oletpa\", sanoi Silas, kasvoillaan lempeä,\nmyötämielinen onnenilme; \"mutta olekin kiltti ja huomaavainen\nAarolle.\"\n\n\"Eihän se ole tarpeen\", huudahti Eppie remakasti naurahtaen; \"hän\ntekee kaiken niin mielellään.\"\n\n\"Annahan minulle tuo virsikirja, muutoin pudotat sen, kun tuolla\nlailla ilakoit.\"\n\nEppie huomasi itseään katseltavan, mutta se ei ollut sen kummempi\nkatselija, olihan vain ystävällinen jalkapuussa laitumella oleva\naasi, joka ei mitenkään arvostelevasti suhtautunut ihmisten hommiin,\nvaan nautti sydämestään, jos sitä turvasta raaputettiin; eikä\nEppie nytkään lyönyt hyväilyään laimin, vaikka saikin siten aasin\nkiusallisesti seuraamaan heitä kotiovelle saakka.\n\nMutta Eppien kiertäessä avainta lukossa kuului sisältä kiivas\nhaukahdus, jolloin aasi näki parhaaksi lähteä hölkyttelemään\ntiehensä. Tuo terävä haukahdus oli viisaan, ruskean mäyräkoiran\ntervehdys, koiran, joka iloisesti hypeltyään edestakaisin syöksyi\nvihaisin kuonoin tavoittamaan kangaspuiden alla istuvaa kissanpoikaa\nja sitten palasi jälleen haukahtaen tulijain luo, ikäänkuin\nilmoittaakseen, että \"olen tehnyt voitavani tuon eläinräpäkön\nsuhteen\", emäkissan istuessa kaikessa rauhassa paistattamassa päivää\nikkunalla ja uneliain katsein odotellessa, tuleeko sen osaksi yhtään\nhyväilyä, jota suoraan hakeakseen se oli liian laiska.\n\nTuo onnellinen kotieläintunnelma ei ollut ainoa lisä, joka oli\ntullut kivimajaan. Asuinhuoneessa ei siellä enään ollut vuodetta,\nja tuo pikku sopukka oli varustettu aistikkailla huonekaluilla,\njoiden kiilto ja puhtaus kovasti miellytti Dolly Winthropin silmää.\nTammipöytä ja kolme tammituolia olivat harvinaisia huonekaluja\nnäin köyhässä kodissa: ne, samoinkuin vuoteet ja muut huonekalut\noli lähetetty Punaisesta talosta; sillä herra Godfrey Cass oli\nyleisen puheen mukaan kovin ystävällinen kankurille; eikä mikään\nollutkaan sen sopivampaa kuin että mies sai hoivaa ja apua niiltä,\njotka siihen kykenivät, eritotenkin koska hän vielä oli kasvattanut\norpotytön ja ollut sille yhdellä haavaa isänä ja äitinä -- ja oli\nvielä menettänyt omaisuutensa, niin ettei jäänyt muuta jälelle kuin\nmitä viikosta toiseen ansaitsi, eikä kankuriammattikaan sanottavia\ntuottanut, -- pellavalankaa oli vaikeahko saada -- eikä mestari\nMarner enään ollut mikään nuorikaan. Ei kukaan kadehtinut kankuria,\nsillä häntä pidettiin erikoisasemassa, häntä, joka ei itse suin\nsurmin tahtonut turvautua naapuriensa apuun. Se pieni taikurikaiku,\njoka ehkä vielä liittyi häneen, oli kokonaan toista maata kuin ennen;\nja herra Macey, joka nyt jo oli heikko, kuudenyhdeksättä vuoden vanha\nukko, kykenemätön liikkumaan tupansa nurkasta kauemmas kuin oman\novensa eteen auringonpaisteeseen, oli sitä mieltä, että kun mies on\ntehnyt kaiken sen mitä Silas ottamalla orvon lapsen kasvattaakseen,\nniin hänen rahansa tulisivat jotain tietä takaisin, tai ainakin\nrosvo joutuisi työstään vastaamaan sillä, niinkuin Macey itsestään\nhuomautti, hänen henkiset voimansa olivat yhä vielä jäljellä.\n\nSilas istuutui pöytään ja tarkasti tyytyväisin ilmein Eppietä, kun\ntämä levitti pöydälle valkean liinan ja asetti sille lievällä tulella\nlämmitetyn perunapiirakan. Silas ei ollut halunnut, vaikka hänelle\nmukavuuden takia oli tarjottukin, rautaristikkoista leivinuunia: hän\npiti vanhasta tiililiedestä, samoinkuin ruskeasta saviastiastaan\n-- olivathan ne olemassa silloin, kun hän Eppien löysi. Kotilieden\njumalat ovat yhä vielä olemassa; suvaitkoon uusi usko sen verran\nvanhoja tapoja, että juuret säilyvät. Silas söi päivällisensä\ntavallista vaiteliaampana, pannen pian kokonaan pois veitsensä ja\nhaarukkansa ja hajamielisesti katsellen, kuinka Eppie leikitteli\nSnapin ja kissanpoikasen kanssa ja hidasti siten omaa syömistään. Tuo\nkuva kykeni vangitsemaan liitelevät ajatukset: Eppie kullanvälkkyvin\nkiharoin ja valkeanhohtavin pyörein kauloin ja kasvoin, joiden suloa\ntummansininen puku vielä korosti, nauraen iloisesti kissanpojalle,\njoka nelin käpälin keikotti hänen olkapäillään, Snapin oikealla\nja Pussin vasemmalla nostaessa käpäläisensä tavoittamaan pikku\npalaa, jota hän piteli riittävän korkealla -- Snapin tuon tuostakin\nmuristessa tyytymättömänä naukuvan kissan ahneutta; kunnes Eppie\nsuostui, hyväili kumpaakin ja jakoi suupalan tasan kummallekin.\n\nMutta katsottuaan kelloon heitti Eppie leikittelyn sikseen ja\nvirkkoi: \"Isä kulta, sinun on mentävä auringonpaisteeseen piippuasi\npolttamaan. Mutta minun on sillä välin hiukan siistittävä, kunnes\nkummi ehtii tulla. Minä koetan kiirehtiä -- ei se kauan kestä.\"\n\nSilas oli parina viime vuotena ruvennut polttelemaan piippua,\nkoska Raveloen viisaat olivat tietävinään sen auttavan ehkäisemään\nkohtauksia; samaa neuvoa kannatti tohtori Kimblekin, hänen mielestään\nsitä ainakin sopisi koettaa, mitään vahinkoa se ei ainakaan tuottaisi\n-- semmoinen parannustapa kuului hänen erikoisuuksiinsa. Silas ei\nerikoisemmin pitänyt polttamisesta ja ihmetteli naapureitaankin,\njotka olivat niin kovin tupakoimiseen tottuneet; mutta siitä oli\ntullut hänen uudelle, Eppien löytämisestä lähtien kehittyvälle\nminälleen harras totunnaistapa: hänhän oli saanut uuden johtolangan\nelämälleen vaalimalla tuota nuorta elämää, joka oli hänelle lähetetty\nsamoista pimennoista, minne hänen raha-aarteensa oli kadonnut.\nEtsiessään kaikkea Eppielle hyödyllistä ja tarkatessaan eri\ntilanteiden vaikutusta häneen, tuli hän muovailleeksi elämäntapansa,\nuskonsa ja kaikkensa Raveloen elämänkaavan malliin; ja koska\ntunteiden elpyessä muistikin elpyi, alkoi hän seuloa mennyttä\nelämänkatsomustaan ja verrata sitä uuteen uskoonsa, kunnes hän\nlöysikin selviä kosketuskohtia kaiken menneen ja nykyisen välillä.\nSydämen hyvyys ja luottamus ihmisiin, jotka ominaisuudet kasvavat\nrauhan ja ilon maaperässä, ikäänkuin tekivät hänelle tiettäväksi,\nettä joku virhe, erehdys oli päässyt heittämään synkän varjon hänen\nmenneiden parhaiden vuosiensa ylle; ja päivä päivältä kävi hänelle\nhelpommaksi avata sydämensä Dolly Winthropille, jolle hän kohta\nkohdalta kertoikin menneiden vaiheidensa tarinan. Tämä kertominen\noli kuitenkin hidas ja vaivalloinen tehtävä, sillä Silaan epäselvää\nkertomistapaa ymmärsi Dollyn hidas järki ja huomiokyky sitäkin\nhuonommin, kun hänen ahdas näköpiirinsä ei tuntenut ennestään\nvieraita oloja ja kun jokainen uutuus oli hänelle uusi ihmettelyn\naihe, ja pysäytti pääasian kertomisen. Vain katkonaisesti ja\npysäyksin pääsi Dolly niin pitkälle, että hän päällisin puolin luuli\nolevansa selvillä asioista, kunnes Silas tuli ihmeellisen tarinansa\npääkohtaan -- ihmiselämän arpaan ja kohtalon ankaraan suhtautumiseen\nhäneen; tästä puolesta riitti jälleen kyselyjä ja loppumatonta\npohtimista, kuka oli syyllinen, kuka syytön.\n\n\"Ja onkos se varma, että teidän raamattunne, mestari Marner -- se\nraamattu, jonka toitte synnyinseudultanne on sama raamattu, kuin\nmeidän kirkkomme käyttää ja mitä Eppie on saanut lukea?\"\n\n\"On\", sanoi Silas, \"ihkasen sama; ja raamatussakin puhutaan elämän\narvasta\", lisäsi hän hiljaisella äänellä.\n\n\"Oi, rakas mestari Marner\", sanoi Dolly surullisella äänellä,\nikäänkuin olisi kuullut epätoivoisen kertomuksen jonkin sairaan\ntilasta. Hän vaikeni jonkun hetken; vihdoin hän jatkoi:\n\n\"On viisaita ihmisiä, jotka ovat kaikesta selvillä; pastori\nvarmasti kyllä tietää; mutta useinkaan ei niitä sanoja tavallinen\nihminen ymmärrä. En minäkään koskaan täysin ymmärrä, mitä kirkossa\nsaarnataan, vain vähän sieltä ja täältä, mutta sen tiedän, että se on\njotain hyvää -- sen minä vain ymmärrän. Mutta mikä teidän sydäntänne\npainaa, se on se, mestari Marner, että jos Hän ylhäällä olisi tehnyt\nteille oikein, teitä ei olisi varkaana karkoitettu, koska olitte\nsyytön.\"\n\n\"Aivan niin\", sanoi Silas, joka vähitellen tunsi Dollyn\nilmaisukeinot, \"se kohtasi sydäntäni kuin hehkuva rauta; sillä,\nnähkääs, siellä ei löytynyt sitä ihmistä, joka olisi minusta\nvähääkään välittänyt. Ja hän, joka oli yli kymmenen vuoden ajan,\npikku pojasta asti, ollut sydänystäväni, johon minä luotin, oli\nnostanut kätensä minua vastaan ja tahtoi minut syöstä turmioon.\"\n\n\"Mutta hän oli paha -- en luule toista sellaista löytyvän\", lohdutti\nDolly. \"Mutta minä olen kuin toinen ihminen nyt, mestari Marner;\nikäänkuin olisin havahtunut unesta enkä tietäisi, onko ilta vai aamu.\nMinä tunnen toisinaan kuin olisin jotain pannut säästöön, vaikkeikaan\nse ole käsin kosketeltavissa, sama on ehkä teidän laitanne,\nsaattoihan teille sittenkin tapahtua oikein, vaikka sitä ei itse\nosannut huomata; eikä teidän olisi pitänyt kadottaa rohkeuttanne.\nMutta ehkä siitä vielä joskus puhutaan; sillä joskus tapahtuu,\nkäärettä tai laastaria laittaessani, kuin johtuisi mieleeni asioita,\njoita tavallisessa elämässä en osaa ajatella.\"\n\nDolly oli niin avulias nainen, että hänen puoleensa käännyttiin\nmiltei kaikissa sairaustapauksissa, eikä hän empinytkään antamasta\napuaan.\n\n\"Mestari Marner\", sanoi hän eräänä päivänä, Eppien pestyjä vaatteita\ntuodessaan, \"minua on kovasti vaivannut kertomuksenne vastuksistanne\nja kohtalon käsittämättömästä kulusta; katson minä joko eteen\ntai taakse, niin en saa selvyyttä. Mutta sain kuin ihmeellisen\nvalaistuksen valvoessani Bessy Fawkes rukan kanssa, joka kuoli\nja jätti lapsia jälkeensä, Jumala häntä siunatkoon -- minulle\nselvisi kuin päivä, mutta osaanko minä sitä enään saada kielelleni\nja selvitetyksi, sitä en tiedä. Sillä mitä minä usein sisälläni\ntunnen, sitä en minä taida sanoin lausua; ja kun te kerrotte\nkotiseutulaisistanne, jotka eivät opettele ulkoa rukouksiaan, eivätkä\nniitä lue sisältääkään, täytyy niiden olla ihmeellisen viisaita;\nsillä ellen minä osaisi 'Isä meitääni' ja yhtä ja toista muutakin,\nmitä kirkossa olen kuullut, saisin turhaan polvistua vaikka joka\nilta, ilman että mitään osaisin sanoa.\"\n\n\"Mutta saanhan minä tavallisesti teidän puheestanne selvän, rouva\nWinthrop\", huomautti Silas.\n\n\"No, mestari Marner, minä koetan ainakin: en minä nyt voi käydä\nselvittelemään ja ratkaisemaan, missä kohtalo milloinkin väärin\niskee; siinä pitäisi olla jo pappi, ja hänenkin puheensa olisi\npelkkiä ihmeellisiä sanoja. Mutta mikä minusta selvisi kuin päivä,\ntapahtui Bessy Fawkesia hoitaessani, minä suren ja suren, etten\nvoi auttaa lähimmäistäni, vaikka keskellä yötä nousen -- ja minä\nsain ajatuksen, että Hänellä, joka on ylhäällä, on tietenkin vielä\npaljon hellempi sydän kuin minulla -- sillä en minä voi olla parempi\nkuin Se, joka on minut maailmaan luonut; ja jos joku asia minusta\nnäyttää raskaalta, niin on se siksi, etten minä asioita käsitä; ja\nmitä siihen tulee, niitä on vielä paljon asioita, joita minä en voi\nymmärtääkään -- siinä se on. Ja kun minä sitä ajattelin, muistin\nminä teidätkin, mestari Marner, ja se tuli kuin mikäkin virta minun\npäälleni: vaikka minä sydämessäni tiesin, mikä oli oikein teille ja\nvaikka kaikki tahtoivatkin teille ymmärryksensä mukaan hyvää, paitsi\ntuota ilkiötä, niin eikö sittenkin ole olemassa Yksi, joka on meidät\nluonut, joka tietää paremmin kuin me ja jonka tahto on parempi? Ja\nsiitä minä yksin olen aina varma ja kaikki muu on turhuus ja hengen\nvaiva. Sitten tulee kuume ja korjaa pois sen, mikä on kypsää ja\njättää lapset avuttomiksi; ja antaa niiden taittaa jäsenensä ja\npanee ne kärsimään ilkiöiden takia -- kyllä tässä maailmassa on\nvaivaa ja vastusta, ja on täällä asioita, joista emme tiedä, mikä\nmilloinkin oikein on. Ja mitä meidän sitten on tehtävä, luottaa\nvain, mestari Marner -- tehdä niinkuin oikeaksi näemme ja luottaa\nvain. Niin vähän kuin me tiedämmekin, mikä oikein ja hyvä on, niin\nolkaamme vakuutettuja, että hyvä ja oikea on suurempi kuin mitä me\ntiedämmekään -- minä tunnen sen sisälläni ja sen täytyy niin olla.\nJos te olisitte vain luottamuksella odottanut, mestari Marner,\nei teidän olisi tarvinnut paeta kotoanne ja joutua sellaiseen\nerakkoelämään.\"\n\n\"Ah, mutta se olisi ollut vaikeaa\", sanoi Silas vakavana: \"vaikeaa\nolisi ollut enään luottaa.\"\n\n\"Niin olisi kai\", vastasi Dolly miltei masentuneena; \"helpompi on\nsanoa kuin tehdä; häpeän että olen puhunutkaan.\"\n\n\"Ei, ei\", sanoi Silas, \"olette oikeassa. Täällä maailmassa on\nhyvääkin -- tunnen sen nyt; ja se panee ihmisen uskomaan, että on\nhyvää enemmänkin kuin mitä saattaa nähdä, vastuksia ja kaikkea pahaa\nlukuunottamatta. Kohtalon arpa on sokea; mutta minulle lähetettiin\nlapsi: siitä tuli siunaus -- siunaus.\"\n\nTämä keskustelu tapahtui Eppien varhaisimpina vuosina, kun Silaan\ntuli olla lapsesta erossa kaksi tuntia päivässä ja lähettää\nhänet kouluun, itse turhaan koetettuaan tytölle antaa ensimäisiä\nopinalkeita. Kun lapsi oli jo täysi-ikäinen, tahtoi Silas sellaisina\nhetkinä, jolloin läheisin sitein toisiinsa kiintyneet ystävykset\nsyventyvät pohtimaan herkimpiä asioita, kertoa menneisyydestään,\nmiksi ja miten hänestä oli tullut erakko, kunnes lapsi oli tullut\nhänen kotiinsa. Hänen olisi ollut mahdotonta salata, ettei lapsi\nollut hänen omansa: siinäkin tapauksessa, että Raveloen pahimmat\njuorukellot olisivat olleet lapsen läsnäollessa koskettelematta\nnäitä asioita, olisi lapsi kuitenkin joskus voinut ruveta kyselemään\näidistään, eikä Silas kuitenkaan olisi voinut peittää tosiasiaa,\nilman että heidän läheinen ystävyytensä siitä olisi vakavasti\nkärsinyt. Näin ollen oli lapsi jo pitkän aikaa ollut selville\nsiitä, miten hänen äitinsä oli kuollut lumihankeen ja miten hänet\nitsensä oli löydetty isä Silaan lieden äärestä, Silaan joka ensin\noli luullut hänen kullankeltaisia kutrejaan takaisin tuoduiksi\nkultarahoikseen. Sitä hellää ja huolehtiva rakkautta, jonka voimalla\nSilas oli lapsen sitonut erottamattomaan ystävyyteensä, edesauttoi\nheidän asumuksensa eristetty asema; näin oli lapsi säilynyt kylän\npuhetapojen tottumusten turmelevalta vaikutukselta ja hänen mielensä\npysynyt puhtaana, jommoista ei niinkään usein tapaa maaseudun\nnuorisossa. Oikeassa rakkaudessa piilee aina jonkun verran runoutta,\njoka kirkastaa alemmalla sivistysasteellakin olevien ihmisten\nsuhteet; ja tämä runouden ilmapiiri oli ympäröinyt Eppietä hamasta\nsiitä hetkestä asti, jolloin hän kirkasta valohohdetta seuraten\noli lyllertänyt Silaan lieden lämpöön, ei siis kumma, ettei hän,\nvaikka olikin ulkonäöltään tavallista kauniimpi, ollut tavallinen\nmaalaistyttö vaan omasi hienostunutta suloa, jota hänelle ei oltu\nopetettu, vaan joka kumpusi hellätunteisen rakkauden vaistomaisista\nlähteistä. Hän oli liian lapsellinen ja yksinkertainen, eksyäkseen\nkyselemään tietoja tuntemattomasta isästään; pitkään aikaan ei hän\ntullut kiinnittäneeksi huomiotaan siihen seikkaan, että hänellä oli\nvälttämättä ollut isä; ja ajatus siitä, että hänen äidillään tosiaan\noli ollut mieskin, esiintyi ensi kerran vasta siinä yhteydessä,\nkun Silas näytti Eppielle äitivainajan kohmettuneesta sormesta\notettua, sormusta, jota oli tarkoin säilytetty kengänmuotoisessa\npikku kotelossa. Kun Eppie oli tullut täysi-ikäiseksi luovutti\nSilas kotelon hänelle, ja usein tyttö avasi kotelon, sormusta\ntarkastellakseen: mutta vieläkään hän tuskin muisti ajatella isäänsä,\njolta se oli saatu merkiksi. Sillä eikö hänellä ollut hyvin läheinen\nisä, joka rakasti häntä enemmän kuin kylän oikeat isät näyttivät\ntyttöjään rakastavan? Toisaalta, kuka oli hänen äitinsä, ja miten hän\njoutui kuolemaan noin hyljättynä, olivat kysymyksiä, jotka Eppien\nmieltä ahdistivat. Hänen kokemuksensa rouva Winthropin suhteen, joka\nlähinnä isää oli hänen parhain ystävänsä, pani hänet ajattelemaan,\nettä äiti on hyvin kallis asia; ja yhä uudestaan ja uudestaan vaati\nhän Silaan kertomaan, minkälainen hänen äitinsä oli, kenen näköinen,\nja miten Silas oli hänet löytänyt pensaan juurelta, miten oli\nlöytänyt paikan pikku jälkien ja pikku kätösten viittailun johdolla.\nPensas kasvoi yhä vieläkin: ja tänä iltapäivänä, Eppien astuessa ulos\nSilaan seurassa päivää paistattamaan, pysähtyivät hänen katseensa ja\najatuksensa ensimäisinä tuohon pensaaseen.\n\n\"Isä\", hän sanoi, äänessä hellän vakava sävy, joka toisinaan tuntui\nkuin hiljainen, kaihoisa soitto hänen veikeän ilonsa jälkeen, \"me\notamme pensaan tarhaamme; se pannaan juuri kulmaan ja sitä vastapäätä\nminä istutan lumipisaroita ja krokuksia, koska Aaro sanoo, etteivät\nne kuihdu, vaan lisääntyvät ja tuuhenevat yhä.\"\n\n\"Voi lapsi\", sanoi Silas, alati valmiina keskustelemaan, milloin vain\npiippu oli mukana, nähtävästikin pitäen mieluimmin puhumisesta kuin\nsavuista, \"kyllä pensas on vain paras jättää entiselle paikalleen, ei\nsitä käy siirtäminen; ja mikä onkaan sen somempi kuin pensas kukassa.\nMutta mitä voimme tehdä, se johtui juuri mieleeni, aidan -- ehkä Aaro\nvoi meitä sen teossa auttaa; mutta aita meidän täytyy saada, muutoin\naasit ja muut eläimet tulevat sotkemaan kaiken. Mutta eipä aitaakaan\ntyhjästä tehdä, siinä tarvitaan aidaksia, ja mistä minä ne saan?\"\n\n\"Minäpä sanon, isä\", sanoi Eppie, paukauttaen hetken mietittyään\nyhteen käsiään. \"Irtonaisia kiviä on pitkin metsää, eikä niin\nsuuriakaan. Niitähän me voimme kerätä ja kyhätä niistä aidan. Sinä ja\nminä voisimme kantaa pienimmät ja Aaro kantaisi loput -- kyllä hän\njaksaisi.\"\n\n\"Oi, sinä minun herttaiseni\", sanoi Silas, \"ei tästä ympäristöstä\nniin paljon kiviä löytyisi; ja mitä sinun kantamiseesi tulisi, niin\nei noin pienillä käsillä kannettaisi suurempaa kiveä kuin nauris.\nSinä olet niin hentoinen, lapseni\", lisäsi hän hellästi -- \"niin\nsanoo rouva Winthropkin.\"\n\n\"Olen vahvempi kuin luuletkaan, isä\", vastasi Eppie; \"ja ellei\nolekaan niin paljon kiviä ympäristössä, voimmehan puolet rakentaa\nkivestä ja puusta puolet. Katsohan, miten paljon kiviä on louhoksen\nympärillä!\"\n\nHän juoksi louhoksen luo, aikoen nostaa yhden kiven, mutta\nperäytyikin siinä samassa ihmeissään.\n\n\"Oi, isä, tulehan katsomaan\", huudahti hän -- \"tule katsomaan, miten\npaljon vesi on alentunut eilisestä. Eilenhän kuoppa oli noin täynnä!\"\n\n\"No, tosiaankin\", sanoi Silas, ehättäen luo. \"Ne ovat kai alkaneet\nkuivata viime sadon jälkeen, osgoodilaiset. Vouti sanoi minulle\nkyllä eräänä päivänä ohi kulkiessani, 'mestari Marner', hän sanoi,\n'älkää ihmetelkö, jos me teemme teidän ympäristönne kuivaksi kuin\nluukappaleen.' Herra Godfrey Cass, hän sanoi, oli ottanut tehdäkseen\nkuivauksen: hän aikoi tehdä lisää peltoa Osgoodille.\"\n\n\"Miten oudolta näyttääkään, kun vanha louhos kuivataan\"! sanoi Eppie,\nkääntyen pois ja ryhtyen vääntämään suurta kiveä. \"Katsohan, isä,\nvoinhan kantaa tämän mainiosti\", sanoi hän, ponnistellen kiven kanssa\nmuutaman askeleen, mutta sitten sen pudottaen.\n\n\"Katsohan, sinä olet hento ja sittenkin vahva, vai mitä?\" virkkoi\nSilas, Eppien verrytellessä nauraen käsiään. \"Tulehan, käymme\nistumaan tuohon penkille ja heitämme sikseen nostelemiset. Muutoin\nvikuutat itsesi, lapsi. Sinun pitäisi löytää joku tekemään työtä\npuolestasi -- minun käteni eivät enään ole niinkään vahvat.\"\n\nSilas lausui viimeisen lauseen hitaasti, ikäänkuin antaakseen\nsanoilleen hieman laajemman merkityksen; ja Eppie, heidän\nistuutuessaan penkille, hiipi aivan hänen kylkeensä ja tarttui\nhyväillen tuohon käteen, joka ei ollut niinkään vahva, Silaan\npoltellessa vapaalla kädellään piippua. Vaahtera heidän takanaan\nehkäisi polttavimman auringonpaisteen ja loi vilpoisan, väilyvän\nvarjon ruohokentälle.\n\n\"Isä\", sanoi Eppie hellästi, kun he olivat tovin istuneet vaieten,\n\"jos minä joutuisin naimisiin, pitäisikö minut vihkiä äitini\nsormuksella?\"\n\nPieni, hillitty ihmettelyn ilme häivähti Silaan kasvoilla, vaikka\nhänen alitajunnassaan oli kulkenut samainen ajatus, ja hän sanoi\nhillityllä äänensävyllä: \"No, Eppie, oletko sinä ajatellut\nnaimisiinmenoa?\"\n\n\"Vasta tämän viime viikon, isä\", vastasi Eppie kainostellen,\n\"senjälkeen kun Aaro sitä minulle esitti.\"\n\n\"Ja mitä hän sanoi?\" kysyi Silas, äänessä sama hillitty sävy, kuin\nolisi hän pelännyt koskettelemasta asiaa Eppietä vahingoittavassa\nmuodossa.\n\n\"Hän sanoi tahtovansa mennä naimisiin, koska hän juuri täytti\nkaksikymmentäneljä vuotta ja koska hänellä oli puutarhurin virkakin,\nherra Mottin luovuttua siitä, ja hän käy nyt kahdesti viikossa\nherra Cassilla ja kerran Osgoodilla, ja hänelle on luvattu vielä\npappilankin työt.\"\n\n\"Ja kenet hän sitten tahtoisi naida?\" kysyi Silas, suupielessä\nkaihomielinen hymy.\n\n\"No, minut tietenkin, isä\", sanoi Eppie, veitikkamaisesti nauraen ja\nisäänsä poskelle suudellen; \"kenenkä muun kanssa hän sitten menisi\nnaimisiin!\"\n\n\"Ja sinä aiot ottaa hänet, aiotko?\" kysyi Silas.\n\n\"Aion, joskus\", sanoi Eppie, \"en tiedä vielä milloin. Jokaisen on\nkerran naitava, sanoo Aaro. Mutta minä sanoin hänelle, ettei se\nole totta, minä sanoin, isä esimerkiksi hän ei ole koskaan ollut\nnaimisissa.\"\n\n\"Ei, lapseni\", sanoi Silas, \"isäsi oli yksinäinen mies, kunnes sinut\nlähetettiin hänelle.\"\n\n\"Mutta sinä et koskaan enään jää yksin, isä\", sanoi Eppie hellästi.\n\"Niin, Aaro juuri sanoi -- 'En koskaan tahtoisi eroittaa sinua\nmestari Marnerista, Eppie!' Ja minä sanoin: 'Ei se onnistuisikaan,\nAaro!' Ja hän tahtoo, että me kaikki asuisimme yksissä, jottei sinun\ntarvitsisi lainkaan tehdä enään työtä, isä, paitsi mitä omaksi\nhuviksi haluttaisi; ja hän olisi kuin sinun poikasi -- niin hän\nsanoi.\"\n\n\"Ja olisiko se sinulle mieleen, Eppie?\" kysyi Silas, tutkivasti\nhäneen katsoen.\n\n\"Ei minulla olisi mitään sitä vastaan, isä\", sanoi Eppie lyhyesti.\n\"Ja minusta olisi hauskaa, kun ei sinun enään tarvitsisi tehdä työtä\npaljon. Mutta ellei juuri se olisi kysymyksessä, niin minusta saisi\nmieluummin olla niinkuin on. Olen kovin onnellinen. Minusta on\nhauskaa, että Aaro minusta pitää ja tulee meitä katsomaan usein ja on\nhyvä sinulle -- hän on aina hyvä sinulle, eikö olekin, isä?\"\n\n\"On, lapsi, ei kukaan voisi olla parempi\", sanoi Silas painavasti.\n\"Hän on aivan äitinsä poika.\"\n\n\"Mutta en kaipaa lainkaan elämänmuutosta\", sanoi Eppie. \"Tahtoisin\njatkuvan kauan, kauan aikaa juuri näin kuin nyt on. Aaro vain kaipaa\nelämänmuutosta; ja hän sai minut itkemäänkin -- vähän vain -- sillä\nhän sanoi, etten hänestä välittänyt, koska en halunnut naimisiin,\nvaikka hän tahtoi.\"\n\n\"Voi, lapsi kulta\", virkkoi Silas, pannen piipun pois, ikäänkuin\nolisi turhaa enään polttaa, \"sinä olet liian nuori naimisiin.\nKysytäänpä rouva Winthropilta -- kysytäänpä Aaron äidiltä, mitä hän\nasiasta arvelee: jos se sopii, niin hän kyllä sanoo. Mutta muistaa\ntäytyy, Eppie: asiat muuttuvat, tahdomme tai emme; asiat eivät\npitkälti jaksa mennä entistä menoaan, ja sama se. Minä vanhenen ja\nraihnaannun ja käyn teille vain vaivaksi, ellette kokonaan lähde\nomiin oloihinne. En minä tarkoita, että te pitäisitte minua taakkana\n-- tiedänhän, ettette niin ajattele -- mutta vaikeaa teille tulisi;\nja kun minä katselen tulevaisuuteen, minusta tuntuu, että sinun\npitäisi saada, kun minusta ei enään ole minkään auttajaa, turvaksesi\njoku nuori ja voimakas, joka jaksaisi ponnistaa rinnallasi elämäsi\nloppuun asti.\" Silas vaikeni, nojaten käsin polviinsa ja tuijottaen\nmaahan ajatuksissaan.\n\n\"Tahtoisitko siis minun menevän naimisiin, isä?\" kysyi Eppie, ääni\nväristen.\n\n\"En voi ainakaan kieltää sinua siitä, Eppie\", sanoi Silas\npäättäväisesti; \"mutta kysytään kummiltasi. Hän ei tahdo sinulle kuin\npelkkää hyvää ja pojalleen samoin.\"\n\n\"Siinäpä he tulevatkin\", sanoi Eppie. \"Lähtekäämme heitä vastaan. Entä\npiippu, etkö tarvitse sitä enään?\" sanoi Eppie, nostaen piipun maasta.\n\n\"En, lapsi\", sanoi Silas, \"olen polttanut kylliksi tänään. Luulen\nettä joku haiku tekee minulle parempaa kuin koko piipullinen.\"\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU.\n\n\nSamaan aikaan kuin Silas ja Eppie istuivat penkillä, saarnipuun\nhäilähtelevässä varjossa, vastusteli neiti Priscilla Lammeter\nsisarensa houkutusta jäädä Punaiseen taloon teelle ja antaa isän\nnukahtaa kauemmin, sensijaan että olisivat lähteneet ajamaan\nWarreniin heti päivällisen syötyään. Perheen jäsenet (neljä\nkaikkiaan) istuivat pöydän ympärillä tummaksi laudoitetussa salissa,\nsunnuntaiherkkujen ääressä, viettäen viihtyisää seurustelua,\npähkinöitä, omenoita ja päärynöitä syöden, Nancyn omin käsin\nkoristettua pöydän lehdillä jo aikaa ennen kuin kellot olivat\nsoittaneet kirkkoon.\n\nSuuri muutos oli tapahtunut tässä huoneessa senjälkeen kuin sen\nnäimme Godfreyn poikuuspäivinä ja vanhan Junkkarin leskenä taloa\nhallitessa. Kaikki hohtaa ja välkkyy nyt, eikä eilispäivän tomua\nnäy missään, katsoipa sitten itse huonekaluja taikka vanhan\nJunkkarin metsästyspyssyjä, ratsupiiskoja tai kävelykeppejä seinälle\nripustettujen hirvensarvien haarukoissa. Kaikki muut metsästys- ja\nratsastusvehkeet olivatkin Nancyn toimesta siirretyt toiseen\nhuoneeseen; mutta hän oli tuonut Punaiseen taloon uskollisen ja\nkunnioittavan tavan ja piti miehensä isävainajan muistoesineet\ntarkoin kunniapaikalla. Vanhat oluttuopit ovat yhä sivupöydällä,\nmutta hopeakoristeet eivät enään ole sormenjälkien himmentämät,\neikä tuoppien pohjalla pääse oluen tähde happanemaan ja levittämään\nellottavaa hajuaan; huone tuoksuu nyt suorastaan lavendelille ja\nruusuille, joita sirot maljakot ovat täpötäynnä. Puhtaus ja järjestys\nvallitsee tässä, ennen niin huiskin haiskin olevassa huoneessa, sillä\nviisitoista vuotta takaperin tähän huoneeseen saapui uusi, järjestävä\nhenki.\n\n\"No, isä\", sanoi Nancy, \"onko sinulla nyt niin ihmeen tärkeätä\npäästä kotiin teetä juomaan? Etkö yhtä hyvin voi jäädä tänne meidän\nluoksemme? -- -- iltakin kun on niin ihana.\"\n\nVanha herra oli juuri syventyneenä keskusteluun Godfreyn kanssa\nkasvavasta vaivaisavusta ja kehnoista ajoista, kuulematta tyttärien\nkeskustelua.\n\n\"Rakkaani, sinun täytyy kysyä Priscillalta\", hän sanoi ennen niin\nsointuvalla, nyt jo vanhuudenhauraalla äänellään. \"Hän on nyt minun\nsamoinkuin koko tilankin isäntä.\"\n\n\"Onkin tarpeeksi aihetta olemaan sinun isäntäsi, isä\", sanoi\nPriscilla, \"muutoinhan olisit jo aikoja sitten kuollut reumatismiisi.\nJa mitä tulee tilan isännyyteen niin, kun kaikki menee huonosti,\nniinkuin tällaisena aikana tietysti menee, pääseehän pahasta\nhelpoimmalla, kun on joku, jonka niskaan sysää syyn. Isännöiminen\nkäy niin hyvin silloin, kun antaa toisen käskeä ja komentaa ja itse\nnauttii kaiken hyvän. Se pelastaisi monen halvauksilta, luulen.\"\n\n\"No, no, rakkaani\", sanoi isä tyytyväisesti nauraen, \"en minä\nsuinkaan sanonut, ettet sinä täytä kaikkien vaatimuksia.\"\n\n\"Isännöi nyt sitten niin, että jäätte tänne teelle, Priscilla\",\ntarttui ajatukseen Nancy, ottaen tuttavallisesti sisartaan\nkäsipuolesta. \"Tulehan; menkäämme tekemään pieni kävely puutarhassa,\nsill'aikaa kuin isä nukahtaa.\"\n\n\"Rakkaani, hän voi nukkua hyvin vaunuissa, sillä minä ajan. Ja mitä\nteenjuontiin tulee niin en tahdo siitä kuullakaan; sillä kotiin\njäi tuo karjakko, ja hänellä on mukamas naimispuuhat Mikaelin\nkanssa, ja niinpä häneltä menee maitoa sioille sama määrä kuin\nmaitokannuihinkin. Sellaisia ne ovat kaikki: koko maailma pitäisi\nkääntää nurin heidän naimistensa takia. Anna minun panna vain hattu\npäähäni, sen verran meillä kyllä on aikaa, että ehdimme tehdä\nkierroksen puutarhassa hevosta valjastettaessa.\"\n\nSisarten käyskennellessä siisteiksi lakaistuilla puistokäytävillä,\nmolemminpuolin vihreä ruohokenttä, joka selvästi erottui milloin\nyksinäisten kartiomaisten, milloin tuuheaksi seinäksi istutettujen\nmarjakuusten tummasta väristä, lausui Priscilla:\n\n\"En osaa sanoa, miten iloinen olen, että miehesi on tehnyt\nmaapalstavaihtokaupan serkku Osgoodin kanssa ja että rupeatte\nmaitotaloutta harrastamaan. Mikä vahinko, ettette siihen aikaisemmin\nryhtyneet; siitä riittää vaikka kuinka paljon iloa. Maitotalous on\nsemmoista, ettei siinä työ lopu. Mutta hankaapas huonekaluja, kun\nolet tarpeeksi hieronut pöytääsi ja näet siinä kuvasi, niin siihen se\nkatseleminen sitten loppuu; mutta maitohommissa on aina jotain uutta;\nkeskellä talveakin riittää vaikka kuinka paljon iloa, kun saa kirnuta\nvoita ja tarkastaa alati, koska kirnu on voissa. Rakkaani\", lisäsi\nPriscilla, puristaen hellästi sisarensa kättä, heidän rinnatusten\nastellessaan, \"sinulle ei koskaan tule ikävä, kun sinulla on\nmaitotalous.\"\n\n\"Voi Priscilla\", vastasi Nancy, iloisin ja rakkain katsein puolestaan\npuristaen sisarensa kättä, \"mutta Godfrey ei ole siitä niin\ninnostunut: maitotalous ei sovi miehille. Mutta minua masentaa kovin\nhänen alakuloisuutensa. Minä kyllä olen tyytyväinen kaikkeen, mitä\nonni on meille suonut, kunpa hän vain olisi.\"\n\n\"Tuo vie minun kärsivällisyyteni\", virkkoi Priscilla kiihkeästi,\n\"tuo miesten tapa -- aina vaan murjotetaan ja ollaan happamia eikä\ntyydytä siihen mitä on; eivät he voi edes rauhassa hiljaa istua\ntuolissaankaan, jotakin huvitusta heillä täytyy olla siinäkin, joko\ntäytyy heidän saada piippu hampaisiinsa tai nieleskellä väkeviä,\nvaikka olisi senkin seitsemän tekemistä ennenkuin seuraava ateria\non esissä. Mutta, Jumalan kiitos, meidän isämme ei koskaan ole\nollut sitä lajia. Mutta olisipa Luojalle pälkähtänyt päähän tehdä\nsinusta yhtä ruman kuin mitä minä olen, niin eivätpä olisi miehet\nolleet kintereilläsi, ja sinä istuisit kauniisti kotona eikä sinun\ntarvitsisi nyt seurustella sellaisten kanssa, joilla on suonissaan\nniin levotonta verta.\"\n\n\"Elä sano niin, Priscilla\", intti vastaan Nancy, pahoillaan, että\noli antanut aihetta sisarelleen tähän purkaukseen; \"ei kenelläkään\nole aihetta syyttää Godfreyta. Onhan luonnollista, että hän on\nhuolissaan, kun ei ole saanut lasta: jokainen mies tahtoisi itsellään\nolevan jonkun, jonka puolesta työskennellä ja uurastaa, ja miten\nonnellinen hän olisikaan, jos saisi leikkiä omien lastensa kanssa.\nMoni muu mies olisi paljon epätoivoisempi kuin hän on. Hän on paras\naviomies maailmassa.\"\n\n\"Oh, tiedänhän minä tuon\", sanoi Priscilla, pilkallisesti\nhymyillen, \"tiedän kyllä, se on niin aviovaimojen tapaista; ensin\nhe yllyttävät ihmisen suomimaan heidän miehiään, mutta tekevät\nsitten täyskäännöksen ja alkavat puolustaa ja kehua heitä kuin\nkauppatavaraa. Mutta isä jo varmaan odottaa minua; meidän täytyy\npalata nyt.\"\n\nUljaat vaunut ja vanha vankka harmaa valjaissa odottivat portaitten\nedessä, ja herra Lammeter seisoi jo valmiina kivirapuilla, selitellen\nGodfreylle Specklen kaikkia hyviä puolia, jotka hän oli tullut\nhuomaamaan jo hevosta aikaisemmin ratsuna käyttäessään.\n\n\"Minulla piti aina olla hyvä hevonen, kuten tiedät\", kehahti vanhus,\njoka tahtoi nuorisolle aina muistuttaa vanhasta kultaisesta ajasta.\n\n\"Eikö herra Cass suvaitsisi saapua Nancyn kanssa Warreniin vielä\ntällä viikolla\", lausui Priscilla lähtiäisiksi, tarttuessaan\nohjaksiin ja ystävällisesti hoputtaen vanhaa Speckleä.\n\n\"Minäpä käväisen vielä Kivilouhoksella, Nancy, ja katson\nkuivausojia\", sanoi Godfrey.\n\n\"Ehditkö, rakkaani, vielä teetä juomaan takaisin?\"\n\n\"Kyllä vaan. Olen tunnin päästä takaisin.\"\n\nGodfreyn tapoihin kuului sunnuntaisin iltapäivällä tehdä jonkinlainen\ntutkimus- ja kävelymatka pelloilleen. Harvoin seurasi Nancy\nmukana; sillä hänen aikalaisensa naiset mikäli he Priscillan\ntavoin eivät suorastaan hoitaneet isännyyttä -- eivät kernaasti\nlähteneet pitemmille matkoille kotinurkistaan ja tanhuviltaan,\nkoska heillä kotonakin oli puuhaa riittämiin. Milloin Priscilla ei\nollut käymätiellä Punaisessa talossa, istui Nancy usein raamattunsa\nääressä, ja seurattuaan silmin jonkun aikaa pyhää kirjaansa, vaipui\nmietteisiinsä, antaen ajatustensa kulkea vapaasti.\n\nMutta Nancyn sunnuntaiajatukset harvoin täydelleen erosivat avatun\nkirjan herättämistä hartauden maailmoista. Hän ei ollut saanut\ntarpeeksi oppia uskonasioissa, käsittääkseen perinjuurin suhdetta\nvanhan ajan pyhien totuuksien ja oman salaisen, yksinkertaisen\nelämänsä välillä; mutta Nancyn luonteen vahvat ainekset,\nrehellisyyden halu ja vastuunalaisuuden tunne omasta suhtautumisesta\nmuihin kanssaihmisiin olivat tuoneet hänelle tavan tutkistella omia\naikaisempia tunteitaan ja toimimaan yksinäisissä mietiskelyissä.\nKoska hänen olemustaan eivät monenlaiset vaiheet olleet päässeet\nmuokkaamaan, täytti hän yksinäiset hetkensä sisäisellä elämällä,\nseuloen uudelleen ja taas uudelleen elettyjä vaiheitaan, eritotenkin\nviisitoistavuotisen avioelämänsä aikana saatuja kokemuksiaan, eläen\nne hengessä vielä kerran. Hän muisti kaikki yksityiskohdat, sanat,\näänenpainot, jopa katseetkin ratkaisevien hetkiensä muistojen\nvarrelta, muistojen, jotka olivat avanneet hänelle ihka uusia\nmaailmoita ja panneet hänen aivan toisella lailla kuin ennen\nymmärtämään elämän suhteita ja koettelemuksia, tai muistojen,\njotka olivat jääneet kolkuttamaan hänen omaatuntoaan jonkin oman\nlaiminlyönnin tai piinallisen, milloin kuvitellun, milloin todellisen\nrikkomuksen takia -- pysähtyen alati punnitsemaan, oliko hänessä\nollut syytä. Tämä ylenmääräinen märehtiminen ja itsetutkistelu\non sairaalloinen tapa, jota ylen herkällä siveellisellä tajulla\nvarustettu, outoihin oloihin joutunut ja hyväsydämiselle\npyrkimyksilleen työalaa kaipaava henkilö ei voi välttää -- ei voi\nvälttää jalosydäminen, lapseton aviovaimo, jonka henkinen ilmapiiri\non ahdas. \"Voin tehdä niin vähän -- olenko edes senkään tehnyt\noikein?\" on alati vaivaava kysymys: ei yksikään ääni häiritse hänen\nitsetutkisteluaan eikä houkuta häntä pois näistä turhista huolista.\n\nNancyn avioelämässä oli eräs tuskallinen kokemus, johon useimmat\nhänen menneitä muistelevan, syvällisen mietiskelynsä langat johtivat.\nHänen lyhyt keskustelunsa Priscillan kanssa puutarhakävelyllä\noli vienyt hänen ajatustensa virran juuri siihen suuntaan tänä\nsunnuntai-iltapäivänä. Ensimäisen aiheen hänen ajatustensa\neksymiseen pois pyhän kirjan piiristä, jota silmät kuitenkin yhä\nvakavasti tarkastelivat, oli antanut Priscillan hyökkäys hänen\nmiestänsä kohtaan ja tämän kysymyksen pohtiminen. Rakastetun\nesineen puolustaminen on paras palsami rakkauden haavoille: --\n\"Miehillä on niin paljon ajateltavaa ja huolehdittavaa\", on se\nusko, jonka voimalla vaimo iloisin kasvoin kestää raa'at sanat ja\nhäikäilemättömyydet. Ja Nancyn syvimmät haavat olivat aiheutuneet\nsen johdosta, että hän luuli kotilietensä lapsettomuuden vaivaavan\nmiestään ja aiheuttavan tyhjyyden tunteen, joka ei ollut\nkorjattavissa.\n\nJa kuitenkin olisi saattanut luulla Nancyn vielä paljon karvaammin\ntuntevan siunauksen puutteen, siunauksen, jota hän oli odottanut\nmitä erilaisimmin kuvitteluin, osittain juhlallisin, osittain\njokapäiväisin valmisteluin, jotka täyttävät jokaisen rakastavan\nvaimon mielen, hänen toivoessaan kohta tulevansa äidiksi. Eikö\nkokonainen laatikko ollut täynnä hänen kättensä siroja töitä,\nkaikki uuden uutukaisia ja käyttämättömiä, aivan samassa kunnossa\nkuin hän ne oli järjestänyt neljätoista vuotta takaperin -- kaikki,\npaitsi yhtä pikku pukua, joka oli käytetty kuolinvaatteiksi? Mutta\nhuolimatta tästä kohtalon koettelemuksesta ei Nancyn huulilta kuultu\nvalitusta, ja vuosia sitten oli hän päättänyt olla koskaan avaamatta\nlaatikkoa, ettei kaipaus pääsisi hänen mieltään raatelemaan.\n\nEhkä tuo peräänantamaton ankaruus, jolla hän vieroi kaikkea omaa\nsynnillistä suruansa, esti hänet käyttämästä samaa mittapuuta\nmieheensä nähden. On aivan eri asia miehen kaipuu -- siinä\nsuhteessa on paljon tuntuvampi: nainen voi aina olla tyytyväinen\nmiehensäkin seurasta, mutta mies kaipaa jotakin, joka saa hänet\najattelemaan tulevaisuutta -- ja takan ääressä istuminen on hänelle\npaljon yksitoikkoisempi kuin vaimolle. Ja joka kerta kun Nancyn\nmietiskelyt osuivat tähän kohtaan -- hänen yrittäessään kaikin\nmokomin katsella asioita Godfreyn näkökulmasta -- kertyi syytä\nuuteen itsetutkisteluun. Oliko hän tehnyt kaikkensa keventääkseen\nGodfreyn kaipuuta? Oliko hän sittenkään ollut oikeassa ryhtyessään\nniin ankarasti vastustamaan kuusi vuotta takaperin -- ja uudelleen\nneljä vuotta takaperin -- miehensä halua ottaa kasvattilapsi?\nKasvattilapsen ottaminen oli tuohon aikaan paljon harvinaisempi\ntapaus kuin nykyaikaan; sitäpaitsi oli Nancyllä oma mielipiteensä\nasiasta. Hänen oli välttämättä muodostettava kaikista asioista, jotka\neivät yksinomaan kuuluneet miehisiin, oma mielipiteensä, niinkuin\nhänen oli tapana pitää kukin hänelle suoraan kuuluva esinekin\npaikallaan: ja hänen mielipiteensä muuttuivat aina perusajatuksiksi,\njoiden mukaan kaiken toiminnan piti tapahtua. Ne olivat lujia,\nei perustelunsa takia, vaan siksi että hän ei niistä luopunut\nennenkuin ne olivat viedyt perille. Kaikkiin elämän velvollisuuksiin\nja järjestelyihin nähden, tyttömäisestä keimailupuolesta hamaan\niltapukujen yksityisseikkoihin oli suloisella Nancy Lammeterilla\nollut vielä kaksikymmentäkolmevuotiaana poikkeukseton pikku tapansa\nja oli hän ratkaissut jokaisen, pienimmänkin pukuseikan tarkoin sen\ntavan mukaisesti. Hän kantoi tällaisia päätöksiä vaatimattomasti\npovessaan: niillä oli juuret hänen sydämessään ja ne kasvoivat siellä\nrauhassa kuin ruoho. Vuosia aikaisemmin, kuten tiedämme, tahtoi\nhän välttämättä pukeutua kuten Priscilla, koska sisarusten tuli\npukeutua yhtäläisesti, ja koska hän teki oikein vaikka pukeutui ihan\njuustonväriseenkin pukuun. Nancyn elämä oli saanut säännöstelynsä\ntällaisen jokapäiväisen, mutta silti luonteenomaisen muotisuunnan\npohjalla.\n\nNämä jäykät perusajatukset, ilman itsekästä sivuvaikutusta, olivat\nolleet syynä siihen, miksi Nancy jäykästi asettui vastustamaan\nmiehensä halua. Ottaa kasvattilapsi, koska omia ei kaitselmus\nollut antanut, oli samaa kuin niskoitella kaitselmusta vastaan:\nkasvattilapsi, siitä hän oli varma, ei koskaan menestyisi hyvin,\nvaan olisi kirouksena niille, jotka olivat ryhtyneet ehdoin tahdoin\npotkimaan semmoista asiaa vastaan, joka oli, tietenkin jonkin syyn\ntakia, selvästi toisin päin parempi. Jos kerran oli nähnyt, ettei\njonkun asian tarkoitus ollut onnistua, niin oli Nancyn mielestä\nvelvollisuus suorastaan jättää halut ja toiveet pois. Ehkä ei häntä\nolisi viisainkaan vastaväittäjä saanut päätöksestään peruutumaan.\nMutta hän käsitti kerta kaikkiaan kaitselmuksen olevan asiaa vastaan,\njos siinä vaan tapahtui joitakin hangotteluja. Hän olisi ehdottomasti\nluopunut jostain ostostakin määrätyllä paikalla, jos sade tai joku\nmuu taivaasta lähetetty syy kolme kertaa perätysten olisi päässyt\nestämään hänen yrityksensä; eikä hän olisi ihmetellyt vaikka siltä,\njoka tuollaisia taivaan merkkejä uhmasi, olisi katkennut käsi tai\njalka.\n\n\"Mutta miksi sinä luulet, ettei lapsi menestyisi?\" väitteli Godfrey\nvastaan. \"Hän on viihtynyt niin hyvin kuin lapsi ikään voi kankurin\nhoidossa: ja hän on ottanut lapsen kasvatikseen. Ei koko pitäjässä\nole niin sievää tyttölasta eikä ketään, joka niin hyvin sopisi\nottolapseksi. Miten voisi tuollainen viaton olento tulla kiroukseksi\nkenellekään?\"\n\n\"Niin, rakas Godfrey\", sanoi Nancy, istuen kädet ristissä,\nsurullisin, hellin katsein. \"Lapsi voi hyvinkin menestyä kankurin\nhoidossa. Mutta hänhän ei lasta etsinytkään, niinkuin meidän nyt muka\npitäisi. Mutta silloin asiat kääntyisivät huonoon päin: minä tunnen\nsen. Etkö muista, mitä Royston kylpylässä kohtaamamme rouva kertoi\nsisarensa ottolapsesta? Ja muista ottolapsista en ole kuullutkaan: ja\nlapsi tuotiin kaksikymmentäkolmevuotisena. Rakas Godfrey, älä pyydä\nminua tekemään, minkä tiedän olevan väärin: en olisi koskaan enään\nonnellinen. Tiedän kyllä, että se on sinulle raskasta -- minulle se\non helpompi -- mutta se on kohtalon tahto.\"\n\nSaattaa tuntua omituiselta, että Nancy -- jonka uskonnolliset\nteoriat olivat kokoonkyhätyt ahdasmielisistä yhteiskunnallisista\ntavoista, vajanaisesti ymmärretyistä kirkon opeista ja hänen omista\ntyttömäisistä, pikku kokemuksiin nojautuvista järkeilyistään --\noli mietteissään joutunut niin lähelle hurskaitten kirkonmiesten\najatustapaa, vaikka hänen tietopiirinsä oikeastaan oli hyvin kaukana\nheidän kaavoihin piintyneestä uskostaan: omituiselta, ellemme\ntietäisi ihmisuskon, kaiken luonnollisen, kasvavan tavoin särkevän\nkaavojen ja järjestelmien telkeet.\n\nGodfrey oli alusta lähtien valinnut Eppien, silloin\nkaksitoistavuotiaan, soveliaaksi ottolapseksi. Mutta hänen mieleensä\nei ollut juolahtanut, että Silas mieluummin luopuisi omasta\nhengestään kuin Eppiestä. Varmaankin toivoi kankuri parastaan\nlapselle, jonka takia hän oli nähnyt niin paljon huolta, ja olisi\niloinen, jos sellainen onnenpotkaus kohtaisi lasta: lapsi saisi\nalati olla kiitollinen hänelle ja ukkokin saisi hyvän toimeentulon\nloppuijäkseen, palkkiona erinomaisesti suoritetusta kasvatuksesta.\nEikö yleensä korkeammassa asemassa oleville kuulunut velvollisuutena\nkeventää alemmassa asemassa olevan taakkaa? Se tuntui Godfreystä\nmitä luonnollisimmalta seikalta syistä, jotka vain hän itse tiesi;\nja luonnollinen harhakuvitelma oli hänelle sekin, että tämä\ntoimenpide yleensä oli ilman muuta suoritettavissa, koska hänellä\noli itsellään yksityissyitä toivoa niin. Se saattoi olla vain\nkylmä, törkeä päätelmä Silaan ja Eppien suhteesta; mutta meidän on\nmuistaminen, että useimmat Godfreyn työpelloilla miehistä saamansa\nvaikutelmat olivat johtaneet ajattelemaan, että syvät tunteet harvoin\nseuraavat känsäisiä käsiä ja niukkaa toimeentuloa; eikä hänellä\nollut ollut tilaisuutta, vaikka olisikin ollut valtaa, tunkeutua\ntutkimaan erikoisesti niitä kankurin ominaisuuksia, jotka poikkesivat\ntavallisesta. Vain tietämättömyys olosuhteista teki mahdolliseksi\nsen, että Godfrey saattoi ajatella noin tunteetonta tapaa; hänen\nluonnollinen ystävällisyytensä oli jo aikoja sitten jättänyt\ntaakseen matalien ajatusten ja toivomusten häpeälliset hetket, eikä\nNancyn häneen aviomiehenä kohdistuvat kiitokset suinkaan olleet\nmielikuvituksen harhakuvia.\n\n\"Minä olin oikeassa\", sanoi Nancy itsekseen, muisteltuaan kaikkia\nmenneiden keskustelujensa vaiheita -- \"Tunnen olleeni oikeassa\nsanoessani hänelle 'ei', vaikka se koski sydämeeni kipeämmin kuin\nmikään; mutta miten hyvä on Godfrey sen johdosta ollut minulle! Moni\nmuu mies olisi ollut hyvinkin vihoissaan, jos heidän tahtoaan näin\nolisi vastustettu; he olisivat singonneet vasten silmiä vastauksen,\nmissä olisivat mananneet koko avioliittoaan; mutta Godfrey ei\nmilloinkaan ole minulle sanonut epäystävällistä sanaa. Mutta yhtä\nhän ei voi salata: kaikki näyttää hänestä niin autiolta, tiedän; ja\nmaa sitten -- miten suuri ero olisikaan, jos hänellä olisi kasvavia\nlapsia, joille hän kaiken tekisi! Mutta minä en valita; ehkäpä\nolisikin hän, jos olisi nainut toisen naisen ja saanut lapsia, ollut\nhänen kanssaan onneton.\"\n\nTämä mahdollisuus oli Nancyn suurin lohdutus; ja antaakseen sille\nsuuremman voiman koetti hän päästä vakuutetuksi siitä, ettei\nkukaan muu vaimo ollut miehelleen niin hellä kuin hän oli. Mutta\nolosuhteiden pakosta oli hänen tässä yhdessä kohdassa täytynyt\nasettua tuomitsemaan Godfreyn vastasyitä. Godfrey ei ollut\nvastaamatta hänen hellyyteensä eikä asettunut tuomitsemaan Nancyn\nvastasyitä. Godfreyn oli mahdoton, elettyään viisitoista vuotta\nhänen rinnallaan, olla huomaamatta, että epäitsekäs oikeudentunto\nja rehellisyys, niin puhdas kuin kaste kukan lehdellä, olivat\nhänen luonteensa pääominaisuudet; mutta Godfrey tunsi sen niin\nvoimallisesti, että hänen oma, horjuvampi luonteensa, joka oli\nliian arka katsomaan vaikeita asioita yhtä luottavasti ja mutkitta,\npelkäsi tätä hellää vaimoa, jonka kaipaavat katseet seurasivat\nhäntä alamaisesti. Hänestä tuntui mahdottomalta koskaan tunnustaa\nvaimolleen Eppietä koskevaa totuutta: Nancy ei koskaan voisi päästä\nsiitä vastenmielisyydestä, jonka hänen aikaisemman avioelämänsä\ntarina saisi aikaan, jos sen nyt vielä, niin pitkän salaamisen\nperästä, kertoisi. Ja lapsikin, ajatteli hän, tulisi varmaan inhon\nesineeksi: vain sen näkeminenkin olisi tuskallista. Nancyn ylpeyden\nja maailman pahasta tietämättömyyden tunnesekotus saisi liian ankaran\niskun, joka voisi turmella sitäpaitsi hänen heikon terveytensäkin.\nKoska hän oli mennyt Nancyn kanssa naimisiin ja kätkenyt sydämensä\npohjaan tuon salaisuuden, täytyi hänen säilyttää se siellä viimeiseen\nasti. Mitä ikinä hän tekisikin, hän ei voinut tehdä korjaamatonta\nkuilua itsensä ja ikirakkaan vaimonsa välille.\n\nMiksei hän toistaiseksi voinut tyytyä elämään lapsettomana kodissa,\nmissä sellainen vaimo oli levittämässä päivänpaistettaan? Miksi lensi\nhänen ajatuksensa raskaana alati tuohon tyhjään kohtaan, ikäänkuin\nolisi se ainoa syy hänen elämänsä osittaiseen ilottomuuteen? Sama\nlienee laita kaikkien miesten ja naisten, jotka ovat päässeet\nkeski-ikään, selvästi tajuamatta sitä tosiasiaa, ettei elämä koskaan\nvoi olla vain pelkkää iloa: harmaiden hetkien epämääräisessä\nikävässä etsii tyytymättömyys jotain määrättyä esinettä ja tapaa sen\nsallimuksen kieltämässä kohdassa. Lapsettomassa kodissa orastava\ntyytymättömyys kuvittelee kadehtien sellaista isää, jota kotiin\npalatessaan tervehtivät nuoret äänet, joka saa istua samalle\naterialle, missä pienet päät nousevat pöydän partaalta kuin mitkäkin\ntaimet tarhassa, se tyytymättömyys näkee mustan surun väijyvän\nkunkin lapsen selän takana ja punnitsee vaikuttimia, jotka ovat\nsaaneet miehen luopumaan vapaudestaan, ja etsimään ehdoin tahdoin\nkahleita, havaiten ne sulaksi hulluudeksi. Godfreylla oli vielä\nmuitakin syitä, miksi hänen ajatuksensa alati eksyivät tähän yhteen\nkohtaan kohtalonsa kulussa: hänen omatuntonsa, joka Eppiehin\nnähden ei koskaan päässyt rauhoittumaan, piti kodin lapsettomuutta\nkohtalon rangaistuksena; ja kun vuosi toisensa jälkeen meni, eikä\nNancy suostunut ottamaan Eppietä kasvatiksi, kävi entisen erheen\nkorjaaminen aina vain vaikeammaksi.\n\nTänä sunnuntai-iltapäivänä tuli kuluneeksi neljä vuotta, kun heidän\nvälillään oli viimeksi keskusteltu samaisesta asiasta, ja Nancy\nluulikin kysymyksen jo lopullisesti jääneen.\n\n\"Olen epätietoinen, sureeko hän asiaa enemmän tai vähemmän\nvanhetessaan\", ajatteli Nancy; \"pelkään että enemmän. Vanhemmuuttaan\nkaipaavat ihmiset lapsia yhä enemmän: mitä voisi isä ilman\nPriscillaa? Ja jos minä kuolen, tulee Godfrey olemaan aivan yksin --\nei hänellä veljistäänkään tule tukea olemaan. Mutta turhaa on sitä\nsurra etukäteen: minun on tehtävä voitavani nykyhetkeä varten.\"\n\nNäin ajatellen havahti Nancy mietteistään ja käänsi katseensa jälleen\navattua kirjan sivua kohti. Hän oli ajatuksissaan harhaillut kauemmin\nkuin luulikaan, sillä ihmeekseen näki hän sisäkön ilmestyneen\nhuoneeseen laittamaan teekojeita kuntoon. Oli tosiaankin tulossa\ntavallinen teeaika; mutta Janella oli omat syynsä.\n\n\"Onko herra jo tullut, Jane?\"\n\n\"Ei, ei ole\", sanoi Jane, äänessä erikoinen paino, jota talonrouva\nkuitenkaan ei näyttänyt havaitsevan.\n\n\"En tiedä, oletteko huomannut\", jatkoi Jane, hetken vaiettuaan,\n\"mutta ihmiset juoksevat yhtäänne päin, sen näkee etu-ikkunasta.\nOnkohan jotain tapahtunut. Ei koko pihalla ole ristin sielua, muutoin\nlähettäisin jonkun katsomaan. Juoksin jo mäenkukkulalle, mutta sieltä\nei puiden takia näe mitään. Ei kai vain kukaan ole loukannut itseään.\"\n\n\"Ei kai, luulen, mitään vaarallisempaa\", sanoi Nancy. \"Jos\nlienee herra Snellin härkä taas päässyt karkaamaan, kuten joskus\naikaisemminkin.\"\n\n\"Kun ei se vain olisi silloin päässyt puskemaan jotakin\", sanoi Jane,\njoka ei voinut olla kuvittelematta jotain pahempaa tapahtuneen.\n\n\"Tuolla tytöllä on aina jotain säikyttelemistä\", ajatteli Nancy;\n\"kunpa Godfrey pian tulisi.\"\n\nHän meni katsomaan etu-ikkunasta, nähdäkseen niin kauas kuin\nsuinkin tietä pitkin, sydämessä vavistus, joka hänen mielestään oli\nlapsellisuutta, sillä näkyvissä ei ollut mitään pelättävää, kuten\nJane oli kertonut, eikä Godfrey arvatenkaan palaisi kylätietä, vaan\npeltojen kautta. Hän jäi kuitenkin akkunaan katsomaan hiljaista\nhautuumaata, jonka vihreille kummuille hautapatsaat loivat varjojaan,\nja sen takana syysvärein koreilevaa pappilan puistoa. Sellaista\nulkonaista kauneutta katsellessa paisuu pelon aavistus suoranaiseksi,\nvärisyttäväksi peloksi, ikäänkuin musta korppi lentäisi liihoitellen\nhalki aurinkoisen ilman. Nancyn kaipaus ja Godfreyn kotiin\nodottaminen kasvoi joka hetki.\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA LUKU.\n\n\nJoku avasi oven toisessa päässä huonetta, ja Nancy tunsi, että se oli\nhänen miehensä. Hän kääntyi pois akkunasta, silmät iloisina, sillä\naviovaimon suurin pelko oli tyyntynyt.\n\n\"Rakas, voi kuinka minä olen iloinen, että sinä tulit kotiin\", sanoi\nhän, miestään lähestyen. \"Aloin jo ...\"\n\nHän vaikeni äkkiä, sillä Godfrey riisui lakkinsa vapisevin käsin\nja kääntyi häntä kohti kasvot kalpeina ja katseessa outo ilme,\nkuin kulkisivat hänen ajatuksensa jossain kaukana täältä. Nancy\notti vaieten häntä kädestä; mutta Godfrey oli kuin ei olisi hänen\nkosketustaan huomannutkaan, vaan heittäytyi tuoliinsa.\n\nJane oli jo ovella porisevine teekeittiöineen. \"Käske hänet pois\ntäältä, ole hyvä!\" sanoi Godfrey; ja kun ovi oli kiinni, pakotti hän\nitsensä puhumaan rauhallisemmin.\n\n\"Istuhan, Nancy -- tuohon\", sanoi hän, osoittaen itseään vastapäätä\nolevaa tuolia. \"Palasin niin pian kuin suinkin, ettei kukaan olisi\nennättänyt ennen minua sinulle kertomaan. Se oli minulle hirveä\nsäikähdys, -- mutta pelkään että se on sinulle vieläkin suurempi\nsäikähdys.\"\n\n\"Eihän vain isä tai Priscilla?\" sanoi Nancy, huulet väristen,\npuristaen kätensä ristiin helmassaan.\n\n\"Ei, ei kukaan elävä\", sanoi Godfrey, osaamatta valita sen parempaa\nsanamuotoa, vaikka olisi tahtonutkin. \"Se on Dunstan -- veljeni\nDunstan, joka katosi näköpiiristämme kuusitoista vuotta sitten.\nLöysimme hänet -- hänen ruumiinsa -- luurankonsa.\"\n\nGodfreyn oudon ulkomuodon Nancyssä herättämä kauhu ikäänkuin asettui.\nNancy kävi kuuntelemaan melkoista tyynempänä, mitä Godfreylla oli\nlisää kerrottavana. Godfrey jatkoi:\n\n\"Kivilouhos on saatu nyt kuivaksi -- se on perattu; ja siellä hän\non -- on ollut jo kuusitoista vuotta, kahden suuren kiven välissä.\nSiellä on hänen taskukellonsa ja sinettisormuksensa, siellä on minun\nkultanuppi ratsupiiskani ja nimeni siihen kaiverrettuna: hän otti\nsen tietämättäni, samana päivänä jolloin hän lähti Salamaa viemään,\njolloin hänet myös viimeksi nähtiin.\"\n\nGodfrey taukosi puhumasta: ei ollut niin helppoa jatkaa. \"Luuletko\nhänen hukuttaneen itsensä?\" kysyi Nancy, puolittain kummastellen,\nettä Godfrey oli niinkin järkytetty tästä, vihattua veljeään,\njosta kerrottiin niin paljon pahempia juttuja, jo vuosia sitten\nkohdanneesta onnettomuudesta. \"Ei, hän putosi\", vastasi Godfrey\nmatalalla, mutta kuuluvalla äänellä, kuin kätkien tähän tosiasiaan\nsyvemmän tarkoituksen. Äkkiä hän lisäsi: \"Dunstan ryösti myös Silas\nMarnerin.\"\n\nVeri syöksähti Nancyn kasvoille ja kaulalle, kun hän kuuli tämän\nihmeen ja häpeän, sillä hän oli kasvanut siinä käsityksessä, että\njonkun perheenjäsenen rikos painoi häpeäpilkkuna koko perhettä.\n\n\"Voi, Godfrey!\" huudahti hän surullisena, sillä hän oli hetkessä\nselvillä siitä, että Godfrey tunsi sen häpeän vielä paljon raskaammin.\n\n\"Rahat löytyivät kuopasta\", hän jatkoi -- \"kaikki kankurin rahat.\nKaikki on otettu talteen ja luuranko viedään Sateenkaareen. Mutta\nminä tulin tänne sinulle kertomaan: kukaan ei voinut sitä estää;\nsinun täytyy saada tietää.\"\n\nGodfrey vaikeni, katsoen maahan pitkän aikaa. Nancy olisi tahtonut\nmielellään sanoa pari lohdutuksen sanaa, mutta hänkin vaikeni,\ntuntien vaistomaisesti jotain vielä olevan tulossa -- Godfreylla\nvielä olevan jotain muuta sanomista hänelle. Äkkiä nosti Godfrey\nkatseensa suoraan Nancyn kasvoihin, tuijotti niihin, sanoessaan:\n\n\"Kaikki selviää, Nancy, ennemmin tai myöhemmin. Kun Herra\nKaikkivaltias tahtoo, niin kaikki salaisuutemme paljastuvat. Olen\nsalannut tähän asti sinulta erään tosiasian mutta nyt en kauemmin\nvoi sitä salata. En tahtoisi, että kukaan muu sen sinulle kertoisi,\nenkä uskaltanut itsekään en tahtonut, että edes kuolemani jälkeen\nolisit siitä saanut tietää. Mutta nyt kerron. Koko ikäni olen empinyt\nja empi nyt, aina vain tuo sama 'kertoako vai ei' -- mutta nyt minä\nkerrankin teen päätöksen.\"\n\nNancyn sisäinen pelko palasi jälleen. Aviopuolisoiden katseet\nkohtasivat toisensa pelokkaina, kuin uumoten seuraavien hetkien\nmerkitystä koko heidän tulevalle suhteelleen. \"Nancy\", sanoi Godfrey\nhitaasti, \"kun menimme naimisiin, salasin sinulta jotain -- jotain,\nmikä minun olisi välttämättä ollut kerrottava sinulle. Se vaimo,\njonka Marner löysi kuolleena lumesta -- Eppien äiti -- tuo vaivainen\nvaimo -- oli minun vaimoni: Eppie on minun lapseni.\"\n\nHän keskeytti, peläten tunnustuksensa vaikutusta. Mutta Nancy istui\naivan hiljaa, katse vain painui maahan ja erkani hänen katseestaan.\nNancy oli kalpea ja rauhallinen kuin kuvapatsas, istuessaan siinä\nkädet ristissä.\n\n\"Sinä et enään voi ajatella minusta mitään hyvää\", sanoi Godfrey\nhetken kuluttua, äänessä arka värinä.\n\nNancy oli vaiti.\n\n\"Minun ei olisi pitänyt jättää lasta omistamatta: minun ei olisi\npitänyt salata sitä sinulta. Mutta minä en voinut luopua sinun\nrakkaudestasi, Nancy. Asiat pakottivat minut ottamaan hänet\nvaimokseni -- mutta minulle se oli kärsimystä.\"\n\nYhä vielä oli Nancy vaiti, katse maahan luotuna; ja Godfrey miltei\nodotti Nancyn äkkiä ponnahtavan seisaalle ja haluavan lähteä isänsä\nluo. Miten voikaan hän tuntea armonantoa sellaisten syiden jälkeen,\njotka hänen mielestään varmaankin olivat sysimustia?\n\nMutta viimein loi Nancy ylös katseensa ja alkoi puhua. Hänen\näänessään ei tuntunut inhon merkkiäkään -- vain syvän murheen.\n\n\"Godfrey, olisitpa vain kertonut minulle kaiken kuusi\nvuotta takaperin, niin olisimme voineet edes osittain täyttää\nvelvollisuutemme lasta kohtaan. Luuletko sinä, että olisin\nkieltäytynyt ottamasta lasta, jos olisin tiennyt sen olevan sinun?\"\n\nTällä hetkellä Godfrey tunsi erhetyksensä koko katkeruuden,\nerhetyksensä, joka ei ollut vain mitätön, mutta suorastaan\nturmiollinen. Hän ei vielä siis tuntenut tätä vaimoaan, jonka kanssa\noli jo niin kauan elänyt yhdessä. Mutta Nancy puuttui jälleen\npuheeseen, ja tällä kertaa kiihkeämmin.\n\n\"Ja -- voi, Godfrey, -- jos me olisimme ottaneet hänet alusta alkaen,\njos sinä olisit tuntenut velvollisuutesi häneen nähden niinkuin sinun\nolisi pitänyt, niin olisi hän rakastanut minua äitinään -- ja sinäkin\nolisit ollut onnellisempi minun kanssani: minäkin olisin paremmin\nkestänyt pienokaisemme kuoleman, ja elämämme olisi ollut ehkä enemmän\nsen tapaista kuin sitä olemme kuvitelleet.\"\n\nKyyneleet kihoilivat, ja Nancy vaikeni.\n\n\"Mutta sinä et olisi tullut vaimokseni sitten, Nancy, jos olisin\nkertonut sinulle\", sanoi Godfrey puolustuksekseen, tahtoen\nitsesoimaustensa karvaudesta huolimatta väittää, ettei hänen\nkatsantokantansa ollut sentään silkkaa hulluutta. \"Sinä luulet ehkä\nnyt niin, mutta silloin olisit ollut kai toista mieltä. Niinhyvin\nsinun kuin isäsi ylpeys olisi asettunut minua ja kaikkea minuun\nkohdistuvaa vastaan, jos totuus olisi tullut sanotuksi.\"\n\n\"En osaa sanoa, mitä olisin tehnyt, Godfrey. En koskaan olisi\nainakaan kenenkään muun kanssa mennyt naimisiin. Mutta minä en\nansainnut sellaista kohtelua -- tässä maailmassa ei ole mitään. Ei\nole mitään niin hyvää kuin se etukäteen näyttää -- ei edes meidän\navioliittomme ollut, kuten näet.\" Viime sanoja lausuessaan välähti\nhänen kasvoilleen haikea hymy.\n\n\"Olen huonompi mies kuin luuletkaan, Nancy\", sanoi Godfrey värähtävin\näänin. \"Voitko koskaan antaa minulle anteeksi?\"\n\n\"Vääryys minua kohtaan on pieni, Godfrey: sinä olet minua kohtaan\ntäyttänyt velvollisuutesi -- olet ollut hyvä minulle viidentoista\nvuoden ajan. Toiselle olet sinä väärin tehnyt; ja minä epäilen,\nvoitko koskaan sitä laiminlyöntiä korjata.\"\n\n\"Mutta voimmehan nyt ottaa Eppien\", sanoi Godfrey. \"En välitä vaikka\nmaailma sen nyt tietääkin. Tahdon ainakin lopun elämäni olla suora ja\nrehellinen mies.\"\n\n\"On toista hänen nyt tulla luoksemme, kun hän on täysikäinen\",\nsanoi Nancy, synkästi päätään pudistaen. \"Mutta velvollisuutesi on\ntunnustaa hänet ja pitää huolta hänen elatuksestaan; ja minä teen\nosani myöskin ja rukoilen Kaikkivaltiasta, että Hän sallisi lapsen\nrakastaa minua.\"\n\n\"Menkäämme siis yhdessä Silas Marnerin luo vielä tänä iltana, niin\npian kuin Kivilouhoksella kaikki rauhoittuu.\"\n\n\n\n\nYHDEKSÄSTOISTA LUKU.\n\n\nKello kahdeksan ja yhdeksän välillä sinä iltana istuivat Eppie ja\nSilas mökissä kahden. Kankuria oli tämän illan järkyttävien tapausten\njälkeen haluttanut saada pieni rauhanhetki, olipa hän suorastaan\npyytänyt rouva Winthropia ja Aaroa, jotka tietenkin viipyivät\npaikalla viimeiseen asti, jättämään hänet kahden lapsensa kanssa.\nKiihtymys ei ollut vielä ohitse: se oli vain saavuttanut sen asteen,\njolloin tunteen herkkyys tekee kaiken ulkonaisen kiihoituksen\nsietämättömäksi -- jolloin väsymyksestä ei ole merkkiäkään, vaan\nsisäinen elämä sykkii tavallista kiivaampana, estäen unen tulon.\nJokainen, joka joskus on tullut havaitsemaan sellaisia elämyksiä\nmuissa ihmisissä, muistaa asianomaisen silmien loisteen ja\nkasvonilmeiden tavallisuudesta poikkeavan ihmeellisen jännityksen.\nOn kuin korva saisi yliluonnollisen herkkyyden kuulemaan kaikkia\nniitä värähdyksiä, jotka kulkevat läpi olemuksemme, ikäänkuin\nnoiden hiljaisuudesta kumpuavien äänten kauneus kuvastuisi herkän\nkuuntelijan kasvoilla.\n\nSilaan kasvoilla saattoi havaita sentapaisia hurmion ilmeitä,\nhänen istuessaan tuolissaan ja katsellessaan Eppietä. Tyttö oli\nvetänyt oman tuolinsa hänen jalkojensa juureen ja nojasi eteenpäin,\npidellen Silasta molemmista käsistä ja katsellen häntä suoraan\nsilmiin. Heidän vieressään pöydällä, lepattavan kynttilän valossa,\noli jälleenlöydetty, vanha, rakas kulta-aarre, järjestettynä\nsäännöllisiin pinoihin, niinkuin Silaan tapa oli ennen vanhaan,\nkun raha oli hänen ainoa ilonsa. Hän oli juuri päässyt kertomasta\ntytölle, kuinka hänen tapoihinsa kuului laskea ne joka ikinen ilta\nja kuinka hän oli rahojen kadottua sydämessään onneton, kunnes Eppie\nlähetettiin hänelle.\n\n\"Aluksi tuli minulle silloin tällöin sellainen tunne\", hän puhui\nhillityllä äänellä, \"ikäänkuin sinä voisit koska tahansa muuttua\nkullaksi; sillä usein, käänsinpä katseeni minne tahansa, minä olin\nnäkevinäni kultarahani; ja minä ajattelin, että minun piti jo\ntuosta tuntemisestakin olla iloinen. Mutta eipä kauan kestänytkään.\nJonkun ajan kuluttua luulin taasen kirouksen tulleen ja pelkäsin\nsinut vietävän luotani, sillä tunsin tarvitsevani sinun katseitasi\nja ääntäsi ja sinun pikku sormiesi kosketusta. Et silloin tiennyt,\nEppie, pienenä palleroisena ollessasi -- et silloin tiennyt, mitä\nvanha Silas isäsi tunsi takiasi.\"\n\n\"Mutta nythän minä tiedän, isä\", sanoi Eppie. \"Ellei sinua olisi\nollut, olisi minut viety varmaankin johonkin työkotiin, eikä siellä\nolisi kukaan minua rakastanut.\"\n\n\"Voi, lapsi kulta, siunaus kohtasi minua. Ellei sinua olisi lähetetty\nminua pelastamaan, olisin kurjuudessani mennyt jo aikoja sitten\nhautaan. Rahat ryöstettiin minulta aikoja sitten; ja sinä huomaat,\nettä ne ovat olleet säilössä -- säilössä, kunnes niitä tarvittaisiin\nsinua varten. Se on ihmeellistä -- koko elämämme on ihmeellistä.\"\n\nSilas viipyi hetken vaieten, katsellen rahojaan. \"En enään tule rahan\norjaksi\", hän sanoi päättäväisesti -- \"en tule. Tuskin se voisi olla\nmahdollistakaan -- tuskin, ehkä sentään, jos sinut kadottaisin,\nEppie. Ehkä silloin joutuisin ajattelemaan olevani hyljätty ja\nmenettäisin luottamukseni Jumalan hyvyyteen.\"\n\nJuuri samalla hetkellä kuului koputus ovelle; ja Eppie oli valmis\navaamaan, vastaamatta Silaalle. Ihanalta näytti hän, kyynelten\nkihoillessa silmiin, pieni puna poskilla, tipsuttaessaan ovea\navaamaan. Poskien puna välähti voimakkaammaksi hänen nähdessään herra\nja rouva Godfrey Cassin. Hän niiasi maalaiseen tapaan ja piti ovea\navoinna vieraille.\n\nTarjottuaan rouva ja herra Cassille istuimet, kävi Eppie seisomaan\nheitä vastapäätä Silaan viereen.\n\n\"No, Marner\", sanoi Godfrey, yrittäen puhua täysin rauhallisesti,\n\"olen erittäin tyytyväinen, nähdessäni saaneenne takaisin rahanne,\njotka olivat kadoksissa niin monen vuoden ajan. Ja väärintekijä\noli vielä minun suvustani -- sitä suurempi ikävä minulle -- ja\nminä tunnen velvollisuudekseni kaikin muodoin koettaa huojentaa\nkuormaanne. Ja mitä tahansa hyväksenne teenkin, se ei ole muuta\nkuin velan maksamista, vaikka kysymyksessä ei olisikaan muuta kuin\ntuo ryöstö. Mutta on muitakin asioita, joista olen Teille, Marner,\nvelkapää -- ja tulen edelleenkin olemaan.\" Godfrey vaikeni hetkeksi.\nHänen ja hänen vaimonsa välillä oli sopimus käydä isäkysymykseen\nhyvin varovaisesti ja, mikäli mahdollista, paljastaa asian oikea\nlaita myöhemmin, jotta Eppie saisi tietää siitä vähitellen. Nancy\noli kannattanut sitä tapaa, sillä hän oli aavistanut selvästi sen\nkiusallisen valon, jossa hänen isänsä ja äitinsä suhde varmaan\nEppielle näyttäytyisi.\n\nSilas, joka aina oli levoton \"parempien\", kuten herra Cassinkin --\npitkän, vankan ja kukoistavan miehen, jonka enimmäkseen näki vain\nratsun selässä -- häntä puhutellessa, vastasi maltillisesti --\n\n\"Herra, minun on jo niin paljosta Teitä kiittäminen. Mitä ryöstöön\ntulee, niin siitä ei ole tullut lainkaan vahinkoa minulle. Ja jos\nolisikin ollut, ette voisi asiaa auttaa: ettehän Te siitä ole\nvastuussa.\"\n\n\"Teistä, Marner saattaa asianlaita olla niin, mutta ei minusta;\nja minä toivon Teidän sallivan minun toimia oman tunteeni mukaan,\nniinkuin parhaaksi näen. Tiedän, että olette vähään tyytyväinen:\nolette tehnyt työtä otsanne hiessä koko ikänne.\"\n\n\"Niin, herra, niin\", sanoi Marner hajamielisesti. \"Minun olisi\nkäynytkin hullusti, ellei minulla olisi ollut työtäni: se minulle\nainakin jäi, vaikka kaikki muu minulta vietiin.\"\n\n\"Ah\", sanoi Godfrey, joka ymmärsi Marnerin sanojen tarkoittavan\nvain ulkonaista tarvetta, \"teillä olikin tässä maassa hyvät\nmahdollisuudet, koska täällä kudotetaan niin paljon kangasta. Mutta\nehkä niin tarkan työn tekeminen alkaa olla jo ollutta ja mennyttä\nkalua, Marner; eiköhän olisi aika jo levähtääkin. Te näytätte jo aika\nryppyiseltä, vaikkette vielä olekaan niin vanha mies, vai miten?\"\n\n\"Viisikymmentäviisi, jos oikein muistan, herra\", sanoi Silas.\n\n\"Vai niin, Tehän voitte elää vielä kolmekymmentä vuotta. Katsokaahan\nukko Maceyta. Ja nuo rahat tuossa pöydällä eivät suuria auta.\nEi niillä pitkälle potkita -- panna korkoa kasvamaan tai syödä\nsyömistään, niinkauan kuin kestävät, on oikeastaan sama asia: eivät\nne kestäisi kauan, vaikka olisitte yksinkin, saatikka sitten kun\nteitä on kaksi syömässä, ja on ollut jo niin kauan.\"\n\n\"Mutta, herra\", sanoi Silas, johon Godfreyn puhe ei ollut laisinkaan\nvaikuttanut, \"ei minulla ole pelkoa loppumisesta. Kyllä meille\nriittää -- Eppielle ja minulle kyllä riittää. Ei monella työläisellä\nole tuonkaan vertaa säästöjä. Minä en tiedä herrasväen rikkauksia,\nmutta minusta tässä on olevinaan aika paljon -- melkeinpä liiaksi. Ja\nmitä meihin tulee, niin emme me tarvitse niin paljoa.\"\n\n\"Vain puutarhan, isä\", sanoi Eppie, punastuen sen sanottuaan korvia\nmyöten.\n\n\"Pidätkö sinä puutarhasta, kultaseni?\" sanoi Nancy, toivoen tämän\najatuskäänteen olevan eduksi miehellensä. \"Voisimme suostua siihen:\nminäkin vietän monet hetket puutarhapuuhissa.\"\n\n\"Meillä on kyllä puutarhaa Punaisessa talossa\", sanoi Godfrey,\nihmetellen itsekseen, miten vaikeata hänen oli ottaa puheeksi\nasiaa, joka kaukaa oli tuntunut niin helpolta. \"Tehän olette,\nMarner uhrannut jo Eppien hyväksi kuusitoista vuotta. Eikö Teistä\ntuntuisi hauskalta nähdä hänen saavan huolettoman toimeentulon,\neikö tuntuisikin? Hän on niin kukoistavan ja terveen näköinen,\nmutta ei hänestä ole raskaan työn tekijäksi: hän ei ole ollenkaan\ntyöläislapsen näköinen. Teidän luulisi olevan mielissänne, jos\nnäkisitte hänen joutuvan sellaisten ihmisten huostaan, jotka voivat\nhänet kasvattaa ja tehdä hänestä oikean vallasnaisen; siihen hän\nsopii paljon paremmin kuin tavalliseen elämään, johon hän hyvinkin\nvoi joutua jonkun vuoden perästä.\"\n\nPieni puna välähti Marnerin kasvoille, mutta hävisi jälleen. Eppie\nihmetteli vain, miksi herra Cass puhui tuollaisia asioita, joilla ei\nollut mitään yhteyttä tosiasioihin, mutta Silas oli pahastunut ja\nlevoton.\n\n\"En oikein ymmärrä ajatustanne, herra\", hän vastasi, löytämättä\nsanoja ilmaisemaan niitä sekavia tunteita, joita herra Cassin puhe\nhänessä herätti.\n\n\"Hyvä, ajatukseni on tämä, Marner\", sanoi Godfrey, päättäen\niskeä asian ytimeen. \"Rouva Cass ja minä, kuten tiedätte, olemme\nlapsettomat -- ei ole ketään, joka nauttisi kotikuitamme hyvyydestä\nja kaikesta mitä siellä on. Ja me haluaisimme saada jonkun\ntyttövainajamme sijaan -- me tahtoisimme saada Eppien ja pitää hänet\nkaikin puolin kuin oman lapsemme. Olisihan Teille tuossa iässä suuri\nhuojennus nähdä hänen pääsevän sellaiseen asemaan, koska olette itse\ntehneet kaikkenne häntä eteenpäin auttaaksenne. Onhan kohtuullista,\nettä kaikesta siitä saisitte korvauksen. Eppiekin, olen varma,\nrakastaisi yhä Teitä ja olisi kiitollinen Teille: hän tulisi usein\nTeitä katsomaan, ja jokainen meistä tekisi voitavansa, jotta teillä\nvain kaikki olisi mukavasti.\"\n\nGodfrey Cassin tapainen, yksinkertainen mies, joka toimii jonkin\nahdingon alaisena, haparoi sanoja ja käyttää tahtomattaan sellaista\nkieltä, joka voi herkkää tunnetta loukatakin. Hänen puhuessaan oli\nEppie kietonut käsivartensa Silaan pään taakse, kosketellen hyväillen\nhänen kättään; Eppie tunsi Silaan kovasti vapisevan. Herra Cassin\nlakattua puhumasta viipyi hän hetken vaiti -- liikutuksen ristiriidan\nherpaisemana. Eppien sydän löi niinikään myötätunnosta; ja tyttö oli\njuuri puhumaisillaan hänelle jotain kun Silas hiljaisella äänellä sai\nsanotuksi:\n\n\"Eppie, lapseni, puhu. En tahdo olla tielläsi. Kiitä herra ja rouva\nCassia.\"\n\nEppie irroitti kätensä isänsä kaulalta ja astui askeleen eteenpäin.\nHänen kasvonsa olivat punastuneet, mutta ei tällä kertaa\nkainoudesta: tunne isän ristiriidasta ja kärsimyksestä karkoitti\npois sensuuntaiset tunteet. Hän niiasi hiukan, ensin rouva Cassille,\nsitten herra Cassille ja sanoi --\n\n\"Kiitos, rouva, -- kiitos, herra. Mutta minä en voi jättää isääni,\nvielä vähemmin vaihtaa häntä toiseen. Eikä minua haluta tulla\nhienoksi naiseksi -- kiitos vain\" (taasen Eppie niiasi). \"En voi\njättää niitä, joihin olen tottunut.\"\n\nEppien huulet alkoivat vapista viimeisten sanojen aikana Hän\nperääntyi jälleen isänsä tuolin luo ja tarttui häntä kaulasta: Silas,\njotain supisten, kurkotti kättään, silittääkseen tytön kättä.\n\nKyyneleet nousivat Nancyn silmiin, mutta hänen osanottonsa jakaantui\nEppien ja oman miehensä ristiriitaisen tunnelman välille. Hän ei\nrohjennut puhua, koska tiesi monenlaisten mietteiden myllertävän\nmiehen povessa.\n\nGodfrey tunsi kiihtymystä, jommoista yleensä on mahdoton kenenkään\nvälttää, joutuessaan äkkiarvaamatta samantapaiseen kohtaukseen.\nHänen mielensä oli ollut täynnä katumusta ja halua korjata tehty\nerhe niin kauan kuin siihen vielä oli aikaa; hän oli täynnä valtavaa\ntunnetta, jonka tarkoitus oli hänen harkintansa mukaan oikeamielinen\ntoimenpide, eikä hän ollut valmistautunut siihen, että tämä hänen\nmielestään hyveellinen aikomus voisi synnyttää ristiriitaisia\ntunteita jossain toisessa ihmisessä. Kiihtymykseen, jolla hän puhui,\nliittyi joku annos vihaakin.\n\n\"Mutta minulla on oikeus sinuun, Eppie -- pätevin kaikista\noikeuksista. Minun velvollisuuteni on, Marner, omistaa Eppie\nlapsekseni ja pitää huoli hänen elatuksestaan. Hän on minun oma\nlapseni -- hänen äitinsä oli minun vaimoni. Se on luonnollinen\nvaatimus, ja se on voimassa ennen kaikkia muita.\"\n\nEppie säpsähti ja tuli kalpeaksi kuin liitu. Sitävastoin Silas, joka\nEppien vastauksen kuultuaan pääsi selvyyteen siitä, että Eppie oli\nhänen kanssaan samaa mieltä, tunsi otolliseksi käydä vastustamaan\nehdotusta, jolloin hänen isällinen kiivautensakaan ei jäänyt\nkäyttämättä. \"Miksi herra\", hän vastasi, äänessä katkera sävy, joka\noli piillyt salassa hamasta siitä ikimuistoisesta päivästä asti,\njolloin hänen nuoruutensa toiveet olivat sortuneet -- \"Miksette\nsanonut niin kuusitoista vuotta sitten ja vaatinut häntä omaksenne,\nennenkuin minä ehdin kiintymään häneen; nyt mieluummin antaisin\nraastaa sydämen rinnastani? Jumala antoi hänet minulle, koska\nTe käänsitte selkänne hänelle, ja Jumalakin pitää lasta minulle\nkuuluvana: Teillä ei ole mitään oikeutta häneen! Jos ihminen työntää\nsiunauksen pois oveltaan, niin joutuu se sellaisille, jotka sen\nottavat vastaan.\"\n\n\"Tiedän tuon, Marner. Olin väärässä. Mutta olen muuttanut käytökseni\nsiinä suhteessa kokonaan\", sanoi Godfrey, joka ei ollut tuntematta\nkärkeä Silaan sanoissa.\n\n\"Olen iloinen saadessani kaiken kuulla, herra\", sanoi Marner,\nkiihtymyksensä yhä paisuessa; \"mutta käytöksen muuttaminen ei muuta\nsitä, mikä on tapahtunut kuusitoista vuotta sitten. Ei se, että\nTe tulette nyt sanomaan 'minä olen isä' muuta sydämemme tunnetta.\nMinua hän on kutsunut isäkseen hamasta siitä asti kuin hän sopersi\nensimäisiä sanojaan.\"\n\n\"Mutta toivoisin Teidän katsovan asiaa hieman järjellisemmin,\nMarner\", sanoi Godfrey, jota kankurin odottamaton suorasukaisuus\nkavahutti. \"En nyt tarkoita, että hänet kokonaan vieroitettaisiin\nTeistä, niin ettette häntä enään koskaan näkisi. Hän olisi yhä Teitä\nlähellä ja tulisi usein Teitä katsomaan. Hänen tunteensa Teihin\ntulisi yhä edelleen olemaan sama.\"\n\n\"Yhä olemaan samako?\" kivahti Marner entistä katkerampana. \"Miten\nvoisi se tulla olemaan sama kuin nykyään, jolloin me syömme samaa\nleipäpalaa ja juomme samasta tuopista ja pohdimme samoja asioita\npäivästä toiseen? Yhä edelleen samako? Se on hölynpölyä. Tehän\nleikkaisitte meidät kahtia.\"\n\nGodfrey, jota kokemus ei ollut opastanut tajuamaan Marnerin\nyksinkertaisten sanojen sisältöä, kiivastui jälleen. Hän uumosi\nkankurin pyrkimyksessä itsekkyyttä (sellaisen tuomion langettavat\nuseinkin henkilöt, jotka itse eivät ole kantaneet omaa uhriaan), joka\nei kyennyt ymmärtämään Eppien parasta; ja hän tunsi velvollisuutensa\nkäydä valvomaan Eppien etuja ja käyttää arvovaltaansa.\n\n\"Minä olisin luullut, Marner\", hän sanoi vakavasti \"minä olisin\nluullut kiintymyksenne Eppieen auttavan Teitä iloitsemaan kaikessa\nhänen hyvästään; vaikkapa teidän olisi täytynyt omista eduistanne\ntinkiäkin. Teidän pitäisi muistaa oman elämänne epävarmuus, ja hän on\nnyt siinä ijässä, että hänen kohtalonsa piankin voi kääntyä kulkemaan\naivan toisia latuja kuin mitä se on kulkenut isän kodissa: hän voi\nmennä naimisiin jonkin työläisen kanssa ja silloin, mitä ikinä minä\ntahtoisinkin tehdä hänen hyväkseen, minä en enään voisi ohjata häntä\n'parempiin oloihin'. Te panette itsenne esteeksi hänen hyvinvointinsa\ntiellä; ja vaikka minua surettaa käydä haavoittamaan mieltänne\nkaiken sen jälkeen, mitä olette tehnyt, ja mitä minä olen jättänyt\ntekemättä, minä tunnen nyt velvollisuudekseni ottaa huolehtiakseni\nomasta tyttärestäni. Minä tahdon tehdä velvollisuuteni.\"\n\nOlisi vaikeata sanoa kumpi, Silas vai Eppie, oli enemmän ihmeissään\ntästä Godfreyn viimeisestä ajatuksesta. Eppien mielikuvitus oli ollut\nkuumeisessa työssä hänen kuunnellessaan vuosia rakastamansa isän ja\ntämän uuden, oudon isän väittelyä, tämän oudon isän, joka yhtäkkiä\nastui vihkimäsormukseen liittyvän hämärän varjon tilalle. Hänen\najatuksensa liiti taakse menneeseen aikaan ja kauas tulevaisuuteen,\nkaikkeen siihen, mitä tämä paljastunut isyys sisälsi; ja Godfreyn\nviimeisissä lauseissa oli kohtia, jotka selvittivät tätä kuvittelua.\nEi siksi, että nämä mielikuvat menneestä tai tulevasta millään lailla\nolisivat vaikuttaneet hänen päätökseensä -- se päätös oli tunteiden\nasia, tunteiden, jotka värähtelivät joka kohdassa samoin kuin\nSilaankin; mutta ilman tunteen myötävaikutustakin nousivat ajatukset\nvastarintaan uuden, tarjotun elämänosan suhteen ja niinikään\nvastarintaan vasta-ilmestyneen isän suhteen.\n\nMutta toisaalta oli Silaan omaatuntoa koskettanut Godfreyn puhe\nsikäli, että hän tosiaankin rupesi punnitsemaan Godfreyn sanojen\ntodenmukaisuutta, oliko hänen oma ajatuskantansa tosiaankin Eppien\nonnen kanssa ristiriidassa. Pitkän aikaa oli hän vaiti, etsien\najatuksilleen tasapainoa ja ilmaistakseen vaikeat sanat. Ne tulivat\nvapisevina hänen huuliltaan.\n\n\"En sano enään mitään. Tapahtukoon tahtonne. Puhukaa lapselle. En käy\nenään vastustamaan.\"\n\nNancykin puolestaan katsoi, oman kiintymyksensä kaikella\nherkkyydellä, tilannetta oman miehensä näkökulmasta, päätellen, ettei\nMarner ollut oikeutettu toivomuksensa mukaisesti pidättämään Eppietä,\nsenjälkeen kuin oikea isä oli ilmaantunut. Hän tunsi ratkaisun\nolevan hyvin vaikean kankuri rukalle, mutta Nancyn lakien mukaan ei\nkasvatti-isän vaatimuksia voinut asettaa veri-isän oikeuksien edelle.\nSitäpaitsi ei Nancy, joka kaiken ikänsä oli elänyt varallisuuden\nja \"kunnianarvoisuuden\" ilmapiirissä, voinut asettua ymmärtämään\nniitä kiintopisteitä ja siteitä, jotka köyhemmissä oloissa syntyneen\npitävät tyytyväisenä ja iloisena: siksi luulikin hän, että kun Eppie\npääsisi nauttimaan kaikista syntymäeduistaan, häntä odottaisi pelkän\nhyvän ja onnellisen yltäkyllyys. Kuultuaan Silaan viimeiset sanat,\ntunsi hän mielensä keveäksi ja ajatteli, kuten Godfreykin, että\nheidän toiveensa nyt täyttyisi.\n\n\"Eppie, rakkaani\", sanoi Godfrey, silmäten tytärtään jossain määrässä\nahdistunein mielin, luullen lasta kyllin kypsäksi häntä ymmärtämään,\n\"meidän tahtomme tulee aina olemaan, että sinä osoitat rakkauttasi\nja kiitollisuuttasi sitä henkilöä kohtaan, joka on niin monen vuoden\najan ollut sinun isäsi, ja me autamme sinua, voidaksemme tehdä elämän\nhänelle kaikessa suhteessa mukavaksi. Mutta me toivomme, että sinä\nrakastaisit meitäkin; ja vaikka en ole täyttänytkään näinä vuosina\nisän velvollisuuksia sinun suhteesi, teen kaiken mitä suinkin voin\nsinun hyväksesi lopun ikäni ja pidän huolta toimeentulostasi kuin\noman ainoan lapseni toimeentulosta ainakin. Ja vaimossani on sinulla\nparas äiti -- se on sellainen siunaus, jota et ole tiennytkään,\nennenkuin olit kyllin suuri sen ymmärtämään.\"\n\n\"Rakkaani, sinä olet minun aarteeni\", sanoi Nancy hellällä äänellään.\n\"Me emme kaipaa enään mitään, kun meillä on oma tyttäremme.\"\n\nEppie ei ottanut askeltakaan eikä niiannut, kuten aikaisemmin. Hän\npiteli Silaan kättä omassaan ja puristi sitä voimallisesti -- se oli\nkankurin käsi, ja tuo kämmen ja nuo sormenpäät tunsivat kyllin tuon\npuristuksen -- sanoessaan viileämmin ja päättävämmin kuin aikaisemmin.\n\n\"Kiitos, rouva -- kiitos, herra, tarjouksestanne -- ne ovat hyvin\nsuuret, paljon suuremmat kuin minä kaipaan. Mutta minulla ei olisi\niloa enään elää, jos minun pitäisi erota isästäni ja tietää hänen\nistuvan kotona ypö yksin ja muistelevan minua. Me olemme tottuneet\nelämään yhdessä onnellisina joka päivä, enkä minä voi ajatella onnea\nilman häntä. Ja hän sanoo, ettei hänellä ollut ketään maailmassa,\nennenkuin minut lähetettiin hänelle, eikä hänelle jäisi ketään, jos\nminä lähtisin hänen luotaan. Ja hän se otti minut luokseen ja rakasti\nminua alunpitäen, ja hänessä minäkin riipun kiinni niin kauan kuin\nhän elää, eikä kukaan koskaan voi tulla meidän välillemme.\"\n\n\"Eppie, sinun täytyy olla varma\", sanoi Silas matalalla äänellä --\n\"sinun täytyy olla varma, ettet koskaan kadu jäämistäsi köyhien\njoukkoon, missä vaatteet ja kaikki muu on köyhää, sensijaan että\nolisit voinut valita kaikkea parasta.\"\n\nHänen tunteellisuutensa lisääntyi yhä, hänen kuullessaan Eppien\nluottavaista kiintymystä todistavat sanat.\n\n\"En sure koskaan, isä\", sanoi Eppie. \"Mistä minä osaisin kuvitella\nja toivoa itselleni hienouksia, kun minä en ole niihin tottunut.\nJa minulle tuottaisi vain vaivaa pukea päälleni hienouksia, ajaa\nvaunuissa ja istua kirkonpenkissä sellaisella paikalla, missä minua\nosoitettaisiin sormella ja sanottaisiin, etten sovi siihen seuraan.\nMitä iloa minulle siitä olisi\"?\n\nNancy katsahti Godfreyhin kiusallisin ja kysyvin ilmein. Mutta\nGodfrey tuijotti lattiaan, kieputellen siinä keppiään, ikäänkuin\nolisi miettinyt jotain kaukaista asiaa. Nancy luuli osaavansa löytää\nsoveliaamman sanan tähän kohtaan.\n\n\"Kaikki, mitä sinä, lapseni, sanot on luonnollista -- on\nluonnollista, että sinä riiput kiinni niissä, jotka sinut ovat\nkasvattaneet\", hän sanoi lempeästi; \"mutta sinulla on velvollisuuksia\nlaillista isääsikin kohtaan. Siinä suhteessa olisi monta muuta asiaa\njätettävä. Kun isäsi avaa kotinsa sinulle, niin teet oikein, ellet\nkäännä selkääsi sille.\"\n\n\"En voi tuntea itselläni olevan muita isiä kuin yhden\", sanoi Eppie\nkärsimättömästi, kyynelten kihotessa silmiin. \"Olen aina kuvitellut\npikku kotia, missä hän istuisi nurkassaan ja minä hyörisin ja\npalvelisin häntä kaikessa: en voi kuvitella mitään muuta kotia. Ei\nminua ole kasvatettu vallasnaiseksi, enkä enään siihen sopisikaan.\nMinä rakastan työmiehiä, heidän elämäänsä ja heidän tapojansa. Ja\",\nhän lopetti innoissaan, kyynelten valuessa, \"olen luvannut mennä\nnaimisiin työmiehen kanssa, joka asuu isän kanssa ja auttaa minua\nhänen hoitamisessaan.\"\n\nGodfrey katsahti Nancyyn punastunein kasvoin, katseessa ällistynyt\nilme. Tämä hänen yrityksensä raukeneminen, yrityksensä saada\ntuntoansa kauan kalvanut, elämänsä suurin laiminlyönti jossain\nmäärin korjatuksi, masensi hänet ja sai huoneen ilmankin tuntumaan\ntukahduttavalta.\n\n\"Lähtekäämme\", sanoi hän kuiskaten.\n\n\"Emme jatka puhetta tästä asiasta tällä erää kauemmin\", sanoi\nNancy nousten. \"Toivomme edelleen sinulle hyvää, rakkaani -- ja\nteille myös, Marner. Tulemme teitä vielä katsomaan. Nyt on jo aika\nmyöhäinen.\"\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENES LUKU.\n\n\nTähtitaivaan tuikkiessa astelivat Nancy ja Godfrey hiljaa kotiinsa.\nKäytyään tammisaliin heittäytyi Godfrey tuoliinsa, Nancyn riisuessa\nhattunsa ja liinansa ja jäädessä seisomaan takan ääreen, miehensä\nlähelle, tahtomatta jättää häntä edes muutamaksi hetkeksi yksikseen\nja uskaltamatta, miehensä tunteita säästääkseen, sanoa sanaakaan.\nVihdoin Godfrey käänsi silmänsä häneen päin, ja katseet kohtasivat\ntoisensa, mikä asento kesti liikkumatta pitkän aikaa. Tuo rauhallinen\nja luottavainen molemminpuolinen katse miehen ja vaimon välillä on\nkuin ensimäinen lepohetki jostain vaarasta tai ahdistuksesta päästyä\n-- sitä ei voi rikkoa puhein tai teoin, jotka voisivat hävittää levon\nvirkistävän riemun.\n\nMutta äkkiä ojensi Godfrey kätensä, ja Nancy tarttui siihen, jolloin\nmies veti vaimon syliinsä ja sanoi --\n\n\"Se on lopussa!\"\n\nNancy kumartui suutelemaan miestään ja sanoi sitten, yhä hänen\nvierellään viipyen: \"Niin, pelkään, että meidän on pakko heittää\ntoiveemme, emme me hänestä saa tytärtä itsellemme. Olisi taas väärin\nsaada hänet pakolla tulemaan. Emme voi vaikuttaa hänen elämäänsä,\nmitä siitä tuikekaan.\"\n\n\"Emme\", sanoi Godfrey, äänessä varma sävy, mikä oli vastakohta hänen\näänensä tutulle hellälle kaiulle -- \"on velkoja, joita emme voi\nmaksaa rahassa; emme me voi sillä korvata menneitä vuosia. Minun\nvitkastellessani ja yhä vitkastellessani ovat puut kasvaneet -- nyt\non jo liian myöhäistä. Marner oli oikeassa puhuessaan siunauksen\ntyöntämisestä pois ovelta: se osuu muutoin jollekin toiselle. Tahdoin\nennen elää lapsettomana. Nancy -- nyt minun on elettävä lapsettomana\nvastoin tahtoani.\"\n\nNancy ei vastannut heti, vaan viivytteli kysymystään \"Ethän sinä tee\ntiettäväksi, että Eppie on sinun tyttäresi?\"\n\n\"En, mitä hyvää siitä olisi kenellekään? -- ikävyyttä korkeintaan.\nMinun on tehtävä voitavani hänen hyväkseen sillä elämänuralla, minkä\nhän valitsee. Minun täytyy nähdä se henkilö, jonka kanssa hän aikoo\nnaimisiin.\"\n\n\"Ellei ole mitään hyötyä kenellekään asian ilmoittamisesta\", sanoi\nNancy, päättäen huojentaa sydäntään asialla, jonka hän tähän asti oli\nkätkenyt, \"olisin hyvin kiitollinen, etteivät isä ja Priscilla saisi\nkuulla näitä menneitä ikävyyksiä, enempää kuin Dunseyn juttuakaan:\neihän heidän tietämisensä asiaa paranna.\"\n\n\"Minä kirjoitan sen vasta testamenttiini -- luulen, että kirjoitan\nsen vasta siihen. En tahtoisi jättää asioita löytösattuman varaan,\ntuon Dunseyn jutun tavoin\", sanoi Godfrey mietteissään. \"Mutta jos\nsen nyt ilmoittaisi, tulisi siitä vain pelkkiä ikävyyksiä. Minun\ntäytyy koettaa tehdä hänet onnelliseksi hänen omassa asemassaan.\nNyt minä tiedänkin\", hän lisäsi hetken vaitiolon jälkeen, \"Aaro\nWinthropiahan hän tarkoitti sulhasellaan. Muistan nähneeni heidän\nMarnerin kanssa tulevan kirkosta.\"\n\n\"Hyvä, hänhän on hyvin siivo ja ahkera poika\", sanoi Nancy, koettaen\nkatsella asiaa niin suopein silmin kuin mahdollista.\n\nGodfrey vaipui jälleen mietteisiinsä. Äkkiä loi hän Nancyyn\nsurullisen katseen ja sanoi --\n\n\"Hän on hyvin herttainen, kaunis tyttö, eikö olekin, Nancy?\"\n\n\"On, rakkaani; ja aivan sinun tukkasi ja sinun silmäsi: ihme, ettei\ntuo kaikki ennen ole pistänyt silmiini.\"\n\n\"Pelkään hänen saaneen vastenmielisyyden minuun, kuullessaan minun\nolevan hänen isänsä: olin näkevinäni hänessä heti muutoksen.\"\n\n\"Eihän hän voinut olla pitämättä Marneria isänään\", sanoi Nancy,\ntahtomatta vahvistaa miehensä tuskallista vaikutusta.\n\n\"Hän ajattelee minun tehneen väärin hänen äidilleen ja hänelle\nitselleenkin. Hän luulee minua pahemmaksi kuin olenkaan. Mutta\nhänen täytyy ajatella niin: hän ei koskaan voi tietää kaikkea. Se\non osa rangaistustani, Nancy, että oma tyttäreni inhoo minua. En\nkoskaan olisi joutunut noihin rettelöihin, jos olisin ollut sinulle\nuskollinen -- ellen olisi ollut hullu. Minulla ei ollut oikeutta\nuskoa, että tuosta avioliitosta tulisi muuta kuin ikävyyttä, vaikka\nolisinkin salannut isyyteni.\"\n\nNancy vaikeni: hänen oikeudentuntoinen mielensä ei sallinut\nhänen yrittää lieventää sitä haavaa, jonka hän tunsi kohtalon\nrangaistukseksi. Hetken päästä Godfrey jälleen jatkoi, mutta\nhänen äänensä sävy oli muuttunut, siihen sekottui hellyyttä ja\nitsesoimausta.\n\n\"Mutta minä sain, kaikesta huolimatta, sinut, Nancy; ja tässä minä\nsuren ja murjotan, etten ole saanut vielä mitään muuta -- ikäänkuin\nminä muuta enään ansaitsisin.\"\n\n\"Minä en ole muuta kaivannut, sinut saatuani, Godfrey\", sanoi\nNancy rauhallisella vilpittömyydellä. \"Minun ainoa murheeni olisi\ntyynnytetty, jos sinäkin tyytyisit siihen osaan, jonka olemme\nsaaneet.\"\n\n\"Hyvä, ehkei ole vielä liian myöhäistä korjata sekin kohta. Vaikka\nmuutamia asioita elämässä ei voi koskaan sovittaa, sanottakoon mitä\ntahansa.\"\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.\n\n\nSilaan ja Eppien istuutuessa syömään aamiaistaan seuraavana päivänä\nsanoi Silas --\n\n\"Minulla on kahden vuoden ajan ollut eräs asia sydämelläni, ja kun\nnyt olemme saaneet rahat takaisin, voimme panna tuuman täytäntöön.\nOlen tänä yönä pohtinut sitä puolelta ja toiselta ja luulen, että me\nryhdymme siihen huomisaamuna, niin kauan kuin vielä riittää kauniita\nilmoja. Me jätämme mökin ja kaiken kummisi haltuun ja teemme vain\npienen mytyn mukaanotettavista tavaroistamme ja lähdemme matkaan.\"\n\n\"Minne sitten, isä kulta?\" kysyi Eppie ihmeissään.\n\n\"Vanhoille kotitanhuilleni -- syntymäkaupunkiini Lantern\nYardiin. Tahdon nähdä herra Pastonin, esimiehen: ehkä heille on\nselvinnyt tällä välin minunkin syyttömyyteni ryöstöön. Ja herra\nPaston oli viisas mies, tahtoisin puhua hänelle ihmiskohtalon\nvaihtelevaisuudesta. Ja tahtoisin puhua vielä hänelle tämän seudun\nuskonnostakin, sillä minä olen luulevinani, ettei hänellä ole siitä\ntietoa.\"\n\nEppie oli hyvin iloissaan, sillä odottihan häntä tilaisuus ei vain\npäästä ihmettelemään ja nauttimaan vieraiden seutujen näkemisestä,\nvaan myös päästä takaisin tultuaan kertomaan Aarolle kaikesta\nnäkemästään. Useimmissa asioissa oli Aaro häntä paljon viisaampi --\nolisihan melkoinen riemu saada edes tuon verran enemmän kokemusta.\nVaikka rouva Winthrop hieman pelkäsikin noin pitkän matkan vaaroja\nja vaati monta lupausta, etteivät he poikkeisi pois ratsastieltä ja\neksyisi, oli hän joka tapauksessa tyytyväinen, että Silas halusi\nkäydä kotiseudullaan kuulemassa, oliko hän vapautunut tuosta väärästä\nsyytteestä.\n\n\"Mielenne olisi kevyempi koko lopun elämänne, mestari Marner\", sanoi\nDolly -- \"olisi varmastikin. Ja ehkä saisitte jotain uutta valoa,\njota voisi elämässä käyttää hyväkseen, ja minäkin saisin siitä vielä\niloita.\"\n\nNeljäntenä päivänä tämän jälkeen astelivat Silas ja Eppie\nsunnuntaivaatteissaan, siniseen pellavaliinaan sidottua myttyä\nkantaen läpi suuren tehdaskaupungin katujen. Silas, joka ihmetteli\nsyntymäkaupungissaan kolmenkymmenen vuoden aikana tapahtuneita\nmuutoksia, pysäytti tavantakaa henkilöitä, tiedustaakseen tämän\nkaupungin nimeä, ollakseen varma, ettei hän ollut joutunut harhaan.\n\n\"Kysy nyt Lantern Yardia, isä -- kysy tuolta tupsuniekalta herralta,\njoka seisoo puodin ovella; hänellä ei näytä olevan kiirettä kuten\nmuilla\", sanoi Eppie, säälien isänsä hämmästystä ja peläten\nsitäpaitsi hälyä ja liikettä ja outojen ihmisten töykkivää virtaa.\n\n\"Ei, lapseni, ei hän kuitenkaan sitä tiedä\", sanoi Silas; \"ei\nherrasväki siellä koskaan käynyt. Mutta ehkä joku voi minulle näyttää\ntien Linnakadulle, missä vankila on. Sieltä eteenpäin minä tiedän\ntien, ikäänkuin olisin sen eilen nähnyt.\" Vaivoin, monen mutkittelun\nja kyselyn jälkeen saapuivat he Linnakadulle: ja vankilan tummat\nmuurit olivat ensimmäinen kohta, joka jollain lailla oli säilynyt\nSilaan muistossa, ja vasta nyt tuli hän vakuutetuksi, että hän\ntosiaan oli synnyinkaupungissaan.\n\n\"Kas\", hän sanoi, hengittäen helpoituksesta, \"tuossa on vankila,\nEppie, se on aivan sama: nyt ei enään ole hätää. Kolmas katu\nvasempaan linnan portilta? -- sitä on meidän mentävä.\"\n\n\"Voi, kuinka kauhea ja ruma paikka\", sanoi Eppie. \"Taivaskin on\nvallan peitossa! Sehän on pahempi kuin työkoti. Olen iloinen, ettet\nsinä, isä, enään asu tässä kaupungissa. Onko Lantern Yard tämän kadun\nnäköinen?\"\n\n\"Kulta lapseni\", sanoi Silas hymyillen, \"ei se ole näin suuri katu.\nEn minäkään erikoisemmin ole tästä kadusta pitänyt, mutta Lantern\nYardista minä pidin. Kaikki kauppapuodit täällä ovat muuttuneet,\nluulen -- en voi ainakaan niitä tuntea; mutta sen minä muistan, mistä\non käännyttävä, sillä se on kolmas kulma.\"\n\n\"Tässä se on\", hän sanoi tyytyväisin äänin, heidän saavuttuaan\nkapealle kadulle, \"ja sitten on meidän taasen käännyttävä vasempaan,\nsitten kappaleen matkaa suoraan eteenpäin Kenkäkujalle asti: ja\ntuolla missä on ulkoneva akkuna ja mutka kärrynraiteissa, on myös\nsisäänkäynti. Muistan kaikki jo niin hyvin.\"\n\n\"Oi, isä, minusta tuntuu kuin tukehtuisin\", sanoi Eppie. \"En olisi\nosannut kuvitella, että ihmiset asuvat tällä lailla, niin lähellä\ntoisiaan. Kuinka ihanalta tuntuukaan taas Kivilouhoksella, kun sinne\npalaamme!\"\n\n\"Minustakin tuntuu hullunkuriselle nyt -- ja haisee niin pahalta. En\nmuista sen ennen noin haisseen.\"\n\nSieltä täältä ovikäytävistä katsoivat kalpeat, kuihtuneet kasvot\noutoja kulkijoita ja lisäsivät Eppien levottomuutta, joten oli\nsuorastaan helpotus päästä taas suuremmalle Kenkäkujalle, missä\ntaivastakin näkyi laajempi ala.\n\n\"Rakas lapsi\"! sanoi Silas, \"katsohan, kuinka ihmisiä tulee\nvirtanaan Lantern Yardista, ikäänkuin olisivat olleet tähän aikaan\njumalanpalvelusta kuulemassa -- ja vielä arkipäivänä!\".\n\nYhtäkkiä jäi hän tuijottamaan liikkumattomana, ällistynein ilmein,\njotka saattoivat Eppien levottomaksi. He olivat saapuneet suuren\ntehtaan portille, josta miehiä ja naisia virtasi päivällislomalleen.\n\n\"Isä\", sanoi Eppie, tarttuen hänen käteensä, \"mikä nyt on?\"\n\nMutta Eppie sai kysyä monta kertaa, ennenkuin Silaalta tuli vastaus.\n\n\"Se on hävinnyt, lapsi\", hän sanoi viimein syvästi järkytettynä --\n\"Lantern Yard on hävinnyt. Sen paikka täytyy olla tässä, koska tässä\non tuo ulkoneva akkunakin -- olen varma siitä -- se on juuri sama\npaikka; mutta tähän on tehty tämä uusi aukeama; ja katsohan tuota\nsuurta tehdasta! Kaikki on hävinnyt -- kappeli ja kaikki.\"\n\n\"Tulehan istahtamaan tuohon harjantekijän puotiin, isä antavathan\nhe sinun levähtää\", sanoi Eppie, aina varoen isän saavan ikäviä\nkohtauksiaan. \"Ehkä sen omistajat voivat antaa tiedon kaikesta.\"\n\nMutta ei harjantekijältä, joka oli tullut Kenkäkujalle vasta kymmenen\nvuotta sitten, jolloin tehdas oli jo valmiina, eikä muistakaan\nlähteistä Silas saanut tietää halaistua sanaa vanhoista Lantern\nYardin ystävistään, enempää kuin esimies Pastonistakaan.\n\n\"Kaikki vanha on perattu pois\", sanoi Silas Dolly Winthropille\npaluupäivänsä iltana -- \"pikku kirkkotarhakin ja kaikki muu. Vanha\nkoti on pyyhkäisty pois; minulla ei ole muuta kotia kuin tämä uusi.\nEn koskaan saa tietää, saivatko he selväksi sitä ryöstöasiaa ja\nolisiko herra Paston voinut minulle valaista ihmiselämän ihmeellistä\nkulkua. Kaikki jäi minulle pimeäksi, rouva Winthrop, aivan kaikki; ja\nepäilen kovin, selveneekö se pimeä koskaan.\"\n\n\"Niin kai, mestari Marner\", sanoi harmaita hapsia saanut Dolly,\njoka jännittynein kasvoin kuunteli kertomusta, \"niin kai se onkin.\nSe on Ylemmän tahto, että moni asia jää meille pimeäksi; mutta on\nasioita, jotka minusta eivät jää pimeyteen, ja ne ovat useinkin\nmeidän elämässämme tärkeimpiä. Teillä on ollut joskus kova kohtalo,\nmestari Marner, ja minusta tuntuu, ettei teille koskaan anneta siitä\ntäyttä selvyyttä; mutta ei sen silti tarvitse merkitä, ettei se ollut\noikein, mestari Marner, sillä sehän on kaikki meille pimeätä, niin\nteille kuin minulle.\"\n\n\"Ei\", sanoi Silas, \"ei, ei tarvitse merkitä. Siitä asti kun lapsi\nminulle annettiin, olen rakastanut häntä kuin itseäni ja minulla\non ollut valoa luottamaan Luojaan; ja kun hän on luvannut olla\njättämättä minua koskaan, minä luulen luottamukseni säilyvän\nkuolemaan asti.\"\n\n\n\n\nLOPPUSANAT.\n\n\nOli eräs aika vuodessa, jolloin Raveloessa erikoisemmin oli totuttu\nviettämään häitä. Se oli se aika, jolloin syreenien ja laburnumien\nkukkaset rehevöivät vanhan puutarhan sammalpeitteisen aitamuurin\nylitse, ja jolloin nuoret vasikat vielä imivät lämmintä maitoa.\nTyökiireet eivät vielä silloin ahdistaneet ihmisiä, kunnes ehti\njuustonlaiton aika tai elonkorjuu; mutta sitäpaitsi saattoi tänä\naikana edukseen kantaa iloista morsiuspukua.\n\nTavallista autuaammin hellitti aurinko syreenien kukkaterttuja\nEppien hääaamuna, ja hänenkin pukunsa hohti kirkkaana. Hän oli usein\ntoivonut, joskin arkaillen, saavansa hääpuvun valkeapohjaisesta,\nvaaleanpunaisin kukin koristetusta kankaasta; kun siis rouva Cass\ntarjoutui lahjoittamaan hääpukukankaan, saattoi hän, joutuessaan\nkangasta valitsemaan, antaa heti valmiin vastauksen.\n\nEtäämpää nähtynä, hänen astuessaan poikki kirkkotarhan ja läpi kylän\nnäytti hänen pukunsa hohtavan valkealta ja hänen tukkansa kimalteli\nkuin kimppu kultaliljoja. Toinen käsi oli vastavihityn miehensä\nkainalossa ja toinen piteli isä Silaan kättä.\n\n\"Ethän sinä anna minua pois, isä\", oli Eppie sanonut ennen\nkirkkoonmenoa; \"sinä vain saat Aaron omaksi pojaksesi.\"\n\nDolly Winthrop asteli takana miehensä kanssa; ja siinä olikin koko\nmorsiussaatto.\n\nMutta monta silmää seurasi sen kulkua, ja neiti Priscilla Lammeter\niloitsi, sattuessaan isänsä kanssa juuri siksi hetkeksi Punaisen\ntalon ovelle ja nähdessään tämän suloisen näyn. He olivat tulleet\npitämään Nancylle seuraa tänään, koska herra Cassin oli ollut mentävä\nLytherlyyn erikoisille asioille. Se oli ikävä sattuma, sillä muutoin\nolisi hän, kuten herrat Crackenthorp ja Osgood tekivät, varmaankin\ntullut katsomaan järjestämiään vihkiäisjuhlallisuuksia Sateenkaaren\nravintolaan -- olihan luonnollista, että hän tunsi myötätuntoa\nkankuria kohtaan, joka oli kärsinyt vääryyttä yhden perheenjäsenen\ntakia.\n\n\"Toivoisinpa, että Nancy olisi sattunut löytämään tuollaisen lapsen\nja päässyt sen kasvattamaan\", sanoi Priscilla isälleen heidän vielä\nvaunuissa istuessaan; \"olisihan minullakin silloin ollut muita\nhoidokkeja, ei vain aina lampaat ja vasikat.\"\n\n\"Niinpä niin, lapseni\", myönsi herra Lammeter; \"sellaista kaipaa näin\nvanhemmilla päivillään. Vanhoista näyttää kaikki niin surkealle,\nmutta heidän ympärillään pitäisi olla nuoria silmiä, jotka heille\nopettaisivat, että maailma on yhä sama kuin ennenkin.\"\n\nNancy astui ulos lausumaan isänsä ja siskonsa tervetulleiksi; mutta\nhääkulkue oli ehtinyt kulkea ohi Punaisen talon ja häipyä kylän\nköyhemmälle laidalle.\n\nDolly Winthrop havaitsi ensimmäisenä, että ukko Macey, joka oli\ntalutettu ovensa eteen tuoliinsa istumaan, odotti ohikulkijain\nerikoista huomiota, koska hän oli jo liian vanha itse pääsemään\nhääjuhlaan.\n\n\"Herra Macey toivoisi jotain sanaa meidän puoleltamme\", sanoi Dolly;\n\"hän loukkaantuu, jos menemme ohi mitään sanomatta -- hänellä on niin\npaha kihti.\"\n\nHe poikkesivat syrjään puristamaan vanhan miehen kättä. Ja ukko\nlausui muutamia sanoja tapauksen johdosta.\n\n\"Kas niin, mestari Marner\", hän sanoi vapisevin äänin, \"olen elänyt\nvielä siihen asti, että näen ennustukseni käyneen toteen. Olin\nensimmäinen sanomassa, ettei teissä ole mitään pelättävää, vaikka\nolittekin niin oudon näköinen; ja minä olin niinikään ensimäinen\nsanomassa, että saatte vielä rahanne takaisin. Ja mikäs on sen\noikeampi asia kuin että saitte. Ja minä olisin kyllä halunnut\nmielelläni veisata 'Amen' tässä tilaisuudessa; mutta Tookey on jo\ntoimittanut pitkät ajat sitä virkaa, ja ehkä ei teillä silti ole sen\nhuonompi onni.\"\n\nSateenkaaren avonaiseen pihaan oli vierasjoukko jo kokoontunut,\nvaikka olikin aikaa miltei kokonainen tunti varsinaisen juhlan\nalkuun. Näin ollen saattoi joukko hiljalleen kerätä itselleen\nhäätunnelmaa ja viettää aikaansa, keskustellen Marnerin ihmeellisestä\ntarinasta, ja tulla vähitellen siihen lopputulokseen, että häntä oli\nseurannut siunaus orpotytön kasvattamisen takia. Jopa eläinlääkärikin\nhyväksyi tämän yhteisen tunne-ilmaisun: jopa piti hän sitä omana\nmielipiteenään ja kysyi, voiko kukaan väittää vastaan. Mutta kukaan\nei noussut väittämään vastaan; ja pikku erimielisyydet sulivat\nherra Snellin kaikkisovittavaan ajatuskantaan: jos mies kerran oli\nansainnut hyvän onnensa, niin lähimmäisten velvollisuus oli vain\ntoivottaa iloa asianomaiselle.\n\nMorsiussaaton lähestyessä kaikui sydämellinen eläköönhuuto\nSateenkaaren pihalta; Ben Winthropkin, jonka oli ollut pakko\nhillitä toistaiseksi leikillisyyttään, näki parhaaksi poiketa\npaikalle ottamaan vastaan onnentoivotuksia; hiljainen lepohetki\nKivilouhoksella ei häntä nyt erikoisemmin houkuttanut.\n\nEppie sai suuremman puutarhan kuin hän rohkeimmissa unelmissaan oli\nkuvitellut, ja joka puolella taloa oli herra Cass omaan laskuunsa\nantanut tehdä korjauksia lisääntyneen perheen mukavuudeksi. Silas\nja Eppie ilmoittivat nimittäin paljon mieluummin jäävänsä vanhaan\nmökkiin kuin ottavansa uutta lahjaksi herra Cassilta. Hän oli\nteettänyt puutarhan kahdelle laidalle kivisen aidan, etupuoli\nsitävastoin oli aidattu sirolla puuaidalla, jonka lomitse loistivat\nkirjavat kukkaset, noiden neljän onnellisen ihmisen lähestyessä\nasumusta.\n\n\"Oi, isä\", sanoi Eppie, \"kuinka ihana koti meillä on! En luule, että\nkukaan voisi olla meitä onnellisempi.\"\n\n\n\n"]