[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fXrnmAYdFpuA4lP42w3gwa30BRhc5baw9OiHePS6UgxI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},1359,"Kolme kertomusta","Tšehov, Anton",1860,1904,"1359-t-ehov-anton-kolme-kertomusta","1359__Tšehov_Anton__Kolme_kertomusta",null,"novelli",[],[15],"venalainen","fi",1898,1911,9815,63105,false,52687,[24,25],"Russian fiction -- Translations into Finnish","Short stories, Russian -- Translations into Finnish",[27,28],"Russian Literature","Short Stories","\"Kolme kertomusta: Koteloitunut ihminen. Karviaismarjat. Rakkaudesta.\" by Anton Chekhov is a collection of short stories written in the late 19th century. This work captures the complexities of human nature, social dynamics, and personal dilemmas through Chekhov's keen observations and masterful storytelling. Each tale delves into the lives of various characters, exploring themes of love, isolation, and societal constraints.  At the start of \"Koteloitunut ihminen,\" we are introduced to two men, animal doctor Ivan Ivanitsh and schoolteacher Burkin, who find themselves sharing a hut near a village boundary, discussing the peculiarities of human behavior as they wait for morning. Their conversation revolves around the eccentricities of a man named Belikov, an overly cautious Greek teacher whose life is marked by a fear of the outside world and a desperate need for control. He isolates himself from society, which leads to an exploration of themes such as fear of change and the human tendency to withdraw into comfort—setting the stage for the examination of personal and societal conflicts that Chekhov adeptly magnifies throughout his collection. (This is an automatically generated summary.)",[31],"Silvanto, Reino",296,"Novellikokoelma sisältää kertomukset Koteloitunut ihminen, Karviaismarjat ja Rakkaudesta. Kertomuksissa tarkastellaan venäläistä arkea, ihmisten rajoittuneisuutta ja kaipuuta toisenlaiseen elämään.","Anton Tshehovin 'Kolme kertomusta' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1359. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juha Kiuru ja Projekti Lönnrot.","KOLME KERTOMUSTA\n\nKoteloitunut ihminen. Karviaismarjat. Rakkaudesta.\n\n\nKirj.\n\nANTON TSHEHOV\n\n\nVenäjästä suomentanut Reino Silvanto\n\n\n\nKirjallisia pikkuhelmiä; 39.\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto,\n1911.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Anton Tshehov.\n Koteloitunut ihminen.\n Karviaismarjat.\n Rakkaudesta.\n\n\n\n\nANTON TSHEHOV.\n\n\nAnton Tshehov syntyi v. 1860 etelä-Venäjällä, Taganrogin kaupungissa,\njossa maaorjuudesta vapautunut isänsä eli kauppiaana. Tämä antoi hyvän\nkasvatuksen lapsilleen, jotka olivat hyvin lahjakkaita. Päätettyään\nkouluopintonsa Taganrogin kymnasissa kirjottautui Anton v. 1879\nMoskovan yliopiston lääketieteelliseen tiedekuntaan ja valmistui v.\n1884 lääkäriksi. Mutta käytännössä supistuivat hänen lääketieteelliset\nharrastuksensa perin vähiin vaikutettua kuitenkin sekä syventävästi\nettä laajentavasti hänen kirjalliseen toimintaansa, joka vähitellen\nmuuttui hänen sydämenasiakseen ja omisti hänet kokonaan.\n\nAnton Tshehov ei ole ainoastaan Venäjän, vaan koko maailman etevimpiä\nnovellisteja. Hän on itsenäinen, originelli ja kerrassaan mestarillinen\nkuvatessaan pienen novellin rajotetulla alalla taiteellisesti\nmuutamalla yksinkertaisella vedolla jotakin hetkeä elämästä tai\nihmisluonnetta.\n\nHänen havaintokykynsä on tarkka ja sielunkuvaustapansa hiotun hieno.\nTavallisesti ottaa hän aiheensa sivistyneestä tai puolisivistyneestä\nkeskisäädystä; harvemmin kuvaa hän elämää talonpoikaiskansan\nkeskuudessa tai ylhäisissä piireissä.\n\nTshehovin kirjallinen tuotanto, joka alkoi hänen ollessaan 19 vuoden\niässä, jakautuu luonnostaan kolmeen ajanjaksoon. Varhaisimman ajan\npienissä kertomuksissa kuvaa hän mukaansatempaavan hauskasti ihmisten\nhuvittavia heikkouksia. Huumori on syvää, hilpeää ja tarttuvaa. Mutta\nleikin lomassa soinnahtaa toisinaan ivallinen sävel tai surunvoittoinen\nsointu. Ajan kuluessa alkaa esiintyä alakuloisuutta, se kasvaa,\nvoimistuu. Mieliala käy vakavammaksi, kirkkaat, iloiset värit\ntummenevat. Tämän muutoksen, joka tapahtui kirjailijan ollessa noin 25\nvuotias, aiheutti ajan ja aikalaisten henkinen köyhyys. Realistin\ntodenmukaisuudella kuvaa hän nyt kuollettavassa, harmaassa\njokapäiväisyydessä kärsiviä ihmisiä, heidän vikojaan, kehnouttaan ja\nhenkistä hätäänsä, elämän nurjia puolia ja epäkohtia. Hämmästyttävän\nsuuri on ero nuoruuden humorististen lastujen ja tämän synkän,\ntoistakymmentä vuotta kestäneen tuotantokauden välillä.\n\nMutta vuosien kuluessa vaihtuu kirjailijan synkkä mieliala\nvaloisammaksi. Kuvausten tummat värit, joiden perusteella jotkut\narvostelijat ovat antaneet hänelle pessimistin nimen, muuttuvat\nvähitellen hiukan vaaleammiksi, vaikkakin aiheet ovat vielä ilottomia.\nOn kuin toivorikkaampi aika sarastaisi läpi usvaisen hämäryyden. Tämä\nvalkeneva, viimeinen tuotantokausi ei ennättänyt kuitenkaan kauaa\nkehittyä edelleen, sillä jo v. 1904 kuoli tuottelias kirjailija\nkeuhkotautiin.\n\nTähän kirjaseen suomennetut kolme kertomusta ovat kahden viimeisen\ntuotantokauden rajavaiheilta.\n\nPaitsi kertomuksia, lyhempiä ja pitempiä, joiden lukumäärä nousee\nsatoihin, on Tshehov kirjoittanut myöskin muutamia näytelmiä. Venäjällä\non hänen teoksillaan ollut erinomainen menestys. Muutamia\nkertomuskokoelmia on ilmestynyt toista kymmentä painosta ja yhtenä\nainoana vuonna (1903) levisi hänen koottuja teoksiaan yli 200,000 kpl.\nTshehov on ulkomailla suosituimpia venäläisiä kirjailijoita ja hänen\nkertomuksiaan on käännetty kaikille maailman sivistyskielille.\n\n_Suomentaja_.\n\n\n\n\nKoteloitunut ihminen.\n\n\nMironositskoje-kylän rajalla, kylänvanhimman vajassa asettuivat\nmyöhäiset metsämiehet yösijalle. Heitä oli vain kaksi: eläinlääkäri\nIvan Ivanitsh ja kymnasinopettaja Burkin. Ivan Ivanitshin sukunimi oli\njotensakin kummallinen ja kaksiosainen Tshimsha-Himalaiskij, joka ei\nensinkään sopinut hänelle, ja sentähden kutsuttiin häntä koko\nkuvernementissa ainoastaan etu- ja isännimellä. Hän asui\nhevossiitoslaitoksessa lähellä kaupunkia ja oli nyt tullut tänne\nmetsästämään, saadakseen hengittää puhdasta ilmaa. Opettaja Burkin\nvieraili joka kesä kreivi P:n luona ja oli jo kauan ollut näillä\nseuduilla kuin kotonaan.\n\nHe eivät nukkuneet. Ivan Ivanitsh, pitkä, laihanpuoleinen ukko, jolla\noli pitkät viikset, istui ulospäin vajan kynnyksellä poltellen\npiippuaan. Kuu paistoi hänen ylitsensä, eikä häntä sieltä pimeästä\nerottanut.\n\nHe kertoilivat monenmoisia juttuja. Puhuivat muun muassa siitä, että\nkylänvanhimman terve eikä suinkaan tyhmä vaimo, Mavra, ei ole eläessään\nkertaakaan käynyt kotikyläänsä kauempana, ei nähnyt koskaan kaupunkia\neikä rautatietä, vaan on viimeiset kymmenen vuotta yhä istuskellut\nuunin nurkassa ja vain öisin mennyt kyläraitille jalottelemaan.\n\nMitä kummallista siinä! -- virkkoi Burkin. -- Sellaisia, luonteeltaan\nyksinäisiä ihmisiä, jotka niinkuin äyriäinen, erakko tai näkinkenkä\ntahtovat vetäytyä kuoreensa, sellaisia on tässä maailmassa yllin\nkyllin. Ehkä se on atavistinen ilmaus, viittaus siihen aikaan, jolloin\nihmisen esi-isä ei vielä ollut yhteiskunnallinen eläin, vaan eli\nyksinäisessä luolassaan, tai sitten se lienee vain yksi puoli\nihmisluonteen moninaisuuksia, -- kukapa sen tietää? Minä en ole\nluonnontutkija eikä ole asiani kajota tällaisiin kysymyksiin; tahdon\nvain sanoa, että sellaiset ihmiset, kuin Mavra, eivät ole niinkään\nharvinaisia. Eipä tarvitse kaukaa etsiä esimerkkiä. Pari kuukautta\nsitten kuoli kaupungissa muuan Belikov, kreikankielen opettaja,\nvirkatoverini. Olette kai kuullut hänestä. Hänen omituisuuksiakin oli\nse, että hän aina, vieläpä mitä kauneimmalla säällä käytti kalosseja,\nsateenvarjoa ja ehdottomasti lämmintä, pumpulivanulla vuoritettua\npalttoota. Sateenvarjonsa oli kotelossa, kellonsa harmaassa\nsäämiskäisessä kotelossa ja kun hän otti esiin kynäveitsensä\nterottaakseen lyijykynää, oli veitsikin kotelossa. Ja hänen kasvonsakin\nnäyttivät olevan kuin kotelossa, sillä hänen päänsä oli aina kyyryssä\npystyynnostetun kauluksen sisässä. Hän käytti tummia silmälaseja,\nihokasta, pumpulia korvissa ja astuessaan ajuriin hän käski nostaa\nkuomin. Sanalla sanoen, tässä miehessä saattoi huomata alituisen,\nvastustamattoman halun sulkeutua niin sanoakseni, koteloon, joka\nerottaisi hänet muusta maailmasta ja suojelisi ulkonaisilta\nvaikutuksilta. Todellisuus kiihotti ja pelotti häntä, herättäen\nalituista levottomuutta, ja ehkä puolustaakseen arkuuttaan ja inhoaan\nnykyisyyttä kohtaan, hän aina ylisti menneisyyttä ja sitä, mitä ei\nmilloinkaan ole ollut. Muinaiset kielet, joita hän opetti, olivat\noikeastaan nekin kalossit ja sateenvarjo, joihin hän piiloutui\ntodelliselta elämältä.\n\n-- Oi kuinka kreikankieli on sointuvaa ja ihanaa! -- puheli hän\nmielistellen. Ja ikäänkuin todistaakseen sanansa, hän silmäänsä\nräpäyttäen ja sormensa pystyyn nostaen lausui: Antropos!\n\nJa ajatuksensakin Belikov koetti kätkeä koteloon. Hän tunsi ainoastaan\nne kiertokirjeet ja sanomalehtiartikkelit, joissa jotakin kiellettiin.\nKun kiertokirjeessä kiellettiin oppilaita kello kymmenen jälkeen\nillalla menemästä ulos tai jossakin sanomalehtikirjotuksessa\nkiellettiin lihallinen rakkaus, niin tämä oli hänestä selvää, varmaa:\nkielletty ja siinä kaikki. Luvassa ja myönnytyksessäkin oli hänestä\njotakin epäilyttävää, jotakin salattua ja epäselvää. Kun kaupungissa\nperustettiin draamallinen seura, lukutupa tai kahvila, niin hän ravisti\npäätään ja mutisi itsekseen:\n\n-- Onhan se niinkin ja se on kyllä hyvä, kun ei vain mitään tapahtuisi.\n\nPieninkin poikkeus säännöistä, laiminlyönti, rikos teki hänet\nalakuloiseksi, vaikka asia ei hänelle lainkaan kuulunut. Jos joku hänen\ntovereistaan myöhästyi rukouksesta, jos huhu tiesi kertoa oppilaiden\nvallattomuuksista, jos nähtiin luokan hoitajatar myöhään illalla\nkävelemässä upseerin kanssa, niin hän tuli hirveän levottomaksi ja\npelkäsi, ettei vain mitään tapahtuisi. Ja opettajakokouksissa hän aivan\nkiusasi meitä varovaisuudellaan, epäluuloisuudellaan ja puhtaasti\nkotelomaisilla mietteillään siitä, kuinka huonosti poika- ja\ntyttökymnaseissa nuoriso käyttäytyy, meluaa luokissa, -- ah, kun ei\nkoulun johtokunta vain saisi tietää, ah, kun ei vain mitään tapahtuisi,\n-- ja entäs jos toiselta luokalta erottaisi Egorovin ja neljänneltä\nPetrovin, niin se olisi kovin hyvä. Ja miten kävikään? Huokauksilla,\nrasituksilla, tummilla silmälaseilla, kalpeilla, pienillä kasvoilla, --\nhuomatkaa, pienillä kuin hillerin kasvoilla -- hän ikävystytti meitä\nkaikkia ja me annoimme perään, annoimme Egoroville ja Petroville\nmuistutuksen käytöksestä, annoimme heille arestia ja annoimme vihdoin\nkummallekin potkut koulusta. Hänellä oli omituinen tapa -- käydä kotona\nluonamme. Hän tulee opettajan luo, istuu ja vaikenee sekä näyttää\ntuijottavan johonkin. Istuu sillä tavoin puhumatta tunnin, jopa\ntoisenkin ja lähtee pois. Tätä hän kutsui \"hyvien välien\nylläpitämiseksi toverien kesken\" ja nähtävästi oli hänen vaikea tulla\nluoksemme ja istua puhumatta. Mutta hän tuli luoksemme vain siksi, että\npiti sitä toverin velvollisuutena. Me, opettajat, pelkäsimme häntä. Ja\npelkäsipä itse koulun johtajakin. Vaikka me opettajat olemme\najattelevaisia, kunnollisia, Turgenjevin ja Shtshedrinin [edellinen\nvenäläinen romanisti, jälkimäinen satirikko] mukaan kasvatettuja\nihmisiä, niin tuo merkillinen mies, joka aina käytti kalosseja ja\nsateenvarjoa, piti kokonaista viisitoista vuotta kymnasia käsissään!\nEikä ainoastaan kymnasia, vaan vieläpä koko kaupunkia! Naisemme eivät\nenää hommanneet seuranäytelmiä lauantai-illoiksi, sillä pelkäsivät,\nettä hän saisi tietää; eivätkä papit kehdanneet hänen läsnäollessaan\nsyödä paastona kiellettyä ruokaa tai pelata korttia. Belikovin\ntapaisten miesten vaikutuksen alaisena alettiin kaupungissamme\nviimeisten kymmenen-viidentoista vuoden kuluessa pelätä kaikkea:\nääneenpuhumista, kirjeiden lähettämistä, tutustumista, kirjojen\nlukemista, köyhien auttamista, luvun opettamista...\n\nIvan Ivanitsh yskähti, aikoen sanoa jotakin, mutta veti vielä muutaman\nsauhun, katseli kuuta ja virkkoi vasta sitten verkalleen: -- Niin.\nAjattelevaisia, kunnollisia, lukevat sekä Turgenevia että Shtshedrinia\nja monenmoisia muita, niinkuin Buckleä, mutta sittenkin alistuvat,\nkärsivät... Sellaista se on.\n\n-- Belikov asui samassa talossa kuin minä, -- jatkoi Burkin, -- samassa\nkerroksessa, vastapäätä. Me tapasimme toisemme usein ja minä tunsin\nhyvin hänen kotielämänsä. Kotonakin oli sama juttu: yönuttu, patalakki,\nakkunaluukut, teljet, kokonainen sarja kieltoja, rajotuksia ja -- ah,\nkun ei vain mitään tapahtuisi! On vaarallista syödä paastoruokaa, mutta\nmuuta ei uskalla syödä, sillä silloin sanottaisiin, että Belikov ei\ntäytä paastomääräyksiä, vaan on syönyt voissa paistettua kuhaa, -- tämä\nei ole paastoruokaa, mutta eipä saata pitää sitä kiellettynäkään. Hän\nei pitänyt naispalvelijaa, koska pelkäsi, että hänestä ajateltaisiin\npahaa, vaan palvelijana hänellä oli kokki Afanasij, noin\nkuusikymmentävuotias, viinaanmenevä, hassahtava ukko, joka joskus oli\npalvellut päivystäjäsotilaana ja osasi jonkunverran ruanlaittoa. Tämä\nAfanasij seisoi tavallisesti kädet ristissä oven pielessä ja jupisi\naina yhtä ja samaa syvään huokaillen:\n\n-- Kylläpäs niitä nyt täällä juoksee!\n\nBelikovin makuuhuone oli pieni kuin laatikko ja vuode uutimien\npeitossa. Asettuessaan levolle hän veti päänsäkin peitteen alle.\n\nOli kuuma, tukahuttava, tuuli humisi suljetuissa ovissa ja uunissa,\nkeittiön puolelta kuului huokauksia, pahaatietäviä huokauksia...\n\nJa kauhu valtasi hänet peitteen alla. Hän pelkäsi, ettei vain mitään\ntapahtuisi, ettei Afanasij vain tappaisi häntä, etteivät varkaat vain\nyllättäisi, ja näki sitten pitkin yötä pöyristyttäviä unia. Mutta\naamulla, kun me yhdessä astelimme kouluun, oli hän alakuloinen, kalpea\nja saattoi huomata, että väkirikas koulu oli vastenmielinen ja\nkauhistuttava koko hänen olennolleen, ja että tämän, luonteeltaan\nyksinäisen miehen oli raskas kulkea minun rumallani.\n\n-- Kovin meillä luokissa melutaan, virkkoi hän ikäänkuin etsien\nselitystä raskaalle tunteelleen. -- Sillä ei ole enää määrääkään.\n\nJa saattaako uskoa, että tämä kreikankielen opettaja, tämä koteloitunut\nihminen oli joutua naimisiin.\n\nIvan Ivanitsh katsahti äkkiä vajaan ja virkkoi:\n\n-- Leikkiä laskette!\n\n-- Niin, oli naida, niin ihmeelliseltä kuin se kuuluukin. Meille\nmäärättiin uusi historian ja maantieteen opettaja, eräs Mihail Savitsh\nKovalenko, syntyään vähävenäläinen. Hän ei saapunut yksin, vaan toi\nsisarensa Varenkan mukanaan. Mihail Savitsh oli nuori ja pitkä mies,\njonka iho oli tummaverinen ja kädet tavattoman suuret. Jo hänen\nkasvoistaan saattoi nähdä, että äänensä on matala, ja todellakin, ääni\nkuului kuin tynnyristä. Ja olipa Varenkallakin ikää jo noin\nkolmenkymmenen paikoille ja hänkin oli pitkäkasvuinen, solakka,\ntummatukkainen, punaposkinen -- sanalla sanoen, ei neito, vaan\nmarmeladi, ja niin virkku, vallaton, lauloi yhä vähävenäläisiä\nromansseja ja nauroi, että oli nauruunsa pakahtua. Ensimäinen,\nperinpohjainen tuttavuus Kovalenkojen kanssa tapahtui johtajan\nnimipäivillä. Keskellä ankaria, teennäisen ikäviä pedagogeja, jotka\nnimipäivilläkin käyvät velvollisuudesta, huomasimme yhtäkkiä uuden,\nvaahdosta syntyneen Afroditen, joka käy kädet puuskassa, nauraa\nhohottaa, laulaa, tanssii... Hän lauloi erittäin tunteellisesti \"Tuuli\nhumisee\", sitten vielä romanssin, ja yhä vielä, kunnes lumosi meidät\nkaikki -- kaikki, vieläpä Belikovinkin. Tämä istuutui laulajattaren luo\nja sanoi hymyillen makeasti:\n\n-- Vähävenäjänkieli muistuttaa suloutensa ja miellyttävän sointunsa\npuolesta muinaiskreikkaa.\n\nTämä oli Varenkan mieleen ja hän alkoi hartaasti ja vakuuttavasti\nkertoa, että hänellä Gadjatskijn kihlakunnassa on maatalo, jossa\näitinsä nyt asuu, ja että siellä on niin hyviä puunperunoita, meloneja\nja kapakoita! Vähävenäläiset kutsuvat vesimeloneja kapakoiksi ja\nkapakoita anniskeluiksi ja keittävät borshtshia (eräänlaista\nliemiruokaa) punertavine ja sinertävine mausteineen ja se on \"niin\nmaukasta, niin maukasta, niin hirveän maukasta!\"\n\nMe kuuntelimme ja kuuntelimme, kun yhtäkkiä meidät kaikki valtasi sama\najatus.\n\n-- Heidät pitäisi naittaa, -- kuiskasi johtajanrouva minulle.\n\nMe olimme kaikki älynneet, että meidän Belikovimme oli naimaton, ja nyt\nmeistä näytti omituiselta, ettemme olleet sitä ennen huomanneet, vaan\njättäneet kokonaan huomioonottamatta näin tärkeän seikan hänen\nelämässään. Entä mikä oli hänen mielipiteensä naisista, mitenkä hän oli\nitselleen ratkaissut tämän tärkeän kysymyksen? Ennen ei tämä ollut\nmeitä lainkaan huvittanut, sillä kaikesta päättäen ei mieleemme ollut\nedes juolahtanut ajatus, että mies, joka talvet ja suvet käyttää\nkalosseja ja nukkuu uudinten ja peittojen suojassa, saattaisi rakastaa.\n\n-- Belikov on jo yli neljänkymmenen ja Varenka siinä kolmenkymmenen\npaikoilla... -- selitti johtajanrouva edelleen. -- Kyllä minä luulen,\nettä Varenka suostuisi.\n\nKuinka paljo turhaa, joutavaa meillä maaseudulla tehdäänkään ikävästä!\nJa tämä johtuu siitä, ettei tehdä sitä, mikä olisi tarpeen. Miksi piti\nmeidänkään yhtäkkiä ruveta naittamaan tuota Belikovia, jota oli\nmahdoton edes kuvitella naimisissa? Johtajan ja inspehtorin rouvat ja\nkaikki kymnasin piiriin kuuluvat naiset vilkastuivat, vieläpä\nkaunistuivat, aivankuin olisivat yhtäkkiä löytäneet elämänsä päämäärän.\nJohtajanrouva tilaa kokonaisen aition teatterista ja me näemme Varenkan\nistuvan siellä säteilevänä, onnellisena, viuhka kädessä ja hänen\nvieressään Belikovin, pienenä, kumaraisena, aivankuin hänet olisi\nväkisin kiskottu kotoa. Minä annan illatsun, ja naiset vaativat, että\nminä ehdottomasti kutsuisin sekä Belikovin että Varenkan. Sanalla\nsanoen, kone oli käynnissä. Kävi ilmi, ettei Varenka taida ollakaan\nnaimista vastaan, sillä veljen luona ei mahtanut olla niinkään hauska,\nkoska he päiväkaudet kinasivat ja morkkasivat. Ajatelkaahan: Kovalenko\nkulkee pitkin katua, hän on pitkä ja potra poika, yllä koruompeleinen\npaita ja hiustöyhtö otsalla lakin alla; kainalossa on pino kirjoja,\ntoisessa kädessä paksu ryhmysauva. Hänen perässään astuu sisar myöskin\nkirjoineen.\n\n-- Mutta sinä, Mihail, et ole tätä lukenut! -- väittää sisar\näänekkäästi. -- Minä uskallan vaikka vannoa, että sinä et ole sitä\nlukenut!\n\n-- Mutta minä sanon, että olen lukenut! -- huutaa Kovalenko tärähyttäen\nsauvalla käytävään.\n\n-- Hyvänen aika, veliseni! Miksi suutut? Onhan tämä periaatteellinen\nkysymys!\n\n-- Minä olen lukenut! -- huutaa Kovalenko vielä kovemmin.\n\nJa kotona -- milloin siellä vieras pistäysi, aina kuuluu riitaa.\nSellainen elämä kävi ajan pitkään ikäväksi, oma koti alkoi tuntua\nhauskalta ja pitihän ikäkin ottaa varteen. Valitsemisen varaa ei ollut,\npiti suostua, olipa se sitten vaikka kreikankielen opettaja. Ja totta\npuhuen, suurin osa meidän neitejämme ei välitä siitä, kuka korjaa, kun\nvaan pääsee naimisiin. Oli miten hyvänsä, Varenka alkoi ilmeisesti olla\nmeidän Belikovillemme suosiollinen.\n\nEntä Belikov? Hän kävi Kovalenkon luona niinkuin meilläkin. Tulee hänen\nluokseen, istuu ja vaikenee. Niin, hän vaikenee, mutta Varenka laulaa\nhänelle \"Tuuli humisee\" ja katselee kuulijaansa haaveksivasti tummilla\nsilmillään, tai purskahtaa nauramaan:\n\n-- Ha-ha-ha!\n\nRakkaudenasioissa ja etenkin naimisessa on harrastuksen herättämisellä\nsuuri merkitys. Kaikki -- sekä virkatoverit että naiset -- alkoivat\nvakuuttaa Belikoville, että hänen täytyy naida, ettei hänellä ole\nelämässä enää mitään muuta jälellä kuin naiminen. Kaikki onnittelivat\nhäntä ja selittivät vakavan näköisinä kaikenmoisia joutavia asioita yhä\nsiihen tapaan, että naiminen on tärkeä askel. Eikä Varenka sitäpaitsi\nollut hullumman näköinen, päinvastoin, huvittava, valtioneuvoksen tytär\nja maatalon omistaja, ja mikä tärkeintä, tämä oli ensimäinen nainen,\njoka kohteli häntä lempeästi, sydämellisesti, Belikovia alkoi aivan\npyörryttää, kun hän päätti, että hänen todella pitää naida.\n\n-- Silloin olisi pitänyt siepata häneltä sekä kalossit että\nsateenvarjo, -- virkkoi Ivan Ivanitsh.\n\n-- Ajatelkaas, se kun oli aivan mahdotonta. Hän asetti Varenkan\nvalokuvan pöydälleen, kävi yhä luonani puhelemassa Varenkasta,\nperhe-elämästä, siitä, että naiminen on tärkeä askel, kävi usein\nmyöskin Kovalenkojen luona, mutta ei muuttanut elintapaansa rahtuakaan.\nVaikuttipa tämä naimapäätös pikemmin häneen sairaloisesti, sillä hän\nlaihtui, kalpeni ja näytti vetäytyvän yhä syvemmälle koteloonsa.\n\n-- Varvara Savvishna miellyttää minua, -- sanoi hän minulle hymähtäen\nkierosti, ja minä tiedän, että jokaisen ihmisen täytyy välttämättömästi\nnaida, mutta... kaikki tämä, nähkääs, on tapahtunut niin omituisen\npian... Täytyy vielä harkita.\n\n-- Mitä se harkitsemisesta paranee? vastasin hänelle. -- Naikaa pois ja\nsillä hyvä!\n\n-- Ei, naiminen on tärkeä askel, täytyy ensin pohtia siitä johtuvia\nvelvollisuuksia, vastuunalaisuutta... jottei sitten mitään tapahtuisi.\nSe minua niin vaivaa, etten saa öisin unta. Minun täytyy tunnustaa,\nettä pelkään, sillä hänellä ja hänen veljellään on niin omituinen\najatustapa, he keskustelevat, nähkääs, niin kummallisesti ja niin\nvilkkaita luonteeltaan sitten. Saattaahan sitä kylläkin naida, mutta\nties mitä sitten tapahtuu...\n\nEikä hän kosinut, vaan lykkäsi yhä toistaiseksi johtajanrouvan ja\nmuiden naisten suureksi mielipahaksi. Pohti yhä velvollisuuksia ja\nvastuunalaisuutta, oli melkein joka päivä kävelyllä Varenkan kanssa,\nsillä hän nähtävästi luuli, että hänen asemassaan oli niin meneteltävä,\nja tuli usein luokseni selittääkseen perhe-elämää. Ja luultavasti olisi\nhän vihdoinkin kosinut ja solminut avioliiton, tarpeettoman ja tyhmän,\njollaisia meillä ikävästä ja toimettomuudessa solmitaan tuhansia,\njollei yhtäkkiä olisi tapahtunut suuremmoinen häväistysjuttu. On\ntarpeen huomauttaa, että Varenkan veli, Kovalenko vihasi Belikovia\ntuttavuuden ensi päivästä saakka, eikä voinut häntä sietää.\n\n-- En ymmärrä, -- selitti hän heille olkapäitään kohautellen, -- en\nymmärrä, kuinka te tulette toimeen tuollaisen urkkijan kanssa? Senkin\nkoirankuonolainen. Hyh, kuinka te jaksatte täällä elää?! Ilmakin on\nkerrassaan tukahuttavaa, saastaista! Oletteko te mitään pedagogeja,\nopettajia? Te olette virkakiipijöitä, koulunne ei ole tiedon temppeli,\nvaan polisihallitus, jossa haisee kaikenmoiset hapot aivan kuin\npolisikamarin putkassa. Ei, hyvät ystävät, vielä vähän aikaa täällä\nkanssanne oltuani minä matkustan maalle kotiini ja alan siellä ravustaa\nja pikkuryssiä opettaa. Minä matkustan, vaan jääkää te tänne\nJuudaksenne kanssa!\n\nTai nauroi hän, että vedet silmistä vierivät, milloin matalalla milloin\nkimakalla äänellä ja kysyi minulta käsiään levitellen:\n\n-- Mitä hän minun luonani istuu? Mitä hän tahtoo? Istuu ja töllistelee!\n\nTekaisipa hän Belikoville liikanimen \"takiais-hämähäkki\". Me,\ntietysti, kartimme puhumasta hänelle sisarensa naimahommasta tämän\n\"takiais-hämähäkin\" kanssa. Ja kun johtajanrouva kerran tuli hänelle\nvihjaisseeksi, että olisipa hyvä naittaa hänen sisarensa niin\narvokkaalle ja kaikkien kunnioittamalle henkilölle kuin Belikov, niin\nhän rypisti naamaansa naurahtaen:\n\n-- Se asia ei kuulu minulle. Menköön naimisiin vaikka lohikäärmeen\nkanssa, minä en tahdo sekaantua toisten asioihin.\n\nNyt saatte kuulla, mitä sitten tapahtui. Joku vekkuli piirsi irvikuvan:\nBelikov kulkee kalossit jalassa, housut saapasvarsiin pistettyinä,\nsateensuojan alla ja Varenka hänen käsikynkässään; kuvan alla oli\nsanat: \"rakastunut antropos\". Aihe oli repäisevästi käsitelty,\ntiedättekös, ihan ihmeellisesti! Taiteilija oli varmaan ollut työssä\nuseamman kuin yhden yön, koska kaikki poika- ja tyttökymnasin sekä\nseminarin opettajat, virkamiehet, -- kaikki saivat yhden kappaleen\nSaipa Belikov itsekin. Kuva teki häneen kerrassaan masentavan\nvaikutuksen.\n\nMe läksimme yhdessä kotoa, -- oli juuri ensimäinen päivä toukokuuta,\nsunnuntai, ja kaikki opettajat ja oppilaat olivat päättäneet kokoontua\nkoululle ja yhdessä jalkaisin lähteä kaupungin ulkopuolella olevaan\nlehtoon, -- niin, me läksimme kotoa, mutta hän oli vihreä,\nukkospilveäkin synkempi.\n\n-- Kuinka pahoja, ilkeitä ihmiset sentään ovat! -- virkkoi hän ja hänen\nhuulensa vapisivat.\n\nMinun tuli häntä sääli. Me astelimme edelleen, kun yhtäkkiä,\najatelkaas, Kovalenko hyräyttää polkupyörällä ohitsemme ja hänen\njälkeensä Varenka, hänkin polkupyörällä, punaisena, hengästyneenä,\nmutta iloisena.\n\n-- Me ajamme edellä! -- huutaa tämä! On niin kaunis ilma, niin kaunis\nilma, niin hirveän kaunis ilma!\n\nJa he katosivat polkupyörineen. Belikov muuttui vihreästä kalpeaksi,\nnäytti tyrmistyvän ja pysähtyi minua töllistämään...\n\n-- Mitäs tämä on? -- kysyi hän. -- Vai pettääkö näköni? Onko opettajain\nja naisten soveliasta ajaa polkupyörällä?\n\n-- Mitä sopimatonta siinä olisi? -- vastasin minä. -- Ajakoot\nterveydekseen!\n\n-- Onko se mahdollista? -- huusi hän ihmetellen minun tyyneyttäni. --\nMitä te puhutte?!\n\nJa hän oli niin hämmästynyt, ettei halunnut jatkaa matkaa, vaan palasi\ntakaisin kotiinsa.\n\nSeuraavana päivänä hän yhtämittaa hieroi hermostuneesti käsiään,\nvärisi, ja kasvoistakin jo saattoi nähdä, että hänen oli paha olla.\nLähtipä koulusta kesken tuntejaan, mikä tapahtui ensi kerran hänen\nelämässään. Eikä syönyt päivällistä. Iltapuolella hän pukeutui\nlämpimämmin, vaikka ulkona oli aivan kesäinen sää, ja laahusti\nKovalenkojen luo. Varenka ei ollut kotona; hän tapasi veljen yksin.\n\n-- Istukaa, olkaa hyvä, -- sanoi Kovalenko kylmästi kulmakarvojaan\nrypistellen. Kasvonsa olivat uniset, sillä hän oli vastikään noussut\npäivällislevolta ja oli kovin huonolla tuulella.\n\nBelikov istui vaieten kymmenkunta minuttia ja alkoi:\n\n-- Minä tulin luoksenne keventämään sydäntäni. Minun on niin kovin\nvaikea olla. Joku herja on piirtänyt naurettavan kuvan minusta ja\neräästä toisesta, meille kummallekin läheisestä henkilöstä. Pidän\nvelvollisuutenani ilmottaa, että minä olen syytön siihen... En ole\nantanut pienintäkään aihetta sellaiseen pilantekoon, -- päinvastoin,\nolen aina käyttäytynyt kuin täysin säädyllinen mies.\n\nKovalenko oikaisihe ja istui vaieten. Belikov odotti hetken ja jatkoi\nhiljaa surullisella äänellä:\n\n-- Minulla olisi vielä vähä sanottavaa teille. Minä olen jo kauan\npalvellut virassani, te vasta alotatte virkauraanne ja sentähden pidän\nvelvollisuutenani vanhemman toverin tavoin varottaa teitä. Te ajatte\npolkupyörällä, mutta tämä huvi ei sovi lainkaan nuorison kasvattajalle.\n\n-- Miksei? -- kysyi Kovalenko matalalla äänellä.\n\n-- Pitäisikö sitä vielä selittää, Mihail Savitsh, eikö se ole varsin\nymmärrettävää? Jos opettaja ajaa polkupyörällä, niin mitä silloin\njääkään oppilaitten osaksi? Heidän pitäisi silloin kävellä käsillään!\nJa kun se kerran on kiertokirjeessä kielletty, niin ei saa. Minä\nkauhistuin eilen! Kun näin teidän sisarenne, niin näköni himmeni.\nNainen tai neitonen polkupyörän selässä -- se on kauheata!\n\n-- Mitä te oikeastaan tahdotte?\n\n-- Minä tahdon ainoastaan varottaa teitä, Mihail Savvitsh. Te olette\nvielä nuori, tulevaisuus on edessänne, pitää sentähden aina käyttäytyä\nhyvin varovasti eikä ottaa velvollisuuttansa niin kevyesti kuin te! Te\nkäytätte kirjavaa paitaa, aina teillä on kirjoja kainalossa kadulla\nkulkiessanne ja nyt vielä polkupyörä. Siitä, että te ja teidän\nsisarenne ajatte polkupyörällä, saa johtaja tietää, sitten\ntarkastaja... Onko se hyvä?\n\n-- Että minä ja sisareni ajamme polkupyörällä, ei kuulu kenellekään! --\nsanoi Kovalenko punastuen. -- Ja sen, joka uskaltaa sekaantua koti- ja\nperheasioihini, lennätän minä hiiteen!\n\nBelikov kalpeni ja nousi.\n\n-- Jos te puhutte tuolla tavoin, niin minä en voi jatkaa, -- sanoi hän.\nMinä pyydän, että te minun läsnäollessani ette miiloinkaan noin puhuisi\npäällystöstä. Teidän pitää kunnioituksella kohtelemaan viranomaisia.\n\n-- Olenko minä sitten puhunut viranomaisista mitään pahaa? -- kysyi\nKovalenko, katsoen häneen kiukkuisesti. -- Olkaa hyvä ja jättäkää minut\nrauhaan! Minä olen kunniallinen mies, enkä halua puhua sellaisen herran\nkanssa kuin te. Minä en voi sietää urkkijoita!\n\nBelikov alkoi hermostuneesti puuhata ja pukeutui nopeasti. Hänen\nkasvoillaan oli kauhun ilme. Hän sai ensi kerran elämässään kuulla\nsellaisia raakuuksia.\n\n-- Puhukaa mitä tahdotte, -- sanoi hän astuessaan eteisestä portaille.\n-- Minun täytyy jo edeltäpäin sanoa teille: ehkä on joku kuullut meitä,\nja jottei keskusteluamme vääristeltäisi, ja jottei mitään tapahtuisi,\ntäytyy minun kertoa herra johtajalle keskustelumme sisällys...\npääpiirteissään. Se on minun velvollisuuteni.\n\n-- Kertoa? Mene, kerro!\n\nKovalenko tarttui häntä kaulukseen ja lennätti Belikovin portaita\npitkin alas, että kalossit paukkuivat. Portaat olivat korkeat ja\njyrkät, mutta onnellisesti tuli hän kuitenkin alas, nousi seisomaan ja\nkoetti, olivatko silmälasinsa ehjät? Mutta juuri kun hän lensi portaita\nalas, osui Varenka kahden muun naisen seurassa saapumaan paikalle.\nNaiset seisoivat alhaalla katsellen ihmeissään -- ja Belikovista oli\ntämä kaikkein kauheinta. Parempi olisi ollut taittaa niskansa, molemmat\njalkansa kuin joutua naurunalaiseksi. Nyt saa sen varmaan koko kaupunki\ntietää, sitten johtaja, tarkastaja, -- oh, kunpa ei vain mitään\ntapahtuisi! Nyt piirtävät uuden pilakuvan ja kaikki päättyy niin, että\nkäsketään jättämään erohakemus...\n\nKun hän nousi seisomaan, tunsi Varenka hänet ja katsellessaan hänen\nnaurettavia kasvojaan, rypistynyttä päällystakkiaan, kalossejaan,\nymmärtämättä mitä oli tapahtunut, otaksuen hänen epähuomiossa\npudonneen, hän ei voinut hillitä itseään, vaan ratkesi sellaiseen\nnauruun, että koko talo kajasi:\n\n-- Ha-ha-haa!\n\nJa tämä rämähtävä, läikkyvä \"ha-ha-haa\" oli kaiken loppu: siihen\npäättyi sekä kosinta että Belikovin maallinen olemassaolo. Hän ei enää\nkuullut Varenkan sanoja eikä nähnyt mitään. Palattuaan kotiinsa hän\nensi työkseen korjasi valokuvan pöydältä ja kävi sitten levolle eikä\nenää milloinkaan noussut.\n\nParin kolmen päivän kuluttua tuli Afanasij luokseni kysymään, eikö\nolisi lähdettävä lääkäriä noutamaan, sillä isäntä ei ole aivan niin\nkuin olla pitäisi. Minä menin Belikovin luo. Hän makasi uudinten takana\npeitteen alla eikä puhunut mitään. Jos häneltä jotakin kysyi, virkkoi\nhän vain on tai ei -- eikä sen enempää. Siinä hän makasi, vaan\nympärillä hääräili synkkänä syvään huokaillen Afanasij, joka haisi\nviinalle kuin viinatupa.\n\nKuukauden kuluttua Belikov kuoli. Me hautasimme hänet kaikki miehissä\nja naisissa, nimittäin molemmat kymnasit ja seminari. Siinä hän nyt\narkussa makasi, kasvoilla lempeä, tyytyväinen, iloinen ilme, ikäänkuin\nhän olisi iloinnut siitä, että hänet vihdoinkin oli laskettu koteloon,\njosta hän ei ikinä enää nouse. Hän oli saavuttanut ihanteensa!\nAivankuin hänen kunniakseen vallitsi hautauksen kestäessä sumuinen,\nsateinen sää ja kaikilla oli kalossit ja sateenvarjo. Varenka oli\nmyöskin hautaamassa, ja kun arkku laskettiin maan poveen, hyrähti hän\nitkuun. Huomasin, että vähävenäläiset naiset joko itkevät tai nauravat;\nhe eivät voi olla tavallisella tuulella.\n\nTunnustan, että on kerrassaan nautinto haudata sellaisia ihmisiä kuin\nBelikov. Kun me palasimme hautausmaalta, niin olimme kaikki kainon\njuhlatunnelman vallassa. Mutta ei kukaan tahtonut paljastaa tätä\ntyytyväisyyden tunnetta, joka muistutti jo kauan sitten lapsuudessa\nkokemaamme mielialaa, kun vanhempain lähdettyä kylään saimme tunnin,\nparikin juoksennella puutarhassa nauttien täydellistä vapautta. Oi\nvapaus, vapaus! Pieninkin vihjaus, heikoinkin toive sen saamisesta\nantaa sielulle siivet! Eikö totta?\n\nMe palasimme hautausmaalta tyytyväisinä. Eikä ollut edes viikkoakaan\nvierähtänyt, kun elämä jo kulki entistä rataansa yhtä tylynä,\nväsyttävänä, järjetönnä, ei kiertokirjeiden ahdistamana, vaikkei aivan\nvapaanakaan. Eipä tapahtunut muutosta parempaan. Ja todellakin, Belikov\non jo haudassa, mutta kuinka paljon onkaan vielä sellaisia\nkoteloituneita ihmisiä maailmassa, kuinka paljon heitä vielä syntyykään\nmaailmaan!\n\n-- Niinhän se on, -- virkkoi Ivan Ivanitsh ja sytytti piippunsa.\n\n-- Kuinka paljon heitä vielä syntyykään maailmaan! -- toisti Burkin.\n\nKymnasinopettaja astui vajasta ulos. Hän oli lyhyenläntä, lihavahko,\naivan kaljupäinen, musta parta ulettui melkein vyötäisille. Hänen\nmukanaan seurasi kaksi koiraa.\n\n-- Oi, sinä ihana kuu! -- lausui hän yläilmoihin katsahtaen.\n\nOli jo puoliyö. Oikealla näkyi koko kylä ja sen halki pitkä raitti aina\nviiden virstan päähän. Kaikki oli vaipunut hiljaiseen, syvään uneen. Ei\nliikettä, ei ääntä. Eipä olisi uskonut, että luonnossa voisi vallita\nniin syvä hiljaisuus. Kun kuutamoisena yönä näet leveän kylätien\nmökkeineen, heinärukoineen, nukkuvine pajuineen, niin valtaa hiljaisuus\nsielunkin ja tässä rauhassaan öisten varjojen suojassa, suojassa\nvaivoilta, murheilta ja huolilta se muuttuu helläksi, surunsuloiseksi,\nja näyttää siltä kuin tähdetkin sitä hyväillen ja liikutettuina\nkatselivat, kuin pahaa ei enää maan päällä olisikaan, vaan kaikki olisi\nonnellista. Vasemmalla kylän laidasta alkoi vainio, joka ulottui kauas,\naina taivaanrantaan. Niin laaja kuin tämä kuutamon peittämä vainio\nolikin, ei siltä liikettä näkynyt, ei ääntä kuulunut.\n\n-- Niinhän se on -- toisti Ivan Ivanitsh. -- Mutta eikö se,\nettä asumme kaupungin ummehtuneessa ilmassa ja ahdingossa,\nkirjottelemme tarpeettomia, pelaamme skruuvia -- eikö sekin\ntavallaan ole koteloitumista? Entä se, että vetelehdimme koko ikämme\ntyhjäntoimittajain, riitapukarien, tyhmien, toimettomain naisten\nseurassa, puhumme ja kuuntelemme kaikenmoista roskaa -- eikö sekin\nole koteloitumista? Jos tahdotte, niin kerron teille sangen opettavan\njutun?\n\n-- Jättäkäämme se toistaiseksi, sillä on jo aika käydä nukkumaan, --\nvastasi Burkin. -- Mutta huomenna sitten!\n\nMolemmat menivät vajaan ja heittäytyivät heinille pitkälleen. He olivat\njo peittyneet heiniin ja vaipuneet puoliuneen, kun yhtäkkiä kuului\nkevyitä askelia... Joku kävi vajan läheisyydessä... kulki vähän matkaa\nohi ja pysähtyi. Hetken kuluttua kuului taas askelia... Koirat alkoivat\nmurista.\n\n-- Se on Mavra, joka siellä kulkee, sanoi Burkin.\n\nAskeleet taukosivat.\n\n-- Nähdä ja kuulla, kuinka valehdellaan, -- virkkoi Ivan Ivanitsh\nkääntyen toiselle kyljelle, -- ja hölmön nimen saat siitä, että siedät\nnäitä valheita, häväistyksiä, nöyryytyksiä, uskaltamatta suoraan\nilmottaa, että olet rehellisten ja vapaiden ihmisten puolella. Ja\nkaikki tämä leipäpalasen, lämpimän nurkan, jonkun joutavan, turhan\nviran tähden, -- ei, on mahdotonta näin enää elää!\n\n-- Toiseen asiaan eksytte, Ivan Ivanitsh, -- sanoi opettaja. --\nNukutaan pois.\n\nNoin kymmenen minutin kuluttua oli Burkin jo täydessä unessa. Mutta\nIvan Ivanitsh yhä kääntelihe kyljeltä kyljelle ja huokaili. Sitten hän\nnousi, meni ulos ja istui kynnykselle tupakoimaan.\n\n\n\n\nKarviaismarjat.\n\n\nJo varhaisesta aamusta oli taivas ollut sadepilvien peitossa. Oli\nhiljaista, viileätä ja ikävää niinkin harmaina, sumuisina päivinä, kun\npilvet riippuvat yli peltojen ja sadetta odotetaan -- turhaan.\nEläinlääkäri Ivan Ivanitsh ja kymnasinopettaja Burkin väsyivät jo\nkuljeskelemaan pitkin vainioita, jotka näyttivät heistä nyt\nrajattomilta. Kaukana edessä häämöttivät heikosti Mironositskoje-kylän\ntuulimyllyt, oikealla kulki kunnasrivi, joka katosi kauas kylän taa. He\ntiesivät molemmat, että se oli joen rantaa, tuolla niittyä, vihreitä\npajupensaita, maataloja, ja jos nousit jollekin kunnaalle, niin sieltä\nnäkyi yhtä laaja peltotasanko, rautatie sähkölankoineen ja juna, joka\nkaukaa katsoen näyttää matelevalta toukalta, mutta saattoi sieltä\nselkeällä säällä nähdä aina kaupunkiin asti. Nyt kun oli hiljaista\nympärillä ja luonto näytti lempeältä ja haaveksivalta, tunsivat Ivan\nIvanitsh ja Burkin syvästi rakastavansa näitä vainioita ja he\najattelivat molemmat, kuinka juhlallinen, kuinka ihana oli tämä seutu.\n\n-- Viime kerralla, kun olimme siellä kylänvanhimman vajassa, -- virkkoi\nBurkin, -- te aioitte kertoa jotakin.\n\n-- Niin, minä aioin kertoa veljestäni.\n\nIvan Ivanitsh veti syvään henkeä ja sytytti piippunsa alkaakseen\nkertoa, mutta juuri silloin rupesi satamaan. Ja noin viiden minutin\nkuluttua satoi jo kuin saavista kaataen eikä voinut edeltäpäin sanoa,\nkauanko sitä kestäisi. Ivan Ivanitsh ja Burkin olivat epätietoisia;\nmärät koirat seisoivat häntä koipien välissä ja katsoivat heihin\narmoitellen.\n\n-- Meidän pitää etsiä suojaa jostakin, -- sanoi Burkin. Lähtekäämme\nAljohinin luo, hän asuu tässä lähellä.\n\n-- Lähdetään vaan.\n\nHe suuntasivat matkansa sivullepäin ja kulkivat yhä niitettyjä peltoja\npitkin milloin suoraan eteenpäin, milloin oikealle, kunnes tulivat\ntielle. Pian alkoi näkyä poppeleita, puutarha, sitten aittoja punaisine\nkattoineen. Avautuipa jo eteen välkkyvä joen pinta ja leveä pato\nmyllyineen ja valkoisine uimahuoneineen. Se oli Sofino, jossa Aljohin\nasui.\n\nMyllyn jytinältä ei voinut kuulla sateen rapinaa; toe vapisi.\nRattaitten ympärillä seisoi märkiä hevosia päät riipuksissa, ihmiset\nkulkivat suojellen ruumistaan säkeillä. Oli märkää, lokaista, ikävää,\nja pato näytti kolkolta. Ivan Ivanitsh ja Burkin tunsivat koko\nruumiissaan märkyyden, likaisuuden ja epämukavuuden, jalkoihin oli\ntarttunut savea ja ne tuntuivat raskailta. Kulkeissaan tokeen ohi ja\nnoustessaan kartanon aittoja kohti he vaikenivat aivankuin olisivat\nsuuttuneet toisiinsa.\n\nEräässä aitassa rämisi viskuukone; ovi oli auki ja pölyä tuprusi ulos.\nKynnyksellä seisoi Aljohin itse, noin neljänkymmenen ikäinen, pitkä,\ntäyteläinen, tuuheatukkainen mies, joka oli enemmän professorin tai\ntaiteilijan kuin tilanomistajan näköinen. Hänen yllään oli valkoinen\npaita, jota ei oltu pesty pitkiin aikoihin, köysivöineen, housujen\nsijasta alushousut ja saviset, oljenporoiset saappaat. Nenä ja silmät\nolivat pölystä mustat. Hän tunsi Ivan Ivanitshin ja Burkinin ja oli,\nnähtävästi, hyvin iloissaan.\n\n-- Olkaa hyvä, käykää taloon, sanoi hän hymyillen. -- Minä tulen heti\nperässä.\n\nPäärakennus oli suuri, kaksikerroksinen. Aljohin asui alhaalla kahdessa\nholvikattoisessa, pieni-ikkunaisessa huoneessa, jossa pehtorit olivat\nennen asuneet. Sisustus oli yksinkertainen ja huoneessa oli ruisleivän,\nhuonon viinan ja työkalujen hajua. Ylhäällä vierashuoneissa hän oli\nharvoin, ainoastaan silloin, kun oli vieraita talossa. Ivan Ivanitshia\nja Burkinia vastaanottamaan ilmaantui emännöitsijä, nuori nainen, joka\noli niin kaunis, että molemmat jäivät hämmästyneinä seisomaan ja\nkatselemaan toinen toiseensa.\n\n-- Ette voi ajatella, kuinka tulonne minua ilahuttaa, hyvät herrat, --\nsanoi Aljohin astuessaan vieraiden perässä eteiseen. Tämä oli\nkerrassaan odottamatonta! Pelageja, -- kääntyi hän emännöitsijän\npuoleen, -- nyt pitäisi vieraiden saada kuivaa ylleen. Minunkin täytyy\nmuuttaa pukua. Mutta ensin on peseydyttävä, sillä enpä ole tullut\ntehneeksi sitä sitten viime kevään. Ehkä teitäkin, hyvät herrat,\nhaluttaa lähteä uimahuoneelle, sillä aikaa kun täällä laitetaan\nkuntoon?\n\nKaunis Pelageja, viehättävä ja näköjään hellätuntoinen, toi\npyyhinliinoja ja saippuata, ja Aljohin lähti vieraineen uimahuoneelle.\n\n-- Niin todellakin, en ole pitkiin aikoihin peseytynyt -- jutteli hän\nriisuutuessaan. Uimahuone, jonka isäni laittoi, on kyllä hyvä, kuten\nnäette, mutta ei ole oikein riittänyt aikaa pesemiseen.\n\nHän istuutui portaalle, saippuoi tuuhean tukkansa ja kaulansa;\nviruttaessa muuttui vesi ympärillä ruskeaksi.\n\n-- Se on totta, se... -- myönsi Ivan Ivanitsh katsellen hänen päätään.\n\n-- Pitkään aikaan en ole peseytynyt... -- toisti Aljohin hämillään ja\nsaippuoi toistamiseen; tällä kertaa muuttui vesi tummansiniseksi kuin\nkirjotusmuste.\n\nIvan Ivanitsh astui ulos, heittäytyi kohisten veteen ja uiskenteli\nsateessa käsivarsiaan levitellen niin, että valkoiset lumpeenkukat\nkeinuivat aallokossa. Hän ui keskelle lampea, sukelsi ja tuli hetken\nkuluttua toisessa paikassa näkyviin. Ja hän ui yhä edemmäksi sukeltaen\nvähän väliä pohjaa tavottamaan. \"Hyvänen aika... -- huudahteli hän\nnauttien, -- kuinka suloista!\" Sitten hän ui myllyn luo, haasteli\nsiellä jotakin talonpoikain kanssa, palasi takaisin ja makasi selällään\nkeskellä lammikkoa, antaen sateen valua kasvoilleen. Burkin ja Aljohin\nolivat jo pukeutuneet ja tekivät lähtöä, kun hän yhä vielä ui ja\nsukelteli.\n\n-- Hyvänen aika!... virkkoi hän. Tämä on kerrassaan taivaallista!\n\n-- Joutukaa! -- huusi Burkin hänelle.\n\nPalattiin taloon. Kun ylikerroksen salissa sytytettiin lamppu ja Burkin\nja Ivan Ivanitsh, yllä silkkiset viitat ja lämpimät tohvelit istuivat\nnojatuoleissa, ja Aljohin itse siistinä, kammattuna ja yllään uusi\nnuttu asteli pitkin lattiaa nauttien lämpimästä, puhtaudesta, kuivista\nvaatteista, kevyistä jalkineista, ja kun suloinen Pelageja ääneti ja\nlempeästi hymyillen liikkui pitkin pehmeitä mattoja, tarjoen teetä ja\nmarjahilloa, vasta silloin Ivan Ivanitsh alkoi kertomuksensa, jota\neivät ainoastaan Burkin ja Aljohin näyttäneet kuuntelevan, vaan myöskin\nnuo vanhat ja nuoret naiset ja sotilashenkilöt, jotka rauhallisesti ja\narvokkaasti katsoivat kultaisesta kehyksistään salin seinillä.\n\nMeitä oli kaksi veljestä, -- alkoi hän, -- minä, Ivan Ivanitsh, ja\ntoinen -- Nikolai Ivanitsh, joka oli pari vuotta nuorempi minua. Minä\nantauduin tieteen alalle ja valmistuin eläinlääkäriksi, mutta Nikolai\nistui jo yhdeksäntoista vuotiaasta saakka valtiokonttorissa virassa.\nIsämme, Tshimsha-Himadaiskij, oli alkuaan palveluksessa olevan\nsotamiehen poika, mutta kohosi upseriksi ja jätti meille perinnöllisen\naateluuden ja huononlaisen maatilan jälkeensä. Hänen kuolemansa jälkeen\nmeni maatila velkoihin, mutta lapsuutemme olimme sentään saaneet\nviettää maalla vapaudessa. Me olimme niinkuin talonpoikaislapset päivin\nja öin pellolla, metsässä, hevosia paimentamassa, kiskoimme niintä,\nkalastimme j.n.e. Tiedättehän, että ken edes kerran elämässään on\npyydystänyt kiisken tai nähnyt muuttolintujen kirkkaana, kylmänä\nsyyspäivänä lentävän pitkässä jonossa yli kylän, se ei ole enää\nkaupunkilainen ja toivoo aina kuolemaansa saakka vapautta. Minun\nveljeni ikävöi valtiokonttorissa. Vuodet vierivät, mutta hän istui yhä\nsamassa paikassa, kirjotti samoja papereita ja ajatteli yhä samaa,\nmaalle pääsyä, ja tämä ikävä muuttui vähitellen määrätyksi toiveeksi,\nunelmaksi, ostaa itselleen pien maatalo jossakin joen tai järven\nrannalla.\n\nHän oli hyväntahtoinen, lempeä mies, minä rakastin häntä, mutta tätä\nhänen toivettaan, sulkeutua iäksi omaan maataloonsa, en minä koskaan\nhyväksynyt. Sanotaan, että ihminen tarvitsee vain kolme arshinaa maata!\nMutta kolme arshinaahan tarvitsee vainaja eikä elävä ihminen. Ja\nsanotaan myös, että jos intelligenssimme osottaa taipumuksia\nmaaelämään, on se hyvä. Mutta mitä ovat nuo maatalot oikeastaan muuta\nkuin kolme arshinaa maata! Poistua kaupungista, taistelusta,\nihmistelmeestä ja kätkeytyä maataloonsa -- se ei ole elämää, vaan\negoismia, laiskuutta, se on tavallaan munkkiutta ilman sankarityötä.\nIhminen ei tarvitse ainoastaan kolme arshinaa maata, ei maataloa, vaan\nkoko maapallon, koko luonnon, jonka lakeuksilla hän voi kehittää\nlahjojaan ja vapaan henkensä erikoisuuksia.\n\nVeljeni Nikolai uneksi kansliassaan, kuinka hän syö kotoista\nkaalikeittoa, jonka maukas tuoksu leviää kautta koko talon, aterioi\nvihreällä nurmella, nukkuu auringonpaisteessa, istuu tuntikausia\npenkillä portin luona katsellen yli peltojen ja metsien.\nMaatalouskirjaset ja monenmoiset neuvot kalentereissa olivat hänen\nilonsa ja henkinen mieliruokansa. Hän luki myöskin sanomalehtiä\nmielellään, mutta luki niistä ainoastaan ilmotuksia, joissa tarjottiin\nkaupaksi niin ja niin monta desjatinaa peltomaata ja niittyä\ntalorakennuksineen, jokineen, puutarhoineen, myllyineen, patoineen. Ja\nhänen mielessään kuvastuivat puutarhan polut, kukat ja hedelmät,\nkottaraistölkit puissa, ruutanat lammikoissa ja sen semmoiset. Nämä\nmielikuvat olivat erilaisia, riippuen ilmotuksista, jotka osuivat hänen\neteensä, mutta jostakin syystä oli jokaisessa karviaispensas. Ei\nainoatakaan maataloa, ei ainoatakaan runollista sopukkaa hän voinut\nmielessään kuvitella ilman karviaispensasta.\n\n-- Maaelämällä on omat mukavuutensa, -- virkkoi hän toisinaan. --\nSiellä sinä istut parvekkeella teetäsi hörppien, mutta lammella sorsasi\nsoutavat, ilma tuoksuaa niin suloiselle ja... ja karviaispensas kasvaa.\n\nHän sommitteli talonsa pohjapiirroksia ja aina ne tulivat samanlaisia:\na) päärakennus, b) väentupa, c) puutarha, d) karviaispensaita. Hän eli\nkitsaasti: ei syönyt eikä juonut tarpeeksi, pukeutui kuin kerjäläinen\nja yhä kokosi ja pani rahaa pankkiin. Hän ahnehti hirveästi. Oli sääli\nkatsella häntä ja minä annoin hänelle yhtä ja toista ja lähettelin\njuhliksi, mutta hän kätki senkin. Jos ihminen kerran on pyhittänyt\nitsensä ihanteelleen, ei hänelle enää mitään mahda.\n\nVuodet vierivät, hänet muutettiin toiseen kuvernementtiin, hän täytti\njo neljäkymmentä vuotta, vaan luki yhä vielä ilmotuksia sanomalehdistä\nja kokosi rahaa. Sitten sain tietää, että hän oli nainut. Kaiken\ntarkotuksena oli maatalo karviaispensaineen ja senpätähden hän ilman\nvähintäkään sympatiaa tuli naineeksi vanhan, ruman leskivaimon, jolla\noli jonkun verran rahoja. Naimisissa ollessaankin hän eli kitsaasti\nantamatta edes kylliksi ruokaa vaimolleen. Ennen oli vaimo ollut\nnaimisissa erään postimestarin kanssa, jolloin oli tottunut piirakoihin\nja juomiin, mutta toisissa naimisissa hän tuskin sai ruisleipääkään\nkyllikseen nähdä, alkoi kuihtua ja noin kolmen vuoden kuluttua heitti\nhenkensä. Minun veljeni ei tietysti epäillyt hetkeäkään, että hän olisi\nollut syypää vaimonsa kuolemaan. Raha sokaisee ihmisen kuin viina.\nKaupungissamme kuoli kauppias. Kuoleman lähestyessä hän käski\nlautasellisen hunajaa ja söi kaikki rahansa ja arvopaperinsa hunajassa,\njottei kukaan niitä saisi. Kerran minä olin asemalla pysähtynyt\nkatselemaan karjalaumaa, kun eräs kulkukauppias joutui veturin alle,\njossa toinen jalkansa irtaantui muusta ruumiista. Me kannoimme hänet\nerääseen vastaanottohuoneeseen, veri virtasi, -- se oli kauheaa\nkatsella, mutta hän pyysi, että katkennut jalka tuotaisiin hänelle ja\nhän suri sitä; irtaantuneen jalan saappaassa oli kaksikymmentä ruplaa,\njoita hän halusi.\n\n-- Hän eksyy jo toiseen asiaan, -- sanoi Burkin.\n\n-- Vaimonsa kuoltua, -- jatkoi Ivan Ivanitsh hetken mietittyään, --\nalkoi veljeni etsiä maatilaa. Vaikka kymmenen vuotta etsisit, et\nsittenkään löydä mieleistäsi, vaan ostat aivan toisenlaisen kuin mitä\najattelit. Veljeni osti välittäjän kautta sata kaksitoista desjatinaa\nmaata kiinnitysvelkoineen. Maatilalla oli komea päärakennus, väentupa,\npuisto, mutta ei hedelmäpuutarhaa, ei karviaispensasta eikä lampea\nsorsineen. Oli joki, mutta sen vesi oli kahvin väristä, sillä toisella\npuolella maatilaa oli tiilitehdas, toisella -- luumylly. Mutta Nikolai\nIvanovitsh ei siitä paljoakaan välittänyt; hän tilasi kaksikymmentä\nkarviaismarjapensasta, istutti ne ja niin tuli hänestä tilanomistaja.\n\nViime vuonna kävin häntä tervehtimässä. Lähdenpä tästä katsomaan, miten\nhän siellä oikein asustaa, ajattelin. Kirjeissään mainitsi hän\nmaatilansa nimen olevan Tshumbaroklovin Nummi, eli Himalaiskoje. Minä\nsaavuin Himalaiskojeen jälkeen puolenpäivän. Oli helteinen. Kaikkialla\nojia, aitoja, kuusi-istutuksia, -- enpä ollut pihalle päästä enkä\nlöytää paikkaa hevoselle. Astuin taloon: vastaani tulee ruskea koira,\nlihava kuin porsas. Se halusi haukkua, mutta oli niin laiska, ettei\nviitsinyt. Keittiöstä tuli ulos paljasjalkainen piika, hänkin lihava\nkuin sika ja sanoi, että isäntä on päivällislevolla. Menin veljeni luo;\nhän istui vuoteessa polvet peitettyinä. Hän oli vanhentunut, lihonnut,\npöhöttynyt; posket, nenä ja huulet aivan pullottivat, kas vaan, ettei\nrepeä peitteeseensä.\n\nMe syleilimme toisiamme ja taisimme vähän itkeäkin, ei ainoastaan\nilosta, vaan myöskin surusta, ajatellessamme, että olemme joskus olleet\nnuoria, vaan nyt jo harmaahapsisia, haudan partaalla. Hän pukeutui ja\nvei minut katsomaan maatilaansa.\n\n-- No mitenkä sinä täällä oikein viihdyt? -- kysyin minä.\n\n-- Hyvinhän se on mennyt, Jumalan kiitos!\n\nHän ei ollut enää entinen arka virkamies, vaan aito tilanomistaja,\nherra. Hän oli jo kotiutunut, tottunut ja päässyt makuun: söi paljon,\nkylpi usein, lihoi, käräjöi jo kunnan ja molempain tehtaitten kanssa ja\nsuuttui hirveästi, elleivät talonpojat kutsuneet häntä \"teidän\nylhäisyytenne\". Huolehtipa sielustaankin, vaikka herrastapaan, eikä\ntehnyt hyvää muuten vaan, vaan harrastuksesta. Entä mitä hyvää?\nParanteli talonpoikia kaikenmoisista taudeista soodavedellä ja\nrisiniöljyllä ja piti nimipäivänään kiitosrukouksen kylässä ja juotti\nsitten alustalaisilleen puoli sankoa viinaa, sillä hän arveli, että se\nkuului asiaan. Ah, näitä kauheita juominkeja! Tänään kiskoo lihava\ntilanomistaja talonpoikia laitumenvarkaudesta kruununvoudin eteen, vaan\nhuomenna, juhlapäivänä, juottaa heille oikein sangosta, ja talonpojat\njuovat ja huutavat ja kumartavat humalassa isäntänsä jalkojen juureen.\nMuutos parempaan päin, kylläisyys, laiskuus kehittävät venäläisessä\nmitä hävyttömintä itsetietoisuutta. Nikolai Ivanitsh, joka kerran\nvaltiokonttorissa palvellessaan ei ollut edes itselleen uskaltanut\ntunnustaa omaavansa mitään mielipiteitä, puhui nyt vain sulaa totuutta\nja aivankuin joku ministeri. \"Sivistys on välttämätön, mutta kansalle\nse on vielä ennenaikaista tai ruumiillinen rangaistus on yleensä\nvaarallista, mutta muutamissa tapauksissa se on hyödyllistä ja\nehdottoman tarpeellista.\"\n\n-- Minä tunnen kansan ja osaan kohdella sitä, -- sanoi hän. -- Kansa\nrakastaa minua. Kun minä vaan sormea heilautan, niin tekee kansa\nminulle, mitä tahdon.\n\nJa tämän hän sanoi tietävästi ja hyväntahtoisesti hymyillen. Ainakin\nparikymmentä kertaa toisti hän: \"me, aateliset\", \"minä aatelismiehenä\".\nKaikesta päättäen ei hän enää muistanut, että isoisämme oli talonpoika\nja isämme -- sotamies. Vieläpä sukunimemme Tshimsha-Himalaiskij, joka\ntodella on hyvin ruma, tuntui hänestä nyt sointuvalta, arvokkaalta ja\nmiellyttävältä.\n\nMutta asia ei koske häntä, vaan minua itseäni. Minä tahdon kertoa\nteille, mikä muutos tapahtui minussa näiden muutamien tuntien kuluessa\nhänen maatilallaan. Illalla, kun joimme teetä, toi kyökkipiika\nkukkuraisen lautasellisen karviaismarjoja pöytään. Ne eivät olleet\nostetuita, vaan omista pensaista ensi kertaa koottuja. Nikolai Ivanitsh\nhymyili ja hetken aikaa vaieten katseli marjoja kyynelsilmin, -- hän ei\nvoinut liikutuksen tähden puhua. Pani sitten yhden marjan suuhunsa,\nkatseli minua voitokkaasti kuin lapsi, joka vihdoinkin on saanut\ntoivomansa leikkikalun ja sanoi:\n\n-- Kuinka maukas!\n\nJa hän söi halukkaasti toistaen yhä:\n\n-- Kuinka maukkaita! Maistahan nyt!\n\nMarjat olivat kovia ja happamia, mutta, niinkuin sanoo Pushkin, \"meitä\nkohottava petos on meille kalliimpi kuin kaikki totuudet yhteensä.\"\nMinä näin onnellisen ihmisen, jonka pyhä unelma toteutui, joka saavutti\nelämänsä päämäärän, sai mitä tahtoi, ja joka oli tyytyväinen\nkohtaloonsa, itseensä. Minun käsitykseeni ihmis-onnesta oli aina\nliittynyt jotakin surullista, mutta nähdessäni nyt onnellisen ihmisen\nminut valtasi raskas, epätoivoinen tunne. Etenkin oli minun yöllä kovin\nvaikea olla. Vuoteeni oli valmistettu veljen makuusuojan viereiseen\nhuoneeseen ja minä kuulin kuinka hän, voimatta nukkua, nousi ylös ja\nmeni karviaismarjalautasen luo ottaen siitä marjan kerrallaan. Minä\najattelin: kuinka paljon tyytyväisiä, onnellisia ihmisiä todella\nlöytyykään! Millainen onkaan tämä voima! Te silmäilette elämää:\nvoimakkaitten hävyttömyyttä ja joutilaisuutta, heikkojen raakuutta ja\neläimellisyyttä, ympärillä köyhyyttä, ahdinkoa, luonnottomuutta,\njuoppoutta, teeskentelyä, valhetta... Siitä huolimatta vallitsee\nkaikissa taloissa ja kaduilla rauha ja hiljaisuus. Viidestäkymmenestä\ntuhannesta kaupungin asukkaasta ei yksikään huutaen vaikeroi. Me näemme\nne, jotka menevät torille ostamaan ruokatavaroita, jotka päivällä\nsyövät, yöllä nukkuvat, puhuvat joutavia, menevät naimisiin,\nvanhentuvat, kuljettavat hartain mielin vainajiaan hautaan. Mutta me\nemme näe emmekä kuule niitä, jotka kärsivät ja se, mikä elämässä on\nkauheata, tapahtuu jossakin kulissien takana. Kaikki on hiljaista ja\nrauhallista, ainoastaan sanaton tilasto puhuu toista: noin paljon\njuotu, noin paljon lapsia kuollut nälkään. Ja tällainen järjestys on\nnähtävästi tarpeellinen. Kaiketi on onnellisen hyvä olla vain siksi,\nettä onnettomat kantavat kuormansa valittamatta, ja ilman tätä\näänetöntä hätää ei onni olisi mahdollinen. Se on yleistä hypnosia.\nJokaisen tyytyväisen ja onnellisen ihmisen oven takana pitäisi jonkun\nseistä vasara kädessä ja yhtä mittaa jyskyttäen muistuttaa, että on\nolemassa onnettomia, että vaikka hän olisi kuinka onnellinen, niin\nelämä joko ennemmin tai myöhemmin näyttää kyntensä, uhkaa tuho --\nsairaus, köyhyys, vahingot, eikä kukaan häntä enää näe eikä kuule,\nniinkuin hän nyt ei näe eikä kuule muita. Mutta vasaralla kolkuttajaa\nei ole, onnellinen elää elämistään ja elämän pikkuhuolet hipaisevat\nhäntä vain hiljaa kuin tuuli haavan lehtiä, -- ja kaikki on taas\nonnellista.\n\n-- Sinä yönä selvisi minulle, kuinka minäkin olin tyytyväinen ja\nonnellinen, -- jatkoi Ivan Ivanitsh nousten. -- Minäkin aterioidessani\ntai metsästäessäni opin tietämään, kuinka pitää elää, kuinka uskoa,\nkuinka hallita kansaa. Minäkin sanoin, että oppi on valoa, että\nsivistys on välttämätöntä, mutta yksinkertaisille ihmisille on luku- ja\nkirjoitustaito toistaiseksi kyllin. Vapaus on hyve, sanoin, ilman sitä\non yhtä mahdoton elää kuin ilmatta, mutta pitää odottaa. Niin minä\npuhuin, mutta nyt kysyn:\n\n-- Miksi odottaa? -- ja kertoja katsoi vihaisesti Burkiniin. -- Miksi\nodottaa? Minkä mietelmäin nimessä? Minulle vastataan: ei kaikkea\nyhdellä kertaa, jokainen aate toteutuu elämässä vähitellen, aikanaan.\nMutta kuka sen sanoo? Missä on todistus siitä, että se on\noikeudenmukaista? Te turvaudutte asiain luonnolliseen menoon, ilmiöiden\nlakiin, mutta onko se mikään laki, että minä, elävä, ajatteleva ihminen\nseison kuilun partaalla ja odotan, sillaikaa kun se yhä suurenee tai\npeittyy liejuun, sillaikaa kun minä, ehkä, voisin hypätä sen yli tai\nrakentaa sillan sen yli. Ja vieläkin: miksi siis odottaa? Odottaa, kun\nei riitä voimia elääkseni, vaikka elettävä kuitenkin on ja elää\nhaluttaa!\n\nMinä läksin varhain aamulla veljeni luota ja siitä saakka oli minusta\nsietämätöntä olla kaupungissa. Minua ahdistavat rauha ja hiljaisuus,\nminä pelkään katsoa akkunoihin, koska minusta nyt ei ole olemassa sen\nraskaampaa näkyä kuin onnellinen perhe, joka istuu pöydän ympärillä\nteetä juomassa. Olen jo vanha, en kelpaa taisteluun enkä kykene edes\nvihaamaan. Minä henkisesti vaan suren, tuskaannun, harmistun, öisin\npolttaa päätäni ajatusten tulva enkä voi nukkua... Oi, jospa olisin\nnuori!\n\nIvan Ivanitsh asteli innostuneena nurkasta nurkkaan ja toisti:\n\n-- Jospa olisin nuori!\n\nHän astui yhtäkkiä Aljohinin luo ja alkoi puristella hänen käsiään\npuhuen rukoilevalla äänellä:\n\n-- Pavel Konstantinitsh, älkää rauhottuko, älkää antako nukuttaa\nitseänne! Niin kauan kuin olette nuori, voimakas, reipas, älkää väsykö\ntekemään hyvää! Onnea ei ole olemassa eikä se ole välttämätön, mutta\njos elämällä on tarkotus ja päämäärä, niin tämä tarkotus tai päämäärä\nei ole onni, vaan jokin järkevämpi ja jalompi. Tehkää hyvää!\n\nJa kaiken tämän sanoi Ivan Ivanitsh säälittävän pyytävästi hymyillen\nikäänkuin olisi pyytänyt sitä itselleen.\n\nSitten he kaikki kolme istuivat nojatuoleissa salin eri puolilla\neivätkä puhuneet mitään. Ivan Ivanitshin kertomus ei tyydyttänyt\nBurkinia eikä Aljohinia. Kun kenraalit ja naiset katsoivat kultaisista\ntaulunkehyksistä hämärässä näyttäen eläviltä ihmisiltä ja kuuntelivat\nkertomusta surkuteltavasta virkamiehestä, joka söi karviaismarjoja,\nniin tuli kovin ikävä. Halutti saada kuulla ja puhua kauneista\nihmisistä, naisista. Ja se, että he istuivat salissa, jossa\nkynttiläkruunu ja nojatuolit olivat verhotut, matot jalkojen alla ja\npuhelivat, että tässä ovat nuo samat henkilöt, jotka nyt katsovat\nkehyksistään, asuneet, istuneet, juoneet teetä ja se, että kaunis\nPelageja nyt liikkui ääneti, -- se oli kuvaavampaa kuin kaikki\nkertomukset.\n\nAljohinia nukutti kovasti, sillä hän nousi taloustointensa tähden hyvin\nvarhain, noin kello kolmen tienoissa, ja nyt olivat hänen silmänsä\npainua kiinni. Mutta hän pelkäsi, että vieraat hänen poissaollessaan\nkertoisivat jotakin hauskaa, eikä sentähden tullut lähteneeksi levolle.\nOliko se, mitä Ivan Ivanitsh äsken kertoi, viisasta ja oikein, sitä ei\nAljohin ottanut harkitakseen. Vieraat eivät puhuneet suurimoista, ei\nheinistä eikä tervasta, vaan jostakin, mikä ei suorastaan kuulunut\nhänen jokapäiväiseen elämäänsä, ja sentähden hän oli iloissaan ja\ntahtoi, että he jatkaisivat...\n\n-- Mutta kyllä nyt on jo aika lähteä levolle, -- sanoi Burkin nousten\nnojatuolistaan. -- Toivotan teille hyvää yötä.\n\nAljohin hyvästeli ja poistui alikertaansa, mutta vieraat jäivät\nylikertaan. Heille molemmille oli yöksi varattu suuri huone, jossa oli\nkaksi vanhaa puusänkyä kuvaveistoksineen ja nurkassa norsunluinen\nristiinnaulitun kuva. Heidän leveistä, viileistä vuoteistaan, jotka\nkaunis Pelageja oli valmistanut, tuoksuivat uutukaiset liinavaatteet\nmiellyttävästi.\n\nIvan Ivanitsh riisuutui puhumatta ja meni levolle.\n\n-- Jumala armahtakoon meitä syntisiä -- lausui hän ja veti peiton\npäänsä yli.\n\nHänen piipustaan, joka oli jäänyt pöydälle, levisi lujasti tupakan\nkatkua, eikä Burkin saanut nukutuksi eikä edes selville, mistä tämä\nvoimakas haju tuli.\n\nSade rapisteli akkunoita koko yön.\n\n\n\n\nRakkaudesta.\n\n\nSeuraavana päivänä tarjottiin aamiaiseksi hyvin maukkaita piirakoita,\nrapuja ja lampaanlihakotletteja. Syödessämme tuli kokki Nikanor\nylikertaan tiedustelemaan, mitä vieraat haluaisivat päivälliseksi. Hän\noli keskikokoinen, kasvoiltaan pöhöttynyt, pienisilmäinen, parraton, ja\nnäytti siltä kuin hän ei olisi partaveitsellä ajanut viiksiänsä, vaan\nkyninyt ne sormin.\n\nAljohin kertoi, että kaunis Pelageja oli rakastunut tähän kokkiin.\nMutta koska tämä oli juoppo ja eli hurjasti, ei Pelageja tahtonut mennä\nnaimisiin hänen kanssaan, vaan suostui elämään näin. Kokki oli\njumalinen mies eikä voinut uskonnollisen vakaumuksensa vuoksi taipua\nsellaiseen, vaan vaati Pelagejaa avioliittoon ja ollessaan humalassa\nherjasi häntä, vieläpä löikin. Mutta silloin piiloutui Pelageja\nylikertaan itkemään ja Aljohin sekä palvelija pysyttelivät kotona siltä\nvaralta, jos Pelageja olisi tarvinnut apua.\n\nAlettiin puhua rakkaudesta.\n\n-- Kuinka rakkaus syntyy, -- sanoi Aljohin, -- miksei Pelageja\nrakastunut johonkin toiseen, joka olisi paremmin sopinut hänelle sekä\nhenkisten että ulkonaisten ominaisuuksiensa puolesta, vaan rakastui\njuuri kokki Nikanoriin, tuohon pölkkyyn, -- kuten täällä kaikki häntä\nkutsuivat, -- mikäli personallisen onnen vaatimukset rakkaudessa ovat\ntärkeitä. Kaikki tämä on tuntematonta ja siitä saattaa keskustella\nmiten hyvänsä. Tähän saakka on rakkaudesta sanottu ainoastaan yksi\nkieltämätön totuus, nimittäin, että \"se on suuri salaisuus\", kaikki\nmuu, mitä rakkaudesta on kirjotettu tai sanottu, ei ole johtanut\nlopputuloksiin, vaan on ainoastaan vaikuttanut kysymysten\njärjestykseen, jotka ovatkin jääneet ratkaisematta. Selitys, joka\nnäyttää sopivan johonkin tapaukseen, ei kelpaa muihin, ja sentähden on\nminusta paras selittää kukin tapaus erikseen, ryhtymättä mitään yleisiä\nsääntöjä muodostamaan. Pitää, kuten lääkärit sanovat, yksilöityttää\nkukin eri tapaus.\n\n-- Aivan oikein, -- myönsi Burkin.\n\n-- Me, venäläiset, innostumme herkästi näihin kysymyksiin, jotka\nsittenkin jäävät ratkaisematta. Tavallisesti kuvataan rakkautta\nrunolliseksi, sitä koristellaan ruusuilla ja satakielillä, mutta me,\nvenäläiset, koristelemme rakkautemme näillä suurilla kysymyksillä,\nvalitsemmepa niistä kaikkein ikävimmät. Oli minullakin ollessani\nMoskovassa ylioppilaana elämän toveri, rakastettava daami, joka aina,\nkun häntä sylissäni hyväilin, ajatteli vain sitä, paljonko rahaa minä\nannan hänelle kuukausittain ja paljonko maksaa naula naudanlihaa. Niin\nmekin, kun rakastamme, emme herkeä tekemästä itsellemme kysymyksiä:\nonko tämä rehellistä vai epärehellistä, viisasta vai tyhmää, mihin\njohtaa tämä rakkaus ja niin edelleen. Onko se oikein vai ei, sitä eri\ntiedä, mutta että se häiritsee, ei tyydytä, kiusottaa, sen kyllä\ntiedän.\n\nTuntui siltä kuin Aljohin olisi tahtonut kertoa jotakin. Sellaisilla\nihmisillä, jotka asuvat yksinään, on aina sydämellään jotakin, josta\nmielellään kertoisivat. Kaupungissa menevät vanhatpojat vartavasten\nsaunaan tai ravintolaan saadakseen jotakin jutella, ja kertovatpa\ntoisinaan kylvettäjille ja viinureille sanomattoman hauskoja juttuja.\nMaalla he tavallisesti vuodattavat sydämensä vierailleen. Nyt näkyi\nakkunasta harmaa taivas ja sateesta märät puut; tällaisessa säässä ei\nollut minnekään menemistä eikä mitään muuta tekemistä, kuin kertoa ja\nkuunnella.\n\n-- Minä olen asunut Sofinossa ja harrastanut maanviljelystä jo\nkauan, -- alkoi Aljohin, -- aina siitä saakka, kun päätin luvut\nyliopistossa. Kasvatukseltani olen \"hienohipiäinen\" ja taipumuksiltani\n\"kabinettinen\". Saapuessani tänne oli maatila hyvin velkainen, mutta\nkoska isäni oli osaksi velkaantunut minun luvuistani, niin päätin,\netten lähde täältä ennenkuin olen maksanut velat. Päätin ja aloin tehdä\ntyötä, mutta tunnustan, että se tuntui alussa vastenmieliseltä, Maa\ntuottaa täällä huonosti ja jotta maanviljelys kannattaisi pitää käyttää\nhyväkseen maaorjain tai päiväpalkkalaisten työtä, mikä on melkein\nsamaa, tai sitten järjestää taloutensa talonpojan tavoin, s.o. olla\nitse perheineen pellolla työssä. Mitään välimuotoa ei tässä suhteessa\nole. Mutta minä en ryhtynyt niin perinpohjaisiin muutoksiin. En\njättänyt yhtäkään tilkkua viljelemättä, kokosin kaikki ukot ja akat\nnaapurikylistä ja työ sujui kuin rasvattu. Minä itsekin ajoin auraa,\nkylvin, niitin ja surin samalla sekä olin naamaltani hapan kuin\nmaalais-kissa, joka nälissään pureskelee puoliraakaa kurkun päätä.\nRuumistani särki ja minä torkuin käydessänikin. Ensin näytti siltä kuin\nolisin helposti voinut sovittaa yhteen tällaisen työläis-elämän ja\nentiset kultturiharrastukseni. Sitä varten olisi vain, niin ajattelin,\nylläpidettävä elämässäni määrättyä ulkonaista järjestystä. Minä asetuin\ntänne ylikerran vierashuoneihin asumaan ja määräsin, että minulle\naamiaisen ja päivällisen jälkeen tarjottaisiin kahvia likörin kera.\nMentyäni levolle luin \"Vjestnik Evropy'a\" myöhäiseen yöhön. Mutta\nosuipa seurakunnan sielunpaimen, isä Ivan, luokseni ja yhteen istumaan\ntyhjensi hän koko likörivarastoni. Sinne meni \"Vjestnik Evropy'kin\"\npapin tyttärille, kun ei kesällä, etenkään heinänteon aikaan ehtinyt\nedes kotiin nukkumaan, vaan nukahdin rekeen vajassa tai metsänvartijan\nmökkiin, -- mitäpä luvuista silloin enää olisi voinut tulla? Vähitellen\nmuutin alikertaan, aloin syödä väentuvassa, ja entisestä upeudesta on\nnyt jälellä vain Pelageja, joka palveli täällä jo isäni aikana. Kovin\nvaikea olisi minun erottaa hänet palveluksestani.\n\nEnsi vuosina valittiin minut täällä arvoisaan sovinto-oikeuteen. Olipa\ntoisinaan lähdettävä kaupunkiin ottamaan osaa piirioikeuden kokouksiin\nja tämä huvitti minua. Kun elää täällä pari kolme kuukautta, etenkin\ntalvella, eikä käy missään, niin tulee vihdoin oikein ikävä mustaa\ntakkia. Ja piirioikeudessa näki mustia takkeja, univormuja, frakkeja,\nsiellä oli lakimiehiä ja yleensä sivistyneitä ihmisiä, joiden kanssa\nsaattoi vaihtaa ajatuksiaan. Senjälkeen kun oli torkkunut reessä ja\nsyönyt väentuvassa, tuntui kerrassaan ylelliseltä saada istua\nnojatuolissa, yllään puhtaat vaatteet, kevyet jalkineet ja kellonvitjat\nrinnalla!\n\nKaupungissa otettiin minut sydämellisesti vastaan ja minä tein\nmielelläni uusia tuttavuuksia. Ja kaikista tuttavuuksistani oli\nkaikkein täydellisin ja, totta puhuen, kaikkein suloisin Luganovitshin,\npiirioikeuden varapuheenjohtajan kanssa tekemäni tuttavuus. Te molemmat\ntunnette hänet: mitä herttaisin mies. Silloin oli juuri se kuuluisa\nmurhapolttoasia esillä; tutkintoa kesti pari päivää ja me olimme kovin\nrasittuneet. Luganovitsh katsahti minuun ja sanoi:\n\n-- Tiedättekö mitä? Lähdetäänpä meille päivälliselle!\n\nTämä oli odottamatonta, sillä me olimme hyvin vähän tuttuja, ainoastaan\nvirallisesti, enkä ollut kertaakaan käynyt heillä. Minä poikkesin\nhetkeksi hotelliini muuttaakseni pukua ja lähdin sitten päivälliselle.\nSiellä tulin tuntemaan Anna Aleksejevnan, Luganovitshin vaimon. Tämä\noli silloin vielä nuori, kaksikymmentäkaksi vuotta, ja oli puolisen\nvuotta sitä ennen synnyttänyt ensimäisen lapsen. Asia on jo vanha,\nmutta nyt olen koettanut selvittää itselleni, mikä oli hänessä niin\nharvinaista ja mikä hänessä niin miellytti, vaikka silloin päivällistä\nsyödessäni kaikki oli minusta päivän selvää. Olin nähnyt nuoren naisen,\nihanan, hyväsydämisen, intelligentin, hurmaavan naisen, jollaista en\nsitä ennen ollut milloinkaan nähnyt. Ja samassa tunsin hänessä\nläheisen, jo tutun olennon, ikäänkuin olisin nähnyt nämä kasvot, nämä\nystävälliset, viisaat silmät jo joskus lapsuudessani, ehkä\nvalokuva-albumissa, joka oli äitini pöydällä.\n\nMurhapoltosta syytettiin neljää juutalaista ja päätettiin heidän\nliittoutuneen, minusta aivan syyttä. Olin päivällispöydässä hyvin\nlevoton, minun oli painostava olla, enkä enää muista, mitä puhuin,\nmutta muistan ainakin Anna Aleksejevnan yhä nyökäytelleen päätään ja\nkysyneen mieheltään:\n\n-- Dmitrij, kuinka se on mahdollista?\n\nLuganovitsh, tuo avosydäminen mies, oli niitä, jotka pysyvät lujasti\nmielipiteessään, että jos kerran joku joutuu oikeuteen, on hän\nsyyllinen, ja että tuomion oikeudenmukaisuutta saattaa epäillä\nainoastaan laillisessa järjestyksessä, paperilla, vaan ei millään\nmuotoa päivällispöydässä eikä yksityisessä keskustelussa.\n\n-- Me emme ole murhapolttoa tehneet, -- virkkoi hän leppeästi, -- ja\nsenpätähden ei meitä tuomitakaan eikä suljeta tyrmään.\n\nMolemmat, sekä mies että vaimo, huolehtivat vain siitä, että minä\nsöisin ja joisin enemmän. Muutamista pikkuseikoista, kuten esim. siitä,\nkuinka he yhdessä keittivät kahvia tai puolesta sanasta ymmärsivät\ntoisensa, saatoin minä päättää, että heidän elämänsä on rauhallista,\nonnellista ja että heidän vieraansa on heille iloksi. Päivällisen\njälkeen he soittivat minulle pianoa nelikätisesti, sitten tuli pimeä ja\nminä läksin kotiin. Tämä tapahtui kevään alussa. Senjälkeen vietin koko\nkesän Sofinossa kulkematta minnekään ja tuskinpa ennätin edes ajatella\nkaupunkia, mutta muisto sorjasta, hienopiirteisestä naisesta johtui\njoka päivä mieleeni: minä en ajatellut häntä, mutta oli aivankuin hänen\nheikko varjonsa olisi levännyt minun sieluni yli.\n\nMyöhään syksyllä kaupungissa annettiin näytös hyväntekeväisyyden\nhyväksi. Minä astuin kuvernörin aitioon, jonne minut oli väliajalla\nkutsuttu, katson ympärilleni kuvernörinrouvan vieressä istuu Anna\nAleksejevna. Taas vaikuttivat hänen kauneutensa ja lempeät silmänsä\nminuun yhtä voimakkaasti, yhtä kahlehtivasti kuin ennenkin, taas tunsin\nentistä läheisyyden tunnetta.\n\nMe istumme rinnan; sitten menimme ravintolasuojaan kävelemään.\n\n-- Te olette laihtunut, sanoi Anna Aleksejevna. -- Oletteko\nsairastanut?\n\n-- Olen. Minun olkapääni on vilustunut ja sadeaikana minä nukun\nhuonosti.\n\n-- Te näytätte väsyneeltä. Silloin keväällä, kun tulitte luoksemme\npäivälliselle, olitte nuoren ja reippaan näköinen. Te olitte innostunut\nja puhuitte paljon, olitte hyvin huvittava ja tunnustaakseni totuuden,\nminä viehätyin teihin. Minä olen kesän kuluessa usein teitä muistellut\nja tänään, kun valmistauduin teatteriin, aavistin näkeväni teidät.\n\nJa hän alkoi nauraa.\n\n-- Mutta tänään te näytätte väsyneeltä, -- toisti Anna Aleksejevna. --\nSe vanhentaa teitä.\n\nSeuraavana päivänä minä suurustin Luganovitsheilla. Aamiaisen jälkeen\nhe ajoivat kesähuvilaansa järjestääkseen sen talvikuntoon; minä läksin\nheidän kanssaan. Ja heidän kanssaan minä palasin takaisin kaupunkiin ja\njoin puoliyön aikana teetä heidän hiljaisessa perheessään, kun tuli\npaloi kaniinissa ja nuori äiti poistui katsomaan, nukkuiko hänen pikku\ntyttärensä. Ja tämän kerran perästä kävin kaupungissa ollessani aina\nLuganovitsheilla. Minuun totuttiin ja minä totuin heihin. Tavallisesti\nastuin minä sisään koputtamatta, kuin omainen ainakin.\n\n-- Kuka siellä? -- kuului vitkaan perähuoneista ääni, joka tuntui\nminusta niin ihanalta.\n\n-- Se on Pavel Konstantinitsh, -- vastasi sisäkkö tai lapsenpiika.\n\nAnna Aleksejevna tuli huolestuneen näköisenä vastaani ja kysyi joka\nkerta:\n\n-- Miksette pitkään aikaan ole käynyt meillä? Onko jotakin tapahtunut?\n\nHänen katseensa, siro, hieno kätensä, jonka hän minulle ojensi,\nkotipukunsa, kauniisti kammattu tukkansa, äänensä, askeleensa tekivät\nminuun aina saman, uutuutta väräjävän, harvinaisen vaikutuksen, jolla\ntuntui olevan niin tärkeä sija minun elämässäni. Me vuoroin\nkeskustelimme ja vaikenimme, ajattelimme itseksemme tai soitti hän\nminulle pianoa. Jollei herrasväki ollut kotona, niin jäin minä\nodottamaan, puhuttelin lapsenpiikaa, leikin lapsen kanssa tai lepäsin\ntyöhuoneessa turkkilaisella sohvalla sanomalehteä lukien. Mutta kun\nAnna Aleksejevna palasi kotiin, riensin minä eteiseen häntä vastaan,\notin häneltä kaikki ostokset, jotka minä aina jonkunlaisella\nrakkaudella ja koulupojan riemulla kannoin sisään.\n\nVenäläinen sananlasku sanoo: kun ei ollut akalla hommaa, niin osti\nporsaan. Kun ei Luganovitsheilla ollut hommaa, niin he ystävystyivät\nkanssani. Ellen minä pitkään aikaan käynyt kaupungissa, olin minä\nheidän mielestään sairastunut tai oli minulle jotakin tapahtunut, ja he\nhuolehtivat kovasti minun tähteni. He ajattelivat surumielin, että\nminä, sivistynyt, kielitaitoinen mies, jonka pitäisi harrastaa tieteitä\ntai kirjallisia töitä, asun maalla, hyörin kuin orava pyörässään, teen\nahkerasti työtä, mutta olen sittenkin aina rahapulassa. Heistä näytti,\nettä minä kärsin ja jos puhuin, nauroin tai söin, niin tein sen vaan\nsalatakseni kärsimyksiäni. Vieläpä iloisinakin hetkinä, kun minun oli\nhyvä olla, tunsin heidän tutkivan katseensa tarkkaavan minua. He olivat\nkovin herkkätunteisia ja kun minä todella olin vaikeassa asemassa ja\njoku velkoja ahdisti tai kun ei minulta riittänyt rahoja määräaikaisiin\nmaksuihin, niin he kuiskasivat akkunan luona jotakin toisilleen, minkä\njälkeen herra Luganovitsh astui luokseni ja sanoi vakavana:\n\n-- Jos te, Pavel Konstantinitsh, tarvitsette rahaa, niin minä ja\nvaimoni pyydämme teitä ujostelematta lainaamaan meiltä.\n\nJa hänen kasvonsa punastuivat liikutuksesta. Mutta sattuipa toisinaan,\nettä heidän samaten ensin kuiskailtuaan akkunan luona, isäntä astui\nkorvat punaisina luokseni ja virkkoi:\n\n-- Minä ja vaimoni pyydämme sydämellisesti teitä vastaanottamaan tämän\nlahjan.\n\nJa Luganovitsh ojensi minulle parin koristeellisia kalvosinnappeja,\nsavukekotelon tai lampun. Ja vastalahjaksi lähetin minä heille lintuja,\nvoita ja kukkia. On paikallaan huomauttaa, että he olivat varakkaita\nihmisiä. Ensin minä otin usein lainoja ja olin ajattelematon, kun otin\nmistä vain sain, mutta en olisi mitenkään voinut lainata\nLuganovitsheilta. Eipä siitä sen enempää!\n\nMinä olin onneton. Sekä kotona että työssä minä ajattelin Anna\nAleksejevnaa ja koetin päästä tämän nuoren, kauniin ja ymmärtäväisen\nnaisen salaisuuden perille, miksi hän menee vaimoksi ikävälle miehelle,\nmelkein ukolle -- Luganovitsh oli yli neljänkymmenen -- jonka kanssa\nhänellä on lapsia, ja minä koetin ymmärtää tätä ikävää, hyväntahtoista\nmiestä, joka ajattelee niin ikävän järkevästi, joka tanssiaisissa ja\niltamissa pysyttelee ylhäisten henkilöitten läheisyydessä, joka on\nveltto, tarpeeton, kasvoillaan nöyrä ja tylsä ilme, niinkuin\nuhrieläimellä, mutta joka uskoo oikeuteensa olla onnellinen ja omata\nlapsia Anna Aleksejevnan kanssa. Ja minä yhä koetin päästä selville\nsiitä, miksi Anna Aleksejevna oli tavannut juuri hänet eikä minut ja\nmiksi oli elämässämme näin kauhean erehdyksen täytynyt tapahtua.\n\nAina kun tulin kaupunkiin, näin minä Anna Aleksejevnan silmistä, että\nhän oli odottanut minua. Tunnustipa hän itsekin minulle tunteneensa\nitsensä jo aamusta saakka niin omituiseksi; hän oli ennustanut, että\nminä saapuisin. Me haastelimme ja vaikenimme emmekä tunnustaneet\nrakkauttamme vaan salasimme sen arasti, luulevasti. Me pelkäsimme\nkaikkea, mikä voisi paljastaa salaisuutemme toinen toisellemme. Minä\nrakastin hellästi, syvästi, mutta harkitsin ja kysyin itseltäni, mihin\nvoisi meidän rakkautemme johtaa, jollei meissä ole riittävästi voimia\nvoidaksemme kamppailla sitä vastaan, Minusta näytti uskomattomalta,\nettä tämä minun hiljainen, surullinen rakkauteni yhtäkkiä voisi\nraa'asti katkaista hänen miehensä ja lastensa elämän onnellisen juoksun\nja häiritä rauhan siinä talossa, jossa minua niin rakastettiin ja jossa\nminuun luotettiin. Olisiko se kunniallista? Anna Aleksejevna lähtisi\nkanssani, vaan minne? Minne voisin minä hänet viedä? Toista olisi, jos\nelämäni olisi kaunis, innostava, jos minä taistelisin isänmaani\nvapautuksen puolesta tai olisin kuuluisa oppinut, taiteilija, mutta\nnythän tulisin vietelleeksi hänet tavallisesta, arkipäiväisestä\nympäristöstä toiseen, vielä arkipäiväisempään. Ja kuinka kauan kestäisi\nonnemme? Mitenkä hänen kävisi, jos minä sattuisin sairastumaan,\nkuolemaan tai jos me edes kyllästyisimme toisiimme?\n\nJa Anna Aleksejevna arveli nähtävästi samoin. Hän ajatteli miestään,\nlapsiaan ja äitiään, joka rakasti hänen miestään kuin omaa poikaansa.\nJos Anna Aleksejevna antautuisi tunteelleen, niin täytyisi hänen joko\nvalehdella tai puhua totta ja hänen asemassaan olisi kumpikin yhtä\nkauheata, sopimatonta. Ja häntä kiusaisi kysymys: onko hänen\nrakkautensa minulle todella onneksi, eikö hän vain kahlehtisi minun\nelämäni, joka jo muutenkin on raskasta ja täynnä kaikenlaisia\nonnettomuuksia? Hänestä näytti, kuin hän ei enää olisi kyllin nuori\nminulle eikä kyllin työkykyinen alkaakseen uutta elämää. Puhuipa hän\nmiehelleen usein siitä, että minun pitäisi naida ymmärtäväinen, arvokas\nnainen, joka olisi hyvä emäntä ja kykenisi auttamaan, -- mutta samassa\nhän lisäsi, että tuskinpa on koko kaupungissa sellaista naista.\n\nNiin vierivät vuodet vierimistään. Anna Aleksejevnalla oli jo kaksi\nlasta. Kun minä tulin Luganovitsheille, hymyili sisäkkö ystävällisesti,\nlapset huusivat, että setä Pavel Konstantinitsh saapui, ja riippuivat\nminun kaulassani. Kaikki iloitsivat. He eivät nähneet minun sieluuni ja\nluulivat, että minäkin iloitsen. Kaikki näkivät minussa jalon olennon.\nSekä täysikasvuiset että lapset tunsivat, että huoneessa liikkuu jalo\nolento, ja tämä loi heidän ja minun välisiin suhteihin erikoista\nihanuutta, ikäänkuin minun läsnäollessani heidän elämänsä olisi\nmuuttunut puhtaammaksi ja kauniimmaksi. Minä ja Anna Aleksejevna\nkävimme yhdessä teatterissa, aina jalkaisin. Me istuimme rinnakkain\nnojatuoleissa, olkapäämme hipaisivat toisiaan, minä otin hiljaa hänen\nkäsistään kiikarin, ja silloin minä tunsin, että hän on niin lähellä\nminua, että hän on minun omani ja että me emme voi elää ilman\ntoisiamme. Mutta jokin selittämätön väärinkäsitys aiheutti sen, että me\nteatterista lähdettyämme aina hyvästelimme ja erosimme kuin vieraat,\noudot. Kaupungissa juoruttiin meistä jo Jumala ties mitä, mutta\nihmisten jutuissa ei ollut sanaakaan totta.\n\nViime vuosina Anna Aleksejevna alkoi yhä useammin matkustaa milloin\näitinsä milloin sisarensa luo. Hän oli usein huonolla tuulella, sillä\nhän käsitti, että hänen elämänsä on särkynyt eikä voi enää häntä\ntyydyttää. Anna Aleksejevna ei tahtonut nähdä miestään eikä lapsiaan.\nHänen täytyi jo ruveta heikontuneita hermojaan hoitamaan.\n\nMe vaikenimme ja yhä vaikenimme, mutta sivullisten henkilöitten\nläsnäollessa hän tunsi kummallista kiihtymystä minua kohtaan. Mistä\nikinä minä puhuinkaan, ei hän myöntänyt minun olevan oikeassa ja jos\nminä olin joutunut kiistaan jonkun kanssa, asettui hän vastustajani\npuolelle. Jos minä satuin rikkomaan jotakin, virkkoi hän kylmästi:\n\n-- Onnittelen teitä.\n\nJos teatteriin mentäessä tulin unohtaneeksi ottaa kiikarin mukaan, niin\nsanoi hän:\n\n-- Tiesinhän minä, että te unohdatte sen.\n\nOlkoonpa sitten onneksi tai onnettomuudeksi, mutta meidän elämässämme\nei ole mitään, mikä ei päättyisi ennemmin tai myöhemmin. Eron hetki oli\ntullut, sillä Luganovitsh määrättiin piirioikeuden puheenjohtajaksi\nerääseen eteläiseen kuvernementtiin. Piti myödä huonekalut, hevoset,\nhuvila. Kun me matkustimme huvilaan ja sitten sieltä takaisin palatessa\nkatsahdimme taaksemme, nähdäksemme viimeisen kerran puutarhan tai\nvihreän katon, niin kaikkien oli sanomattoman ikävä ja minä ymmärsin,\nettä nyt ei ollut erottava ainoastaan huvilasta. Oli päätetty, että\nelokuun lopulla me saatamme asemalle Anna Aleksejevnaa, jonka lääkärit\nmääräsivät Krimiin, ja että vähä myöhemmin matkustaa Luganovitsh\nlapsineen eteläiseen kuvernementtiinsa.\n\nMe saatoimme Anna Aleksejevnaa suuressa joukossa. Kun hän oli\nhyvästellyt miehensä ja lapsensa ja kolmanteen lähtösoittoon oli vain\nhetkinen jälellä, niin juoksin minä hänen luokseen rautatievaunuun\nasettaakseni vaununhyllylle erään vasun, jonka hän oli unohtaa. Silloin\noli meidän erottava ja hyvästeltävä. Kun siellä vaunussa katseemme\nyhtyivät, niin pettivät henkiset voimamme: minä syleilin häntä, hän\npainoi kasvonsa rintaani vasten ja kyyneleet vuosivat virtanaan.\nSuudellen hänen kasvojaan ja kyynelien kostuttamia käsiään, -- oh,\nkuinka me olimme onnettomia! -- minä tunnustin hänelle rakkauteni ja\npolttava tuska sydämessäni minä ymmärsin, kuinka joutavaa, mitätöntä ja\npetollista oli kaikki se, mikä esti meitä rakastamasta toisiamme. Minä\nymmärsin, että kun rakastaa, niin on rakkautta harkittaessa lähdettävä\njostakin ylevämmästä, tärkeämmästä kuin onni tai onnettomuus, synti tai\nhyve jokapäiväisessä merkityksessä tai oltava peräti harkitsematta.\n\nMinä suutelin viimeisen kerran Anna Aleksejevnaa, puristin hänen\nkättään ja me erosimme -- ainiaaksi...\n\nAljohinin kertoessa oli sade laannut ja aurinko pilkisti esiin. Burkin\nja Ivan Ivanitsh siirtyivät ulkoparvekkeelle, josta oli ihana näköala\nyli puutarhan ja myllylammen, joka nyt auringon paisteessa kimalsi kuin\nkuvastin. He ihailivat ja säälivät tätä miestä, jonka katseessa oli\nniin paljon hyväsydämisyyttä ja älyä ja joka niin avosydämisesti oli\nheille kertonut, että hän todella hyöri tällä suurella maatilallaan\nniinkuin orava pyörässään eikä harrastanut tieteitä tai jotakin muuta,\nmikä olisi tehnyt hänen elämänsä huvittavammaksi. Ja he kuvittelivat\nmielessään, kuinka surulliset mahtoivatkaan nuoren naisen kasvot olla,\nkun Aljohin häntä hyvästeli rautatievaunussa, suudellen hänen poskiaan\nja käsiään. He olivat molemmat tavanneet Anna Aleksejevnan kaupungissa,\nolipa hän Burkinista, joka hänet tunsi, jotensakin kaunis.\n\n\n\n"]