[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fHx5vzL4gQjiFZpvlnjdSpkbYzgIssUvZE7iYMdzwQDE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1360,"Punaista ja mustaa","Stendhal (oik. Beyle, Marie-Antoine)",1783,1842,"1360-stendhal-punaista-ja-mustaa","1360__Stendhal__Punaista_ja_mustaa",null,"romaani",[],[],"fi",1830,1929,143204,929442,true,[],[],[],"Julien Sorel on kunnianhimoinen sahanomistajan poika, joka pyrkii nousemaan säätyhierarkiassa Napoleonin jälkeisessä Ranskassa. Hän tasapainoilee kirkollisen uran ja sotilasuran välillä päätyen kotiopettajaksi aatelisperheisiin. Menestystä varjostavat kuitenkin intohimoiset rakkaussuhteet, yhteiskunnallinen juonittelu ja lopulta traaginen kohtalo.","Stendhalin 'Punaista ja mustaa' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1360.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juha Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","PUNAISTA JA MUSTAA\n\nKirj.\n\nStendhal\n\n\nSuom. Joel Lehtonen\n\nAlkuperäinen teos: Le rouge et le noir.\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Oy,\n1929.\n\n\n\n\n\n\nLUKIJALLE\n\n\nMikä tekee romaanista klassikon? Miksi juuri _Punaista ja mustaa_\non säilynyt ja säilyy sadoista 1800-luvulla kirjoitetuista\nteoksista? Aluksi tuntuu siltä, että _Punaista ja mustaa_ sotii\neräitä klassikkojen perusedellytyksinä pidettyjä piirteitä vastaan.\nHyvin harvoinhan klassikko on aikaansa niin vahvasti sidottu kuin\nkyseinen teos. Napoleonin jälkeisen ajan tavat ja arvot eivät heti\ntunnu nykyajan lukijasta luonnollisilta. Käsittääkseni kuitenkin\nperusedellytys siihen, että jotakin teosta luetaan vuosikymmenestä-\nja sadasta toiseen on, että ihminen siinä tunnistaa ihmisen. Ihmisen\nperusolemushan on sama, hän tuntee rakkautta, vihaa, ystävyyttä,\nkunnianhimoa. Kun nämä ja muut ominaisuudet erottuvat aitoina ajan ja\npaikan kehyksistä, lukija tuntee eräänlaista tunnistamisen iloa ja\nmielihyvää. On turvallista saada muistutus siitä, että muuttuvassa\nmaailmassa ihminen pysyy olennaisesti samana.\n\n_Punaista ja mustaa_ onkin nimenomaan inhimillinen teos. _André\nGide_ on sanonut sitä ensimmäiseksi psykologiseksi romaaniksi.\nTeoksen aito inhimillisyys johtuu siitä, että _Punaista ja mustaa_\non peittelemätön ja rehellinen kuvaus erään miehen toiveista,\nelämänkatsomuksesta ja arvoista. Tämä mies on _Marie-Henri Beyle_ eli\n_Stendhal_.\n\nKirjailijat perustavat yleensä romaaninsa ainakin jossain määrin\nomille kokemuksilleen. Tämä on tavallisesti kuitenkin vain\nlähtökohta, jonka pohjalta kirjailija rakentaa mielikuvituksensa\navulla romaanin oman maailman. _Stendhal_ oli sikäli harvinainen\nkirjailija, ettei hänellä ollut sanottavasti mielikuvitusta. Kaikki\nhänen romaaninsa perustuvat joko aikaisemmin julkaistuihin teoksiin\ntai tositapahtumiin. Näihin kehyksiin hän sitten vuodatti oman\nsielunsa. Henri Beylen elämäkerta antaakin syvyyttä _Punaista ja\nmustaa_ romaanille, ja se selventää päähenkilön tekojen vaikuttimia.\n\n_Marie-Henri Beyle_ syntyi vuonna 1783 Grenoblessa varakkaan\nasianajajan poikana. Beylen äiti kuoli pojan ollessa seitsemän\nvuotias, ja täti muutti Henrin ja tämän sisarten kasvattajaksi.\nTäti oli hurskas ja ankara ja isä vakava ja tunnontarkka. Kodin\nilmapiiri oli ahdistava ja vakava. Asiaa ei suinkaan auttanut se,\nettä Henrin opettajaksi otettiin jesuiittapappi. Henri alkoi vihata\nisäänsä, tätiänsä ja opettajaansa sekä kaikkia arvoja, joita nämä\nkunnioittivat. _Stendhal_ kasvatti mielessään tätä vihaa koko\nelämänsä ajan ja puhui ja kirjoitti siitä ahkerasti.\n\nIsä oli kuningasmielinen, joten Henristä tuli luonnollisesti\ntasavaltalainen. Koska Beyle vihasi jesuiitta-opettajaansa ja\nhurskasta tätiään, hänestä tuli kirkon vihaaja. Hän ei uskonut, että\nuskonnollinen ihminen voisi missään tilanteessa olla rehellinen.\nStendhalin viha lapsuutensa auktoriteetteja kohtaan tuntuu\ndramaattisen liioitellulta. Loppujen lopuksi hänen lapsuutensa ei\nollut onnettomampi kuin muiden samaan yhteiskuntaluokkaan kuuluvien\nlastenkaan.\n\nVuonna 1799 Henri lähti Pariisiin pyrkiäkseen kuuluisaan _Ecole\npolytechniqueen_, mutta ei viitsinytkään mennä pääsykokeeseen.\nKouluun pyrkiminen olikin nähtävästi tekosyy. Beyle tahtoi vain\npois kotoaan. Hän sai sukulaisensa Pierre Darun myötävaikutuksella\nkirjurin paikan sotaministeriössä, ja vuotta myöhemmin hän pääsi\nDaru-veljesten kanssa Napoleonin toiselle Italian retkelle. Hän ei\nottanut osaa sotatoimiin, vaikka myöhemmin väittikin taistelleensa\nItaliassa.\n\nItaliasta palattuaan Beyle päätti tulla näytelmäkirjailijaksi ja\nsuureksi rakastajaksi. Kumpikaan pyrkimys ei ottanut onnistuakseen.\nKuten edellä mainitsin Stendhalilla ei ollut mielikuvitusta. Hän\npystyi kyllä arvostelemaan toisten näytelmiä, mutta ei keksinyt\njuonta omaansa. Rakkausrintamalla hänellä oli myös huonot\nedellytykset, sillä hän oli lyhyt, lihava ja ruma. Hänellä oli\nsuuri pää, paksu nenä ja lyhyet jalat. Vaikka hän pukeutui erittäin\nkoristeellisesti, hän pysyi kuitenkin salongeissa taka-alalla, sillä\nhän oli ujo ja kömpelö ja pelkäsi tulevansa naurunalaiseksi.\n\nPäästäkseen ujoudestaan _Stendhal_ meni teatterikouluun. Siellä hän\ntapasi itseään vanhemman _Mélanie Guilbertin_, johon päätti rakastua.\nHän seurasi _Mélanieta_ Marseilleen, mutta suhde päättyi muutaman\nkuukauden kuluttua.\n\nVuodesta 1806 lähtien _Stendhal_ toimi virkamiehenä ja pääsi\naina välillä mukaan Napoleonin sotaretkille Saksaan, Itävaltaan\nja Venäjälle. _Stendhal_ oli erittäin etevä virkamies ja nautti\ntyötään vastaavaa palkkaa. Näihin aikoihin hän arveli asemansa\nnyt olevan siksi korkean, että hänen velvollisuutensa oli hankkia\nitselleen arvoaan vastaava rakastajatar. Tuntematta vähäisintäkään\nkiitollisuuden velkaa hyväntekijäänsä Pierre Daruta kohtaan hän\npäätti vallottaa tämän vaimon itselleen. Hän kysyi ystäviltään\nneuvoa kuinka menetellä ja teki sotasuunnitelmia kuin sotapäällikkö,\nharkiten etukäteen joka sanan ja liikkeen. Tämä sotaretki päättyi\nkuitenkin Stendhalin suureksi pettymykseksi musertavaan tappioon.\n\nNapoleon luopui vallasta vuonna 1814, ja Stendhalin virkaura päättyi.\nHän pyrki kyllä Bourbonien palvelukseen, mutta häntä ei huolittu.\n\nVapauduttuaan näin tehtävistään _Stendhal_ palasi ihailemaansa\nItaliaan, jossa hän jälleen solmi suhteen entisen ystävättärensä\nAngela Pietragruan kanssa. Juttu loppui kuitenkin lyhyeen, kun\n_Stendhal_ sai kuulla, että Gina oli ollut hänelle uskoton. Seuraava\nihastus oli kreivitär _Dembrowski_, mutta taaskaan Stendhalilla ei\nollut onnea rakkaudessa.\n\nTänä aikana _Stendhal_ kirjoitti useita matkakertomuksia ja\ntutkielmia säveltäjien ja kirjailijoiden elämästä ja julkaisi ne\nomalla kustannuksellaan.\n\nStendhalilla oli Milanossa laaja tuttavapiiri ja ystäviä\nkaikista yhteiskuntaluokista. Tämä herätti itävaltalaisten\nviranomaisten epäluuloja, ja _Stendhal_ karkoitettiin Milanosta.\nSyyksi ilmoitettiin, että hän oli ollut yhteydessä Italian\nitsenäisyystaistelijoihin.\n\nPariisissa _Stendhal_ kulutti aikaansa salongeissa. Hän oli jo\npäässyt ujoudestaan ja monopolisoi yleensä keskusteluja. Nainen\nStendhalin elämässä tänä aikana oli kreivitär _Clémentine de\nCurial_. Suhde kesti kaksi vuotta, ja sinä aikana kreivitär\nkirjoitti rakastajalleen 215 kirjettä. _Clémentinen_ aviomies\noli hyvin mustasukkainen, ja _Stendhal_ joutui usein pakenemaan\nkreiviä tikapuiden avulla kellariin. _Punaista ja mustaa_ romaanin\ntikapuukohtauksilla on siis vastineensa todellisuudessa.\n\nKun Louis Philippe nousi valtaan vuonna 1830, Stendhallillekin\nlöytyi taas virka. Hänet nimitettiin Triesten konsuliksi, mutta\nitävaltalaiset eivät hyväksyneet nimitystä, joten hänet siirrettiin\nCivita Vecchiaan. _Stendhal_ ei ottanut konsulin tehtäviään kovin\nvakavasti, vaan matkusti paljon ja kirjoitti ahkerasti.\n\nHän oli jo aikaisemmin kirjoittanut teoksen _De l'Amour_ ja myöhemmin\nensimmäisen romaaninsa _Armance. Punaista ja mustaa_ ilmestyi vuonna\n1831 ja Stendhalin toinen varteenotettava romaani _La Charteuse\nde Parme_ muutamaa vuotta myöhemmin. Teosten menekki oli heikko.\nEsimerkiksi _De l'Amouria_ myytiin seitsemäntoista vuoden aikana\nyksitoista kappaletta. Tämä ei kuitenkaan masentanut Stendhalia. Hän\nennusti, että hänen teoksistaan tulisi kuuluisia vasta 1800-luvun\nlopussa tai 1900-luvun alussa, ja nämä ennustukset toteutuivat.\n\n_Stendhal_ sai ensimmäisen sydänkohtauksen kadulla Civita Vecchiassa\nja siirtyi toivuttuaan Pariisiin. Siellä hän sai nopeasti toisen\nkohtauksen vuonna 1842, ja tämä osoittautui kohtalokkaaksi.\n\nStendhalin romaaneissa on useita vaikutteita kirjailijan omasta\nelämästä. _Punaisen ja mustan_ päähenkilö Julien Sorel vihaa\nsilmittömästi isäänsä, ja ukko Sorel onkin kuvattu aikamoiseksi\nhirviöksi. Stendhalin käsitys kirkonmiesten ulkokultaisuudesta tulee\nesiin, kun Julien valitsee pappisuran (papin _mustan_ kaavun) täysin\nväärin perustein. Julien ihailee Napoleonia ja haluaisi ryhtyä\nupseeriksi (upseerin _punainen_ takki), mutta keisarin kukistuttua\nupseereilla ei enää ole yhtä suurta valtaa kuin aikaisemmin. Hän\npäättelee, että kirkon valta-asema on taas nousussa, ja köyhä\ntalonpoika saattaa päästä elämässä pitemmälle sen riveistä. Julien\nperustaa siis koko elämänsä epärehelliselle pohjalle ja joutuu aina\nnäyttelemään todellista luontoaan vastaan.\n\nStendhalin tasavaltalaiset mielipiteet ilmenevät myös voimakkaasti\nteoksessa. Julien on suorastaan yliherkkä, kun hän arvelee tulleensa\nloukatuksi yhteiskunnallisen asemansa vuoksi. Aateliset taas\nkuvataan tahdottomiksi tyhjäntoimittajiksi. Heidän keskustelunsa on\ntyhjänpäiväistä sanahelinää. Ennen kaikkea heiltä puuttuu voimaa.\n\nBeyle kunnioitti eniten tunteissa ja teoissa ilmenevää voimaa.\nHänestä oli yhdentekevää ilmenikö tämä energia rakkauden tai vihan,\nmyönteisen tai kielteisen toiminnan muodossa. Tässä suhteessa hän\nihaili italialaisia, ja tahtoi samaistaa itsensä heihin mieluummin\nkuin omaan kansaansa. Hän kirjoitti jopa oman hautakirjoituksensa\nvarmistuakseen siitä, että jälkipolvi olisi tietoinen hänen\nsyntyperästään. Kirjoitus kuului:\n\n    Qui giace\n    Arrigo Beyle Milanese\n    Visse, scrisse, amo.\n\n    [Tässä lepää\n    milanolainen Arrigo Beyle,\n    joka eli, kirjoitti ja rakasti.]\n\nHän oli vakuuttunut siitä, että enää vain alemmilla kansanluokilla\noli Ranskassa energiaa. Siksi vallankumous oli oikeutettu, eli\njos on voimaa on myös oikeus valtaan. Aateliset ja keskiluokka\nolivat Stendhalin mielestä muuttuneet 1820-luvun Ranskassa täysin\napaattisiksi. He tekivät kyllä suunnitelmia, mutta tekoihin heiltä\nei koskaan riittänyt voimaa. He eivät olisi pystyneet puolustamaan\nitseään ja asemaansa uutta vallankumousta vastaan.\n\nJulien Sorel on monessa suhteessa Stendhalin kaltainen. Hän on\nturhamainen, helposti loukkaantuva ja epäluuloinen. Julienilla on\nesikuvansa tavoin hyvä muisti, ja hän on hyvä keskustelija. Rohkeus,\nkunnianhimo ja laskelmallisuus ovat myös yhteisiä piirteitä.\nKumpaakin voi lisäksi moittia kiittämättömyydestä ja röyhkeydestä.\n\nMutta Julien on myös kaikkea sitä, mitä _Stendhal_ itse tahtoi\nolla. Julien on ensiksikin kaunis ja lisäksi hän menestyy\npoikkeuksetta naismaailmassa, vaikka käyttääkin nimenomaan samoja\nvalloituskeinoja, jotka useimmiten toivat Stendhalille itselleen\ntappion. Kun Julien ottaa puutarhassa yllättäen rouva de Rénalin\nkäden omaansa hän onnistuu ilman muuta yrityksessään. _Stendhal_ taas\nsai erittäin kylmän vastaanoton yrittäessään samaa temppua rouva\nDarun puutarhassa. Samoin kuin Stendhalkin Julien pyytää ystävältään\nyksityiskohtaisia neuvoja kuinka valloittaa ihailtu nainen itselleen.\nJulienin kohdalla neuvot tepsivät, mutta Stendhalia itseään ne eivät\nauttaneet.\n\nPunaista ja mustaa perustuu ranskalaisia vuonna 1827 kuohuttaneeseen\noikeudenkäyntiin. Syytetty Antoine Berthet oli ollut kotiopettajana\nkahdessa perheessä, ja vietellyt ensin rouva Michoudin ja sitten\nneiti de Gordonin. Jouduttuaan lähtemään kummastakin perheestä\nBerthet piti rouva Michoudia kaikkien onnettomuuksiensa perussyynä ja\nampui tämän kirkossa.\n\nTämän tapauksen pohjalta Henri Beyle on pystynyt luomaan syvän ja\ninhimillisen romaanin, joka jää pysyvästi lukijan mieleen.\n\n\n\n\nI\n\nPIKKUKAUPUNKI\n\n\n    Put thousands together\n    Less bad,\n    But the cage less gay.\n\n                   _Hobbes_.\n\n    [Pankaa tuhansia yhteen,\n    vähemmän huonoja,\n    mutta häkki vähemmän korea.\n    -- _Suom_.]\n\nVerrièresin pieni kaupunki on ehkä kaikkein kauneimpia\nFranche-Comtéssa. Sen valkeat talot, joissa on suipot, punaiset\ntiilikatot, levittäytyvät pitkin kummun rinnettä, jolla vankat\nkastanjat tuuheina metsikköinä näyttävät pienimmätkin alanteet.\nDoubs-joki juoksee muutamia satoja metrejä alempana kaupungin\nlinnoituksia, jotka espanjalaiset aikoinaan rakensivat, mutta jotka\novat nyt raunioina.\n\nVerrièresiä suojaa pohjoisen puolelta korkea vuoriseinä, eräs\nJuran haara, Verra. Lumi peittää sen särmäiset huiput jo lokakuun\nensimmäisillä kylmillä. Vuoristosta syöksyvä puro kulkee Verrièresin\nläpi matkallaan Doubsiin ja käyttää monia sahoja; tuo sangen\nyksinkertainen teollisuudenala hankkii kohtalaisen toimeentulon\nenimmälle osalle seudun asukkaita, jotka ovat paremminkin\ntalonpoikaisia kuin porvareita. Mutta tätä pikkukaupunkia eivät\nole rikastuttaneet rahat, vaan eräänlaisen värillisen kankaan,\nniinsanotun Mülhausenin karttuunin valmistus, joka on tuottanut sille\nsellaista varakkuutta, että Napoleonin kukistumisen jälkeen on voitu\nrakentaa uudestaan melkein kaikki Verrièresin talot.\n\nHeti kun tullaan kaupunkiin, kuuluu hirvittävää jyskettä, joka\non lähtöisin eräästä koneesta. Se lyö korvat aivan lukkoon.\nKaksikymmentä raskasta vasaraa takoo tahdissa, niin että maa\ntärisee; niitä kohottelee puron voimalla käyvä vesiratas. Jokainen\nnoista vasaroista valmistaa päivittäin ties kuinka monta tuhatta\nrautanaulaa. Nuoret, terveet ja kauniit tytöt syöttävät näitä\nvaltavia vasaroita pienillä raudanpalasilla, jotka nopsasti muuttuvat\nnauloiksi. Tämä niin ankaralta tuntuva työ hämmästyttää ensinnä\nmatkustajaa, joka ei ennen ole käynyt Ranskaa ja Sveitsiä toisistaan\nerottavassa vuoristossa. Ja jos matkustaja Verrièresiin saapuessaan\nkysyy, kenen tuo kaunis, korvakalvoja tärisyttävä naulatehdas on,\nvastaavat Isoakatua nousevat kaupunkilaiset hitaasti, venyttelevällä\näänellä: -- _No, sehän on määrin_.\n\nJos matkalainen sitten pysähtyy tuokioksikin tuolle Verrièresin\nIsollekadulle, joka ylenee Doubsin rannalta kummun laelle, niin\nsaattaa lyödä vetoa, että hän pian näkee erään kookkaan ja tärkeän\ntouhukkaasti liikkuvan miehen.\n\nSen miehen edessä lentävät kaikilta hatut päästä. Hänen tukkansa\non jo harmahtava, ja hän on harmaisiin puettu. Hän on monien\ntähdistöjen ritari; hänellä on korkea otsa, kotkannenä, ja yleensä\nhänen kasvonsa ovat muodoltaan säännölliset. Noissa kasvoissakin\nhuomaa ensi silmäyksellä paitsi maalaismäärin virkaan kuuluvaa\narvokkuutta myös jonkinlaista miellyttävyyttä, jota joskus tapaa\nvielä neljäkymmentäkahdeksan- tai viisikymmenvuotiaissakin; mutta\neräänlainen itsetyytyväisyyden ja itsekylläisyyden ilme loukkaa\nsitten pian pariisilaista matkustajaa. Kasvoilla on jotakin\nrajoitettua ja epäkekseliästä. Tarkastelija tuntee, että miehen\nkyvyt rajoittuvat loppujen lopuksi siihen, että hän osaa tarkoin\nvaatia kaikki saatavansa ja itse kieltäytyä niin kauan kuin suinkin\nmahdollista suorittamasta maksettaviaan.\n\nSellainen on Verrièresin määri, herra de Rénal. Käytyään arvokkain\naskelin kadun poikki hän menee raatihuoneelle ja katoaa matkustajan\nsilmistä. Mutta jos pariisilainen jatkaa kävelyään hän näkee satasen\naskelta ylempänä ensin hyvin kauniin talon ja talon kulmassa\nolevan rautaportin läpi komean puutarhan. -- Bourgognéin kukkulat\nmuodostavat niin ihanan viivan kuin ihminen saattaa uneksia, ja se\nmaisema saa matkustajan unohtamaan kaupungin yleensä pikkumaisen,\nrahanhimon myrkyttämän ilman, joka on jo alkanut hänestä vaikuttaa\ntukahduttavalta.\n\nHänelle mainitaan, että tuo talo on herra de Rénalin. Suuren\nnaulatehtaansa tuottamia voittoja Verrièresin määrin on kiittäminen\nkauniista, hakkukivistä rakennetusta asumuksestaan, joka juuri on\nvalmistumaisillaan. Sanotaan hänen olevan vanhaa espanjalaista sukua,\njoka on muka muuttanut maahan jo ennen Ludvig XIV:n valloitusta.\n\nVuodesta 1815 saakka hän on hävennyt olla tehtailija, sillä v. 1815\nhänestä tuli Verrièresin määri. -- Puutarha, joka ulottuu pengerminä\nDoubsin rantaan asti, ja muurit, jotka erottavat sen eri jaksoja\ntoisistaan, ovat niinikään palkinto herra de Rénalin kyvyistä\nrautaliikkeen alalla.\n\nÄlkää luulkokaan löytävänne Ranskassa sellaisia viehättäviä\npuutarhoja kuin saksalaisten tehdaskaupunkien, esimerkiksi Leipzigin,\nFrankfurtin, Nürnbergin ym. ympäristössä. Franche-Comtéssa mies\nsaavuttaa sitä enemmän lähimmäistensä kunnioitusta mitä enemmän\nhän rakentaa muureja ja sulloo palstansa täyteen kiviä, jotka\non järjestetty päälletysten. Lisäksi ihaillaan herra de Rénalin\nmuureilla täytettyjä puutarhoja vielä senkin vuoksi, että hän on\nmaksanut eräistä niihin käytetyistä maakaistaleista suorastaan niiden\npainon kultaa. Esimerkiksi saha, jonka omituinen asema Doubsin\nrannalla pisti silmäänne Verrièresiin tullessanne ja jonka katolla\nnäitte lankkuun jättiläiskirjaimin maalattuna nimen _Sorel_, oli\nkuusi vuotta sitten sillä paikalla, johon nyt rakennetaan herra de\nRénalin puutarhojen neljännen pengermän muuria.\n\nYlpeydestään huolimatta täytyi määrin taipua tekemään paljon\nmyönnytyksiä ukko Sorelille, joka on itsepäinen ja tuima talonpoika;\nhänen oli pakko maksaa sievoiset summat ennen kuin mies suostui\nmuuttamaan tehtaansa toiseen paikkaan. Mitä tulee yleiseen puroon,\njoka käytti sahaa, onnistui herra de Rénalin saada se Pariisissa\nnauttimansa suosion avulla johdetuksi uuteen uomaan. Sen edun hän\nsaavutti vuoden 1820-luvun vaalien jälkeen.\n\nHän antoi Sorelille yhdestä tynnyrinalasta neljä tynnyrinalaa maata\nviisisataa askelta kauempaa, Doubsin rannalta. Ja vaikka tämä uusi\npaikka oli Sorelin kuusilankkuliikkeelle entistä paljon parempi, niin\nosasi Sorel -- ukko Sorel, kuten häntä alettiin nimittää, kun hän\nrikastui -- kiskoa ovelilla tempuilla maanomistukseen kärsimättömästi\nhimoitsevalta naapuriltaan hintaa kokonaista 6000 frangia.\n\nSeudun terävät päät ovat kylläkin kylmästi arvioineet tätä kauppaa,\nja kerran, neljä vuotta tapahtuman jälkeen herra de Rénal näki\ntullessaan eräänä sunnuntaina määrinpuvussaan kirkosta, ukko\nSorelin kolmen poikansa kanssa hiukan kauempaa hymyilevän hänelle.\nSe hymy heitti herra määrin sieluun synkän varjon: siitä asti\nhän on ajatellut, että hän olisi ehkä saanut maat vaihdetuksi\nhuokeammallakin.\n\nSaavuttaakseen Verrièresissä yleisen arvonannon, täytyy näitä\naina välttämättömiä puutarhamuureja rakentaessaan ennen kaikkea\nvaroa, ettei noudata mitään sellaisia suunnitelmia, joita keväisin\nJuran vuorisolien kautta Pariisiin kulkevat italialaiset muurarit\nehdottavat. Moiset uutuudet antaisivat ajattelemattomalle\nrakennuttajalle _huonopäisen_ miehen maineen ja tekisivät hänet\nainaiseksi arvottomaksi niiden viisaiden ja järkeväin ihmisten\nsilmissä, jotka määräävät Franche-Comtéssa yleisen mielipiteen.\n\nToden totta nuo järkevät ihmiset siellä harjoittavat mitä\nkiusallisinta _hirmuvaltaa_. Tämä ruma sana selittää, miksi ihmisen,\njos hän on elänyt siinä suuressa tasavallassa, jota sanotaan\nPariisiksi, käy aivan sietämättömäksi oleskella pikkukaupungeissa.\nYleinen mielipide -- ja minkälainen yleinen mielipide! -- on\nyhtä typerä Ranskan maaseutukaupungeissa kuin Pohjois-Amerikan\nYhdysvalloissakin.\n\n\n\n\nII\n\nMÄÄRI\n\n\n    Yleinen arvonanto, eikö se ole mitään, hyvä herra?\n    Kunnioitusta hölmöiltä, ihastelua lapsilta, kateutta\n    rikkaalta, halveksumista viisaalta.\n\n                                         _Barnave_.\n\nOnneksi herra de Rénalin maineelle hallintomiehenä kaivattiin\nyleiselle kävelypaikalle, joka kulkee kummun reunaa noin sata askelta\nDoubsin uomaa ylempänä, valtavaa _tukimuuria_. Ihailtavan asemansa\nvuoksi se kävelypaikka on kauneimpia maisemia koko Ranskassa. Mutta\njoka kevät vesisateet kyntivät siihen syviä halkeamia ja tekivät sen\nkelvottomaksi, ja tämä kaikkien tuntema epäkohta tuotti herra de\nRénalille miellyttävän pakon ikuistaa hallituskautensa kuusi ja puoli\nmetriä korkealla muurilla.\n\nTuossa muurissa, jonka tähden herra de Rénalin täytyi tehdä kolme\nkertaa matka Pariisiin, sillä viimeistä edellinen sisäministeri oli\nVerrièresin yleisen kävelypaikan vannoutunut vihollinen, on kaide,\njoka kohoaa melkein puolitoista metriä maasta. Ja ikään kuin kaikkien\nnykyisten ja menneiden ministerien uhmalla koristetaan kaidetta\nparhaillaan sileiksi hakatuilla kivilaatoilla.\n\nKuinka monesti olenkaan nojannut rintaani noita suuria, kauniin\nharmaita, siniseen vivahtavia kivilaattoja vasten ja katsellut\njoitakin eilisiä Pariisin tanssiaisia muistellen alas Doubs-joen\nlaaksoon! Kauempana vasemmalla rannalla mutkittelee viisi, kuusi\nmuuta laaksoa, joiden pohjalta silmä juuri ja juuri erottaa pieniä\npuroja. Ne virtaavat kuohuen putouksesta toiseen ja laskevat viimein\nDoubsiin. Auringonpaiste on tulinen siellä vuoristossa, mutta tällä\npengermällä uljaat plataanit siimestävät uneksivaa matkalaista,\nvaikka päivä säteilee korkeimmillaan. Niiden nopea kasvu ja kaunis,\nsinertävälle vivahteleva vihreys johtuvat mullasta, jota herra\nmääri vedätti täytteeksi valtavan tukimuurinsa taakse, levittäen\nkaupunginvaltuuston vastarinnasta välittämättä kävelypaikkaa kolmatta\nmetriä. Ja joskin hän on vanhoillinen, ja minä vapaamielisiin\nlukeutuva, niin annan hänelle siitä täyden kiitokseni! Tuon\nleventämisen vuoksi kestää tämä pengermä herra määrin ja herra\nValenodin, Verrièresin köyhäintalon johtajan, mielestä vertailun\nvaikkapa Saint-Germain-en-Layen terassin kanssa.\n\nEn tiedä muuta kuin yhden ainoan vian tuossa _Uskollisuuden\ntiessä_, -- sellaisen nimen näkee kävelypaikalla viidessätoista\ntai parissakymmenessä marmoritaulussa, jotka ovat hankkineet herra\nde Rénalin rintaan vieläkin yhden uuden kunniamerkin; ainoa, mistä\n_Uskollisuuden_ tietä moitin, on se, että viranomaiset ovat antaneet\nniin barbaarisella tavalla leikellä nuo tuuheat plataanit, silpoa ne\npelkiksi alastomiksi oksiksi. Sen sijaan että ne mataline, pyöreine\nja latuskoine paineen nyt muistuttavat keittiötarhan tavallisinta\nvihannesta, saattaisivat ne mainiosti kasvaa yhtä mahtavamuotoisina\npuina kuin Englannissa. Mutta herra määrillä on despoottinen mieli,\nja kaksi kertaa vuodessa typistellään nyt armotta kaikkien kaupungin\npuiden jäsenet. Seudun vapaamieliset väittävät, liioitellen kyllä,\nettä kaupungin puutarhurin käsi on tullut entistäkin ankarammaksi\nsitten kun herra apupappi Maslon on ottanut tavakseen siepata\nitselleen tuon typistelyn tuottaman oksasadon.\n\nMainittu nuori pappismies lähetettiin tänne muutama vuosi sitten\nBesançonista tarkastamaan kirkkoherra Chélanin ja eräiden toisten\nseudun pappien viranhoitoa. Muuan vanha sotilaskirurgi, joka oli\nkuulunut Italian-armeijaan ja vetäytynyt yksityiselämään Verrièresiin\nja oli määrin mielestä yhtaikaa sekä Jakobiini että bonapartisti,\nuskalsi kerran nureksia noiden kauniiden puiden aina säntillisesti\nuudistuvaa silpomista.\n\n-- Minä pidän varjosta, vastasi herra de Rénal, äänessään niin kopea\nsävy kuin ainakin sopii puhuteltaessa kirurgia ja kunnialegionan\njäsentä; minä pidän varjosta, ja minä annan leikata _puuni_\nhankkiakseni varjoa, enkä ymmärrä, mitä muuta varten puu olisikaan,\njos ei se, kuten esimerkiksi hyödyllinen pähkinäpuu, _tuota mitään\ntuloa._\n\nSiinäpä mahtisana, joka ratkaisee kaikki Verrièresissä: _tuottaa\ntuloa!_ Se yksinään ilmaisee, mitä kolme neljännestä kaupungin\nasukkaista tavallisimmin ajattelee.\n\n_Tuottaa tuloa_ on syy, joka määrää kaikki tuossa pikkukaupungissa,\njoka ensin näytti teistä niin kauniilta. Kun vieras ympäristön\nrehevien ja syvien laaksojen houkuttelemana saapuu sinne, hän\narvelee, että asukkaat varmaankin olisivat herkkiä _kauniille_. Ja\nhe puhuvatkin sangen usein seutunsa kauneudesta: ei voi kieltää,\nettä he pitävät siitä suorastaan melua, mutta he tekevät niin siksi,\nettä kauneus vetää sinne jonkin verran vieraspaikkalaisia, joiden\nrahat rikastuttavat majatalojen omistajia, mikä jälleen, välillisen\nverotuksen avulla, _tuottaa tuloja kaupungille_.\n\nEräänä kauniina syyspäivänä herra de Rénal käveli _Uskollisuuden\ntiellä_ rouvansa käsipuolessa. Kuunnellen miestään, joka puheli\nvakavia asioita, rouva de Rénal katseli levottomin silmin, mitä hänen\nkolme pikku poikaansa puuhailivat. Vanhin heistä, siinä yhdentoista\nvuoden ikäinen, meni liian usein kaiteen ääreen ja näytti aikovan\nkiivetä sille. Äidin lauhkea ääni lausui silloin nimen Adolf, ja\npoika luopuikin kunnianhimoisesta hankkeestaan. -- Rouva de Rénal oli\nnoin kolmikymmenvuotias, mutta vielä varsin kaunis.\n\n-- Hän voi saada kalliisti maksaa sen, tuo korea Pariisin herra,\nvirkkoi herra de Rénal loukatun näköisenä ja kasvot tavallistakin\nkelmeämpinä. -- Minulla on toki eräitä ystäviä linnassa...\n\nMutta enpä henno kiusata lukijoita selostelemalla maaseutuihmisten\npuhelun kaikkea pitkäpiimäisyyttä ja _pikkumaista oveluutta_, vaikka\naionkin kertoa maaseudusta parisen sataa sivua!\n\nSe korea Pariisin herra, jota Verrièresin määri näin vihasi,\noli herra Appert, joka oli kaksi päivää aikaisemmin uskaltanut\ntunkeutua ei ainoastaan Verrièresin vankilaan ja köyhäintaloon, vaan\nsairaalaankin, jonka hoidon määri ja eräät seudun talonomistajat\nkustansivat.\n\n-- Mutta mitä pahaa tuo Pariisin herra sinulle voisi tehdä, sinulle,\njoka valvot niin omantunnon tarkasti köyhien etua? kysyi rouva de\nRénal arastellen.\n\n-- Hän tuli tänne vain _tekemään skandaalia_, ja kohta hän\nkirjoittelee vapaamielisiin lehtiin.\n\n-- Ethän sinä niitä koskaan lue, rakas ystävä.\n\n-- Mutta meille puhutaan aina noista jakobiinilaisista\nkirjoituksista; se häiritsee meitä ja _estää meitä tekemästä hyvää_.\nMitä minuun tulee, en anna sellaista koskaan kirkkoherralle anteeksi.\n\n\n\n\nIII\n\nKÖYHIEN ETU\n\n\n    Kunniallinen pappi on seurakunnalleen hyvä sallimus.\n\n                                       _Fleuby_.\n\nOn tiedettävä, että Verrièresin kirkkoherralla, joka oli\nkahdeksankymmenvuotias vanhus, mutta jonka terveys ja luonne olivat\nvuoriseudun ilmastossa säilyneet rautaisina, oli oikeus milloin\ntahansa käydä vankilassa, sairaalassa ja köyhäintalossakin. Herra\nAppert, joka oli lähetetty Pariisista kirkkoherran puheille, oli\ntullut uteliaaseen pikku kaupunkiin täsmälleen kello kuusi aamulla,\n-- viisas menetelmä kylläkin. Ja heti hän oli mennyt pappilaan.\n\nKun kirkkoherra Chélan oli lukenut suosituskirjeen, jonka markiisi\nde la Mole, Ranskan pääri ja maakunnan rikkain tilustenomistaja, oli\nhänelle lähettänyt, vaipui hän hetkeksi ajatuksiinsa.\n\n-- Minä olen vanha ja minusta pidetään täällä, hän supisi vihdoin\nitsekseen; he eivät uskalla! Ja hän kääntyi kohta pariisilaisen\nherran puoleen ja loi häneen katseensa, jossa ikävuosista huolimatta\nliekehti se pyhä tuli, joka ilmaisee, että ihminen ilokseen tekee\nhyvän ja hieman vaarallisenkin teon:\n\n-- Tulkaa mukaani, herra Appert, mutta pyydän, älkää ilmaisko millään\ntavoin mielipidettänne vankilanhoitajan eikä varsinkaan köyhäinhoidon\nvalvojan läsnäollessa.\n\nHerra Appert huomasi päässeensä tekemisiin kunnon miehen kanssa;\nhän seurasi arvoisaa kirkkoherraa, kävi vankilassa, sairaalassa ja\nköyhäintalossa, teki monenmoisia kysymyksiä, mutta ei ilmaissut\nsaamistaan kummallisista vastauksista huolimatta eleelläkään\nminkäänlaista moitetta.\n\nSitä kiertelyä kesti monta tuntia. Kirkkoherra pyysi, että herra\nAppert tulisi hänen luokseen päivälliselle, mutta kutsuttu vastasi,\nettä hänen täytyi kirjoittaa kirjeitä: hän ei tahtonut enää\nsaattaa jalosydämistä opastaan tukalaan asemaan. Kolmen tienoissa\nherrat olivat saaneet tarkastetuksi köyhäintalon ja palasivat taas\nvankilaan. Siellä portilla he tapasivat vanginvartijan, joka oli\nsuorastaan jättiläinen, 180 senttimetriä pitkä ja länkisäärinen;\nhänen raa'at kasvonsa oli pelko tehnyt tavallistakin rumemmiksi.\n\n-- Kirkkoherra, sanoi hän, kun näki heidät, eikö tuo herra, joka\ntulee kanssanne, ole herra Appert?\n\n-- Entä mitä sitten? kysyi kirkkoherra.\n\n-- Sitä, että santarmi, jonka oli käsketty ajaa täyttä neliä, toi\nminulle keskellä yötä prefektiltä ankaran kiellon, etten saa päästää\nherra Appertia vankilaan.\n\n-- Kyllä, Noiroud, tämä vieras, joka on kanssani, on herra Appert,\nsanoi kirkkoherra. Mutta myönnättekö, että _minulla_ on oikeus mennä\nvankilaan mihin aikaan päivällä tai yöllä vain tahdon ja ottaa sinne\nmukaani ketä haluan?\n\n-- Se on totta, kirkkoherra, mutisi vanginvartija ja painoi päänsä\nalas niinkuin verikoira, joka tottelee siksi, että pelkää keppiä.\nMutta, kirkkoherra, minulla on vaimo ja lapset; jos minut annetaan\nilmi, niin minut pannaan viralta, eikä minulla ole muuta millä elää\nkuin tämä paikkani.\n\n-- Minullekin kävisi vaikeaksi menettää paikkani, vastasi kunnon\nkirkkoherra äänellä, joka oli yhä liikutetumpi.\n\n-- Siinä on suuri ero, tokaisi vanginvartija. -- Teillä, kirkkoherra,\nkuuluu olevan 800 livreä korkoja, talo ja maatila...\n\nTällaiset tapahtumat, kerrottuina ja liioiteltuina kymmenillä eri\ntavoilla, olivat nyt kaksi päivää kuohuttaneet pienen Verrièresin\nkaupungin kaikkia vihaan valmiita intohimoja. Tällä hetkellä ne\njoutuivat aiheeksi tuolle pikku väittelyllekin herra ja rouva\nde Rénalin kesken. Aamulla määri oli mennyt herra Valenodin,\nköyhäintalon johtajan, kanssa kirkkoherran luo ilmaisemaan jyrkän\npaheksumisensa äskeisistä tapahtumista. Kirkkoherra Chélanilla\nei ollut ketään suojelijaa; hän tiesi, mitä näiden herrain sanat\noikeastaan merkitsivät.\n\n-- No niin, hyvät herrat, minusta tulee tällä seudulla kolmas\nkirkkoherra, joka erotetaan kahdeksankymmenen vuoden iässä. Olen\nollut täällä viisikymmentäkuusi vuotta; olen kastanut melkein\nkaikki asukkaat tässä kaupungissa, joka oli vasta kauppala, kun\ntänne jouduin. Saan joka päivä vihkiä täällä nyt avioliittoon\nnuoria, kuten olen aikoinani heidän isovanhempansakin vihkinyt.\nVerrières on minun perheeni. Mutta kun näin herra Appertin ilmestyvän\nluokseni, ajattelin: tuo Pariisista tullut mies saattaa tosin olla\nvapaamielinen, sillä onhan niitä sellaisia liiankin paljon, mutta\nmitä pahaa hän silti voisi tehdä meidän köyhillemme ja vangeillemme?\n\nJa kun herra de Rénal ja etenkin herra Valenod, köyhäintalon johtaja,\nmoittivat yhä vihaisemmin pappia, huudahti vanhus vapisevalla äänellä:\n\n-- No niin, herrat, pankaa viralta minut! Kuitenkin jään asumaan\ntänne. Kuten tiedetään, minä perin neljäkymmentäkahdeksan vuotta\nsitten kappaleen maata, joka tuottaa minulle 800 livreä; minä voin\nelää niillä tuloillani. Minulla ei ole tosiaan mitään taloudellisia\netuja virastani, hyvät herrat, ja siksipä minä en pelästynekään, kun\nminulta uhataan ottaa se pois.\n\nHerra de Rénal eli hyvässä sovussa vaimonsa kanssa. Mutta nyt, kun\nrouva toisti: Mitä pahaa tuo Pariisin herra voi tehdä vangeille? ja\nkun mies ei tiennyt, mitä vastata tähän arkaan kysymykseen, hän oli\ntosiaan suuttumaisillaan. Mutta samassa rouva kirkaisi: toiseksi\nvanhin hänen pojistaan oli noussut pengermän muurin kaiteelle, joka\noli yhdeksän metriä korkeammalla sen toisella puolella kasvavaa\nviinitarhaa. Poika juoksi kaidetta pitkin. Rouva de Rénal pelkäsi,\nettä jos hän olisi puhunut sanankin, olisi poika saattanut säikähtää\nja pudota, ja niinpä hän ei sanonut mitään. Viimein lapsi joka nauroi\nrohkeuttaan, katsahti äitiinsä ja huomasi, että tämä oli kalpea,\nhypähti alas tielle ja juoksi äitinsä luo. Ja sai ankarat torut.\n\nTämä pikku tapahtuma käänsi keskustelun aiheen toisaalle.\n\n-- Minun täytyy välttämättä ottaa meille lankkusahuri Sorelin poika\npitämään silmällä lapsia, nehän alkavat tulla meille itsellemme\nliian villeiksi, lausui herra de Rénal. -- Hän on melkeinpä valmis\npappi, hyvä latinan taitaja, ja lapset edistyvät varmaan hänen\nopastuksellaan, sillä hän on vakava luonne, kertoi kirkkoherra.\nAnnan hänelle 300 frangia vuodessa ja ruuan. Epäilin ensin hänen\nmoraaliaan, sillä tuo vanha kirurgi ja Kunnialegioonan jäsen, joka\ntyöntyi asumaan Sorelien luokse sillä verukkeella, että oli heille\nserkku, piti pojasta ja lellitteli häntä. Se mies oli varmaankin vain\nvapaamielisten salainen agentti; hän väitti vuoristoilman täällä\ntekevän hyvää hengenahdistukselleen, mutta sitähän ei ole todistettu.\nHän oli ollut mukana kaikilla _Bonaparten_ sotaretkillä Italiassa,\nja kerrotaanpa hänen äänestäneen aikoinaan, kun keisarikunnasta\noli kysymys, kieltävästi. Tuo vapaamielinen opetti Sorelin pojalle\nlatinaa ja jätti hänelle perinnöksi koko kirjavarastonsa, jonka toi\nmukanaan tänne. Minun itseni päähän ei olisi pälkähtänytkään ottaa\nkirvesmiehen poikaa meidän lastemme pariin; mutta kirkkoherra sanoi\njuuri päivää ennen sitä kohtausta, joka rikkoi välimme ainaiseksi,\nettä tuo Sorel on lukenut teologiaa kolme vuotta ja aikoo pyrkiä\npappisseminaariin; siis hän ei ole vapaamielinen, ja hän osaa latinaa.\n\n-- Tällainen järjestely on monelta muultakin kannalta katsoen sopiva,\njatkoi herra de Rénal vilkaisten vaimoonsa diplomaattisen näköisenä.\nHerra Valenod ylpeilee kahdella normandialaisella hevosellaan, jotka\nhän on ostanut vaunujensa eteen, mutta hänen lapsillaan ei ole\nkotiopettajaa!\n\n-- Hän voisi napata nuorukaisen meiltä pois.\n\n-- Sinä siis hyväksyt suunnitelmani? kysyi herra de Rénal, kiittäen\nhymyllä vaimoaan erinomaisesta ajatuksesta. -- Hyvä, asia on siis\npäätetty.\n\n-- Voi, herrajumala, rakas ystävä, kuinka sinä aina päätät nopeasti!\n\n-- Se johtuu siitä, että minulla on tarmokas luonne, sen sai\nkirkkoherra kokea. Älkäämme salatko totuutta: me elämme täällä\nvapaamielisten saartamina. Kaikki nämä palttinakauppiaat kadehtivat\nminua, siitä olen varma; parista kolmesta heistä tullee upporikkaita.\nNo niin, luulenpa, että heille tekisi hyvää nähdä, miten herra de\nRénalin lapset kulkevat kävelyllä kotiopettajansa kanssa! Se tekee\nvaikutuksen! Isoisä kertoi usein, että hänellä oli nuorena ollut\nkotiopettaja. Homma saattaa maksaa minulle sata écun-rahaa, mutta\nsitä täytyy pitää välttämättömänä menona arvomme vuoksi.\n\nTämä yhtäkkiä tehty päätös sai rouva de Rénalin hyvin aprikoivaksi.\n-- Hän oli kookas nainen, hänen vartalonsa oli kaunis, ja aikoinaan\nhän oli ollut \"sen puolen kaunotar\", kuten siellä vuoristossa\nsanotaan. Hänessä oli jotakin korutonta ja pariisilaisen silmillä\nkatsoen hänen liikkeissään oli jonkinlaista nuorekkuutta,\nitsetiedotonta suloutta, suurta viattomuutta ja vilkkautta, joka\nolisi ehkä voinut herättää suloisen hekuman pyyteitäkin. Jos hän\nolisi ymmärtänyt, että hänellä oli tällaistakin menestystä, hän\nolisi syvästi hävennyt. Keimailulla ja teeskentelyllä ei ollut\npienintäkään sijaa hänen sydämessään. Kerrottiin, että herra\nValenod, köyhäintalon rikas johtaja, oli pyrkinyt hänen sydämensä\nsuosioon, mutta ilman menestystä, seikka, joka antoi erikoista\nloistetta rouvan kunniallisuudelle, sillä herra Valenod, nuori,\nkookas, vankka, punakasvoinen mies, jolla oli poskissa tuuhea musta\nparta, oli noita karkeita, hävyttömiä ja häliseviä olentoja, joita\nmaaseudulla arvioidaan muhkeiksi miehiksi. Rouva de Rénalia, joka oli\nhyvin kaino ja jonka luonne tuntui pinnalta katsoen häilyväiseltä,\nloukkasi etenkin herra Valenodin ainainen touhuaminen ja hoilottava\nääni. Rouva kartteli kaikkea sellaista, mitä Verrièresissä sanotaan\niloksi, ja siitä hän oli saanut maineen, että hän oli muka ylpeä\nsukuperästään. Hän ei tästä arvostelusta välittänyt, vaan oli\nhyvin tyytyväinen, kun näki kaupunkilaisten yhä harvemmin käyvän\nvierainaan. Emme salaile, että _heidän_ naisensa pitivät rouva de\nRénalia tyhmänä, koska hän antoi kaikkien tilaisuuksien, jolloin\nolisi voinut taitavalla politiikalla saada mieheltään kauniita\nhattuja Pariisista tai Besançonista, livahtaa käsistään. Kun rouvan\nvain sallittiin harhailla yksinään vanhassa kauniissa puutarhassaan,\nei hän valittanut mitään.\n\nHän oli yksinkertainen sielu, hänen päähänsä ei ollut koskaan edes\npälkähtänyt arvostella miestään eikä tunnustaa itselleen, että herra\nde Rénal oli hänestä ikävä. Hän oletti aivan luonnollisena asiana,\nettei miehen ja vaimon välillä saata olla hellempiä suhteita. Hän\npiti herra de Rénalista etenkin silloin kuin mies puhui hänen\nkanssaan lapsia koskevista suunnitelmistaan. Hän aikoi yhden pojista\nsotilasuralle, toisen lakimieheksi ja kolmannen kirkon palvelukseen.\nKaiken kaikkiaan herra de Rénal oli hänestä paljon vähemmän ikävä\nkuin muut hänen tuntemansa miehet.\n\nTällainen arviointi aviopuolisosta oli varsin ymmärrettävä.\nVerrièresin määriä pidettiin sen vuoksi, että hän oli perinyt\neräältä enoltaan puolen tusinaa hauskoja juttuja, melkoisen\nsukkelana ja etenkin käytöstavoiltaan hienona miehenä. Vanha\nkapteeni de Rénal oli ennen vallankumousta palvellut Orleansin\nherttuan jalkaväkirykmentissä ja jouduttuaan Pariisiin hän oli\npäässyt seurustelemaan prinssin salongissa. Hän oli nähnyt siellä\nM:me de Montessonin, kuuluisan M:me de Genlisin ja herra Ducretin,\nKuninkaallisen palatsin luojan. Nuo henkilöt esiintyivät sangen usein\nherra de Rénalin jutuissa. Mutta vähitellen tällaisten arkatuntoisen\nhienosti esitettävien asiain hyvä muistaminen oli käynyt hänelle\nsuureksi vaivaksi, ja niinpä hän ei myöhemmin toistanutkaan\nOrleansin sukua koskevia juttuja muuta kuin erikoisen juhlallisissa\ntilaisuuksissa. Ja kun hän lisäksi oli sangen kohtelias, paitsi\nraha-asioiden ollessa kyseessä, pidettiin häntä täydellä syyllä\nVerrièresin aristokraattisimpana henkilönä.\n\n\n\n\nIV\n\nISÄ JA POIKA\n\n\n    E sarà mia colpa,\n    Se cosi è?\n\n         _Machiavelli_.\n\n    [Ja onko se minun syyni,\n    jos niin on? -- _Suom_.]\n\nVaimoni on tosiaan hyvin älykäs, ajatteli Verrièresin määri, kun hän\nseuraavana aamuna kello kuusi asteli alas ukko Sorelin sahalle. --\nVaikka mainitsinkin hänelle asiasta arvoni vaatimana suunnitelmana,\nen tullut ajatelleeksi, että jos en ota tuota pikku abbé Sorelia,\njoka kuuluu osaavan latinaa kuin enkeli, niin köyhäintalon johtaja,\nse rauhaton sielu, voi yhtäkkiä saada päähänsä siepata hänet minulta.\nMiten pöyhkeänä hän puhuisi lastensa kotiopettajasta!... Käyttääköhän\ntämä kotiopettaja sitten minun talossani papinkaapua?\n\nTätä viimeksimainittua seikkaa herra de Rénal aprikoi, kun näki\nloitompana talonpojan, 180 senttimetriä pitkän miehen, joka oli\nvarmaankin aamuhämärästä asti mittaillut niin kuin nytkin hirsiä\nDoubsin rannalla, tiellä, jota myöten hevosilla vedettiin proomuja\nylävirtaan. Isäntä ei näyttänyt olevan määrin tulosta kovinkaan\nhyvillään, sillä hirret oli vedetty siihen paikkaan vastoin yleistä\nkieltoa ja ne tukkivat tietä.\n\nKun ukko Sorel, sillä hän se oli, kuuli, mitä kummaa herra de\nRénal esitti, hän ällistyi kovasti ja tuli iloiseksi. Mutta siitä\nhuolimatta hän kuunteli määriä muka jörön tyytymättömänä ja\nvälinpitämättömänä, kuten yleensä kaikki sen vuoriston asukkaat\nvastaavassa tilaisuudessa olisivat tehneet, sillä aina he osaavat\nkätkeä oveluutensa. Espanjan-vallan orjamaisista ajoista asti heillä\non säilynyt egyptiläisen fellahin ilme.\n\nUkko Sorelin vastaus oli ensin ainoastaan pitkä jono kaikenmoisia\nulkoa ladeltuja kunnioituksen lauselmia. Mutta hokiessaan noita\njoutavia sanoja, huulillaan kömpelö hymy, joka yhä vain lisäsi\nhänen kasvojensa luontaista kavaluutta ja melkeinpä konnamaisuutta,\nhän ponnisteli salaa ovelia vanhan maalaisen aivojaan saadakseen\nselville, mistä syystä tuollainen arvohenkilö oikein halusi ottaa\nluokseen hänen kelvottoman poikansa. Ukko oli kovin tyytymätön\nJulieniin, ja nyt herra de Rénal tarjosi pojalle 300 frangia vuodessa\npalkkaa, ruuan ja vaatteetkin! Tähän viimeksimainittuun vaatimukseen,\njonka ukko Sorel synnynnäisenä nerona heti teki, oli herra de Rénal\nkohta suostunut.\n\nMutta se vaatimus säikähdytti kuitenkin määriä. -- Koska ehdotukseni\nei olekaan ukon mielestä edullinen eikä hän siitä ihastu, kuten piti,\nniin on selvää, että joku toinenkin on tehnyt hänelle tarjouksia,\najatteli herra de Rénal. -- Ja kukapa muu se toinen olisi ellei\nValenod?\n\nTurhaan koetti herra de Rénal ahdistaa ukko Sorelia päättämään asian\nheti: siitä viekas talonpoika kieltäytyi itsepintaisesti; hän tahtoi\nmuka ensin neuvotella poikansa kanssa, ikään kuin maaseudulla mikään\nrikas isä neuvottelisi koskaan sellaisen poikansa kanssa, jolla ei\nole kolikkoa taskussa, mistään, ainakaan muuten kuin vain muodon\nvuoksi!\n\nTuollainen vesisaha on joen rannalle pystytetty vaja. Kattoa\nkannattaa neljän paksun pylvään varaan rakennettu puinen teline.\nKeskellä vajaa, noin kaksi ja puoli tai kolme metriä korkealla\nkohokkeella, liikkuu sahan terä ylös ja alas, kun taas hyvin\nyksinkertainen mekanismi sysää tukkia terään. Joki pyörittää ratasta,\njoka panee käyntiin tämän kaksoismekanismin: koneen, joka vetää\nsahanterää luokseen lankuiksi viillettäväksi.\n\nMennessään sahaansa huutaa karjaisi ukko Sorel Julienia kovalla\näänellä; ei kuulunut vastausta. Hän näki ainoastaan vanhemmat\npoikansa, jotka olivat kuin niitäkin jättiläisiä ja veistivät\nparhaillaan raskailla kirveillä nelikulmaisiksi kuusia, jotka sitten\noli kannettava sahaan. Tukkiin vedettyä mustaa viivaa tarkoin\nnoudattaen he sivaltelivat jokaisella piiluniskulla irti valtavia\nlastuja. He eivät kuulleet isänsä ääntä. Ukko meni vajaan, mutta\nsinne jouduttuaan hän tähysteli turhaan paikkaa, missä Julienin\nolisi pitänyt olla, nimittäin sahakoneen vieressä. Hän huomasi\ntämän sitten noin viisi metriä ylempänä, istumassa hajareisin\nkatonkannatinhirrellä. Julien luki, sen sijaan, että hän olisi\nvartioinut huolellisesti konetta. Mikään ei tuntunut ukko Sorelista\nilkeämmältä; hän olisi kenties antanut anteeksi Julienille hänen\nheikon ruumiinrakenteensakin, joka ei soveltunut työläisen hommiin ja\noli aivan erilainen kuin vanhempien veljien, mutta tätä lukuvimmaa\nhän vihasi: ukko ei osannut itse lukea.\n\nKaksi, kolme kertaa hän huusi nyt Julienille, mutta vastausta ei\ntullut. Tarkkaavaisuus, jolla nuorukainen oli painunut tutkimaan\nkirjaansa, esti hänet enemmän kuin sahan hurina kuulemasta isänsä\njulmaa ääntä. Viimein ukko hyppäsi, vaikka olikin vanha, keveästi\ntukille, joka oli asetettu sahattavaksi, ja siitä kattoa tukevalle\npoikkihirrelle. Raju isku lennätti kirjan Julienin kädestä jokeen;\ntoinen ja yhtä kova lätkäys pojan päälakeen heitti Julienin\ntasapainosta. Julien olisi pudonnut neljä, viisi metriä korkealta\nalas koneen vipuihin ja murskautunut, mutta isä hiljensi toki\nvasemmalla kädellään hänen putoamistaan:\n\n-- Kas niin, vetelys, taasko luet kirottuja kirjojasi, kun sinun\ntulisi pitää silmällä sahaa? Lue niitä, hitossa, illalla kirkkoherran\nluona lorvaillessasi.\n\nVaikka Julien oli rajusta iskusta pökerryksissään ja verille\nloukkaantunut, hän meni työpaikalleen sahan viereen. Hänellä oli\nkyynelet silmissä, ei niin paljon ruumiillisesta kivusta kuin\nsurusta, että oli menettänyt jumaloimansa kirjan.\n\n-- Tule alas, elukka, minulla on sinulle puhuttavaa!\n\nSahan jyrinä esti Julienia nytkin kuulemasta. Isä, joka oli\nlaskeutunut permannolle, ei viitsinyt enää nähdä vaivaa ja nousta\nkorokkeelle, vaan otti pitkän seipään, jolla ravistellaan pähkinöitä\npuusta maahan, ja löi sillä poikaa olkapäähän. Tuskin Julien ennätti\nalas, kun isä jo tyrkki häntä edellään asuinrakennukselle. -- Jumala\ntietää, mitä hän nyt minulle tekee, ajatteli nuorukainen. Ohimennen\nhän katseli suruissaan jokeen, johon kirja oli pudonnut; se oli hänen\nmieluisin kirjansa, _Muistelmia S:t Helenan saarelta_.\n\nJulienin posket hehkuivat punaisina ja hän katseli maahan. Hän oli\nkahdeksan-, yhdeksäntoista ikäinen nuorukainen, kooltaan pieni,\nheikonnäköinen; kasvonpiirteet epäsäännölliset, mutta hienot, nenä\nkotkannenä. Suuret mustat silmät, jotka tavallisilla tyynillä\nhetkillä hohtivat ajatuskykyä ja ilmaisivat tulista luonnetta,\nsäkenöivät nyt raivokasta vihaa. Tummanruskea tukka alkoi alhaalta\notsalta, joka sen vuoksi näytti matalalta ja antoi hänelle, kun hän\nsuuttui, ilkeän ilmeen. Tuskin tavannee lukemattomien ihmiskasvojen\njoukossa mitään niin järkyttävällä tavalla omituista kuin moinen\notsa. -- Hoikasta ja kauniista vartalosta voi päätellä, että hän\noli paremminkin notkea kuin väkevä. Jo aivan nuorena hänen kasvonsa\nolivat olleet niin tavattoman kalpeat ja harvinaisen miettiväiset,\nettä isä oli ajatellut, ettei hän eläisi kauan, tai että jos hän\neläisi, tulisi hänestä muulle perheelle risti. Koska koko perhe\nhalveksi häntä, hän vihasi isäänsä ja veljiään ja poikien leikeissä\ntorilla sunnuntaina hän sai aina selkäänsä.\n\nVasta vajaa vuosi sitten hänen sievä ulkomuotonsa alkoi saada toki\njoskus ystävällisen maininnan nuorten tyttöjen taholta. Kaikki paitsi\ntuo vanha rykmentinkirurgi, joka kerran oli uskaltanut puhua määrille\nplataaneista, halveksivat Julienia, koska hän oli niin heikko\nvoimiltaan; ja siksipä hän kiintyikin kirurgiin koko sydämestään.\n\nKirurgi oli joskus maksanut ukko Sorelille, että poika saisi olla\npäivän vapaana, ja oli opettanut Julienille latinaa ja historiaa,\nnimittäin sen minkä historiasta tiesi: vuoden 1796 sotaretken\nItaliaan. Kuollessaan hän testamenttasi Julienille Kunnialegioonan\nristinsä, eläkkeensä jäännösrahat ja kolme, neljäkymmentä kirjaa,\njoista nyt arvokkain oli lentänyt tuohon mahtavan määrin entisestä\nuomastaan kääntämään _yleiseen jokeen_.\n\nTuskin oli tultu sisään, kun Julien jo tunsi isänsä lujan kouran\ntarttuvan olkapäähänsä; ja hän vapisi odottaen uutta pieksämistä.\n\n-- Vastaa äläkä valehtele, huusi vanha talonpoika hänelle korvaan\nraa'alla äänellä ja pyöräytti pojan ympäri niinkuin lapsi\ntinasotamiehen. Ja Julienin suuriin, mustiin ja kyyneleisiin silmiin\nsuuntautuivat vanhan kirvesmiehen pienet harmaat silmät ikään kuin\nyrittäen lukea pojan sielun syvyyksiä.\n\n\n\n\nV\n\nNEUVOTTELU\n\n\n    Cunctando restituit rem.\n\n                _Ennius_.\n\n    [Pelasti valtion vitkastelulla.\n    -- Suom.]\n\n-- Vastaa, äläkä valehtele, jos osaat olla valehtelematta, kelvoton\nlukutoukka, miten sinä tunnet rouva de Rénalin? Milloin sinä olet\npuhellut hänen kanssaan?\n\n-- Minä en ole puhellut hänen kanssaan koskaan, vastasi Julien, en\nole nähnyt tuota rouvaa muualla kuin kirkossa.\n\n-- Mutta olet katsellut häntä, hävytön heittiö?\n\n-- En milloinkaan! Tehän tiedätte, etten kirkossa näe mitään muuta\nkuin Jumalan, lisäsi Julien tekeytyen ulkokultaiseksi, sillä siten\nhän luuli parhaiten välttävänsä selkäsaunan.\n\n-- Jotain siinä vain on, vastasi talonpoika ilkeästi ja oli sitten\ntuokion vaiti. -- Mutta minä en saa sitä sinusta irti, vietävän\nteeskentelijä! Joka tapauksessa pääsen nyt sinusta, ja saha käy sen\nparemmin. Kirkkoherra tai joku muu on ruvennut puolellesi ja hankkii\nsinulle hyvän paikan. Kasaa kamppeesi, niin minä vien sinut herra de\nRénalin luo, pääset siellä lasten opettajaksi.\n\n-- Ja mitä minä siitä saan palkkaa?\n\n-- Ruuan, vaatteet ja 300 frangia.\n\n-- Minä en tahdo olla mikään palvelija!\n\n-- Raavas, kuka sanoo, että sinä joudut palvelijaksi? Luuletko sinä,\nettä minä antaisin poikani palvelijaksi?\n\n-- Mutta kenen kanssa minä siellä aterioin?\n\nTämä kysymys saattoi ukko Sorelin ymmälle; hän ajatteli, että voisi\ntehdä tyhmyyksiä, jos puhuisi, ja sen tähden hän vain suuttui\nJulienille, sätti poikaa, sanoi ahmatiksi ja lähti hänen luotaan\nneuvotellakseen toisten poikiensa kanssa.\n\nPian Julien sitten näki kaikkien neuvottelevan keskenään, seisoen\npaikallaan kirveittensä varsiin nojaten. Katseltuaan heitä pitkän\naikaa ja ajatellen, ettei voisi heidän aikeitaan kuitenkaan\narvata, hän pujahti sahan toiselle puolelle, josta toiset eivät\nhäntä huomaisi. Hän koetti pohtia tätä odottamatonta uutista, joka\nmuuttaisi kokonaan hänen kohtalonsa, mutta tunsi, ettei hänen\njärkensä siihen kyennyt: hänen mielikuvituksensa karkasi vain\nhaaveilemaan, mitä kaikkea hän näkisi herra de Rénalin kauniissa\nkodissa.\n\nParempi luopua kaikesta kuin alentua samaan pöytään palvelusväen\nkanssa, hän mietti. -- Jos isä koettaa minua siihen pakottaa, niin\nennen vaikka kuolen! Minulla on viisitoista frangia neljäkymmentä\ncentimea säästössä, minä pakenen täältä ensi yönä. Kahdessa päivässä\nehdin Besançoniin, jos kuljen oikotietä, joilla ei ole pelkoa\nsantarmeista. Siellä annan värvätä itseni sotamieheksi, tai menen\npahimmassa tapauksessa Sveitsiin. Mutta silloin saankin jättää koko\ntulevaisuuteni, kauniin pappisuran varmoine mahdollisuuksineen.\n\nMoinen kauhu palvelusväen kanssa aterioimista kohtaan ei ollut\nJulienille luonteenomaista; menestyäkseen maailmassa hän\nolisi taipunut monenmoiseen paljon kiusallisempaankin. Ei,\nhän oli tartuttanut itseensä tuon vastenmielisyyden Rousseaun\n_Tunnustuksista_. Se oli ainoa kirja, jonka avulla hänen\nmielikuvituksensa muodosti käsityksensä maailmasta. Suureen armeijan\nraporttikokoelmat ja _Muistelmat S:t Helenan saarelta_ täydensivät\nhänen koraaninsa. Noiden kolmen teoksen puolesta hän olisi antanut\nitsensä vaikka tappaa, ja mihinkään muihin kirjoihin hän ei uskonut.\nEräistä vanhan rykmentinkirurgin sanoista johtui, että hän piti\nkaikkia muita valheina, joita lurjukset olivat kirjoittaneet\nsaadakseen joitakin etuja.\n\nJulienissa yhtyi tulisieluun hämmästyttävän tarkka muisti, joka\ntyhmillä ihmisillä hyvinkin usein on. Saadakseen iäkkään kirkkoherra\nChélanin, josta hän tiesi koko vastaisen kohtalonsa riippuvan,\nsuosijakseen, hän oli opetellut ulkoa latinankielisen Uuden\ntestamentin, ja samoin hän osasi de Maistren _Kirjan Paavista_, ja\nuskoi yhtä vähän näihin kumpaankin.\n\nIkään kuin yhteisestä sopimuksesta ukko Sorel ja hänen poikansa\nkarttoivat sinä päivänä joutumista keskenään puheisiin. Illalla\nJulien meni jumaluusopintunnille kirkkoherran luo, mutta arveli, että\noli viisainta olla mainitsematta mitään kummallisesta ehdotuksesta,\njoka oli tehty hänen isälleen. -- Ehkäpä se on ansa, hän ajatteli;\nparasta kenties, että olen unohtavinani koko asian.\n\nSeuraavana aamuna herra de Rénal lähetti hyvissä ajoin kutsumaan\npuheilleen ukko Sorelia, joka viimein lähtikin sinne, annettuaan\nodottaa itseään pari tuntia. Ovella hän pyysi myöhästymistään\ntuhannesti anteeksi ja kumarteli yhtä monta kertaa. Kaikenmoisten\nkeskusteluun pistämiensä vastaväitteitten avulla hänelle selvisi\nsitten, että hänen poikansa saisi syödä herrasväen kanssa samassa\npöydässä, ja sellaisina päivinä, jolloin tulisi vieraita, lasten\nkanssa eri huoneessa. Sorel oli kovin epäluuloinen ja ihmeissään\ntästä kaikesta, ja yhä halukkaampi juonittelemaan nähdessään määrin\ntahtovan saada asian ehdottomasti ratkaistuksi, ja niinpä hän nyt\npyysi, että hänelle näytettäisiin pojan makuukamari. Se oli iso,\nsangen siististi kalustettu huone, ja sinne siirrettiin jo noiden\nkolmen lapsen sänkyjä: siis taas seikka, joka sai vanhan talonpojan\nhuomaamaan jotakin; nyt hän oli niin varma asiastaan, että tahtoi\nnähdä, millaiset vaatteet hänen pojalleen annettaisiin. Herra de\nRénal veti auki kirjoituspöytänsä laatikon ja otti sieltä sata\nfrangia.\n\n-- Tällä rahalla poikanne saa mennä tilaamaan Durandin pukuliikkeestä\nmustan puvun.\n\n-- Ja jos minä otan hänet täältä takaisin, sanoi ukko Sorel unohtaen\nyhtäkkiä kaikki kohteliaisuuden muodot, -- niin saako hän pitää sen\nmustan pukunsa?\n\n-- Tietysti.\n\n-- No hyvä, virkkoi Sorel venytellen, -- sitten ei meillä enää ole\nmuuta kuin yksi asia sovittavana: mitä hänelle maksatte?\n\n-- Mitä kummaa huudahti de Rénal kiukuissaan, -- johan sovimme siitä\neilen: annan 300 frangia; luulisin, että se riittää ja on ehkä\nliikaakin.\n\n-- Se oli teidän tarjouksenne, sitä en kiellä, vastasi ukko Sorel,\nyhä enemmän vitkastellen. Ja neronvälähdyksestä, joka hämmästyttää\nainoastaan niitä, jotka eivät tunne Franche-Comtén talonpoikia, hän\nlisäsi, katsellen herra de Rénalia tiukasti: -- _Me löydämme muualta\nparempaa_.\n\nNämä sanat saivat määrin häkeltymään. Hän rauhoittui kuitenkin,\nja kun oli hierottu kokonaista kaksi tuntia kauppaa, päästämättä\njulki ainoaakaan sanaa umpimähkään, talonpojan viekkaus voitti\nrikkaan miehen, joka ei henkensä pitimiksi viekkautta tarvitse.\nMääriteltiin tarkoin kaikki pykälät, joiden mukaan Julienin uusi\nelämä järjestettäisiin; hänen palkkansa päätettiin neljäksi sadaksi\nfrangiksi, ja sitä paitsi se piti maksaa ennakolta, aina kuukauden\nensimmäisenä päivänä.\n\n-- No hyvä, minä lähetän nyt hänelle kolmekymmentäviisi frangia,\nvirkkoi herra de Rénal.\n\n-- Kai sellainen rikas ja antelias mies kuin meidän herra määrimme\nsuostuu pyöreään summaan, korottamaan palkan kolmeenkymmeneenkuuteen\nfrangiin, sanoi talonpoika mairittelevasti.\n\n-- Olkoon menneeksi, vastasi herra de Rénal. -- Mutta sitten jo\nriittää!\n\nTällä kertaa suuttumus teki hänen äänensä lujaksi. Talonpoika\nnäki, ettei voisi päästä pitemmälle. Silloin herra de Rénal alkoi\nvuorostaan hyökkäillä. Millään ehdolla hän ei suostunut antamaan\nensimmäisen kuukauden kolmeakymmentäkuutta frangia ukko Sorelille,\njoka välttämättä vaati niitä poikansa puolesta. Herra de Rénalin\nmieleen oli juolahtanut, että hän joutuisi kertomaan vaimolleen,\nmillaista osaa hän oli näytellyt koko tässä neuvottelussa.\n\n-- Antakaa minulle takaisin ne sata frangia, jotka saitte, virkkoi\nmääri suutuksissaan. Durand on minulle velkaa. Lähden itse poikanne\nkanssa tilaamaan pukua.\n\nTämä voimannäyte vaikutti niin, että Sorel vetäytyi viisaasti\ntakaisin kohteliaaseen puhuttelutapaan; sitä kesti hyvinkin\nneljännestunnin. Ja kun hän vihdoin huomasi, ettei tosiaan\nenää voittaisi mitään, hän lähti talosta. Hänen viimeinen\nkohteliaisuutensa kuului:\n\n-- Lähetän nyt poikani _linnaan_.\n\nNäin nimittivät herra määrin käskynalaiset hänen taloaan, kun\ntahtoivat olla hänelle mieliksi.\n\nTultuaan tehtaalleen ukko Sorel etsiskeli turhaan poikaansa.\nJulien oli lähtenyt sieltä keskellä yötä, peläten, mitä hänelle\ntapahtuisi. Hän oli tahtonut viedä varmaan talteen kirjansa ja\nKunnialegioonan ristinsä. Hän oli kuljettanut ne erään ystävänsä,\nnuoren Fouqué-nimisen puutavarakauppiaan luo, joka asui Verrièresin\nseudun korkeimmilla vuorilla.\n\nKun hän tuli takaisin kotiin, isä sanoi:\n\n-- Jumala tietää, tuleeko sinusta koskaan niin kunniallinen, että\nmaksat minulle ruokasi, jonka olen kustantanut sinulle ennakolta niin\nmonta vuotta, senkin vetelys! Ota lumppusi ja laputa määrin taloon.\n\nJulien ihmetteli, ettei häntä lyöty, ja joudutti lähtöään. Mutta\ntuskin hän oli päässyt hirveän isänsä näkyvistä, kun hän jo\nhidastutti askeliaan. Ulkokultaisuudessaan hän arveli, että olisi\neduksi poiketa ohimennen kirkkoon.\n\nHämmästyttääkö teitä sana \"ulkokultaisuus\"? Ennen kuin\ntalonpoikaisnuorukaisen sielu oli omaksunut tämän kauhean käsitteen,\nhänen oli täytynyt kestää monet vaiheet.\n\nAivan lapsena Julien oli hullaantunut sotilasuraan, kun oli\nnähnyt 6:nnen rakuunarykmentin [Kertomuksen kirjoittaja palveli\nv. 1800 aliluutnanttina 6:nnessa rakuunarykmentissä] sotilaita,\njotka palasivat Italiasta ja pitkät valkeat viitat hartioilla\nja mustilla hevonhännillä koristetut kypärät päässä sitoivat\nratsujaan hänen isänsä ikkunan rautaristikkoihin. Myöhemmin hän\nkuunteli hurmautuneena, miten vanha rykmentinkirurgi kertoi hänelle\nLodin-sillan, Arcolen ja Rivolin taisteluista. Ja hän huomasi, miten\nleimuavin silmin vanhus vilkaisi kunniamerkkiään.\n\nMutta Julienin täyttäessä neljätoista ikävuottansa alettiin\nVerrièresissä rakentaa kirkkoa, näin pienen kaupungin kirkoksi aivan\nsuurenmoista. Etenkin neljä marmoripatsasta vaikutti Julieniin\nvaltavasti. Ne tulivat seudulla kuuluisiksi siitä vihasta, jota\nne herättivät rauhantuomarin ja nuoren, Besançonista lähetetyn\napupapin välille. Jälkimmäistä pidettiin seurakunnan vakoilijana.\nRauhantuomari oli vähällä menettää paikkansa, ainakin yleinen\nmielipide vaati sitä. Eikö hän ollutkin uskaltanut mukista pappia\nvastaan, joka kävi joka toinen viikko Besançonissa itsensä\nkorkea-arvoisen herra piispan puheilla, sanottiin?\n\nSillä välin oli rauhantuomari, suuren perheen isä, päästänyt suustaan\nkaikenmoisia sopimattomina pidettyjä sanoja, jotka kohdistuivat\nniihin asukkaisiin, jotka lukivat _Constitutionnel-lehteä_. Oikea\npuolue voitti. Kysymyksessä oli ainoastaan kolmen tai neljän frangin\nsumma; mutta yhtä sellaista pikku sakkoa joutui maksamaan myöskin\nmuuan naulaseppä, Julienin kummi. Kiukuissaan tuo mies huudahti: --\nMillainen muutos! Ajatella, että rauhantuomaria on kolmattakymmentä\nvuotta pidetty kunnon miehenä! Rykmentinkirurgi, Julienin ystävä, oli\nkuollut.\n\nÄkkiä Julien herkesi puhumasta Napoleonista; hän sanoi nyt tahtovansa\npapiksi, ja hänen nähtiin aina isänsä sahalla opettelevan ulkoa\nlatinankielistä raamattua, jonka kirkkoherra oli hänelle lainannut.\nKelpo vanhus hämmästyi hänen nopea edistymistään, ja ryhtyi lukemaan\nhänen kanssaan usein kokonaisia iltoja teologiaa. Julien ei näyttänyt\nhänelle tunteistaan muita kuin jumalisia. Kuka olisi aavistanut, että\nnoiden niin tyttömäisten, kalpeiden ja lempeiden kasvojen takana\npiili järkkymätön päätös vaikka kuolla ennen kuin luopua maailmassa\nmenestyksestä?\n\nMenestymisellä Julien tarkoitti kaikkein ensiksi sitä, että hänen oli\npäästävä pois Verrièresistä; hän inhosi kotikaupunkiaan. Kaikki, mitä\nhän siellä näki, vaikutti hänen mielikuvitukseensa hyytävästi.\n\nLapsesta asti Julien oli toisinaan tuntenut haltioitumisen hetkiä.\nSilloin hän oli haaveillut sellaista autuutta, että joutuisi kerran\ntekemisiin kauniiden naisten kanssa Pariisissa; kääntäisi heidän\nhuomionsa puoleensa jollakin loistavalla teolla. Miksi ei joku\ntuollainen nainen rakastuisi häneen niinkuin häikäisevä M:me de\nBeauharnais aikoinaan köyhään Bonaparteen? Moneen vuoteen Julien\ntuskin kulutti hetkeäkään ajattelematta, että Bonaparte, köyhä\nluutnantti, jota siihen saakka ei ollut tunnettukaan, oli tehnyt\nitsensä miekallaan maailman herraksi. Se ajatus tuotti Julienille\nlohdutusta hänen onnettomuuksissaan, joita hän luuli hyvinkin\nsuuriksi ja se muutti muutamien hetkien ilon kaksinkertaiseksi.\n\nKirkon rakentaminen ja rauhantuomarin lausunnot tekivät hänelle\nyhtäkkiä asian päivänselväksi. Hän sai aatteen, joka teki hänet\nmuutamiksi viikoiksi suorastaan höperöksi ja se valtasi hänet lopulta\nniin täydellisesti kuin yleensä ensimmäinen aate, jonka intohimoinen\nluonne luulee itse keksineensä:\n\n\"Siihen aikaan kuin Bonaparten nimi tuli kuuluksi, Ranska pelkäsi\njoutuvansa ulkomaisten vihollisten jalkoihin: silloin sotilasansiot\nolivat välttämättömiä ja muodissa. Nyt nähdään nelikymmenvuotiaiden\npappien nauttivan sadantuhannen frangin palkkaa, siis kolme kertaa\nenemmän kuin Napoleonin kuuluisimmilla divisioonakenraaleilla oli.\nJa papit tarvitsevat muita henkilöitä tuekseen. Kas vain tuota\nrauhantuomaria! Hän on niin hyväpäinen ja on ollut kunniallinen\nmies tähän asti, mutta nyt vanhana hän nöyrtyy ollakseen mieliksi\nnuorelle, kolmikymmenvuotiaalle apupapille. Täytyy ruveta papiksi.\"\n\nKerran, kun Julien oli lukenut jumaluusoppia jo kaksi vuotta, sattui,\nettä hän keskellä uutta jumalisuuden kauttaan antoi sieluaan kalvavan\nsalaisen tulen johtaa itsensä tyhmyyksiin. Se tapahtui kirkkoherra\nChélanin luona, pappispäivällisillä, joilla tuo kelpo vanhus oli\nesittänyt hänet oikeana hyväpäisyyden ihmeenä. Julien erehtyi\nnimittäin ylistämään Napoleonia aivan raivokkaasti. Sitten hän sitoi\noikean käsivartensa kaulaansa kiinni, väittäen nyrjähdyttäneensä sen\njotain kuusipölkkyä käännellessään, ja kantoi kättään siinä vaikeassa\nasennossa kaksi kuukautta. Rangaistuaan siten itseään hän antoi\nviimein itselleen anteeksi. Sellainen oli tämä kahdeksantoistavuotias\nnuorukainen, jota hänen heikon ulkonäkönsä vuoksi olisi luullut\nenintään seitsemäntoista vuoden ikäiseksi, nuorukainen, joka nyt\npikku käärö kainalossa pujahti Verrièresin mahtavaan kirkkoon.\n\nKirkko oli pimeä ja tyhjä. Erään juhlan johdosta kaikki temppelin\nikkunat olivat verhotut karmosiininpunaisella kankaalla; auringon\npaistaessa niiden läpi ne loivat häikäisevän väkevän ja syvästi\nuskonnollisen valotunnelman. Julienia vavisutti. Hän oli kirkossa\nyksin ja istuutui kauneimpaan penkkiin; siinä näkyi herra de Rénalin\nvaakuna.\n\nRukousjakkaralla Julien huomasi kirjan kappaleen, ikään kuin\nvartavasten siihen luettavaksi jätettynä. Hän tarkasteli sitä ja luki:\n\n_Yksityiskohtia Besançonissa mestatun Louis Jenrelin teloituksesta ja\nviimeisistä hetkistä vuonna_...\n\nLehti oli rikki revitty. Toisella puolella näkyivät yhden rivin\nensimmäiset sanat: _Ensi askelet_.\n\n-- Kuka tuon paperipalan on tähän pistänyt? ajatteli Julien. --\nIhmis-parka! lisäsi hän sitten huokaisten; hänen nimensä loppu on\nsamanlainen kuin minun... Ja hän rutisti paperin.\n\nKun Julien poistui kirkosta, hän oli näkevinään verta vihkivesimaljan\nvieressä maassa. Se oli siihen räiskähtänyttä vihkivettä: ikkunoihin\nripustettujen punaisten verhojen heijastus teki sen veren näköiseksi.\n\nSitten Julien häpesi salaista kauhuaan.\n\n-- Olisinko minä pelkuri? hän kysyi itseltään. -- _Aseisiin!_\n\nTämä sana, jota hän oli kuullut vanhan kirurgin niin usein toistavan\ntaisteluja kuvatessaan, oli Julienille sankarisana. Hän nousi\npenkiltä ja lähti nopeasti herra de Rénalin talolle.\n\nMutta rohkeista päätöksistä huolimatta hänet valtasi voittamaton\narkuus, kun hän huomasi joutuneensa kahdenkymmenen askelen päähän\ntalosta. Rautainen säleportti oli auki; se oli hänestä suurenmoinen.\nHänen täytyi mennä siitä sisälle.\n\nJulien ei ollut ainoa, jonka mieli tuli tästä majanmuutosta\nlevottomaksi. Ei, myöskin äärimmäisen kainoa rouva de Rénalia\nkiusasi ajatella tuota vierasta, joka virkansa tähden alinomaa\ntulisi hänen ja lasten väliin. Hän oli tottunut siihen, että pojat\nnukkuivat hänen huoneessaan. Aamulla hän oli vuodattanut runsaita\nkyyneleitä, kun näki lasten pikkusänkyjä kannettavan kotiopettajalle\nmäärättyyn huoneeseen. Turhaan hän pyysi mieheltään, että nuorimman,\nStanislas-Xavierin, sänky tuotaisiin takaisin hänen kamariinsa.\n\nNaisellinen hienotunteisuus oli rouva de Rénalissa suunnattoman\nvoimakas. Hän kuvitteli kotiopettajaa karkeaksi ja pörröpäiseksi\nolennoksi, jonka tehtävänä olisi toruskella hänen lapsiaan ainoastaan\nsen vuoksi, että hän osasi latinaa, barbaarista kieltä, jonka tähden\nhänen poikiaan piiskattaisiin.\n\n\n\n\nVI\n\nIKÄVÄ\n\n\n    Non so piu cosa son,\n    Cosa faccio.\n\n                 _Mozart, Figaro_.\n\n    [En tiedä enää, mitä olen, mitä teen.\n    -- _Suom_.]\n\nVilkkaana ja viehättävänä niinkuin aina milloin oli kaukana miesten\nnäkyvistä, aikoi rouva de Rénal juuri lähteä ulos salin lasiovesta,\njoka oli puutarhaan päin, kun hän huomasi portilla talonpoikaispojan,\njoka näytti vielä melkein lapselta. Poka oli hyvin kalpea ja\nvarmaankin äsken itkenyt. Pojalla oli puhdas valkea paita ja\nkainalossa siisti, punaisensinertävä villajakku.\n\nMaalaispojan iho oli niin valkea ja hänen silmänsä niin lempeät,\nettä rouva de Rénalin hieman romanttiseen mieleen johtui ensin,\nettä siellä seisoikin nuori, pojaksi pukeutunut tyttö, joka tuli\nmuka pyytämään jotakin suosionosoitusta herra määriltä. Rouvan\nkävi sääliksi tuota portille pysähtynyttä pikku raukkaa, joka ei\nnähtävästikään uskaltanut kohottaa kättänsä soittokellolle. Rouva\nmeni hänen luokseen, unohtaen hetkiseksi kotiopettajan tulosta\njohtuneen surunsa. Julien seisoi selin porttiin eikä huomannut hänen\nlähestyvän. Hän vavahti, kun lempeä ääni virkkoi hänen korvansa\nvieressä:\n\n-- Mitä asiaa, lapseni?\n\nJulien käännähti yhtäkkiä ja unohti rouva de Rénalin viehättävän\nkatseen yllättämänä, hiukan arkuuttaan. Ja pian hän unohti rouvan\nkauneuden vuoksi aivan kaikki, asiansakin. Rouva de Rénal uudisti\nkysymyksensä.\n\n-- Minä tulen tänne kotiopettajaksi, vastasi Julien viimein, kovin\nhäpeissään kyynelistään ja koettaen pyyhkiä niitä pois.\n\nRouva de Rénal joutui aivan avuttomaksi; he olivat seisahtuneet\ntoisiaan katselemaan. Julien ei ollut milloinkaan kuullut kenenkään\nniin hyvin puetun naisen, ja varsinkaan naisen, jolla oli niin\nhäikäisevän kaunis iho, puhelevan hänelle näin lempeästi. Rouva de\nRénal katseli talonpoikaispojan äsken niin kalpeille ja nyt punaisina\nhehkuville poskille pysähtyneitä suuria kyyneliä. Pian hän alkoi\nnauraa, hillittömän iloisesti kuin nuori tyttö; hän pisti asian\nmielessään pilaksi eikä osannut aavistaakaan, kuinka onnellinen\nhän oikeastaan oli. Tämäkö nyt oli se kotiopettaja, jota hän oli\najatellut likaisena ja rumasti puettuna pappina, joka toruskeli ja\npiiskasi hänen lapsiaan!\n\n-- Hyväinen aika, herra, osaatteko te latinaa? hän kysyi viimein.\n\"Herra\" kummastutti Julienia niin kovasti, että hän mietti hetkisen.\n\n-- Kyllä osaan, rouva, hän vastasi arasti.\n\nRouva de Rénal tunsi itsensä niin onnelliseksi, että uskalsi jatkaa:\n\n-- Ettehän kovin pahasti toru lapsi-raukkojani?\n\n-- Minäkö toruisin, tokaisi Julien hämmästyneenä. -- Ja mistä syystä?\n\n-- Niin, herra, lisäsi rouva de Rénal oltuaan hetkisen vaiti ja\näänellä, jossa tuntui lisääntyvä liikutus, -- olettehan heille hyvä,\nlupaattehan sen minulle?\n\nKuulla kutsuttavan itseään jälleen herraksi, ja aivan vakavasti, ja\nkuulla se niin hienosti puetun naisen suusta oli enemmän kuin Julien\noli saattanut uneksikaan: lapsuutensa tuulentupia rakennellessaan hän\noli kuvitellut, että ainoakaan oikea nainen ei edes tervehtisi häntä\nellei hänellä olisi kaunis univormu! Rouva de Rénal taas puolestaan\nlumoutui petollisesti Julienin kauniista ihosta, suurista mustista\nsilmistä ja somasta tukasta, joka sillä hetkellä oli entistäkin\nkiharaisempi, koska Julien oli kaupungilla vilvoitellakseen kastanut\npäänsä suihkulähteen altaaseen. Suureksi ilokseen hän huomasi, että\ntuo kauhea kotiopettaja, jonka jöröyttä ja kovuutta hän oli pelännyt\nlastensa puolesta, näyttikin kainolta kuin nuori tyttö. Rouva de\nRénalin rauhalliselle sielulle olikin nyt näytetty hänen pelkonsa\ntäydellinen vastakohta, ihmeellinen tapaus! Viimein hän selvisi\nhämmästyksestään. Hän kummastui, kun huomasi seisovansa kotinsa\nportilla nuoren miehen kanssa, joka oli melkeinpä paitahihaisillaan\nja niin hänen lähellään.\n\n-- Mennään sisään, herra, hän virkkoi hyvin hämillään.\n\nKoskaan ei rouva de Rénal ollut tuntenut tällaista puhdasta ja\nsyvää liikutusta; koskaan ei näin mieluisa ilmestys ollut vastannut\nniin järkyttävään pelkoon kuin nyt. Hänen suloiset lapsensa, joita\nhän sydämestään helli, eivät siis joutuisi minkään likaisen ja\nmarmattavan papin käsiin! -- Tuskin he kaksi tulivat eteiseen, kun\nrouva kääntyi Julienin puoleen, joka kainosti oli seurannut hänen\nmukanaan. Julien katseli kaunista kotia hämmästyneenä, ja se katse\noli uusi viehätys rouva de Rénalin silmille. Hän ei tahtonut uskoa\nsilmiään: ennen kaikkea hän ajatteli, että kotiopettajalla pitäisi\nolla musta puku.\n\n-- Mutta ihanko totta, herra, hän virkkoi seisahtuen uudestaan ja\npeläten kuolemakseen erehtyneensä, niin onnellinen hän oli uskostaan,\n-- ihanko totta te osaatte latinaa?\n\nNämä sanat loukkasivat pahoin Julienin ylpeyttä ja haihduttivat heti\nihastuksen, jonka vallassa hän oli saanut olla neljännestunnin.\n\n-- Kyllä, rouva, hän vastasi koettaen saada kasvoilleen kylmän\nilmeen; -- minä osaan latinaa yhtä hyvin kuin kirkkoherra, ja joskus\nhän ystävällisyydessään on sanonut minun osaavan sitä paremminkin\nkuin hän itse.\n\nRouva de Rénalista Julien näytti nyt varsin ilkeältä. Julien oli\npysähtynyt kahden askelen päähän. Rouva meni vielä lähemmäksi ja\nkysyi hiljaa:\n\n-- Ettehän ensimmäisinä päivinä anna vitsaa lapsilleni, vaikkeivät he\nosaisikaan läksyjään, eikö niin?\n\nSellainen hellä ja melkein aneleva puhe näin kauniilta naiselta\nsai Julienin kohta unohtamaan, mitä hänen arvonsa latinantaitajana\nvaati. Rouva de Rénalin kasvot olivat lähellä hänen omiaan, hän tunsi\nvallasnaisen kesävaatteiden tuoksun; ihmeellinen asia talonpojalle.\nJulien lensi punaiseksi ja virkkoi huoaten, epävarmalla äänellä:\n\n-- Älkää olko peloissanne, rouva, minä tottelen teitä kaikessa! Nyt\nvasta, kun rouva de Rénalin levottomuus lastensa puolesta täysin\nkatosi, nyt hän oikein huomasi, miten tavattoman kaunis Julien oli.\nJulienin melkein naiselliset kasvonpiirteet ja hänen nolonneuvoton\nilmeensä eivät tästä rouvasta, joka itsekin oli kovin kaino, olleet\nsuinkaan mitään naurettavaa. Miehekäs ulkonäkö, jota tavallisesti\npidetään välttämättömänä miehen kauneudelle, olisi rouva de Rénalia\npelottanut.\n\n-- Kuinka vanha olette, herra? hän kysyi Julienilta.\n\n-- Täytän kohta yhdeksäntoista.\n\n-- Vanhin poikani on yhdentoista, jatkoi rouva de Rénal nyt aivan\nrauhoittuneena. -- Hän sopii teille melkein toveriksi, te voitte\nrauhoittaa häntä. Kerran isä yritti antaa hänelle selkään, mutta\nsilloin lapsi tuli kipeäksi koko viikoksi, eikä isä ollut kuitenkaan\nlyönyt häntä kuin aivan keveästi.\n\nJulien ajatteli: Toista on minun. Viimeksi eilen isäni löi minua.\nKuinka onnellisia rikkaat ovat!\n\nRouva de Rénal koetti nyt päästä selville kaikesta, mitä\nkotiopettajan mielessä liikkui; hän luuli surua, joka varjosi\nJulienin kasvoja, kainoudeksi ja tahtoi siksi rohkaista nuorukaista.\n\n-- Mikä on nimenne? hän kysyi sellaisella sävyllä ja niin viehkeästi,\nettä Julien tunsi koko hänen vetovoimansa, vaikkakin sitä sen enempää\najattelematta.\n\n-- Nimeni on Julien Sorel, hyvä rouva; minua niin pelottaa, kun\nnyt ensi kertaa tulen vieraaseen taloon; tarvitsen suojelustanne\nja pyydän, että antaisitte minulle ensimmäisinä päivinä anteeksi\nyhtä ja toista. En ole käynyt yhtään koulua, olen ollut liian\nköyhä; en ole koskaan saanut puhella muiden kuin serkkuni, joka on\nrykmentinkirurgi, Kunnialegioonan jäsen, ja kirkkoherra Chélanin\nkanssa. Hän antaa minusta teille hyvän lausunnon. Veljeni ovat minua\naina lyöneet; älkää uskoko heitä, jos he parjaavat minua. Antakaa\nanteeksi erehdykseni, hyvä rouva, en tarkoita milloinkaan niillä\nmitään pahaa.\n\nJulien rauhoittui tällä tavoin pitkästi jutellessaan; hän tarkasteli\nnyt rouva de Rénalia, sellainen vetovoima on todellisella,\nsynnynäisellä suloudella, etenkin, jos henkilö, jota se kaunistaa,\nei itse ole siitä tietoinen. Julien, joka osasi erinomaisesti antaa\narvon naiselliselle kauneudelle, olisi sillä hetkellä vannonut, ettei\nrouva de Rénal ollut kahtakymmentä vuotta vanhempi. Hänelle tuli\nhuima ajatus suudella rouvaa kädelle. Samassa se ajatus kuitenkin\npeloitti häntä, ja sitten hän päätteli taas: Olisin pelkuri, jos\nen tekisi sellaista, mistä minulle ehkä on hyötyä ja mikä voi\nhaihduttaa halveksumista, jota tämä kaunis vallasnainen varmaankin\ntuntee suoraan sahalta lähtenyttä köyhää työläistä kohtaan. --\nKenties Julienia rohkaisi sekin, että hän oli nyt puolen vuoden ajan\nkuullut eräiden nuorten tyttöjen pyhäisin mainitsevan häntä kauniiksi\npojaksi. -- Sillä välin kun Julien taisteli haluaan vastaan, rouva\nde Rénal neuvoi parilla sanalla, miten lasten opetus olisi alettava.\nJulien teki tunteilleen väkivaltaa niin, että tuli aivan kalpeaksi;\njäykällä äänellä hän sanoi:\n\n-- Koskaan en lyö lapsianne, rouva, sen vannon Jumalan nimessä. -- Ja\nnäin sanoen hän tohti tarttua rouva de Rénalin käteen ja kohottaa sen\nhuulilleen. Rouva kummastui tätä tekoa ja loukkaantuikin, kun ennätti\nsitä ajatella. Koska oli hyvin kuuma ilma, rouva de Rénalilla oli\nainoastaan huivi hartioillaan, mutta käsivarret olivat paljaat, joten\nliike, jolla Julien kohotti hänen kätensä huulilleen, paljasti hänen\nkäsivartensa aivan täydellisesti. Tuokion kuluttua rouva de Rénal\nmoitti itseään; hänestä tuntui, että hänen olisi pitänyt suuttua\npikemmin.\n\nHerra de Rénal oli kuullut puhetta ja tuli nyt huoneestaan. Samaan\nmajesteettiseen ja isälliseen sävyyn kuin vihkiessään pareja\nraatihuoneella hän lausui:\n\n-- Minun pitää itseni keskustella kanssanne ennen kuin lapset saavat\nteidät nähdä.\n\nHän vei Julienin erääseen huoneeseen ja pidätti siellä rouvaansakin,\njoka tahtoi jättää heidät kahden kesken. Suljettuaan oven herra de\nRénal asettui arvokkaasti istumaan.\n\n-- Kirkkoherra kehui teitä; kaikki täällä tulevat kohtelemaan\nteitä kunnioittavasti, ja jos olen teihin tyytyväinen, autan\nsitten teitä maailmassa eteenpäin. Tahdon, ettette tästä lähtien\nseurustele enää omaistenne ja ystävienne kanssa, heidän käytöksensä\nja puhetapansa eivät sopisi lapsilleni. Tässä on kolmekymmentäkuusi\nfrangia ensimmäisestä kuukaudesta; mutta minä vaadin, ettette anna\nkolikkoakaan tästä rahasta isällenne.\n\nHerra de Rénal oli ärtynyt ukolle, joka oli tässä jutussa ollut\novelampi kuin hän.\n\n-- Nyt, _herra_ Sorel, sillä käskyni mukaan tulevat kaikki täällä\nsanomaan teitä herraksi, ja te saatte nähdä, mitä etua on päästä\narvokkaan perheen kotiin; niin, herra, teidän on sopimatonta\nnäyttäytyä lapsilleni paitahihasillanne. Ovatko palvelijat nähneet\nhänet? kysäisi herra de Rénal vaimoltaan.\n\n-- Eivät ole, ystäväni, vastasi rouva de Rénal ja näytti vaipuneen\nmietteisiin.\n\n-- No se on hyvä. Pukeutukaa tähän, sanoi herra de Rénal\nnuorukaiselle ja antoi hänelle yhden omia pitkiä takkejaan. Ja sitten\nmennään Durandin pukuliikkeeseen.\n\nKun herra de Rénal tunnin kuluttua palasi kaupungilta kotiopettajan\nkanssa, joka oli nyt puettu kokomustiin, tapasi hän vaimonsa\nistumassa yhä samalla paikalla. Rouva tunsi Julienin läsnäollessa\nitsensä rauhalliseksi; nuorukaista tarkastellessaan hän unohti\npelkäävänsä hänen läheisyyttään. -- Julien ei ollenkaan ajatellut\nrouva de Rénalia; vaikka hän epäilikin katkerasti kohtaloa ja\nihmisiä, hän oli tällä hetkellä kuin viaton lapsi; ja hänestä tuntui\nkuin olisi kokonainen iankaikkisuus siitä, kun hän kolme tuntia\nsitten seisoi vavisten kirkossa. Rouva de Rénal näytti hänestä\nkylmältä, ja hän ajatteli rouvan olevan vihoissaan siitä, että hän\noli uskaltanut suudella tämän kättä. Mutta tuntiessaan yllänsä uuden\npukunsa, joka oli aivan erilainen kuin mihin hän oli ennen tottunut,\nhän oli niin ylpeä ja hämmentynyt, että käyttäytyi ja liikkui\nkömpelösti ja hassunkurisesti koettaessaan salata iloaan. Rouva de\nRénal katseli häntä kummissaan.\n\n-- Enemmän arvokkuutta, herra Sorel, jos tahdotte kunnioitusta\nlapsiltani ja muualta väeltäni, huomautti herra de Rénal.\n\n-- Herra määri, vastasi Julien, -- uusi puku vaivaa minua; olen köyhä\nja talonpoikanen, en ole tottunut kuin tavallisiin takkeihin; jos\nsallitte, poistun huoneeseeni.\n\n-- Miltä tämä kauppa sinusta tuntuu? kysyi herra de Rénal vaimoltaan.\n\nJonkinlaisesta melkein vaistomaisesta tunteesta, josta varmaan ei\nollut itsekään tietoinen, rouva de Rénal salasi mieheltään totuuden.\n\n-- En ole tuohon pikku talonpoikaan niin ihastunut kuin sinä.\nAuttavaisuudellasi teet hänestä niin julkean, että olet ennen\nkuukauden loppua pakotettu lähettämään hänet pois talosta.\n\n-- No, jos niin käy, niin lähetetään! Siinä en menetä kuin satasen\nfrangia, mutta Verrières on nähnyt herra de Rénalin lapsilla\npidettävän kotiopettajaa. Siihen ei olisi päästy, jos olisin antanut\nJulienin käydä työläisen runtuissa. Kun lähetän hänet pois, otan\ntietysti takaisin häneltä sen mustan kokopuvun, jonka äsken tilasin\nhänelle pukuliikkeestä. Hän saa pitää ainoastaan tämän puvun, jonka\nostin valmiina räätäliltä ja jonka hänelle nyt annoin.\n\nTunti, jonka Julien oli huoneessaan, kului rouva de Rénalilta kuin\ntuokio. Lapsille oli ilmoitettu uuden kotiopettajan tulosta, ja he\nahdistelivat nyt äitiä kaikenlaisilla kysymyksillä. Vihdoin Julien\nilmestyi toisten joukkoon. Olisi ollut valhe sanoa, että hän oli\nvakava: hän oli itse ruumiillistunut vakavuus! Hänet esitettiin\nlapsille, ja hän puhui heille niin arvokkaasti, että itse herra de\nRénalkin hämmästyi.\n\n-- Minun tehtäväni täällä, lopetti Julien puheensa lapsille, on\nopettaa teille latinaa. Tiedätte varmaan, mitä tarkoitan kun sanon,\nettä teidän tulee osata läksy ulkoa? Tässä on Pyhä Raamattu, hän\nvirkkoi ja näytti heille pientä mustakantista kirjaa. -- Se on\nerikoisesti Herramme Jeesuksen Kristuksen historia, se osa raamattua,\njota kutsutaan Uudeksi testamentiksi. Minä kuulustelen hyvin usein\nläksyjä teiltä; kuulustelkaapa nyt siis te minun läksyni.\n\nAdolf lapsista vanhin, oli ottanut kirjan.\n\n-- Avatkaa se mistä paikasta sattuu ja lukekaa minulle jonkin uuden\nkappaleen ensimmäiset sanat. Minä luen silloin teille ulkoa pyhää\nkirjaa, joka on kaikkien meidän elämämme ojennusnuora, kunnes\nkeskeytätte lukuni.\n\nAdolf avasi kirjan, luki pari sanaa, ja Julien lasketteli koko sivun\nulkoa aivan yhtä helposti kuin olisi puhunut ranskaa. Herra de\nRénal vilkaisi voitonriemuisesti vaimoonsa. Kun lapset huomasivat\nvanhempiensa kummastuksen, he katselivat silmät pyöreinä. Eräs\npalvelijoista tuli salin ovelle, ja Julien puhui yhä vain latinaa.\nPalvelija seisoi hetken liikkumatta ja katosi sitten. Pian tulivat\nrouvan kamarineito ja keittäjätärkin oven pieleen; silloin Adolf oli\njo avannut kirjan kahdeksasta kohtaa, ja Julien luki ulkoa aina yhtä\nhelposti.\n\n-- Herra Jumala, kuinka kaunis pikku pappi, huudahti keittäjätär,\njoka oli hyvin jumalinen kelpo tyttö.\n\nItserakkaus oli tehnyt määrin levottomaksi; hän ei suinkaan pyrkinyt\nkuulustelemaan kotiopettajaa, vaan pohti päänsä puhki, eikö osaisi\nyhtään sanaa latinaa; lopulta hän muistikin erään säkeistön\nHoratiusta. Julien osasi ainoastaan raamatun latinaa; hän vastasi\nkulmiaan rypistellen:\n\n-- Pyhä virka, johon valmistaudun, kieltää minua lukemasta niin\nmaallista runoutta.\n\nHerra de Rénal luki nyt koko joukon runoja, joita hän väitti\nHoratiuksen sepittämiksi. Hän selitti lapsilleen, kuka Horatius oli,\nmutta lapset olivat niin ihastuksissaan, etteivät kuunnelleetkaan\nmitä hän sanoi. He katselivat vain Julienia.\n\nKun palvelijat seisoivat yhä ovella, arveli Julien sopivaksi vielä\njatkaa koetta:\n\n-- Myöskin Stanislas-Xavier saa avata minulle yhden paikan Pyhästä\nRaamatusta.\n\nPikku Stanislas oli mielissään ja luki, sen verran kuin osasi lukea,\nerään kappaleen alkua, ja Julien jatkoi sitten koko sivun. Ja ikään\nkuin tehdäkseen herra de Rénalin voiton tuiki täydelliseksi tulivat\nsilloin, Julienin parhaillaan lukiessa, taloon Valenod, tuo herra,\njolla oli ne kauniit normandialaiset hevoset, ja herra Charcot de\nMaugiron, piirikunnan aliprefekti. Tämä näytös takasi Julienille\nherra-nimityksen lopullisesti; palvelijatkaan eivät uskaltaneet\nhäneltä sitä enää kieltää.\n\nIllalla vaelsi sitten koko Verrières määrin luo ihmettä näkemään.\nJulien vastaili kaikille kovin tuikean näköisenä pitäen heidät siten\ntarpeellisen loitolla. Hänen maineensa kaupungilla kasvoi muutamassa\npäivässä sellaista vauhtia, että herra de Rénal alkoi pelätä,\nettä Julien vietäisiin häneltä, ja tahtoi sen vuoksi nuorukaisen\nallekirjoittavan sopimuksen kahdeksi vuodeksi.\n\n-- Ei, herra määri, vastasi Julien kylmästi, -- jos tahtoisitte\nlähettää minut pois, olisi minun pakko mennä. Sopimus, joka sitoisi\nminut, mutta ei velvoittaisi teitä mihinkään, olisi yksipuolinen,\nsiihen en suostu.\n\nJulien osasi käyttäytyä niin taitavasti, ettei kulunut kuukauttakaan\nhänen taloon tulemisestaan, kun jo itse herra de Rénalkin antoi\nhänelle täyden arvon. Koska kirkkoherra oli huonoissa väleissä herra\nde Rénalin ja herra Valenodin kanssa, ei ollut ketään ilmaisemassa,\nmiten intohimoisesti Julien ennen oli ihaillut Napoleonia, ja itse\nhän puhui nyt Napoleonista suorastaan inhoten.\n\n\n\n\nVII\n\nVALIKOIVA HENGENHEIMOLAISUUS\n\n\n    He eivät osaa koskettaa sydämeen sitä loukkaamatta.\n\n                    _Eräs nykyaikainen kirjailija_.\n\nLapset jumaloivat Julienia, mutta hän ei välittänyt heistä\nrahtuakaan; hänen ajatuksensa liikkuivat muualla. Tekivätpä nuo\npenikat mitä tahansa, siitä hän ei huolinut. Pysyen kylmänä,\noikeudenmukaisena ja taipumattomana, hän oli kuitenkin rakastettu,\nkoska oli tulollaan jollakin tavoin karkoittanut talosta ikävyyttä\nja hän onnistui kotiopettajana. Hän puolestaan vihasi ja inhosi\ntuota vallasväen seuraa, johon hänet oli päästetty ja jossa hän itse\nasiassa sai pysyä ainoastaan ikäänkuin pöydän alapäässä; seikka, joka\nsen vihan ja inhon selittääkin. Etenkin eräillä juhlapäivällisillä\nhän tuskin jaksoi hillitä vihaansa ympäristöään kohtaan. Kerrankin\nPyhän Ludvigin päivänä, jolloin herra Valenod istui ylimpänä kukkona\norrella de Rénalin luona, oli hän melkein paljastaa itsensä;\nmutta hän pakeni puutarhaan muka pitämään silmällä lapsia. --\nSielläkös ylistetään rehellisyyttä! hän huudahti; luulisi, että se\non heidän korkein hyveensä, ja kuitenkin: miten kunnioittavasti,\nmadellen kohdellaan miestä, joka ilmeisesti on rikastunut kaksin-,\nkolminkertaisesti sillä, että sai tehtäväkseen hoitaa köyhien\nomaisuutta! Lyönpä vetoa, että hän ottaa niistäkin rahoista, jotka\non määrätty löytölapsille, noille onnettomille, joiden kurjuus on\nvieläkin pyhempi kuin toisten köyhien. Voi minkälaisia hirviöitä! Ja\nminäkin olen tavallani löytölapsi, isäni, veljieni, koko perheeni\nvihaama.\n\nMuutama päivä ennen Pyhän Ludvigin juhlaa oli Julien, kun käveli\nyksinään breviariumiaan lukien Belvedereksi kutsutussa metsikössä\nUskollisuuden tien yläpuolella, koettanut turhaan välttää kahta\nveljeään, joiden hän oli huomannut tulevan vastaansa syrjäpolkua.\nJulienin hieno musta puku, tavaton siisteys ja hänen peittelemätön\nhalveksumisensa heitä kohtaan yllytti noiden työmiesten kateutta\nniin, että he karkasivat hänen kimppuunsa ja pieksivät häntä,\nkunnes hän makasi pyörtyneenä ja verissään maassa. Rouva de Rénal\nherra Valenodin ja aliprefektin seurassa sattui kävellessään\ntulemaan metsikköön; hän näki Julienin maassa ja luuli, että hän\noli kuollut. Hän oli niin järkytyksissään, että herra Valenod tuli\nmustasukkaiseksi.\n\nHerra Valenodin pelko oli liian aikaista. Julienista rouva de\nRénal oli kyllä kaunis, mutta hän vihasi tuota naista juuri hänen\nkauneutensa tähden: olihan Julien ollut vähällä tuhota menestyksensä\ntähän ensimmäiseen salakariin! Hän puheli rouvalle yleensä\nmahdollisimman vähän: siten hän tahtoi saada hänet unohtamaan\ntunteenpuuskan, joka oli ensimmäisenä päivänä kiihottanut hänet\nsuutelemaan rouvan kättä.\n\nElisa, rouva de Rénalin kamaripalvelijatar, oli heti rakastunut\nnuoreen kotiopettajaan; hän puheli usein tunteestaan emännälleen.\nTytön rakkaus oli hankkinut Julienille erään palvelijan vihan. Kerran\nJulien kuuli tuon miehen sanovan Elisalle: -- Sen jälkeen kun tuo\nkurja kotiopettaja tuli taloon, et ole sanonut minulle sanaakaan.\n-- Julien ei mitenkään ansainnut tällaista arvostelua, mutta halu\nesiintyä hienosti yllytti nyt häntä pitämään kahta vertaa tarkempaa\nhuolta ulkoasustaan. Myöskin herra Valenodin viha yltyi. Hän sanoi\nkursailematta, julkisesti, että sellainen keimaileva käytös ei sovi\npapinalokkaalle. Julienin puku olikin melkein papinasu, vain kauhtana\npuuttui.\n\nRouva de Rénal huomasi Julienin puhelevan enemmän kuin ennen Elisan\nkanssa, ja hän sai kuulla keskustelujen koskevan Julienin kurjan\npientä vaatevarastoa. Hänellä oli niin vähän liinavaatteita, että\nhänen täytyi sangen usein pesettää niitä kaupungilla, ja näissä\npikku huolissa oli Elisasta hänelle apua. Moinen rajaton köyhyys,\nsellainen, ettei rouva de Rénal ollut saattanut sitä aavistaakaan,\nliikutti häntä. Hän olisi tahtonut lahjoittaa Julienille jotain,\nmutta ei uskaltanut; se sielullinen epävarmuus oli ensimmäinen\ntuskallinen tunne, jonka Julien hänelle tuotti. Siihen asti Julienin\nnimi ja olemus olivat merkinneet hänelle pelkkää puhdasta henkistä\niloa. Julienin köyhyys kidutti nyt rouva de Rénalia, kunnes hän puhui\nmiehelleen, eikö Julienille olisi hankittava lahjaksi liinavaatteita.\n\n-- Lorua, vastasi de Rénal. -- Minkä tähden antaisin lahjoja\nmiehelle, johon olemme täysin tyytyväiset ja joka niin hyvin palvelee\nmeitä? Toista olisi, jos hän löisi tehtävänsä laimin, joten hänen\nintoaan täytyisi kiihottaa.\n\nRouva de Rénalista tällainen kanta tuntui halpamaiselta; hän ei ollut\nennen Julienin tuloa huomannut sellaista miehessään. Hän ei voinut\nolla ajattelematta, kun katseli nuoren papin ihmeellisen siistiä,\njoskin kovin köyhää ulkoasua: Miten tuo poika-parka sellaisesta\nselviää?\n\nVähitellen hän alkoi sääliä Julienia kaiken vuoksi, mitä häneltä\npuuttui, eikä ollut siitä enää itselleen loukkaantunut.\n\nRouva de Rénal oli tuollaisia maaseudun naisia, joita ensin parisen\nviikkoa, kun heihin tutustuu, varsin helposti luulee tyhmiksi.\nHänellä ei ollut mitään elämänkokemuksia, eivätkä juttuseurat\nhuvittaneet häntä. Kaikille olennoille yhteinen onnenkaipuu sai\nhänet, hienotunteisen ja ylpeän luonteen, välttämään kiinnittämästä\nhuomiotaan niihin yleensä karkeisiin ihmisiin, joiden joukkoon\nsattuma oli hänet heittänyt.\n\nJos hänelle olisi aikoinaan annettu vähänkin oppia, hänen luontevan\nvilkas älynsä olisi saanut aikaan ihmeitä. Mutta suuren omaisuuden\ntulevana perijättärenä hänet oli kasvatettu _Jeesuksen pyhän\nsydämen_ nunnakunnan kiihko-uskonnollisten sisarten parissa, jotka\nvihasivat vimmatusti kaikkia jesuiittain vastustajiin kuuluvia\nranskalaisia. Rouva de Rénal oli kyllin viisas unohtaakseen pian\ntyperyytenä kaiken luostarissa oppimansa, mutta hänellä ei ollut\nmitään asettaa unohdetun sijaan, ja lopulta hän ei tiennyt mitään.\nLiian varhaiset imartelut, joita hänelle tuhlattiin perijättärenä,\nja ilmeinen taipumus intohimoiseen jumalisuuteen olivat saattaneet\nhänet viettämään täydellisesti sisäänpäin kääntynyttä elämää. Vaikka\nhän ulkonaisesti oli taipuvainen ja harvoin piti oman päänsä,\nseikka, johon vedoten Verrièresin aviomiehet esittivät hänet mallina\npuolisoilleen ja josta herra de Rénal ylpeili, niin johtui tämä\npohjaltaan sittenkin vain hänen erikoisen ylpeästä luonteestaan.\nJokin pöyhkeäksi tunnettu ruhtinatar kiinnittää äärettömän\npaljon enemmän huomiota siihen, mitä ylimykset hänen ympärillään\npuuhailevat, kuin tämä nähtävästi niin lempeä ja vaatimaton nainen\nmihinkään, mitä hänen miehensä sanoi tai teki. Julienin tuloon\nasti hän oli oikeastaan huomannut ainoastaan lapsensa. Heidän\npikku sairautensa, tuskansa ja pikku ilonsa täyttivät koko hänen\nherkkätunteisen sydämensä, joka ei sitä ennen, elettyään pitkät ajat\n_Pyhän sydämen_ luostarissa Besançonissa, ollut rakastanut koskaan\nketään muuta kuin Jumalaa.\n\nJos jollekin hänen pojalleen tuli kuumetta, hän joutui, vaikkei\nvälittänytkään siitä kenellekään kertoa, samanlaiseen sieluntilaan\nkuin jos lapsi olisi kuollut. Aina milloin hän oli ilmaissut\ntällaisia surujaan miehelleen, -- ja siihen oli kaipuu avioliiton\nensi vuosina hänet välistä houkutellut, -- hän sai palkaksi karkeaa\nnaurua ja olankohotuksen, jota seurasi jokin tavallinen huomautus\nnaisten hulluttelusta. Moinen pilkka, varsinkin kun se koski hänen\nlastensa sairastumista, tuntui rouva de Rénalista siltä kuin puukko\nolisi pistetty hänen sydämeensä ja sitä siinä kierrelty. Ja tällaista\nhänen täytyi sietää sen jälkeen kun jesuiittaluostarissa, jossa\nhän oli viettänyt nuoruutensa, kaikki olivat touhuten ja imelästi\nimarrelleet häntä! Tuska oli kasvattanut ja kehittänyt hänet\nsellaiseksi kuin hän oli. Hän oli liian ylpeä puhuakseen näistä\nsuruistaan edes sellaisellekaan ystävättärelleen kuin rouva Derville,\njoten hän kuvitteli, että kaikki miehet olivat samanlaisia kuin\nhänen puolisonsa, herra Valenod ja aliprefekti Charcot de Maugiron.\nEpähienous, mitä töykein tunteettomuus kaikkea kohtaan, mikä ei\nkoskenut rahaa, arvoasteita tai kunniamerkkejä; sokea viha kaikkia\ntodisteluja vastaan, jotka asettuivat näiden tielle, se oli hänen\nmielestään toisessa sukupuolessa yhtä luonnollista kuin että sillä\noli saappaat ja huopahattu.\n\nNäinä pitkinä vuosina ei rouva de Rénal vielä ollut mukautunut noihin\nrahaihmisiin, joiden keskuudessa hänen täytyi elää.\n\nSiinä syy Julienin, työläisnuorukaisen menestykseen. Sympatiasta,\njota rouva de Rénal sai odottamatta ylpeältä ja jalolta sielulta, hän\nlöysi suloista nautintoa, jolla oli uutuuden koko kiehtova viehätys.\nRouva de Rénal antoi pian anteeksi Julienille hänen tavattoman\ntietämättömyytensä, sillä siitä tuli nyt vain lisäviehätys, ja\nhänen kömpelöt tapansa, joita hän ryhtyi parantamaan ja onnistuikin\nsiinä. Hän huomasi, että maksoi vaivaa kuunnella Julienia silloinkin\nkun puhuttiin kaikkein tavallisimmista asioista, jopa sellaisista\nkuin että esimerkiksi kadun poikki kulkeva koira oli murskautunut\njonkin maalaisen täyttä ravia hyrräävien rattaiden alle. Moisesta\nsurullisesta, tapahtumasta hänen miehensä purskahti karkeaan nauruun,\nkun taas rouva de Rénal näki Julienin rypistävän tummia ja kauniin\nkaarevia kulmakarvojaan. Vähitellen rouva de Rénalista alkoi tuntua\nsiltä, että ainoastaan Julien hänen seurapiirissään oli jalo ja omasi\nsielun aateluutta ja inhimillisyyttä. Ainoastaan Julienia kohtaan hän\ntunsi sellaista täydellistä sympatiaa ja ihailuakin, jota nuo avut\nylevissä hengissä herättävät.\n\nPariisissa olisi Julienin asema rouva de Rénaliin nähden\nyksinkertaistunut sangen nopeasti; mutta Pariisissa rakkaus onkin\nromaanien lapsi. Nuori kotiopettaja ja hänen kaino emäntänsä olisivat\nsiellä löytäneet kolmesta, neljästä romaanista, jopa koululaisten\nrunoistakin valaistuksen suhteeseensa. Romaanit olisivat viitanneet,\nheille, mitä osaa heidän oli näyteltävä, ne olisivat esittäneet\nheille mallin; ja turhamaisuus olisi ennemmin tai myöhemmin\npakottanut Julienin seuraamaan tuon mallin esimerkkiä, joskin ehkä\nilottomasti, jopa kenties nyrpeissäänkin.\n\nJossakin Aveyronin tai Pyreneitten pikkukaupungissa ilmaston tulisuus\nolisi tehnyt pienimmänkin sattuman käänteen ratkaisevaksi. Meidän\nsynkemmän taivaamme alla näkee köyhä nuorukainen, joka haluaa nauttia\njoistakin rahanomistamisen tuottamista nautinnoista, yleensä vain\nnaisista, jotka kolmikymmenvuotiaina ovat todellakin järkeviä,\nomistautuvat lapsilleen eivätkä suinkaan etsi romaaneista elämälleen\nesikuvia. Täällä maalla kaikki kehittyy niin hiljalleen, tapahtuu\nvähitellen; täällä on kaikki luonnollisempaa.\n\nJoskus rouva de Rénal heltyi aivan kyyneliin, kun hän ajatteli, miten\nköyhä nuori kotiopettaja oli. Eräänä päivänä Julien tapasi hänet\nkummakseen ihan itkemässä.\n\n-- Voi, rouva, onko teille tapahtunut jotakin?\n\n-- Ei, ystäväni, vastasi rouva de Rénal. -- Kutsukaa lapset tänne,\nniin menemme kävelemään.\n\nRouva sovitti kätensä Julienin kainaloon ja nojasi hänen\nkäsivarteensa omituisella tavalla. Ja ensi kertaa hän oli kutsunut\nJulienia ystäväksi.\n\nKävelyretken lopulla Julien huomasi, että rouva de Rénal oli hyvin\npunastunut. Ja lisäksi hän alkoi kävellä hitaammin.\n\n-- Kenties teille on kerrottu, hän sanoi Julieniin katsomatta,\nettä minä olen erään Besançonissa asuvan upporikkaan tädin ainoa\nperijä. Hän lähettää minulle yhtä mittaa lahjoja... Poikieni luvut\nedistyvät... niin hämmästyttävästi... että pyytäisin teitä ottamaan\npikku lahjan kiitollisuuteni ilmaisuksi. Tarkoittaisin vain hieman\nrahaa teille liinavaatteisiin... Mutta... lisäsi hän yhä enemmän\npunastuen ja jääden sitten sanattomaksi.\n\n-- Mutta mitä, rouva de Rénal? Julien kysyi.\n\n-- Teidän ei tarvitsisi puhua tästä miehelleni, rouva jatkoi\nkatsellen maahan.\n\n-- Minä olen halpaa syntyperää, rouva, mutta en halpamainen, Julien\nvastasi suuttumuksesta säkenöivin silmin, seisahtuen paikalleen ja\nryhdistäytyen koko pituuteensa. -- Sitä ette ole tullut ajatelleeksi.\nOlisin kamaripalvelijaa kehnompi, jos yrittäisinkään salata herra de\nRénalilta mitään, mikä koskee _minun rahojani_!\n\nRouva de Rénal aivan masentui.\n\n-- Herra määri on antanut minulle viisi kertaa kolmekymmentäkuusi\nfrangia sen jälkeen kuin tulin hänen taloonsa, Julien jatkoi; olen\nvalmis näyttämään luettelon menoistani hänelle tai kenelle tahansa,\nvaikkapa herra Valenodille, joka minua vihaa.\n\nTätä Julienin viimeistä mielenpurkausta kuunnellessaan rouva de\nRénal seisoi kalpeana ja vapisi. Ja sillä kävelyretkellä ei heistä\nkumpikaan keksinyt enää sitten mitään veruketta, joka olisi auttanut\nkeskustelun uudestaan käyntiin. Rakkaus rouva de Rénaliin tuntui\nnyt Julienin ylpeästä sydämestä yhä mahdottomammalta; mitä rouvaan\ntulee, hänen kunnioituksensa ja ihailunsa Julienia kohtaan oli suuri;\nsiitä hän oli nyt saanut torut! Pyrkien hyvittämään nöyryytystä,\njonka oli muka Julienille tahtomattaan tuottanut, rouva sitten piti\nkaikin tavoin Julienista kovin hellää huolta. Moiset puuhat olivat\nhänelle jotakin aivan uutta ja tekivät hänet viikon päiviksi kovin\nonnelliseksi. Ja niistä oli tuloksena, että ne hieman rauhoittivat\nJulienin suuttumusta, mutta niiden nojalla hän ei päätellyt, että\nrouva de Rénal olisi ollut häneen millään tavoin persoonallisesti\nmieltynyt.\n\nJulien ajatteli: Rikkaat ovat sellaisia; he nöyryyttävät meitä ja\nluulevat sitten voivansa korjata tekonsa jollakin teeskentelevällä\nmairittelulla!\n\nRouva de Rénalin sydän oli liiaksi tunteiden täyttämä ja hän oli\nlisäksi liian viaton ollakseen kertomatta miehelleen, vaikka ensin\npäättikin toisin, minkä tarjouksen hän oli Julienille tehnyt ja miten\nJulien oli sen torjunut.\n\n-- Kuinka, vastasi herra de Rénal hyvin tuohtuneena, -- suvaitsitko\nsinä _palvelijan_ kieltäytyä sellaisesta?\n\nJa kun rouva de Rénal vastalauseeksi huudahti jotakin näihin\nsanoihin, hänen miehensä jatkoi:\n\n-- Minä sanon niinkuin prinssi Condé-vainaja esitellessään\nnuorikolleen kamariherrojaan: _Kaikki nuo ihmiset_, sanoi hän,\n_ovat meidän palvelijoitamme_. Olenhan lukenut sinulle tuon paikan\nBesenvalin muistelmista. Se on kaikille arvohenkilöille tyypillistä.\nJokainen, joka ei ole aatelismies ja oleskelee kodissanne ja nostaa\npalkkaa, on palvelija. Lausunpa pari sanaa tuolle herra Julienille,\nja annan hänelle sata frangia.\n\n-- Voi, ystäväni, vastasi rouva de Rénal vavisten, älä tee sitä\nainakaan palvelijain läsnäollessa!\n\n-- Niin, tulisivathan he ehkä kateellisiksi ja syystäkin, sanoi hänen\nmiehensä ja poistui, ajatellen aikomansa summan suuruutta.\n\nRouva de Rénal oli tuskasta melkein pyörtyä ja vajosi tuolille. Mies\nloukkaisi Julienia, ja se olisi rouva de Rénalin syy! Hän tunsi nyt\ninhoavansa puolisoaan, hän peitti kasvonsa käsiinsä. Hän lupasi\nitselleen pyhästi, ettei koskaan enää puhuisi näin luottavaisesti.\n\nKun hän jälleen näki Julienin, hänen koko ruumiinsa vapisi; hänen\nrintaansa ahdisti niin, ettei hän voinut lausua ainoaakaan sanaa.\nHämmentyneenä hän otti Julienia käsistä ja puristi niitä.\n\n-- No, ystäväni, hän sanoi Julienille viimein, -- oletteko te\nmieheeni tyytyväinen?\n\n-- Miksipä en olisi? Julien vastasi huulillaan katkera hymy. Antoihan\nhän minulle sata frangia.\n\nRouva de Rénal katseli häntä ensin neuvottomana.\n\n-- Tarjotkaa minulle käsivartenne, hän lausui viimein niin\npäättäväiseen sävyyn, ettei Julien ollut hänessä sellaista\nmilloinkaan ennen nähnyt.\n\nRouva de Rénal uskalsi lähteä jopa Verrièresin kirjakauppaankin,\nvaikka kirjakauppias oli vapaamielisen maineessa. Siellä hän valitsi\nkirjoja antaakseen ne pojilleen. Mutta kirjat olivat sellaisia, joita\nhän tiesi Julieninkin haluavan. Rouva de Rénal tahtoi, että lasten\noli siellä, kirjakaupassa, kirjoitettava nimensä kirjoihin, sen\nmukaan mikä niistä oli kullekin annettu. Sillä välin kun rouva nautti\nostoksistaan, hämmästeli Julien puolestaan kirjakaupassa näkemiensä\nkirjojen paljoutta. Koskaan hän ei ollut tohtinut mennä näin\nmaalliseen paikkaan; hänen sydämensä jyskytti. Ajattelemattakaan,\nmitä rouva de Rénalin sydämessä liikkui, Julien aprikoi kiihkeästi,\nmiten hänenlaisensa nuori jumaluusopin lukija voisi hankkia itselleen\nmuutamia tällaisia kirjoja. Viimein hänen päähänsä pälkähti, että hän\nsaattaisi ehkä uskotella herra de Rénalille ovelasti, että lapsille\ntäytyisi antaa ainekirjoituksen aiheiksi seudulla syntyneiden\nkuuluisien aatelisherrojen elämäkertoja. Valmisteltuaan asiaa\nhuolellisesti kuukauden, Julien näki suunnitelmansa onnistuvan, jopa\nsiinä määrin, että hän vähän sen jälkeen uskalsi esittää herra de\nRénalille tekoa, joka oli jalolle määrille mitä tuskallisin: hänen\npiti tilata kirjoja kirjakauppiaalta ja edistää siten vapaamielisen\nmiehen menestystä! Herra de Rénal myönsi kernaasti, että hänen\nvanhemmalle pojalleen olisi hyödyksi, kun hän myöhemmin menisi\nsotakouluun, tutustua nyt omin silmin eräisiin teoksiin, joita\nsiellä keskusteluissa tultaisiin mainitsemaan; mutta varsinaisiin\ntoimenpiteisiin ei määri tahtonut ryhtyä, sen Julien huomasi, ja hän\naavisteli jotain salaista syytä, mutta ei päässyt siitä perille.\n\n-- Olen ajatellut, Julien sanoi sitten eräänä päivänä, -- että\nsellaisen arvokkaan aatelisnimen kuin de Rénal olisi varsin\nsopimatonta joutua kirjakaupan tilauslistalle. -- Määrin otsa\nkirkastui. -- Samoin todistaisi köyhästä jumaluusopin lukijasta hyvin\npahaa, jos huomattaisiin, että hänen nimensä on esiintynyt kirjoja\nvuokraavan kirjakauppiaan luettelossa, Julien jatkoi. Vapaamieliset\nsaattaisivat syyttää minua, että olisin muka lainaillut hävyttömiäkin\nkirjoja; ja kuka tietää, vaikka he kirjoittaisivat siellä minun\nnimeni alle epäsiveellisten kirjojen nimiä.\n\nMutta siinä Julien eksyi jäljiltä. Hän näki määrin kasvojen saavan\njälleen äskeisen neuvottoman ja harmistuneen ilmeensä. Julien\nvaikeni. -- Nyt hän on kynsissäni, hän ajatteli.\n\nMuutama päivä myöhemmin, kun vanhin lapsista herra de Rénalin\nläsnäollessa kysyi jotakin eräästä kirjasta, josta _La Quotidienne_\nlehdessä oli ilmoitus, nuori kotiopettaja sanoi:\n\n-- Jottei jakobiinipuolueelle annettaisi minkäänlaista syytä riemuun\nja minä saisin kuitenkin mahdollisuuden vastata Adolfille, voitaisiin\ntilaus tehdä jonkun palvelijanne nimellä.\n\n-- Se ei ole tyhmä ajatus, sanoi herra de Rénal ilmeisesti\ntyytyväisenä.\n\n-- Joka tapauksessa täytyisi pitää huolta, sanoi Julien kasvoillaan\ntuollainen vakava, melkein onneton ilme, joka niin hyvin sopii\neräille ihmisille, kun he huomaavat viimeinkin päässeensä kauan\ntoivomaansa päämäärään, -- täytyisi pitää huolta, ettei palvelija\nsaa ottaa yhtä ainoaakaan romaania. Jos tuollaiset vaaralliset\nkirjat joutuvat taloon, ne voivat turmella rouvan palvelijattaret ja\nasianomaisen palvelijan.\n\n-- Unohdatte valtiolliset häväistyskirjoitukset, lisäsi herra de\nRénal tärkeän näköisenä. -- Hän tahtoi salata, miten hän ihaili\nlasten kotiopettajan keksimää viisasta ehdotusta.\n\nJulienin elämä oli niin ollen ainaista pikku juonien punomista,\nja niiden menestys miellytti häntä paljon enemmän kuin se selvä\nsuopeus, jonka hän olisi nähnyt rouva de Rénalin sydämessä, jos olisi\nkiinnittänyt siihen huomiota.\n\nSama tilanne, jossa hän oli elänyt koko ikänsä, jatkui edelleen\nVerrièresin määrin luona. Täällä niinkuin isänsä sahallakin, hän\nhalveksi syvästi ihmisiä, joiden seurassa eli, ja oli itse vihattu.\nPäivästä päivään kuunnellessaan aliprefektin, herra Valenodin ja\nmuiden talon ystävien juttelua tapauksista, joita he olivat nähneet,\nhän näki yhä selvemmin, kuinka vähän heidän näkemyksensä vastasi\ntodellisuutta. Juuri sellaiset teot, joita hän piti ihailtavina,\nsaivat moitetta osakseen noilta ihmisiltä, joiden keskuudessa hän\neli. Ja hänen salattu sisäinen vastauksensa heille kuului aina:\nMinkälaisia julmureita ja hölmöjä! -- Huvittavinta oli, ettei hän\nkaikessa pöyhkeydessäänkään usein ymmärtänyt kerrassaan mitään siitä,\nmistä nuo muut puhuivat.\n\nKoko elämässään Julien oli ollut vilpitön ainoastaan vanhalle\nrykmentinkirurgille. Julienin maailmankatsomus supistui Napoleonin\nsotaretkeen Italiassa tai kirurgiaan; hänen nuorekas uljuutensa\nnautti tuskallisten leikkausten kuvauksista. Hän ajatteli: Minä en\nolisi silmääni räpäyttänyt!\n\nEnsi kerran, kun rouva de Rénal koetti puhella hänen kanssaan\nasioista, jotka eivät koskeneet lasten kasvatusta, Julien alkoi\npuolestaan kertoa kirurgisista leikkauksista. Rouva kalpeni ja pyysi,\nettä hän lopettaisi.\n\nJulien ei tiennyt mitään mistään muusta. Ja niinpä hänen\nseurustelunsa rouva de Rénalin kanssa, milloin he jäivät kahden\nkesken, oli mitä kummallisinta vaitioloa. Vaikka Julienin käytös\nolisi ollut miten nöyrää, rouva de Rénal huomasi älyllisen ylemmyyden\nilmeen hänen silmissään kaikkia niitä kohtaan, jotka istuivat salissa\nrouvan vieraina. Jos hän jäi tuokioksikin Julienin kanssa yksin,\nhän näki, että Julien oli kiusaantunut. Ja siitä rouva de Rénal\ntuli levottomaksi, sillä hänen naisellinen vaistonsa sanoi, ettei\nkiusaantuneisuus suinkaan johtunut mistään hellemmistä tunteista.\n\nJos Julien joutui seuraan, jossa oli mukana nainen, ja keskustelu\nkitui, hän tunsi itsensä nöyryytetyksi niin kuin se vaitiolo\nolisi ollut nimenomaan hänen vikansa. Tämä johtui siitä, että\nhänellä oli varsin merkillinen käsitys hienoista seuratavoista:\nsellaisina vanha rykmentinkirurgi oli ne nähnyt ja kuvannut hänelle.\n-- Tuo tunne kävi kahden kesken oltaessa Julienille vieläkin\ntuskallisemmaksi. Hänen mielikuvituksensa kuhisi mahdottoman\nliioiteltuja, espanjalaisenromanttisia kuvitteluja siitä, mitä miehen\non sanottava, kun hän jää naisen kanssa kahden, eikä se tarjonnut\nhänelle häkeltymisen hetkellä muita ajatuksia kuin sellaisia, joita\nei mitenkään voinut käyttää. Hänen mielensä häilyi pilvissä ja\nkuitenkaan hän ei osannut irtautua tällaisesta ilkeän nöyryyttävästä\nvaiti mököttämisestä. Ja siten mitä julmin sielullinen kärsimys\nlisäsi vielä hänen kasvojensa ainaista ankaraa ilmettä, kun hän lähti\nkävelylle rouva de Rénalin ja lasten kanssa. Hän halveksi itseään\nkauheasti. Jos hän pakotti itsensä sanomaan jotain, niin seurasi\nkohta onnettomuus: hän lasketteli pelkkiä naurettavuuksia. Ja kaiken\nonnettomuuden lisäksi hän oli tietoinen karkeudestaan ja liioitteli\nsitä; mutta omien silmiensä ilmettä hän ei nähnyt. Ne olivat niin\nkauniit ja todistivat sellaisesta sielun tulesta, että ne antoivat\njoskus hänen sanoilleen, ikään kuin hyvät näyttelijät huonolle\ntekstille, hurmaavan merkityksen, jota niissä ei todellisuudessa\nollut. Rouva de Rénal huomasi, ettei Julien hänen kanssaan kahden\nkesken onnistunut ilmaisemaan ajatuksiaan hyvin koskaan muulloin\nkuin jos sattui jotakin odottamatonta, mikä esti häntä ajattelemasta\nkohteliaita puheenkäänteitä. Ja kun talon tuttavat eivät suinkaan\nhemmotelleet rouva de Rénalia uusilla, loistavilla ajatuksilla, niin\nhän nautti erikoisesti noista Julienin älyn leimahduksista.\n\nNapoleonin kukistumisen jälkeen on kaikki kohteliaisuuteen\nvivahtavakin ankarasti tuomittu maaseutulaisten tavoista. Pelätään\narvon ja viran menettämistä. Veijarit etsivät tukea kirkosta, ja\nulkokultaisuus on tehnyt kauniita edistysaskeleita vapaamielisissäkin\nkansanluokissa. Elämä käy yhä ikävämmäksi. Ei jää muuta huvia kuin\nlueskeleminen ja maanviljelys.\n\nRouva de Rénal, jumalisen tädin tuleva rikas perijä, joka oli\njoutunut vaimoksi arvokkaalle aatelismiehelle kuusitoistavuotiaana,\nei ollut eläessään kokenut eikä nähnyt mitään, vähänkään rakkauden\nasioihin vivahtavaa. Kukaan ei ollut puhunut hänelle kerrassaan\nmitään rakkaudesta kuin hänen rippi-isänsä, kelpo kirkkoherra Chélan.\nTämä oli katsonut aiheelliseksi puhua Valenodin vihamielisistä\njuonista ja oli antanut rakkaudesta niin inhottavan kuvan, että se\nsana merkitsi rouva de Rénalille mitä törkeintä elostelua. Sellaista\nrakkautta, jota hän oli nähnyt eräissä sangen harvoissa romaaneissa,\njotka jollakin tavoin eksyivät hänen käsiinsä, hän piti poikkeuksena\ntai suorastaan epätodellisena. Ja tästä tietämättömyydestä seurasi,\nettä rouva de Rénal, vaikka hän alinomaa ajattelikin Julienia, oli\ntäysin onnellinen eikä hänen tarvinnut rahtuakaan moittia itseään.\n\n\n\n\nVIII\n\nPIKKU TAPAHTUMA\n\n\n    Then there were sighs, the deeper for suppression,\n    And stolen glances, sweeter for the theft,\n    And burning blushes, though for nor transgression.\n\n                      _Don Juan_, I laulu, 74. säe.\n\n    [Sitten huokauksia, sitä syvempiä, koska ne tukahdutettiin,\n    ja salaisia katseita, sitä suloisempia, koska ne luotiin varkain,\n    ja punastumista, mutta ei rikoksesta. -- _Suom_.]\n\nRouva de Rénalin enkelimäinen lempeys, joka johtui hänen luonteestaan\nja nykyisestä onnestaan, häiriytyi rahtusen ainoastaan silloin\nkun hän ajatteli kamarineitoaan Elisaa. Tuo tyttö sai periä erään\nsukulaisensa, meni kirkkoherra Chélanin luo ripille ja tunnusti\nhänelle haluavansa naimisiin Julienin kanssa. Kirkkoherra oli tosiaan\niloissaan ystävänsä menestyksestä; mutta kummastui tavattomasti, kun\nJulien sanoi hänelle jyrkästi, ettei voinut suostua Elisa-neidin\ntarjoukseen.\n\n-- Varokaa sydämenne aivoituksia, poikani, kirkkoherra sanoi kulmiaan\nrypistäen. -- Onnittelen teitä elämänkutsumuksenne johdosta, jos\nteillä kieltäytyessänne omaisuudesta, joka olisi teille enemmän\nkuin kyllin suuri, ei ole muuta syytä kuin tuo kutsumus. Kokonaista\nviisikymmentä kuusi vuotta olen ollut Verrièresin kirkkoherrana, ja\nkuitenkin minut kaiken todennäköisyyden mukaan pannaan viralta. Se\non minulle tuskallinen asia, vaikka minulla onkin kahdeksansataa\nlivreä korkoja. Ilmaisen teille tämän pikku asian, ettei teille\njäisi harhakuvitelmia siitä, mikä teitä pappisuralla odottaa. Jos\najattelette mairitella mahtihenkilöltä, on iankaikkinen kadotuksenne\nvarma. Te saatatte menestyä, mutta sillä ehdolla, että tuotatte\nvahinkoa onnettomille, imartelette aliprefektiä, määriä, kaikkia\narvohenkilöitä ja palvelette heidän paheitaan; tuollainen käytöstapa,\njota maailma kutsuu tahdikkuudeksi, saattaa maallikosta ehkä soveltua\nyhteen hänen sielunsa pelastuksen kanssa, mutta meidän asemassamme\nihmisen täytyy valita joko toinen tai toinen, menestyä joko tässä\nmaailmassa tai toisessa, keskitietä ei ole olemassa. Menkää, rakas\nystäväni, ajatelkaa tätä ja tulkaa kolmen päivän kuluttua antamaan\nminulle ratkaiseva vastauksenne. Murheekseni näen luomeenne\nsyvyydessä synkän hehkun, joka ei takaa sellaista kohtuullisuutta\nja täydellistä kieltäytymistä maallisista eduista kuin papille on\ntarpeen. Ennustan kaikkea hyvää älystänne, mutta suvaitkaa minun\nlausua teille, lisäsi kunnon kirkkoherra kyynelsilmin, että pelkään,\nmiten pelastuksenne käy, jos pysytte pappisuralla.\n\nJulien häpesi mielensä liikutusta; ensi kertaa elämässään hän näki,\nettä häntä rakastettiin. Hän itki onnen kyyneliä ja meni salaamaan\nniitä suuriin metsiin lähelle kaupunkia.\n\n-- Miksi minä olen tällaisessa tilassa? hän ajatteli viimein. --\nTunnen, että saattaisin uskaltaa vaikka sadasti henkeni tuon hyvän\nkirkkoherra Chélanin puolesta, ja kuitenkin on hän juuri osoittanut\nminulle, että minä olen hölmö. Minulle on tärkeää pettää ennen\nkaikkea juuri häntä, ja hän näkee lävitseni. Tuo synkkä hehku, josta\nhän puhui, on tahtoni menestyä maailmassa. Hän pitää minua papiksi\nsopimattomana, ja nimenomaan siksi, että minä kuvittelin antavani\nhänelle kauneimman käsityksen hurskaudestani ja elämänkutsumuksestani\nuhraamalla nuo viidenkymmenen louisdorin korot. -- Tulevaisuudessa\nen luota muihin luonteeni puoliin kuin niihin, joista minulla on\njo kokemus ja Julien jatkoi. Kuka olisi uskonut, että minä nautin\nkyynelistäni ja rakastan ihmistä, joka todistaa minut hölmöksi.\n\nKolme päivää myöhemmin Julien keksi verukkeen, jota hän oli etsinyt\nensimmäisen päivän tapahtumien jälkeen. Verukkeeseen sisältyi tosin\nparjaus, mutta minkäpä sille voi? Julien tunnusti kirkkoherralle\nhyvin arkaillen, että syy, jota hän ei voinut mainita, koska hän\nsiten vahingoittaisi erästä kolmatta henkilöä, oli jo alunpitäen\nestänyt hänet aiotusta avioliitosta. Moinen loukkasi tietysti Elisan\nkunniaa. Kirkkoherra Chélanin mielestä Julienin käytöksessä ilmeni\neräänlaista maailmallista kiihkoa, joka ei laisinkaan soveltunut\nnuorelle kirkonmiehelle.\n\n-- Ystäväni, kirkkoherra sanoi vielä kerran, pyrkikää mieluummin\nkunnioitettavaksi ja oppineeksi kelpo maalaisporvariksi kuin papiksi,\njolla ei ole kutsumusta.\n\nJulien vastasi näihin uusiin varoituksiin, sangen hyvin hän löysi\nsanat, joita nuori innostunut pappisseminaarin oppilas olisi\nkäyttänyt; mutta ne lausuttiin sellaiseen sävyyn ja hänen silmissään\nhehkui huonosti salattuna sellainen tuli, että herra Chélan säikähti\nkovasti.\n\nJulienia ei saa tuomita kovin ankarasti. Hän löysi ovelaa ja\nvarovaista teeskentelyä täysin vastaavat sanat, eikä se ole huono\nsaavutus kun ottaa huomioon hänen ikänsä. Mitä äänensävyyn ja eleihin\ntulee, hän oli maalaisympäristössä, joten hän ei ollut nähnyt\narvokkaita esikuvia, ja niinpä hänen oli mahdoton päästä lähellekään\nnoita suuruuksia: esiintyä sekä eleiden että sanojen puolesta\nmallikelpoisesti.\n\nRouva de Rénal kummasteli, ettei kamarineito tuon enempää iloinnut\näkkiä perimästään omaisuudesta. Hän näki Elisan käyvän yhtä mittaa\npapin puheilla ja tulevan sieltä kotiin kyynelet silmissä. Ja lopulta\nElisa puhuikin hänelle naimisaikeistaan.\n\nRouva de Rénal tunsi aivan sairastuvansa. Hänellä oli ikään kuin\nkuume, se ei antanut hänen nukkua; hän ei voinut elää, ellei nähnyt\nkamarineitsyttään tai Julienia silmiensä edessä. Hän ajatteli\nyhtä mittaa ainoastaan heitä ja miten onnellisia he olisivat\npikku kodissaan. Moisen majan köyhyys, siinä kun täytyisi elää\nviidenkymmenen louisdorin koroilla, kuvasteli hänen mielessään\nhurmaavassa väriloistossa. Julien saattoi helposti päästä\nasianajajaksi Brayhin, aliprefektinpiiriin, joka oli peninkulman\npäästä Verrièresistä. Jos niin kävisi, hän saisi joskus nähdä\nJulienia.\n\nRouva de Rénal luuli tosiaan tulevansa hulluksi; hän kertoi siitä\npelosta miehelleen, ja viimein hän sairastui. Kun kamarineitsyt\nsamana iltana tuli häntä palvelemaan, hän huomasi, että tyttö itki.\nHän inhosi tällä hetkellä Elisaa ja näytti hänelle pahaa tuultaan.\nMutta samassa hän jo pyysi tytöltä anteeksi. Elisan silmistä\nvirtasivat kyynelet yhä vuolaammin ja hän sanoi, että jos rouva\nsallisi, hän kertoisi koko onnettomuutensa.\n\n-- Kerro nyt, vastasi rouva de Rénal.\n\n-- Niin, rouva, hän ei huoli minusta! Ilkeät ihmiset ovat panetelleet\nminua, ja hän uskoo heitä.\n\n-- Kuka ei huoli teistä? kysyi rouva de Rénal ja saattoi tuskin\nhengittää.\n\n-- Kukapas muu kuin Julien-herra, vastasi kamarityttö nyyhkien.\n-- Rovasti ei ole saanut häntä taipumaan, vaikkei hänen rovastin\nmielestä pitäisi halveksia kunniallista tyttöä vain siitä syystä,\nettä tyttö on ollut kamaripalvelijana. Eihän herra Julieninkaan isä,\njos sitä katsotaan, ole muuta kuin kirvesmies. Ja mitenkä hän itse\nsitten elätti itsensä ennen kuin tuli tänne teidän kotiinne, rouva?\n\nRouva de Rénal ei kuunnellut enää. Hän oli niin onnellinen, että tuli\nmelkein tylsäksi. Hän houkutteli tytön vakuuttamaan moneen kertaan,\nettä Julien oli todellakin kieltäytynyt ja että järkevämpi päätös\nhänen puoleltaan näytti mahdottomalta.\n\n-- Minäpä teen viimeisen yrityksen, hän sanoi\nkamaripalvelijattarelleen, minä puhun herra Julienin kanssa.\n\nSeuraavana päivänä aamiaisen jälkeen rouva de Rénal hankki itselleen\nsen suloisen nautinnon, että puhui Julienille kilpailijattarensa\npuolesta, ja hän sai kuulla Julienin tunnin ajan torjuvan jyrkästi\nElisan tarjoamaa kättä ja omaisuutta.\n\nVähitellen Julienin kärsivällisyys loppui ja hän vastasi sen sijaan\nrouva de Rénalin viisaisiin esityksiin vain sutkauksilla. Rouva de\nRénal ei jaksanut kestää onnen myrskyä, joka nyt kuohahti hänen\nsieluunsa näiden monien epätoivon päivien jälkeen: hän voi todellakin\npahoin. Kun hänet oli viety huoneeseensa ja asetettu vuoteeseen, hän\nlähetti kaikki pois luotaan. Hän oli ymmällä.\n\n-- Rakastaisinkohan Julienia? hän kysyi lopulta itseltään.\n\nTämä keksintö, joka olisi muulloin syössyt hänet tunnonvaivoihin ja\nlevottomaan tuskaan, tuntui hänestä nyt ainoastaan omituiselta, mutta\ntäysin yhdentekevältä ilmiöltä. Hänen sielunsa oli liian väsynyt\nkaikesta, mitä hän äskettäin oli kokenut, joten se jäi tunteettomaksi\nintohimojen iskuille.\n\nRouva de Rénal yritti tehdä työtä, mutta vaipuikin sikeään uneen. Kun\nhän heräsi, hän ei pelästynyt niin kuin hänen olisi pitänyt. Hän oli\nliian onnellinen pahastuakseen mistään. Tuo kelpo maaseutulaisrouva\noli niin viaton ja lapsellinen, ettei ollut koskaan yrittänyt\nkiristää sielustaan esille mitään, joka olisi vivahtanut rahtusenkaan\njohonkin uuteen ilon- tai suruntunteeseen. Ennen kuin Julien tuli\ntaloon, hänen aikansa oli aina mennyt työhön, kuten kaikkien kunnon\nperheenäitien velvollisuus Pariisin ulkopuolella vaatii, ja hänen\nkäsityksensä intohimosta oli ikään kuin meidän arpajaisistamme: se on\nnarrien leikkiä, onnea, jota ainoastaan hullut hakevat.\n\nPäivälliskello kilisi. Rouva de Rénal punastui, kun kuuli lapsia\nsisään tuovan Julienin äänen. Hän oli nyt, kun rakasti, hieman\nkömpelö osatakseen selittää punastumistaan, joten hän sanoi sen\njohtuvan kauheasta päänsärystä.\n\n-- Sellaisia kaikki naiset ovat, vastasi herra de Rénal karkeasti\nnauraen. -- Heidän koneistossaan on aina jotakin korjailtavaa!\n\nVaikka rouva de Rénal oli tottunut tämänlaatuisiin älynilmauksiin,\nmiehen äänikin loukkasi nyt häntä. Nähdäkseen jotain miellyttävämpää\nhän katseli Julienin kasvoja; vaikka Julien olisi ollut maailman\nrumin ihminen, hän olisi tällä hetkellä miellyttänyt rouva de Rénalia.\n\nHerra de Rénalin intohimona oli matkia hoviväen tapoja, joten hän\nmuutti ensimmäisinä kauniina kevätpäivinä Vergyhin. Se on sama kylä,\njonka Gabriellen traaginen seikkailu on tehnyt kuuluisaksi.\n\nHerra de Rénal omistaa siellä muutamien satojen askelten päästä,\nmuinaisen goottilaisen kirkon runollisista raunioista vanhan\nnelitornisen linnan ja puutarhan, joka on laadittu samanlaiseksi\nkuin Tuileriein puutarhat: siellä kulkee pitkiä käytäviä, joita\nkaksi kertaa vuodessa leikatut pensasaidat ja hevoskastanjat\nreunustavat. Läheinen kenttä, jolle on istutettu omenapuita, sopi\nmainiosti kävelypaikaksi. Puiston perällä kasvaa kymmenkunta\nkomeaa pähkinäpuuta; niiden valtavat latvukset suhisevat jopa\nkahdeksankymmentä jalkaa korkealla.\n\n-- Jokainen noista kirotuista pähkinäpuista, sanoi herra de\nRénal, kun hänen vaimonsa niitä ihaili, -- maksaa minulle puolen\ntynnyrinalan sadon; vilja ei viihdy niiden varjossa.\n\nMaaseutu näytti rouva de Rénalista nyt aivan uudelta; hänen\nihastuksensa kiihtyi suorastaan hurmioksi. Tunne, jonka vallassa hän\neli, antoi hänelle kekseliäisyyttä ja päättäväisyyttä. Kohta toisena\npäivänä sen jälkeen kun he olivat tulleet Vergyhin, ja kun herra\nde Rénal oli mennyt käymään kaupungissa hoitaakseen määrinviraston\nasioita, rouva de Rénal hankki itselleen työväkeä omilla rahoillaan.\nJulien oli antanut hänelle sellaisen idean, että puutarhaan pitäisi\navata kapea hiekkakäytävä, joka kulkisi suurten pähkinäpuitten alitse\nja jota myöten lapset voitaisiin viedä kävelylle jo aamulla aikaisin\ntarvitsematta pelätä, että heidän kenkänsä kastuisivat kasteessa.\nIdean syntymisestä sen toteuttamiseen ei kulunut vuorokauttakaan.\nRouva de Rénal ohjaili Julienin kanssa iloisena kaiken päivää ulkona\ntyötä.\n\nKun Verrièresin määri tuli takaisin kaupungista, hän hämmästyi aika\ntavalla, nähdessään että puutarhaan oli tehty uusi käytävä. Myöskin\nrouva de Rénal yllättyi puolisonsa tulosta: hän oli unohtanut, että\nmäärikin oli olemassa. -- Kahden kuukauden ajan sen jälkeen herra\nde Rénal puhui usein pahantuulisesti, että oli uskallettu ryhtyä\nsellaiseen tärkeään _reparatsioniin_ hänen kanssaan neuvottelematta;\nmutta olihan rouva de Rénal tehnyt sen omalla kustannuksellaan, ja se\ntuntui miehestä sentään hiukan lohduttavalta.\n\nRouva de Rénal juoksenteli kaiket päivät lasten kanssa kilpaa\npuutarhassa ja ajeli perhosia. Oli ommeltu isot haavit harsokankaasta\nja niillä nyt pyydettiin _Lepidoptera_-parkoja; Julien oli opettanut\ntuon barbaarisen nimen rouva de Rénalille, sillä rouva oli antanut\nlähettää Besançonista Godartin kauniin teoksen, ja Julien kertoi\nhänelle sen mukaan pikku eläinten ihmeellisistä elämäntavoista.\n\nHyönteisiä pistettiin armotta neuloihin ja isoon pahvilaatikkoon,\njonka Julien niinikään oli järjestänyt.\n\nViimeinkin rouva de Rénal ja Julien olivat siis saaneet keskinäisen\npuheenaiheen; kotiopettajan ei tarvinnut enää kärsiä vaikenemisen\nkidutusta.\n\nHe puhelivat yhdessä alinomaa ja tavattoman innostuneina, mutta aina\ntäysin viattomista asioista. Moinen toimelias, touhukas ja hauska\naskartelu miellytti kaikkia muita paitsi Elisa-neitiä, joka alkoi\nvalittaa nääntyvänsä työn paljouteen. Hän sanoi, ettei rouva ollut\nmilloinkaan ennen, ei edes Verrièresin karnevaaleissa, pitänyt näin\ntarkkaa huolta puvuistaan; muuttihan rouva nyt pukua kaksi kolme\nkertaa päivässä.\n\nKun aikomuksemme ei ole mairitella ketään, emme kiellä, että rouva de\nRénal, jolla oli kaunis iho, ompelutti itselleen leninkejä, joissa\nkäsivarret ja rinta jäivät varsin paljaiksi. Hän oli sangen kaunis,\nja sellainen puku teki hänet aivan hurmaavaksi.\n\n-- Te ette ole _koskaan ollut niin nuori_, rouva, ystävät sanoivat\nhänelle, kun he tulivat Verrièresistä päivälliskutsuille Vergyhin.\n\nOmituinen seikka, jota meidän on vaikea uskoa, oli että rouva de\nRénal tuskin huomasi, millaista huolta hän piti ulkoasustaan. Hän\nteki sen pelkästään huvikseen; ja sen enempää asiaa ajattelematta hän\nompeli kaiken aikaa Elisan avustamana leninkejä, milloin ei ollut\nlasten ja Julienin kanssa perhosia ajelemassa. Häntä ei mikään muu\ninnostanut käymään Verrièresissä kuin halu ostaa uusia kesäpukuja,\njoita nyt oli tullut Mülhausenista kauppoihin.\n\nHän toi maalle palatessaan mukanaan erään rouvan, joka oli hänelle\nsukua. Jouduttuaan naimisiin rouva de Rénal oli tullut erittäin\nhyväksi ystäväksi rouva Dervillen kanssa, joka oli hänen toverinsa\n_Pyhän sydämen_ luostarissa olon ajoilta.\n\nRouva Derville nauroi makeasti ystävättärensä hassutuksille, kuten\nhän niitä nimitti. -- Jos olisin yksinäni, ei päähäni pälkähtäisikään\nmitään tuollaista, hän väitti. -- Moisia äkkiä mieleen johtuneita\najatuksia, joita Pariisissa olisi kutsuttu päähänpistoiksi, rouva\nde Rénal häpesi miehensä seurassa ikään kuin joitakin typeryyksiä,\nmutta rouva Dervillen läheisyys rohkaisi häntä. Hän ilmaisi\nystävättärelleen ajatuksensa ensin kainolla äänellä; mutta kun he\nsaivat olla pitemmän aikaa yhdessä, rouva de Rénal innostui, ja\npitkä yksinäinen aamupuhde mennä vilahti kuin tuokio ja ystävättäret\nolivat kovin iloisia. Tällä matkalla puhelias rouva Derville\nhuomasi serkustaan, että tämä oli paljon vähemmän iloinen ja paljon\nonnellisempi kuin ennen.\n\nJulien puolestaan oli täällä maalla kuin lapsi; hän oli yhtä\nonnellinen kuin hänen oppilaansakin saadessaan ajella perhosia.\nKärsittyään niin kauan ulkonaista ja oman oveluuden säätämää pakkoa\nhän antautui, koska hän täällä oli poissa ihmisten näkyvistä, ja\nrouva de Rénalia hän ei pelännyt lainkaan. Nyt täällä vuoristoseudun\nkauneimmalla seudulla, hän ryhtyi aivan vaistomaisesti nauttimaan\npelkästä olemisen riemusta johtuvasta onnesta, joka ihmiselle\nJulienin iässä on niin luonnollinen asia.\n\nKohta, kun rouva Derville tuli sinne, Julien tunsi saavansa hänestä\nystävän; joutuin hän tahtoi näyttää vieraalle maiseman, joka avautui\nuuden käytävän päästä suurien pähkinäpuiden alta ja oli yhtä kaunis\nkuin ikinä Sveitsi tai Italian järvet, ellei ehkä ihanampikin. Kun\nkiivetään jyrkkää rinnettä kukkulalle, joka on siinä aivan lähellä,\ntullaan piankin syvien rotkojen partaalle, joita aina joen rannalta\nsaakka alkavat tammistot reunustavat. Näiden kukkuloiden teräville\nkalliohuipuille, Julien nyt kuljetti onnellisena ja vapaana, jopa\ntuntien olevansa kuningas talossa, nuo kaksi ystävätärtään ja\niloitsi, kun he nauttivat mahtavista näköaloista.\n\n-- Ne ovat minulle kuin Mozartin musiikkia, sanoi rouva Derville.\n\nVeljien kateus ja hirmuvaltaisen ilkeän isän läsnäolo olivat aina\nennen turmelleet Julienin silmiltä kaikki Verrièresin ympäristön\nmaisemat. Täällä Vergyssä hän sai rauhan näiltä katkerilta\nmuistoiltaan; ensi kertaa elämässään hän ei nähnyt ympärillään\nmitään itselleen vihamielistä. Kun herra de Rénal lähti kaupunkiin,\nja sellaista sattui usein, uskalsi Julien jo lueskellakin. Pian\nhän saattoi rauhassa nukkua öisinkin, sen sijaan että hän ennen\noli lukenut kaiket yöt, peittäen lukiessaan lamppunsa ylösalaisin\nasetetun kukkamaljakon alle. Ja päivällä hän meni lasten lukutuntien\nlomassa metsään kallioille ja vei sinne mukaansa tuon kirjan, joka\noli hänen ainoa elämänohjeensa ja rajattoman hurmionsa kohde.\nSiitä kirjasta hän löysi masennuksen hetkellä onnea, lohdutusta ja\nhaltioitumusta.\n\nEräät Napoleonin sanat naisista ja lukuisat lausunnot hänen\nhallituskautenaan muodissa olleista romaaneista antoivat Julienille\nnyt ensi kerran ajatuksia, joihin kaikki muut nuorukaiset hänen\niässään olisivat perehtyneet jo kauan sitten.\n\nTuli vuoden kuumin aika. Otettiin tavaksi viettää iltoja valtavan\nsuuren lehmuksen alla muutaman askelen päässä asuinrakennuksesta.\nSiellä oli hyvin hämärää. Eräänä iltana Julien pakinoi erikoisen\nvilkkaasti, hän nautti tavattomasti, että osasi puhua hyvin ja\nsai puhella nuorille naisille; ja kädellään viittoillessaan hänen\nkätensä sattui siinä sipaisemaan rouva de Rénalin kättä, joka lepäsi\nvärilliseksi maalatun säletuolin selustalla.\n\nRouva de Rénalin käsi vetäytyi heti takaisin. Mutta Julien ajatteli,\nettä hänen _velvollisuutensa_ oli järjestää niin, ettei se käsi\nvetäytyisi pois, kun hän siihen koskettaisi. Ja moinen ajatus,\nettä se velvollisuus oli täytettävä ja että olisi naurettavaa tai\nse todistaisi hänen halpaa yhteiskunnallista asemaansa, jos hän ei\npystyisi sitä velvollisuuttaan täyttämään turmeli heti ilon koko\nhänen sydämestään.\n\n\n\n\nIX\n\nILTA MAALLA\n\n\n    Guérinin Dido, hurmaava luonnos!\n\n                   _Strombeck_.\n\nKun Julien seuraavana aamuna näki rouva de Rénalin, hän katseli\nrouvaa merkillisin ilmein; katseli kuin vihollista, jonka kanssa\ntäytyi antautua taisteluun. Nuo silmäykset olivat niin erilaisia kuin\neilen, ne saivat rouva de Rénalin aivan sekaisin. Rouva de Rénal oli\nollut Julienille kiltti, mutta Julien näytti nyt vihaiselta. Rouva ei\nsaanut katsettaan irti hänen silmistään.\n\nRouva Derville oli tilaisuudessa läsnä, joten Julien ei voinut puhua\npaljoa, mutta saattoi sen sijaan aprikoida enemmän omia ajatuksiaan.\nKoko päivänä hän ei tehnyt mitään muuta kuin vahvisti itseään\nlukemalla sitä innoituksesta syntynyttä kirjaa, jolla hän karkaisi\nsieluaan.\n\nHän lyhensi vahvasti lasten koulutunteja, ja kun rouva de Rénal\nsitten tuli lehmuksen alle, ja Julienin täytyi pakostakin muistaa\nyksinomaan kunniaansa, hän päätti mielessään, että rouvan käden oli\ntänä iltana ehdottomasti pysyttävä hänen kädessään.\n\nAuringon laskiessa ja ratkaisevan tuokion lähestyessä Julienin sydän\njyskytti omituisesti. Tuli hämärä. Julien huomasi ilokseen, joka\noli niin suuri, että tuntui kuin olisi ahdistava paino laskeutunut\nhänen rintansa ympäriltä, että yö olisi hyvin pimeä. Taivas lepäsi\nsakeiden pilvien peitossa, joita paahteinen tuuli kuljetti,\nja se näytti ennustavan myrskyä. Rouvat kävelivät käsikynkkää\npuutarhassa sangen myöhään. Kaikki, mitä he sinä iltana tekivät,\ntuntui Julienista joltakin erikoiselta. Naiset nauttivat ilmasta:\neräissä herkkätunteisissa luonteissa sellainen sää näyttää lisäävän\nrakastamisen iloa.\n\nViimeinkin he asettuivat istumaan, rouva de Rénal Julienin viereen\nja rouva Derville lähelle ystävätärtään. Julien, joka ajatteli yhtä\nmittaa, mitä aikoi tehdä, ei keksinyt mitään puhumista. Keskustelu\nsujui hyvin raukeasti.\n\nJulien ajatteli: Vapisenkohan yhtä pahasti ja olen yhtä onneton, kun\nensi kertaa joudun kaksintaisteluun? Sillä hän epäili liiaksi itseään\nja muita ollakseen näkemättä sielunsa tilaa.\n\nHänelle tuli sellainen kauhea tuska, että hän olisi antautunut\nmieluummin mihin vaaroihin tahansa. Kuinka monta kertaa hän\ntoivoikaan, että rouva de Rénalin olisi täytynyt jostakin syystä\nmennä sisään, poistua puutarhasta! Väkivalta, johon Julienin täytyi\nitsensä alistaa, oli niin kova, ettei hänen äänensä voinut olla\nkuulostamatta oudolta; pian alkoi myös rouva de Rénalin ääni vavista,\nmutta Julien ei sitä huomannut. Kauhea taistelu, johon velvollisuus\noli joutunut arkuutta vastaan, oli niin tuskallinen, ettei Julien\nkyennyt tarkkailemaan mitään, mikä oli hänen itsensä ulkopuolella.\nLinnan kello soitti jo neljännestä yli yhdeksän, eikä Julien ollut\nvielä uskaltanut tehdä mitään. Täsmälleen silloin kuin kello lyö\nkymmenen minä teen, mitä koko päivän olen suunnitellut ja mitä minä\nolen itselleni luvannut, tai sitten menen kamariini ja ammun kuulan\nkallooni!\n\nTuli viimeinen odotuksen ja ahdistuksen hetki; se sai Julienin\njännityksestä ja liikutuksesta aivan suunniltaan; ja sitten kello\nlöi hänen päänsä päällä kymmenen. Jokainen kohtalokas kellonlyönti\nkajahti hänen rinnassaankin ja järisti hänen olemustaan aivan\nruumiillisesti.\n\nVihdoin, kun viimeinen kymmenestä kellonlyönnistä vielä värisi\nilmassa, Julien ojensi kätensä ja tarttui rouva de Rénalin käteen. Se\nvetäytyi heti takaisin. Tietämättä oikein mitä teki Julien tavoitti\nkäden uudestaan. Vaikka hän oli itsekin hyvin häkeltynyt, hän huomasi\nkummakseen, että käsi, jonka hän tapasi, oli kylmä kuin jää; hän\npuristi sitä rajusti, kouristuksenomaisella otteella; viimeisen\nkerran käsi yritettiin vetää häneltä pois, mutta lopulta se jäin\nhänen käteensä.\n\nJulienin sieluun tulvahti suuri onni, ei siitä syystä, että hän\nolisi rakastanut rouva de Rénalia, mutta olihan kauhea kidutus nyt\nloppunut! Jottei rouva Derville olisi huomannut mitään, Julien\narveli välttämättömäksi puhua; ja hänen äänensä kajahti selvänä\nja voimakkaana. Rouva de Rénalin äänessä sitä vastoin tuntui niin\nilmeinen mielenliikutus, että ystävätär luuli hänen voivan pahoin ja\nesitti, että he menisivät sisälle. Julien vaistosi vaaraa: jos rouva\nde Rénal menee sisälle, joudun takaisin samaan julmaan asemaan, jota\nsain sietää koko päivän. Olen pidellyt kädessäni tuota kättä liian\nvähän aikaa, joten en voi katsoa sitä vielä täysin saavutetuksi\nvoitokseni.\n\nHetkellä, jolloin rouva Derville uudisti ehdotuksensa, että\nmentäisiin sisälle, Julien puristi taas lujasti rouvan kättä, ja\nhänen annettiin puristaa.\n\nRouva de Rénal oli jo noussut pystyyn, mutta istuutui jälleen ja\nsanoi heikosti.\n\n-- Tunnen tosiaan voivani hiukan pahoin, mutta raitis ilma virkistää\nminua.\n\nNämä sanat vahvistivat Julienin onnea; se paisui tällä hetkellä\nsuorastaan äärettömiin. Hän puhui vilkkaasti, unohti teeskentelynsä\nja vaikutti noista kahdesta kuuntelevasta ystävättärestä kovin\nherttaiselta. Ja kuitenkin piili tuossa kaunopuheisuudessa, jonka\nvaltaan Julien yhtäkkiä näytti joutuneen, vielä rahtunen rohkeuden\npuutetta. Hän pelkäsi kauheasti, että rouva Derville kyllästyisi\ntuuleen, joka oli alkanut puhaltaa ja ennusti myrskyä, ja lähtisi\nsisälle. Silloin hän jäisi kahden kesken rouva de Rénalin kanssa.\nIkään kuin sattumalta hän oli saanut hetkeksi silmittömän rohkeuden\nja oli toiminut; mutta nyt hän tunsi, ettei hän pystyisi enää\nsanomaan kaikkein yksinkertaisintakaan sanaa rouva de Rénalille.\nVaikka rouva miten keveästi moittisi, hän olisi masennettu, ja äsken\nsaavutettu etu menisi hukkaan.\n\nJulienin onneksi hänen liikuttavat ja mahtipontiset sanansa saivat\nkuitenkin tänä iltana rouva Dervillen armon, vaikka hän usein piti\nJulienia kömpelönä kuin lasta ja hiukan ikävänä. Mitä jälleen rouva\nde Rénaliin tulee, hän antoi kätensä levätä Julienin kädessä eikä\najatellut kerrassaan mitään. Niin, hän salli itsensä kerrankin elää!\nJa nämä tuokiot, jotka istuttiin tuon suuren lehmuksen alla, jota\nmuistitieto väittää Kaarle Rohkean istuttamaksi, nämä tuokiot olivat\nhänelle onnen aikaa. Hän kuunteli hurmion vallassa, miten tuuli\nvalitteli lehmuksen sakeassa lehvistössä ja miten sadepisaroita alkoi\nharvakseen rapista alimmaisille lehdille. Julien ei huomannut erästä\nasianhaaraa, joka olisi ollut omiaan häntä rauhoittamaan: tuskin\noli rouva de Rénal -- jonka täytyi ottaa kätensä hänen kädestään,\nkun hänen piti nousta auttamaan ystävätärtään asettaakseen hänen\nkanssaan paikoilleen kukkamaljakkoa, jonka tuuli oli kaatanut heidän\njalkojensa eteen, -- istahtanut jälleen paikalleen, kun hän ojensi\nkätensä takaisin Julienille melkein vaivattomasti ja ikään kuin se\nolisi ollut heidän keskensä jo luonnollinen asia.\n\nKello oli lyönyt jo kauan sitten kaksitoista. Piti viimeinkin lähteä\npuutarhasta, ja erota. Rouva de Rénal oli onnellinen ja haltioissaan,\nettä rakasti, ja oli niin kokematon, että tuskin ollenkaan moitti\nitseään. Hän ei voinut nukkua onnesta. Mutta Julien vaipui sikeään\nuneen, hän oli niin perinpohjin väsynyt koko päivän kestäneestä\ntaistelusta, arkuus ja ylpeys olivat kamppailleet hänen sydämessään.\n\nSeuraavana aamuna hänet herätettiin jo kello viideltä. Rouva de\nRénalista olisi kai tuntunut julmalta, jos hän olisi tiennyt,\nettä Julien silloin tuskin ajattelikaan häntä. Julien oli tehnyt\n_velvollisuutensa_, ja tehnyt _sankarillisen teon_! Se tunne sai\nhänet niin onnelliseksi, että hän sulkeutui pian lukkojen taakse\nhuoneeseensa ja antautui nyt aivan uudella nautinnolla lukemaan\nsankarinsa mainetöitä.\n\nKun aamiaiskello soi, Julien oli suuren armeijan raportteihin\nsyventyen unohtanut kaikki eilen voittamansa edut. Hän sanoi saliin\nlaskeutuessaan itselleen keveästi: -- Minun täytyy nyt sanoa tuolle\nnaiselle rakastavani häntä.\n\nAistillista onnea hehkuvien silmien asemasta, joiden luuli itseään\nruokasalissa kohtaavan, hän tapasikin herra de Rénalin ankarat\nkasvot. Määri oli palannut kaksi tuntia sitten Verrièresistä eikä nyt\nsuinkaan salannut tyytymättömyyttään siitä, ettei Julien koko aamuna\nollut välittänyt lapsista mitään. Ei maailmassa ole rumempaa miestä\nkuin tuo rehentelijä, kun hän oli pahalla tuulella ja luuli voivansa\nnäyttää tuulensa!\n\nJokainen puolison tuima sana viilsi läpi rouva de Rénalin sydämen.\nMitä tulee Julieniin, hän oli vielä niin haltioitunut, niin\ninnostunut historiallisista suurtapahtumista, jotka olivat äsken\nmonta tuntia liikkuneet hänen sielunsa silmien editse, että hänen\nhuomiokykynsä ensin tuskin saattoi keskittyä kuuntelemaan herra\nde Rénalin hänelle lausumia kirpeitä sanoja. Lopulta hän vastasi\nmelkoisen jörösti:\n\n-- Minä olin sairas.\n\nTuon vastauksen sävy olisi ärsyttänyt arkatuntoisempaakin miestä kuin\nVerrièresin määriä. Aluksi hänen päähänsä vilahti ajaa Julien heti\npois talosta. Ainoastaan se periaate, ettei liikeasioissa pitäisi\nkoskaan liiaksi hätäillä, hillitsi häntä.\n\nTämä narrimainen nulikka, hän ajatteli itsekseen, on hankkinut\nitselleen jonkinmoisen arvovallan kodissani. Valenod voi nyt ottaa\nhänet luokseen, tai sitten hän menee naimisiin Elisan kanssa, ja\nmolemmissa tapauksissa joudun lopultakin hänen narrikseen.\n\nViisaasta aprikoinnista huolimatta herra de Rénalin tyytymättömyys\npurkautui kuitenkin monina karkeina sanoina, ja niistä Julien\nvähitellen ärtyi. Rouva de Rénal oli puhjeta itkuun. Tuskin oli\npäästy aamiaiselta, kun hän pyysi Julienia antamaan hänelle\nkäsivartensa ja lähtemään hänen kanssaan kävelylle; hän nojautui\nlempeästi Julienin kylkeen. Kaikkeen, mitä rouva de Rénal sanoi, ei\nJulien voinut muuta kuin mutista:\n\n-- _Sellaisia ne rikkaat ovat!_\n\nHerra de Rénal oli tullut mukaan ja käveli aivan lähellä heitä; hänen\nläsnäolonsa kiihdytti Julienin kiukkua. Hän huomasi äkkiä, että\nrouva de Rénal nojasi hänen käsivarteensa jonkinlaisella erikoisella\ntavalla, ja se tapa inhotti häntä, hän työnsi rouvan kiivaasti\nloitommaksi ja vetäisi kätensä pois.\n\nOnneksi herra de Rénal ei huomannut tätä uutta julkeutta; sen huomasi\nainoastaan rouva Derville. Hänen ystävättärensä, rouva de Rénal,\npurskahti itkuun. Juuri silloin herra de Rénal alkoi nakella kivillä\npientä talonpoikaistyttöä, joka aikoi oikotietä mennä erään puutarhan\nnurkan poikki, vaikka se oli kielletty.\n\n-- Herra Julien, rauhoittukaa, pyydän; ajatelkaa, että onhan meillä\nkaikilla huonotuuliset hetkemme, virkahti rouva Derville.\n\nJulien katsahti häneen kylmästi, silmissään jäätävä ylenkatse.\n\nSe katse kummastutti rouva Dervillea, ja olisi kummastuttanut\nvieläkin enemmän, jos hän olisi aavistanut, mitä se oikeastaan\nsisälsi: hän olisi nähnyt siinä epämääräisen toivon mitä\njulmimmasta kostosta! Joku Robespierre on epäilemättäkin sellaisten\nnöyryytyshetkien tuote.\n\n-- Sinun Julienisi on hyvin väkivaltainen, minä pelkään häntä,\nkuiskasi rouva Derville ystävättärelleen.\n\n-- Hän vihastui syystä, vastasi rouva de Rénal. -- Kun hän on saanut\nlapset niin hämmästyttävällä tavalla edistymään, ei merkitse mitään,\nvaikkei hän yhtenä aamuna puhuisikaan heidän kanssaan; täytyy\nmyöntää, että miehet ovat liian tylyjä.\n\nEnsi kertaa elämässään rouva de Rénal tunsi halua kostaa miehelleen.\n-- Julienin hillitön viha rikkaita kohtaan oli vähällä puhjeta\nilmituleen. Onneksi herra de Rénal käski puutarhuria luokseen ja jäi\nsitten hänen kanssaan tukkimaan orjantappuroiden oksilla puutarhan\npoikki vievää kiellettyä oikopolkua. Julien ei vastannut ainoallakaan\nsanalla ystävällisyyteen, jota hänelle kävelyretken lopputaipaleella\nkoko ajan tarjottiin; tuskin oli herra de Rénal eronnut heistä\nhiukan loitommalle, kun molemmat naiset pyysivät saada nojata hänen\nkäsivarteensa, väittäen olevansa väsyneitä.\n\nJulienin kopea kalpeus, hänen synkkä ja päättäväinen ilmeensä olivat\naivan toista kuin noiden kahden naisen kasvot, jotka hehkuivat\npunaisina mielenjärkytyksestä ja avuttomuudesta. Julien halveksi\nnäitä naisia ja kaikkia herkkiä tunteita.\n\nHän ajatteli: Ettei minulla ole edes viittäsataa frangia voidakseni\npäättää opintoni! Silloin antaisin heidän mennä niin pitkälle kuin\npippuri kasvaa!\n\nHänen näin ajatellessaan tuntuivat noiden kahden ystävättären\nkohteliaat sanat, mikäli hän niitä suvaitsi kuunnella,\nepämieluisilta, koska niissä ei ollut muka järkeä, vaan ne olivat\ntyperiä, heikkoja, lyhyesti sanoen: _naisellisia_.\n\nRouva de Rénal sattui sanomaan, jotakin vain puhuakseen, jottei\nkeskustelu olisi katkennut, että hänen miehensä oli kiirehtinyt\nVerrièresistä takaisin ostamaan täältä eräältä vuokratilalliselta\nmaissinolkia. (Sielläpäin käytetään maissinolkia vuodepatjojen\ntäytteenä.)\n\n-- Mieheni ei tule enää meidän seuraamme, lisäsi rouva de Rénal.\n-- Hän menee puutarhurin ja kamaripalvelijansa kanssa täyttämään\npatjoja uusilla oljilla. Tänä aamuna hän pani maissinolkia kaikkien\nensimmäisen kerroksen sänkyjen patjoihin, ja nyt hän puuhaa toisessa\nkerroksessa.\n\nVäri Julienin kasvoilla muuttui merkillisesti. Hän katsoi rouva de\nRénaliin kummallisesti ja vei hänet kiireemmin kävellen pian erilleen\nystävättärestä. Rouva Derville antoi heidän loitota.\n\n-- Pelastakaa minut pahasta kohtalosta, sanoi Julien rouva de\nRénalille; ainoastaan te voitte sen tehdä; sillä te tiedätte, että\nkamaripalvelija vihaa minua kuin verivihollista. Minä tunnustan\nteille, rouva, että minulla on eräs muotokuva, jonka piilotin sänkyyn\npatjaani.\n\nNyt rouva de Rénal vuorostaan kalpeni.\n\n-- Ainoastaan te, rouva, voitte päästä minun huoneeseeni. Kaivakaa\nsitä patjan kulmaa, joka on lähinnä ikkunaa, niin löydätte sieltä\npienen, sileän pahvirasian.\n\n-- Ja siinä on kuva? kysyi rouva de Rénal tuskin pysyen jaloillaan.\n\nJulien huomasi hänen syvästi masentuneen ilmeensä ja käytti kohta\nsitä hyväkseen:\n\n-- Ja toinenkin pyyntö minulla on, hyvä rouva: rukoilen, ettette\nkatselisi sitä kuvaa, se on minun salaisuuteni.\n\n-- Se on salaisuus! toisti rouva de Rénal aivan voimattomana.\nMutta vaikka hän oli kasvanut ihmisten joukossa, jotka ylpeilivät\nomaisuudestaan ja välittivät ainoastaan rahoista, oli rakkaus jo\ntehnyt hänen sielunsa yleväksi. Julmasti haavoitettunakin hän kyseli\nnyt aivan koruttoman uhrautuvasti Julienilta yhtä ja toista, mitä\nhänen tarvitsi tietää voidakseen hoitaa tuon asian.\n\n-- Siis pieni pyöreä rasia, mustaa, sileää kartonkia, hän sanoi\nlähtiessään.\n\n-- Niin, rouva, vastasi Julien, ja hänen ilmeensä oli yhtä kova kuin\naina miehillä vaaran hetkellä.\n\nRouva de Rénal nousi linnan toiseen kerrokseen, kalpeana kuin\nkuolemaan lähtevä. Kaiken surkeuden lisäksi hän tunsi alkavansa voida\npahoin, mutta pakko auttaa Julienia antoi hänelle voimia.\n\n-- Minun täytyy saada se rasia, hän sanoi itsekseen ja kulki\nnopeammin.\n\nHän kuuli miehensä puhelevan kamaripalvelijansa kanssa juuri Julienin\nhuoneessa. Mutta sitten he siirtyivät onneksi lasten huoneeseen.\nRouva de Rénal nosti patjaa ja työnsi kätensä täyteolkiin niin\nrajusti, että nahka raapiutui sormista. Mutta vaikka hän yleensä\noli kovin herkkä kärsimään sellaisista pikku kivuista, ei hän nyt\nsitä huomannutkaan, sillä samassa hän tunsi tavoittaneensa sileän\npahvirasian. Hän otti sen ja katosi.\n\nNyt hän pääsi pelosta, että mies tulisi ja näkisi, mitä hän teki,\ninho tuota rasiaa kohtaan sai hänet todella voimaan pahoin:\n\n-- Julien on siis rakastunut, ja tässä on sen naisen kuva, jota hän\nrakastaa!\n\nIstuen yläkerran huoneiston eteisessä rouva de Rénal kärsi kaikkia\nmustasukkaisuuden kauheita tuskia. Täydellinen kokemattomuus auttoi\nhäntä kuitenkin jälleen; kummastelu hillitsi tuskaa. Julien tuli,\notti rasian, ei kiittänyt, ei sanonut muutenkaan mitään, ja juoksi\nhuoneeseensa, sytytti siellä tulen ja poltti rasian heti. Hän oli\nkalpea, tunsi itsensä aivan murskatuksi, liioitteli mahdottomasti\näskeistä uhkaavaa vaaraa.\n\n-- Napoleonin muotokuva minunlaisellani miehellä, joka julistaa muka\nniin rajatonta vihaa tuota vallankaappaajaa kohtaan! -- hän ajatteli\npäätänsä pudistaen. -- Ja herra de Rénal, joka on äärimmäistä toista\nsuuntaa ja nyt lisäksi niin vihainen, olisi sen löytänyt! Ja kaiken\nvaromattomuuden kukkuraksi kuvan valkeaan kartonkiselustaan oli\nkirjoitettu minun käsialallani sanoja, joita lukiessa ei voi jäädä\nepäilystäkään ihailuni määrättömyydestä! Ja jokaisen tuollaisen\nrakkaudenpurkauksen alla on päiväys! Viimeinen toissapäivältä. --\nKoko arvoni kukistettu, tuhottu yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä,\najatteli Julien katsellen miten rasia paloi. -- Ja arvoni on\nainoa, mitä omistan; ainoastaan sen varassa elän... ja kuitenkin,\nminkälaista elämää, hyvä Jumala!\n\nTuntia myöhemmin väsymys ja itsesääli olivat tehneet hänet hiukan\nlempeämmäksi. Hän tapasi rouva de Rénalin, otti häntä kädestä\nja suuteli sitä niin vilpittömin mielin, ettei koskaan ennen.\nRouva punastui onnesta, mutta sysäsi kohta Julienin luotaan\nmustasukkaisuuden puuskassa. Julienin ylpeys, jota aivan äsken oli\nloukattu, teki hänestä nyt narrin. Hän ei nähnyt rouva de Rénalissa\nmuuta kuin rikkaan naisen; halveksuen hän antoi rouvan käden pudota\nkädestään ja meni pois. Hän lähti puutarhaan ja käveli siellä\najatuksissaan; pian katkera hymy ilmestyi hänen huulilleen:\n\nTässä minä kävelen kaikessa rauhassa niin kuin olisin mies, jolla\non aikaa. En hoida lapsia, teen itseni uhriksi herra de Rénalin\nhalveksiville sanoille, ja hän saa nauttia olevansa oikeassa.\n\nJa Julien kiiruhti lasten huoneeseen.\n\nNuorin lapsista, josta Julien piti paljon, hyväili häntä ja lauhdutti\nsiten hiukan hänen kirvelevää tuskaansa.\n\nHän ei ainakaan minua vielä halveksi, ajatteli Julien. Mutta pian\nhän soimasi itseään tuskansa lievenemisestä ikään kuin uudesta\nheikkoudesta. -- Nuo lapset hyväilevät minua kuin jotakin eilen\nostettua ajokoiran pentua.\n\n\n\n\nX\n\nPIENI OMAISUUS JA SUURI SYDÄN\n\n\n    But passion most dissembles, yet betrays,\n    Even by its darkness: as the blackest sky\n    Foretells the heaviest tempest.\n\n                   _Don Juan_, I laulu, 73. säe.\n\n    [Mutta intohimo, joka eniten teeskentelee,\n    ilmaisee kuitenkin itsensä juuri synkkyydellään,\n    aivan kuin mustin taivas ennustaa ankarinta myrskyä.\n    -- _Suom_.]\n\nHerra de Rénal, joka oli kulkenut linnan kaikkien huoneiden läpi,\ntuli nyt takaisin lasten huoneeseen patjoja kantavien palvelijoiden\nkanssa. Tuon miehen odottamaton ilmestyminen oli Julienille pisara,\njoka saa maljan läikähtämään yli reunojensa.\n\nKalpeana, synkempänä kuin tavallisesti Julien syöksähti herra de\nRénalia kohti. Määri pysähtyi ja vilkaisi palvelijoihin.\n\n-- Herra, sanoi Julien, -- luuletteko te, että lapsenne olisivat\njonkun muun kotiopettajan johdolla edistyneet niin kuin minun? Jos\nvastaatte myöntävästi -- Julien jatkoi, sallimatta herra de Rénalille\naikaa puhua -- niin kuinka uskallatte moittia minua siitä, että minä\nmuka lyön heidät laimin?\n\nHerra de Rénal ei ennättänyt tointua pelästyksestään, ja pikku\ntalonpojan omituisesta sävystä hän päätteli, että Julien oli kai\nsaanut jostakin edullisen tarjouksen ja että Hän lähtisi talosta.\nSitä mukaa kuin Julien puhui, kiihtyi hänessä vihakin.\n\n-- Minä voin elää ilman teitäkin, herra de Rénal, hän lisäsi.\n\n-- Pahoittelen kovin, että olette noin hermostunut, vastasi herra de\nRénal hieman änkytellen.\n\nPalvelijat järjestelivät vuoteita siinä aivan lähellä.\n\n-- Se ei ole sillä hyvä, herra, vastasi Julien vimmoissaan;\najatelkaa, miten hävyttömästi te minulle puhuitte, ja vielä naisten\nläsnäollessa!\n\nMääri ymmärsi liiankin hyvin, mitä Julien tahtoi, ja taisteli\nsielussaan katkeran taistelun. Ja Julien sattui nyt vielä\nsilmittömässä vihassaan huudahtamaan:\n\n-- Tiedän, hyvä herra, minne menen, kun lähden teiltä. Samassa herra\nde Rénal näki mielessään Julienin Valenodin palveluksessa.\n\n-- No niin, hän virkkoi viimein huokaisten ja sen näköisenä kuin\nolisi pyytänyt kirurgia tekemään tuskallista leikkausta; minä suostun\npyyntöönne. Ylihuomisesta alkaen, kuukauden ensimmäisestä päivästä,\nmaksan teille viisikymmentä frangia kuussa.\n\nJulienin teki mieli purskahtaa nauruun ja hän oli aivan ällistynyt:\nkoko vihakin siinä hälveni.\n\nEn osannut halveksia tuota elukkaa vielä tarpeeksi, hän ajatteli. Ei\nkeksinyt, halpamainen raukka, parempaa anteeksipyyntöä!\n\nLapset, jotka olivat suu ammollaan katselleet tätä kohtausta,\njuoksivat puutarhaan kertomaan äidille, että herra Julien oli oikein\nvihainen, mutta että hän saisi viisikymmentä frangia kuussa.\n\nJulien lähti vanhasta tottumuksesta lasten jälkeen, mutta ei\nenää katsonutkaan herra de Rénaliin, joka jäi hyvin ärtyneeseen\nmielentilaan.\n\n-- No nyt Valenod aiheutti minulle sadan kuudenkymmenenkahdeksan\nfrangin menot, ajatteli määri. -- Pitääpä sanoa hänelle pari purevaa\nsanaa hänen hankinnoistaan orpokodin tarpeisiin.\n\nTuokion kuluttua Julien palasi herra de Rénalin luo:\n\n-- Minun täytyy lähteä puhumaan omantunnon asioista kirkkoherra\nChélanin kanssa. Minulla on kunnia ilmoittaa teille, että viivyn\nkaupungissa muutaman tunnin.\n\n-- Tietysti, rakas herra Julien, vastasi määri makeasti hymyillen, --\nolkaa vaikka koko päivä, vaikka koko huomispäivä, ystäväni. Ottakaa\npuutarhurilta hevonen ja antakaa ajaa itsenne sillä Verrièresiin.\n\nHerra de Rénal ajatteli: Nyt hän menee viemään vastauksensa\nValenodille. Hän ei ole luvannut minulle mitään, mutta täytyypä\nsallia tuon nuoren tuittupään hiukan rauhoittua.\n\nJulien lähti kaikella kiireellä retkelle ja joutui suureen metsään,\njonka kautta Vergystä pääsee Verrièresiin oikotietä. Hän ei tahtonut\nniinkään pian tulla kirkkoherra Chélanin luo: hän ei suinkaan\nhalunnut uutta teeskentelykohtausta, vaan sen sijaan hän kaipasi\ntutkia omaa sieluaan ja kuunnella tunteita, jotka hänen sydämessään\nhyrskysivät.\n\n-- Minä voitin taistelun, hän ajatteli heti, kun pääsi metsään ja\nsyrjään ihmisten silmiltä. -- Minä siis voitin taistelun!\n\nNuo sanat saivat hänet näkemään asemansa sangen kauniina ja\nrauhoittivat hiukan hänen sieluaan.\n\n-- Nyt minulla on viisikymmentä frangia palkkaa kuussa. Herra de\nRénal siis pelkää. Mutta mitä hän pelkää?\n\nKun Julien siinä aprikoi, miksi tuo onnellinen ja mahtava mies, jota\nvastaan hän tunti sitten oli kuohunut vihan vallassa, oli pelästynyt,\nniin hänen mielensä kirkastui. Tuokioksi hän tuli jo melkein\nherkäksi metsänkin hurmaavalle kauneudelle sen läpi kävellessään.\nValtavia, paljaita kallionlohkareita oli muinoin vierinyt vuorelta\nalas metsään. Suuret pyökit kasvoivat melkein kallioiden korkuisina,\nja niitten varjo loi ihanaa viileyttä, vaikka parin askelen päässä\nsiimespaikoista auringon hehkuvien säteiden vuoksi olisi ollut\nmelkein mahdotonta hetkeksikään pysähtyä.\n\nJulien hengähti tuokion korkeiden kallioiden varjossa ja alkoi\nsitten taas kiivetä ylemmäksi. Pian hän tuli kapeaa, ainoastaan\nvuohipaimenien käyttämää ja tuskin näkyvää polkua myöten valtavalle\nkalliohuipulle, missä hän tiesi olevansa varmasti erillään kaikista\nihmisistä. Moinen fyysillisesti korkea asema nosti hänen huulilleen\nhymyn, se sai hänet ajattelemaan moraalistakin korkeutta, johon hän\nkiihkeästi pyrki. Ylhäisten vuorten puhdas ilma valoi hänen sieluunsa\nrauhaa, jopa iloakin. Verrièresin määri oli kyllä edelleen hänen\nmielestään kaikkien maailman rikkaiden ja hävyttömien olentojen\nilmentymä, mutta Julien tunsi, että viha, jota hänen sydämensä\ntaannoin oli kuohunut, ei ollut enää mitenkään persoonallista, vaikka\nse olikin niin rajusti äsken purkautunut. Jos hän olisi päässyt pois\nherra de Rénalin luota, hän olisi unohtanut viikossa miehen, hänen\nlinnansa, koiransa, lapsensa ja hänen koko perheensä. -- Sain hänet\npakotetuksi uhraamaan tavattoman paljon, mutta en tiedä, miten se\ntapahtui. Kas ihmettä: kuudettakymmentä écutä vuodessa! Ja hetkinen\nsitä ennen pelastauduin suuresta vaarasta! Siis samana päivänä kaksi\nvoittoa, joista toinen järjestyksessä tuli tosin ansiottani, pitäisi\nkoettaa arvata, miten se oikein kävi. Mutta jääkööt nyt ikävät\ntutkimukset huomiseksi.\n\nKorkealta kallionhuipulta Julien katseli auringonpaisteessa\nsäteilevää elokuun taivasta. Heinäsirkat aholla kallion juurella\nsirisivät; kun ne kaikki vaikenivat, tuli hiiskumattoman hiljaista.\nSieltä näki aina kymmenen peninkulman päähän. Silloin tällöin hänen\nsilmänsä osuivat varpushaukkaan, joka oli lähtenyt lentoon vuoren\nlaelta hänen päänsä yläpuolelta ja piirteli ilmaan suuria väikkyviä\nympyröitään. Ajatuksissaan Julien seurasi petolinnun hommia. Sen\ntyynet ja mahtavat liikkeet herättivät hänen huomiotaan, hän kadehti\nsen voimaa, kadehti sen yksinäisyyttä.\n\n-- Sellainen oli Napoleonin kohtalo. Olisiko se kerran minunkin?\n\n\n\n\nXI\n\nERÄS ILTA\n\n\n    Yet Julia's very coldness still was kind,\n    And tremulously gentle her small hand\n    Withdrew itself from his, but left behind\n    A little pressure, thrilling, and so bland\n    And slight, so very slight that, to the mind,\n    'Twas but a doubt.\n\n                  _Don Juan_, I laulu, 71. säe.\n\n    [Julian kylmyyskin oli ystävällistä,\n    ja lempeästi värähtäen hän veti kätösensä pois,\n    mutta jätti sykähdyttävän puristuksen,\n    niin heikon, niin aran, että toisessa\n    tuskin aavistus heräsi. -- _Suom_.]\n\nJulienin täytyi kuitenkin näyttäytyä kaupungissa. Kun hän tuli\npappilasta, sattui niin hyvin, että hän kohtasi herra Valenodin ja\nkiiruhti nyt kertomaan hänelle palkankorotuksestaan.\n\nPalattuaan Vergyhin ei Julien mennyt puutarhaan ennen kuin\nillan pimennyttyä. Hän oli väsynyt monista voimakkaista\nmielenjärkytyksistä, joita hän oli tänään kokenut. -- Mitä minä edes\nsanoisin heille? hän ajatteli rauhattomana, tarkoittaen naisia.\nHän ei suinkaan huomannut, että hänen sielunsa askarteli juuri\nsellaisissa pikkuasioissa, joihin naisten mielenkiinto tavallisimmin\nkohdistuu. Usein Julien oli rouva Dervillesta, jopa hänen\nystävättärestäänkö aivan käsittämätön, ja Julien puolestaan ymmärsi\nvain osaksi, mitä he hänelle puhuivat. Se johtui nuoren onnenonkijan\nsydämessä riehuvien intohimojen voimasta ja, jos niin uskaltaisimme\nsanoa, suuruudesta: tuon erikoisen olennon sielussa pauhasi myrsky\nmelkein joka hetki.\n\nTullessaan sinä iltana puutarhaan Julien oli päättänyt tarkata\nkauniiden serkkurouvien ajatuksia. Naiset odottivat häntä kiihkeästi.\nJulien asettui tavalliselle paikalleen rouva de Rénalin viereen.\nPimeys sakeni nopeasti. Hän halusi tarttua valkeaan käteen, jonka oli\njo kauan nähnyt lähellään tuolin selkänojalla. Käsi epäröi hetkisen,\nmutta viimein se vetäytyi takaisin liikkeellä, joka ilmaisi rouvan\nolevan huonolla tuulella. Julien oli valmis mukautumaan tähän ja\njuttelemaan yhä edelleen iloisesti, kun hän yhtäkkiä kuuli herra de\nRénalin tulevan.\n\nAamulliset karkeat sanat kaikuivat yhä Julienin korvissa. -- Eikö\nolisi aika kuje mokomalle, joka on saanut niin yllin kyllin onnen\nantimia, hän ajatteli, jos ottaisin hänen vaimonsa käden hänen\nläsnäollessaan? Senpä minä teenkin, minä, jota hän niin pahoin\nhalveksii!\n\nJa samassa pakeni lyhyt, Julienin luonteelle harvinainen rauhan\nhetki; hän toivoi tuskallisen kiihkeästi, että rouva de Rénal antaisi\nkätensä hänelle; hän ei jaksanut enää ajatella kerrassaan mitään\nmuuta.\n\nHerra de Rénal puhui vimmastuneena politiikasta: kaksi tai kolme\nVerrièresin tehtailijaa näytti selvästi tulevan rikkaammiksi kuin\nhän, ja he aikoivat nyt ryhtyä vastustamaan häntä vaaleissa. Rouva\nDerville kuunteli. Julienia moinen keskustelu kiusasi, hän siirsi\ntuolinsa lähemmäksi rouva de Rénalia. Pimeässä hänen liikkeitään\nei ollenkaan huomattu. Hän uskalsi asettaa kätensä aivan rouva de\nRénalin kauniin käsivarren viereen; rouvalla oli sellainen puku, että\nkäsivarsi oli paljaana. -- Julienin pää meni sekaisin, hän ei jaksanut\nhillitä ajatuksiaan, hän kallisti poskensa lähelle tuota kaunista\nkäsivartta ja uskalsi painaa sille huulensa.\n\nRouva de Rénal vavahti. Hänen miehensä seisoi parin askeleen\npäässä. Rouvalle tuli kiire ojentaa kätensä Julienille ja samalla\ntyöntää tätä hiukan kauemmaksi. Kun herra de Rénal yhä haukkui\ntyhjästä kohonneita ja nyt rikastuvia jakobiineja, suuteli Julien\nsuutelemistaan hänen valtaansa annettua kättä intohimoisesti, tai\nainakin tuntuivat nuo suudelmat rouva de Rénalista intohimoisilta.\nJa kuitenkin naisparka oli tänä samana kohtalon päivänä kokenut,\nettä mies, jota hän rakasti, vaikkei tunnustanut sitä itselleenkään,\nrakastikin toista. -- Koko ajan kuin Julien oli viipynyt poissa\nkotoa, rouva de Rénal oli tuntenut itsensä kauhean onnettomaksi, ja\nse oli saanut hänet harkitsemaan asiaansa.\n\n-- Olisinko tosiaan rakastunut? hän kysyi itseltään. -- Rakastunut,\nminä, naimisissa oleva nainen, rakastunut? -- Mutta, hän jatkoi,\nminä en ole koskaan tuntenut miestäni kohtaan tällaista synkkää ja\nhuimaavaa tunnetta, jonka vuoksi en saa ajatuksiani Julienista!\n-- Ja kuitenkin hän on ainoastaan lapsi, joka kunnioittaa minua\nsyvästi! Tämä hullutus haihtuu pian. Mitäpä vahinkoa miehelleni olisi\ntunteista, joita minulla ehkä on tätä nuorukaista kohtaan? Herra\nde Rénal vain kyllästyisi minun ja Julienin keskusteluihin, sillä\nne koskevat mielikuvien maailmoja. Mieheni ajattelee ainoastaan\nraha-asioitaan. En riistä häneltä mitään antaakseni Julienille.\n\nMinkäänlainen teeskentely ei tahrannut tämän lapsellisen naissielun\npuhtautta; intohimo, jota hän ei ollut milloinkaan ennen kokenut, oli\nvain vienyt hänet harhaan. Hän oli hairahtunut, mutta aavistamattaan;\nja kuitenkin siveellisyydenvaisto sai hänet säikähtämään. --\nSellaiset ristiriidat taistelivat hänen mielessään, kun Julien\nilmestyi puutarhaan. Hän kuuli Julienin puhuvan, ja näki melkein\nsamassa tämän istuutuvan viereensä. Silloin hän jälleen tunsi\nsielussaan saman suloisen onnen, joka nyt parin viikon ajan oli\ntuntunut hänestä ei juuri viettelevältä, vaan hämmästyttävältä.\nKaikki oli hänelle uutta ja odottamatonta. -- Ja kuitenkin, hän\najatteli hetken kuluttua, eikö Julienin tarvitse muuta kuin tulla\nlähelle, niin unohdan heti, miten väärin hän tekee? Siitä hän\nsäikähti, ja veti Julienilta kätensä pois.\n\nJulienin intohimoiset suudelmat, jollaisia rouva de Rénal ei ollut\nkoskaan kokenut, saivat hänet äkkiä unohtamaan, että Julien ehkä\nrakastikin toista naista. Pian Julien ei ollutkaan enää syyllinen\nhänen silmissään. Kun epäluulon viiltävä tuska loppui, syttyi hän\nläheisestä suuresta onnesta, jonkalaisesta hän ei ollut koskaan\nsaattanut uneksiakaan, rakkauden hurmioon ja oli iloinen kuin\nvallaton lapsi. Illasta tuli erinomaisen hauska kaikille muille\npaitsi Verrièresin määrille, joka ei jaksanut unohtaa yhä rikastuvia\nkilpailijoitaan. Julien ei muistanut enää synkkää kunnianhimoaan\neikä vaikeasti toteutettavia suunnitelmiaan. Ensi kertaa elämässään\nkauneuden valta tempasi hänet täydellisesti lumoihinsa. Vaipuen\nepämääräisiin ja suloisiin haaveisiin, jotka hänen luonteelleen\nolivat varsin vieraita, ja puristaen hiljaa kättä, jota hän piti\nmoitteettoman kauniina, hän kuuli ikään kuin puolihorteessa lehmuksen\nlehtien suhisevan vienossa yötuulessa ja koirien haukkuvan kaukana\nDoubsin myllyllä.\n\nMutta liikutus oli hänelle huvia eikä suinkaan intohimoa. Kun hän\nmeni huoneeseensa, hän ajatteli ainoastaan yhtä onneaan: päästä\nlukemaan lempikirjaansa. Jo kahdenkymmenen vuoden iässä maailma\nja hänen tuleva vaikutuksensa se kulkuun olivat hänelle kaikkein\ntärkeimpiä asioita!\n\nPian hän kuitenkin laski kirjan kädestään. Ajatellessaan Napoleonin\nvoittoja, hän keksi jotain uutta omassakin voitossaan. -- Niin,\nminä voitin taistelun, hän ajatteli. Minun täytyy nyt käyttää sitä\nhyväkseni. Minun täytyy murskata tuon pöyhkeän aatelisherran ylpeys,\nnyt, kun hän vielä on perääntymässä. Se on aitoa Napoleonia! Minäpä\npyydän siis kolmen päivän loman mennäkseni katsomaan ystävääni\nFouquéta. Jos hän kieltää sen minulta, uhkaan häntä jälleen erolla,\nmutta kyllä hän taipuu.\n\nRouva de Rénal ei saanut unta silmäänsä. Tuntui kuin hän ei olisi\ntätä ennen elänytkään. Hän ei saanut ajatuksistaan, miten onnellinen\nhän oli ollut äsken, kun Julien oli monta kertaa tulisesti suudellut\nhänen kättään.\n\nÄkkiä hänen mieleensä ilmestyi kauhea ajatus: aviorikos. Hän\nkuvitteli kaikkea tuota, mikä antaa aistilliselle rakkaudelle\ninhottavan, alhaisen elostelun vivahteen. Nämä ajatukset koettivat\ntahrata suloisen ja jumalallisen kuvan, jonka hän loi itselleen\nJulienista ja rakastamisen onnesta. Tulevaisuus kuvastui hänelle\nhirvittävän synkänvärisenä. Hän näki itsensä jo aivan halveksittavana\nolentona.\n\nJulma hetki; hänen sielunsa joutui harhaamaan tuntemattomia maita.\nEilen vielä hän oli nauttinut niin suuresta onnesta, ettei ollut\nmilloinkaan sellaista aavistanut, ja nyt hän huomasi itsensä\nsyöstyksi kauheaan epätoivoon. Hänellä ei ollut mitään aikaisempaa\nkäsitystä tällaisesta kärsimyksestä; se mullisti nyt hänen järkensä\nsekaisin. Hänen päähänsä pälkähti, että hänen olisi tunnustettava\nmiehelleen, että hän pelkäsi olevansa rakastunut Julieniin. Silloin\nhänen olisi pitänyt puhua tälle Julienista. Onneksi hän silloin\nmuisti erään ohjeen, jonka hänen tätinsä oli antanut hänelle\nhääaattona. Tämä oli neuvonut, että oli vaarallista kovin luottavasti\nuskoa salaisuuksiaan aviomiehelle, sillä onhan mies loppujen lopuksi\ntalon valtias. -- Rouva de Rénal väänteli epätoivoissaan käsiään.\n\nRistiriitaiset ja kiduttavat mielikuvat kiskoivat häntä sinne tänne.\nMilloin hän pelkäsi, ettei Julien rakastaisi häntä, milloin häntä\nkiusasi ajatus, että hän oli rikollinen, niin kauheasti, että hän\nnäki itseään jo aivan huomenna kuljetettavan Verrièresin torille\nhäpeäpaaluun, ja näki paalussa kirjoituksen, jossa hänet koko\nkaupungille julistettiin portoksi.\n\nRouva de Rénalilla ei ollut mitään kokemuksia elämästä; silloinkin\nkun hän oli täysin selkeä ja hallitsi koko järkeään, ei hän nähnyt\nmitään eroa siinä, ollako syyllinen Jumalan edessä tai sitten joutua\nmerkityksi karkeimman yleisen halveksimisen poltinraudalla.\n\nKun hän sitten hetkeksi sai rauhan aviorikosajatukselta ja\nkaikelta häpeältä, mitä se rikos hänen mielestään toi mukanaan,\nhän unelmoi, kuinka onnellista olisi, jos hän voisi elää Julienin\nseurassa yhtä viattomasti kuin ennenkin; ja sitten hänet taas\nsyöstiin kauheaan luuloon, että Julien rakasti toista naista. Hän\nnäki vielä ilmielävästi, miten kalpea Julien oli ollut, kun hän\npelkäsi, että menettäisi tuon muotokuvan tai, että joku näkisi sen.\nSe oli ainoa kerta, jolloin rouva de Rénal oli noissa ylpeissä ja\ntyynissä kasvoissa ihmeekseen huomannut pelkoa. Koskaan ei Julien\nollut näyttäytynyt hänelle tai hänen lapsilleen niin rauhattomassa\nmielentilassa. -- Tämä tuska lisäsi vielä rouva de Rénalin\nonnettomuutta, joka jo ennestään tuntui niin suurelta kuin ihmissielu\nsaattaa kestää. Huomaamattaan hän huudahti niin kovasti tuskasta,\nettä kamaripalvelijatar heräsi. Yhtäkkiä hän huomasi sänkynsä\nvieressä kynttilänvalon, ja siinä seisoi Elisa.\n\n-- Teitäkö hän rakastaa? huusi rouva de Rénal hillittömästi.\n\nElisa ihmetteli, miten omituisen sekavalta hänen emäntänsä näytti,\nmutta ei onneksi laisinkaan huomannut näitä kummallisia sanoja.\nJa rouva de Rénalin päässä selvisi, että hän oli ollut varomaton:\n-- Minulla on kuumetta, hän sanoi, taidan hourailla; jääkää tänne\nluokseni.\n\nTeeskentelyn pakko herätti hänet todellisuuteen ja hän tunsi\nnyt itsensä vähemmän onnettomaksi; järki sai takaisin valtansa,\njonka horroksen tapainen tila oli anastanut. Vapautuakseen\npalvelijattarensa tuijottavasta katseesta hän käski Elisan lukea\nääneen sanomalehteä, ja kuunnellen, kun tyttö yksitoikkoisesti luki\nerästä pitkää artikkelia _Quotidiennesta_, rouva de Rénal teki\nmoraalisen päätöksen, että hän tästä alkaen kohtelisi Julienia aivan\nkylmästi, milloin hänet näkisi.\n\n\n\n\nXII\n\n\nMUUAN MATKA\n\n    Pariisissa näkee hienoja ihmisiä, maaseudulla\n    välistä sellaisia, joilla on luonteen lujuutta.\n\n                                      _Sieyés_.\n\nKello viiden aikaan seuraavana aamuna, ennen kuin rouva de Rénal\noli näyttäytynytkään, Julien pyysi hänen mieheltään kolmen\npäivän loman. Vastoin odotustaan Julien huomasi haluavansa nähdä\nrouva de Rénalia; hän ajatteli tämän kaunista kättä. Hän meni\npuutarhaan; rouva antoi odottaa itseään kauan. Mutta jos Julien\nolisi rakastanut rouvaa, olisi hän huomannut tämän ensimmäisen\nkerroksen puoliavoimiksi jätettyjen sälekaihtimien takana; siellä\ntämä seisoi otsa ruutua vasten ja katseli Julienia. Viimein rouva\nde Rénal päätti, vaikka oli ensin ajatellut aivan toisin, mennä\nsittenkin puutarhaan. Tavallisesti hän oli kalpea, mutta nyt väri\nhehkui hänen kasvoillaan. Tuo niin lapsellinen nainen oli ilmeisesti\nkiihdyksissään: jonkinlainen teeskentelyn ja vihankin tunne samensi\nsitä syvää ja ikäänkuin kaikkien elämän arkipäiväisten askareiden\nulkopuolelta lähtevää kuulauden ilmettä, joka tavallisesti loi hänen\ntaivaallisille kasvoilleen aivan erikoisen sulon.\n\nJulien meni innokkaasti rouvaa vastaan; hän ihaili noita kauniita\nkäsivarsia, jotka vilahtelivat kiireesti olkapäille heitetyn huivin\nalta. Viileä aamuilma näytti lisäävän kasvojen loistoa, vaikka yön\nmielenliikutuksetkin olivat jo tehneet ne tavallista herkemmiksi\nkaikille vaikutteille. Moinen vaatimattoman ja liikuttavan kaunis\nnainen, jonka pää oli kuitenkin täynnä ajatuksia, joita ei tavata\nalemmissa yhteiskuntaluokissa, tuntui herättävän Julienin sielussa\nerään ominaisuuden, josta hänellä itsellään ei ollut milloinkaan\nennen ollut tietoa. Hän antautui ihastelemaan rouva de Rénalin\nsuloutta ja nauttimaan siitä niin ahnain silmin, ettei muistanutkaan,\nmiten tuttavallisesti hän oikeastaan oli odottanut rouvan ottavan\nhänet vastaan. Sitä enemmän hän siis hämmästyi, kun rouva de Rénal\nkoettikin kohdella häntä aivan jääkylmästi; Julien oli tässä\nhuomaavinaan, että hänet haluttiin alentaa takaisin entiselle\npaikalleen.\n\nMielihyvän hymy hälveni Julienin huulilta. Hän muisti asemansa\nyhteiskunnassa, ja varsinkin paikkansa ylhäisen ja rikkaan\nperijättären silmissä. Hetken kuluttua hänen kasvoillaan ei enää\nvärähtänyt muuta ilmettä kuin jäykkä ylpeys ja viha itseään kohtaan.\nHän oli harmissaan itselleen, että oli lykännyt retkeään toista\ntuntia saadakseen näin nöyryyttävän vastaanoton.\n\nHän ajatteli: Vain narri kiukuttelee toisille. Kivi putoaa siksi,\nettä se on painava. Olenko iankaikkisesti tällainen lapsi? Milloin\npääsen siihen, että annan tuollaisille ihmisille sieluani juuri\nsen verran kuin he siitä maksavat rahaa? Jos haluan kunnioitusta\nheiltä ja itseltäni, minun täytyy näyttää heille, että tässä on\nkysymys kaupanhieronnasta minun köyhyyteni ja heidän rikkautensa\nvälillä, mutta että sydämeni on satojen peninkulmien päässä heidän\nhäikäilemättömyydestään ja elää niin korkeissa ilmakehissä, etteivät\nheidän halveksimisensa tai suopeutensa pikku ilmaukset sitä tavoita.\n\nSamalla kun tällaiset tunteet hyökkäsivät nuoren kotiopettajan\nsieluun, hänen kasvonsa kuvastivat kärsivää ylpeyttä ja julmuutta.\nRouva de Rénal joutui aivan ymmälle. Kunniallinen viileys, jota hän\noli harjoitellut kohtausta varten, katosi, ja sijaan tuli aivan\ntoinen sävy, mielenkiinto, joka heräsi erikoisesti juuri siitä, että\nhän näki Julienin niin odottamatta muuttuneen. Tyhjät sanat, joita\naamuisin vaihdetaan, kysymykset terveydestä ja pakinat kauniista\nilmasta tyrehtyivät äkkiä kumpaisenkin huulille. Julien, jonka\narvostelukykyä intohimo ei hämmentänyt, keksi pian keinon ilmaista\nrouva de Rénalille, kuinka vähän hän uskoi tämän ystävyyteen; hän ei\nsanonut sanaakaan aikomastaan retkestä, vaan kumarsi ja poistui.\n\nKun rouva de Rénal katseli hänen menoaan ja oli aivan maahan\nmasennettu siitä, että Julienin katse nyt oli ollut niin synkän\nkylmä, vaikka se vielä eilen oli ollut niin ystävällinen, hänen\nvanhin poikansa juoksi puutarhan perältä paikalle, suuteli äitiään ja\nsanoi:\n\n-- Meillä on tänään lupa, herra Julien lähtee matkalle.\n\nRouva de Rénal tunsi ruumiinsa lävitse kulkevan vilunväreitä; hän\noli onneton hyveellisyytensä ja vielä onnettomampi heikkoutensa\ntähden. Tämä uusi tapaus päästi hänen mielikuvituksensa hillittömänä\nvalloilleen. Kaikki hänen viisaat päätöksensä, joita hän oli tehnyt\nedellisenä hirvittävänä yönä, haihtuivat kauas. Ei ollut enää\nkysymys, pitikö vastustaa tuota viehättävää miestä, vaan siitä, että\nsaattoi kadottaa hänet ainaiseksi.\n\nKuitenkin rouvan täytyi olla läsnä aamiaispöydässä. Kaiken surun\nlisäksi herra de Rénal ja rouva Derville puhuivat koko ajan\nainoastaan Julienin matkasta. Verrièresin määri oli huomannut, että\nJulien oli pyytänyt lomaa jollakin erikoisen päättäväisellä tavalla.\n\n-- Pikku moukalla on varmaan taskussaan tarjous, joltakulta. Mutta\ntuon jonkun, olkoonpa se vaikka Valenod, sopisi hiukan malttaa\nmieltänsä ja ajatella, että hänen vuosimenoihinsa tulee 600 frangin\nlisäys. Eilen Julien on nähtävästi pyytänyt kaupungissa kolmen päivän\nharkinta-aikaa, ja tänä aamuna nuori herra livistää vuoristoon,\nettei hänen tarvitsisi antaa minulle vastausta. Siihen tässä nyt on\njouduttu: meidän on pakko ottaa huomioon kurja rahvaanlapsi, joka\nuskaltaa tekeytyä hävyttömäksi.\n\nRouva de Rénal ajatteli: Kun kerran mieheni, joka ei käsitä, miten\nsyvästi hän on loukannut Julienia, luulee, että hän lähtee meiltä,\nniin mitä minun sitten pitää ajatella? Se on varmaankin päätetty asia!\n\nSaadakseen edes itkeä rauhassa ja päästäkseen vastaamasta rouva\nDervillen kysymyksiin, rouva de Rénal sanoi, että hänellä oli kauhea\npäänsärky, ja meni vuoteeseen.\n\n-- Sellaisia ne naiset ovat, tokaisi herra de Rénal; heidän\nmonimutkaisissa koneistoissaan on aina jotakin rempallaan.\n\nJa hän poistui pilkallisesti mutisten.\n\nSilläaikaa kuin rouva de Rénal kärsi kaikkein hirveimpiä tuskia mitä\nintohimo, johon sattuma oli hänet syössyt, saattoi tuottaa, Julien\nsamosi iloisesti ihanien vuoristomaisemien halki omia teitään. Hänen\npiti kulkea Vergyn pohjoispuolelta vuorenharjanteen poikki. Polku,\njota hän käveli, kohosi vähitellen suuriin pyökkimetsiin, tehden\nlukemattomia epäsäännöllisiä mutkia Doubsin laakson pohjoispuolisella\nrinteellä. Pian hän saattoi nähdä matalien kukkuloiden yli, joiden\nvälitse Doubs juoksee etelää kohti, aina Burgundin ja Beaujolaisin\nhedelmällisille alangoille saakka. Vaikka nuoren onnentavoittelijan\nsielu olikin melkoisen tunteeton tällaiselle kauneudelle, täytyi\nhänen kuitenkin silloin tällöin pysähtyä moista avaraa ja valtavaa\nnäkyä ihastelemaan.\n\nViimein hän saapui korkealle vuorelle, jonka lävitse hänen täytyi\nkulkea päästäkseen oikotietä siihen yksinäiseen laaksoon, missä hänen\nystävänsä, nuori halkokauppias Fouqué asui. Julienilla ei ollut\nmitään erikoisen kiireellistä halua tavata ystäväänsä, enempää kuin\nhän kaipasi muitakaan ihmisiä. Kuin petolintu piilossa alastomien\nkallionkärkien keskellä, jotka muodostivat vuoren huipun, hän voi\nhuomata ihmiset jo hyvin kaukaa, jos ketään oli lähestymässä.\nErään kalliojyrkänteen miltei pystysuorassa kupeessa hän löysi\npienen luolan. Hän meni sitä kohti ja oli pian pujahtanut tähän\nkätköönsä. -- Täällä, hän ajatteli ilosta loistavin silmin, -- eivät\nihmiset voi tehdä minulle pahaa. -- Hänen päähänsä pälkähti ryhtyä\nkirjoittelemaan paperille ajatuksiaan, jotka kaikkialla muualla\nolisivat olleet hänelle niin vaarallisia. Neliskulmainen kivi kelpasi\npöydäksi. Kynä kulki lentämällä; hän ei nähnyt eikä ajatellut koko\nympäristöään. Lopulta hän huomasi auringon jo laskevan Beaujolaisin\netäisten vuorten taakse.\n\nMiksikä en jäisi tänne yöksi? hän ajatteli. -- Onhan minulla leipää,\nja _minä olen vapaa_! -- Tämä viimeinen suuri sana innosti hänet\nhaltioihinsa; hän oli niin teeskentelevä, ettei tuntenut itseään\nvapaaksi edes Fouquén luona! -- Hän jäi siis istumaan yhä luolaan,\nnojaten otsaansa käsiinsä, ja tunsi olevansa nyt onnellisempi kuin\nmilloinkaan elämässään, niin hurmautunut hän oli unelmistaan ja\nvapaudenriemusta. -- Ajattelematta ympäristöään hän näki hämärän\nvalojen vähitellen sammuvan. Keskellä valtavaa pimeyttä mielikuvitus\nliiteli valtoinaan ja kuvaili, millaista hänellä kerran olisi\nPariisissa. Siellä hän saisi ensinnäkin naisen, paljon kauniimman ja\nälykkäämmän kuin ainoakaan, minkä saattoi täältä maaseudulta löytää.\nJulien rakastaisi intohimoisesti, ja olisi itsekin rakastettu.\nJos hän eroaisi tästä tuokioksi, niin hän tekisi sen ainoastaan\nhankkiakseen itselleen lisää kunniaa ja tehdäkseen itsensä yhä\nansiollisemmaksi rakkaudelle.\n\nKylmä ironia olisi herättänyt Pariisin seuraelämän surullisen\ntodellisuuden keskellä kasvaneen nuoren miehen tässä romaanin\nkohdassa, vaikkapa tällä olisikin ollut Julienin mielikuvitus;\nsankariteot ja niiden toteuttamisen toivo olisivat väistyneet\nseuraavaan yleisesti tunnetun mietelmän tieltä. Se poloinen, joka\njättää rakastajattarensa, on vaarassa tulla petetyksi pari kolme\nkertaa päivässä. -- Mutta nuori maalaispoika ei vielä nähnyt\nmainetöiden ja itsensä välillä muuta estettä kuin tilaisuuden\npuutteen!\n\nYön pimeys oli siirtynyt päivän valon tilalle, ja alas mökille, jossa\nFouqué asui, oli vielä peninkulma matkaa. Ennen kuin Julien lähti\nluolasta, hän sytytti tulen ja poltti huolellisesti kaiken, mitä oli\nkirjoittanut.\n\nYstävä hämmästyi kovasti, kun Julien kello yhden aikaan kolkutti\nhänen ovellensa. Hän tapasi Fouquén kirjoittamassa laskujaan.\nFouqué oli kookas, melkoisen kömpelöruumiinen nuorukainen, piirteet\nolivat karkeatekoiset, nenä tavattoman pitkä. Mutta vastenmielisen\nulkokuoren alle kätkeytyi paljon hyväntahtoista lauhkeutta.\n\n-- Oletko joutunut riitoihin herra de Rénalisi kanssa, koska tulet\nnäin odottamatta tänne?\n\nJulien kertoi hänelle, hiukan värittäen, eiliset tapahtumat.\n\n-- Jää luokseni, pyysi Fouqué. -- Huomaan, että sinä nyt tunnet herra\nde Rénalin, Valenodin, aliprefekti Maugironin ja rovasti Chélanin;\nolet nähnyt noiden ihmisten luonteiden ovelat puolet, joten kelpaat\npuuhuutokauppoihin. Osaat laskentoa paremmin kuin minä, voit pitää\nminulle kirjaa. Minä ansaitsen hyvin liikkeelläni. Kun en ennätä\nyksin kaikkialle ja kun pelkään saavani osakkaakseni veijarin,\njos ottaisin osakkaan, niin menetän joka päivä hyviä tilauksia.\nEi kuukauttakaan kun hankin kuudentuhannen frangin voiton Michaud\nde Saind-Amandille, jota en ollut nähnyt kuuteen vuoteen ja jonka\ntapasin sattumalta huutokaupassa Pontarlieressa. Miksi juuri sinä\net olisi voinut ansaita noita kuuttatuhatta frangia tai ainakin\nkolmeatuhatta? Sillä jos sinä silloin olisit ollut apunani, olisin\nryhtynyt kilpailemaan tuosta metsälohkosta ja olisin tarjonnut\nkorkeimman huudon. Rupea minun osakkaakseni.\n\nTämä tarjous suututti Julienia; se häiritsi hänen lennokkaita\nunelmiaan. Istuttaessa illallisella, jonka ystävykset valmistivat\nomin käsin kuin Homeroksen sankarit, sillä Fouqué eleli aivan\nyksinään, isäntä näytteli Julienille tilikirjojaan ja todisteli\nhänelle, miten paljon puukauppa toi puhdasta voittoa. Fouquélla oli\nkorkea käsitys Julienin älystä ja luonteesta.\n\nKun Julien viimein jäi yksin pieneen kuusihirsistä rakennettuun\nhuoneeseen, hän ajatteli: Kyllähän täällä voisin ansaita muutamia\ntuhansia frangeja ja antautua sitten helposti joko sotilas- tai\npappisuralle, sen mukaisesti kuin silloinen muoti Ranskassa vaatii.\nNuo vähät säästökolikot auttaisivat minut rahallisista vaikeuksista.\nTäällä vuoriston yksinäisyydessä saattaisin täyttää hirvittävän\nsuuren tietämättömyyteni aukkoja lueskellen asioista, joita kaikki\nseurustelusankarit pitävät niin tärkeinä. Mutta Fouqué ei mene\nnaimisiin, ja aina hän kuitenkin valittaa olevansa onneton yksinään.\nJos hän ottaa osakkaan, joka ei tuo rahaa hänen liikkeeseensä, niin\nilmeisesti hän tekee sen siinä toivossa, että saa toverin, joka ei\nkoskaan lähde pois.\n\n-- Pettäisinkö sitten ystäväni? Julien huudahti kiivaasti. Hän,\njoka oli ottanut autuutensa välikappaleiksi teeskentelyn ja kaiken\nsuopeuden kieltämisen ihmisiltä yleensä, ei sietänyt ajatusta, että\nrikkoisi pienintäkään hienotunteisuuden sääntöä sellaista miestä\nkohtaan, josta piti.\n\nMutta äkkiä Julien tunsi itsensä onnelliseksi: hän oli keksinyt\ntekosyyn, jolla hän voi kieltäytyä Fouquén tarjouksesta. --\nMinäkö hukkaisin raukkamaisesti seitsemän, kahdeksan vuotta, kun\nBonaparte oli jo kaksikymmentäkahdeksan vuotiaana tehnyt valtavimmat\nsuurtyönsä? Olisiko minulla enää sitten, kun olisin koonnut\nhiljaisuudessa rahtusen rahaa juoksentelemalla puuhuutokaupoissa ja\nkun olisin onkinut joidenkin alempien vintiöiden suosiota, olisiko\nminulla enää sitten sitä pyhää tulta, jolla mies luo itselleen nimen?\n\nSeuraavana aamuna Julien vastasi varsin kylmäverisesti kelpo\nFouquélle, joka piti osakkuutta hänen kanssaan jo päätettynä asiana,\nettei hänen kutsumuksensa pyhään pappissäätyyn sallinut hänen suostua\ntarjoukseen. Tällaista ei Fouqué voinut käsittää.\n\n-- Mutta ajattelehan, hän sanoi, -- että otan sinut osakkaakseni tai,\njos se sinusta on mieluisempaa, annan sinulle neljätuhatta frangia\nvuodessa! Ja sinä lähdet kernaammin takaisin herra de Rénalisi luo,\njoka halveksii sinua pahemmin kuin likaa kenkiensä pohjissa! Kun\nvoit lyödä kaksisataa louista pöytään, mikä sinua estää menemästä\npappisseminaariin! Lupaanpa enemmänkin: otan hankkiakseni sinulle\nparhaan papinpaikan koko seudulla. Sillä, lisäsi Fouqué melkein\nkuiskaten -- minä hankin halot herra... sille ja sille... herra\nsille ja sille. Minä annan heille tammihirttä, mutta otan ainoastaan\nhalvemman puun hinnan, mutta paremmin en ole milloinkaan rahojani\nsijoittanut!\n\nMikään ei voinut voittaa Julienin kutsumuksen tärkeyttä. Fouqué\nluuli lopulta Julienia vähän hassahtavaksi. Kolmantena päivänä\nvarhain aamulla Julien lähti ystävänsä luota ja vietti sen päivän\nvuoriston sydänmaassa, kallioitten keskellä. Hän löysi jälleen\npikku luolansa, mutta ei enää sielunrauhaansa; ystävän tarjous\noli vienyt sen. Hän oli kuin Herkules, hän ei tosin seisonut\npaheen ja hyveen tienhaarassa, mutta sen sijaan vaatimattoman,\nmutta varman hyvinvoinnin ja kaikkien nuoruutensa sankariunelmien\nvälillä. -- Minulla ei siis ole oikeaa ryhtiä, hän aprikoi, ja se\nepäilys kalvoikin hänen mieltänsä katkerimmin. -- Minä en ole sitä\npuuta, josta suurmiehet veistetään, koska pelkään kahdeksan vuotta\nleipätyöhön kuluttamalla kadottavani sen jalon tarmon, mitä suuriin\ntekoihin tarvitaan.\n\n\n\n\nXIII\n\nLÄPIKUULTAVAT SUKAT\n\n\n    Romaani on kuvastin, jota kannetaan pitkin maantietä.\n\n                                        _Saint-Réal_.\n\nHuomatessaan edessään Vergyn muinaisen kirkon romanttiset rauniot,\nJulien muisti, ettei hän kahteen päivään ollut ajatellut kertaakaan\nrouva de Rénalia. -- Silloin lähtiessäni tuo nainen muistutti\nminulle, mikä ääretön juopa välillämme on; hän kohteli minua\ntyöläisen poikana. Varmastikin hän tahtoi ilmaista katuvansa, että\noli edellisenä iltana antanut minun pitää kättänsä... Se käsi on\nkuitenkin sangen kaunis! Ja mikä sulo, aateluus onkaan tuon naisen\nsilmissä!\n\nKun Julien oli nähnyt, että hänen olisi mahdollista luoda itselleen\ntulevaisuus Fouquén kanssa, niin hänen elämänkäsityksensä jossakin\nmäärin kirkastui; hän ei ollut enää niin usein ärtynyt eikä\ntuntenut niin katkerasti köyhyyttään ja halpuuttaan. Kuin korkealla\nvuorella seisoen hän saattoi nyt arvioida asemaansa ja vallitsi\nniin sanoaksemme sekä äärimmäistä köyhyyttä että sitä kohtuullista\nvarallisuutta, jota hän vielä piti rikkautena. Hän ei nytkään\nsuinkaan käsittänyt asemaansa filosofin tavalla, mutta oli kyllin\nselvänäköinen huomatakseen tuon pienen vuoristomatkansa jälkeen\nmuuttuneensa.\n\nJulienia kummastutti, miten tavattoman levoton rouva de Rénal oli\nkuunnellessaan pientä matkakertomusta, jota hän oli Julienilta\npyytänyt.\n\nFouqué oli kyllä aikonut naimisiin, hänellä oli onnettomia\nrakkausjuttuja; ystävykset olivat siinä suhteessa uskoneet\ntoisilleen paljonkin salaisuuksia. Fouqué oli tavannut onnensa\nnopeasti ja olikin sitten huomannut, ettei hän ollutkaan ihailtunsa\nainoa. Tuollaiset tarinat kummastuttivat Julienia; hän oppi niistä\nmonenmoista uutta. Yksinäinen elämä, jossa mielikuvitus ja epäluulo\nvallitsivat niin suurina tekijöinä, oli vieroittanut hänet kaikista\ntodellisista olosuhteista.\n\nKun Julien viipyi matkalla, rouva de Rénalin elämä oli ollut pelkkiä\ntuskia täynnä. Hän oli todellakin sairas.\n\n-- Älä ainakaan mene alas puutarhaan tänä iltana, kun olet noin\nheikko, sanoi rouva Derville hänelle nähdessään Julienin tulevan. --\nKostea ilma pahentaisi vointiasi.\n\nIhmeekseen rouva Derville näki, että hänen ystävättärensä, jota\nherra de Rénal aina torui siitä, että rouva pukeutui äärimmäisen\nvaatimattomasti, pani nyt jalkaansa läpikuultavat sukat ja hurmaavat,\npienet, äskettäin Pariisista saapuneet kengät. Näinä kolmena päivänä\nrouva de Rénalin ainoana huvina oli ollut leikata ja ompeluttaa\nElisalla kaikella kiireellä uutta kesäpukua hienosta kankaasta,\njoka nykyään oli muodissa. Se puku valmistui juuri muutamia hetkiä\nJulienin paluun jälkeen, ja rouva de Rénal pukeutui siihen. Ystävätär\nsaattoi nyt pitää huomioitaan täysin varmoina. -- Hän on rakastunut,\ntuo onneton, ajatteli rouva Derville. Hän käsitti rouva de Rénalin\nkaikki omituisen sairauden oireet.\n\nHän näki ystävättärensä puhelemassa Julienin kanssa. Rouva de Rénalin\nkasvot olivat äsken olleet kalpeat, nyt ne hehkuivat punaisina.\nLevottomuus näkyi hänen silmistään, jotka katsoivat lakkaamatta\nnuoren kotiopettajan silmiin. Rouva de Rénal odotti, että Julien\nviimeinkin puhuisi asiasta: sanoisi, lähtisikö hän talosta vai\njäisikö sinne. Julienin ei tarvinnut varoa puhumasta siitä, sillä hän\nei muistanutkaan sitä. Hillittyään kauan sydämensä ristiriitaisia\ntunteita rouva de Rénal uskalsi vihdoin kysyä vapisevalla äänellä,\njoka paljasti koko hänen intohimonsa:\n\n-- Jätättekö oppilaanne ja menette toiseen paikkaan?\n\nJulien hämmästyi rouva de Rénalin äänen epävarmuutta ja katsetta. --\nTuo nainen rakastaa minua, hän ajatteli, mutta tämä on hänessä vain\nheikkouden hetki, jota hänen ylpeytensä ei suvaitse, ja kun hänen ei\nenää tarvitse pelätä lähtöäni, hän kylmenee jälleen.\n\nVoimasuhteiden arviointi tapahtui Julienin ajatuksissa\nsalamannopeasti, hän vastasi venytellen:\n\n-- En tahtoisi jättää niin hyvätapaisia ja _hyväsukuisia_ lapsia,\nmutta kenties minun täytyy. Minulla on velvollisuuksia itseänikin\nkohtaan.\n\nLausuessaan sanan: _hyväsukuisia_ (se oli eräs niitä aristokraattisia\npuhetapoja, joita Julien oli äskettäin oppinut), hän tunsi voimakasta\nvastenmielisyyttä. -- Tämän naisen silmissä minä en ole mikään\nhyväsukuinen, hän ajatteli.\n\nRouva de Rénal kuunteli, ihaili Julienin nerokkuutta ja kauneutta,\nja hänen sydäntään vihloi ajatus, että Julien lähtisi pois, kuten\ntämä hiukan vihjaili. Kaikki hänen ystävättärensä, jotka Julienin\nmatkalla ollessa olivat käyneet Vergyssä päivällisellä, olivat\nkilvan onnitelleet, häntä, että hänen miehensä oli saanut käsiinsä\nniin ihmeteltävän kotiopettajan. Tietystikään he eivät voineet sanoa\nmitään lasten edistymisestä; mutta se, että Julien osasi raamatun\nulkoa, jopa latinan kielellä, sai Verrièresin ihmiset sellaisen\nihastuksen valtaan, ettei se kai unohdu sataan vuoteen.\n\nJulien, joka ei puhunut kenenkään kanssa, ei tiennyt näistä asioista.\nJos rouva de Rénalilla olisi ollut hiukankin mielenrauhaa, hän\nolisi onnitellut Julienia tämän saavuttamasta maineesta, ja silloin\nJulienin ylpeys olisi saanut tyydytyksensä ja hän olisi kohdellut\nrouvaa ystävällisesti ja rakastettavasti, etenkin kun uusi leninki\noli hänestä varsin viehättävä. Rouva de Rénal, joka niin ikään oli\ntyytyväinen kauniiseen pukuunsa ja Julienin lausuntoihin siitä,\ntahtoi pienelle kävelylle puutarhaan. Ja pian hän sitten tunnusti,\nettei hän enää jaksanut kävellä; hän halusi nojata matkaltapalaajan\nkäsivarteen, eikä se suinkaan vahvistanut häntä, vaan Julienin\nkäsivarren kosketus vei häneltä viimeisetkin voimat.\n\nTuli pimeä. Tuskin oli istuuduttu, kun Julien uskalsi painaa, uutta\netuoikeuttaan käyttäen, huulensa kauniin vierustoverinsa käsivarteen\nja ottaa hänen kätensä omaansa. Hän ajatteli, mitä kovaa Fouqué oli\nsaanut kärsiä ihailtujensa puolelta, mutta ei rouva de Rénalia.\nSana _hyväsukuinen_ kaiveli yhä hänen sydäntään. Hänen kättään\npuristettiin takaisin, mutta hän ei tuntenut siitä iloa. Hän ei ollut\nyhtään ylpeä, ei ainakaan kiitollinen tunteista, joita rouva de Rénal\nselvillä merkeillä sinä iltana ilmaisi häntä kohtaan, päinvastoin:\nhän pysyi melkein kylmänä tuolle kauneudelle, raikkaudelle ja\ntyylikkyydelle.\n\nSielun puhtaus ja sen vieraus kaikille vihamielisille tunteille\npidentävät varmaan ihmisen nuoruutta. Kasvot vanhenevat ensinnä\nuseimmilta kauniilta naisilta.\n\nJulien oli koko illan pahalla tuulella. Tähän asti hän oli vihannut\nainoastaan yhteiskunnallista mielivaltaa, mutta nyt, kun Fouqué oli\ntarjonnut hänelle keinon, joskin hänen mielestään halpahintaisen,\njolla voi saavuttaa hyvinvoinnin, hän oli vihainen itselleen. Hän\npainui niin ajatuksiinsa, että vaikka hän silloin tällöin virkkoikin\nsanasen naisille, hän antoi viimein huomaamattaan rouva de Rénalin\nkäden luisua omastaan. Se teko syöksi naisraukan sielun sekasortoon;\nhän näki siinä tulevan kohtalonsa oireet.\n\nJos rouva de Rénal olisi tiennyt, minkälaiset Julienin tunteet häntä\nkohtaan olivat, hänen kunniallisuutensa olisi ehkä tukenut häntä\ntaistelussa Julienia vastaan. Nyt intohimo vei hänet, koska hän\npelkäsi menettävänsä Julienin ainaiseksi, siinä määrin harhaan, että\nhän otti uudestaan kädestä Julienia, joka hajamielisyydessään oli\njättänyt kätensä tuolinselkämykselle. Se teko herätti onnenonkijan\najatuksistaan. Nyt hän olisi tahtonut, että kaikki nuo ylhäiset ja\nylpeät, jotka katselivat häntä ruokapöydässä, kun hän istui pöydän\nalimmassa päässä lasten kanssa suojeleva hymy huulillaan, olisivat\nnähneet tämän kohtauksen. \"Tuo nainen ei voi halveksia minua\", hän\najatteli; \"niinpä minun täytyy olla herkkä hänen kauneudelleen; minun\nvelvollisuuteni itseäni kohtaan on ruveta hänen rakastajakseen.\"\n\nTämäntapainen ajatus ei olisi pälkähtänyt hänen päähänsäkään ennen\nkuin ystävä Fouqué oli kertonut hänelle viattomia salaisuuksiaan.\n\nNopeasti tehty päätös tuotti hänelle mielihyvää. Hän ajatteli: \"Minun\ntäytyy saada toinen näistä naisista.\" Hän huomasi, että olisi paljon\nmieluummin hakkaillut rouva Dervillea, ei silti, että rouva Derville\nolisi ollut ystävätärtään viehättävämpi, mutta tälle naiselle hän\noli aina esiintynyt kunnioitetussa asemassa tietojensa vuoksi eikä\nsahatyöläisenä työtakki käärössä kainalossa, jollaisena hän ensi\nkertaa ilmestyi rouva de Rénalin eteen.\n\nMutta rouva de Rénal muisteli Julienia kaikkein viehättävimpänä juuri\ntuollaisena työläispoikana, joka seisoi hiusmartoon asti punastuneena\nportilla eikä uskaltanut soittaa kelloa.\n\nJatkaen asemansa tarkastusta Julien ajatteli, ettei hänen pitänyt\najatella rouva Dervillen voittamista, sillä rouva Derville oli\nluultavasti huomannut ystävättärensä mieltymyksen häneen. Julienin\ntäytyi siis palata rouva de Rénalin puoleen. Hän ajatteli: \"Mutta\nminkä verran minä tunnen tämän naisen luonnetta? En mitään muuta\nkuin että otin ennen matkaani hänen kätensä, ja että hän veti sen\ntakaisin: ja tänään minä vedän käteni pois ja hän ottaa sen ja\npuristaa sitä. Olisi nyt kelpo tilaisuus maksaa halveksunta, mitä hän\non tuntenut minua kohtaan. Jumala tietää, kuinka paljon rakastajia\nhänellä on ollut; ehkäpä hän on päättänyt taipua minuun ainoastaan\nsen vuoksi, että nämä kohtaukset ovat niin helppoja järjestää.\n\n\"Sellaiset ovat kehittyneen kulttuurin surulliset seuraukset! Jo\nkahdenkymmenen ikäisenä nuorukainen menettää, jos on saanut vähänkin\nsivistystä, kaikki välittömät tunteensa, joita vailla rakkaus usein\nmuuttuu velvollisuuksista kuivimmaksi!\"\n\nPikku turhamaisuudessaan Julien jatkoi vielä ajatustaan: \"Toisestakin\nsyystä minun täytyy välttämättä saada tämä nainen, nimittäin siksi,\nettä jos vihdoin maailmassa onnistun ja joku silloin herjaa minua,\nettä olen ollut kotiopettajana, niin voin vastata, että rakkaus se\nminut nakkasi sellaiseen halpaan virkaan.\"\n\nJulien veti kätensä kauemmaksi rouva de Rénalin kädestä, sitten hän\notti uudestaan rouvan käden ja puristi sitä. Kun he menivät puolen\nyön aikaan saliin, rouva de Rénal kysyi häneltä hiljaa:\n\n-- Jätättekö meidät, lähdettekö pois?\n\nJulien huokaisi:\n\n-- Niin, minun täytyy lähteä, sillä minä rakastan teitä koko\nsielustani. Se on hairahdus... ja minkälainen hairahdus nuoressa\npapissa!\n\nRouva de Rénal nojasi hänen käsivarteensa niin raskaasti, että tunsi\nposkeaan vasten Julienin posken lämmön!\n\nNuo kaksi ihmistä viettivät yönsä eri lailla. Rouva de Rénal oli\nhaltioissaan ylevän moraalinsa hekumasta. Koketti nuori tyttö,\njoka saa rakastajan ajoissa, tottuu sydämen levottomuuksiin; kun\nhän sitten joutuu todellisen intohimon pauloihin, ei hänelle enää\nolekaan tarjolla uutuuden viehätystä. Mutta koska rouva de Rénal\nei ollut lukenut edes romaaneja, kaikki hänen onnensa vivahteet\nolivat hänelle vielä aivan uutta. Mikään murheellinen todellisuus\nei jäähdyttänyt hänen mieltään, ei edes tulevaisuuden kolkko aave.\nHän uneksi olevansa kymmenen vuoden kuluttua yhtä onnellinen kuin\ntähänkin aikaan. Kunniankäsitteetkin ja herra de Rénalille vannottu\nuskollisuus, jotka olivat muutamia päiviä ennen tehneet hänet\nhyvin levottomiksi, pyrkivät nyt turhaan esille; hän karkoitti ne\npois häiritsevinä vieraina. -- \"En minä myönny mihinkään Julieniin\nnähden\", rouva de Rénal ajatteli, \"elämme vastakin niin kuin olemme\neläneet jo kuukauden. Hän on ystäväni niin kuin ennenkin.\"\n\n\n\n\nXIV\n\nENGLANTILAISET SAKSET\n\n\n    Kuusitoistavuotiaalla tytöllä oli ruusunpunainen iho,\n    ja hän käytti punaväriä poskissaan.\n\n                                         _Polidor_.\n\nOikeastaan Fouquén tarjous riisti Julienilta koko sielun onnen; hän\nei voinut päättää puoleen eikä toiseen.\n\n\"Minulla ei kenties ole luonteenvoimaa; minusta olisi tullut huono\nsotilas Napoleonille. Mutta ainakin, pikku kujeilu talon rouvan\nkanssa tuottaa minulle jotakin huvia.\"\n\nJulienin onneksi hänen todellinen olemuksensa vastasi tässäkin\nvähäarvoisessa välikohtauksessa huonosti hänen kavaljeerimaisen\npöyhkeitä sanojaan. Hän pelkäsi rouva de Rénalia hänen hienon pukunsa\ntähden. Se puku merkitsi hänelle Pariisin etumakua. Ylpeydessään\nhän ei tahtonut jättää mitään sattuman tai hetkellisen innoituksen\nvaraan. Fouquén hänelle uskomien salaisuuksien ja sen vähän nojalla,\nmitä hän oli raamatusta lukenut rakkaudesta, hän laati hyvin\nperinpohjaisen sotasuunnitelman. Koska hän oli vielä sangen ymmällä,\nvaikkei sitä itselleen tunnustanut, hän kirjoitti suunnitelmansa\npaperille.\n\nSeuraavana aamuna rouva de Rénal jäi hänen kanssaan hetkeksi saliin.\n\n-- Eikö teillä ole muuta nimeä kuin Julien? rouva kysyi.\n\nSankarimme ei tiennyt, mitä vastata tähän imartelevaan kysymykseen.\nTätä seikkaa ei ollut otettu huomioon hänen suunnitelmassaan. Ellei\nhän olisi erehtynyt laatimaan suunnitelmaa, hänen vilkas älynsä olisi\nnyt auttanut hänet kuiville, ja yllätys olisi vain tehnyt hänen\nymmärryksensä nopeammaksi.\n\nNyt hän oli kömpelö ja tuli liioittelullaan entistä kömpelömmäksi.\nRouva de Rénal antoi sen hänelle pian kyllä anteeksi: hän piti\nsitä suloisen viattomuuden ilmauksena. Ja viattomuuttahan rouva\njuuri kaipasikin tässä nuorukaisessa, jota pidettiin yleensä niin\nnerokkaana.\n\n-- Pikku opettajasi epäilyttää minua niin, sanoi rouva Derville\njoskus. -- Näyttää siltä kuin hän aina miettisi jotain eikä tekisi\nmitään kuin laskelmoiden. Hän on varmaan ovela.\n\nJulien tunsi itsensä kovin nöyryytetyksi siitä onnettomuudesta, ettei\nollut keksinyt sopivaa vastausta rouva de Rénalille.\n\n\"Sellainen mies kuin minä on itselleen velvollinen korjaamaan tuon\nerehdyksen\", hän ajatteli. Ja kun siirryttiin huoneesta toiseen, hän\nkäytti tilaisuutta hyväkseen ja piti velvollisuutenaan suudella rouva\nde Rénalia.\n\nMitään sopimattomampaa, mitään vastenmielisempää sekä itselleen että\nrouva Rénalille, mitään varomattomampaa hän ei olisi voinut tehdä!\nVähältä piti, ettei sitä nähty. Rouva de Rénal luuli hänen tulleen\nhulluksi, ja hän pelästyi ja loukkaantui. \"Se oli kuin Valenodin\ntyperyyksiä, rouva de Rénal ajatteli.\n\n\"Mitä tapahtuisi, jos jäisin hänen kanssaan kahden?\"\n\nJa kun rakkaus nyt joutui varjoon, rouva sai takaisin koko\nkunniallisuutensa. Hän piti huolta, että joku lapsista pysyi aina\nhänen luonaan.\n\nSiitä tuli Julienille ikävä päivä; hän koetti koko ajan kömpelösti\ntoteuttaa viettelysuunnitelmaansa. Hän ei katsahtanut kertaakaan\nrouva de Rénaliin sisällyttämättä katseeseensa kysymystä. Kuitenkaan\nhän ei ollut kyllin tyhmä ollakseen huomaamatta, ettei hänen\nonnistunut tekeytyä rakastettavaksi ja vielä vähemmin lumoavaksi.\nRouva de Rénal kummasteli, kuinka Julien saattoi olla samalla kertaa\nniin kömpelö ja julkea. Vihdoin hän ajatteli äärettömäksi ilokseen,\nettä se johtui tuon lahjakkaan miehen rakkauden kainoudesta. --\nOlisiko mahdollista, ettei kilpailijattareni olisikaan häntä koskaan\noikein rakastanut?\n\nAamiaisen jälkeen rouva de Rénal meni saliin, sillä herra Charcot\nde Maugiron, Brayn aliprefekti, oli tullut taloon vieraaksi.\nRouva de Rénal kutoi pienillä, korkeilla kangaspuilla gobeliinia.\nRouva Derville istui hänen lähellään. Sellaisessa asemassa ja\nkeskellä kirkasta päivää sankarimme luuli sopivaksi ojentaa\njalkaansa ja painaa kengällään rouva de Rénalin kaunista jalkaa,\njonka läpikuultava sukka ja pariisilaiskenkä vetivät naisasioihin\nperehtyneen aliprefektin huomion ilmeisesti puoleensa.\n\nRouva de Rénal säikähti hirveästi; hän pudotti saksensa, lankakeränsä\nja neulansa, joten Julienin liikettä voi selittää kömpelöksi\nyritykseksi estää saksia putoamasta, joiden hän muka oli, nähnyt\nalkavan liukua paikaltaan. Onneksi nuo pienet englantilaiset\nterässakset menivät poikki, eikä rouva de Rénal nyt jättänyt\nsoimaamatta, ettei Julien ollut ajoissa joutunut hätään:\n\n-- Te näitte niiden putoavan ennen kuin minä, olisitte voinut estää\nsen, mutta sen sijaan ette saanut muuta aikaan kuin polkaisitte minua\njalalle.\n\nTämä pettikin aliprefektin, mutta ei suinkaan rouva Dervillea, joka\najatteli: \"Tuo kaunis poika on tosiaan kovin kömpelö; maaseudun\ntavatkaan eivät anna anteeksi sellaista virhettä.\"\n\nSitten rouva de Rénal sai tilaisuuden sanoa Julienille:\n\n-- Olkaa varovainen, minä käsken teitä!\n\nJulien huomasi kömpelyytensä ja joutui pahalle tuulelle. Hän aprikoi\nkauan, pitäisikö hänen suuttua noista sanoista: _Minä käsken teitä_.\nHän oli tarpeeksi typerä ajatellakseen: Hän voisi sanoa minulle:\nMinä käsken teitä, jos olisi kysymys jostakin lasten kasvatusta\nkoskevasta asiasta, mutta kun hän vastaa rakkauteeni, hänen täytyisi\nedellyttää yhdenvertaisuutta. Eihän voi rakastaa ellei tunne itseään\n_yhdenvertaiseksi_ toisen kanssa...\n\nJa Julien syventyi hartaasti pohtimaan latteita mietelmiä\nyhdenvertaisuudesta. Harmissaan hän hoki seuraavia Corneillen\nsäkeitä, jotka rouva Derville oli opettanut hänelle muutamia päiviä\nsitten:\n\n    .\"..............................Lempi\n    luo yhdenvertaisuuden eikä sitä etsi.\"\n\nJulien, joka itsepäisesti tahtoi esiintyä Don Juanina, vaikkei\nhänellä ollut rakastajattarista mitään omaa kokemusta, käyttäytyi\nkoko päivän naurettavasti tuhmasti. Vain yhdestä asiasta hänellä oli\noikea käsitys: kauhuissaan hän tunsi kyllästyneensä itseensä ja rouva\nde Rénaliin, ja häntä pelotti, että ilta lähestyi ja hän istuisi\ntaas pian rouvan vieressä pimeässä puutarhassa. Hän sanoi herra de\nRénalille menevänsä Verrièresiin tapaamaan kirkkoherraa. Ja hän lähti\npäivällisen jälkeen eikä tullut kotiin ennen kuin yöllä.\n\nVerrièresissä Julien näki kirkkoherra Chélanin muuttopuuhissa. Hänet\noli viimeinkin pantu viralta, ja apulaispappi Maslon tulisi hänen\nsijaansa. Julien autteli kunnon kirkkoherraa, ja hänen päähänsä\npälkähti kirjoittaa Fouquélle, että vastustamaton kutsumus pyhään\nhengelliseen säätyyn oli kerran estänyt häntä myöntymästä Fouquén\nystävälliseen tarjoukseen, mutta että hän nyt oli nähnyt sellaisen\nvääryydennäytteen, että hänen sielunsa pelastukselle olisi kenties\nedullisempaa, jos hän ei antautuisikaan pappisuralle.\n\nJulien oli hyvin tyytyväinen älyynsä, kun oli osannut käyttää\nhyväkseen Verrièresin kirkkoherran viraltapanoa ja jättää auki\npaluutien liikealalle, jos kerran kuivan järjen piti täällä hänen\nkotimaillaan murskata kaikki sankarihaaveet.\n\n\n\n\nXV\n\nKUKONLAULU\n\n\n    Amour en latin faict amor;\n    Or donc provient d'amour la mort,\n    Et, par avant, soulcy qui mord,\n    Deuil, plours, pièges, forfaitz, remord...\n\n                    _Keskiaikainen mietelmä rakkaudesta_.\n\n    [Rakkaus on latinaksi _amor_,\n    siis johtuu _amorista mort (kuolema)_,\n    ja sen edellä kalvava tuska, suru, kyynelet,\n    ansat, ilkityöt, tunnonvaivat. -- _Suom_.]\n\nJos Julien olisi ollut vähänkin terävä, kuten hän aiheetta luuli,\nhän olisi seuraavana päivänä voinut onnitella itseään Verrièresissä\nkäyntinsä johdosta. Hänen kommelluksensa unohdettiin hänen\npoissaolonsa vuoksi. Koko päivän hän oli nyrpeällä tuulella; ja\nillalla hänelle tuli naurettava päähänpisto, jonka hän kummallisen\nhäikäilemättä ilmoitti rouva de Rénalille.\n\nTuskin oli päästy puutarhaan, kun Julien, edes suojelevaa pimeyttä\nodottamatta, vei suunsa lähelle rouva de Rénalin korvaa ja sanoi\nhänelle, ajattelematta, että saattoi johtaa tämän häpeään.\n\n-- Ensi yönä kello kaksi tulen huoneeseenne, minulla on teille\npuhuttavaa.\n\nJulien pelkäsi kovasti, ettei hänen pyyntöönsä suostuttaisi.\nViettelijäntehtävä tuntui hänestä niin hirvittävän raskaalta, että\njos hän olisi voinut noudattaa oikeaa haluaan, hän olisi mieluummin\nsulkeutunut huoneeseensa moneksi päiväksi eikä olisi enää tullut\nnäiden naisten silmien eteen. Hän tiesi turmelleensa eilisellä\nkäytöksellään kaikki toiveensa, eikä ymmärtänyt, mihin oikein ryhtyä.\n\nRouva de Rénal vastasi todella suutuksissaan, ollenkaan\nteeskentelemättä, tuohon hävyttömään esitykseen, jonka Julien oli\nuskaltanut hänelle tehdä. Julien oli huomaavinaan halveksimista\nhänen lyhyessä vastauksessaan. Rouva oli puhunut hyvin hiljaisella\näänellä, mutta varmaan hän oli sanonut: -- _Hävetkää jo!_ -- Julien\nväitti, että hänellä oli jotakin asiaa lapsille ja meni sisälle. Ja\nkun hän sitten palasi, hän istahti rouva Dervillen viereen, niin\netäälle rouva de Rénalista kuin suinkin. Hän riisti siten itseltään\nmahdollisuuden tarttua rouva de Rénalin käteen. Puheltiin vakavista\nasioista, ja Julien selviytyi varsin hyvin paitsi parissa kohtaa,\njolloin hän istui vaiti ja aprikoi ja kiusasi itseään. \"Enkö nyt\nkeksi mitään temppua\", hän ajatteli, \"jotta saisin rouva de Rénalin\nilmaisemaan minulle hellyyttään samalla varmalla tavalla, joka\nsaattoi minut kolme päivää sitten luulemaan, että hän on minun?\"\n\nJulien oli kerrassaan ymmällä, niin toivottomalle tolalle hän oli\nmielestään asiansa ajanut. Ja kuitenkin hän ei olisi sekaantunut\nmistään niin pahoin kuin menestymisestä.\n\nKun keskiyöllä erottiin, hän luuli pessimistisesti, että rouva\nDerville halveksi häntä ja ettei rouva de Rénalinkaan laita kenties\nollut paremmin.\n\nJulien oli hyvin huonolla tuulella ja nolattu eikä saanut unta. Silti\nhän ei suinkaan aikonut lakata vehkeilemästä ja tuumimasta turhia\neikä tyytyä elämään rouva de Rénalin seurassa päivästä päivään kuin\nlapsi, joka iloitsee siitä, mitä kukin päivä tuo mukanaan.\n\nHän pingotti aivojaan keksiäkseen sopivia juonia, ja hylkäsi ne kohta\nyhden toisensa jälkeen mielettöminä. Lyhyesti sanoen, kun linnan\ntornikello löi kaksi, oli hän aivan onneton.\n\nSe soitto herätti hänet kuin kukonlaulu apostoli Pietarin. Hän\nhuomasi, että mitä kiusallisin ratkaisu oli nyt edessä. Kun hän oli\ntehnyt tuon hävyttömän esityksensä, hän ei ollut sitä sen enempää\nsitten ajatellut, olihan se otettu niin pahasti vastaan!\n\nJulien ajatteli: \"Sanoin, että menisin hänen luokseen kello kaksi.\nVaikka olisin kokematon ja kömpelö kuin ainakin talonpoika, kuten\nrouva Derville selvästi ilmaisi minulle, niin ainakaan en ole\npelkuri!\"\n\nJulienilla oli täysi syy kehua rohkeuttaan. Milloinkaan hän ei ollut\nvapaaehtoisesti heittäytynyt uskaliaampaan yritykseen. Avatessaan\novea hän vapisi niin, että jalat olivat luisua hänen altaan ja hänen\ntäytyi nojautua seinään.\n\nHän kulki sukkasillaan. Meni kuuntelemaan kerran herra de Rénalin\novelle ja kuuli sieltä kuorsausta. Se saattoi hänet epätoivoiseen\nasemaan. Nyt hänellä ei ollut mitään tekosyytä olla menemättä rouva\nde Rénalin luokse. Mutta mitä hän, taivas siunatkoon, siellä tekisi?\nHänellä ei ollut mitään aikomusta, ja jos hänellä olisi ollutkin, oli\nhän niin sekaisin, ettei olisi kyennyt sitä noudattamaan.\n\nViimein hän tuli, tuskissaan kuin olisi kulkenut mestauslavalle,\nsiihen pieneen käytävään, joka vei rouva de Rénalin huoneeseen. Hän\navasi oven vapisevalla kädellään ja piti hirveää kolinaa.\n\nSisällä oli valoa, siellä paloi verholla peitetty yölamppu takan\nreunalla. Tätä uutta onnettomuutta Julien ei ollut odottanut. Kun\nrouva de Rénal näki hänen tulevan, hän hypähti kiivaasti vuoteesta.\n-- Onneton! hän huudahti. Syntyi pientä epäjärjestystä. Julien unohti\nturhat mietityt suunnitelmansa ja näytteli luonnollista osaansa.\nHänestä olisi ollut kauhea onnettomuus, ellei niin hurmaava nainen\nolisi hänestä pitänyt. Hän ei vastannut rouva de Rénalin soimauksiin\nmuuta kuin heittäytyi hänen jalkoihinsa ja syleili hänen polviaan.\nJa kun rouva kohteli häntä tavattoman ankarin sanoin, hän puhkesi\nkyyneliin.\n\nLähtiessään muutamia tunteja myöhemmin rouva de Rénalin huoneesta,\nJulienilla ei, romaanityyliin puhuaksemme, ollut enää mitään enempää\ntoivomista. Totta puhuen hän sai kiittää voitostaan rakkautta, jonka\nhän oli herättänyt rouva de Rénalissa, ja odottamatonta vaikutusta,\nminkä viettelevät naiselliset sulot olivat häneen tehneet, sillä\navuttomalla oveluudellaan hän ei olisi sitä suinkaan saavuttanut.\n\nMutta hän kuvitteli, jopa hellimmillä hetkilläänkin, niin\nmerkillisesti hän oli pöyhkeyden vallassa, olevansa mies, joka\noli tottunut valloittamaan naisia. Ja hän teki aivan uskomattomia\npilatakseen kaikki, mikä hänessä tosiaan oli rakastettavaa. Hän ei\ntarkannut intohimoa, jonka oli herättänyt, eikä tunnontuskia, jotka\nsitä intohimoa kiihottivat, vaan ajatteli sen sijaan alinomaan\n_velvollisuuttaan_. Pelkäsi saavansa kauheasti katua ja tulevansa\neliniäkseen naurettavaksi, jos poikkeaisi ihanteesta, jota oli\npäättänyt seurata. Lyhyesti sanoen, sama, mikä teki Julienista\nihmisenä muita voimakkaamman, esti häntä nauttimasta onnea, joka oli\naivan hänen kätensä ulottuvilla. Hän oli kuin kuusitoistavuotias\ntyttö, jolla on hurmaava iho, mutta kuitenkin tanssiaisiin\nlähtiessään maalaa kasvojaan punaisella.\n\nRouva de Rénal kauhistui hirveästi, kun Julien ilmestyi hänen\nhuoneeseensa, mutta pian hän joutui vielä julmempaan hätään. Julienin\nkyynelet ja epätoivo hämmensivät häntä.\n\nSittenkin, kun hänellä ei enää ollut mitään kieltämistä, hän sysäsi\ntodella vihastuneena Julienin kauas luotaan, mutta heittäytyi kohta\njälleen hänen syliinsä. Hänen menettelynsä ei ollut laisinkaan\njohdonmukaista. Hän luuli olevansa nyt auttamattomasti kadotuksen\noma ja koetti kätkeytyä helvetinnäyiltä siten, että kietoi Julienin\ntulisiin hyväilyihinsä. Mitään ei olisi puuttunut sankarimme onnesta,\nei edes voitetun naisen kiihkeää aistillisuutta, jos Julien olisi\nvain kyennyt siitä nauttimaan. Julienin poistuttuakaan ei huumaava\nkiihko, joka järisti rouva de Rénalia vastoin hänen tahtoaankin,\neivätkä hänen raatelevat tunnonvaivansa lakanneet.\n\nTullessaan takaisin huoneeseensa Julien ajatteli aivan ensiksi:\n\"Hyvä Jumala, olla onnellinen, rakastettu, eikö se ole mitään\nmuuta?\" Hän joutui tuollaiseen kummastuksen ja pienen avuttoman\nlevottomuuden tilaan kuin ihminen aina saavutettuaan sellaista,\nmitä on pitkän aikaa toivonut. Mieli on tottunut toivomiseen, ei se\nsitten ymmärrä, mitä enää toivoisi, ja kuitenkaan ei sillä vielä ole\nilonaan muistoja. Kuten paraatista palaava sotamies Julien ryhtyi\najattelemaan yksityiskohdittain, miten hän oli käyttäytynyt. \"Enkö\ntehnyt virhettä jossakin velvollisuudessani itseäni kohtaan? Esitinkö\nosani hyvin?\"\n\nEntä minkä osan! Miehen, joka on tottunut valloittamaan naisia!\n\n\n\n\nXVI\n\nSEURAAVANA PÄIVÄNÄ\n\n\n    He turn'd his lips to hers, and with his hand\n    Call'd back the tangles of her wandering hair.\n\n            _Don Juan_, I laulu, 170. säe.\n\n    [Hän käänsi huulensa tämän huulille ja suori\n    kädellään hänen sekaantuneet kiharansa.\n    -- _Suom_.]\n\nOnneksi Julienin kunnialle rouva de Rénal oli ollut liian kiihtynyt\nja hämmästynyt huomatakseen, miten typerä tuo mies, josta hänelle\näkkiä oli tullut kaikki kaikessa, oikeastaan oli.\n\nKun hän näki päivän sarastavan ja pyyteli Julienia lähtemään, hän\nsanoi:\n\n-- Hyvä Jumala, jos mieheni on kuullut kolinaa, olen tuhon oma!\n\nJulien, jolla oli ollut aikaa mietiskellä korulauseita, muisti\nseuraavan:\n\n-- Kadutteko, että olette elänyt?\n\n-- Voi, paljonkin tällä hetkellä, mutta en kadu koskaan, että olen\nsaanut tuntea teidät.\n\nJulienin arvo vaati muka, että hänen oli mentävä omalle puolelleen\naivan varomattomasti ja päivän jo valjetessa.\n\nHänen alinomaisella halullaan tutkia tarkoin pienempiäkin tekojaan\nja hänen mielettömällä innollaan esiintyä kokeneena ei ollut muuta\nkuin yksi etu: kun hän aamiaisella tapasi rouva de Rénalin, hänen\nkäytöksensä oli oikea varovaisuuden mestarinäyte.\n\nRouva de Rénal taas ei voinut vilkaista Julieniin punastumatta\nsilmiin asti eikä elää tuokiotakaan häneen katselematta. Hän\nhuomasi oman levottomuutensa, ja yritykset salata sitä tekivät sen\nkahta pahemmaksi. Julien ei luonut katsettaan rouva de Rénaliin\nkuin yhden ainoan kerran. Ensin rouva de Rénal ihmetteli hänen\nvarovaisuuttaan. Mutta kun se Julienin silmäys jäi ainoaksi, hän tuli\nhyvin rauhattomaksi. \"Eikö hän kenties rakastakaan minua enää?\" hän\najatteli. \"Voi minä olen hänelle liian vanha; olen kymmenen vuotta\nvanhempi kuin hän.\"\n\nRuokasalista puutarhaan lähdettäessä hän puristi Julienin kättä.\nHämmästyen sellaista tavatonta rakkaudenilmaisua Julien katsahti\nhäneen intohimoisesti, sillä rouva de Rénal oli näyttänyt\naamiaispöydässä hänestä ihmeen kauniilta, ja Julien oli koko ajan\ntarkastellut hänen sulojaan, vaikka olikin istunut eteensä katsellen.\nTuo Julienin silmäys lohdutti nyt hiukan rouva de Rénalia, se\nei tosin aivan haihduttanut hänen levottomuuttaan, mutta juuri\nlevottomuus melkein poisti hänen tunnontuskansa siitä, että hän oli\nollut uskoton miehelleen.\n\nMies ei aamiaisella huomannut mitään, eikä myöskään rouva Derville,\nvaikka hän arvelikin, että ystävätär oli jo alistumaisillaan. Koko\npäivänä ei rouva Derville sitten säästänyt rouva de Rénalia rohkeilta\nja purevilta ystävän vihjauksilta, joiden tarkoituksena oli kuvata\nhirvittävillä väreillä, mikä vaara tässä uhaksi.\n\nRouva de Rénal paloi kaipuusta tavata Julienia kahden kesken, hän\ntahtoi kysyä, rakastiko Julien häntä vielä. Niin tasaisen lauhkea\nkuin rouva de Rénal luonteeltaan olikin, teki hänen monta kertaa\nmielensä osoittaa, että ystävätär oli nyt hänen tiellään.\n\nIllalla puutarhassa rouva Derville pujahti taitavasti istumaan rouva\nde Rénalin ja Julienin väliin. Rouva de Rénal, joka oli kuvitellut,\nkuinka ihanaa olisi jälleen puristaa Julienin kättä ja vetää se\nhuulilleen, ei nyt saanut virkkaa Julienille sanaakaan.\n\nTämä vastoinkäyminen kiihdytti hänen levottomuuttaan. Hänen sydäntään\nkalvoi katumus, hän oli viime yönä niin kovasti torunut Julienia\nsiitä järjettömyydestä, että Julien oli tullut hänen luokseen, ja nyt\nhän vapisi tuskasta, ettei Julien ehkä enää uudestaan tulisikaan.\nHän lähti puutarhasta aikaisin ja sulkeutui huoneeseensa. Mutta\nsitten hän ei jaksanut hillitä mieltään, vaan meni Julienin oven\ntaakse, painoi korvansa ovea vasten ja kuunteli siinä. Mutta vaikka\nepätietoisuus ja intohimo kalvoivat, hän ei uskaltanut mennä sisään.\nSellainen teko olisi hänestä ollut karkeinta halpamaisuutta, sitä\nlajia, josta maaseudulla tunnetaan sananparsikin.\n\nKaikki palvelijat eivät vielä olleet menneet levolle. Varovaisuus\npakotti rouva de Rénalin viimein lähtemään takaisin huoneeseensa.\nKahden tunnin odotus oli hänelle kuin sadan vuoden kidutus.\n\nMutta Julien noudatti uskollisesti sitä, mitä hän kutsui\nvelvollisuudekseen, joten hän suoritti pilkulleen ohjelmansa.\n\nKun kello löi yksi, hän pujahti hiljaa huoneestaan, otti selvää, että\ntalon isäntä nukkui sikeää unta, ja ilmestyi rouva de Rénalin luo.\nTällä kertaa hän sai ystävänsä läheisyydessä enemmän onnea, sillä nyt\nhän ei alinomaan miettinyt, mitä osaa hänen oli esitettävä, hän näki\nnyt silmillään ja kuuli korvillaan. Rouva de Rénal mainitsi hänelle\njotakin iästään, mitään tarkoittamatta, vain sen vuoksi, että tuo\najatus kiusasi hänen mieltään.\n\n-- Oi, kuinka te voitte minua rakastaa, kun minä olen kymmenen vuotta\nteitä vanhempi?\n\nJulienille tämä kysymys antoi lisää varmuutta. Hän ei laisinkaan\nkäsittänyt moista onnettomuutta, mutta hän aavisti, että se tunne oli\nrouva de Rénalissa todellinen, eikä hän nyt enää pelännyt olevansa\nnaurettava.\n\nSamoin katosi Julienilta sekin typerä luulo, että häntä pidettäisiin\nhalvan syntyperän vuoksi toisarvoisena rakastajana. Sikäli kuin\nJulienin kiihkeys sai kainon rakastajattaren rauhoittumaan, tuli\nrouva de Rénal hiukan onnellisemmaksikin ja kykeni paremmin\narvostelemaan Julienia. Onnekseen Julien oli tällä kertaa kokonaan\nheittänyt pois lainatun naamionsa, joka oli tehnyt eilisestä\nkohtauksesta voiton, mutta ei suinkaan nautintoa. Jos rouva de Rénal\nolisi huomannut Julienin koettavan näytellä jonkinlaista teennäistä\nosaa, hänen onnensa olisi ollut mennyttä. Hän ei olisi jaksanut\nkäsittää siihen muuta syytä kuin että he olivat niin eri-ikäiset.\n\nVaikkei rouva de Rénal ollutkaan koskaan aprikoinut rakkauden\nteorioita, jo hänen vaistonsa sanoi, että ikäero on maaseudulla\nvarallisuuseron jälkeen kaikkein tavallisimpia aiheita, joille\nrakkausasioissa nauretaan.\n\nMuutamassa päivässä Julien rakastui aivan tosissaan, sillä nuoruuden\nkiihko oli herännyt hänessä.\n\n\"Täytyy myöntää\", hän ajatteli, \"että tuo nainen on taivaallisen hyvä\nja verrattoman kaunis.\"\n\nJulienin päähän pälkähti tuskin enää teeskennellä. Joinakin\nhetkinä hän tunnusti rouva de Rénalille kaikki surunsakin.\nTuollainen luottamus kohotti rouva de Rénalin intohimon Julienia\nkohtaan huippuunsa. \"Minulla ei siis olekaan mitään onnellista\nkilpailijatarta\", ajatteli rouva de Rénal autuaana. Hän uskalsi nyt\nkysyä, mikä se kuva oli, josta Julien oli ollut niin arka. Julien\nvannoi, että se oli ollut erään miehen kuva.\n\nMilloin rouva de Rénal sai sen verran mielenmalttia, että hiukankin\najatteli, hän kummasteli äärettömästi, että hänelle oli sallittu\ntällainen onni ja ettei hän ollut ennen aavistanut sen olemassaoloa.\n\n\"Olisinpa tavannut Julienin kymmenen vuotta sitten, jolloin minua\nvielä voi pitää kauniina\", hän ajatteli.\n\nJulienin mieleen ei moisia ajatuksia juolahtanut. Hänen rakkautensa\noli vielä kunnianhimoa, se oli iloa siitä, että hän, niin onneton\nja halveksittu poloinen, omisti näin kauniin naisen. Ja rouva de\nRénalin levottomuus ikäeron johdosta hälveni viimein, kun hän\nnäki, miten Julien häntä jumaloi ja ihaili hänen kauneuttaan. Jos\nrouva de Rènalilla olisi ollut rahtunen elämänviisautta, kuten\nkolmikymmenvuotiailla naisilla suuremmissa sivistyspaikoissa, hän\nolisi kauhistunut ja epäillyt, kuinka kauan rakkaus, kun se näyttää\nelävän pelkästään yllätyksistä ja turhamaisuuden tyydyttämisestä,\nmahtaneekaan kestää!\n\nHetkellä, jolloin Julien unohti kunnianpyyteensä, hän ihaili jopa\nrouva de Rénalin päähineitä ja pukujakin niin että joutui suorastaan\nhaltioihinsa. Hän veti nauttien sisäänsä niiden tuoksua. Hän avasi\nrouvan peilikaapin ja seisoi sen edessä pitkän aikaa ihaillen siellä\nolevien esineiden kauneutta ja järjestelyä. Rouva seisoi vieressä\nnojaillen häneen ja katsellen häntä. Julien puolestaan katseli rouvan\njalokiviä ja muita koristeita, jollaisia tavallisesti annetaan\nnaiselle häälahjaksi.\n\n\"Tällaisen miehen kanssa minä olisin mennyt naimisiin\", ajatteli\nrouva de Rénal joskus. \"Mikä mahtava henki! Miten sanomattoman\nonnellinen olisin ollut hänen vaimonaan!\"\n\nJulien ei ollut milloinkaan nähnyt näin läheltä naisen pelottavia\nsota-aseita. \"Pariisissa ei voi olla mitään hurmaavampaa\", hän\najatteli. -- Ja silloin hänen onnensa oli täysin tyydytetty.\nUsein rakastajattaren vilpitön ihailu ja kiihko saivat hänet\nunohtamaan tuon joutavan teorian, joka oli tehnyt hänet tämän\nsuhteen alkuaikoina niin epäluontevaksi ja melkein naurettavaksi.\nSattui, että hän teeskentelyhalustaan huolimatta nautti syvästi,\nkun sai tunnustaa tälle vallasnaiselle ja ihailijalleen, miten\ntietämätön hän oli monenmoisista seuraelämän pikku tavoista.\nRakastajattaren yhteiskunnallinen asema ikään kuin nosti hänetkin\nkorkeammalle. Rouva de Rénal puolestaan tunsi itsensä kovin\nonnelliseksi, kun saattoi kaikenlaisissa pikkuasioissa opettaa moista\nnerokasta nuorukaista, jolle koko maailma ennusteli niin kaunista\ntulevaisuutta. Sellaisetkaan kuin aliprefekti ja Valenod eivät\nvoineet olla ihailematta Julienia, ja silloin he eivät näyttäneet\nrouva de Rénalista niin tyhmiltä kuin ennen. Mitä rouva Dervilleen\ntuli, hän oli saanut kotiopettajasta varsin toisen käsityksen, eikä\nhän sitä salaillut. Epätoivoissaan asiasta, minkä uskoi arvaavansa,\nja huomatessaan, että hänen järkevät neuvonsa olivat ystävättärelle\nvastenmielisiä, koska tämä oli jo kirjaimellisesti mennyt sekaisin,\nhän lähti Vergystä pois selittelemättä tekoaan, eikä niitä selityksiä\nhäneltä pyydettykään. Rouva de Rénal vuodatti vain vähän kyyneliä,\nja tunsi onnensa pian kahta vertaa täydellisemmäksi. Ystävättärensä\nlähdettyä hän sai olla melkein kaiket päivät kahden kesken\nrakastajansa kanssa.\n\nJulien antautui sitäkin innokkaammin suloiseen seurusteluun\nrakastajattarensa kanssa sillä aina kun hän sattui jäämään liian\nkauaksi aikaa yksikseen, hän muisti Fouquén ehdotuksen ja joutui\nväkisin sitä aprikoimaan. Nykyisen uuden elämänsä ensimmäisinä\npäivinä tuli hänelle, joka ei ollut koskaan ennen ketään rakastanut\nja jota kukaan ei ollut rakastanut, välistä sellainen vilpittömyyden\nkaipuu, että hän oli vähällä tunnustaa rouva de Rénalille\nkunnianhimonsa, koko entisen elämänsä ydintunteen. Hän olisi tahtonut\nkysyä rouva de Rénalilta neuvoa mitä tehdä, kun Fouquén tarjous häntä\nniin kummallisesti houkutteli. Mutta sitten eräs pikku tapahtuma sai\nhänet pitämään sen ajatuksen omana salaisuutenaan.\n\n\n\n\nXVII\n\nVARAMÄÄRI\n\n\n    O, how this spring of love resembleth\n    The uncertain glory of an April day;\n    Which now shows all the beauty of the sun\n    And by and by a cloud takes all away!\n\n           _Shakespeare, Kaksi nuorta veronalaista._\n\n    [Oi, tämä lemmen kevät kerrassaan\n    Kuin huhtikuinen taivas karvaa vaihtaa:\n    Juur' aurinko kun paistaa parhaillaan,\n    Niin äkkipikaa pilvi päivän kaihtaa.\n\n                        (P. Cajanderin suomennos.)]\n\nEräänä iltana auringon laskiessa Julien istui ystävättärensä kanssa\npuutarhan perukassa kätkössä häiritsijöiltä, ja oli vaipunut syviin\nunelmiin. \"Kestääköhän näitä onnellisia hetkiä aina?\" hän ajatteli.\nJa hän aprikoi vaikeuksia, joita ihminen aina kohtaa pyrkiessään\nmaailmassa eteenpäin. Hän tunsi haikeasti tuon raskasmielisyyden,\njoka alkaa lapsuuden loppuessa ja katkeroittaa köyhältä ensimmäiset\nnuoruuden vuodet.\n\n-- Mikä Jumalan lähettämä lahja Napoleon olikaan Ranskan\nnuorukaisille! Kuka hänen sijansa nyt täyttää? Mihin joutuvat nuo\nonnettomat, joilla, vaikka olisivatkin hiukan rikkaampia kuin minä,\nriittää vain parahiksi lantteja kelpo sivistyksen hankkimiseen, mutta\nei tarpeeksi, jotta he voisivat ostaa kaksikymmenvuotiaina miehen\npuolestaan sotapalvelukseen ja päästä itse edistymään aikomallaan\nelämänuralla! Se surullinen muisto tekee meidät iäksi onnettomiksi,\nJulien sanoi rouva de Rénalille syvään huokaisten.\n\nHän huomasi, että rouva de Rénal rypisti yhtäkkiä kulmiaan ja sai\nkasvoilleen kylmän halveksivan ilmeen. Moinen katsomus sopi rouvan\nmielestä ainoastaan palvelijalle. Kun hän oli kasvaessaan tottunut\najattelemaan olevansa rikas, hänestä tuntui ikään kuin sovitulta\nasialta, että myöskin Julien oli rikas. Hän rakasti Julienia tuhat\nkertaa enemmän kuin omaa elämäänsä eikä voinut alentua ajattelemaan\nrahoja.\n\nJulienilla ei ollut aavistustakaan, mitä rouva ajatteli, mutta\ntuo kulmienrypistys veti hänet takaisin todellisuuteen. Hän oli\nniin maltillinen, että tulkitsi nyt toisin äskeiset lauseensa ja\nkoetti selittää vallasnaiselle, joka istui ruohopenkillä hänen\nlähellään, että hän oli kuullut nuo sanat matkallaan ystävänsä\npuukauppiaan luona ja että hän nyt vain toisti niitä. Mutta sekin oli\njumalattomuutta.\n\n-- No, älkää seurustelko sellaisten ihmisten kanssa, huomautti rouva\nde Rénal, ja hänen kasvoillaan säilyi yhä vivahde sitä jääkylmää\nsävyä, mikä niille yhtäkkiä liikuttavan hellyyden jälkeen oli tullut.\n\nKuvitelmalle, jonka valtaan Julien oli antautunut, tuli tuo\nkulmienrypistys, tai paremminkin Julienin katumus, että oli puhunut\nvaromattomasti, ensimmäisenä pahana iskuna. Hän ajatteli: \"Rouva de\nRénal on hyvä ja lempeä, hän rakastaa minua vilpittömästi, mutta\nhänet on kasvatettu vihollisleirissä! Sen leirin ihmisten täytyy\nennen muuta pelätä sitä rohkeiden miesten luokkaa, joka on saanut\ntarvittavan sivistyksen, mutta jolla ei ole kylliksi rahaa luodakseen\nitselleen tulevaisuutta. Mihinkä ylhäiset joutuisivat, jos meidän\nsallittaisiin taistella heitä vastaan samanlaisilla aseilla! Jos\nminä esimerkiksi olisin Verrièresin määri, jos olisin sellainen\npohjaltaan hyvää tarkoittava ja kunniallinen mies kuin herra de\nRénal, minkä kyydin antaisinkaan sijaiselleni ja herra Valenodille!\nHeidän koiruuksistaan tulisi loppu, ja oikeus voittaisi kerrankin\nVerrièresissä! Heidän lahjakkuutensa ei ainakaan minua estelisi! He\nhapuilevat koko ajan typeryksinä.\"\n\nJulien olisi voinut sinä päivänä luoda itselleen pysyvän onnen.\nMutta hän pelkäsi olla rehellinen. Hänen olisi täytynyt uskaltautua\ntaisteluun, mutta _heti paikalla_. Rouva de Rénal kummastui Julienin\npuhetta siitä syystä, että hänen seurapiiriinsä kuuluvien herrojen\noli tapana hokea, että kun alhaisten kansanluokkien nuorukaiset\nsaavat liian hyvän kasvatuksen, heistä saattaa nousta joku\nRobespierre. Rouva de Rénalin ilme pysyi varsin kauan kylmänä ja se\nnäytti olevan tarkoitettu Julienille. Se johtui siitä, ettei rouva\nnyt enää tuntenut vastenmielisyyttä Julienin pahoja sanoja kohtaan,\nvaan pelkäsi lausuneensa hänelle jotain epämieluista. Se onnettomuus\nkuvastui nyt elävästi hänen kasvoillaan, jotka olivat aina niin\npuhtaat ja lapselliset, milloin hän sai olla onnellinen ja erillään\nikävistä ihmisistä.\n\nJulien ei uskaltanut enää vapaasti ilmaista haaveitaan. Hän oli\ntyyni eikä niin rakastunut kuin ennen, joten hänestä olisi tuntunut\njärjettömältä mennä kohtaamaan rouva de Rénalia tämän huoneeseen.\nRouvan oli parempi tulla hänen luokseen, jos joku palvelijoista\nnäkisi emäntänsä kuljeskelevan käytävillä, olisi helppo keksiä\nlukemattomia erilaisia verukkeita sen selitykseksi.\n\nMutta tästä järjestelystä koitui pahatkin puolensa. Julien oli saanut\nFouquélta eräitä kirjoja, joita hän teologina ei ollut uskaltanut\npyytää kirjakaupasta. Niitä hän ei uskaltanut avata muuta kuin\nyöllä. Useinkin olisi ollut mukavampaa, ettei tulija silloin olisi\nhäirinnyt häntä, ja vaikkei eilistä pikku kohtausta puutarhassa olisi\nsattunutkaan, Julien joutui aina odottaessaan sellaiseen tilaan,\nettei kyennytkään lukemaan.\n\nRouva de Rénalin avulla hän saattoi nyt ymmärtää kirjoja aivan\nuudella tavalla. Hän oli rohkaissut mielensä ja kysellyt rouvalta\nmonenmoisia pikku asioita, joita alhaissyntyinen nuorukainen ei voi\nmitenkään käsittää, vaikka hänen luontaiset lahjansa olisivat kuinka\nsuuret.\n\nTuollainen rakkaudenopetus, vaikkakin saatu naiselta, joka itsekin\noli hyvin tietämätön, rikastutti Julienia suuresti. Hän oppi\nvälittömästi näkemään yhteiskunnan sellaisena kuin se nykyään on.\nKuvaukset siitä, millainen se oli ennen, tuhat tai ainoastaan\nkuusikymmentä vuotta sitten, Voltairen tai Ludvig XV:n aikoina, eivät\nsekoittaneet enää hänen älynsä toimintaa. Julienin sanomattomaksi\niloksi suomut putosivat hänen silmiltään; viimeinkin hän ymmärsi,\nmiten Verrièresissä oikeastaan elettiin.\n\nEtualalla näkyivät sangen monimutkaiset juonet, joita Besançonin\nprefekti oli kaksi vuotta punonut. Niitä tuettiin kirjeillä, jotka\nolivat lähtöisin Pariisista ja maan kuuluisimpien miesten kädestä.\nTarkoituksena oli tehdä herra de Moirodista, seudun jumalisimmasta\nmiehestä, joka siihen asti oli ollut määrin toisena apulaisena,\nVerrièresin varamääri. Herra de Moirodin kanssa kilpaili eräs hyvin\nrikas tehtailija, ja hänet täytyi nyt välttämättä saada pysytetyksi\ntoisen apulaisen asemassa.\n\nJulien ymmärsi lopultakin vihjaukset, joita oli sattunut kuulemaan,\nkun seudun hienostoa kävi herra de Rénalin luona päivällisillä. Tämä\netuoikeutettu piiri seurasi tarkoin varamäärin vaalia, vaikkei koko\nmuu kaupunki, eivätkä varsinkaan liberaalit, pitäneet de Moirodin\nehdokkuutta edes mahdollisena. Heistä vaalit olivat tärkeät siksi,\nettä Verrièresin Isonkadun itäinen pää oli määrätty, kuten jokainen\ntietää, yli kolme metriä levennettäväksi, koska siitä oli tullut\nkuninkaallinen maantie.\n\nNo niin, jos herra de Moirod, jolla oli kolme taloa, jotka olisi\npitänyt siirtää tienvarrelta loitommaksi, olisi päässyt varamääriksi\nja myöskin määriksi siinä tapauksessa, että herra de Rénal\nvalittaisiin edustajakamariin, niin hän olisi sulkenut silmänsä, ja\nsilloin olisi liian lähellä maantietä olevista taloista selvitty\npelkillä pikku korjauksilla, ne olisivat saaneet seistä edelleen\npaikallaan vaikka sata vuotta! Joskin herra de Moirod oli tunnettu\nhyvin hurskaaksi ja rehelliseksi mieheksi, niin tiedettiin varmaan,\nettä hän oli varsin _lupsakka_, koska hänellä itselläänkin oli\npaljon lapsia. Yhdeksän niistä taloista, jotka olisi pitänyt muuttaa\nkauemmaksi, kuului Verrièresin kermalle.\n\nJulienin mielestä tämä juoni näytti paljon tärkeämmältä kuin\nhistorian kuvaus Fontenoyn taistelusta, jonka nimen hän luki ensi\nkertaa eräästä Fouquén lähettämästä kirjasta. Paljon selkeni nyt\nasioita, joita Julien oli kummastellut viisi vuotta, aina siitä asti\nkuin hän oli alkanut illoin käydä kirkkoherran luona, mutta joita\nteologianoppilaan jaloimmat avut, mielen nöyryys ja vaiteliaisuus,\nolivat estäneet aina kyselemästä.\n\nEräänä päivänä rouva de Rénal lausui jonkin käskyn miehensä\nkamaripalvelijalle, joka oli Julienin vihollinen.\n\n-- Mutta nythän on kuukauden viimeinen perjantai, huomautti palvelija\nkatsellen rouvaa omituisella tavalla.\n\n-- Saatte mennä, vastasi rouva de Rénal.\n\n-- Vai niin, hän lähtee nyt siis tuonne heinälatoon,\njoka kuuluu ennen olleen kirkko ja on jälleen otettu\njumalanpalvelustarkoituksiin. Mutta mitä hän siellä tekee, on minulle\narvoitus, jota olen kauan miettinyt, mutta turhaan.\n\n-- Sangen tarpeellinen laitos, vaikkapa omituinen, vastasi rouva\nde Rénal. -- Naisia ei sinne huolita. En tiedä siitä mitään muuta\nkuin että kaikki sinuttelevat siellä toisiaan. Tämä palvelija\nesimerkiksi kohtaa siellä herra Valenodin, ja Valenod, joka on niin\npöyhkeä ja tyhmä, ei ollenkaan suutu, kun Saint-Jean sinuttelee\nhäntä, vaan vastaa hänelle aivan samaan sävyyn. Jos haluatte tietää\ntarkemmin mitä siellä tehdään, niin kysyn herra de Maugironilta\ntai Valenodilta. Me maksamme sinne kaksikymmentä frangia kutakin\npalvelijaa kohti, etteivät he kerran leikkaisi kaulaamme poikki!\n\nAika riensi. Rakastajattaren sulouden ajattelu oli Julienille\nmiellyttävää hänen synkässä kunnianhimossaan. Se seikka, että\nJulienin oli pakko olla puhumatta hänelle surullisista ja järkevistä\nasioista, koskapa he olivat niistä eri mieltä, lisäsi Julienin\ntietämättä onnea, jota rouva de Rénal hänelle antoi, ja rouva Rénalin\nhallitsemisvaltaa häneen.\n\nMilloin kehittyneempien lasten läsnäolo hillitsi heitä ja pakotti\npuhumaan pelkästään kylmän järjen kieltä, Julien kuunteli rouva\nde Rénalin selityksiä maailman menosta, katsellen samalla häntä\nrakkaudesta sädehtivin silmin. Usein rouva de Rénalin järki\nkarkasi äkkiä omille teilleen, kun hän kertoi jotain ovelaa\nkoirankoukkua, lieneekö tarina sitten koskenut jotain rautatietä\ntai valtionhankintaa, jne. Julienin teki silloin mieli torua häntä.\nKuinka rouva de Rénal uskaltautui seurustelemaan hänen kanssaan aivan\nyhtä tuttavallisesti kuin omien lastensa? Se johtui siitä, että rouva\nde Rénal eräinä päivinä kuvitteli tosiaan rakastavansa Julienia niin\nkuin omaa lastaan. Eikö hänen joka hetki täytynyt vastata Julienin\nlapsellisiin kysymyksiin ja selittää asioita, jotka herrasperheen\nlapsi tietää jo viidentoista ikäisenä? Ja seuraavassa tuokiossa\nhän taas ihaili Julienia valtiaanaan. Joskus hän aivan säikähti\nJulienin neroutta. Joka päivä oli hän yhä selvemmin huomaavinaan,\nmikä suurmies tuosta nuoresta teologian oppilaasta tulisi. Hän\nnäki Julienin paavina, näki hänet sellaisena pääministerinä kuin\nRichelieu. -- Saankohan elää niin kauan, että näen sinut kunniassasi?\nhän kysyi Julienilta. -- Maa on muokattu suurelle miehelle;\nyksinvalta ja uskonto tarvitsevat häntä.\n\n\n\n\nXVIII\n\nVERRIÈRES SAA VIERAAKSEEN KUNINKAAN\n\n\n    Ettekö kelpaa muuhun kuin paiskattaviksi kansanraatona tunkiolle,\n    kuolleena, jolla ei ole sielua eikä verentilkkaa suonissa?\n\n             _Piispan puheesta, jonka hän piti Pyhän Klemensin kappelissa_.\n\nSyyskuun 3. päivänä kello kymmenen illalla herätti koko Verrièresin\nsantarmi, joka karautti täyttä laukkaa Isoakatua kaupungille. Hän\ntoi uutisen, että hänen majesteettinsa kuningas saapuisi seuraavana\nsunnuntaina kaupunkiin, ja nyt oli tiistai. Prefekti antoi luvan,\ntai oikeammin sanoen, pyysi, että muodostettaisiin kunniavartio.\nVastaanotto täytyi saada mahdollisimman komeaksi. Toimitettiin\npikalähetti Vergyhin. Herra de Rénal tuli maalta keskellä yötä ja\ntapasi koko kaupungin täydessä liikkeessä. Jokainen esitti omia\nvaatimuksiaan. Ne, joilla oli vähiten puuhaa, vuokrasivat itselleen\nparvekkeita katsellakseen kuninkaan tuloa.\n\nKuka nimitetään kunniavartion päälliköksi? Herra de Rénal huomasi\nkohta, miten tärkeää oli antaa päällikkyys herra de Moirodille,\nnimittäin noiden muutettavien rakennusten vuoksi. Tällainen muokkasi\nmaata hänen varamääriksi pääsylleen. Herra Moirodin alttiiseen\nhartauteen nähden ei ollut mitään huomauttamista, siinä suhteessa\nhänellä ei ollut kilpailijaa, mutta hän ei ollut koskaan ratsastanut.\nHän oli noin kolmenkymmenenkuuden ikäinen mies, joka suhteessa arka\nja pelkäsi yhtä paljon putoamista kuin naurettavaksi joutumistakin.\n\nMääri antoi noutaa hänet luokseen jo kello viisi aamulla.\n\n-- Herra de Moirod haluan kuulustella mielipidettänne aivan kuin\njo olisitte virassa, jota kaikki kunnon ihmiset teille toivovat.\nTässä onnettomassa kaupungissa tehtailijat paisuvat, vapaamielisessä\npuolueessa on pian miljoona miestä, se kärkkyy valtaa, se osaa\nkäyttää aseenaan mitä hyvänsä. Ajatelkaamme kuninkaan, monarkian ja\nennen kaikkea pyhän uskontomme etuja. Kenelle luulette meidän voivan\nuskoa kunniavartion päällikkyyden?\n\nVaikka herra de Moirod pelkäsi kauheasti hevosta, hän otti lopulta\nmarttyyrin tavalla tuon kunniatehtävän vastaan.\n\n-- Minä esiinnyn niin kuin tilaisuuden arvo vaatii, hän sanoi\nmäärille.\n\nTuskin jäi enää aikaa tarkastaa univormuja, joita ei ollut käytetty\nnyt seitsemään vuoteen. Silloin eräs kuninkaallinen prinssi oli\nmatkustanut Verrièresin kautta.\n\nKello seitsemän rouva de Rénal tuli Vergystä Julienin ja lasten\nkanssa. Hän näki salinsa täynnä vapaamielisen puolueen naisia, jotka\nsaarnasivat puolueiden yhdistymistä ja olivat tulleet pyytämään, että\nhän suostuttelisi miehensä antamaan heidän puolisoilleen paikkoja\nkunniavartiossa. Eräs heistä väitti, että hänen miehensä tekisi\nvararikon surusta ellei häntä valittaisi. Rouva de Rénal toimitti\nheidät kaikki pois luotaan. Hän näytti innokkaasti puuhailevan\njotain. Julien kummasteli, ettei rouva de Rénal ilmaissut hänelle,\nmitä salaperäistä aikoi, ja vielä enemmän hän oli siitä harmissaan.\n\"Johan sen arvasin\", Julien ajatteli katkerana, \"että hänen\nrakkautensa haihtuu, kun hän saa kunnian vastaanottaa kuninkaan\ntaloonsa. Tietysti tällainen touhu häikäisee häntä. Vasta sitten kun\nluokka-aate ei enää väännä hänen järkeään sekaisin, hän rakastaa taas\nminua.\"\n\nOmituista kyllä, hän rakasti nyt rouva de Rénalia entistä enemmän.\n\nVerhoilijoita alkoi kuhista joka huoneessa. Julien vaani kauan\ntilaisuutta saadakseen sanoa rouvalle muutaman sanan. Viimein hän\ntapasi tämän, kun rouva tuli Julienin huoneesta; ja näki erään\npuvuistaan rouvan käsivarrella. He seisoivat siinä kahden. Julien\nhalusi puhua rouva de Rénalille, joka kuitenkin kiiruhti pakoon eikä\ntahtonut kuunnella. \"Olenpa aika tyhmä, kun rakastan tuollaista\nnaista, hän on kunnianhimosta yhtä narri kuin hänen miehensäkin.\"\n\nRouva de Rénal oli vieläkin suurempi narri kuin Julien luuli.\nEräs hänen palavimpia toiveitaan, joita hän ei ollut milloinkaan\nvoinut Julienille tunnustaa, koska pelkäsi tämän loukkaantuvan, oli\nnähdä Julien kerran, vaikkapa vain yhden ainoan päivän, jossakin\nmuussa puvussa kuin tuossa ikävässä mustassa. Taidolla, josta näin\nkorutonta naista saattoi tosiaan ihmetellä, hän hankki ensin herra\nde Moirodilta ja sitten aliprefekti Maugironilta luvan, että Julien\nsaisi paikan kunniavartiossa syrjäyttäen viisi, kuusi nuorukaista,\njotka olivat rikkaiden tehtailijoiden poikia ja joista ainakin kaksi\noli moitteettoman uskonnollismielistä. Herra Valenod, joka tahtoi\nlainata kiesinsä kaupungin kauneimmille naisille ja näytellä kauniita\nnormandilaisia hevosiaan, suostui lainaamaan yhden ratsuistaan\nJulienille, jota hän vihasi koko sydämestään. Mutta kaikilla\nkunniavartion jäsenillä oli joko omat tai lainatut taivaansiniset\nunivormut, hopeanvärisine everstinolkaimineen, samat, joissa oli\nloistettu seitsemän vuotta sitten. Rouva de Rénal tahtoi hankkia\naivan uuden univormun, mutta hänellä ei nyt ollut enempää kuin\nneljä päivää aikaa tilatakseen sen Besançonista. Siihen mennessä\nsen oli jouduttava valmiiksi vaakunoineen, hattuineen ja kaikkine\nmuine hienouksineen, mitä kunniavartijan varustuksiin kuului. --\nHuvittavinta oli, että hän piti varomattomana teettää Julienin pukua\nVerrièresissä. Hän tahtoi valmistaa sekä kaupungille että Julienille\nyllätyksen.\n\nKun oli päästy kunniavartiota koskevista asioista ja yleisen\nmielialan valmistamisesta, määrin täytyi pitää huolta myöskin\nsuuresta kirkollisesta juhlasta, sillä kuningas ei varmaankaan\nkulkisi Verrièresin kautta käymättä pyhän Klemensin kuuluisilla\npyhäinjäännöksillä, joita säilytetään Bray-le-Hautissa, tuskin puolen\npeninkulman päässä kaupungista. Tilaisuuteen haluttiin koota paljon\npapistoa, mutta tämä oli vaikea seikka, sillä herra Maslon, uusi\nrovasti, tahtoi kaikin mokomin estää kirkkoherra Chélania tulemasta\nsinne. Turhaan herra de Rénal esitti hänelle, että moinen menettely\nolisi epäviisasta. Markiisi de La Mole, jonka suvussa on monta tämän\nseudun maaherraa, oli nimitetty seuraamaan kuningasta matkalla. Hän\noli ollut kolmekymmentä vuotta abbé Chélanin hyvä tuttu. Hän siis\nVerrièresiin jouduttuaan tiedustelisi, miten abbé Chélan voi, ja jos\nhän saisi kuulla, että hänet oli saatettu epäsuosioon, niin hänessä\noli miestä lähteä tervehtimään Chélania tämän vaatimattomaan taloon,\njohon pappi oli vetäytynyt, ja hän veisi sinne mukaansa niin komean\nseurueen kuin suinkin käsiinsä saisi. Siinäpä vasta korvatillikka!\n\n-- Minä joudun häpeään täällä ja Besançonissa, jos hän ilmestyy minun\npappieni joukkoon, vastasi abbé Maslon. -- Sellainen jansenisti,\ntaivas siunatkoon!\n\n-- Väittäkää mitä tahansa, rakas abbé, vaati herra de Rénal, --\nmutta minä en suostu jättämään Verrièresin hallitusta markiisi de\nLa Molen nolattavaksi. Te ette tunne häntä, hän on oikeinajatteleva\nmies hovissa, mutta täällä maaseudulla ilkeä pisteliäs pilantekijä,\njoka haluaa kaikin keinoin nolata ihmisiä. Hän on sellainen mies,\nettä tekisi meidät pelkäksi huvikseen naurettaviksi vapaamielisten\nsilmissä.\n\nVasta lauantain ja sunnuntain välisenä yönä, kun oli kolme päivää\nneuvoteltu asiasta puoleen ja toiseen, määrin rohkeudeksi muuttunut\npelko voitti, ja ylpeä abbé Maslon taipui.\n\nNyt täytyi kirjoittaa makea kirje abbé Chélanille ja pyytää häntä\nolemaan läsnä Bray-le-Hautin pyhäinjäännösseremonioissa, jos hänen\nkorkea ikänsä ja terveytensä sen sallisi. Herra Chélan anoi ja\nsai kutsukirjeen Julienille, jonka oli seurattava hänen mukanaan\nalidiakonina.\n\nJo varhain sunnuntaiaamuna riensi läheisistä vuorikylistä\nVerrièresiin talonpoikia niin että kadut olivat tulvillaan. Tuli\nkaunis, aurinkoinen päivä. Viimein, kello kolmen aikaan, syntyi\nväkijoukossa levotonta liikettä. Kaukaa, peninkulman päästä\nVerrièresistä näkyi vuorella tuli. Se tarkoitti, että kuningas oli\ntullut departementin alueelle. Heti alkoivat kaikki kirkonkellot\nja vanha kaupungin omistama espanjalainen tykki yhtä mittaa\njyskyttäen ilmaista riemuaan suurtapahtuman johdosta. Puolet\nkaupungin väkeä oli kiivennyt katoille. Kaikki naiset seisoivat\nparvekkeilla. Kunniavartio lähti marssimaan. Ihailtiin loistavia\nunivormuja ja jokainen tunsi joukossa jonkun omaisensa tai ystävänsä.\nNaureskeltiin herra de Moirodille, joka pelkäsi niin, että hapuili\nkoko ajan kädellään takertuakseen kohta vaaran tullessa kiinni\nsatulannuppiin. Mutta muuan huomio sai kaiken muun unohtumaan.\nYhdeksännen ruodun ensimmäisenä miehenä ratsasti ihmeen kaunis,\nsolakka poika, jota ei ensin tunnettu. Pian ilmaisivat toiset\nsuuttuneilla huudahduksilla ja toiset kummastuneella vaikenemisella,\nettä tämä oli yleinen skandaali. Nuorukainen, joka ratsasti herra\nValenodin normandialaisella ratsulla, oli pikku Sorel, kirvesmiehen\npoika! Yksimielinen paheksumishuuto määrille, etenkin vapaamielisten\nparvesta. Johan nyt jotain! Koska tuo pieni, kirkonmiehen asuun\npuettu työläispoika oli hänen pentujensa kotiopettaja, niin hän oli\nuskaltanut työntää tämän kunniavartioon ja syrjäyttää hänen vuokseen\nne ja ne rikkaat herrat tehtailijat! Eräs pankkiirinrouva julisti,\nettä herrojen täytyisi ainakin antaa pieni läksytys mokomalle\nliassa syntyneelle nuorelle nokastelijalle. -- Hän on ovela vintiö\nja hänellä on sapeli vyöllä, vastasi silloin naapuri. Se lurjus\nsaattaisi sivaltaa heitä vasten naamaa.\n\nHienomman yleisön huomautukset olivat paljon vaarallisempia.\nVallasnaiset arvelivat, että johtuikohan moinen loukkaava menettely\npelkästään itsestään määristä. Yleensä annettiin halveksumisen\nalhaista syntyperää kohtaan oikeudenmukaisesti ilmetä.\n\nJulien, josta näin paljon puhuttiin, tunsi sillä välin itsensä\nmaailman onnellisimmaksi ihmiseksi. Hän oli luonnostaan rohkea, joten\nhän istui satulassa paremmin kuin useimmat tuon vuoristokaupungin\nnuorukaiset. Naisten silmistä hän näki, että kysymys oli juuri\nhänestä.\n\nHänen olkaimensa kiilsivät uljaimmin, nehän olivat aivan uudet. Ratsu\nkavahti kahdelle jalalle alinomaa, hänen riemullaan ei ollut vertaa!\n\nHän oli kuin seitsemännessä taivaassa, kun hevonen vanhan\nlinnoitusvallin kohdalle jouduttaessa säikähti pikku tykin laukausta\nja hypähti ulos rivistä. Onni auttoi niin, ettei hän ihmeekseen\npudonnut satulasta. Silloin hän tunsi itsensä sankariksi. Hän\nkuvitteli olevansa Napoleonin ordonanssiupseeri, joka oli määrätty\nvalloittamaan patteri.\n\nMutta eräs ihminen oli vieläkin onnellisempi kuin Julien. Ensin\nhän katseli raatihuoneen ikkunasta, kun Julien ratsasti ohitse,\nsitten hän oli istahtanut vaunuihin ja ehtinyt pitkän kierroksen\najettuaan juuri parhaiksi paikalle, jossa Julienin hevonen, hänen\nkauhukseen, vei ratsastajansa pois rivistä. Viimein rouva de Rénal\ntuli vaunuissaan täyttä nelistä ajaen toisen kaupunginportin kautta\nmaantielle, jota kuningas saapuisi, ja saattoi sitten katsella\nparinkymmenen askeleen päästä komean pölypilven keskellä ratsastavaa\nkunniavartiota. Kymmenentuhatta talonpoikaa huusi: -- Eläköön\nkuningas! kun määri sai kunnian pitää hänen majesteetilleen puheen.\nTunnin kuluttua, jolloin kuningas oli kuunnellut kaikki puheet ja\naikoi edetä kaupunkiin, alkoi pikku kanuuna ampua pikatulta. Mutta\nsilloin sattui onnettomuus, ei suinkaan tykkimiehille, jotka olivat\noppineet ammattinsa Leipzigissä ja Montmirailissa, vaan tulevalle\nvaramäärille, herra de Moirodille. Hänen hevosensa muksahdutti hänet\nnimittäin ainoaan rapakkoon, mitä tiellä oli, ja se oli skandaali,\nkoska hänet täytyi kiskoa liasta aivan kuninkaan vaunujen edestä.\n\nHänen majesteettinsa laskeutui vaunuista kauniin uuden kirkon\nkohdalla. Temppeli oli sinä päivänä koristettu kaikilla\nkarmosiininpunaisilla verhoillaan. Kuningas aikoi aterioida ja\nnousta sitten heti kohta jälleen vaunuihin ajaakseen osoittamaan\nkunnioitustaan pyhän Klemensin, pyhäinjäännöksille. Tuskin kuningas\nehti kirkolle, kun Julien lasketti laukkaa herra de Rénalin\ntaloon. Siellä hän riisui huokaillen yltään kauniin taivaansinisen\nunivormunsa, olkaimet ja sapelin ja pukeutui kuluneisiin mustiinsa.\nHän kavahti satulaan ja ehti muutamassa hetkessä takaisin\nBray-le-Hautiin, joka on ihanan kukkulan laella. \"Talonpoikien\nihastus saa heidän joukkonsa näyttämään moninkertaiselta\", Julien\najatteli. Verrièresissä ei pääse kääntymäänkään, ja täälläkin kuhisee\nvanhan luostarin ympärillä toistakymmentätuhatta henkeä.\n\nVallankumouksellisten vandalismi oli vienyt luostarin aivan\nrappiolle, mutta sitten se oli restauroitu komeaan kuntoon, ja\nalettiinpa jo kertoa, että siellä tapahtui ihmeitäkin. Julien\ntapasi abbé Chélanin, joka torui häntä ankarasti ja antoi hänelle\nmessupaidan ja kasukan. Julien pukeutui ripeästi ja lähti Chélanin\nkanssa Agden nuoren piispan puheille. Piispa oli markiisi de La\nMolen veljenpoika ja äskettäin virkaansa nimitetty, ja nyt oli hänen\ntehtäväkseen määrätty näyttää kuninkaalle pyhäinjäännöksiä. Mutta\npiispaa ei löydetty mistään.\n\nPapit alkoivat tuskastua. He odottivat päämiestänsä muinaisen\napottikunnan synkässä goottilaisessa luostarissa. Sinne oli\nsaatu koolle kaksikymmentäneljä kirkkoherraa, joiden tuli\nvertauskuvallisesti esittää Bray-le-Hautin vanhaa kapitulia,\nkoska sen -- ennen vuotta 1789 -- oli muodostanut kaikkiaan\nkaksikymmentäneljä kaniikkia. Kun kirkkoherrat olivat valitelleet\nkolme neljännestuntia piispan nuoruutta, he arvelivat parhaaksi\nlähettää dekaanuksen hänen ylhäisyytensä puheille ilmoittamaan, että\nkuningas saattoi milloin tahansa tulla, joten hänen piti joutua\nkuoriin. Herra Chélan oli valittu vanhuutensa nojalla dekaanukseksi.\nVaikka hän oli Julienille ilmeisesti vihoissaan, hän antoi merkin,\nettä Julien lähtisi hänen kanssaan. Julien osasi esiintyä hyvin\nmessupaitaan puettuna. Jollakin kirkollisella pukeutumistaidolla,\njonka salaisuutta en tunne, hän oli saanut sovitetuksi kauniin\nkiharaisen tukkansa pysymään varsin sileänä; mutta olipa hän\nunohtanut kuitenkin jotain, mikä harmitti herra Chélania vielä\nenemmän, nimittäin jalkaansa kunniavartiossa käyttämänsä kannukset,\njotka nyt näkyivät pitkän kasukan helmojen alta.\n\nKun tultiin piispan asuntoon, kookkaat ja koreakaluunaiset lakeijat\nsuvaitsivat tuskin vastata vanhalle kirkkoherralle, ettei hänen\nylhäisyytensä ollut tavattavissa. Asia lyötiin pilkaksi, kun hän\nyritti selittää, että Bray-le-Hautin korkean kapitulin dekaanuksena\nhänellä oli etuoikeus päästä milloin tahansa jumalanpalvelusta\ntoimittavan piispan puheille.\n\nLakeijan hävyttömyys loukkasi pahoin ylpeäluontoista Julienia. Hän\nlähti itse samoamaan läpi vanhan luostarin kaikkien makuusalien ja\nravisteli kaikkia ovia mitä eteen sattui. Eräs aivan pieni ovi antoi\nmyöten, ja hän tuli ahtaaseen kammioon, keskelle hänen ylhäisyytensä\nkamaripalvelijoita, joilla oli mustat puvut ja käädyt kaulassa.\nKun hänellä näytti olevan sellainen kiire, nuo herrat luulivat,\nettä piispa oli kutsunut hänet luokseen, ja antoivat hänen mennä.\nRiennettyään vielä jonkin askelen hän seisoi valtavan suuressa, kovin\nsynkässä goottilaisessa salissa, jonka seiniä verhosivat mustat\ntammipaneelit. Kaikki salin soikeat ikkunat yhtä lukuunottamatta\nolivat muuratut tiilillä umpeen. Muuraustyön karkeaa jälkeä ei\nollut mitenkään peitelty, joten se muodosti surullisen vastakohdan\nmuinaisen komean puusisustuksen rinnalla. Sivuseinät tuossa\nburgundilaisten muinaistutkijain piireissä kuuluisassa salissa, jonka\nherttua Kaarle Rohkea oli vuonna 1470 jonkin syntinsä sovitukseksi\nrakennuttanut, olivat varustetut runsain puuveistoksin kaunistetuilla\nkuorituoleilla. Veistoksissa nähtiin monivärisillä puulajeilla\nesitettyinä kaikki Ilmestyskirjan mysteerit.\n\nMoinen alastomien tiilien ja vielä aivan valkean muurilaastin\nhalventama muinainen loisto vaikutti Julieniin kolkon alakuloisesti.\nHän pysähtyi vaiti paikalleen. Toisessa päässä salia, ainoan ikkunan\nääressä, josta valoa pääsi sisään hän näki mahonkikehyksisen\nkuvastimen, jota saattoi käännellä eri asentoihin. Joku nuori mies,\nyllään sinipunainen kaapu ja pitsitetty messukasukka, seisoi parin\nkolme askelen päässä kuvastimesta, paljaspäin. Moinen huonekalu\ntuntui Julienista omituiselta tällaisessa paikassa, ja varmaan se\nolikin tuotu kaupungista. Julienin mielestä nuorukainen näytti\nhermostuneelta, ja oikealla kädellään hän jakeli siunauksia\nkuvastimeen päin.\n\n\"Mitähän tuo nyt merkitsee?\" hän ajatteli. \"Nuori pappi kai\nharjoittelee seremoniaansa? Ehkäpä hän on piispan sihteeri...\nTiettävästi hänkin kohtelee minua yhtä hävyttömästi kuin lakeijat...\nMutta siitä en välitä. Koetetaanhan.\"\n\nHän meni hitain askelin aivan salin perälle, katsellen koko ajan\nainoaa ikkunaa ja nuorta miestä, joka edelleen jakeli verkkaisin\nkädenliikkein siunauksia, luvuttomin määrin, levähtämättä hetkeäkään.\n\nKun hän tuli lähemmäksi, hän erotti yhä paremmin herran harmistuneen\nilmeen. Mutta kun hän näki, miten komeasti messukasukka oli\nkoristettu pisteillä, hän pysähtyi äkkiä aivan aikomattaan muutaman\naskeleen päähän hienosta kuvastimesta.\n\nViimein Julienin päähän pälkähti: \"Nyt vaatisi velvollisuus, että\nminun pitäisi puhua.\" Mutta hänen mielensä oli liian liikutettu salin\nkauneudesta, ja sitä paitsi hän ajatteli jo ennakolta närkästyneenä\njulkeita sanoja, joita saisi kestää.\n\nTuo nuori mies näki kuvastimestaan hänet ja käännähti, ärtynyt ilme\nhänen kasvoiltaan haihtui ja hän virkkoi varsin lempeästi:\n\n-- No niin, joko se nyt viimeinkin on kunnossa?\n\nJulien jäi ällistyneenä paikalleen. Kun nuori herra kääntyi, Julien\nnäki hänen kaulassaan piispanristin. Hän oli Agden piispa. \"Niin\nnuori vielä\", ajatteli Julien. \"Enintään kuusi, kahdeksan vuotta\nminua vanhempi...\"\n\nJa hän häpesi kannuksiaan.\n\n-- Teidän ylhäisyytenne, hän vastasi arasti, -- kapitulin dekaanus,\nherra Chélan lähetti minut tänne.\n\n-- Vai niin, häntä on minulle sydämellisesti suositeltu, piispa\nvastasi niin kohteliaasti, että Julienin ihastus yhä kasvoi. --\nMutta pyydän anteeksi, luulin teitä erääksi, jonka piti tuoda\ntänne hiippani. Se pantiin Pariisissa liian huolimattomasti\nmatkatavaroihini, kovikekangas huipussa rutistui kauheasti. Sellainen\nnäyttää hyvin rumalta, nuori piispa lisäsi surullisena. -- Ja sitä\npaitsi he antavat minun odottaa niin kauan!\n\n-- Teidän ylhäisyytenne, minä menen noutamaan hiipan, jos teidän\narmonne sallii.\n\nJulienin kauniit silmät eivät olleet tehoamatta.\n\n-- No, menkää, vastasi piispa hurmaavan kohteliaasti. -- Minun on\nsaatava se aivan heti. Olen epätoivoissani, kun kapitulin herrojen\ntäytyy odottaa minua.\n\nKiirehtiessään keskelle salia ja vilkaistessaan siinä vielä piispaan,\nJulien näki, että hän olijalleen alkanut jaella siunauksiaan. \"Mitä\ntuo nyt merkitsee?\" aprikoi Julien. \"Varmaankin tulevien seremoniain\nvälttämätöntä harjoittelua.\"\n\nSiinä huoneessa, jossa kamaripalvelijat oleskelivat, hän näki hiipan\nheidän käsissään. Vasten tahtoaankin nuo hienot herrat kavahtivat\nJulienin käskevää katsetta ja luovuttivat hänen ylhäisyytensä hiipan.\n\nJulien oli ylpeä, kun sai kantaa sitä. Hitaasti hän kulki se\nkäsissään salin halki ja piteli sitä kunnioittavasti. Hän tapasi\nnyt piispan istumassa kuvastimen ääressä, jo kovin väsyneenä,\nmutta kuitenkin jaellen vielä silloin tällöin oikealla kädellään\nsiunauksia. Julien auttoi häntä pukeutumaan hiippaan. Piispa pudisti\npäätänsä.\n\n-- Se pysyy, hän sanoi Julienille tyytyväisen näköisenä. -- Oletteko\nystävällinen ja menette vähän syrjemmälle?\n\nSitten piispa kulki reippaasti keskelle salia ja lähti siitä hitain\naskelin takaisin kuvastinta kohti, otti kasvoilleen äskeisen ankaran\nilmeensä ja jakeli juhlallisesti siunauksiaan.\n\nJulien ei voinut liikahtaa, niin kummalta se näytti. Hän koetti\nkäsittää asiaa, mutta ei uskaltanut. Piispa pysähtyi, vilkaisi\nhäneen, ja vakavuus hänen kasvoiltaan katosi tuossa tuokiossa:\n\n-- Mitä arvelette hiipastani, herra, istuuko se hyvin?\n\n-- Oikein hyvin, teidän ylhäisyytenne.\n\n-- Eikö se ole liiaksi takaraivolla? Se näyttää hieman typerältä.\nMutta ei sitä saa kantaa myöskään liiaksi otsalla.\n\n-- Minusta se näyttää sangen hyvältä.\n\n-- Kuningas on tottunut kunnioitettavaan ja sangen vakavaan\npappiskuntaan. En tahtoisi, etenkään ikäni tähden, näyttää liian\nkeveältä.\n\nJa piispa alkoi kävellä uudestaan siunauksia jaellen.\n\n\"Selvästikin hän harjoittelee jakamaan siunauksia\", Julien vihdoinkin\nymmärsi.\n\nHetkisen kuluttua piispa sanoi: -- Olen valmis. Olkaa hyvä, herra, ja\nmenkää ilmoittamaan herra dekaanukselle ja kapitulin herroille.\n\nPian tulivat herra Chélan ja hänen perästään kaksi vanhinta rovastia\nsisään hyvin korkeasta ja komeilla veistoksilla koristetusta\novesta, jota Julien ei ollut vielä huomannut. Mutta nyt Julien jäi\narvojärjestyksen mukaan viimeiseksi heistä kaikista, ja hän näki\npiispan vain toisten kirkonmiesten selän takaa, kun he yhtenä parvena\nriensivät tuolle ovelle.\n\nPiispa asteli hiljaa salin halki. Kun hän oli joutunut ovelle,\njärjestyivät kirkkoherrat kulkueeseen. Syntyi hiukan epäjärjestystä,\nja sitten kulkue lähti liikkeelle veisaten virttä. Piispa käveli\nviimeisenä Chélanin ja erään iäkkään kirkkoherran välissä. Julien\npainautui aivan hänen ylhäisyytensä viereen, ikään kuin abbé Chélanin\napulaiseksi. Kuljettiin pitkin Bray-le-Hautin luostarin käytäviä,\njotka olivat synkät ja kosteat, vaikka aurinko ulkona säteilikin.\nTultiin viimein luostarikirkon porttiholviin. Juhlamenot saivat\nJulienin sekaisin ihastuksesta. Kunnianhimo, jonka piispan nuoruus\nhänessä herätti, ja tuon kirkkoruhtinaan erinomainen hienotunteisuus\nja kohteliaisuus tekivät hänen sydämensä kovin levottomaksi. Se\nkohteliaisuus oli jotain kokonaan toista kuin herra de Rénalin\nsilloinkin kun määri oli parhaalla tuulellaan. \"Kuta ylemmäksi\nkohotaan yhteiskunnallisissa arvoasteissa, sitä hienostuneemmiksi\ntavat muuttuvat\", Julien ajatteli.\n\nKirkkoon mentiin eräästä sivuovesta. Yhtäkkiä hirvittävä jyrinä\nvavisti ikivanhoja kattoholveja. Julien luuli niiden tuossa paikassa\nluhistuvan. Syynä oli jälleen tuo pieni kanuuna: kahdeksalla\nnelistävällä hevosella se oli vedetty paikalle ja tuskin se oli saatu\nluostariin, kun Leipzigin tykkimiehet asettivat sen paikoilleen ja\nampuivat viisi laukausta minuutissa niin kuin preussilaiset olisivat\nhyökänneet heidän kimppuunsa.\n\nMutta tämä suurenmoinen jyske ei enää vaikuttanut Julieniin, hän\nei ajatellut enää Napoleonia eikä hänen sotaista kunniaansa. \"Niin\nnuori, ja nyt jo Agden piispana\", hän ajatteli. \"Mutta missä se Agde\noikeastaan on? Ja kuinka suuret tulot siitä virasta saa? Kaiketi\nsiinä kaksi-, kolmesataatuhatta frangia?\"\n\nHänen ylhäisyytensä lakeijat kantoivat sisään komean kunniakatoksen.\nChélan tarttui yhteen sen kannatussauvoista, mutta oikeastaan Julien\nkantoi hänen puolestaan. Piispa asettui katoksen alle. Ja hän oli\ntodellakin onnistunut saamaan kasvoilleen vanhusmaisen ilmeen, eikä\nsankarimme ihailulla ollut enää rajoja. \"Mihin kaikkeen viisaudella\npystyykään\", hän ajatteli.\n\nKuningas astui sisään. Julienia onnisti niin, että hän näki kuninkaan\nvarsin läheltä. Piispa piti hartaan ja mahtipontisen puheen eikä\nsuinkaan unohtanut siitä tuollaista pientä kohteliasta hämmentymisen\nvivahdetta, joka kuului asiaan hänen majesteettinsa edessä.\n\nEn ryhdy enempää kuvailemaan Bray-le-Hautin juhlamenoja, sillä se\nolisi tunnettujen asiain toistamista, koska ne täyttivät parin viikon\najan kaikkien departementin lehtien palstat. Julien sai piispan\npuheesta kuulla, että kuningas polveutui Kaarle Rohkeasta.\n\nMyöhemmin annettiin Julienin tehtäväksi tarkastaa näiden juhlien\nkustannuslaskut. Markiisi de La Mole, joka oli hankkinut\nveljenpojalleen piispakunnan, tahtoi kohteliaasti suorittaa kaikki\nkulut. Pelkästään nämä Bray-le-Hautin kirkolliset juhlamenot\nmaksoivat kolmetuhattasata frangia.\n\nKun piispa oli pitänyt puheensa, hänen majesteettinsa kuningas\nvastasi siihen, asettui kunniakatoksen alle ja laskeutui hyvin\nhurskaasti polvilleen pielukselle alttarin eteen. Pitkin kuorin\nseinämiä kiersivät korituolit korokkeella pari askelmaa permantoa\nylempänä. Julien istui alimmalla portaalla herra Chélanin jalkojen\njuuressa, ikään kuin mikäkin helmuksenkantaja kardinaalinsa vieressä\nSikstiniläisessä kappelissa Roomassa. Siellä kaikui _Te Deum_, pyhä\nsavu suitsusi, muskettien ja tykkien paukkeesta ei tullut loppua,\ntalonpoikaisrahvas juopui onnesta ja hurskaudesta. Yksi ainoa\nsellainen päivä tuhoaa sadan jakobiinilehden numeron työn.\n\nJulien seisoi viiden, kuuden askeleen päässä kuninkaasta, joka\nrukoili tosiaan hartaasti. Nyt vasta hän huomasi joukossa erään\npienen miehen, jolla oli sielukkaat silmät ja melkein koristelematon\npuku. Mutta taivaansininen nauha kulki poikki tuon varsin\nyksinkertaisen puvun. Hän oli lähempänä kuningasta kuin monet muut\nherrat, joiden asut olivat niin kullalla kirjailtuja, että -- Julienin\nsanojen mukaan -- kangasta tuskin näkyi. Hetkeä myöhemmin Julien sai\nkuulla, että se herra oli markiisi de La Mole. Julienista hän näytti\nkopealta, jopa hiukan julkealtakin.\n\n\"Tuo markiisi ei varmaankaan ole niin kohtelias kuin minun kaunis\npiispani\", Julien ajatteli. \"Hengellinen sääty tekee ihmisen\nlauhkeaksi ja viisaaksi. Mutta kuningashan on tullut tänne\nosoittamaan kunnioitustaan pyhäinjäännöksille, eikä niitä jäännöksiä\nnäy täällä. Missä se pyhä Klemens sitten on?\"\n\nEräs pikku pappi, Julienin vierustoveri, sanoi hänelle, että\nkunnianarvoisa reliikki oli rakennuksen yläkerroksessa, niin\nsanotussa _Palavassa kappelissa_.\n\n\"Mikä se Palava kappeli lienee?\" Julien ihmetteli.\n\nMutta hän ei tahtonut udella selitystä. Hän odotti yhä suuremmassa\njännityksessä.\n\nEtiketti säätää, että hallitsevan ruhtinaan vieraillessa kaniikit\neivät kulje piispan mukana. Mutta kun nyt lähdettiin Palavaan\nkappeliin, kutsuikin hänen ylhäisyytensä kanssaan abbé Chélania, ja\nJulien rohkaisi luontonsa ja meni Chélanin mukana.\n\nNoustiin korkeat portaat ja tultiin tavattoman pienelle\ngoottilaiselle ovelle, jonka pielet olivat komeasti kullatut. Ne\nnäyttivät aivan eilen kullatuilta.\n\nOven edustalla maassa oli polvillaan kaksikymmentäneljä nuorta\ntyttöä Verrièresin hienoimmista perheistä. Ennen kuin piispa\naukaisi oven, hän laskeutui polvilleen keskelle noiden kauniiden\nja nuorten tyttöjen parvea. Kun hän selvästi kuuluvalla äänellä\nlausui rukouksen, näytti siltä kuin tytöt olisivat suorastaan\nahmineet silmillään hänen kauniita pitsejään, kohteliaita kasvojaan\nja hänen koko nuorta ja lempeää olemustaan. Moinen näky vei\nsankariltamme viimeisenkin järjen rahdun! Tällä hetkellä hän olisi\naivan vilpittömästi taistellut vaikka inkvisitiolaitoksen puolesta.\nYhtäkkiä ovi sitten avautui. Pikku kappeli säteili täynnä tulia.\nAlttarilla paloi toista tuhatta vahakynttilää järjestettyinä\nkahdeksaan riviin, joita kukkakimput erottivat toisistaan. Jalon\nsuitsutuksen lauhkea tuoksu tulvahti pilvenä pyhäkön ovesta. Kappeli,\njoka oli uudestaan kullattu, oli varsin pieni, mutta hyvin korkea.\nJulien huomasi alttarilla kuudettatoista jalkaa pitkiä kynttilöitä.\nNuoret tytöt eivät jaksaneet hillitä itseään, vaan huudahtelivat\nihastuksesta. Kappelin pieneen eteiseen päästettiin ainoastaan nuo\nkaksikymmentäneljä tyttöä, kaksi kirkkoherraa ja Julien.\n\nKohta astui sitten kuningas sisään, mukanaan ainoastaan markiisi\nde La Mole ja ensimmäinen kamariherra. Vartijatkin jäivät ulos, he\nlaskeutuivat polvilleen ja tekivät samalla kiväärillään kunniaa.\n\nHänen majesteettinsa paremminkin heittäytyi kuin laskeutui\nrukousjakkaralle. Ja silloin vasta Julien, joka oli joutunut hyvin\nahtaaseen tilaan kullattua ovea vasten, huomasi erään nuoren tytön\npaljaan käsivarren ylitse pyhän Klemensin kauniin kuvan. Pyhimys\noli kätkössä alttarin alla, kuvattuna nuoren roomalaisen soturin\nasussa. Hänellä oli kaulassa ammottava haava, josta veri lämpöisen\nluonnollisena vuoti. Teos oli taiteilijansa mestarityö; pyhimyksen\nsammuvat silmät olivat puoli ummessa, mutta kuitenkin niistä hohti\nlempeys. Alkavat viiksenhaivenet somistivat hänen suloista suutaan,\njoka jo melkein umpeen sulkeutuneena näytti vielä rukoilevalta.\nKatsellessaan pyhimystä Julienin vieressä oleva nuori tyttö alkoi\nitkeä kuumia kyyneliä. Yksi kyynelistä tipahti Julienin kädelle.\n\nKun kaikki olivat tuokion rukoilleet ja syvässä hiljaisuudessa kuului\nainoastaan kirkonkellojen soitto kaukaa jokaisesta kylästä aina\nviiden penikulman piiristä, Agden piispa anoi kuninkaalta lupaa saada\npuhua. Hän piti pienen, hyvin liikuttavan puheen, jonka sanat olivat\nyksinkertaiset, mutta sitä vaikuttavammat:\n\n-- Älkää unohtako koskaan, nuoret kristityt, että olette nähneet\nyhden suurimpia kuninkaita, mitä maailmassa on, polvillaan\nkaikkivaltiaan ja peljättävän Jumalan palvelijain edessä. Nämä heikot\npalvelijat, joita maailmassa vainotaan ja murhataan, kuten näette\npyhän Klemensin vielä verta vuotavasta haavasta, saavat riemuita\nvoitosta taivaassa. Eikö niin, nuoret kiristyt, että muistatte\naina tämän päivän että vihaatte aina jumalattomuutta? Pysytte aina\nuskollisina Jumalalle, joka on niin suuri, niin pelättävä, mutta niin\nhyvä?\n\nNäin lausuttuaan piispa nousi arvokkaasti seisomaan.\n\n-- Te lupaatte sen minulle? hän sanoi ja kohotti juhlallisesti\nkättänsä.\n\n-- Me lupaamme, vastasivat nuoret tytöt ja purskahtivat itkuun.\n\n-- Minä otan vastaan teidän lupauksenne pelättävän Jumalan nimessä!\nlisäsi pappi jylisevällä äänellä. -- Ja siihen seremonia loppui.\n\nKuningaskin itki. Vasta pitkän ajan kuluttua Julienin mieli kylmeni\nniin paljon, että hän saattoi kysyä, missä olivat pyhimyksen\nluut, jotka Burgundin herttua Filip Hyvä oli lähettänyt Roomasta.\nSelitettiin, että ne olivat suljetut kuvan kauniiden vahakasvojen\nsisään.\n\nHänen Majesteettinsa suvaitsi sallia, että nuoret neidit, jotka\nolivat seuranneet häntä kappeliin, saisivat kantaa punaista nauhaa,\njohon kirjailtaisiin sanat: VIHA JUMALATTOMUUDELLE, AINAINEN\nUSKOLLISUUS JUMALALLE.\n\nMarkiisi de La Mole käski jakaa talonpojille kymmenentuhatta pulloa\nviiniä. Illalla Verrièresin vapaamieliset keksivät jonkin syyn,\njonka nojalla he saattoivat ilotulittaa sata kertaa komeammin kuin\nmonarkistit. Ennen lähtöään kuningas kävi vielä herra de Moirodin\nvieraana.\n\n\n\n\nXIX\n\nAJATTELU TUO KÄRSIMYSTÄ\n\n\n    Jokapäiväisten tapahtumien naurettava kummallisuus kätkee\n    todellisen onnettomuutemme, johon intohimomme ovat syynä.\n\n                                             _Barnave_.\n\nKun Julien vei takaisin paikoilleen niitä huonekaluja, joita\ntavallisesti pidettiin siinä huoneessa, jossa markiisi de La Mole\noli asunut, hän löysi nelinkerroin taitetun arkin karkeaa paperia.\nEnsimmäisen sivun alareunassa luki:\n\n\"Hänen Ylhäisyydelleen markiisi de La Molelle, Ranskan päärille,\nkuninkaallisten tähdistöjen ritarille ym.\"\n\nSe oli suurella piian käsialalla kirjoitettu anomus:\n\n    \"Herra markiisi.\n\n    Minä olen koko ikäni ollut mieleltäni uskonnollinen. Kärsin\n    pommituksesta Lyonin piirityksessä vuonna 93, joka oli katala.\n    Minä käyn usein Herran ehtoollisella ja joka sunnuntai messussa\n    seurakunnan kirkossa. En ole koskaan jättänyt pääsiäistä\n    pyhittämättä, en edes vuonna 93, joka oli katala. Köksäni, sillä\n    ennen vallankumousta minulla oli palvelijoitakin, keittää aina\n    perjantaina laihaa ruokaa. Minä olen nauttinut Verrièresissä\n    yleistä ja, uskallan sanoa, ansaittua kansalaisluottamusta.\n    Kirkollisissa kulkueissa on paikkani herra kirkkoherran ja herra\n    määrin vieressä. Suurissa kirkollisissa juhlissa kannan paksua\n    vahakynttilää, jonka omilla varoillani ostan. Kaikesta tästä voi\n    todistukset löytää raha-asiain ministeriöstä Pariisista. Minä\n    anon herra markiisilta itselleni Verrièresin arpajaistoimistoa,\n    mikä paikka varmaan piakkoin tavalla tai toisella avautuu, koska\n    sen nykyinen hoitaja on sangen kivuloinen ja äänestää muuten\n    vaaleissa väärällä puolella, jne.\n\n                                               _De Cholin_.\"\n\nAnomukseen liittyi reunamuistutus, jonka _de Moirod_ oli\nallekirjoittanut, ja joka alkoi seuraavalla rivillä:\n\n\"Minulla on ollut kunnia puhua Teille tästä kelpo miehestä, joka\nlähettää tämän anomuksen\", jne.\n\nSiis sellainenkin hölmö kuin tuo Cholin näyttää minulle, mitä tietä\non kuljettava, ajatteli Julien.\n\nViikon päivät sen jälkeen kun kuningas kävi Verrièresissä, pysyi\nkaikkein muiden puheiden pinnalla, -- lukemattomien perättömien\nlorujen, typerien selitysten, naurettavien keskustelujen jne., joiden\nkohteina olivat vuoroin kuningas, Agden piispa, markiisi de La Mole,\nkymmenentuhatta viinipulloa ja Moirod-parka, joka hevosen selästä\npudottuaan ei sitten, kunniamerkin toivossa, lähtenyt kuukauteen\nkotoaan, -- niin, pysyi se, että Julien Sorel, kirvesmiehen poika,\noli mitä skandaalimaisimmasti tungettu kunniavartioon. Olisi\nkannattanut kuunnella, miten rikkaat karttuunitehtailijat, jotka\nmuulloin aamusta iltaan pauhasivat yhdenvertaisuutta, jauhoivat tätä\nasiaa! Ja ylpeä rouva de Rénal, hän se oli saanut tämän julkisen\nhäväistyksen aikaan! Entä syy? Pikku abbé Sorelin kauniit silmät ja\npunaiset posket, siinä kyllin.\n\nKohta Vergystä tulon jälkeen nuorin lapsista, Stanislas-Xavier\nsairastui kuumeeseen. Rouva de Rénal joutui yhtäkkiä julmiin\ntunnontuskiin. Ensi kertaa hän soimasi nyt itseään rakkaudestaan\nmuutenkin kuin hetkellisesti. Näytti kuin hän olisi ajatellut, että\nihme oli nyt todistanut hänelle, mihin suunnattomaan rikokseen hän\noli antanut itsensä luisua. Vaikka hän oli luonteeltaan syvästi\nuskonnollinen, ei hän tähän asti ollut huomannut, miten suuri hänen\nrikoksensa oli Jumalan edessä.\n\nEnnen, Pyhän Sydämen luostarissa ollessaan, hän oli rakastanut\nkiihkeästi Jumalaa, nyt hän pelkäsi Jumalaa vastaavassa määrin.\nRistiriidat raatelivat hänen sieluaan sitäkin kauheammin, koska hänen\npelkoonsa ei ollut mitään näkyvää aihetta. Julien sai kokea, etteivät\nmitkään järkevät puheet rauhoittaneet häntä, vaan ärsyttivät vieläkin\npahemmaksi, hän piti sellaisia helvetin houkutteluina. Mutta koska\npikku Stanislas-Xavier oli Julienillekin rakas, hän arveli asian\nkäyvän paremmin, jos puhuisi äidille pojan sairaudesta, joka pian\nsaikin vakavan käänteen. Silloin loppumattomat tunnonvaivat tekivät\nrouva de Rénalin unettomaksi. Ja hän oli aina synkästi vaiti, sillä\njos hän olisi avannut suunsa, hän olisi heti tunnustanut rikoksensa\nJumalalle ja ihmisille.\n\n-- Minä vannotan ja vaadin teitä, Julien sanoi hänelle, kun he\npääsivät kahden kesken, -- ettette saa puhua tästä kenellekään!\nAntakaa minun olla kärsimystenne ainoana uskottuna. Jos vielä minua\nrakastatte, niin älkää puhuko mitään. Teidän sananne eivät voi\nvapauttaa Stanislas-raukkaa kuumeesta.\n\nMutta nämä lohduttelut eivät vaikuttaneet. Julien ei tiennyt, että\nrouva de Rénal oli saanut päähänsä, että hänen täytyi kateellisen\nJumalan kiivautta lauhduttaakseen joko vihata Julienia tai antaa\npoikansa kuolla. Ja hän oli onneton siitä, ettei voinut vihata\nrakastajaansa.\n\n-- Jättäkää minut rauhaan, hän huudahti eräänä päivänä Julienille.\n-- Jumalan nimessä, poistukaa tästä talosta. Teidän läsnäolonne tappaa\nminun poikani!\n\n-- Jumala rankaisee minua, hän supatti vielä. Hän on vanhurskas, minä\ntunnustan hänen oikeamielisyytensä, rikokseni oli kauhea, ja minä\nelin ilman tunnonvaivaa. Se oli ensimmäinen merkki, että Jumala oli\nminut hylännyt. Minun täytyy saada kaksinkertainen rangaistus.\n\nJulien heltyi täysin. \"Tämä ei voi johtua teeskentelystä eikä\nliioittelusta. Hän luulee surmaavansa poikansa, jos rakastaa minua,\nja kuitenkin tuo onneton rakastaa minua vielä enemmän kuin poikaansa.\nTunnonvaivat siis kiduttavat häntä näin, se on varma. Ja se todistaa,\nmiten vakava hänen tunteensa on. Mutta kuinka minä, köyhä, huonon\nkasvatuksen saanut, tietämätön ja joskus niin karkeakin raukka, olen\nsaattanut herättää hänessä tällaisen rakkauden?\"\n\nEräänä yönä lapsen vointi kääntyi arveluttavan huonoksi. Kahden\naikaan yöllä herra de Rénal tuli katsomaan poikaa. Stanislas punotti\nkuumeen kourissa eikä tuntenut isäänsä. Yhtäkkiä rouva de Rénal\nheittäytyi miehensä jalkoihin. Julien näki, että hän tunnustaisi\nkaikki ja syöksyisi ilmeiseen tuhoonsa.\n\nOnneksi herra de Rénal ei ollenkaan pitänyt tästä vaimonsa\nomituisesta käytöksestä.\n\n-- Hyvästi, hyvästi vain! hän sanoi ja aikoi lähteä.\n\n-- Ei, kuuntele minua, huusi rouva polvillaan hänen edessään ja\nkoetti estää häntä poistumasta. -- Minä sanon koko totuuden. Minä se\nolen syyllinen poikani kuolemaan. Minä, joka annoin hänelle hengen,\notan sen nyt häneltä. Taivas rankaisee minua. Jumalan edessä minä\nolen murhaan syyllinen. Minun on pakko taipua omaan tuhooni ja\nnöyrtyä, kenties se uhri sovittaa Herran.\n\nJos herra de Rénalilla olisi ollut vähänkin mielikuvitusta, hän olisi\narvannut kaikki.\n\n-- Romanttisia päähänpistoja, hän huudahti ja työnsi luotaan\nvaimonsa, joka koetti syleillä hänen polviaan. -- Romanttisia\npäähänpistoja, joutavia! Julien, antakaa noutaa heti aamulla lääkäri.\n\nJa herra de Rénal meni nukkumaan. Rouva vajosi polvilleen puoli\ntainnuksissa, mutta sysäsi suonenvetoisilla liikkeillä pois Julienin,\njoka tahtoi auttaa häntä.\n\nJulien seisoi siinä ihan ymmällä.\n\n\"Tällaista siis on aviorikos\", hän ajatteli... \"Olisivatko tosiaan\npapit, ne mestariroistot, oikeassa? Olisiko heille, jotka itse\ntekevät niin paljon rikoksia, annettu etuisuus tuntea synnin tosi\nteoria? Miten järjetöntä!\"\n\nKahdenkymmenen minuutin ajan sen jälkeen kun herra de Rénal oli\nlähtenyt omalle puolelleen, Julien näki rakastamansa naisen istumassa\nlapsen pikku vuoteen ääressä päätänsä siihen nojaten, hievahtamatta\nja melkein tiedottomana. \"Tuollaiseen kurjuuden kuiluun tämä\njalosydäminen nainen on joutunut siitä syystä, että tutustui minuun\",\najatteli Julien. \"Aika menee liian nopeasti. Mitä minä voin hänelle\ntehdä? Minun täytyy selvittää asia itselleni. Tässä ei ole kysymys\nenää minusta. Mitä minä välitän ihmisistä ja heidän ulkokultaisista\njutuistaan! Mutta kuinka minä voin auttaa heitä?... Pitäisikö\nminun jättää hänet. Mutta silloin jätän hänet yksin hirvittävään\ntuskaan. Hänen miehensä, mokoma automaatti, ei auttaisi häntä, vaan\nvahingoittaisi. Sanoisi hänelle karkeudessaan jonkin kovan sanan,\nja hän tulisi ehkä hulluksi ja heittäytyisi ulos ikkunasta. Jos\njätän hänet, jos lähden enkä pidä häntä silmällä, niin hän tunnustaa\nkaikki. Ja kukapa tietää, vaikka mies, perinnöstä huolimatta, jonka\nrouva toi hänelle myötäjäisinä, panisi toimeen skandaalin. Ja sitä\npaitsi saattaa vaimo, hyvä Jumala, puhua kaiken tuolle sialle abbé\nMaslonille, joka käyttää hyväkseen kuusivuotiaan lapsen sairautta\nsaadakseen istua täällä koko ikänsä, eikä hän sitä tee ilman omia\ntarkoituksiaan. Tuskissaan ja pelätessään Jumalaa rouva de Rénal\nunohtaa kaiken, mitä tuosta miehestä jo tietää, ja näkee hänessä\npelkästään papin.\"\n\n-- Mene pois, sanoi rouva de Rénal hänelle yhtäkkiä silmänsä avaten.\n\n-- Minä antaisin henkeni, jos tietäisin, mikä sinulle olisi hyväksi,\nJulien vastasi. -- Milloinkaan en ole rakastanut sinua niin kuin nyt,\noi enkelini, vasta nyt alan rakastaa sinua niin kuin sinä ansaitset.\nMihin minä joudun erossa sinusta, ja vielä tunnontuskissa siitä,\nettä sinä olet minun tähteni onneton! Mutta nyt ei ole kysymys minun\nkärsimyksistäni. Kyllä minä lähden, minä lähden, rakkaani! Mutta jos\njätän sinut, jos poistun pitämästä sinua silmällä, enkä ole aina\nsinun ja miehesi välissä, niin sinä sanot hänelle kaikki, sinä tuhoat\nitsesi! Ajattele, että hän häpäisee sinut ja ajaa sinut talostaan,\nkoko Verrières, koko Besançon puhuvat siitä skandaalista. Ja sinä\nsaat osallesi kaiken syyn; elämässäsi et pääse siitä häpeästä...\n\n-- Sitä minä tahdonkin! huusi rouva de Rénal ja nousi pystyyn.\n\n-- Minun täytyy kärsiä, sen parempi.\n\n-- Mutta tällä kauhealla skandaalilla sinä teet pahaa hänellekin.\n\n-- Mutta minähän nöyrryn, minä heittäydyn lokaan ja ehkä pelastan\nsiten poikani. Sellainen nöyrtyminen on kenties kaikkien silmissä\njulkisen katumustyön vertainen. Ja eikö se ole, mikäli huonoudessani\njaksan ymmärtää, suurin uhri, mitä Jumalalle voin antaa?... Ehkäpä\nhän ottaa nöyrtymiseni vastaan ja sallii minun pitää poikani? Näytä\nminulle jokin raskaampi uhri, niin minä teen sen.\n\n-- Anna minunkin rangaista itseäni. Olenhan minäkin syyllinen!\nTahdotko, että menen trappistien luostariin? Sellainen ankara elämä\nlepyttää ehkä Jumalasi... Miksi minä en voi ottaa itselleni poikasi\nsairautta...\n\n-- Voi, sinä rakastat häntä, sinä! huudahti rouva de Rénal, nousi\npaikaltaan ja heittäytyi hänen syliinsä.\n\nMutta samassa hän työnsi kauhuissaan Julienin luotaan.\n\n-- Minä uskon sinua, uskon, hän jatkoi, vaipuen jälleen polvilleen.\n-- Voi, ainoa ystäväni, miksi sinä et ole Stanislas-Xavierin isä!\nSilloin ei olisi kauhea synti rakastaa enemmän sinua kuin sinun\npoikaasi.\n\n-- Annatko minun jäädä tänne, jos tästä lähtien rakastan sinua niin\nkuin veli sisartaan? Se on ainoa järkevä sovitusuhri, se voi lepyttää\nKaikkivaltiaan vihan.\n\n-- Ja minäkö, huudahti rouva de Rénal nousten jälleen, ottaen\nJulienin kasvot käsiensä väliin ja katsellen niihin matkan päästä,\n-- minäkö voisin rakastaa sinua kuin sisar? Olisiko minun mahdissani\nrakastaa sinua niin?\n\nJulien puhkesi itkuun.\n\n-- Minä tottelen, hän sanoi langeten rouva de Rénalin jalkoihin. --\nMinä teen kaikki mitä minulta vaadit, muuta en enää voi. Olen aivan\nsokea avuttomuudesta, en keksi ratkaisua. Jos jätän sinut, sanot\nsinä kaikki miehellesi ja tuhoat itsesi ja hänet. Kun hän tulee\nnaurunalaiseksi, ei häntä valita koskaan edustajaksi. Jos minä jään,\nluulet sinä, että minä olen syynä poikasi kuolemaan, ja sinä kuolet\nsuruun. Tahdotko, niin koettelemme, mitä poistumiseni vaikuttaa? Jos\ntahdot, niin jätän sinut viikoksi, syntimme rangaistukseksi. Vietän\nsen ajan missä haluat. Esimerkiksi Bray-le-Hautin luostarissa. Mutta\nsinun täytyy vannoa minulle, ettet poissa ollessani tunnusta mitään\nmiehellesi. Muista, että minä en voi tulla takaisin, jos sinä sillä\nvälin puhut.\n\nRouva de Rénal myöntyi. Julien lähti. Mutta hänet kutsuttiin jo\nkahden päivän kuluttua takaisin.\n\n-- Minä en jaksa pitää valaani, jos sinä olet poissa. Minä puhun\nmiehelleni elleivät sinun silmäsi aina ole käskemässä minua\nvaikenemaan. Jokainen minuutti tätä surkeaa elämää on minulle pitkä\nkuin kuukausi!\n\nViimeinkin taivas armahti onnetonta äitiä. Vähitellen Stanislas pääsi\nvaarasta. Mutta vaaka oli horjahtanut. Rouva de Rénal oli huomannut\nsyntinsä koko suuruuden eikä päässyt enää tasapainoon. Tunnonvaivat\neivät loppuneet, ja ne olivat niin katkerat kuin aina sellaiselle\nrehelliselle luonteelle. Hänen elämänsä oli vuoroin autuutta ja\nhelvettiä, helvettiä, kun hän ei nähnyt Julienia edessään, autuutta,\nkun hän sai levätä hänen jalkainsa juuressa. -- Minä en toivo enää\nsielulleni mitään, hän sanoi sellaisillakin hetkillä, jolloin uskalsi\ntäysin antautua rakkauteensa, -- minä olen kadotettu, iankaikkiseen\nkadotukseen tuomittu. Sinä olet nuori, sinä olet langennut siksi,\nettä minä viettelin sinut. Sinulle voi taivas vielä antaa anteeksi.\nMutta minä olen kadotettu. Minulla on siitä varma merkki. Minä\npelkään, kuka ei pelkäisi nähdessään helvetin avoinna edessään? Mutta\nkuitenkaan minä en sydämessäni kadu! Tekisin syntini uudestaan, jos\njoutuisin tekemään. Kun vaan taivas ei rankaise minua juuri näillä\nhetkillä ja lapsissani, niin saan enemmän kuin ansaitsen. Mutta\noletko edes sinä, Julien, onnellinen? hän huudahti. -- Rakastanko\nminä sinua niin paljon kuin kaipaat?\n\nEpäluuloinen ja arkatuntoisen ylpeä Julien, joka tarvitsi ennen\nkaikkea uhrautuvaa rakkautta, ei enää kestänyt tällaisen suuren,\nilmeisen ja joka hetki uusiintuvan uhrauksen vaikutusta. Hän alkoi\njumaloida rouva de Rénalia. -- Vaikka hän onkin ylhäinen ja minä\nvain työläisen poika, niin hän rakastaa minua... Minä en tosiaan ole\nhänelle pelkkä kamaripalvelija, jolle annetaan rakastajan tehtävä.\n\nPäästyään siitä pelostaan Julien antautui valtoinaan kaikkiin\nrakkauden hulluuksiin, sen uhkaaviin vaaroihin.\n\n-- Jospa minä voisin tehdä sinut onnelliseksi edes niiksi harvoiksi\npäiviksi, mitkä saamme olla yhdessä! rouva de Rénal huudahti, kun\nhuomasi Julienin epäilevän hänen rakkauttaan. -- Kiirehtikäämme,\nhuomenna minä en ehkä enää saa olla sinun. Jos taivas rankaisee\nminua iskemällä lapsiini, niin turhaan koetan elää vain sinua\nrakastaakseni, turhaan koetan sulkea silmäni näkemästä, että minun\nrikokseni tappoi heidät. Sellaista kohtaloa en jaksaisi kantaa,\nvaan kuolisin. En jaksaisi, vaikka tahtoisinkin. Ei, minä tulisin\nhulluksi. Voi, jos minä voisin ottaa kantaakseni sinun syntisi, niin\nkuin sinä jalomielisesti tarjouduit ottamaan pikku poikani polttavan\nkuumeen!\n\nTällainen syvä moraalinen ristiriita muutti tyystin Julienin ja hänen\nrakastajattarensa keskinäisen tunteen luonteen. Julienin rakkaus\nei enää ollut pelkästään kauneuden ihailemista eikä ylpeyttä sen\nomistamisesta.\n\nHeidän onnensa muuttui tästä alkaen paljon suuremmaksi ja tuli,\njoka heidän sydämissään hehkui, kiivaammaksi. Intohimo purkautui\njoskus hillittöminä mielettömyyksinä. Ihmisten käsityksen mukaan\nheidän onnensa olisi pitänyt olla entistä suurempi. Mutta heillä ei\nollutkaan enää samaa suloista tyyneyttä, pilvetöntä autuutta eikä\nkeveää onnea kuin niinä heidän rakkautensa ensi aikoina, jolloin\nrouva de Rénal pelkäsi ainoastaan, ettei Julien oikein rakastaisi\nhäntä. Heidän onnensa sai nyt välillä rikoksen kasvot.\n\nKaikkein onnellisimmilla ja näköjään rauhallisimmilla hetkillä\nsaattoi rouva de Rénal huudahtaa yhtäkkiä, pusertaen Julienin kättä\nkuin suonenvedossa: -- Voi, kaikkivaltias Jumala, minä näen helvetin\nedessäni! Miten kauhea rangaistus! Ja minä ansaitsen sen.\n\nJa hän takertui Julieniin kuin muratti muuriin.\n\nTurhaan koetti Julien rauhoittaa hänen tuskan kiihdyttämää sieluaan.\nRouva de Rénal tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä suutelemistaan.\nSitten hän vaipui takaisin synkkiin ajatuksiinsa: -- Helvetti olisi\nminulle suuri armo, siten saisin viettää vielä muutaman päivän\nhänen kanssaan täällä maan päällä! Mutta on toinenkin helvetti,\nelämän helvetti, lasteni kuolema... Ja kuitenkin, ehkäpä rikokseni\nannettaisiin sillä hinnalla minulle anteeksi... Voi, hyvä Jumala,\nälä anna minulle armoa sillä hinnalla. Lapsiparkani eivät rikkoneet\nmitään sinua vastaan, minä, minä yksinäni olen syyllinen. Rakastan\nmiestä, joka ei ole minun puolisoni.\n\nJulien huomasi, että rouva de Rénalille tuli sitten näennäisesti\nrauhallisiakin hetkiä. Rouva koetti ottaa kaiken omaksi kuormakseen,\nhän ei tahtonut katkeroittaa sen ihmisen elämää, jota rakasti.\n\nKun rakkaus, tunnontuskat ja intohimon onni näin yhtämittaa\nvaihtelivat, heidän päivänsä vierivät nopeammin kuin virta. Julien\nmenetti tapansa aprikoida asiaa.\n\nElisa-neiti lähti Verrièresiin seuraamaan pientä oikeusjuttua,\njoka hänellä siellä oli. Hän näki, että herra Valenod oli hyvin\nloukkaantunut Julienille, ja kun hän vihasi kotiopettajaa, hän puhui\nJulienista usein herra Valenodille.\n\n-- Te saattaisitte minut turmioon, herra Valenod, jos kertoisin koko\ntotuuden! hän sanoi eräänä päivänä. -- Herrasväet vetävät aina yhtä\nköyttä heidän säätyään koskevissa asioissa, palvelijaraukoille ei\nmilloinkaan anneta eräitä tunnustuksia anteeksi...\n\nTämän tavanomaisen lavertelun jälkeen, jonka Valenod, niin kiihkeän\nutelias kuin hän olikin, osasi tarvittavasti lyhentää, sai herra\nkuulla turhamaisuudelleen aivan murhaavia uutisia. Tuo, seudun\nkaikkein hienoin nainen, jolle hän kuusi vuotta oli uhrannut\nkohteliaisuuksia niin paljon kuin ikinä saattoi keksiä, ja kovaksi\nonneksi koko maailman nähden ja tietäen, tuo niin ylpeä nainen,\njonka halveksumista hän oli niin monta kertaa saanut punastua, oli\nottanut rakastajakseen kotiopettajan pukuun pukeutuneen työläisen\npojan! Ja päälle päätteeksi, ettei köyhäintalon johtajan suuttumus\njäisi mitenkään vajanaiseksi, rouva de Rénal oikein jumaloi tätä\nrakastajaansa. -- Ja, lisäsi kamarineito, -- Julien-herra ei ole\nollenkaan yrittänyt päästä rouvan suosioon, hän on ollut rouvaa\nkohtaan aina yhtä kylmä kuin muitakin.\n\nElisa oli tullut asiasta täyteen selvyyteen vasta siellä maalla,\nmutta arveli, että suhde oli syntynyt jo paljon aikaisemmin.\n-- Siitäpä syystä Julien varmaan kieltäytyikin menemästä minun\nkanssani naimisiin, hän lisäsi harmissaan. -- Ja minä hölmö kun menin\nneuvottelemaan rouva de Rénalin kanssa ja pyysin häntä puhumaan\npuolestani kotiopettajalle!\n\nSamana iltana herra de Rénal sai kaupungista sanomalehtensä mukana\npitkän nimettömän kirjeen, jossa selostettiin ylen tarkasti, mitä\nhänen kotonaan tapahtui. Julien näki hänen lukevan tuota sinertävälle\npaperille kirjoitettua kirjettä, kalpenevan ja sinkauttavan häneen\njulmia silmäyksiä. Koko sinä iltana määri ei voinut salata mielensä\nlevottomuutta. Turhaan Julien koetti makeilla hänelle pyytäen häneltä\nselvityksiä Burgundin arvokkaimpien sukujen sukupuusta.\n\n\n\n\nXX\n\nNIMETTÖMÄT KIRJEET\n\n\n                                Do not give dalliance\n            Too much the rein; the strongest oaths are straw\n    To the fire i' the blood.\n\n    _Shakespeare, Myrsky._\n\n    [.\".. liiaksi älä valtaa\n         Himolles anna! Kallihinkin vala\n         On veren hehkussa kuin oljen korsi.\"\n\n                    (P. Cajanderin suomennos.)]\n\nKun salista lähdettiin kahdentoista aikaan, Julien ennätti virkkaa\nystävättärelleen:\n\n-- On parasta, ettemme tapaa toisiamme tänään, miehenne epäilee\njotakin. Voisin vannoa, että se pitkä kirje, jota hän huokaillen\nluki, on nimetön ilmianto.\n\nOli onni, että Julien väänsi ovensa lukkoon. Rouva de Rénalille tuli\nkummallinen päähänpisto, että Julienin varoitus oli vain tekosyy,\njolla Julien koetti päästä kohtaamasta häntä. Siitä rouva de Rénal\njoutui aivan suunniltaan, ja hän tuli tavalliseen aikaan Julienin\novelle. Julien kuuli liikettä käytävästä ja sammutti heti lamppunsa.\nOvea koetettiin avata, olikohan siellä rouva de Rénal vai ehkä hänen\nmustasukkainen miehensä?\n\nAikaisin seuraavana aamuna toi keittäjätär, joka auttoi Julienia,\nhänelle kirjan, jonka kanteen oli kirjoitettu italian kielellä:\n_Guardate alla pagina 130_.[ Katsokaa sivua 130.]\n\nJulien säikähti tavattomasti tällaista varomattomuutta, etsi sivun\n130 ja löysi sen kohdalta neulalla lehteen kiinnitetyn hätäisesti\nkirjoitetun, kyynelten liottaman ja oikeinkirjoitusvirheitä täynnä\nolevan kirjeen. Tavallisesti rouva de Rénalin oikeinkirjoitus oli\nmoitteetonta, tämä piirre liikutti Julienia niin, että hän melkein\nunohti rouvan kauhean varomattomuuden.\n\n\"Sinä et tahtonut minua luoksesi viime yönä? Silloin tällöin on\nhetkiä, jolloin luulen, etten tunne sinua sydämesi pohjiin asti.\nJoskus pelästyn, sillä tavalla minuun katsot. Minä pelkään sinua.\nHyvä Jumala, ehkä et ole minua koskaan rakastanutkaan? Siinä\ntapauksessa, mitä on väliä, vaikka mieheni saakin tietää suhteemme\nja vaikka hän sulkisi minut ainaiseen vankeuteen, lähettäisi maalle,\nerottaisi minut lapsistani. Kenties se on Jumalan tahto. Silloin\nkuolisin pian, mutta syy olisi sinun, sinä sydämetön!\n\n\"Etkö rakasta minua? Oletko kyllästynyt hulluuksiini, tunnontuskiini,\nsinä, jolla ei ole Jumalaa? Tahdotko sinä minut aivan tuhota? Neuvon\nsinulle siihen hyvin helpon keinon. Mene ja näytä kirje kaikille\nihmisille Verrièresissä, tai ainoastaan Valenodille, se riittää!\nSano hänelle, että minä rakastan sinua. Mutta ei, älä herjaa sillä\ntavoin rakkauttamme, sano hänelle, että minä jumaloin sinua, että\nkoko elämäni alkoi vasta sinä päivänä, jolloin näin sinut ensi\nkerran, ja etten edes nuoruuteni mielettömimpinä tuokioina saattanut\nuneksia onnea, josta minun on sinua kiittäminen, sano hänelle, että\nolen uhrannut sinulle elämäni, että uhraan sinulle sieluni. Ja sinä\ntiedät, että minä uhraan sinulle vielä enemmän.\n\n\"Mutta ymmärtäisikö tuo mies mitä uhri on? Sano hänelle, ärsytä häntä\nsillä, että minä uhmaan ihmisten ilkeyttä ja etten näe maailmassa\nmuuta onnettomuutta kuin että ainoa ihminen, joka minua sitoo\nelämään, ei olisi minua kohtaan enää sama kuin ennen. Mikä onni, jos\nsaisinkin kadottaa elämäni, tarjota senkin uhrina sinulle, eikä minun\nenää tarvitsisi pelätä lasteni kohtaloa!\n\n\"Ole varma siitä, rakas ystäväni, että jos tosiaan on tullut nimetön\nkirje, se on tuon kelvottoman miehen lähettämä, joka on kuusi vuotta\nkiusannut minua karkealla äänellään, kuvauksillaan sankarillisista\nratsuretkistään, itserakkaudellaan ja iankaikkisella oman itsensä\nkehumisella.\n\n\"Onko se nimetön kirje todella tullut? Oi sinua julmaa, sitä minä\nhiukan epäilen! Mutta olkoon, olet oikeassa. Silloin kun suljin\nsinut syliini, ja nyt se on tapahtunut ehkä jo viimeisen kerran, en\nolisi voinut harkita tyynesti asiaa niin kuin nyt, yksinäni ollen.\nTästä lähtien ei onnemme ole niin helppo meidän ottaa kuin ennen.\nTuottaakohan se sinulle tuskaa? Kyllä, tietysti sellaisina päivinä,\njolloin et saa Fouquélta jotakin hauskaa kirjaa. Mutta uhri on\npäätetty asia; huomenna, olkoon nimetön kirje tullut tai ei, sanon\nminäkin miehelleni, että olen saanut nimettömän kirjeen, että täytyy\nkulkea järkevää, kultaista keskitietä ja lähettää sinut jollakin\nkunniallisella tekosyyllä takaisin vanhempiesi luo.\n\n\"Oi, rakas ystäväni, meidän täytyy elää erossa toisistamme kaksi\nviikkoa, ehkäpä kuukausikin! Mene siis, minä annan sinulle oikeutetun\nosasi, sinä saat nyt kärsiä yhtä syvästi kuin minä. Mutta eihän ole\nmuuta keinoa torjua tuon nimettömän kirjeen vaikutusta, mieheni ei\nsaa sellaisia ensi kertaa, ja juuri minun tähteni. Kuinka minä olen\nennen niille nauranut!\n\n\"Suunnitelmani on uskotella miehelleni, että kirje on Valenodilta, en\nepäilekään, etteikö hän olisi sitä kirjoittanut. Jos lähdet meiltä,\njää välttämättä Verrièresiin, minä koetan järjestää sillä tavoin,\nettä mieheni pitää tärkeänä asettua sinne pariksi viikoksi asumaan,\nnäyttääkseen typerille ihmisille, ettei hänen ja minun välillä ole\nmitään epäsopua. Ja solmi Verrièresissä ystävyyssuhteita kaikkien,\njopa vapaamielistenkin kanssa. Tiedän, että heidän naisensa pyrkivät\nkilpaa sinun seuraasi.\n\n\"Älä tee välejäsi Valenodin kanssa huonoiksi, äläkä leikkaa korvia\nhänen päästänsä, kuten kerran uhkasit! Ole päinvastoin hänelle hyvin\nkohtelias. Tärkeintä on, että Verrièresissä aletaan jutella sinun\nsiirtyvän Valenodin tai jonkun muun sikäläisen lasten kotiopettajaksi.\n\n\"Sellaista ei mieheni tule ikinä kärsimään. Mutta jos meidän\ntäytyisi siihenkin alistua, niin hyvä niinkin, ainakin asut silloin\nVerrièresissä ja minä saan tavata sinua välistä, lapseni, jotka\nsinusta niin paljon pitävät, voivat silloin tällöin käydä siellä\nluonasi. Voi, hyvä Jumala, tunnen, että he rakastavat sinua. Kuinka\ntuntoni kalvaa minua sen tähden! Kuinka tämä lopulta päättyykään?...\nMutta nyt poikkesin syrjään asiasta... No niin, ymmärrät, mitä\nsinun on tehtävä. Ole lauhkea, ystävällinen, äläkä halveksi noita\nhalpamaisia ihmisiä, sitä rukoilen sinulta polvillani. He ratkaisevat\nkoko kohtalomme. Saat olla aivan varma siitä, että mieheni suhtautuu\nsinuun sillä tavoin kuin _yleinen mielipide_ häntä käskee.\n\n\"Sinun täytyy nyt tehdä minulle tuo toinen nimetön kirje. Varustaudu\nkärsivällisyydellä ja saksilla. Leikkele jostakin kirjasta sen\nsanat, jotka sinulle lähetän, ja liimaa ne lakalla sinertävälle\nkirjearkille, jonka samoin sinulle lähetän ja jonka olen saanut\nValenodilta. Muista, että huoneessasi voidaan tehdä kotitarkastus,\njoten polta ne kirjan lehdet, jotka leikkelet palasiksi. Ellet löydä\ntarvittavia kokonaisia sanoja, niin muodostele ne kärsivällisesti\nerillisistä kirjaimista. Vähentääkseni vaivojasi tein nimettömästä\nkirjeestäni hyvin lyhyen. Ja kuitenkin, jos et rakasta minua enää,\nkuten pelkään, niin miten pitkältä sekin kirje jo sinusta tuntunee!\"\n\n_Nimetön kirje_.\n\n    \"Arvoisa rouva!\n\n    Kaikki teidän salaiset kujeenne tiedetään, ja niistä on\n    ilmoitettu henkilöille, joilla on syytä ne estää. Sen ystävyyden\n    nimessä, jota vielä kuitenkin tunnen teitä kohtaan, kehotan teitä\n    ehdottomasti lopettamaan seurustelunne tuon rahvaanpojan kanssa.\n    Jos olette järkevä ja tottelette neuvoani, niin luulee miehenne,\n    että hänen saamansa tiedoitus on väärä, ja jääköön hän siihen\n    luuloonsa. Muistakaa, että tunnen salaisuutenne, ja vaviskaa,\n    onneton. Nyt teidän on pakko _tanssia minun pillini mukaan_.\"\n\n\"Kun olet liimannut sanoista yhteen koko tämän kirjeen (tunnetko tästä\ntirehtöörin puhetavan?), niin lähde ulos, minä tapaan sinut myöhemmin.\n\n\"Minä puolestani menen kylään ja palaan sieltä hyvin häkeltyneen\nnäköisenä, eikä minun tosiaan tarvitsekaan näytellä häkeltymistä.\nHyvä Jumala, mihin uhkapeliin ryhdynkään, ja pelkästään siitä\nsyystä, että sinä olit _luulevinasi_, että tuollainen nimetön kirje\non tullut. No niin, tyrmistynein ilmein annan miehelleni kirjeen ja\nsanon, että joku tuntematon henkilö pisti sen käteeni. Sinä menet\nlasten kanssa kävelylle suureen metsään etkä tule takaisin ennen kuin\npäivällisaikaan.\n\n\"Korkealta vuorelta saatat nähdä kyyhkyslakkamme tornin. Jos kaikki\nkäy hyvin, sidon torniin valkean nenäliinan, päinvastaisessa\ntapauksessa ei siinä näy nenäliinaa.\n\n\"Mutta ennen kuin lähdet ulos, etkö, kiittämätön, keksi mitään keinoa\nsanoaksesi minulle, että rakastat minua? Tulkoon mitä tahansa,\nusko minua. Jos meidän täytyy erota ainaiseksi, en jaksa enää elää\npäivääkään! Voi, miten huono äiti olen, ja nämäkin ovat turhia\nsanoja, rakas Julien. Eihän minulla ole tunnetta, että ne ovat\ntotta, enhän voi ajatella tällä hetkellä mitään muuta kuin sinua,\nja kirjoitan ne ainoastaan siksi, ettet soimaisi minua. Maksaisiko\nvaivaa salata tätä nyt, kun olen kadottamaisillani sinut? Niin,\nminä näytän sinusta julmalta, mutta en voi valehdella miehelle,\njota mielettömästi rakastan! Olen jo muutenkin elämässäni kylliksi\npettänyt. Menen nyt, annan sinulle anteeksi, jos et rakastakaan minua\nenää, en jouda lukemaan enää kirjettäni. Henkeni olisi halpa hinta\nniistä onnen hetkistä, jotka olen saanut levätä sylissäsi. Tiedät,\nettä annan niistä paljon enemmänkin.\"\n\n\n\n\nXXI\n\nVUOROPUHELU MIEHEN KANSSA, JOKA ON ISÄNTÄ TALOSSAAN\n\n\n    Alas, our frailty is the cause, not we;\n    For such as we are made of, such we be.\n\n              _Shakespeare_, Loppiaisaatto.\n\n    [Ei meissä syy, vaan heikkoudessamme:\n    Miks luodut olemme, se luontoamme.\n\n                       (P. Cajanderin suomennos.)]\n\nLapsellisen innostuneena Julien keräsi koko tunnin sanoja. Kun hän\nlähti huoneestaan, hän tapasi oppilaansa ja heidän äitinsä. Rouva\nde Rénal otti kirjeen niin luonnollisesti ja rohkeasti, että Julien\nsäikähti moista tyyneyttä.\n\n-- Onko lakka kuivanut hyvin? rouva kysyi.\n\n\"Tämä sama nainenko joutui tunnonvaivoista niin järjiltään?\" Julien\najatteli. \"Mitä hän nyt aikookaan?\" Julien oli liian ylpeä kysyäkseen\nsitä, mutta hän ei liene milloinkaan pitänyt rouva de Rénalista niin\npaljon kuin nyt.\n\n-- Jos tämä ei onnistu, lisäsi rouva de Rénal yhtä rauhallisesti kuin\näskenkin, -- niin minulta viedään kaikki. Hautaapa nämä esineeni\nvuoristoon maahan, ehkä ne kerran ovat ainoa turvani.\n\nHän antoi Julienille punaisen lasikantisen rasian, joka oli täynnä\nkultaa, joukossa muutamia timantteja.\n\n-- Mene nyt, sanoi hän.\n\nSitten hän syleili lapsiaan, nuorinta kahdesti. Julien seisoi yhä\npaikallaan. Rouva de Rénal poistui hänen luotaan ripein askelin eikä\nenää katsonut häntä.\n\nSiitä hetkestä kun herra de Rénal avasi nimettömän kirjeen, hänen\nelämänsä oli ollut kauheaa. Hän ei ollut tiennyt tällaisesta\nsielunhädästä kuin eräässä kaksintaistelussa, johon hänen täytyi\nantautua vuonna 1816, ja, ollaksemme oikeamielisiä, hän ei\nsilloinkaan ollut näin onneton, vaikka luuli hyvin mahdolliseksi,\nettä saisi kuulan ruumiiseensa. Hän tutki ja arvosteli kirjettä joka\nsuhteessa. \"Eikö se ole naisen käsialaa?\" hän ajatteli. \"Ja kuka\nnainen sen siinä tapauksessa olisi kirjoittanut?\" Hän muistutteli\ntarkoin mieleensä kaikki naiset, jotka hän Verrièresissä tunsi, mutta\nei keksinyt ketä epäillä. \"Olisikohan joku mies kirjeen sanellut?\nJa kuka se mies olisi?\" Entinen epätietoisuus! Luonnollisestikin\nenimmät hänen tuttavistaan kadehtivat ja vihasivat häntä. Minun\ntäytyy keskustella asiasta vaimoni kanssa, hän ajatteli vanhasta\ntottumuksesta ja kohottautui nojatuolista, johon oli vaipunut.\n\n-- Mutta, hyvä Jumala! hän huudahti lyöden otsaansa, kun tuskin oli\npäässyt jaloilleen, -- vaimonihan se juuri on, jota minun nyt täytyy\nepäillä. Hän on tällä kertaa minun viholliseni.\n\nJa kiukun kyynelet tulivat hänelle silmiin.\n\nLuonnollisena seurauksena siitä, että herra de Rénal, niin kuin\nkaikki maaseutulaiset, piti sydämen kuivuutta viisauden huippuna,\nolivat ne kaksi miestä, joita hän tällä hetkellä pahimmin pelkäsi,\nhänen kaikkein lähimpiä ystäviään.\n\n\"Paitsi heitä minulla on vielä kymmenisen ystävää\", hän ajatteli.\nHän johdatteli heidät mieleensä ja arvioi, minkä verran hän saisi\nheiltä kultakin osakseen sääliä. -- Kaikki, kaikki he riemuitsevat\nsydämensä pohjasta kauheasta kohtalostani! hän huudahti vimmoissaan.\nOnneksi hän uskoi, että häntä kadehdittiin, ja siihen olikin aihetta.\nKomean kaupunkitalonsa lisäksi, jolle kuningas oli suonut sen ikuisen\nkunnian, että oli jäänyt sinne yöksi, oli hän järjestänyt Vergyssä\nolevan linnansa mainioon kuntoon. Linnan julkisivu oli maalattu\nvalkeaksi ja ikkunat varustettu kauniilla vihreillä luukuilla.\nTuokion häntä lohdutti tällaisen suuren komeuden ajatteleminen. Linna\nnäkyi jopa puolentoista, kahden peninkulman päähän jättäen varjoon\nseudun muut kartanot tai niin kutsutut linnat, jotka kaikki olivat\nyhä edelleen vanhan harmaan värisiä.\n\nKuitenkin herra de Rénal saattoi luottaa saavansa osanottoa ja\nkyyneliä eräältä ystävältään, nimittäin seurakunnan kirkonisännältä,\nmutta hän nyt oli hölmö, joka itkeskeli mistä hyvästä tahansa. Ja\nmuita hänellä ei tosiaan ollut tarjolla.\n\n-- Onko onnettomuudelleni vertaa! hän huudahti raivoissaan. --\nMiten tavattoman yksinäni olen! Onko mahdollista, kysyi tuo todella\nsurkuteltava olento itseltään, -- onko mahdollista, etten kovan\nonnen hetkellä löydä ainoaakaan ystävää, jolta voisin kysyä neuvoa?\nSillä oma pääni menee sekaisin, sen tunnen nyt! Falcoz! Ducros! hän\nhuudahti katkerin mielin.\n\nNämä kaksi olivat hänen lapsuudenystäviään, jotka hän vuonna 1814\nkopeudessaan oli työntänyt luotaan. He eivät olleet aatelisia, ja hän\noli ilmaissut heille, ettei tuttavallisuus, johon he olivat keskenään\nlapsina tottuneet, enää heidän seurustelussaan käynyt päinsä.\n\nToinen heistä, Falcoz, älykäs ja sydämellinen mies, jolla oli\npaperikauppa Verrièresissä, hankki siihen aikaan kirjapainon\ndepartementin pääkaupungista ja ryhtyi julkaisemaan sanomalehteä.\nKirkko päätti ajaa hänet vararikkoon, hänen lehtensä pantiin\nsyytteeseen ja häneltä riistettiin julkaisuoikeus. Tällaisessa\nahdingossaan hän koetti kirjoittaa vielä herra de Rénalille, silloin\nensi kertaa kymmeneen vuoteen. Mutta Verrièresin määri arveli\nvelvollisuudekseen vastata hänelle muinaiseen roomalaistapaan:\n\"Jos kuninkaan ministeri soisi minulle sellaisen kunnian, että\nkysyisi mielipidettäni, vastaisin: Tuhotkaa armotta kaikki maaseudun\nkirjanpainajat ja tehkää kirjanpainatuksesta valtionmonopoli niin\nkuin tupakasta.\" -- Kauhukseen herra de Rénal muisti nyt joka sanan\ntuosta kirjeestään läheiselle ystävälleen, jota koko Verrières siihen\naikaan ihaili. -- Kuka olisi aavistanut, että minä, jolla on niin\narvokas yhteiskunnallinen asema, suuri omaisuus ja ritarimerkkejä,\nkerran katuisin tätä?\n\nHerra de Rénal vietti yön hirveissä vihanpuuskissa milloin itseään,\nmilloin koko ympäristöään kohtaan, mutta onneksi hänen päähänsä ei\npistänyt lähteä vakoilemaan vaimoaan.\n\n-- Minä olen tottunut Lousieen, sanoi hän itselleen, -- hän tuntee\nkaikki minun asiani. Jos esimerkiksi huomenna vapautuisin niin,\nettä voisin mennä toisiin naimisiin, en löytäisi hänen vertaistaan.\nSilloin hänestä tuntui hyvältä kuvitella, että hänen vaimonsa oli\nviaton. Jos hän saattaisi sopeutua siihen käsitykseen, hänen ei\ntarvitsisi ryhtyä mihinkään luonteenlujuutta vaativiin tekoihin, vaan\nkaikki järjestyisi itsestään. Harvoinkos naisia turhaan parjataan!\n\n-- Mutta ei! hän huudahti sitten taas yhtäkkiä, kävellen edestakaisin\nsuonenvetoisesti nytkähtelevin askelin, -- kärsinkö minä mokomaa,\nettä hän pitää rakastajansa kanssa minua pilkkanaan, niin kuin\nolisin pelkkää ilmaa tai mikä tahansa paljasjalkainen kerjäläinen?\nAnnanko koko Verrièresin nauraa täyttä kurkkua joutavalle\nlauhkeudelleni? Mitä kaikkea puhutaankaan sellaisesta kuin Charmier\n(mies oli yleisesti tunnettu siitä, että antoi vaimonsa pettää\nitseään)? Eivätkö kaikki heti hymyile, kun hänen nimensä mainitaan?\nHän on pystyvä asianajaja, mutta kuka kiittää kertaakaan hänen\npuhujataitoaan? -- Ahaa, Charmier, sanotaan, se _Bernardin_ Charmier!\nHänelle annetaan sen miehen nimi, joka häntä häpäisee.\n\n\"Jumalan kiitos\", aprikoi herra de Rénal jälleen toisena hetkenä,\n\"minulla ei ole tytärtä, eikä se menettely, jolla rankaisen äitiä,\nvahingoita lasteni tulevaisuutta. Minä hyökkään yhtäkkiä tuon\ntalonpoikaispojan ja vaimoni kimppuun, kun he ovat yhdessä, ja\ntapan heidät molemmat! Silloin ehkä traagisuus pyyhkii seikkailusta\nnaurettavuuden.\" Keksintö sai hänet hymyilemään, ja hän pohti nyt\nkoko asian yksityiskohdittain. \"Rikoslaki on puolellani, ja vaikka ei\nolisikaan, niin kirkko ja valamiehistössä olevat ystäväni pelastavat\nminut.\" Hän tarkasteli metsästyspuukkoaan, joka oli hyvin terävä,\nmutta sitten verenvuodattaminen pelotti häntä.\n\n\"Minä voin rökittää tuon hävyttömän kotiopettajan pahanpäiväisesti\nja potkaista hänet talosta. Mutta siitäkös aletaan hohottaa\nVerrièresissä ja koko departementissa! Kun Falcozin lehti\nlakkautettiin, ja päätoimittaja sitten pääsi vankilasta, minä\naiheutin sen, että hän menetti paikkansa, josta hänellä oli\nkuudensadan frangin tulot. Kertovat, että se tuhertaja vielä uskaltaa\nnostella päätänsä Besançonissa. Nyt hän saattaisi kirjoittaa minusta\nniin taitavasti, etten voisi haastaa häntä oikeuteen. Haastaa muka\noikeuteen!... Se hävytön vihjailisi tuhannella tavalla, että on\npuhunut totta. Kaikki alhaisoon kuuluvat vihaavat jalosukuista\nmiestä, joka puolustaa yhteiskunnallista asemaansa niin kuin minä.\nJa minä joutuisin noihin hirveisiin Pariisin sanomalehtiin! Oi\nhyvä Jumala, nähdä de Rénalin vanha nimi naurettavuuden liejuun\ntallattuna, mikä alennus... Jos sitten lähtisin joskus matkalle,\nminun täytyisi kulkea väärällä nimellä. Enhän voisi luopua tästä\nnimestäni, joka on koko kunniani ja voimani! Mikä kurjuuden kuilu!\n\n\"Ellen sitä vastoin tapakkaan vaimoani, vaan ajan hänet häväisten\ntalostani, niin hänellä on Besançonissa täti, joka aikoinaan jättää\nhänelle koko omaisuutensa. Vaimoni lähtee Pariisiin ja asettuu siellä\nelämään Julienin kanssa. Se saadaan Verrièresissä kuulla, ja taas\nminä olen narri.\"\n\nLampun kalpenevasta valosta poloinen mies huomasi, että aamu alkoi\nsarastaa. Hän meni puutarhaan hiukkasen raitista ilmaa hengittämään.\nSilloin hän oli jo melkein päättänyt, ettei tekisi skandaalia,\nei etenkään siitä syystä, että hänen ystävänsä Verrièresissä\nriemuitsisivat koko sydämestään skandaalista.\n\nKävely puutarhassa rauhoitti hiukan määriä.\n\n-- Ei, hän huudahti, -- en minä eroa vaimostani, hän on minulle liian\nhyödyllinen.\n\nJa hän kuvitteli, miten kauheaa olisi kodissa, jossa ei olisi vaimoa,\nläheisiä naissukulaisia hänellä ei ollut muita kuin markiisitar de\nR......, mutta tämä oli jo niin vanha, hölmö ja riidanhaluinen.\n\nSe oli kylläkin varsin järkevä ajatus, mutta sen toteuttaminen\nvaati paljon vahvempaa luonteenlujuutta kuin mitä määriraukalla\noli. \"Jos pidän edelleen vaimoni, hän ajatteli, -- niin kerran minä\nkuitenkin, kun hän suututtaa minut, muistutan hänelle tästä hänen\nsyyllisyydestään, minä tunnen itseni. Ja hän on ylpeä, me joudumme\nsittenkin epäsopuun, ja se tapahtuu tietysti ennen kuin hän on\nperinyt tätinsä. Silloinkos vasta minulle nauretaan! Vaimoni rakastaa\nlapsiaan, koko hänen omaisuutensa joutuu heille. Ja minusta puhutaan\nVerrièresissä kuin mistäkin ihmeolennosta. Sanotaan, että eipäs\nosannut edes kostaa rouvalleen. Eikö olisi parempi tyytyä pelkkään\nepäilykseen eikä urkkia, miten asia oikeastaan on? Jos tekisin, niin\nsitoisin käteni, enkä voisi myöhemmin enää moittia häntä mistään.\"\n\nTuokio sen jälkeen herra de Rénalissa heräsi taas loukattu\nturhamaisuuspa hän kaivoi muististaan kaikki jutut, joita niin moni\nsukkelasanainen mies Verrièresin _Kasinolla_ tai Aatelisklubilla\nbiljardipelin lomassa oli petettyjen aviomiesten kunniaksi kertonut.\nKuinka julmilta tuollaiset ilvehtimiset hänestä nyt tuntuivat!\n\nHyvä Jumala, miksi ei vaimoni ole kuollut! Silloin olisin päässyt\nkaikesta pilkasta. Kun saisin olla leski! Menisin kuudeksi\nkuukaudeksi Pariisiin ja eläisin hienoimmissa piireissä!\n\nAjatus leskeydestä teki hänet onnelliseksi, mutta kohta hän taas\nalkoi miettiä keinoja, miten saada varma selko asiasta. Jospa hän\nriputtelisi keskellä yötä, kun koko talo nukkuu, jotain jauhoa\nJulienin huoneen oven eteen. Seuraavana aamuna näkyisivät siinä\njäljet.\n\n-- Mutta se ei auta mitään, hän huudahti äkkiä raivoissaan, -- tuo\nkelvoton Elisa huomaisi sen, ja siitä koko talo tietäisi, että minä\nolen mustasukkainen.\n\nErään _Kasinolla_ kerrotun jutun mukaan joku aviomies oli päässyt\nvarmuuteen kovasta onnestaan siten, että oli pienillä vahapalleroilla\npainanut hiuksen sinetiksi vaimonsa ja vaimon rakastajan oven rakoon.\n\nTämä keino selvittää kohtalo, näyttikin hänestä pitkien aprikoimisten\njälkeen kaikkein parhaalta, ja hän päätti menetellä niin, kun hän\nyhtäkkiä eräässä puutarhankäytävän kulmassa tapasikin tuon surman\nsuuhun toivomansa naisen.\n\nRouva de Rénal oli tulossa kylästä. Hän oli käynyt messussa Vergyn\nkirkossa. Muistitieto, jolle harkitseva filosofi ei anna varmaa\narvoa, mutta johon rouva de Rénal kyllä uskoi, väittää, että tuo\nnykyisin käytetty pikku kirkko on aikoinaan ollut Vergyn ruhtinaan\nlinnankappeli. Se ajatus oli koko ajan messussa kiusannut niin\nomituisesti rouva de Rénalia, ettei hän voinut oikein rukoillakaan,\nkuten aikoi. Ja sitä paitsi hän kuvitteli siellä, että hänen miehensä\nsurmaisi Julienin metsästysretkellä, ikään kuin vahingossa muka, ja\nsyöttäisi sitten illalla hänelle Julienin sydämen.\n\nRouva de Rénal ajatteli: \"Kohtaloni riippuu siitä, miten hän nyt\nsuhtautuu juttuuni. Tämän ratkaisevan neljännestunnin jälkeen tuskin\npääsenkään enää hänen kanssaan puhumaan. Hän ei ole viisas olento,\njoka antaisi järjen johtaa itseään. Jos hän olisi, niin minä voisin\nheikolla järjelläni aavistaa, mitä hän sanoo tai tekee. Hän päättää\nmeidän yhteisen kohtalomme, hänellä on siihen valta. Mutta se kohtalo\nriippuu kuitenkin siitä, miten taitavasti ja kekseliäästi minä osaan\njohdella hänen oikullisia ajatuksiaan, jotka raivo on niin sokaissut,\nettei hän kykene näkemään toista puolta asioista. Nyt tarvitsen\ntaitoa, kylmäverisyyttä, mutta onkohan minulla?\"\n\nKun hän puutarhaan mennessään näki miehensä kauempaa, hän tuli kohta\ntyyneksi kuin taikavoimalla. Herra de Rénalin tukka ja puku olivat\nniin epäjärjestyksessä, että saattoi arvata, ettei hän ollut nukkunut\nkoko yönä.\n\nRouva de Rénal ojensi hänelle avatun ja jälleen entiseen kokoonsa\nkäännetyn kirjeen. Mies ei avannut sitä, vaan tuijotti vaimoonsa kuin\nmielipuoli.\n\n-- Katso minkälainen inhottava kirje, sanoi rouva de Rénal. --\nEräs mies, jolla oli hieno puku ja joka väitti tuntevansa sinut ja\nolevansa sinulle kiitollisuuden velassa, pisti sen käteeni, kun tulin\nnotaarin puutarhan kulmasta. Minä vaadin nyt, että sinun täytyy heti\nlähettää tuo herra Julien vanhempiensa luo.\n\nRouva de Rénal tahtoi kiireesti tämän nimen suustaan. Ehkäpä hän\nsanoi sen hiukan liian aikaisinkin, mutta hänen piti vapautua siitä\nkauheasta ajatuksesta, että se kuitenkin täytyi lausua.\n\nHän riemastui, kun näki, miten iloiseksi mies tuli hänen sanoistaan.\nJa herra de Rénalin tiukasta katseesta hän ymmärsi, että Julien oli\narvannut oikein. Rouva de Rénal ei ollut nyt tuskissaan siitä, että\narvaaminen merkitsi todellakin onnettomuutta, vaan ajatteli: \"Miten\nnerokas, miten hienovaistoinen Julien on! Ja kuitenkin hän on vasta\nnuorukainen, jolla ei ole paljoa elämänkokemuksia! Mihin hän vielä\nehtiikään, kun elää saa? Mutta silloin hän on jo onnessaan unohtanut\nminut.\"\n\nTämä pieni ihailunpurkaus jumaloitua kohtaan haihdutti hänestä\nviimeisenkin levottomuuden.\n\nHän oli ylpeä äskeisestä menettelystään. \"Minä olen näyttänyt, että\nolen Julienin arvoinen\", hän ajatteli suureksi mielihyväkseen.\n\nHerra de Rénal tutki tätä toista nimetöntä kirjettä, joka oli\nmuodostettu, kuten lukija muistaa, sinertävälle paperille liimatuista\nsanoista, ja teki sen aivan vaiti, jottei olisi näyttänyt tunteitaan.\n\"Nyt jo minun kustannuksellani ilveillään jos jollakin tavalla\",\nherra de Rénal ajatteli ja tunsi itsensä toivottoman väsyneeksi.\n\n\"Uusia hävyttömyyksiä tutkittava, ja kaikki vaimoni tähden!\" Hänen\nteki mielensä haukkua vaimoaan niin karkeasti kuin ikinä osasi.\nAjatus, että Besançonista tulisi se perintö, sai hänet vaivoin\nhillityksi. Purkaakseen raivoisaa kiukkuaan johonkin, hän repi\ntämän toisen nimettömän kirjeen kappaleiksi ja alkoi sitten harpata\npoispäin pitkin askelin. Hän tahtoi päästä pois vaimonsa luota. Mutta\ntuokion kuluttua hän tuli hiukan rauhallisempana takaisin.\n\n-- Asia täytyy ratkaista ja lähettää Julien kotiinsa, toisti rouva\nde Rénal heti. -- Hän on loppujen lopuksi vain työläisen poika.\nVoit korvata hänen vahinkonsa muutamalla kultakolikolla, ja sitä\npaitsi hän on lahjakas ja löytää itselleen uuden paikan, esimerkiksi\nValenodilla tai aliprefekti de Maugironilla, joilla molemmilla on\nlapsia. Siten ei hänelle tapahdu mitään vääryyttä...\n\n-- Sinä puhut niin kuin ainakin tollo, ärjäisi herra de Rénal. --\nMutta mitä tolkkua naisten päästä voisi löytää? Te ette huomaa\nmilloinkaan, mikä on järkevää, mistä te sen ymmärtäisittekään?\nVetelyydessänne, laiskuudessanne ette pysty muuhun kuin ajelemaan\nperhosia ja olemaan heikkoja, ja teitä meidän täytyy kärsiä\nkodissamme!...\n\nRouva de Rénal antoi hänen puhua, ja hän puhuikin kauan, _purki\nsisuaan_, kuten maalla sanotaan.\n\n-- Kuule, minä puhun niin kuin ainakin nainen, jonka kunniaa, siis\nkalleinta mitä hän omistaa, on loukattu, vastasi rouva de Rénal\nviimein.\n\nJa hän pysyi järkkymättömän tyynenä koko ajan, kun keskusteltiin\nkiusallisesta asiasta, josta riippui, saisiko hän vielä elää saman\nkaton alla Julienin kanssa. Hän koetti keksiä asioita, joiden luuli\nhelpommin lauhduttavan miehen silmitöntä vihaa. Hän ei välittänyt\nherra de Rénalin häpäisevistä vihjauksista, hän ei kuunnellut niitä,\nhän ajatteli vain Julienia. \"Onkohan Julien nyt minuun tyytyväinen?\"\n\n-- Tuo talonpoikaispoika, jota kohtaan olet ollut niin huomaavainen\nja jolle olet antanut lahjojakin, saattaa olla syytön, hän sanoi\nmiehelleen vihdoin, -- mutta siitä huolimatta hän on aiheuttanut\npahimman solvauksen, mitä eläessäni olen saanut kärsiä... Ja\ntotisesti, kun luin tuon kauhean kirjeen, päätin mielessäni\nehdottomasti, että joko hänen tai minun täytyy hävitä tästä talosta.\n\n-- Aiotko tehdä skandaalin ja häpäistä minut ja itsesikin? Ilman\nsitäkin olet jo antanut vettä moneen myllyyn Verrièresissä.\n\n-- Se on kyllä totta, sinua yleensä kadehditaan, kun niin viisaalla\njärjestelytaidolla olet hankkinut menestystä itsellesi, perheellesi\nja koko kaupungille... No niin, koetanpa taivuttaa Julienia pyytämään\nsinulta kuukaudeksi lomaa ja menemään siksi aikaa vuoristoon tuon\npuukauppiaansa luokse, joka onkin tälle työläispojalle oikein sopiva\nystävä!\n\n-- Varo ryhtymästä sellaiseen, vastasi herra de Rénal varsin\ntyynesti. -- Ennen kaikkea vaadin, että sinä et saa puhua hänen\nkanssaan. Sinä sotkisit asiaan kiukkua ja rikkoisit minun välini\nhänen kanssaan, tiedäthän, miten pikainen tuo pikku herra on\nnärkästymään.\n\n-- Se nuori mies ei tunne, mitä säädyllisyys vaatii, jatkoi rouva de\nRénal. -- Ehkäpä hänellä lienee tietoja, sinä sen asian ymmärrät,\nmutta luonteeltaan hän on kuitenkin oikea moukka. Minä puolestani en\nole arvioinut häntä kovin älykkääksi sen jälkeen kun hän ei tahtonut\nmennä naimisiin Elisan kanssa, sillä sehän olisi merkinnyt hänelle\nvarmaa tulevaisuutta; ja siitä hän kieltäytyi siksi, että Elisa\nsilloin tällöin käy salaa herra Valenodin luona.\n\n-- Ahaa, virkkoi herra de Rénal ja kohotti kulmakarvansa\nmahdottomaksi kaareksi. -- Onko Julien kertonut sinulle niin?\n\n-- Ei juuri kertonut; hän on puhunut minulle aina kutsumuksestaan\npyhään hengelliseen säätyyn, kuten hän sitä nimittää, mutta\nusko minua, tärkein kutsumus tuollaisille vähäpätöisille on\nhankkia itselleen leipä. Kuitenkin hän ilmaisi minulle kyllin\nymmärrettävästi, että hän tiesi Elisan käynneistä.\n\n-- Ja minä, minä sitten en tiennyt niistä mitään! huusi herra de\nRénal korostaen jokaista sanaa ja kiihtyen taas raivoon. -- Minun\nkodissani tapahtuu asioita, joista minä en tiedä mitään... Kuinka on,\nonko Elisan ja Valenodin välillä jotain?\n\n-- Voi, se on jo vanha asia, ystäväni, naurahti rouva de Rénal, ja\nehkei mitään pahaa sattunutkaan. Se tapahtui niihin aikoihin, jolloin\nhyvä ystäväsi Valenod ei olisi pannut pahakseen, jos Verrièresissä\nolisi luultu, että hänen ja minun välillä kytisi jonkinmoinen pieni\nplatoninen suhde.\n\n-- Enkös minä sitä aavistanutkin, huudahti herra de Rénal ja löi\nvimmoissaan otsaansa, päästen nyt toisen salaisuuden perille toisensa\njälkeen. -- Ja sinä et kertonut tästä minulle mitään?\n\n-- Kannattiko ärsyttää kaksi ystävystä riitaan mokomasta. Rakas\ntirehtöörimme suvaitsi vain olla jälleen vähän itserakas? Kenellepä\ntäällä asuvalle herrasnaiselle hän ei olisi lähetellyt erittäin\nhenkeviä ja hieman liehuttelevia kirjeitä?\n\n-- Sinulleko myös?\n\n-- Montakin.\n\n-- Näytä ne kirjeet minulle heti, minä vaadin.\n\nJa herra de Rénal kasvoi vähintään kuusi jalkaa pitemmäksi.\n\n-- Sitäpä minä en tee, vastasi rouva de Rénal niin lempeästi, että\nlempeys tuntui melkein julkeudelta. -- Näytän ne joskus sitten, kun\nolet hiukan järkevämpi.\n\n-- Ei, heti pakalla, perhana! huusi herra de Rénal raivosta hulluna,\nmutta samalla monin verroin onnellisempana kuin koko viimeiseen\npuoleen vuorokauteen.\n\n-- Mutta lupaatko tosiaan minulle, ettet rupea rettelöimään\nköyhäintalon johtajan kanssa näistä kirjeistä? kysyi rouva de Rénal\nhyvin vakavana.\n\n-- Rettelöimään tai ei, ilman sitäkin minä voin ottaa häneltä\nlöytölapset pois. Mutta kirjeet minä tahdon heti paikalla, hän jatkoi\nraivoissaan. -- Missä ne ovat?\n\n-- Kirjoituskaappini laatikossa, mutta missään nimessä minä en anna\nsinulle avainta.\n\n-- Niinpä minä rikon kaapin, huusi herra de Rénal ja ryntäsi vaimonsa\nhuoneeseen.\n\nJa hän repi tosiaan sorkkaraudalla auki kalliin Pariisista tilatun\nvisamahonkaisen kaapin, jota hän usein, milloin luuli näkevänsä sen\npinnassa tahran, muuten hioi takkinsa helmalla.\n\nRouva de Rénal juoksi sillä välin satakaksikymmentä porrasaskelmaa\nylös kyyhkyslakan torniin. Hän solmi valkean nenäliinan nurkasta\nkiinni yhteen ikkunaluukun rautatangoista. Hän oli niin onnellinen\nkuin nainen ikinä saattaa olla. Kyynelsilmin hän katseli vuoriston\nsuuriin metsiin päin. \"Varmaankin Julien tähystelee tuolta jonkun\ntuuhean pyökin juurelta tätä onnenmerkkiä.\" Kauan hän kuunteli korva\ntarkkana ja vihoitteli sitten mielessään sirkkojen yksitoikkoista\nsirinää ja lintujen viserrystä. Ellei noita kirottuja ääniä olisi\nollut, olisi ilonhuuto kallionhuipulta kuulunut tänne asti. Ahmivin\nsilmin hän tutki erästä kohtaa, jonka puiden latvat muodostivat\nvuorenrinteille ja joka oli tumman vihreä ja levisi tasaisena kuin\nsuunnaton niitty. \"Eikö hän nyt tosiaan ymmärrä keksiä jotakin keinoa\nilmaistakseen, että hän on yhtä onnellinen tästä kuin minä?\"\n\nEikä hän lähtenyt kyyhkyslakasta ennen kuin alkoi pelätä, että mies\ntulisi häntä sieltä etsimään.\n\nHän tapasi miehensä raivosta sekaisena. Herra de Rénal luki hotkien\nValenodin typeriä korulauseita, joita ei ennen liene juuri luettu\nnäin kiihkeän mielenliikutuksen vallassa.\n\nRouva de Rénal käytti tilaisuutta hyväkseen heti kun sai miehensä\nrajuilta huudahduksilta äänensä kuuluville:\n\n-- Minä pysyn vaatimuksessani, hän sanoi. -- Julienin täytyy lähteä\ntäältä vähäksi aikaa pois. Olkoonpa hän miten etevä latinantaitaja\ntahansa, moukkamainen ja käytöstavoista tietämätön työläispoika hän\nkuitenkin on. Joka päivä hän lausuu minulle, luullen muka olevansa\nkohtelias, mauttomia ja liioiteltuja mairitteluja, joita lukee\njoistakin romaaneista...\n\n-- Romaaneja hän ei lue, siitä olen ihan varma! huusi herra de Rénal.\n-- Luuletko sinä, että minä olen niin sokea isäntä talossani, etten\nnäe, mitä ympärilläni tapahtuu?\n\n-- No niin, jollei hän ole niitä naurettavia kohteliaisuuksia\nlukenut, hän keksii niitä itse, mikä vielä pahempi. Luultavasti\nhän on siihen tapaan puhunut minusta Verrièresissä... Ja ellemme\nhakisikaan selitystä niin kaukaa, jatkoi rouva de Rénal aivan kuin\nkeksien äkkiä jotain uutta, -- hän on voinut puhua sillä tavoin\nElisalle, ja sehän on melkein sama kuin hän olisi puhunut Valenodille.\n\n-- Kas niin, huudahti herra de Rénal ja iski nyrkkinsä pöytään\nsellaisella voimalla, ettei huone ollut kai milloinkaan niin tärissyt\n-- painetuista sanoista tehty nimetön kirje ja Valenodin kirjeet ovat\nsamaa paperia.\n\n\"Viimeinkin!\" ajatteli rouva de Rénal. Hän tekeytyi aivan\nällistyneeksi tästä keksinnöstä, eikä voinut enää muka sanoa\nsanaakaan, vaan meni vaiti istumaan sohvalle salin perälle.\n\nVoitto oli nyt varma. Hänelle tuli täysi työ estää herra de Rénalia\nlähtemästä heti nimettömän kirjeen oletetun lähettäjän luokse.\n\n-- Etkö käsitä, että olisi suunnattoman kömpelöä mennä rettelöimään\nValenodin kanssa, kun ei ole kylliksi todisteita? Sinua kadehditaan,\ntiedä se, ja mistä se johtuu? Sinun avuistasi, viisaasta\njärjestelytaidostasi, aistikkaista rakennuksistasi, myötäjäisistä,\njotka sait, kun menit kanssani naimisiin, ja varsinkin huomattavasta\nperinnöstä, jota voimme odottaa tädiltäni ja jonka suuruutta\ntavattomasti liioitellaan. Nämä kaikki seikat ovat tehneet sinusta\nVerrièresin ensimmäisen miehen.\n\n-- Unohdat minun syntyperäni, sanoi herra de Rénal vetäen suunsa\nhymyyn.\n\n-- Sinä olet tosiaan maaseudun arvokkaimpia aatelismiehiä, jatkoi\nrouva de Rénal nopeasti. -- Jos kuningas saisi menetellä mielensä\nmukaan ja asettaa sinut syntyperäsi oikeuttamaan asemaan, niin\nolisit varmaan päärienkamarin jäsen jne. Ja tällainen loistava mies\nkuin sinä tahtoo saattaa itsensä alttiiksi kadehtijain juoruille!\nJos puhut Valenodille hänen nimettömästä kirjeestään, on se samaa\nkuin jos kuuluttaisit koko Verrièresissä ja myös Besançonissa ja\nkaikkialla ympäristössä, että keksipä tuo pikku porvari mainion\nkeinon häväistä sinut julkisesti! Taisipa olla aika varomatonta\npäästää moinen olento jonkun _de Rénalin_ läheiseksi tutuiksi! Jos ne\nkirjeet, jotka odottamatta sait käsiisi, todistavat, että minä olen\nvastannut Valenodin rakkauteen, niin pitäisi sinun surmata minut, sen\nolisin satakertaisesti ansainnut, mutta sinun ei pitäisi ilmaista\nvihaasi Valenodia kohtaan. Muista, että kaikki naapurisi odottavat\nvain jotain tekosyytä saadakseen kostaa sinulle siitä, että olet joka\nsuhteessa heitä etevämpi, muista, että vuonna 1816 osaltasi vaikutit\neräisiin vangitsemisiin. Tuo yksi, joka pakeni talonsa katon kautta...\n\n-- Sen ainakin muistan, että sinä et sääli minua etkä ole oikea\nystäväni, huudahti herra de Rénal synkän katkerana, sellaiseen\nmielentilaan se muisto hänet saattoi. -- Enkä minä ole päässyt\npääriksikään!...\n\n-- Ja minä muistan, rakkaani, jatkoi rouva de Rénal hymyillen, --\nettä minusta kerran tulee rikkaampi kuin sinä ja että olen elänyt\ntoverinasi kaksitoista vuotta, joten minulla näiden ansioitteni\nnojalla pitäisi olla äänivalta kaikissa asioissa ja etenkin tässä\nasiassa. Jos pidät jotakin Julien-herraa tärkeämpänä kuin minua, hän\nlisäsi huonosti halveksimaansa salaten, niin olen valmis menemään\ntalveksi tätini luo.\n\nNuo sanat _onnistuivat_. Ne olivat lujia, vaikkakin kohteliaisuuteen\nverhottuja; ne pakottivat herra de Rénalin alistumaan. Mutta niin\nkuin maaseudulla yleensä on tapana, hän puhui vielä kauan aikaa,\nhokien kaikki perustelunsa uudestaan, ja rouva antoi hänen puhua,\nkoska hänen äänessään tuntui vielä kiukku. Vihdoin, kaksituntisen\njoutavan solkkaamisen jälkeen väsyivät koko yön raivossa riehuneelta\nmies-raukalta viimeisetkin voimat. Hän määritteli nyt, miten hän\nkohtelisi Valenodia, Julienia ja Elisaakin.\n\nPari kolme kertaa tämän suuren näytöksen aikana rouva de Rénal tunsi\nmelkeinpä suopeutta tuota miestä kohtaan, joka oli ollut kaksitoista\nvuotta hänen ystävänsä ja joka nyt oli todellakin onneton. Mutta\noikea intohimo on aina itsekäs. Ja sitä paitsi rouva de Rénal odotti\njoka hetki, että mies kertoisi hänelle eilen saamastaan nimettömästä\nkirjeestä, mutta sitä tunnustusta ei vain tullut. Voidakseen olla\naivan varma, minkä käsityksen hän oikeastaan oli saanut tartutetuksi\nmieheen, josta hänen kohtalonsa riippui, sillä maaseudulla aviomiehet\novat yleisenkin mielipiteen herroja, rouva de Rénalilta puuttui\nvielä tämä tieto. Jos aviomies valittaa kohtaloaan, hän joutuu\nyleisen naurun kohteeksi. Tämä tosin käy Ranskassa päivä päivältä\nyhä vähemmän vaaralliseksi, mutta ellei hän anna vaimolleen rahaa,\nvaimo sortuu samaan asemaan kuin jokin frangin päivältä ansaitseva\ntyöläisnainen, ja hyväsydämiset ihmiset palveluttavat sitten hänellä\nitseään säälistä parhaansa mukaan.\n\nTurkkilaisessa haaremissa saattaa odaliski ehkä suurestikin rakastaa\nsulttaaniaan, mutta kuitenkin sulttaani on kaikkivaltias, nainen\nei voi toivoa pystyvänsä ottamaan häneltä itselleen valtaa millään\npienillä taitotempuilla. Isännän kosto on siellä kauhea ja verinen,\nmutta se on sotilaallisen jalo, tikarinpisto tekee kaikesta lopun.\nYhdeksännellätoista vuosisadalla aviomies surmaa vaimonsa yleisen\nmielipiteen luoman halveksumisen iskuilla. Hän sulkee tältä kaikkien\nsalonkien ovet.\n\nVaaran pelko heräsi taas uhkaavana rouva de Rénalin mielessä, kun\nhän meni huoneeseensa. Siellä oli sellainen epäjärjestys, että\nhän tyrmistyi. Kaikkien hänen somien pikkulaatikkojensa lukot oli\nmurrettu, monta parkettilattian ruutua oli revitty paikoiltaan. \"Hän\nei olisi armahtanut minua rahtuakaan\", ajatteli rouva de Rénal.\n\"Että hän tosiaan meni täten turmelemaan värillisestä puusta tehdyn\nparketin, josta hän niin paljon pitää! Tavallisesti hän suuttuu niin,\nettä lentää punaiseksi, milloin joku lapsista tulee tänne märät\nkengät jalassa. Ja nyt hän itse hävitti parkettinsa.\"\n\nMoinen väkivallanilmaus hälvensi rouva de Rénalin mielestä heti\nkatumuksen siitä, että hän oli voittanut muka liian nopeasti.\n\nVähän ennen kuin päivälliskello soi, Julien tuli takaisin lasten\nkanssa. Kun oli päästy jälkiruokaan ja kun palvelijat olivat\npoistuneet, rouva de Rénal sanoi Julienille hyvin kuivasti: -- Te\nsanoitte minulle haluavanne lähteä kahdeksi viikoksi Verrièresiin.\nHerra de Rénal antaa teille kyllä lomaa. Saatte lähteä milloin\nparhaaksi näette. Mutta ettei lasten aika kuluisi hukkaan, lähetetään\nheidän vihkonsa teille joka päivä korjattaviksi.\n\n-- Ei, tokaisi herra de Rénal kirpeästi, -- en anna teille lomaa\nenempää kuin viikon.\n\nJulien näki, että määrin kasvot olivat levottomat niin kuin ainakin\nkärsivän ja aprikoivan ihmisen.\n\n-- Hän ei ole vielä tehnyt varmaa päätöstä, Julien sanoi\nystävättärelleen, kun he hetkeksi salissa pääsivät kahden kesken.\n\nRouva de Rénal kertoi hänelle nopeasti kaikki, mitä hän aamusta\nalkaen oli saanut aikaan.\n\n-- Ensi yönä kerron tarkemmin, hän lisäsi hymyillen.\n\nJulien ajatteli: \"Tämäpä vasta luonnotonta naisten paatumusta! Mikä\nnautinto heillä on aina pettää meitä, mikä vaisto heitä ajaa siihen?\"\n\n-- Huomaan, että rakkaus on tehnyt sinusta selvänäköisen ja samalla\nsokaissut sinua, hän sanoi hieman kylmentynein mielin. -- Menettelysi\ntänään oli ihailtavan taitavaa, mutta onkohan nyt viisasta kohdata\ntoisiamme tänä iltana? Talo suorastaan kuhisee vihollisia. Muista,\nmiten intohimoisesti Elisa minua vihaa.\n\n-- Se viha muistuttaa suuresti sinun intohimoista\nvälinpitämättömyyttäsi minua kohtaan.\n\n-- Välinpitämättömyyttä, olkoon, jos niin tahdot, mutta minun täytyy\npelastaa sinut vaarasta, johon olen sinut saattanut. Jos herra\nde Rénal sattuu puhumaan Elisan kanssa, niin Elisa voi ilmaista\nhänelle yhdellä sanalla kaiken. Mikä estää miestäsi ase kourassa\npiiloutumasta huoneeni lähistölle...\n\n-- Vai niin, pettääkö rohkeuskin? sanoi rouva de Rénal ylen\nhalveksivasti kuin ainakin ylimystön lapsi.\n\n-- En alennu kehumaan rohkeuttani, se olisi alentavaa, vastasi Julien\nkylmästi. -- Arvosteltakoon sitä teoista. Mutta, hän lisäsi ottaen\nrouva de Rénalia kädestä, -- sinä et ymmärrä, miten minä sinusta\npidän ja miten iloitsen, kun saan hyvästellä sinua vielä ennen kuin\njulma ero kohtaa meitä!\n\n\n\n\nXXII\n\nKUINKA ASIOITA JÄRJESTETTIIN VUONNA 1830\n\n\n    Ihminen on saanut puheenlahjan salatakseen ajatuksiaan.\n\n                                   _R. P. Malagrida_.\n\nTuskin Julien pääsi Verrièresiin, kun hän jo katui\nepäoikeudenmukaisuuttaan rouva de Rénalia kohtaan. \"Halveksisin\nhäntä niin kuin jotakin tavallista naishupakkoa, jos hän olisi ollut\nniin heikko, että olisi karttanut kohtausta herra de Rénalin kanssa!\nHän suoriutui siitä kuin diplomaatti, ja minä tunnen suopeutta\nvoitettua kohtaan, joka on viholliseni. Minun suhtautumisessani on\nporvarillista pikkumaisuutta, turhamaisuuttani loukkaa, että herra de\nRénal miehenä kuuluu samaan laajaan joukkoon kuin minäkin.\"\n\nHerra Chélan ei ollut huolinut asuntoa, jota kaikki kaupungin\narvokkaimmat vapaamieliset olivat kilvan hänelle tarjonneet, kun\nhänet virasta erottamalla ajettiin pappilasta. Niissä kahdessa\nhuoneessa, jotka hän oli itselleen vuokrannut, kirjat täyttivät\njoka paikan. Julien, joka tahtoi näyttää Verrièresin väelle, mitä\npappissääty merkitsee, meni ottamaan isältään tusinan kuusilautoja\nja kantoi ne itse olallaan pitkin Isoakatua kaupungin läpi. Sitten\nhän lainasi työkaluja eräältä entiseltä toveriltaan ja sai piankin\nvalmiiksi jonkinmoiset kirjahyllyt, joille latoi herra Chélanin\nkirjat.\n\n-- Minä luulin, että maailman turhuus oli turmellut sinut, sanoi\nvanhus ilosta itkien, -- mutta tämä hyvittää sen lapsellisuutesi,\nettä esiinnyit koreassa univormussa kunniavartiossa, jossa sait niin\npaljon vihamiehiä.\n\nHerra de Rénal oli määrännyt Julienin asumaan taloonsa. Kukaan ei\naavistanut, mitä oli tapahtunut. Kolmantena päivänä kaupunkiin\ntulonsa jälkeen Julien sai vieraakseen henkilön, joka ei ollut sen\nhalvempi kuin itse aliprefekti de Maugiron.\n\nVasta sitten kun aliprefekti oli hyvinkin kaksi tuntia lörpötellyt\nkaikenlaista ja vaikerrellut ihmisten ilkeyttä, valtion raha-asioista\nvastuunalaisten herrojen epärehellisyyttä, Ranska-raukkaa uhkaavia\nvaaroja jne., Julien huomasi hänen käyntinsä tarkoituksen putkahtavan\nilmi. Vieras oli jo lähdössä pois, seisottiin porraskäytävässä, ja\npuolittain epäsuosioon joutunut kotiopettajaparka saatteli tuota\njonkin onnellisen departementin tulevaa prefektiä asiaankuuluvan\nkunnioittavasti ulos, kun de Maugiron suvaitsi muistaa Julienin\nelämänuraa, kiitellä hänen vaatimattomuuttaan mitä raha-asioihin\ntulee jne., jne. Ja viimein de Maugiron sulki hänet ylen isällisen\nnäköisenä syleilyynsä ja ehdotti, että hän luopuisi herra de\nRénalin palveluksesta ja siirtyisi erään virkamiehen luo, jolla oli\n_kasvatettavia_ lapsia ja joka Filip-kuninkaan tapaan kiitti taivasta\nei niin paljon siitä, että oli saanut lapsia, vaan siitä, että he\nolivat syntyneet Julienin läheisyydessä. Heidän kotiopettajansa\nansaitsisi kahdeksansataa frangia, jota ei maksettaisi\nkuukausittain, mikä ei ole hienoa, väitti herra de Maugiron, vaan\nneljännesvuosittain ja aina vuosineljänneksen alussa.\n\nNyt oli Julienin vuoro. Puolitoista tuntia hän olikin ikävystyneenä\nodottanut milloin saisi puhua. Hänen vastauksensa oli mallikelpoinen,\nja etenkin se oli pitkä kuin paimenkirje. Se salli aavistaa kaiken,\neikä kuitenkaan ilmaissut selvästi mitään. Siinä ilmeni yhtaikaa\nkunnioitus herra de Rénalia, arvonanto Verrièresin vallasväkeä ja\nkiitollisuus maineikasta aliprefektiä kohtaan. Samainen aliprefekti,\njoka ihmeekseen nyt tapasi vielä jesuiittamaisemman olennon kuin\nhän itse, koetti turhaan onkia ilmi jotain varmaa. Julien ihastui,\nkun sai harjoitella edelleen taitoaan ja aloitti vastauksensa aivan\nalusta, uusin sanakääntein. Ministeri, joka tahtoo käyttää hyväkseen\nparlamentin istunnon loppuhetkiä, jolloin edustajilla näyttää olevan\nhalu herätä, ei ole koskaan ilmaissut vähemmän totuutta niin monilla\nsanoilla. Herra de Maugironin lähdettyä tiehensä Julien purskahti\nhurjaan nauruun. Ja saadakseen jesuiitanlahjoistaan jotakin hyötyä\nhän kirjoitti nyt herra de Rénalille yhdeksän sivun pituisen kirjeen,\njossa selosti kaikki, mitä hänelle oli sanottu, ja pyysi häneltä\nnöyrin mielin neuvoa. \"Mutta eipäs tuo vintiö maininnut, kuka\nminulle tämän tarjouksen tekee! Se saattaa olla herra Valenod, joka\narvelee, että karkoitukseni Verrièresiin johtuu hänen nimettömästä\nkirjeestään.\"\n\nLähetettyään epistolansa Julien meni tyytyväisenä kuin metsästäjä,\njoka tulee yhtäkkiä kello kuuden aikaan kauniina syysaamuna\nriistaa vilisevälle tasangolle, kaupungille kysymään neuvoa herra\nChélanilta. Mutta ennen kuin hän ehti kunnon papin luo, nakkasi\nsallimus, joka tänään tahtoi koota hänelle suuria nautintoja,\nherra Valenodin hänen eteensä. Tältä Julien ei suinkaan salannut,\nettä hänen sydämensä oli surun murtama. Hänenlaisensa köyhän pojan\nolisi tullut omistautua täydellisesti siihen kutsumukseen, jonka\ntaivas oli sijoittanut hänen sydämeensä, mutta tässä matoisessa\nmaailmassa merkitsi eräs seikka enemmän kuin kutsumus. Ken aikoi\ntyöskennellä arvokkaasti Herran viinamäessä eikä mielinyt olla varsin\nkelvoton oppineiden ammattiveljiensä rinnalla, hänen täytyi hankkia\nkoulutus, hänen täytyi lukea kaksi paljon maksavaa vuotta Besançonin\npappisseminaarissa. Hänen täytyi siis säästää, mikä seikka kävi\npäinsä suhteellisesti helpommin kahdeksansadan frangin palkalla, joka\nmaksettiin neljännesvuosittain, kuin kuudensadan frangin palkalla,\njoka kului kädestä suuhun sitä mukaa kun se saatiin. Mutta toisaalta,\neikö taivas, joka oli asettanut hänet herra de Rénalin lapsien\nvalvojaksi ja joka etenkin oli saanut hänet heihin erikoisesti\nkiintymään, näyttänyt viittaavan hänelle, ettei ollut sopivaa jättää\nheitä ja mennä toisten ihmisten lapsia kasvattamaan?\n\nJulien saavutti tällaisessa kaunopuheisuudessa, joka on tullut\nmuotiin keisarikunnan aikuisen nopean toiminnan sijaan, niin\ntäydellisen taidon, että häntä viimein itseäänkin inhotti kuulla omia\nsanojaan.\n\nKun hän palasi asuntoonsa, siellä seisoi eräs herra Valenodin\nlakeijoista juhlalivreessa. Mies oli etsinyt Julienia joka paikasta\nkaupungilta ja toi nyt kutsukortin sinä päivänä pidettäville\npäivällisille.\n\nJulien ei ollut koskaan ennen käynyt tuon herran luona, ja ainoastaan\nmuutama päivä aikaisemmin hän oli ajatellut, miten voisi kepittää\nmiehen kypsäksi joutumatta tekemisiin rikoslain kanssa. Vaikka\npäivälliset oli ilmoitettu vasta kello yhdeksi, Julienista tuntui\nkohteliaimmalta ilmestyä herra köyhäinhoitolan johtajan työhuoneeseen\njo puoli yhden tienoissa. Julien tapasi hänet istumassa leveän ja\ntärkeän näköisenä keskellä asiapaperikasoja. Hänen suuret, mustat\nposkipartansa, hänen tuuhea tukanpaljoutensa, hänen kreikkalainen\nmyssynsä, joka napotti vinossa päälaella, hänen valtava piippunsa,\nkirjaillut tohvelinsa ja paksut kultaketjunsa, joita risteili sinne\ntänne poikki rinnan, ja kaikki muut hänen varustuksensa, joiden\ntarkoituksena oli näytellä asemansa varmaksi tuntevaa maaseudun\nrahamiestä, eivät ollenkaan tehonneet Julieniin. Sitä pahemmin hän\nvain ajatteli, että hänen pitäisi antaa miehelle keppiä.\n\nJulien pyysi kunniaa tulla esitellyksi rouva Valenodille, mutta rouva\noli juuri pukeutumassa, joten hän ei voinut ottaa vastaan. Sen sijaan\nhän sai ilon olla läsnä herra köyhäinhoitolan johtajan pukeutuessa.\nSitten mentiin rouvan luo, joka esitti hänelle kyynelet silmissä\nlapsensa. Tuolla rouvalla, joka oli Verrièresin huomattavimpia,\noli kömpelö miehennaama ja siihen hän oli sivellyt tätä suurta\nesittelyhetkeä juhlistaakseen runsaasti punaväriä. Seremoniassa hän\npurki koko äidillisen paatoksensa.\n\nJulien ajatteli rouva de Rénalia. Hänen valppaasta epäluulostaan\njohtui, ettei hän ollut herkkä muille kuin sellaisille muistoille,\njoita vastakohdat herättävät, mutta nyt juuri ne vastakohdat\nsuorastaan järkyttivät häntä. Ja vaikutelma lisääntyi, kun hän sai\nnähdä köyhäinhoitolan johtajan kodin. Hänelle näytettiin huoneet.\nKaikki siellä oli komeaa ja uutta, ja hänelle kerrottiin, mitä kukin\nhuonekalu oli maksanut. Mutta hänestä siellä kaikessa oli jotain\nmautonta, ja siellä haiskahti varastetuilta rahoilta. Ihmiset,\nyksinpä palvelijatkin, tuntuivat ikään kuin röyhistelevän rintaansa,\nettei heitä vain halveksittaisi.\n\nSitten sinne tulivat kruununverojen ja samoin suostuntaverojen\nkantaja, santarmipäällikkö, pari kolme muuta virkamiestä ja heidän\nrouvansa. Ja näiden jälkeen muutamia rikkaita vapaamielisiä.\nIlmoitettiin, että päivällispöytä oli katettu. Julien, joka jo\nennestään oli huonolla tuulella, sattui ajattelemaan, että toisella\npuolella ruokasalin seinää istuivat nyt hoidokkiraukat, joiden\nliha-annoksia _anastamalla_ kaikki tämä mauton ylellisyys, jolla\nhänen päätänsä nyt koetettiin hämätä, oli kustannettu.\n\nHe saavat ehkä parastaikaa kärsiä nälkää, hän ajatteli. Ja hänen\nkurkkuaan alkoi kuristaa, hän ei voinut syödä mitään ja tuskin\npuhuakaan. Ja vielä ilkeämpää tuli neljännestunnin kuluttua. Silloin\nkuului seinän takaa vähän väliä muutamia irrallisia loilotuksia\njostakin viisusta, jota joku hoidokeista lauloi ja joka oli melko\nrivo. Herra Valenod katsahti yhteen juhlapukuisista lakeijoistaan,\nlakeija katosi, ja pian ei sitten laulua enää kuulunut. Juuri sillä\nhetkellä palvelija tarjosi Julienille Reinin-viinillä täytettyä\nvihreää lasia, ja rouva Valenod muisti huomauttaa, että viini maksoi\nsuoraan viljelijältä tilattuna yhdeksän frangia pullo. Julien sanoi\nvihreää lasia kädessään pidellen herra Valenodille:\n\n-- Eivät laulakaan enää tuota rumaa laulua.\n\n-- Eivät tietenkään, helkkari soi, vastasi tirehtööri\nvoitonriemuisesti, -- minä käskin tukkia niiltä retkuilta suun.\n\nSe oli Julienille toki liikaa. Hän oli jo oppinut yhteiskunnallisen\nasemansa tavat, mutta ei vielä siinä vaadittavaa sydäntä. Vaikka hän\noli niin ahkerasti harjoitellut teeskentelyä, hän tunsi kyyneleen\nvierähtävän poskelleen.\n\nHän koetti kätkeä sitä vihreällä lasillaan, mutta hänen oli nyt aivan\nmahdotonta nauttia Reinin-viinistä. _\"Esti heitä laulamasta!\"_ hän\najatteli. \"Ja tällaista sinä, taivaan Jumala, sallit!\"\n\nOnneksi ei kukaan huomannut hänen sopimatonta mielenliikutustaan.\nKruununverojen kantaja viritti rojalistisen laulun. Kun loppukertoa\nvedettiin kuorossa niin että katto tärisi, Julien kuuli omatuntonsa\nkuiskaavan: -- Tällaisen saastaisen menestyksen sinä voit saavuttaa,\nja ainoastaan tällaisilla ehdoilla ja moisessa seurassa sinä voit\nsiitä nauttia! Saat ehkä kahdenkymmenentuhannen frangin palkan, mutta\nsillä välin kuin hotkit lihaa, sinun täytyy estää vaivaishoitoon\nsuljettu poloinen laulamasta ratokseen. Sinä pidät päivällisiä\nrahoilla, joita varastat hänen kurjista annoksistaan, ja sinun\nherkutellessasi hän on entistäkin onnettomampi! Oi Napoleon, kuinka\nihanaa sinun aikanasi oli edistyä! Taistelujen vaarat olivat silloin\nmiehen tie, mutta nyt täytyy raukkamaisesti tuottaa kurjalle vielä\nlisää kärsimyksiä!\n\nMyönnän, että heikkous, joka tässä Julienin yksinpuhelussa ilmenee,\nantaa hänestä kieron kuvan. Hän on ikään kuin nuo keltahansikkaiset\nsalaliittolaiset, jotka luulevat voivansa muuttaa kokonaisen maan\nelämänmuodot haluamatta kärsiä pienintäkään naarmua omassatunnossaan.\n\nJulien herätettiin yhtäkkiä näyttelemään osaansa. Häntä ei ollut\nkutsuttu niin hyvässä seurassa päivällistä syömään sitä varten, että\nhän saisi mitään sanomatta unelmoida.\n\nMuuan yksityiselämään vetäytynyt karttuunitehtailija, joka oli\nBesançonin ja Uzèsin akatemiain kirjeenvaihtojäsen, kääntyi hänen\npuoleensa kysyen pöydän toisesta päästä, oliko totta, mitä yleensä\ntiedettiin hänen ihmeellisestä Uuden Testamentin tuntemuksestaan.\n\nPöydässä syntyi yhtäkkiä tavaton hiljaisuus. Aivan kuin taikatempulla\nilmestyi latinalainen Uusi testamentti tuon kahden akatemian jäsenen\nkäteen. Julienin pyynnöstä luettiin siitä alkupuoli latinalaisesta\nlauseesta, mikä ensinnä silmiin sattui. Julien jatkoi, hänen\nmuistinsa todettiin luotettavaksi, ja sitä kummaa ihailtiin niin\npauhaavan tarmokkaasti kuin ainakin kelpo päivällisten lopulla.\nJulien katseli naisten kasvoja, jotka olivat alkaneet punottaa.\nToiset niistä eivät olleet laisinkaan rumia. Etenkin veronkantajan,\nmainion laulumiehen rouva kiinnitti hänen huomiotaan.\n\n-- Olen nolo, kun puhun näin kauan latinaa arvoisien naisten\nläsnäollessa, hän sanoi vilkaisten mainittuun rouvaan. -- Jos herra\nRubigneau, -- se oli tuo kahden akatemian jäsen nimeltään, --\nystävällisesti lukisi latinalaisesta raamatusta jonkin lauseen, niin\nminä koettaisin kääntää sen aivan valmistelematta, sen sijaan että\nnyt olen ainoastaan jatkanut latinalaista tekstiä.\n\nTämä uusi koe nosti hänet kunnian kukkuloille.\n\nSiellä oli läsnä useita rikkaita vapaamielisiä, mutta he olivat\nonnellisia isiä ja toivoivat lapsilleen vapaapaikkoja, joten he\nolivat yhtäkkiä muuttaneet mielipidettään, viimeisen paikkojenjakelun\njälkeen. Tästä viisaasta poliittisesta keikauksesta huolimatta\nherra de Rénal ei halunnut heitä vieraikseen kotiinsa. Nämä kunnon\nihmiset tunsivat Julienin ainoastaan huhupuheilta eivätkä olleen\nnähneet häntä muuta kuin silloin ratsun selässä kuninkaan käydessä\nkaupungissa. He ihailivat nyt Julienia kaikkein äänekkäimmin.\n\"Milloinka nuo hölmöt saavat tarpeekseen raamatullisesta tyylistä,\njosta he eivät tule hullua hurskaammiksi?\" Julien ajatteli. Mutta\nse tyyli päin vastoin hauskutti heitä kummallisuudellaan, ja he\nnauroivat sille. Julien itse sitä vastoin kyllästyi.\n\nKello kuuden aikaan hän nousi seisomaan ja puhui vakavasti eräästä\nLigorion kirjoittaman uuden jumaluusopin luvusta, joka hänen oli\nopittava ulkoa esittääkseen seuraavana päivänä sen kirkkoherra\nChélanille. -- Ammattini on luettaa ja lukea itse läksyjä, hän\ntokaisi vaatimattoman herttaisesti.\n\nNaurettiin makeasti ja ihailtiin häntä, moiset sukkeluudet käyvät\nVerrièresissä täydestä. Julien teki jo lähtöä, ja kaikki muutkin\nnousivat paikaltaan, niin tapoihin sopimatonta kuin se olikin,\nnerolla on sellainen mahti. Rouva Valenod pidätti häntä kuitenkin\nvielä neljännestunnin. Täytyihän Julienin saada kuulla, miten lapset\nlukivat katkismustaan. He tekivät kovin hassunkurisia virheitä, mutta\nainoastaan Julien huomasi ne. Hän ei välittänyt oikaista niitä. \"Mikä\ntietämättömyys uskonnon peruskäsitteistä\", hän ajatteli. Viimein hän\nhyvästeli ja luuli nyt pääsevänsä livistämään. Mutta silloin täytyi\nhänen vielä sietää erästä de La Fontainen satua.\n\n-- Kirjailija on sangen epämoraali, Julien sanoi rouva Valenodille.\n-- Eräässä sadussaan mestari Jean Chouartista hän uskaltaa ilveillä\nkaikkein pyhimmän kustannuksella. Parhaat arvostelijat paheksuivat\nhäntä jyrkästi.\n\nEnnen lähtöään Julien sai neljät, viidet päivälliskutsut eri\ntahoille. -- Tämä nuori mies tuottaa kunniaa koko departementille,\nhuusivat kaikki vieraat kilpaa. He olivat nyt hyvin remuavalla\ntuulella. Esitettiinpä sellaistakin, että hänelle olisi myönnettävä\nkunnallisvaroista avustus, jotta hän voisi jatkaa opintojaan\nPariisissa.\n\nSillä välin kun tästä yhtäkkiä pöllähtäneestä aatteesta hälistiin\nruokasalissa, Julien riensi aika vauhtia portille. -- Senkin\nheittiöt, heittiöt! hän huudahti hiljaa kolme neljä kertaa ja veti\nriemukseen rintaansa raitista ilmaa.\n\nNyt hän tunsi olevansa suorastaan aristokraatti, hän, joka niin\nkauan oli närkästellyt siitä, että hänelle herra de Rénalin kodissa\nmuka hymyiltiin halveksuvasti ja että hän siellä muutenkin kaikissa\nkohteliaissa sanoissa oli huomannut parempien ihmisten jäykkää\nitsetietoisuutta. Hän ei voinut salata itseltään, että näiden kahden\nperheen välillä oli suuri ero. Hän ajatteli talosta poistuessaan:\n\"Jos unohtaisinkin, että hotkittiin vankiraukoilta varastettuja\nrahoja, jopa kiellettiin vankeja laulamastakin, niin olisiko herra\nde Rénalin päähän sentään koskaan pälkähtänyt luetella vierailleen,\nmiten paljon mikin heille tarjottu viini maksoi? Ja tuo herra\nValenod, joka yhtä päätä latelee mitä hän omistaa, ei uskalla\nvaimonsa läsnäollessa puhua omasta talostaan tai maatilastaan, vaan\nsanoo: _Sinun_ talosi, _sinun_ tilasi. Rouva, joka ilmeisesti antaa\nsuuren arvon maalliselle omaisuudelle, nosti päivällispöydässä\naika metakan, kun palvelija rikkoi kantalasin ja teki _yhden hänen\ntusinoistaan vajaaksi_, ja asianomainen palvelija vastasi hänelle\nhyvin röyhkeästi.\"\n\n\"On siinä seura\", ajatteli Julien. \"Vaikka he antaisivat minulle\npuolet kaikesta mitä varastavat, en tahtoisi elää heidän joukossaan.\nKerran minä kuitenkin purkaisin sisuni enkä voisi peittää\nhalveksumistani heitä kohtaan.\"\n\nMutta rouva de Rénalin kehotuksesta hänen täytyi kuitenkin vielä\nlähteä monille samanlaisille päivällisille. Julien oli tullut\nmuotiin. Hänelle annettiin anteeksi, että hän oli esiintynyt\nkunniavartion univormussa, tai oikeastaan hänen menestyksensä\nolikin sen varomattomuuden ansiota. Pian ei kaupungissa juteltu\nmistään muusta kuin kumpi voittaisi tuon etevän nuoren miehen\nomistamisesta käydyssä taistelussa, herra de Rénal vaiko\nköyhäinhoitolan johtaja. Nämä kaksi herraa ja kolmantena herra Maslon\nmuodostivat triumviraatin, joka oli pitkät vuodet pitänyt kaupunkia\nhirmuvallassaan. Määriä kadehdittiin, vapaamielisillä oli paljon\nvalittamista häntä vastaan, mutta aatelinen hän ainakin oli, ja siis\nluotu hallitsemaan, kun taas herra Valenod oli perinyt isältään\nainoastaan kuusisataa livreä korkoja. Köyhäinhoitolan johtaja oli\nkehnossa omenanvihreässä puvussaan, jonka koko maailma tunsi,\nkohonnut kurjuudesta nykyiseen kadehdittuun onneensa, jossa hänellä\noli normandialaiset hevoset, kultaketjut, Pariisista tilatut pukimet\nja vaikka mitä.\n\nKaikkien näiden uusien ihmisten vilinässä Julien huomasi mielestään\nkuitenkin yhden rehellisen miehen. Hän oli matemaatikko nimeltään\nCros, ja ihmiset väittivät häntä jakobiiniksi. Julien, joka oli\npäättänyt olla koskaan puhumatta muuta kuin sellaista, minkä tunnusti\nitselleen valheeksi, asettui varmuuden vuoksi herra Crosiin nähden\nepätietoiselle kannalle.\n\nVergystä Julien sai suuria pinkkoja lasten harjoitteluvihkoja. Samoin\nneuvoja, että hänen piti käydä usein isäänsä katsomassa, ja tähän\nikävään välttämättömyyteen hän taipui. Lyhyesti sanoen, hän paransi\npian maineensa täydellisesti. Ja sitten eräänä aamuna hän heräsi\nkummakseen siihen, että kaksi tuttua kättä peitti hänen silmiään.\n\nVieras oli rouva de Rénal. Hän oli tullut kaupungissa käymään ja oli\nnyt kiireesti juossut ylös Julienin huoneeseen ennen kuin lapset,\njotka jäivät puuhailemaan mukaan otetun lemmikkikaniininsa parissa,\nehtisivät sinne. Tuokio oli suloinen, mutta liian lyhyt. Kun lapset\ntulivat kaniinineen ylös näyttääkseen sitä ystävälleen, rouva de\nRénal oli jo kadonnut. Julien otti heidät kaikki, kaniininkin,\nsydämellisesti vastaan. Tuntui kuin hän olisi päässyt takaisin omaan\nperheeseensä. Hän tiesi nyt pitävänsä näistä lapsista, ja pakinoi\nmielellään kaikenlaista pientä heidän kanssaan. Hän hämmästyi,\nkun huomasi, miten heidän äänensä oli lempeä, heidän käytöksensä\nyksinkertainen ja luontevan ylimyksellinen. Hän tahtoi pestä\nmielikuvituksestaan pois kaiken matalan, kaikki vastenmieliset\najatukset, joita hänen oli täytynyt kärsiä täällä ympärillään, jopa\naivan hengittää sellaista keuhkoihinsa. Täällä jokainen eli pelossa,\nettä jäisi huonommalle osalle, täällä liika ylellisyys ja äärimmäinen\nköyhyys vetivät aina tukkanuottaa. Ihmiset, joiden luona hän kävi\npäivällisillä, uskoivat toisilleen paistista salaisuuksia, jotka\nolivat häpeäksi heille itselleen ja inhoksi ulkopuolisille.\n\n-- Teillä hienoilla ihmisillä on tosiaan oikeus ylpeillä, hän sanoi\nrouva de Rénalille. Ja hän kertoi, mitä kaikkea noilla päivällisillä\ntäytyi sietää.\n\n-- Sinä siis olet muodissa! Ja rouva de Rénal nauroi makeasti, kun\najatteli, että rouva Valenod näki velvollisuudekseen pistää punaväriä\nposkiinsa aina milloin odotti Julienia taloon. -- Luulenpa, että hän\naikoo valloittaa sydämesi, hän lisäsi.\n\nAamiaisateriasta tuli ihastuttava. Lasten läsnäolo lisäsi heidän\nkahdenkeskistä onneaan, vaikka sen olisi luullut sitä häiritsevän.\nLapsiparat eivät oikein tienneet, miten ilmaista iloaan siitä, että\njälleen pääsivät Julienin seuraan. Palvelusväki oli jo ennättänyt\nkertoa heille, että Julienille tarjottiin kaksisataa frangia enemmän,\njos hän menisi _kasvattamaan_ Valenodin pienokaisia.\n\nYhtäkkiä kysyi Stanislas-Xavier, joka oli vielä taudistaan kalpea,\näidiltään pöydässä, miten paljon hänen hopealautasensa ja pikari,\njosta hän joi, maksoivat.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Minä tahdon myydä ne ja antaa rahat Julienille, ettei häntä\npetkutettaisi, jos hän jää meille.\n\nJulien sulki pojan syliinsä kyynelet silmissä. Äiti puhkesi oikein\nitkuun, ja Julien, joka oli ottanut Stanislas-Xavierin polvelleen,\nselitteli, ettei saa käyttää sanaa petkuttaa, sillä tällaisessa\nmerkityksessä se kuuluu palvelusväen puhetapoihin. Nähdessään\nilahduttavansa suuresti rouva de Rénalia hän koetti sitten valaista\nkuvaavilla ja lapsia huvittavilla esimerkeillä, mitä petkuttaa\noikeastaan merkitsee.\n\n-- Nyt minä ymmärrän, sanoi Stanislas, korppi, joka tyhmyydessään\npudottaa juustopalan imartelevalle ketulle, tulee petkutetuksi.\n\nRouva de Rénal suuteli ilosta haltioissaan lapsiaan monta kertaa,\neikä hän silloin voinut olla hiukan nojautumatta Julieniin.\n\nYhtäkkiä ovi aukesi ja herra de Rénal astui sisään. Hänen ankarat\nja tyytymättömät kasvonsa olivat kuin ilmeinen vastakohta koko\näskeiselle onnelliselle ilolle, joka heti katosikin. Rouva de Rénal\nkalpeni, hän tunsi, ettei jaksaisi nyt valehdella mitään. Julien\nalkoi silloin puhua, ja kertoi kovaäänisesti määrille hopeapikarista,\njonka Stanislas oli tahtonut myydä. Hän oli varma, ettei määri\npitäisi siitä asiasta. Ja ensin herra de Rénal rypistikin kulmiaan,\npelkästä tottumuksesta. Sehän kuului asiaan milloin hopeasta\npuhuttiin. \"Kun siitä metallista aletaan\", hän ajatteli, \"on\ntarkoitus lopulta pyrkiä jollakin tavoin kukkaroni kimppuun. Mutta\nnyt oli kysymyksessä muukin kuin raha.\" Hänen epäluulonsa sai lisää\nvahvistusta. Onnellinen tunnelma, joka täällä ennen hänen tuloaan\nnähtävästi vallitsi, ei ollut omiaan rauhoittamaan miestä, jonka\nturhamaisuus oli niin arka ja voimakas.\n\nKun rouva kiitteli, miten miellyttävällä ja älykkäällä tavalla Julien\nantoi oppilailleen uusi ajatuksia, määri sanoi:\n\n-- Niin, niin, kyllä sen tiedän, hän kääntää lapset vihaamaan minua.\nHänen on helppo olla heille tuhat kertaa lempeämpi kuin minä, joka\nsittenkin olen talon isäntä! Tällä vuosisadalla pyritään kaikessa\ntekemään _laillista_ auktoriteettia vihattavaksi. Onneton Ranska!\n\nRouva de Rénal ei kiinnittänyt ollenkaan huomiota vivahteisiin, joita\nhänen miehensä käytöksessä häntä kohtaan näkyi. Hänen mielessään\nkuvasteli, että hän saisi ehkä viettää Julienin seurassa kaksitoista\ntuntia. Hänellä oli paljon ostoksia kaupungilla, ja hän sanoi\naikovansa syödä päivällisissä eräässä ravintolassa. Mitä tahansa mies\nväittikin, rouva pysyi ehdottomasti päätöksessään. Lapset ihastuivat,\nkun kuulivat pelkän ravintola-sanan, jolla nykyajan tekokainot niin\nmielellään keikailevat.\n\nHerra de Rénal jätti vaimonsa ensimmäiseen muotiliikkeeseen, minkä\nrouva de Rénal näki, ja lähti itse eräälle vierailulle. Sieltä\ntakaisin tullessaan oli hän vielä pahemmalla tuulella kuin aamulla.\nHän tiesi nyt varmasti, että koko kaupunki puhui hänestä ja\nJulienista. Oikeastaan ei kuitenkaan vielä kukaan ollut vihjaillut\nhänelle tämän yleisesti tunnetun puheenaiheen loukkaavaan puoleen.\nMäärille oli puhuttu ainoastaan niistä jutuista, jotka koskivat sitä,\njäisikö Julien vielä hänen kotiinsa kuudensadan frangin palkalla vai\nottaisiko hän vastaan köyhäinhoitolan johtajan tekemän kahdeksansadan\nfrangin tarjouksen.\n\nKöyhäinhoitolan johtaja näki herra de Rénalin eräässä suuressa\nseurassa ja kohteli häntä kylmästi. Sellainen menettely oli tavallaan\nviisasta, maaseudulla ei hätäillä turhaan, siellä tapahtuu niin\nharvoin mitään merkillistä, että mielenkiihtymys salataan.\n\nHerra Valenod oli niitä, joita Pariisin ulkopuolella kutsutaan\npösöiksi, se merkitsee tökeröä ja julkeaa ihmistä. Hänen\nmenestyksensä, joka vuodesta 1815 alkaen oli loistava, vahvisti\nvielä hänen synnynnäisiä taipumuksiaan tähän suuntaan. Verrièresissä\nhän hallitsi niin sanoaksemme herra de Rénalin käskyläisenä, mutta\nkun hän oli paljon touhukkaampi kuin määri, hän ei hävennyt mitään,\nsekaantui joka asiaan, juoksi, kirjoitti, puhui yhtä mittaa, ei\nvälittänyt nöyryytyksistä, ei kaivannut kunnioitusta. Niinpä hän\noli saanut vastapuolueessa yhtä suuren vaikutusvallan kuin hänen\nmäärillään oli kirkollisissa piireissä. Oli kuin herra Valenod olisi\nsanonut seudun kieroilijoille: -- Näyttäkää minulle kaksi julkeinta\njoukostanne; lakimiehille hän oli sanonut: -- Tuokaa minulle kaksi\ntietämättömintä keskuudestanne; lääkäreille: -- Antakaa minulle\nkaksi suurinta puoskarianne. Ja kerättyään joka ammattikunnasta\nhävyttömimmät ympärilleen, hän sanoi heille: -- Hallitkaamme nyt\nyhdessä.\n\nNoiden miesten toiminta- ja esiintymistavat loukkasivat herra de\nRénalia. Valenod oli niin moukkamainen, ettei hän hävennyt mitään,\nei edes sitä, että pikku abbé Maslon sai hänet usein kiinni selvästä\nvalheesta.\n\nMutta keskellä menestystäänkin herra Valenod halusi kaikenlaisilla\npienillä hävyttömyyksillä karaista itseään kestämään monia kovia\ntotuuksia, joita hän tiesi kaikkien voivan syyllä hänestä sanoa.\nKun Appertin käynti kaupungissa oli saanut hänet pelkäämään, hänen\npuuhailutarmonsa vain lisääntyi. Hän oli sittemmin tehnyt kolme\nmatkaa Besançoniin. Hän oli kirjoittanut useita kirjeitä joka\npostiin, ja toisia hän lähetti tuntemattomien ihmisten mukana, joita\npujahteli hänen luonaan hämärän aikaan. Ehkä hän oli tehnyt väärin\nsiinä, että oli toimittanut vanhan kirkkoherra Chélanin viralta,\nsillä se kostohomma oli saanut monet hurskaat ja hyväsukuiset\nnaiset pitämään häntä sangen ilkeänä miehenä. Sitäpaitsi apu,\njonka suurvikaari de Frilair oli antanut hänelle, alisti hänet\ntäydelliseen riippuvaisuuteen tästä, ja pakotti hänet nyt milloin\nmihinkin omituiseen palvelukseen. Tällä kannalla hänen taitavat\nlaskelmansa olivat sillä hetkellä, kun hän antoi intohimolleen vallan\nja kirjoitti tuon nimettömän kirjeen. Kaikenmoisten huolten lisäksi\nhänen vaimonsa sanoi sitten, että tahtoi Julienin perheeseen, hänen\nturhamaisuutensa vaati sitä.\n\nNäissä olosuhteissa herra Valenod odotti ratkaisevaa kohtausta\nentisen liittolaisensa, herra de Rénalin kanssa. Määri puhui hänelle\ntuimia sanoja, mutta niistä hän välitti vähät. Sen sijaan määri\nsaattoi kirjoittaa Besançoniin tai vaikkapa suoraan Pariisiin, ja se\noli jo paljon pahempaa. Jonkun ministerin serkku voi koska tahansa\ntulla tupsahtaa Verrièresiin ja riistää Valenodilta köyhäinhoitolan\npois. Herra Valenod päätti nyt lähestyä vapaamielisiä. Siitä syystä\nhän kutsui useita heistä luokseen noille päivällisille, joilla\nJulienkin oli läsnä. Vapaamielisistä hän etsi sopivaa tukea määriä\nvastaan. Mutta odottamatta jouduttaisiin tässä ehkä pian vaaleihin,\nja niistä oli nyt uusi pulma. Köyhäinhoitolan johtajan, ei mitenkään\nsopinut äänestää väärällä puolella.\n\nRouva de Rénal kertoi nyt kaiken tämän helposti ymmärtämänsä\npolitiikan Julienille, kierrellessään hänen käsivarteensa nojaten\nkaupasta toiseen. Ja vähitellen he sitten joutuivat Uskollisuuden\npolulle ja viettivät siellä monta onnellista tuntia melkein yhtä\nrauhassa kuin Vergyssä.\n\nSillä välin herra Valenod koetti lykätä ratkaisevaa kohtausta\nentisen isäntänsä kanssa tuonnemmaksi käyttäytymällä häneen nähden\npelottomasti. Tällä kertaa hän onnistuikin, mutta menetelmä lisäsi\nkuitenkin määrin pahaa tuulta.\n\nTurhamaisuus, joka oli joutunut otteluun kaikkein alhaisempien\nkanssa, ei ollut koskaan saanut ihmistä säälittävämpään mielentilaan\nkuin herra de Rénal oli ravintolaan tullessaan. Sitä vastoin\nlapset olivat tavattoman iloisia. Se vastakohta teki määrin yhä\nkatkerammaksi.\n\n-- Mikäli huomaan, olen liikajäsen omassa perheessäni! hän huudahti\nkohta tekeytyen hyvin arvokkaaksi.\n\nRouva ei vastannut hänelle mitään muuta kuin että vei hänet syrjään\nja esitti hänelle vakavana mielipiteenään, että Julien täytyi\nlähettää jonnekin pois. Onnenhetket, joita hän nyt oli saanut\nviettää, olivat antaneet hänelle varmuutta ja päättäväisyyttä\nnoudattaa menetelmää, jonka hän oli näinä parina viikkona miettinyt\nvalmiiksi. Määriraukan pään sai aivan pyörälle vielä sekin\nlisäonnettomuus, että hän tiesi Verrièresissä julkisesti ilveiltävän\nsillä, että hän muka oli niin _rahantunteva_. Valenod taas oli\nantelias kuin varas ja oli esiintynyt loistavasti edukseen viidessä,\nkuudessa viimeisessä rahankeräyksessä pyhän Joosepin veljeskunnan,\npyhän Neitsyen seurakunnan, pyhän Sakramentin seurakunnan ja\nmuidenkin hyväksi.\n\nHerra de Rénalin nimi oli nähty keräyslistalla usein kaikkein\nviimeisenä, -- olivathan munkit niin ovelia, että merkitsivät\nVerrièresin ja sen ympäristön herrat rahankeräyslistaansa siinä\njärjestyksessä, miten korkeiksi heidän antamansa lahjat nousivat.\nTurhaan määri koetti selittää, ettei hänellä ollut _mitään ansioita_.\nPapisto ei siinä suhteessa suvaitse leikkiä!\n\n\n\n\nXXIII\n\nVIRKAMIEHEN VAIVOJA\n\n\n    Il piacere di alzar la testa tutto l'anno è\n    ben pagato da certi quarti d'ora che bisogna passar.\n\n                                                  _Casti_.\n\n    [Mielihyvä pitää päänsä pystyssä kaiken vuotta\n    maksetaan hyvin muutamilla neljännestunneilla, jotka\n    täytyy sietää. -- _Suom_.]\n\nMutta jättäkäämme tämä vähäpätöinen mies pikku huoliinsa. Miksi hän\nottikaan kotiinsa itsenäisen olennon, kun hän tarvitsi ainoastaan\nrenkisielua? Miksi hän ei valitse paremmin palvelijoitaan?\nYhdeksännellätoista vuosisadalla on tavallista, että kun mahtava\nja ylhäinen henkilö sattuu löytämään lahjakkaan miehen, niin hän\ntappaa tämän, ajaa maanpakoon, vangitsee tai nöyryyttää siinä määrin,\nettä toinen heittäytyy kyllin tyhmäksi ja kuolee harmista. Tässä\ntapauksessa käy kuitenkin niin, ettei lahjakas joudu kärsimään.\nSuurena onnettomuutena Ranskan pikkukaupungeissa ja muuallakin,\nmissä hallitusmiehet valitaan yleisillä vaaleilla, kuten esimerkiksi\nNew Yorkissa, unohdetaan helposti se, että maailmassa elää\nsellaisiakin ihmisiä kuin herra de Rénal. Kahdenkymmenentuhannen\nasukkaan kaupungissa moiset miehet luovat yleisen mielipiteen,\nja yleinen mielipide muodostuu yleisen äänioikeuden paikoissa\nhirvittävän mahtavaksi voimaksi. Ylevämielinen ja hieno sielu,\njoka on ollut ystävänne, arvostelee teitä, kun hän muuttaa viisi\npeninkulmaa kauemmaksi. Hän arvostelee sen yleisen mielipiteen\nmukaan, joka kaupungissamme vallitsee ja joka on sattumalta rikkaina\nyläluokkalaisina ja maltillisina syntyneiden typeryyksien luomus!\nTuho sille, ken erottautuu suuresta laumasta!\n\nKohta päivällisen jälkeen de Rénalit matkustivat Vergyhin. Mutta jo\nkaksi päivää myöhemmin Julien näki koko perheen tulevan takaisin\nVerrièresiin.\n\nTuskin oli sitten mennyt tuntiakaan, niin Julien huomasi kummakseen,\nettä rouva de Rénal salaili häneltä jotain. Hän lopetti keskustelun\nmiehensä kanssa, kun Julien tuli huoneeseen, ja näytti melkein\nsiltä kuin hän olisi toivonut Julienin poistuvan. Julien ei antanut\nvihjata tätä itselleen kahta kertaa. Hän muuttui kylmäksi ja oli\npuheissaan hyvin pidättyvä. Rouva de Rénal näki sen kyllä, mutta ei\npyytänyt häneltä minkäänlaisia selityksiä. \"Aikooko hän ehkä valita\nminulle seuraajan?\" ajatteli Julien. \"Vielä toissa päivänä hän oli\nminua kohtaan niin läheinen! Mutta väitetäänhän, että ylimysnaiset\naina menettelevät siihen tapaan. He ovat ikään kuin kuninkaita.\nKenellekään he eivät ole kohteliaampia kuin ministerille, joka kotiin\npalatessaan löytääkin kirjeen, josta ilmenee epäsuosio.\"\n\nJulien huomasi, että keskustelu, joka katkesi aina kun hän tuli\nlähelle, koski erästä suurta, Verrièresin kunnan omistamaa taloa.\nSe oli vanha, mutta hyvin tilava ja mukava, vastapäätä kirkkoa,\nkaupungin parhaalla liikepaikalla. -- Mitä yhteyttä tuolla talolla\nja hänen uudella rakastajallaan on? Julien ajatteli. Harmissaan hän\nlaususkeli mielessään seuraavia Frans I:n kirjoittamia kauniita\nrunosäkeitä, jotka maistuivat hänestä vielä niin uusilta, koska rouva\nde Rénal oli opettanut ne hänelle vasta kuukausi sitten; mutta kuinka\nvannoen ja hyväillen nainen olikaan vakuuttanut, etteivät nämä säkeet\nsuinkaan olleet totta!\n\n    Nainen häilyvä kuin tuuli,\n    hullu se, ken muuksi luuli.\n\nHerra de Rénal lähti kyytihevosella Besançoniin. Matka päätettiin\nkello kahden aikaan, ja hän tuntui silloin olevan hyvin huolissaan.\nKun hän tuli takaisin, hän heitti pöydälle ison, harmaaseen paperiin\nkäärityn paketin.\n\n-- Tuossa se joutavuus nyt on, hän sanoi vaimolleen.\n\nTunti sen jälkeen Julien näki, että taloon tuli ilmoitusten\nliisteröijä noutamaan juuri sitä pakettia. Hän kiirehti kaupungille\nmiehen jälkeen. Heti ensimmäisessä kadunkulmassa hän sai salaisuuden\nilmi.\n\nHän odotti kärsimättömästi miehen takana, joka siveli suurella\nsiveltimellä ilmoitusjulisteen taustaa. Tuskin ilmoitus ennätti\npaikalleen, kun Julien jo tyydytti uteliaisuutensa ja luki\nyksityiskohdittain tarkan julistuksen, jossa tarjottiin julkisella\nhuutokaupalla vuokralle tuota samaa suurta ja vanhaa taloa,\njota oli niin usein mainittu herra de Rénalin ja hänen rouvansa\nneuvotteluissa. Vuokrasopimus tehtäisiin seuraavana päivänä kello\nkaksi raatihuoneella \"kolmannen tulen sammuttamisaikaan.\" Julien ei\noikein ymmärtänyt asiaa, vaan joutui ymmälleen. Hänestä miettimisaika\ntuntui liian lyhyeltä. Kuinka kaikki halukkaat saisivat asiasta vielä\ntiedonkaan? Enempää hän ei käsittänyt koko ilmoituksesta, joka muuten\noli päivätty kaksi viikkoa liian aikaiseksi, vaikka hän luki sen\nuudestaan tarkoin kolmesta eri julisteesta.\n\nHän meni vuokrattavaan taloon. Ovenvartija, joka ei huomannut hänen\ntuloaan, vihjaili eräälle läsnäolevalle:\n\n-- Pyh, se on turha vaiva. Maslon lupasi sen hänelle kolmestasadasta\nfrangista, ja kun määri pani vastaan, suurvikaari de Frilair kutsutti\nhänet puheilleen piispantaloon.\n\nJulienin tulo näytti häiritsevän noita ystävyksiä, eivätkä he sitten\nsanoneet enää sanaakaan.\n\nJulien meni vuokrahuutokauppaan. Huonosti valaistu sali oli täynnä\nväkeä, mutta kaikki katsahtelivat hiukan omituisella tavalla\ntoisiinsa ja sitten jälleen pöytään, jolla Julien näki kolme pientä\nsytytettyä kynttilänpätkää tinalautasella. Kaupunginpalvelija huusi:\n\n-- _Kolmesataa frangia, arvoisat herrat_.\n\n-- Kolmesataa frangia? Tämä on jo liian paksua, mutisi eräs mies\nvierustoverilleen. Ja Julien seisoi heidän välissään. -- Siitä\nkannattaa hyvin antaa kahdeksansataa, minä tarjoan enemmän.\n\n-- Sama kuin sylkisit tuleen. Mitä hyödyttää, että pullistelet herra\nMaslonia, Valenodia, piispaa, pelottavaa suurvikaaria de Frilairia ja\nkoko heidän joukkoaan vastaan.\n\n-- Kolmesataa kaksikymmentä frangia, huusi kuitenkin toinen.\n\n-- Hölmö, vastasi hänen toverinsa. -- Ja tuossa on juuri määrin\nnuuskija, hän tiuskasi osoittaen Julienia.\n\nJulien käännähti aikoen antaa sopivan vastauksen, mutta nuo\nkaksi eivät näyttäneet välittävän hänestä sen enempää. Ja heidän\ntyyneytensä teki hänetkin rauhalliseksi. Samassa sammui viimeinen\nkynttilänpätkä, ja kaupunginpalvelija julisti pitkäveteisellä\näänellään, että herra de Saint-Giraud, prefektuuriviraston päällikkö\noli saanut talon yhdeksäksi vuodeksi vuokralle, kolmestasadasta\nkolmestakymmenestä frangista vuodessa.\n\nKun määri lähti salista, juttu pääsi valloilleen. -- Tuottihan tuo\npeloton Grogeot kunnalle kolmekymmentä frangia, sutkautti yksi. --\nMutta kyllä herra de Saint-Giraud hänelle sen kostaa, uskokaa pois,\nvastasi toinen.\n\n-- Tämä sitten on julkeaa, sanoi muuan paksu mies, joka seisoi\nJulienin vasemmalla puolella. Se on talo, josta minä olisin antanut\nkahdeksansataa frangia saadakseni sen tehtaalleni, ja silloinkin\nolisin vielä tehnyt hyvät kaupat!\n\n-- Niin, mutta tiedäthän, että herra de Saint-Giraud on seurakunnan\nneuvoston jäsen, sanoi siihen eräs vapaamielisiin lukeutuva nuori\ntehtailija. -- Eikö hänen lapsilleen ole annettu vapaapaikat? Voi\nmiesrukkaa, nyt täytyy Verrièresin kunnan myöntää hänelle viidensadan\nfrangin lisäpalkka, siinä koko tulos.\n\n-- Eikä määrikään voinut estää tätä, huomautti kolmas. -- Sillä\nvaikka hän onkin äärimmäisiä vanhoillisia, hän ei kuitenkaan varasta.\n\n-- Eikö varasta? vastasi jälleen toinen. -- Kuka nyt varastaisi!\nKaikki menee vain suureen yhteiseen kassaan ja se jaetaan sitten\nvuoden lopulla. Mutta tuossa seisoo tuo Sorel-poika, mennäänpä\nmatkaamme.\n\nJulien tuli kotiin hyvin pahalla tuulella. Hän näki, että rouva de\nRénal oli suruissaan.\n\n-- Kävitkö sinä huutokaupassa? hän kysyi Julienilta.\n\n-- Kävin, rouva. Ja minä sain siellä kunnianimen, määrin urkkija.\n\n-- Jos hän olisi ymmärtänyt neuvoani, hän olisi tehnyt matkan.\nSamassa herra de Rénal tuli sisään. Hän oli synkkä. Päivällistä\nsyödessä ei puhuttu mitään. Sitten herra de Rénal käski Julienia\nlähtemään lasten kanssa Vergyhin. Matkalla oltiin alakuloisia, rouva\nde Rénal lohdutteli miestään:\n\n-- Täytyisihän sinun olla tällaiseen tottunut, ystäväni.\n\nIllalla istuttiin vaiti kotoisen lieden ääressä, ei puheltu,\nainoastaan pyökkihalot rätisivät kaminassa. Kaikki olivat alakuloisia\nniin kuin joskus onnellisimmissakin perheissä sattuu. Sitten eräs\nlapsista huusi iloisesti:\n\n-- Kello soi, kello soi!\n\n-- Perhana, huudahti määri, -- jos se on herra de Saint-Giraud, joka\ntunkeutuu tänne minua nolaamaan, haluten muka kiittää minua, niin\npuhun hänelle suorat sanat. Tämä on jo liian hävytöntä. Kiittäköön\nValenodia, minähän tässä olen saanut nokalleni. Kaunis juttu! Jos\nnyt jakobiinien sanomalehdet saavat kuulla tämän, he tekevät minusta\nherra _Nonante-cinqin!_ [Nonante-cinq (95) sisältää erään vihjauksen\nsuuren vallankumouksen (1795) aikuisiin tapahtumiin. -- _Suom_.]\n\nKaunis mies, jolla oli iso musta poskiparta, astui nyt kohta\npalvelijan jälkeen sisään.\n\n-- Herra määri, minä olen signor Geronimo. Tässä suosituskirje,\njonka herra ritari de Beauvaisis, Napolin lähetystön attashea,\nantoi minulle matkalle lähtiessäni. Siitä on vasta yhdeksän päivää,\nlisäsi signor Geronimo ja katsahti hymyillen rouva de Rénaliin.\n-- Serkkunne, de Beauvaisis, joka on hyvä ystäväni, kertoi teidän\npuhuvan italiaa, arvoisa rouva.\n\nNapolilaisen hyvä tuuli teki surullisesta illasta oikein iloisen.\nRouva de Rénal tahtoi välttämättä, että hänen oli jäätävä\nillalliselle. Rouva pani koko talon liikkeelle, sillä hän koetti\nkaikin mokomin saada Julienin unohtamaan, että häntä oli kaksi kertaa\nsinä päivänä nimitetty urkkijaksi. Signor Geronimo oli kuuluisa\nlaulaja, seuraelämään tottunut ja kuitenkin varsin iloinen, mitkä\nkaksi ominaisuutta Ranskassa eivät yleensä sovellu yhteen. Illallisen\njälkeen hän lauloi rouva de Rénalin kanssa pienen duetton. Ja hän\noli mainio kertoja. Kun Julien kello yhden aikaan yöllä pyysi lapsia\nmenemään nukkumaan, he inttivät kiihkeästi vastaan.\n\n-- Kertokaa vielä se tarina, sanoi vanhin.\n\n-- Se on minusta itsestäni, signorino, vastasi signor Geronimo. --\nKahdeksan vuotta sitten minäkin olin sellainen nuori oppilas kuin\nte, nimittäin Napolin konservatoriossa. Tarkoitan, että olin teidän\nikäisenne, mutta minulla ei ollut kunniaa olla kauniin Verrièresin\nkaupungin kuuluisan määrin poika.\n\nNyt herra de Rénal huokasi ja vilkaisi vaimoonsa.\n\n-- Signor Zingarelli, jatkoi nuori laulaja ja liioitteli tahallaan\nitalian kielen korostusta niin että lapset olivat tikahtua naurusta,\n-- signor Zingarelli oli ylen ankara opettaja. Hänestä ei pidetä\nkonservatoriossa, mutta silti hän vaatii oppilaita käyttäytymään\nkaikessa niin kuin he pitäsivät hänestä suuresti. Minä menin\nkaupungille niin usein kuin suinkin pääsin. Kävin usein San Carlinon\npienessä teatterissa, sillä siellä sain kuulla oikein jumalain\nmusiikkia. Mutta, taivas paratkoon, mistä hankkia nuo neljäkymmentä\nsenttiä, jonka seisomapaikka maksoi? Valtava summa, hän huudahti\nkatsellen lapsiin, ja lapset nauroivat heti. -- Signor Giovannino,\nSan Carlinon johtaja, kuuli kerran minun laulavan. Olin kuudentoista\nikäinen. Tämä poika on suorastaan aarre, hän sanoi.\n\n-- Tahdotko sitoutua minun teatteriini, rakas ystävä? hän tuli\nminulta kysymään.\n\n-- Ja mitä annatte palkkaa?\n\n-- Neljäkymmentä dukaattia kuussa. Nuoret herrat, se on\nsatakuusikymmentä frangia. Minä näin taivaat avoinna!\n\n-- Mutta kuinka saan ankaralta Zingarellilta luvan lähteä? kysyin\nGiovanninolta.\n\n-- _Lascia fare a me_.\n\n-- Jättäkää se minun huolekseni! tulkitsi vanhin lapsista.\n\n-- Aivan niin, rakas nuori herra. Signor Giovannino sanoi minulle. --\n_Caro_, ensinnä nimesi pikku sopimukseen. -- Minä piirrän nimeni. Hän\nantaa minulle kolme dukaattia. Eläessäni en ollut nähnyt niin paljon\nrahaa. Ja sitten hän neuvoo, miten minun on meneteltävä.\n\nSeuraavana päivänä pyydän päästä hirvittävän signor Zingarellin\npuheille. Hänen vanha kamaripalvelijansa johtaa minut sisään.\n\n-- Mitä sinä vintiö tahdot? kysyi Zingarelli.\n\n-- _Maestro_, vastasin, -- minä kadun erehdyksiäni. Koskaan en enää\nkarkaa konservatoriosta rautapiikkisen portin yli. Minä olen tästä\nlähtien hyvin ahkera.\n\n-- Ellen pelkäisi pilaavani kauneinta bassoääntä mitä olen koskaan\nkuullut, pistäisin sinut karsseriin vedelle ja leivälle kahdeksi\nviikoksi, veijari.\n\n-- _Maestro_, jatkoin, -- minusta tulee koko koulun mallioppilas,\n_credete a me_.[Mestari, luottakaa minuun.] Mutta yhtä armonosoitusta\nteiltä anon: Jos tullaan ja pyydetään minua kaupungille laulamaan,\nniin kieltäkää. Olkaa laupias ja sanokaa, ettette voi antaa minua.\n\n-- Ja kuka hitto tulisi pyytämään sellaista lurjusta kuin sinä?\nLuuletko sinä, että minä ikinä lasken sinut konservatoriosta? Pidätkö\nminua pilkkanasi? Laputa tiehesi, hän lopetti ja koetti potkaista\nminua takapuoleen. Laputa tiehesi, ja varo karsserin kuivaa kannikkaa!\n\nTunti sen jälkeen signor Giovannino tuli tirehtöörin luo.\n\n-- Minä pyydän, että suvaitsisitte suoda minulle elämänonnen, hän\nsanoi. -- Antakaa minulle Geronimo. Jos hän esiintyisi teatterissani,\nvoisin tänä talvena naittaa tyttäreni:\n\n-- Mitä sinä sillä vintiöllä teet? kysyi Zingarelli. -- Siihen en\nsuostu, häntä et saa. Ja vaikka minä suostuisinkin, niin hän itse ei\nlähtisi konservatoriosta, hän vannoi sen itse äsken.\n\n-- Jos se hänestä riippuu, vastasi Giovannino vakavasti ja veti\ntaskustaan minun sopimukseni: -- _Carta canta!_ Tässä hänen\nallekirjoituksensa.\n\nZingarelli tempaisi vimmoissaan kellonnauhaa:\n\n-- Geronimo pitää heti erottaa konservatoriosta! hän huutaa raivosta\nkiehuen. -- Ja minut ajetaan pois, ja minä nauran katketakseni. Samana\niltana lauloin _Moltiplico-aarian_. Pulcinella aikoo mennä naimisiin.\nHän laskee sormillaan, mitä kaikkia kapineita hän tarvitsee\ntalouteensa, ja sotkeutuu aina laskussaan.\n\n-- Oi, laulakaa meille se aaria, pyysi rouva de Rénal. Geronimo\nlauloi, ja kaikki nauroivat niin että kyynelet vuotivat silmistä.\nSignor Geronimo meni levolle vasta kello kaksi aamulla, ja koko\nperhe oli hurmaantunut hänen seuratavoistaan, kohteliaisuudestaan ja\niloisesta luonnostaan.\n\nSeuraavana päivänä herra ja rouva de Rénal antoivat hänelle\nsuosituskirjeet, joita hän tarvitsi Ranskan hovissa.\n\n\"Kaikkialla siis petosta\", Julien ajatteli. \"Nyt tuo signor Geronimo\nlähtee Lontooseen kuudenkymmenentuhannen frangin palkkasopimuksella.\nEllei San Carlinon johtaja olisi ollut niin keinokas, ei hänen\njumalaista ääntään ehkä olisi tunnettu kuin vasta kymmenen vuotta\nmyöhemmin... Tosiaan olisin mieluummin joku Geronimo kuin joku de\nRénal. Geronimolla ei ole sellaista yhteiskunnallista arvoa kuin\nhänellä, mutta ei myöskään harmia mokomista huutokaupoista kuin tuo\ntänään pidetty, ja hän viettää iloisia päiviä.\"\n\nJulien ihmetteli erästä seikkaa. Viikot, jotka hän eli yksinään\nherra de Rénalin talossa Verrièresissä, olivat hänelle melkein\npelkkää onnea. Hän ei joutunut entisiin inhon ja surun mietteisiin\nmuulloin kuin päivälliskutsuilla. Tyhjässä talossa hän saattoi lukea,\nkirjoittaa ja mietiskellä aivan rauhassa. Siellä hänen ei joka hetki\ntarvinnut herätä onnellisista unelmistaan siihen, että hänen oli\npakko tutkia halpamaisen olennon ajatuksia, jopa aikomuksella pettää\nhäntä teoilla tai teeskentelevillä sanoilla.\n\nOlisikohan onni jo näin lähellä!... Sellainen elämä ei käy kalliiksi.\nSaatan joko naida Elisan tai suostua Fouquén liiketoveriksi... Mutta\nolisiko kulkija, joka on päässyt jyrkän vuoren huipulle ja istahtaa\nsinne lepäämään ja nauttii syvästi levosta, aina onnellinen, jos\njäisi iäkseen lepoon?\n\nRouva de Rénal synkistyi, kun hän ajatteli itseään. Hän oli kertonut\nJulienille koko huutokauppasalaisuuden, vaikka päätti ensin aivan\ntoisin. \"Minä siis unohdan hänen tähtensä kaikki valanikin\", hän\najatteli.\n\nHän olisi arkailematta uhrannut henkensä miehensä puolesta, jos olisi\nnähnyt miehensä vaarassa.\n\nHän oli noita yleviä ja romanttisia sieluja, jotka kärsivät melkein\nyhtä suuria tunnonvaivoja, jos jättävät tekemättä jalon teon, johon\nkykenevät, kuin jos tekisivät rikoksen. Kuitenkaan hän ei eräinä\nkolkkoina hetkinä saanut mielestään haavetta, miten äärettömän\nonnelliseksi hän tuntisi elämänsä, jos yhtäkkiä jäisi leskeksi ja\npääsisi naimisiin Julienin kanssa.\n\nPitihän Julien hänen lapsistaan paljon enemmän kuin heidän isänsä,\nja vaikka hän oli niille ankaran oikeamielinen, he rakastivat ja\njumaloivat häntä. Rouva de Rénal tiesi hyvin, että jos hän menisi\nnaimisiin Julienin kanssa, hänen täytyisi lähteä ainaiseksi Vergystä,\njonka puiden siimestä hän niin suuresti rakasti. Hän kuvitteli jo\nasuvansa Pariisissa ja antavansa lapsilleen niin hyvän kasvatuksen,\nettä kaikki ihailisivat sitä. Lapset, hän ja Julien, eläisivät kovin\nonnellisina.\n\nKuva, jonka yhdeksästoista vuosisata on luonut avioliitosta on\ntosiaan kummallinen! Äidinaseman yksitoikkoisuus hävittää varmasti\nrakkauden, jos sitä olisikin ennen naimisiin menoa. Ja kuitenkin\nse tuo mukanaan, väittää eräs filosofi, ihmisille, jotka ovat\nniin rikkaita, ettei heidän tarvitse tehdä työtä, auttamattoman\nkyllästymisen kaikkiin arkisen elämän rauhallisiin nautintoihin. Ja\nse valmistaa kaikki muut naiset paitsi ne, joiden tunne-elämä on\nsuorastaan kuivunut, alttiiksi rakkaussuhteille.\n\nFilosofin mietelmä ei millään tavoin puolusta rouva de Rénalia,\neikä hänelle annettukaan Verrièresissä anteeksi, vaan koko kaupunki\npuhui hänen rakkausskandaalistaan, vaikkei hän tiennyt siitä. Sen\nharvinaisen tapauksen tähden ei siellä sinä syksynä ollut niin ikävää\nkuin tavallisesti.\n\nSyksy ja alkupuoli talvea menivät pian. Vergyn metsille oli jätettävä\nhyvästi. Verrièresin vallaspiireissä alettiin närkästyä, kun herra\nde Rénal välitti niin vähän kaupungin kirotuomioista. Melkein joka\nviikko vakavat henkilöt, jotka koettivat tällaisten roskajuttujen\ntoimittamisella ilahduttaa itseään arkisessa ikävyydessään,\nherättivät hänessä mitä kauheimpia epäluuloja, mutta tekivät sen\nhyvin varovaisessa muodossa.\n\nHerra Valenod itse tekeytyi syrjäiseksi ja toimitti Elisan\npalvelukseen arvokkaaseen ja hienoon perheeseen, johon kuului viisi\nnaishenkilöä. Elisa oli sanonut, että pelkäsi jäävänsä ilman paikkaa\nseuraavaksi talveksi, ja oli pyytänyt tuolta perheeltä palkkaa\nainoastaan kolme neljännestä siitä, mitä oli saanut määriltä. Ja\naivan omasta päästään oli tyttö keksinyt sen oivallisen keinon, että\nmeni ripittämään itsensä yhtaikaa sekä entiselle kirkkoherralle,\nChélanille, että uudelle. Siten hän saattoi kertoa heille kummallekin\nperinpohjin Julienin rakkausasiat.\n\nKun Julien tuli kaupunkiin, abbé Chélan kutsutti hänet kohta\nseuraavana aamuna kello kuuden aikaan luokseen:\n\n-- Minä en kysy sinulta mitään, hän sanoi. -- Päinvastoin pyydän ja,\njos tarvitaan, käsken sinua olemaan puhumatta mitään; mutta vaadin,\nettä sinun on kolmen päivän kuluttua lähdettävä joko Besançoniin\npappisseminaariin tai ystäväsi Fouquén luo, joka on edelleen halukas\nvalmistamaan sinulle loistavan tulevaisuuden. Olen arvannut kaikki,\njärjestänyt kaikki, mutta sinun täytyy matkustaa pois, etkä saa tulla\nvuoden kuluessa takaisin Verrièresiin.\n\nJulien ei vastannut. Hän mietiskeli, vaatisiko itsetunto, että hänen\npitäisi loukkaantua herra Chélanin huolenpidosta, sillä eihän tuo\npappi mikään hänen isänsä ollut.\n\n-- Huomenna tähän samaan aikaan minulla on kunnia palata puheillenne,\nhän vastasi lopuksi kirkkoherralle.\n\nHerra Chélan puhui pitkään, sillä hän toivoi ainakin sitkeällä\ntaistelulla voittavansa tuon nuoren miehen. Mutta joskin Julien\nkuunnellessaan verhoutui ylen nöyrään naamioon, niin suutansa hän ei\navannut.\n\nViimein hän pääsi lähtemään ja riensi kotiin ilmoittamaan\ntapahtumasta rouva de Rénalille. Ja siellä hän näki rouvan\nepätoivoisena. Mies oli puhunut hänen kanssaan melkoisen\navomielisesti. Herra de Rénalin luontainen heikko tahto, jota\nBesançonista tulevan perinnön toivo yllytti, oli saanut hänet\npäättämään, että hänen pitäisi vaimoaan täysin viattomana. Nyt hän\noli tunnustanut puolisolleen, miten yllättäviltä kaupungin yleiset\nkäsitykset hänestä tuntuivat. Tosin ihmiset olivat väärässä,\nkadehtijat narrasivat heitä sellaiseen, mutta mitä tehdä epäluulojen\nvälttämiseksi?\n\nRouva de Rénal haaveksi hetkisen, että Julien voisi ehkä myöntyä\nherra Valenodin tarjoukseen ja jäädä Verrièresiin, mutta hän ei\nollutkaan enää sama vilpitön ja kaino nainen kuin vuosi sitten.\nTuhoisa intohimo ja omantunnonvaivat olivat tehneet hänestä\nselvänäköisen. Jo kuunnellessaan miestään hän huomasi katkeraksi\nsurukseen, että Julienin ja hänen täytyisi ainakin toistaiseksi\nvälttämättä erota. \"Kun Julien lähtee luotani, hän antautuu jälleen\nkunnianhimoisille toiveilleen, jotka ovat niin ymmärrettäviä köyhässä\nmiehessä. Entä minä sitten, taivaan Isä! Minä olen rikas, mutta se\nei tee minua sen onnellisemmaksi! Hän unohtaa minut. Hän on niin\nherttainen, että häneen rakastutaan, ja hän itse rakastuu. Oi minua\nonnetonta... Mutta se on minulle parahiksi! Jumala on vanhurskas,\nminä en ole edes luopunut synnistäni, se sokaisee järkeni. Olisin\nhelposti voinut saada Elisan puolelleni rahalla, se riippui vain\nminusta itsestäni. En viitsinyt sitä ajatellakaan, rakkauden sokeassa\nkiihkossa kulutin turhaan aikani. Ja nyt olen tuhon oma.\"\n\nKun Julien kertoi rouva de Rénalille, että hänen oli lähdettävä, hän\nkummastui, ettei rouva tehnyt mitään itsekkäitä huomautuksia. Tämä\nnäytti kaikin voimin koettavan pidättää kyyneliään.\n\n-- Meidän täytyy rohkaista mielemme, ystäväni. Hän leikkasi irti\nhiuskiehkuran. -- Ota tämä muistoksi sanoi hän, -- jos kuolen, lupaa,\nettet koskaan unohda minun lapsiani. Olitpa kaukana tai lähellä,\nkoeta auttaa heitä kunnon ihmisiksi. Jos uusi vallankumous tulee,\nniin kaikki aateliset tapetaan, ja lasteni isä joutuu ehkä maanpakoon\ntuon katolla surmatun talonpojan vuoksi. Pidä huolta perheen\neduista... Anna minulle kätesi. Hyvästi, ystävä! Nyt olemme yhdessä\nviimeistä kertaa. Kun teen tämän suuren uhrin, ehkäpä rohkenen sitten\najatella mainettanikin.\n\nJulien luuli, että rouva de Rénal kiihtyisi epätoivosta. Mutta tämän\nhyvästely oli liikuttavan koruton.\n\n-- Ei, tällä tavalla minä en eroa sinusta. Minä lähden kyllä, ihmiset\ntahtovat sitä, ja sinäkin sitä tahdot. Mutta kolme vuorokautta sen\njälkeen kun olen lähtenyt tulen yöllä luoksesi.\n\nKoko rouva de Rénalin olemus kirkastui yhtäkkiä. Julien rakasti siis\nhäntä hyvin paljon, koska hän itse sanoi tulevansa vielä takaisin!\nKatkera suru muuttui iloksi ja onneksi, jollaista hän ei ollut ennen\naavistanutkaan. Kaikki näytti nyt hänestä helpolta. Kun hän oli\nvarma, että saisi vielä tavata ystäväänsä, sydäntä viiltävä tuska\nhaihtui näistä viime hetkistä.\n\nNyt rouva de Rénal oli jälleen käytökseltään ja kasvoiltaankin niin\narvokas ja tyyni kuin ainakin hyvä tapa vaati.\n\nHerra de Rénal tuli pian taas huoneeseen. Hän oli tavattoman\nkiihdyksissään ja puhui viimeinkin vaimolleen kaksi kuukautta sitten\nsaamastaan nimettömästä kirjeestä.\n\n-- Minä vien sen mukanani kasinolle ja ilmaisen kaikille, että\ntuo hävytön Valenod, jonka olen auttanut keppikerjäläisestä\nyhdeksi Verrièresin rikkaimpia porvareita, on lähettänyt sen. Minä\nannan hänen kuulla julkisesti häpeänsä ja sitten haastan hänet\nkaksintaisteluun. En jaksa enää sietää tätä.\n\nRouva de Rénalin päähän pälkähti: \"Taivaan Herra, minusta voi\ntulla leski!\" Mutta samassa hän jo ajatteli: \"Jos en estä tätä\nkaksintaistelua, ja siihen pystyn varmasti, olen mieheni murhaaja.\"\n\nKoskaan hän ei ollut vedonnut miehensä turhamaisuuteen niin\ntaitavasti kuin nyt. Ei mennyt kahtakaan tuntia, kun hän sai herra de\nRénalin tekemään itse sellaisen johtopäätöksen, että hänen täytyikin\nkohdella Valenodia nyt paljon ystävällisemmin kuin ennen, jopa\nhankkia Elisakin takaisin taloonsa. Rouva de Rénal tarvitsi kaiken\nmielenmalttinsa jaksaakseen sietää silmiensä edessä tuota tyttöä,\njoka oli syynä kaikkiin hänen onnettomuuksiinsa, mutta olihan Julien\nneuvonut niin.\n\nViimein herra de Rénal päätteli, aivan itse sen jälkeen kun rouva oli\nohjannut hänen ajatuksiaan oikeaan suuntaan, miten vastenmielistä\nolisi, jos Julien menisi nyt, koko Verrièresin hälistessä ja\njuorutessa, Valenodin lasten kotiopettajaksi. Selvä etu vaati\nJulienia suostumaan köyhäinhoitolan johtajan tarjoukseen. Mutta taas\nherra de Rénalin kunniaksi olisi, jos Julien poistuisi Verrièresistä\nkirjoittautuakseen Besançonin tai Dijonin pappisseminaariin\noppilaaksi. Mutta kuinka Julienia voisi taivuttaa lähtemään sinne\nja millä hän tulisi siellä toimeen? Herra de Rénal huomasi että oli\naivan välttämätöntä uhrata rahaa, ja hän suri sitä paljon enemmän\nkuin hänen vaimonsa omaa suruaan. Rouva puolestaan oli tämän\nkeskustelun jälkeen samanlaisessa mielentilassa kuin selväjärkinen\nihminen, joka päättää elämään kyllästyneenä ottaa annoksen\nunilääkettä. Hän eli vielä ikään kuin automaattisesti, mutta ei\nvälittänyt oikeastaan enää mistään. Siinä tilassa Ludvig XIV sanoi\nkuollessaan: -- _Silloin kun olin kuningas_.\n\nVarhain seuraavana aamuna herra de Rénal sai uuden nimettömän\nkirjeen. Sen sisältö oli hyvin loukkaava. Joka rivillä oli törkeitä\nsanoja, joita voi soveltaa hänen asemaansa. Kirje oli varmaankin\njonkin kateellisen käskyläisasemassa olevan työtä. Se sai hänet\najattelemaan haastaako sittenkin Valenod kaksintaisteluun. Ja hänen\nvimmansa kasvoi niin, että hän päätti toteuttaa heti aikomuksensa.\nHän lähti yksin kaupungille, meni asekauppaan, osti sieltä pistoolit\nja käski ladata ne.\n\n\"Minun puolestani keisari Napoleonin ankara järjestys voisi tulla\ntakaisin valtaan\", hän ajatteli, \"minun ei tarvitse syyttää itseäni\nmistään. Vikani on enintään se, että olen joskus pitänyt silmäni\nummessa. Mutta minulla on konttorissani kirjeitä, jotka antoivat\nminulle siihen vallan.\"\n\nRouva de Rénal pelästyi, kun näki, miten kylmällä tavalla hänen\nmiehensä vihoitteli. Taas häntä kauhisti leskeksi joutumisen ajatus,\njota hän vaivoin oli jaksanut torjua mielestään. Hän sulkeutui nyt\nmiehensä kanssa kahden kesken huoneeseen. Mutta monta tuntia hän\npuhui ihan turhaan. Uusi nimetön kirje oli saanut herra de Rénalin\ntekemään jyrkän päätöksen. Viimein rouvan onnistui kuitenkin muuttaa\nrohkeus, jota vaadittiin antamaan herra Valenodille korvapuustin,\nrohkeudeksi tarjota Julienille kuusisataa frangia, joka oli\nvuosimaksu täyshoidosta ja opetuksesta jossakin seminaarissa.\n\nTuhannen kertaa herra de Rénal kirosi nyt mielessään sitä onnetonta\npäivää, jona hänen päähänsä pisti ottaa taloonsa kotiopettaja, ja\nsiinä hän unohtikin tuon nimettömän kirjeen.\n\nHän lohdutteli itseään ajatuksella, josta ei hiiskunut mitään\nvaimolleen. Ehkäpä hän saisi nuorukaisen kieltäytymään hiukan\nhalvemmallakin Valenodin tarjouksesta.\n\nRouva de Rénal näki paljon vaivaa ennen kuin Julien tuli\nvakuuttuneeksi siitä, että hän voi nyt häpeämättä ottaa jonkinlaisen\nvahingonkorvauksen siitä, että uhrasi hienotunteisuudesta herra de\nRénalia kohtaan kahdeksansadan frangin paikan, jota köyhäinhoitolan\njohtaja hänelle tarjosi.\n\n-- Mutta enhän minä ole edes aikonutkaan suostua tuohon tarjoukseen,\nJulien väitti yhä. -- Olette opettaneet minut liian hienoon elämään,\ntukehtuisin noiden karkeitten ihmisten joukossa.\n\nJulienin oli kuitenkin pakko ottaa rahat vastaan. Mutta ylpeytensä\ntyydykkeeksi hän keksi sen, että ottaisi Verrièresin määrin tarjoamat\nrahat ainoastaan lainaksi, josta hän antaisi velkakirjan, sitoutuen\nmaksamaan sen takaisin viiden vuoden kuluessa korkoineen.\n\nRouva de Rénalilla oli vielä muutamia tuhansia frangeja piilossa\npienessä kallioluolassa.\n\nVavisten hän tarjosi niitä Julienille, tietäen liiankin hyvin, että\nJulien suuttuisi eikä huolisi niitä.\n\n-- Tahdotko, että minä inhoaisin koko rakkautemme muistoa? Julien\nsanoi hänelle.\n\nViimein Julien sitten lähti Verrièresistä. Herra de Rénal ihastui\nkovin, kun Julien aivan viimeisellä hetkellä, jolloin hänen piti\nottaa rahat, piti uhria sittenkin liian vaikeana ja kieltäytyi\njyrkästi. Määri kavahti hänen kaulaansa kyynelet silmissä. Julien oli\npyytänyt häneltä todistusta, että hänen käytöksensä talossa oli ollut\nhyvä, eikä herra de Rénal ihastuksensa vallassa tiennyt, miten oikein\nylistellä hänen ansioitaan. Sankarillamme oli omia säästörahoja ja\nFouquélta hän uskoi saavansa saman verran lisää.\n\nHän oli hyvin liikuttunut. Mutta kun hän pääsi puolen peninkulman\npäähän Verrièresistä, jossa hän oli saanut niin paljon rakkautta,\nhän ei enää muistanut muuta kuin miten hauskaa oli nähdä sellainen\ndepartementin pääkaupunki ja suuri sotilaskaupunki kuin Besançon.\n\nKoko sen lyhyen ajan, minkä Julien viipyi poissa, rouva de Rénalia\npetti rakkauden kaikkein julmin harhakuvitelma. Ulkonaisesti hän\nkesti elämänsä, sillä hänen ja tulevan täydellisen onnettomuuden\nvälillä oli tuo viimeinen kohtaus, jolloin hän saisi vielä tavata\nJulienin. Hän laski tunnit ja minuutit, joiden kuluttua Julien\ntulisi. Vihdoin, kolmannen päivän jälkeisenä yönä, hän kuuli kaukaa\nmerkin, josta he olivat sopineet. Ja kymmenet vaarat vältettyään\nJulien seisoi hänen edessään.\n\nSiitä tuokiosta alkaen rouva de Rénal ajatteli ainoastaan: \"Nyt näen\nhänet viimeisen kerran.\" Hän ei voinut vastata ystävänsä kiihkeisiin\nhyväilyihin, ei, hän oli kuin kuollut ruumis. Joskin hän koetti\npakottaa itsensä sanomaan, että hän rakasti Julienia, hän teki sen\njäykästi kuin olisi ajatellut aivan päinvastaista. Hän ei jaksanut\nunohtaa, että nyt tapahtuisi ikuinen ero. Epäluuloinen Julien\nuskotteli, että hänet jo alettiin unohtaa. Hänen siihen suuntaan\nvihjailevat loukkaantuneet huomautuksensa otettiin vastaan ainoastaan\nsanattomilla kyynelillä, jotka virtasivat rouva de Rénalin silmistä,\nja melkein kouristuksenomaisella kädenpuristuksella.\n\n-- Mutta, taivaan Jumala, kuinka voit vaatia, että minä uskoisin\nsinua? vastasi Julien, kun ystävätär niin kylmästi kumosi hänen\nkäsityksensä. -- Olethan sata kertaa ystävällisempi ja välittömämpi\nrouva Dervilleakin kohtaan, joka on aivan tavallinen tuttavasi.\n\nRouva de Rénal tunsi jäykistyvänsä aivan avuttomaksi, hän ei tiennyt\nmitä vastata.\n\n-- Ei ole onnettomampaa ihmistä kuin minä... Toivon, että kuolisin...\nSydämeni jäykistyy jääksi...\n\nSellaiset olivat kaikkein pisimmät vastaukset mitä Julien häneltä sai.\n\nKun päivä alkoi sarastaa ja pakotti Julienin poistumaan, ei rouva\nde Rénalin silmistä lähtenyt enää kyyneltäkään. Hän näki Julienin\nsitovan soinnillista nuoraa ikkunaan, mutta ei puhunut hänelle\nmitään, ei vastannut hänen suudelmiinsa. Turhaan Julien sanoi:\n\n-- Tässä nyt olemme, asemassa, jota niin halusit. Nyt saat elää\ntunnonvaivoitta! Jos lapsesi hiukan sairastuvat, ei sinun tarvitse\npelätä, että he ovat haudan partaalla.\n\n-- Olen pahoillani, ettet saa hyvästiksi suudella Stanislasta, sanoi\nrouva de Rénal kylmästi.\n\nJulien kummastui lopulta suunnattomasti tuon elävän ruumiin\nsuudelmien kylmyyttä. Hän ei voinut ajatella mitään muuta, vaikka oli\njo monen peninkulman päässä kaupungista. Hänen sydäntänsä kirveli,\nja hän kääntyi usein ja katsoi taakseen niin kauan kuin Verrièresin\nkirkontorni näkyi, kunnes sitten laskeutui vuorten toiselle puolelle.\n\n\n\n\nXXIV\n\nDEPARTEMENTIN PÄÄKAUPUNKI\n\n\n    Mikä hurina, kuinka paljon kiireissään kulkevia ihmisiä!\n    Kuinka paljon tulevaisuuden ajatuksia kaksikymmenvuotiaan\n    aivoille! Mitä nautinnontilaisuuksia rakastuneille!\n\n                                                 _Barnave_\n\nViimein hän näki kaukana vuorella mustat muurit, ne olivat Besançonin\nlinnoitus. \"Miten toisenlaista olisi\", hän huokasi, \"jos olisin\nsaanut tulla tähän hienoon sotilaskaupunkiin aliluutnanttina johonkin\nniistä rykmenteistä, joiden tehtävänä on sitä puolustaa!\"\n\nBesançon ei ole pelkästään Ranskan kauneimpia kaupunkeja, siellä on\nmyöskin runsaasti hyviä ja älykkäitä ihmisiä. Mutta Julien oli vain\ntalonpoikaisnuorukainen, joten hänellä ei ollut mitään keinoa päästä\narvokkaisiin piireihin.\n\nHän oli pukeutunut Fouquén luona porvariksi ja siinä asussa hän\nnyt kulki nostosiltojen yli. Pää täynnä vuoden 1674 piirityksen\nhistoriallisia muistoja hän tahtoi nähdä linnoituksen vallit ennen\nkuin sulkeutuisi seminaariin. Pari kertaa vartijat pidättivät hänet,\nkun hän tunkeutui paikoille, joissa sotalaitos ei sallinut ihmisten\nkäydä, koska se tahtoi myydä sieltä kahdentoista, viidentoista\nfrangin arvosta heinää vuodessa.\n\nKorkeissa muureissa, syvissä vallihaudoissa ja pelottavissa\nkanuunoissa riitti katselemista moneksi tunniksi, ja sitten Julien\ntuli bulevardille suuren kahvilan eteen. Hän pysähtyi hämmästyneenä.\nVaikka hän näki sanan \"Kahvila\" suurin kirjaimin kahden valtavan\noven päällä, ei hän jaksanut uskoa silmiään. Hän uskalsi lopulta\nmennä sisälle ja näki joutuneensa noin kolme-, neljäkymmentä askelta\npitkään saliin, joka oli vähintään seitsemän metriä korkea. Kaikki\ntänä päivänä nähty oli hänelle ihmettä.\n\nKahden biljardipöydän ääressä pelattiin parhaillaan. Tarjoilijat\nhuusivat pistemääriä, pelaajat juoksivat ympäri biljardipöytiä,\njoiden lähellä yleisö tungeskeli. Tupakansavu tuprahteli kaikkien\nherrojen suusta ja peitti heidät siniseen pilveen. Miesten kookkaat\nvartalot, heidän vankat hartiansa, raskas käyntinsä, valtavat\nposkipartansa ja pitkät lievetakkinsa, kaikki heissä herätti Julienin\nhuomiota. Nämä muinaisen Bisontiumin jalot jälkeläiset eivät\npuhuneet, vaan he huusivat. He käyttäytyivät ikään kuin olisivat\nolleet suuria sotaurhoja. Julien seisoi paikallaan ja ihaili.\nHän ajatteli, miten suunnattoman laaja ja komea sellainen suuri\nkeskuskaupunki kuin Besançon saattoi olla.\n\nHän ei toki uskaltanut pyytää kahvikupposta keneltäkään noista\nherroista jotka tärkein ilmein huutelivat biljardipelin pisteitä.\n\nMutta kassaneiti huomasi, että tällä porvarispukuisella\nmaalaisnuorukaisella, joka seisoi pikku käärö kainalossa parin\naskelen päässä uunista ja ihaili nyt kuninkaan kaunista, hohtavan\nvalkeaa kipsistä rintakuvaa, oli ihastuttavat kasvot. Neiti, kotoisin\nFranche-Comtésta, kaunisvartaloinen ja joka suhteessa sellainen\nkuin kahvilan menestykseltä vaaditaan, huudahti jo pari kertaa\nhiljaisella, ainoastaan Julienille tarkoitetulla äänellä: -- Herra,\nherra! Ja kun Julien kääntyi, hän näki suuret, siniset silmät, joissa\nhohti ystävällinen ilme, ja huomasi, että sanat olivat tarkoitetut\nhänelle.\n\nHän riensi kassan ja kauniin tytön luo nopeasti kuin vihollista\nvastaan hyökäten. Ja siinä kiireessä käärö putosi.\n\nKuinka nuoret Pariisin lyseolaiset säälinevätkään meidän\nmaalaisnuorukaisiamme. Hehän osaavat jo viidentoista vanhoina\nkäyttäytyä kahviloissa niin tottuneesti ja arvokkaasti? Mutta nämä\nlapset, joilla viidentoista iässä on varma tyyli, muuttuvatkin jo\nkahdeksantoistavuotiaina _arkipäiväisiksi_! Maaseutulaisten ujoudessa\non piileviä intohimoja, jotka ilmenevät tarmona. \"Minun täytyy puhua\nhänelle asiani niin kuin se on\", ajatteli Julien lähestyessään nuorta\nkaunista tyttöä, joka oli suvainnut puhutella häntä. Ja arkuutensa\nmasennettuaan Julien muuttui heti aivan uskalikoksi.\n\n-- Neiti, minä olen ensi kertaa eläessäni Besançonissa. Minä\ntahtoisin, rahasta tietysti, kupin kahvia ja pienen leivän.\n\nTytön huulet menivät hymyyn, ja sitten hän punastui. Hän pelkäsi,\nettä biljardinpelaajat huomaisivat kauniin nuorukaisen ja alkaisivat\nlaskea tästä pisteliästä pilaansa. Silloin poika säikähtäisi eikä\ntulisi enää koskaan kahvilaan takaisin.\n\n-- Istukaa tuohon lähelleni, hän sanoi viitaten Julienille\nmarmoripöytää, joka oli melkein kätkössä suunnattoman, keskelle salia\nulottuvan mahonkitiskin takana.\n\nJa neiti kurottautui yli tiskin, saaden siten tilaisuuden näyttää\nkomeaa vartaloaan. Julien huomasi hänen kauneutensa, ja hänen\najatuksensa lensivät aivan uusiin asioihin. Kaunis neiti oli\nasettanut hänen eteensä kahvikupit, sokeria ja pienen leivän. Hän ei\ntahtonut kutsua tarjoilijaa kahvia antamaan, sillä jos tarjoilija\ntulisi, seurustelu Julienin kanssa kahden kesken loppuisi.\n\nJulien vertaili ajatuksissaan tätä vaaleaveristä ja iloisennäköistä\nkaunotarta ja eräitä muistoja, jotka tuon tuostakin palautuivat hänen\nmieleensä. Ja kun hän ajatteli intohimoa, jonka oli eräässä toisessa\nhenkilössä herättänyt, niin kainous hävisi hänestä melkein kokonaan.\nNuorella neidillä ei ollut kuin tuokio aikaa. Hän aavisti Julienin\nsilmistä, mitä Julien ajatteli:\n\n-- Teitä alkaa piipunsavu yskittää; tulkaa tänne aamiaiselle huomenna\nennen kello kahdeksaa, silloin minä olen melkein yksinäni.\n\n-- Mikä neidin nimi on? Julien kysyi ja hymyili hyväilevästi ja\nkainon onnellisena.\n\n-- Amanda Binet.\n\n-- Saisinko minä tunnin kuluttua lähettää teille tänne pienen\npaketin, samankokoisen kuin tämä tässä?\n\nKaunis Amanda harkitsi asiaa.\n\n-- Minua pidetään täällä silmällä. Jos te tekisitte niin, he voisivat\nehkä alkaa jutella. Mutta minä kirjoitan kortin, jossa on osoitteeni,\nja te kiinnitätte sen pakettiinne. Lähettäkää se ilman muuta minulle\nkotiin.\n\n-- Nimeni on Julien Sorel, nuorukainen sanoi, -- minulla ei ole\ntäällä Besançonissa vanhempia eikä ketään tuttujakaan.\n\n-- Ymmärrän, olette tullut tänne lukemaan lakia? tyttö huudahti\niloissaan.\n\n-- Ei, Jumala paratkoon, Julien vastasi, -- minut on lähetetty tänne\npappisseminaariin.\n\nAmandan kasvot varjosti kovin masentunut ilme. Hän huusi tarjoilijaa,\nnyt hän uskalsi sen tehdä. Kun tarjoilija kaatoi Julienille kahvia,\nhän ei vilkaissutkaan Julieniin.\n\nNeiti joutui ottamaan kassassa vastaan maksuja. Julien ylpeili\nmielessään siitä, että oli uskaltanut puhutella tätä. Toisen\nbiljardipöydän päässä oli syntynyt kiistaa. Pelaajat huusivat,\nsyyttivät toisiaan, ja salissa nousi sellainen meteli, että Julien\nsuorastaan ällistyi. Amanda unelmoi jotain luomet puoliummessa, alas\neteensä katsellen.\n\n-- Jos suostuisitte, neiti, niin sanoisin, että olen teidän\nserkkunne, Julien esitti yhtäkkiä varmasti.\n\nMoinen pieni omavaltainen sävy tuntui Amandasta mieluiselta. \"Hän\nei olekaan mikään tavallinen\", tyttö ajatteli. Ja katsahtamatta\nJulieniin, sillä hänen täytyi pitää varansa, jos joku tulisi\nkassalle, hän vastasi vilkkaasti:\n\n-- Minä olen Genlistä, läheltä Dijonia. Sanokaa, että tekin olette\nGenlistä ja äitini serkku.\n\n-- Muistan sen.\n\n-- Herrat seminaristit kävelevät tästä ohitse kesällä joka torstai.\n\n-- Kun minä menen tästä, niin pitäkää kädessänne orvokkikimppua, jos\najattelette minua.\n\nAmanda katsahti häneen kummastuneena. Katse kiihdytti Julienia ja hän\ntuli rohkeaksi, mutta kuitenkin hän lensi punaiseksi, kun sanoi:\n\n-- Tunnen, että rakastan teitä hurjasti.\n\n-- Puhukaa hiljempaa, sanoi Amanda säikähtyneen näköisenä. Julien\nalkoi kaivella mielestään sopivia lauselmia _Uudesta Héloïsesta_,\njonka hän oli löytänyt Vergyssä, tosin hyvin vajanaisena niteenä.\nHänen muistinsa oli hyvä, ja kymmenen minuuttia hän sitten lausui\nAmandalle _Uutta Héloïsea_, ja tyttö oli haltioissaan. Julien ylpeili\nmenestyksestään, kunnes Franche-Comtén kaunottaren kasvot yhtäkkiä\nnäyttivät kylmenevän. Yksi hänen rakastajistaan oli ilmestynyt\nkahvilan ovelle.\n\nMies tuli tiskin luo vihellellen ja olkapäitään keikutellen. Hän\nkatsoi Julienia, ja kohta alkoi Julienin mielikuvitus, joka aina\nhäilyi äärimmäisyyksien välillä, kummastella tällaista käytöstä. Hän\ntekeytyi heti uhittelevaksi ja tuijotti kilpailijaansa takaisin.\nKun tuo kilpailija kumartui kaatamaan tiskillä itselleen viinaa\nlasiin, tehden sen varsin tottuneesti ja huolettomasti, Amanda\nvilkaisi Julieniin ja käski katseellaan, ettei tämä saanut tuijottaa\nsillä tavoin. Julien totteli, ja kaksi minuuttia hän sitten istui\njäykkänä paikallaan, kalpeana ja päättäväisenä, ajatellen mitä\nnyt oikeastaan tulisi tapahtumaan. Ja tämä vaikutti Amandaan\nkaikin puolin Julienin eduksi. Kilpailija oli kummastunut Julienin\ntuijotuksesta, pisti kätensä väljän lievetakkinsa taskuihin ja\nlähti vihellellen biljardipöydän luo, mutta katseli yhä Julienia.\nJulien kavahti vihoissaan paikaltaan, mutta ei tiennyt millä tavoin\nloukata kilpailijaansa. Hän jätti käsistään käärönsä ja alkoi hyvin\nhuolimattomasti kävellen mennä biljardipöytää kohti.\n\nTurhaan järki kuiskasi hänelle: \"Mutta jos nyt heti Besançoniin\ntultuasi joudut kaksintaisteluun, niin pappisurasi on mennyttä.\"\n\n-- Olkoon, ei ainakaan voida sanoa, että minä annan hävyttömien\nhyppiä silmilleni.\n\nAmanda näki, miten rohkea hän oli, viehkeä vastakohta miehen koko\nlapselliselle olemukselle. Ja heti hän alkoi pitää Julienista enemmän\nkuin tuosta kookkaasta lievetakkisesta nuoresta miehestä. Amanda\nlähti tiskin takaa ja etsi muka jotakin henkilöä, joka kulki kadulla\nohitse, mutta pujahtikin Julienin ja birjardipöydän väliin.\n\n-- Älkää tuijottako tuota herraa, hän on minun velipuoleni.\n\n-- Entä sitten? Hän katselee minua hävyttömästi.\n\n-- Tahdotteko tehdä minut aivan onnettomaksi? Kyllä hän katseli\nteitä, ehkäpä hän tulee puhumaankin teille. Minä sanoin hänelle, että\nolette minulle sukua äidin puolelta ja olette tullut tänne Genlistä.\nHän on Franche-Comtén väkeä eikä ole koskaan käynyt kauempana\nBourgognen puolella kuin Dole. Sanokaa hänelle mitä tahansa, älkää\npelätkö häntä.\n\nJulien oli vieläkin kahden vaiheilla. Silloin Amanda lisäsi nopeasti,\nkeksien pikku valheen niin kuin ainakin oikea kahvilaneiti:\n\n-- Kyllä hän katseli teitä, mutta ainoastaan kysyessään minulta, kuka\nte olitte. Hän on yleensä moukkamainen kaikkia muitakin kohtaan, ei\nhän aikonut teitä loukata.\n\nJulien seurasi tuon velipuoleksi uskotellun herran puuhia. Hän näki\ntämän lunastavan itselleen numeron peliin, jota pelattiin edempänä\nolevassa pöydässä. Julien kuuli hänen huutavan kumealla äänellään\nuhkaavasti:\n\n-- _Minä otan pelin!_\n\nJulien astui nopeasti Amandan editse biljardipöytää kohti. Amanda\notti kiinni hänen käsivarrestaan:\n\n-- Tulkaa ensin maksamaan minulle, hän sanoi.\n\n\"Hän on oikeassa\", Julien ajatteli. \"Pelkää minun livistävän\nmaksamatta.\" Amanda oli yhtä kiihtynyt kuin Julienkin ja aivan\npunainen. Hän antoi Julienille rahaa takaisin niin vitkastellen kuin\nikinä saattoi ja supatti hänelle koko ajan:\n\n-- Poistukaa nyt heti kahvilasta tai minä en pidä teistä, ja minähän\npidän teistä niin kovasti.\n\nJulien poistuikin, mutta hyvin laiskasti. \"Eikö minun tehtäväni nyt\nele mennä vuorostani tuijottamaan tuohon tolloon?\" hän ajatteli yhä.\nEpätietoisuus vaivasi häntä niin, että hän viipyi kokonaisen tunnin\nkahvilan lähistöllä bulevardilla, katsellen milloin mies tulisi ulos.\nMutta odotettua ei ilmestynyt, ja viimein Julien lähti.\n\nHän oli ollut Besançonissa vasta muutamia tunteja, mutta oli jo\nsaanut erään tunnonvaivan. Vanha rykmentinkirurgi oli opettanut\nhänelle muinoin vähän miekkailua niin kihtitautinen kuin olikin.\nSiinä koko taito, johon Julien olisi voinut turvautua, jos olisi\npäästänyt vihansa valloilleen. Mutta tämä nyt oli vielä pieni\nhaitta, jos hän vain olisi tiennyt millä muulla tavalla ilmaista\nloukkautumisensa kuin lyömällä korvalle tuota miestä, joka oli\ntavattoman kookas ja olisi piessyt hänet pahanpäiväisesti, jos olisi\njouduttu nyrkkisille.\n\nJulien ajatteli: \"Sellaiselle köyhälle poloiselle kuin minä, jolla ei\nole suojelijoita eikä rahaa, on seminaari melkein sama kuin vankila.\nMinun täytyy jättää siviiliasuni johonkin hotelliin ja pukeutua\nsiellä taas mustiin. Jos onnistun pääsemään ulos seminaarista\nmuutamaksi tunniksi, niin voin mennä arkivaatteissani neiti Amandaa\nkatsomaan.\"\n\nSuunnitelma oli varsin älykäs, mutta Julien ei uskaltanut sisälle\nainoaankaan hotelliin, vaikka niitä oli montakin matkan varrella.\n\nViimein, kun hän jo toisen kerran kulki Lähettiläshotellin sivuitse,\nhän huomasi levottomin silmin tähystellessään lihavan, vielä koko\nnuoren, punakan, iloisen ja tyytyväisen näköisen naisen. Julien meni\nhänen luokseen ja kertoi hänelle asiansa.\n\n-- Kyllä minä otan talteen teidän siviilivaatteenne, kaunis pikku\nabbé, vastasi Lähettiläshotellin omistajatar, -- ja annan usein\nharjata tomunkin siitä. Tähän vuodenaikaan on parasta tarkastaa sitä\nvähän väliä.\n\nRouva otti avaimen, vei Julienin itse erääseen huoneeseen ja pyysi\nhäntä kirjoittamaan siellä lapun, johon oli merkitty, mitä hän jätti\nhotelliin talteen.\n\n-- Taivas miten kaunis te olette, herra abbé Sorel, sanoi lihava\nrouva lähtiessään keittiöön. -- Minä tarjoan teille hyvän\npäivällisen, eikä se maksa, hän lisäsi hiljaa, -- enempää kuin\nfrangin, jota vastoin muilta se maksaisi kaksi ja puoli frangia,\nsillä meidän täytyy säästää teidän pikku kukkaroanne.\n\n-- On minulla kymmenen louista rahaa, Julien vastasi hieman\nitsetuntoisesti.\n\n-- Voi voi, älkää puhuko niin kovaa, rouva varotti hätäisesti.\n\n-- Täällä Besançonissa on niin paljon pahoja ihmisiä. Saattavat\ntyhjentää taskunne tuossa paikassa. Älkää varsinkaan menkö\nkahviloihin, siellä on niin huonoa seuraa.\n\n-- Tosiaanko! Julien sanoi ja alkoi rouvan sanojen johdosta miettiä\njotain.\n\n-- Käykää aina täällä, kun haluatte kahvia, minä keitän teille.\nUskokaa, minussa tapaatte hyvän ystävän, ja täällä saatte päivällisen\nfrangilla. Luulisin senkin jotain merkitsevän! Asettukaahan nyt\ntuonne pöytään, minä tarjoilen teille itse.\n\n-- Ei minulla ole nälkä, Julien vastasi. -- Olen liian rauhaton, minun\ntäytyy kirjoittautua seminaariin, kun lähden täältä.\n\nMutta ystävällinen rouva ei antanut hänen poistua ennen kuin sai\ntäyttää hänen taskunsa kaikenlaisella ruualla. Ja viimein Julien\nlähti astelemaan tulevaan olinpaikkaansa, joka tuntui hänestä niin\nhirvittävältä. Hotellin rouva neuvoi portiltaan hänelle tien.\n\n\n\n\nXXV\n\nSEMINAARI\n\n\n    Kolmesataakolmekymmentäkuusi päivällistä à 83 centimea,\n    kolmesataakolmekymmentäkuusi illallista à 32 centimea,\n    suklaata sille, jolla on se etuoikeus; kuinka paljon\n    urakasta voittaa?\n\n                             _Besançonilainen Valenod_.\n\nJulien näki jo kaukaa portin päällä olevan kullatun rautaristin.\nHän läheni hitaasti. Tuntui kuin jalat olisivat alkaneet pettää.\n\"Tuossa siis on maallinen helvetti, josta en ikinä pääse ulos!\"\nVihdoin hän rohkaisi luontonsa ja soitti. Kellon ääni kaikui\nkoleasti kuin autiossa talossa. Ja viiden minuutin kuluttua tuli\navaamaan kelmeä mies, jolla oli musta puku. Julien vilkaisi häntä\nja käänsi kohta katseensa maahan. Porttivahti oli merkillisen\nnäköinen. Kirkkaanvihreitten silmien terät laajenivat ja supistuivat\nkuin kissalla, luomien reunat pysyivät liikkumatta ja ikään kuin\nilmaisivat, että hän oli kaikille suopeille tunteille kuollut.\nOhuet huulet muodostivat ulkoneville hampaille puolipyöreän\nkehän. Kasvoissa ei ollut minkäänlaista rikollista ilmettä, mutta\nsitä enemmän täydellistä tunteettomuutta, mikä vielä pahemmin\nkauhistaa nuorta ihmistä. Ainoa tunne, jonka Julien tuolla yhdellä\nsilmäyksellään oli huomaavinaan miehen pitkulaisilta kasvoilta, oli\nehdoton halveksuminen kaikkea kohtaan, mitä hänelle puhui, jos ei\nollut kysymys taivaallisista asioista.\n\nJulien uskalsi tuskin nostaa katsettaan, ja sydämen jyskytyksestä\nvapisevalla äänellä hän selitti nyt haluavansa herra Pirardin,\nseminaarin rehtorin, puheille. Musta mies ei vastannut sanaakaan,\nvaan viittasi häntä tulemaan perässään. He nousivat kolmanteen\nkerrokseen leveitä portaita, joissa oli puiset kaiteet ja jotka\nolivat niin vinossa, että niiden luuli milloin tahansa irtautuvan\nkiviseinästä. Pieni ovi, jonka päälle oli kiinnitetty iso,\nkarkeasta puusta tehty musta hautausmaan risti, aukesi hankalasti,\nja porttivahti johti hänet synkkään, matalaan huoneeseen, jonka\nvalkeiksi rapatuilla seinillä riippui kaksi suurta, mustunutta\ntaulua. Sinne Julien jätettiin yksin. Hän oli vain toivottoman\nmasentunut, sydän jyskytti, ja olisi tuntunut hyvältä, jos hän olisi\nvoinut edes itkeä. Koko talo oli hiljainen kuin hauta.\n\nNeljännestunnin kuluttua, joka tuntui pitkältä kuin kokonainen päivä,\nsynkkäkasvoinen porttivahti ilmestyi huoneen toisessa päässä olevalle\novelle ja viittasi häntä lähestymään, viitsimättä sanoa hänelle\nsanaakaan. Julien joutui nyt vieläkin isompaan huoneeseen. Se oli\nhyvin hämärä. Seinät olivat sielläkin kalkitut, mutta huonekaluja\nei näkynyt ollenkaan. Ainoastaan ovensuussa Julien huomasi\nohimennessään maalaamattoman puusängyn, kaksi olkipohjaista tuolia ja\nyksinkertaisen kuusipuisen nojatuolin, jossa ei ollut minkäänlaista\npehmikettä. Huoneen toisessa päässä, pienen ikkunan ääressä, jonka\nruudut olivat kellastuneet ja jonka laudalla näkyi kukkia likaisissa\nmaljakoissa, pöydän ääressä istui repaleiseen papinkauhtanaan puettu\nmies. Hän näytti vihaiselta lukiessaan papereitaan, hän kirjoitti\nkuhunkin pari sanaa ja järjesteli niitä eteensä. Hän ei huomannut\nJulienin tuloa. Julien seisoi paikallaan keskellä huonetta, niin kuin\nporttivahti oli hänet jättänyt mentyään itse ulos ja suljettuaan oven.\n\nKului kokonaista kymmenen minuuttia. Kehnosti pukeutunut mies\nkirjoitti yhä vain. Julien tunsi olevansa niin järkyttynyt ja\nkauhuissaan, että pelkäsi pyörtyvänsä siihen paikkaan. Filosofi\nväittäisi ehkä aiheettomasti, että näin rumuus vaikuttaa oudokseltaan\nsieluun, joka on luotu kauneutta rakastamaan.\n\nKirjoitteleva mies kohotti päätänsä. Julien ei huomannut sitä heti,\nja kun hän sitten huomasi, hän seisoi yhä hievahtamatta kuin salaman\niskemänä. Niin hänet tyrmisti miehen tarkastava katse. Julienin\nsilmissä sameni, hän ennätti hämärästi nähdä vain pitkulaiset kasvot,\njoiden alapuoli oli täynnä punaista ihottumaa, ainoastaan otsa\nhohti valkeana, mutta valkeana kuin kalma. Ja punaisten poskien ja\ntuon valkean otsan välillä oli kaksi pientä mustaa silmää, joita\nuskaliainkin olisi pelästynyt.\n\nSakea, alas kammattu ja agaatinmusta tukka reunasi vankkapiirteistä\notsaa.\n\n-- Tuletteko lähemmäksi vai ette? mies kivahti viimein.\n\nJulien meni tutisevin jaloin lähemmäksi ja pysähtyi viimein parin\naskeleen päähän tuosta pienestä maalaamattomasta pöydästä, joka\noli täynnä paperilappuja. Hän oli kaatua, ja oli niin kalpea ettei\nkoskaan ennen elämässään.\n\n-- Lähemmäksi, sanoi mies.\n\nJulien totteli ja haparoi kädellään ikään kuin hakien jostakin tukea.\n\n-- Nimenne?\n\n-- Julien Sorel.\n\n-- Olette aika tavalla myöhästynyt, mies sanoi ja iski nuo hirveät\nsilmänsä uudestaan häneen.\n\nJulien ei jaksanut kestää tuijotusta. Hän hamusi kädellään kuin\nkoettaakseen pysyä pystyssä. Ja kaatui pitkälleen lattialle.\n\nMies soitti kelloa. Julienin silmissä oli pimeys eikä hän voinut\nliikahtaa, mutta hän kuuli kuitenkin, että joku tuli sisälle.\n\nHänet nostettiin pystyyn ja vietiin pieneen maalaamattomaan\nnojatuoliin. Ja kauhea mies sanoi porttivahdille:\n\n-- Nähtävästi kaatumatautinen, se tässä vielä puuttui.\n\nKun Julien alkoi nähdä ympärilleen, punanaamainen mies kirjoitteli\nyhä, mutta porttivahti oli kadonnut. \"Minun täytyy olla rohkea\", hän\najatteli \"enkä saa missään tapauksessa ilmaista tunteitani.\" Hänen\nsydäntään etoi julmasti. \"Jos minulle nyt tapahtuu jotain onnetonta,\nniin Herra ties, mitä minusta luulevat.\" Viimein mies herkesi\nkirjoittamasta, ja vilkasi Julieniin.\n\n-- Joko nyt voitte vastata?\n\n-- Jo, herra, Julien vastasi heikolla äänellä.\n\n-- No, sehän hauskaa.\n\nMustakaapuinen seisoi nyt selkä koukussa pöytänsä ääressä ja kaiveli\nhätäisesti pöytälaatikkoa, joka oli kitisten auennut, löysi sieltä\nkirjeen, asettui jälleen hitaasti istumaan, vilkasi taas Julienia\nikään kuin viimeinkin hänet tappaakseen ja sanoi:\n\n-- Kirkkoherra Chélan on suositellut teitä, hiippakunnan paras pappi,\nkelpo mies jos kukaan ja kolmikymmenvuotinen ystäväni.\n\n-- Minulla on siis kunnia puhutella herra Pirardia, sammalsi Julien\nhyvin hiljaa.\n\n-- Kaikesta päättäen, seminaarinjohtaja vastasi ja vilkaisi häneen\ntuikeasti.\n\nTämän pienet silmät välkkyivät entistä terävämmin, ja samalla\nlihakset suupielissä nytkähtelivät itsestään. Hän oli kuin tiikeri,\njoka jo ennakolta nauttii saaliinsa syömisestä.\n\n-- Chélanin kirje on lyhyt, hän puhui aivan kuin itsekseen. --\n_Intelligenti pauca_;[Viisas ymmärtää puolesta sanasta.] aika kuluu\nniin pian, ettei kukaan voi kirjoittaa kyllin lyhyesti:\n\n    \"Lähetän teille Julien Sorelin, joka on tämän seurakunnan\n    jäsen ja minun kastamani pian kaksikymmentä vuotta sitten.\n    Hän on rikkaan kirvesmiehen poika, mutta isä ei elätä häntä.\n    Julienista tulee etevä työmies Herran viinimäkeen. Muistin- ja\n    järjenlahjoissa ei ole vikaa, ja arvostelukykyäkin hänellä on.\n    Mahtaneeko hänen elämänkutsumuksensa olla pysyväistä laatua?\n    Lieneekö hänen aikomuksensa rehellinen?\"\n\n-- Rehellinen! toisti abbé Pirard kummastuneen näköisenä ja katsahti\nJulieniin, mutta nyt hänen silmissään näkyi rahtunen jotain\ninhimillistäkin. -- Rehellinen! hän toisti vielä supisten ja jatkoi\nsitten kirjeen lukua:\n\n    \"Anon teiltä Julien Sorelille vapaapaikkaa. Kun kuulustelette\n    häntä, niin hän kyllä todistaa sen ansainneensa. Minä olen\n    opettanut hänelle hiukan jumaluusoppia, sellaisten miesten kuin\n    Bossuetin, Arnaultin ja Fleuryn vanhaa, hyvää jumaluusoppia.\n    Ellei ehdokkaani sovellu teille, lähettäkää hänet takaisin\n    luokseni. Täkäläinen köyhäinhoitolan johtaja, jonka te hyvin\n    tunnette, tarjoaa hänelle kahdeksansataa frangia, jos hän tulee\n    hänen lapsilleen kotiopettajaksi. -- Sielullani on rauha, kiitos\n    Herralle. Totun vähitellen kovaan iskuun, joka minua kohtasi.\n    _Vale et ma ama_.\" [Voi hyvin ja rakasta minua.]\n\nAbbé Pirard luki hitaammalla äänellä lopun, ja lausui huokaisten\nsanan: Chélan.\n\n-- Hänellä oli rauha, hän sanoi. Tosiaan hän ansaitsee sen palkan\nkunniallisuudestaan. Antakoon Jumala saman minullekin, kun siihen\nasemaan joudun! Hän loi silmänsä taivaaseen ja teki ristinmerkin.\nKun Julien näki tuon pyhän merkin, hän tunsi, että kauhu, joka oli\naivan jäätänyt hänen sydäntään koko ajan, minkä hän oli tässä talossa\nollut, alkoi hälvetä.\n\n-- Täällä on kolmesataakaksikymmentäyksi tälle kaikkein pyhimmälle\nelämänuralle pyrkivää, sanoi abbé Pirard viimein ankaraan sävyyn,\nmutta ei kuitenkaan epäystävällisesti. -- Sellaiset miehet kuin abbé\nChélan ovat suositelleet minulle ainoastaan seitsemää tai kahdeksaa.\nNiinpä te tulette noista kolmestasadastakahdestakymmenestäyhdestä\nyhdeksänneksi. Mutta minun suojeluksessani ei ole mitään\nsuosikkijärjestelmää eikä heikkoutta, se vaatii kaksinkertaista\nuutteruutta ja paheitten ankaraa karttamista. Menkää lukitsemaan ovi.\n\nJulien koetti totella eikä tosiaan kaatunutkaan. Hän huomasi, että\npienestä ikkunasta, joka oli ulko-ovea lähellä, näki maaseudulle\npäin. Hän näki ikkunasta puita, ja se tuntui hänestä hyvältä kuin hän\nolisi tavannut vanhoja tuttujaan.\n\n-- _Loquerisne linguam latinam?_ (Puhutteko latinaa?) abbé Pirard\nkysyi, kun Julien tuli takaisin ovelta.\n\n-- _Ita, pater optime_ (Puhun, isä hyvä), vastasi Julien ja\nrauhoittui hiukkasen. Toden totta, pahemmaksi hän ei voinut ihmistä\nkuvitellakaan kuin mitä abbé Pirard oli tämän viimeisen puolen tunnin\naikana näyttänyt.\n\nKeskustelua jatkettiin latinan kielellä. Abbén silmien ilme lauhtui.\nJulien alkoi tulla jo hiukan tyynemmäksi. \"Kuinka heikko minä olen\",\nhän ajatteli, \"kun annan tuollaisen näköpyhyyden pelottaa itseäni.\nMies on loppujen lopuksi samanlainen lurjus kuin herra Maslon.\"\n\nJa Julien oli iloissaan siitä, että oli kätkenyt melkein kaikki\nrahansa kenkiinsä.\n\nAbbé Pirard kuulusteli hänen jumaluusopintietojaan. Abbé hämmästyi,\nniin laajat ne olivat. Ja hämmästys kasvoi yhä, kun hän tutki\nerikoisesti, mitä Julien tiesi raamatusta. Mutta kun jouduttiin\nkirkkoisän oppijärjestelmään, hän huomasi, ettei Julien tuntenut edes\noikein nimeltä sellaisia kuin pyhä Hieronymus, pyhä Augustinus, pyhä\nBonaventura, pyhä Basilius ym.\n\n\"Kas vain\", abbé Pirard ajatteli, \"tässä ilmaisu siitä\nvahingollisesta taipumuksesta protestantismiin, josta olen aina\nmoittinut Chélania, pelkkää raamatun tarkkaa, jopa liian tarkkaa\ntuntemusta.\"\n\n(Julien oli sattunut mainitsemaan abbé Pirardille, vaikkei häneltä\nsitä kysyttykään, milloin Genesis, Mooseksen kirjat jne. olivat\n_historian tutkimuksen mukaan_ syntyneet.)\n\n\"Minnekä muualle tämä loppumaton pyhän kirjan tutkiminen johtaa\",\nabbé Pirard ajatteli, \"ellei _persoonalliseen arvosteluun_, siis\njyrkkään protestantismiin? Eikä tämän varomattoman tieteellisyyden\nvastapainona mitään kirkkoisistä.\"\n\nMutta silloinkos vasta seminaarinjohtaja hämmästyi, kun hän\nkuulusteli Julienilta paavin valtaa. Abbélle, joka odotti vastauksena\nmuinaisen gallikaanisen kirkon perussääntöjä, nuorukainen latelikin\nkoko de Maistren teoksen.\n\n-- \"Omituinen mies tuo Chélan\", ajatteli abbé Pirard. \"Lieneekö hän\nluettanut oppilaallaan sitä teosta neuvoakseen hänet tekemään siitä\npilkkaa?\"\n\nTurhaan hän koetti saada selville, uskoiko Julien todellakin de\nMaistren oppeihin. Nuorukainen vastasi vain ulkomuistista. Ja sitten\nJulien tunsi itsensä oikein varmaksi, tunsi hallitsevansa itseään.\nKun pitkä kuulustelu loppui, hänestä näytti, että abbé Pirard nyt\noli vain olevinaan ankara hänelle. Ja tosiaankin asia oli niin,\nettä jolleivät kovat periaatteet, joita seminaarinjohtaja oli\nviisitoista vuotta noudattanut teologianoppilaitaan kasvattaessaan,\nolisi estäneet häntä sulkemasta Julienia syliinsä, olisi hän nyt sen\nkaiken logiikan nimessä tehnyt, niin selvät, tarkat ja täsmälliset\nvastaukset hän sai nuorukaiselta.\n\nSiinä on terve ja rohkea henki, hän ajatteli, mutta _corpus débile_\n(ruumis on heikko).\n\n-- Kaadutteko te useinkin tuolla tavalla kuin äsken? hän kysyi\nJulienilta ranskaksi ja viittasi lattialle.\n\n-- Sitä ei ole koskaan ennen elämässäni tapahtunut. Minä ihan\nkivetyin, kun näin porttivahdin, Julien lisäsi ja punastui kuin lapsi.\n\nAbbé Pirardia melkein hymyilytti.\n\n-- Siihen se turha maailman koreus vie. Olette varmaankin tottunut\nnäkemään nauravia kasvoja, noita valheen teattereita. Totuus on\nankara, hyvä herra. Mutta eikö juuri meidän elämänkutsumuksemme\nole ankara? Pitäkää varanne, ettette anna sen heikkouden, liian\nherkkyyden turhille ulkonaisille suloille, pettää itseänne.\n\n-- Ellei sellainen mies kuin abbé Chélan olisi suositellut teitä,\njatkoi Pirard nyt jälleen latinaksi, jota kieltä hän tuntui erikoisen\nmielellään puhuvan, -- ellei sellainen mies olisi teitä suositellut,\nsanoisin teille korealla maailman kielellä, että anomanne täydellisen\nvapaapaikan saanti on yleensä tavattoman vaikea, mutta vähäisetpä\nolisivat abbé Chélanin ansiot, ellei hän viisikymmentäkuusi vuotta\napostolista kirkkoa palveltuaan saisi määrätä yhtä vapaapaikkaa\nseminaarissa kenelle tahtoo.\n\nSitten abbé Pirard neuvoi, ettei Julien saanut liittyä mihinkään\nsalaseuraan ilman hänen suostumustaan.\n\n-- Siitä annan kunniasanani, Julien vastasi suoraan kuin rehellinen\nmies ainakin.\n\nSeminaarin rehtori hymyili ensimmäistä kertaa.\n\n-- Nuo sanat eivät ole oikein paikallaan täällä, hän oikaisi. Ne\nmuistuttavat liiaksi maailmanihmisten tyhjiä kunniakäsitteitä, jotka\nvievät heidät niin usein hairahduksiin, jopa rikoksiinkin. Teidät\nvelvoittaa tottelevaisuuteen minua kohtaan pyhän Pius V:n bulla _Unam\nEcclesiam_. Minä olen teidän kirkollinen esimiehenne. Tässä talossa\nmerkitsee \"kuulla\" samaa kuin \"olla kuuliainen.\" Paljonko teillä on\nrahaa?\n\n(Siihen sitä nyt jouduttiin, sen tähden hän nimittikin minua\nrakkaaksi pojakseen, Julien ajatteli.)\n\n-- Kolmekymmentäviisi frangia, hyvä isä.\n\n-- Kirjoittakaa tarkoin muistiin, mihin kulutatte rahojanne. Teidän\non tehtävä tuon tuostakin niistä tiliä minulle.\n\nTätä kiusallista kohtausta kesti kolme tuntia. Abbé Pirard kutsui\nporttivahtia.\n\n-- Johtakaa Julien Sorel selliin 103, sanoi abbé Pirard miehelle.\nErikoisesta suosiosta hän myönsi Julienille yksinäisen asunnon.\n\n-- Viekää sinne hänen matkalaukkunsa, hän lisäsi.\n\nJulien loi katseensa maahan ja huomasi laukkunsa aivan edessään. Hän\noli tuijottanut sitä kolme tuntia, mutta ei ollut tuntenut sitä.\n\nKun tultiin selliin 103, joka oli pieni, noin kaksi ja puoli metriä\npitkä ja leveä komero toisessa kerroksessa, Julien huomasi, että\nsieltä oli näköala valleille päin, ja vallien takaa hän näki kauniin\ntasangon, jonka Doubs-joki erotti kaupungista.\n\n-- Mikä ihana maisema! Julien huudahti. Mutta huudahtaessaan hän ei\noikein tuntenut, miten paljon niihin sanoihin mahtui, sillä rajut\nmielenliikutukset, joita hän oli elänyt tällä lyhyellä ajalla, minkä\noli ollut Besançonissa, olivat vieneet häneltä viimeisetkin voimat.\nHän istahti ikkunan ääreen sellin ainoalle puutuolille ja nukahti\nheti sikeään uneen. Hän ei kuullut, kun soitettiin illalliselle ja\nsitten iltarukoukseen. Hänet unohdettiin kokonaan.\n\nJa kun aamun ensimmäiset auringonsäteet herättivät hänet, hän huomasi\nmakaavansa lattialla.\n\n\n\n\nXXVI\n\nMAAILMA ELI MITÄ RIKKAAT OVAT VAILLA\n\n\n    Minä olen yksin maailmassa, kukaan ei välitä minusta.\n    Kaikki, joiden näen menestyvän, ovat hävyttömiä ja\n    kovasydämisiä, kun taas minä sitä en ole. He vihaavat\n    minua lauhkean luonteeni tähden. Ah, pian kuolen joko\n    nälkään tai siitä surusta, että ihmiset ovat niin tylyjä.\n\n                                             _Young_.\n\nJulien harjasi nopeasti vaatteensa ja riensi alas, hän oli\nmyöhästynyt. Aliopettaja nuhteli häntä ankarasti. Julien ei suinkaan\nkoettanut puolustella itseään, vaan pani kätensä ristiin rinnalleen\nja sanoi kuivasti:\n\n-- _Peccavi, pater optime_ (Tunnustan vikani, kunnioitettava isä).\n\nTämä alku oli erinomainen. Älykkäimmät seminaarilaisista näkivät\nolevansa tekemisissä miehen kanssa, jolle ei enää tarvinnut opettaa\nammattialkeita. Kun tuli väliaika, Julien huomasi joutuneensa\nyleisen uteliaisuuden kohteeksi. Mutta hän vastasi kaikkeen\nkylmällä käytöksellä ja vaiteliaisuudella. Seuraten menetelmää,\njonka oli itselleen määrännyt, hän suhtautui kaikkiin noihin\nkolmeensataankahteenkymmeneenyhteen toveriinsa aivan kuin he olisivat\nolleet hänen vihamiehiään. Ja abbé Pirard tuntui vaarallisimmalta\nviholliselta.\n\nMuutamia päiviä myöhemmin Julienin piti valita itselleen rippi-isä.\nHänelle tuotiin luettelo opettajista.\n\n\"Minkälaisena he minua pitävätkään?\" hän ajatteli. \"Luulevatko he,\netten minä tiedä, _mitä puhuminen merkitsee_?\"\n\nJa hän valitsi rippi-isäkseen abbé Pirardin.\n\nMutta tietämättään hän oli tehnyt itselleen pahan valinnan. Eräs\naivan nuori seminaristi, joka oli kotoisin Verrièresistä ja oli\nkohta ensimmäisenä päivänä lyöttäytynyt hänen ystäväkseen, sanoi\nnyt hänelle, että hän olisi menetellyt ehkä viisaammin, jos olisi\nvalinnut abbé Castanèden, seminaarin vararehtorin.\n\n-- Abbé Castanède vihaa abbé Pirardia, jota epäillään\nsalajansenistiksi, kuiskasi nuori seminaarilainen Julienin korvaan.\n\nKaikki muutkin sankarimme ensimmäiset teot, vaikka hän luuli itseään\nniin viisaaksi, olivat samanlaisia hullutuksia kuin rippi-isän\nvalinta. Itsetietoisena kuin ainakin mielikuvitusihminen hän piti\naikomuksiaan tekoina ja itseään mestariteeskentelijänä. Hän oli niin\nyksinkertainen, että soimasikin itseään, kun muka menestyi tuossa\npaheentaiteessa jo liian hyvin.\n\n\"Onhan se minun ainoa aseeni! Jonakin onnellisempana historian aikana\nolisin ansainnut rehellisesti leipäni seisoen kasvotusten viholliseni\nkanssa\", hän ajatteli.\n\nJulien oli menettelyynsä tyytyväinen ja tarkasteli nyt ympäristöään.\nKaikkialla näkyi pinnalta katsoen pelkkää hyveellisyyttä.\n\nKymmenkunta seminaarilaista eli ainaisessa pyhyyden ilmassa, he\nsaivat näkyjä niin kuin pyhä Teresa tai pyhä Fransiskus Vernian\nvuorella Apenniineilla. Mutta asiasta ei tiennyt kukaan, ystävät\nsalasivat sen. Nuorukaisraukat, joilla oli noita näkyjä, makasivat\nmelkein aina sairaalassa. Muissa noin sadassa nuoressa miehessä yhtyi\nääretön ahkeruus lujaan uskoon. He lukivat itsensä melkein kipeiksi,\nmutta eivät oppineet liikoja. Vain pari kolme oli tosiaan lahjakasta,\neräs heistä oli nimeltään Chazel. Mutta Julien tunsi olevansa heille\nvieras, ja samoin hekin vieroksuivat häntä.\n\nLoput noista kolmestasadasta kahdestakymmenestäyhdestä\nseminaarilaisesta olivat pelkkiä tolloja, jotka eivät oppineet oikein\nymmärtämään latinalaisia sanoja, vaikka jauhoivat niitä kaiken\npäivää. Melkein kaikki he olivat talonpoikien lapsia, joista näytti\nmukavammalta ansaita kannikkansa höpöttäen muutaman sanan latinaa\nkuin kuokkia maata. Jo ensimmäisinä päivänä Julien teki nämä huomiot\nja uskoi niiden nojalla pääsevänsä piankin eteenpäin. \"Joka alalla\ntarvitaan älykkäitä miehiä, sillä työ on aina työtä, hän ajatteli.\nNapoleonin aikana olisi minusta tullut kersantti. Näiden tulevien\nkirkkoherrojen joukossa minusta tulee suurvikaari.\"\n\n\"Kaikki nämä kurjat ja köyhät, on määrätty lapsuudestaan saakka\nruumiilliseen työhön ja he ovat ennen tänne tuloaan eläneet kovalla\nleivällä ja happamella maidolla. He eivät ole saaneet lihaa kuin\nviisi kuusi kertaa vuodessa. Nyt nuo sivistymättömät maalaispojat\novat suorastaan hurmaantuneet seminaarin herkkuihin, aivan kuin\nroomalaiset sotamiehet pitivät sotaretkeä lepoaikana.\"\n\nAinoa ilme, joka Julienin mielestä näkyi heidän kalseissa silmissään,\noli ruumiillinen tyytyväisyys aterian jälkeen, ja toinen taas oli\nruumiillinen ilo uutta ateriaa odotettaessa. Tällaisten ihmisten\njoukossa hänen nyt täytyi kehittyä eteväksi oppilaaksi. Mutta olipa\neräs seikka, jota hän ei tuntenut ja josta hänelle ei suinkaan\nhiiskuttu, nimittäin se, että ensimmäiseksi pääsemistä seminaarin\nkouluaineissa, dogmi- ja historiankurssissa jne. pidettiin pelkkänä\n_ansiokkaana paheena_. Kokemuksesta, jonka Voltaire ja kahden\nkamarin hallitus -- joka pohjimmiltaan ei ollut mitään muuta kuin\n_epäilystä_ ja _persoonallista tutkistelua_ ja joka totutti ihmiset\nepäilemään itseään -- antoivat Ranskan kirkolle, tuntuu kirkko\nalkaneen ymmärtää, että kirjat ovat vaarallisimpia vihollisia.\nSydämen nöyryys on sille kaikkein tärkeintä. Se katselee epäluuloisin\nsilmin, ja hyvällä syyllä, jos joku edistyy vaikkapa teologisissakin\nopinnoissaan. Sillä mikäpä estää etevää miestä siirtymästä myöhemmin\nvastaleiriin, kuten Sieyès tai Grégoire! Kirkko takertuu vavisten\nkiinni paaviin, ainoaan pelastajaansa. Yksin paavilla on voima\nhelpottaa itsearvostelua ja vaikuttaa maailmanihmisten väsyneisiin ja\nsairaisiin mieliin kirkkonsa hurskaiden hovimenojen juhlallisuudella.\n\nJulien aavisti puolittain nämä keskenään ristiriitaiset tosiasiat,\nvaikka seminaarissa koetetaan jokaisella sanalla väittää sitä\nristiriitaa olemattomaksi, ja hän masentui syvästi. Hän teki lujasti\ntyötä ja oppi pian kaikki, mikä oli papille hyödyllistä, mutta hänen\nomasta mielestään aivan valheellista ja hengetöntä. Hän luuli, ettei\nhän tässä muutakaan voinut tehdä.\n\n\"Onko koko maailma minut hylännyt?\" Julien ei tiennyt, että abbé\nPirard oli saanut ja heittänyt tuleen muutamia Dijonissa leimattuja\nkirjeitä, joissa rivien välissä tuntui syvän intohimon hehku, vaikka\nsanat olivatkin aivan sovinnaisia. Kirjeen lähettäjällä näytti olevan\nkatkerat tunnonvaivat rakkautensa tähden. \"No se on hyvä\", ajatteli\nabbé Pirard, \"ettei nuorukainen ole joutunut tekemisiin ainakaan\nuskonnottoman naisen kanssa.\"\n\nKerran abbé Pirard avasi kirjeen, joka oli niin kyynelten liottama,\nettä tuskin sanoja tunsi. Siinä lausuttiin ikuiset jäähyväiset.\n\"Viimeinkin on taivas armossaan opettanut minut vihaamaan, ei syntini\naiheuttajaa, sillä hän on minulle kuolemaani asti rakkain, mitä\nminulla on, vaan syntiäni sellaisenaan\", sanottiin kirjeessä. \"Uhri\non nyt annettu, ystäväni. Kyynelittä en ole siitä selvinnyt, kuten\nnäet. Tein tämän niiden pelastuksen vuoksi, joita kohtaan minun\non täytettävä velvollisuuteni ja joita te rakastatte. Vanhurskas,\nmutta vihassaan kauhistuttava Jumala ei voi enää kostaa äidin syntiä\nheille. Hyvästi Julien, ole aina oikeamielinen ihmisille.\"\n\nKirjeen lopusta sai vaivoin selvää. Siinä pyydettiin kirjoittamaan\neräällä osoitteella Dijoniin ja kuitenkin toivottiin, ettei Julien\nvastaisi tai että hän ainakin käyttäisi sanoja, joita hyveelliseen\nelämään palannut nainen saattaisi punastumatta lukea.\n\nAlakuloisuus ja lisäksi seminaarin huononlainen ruoka, jonka hankinta\noli erään välittäjän käsissä 83 centimestä aterialta, alkoivat jo\nvaikuttaa turmiollisesti Julienin terveyteen, kun Fouqué eräänä\naamuna odottamatta ilmestyi hänen huoneeseensa.\n\n-- Vihdoinkin pääsin sisään. Olen käynyt täällä Besançonissa viisi\nkertaa vartavasten sinua tavatakseni. Aina edessä ihmisiä, joiden\nkasvot ovat kuin puuta. Sitten asetin erään henkilön vartioimaan\nseminaarin portille. Minkä hiton tähden sinä et milloinkaan liiku\nulkosalla?\n\n-- Olen päättänyt asettaa itseni koetukselle.\n\n-- Sinä näytät kovin muuttuneelta. Hyvä, että tapasin sinut viimein.\nKaksi kaunista viiden frangin rahaa opetti minulle, että olin tyhmä,\nkun en tarjonnut niitä jo ensimmäisellä käynnillä.\n\nYstävyksillä riitti puhelemista. Julien kalpeni, kun Fouqué sanoi:\n\n-- Erääseen toiseen asiaan: Tiedätkö, että sinun entisten\noppilaittesi äiti on tullut syvästi uskonnolliseksi?\n\nJa hän jatkoi tuollaiseen kevyeen tapaan, joka niin omituisesti\nloukkaa todella rakastavaa sydäntä, milloin joku aavistamattaan\nkoskee sen arkoja, pyhiä asioita:\n\n-- Niin, veliseni, kiihkouskonnolliseksi. Kertovat, että hän tekee\npyhiinvaellusretkiä. Mutta, ikuiseksi häpeäksi abbé Maslonille, joka\nniin kauan vakoili kirkkoherra Chélan-raukan hommia, ei rouva de\nRénal tahdo häntä rippi-isäkseen, vaan matkustaa aina Dijoniin tai\nBesançoniin asti.\n\n-- Hän käy täällä Besançonissa! huudahti Julien ja hänen otsansakin\ntuli aivan punaiseksi.\n\n-- Hyvin usein, vastasi Fouqué kummastuneen näköisenä.\n\n-- Onko sinulla mukanasi _Constitutionnel_-lehteä?\n\n-- Mitä sinä kysyt? vastasi Fouqué.\n\n-- Kysyn vain, onko sinulla joku numero _Constitutionnelliä_? toisti\nJulien nyt aivan tyynesti. -- Ne maksavat täällä puolitoista frangia\nnumero.\n\n-- Mitä kummaa, pappisseminaarissakin liberaaleja! huudahti Fouqué.\n-- Onneton Ranska! hän lisäsi matkien abbé Maslonin hurskastelevaa ja\nimelää ääntä.\n\nTämän vieraan käynti olisi tehnyt sankariimme syvän vaikutuksen,\nellei hän seuraavana päivänä olisi kuullut tuolta Verrièresin pikku\nseminaarilaiselta, joka tuntui hänestä niin lapselliselta, erästä\nhänelle tärkeää sanaa. Koko seminaarissa olonsa ajan Julienin elämä\noli ollut pelkkiä harha-askelia. Hän pilkkasi katkerasti itseään.\n\nKaikissa elämänsä suurissa suunnitelmissa hän noudatti ankarasti\njärkeä, mutta ei pitänyt kylliksi tarkkaa huolta yksityiskohdista, ja\nseminaarin taitavat oppilaat ajattelivat ainoastaan yksityiskohtia.\nNiinpä toverit pitivätkin häntä jo _vapaa-ajattelijana_. Hän oli\npaljastanut itsensä monenmoisissa pikkuasioissa.\n\nToverien silmissä se oli tavaton helmasynti, että hän ajatteli itse\nja arvosteli omalla päällään eikä seurannut sokeasti auktoriteettia\nja esimerkkiä. Abbé Pirardista ei hänelle koitunut minkäänlaista\napua. Tämä ei sanonut Julienille sanaakaan paitsi ripillä, ja\nsilloinkin kuunteli enemmän kuin puhui. Toisin olisi käynyt, jos\nJulien olisi valinnut abbé Castanèden rippi-isäkseen.\n\nKun Julien huomasi typeryytensä, ikävystyminen katosi kohta hänen\nmielestään. Hän tahtoi tuntea heikkoutensa perinpohjin, ja sitä\nvarten hän lähestyi hiukan tovereitaan, jotka oli ennen torjunut\nluotaan itsetietoisesti ja itsepäisen jörönä. Mutta silloinpa hänelle\nkostettiin. Lähestymisyrityksiin vastattiin halveksinnalla, melkeinpä\nivanaurulla. Hän huomasi, että siitä saakka kun hän oli tullut\nseminaariin, tapahtui aina ja varsinkin lomahetkillä jotain, josta\noli seurauksia joko hänen edukseen tai vahingokseen. Tapahtumat joko\nlisäsivät hänen vihollistensa lukua tai tuottivat hänelle eräiden\nsellaisten seminaarilaisten suopeutta, jotka olivat todellakin\nkunniallisia tai hiukan vähemmän karkeita kuin muut. Vahinko oli\nsuunnaton ja hyvin vaikea korjata. Nyt Julien asettui alinomaa\nvaruilleen vartijoitaan kohtaan. Hänen täytyi laatia itselleen\nsuorastaan uusi luonne.\n\nHänelle tuli suuri työ esimerkiksi silmiensä asennosta. \"Turhaan\nei täällä kuljeta aina maahan katsellen. Kuinka itserakas olin\nVerrièresissä\", hän ajatteli. \"Luulin eläväni, mutta olinkin vasta\nlähtemässä elämään. Nyt olen viimein joutunut maailmaan, jossa minun\ntäytyy näytellä osani loppuun asti sellaisissa oloissa kuin ne\ntodella ovat, kaikkialta vihollisten ympäröimänä. Miten äärettömän\nvaikeaksi kävisi joka hetki teeskennellä. Herkuleksen mainetyöt\novat tämän rinnalla lapsen leikkiä! Nykyajan Herkules on Sixtus V,\njoka vaatimattomuudellaan on pettänyt kokonaista viisitoista vuotta\nneljääkymmentä kardinaalia, jotka kuitenkin aikoinaan näkivät, että\nhän nuorena oli ylpeä ja kuohahtava luonne.\"\n\n\"Tiede ei siis merkitsekään täällä mitään\", hän ajatteli nolona.\n\"Dogmiopin, raamatunhistorian jne. kehitykselle ei täällä anneta\narvoa muuta kuin silmänlumeeksi. Kaikella, mitä niistä asioista\npuhutaan, pyritään ainoastaan houkuttelemaan loukkuun moisia\ntyperyksiä kuin minä. Ainoa ansioni oli, että edistyin hyvin, että\nnämä lorut menivät helposti päähäni. Antavatkohan toiset tosiaan\nniille niiden todellisen arvon? Punnitsevatko he niitä niinkuin minä?\nJa mokomasta olin ylpeä! Siitä, että aina pääsin ensimmäiseksi,\nei tullut muuta hyötyä kuin että sain lisää vihollisia kimppuuni.\nChazel, joka on taitavampi kuin minä, pistää kirjoituksiinsa\naina jonkin kömmähdyksen, jonka nojalla hän joutuu alennetuksi\nviidenneksikymmenenneksi, ainoastaan erehdyksessä hän eksyy\nensimmäiseksi. Oi kuinka abbé Pirard olisi voinut minua auttaa, jos\nhän olisi lausunut minulle yhdenkin ainoan sanan!\"\n\nKohta kun Julien huomasi hairahduksensa, hän alkoi pitää sangen\ntarkkaa huolta pitkistä askeettisen hurskauden harjoituksista.\nOppilaiden oli esimerkiksi viisi kertaa viikossa luettava\nrukousnauhansa loppuun ja käytävä kuulemassa kirkkolaulua Pyhän\nSydämen luostarissa. Nämä olivat kaikki puuhia, jotka hänestä ennen\nolivat maistuneet hirvittävän ikäviltä. Tutkien ankarasti itseään ja\nvälttäen kaikin mokomin arvioimasta liian suuriksi mahdollisuuksiaan\nJulien ei koettanut päästä yhdellä ryntäyksellä tekemään, -- kuten ne\nseminaarilaiset, jotka tunnustettiin mallioppilaiksi, -- aina vain\n_huomattavia tekoja_, siis sellaisia, jotka ilmaisivat kristillistä\ntäydellisyyttä. Seminaarissa osataan keitetty munakin syödä tietyllä\ntavalla, joka todistaa edistymistä nimenomaan hurskaudessa.\n\nLukija ehkä naurahtaa, mutta muistettakoon, mitä kaikkia virheitä\nabbé Delille teki, kun söi munaa erään Ludvig XVI:n hoviin kuuluvan\nylimysnaisen pöydässä.\n\nJulienin ihanteeksi tuli ensinnäkin _non culpa_ [moitteettomuus],\nnimittäin päästä tuollaiseksi nuoreksi seminaarilaiseksi, jonka\nkäynnissä, käsien liikkeissä, katseessa jne. ei huomaa enää mitään\nmaallista, mutta ei vielä myöskään olentoa, joka jo ajattelee\npelkästään toista elämää ja jolle tämä maailma on jo _tyhjää_.\n\nVähän väliä Julien näki seminaarin käytävien seinillä tällaisia\nhiilillä piirrettyjä lauselmia: Mitä merkitsevät kuudenkymmenen\nvuoden koettelemukset, kun toisessa vaakakupissa on joko iankaikkinen\nautuus tai iankaikkisuus helvetin kiehuvassa öljyssä! Hän ei\nhalveksinut enää moisia lauseita. Hän käsitti, että ne oli aina\npidettävä silmiensä edessä. \"Mitä minä joudun tekemään koko elämäni\najan?\" hän kysyi itseltään. \"Myymään uskovaisille paikkoja taivaassa.\nKuinka voin havainnollisesti näyttää heille, että ne paikat ovat\nolemassa? Erottautumalla ulkonaisella olemuksellani maallikoista.\"\n\nMonta kuukautta ponnisteltuaan Julien näytti yhä sellaiselta kuin\nolisi itse ajatellut. Hänen silmiensä liikkeet ja suunsa asento\neivät vielä todistaneet yksinkertaisesta uskosta, joka on valmis\nhyväksymään kaiken ja kärsimään kaiken, jopa marttyyrin osankin.\nHarmikseen Julien näki, että hölmöimmätkin talonpojat veivät\nsiinä suhteessa hänestä voiton. Siihen, etteivät he näyttäneet\najattelevilta olennoilta, olivat hyvät selityksensä.\n\nMinkä tuskan ja työn hän kesti saadakseen kasvoilleen tuollaisen\npalavan ja sokean, kaikki uskovan ja kaikkiin kärsimyksiin valmiin\nilmeen, jollaista niin usein nähdään Italian luostareissa ja\njosta Guerchin on meille maallikoille esittänyt niin oivallisia\nmallikuvia kirkkomaalauksissaan. [Katsokaa Louvren museossa taulua\nn:o 1130: Akvitanian herttua Frans riisuu panssarinsa ja pukeutuu\nmunkinkaapuun.]\n\nSuurina juhlapäivinä annettiin seminaarilaisille makkaraa ja\nhapankaalihakkelusta. Julienin vierustoverit huomasivat, että hän\noli tunteeton moiselle onnelle, ja se oli hänen pahimpia rikoksiaan.\nToverit pitivät sitä ilkeänä ja typeränä teeskentelyn merkkinä.\nSe hankki hänelle enemmän vihollisia kuin mikään muu. -- Kas vain\nmokomaa porvarisherraa, he sanoivat, -- kun on muka inhoksuvinaan\npyhäruokaa, makkaraa ja hapankaalia! Hyi pöyhkeää raukkaa, kelvotonta!\n\n-- Tosiaan nuo toverini, maalaispojat, saavat kiittää paljosta\ntietämättömyyttään! huudahti Julien masennuksen hetkillä. -- Kun he\ntulevat seminaariin, ei opettajan tarvitse totuttaa heitä pois siitä\npelottavasta määrästä maallisia ajatuksia, jotka minulla oli tänne\ntullessani ja jotka he näkevät kasvoistani, teinpä mitä tahansa.\n\nJulien tutki melkein kateellisen tarkkaavasti seminaarin\nmoukkamaisimpia uusia oppilaita. Siihen asti kun heiltä otettiin\njakku ja heidän käskettiin pukeutua mustaan kaapuun, heidän\nkasvatuksensa oli rajoittunut siihen, että he kunnioittivat\näärettömästi _kuivaa ja selvää rahaa_, kuten Franche-Comtéssa\nsanotaan.\n\nNämä pyhät ja sankarilliset sanat tulkitsevat siellä samaa ylhäistä\nkäsitettä kuin varat _puhtaassa rahassa_.\n\nNäille seminaarilaisille onni tarkoitti samaa kuin hyvä ateria, niin\nkuin Voltairen romaanien sankareille. Melkein kaikissa heissä Julien\nhuomasi synnynnäisen kunnioituksen miestä kohtaan, jolla on hienot\nvaatteet. Moinen näkemys antaa tuomioistuinten ohjenuorana olevalle\noikeudelle aivan täyden arvon, jopa yliarvonkin. -- Mitä siitä\nhyötyy, he hokivat usein, -- jos rupeaa käräjöimään herrojen kanssa?\n\nSillä nimityksellä tarkoitetaan Jura-vuoriston laaksoissa rikkaita.\nVoi arvata, miten he siis kunnioittavat rikkaista rikkainta:\nHallitusta!\n\nFranche-Comtén talonpojat pitävät varomattomana tyhmyytenä, jos ei\nhymyile, kun herra prefektin nimikin mainitaan, ja rangaistaanhan\nköyhän tyhmyys niin usein leivän puutteella.\n\nEnsin Julien luuli aivan läkähtyvänsä halveksumiseensa, mutta viimein\nhän alkoi sääliä. Suuremmalla osalla hänen toveriensa isistä ei\nuseinkaan talvisina iltoina kotiin tullessaan ollut mitä suuhunsa\npistää, ei leipää, ei kastanjoita tai perunoita. \"Ei ole ihme, että\npoikien mielestä ainoastaan se, joka on saanut hyvin syödäkseen ja\njolla on hyvä oma puku, on onnellinen\", hän ajatteli. \"Toverini ovat\nvarmoja kutsumuksestaan, he näkevät nimittäin hengellisessä säädyssä\ntuon onnen aina varmassa muodossa. Saavat pappeina kelpo ruokaa ja\nhyvät vaatteet talvella.\"\n\nSattumalta Julien kuuli kerran erään nuoren seminaarilaisen, jolla\noli lennokas mielikuvitus, sanovan puhekumppanilleen:\n\n-- Miksi ei minustakin tulisi paavi? Olihan Sixtus Viideskin\naikoinaan sikopaimenena?\n\n-- Paaveja ei tehdä muista kuin italialaisista, vastasi hänen\nystävänsä, -- mutta varmasti meille arvotaan suurvikaarin,\nkaniikin ja ehkäpä piispankin paikkoja. Chalonsin piispa P. on\ntynnyrinvannetekijän poika, samoin kuin minäkin.\n\nEräänä päivänä abbé Pirard kutsutti keskellä dogmiopin tuntia\nJulienin luokseen. Nuorukaisraukka oli hyvillään, kun pääsi\nhetkeksikin pois fyysisesti ja henkisesti vastenmielisestä\nilmapiiristä, jossa hän tunsi aivan tukehtuvansa.\n\nMutta herra rehtori ottikin hänet vastaan yhtä pelästyttävällä\ntavalla kuin Julienin tullessa ensi kertaa seminaariin.\n\n-- Selittäkää, mitä tähän pelikorttiin on kirjoitettu? hän tiuskasi\nja iski Julieniin sellaisen katseen, että onnettoman teki mieli\nvajota maan alle.\n\nJulien luki kortista:\n\n\"Amanda Binet, kahvila Kirahvi, ennen kello kahdeksaa. Sanottava\nolevansa Genlistä ja äitini serkku.\"\n\nJulien ymmärsi, mikä hirveä vaara häntä uhkasi. Abbé Castanèden\nnuuskijat olivat varastaneet häneltä tämän osoitteen.\n\n-- Silloin kun tulin seminaariin, hän vastasi katsoen abbé Pirardia\notsaan, sillä hän ei voinut kestää tämän kauheita silmiä, -- minä\npelkäsin niin kovasti. Herra Chélan oli sanonut minulle, että\ntäällä tehtiin yhtä mittaa kaikenlaisia salaisia ilmiantoja ja\nmuuta ilkeyttä ja että täällä yllytettiin tovereita urkkimaan ja\nilmiantamaan toisiaan. Taivas tahtoo kai näyttää papinalokkaille,\nminkälainen elämä on, saadakseen heidät inhoamaan maailmaa ja sen\nmenoja.\n\n-- Tuletteko latelemaan minulle tuollaisia loruja, vastasi abbé\nPirard vimmoissaan. -- Varokaa, pikku kettu!\n\n-- Verrièresissä veljeni pieksivät minua aina kun heillä mielestään\noli syytä kadehtia minua, jatkoi Julien kylmästi.\n\n-- Asiaan, asiaan! huusi abbé Pirard kiukusta halkeamaisillaan.\nJulien ei ollenkaan säikähtänyt, vaan kertoi:\n\n-- Kun tuli Besançoniin, oli nälissäni ja menin puolen päivän aikaan\nerääseen kahvilaan. Inhosin sellaista maallista paikkaa, mutta\najattelin, että saisin siellä päivällisen huokeammalla kuin jossakin\nhotellissa. Eräs rouva, joka nähtävästi oli kahvilan omistajatar,\nsääli minua, sillä olin varmaankin kovin kokemattoman näköinen. --\nBesançonissa on niin paljon kaikenlaisia kelvottomia, pelkään, miten\ntulette täällä toimeen, hän varoitti minua. -- Jos teille sattuu\njotain pahaa, niin kääntykää puoleeni, lähettäkää minulle sana ennen\nkello kahdeksaa illalla. Elleivät seminaarin porttivahdit suostuisi\ntoimittamaan asiaanne, sanokaa olevanne minun serkkuni ja kotoisin\nGenlistä...\n\n-- Otetaanpa selvää, mitä tuossa lorussa on totta! huudahti abbé\nPirard, jaksamatta enää pysyä paikallaan ja kävellen kiihkoissaan\nedes takaisin. -- Menkää takaisin selliinne!\n\nAbbé Pirard lähti itse sulkemaan Julienin lukon taakse. Julien\ntarkasti kohta matkalaukkunsa, jonka pohjalle hän oli tuon\nkohtalokkaan kortin huolellisesti piilottanut. Laukussa oli kaikki,\nmitä piti ollakin, mutta monetkin esineet epäjärjestyksessä. Ja\nJulien piti kuitenkin avainta aina mukanaan.\n\n\"Mikä onni, etten silloin, kun vielä olin sokea, lähtenyt koskaan\nkaupungille, vaikka abbé Castanède tarjosi minulle siihen niin\nusein lupaa. Nyt ymmärrän, mistä hänen auliutensa johtui. Ehkäpä\nolisin tehnyt sen tyhmyyden, että olisin muuttanut pukua ja mennyt\nkatsomaan kaunista Amandaa. Siitä olisi seurannut minulle tuho. --\nKun huomattiin, ettei minusta hankittua tietoa voitu käyttää sillä\ntavalla, tehtiin ilmianto, jottei saalis menisi aivan hukkaan.\"\n\nKahden tunnin kuluttua kutsui rehtori hänet jälleen luokseen.\n\n-- Te ette valehdellut, hän sanoi Julienille, ja hänen silmissään\noli jo lempeämpi ilme. -- Mutta te ette aavista, miten vaarallista\non pitää hallussaan tuollaista korttia. Lapsiparka, kymmenen vuoden\nkuluttua kenties saatte sitä vielä katua!\n\n\n\n\nXXVII\n\nENSIMMÄISET ELÄMÄNKOKEMUKSET\n\n\n    Nykyaika on liitonarkki; onneton, ken siihen koskee.\n\n                                       _Diderot_.\n\nLukija suonee anteeksi, että esitämme niin vähän pikkupiirteitä\ntästä Julienin elämänjaksosta. Ei silti, ettemme tietäisi niitä,\npäin vastoin. Mutta ehkäpä hänen elämyksensä seminaarissa ovat\nliian synkkiä sointuakseen siihen hillittyyn väriin, jota haluamme\nnäillä lehdillä säilyttää. Jos muistutamme niistä eräistä seikoista\ntuskastuneet aikalaisemme menettävät jopa tämän kertomuksen lukemisen\nilon.\n\nJulien ei laisinkaan onnistunut, kun koetti esiintyä liikkeiltään\nteeskentelevänä. Joskus hänet voitti inho, ja hän tuli aivan\nlohduttomaksikin. Tälläkään halpamaisella alalla hän ei menestynyt.\nJos hän olisi saanut rahtusenkin apua ulkoapäin, hän olisi jälleen\nrohkaistunut, sillä vaikeudet, joita vastaan hänen täytyi taistella,\neivät tosiaankaan olleet suuret, mutta nyt hän oli yksinäinen kuin\nkeskelle valtamerta jäänyt laiva. \"Ja kun sitten onnistun\", hän\najatteli, \"minun on kuitenkin pakko tyytyä koko ikäni näin kurjaan\nseuraan! Ahmatteihin, jotka eivät ajattele mitään muuta kuin\npöydässä hotkimiaan rasvaomeletteja, tai sellaisiin miehiin kuin\nabbé Castanède, jolle mikään rikos ei ole kyllin musta! He pääsevät\nvaltaan, mutta millä hinnalla.\"\n\n-- Ihmisen tahto on väkevä, vakuutetaan kaikkialla, mutta jaksaako\nsekään voittaa tällaisen vastenmielisyyden? Suurmiesten työ on ollut\nhelppoa, vaikka heidän tielleen karttui kovia vastuksia, niin ne\nolivat toki heistä kauniita. Mutta kuka saattaa aavistaa, miten\nrumaan ympäristöön minä olen joutunut!\n\nTällaiset tuokiot olivat hänen elämänsä vaikein koettelemus. Hänen\nolisi ollut helppo ottaa pesti johonkin Besançonin linnaväen komeaan\nrykmenttiin! Hän olisi voinut ruveta latinan opettajaksi. Elääkseen\nhän tarvitsi niin vähän! Mutta silloin hän olisi luopunut koko\ntulevaisuudestaan, eikä hänen mielikuvituksellaan olisi ollut enää\nmitään uneksimista. Se olisi merkinnyt kuolemaa. Näin hän saattoi\nsynkkinä päivinään ajatella.\n\n\"Pöyhkeydessäni olin usein onnellinen siitä, että olin toisenlainen\nkuin muut talonpoikaisnuorukaiset! No niin, nyt olen elänyt kyllin\ntietääkseni, että erilaisuus siittää vihaa\", hän ajatteli itsekseen\neräänä aamuna. Muuan kaikkein harmittavimpia vastoinkäymisiä opetti\nhänelle tämän suuren totuuden. Hän oli koettanut viikon päivät kaikin\ntavoin päästä erään pyhyyden ilmakehässä elävän toverinsa suosioon.\nHän käveli tämän kanssa pihalla ja kuunteli alistuvaisesti toverin\nyksitoikkoisia typeryyksiä. Yhtäkkiä ilma muuttui rumaksi, ukkonen\njyrähti, ja pyhä seminaarilainen huudahti, sysäten Julienin töykeästi\nvierestään pois:\n\n-- Mene, kukin hoitaa asiansa, minä en halua, että ukkonen iskee\nminuun. Jumala voi lyödä sinuun salamansa, kun olet jumalaton niin\nkuin Voltaire.\n\nJulien puri hammasta raivosta ja huusi, silmät auki taivasta kohti,\njota salamat halkoivat:\n\n-- Ainakaan en nuku seisoalleni myrskyä kuunnellessani! Jos sen teen,\nansaitsen surmani. Koetetaanpa nyt saavuttaa jonkun toisen narrin\nystävyys.\n\nSoitettiin abbé Castanèden raamatunhistoriatunnille.\nTalonpoikaisnuorukaisille, jotka elivät sellaisessa ahdistuksessa\nankaran työn ja isiensä köyhyyden tähden, abbé Castanède opetti sinä\npäivänä, että heidän silmissään niin peloittavana valtiomahdilla ei\nollut oikeaa ja laillista valtaa muuta kuin sen olennon edusmiehenä,\njoka on Jumalan sijainen maan päällä.\n\n-- Ansaitkaa paavin hyvyys hurskaalla elämällä, kuuliaisuudella,\nolkaa _ikään kuin sauva hänen kädessään_, hän lisäsi, -- niin saatte\nerinomaisia paikkoja, joissa teillä on tilaisuus käskeä päällikkönä,\nvailla tarkastajia, saatte virkoja, joista teitä ei voida erottaa\nja joista valtio maksaa kolmanneksen palkasta ja saarnoillanne\nkasvatetut uskovaiset kaksi kolmannesta.\n\nKun lähdettiin tunnilta, abbé Castanède tuli vielä pihalle ja sanoi\noppilaille, jotka kerääntyivät hänen ympärilleen:\n\n-- Kirkkoherrasta saattaa tosiaan sanoa: Minkäarvoinen mies,\nsen arvoinen paikka. Minä olen itse nähnyt vuoristoseurakuntia,\njoissa satunnaiset vuositulot ovat suuremmat kuin monien\nkaupunkiseurakuntien kirkkoherrojen. Siellä kertyi yhtä paljon rahaa,\npuhumattakaan lihavista kukoista, kananmunista, tuoreesta voista ja\ntuhansista muista sivueduista. Ja rovasti on kaikkialla ehdottomasti\nensimmäinen, ei kemuja, ei juhlia, joihin häntä ei kutsuttaisi, jne.\n\nTuskin abbé Castanède oli poistunut huoneeseensa, kun oppilaat\njakautuivat eri ryhmiin. Julien ei kuulunut yhteenkään niistä, hänet\njätettiin yksikseen kuin kapinen koira. Joka ryhmässä heitti sitten\njoku oppilaista ilmaan lantin, ja jos hän arvasi oikein, tuliko\nkruuna vai klaava, niin toverit julistivat, että hän pääsisi pian\ntuollaiseksi kirkkoherraksi, joka saisi niin runsaat sivutulot.\n\nSitten alettiin jutella kaikenmoisia hauskoja pikku kaskuja. Se\nja se tuskin vuosi sitten papiksi vihitty miekkonen oli päässyt\napulaiseksi, kun oli lahjoittanut vanhan rovastin emännöitsijälle\nkesyn kaniinin. Ja muutama kuukausi myöhemmin hän yleni vielä\nesimiehensä seuraajaksi hyvään paikkaan, sillä rovasti kuoli sitten\npian. Toista oli onnistanut niin, että hänet oli valittu suuren ja\nhyvin rikkaan kauppalan kirkkoherran seuraajaksi, kun oli käynyt\nhalvautuneen edeltäjänsä luona usein aterioimassa ja leikkaamassa\nhänelle ystävällisesti kananpoikapaistia palasiksi.\n\nSeminaarilaiset niin kuin muutkin nuoret kaikilla aloilla,\nliioittelivat tällaisten harvoin tarjoutuvien ja helposti\nmielikuvitukseen tarttuvien pikku keinojen vaikutusta.\n\nJulien ajatteli \"Minun täytyy päästä heidän kanssaan juttusille.\"\nMilloin ei puhuttu makkaroista ja hyvistä pastoraateista, pohdittiin\nkirkon opinkappaleiden maailmaa koskevaa puolta. Mikä ero oli piispan\nja prefektin välillä, mikä jälleen määrin ja rovastin. Julien näki,\nettä heidän käsityksissään asui vielä toinen jumalakin, mutta paljon\npelättävämpi ja mahtavampi kuin tavallinen Jumala. Se toinen jumala\noli paavi. Väitettiin, mutta supatellen ja ainoastaan silloin kun\ntiedettiin oltavan suojassa abbé Pirardin korvilta, ettei paavi\nviitsinyt nimittää virkoihinsa kaikkia Ranskan määrejä, vaan oli\njättänyt sen tehtävän puolestaan Ranskan kuninkaalle nimittämällä\nhänet kirkon ensimmäiseksi pojaksi.\n\nJulien luuli siinä asiain vaiheessa esiintyvänsä edukseen sillä\ntuntemuksella, mikä hänellä oli de Maistren teoksesta _Kirja\npaavista_. Ja toverit kummastuivatkin, muuta sekin oli pahaksi. He\neivät pitäneet siitä, että hän esitti heidän ajatuksiaan paremmin\nkuin he itse. -- Kirkkoherra Chélan oli ollut yhtä varomaton\nJulieniin kuin omaan itseensäkin nähden. Hän oli totuttanut Julienin\najattelemaan selvästi eikä antamaan tyhjien sanojen lahjoa itseään.\nMutta hän oli jättänyt huomauttamatta, että sellaista tapaa pidetään\nhalvaksi arvioidussa olennossa rikoksena, sillä loogisuus tuntuu\nloukkaavalta.\n\nJulienin selvyys koitui siis hänelle uudeksi rikokseksi. Toverit,\njota aina pitivät häntä silmällä, keksivät viimein pari sanaa,\njoihin sisältyi kaikki inho, mitä he tunsivat häntä kohtaan. He\nhaukkuivat häntä Martti Lutheriksi, etenkin, kuten he sanoivat, hänen\nhelvetillisen logiikkansa vuoksi, josta hän niin pöyhkeili.\n\nMonienkin nuorten seminaarilaisten ihonväri oli raikkaampi kuin\nhänen ja heitä voi hyvin pitää häntä kauniimpina nuorukaisina, mutta\nhänen kätensä olivat valkeat eikä hän voinut salata rakastavansa\neräitä arkoja puhtaudentottumuksia. Se avu ei ollut paikallaan\ntuossa synkässä talossa, johon kova kohtalo oli hänet heittänyt.\nLikaiset talonpojat, joiden joukossa hän eleli, julistivat hänet\ntavoiltaan surkean veltostuneeksi. Pelkäämme väsyttävämme lukijaa,\njos kertoisimme sankarimme kaikki vastoinkäymiset. Vahvemmat toverit\npyrkivät esimerkiksi ottamaan tavakseen lyödä häntä. Hänen täytyi\nkuljettaa mukanaan rautaharppia ja ilmaista eleillä, että hän aikoi\ntarpeen tullen käyttää asettaan. Näitä merkkejä ei urkkija voinut\nesittää ilmiannoissaan yhtä helposti kuin sanoja.\n\n\n\n\nXXVIII\n\nJUHLAKULKUE\n\n\n    Kaikki olivat liikuttuneita. Näytti kuin Jumalan henki\n    olisi laskeutunut noille joka suuntaan aukeaville, ahtaille\n    goottilaisille, uskovaisten huolellisesti hiekoittamille\n    kaduille.\n\n                                            _Young_.\n\nVaikka Julien koetti tekeytyä kuinka pieneksi ja tyhmäksi hyvänsä,\nei hän osannut miellyttää, hän oli liian erilainen kuin muut.\n\"Ja kuitenkin kaikki opettajat ovat varsin älykkäitä, valioita\ntuhansien joukosta. Miksi he eivät pidä minun nöyryydestäni?\" hän\nihmetteli. Yksi ainoa näytti taipuisalta uskomaan mitä tahansa ja\nantoi pettää itseään täydellisesti, niin hyvä hän oli, nimittäin\nabbé Chas-Bernard, katedraalin juhlamenojen ohjaaja, jota oli\nviisitoista vuotta houkuteltu sillä, että hänelle lupailtiin kaniikin\nvirkaa. Sitä odotellessaan hän opetti seminaarissa kirkollista\npuhetaitoa. Julienin sokeuden aikana tämä aine oli niitä, joissa hän\ntavallisimmin pääsi ensimmäiseksi. Siitä syystä abbé Chas kohteli\nJulienia suopeasti, ja luennon jälkeen hän usein pisti kätensä\nJulienin kainaloon ja lähti tämän kanssa puutarhaan kävelemään.\n\n\"Mihin hän oikeastaan pyrkii?\" Julien kysyi mielessään. Hän\nkummasteli, kun abbé saattoi tuntikausia jutella, mitä kaikkia\nkaunistuksia katedraali omisti. Siellä oli seitsemäntoista\nnauhuksin koristettua messukasukkaa, puhumattakaan suruverhoista.\nToivottiin paljon lisää vanhalta presidentinrouva Rubemprélta,\njoka oli yhdeksänkymmenen vuoden ikäinen ja säilyttänyt hyvinkin\nseitsemänkymmentä vuotta tallessaan erinomaisen hienoista, kullalla\nkirjailluista Lyoninkankaista tehtyjä hääpukujaan.\n\n-- Ajatelkaa, ystäväni, virkkoi abbé Chas ja pysähtyi yhtäkkiä\npaikalleen silmät ammollaan, -- että ne puvut seisovat aivan\nitsestään pystyssä. Besançonissa arvellaan yleensä, että\npresidentinrouvan testamentti kartuttaa katedraalin aarteita enemmän\nkuin kymmenellä kasukalla, mainitsemattakaan neljää, viittä sellaista\nkaapua, joita käytetään suurissa juhlissa. Mutta minä menen vielä\npitemmälle, lisäsi abbé Chas melkein kuiskaten, -- minulla on syytä\nolettaa, että presidentinrouva testamenttaa meille vielä kahdeksan\nkomeaa kynttilänjalkaa, jotka ovat kullattua hopeaa ja jotka\nBurgundin herttua Kaarle Rohkea luultavasti aikoinaan osti Italiasta,\nsillä eräs presidentinrouvan kantaisistä oli herttuan suosituin\nministeri.\n\n\"Mutta mihin tuo mies oikeastaan pyrkii noilla vanhoilla\nvaateryntyillään?\" ajatteli Julien. \"Tätä ovelaa valmistelua kestää\niankaikkisesti, mutta hän ei vain puutu itse pääasiaan. Kylläpä\nhän mahtaa epäillä minua! Muiden salatarkoitukset oppii huomaamaan\nparissa viikossa, mutta tämä on kaikkia ovelampi. Ymmärrän, hänen\nkunnianhimonsa on kärsinyt nöyryytyksiä viisitoista vuotta!\"\n\nEräänä iltana kutsutti abbé Pirard keskellä aseopetustuntia Julienin\nluokseen ja sanoi hänelle:\n\n-- Huomenna on _Corpus Domini_ (Kristuksen ruumiin juhla). Abbé\nChas-Bernard tarvitsee teitä avukseen ryhtyessään koristelemaan\nkatedraalia. Menkää ja totelkaa.\n\nSitten abbé Pirard kutsui hänet vielä takaisin ja lisäsi ikään kuin\nsäälien:\n\n-- Jää omaksi asiaksenne, haluatteko käyttää hyväksenne tilaisuutta\nja pistäytyä vähän kaupunkia katselemassa.\n\n-- _Incedo per ignes_ (minulla on salaisia vihollisia), vastasi\nJulien.\n\nSeuraavana aamuna varhain Julien asteli maahan katsellen\nkatedraaliin. Hänestä tuntui hyvältä nähdä katuja ja niillä heräävää\nvilkasta liikettä. Kaikkialla koristeltiin verhoilla taloja, joiden\nohitse juhlakulkue liikkuisi. Seminaarissa kulunut pitkä aika tuntui\nJulienista nyt lyhyeltä kuin tuokio. Hänen ajatuksensa karkasivat\nVergyhin, ja samassa myöskin kauniin Amanda Binetin luo, jonka hän\nehkä tapaisi, sillä kahvila ei ollut kovinkaan kaukana. Jo etäältä\nhän näki abbé Chas-Bernardin seisovan rakkaan katedraalinsa ovella.\nHän oli lihava mies, kasvot iloiset ja avoimet, ja tänä päivänä hän\nsuorastaan ikään kuin juhli voittoa. -- Minä odotin jo teitä, rakas\npoikani, hän huudahti heti, kun huomasi Julienin loitompaa. -- Olette\ntervetullut. Meillä on edessä pitkä ja kova työpäivä, vahvistakaamme\nitseämme pikku aamiaisella. Varsinaisen aterian saamme korkeamessun\naikaan kello kymmenen.\n\n-- Minä toivon, herra Chas-Bernard, ettette jätä minua hetkeksikään\nyksikseni, Julien sanoi hänelle vakavana. -- Suvaitkaa painaa\nmieleenne, että saavuin tänne minuuttia vaille kello viisi, hän\nlisäsi osoittaen ylös tornikelloon.\n\n-- Ahaa, te pelkäätte noita seminaarin pikku häijyläisiä! On\njoutavaa ajatella heitä, vastasi abbé Chas, -- tuleeko tie siitä sen\nrumemmaksi, että sen varrella on pensaikossa okaita? Matkalainen\nkulkee tietään ja antaa ilkeiden piikkien odotella turhaan\ntilaisuutta. No niin, ryhdytäänpä nyt työhön, ystäväni.\n\nAbbé Chas oli oikeassa, edessä oli kova työ. Edellisenä päivänä\nkatedraalissa oli pidetty juhlalliset hautajaiset, joten silloin\nei vielä voitu ryhtyä mihinkään valmistuksiin. Ja nyt täytyi yhden\naamupäivän kuluessa verhota kaikkien kolmen laivan goottilaiset\npilarit punaisiin damastipukuihin aina kolmekymmentä jalkaa\nkorkealle. Piispa oli kutsuttanut Pariisista postikyydillä neljä\nverhoilijaa, mutta nuo herrat eivät ennättäneet mitenkään tehdä itse\nkaikkea, eivätkä he laisinkaan rohkaisseet avuttomia besançonilaisia\ntovereitaan, vaan lisäsivätkin heidän vaikeuksiaan pilkkaamalla heitä.\n\nJulien näki, että hänen oli pakko itsensä kiivetä tikapuille, ja nyt\noli hänelle luontaisesta notkeudestaan hyötyä. Hän otti huolekseen\nohjailla pariisilaisia verhoilijoita. Abbé Chas ihastui, niin\ntaitavasti Julien hypähti tikapuilta toisille. Kun kaikki pilarit\nolivat verhotut damastilla, ryhdyttiin aprikoimaan, miten viisi\nvaltavan suurta sulkatöyhtöä saataisiin pääalttarin kunniakatoksen\nhuipulle. Runsailla, kullatuilla puukoristeilla kruunattua\nkatosta kannatti kahdeksan italialaisesta marmorista veistettyä\nkierrepylvästä. Mutta alttarin keskikohdalla olevan katoksen huipulle\nei päässyt muuten kuin erästä vanhaa puulistaa myöten, joka saattoi\nolla jo lahonnut ja joka oli neljäkymmentä jalkaa korkealla.\n\nPariisilaisten verhoilijoiden mieliala, joka oli ollut siihen asti\nvarsin iloitteleva, laski äkkiä, kun he katselivat tuota hurjaa\nkulkutietä. He tähystelivät sitä joka taholta ja aprikoivat vain yhtä\nasiaa, mutta eivät lähteneet kiipeämään. Julien tempaisi silloin\nsulkatöyhdöt käteensä ja alkoi juosta ylös tikapuita. Hän asetti\ntöyhdöt kauniisti kruununmuotoiseksi koristeeksi katoksen huipulle.\nKun hän laskeutui alas, abbé Chas-Bernard sulki hänet syliinsä.\n\n-- _Optime_, huudahti ystävällinen pappi, -- tämän minä kerron hänen\nylhäisyydelleen.\n\nAamiaisella kello kymmenen oltiin kovin iloisia. Milloinkaan ei abbé\nChas ollut nähnyt kirkkoaan niin kauniina.\n\n-- Rakas, oppilaani, hän sanoi Julienille, -- äitini eli aikoinaan\ntuolien vuokraajana tässä kunnioitettavassa basilikassa, joten\nminä niin sanoakseni olen saanut täällä kasvatukseni. Robespierren\nhirmuvalta saattoi meidät taloudellisesti perikatoon, mutta jo\nkahdeksanvuotiaana minä autoin yksityismessuissa ja ansaitsin\nniinä päivinä itselleni ruuan. Kukaan ei osannut kääntää kasukoita\ntaitavammin kokoon kuin minä, kertaakaan en murtanut kaluunoita.\nKun sitten Napoleon palautti jumalanpalvelusmenot entiselleen,\nsain onnen päästä johtamaan kaikkia järjestelyjä tässä arvoisassa\ntuomiokirkossa. Viisi kertaa vuodessa silmäni nauttivat, kun näkevät\nsen näillä kauniilla koristeilla verhottuna. Mutta koskaan se ei ole\nsäteillyt niin kuin nyt, koskaan eivät damastiverhot ole olleet niin\nhyvin kiinnitetyt kuin tänään, niin tarkasti pilarien pinnan mukaan\nasetetut.\n\nJulien ajatteli: \"Viimeinkin hän paljastaa minulle salaisuutensa. Nyt\nhän alkaa puhua itsestään, avaa minulle sydämensä.\"\n\nMutta abbé Chas ei sanonutkaan hänelle mitään varomatonta, vaikka hän\nsillä hetkellä oli ilmeisesti innostunut.\n\n\"Ja kuitenkin hän on tehnyt kovasti työtä\", Julien ajatteli. \"Hän on\nylen onnellinen, eikä viiniäkään ole säästetty. Siinä vasta mies,\nerinomainen malli minulle, ja _mikä kunniatöyhtö hänelle itselleen_!\"\n(Tämän huonon vertauksen hän oli saanut aikoinaan vanhalta\nrykmentinkirurgilta.)\n\nKun korkeamessun _Sanctus_ kajahti kelloista, Julien aikoi pukeutua\nmessukasukkaan ja lähteä piispan johtamaan komeaan juhlakulkueeseen.\n\n-- Entä varkaat, ystäväni, varkaat! huudahti abbé Chas, -- ettekö\nmuista niitä? Kaikki poistuvat täältä juhlakulkueessa, me jäämme\nvartijoiksi, te ja minä. Saamme olla onnellisia, ellemme menetä muuta\nkuin pari kyynärää kaunista nauhaketta pilarien tyvestä. Senkin on\nrouva Rubempré meille lahjoittanut. Se on hänen isoisänsä isän,\nherttuan peruja. Se on puhdasta kultaa, ystäväni, kuiskutteli abbé\nhänelle korvaan, ja lisäsi ilmeisesti aivan haltioissaan:\n\n-- Ei väärennettyä tavaraa! Jätän pohjoisen sivulaivan teidän\nvartioitavaksenne. Minä puolestani vartioin läntistä ja keskilaivaa.\nPitäkää silmällä rippituoleja, niiden takaa varkaiden urkkijat\nvaanivat milloin käännämme selkämme.\n\nAbbén näin puhuessa kello löi neljännestä vaille kaksitoista, ja\nsamassa alkoi suuri kirkonkello soida. Se heilui täydellä voimallaan\nja sen mahtava ja juhlallinen sävel liikutti Julienia. Hänen mielensä\nkohosi.\n\nJa suitsutuksen tuoksu ja ruusunlehdet, joita pikku lapset, kaikki\npyhän Johanneksen asuun puettuina, sirottelivat saivat hänet yhä\nenemmän hurmion valtaan.\n\nOlisi luullut kirkonkellon vakavan kuminan saaneen Julienin\najattelemaan ainoastaan työtä, jota kaksikymmentä kellonsoittajaa\nteki tornissa viidenkymmenen centimen maksusta, ehkä viidentoista\ntai parinkymmenen uskovaisen seurakuntalaisen auttamana. Hänen olisi\nluullut ajattelevan pelkästään köysien ja puutelineen kulumista ja\nsitä vaaraa, että ison kellon oli tapana aina kerran kahdessasadassa\nvuodessa pudota paikaltaan. Ja olisi olettanut hänen harkitsevan,\nkuinka soittajien palkkaa voitaisiin vähentää tai suorittaa maksu\nheille kirkon kukkaroa ohentamatta jonakin aneena tai muuna etuna\nkirkon puolelta.\n\nMutta Julienin sielu liikkui kaukana näistä viisaista mietelmistä,\nmahtavien ja täyteläisten sävelten haltioimana se harhaili\nmielikuvitusten epämääräisissä ilmoissa. Moisesta miehestä ei koskaan\ntule kelpo pappia eikä hyvää hallitusasiain hoitajaa. Olennot,\njotka sillä tavalla heltyvät, kelpaavat enintään taiteilijoiksi.\nTässä ilmenee päivänselvänä Julienin omien kykyjensä yliarviointi.\nViisikymmentä hänen seminaaritovereistaan olisi katedraalin\nison kellon pauhua kuunnellessaan varmasti ajatellut ainoastaan\nsoittajien palkkoja. Niin olivat yleinen, ihmisten, kesken vallitseva\nvihamielisyys ja jakobiinilaisuus, jota he vainusivat kaikkialla,\nopettaneet heidät huomaamaan elämän selvät realiteetit. He olisivat\nlaskeneet taidolla, oliko yleisön haltioituminen kyllin suuri\nkorvaamaan soittajille maksetut rahat. Jos Julien olisi kyennyt\nmuistamaan kirkon aineellisia etuja, olisi hänen mielikuvituksensa,\njoka nyt karkasi tiehensä, aprikoinut, miten säästää neljäkymmentä\nfrangia kirkon kassaan ja miten välttää kahdenkymmenenviiden centimen\nkulut.\n\nSilläaikaa kun juhlakulkue luikerteli ihanassa auringonpaisteessa\nhitaasti Besançonin läpi pysähdellen välillä loistavien alttareiden\nääreen, joita viranomaiset olivat kilvan sen matkan varrelle\npystytelleet, katedraali jäi hiiskumattoman hiljaiseksi. Siellä oli\nhämärä, melkeinpä pimeä, ja suloisen viileää. Ilmassa leijaili vielä\nkukkien ja pyhän savun tuoksu.\n\nSyvä hiljaisuus, yksinäisyys ja korkeista holveista huokuva viileys\nvaivuttivat Julienin vielä syvempiin unelmiin. Hänen ei tarvinnut\npelätä, että abbé Chas, joka vartioi kirkon toisella sivulla,\nhäiritsisi. Hänen sielunsa melkein irtautui maallisesta majastaan,\njoka hitain askelin käyskenteli sen vartioitavaksi uskotussa\npohjoisen laivan pilaristossa. Hän oli tyyntynyt yhä enemmän\ntodettuaan, ettei rippituoleissa ollut muita kuin jumalisia naisia,\nja hänen silmänsä tosin katselivat, mutta eivät nähneet mitään.\n\nSitten hän kuitenkin heräsi hajamielisistä ajatuksistaan, kun huomasi\nkaksi hienosti puettua naista polvillaan rukoilemassa. Toinen heistä\noli rippituolissa, toinen rukousjakkaralla aivan lähellä toista.\nJulien katseli eikä nähnyt mitään. Mutta samassa -- lieneekö se\nsitten johtunut jonkinlaisesta hämärästä velvollisuuden tunteen\nheräämisestä vai ihailusta, kun nuo naiset olivat niin aistikkaasti\nja yksinkertaisesti puettuja, -- hän muisti, ettei rippituolissa\nollutkaan pappia. \"Omituista\", hänen päähänsä pälkähti, \"etteivät\nnuo kauniit naiset menneet rukoilemaan johonkin juhlakulkueen\npysähdyspaikkaan, jos ovat uskonnollisia, tai asettuneet sitten\njollekin parvekkeelle etumaiseen riviin niin, että heidät\nhuomattaisiin, jos he ovat maailmallismielisiä. Kuinka hyvin tehdyt\nnuo puvut ovat! Ne ovat kuin luodut heille!\"\n\nJulien hidastutti askeliaan nähdäkseen naiset lähempää.\n\nRukoustuoliin polvistunut käänsi hiukan päätänsä, kun kuuli Julienin\naskelten kaiun kirkon suuressa hiljaisuudessa. Yhtäkkiä hän kirkaisi\nja näytti voivan pahoin.\n\nVallasnaisen voimat loppuivat ja hän horjahti polviltaan taaksepäin.\nVieressä oleva ystävätär kavahti häntä auttamaan. Samassa Julien näki\nselälleen horjahtavan naisen olkapäät. Hän huomasi yhtäkkiä naisen\nhiuksissa suurista, oikeista helmistä punotun helminauhan. Mutta\nsitten hän kohta tunsi, että se tukka oli rouva de Rénalin, -- rouva\nde Rénal se oli! Nainen, joka koetti tukea rouva de Rénalin päätä ja\nestää ystävätärtään aivan pyörtymästä, oli rouva Derville. Julien\nsyöksähti päästään pyörällä hätään. Rouva de Rénal olisi kaatuessaan\nvienyt mukanaan ystävättärensäkin ellei Julien olisi tukenut heitä\nmolempia. Julien näki rouva de Rénalin kasvot, ne lepäsivät nyt\nhervottomina hänen olkapäillään. Ne olivat kalmankalpeat. Hän auttoi\nrouva Dervillea ja asetti tuon ihanan pään nojaamaan olkituolin\nselustaan. Niin tehdessään Julien oli polvillaan.\n\nRouva Derville katsahti nyt häneen ja tunsi hänet.\n\n-- Menkää heti täältä, herra! rouva Derville sanoi hyvin suuttuneella\näänellä. -- Missään tapauksessa hän ei saa nähdä teitä. Te lienette\nsyystä hänelle kauhistus, hän oli niin onnellinen ennen kuin tutustui\nteihin! Teidän sydämenne on hirvittävän julma. Menkää täältä, jos\nvähääkään häpeätte.\n\nNämä sanat lausuttiin niin käskevästi, ja Julien oli tällä hetkellä\nniin heikko, että hän totteli. \"Hän on aina vihannut minua\", hän\najatteli, tarkoittaen rouva Dervillea.\n\nJuuri silloin alkoi juhlakulkueen ensimmäisten pappien nenä-ääninen\nlaulu kuulua, ja kulkue palasi kirkkoon. Abbé Chas-Bernard huuteli\nmonta kertaa Julienia, mutta Julien ei ensin kuullut. Sitten abbé\ntuli pilarin taakse, jonne Julien oli melkein puolikuolleena paennut,\nja tarttui hänen käsivarteensa. Hän tahtoi esitellä Julienin\npiispalle.\n\n-- Te voitte pahoin, lapseni, abbé sanoi nähdessään, että hän oli\nkalpea ja tuskin jaksoi kävellä. -- Te ponnistelitte liiaksi täällä\ntyössä. Ja abbé tarjosi hänelle käsivartensa. -- Kas niin, istukaa\ntuohon vihkivedenantajan pikku penkille taakseni, niin teitä ei näe\nkukaan. He seisoivat suuren oven vieressä. -- Rauhoittukaa, kestää\nvielä parikymmentä minuuttia ennen kuin hänen ylhäisyytensä tulee.\nKoettakaa saada voimanne takaisin. Kun hän kulkee tästä ohitse, niin\nnostan teidät seisomaan, sillä olen vielä luja mies, joskin iäkäs.\n\nMutta kun piispa kulki ohitse, Julien vapisi vielä niin, että abbé\nChas luopui aikomuksestaan eikä esitellytkään häntä.\n\n-- Älkää olko tästä pahoillanne, hän sanoi. Minä keksin jonkin toisen\ntilaisuuden.\n\nIllalla abbé Chas-Bernard antoi kantaa seminaarin kappeliin kymmenen\nnaulaa vahakynttilänpätkiä, joiden säästyminen oli ollut Julienin\nansiota, hän sanoi, koska Julien oli ne niin sopivaan aikaan\nsammuttanut. Tämä ei kuitenkaan ollut totta. Nuorukaisparka oli\nitsekin aivan sammunut. Siitä saakka kuin hän oli nähnyt rouva de\nRénalin, hän ei ollut jaksanut ajatella kerrassaan mitään.\n\n\n\n\nXXIX\n\nENSIMMÄINEN YLENNYS\n\n\n    Hän tunsi oman aikansa, hän tunsi departementtinsa,\n    ja nyt hän on rikas.\n\n                                   _Le Précurseur_.\n\nJulien ei ollut vielä ennättänyt herätä syvistä unelmistaan, joihin\nkatedraalissa sattunut tapaus hänet vaivutti, kun ankara abbé Pirard\neräänä aamuna kutsutti hänet luokseen.\n\n-- Tässä on abbé Chas-Bernardilta kirje, jossa hän kiittää teitä.\nYleensä olen teidän käytökseenne sangen tyytyväinen. Te olette\ntavattoman varomaton ja uskalikko, joskaan sitä ei huomaa, mutta\ntähän saakka sydämenne on säilynyt hyvänä ja ylevänäkin. Älynlahjanne\novat erinomaiset. Kaiken kaikkiaan, näen teissä kipinän, jota täytyy\nvaalia. Tehtyäni täällä viisitoista vuotta työtä olen nyt lähdössä\ntästä talosta. Rikokseni on se, että olen jättänyt seminaarilaiset\nvapaan tahtonsa valtaan ja etten ole enempää suojannut kuin\ntukehduttanutkaan sitä salaista seuraa, josta puhuitte minulle\nripillä. Ennen poistumistani haluan tehdä jotain teidän hyväksenne.\nMinulla olisi ollut tilaisuus siihen jo kaksi kuukautta aikaisemmin,\nsillä sen te ansaitsette siitä ilmiannosta huolimatta, joka tehtiin\nteitä vastaan, kun teiltä löydettiin Amanda Binetin osoite. Määrään\nteidät nyt Uuden ja Vanhan Testamentin kuulustelijaksi.\n\nJulien oli niin kiitollinen, että aikoi ensin heittäytyä polvilleen\nja kiittää Jumalaa, mutta sitten hänessä heräsi rehellisempi tunne.\nHän meni abbé Pirardin luo, otti hänen kätensä ja painoi sille\nhuulensa.\n\n-- Mitä tämä on? johtaja huudahti ja näytti vihaiselta. Mutta\nJulienin silmät puhuivat vielä vilpittömämpää kieltä kuin hänen\näskeinen tekonsa.\n\nAbbé Pirard katsoi häneen kummastuksissaan, kuten ainakin mies, joka\npitkät vuodet on tottunut siihen, ettei saa osakseen helliä tunteita.\nJulienin huomaavaisuus voitti hänet nyt väkisinkin ja hänen äänensä\nmuuttui.\n\n-- Niin, lapseni, olen sinuun kiintynyt! Taivas tietää, että opin\npitämään sinusta vasten tahtoani. Minun pitäisi tehdä oikeutta, minä\nen saisi vihata enkä rakastaa ketään. Saat kerran maailmassa suuria\nvaikeuksia. Näen sinussa jotain, mikä loukkaa tavallisia ihmisiä.\nKateus ja parjaus saartavat sinua aina. Millaiseen paikkaan sallimus\nsinut asettaakin, toverisi katselevat sinua viha sydämessä. Ja vaikka\nhe teeskentelevät rakastavansa sinua, he tekevät sen pelkästään\nsiksi, että voisivat pettää sinut sitä varmemmin. Tällaista vastaan\nei ole muuta kuin yksi keino. Älä turvaa koskaan mihinkään muuhun\nkuin Jumalaan, joka rankaisee sinua ylpeydestäsi sillä, että sinun\non pakko olla vihattu. Menettele aina puhtaasti, muuta neuvoa en\nsaata sinulle antaa. Jos pysyt järkkymättä kiinni totuudessa, niin\nvihamiehesi joutuvat ennemmin tai myöhemmin häpeään.\n\nJulien ei ollut niin pitkään aikaan kuullut ystävällisiä sanoja, että\nhänelle täytyy antaa anteeksi eräs heikkous. Hän puhkesi itkuun. Abbé\nPirard avasi hänelle sylinsä, ja siitä tuli suloinen tuokio heille\nmolemmille.\n\nJulien oli ilosta hulluna. Tämä oli hänen ensimmäinen ylennyksensä,\nja siitä koitui arvaamattomia etuja. Ymmärtääksemme asiaa olisi\ntäytynyt elää hänen asemassaan, tuomittuna monet kuukaudet tovereiden\nseuraan, joista enimmät olivat typeriä ja muut ainakin kiusallisia.\nPelkästään heidän äänensä kiusasivat herkkää korvaa. Noiden hyvin\nruokittujen ja vaatetettujen moukkien metelöivä ilo oli sellaista,\nettei se tyytynyt koskaan itseensä, vaan saavutti täyden voimansa\nvasta silloin, kun he saivat huutaa niin paljon kuin keuhkoista lähti.\n\nNyt Julien voi aterioida melkeinpä yksin, puoli tuntia myöhemmin kuin\nmuut seminaarilaiset. Hänelle annettiin puutarhan avain ja hän sai\nkävellä siellä, kun siellä oli aivan hiljaista.\n\nIhmeekseen Julien huomasi, että nyt häntä vihattiinkin vähemmän,\nvaikka hän oli odottanut entistä katkerampaa vihaa. Hänen salainen,\nmutta kuitenkin selvästi näkyvä halunsa, etteivät toiset tunkeutuisi\npuhumaan hänelle ja jonka tähden hän oli saanut niin paljon\nvihamiehiä, ei ollut enää muista mikään naurettavan pöyhkeyden\nmerkki. Tuon tökerön seurapiirin mielestä se muuttui pelkästään\nhänen arvonsa ilmaukseksi. Viha lauhtui huomattavasti, varsinkin\nnuorimmissa toverissa, joista nyt tuli hänen oppilaitaan ja\njoita hän kohteli erittäin ystävällisesti. Saipa hän vähitellen\npuoluelaisiakin. Pian pidettiin sopimattomana haukkua häntä Martti\nLutheriksi.\n\nMutta mitä varten luetella hänen ystäviään ja vihamiehiään? Kaikki\ntämä on niin ikävää, ja sitä ikävämpää, kuta todenmukaisempana se\nesitetään. Nuo olennot olivat kuitenkin ainoita moraalin opettajia,\nmitä kansalla on, ja mihin kansa joutuisi ilman heitä? Saattaako\nsanomalehti koskaan vastata pappia?\n\nAnnettuaan Julienille ylennyksen, seminaarinjohtaja piti varansa,\nettei puhunut hänen kanssaan milloinkaan muuten kuin todistajien\nläsnäollessa. Se oli viisasta sekä opettajan että oppilaan kannalta,\nmutta ennen kaikkea se oli hyvä koetus. Tuon ankaran jansenistin,\nPirardin, periaatteena oli: Jos pidät miestä ansiokkaana, aseta\nesteitä kaikkien hänen toivomustensa, kaikkien hänen yritystensä\ntielle. Jos hän todellakin ansaitsee arvonantoa, niin hän kyllä osaa\nkaataa esteet tai kääntää ne omaksi edukseen.\n\nOli tullut metsästysaika. Fouquén päähän pälkähti lähettää\nseminaariin hirvi ja villisika lahjana Julienin vanhemmilta. Ammutut\neläimet asetettiin keittiön viereiseen käytävään. Päivälliselle\nmennessään kaikki seminaarilaiset näkivät ne siellä. Niitäkös\ntarkasteltiin, uteliaisuus oli suuri. Nuorimmat pelkäsivät\nvillisikaa, vaikka se tietysti oli kuollut. He uskalsivat kuitenkin\nkoskettaa sen torahampaita. Viikkoon ei puhuttu muusta kuin tästä\ntapauksesta.\n\nMoinen lahja nosti Julienin suvun sellaisten yhteiskuntaluokkien\nrinnalle, joita täytyi kunnioittaa, ja antoi kateudelle surmaniskun.\nSe tuotti Julienille omistamisen pyhyydestä johtuvan arvon. Chazel\nja etevimmät seminaarilaiset koettivat nyt lähestyä häntä, ja heidän\nteki melkein mielensä moittia häntä siitä, ettei hän ollut puhunut\nheille vanhempiensa taloudellisista oloista, vaan oli estänyt heitä\nkohtelemasta kunnioitettavasti rahaa.\n\nOli armeijan kutsuntatilaisuus, ja seminaarilaisena Julien\nvapautettiin. Tapaus koski syvästi hänen sydämeensä. \"Nyt olisi\nsankarielämä voinut alkaa minulle, jos olisin elänyt kaksikymmentä\nvuotta aikaisemmin, ja nyt se aika meni minulta iäksi!\"\n\nHän oli yksinään puutarhassa kävelemässä ja kuuli kahden muurarin,\njotka korjasivat ympärysmuuria, juttelevan keskenään.\n\n-- Lähtö tuli taas, uusi kutsunta.\n\n-- Mikäpä hätä meillä olisi, jos olisi sen _toisen_ aika. Muurari\nsaattoi silloin päästä upseeriksi, niin vaikkapa kenraaliksi,\nsellaista nähtiin kyllä.\n\n-- Yritäpäs nyt sitä! Ainoastaan tyhjätaskut sinne nyt viedään.\nKenellä on _jotain_, jää kotiinsa.\n\n-- Kuka kurjana syntyy, kurjana pysyy, sillä siisti.\n\n-- No onkohan se ihan varmaa, kuten sanovat, että se _toinen_ on\nkuollut? yhtyi kolmas muurari puheeseen.\n\n-- Isoiset väittävät niin, älyätkö? He pelkäsivät häntä.\n\n-- Oli siinä ero, kyllä työ luisti hänen aikanaan! Ja hänet marsalkat\nmenevät pettämään! Jo siinä on pettureita!\n\nTämä juttelu tuntui Julienin lohduttomasta sydämestä hyvältä.\nKulkiessaan ohitse hän lausui huoaten:\n\n-- Kuningas ainoa hän, joka muistossa kansan säilyy!\n\nTutkintojen aika tuli. Julien vastasi loistavasti. Hän huomasi, että\nyksinpä sellainenkin kuin Chazel koetti näyttää kaikki tietonsa.\n\nEnsimmäisenä päivänä olivat suurvikaari de Frilairin määräämät\ntutkijat hyvin harmissaan, kun heidän täytyi merkitä tuo Julien\nSorel, abbé Pirardin Benjamin, kuten heille oli viitattu, listaansa\njoka kerta ensimmäiseksi tai ainakin toiseksi. Seminaarissa lyötiin\nvetoa, että Julien saisi yleistutkinnossa parhaan todistuksen, mistä\njälleen koituisi se kunnia, että hän pääsisi hänen ylhäisyytensä\npiispan luo päivällisille. Mutta sitten eräs ovela tutkija, joka\noli kuulustellut oppilailta tietoja kirkkoisistä ja kysellyt\nJulienilta pyhästä Hieronymuksesta ja hänen ihastuksestaan Ciceroon,\npuhui lopulta Horatiuksesta, Vergiliuksesta ja muista maallisista\nkirjailijoista. Toveriensa tietämättä Julien oli opetellut ulkoa\npitkät kappaleet noita kirjailijoita. Innostuen menestyksestään\nhän unohti, missä paikassa oli, ja lausui ja selitti haltioissaan,\ntutkijan kysymykseen vastaten, useita Horatiuksen oodeja. Tutkija\nantoi hänen ajautua ansaan parinkymmenen minuutin ajan, äkkiä hän\nsitten muutti naamansa ja moitti ankarasti, että Julien oli tuhlannut\naikaansa maallisiin lukuihin ja päästänyt siten päähänsä hyödyttömiä\ntai rikollisia ajatuksia.\n\n-- Minä olen narri, ja te olette oikeassa, vastasi Julien\nvaatimattomasti, huomaten joutuneensa hyvin harkitun juonen uhriksi.\n\nTätä tutkijan kavaluutta pidettiin seminaarissakin halpamaisena,\nmutta se ei suinkaan estänyt abbé de Frilairia, tuota ovelaa miestä,\njoka oli niin taitavasti järjestänyt Besançonin seurakuntaverkon\nja jonka Pariisiin lähettämiä tiedonantoja tuomarit, prefektit,\njopa varuskunnan yleisesikuntaupseeritkin vapisivat, piirtämästä\nmahtavalla kädellään Julienin nimen viereen numeroa 198. Ilokseen hän\ntäten nöyryytti vanhaa vihollistaan, jansenisti Pirardia.\n\nKymmenen vuotta hän oli kaikin voimin koettanut saada riistetyksi\nabbé Pirardilta seminaarinjohtajan paikkaa. Abbé Pirard noudatti\nitse samaa elämänsääntöä kuin oli Julienille neuvonut. Hän oli\nrehellinen, hurskas, ei juonitellut, vaan piti ainoastaan huolta\nvelvollisuuksistaan. Mutta taivas oli vihassaan antanut hänelle\nrajun luonteen, johon vääryys ja loukkaukset koskivat syvästi. Hänen\nkiihkeä mielensä ei koskaan unohtanut kärsittyä solvausta. Sadat\nkerrat hän oli jo aikonut jättää erohakemuksensa, mutta hän arveli,\nettä häntä vielä tarvittaisiin paikassa, johon sallimus oli hänet\nasettanut.\n\n\"Jarrutanpa jesuiittojen ja epäjumalanpalveluksen edistymistä\",\najatteli hän.\n\nTutkintoaikana, jota kesti kaksi kuukautta, hän oli puhellut Julienin\nkanssa tuskin pariakaan kertaa, ja kuitenkin hän tuli viikoksi\nsairaaksi, kun sai virallisen tiedon tutkintojen tuloksista ja näki,\nettä oppilas, jota hän piti koko opiston kunniana, oli merkitty\njärjestysnumerolla 198. Hänen ankara luonteensa ei sallinut hänelle\nmuuta lohdutusta kuin että hän kaikin mahdollisin keinoin piti\nJulienia silmällä. Ja suureksi ilokseen hän näki, ettei Julien ollut\nvihainen, ei alakuloinen eikä hautonut kostoa.\n\nMuutamaa viikkoa myöhemmin Julien sai kirjeen, joka oli leimattu\nPariisissa. Hän vavahti, kun näki sen. \"Viimeinkin rouva de Rénal\nmuisti lupauksensa\", hän ajatteli. Eräs herra, joka väitti olevansa\nPaul Sorel ja hänen sukulaisensa, lähetti hänelle viidensadan\nfrangin postivekselin, ja lisäsi vielä, että jos Julien yhä edelleen\njatkaisi hyvin latinalaisten kirjailijoiden tutkimista, hänelle\ntoimitettaisiin joka vuosi sama summa.\n\n\"Tämä on hänen ansiotaan, hän on niin hyvä!\" ajatteli Julien\nitsekseen heltyneenä, \"hän tahtoo lohduttaa minua, mutta miksi hän ei\nlausu ainoatakaan sanaa meidän ystävyydestämme?\"\n\nHän erehtyi kirjeen lähettäjästä. Ystävättärensä, rouva Dervillen\nvaikutuksesta rouva de Rénal oli aivan sulkeutunut syvään\nkatumukseensa. Vasten tahtoaankin hän ajatteli usein sitä merkillistä\nihmistä, jonka tuttavuus oli mullistanut koko hänen elämänsä, mutta\nJulienille hän ei olisi kuitenkaan kirjoittanut.\n\nVoisimme seminaarin kielellä sanoa, että tämä viidensadan frangin\nrahalähetys oli ihmetyö, ja että taivas oli sitä lahjaa Julienille\nantaessaan käyttänyt itse herra de Frilairia välikappaleenaan.\n\nViisitoista vuotta sitten abbé de Frilair oli tullut Besançoniin,\nja silloin hänellä oli nähty sangen hoikka, kronikan mukaan kaiken\nhänen omaisuutensa sisältävä matkalaukku. Nyt hän oli departementin\nrikkaimpia maanomistajia. Kun hänen varallisuutensa vähitellen\nkasvoi, hän osti puolet erästä tilaa, josta toinen puoli joutui\nperintönä markiisi de La Molelle. Siitä syntyi pitkä oikeudenkäynti\nnoiden kahden herran kesken.\n\nVaikka markiisi de La Molella oli loistava asema Pariisissa ja\ntehtäviä hovissa, hän sai kokea, miten vaarallista oli taistella\nBesançonin suurvikaaria vastaan, jonka väitettiin aivan oman päänsä\nmukaan erottelevan ja määräävän virkaan prefektejä. Mutta sen\nsijaan että markiisi olisi anonut viidenkymmenentuhannen frangin\nlahjapalkkioita, joka olisi sovitettu jollakin tekonimellä valtion\nbudjettiin ja luopunut vaatimattomat viisikymmentätuhatta frangia\nlupaavasta oikeudenkäynnistä de Frilairia vastaan, hän suuttui. Hän\ntiesi näet olevansa oikeassa, onpa sekin syy!\n\nNo niin, jos uskallamme sanoa, löytyyköhän tuomaria, jolla ei olisi\npoika tai ainakin serkku, jota on sysittävä maailmassa eteenpäin?\n\nViikko sen jälkeen kun juttu oli ensi kertaa oikeudessa, abbé de\nFrilair päätti avata kaikkein sokeimpienkin silmät ja otti sen vuoksi\npiispan vaunut ja vei itse asianajajalleen Kunnialegioonan ristin.\nMarkiisi de La Mole joutui vastustajansa varmasta käytöksestä hieman\npäästä pyörälle, ja kun hän huomasi omien asianajajiensa kannan\nalkavan horjua, hän tiedusteli neuvoa abbé Chélanilta. Ja abbé Chélan\nesitteli hänet abbé Pirardille.\n\nNiinä aikoina, joissa kertomuksemme liikkuu, oli tuota suhdetta\njatkunut jo monta vuotta. Abbé Pirard oli antautunut luonteensa koko\nintohimolla tähän oikeusjuttuun. Hän tapasi vähän väliä markiisin\nasianajajia ja tutki juttua, ja kun hän näki markiisin olevan\noikeassa, hän asettui julkisesti tämän puolelle kaikkivaltiasta\nsuurvikaaria vastaan. Abbé de Frilair suuttui moisesta julkeudesta,\nvarsinkin kun loukkaaja oli vain vähäpätöinen jansenisti!\n\n-- Tästä nyt näette, minkä verran hoviaatelilla on valtaa, vaikka\nse sillä ylpeilee, sanoi abbé de Frilair läheisille tuttavilleen.\n-- Herra de La Mole ei ole toimittanut asiamiehelleen tänne\nBesançoniin edes vähäpätöisintä kunniamerkkiä ja antaa mukisematta\nerottaa tämän virasta. Ja kuitenkin, tuo ylhäinen pääri, kuten\nminulle kirjoitetaan, käy joka viikko näyttelemässä komeaa sinistä\nritaristonnauhaansa kaikkien uusien oikeusministerien salongeissa.\n\nAbbé Pirardin innostuneista toimenpiteistä huolimatta ja vaikka\nmarkiisi de La Mole oli aina hyvissä väleissä oikeusministerin ja\netenkin hänen virastonsa alaosastojen kanssa, ei markiisi saanut\nmuuta aikaan näiden kuuden vuoden ponnistuksilla kuin ettei ollut\nvielä aivan lopullisesti hävinnyt oikeusjuttuaan.\n\nKun markiisi oli yhtämittaisessa kirjeenvaihdossa abbé Pirardin\nkanssa jutun johdosta, jonka vaiheita he kumpikin intohimoisesti\nseurasivat, hän oppi lopulta antamaan arvoa abbén erikoiselle\nälylle, ja vähitellen kirjeenvaihto muuttui sävyltään ystävällisen\nvälittömäksi, vaikka henkilöt olivatkin yhteiskunnallisesti niin\nsuunnattoman kaukana toisistaan. Abbé Pirard kertoi markiisille,\nettä hänet koetettiin halpamaisesti häpäisemällä saada jättämään\nerohakemuksensa. Ja vihastuneena siitä, että Julien oli hänen\nmielestään ikävällä tavalla houkuteltu ansaan, hän kertoi markiisille\nJulienin tarinan.\n\nJoskin ylimys oli hyvin rikas, hän ei suinkaan ollut saita. Millään\nehdolla hän ei olisi antanut abbé Pirardin maksaa edes postimaksuja,\njoita abbélle oikeusjutusta koitui. Ja nyt markiisin päähän pälkähti\nlähettää abbé Pirardin suosikkioppilaalle viisisataa frangia.\n\nMarkiisi de La Mole vaivautui omin käsin kirjoittamaan tuon\nrahakirjeen. Ja hän tuli siinä ajatelleeksi abbé Pirardiakin.\n\nPian abbé Pirard sai sitten kirjelapun, jossa häntä pyydettiin\nkäymään viivyttelemättä eräässä hotelissa Besançonin laitamilla\nneuvottelemassa markiisi de La Molen intendentin kanssa eräästä\nkiireellisestä asiasta.\n\n-- Herra markiisi jätti tehtäväkseni tuoda tänne hänen vaununsa,\nsanoi mies. -- Markiisi toivoo, että suvaitsette tämän kirjeen\nluettuanne matkustaa neljän, viiden päivän kuluttua Pariisiin. Minä\nlähden siksi aikaa kuin määräätte tarkastelemaan markiisin maatiloja\ntäällä Franche-Comtéssa, ja sitten lähdemme Pariisiin, milloin teille\nsopii.\n\nLyhyt kirje kuului:\n\n\"Vapauttakaa itsenne, rakas herra abbé, maaseudun ainaisista\nrettelöistä ja tulkaa hengittämään Pariisin rauhallista ilmaa.\nLähetän teille vaununi, jotka olen määrännyt odottamaan neljä päivää\npäätöstänne. Itse odotan teitä Pariisissa tiistaihin asti. Vain yksi\nmyöntyvä sana, niin otan nimissänne vastaan erään kaikkein parhaita\npastoraatteja, mitä Pariisin ympäristössä on saatavissa. Varakkain\nseurakuntalaisistanne ei ole vielä koskaan nähnyt teitä, mutta hän on\nteille uskollisempi kuin saatatte luullakaan, nimittäin markiisi de\nLa Mole.\"\n\nAavistamattaan ankara abbé Pirard piti suuresti tästä seminaarista,\njoka kuhisi hänen vihollisiaan ja jolle hän oli viisitoista vuotta\nuhrannut parhaat voimansa. Kun markiisi de La Molen kirje tuli,\nhänestä tuntui kuin hän olisi joutunut kirurgin eteen, joka vaati\nheti tuskallista leikkausta. Mutta hänet erotettaisiin nyt varmasti\nvirasta. Ja niinpä hän suostui menemään kolmen päivän kuluttua\nintendentin puheille.\n\nKaksi vuorokautta abbé Pirard oli sitten kuin kuumeessa, kun ei\ntiennyt oikein, mitä päättää. Viimein hän kirjoitti markiisi de La\nMolelle kirjeen, ja sommitteli toisen piispalle. Tästä tuli oikea\nkirkollisen tyylin mestarinäyte, joskin hiukan liian pitkä. Kukaan ei\nolisi pystynyt keksimään moitteettomampia ja syvempää kunnioitusta\nhenkiviä lauselmia. Ja kuitenkin ilmaisi kirje, jonka tarkoituksena\noli tuottaa herra de Frilairille ilkeä hetki päämiehensä edessä,\nkaikki kirjoittajansa oikeutetut valituksen syyt. Se kävi käsiksi\njopa pikku juonitteluihinkin, joita abbé Pirard oli alistuvaisesti\nkärsinyt kuusi vuotta, mutta joiden tähden hän nyt oli pakotettu\npoistumaan hiippakunnasta.\n\nHänen halkovajastaan varastettiin puita, hänen koiransa oli\nmyrkytetty, jne, jne.\n\nSaatuaan kirjeensä valmiiksi hän antoi herättää Julienin, joka\nsilloin nukkui kuten kaikki muutkin seminaarilaiset, sillä olihan\nkello jo kahdeksan illalla.\n\n-- Tiedäthän, missä piispan talo on? hän kysyi Julienilta kaunista\nlatinaansa puhuen. -- Viekää tämä kirje hänen ylhäisyydelleen. En\npeittele, että lähetän nyt teidät keskelle susilaumaa. Pitäkää\nsilmänne ja korvanne auki. Pois kaikki valheen vivahteetkin\nvastauksistanne, mutta muistakaa, että ne, jotka teiltä kyselevät,\njotakin iloitsisivat ehkä koko sydämestään, jos voisivat vahingoittaa\nteitä. Olen tyytyväinen, lapseni, kun saatan antaa teille vielä tämän\nkokemuksen ennen kuin eroan teistä, sillä en salaa, että tämä kirje\non erohakemukseni.\n\nJulien seisoi yhä paikallaan; hän piti abbé Pirardista. Turhaan\njärki kuiskasi hänelle: Kun tämä kelpo mies täältä lähtee, niin\n_Pyhän sydämen_ puolue alentaa minut nykyisestä asemastani ja ehkä\nkarkoittaa koko seminaarista.\n\nHän ei voinut ajatella pelkästään itseään. Hän tahtoi ilmaista erään\nasian hyvin hienotunteisesti, mutta ei keksinyt sopivia sanoja, ja\nsiksi hänestä tuntui niin tukalalta.\n\n-- No niin, ystäväni, ettekö jo lähtisi?\n\n-- Kerrotaan, että te ette koko pitkänä johtaja-aikananne ole\npannut säästöön yhtään rahaa, Julien sanoi kainosti. -- Minulla on\nkuusisataa frangia.\n\nJa sitten hän ei enää saanut sanaa suustaan kyyneliltään.\n\n-- _Sekin merkitään muistiin_, seminaarin eroava johtaja vastasi\nkylmästi. -- Menkää nyt piispan taloon, tulee jo myöhä.\n\nSattumalta abbé de Frilair oli juuri sinä iltana tullut virka-asialle\npiispan taloon ja odotti siellä salissa. Hänen ylhäisyytensä piispa\noli lähtenyt päivälliselle prefektin luo. Niinpä Julien sai antaa\nkirjeen itselleen suurvikaarille, mutta herra de Frilair ei tuntenut\nhäntä.\n\nKummakseen Julien näki, että abbé avasi kursailematta piispalle\nosoitetun kirjeen. Suurvikaarin kauniista kasvoista huomasi kohta,\nettä kirje oli hänelle yllätys ja samalla iloinen uutinen, ja hän\ntuli entistä juhlallisemmaksi. Silläaikaa kun hän luki kirjettä, sai\nJulien, jota suurvikaarin tyytyväinen ilme hämmästytti, tilaisuuden\ntarkastella hänen kasvojaan. Ne kasvot olisivat näyttäneet vieläkin\narvokkaammilta ellei eräissä piirteissä olisi piillyt hyvin\nhienoa oveluutta, mikä yhtä mittaa piti kauniita kasvoja kurissa.\nHyvin ulkoneva nenä oli suora kuin viiva, mutta antoi, paha\nkyllä, profiilille, joka oli erinomaisen hieno, ilmeisesti kettua\nmuistuttavan muodon. Muuten oli tämä suurvikaari, jonka mieltä abbé\nPirardin erohakemus näytti kovin kiinnostavan, niin hienosti puettu,\nettei Julien ollut koskaan nähnyt sellaista pappia ja siinä suhteessa\nhän kylläkin miellytti katselijaansa.\n\nVasta myöhemmin Julien sai tietää abbé de Frilairin erikoisavun.\nTämä osasi nimittäin huvittaa piispaansa, herttaista vanhusta,\njoka oli oikeastaan syntynyt Pariisin elämään ja piti Besançonissa\noloaan ikään kuin maanpakona. Piispan näkö oli heikko, mutta hän\nrakasti tavattomasti kalaa. Abbé de Frilair ruoti hänen ylhäisyytensä\nateriaksi tuodut kalat.\n\nJulien tarkasteli vaiti abbéta, joka luki vielä uudestaan\nerohakemuksen, kun ovi yhtäkkiä lennähti auki. Lakeija, jolla oli\nkomea puku, meni kiireesti ohitse. Julien ennätti tuskin käännähtää\nkatsomaan ovelle, kun hän näki pienikokoisen ukon, jonka kaulassa\nriippui piispanristi. Julien kumarsi maahan saakka. Piispa soi\nhänelle lempeän hymyn ja jatkoi kulkuaan. Kaunis abbé de Frilair meni\nhänen perästään, ja Julien jäi nyt yksinään saliin ja alkoi kaikessa\nrauhassa ihmetellä sen kirkollisen vakavaa komeutta.\n\nBesançonin piispa, jonka luontaiset lahjat joutuivat pitkän\nmaanpakolaisuuden kiristyksessä kovalle koetukselle, mutta\neivät silti sammuneet, oli jo täyttänyt seitsemänkymmentäviisi\nikävuottansa, ja välitti äärettömän vähän siitä, mitä kymmenen vuoden\nkuluttua tapahtuisi.\n\n-- Mikä papinkokelas tuolla seisoi? piispa kysyi. -- Olin\nhuomaavinani hänellä viisaat silmät. Eikö seminaarilaisten pitäisi\nmääräysteni mukaan tähän aikaan olla jo unessa?\n\n-- Tämä on hyvinkin valveilla, sen vakuutan, teidän ylhäisyytenne.\nHän tuo suuren uutisen: erohakemuksen piispakuntanne viimeiseltä\njansenistilta. Vihdoinkin tuo peloittava abbé Pirard sai suunsa auki.\n\n-- No niin, nauroi piispa, -- mutta enpä usko teidän löytävän hänen\npaikalleen miestä, joka olisi hänen veroisensa. Ja ilmaistakseni\nmiten häntä kunnioitan, kutsun hänet huomenna pöytääni päivälliselle.\n\nSuurvikaari tahtoi heti pistää keskusteluun muutaman sanan siitä,\nkuka abbé Pirardin seuraajaksi olisi valittava. Mutta prelaatti ei\nvälittänyt virka-asioista, vaan sanoi:\n\n-- Ennen kuin annamme uuden miehen tulla sisään, ottakaamme\nhiukan selvää, missä oloissa nykyinen poistuu. Kutsuttakaa tuo\nseminaarilainen tänne, lasten suusta saamme kuulla totuuden.\n\nJulien kutsuttiin sisään. \"Joudun kahden inkvisiittorin väliin\", hän\najatteli, mutta tunsi mielensä niin rohkeaksi kuin ikinä saattoi.\n\nKaksi niin hienoissa asuissa olevaa kamaripalvelijaa, ettei herra\nValenodkaan siinä suhteessa ollut heidän veroisensa, riisui paraikaa\nhänen ylhäisyyttään. Julienin astuessa huoneeseen, piispa arveli\nsopivaksi kuulustella, ennen kuin ryhtyi puhumaan abbé Pirardista,\nmiten Julienin luvut edistyivät. Hän kyseli jotain dogmioppia\nkoskevaa ja hämmästyi. Pian hän siirtyi humaanisiin tieteisiin,\nVergiliukseen, Horatiukseen, Ciceroon. \"Niiden nimien tähden sain\nnumeron 198\", ajatteli Julien. \"En voi enää menettää mitään, koetanpa\nnyt siis loistaa.\"\n\nJa Julienin kävi hyvin. Prelaatti oli itsekin etevä humanisti ja\nihastui häneen.\n\nÄskeisillä prefektin päivällisillä eräs nuori tyttö oli lausunut\nrunon Magdalenasta. Piispa innostui puhumaan kirjallisuudesta,\nunohti siinä abbé Pirardin ja kaikki virka-asiat ja alkoi pohtia\nseminaarilaisen kanssa, oliko Horatius ollut rikas vai köyhä.\nPrelaatti lainasi useita oodeja, mutta hänen muistinsa petti välillä,\nja silloin Julien heti luki vaatimattoman näköisenä koko oodin.\nEnimmin piispa ihmetteli sitä, että Julien lausui runoja koko ajan\nluontevaan puhesävyyn, luki ulkoa pari kolmekymmentä latinalaista\nsäkeistöä aivan kuin olisi jutellut jostakin seminaarissa sattuneesta\ntapahtumasta. Keskusteltiin pitkän aikaa Vergiliuksesta ja Cicerosta.\nLopulta piispa ei malttanut hillitä itseään, vaan lausui nuorelle\nseminaarilaiselle suuren kohteliaisuuden:\n\n-- On mahdotonta edistyä opinnoissa paremmin kuin te.\n\n-- Teidän ylhäisyytenne, Julien vastasi, -- seminaaristanne löytyy\n197 oppilasta, jotka ansaitsevat korkean mainintanne paremmin kuin\nminä.\n\n-- Mitä tarkoitatte? piispa kysyi kummastellen moisia numeroita.\n\n-- Saatan tukea virallisilla todistuksilla, mitä minulla on ollut\nkunnia teidän ylhäisyydellenne sanoa. Kun seminaarin vuositutkinnossa\nvastasin juuri samoihin kysymyksiin, joiden johdosta nyt saan teidän\nylhäisyytenne hyväksymisen, annettiin minulle numero 198.\n\n-- Ahaa, tässä siis abbé Pirardin Benjamin onkin, huudahti piispa\nnauraen ja vilkaisi herra de Frilairiin. -- Se minun olisi pitänyt\narvatakin, mutta sota on aina sotaa! -- Eikö ole totta ystäväni,\nlisäsi hän kääntyen Julienin puoleen, -- että teidät herätettiin\nunesta ja lähetettiin tänne?\n\n-- Niin, teidän ylhäisyytenne. En ole koskaan ennen käynyt yksinäni\nseminaarin ulkopuolella, paitsi erään kerran, jolloin olin auttamassa\nabbé Chas-Bernardia, kun hän koristi katedraalia Kristuksen ruumiin\njuhlaan.\n\n-- _Optime_, piispa sanoi. -- Vai niin, tekö siis olitte se rohkea\nmies, joka kiipesi kiinnittämään töyhdöt alttarikatoksen huipulle?\nJoka vuosi saan niistä töyhdöistä tuskan. Pelkään, että ne vielä\nmaksavat ihmishenkiä. Ystäväni, te pääsette maailmassa pitkälle!\nMutta enpä tahdo katkaista uraanne, josta kehittyy varmaan loistava,\ntappamalla teitä tällä hetkellä nälkään!\n\nJa piispan käskystä huoneeseen tuotiin pikkuleipiä ja Malagaviiniä,\njoita Julien alkoi hyvällä halulla nauttia, ja abbé de Frilair\nvieläkin paremmalla, sillä hän tiesi piispan pitävän siitä, että\nhänen alaisensa söivät reippaasti ja iloisesti.\n\nKirkkoruhtinas tuli yhä tyytyväisemmäksi sitä mukaa kun ilta\nkului. Hän puhui nyt hetkisen kirkon historiasta. Hän näki, ettei\nJulien ymmärtänyt. Prelaatti siirtyi puhumaan Rooman valtakunnan\nsiveellisestä tilasta Konstantiuksen vuosisadan keisarien aikana.\nPakanuuden lopulla vallitsi samanlainen sielunlevottomuus ja epäilys,\njoka kalvaa 19:nnen vuosisadan väsyneitä ja ikävystyneitä ihmisiä.\nPiispa huomasi, että Julien tunsi Tacitusta tuskin nimeltäkään.\n\nJulien selitti vilpittömästi, prelaatin suureksi ihmeeksi, ettei sitä\nkirjaa ollut seminaarin kirjastossa.\n\n-- Sepä sopii erinomaisesti, piispa sanoi hyvillään. -- Nyt päästitte\nminut pulasta. Kymmenen minuttia olen aprikoinut, miten kiittää\nteitä tästä hauskasta illasta, joka tuli aivan odottamatta teidän\nansiostanne. En luullut, että joku seminaarin oppilaista olisi niin\noppinut mies. Vaikkei lahjani oikeastaan olekaan kanooninen, annan\nteille kuitenkin Tacituksen.\n\nPrelaatti lähetti noutamaan teosta, jota oli kahdeksan komeasti\nsidottua osaa, ja tahtoi kirjoittaa itse ensimmäisen niteen\nnimisivuille latinankielisen omistuksen Julien Sorelille. Piispa\nylpeili latinantaidostaan. Ja lopuksi hän lausui hyvin vakavasti,\naivan toiseen sävyyn kuin aikaisemmin keskusteltaessa:\n\n-- Nuori mies, _jos olette tottelevainen_, niin saatte kerran parhaan\npastoraatin hiippakunnassani, eikä kaukana piispanpalatsistani, mutta\nteidän täytyykin olla _tottelevainen_.\n\nKovin kummastuneena Julien lähti puolen yön aikaan kirjojaan kantaen\npiispantalosta.\n\nHänen ylhäisyytensä ei hiiskunut siellä sanaakaan abbé Pirardista.\nEtenkin Julien ihmetteli, että piispa oli niin tavattoman kohtelias,\nsillä hän ei ollut tottunut näkemään sellaista tapojen hienoutta ja\nluonnollista arvokkuutta toisiinsa yhtyneinä. Julien huomasi sitten\neron varsin jyrkkänä, kun näki edessään synkän abbé Pirardin, joka\nodotteli häntä jännittyneenä.\n\n-- _Quid tibi dixerunt?_ (Mitä ne sinulle sanoivat?) tämä huusi\nhänelle heti kun näki hänet kaukaa.\n\nJulien koetti kääntää latinaksi piispan sanoja, mutta siinä hän\nhiukkasen sotkeutui.\n\n-- Puhukaa ranskaa ja toistakaa ainoastaan hänen ylhäisyytensä sanat,\nälkää lisätkö niihin mitään tai poistako niistä, seminaarin eroava\njohtaja sanoi tuimaan tapaansa ja epähienon kömpelösti.\n\n-- Onpa tämä omituinen lahja piispalta nuorelle seminaarilaiselle hän\njatkoi selaillen komeaa Tacitusta, näyttäen aivan kauhistuvan teoksen\nkullattuja reunoja.\n\nKaksi tuntia kului ennen kuin hän päästi suosikkioppilaansa menemään\nhuoneeseensa saatuaan kuulla tältä ensin tarkoin kaiken.\n\n-- Jättäkää tänne Tacituksenne ensimmäinen osa, johon hänen\nylhäisyytensä piispa kirjoitti omistuksen, hän sanoi. -- Ne rivit\nsuojelevat teitä kuin ukkosen johto, kun minä lähden tästä talosta.\n_Erit tibi, fili mi, successor meus tanquam leo quaerens quem\ndevoret_. (Sillä sinua kohtaan, poikani, on seuraajani kuin kiljuva\njalopeura, joka etsii kenen nielisi.)\n\nSeuraavana aamuna Julien oli huomaavinaan jotain merkillistä\ntoveriensa käytöksessä häntä kohtaan. Mutta sitä varovaisempi hän nyt\noli. \"Kas niin, abbé Pirardin erohakemuksesta näkyy jo seuraus\", hän\najatteli. \"Kaikki täällä tuntevat asian, ja minuahan pidetään hänen\nsuosikkinaan.\"\n\nHän odotti piankin huomaavansa toisten käytöksessä jotain loukkaavaa,\nmutta niin ei käynytkään. Päinvastoin, viha oli kadonnut kaikista\nsilmistä, jotka makuusalin käytävällä katselivat häntä. Ja viimein\npieni Verrièresin seminaarilainen sanoi hänelle nauraen:\n\n-- _Cornelii Taciti opéra omnia_. (Cornelius Tacituksen kootut\nteokset.)\n\nTuskin nämä sanat, jotka monet kuulivat, lausuttiin, kun kaikki\nriensivät kilvan onnittelemaan Julienia, ei ainoastaan hänen\nylhäisyydeltään saadun kauniin lahjan, vaan senkin takia, että\nhänelle oli suotu kunnia puhella kaksi tuntia piispan kanssa.\nKaikki tiedettiin jo pikku seikkoja myöten. Nyt ei kateudesta ollut\npuhettakaan. Hänelle oltiin suorastaan nöyristeleviä. Abbé Castanède,\njoka vielä eilen oli kohdellut häntä sietämättömän hävyttömästi,\ntuli ja pisti kätensä hänen kainaloonsa ja kutsui hänet pöytäänsä\naamiaiselle.\n\nIkävä kyllä Julien oli sellainen luonne, että töykeiden\nseminaarilaisten julkeus oli syvästi vaivannut häntä, ja nyt hän ei\niloinnut heidän yllättävästä käytöksestään, vaan inhosi sitä.\n\nKello kahdentoista aikaan, päivällä lausui abbé Pirard oppilailleen\njäähyväiset, pidettyään kuitenkin heille sitä ennen ankaran puheen.\n\n-- Tahdotteko maailman kunniaa, hän sanoi heille, -- tahdotteko\netuja yhteiskunnassa, iloa, joka johtuu käskyvallasta ja halusta\npitää lakeja pilkkananne, ja tahdotteko loukata lähimmäisiänne\ntarvitsematta pelätä rangaistusta? Vai iankaikkista autuutta\nsielullenne? Kehittymättöminkin teistä avatkoon vain silmänsä, niin\nnäkee kumpaa tietä on kuljettava.\n\nTuskin hän ennätti lähteä seminaarista, kun _Jeesuksen Pyhän Sydämen_\njäsenet jo menivät kappeliin ja veisasivat _Te Deumin_. Kukaan\nseminaarissa ei ottanut entisen rehtorin puhetta vakavasti. Kaikki\nvain pistelivät, että hän puhui niin ainoastaan sen tähden, että oli\nvihoissaan, kun hänet erotettiin virasta. Yksikään seminaarilaisista\nei olisi ollut niin typerä, että olisi luullut hänen omasta halustaan\nluopuneen paikasta, jossa oli erinomainen tilaisuus päästä edullisiin\nsuhteisiin silmäätekevien kanssa.\n\nAbbé Pirard meni pariksi päiväksi asumaan Besançonin komeimpaan\nhotelliin, väittäen, että hänellä oli siellä muka toimitettavana\nliikeasioita, joita hänellä ei kuitenkaan todellisuudessa ollut.\n\nPiispa oli kutsunut hänet luokseen päivällisille, ja kiusatakseen\nsuurvikaariaan abbé de Frilairia hän koetti saada abbé Pirardin\nesiintymään niin loistavassa valossa kuin suinkin. Oli ehditty\njälkiruokaan, kun Pariisista tuli omituinen tieto, että abbé Pirard\noli nimitetty rikkaan N:n seurakunnan kirkkoherraksi, ainoastaan\nkahden peninkulman päähän pääkaupungista. Kunnon piispa onnitteli\nhäntä kaikesta sydämestään. Hän ymmärsi tapauksen vain siltä\nkannalta, että abbé Pirard oli muka pelannut pelinsä hyvin, siitä\nhän tuli hyvälle tuulelle ja sai yhä paremman käsityksen abbé\nPirardin lahjoista. Piispa antoi hänelle komean latinankielisen\nvirkatodistuksen, ja kun abbé de Frilar yritti nurista vastaan,\nsanottiin hänelle että hänen oli pysyttävä vaiti.\n\nIllalla hänen ylhäisyytensä tunnusti nämä ihailevat tunteensa myöskin\nmarkiisitar Rubemprén salongissa. Se oli uutta koko Besançonin\nhienostolle. Alettiin arvailla, mistä moinen suosio saattoi johtua.\nEnnusteltiin jo, että abbé Pirardista tulisi kerran piispa.\nViisaimmat arvelivat, että kaikki tämä oli markiisi de La Molen\nansiota, ja he suvaitsivat siitä alkaen hymyillä abbé de Frilairille,\njoka liikkui kaikkialla niin itsevaltaisin elein.\n\nKun abbé Pirard seuraavana aamuna meni neuvottelemaan tuomarien\nkanssa, jotka olivat käsitelleet markiisin juttua, väki kulki kadulla\nmelkein hänen perässään ja kauppiaat tulivat kauppojensa oville häntä\nkatselemaan. Ensi kertaa tuomarit ottivat hänet nyt kohteliaasti\nvastaan. Ankara jansenisti vihastui mokomasta käänteestä pahoin, teki\npitkän aikaa työtä asianajajien kanssa, jotka oli valinnut markiisi\nde La Molen juttua hoitamaan, ja matkusti sitten Pariisiin. Hän\nlankesi siihen heikkouteen, että kertoi parille kolmelle ystävälleen,\njotka tulivat seminaarista häntä hyvästelemään ja ihastelivat\nvaakunoituja vaunuja, joilla hän lähti matkalle, että vaikka hän\noli ollut seminaarin johtajana viisitoista vuotta, hänellä ei\nBesançonista poistuessaan ollut enempää kuin viisisataakaksikymmentä\nfrangia säästöjä. Ystävät sulkivat hänet itkien syliinsä, mutta\nsanoivat sitten toisilleen:\n\n-- Kunnon abbén ei olisi kuitenkaan pitänyt lasketella tuollaista\nlorua, se on jo liian naurettavaa. -- Tavalliset, rahanhimon\nsokaisemat ihmiset eivät voi ymmärtää, että abbé Pirard oli juuri\nrehellisyydestään saanut voiman, jota hän tarvitsi jaksaakseen\ntaistella kuusi vuotta Maria Alacoquea, _Jeesuksen Pyhää Sydäntä_,\njesuiittoja, jopa omaa piispaansakin vastaan.\n\n\n\n\nXXX\n\nKUNNIANHIMO\n\n\n    Ei ole muuta aateluutta kuin herttuanarvo; markiisi on naurettava;\n    kun puhutaan herttuasta, niin kaikkien katseet kääntyvät.\n\n                                                 _Edinburgh Review_.\n\nKun markiisi de La Mole otti abbé Pirardin vastaan, ei hänen\nkäytöksessään ilmennyt suurten herrojen ulkonaisia kohteliaisuuden\nmuotoja, jotka kuitenkin loukkaavat ihmistä, joka ne oikealla tavalla\nymmärtää. Se olisi vain vienyt aikaa, ja markiisi oli liiaksi kiinni\nliikeasioissa, joten hänellä ei ollut aikaa hukata.\n\nKuusi kuukautta hän oli nyt vehkeillyt saadakseen kuninkaan ja maan\nhyväksymään uuden ministeriön, joka sitten kiitollisuudesta tekisi\nhänestä herttuan.\n\nMonet vuodet markiisi oli pyytänyt turhaan asianajajaltaan\nBesançonista selvää ja tarkkaa selostusta, millä tolalla hänen\noikeusjuttunsa Franche-Comtéssa olivat. Mutta kuinka kuuluisa\nasianajaja saattoi selvittää ne hänelle, koska tämä ei niitä itsekään\nymmärtänyt?\n\nPikku paperilappu, jonka abbé ojensi hänelle, teki selväksi kaikki.\n\n-- Rakas abbé, markiisi sanoi, suoriutuen vähemmässä kuin viidessä\nminuutissa kaikista kohteliaisuusfraaseista ja abbé Pirardin omia\nasioita koskevista kysymyksistä: -- Rakas abbé, niin onnelliseksi\nkuin minua väitetäänkin, ei minulla ole aikaa pitää oikeaa huolta\nkahdesta pikku seikasta, jotka ovat kuitenkin sangen tärkeitä,\nperheestäni ja liikeasioistani. Minä hoidan sukuni asioita\nsuurisuuntaisesti ja olen onnistunutkin niissä. Mutta huvittelen myös\nja se onkin tärkeintä, ainakin minun omissa silmissäni, hän lisäsi,\nkun huomasi, miten kummastuen abbé Pirard häneen katsahti. -- Joskin\nabbé oli selvä-älyinen mies, hän hämmästyi, että vanhus puhui niin\navomielisesti huvituksistaan.\n\n-- Kyllä Pariisissa tehdään työtä, ylimys jatkoi, -- mutta sitä\ntehdään ainoastaan viidennen kerroksen huonepahaisissa. Heti\nkun lähestyn jotakin pystyvää miestä, hän hankkii itselleen\nhuoneiston toisessa kerroksessa ja hänen rouvansa järjestää\nitselleen salongin. Siitä seuraa, ettei työstä enää sitten voi\nolla puhettakaan, koetetaan vain kaikin voimin esiintyä hienosti.\nSe on silloin ihmisille ainoa harrastus, kun he ovat saaneet\nleipää. Oikeusjuttujani tai paremminkin sanoen kutakin juttua\nvarten minulla on erikoisesti asianajajia, jotka ahertavat itsensä\nkuoliaiksi. Toissapäivänä yksi heistä sortui rintatautiin. Mutta mitä\nliikeasioihini yleensä tulee, uskotteko minua, herra abbé, että jo\nkolme vuotta sitten lakkasin toivomasta miestä, joka kirjoittaisi\npuolestani kirjeet ja kuitenkin suvaitsisi hiukan ajatellakin mitä\nkirjoittaa? Muuten, tämä nyt on vain alkulausetta. Minä kunnioitan\nteitä ja, jos niin uskallan sanoa, koska tapaan teidät nyt vasta\nensimmäistä kertaa, pidän teistä. Ettekö tahtoisi tulla minulle\nsihteeriksi kahdeksantuhannen frangin palkalla tai, minun puolestani,\nkahta vertaa suuremmallakin? Minulle se koituisi joka tapauksessa\nvoitoksi, vannon sen teille. Ja minä otan pitääkseni teille hyvän\npastoraattinne avoinna siltä varalta, että emme kenties myöhemmin\nsopisikaan yhteen.\n\nAbbé kieltäytyi, mutta kun hän edelleen keskusteltaessa huomasi, että\nmarkiisi tuli todella huolestuneeksi, hän keksi erään suunnitelman:\n\n-- Minulta jäi pappisseminaarin loukkoihin muuan köyhä nuorukainen,\njoka joutuu siellä ilkeän vainon uhriksi, ellen pahasti erehdy. Jos\nhän olisi pelkkä tavallinen pappiskokelas, hän saisi elää siellä _in\npace_. Nykyään nuori mies ei vielä osaa kuin latinaa ja raamattua,\nmutta ei liene laisinkaan mahdotonta, että hän kerran saattaa näyttää\nsuuret lahjansa joko saarnamiehenä tai muuten sielujen johtajana.\nEn tiedä, mitä hänestä tulee, mutta pyhä kipinä hänessä piilee, ja\nhän voi päästä pitkälle. Aikomukseni oli antaa hänet piispallemme,\njos saamme milloinkaan piispaksi miehen, jolla on hiukankin teidän\ntaitoanne arvioida ihmisiä ja asioita.\n\n-- Mistä tuo nuorukaisenne on kotoisin? markiisi kysyi.\n\n-- Sanotaan, että hän on kirvesmiehen poika sieltä meidän\nvuoristostamme, mutta minä luulen häntä oikeammin jonkin rikkaan\nmiehen aviottomaksi lapseksi. Näin hänen kerran saavan nimettömän\ntai jollakin salanimellä merkityn kirjeen, joka sisälsi viidensadan\nfrangin maksuosoituksen.\n\n-- Ahaa, hän on Julien Sorel, markiisi vastasi.\n\n-- Mistä te hänen nimensä tiedätte? abbé kysyi kummastuneena, ja hän\naivan punastui kysymystään.\n\n-- Sitäpä en sano teille, markiisi vastasi.\n\n-- No niin, abbé jatkoi, voisitte kokeeksi ottaa hänet\nsihteeriksenne. Hän on tarmokas ja älykäs. Lyhyesti sanoen\nkannattaisi yrittää.\n\n-- Se käy hyvin, markiisi sanoi. -- Mutta kun hän ei vain olisi\nsellaisia, jotka antavat poliisiprefektin tai jonkun muun, joka\nhaluaa urkkia olojani, voidella itseään?\n\nAbbé Pirard rauhoitti siinä suhteessa markiisia, joka otti nyt esille\ntuhannen frangin setelin:\n\n-- Lähettäkää tämä Julien Sorelille matkarahoiksi ja pyytäkää häntä\ntulemaan tänne.\n\n-- Huomaa hyvin, että olette Pariisin asukkaita, sanoi abbé Pirard.\n-- Te ette tunne hirmuvaltaa, jossa me maaseutulais-raukat elämme.\nJa etenkin ne papit, jotka eivät ystävystyneet jesuiittojen kanssa\njoutuivat ikävyyksiin. Julien Sorelia ei lasketa sieltä niin vain.\nKeksitään kaikenlaisia ovelia verukkeita, vastataan, että hän on\nsairastunut, että kirje on kadonnut postissa, jne.\n\n-- Minä toimitan pian kirjelmän ministeriltä piispalle, sanoi\nmarkiisi.\n\n-- Unohdin vielä erään seikan, jota sietää varoa, abbé huomautti. --\nTuo nuori mies, vaikka halpaa syntyperää, on sydämeltään ylpeä. Siitä\nei ole mitään apua, jos yrittää hänen ylpeyttään nujertaa; tekisitte\nvain hänet aivan hölmöksi.\n\n-- Siitä minä pidän, markiisi väitti, -- minä teen hänestä toverin\npojalleni, riittääköhän se?\n\nVähän sen jälkeen Julienille tuli tuntemattomalla käsialalla\nkirjoitettu ja Chalonsissa leimattu kirje. Se sisälsi erään\nbesançonilaisen kauppiaan suoritettavaksi määrätyn maksuosoituksen ja\nkehoituksen, että Julienin oli viipymättä matkustettava Pariisiin.\nAllekirjoituksena oli tekaistu nimi, mutta Julien hätkähti, kun hän\navasi arkin, sen välistä putosi hänen jalkoihinsa lehti. He olivat\nsopineet sellaisesta merkistä abbé Pirardin kanssa.\n\nTuskin tuntia myöhemmin Julien kutsuttiin piispan linnaan, jossa\nhänet otettiin isällisesti vastaan. Sovitellen sanoihinsa monia\notteita Horatiuksesta hänen ylhäisyytensä onnitteli Julienia\nloistavan tulevaisuuden johdosta, joka häntä odotti Pariisissa, mutta\ntoivoi häneltä ilmeisesti vastalahjaksi lähempiä selityksiä. Julien\nei voinut antaa niitä, koska ei itsekään mitään tiennyt, ja piispa\nalistui siihen sangen suopeasti. Eräs tuomiokapitulin apulaispapeista\nkirjoitti nyt kirjeen määrille, ja määri kiirehti itse tuomaan\npiispan taloon leimatun passin, johon oli jätetty avoin paikka\nmatkustajan nimen merkitsemistä varten.\n\nSamana päivänä ennen puolta yötä Julien ilmestyi Fouquén luo.\nLuonteeltaan varovainen Fouqué paremminkin hämmästyi kuin ihastui\ntulevaisuudesta, joka näytti odottavan hänen ystäväänsä.\n\n-- Tästä seuraa lopuksi se, että sinulle toimitetaan jokin\nhallinnollinen paikka, joka pakottaa sinut johonkin toimenpiteeseen,\nminkä tähden koko sanomalehdistö sättii sinua, tuo vapaamielisen\npuolueen jäsen varoitti. -- Uutisissa, joita sinusta sitten kuuluu,\nsinua häväistään. Muista, että pelkästään rahallisestikin asiaa\najatellen kannattaa mieluummin ansaita sata louista hyvillä\npuukaupoilla, joita järjestäessään on oma herransa, kuin ottaa\nvastaan neljätuhatta frangia miltään hallitukselta, olkoonpa se\nsitten vaikka kuningas Salomonin.\n\nJulien piti hänen huomautuksiaan vain maaseutulaisen ahdaspiirteisenä\nviisasteluna. Viimeinkin hän pääsi suurmaailman näyttämölle! Hänen\nmielestään ei ollut vertaa sellaiselle onnelle, että hän saisi lähteä\nPariisiin, jonka ihmisiä hän yleensä kuvitteli lahjakkaiksi, tosin\njuonitteleviksi ja teeskenteleviksi, mutta yhtä kohteliaiksi kuin\nBesançonin ja Agden piispa. Hän kuvasi ystävälleen asian sellaisena\nkuin abbé Pirardin kirje olisi jo vienyt häneltä kaiken valitsemisen\nmahdollisuuden.\n\nSeuraavana päivänä kello kahdentoista aikaan hän saapui Verrièresiin\nhyvin onnellisena. Hän toivoi tapaavansa rouva de Rénalin. Ensin hän\nmeni suojelijansa, kunnon abbé Chélanin luo. Siellä hän sai tuiman\nvastaanoton.\n\n-- Luuletteko olevanne minulle kiitollisuuden velkaa? abbé Chélan\nkysyi häneltä, vastaamatta edes hänen tervehdykseensä. -- Nyt syömme\nyhdessä aamiaista, sillä välin teille lähetetään uusi hevonen, ja te\npoistutte Verrièresistä _näkemättä täällä ketään_.\n\n-- Kuulla on sama kuin olla kuuliainen, Julien vastasi\nseminaarilaisen ilme kasvoillaan. Eikä sitten puhuttu muusta kuin\njumaluusopista kauniilla latinan kielellä.\n\nJulien nousi ratsun selkään, ajoi puolen peninkulman päähän, näki\nerään metsikön ja kun hän huomasi, ettei sinne ollut ketään menossa,\nhän ratsasti sinne itse. Auringon laskiessa hän lähetti hevosen\ntakaisin. Sitten hän meni erääseen talonpoikaistaloon ja suostutteli\nisännän myymään hänelle tikapuut ja kantamaan niitä siihen pikku\nmetsään asti, joka on Verrièresissä _Uskollisuuden tien_ kohdalla.\n\n\"Mikä lie kurja sotilaskarkuri... tai salakuljettaja\", ajatteli\ntalonpoika jättäessään hänelle hyvästit. \"Mutta välipä sillä,\ntikapuistani lähti hyvä hinta, ja olenhan itsekin ollut ennen mukana\nyksissä ja toisissa jännittävissä hommissa.\"\n\nYö oli pilkkopimeä. Kello yhden aikaan aamulla Julien puikki\ntikapuineen kaupunkiin. Hän laskeutui niin kiireesti kuin suinkin\nsaattoi joen uomaan, joka kulkee kymmenen jalkaa syvänä herra de\nRénalin komean puutarhan halki, kahden muurin välissä. Julien pääsi\ntikapuilla helposti muurien ylitse. \"Mitähän koirat arvelevat?\" hän\najatteli, \"siitä riippuu koko juttu.\"\n\nKoirat haukkuivat ja ryntäsivät kohti, mutta hän vihelsi hiljaa ja ne\ntulivat heti häntäänsä heiluttaen hänen luokseen.\n\nNyt hän kiipesi ylemmäksi, aina pengermältä toiselle, ja vaikka\nkaikki veräjät olivat kiinni, hän pääsi helposti rouva de Rénalin\nmakuuhuoneen ikkunan alle, joka oli puutarhan puolella ja ainoastaan\nkolme metriä korkealla maasta.\n\nIkkunaluukuissa oli pienet, sydämenmuotoiset aukot, jotka Julien\nhyvin muisti. Hän oli pettynyt, ettei niistä pikku aukoista kuultanut\nyölampun valoa.\n\n\"Herra Jumala\", hän ajatteli, \"rouva de Rénal ei nukukkaan tänä\nyönä siinä huoneessa! Missä hän mahtanee olla? Perhe on kyllä\nVerrièresissä, koska koirat tulivat vastaan, mutta tuossa huoneessa,\njota ei edes yölamppu valaise, saattaa nukkua herra de Rénal itse tai\njoku vieras, ja siitäkös meteli nousisi!\"\n\nViisainta olisi ollut jättää koko homma, mutta se päätös ei\nJulieniesta tuntunut ollenkaan mieleiseltä.\n\nJulien ajatteli: \"Jos siellä on vieras, livistän pakoon minkä\nkäpälistä lähtee ja heitän tikapuuni tänne. Mutta jos rouva de Rénal\non siellä, kuinka hän ottanee minut vastaan? Ilmeisesti hän on tullut\nkatumuksesta syvästi uskonnolliseksi, mutta kyllä hän vielä muistaa\nminua, koskapa hän kirjoitti minulle.\"\n\nJa tästä syystä Julien päätti yrittää.\n\nKovasti sykkivin sydämin, ja kuitenkin valmiina joko tapaamaan rouva\nde Rénalin tai kuolemaan, hän heitti pikku kiviä ikkunaluukkuihin. Ei\nminkäänlaista vastausta. Hän nosti tikapuunsa pystyyn ikkunan sivulle\nja kiipesi koputtamaan luukkuun, ensin hiljaa ja sitten kovemmin.\n\"Vaikka onkin pimeä, minut voidaan ampua\", ajatteli Julien. Mutta se\najatus muuttikin koko hullun yrityksen luonteen, nyt hänen täytyi\nnäyttää, ettei pelännyt.\n\n\"Huoneessa ei tänä yönä ole ketään\", hän ajatteli, \"muuten se, joka\nsiellä nukkuu, olisi jo herännyt. Minun ei siis tarvitse arastella\nrouva de Rénalin vuoksi. Täytyy ainoastaan välttää, etteivät toisissa\nhuoneissa nukkuvat kuule liikkeitäni.\"\n\nHän laskeutui alas, sijoitti tikapuunsa toista ikkunaluukkua vasten\nja kiipesi jälleen ylös. Pisti kätensä sydämenmuotoiseen aukkoon ja\nlöysikin pian rautalangan, joka oli kiinnitetty luukun hakaan. Hän\nveti langasta ja huomasi rajattomaksi ilokseen, ettei luukku ollut\nhaassa, vaan aukesi. Hän avasi luukkua sen verran raolleen, että voi\npistää päänsä sisään ja sitten hän hoki kuiskaten:\n\n-- _Täällä on ystävä_.\n\nHän kuunteli korva tarkkana, liikuttaisiinko hiljaisessa huoneessa!\nollenkaan. Mutta yölamppu ei tosiaan palanut siellä, ei edes\ntakanreunalle asetettuna ja hyvin pienelle väännettynä. Se oli huono\nmerkki.\n\n\"Täytyy varoa kuulaa!\" Hän harkitsi vielä hiukan, rohkaisi sitten!\nluontonsa ja napautti sormellaan ruutuun. Ei vastausta, hän napautti\nkovemmin.\n\n\"Vaikka ruutu halkeaisi, minun täytyy saada tästä selvä.\" Kun hän\nnaputti oikein kovasti, hän oli näkevinään, että valkea hahmo liukui\npimeässä huoneessa lattian poikki. Viimein asiasta ei enää ollut\nepäilystäkään. Hän näki hahmon lähestyvän hyvin hitaasti. Yhtäkkiä\njoku nojasi poskeaan ruutuun, josta Julien tuijotti sisään.\n\nJulien säpsähti ja vetäytyi loitommaksi. Mutta oli niin pimeä, ettei\nhän saattanut näin läheltäkään erottaa, oliko se rouva de Rénal.\nJulien pelkäsi, että nyt hälytettäisiin koko talo jalkeille. Hän\nkuuli koirien kiertelevän ulisten tikapuittensa juurella. -- Se olen\nminä, ystävä, hän toisti kovemmin. Ei vastausta, valkea hahmo oli\nhäipynyt ikkunasta. -- Olkaa kiltti ja avatkaa, minun täytyy saada\npuhella kanssanne, minä olen niin onneton!\n\nJa Julien jyskytti ikkunaa niin, että ruutu oli mennä rikki. Kuului\nkirisevää ääntä, ikkunan haka vedettiin auki. Julien avasi luukun ja\nharppasi huoneeseen.\n\nValkea hahmo väistyi tieltä. Julien tavoitti häntä syliinsä, se oli\nnainen. Koko Julienin rohkeus haihtui. \"Jos se on rouva de Rénal,\nniin mitä hän sanookaan minulle? Miten tässä nyt käy\", hän ajatteli,\nkun tunsi pikku huudahtuksesta, että se oli rouva de Rénal.\n\nJulien sulki hänet rajusti syliinsä, rouva vapisi ja jaksoi tuskin\nsysätä hänet takaisin.\n\n-- Onneton, mitä te teette?\n\nTuskin rouva de Rénal sai sanotuksi nämä sanat tukahtuneella äänellä.\nJulien huomasi, että hän oli todellakin katkeroitunut.\n\n-- Tahdoin nähdä teitä, neljätoista kuukautta julmasta erosta\nkärsittyäni.\n\n-- Menkää pois, jättäkää minut heti. Voi, herra Chélan miksi hän esti\nminua kirjoittamasta teille. Olisihan minun pitänyt aavistaa, mitä\nkauheaa siitä seuraisi. Hän työnsi Julienin luotaan niin lujasti,\nettei hänellä olisi uskonut olevan sellaista voimaa. -- Minä kadun\nrikostani. Taivas armossaan on minua valaissut, hän toisti ja ääni\ntukehtui nyyhkytyksiin. -- Menkää pois, heti!\n\n-- Oltuani neljätoista kuukautta niin onneton, en tosiaan lähde\ntäältä saamatta puhua kanssanne. Tahdon tietää kaikki mitä olette\nsillä aikaa tehnyt. Voi, olenhan rakastanut teitä niin paljon, että\nansaitsen tämän luottamuksen... tahdon tietää kaikki.\n\nVäkisinkin vaativa ääni pakotti rouva de Rénalin sydämen taipumaan.\n\nJulien oli intohimoisesti pusertanut rouva de Rénalia rintaansa\nvasten ja estänyt hänet tempautumasta irti, mutta nyt hän hellitti\notettaan, ja se teki rouva de Rénalin hiukan rauhallisemmaksi.\n\n-- Minä vedän tikapuut ylös, sanoi Julien, -- niin etteivät palvelijat\nhuomaa mitään. He ovat ehkä heränneet kolinasta ja menneet ulos\nkatsomaan.\n\n-- Ei, ei, menkää pois, vastasi rouva de Rénal tosiaan niin vakavan\nvihaisena että täytyi ihailla. -- Mitä minä ihmisistä välitän? Tämän\nkauhean kohtauksen näkee itse Jumala ja hän rankaisee minua. Te\nkäytätte raukkamaisesti väärin menneitä tunteitani teitä kohtaan,\njoita minulla ei nyt enää ole. Kuuletteko, herra Julien?\n\nJulien veti tikapuut ylös hyvin hitaasti, ettei syntyisi kolinaa.\n\n-- Onko miehesi kaupungissa? kysyi Julien pelkästään vanhasta\ntavasta, ei suinkaan rouva de Rénalia uhmatakseen.\n\n-- Voi, olkaa kiltti, älkää puhuko minulle noin, tai minä kutsun\nmieheni. Tein jo suuren rikoksen, etten ajanut teitä heti pois,\nolisipa siitä seurannut mitä tahansa. Minun käy sääliksi teitä,\nhän jatkoi koettaen satuttaa Julienin arimpaan paikkaan, hänen\nylpeyteensä.\n\nSe, ettei rouva de Rénal suostunut sinuttelemaan Julienia, ja että\nhän niin jyrkästi tahtoi rikki entiset hellät siteet, joiden voimaan\nJulien vielä luotti, kiihdyttivät nuorukaisen rakkauden raivoisaan\nkiihkoon.\n\n-- Onko tosiaan niin, ettette rakastakaan minua enää! hän huudahti\nvälittömällä äänellä, joka tulee suoraan sydämestä ja jota sen vuoksi\non niin vaikea kylmästi kuunnella.\n\nRouva de Rénal ei vastannut. Ja Julien nyyhkytti ja itki. Hän ei\ntodellakaan enää jaksanut puhua.\n\n-- Siis ainoa olento, joka minua maailmassa on rakastanut, on nyt\nminut täydellisesti unohtanut! Maksaako vaivaa enää elää?\n\nKoko rohkeus oli kadonnut Julienin mielestä, kun hänen ei enää\ntarvinnut pelätä joutuvansa tekemisiin rouva de Rénalin miehen\nkanssa. Kaikki muut tunteet paitsi rakkaus olivat haihtuneet hänen\nsydämestään.\n\nHän itki pitkän aikaa hiljaa ja otti rouva de Rénalia kädestä. Rouva\ntahtoi vetää kätensä pois, ja kuitenkin hän jätti sen Julienille.\nVain muutaman kerran hän yritti epätoivoisesti vastustella. Oli aivan\npimeä. He istuivat rinnatusten rouva de Rénalin sängyn reunalla.\n\nJulien ajatteli: \"Miten toisenlaista oli neljätoista kuukautta\nsitten!\" Ja hän itki yhä haikeammin. \"Niinpä ero siis tappaa ihmisten\nkaikki entiset tunteet!\"\n\n-- Kertokaa nyt minulle edes, mitä teille on tapahtunut, Julien\nsanoi viimein omaan vaikenemiseensa tuskastuneena, saattaen\nnyyhkytyksiltään vaivoin puhua.\n\n-- Minun hairahdukseni tiedettiin kaupungilla varmaan jo silloin kun\nlähditte täältä, vastasi rouva de Rénal, ja hänen äänessään kuului\nkova ja kuiva, Julienista loukkaava sointu. -- Teidän käytöksenne oli\nmonessa suhteessa järjetöntä! Kun sitten jouduin aivan epätoivoon,\nkunnioitettava herra Chélan tuli katsomaan minua. Kauan hän koetti\nsaada minua tunnustamaan, mutta ei saanut. Eräänä päivänä hän\najatteli, että hänen olisi vietävä minut Dijonin kirkkoon, jossa\npääsin ensi kertaa ripille, ja hän rohkaisi itsensä ja puhui siitä\ntapahtumasta... -- Rouva de Rénal keskeytti ja itki. -- Mikä häpeän\nhetki! Minä tunnustin kaikki. Tuo hyväsydäminen mies ei rusentanut\nminua kovilla sanoilla. Hän suri kanssani. Siihen aikaan kirjoitin\njoka päivä teille kirjeitä, joita en kuitenkaan uskaltanut lähettää.\nPistin ne aina piiloon, ja milloin olin hyvin onneton, sulkeuduin\nhuoneeseeni ja luin omia kirjeitäni. -- Lopulta herra Chélan sai\nne minulta... Ainoastaan muutamat, jotka olivat vähän järkevämpiä,\nlähetettiin teille. Mutta te ette vastannut...\n\n-- Minä vannon, että en ole saanut sinulta seminaariin ainoaakaan\nkirjettä.\n\n-- Niinkö, hyvä Jumala? Kuka ne olisi ottanut?\n\n-- Ajattele, miten minä kärsin! En tiennyt, elitkö edes, kunnes näin\nsinut sitten katedraalissa.\n\n-- Jumala armossaan näytti minulle syntini Häntä, lapsiani ja\nmiestäni vastaan, jatkoi rouva de Rénal. -- Mieheni ei ole rakastanut\nminua koskaan niin paljon kuin luulin silloin teidän minua\nrakastavan...\n\nJulien syöksyi syleilemään rouva de Rénalta, välittömästi, mitään\najattelematta, mielettömänä liikutuksesta. Mutta rouva de Rénal\ntyönsi hänet luotaan ja jatkoi jyrkästi:\n\n-- Kunnon ystäväni Chélan sai minut ymmärtämään, että mennessäni\nnaimisiin herra de Rénalin kanssa olin luvannut hänelle kaikki\ntunteeni, sellaisetkin, joita en tiennyt tulevan ja joita en ollut\nkokenut ennen kuin jouduin tähän julmaan suhteeseen... Sen jälkeen\nkun uhrasin nuo kirjeeni, jotka olivat minulle niin rakkaat, on\nelämäni kulunut rauhallisesti, joskaan se ei ole ollut onnellista.\nÄlkää häiritkö sitä nyt, olkaa ystäväni... ystävistäni parhain.\n\nJulien suuteli suutelemistaan hänen käsiään. Rouva de Rénal huomasi,\nettä Julien itki yhä.\n\n-- Älkää itkekö, se on minusta niin tuskallista... Kertokaa minulle\nvuorostanne, millaista teillä on ollut?\n\nJulien ei voinut puhua.\n\n-- Tahtoisin tietää, millaista seminaarissa oli, pyysi rouva de Rénal\njälleen. -- Sitten te lähdette.\n\nAjattelematta sen enempää mitä kertoisi, Julien jutteli, kuinka\nsiellä oli ensin punottu kaikenlaisia kateellisia juonia häntä\nvastaan, mutta että hänen elämänsä oli tullut paremmaksi, kun hänet\noli nimitetty toisten kuulustelijaksi.\n\n-- Juuri siihen aikaan, te, alkoi Julien jälleen, -- oltuanne kauan\nkirjoittamatta, mistä minun kai piti ymmärtää, ettette rakastanut\nminua enää ja että olin tullut teille aivan yhdentekeväksi, kuten nyt\nliiankin selvästi huomaan, -- juuri siihen aikaan te...\n\nRouva de Rénal puristi hänen käsiään.\n\n-- ... lähetitte minulle ne viisisataa frangia.\n\n-- Minäkö? En minä ole lähettänyt, vastasi rouva de Rénal.\n\n-- Kirje oli leimattu Pariisissa ja lähettäjäksi merkitty Paul Sorel,\nepäluulojen välttämiseksi.\n\nHe pohtivat nyt hetkisen, mistä se kirje oli mahtanut tulla.\nMoraaliset kysymykset haihtuivat heidän mielestään. Huomaamattaan\nolivat rouva de Rénal ja Julien jättäneet juhlallisen\nkeskustelusävyn, he puhelivat nyt entisinä hellinä ystävinä. He eivät\nnähneet toisiaan ollenkaan, niin pimeä oli, mutta äänen soinnusta he\ntunsivat, mitä toinen tarkoitti. Julien kietoi kätensä ystävättärensä\nvyötärölle. Se oli vaarallista. Rouva de Rénal koetti irroittaa\nJulienin kättä, mutta Julien käänsi silloin taitavasti hänen\nhuomionsa johonkin kertomuksensa erikoisen kiinnostavaan kohtaan ja\nhänen kätensä ikäänkuin unohdettiin ja sai jäädä ottamaansa asentoon.\n\nKun oli arvailtu suuntaan ja toiseen, kuka tuon viidensadan frangin\nkirjeen oli lähettänyt, Julien jatkoi kertomustaan. Ja puhuessaan\nmenneestä elämästään, joka hänestä nyt tuntui, tämän hetken rinnalla,\nniin vähän merkitykselliseltä, hän hallitsi paremmin itseään. Hänen\najatuksensa pyörivät vain siinä, kuinka tämä käynti päättyisi. --\nTeidän täytyy lähteä, sanoi rouva de Rénal vähän väliä vaativasti.\n\nJulien ajatteli: \"Mikä häpeä, jos minut ajettaisiin pois! Se\nmyrkyttäisi koko vastaisen elämäni! Eikä hän sitten enää kirjoittaisi\nminulle. Jumala tietää, milloin palaan tähän kaupunkiin!\" Ja\nsamassa hänen mielestään katosi kaikki taivaallinen, mitä tähän\nkohtaukseen liittyi. Vaikka hän istui rakastamansa naisen vieressä\nja piteli häntä melkein sylissään, vaikka hän oli huoneessa, jossa\nhän ennen oli ollut niin onnellinen, vaikka hän pilkkopimeässäkin\nhuomasi, että rouva de Rénal oli alkanut itkeä, ja tunsi hänen\nrintansa liikkeestä, että hän nyyhkytti, hän jäykistyi onnettoman\nkylmäksi ja harkitsevaksi, melkein yhtä harkitsevaksi ja kylmäksi\nkuin seminaarissa, silloin kun joku vahvempi toveri valitsi hänet\nvälitunnilla kömpelön pilkkansa uhriksi. Julien venytteli tarinaansa\nja kertoi, miten onneton hän oli ollut koko ajan Verrièresistä\nlähdettyään.\n\n\"Hän on siis elänyt enemmän kuin vuoden pelkästään onnellisten\nVergyn päivien muistoista, vaikken antanut itsestäni hänelle\nelonmerkkiäkään, vaan unohdin hänet\", ajatteli rouva de Rénal. Ja hän\nnyyhkytti kahta surullisempana.\n\nJulien huomasi, mikä teho hänen kertomuksellaan oli. Hän arveli, että\noli käytettävä viimeistä keinoa, ja alkoi yhtäkkiä puhua Pariisista\nsaamastaan kirjeestä.\n\n-- Minä jätin hänen ylhäisyydelleen piispalle hyvästit.\n\n-- Mitä, ettekö menekään enää takaisin Besançoniin? Lähdettekö\nainaiseksi näiltä seuduilta?\n\n-- Lähden, vastasi Julien päättävästi -- lähden seudulta, jossa\nkaikki, mitä elämässäni olen eniten rakastanut, on minut unohtanut,\nlähden, enkä tule enää koskaan takaisin. Minä menen Pariisiin...\n\n-- Sinä menet Pariisiin! huudahti rouva de Rénal kovalla äänellä.\n\nHän oli tukehtua kyyneliinsä, niin sekaannuksiinsa hän joutui.\nJulien kaipasikin tätä rohkaisua. Hän oli näet päättänyt tehdä\nyrityksen, joka olisi saattanut kääntyä hänen vahingokseen, ja ennen\ntuota huudahdusta hän ei tosiaan tiennyt, onnistuisiko hän, niin\ntoivottomalta asia näytti. Nyt hän ei enää epäröinyt. Katumuksen\npelko antoi hänelle voimaa, joten hän hallitsi itseään täydellisesti.\nHän nousi paikaltaan ja lisäsi:\n\n-- Niin, rouva, eroan teistä iäksi, olkaa onnellinen. Hyvästi.\n\nHän meni ikkunaa kohti ja avasi sen. Rouva de Rénal riensi hänen\nluokseen ja heittäytyi hänen syliinsä.\n\nNiinpä Julien saavutti kolme tuntia puheltuaan sen, mitä hän\nintohimoisesti toivoi kaksi ensimmäistä tuntia. Jos rouva de Rénalin\nhellyys olisi herännyt hiukan aikaisemmin, hänen tunnontuskiensa\nhaihduttaminen olisi ollut Julienille taivaan autuutta, mutta näin\nkeinotellen saatuna kaikki muuttui hänelle pelkäksi huvitukseksi.\nJulien tahtoi sytyttää yölampun, vaikka ystävätär pyytämällä pyysi,\nettei hän sitä tekisi.\n\n-- Haluatko sinä siis, ettei minulle jää sinusta näkemisen muistoa?\nJulien kysyi. -- Enkö saisi katsella rakkaudesta hohtavia ihania\nsilmiäsi? Menettäisinkö kauniin kätesi valkeuden! Ajattele, että\neroan sinusta ehkä hyvin pitkäksi aikaa.\n\nTähän ei rouva de Rénalilla ollut mitään väittämistä, vaan hän\npuhkesi hillittömään itkuun. Mutta Verrièresistä itään olevien\nkukkuloiden kuusimetsien ääriviivat alkoivat jo aamun kajastuksessa\nnäkyä terävinä. Julien ei lähtenyt vieläkään, vaan pyysi hekumasta\njuopuneena rouva de Rénalilta, eikö hän saisi jäädä koko päiväksi\npiiloon rouvan huoneeseen ja poistua talosta vasta seuraavana yönä.\n\n-- Niin, miksipä ei? vastasi rouva de Rénal. -- Tämän viimeisen\nlankeemuksen jälkeen en enää kunnioita itseäni rahtuakaan, vaan olen\nikäni onneton. -- Ja hän veti Julienin sydäntään vasten. -- Mieheni\nei ole samanlainen kuin ennen, hän epäilee nyt. Hän luulee, että\nolen vetänyt häntä nenästä koko ajan kuin olen tuntenut sinut, ja on\nminulle hyvin närkästynyt. Jos hän kuulee pienimmänkin kolahduksen,\nhän ajaa minut talosta kelvottomana raukkana ja sellainen minä\nolenkin.\n\n-- Tuonkin on abbé Chélan ajanut päähäsi, vastasi Julien, -- et olisi\npuhunut minulle näin silloin kuin lähdin seminaariin ja kärsin siitä,\nettä minun täytyi erota sinusta. Silloin sinä vielä rakastit minua!\n\nJulien sai näistä kylmästi lasketuista sanoistaan palkintonsa. Hän\nnäki ystävättärensä heti unohtavan, mikä vaara miehen puolelta\nsaattoi uhata, ja ajattelevan ainoastaan, että Julien sittenkin\nepäili hänen rakkauttaan. Päivä valkeni nopeasti ja huoneessa alkoi\nnähdä. Julien nautti nyt niin kuin ennenkin ylpeydestä johtuvasta\nilostaan, kun erotti sylissään ja melkein jalkainsa juureen\nnöyrtyneenä tuon ihanan naisen, ainoan, jota hän elämässään oli\nrakastanut ja joka vielä kaksi tuntia sitten ei muistanut muuta kuin\nJumalan hirvittävää vihaa ja velvollisuuksiaan. Päätökset, jotka\nrouva de Rénal oli pitänyt koko vuoden, Julienin rohkeus oli tehnyt\ntyhjäksi.\n\nSitten alkoi kuulua kolinaa. Rouva de Rénal muisti jotain, mikä ei\nollut hänen mieleensä ennen juolahtanut, ja oli hyvin levoton.\n\n-- Tuo ilkeä Elisa saattaa tulla tänne. Minne me nyt ne pitkät\ntikapuut pistämme? hän sanoi ystävälleen. -- Missä olisi sopiva\npiilopaikka? Minä vien ne ullakolle! hän huudahti yhtäkkiä\nteeskennellyn iloisesti.\n\n-- Mutta silloinhan sinun täytyy kulkea kamaripalvelijan huoneen\nläpi, ihmetteli Julien.\n\n-- Jätän tikapuut käytävään, kutsun kamaripalvelijaa ulos ja lähetän\njollekin asialle.\n\n-- Ajattelehan, mitä vastaat, jos mies huomaa käytävässä ohitse\nkulkiessaan tikapuut.\n\n-- Kyllä, enkelini, vastasi rouva de Rénal ja suuteli Julienia. --\nMuistathan itse mennä sängyn alle piiloon, jos Elisa tulee tänne\nsillä aikaa kuin olen poissa.\n\nJulien ihmetteli, miten rouva de Rénal yhtäkkiä saattoi olla niin\niloinen. \"Ulkonainen vaara ei siis saa häntä sekaannuksiin\", hän\najatteli, \"vaan tekee hänet iloiseksi, sillä silloin hän unohtaa\nomantuntonsa vaivat! Todellakin harvinainen nainen! Kannattaapa olla\nsellaisen sydämen valtiaana!\" Julien ihaili rajattomasti rouva de\nRénalia.\n\nRouva otti portaat, vaikka ne olivat varmaan hänelle liian raskaat.\nJulien meni hänen avukseen. Hän ihaili rouva de Rénalin siroa\nvartaloa, jota ei olisi luullut erikoisen voimakkaaksi, mutta\nyhtäkkiä rouva tarttui Julienin auttamatta tikkaisiin ja kohotti ne\nmaasta helposti kuin tuolin. Hän kantoi tikapuut kiireesti kolmannen\nkerroksen käytävään ja asetti ne siellä seinän viereen. Sitten hän\nhuusi kamaripalvelijaa ja meni kyyhkyslakkaan antaakseen tälle\naikaa pukeutua. Kun hän viiden minuutin kuluttua tuli takaisin, ei\nkäytävässä ollut enää tikapuita. Minne ne joutuivat? Ellei Julien\nolisi ollut talossa, ei rouva de Rénal olisi välittänyt vaarasta.\nMutta jos mies nyt näkisi tikapuut! Silloin saattaisi tapahtua\nkauheita! Rouva de Rénal tutki joka paikan. Viimein hän löysi\nne ullakolta, jonne kamaripalvelija oli ne kantanut ja pistänyt\nvielä piiloonkin. Tämä tuntui kummalliselta, ja ennen muinoin hän\nolisi sellaisesta pelästynyt, mutta nyt hän ajatteli: \"Välitänkö\nsiitä, mitä tapahtuu vuorokauden kuluttua, kun Julien on poistunut?\nEikö koko elämäni muutenkin ole silloin synkkää ja kauheaa\nomantunnontuskaa?\" Hän ikään kuin aavisti, että hänen täytyisi\nkuolla, mutta sillä ei ollut väliä. Hän oli luullut eroa Julienista\nikuiseksi, mutta nyt hän olikin saanut Julienin takaisin, saanut\nnähdä hänet vielä kerran. Ja se, mitä Julien oli tehnyt päästäkseen\nhänen luokseen, todisti, että Julien rakasti häntä kovasti!\n\nKerrottuaan Julienille, kuinka tikapuiden oli käynyt, rouva de Rénal\nsanoi:\n\n-- Mitä vastaan miehelleni, jos palvelija ilmoittaa hänelle\nlöytäneensä nuo tikkaat? Tuokion rouva de Rénal aprikoi, ja sitten\nhän jatkoi: -- Heiltä menee vuorokausi ennen kuin he saavat käsiinsä\nsen talonpojan, joka möi sinulle tikapuut. Ja hän heittäytyi Julienin\nsyliin ja veti hänet rajusti rintaansa vasten: -- Kun saisi kuolla\nnäin! hän huudahti ja suuteli Julienia monta kertaa. -- Mutta silti\nsinun ei tarvitse kuolla nälkään, hän pilaili. -- Tule nyt, ensin\nkätken sinut rouva Dervillen huoneeseen, joka on ollut koko ajan\nlukittuna.\n\nRouva de Rénal asettui käytävän toiseen päähän vartijaksi ja Julien\njuoksi sillä välin huoneeseen.\n\n-- Älä avaa, jos joku kolkuttaa, varoitti rouva de Rénal ja käänsi\noven lukkoon. -- Ei tänne muita tule kuin ehkä lapset leikkiessään.\n\n-- Vie heidät puutarhaan ikkunan alle, että saan nähdä heidät ja\nnauttia heidän äänestään.\n\n-- Sen teen varmasti, huusi rouva de Rénal rientäen pois.\n\nHän tuli pian takaisin tuoden appelsiineja, pikkuleipiä ja pullon\nMalaga-viiniä, mutta leipää hän ei ollut saanut varastetuksi.\n\n-- Mitä miehesi hommailee? Julien kysyi.\n\n-- Hän järjestelee torikauppoja talonpoikien kanssa.\n\nMutta sillä välin kello oli lyönyt kahdeksan, koko talo oli jalkeilla\nja kuului ääniä. Rouva de Rénalia olisi lähdetty haeskelemaan ellei\nhän olisi näyttäytynyt, ja niinpä hänen täytyi erota Julienista.\nPian hän tuli kuitenkin takaisin ja toi hänelle, varomatonta kyllä,\nkupin kahvia. Hän oli niin huolissaan, että Julienilla oli nälkä!\nAamiaisen jälkeen hän sai johdetuksi lapset rouva Dervillen huoneen\nikkunan alle. Julienin mielestä lapset olivat kasvaneet paljon, mutta\nalkaneet näyttää jokapäiväisiltä, tai ehkäpä hänen omat käsityksensä\nolivat muuttuneet. Rouva de Rénal puhui lapsille Julienista.\nVanhimman vastauksesta näki, että hän muisti ja ikävöi entistä\nkotiopettajaa, mutta nuorimmat sitä vastoin olivat hänet melkein\nkokonaan unohtaneet.\n\nHerra de Rénal ei poistunut kotoa koko sinä aamuna, hän ravasi\nedes takaisin portaita hieroen kauppoja talonpoikien kanssa,\njoille hän myi perunoitaan. Päivälliseen asti rouva de Rénal ei\nsaanut tuokiotakaan vankinsa hyväksi. Kun päivälliskello soi ja\nruoka kannettiin pöytään, hänen päähänsä pisti varastaa Julienille\nlautasellinen lämmintä keittoa. Hän lähestyi jo lautasta kantaen\nvarovaisesti ovea, jonka takana Julien oli, kun huomasi yhtäkkiä\nedessään tuon kamaripalvelijan, joka aamulla oli piilottanut\ntikapuut. Mies hiiviskeli käytävässä ja näytti ikään kuin koettavan\nkuunnella jotain. Ehkäpä Julien oli liikuskellut huoneessa\nvaromattomasti. Palvelija lähti hiukan nolona matkaansa. Rouva de\nRénal meni rohkeasti sisään Julienin luo. Moista menettelyä Julien\naivan kauhistui.\n\n-- Sinä pelkäät, sanoi rouva de Rénal. -- Minä kestäisin silmääni\nräpäyttämättä minkä vaaran tahansa. Minä en pelkää mitään muuta kuin\nhetkeä, jolloin sinun lähdettyäsi jään taas yksin.\n\nJa rouva de Rénal juoksi jälleen pois.\n\n\"Tuo jalo sielu ei pelkää mitään muuta vaaraa kuin tunnonvaivoja!\"\najatteli Julien.\n\nViimein tuli ilta. Herra de Rénal meni kasinolle.\n\nRouva de Rénal väitti, että hänellä oli hirveä päänsärky. Hän poistui\nomaan huoneeseensa, lähetti kohta Elisan luotaan, nousi vuoteesta ja\nmeni kiireesti avaamaan Julienin oven.\n\nJulienilla oli tosiaankin kova nälkä. Rouva de Rénal lähti noutamaan\nruokasäiliöstä leipää. Julien kuuli naisen kirkaisun. Rouva de\nRénal tuli takaisin ja kertoi, että kun hän pimeässä, kynttilää\nsytyttämättä meni ruokakomeroon ja kaapin luo, jossa leipää\npidettiin, ja ojensi kätensä, se osui naisen käsivarteen. Se oli\nElisa, ja Julien oli kuullut hänen kirkaisunsa.\n\n-- Mitä hän siellä teki?\n\n-- Oli kai näpistelemässä jotain makeaa tai aikoi vakoilla meitä,\nvastasi rouva de Rénal tyynenä. -- Mutta onneksi sain lihapiirakan ja\nsuuren leivän.\n\n-- Mutta mitä sinulla tuossa on? kysyi Julien osoittaen hänen\nesiliinansa taskuja.\n\nRouva de Rénal oli unohtanut, että hän oli päivällisellä pistänyt\ntaskunsa täyteen leipää.\n\nJulien kietoi hänet kiihkeästi syliinsä. Koskaan ei rouva de Rénal\nollut hänen mielestään ollut niin kaunis kuin nyt. \"Pariisissakaan\nei voi tavata ylevämpää luonnetta\", hän ajatteli. Rouva de Rénal\noli näissä puuhissaan avuton kuin ainakin nainen, joka ei ole\nsellaiseen tottunut, mutta samalla niin rohkea, ettei moista tapaa\nkuin ihmisissä, jotka pelkäävät aivan toisenlaisia ja paljon pahempia\nvaaroja kuin tämä.\n\nKun Julien parhaillaan hyvällä ruokahalulla nautti illallistaan ja\nystävätär laski leikkiä aterian vaatimattomuudesta, sillä rouva de\nRénalia kauhisti ryhtyä nyt puhumaan vakavista asioista, ravistettiin\novea yhtäkkiä kaikin voimin. Herra de Rénal huusi:\n\n-- Miksi olet pannut ovesi lukkoon? Julien ennätti tuskin ryömiä\nsohvan alle.\n\n-- Kas, sinähän ole puettu, sanoi herra de Rénal sisään tullessaan.\n-- Syöt illallistasi, ja ovi on väännetty lukkoon.\n\nTavallisissa oloissa olisi tuo kysymys, joka tehtiin aviomaisen\nkuivasti, saanut rouva de Rénalin ymmälle, mutta nyt hän tiesi, että\njos mies sattuisi vain vähän kumartumaan, hän huomaisi heti Julienin,\nsillä herra de Rénal oli heittäytynyt istumaan vastapäätä sohvaa\nsamalle tuolille, jolla Julien oli äsken istunut.\n\nPäänsärky kelpasi tekosyyksi kaikkeen. Sillä aikaa kuin mies\npuolestaan pitkäveteisesti kertoi biljardipelistä, jonka hän oli\nvoittanut Kasinolla, -- voittanut yhdeksäntoista frangia, hemmetti,\nhän kehui, sillä aikaa rouva huomasi, että Julienin hattu oli jäänyt\nsiihen aivan heidän eteensä tuolille. Pelottavan kylmäverisesti rouva\nde Rénal alkoi riisuutua ja heitti jollakin sopivalla hetkellä,\npujahtaen miehensä eteen, hameensa hatun päälle tuolille.\n\nViimein herra de Rénal poistui. Rouva de Rénal pyysi Julienia\nkertomaan lisää elämästään seminaarissa: -- Eilen en kuunnellut,\najattelin vain sinun puhuessasi, miten saisin voimaa karkoittaa sinut\npois.\n\nRouva de Rénal oli hämmästyttävän varomaton. He puhelivat keskenään\naivan ääneen. Kello saattoi olla siinä kaksi aamulla, kun jysähdys\noveen keskeytti heidän pakinansa. Taas herra de Rénal!\n\n-- Avaa heti, talossa on varkaita! hän huusi. -- Saint-Jean löysi\ntänä aamuna heidän tikapuunsa.\n\n-- Nyt tuli onnettomuus, huudahti rouva de Rénal ja heittäytyi\nJulienin syliin. -- Hän tappaa meidät molemmat, ei hän uskokaan\ntäällä olevan varkaita. Minä saan kuolla syliisi ja olen kuollessani\nonnellisempi kuin koskaan elämässäni.\n\nHän ei vastannut sanaakaan miehelleen, joka kiehui kiukkua, vaan\nainoastaan syleili tulisesti Julienia.\n\n-- Pelastan äidin Stanislas-Xavierille, sanoi Julien ja loi\nystävättäreensä vaativan katseen. -- Minä hyppään pihalle pukuhuoneen\nikkunasta ja pakenen puutarhan kautta. Koirat tuntevat minut. Kiedo\nvaatteeni kääröön ja heitä se puutarhaan niin pian kuin suinkin.\nÄlä avaa ovea, vaan anna särkeä se. Ennen kaikkea, ei mitään\ntunnustuksia, sen kiellän. Hänen on parempi jäädä epäilemään kuin\npäästä varmuuteen.\n\n-- Sinä ruhjoudut kuoliaaksi, kun hyppäät alas! vastasi rouva de\nRénal, se oli hänen ainoa huolensa.\n\nRouva de Rénal kiiruhti Julienin kanssa pukuhuoneen ikkunan luo\nja piilotti sitten nopeasti Julienin vaatteet. Viimein hän avasi\nmiehelleen, joka oli kiukusta pakahtumaisillaan. Herra de Rénal\nkatseli huonetta ja pukuhuonettakin, mutta ei sanonut sanaakaan,\nja katosi sitten. Julienin vaatteet heitettiin hänelle alas, hän\nsieppasi ne ja juoksi täyttä vauhtia puutarhan halki Doubs-joelle\npäin.\n\nJuostessaan hän kuuli luodin vinkuvan korvissaan ja sitten pyssyn\npamahduksen.\n\nSe ei ollut herra de Rénal, ajatteli Julien, hän ei ampuisi näin\nhuonosti. Koirat juoksivat haukkumatta hänen vieressään, uusi\nkuula sattui varmaankin yhtä koiraa käpälään, koskapa eläin alkoi\nsurkeasti uikuttaa. Julien kiipesi ja hyppäsi erään pengermän\nmuurin yli, juoksi sen suojassa viitisenkymmentä askelta ja kääntyi\nsitten pakenemaan toiseen suuntaan. Hän kuuli ajajain huutelevan\ntoisilleen ja näki kamaripalvelijan, pahimman vihollisensa, ampuvan.\nEräs tilanvuokraaja alkoi niinikään ammuskella puutarhan toiselta\npuolelta, mutta Julien oli jo päässyt Doubsin rannalle ja pukeutui\nsiellä.\n\nTuntia myöhemmin hän samosi puolen peninkulman päässä Verrièresistä,\nGeneven maantiellä. \"Jos minua epäillään, niin minua etsitään\nPariisin tieltä\", hän ajatteli.\n\n\n\n\nXXXI\n\nMAASEUDUN SULOJA\n\n\n    O rus quando ego te aspiciam!\n\n                        _Horatius_.\n\n    [Oi maaseutu, milloin saan sinut nähdä?\n    -- _Suom_.]\n\n-- Herra aikoo kai postikyydillä Pariisiin? kysyi isäntä, kun Julien\npoikkesi erääseen majataloon syömään aamiaista.\n\n-- Yhdentekevää minulle, pääsenkö tänään vai huomenna, vastasi\nJulien, tekeytyen välinpitämättömäksi. Mutta samassa tulivatkin\npostivaunut, ja niissä oli kaksi vapaata paikkaa.\n\n-- Kas vain, sinäkö se olet, Falcoz-parka, sanoi eräs matkustaja,\njoka oli saapunut Genevestä päin, toiselle, joka nousi vaunuihin\nyhtäaikaa Julienin kanssa.\n\n-- Minä luulin sinun asettuneen ainaiseksi Lyonin seudulle,\nRhone-joen kauniiseen laaksoon, vastasi Falcoz.\n\n-- Asettunut, kyllä kai. Minä olen matkalla karkuun sieltä.\n\n-- Mitenkä karkuun? Sinäkö, Saint-Giroud, joka näytät niin viisaita\nmieheltä, sinäkö olisit tehnyt jotain pahaa? nauroi Falcoz.\n\n-- Melkeinpä siltä tuntuu. Maaseudulla eläminen on hirveää. Kuten\ntiedät, minä pidän raikkaista metsistä ja maaseudun rauhasta. Usein\nolet väittänyt minua luonteeltani liian romanttiseksi. Minä en\ntahtonut kuulla siellä jauhettavan politiikkaa, ja politiikka minut\nnyt ajaa sieltä pois.\n\n-- Mihinkä puolueeseen sinä siis kuulut?\n\n-- En mihinkään, ja se onkin muka vikani. Siinä koko politiikkani,\nettä pidän musiikista ja maalauksesta ja että hyvä kirja on minulle\nmerkkitapaus. Pian tulen neljänkymmenenneljän vanhaksi. Miten kauan\nvielä saan elää? Enintään viisitoista, kaksikymmentä, kolmekymmentä\nvuotta. No niin, uskon, että ministerit kolmenkymmenen vuoden\nkuluttua ovat hiukan pystyvämpiä kuin nykyään, mutta aivan yhtä\nkunniallisia kuin tänäänkin. Englannin historiasta näen, miten\nmeilläkin asiat kehittyvät. Meillä on aina kuningas, joka tahtoo\nlaajentaa etuoikeuksiaan, aina kunnianhimoisia, jotka pyrkivät\nkansanedustajiksi, aina Mirabeaun maine ja hänen keräämänsä\nsatasentuhatta frangia riistävät maaseudun rikkailta yön levon.\nSellaista he väittävät vapaamielisyydeksi ja kansanrakkaudeksi!\nAina viettelee vanhoillisia halu pääriksi tai tavalliseksi\naatelisherraksi. Valtiolaivan peräsimessä tahtovat kaikki keikkua,\nse homma tuottaa hyvin. Eikö tavallinen vaatimaton matkustaja siellä\nkoskaan saa vaivaista rauhallista paikkaansa?\n\n-- Asiaan, asiaan! Olisi hauskaa kuulla, mihin vaikeuksiin niini\nrauhallinen mies kuin sinä sitten olet joutunut? Viimeiset vaalitko\najavat sinut pois maaseudulta?\n\n-- Minun vastukseni ovat paljon vanhempia. Neljä vuotta sitten olin\nneljänkymmenen ikäinen ja viidensadantuhannen frangin omistaja.\nNyt olen neljä vuotta vanhempi ja luultavasti viisikymmentätuhatta\nfrangia köyhempi. Menetin rahat, kun möin linnani, Montfleuryn,\njoka on kerrassaan ihanalla paikalla Rhone-joen seutuvilla.\nPariisissa kyllästyin tuohon alinomaiseen komediaan, jota ihmisen\ntäytyy näytellä niin kutsutun 1800-luvun kulttuurin tähden.\nKaipasin yksinkertaista ja sopuisaa elämää. Ja menenpä silloin ja\nostan maatilan Rhone-joen vuorisilta rinteiltä, ihanimman paikan\nmaailmassa. Kylän vikaari ja naapuruston pikku aateliset kosiskelevat\nminua puolisen vuotta. Minä kutsun heitä luokseni päivälliselle,\nsanon lähteneeni Pariisista siksi, etten tahtonut kuulla enää\nelämässäni puhuttavan politiikkaa. -- Kuten näette, sanoin, -- en\nole tilannut tänne sanomalehteäkään. Kuta vähemmän postinkantaja\ntuo kirjeitä, sitä tyytyväisempi olen. Mutta sepä ei ollut suinkaan\nvikaarin mieleen. Pian aletaan minua kiusata kaikenlaisilla\ntungettelevilla kysymyksillä, sotkea minua juoniin jne. Halusin\nantaa pari kolme sataa frangia vuodessa köyhille, mutta minua\npyydetään antamaan ne hyväntekeväisyysseuroille sellaisille kuin\nPyhän Joosepin, Pyhän Neitsyen jne. Minä kieltäydyin. Silloin minulle\nruvetaan hävyttömiksi. Minä olin niin tyhmä, että loukkaannuin\nsiitä. Nyt en pääse enää aamuisin nauttimaan vuoriston kauneudesta\njoutumatta johonkin kiusaan, joka herättää minut unelmistani ja\nmuistuttaa minulle äitelästi, että maailmassa on ihmisiä ja että\nhe ovat ilkeitä. Esimerkiksi kirkollisissa kulkueissa, joita\njärjestetään hyvän vuodentulon saamiseksi ja joissa käyn mielelläni\nkuulemassa laulua (sen sävel on luultavasti kreikkalainen), minun\npeltojani ei enää siunata, koska ne ovat jumalattoman maata, väittää\nvikaari. Vanhan talonpoikaisakan lehmä kuolee. Hän sanoo, että\npaha tuli lähellä olevasta lammikosta, joka on minun, jumalattoman\npariisilaisen filosofin, ja viikon kuluttua näen kaikki kalani\nkellottavan maha pystyssä kalkkilipeällä myrkytettyinä. Minua\nkiusataan sen tuhannella tavalla. Rauhantuomari, joka on kunnon\nmies, mutta pelkää menettävänsä paikkansa, ei anna minulle koskaan\noikeutta. Maaseudun rauha muuttuu minulle oikeaksi helvetiksi. Kun\nviimein huomaan, että vikaari, kylän seurakunnan esimies, on jättänyt\nminut eikä eläkkeellä elävä kapteenikaan, vaapamielisten johtaja,\ntue minua enää, niin kaikki karkaavat kilvalla kimppuuni, yksinpä\nmuurarikin, jota olen elättänyt vuoden, ja vaunuseppä, joka varasti\nminulta vaunujani korjaillessaan tietäen nyt pääsevänsä kaikesta\nilman rangaistusta. Saadakseni jonkinlaista tukea ja voittaakseni\nkäräjäasioistani edes muutaman, tekeydyin vapaamieliseksi. Mutta\nsilloin tulivat nuo vietävän vaalit, kuten arvasit, tahdottiin minun\nääntäni...\n\n-- Tuntemattomalle?\n\n-- Ei suinkaan, vaan miehelle, jonka liiankin hyvin tunnen! Minä\nkieltäydyin antamasta ääntäni, mutta se oli hirveä typeryys.\nKohta sain vapaamielisetkin niskaani, ja asemani tulee aivan\nsietämättömäksi. Uskonpa, että jos vikaarin päähän olisi pistänyt\nsyyttää minua piikani murhaajaksi, hän olisi saanut kummastakin\npuolueesta kaksikymmentä todistajaa vannomaan, että minä olin tehnyt\nsen rikoksen.\n\n-- Vai aioit todellakin elää maalla yhtymättä naapuriesi intohimoihin\ntai edes kuuntelematta heidän lorujaan! Hulluko sinä olet...!\n\n-- No niin, siihen löytyi keino: Montfleury on nyt myytävänä,\nminä menetän mielelläni vaikkapa viisikymmentätuhatta frangia,\nmutta olen onnellinen, kun pääsen siitä ulkokultailun ja joutavien\njuonien helvetistä pois. Etsin yksinäisyyteni ja maaseudun rauhani\nainoasta paikasta, missä sitä Ranskassa on, nimittäin Pariisista\nerään talon neljännestä kerroksesta Champs-Elyséen varrelta. Sitä\npaitsi aprikoin, enköhän ala uutta poliittista uraani lahjoittamalla\nehtoollisleipiä Roulen kaupunginkorttelin seurakunnalle.\n\n-- Tällaista ei olisi ollut Napoleonin aikaan, sanoi Falcoz surua ja\nvihaa hohtavin silmin.\n\n-- Ehkäpä ei, mutta miksi hän ei osannut pysyä vallassa, se sinun\nNapoleonisi? Kaikki nykyiset kärsimykseni ovat hänen työtään.\n\nJulienin tarkkavaisuus heräsi entistä enemmän. Jo kohta hän oli\nymmärtänyt, että bonapartisti Falcoz oli se herra de Rénalin\nlapsuudenystävä, jonka määri vuonna 1816 oli hylännyt, ja filosofi\nSaint-Giraud varmaankin sen prefektuuriviraston päällikön veli, joka\noli keinotellut itselleen huutokaupassa kunnan taloja polkuhintaan.\n\nSaint-Giraud jatkoi:\n\n-- Rakas Bonapartesi on saanut aikaan sen, että kunniallinen mies,\njoka ei ahdistele ketään, neljänkymmenen ikäinen, viidensadantuhannen\nfrangin omistaja, ei voi asettua maaseudulle eikä löydä sieltä\nrauhaa, vaan papit ja aateliset ajavat hänet matkaansa.\n\n-- Älä puhu pahaa hänestä, huudahti Falcoz. -- Koskaan eivät toiset\nkansat ole kunnioittaneet Ranskaa niin kuin niinä kolmenakymmenenä\nvuotena, jolloin Napoleon oli vallassa. Kaikessa, mitä silloin\ntehtiin, oli suuruutta.\n\n-- Tuo sinun keisarisi, piru muuten hänet vieköön, ei ollut suuri\nkuin taistelukentillä ja silloin kuin järjesti uudestaan raha-asiat,\nsiinä vuoden 1802 tienoilla, jatkoi nelikymmenvuotias matkustaja.\n-- Miten on arvosteltava hänen koko myöhempää esiintymistään?\nMarsalkkoineen, hovikomeuksineen ja vastaanottoineen Tuileriessä hän\njulkaisi vain uuden painoksen kaikista entisistä monarkistisista\nnarrituksista. Vanha painos oli jo korjattu, se olisi kelvannut vielä\npariksi vuosisadaksi. Aatelisto ja papit tahtoivat palata vanhaan,\nmutta heillä ei ollut sitä rautakättä, jota tarvittiin vanhaa\nyleisölle tyrkytellessä.\n\n-- Puheestasi huomaa, että olet entinen kirjapainonomistaja!\n\n-- Kuka minut ajoi pois maatilaltani? jatkoi kirjanpainaja\nvimmoissaan. -- Papitpa juuri, jotka Napoleon kutsui jälleen\nkonkordaatillaan maahan, kun hänen olisi pitänyt kohdella heitä\nniin kuin valtio lääkäreitä, asianajajia ja astronomeja: pelkkinä\nkansalaisina, välittämättä ollenkaan millä keinottelutavalla he\nkoettavat elättää aatelisherroja, ellei Napoleonisi olisi tekaissut\nuusia kreivejä ja paroneja? Ei, päästiinhän jo kerran siitä muodista.\nJa papiston jälkeen ovat pienet maalaisaateliset kiusanneet minua\nkaikkein eniten ja pakottaneet minut vapaamieliseksi.\n\nJuttua jatkui loputtomiin. Siitä aiheesta riittää Ranskassa väittelyä\nvielä viideksikymmeneksi vuodeksi. Kun Saint-Giraud yhä hoki, että\nmaaseudulla oli ihmisen aivan mahdoton elää, mainitsi Julien kainosti\nhänelle esimerkkinä herra de Rénalin.\n\n-- Jopa olette viisas, nuori mies, piru vieköön! huudahti Falcoz.\n-- Hän ryhtyi vasaraksi, ettei olisi joutunut alasimeksi, ja aika\nmoukari hän onkin. Mutta nyt jo huomaa, että Valenod lyö hänet\nlaudalta. Tunnetteko sen lurjuksen? Se poika osaa! Mitäs sitten\nsanotte, kun herra de Rénalinne jonakin kauniina päivänä näkee\nitsensä viralta pannuksi ja Valenodin kavunneen hänen paikalleen?\n\n-- Joutuu vain tilille omista pahoista töistään, sanoi Saint-Giraud.\n\n-- Te siis tunnette Verrièresin, nuori mies? No niin, Bonaparte,\njota taivas hänen monarkistisista konnankoukuistaan rangaiskoon, sai\naikaan sen, että nyt hallitsevat Rénalit ja Chélanit, ja sitten taas\nvuorostaan Valenodit ja Maslonit.\n\nNämä synkät valtiolliset pakinat olivat Julienille jotakin uutta ja\nkummallista ja estivät häntä vaipumasta nautiskeleviin unelmiinsa.\n\nKun Pariisi ilmestyi kaukaa näkyviin, ei se vaikuttanut häneen\noikeastaan siltä eikä tältä. Muisto vuorokaudesta, jonka hän oli\nviimeksi elänyt Verrièresissä, vaikutti vielä hänen tulevien\ntuulentupiensa vastapainona. Hän teki mielessään valan, ettei\njättäisi koskaan ystävättärensä lapsia oman onnensa nojaan, vaan\nuhraisi kaikkensa suojellakseen heitä, jos pappien itsevaltaisuus\nsaisi aikaan uuden vallankumouksen ja aatelistoa alettaisiin jälleen\nvainota.\n\nKuinkahan olisi käynyt sinä yönä, jolloin hän tuli Verrièresiin\nja nosti tikapuunsa pystyyn rouva de Rénalin makuuhuoneen ikkunaa\nvasten, jos huoneessa olisikin nukkunut joku vieras tai itse herra de\nRénal?\n\nJa miten suloiset siellä olivat olleet ne kaksi ensimmäistä tuntia,\nkun ystävätär tosissaan aikoi karkoittaa hänet pois ja Julien piti\npuoliaan, istuen rouva de Rénalin vieressä pimeässä! Sellaisia\nmuistoja ei Julienin tapainen luonne unohda koko elämänsä aikana.\nTuon seurustelun muut yksityiskohdat alkoivat sitten jo sulautua\ntapahtumiin heidän rakkautensa ensi ajoilta, joista oli neljätoista\nkuukautta.\n\nJulien heräsi äkkiä syvistä unelmistaan, sillä vaunut pysähtyivät.\nOltiin saavuttu postitalolle, joka oli J. J. Rousseaun kadun varrella.\n\n-- Haluan Malmaisoniin, hän sanoi ajurille, joka ajoi paikalle.\n\n-- Tähän aikaan! Mitä te siellä teette, herra?\n\n-- Se ei kuulu teille, ajakaa!\n\nMikään oikea intohimo ei muista muuta kuin itseään. Siksipä intohimot\ntuntuivatkin Pariisissa naurettavilta, sillä siellähän jokainen\nnaapuri vaatii meitä ajattelemaan paljon häntä itseään. Välttelen\nkuvailla, kuinka Julien haltioitui Malmaisonissa. Hän itki. Niinkö\ntosiaan, keskellä noita rumia valkeita muureja, jotka sinne oli sinä\nvuonna rakennettu ja jotka pirstovat koko puiston pilalle?\n\nAivan niin, sen vakuutan, herra! Julien oli samanlainen kuin yleensä\nmyöhempikin sukupolvi. Hän ei nähnyt mitään Arcolen, Pyhän Helenan\nsaaren ja Malmaisonin välillä.\n\nIllalla Julien aprikoi, menisikö ehkä teatteriin vai karttaisiko\nsitä. Hänellä oli merkilliset käsitykset tuosta kadotuksen paikasta.\n\nSyvä epäluulo esti häntä ihailemasta elävää Pariisia. Hän liikuttui\nainoastaan milloin näki muistomerkkejä, jotka hänen sankarinsa oli\njättänyt jälkeensä.\n\n-- Nyt siis olen täällä juonien ja teeskentelyn pääpesässä! Täällä\npitävät abbé de Frilairin suojelijat valtaa käsissään.\n\nKolmannen päivän iltana uteliaisuus voitti ja hän meni sittenkin\nabbé Pirardin puheille ennen kuin ryhtyi katselemaan perinpohjin\nkaupunkia. Abbé selitti hänelle kylmästi, minkälainen elämä häntä\nodotti markiisi de La Molen talossa.\n\n-- Jos muutaman kuukauden kuluttua ilmenee, ettette sovellu\npaikkaan, niin palaatte takaisin seminaariin, mutta kaikin puolin\nkunniallisella tavalla. Saatte asua markiisin luona, miehen, joka\non Ranskan ylhäisempiä herroja. Esiinnytte siellä mustassa puvussa,\nmutta ei papin puvussa, vaan vähän sellaisessa kuin tavallisten\nihmisten surupuku on. Vaadin, että kolmasti viikossa käytte\njumaluusopin luennoilla eräässä seminaarissa, jonne hankin teille\npääsyn. Joka päivä kello kahdentoista aikaan menette markiisin\nkirjastoon. Hän aikoo teettää teillä oikeusjuttujaan ja muita\nliikeasioitaan koskevia kirjeitä. Markiisi merkitsee itse jokaisen\nsaapuneen kirjeen reunaan, mihin suuntaan teidän on vastattava.\nMinä väitin hänelle, että teistä tulisi kolmessa kuukaudessa niin\ntaitava, ettei hänen tarvitsisi hylätä kahdeksastatoista kirjeestä,\njotka tuotte hänen allekirjoitettavikseen, enempää kuin kolme, neljä.\nKello kahdeksan aikaan illalla järjestätte hänen työpöytänsä ja kello\nkymmeneltä olette vapaa. Saattaa sitten sattua, jatkoi abbé Pirard,\n-- että joku vanha rouva tai joku ystävällinen herrasmies esittelee\nteille tavattomia etuja tai tarjoaa teille kursailematta kultaa, jos\nnäytätte eräitä markiisille tulleita kirjeitä...\n\n-- Mitä hittoa! huudahti Julien ja lensi punaiseksi.\n\n-- Kummallista, virkkoi abbé ja hänen suunsa meni katkeraan hymyyn,\n-- että te, vaikka olette niin köyhä ja kokonaisen vuoden oleskellut\nseminaarissa, vielä suututte moraalisesti. Taidatte olla umpisokea!\nEhkäpä veren perintöä? jatkoi abbé, puolittain itselleen mutisten.\n-- Merkillistä, että markiisi tuntee teidät, hän lisäsi ja katsoi\nterävästi Julienia. -- Mistä tuntenee, en tiedä. Hän antaa teille\naluksi palkkaa sata louista. Hän häilähtelee usein oikkujensa mukaan,\nse vika hänellä on. Lapsellisuudessa saatte hänestä kilpailijan.\nJos hän on teihin tyytyväinen, voi palkkanne vähitellen nousta\nkahdeksaantuhanteen frangiin. Mutta ymmärrättehän, huomautti abbé\nkirpeästi, -- ettei hän anna teille niitä rahoja pelkästään kauniiden\nsilmienne tähden, teistä täytyy olla hyötyä. Jos olisin teidän\nasemassanne, puhuisin hyvin vähän enkä ainakaan puhuisi koskaan\nasioista, joita en ymmärrä.\n\n-- Niin, hän jatkoi yhä, -- unohdin vielä mainita markiisin\nperheestä. Olen ottanut siitä teitä varten selvää. Siellä on kaksi\nlasta, tytär ja yhdeksäntoista ikäinen poika, tavattoman elegantti,\nhuisheikka, joka ei kello kahdentoista aikaan tiedä, mitä hän\nkello kaksi tekee. Hän on älykäs ja rohkea. Oli mukana Espanjan\nsotaretkellä. Markiisi toivoo, en tiedä mistä syystä, että teistä\ntulisi nuoren kreivi Norbertin ystävä. Mainitsin hänelle, että\nolette etevä latinisti. Ehkäpä hän ajattelee, että te opetatte hänen\npojalleen muutamia irrallisia Ciceron tai Vergiliuksen lauselmia. Jos\nminä olisin teidän sijassanne, en antaisi tuon kauniin nuoren miehen\nkoskaan ryhtyä laskemaan kanssani leikkiä. Ja antaisinpa pyydellä\nitseäni monta kertaa ennen kuin taipuisin hänen sangen kohteliaihin,\nmutta hieman ironialla pilattuihin lähentelyihinsä. En salaile\nteiltä, että nuori kreivi de La Mole tiettävästi ensin halveksii\nteitä, joka olette vähäistä syntyperää, kun taas hänen kantaisänsä\noli hovimiehiä ja sai kunnian tulla mestatuksi Grève-torilla\nhuhtikuun 26. päivänä 1574 sekaannuttuaan erääseen valtiolliseen\njuoneen. Te olette kirvesmiehen poika Verrièresistä ja sitäpaitsi\nhänen isänsä palveluksessa. Ajatelkaa, mikä ero siinä on, ja tutkikaa\nmuuten tuon suvun vaiheita Morerin historiasta. Kaikki imartelijat,\njotka käyvät siellä päivälliskutsuilla, tekevät sopivan tilaisuuden\ntullen siihen hienoja viittauksia, kuten he sanovat. Varokaa,\nmiten vastaatte kreivi Norbert de La Molen, tuon husaarirykmentin\neskadroonanpäällikön ja tulevan Ranskan päärin, leikinlaskuihin.\nÄlkää sitten tulkokaan valittamaan minulle seurauksista!\n\n-- Minun ei mielestäni pitäisi vastatakaan miehelle, joka minua\nhalveksii, sanoi Julien hyvin punaisena.\n\n-- Teillä ei ole vielä käsitystä sen halveksinnan laadusta. Se\nilmenee pelkästään liioitellun suurena kohteliaisuutena. Jos olisitte\ntyhmä, ottaisitte sen täydestä. Jos haluaisitte menestyä, teidän\ntäytyisi ottaa se täydestä.\n\n-- Pidettäisiinkö minua kiittämättömänä, jos kyllästyisin kerran koko\nurakkaan ja menisin takaisin seminaarin koppiin numero 103?\n\n-- Epäilemättä, vastasi abbé. -- Koko talon seurapiiri parjaisi\nteitä; mutta silloin minä ilmestyisin avuksenne. _Adsum qui\nfeci_.[Minä, joka sen tein, olen läsnä.] Sanoisin, että menettelitte\nniin minun käskystäni.\n\nJulienia närkästytti nyt abbé Pirardin ilmeisesti pistävä ja melkein\nhäijy sävy. Se melkein pilasi hänen viimeiset sanansa.\n\nAsia johtui siitä, että abbé käsitti rakkautensa Julienia\nkohtaan hyvin omantunnon mukaisesti ja että hän pelkäsi melkein\nuskonnollisesti sekaantua näin ratkaisevasti toisen ihmisen kohtaloon.\n\n-- Sitä paitsi näette siellä vielä, hän lisäsi yhtä epäystävällisesti\nja kuin kiusallisen velvollisuuden täyttäen, -- näette vielä\nmarkiisitar de La Molen. Hän on kookas, vaaleaverinen rouva,\nuskollinen, pöyhkeä, mallikelpoisen kohtelias ja vielä\nvähäpätöisempi. Hänen isänsä on vanha herttua de Chaulnes, yleensä\ntunnettu sukuennakkoluuloistaan. Tuo ylimysnainen on ikään kuin\nyhteenveto, korkoreliefi kaikesta, mikä kuuluu hänen arvoistensa\nnaisten perusluonteeseen. Hän ei salaile, että ainoaa arvokasta\nhänestä on maailmassa ristiretkellä käyneet kantaisät. Raha tulee\nvasta pitkän matkaa sen jälkeen. Ihmettelettekö tätä? Katsokaas,\nemme ole enää maalla, ystäväni. Saatte hänen salongissaan kuulla\nylhäisaateliston puhuvan prinsseistämme merkillisen kevyeen tapaan,\nmutta markiisitar de La Mole alentaa äänensä kunnioituksesta, milloin\nvain mainitsee jonkun prinssin tai etenkin prinsessan. En neuvoisi\nteitä hänen läsnäollessaan väittämään, että Filip II tai Henrik VIII\nolivat hirviöitä. He olivat toki kuninkaita, ja se antaa heille\nehdottoman oikeuden vaatia kunnioitusta sellaisilta syntyperättömiltä\nkuin te ja minä! Mutta me kuitenkin olemme pappeja, sillä pappina\nhän teitäkin pitää, lisäsi herra Pirard. Ja siksi hän kohtelee meitä\nkamaripalvelijoina, jotka ovat hänelle välttämättömiä autuuden\nsaavuttamiseksi.\n\n-- Herra Pirard, sanoi Julien, -- minusta tuntuu, etten viivy kauan\nPariisissa.\n\n-- Miten vain tahdotte, mutta huomatkaa, ettei ihminen meidän\nasemassamme menesty muuten kuin suurten herrojen avulla. Teidän\nluonteessanne on jotakin, jota ainakaan minä en osaa määritellä,\nmutta joka tekee teidät vainotuksi, ellei se auta teitä eteenpäin.\nTeille ei ole kultaista keskitietä! Älkää käyttäkö taipumuksianne\nväärin. Ihmiset näkevät aina, kun tulevat teitä puhuttelemaan,\nettette ole siitä hyvillänne. Sellaisessa yhteiskunnallisessa maassa\nkuin meidän olette tuhon oma, jos ette esiinny arvokkaasti. Mihin\nolisitte joutunut Besançonissa, jos ei tätä markiisi de La Molen\noikkua olisi sattunut? Kerran huomaatte, kuinka tavattoman omituista\non, että hän otti teidät suojaansa, ja ellette ole suorastaan\nepänormaali, niin olette hänelle ja hänen perheelleen ikuisesti\nkiitollinen. Miten monta paljon oppineempaa köyhää abbéa kuin te,\non saanut Pariisissa vuosikaudet tulla toimeen kurjilla ansioilla.\nSeitsemänkymmentäviisi centimea messusta ja viisikymmentä Sorbonnessa\npidetyistä luennoista kappaleelta... Muistakaa, mitä viime talvena\nkerroin teille kardinaali Duboisin, tuon hirtehisen nuoruusvuosista.\nEtte kai pöyhkeydessänne luule itseänne lahjakkaammaksi kuin hän?\nMinä esimerkiksi, keskinkertainen rauhanmies, luulin saavani kuolla\nseminaarissani. Olin niin lapsellinen, että kiinnyin siihen. Kas\nkuinka kävi. Minut olisi erotettu, ellen itse olisi jättänyt\nerohakemustani. Tiedättekö miten varakas silloin olin? Minulla oli\nviisisataakaksikymmentä frangia, siinä koko pääomani. Ei ainoaakaan\nystävää, tuskin pari tuttavaa. Markiisi de La Mole, jota en ollut\nmilloinkaan nähnyt, pelasti minut kiipelistä. Yksi ainoa sana\nhäneltä, ja sain pastoraatin seurakunnassa, jonka väki on varakasta\nja karttaa yleensä karkeita paheita. Ja suorastaan häpeän, niin\nkohtuuttomat tuloni ovat vähäiseen työhöni nähden. Olen tässä puhunut\nnäin kauan naputtaakseni hiukan järkeä päähänne. Ja vieläkin sana,\nvalitettavasti olen hyvin kielteinen, saattaa käydä niin, ettemme\nkerran puhdekaan keskenämme. Jos talo markiisittaren mahtailun\ntai hänen poikansa mauttoman ilveilyn vuoksi käy teille aivan\nsietämättömäksi, niin neuvon teitä täydentämään opintonne jossakin\nseminaarissa viidentoista peninkulman päässä Pariisista, mieluummin\npohjois- kuin eteläosassa maata. Pohjoisessa ollaan sivistyneempiä,\nja, lisäsi hän melkein kuiskaamalla, siellä pelkäävät pikku tyrannit\nläheisen Pariisin sanomalehtiä, se täytyy minun teille tunnustaa.\nJos me sitten edelleen saamme iloa toistemme tapaamisesta, ja\njos markiisin talo ei teitä miellytä, niin tarjoan teille paikan\nsijaisenani. Jaamme tulot, jotka saan pastoraatistani, kahtia. Olen\nteille sen velkaa, ja paljon enemmänkin, sanoi abbé ja katkaisi\nJulienin kiittelyt, -- velkaa omituisesta tarjouksestanne, jonka\nteitte minulle Besançonissa. Jos ei minulla silloin olisi ollut edes\nnoita viittäsataakahtakymmentä frangia, niin te olisitte pelastanut\nminut.\n\nAbbén äänestä oli tuimuus kadonnut. Häpeäkseen Julien tunsi kyynelten\ntulevan silmiinsä. Hänen teki mielensä heittäytyä ystävänsä kaulaan,\neikä hän voinut olla sanomatta tälle, tekeytyen niin miehekkääksi\nkuin liikutukseltaan osasi:\n\n-- Isäni vihasi minua jo kätkyessä, se on elämäni katkerimpia\nonnettomuuksia. Mutta nyt en nurise enää kohtaloani, sillä teissä\nolen tavannut isän, herra Pirard.\n\n-- Hyvä, hyvä, hoki abbé hämmästyneenä. Sitten hän jäykistyi jälleen\nseminaarinrehtoriksi:\n\n-- Ei saa koskaan sanoa \"kohtalo\", poikani, täytyy aina sanoa\n\"Kaitselmus.\" Vaunut seisahtuivat ja kuski tarttui valtavan portin\npronssiseen kolkuttimeen. Siinä oli de La Molen sukutalo, _Hôtel de\nla Mole_. Ja että kulkijat olisivat aivan varmoja asiasta, sanat oli\nkaiverrettu mustaan marmorilevyyn portin päälle.\n\nMoinen mahtailu oli Julienista vastenmielistä. \"He pelkäävät kuin\nmielettömät jakobiinejä. Robespierre ja hänen mestausvankkurinsa\nkummittelevat heille joka pensaan takana. He ovat siinä suhteessa\naivan naurettavia, ja kuitenkin he rehentelevät tällä tavoin\nlinnoillaan, niin että roskaväki ne helposti huomaisi ja kapinan\ntullen ryöstäisi.\" Julien uskoi nämä ajatuksensa abbé Pirardille.\n\n-- Oi lapsi-parka, pian teistä tulee minun sijaiseni! Mitä kauheaa\nmieleenne juolahtaakaan.\n\n-- Minusta se oli aivan luonnollinen ajatus, vastasi Julien.\nPorttivahdin ankara arvokkuus ja etenkin pihan puhtaus ihastuttivat\nJulienia. Aurinko säteili.\n\n-- Kuinka uljasta arkkitehtuuria! hän sanoi ystävälleen.\n\nHänen arvostelunsa koski Saint-Germainin kaupunginosassa tavallista\ntyhjänpäiväistä palatsia, jollaisia rakennettiin Voltairen kuoleman\naikoina. Milloinkaan muoti ja kauneus eivät ole olleet kauempana\ntoisistaan kuin niissä.\n\n\n\n\nXXXII\n\nKESKELLE MAAILMAA\n\n\n    Muistan naurettavan ja liikuttavan tapauksen: kun ihminen ensi\n    kertaa, yhdeksäntoistavuotiaana joutui yksinään ja turvattomana\n    hienoston salonkiin, niin pelkkä naisen katse sai hänet hämilleen.\n    Kuta miellyttävämmäksi tahdoin tekeytyä, sitä kömpelömmin\n    käyttäydyin. Kaikesta minulla oli väärä käsitys: milloin avasin\n    aiheettomasti koko sydämeni, milloin pidin toista miestä\n    vihollisenani, jos hän vain oli totisena katsahtanut minuun.\n    Mutta kainouden hirveistä tuskista huolimatta, kuinka ihanilta\n    aurinkoiset päivät tuntuivat!\n\n                                                    _Kant_.\n\nJulien pysähtyi ällistyneenä keskelle pihaa.\n\n-- Koettakaa toki näyttää järkevältä, sanoi abbé Pirard. -- Päässänne\nkuhisee hirveitä ajatuksia, mutta kuitenkin olette aivan kuin lapsi!\nMihin unohtui Horatiuksen _nil mirari_ (ei saa antaa ihastukselleen\nvaltaa)? Ajatelkaa, että kun tuo lakeijalauma näkee, että teille\nannetaan täällä paikka, se pilkkaisi teitä mielellään. Se käsittää\nteidät vertaisenaan, joka on ansiottomasti korotettu ylemmäksi heitä\nmuita. Vaikka se näyttää ystävälliseltä, jakaa hyviä neuvoja ja\nhaluaa opastaa teitä, se koettaa kuitenkin houkutella teidät johonkin\ntavattomaan typeryyteen.\n\n-- Sen uskon kyllä, vastasi Julien, puraisi huultaan ja muuttui\njälleen epäluuloiseksi.\n\nTeidän mielestänne, ensimmäisen kerroksen salit, joiden kautta herrat\nkulkivat markiisin työhuoneeseen, olisivat olleet yhtä ikäviä kuin\nkomeitakin. Jos niitä tarjottaisiin teille sellaisina kuin ne ovat,\nette suostuisi asumaan niissä. Ne ovat oikeita haukotusten ja turhan\nviisastelun tyyssijoja. Mutta Julienin ihastusta ne vain lisäsivät.\n\"Kuinka voisi ihminen olla onneton\", hän ajatteli, \"kun saa asua näin\nuljaasti.\"\n\nViimein herrat tulivat mahtavan huoneiston kaikkein rumimpaan\nhuoneeseen. Siellä oli niin hämärää, että tuskin näki, ja siellä\nistui pieni laiha mies, jolla oli terävät silmät ja vaalea\ntekotukka päässä. Abbé käännähti Julienin puoleen ja esitteli hänet\nmarkiisille. Julien tuskin tunsi häntä enää, niin kohteliaana hän\nesiintyi. Hän ei ollut enää mikään Bray-le-Hautin luostarissa nähty\npöyhkeäilmeinen ylimys. Julienin mielestä hänellä oli liian tuuhea\nperuukki. Ja se ajatus hävitti hänen arkuutensa kokonaan. Henrik\nIII:n jälkeläisen vartalo vaikutti hänestä kovin vaivaiselta.\nMarkiisi oli tavattoman laiha ja hänen liikkeensä olivat liian\npyörähteleviä. Mutta pian Julien huomasi, että markiisi osasi\nkäyttäytyä puhuteltavaa kohtaan vieläkin miellyttävämmin kuin\nBesançonin piispa. Vastaanottoa kesti ainoastaan kolme minuuttia.\nAbbé Pirard sanoi heidän poistuessaan Julienille:\n\n-- Te katselitte markiisia kuin olisitte aikonut ruveta maalaamaan\nhänestä kuvaa. En ole liioin perehtynyt siihen, mitä täkäläiset\nkutsuvat kohteliaisuudeksi, pian tiedätte siitä asiasta paljon\nenemmän kuin minä. Mutta tuollainen tuijottelu ei minusta tuntunut\nollenkaan kohteliaalta.\n\nIstuttiin jälleen vaunuissa. Kuski seisahdutti lähellä bulevardia,\nja abbé vei Julienin johonkin huoneistoon, jossa oli monta suurta\nsalia perätysten. Julien huomasi, ettei siellä näkynyt laisinkaan\nhuonekaluja. Hän katseli komeaa, kullattua pöytäkelloa, joka oli\nkoristettu hänen mielestään hyvin rivoilla pikku veistoksilla, kun\nmuuan hienosti puettu herrasmies tuli hymyillen hänen luokseen.\nJulien kumarsi hiukan.\n\nHerra hymyili yhä vain ja laski kätensä Julienin olalle. Julien\nsäpsähti ja kimmahti takaisin. Hän lehahti punaiseksi, hän vihastui\nniin. Abbé Pirard nauroi kyynelet silmissä, vaikka koetti pysyä\ntäysin arvokkaana. Herrahan oli räätäli.\n\n-- Päästän nyt teidät taas vapaaksi kahdeksi päiväksi, sanoi abbé,\nkun he menivät ulos. -- Vasta silloin voitte tulla esitellyksi\nmarkiisitar de La Molelle. Joku toinen vartioisi teitä kuin nuorta\ntyttöä näinä ensimmäisinä päivinänne täällä uudessa Babylonissa.\nHävittäkää tulevaisuutenne heti, jos aiotte sen hävittää, niin\nvapaudun siitä heikkoudesta, että minun täytyy ajatella teitä.\nYlihuomenna räätäli tuo teille kaksi pukua. Te annatte viisi frangia\nräätälin apulaiselle, joka tulee niitä sovittamaan. Muuten, älkää\nilmaisko noille pariisilaisille edes äänenne sointua. Jos sanotte\nsanankin, he saavat aiheen ilveillä kustannuksellanne. Se on heidän\nerikoiskykyjään. Tulkaa ylihuomenna luokseni kello kaksitoista\npäivällä... Ja menkää nyt ja turmelkaa itsenne...! Unohdin jotain\nvielä, tilatkaa itsellenne kengät, hattu ja paitoja näistä\nosoitteista.\n\nJulien tarkasteli käsialaa, jolla osoitteet oli kirjoitettu.\n\n-- Markiisi itse kirjoitti ne, selitti abbé. -- Hän on toimelias\nmies, ajattelee kaikkea ja tekee mieluummin itse työtä kuin\nkomentelee muita. Hän on ottanut teidät luokseen sitä varten, että\nvapauttaisitte hänet käskemisen vaivoista. Onkohan teillä tarpeeksi\nälyä toimittaa hyvin kaikki, mitä tuo mies teiltä vihjauksellakin\npyytää? No, saammehan nähdä. Koettakaa parastanne!\n\nJulien astui sanaakaan sanomatta kauppoihin, joiden osoitteet hänelle\noli annettu. Hän huomasi vastaanoton niissä hyvin kunnioittavaksi.\nJopa suutari kirjoitti nimiluetteloonsa oikein: herra Julien de Sorel.\n\nPère-Lachaisen hautausmaalla muuan sangen kohtelias ja sanoiltaan\ntavattoman vapaamielinen herra tarjoutui näyttämään hänelle\nmarsalkka Neyn haudan, jota poliittisista syistä ei ole kunnioitettu\nmuistomerkillä. Mutta kun Julien sitten erosi tuosta vapaamielisestä,\njoka kyynelet silmissä melkein rutisti hänet syliinsä, hän näki,\nettei hänellä enää ollutkaan taskussaan kelloa. Yhtä kokemusta\nrikkaampana hän ilmestyi sitten kaksi päivää myöhemmin kello\nkahdentoista aikaan abbé Pirardin luo. Abbé tarkasteli häntä\nterävästi.\n\n-- Teistä taitaa tulla itserakas narri, abbé sanoi ankarasti.\n-- Julien oli tosiaan juhlallinen kuin mikäkin surupukuinen\nnuorukainen. Hänen kasvonsa eivät näyttäneet suinkaan hullummalta,\nmutta kunnon abbé oli itse tarpeeksi maalainen huomatakseen, että\nJulien piti olkapäitään asennossa, jota maaseudulla luullaan kaikkein\narvokkaimmaksi ja hienoimmaksi.\n\nMutta kun markiisi näki Julienin, hän arvioi Julienin ulkonaisia\netuja aivan toisin kuin abbé, jolle hän sanoikin:\n\n-- Onko teillä mitään sitä vastaan, että herra Sorel ottaisi\ntanssitunteja?\n\nAbbé aivan hämmästyi.\n\n-- Ei, hän vastasi viimein -- Julien ei ole pappi.\n\nMarkiisi lähti itse, harpaten kaksi askelmaa kerrallaan, joitakin\nsalaportaita, näyttämään sankarillemme kauniin ullakkohuoneen, jonka\nJulien saisi asuttavakseen. Sen ikkuna oli palatsin valtavan laajaan\npuutarhaan päin. Siellä markiisi kysyi, kuinka paljon paitoja Julien\noli tilannut liinavaateliikkeestä.\n\n-- Kaksi, vastasi Julien häpeissään, että niin suuri herra alentui\nkyselemään tällaisia pikku seikkoja.\n\n-- Hyvä, sanoi markiisi totisena lyhyesti ja käskevästi. -- Sangen\nhyvä! Tilatkaa kaksikymmentäkaksi paitaa lisää. Tässä teille\nensimmäisen vuosineljänneksen palkka.\n\nMennessään alas ullakkokamarista markiisi huusi puheilleen erään\nvanhan palvelijan: -- Arsène, hän sanoi -- te palvelette herra\nSorelia.\n\nPari minuuttia myöhemmin Julien seisoi yksinään komeassa kirjastossa.\nSiitä tuli hänelle ihana hetki! Salatakseen mielenliikutustaan hän\nmeni piiloon erääseen pieneen sivukomeroon. Sieltä hän katseli\nhurmautuneena kirjojen loistavia selkiä. \"Minä saan lukea kaikki\nnuo\", hän ajatteli. \"Kuinka minä en viihtyisi täällä? Herra de Rénal\nhäpeäisi silmät päästänsä, jos hän tietäisi sadannenkin osan kaikesta\nhyvästä, mitä markiisi de La Mole on minulle tehnyt. Mutta täytyypä\nkatsella kirjeitä, jotka määrättiin kopioitavaksi.\"\n\nSen työn tehtyään Julien uskalsi lähestyä kirjahyllyjä. Hän oli tulla\nhulluksi ilosta, kun huomasi siellä Voltairen teokset ja sai ottaa\nniteen käteensä. Hän juoksi avaamaan kirjaston oven, ettei kukaan\nolisi katsellut salaa. Sitten hän selaili riemukseen jokaista noista\nkahdestakymmenestä niteestä. Ne olivat komeasti sidotut, Lontoon\nparhaan kirjansitojan työtä. Vähemmästäkin Julien olisi haltioitunut.\n\nTunti sen jälkeen markiisi tuli kirjastoon, katsahti Julienin\nkopioihin ja huomasi kummakseen, että Julien kirjoitti _vielä_\nkahdella l:llä, siis _viellä_. \"Olisikohan abbé puhunut minulle satua\nhänen taidostaan!\"\n\nMarkiisi masentui aika tavalla, mutta virkkoi lauhkeasti:\n\n-- Te ette ole varma oikeinkirjoituksesta?\n\n-- En ole, vastasi Julien ajattelematta laisinkaan, että hän siten\nsaattoi vahingoittaa itseään, niin heltynyt hän oli markiisin\nhyvyydestä, joka oli aivan herra de Rénalin ynseyden vastakohta.\nMarkiisi arveli: \"Tällä pienellä Franche-Comtén abbélla kokeileminen\ntaisi olla pelkkää ajanhukkaa. Mutta minähän tarvitsin välttämättä\nluotettavaa miestä.\"\n\n-- _Vielä_ kirjoitetaan yhdellä l:llä, sanoi markiisi. -- Kun\nsaatte kopiot valmiiksi, katsokaa sanakirjaa, jos olette\noikeinkirjoituksesta epävarma.\n\nKello kuusi markiisi kutsutti hänet luokseen. Hänestä oli ilmeisen\nkiusallista nähdä Julienin kenkiä.\n\n-- Tein pahoin, kun unohdin sanoa teille, että teidän täytyy joka\npäivä kello puoli kuusi muuttaa pukua.\n\nJulien katseli häneen ällistyneen näköisenä.\n\n-- Tarkoitan, että teillä täytyy olla polvihousut ja matalat kengät.\nArsène saa muistuttaa teitä siitä tarvittaessa. Tällä kertaa esitän\npuolustuksenne.\n\nNäin sanoen markiisi de La Mole antoi Julienin mennä edellään kultaa\nsäteilevään saliin. Herra de Rénal oli aina harpannut tällaisissa\ntilaisuuksissa itse ensin sisään. Julienin entisen isännän syytä\noli, että hän nyt polki markiisia jalalle, mikä koski kauheasti,\nsillä markiisilla oli leini. \"Hän on kaiken lisäksi vielä kömpelö\",\najatteli markiisi. Hän esitteli Julienin kookkaalle, mahtavan\nnäköiselle naiselle. Se oli markiisitar. Julienista hän näytti\nnenäkkäältä, ja muistutti hiukan rouva de Maugironia, Verrièresin\npiirin prefektin puolisoa, johon Julien oli tutustunut Pyhän Kaarlen\njuhlan päivällisillä. Salin tavaton komeus sai Julienin niin päästään\npyörälle, ettei hän kuullut, mitä rouva de La Mole hänelle sanoi.\nMarkiisitar suvaitsi häneen tuskin katsahtaakaan. Siellä oli joukko\nherroja, joista Julien kuvaamattomaksi ilokseen tunsi nuoren Agden\npiispan, joka oli Bray-le-Hautin kirkollisissa juhlissa alentunut\npuhumaan hänelle muutaman sanan. Nuori prelaatti pelästyi varmaankin\ntavattomasti helliä katseita, joita Julien kainoudessaan häneen loi,\neikä ollut tuota maalaista tuntevinaankaan.\n\nJulienin mielestä saliin kokoontuneiden seurustelu vaikutti ikävältä\nja väkinäiseltä. Pariisissa puhellaan hiljaisella äänellä eikä\nliioitella pikku asioita.\n\nKuuden tienoissa tuli joukkoon eräs kaunis viiksekäs, hyvin kalpea ja\nsolakka nuori mies. Hänen päänsä oli tavattoman pieni.\n\n-- Te annatte aina odottaa itseänne, sanoi markiisitar, kun herra\nsuuteli tämän kättä.\n\nJulien huomasi, että hän oli kreivi de La Mole. Julien ihastui häneen\nheti.\n\nJulien ajatteli: \"Tuoko karkoittaisi minut tästä talosta loukkaavilla\npilapuheillaan?\"\n\nKun Julien katseli kreivi Norbertia, hän näki, että tällä oli\nkannussaappaat jalassa. \"Ja minulla täytyy olla matalat kengät,\nvarmaankin alemmuuteni merkkinä.\"\n\nAsetuttiin pöytään. Julien kuuli markiisittaren puhuvan hiukan\nkovemmalla äänellä pari ankaraa sanaa. Ja melkein heti hän huomasi\nsitten nuoren, erikoisen vaalean ja kaunisvartaloisen naisen, joka\nasettui pöytään Julienia vastapäätä. Julien ei kuitenkaan pitänyt\nhänen ulkonäöstään. Katsoessaan naista tarkemmin, hän ajatteli,\nettei ollut elämässään nähnyt niin kauniita silmiä. Mutta silmistä\nkuulsi kylmä sielu. Sitten Julien oli keksivinään, että hänen\nsilmissään oli ikävystynyt, tutkiva ilme, mutta silti ne näyttivät\nmuistavan, että oli esiinnyttävä ylhäisesti. \"Olivathan rouva de\nRénalinkin silmät kauniit\", ajatteli Julien, \"kaikki lausuivat niistä\nkohteliaisuuksia. Mutta hänen silmillään ja näillä ei ollut mitään\nyhteistä.\" Julienilla ei ollut tarpeeksi kokemusta huomatakseen,\nettä ainoastaan jokin sukkeluus sai silloin tällöin neiti Mathilden\nsilmät välkähtämään -- sillä nimellä hän kuuli neitiä mainittavan.\nSilloin kun rouva de Rénalin silmät syttyivät, ne hohtivat intohimon\ntulta tai sitten jaloa suuttumusta, kun jokin halpamainen teko\noli tapahtunut. Aterian lopulla Julien keksi mielestään neiti de\nLa Molen kauneudesta hyvin kuvaavan vertauksen. \"Hänen silmissään\nhyppii kipinöitä\", hän ajatteli. Muuten neiti de La Mole muistutti\nkiusallisesti äitiään, josta Julien piti yhä vähemmän, ja Julien\nlakkasi kokonaan katsomasta neitiä. Sitä vastoin kreivi Norbert\ntuntui hänestä joka suhteessa sympaattiselta. Julien ihastui häneen\nniin, ettei hänen päähänsä pälkähtänyt edes kadehtia ja vihata\nkreiviä, vaikka tämä oli rikkaampi ja jalompaa verta kuin hän itse.\n\nJulienista näytti, että markiisi oli ikävystynyt.\n\nToista ruokalajia tarjoiltaessa hän sanoi pojalleen: -- Norbert,\npyydän sinulta ystävällisyyttä herra Julien Sorelia kohtaan, jonka\nolen ottanut palvelukseeni ja josta haluaisin, jos mahdollista, tehdä\n_vielä_ miehen.\n\n-- Hän on minun sihteerini, jatkoi markiisi vierustoverilleen, ja hän\nkirjoittaa _viellä_, kahdella l:llä.\n\nKaikki katselivat Julienia, ja hän kumarsi Norbertille, ehkä liian\nsyvään. Mutta yleensä hänen ilmeisiinsä oltiin tyytyväisiä.\n\nVarmaankin markiisi oli jo kertonut, minkälaisen kasvatuksen\nJulien oli saanut, sillä eräs vieraista karkasi hänen kimppuunsa\nHoratiuksella. \"Juuri Horatiuksella saavutin niin hyvän menestyksen\npuhellessani Besançonin piispan kanssa\", ajatteli Julien. Nähtävästi\nhe eivät tunnekaan muita kirjailijoita kuin hänet. Ja nyt Julien\nhallitsi erinomaisesti itsensä, sitäkin helpommin, kun hän huomasi\nja päätteli, ettei neiti de La Mole ollut niitä naisia, joista\nhän piti. Seminaari oli opettanut hänelle, että ihmiset olivat\nilkeitä ja ettei kannattanut heidän tähtensä nolostua. Ja vielä\ntyynemmin hän olisi käyttäytynyt, ellei sali olisi ollut niin\nkomeasti kalustettu. Siellä oli kaksi kahdeksan jalkaa korkeaa\nkuvastinta, jotka vaikuttivat häneen yhä pelottavasti, sillä\npuhuessaan Horatiuksesta hän näki kuvastimesta joskus kysyjän kasvot.\nMaaseutulaisen puheiksi hänen selityksensä eivät olleet liian pitkiä.\nHänen silmänsä olivat kauniit ja niiden onnellinen ja kaino välke\nteki ne vielä kirkkaammiksi milloin hän tunsi vastanneensa hyvin.\nJulien arvioitiin miellyttäväksi, ja tämä tilapäinen tutkinto antoi\njäykille päivällisille hiukan vilkkautta. Markiisi kehotti pikku\nmerkillä henkilöä, joka puheli Julienin kanssa, innostamaan Julienia\nyhä lisää. \"Olisikohan hänellä sittenkin tietoja?\" ajatteli markiisi.\n\nJulien harkitsi tarkoin vastauksiaan, unohti siinä melkein koko\narkuutensa ja näytti olevan, ei sukkelan älykäs -- sillä siihen ei\nhenkilö, joka ei tunne Pariisin kieltä, kykene, -- vaan täynnä uusia\najatuksia, joskin hän esitti ne ilottomasti ja väkinäisesti. Ja\nseurue huomasi, että hän osasi erinomaisesti latinaa.\n\nJulienin väittelytoveri oli Historian ja kaunokirjallisuuden\nakatemian jäsen ja sattui osaamaan latinaa. Hän piti Julienia\netevänä humanistina, ei enää pelännyt nolaavansa tätä ja koetti\nsiis nyt tosiaan pistää uuden sihteerin pussiin. Taistelun innossa\nJulien unohti ruokasalin uljaan sisustuksen ja sattui esittämään\nlatinalaisista runoilijoista sellaisia mielipiteitä, joita\nakateemikko ei ollut nähnyt missään kirjoissa. Rehellisenä miehenä\nakateemikko kiitti nuoren sihteerin omintakeisuutta. Onneksi\nkeskustelu siirtyi kysymykseen, oliko Horatius köyhä vai rikas, oliko\nhän herttainen, nautiskeleva hetken lapsi, huvikseen runoileva kuten\nMolièren ja de La Fontainen ystävä Chapelle, vaiko köyhä _poeta\nlaureatus_-parka, joka kulki hovin mukana ja teki oodeja ruhtinaan\nsyntymäpäiviksi kuten Southey, lordi Byronin syyttäjä. Keskusteltiin\nyhteiskunnan tilasta Augustuksen ja Yrjö IV:n aikana. Näiden\nmolempien maissa ylimystö oli ollut kaikkivaltias, mutta Roomassa vei\nMecenas, vain tavallinen aatelismies, siltä vallan, ja Englannissa\nYrjö IV supisti sen melkein yhtä vähäiseksi kuin Venetsian valtiaalla\naikoinaan. Keskustelu näytti tempaavan markiisin ikävästä ja tylsästä\nmielentilasta, johon hän oli ensin päivällisillä vaipunut.\n\nJulien ei tuntenut sellaisia nykyaikaisia nimiä kuin Southey,\nlordi Byron tai Yrjö IV, sillä hän kuuli nyt mainittavan heistä\nensi kertaa. Mutta jokainen huomasi, että milloin puhuttiin\nasioista, jotka koskivat Rooman muinaisia vaiheita ja joista\nHoratius, Martialis tai Tacitus voivat antaa tietoja, niin Julien\noli ehdottomasti etevin. Hän ilmaisi kursailematta ominaan monia\najatuksia, jotka oli kuullut Besançonin piispalta silloin kun oli\npäässyt tuon kirkkoruhtinaan kanssa juttelemaan. Sitä tapausta hän ei\nkoskaan unohtaisi. Ja nämä ajatukset otettiinkin suopeasti vastaan.\n\nKun oli väsytty puhumaan runoilijoista, markiisitar, joka piti\nperiaatteena ihailla kaikkea, mikä hänen puolisoaan huvitti, suvaitsi\nkatsahtaa Julieniin. -- Ehkäpä tuossa kömpelössä nuoressa abbéssa\npiilee paljon opiskellut mies, sanoi akatemian jäsen vieressään\nistuvalle markiisittarelle. Ja Julien kuuli osaksi, mitä hän sanoi.\nTalon rouva otti mielellään omakseen toisten käsitykset. Nyt hän\nomaksui nämä Julienista lausutut sanat, ja oli hyvillään siitä, että\noli kutsunut akateemikon päivällisille. \"Hänestä on ollut huvia\nmarkiisille\", ajatteli rouva de La Mole.\n\n\n\n\nXXXIII\n\nENSI ASKELEET\n\n\n    Tuo ääretön, tulia säteilevä ja tuhansia ihmisiä kuhiseva laakso\n    häikäisee silmiäni. Minua ei tunne ainoakaan olento, kaikki ovat\n    parempia kuin minä. Päätäni huimaa.\n\n                                          _Poemi dell' av. Reina_.\n\nKun Julien seuraavana aamuna varhain kopioi kirjastossa kirjeitä,\nMathilde-neiti tuli sinne pienestä salaovesta, joka oli hyvin\nkätkössä hyllyjen takana. Julien ihmetteli moista keksintöä, mutta\nneiti Mathilde näytti suuresti kummastuvan, että Julien oli siellä,\neikä tuntunut siitä suinkaan pitävän. Julienin mielestä neiti oli,\npapiljotit vielä tukassaan, kylmän ja pöyhkeän näköinen, melkeinpä\nmiesmäinen. Neiti de La Mole vei tavallisesti isänsä kirjastosta\nkirjoja, niin ettei kukaan huomannut mitään. Tänä aamuna Julienin\nläsnäolo teki kuitenkin yrityksen mahdottomaksi, ja se harmitti\nneitiä sitäkin enemmän, kun hän oli aikonut tulla ottamaan toisen\nosan Voltairen _Babylonin prinsessaa_, joka muuten sopi mainiosti\ntäydentämään hänen oikeaan _Pyhän Sydämen_ henkeen saamaansa,\njyrkästi monarkistista ja uskonnollista kasvatusta. Tuo tyttöparka\nkaipasi jo yhdeksäntoistavuotiaana jotain älyä piristävää,\nmuunlaisista romaaneista hän ei välittänyt.\n\nKolmen aikaan iltapäivällä kreivi Norbert ilmestyi kirjastoon. Hän\ntuli sinne lukemaan jotain sanomalehteä, osatakseen puhua illalla\npolitiikkaa, ja hän oli hyvillään, kun tapasi siellä Julienin, jonka\noli jo aivan unohtanut. Kreivi käyttäytyi kuin itse kohteliaisuus.\nHän pyysi Julienia kanssaan ratsastamaan.\n\n-- Isäni antaa meille lomaa päivälliseen asti.\n\nJulien ymmärsi, mitä tuo _meille_ merkitsi, ja oli ihastunut kreiviin.\n\n-- Herra kreivi, vastasi Julien, jos pitäisi katkaista puu\nkaksikymmentäneljä jalkaa tyvestä, veistää siitä parru tai sahata\nlankkuja, niin uskallan sanoa, että kyllä selviäisin, mutta hevosen\nselkään en ole noussut kuin viisi kuusi kertaa eläessäni.\n\n-- No niin, tästä tulee seitsemäs, sanoi Norbert.\n\nOikeastaan luuli Julien, joka muisti kuninkaan käynnin Verrièresissä\nluuli osaavansa mainiosti ratsastaa. Mutta ajettaessa takaisin Bois\nde Boulognesta, hän putosi satulasta keskellä Rue du Bacia, kun\ntäytyi yhtäkkiä väistää vaunujen tieltä, ja tuli aivan likaiseksi.\nNyt hän oli hyvillään, että hänellä oli kaksi pukua. Päivällisellä\nmarkiisi halusi puhella hänen kanssaan ja kysyi, oliko hänellä\nollut ajelulla hauskaa. Norbert ehätti vastaamaan hänen puolestaan\nylimalkaisin sanoin.\n\n-- Herra kreivi on kovin ystävällinen minua kohtaan, huudahti!\nJulien. -- Olen hänelle kiitollinen, tunnen hänen hyvyytensä arvon.\nHän antoi minulle suopeasti kaikkein lauhkeimman ja siivoimman\nhevosen, mutta eipä minua voinut sen selkään kiinnikään sitoa, ja\nsiitä syystä minä putosin keskellä sitä pitkää katua, joka alkaa\nsieltä sillasta.\n\nMathilde-neiti koetti vaivoin hillitä nauruaan, eikä hän sitten\nmalttanut olla utelematta tarkempia tietoja tapahtumasta. Julien\nselviytyi hyvin vaatimattomuudellaan. Tietämättään hän esiintyi\nvarsin herttaisena.\n\n-- Ennustanpa tuolle pikku papille menestystä, markiisi sanoi\nakatemian jäsenille. -- Maaseutulainen, joka puhuu tällaisesta\nasiasta näin luonnollisesti, enpä ole mokomaa ennen nähnyt enkä\nkoskaan näekään. Ja kertoo koko vahinkonsa vielä naisten läsnäollessa!\n\nJulien sai onnettomuudellaan seurueen niin vapaaseen mielialaan,\nettä Mathilde-neiti kysyi ruokailun lopulla, kun keskustelu jo oli\nsiirtynyt toisiin asioihin, vielä veljeltään tarkemmin, miten tuo\ntapahtuma sattui. Ja sen hän teki sillä tavoin, että Julien, johon\nhän alinomaan vilkaisi, uskalsi vastata, vaikkei juuri hänelle\npuhuttukaan, ja sitten kaikki kolme nuorta nauroivat iloisesti kuin\nolisivat olleet mitäkin metsäkylän luonnollisia ihmisiä.\n\nSeuraavana päivänä Julien kävi kahdella jumaluusopin luennolla ja\nkopioi sitten kotona parikymmentä kirjettä. Hän näki kirjastossa\naivan oman paikkansa vieressä uuden pöydän ja sen ääressä nuoren\nmiehen, joka oli hienosti puettu, mutta näytti pikkumaiselta ja\nilmeisesti kateelliselta.\n\nMarkiisi tuli kirjastoon.\n\n-- Mitä te täällä teette, herra Tambeau? hän kysyi tulokkaalta\ntuikeasti.\n\n-- Minä luulin... luulin, että... koetti nuori herra hokea\nmairittelevasti hymyillen.\n\n-- Ei, herra, te _ette luullut_. Yrityksenne epäonnistui.\n\nNuori Tambeau kavahti vimmoissaan paikaltaan ja katosi. Hän oli\nmarkiisi de La Molen akateemikkoystävän veljenpoika ja aikoi\ntiedemieheksi. Akateemikko oli saanut järjestettyä hänet markiisille\nsihteeriksi. Kun nyt Tambeau, jonka työhuone oli erillään\nkirjastosta, kuuli, miten Julienia suosittiin, hänkin tahtoi päästä\nesille ja oli siirrättänyt sinä aamuna pöytänsä kirjastoon.\n\nKello neljän aikaan Julien uskalsi viimeinkin, kovin arkailtuaan,\nmennä tapaamaan kreivi Norbertia. Kreivi oli juuri lähdössä\nratsastamaan ja joutui pulaan, sillä hän tahtoi aina olla kohtelias.\n\n-- Luulen, että pääsette pian ratsastuskouluun, hän sanoi Julienille\n-- ja sitten, muutaman viikon kuluttua, ratsastan mielelläni teidän\nkanssanne.\n\n-- Tahdoin kunnioittavasti kiittää teitä hyvyydestänne minua kohtaan.\nVakuutan, herra kreivi, lisäsi Julien varsin totisena -- että\ntarkoitan vilpittömästi sitä mitä sanon. Jos ei hevosenne ole eilen\nkömpelyyteni tähden vahingoittunut ja jos se on vapaa, niin tahtoisin\nratsastaa sillä nyt.\n\n-- Siinä tapauksessa, rakas Sorel, saatte yrittää omalla\nvastuullanne. Olkoon nyt siis niin, että olen tehnyt kaikki\nvarovaisuuden vaatimat vastaväitteet, ja nyt on kello neljä, joten\nmeille alkaa tulla kiire.\n\nKohta satulaan päästyään Julien kysyi:\n\n-- Mitenkä on ratsastettava, ettei putoaisi?\n\n-- Siinä on muistettava montakin juttua, vastasi Norbert ja purskahti\nnauruun. -- Esimerkiksi, ruumis on pidettävä eteenpäin kumarassa.\n\nJulien antoi mennä täyttä ravia. Tultiin Ludvig XVI:n torille.\n\n-- Ei niin rohkeasti, oikaisi Norbert, täällä vilisee ajoneuvoja,\njotka liikkuvat hyvin varomattomasti! Jos putoatte, niin _tilburyt_\nkiitävät ylitsenne ja ruhjovat teidät. Kuskit eivät tahdo turmella\nhevostensa suuta nykäisemällä yhtäkkiä ohjaksista.\n\nParikymmentä kertaa Norbert näki, että Julien oli aivan vähällä\npudota. Mutta retkestä selvittiin kuitenkin onnellisesti. Ja kotona\nnuori kreivi sanoi sisarelleen:\n\n-- Saanko luvan esitellä teille ratsastajan, joka ei pelkää halkaista\npäätänsä.\n\nPäivällisellä kreivi Norbert, joka istui pöydän toisessa päässä\nvastapäätä isäänsä, kiitteli markiisille Julienin rohkeutta. Se\nolikin ainoa, mistä Julienia voi ratsastajana kehua. Aamulla kreivi\noli kuullut ratsupalvelijan juttelevan hevosia pihalla sukiessaan\nJulienin putomisesta ja pilkkaavan tätä karkeasti.\n\nMutta vaikka Julienille oltiin perheessä niin hyviä, hän tunsi\nitsensä siellä sittenkin yksinäiseksi. Kaikki tavat olivat siellä\nhänestä kummallisia, ja hän teki aina tyhmyyksiä. Siksi kaikki\nkamaripalvelijat ilkkuivat hänelle.\n\nAbbé Pirard oli muuttanut uuteen seurakuntaansa. \"Jos Julien on\nheikko ruoko, niin hän murtuu ja tuhoutuu. Jos hänellä on rohkea\nsydän, tulee hän toimeen yksinäänkin\", ajatteli abbé Pirard.\n\n\n\n\nXXXIV\n\nHOTEL DE LA MOLE\n\n\n    Mitä hän täällä tekee? Aikooko hän itse huvitella\n    vai huvittaa muita?\n\n                                        _Ronsard_.\n\nJos kaikki hotel de La Molen hienossa salongissa tuntui hänestä\nkummalliselta, niin teki hänkin puolestaan mustassa puvussaan ja\nkalpeine kasvoineen omituisen vaikutuksen niihin, jotka suvaitsivat\nhänet siellä huomata. Markiisitar de La Mole ehdotti miehelleen, että\nJulien lähetettäisiin jonnekin asioille sellaisina päivinä, jolloin\ntaloon oli kutsuttu niitä ja niitä henkilöitä päivällisille.\n\n-- Minun tekee mieleni jatkaa kokeilua loppuun asti, vastasi\nmarkiisi. -- Abbé Pirard väittää, että on väärin loukata taloon\nottamiemme itsetuntoa. _Ainoastaan sellaisesta, joka tekee\nvastarintaa, voi saada tukea_. Tämän sihteerin ainoa vika ovat hänen\nkasvonsa, jotka ovat meille tuntemattomat. Muuten hän on aivan\nkuuromykkä.\n\nJulien ajatteli: \"Selviytyäkseni täällä minun täytyy painaa mieleeni\nniiden nimet, joita näen, ja tutkia eräitä heidän luonteittensa\npääpiirteitä.\"\n\nHän merkitsi muistiinsa ensinnä viisi, kuusi perheen ystävää,\njotka varmuuden vuoksi kohtelivat häntä mairittelevasti, koska\najattelivat oikullisen markiisin suojelevan häntä. He olivat kurjia\nraukkoja, enemmän tai vähemmän matelevia, mutta heille täytyy\nmyöntää, kuten kaikille tämän laatuisille ihmisille, joita aina tapaa\nnykyaikaisissa ylimystön salongeissa, se ansio, etteivät he olleet\nyhtä nöyräselkäisiä aivan kaikille. Joku heistä, joka olisi antanut\nmarkiisin kohdella itseään halventavasti, olisi kavahtanut jyrkkään\nvastarintaan, jos markiisitar de La Mole olisi lausunut hänelle\nloukkaavan sanan.\n\nPerhe ei voinut toivoa oikeita ystäviä, niin ylpeä ja kuivasydäminen\nse oli ja lisäksi tottunut solvaamaan muita pelkästään\nikävystymisestä. Mutta yleensä esiinnyttiin kuitenkin tavattoman\nkohteliaina, lukuunottamatta sadepäiviä ja erikoisen vaikeita\nikävyyden hetkiä.\n\nJos nuo viisi, kuusi aulista herraa, jotka kohtelivat Julienia\nniin isällisen ystävällisesti, olisivat lähteneet hotel de La\nMolesta, olisi markiisittaren täytynyt kestää pitkiä yksinäisyyden\naikoja, ja hänen arvoiselleen naiselle yksinäisyys on hirvittävää.\nSe on suunnilleen samaa kuin jos hän olisi joutunut _hallitsijan\nepäsuosioon_.\n\nPuolisoaan kohtaan markiisi oli moitteeton mies. Hän piti huolen\nsiitä, että salongissa kävi tarpeeksi vieraita, ei kuitenkaan\npäärejä, sillä nuo hänen uudet kolleegansa eivät hänestä olleet\nkyllin ylhäisiä seurustelemaan ystävyksinä hänen kanssaan eivätkä\ntaasen kyllin hauskoja halvempaan asemaan.\n\nNäiden salaisuuksien perille Julien pääsi vasta myöhemmin. Päivän\npolitiikkaan, josta porvarillisissa perheissä tavallisimmin puhutaan,\npuututtiin markiisin piireissä ainoastaan silloin kuin jouduttiin\naivan pahimpaan ikävystymisen vaivaan.\n\nHuvitteluntarve on niin suuri meidänkin kuivana aikakautenamme,\nettä kaikki livistivät markiisin päivälliskutsuista heti kun\nisäntä poistui salongista. Kun ei vain laskettu leikkiä Jumalasta,\npapeista, kuninkaista, virkamiehistä, hovin suosimista taiteilijoista\ntai muusta, mikä kuuluu nykyiseen maailmanjärjestykseen, kun ei\nvain puhuttu hyvää Bérangerista, oppositiolehdistä, Voltairesta,\nRousseausta eikä muista, jotka uskaltavat puhua hiukankin suoraa\nkieltä, ja, ennen kaikkea, kun ei puututtu politiikkaan, niin oli\nlupa jutella vapaasti kaikesta.\n\nSadantuhannen écun koroilla ja sinisellä ritarinauhalla varustettu\nhenkilökään ei pysty horjuttamaan sellaisia salonkisääntöjä!\nPienintäkin elävää ajatusta pidettiin karkeutena. Ja kyllästymisen\nvarjo näkyi kaikkien otsalla, vaikka noudatettiinkin joka suhteessa\nmoitteettomia käytöstapoja, oltiin ylen kohteliaita ja tahdottiin\nmiellyttää toisia. Nuoret miehet lausuivat velvollisuusvierailulle\ntullessaan muutamia siroja sanoja Rossinista ja vallitsevista\nilmoista, mutta sitten he muuttuivat aivan mykiksi, kun pelkäsivät\nsanovansa jotakin, josta huomaisi, että he ajattelivat itse tai\nolivat lukeneet kiellettyjä asioita.\n\nJulien näki, että kaksi varakreiviä ja viisi paronia, joihin markiisi\nde La Mole oli tutustunut maanpakolaisaikanaan, piti tavallisimmin\njuttua vireillä. Noilla herroilla oli noin kuusi, kahdeksan tuhatta\nlivreä korkoja vuodessa. Neljä heistä kuului _Quotidienne_- ja kolme\n_Gazette de Frane_ -lehden kannattajajoukkoon. Eräs heistä tiesi\njoka päivä uutisen kuninkaallisesta linnasta ja käytti säästelemättä\nsanoja: \"Kerrassaan mainiota.\" Julien huomasi, että miehellä oli\nviisi kunniamerkkiä, kun taas muilla oli yleensä ainoastaan kolme.\n\nHotel de La Molen eteishuoneessa sitä vastoin seisoi kymmenen\nlivreeseen puettua lakeijaa, ja koko illan tarjoiltiin joka\nneljännestunti jäätelöä tai teetä, ja kello kaksitoista yöllä\njonkinlaiset samppanjaillalliset.\n\nTästä viimeksimainitusta syystä Julien jäi välistä kutsuihin loppuun\nasti. Muuten hän ei jaksanut ymmärtää, miten kukaan voi oikein\nvakavissaan kuunnella tämän kullatun salin seurusteluhengelle\nominaista keskustelua. Joskus hän tarkasteli seurustelijoita\npäästäkseen selville, pitivätkö he pilkkanaan omia sanojaan. De\nMaistre, jonka osaan ulkoa, on ilmaissut samat asiat sata kertaa\nparemmin, ja sittenkin hän on hirvittävän kuiva.\n\nJulien ei ollut ainoa tästä tukehduttavasta seurustelun hengestä\nkärsivä. Jotkut korvasivat vahinkonsa syömällä paljon jäätelöä,\ntoiset toivolla, että saisivat sitten sanoa: -- Minä olin kutsuilla\nhotel de La Molessa, ja siellä kerrottiin, että Venäjä jne.\n\nMuuan noista nöyräselkäisistä herroista tiesi kertoa Julienille,\nettä markiisitar de La Mole oli äskettäin, tuskin kuusi kuukautta\nsitten, palkinnut köyhää parooni Le Bourguignonia, joka oli palvellut\nalaprefektinä restauratiosta alkaen, toimittamalla hänet oikeaksi\nprefektiksi.\n\nSe suurenmoinen tapaus kiihdytti kaikkien noiden herrojen intoa.\nEnnen he olisivat närkästyneet vähästäkin, nyt he sulattivat mitä\ntahansa.\n\nJa harvoin heitä oltiinkin suoranaisesti huomioon ottamatta, mutta\npari kertaa Julien kuuli kuitenkin ihmeekseen markiisin ja hänen\npuolisonsa vaihtavan pöydässä muutamia sanoja, jotka mahtoivat koskea\nkipeästi heitä lähellä istuvien sydämeen. Talon ylhäinen isäntäväki\nei salannut selvää halveksimistaan sellaisia kohtaan, joiden esi-isät\neivät olleet _istuneet kuninkaan vaunuissa_. Julien huomasi, että\nsana _ristiretki_ oli ainoa, joka teki markiisin perheen kasvot niin\nvakaviksi, että ilme tuntui oikein todelliselta kunnioitukselta.\nTavallisesti kunnioituksessa oli mukana rahtunen alentuvaisuutta.\n\nTässä loistossa ja ikävyydessä Julienin mieltä ei kiinnostanut kukaan\nmuu koko seurueesta kuin itse markiisi de La Mole. Ilokseen hän\nkuuli markiisin eräänä päivänä väittävän, ettei hänellä ollut mitään\nansiota Le Bourguignon-raukan virkaylennyksessä. Se oli tapahtunut\npelkästä huomaavaisuudesta markiisitarta kohtaan. Julien oli jo\nkuullut abbé Pirardilta koko asian.\n\nEräänä aamuna, kun abbé ja Julien selvittelivät markiisin kirjastossa\ntuota iankaikkista oikeusjuttua de Frilairia vastaan, Julien kysyi\nodottamatta:\n\n-- Herra abbé, kuuluuko velvollisuuksiini syödä aina päivällistä\nrouva markiisittaren seurassa, vai onko se minulle suopeudenosoitus?\n\n-- Se on verraton kunnia teille, abbé vastasi aivan närkästyen. --\nHerra N., tuo akatemian jäsen, joka on viisitoista vuotta kumarrellut\nhartaasti perhettä, ei ole saanut hankituksi sitä oikeutta\nveljenpojalleen, herra Tambeaulle.\n\n-- Minulle se on kiusallisin puoli koko virassani. Seminaarissakaan\nei minulla ollut niin ikävää. Välistä itse neitikin haukottelee, ja\nhänen nyt luulisi tottuneen perheen rakastettaviin ystäviin. Joskus\nolen nukkua siellä istualleni. Armahtakaa minua, koettakaa hankkia\nlupa, että saan mennä johonkin nurkkaravintolaan syömään kahden\nfrangin päivällisiä.\n\nAbbé oli todellinen nousukas ja piti siis erikoisena kunniana päästä\njonkun ylhäisen herran luo päivällisille. Kun hän nyt koetti selittää\ntätä hänelle arkaa asiaa Julienille, jokin pikku kolina sai hänet\nkatsahtamaan taakseen. Ja Julien näki, että neiti de La Mole seisoi\nsiinä ja kuunteli. Julien punastui. Neiti oli tullut etsimään erästä\nkirjaa ja oli kuullut kaikki. Nyt hän alkoi tuntea kunnioitusta\nJulienia kohtaan. \"Tuo ei ainakaan ole sellainen polvilleen syntynyt\nkuin abbé-vanhus\", hän ajatteli. \"Jumala varjelkoon, miten ukko on\nruma!\"\n\nPäivällispöydässä ei Julien sitten uskaltanut katsahtaakaan\nneitiin, mutta neiti ryhtyikin ystävällisesti itse puhumaan hänen\nkanssaan. Sinä päivänä odotettiin paljon vieraita, ja neiti\nsuostutti Julienin jäämään kutsuihin. Nuoret Pariisin tytöt eivät\nliioin pidä miehistä, jotka ovat vanhoja, eivätkä varsinkaan, jos\nherrat pukeutuvat huolimattomasti. Julienin ei olisi tarvinnut olla\nkovinkaan tarkkanäköinen huomatakseen, että herra Le Bourguignonin\nkohtaloveljet saivat tavallisesti kunnian joutua neiti de La Molen\npilkkatauluksi, kun jäivät saliin. Nyt neiti de La Mole kohteli,\njoko aikomuksella tai tahtomattaan, noita ikäviä herroja erikoisen\njulmasti.\n\nNeiti de La Mole istui keskushenkilönä pienessä ryhmässä, joka aina\nillalla kokoontui markiisittaren suunnattoman ison nojatuolin taakse.\nSiihen kuului markiisi de Croisenois, kreivi de Caylus, varakreivi\nde Luz ja pari kolme muuta nuorta upseeria, Norbertin tai hänen\nsisarensa ystäviä. Herrat asettuivat pitkälle siniselle leposohvalle.\nJulien pysytteli kainosti vaiti sohvan alapään puolella, äärimmäiseni\nloitolla Mathilde-neidistä, pienellä matalalla olkituolilla. Kaikki\nmuut vieraat kadehtivat tuota vaatimatonta paikkaa. Norbert pidätti\nnäet isänsä nuorta sihteeriä säälivän ystävällisesti siellä, puhuen\nhänelle silloin tällöin pari sanaa tai mainiten hänet jonkun kerran\nillan kuluessa. Tänä iltana neiti de La Mole kysyi Julienilta,\nkuinka korkea se vuori mahtoi olla, jolle Besançonin linnoitus oli\nrakennettu. Julien ei kuolemakseen tiennyt, oliko se korkeampi vai\nmatalampi kuin Montmartren kukkula. Usein hän nauroi katketakseen\nseurueen jutuille, mutta itse hän ei osannut mitenkään keksiä\nsellaisia. Ne olivat kuin vierasta kieltä, jota saattoi ymmärtää,\nmutta ei puhua.\n\nTänä iltana Mathilde-neidin piiri suhtautui vihamielisesti kaikkiin\nvieraisiin, joita valtavaan saliin ilmestyi. Perheen läheiset\nystävät, jotka tarkemmin tunnettiin, joutuivat ensimmäisinä pilan\nuhreiksi. Saattaa arvata, kuinka valppaasti Julien kuunteli. Kaikki\nkiinnosti hänen mieltään, sekä itse asiat että tapa, jolla niistä\nlaskettiin leikkiä.\n\n-- Kas tuolla tulee herra Descoulis, Mathilde sanoi -- hänellä ei ole\nenää peruukkia päässä. Taitaa aikoa prefektiksi neroudellaan? Sen\ntähden hän näyttelee kaljuaan, väittäen sen olevan täynnä korkeita\najatuksia.\n\n-- Se mies tuntee koko maailman, sanoi markiisi de Croisenois. --\nHän käy usein myöskin enoni, kardinaalin luona. Hän osaa saada\njokaisen ystävänsä vuosikausia hellimään yhtä valhettaan, ja hänellä\nnyt on ystäviä kaksi-, kolmesataa. Kyky säilyttää ystävänsä on\nhänen erikoiskykynsä. Tuollaisena viheliäisenä vintiönä, hän seisoo\nystäviensä ovilla jo kello seitsemältä talviaamuina. Joskus hän\nriitaantuu eräiden kanssa ja kirjoittaa heille seitsemän, kahdeksan\nkirjettä välien katkaisemisesta. Sitten hän sopii jälleen, ja\nkirjoittaa seitsemän kahdeksan kirjettä ystävyydenjulistuksia. Mutta\nkauneimmin hän loistaa rehellisenä ja suorasukaisena miehenä, joka\nei salaile mitään totuuksia. Se menettely sopii, milloin hän kaipaa\njotakin palvelusta. Eräs enoni on suorastaan mainio, kun hän kertoo\nherra Descoulisin vaiheista restauroinnin jälkeen. Minä tuon hänet\nkerran tänne.\n\n-- No niin, en usko tuollaisiin juoruihin, ne johtuvat halvan väen\nkeskinäisestä kateudesta, virkkoi kreivi de Caylus.\n\n-- Herra Descoulisin nimi ikuistuu historiaan, jatkoi markiisi.\n\n-- Hän oli järjestämässä restaurointia abbé de Pradtin, de\nTalleyrandin ja Pozzo de Borgon mukana.\n\n-- Sen miehen käsien läpi on luistanut miljoonia, enkä ymmärrä, miksi\nhän tulee tänne kärsimään isältäni useinkin kauheita pistoksia, sanoi\nNorbert. -- Kuinka monta kertaa te olette pettänyt ystävänne, rakas\nherra Descoulis? isä huudahti hänelle äskettäin pöydän toisesta\npäästä toiseen.\n\n-- Mutta onko hän tosiaan pettänyt? huomautti neiti de La Mole -- Ja\nkuka sitten ei ole pettänyt?\n\n-- Mitä kummaa, ihmetteli kreivi de Caylus Norbertille, onko herra\nSainclair, tuo kuulu vapaamielinen, täällä teidän vieraananne? Ja\nmitä lempoa hän täällä tekee? Minun täytyy mennä hänen luokseen,\npuhutella häntä, saada hänet puhumaan. Väitetään, että hän on hyvin\nsukkela.\n\n-- Mutta kuinkahan äitisi ottaa hänet vastaan? kysyi herra de\nCroisenois. -- Herra Sainclairilla on niin kummallisia, vapaita ja\nitsenäisiä ajatuksia.\n\n-- Katsokaa nyt, tuo itsenäinen mies kumartaa maahan asti herra\nDescoulisille, ja miten hän puristaa tämän kättä! Luulinpa melkein,\nettä hän suutelisi tuota kättä.\n\n-- Descoulis lienee nykyään mahtihenkilöiden kanssa paremmissa\nväleissä kuin arvaammekaan, huomautti herra de Croisenois.\n\n-- Sainclair tulee tänne päästäkseen akatemiaan, Norbert sanoi. --\nKatsokaas, Croisenois, kuinka hän tervehtii parooni L:ää...\n\n-- Seisoisi suorempana, jos heittäytyisi polvilleen, pisti väliin\nherra de Luz.\n\n-- Rakas Sorel, sanoi Norbert -- te, joka olette niin lahjakas, mutta\ntulette tänne vuorimailtanne, älkää vain koskaan tervehtikö siten\nkuin tuo suuri runoilija, älkää itse isä Jumalaakaan.\n\n-- Tuolla saapuu maan älykkäin mies, paroni Baton, huudahti neiti de\nLa Mole ja matki parilla sanalla, millä äänellä lakeija oli vieraan\nsaapumisen ilmoittanut.\n\n-- Luulenpa, että palvelijannekin pitävät häntä pilkkanaan, sanoi\nherra de Caylus. -- On siinäkin nimi: paroni Baton [Keppi]!\n\n-- Ei nimi miestä pilaa, hän väitti meille äskettäin, jatkoi\nMathilde. -- Ajatelkaahan vain, miltä kuuluu, kun herttua de\nBouillon [Lihaliemi] esitellään jossakin ensi kertaa! Yleisö ei huomaa\nmitään, kun se vain vähän tottuu...\n\nJulien lähti leposohvalla istuvan seurueen luota pois. Hän oli vielä\nniin tottumaton keveän ilveilyn hurmaaviin älyllisiin käänteisiin,\nettei osannut nauraa pilalle ellei se pohjautunut asioihin. Hän piti\ntäkäläisen nuoren väen sutkauksia pelkkänä alhaisena parjauksena\nja oli loukkaantunut. Maalaismaisessa tai englantilaisessa\ntekomoraalissaan hän luuli näiden juttujen johtuvan silkasta\nkateudesta, ja siinä hän varmasti erehtyi. Hän ajatteli: \"Jos kreivi\nNorbert, jonka huomasin tekevän kolme konseptia, kun hänen oli\nlähetettävä kirje everstilleen, olisi kirjoittanut yhdenkin sivun\nniin kelvollista tekstiä kuin mihin herra Sainclair pystyy, hän saisi\nolla hyvillään.\"\n\nVähäpätöisenä henkilönä Julienia ei paljon huomattu, joten hän\nsaattoi siirtyä ryhmästä ryhmään. Hän katseli paroni Batonia\nloitompaa ja tahtoi kuulla, mitä tämä puhui. Tuo älykäs mies näytti\nlevottomalta, ja Julienin mielestä hän rauhoittui vasta sitten kun\nsai sanotuksi kolme, neljä purevaa sutkausta. Hänen neroutensa\nnäytti Julienista vaativan runsaasti tilaa! Paroni ei osannut puhua\nsutkauksia, loistaakseen hän tarvitsi ainakin neljä kuuden rivin\npituista lausetta.\n\n-- Se herra ei puhele, hän puhetaiteilee, sanoi joku Julienin selän\ntakana. Julien käännähti ja lehahti punaiseksi ilosta, kun kuuli\nmainittavan, että siinä seisoi kreivi Chalvet, aikansa terävä-älyisin\nmies: Julien oli usein lukenut hänen nimensä _Muistelmissa P. Helenan\nsaarelta_ ja Napoleonin sanelun mukaan kirjoitetuissa historian\nkatkelmissa. Kreivi Chalvet puhui lyhyesti. Hänen sutkauksensa olivat\nkuin oikeaan osuvia, leikkaavia, syvämietteisiä salamia. Kun hän\nyhtyi johonkin keskusteluun, hän vei heti sitä askelen eteenpäin.\nHän perusti väitteensä tosiasioihin, sellaista kuunteli mielikseen.\nPoliitikkona hän oli muuten julkea kyynikko.\n\n-- Minä olen vapaa olento, hän sanoi ilmeisesti pilkallisesti eräälle\nherralle, jolla oli kolme kunniamerkkiä. -- Kuinka minä olisin\ntänään samaa mieltä kuin kuusi viikkoa sitten? Silloinhan olisin\nmielipiteeni orja.\n\nNeljä nuorta miestä, jotka seisoivat hänen ympärillään, näyttivät\npaheksuvan näitä sanoja. He eivät pitäneet leikittelevästä tyylistä.\nJa kreivi huomasi puhuneensa liian varomattomasti. Onneksi hän\nhuomasi silloin rehellisen herra Ballandin, jota kutsuttiin\nnimellä: rehellisyyden Tartuffe. Kreivi meni juttelemaan hänen\nkanssaan, muut seurasivat perästä. Aavistettiin, että Balland-parka\njoutuisi pian tuhon omaksi. Todellisen moraalinsa ja moraalisten\nmielipiteittensä avulla oli herra Balland, vaikka hän oli hirveän\nruma, nainut, otettuaan tässä maailmassa ensin eräitä askeleita,\njoita on vaikea kertoa, hyvin rikkaan naisen, joka sitten kuoli. Ja\nsen jälkeen vielä toisen, myöskin rikkaan naisen, joka ei sittemmin\nnäyttäytynyt milloinkaan missään. Kaikessa vaatimattomuudessa hän\neli kuudenkymmenentuhannen livren koroillaan, ja hänellä oli omat\nerikoiset imartelijansa. Kreivi Chalvet esitti nyt hänelle nämä\nasiat armotta kaikkien kuullen. Pian kerääntyi siihen ympärille\nkolmisenkymmentä henkeä. Kaikki hymyilivät, yksinpä nuoret miehetkin,\naikakauden toivot.\n\nJulien ajatteli: \"Miksi hän tuleekaan tänne markiisiin palatsiin,\nkaikkien koiranleukojen hampaisiin?\" Ja hän meni kysymään abbé\nPirardilta, mistä se mahtoi johtua.\n\nHerra Balland puikki sillä välin pakoon.\n\n-- Hyvä, sanoi Norbert -- yksi niitä, jotka urkkivat isääni lähti\ntiehensä. Ei ole enää muita jäljellä kuin pieni nilkuttava Napier.\n\n\"Siinäköhän oli arvoituksen selitys?\" ajatteli Julien. \"Mutta miksi\nsitten markiisi ollenkaan kutsuu herra Ballandin tänne?\"\n\nAnkara abbé Pirard rypisti nurkassaan otsaansa, kun lakeijat\nilmoittivat jonkun uuden vieraan tulevan.\n\n-- Onpa tämä tosiaan rosvojen luola, hän sanoi niinkuin Basileius --\ntäällä käy ainoastaan huonomaineisia.\n\nTotuus on se, ettei ankara abbé tiennyt, mitä kaikkia aineksia\nylhäisiin piireihin mahtuu. Jansenistiystäviltään hän oli kuullut\ntarkoin, mitkä kaikki näistä miehistä olivat päässeet salonkeihin\nainoastaan siitä syystä, että olivat taitavasti heiluneet kaikkien\npuolueiden välillä tai hankkineet itselleen häpeällisillä keinoilla\nrikkauksia. Vähän aikaa hän vastaili nyt sydämensä halusta\navomielisesti Julienin innokkaisiin kysymyksiin, mutta sitten\nhän keskeytti äkkiä, niin tuskissaan hän oli, kun hänen täytyi\npuhua kaikista pahaa, ja soimasi siitä itseään kuin rikoksesta.\nKatkeroituneena ja kuitenkin jansenistina, joka vaati ihmiseltä\nkristillistä lähimmäisenrakkautta, hän joutui joka hetki elämässä\nvaikeisiin sisäisiin ristiriitoihin.\n\n-- Mikä hirviö tuo abbé Pirard onkaan! huudahti neiti de La Mole\njuuri kun Julien tuli sohvalla istuvan ryhmän luo.\n\nJulienia kiukutti, mutta täytyi myöntää, että neiti de La Mole\ntavallaan oli oikeassa. Herra Pirard oli epäilemättäkin rehellisin\nmies koko vieraslaumasta, mutta kun omantunnonvaivat noin vääristivät\nhänen kasvojaan, jotka lisäksi olivat täynnä punaista ihottumaa,\nhän näytti suorastaan kauhistuttavalta. \"Tuomitsepa sitten ihmisiä\nkasvonpiirteitten mukaan\", ajatteli Julien. Abbé Pirard näyttää\nkamalalta silloin kun hän hienotunteisuudessaan syyttää itseään\njostakin pikku synnistä, kun taas Napierin, tuon kaikkien tunteman\nurkkijan, naama paistaa tyyntä ja puhdasta onnea.\n\nAbbé Pirard oli kuitenkin nykyisen asemansa vuoksi paljon mukautunut,\nhän oli hankkinut itselleen kamaripalvelijan ja pukeutui hyvin.\n\nSitten Julien huomasi vieraiden joukossa erikoista liikehtimistä.\nKaikki katsoivat ovelle ja puhelivat keskenään melkein supatellen.\nLakeija ilmoitti vapaaherra de Tollyn, joka viime vaaleissa oli\nherättänyt erikoista huomiota. Julien meni lähemmäksi ja sai\ntarkastella miestä. Paroni oli erään vaalilautakunnan puheenjohtaja.\nHän oli saanut sellaisen neronleimauksen, että hän kähvelsi\npiiloon vaaliliput, joissa oli vastapuolueen miesten nimet. Mutta\nkorvaukseksi hän pisti niiden sijaan toiset pienet paperilaput,\njoihin oli merkitty hänelle mieleinen nimi. Jotkut valitsijat\nhuomasivat tempun ja kiiruhtivat paroni de Tollya onnittelemaan.\nHerra oli vielä aivan kalpea merkkitapauksesta. Muutamat säädyttömät\nolivat maininneet sanasen kaleereistakin. Markiisi de La Molen\nvastaanotto oli kylmä. Paroni-parka pujahti tiehensä.\n\n-- Hänellä oli kai kiire herra Comtea [tunnettu taikatemppujen\ntekijä] tutkimaan, sutkautti kreivi Chalvet, ja kaikki nauroivat.\n\nEräiden vähäpuheisten ja juonistaan kuuluisien ylhäisten herrojen\nkeskellä, joita tänä iltana liukui aina uutena virtana markiisi de La\nMolen salongin läpi (markiisista puhuttiin nykyään erään avoimeksi\njoutuvan ministeripaikan yhteydessä), suoritti nuori Tambeau\nensimmäistä tulikoettaan. Useimpien näiden herrojen maine oli huono,\nmutta yleensä heidät tunnustettiin hyvin viisaiksi miehiksi. Vaikkei\nTambeau ollut vielä saavuttanut heidän terävää näkemystään, hän\nparansi puutteellisuuttaan tarmokkailla sanoilla, kuten nyt huomaamme.\n\n-- Miksi ei sitä miestä tuomita kymmeneksi vuodeksi vankeuteen? hän\nkysyi juuri kun Julien lähestyi tätä ryhmää. -- Sellaiset kyyt täytyy\ntukkia johonkin maanalaiseen luolaan, niiden on kuoltava varjossa,\nmuuten ne paisuvat yhä myrkyllisemmiksi ja vaarallisemmiksi. Sillä\nmitä tuhannen écun sakko auttaa? Hän on kyllä itse köyhä, mutta\npuoluehan maksaa hänen puolestaan. Olisi pitänyt antaa viisisataa\nfrangia sakkoa ja kymmenen vuotta kuritushuonetta.\n\n\"Jumala varjelkoon, kukahan se peto on, josta hän puhuu?\"\nJulien ajatteli, ihaillen virkaveljensä haltioitunutta ääntä ja\nkädenliikkeitä. Akatemian jäsenen veljenpojan laihat ja kapeansuikeat\nkasvot olivat tällä hetkellä ilkeän rumat. Julien huomasi pian, että\nkeskusteltiin maan suurimmasta runoilijasta.\n\n-- Sinä epäsikiö! huudahti Julien melkein ääneen, ja ylevän\nsuuttumuksen kyyneleet tulivat hänelle silmiin. \"Mokomakin\nnakertelija, kyllä sinulle kerran tästä annan! Tuollaisia heittiöitä\non siis puolueessa, jonka johtajiin markiisi kuuluu\", jatkoi Julien\najatustaan. \"Ja kuinka helposti tämä nyt haukuttu mies olisi voinut\nsaada kunniamerkkejä ja laiskanvirkoja, jos olisi myynyt itsensä,\neikä hänen olisi tarvinnut myydä itseään edes Nervalin ministeriölle,\nvaan jollekin toiselle, kohtuullisen kunnialliselle, jollaisia viime\naikoina on tuon tuostakin istunut ohjaksissa.\"\n\nAbbé Pirard viittasi Julienia luokseen. Markiisi de La Mole oli äsken\npuhunut jotain abbén kanssa. Mutta kun Julien, joka sillä hetkellä\nmaahan katsellen kuunteli erään piispan ruikutuksia, pääsi lähtemään\nystävänsä luo, olikin ilkeä pikku Tambeau jo siepannut abbé Pirardin\nitselleen. Tuo kavala heittiö vihasi Pirardia Julienin suosimisesta\nja koetti nyt imarrella häntä.\n\n-- _Milloinka kuolema pelastaa meidät siitä vanhasta mätäpaiseesta?_\n-- Näillä raamatullisen väkevillä sanoilla tiedemiehenalku tarkoitti\narvoisaa lordi Hollandia, sillä Tambeaun kykyjä oli, että hän tunsi\nperinpohjin kaikkien suuruuksien elämäkerrat, ja nyt hän esitti\npikakuvana kaikki miehet, jotka saattoivat päästä vaikuttavaan\nasemaan Englannin uuden kuninkaan valtaistuimelle noustessa.\n\nAbbé Pirard lähti toiseen saliin ja Julien seurasi häntä.\n\n-- Sanon teille, ettei markiisi pidä kynäilijöistä. He ovat ainoat;\njoita hän ei siedä. Osatkaa vain latinaa, kreikkaa, jos haluatte,\nEgyptin, Persian historiaa ym., ja hän kunnioittaa teitä kuin ainakin\noppinutta miestä. Mutta älkää kirjoittako ainoaakaan sivua ranskan\nkielellä, älkää ainakaan vakavista asioista tai sellaisista, jotka\novat ylempiä kuin teidän yhteiskunnallinen asemanne oikeuttaa.\nSilloin hän sanoo teitä musteentuhraajaksi ja joudutte hänen\nsilmätikukseen. Mitä kummaa, ettekö te, vaikka asutte ylimyksen\ntalossa, tunne herttua de Castriesin sanoja d'Alembertista ja\nRousseausta: Sellaiset tahtovat vätystellä kaikesta, vaikkei heillä\nole tuhattakaan écutä korkoja?\n\nKaikkea täällä oppii, aivan kuin seminaarissa, ajatteli Julien.\nHän oli kirjoittanut itsekseen kymmenisen sivua jonkinlaista\nmahtipontista muistopuhetta tuosta vanhasta rykmentinkirurgista,\njoka oli tehnyt hänestä miehen, kuten hän luuli. \"Ja se pikku vihko\non vain lukon takana\", ajatteli hän. Hän riensi huoneeseensa, poltti\nkäsikirjoituksen ja tuli sitten takaisin saliin. Lahjakkaat lurjukset\nolivat sillä välin lähteneet kutsuista pois, salissa oli enää\nainoastaan kunniamerkeillä koristeltuja herroja.\n\nPöydässä, jonka lakeijat olivat kantaneet valmiiksi katettuna sisään,\nistui seitsemän, kahdeksan hyvin ylhäistä, sangen uskonnollista,\nylen teeskentelevää vallasnaista. He olivat siinä kolmenkymmenen\ntai kolmenkymmenenviiden ikäisiä. Loistava marsalkatar de Fervaques\nilmestyi vielä vieraaksi, pyydellen anteeksi myöhästymistään. Kello\nkävi jo yhtä. Hän asettui markiisittaren rinnalle. Ja Julien tunsi\nmielensä liikutetuksi. Marsalkattarella oli samanlaiset silmät ja\nniissä sama ilme kuin rouva de Rénalilla.\n\nNeiti de La Molen seurue ei ollut vielä aivan hajonnut. Nyt\nlaskettiin leikkiä onnettoman kreivi de Thalerin kustannuksella. Tuo\nherra oli erään kuuluisan juutalaisen ainoa poika. Isä oli hankkinut\nsuuret rikkaudet lainaamalla rahaa kuninkaille, jotka kävivät niillä\nsotaa toisia kansoja vastaan. Juutalainen oli äskettäin kuollut\nja jättänyt pojalleen satatuhatta écutä korkoja kuukaudessa, ja\nkovaksi onneksi liian tunnetun nimen! Tällainen omituinen perintö\nolisi vaatinut omistajaltaan harvinaista luonteen koruttomuutta tai\nsuurta tahdon ja älyn voimaa. Pahaksi onneksi kreivi oli ainoastaan\ntavallinen ihminen, pää täynnä imartelijain luomaa itserakkautta.\n\nHerra de Caylus väitti, että kreivi de Thaler aikoi nykyään toisten\nneuvosta kosia neiti de La Molea, jota markiisi de Croisenois, tuleva\nherttua ja sadantuhannen livren omistaja, hakkaili.\n\n-- Älkää syyttäkö häntä siitä, että hän tahtoisi mitään, väitti\nkreivi Norbert ivallisesti säälitellen.\n\nSillä tahdonpuute olikin poloisen kreivi de Thalerin vahvin\nominaisuus. Siinä suhteessa hän olisi soveltunut vaikka kuninkaaksi.\nHän kuunteli kaikkien neuvoa, eikä hänellä ollut ryhtiä noudattaa\nkenenkään neuvoa loppuun asti.\n\nNeiti de La Mole sanoi, että kreivi de Thalerin ulkomuoto oli hänelle\nikuinen ilonlähde. Kreivin kasvoissa oli jotakin rauhatonta ja\npettynyttä, mutta yhtäkkiä niistä saattoi pilkistää selvästi luja\nitsetunto. Hän oli muka Ranskan rikkain mies ja lisäksi kauniskin,\neikä vielä kolmeakymmentäkuutta vuotta vanhempi.\n\n-- Hän on kainon häikäilemätön, huomautti markiisi de Croisenois.\n\nKreivi Caylus, Norbert ja pari muuta viiksellistä nuorta herraa\npilkkasivat kreivi de Thaleria aivan päin naamaa, mutta hän ei\nhuomannut mitään. Ja lopulta, kun kello löi yksi, he ajoivat hänet\ntalosta pois. Norbert nimittäin kysyi:\n\n-- Kuulut arabialaiset hevosenneko teitä tuolla portilla tähän aikaan\nodottavat?\n\n-- Ei tällä kertaa. Tämä pari on uusi ja paljon halvempi, vastasi\nkreivi de Thaler. -- Vasen aisahevonen maksoi viisituhatta frangia,\nja oikea ainoastaan sata louista. Mutta arvaattehan, että käytän\nviimeksimainittua ainoastaan yöllä. Se juoksee niin hyvin toisen\ntahtiin.\n\nNorbertin huomautuksesta kreivi sai päähänsä, että hänenlaisensa\nmiehen tuli olla innostunut hevosista ja ettei sopinut antaa niiden\nkastua. Hän siis lähti, ja muutkin herrat poistuivat hetken kuluttua\nnaureskellen yhä hänelle.\n\nJulien ajatteli, kun kuuli heidän laskevan leikkiä portaissa: \"Nyt\nolen nähnyt, millaista olisi asemassa, joka on aivan äärimmäinen\nvastakohta minun asemalleni! Minulla ei ole korkoja kahtakymmentäkään\nlouista, ja kun seisoin miehen vieressä, jolla oli korkoja\nkaksikymmentä louista tunnissa, niin häntä pidettiin pilkkana...\nSellainen kohtalo parantaa ihmisen kateuden taudista!\"\n\n\n\n\nXXXV\n\nTUNTEELLISUUS JA HURSKAS YLIMYSNAINEN\n\n\n    Vähänkin raikas ajatus näyttää siellä karkeudelta, niin\n    siellä on totuttu värittömiin sanoihin. Onneton se,\n    jonka puheessa mielikuvitus vallitsee.\n\n                                            _Faublas_.\n\nOltuaan monta kuukautta virassa harjoittelijana Julien oli sinä\npäivänä, jolloin talon intendentti suoritti hänelle vuosipalkan\nkolmannen neljänneksen, seuraavanlaisessa asemassa. Herra de La Mole\noli määrännyt hänen tehtäväkseen valvoa Bretagnessa ja Normandiessa\nomistamiensa tilusten hallintoa. Julien teki sinne usein matkoja.\nHänen huolekseen oli jätetty johtaa kirjeenvaihtoa tuossa kuuluisassa\noikeudenkäynnissä abbé Frilairia vastaan. Herra Pirard oli\nperehdyttänyt hänet juttuun.\n\nLyhyiden merkintöjen mukaan, joita markiisi hätäisesti ja epäselvästi\npisteli kaikkien hänelle lähetettyjen paperien marginaaleihin,\nJulien laati kirjeet, jotka sitten melkein kaikki hyväksyttiin ja\nallekirjoitettiin.\n\nJumaluusopillisessa seminaarissa opettajat olivat valittaneet,\nettei hän ollut ahkera, mutta olivat kuitenkin pitäneet häntä\nyhtenä kaikkien parhaista oppilaistaan. Nykyinen raskas työ, johon\nhän antautui koko sairaalloisella kunnianhimollaan, kalvensi\npian Julienin kasvoilta maaseudulta tuodun raikkaan värin.\nHänen kalpeutensa oli nuorten seminaaritoverien silmissä ansio.\nHän huomasi, etteivät he täällä olleet niin ilkeitä eivätkä\nryömineet kolikon tähden niin paljon polvillaan kuin Besançonin\nseminaarilaiset. Toverit luulivat, että Julienia vaivasi rintatauti.\n\nMarkiisi oli antanut hänelle hevosen. Kun Julien pelkäsi, että\ntoverit näkisivät hänet ratsastusretkillä, hän kertoi lääkärin\nmääränneen hänelle tällaista ruumiinliikuntoa. Abbé Pirard vei hänet\nkanssaan useihin jansenistisiin seuroihin. Siellä Julien hämmästyi.\nUskontokäsite oli hänen mielessään erottamattomasti yhdistynyt\nkäsitteisiin ulkokultaisuus ja rahanhimo, mutta täällä hän ihmetteli\ntavatessaan hurskaita ja ankaria miehiä, jotka eivät ajatelleet\nraha-asioita. Monet jansenistit tulivat hänen ystävikseen ja antoivat\nhänelle hyviä neuvoja. Hänelle aukesi kokonainen uusi maailma. Hän\ntutustui jansenistien joukossa erääseen kreivi Altamiraan. Tuo\nsatakahdeksankymmentä senttimetriä pitkä mies oli omassa isänmaassaan\nkuolemaantuomittu liberaali ja mielipiteiltään uskonnollinen. Moinen\nvastakohtien yhdistelmä, jumalanpelko ja vapaudenrakkaus yhdessä,\nhämmästyttivät Julienia suuresti.\n\nNuoren kreivin ja Julienin välit olivat viileät. Norbert oli\nhuomannut, että Julien uskalsi vastata liian kiivaasti eräiden hänen\nystäviensä leikinlaskuihin. Kun Julien oli pari kertaa loukannut\nsopivaisuuden sääntöjä, hän teki mielessään sellaisen päätöksen,\nettei enää milloinkaan puhuttele neiti de La Molea. Hänelle oltiin\nhotel de La Molessa aina täysin kohteliaita, mutta hän tunsi, että\nhänen arvonsa oli siellä alentunut. Terveellä maalaisälyllään hän\nmuisti tämän seikan selitykseksi yleisesti tunnetun sananparren:\n_kaikki kaunista alussa_.\n\nEhkäpä hän olikin jo tullut hiukan selvänäköisemmäksi kuin\nensiaikoina, tai hänen ensimmäinen ihastuksensa hienoihin\npariisilaistapoihin oli hälvennyt.\n\nAina, kun hän lopetti työnsä, hirvittävä ikävä alkoi kiduttaa.\nYlimystön keskuudessa vallitseva mestarillinen, mutta aina\ntarkoin laskettu ja asianomaisten yhteiskunnallisen aseman\nmukaan sanallisesti arvioitu kohteliaisuus vaikutti häneen niin\nlamauttavasti. Vähänkin herkkätuntoinen ihminen huomaa koko menon\nteennäisyyden.\n\nMaaseutua voidaan kylläkin moittia arkipäiväisestä tai\nepäkohteliaastakin käytöksestä, mutta siellä toki innostutaan\nkeskusteltaessa toisten kanssa jostakin. Hotel de La Molessa\nJulienin itserakkautta ei koskaan loukattu, mutta kuitenkin hänen\nmielensä teki usein päivän päättyessä melkein itkeä. Maaseudulla\ntuntee jokin kahvilantarjoilija mielenkiintoa teitä kohtaan, jos\nteille on sattunut tapaturma ja menette kahvilaan. Mutta jos tuossa\ntapaturmassa on jotakin turhamaisuuttanne loukkaavaa, hän hokee teitä\nsäälitellessään kymmenen kertaa juuri sitä sanaa, joka teitä kiusaa.\nPariisissa pidetään tarkka huoli siitä, että nauru salataan, mutta\nsiellä olette aina myöskin täysin vieras.\n\nJätämme mainitsematta kokonaisen joukon pikku seikkailuja, jotka\nolisivat tehneet Julienin hieman naurettavaksi ellei hän jollakin\ntavoin olisi ollut alapuolella naurettavuuden. Ääretön tunteellisuus\nsai hänet kömmähtämään sen tuhannen kertaa. Kaikki hänen huvituksensa\nolivat varovaisuustoimenpiteitä. Hän harjoitteli joka päivä ampumaan\npistoolilla ja hänestä tuli kuuluisimpien miekkailunopettajien\nparhaita oppilaita. Heti, kun hän sai hetkenkin vapaata, hän juoksi\nmaneesiin ja pyysi itselleen kaikkein oikullisimpia hevosia. Hän\nei käyttänyt enää aikaansa lukemiseen, kuten ennen. Lähtiessään\nratsastamaan ratsastuksen opettajan kanssa hän putosi melkein aina\nsatulasta.\n\nMarkiisi piti Julienia varsin käyttökelpoisena hänen sitkeän\ntyöteliäisyytensä, vaiteliaisuutensa ja älykkyytensä vuoksi, ja uskoi\nvähitellen hänen hoitoonsa kaikki liikeasiansa, joita oli hiukankin\nsotkuista selvittää. Milloin ankara kunnianhimo jätti markiisin\nhetkeksikään rauhaan, hän antautui laskelmallisiin liiketoimiin.\nJa koska hän sai aina helposti kaikki uutiset tietoonsa, hän teki\nonnistuneita kauppoja pörssissä. Hän osti taloja ja metsiä. Mutta hän\noli hyvin herkkä suuttumaan. Hän antoi satojen kultarahojen mennä\nhelposti, ja käräjöi muutamien satojen frangien vuoksi. Rikkaat,\njoilla on ylpeä luonne, etsivät liikeasioista huvitusta eivätkä\nrahallista voittoa. Markiisi tarvitsi ylijohtajaa, joka järjestäisi\nkaikki hänen raha-asiansa sellaiseen kuntoon, että hän pääsisi itse\nniistä selvästi ja helposti koska tahansa perille.\n\nRouva de La Mole, vaikka olikin tarkoin itsensä hillitsevä luonne,\nilveili joskus Julienin kustannuksella. Kaikki mielenherkkyydestä\njohtuva _ennakolta aavistamaton_ oli ylimysnaiselle kauhistus. Se on\nkaikkien soveliaisuussääntöjen selvä vastakohta. Pari kolme kertaa\nmarkiisi joutui puolustamaan Julienia. -- Jos hän onkin naurettava\nteidän salongissanne, niin sen sijaan hän kunnostautuu konttorissa.\nJulien puolestaan luuli päässeensä selville markiisittaren\nsalaisuudesta. Heti kuin paroni de La Joumate ilmoitettiin vieraaksi,\nmarkiisitar suvaitsi antaa tylsänä nukkuvan mielenkiintonsa\nherätä. Paroni oli kylmä herra, kasvoissa kaikesta välinpitämätön\nilme. Hän oli pitkä, laiha, ruma, sangen hienosti puettu, eleli\nlinnassaan, eikä yleensä puhunut mistään mitään. Sellainen oli hänen\najattelutapansa. Markiisitar de La Mole olisi tullut intohimoisen\nonnelliseksi, ensi kertaa koko elämässään, jos olisi saanut hänestä\nmiehen tyttärelleen.\n\n\n\n\nXXXVI\n\nÄNKYTTELEVÄ ÄÄNTÄMISTAPA\n\n\n    Jos itserakkaus on anteeksiannettavaa, on se sitä ainoastaan\n    varhaisnuoruuden vuosina, sillä silloin se on jonkin\n    rakastettavan ominaisuuden liioittelua. Se kaipaa rakkauden\n    kimaltelua, elämäniloa, huolettomuutta. Mutta itsetietoinen\n    itserakkaus! Juhlalliseksi tekeytyvä ja omahyväinen itserakkaus!\n    Se ääretön typeryys varattiin 1800-luvun ominaisuudeksi. Ja\n    tällaiset ihmiset tahtovat muka kahlita _vallankumousten\n    lohikäärmeen!_\n                                  _Johannisberg, Pamfletti_.\n\n\nAlokkaaksi Julien ei tehnyt varsin paljon tyhmyyksiä, sillä hän oli\nniin ylpeä, ettei koskaan kysellyt mitään. Eräänä päivänä yhtäkkiä\nalkanut rankkasade ajoi hänet erääseen Saint-Honorén-kadun varrella\nolevaan kahvilaan, ja siellä muuan kookas mies, joka oli puettu\nkastoriinikankaiseen pitkään takkiin, kummastui, miksi Julien katsoi\nhäneen niin synkästi, ja iski puolestaan häneen katseensa aivan\nsamalla tavoin kuin Amanda-neidin rakastaja Besançonissa.\n\nJulien oli liian usein katunut, että jätti silloisen loukkauksen\nkostamatta, ja niinpä hän ei nyt kärsinytkään tällaista katsetta.\nHän vaati selitystä. Pitkätakki alkoi silloin heti syytää hänelle\nkarkeita haukkumasanoja. Kaikki kahvilavieraat kerääntyivät heidän\nympärilleen, kadulla kulkevat pysähtyivät ovelle. Varovaisena kuin\nmaalainen ainakin Julien piti aina taskussaan paria pikku pistoolia.\nNyt hänen kätensä puristi niitä kouristuksenomaisesti. Kuitenkin hän\nhallitsi järkensä ja tyytyi ainoastaan hokemaan vastustajalleen yhtä\nmittaa:\n\n-- _Hyvä herra, osoitteenne? Minä halveksin teitä_.\n\nSitkeys, jolla hän takertui näihin kuuteen sanaan, herätti viimein\nihmisten kunnioitusta:\n\n-- Peijakas, kyllä tuon toisen, joka puhuu yksinään koko ajan, täytyy\nantaa hänelle osoitteensa!\n\nKun pitkätakki kuuli tätä päätöstä hoettavan kaikkialta ympäriltään,\nhän heitti Julienille vasten kasvoja viisi, kuusi käyntikorttia.\nYksikään niistä ei koskenut juuri kasvoihin, onneksi kyllä, sillä\nJulien oli päättänyt, että käyttäisi pistoolejaan ainoastaan siinä\ntapauksessa, jos häneen koskettaisiin. Mies meni matkaansa, mutta\npyörähti vähän väliä ympäri, pui hänelle nyrkkiään ja kiroili.\n\nJulien tunsi koko ruumiinsa olevan hiessä. \"Kaikkein joutavimmat\nihmiset siis pystyvät järkyttämään minua tällä tavalla\", hän ajatteli\nraivoissaan. \"Miten pääsisin tästä surkeasta herkkähermoisuudesta?\"\n\nMistä saada sekundantti? Hänellä ei ollut ainoaakaan ystävää.\nHän oli kyllä tutustunut moniinkin, mutta kaikki ne vetäytyivät\nsäännöllisesti hänestä erilleen, kun olivat seurustelleet hänen\nkanssaan puolentoista kuukautta. \"Minä olen seuraan mukautumaton ja\nsiitä saan nyt katkeran rangaistuksen\", hän ajatteli. -- Viimein\nhänen päähänsä pälkähti mennä erään entisen luutnantin puheille, joka\noli palvellut 96:nnessa rykmentissä. Hän oli nimeltään Liéven, köyhä\npiru, jonka kanssa Julien usein harjoitteli miekkailua. Julien kertoi\nhänelle peittelemättä asiansa.\n\n-- Minä tulen kyllä todistajaksenne, sanoi Liéven -- mutta ainoastaan\nyhdellä ehdolla. Jos ette saa haavoitetuksi tuota miestänne, niin\nteidän täytyy tapella minun kanssani heti ensimmäisen kaksintaistelun\njälkeen.\n\n-- Siihen suostun, vastasi Julien iloissaan, ja he lähtivät nyt\netsimään herra ritari de Beauvoisista faubourg Saint-Germainista.\nSehän osoite oli merkitty käyntikortteihin.\n\nKello oli siinä seitsemän aamulla. Vasta joutuessaan taloon ja\nantaessaan ilmoittaa herralle nimensä, Julien tuli ajatelleeksi, että\nehkäpä mies oli se sama rouva de Rénalin nuori sukulainen, joka oli\naikoinaan palvellut lähetystössä Roomassa tai Napolissa ja joka oli\nantanut suosituskirjeen laulaja Geronimolle.\n\nJulien oli jättänyt kookkaalle kamaripalvelijalle yhden noista eilen\nnakelluista käyntikorteista ja yhden oman korttinsa.\n\nHänen ja sekundantin annettiin odottaa runsaat kolme neljännestuntia.\nViimein heidät johdatettiin äärettömän hienoon huoneistoon. Siellä\nheitä vastassa seisoi pitkä nuori herra joka oli puettu kuin nukke.\nHänen kasvonsa olivat kauniit kuin kreikkalaisen jumalan, yhtä\nmoitteettomat piirteiltään kuin köykäiset ilmeiltään. Hänen päänsä\noli erikoisen pieni, ja vaalea tukka oli kammattu niin huolellisesti,\nettei ainoakaan haituva mennyt toisen päällitse ristiin. \"Tuolla\ntavalla itsensä kammatakseen se vietävä odotutti näin kauan\",\najatteli 96:nnen luutnantti. Herra de Beauvoisisin kirjava aamunuttu,\nhänen aamuhousunsa, kaikki hänessä aina kirjailtuihin tohveleihin\nsaakka, oli erinomaisen moitteetonta ja hienon huolehdittua. Hänen\nylhäiset ja tyhjät kasvonsa ilmaisivat pelkkiä soveliaita ja\nharvinaisia ajatuksia. Hän oli diplomaatti-ihannetta á la Metternich.\nNapoleon niinikään ei kärsinyt läheisyydessään ajattelevia upseereita.\n\nJulien, jolle 96:nnen luutnantti äsken selitti, että tällainen\npitkä odotuttaminen, kun herra ensin oli heittänyt Julienille\nkäyntikorttinsa karkeasti vasten kasvoja, oli uusi loukkaus, hyökkäsi\nherra de Beauvoisisin eteen. Hän aikoi olla hävytön, mutta olisi\ntahtonut samalla olla sitä hyvään käytökseen soveltuvalla tavalla.\n\nJulien hämmästyi niin herra Beauvoisisin lauhkeasta\nkohteliaisuudesta, tämän samalla kertaa pyöristetystä, arvokkaasta\nja itsetyytyväisestä ilmeestään ja ympäristön ihmeteltävästä\nhienoudesta, että unohti tuossa paikassa kokonaan halunsa olla\nhävytön. Tämä ei ollut laisinkaan hänen eilinen miehensä. Hän\nällistyi siinä määrin, kun kohtasi moisen hienon olennon sen karkean\nolion asemasta, jota oli tullut etsimään, ettei saanut sanaa\nsuustansa. Hän ojensi herralle yhden käyntikorteista, jotka hänelle\noli heitetty.\n\n-- Se on nimeni, virkkoi nuori diplomaatti, jossa se seikka, että\nJulien kello seitsemän aamulla oli puettu mustiin, herätti sangen\nvähän arvonantoa. -- Mutta en ymmärrä, mikä tuottaa minulle kunnian...\n\nTapa jolla nämä viimeiset sanat lausuttiin, sai Julienin taas vähän\nkiukustumaan. -- Minä tulin tänne taistelemaan kanssanne, hyvä herra,\nhän sanoi ja selitti lyhyesti koko jutun.\n\nKun herra Charles de Beauvoisis kypsemmin harkitsi asiaa, hän\noli melkoisen tyytyväinen Julienin mustan puvun kuosiin. \"Se\non ilmeisestikin Staubilta\", ajatteli hän Julienin sanoja\nkuunnellessaan. \"Liivit ovat aistikkaat, kengät samoin, mutta\ntoisaalta, musta puku näin aikaisin aamulla!... Varmaankin sitä\nvarten, että pelastuisi paremmin kuulalta\", päätteli ritari de\nBeauvoisis.\n\nSaatuaan itselleen tämän selityksen, hän palasi jälleen\nmoitteettomaan kohteliaisuuteensa ja alentui melkeinpä Julienin\nvertaiseksi. Keskustelusta sukeutui suhteellisen pitkä, juttu\noli arkaluontoinen. Mutta Julien ei saattanut kieltää ilmeisiä\ntosiasioita. Tämä täydellisen hieno nuori mies, jonka hän näki\nedessään, ei missään suhteessa muistuttanut sitä ruokotonta olentoa,\njoka eilen oli häpäissyt häntä.\n\nJulien tunsi voittamatonta vastenmielisyyttä lähteä matkaansa, ja\nvenytteli selitystä. Hän huomasi, kuinka turhamainen ritari de\nBeauvoisis oli. Ritariksihan herra itseään kutsui, närkästyneenä\nsiitä, että Julien sanoi häntä pelkästään herraksi.\n\nJulien ihaili tämän tuokioksikaan hälvenemätöntä vakavuutta, jossa\ntuntui eräänlaista vaatimatonta itsetyytyväisyyttä. Hän kummasteli,\nmiten omituisella tavalla herra liikutteli kieltään sanoja\nlausuessaan... Mutta kaikesta tästä ei löytynyt pienintäkään syytä\nhaastaa riitaa.\n\nNuori diplomaatti tarjoutui mielellään kaksintaisteluun hänen\nkanssaan, mutta 96:nnen entinen luutnantti, joka oli istunut siinä\nkokonaisen tunnin jalat levällään, kädet lantioilla ja kyynärpäät\nulkona, väitti, ettei hänen ystävänsä, herra Sorel, ollutkaan\nsellainen mies, joka välttämättä ja moukkamaisesti tahtoi turhaa\nriitaa toisen kanssa vain siitä syystä, että tuolta toiselta oli\nvarastettu käyntikortit!\n\nJulien lähti pois sangen pahalla tuulella. Ritari de Beauvoisisin\nvaunut odottivat tätä pihalla portaitten edessä. Sattumalta Julien\nkatsahti vaunuihin ja tunsi kuskipukilla eilisen miehensä!\n\nJulien näki hänet, iski kiinni hänen pitkään nuttuunsa, kiskaisi\nhänet alas istuimelta ja löylytti hänet ratsupiiskalla, se oli\ntuokion työ. Kaksi lakeijaa koetti auttaa toveriaan. Julien sai\nmuutamia nyrkiniskuja. Silloin hän yhtäkkiä viritti toisen pienistä\npistooleistaan ja ampui heitä, ja he livistivät pakoon. Se oli\nminuutissa tehty.\n\nRitari de Beauvoisis laskeutui alas portaita ylen huvittavan\narvokkaasti ja hoki ylhäisesti sammaltaen: -- Mikä siellä, mikä\nsiellä? Hän oli ilmeisesti hyvin utelias, mutta diplomaattinen\ntärkeys ei sallinut hänen ilmaista vilkkaampaa mielenkiintoa. Kun\nhän kuuli, mistä oli kysymys, ylhäinen itsetietoisuus taisteli hänen\npiirteissään vielä tuota hiukan pilkallista kylmäverisyyttä vastaan,\njoka ei saa koskaan kadota diplomaatin kasvoilta.\n\n96:nnen luutnantti tunsi, että herra de Beauvoisis halusi taistella.\nSitä paitsi hän tahtoi varata ystävälleen aloitteen edut, joten hän\nhuudahti:\n\n-- Tällä kertaa on aihetta kaksintaisteluun.\n\n-- Niin kyllä luulen, vastasi diplomaatti. -- Minä ajan tuon\nlurjuksen pois talosta, hän sanoi lakeijoilleen. -- Nouskoon toinen\nkuskipukille.\n\nAvattiin vaunujen ovet. Ritari tahtoi ehdottomasti, että Julienin ja\nhänen sekundanttinsa oli ajettava taistelupaikalle hänen vaunuissaan.\nMentiin noutamaan eräs herra de Beauvoisisin ystävä, joka neuvoi\nheille sopivan, rauhallisen paikan. Keskustelu sinne ajettaessa oli\ntodellakin hauska. Näytöksessä ei ollut muuta omituista kuin se, että\ndiplomaatti esiintyi aamutakissa.\n\nJulien ajatteli: \"Nämä herrat, vaikka ovatkin ylhäisiä, eivät\nole läheskään niin ikäviä kuin ne henkilöt, jotka käyvät herra\nde La Molen päivällisillä. Ja minä tiedän, mistä se johtuu. Nämä\nsallivat suuhunsa säädyttömyyksiä.\" Herrat höystivät puhettaan\nkaksimielisillä jutuilla, joista Julienilla ja hänen todistajallaan,\n96:nnen luutnantilla ei ollut hienointakaan aavistusta. Julien ei\nsallinut itsensä tuntea niitä, vaan tunnusti herttaisesti täyden\ntietämättömyytensä. Se suoruus miellytti ritarin ystävää, joka nyt\nkertoi Julienille nuo anekdootit yksityiskohtaisesti ja sangen\nhupaisalla tavalla.\n\nJulienia hämmästytti erikoisesti muuan seikka. Alttari, jota\nrakennettiin keskelle katua \"Kristuksen ruumiin juhlan\" kulkuetta\nvarten, pakotti vaunut hetkeksi pysähtymään, ja nämä herrat laskivat\nsilloin monia uskallettuja sutkauksia. Muun muassa he sanoivat\nkirkkoherraa arkkipiispan pojaksi. Koskaan ei markiisi de La Molen\nluona, joka tahtoi päästä herttuaksi, olisi uskallettu hiiskua mitään\nsellaista.\n\nKaksintaistelu käytiin tuossa tuokiossa: Julien sai kuulan\nkäsivarteensa, käsivarsi sidottiin nenäliinoilla, jotka kostutettiin\npaloviinassa, ja ritari de Beauvoisis pyysi sitten sangen\nkohteliaasti saattaa Julienin tämän kotiin samoilla vaunuilla kun\noli tultukin. Kun Julien sanoi, että hänen osoitteensa oli hotel de\nLa Mole, nuori diplomaatti ja hänen ystävänsä vaihtoivat keskenään\nsilmäyksiä... Julienilla oli itselläänkin ajoneuvot mukana, mutta\nhänestä tuntui äärettömän paljon hauskemmalta puhella näiden herrojen\nkanssa kuin 96:nnen rykmentin kunnon luutnantin.\n\n\"Taivaan isä, _tätäkö_ kaksintaistelu vain onkin\", ajatteli Julien.\n\"Miten onnellinen olen, että jouduin tekemisiin tuon kuskin kanssa!\nKuinka onnetonta olisi ollut, jos minun olisi täytynyt vielä kärsiä\nsiellä kahvilassa tapahtunut hävyttömyys.\"\n\nHauska pakina ei keskeytynyt matkalla juuri tuokioksikaan. Julien\nymmärsi, että diplomaattisella teeskentelylläkin tekee jotain.\n\"Ikävystyneisyys ei siis olekaan aivan luonnostaan ylhäissyntyisten\nseurusteluun kuuluvaa! Nämä laskevat leikkiä 'Kristuksen ruumiin\njuhlan' kulkueesta, he uskaltavat kertoa hyvin rohkeita juttuja ja\ntekevät sen maalauksellisen pikkupiirteisesti. Ainoa, josta he eivät\npuhu, on politiikka, mutta sen puutteen korvaa monin verroin heidän\nkaunis ilmaisutapansa ja heidän kielenkäyttönsä moitteettomuus.\"\n\nJulien tunsi suurta mieltymystä heitä kohtaan. \"Miten onnellinen\nolisin, jos saisin seurustella usein heidän kanssaan!\"\n\nTuskin herrat olivat eronneet toisistaan, kun ritari de Beauvoisis\nriensi hankkimaan tarvittavia tietoja. Ne eivät suinkaan olleet\nloistavia.\n\nHän olisi tahtonut välttämättä tutustua paremmin vastustajaansa.\nVoisiko hän sopivaisuuden lakeja loukkaamatta lähteä hänen luokseen\nvieraisille? Vähät tiedot jotka hän sai, eivät olleet rohkaisevaa\nlaatua.\n\n-- Tämä on kauheaa! hän sanoi sekundantilleen. -- En voi ilmaista\nolleeni kaksintaistelussa herra de La Molen tavallisen sihteerin\nkanssa, vieläpä taistelussa siitä syystä, että kuskini varasti\nminulta käyntikortit.\n\n-- Niin, tässä on todellakin paljon naurettavuuden mahdollisuuksia.\n\nSamana iltana ritari de Beauvoisis ja hänen ystävänsä kertoivat\nkaikkialla, että herra de Sorel, muuten mallikelpoisen moitteeton\nnuori mies, oli erään markiisi de La Molen läheisen ystävän\n_luonnollinen poika_. [_Luonnollinen_ tarkoittaa _äpärää_.-- _Suom_.]\nSe kävi täydestä ilman vaikeuksia. Ja kun juttuun oli totuttu, nuori\ndiplomaatti ja hänen ystävänsä suvaitsivat käydä niiden kahden viikon\naikana, jolloin Julien oleskeli sisällä huoneessaan, muutamia kertoja\nvierailulla hänen luonaan. Julien uskoi siellä heille, ettei ollut\nkäynyt oopperassa koko elämässään kuin yhden kerran.\n\n-- Tämähän on kamalaa, hänelle sanottiin, -- kaikki käyvät siellä.\nKohta, kun pääsette ulos, teidän täytyy mennä sinne ja nähdä _Kreivi\nOry_.\n\nOopperassa ritari de Beauvoisis esitteli Julienin kuuluisalle laulaja\nGeronimolle, jolla siihen aikaan oli suunnaton menestys.\n\nJulien melkein rakastui ritariin. Moinen sekoitus itsekunnioitusta,\nsalaperäistä tärkeäksi tekeytymistä ja nuoren ihmisen typerää\nitserakkautta aivan lumosivat hänet. Tuo ritari esimerkiksi änkytti\nhiukkasen siitä syystä, että oli saanut usein kunnian seurustella\nerään ylhäisen herran kanssa, jolla oli sama vika. Missään Julien ei\nollut nähnyt samassa henkilössä yhtäaikaa sellaista naurettavuutta\nja täydellistä maailmanmiehen hienoutta, jota poloisen maalaisraukan\ntoki täytyy koettaa matkia.\n\nHänet nähtiin oopperassa ritari de Beauvoisisin seurassa. Moinen\nläheinen suhde sai hänen nimensä yleisesti puheenaiheeksi.\n\n-- Jaha, sanoi herra de La Mole hänelle eräänä päivänä -- te olette\nsiis erään rikkaan aatelisen, erään hyvän ystäväni luonnollinen poika\nFranche-Comtésta?\n\nHän keskeytti kohta, kun Julien vastasi jyrkästi, vakuuttaakseen,\nettei hän itse mitenkään ollut levitellyt tuollaista huhua:\n\n-- Herra de Beauvoisis ei halunnut, että olisi joutunut\nkaksintaisteluun kirvesmiehen pojan kanssa.\n\n-- Tiedän, tiedän, vastasi herra de La Mole. -- Minun tehtäväni on\nnyt vahvistaa tuota juttua, joka soveltuu hyvin tarkoituksiini. Mutta\nerästä ystävällisyyttä teiltä pyydän, eikä se vie teiltä aikaa kuin\npuoli tuntia kerrallaan. Asettukaa kaikkina oopperapäivinä kello\npuoli yhden aikaan eteishalliin, kun hienosto poistuu teatterista.\nOlen huomaavinani teissä vielä hiukan maaseutulaista, teidän täytyisi\nvapautua siitä. Muuten, teille ei olisi vahingoksi tuntea, ainakin\nulkonäöltä, niitä korkeita henkilöitä, joiden luo saatan teidät\njoskus lähettää asioille. Menkää lipputoimistoon ilmoittamaan\nitsenne. Teille on järjestetty vapaapaikka.\n\n\n\n\nXXXVII\n\nLEININPUUSKA\n\n\n    Ja minä sain virkaylennyksen, en mistään ansiosta,\n    vaan siitä syystä, että esimiestäni vaivasi leini.\n\n                                      _Bertolotti_.\n\nLukijaa ehkä hämmästyttää markiisin vapaa ja melkeinpä ystävällinen\nkäytös. Olemme tässä unohtaneet mainita, että markiisin oli täytynyt\npysytellä leininsä vuoksi kuusi viikkoa sisällä.\n\nNeiti de La Mole ja hänen äitinsä olivat matkustaneet Hyèresiin,\nmarkiisittaren äidin luo. Kreivi Norbert kävi vain harvoin isäänsä\nkatsomassa. He olivat varsin hyvissä väleissä, mutta heillä ei ollut\nkeskenään mitään puhumista. Jäädessään kaksin Julienin kanssa, herra\nde La Mole kummastui, että Julienilla oli ajatuksia. Hän luetti\nitselleen ääneen lehtiä. Pian nuori sihteeri osasi valita hänelle\nkiintoisimmat kohdat. Oli alkanut ilmestyä eräs uusi lehti, jota\nmarkiisi inhosi. Hän oli vannonut, ettei lukisi sitä milloinkaan,\nmutta joka päivä hän puhui siitä. Julien naureskeli tälle. Markiisi,\njoka oli tyytymätön nykyaikaan, luetti itselleen Titus Liviusta.\nHänestä oli hauskaa kuulla latinalaisesta tekstistä improvisoitua\nkäännöstä.\n\nEräänä päivänä markiisi sanoi tuohon luonnottoman kohteliaaseen\ntapaansa, joka välistä suututti Julienia:\n\n-- Suvaitkaa, rakas Sorel, ottaa minulta lahja, sininen puku. Silloin\nkun teidän sopii tulla luokseni, katselen teitä kreivi de Chaulnesin\nnuorempana veljenä, siis vanhan ystäväni herttuan poikana.\n\nJulien ei oikein ymmärtänyt, mitä markiisi tarkoitti, mutta jo samana\niltana hän koetti esiintyä sinisessä puvussa. Markiisi kohteli häntä\naivan vertaisenaan. Julienilla oli sydän, joka kykeni antamaan arvon\ntodelliselle kohteliaisuudelle, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan\nvivahteista. Ennen tätä päähänpistoakin markiisi oli käyttäytynyt\nhäneen nähden niin hienotunteisesti, että Julien olisi pitänyt\nenempää suorana mahdottomuutena. \"Mikä ihailtava kyky\", Julien\najatteli. Kun hän nousi ja aikoi poistua, markiisi pyyteli anteeksi,\nettei voinut leininsä vuoksi saattaa häntä huoneesta.\n\nJulien aprikoi tätä markiisin kummallista tekoa. \"Pilkkaako hän\nminua?\" Julien ajatteli. Ja hän meni kysymään neuvoa abbé Pirardilta.\nYstävä ei ollut kuitenkaan niin kohtelias kuin markiisi, vaan vastasi\nhänelle viheltelemällä ja alkaen puhella muista asioista. Seuraavana\naamuna Julien ilmestyi markiisin luo mustassa puvussa, mukanaan\nsalkku ja allekirjoitettavat kirjeet. Hänet otettiin nyt vastaan niin\nkuin aikaisemminkin. Illalla, kun hän esiintyi sinisessä puvussa,\nmarkiisin käytös oli aivan toista ja hän oli täysin yhtä kohtelias\nkuin edellisenä päivänä.\n\n-- Koska vierailut, joita ystävällisesti teette sairaan vanhusraukan\nluokse, eivät teistä ole voittamattoman ikäviä, niin teidän pitäisi\nkertoa hänelle kaikenlaisista elämänne pikku tapahtumista, sanoi\nmarkiisi. -- Mutta avomielisesti ja ilman muuta tarkoitusta kuin\nkertoa selvästi ja huvittavasti. Sillä ihmisen täytyy huvitella,\nse on vain elämässä oleellista. Toinen ihminen ei voi joka päivä\npelastaa henkeäni taistelussa tai lahjoittaa minulle päivittäisin\nmiljoonan omaisuutta, mutta jos tässä lepotuolini vieressä istuisi\nRivarol, niin hän vapauttaisi minut edes tunniksi kivuista ja\nikävyydestä. Me olimme hyviä tuttuja Hampurissa, maanpakolaisaikoina.\n\nJa markiisi kertoi Julienille hauskoja pakinoita Rivarolista ja\nhampurilaisista, jotka lyöttäytyivät aina neljän ryhmään voidakseen\nymmärtää jotakin sukkeluutta.\n\nOllessaan yksin Julienin seurassa herra de La Mole tahtoi kiihdyttää\ntätä juttelemaan. Vedoten Julienin kunniantuntoon hän yllytti tämän\nylpeyttä. Koska markiisi nyt tahtoi kuulla tosia tarinoita, Julie\npäätti kertoa hänelle kaikki. Mutta ei kuitenkaan kahta seikkaa:\nsokeaa ihailuaan sitä nimeä kohtaan, joka sai markiisin niin\npahalle tuulelle, ja täydellistä uskonnottomuuttaan, joka ei liioin\nsoveltunut tule van kirkkoherran olemukseen. Hänen pikku seikkailunsa\nritari de Beauvoisisin kanssa tuli hyvään tarpeeseen. Markiisi nauroi\nvedet silmissä kohtaukselle, joka Julienille oli sattunut hävyttömiä\nhaukkumasanoja syytävän kuskin kanssa kahvilassa Saint-Honoré-kadun\nvarrella. Ne olivat päiviä, jolloin isännän ja hänen suojattinsa\nvälit olivat täysin vilpittömät.\n\nLuonteeltaan omituinen Julien oli alkanut kiinnostaa markiisia.\nAlussa hän tahtoi hauskutella Julienin kustannuksella ja yllytti\nsiitä syystä tämän naurettavia puolia, mutta pian hänestä\ntuntui kiintoisammalta oikaista lauhkeasti nuorukaisen väärää\nelämännäkemystä. \"Kun muut maaseutulaiset tulevat Pariisiin, he\nihailevat kaikkea\", ajatteli markiisi. \"Tämä vihaa kaikkea. Toiset\novat liiaksi tekoihastuneita, tämä ei laisinkaan, ja tyhmyrit\nluulevat, että hän on tyhmä.\"\n\nTalvi oli kovin kylmä ja piti yllä kihdinpuuskaa monta kuukautta.\n\nMarkiisi ajatteli: \"Kiintyyhän ihminen kauniiseen koiraankin, miksi\nminä siis häpeän kiintyä tähän pikku pappiin? Hän on originelli.\nKohtelen häntä kyllä kuin omaa poikaani, mutta mitäpä hankaluutta\nsiitä on? Tämä oikkuni, jos sitä kestää pitkälti, maksaa minulle\nainoastaan viiden sadan louisin arvoisen timantin, jonka määrään\nhänelle testamentissani.\"\n\nKun markiisi oppi täysin tuntemaan suojattinsa tarmokkaan luonteen,\nhän jätti Julienin hoitoon joka päivä uusia tehtäviä.\n\nJulien huomasi kauhukseen, että tuo korkea herra saattoi antaa\nhänelle silloin tällöin aivan ristiriitaisia määräyksiä samasta\nasiasta.\n\nMoinen voisi tehdä sihteerin aseman välistä sangen tukalaksi. Siitä\nsyystä Julien alkoi markiisin kanssa työskennellessään aina pitää\npäiväkirjaa, johon hän merkitsi päätökset, ja markiisi vahvisti ne\nallekirjoituksellaan. Julien otti itselleen kirjurin, joka kopioi\nkutakin eri asiaa koskevat päätökset erikoiseen luetteloon. Siihen\nluetteloon kopioitiin myöskin kaikki kirjeet.\n\nTämä keksintö tuntui markiisista ensin suunnattoman naurettavalta ja\nikävältä. Mutta ei kulunut kahta kuukauttakaan, kun hän huomasi sen\nedut. Julien ehdotti, että olisi hankittava pankkiasioihin tottunut\nkirjanpitäjä, joka kaksinkertaista kirjanpitoa noudattaen pitäisi\nselvää kaikista niiden tilusten tuloista ja menoista, joiden hoitoa\nJulien oli määrätty johtamaan.\n\nNämä toimenpiteet tekivät markiisille hänen omat liikeasiansa niin\nselviksi, että hän saattoi suoda itselleen huvin ryhtyä pariin uuteen\nkeinotteluun ilman apurinsa apua, jolla oli tapana varastaa häneltä.\n\n-- Ottakaa itsellenne kolmetuhatta frangia, hän sanoi eräänä päivänä\nnuorelle auttajalleen.\n\n-- Se menettely saattaisi herättää panettelua.\n\n-- Mitä te sitten tahdotte? markiisi kysyi harmissaan.\n\n-- Tahtoisin, että suvaitsisitte merkitä minua varten tuon\nmaksumääräyksen omin käsin luetteloon. Sillä määräyksellä saan\nne kolmetuhatta frangia. Muuten abbé Pirard keksi koko tämän\nlaskujärjestelmän.\n\nMarkiisi kirjoitti määräyksen yhtä ikävystyneen näköisenä kuin\nmarkiisi de Moncade kuunteli intendenttinsä, herra Poissonin laskuja.\n\nIllalla, jolloin Julien esiintyi sinisessä puvussa, ei koskaan\npuhuttu liikeasioista. Markiisin hyvyys imarteli niin kovasti\nsankarimme ainaista sairaaloisen kipeää turhamaisuutta, että hän\npian tunsi väkisinkin kiintyvänsä tuohon herttaiseen vanhukseen. Ei\nsilti, että Julien olisi ollut tunteileva siinä mielessä kuin se sana\nPariisissa ymmärretään, mutta hän ei ollut mikään hirviökään, ja\nvanhan rykmentinkirurgin kuolemasta saakka ei kukaan ollut puhellut\nhänelle näin suopeasti. Kummakseen hän huomasi, että markiisilla\noli tarjota hänen itserakkaudelleen paljon enemmän kohteliasta\nhellävaraisuutta kuin mihin kirurgivanhus oli koskaan pystynyt. Sitä\npaitsi hän näki, että kirurgi ylpeili enemmän kunniamerkistään kuin\nmarkiisi sinisestä nauhastaan. Markiisin isähän oli ylhäinen mies.\n\nEräänä päivänä aamuvastaanoton jälkeen, jossa Julien oli esiintynyt\nmustassa puvussa ja järjestellyt liikeasioita, hän hauskutti\nmarkiisia niin suuresti, ettei päässyt tämän luota pois kahteen\ntuntiin. Sitten markiisi tahtoi välttämättä antaa hänelle muutamia\nseteleitä, jotka hänen apurinsa juuri oli tuonut pörssistä.\n\n-- Toivon, herra markiisi, etten poikkea syvästä kunnioituksesta,\njota tunnen teitä kohtaan, jos pyydän että sallitte minun sanoa pari\nsanaa.\n\n-- Puhukaa, ystäväni.\n\n-- Pyytäisin että herra markiisi suvaitsisi minun kieltäytyä\nottamasta vastaan tätä lahjaa. Se ei ole tarkoitettu mustassa\npuvussa esiintyvälle, ja se turmelisi täydellisesti vapauden, jota\nsinipukuisen käytöksessä ystävällisesti sallitaan.\n\nJulien kumarsi ylen kunnioittavasti ja poistui katsomatta enää\nmarkiisia.\n\nTämä piirre huvitti markiisia. Hän kertoi tapahtuman illalla abbé\nPirardille.\n\n-- Minun täytyy viimeinkin tunnustaa teille eräs asia, rakas abbé.\nMinä tiedän Julienin syntyperän, ja annan teille valtuutukseni, ettei\nteidän tarvitse säilyttää sitä keskinäistä luottamusasiaamme enää\nsalaisuutena.\n\nMarkiisi ajatteli: \"Hänen käytöksensä oli tänä aamuna aatelinen, ja\nminä aateloin hänet.\"\n\nVähän sen jälkeen markiisi pääsi liikkumaan ulkona.\n\n-- Menkää pariksi kuukaudeksi virkistysmatkalle Lontooseen, hän\nsanoi Julienille. -- Kirjeet, jotka tulevat tänne minulle, saatte\nsinne pikalähettien mukana tai jotenkin muuten, varustettuina\nhuomautuksillani. Laaditte siellä niihin vastaukset ja lähetätte ne\nminulle, asettaen kunkin kirjeen ja siihen tulevan vastauksen yhteen.\nOlen laskenut, että viivytys olisi ainoastaan viisi päivää.\n\nAjaessaan postivaunuissa Calaisin tiellä, Julien ihmetteli, kuinka\njoutavanpäiväisiä ne asiat olivat, joiden väitettiin vaativan hänen\nmatkaansa.\n\nEmme kuvaile, millaisin vihan ja melkein kauhun tuntein hän laski\njalkansa Englannin kamaralle. Tunnetaanhan hänen intohimoinen\nihailunsa Bonapartea kohtaan. Jokainen upseeri oli hänestä sir\nHudson Lowe, jokainen ylhäinen herra lordi Bathurst, joka järjesti\njulkeuksia pyhän Helenan saarella ja sai siitä palkinnoksi kymmeneksi\nvuodeksi ministerin paikan.\n\nLontoossa hän oppi sitä paitsi tuntemaan sikäläisen hienon\nitsekylläisyyden. Hän oli joutunut nuorten venäläisten herrojen\nseuraan, ja he opettivat hänelle asian.\n\n-- Te olette valittuja, rakas herra Sorel, he sanoivat. -- Teillä on\nluonnostaan tuo kylmä ja kaikille päivän tapahtumille _äärettömän\nvälinpitämätön_ ilme, johon me kaikin voimin pyrimme.\n\n-- Te ette ymmärrä vielä aikaanne, sanoi ruhtinas Korasoff hänelle.\n-- _Tehkää aina päinvastoin kuin teiltä odotetaan_. Kautta\nkunniani, se on aikakautemme ainoa uskonto. Älkää olko hullu\nälkääkä teennäinen, sillä silloin teiltä odotetaan hullutuksia\ntai teennäisyyksiä, ja se menettelynne poikkeaisi heti yleisestä\nreseptistä.\n\nJulien kunnostautui eräänä päivänä loistavasti herttua de\nFitz-Folken salongissa, jonne hänet oli kutsuttu päivällisille\nkuten myöskin ruhtinas Korasoff. Odotettiin kokonainen tunti. Yhä\nvieläkin muistetaan nuorten lähetystösihteerien pakinoissa Julienin\nesiintymistapa parin kymmenen odottavan vieraan joukossa. Hänen\nilmeensä oli verraton.\n\nVastoin dandy-ystäviensä mielipiteitä hän halusi nähdä kuuluisan\nFilip Vanen, ainoan filosofin, joka Englannilla on ollut Locken\njälkeen. Hän tapasi miehen vankilassa, jossa tämä istui jo\nseitsemättä vuotta.\n\n\"Ylimystö tässä maassa ei laske leikkiä\", ajatteli Julien. \"Ei\ntosiaan, Vanelta on riistetty kunnia, hänet on häpäisty jne.\"\n\nJulien tapasi Vanen varsin reippaalla tuulella. Ylimystön raivo oli\ntälle huvitus.\n\nVankilasta lähtiessään Julien ajatteli: \"Siinä ainoa iloinen mies,\nminkä olen Englannissa nähnyt.\"\n\n-- _Hyödyllisin käsite tyranneille on jumala-käsite_, oli Vane\nsanonut hänelle...\n\nEmme puhu enempää tästä järjestelmästä, sillä se on kyyninen. Kun\nJulien tuli takaisin Englannista, herra de La Mole kysyi:\n\n-- Mitä hauskoja huomioita tuotte minulle Englannista? Julien ei\nvastannut mitään.\n\n-- Mitä tuotte, hauskoja tai ei? toisti markiisi innokkaasti.\n\n-- _Pro primo_, sanoi Julien, -- viisain englantilainen on tunnin\npäivässä hullu. Silloin häntä riivaa itsemurhan paholainen, joka\non sen maan jumala. _Pro secundo_, älykkyys ja nerous kärsivät\nkahdenkymmenenviiden prosentin tappion matkustaessaan Englantiin.\n_Pro tertio_, maailmassa ei ole mitään kauniimpaa, ihailtavampaa ja\nsurullisempaa kuin englantilaiset maisemat.\n\n-- Nyt on minun vuoroni, virkkoi markiisi. _Pro primo_, miksi te\nsanoitte Venäjän lähettilään tanssiaisissa, että Ranskassa on\nkolmesataatuhatta kahdenkymmenenviiden vuoden ikäistä nuorta miestä,\njotka toivovat kiihkeästi sotaa? Luuletteko te sen olevan kuninkaille\nimartelevaa?\n\n-- Ei tiedä mitä tehdä, kun joutuu puheisiin suurten diplomaattien\nkanssa, Julien vastasi. -- Heillä on vimma takertua vakaviin\nasioihin. Jos rajoittautuu sanomalehtien tavallisiin fraaseihin, niin\npidetään typeränä. Jos uskaltaa puhua jotakin totta tai uutta, niin\nhe ällistyvät, eivät tiedä mitä vastata, ja seuraavana päivänä kello\nseitsemän he ilmaisevat ensimmäisen lähetystösihteerinsä kautta, että\non käyttäydytty epäsoveliaasti.\n\n-- Eipä varsin väärin, markiisi nauroi. -- Muuten, lyönpä vetoa,\nte syvämietteinen, ettette aavistanut, mitä varten matkustitte\nEnglantiin.\n\n-- Anteeksi, vastasi Julien, -- matkustin sinne aterioidakseni kerran\nviikossa kuninkaallisen lähettiläämme luona, joka on maailman\nkohteliain mies.\n\n-- Te matkustitte sinne hankkimaan rintaanne kunniamerkkiä, joka\non tässä, sanoi markiisi. -- En halua teidän luopuvan mustasta\npuvustanne, mutta olen tottunut siihen hauskempaan sävyyn, joka\non tullut tavaksi sinipukuisen seurassa. Kunnes toisin määrätään,\nmuistakaa tämä: kun näen tämän kunniamerkin, olette ystäväni\nherttua de Chaulnesin nuorempi poika, joka palveli tietämättään\nkuusi kuukautta diplomaattikunnassa. Huomatkaa, lisäsi markiisi\nhyvin vakavan näköisenä ja keskeyttäen kohta kaikki Julienin\nkiitollisuudenosoitukset, etten suinkaan tahdo teidän luopuvan\nsäädystänne. Sellainen on aina hairahdus ja onnettomuus sekä\nsuojelijalle että suojatille. Kun käräjöintini alkavat kyllästyttää\nteitä tai kun en voi enää käyttää teitä, hankin teille hyvän\npastoraatin, kuten ystävämme abbé Pirardillekin. Ja _siinä kaikki_,\nlopetti markiisi hyvin kuivasti.\n\nTämä ritarimerkki ruokki kovin Julienin turhamaisuutta. Hän tuli\navomielisemmäksi kuin ennen. Hän ei epäillyt enää niin paljon\nloukkauksia eikä luullut aina olevansa pilkkatauluna, kun vilkkaassa\nkeskustelussa, jossa kenen suusta hyvänsä saattaa luiskahtaa\nharkitsematon sana, lausuttiin jotakin, minkä voi tulkita pieneksi\nepäkohteliaisuudeksi.\n\nKunniamerkki toi hänelle merkillisen vieraankin, nimittäin herra\nparoni de Valenodin, joka tuli Pariisiin kiittämään ministeriötä\nparoninarvostaan ja solmimaan asianomaisten kanssa ystävyyttä. Hänet\noli äskettäin, herra de Rénalin jälkeen, nimitetty Verrièresin\nmääriksi.\n\nJulien nauroi mielessään makeasti, kun herra Valenod selitti hänelle\ntulleen ilmi, että herra de Rénal oli jakobiini.\n\nAsia oli niin, että uusintavaaleissa, joita nykyään valmistettiin,\nvastaleivottu paroni oli ministeriön ehdokkaana ja herra de Rénal\nvapaamielisten ehdokkaana suureen departementtineuvostoon, joka oli\npohjaltaan pikivanhoillinen.\n\nTurhaan Julien koetti saada tietoonsa jotakin rouva de Rénalista.\nParoni tuntui muistelevan heidän entistä kilpailija-asemaansa eikä\nilmaissut mitään. Lopulta hän pyysi Julienilta tämän isän ääntä\ntulevien vaalien varalta. Julien lupasi kirjoittaa isälleen.\n\n-- Herra ritari, teidän pitäisi esitellä minut herra markiisi de La\nMolelle.\n\nJulien ajatteli: \"Minun _pitäisi_ tosiaankin. Mutta -- Valenod on\ntuollainen roisto!\"\n\n-- Valitettavasti minä olen liian vähäpätöinen henkilö hotel de La\nMolessa uskaltaakseni esitellä ketään, hän vastasi.\n\nJulien kertoi illalla kaiken markiisille. Mainitsi hänelle Valenodin\npyynnön ja kuvaili hänen elämäänsä ja puuhiansa vuoden 1814 jälkeen.\n\nHerra de La Mole lausui hyvin vakavan näköisenä:\n\n-- Paitsi että teidän on huomenna esitettävä tämä uusi paroni\nminulle, kutsun hänet luokseni ylihuomenna päivällisille. Hän on\ntulevia prefektejämme.\n\n-- Siinä tapauksessa, Julien vastasi kylmästi, -- pyydän\nköyhäinhoitolan johtajan paikkaa isälleni.\n\n-- Olkoon menneeksi, markiisi virkkoi ja tuli iloisen näköiseksi. --\nMinä odotin teiltä saarnaa. Te ilmeisesti edistytte.\n\nHerra de Valenod kertoi Julienille, että Verrièresin\narpajaistoimiston johtaja oli äskettäin kuollut. Julienia\nhuvitti hankkia tämä paikka herra de Cholinille, tuolle vanhalle\npölkkypäälle, jonka anomuskirjelmän hän kerran löysi herra de La\nMolen huoneesta. Markiisi nauroi makeasti, kun Julien luki sen\nhänelle, Julien jätti samalla hänen allekirjoitettavakseen kirjeen,\njossa tuota paikkaa pyydettiin, valtiovarainministeriltä.\n\nTuskin herra de Cholin oli nimitetty paikkaansa, kun Julien sai\nkuulla, että departementin lähetystö oli anonut tätä virkaa Grosille,\nkuuluisalle geometriantutkijalle. Tuo antelias mies, jolla oli vain\ntuhatneljäsataa frangia korkoja, oli joka vuosi lainannut kuusisataa\nfrangia äskettäin kuolleelle toimistonhoitajalle, jotta tämä voisi\nkouluttaa lapsiaan.\n\nJulien oudoksui nyt tekoaan. -- Ei se ole mitään, hän sanoi sitten.\n-- Minun täytyy tehdä paljon suurempia vääryyksiä, jos aion\nonnistua, ja lisäksi minun pitää osata peittää tekoni kauniiden ja\nsydämellisten sanojen verhoon. Gros-raukka, hän sen kunniamerkin\nansaitsi, mutta minä sen sain, ja minun täytyy toimia sen hallituksen\ntoivomusten mukaan, joka sen minulle antoi.\n\n\n\n\nXXXVIII\n\nMIKÄ KUNNIAMERKKI ON KUNNIAKSI\n\n\n    Ei virvoita vetesi minua, sanoi janoinen henki.\n    -- Tämä on kuitenkin koko Diar-Bekirin raikkain lähde.\n\n                                          _Pellico_.\n\nEräänä päivänä Julien palasi komealta Villequier-nimiseltä\nmaatilalta, joka oli Seine-joen rannalla. Herra de La Mole oli\nsiihen erikoisesti kiintynyt, sillä kaikista hänen tiluksistaan se\noli ainoa, jonka kuuluisa Boniface de La Mole oli omistanut. Julien\ntapasi markiisittaren ja hänen tyttärensä kotona. He olivat tulleet\ntakaisin Hyèresistä.\n\nJulien oli nyt dandy ja tiesi, miten Pariisissa piti elää. Hänen\nkäytöksensä neiti de La Molea kohtaan oli moitteettoman kylmää. Hän\nei näyttänyt enää yhtään muistavan aikaa, jolloin neiti oli niin\niloisesti kysynyt häneltä, miten hän oli putoillut ratsun selästä.\n\nNeiti de La Molesta hän näytti kookkaammalta ja kalpeammalta. Hänen\nvartalossaan ja asennoissaan ei ollut enää mitään maalaismaista.\nToisin oli hänen sanojensa laita. Niissä huomasi vieläkin liian\npaljon vakavaa, liiaksi positiivista. Mutta tästä järkeilevästä\npuolesta huolimatta ei Julienin puheissa ollut mitään alamaista,\nmikä seikka johtui hänen ylpeydestään. Voi vain aavistaa, että hän\nvieläkin arvioi eräitä asioita kovin juhlallisesti. Mutta samalla\nhänet huomasi mieheksi, joka osasi puolustaa mielipiteitään.\n\n-- Hän on vailla notkeutta, mutta ei järkeä, sanoi neiti de La Mole\nisälleen laskien tämän kanssa leikkiä ritarimerkistä, jonka markiisi\noli antanut Julienille. -- Veljeni on pyytänyt sitä ritarimerkkiä\nkahdeksantoista kuukautta, ja hän on toki sentään de La Mole!...\n\n-- Kyllä, mutta Julienissa on jotakin yllättävää. Sellaista en ole\nmilloinkaan huomannut tässä de La Molessa, josta minulle puhutte.\n\nTultiin ilmoittamaan vieras, herttua de Retz.\n\nMathilde-neidin teki mieli kauheasti haukotella. Hän huomasi jälleen\nvanhempiensa kodin salongin antiikkiset kultaukset ja vanhat tavat.\nHän kuvitteli, kuinka suunnattoman ikävää hänellä taas tulisi olemaan\nPariisissa. Ja kuitenkin oli hän Hyèresissä ikävöinyt Pariisiin!\n\n\"Ja minä olen vasta yhdeksäntoista vuoden ikäinen\", hän ajatteli\nSe on ikä, jolloin ihminen kaikkien noiden kultareunaisten tyhmien\nkirjojen mukaan on onnellinen.\n\nHän katseli uusia runoteoksia, joita oli kasaantunut kymmenisen\nkappaletta salin kuvastinpöydälle sillä aikaa kun he olivat olleet\nmatkalla Provencessa. Onnettomuudeksi hän oli älykkäämpi kuin\nherra de Croisenois, de Caylus, de Luz ja muut hänen ystävänsä.\nAjatuksissaan hän kuuli jo selvästi, mitä he latelisivat Provencen\nkauniista taivaasta, runoudesta, ihanasta etelästä jne.\n\nHänen kauniit silmänsä, joissa kuulsi mitä syvin kyllästyminen ja,\nmikä vielä pahempi, epätoivo ettei hän löytäisi iloa milloinkaan,\nkohdistuivat Julieniin. Ainakaan Julien ei ollut samanlainen kuin\nmuut.\n\n-- Herra Sorel, hän sanoi kiivaalla, nopealla ja erikoisen\nepänaisellisella tavalla, joka on ylhäisten luokkien nuorille\nnaisille ominaista, -- herra Sorel, tuletteko tänä iltana herra de\nRetzin tanssiaisiin?\n\n-- Neiti, minulla ei ole ollut kunnia tulla esitellyksi herttualle.\n(Tuntui kuin nämä sanat ja arvonimi olisivat lausuttaessa raadelleet\npöyhkeän talonpoikaisnuorukaisen kurkkua.)\n\n-- Hän pyysi veljeäni tuomaan teidät kanssaan sinne. Ja jos\ntulisitte, voisitte selostaa minulle, millainen maatila Villequier\non. Aiomme mennä sinne kevääksi. Haluaisin kuulla, onko linna\nasuttavassa kunnossa ja seutu tosiaan niin kaunista kuin väitetään.\nPuheistahan ei aina tiedä.\n\nJulien ei vastannut mitään.\n\n-- Tulkaa tanssiaisiin veljeni kanssa, neiti lisäsi kuivasti.\n\nJulien kumarsi syvään. \"Minun täytyy siis tanssiaisissakin tehdä\ntiliä kaikille tämän perheen jäsenille. Olenhan palkattu liikeasiain\nhoitaja!\"\n\nPaha tuuli sai hänet lisäämään: \"Jumala tietää, eivätkö sanani\ntyttärelle sitä paitsi ehkä ole ristiriidassa isän, veljen tai äidin\naikeiden kanssa! Tämä on tosiaan kuin mikäkin itsevaltaisen ruhtinaan\nhovi. Täytyisi osata tekeytyä pelkäksi nollaksi, eikä kuitenkaan\nantaa kenellekään aihetta nurkumiseen.\"\n\nNähdessään neiti de La Molen, jota hänen äitinsä oli kutsunut\nluokseen esitelläkseen hänet joukolle ystävättäriään, lähtevän\nhuoneesta, Julien ajatteli: \"Kuinka tuo pitkä tyttö onkaan minusta\nvastenmielinen! Hän menee liiallisuuksiin, käyttäköön minkälaista\npukua tahansa. Leninki melkein putoaa olkapäiltä alas... ja hän on\nvielä kalpeampi kuin ennen matkaansa... Minkälainen väritön tukka, ja\nsitä väitetään vaaleaksi! Siitä paistaa päivä ihan läpi!... Kuinka\nitsetietoisesti hän tervehtii ja katselee! Entä nuo kuningattaren\neleet!\"\n\nNeiti de La Mole oli salista poistuessaan pyytänyt veljeään\npuheilleen.\n\nNyt kreivi Norbert lähestyi Julienia:\n\n-- Rakas Sorel, hän sanoi, tahdotteko, että noudan teidät puoliyön\ntienoissa herttua de Retzin tanssiaisiin? Hän jätti erikoisesti\nhuolekseni tuoda teidät kanssani sinne.\n\n-- Tiedän hyvin, ketä saan tästä ystävyydestä kiittää, vastasi Julien\nkumartaen maahan saakka.\n\nKun hän ei löytänyt mitään moitittavaa kreivi Norbertin esityksessä,\nsillä Norbert oli puhutellut häntä kohteliaasti, hän alkoi harmissaan\npohtia omaa vastaustaan, jonka oli tuohon kohteliaaseen puhutteluun\nantanut. Ja hän huomasi vastauksessaan nöyristelyn vivahteen.\n\nSaapuessaan illalla tanssiaisiin, hän hämmästyi hotel de Retzin\nkomeutta. Piha valtaoven edessä oli katettu suunnattomalla\nkarmiininpunaisella ja kultatähdin koristellulla kankaalla. Se\noli tavattoman hienoa. Tuon teltan alle jäänyt piha oli muutettu\nkukkivaksi appelsiini- ja laakerimetsäksi. Kun kukkaruukut oli\nupotettu tarpeeksi syvälle multaan, näytti siltä kuin laakerit ja\nappelsiinipuut olisivat kasvaneet siinä luonnostaan. Käytävä, jota\nmyöten vaunut ajoivat ovelle, oli hiekoitettu.\n\nTämä teki maalaiseemme ihmeellisen vaikutuksen. Hän ei ollut voinut\nkuvitellakaan sellaista loistoa, ja hän tuli niin liikutetuksi, että\nmielikuvitus vei hänet kauas kaikista pahantuulen aiheista. Tänne\nvaunuissa ajettaessa oli Norbert ollut onnellinen ja Julien oli\nnähnyt kaikki synkissä väreissä, mutta tuskin he olivat päässeet\npihalle, kun osat vaihtuivat.\n\nNorbert ei huomannut nyt muuta kuin yksityiskohtia, joissa\ntietystikin pilkahteli laiminlyöntejä kaikenmoisen komeuden lomassa.\nHän arvioi, mitä mikin asia oli maksanut, ja kun hän pääsi korkeaan\nyhteissummaan, Julien huomasi, että hän näytti melkein kateelliselta\nja vihaiselta.\n\nJulien taas astui ensimmäiseen saliin suorastaan lumottuna,\nihailun vallassa ja mielenliikutuksesta melkeinpä nöyränä. Siellä\ntanssittiin, ja tungeteltiin toisen salin ovella, jossa väkeä oli\nniin paljon, että hänen oli mahdoton päästä sisään. Toinen sali oli\nkoristettu esittämään Granadan Alhambraa.\n\n-- Hän on näiden tanssiaisten kuningatar, se täytyy myöntää, sanoi\nviiksekäs nuori mies, jonka olkapää töykki Julienin rintaan.\n\n-- Neiti Fourmont, joka oli kaiken talvea kaunein, huomaa nyi\njoutuvansa yhtä astetta alemmaksi, vastasi viereinen herra. --\nKatsopas, kuinka merkilliseltä hän näyttää.\n\n-- Todellakin, hän levittää kaikki purjeensa hurmatakseen. Katso,\nkatso hänen siroa hymyään, kun hän nyt on yksinään toisella puolella\nkontratanssissa. Totisesti, tämä on rahan arvoista.\n\n-- Neiti de La Mole näyttää osaavan hillitä iloansa, minkä tämä\nvoitto hänelle tuottaa, vaikka hän hyvin huomaakin voittonsa. Tuntuu\nmelkein siltä kuin hän pelkäisi miellyttää sitä, joka puhelee hänen\nkanssaan.\n\n-- Siinä juuri lumoamistako onkin.\n\nJulien yritti turhaan nähdä tuota lumoavaa naista. Seitsemän,\nkahdeksan herraa, jotka olivat häntä pitempiä, seisoi tiellä estäen\nhäntä näkemästä mitään.\n\n-- Tuossa ylhäisessä erilleen vetäytymisessä on jotakin kokettia,\njatkoi nuori, viiksekäs herra. -- Entäpä sitten hänen suuret siniset\nsilmänsä, jotka luovat katseensa hitaasti alas heti kuin luulisi\nniiden paljastavan jotakin, jatkoi toinen.\n\n-- Tosiaan, siinä on taitoa.\n\n-- Näitkö, kuinka jokapäiväisen kaunis neiti Fourmont on hänen\nrinnallaan? huomautti kolmas.\n\n-- Hänen hillitty ilmeensä ikään kuin sanoo: Miten rakastettava\nvoisin teille olla, jos olisitte minun arvoiseni mies!\n\n-- Ja kukapa sitten olisi ylhäisen Mathilden arvoinen? kysyi\nensimmäinen. -- Ainoastaan joku hallitsija, kaunis, nerokas, uljas,\nsankari sodassa, ja enintään kaksikymmenvuotias.\n\n-- Venäjän keisarin _luonnollinen_ poika... jolle sellaisen\navioliiton vuoksi luotaisiin oma valtakunta, tai hyvin\nyksinkertaisesti kreivi de Thaler, joka on kuin herraksi puettu\nmoukka...\n\nNyt tungos väheni ja Julien pääsi sisään.\n\n\"Koska hän näiden salonkileijonien mielestä on niin huomattava, niin\nehkä häntä maksaa vaivaa tutkia\", hän ajatteli. \"Pääsenhän perille,\nmitä nuo tuollaiset tarkoittavat täydellisyydellä.\"\n\nJulienin katsellessa, minne neiti de La Mole asettui, Mathilde\nkatsoi häneen. \"Velvollisuuteni vaatii minua\", Julien ajatteli,\nmutta nyt näkyi harmia enää ainoastaan hänen ilmeestään. Uteliaisuus\nvei Julienia eteenpäin, ja hän tunsi iloa, jota Mathilde-neidin\npuku, joka jätti olkapäät paljaiksi, yhä lisäsi, -- eikä se ilo\ntosiaan ollut liioin imartelevaa Julienin itserakkaudelle. \"Hänen\nkauneudessaan on nuorekkuutta\", hän ajatteli.\n\nViisi, kuusi nuorta herraa, joukossa nekin, joiden Julien oli kuullut\npakinoivan ovella, seisoi nyt Julienin ja Mathilde-neidin välissä.\n\n-- Te, joka olette ollut täällä koko talven, virkkoi Mathilde\nhänelle, -- sanokaapa, eivätkö nämä tanssiaiset ole sesongin\nparhaimmat?\n\nJulien ei vastannut.\n\n-- Tämä Coulonin katrilli on minusta ihailtava, ja naiset tanssivat\nsen mallikelpoisesti.\n\nNuoret miehet kääntyivät katsomaan, kukahan tuo onnellinen\nkuolevainen oli, jolta neiti de La Mole välttämättä toivoi vastausta.\nMutta vastauksesta ei tullut kovin rohkaiseva:\n\n-- Minä en pysty tuomariksi, neiti. Minun aikani menee\nkirjoitellessa. Nämä ovat ensimmäiset loistotanssiaiset, joissa olen\nollut.\n\nViiksekkäät nuoret herrat pitivät moista käytöstä skandaalina.\n\n-- Te olette viisas mies, herra Sorel, jatkoi neiti de La Mole, ja\nhänen mielenkiintonsa tuntui selvästi lisääntyneen. -- Te katselette\nnäitä tanssiaisia filosofina, kuten J. J. Rousseau. Nämä hulluttelut\nkummastuttavat teitä, mutta eivät sokaise.\n\nLausuttu nimi herätti Julienin mielikuvituksen ja karkoitti häneltä\nkaikki turhat kuvitelmat. Hänen suunsa sai ilmeen, jossa näkyi\nhalveksimaa, ehkä hiukan teeskenneltyäkin.\n\n-- J. J. Rousseau on minun mielestäni narri, kun ryhtyi muka\ntuomitsemaan hienostoa, Julien vastasi. -- Hän ei ymmärtänyt sitä, ja\nhän esiintyi siinä piirissä nousukkaan ja lakeijan mielin.\n\n-- Hän on sentään _Contrat Socialin_ kirjoittaja, Mathilde sanoi\nkunnioittavaan sävyyn.\n\n-- Saarnatessaan tasavaltaa ja monarkististen arvojen kukistamista\ntuo nousukas humaltuu onnesta, jos joku herttua ilta-ajelullaan\nsuvaitsee saattaa jonkun hänen ystävistään kotiin.\n\n-- Tosiaan, Luxemburgin herttua saattoi Montmorencystä erään\nherra Coindetin lähemmäksi Pariisia, vastasi neiti de La Mole,\njolle tällainen tuotti uutuuden iloa ja nautintoa. Hän huumautui\ntiedoistaan, kai samoin kuin se akateemikko, joka keksi, että\nkuningas Feretrius oli ollut olemassa. Julienin katse pysyi yhä\nyhtä ankarana ja terävänä. Mathilde haltioitui tuokioksi, mutta\npuhetoverin kylmyys sai hänet kovin ymmälle. Hän kummastui sitäkin\nenemmän, kun oi tottunut siihen, että hän itse sai yleensä _toisissa_\naikaan tällaisen vaikutuksen.\n\nSamassa markiisi de Croisenois riensi neiti de La Molea kohti. Hän\njäi hetkeksi kolmen askelen päähän, pääsemättä tungokselta eteenpäin.\nHän katsoi neitiin ja hymyili esteelle. Nuori markiisitar de\nRouvray, Mathilde-neidin serkku, seisoi hänen lähellään. Hän tarjosi\nkäsivartensa miehelleen, joka oli ollut hänen kanssaan naimisissa\nvasta kaksi viikkoa. Markiisi de Rouvray, hänkin varsin nuori,\noli niin rakastunut kuin sellaisen miehen kannattaakin olla, joka\nnotaarien välityksellä sovinnaisavioliiton tehdessään saa vaimokseen\ntodellisen kaunottaren. Markiisi de Rouvraysta tulisi erään varsin\niäkkään enon kuoltua herttua.\n\nSillä aikaa kun markiisi de Croisenois katseli, tungoksen läpi\npääsemättä, hymyillen Mathilde-neitiä, pysähdytti Mathilde suuret\ntaivaansiniset silmänsä häneen ja ympärillä oleviin. \"Onko ikävämpää\njoukkoa olemassa kuin nämä tässä\", hän ajatteli. \"Tuossa seisoo\nherra de Croisenois, joka arvelee ansaitsevansa minut vaimokseen.\nHän on lauhkea ja kohtelias, tavoiltaan yhtä moitteeton kuin herra\nde Rouvray. Elleivät nämä herrat olisi niin ikäviä, he olisivat\nkylläkin sangen rakastettavia. Ja hän on aikoinaan saattava minua\ntanssiaisiin kasvoillaan tuo ainainen typerä ja itsetyytyväinen\nilme. Vuosi häittemme jälkeen ovat vaununi, hevoseni, pukuni,\nkymmenen peninkulman päässä Pariisista oleva linnani ja kaikki niin\nerikoisen hienoa kuin ikinä olla saattaa, täysin siinä kunnossa, että\nnousukkaat, joku sellainen kuin herttuatar de Roiville, tukehtuvat\nkateuteensa. Mutta entä sitten?...\"\n\nNäitä tulevaisuutensa kuvia ajatellessaan Mathilde tunsi syvää\nkyllästymistä. Markiisi de Croisenoisin onnistui viimein päästä hänen\nlähelleen, mutta kun hän alkoi puhella, ei Mathilde kuunnellut, vaan\noli vaipunut omiin ajatuksiinsa. Markiisin sanat sekoittuivat hänen\nkorvissaan tanssiaisten huminaan. Mathilde seurasi vaistomaisesti\nsilmillään Julienia, joka oli poistunut hänen luotaan kunnioittavin,\nmutta ylpein ja tyytymättömin elein. Neiti de La Mole huomasi eräässä\nsalin kulmauksessa, syrjässä kuhisevasta laumasta, herttua Altamiran,\njoka oli tuomittu isänmaassaan kuolemaan, kuten lukija jo tietää.\nLudvig XIV:n aikana eräs hänen sukulaisensa oli mennyt naimisiin\nkreivi Contin kanssa. Sen tapauksen muisto suojasi häntä rahtusen\nkirkon poliiseilta.\n\nMathilde ajatteli: \"En tiedä mitään muuta kuin kuolemantuomion, joka\ntekisi miehen muita arvokkaammaksi. Siinä ainoa seikka, jota ei\nsaa ostamalla. Mutta nythän keksin sukkeluuden! Vahinko, ettei se\nsattunut tavalla, jolla olisin saanut siitä kunniaa!\"\n\nMathilde-neidillä oli makua, joten hän ei seurustelussa koskaan\nsinkauttanut ennakolta mietittyä sukkeluutta, mutta niin turhamainen\nhän kuitenkin oli, että ihasteli mielessään älykkyyttään. Ikävystynyt\nilme hälveni siis hänen kasvoiltaan ja hän näytti onnelliselta.\nMarkiisi de Croisenois, joka edelleen jutteli, luuli tätä voitoksi\nitselleen ja jatkoi puhumista entistä innokkaammin.\n\n\"Mitähän teräväkieliset huomauttaisivat leikinlaskustani\"\nMathilde ajatteli. \"Minä vastaisin heidän arvosteluunsa: Paronin\ntai varakreivin arvonimen voi ostaa, kunniamerkki annetaan\nilmaiseksi. Minun veljenikin sai sen, ja mitä hyvää hän nyt\non tehnyt? Virkaylennyskin on hankittavissa. Kymmenen vuotta\ngarnisoonipalvelusta tai sotaministeri sukulaisena, ja mies nousee\neskadroonanpäälliköksi kuten Norbert. Paljon varallisuutta, se\non jo vaikeampaa, ja siis ansiokkaampaa. Hullunkurista kyllä,\naivan päinvastoin kuin kirjoista voi lukea... No niin, rikkaaksi\npäästäkseen mies nai Rothschildin tyttären. Sutkauksessani on\ntodellakin syvyyttä. Lisäksi kuolemantuomio on sellaista, jota ei\nkenenkään päähän pälkähdä pyytää.\"\n\n-- Tunnetteko kreivi Altamiran? hän kysyi de Croisenoisilta.\n\nNäytti siltä kuin neidin ajatukset olisivat palanneet jostakin niin\nkaukaa, ja kysymyksellä oli niin vähän yhteyttä kaikkeen siihen,\nmitä markiisiparka oli kokonaista viisi minuuttia jutellut, että\nystävällinen markiisi joutui aivan ymmälle. Mutta hän oli älykäs\nmies, niin kuin yleensä tunnustettiinkin. Hän ajatteli: \"Mathilde\non joskus sangen omituinen. Se on hankalaa, mutta hän nostaa\npuolisonsa komeaan yhteiskunnalliseen asemaan. En ymmärrä, kuinka tuo\nmarkiisi de La Mole oikein menettelee. Hänellä on suhteita kaikissa\npuolueissa. Hän on mies, jonka on mahdoton upota pinnalta. Ja sitä\npaitsi Mathilde-neidin omituisuuksia saatetaan pitää nerokkuutena.\nYhtyneenä korkeaan sukuperään ja suureen varallisuuteen ei nerokkuus\nole naurettavaa, vaan päin vastoin kunnia! Hänellä on lisäksi, kun\nhän vain tahtoo, sekoitus älyä, tarmokkuutta ja oikullisuutta, joka\non herttaisuuden koko salaisuus...\"\n\nKoska on vaikea suorittaa kahta tehtävää yhtäaikaa, markiisi vastasi\nneiti de La Molelle välinpitämättömän näköisenä, ikään kuin ladellen\nulkoa opittua läksyä:\n\n-- Kukapa ei tuntisi tuota Altamira-parkaa?\n\nJa markiisi kertoi kreivin epäonnistuneesta, naurettavasta,\nmahdottomasta salaliitosta.\n\n-- Se oli tosin mahdoton, Mathilde sanoi kuin itsekseen. -- Mutta\njoka tapauksessa hän teki jotakin. Tahdon nähdä oikean miehen. Tuokaa\nhänet tänne, hän jatkoi hyvin loukkaantuneelle markiisille.\n\nKreivi Altamira oli neiti de La Molen itsetuntoisen ja melkein\njulkean käytöstavan vannoutuneimpia ihailijoita. Neiti oli hänen\nmielestään Pariisin kaikkein kauneimpia naisia.\n\n-- Kuinka kaunis hän olisi valtaistuimella? hän sanoi markiisille ja\nantoi vastustelematta viedä itsensä neiti de La Molen luo.\n\nMaailmassa on paljon ihmisiä, jotka väittävät kerta kaikkiaan, ettei\nmikään ole mauttomampaa kuin salavehkeily 19:nnella vuosisadalla. Se\ntuoksuu jakobiinilaisuudelta. Ja onko mitään rumempaa kuin jakobiini,\njoka ei onnistu?\n\nMathilde ja markiisi vaihtoivat silmäyksiä, ja heidän katseissaan\nvilahti ilveilyä kreiviä kohtaan. Mutta Mathilde kuunteli mielellään\nkreivin sanoja.\n\n\"Kapinoitsija tanssiaisissa, on sekin vastakohta\", ajatteli\nMathilde. Mustaviiksinen kreivi oli hänestä kuin mikäkin lepäävä\nleijona; mutta sitten hän piankin huomasi, että kreivin henkeen\nmahtui vain yksi ainoa asenne, hyöty ja hyödyn kunnioitus. Kreivin\nmielestä ei kannattanut kiinnittää huomiota mihinkään muuhun kuin\nsellaiseen, mikä saattoi hankkia hänen maalleen kaksikamarisen\nhallintojärjestelmän. Hän lähti ilokseen neiti de La Molen,\ntanssiaisten kaunottaren luota, kun näki erään perulaisen kenraalin\ntulevan saliin. Toivottomana Euroopan tilasta sellaisena, kuin miksi\nherra Metternich oli sen järjestänyt. Altamira-raukan täytyi tyytyä\nuskomaan, että Etelä-Amerikan valtiot voimakkaiksi ja mahtaviksi\npäästyään antaisivat varmaankin Euroopalle takaisin sen vapauden,\njonka Mirabeau oli niille lähettänyt. [Tämä arkki, joka ladottiin\nheinäkuun 25 p:nä 1830, painettiin elokuun 4 p:nä samana vuonna.\n_(Alkutekstin julkaisijan huomautus.)_]\n\nNuoria viiksiherroja kerääntyi Mathilde-neidin ympärille. Hän oli\nkyllä huomannut, ettei Altamira lumoutunut, ja oli närkästynyt\ntämän poistumisesta. Nyt kreivin mustat silmät loistivat, kun hän\npuheli perulaisen kenraalin kanssa. Neiti de La Mole katseli nuoria\nranskalaisia herroja hänelle ominaisin syvästi vakavin ilmein, jossa\nsuhteessa hän oli kilpailijattariensa rinnalla aivan voittamaton.\n\"Kuka näistä\", ajatteli Mathilde, \"saattaisi antaa tuomita itsensä\nkuolemaan, vaikka hänen olisi mahdollista pelastua?\"\n\nHänen omituinen katseensa tuntui pikkusieluisista mairittelevalta,\nmutta teki muut levottomiksi. He pelkäsivät räjähdystä, jonka jokin\npistos tai ymmälle saattava vastaus saisi aikaan.\n\nMathilde ajatteli: \"Ylhäinen syntyperä antaa satoja ominaisuuksia,\njoiden puute loukkaisi minua. Sen näen esimerkiksi Julienista. Mutta\nkuitenkin se on mitätön niihin ominaisuuksiin verrattuna, joista\nseuraa kuolemantuomio.\"\n\nJoku hänen vieressään sanoi: -- Tuo kreivi Altamira on ruhtinas San\nNazaro-Pimentelin toiseksi vanhin poika. Mainittu Pimentel koetti\npelastaa Corradinoa, joka mestattiin 1268. Pimentelit ovat Napolin\nhienoimpia sukuja.\n\nMathilde ajatteli: \"Kas tässä jälleen kaunis todistus väitteelleni.\nYlhäinen syntyperä riistää luonteenvoiman, jota vailla ihminen ei\nanna tuomita itseään kuolemaan! Mutta olenko tänä iltana aivan\nnoiduttu aprikoimaan järjettömiä? No niin, koska olen vain nainen,\nkuten muutkin, minun täytyy tanssia!\"\n\nHän myöntyi lähtemään markiisi de Croisenoisin kanssa galoppadiin,\njota markiisi oli pyytänyt häneltä kokonaisen tunnin. Unohtaakseen\nepäonnistuneen filosofiansa Mathilde koetti olla erikoisen lumoava,\nja herra de Croisenois hurmaantuikin.\n\nMutta Mathildelle tanssi ei tuonut tyydytystä sen enempää kuin halu\nviehättää hovin kauneimpia miehiäkään. Suurempaa menestystä kuin\nMathilden oli enää mahdotonta toivoa. Hän oli näiden tanssiaisten\nkuningatar, hän näki sen, mutta ei lämmennyt siitä.\n\nKun markiisi tunnin kuluttua johti hänet takaisin istumaan, hän\najatteli: \"Kuinka mitätöntä elämäni olisikaan tällaisen olennon\nrinnalla kuin de Croisenois! Mistä löydän iloni\", hän lisäsi\nsurullisena, \"ellen nyt enää, kuusi kuukautta syrjässä pysyttyäni,\nedes tanssiaisistakaan, joita kaikki Pariisin naiset kadehtien\nhimoitsevat? Ja kuitenkin minua ympäröi täällä seura, jota valitumpaa\nen saata kuvitella. Täällä on pelkkiä porvareita, puhumattakaan\nmuutamista pääreistä ja ehkä parista kolmesta sellaisesta kuin\nJulien. Ja kuitenkin\", hän ajatteli vielä, ja hänen tuskansa\nkasvoi, \"mitä kaikkea hyvää kohtalo onkaan minulle suonut! Kunniaa,\nrikkautta, nuoruutta, kaikkea, mutta ei onnea. Ansioistani kaikkein\nepämiellyttävimmät ovat kuitenkin ne, joita muut ovat minulle täällä\nkoko illan kehuneet. Älykäs kyllä olen, sen uskon, koska kaikki\nilmeisesti pelkäävät minua. Jos he uskaltavat puuttua johonkin\nvakavaan asiaan, niin viisi minuuttia keskusteltuamme he sekaantuvat,\nniin että henki tukkeutuu, ja näyttää siltä kuin he olisivat itse\nyhtäkkiä tehneet ihmeellisen keksinnön, kun ymmärtävät viimein jonkin\nasian, jota olen jankuttanut heidän päähänsä tunnin ajan. Olenhan\nkaunis, siis minulla on tuo etu, josta Madame de Staël olisi uhrannut\naivan kaikkensa, ja silti tunnen kuolevani ikävystymiseen. Onko\nmitään syytä olettaa, että ikävystymiseni laisinkaan vähentyisi,\njos vaihdan nimeni markiisi de Croisenoisin nimeen? Mutta,\ntaivaan Jumala, eikö hän sitten ole mallikelpoinen mies?\" lisäsi\nMathilde melkein ahdistuneena. \"Hän on aikakautensa kasvatuksen\nmalliesimerkki. Häneen tarvitsee tuskin vilkaista, kun hän jo keksii\nheti jotakin rakastettavaa ja henkevääkin sanomista. Ja hän on\nkomea... Mutta tuo Sorel on hyvin omituinen\", hän ajatteli, ja synkkä\nilme hänen silmissään vaihtui tyytymättömäksi. \"Minä ilmaisin hänelle\ntoivovani puhella hänen kanssaan, mutta hän ei suvaitse ilmestyä\ntänne!\"\n\n\n\n\nXXXIX\n\nTANSSIAISET\n\n\n    Ylellisiä pukuja, kynttilöiden säteilyä, hajuvesien tuoksua;\n    kauniiden käsivarsien, kauniiden olkapäiden vilinää; kukkien\n    tulvaa, Rossinin tenhoavia aarioita, Cicerin tauluja!\n    Pääni menee pyörälle!\n\n                                             _Uzertin matkat_.\n\n-- Te annatte huomata, että olette huonolla tuulella, sanoi\nmarkiisitar de La Mole tyttärelleen. -- Minun täytyy huomauttaa\nteille siitä, se on sopimatonta tanssiaisissa.\n\n-- Minua kiusaa vain päänsärky, vastasi Mathilde halveksivan\nnäköisenä. -- Täällä on liian kuuma.\n\nIkään kuin vahvistaakseen tätä neiti de La Molen väitettä,\nvanha paroni de Tolly pyörtyi siinä samassa. Hän voi pahoin, ja\nhänet täytyi kantaa pois. Puhuttiin halvauskohtauksesta, sangen\nepämiellyttävä tapaus.\n\nMathilde ei välittänyt koko asiasta. Hän oli kerta kaikkiaan\nsellainen, ettei koskaan vilkaissutkaan vanhoihin ukkoihin tai\nmiehiin, jotka tunnettiin siitä että he puhuivat surullisista\nasioista.\n\nHän tanssi päästäkseen keskustelemasta halvauskohtauksesta, joka ei\nmuuten ollutkaan mikään halvaus, sillä jo kaksi päivää sen jälkeen\nparoni ilmestyi takaisin seuraelämään.\n\nKun Mathilde jätti tanssin, hän ajatteli jälleen: \"Sorel ei vain\ntule!\" Ja hän etsi melkein salailematta Julienia silmillään ja\nhuomasikin tämän sitten eräässä toisessa salissa. Kummallista,\nJulienin ilme ei ollut niin järkkymättömän kylmä kuin hänelle oli\nyleensä luonteenomaista. Hän ei enää näyttänyt englantilaiselta.\n\n\"Hän keskustelee kreivi Altamiran, tuon minun kuolemaantuomittuni\nkanssa\", ajatteli Mathilde. \"Hänen silmissään palaa synkkä leimu.\nHän on kuin salapukuinen prinssi. Hänen katseensa on kaksin verroin\nylpeämpi kuin ennen.\"\n\nJulien lähestyi kreivi Altamiran kanssa puhellessaan sitä paikkaa,\njossa Mathilde istui. Mathilde katseli häntä tarkkaavasti, tutkien,\nolisiko hänen piirteissään niitä jaloja ominaisuuksia, joiden tähden\nmies ansaitsee tulla kuolemaan tuomituksi.\n\nMennessään neiti de La Molen ohitse Julien sanoi Altamiralle:\n\n-- Niin, Danton olikin mies.\n\nMathilde ajatteli: \"Taivaan Jumala, olisiko hän Danton? Mutta hän on\nniin ylhäisen näköinen, ja Danton oli hirvittävän ruma, teurastaja\nmuistaakseni.\"\n\nJulien ei ollut vielä ennättänyt kauas, Mathilde ei epäröinyt, vaan\nmainitsi hänen nimensä. Hän tiesi hyvin, että hän teki Julienille\nkysymyksen, jollaisia nuoret tytöt harvoin tekevät.\n\n-- Eikö Danton ollut teurastaja? hän kysäisi.\n\n-- Kyllä, eräiden henkilöiden mielestä, vastasi Julien salaamatta\njuuri ollenkaan halveksimistaan, silmissä vielä leimu, joka niissä\noli palanut hänen keskustellessaan Altamiran kanssa. -- Mutta, ikävä\njuttu ylhäissyntyisille: Danton toimi asianajajana Mery-sur-Seinessä.\nHän alkoi siis samalla tavoin kuin useat pääreistä, joita täällä\nnäemme, arvoisa neiti, hän lisäsi ilkeän näköisenä. -- Kaunottarien\nkannalta Dantonilla kyllä oli eräs valtava vajavaisuus, hän oli\nsangen ruma.\n\nNämä viimeiset sanat lausuttiin nopeasti, omituisin ilmein ja\nselvästi epäkohteliaasti.\n\nJulien odotti tuokion, seisoen hiukan neidin puoleen kumartuneena ja\nylpeällä tavalla nöyrän näköisenä. Ilme ikäänkuin sanoi: Minä saan\nteille vastaamisesta maksun, minä elän palkastani. Hän ei suvainnut\nluoda katsetta neiti de La Moleen. Mathilde katseli häntä kauniilla,\nnyt omituisen suuriksi avautuneilla silmillään tarkkaavasti kuin\norjatar. Viimein, kun jäätiin pitkäksi aikaa aivan sanattomiksi,\nJulien katsoi neitiä ikään kuin käskyä odottava palvelija isäntäänsä.\nJa vaikka hänen katseensa osui suoraan Mathilden silmiin, jotka\npysyivät hänessä kiinni merkillisen näköisinä, hän poistui nopeasti,\nikään kuin mieltään osoittaen.\n\n\"Kuinka Sorel, joka on todellakin niin kaunis, ylistää tuolla\ntavoin rumuutta\", mietti Mathilde, heräten ajatuksistaan. \"Koskaan\nhän ei muista itseään! Hän ei ole sellainen kuin de Caylus tai de\nCroisenois. Sorelin ilmeessä on jotakin samanlaista kuin isäni, kun\nisä esiintyy tanssiaisten Napoleonina.\" Mathilde oli unohtanut koko\nDantonin. -- Tänä iltana minulla on yhä auttamattoman ikävää. Hän\npisti kätensä veljensä kainaloon ja pakotti hänet, Norbertin suureksi\nharmiksi, lähtemään kanssaan vähän jaloittelemaan. Hänelle tuli\npäähänpisto, että täytyisi kuulla, mitä Julien ja kuolemaantuomittu\njuttelivat keskenään.\n\nVäentungos oli tavaton. Neidin onnistui kuitenkin päästä lähelle\nheitä, hetkellä, jolloin Altamira, joka oli pari askelta hänen\nedessään, pyrki pöydän luo ottaakseen jäätelöä. Altamira puheli\nJulienille puolittain taakseen, hän huomasi oman kätensä vieressä\nkirjaillun takinhihan ja käden, joka otti jäätelöä. Hihan kirjailu\nnäytti herättävän hänessä jonkin ajatuksen, ja hän kääntyi aivan\nympäri nähdäkseen henkilön, jonka käsi se oli. Ja yhtäkkiä hänen\nyleviin ja lapsellisiin silmiinsä ilmestyi halveksiva vivahde.\n\n-- Näittekö tuon herran, hän melkein kuiskasi Julienille. -- Hän on\nruhtinas Araceli, erään maan lähettiläs. Tänä aamuna hän pyysi teidän\nulkoministeriltänne herra de Nervalilta, että minut luovutettaisiin\nhallitukselleni. Tuo tuolla, hän, joka pelaa whistiä.\n\nHerra de Nerval on varsin valmis luovuttamaan minut, sillä me\nluovutimme Ranskalle pari kolme salaliittolaista vuonna 1816. Jos\nminut annetaan minun kuninkaalleni, niin minut hirtetään ennen kuin\nkaksikymmentäneljä tuntia on loppuun kulunut. Ja joku noista somista\nviiksiherroista vangitsee minut.\n\n-- Ne raukat! huudahti Julien puoliääneen.\n\nMathilde kuuli heidän jokaisen sanansa. Ikävystyminen häipyi hänen\nmielestään.\n\n-- Ei niinkään raukat, vastasi kreivi Altamira. -- Puhuin teille\nminusta itsestäni antaakseni kyllin havainnollisen kuvan. Katsokaa\nruhtinas Aracelia. Joka viides minuutti hän vilkaisee Kultaiseen\nTaljaansa, hän ei väsy ihastelemasta tuota koristusta, jonka on\nsaanut rintaansa. Miesparka on oikeastaan pelkkä anakronismi. Sata\nvuotta sitten Kultainen Talja oli vielä tosiaan suuri kunnianosoitus,\nmutta silloin se olisi riippunut hänenlaiselleen liian ylhäällä.\nNykyään täytyisi kaikkien todella hienojen mielestä olla vain Araceli\nhurmautuakseen tuosta ritarimerkistä. Mutta hän olisi hirtättänyt\nvaikka kokonaisen kaupungin saadakseen sen itselleen.\n\n-- Siihen hintaanko hän sen sai? Julien kysyi tuskastuneena.\n\n-- Ei juuri siihen, vastasi Altamira kylmästi, -- lienee vain\nheitättänyt kotimaassaan virtaan kolmisenkymmentä varakkaaseen\nluokkaan kuuluvaa, joita pidettiin vapaamielisinä.\n\n-- Mikä luonnoton hirviö! Julien huudahti.\n\nNeiti de La Mole kumarsi kovin tarkkaavaisena päätänsä ja seisoi\nniin lähellä Julienia, että hänen kaunis tukkansa melkein kosketti\nJulienin olkapäähän.\n\n-- Te olette sangen nuori, vastasi Altamira. -- Mainitsin teille,\nettä minulla on sisar naimisissa Provencessa. Hän on vielä sangen\nsievä, kiltti, lempeä, erinomainen perheenäiti, velvollisuutensa\ntarkoin muistava, hurskas, eikä ulkokullattu.\n\nMinne hän tällä pyrkinee? ajatteli neiti de La Mole.\n\n-- Hän on hyvin onnellinen, jatkoi kreivi Altamira. -- Sitä hän oli\nmyöskin vuonna 1815. Silloin piileskelin hänen luonaan, maatilalla,\njoka on lähellä Antibesia. No niin, kun hän sai tiedon marsalkka Neyn\nmestauksesta, hän alkoi tanssia!\n\n-- Kuinka se on mahdollista? Julien ällistyi.\n\n-- Sellainen johtuu puoluehengestä, Altamira vastasi. --\nYhdeksännellätoista vuosisadalla ei ole enää todellisia intohimoja,\nsiksi koko Ranskassa on niin ikävää. Suoritetaan kauheita julmuuksia,\nvaikkei julmuutta ole mielessä.\n\n-- Sitä pahempi, huomautti Julien. -- Jos tekee rikoksia, täytyy\nsiitä tuntea edes iloa, ainoastaan se on hyvää rikoksissa, eikä niitä\nvoi puolustaakaan kuin tästä syystä, jos siitäkään.\n\nNeiti de La Mole oli aivan unohtanut arvokkuutensa ja melkeinpä\ntunkeutunut Altamiran ja Julienin väliin. Veli, jonka käsivarteen hän\nnojasi, oli tottunut tottelemaan sisartaan ja katseli nyt muualle\nsaliin, ollakseen muka kuin ei olisi tiennyt mitään hän koetti\nkäyttäytyä niin kuin tungos olisi hänet siihen pysähdyttänyt.\n\n-- Te olette oikeassa, sanoi Altamira, -- ihmiset tekevät kaikki\ntuntematta iloa ja muistelematta tekojaan, rikoksiaankaan. Saattaisin\nnäissä tanssiaisissa näyttää teille varmaankin kymmenisen miestä,\njotka kerran joutuvat tuomiolle murhasta. He ovat unohtaneet\ntekonsa, ja maailma samoin. [Tyytymätön näin puhuu. (Molièren\nhuomautus näytelmään \"Tartuffe.\")] Monet vuodattavat heltymyksen\nkyyneliä, jos heidän koiransa katkaisee jalkansa. Kun sitten\nPère-Lachaisen hautausmaalla heidän haudalleen \"heitetään kukkia\",\nkuten täällä Pariisissa hauskasti sanotaan, niin pidetään puheita,\nettä vainajissa olivat yhtyneinä kaikkien uljaiden ritarien avut,\nja kerrotaan suurista töistä, joita heidän esi-isänsä suorittivat\nHenrik IV:n aikoina. Jos minua ei ruhtinas Aracelin kaikista\nhartaista toimenpiteistä huolimatta hirtetä, vaan annetaan rauhassa\nnauttia varallisuudestani Pariisissa, niin kutsunpa teidät kerran\npäivällisille kahdeksan, yhdeksän murhamiehen mukana, joita\nkunnioitetaan ja jotka eivät tiedä mitä tunnonvaiva on. Te ja minä\nolemme noilla päivällisillä ainoat, jotka eivät ole verellä tahratut.\nMutta minua halveksitaan ja melkein vihataan verenhimoisena hirviönä\ntai jakobiinina, ja teitä halveksitaan hyvin yksinkertaisesti\nkansanlapsena, joka on työntäytynyt parempaan seuraan.\n\n-- Se on täysin totta, sanoi neiti de La Mole.\n\nAltamira katsoi häneen kummastuen. Julien ei viitsinyt vilkaistakaan\nhäneen.\n\n-- Muistakaa, että se vallankumous, jonka johtajana olin, jatkoi\nkreivi Altamira, -- jäi onnistumatta pelkästään siitä syystä, etten\ntahtonut antaa katkaista päätä kolmelta henkilöltä, enkä jakaa\nomille puoluelaisilleni niitä seitsemää, kahdeksaa miljoonaa, joita\nsäilytettiin kassa-arkussa, jonka avain oli minun hallussani.\nMeidän kuninkaamme, joka nyt kiehuu innosta saada hirttää minut,\nja jonka kanssa ennen kapinaa olimme sinut, olisi antanut minulle\nritaristonsa suuren nauhan, jos minä olisin sallinut noiden kolmen\npään pudota ja jakaa nuo rahastomme varat. Silloin olisin saavuttanut\nedes puolittaisen menestyksen ja isänmaani ainakin jonkinmoisen\nperustuslain... Se on maailmanmeno, se on kuin shakkipeliä.\n\n-- Siihen aikaan, Julien jatkoi hehkuvin silmin, -- siihen aikaan\nette osannut pelin sääntöjä. Nyt sen sijaan...\n\n-- Antaisitte päitten pudota, niinkö tarkoitatte? Enkä olisi enää\ngirondisti, kuten suvaitsitte minua erään kerran nimittää?... Minä\nvastaan teille sitten kun olette tappanut jonkun kaksintaistelussa.\nSehän ei kuitenkaan ole niin rumaa kuin antaa joku pyövelin\ntapettavaksi, Altamira vastasi alakuloisen näköisenä.\n\n-- Vai niin! Julien huudahti. -- Se joka tietää päämääränsä, omaksuu\nmyöskin keinot. Jos minulla olisi valtaa, jos en olisi halpa atomi,\nniin hirtättäisin kolme ihmistä pelastaakseni neljän hengen.\n\nHänen silmistään näkyi tulinen vakaumus ja halveksima ihmisten\npintapuolisia arvosteluja kohtaan. Hänen katseensa osui aivan lähellä\nseisovan neiti de La Molen silmiin, ja halveksiva ilme ei suinkaan\nmuuttunut kohteliaaksi ja hienostelevaksi, päinvastoin.\n\nMathilde tunsi loukkaantuvansa syvästi, mutta hänen vallassaan ei\nenää ollut jättää Julienia mielestään. Hän lähti harmissaan pois,\nvetäen veljensä mukanaan. Hän ajatteli:\n\n\"Minun täytyy nauttia lasi likööriä ja tanssia paljon. Nautin nyt\nkaikesta, mitä juhlat voivat tarjota, ja tahdon herättää kaikin\nmokomin huomiota. Kas niin, tuolla on tuo tunnettu nenäkäs mies,\nkreivi de Fervaques.\"\n\nMathilde suostui kreivin pyyntöön ja he tanssivat.\n\n\"Koetetaanpas nyt\", ajatteli Mathilde, \"kumpi meistä on pisteliäämpi.\nMutta saadakseni hänet oikein pilkkani kohteeksi, minun täytyy tehdä\nhänet puheliaaksi.\"\n\nPian kaikki tanssivat kontratanssia ainoastaan näön ja\nkohteliaisuuden vuoksi, ei nimittäin tahdottu jättää kuulematta\nainoaakaan neiti de La Molen pisteliästä vastausta. Herra de\nFervaques meni sanoissaan sekaisin, ja kun hän ei keksinyt\nminkäänlaisia ajatuksia, vaan pelkkiä hienoja fraaseja, hän ilmaisi\nhappamuutensa. Mathilde, joka oli nyt pahalla tuulella, kohteli häntä\njulmasti ja teki hänestä itselleen vihollisen.\n\nMathilde tanssi päivännousuun asti ja lähti viimein hirvittävän\nväsyneenä pois. Mutta vaunuissa meni sekin vähäinen voima\nmasennukseen mitä hänellä vielä oli. Julien oli halveksinut häntä,\neikä hän jaksanut halveksia Julienia.\n\nJulien oli ylen onnellinen. Tietämättään hän nautti soitosta,\nkukkasista, kauniista naisista, hienoudesta, ja etenkin omasta\nmielikuvituksestaan, jossa liehui kunnianosoituksia hänelle itselleen\nja vapautta kaikille.\n\n-- Mitkä ihanat tanssiaiset! Näistä ei puutu mitään, hän sanoi\nkreiville.\n\n-- Puuttuu ajatuksia, vastasi Altamira, ja hänen kasvoillaan näkyi\nylenkatse, joka oli sitäkin karvaampi, kun toinen huomasi puhujan\nkoettavan salata sitä kohteliaisuudesta.\n\n-- Mutta olettehan te, herra kreivi, täällä. Siinähän on ajatuksia,\nja vielä vallankumouksellisia päälle päätteeksi.\n\n-- Olen täällä nimeni takia. Teidän salongeissanne vihaan ajatuksia.\nNe eivät saa kohota operetin kupletteja korkeammalle, ainoastaan\nsilloin ne hyväksytään. Mutta jos mies ajattelee ja jos hänen\nsutkauksissaan on ryhtiä ja alkuperäisyyttä, niin häntä väitetään\nkyynikoksi. Eikö Courier saanut sen nimen makutuomareiltanne? Te\npistitte hänet vankilaan, ja Béranger sai saman kohtalon. Jokaisen,\njolla on älyllisesti jotakin arvoa, yhteiskunta heittää joukostanne\npoliisin kynsiin, ja kunnioitettavat yhteiskuntaluokat taputtavat\nihastuksesta käsiään. Se johtuu siitä, että vanhuuttaan raihnastava\nyhteiskuntamme pitää suurimmassa arvossa ulkonaista säädyllisyyttä...\nTe ette pääse milloinkaan sotilaallista kunnollisuutta korkeammalle.\nTeillä on sellaisia miehiä kuin Murat, mutta Washingtonia ei teille\nkoskaan synny. En näe Ranskassa mitään muuta kuin pintapuolisuutta.\nJos vieras, jolla on ajatuksia, sattuu keskustelussa purkamaan niitä\nvaromattomasti, niin talon isäntä pitää itseään häväistynä.\n\nSiinä samassa, kreivin saattaessa Julienia kotiin, vaunut pysähtyivät\nhotel de La Molen edustalle. Julien oli ihastunut kapinalliseen\ntuttavaansa. Altamira oli näet lausunut hänelle seuraavan kauniin\nkohteliaisuuden, varmaankin vilpittömästä vakaumuksesta:\n\n-- Te ette ole kevytluonteinen niin kuin ranskalaiset yleensä, te\nkäsitätte _hyödyn_ periaatteen.\n\nSattui vielä niin, että Julien kaksi päivää sitä ennen oli nähnyt\n_Marino Falieron_, Casimir Delavignen murhenäytelmän.\n\n-- Eikö Israel Bertuccio ole korkeampi luonne kuin kaikki Venetsian\nylimykset? sanoi kapinamielinen plebeijimme. -- Ja kuitenkin nuo\nylimyssuvut aivan selvien todisteiden nojalla polveutuvat jo vuodelta\n700, elivät siis Kaarle Suurta sata vuotta aikaisemmin, kun taas\nhienoimmatkaan herttua de Retzin eilisissä tanssiaisissa olleista\neivät pääse kuin vuoteen 1200, ja silloinkin on sukutaulun pätevyyden\nlaita epävarma. No niin, noiden Venetsian, syntyperältään niin\nylhäisten aatelisten keskuudessa jää ainoastaan Israel Bertuccio\nmieleen. Vallankumous pyyhkäisee pois kaikki yhteiskunnallisten\noikkujen suomat tittelit. Silloin mies ottaa itselleen arvoaseman,\njonka hän sen nojalla saa, mikäli hän uskaltaa katsoa kuolemaa\nkasvoihin. Järkikin menettää hyvän osan valtaansa. Mitähän Danton\nolisi nykyään, näiden Valenodien ja de Rénalien aikana? Tuskinpa\nvirkaatekevä kuninkaallinen prokuraattori... Mitä hulluudenkaan? Hän\nolisi myynyt itsensä, hän olisi noussut ministeriksi, sillä suuri\nDanton oli kertakaikkiaan varas. Mirabeau möi itsensä. Napoleon\nvarasti miljoonia Italiassa, muuten köyhyys olisi piankin katkaissut\nhänen tiensä, kuten kävi Pichegrun. Ainoastaan La Fayette oli mies,\njoka ei kertaakaan varastanut. Täytyykö ihmisen välttämättä varastaa,\ntäytyykö hänen myydä itsensä? Julien ajatteli. Ja siihen ajatukseen\nhän yhtäkkiä pysähtyi. Lopun yötä hän luki Ranskan vallankumouksen\nhistoriaa.\n\nKun hän seuraavana päivänä kirjastossa laati kirjeitä, pyörivät\nkreivi Altamiran kanssa pohditut asiat yhä hänen mielessään. Pitkän\naikaa aprikoituaan hän ajatteli:\n\n\"Espanjan liberaaleja ei todellakaan olisi lakaistu pois tieltä\nniin helposti, jos he olisivat häpäisseet kansan asiaa rikoksilla.\nHe olivat ylpeitä ja lapsellisia. Suunsoittajia... Kuten minä!\nhuudahti Julien yhtäkkiä aivan kuin unesta valveille kavahtaen. Mitä\nhuomattavaa minä olen tehnyt, jotta minulla olisi oikeus tuomita näin\ntylysti noita poloisia piruja, jotka kuitenkin kerran elämässään\nuskalsivat jotakin heitä, jotka edes alkoivat työn? Olenhan kuin\nentinen mies, joka ruokapöydästä noustessaan huusi: Huomenna minä\nen syö päivällistä ja kumminkin minä olen ihan yhtä voimissani\nja iloinen kuin tänäänkin. Kuka tietää, mitä eteen tulee, kun\nsuurtyössä joutuu puoliväliin?\" Julienin korkealentoiset ajatukset\nhäiriytyivät, sillä neiti de La Mole ilmestyi odottamatta kirjastoon.\nJulien oli vielä tuntemansa ihailun vallassa Dantonin, Mirabeaun\nja Carnotin korkeita ominaisuuksia kohtaan koska he osasivat\npysyä aina voittajina. Hän tuskin näki neiti de La Molea, vaikka\nkatsoikin tähän. Eikä hän ajatellut neitiä, ei edes tervehtinyt. Ja\nkun omituisen suuriksi avautuneet silmät olivat huomanneet neidin\nläsnäolon, niistä sammui tuli. Neiti de La Mole huomasi sen katkerin\nmielin.\n\nTurhaan Mathilde pyysi häneltä niteen Vélyn _Ranskan historiaa_, joka\noli ylimmällä hyllyllä. Julienin täytyi mennä noutamaan pisimmät\ntikapuut. Hän kantoi tikapuut paikalle, etsi niteen ja vei sen\nneidille, vieläkään ajattelematta tätä. Kuljettaessaan tikapuita\ntakaisin, hän tönäsi kiiressään kyynärpäänsä erääseen kirjaston\npeiliin. Ja sirujen helinä parkettilattiaan herätti hänet viimein.\nHänelle tuli kiire pyydellä anteeksi neiti de La Molelta. Hän koetti\nolla kohtelias, mutta oli todellakin pelkästään kohtelias. Mathilde\nnäki selvästi tulleensa häiritsemään ja että Julien olisi mieluummin\npohtinut asioita, joihin oli ennen hänen tuloaan keskittynyt, kuin\npuhellut hänen kanssaan. Mathilde katseli Julienia pitkään ja meni\nsitten hiljaa pois. Julien katseli, kun hän meni. Ilokseen hän\nhuomasi, miten yksinkertainen puku neiti de La Molella oli, ja miten\nylellinen se taas edellisenä iltana oli ollut. Kasvonilmeidenkin\nerilaisuus oli melkein yhtä yllättävä. Tuon nuoren tytön silmissä,\njoka eilen herttua de Retzin tanssiaisissa oli niin itsetietoinen,\nkuulsi nyt melkeinpä jotakin anelevaa. \"Tuo musta puku tehostaa\nhänen vartalonsa kauneutta\", ajatteli Julien. \"Hänen ryhtinsä on\nkuin kuningattaren. Mutta miksikä hän nyt käy surupuvussa? Jos kysyn\njoltakulta tämän surun syytä, niin ehkä teen taas tyhmyyden.\" Julien\nselvisi haltiotilastaan. Nyt minun täytyy lukea kaikki kirjeet, jotka\ntänään kirjoitin. Taivas tietää, kuinka paljon olen jättänyt niistä\nsanoja pois ja mitä kömpelyyksiä sieltä löydän.\n\nPakottaessaan ajatuksensa työhön ja alkaessaan lukea ensimmäistä\nkirjettä, hän kuuli vierestään silkkihameen kahinaa. Hän käännähti\nkatsomaan. Neiti de La Mole seisoi parin askeleen päässä pöydästä ja\nhymyili. Tämä uusi keskeytys saattoi Julienin pahalle tuulelle.\n\nMathilde puolestaan oli tuntenut selvästi, ettei hän merkinnyt\nnuorukaiselle kerrassaan mitään. Hymyllään hän koetti salata\nrauhattomuuttaan, ja siinä hän onnistuikin.\n\n-- Te ajattelette varmaan jotakin hyvin mielenkiintoista, herra\nSorel. Luulen, että ajattelette jotakin tarinaa vallankumouksen\nvaiheista, joka toi kreivi Altamiran tänne Pariisiin? Kertokaa toki,\nminullekin! Minä näännyn uteliaisuudesta, ja minä pidän salaisuuden,\nvannon sen!\n\nMathilde kummastui sanojaan, kun kuuli äänensä. \"Mitäs tämä oli,\nryhtyikö hän suorastaan anelemaan olennolta, joka oli halvemmassa\nasemassa kuin hän itse?\" Hän sekaantui yhä pahemmin, ja lisäsi,\nkeveyttä teeskennellen:\n\n-- Mikä on voinut saada teidät, joka tavallisesti olette niin kylmä,\nhaltioitumaan ikään kuin jokin Michelangelon profeetta?\n\nTuo terävä ja epähieno kysymys loukkasi Julienia syvästi ja sai hänet\njälleen kuohuksiin.\n\n-- Menettelikö Danton oikein, kun varasti? hän kysyi yhtäkkiä ja\nhänen kasvonsa tulivat yhä hurjemman näköisiksi. -- Olisiko Piemonten\ntai Espanjan vallankumouksellisten pitänyt halventaa kansan asia\nrikoksilla, antaa kaikki virat armeijassa ja kaikki kunniamerkit\nmiehille, joilla ei ollut pienintäkään arvoa? Eivätköhän nuo,\njotka olisivat saaneet ne merkit, olisi pelänneet kuningasvallan\npalauttamista? Olisiko Torinon rahastot pitänyt jättää kahmijoitten\nkäsiin? Lyhyesti sanoen, neiti, Julien sanoi ja astui neitiä kohti\nhirvittävä ilme kasvoillaan -- täytyykö miehen, joka tahtoo hävittää\ntietämättömyyden ja rikollisuuden maan päältä, kulkea tietään kuin\nmyrsky ja tehdä pahaa ikään kuin ummessa silmin?\n\nMathilde pelästyi, ei voinut kestää hänen katsettaan ja peräytyi\nmuutaman askelen. Hän katsoi Julieniin tuokion. Sitten hän häpesi\npelkoaan ja poistui kevein askelin kirjastosta.\n\n\n\n\nXL\n\nKUNINGATAR MARGARETA\n\n\n    Rakkaus, mistä hullutuksista osaatkaan meille luoda onnea?\n\n                       _Portugalilaisen nunnan kirjeistä_.\n\nJulien tarkasti laatimansa kirjeet. Kun päivälliskello soi,\nhän ajatteli: \"Kuinka naurettavalta mahdoinkaan näyttää tuon\npariisilaisen nuken mielestä! Miten typerästi tein ilmaistessani\nhänelle, mitä oikein ajattelin! Mutta ehkäpä se ei ollutkaan niin\ntyhmää. Totuuden puhuminen siinä tilaisuudessa kuului arvooni.\nMiksi hän kyselee minulta niin henkilökohtaisia asioita! Se oli\nneidin puolelta epähienoa. Hänellä ei ole hienotunteisuutta. Minun\najatukseni Dantonista eivät kuulu siihen työhön, josta hänen isänsä\nminulle maksaa.\"\n\nJulienin tullessa ruokasaliin hävisi hänen paha tuulensa kun hän\nnäki neiti de La Molen tuossa täydellisessä surupuvussa, mikä seikka\npisti silmään sitäkin enemmän, kun kukaan muu perheenjäsenistä ei\nesiintynyt mustissa.\n\nPäivällisen jälkeen hän huomasi kokonaan vapautuneensa siitä\ninnostuksen puuskasta, joka oli vainonnut häntä kaiken päivää.\nOnneksi päivällisellä oli myöskin akateemikko, joka osasi latinaa.\nJulien ajatteli: \"Tuossa on mies, joka vähimmin pilkkaa minua, jos\nneiti de La Molen surua koskeva kysymykseni on kömpelyyttä, kuten\noletan.\"\n\nMathilde katseli Julienia omituinen ilme silmissään.\n\nJulien ajatteli: \"Tuo on varmaankin sitä täkäläisten naisten\nkeimailua, jota rouva de Rénal minulle kuvaili. Minä en ollut hänelle\ntänä aamuna kohtelias, en suostunut puhelemaan hänen kanssaan. Siksi\narvoni on kohonnut hänen silmissään. Tiettävästi piru ei tässä\nasiassa silti menetä mitään häneen nähden. Myöhemmin hänen halveksiva\nylimielisyytensä osaa kyllä kostaa. Tehköön mitä tahansa. Kuinka\ntoisenlainen olikaan se nainen, jonka kadotin! Miten luontevan\nherttainen, miten lapsellinen! Minä tiesin hänen ajatuksensa jo ennen\nkuin hän itse, näin suorastaan niiden syntymisen. Hänen sydämessään\nei ollut minua vastaan muuta kuin pelko, että hänen lapsensa\nkuolisivat, ja sehän oli luonnollinen ja ymmärrettävä tunne, mieluisa\nminustakin, vaikka se tuotti minulle kärsimyksiä. Olen ollut kovin\ntyperä. Silloinen kuvitelmani Pariisista esti minua antamasta tuolle\njalolle naiselle hänen täyttä arvoaan. Hyvä Jumala, mikä ero! Mitä\nminä tältä saankaan? Kuivaa ja pöyhkeää turhamaisuutta, itserakkautta\nsen kaikissa vivahteissa, en kerrassaan mitään muuta.\"\n\nNoustiin pöydästä, ja Julien ajatteli: Enpä anna akateemikon\nluiskahtaa käsistäni!\n\nJa kun lähdettiin puutarhaan, Julien meni akateemikon luo, tekeytyi\nkiltin ja nöyrän näköiseksi ja kiihtyi tämän mallin mukaan moittimaan\n_Hernanin_ menestystä.\n\n-- Olisipa meillä vielä käytännössä _lettres de cachet_\n[Kuninkaalliset vangitsemiskäskyt. -- _Suom_.], Julien sanoi.\n\n-- Siinä tapauksessa hän ei olisi uskaltanutkaan tehdä mitä teki,\nhuudahti akateemikko ja teki sellaisen eleen kuin olisi itse Talma.\n\nKun satuttiin puhumaan jostakin kukkasesta, Julien siteerasi eräitä\nsäkeitä Vergiliuksen _Georgicasta_ ja väitti, ettei abbé Delillen\nrunojen vertaisia ollut luotu. Lyhyesti, hän imarteli akateemikkoa\nkaikin mahdollisin tavoin. Ja sen jälkeen hän sanoi kovin\nvälinpitämättömästi:\n\n-- Neiti de La Mole on kai perinyt jonkun sukulaisen, jonka kuoleman\ntakia hän esiintyy nyt surupuvussa.\n\n-- Mitä kummaa, vastasi akateemikko ja seisahtui siihen paikkaan, --\nte olette talon väkeä ettekä tunne vielä tuota hänen hassutustaan?\nMerkillistä tosiaan, että äiti sallii tyttären kummitella näin,\nmutta, meidän kesken sanoen, ei tässä perheessä loistetakaan\nerikoisesti vahvalla tahdolla. Mathilde-neidillä on tarmoa muittenkin\nosalta ja hän kuljettelee heitä minne tahtoo. Nythän on huhtikuun 30.\npäivä!\n\nAkateemikko pysähtyi ja katsoi Julienia merkitsevästi silmiin. Julien\nhymyili niin ymmärtävästi kuin ikinä osasi ja ajatteli: \"Mitähän\nyhteyttä sellaisilla seikoilla on keskenään, että hän kuljettaa\nkoko taloa minne tahtoo, esiintyy mustassa puvussa ja että nyt on\nhuhtikuun 30. päivä? Taidanpa olla paljon tyhmempi kuin aavistinkaan.\"\n\n-- Minun täytyy myöntää... hän aloitti, silmissään yhä kysyvä ilme.\n\n-- Lähdetään hiukan puutarhaan kävelemään, vastasi akateemikko, joka\nriemukseen huomasi tässä erinomaisen tilaisuuden esittää pitkän ja\ntaidokkaan kuvauksen. -- Onko todellakin mahdollista, että te ette\ntiedä, mitä vuonna 1574 huhtikuun 30. päivänä tapahtui?\n\n-- Ja missä? Julien kysyi ällistyneenä.\n\n-- Grève-torilla.\n\nJulien oli niin kummastunut, ettei nimi sanonut hänelle vielä\nkerrassaan mitään. Uteliaisuus ja traagisesti mielenkiintoisen\ntarinan odotus, jollainen kuului hänen mieliharrastuksiinsa, saivat\nhänen silmänsä hohtamaan. Se oli kertojalle mieluinen huomio.\nIhastuksissaan siitä, että oli löytänyt näin alttiin kuuntelijan,\nakateemikko kertoi Julienille perinpohjin, kuinka sen vuosisadan\nkaunein nuorukainen, Boniface de La Mole, ja hänen ystävänsä, Annibal\nde Coconasso, piemontelainen aatelismies, mestattiin huhtikuun 30.\npäivänä 1574 Grève-torilla. La Mole oli Navarran kuningattaren\nMargaretan lemmitty. -- Ja huomatkaa, lisäsi akateemikko, -- että\nneiti de La Molen ristimänimet ovat _Mathilde Marguerite_. La\nMole oli samalla Alençonin herttuan suosikki ja rakastajattarensa\npuolison, sittemmin Henrik IV:n suosikki. Laskiaistiistaina\nmainittuna vuonna 1574 hovi oleskeli Saint-Germainissa onnettoman\nkuningas Kaarle IX:n luona, joka oli kuolemaisillaan. La Mole tahtoi\nvapauttaa nuo prinssit, ystävänsä, joita kuningatar Katarina de\nMedici pidätti hovissa vankeinaan. Hän vei kaksisataa ratsumiestä\nSaint-Germainin muurien edustalle. Alenconin herttua alkoi pelätä,\nja La Mole jätettiin pyövelin käsiin. Mutta eräs seikka järkyttää\ntässä tapauksessa erikoisesti Mathilde-neidin mieltä, kuten hän\nminulle tunnusti seitsemän, kahdeksan vuotta sitten, jolloin hän oli\nkaksitoistavuotias, sillä hänellä on älyä, ihmeellisesti älyä...!\nJa akateemikko loi katseen taivaalle. -- Niin, tässä poliittisessa\nkatastrofissa järkyttää hänen mieltänsä se, että Navarran kuningatar\nMargareta, joka oli kätkeytynyt mestauksen ajaksi erääseen\nGrève-torin varrella olevaan taloon, oli uskaltanut pyytää pyöveliltä\nitselleen rakastajansa päätä. Ja seuraavana yönä kello kahdentoista\naikaan hän vei sen pään vaunuissaan Montmartreen ja hautasi sen itse\nsiellä erääseen kappeliin, joka oli aikoinaan mainitun kukkulan\njuurella.\n\n-- Niinkö todella? Julien huudahti liikuttuneena.\n\n-- Mathilde-neiti halveksii veljeään, kun Norbert ei välitä koko\ntästä historiallisesta tapauksesta eikä pukeudu, niin kuin itse hyvin\nnäette, suruasuun huhtikuun 30. päivänä. Kuuluisasta mestauksesta\nasti, muistaen La Molen läheisen ystävyyssuhteen Coconassoon, joka\nitalialaisena oli ristimänimeltään Annibal, ovat kaikki suvun\nmiehiset jäsenet Annibaleja. Ja samainen Coconasso oli, lisäsi\nakateemikko ääntänsä hiljentäen, julmimpia murhamiehiä elokuun 24:nä\n1572, kuten Kaarle IX itse kertoo. Mutta mitenkä on mahdollista, että\nte, rakas Sorel, joka kuulutte tämän perheen pöytäpiiriin, ette näitä\nasioita tunne?\n\n-- Siksipä neiti de La Mole onkin sanonut pari kertaa päivällisillä\nveljeään Annibaliksi. Luulin kuulleeni väärin.\n\nSe oli moite. Omituista, että markiisitar kärsii tällaisia\nhullutuksia. Tuon pitkän tytön tuleva mies joutuu vielä sotkuiseen\nleikkiin!\n\nNäitä sanoja seurasi vielä viisi, kuusi satiirista lausetta.\nAkateemikon silmien kiiluva ilo ja vihamielisyys tympäisivät\nJulienia. \"Kas tässä me kaksi palvelijaa panettelemme isäntiämme\",\nhän ajatteli. \"Mutta onko se kumma, mitäpä tuolta herra akateemikolta\nmuuta voisikaan odottaa!\"\n\nEräänä päivänä Julien oli nimittäin joutunut yllättäen näkemään hänet\npolvillaan markiisitar de La Molen jalkojen juuressa. Akateemikko\naneli rouvalta tupakkakauppaa eräälle maalla asuvalle veljenpojalleen.\n\nIllalla muuan neiti de La Molen nuori kamarineito, joka liehitteli\nJulienia samoin kuin Elisa ennen muinoin, selitti Julienille\nasian valaisemiseksi, ettei hänen emäntänsä suinkaan esiintynyt\nsurupuvussa mitään huomiota herättääkseen. Ei, tuo ele johtui\nhänen pohjimmaisesta omituisesta luonteestaan. Hän rakasti\nnimittäin todellakin tuota de La Molea, joka oli kuollut aikakauden\nnerokkaimman kuningattaren rakastajana, koska tahtoi auttaa ystävänsä\nvapauteen. Ja mitä ne ystävät olivatkaan! Ylhäisin prinsseistä ja\nHenrik IV.\n\nTottuneena luonnollisuuteen, joka ilmeni rouva de Rénalin koko\nelämässä, Julien ei nähnyt Pariisin naisissa muuta kuin teeskentelyä,\neikä hänellä ollut, milloin hän vain vähänkin oli alakuloinen, heille\nmitään puhumista. Neiti de La Mole oli hänestä ainoa poikkeus.\n\nHänestä alkoi tuntua, ettei tuollainen kauneus, joka johtuu ylevästä\nryhdistä enää merkitsekään ainoastaan sydämen kuivuutta. Hän antautui\npitkiin keskusteluihin neiti de La Molen kanssa, joka välistä\npäivällisen jälkeen lähti kävelemään hänen seurassaan puutarhaan\nsalin avonaisten ikkunoiden edustalle. Mathilde kertoi hänelle\neräänä päivänä lukevansa nykyään d'Aubignén ja Brantomen historiaa.\n\"Merkillistä luettavaa\", Julien ajatteli. \"Ja markiisitar ei antaisi\nhänen lukea edes Walter Scottin romaaneja!\"\n\nEräänä päivänä neiti kertoi vilpittömästä ihailusta ja ilosta\nsäteilevin silmin Julienille erään piirteen Henrik III:n aikaan\neläneestä nuoresta naisesta, josta hän äskettäin oli lukenut Étoilen\n_Muistelmista_: Kun tuo nainen huomasi miehensä uskottomaksi hän\npisti miehensä tikarilla kuoliaaksi.\n\nJulienin itserakkaus nautti suuresti siitä, että vallasnainen, jota\nkaikki niin tavattomasti kunnioittivat ja joka kuljetti kaikkia\nmuita perheenjäseniä minne tahtoi, kuten akateemikko sanoi, suvaitsi\npuhella hänen kanssaan melkein ystävyyteen vivahtavalla tavalla.\n\nMutta sitten Julien ajatteli: \"Minä erehdyin, ei se olekaan läheistä\nystävyyttä, minä olen vain uskottu palvelija tragediassa, hän\ntarvitsee ainoastaan puhetoveria. Minua pidetään tässä perheessä\noppineena. Ryhdynpä lukemaan Brantomen, d'Aubignén ja Étoilen\nteoksia, jotta voin keskustella ainakin joistakin tapauksista,\njoita neiti de La Mole minulle kertoo. Minä tahdon päästä tästä\npassiivisesta uskotun asemasta.\"\n\nVähitellen keskustelut tuon nuoren tytön kanssa, jonka käytös oli\nsamalla kertaa itsetietoista ja luontevaa, alkoivat Julienin mielestä\nmuuttua yhä kiintoisimmiksi. Hän unohti halunsa näytellä kapinoivan\nplebeijin surullista osaa. Hän huomasi, että neidillä oli paljon\ntietoja, jopa järkevyyttäkin. Neidin mielipiteet osoittautuivat\npuutarhassa aivan toisiksi kuin ne, joita hän julisti salongissa.\nJoskus hän innostui Julienin seurassa niin vilpittömäksi, ettei\nhäntä voinut oikein entisekseen tuntea, niin jäykkä ja kylmä hän\ntavallisesti oli.\n\n-- Liigan sotien aika on Ranskan sankarikautta, hän lausui kerran\nJulienille nerokkuutta ja innostusta loistavin silmin. -- Siihen\naikaan jokainen taisteli jonkin asian puolesta, joka tuotti hänen\npuoluelleen voittoa, eikä vain saadakseen kunniamerkin rintaansa,\nkuten teidän keisarinne aikana tehtiin. Myöntäkää, että siinä\ntaistelussa oli vähemmän itsekkyyttä ja pikkusieluisuutta. Minä\nrakastan sitä aikaa.\n\n-- Ja Boniface de La Mole oli sen ajan suurin sankari, jatkoi Julien.\n\n-- Ainakin hän sai sellaista rakkautta, joka mahtaa olla ihaninta!\nKuka nykyajan nainen ei kauhistuisi koskettaa mestatun rakastajansa\npäätä?\n\nRouva de La Mole kutsui nyt tytärtään luokseen. Teeskentely täytyy\nsalata, muuten siitä ei ole hyötyä, ja Julien oli jo puolittain\nuskonut neiti de La Molelle Napoleonin ihailunsa.\n\nJäätyään yksinään puutarhaan Julien ajatteli: \"Nyt näen, missä\nsuhteessa he ovat voitolla meistä. Kanta-isien historia kohottaa\nheidät arkipäiväisten tunteiden yläpuolelle, ja sitä paitsi heidän ei\naina tarvitse muistella toimeentuloaan. Kuinka epäoikeudenmukaista\",\nhän lisäsi katkerasti. \"Minä en kelpaa puhelemaan moisista suurista\nkysymyksistä. Minun elämäni on pelkkää teeskentelyä päivästä päivään\nsiitä syystä, ettei minulla ole tuhatta frangia korkoja, joilla\nsaisin varmasti leipäni.\"\n\n-- Mitä siinä uneksitte, herra Sorel? Mathilde kysyi rientäen\njuoksujalkaa takaisin.\n\nJulien oli väsynyt itsensä halveksimiseen. Ylpeydestä hän puhui\nasiansa suoraan. Hän punastui pahanpäiväisesti kertoessaan näin\nrikkaalle ihmiselle köyhyydestään. Ylpeällä sävyllään hän koetti\nilmeisesti todistaa, ettei suinkaan pyytänyt mitään. Koskaan ennen\nhän ei ollut näyttänyt Mathilde-neidistä niin kauniilta kuin\nnyt. Tämä taas löysi Julienin kasvoista herkkätuntoisuuden ja\nvilpittömyyden ilmeitä, joita niissä ei usein ollut.\n\nEräänä päivänä, ei aivan täyttä kuukautta näiden tapahtumien jälkeen,\nJulien käyskenteli ajatuksissaan hotel de La Molen puutarhassa,\nmutta hänen kasvoissaan ei näkynyt enää sitä vakavaa ja miettiväistä\nuhmaa, joka oli johtunut hänen ainaisesta alemmuudentunteestaan.\nHän oli äsken saattanut neiti de La Molen salin ovelle. Tämä\nväitti loukanneensa jalkansa juostessaan veljensä kanssa. Julien\najatteli: \"Hän nojasi käsivarteeni niin omituisella tavalla.\nOlenkohan itserakas narri, vai olisiko hän hieman ihastunut minuun?\nHän kuuntelee minua niin kovin lempeän näköisenä silloinkin kun\ntunnustan hänelle, miten katkerasti ylpeyteni tähden kärsin!\nVaikka hän on kaikille muille niin ylimielinen! Salongissa tosiaan\nhämmästyttäisiin, jos hänet nähtäisiin siellä sellaisena. Se on\nvarmaa, ettei hän kohtele ketään näin ystävällisesti ja lempeästi.\"\n\nJulien koitti olla liioittelematta tämän merkillisen ystävyyden\narvoa. Hän piti sitä jonkinlaisena aseellisena rauhana. Aina, kun\nuutena päivänä kohdattiin, tehtiin ikään kuin kysymys: Ollaanko nyt\nystäviä vai vihollisia? Ja vasta sitten antauduttiin eilispäivän\nmelkein tuttavalliseen sävyyn. Julien ymmärsi, että jos hän antaisi\ntuon ylpeän tytön vain kerrankin rankaisematta loukata itseään,\nhän menettäisi koko pelin. \"Jos minun täytyy joutua riitaan hänen\nkanssaan, eikö ole parempi, että se tapahtuu jo heti alussa,\noikeutettua ylpeyttäni puolustaen, kuin että kärsisin sitten hänen\npuoleltaan halveksumisen-ilmauksia, joita saisin osakseni heti kun\nvähänkin tinkisin persoonallisesta arvostani?\"\n\nMonta kertaa Mathilde koetti pahalla tuulella ollessaan käyttäytyä\nJulienia kohtaan ylhäisen vallasnaisen tavoin. Niissä yrityksissä hän\noli ihmeellisen kekseliäs, mutta Julien torjui ne aina armotta.\n\nKerran Julien keskeytti jyrkästi tuollaisen yrityksen: -- Onko neiti\nde La Molella jokin määräys hänen isänsä sihteerille? Julien kysyi.\n-- Hänen täytyy kuunnella neidin määräyksiä ja toteuttaa ne kaikella\nkunnioituksella; mutta muuten ei hänellä ole neidille sanaakaan\npuhuttavaa. Hänen palkattuun tehtäväänsä ei sisälly ilmaista neidille\najatuksiaan.\n\nTällaiset olosuhteet ja Julienin omat merkilliset epäluulot tekivät\nhänen elämänsä tuossa komeassa ja ikävässä salongissa, jossa\narasteltiin kaikkea ja jossa ei sopinut laskea mistään leikkiä,\npaljon entistä hauskemmaksi. Hän jatkoi ajatustaan: \"Hupaisa juttu,\njos hän olisi rakastunut minuun! Olkoonpa tai ei, minulla on\nainakin hyvin läheisenä uskottuna lahjakas tyttö, jonka edessä koko\ntalo vapisee, etenkin markiisi de Croisenois, tuo niin kohtelias,\nlauhkea ja uljas mies, jolla sitä paitsi on kaikki sukuperän ja\nrikkauden edut. Minä olisin onnellinen, jos minulla olisi niistä\nyksikin! Hän on aivan hullaantunut neitiin, hän menee aikoinaan\nhänen kanssaan naimisiin. Kuinka monta kirjettä herra de La Mole on\nteettänyt minulla kahdelle notaarille, joiden toimeksi aviosopimuksen\nsommittelu on jätetty! Ja minä, joka istun vähäpätöisenä käskettävänä\nkynä kädessä, sieppaan pari tuntia sen jälkeen puutarhassa voiton\nniin miellyttävästä kosijasta! Sillä neidin suopeus minua kohtaan on\nilmeistä, peittelemätöntä. Ehkäpä hän vihaakin markiisia, tulevaa\npuolisoaan. Hänen ylpeytensä vuoksi voisi hyvin olettaa asian olevan\nniin. Mutta minä saan osakseni lempeyttä siitä syystä, että olen\nhänelle alemman arvoasteen uskottu! Mutta ei asia niinkään ole. Hän\npitää minusta tosiaan, tai sitten olen pähkähullu! Mitä kylmemmäksi\ntekeydyn ja mitä kunnioittavammin kohtelen häntä, sitä enemmän hän\npyrkii luokseni. Tämä voisi olla ennakolta laskettua teeskentelyä,\nmutta näenhän, kuinka hänen silmänsä alkavat loistaa, kun yhtäkkiä\nilmestyn hänen eteensä. Osaisivatkohan Pariisin naiset noin\ntavattomasti teeskennellä? Mutta väliäpä sillä! Minulla on näennäinen\nmahdollisuus, nauttikaamme kuvitelmasta! Mutta kuinka kaunis hän\nonkaan! Kuinka ihanat hänen suuret siniset silmänsä ovat, kun näen ne\naivan läheltä ja kun hän katselee minuun sillä tavoin kuin hän usein\nkatselee! Miten toisenlainen tämä kevät onkaan minulle kuin viime\nvuosi samaan aikaan, jolloin olin niin onneton, ja ainoastaan vahvan\nluonteeni varassa jaksoin sietää elämää noiden kolmen sadan ilkeän ja\nlikaisen teeskentelijän keskellä! Muutuin melkein yhtä kehnoksi kuin\nhekin.\"\n\nVaipuen välillä epäluulojen valtaan Julien ajatteli: \"Tuo tyttö\npitää minua pilkkanaan! Hän on sopinut veljensä kanssa, ja he\nvetävät minua yhdessä nenästä. Mutta kuinka hän sitten tuntuu niin\nhalveksivan veljensä velttoutta? Hän sanoo minulle, että Norbert\non kyllä urhoollinen, mutta ei mitään muuta, ettei tällä ole\nainoatakaan ajatusta, joka poikkeaisi yleisestä muodista. Minun\nasiakseni jää aina puolustaa hänen veljeään. Ja Mathilde on vasta\nyhdeksäntoistavuotias! Voiko siinä iässä ajatella päivätolkulla ja\njoka hetki pelkää ennakolta harkittua teeskentelyä? Toisaalta taas,\nsilloin kun neiti de La Mole katsoo minua jollakin erikoisella\ntavalla noilla suurilla sinisillä silmillään, niin kreivi Norbert\npoistuu luotamme. Tämä näyttää minusta epäilyttävältä. Eikö hänen\npitäisi suuttua, kun sisar niin erityisesti tuhlaa arvonantoaan\nperheen palvelijalle. Sillä arvonimellä olen kuullut herttua de\nChaulnesin mainitsevan minusta.\"\n\nNäin ajatellessaan Julien ärtyi ja kaikki muut tunteet haihtuivat.\n\"Sanoikohan herttua, tuo vanha tapoihin piintynyt hupsu, häntä\npalvelijaksi ainoastaan mieltymyksestä entiseen ja vanhentuneeseen\nkielenkäyttöön?\" hän pohti.\n\n\"Hyvä on, hän on kaunis!\" Julien jatkoi, silmissä vihainen katse.\n\"Minä otan hänet ja menen sitten matkaani, ja voi onnetonta, joka\nkoettaa estää pakoani!\"\n\nSe aikomus tuli nyt Julienille ainoaksi ja tärkeimmäksi. Hän ei\nvoinut ajatella enää mitään muuta. Päivät lensivät kuin tunnit.\n\nMilloin hän vain yrittikin pohtia jotakin vakavaa asiaa, ajatukset\nkarkasivat tiehensä, ja neljännestunnin kuluttua hän heräsi\nunelmistaan siihen, että sydän jyskytti, pää oli sekaisin ja hän\najatteli vain: \"Rakastaako hän minua?\"\n\n\n\n\nXLI\n\nNUOREN NEIDON MAHTI\n\n\n    Ihailen hänen kauneuttaan, mutta pelkään hänen älyään.\n\n                                          _Mérimée_\n\nJos Julien olisi käyttänyt salonkielämän tutkimiseen sen ajan, joka\nhäneltä meni Mathilde-neidin kauneuden ihastelemiseen tai tälle\nperheelle ominaisen itsetietoisuuden vihaamiseen, -- jonka piirteen\nMathilde hänen tähtensä oli unohtanut -- hän olisi ymmärtänyt, mistä\ntalon tyttären valta koko ympäristöön johtui. Milloin joku ei ollut\nneiti de La Molen mieliksi, tämä osasi kohta rangaista asianomaista\nsutkauksella, joka oli niin punnittu, niin harkitusti valittu,\nnäennäisesti niin viaton ja ikään kuin sattumalta syntynyt, että\nisketyn pilkan haava suureni yhä pahemmaksi. Vähitellen hänestä\nkehittyi oikea julmuri loukattua itserakkautta repimään. Koska hän\nei antanut mitään arvoa monille sellaisille asioille, jotka olivat\ntärkeitä muille perheen jäsenille, hän näytti heistä parantumattoman\nkylmäluontoiselta. Aristokratian salongeista on hauska kertoa, kun\nniissä on käynyt ja päässyt sieltä pois, mutta siinä se kaikki sitten\nonkin. Ihminen voi antaa arvoa pelkälle kohteliaisuudelle ainoastaan\nensimmäisinä päivinä. Julien sai kokea tämän. Ensi ihastusta seurasi\nkummastus. \"Kohteliaisuus ei ole muuta kuin merkki siitä, ettei\ntunneta vihaa, jonka huonosti kasvatettu ihminen peittelemättä\nilmaisisi\", hän ajatteli. Mathilde oli hyvin usein ikävystynyt,\nehkäpä hänellä olisi ollut ikävä kaikkialla. Ja niinpä pistävän\nsutkauksen keksiminen tuottikin hänelle ajankulua ja todellista iloa.\n\nMahdollisesti hän oli antanut markiisi de Croisenoisille, kreivi de\nCaylukselle ja parille kolmelle muulle ylimpään hienostoon kuuluvalle\nnuorukaiselle toiveita ainoastaan siksi, että saisi itselleen\nhuvittavampia uhreja kuin entiset, nimittäin hänen vanhempansa, tuo\nakateemikko ja viisi, kuusi halpa-arvoisempaa, jotka liehakoivat\nhäntä. Nämä uudet henkilöt eivät olleet hänelle muuta kuin uusia\npilkankohteita.\n\nOn mainittava -- ikävä kyllä, sillä me pidämme Mathildesta -- että\nhän oli saanut kirjeitä useilta näistä ja oli joskus vastannut\nheille. Kiiruhdamme lisäämään, että hän oli poikkeus aikakauden\ntavoista. Yleensä Sacré-Coeurin jalon luostarin oppilaita ei voida\nsyyttää ainakaan varovaisuuden puutteesta.\n\nEräänä päivänä markiisi de Croisenois jätti neiti de La Molelle\nkirjeen, jonka oli saanut häneltä edellisenä päivänä ja joka\noli neidille moraalisesti varsin alentava. Markiisi luuli tällä\nhienotunteisella ja varovaisella menettelyllään edistävänsä paljonkin\nmenestystään. Mutta Mathilde pitikin juuri mielettömyyksistä\nkirjeissä! Hänen suurin huvinsa oli ärsyttää kohtaloa. Siksi hän ei\nsitten sanonut markiisille kuuteen viikkoon sanaakaan.\n\nNuorten herrojen kirjeet olivat hänestä kylläkin huvittavia, mutta\nne olivat kaikki samanlaisia, hän väitti. Kaikissa sama syvä, ylen\nalakuloinen intohimo.\n\n-- He ovat kaikki samanlaisia moitteettomia ja pelottomia ritareja,\nkypsiä Palestiinaan, hän sanoi eräälle naisserkulleen. -- Onko teistä\nmikään ikävämpää? Ja sellaisia kirjeitä tulen saamaan kaiken ikäni!\nNe muuttavat muotoaan ainoastaan joka kahdeskymmenesviides vuosi,\nsikäli kuin muoti tässä asiassa muuttuu. Näin haalistuneita ne\ntuskin olivat keisarikunnan aikoina. Silloin kaikki suuren maailman\nnuorukaiset olivat nähneet tai suorittaneet tekoja, joissa tosiaan\noli suuruutta. Enoni, herttua oli mukana Wagramin taistelussa.\n\n-- Mitä älyä siinä tarvitaan, että osaa iskeä toista sapelilla?\nvastasi neiti de Sainte-Hérédité, neiti de La Molen serkku. -- Ja jos\njoku sen tekee, puhuu hän siitä kaiken ikänsä!\n\n-- On asia tietysti niinkin, mutta sellaiset tarinat ovat minusta\nmielenkiintoisia. Todistaahan sekin rohkeutta, että on ollut oikeassa\ntaistelussa, jossakin Napoleonin taistelussa, jossa tapettiin\nkymmenentuhatta sotamiestä. Vaaraan uskaltautuminen vapauttaa sielun\nja pelastaa sen ikävystymiseltä, johon ihailija-poloiseni näyttävät\nhukkuvan. Ja ikävystyminen on tarttuvaa laatua. Kenenkään heidän\npäähänsä ei pälkähtäisi tehdä jotakin harvinaista! He koettavat saada\nkäteni, onpa sekin urotyö! Olenhan rikas, ja isäni auttaa kyllä\nvävypoikaansa ylenemään maailmassa. Löytäisinpä edes yhden, joka\nolisi hiukkasen huvittava!\n\nNeiti de La Molen selvä, elävä ja maalauksellinen näkemistapa\nvaikutti pahoin hänen kielenkäyttöönsä, kuten huomaamme.\nUsein säädylliset ystävät arvioivat hänen puhetapaansakin\nanteeksiantamattomaksi. He olisivat melkein tunnustaneet, jos hän\nolisi ollut vähemmän suosittu, että hänen juttunsa olivat hiukan\nliian värikkäitä ollakseen naiselle soveliaita.\n\nHän puolestaan teki vääryyttäkin noille siroille kavaljeereille,\njoita Bois de Boulognen puisto kuhisee. Hän katseli tulevaisuuteen,\nei kauhun tuntein, mikä olisi ollut elinvoimainen tunne, vaan hänen\nikäänsä nähden harvinaista kyllästymistä tuntien.\n\nMitä hän enää saattoi toivoa itselleen? Sattuman käsi oli kasannut\nhänelle rikkautta, suvun ylhäisyyttä, älyä, kauneutta, kaikkea, kuten\nväitettiin ja kuten hän itse uskoi.\n\nTällä tavoin Saint-Germainin kadehdituin perijätär arvosteli asioita\nsilloin kuin hän alkoi saada iloa kävelyistä Julienin kanssa.\nHän kummastui Julienin ylpeyttä. Hän ihaili tuon nuoren porvarin\nnokkeluutta. \"Hän hankkii itselleen vielä piispanistuimen kuten abbé\nMaury\", Mathilde ajatteli.\n\nPian hän alkoi aprikoida, miksi sankarimme otti vastaan\nhänen ajatuksiaan niin vastahakoisesti, ollenkaan mieltään\npeittelemättä. Hän kertoi serkulleen pienimpiä yksityiskohtia myöten\nkeskusteluistaan Julienin kanssa, ja kuitenkin hänestä tuntui, ettei\nhän osannut tarpeeksi hyvin tulkita niitä.\n\nYhtäkkiä hänelle valkeni eräs ihmeellinen seikka: \"Minua on kohdannut\nse onni, että rakastan häntä\", hän ajatteli eräänä päivänä. \"Minä\nrakastan, rakastan, se on totta! Mistä muusta nuori, kaunis,\nlahjakas tyttö minun iässäni löytäisi elämyksiä kuin rakkaudesta?\nParhaalla tahdollanikaan sellaiset kuin de Croisenois, de Caylus ja\n_tutti quanti_ [ketkä tahansa. -- _Suom_.] eivät voi saada minun\nrakkauttani. He ovat kyllä moitteettomia, kenties aivan liian\nmoitteettomia, mutta he ovat minusta ikäviä.\"\n\nHän muisteli kaikkia intohimon lajeja, joita sellaiset kirjat kuin\n_Manon Lescaut, Uusi Héloïse, Portugalilaisen nunnan kirjeet_\ny.m. kuvailivat. Kysymykseen tuli ainoastaan suuri intohimo, se\noli luonnollista. Tytöstä, joka oli hänen iässään ja sellaista\nsyntyperää kuin hän, kevyt rakkaus oli halpaa. Hän ei suvainnut\nrakkauden nimeä muuta kuin sille sankarilliselle tunteelle, jota\nRanskassa tavattiin Henrik III:n ja Bassompierren aikoina. Se rakkaus\nei väistynyt raukkamaisesti esteitä kohdatessaan, päinvastoin, se\nkiihotti suurtekoihin. \"Mikä onnettomuus minulle, ettei maailmassa\nole enää todellista hovia niin kuin Katarina de Medicin tai Ludvig\nXIII:n aikana! Minä tunnen kelpaavani kaikkein rohkeimpaan ja\nsuurimpaan hoviin. Mitä voisinkaan tehdä sellaisesta uljassydämisestä\nkuninkaasta kuin Ludvig XIII:sta, jos hän laskeutuisi pyytämään\nkättäni! Minä johtaisin hänet Vendéhen, kuten paroni de Tolly\nniin usein sanoo, ja sieltä käsin hän valloittaisi itselleen\nvaltakuntansa takaisin. Silloin ei enää olisi kysymystäkään mistään\nperustuslaista... ja Julien seisoisi rinnallani. Mikä vika hänessä\non? Puuttuu vain nimeä ja rahaa. Hän tekisi itselleen nimen, loisi\nitselleen varallisuuden. De Croisenoisilla on kumpiakin, ja kuitenkin\nhän on koko ikänsä pelkkä puolirojalisti ja puoliliberaali, aina\nepäröivä, aina äärimmäisyyksiä karttava, ja jää siis luonnollisesti\naina _toiselle arvosijalle_! Mikä suurteko ei olisi äärimmäisyysteko\nsilloin kun siihen ryhdytään? Vasta sitten kun se on suoritettu,\nse näyttää arkipäiväisestä ihmisestä mahdolliselta. Niin, rakkaus\non kaikkine ihmeineen tekevä sydämestäni jotain suurta. Tunnen\nsen liekistä, joka hehkuu sielussani. Taivas olikin velvollinen\nantamaan minulle tämän onnen! Turhaan se ei koonnut yhden ainoan\nihmisen osaksi kaikkea parastaan. Ja onnestani tulee sellainen kuin\nsen minulle pitää olla. Jokainen uusi vastaisen elämäni huomen ei\nolekaan minulle samanlainen harmaa kuin eilinen päivä. Jo siinä, että\nuskaltaa rakastaa miestä, joka yhteiskunnallisen asemansa puolesta\non niin kaukana minusta, on suuruutta. Katsotaanhan, ansaitseeko hän\nminut edelleen? Kohta, kun huomaan hänessä pienimmänkin heikkouden,\njätän hänet. Tyttö, joka on sellaista sukua kuin minä ja luonteeltaan\nritarillinen, kuten minun vakuutetaan olevan (hänen isänsä vakuutti\nniin), ei saa heittäytyä höperöksi. Ja heittäytyisinkö esittämään\nsellaista osaa, jos rakastaisin markiisi de Croisenoista? Saisin\nuuden painoksen tuota serkkujeni onnea, jollaista niin syvästi\nhalveksin. Tiedän jo ennakolta kaiken, mitä markiisi-rukka minulle\npuhuisi ja mitä minä hänelle voisin vastata. Mitä on rakkaus,\njos se haukotuttaa? Yhtä hyvä ruveta nunnaksi. Saisin omakseni\nallekirjoitetun aviosopimuksen, samanlaisen kuin serkuistani\nnuorempi, ja vanhempani heltyisivät kyllä siitä liitosta, elleivät\nehkä olisi joutuneet pahalle tuulelle, kun vastapuolueen notaari\nolisi eilisen kohtaamisen jälkeen pistänytkin sopimukseen vielä\njonkin aivan uuden ja kaikkein viimeisimmän ehdon.\"\n\n\n\n\nXLII\n\nONKO HÄN JONKINLAINEN DANTON?\n\n\n    Jännityksen tarve, se oli huomattavin luonteenpiirre kauniilla\n    Marguerite de Valoisilla, tädilläni, joka sitten pian meni\n    naimisiin Navarran kuninkaan kanssa, jonka nyt näemme Ranskan\n    hallitsijana Henrik IV:n nimellä. Pelihimo, siinä koko tämän\n    herttaisen prinsessan luonteen salaisuus; siitä riidat ja niitä\n    seuranneet sovinnot veljien kanssa, kun hän oli kuudentoista\n    vuoden ikäinen. Mutta mistäpä nuori tyttö saattaa pelata?\n    Kalleimmasta, mitä hän omistaa: kunniastaan, koko elämänsä\n    maineesta.\n\n    _Angoulemen herttuan, Kaarle IX:n aviottoman pojan muistelmista_.\n\n\"Julienin ja minun välilläni ei tehdä mitään sopimusta, joka\nallekirjoitetaan. Emme tarvitse mitään notaaria. Kaikki on\nsankarihenkistä, kaikki jätetään kohtalon ohjattavaksi. Rakkauteni\nhäntä kohtaan olisi aivan samanlaatuista kuin Marguerite de Valoisin\nrakkaus nuoreen de La Moleen, aikansa ylväinpään mieheen. Jos\nJulien vielä olisi aatelinen, muuta tuskin puuttuisi. Onko minun\nvikani, että nuoret hovimiehet ovat piintyneitä _sovinnaisuuden_\nkannattajia ja kalpenevat ajatellessaankin jotakin hiukankin\nepätavallista seikkailua? Pistäytyminen Kreikkaan tai Afrikkaan\non heille urhoollisuuden huippu, ja silloinkaan he eivät uskalla\nmatkustaa kuin joukossa. Kun he näkevät joutuneensa yksikseen, he\npelkäävät, eivätkä suinkaan beduiinin keihästä, vaan joutuvansa\nnaurunalaisiksi, ja pelko tekee heidät kaistapäisiksi. Minun pikku\nJulienini sitä vastoin tahtoo toimia ainoastaan yksin. Koskaan hänen\nmieleensä ei johtuisi hakea toisten tukea ja turvaa, niin lahjomaton\nhän on! Hän halveksii muita, ja siinä syy, miksi minä en halveksi\nhäntä. Jos Julien köyhänäkin olisi aatelinen, minun rakkauttani\nvoitaisiin kutsua tavalliseksi mauttomaksi höperyydeksi. Sellaista\nen tahtoisi. Siinä ei olisi mitään suurille intohimoille ominaista;\näärettömiä vaikeuksia, jotka on voitettava, ja synkkää epävarmuutta\ntulevaisuudesta.\"\n\nNeiti de La Mole syventyi näihin kauniisiin ajatuksiinsa niin, että\nhän seuraavana päivänä huomaamattaan kiitteli tavattomasti Julienia\nmarkiisi de Croisenoisille ja veljelleen. Ylisti siinä määrin, että\nhe loukkaantuivat.\n\n-- Varo sitä nuorukaista, hän on hyvin tarmokas, huudahti veli.\n-- Jos vallankumous puhkeaa uudestaan, hän toimittaa meidät\nmestauslavalle.\n\nMathilde ei vastannut, vaan rupesi kujeilemaan, että veli ja markiisi\nde Croisenois pelkäsivät erikoisesti kaikkea tarmoa. Sellainen ei\nhänen mielestään ollut pohjaltaan muuta kuin yllätyksen pelkoa,\npelkoa, ettei pystyisi selviytymään mistään odottamattomasta...\n\n-- Aina vain, hyvät herrat, pelätään naurettavuutta, sitä kummitusta,\njoka kovaksi onneksi kuoli vuonna 1816.\n\n-- Maassa, jossa on kaksi puoluetta, ei mikään ole enää naurettavaa,\nsanoi herra de La Mole.\n\nTytär ymmärsi hänen ajatuksensa.\n\n-- Niinpä siis, hyvät herrat, saatte pelätä kaiken ikänne, hän sanoi\nJulienin vastustajille. -- Ja sitten sanotaan teistä:\n\n    _Ei ollut susi se, vain suden varjo_.\n\nMathilde poistui pian heidän seurastaan. Hän kauhistui kyllä veljensä\nvaroitusta, mutta seuraavana päivänä hän arvioi sen Julienille\nkaikkein korkeimmaksi kiitokseksi.\n\nMeidän aikanamme, jolloin tarmo on suorastaan kuollut, hänen\ntarmokkuutensa pelottaa heitä. Kerronpa hänelle, mitä veljeni sanoi\nhänestä. Haluan kuulla, mitä hän vastaa. Mutta teen sen hetkellä,\njolloin hänen silmissään on tuo loiste. Silloin hän ei saata\nvalehdella minulle.\n\nMathilde vaipui pitkäksi aikaa epämääräisiin haaveisiin ja ajatteli\nsitten: \"Olisikohan hän Danton? No niin, jos siis tulisi uusi\nvallankumous, mitä osaa de Croisenois ja veljeni siinä näyttelisivät?\nSe nyt on selvää, ylevää alistuneisuutta. Antaisivat sankarillisina\nlampaina, ääntä päästämättä teurastaa itsensä. Pelkäisivät\nainoastaan, että käyttäytyisivät kuollessaan sillä tavoin kuin hyvä\nmaku ei salli. Minun pikku Julienini ampuisi heti pään jakobiinilta,\njoka yrittäisi tulla vangitsemaan hänet, vaikka hänellä olisikin\ntoivoa päästä pakoon. Hän ei pelkää poiketa hienon käytöksen tieltä.\"\n\nNämä viimeiset sanat tekivät Mathilde-neidin jälleen miettiväiseksi.\nNe herättivät kiusallisia muistoja ja lamauttivat koko hänen\npäättäväisyytensä. Ne palauttivat hänen mieleensä, mitä leikkiä de\nCaylus, de Croisenois, de Luz ja hänen veljensä olivat Julienista\nlaskeneet. Nuo herrat olivat yksimielisesti väittäneet, että Julien\nnäytti nöyrältä ja teeskentelevältä _papilta_.\n\nMathilde jatkoi mietteitään yhtäkkiä riemusta säteilevin silmin. --\n\"Mutta heidän pilassaan ilmenevä karvaus ja heidän väitteensä\nitsepintaisuus todistaa, että tuo nuori mies sittenkin on etevin\nmitä me tänä talvena olemme nähneet. Mitä väliä hänen virheillään\nja hänen käytöksensä naurettavilla puolilla on? Hänessä on jotakin\nsuurpiirteistä, ja se närkästyttää niitä, jotka muuten ovat\narvostelussaan niin kilttejä ja sääliväisiä. On kyllä totta, että\nhän on köyhä ja lukenut papiksi. He ovat eskadroonanpäälliköitä,\njoten heidän ei ole tarvinnut lukea ja sehän on ollut heille varsin\nmukavaa. Huolimatta siitä epäedullisesta seikasta, että Julien\nesiintyy tuossa ainaisessa mustassa puvussa ja että hänellä on papin\nkasvot, kuten pakko häneltä vaatii, sillä muutenhan poika-raukka\nkuolisi nälkään, he sittenkin pelkäävät Julienia, hänen henkisen\nylemmyytensä vuoksi, se on päivänselvää. Ja se papillinen ilmekin\nhäviää hänestä heti, kun me joudumme tuokioksikin kahden kesken.\nJa kun nämä herrat sanovat sanankin, jota arvelevat sukkelaksi ja\nsattuvaksi, he katsahtavat kohta Julieniin, sen olen hyvin huomannut.\nVaikka he tietävät, ettei hän koskaan puhu heille mitään, elleivät\nhe kysy. Hän puhuu ainoastaan minulle. Hän pitää minua henkevämpänä.\nHän vastaa heidän huomautuksiinsa kuin täyttääksensä kohteliaisuuden\nvaatimukset. Sitten hän heti vetäytyy arvonannon kylmään kuoreen.\nMutta minun kanssani hän keskustelee pitkät tunnit, hän ei ole\nvarma ajatuksistaan niin kauan kuin minä vähänkin väitän niitä\nvastaan. Täällä ei ole nyt koko talvena ammuttu yhtäkään laukausta\nkaksintaistelussa, joten seuraihmisten on täytynyt vetää huomiota\npuoleensa sanoilla. Ja isäni, joka on lahjoiltaan etevä mies ja\nkohottaa sukumme arvon korkealle, kunnioittaa Julienia. Kaikki muut\nvihaavat häntä, kukaan muu kuin äitini uskonnolliset ystävät eivät\nhalveksi häntä.\"\n\nKreivi de Caylus piti tai oli muka pitävinään intohimonaan hevosia.\nHän vietti kaiket päivät tallissa ja söi siellä usein aamiaisensakin.\nYstäväpiireissä häntä kunnioitettiin suuresti tämän erikoisen\nharrastuksen vuoksi, ja lisäksi siitä syystä, ettei hän koskaan\nnauranut. Hän oli tuossa pikku piirissä oikea kotka.\n\nJa kun piiri seuraavana päivänä kokoontui rouva de La Molen\nnojatuolin ympärille -- tilaisuus, jossa Julien ei ollut läsnä\n-- alkoi herra de Caylus ahdistella de Croisenoisin ja Norbertin\nsäestämänä Mathilde-neidin hyvää käsitystä Julienista. Ja he tekivät\nsen aivan kesken muuta puhetta ja melkein heti kun neiti de La Mole\nastui sisään. Mathilde ymmärsi kohta yskän ja oli hyvillään.\n\nHän ajatteli: \"Kas niin, nyt he lyöttäytyivät liittoon nerokasta\nmiestä vastaan, jolla ei ole kymmentä louista korkoja eikä hän voi\nantaa heille sanaa sanasta ellei häneltä kysytä. He pelkäävät häntä\njo nyt, kun hän on mustapukuinen. Kuinka he pelkäisivätkään, jos\nhänellä olisi sotilaan olkaimet.\"\n\nKoskaan ei neiti de La Molen äly ollut säkenöinyt niin terävänä\nkuin tässä tilaisuudessa. Hän torjui hyökkäykset, hukuttaen de\nCayluksen ja hänen liittolaisensa naurua herättäviin pistoksiin. Kun\nkomeiden upseerien ilotulitus oli sammutettu, Mathilde sanoi herra de\nCaylukselle:\n\n-- Jos joku maalaisaatelisherra Franche-Comtén vuoristosta äkkiä\nhuomaa Julienin pojakseen ja antaa hänelle nimen ja muutamia tuhansia\nfrangeja, niin kuudessa kuukaudessa hänelle kasvavat yhtä pitkät\nviikset kuin teilläkin on, hyvät herrat. Kuudessa kuukaudessa hänestä\ntulee sellainen husaariupseeri kuin teistäkin herrat. Ja silloin\nhänen luonteensa suurpiirteisyydessä ei suinkaan näy enää mitään\nnaurettavaa. Pakotan nyt teidät, tuleva herra herttua, turvautumaan\nvanhaan ontuvaan sananparteen, että hoviaateli on hienompaa kuin\nmaalaisaateli. Mutta mitäpä siihen hiiskutte, jos yhä ilkeästi\nkärjistän asiaa ja annan Julienin isäksi erään espanjalaisen\nherttuan, joka oli Napoleonin aikana sotavankina Besançonissa ja joka\ntunnontuskissaan kuolinvuoteellaan myöntää hänet pojakseen?\n\nHerrat de Caylus ja de Croisenois pitivät kaikkia moisia oletuksia\nJulienin aviottomasta syntyperästä huonona sukkeluutena. Muuta he\neivät Mathilde-neidin puheesta ymmärtäneet.\n\nVaikka Norbert kulki aina sisarensa talutusnuorassa, sisaren sanat\nnäyttivät nyt niin selviltä, että hän otti kasvoilleen vakavan\nilmeen, mikä sangen huonosti sopi hänelle. Hänen kasvoillaanhan oli\naina totuttu näkemään hymy. Hän uskalsi huomauttaa pari sanaa.\n\n-- Oletteko sairas, ystäväni, Mathilde vastasi tekeytyen\nhuolestuneeksi. -- Varmasti hyvin huonovointinen, koskapa vastaatte\nmoraalilla sutkauksiini. Te moraalisaarnaaja! Tavoitteletteko jotakin\nprefektin virkaa?\n\nMathilde unohti pian kreivi de Cayluksen närkästyneet, Norbertin\npahantuuliset ja herra de Croisenoisin hiljaiset, mutta epätoivoiset\nkasvot. Hänen oli ratkaistava eräs kysymys, joka nyt kohtalokkaana\nnousi hänen mieleensä:\n\n\"Julien on varsin vilpitön minulle\", Mathilde ajatteli. \"Hän\ntarvitsee hyvää ystävätärtä, koska hän on nuori, köyhä ja harvinaisen\nkunnianhimoinen. Ehkäpä minä olen se ystävätär. Mutta en voi olla\nvarma, että hän on rakastunut minuun. Jos hän olisi, hän puhuisi\nminulle rakkaudestaan, rohkeutta häneltä ei suinkaan puutu.\"\n\nEpävarmuus ja yksinäiset pohdiskelut jotka toisinaan anastivat hänen\nkaiken huomionsa ja joihin hän sai lisäaihetta joka kerta, kun Julien\nkeskusteli hänen kanssaan, haihduttivat neiti de La Molen mielestä\ntäydellisen ikävystymisen joka vähän väliä kidutti häntä.\n\nSacré-Coeurin luostarissa neiti de La Molea oli imarreltu\nmäärättömästi, koska hän oli lahjakkaan miehen tytär. Hänen\nisänsähän voi kohota ministeriksi ja palauttaa kirkolle takaisin\nsiltä anastetut metsät. Tuo imartelu oli tytölle tuhoksi. Mathilde\nvakuuttui, että ylhäinen syntyperä, rikkaus ja muut edut tekisivät\nhänestä monin verroin muita onnellisemman naisen. Tästä johtuu\nruhtinaiden ikävystyminen ja kaikki heidän muut hullutuksensa.\n\nMathilde ei pelastunut moisen päättelyn tuhoisalta vaikutukselta.\nVaikka ihminen olisi älykäskin, ei hän kymmenen vuoden ikäisenä pysty\npitämään varaansa kokonaisen luostarin mairitteluja vastaan, kun\nmairittelulla sitä paitsi on näennäisesti luja todellisuuspohja.\n\nSiitä alkaen kun Mathilde oli varma, että rakasti Julienia, hänelle\nei enää tullut ikävä. Joka päivä hän riemuitsi siitä, että oli\npäättänyt laskea suuren intohimon sydämeensä. \"Siinä huvissa piilee\nvaaroja\", hän ajatteli. \"Sen parempi! Tuhatkertaisesti parempi!\nSilloin kun en tuntenut suurta rakkautta, olin kuolla ikävään, ja\nniin menetin turhaan elämän ihanimman ajan, joka on kuudennentoista\nja kahdennenkymmenennen ikävuoden välillä. Parhaat vuodet menivät jo\nminulta. Elämäniloa nauttimatta minun täytyi kuunnella typeriä loruja\nnoiden äitini ystävättärien suusta, jotka vuonna 1792 Koblentzissa\neivät kuuluneet olleen moraalisesti suinkaan niin ankaria kuin heidän\npuheistaan nyt saattaisi päätellä.\"\n\nSillä aikaa kun Mathilde kitui tällaisessa tuskallisessa\nepävarmuudessa, Julien ei ymmärtänyt, mitä neidin häneen luomat\npitkät katseet merkitsivät. Hän huomasi kyllä, että kreivi Norbertin\nkäytös muuttui entistä kylmemmäksi ja että herrat de Caylus, de Luz\nja de Croisenois kohtelivat häntä taas oikullisen itsetietoisesti.\nTätä onnetonta asemaa, johon hän kyllä oli ennestään tottunut,\nhänen täytyi nyt jälleen silloin tällöin sietää, jos hän vain illan\nkuluessa sattui loistamaan enemmän kuin hänen asemaansa sopi. Ellei\nMathilde olisi ottanut häntä niin erikoisen ystävällisesti vastaan\nja ellei nuorukainen itse olisi niin mielellään tahtonut tutkia\ntätä seurapiiriä, hän ei olisi lainkaan mennyt noiden hienojen\nviiksekkäiden nuorten herrojen kanssa puutarhaan, kun he päivällisen\njälkeen siirtyivät sinne neiti de La Molen mukana.\n\nJulien ajatteli: \"Ei, tämä ei saata olla harhakuvitelma, neiti de La\nMole katsoo minuun omituisella tavalla! Mutta silloinkin, kun hänen\nkauniit siniset silmänsä avautuvat minulle kaikkein avomielisimmin,\nhuomaan niiden pohjalla tarkastelevan ilmeen, kylmyyttä ja häijyyttä.\nSaattaisiko tällainen olla rakkautta? Mikä ero rouva de Rénalin ja\nhänen silmillään!\"\n\nKerran päivällisten jälkeen Julien meni herra de La Molen kanssa\ntämän työhuoneeseen, ja kiirehti sitten sieltä puutarhaan. Kun\nhän aivan huolettomasti tuli lähelle Mathilde-neitiä ja tämän\nseurapiiriä, hän kuuli äkkiä, miten neiti äänekkäästi pisteli\nveljeään, ja mainitsi pari kertaa selvästi Julienin nimen. Kun Julien\nilmestyi joukkoon, syntyi täydellinen hiljaisuus, jota turhaan\nkoetettiin peittää. Neiti de La Mole ja hänen veljensä olivat liian\nkiihottuneita keksiäkseen uutta puheenaihetta. Herrat de Caylus, de\nCroisenois, de Luz ja eräs heidän ystävänsä tuntuivat Julienista\nkylmiltä kuin jää. Julien poistui heti heidän seurastaan.\n\n\n\n\nXLIII\n\nSALAJUONI\n\n\n    Irralliset lauseenkatkelmat, sattumasta johtuneet kohtaukset\n    muuttuvat selviksi todisteiksi kuvittelijan silmissä, jos\n    hänen luonteessaan on hiukankin tulisuutta.\n\n                                                _Schiller_.\n\nSeuraavana päivänä Julien yllätti jälleen Norbertin puhumassa\nsisarensa kanssa itsestään. Hänen tullessaan syntyi samanlainen\nvoittamaton äänettömyys kuin edellisenäkin päivänä. Hänen epäluulonsa\nkasvoi entisestään. \"Olisivatkohan nuo herttaiset nuoret päättäneet\nottaa minut pilkkansa kohteeksi? Täytyy myöntää, että se on paljon\nmahdollisempaa, paljon luonnollisempaa kuin että neiti de La Mole\nmuka olisi kiihkeästi rakastunut sellaiseen kirjuriparkaan ja köyhään\npiruun kuin minä. Ensinnäkin, onko näillä ihmisillä mitään todellisia\ntunteita? Heidän erikoisalansa on pilanteko. He kadehtivat minua,\nkoska olen sanankäytössä rahtusen heitä etevämpi. Kateuskin on heidän\nhelmasyntejään. Tämän nojalla kaikki käy ymmärrettäväksi. Neiti de\nLa Mole koettaa uskotella minulle pitävänsä minua muka erikoisessa\narvossa. Sen hän tekee siksi, että saisi hauskuttaa mielitiettyään\nminun narrimaisuudellani.\"\n\nTästä katkerasta epäluulosta johtui, että Julien suhtautui aivan\nuudella tavalla asiaan. Hän huomasi kyllä sydämessään rakastumisen\noireita, mutta niitä hänen ei ollut vaikea tukahduttaa. Hänen\nrakkautensa oli syntynyt ainoastaan Mathilde-neidin harvinaisen\nkauneuden vaikutuksesta, tai vieläkin enemmän tämän kuningatarmaisen\nkäytöksen ja ihastuttavien pukujen vuoksi. Näissä asioissa Julien oli\nvielä täydellinen nousukas. Väitetään, että kaunis ylimysnainen on\nhämmästyttävintä mitä lahjakas talonpoikainen mies huomaa, kun pääsee\nhienojen piirien seuraan. Neiti de La Molen henkiset ominaisuudet\neivät suinkaan tehneet Julienia näinä päivinä haaveelliseksi. Hän oli\nkyllin älykäs tajutakseen, ettei hän vielä laisinkaan tuntenut niitä\nominaisuuksia. Kaikki mitä niistä näkyi, saattoi olla pelkkä naamio.\n\nMathilde-neidin päähän ei esimerkiksi koskaan pälkähtänyt jäädä\nsunnuntaina pois messusta. Hän kävi äitinsä kanssa kirkossa melkein\njoka päivä. Mutta jos joku hotel de La Molen salongissa oli niin\ntyperä, että unohti, missä puhui, ja rohkeni hiiskahtaa vähänkin\nsiihen suuntaan, että vihjauksen saattoi käsittää leikinlaskuksi\nvaltaistuimen tai kirkon todellisten tai oletettujen etujen\nkustannuksella, niin Mathilde muuttui kohta vakavaksi ja kylmäksi\nkuin jää. Hänen tavallisesti vilkkaan terävät silmänsä saivat\nsamanlaisen tunteettoman ja ylpeän ilmeen kuin vanhat perhemuotokuvat.\n\nJulien sai selville, että Mathilde piti huoneessaan aina luettavana\npari Voltairen kaikkein filosofisinta teosta. Julien itse lainasi\nusein varkain muutamia niteitä tuota komeihin kansiin sidottua\npainosta. Hän hajotti hyllyillä olevia osia hiukan erilleen\ntoisistaan, jotta salasi ottamansa osan puuttumisen. Mutta pian\nhän huomasi, että joku toinenkin luki Voltairea. Hän turvautui\nsilloin pieneen seminaarivuosiensa temppuun. Hän asetti muutamia\nhiuksenhaituvia niiden osien päälle, joiden arveli herättävän\nneiti de La Molen mielenkiintoa. Ne osat katosivatkin kirjastosta\nkokonaisiksi viikoiksi.\n\nMarkiisi de La Mole oli suuttunut kirjakauppiaalleen siitä, että\nhänelle lähetettiin kaikenlaisia vääriä muistelmateoksia, ja\nhän pyysi nyt Julienia ostamaan kaikki hiukankin sisällöltään\nmielenkiintoiset uutuudet. Mutta ettei myrkky leviäisi koko taloon,\nkäskettiin sihteeriä järjestämään nämä kirjat erikoiseen pieneen\nkirjakaappiin markiisin omaan huoneeseen. Julien näki pian, että\nvaikkeivät nämä uudet kirjat hyökänneetkään valtaistuimen ja alttarin\netuja vastaan, ne katosivat usein kaapistaan. Ainakaan Norbert ei\nniitä lukenut.\n\nJulien antoi tälle kokemukselleen suuremman arvon kuin se\nansaitsikaan. Hän luuli, että neiti de La Molella oli Machiavellin\nkaksoisluonne. Tällainen uskoteltu halpamaisuus lisäsi vain\nMathilde-neidin viehätysvoimaa hänen silmissään. Se jopa oli hänestä\nneidissä ainoa henkisesti mielenkiintoinen piirre. Kyllästyminen\nainaiseen teeskentelyyn ja siveydestä puhumiseen aiheutti sen, että\nJulien ajatteli äärimmäisellä tavalla.\n\nJulien ärsytti mielikuvitustaan, ja se johtikin häntä paljon enemmän\nkuin todellinen rakkaus.\n\nSitten vasta kun Julien oli alkanut haaveilla ja uneksia neiti de\nLa Molen hienostuneesta vartalosta, tämän aistikkaista puvuista,\ntämän valkeasta kädestä, tämän käsivarsien kauneudesta, kaikkien\ntämän liikkeiden luontevuudesta hän huomasi rakastuneensa. Silloin\nhän, lisätäkseen vielä noiden sulojen vetovoimaa, kuvitteli, että\nMathilde oli jokin Katarina de Medici. Mikään ei ollut kyllin syvää\ntai liian rikollista sille luonteelle, jonka hän neiti de La Molelle\nsommitteli. Siitä tuli ihanne, jollaista Maslon, de Frilair tai\nCastanède rakastivat ja hän itsekin oli nuorena rakastanut, lyhyesti\nsanoen, hänen ihannekuvansa pariisilaisnaisesta.\n\nMikä on hullunkurisempaa kuin luulo, että pariisilaisen luonteessa\nolisi syvyyttä tai konnamaista rikollisuutta?\n\nJulien ajatteli: \"Tämä trio ei saa ilvehtiä kustannuksellani.\"\nTunnemme huonosti Julienin luonnetta, ellemme jo nyt näe, miten\nsynkällä ja kylmällä ilmeellä hän vastasi Mathilde-neidin\nkatseisiin. Katkeran ivallisesti hän torjui ystävyydenvakuutukset,\nkun hämmästynyt neiti de La Mole uskalsi pari kertaa tarjota niitä\nhänelle.\n\nJulienin yhtäkkiä muuttunut käytös vaikutti nuoren tytön sydämeen,\njoka tavallisesti oli kylmä, ikävystynyt ja älyllisyyteen taipuva\nniin, että Mathilde rakastui koko luonteensa kiihkolla. Mutta\nMathilde-neidin luonteessa oli myöskin suurta ylpeyttä, ja kun hän\nhuomasi itsessään tunteen, joka alistaisi hänen onnensa kokonaan\ntoisesta ihmisestä riippuvaksi, rakastumista seurasi myöskin synkkä\nsurumielisyys.\n\nJulien oli jo tarpeeksi edistynyt Pariisissa ymmärtääkseen, ettei tuo\nsurullisuus ollut kuivaa ikävyyden mielialaa. Ennen Mathilde vielä\ntahtoi kiihkeästi illanviettoihin, teattereihin ja kaikenlaisiin\nmuihin huvituksiin, nyt hän karttoi niitä.\n\nMathilde piti ranskalaisten laulajien esityksiä kauhean\nikävystyttävinä, ja kuitenkin Julien, joka sananmukaisesti\nvelvollisuutensa täyttääkseen kävi aina oopperassa, huomasi\nnäytäntöjen loppuessa että Mathilde-neiti ajoi nyt oopperaan niin\nusein kuin suinkin saattoi.\n\nJulien ajatteli, että Mathilden käytös oli menettänyt mallikelpoista\ntahdikkuuttaan. Joskus hän vastasi ystävilleen pilalla, joka\noli loukkaavaa, hän lausui ajatuksensa niin peittelemättä.\nJulienista tuntui kuin markiisi de Croisenois olisi tullut neidistä\nvastenmieliseksi. \"Tuo nuori herra tuntuu raivoisasti himoitsevan\nrahaa, koska ei jätä jo tuohon paikkaan moista tyttöä, olkoonpa\nkosittava miten rikas hyvänsä!\" Julien ajatteli. Ja hän puolestaan\nsuuttui näistä miehenarvoa haavoittavista loukkauksista niin, että\nkohteli neiti de La Molea kahta vertaa kylmemmin kuin ennen. Välistä\nhän vastaili neidille epäkohteliaastikin.\n\nMutta vaikka hän oli lujasti päättänyt, ettei antaisi neidin\nmielenkiinnon ilmausten pettää itseään, ne näyttivät toisinaan niin\nvilpittömiltä, ja Mathilde oli Julienista, jonka silmät alkoivat\nyhä enemmän avautua, niin kaunis, että hän tuli joskus aivan\nneuvottomaksi. Hän mietti mielessään: \"Lopulta noiden nuorten suuren\nmaailman ihmisten viisaus ja väsymättömyys saa riemuita voitosta\nminun, kokemattoman kustannuksella. Minun täytyy vetäytyä pois\npelistä, lähteä täältä jonnekin.\"\n\nMarkiisi oli äskettäin uskonut hänen hoitoonsa joukon Languedocissa\nomistamiaan pikku tiluksia ja taloja. Matka sinne oli nyt kyllä\ntarpeen, mutta markiisi de La Mole ei tahtonut millään siihen\nsuostua, sillä kaikissa muissa asioissa paitsi niissä, jotka koskivat\nhänen suurinta kunnianhimoaan, Julienista oli tullut suorastaan hänen\noikea kätensä.\n\nJulien ajatteli matkalle valmistuessaan: \"Kun oikein ajattelen, eivät\nhe ole minulta saaneetkaan mitään. Olkoon pila, jota neiti de La Mole\nminusta tekee noille herroille joko todellinen hyökkäys tai sitten\nainoastaan yritys tehdä minut avomieliseksi, joka tapauksessa he\novat hauskuttaneet minua. Jos salajuonta kirvesmiehen poikaa vastaan\nei ole tekeillä, on neiti de La Mole suorastaan käsittämätön. Mutta\nsitä hän on ainakin yhtä paljon myöskin markiisi de Croisenoisille\nkuin minulle. Eilen esimerkiksi neidin pahatuulisuus oli täyttä\ntotta, ja minä sain hänen suosiostaan ilon nöyryyttää toista nuorta\nmiestä, joka on yhtä hienoa sukua ja yhtä rikas kuin minä köyhä\nja alhaissyntyinen. Ihanin voitoistani! Se pitää minua hauskalla\ntuulella vielä postivaunuissakin, kiitäessäni halki Languedocin\ntasankojen.\"\n\nJulien aikoi jättää matkansa salaisuudeksi, mutta Mathilde tiesi jo\nliiankin tarkoin, että hän lähtisi Pariisista seuraavana päivänä\nja pitkäksi aikaa. Mathilde keksi, että hänellä oli muka kauhea\npäänsärky, joka yhä yltyi salin tukahduttavasta ilmasta, ja lähti\npuutarhaan. Siellä hän käveli kauan edestakaisin ja kiusasi purevilla\npistoksillaan niin pahoin Norbertia, markiisi de Croisenoista,\nCaylusta, de Luzia ja eräitä muita nuoria herroja, jotka olivat\ntulleet hotel de La Moleen päivällisille, että sai ajetuksi heidät\ntiehensä. Ja hän katseli omituisesti Julienia.\n\nJulien ajatteli: \"Tuo katse on ehkä vain teeskentelyä ja vehkeilyä.\nMutta entä sitten hänen kiivas hengityksensä, levottomuus, jonka\nhuomaa koko hänen olemuksestaan? Joutavia! Minäkö pystyisin\narvostelemaan näitä asioita. Tässä on kysymys Pariisin naisten\nvaikeatajuisimmista ja erikoisen hienosyisistä ominaisuuksista.\nEhkäpä neiti de La Mole on tutkinut ja opetellut tuon nopean\nhengityksensä Léontine Faylta, jota hän niin suuresti ihailee.\"\n\nHe olivat jääneet kahdenkesken. Keskustelu pyrki katkeamaan.\n\n\"Ei, Julienilla ei ole mitään tunteita minua kohtaan\", Mathilde\najatteli tosiaan onnettomana.\n\nKun Julien aikoi hyvästellä, Mathilde puristi lujasti hänen kättään:\n\n-- Saatte tänä iltana minulta kirjeen, hän sanoi niin oudolla\näänellä, että sitä tuskin tunsi entiseksi.\n\nJulien tuli heti neuvottomaksi.\n\n-- Isäni osaa antaa oikean arvon palveluksille, joita hänelle teette.\n_Teidän täytyy jättää_ huominen matkanne. Keksikää jokin veruke.\n\nJa Mathilde riensi juoksujalkaa pois.\n\nHänen vartalonsa oli ihastuttava, askeleen keveydelle ei ollut\nvertaa, ja hän juoksi niin sirosti, että Julien suorastaan häkeltyi.\nMutta arvatkaapa, mitä hän ajatteli kohta kun Mathilde katosi hänen\nnäkyvistään? Hän oli loukkaantunut, että Mathilde niin käskevästi\nlausui nuo sanat: _Teidän täytyy_. Ludvig XV närkästyi niin ikään\npahoin kuolinvuoteellaan sanasta _täytyy_, kun henkilääkäri erehtyi\nkömpelösti moista käyttämään, eikä Ludvig XV toki ollut mikään\nnousukas.\n\nTunti sen jälkeen yksi lakeijoista toi Julienille kirjeen. Se oli\nselvä rakkaudentunnustus.\n\n\"Tyyli ei tunnu kovinkaan teennäiseltä\", Julien ajatteli koettaen\nnäillä kirjallisilla huomautuksilla hillitä iloaan. Hänen ilonsa oli\ntosiaankin niin suuri, että hänen poskilihaksensa värähtelivät ja hän\nvasten tahtoaankin nauroi. Yhtäkkiä hän huudahti, kun tunne paisui\nniin väkeväksi, ettei hän jaksanut enää hillitä sitä:\n\n-- Kas niin, nyt viimeinkin minä, talonpoikaraukka, sain\nrakkaudentunnustuksen vallasnaiselta! Sitten hän lisäsi, tyynnytellen\nmieltään minkä jaksoi:\n\n-- Mitä minuun tulee, en ole esiintynyt huonosti. Olen koko ajan\nosannut säilyttää arvokkuuteni. En ole koskaan sanonut rakastavani\nhäntä.\n\nSitten hän alkoi tarkistaa neidin kirjainten muotoa. Neiti de La\nMolella oli pieni sievä englantilainen käsiala. Julienin täytyi\nkeksiä jotakin ulkonaista toimintaa hillitäkseen iloaan, joka pyrki\nkiihtymään vimmaksi.\n\n\"Matkanne pakottaa minut puhumaan... En jaksaisi sietää ajatusta,\netten näe enää teitä koskaan...\"\n\nEräs uusi ajatus leimahti Julienin päähän kuin jokin ihmeellinen\nkeksintö. Se katkaisi Mathilde-neidin kirjeen lukemisen ja kiihdytti\nhänen ilonsa kaksinkertaiseksi.\n\n-- Minä olen hänestä parempi kuin markiisi de Croisenois, hän\nhuudahti. -- Minä, joka en puhu hänen kanssaan muusta kuin vakavista\nasioista! Ja kuitenkin markiisi on niin komea mies! Hänellä on\nnuo viikset ja korea univormu, ja hän keksii aina juuri sopivalla\nhetkellä jotakin erikoisen älykästä ja hienoa sanomista.\n\nSe hetki oli Julienille oikea autuus. Hän kuljeskeli hulluna onnesta\nsinne tänne puutarhassa.\n\nSitten hän meni konttoriinsa ja pyysi ilmoittamaan, että hän halusi\ntavata markiisi de La Molen, joka onneksi olikin kotona. Julienin\noli helppo vakuuttaa hänelle, näyttämällä eräitä Normandiasta juuri\nsaapuneita leimattuja papereita, että normandialaiset käräjäasiat\nvaativat lykkäämään Languedocin-matkaa toistaiseksi.\n\n-- Olen mielissäni, että jätätte matkanne, markiisi sanoi kun he\nlopettivat liikeasioitten pohtimisen. -- Minusta on hauskaa pitää\nteidät täällä.\n\nJulien poistui; markiisin viimeiset sanat tekivät hänet hieman\nnoloksi. Hän ajatteli:\n\n\"Ja minä aion vietellä hänen tyttärensä! Kenties tehdä mahdottomaksi\navioliiton markiisi de Croisenoisin kanssa, joka on markiisi de La\nMolen suurin toive. Jos hän ei itse pääsekään herttuaksi, ainakin\nhänen tyttärensä saa _taburetin_.\" [Oikeuden istua kuninkaallisen\nparin läsnäollessa. -- _Suom_.]\n\nAjateltuaan asiaa, Julien aikoi sittenkin matkustaa Languedociin,\nvastoin Mathilde-neidin kirjettä ja markiisin ystävyydenilmausta.\nMutta kunniallisuudenpuuska haihtui pian.\n\n\"Mitä varten minun, alhaissyntyisen, täytyisi sääliä tuollaista\nylhäisöperhettä\", hän ajatteli. \"Minun, jota herttua de Chaulnes on\nsanonut palvelijaksi! Millä keinoin markiisi kartuttaa jo ennestään\nsuunnattomia rikkauksiaan? Myymällä obligaatioita aina kun kuulee\nhovissa pelättävän, että lähiaikoina tulee jokin valtiokeikaus. Ja\nminut, jota kohtalo on murjonut kuin äitipuoli, hän on heittänyt\nyhteiskunnan alimpaan asemaan, minut, jolle hän on antanut\nylimysmielen, mutta ei ole hennonut antaa tuhatta frangia korkoja,\njolta on kieltänyt leivän, _kirjaimellisesti sanoen leivän_. Ja minun\nolisi luovuttava huvista, kun se kerrankin tarjoutuu! Luovuttava\nkirkkaasta lähteestä, joka sammuttaisi janoni tässä keskimittaisuuden\npaahteisessa erämaassa, jota niin vaivalloisesti taivallan!\nTotisesti, sellainen hölmö en ole. Jokainen pitäköön puolensa siinä\nitsekkyyden aavikossa, jota nimitetään elämäksi.\"\n\nJa sitten hän muisti, kuinka halveksivasti rouva de La Mole ja\nvarsinkin eräät hänen aatelisystävättärensä olivat joskus katsoneet\nhäneen.\n\nJa lopuksi ilo, että hän voittaisi ja syrjäyttäisi markiisi de\nCroisenoisin, sai hänet peräytymään takaisin kaikista kunniallisista\najatuksista. Hän ajatteli:\n\n\"Kuinka haluaisin, että hän oikein suuttuisi! Miten tietoisesti\nantaisinkaan hänelle tepsivän miekanpiston.\" Ja Julien teki\najatuksissaan miekkailijan sekunti-iskun. \"Ennen tätä olin tökerö\nkirjatoukka ja käytin huonosti sitäkin vähää rohkeutta, mikä minulla\non. Tämä kirje taskussa olen hänen vertaisensa.\"\n\n\"Niin\", Julien jatkoi hitaammin ja hekumoiden, \"markiisin ja minun\nansiot joutuivat vaakalaudalle, ja Juran köyhä kirvesmiehen poika\nvoitti! Hyvä, nyt keksin, millä allekirjoituksella merkitsen\nvastaukseni. Älkää kuvitelkokaan, neiti de La Mole, että unohdan\nsäätyni. Minä annan teidän ymmärtää ja selvästi tuntea, että te\npetätte kuuluisan Ludvig Pyhän ristiretkellä mukana olleen Guy de\nCroisenoisin jälkeläistä kirvesmiehen pojan hyväksi.\"\n\nJulien ei enää jaksanut kantaa ilonsa suuruutta. Hänen täytyi lähteä\nalas puutarhaan. Oma huone, johon hän ensin oli sulkeutunut lukon\ntaakse, tuntui hänestä liian ahtaalta, suorastaan tukahduttavalta.\n\nHän hoki lakkaamatta: -- Minä, Juran köyhä talonpoikaispoika, olen\niäksi tuomittu tähän surkeaan mustaan pukuun! Ah, jos olisin elänyt\nparikymmentä vuotta aikaisemmin, olisi ylläni loistanut sotilaspuku\nniin kuin heilläkin! Silloin sellainen mies kuin minä olisi joko\nkaatunut tai ylennyt _kolmenkymmenenkuuden ikäisenä kenraaliksi!_\n\nKirje, jota hän piti rutistettuna kädessään, antoi hänelle sankarin\nryhdin ja eleet. \"No niin, tällä mustalla puvulla saa kyllä\nneljänkymmenen ikäisenä sadantuhannen frangin palkan ja sinisen\nritarinauhan kuten Beauvaisin piispa. Siis minun älyni on terävämpi\nkuin heidän. Minä osaan valita omaan aikaani soveltuvan univormun\",\nhän jatkoi Mefistofeleen nauru huulillaan, ja tunsi kunnianhimonsa ja\nrakkautensa papintakkiin kiihtyvän. \"Kuinka monta kardinaalia, jotka\naikoinaan olivat paljon köyhempiäkin kuin minä, onkaan päässyt vallan\nkorkeimmille huipuille! Esimerkiksi Granvelle, joka on syntyisin\nsamoilta seuduilta kuin minä.\"\n\nVähitellen Julienin kiihtymys asettui ja varovaisuus voitti taas. Hän\nsanoi itselleen niin kuin hänen oppi-isänsä Tartuffe, jonka osan hän\nmuisti ulkoa:\n\n    Vain kohteliast' oveluutta olla\n    puheenne voi -- -- -- -- --\n    En luota yhtään sieviin sanoihinne,\n    jos, kuten kaipaan, vahvistamaan niitä\n    myös suopeutta teilt' ei hiukan riitä.\n\n            (_Tartuffe_, IV näytös, 5. kohtaus.)\n\n\"Myöskin Tartuffe joutui perikatoon naisen tähden, eikä hän sentään\nollut mikään tyhmä mies... Minun kirjeeni voitaisiin näyttää\nmuille... Mutta siihenpä keksitäänkin seuraava keino. Aloitanpa\nkirjeeni juuri tuon ylevämielisen Mathilde-neidin omilla kaikkein\nkiihkeimmillä sanoilla.\n\n\"Mutta entä jos kolme neljä markiisi de Croisenoisin lakeijaa karkaa\nkimppuuni ja ryöstää minulta neiti de La Molen kirjeen?\n\n\"Eivät he karkaa, sillä minä olen aseistettu ja he tietävät, että\ntapani on antaa lakeijoille laukaus.\n\n\"Mutta eräs heistä on kyllä rohkea. Hän ehkä uskaltaa käydä\nminuun käsiksi. Ymmärtäähän sen, sillä hänelle on luvattu sata\nkultarahaa. No niin, minä joko tapan hänet tai haavoitan, jos sitä\ntahdotaan. Lakipykälien nojalla minut pannaan vankeuteen. Minut\nviedään Rikosoikeuden eteen ja lähetetään herrojen Fontanin ja\nMagalonin seuraan Poissyhin. Se on tuomarien tasapuolinen ja varsin\nkohtuullinen päätös. Siellä saan maata rojottaa kolmen neljän sadan\nretkun kanssa samoilla pahnoilla. -- Ja minun pitäisi sitten armahtaa\ntällaisia ihmisiä! hän huudahti ja kavahti kiivaasti pystyyn. --\nTuntevatko he mitään sääliä kolmatta säätyä kohtaan, kun saavat\njonkun sen jäsenistä kynsiinsä!\"\n\nNäihin sanoihin loputkin hänen kiitollisuudestaan herra de La Molea\nkohtaan sammui.\n\n-- Malttakaahan mielenne, herrat aatelisherrat, minä käsitän tuon\nteidän machiavelliläisen aikeenne. Abbé Maslon tai herra Castanède\nsiellä seminaarissa eivät olisi oivaltaneet sitä nopeammin kuin minä.\nTe tahtoisitte riistää käsistäni tämän provokaatiokirjeen. Ja minusta\ntulisi toinen eversti Caron, joka joutui Colmariin. Odottakaahan,\nhienot herrat, lähetänpä tämän arveluttavan kirjeen huolellisesti\nsinetöitynä pakettina abbé Pirardin talteen. Hän on kunnian mies,\njoten rahan viettelykset eivät pysty häneen. Niin, mutta hän availee\nkirjeitä... Minun täytyykin lähettää kirjeeni Fouquélle.\n\nJulienin katse näytti julmalta, hänen kasvonsa hirvittäviltä. Niistä\npuhui rikollisuus, ei mikään muu. Hän oli onneton mies, taistelussa\nkoko yhteiskuntaa vastaan.\n\n-- _Aseisiin!_. Julien huudahti ja riensi parilla harppauksella alas\nlinnan portaita. Hän juoksi katukirjurin kojuun ja oli sen näköinen,\nettä kirjuri aivan pelkäsi.\n\n-- Kopioikaa tämä, hän sanoi ja antoi kirjurille neiti de La Molen\nkirjeen.\n\nSillä aikaa kun kirjuri kopioi, hän laati itse kirjeen Fouquélle ja\npyysi tätä tallettamaan erään kalliin lähetyksen. Mutta, hän huomasi\nja keskeytti, postisensuuri avaa kirjeeni ja antaa sen teille, mitä\nhaluatte, hyvät herrat... Älkäähän luulko, odottakaahan!\n\nJulien meni ja osti eräältä protestanttiselta kirjakauppiaalta\ntavattoman ison raamatun, kätki taitavasti Mathilde-neidin kirjeen\nsen kanteen, kääri raamatun kirjeineen pakettiin, ja paketti lähti\nsitten postin mukana maalle, osoitettuna eräälle Fouquén työmiehistä,\njonka nimeä ei kukaan Pariisissa voinut tuntea.\n\nKun se oli tehty, Julien palasi iloissaan ja keventynein mielin hotel\nde La Moleen.\n\n-- Nyt on meidän vuoromme! hän huudahti, sulkeutuen kamariinsa lukon\ntaakse ja siepaten takin hartioiltaan.\n\nKuinka ihmeessä, hän kirjoitti Mathilde-neidille, ylhäinen neiti\nde La Mole lähettää Arsènen, isänsä lakeijan, käsien kautta\nköyhälle Juran kirvesmiehen pojalle, tiettävästi pilkatakseen hänen\ntyperyyttään, kirjeen, joka on hänelle aivan liian mairitteleva...\nJa sitten hän kopioi kaikki selvimmät lauseet neidiltä saamastaan\nkirjeestä.\n\nJulienin kirje olisi ollut kunniaksi vaikkapa sellaiselle\nvarovaiselle diplomaatille kuin herra ritari de Beauvoisis. Kello\noli vasta kymmenen. Juopuneena onnesta ja voimantunnosta, joka oli\njotakin aivan uutta sellaiselle köyhälle pirulle kuin Julien, hän\nlähti italialaiseen oopperaan. Siellä esiintyi hänen ystävänsä,\nlaulaja Geronimo. Koskaan ennen ei Julien ollut haltioitunut\nmusiikista niin kuin nyt. Hän tunsi itsensä suorastaan jumalaksi.\n\n\n\n\nXLIV\n\nNUOREN TYTÖN AJATUKSIA\n\n\n    Kuinka sekaannuksissa olen! Kuinka monta yötä olen viettänyt\n    unettomana! Hyvä Jumala, minä teen itsestäni halveksittavan\n    raukan! Hänkin alkaa halveksia minua. Mutta hän lähtee pois\n    täältä, jättää minut!\n\n                                         _Alfred de Musset_.\n\nMathilde kamppaili kyllä itseään vastaan ennen kuin kirjoitti\ntällaisen kirjeen. Hänen mielenkiintonsa Julienia kohtaan kukisti\npian ylpeyden, joka oli ollut ylimpänä hänen sydämessään siitä saakka\nkun hän oli syntynyt. Ensi kertaa intohimo valtasi nyt tuon ylpeän ja\nkylmän sielun. Mutta vaikka intohimo hallitsikin ylpeyttä, Mathilde\njäi vielä kiinni totuttuihin ylpeyden tapoihin.\n\nKaksi kuukautta kestäneet sieluntaistelut ja uudet elämykset\nmuovasivat niin sanoaksemme koko hänen olemuksensa toisenlaiseksi.\n\nMathilde uskoi nyt tulevansa onnelliseksi. Tuon uskon, joka on\nuljaissa luonteissa voittamaton, etenkin jos he ovat paitsi uljaita\nmyöskin erikoisen teräväjärkisiä, täytyi taistella kauan omanarvon\nja kaikkia arkipäiväisten velvollisuuksien tunteita vastaan. Kerran\nhän tuli kello seitsemältä aamulla äitinsä luo ja pyysi lupaa lähteä\njoksikin aikaa Villequierhen. Markiisitar ei suvainnut vastatakaan\nhänelle, neuvoi vain tytärtä menemään takaisin nukkumaan. Se oli\nneiti de La Molen viimeinen yritys noudattaa järkeä ja pysyä kiinni\nopitussa elämänkatsomuksessa.\n\nHänelle merkitsi sangen vähän, että hän ehkä loukkasi ja rikkoi\nkäsityksiä, joita jotkut sellaiset kuin herrat de Caylus, de\nCroisenois ja de Luz pitivät pyhinä. Tuollaiset olennot eivät hänen\nmielestään kyenneet ymmärtämään häntä. Hän olisi kysynyt heiltä\nneuvoa, jos olisi pitänyt ostaa vaunut tai maatila. Hän pelkäsi\nainoastaan sitä, että Julien olisi tyytymätön häneen.\n\nMutta ehkäpä hän vain kuvitteli Julienia erikoisen suureksi\nluonteeksi?\n\nMathilde inhosi henkevyyden puutetta, muuta huomauttamista ei hänellä\nollutkaan noissa kauniissa nuorissa herroissa, jotka häärivät hänen\nympärillään. Kuta lauhkeammin he laskivat pilaa kaikesta, mikä\npoikkeaa totutusta muodista tai matkii sitä huonosti, sitä enemmän\nheidän arvonsa hänen silmissään aleni.\n\nHe olivat kyllä rohkeita, mutta eivät mitään muuta. Entä millä tavoin\nrohkeita? Mathilde mietti. Kaksintaistelussa. Mutta sellainenhan on\npelkkää seremoniaa. Kaikki mikä koskee sitä tiedetään jo ennakolta,\nsekin mitä voitetun on kaatuessaan sanottava! Nurmella maaten\ntäytyy antaa kätensä sydämelleen painaen jalomielisesti anteeksi\nvastustajalleen ja lähettää tervehdys armaalleen, joka usein on\npelkkä kuviteltu olento tai joka lähtee tanssiaisiin samana päivänä\nkun sankari kuolee, etteivät ihmiset alkaisi turhaa juoruta.\n\nJa kyllähän vaaraa sopii uhmata, jos saa johtaa rynnäkköön\neskadroonaa, joka välkkyy pelkkää terästä! Mutta kuinka käy, kun\nvaara tulee yksinäisyydessä, erikoisena, aavistamattomana, todellakin\nrumassa muodossa?\n\nMathilde ajatteli: \"Henrik III:n hovissa oli sekä luonteeltaan että\nsyntyperältään suuria miehiä! Voi, jos Julien olisi ollut mukana\nJarnacissa tai Moncontourissa, en epäilisi hiventäkään! Niinä\ntodellisen voiman aikoina eivät ranskalaiset olleet mitään nukkeja.\nTaistelupäivä näytti heistä melkeinpä kaikkein pulmattomimmalta.\nHeidän elämänsä ei kääriytynyt aina kaikille yhteiseen ja kaikille\nsamanlaiseen kuoreen kuin mikäkin egyptiläinen muumio. Silloin\nvaadittiin todellakin enemmän rohkeutta lähteä jonakin iltana kello\nyhdentoista aikaan yksinään kotiin hotel de Soissonsista, jossa\nKatarina de Medici asui, kuin matkustella nykyään Algeriassa. Miehen\nelämä oli pelkkiä sattuman oikkuja. Nyt kulttuuri on poistanut\nkaikki sattumat, eikä meille satu enää mitään odottamatonta. Jos\naatteet ovat yllättäviä emme tiedä kuinka oikein pilkata niitä. Jos\ntapahtumat ovat yllättäviä pelkäämme niitä rajattoman raukkamaisesti.\nMitä naurettavuuksia peloissamme teemmekin, ne annetaan meille kyllä\nanteeksi. Kuinka rappeutunut ja yksitoikkoinen aika! Mitähän Boniface\nde La Mole olisi sanonutkaan, jos hän vuonna 1793 olisi nostanut\nmestatun päänsä haudasta ja nähnyt, kuinka seitsemäntoista hänen\nsukunsa jälkeläistä antoi siepata itsensä kiinni kuin lampaat ja\nviedä kaksi päivää myöhemmin itsensä mestauslavalle? Varma kuolema\nodotti heitä, mutta olisihan heistä ollut mautonta puolustaa henkeään\nja tappaa ainakin pari jakobiinia. Ranskan sankariaikoina, Boniface\nde La Molen eläessä, Julien olisi palvellut eskadroonanpäällikkönä,\nmutta minun veljeni olisi ollut silloin nuori, tavoiltaan säädyllinen\npappi, silmissään järkevyyttä ja kielellään viisaita sanoja.\"\n\nPari kuukautta aikaisemmin Mathilde luuli epätoivoissaan, ettei\nlöytäisi ainoaakaan olentoa, joka vähänkin eroaisi yleisen kaavan\nmukaan valetuista. Hän oli saanut itselleen jonkinlaista nautintoa\nsiitä, että uskalsi lähetellä kirjeitä eräille ylhäisten seurapiirien\nnuorille herroille. Moinen sopimaton ja tyhmänrohkea käytös, moinen\nmahdoton varomattomuus nuoressa tytössä oli vähällä turmella\niäksi hänen maineensa herra de Croisenoisin, tämän isän, herttua\nde Chaulnesin ja koko Chaulnesin suvun silmissä. Luulivathan he\nkoko avioliiton menevän myttyyn ja tiedustelivat syytä siihen.\nMathilde ei saanut unta, kun oli kirjoittanut jonkin kirjeistään. Ja\nkuitenkin nuo hänen kirjeensä olivat ainoastaan vastauksia toisille.\nNyt hän uskalsi tunnustaa rakastuneensa. Ja hän oli kirjoittanut\nitse _ensimmäisenä_ (miten kauheaa!) miehelle, jonka paikka oli\nyhteiskunnan halvimpia.\n\nJos tämä tulisi ilmi, seuraisi siitä varmasti ikuinen häpeä.\nEi kukaan niistä naisista, jotka kävivät hänen äitinsä luona,\nuskaltaisi puolustaa häntä? Mikä selitys voitaisiinkaan keksiä\nja pistää heidän suuhunsa, niin että salonkien rajaton inho\ntodellakin hälvenisi? Jospa hän olisi edes vain puhunut! Mutta\nhän oli tehnyt sen kauheuden, että oli kirjoittanut! -- Eräistä\nasioista ei koskaan kirjoiteta, huudahti Napoleon saadessaan tiedon\nBaylen antautumisesta. Ja juuri Julien oli kertonut hänelle tämän\nhistoriallisen lauseen, ikään kuin antaen hänelle jo varoituksen.\n\nMutta tämä kaikki nyt oli vielä varsin vähäistä! Mathilde oli levoton\naivan toisista syistä. Unohtaen kokonaan, miten hänen menettelynsä\nvaikuttaisi seurapiireihin, unohtaen halveksumisen lähtemättömän\ntahran, sillä hän loukkasi omaa säätyluokkaansa, hän oli lisäksi\nkirjoittanut ihmiselle, joka oli aivan toisenlainen kuin joku de\nCroisenois, de Luz, de Caylus.\n\nJulienin luonteen syvyys, sen _tuntemattomat_ puolet olisivat\npelottaneet häntä, vaikka kysymyksessä olisi ollut pelkkä tavallinen\ntuttavuussuhdekin. Ja nyt Mathilde aikoi saada hänet rakastajakseen,\ntehdä hänestä ehkäpä itselleen valtiaankin!\n\nMitä kaikkea hän alkaakaan vaatia minulta, jos hän joskus saa tuntea\nvaltansa pystyvän minuun? No niin, sanonpa silloin kuten Medea:\nMonien vaarojen keskellä jää minulle yksi turva, _minä_.\n\nMathilde arveli, ettei Julien tuntenut rahtuakaan kunnioitusta\nsukuylimyksellisyyttä kohtaan. Vielä pahempaa oli, että Mathilde\ntunsi, ettei hänellä ollut edes paikkaa Julienin sydämessä.\n\nNäinä epätietoisuuden viimeisinä kiduttavina hetkinä Mathilde-neidin\nnaisellinen ylpeys nousi vastarintaan. -- Mutta täytyyhän kaiken\nollakin erikoista minun kohtalossani! Mathilde huudahti sitten,\nmalttamattoman kiihkoissaan. Ja kun nyt ylpeys, johon hänet oli\ntotutettu kehtolapsesta asti, taisteli yhä vain kunniallisuutta\nvastaan, Julienin matka syöksi tapahtumat ratkaisukohtaansa.\n\n(Tällaiset luonteet ovat, onneksi, hyvin harvinaisia.)\n\nMyöhään illalla Julien keksi sen ilkeyden, että päätti lähettää yhden\noikein painavan matka-arkun porttivahdin huostaan. Sitä kantamaan\nhän kutsui erään lakeijan, jolla oli tapana pyrkiä hyviin väleihin\nneiti de La Molen kamarineidon kanssa. \"Tästä tempusta en hyödy ehkä\nmitään\", Julien ajatteli, \"mutta jos se onnistuu, neiti de La Mole\nluulee, että minä olen jo matkustanut.\"\n\nJa hyvillään kujeestaan Julien sitten nukkui. Mutta Mathilde ei sinä\nyönä ummistanut silmiään.\n\nSeuraavana päivänä Julien lähti jo päivän noustessa kenenkään\nhuomaamatta kotoa, mutta tuli takaisin ennen kello kahdeksaa.\n\nTuskin hän oli menossa kirjastoon, kun neiti de La Mole jo ilmestyi\novelle. Julien antoi hänelle vastauskirjeensä. Hän ajatteli, että\nvelvollisuus vaati nyt häntä puhumaan neidin kanssa, mikä olisikin\nollut varsin helppoa. Mutta neiti de La Mole ei tahtonut kuulla, vaan\nriensi pois. Julien oli siitä iloissaan. Hän ei tiennyt mitä olisi\nsanonut neidille. Julien ajatteli: \"Ellei tämä koko meno ole pelkkää\nhänen ja kreivi Norbertin kesken sovittua pilaa, niin varmaankin\nkylmät ilmeeni ovat tuossa ylhäissyntyisessä tytössä herättäneet sen\nkummallisen rakkauden, jota hän alentuu tuntemaan minua kohtaan.\nOlisinpa hölmö, jos innostuisin mieltymään mokomaan pitkään\nvaaleatukkaiseen nukkeen.\"\n\nJa täten asiaa harkittuaan hän tuli entistäänkin kylmemmäksi ja\nharkitsevammaksi. Hän ajatteli edelleen:\n\n\"Taistelussa, johon joudun, sukuylpeys on ikään kuin korkea kukkula,\nsotilaallisesti tärkeä asema hänen ja minun välillä. Sitä kukkulaa\nvastaan liikkeet täytyy keskittää. Tein sangen tyhmästi, kun jäin\nPariisiin. Tällainen matkan lykkääminen halventaa ja paljastaa minut,\njos tämä on vain leikkiä. Mikä vaara siinä olisi ollut, jos olisin\nlähtenyt matkalle? Minä olisin vetänyt heitä nenästä, jos he kerran\naikovat vetää minua nenästä. Mutta jos neiti de La Mole on aivan\ntosissaan, niin olisin vain lisännyt hänen kiinnostustaan monin\nverroin.\"\n\nTurhamaisuudessaan Julien oli tullut niin imarrelluksi neiti de La\nMolen kirjeestä, että hän tästä tapahtumasta iloitessaan unohti\nvakavasti pohtia, pitikö hänen matkustaa vai ei.\n\nHänen luonteensa vaarallisia puolia oli sekin, että hän oli erittäin\narka huomaamaan erehdyksensä. Nyt hän harmitteli kovasti tätä\nerehdystään, niin kovasti, että tuskin muistikaan enää sitä suurta\nvoittoa, jonka oli saanut ennen tätä vähäistä tappiota. Sitten\nneiti de La Mole yhdeksän tienoissa illalla äkkiä jälleen ilmestyi\nkirjaston ovelle, heitti hänelle kirjeen ja pakeni pois.\n\nJulien otti kirjeen maasta ajatellen: \"Tästähän näyttää tulevan\nromaani kirjemuodossa. Vihollinen tekee valheliikkeitä, minun täytyy\ntorjua ne kylmyydellä ja päättäväisyydellä.\"\n\nHäneltä pyydettiin ratkaisevaa vastausta niin kiihkeässä tuskassa,\nettä hänen sisäinen ilonsa yhä vain yltyi. Huvikseen hän teki\nvastauskirjeessään parin sivun verran pilaa henkilöistä, jotka muka\nyrittivät ilveillä hänen kustannuksellaan, ja kirjeen lopussa hän\nvielä ilvehtien ilmoitti päättäneensä lopultakin lähteä matkalle\nseuraavana aamuna. Saatuaan kirjeen valmiiksi hän ajatteli:\n\n\"Puutarhassa keksin tilaisuuden antaa sen hänelle.\"\n\nJa hän meni puutarhaan ja katseli neiti de La Molen huoneen ikkunaan.\n\nHuone oli ensimmäisessä kerroksessa, neidin äidin huoneiston\nvieressä, mutta alla oli korkea välikerros.\n\nEnsimmäinen kerros oli niin ylhäällä, että kun Julien käveli\nlehmuskujassa kirje kädessä, häntä ei voitu nähdä neiti de La Molen\nikkunasta. Lehmusten huolellisesti leikattu lehväkatto oli esteenä.\nSitten Julien ajatteli harmissaan:\n\n\"Kas niin, nyt olin taas tehdä tyhmyyden! Jos minua aiotaan pitää\npilkkana, niin autanpa vihollisiani, kun näytän itseni heille kirje\nkädessä.\"\n\nNorbertin huone oli juuri hänen sisarensa huoneen kohdalla, kerrosta\nylempänä, ja jos Julien olisi poistunut leikattujen lehmusten\nmuodostamasta holvikäytävästä, kreivi olisi ystävineen nähnyt hänen\nkaikki puuhansa.\n\nNeiti de La Mole ilmestyi ikkunaan. Julien näytti hänelle kirjettään.\nMathilde kumarsi vähän päätänsä. Silloin Julien riensi heti\nhuoneeseensa ja kohtasi sattumalta suuressa porraskäytävässä kauniin\nMathilde-neidin, joka otti nyt hänen kirjeensä vastaan, aivan tyynenä\nja kirkkain, hymyilevin silmin. Julien ajatteli:\n\n\"Mikä intohimo rouva de Rénal-raukan silmissä kuulsikaan, kun\nhän uskalsi tehdä sen mielettömyyden, että otti minulta kirjeen,\nja sellainen hän oli silloinkin kun olimme olleet hänen kanssaan\nläheisissä suhteissa jo puoli vuotta! Kertaakaan hän ei,\nmuistaakseni, katsonut minuun hymyilevin silmin.\"\n\nJulien ei voinut yhtä selvästi tunnustaa itselleen, miten hänen\najatuksensa sitten jatkui. Häpesikö hän vaikutintensa halpamaisuutta?\nHän lisäsi ajatuksissaan: \"Mutta mikä ero onkaan aamutakeilla, koko\nkäytöksellä ja muotojen eleganssilla! Kun hienoaistinen mies näkee\nneiti de La Molen parinkymmenen askeleen päästä, hän arvaa jo, mikä\nasema tällä naisella on yhteiskunnassa. Sitä voi tosiaan sanoa\neittämättömäksi arvoksi.\"\n\nNäin leikkiä laskiessaan Julien ei tunnustanut itselleen vielä\nkaikkein sisintä ajatustaan, sitä, ettei rouva de Rénalilla ollut\nuhrata hänelle ketään sellaista kuin markiisi de Croisenois.\nJulienilla oli ollut siellä kilpailijanaan ainoastaan tuo\nmoukkamainen aliprefekti Charcot, joka oli ottanut itselleen nimen\nMaugiron, koska Maugironien suku oli sammunut.\n\nKello viisi Julien sai kolmannen kirjeen. Se heitettiin hänelle\nkirjaston oven raosta. Itse neiti de La Mole juoksi niin kuin\nennenkin pakoon.\n\n\"Mikä hullu päähänpisto kirjoitella, kun voitaisiin aivan mukavasti\npuhellakin!\" Julien nauroi itsekseen. \"Vihollinen tahtoo minulta\nehdottomasti kirjeitä, se nyt on varmaa, ja mieluimmin monta\nkirjettä!\"\n\nHän ei liioin kiirehtinyt avaamaan tätä kirjettä. \"Lisää tietysti\nkauniita korulauseita\", hän ajatteli. Mutta kun hän sitten luki hän\nkalpeni. Kirjeessä ei ollut kuin muutama rivi:\n\n\"Minä kaipaan puhua kanssanne. Minun täytyy saada puhua teille\ntänä iltana. Tulkaa puutarhaan, kun kello lyö yksi yöllä. Ottakaa\npuutarhurin pitkät tikapuut kaivon luota, nostakaa ne seinää vasten\nja tulkaa ikkunasta luokseni. On kuutamo, siitä ei väliä.\"\n\n\n\n\nXLV\n\nSALAJUONIKO SITTENKIN?\n\n\n    Ah, kuinka tuskallista on odottaa suuren suunnitelman toimeenpanoa,\n    kun se on jo päätetty! Mikä outo pelko, mikä horjuminen! Koko elämä\n    on pantu vaakaan. -- Paljon enemmänkin: kunnia!\n\n                                                       _Schiller_.\n\n\"Tämä alkaa käydä vakavaksi\", Julien ajatteli... \"Ja hiukan liian\nläpinäkyväksi\", hän lisäsi hetken asiaa pohdittuaan. \"Jopa nyt\nmerkillistä. Tuo kaunis vallasneiti saattaa puhella kanssani\nkirjastossa niin vapaasti, ettei sille ole vertaa. Jumalalle kiitos,\nkoska markiisi ei tule sinne milloinkaan, kun pelkää minun vetävän\nhänen tarkastettavakseen laskuja. Tosiaan merkillistä! Herra de La\nMole ja kreivi Norbert, ainoat, jotka välistä käyvät täällä, ovat\nmelkein koko päivän poissa kaupungilla. On helppoa pitää silmällä,\nmilloin he tulevat takaisin kotiin. Ja nyt tämä jalo Mathilde, jonka\nkättä ylhäisinkään ruhtinas ei ole kyllin hieno saamaan, vaatisi\nminua tällaiseen mahdottomaan varomattomuuteen! Varmasti minut joko\ntahdotaan tuhota tai ainakin tehdä minusta huonoa pilaa. Ensin minut\nyritettiin pistää ansaan omilla kirjeilläni, mutta nepä osasivatkin\npysytellä viisauden ohjissa. No niin, nyt heidän on pakko ryhtyä\nyritykseen, joka on päivääkin selvempi. Nuo somat pikku herrat\nluulevat minua liian hölmöksi tai liian itserakkaaksi. Hyi hitto,\nkiivetä kirkkaimmassa kuutamossa sillä tavoin tikapuilla tuonne\nensimmäiseen kerrokseen, joka on seitsemän ja puoli metriä korkealla.\nMinuthan ennätetään nähdä lähitaloistakin. Siinäpä hojotan kauniisti\ntikapuillani!\"\n\nJulien meni huoneeseensa ja alkoi viheltäen täyttää matkalaukkuaan.\nHän oli päättänyt matkustaa eikä edes vastata kirjeeseen.\n\nMutta viisas päätös ei tuonutkaan sielunrauhaa. Yhtäkkiä hän\najatteli, kun oli jo sulkenut matkalaukkunsa: \"Mutta jospa Mathilde\nsittenkin tarkoittaa täyttä totta? Silloin olen hänen mielestään\noikea raukkojen raukka. Ja koska olen halpaa sukua, minulta vaaditaan\nluonnetta. Ikään kuin käteistä rahaa, itsestään puhuvien tekojen\ntodisteita, tekojen, jotka eivät tarvitse tuekseen mitään suopeita\notaksumia.\"\n\nNeljännestunnin hän mietti asiaa.\n\n\"Miksipä kieltäisin sitä itseltäni. Olisin hänen mielestään suuri\nraukka!\" hän päätteli viimein. \"Ja siten menettäisin, paitsi koko\nylimystön ihanimman tähden, kuten herttua de Retzin tanssiaisissa\nkaikki sanoivat, myöskin sen jumalaisen ilon, että saisin nähdä,\nkuinka markiisi de Croisenois, herttuan poika ja itsekin kerran\ntuleva herttua, minun tähteni hylätään. Hurmaava nuori herra, jolla\non kaikki sellaiset hyvät puolet, joita minulla ei ole, hieno\nseurustelutaito, aatelinen sukuperä, rikkautta... Niinpä saisin\nkärsiä koko ikäni katkeraa katumusta, en juuri neiti de La Molen\ntähden, sillä tuleehan niitä miehille aina rakastajattaria!\n\n    Mutta kunnia on yksi vain,\n\nsanoi aikoinaan don Diego, ja nyt väistyisin selvästi ja selittämättä\nensimmäistä vaaraa, joka minulle on tarjoutunut, sillä kaksintaistelu\nherra de Beauvoisisin kanssa oli paremminkin pilaa. Tämä on jotakin\naivan toista. Joku lakeija saattaa ottaa minut maalitaulukseen.\nMutta se on sentään pikku vaara, sillä minä voin menettää tässä\nkunnianikin. Niin niin, tämä alkaa käydä vakavaksi, poikaseni, tässä\non kysymyksessä _honur_, lisäsi hän gascognelaisella murteella\nironisesti. \"Milloinkaan ei sellainen köyhä piruparka kuin minä,\njonka sattuma on potkaissut maailmassa niin alas, saa näin mainiota\ntilaisuutta. Kyllähän minulla menestystä voi olla, mutta ainoastaan\nalamittaisempien seurassa...\"\n\nHän harkitsi asiaa tarkoin, käveli kiireesti edestakaisin ja töksähti\nsilloin tällöin äkkiä istualleen. Hänen huoneeseensa oli tuotu komea\nkardinaali de Richelieun marmorinen rintakuva. Se veti nyt väkisin\nhänen silmiään puoleensa. Rintakuva näytti tarkastelevan häntä ankara\nilme kasvoillaan, ikään kuin moittien, että hän oli tuollainen\npelkuri, aivan vastakohta Ranskan kansan yleiselle luonteelle. --\nOlisinkohan epäröinyt tällä tavoin sinun aikanasi, sinä suuri mies?\nSitten hän pohti:\n\n\"Olettakaamme nyt kaikkein pahinta, nimittäin, että tämä olisi\nansa. Sellainen on melkoisen rumaa nuoren tytön käytökseksi ja\nhyvin häpeällistä. Ja tiedetäänhän, etten minä ole niitä miehiä,\njotka pitävät suunsa kiinni. Minut olisi siis pakko tappaa. Moinen\nkävi kyllä päinsä 1574, Boniface de La Molen aikaan, mutta nykyään\nei sellaista sentään uskallettaisi. Nämä ihmiset eivät ole samaa\nmaata kuin silloin. Ja neiti de La Molea kadehditaan kovasti! Jo\nseuraavana päivänä huudettaisiin hänen häpeäänsä suurella riemulla\nneljässäsadassa salongissa! Olen huomannut, että palvelusväki täällä\njuoruaa keskenään, että minut on otettu talossa niin etuoikeutettuun\nasemaan... Sen olen omin korvin kuullut... Toinen seikka sitten, nuo\nkirjeet... Ehkä he olettavat, että ne ovat minulla mukanani. Minut\nkaapataan kiinni hänen huoneessaan ja kirjeet ryöstetään. Kimppuuni\nkarkaa kaksi, kolme, neljä, vaikka kuinka monta miestä! Mutta mistäpä\nhe saisivat sopivat kätyrit? Löytyisikö Pariisista miehiä, jotka\npitäisivät suunsa kiinni? Niin ollen he pelkäävät oikeudenkäyntiä...\nMutta hitto soikoon, unohdanhan, että siellä ovat he itse, nuo herrat\nde Caylus, de Croisenois ja herra de Luz. Näin erinomainen tilaisuus\nja se seikka, että he saisivat nähdä minut keskellään narrina,\novat houkutelleet heidät leikkiin. Varo Abélardin kohtaloa, herra\nsihteeri! Mutta, perhana soi, olkoon menneeksi. Saattekin sitten\nminulta leiman otsaanne, isken teitä suoraan vasten kasvoja niin kuin\nCaesarin soturit Pharsalan kentällä!... Mitä taas kirjeisiin tulee,\nniin voinhan jättää ne varmaan paikkaan.\"\n\nJulien kopioi kaksi viimeistä kirjettä, piilotti ne erääseen\ntuon kauniin Voltaire-painoksen niteeseen ja jätti kirjastoon.\nAlkuperäiset kirjeet hän vei itse postiin.\n\nPalattuaan kotiin hän huudahti yhtäkkiä kummastuneena ja kauhistuen:\n\n-- Mutta mihin mielettömyyteen minä aionkaan syöksyä!\nNeljännestuntiin hän ei ollut katsellut oikein kasvoista kasvoihin\ntekoa, johon aikoi seuraavana yönä ryhtyä.\n\n-- Mutta jos minä nyt väistyn, niin minä halveksin sitten koko\nelämäni itseäni. Se menettely kiusaisi aina epäluuloani, ja minulle\non sellainen epäluulo onnettomuuksista kaikkein katkerin. Enkö\nepäillyt jo Amandan rakastajaakin? Helpommin antaisin kai anteeksi\nvaikkapa todistetun rikoksen. Jos sen kerran tunnustaisin rikokseksi,\nunohtuisi koko asia ajatuksistani. Missä olisi enää tälle vertaa.\nMinulla on kilpailijana ehkä eräs Ranskan loistavimpia nimiä, ja\nminäkö myöntäisin vapaaehtoisesti itseni häntä huonommaksi! Suoraan\nsanoen, jos en mene, se on pelkuruutta. Tässäpä sana, joka ratkaisi\nasian! huudahti Julien ja nousi pystyyn. -- Muuten: hän on sitä\npaitsi sangen kaunis! Jos tämä ei ole petturuutta, niin mihin\nmielettömyyteen hän minun tähteni heittäytyykään!...Jos se jälleen\non petkutusta, niin, pernana vie, hyvät herrat, ainoastaan minusta\nriippuu, tehdäänkö leikistä totta vai ei! Ja minä teen siitä totta.\n\nSitten hän lisäsi: -- Mutta jospa he sitovat minulta kädet heti\nkun kiipeän kamariin? Ovat voineet järjestää sinne jonkinlaisen\npyydystyskojeen!\n\nHäntä nauratti: -- Tämä on kuin kaksintaistelua. Jokaisen\nhyökkäysliikkeen torjumiseksi tiedetään väistöliike, sanoi\nmiekkailunopettajani, mutta Jumala, joka tahtoo, että\nkaksintaistelijat lopettaisivat, panee toisen heistä unohtamaan\nväistöliikkeensä. Sitä paitsi minulla on paras vastaus heille täällä.\nJa hän veti taskustaan pikku pistoolit, ja vaikka ruuti oli aivan\nkuivaa, hän työnsi sankkiin uutta.\n\nVielä jäi monta tuntia odotusaikaa. Ajan kuluksi Julien kirjoitti\nFouquélle:\n\n\"Ystäväni, älä avaa tässä sisällä olevaa kirjettä muuta kuin siinä\ntapauksessa, että kuulet minulle sattuneen jotakin, esimerkiksi\ntapaturman. Raaputa silloin käsikirjoituksesta, jonka sinulle\nlähetän, pois kaikki nimet, ota käsikirjoituksesta kahdeksan kopiota\nja lähetä ne Marseillen, Bordeauxon, Lyonin, Brysselin ynnä muihin\nsanomalehtiin. Kymmenen päivää myöhemmin anna painattaa käsikirjoitus\nja lähetä siitä ensimmäinen kappale herra markiisi de La Molelle,\nja kaksi viikkoa sen jälkeen heittele muut vedokset Verrièresin\nkaduille.\"\n\nTässä pienessä puolustusmuistelmassa, joka oli laadittu kertomuksen\nmuotoon ja jota Fouqué ei saisi avata ennen kuin jonkin onnettomuuden\nsattuessa, Julien loukkasi niin vähän kuin mahdollista neiti de La\nMolen mainetta, mutta antoi kuitenkin kyllin asiallisen kuvan omasta\nasemastaan.\n\nJulien sai parhaaksi kirjepakettinsa valmiiksi, kun päivälliskello\nkilisi. Ja hänen sydämensä alkoi jyskyttää. Kertomuksen sommittelusta\nkiihtynyt mielikuvitus pelkäsi traagisia kohtalon iskuja. Hän näki,\nmiten palvelijat sieppaisivat hänet kiinni, sitoisivat köysiin,\nveisivät vankiluolaan kapula suussa. Siellä yksi vartija pitäisi\nhäntä aina silmällä. Ja jos ylimysperheen kunnia vaatisi seikkailulle\ntraagisen lopun, se olisi helppo toteuttaa sellaisilla myrkyillä,\njotka eivät jätä ruumiiseen mitään jälkeä. \"Voitaisiin väittää, että\nolen kuollut johonkin tautiin, ja ruumis kannettaisiin vainajana\nhuoneeseensa.\"\n\nJulien heltyi omasta kuvitelmastaan niin kuin draamakirjailija\nnäytelmästään, ja ruokasaliin tullessaan hän todellakin pelkäsi.\nHän tähysteli kaikkia palvelijoita, jotka liikkuivat siellä\njuhlapuvuissaan. Hän tarkasteli heidän kasvojensa ilmeitä. \"Ketkähän\nheistä on valittu ensi yön toimitukseen\", hän ajatteli. \"Tässä\nperheessä muistetaan Henrik III:n aikuiset tapahtumat niin elävästi\nja niistä jutellaan niin usein, että ollaan paljon päättäväisempiä\nkuin muut saman arvoiset ihmiset, jos luullaan itseään solvatuksi.\"\nJulien katseli neiti de La Molea, lukeakseen hänen silmistään\nperheen aikomukset. Mathilde oli kalpea, hänen kasvoillaan oli aivan\nkeskiaikainen ilme. Milloinkaan hän ei ollut näyttänyt Julienista\nniin ylhäiseltä. Hän oli todellakin kaunis ja kunnioitusta herättävä.\nJulien melkeinpä rakastui. _Pallida morte futura_, [Hänen kalpeutensa\nilmaisee suuria aikeita.] hän ajatteli.\n\nTurhaan Julien lähti päivällisen jälkeen tahallaan pitkäksi aikaa\npuutarhaan kävelemään. Neiti de La Mole ei tullut sinne. Jos Julien\nolisi saanut tällä hetkellä puhella hänen kanssaan, oli raskas paino\npudonnut hänen sydämeltään, sillä hän tunnusti itselleen pelkäävänsä.\nKoska hän nyt oli päättänyt antautua yritykseen, hän myönsi\nhäpeämättä tunteensa. \"Mitäpä haittaa, millaisella mielellä nyt olen,\nkunhan vain toiminnan hetkellä rohkeuteni säilyy\", hän ajatteli.\n\nJa hän meni tutkimaan taisteluasemiaan ja koettelemaan, kuinka\nraskaat tikapuut olivat.\n\nItsekseen hän naureskeli: -- Täällä kohtalo antaa minulle samat\nvälineet kuin Verrièresissäkin. Mutta mikä ero! Silloin, -- ja\nhän huokasi, -- ei minun tarvinnut epäillä olentoa, jonka tähden\nuskaltauduin vaaraan. Ja vaarakin oli aivan erilainen! Jos minut\nolisi surmattu herra De Rénalin puutarhassa, ei kunniani olisi\nsiitä mennyt. Olisi ollut helppo sanoa, ettei kuolemani syytä\nkyetty selittämään. Mutta täällä! Minkälaisia inhottavia tarinoita\nhotel de Chaulnes, hotel de Caylus, de Retz jne. yleensä kaikki,\nminusta sitten sepittävätkään! Minusta tulee jälkimaailmalle\nhirviö. Niin, pariksi kolmeksi vuodeksi enintään, hän jatkoi sitten\nnauraen ja itseään ivaten. Mutta kuitenkin ajatus pyrki hänet aivan\nlannistamaan. -- Ja kuinka minä voisi puhdistaa itseni? Jos oletetaan,\nettä Fouqué painattaa jälkeenjättämäni pamfletin, siitä koituu\nvain lisätodistus halpamaisuudestani. Se on selvä. Minut otetaan\nperheeseen, ja saamani vieraanvaraisuuden ja hyvyyden, jota minulle\nsiellä tuhlataan, minä palkitsen painattamalla häväistyskirjeen talon\ntapahtumista, mustaa naisten kunniaa! Ei, antakaamme tuhat kertaa\nmieluummin heidän vetää minua nenästä!\n\nIllasta tuli Julienille todella tuskallinen.\n\n\n\n\nXLVI\n\nKELLO YKSI YÖLLÄ\n\n\n    Puutarha oli varsin suuri; se oli järjestetty hyvin aistikkaasti\n    muutamia vuosia sitten, mutta puut olivat toistasataa vuotta\n    vanhoja. Sen sävy oli ikään kuin maalainen.\n\n                                                   _Massinger_.\n\nHän aikoi jo kirjoittaa Fouquélle vastamääräyksen, kun kello löi\nyksitoista. Hän käänsi huoneensa oven lukkoa niin kovasti, että\nkaikki luulisivat hänen menneen levolle. Mutta sitten hän lähtikin\nhiipien tarkastamaan koko taloa, etenkin neljättä kerrosta, jossa\npalvelijat asuivat. Missään hän ei huomannut mitään erikoista. Joku\nrouva de La Molen kamarineideistä piti kekkereitä, palvelusväki\nnaukkii iloisesti punssia.\n\n\"Koska he noin nauravat, heitä ei ainakaan ole määrätty ensi yön\nseikkailuun, muuten he olisivat vakavampia\", Julien ajatteli.\n\nViimein hän meni puutarhaan ja asettui sinne erääseen pimeään\nkulmaukseen. \"Jos he aikovat salata asian talon omilta palvelijoilta,\nniin he antavat niiden miesten, joiden on karattava kimppuuni,\nkiivetä puutarhaan muurin ylitse. Ja jos herra de Croisenois jaksaa\nharkita asiaa selvin päin, niin hänestä on parhainta sitä naista\nkohtaan, jonka kanssa hän aikoo mennä naimisiin, että minut otetaan\nkiinni ennen kuin pääsen neiti de La Molen huoneeseen.\"\n\nSitten hän teki erittäin tarkan tiedusteluretken. \"Kunniani on\nvaarassa\", hän ajatteli, \"jos teen virheen, en suinkaan anna\nitselleni anteeksi sanomalla, etten minä aavistanut tällaista.\"\n\nYö oli aivan epätoivoisen valoisa. Kuu nousi yhdentoista tienoissa,\nja puoli yksi se valaisi koko puutarhapuolen taloa. \"Hän on\nilmeisesti hullu\", Julien ajatteli. Kello yhden aikaan näkyi vielä\nvaloa kreivi Norbertin ikkunoista. Koskaan ei Julien ollut pelännyt\nniin. Hän näki yrityksessä pelkkiä vaaroja eikä ollut siihen\nollenkaan innostunut.\n\nHän meni ottamaan nuo tavattoman raskaat tikapuut, odotti vielä viisi\nminuuttia, tulisiko vastakkainen käsky, ja viisi minuuttia yli kello\nyksi hän nosti tikapuut Mathilde-neidin ikkunalautaa vasten. Sitten\nhän kiipesi hiljaa ylös, pistooli kädessä, ja ihmetteli, ettei hänen\nkimppuunsa hyökätty. Kun hän pääsi lähemmäksi ikkunaa, se aukesi\naivan äänettömästi:\n\n-- Te tulitte, herra Sorel, kuiskasi Mathilde peloissaan. -- Minä\nolen täältä tunnin katsellut teitä.\n\nJulien tunsi asemansa hyvin kiusalliseksi, hän ei tiennyt, miten\noikein menetellä, hän ei ollut yhtään rakastunut. Mutta noloudessaan\nhän ajatteli, että oli uskallettava, ja yritti syleillä neiti de La\nMolea.\n\n-- Hyi! Mathilde tuhahti ja työnsi hänet luotaan.\n\nJulien oli tyytyväinen, kun hänet torjuttiin, ja tarkasteli sitten\nnopeasti neiti de La Molen huonetta. Kuu paistoi niin kirkkaasti,\nettä varjot nurkissa näyttivät pikimustilta. \"Täällä voi kyllä\npiileskellä miehiä, heitä ei voi täällä ollenkaan erottaa\", Julien\najatteli.\n\n-- Mitä teillä on takkinne ulkotaskussa? Mathilde kysyi iloissaan\nsiitä, että keksi jonkin puheenaiheen. Hänen tuli kauhean paha\nolla. Kaikki hyvän perheen tyttärelle niin tyypilliset kainouden ja\nhäveliäisyyden tunteet olivat jälleen päässeet vallalle ja kiduttivat\nhäntä julmasti.\n\n-- Minulla on pistoolit ja muita aseita mukanani, Julien vastasi,\nhänkin yhtä tyytyväisenä, kun sai sanoa jotakin.\n\n-- Tikapuut täytyy laskea takaisin alas, Mathilde sanoi.\n\n-- Ne ovat kovin raskaat, saattavat rikkoa alasalin tai välikerroksen\nikkunat.\n\n-- Ei saa rikkoa ikkunoita! Mathilde jatkoi koettaen puhua aivan\ntavallisella äänellä, mutta onnistumatta. -- Ettekö voisi laskea\ntikapuita nuoran avulla, joka solmittaisiin ylimmäiseen puolapuuhun?\nMinulla on aina paljon köysiä huoneessani.\n\nJulien ajatteli: \"Ja tämä nainen on muka rakastunut! Hän uskaltaa\nväittää rakastavansa minua! Moinen kylmäverisyys ja älykkäät\nvarokeinot todistavat liiankin selvästi, etten minä olekaan mikään\nherra de Croisenoisin voittaja, kuten typerästi luulin, vaan\nainoastaan hänen seuraajansa. Olkoon, mitä minä siitä? Olenko minä\nmuka rakastunut? Ainakin siinä minä voitan markiisin, että hän\nvarmasti suuttuu, kun saa seuraajan, ja vielä pahemmalla syyllä,\nkun se seuraaja olen minä. Kuinka pöyhkeästi hän katseli minua\neilisiltana kahvila Tortonissa, ei ollut muka tuntevinaan! Ja kuinka\nilkeän näköisenä hän sitten viimeinkin tervehti minua, kun ei voinut\nenää olla sitä tekemättä!\"\n\nJulien oli solminut nuoran tikapuiden ensimmäiseen puolapuuhun ja\nlaski sitten tikapuut varovasti alas, kumartuen sitä tehdessään\nparvekkeelta ulos niin pitkälle kuin suinkin voi, ettei olisi\nkolauttanut tikapuita ikkunoihin. \"Mainio tilaisuus tappajilleni, jos\nniitä piileksii täällä neidin huoneessa\", hän ajatteli. Mutta mistään\nei kuulunut hiiskahdustakaan.\n\nTikapuut laskeutuivat maahan, Julien sai asetetuksi ne seinän\njuurelle kukkapenkkiin, jossa kasvoi eksoottisia kukkia.\n\n-- Mitähän äiti sanoo, kun näkee kauniit kukkansa aivan\nkatkottuina! Mathilde sanoi. -- Nuorakin täytyy heittää alas, hän\njatkoi tavattoman rauhallisesti. -- Jos sen nähtäisiin riippuvan\nparvekkeelta, olisi vaikea keksiä tekosyitä selitykseksi.\n\n-- _Mutta miten minä sitten täältä mennä?_ kysyi Julien matkien\nkreolien puhetapaa. (Yksi perheen kamarineidoista oli San Domingosta\nkotoisin.)\n\n-- Tekö? Te mennä ovesta, vastasi Mathilde ja ihastui, kun sai puhua\nedes virheellistä kieltä. Ja hän ajatteli: \"Tämä mies ansaitsee\ntosiaan kaiken minun rakkauteni.\"\n\nJulien oli juuri parahiksi päästänyt nuoran putoamaan puutarhaan.\nMathilde puristi hänen käsivarttaan: Julien luuli, että nyt\nvihollinen karkaisi häneen käsiksi, pyörähti ympäri ja veti tikarin\nesille. Mathilde oli ollut kuulevinaan, että jossakin avattiin\nikkuna. He seisoivat hievahtamatta, hengittämättä paikallaan.\nMolemmat kirkkaassa kuun valossa. Ääntä ei sitten enää kuulunut ja he\nrauhoittuivat.\n\nMutta sitten alkoi taas äskeinen tukala tunnelma, joka oli molemmille\nyhtä vaikea. Julien tutki, oliko ovi tarkoin lukossa. Hän aikoi\nvilkaista sängyn allekin, mutta ei kuitenkaan kehdannut. Sinne olisi\nvoitu piilottaa lakeija tai parikin. Viimein hän kuitenkin pelkäsi\nsaavansa katua varomattomuuttaan ja katsoi sängyn alle.\n\nMathilde kärsi jälleen kaikkia suunnattoman häveliäisyyden ahdistavia\ntuskia. Hänen asemansa oli kauhea.\n\n-- Mitä teitte kirjeilleni? hän kysyi viimein.\n\nJulien ajatteli: \"Nyt tuli mainio tilaisuus ällistyttää noita\nherroja, jos he piileskelevät kuuntelemassa, ja välttää tappelu.\"\n\n-- Ensimmäinen niistä on kätketty ison protestanttisen raamatun\nsisään, jonka posti eilen vei täältä hyvin pitkän matkan päähän.\n\nHän puhui erikoisen kovalla äänellä ja yksityiskohtaisen tarkasti\ntästä asiasta, niin että jos jotkut olisivat piiloutuneet noihin\nkahteen suureen mahonkikaappiin, joita hän ei ollut uskaltanut\ntarkastaa, he olisivat kuulleet nämä sanat.\n\n-- Toiset kaksi on viety postiin ja lähtevät samaa tietä kuin\nensimmäisetkin.\n\n-- Mutta, hyvä Jumala, miksi tällaiset varovaisuustoimet? Mathilde\nkysyi säikähtäen.\n\nJulien ajatteli: \"Mitä varten minä valehtelisin?\" Ja hän ilmaisi\nkaikki epäluulonsa syyt.\n\n-- Siksipä sinun kirjeesi olivatkin niin kylmiä, Mathilde huudahti\näänellä, josta vivahti raivo ja uusi kylmyys. Julien ei huomannut\nvivahteiden eroa. Neiti de La Molen sinuttelu sai hänet päästä\npyörälle tai ainakin se haihdutti hänen epäluulonsa. Hän uskalsi nyt\nkietoa tuon ihanan tytön, jota hän niin kunnioitti, syliinsä, ja\nMathilde torjui vain heikosti.\n\nJulien turvautui nyt, kuten Besançonissa Amanda Binetin seurassa,\nhyvään muistiinsa ja lausui useita kauniimpia kohtia _Uudesta\nHéloïsesta_.\n\n-- Sinulla on miehen sydän, Mathilde sanoi hänelle, sen enempää hänen\nlausuntaansa kuuntelematta. -- Tunnustan, että tahdoin koetella\nrohkeuttasi. Päätös, jonka teit siitä huolimatta, että ensin epäilit,\ntodistaa sinut paljon uljaammaksi kuin luulinkaan.\n\nMathilde koetti pakottaa itsensä sinuttelemaan Julienia. Se kävi\nniin vaikeasti, että hänen täytyi pitää huolta siitä paljon enemmän\nkuin ajatella mitä puhui. Julienia taas ei ilahduttanut lainkaan\nmoinen sinuttelu, jossa ei tuntunut hellyyden hiventäkään. Hän\nihmetteli, ettei ollut laisinkaan onnellinen. Ja tunteakseen itsensä\nonnelliseksi täytyi hänen lopulta turvautua selittelyihin. Hän\nnäki, että tämä nuori nainen, joka oli niin ylpeä, ettei koskaan\ntuhlannut ylistyksiään muuten kuin suurin rajoituksin, antoi hänelle\nerikoisen arvon. Ja se järkevä todistelu tyydyttikin lopulta hänen\nitserakkautensa.\n\nTyydytys ei tosin ollut samaa haltioitumista kuin se, joka oli\nvälistä vallannut hänet rouva de Rénalin sylissä. Julienin ja neiti\nde La Molen kohtauksessa ei Julienilla ensin ollut mitään helliä\ntunteita. Se oli ainoastaan kunnianhimon suurinta tyydytystä, ja\nJulienhan oli ennen kaikkea kunnianhimoinen. Hän alkoi jälleen\npuhua henkilöistä, joita oli epäillyt, ja varokeinoista, joihin oli\nryhtynyt. Ja jutellessaan hän harkitsi mielessään, millä tavoin\nkäyttäisi voittoaan hyväkseen.\n\nMathilde oli vielä täysin häkeltynyt ja näytti aivan lannistuneen\nteostaan. Mutta hän tuntui ihastuvan, kun sai jälleen puheenaiheen.\nNeuvoteltiin, miten voitaisiin taas tavata. Ja Julien nautti omasta\nälystään ja rohkeudestaan, jotka tulivat tässä keskustelussa taas\nselvästi ilmi. Oltiin tekemisissä sangen teräväpäisten miesten\nkanssa, pikku Tambeau oli varmasti vakoilija, mutta osasivatpa\nMathilde ja Julienkin tarvittaessa viekastella.\n\nMissä olisikaan helpompi kohtauspaikka kuin kirjasto ja siellä he\nvoisivat sopia kaikesta?\n\n-- Minä voin epäluuloa herättämättä liikkua kaikkialla koko talossa,\nJulien lisäsi. -- Melkeinpä mennä itsensä markiisittarenkin\nhuoneeseen. Sen kauttahan täytyi kulkea tyttären huoneeseen. Mutta\njos Mathilde pitäisi enemmän siitä, että Julien tulisi vastakin\ntikapuilla, niin riemusta juopuen Julien antautuisi moiseen\nvähäpätöiseen vaaraan.\n\nMathilde-neitiä loukkasi Julienin sanojen sävy. \"Hän on siis nyt\nminun käskijäni\", Mathilde ajatteli, ja katumus alkoi kalvaa\nhänen sydäntään. Järki kauhistui päätöntä hulluutta, johon hän\noli ryhtynyt. Jos hän olisi voinut, olisi hän tuhonnut itsensä ja\nJulienin. Milloin hän, koko tahdonvoimansa ponnistaen, jaksoi hillitä\nkatumuksen ääntä, silloin kainous ja kauhea häpeä tekivät hänet aivan\nonnettomaksi. Hän ei ollut aavistanut, mihin julmaan asemaan hän\njoutuisi. Viimein hän ajatteli:\n\n\"Täytyyhän minun kuitenkin puhua hänelle. Tapa on sellainen,\nrakastajan kanssa puhellaan.\"\n\nJa täyttääkseen nyt velvollisuutensa Mathilde alkoi kertoa, miten\nmonenlaisia päätöksiä hän oli viimeisinä päivinä Julienin suhteen\ntehnyt, mutta hänen sanoissaan oli paljon enemmän hellyyttä kuin\nhänen äänensä sävyssä.\n\nMathilde kertoi päättäneensä, että jos Julien uskaltaisi tulla hänen\nluokseen puutarhurin tikapuitten avulla, kuten hän oli Julienia\nkäskenyt, niin hän olisi aivan Julienin oma. Mutta milloinkaan ei\nnäin intiimejä sanoja ole lausuttu kylmemmin ja muodollisemmin. Tähän\nasti kohtauksessa oli vallinnut jäisen hyytävä tunnelma, sellainen,\nettä rakkaus saattoi koska tahansa muuttua vihaksi.\n\nMikä siveellinen varoitus nuorelle ymmärtämättömälle tytölle!\nMaksaako vaivaa tuhota koko elämänsä moisen tuokion vuoksi?\n\nVasta pitkän epävarmuuden jälkeen, jota ajattelematon katselija olisi\npitänyt ilmeisenä vihan merkkinä, -- niin vaikea oli tunteiden,\njoita nainen on velvollinen omaa itseään kohtaan muistamaan, alistua\nkaikkein lujimpaankaan tahdonponnistukseen, -- Mathilde saattoi olla\nJulienille hellä rakastajatar.\n\nTosin hänen hyväilynsä olivat hieman _tahdottuja_, intohimoinen\nrakkaus oli vielä hänelle paremminkin malli, jota hän koetti\njäljitellä, kuin todellisuus.\n\nNeiti de La Mole uskoi täyttävänsä velvollisuutensa itseään ja\nrakastajaansa kohtaan. \"Poika-raukka on ollut erinomaisen rohkea,\njoten hänen täytyy saada onnensa, tai sitten minun luonteeni on\nhuono.\"\n\nMutta kuitenkin koko ikuisen elämänsä hinnalla hän olisi tahtonut\npäästä tästä kauheasta todellisuudesta ja pakosta, johon oli joutunut.\n\nMathilde tunsi hallitsevansa täysin sanansa, koettipa hän sitten\nmiten tahansa pakottaa itseään toisenlaiseen sävyyn.\n\nHeidän yötään ei häirinnyt minkäänlainen katumus tai omantunnon\nvaiva. Se tuntui Julienista enemmänkin omituiselta kuin onnelliselta.\n\"Hyvä Jumala, kuinka toisenlaisia ne kaksikymmentäneljä tuntia\nolivat, jotka hän viimeksi viipyi Verrièresissä! Pariisin\nsievistelevät tavat ovat keksineet keinon turmella kaiken, yksinpä\nrakkaudenkin\", hän ajatteli katkerasti.\n\nNäitä asioita hän mietti seisoessaan toisessa suurista\nmahonkikaapeista, jonne hänet oli pistetty, kun ensimmäisiä ääniä\nalkoi kuulua neiti de La Molen huoneen naapurihuoneistosta. Mathilde\nmeni sitten äitinsä kanssa aamumessuun, kamarineidot poistuivat pian\nkoko kerroksesta, ja Julien pääsi helposti pujahtamaan tiehensä ennen\nkuin he tulivat sinne takaisin viimeisiin aamutöihinsä.\n\nJulien nousi satulaan ja ratsasti kaikkein yksinäisimpiin paikkoihin\neräässä Pariisin lähellä olevassa metsässä. Hän tunsi itsensä paljon\nhämmästyneemmäksi kuin onnelliseksi. Kun onnen tunne ajoittain\nvaltasi hänet, se oli samantapaista kuin nuoren aliluutnantin, kun\narmeijakunnan kenraali jonkin hämmästyttävän ansioteon johdosta\nnimittää hänet yhtäkkiä ja odottamatta suoraa päätä everstiksi.\nJulien tunsi itsensä tavattoman korkealle ylennetyksi. Kaikki, mikä\neilen oli ollut hänen yläpuolellaan, oli nyt hänen tasallaan tai\nehkäpä alempanakin.\n\nMitä enemmän Julien muisteli menneiden päivien onnea, sitä enemmän\nhänen tunteensa kasvoi.\n\nSe, ettei Mathilde ollut tuntenut sielussaan mitään hellyyttä\nJulienia kohtaan, johtui kummallista kyllä siitä, että Mathilde oli\nkoko kohtauksessa ainoastaan täyttänyt velvollisuutensa. Menneen\nyön tapahtumista hän ei löytänyt muuta yllättävää kuin surkean\nmielialan ja häpeän. Ne tunteet hän oli saanut palkaksensa, eikä\nsitä autuaallista onnea, josta romaanit kertoivat. Ja hän ajatteli:\n\"Olisinkohan erehtynyt, enkö rakastakaan häntä?\"\n\n\n\n\nXLVII\n\nVANHA MIEKKA\n\n\n    1 now mean to be serious; -- it is time,\n    Since laughter now-a-days is deem'd too serious\n    A jest at vice by virtue's called a crime.\n\n                          _Don Juan_, XIII laulu.\n\n    [Nyt aion olla vakava: -- siihen on aika,\n    koska naurua nykyään pidetään liian vakavana asiana;\n    jos hyve laskee leikkiä paheen kustannuksella,\n    sanotaan sitä rikokseksi.]\n\nMathilde ei tullut päivälliselle. Illalla hän pistäytyi salissa,\nmutta ei edes vilkaissut Julieniin. Moinen käytös tuntui Julienista\nkummalliselta, mutta hän ajatteli: Enhän tunne heidän tapojaan;\nkaiketikin hän selittää minulle tämän jollakin tavoin.\n\nJulien tarkasteli kuitenkin Mathilde-neidin kasvojen ilmeitä, niin\nkiihkeän utelias hän oli. Eikä hän voinut salata itseltään, että tämä\nnäytti kuivalta ja ilkeältä. Mathilde ei ollut laisinkaan enää sama\nnainen, joka edellisenä yönä teeskenteli onnen haltioitumista niin\nkiihkein ilmauksin, ettei se onni saattanut olla totta.\n\nSeuraavana ja sitäkin seuraavana päivänä oli neiti de La Mole\nyhä yhtä kylmä. Hän ei katsahtanutkaan Julieniin, ei ollut muka\nhuomaavinaankaan, että Julien oli olemassa. Julienia kalvoi\nlevottomuuden tuska, ja voitonriemu, joka oli vallannut hänen\nsydämensä ensimmäisenä päivänä, oli hänestä nyt kaukana. Hän\najatteli: \"Voisikohan tämä olla palaamista entiseen hyveellisyyteen?\"\nMutta moinen ajatus oli liian porvarillinen soveltuakseen\nMathilde-neidille, ja Julien jatkoi: \"Tavallisissa oloissa hän ei\nusko uskontoonkaan, hän suosii sitä ainoastaan sen vuoksi, että siitä\non hyötyä hänen säätyluokalleen. Mutta voisiko Mathilde pelkästä\narkuudesta katua syvästi harha-askeltaan?\" Julien luuli olevansa\nensimmäinen, johon Mathilde oli rakastunut.\n\nToisinaan Julien taas ajatteli: \"Mutta täytyy tunnustaa, ettei\nhänen koko olemuksessaan ilmene mitään lapsellista, välitöntä,\nhellää. Milloinkaan hän ei ole ollut ylpeämpi kuin nyt. Ehkäpä hän\nhalveksii minua? Hänen luonteeseensa soveltuisi kyllä soimata itseään\nhyvyydestä minua kohtaan, jo pelkästään siitä syystä, että olen niin\nhalpasyntyinen.\"\n\nSillä välin kun Julien kirjoista saatujen harhaluulojen ja\nVerrièresin muistojen voimakkaasta vaikutuksesta haaveksi itselleen\nrakastajatarta, joka olisi hellä eikä ajattelisi enää itseään sitten\nkun oli tehnyt rakastajansa onnelliseksi, vihoitteli Mathilde\nturhamaisuudessaan Julienille.\n\nKun neiti de La Mole ei enää kahteen kuukauteen tietänyt ikävästä\nmitään, hän ei pelännytkään ikävystymistä. Ja siten Julien kadotti\nhänen silmissään parhaan ansionsa aavistamatta sitä laisinkaan.\nMathilde ajatteli synkän katkerana:\n\n\"Olen nyt hankkinut itselleni käskijän. Hän on kyllä kunniallinen,\nmyönnettäköön, mutta jos minä panen hänen itserakkautensa koetukselle,\nniin hän kostaa paljastamalla meidän suhteemme laadun.\"\n\nNeiti de La Molella oli nyt ensi kertaa elämässään rakastaja, mutta\ntällaisissakin olosuhteissa, jolloin kaikkein kylmimmätkin sydämet\ntoki lämpenevät, hänen mieltänsä kalvoi katkeraakin katkerampi\nharkinta. Hän aprikoi: \"Olen joutunut lujasti Julienin valtaan, sillä\nhän voi hallita minua kauhulla ja rangaista julmasti, jos ärsytän\nhäntä.\"\n\nYksinomaan tämä ajatus riitti ärsyttämään neiti de La Molea\nloukkaamaan Julienia. Rohkeushan oli ilmeisin piirre hänen\nluonteessaan. Mikään ei niin suuresti antanut hänelle edes\njonkinlaista jännitystä ja hälventänyt hänen sielustaan sitä\nikävyyttä, joka vähän väliä alkoi uudestaan vaivata, kuin se ajatus,\nettä hän pelasi kruunaa ja klaavaa koko elämällään.\n\nKun neiti de La Mole ei vielä kolmantenakaan päivänä suvainnut\nkatsahtaa Julieniin, Julien lähti päivällisen jälkeen hänen perässään\nbiljardihuoneeseen, vaikka Mathilde selvästi ilmaisi, ettei halunnut\nhänen seuraansa.\n\n-- Nyt tiettävästi luulette saaneenne suuretkin oikeudet minuun,\nkoska vastoin suoria sanojani vaaditte puhella kanssani? sanoi\nMathilde, tuskin jaksaen enää hillitä vimmaansa. -- Tiedättekö, ettei\nainoakaan ihminen maailmassa ole ennen uskaltanut tehdä niin?\n\nRakastavaisten välillä syntyneestä keskustelusta tuli mahdottoman\nnaurettava. Molemmissa oli heidän itsensä aavistamatta syttynyt syvä\nviha toista kohtaan. Ja kun kumpaisenkin luonne oli horjuvainen ja he\nmolemmat totuttujen seuratapojen orjia, he julistivat pian toisilleen\nsuoraan, että heidän välinsä saisivat olla tästä lähtien iäksi poikki.\n\n-- Minä vannon, että en ikinä, hiisku salaisuudestanne, Julien sanoi.\n-- Ja lisäisinpä, etten koskaan sanoisi teille ainoaakaan sanaa, ellei\nsellainen liian näkyvä muutos saattaisi vahingoittaa mainettanne.\n\nJa Julien kumarsi kaikella kunnioituksella ja poistui.\n\nSe ei ollut hänelle vaikeaa, hän luuli siinä täyttävänsä\nvelvollisuutensa, ja sitä paitsi hän ei aavistanut ollenkaan, että\noli sittenkin rakastunut neiti de La Moleen. Hän ei tosin ollut\nrakastunut kolme päivää sitten, kun hänet pistettiin piiloon suureen\nmahonkikaappiin.\n\nMutta nyt, kun hän ajatteli suhteensa Mathildeen iäksi katkenneen,\nhänessä tapahtui yhtäkkiä täydellinen muutos.\n\nHänen ainainen kiusaajansa, tarkka muisti, alkoi piirrellä hänen\nsielunsa silmien eteen kuvia tuosta yöstä, joka oikeastaan oli\njättänyt hänet aivan kylmäksi, ja kuvastella sen pienimpiäkin\nyksityiskohtia.\n\nJo seuraavana yönä tuon päätöksen jälkeen, jolla välit iäksi\npurettiin, Julien tunsi, että hän tulisi aivan hulluksi, ellei saisi\nnyt tunnustaa rakastavansa neiti de La Molea.\n\nTämä havainto aiheutti hirveän henkisen ristiriidan. Julienin\ntunne-elämä meni aivan sekaisin.\n\nKaksi päivää myöhemmin hän olisi jo mielellään heittäytynyt markiisi\nde Croisenoisin jalkoihin ja itkenyt, kun taas ennen hän oli tuntenut\nitsensä tämän pöyhkeäksi voittajaksi.\n\nSitten hän hieman tottui onnettomuuteensa, ja tottumus antoi hänelle\nvälähdyksen selvää järkeä. Hän päätti lähteä Languedociin. Ja niin\nhän varustikin kuntoon matkalaukkunsa ja meni asemalle.\n\nKun lipputoimistossa sanottiin, että Toulouseen lähtevissä\npostivaunuissa oli vielä -- merkillinen sattuma -- yksi vapaa paikka,\nhän oli vähällä pyörtyä. Hän tilasi tuon paikan itselleen ja palasi\nhotel de La Moleen ilmoittamaan markiisille matkastaan.\n\nMarkiisi oli lähtenyt kaupungille. Paremminkin, kuolleena kuin\nelävänä Julien meni kirjastoon odottamaan tätä. Mutta miltä hänestä\ntuntuikaan, kun hän tapasi siellä neiti de La Molen?\n\nHuomatessaan Julienin tulevan, Mathilde tekeytyi niin ilkeän\nnäköiseksi, että hänen mielialansa saattoi tulkita vain yhdellä\ntavalla.\n\nJulien oli niin onneton ja niin sekaisin tästä yllätyksestä, että\nerehtyi heikkoudessaan lausumaan Mathildelle suoraan sydämestä\npurkautuvaa hellyyttä.\n\n-- Te ette siis rakasta minua?\n\n-- Minä inhoan itseäni, että olen antautunut ensimmäiselle miehelle,\njoka eteeni sattui, Mathilde vastasi, ja itki raivosta, niin hän\nvihasi itseään.\n\n-- _Ensimmäiselle, joka eteenne sattui!_ Julien huudahti ja hyökkäsi\ntempaamaan vanhan keskiaikaisen miekan, joka riippui kirjaston\nseinällä muistoesineenä.\n\nJo silloin kun hän lausui nuo sanansa neiti de La Molelle, hän\nluuli tuskaansa aivan rajattomaksi, mutta nyt se syventyi vielä\nsatakertaiseksi, kun hän näki neidin vuodattavan häpeän kyyneliä. Hän\nolisi ollut maailman onnellisin mies, jos olisi saanut tappaa tuon\nihmisen.\n\nMutta samassa kun hän hieman vaivalla sai miekan kiskotuksi vanhasta\ntupesta, Mathilde riensi ylpeänä hänen luokseen, niin onnelliseksi\nhän tuli tästä uudesta oudosta elämyksestä. Kyyneleet kuivuivat\nsiihen paikkaan.\n\nJulienin päähän pälkähti markiisi de La Mole, hänen hyväntekijänsä.\n\"Ja minä surmaisin hänen tyttärensä!\" Miten kauheaa! hän ajatteli.\nJa hän teki jo liikkeen heittääkseen miekan kädestään. Mutta samassa\nhän jatkoi: Mathilde puhkeaa varmasti nauruun, jos näkee mokoman\nmelodramaattisen tempun. Ja silloin Julien muuttui jälleen täysin\ntyyneksi. Hän katseli vanhan miekan terää tarkkaavasti, ikään kuin\nolisi etsinyt siitä ruostepilkkua, työnsi sen sitten takaisin\nhuotraan ja sovitti sen aivan rauhallisena paikoilleen kullattuun\npronssinaulaan.\n\nTähän meni aikaa runsas minuutti, Julienin liikkeet hidastuivat yhä.\nNeiti de La Mole katseli häntä hämmästyneenä ja ajatteli mielessään:\n\n\"Rakastajani aikoi siis surmata minut.\"\n\nJa se ajatus vei hänet Kaarle IX:n ja Henrik III:n kaikkein\nihanimpiin aikoihin.\n\nHän seisoi nyt liikahtamatta Julienin edessä, joka oli sovittanut\nmiekan takaisin naulaan, ja katseli tätä silmin, joista viha\noli kokonaan hälvennyt. Täytyy tunnustaa, että hän oli sillä\nhetkellä hyvin lumoava. Varmaankaan nainen ei koskaan ole vähemmän\nmuistuttanut pariisilaista nukkea (sehän oli Julienin suurin syyte\nPariisin naisia vastaan).\n\nMathilde ajatteli: \"Minä lankean jälleen ja tulen heikoksi Julienia\nkohtaan. Ja jos nyt juuri, kun olen ollut hänelle niin kova, lankean\nheikkouteen, niin silloinpa hän vasta luuleekin olevansa minun\nherrani ja käskijäni.\"\n\nJa Mathilde juoksi pois hänen luotaan.\n\n-- Hyvä Jumala, kuinka hän on kaunis! huudahti Julien itsekseen\nnähdessään Mathilden rientävän tiehensä. \"Ja tuo sama olento\nheittäytyi tuskin viikko sitten niin intohimoisesti syliini...\nEivätkä ne hetket enää koskaan tule takaisin, ja se on minun oma\nsyyni! Ja vaikka hän teki minua itseäni nimenomaa niin läheisesti\nkoskevan teon, minä en osannut antaa sille arvoa!... Ei auta muu kuin\ntunnustaa, että olen todella heittiö ja kurjan onneton luonne.\"\n\nMarkiisi tuli kirjastoon, ja Julien ilmoitti hänelle heti aikovansa\nlähteä matkoille.\n\n-- Ja minne sitten? kysyi herra de La Mole.\n\n-- Languedociin.\n\n-- Suokaa anteeksi, mutta siitä ei tule mitään. Teidät on varattu\ntärkeämpiin tehtäviin. Jos matkustatte niin matkustatte pohjoiseen\npäin... Sotilastermiä käyttääkseni, määrään teidät kotiarestiin.\nOlisin teille kiitollinen, jos ette milloinkaan poistuisi talosta\nenempää kuin pariksi kolmeksi tunniksi kerrallaan, minä voin tarvita\nteitä millä hetkellä hyvänsä.\n\nJulien kumarsi ja poistui sanaakaan sanomatta ja jättäen markiisin\nymmälle. Julienin olisi ollut mahdoton puhua kenellekään mitään, hän\nsulkeutui huoneeseensa. Siellä hän sai aivan vapaasti liioitella\nkohtalonsa kauheutta. Hän ajatteli:\n\n\"Kas niin, nyt en pääse edes pois täältä! Taivas tietää, kuinka\nmoneksi päiväksi markiisi kytkee minut Pariisiin. Hyvä Jumala, miten\nminun vielä käy? Eikä täällä ole ainoaakaan ystävää, jonka kanssa\nsaisin neuvotella. Abbé Pirard ei antaisi minun puhua ensimmäistä\nlausettani loppuun, kreivi Altamira esittäisi, että liittyisin\njäseneksi johonkin salaliittoon. Ja minä itse olen hullu, minä tunnen\nsen. Minä olen hullu! Kuka minua voisi auttaa? Kuinka minun tässä\nkäy?\"\n\n\n\n\nXLVIII\n\nTUSKAN HETKIÄ\n\n\n    Ja hän tunnustaa sen minulle itse! Hän kuvailee kaikki\n    yksityiskohdatkin! Hänen kauniissa silmissään, kun ne\n    katselevat minua, näkyy yhä hänen rakkautensa toista kohtaan.\n\n                                                  _Schiller_.\n\nNeiti de La Mole ajatteli ihastuneena vain sitä onnea, että oli\nollut vähällä saada surmansa. Hän ajatteli jopa: \"Julien ansaitsee\nsen, että saa olla valtiaani, koska hän oli melkein tappaa minut.\nKuinka monta näitä kauniita seuramaailman herroja pitäisi pistää\nyhteen nippuun ennen kuin syntyisi niin hillitön intohimo? -- Täytyy\nmyöntää, että hän näytti hyvin kauniilta, kun hän nousi tuolille ja\nsovitti miekan takaisin paikoilleen, täsmälleen samaan asentoon kuin\nkoristetaiteilija oli sen alun perin pannut! Ehkäpä en menetellytkään\ntyhmästi rakastuessani häneen.\"\n\nJos nyt olisi tarjoutunut jokin sopiva tilaisuus päästä entisiin\nsuhteisiin Julienin kanssa, Mathilde olisi ilolla takertunut\nsiihen. Mutta Julien pysyttäytyi lukon takana huoneessaan, katkeran\nepätoivon raatelemana. Hän oli niin mielettömän sekaisin, että\najatteli jo lähteä ja heittäytyä neiti de La Molen jalkoihin. Ellei\nhän olisi painunut yksinäisyyteensä, vaan olisi kuljeskellut siellä\ntäällä puutarhassa tai talon huoneissa, jotta olisi voinut ottaa\ntilaisuudesta vaarin, hänen julma onnettomuutensa olisi ehkä tuossa\ntuokiossa muuttunut autuudeksi.\n\nMutta terävyys, jonka ominaisuuden puutetta me hänen luonteessaan\nmoitimme, olisi tehnyt mahdottomaksi koko sen hetken, jolloin hän\nylevällä liikkeellä tempaisi miekan naulasta ja sai itsensä niin\nkauniiksi neiti de La Molen silmissä. Sitä Julienille suopeaa oikkua\nkesti kaiken sen päivää. Mathilde palautteli hurmautuneena mieleensä\nniitä lyhyitä tunteja, joina hän oli Julienia rakastanut, ja kaipasi\nniitä. Hän ajatteli:\n\n\"Poika-parka luulee varmaankin, ettei intohimoni häntä kohtaan\nkestänyt kauempaa kuin kello kahdeksaan aamulla kello yhdestä yöllä,\njolloin näin hänen kiipeävän tikapuilla luokseni taskut täynnä\naseita. Vasta neljännestunti yli kahdeksan, kuunnellessani aamumessua\nSainte-Valère-kirkossa, ajattelin, että hän kenties ryhtyisi\nvaatimaan minulta tottelevaisuutta ja käyttäisi siten hyväkseen minun\npelkoani.\"\n\nPäivällisen jälkeen neiti de La Mole ei laisinkaan karttanut\nJulienia, vaan tuli hänen puheilleen ja johdatti hänet jollakin\ntekosyyllä kanssaan puutarhaan. Julien ei vastustellut, tämä kärsimys\nhäneltä vielä puuttui! Mathilde heittäytyi mitään ajattelematta\nrakkauden valtaan, joka hänessä oli uudestaan syttynyt. Hän nautti\nsaadessaan kävellä Julienin rinnalla ja tarkastella uteliaana käsiä,\njotka aamulla olivat tarttuneet miekkaan hänet tappaakseen.\n\nSellaisen tapahtuman ja kaiken muun siihen liittyvän jälkeen ei\ntietystikään voitu keskustella samaan tapaan kuin ennen. Vähitellen\nMathilde kertoi Julienille salaisuuksiaan. Sellaisten tunnustuksien\nteko tuotti neiti de La Molelle omituista hekumallista tunnetta. Hän\nryhtyi selostamaan Julienille, kuinka de Croisenois ja sitten de\nCaylus olivat hänen sydämessään herättäneet hetkellisiä tunteita.\n\n-- Myöskö de Caylus! Julien huudahti, ja niissä sanoissa purkautui\nhylätyn rakastajan koko synkkä mustasukkaisuus. Mathilde huomasi\nhänen ajatuksensa, eikä loukkaantunut niistä ollenkaan.\n\nHän kiusasi edelleen Julienia, kuvaillen tälle entisiä rakastumisiaan\nhyvin tarkoin ja maalaillen, sävyyn, jonka totuudenmukaisuutta ei\nsaattanut epäillä. Julien näki, että hän kuvaili omia elämyksiään,\njotka hän vielä selvästi muisti. Ja tuskakseen Julien huomasi, että\nMathilde kertoessaan teki uusiakin huomioita omista tunteistaan.\n\nMustasukkaisuus ei voi enää tulla katkerammaksi.\n\nTuskallista on jo epäilläkin, että rakastettu on ihastunut\nkilpailijaan, mutta kun kuulee jumaloidun naisen tunnustavan ja\ntarkoin kuvailevan, miten hän tuota kilpailijaa rakastaa, niin tuska\nyltyy aivan epätoivoksi.\n\nKuinka kovan rangaistuksen Julien nyt saikaan siitä, että oli\npöyhkeyden hetkillään luullut itseään paremmaksi kuin de Caylus\ntai de Croisenois! Miten kiihkeästi ja vilpittömästi hän nyt\nonnettomuudessaan liioitteli heidän vähäisiä ansioitaan. Kuinka\ntosissaan ja tulisesti hän halveksi itseään! Mathilde oli hänestä\njumalainen, sanat eivät pystyneet kuvailemaan hänen ihailunsa\nrajattomuutta. Kävellessään neiti de La Molen vieressä Julien katseli\nsalaa tämän käsiä, olkapäitä ja kuningatarryhtiä. Paljon ei olisi\npuuttunut, ettei Julien olisi heittäytynyt hänen jalkoihinsa ja\nhuutanut rakkaudesta ja onnettomuudesta murtuneena: -- Armoa!\n\nJa de Caylus saa varmaankin pian tämän niin kauniin ja kaikkia muita\nylemmän naisen rakkauden, vaikka hän kerran jo rakasti minua!\n\nJulien ei voinut epäillä neiti de La Molen rehellisyyttä. Kaikessa,\nmitä Mathilde puhui, tuntui selvä todellisuuden sävy. Ja jotta\nJulienin onnettomuus paisuisi aivan kukkuroilleen, sattui vielä\nhetkiä, jolloin Mathilde puhui herra de Cayluksesta siihen tapaan\nkuin rakastaisi tätä yhä vieläkin. Niin hän eläytyi entisiin\ntunteisiinsa, joita hänellä oli ollut de Caylusta kohtaan. Julien oli\nhuomaavinaan neiti de La Molen sanoissa yhä selvän rakkauden soinnun.\n\nJulien ei olisi kärsinyt näin julmasti, vaikka hänen rintaansa olisi\nvalettu sulaa lyijyä. Kuinkapa siis tällaisen tuskan sekaannuttama\nnuorukaisraukka olisi saattanut aavistaa, että neiti de La Mole puhui\nentisistä rakastumisistaan herroihin de Caylus tai de Luz ainoastaan\nsiitä syystä, että nautti saadessaan kertoa niistä juuri Julienille?\n\nJulienin epätoivolla ei ollut rajaa. Hänen täytyi kuunnella tarkkoja\nkuvauksia rakkaudesta toisia kohtaan tällä samalla lehmuskäytävällä,\njolla hän vielä muutama päivä sitten oli odottanut kello yhtä yöllä\nkiivetäkseen neiti de La Molen huoneeseen. Ei kukaan jaksa kantaa\nsellaista onnettomuutta.\n\nTätä kidutusta kesti kahdeksan pitkää päivää. Mathilde näytti milloin\nhaluavan hänen seuraansa, milloin taas vältti joutumasta hänen\nkanssaan puheisiin. Ja keskustelun aiheena olivat aina tunteet, joita\nneidillä oli ollut toisia kohtaan. Siihen aiheeseen he molemmat\nikään kuin hekumallisesti nauttien pyrkivät. Mathilde kertoi,\nminkälaisia kirjeitä hän oli noille toisille kirjoittanut, hän esitti\nulkomuistista joukon sanojakin, jopa kokonaisia lauseitakin noista\nkirjeistä.\n\nJa viime päivinä hän näytti tarkastelevan Julienia ikään kuin\npahansuovasti iloiten. Julienin tuskat tuottivat hänelle suloista\nnautintoa.\n\nHuomaamme, ettei Julienilla ollut kokemusta elämästä. Hän ei\nollut lukenut edes romaaneja. Jos hän ei olisi ollut näin avuton,\nhän olisi ehkä sanonut tyynesti tuolle jumaloimalleen tytölle,\njoka teki hänelle moisia omituisia tunnustuksia: -- Puhukaa mitä\ntahansa, vaikken olekaan noiden herrojen vertainen, minua te\nkuitenkin rakastatte... Ja silloin Mathilde olisi kenties tullut\nvain onnelliseksi siitä, että hänen salaiset sielulliset syynsä\nymmärrettiin. Ainakin asioiden kallistuminen Julienin eduksi\nolisi riippunut kokonaan siitä, miten miellyttävällä tavalla hän\nolisi ilmaissut tämän ajatuksensa, ja hetkestä, minkä hän olisi\nsen ilmaistakseen valinnut. Joka tapauksessa hän olisi selvinnyt\nvoittajana vaikeasta asemasta, joka nyt alkoikin jo käydä neiti de La\nMolesta hieman yksitoikkoiseksi.\n\nMutta Julien sanoi eräänä päivänä, rakkaudesta ja kovasta\nkohtalostaan mielettömänä:\n\n-- Ja te ette tosiaan pidä minusta, vaikka minä suorastaan jumaloin\nteitä.\n\nTyhmemmin hän tuskin olisi voinut menetellä. Ne sanat hävittivät\nsilmänräpäyksessä kaiken nautinnon, jota sydämenasioista keskustelu\nJulienin kanssa neiti de La Molelle tuotti. Hän oli jo ensin\nkummastellut, ettei Julien loukkautunut hänen tarinoistaan. Niin,\nhänpä oikein kuvitteli, ettei Julien kenties rakastaisikaan häntä.\nSiihen tulokseen hän oli tullut juuri vähää ennen kuin Julien\nilmaisi hänelle tämän typeryytensä. Mathilde oli ajatellut: \"Ylpeys\non varmaankin sammuttanut hänen rakkautensa. Hän ei ole mies, joka\nantaa noin vain syrjäyttää itsensä de Cayluksen, de Luzin tai de\nCroisenoisin kaltaisten tieltä, vaikka myöntääkin heidät muka itseään\nparemmiksi. Koskaan en enää näe Julienia jalkojeni juuressa.\"\n\nEdellisinä päivinä Julien oli nimittäin usein ylistänyt\nnoiden herrojen erinomaisia ansioita, niin lapsellinen hän\noli onnettomuudessaan. Hän oli ylistänyt heitä suorastaan\nmahdottomuuksiin saakka. Neiti de La Mole kyllä huomasi liioittelevan\nvivahteen. Hän kummasteli sitä, mutta ei arvannut sen syitä.\n\nJulienin raivokas sielu oli onnellinen hänen onnestaan, kun hän\nylisti kilpailijaa, jonka hän luuli saavan osakseen rakkautta.\n\nNyt Julienin suora, mutta älytön tunnustus hävitti yhtäkkiä kaikki.\nKun Mathilde oli varma Julienin rakkaudesta, hän halveksi syvästi\ntätä.\n\nJulien tunnusti sen kerran kömpelösti heidän ollessaan puutarhassa\nkävelyretkellä. Mathilde lähti heti tiehensä, ja hänen viimeinen\nsilmäyksensä ilmaisi syvää halveksuntaa. Salissa hän ei sitten\nkoko iltana katsahtanut Julieniin. Seuraavanakaan päivänä hänen\nsydämensä ei tuntenut muuta kuin halveksuntaa. Ei rahtuakaan siitä\nheltymisestä, joka oli saanut hänet viikon ajan kohtelemaan Julienia\nkaikkein lähimpänä uskottunaan. Hänestä oli vastenmielistä nähdäkin\nJulienia. Vastenmielisyys kasvoi suorastaan inhoksi. Mikään taito ei\npystyisi kuvailemaan hänen halveksimisensa rajattomuutta, kun hän\nvain näkikin Julienin läheisyydessään.\n\nJulien ei kyennyt aavistamaan, mitä näinä kahdeksana päivänä oli\ntapahtunut Mathilde-neidin sielussa, mutta halveksimisen hän selvästi\nhuomasi. Onneksi hänellä oli sen verran järkeä, että hän meni neiti\nde La Molen lähettyville niin harvoin kuin mahdollista eikä katsonut\ntähän kertaakaan.\n\nMutta kun Julienin näin täytyi riistää itseltään neiti de La Molen\nnäkeminen, hän kärsi helvetillisesti. Onnettomuus tuntui siitä yhä\nvain lisääntyvän. \"Mies ei voi enää vaatia itseltään suurempaa\nrohkeutta\", hän ajatteli. Ja hän vietti kaikki aikansa erään\nullakkohuoneen ikkunan ääressä. Sälekaihtimet oli laskettu tarkoin\nikkunan eteen, mutta raoista saattoi nähdä neiti de La Molen ainakin\nsilloin kun tämä ilmestyisi puutarhaan.\n\nMiltä Julienista tuntuikaan, kun hän päivällisten jälkeen näki neidin\nkävelevän puutarhassa herra de Cayluksen, de Luzin tai jonkin muun\nkanssa, johon neiti oli kertonut ennen muinoin olleensa rakastunut?\nJulien ei ollut aavistanut, että ihminen saattaisi koskaan tulla näin\nhirvittävän onnettomaksi. Hänen teki mielensä huutaa kivusta. Luonne,\njolle lujuus oli niin ominaista, järkkyi nyt aivan pohjimmaisiin\nsyvyyksiinsä saakka.\n\nHän vihasi ajatellakin mitään muuta kuin neiti de La Molea. Hän ei\npystynyt enää kirjoittamaan kaikkein yksinkertaisintakaan kirjettä.\n\n-- Hulluhan te olette, sanoi markiisi hänelle.\n\nJulien kauhistui, että hänen salaisuutensa tulisi ilmi, ja väitti\nolevansa sairas. Ja hän saikin markiisin uskomaan.\n\nOnneksi Julienille, markiisi sattui kerran päivällispöydässä\nlaskemaan leikkiä Julienin tulevasta matkasta. Mathilde huomasi, että\nsiitä matkasta saattoi tulla varsin pitkä. Julien oli karttanut häntä\njo monta päivää, eivätkä nuo loistavat nuoret herrat kaikkine niine\nansioineen, jotka puuttuivat siltä kalpealta ja synkältä olennolta,\njota Mathilde tiesi hetken rakastaneensa, saaneet enää neitiä\nhereille hänen mietteistään. Mathilde ajatteli:\n\n\"Joku tavallinen tyttö olisi haeskellut valittunsa niiden nuorten\nmiesten joukosta, johon kaikkien katseet salongissa kiintyvät. Mutta\nneron tunnusmerkkejä on juuri se, etteivät hänen ajatuksensa kulje\narkipäiväisiä teitä. Jos menen sellaisen miehen elämäntoveriksi kuin\nJulien, jolta ei puutu mitään muuta kuin varallisuutta, ja sitähän\nminulla puolestani on, niin herätän koko ikäni huomiota, minä en\njää varjoon niin kuin muut. Sen sijaan etten pystyisi muuhun kuin\nalinomaa pelkäämään vallankumousta, kuten serkkuni, jotka eivät\nuskalla moittia taitamatonta kuskiaan rahvaan pelosta, minä olen\nvarma, että joudun näyttelemään elämässä jotakin suurta osaa, sillä\nminun valitsemani mies on persoonallisuus ja hänen kunnianhimonsa\nrajaton Mitä häneltä puuttuu? Ystäviä, rahaa? Minä annan ne hänelle.\"\n\nJa kuitenkin hän kohteli kuvitelmissaan Julienia hieman alempana\nolentona, joka saa rakastaa häntä ainoastaan milloin hän itse sitä\ntahtoo.\n\n\n\n\nXLIX\n\nITALIALAINEN OOPPERA\n\n\n    O how this spring of love resembleth\n    The uncertain glory of an April day;\n    Which now shows all the beauty the sun\n    And by and by, a cloud takes all away!\n\n                          _Shakespeare_.\n\n    [Oi, kuinka tämä lemmenkevät muistuttaa\n    huhtikuisen päivän epävarmaa loistoa,\n    jolloin auringon koko kauneus näyttäytyy,\n    mutta vähitellen pilvi pimentää kaikki!]\n\nPää täynnä unelmia tärkeästä asemastaan tulevaisuudessa Mathilde pian\nkatui, että he keskustelivat Julienin kanssa usein niin kuivasti ja\nmetafyysisesti. Toisinaan hän väsyi omiin juhlallisiin ajatuksiinsa\nja kaipasi onnen hetkiä, jotka olisi saanut Julienin seurassa. Näihin\nmuistoihin sekaantui aina tunnontuskiakin, joskus ne kiduttivat\nkauheasti.\n\nSitten hän ajatteli: \"Mutta jos ihminen antaa vallan heikkoudelleen,\nainakin menettelyssäni on se ansio, ettei minun arvoiseni tyttö\nunohtanut velvollisuuksiaan arvottoman miehen tähden. Ei voi\nväittää, että Julien olisi vietellyt minut kauniilla viiksillään tai\nsiroilla hyppäyksillään ratsun satulaan, vaan syvillä ajatuksillaan\nRanskan tulevaisuudesta ja meitä kohtaavien tapahtumien ja vuonna\n1688 puhjenneen Englannin vallankumouksen mahdollisista läheisistä\nvertauskohdista. Minut vieteltiin\", hän vastasi omantuntonsa äänelle,\n\"koska minä olin heikko nainen. Mutta ainakaan en antanut miehen\nulkonaisten asioiden sekoittaa päätäni. Jos vallankumous puhkeaa,\nmiksi ei Julien näyttelisi siinä sellaista osaa kuin aikoinaan\nRoland, ja minä rouva Rolandin osaa? Minä pidän siitä enemmän kuin\nM:me de Staëlin osasta. Epänormaali käytös on nykypäivinä este.\nVarmaankaan minua ei voida syyttää muusta heikkoudesta, muuten\nhäpeäisin niin, että kuolisin.\"\n\nKaikki Mathilden mietteet eivät kumminkaan olleet näin vakavia kuin\ntässä esitetyt, se on myönnettävä.\n\nHän katseli Julienia ja huomasi tämän pienimmänkin teon\npuoleensavetäväksi. Mathilde ajatteli:\n\n\"Olen varmaan saanut hävitetyksi hänestä kaikki luulot, että\nhänellä olisi jonkinlaisia oikeuksia minuun. Sen huomaa siitäkin,\nettä poikaparka silloin, toista viikkoa sitten, puhui minulle\nrakkaudestaan niin onnettomana ja intohimoisen kärsivästi.\nTunnustanpa menetelleeni kummallisesti, kun suutuin noista\nhänen sanoistaan, jotka henkivät pelkkää kunnioitusta ja syvää\nintohimoa. Enkö ole hänen vaimonsa? Hänen sanansa olivat siis varsin\nluonnollisia ja kieltämättä hyvin helliä. Julien rakasti minua vielä\nsittenkin, kun en noissa iänikuisissa jutteluissa hänen kanssaan\npuhunut muusta kuin entisistä hetken rakastumisistani näihin hienon\nmaailman herroihin, joille hän on niin mustasukkainen, ja lisäksi\npuhuin niistä hyvin julmalla tavalla, se minun täytyy tunnustaa.\nJospa hän nyt tietäisi, kuinka vähän vaarallisia he minulle ovat!\nKuinka haalistuneilta ja yhdentekeviltä he minusta näyttävät hänen\nrinnallaan!\"\n\nNäin mietiskellen Mathilde piirteli lyijykynällä lehtiöönsä mitä,\nsattui. Ihmispään profiili ihastutti piirtäjäänsä. Se oli aivan\nhämmästyttävästi Julienin näköinen.\n\n-- Taivaan viittaus! Mathilde huudahti haltioissaan. -- Siinäkin\nrakkauden ihmeteko, aavistamattani piirsin kuvan hänestä.\n\nHän juoksi huoneeseensa, sulkeutui sinne ja koetti nyt tosissaan\npiirtää Julienin kuvaa, mutta ei enää onnistunut. Tuo sattumalta\nsyntynyt profiili oli kaikkein onnistunein. Mathilde ihastui, hän\nnäki piirroksessa ilmeisen todistuksen suuresta rakkaudestaan.\n\nHän istui lehtiönsä ääressä kunnes markiisitar kutsutti hänet\nluokseen, koska oli lähdettävä Italialaiseen Oopperaan. Siellä hän\nei ajatellut mitään muuta kuin saada nähdä Julienin, kehottaakseen\nsitten äitiään kutsumaan tätä heidän seuraansa. Julien ei tullut\nsinne, vaan vallasnaiset saivat tyytyä aitiossaan tavallisten\nihmisten seuraan. Oopperan ensimmäisen näytöksen aikana Mathilde\nei kuullut mitään. Hän vain uneksi tuosta miehestä, jota hän tunsi\nintohimoisen kiihkeästi rakastavansa. Mutta toisessa näytöksessä oli\neräs lemmenaaria, jonka sävellys oli tosiaan Cimarosan arvoinen,\nsuoraan hänen sydämensä arimpaan. Oopperan sankaritar lauloi: --\nMinun täytyy kärsiä rangaistus rajattomasta rakkaudestani, minä\nrakastan häntä liian paljon! Tuskin Mathilde oli kuullut tämän\nylevän laulun, kun koko maailma ikään kuin hävisi hänen ympäriltään.\nSanoihin, joita hänelle puhuttiin, hän ei vastannut. Äiti nuhteli\nhäntä, mutta hän tuskin jaksoi irtautua haaveistaan sen vertaa, että\nolisi katsahtanut äitiinsä. Ja hänen hurmionsa kasvoi sellaiseksi\nliioitelluksi kiihkoksi ja intohimoksi, että hänen tunteensa olivat\nyhtä vakavat kuin Julieninkin rakkaus muutamina viime päivinä. Joka\nhetki, milloin hän ei ajatellut yksinomaan Julienia, hänen sielussaan\nkaikui, tuo jumalaisen herkkä laulu, jonka sanat niin hyvin tuntuivat\nsoveltuvan hänen omaan asemaansa. Ja rakkaudesta musiikkiin Mathilde\njoutui sinä iltana samanlaiseen sieluntilaan, jollaisessa rouva de\nRénal eli aina Julienia ajatellessaan. Älyllisistä syistä johtuva\nrakkaus on epäilemättä henkevämpää kuin sydämen syistä johtuva\nrakkaus, mutta sen sijaan se kohoaa vain harvoin hurmioksi. Se\ntuntee itsensä liian hyvin, se arvostelee joka hetki. Se ei hälvennä\najatusta, vaan päinvastoin rakentuu nimenomaan ajatuksen perustalle.\n\nKun sitten palattiin oopperasta kotiin, Mathilde ei välittänyt yhtään\näitinsä, rouva de La Molen puheista, väitti vaan olevansa kuumeessa\nja harjoitteli myöhään yöhön pianollaan tuota laulelmaa. Ja hän\nlauloi sydämensä hurmanneen aarian sanoja:\n\n    Devo punirmi, devo punirmi,\n    Se troppo amai.\n\n    [Minun täytyy, täytyy rangaista itseäni,\n    jos liiaksi rakastin.]\n\nTuloksena tästä järjettömästä yöstä oli, että Mathilde uskoi nyt\nvihdoinkin voittaneensa rakkautensa.\n\nTämä kohta teoksessamme koitunee monellakin tapaa tekijäraukalle\nepäedulliseksi. Tapoihin jäykistyneet sielut syyttävät häntä\nvarmaan hävyttömästä väärentelystä. Mutta eihän suinkaan moisen\nolettamuksen, että joku ja yksi ainoa Pariisin naisista voi joutua\nsellaisten hullujen päähänpistojen valtaan, jotka alentavat\nMathilde-neidin kuvaa, pitäisi loukata niitä naisia, jotka loistavat\nPariisin salongeissa. Onhan meidän sankarittaremme kokonaan\nmielikuvitusluomus. Häntä on suorastaan mahdotonta kuvitella niiden\nyhteiskunnallisten tapojen yhteydessä, jotka ikuisiksi ajoiksi\ntakaavat niin erikoisen arvoaseman 1800-luvun sivistykselle.\n\nNiiltä neitosilta, jotka leijailevat tämän talven tanssiaisten\nihanimpina kaunistuksina, ei todellakaan puutu ainakaan järkevyyttä.\nJa samoin ajattelen, ettei heitä saateta syyttää myöskään siitä,\nettä he halveksivat liian paljon rikkautta, hevosia, kauniita\nmaatiloja, yleensä kaikkea tuollaista, mikä tuo ihmiselle mukavan\nolon tässä maailmassa. Kaukana siitä, että he pitäisivät näitä etuja,\nsanomattoman ikävinä, he yleensä himoitsevat niitä vakavasti, ja jos\nheidän sydämessään elää mikään intohimo, kohdistuu se juuri näihin\nkaipuun kohteisiin.\n\nNuoret miehet taas, jos heillä on vähänkin sellaisia lahjoja kuin\nJulienilla, eivät suinkaan perusta onneaan rakkausseikoille. He\nliittyvät katkeamattoman lujilla siteillä toisiinsa nurkkaklikiksi,\nja kun klikki saa voiton, niin kaikkea maailman hyvää sataa satamalla\nsen jäsenien syliin. Oi onnetonta sivistynyttä mies-raukkaa, jos\nhän ei liity mihinkään ryhmään. Hänen vähäisintäkin menestystään\npidetään ansaitsemattomana, ja muiden korkea moraalinen kunto ylenee\nvoittajaksi, samalla kun se varastaa itselleen hänen menestyksensä.\nNo niin, hyvät lukijat, romaani on kuvastin, jota kuljetetaan pitkin\nmaantietä. Milloin se heijastaa silmiinne sinisen taivaan, milloin\ntien saviset rapakot. Ja te syytätte miestä, joka pitelee tuota\nkuvastinta kourassaan, moraalittomaksi kyynikoksi! Hänen kuvastimensa\nnäyttää teille lian, ja te haukutte kuvastinta! Syyttäisitte\nparemminkin valtamaantietä, jossa on rapakoita, ja vieläkin\nsuuremmalla syyllä maanteiden tarkastajaa, joka on antanut sinne\nsyntyä rapakoita ja sallinut mädän veden seisoa niissä!\n\nJa nyt, kun olemme sopineet keskenämme, että Mathilden luonne on\nmahdoton nykyaikana, joka on yhtä varovainen kuin kunniallinenkin, en\nenää pelkää ärsyttäväni ketään, vaikka jatkankin tämän suloisen tytön\nkuvaamista.\n\nKoko seuraavan päivän Mathilde vaani tilaisuutta saadakseen\nvarmuuden, että oli voittanut mielettömän intohimonsa. Hän pyrki\nkäyttäytymään Julienia kohtaan joka suhteessa epämiellyttävästi. Ja\nsiitä huolimatta hän seurasi tarkoin jokaista Julienin liikettä.\n\nJulien oli liian onneton ja varsinkin liian kiihtynyt ymmärtääkseen,\nettä intohimo saattoi ilmetä niin monimutkaisissa muodoissa, ja\nvielä vähemmän hän saattoi aavistaa, että siinä intohimossa piili\npaljon hänelle edullista. Ei, hänestä tuli pelkkä kärsimyksen uhri.\nHän lienee tuskin koskaan ennen tuntenut itseään niin onnettomaksi.\nÄlyllä oli niin vähän valtaa hänen tekoihinsa, että jos joku\nsynkkämielinen filosofi olisi sanonut hänelle: -- Muistakaa käyttää\nheti hyväksenne mielentiloja, jotka alkavat kääntyä teille suopeiksi,\nsillä tällaisessa pariisilaisessa älyvoittoisessa rakkaudessa ei\nsamaa metkua koskaan kestä kahta vuorokautta kauemmin, niin Julien\nei olisi ymmärtänyt häntä. Mutta vaikka hän olikin luonteeltaan\nhieman liian tunteellinen, hänellä oli myös arvokkuutta. Hän\npiti nyt ensimmäisenä velvollisuutenaan vaiteliaisuutta, se oli\nhänestä selvä asia. Jos hän olisi saattanut neuvotella jonkun\nkanssa, kertoa tuskastaan kenelle hyvänsä, joka eteen sattui, hän\nolisi ollut onnellinen kuin ihmisraukka, joka hehkuvaa erämaata\nhoippuessaan saa taivaasta pisaran raikasta vettä. Hän tunsi, että\nvaara väijyi alinomaa edessä, hän pelkäsi itsehillintänsä pettävän\nvastatessaan jollekin epähienolle henkilölle, joka tulisi utelemaan\nhänen mielentilaansa. Ja niinpä hän sulkeutuikin lukon taakse omaan\nhuoneeseensa.\n\nHän näki sieltä, että Mathilde käveli pitkän aikaa puutarhassa. Kun\nMathilde viimein poistui, Julien laskeutui sinne ja meni ruusupensaan\nluo, josta neiti oli ottanut kukkasen.\n\nYö oli aivan pimeä, joten hän saattoi antautua onnettomuutensa\npohtimiseen pelkäämättä että joku näkisi hänet. Hän ajatteli, että\nMathilde ilmeisesti rakasti jotakuta noista nuorista upseereista,\njoiden kanssa hän oli täällä niin iloisesti jutellut. Häneenkin\nMathilde oli jo ollut rakastunut, mutta oli sitten nähnyt hänet\nitselleen liian halvaksi. \"Tosiaan, eihän minulla paljon ansioita\nolekaan!\" Julien vakuutti itselleen. \"Minä olen kaiken kaikkiaan\nmitätön, kovin jokapäiväinen olento. Olen ikävä muille ja aivan\nsietämätöntä seuraa itselleni.\"\n\nHän inhosi julmasti kaikkia hyviä ominaisuuksiaan, kaikkea sellaista,\njosta hän oli ennen itsessään pitänyt. Ja tällaisessa mielentilassa,\n_mielikuvitus väännettynä ylösalaisin_, hän ryhtyi arvioimaan elämää\naivan uudella tavalla, mielikuvituksensa nojalla. Se on valiomiesten\ntavallinen erehdys.\n\nMonta kertaa hän jo ajatteli itsemurhaa. Ajatus tuntui kiehtovalta,\nse lupasi suloista lepoa, se oli pikari jääkylmää vettä onnettomalle,\njoka hiekka-aavikolla nääntyy janoon ja auringonpaisteeseen.\n\n-- Mutta jos kuolen sillä tavoin, hän halveksii minua vielä enemmän!\nhän huudahti sitten. -- Minkä kurjan muiston jättäisinkään itsestäni!\n\nMoiseen epätoivon kuiluun syöksyvillä ei ole enää muuta apua kuin\nrohkeus. Julienilla ei ollut kylliksi älyä sanoakseen itselleen: --\nTäytyy uskaltaa vielä jotakin! Mutta kun hän katseli neiti de La\nMolen huoneen ikkunaa ja näki tämän kaihtimien läpi sammuttamassa\nlamppuaan, hän kuvitteli taas tuota ihanaa huonetta, jonka oli saanut\nnähdä vain kerran elämässään. Pitemmälle hänen mielikuvituksensa\nei kuitenkaan uskaltanut mennä! Kello löi yksi yöllä, ja tuskin se\nkumahti kun hänen päähänsä pälkähti: Minä kiipeän sinne tikapuilla!\nSe ajatus syttyi yhdessä ainoassa sekunnissa.\n\nSe oli odottamaton neronleimaus. Ja sitten ilmaantui tulvimalla\nhyviä syitä sen puolustukseksi. \"Voiko minusta missään tapauksessa\ntulla enää onnettomampaa kuin nyt?\" hän ajatteli ja juoksi ottamaan\ntikapuita. Puutarhuri oli kytkenyt ne ketjuilla kiinni. Julien mursi\nketjun irti pikku pistoolillaan ja väänsi sillä yhden silmukan\nauki ketjuista, joilla tikapuut oli kytketty paikalleen, sellaiset\nyli-inhimilliset käsivoimat hän äkkiä sai. Tuossa tuokiossa hän\nsuoriutui puuhasta ja nosti tikapuut pystyyn Mathilden ikkunaa\nvasten. Hän ajatteli:\n\n\"Hän kyllä vihastuu ja ilmaisee minulle syvän halveksuntansa,\nmutta mitäpä sillä väliä? Minä suutelen häntä, suutelen viimeisen\nkerran, ja sitten menen huoneeseeni ja tapan itseni... Huuleni toki\nkoskettavat hänen poskeansa ennen kuolemaani!\" Julien kiiti ylös\ntikkaita, hän koputti ikkunaluukkuun, hetkisen kuluttua Mathilde\nkuuli, aikoi avata luukun, mutta tikapuut olivat tiellä. Julien\ntarttui käsillään rautahakaan, jolla luukkua pidettiin avattuna, ja\nvaikka hän oli syöksymäisillään siinä paikassa alas syvyyteen, hän\nnykäisi rajusti tikapuita sivummalle, ja onnistuikin. Mathilde sai\nluukun auki.\n\nParemminkin kuolleena kuin elävänä Julien heittäytyi sisälle.\n\n-- Viimeinkin sinä tulit! Mathilde huudahti ja heittäytyi hänen\nsyliinsä.\n\nKuinka Julienin onnea voisi kuvata? Myös Mathilde oli melkein yhtä\nonnellinen.\n\nHän puhui omaa itseään vastaan, hän tuomitsi itsensä ankarasti:\n\n-- Anna minulle rangaistus hirvittävästä ylpeydestäni, hän sanoi\nrusentaen Julienin syliinsä niin että oli tukehduttaa tämän. --\nSinähän olet minun valtiaani, minä olen sinun orjasi, polvillani\ntahdon rukoilla sinulta armoa siitä, että kapinoin sinua vastaan. Ja\nhän hellitti kätensä tahtoen vaipua Julienin eteen polvilleen. --\nNiin, sinä olet minun käskijäni, hän hoki yhä, juopuneena rakkaudesta\nja onnesta. -- Tee minulle aina mitä tahdot, rankaise armottomasti\norjaasi, milloin hän pyrkii kapinoimaan sinua vastaan!\n\nHetken kuluttua hän sitten riistäytyi Julienin sylistä, sytytti\nkynttilän, ja vain äärettömällä vaivalla Julien sai hänet estetyksi\nleikkaamasta päästään suurta tukkua hiuksia. Mathilde väitti:\n\n-- Minä tahdon aina muistaa olevani sinun orjattaresi. Ja jos\nvielä sattuu, että onneton ylpeyteni vie minut harhateille, voit\nnäyttää minulle hiuksiani ja sanoa: -- Nyt ei ole kysymys pelkästä\nrakkaudesta, ei siitä minkälaiset tunteesi tällä hetkellä ovat, vaan\nsiitä, että olet vannonut tottelevasi minua, ja tottelekin nyt, koska\nlupasit.\n\nMutta viisainta lienee olla yrittämättä kuvailla tällaista hillitöntä\nmielenhäiriötä ja ääretöntä onnea.\n\nJulien todisti kunniallisuutensa yhtä suureksi kuin onnensa.\n\n-- Minun täytyy poistua täältä tikapuilla, hän sanoi\nMathilde-neidille, kun näki aamun sarastuksen alkavan kuultaa idästä\nkaukaisten savupiippujen ja puutarhan takaa. -- Uhraus, jota vaadin\nitseltäni, johtuu kunnioituksesta sinua kohtaan. Minä riistän\nitseltäni muutamia tunteja käsittämättömintä onnea mitä kuolevainen\nikinä voi saada. Sen uhrin annan maineesi tähden. Jos tuntisit\nsydämeni, ymmärtäisit, miten minun täytyy tehdä sille väkivaltaa.\nOletkohan nyt aina minua kohtaan sellainen kuin tällä hetkellä? Mutta\nolethan luvannut, se riittää. Kuitenkin sinun täytyy saada tietää,\netteivät ensimmäisen kohtauksemme herättämät epäluulot ole suinkaan\nkaikki suuntautuneet varkaisiin. Markiisi de La Mole on määrännyt\nvartijan puutarhaan. Herra de Croisenoisin kintereille on lähetetty\nurkkijoita, tiedetään tarkoin, mitä hän puuhailee öisin...\n\nTämän kuullessaan Mathilde purskahti äänekkääseen nauruun. Äiti ja\nyksi kamarineidoista heräsivät viereisessä huoneessa, ja yhtäkkiä\ntehtiin oven takana kysymyksiä. Julien katsahti neiti de La Moleen,\nMathilde nuhteli kalpeana kamarineitoa eikä suvainnut vastata\näidilleen sanaakaan.\n\n-- Mutta jospa he älyävät avata ikkunan ja näkevät tikapuut! Julien\nsanoi.\n\nVielä kerran hän pusersi neiti de La Molen syliinsä, heittäytyi\nsitten tikapuille ja paremminkin solahti kuin laskeutui niitä myöten\npuutarhaan. Muutamassa sekunnissa hän pääsi maahan.\n\nJa kolme sekuntia sen jälkeen tikapuut olivat jälleen\nlehmuskäytävällä, ja Mathilde-neidin kunnia pelastettu.\nRauhoituttuaan Julien huomasi olevansa aivan veressä ja melkein\nalasti: hän oli repinyt itsensä haavoille luisuessaan varomattomasti\nmaahan.\n\nOnnenhurmio toi takaisin kaiken entisen luonteenvoiman. Vaikka\nkaksikymmentä miestä olisi ilmestynyt ja karannut hänen kimppuunsa,\nhän olisi vain nauttinut saadessaan hyökätä heitä vastaan. Onneksi\nei hänen sotaista kuntoaan nyt pantu koetukselle. Hän laski tikapuut\nniiden tavalliselle paikalle, kiinnitti ne ketjuihin, joihin\nne olivat olleet kytketyt, eikä unohtanut myöskään tasoitella\njälkiä, jotka tikapuut olivat jättäneet kukkia kasvavaan lavaan\nMathilde-neidin ikkunan alle.\n\nKun hän pimeässä tunnusteli kädellään löysää multaa tutkiakseen,\nolivatko jäljet täysin poistetut, hän tunsi ylhäältä putoavan jotakin\nkäsilleen. Sieltä tuli tukku hiuksia, jotka Mathilde oli leikannut\npäästään ja heitti nyt hänelle.\n\nMathilde seisoi ikkunan ääressä.\n\n-- Ne ovat orjaltasi, hän sanoi aivan ääneen. -- Ne ovat ikuisen\nuskollisuuden merkki. Minä en enää koskaan käytä järkeäni, ole sinä\nminun hallitsijani.\n\nJulien liikuttui niin, että aikoi jo ottaa uudestaan tikapuut ja\nkiivetä takaisin. Viimein hänen järkensä kuitenkin voitti.\n\nPuutarhasta sisälle pääseminen ei ollut varsin helppoa. Julien sai\nkiskotuksi auki erään kellarin oven, ja sisällä hänen oli pakko\nsitten niin hiljaa kuin mahdollista murtaa oman huoneensa ovi.\nHermostuksissaan hän oli nimittäin jättänyt huoneeseen, josta\näsken niin kiireesti poistui, huoneensa avaimenkin, joka oli ollut\nhänen takkinsa taskussa. \"Kunhan nyt Mathilde vain huomaisi pistää\nvaarallisen sotasaaliinsa piiloon\", Julien ajatteli.\n\nLopulta kuitenkin väsymys voitti onnen, ja auringon noustessa Julien\nvaipui sikeään uneen.\n\nHän tuskin heräsi aamiaiskellon soittoon. Hän kiiruhti ruokasaliin.\nPian Mathilde-neitikin tuli sinne. Julienin ylpeys sai ensin tuntea\nonnen hetken, sillä hän näki rakkauden säteilevän tuon niin kauniin\nja kaikkien palveleman naisen silmistä. Mutta pian hänelle tuli täysi\nsyy pelästyä.\n\nMathilde oli näet, sillä verukkeella, ettei ollut ennättänyt oikein\njärjestää tukkaansa, kammannut hiuksensa niin, että Julien huomasi\njo ensi silmäyksellä koko sen uhrin suuruuden, jonka Mathilde\nedellisenä yönä oli tukkansa leikkaamalla antanut. Jos yleensä jokin\nvoi turmella niin kaunista olentoa oli Mathilde siinä suhteessa\nonnistunut. Kokonainen läiskä kauniita, vaaleankellertäviä hiuksia\noli leikattu poikki puoli tuumaa juuresta.\n\nAamiaispöydässä Mathilde-neidin koko käytös vastasi tätä\nhänen uhkarohkeaa menettelyään. Näytti kuin hän olisi ottanut\nvelvollisuudekseen ilmaista koko maailmalle mielettömän rakkautensa\nJulieniin. Onneksi markiisi de La Molen ja markiisittaren huomio\noli sinä päivänä kiintynyt äskettäin tapahtuneeseen kunnialegioonan\nsinisen nauhan jakeluun, jossa herra de Chaulnes oli jäänyt\nosattomaksi.\n\nAterian loppupuolella Mathilde sattui Julienin kanssa puhellessaan\nsanomaan: -- _Valtiaani_. Julien lensi tulipunaiseksi.\n\nMathilde ei päässyt hetkeksikään koko päivänä yksikseen, lieneekö\nse sitten ollut sattuma vai rouva de La Molen tarkoitus. Kun\nillalla siirryttiin ruokasalista salonkiin, Mathilde sai kuitenkin\nkuiskatuksi Julienille:\n\n-- Ethän luule minun etsivän verukkeita? Äiti sanoi, että yksi hänen\nkamarineidoistaan tulee yöksi minun huoneeseeni nukkumaan.\n\nSe päivä meni kuin vilahdus. Julienin onnelle ei ollut vertaa.\nSeuraavana aamuna hän istui jo kello seitsemältä kirjastossa ja\ntoivoi, että neiti de La Mole suvaitsisi ilmestyä sinne. Ja hän\nkirjoitti neidille aivan loputtoman pitkän kirjeen.\n\nMutta hän sai nähdä Mathilde-neidin vasta parin tunnin kuluttua\naamiaisella. Mathilde oli sinä päivänä järjestänyt tukkansa\nerinomaisen huolellisesti. Tavattomalla taidolla hän oli saanut\nkätketyksi läiskän, josta tukka oli leikattu pois. Hän vilkaisi pari\nkertaa Julieniin, mutta kohteliain ja rauhallisin silmin. Nyt ei\nollut kysymystäkään siitä, että hän olisi sanonut: -- _Valtiaani_.\n\nJulienin hengitys aivan salpautui, niin hän kummastui... Mathilde\nnäytti melkein soimaavan itseään kaikesta siitä hyvästä, mitä oli\nJulienille suonut.\n\nTyynesti asiaa pohdittuaan hän oli tullut siihen päätökseen, että\nvaikka Julien ei ollut aivan tavallinen ihminen, ei hän myöskään\nkohonnut kylliksi keskitason yläpuolelle, joten hän ei ansainnut\nniitä omituisia hullutuksia, joihin Mathilde oli hänen tähtensä\nuskaltautunut. Kaiken kaikkiaan, Mathilde ei nyt enää ollenkaan\najatellut rakkautta. Sinä päivänä hän oli väsynyt rakastamiseen.\n\nMitä taas Julieniin tuli, hänen tunteensa olivat kuin\nkuusitoistavuotiaan lapsen. Kauheat epäilykset, ihmettely, epätoivo\nriehuivat vuorotellen hänen sydämessään koko aamiaisen ajan, joka\ntuntui hänestä loputtoman pitkältä.\n\nPian, kun hän jotakuinkin kunnolla pääsi pöydästä, hän paremminkin\nryntäsi kuin juoksi talliin, satuloi itse hevosensa ja lasketti\nkaupungille täyttä laukkaa. Hän pelkäsi häpäisevänsä itsensä\nilmaisemalla jollakin tavalla heikkoutensa. \"Minun täytyy turruttaa\nsydämeni ruumiillisella ponnistuksella\", hän ajatteli ratsastaessaan\nneliä Meudonin metsässä. \"Mitä minä olen tehnyt, mitä minä olen\nsanonut ansaitakseni tällaista ynseyttä?\" Kotiin palattuaan hän\najatteli: \"Minun ei pidä tehdä mitään, ei sanoa sanaakaan tänään.\nMinun täytyy olla kuollut fyysisesti niin kuin sielullisestikin.\nJulienia ei ole enää olemassa, vain hänen ruumiinsa harhailee elävien\nkeskellä.\"\n\n\n\n\nL\n\nJAPANILAINEN MALJAKKO\n\n\n    Hänen sydämensä ei ensin ymmärrä tuskansa suuruutta; hän on enemmän\n    neuvoton kuin järkyttynyt. Mutta sitä mukaa kun järki jälleen\n    herää, hän alkaa aavistaa onnettomuutensa syvyyttä. Kaikki elämän\n    ilot ovat häneltä tuhotut, hän ei tunne muuta kuin raatelevan\n    epätoivon terävät okaat. Mutta miksi puhua fyysisestä tuskasta?\n    Mikä ruumiillinen tuska olisi läheskään niin julma kuin tämä?\n\n                                                 _Jean Paul_.\n\nSoitettiin päivälliselle. Julien ehti parhaiksi pukeutua.\nRuokasalissa hän tapasi Mathilde-neidin joka pyyteli innokkaasti\nveljeltään ja markiisi de Croisenoisilta, etteivät he lähtisikään\nviettämään iltaa Suresnesiin marsalkatar de Fervaquesin luokse.\n\nMathilde tekeytyi niin herttaiseksi kuin ikinä saattoi. Päivällisen\njälkeen ilmestyivät herrat de Luz ja de Caylus ja useita heidän\nystäviään vieraiksi. Näytti kuin neiti de La Mole olisi sisarellisen\nrakkauden palvelukseen taas omistauduttuaan alkanut vaatia itseltään\nmyöskin mitä ankarimpia sovinnaisten tapojen muotoja. Vaikka ilta\noli kovin kaunis, hän ei millään ehdolla tahtonut lähteä puutarhaan\neikä sallinut että rouva de La Mole jätettäisiin yksin nojatuoliinsa.\nSinisestä sohvasta tuli nyt, niin kuin talvellakin, pakinoitsijoiden\npiirin keskipiste.\n\nMathilde moitti puutarhaa, tai ainakin se tuntui hänestä ikävältä.\nSiihenhän liittyi muisto Julienista.\n\nOnnettomuus vähentää älyä. Sankarimme oli niin avuton, että istahti\ntuolle pienelle olkituolille, joka ennen oli ollut niin monien hänen\nloistavien voittojensa todistajana. Tänään ei kukaan puhunut hänelle\nsanaakaan. Tuntui kuin häntä ei olisi nähtykään, tai vielä paljon\npahempaakin. Ne neiti de La Molen ystävättäret, jotka istuivat\nJulienin rinnalla sohvan äärimmäisessä päässä, koettivat kaikin\nkeinoin saada käännetyksi hänelle selkänsä, tai ainakin Julien\nkäsitti asian niin.\n\nJulien ajatteli ilmeisesti joutuneensa ylhäisten epäsuosioon.\nHänen päätti tutkia noita ihmisiä, jotka koettivat murskata hänet\nhalveksunnallaan.\n\nHerra de Luzin eno oli tärkeässä virassa kuninkaan hovissa, ja siitä\njohtui, että tuo korea upseeri alkoi keskustelunsa aina seuraavalla\nmielenkiintoisella erikoistiedolla: Hänen enonsa oli lähtenyt kello\nseitsemältä Saint-Cloudhun ja aikoi jäädä sinne yöksi. Tämä pikku\nseikka esitettiin ulkonaisesti muka täysin vaatimattomasti, mutta se\nei jäänyt milloinkaan esittämättä.\n\nKun Julien tarkasteli -- silmin, jotka onnettomuus oli tehnyt\nteräviksi -- herra de Croisenoista, hän huomasi, että tuo herttainen\nja hyväsydäminen nuori mies antoi tavattoman arvon yliluonnollisten\nvoimien vaikutukselle. Hän tuli melkein surulliseksi tai suuttui, jos\njollekin hieman tärkeälle tapahtumalle annettiin yksinkertainen ja\nluonnollinen selitys. \"Jotakin hulluutta tuokin on\", Julien ajatteli.\n\"Hänen luonteensa muistuttaa suuresti keisari Aleksanteria sellaisena\nkuin ruhtinas Korasoff hallitsijaansa kuvasi.\"\n\nEnsimmäisenä Pariisin-vuotenaan oli Julien, joka joutui paikalle\nsuoraan seminaarista, häikäistynyt näiden rakastettavien nuorten\nmiesten hienosta käytöksestä niin, että ei pystynyt muuta kuin\nihailemaan heitä. Sellainen käytöshän oli hänelle jotakin aivan\nuutta. Nyt hän oli alkanut ymmärtää heidän todellista luonnettaan.\n\nYhtäkkiä hän ajatteli: \"Näyttelenpä tässä halpaa osaa!\" Hänen täytyi\npäästä pois tuolta olkituolilta sillä tavoin, ettei näyttäisi kovin\nnolatulta. Hän mietti keinoa ja vaivasi mielikuvitustaan, joka\nliiteli aivan muualla, keksimään jotakin uutta. Täytyi turvautua\nkokemukseenkin. Mutta hänen kokemuksensa olivat, se täytyy myöntää,\nhyvin vähäisiä. Poika-raukka oli niin vähän liikkunut seurapiireissä.\nJa niinpä kaikki huomasivatkin hänen erikoisen kömpelyytensä, kun hän\nnousi paikaltaan ja poistui salista. Koko hänen olemuksestaan paistoi\nilmeinen onnettomuus. Kokonaista kolmeneljännestuntia hän oli täällä\nesittänyt jonkinlaista hienompien seuraan tunkeutuneen alempiarvoisen\nosaa, jolta ei maksa vaivaa salata, mitä hänestä oikein ajatellaan.\n\nArvostelut, joita Julien kilpailijoistaan teki, estivät häntä nyt\nkuitenkin ottamasta onnettomuuttaan kovin traagisesti. Ja muisto\nkaksi päivää sitten tapahtuneista tosiseikoista tuki lisäksi hänen\nylpeyttään. \"Olkootpa vaikka kuinka paljon parempia kuin minä\",\nhän ajatteli poistuessaan yksinään puutarhaan, \"Mathilde ei ole\nainoallekaan heistä ollut sitä, mitä hän on kaksi kertaa elämässäni\nsuvainnut olla minulle.\"\n\nMutta siihenpä hänen viisautensa loppuikin. Hän ei ymmärtänyt yhtään\ntuota luonteeltaan omituista ihmistä, josta sattuma oli tehnyt hänen\nkohtalonsa itsevaltiaan määrääjän.\n\nSeuraavanakin päivänä hän kiusasi hevostaan ja itseään luonnottomalla\nponnistelulla. Illalla hän ei enää koettanutkaan mennä tuon sinisen\nsohvan luo, johon Mathilde oli pesiytynyt. Ja Julien huomasi, ettei\nkreivi Norbert suvainnut enää katsahtaakaan häneen, kun he joskus\ntulivat vastatusten. \"Hän on luonteeltaan kohtelias, ilmeisesti hänen\ntäytyy nyt toimia vastoin parempaa tahtoaan\", Julien ajatteli.\n\nJulien olisi tuntenut itsensä onnelliseksi, jos olisi voinut edes\nnukkua, mutta ruumiillisesta väsymyksestä huolimatta suloiset muistot\nruokkivat hänen mielikuvitustaan. Hän ei tajunnut, että kun hän\nnäin ratsasteli ja samosi Pariisin ympäristöjen metsissä, hän jätti\nkohtalonsa sattuman käsiin, koska syventyi vain omaan itseensä, eikä\nyrittänyt vaikuttaa Mathilde-neidin sydämeen tai järkeen.\n\nHänestä tuntui kuin hänelle olisi tullut suunnattoman paljon helpompi\nolo, jos hänen ainoa toivomuksensa olisi täyttynyt, jos hän olisi\nsaanut puhella neiti de La Molen kanssa! Mutta mitä hän olisi\nuskaltanut silloin sanoa?\n\nNiissä raskaissa ajatuksissa hän istui eräänä aamuna kello seitsemän\naikaan kirjastossa, kun hän äkkiä huomasi Mathilden tulevan sisään.\n\n-- Minä tiedän, herra Sorel, että tahdotte puhella kanssani.\n\n-- Hyvä Jumala, kuka teille sen on sanonut?\n\n-- Tiedän vain, mitä se teihin kuuluu! Jos olette kunniaton, voitte\ntuhota minut tai ainakin yrittää tuhota minut. Mutta se vaara, jota\nen muuten pidä yhtään uskottavana, ei suinkaan estä minua puhumasta\nrehellisesti. Minä en rakasta teitä enää, hyvä herra, se oli vain\ntyperä päähänpisto...\n\nSaadessaan tällaisen kauhean iskun, Julien koetti rakkaudesta ja\nsurusta suunniltaan puolustella itseään. Typerintä mitä hän saattoi\ntehdä! Puolustellako itseään sillä, ettei miellytä toista? Mutta\njärjellähän ei ollut enää mitään osuutta Julienin teoissa. Sokea\nvaisto neuvoi häntä vain edes hiukan viivyttämään kohtalon ratkaisua.\nTuntui kuin kaikki ei olisi vielä ollut mennyttä niin kauan kun hän\nsai puhua. Mathilde ei kuunnellut Julienin sanoja, niiden sointukin\nkiusasi häntä, eikä hän ymmärtänyt, kuinka Julien uskalsi keskeyttää\nhänen sanansa.\n\nMathilde oli sinä aamuna onneton yhtä paljon siitä, että oli\nloukannut ylpeyttään, kuin siveytensä menettämisen tunnontuskista.\nHän masentui aivan toivottomaksi ajatellessaan moista kauheutta, että\noli antanut jollekin pikku abbélle, talonpojan pojalle, oikeuden\nitseensä. \"Se on melkein samaa kuin jos minun täytyisi syyttää\nitseäni rakastumisesta johonkin lakeijaan\", hän tuumi silloin, kun\noikein erikoisesti liioitteli onnettomuutensa suuruutta.\n\nYlpeillä ja vakavilla luonteilla ei ole kuin lyhyt askel\nitsesoimauksesta ihmisvihaan, ja sellaiset vihanpuuskat tuottavat\nheille ilmeistä nautintoa.\n\nTuokiossa neiti de La Mole kiihtyi niin, että ilmaisi kaikkein\nrajattomimman halveksuntansa Julienia kohtaan. Hän oli tavattoman\nälykäs olento, ja äly näyttäytyi taidossa kiusata toisen\nitserakkautta ja iskeä siihen syviä haavoja.\n\nEnsi kertaa elämässään Julienin täytyi alistua siihen, että etevämpi\nhenki, joka vihasi häntä mitä julmimmasti, hyökkäsi hänen kimppuunsa.\nHän ei suinkaan koettanut sillä hetkellä puolustautua, vaan alkoi\npäinvastoin halveksia itseään. Kuullessaan kuinka hänet murskattiin\nnöyryyttävillä sanoilla, jotka sitä paitsi olivat niin taitavasti\nlasketut, että pystyivät hävittämään viimeisenkin itsetunnon, mitä\nhänellä vielä oli, Mathilde tuntui hänestä olevan oikeassa. Hänestä\ntuntui vieläpä, että Mathilde ei ollut tarpeeksikaan häntä moittinut.\n\nMathilde puolestaan nautiskeli ilkeydestään, kun sai näin kurittaa\nitseään ja Julienia siitä, että oli muutamaa päivää aikaisemmin\njumaloinut Julienia.\n\nHänen ei tarvinnut suinkaan mietiskellä ja valmistaa ennakolta\nkaikkia noita julmuuksia, joita hän Julienille koko ajan sinkosi. Hän\nvain luki sanoja, joita rakkaudelle vastakkaiset voimat olivat jo\nviikon päivät kuiskutelleet hänen sydämessään.\n\nJokainen uusi sana viilsi Julieniin sata kertaa kauheammin kuin\nentiset. Hän koetti paeta, neiti de La Mole esti hänet siitä\nkäskevällä kädenliikkeellä.\n\n-- Pyydän, muistakaa että puhutte kovaa, sananne voidaan kuulla\ntoiseen huoneeseen, Julien sanoi.\n\n-- Entä sitten? neiti de La Mole jatkoi ylpeästi. -- Kuka uskaltaisi\nilmaista kuunnelleensa minua? Minä haluan ikipäiviksi parantaa teidän\npikku turhamaisuutenne päähänpistoista, joita teillä ehkä on ollut\nminun suhteeni.\n\nKun Julien viimeinkin pääsi pois kirjastosta, hän oli niin\nihmeissään, ettei tuntenut onnettomuuttaan niin kovaksi kuin\naikaisemmin. -- Hyvä on, hän ei rakasta minua enää, hän hoki, puhuen\nitsekseen ääneen, kuin vakuuttuakseen asemastaan. -- Hän tuntuu\nrakastaneen minua kahdeksan, kymmenen päivää, ja minä en koskaan\nlakkaa rakastamasta häntä. -- Eikö hän vain muutama päivä sitten\ntosiaan merkinnyt sydämelleni mitään, ei kerrassaan mitään!\n\nMathilde-neidin sydän tulvi tyydytetyn ylpeyden riemua. Hän oli\nsiis jaksanut rikkoa välit ainaiseksi! Jos hän tosiaan kykenisi\nkukistamaan niin väkevän tunteen, olisi hän jälleen täysin\nonnellinen. -- Siten täytyisi tuon pikku herran kerta kaikkiaan\nymmärtää, ettei hänellä koskaan tule olemaan mitään valtaa minuun.\n\nMathilde oli sillä hetkellä niin onnellinen, että tunsi todellakin\nolevansa aivan vapaa rakkaudesta.\n\nJos Julien olisi ollut vähemmän intohimoinen luonne, hänen\nrakkautensa olisi näin julman, näin nöyryyttävän kohtauksen jälkeen\nkäynyt suorastaan mahdottomaksi. Unohtamatta hetkeksikään käytöstä,\njota arvokkuus vaati, neiti de La Mole oli lausunut Julienille\nepämiellyttäviä asioita niin taitavasti harkitussa muodossa, että ne\nsaattoivat näyttää totuuksilta silloinkin, kun niitä arvosteltiin\nrauhallisesti.\n\nJulien päätteli tästä kovasti hämmentävästä kohtauksesta, että\nMathilde oli äärettömän ylpeä. Julien luuli kaiken heidän välillään\nnyt varmasti loppuneen, ja kuitenkin hän esiintyi seuraavana päivänä\naterialla neiti de La Molen edessä kovin nöyränä ja kömpelönä. Siinä\nvirhe, jollaisesta Julienia ei tätä ennen ole voitu syyttää. Niin\npienissä kuin suurissakin asioissa hän tavallisesti tiesi tarkoin,\nmitä hän tahtoi ja mitä hänen täytyi tehdä, ja toteutti päätöksensä.\n\nKun rouva de La Mole saman aamiaisaterian jälkeen pyysi, että\nJulien antaisi hänelle erään kapinamielisen ja kuitenkin melkoisen\nharvinaisen kiertokirjeen, jonka markiisittaren rippi-isä oli aamulla\ntuonut salaa taloon rouvan luettavaksi, Julien pudotti kiertokirjettä\npeilipöydältä ottaessaan lattialle vanhan sinisen posliinimaljakon,\njoka muuten oli erikoisen ruma.\n\nRouva de La Mole nousi paikaltaan, huudahti pahastuneena ja tuli\nkatsomaan lähempää rakkaan maljakkonsa sirpaleita.\n\n-- Se oli vanhaa japanilaista posliinia, hän sanoi -- se oli isäni\ntädin, Chellesin abbedissan perintöä. Hollantilaiset olivat antaneet\nsen lahjana Orleansin hallitsijaprinssille, joka sitten antoi sen\ntyttärelleen...\n\nMathilde oli äitinsä tavoin tullut paikalle ja iloitsi siitä, että\ntuo sininen maljakko, joka hänestä oli hirvittävän ruma, oli nyt\nmennyt pieniksi sirpaleiksi. Julien ei sanonut sanaakaan eikä ollut\nmillänsäkään. Hän huomasi neiti de La Molen seisovan aivan vierellään.\n\n-- Maljakko on nyt ainaiseksi mennyt, Julien sanoi hänelle -- samoin\nse tunne, joka eli aikoinaan sydämessäni. Suvaitkaa ottaa vastaan\nanteeksipyyntöni kaikista niistä mielettömyyksistä, joihin se minut\nsaattoi.\n\nJa Julien poistui.\n\n-- Näyttää melkeinpä siltä kuin herra Sorel ylpeilisi ja olisi\ntyytyväinen teostaan, rouva de La Mole sanoi, kun Julien oli mennyt.\n\nSanat iskivät suoraan Mathilde-neidin sydämeen. \"Se on totta\", hän\najatteli, \"äitini on oikeassa, Julienin luonne on sellainen.\"\n\nJa nyt vasta Mathilde-neidin eilisestä kohtauksesta saama riemu\nkatosi.\n\n-- Niin, kaikki on lopussa, hän sanoi itsekseen näennäisen tyynenä.\n-- Olkoon opiksi minulle. Erehdykseni oli kauhea, nöyryyttävä. Se\nvaatii minulta viisautta koko loppuikäni.\n\nJulien ajatteli: \"Miksi en saanut äsken puhua totta? Miksi rakkaus,\njota tunsin tuota mieletöntä naista kohtaan, kiduttaa minua yhä?\"\n\nRakkaus ei suinkaan sammunut, kuten hän toivoi, vaan kiihtyi ja\nkasvoi. \"Hän on tosin hullu\", Julien ajatteli, \"mutta ei hänen\nsuloisuutensa vähene siitä. Onko maailmassa kauniimpaa naista kuin\nhän? Eivätkö kaikki ilot, mitä hienostunein kulttuuri ikinä voi\ntarjota, ilmenneet neiti de La Molessa?\"\n\nMenneen onnen muistot valtasivat Julienin ja tuhosivat piankin kaikki\njärjen rakennelmat.\n\nSellaisia muistoja vastaan järki taistelee turhaan. Sen ankarat\nhyökkäykset ainoastaan lisäävät muistojen suloa.\n\nKaksikymmentäneljä tuntia tuon vanhan japanilaisen maljakon\nsärkymisen jälkeen Julien oli kuin olikin onnettomin ihminen\nmaailmassa.\n\n\n\n\nLI\n\nSALAINEN KIRJELMÄ\n\n\n    Sillä kaikki, mitä kerron, olen itse nähnyt; ja jos silmäni\n    silloin pettivät, niin en nyt kertoessani todellakaan petä\n    teitä.\n\n                       _Eräästä tekijän saamasta kirjeestä_.\n\nMarkiisi kutsutti Julienin luokseen. Herra de La Mole näytti\nnuorentuneelta, hänen silmänsä sädehtivät.\n\n-- Keskustellaanpa hiukan teidän muistinlahjoistanne, hän sanoi\nJulienille. -- Väitetään, että ne ovat suunnattomat! Voisitteko\nopetella ulkoa neljä sivua ja sitten lausua ne Lontoossa? Mutta\nainoaakaan sanaa ei saisi muuttaa?...\n\nMarkiisi rutisti harmissaan kasaan päivän numeron _La\nQuotidienne-lehteä_, koettaen turhaan salata hyvin huolestunutta\nmielialaansa. Julien ei ollut koskaan nähnyt häntä sellaisessa\ntilassa, ei edes silloin kuin käsiteltiin oikeusjuttua abbé de\nFrilairia vastaan.\n\nJulien oli jo kyllin kokenut tietääkseen, että hänen täytyi näytellä,\nettä hän antoi tämän keveän puhuttelutyylin pettää itseänsä.\n\n-- Tuo _La Quotidiennen_ numero ei varmaankaan ole kovin\nmielenkiintoinen, mutta jos herra markiisi sallii, minulla on\nhuomisaamuna kunnia lukea se teille ulkoa alusta loppuun.\n\n-- Mitä, ilmoituksetko myös?\n\n-- Aivan kaikki, jättämättä pois sanaakaan.\n\n-- Lupaatteko kunniasanallanne? markiisi jatkoi muuttuen yhtäkkiä\nhyvin totiseksi.\n\n-- Kyllä, herra markiisi, ainoa, mikä saattaisi sekoittaa muistini,\nolisi pelko, etten pitäisi sanaani.\n\n-- No niin, oikeastaan unohdin tehdä teille tämän kysymyksen\neilen. En pyydä teiltä valaa ettette milloinkaan kerro, mitä\nnyt saatte kuulla. Tunnen teidät liian hyvin loukatakseni teitä\nsillä tavoin. Olen mennyt vastuuseen teistä, vien teidät erääseen\nsalonkiin, jonne kokoontuu kaksitoista henkilöä. Te merkitsette\npaperille, mitä kukin puhuu. Älkää olko levoton, siitä ei tule\nmitään sekavaa keskustelua, jokainen siellä puhuu vuorollaan,\njoskaan ei ehkä täysin täsmällisessä järjestyksessä, markiisi\nlisäsi jälleen tuolla keveällä ja taitavan viisaalla sävyllä,\njoka oli hänelle hyvin luontaista. -- Meidän keskustellessamme\nte kirjoitatte parisenkymmentä sivua. Sitten palaamme tänne ja\nlyhennämme ne parikymmentä neljäksi. Ja nuo neljä te luette\nminulle ulkoa huomisaamuna ettekä siis _La Quotidienne_-lehteä.\nSen jälkeen lähdette kohta matkalle. Postivaunuissa esiinnytte\nnuorena herrana, joka matkustelee huvikseen. Ensisijaisesti pidätte\nhuolta, ettei käytöksenne herätä kenenkään huomiota. Aikanaan\nsaavutte erään korkean henkilön luo. Siellä tarvitsette vielä\nenemmän viisautta. Teidän täytyy hämätä hänen koko ympäristönsä,\nsillä hänen sihteereissään ja palvelusväessään on vihollistemme\nlahjomia henkilöitä, jotka väijyvät agenttejamme ehkäistäkseen heidän\ntoimiaan. Teille toimitetaan suosituskirje, jonka sisällöllä ei ole\nmitään merkitystä. Silloin, kun hänen ylhäisyytensä katsoo teihin,\nvedätte taskustanne tämän minun taskukelloni, jonka lainaan teille\nmatkalle. Ottakaa se nyt, onpahan sekin tehty, ja antakaa minulle\nomanne. Herttua itse tulee saneluni mukaan kirjoittamaan muistiin\nne neljä sivua, jotka opettelette täällä ulkoa. Sen jälkeen, mutta\nei ennemmin, huomatkaa se, voitte kertoa, jos hänen ylhäisyytensä\nsitä pyytää, kokouksesta, johon nyt pääsette mukaan. Matka ei\nteille suinkaan käy yksitoikkoiseksi, sillä Pariisin ja ministerin\nasuinpaikan välillä liikkuu henkilöitä, jotka kaikesta sydämestään\nhaluaisivat ampua kuulan herra Sorelin kalloon. Siinä tapauksessa\nhänen toimivelvollisuutensa päättyy, ja minua tuskastuttaa asiain\nliika viivästyminen, sillä, rakas ystäväni, kuinka saamme tiedon\nkuolemastanne? Eihän teiltä voida vaatia, että voisitte ilmoittaa\nmeille kuoltuanne tapauksesta. No niin, pistäytykää nyt kohta\nostamassa itsellenne toinen puku, markiisi jatkoi muuttuen vakavaksi.\n-- Noudattakaa vanhentunutta, kaksi vuotta sitten seurattua muotia.\nTeidän täytyy tänä iltana näyttää hiukan huolimattomasti puetulta.\nMatkalla sitä vastoin esiinnytte niin kuin tavallisestikin. Tämä\nkummastuttaa teitä, epäluulonne herää? Niin, ystäväni, eräs niistä\narvoisista henkilöistä, joiden keskustelun saatte kuulla, pystyy\nlähettämään tiedonannon, jonka nojalla teille ehkä tarjotaan, kun\njossakin kelpo ravintolassa pyydätte illallista, vähintään annos\noopiumia.\n\n-- Taitaa olla parempi kiertää viisitoista peninkulmaa syrjäteitä\nkuin yrittää suoraan, Julien sanoi. -- Matka vie nähtävästi Roomaan...\n\nMarkiisi muuttui niin torjuvan ja tyytymättömän näköiseksi, ettei\nJulien ollut huomannut häntä sellaisena Bray-le-Hautin päivien\njälkeen.\n\n-- Sen saatte kuulla, hyvä herra, sitten kun katson tarpeelliseksi\nsanoa sen teille. En pidä kysymyksistä.\n\n-- Se ei suinkaan ollut kysymys, Julien vastasi. -- Vakuutan teille,\nherra markiisi, minä vain ajattelin ääneen, aprikoin, mikä tie olisi\nturvallisin.\n\n-- Niin, ajatuksenne näyttivät todellakin karanneen teiltä. Älkää\nkoskaan unohtako, ettei lähettiläs, varsinkaan teidän iässänne, saa\nesiintyä sellaisena kuin hän koettaisi kiristää itselleen luottamusta.\n\nJulien tunsi itsensä harmillisen nöyryytetyksi, tunsi olevansa\nväärässä. Turhamaisuudessaan hän koetti nyt puolustautua, mutta ei\nonnistunut. Markiisi vastasi:\n\n-- Tietäkää, että ihminen aina vetoaa hyvään sydämeensä silloin kun\ntekee tyhmyyksiä.\n\nTunti sen jälkeen Julien seisoi markiisin odotushuoneessa kuin\nmikäkin vähäpätöinen virkamies. Puku oli vanhanaikainen ja kaulassa\noli liina, jonka valkeus oli epäilyttävä. Koko hänen olemuksessaan\noli jotain konttorirottamaista.\n\nKun markiisi näki hänet, hän purskahti nauruun, ja leppyi vasta\nsilloin täydellisesti Julienille.\n\nHerra de La Mole ajatteli: \"Jos tämä nuori mies pettää minut, niin\nkehenkä sitten voin luottaa? Ja täytyyhän kuitenkin luottaa johonkin,\nkun joutuu suureen tehtävään. Omalla pojallani ja hänen erinomaisilla\nystävillään on kyllä samanlainen sydän kuin tälläkin, uskollisuutta\nheillä riittäisi tuhannenkin osalle. Jos kysymykseen tulisi taistelu,\nniin he antaisivat tuhota itsensä valtaistuimen portaille. Kaikkea he\nosaavat... paitsi yhtä, mitä juuri tällä hetkellä tarvitaan. Johan\non piru, jos heissä olisi ainoaakaan, joka oppisi ulkoa neljä isoa\nsivua tekstiä ja kykenisi tekemään viisikymmentä peninkulmaa matkaa\njoutumatta ilmi. Norbert antaisi vain tappaa itsensä niin kuin hänen\nkantaisänsäkin antoivat, ja se onkin salaliittolaisen ensimmäinen\navu...\"\n\nMarkiisi vaipui syviin ajatuksiin ja huokasi sitten: \"Ja sitäpaitsi,\nehkäpä Sorel antaisi tappaakin itsensä yhtä hyvin kuin hän...\"\n\n-- No niin, mennäänpä vaunuihin, markiisi sanoi sitten, ikään kuin\nvastenmielistä ajatusta karkoittaakseen.\n\n-- Herra markiisi, sillä välin kun minulle järjestettiin tätä\npukua, opettelin ulkoa ensimmäisen sivun tämän päivän _La\nQuotidienne-lehteä_, Julien ilmoitti.\n\nMarkiisi otti häneltä lehden, ja Julien luki ulkoa ensimmäisen\nsivun erehtymättä ainoastakaan sanasta. \"Hyvä\", markiisi ajatteli\nmenetellen tänä iltana ylen diplomaattisesti. \"Lukekoon nuori mies,\neipähän lukiessaan huomaa, mitä katuja me ajamme.\"\n\nHe tulivat nyt suureen, synkänlaiseen saliin, jonka seinät olivat\npaikoittain peitetyt vihreillä verhoilla. Keskelle salia oli\nnyrpeännäköinen lakeija juuri sijoittanut ison ruokasalin pöydän,\njonka hän sitten pian muutti virkapöydäksi peittäen sen valtavalla\nvihreällä liinalla, joka oli täynnä mustetahroja. Luultavasti se oli\njostakin virastosta. Talon isäntä oli tavattoman kookas mies. Hänen\nnimeään ei lausuttu. Julienin mielestä sekä hänen kasvonsa että\npuhetapansa olivat kuin märehtivän naudan.\n\nMarkiisin viittauksesta Julien asettui pöydän alapäähän. Näyttääkseen\nmuka luontevalta hän alkoi vuoleskella kyniä kirjoituskuntoon.\nSyrjäsilmällä hän kuitenkin laski, että läsnä oli seitsemän henkilöä,\nmutta hän näki heidät vain selkäpuolelta. Kaksi heistä tuntui\npuhuttelevan herra de La Molea samanarvoisena, toiset enemmän tai\nvähemmän alamaisesti.\n\nNyt tuli sisään uusi henkilö, lakeijan ilmoittamatta mitään. \"Tämäpä\nomituista, tässä talossa ei ilmoiteta vieraita\", Julien ajatteli.\n\"Minunkohan läsnäolostani tuo varovaisuus johtuu?\"\n\nKaikki nousivat paikoiltaan ottamaan tulijaa vastaan. Hänellä oli\nsamat korkeat arvomerkit kuin kolmella muullakin paikalla olevalla\nherralla. Puheltiin melkoisen hiljaisella äänellä. Arvioidessaan\nuutta tulokasta Julienin täytyi tyytyä siihen vähään, mitä saattoi\npäätellä hänen kasvonpiirteistään ja käytöksestään. Hän oli lyhyt ja\npaksu, kasvot olivat punakat, silmät kiiltävät ja ilmeettömät, mitä\nniissä oli nyt jotain metsäsikaa muistuttavaa ilkeyttä.\n\nSitten eräs aivan toisenlainen herra, joka pian astui sisään siirsi\nJulienin huomion tästä henkilöstä. Hän oli pitkä, kovin laiha, ja\nhänellä oli yllään neljät liivit. Liikkeet olivat kohteliaat, katse\nhyväilevä. Julien ajatteli: \"Tuohan on ihan kuin Besançonin vanha\npiispa.\"\n\nHerra kuului varmaankin kirkonmiehiin. Hän oli noin viidenkymmenen\ntai korkeintaan viidenkymmenenviiden ikäinen ja käytökseltään kovin\nisällinen.\n\nNuori Agden piispakin ilmestyi sinne ja näytti suuresti kummastuvan,\nkun hänen katseensa osui seurueesta Julieniin. Hän ei ollut puhunut\nJulienille sanaakaan Bray-le-Hautin juhlien jälkeen. Nyt hänen\nkummasteleva katseensa kiusasi ja ärsytti Julienia. \"Ainako minulle\nseuraa pelkkää pahaa siitä, että tunnen jonkun henkilön? Nämä toiset\nherrat, joita en ole koskaan ennen nähnyt, eivät yhtään kainostuta\nminua, mutta tuon nuoren piispan silmät jäätävät minua. Täytyy\ntunnustaa, että olen sangen omituinen ja epäonnistunut raukka.\"\n\nMuuan harvinaisen tummaverinen mies astui pian meluten sisään ja\nalkoi puhua jo ovella. Hänen ihonsa oli keltainen, ja hän näytti\nhiukan tärähtäneeltä. Tuon mahdottoman suupaltin saapuessa toiset\nalkoivat painautua ryhmiin, ilmeisestikin päästäkseen kuulemasta\nhänen jaarituksiaan. Ja kun siirryttiin loitommaksi takan luota,\njouduttiin pöydän alapäähän, jossa Julien istui. Hänen kävi yhä\nvaikeammaksi säilyttää välinpitämätöntä ilmettään, sillä vaikka hän\nkuinka koetti, hän ei voinut enää olla kuulematta toisten puhetta,\nja vähän kokeneenakin hän käsitti, että täällä pohdittiin tärkeitä\nasioita aivan peittelemättä, ja nämä ylhäiset herrat, jotka seisoivat\ntuossa aivan hänen edessään, vaatisivat ehdottomasti, että nämä asiat\npidettäisiin salassa.\n\nJulien oli jo vuollut parikymmentä kynää, tehden sen niin hidastellen\nkuin suinkin. Nyt sekin hätäkeino loppui. Turhaan hän odotti, että\nmarkiisi antaisi hänelle jonkin merkin. Markiisi näytti täysin\nunohtaneen hänet. Julien ajatteli kyniä vuoleskellessaan:\n\n\"Tämä tehtävä on naurettava, mutta nuo herrat, joiden kasvot ovat\nnoin latteat ja jotka joko toisten puolesta tai omasta aloitteestaan\nkäsittelevät näin suuria asioita, ovat varmasti hyvin epäluuloisia.\nMinun onnettomissa silmissäni näkyy kyselevä ja sangen vähän\nkunnioittava ilme, joka heitä tietysti ärsyttäisi. Jos katsoisin\nyhteen paikkaan eteeni, näyttäisi siltä kuin painaisin heidän\nsanojaan muistiini.\"\n\nHän tunsi asemansa sietämättömän tukalaksi, hän sai kuulla\nmerkillisiä asioita.\n\n\n\n\nLII\n\nKESKUSTELU\n\n\n    Tasavalta! -- Jokaista sellaista aikalaistamme kohti, joka\n    uhraisi kaikkensa yhteiseksi hyväksi, on tuhansia ja miljoonia\n    olentoja, jotka eivät välitä mistään muusta kuin nautinnoista,\n    turhamaisuudestaan. Pariisissa arvioidaan ihmistä sen mukaan,\n    minkälaiset hänen vaununsa ovat, eikä hänen kuntonsa perusteella.\n\n                                       _Napoleon, Muistelmia_\n\nLakeija riensi sisään ja sanoi:\n\n-- Herttua de...\n\n-- Hiljaa, tyhmyri, huomautti herttua hänelle sisään tullessaan. Ja\nhän lausui nämä sanat niin tottuneesti ja majesteettisesti, että\nJulien pakostakin alkoi ajatella: \"Tuon suuruuden ainoa taito ja\ntieto on siinä, että hän osaa suuttua lakeijalle.\" Julien vilkaisi\ntulijaan ja katseli sitten jälleen alas. Hän oli aavistanut niin\nerinomaisen hyvin tulokkaan ulkomuodon, että pelkäsi katseellaan\npaljastavansa epäkunnioittavan asenteensa.\n\nHerttua oli viisissäkymmenissä, puettu kuin dandy ja hän käveli\nponnahdellen kuin joustimilla. Hänen päänsä oli pieni, nenä suuri,\nprofiili kyömyinen ja kaula eteenpäin kurotteleva. Jalosukuisempia ja\ntyhjempiä kasvoja oli mahdoton kuvitella.\n\nHänen saapuessaan kokous avattiin lopullisesti.\n\nMarkiisi de La Molen ääni keskeytti yhtäkkiä Julienin fysionomiset\ntutkimukset. Hän sanoi:\n\n-- Esittelen tässä teille herra abbé Sorelin. Hänellä on\nhämmästyttävän hyvä muisti. Ei ole vielä tuntia siitä kun\npuhuin hänelle tehtävästä, johon hän ehkä saisi kunnian ryhtyä,\nja todistaakseen muistinsa pätevyyden hän opetteli heti ulkoa\n_Quotidiennen_ koko etusivun.\n\n-- Siinähän oli kirjoitus N-raukasta, sanoi talon isäntä. Hän otti\nkärkkäästi lehden ja jatkoi, vilkaisten Julieniin ilveilevästi,\nvaikuttaakseen muka mahtavalta:\n\n-- Alkakaa lukea, hyvä herra.\n\nOli aivan äänetöntä, kaikkien silmät olivat suunnatut Julieniin.\nHän luki läksynsä niin sulavasti, että herttua parikymmentä riviä\nkuunneltuaan sanoi: -- Kyllä riittää.\n\nPieni mies, jolla oli metsäsian silmät, istuutui. Hän toimi\npuheenjohtajana, sillä tuskin hän pääsi paikalleen, kun hän jo\nosoitti Julienille erästä pelipöytää ja kehotti viittauksella\nhäntä tuomaan sen lähelleen. Julien asettui sen ääreen\nkirjoitusvälineineen. Hän laski, että vihreällä peitetyn pöydän\nympärillä istui kaksitoista henkeä.\n\n-- Herra Sorel, olkaa hyvä ja menkää toiseen huoneeseen, teidät\nkutsutaan sitten tänne, herttua sanoi.\n\nTalon isännän kasvoille tuli varsin levoton ilme: -- Ikkunaluukut\neivät ole siellä kiinni, hän sanoi matalalla äänellä\nvierustoverilleen. -- Ei ole tarpeen kurkistella ulos ikkunasta, hän\nhuusi Julienille tyhmästi. Julien ajatteli:\n\n\"Kas niin, nyt olen sotkeutunut johonkin salaliittoon. Onneksi tämä\nliitto ei ole sellainen, joka johtaa Grève-torille. Ja vaikka tämä\nolisikin vaarallista, pidän velvollisuutenani uhrata sen verran ja\npaljon enemmänkin markiisin hyväksi. Kuinka tyytyväinen olisin, jos\nminun suotaisiin hyvittää kaikki suru, mitä mielettömyyteni ehkä\nkerran tuottavat hänelle\"!\n\nSamalla kun hän ajatteli näitä mielettömyyksiään ja syvää\nonnettomuuttaan, hän tarkasteli ympäristöään, painaakseen sen iäksi\nmieleensä, ja silloin vasta hän huomasi, ettei hän ollut kuullut\ntämän kadun nimeä ilmoitettavan lakeijalle ja että markiisi oli\najanut paikalle vuokra-ajurilla, mitä hän ei koskaan pitänyt tapanaan.\n\nJulien jätettiin pitkäksi aikaa omiin mietteisiinsä. Salissa, johon\nhän oli joutunut, seinät olivat peitetyt punaisilla samettiverhoilla,\njoissa oli leveät kultareunustat. Peilipöydällä oli iso norsunluinen\nkrusifiksi ja uunin reunalla de Maistren _Kirja Paavista_ komeana\nkultareunaisena niteenä. Julien avasi tuon kirjan, ettei näyttäisi\nsiltä kuin hän yrittäisi kuunnella. Viereisessä huoneessa puhuttiin\ntoisinaan kovalla äänellä. Viimein ovi avattiin ja hänet kutsuttiin\ntakaisin sisään.\n\n-- Muistakaa, arvoisat herrat, lausui puheenjohtaja, -- että\nherttua on tällä kertaa kuulijamme. Tämä herra, hän jatkoi\nviitaten Julieniin, -- on nuori, pyhälle asiallemme uskollinen\nleviitta, jonka on ihmeellisen muistinsa avulla helppo toistaa\nkaikkein vähäisimmätkin lausuntomme. Teillä, arvoisa herra, on nyt\npuheenvuoro, hän lausui antaen merkin tuolle isällisen näköiselle\nmiehelle, jolla oli yllään kolmet liivit. Julienin mielestä tätä\nolisi hyvin voinut nimittää liiviherraksi. Julien otti eteensä\npaperia ja alkoi uutterasti kirjoittaa.\n\n(Tähän romaanin tekijä aikoi pistää kokonaisen sivun pisteitä. Mutta\nkustantaja väitti sitä mauttomaksi, ja tällaiselle hävyttömälle\nkirjalle mauttomuus on kuolemansynti.)\n\n-- Politiikka, vastasi kirjailija, -- on riippukivi kirjallisuuden\nkaulassa. Vähemmässä kuin puolessa vuodessa se hukuttaa meidät\nunohduksen syvyyteen. Politiikka, mielikuvituksen maailman\nsijoitettuna paukahtaa kuin pistooli keskellä hienoa konserttia.\nRäjähdys repii korvia eikä kuitenkaan tehoa mihinkään. Se ei soinnu\nainoankaan soittimen säveleeseen. Politiikka tietysti loukkaa osaa\nlukijoita leppymättömiksi, ja ikävystyttää toisia, jotka lukevat\nasiantuntemuksella kirjoitettuja artikkeleita samasta aiheesta\naamulehdissä...\n\n-- Niin mutta, jos teidän sankarinne eivät käsittele politiikkaa,\nvastasi kustantaja, -- he eivät olekaan vuoden 1830 ranskalaisia eikä\nmyöskään kirjanne sen kuvastin, joksi sitä väitätte...\n\nJulienin pöytäkirjasta paisui kaksikymmentäkuusi sivua pitkä.\nTässä esitämme siitä varsin kalpean lyhennyksen, sillä olihan\nmeidän pakko jättää nyt kuten tavallisesti pois kaikkein törkeimmät\ntyperyydet, koska ne näyttäisivät epämiellyttäviltä tai suorastaan\nmahdottomilta. (_Gazette de Tribuneaux_ selostaa teille asiat\nkaikessa laajuudessaan).\n\nLiiviherra, jolla oli isällinen ilme (hän oli varmaankin\npiispa), hymyili tavan takaa, ja silloin hänen silmänsä, joiden\nluomet räpyttelivät yhtä mittaa, saivat omituisen loisteen ja\ntavallista varmemman ilmeen. Tämä henkilö, jonka annettiin puhua\nensimmäisenä herttuan läsnäollessa (\"mutta mikä tuo herttua oli?\"\nJulien ajatteli), nähtävästi eri mielipiteitten selostajana ja\njonkinlaisena kanneviskaalina, tuntui Julienista silloin tällöin\nhapuilevan epävarmana, pystymättä tekemään horjumattomia päätöksiä,\naivan niin kuin oikea kanneviskaali. Siitähän noita virkailijoita\nyleensä moititaan. Herttuan täytyi huomauttaakin häntä tästä viasta\nkeskustelun lomassa.\n\nSorvattuaan monia siveellisiä ja pintapuolisia filosofisia\nkorulauseita liiviherra puhui:\n\n-- Jalo Englanti on suuren miehensä, kuolemattoman Pittin johdolla\nuhrannut neljäkymmentä miljardia frangia vallankumousliikkeen\nvastustamiseen. Jos tänne kokoontuneet arvoisat henkilöt sallivat\nminun käsitellä avomielisesti erästä surullista asiaintilaa, tahdon\nhuomauttaa, ettei Englanti käsittänyt tarpeeksi selvästi, että\nsellaista miestä vastaan kuin Bonaparte ei löydy muita tehokkaita\nkeinoja kuin henkilöön kohdistuvat toimenpiteet, varsinkaan kun muut\nteot olivat pelkkiä kauniita aikeita...\n\n-- Ahaa, taasko te suosittelette murhia, talon isäntä sanoi\nlevottoman näköisenä.\n\n-- Säästäkää meitä hellätunteisilta saarnoiltanne, huudahti\npuheenjohtaja harmistuen, ja hänen metsäsiansilmänsä kiiluivat\nvimmatusti. -- Jatkakaa, hän sanoi liiviherralle. Ja hänen poskensa ja\notsansa lensivät tulipunaisiksi.\n\n-- Jalo Englanti on nykyään murskattu, puhuja jatkoi, -- sillä\njokaisen englantilaisen täytyy maksaa, ennen kuin ajattelee omaa\nleipäänsä, niiden neljänkymmenen miljardin frangin korkoja, jotka\nmenivät jakobiinilaisuutta vastaan taisteltaessa. Englannilla ei ole\nenää Pittiä.\n\n-- Mutta heillä on herttua Wellington, huomautti eräs sotilashenkilö\nryhdistyen tärkeän näköiseksi.\n\n-- Hiljaa, hyvät herrat, pyydän! huudahti puheenjohtaja. -- Jos\nväittelemme tässä edelleen, oli tarpeetonta tuoda herra Sorel tänne.\n\n-- Me tiedämme, että arvoisalla herralla on paljon nerokkaita\naatteita huomautti herttua närkästyneen näköisenä keskeyttäjään, joka\noli eräs Napoleonin entisiä kenraaleja. Julien tunsi näiden sanojen\nviittaavan hyvin loukkaavasti johonkin henkilökohtaiseen asiaan.\nKaikki muut hymyilivät. Asiasta poikennut kenraali kiehui kiukkua.\n\n-- Ei ole enää Pittiä, arvoisat herrat, jatkoi selostaja\nmasentuneesti, niin kuin ainakin mies, joka ei usko saavansa järkeä\ntoisten päähän. -- Ja vaikka Englannissa olisikin uusi Pitt, ei\nkansakuntaa enää uudestaan petettäisi samoilla keinoilla.\n\n-- Siksipä olisikin joku sotavoittoja saavuttanut kenraali, sellainen\nkuin Bonaparte, nykyään ja vastaisuudessa Ranskassa mahdoton,\nhuudahti sotilas, joka juuri oli keskeyttänyt toisen puhujan.\n\nTällä kertaa puheenjohtaja ja herttua eivät uskaltaneet ilmaista\nhuonoa tuultaan, vaikka Julien huomasi heidän silmistään, että heillä\noli siihen kova halu. He loivat katseensa maahan, ja herttua tyytyi\nhuokaisemaan niin äänekkäästi, että kaikki kuulivat sen.\n\nMutta nyt selostaja kiihtyi.\n\n-- Minua kiirehditään lopettamaan, hän sanoi rajusti ja jätti koko\nhymyilevän kohteliaisuutensa ja maltillisen puhetapansa, joita Julien\noli luullut hänen luontaisiksi avuikseen. -- Minua kiiruhdetaan\nlopettamaan! Ei välitetä yhtään siitä, että olen koettanut säästää\nkaikkien korvia loukkauksilta, -- olkootpa nuo korvat miten pitkät\ntahansa. Hyvä siis. Minä esitän asiat lyhyesti. Ja minä sanon\nteille suoraan, että Englannilla ei ole enää uhrattavana penniäkään\nhyvälle asialle. Vaikka itse Pitt nousisi haudasta, hän ei koko\nnerokkuudellaankaan saisi puijatuksi Englannin pienomistajien\nluokkaa, sillä he tietävät, että pelkästään lyhyt Waterloon sotaretki\nmaksoi heille miljardi frangia. Koska halutaan kuulla selvä totuus,\nlisäsi selostaja tulistuen yhä enemmän, -- niin sanon teille: --\n_Auttakaa itse itseänne_, sillä Englannilla ei ole antaa penniäkään\navuksenne. Ja kun Englanti ei maksa, eivät myöskään Itävalta, Venäjä\nja Preussi, joilla on ainoastaan rohkeutta mutta ei rahaa, voi\ntehdä Ranskaa vastaan kuin yhden, tai korkeintaan kaksi sotaretkeä.\nSaatetaan toivoa, että jakobinismin kokoamat nuoret sotajoukot\nlyödään ensimmäisessä taistelussa ja ehkäpä toisessakin. Mutta\nkolmannessa, sen vakuutan, vaikka nyt ennakkoluulossanne pitäisitte\nminua vallankumouksellisena, on vastassanne vuoden 1794 kaltaisia\nsotilaita, jotka eivät enää olleet samoja kuin ne, joita vuonna 1792\notettiin rykmentteihin.\n\nNyt puhuja keskeytettiin kolmelta, neljältä taholta yhtaikaa.\n\n-- Herra Sorel, puheenjohtaja sanoi Julienille, -- menkää tuonne\nviereiseen huoneeseen kirjoittamaan puhtaaksi alkamanne pöytäkirja.\n\nJulien poistui kovin vastahakoisesti, sillä esittäjä oli käsitellyt\nmahdollisuutta, jota hän itsekin oli usein aprikoinut. Hän ajatteli:\n\"He pelkäävät, että minä pidän koko heidän kokoustaan pilkkanani.\"\n\nKun hänet sitten kutsuttiin takaisin, hän kuuli markiisi de La Molen\nlausuvan niin vakavana, että Julienista, joka tunsi hänet, tuntui\nhullunkuriselta:\n\n--... Niin, arvoisat herrat, juuri tästä onnettomasta kansasta\nsaattaa sanoa, kuten saturunojen sepittäjä:\n\n    Tulleeko tästä jumala, pöytä vai pesupunkka?\n\nJa runoilija vastaa: --_Jumala hänestä tulee_! Teidän tehtävänne,\nherrat on omistaa tunnuslauseeksenne nämä ylevät ja syvät sanat, se\non mielipiteeni. Ryhtykää asiaan itse, niin jalo Ranska palautuu\nsuunnilleen siihen tilaan, jollaiseksi esi-isämme olivat sen luoneet\nja jollaisena me näimme sen ennen Ludvig XVI:n kuolemaa. Englanti,\nainakin sen ylevät lordit, inhoavat yhtä paljon kuin mekin tätä\njakobinismia. Ilman Englannin rahoja eivät Itävalta ja Preussi voi\nsuoriutua useammasta kuin kahdesta, kolmesta taistelusta. Riittääkö\ntämä takamaan onnellisen valloituksen, sellaisen, jonka herra de\nRichelieu typerästi jätti käyttämättä hyväkseen vuonna 1817? Sitä en\ntodellakaan usko.\n\nTässä keskeytettiin jälleen, mutta toiset palauttivat hiljaisuuden.\nKeskeytys tuli nytkin tuon entisen keisarillisen kenraalin suusta.\nHän himoitsi näet sinistä ritarinauhaa ja tahtoi kohota merkittäväksi\ntämän salaisen kirjelmän laatijoiden joukossa.\n\n-- Minä en sitä usko, jatkoi herra de La Mole, kun melu loppui.\nHän korosti _Minä_-sanaa niin hävyttömästi, että Julien aivan\nihastui. \"Kas tuo on hyvää peliä\", Julien ajatteli antaen kynänsä\njuosta melkein yhtä nopeasti kuin markiisi puhui. \"Yhdellä ainoalla\nsattuvalla sanalla herra de La Mole nolaa tuon keskeyttäjän ja kaikki\nhänen kaksikymmentä sotaretkeään.\"\n\nMarkiisi jatkoi aivan tyynenä:\n\n-- Me voimme toivoa uutta sotilaallista valtausta muualtakin kuin\nulkomailta. Tuosta suuresta nuorisojoukosta, joka kirjoittaa\nkiihkeitä artikkeleita _Globe_-lehteen, nousee meille kolme-,\nneljätuhatta nuorta kapteenia, joista saattaa ilmestyä joku Kleber,\nHoche, Jourdan, Pichegru, mutta joiden tarkoitukset eivät ole yhtä\nhyvät kuin viimeksimainitun.\n\n-- Me emme ymmärtäneet antaa hänelle oikeaa arvoa, virkkoi\npuheenjohtaja. -- Hänet olisi täytynyt korottaa kuolemattomaksi.\n\nMarkiisi jatkoi:\n\n-- Lopuksi: Ranskassa täytyy olla kaksi puoluetta, ei ainoastaan\nnimellisesti, vaan niiden välillä tulisi olla selvä ja jyrkkä\nraja. Muistakaamme, mikä meidän pitää murskata. Toisella puolella\nseisovat sanomalehtimiehet, valitsijat, yleinen mielipide, lyhyesti\nkoko nuoriso kaikkine ihanteineen. Mutta sillä välin kun nuoriso\nantaa tyhjien korusanojen huumata päänsä, meille jää se etu, että\nvaltionvarat ovat meidän kulutettavissamme.\n\nTaas puhuja keskeytettiin.\n\n-- Te, hyvä herra, huomautti markiisi de La Mole keskeyttäjälle\nihailtavan tyynesti ja itsetietoisesti, -- te ette tosiaan _käytä_,\nkoska sana ilmeisesti loukkaa teitä, niitä neljääkymmentä tuhatta\nfrangia, jotka on määrätty teille valtion budjettiin, ja niitä\nkahdeksaakymmentä tuhatta, jotka saatte siviililistalta, vaan te\ntodellakin kulutatte ne, -- hotkitte. -- No niin, hyvä herra,\nseuraan nyt häikäilemättä esimerkkiänne, koska minut pakotettiin\nsiihen. Teidän pitäisi kuten niiden jalojen esi-isiennekin, jotka\nseurasivat Ludvig Pyhää hänen ristiretkellään, varustaa noilla\nsadalla kahdellakymmenellä tuhannella frangilla meille vähintään\nyksi rykmentti tai yksi komppania, niin, vaikkapa vain puoli\nkomppaniaa, jossa olisi edes viisikymmentä miestä, jotka olisivat\nvalmiit antamaan hyvän asian puolesta uskollisesti henkensä ja\nelämänsä. Nyt teillä on ainoastaan lakeijoita, joita teidän asennekin\ntäytyy vallankumouksen tullessa pelätä. Valtaistuin, kirkko ja\naatelisto saattavat tuhoutua milloin tahansa, hyvät herrat, niin\nkauan kun ette ole järjestäneet jokaiseen departementtiin joukkoja,\njoissa on viisisataa _altista_ miestä. Sanalla altis tarkoitan\npaitsi ranskalaista rohkeutta myöskin espanjalaista horjumatonta\nuskollisuutta. Meidän omia lapsiamme ja miehisiä sukulaisiamme, siis\ntodellisia ylimyksiä, täytyisi olla toinen puoli näistä joukoista.\nHeidän jokaisen rinnalla tulisi seistä, ei haihatteleva pikkuporvari,\njoka on kohta valmis kohottamaan trikolorin, jos vuosi 1815 uudistuu,\nvaan yksinkertainen ja rehellinen talonpoika, sellainen kuin\nCathelineau. Aatelismies opettaisi häntä ja olisi hänelle mikäli\nmahdollista kuin oma veli. Uhratkoon jokainen meistä _viidenneksen_\ntuloistaan luodaksemme tuollaisen viisisataa miestä käsittävän\nuskollisten pikku joukon jokaiseen departementtiin, silloin\nvoitte todellakin toivoa ulkoa päin tulevaa valtausta. Ulkomainen\nsotilas ei tunkeudu edes Dijoniin saakka ellei tiedä varmasti\ntapaavansa viittä sataa hänelle suopeamielistä sotamiestä jokaisessa\ndepartementissa. Ulkomaiset kuninkaat eivät välitä sanoistanne,\njollette voi ilmoittaa heille, että teillä on kaksikymmentä tuhatta\naatelismiestä valmiina tarttumaan aseisiin ja avaamaan heille\nRanskanmaan portit. Raskasta puuhaa, sanotte varmaan. Niin mutta,\narvoisat herrat, ainoastaan siten pelastamme päämme. Sanomalehdistön\npainovapauden ja meidän aatelisten olemassaolon välillä käydään nyt\ntaistelua hengestä ja elämästä. Tarttukaa kivääriin, tai ruvetkaa\nliikemiehiksi, talonpojiksi. Tyytykää pelkuruuteenne, jos tahdotte,\nmutta älkää olko typeriä. Avatkaa silmänne kerrankin! _Nyt kalpaan\ntarttukaa_, kehoitan teitä jakobiinilaisen marssin [Marseljeesi. --\n_Suom_.] sanoin. Silloin löytyy kyllä joku ylevä _Kustaa Aadolf_,\njoka järkyttyy monarkistisen periaatteen äärimmäisen vaarallisesta\nasemasta ja syöksyy tänne maastaan satojen peninkulmien takaa\nja tekee hyväksenne saman kuin Kustaa Aadolf protestanttisten\nruhtinaiden hyväksi. Yhäkö ajattelette puhua ettekä ryhtyä toimeen?\nSiinä tapauksessa Euroopassa ei enää viidenkymmenen vuoden kuluttua\nole ainoatakaan kuningasta, vaan pelkkiä presidenttejä.\n\nJa noiden kahdeksan kirjaimen mukana, jotka muodostavat sanan\n_Kuningas_, katoavat myöskin papit ja aatelismiehet. En näe jäljelle\njäävän muita kuin _edustajaehdokkaita_, jotka mairittelevat\nviheliäistä _enemmistöä_. On turha väittää, ettei Ranskalla ole\nnykyään ainoatakaan yleisesti eteväksi tunnustettua kenraalia,\njonka kaikki tuntevat ja jota kaikki rakastavat, että armeija on\njärjestetty ajamaan pelkästään valtaistuimen ja kirkon asiaa ja että\nsiltä on riistetty kaikki sen entiset sotakarhut, kun taas jokaisessa\npreussilaisessa ja itävaltalaisessa rykmentissä on viisikymmentä\naliupseeriakin, jotka ovat tulen tuttuja. Turhaa, sillä kaksisataa\ntuhatta pikku porvariston nuorukaista haluaa tulisesti sotaa...\n\n-- Tuossa on jo tarpeeksi epämiellyttäviä totuuksia, lausui eräs\nvakavan näköinen herra itsetietoisesti. Ilmeisesti hän oli joku\nsangen korkea kirkonmies, koskapa markiisi de La Mole ei suuttunut,\nvaan hymyili hänelle kohteliaasti. Se oli Julienin mielestä varsin\nselvä merkki. -- Tuossa on jo tarpeeksi epämiellyttäviä totuuksia.\nTehkäämme nyt päätös. Jos miehellä on jalassa luumätää, jonka tähden\njalka täytyy sahata pois, hänelle ei koidu apua siitä, että hän\nväittää lääkärille: -- Tämä kipeä jalkani on ihan terve. Hyvät herrat,\nsuokaa minun käyttää tällaista vertausta: Jalo herttua on meidän\nkirurgimme.\n\nJulien ajatteli: \"Kas niin, nyt lausuttiin se suuri sana, jonka\nluokse minun täytyy tänä yönä laskettaa täyttä laukkaa.\"\n\n\n\n\nLIII\n\nPAPISTO, METSÄT, VAPAUS\n\n\n    Kaiken olevaisen ensimmäinen laki on itsensä säilyttämisen,\n    elämisen vaisto. Te kylvätte katkojuurta ja luulette saavanne\n    niittää vehnää.\n\n                                          _Macchiavelli_.\n\nVakava mies jatkoi. Hän näkyi tuntevan asiansa hyvin. Julien piti\nlauhkean kauniista ja maltillisesta tavasta, jolla hän ilmaisi\nseuraavat suuret totuudet:\n\n-- 1) Englannilla ei ole antaa penniäkään avuksemme, siellä ovat nyt\nmoodissa säästäväisyys ja Hume. Itse _Pyhätkään_ eivät antaisi meille\nrahaa, ja herra Brougham pitää meitä pilkkanaan.\n\n2) Koska englantilaista rahaa ei saada, Euroopan kuninkaat eivät voi\njärjestää enempää kuin kaksi sotaretkeä, ja kahdella sodalla ei pikku\nporvaristoa pystytä kukistamaan.\n\n3) Ranskan täytyy perustaa aseistettu puolue, sillä ilman sitä ei\nEuroopan monarkistinen periaate uskalla ryhtyä edes näihin kahteen\nsotaretkeen.\n\nJa neljäs kohta, jonka uskallan väittää itsestään selväksi,\nkuuluu: _Ilman papistoa Ranskan on mahdotonta perustaa aseistettua\npuoluetta_. Lausun tämän näin jyrkästi, koska osaan todistaa sen,\narvoisat herrat. Papistolle täytyy myöntää kaikki, ensiksikin koska\npapisto, joka yötä päivää valvoo asioitaan ja jota etevät miehet,\njotka elävät kaukana aikamme myrskyistä, satojen kilometrien päässä\nmaanne rajoilta...\n\n-- Ahaa, Rooma, Rooma! huudahti talon isäntä.\n\n-- Niin, _Rooma_, hyvä herra! vahvisti kardinaali ylpeästi. --\nHuolimatta enemmän tai vähemmän onnistuneista sukkeluuksista, jotka\nnuoruudessanne olivat muodissa, minä julistan nyt, vuonna 1830, että\nRooman johtama papisto on ainoa, jolla on vaikutusvaltaa suureen\nkansanjoukkoon. Viisikymmentätuhatta pappia toistaa johtajiensa\nmääräämänä päivänä yhtaikaa samaa asiaa, ja kansa, jonka riveistä\nsotamiehet kuitenkin kootaan, heltyy paljon enemmän pappiensa\nsaarnoista kuin koko maailman pienistä runonpätkistä... (Tämä\npersoonallinen hyökkäys herätti hiljaista mutinaa.)\n\n-- Papisto on henkisesti ylempänä teitä, jatkoi kardinaali\nkorottaen yhä ääntänsä. -- Kaikki ne toimenpiteet, joihin te nyt\npyritte saadaksenne aikaan _aseistetun puolueen Ranskaan_, ovat\nmeidän keksimiämme. Tosiasiat vahvistavat sen... Kuka nostatti\nkahdeksankymmentätuhatta sotilasta Vendeessä?... Jne, jne.\n\n-- Mutta niin kauan kun papisto on vailla metsiään, jatkoi\nkardinaali, -- se ei kykene tekemään mitään. Jo ensimmäisessä sodassa\nraha-asiain ministeri joutuu kirjoittamaan asiamiehilleen, ettei\nrahaa ole enää muuhun kuin kirkkoherrojen palkkaan. Pohjimmiltaan\nRanska ei ole uskonnollinen maa, ja se pitää sodasta. Tuokoon sodan\nkuka tahansa, niin hänestä tulee suosikki, sillä sota merkitsee samaa\nkuin tappaa jesuiitat nälkään, puhuaksemme rahvaan tyyliin, sota\nmerkitsee samaa kuin pelastaa nämä ylpeyden hirviöt, ranskalaiset,\nulkomaisen sekaantumisen vaarasta.\n\nKardinaalin esitys sai osakseen suosiota... -- Herra de Nervalin\ntäytyisi erota ministerinvirastaan, sillä hänen nimensä ärsyttää\ntarpeettomasti, kardinaali sanoi.\n\nNyt kaikki kavahtivat pystyyn ja alkoivat puhua yhtä suuta. \"Pian\nminut lähetetään täältä pois\", Julien ajatteli. Mutta itse varovainen\npuheenjohtajakin oli täydellisesti unohtanut, että Julien oli siellä\ntai yleensä olemassakaan.\n\nKaikkien silmät olivat sillä hetkellä suunnatut erääseen mieheen,\njonka Julien tunsikin. Hän oli herra de Nerval, pääministeri, jonka\nhän oli nähnyt herttua de Retzin tanssiaisissa.\n\n_Sekasorto kehittyi huippuunsa_, kuten sanomalehdet sanovat\nedustajakamarin istunnoista puhuessaan. Meni hyvinkin neljännestunti\nennen kuin hiukan rauhoituttiin.\n\nSilloin herra de Nerval nousi apostolisen arvokkaasti.\n\n-- Minä en aio vakuuttaa teille, hän lausui kireällä äänellä, -- että\nen muka olisi mielelläni ministerinä. Minulle on kyllä todistettu,\nherrat, että nimeni lisää jakobiinien voimia kaksinkertaisesti,\nkoska se kääntää paljon maltillisiakin aineksia meitä vastaan.\nMinä siis vetäytyisin mielelläni syrjään, mutta Herran tiet ovat\nkäsittämättömät paitsi muutamille harvoille. Ja minulla, hän lisäsi\nluoden kardinaaliin tiukan katseen, -- minulla on kutsumukseni,\ntaivas on määrännyt sen minulle. Joko lasken pääni mestauspölkylle\ntai sitten pystytän uudelleen kuningasvallan Ranskaan ja supistan\nparlamentin vallan sellaiseksi, mikä se oli Ludvig XV:n aikana, ja\nsen tehtäväni, arvoisat herrat, _minä täytän_.\n\nHän lopetti ja istuutui. Syntyi syvä hiljaisuus.\n\nJulien ajatteli: \"Kas tuossa hyvä näyttelijä.\"\n\nMutta Julien erehtyi, kuten aina, milloin luuli ihmisillä olevan\nkovinkaan paljon älyä. Illan vilkkaiden väittelyjen ja varsinkin\nkäytettyjen suorasukaisten sanojen kiihoittamana herra de Nerval\ntosiaan sillä hetkellä uskoi kutsumukseensa. Vaikka hän olikin rohkea\nmies, älyä häneltä kuitenkin puuttui.\n\nKeskellä sitä hiljaisuutta, jonka nuo sanat: -- _Sen minä täytän_,\nsaivat aikaan, kello löi kaksitoista. Julienista tuntui kuin\nkellonlyönneissä olisi kajahtanut jotakin juhlallisen uhkaavaa. Hän\naivan järkyttyi.\n\nPian jatkettiin väittelyä entistä kiihkeämmin ja uskomattoman\nlapselliseen tapaan. Toisinaan Julien ajatteli: \"Tämän jälkeen he\nmyrkyttävät minut. Kuinka tällaista saattaa puhua rahvaanihmisen\nkuullen?\"\n\nVielä kahden aikaan yöllä puhuttiin. Talon isäntä oli kauan sitten\nmennyt nukkumaan, herra de La Molen täytyi soittaa palvelijoita\nja pyytää heitä tuomaan uudet kynttilät. Ministeri de Nerval oli\nlähtenyt pois neljännestä vaille kaksi, tarkasteltuaan sitä ennen\nmonta kertaa Julienin kasvoja peilistä, joka oli hänen tuolinsa\nvieressä. Kaikki näyttivät tuntevan helpotusta kun hän poistui.\n\nPalvelijoiden asetellessa uusia kynttilöitä, liivimies sanoi hiljaa\nvierustoverilleen:\n\n-- Jumala ties, mitä tuo herra nyt puhuu kuninkaalle. Hän voi tehdä\nmeidät naurettaviksi ja tuhota koko tulevaisuutemme. Täytyy myöntää,\nettä tuolla ihmisellä tänne tullakseen on enemmän kuin tarpeeksi\nitsetuntoa, jopa julkeutta. Hänellä oli tapana ilmestyä joka paikkaan\nennen kuin hänestä tuli ministeri, mutta salkkuhan muuttaa aina koko\nsuhtautumisen, tukahduttaa henkilökohtaiset edut, se hänen olisi\npitänyt tietää.\n\nTuskin ministeri oli lähtenyt, kun Bonaparten kenraalin silmät\npainuivat umpeen, sitten hän puhui terveydestään, haavoistaan,\nkatseli kelloaan ja meni matkaansa.\n\n-- Lyönpä vetoa, liivimies sanoi, -- että kenraali juoksee ja koettaa\nsaada ministerin kiinni. Hän pyytää anteeksi, että oli täällä, ja\nväittää osaavansa johtaa meitä.\n\nKun puoliunessa liikkuvat palvelijat olivat saaneet kynttilät\npaikoilleen, puheenjohtaja sanoi:\n\n-- Hyvät herrat, älkäämme enää koettako kumota toistemme käsityksiä.\nMeidän täytyy laatia kirjoitelma, joka neljänkymmenenkahdeksan\ntunnin sisällä esitetään ulkopuolella oleville ystävillemme. Täällä\non puhuttu ministereistä. Nyt, kun herra de Nerval jätti meidät\ntänne, voimme sanoa: -- Mitä ministerit meitä liikuttavat? He saavat\nnoudattaa tahtoamme.\n\nKardinaalin huulilla värähti pieni hyväksyvä hymy.\n\n-- Minusta mikään ei ole helpompaa kuin määritellä selvästi ja\nsuppeasti asemamme, sanoi nuori Agden piispa keskitetyn tulisesti ja\nhillityn lujasti, kuten ainakin raju fanaatikko. Tähän saakka hän ei\nollut puhunut ollenkaan, mutta Julien oli huomannut, että kokouksen\nensimmäisen tunnin kestäessä hänen silmänsä olivat muuttuneet\nlempeistä ja levollisista hehkuviksi. Nyt hänen tunnelmansa purkautui\nkuin Vesuviuksen laava.\n\n-- Vuosien 1806 ja 1814 välillä Englanti teki vain yhden ainoan\nvirheen, hän sanoi, -- nimittäin sen, ettei kohdistanut toimintaansa\nsuoraan Napoleonin persoonaan. Sitten kun tuo mies oli ryhtynyt\nnimittämään herttuoita ja marsalkkoja, sitten kun hän oli pystyttänyt\nuudestaan valtaistuimen, loppuikin tehtävä, jonka Jumala oli hänelle\nmäärännyt, eikä hän enää kelvannut muuhun kuin uhrattavaksi. Pyhä\nraamattu opettaa meille useammassa kuin yhdessä kohtaa, kuinka\ntyranneista tulee päästä. (Seurasi monta latinalaista sitaattia.)\nNykyään, herrat, ei ole kysymys siitä, että tuhottaisiin pelkästään\nyksi ainoa mies, vaan Pariisi. Koko Ranska matkii Pariisia. Mitä\nhyödyttäisi aseistaa joka departementissa nuo viisisataa miestänne?\nUskalias yritys, joka ei onnistuisikaan. Miksi sekoittaa koko Ranska\nkysymykseen, joka koskee yksinomaan Pariisia? Ainoastaan Pariisi,\nsen sanomalehdet ja salongit ovat syyllisiä, hävitköön tämä uusi\nBabylon. Syttyköön ratkaiseva taistelu alttarin ja Pariisin välillä.\nSe katastrofi on valtaistuimen maallistenkin etujen mukainen. Miksi\nPariisi ei uskaltanut hiiskahtaakaan Bonapartea vastaan? Kysykää\nSaint-Rochin kanuunoilta...\n\nVasta kello kolmen aikaan aamulla Julien lähti paikalta markiisi de\nLa Molen kanssa.\n\nMarkiisi näytti vaivautuneelta ja väsyneeltä. Ensi kertaa Julien\ntunsi nyt markiisin äänessä anelevan soinnun. Hän pyysi kunniasanaa,\nettei Julien koskaan ilmaisisi sitä innon ylenpalttisuutta, näitä\nsanoja hän käytti, -- jonka todistajaksi hän oli äsken sattumalta\njoutunut.\n\n-- Älkää puhuko siitä tuolle ulkomaalaiselle ystävällemme, ellei\nhän sitä nimenomaan vaadi tutustuakseen nuoriin hupsuihimme. Mitä\nnämä siitä välittävät, että valtio joutuisi sekasortoon? He pääsevät\nkardinaaleiksi ja pakenevat Roomaan. Mutta meidät talonpojat\nmurhaavat linnoihimme.\n\nSalainen kirjelmä, jonka markiisi sitten laati Julienin pitämän\nkaksikymmentäkuusi sivua pitkän pöytäkirjan mukaan ei tullut\nvalmiiksi ennen kuin neljännestä vaille viisi.\n\n-- Minä olen kuolemanväsynyt, markiisi sanoi, -- ja sen huomaa hyvin\nnootistakin, sillä sen loppu on hieman sotkuinen. Niin tyytymätön\nen ole ollut mihinkään työhöni elämässäni. Tästä sen nyt saatte,\nystäväni, hän lisäsi, menkää muutamaksi tunniksi lepäämään, ja jottei\nteitä vietäisi täältä ryöstämällä, lukitsen huoneenne ulkoa päin.\nSeuraavana päivänä markiisi saattoi Julienin erääseen syrjäiseen\nlinnaan, joka oli melkoisen loitolla Pariisista. Siellä oli omituisia\nvieraita, joita Julien arveli papeiksi. Hänelle annettiin väärällä\nnimellä varustettu passi ja ilmoitettiin lopultakin hänen matkansa\noikea määräpaikka, jota hän ei siihen saakka muka ollut tietävinään.\nJa Julien nousi yksinään ajoneuvoihin.\n\nMarkiisi ei ollut suinkaan huolissaan hänen muistinlahjoistaan,\nsillä Julien oli jo monta kertaa lukenut hänelle ulkoa tuon\nsalaisen kirjelmän. Mutta markiisi pelkäsi, että lähettilään matka,\nestettäisiin.\n\n-- Ennen kaikkea, koettakaa esiintyä kuin narri, joka matkustelee\ntappaakseen aikaansa, hän sanoi ystävällisesti viimeisinä sanoinaan,\nkun Julien lähti salista. -- Eilisessä kokouksessamme saattoi olla\nmontakin petollista veikkoa.\n\nJulienin matka oli nopea ja hyvin ikävä. Tuskin hän pääsi\nmarkiisin lähettyviltä, hän unohti koko tuon salaisen kirjelmän ja\nlähettilääntehtävänsä eikä muistanut enää muuta kuin miten Mathilde\noli halveksinut häntä.\n\nEräässä kylässä, muutaman kilometrin päässä Metzistä, postinhoitaja\ntuli ilmoittamaan hänelle, ettei hevosia ollut nyt saatavissa. Kello\noli kymmenen illalla. Julien harmitteli ja pyysi illallista. Hän\nmeni sillä välin kävelemään oven edustalle ja pujahti huomaamatta\ntallipihalle. Siellä ei tosiaan ollut hevosia.\n\n\"Mutta mies näytti niin merkilliseltä\", Julien ajatteli, \"minusta\ntuntui kuin hän olisi tutkinut minua kotkansilmillään.\"\n\nHuomaamme, ettei hän enää sanatarkasti uskonut, mitä hänelle\npuhuttiin. Siispä hän päätti illallisen jälkeen livistää talosta\nomia teitään, ja tutustuakseen hieman seutuun, hän lähti nyt\nhuoneestaan ja meni lämmittelemään keittiön lieden ääreen. Kuinka hän\nihastuikaan, kun tapasi siellä kuuluisan laulajan signor Geronimon.\n\nNapolilainen istui nojatuolissa, jonka oli siirrättänyt aivan lieden\neteen, siunaili ja valitti ääneen ja puhui yksinään enemmän kuin\nkaikki ne parikymmentä saksalaista talonpoikaa yhteensä, jotka\nällistyneenä olivat kerääntyneet hänen ympärilleen kuuntelemaan.\n\n-- Nämä ihmiset saattavat minut vararikkoon, hän huusi Julienille, --\nminä olen luvannut laulaa huomenna Mainzissa. Seitsemän hallitsevaa\nruhtinasta on rientänyt sinne minua kuuntelemaan. Mutta nyt\nolisi syytä mennä henkäisemään hiukan raitista ilmaa, hän lisäsi\nmerkitsevästi silmää iskien.\n\nKun he olivat päässeet noin satasen askelta talosta loitommalle, niin\nettä kukaan syrjäinen ei voinut kuulla heidän puhettaan, hän sanoi\nJulienille:\n\n-- Ymmärrättekö mitä tämä oikein merkitsee? Tuo postinhoitaja on\nlurjus. Kävellessäni ulkona annoin kahdenkymmenen lantin rahan\neräälle pienelle pojanvintiölle ja hän kertoi minulle totuuden.\nToisessa tallissa kylän päässä seisoo kaksitoista hevosta. He\nkoettavat pysähdyttää täällä jonkun kuriirin.\n\n-- Älkää nyt? sanoi Julien ja tekeytyi hyvin viattoman näköiseksi.\nMutta ei riittänyt ainoastaan, että petos oli nyt huomattu, vaan\ntäytyi päästä lähtemään. Ja se ei onnistunut Geronimolle ja\nJulienille.\n\n-- Odotetaan huomiseen, laulaja ehdotti viimein, -- meitä epäillään.\nEhkäpä he vaaniskelevat teitä tai minua. Mutta huomisaamuna tilaamme\nhyvän aamiaisen, ja silläaikaa kun sitä valmistetaan, menemme\nkävelemään, jäämme sille tiellemme, vuokraamme hevoset ja ajamme\nseuraavaan kyytipalkkaan.\n\n-- Entä tavaranne? Julien kysyi ajatellen, että kenties juuri tuo\nGeronimo oli lähetetty kaappaamaan hänet kiinni.\n\nTuli illallisaika ja miesten täytyi mennä nukkumaan. Mutta kun Julien\noli parhaiksi vaipunut uneen, hän heräsi hätkähtäen valveille,\nsillä hän kuuli kahden ihmisen juttelevan huoneessaan melkoisen\nkursailematta ääneen.\n\nHän tunsi heistä postinhoitajan, jolla oli kädessä lyhty. Valolla\ntarkastettiin vaunulipasta, jonka Julien oli antanut tuoda\nhuoneeseensa. Postinhoitajan vieressä seisoi toinen mies, joka penkoi\nkaikessa rauhassa avattua lipasta. Julien ei erottanut hänestä muuta\nkuin hihat, jotka olivat mustat ja hyvin tiukat.\n\nPapin kaapu, hän ajatteli ja otti hiljaa käsiinsä kaksi pikku\npistooliaan, jotka oli asettanut valmiiksi tyynynsä alle.\n\n-- Kirkkoherran ei tarvitse pelätä, että hän heräisi, sanoi\npostinhoitaja. -- Viini, jota heille aterialla annettiin, oli teidän\nitsenne valmistamaa.\n\n-- Ei täältä löydy paperin kappalettakaan, vastasi pappi. -- Paljon\nliinavaatteita, hajusteita, ihovoiteita, joutavia turhuuksia. Hän\non maailman lapsi, joka ajattelee pelkkiä huvituksia. Lähetti on\nvarmaankin tuo toinen, joka teeskentelee, ettei muka osaa ranskaa,\nvaan murtaa italiaksi.\n\nMiehet tulivat Julienin sängyn päädyn ääreen ja kaivelivat hänen\nmatkapukunsa taskuja. Julienin teki mieli tappaa heidät varkaina.\nSiitä ei olisi ollut sen pahempia seurauksia. Hänen teki kovasti\nmieli... \"Mutta enpä olekaan niin tyhmä\", hän harkitsi sitten,\nsotkisin ehkä tehtäväni.\n\n-- Ei tämä mikään diplomaatti ole, sanoi pappi nuuskittuaan Julienin\nvaatteet.\n\nJa pappi lähti matkaansa, onnekseen, sillä Julien ajatteli: \"Jos hän\nvain uskaltaa koskettaa minuun, niin piru hänet periköön! Sitä minä\nen salli että tuollainen saattaa työntää minuun tikarin.\"\n\nPappi käänsi vielä päätänsä, ja Julien katsoi häntä silmät raollaan.\nAjatelkaa hänen kummastustaan. Se oli abbé Castanède. Julien olikin\nollut tuntevinaan äänestä toisen heistä, vaikka he puhuivatkin\nsupattamalla. Ja nyt hänelle tuli hillitön halu pelastaa maailma\nainakin yhdestä oikein raukkamaisesta roistosta...\n\n-- Mutta, tehtäväni! rauhoitti hän itseään. Kirkkoherra ja hänen\napurinsa poistuivat.\n\nNeljännestunti sen jälkeen Julien oli muka äkkiä heräävinään, hän\nkirkui ja herätti koko talon.\n\n-- Minut on myrkytetty! hän huusi. Minulla on kauheat tuskat. Hän\ntahtoi jonkin tekosyyn päästäkseen Geronimon avuksi. Ja hän löysikin\nlaulajan puolipökerryksissä oopiumiliuoksesta, jota hänen viiniinsä\noli sekoitettu.\n\nJulien oli pelännyt jotakin tuollaista, joten oli nauttinut illalla\nvain Pariisista tuomaansa suklaata. Hänen ei onnistunut saamaan\nGeronimoa niin valveille, että mies olisi ymmärtänyt lähteä pois.\n\n-- Vaikka minulle annettaisiin koko Napolin kuningaskunta, vastasi\nlaulaja, -- en nyt luopuisi nukkumisen hekumasta.\n\n-- Mutta ajatelkaa, nuo seitsemän ruhtinasta!\n\n-- Odottakoot.\n\nJulien lähti yksinään matkaan ja joutuikin ilman mitään seikkailuja\nasianomaisen suuren henkilön luo. Koko aamupäivän hän koetti turhaan\nsaada vastaanottoa. Onneksi herttua tuli kello neljän tienoissa\nulos hiukan virkistyskävelylle. Julien näki hänen lähtevän linnasta\njalkaisin ja meni kursailematta pyytämään häneltä almua. Parin\naskeleen päässä suuresta henkilöstä hän otti taskustaan markiisi de\nLa Molen kellon ja osoitti sitä merkitsevästi.\n\n-- _Seuratkaa minua kauempana_, herttua vastasi katsahtamatta häneen.\n\nMatkan käveltyään herttua pujahti yhtäkkiä erääseen pieneen\nkahvilaan. Ja tässä kolmannen luokan ravintolassa Julien sitten sai\nkunnian lukea herttualle ulkoa nuo neljä sivua. Kun hän lopetti,\nhänelle sanottiin: -- _Alkakaa alusta ja lukekaa hitaammin_.\n\nRuhtinas kirjoitti muutamia asioita muistiin. -- _Menkää jalkaisin\nseuraavalle postiasemalle. Jättäkää tänne tavaranne ja ajoneuvonne.\nHankkiutukaa jotenkin Strassburgiin ja kahdentenakymmenentenätoisena\ntätä kuuta (silloin oli kymmenes) saapukaa kello puoli yksi päivällä\nsamaan kahvilaan. Älkää poistuko täältä ennen kuin puolen tunnin\nkuluttua. Vaiteliaisuutta!_\n\nHerttua lausui Julienille vain nämä sanat. Mutta ne riittivät\nherättämään hänessä syvää ihailua. \"Näin pitää tärkeitä asioita\nkäsitellä, hän ajatteli. Mitä tämä suuri valtiomies arvelisi, jos hän\nkuulisi noita kolme päivää sitten esiintyneitä lörpöttelijöitä?\"\n\nJulienilta meni kaksi päivämatkaa ennen kuin hän pääsi Strassburgiin.\nHän kulki syrjäteitä ja päätteli, ettei hänellä olisi perillä mitään\ntekemistä. Jos tuo paholaisen Castanède tunsi minut, hän ei ole\nsellainen mies, joka niin vain menettää jälkeni... Ja kuinka hän\nnauttisi, jos saisi ilvehtiä kustannuksellani ja tehdä lähetintoimeni\ntyhjäksi.\n\nOnneksi abbé Castanède, kirkon poliisin päällikkö maan pohjoisosan\nrajalla, ei ollut tuntenut Julienia. Ja Strassburgin jesuiitat,\nvaikka olivatkin kovin innokkaita, eivät tulleet ajatelleeksi\nJulienia, joka ritarimerkillä koristetussa sinisessä takissaan näytti\nkeikaroivalta nuorelta upseerilta.\n\n\n\n\nLIV\n\nSTRASSBURGISSA\n\n\n    Mikä noitajuoni, että sinulla on sydämessäsi rakkauden koko voima,\n    sen kyky tuntea onnettomuus, mutta sen suloiset ilon ihanat\n    nautinnot, ne yksinään jäävät sfäärisi ulkopuolelle. Minä en\n    voinut sanoa kun näin hänet uneen vaipuneena: hän on kokonaan\n    minun, kauniina kuin enkeli armaine heikkouksineen. Tuossa hän\n    lepää aivan vallassani, sellaisena kuin taivas armosta hänet\n    miehen sydäntä hurmatakseen loi.\n\n                                                 _Schiller_.\n\nKoska hänen oli pakko olla Strassburgissa viikon päivät, Julien\nkoet ajatella sotilaallista kunniaa ja isänmaanrakkautta. Oliko hän\ntosiaan rakastunut? Sitä hän ei tiennyt, hän vain tunsi sielunsa\nahdistukseksi, että Mathilde oli koko hänen elämänsä onnen ja\nkaikkien hänen ajatustensa hallitsija. Hän tarvitsi kaiken luontaisen\ntarmonsa, ettei olisi vaipunut epätoivon kuiluun. Oli mahdotonta\najatella mitään, mikä ei jollakin tavoin olisi koskenut neiti de La\nMolea. Muinoin olivat kunnianhimo ja pienet turhamaiset menestykset\nhälventäneet tunteita, jotka rouva de Rénal oli hänessä herättänyt,\nmutta nyt Mathilde anasti hänet kokonaan itselleen, täytti koko hänen\ntulevaisuutensa.\n\nKaikkialla siinä tulevaisuudessa Julien näki pelkkiä vastoinkäymisiä.\nTuo olento, jonka näimme Verrièresissä niin erikoisen omahyväisenä ja\nylpeänä, raukesi nyt toiseen äärimmäisyyteen, tuli naurettavan araksi.\n\nKolme päivää sitten hän olisi ilokseen tappanut abbé Castanèden,\nmutta jos nyt täällä Strassburgissa joku lapsi olisi haastanut riitaa\nhänen kanssaan, hän olisi myöntänyt lapsen olevan aivan oikeassa.\nMuistellessaan elämässään kohtaamiaan vastustajia ja vihamiehiä,\nhänestä tuntui aina, että hän, Julien, oli ollut väärässä.\n\nSe johtui siitä, että hän nyt sai ankaraksi vihollisekseen juuri\nsaman mahtavan mielikuvituksensa, joka ennen oli hänen apulaisenaan\nkuvastellut tulevaisuuden täyteen loistavia voittoja.\n\nMatkaelämän yksinäisyys antoi tälle synkälle mielikuvitukselle yhä\nlisää voimaa. Miten ihanaa, jos hänellä olisi siellä ollut joku\nystävä! \"Mutta\", arveli Julien, \"kukapa maailmassa pitäisi minusta?\nJa vaikka minulla olisikin ystävä, eikö kunnia vaatisi minua pysymään\niäti ja ainaisesti vaiti?\"\n\nHän ratsasteli suruissaan Kehlin ympäristössä. Se on Desaixin ja\nGouvion-Saint-Cyrin rakennuttama kauppala Rheinin rannalla. Eräs\nsaksalainen talonpoika näytti hänelle ne purot, tiet ja Rheinin pikku\nsaaret, joiden nimet nuo suuret kenraalit ovat tehneet kuuluisiksi.\nJulien ohjasi ratsua vasemmalla kädellään ja piti oikeassa levällään\nmarsalkka Saint-Cyrin muistelmissa olevaa karttaa. Yhtäkkiä jostakin\nkuului iloinen huudahdus, ja Julien kohotti päätänsä.\n\nSiinä tuli ruhtinas Korasoff, tuo Lontoossa saatu ystävä, joka\nmuutama kuukausi sitten opetti Julienille ylhäisen lavertelutaidon\nensimmäiset säännöt. Tuolle suurelle ammatilleen uskollisena\nKorasoff, joka oli saapunut Strassburgiin vasta äskettäin ja\nKehliin tunti sitten ja joka ei ollut elämässään lukenut riviäkään\nvuoden 1796 piirityksestä, alkoi nyt selitellä Julienille silloisia\ntapahtumia. Saksalainen talonpoika katseli ällistyneenä herraa, sillä\nhän osasi tarpeeksi ranskaa ymmärtääkseen, mitä tavatonta pajunköyttä\nruhtinas syötti. Julien ei ollenkaan arvostellut, niin kuin\ntalonpoika, kaukana siitä. Hän katseli kummastuneena tuota komeaa\nnuorukaista, ihaili hänen siroa ratsastustaitoaan.\n\nJa hän ajatteli: \"Mikä onnellinen luonne! Kuinka hänen housunsa\nistuvatkaan hyvin. Miten elegantisti hänen tukkansa on leikattu.\nKunpa minä olisin ollut tuollainen, niin ehkä minä en olisi tullut\nMathildelle vastenmieliseksi jo parin päivän kuluttua.\"\n\nLopetettuaan tarinansa Kehlin piirityksestä, ruhtinas sanoi\nJulienille:\n\n-- Te näytätte synkältä kuin trappistimunkki, te menette\nliiallisuuksiin vakavuuden periaatteissa, joita opetin teille\nLontoossa. Surullinen ulkomuoto ei ole hyvän maun mukaista, on\nnäytettävä ikävystyneeltä. Sillä jos näytätte surulliselta, toinen\najattelee, että teiltä puuttuu jotakin, että olette jossakin asiassa\nepäonnistunut. Ja silloin _joudutte alempiarvoiseksi_. Mutta jos\nesiinnytte ikävystyneen näköisenä, niin sen sijaan toinen henkilö,\njoka on turhaan koettanut miellyttää teitä on alempi. Ymmärrättekö,\nrakas ystäväni, kuinka pahasti olette erehtynyt?\n\nJulien heitti kultarahan talonpojalle, joka kuunteli heitä suu\nammollaan.\n\n-- Hyvä, ruhtinas sanoi -- se oli tehty miellyttävällä tavalla,\nhienoa ylenkatsetta. Sangen hyvin.\n\nJa hän kannusti hevosensa laukkaan. Julien ratsasti perässä tylsän,\nihailun vallassa.\n\nHän ajatteli: \"Jos minä olisin ollut tuollainen, Mathilde ei olisi\nvalinnut de Croisenoista.\"\n\nKuta enemmän ruhtinaan narrimaisuudet loukkasivat hänen järkeään,\nsitä enemmän hän halveksi itseään siitä, että hän ihaili niitä, ja\npiti itseään onnettomana, koska ei pystynyt sellaiseen. Itsensä\ninhoaminen ei voinut siitä enää lisääntyä.\n\nKun ruhtinas näki, että Julien oli yhä suruissaan, hän kysyi\nStrassburgiin saavuttaessa:\n\n-- No mutta, rakas ystäväni, oletteko hukannut kaikki rahanne vai\nehkä olette rakastunut johonkin pikku näyttelijättäreen?\n\nVenäläiset matkivat ranskalaisten tapoja, mutta kulkevat siinä\nsuhteessa aina viisikymmentä vuotta ajastaan jäljessä. Nyt he elävät\nLudvig XV:n aikaa.\n\nRuhtinaan leikinlasku rakkaudesta nosti kyyneleet Julienin silmiin.\n\"Miksi en kysyisi tältä rakastettavalta mieheltä neuvoa?\" hän\najatteli yhtäkkiä.\n\n-- Niinpä niin, ruhtinas, hän sanoi -- näette nyt minut täällä\nStrassburgissa tosiaan syvästi rakastuneena, ja mikä pahempi,\nhyljättynä. Eräs viehättävä nainen, asuu täällä läheisessä\nkaupungissa, jätti minut oman onneni nojaan tunnettuaan minua kohtaan\nheikkoutta kolme päivää, ja tämä muutos kiduttaa minua kuin kuolema.\n\nJa Julien kuvaili ruhtinaalle valenimien verhossa Mathilden\nmenettelyn ja luonteen.\n\n-- Teidän ei tarvitse kertoa lisää, Korasoff keskeytti, --\nherättääkseni teissä luottamusta lääkäriinne, minä esitän itse\ntunnustuksenne lopun. Tuon nuoren naisen puoliso on suunnattoman\nrikas tai sitten hän itse, rouva, kuuluu maan ylimpään aateliin.\nVarmaan hän ylpeilee jostakin erikoisesta?\n\nJulien nyökkäsi, hän ei uskaltanut enää hiiskahtaa sanaakaan.\n\n-- Mainiota, ruhtinas sanoi -- nyt nautitte viivyttelemättä seuraavat\nkolme sangen katkeraa pilleriä:\n\n1) Teidän täytyy joka päivä käydä rouva... mikä hänen nimensä on?\n\n-- Rouva de Dubois.\n\n-- Onpa se nimi! ruhtinas huudahti ja purskahti nauruun. -- Mutta\nse on tietysti teille pyhä. Teidän täytyy joka päivä käydä rouva\nde Duboisin luona vieraisilla, mutta älkää menkö sinne kylmänä ja\nloukkaantuneena. Muistakaa aikakautenne tärkein periaate. Olkaa\npäinvastaista kuin teiltä odotetaan. Esiintykää aivan sellaisena kuin\nviikkoa ennen sitä aikaa, jolloin hän kunnioitti teitä suopeudellaan.\n\n-- Mutta silloin minä olin rauhallinen, Julien huudahti\nepätoivoissaan, -- minä luulin silloin voivani sääliä häntä.\n\n-- Perhonen polttaa itsensä kynttilässä, vertaus on vanha kuin tämä\nmaailma, ruhtinas jatkoi. -- Siis:\n\n1) Te käytte hänen luonaan joka päivä.\n\n2) Te alatte hakkailla jotakin hänen seurapiiriinsä kuuluvaa naista,\nmutta näyttämättä olevanne totisesti rakastunut, ymmärrättekö?\nMyönnän, ettei osanne ole helppo. Te näyttelette komediaa, mutta jos\nhän aavistaa, että te vain näyttelette, teidät perii tuho.\n\n-- Hän on niin kovin älykäs ja minä en. Minua ei auta mikään, Julien\nsanoi surullisesti.\n\n-- Eipä toki niin, te olette vain rakastuneempi kuin luulinkaan.\nRouva de Dubois on tavattomasti kiintynyt omaan rakkaaseen itseensä,\nkuten kaikki sellaiset naiset, joille taivas on suonut liian korkean\nsyntyperän tai liian paljon rahaa. Hän siis katselee itseään eikä\nteitä. Niin ollen ei hän teitä tunnekaan. Noiden parin kolmen\nrakkaudenpuuskan hetkillä, jolloin hän erikoisilla mielikuvituksen\nponnistuksilla kallistui teille suopeaksi, hän näki teissä sankarin,\njollaisesta hän on uneksinut, eikä teitä itseänne sellaisenaan...\nMutta, lempo soi, tämähän on aivan alkeisopetusta, rakas Sorel.\nOletteko vielä täysi koulupoika?... Peijakas, menkäämme tuohon\nkauppaan. Tuossa on hyvä musta kaulaliina, aivan kuin John Andersonin\nliikkeestä Burlington Streetiltä. Suvaitkaa minun antaa se teille ja\nheittäkää kaulastanne pois tuo inhottava musta nauha.\n\n-- No niin, jatkoi ruhtinas, kun tultiin Strassburgin parhaan\nkaulaliinatehtailijan kaupasta, -- mihin piireihin rouva de Dubois\nkuuluu? Jumala siunatkoon minkälainen nimi. Älkää suuttuko, rakas\nSorel. Minä en voi mitenkään hillitä itseäni... Mikä tuo valtiatar,\njota tahdotte lähestyä, on asemaltaan?\n\n-- Erikoisen tekosiveä, äärettömän rikkaan sukkakauppiaan tytär.\nHänellä on maailman ihanimmat silmät, ja olen hullaantunut niihin.\nTosin hän kuuluu seudun ylimpiin piireihin, mutta keskellä suurta\nonneaan hän punastuu ja menee aivan sekaisin, jos joku sattuu\nhiiskumaan sanankin kauppaliikkeestä ja puodista. Onnettomuudeksi\nhänen isänsä oli Strassburgin kaikkein tunnetuimpia liikemiehiä.\n\n-- Jos siis alatte puhua _teollisuudesta_, niin voitte olla varma,\nettä ihasteltunne ajattelee itseään eikä teitä, ruhtinas nauroi. --\nMoine narrimainen piirre käy jumalallisen hyödylliseksi. Se estää\nteitä horjahtamasta hetkeksikään hulluuteen noiden ihanien silmien\nedessä. Voitte olla varma menestyksestä!\n\nJulien oli kuvitellut mielessään marsalkatar de Fervaquesia,\njoka usein kävi markiisi de La Molen talossa. Hän oli kaunis,\nvierasmaalainen nainen, joka oli mennyt marsalkkansa kanssa naimisiin\nvuosi ennen tämän kuolemaa. Hänen elämänsä ainoana suruna näytti\nolevan vain unohtaa, että hän oli _tehtailijan tytär_, ja päästäkseen\njollakin tavoin esille Pariisissa, hän oli heittäytynyt ankaraksi\nsiveyden harrastajaksi.\n\nJulien ihaili vilpittömästi ruhtinasta. Mitä hän olisikaan antanut,\njos olisi saanut itselleen tämän naurettavat ominaisuudet! Heidän\nkeskustelunsa venyi määrättömän pitkäksi. Korasoff aivan hurmaantui.\nMilloinkaan kukaan ranskalainen ei ollut kuunnellut häntä niin kauan.\n\"Viimeinkin olen siis päässyt niin pitkälle\", ruhtinas ajatteli\nmielissään, \"että entiset oppimestarini kuuntelevat minua ja minä\nvoin antaa heille tunteja!\"\n\n-- Olemme siis täysin yhtä mieltä siitä, ruhtinas hoki kymmenennen\nkerran -- ettei teissä saa näkyä intohimon häivääkään, kun rouva\nde Duboisin läsnäollessa puhuttelette tuota nuorta kaunotarta,\nStrassburgin sukkakauppiaan tytärtä. Sitä vastoin hehkukoon\nkirjeissänne tulinen kiihko. Tekosiveälle naiselle tuottaa hyvin\nmuovatun rakkauskirjeen lukeminen mitä ihanimman ilon, se on hänelle\nvapautuksen tuokio. Silloin hän ei näyttele komediaa, vaan uskaltaa\nkuunnella sydämensä ääntä. Lähettäkää siis kaksi kirjettä päivässä.\n\n-- Ei, ei, mahdotonta! Julien huokasi lohduttomana. Antaisin\nmieluummin survoa itseni huhmaressa kuin piirtäisin kolmeakaan\nlausetta. Minä olen kuollut ruumis, hyvä ystävä, älkää odottako\nmitään minulta. Sallikaa minun kuolla tien sivuun.\n\n-- Ja kuka vaatii teitä piirtämään kolmea lausetta? Minun\nmatkalaukkuni sisältää kuusi nippua käsin kirjoitettuja\nrakkauskirjeitä. Niistä löydämme sopivan kaikkia naisluonteita,\nerittäin siveellisiäkin, varten. Eikö Kalisky liehitellyt\nRichmondla-Terrassessa koko Englannin sievintä kveekarinaista?\n\nKun Julien kello kahden aikaan aamulla lähti ystävänsä luota, hän\ntunsi elämänsä vähemmän onnettomaksi kuin ennen.\n\nSeuraavana päivänä ruhtinas hankki kopioijan, ja kaksi päivää sen\njälkeen Julien sai viisikymmentäkolme huolellisesti numeroitua\nrakkauskirjettä. Ne olivat valitut vaikuttamaan niin ylevään ja\nikävään siveellisyyteen kuin ikinä saattaa kuvitella.\n\n-- Niitä ei ole viittäkymmentäneljää, selitti ruhtinas, -- koska\nKalisky sai rukkaset. Mutta mitäpä te siitä välitätte, jos\nsukkakauppiaan tytär pahoinpitelee teitä, koska toivotte tehoavanne\nainoastaan rouva de Duboisin sydämeen?\n\nKäytiin joka päivä ratsastelemassa, ruhtinas oli hullaantunut\nJulieniin. Tietämättä miten osoittaa Julienille yhtäkkiä syttynyttä\nystävyyttään hän tarjosi tälle lopulta erään serkkunsa, rikkaan\nmoskovalaisen perijättären kättä.\n\n-- Ja kun pääsette naimisiin, ruhtinas lisäsi, -- teistä tulee\neversti kahdessa vuodessa minun vaikutusvaltani ja rinnassanne\nriippuvan kunniamerkin avulla.\n\n-- Mutta minun ristini ei ole Napoleonin antama, kaukana siitä.\n\n-- Ei se mitään haittaa, ruhtinas vastasi, -- kun hän vain on\nperustanut tuon ritariston. Se on kuitenkin yhä hienoin koko\nEuroopassa.\n\nJulienin teki jo melkein mieli suostua, mutta sitten velvollisuus\nvaati häntä lähtemään tuon ylhäisen herran luo. Erotessaan\nKorasoffista hän lupasi tälle kuitenkin kirjoittaa. Julienille\nannettiin vastaus salaiseen kirjelmään, jonka hän oli tuonut, ja\nhän lähti nopeasti palaamaan Pariisiin. Mutta tuskin hän ennätti\noleskella siellä pariakaan päivää, kun Ranskasta muuttaminen ja\nsiis Mathilden jättäminen olisi tuntunut hänestä kuolemaakin\nkauheammalta. Hän ajatteli: \"Minä en nai noita Korasoffin tarjoamia\nmiljoonia, mutta seuraanpa hänen neuvojaan. Onhan viettelytaito\noikein hänen ammattinsa, hän ei ole viiteentoista vuoteen ajatellut\nmitään muuta kuin sitä, sillä hän on nyt kolmenkymmenen ikäinen. Ei\nvoi väittää miestä lahjattomaksi. Hän on teräväsilmäinen ja ovela,\nintomielisyys ja runous ovat tuollaiselle luonteelle mahdottomuus.\nHän on asianajajaluonne, siinä jälleen syy, miksei hän voi erehtyä.\nMinun täytyy todellakin ruveta hakkailemaan rouva de Fervaquesia.\nTietysti hän käy minulle aika lailla ikäväksi, mutta katselenpa hänen\nkauniita silmiään. Nehän muistuttavat niin suuresti niitä, jotka ovat\neniten minua tässä maailmassa rakastaneet. Hän on ulkomaalainen, siis\ntaas uusi luonne tutkittavana. -- Mutta olenko hullu? Minä itsehän\nturmelisin kaikki, minun täytyy ainoastaan totella varman ystävän\nneuvoja eikä yhtään luottaa itseeni.\"\n\n\n\n\nLV\n\nSIVEYDEN MINISTERIÖ\n\n\n    Mutta jos ryhdyn tähän huviin niin viisaasti ja varovasti,\n    ei se olekaan minulle enää mikään huvitus.\n\n                                             _Lope de Vega_.\n\nHeti kun Julien pääsi Pariisiin ja pois markiisin luota, joka\nnäytti tulevan kovin neuvottomaksi saamistaan tiedoista, hän riensi\ntapaamaan kreivi Altamiraa. Tuolla kauniilla ulkomaalaisella oli sen\nedun lisäksi, että hän oli kuolemaantuomittu, myöskin varsin vakava\nluonne ja uskonnollinen mieli. Nämä ansiot ja ennenkaikkea kreivin\nkorkea suku olivat juuri sellaista, mistä rouva de Fervaques piti,\njoten kreivi kävi usein hänen vieraanaan.\n\nJulien tunnusti nyt totisena kreiville olevansa syvästi rakastunut\nrouva de Fervaquesiin.\n\n-- Hän on itse siveys, ylevä ja moitteeton, vastasi Altamira, --\nainoastaan hieman jesuiittamainen ja moraalia saarnaava. Välistä\nymmärrän jokaisen hänen tavanomaisen sanansa, mutta en lauseita\nkokonaisuudessaan. Hän saa minut tuntemaan, etten osaakaan ranskaa\nniin hyvin kuin vakuutetaan. Tämä tuttavuus tekee nimenne huomatuksi.\nSe antaa teille arvoa sopivissa piireissä. Mutta mennäänpä Bustosin\npuheille, hän on aikoinaan hakkaillut marsalkatarta, lopetti kreivi\nAltamira, joka oli tarkka järjestyksen ihminen.\n\nDon Diego Bustos selitytti asian itselleen perinpohjin ennen\nkuin sanoi mitään, hän istui vain sanattomana kuin asianajaja\nkonttorissaan. Hänellä oli lihavat munkinkasvot, mustat viikset ja\nhän oli muutenkin verrattoman arvokas, muuten harras carbonaro.\n\n-- Ymmärrän, hän lausui viimein Julienille, -- kysymyksemme koskee\nsitä, onko marsalkatar de Fervaquesilla rakastajia vai eikö hänellä\nniitä ole ollut? Voitteko siis toivoa onnistuvanne? Minun täytyy\nsanoa, että itse en ole onnistunut. Nyt, kun en enää ole närkästynyt,\nsaatan myöntää sen itselleni. Hän on usein huonolla tuulella ja,\nkuten pian teille kerron, melkoisesti kostonhimoinen. Minä en ole\nhuomannut hänessä tuollaista sapekasta temperamenttia, joka on neron\nominaisuus ja sivelee intohimoa ikään kuin vernissaksi kaikkiin neron\ntekoihin. Päinvastoin, hän voi tosiaan olla kiitollinen harvinaisesta\nkauneudestaan ja ihonsa raikkaasta väristä ja hollantilaisen\nflegmaattisesta ja tyynestä luonteestaan.\n\nJulien menetti malttinsa, niin sitkeän hitaasti ja flegmaattisesti\ntuo espanjalainen puhui. Vasten tahtoaankin muutama keskeyttävä sana\npujahti Julienin suusta.\n\n-- Haluatteko kuunnella minua vai ette? kysyi don Diego Bustos\ntotisena.\n\n-- Suokaa minulle anteeksi tämä _Juria francese_, olen pelkkää\nkorvaa, vastasi Julien.\n\n-- Marsalkatar de Fervaques on siis kovin taipuisa fanatismiin. Hän\nvainoaa armottomasti henkilöitä, joita ei ole koskaan kohdannut,\nasianajajia, köyhiä kirjailijaparkoja, jotka sepittävät sellaisia\nlauluja kuin Collé, tiedättehän?\n\n    Mieltäni hullaa lempiä Ullaa jne.\n\nJa Julienin täytyi sietää kuunnella koko laulu loppuun. Espanjalainen\nnautti saadessaan laulaa ranskaksi.\n\nMilloinkaan ei tätä nerokasta laulua ole kuunneltu näin\nkärsimättömästi. Kun se päättyi, don Diego Bustos sanoi:\n\n-- Hän toimitti leivältä seuraavan laulun runoilijan:\n\n    Kerran kapakassa impein kanssa.\n\nJulienia kauhistutti, laulaisiko espanjalainen tämänkin, mutta mies\ntyytyikin ainoastaan analysoimaan sen. Todellakin se oli jumalaton ja\nhiukan rivo runo.\n\n-- Kun marsalkatar vihastui tästä viisusta, don Diego jatkoi, --\nniin huomautin hänelle, ettei hänen arvoisensa naisen pitäisi lukea\nkaikkia tyhmyyksiä, mitä julkaistaan. Tuleehan Ranskassa aina\nilmestymään kapakkakirjallisuutta, vaikkakin vakavuus ja hurskaus\ntekevät suuria edistysaskeleita. Kun rouva de Fervaques sitten sai\njärjestetyksi asiat niin, että kirjailija, vaivainen poloinen,\njolla oli tuhatkahdeksansataa frangia tuloja, menetti paikkansa,\nsanoin hänelle: -- Varokaahan itseänne, te ahdistelitte tuota\nriiminrustaajaa omalla tavallanne, hän saattaa antaa teille takaisin\nriimeillään, tekee vielä laulun moraalista! Kultaiset salongit\novat puolellamme, mutta naurunrakastajat ehkä alkavat hokea hänen\nepigrammejaan. Arvatkaapas, herra Sorel, mitä marsalkatar vastasi?\n-- Jumalan asian puolesta kärsisin mielelläni marttyyrikuoleman koko\nPariisin nähden. Se olisi täällä Ranskassa jotakin uutta. Kansa\nsaisi oppia kunnioittamaan hyvettä. Pitäisin sitä elämäni ihanimpana\npäivänä. -- Ja hänen silmänsä olivat silloin niin kauniit, etten\nollut koskaan nähnyt niitä sellaisina.\n\n-- Hänellä on tosiaan hurmaavat silmät, Julien huudahti.\n\n-- Näenpä että olette rakastunut... No niin, jatkoi don Diego Bustos,\n-- sapekas luonne ei suinkaan aja marsalkatarta kostopuuhiin. Mutta\nkun hän kuitenkin tahtoo tehdä pahaa, se johtuu siitä, että hän on\nonneton, _sisäistä surua_, luulen. Kenties hänessä piilee puuhaansa\nkyllästynyt siveysintoilija?\n\nEspanjalainen katseli Julienia pitkän aikaa vaiti.\n\n-- Siinä ongelma onkin, hän lisäsi sitten juhlallisesti, -- ja siinä\nsyy, joka sallii teidän hieman toivoa. Aprikoin itse paljon tätä\nkysymystä niinä kahtena vuotena, jolloin esiinnyin hänen nöyränä\npalvelijanaan. Koko menestyksenne, te, rakastunut herra, riippuu\ntästä ratkaisevasta arvoituksesta. Onko hän siveysintoilija, ja ilkeä\nsen tähden, ettei ole onnellinen?\n\n-- Tai johtuisikohan se, virkkoi Altamira viimeinkin, oltuaan\nkoko ajan vaiti, -- vain ranskalaisesta turhamaisuudesta, kuten\nolen kymmenen kertaa sanonut. Tuota synnynnäisen synkkää ja\nkuivaa luonnetta kiusaa se muisto, että hänen isänsä oli kuuluisa\nvaatekauppias. Hänen ainoa autuutensa olisi asua Toledossa ja saada\nrippi-isä, joka tulisi joka päivä häntä kiusaamaan näyttämällä\nhänelle helvetin avoinna.\n\nJulienin hyvästellessä don Diego sanoi:\n\n-- Altamira mainitsi, että te olette meikäläisiä. Kerran autoitte\nmeitä saamaan takaisin vapautemme, ja niinpä tahdon puolestani\nauttaa nyt teitä tässä pikku huvittelussa. Ei liene pahaksi tuntea\nmarsalkattaren tyyliä. Tässä neljä hänen omin käsin kirjoittamaansa\nkirjettä.\n\n-- Minä kopioin ne ja tuon ne sitten teille takaisin, Julien huudahti.\n\n-- Ettekä koskaan puhu kenellekään, mitä olen täällä teille sanonut?\n\n-- En kenellekään, kunniasanallani! Julien huudahti.\n\n-- Jumala siis teitä auttakoon, toivotti espanjalainen ja saattoi\nkreivi Altamiran ja Julienin ulkoportaille asti.\n\nÄskeinen näytös huvitti sankariamme. Hän melkein nauroi ja ajatteli:\n\n\"Ja tuo hurskas Altamira auttaa minua aviorikosyrityksessä.\"\n\nKoko ajan, kun don Diego Bustosin kanssa käytiin tätä vakavaa\nkeskustelua, Julien kuunteli tarkasti hotel d'Aligren tornikellon\nlyöntejä. Nyt tulikin päivällisaika, hän saisi siis taas nähdä\nMathilden! Hän meni huoneeseensa ja pukeutui hyvin huolellisesti.\n\n-- Ensimmäinen tyhmyys, hän totesi sitten kuitenkin ollessaan jo\nmenossa alas portaita. -- Ei, täytyy totella ruhtinaan ohjeita\nkirjaimelleen.\n\nJa hän nousi takaisin kamariinsa ja muutti ylleen kaikkein\nyksinkertaisimman matkapukunsa.\n\nNyt täytyy osata hallita silmänsä, hän ajatteli.\n\nKello oli vasta puoli kuusi, ja päivällinen syötiin kuuden aikaan.\nHän meni seurustelusaliin. Siellä ei ollut ketään. Kun hän näki tuon\nsinisen sohvan, hän heltyi niin, että kyyneleet tulivat hänelle\nsilmiin, sitten hänen poskiaan alkoi polttaa.\n\n\"Täytyy masentaa tämä typerä tunteellisuus\", hän ajatteli itselleen\nvihaisena. \"Tällainen pettäisi minut.\"\n\nJa hän otti muodon vuoksi erään sanomalehden, pujahti puutarhaan ja\ntuli sieltä takaisin, niin hän kuljeskeli kolme, neljä kertaa.\n\nAinoastaan suuren tammen kätkössä vapisten hän uskalsi luoda\nkatseensa neiti de La Molen ikkunaan. Se oli auttamattomasti kiinni.\nJulienia pyörrytti niin, että hän tunsi tuossa paikassa kaatuvansa,\nhän nojautui tammeen ja seisoi kauan siinä. Sitten hän hoiperteli\nvielä katselemaan puutarhurin tikapuita.\n\nSitä vitjojen silmukkaa, jonka hän oli rikkonut niin\ntoisenlaisissa olosuhteissa, ei oltu vielä korjattu. Mielettömässä\nrakkaudenpuuskassa Julien painoi huulensa vitjoihin.\n\nKuljeksien täten pitkän aikaa salista puutarhaan ja taas saliin,\nJulien tunsi itsensä suunnattoman väsyneeksi, ja hän piti sitä\nensimmäisenä ilmeisenä voittonaan: \"Ovatpahan silmäni sammuneet,\njoten ne eivät petä minua.\"\n\nVähitellen vieraat kerääntyivät saliin. Joka kerta, kun ovi avautui,\nkauhea tuska kouristi Julienin sydäntä.\n\nAsetuttiin pöytään. Viimein Mathildekin tuli sinne, antaen kuten aina\ntoisten odottaa itseään. Hän punastui kovasti, kun näki Julienin.\nKukaan ei ollut kertonut hänelle, että Julien oli palannut matkalta.\nRuhtinas Korasoffin suositteleman neuvon mukaan Julien katseli vain\nomiin käsiinsä. Hänen kätensä vapisivat, ja hän sekaantui siitä\nhuomiosta pahanpäiväisesti, mutta sitten hän ilokseen näki, ettei\nkukaan luullut muuta kuin että hän oli matkasta väsynyt.\n\nMarkiisi de La Mole ylisteli Julienia. Vähän myöhemmin markiisitarkin\nkääntyi puhuttelemaan häntä ja valitteli kohteliaasti, että hän\nnäytti niin matkasta väsyneeltä. Julien toisti koko ajan mielessään:\n\"Minä en saa katsella neiti de La Moleen, mutta en myöskään karttaa\nhänen silmiään. Minun täytyy välttämättä näyttää sellaiselta kuin\nolin viikko ennen onnettomuuteni alkua...\"\n\nJulien sai huomata onnistuneensa, ja jäi saliin aterian jälkeen. Ensi\nkertaa hän pakottautui nyt hyvin huomaavaiseksi talon emäntää kohtaan\nja koetti kaikin mokomin tehdä herrat puheliaiksi ja pitää vilkkaasti\nkeskustelua vireillä.\n\nHänen ylenpalttinen kohteliaisuutensa palkittiin pian. Kello\nkahdeksan aikaan ilmoitettiin nimittäin rouva marsalkatar de\nFervaques vieraaksi. Julien pujahti kiireesti pois salista ja\nilmestyi pian takaisin tavattoman huolellisesti uuteen asuun\npukeutuneena. Markiisitar de La Mole tuli hänelle moisesta\nkunnioituksen ilmauksesta kovin kiitolliseksi ja tahtoi osoittaa\nhänelle tyytyväisyytensä siten, että alkoi puhua rouva de\nFervaquesille Julienin matkasta. Julien asettui lähelle rouva de\nFervaquesia, kuitenkin niin, ettei Mathilde voisi nähdä hänen\nsilmiään. Täten hän kohdisti rouva de Fervaquesiin ihastuksen tulvan\nkaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Ensimmäinen ruhtinas Korasoffin\nantamista viidestäkymmenestäkolmesta kirjeestä käsitteli näitä\nJulienin osoittamia ihastuksen tunteita.\n\nMarsalkatar de Fervaques mainitsi menevänsä italialaiseen oopperaan.\nJulien riensi nyt sinne. Siellä hän tapasi ritari de Beauvoisisin\nja tämä vei hänet kamariherrojen aitioon, joka oli marsalkatar de\nFervaquesin aition vieressä. Julien katseli rouva de Fervaquesia koko\najan.\n\n\"Minun täytyy ryhtyä pitämään piirityspäiväkirjaa\", hän ajatteli\nkotiin tullessaan, \"muuten unohdan, mitkä kaikki hyökkäykset olen jo\ntehnyt.\"\n\nJa hän pakotti itsensä kirjoittamaan kaksi, kolme sivua tästä\nkuivasta aiheesta ja onnistuikin, kumma kyllä, siinä niin, että\nmelkein unohti ajatella neiti de La Molea.\n\nMathilde oli miltei unohtanut Julienin tämän ollessa matkalla. \"Hän\non vain varsin tavallinen ihminen\", Mathilde ajatteli, \"hänen nimensä\ntuo aina mieleeni elämäni suurimman erehdyksen. Minun täytyy jälleen\ntulla järkiini, nainen voi tuhota itsensä, jos hän unohtaa kunniansa.\"\n\nMathilde ilmaisi nyt viimeinkin, että hän olisi oikeastaan\ntaipuvainen kauan suunniteltuun naimakauppaan markiisi de\nCroisenoisin kanssa. Markiisi meni ilosta päästään pyörälle. Hän\nolisi hämmästynyt, jos hänelle olisi sanottu, että Mathilden\ntunteissa, joista hän niin ylpeili, piili pohjalla alistuneisuutta.\n\nMutta kun neiti de La Mole nyt näki Julienin, hänen ajatuksensa\nmuuttuivat kohta. \"Loppujen lopuksi hän on minun puolisoni\", Mathilde\najatteli. \"Jos minä tosiaan vakavasti palaan järkiini, hänen\nkanssansa minun tietysti on mentävä naimisiin.\"\n\nHän odotti, että Julien alkaisi pyrkiä hänen seuraansa ja näyttäisi\nonnettomalta, ja hän valmisteli jo, mitä vastaisi, sillä tietysti\nJulien päivällisen jälkeen koettaisi puhua hänelle muutaman sanan.\nMutta johan nyt! Julien jäi yhä salonkiin eikä edes vilkaissutkaan\npuutarhaan päin. Jumala tietää, ettei se onnistunut häneltä ilman\ntuskaa!\n\n\"On helpointa suoriutua selvityksistä heti\", neiti de La Mole\najatteli ja meni yksinään puutarhaan. Mutta Julien ei vain tullut\nsinne. Mathilde alkoi kävellä aivan salin lasiovien edustalla. Hän\nkuuli, kuinka Julien kuvaili innokkaasti rouva de Fervaquesille\nvanhoja linnanraunioita, joita näkee kaikkialla Rheinin\nrantakukkuloilla ja jotka antavat maisemille siellä niin ominaisen\nleiman. Julien alkoi jo melko hyvin selvitä tunteellisista ja\nmaalauksellisista korusanoista, joita eräissä salongeissa ylistetään\nnimellä _esprit_.\n\nJos ruhtinas Korasoff olisi sinä iltana ollut Pariisissa, hän olisi\nsaanut ylpeillä. Kaikki kävi aivan hänen ohjeidensa mukaan.\n\nJa hän olisi täysin hyväksynyt Julienin menettelyn seuraavinakin\npäivinä.\n\nSalaisen hallitsevan piirin juonien toteuttamiseksi oli nyt päätetty\njakaa muutamia sinisiä ritarinauhoja. Rouva marsalkatar de Fervaques\nvaati, että hänen enostaan tehtäisiin ritari. Markiisi de La Mole\nesitti saman vaatimuksen appensa puolesta. Puuhailijat ajoivat\nyhdessä asiaansa, ja marsalkatar kävi melkein joka päivä de La Molen\ntalossa. Ja marsalkattarelta Julien kuuli, että markiisi de La\nMolesta voisi tulla ministeri. Markiisi tarjosi näet käytettäväksi\nerästä erinomaisen kekseliästä suunnitelmaa, jolla perustuslait\nkolmen vuoden kuluessa kaikessa hiljaisuudessa kumottaisiin.\n\nJos markiisi de La Mole pääsisi ministeriksi, Julien voi toivoa\nitselleen piispan arvoa. Mutta kaikki tällaiset suuretkin toiveet\npeittyivät nyt hänen silmissään ikään kuin sumuun. Hän näki ne\nnykyään vain hämärästi ja kuin jostakin hyvin kaukaa. Oma onnettomuus\nteki hänestä hullun, joka ei välittänyt mistään koko elämässä, ellei\nsaisi olla neiti de La Molen läheisyydessä. Julien laski, että jos\nhän yrittäisi viisi, kuusi vuotta kaikilla voimillaan, ehkä Mathilde\nsitten alkaisi pitää hänestä uudestaan.\n\nNäemme, että ennen niin kylmäpäinen Julien oli joutunut aivan\njärjettömyyden partaalle. Entisistä ominaisuuksista hänelle jäi enää\nainoastaan hiukan tahdonlujuutta. Ikään kuin pelkällä ruumiillaan\nnoudattaen ruhtinas Korasoffin ohjesääntöä hän asettui joka ilta\nrouva de Fervaquesin nojatuolin lähistölle, mutta sanaakaan hän ei\nsaanut suustaan.\n\nHäneltä meni kaikki voima siihen, että hän koetti teeskennellä\nMathildelle parantuneensa rakkaudestaan. Niinpä hän istui\nmarsalkattaren vieressä kuin jokin hengetön kuvatus. Hänen\nsilmistäänkin sammui kaikki hehku, kuten tapahtuu, kun kärsii\ntuskallisia ruumiillisia kärsimyksiä.\n\nKoska markiisitar de La Mole oli vain ilmeinen uusintapainos\nkaikesta, mihin hänen miehensä, joka saattoi tehdä hänestä\nherttuattaren, pyrki, niin muutaman päivän kuluttua hänkin alkoi\nylistää Julienin ansioita maasta taivaaseen.\n\n\n\n\nLXVI\n\nSIVEELLINEN RAKKAUS\n\n\n    There also was of course in Adeline\n    That calm patrician polish in the address,\n    Which ne'er can pass the equinoctial line\n    Of any thing which Nature would express,\n    Just as a Mandarin finds nothing fine,\n    At least his manner suffers not to guess,\n    That any thing he views can greatly please.\n\n                               _Don Juan_, XIII laulu.\n\n    [Adelinen käytöksestä oli tietenkin myös\n    sitä tyyntä patriisilaista hienostuneisuutta,\n    joka ei milloinkaan poikkea luonnollisesta kohtuudesta,\n    samoin kuin mandariini ei havaitse mitään hienoksi\n    tai ainakaan ei salli sävynsä ilmaista,\n    että mikään hänen katselemansa voi miellyttää suuresti.\n    -- _Suom_.]\n\nMarsalkatar de Fervaques ajatteli: \"Koko tämä perhe näkee asiat\nhieman hullusti; he ovat hurmaantuneet tuohon nuoreen pappiinsa,\njoka ei osaa muuta kuin kuunnella, vaikka hänellä tosin on kauniit\nsilmät.\" Julien puolestaan piti marsalkattaren käytöstä melkeinpä\nmallinäytteenä _tyynestä ylimyshengestä_, joka on moitteettoman\nkohtelias, mutta ei kykene elävään mielenliikutukseen. Rouva de\nFervaques olisi nolostunut ja loukkaantunut kaikista tunteellisuuden\nilmauksista ja itsehillinnän puutteesta yhtä paljon kuin\nmajesteettisuuden puutteesta alempiarvoisia kohtaan. Pieninkin\nherkkyys näytti hänen silmissään _siveelliseltä päihtymykseltä_, jota\ntäytyi punastua ja joka vastasi sangen huonosti niitä vaatimuksia,\njotka arvohenkilö on itselleen velkaa. Hänen suurin nautintonsa oli\npuhua kuninkaan viimeisestä metsästysretkestä ja lempikirjastaan\n_Saint-Simonin herttuan muistelmat_, varsinkin sen sukujuuria\nkäsittelevästä osasta.\n\nJulien tiesi, missä valaistuksessa rouva de Fervaquesin kauneus oli\neniten edukseen. Hän asettui valitsemalleen paikalle ihailemaan\nrouvaa, mutta käänsi aina tuolinsa sillä tavoin, ettei nähnyt\nMathildea. Mathilde kummastui, että Julien alinomaa vetäytyi\npois hänen näkyvistään, ja eräänä päivänä hän siirtyi tuolta\nsiniseltä sohvalta työskentelemään pikku pöydän ääreen lähemmäksi\nmarkiisittaren nojatuolia. Julien näki Mathilden melkoisen läheltä\nrouva de Fervaquesin hatun alitse. Ensin Julien pelästyi silmiä,\njoiden vallassa koko hänen elämänsä oli, ja sitten ne ravistivat\nhänet hereille hänen tavanomaisesta tylsyyden tilastaan, joten hän\nalkoi puhua ja teki sen sangen hyvin.\n\nJulien puheli marsalkattarelle, mutta hänen koko tarkoituksensa oli\nvaikuttaa Mathildeen. Hän innostui niin, ettei rouva de Fervaques\nenää käsittänyt, mitä hän oikeastaan sanoi.\n\nTämä koitui jo voitoksi. Jos Julien vielä olisi keksinyt täydentää\nvoittoaan muutamilla fraaseilla, joissa olisi ollut saksalaista\nmystiikkaa, ylevää uskonnollisuutta ja jesuiittamaisuutta,\nmarsalkatar olisi lukenut hänet niiden valiohenkien joukkoon, jotka\novat määrätyt uudistamaan aikansa elämänkatsomuksen.\n\nMutta neiti de La Mole ajatteli: \"Koska hänellä on niin huono maku,\nettä hän puhuu näin kauan ja noin innokkaasti rouva de Fervaquesille,\nen välitä kuunnella häntä enää.\"\n\nJa koko loppuillan Mathilde pitikin sanansa, joskin se onnistui\nvaivalla.\n\nKun hän sitten kello kahdentoista aikaan otti kynttilän ja saattoi\näitiään tämän huoneeseen, rouva de La Mole pysähtyi portaissa ja\nalkoi ihastellen ylistää Julienia. Mathilde tuli siitä niin pahalle\ntuulelle, ettei voinut nukkua. Ainoastaan seuraava ajatus tyynnytti\nhänet: \"Markiisittaren mielestä on suuri ansio juuri se, mitä minä\nsyvimmin halveksin.\"\n\nMitä taas Julieniin tulee, hän ei tuntenut itseään yhtä onnettomaksi\nkuin ennen, koska hän nyt oli ryhtynyt toimeen. Sattumalta hänen\nsilmänsä osuivat salkkuun, jossa ruhtinas Korasoff oli lahjoittanut\nhänelle nuo viisikymmentäkolme rakkauskirjettä. Ensimmäisen kirjeen\nalareunassa Julien näki huomautuksen: _N:o 1 lähetetään viikko\nensimmäisen kohtauksen jälkeen_.\n\n-- Nyt kirje lähtee liian myöhään, Julien huudahti, -- on jo kauan\nsiitä kun tutustuin rouva de Fervaquesiin.\n\nJa hän ryhtyi heti kopioimaan tätä ensimmäistä rakkauskirjettä.\nSe oli oikea ikävä pappissaarna täynnä korulauseita. Onni auttoi\nJulienia niin, että hän nukkui jo toiselle sivulle ennätettyään.\n\nParin tunnin kuluttua hän heräsi siihen, että aurinko paistoi\nhänen päälleen, kun hän nukkui nojaten pöytään. Aamut olivat hänen\nelämänsä tuskallisimpia hetkiä, kun hän heräsi unesta ja _muisti\nonnettomuutensa_. Mutta nyt hän lopetti kirjeen kopioimisen melkeinpä\nnaureskellen. \"Onko maailmassa tosiaan ollut nuori mies, joka on\nkirjoittanut tällä tavoin!\" kummasteli hän itsekseen. Hän laski, että\nsiinä oli useampia yhdeksän rivin pituisia lauseita. Alkuperäisen\nkirjeen alareunaan oli lyijykynällä piirretty seuraava huomautus:\n\n_Nämä kirjeet asianomainen vie itse perille. Ratsain, musta\nkaulaliina, sininen lievetakki. Kirje jätetään porttivahdille,\nmurtuneen näköisenä, silmissä syvää alakuloisuutta. Jos asianomainen\nnäkee jonkin kamarineidon, hän pyyhkii silmiään ja puhuttelee\nkamarineitoa_.\n\nKaiken tämän Julien toimitti täsmälleen ohjeiden mukaisesti.\n\nJa poistuessaan hotel de Fervaquesista Julien ajatteli: \"Kylläpä olen\nryhtynyt uskaliaaseen hommaan, mutta se on Korasoffin syy! Uskaltaa\nnyt kirjoittaa niin hyveellisyydestä kuuluisalle naiselle! Saan\nvastaukseksi musertavinta halveksintaa, mutta sepä minusta olisikin\nhauskaa. Se olisi loppujen lopuksi ainoa komedia, joka elähdyttäisi\nminua. Niin, minua huvittaa kukkuroida naurettavuudella se vihattava\nolento, jota minun täytyy nimittää minuksi itsekseni. Siinä suhteessa\nonnistuakseni tekisin vaikkapa jonkin rikoksen.\"\n\nKuukauden päivät Julien oli tuntenut itsensä kovin onnelliseksi\naina silloin kun hän vei ratsunsa takaisin talliin. Korasoff\noli nimenomaan kieltänyt, ettei hän saanut millään tekosyyllä\nvilkaistakaan tuohon naiseen, joka oli hylännyt hänet. Mutta Mathilde\ntunsi hyvin Julienin hevosen askeleet ja Julienin tavan koputtaa\nratsupiiskallaan tallin oveen kutsuakseen miehen vastaanottamaan\nhevosta, ja sepä houkutteli Mathilden toisinaan katsomaan\nikkunaverhojen takaa. Musliiniverhot olivat kuitenkin niin ohuet,\nettä Julien saattoi nähdä niiden läpi, ja kun hän katseli hattunsa\nreunan alitse, hän saattoi nähdä Mathilden vartalon, joskaan ei tämän\nsilmiä. \"Hän ei tietysti siis näe minunkaan silmiäni, joten en ole\nkatsellut häntä\", Julien ajatteli.\n\nRouva de Fervaques käyttäytyi illalla Julienia kohtaan aivan\nniin kuin hän ei olisikaan saanut tuota filosofista, mystillistä\nja uskonnollista tutkielmaa, joka aamulla jätettiin hänen\nporttivahdilleen niin alakuloisin ilmein. Eilen sattuma oli opettanut\nJulienille, miten kaunosanaiseksi saattoi kiihtyä. Nyt hän asettui\nsiten, että näki Mathilden silmät. Mathilde puolestaan jätti sinisen\nsohvan melkein kohta, kun marsalkatar tuli saliin. Se oli teko, joka\nosoitti, että hän hyljeksi tavallista seuraansa. Herra de Croisenois\nnäyttikin ällistyvän moista uutta oikkua, ja hänen ilmeinen tuskansa\nhälvensi Julienin onnettomuudesta pahimman katkeruuden.\n\nTämä odottamaton tapaus Julienin elämässä teki hänet kaunopuheiseksi\nkuin enkeli. Ja koska itserakkaus pujahtaa niihinkin sydämiin, jotka\nylevin hyveellisyys valitsee temppelikseen, marsalkatar ajatteli\nnoustessaan kotimatkalle vaunuihinsa: \"Rouva de La Mole on todellakin\noikeassa, tuolla nuorella papilla on omat hienot puolensa. Ehkäpä\nhän alussa kainosteli minun läsnäoloani. Loppujen lopuksi, henki on\ntuossa perheessä melkoisen kevyttä. Näen siellä ainoastaan vanhuuden\ntukemaa hyvettä, joka tarvitsee avukseen ikävuosien lunta. Kenties\ntämä nuori mies on huomannut, minkälainen ero saattaa olla. Hän\nkirjoittaa hyvin, mutta pelkäänpä kovasti, että hän kirjeissään\npyytää minua valistamaan häntä neuvoillani. Se johtuu tunteesta,\njonka laadusta hän ei ole täysin selvillä. Mutta kuinka monesti\nkääntymys onkaan alkanut juuri tällä tavoin! Eräs seikka saa minut\nennustamaan hyvää tässä tapauksessa, nimittäin se, että hänen\ntyylinsä poikkeaa niin suuresti noiden muiden nuorten miesten\nkirjeistä, joita olen sattunut näkemään. Tämän nuoren leviitan proosa\nhenkii ilmeistä syvää vakaumusta, pyhää hartautta ja vilpitöntä\nvakuutusta. Ehkäpä hänessä ilmenee aikanaan Massillonin ihana\nmoraali.\"\n\n\n\n\nLXVII\n\nKIRKON PARHAAT ARVOPAIKAT\n\n\n    Kyky, ansiot, palvelusvuodet -- roskaa!\n    Lyöttäytykää sen sijaan johonkin klikkiin.\n\n    _Fénelon_, Télémaque.\n\nSiispä tuo nainen, joka ennemmin tai myöhemmin jakelisi Ranskan\nkirkon parhaita arvopaikkoja, yhdisti ensi kertaa päässään\nhiippakunnan ja Julienin. Tällainen menestys ei kuitenkaan olisi\nliikuttanut Julienia yhtään, sillä nykyään hänen ajatuksensa\neivät päässeet irtautumaan mihinkään, mikä ei liittynyt hänen\nonnettomuuteensa. Kaikki tuntui lisäävän tuota onnettomuutta. Hän\nei esimerkiksi sietänyt enää edes nähdä huonettaan. Kun hän illalla\ntuli sinne kynttilä kädessä, hän oli melkein kuulevinaan jokaisen\nhuonekalun, jokaisen pikku koristeen alkavan puhua ja huomauttavan\nhänelle uusia katkeria asioita hänen onnettomuudestaan.\n\n\"Tänään minulla on edessäni ikävä työ\", ajatteli hän itsekseen\nastuessaan huoneeseensa. Ja vilkkaudella, jollaista hän ei ollut\npitkään aikaan itsessään tuntenut, hän lisäsi: \"Toivokaamme, että\ntämä toinen kirje on yhtä ikävä kuin ensimmäinen.\"\n\nSe oli vieläkin ikävämpi. Teksti tuntui hänestä niin mielettömältä,\nettä hän pian jäljensi sitä aivan mekaanisesti rivi riviltä,\nyrittämättäkään käsittää sen ajatusta.\n\n\"Tämä on vielä ontompaa ja komeilevampaa kuin ne Münsterin sopimuksen\npöytäkirjat, joita diplomatianopettajani kopioitti minulla Lontoossa.\"\n\nNyt vasta hän muisti rouva de Fervaquesin alkuperäiset kirjeet, jotka\nhän oli unohtanut viedä takaisin tuolle totiselle espanjalaiselle,\ndon Diego Bustosille. Hän haki ne nyt käsiinsä. Ne olivat todellakin\nmelkein samaa sekasotkua kuin nuoren venäläisen ruhtinaankin\nkirjoittamat kirjeet. Kirjeet olivat voittamattoman epäselviä,\npyrittiin sanomaan kaikkea, eikä pystytty ilmaisemaan mitään. \"Oikea\ntyylillinen tuulikannel\", Julien ajatteli. \"Kaikissa näissä ylevissä\najatuksissa elämänturhuudesta, kuolemasta, ikuisuudesta jne. en\nhuomaa mitään muuta todellista kuin naurettavuuden pelon.\"\n\nJulien toisteli näitä monologeja, joita tähän olemme lyhentäneet,\njoka päivä kahden viikon ajan. Julienin yksitoikkoinen elämänrytmi\noli näinä päivinä seuraava: Hän nukahtaa kopioidessaan jotakin\ntuollaista Ilmestyskirjan selitystä, kuljetti seuraavana päivänä\nalakuloisen näköisenä kirjeen perille, vei hevosen talliin toivossa,\nettä näkisi vilahdukselta edes Mathilden puvun, teki työtään,\nilmestyi illalla oopperaan, nimittäin jos rouva de Fervaques ei\ntullut hotel de La Moleen. Sitä virkisti sentään hiukan se, että\nrouva de Fervaques tuli markiisitar de La Molen vieraaksi. Silloin\nJulien saattoi toisinaan nähdä Mathilden silmät marsalkattaren\nhattua kaunistavan linnunsiiven alta, ja hän alkoi heti puhua hyvin.\nHänen maalaukselliset ja tunnelmalliset lauseensa saivat vähitellen\nsattuvamman ja siloitellumman muodon.\n\nHän tiesi hyvin, että kaiken, mitä hän puhui, täytyi tuntua\nMathildesta suorastaan mielettömältä, mutta hän tahtoi hämmästyttää\ntämän esitystapansa eleganssilla. \"Kuta enemmän puhun perättömiä,\nsitä varmimmin jään hänen mieleensä\", Julien ajatteli. Ja silloin\nhän alkoi aivan häikäilemättä esittää eräitä elämänilmiöitä\nyksipuolisesti ja liioitellen. Hän huomasi pian, että piti ennen\nkaikkea karttaa yksinkertaisia ja järkeviä ajatuksia, muuten vaikutti\nmarsalkattaren silmissä arkipäiväiseltä. Hän jatkoi siis juhlallista\nlatua tai lyhenteli esitystään sen mukaan, huomasiko noiden kahden\nhienon naisen silmistä, joita hänen täytyi miellyttää, menestyvänsä\nvai herättävänsä välinpitämättömyyttä.\n\nKokonaisuudessaan hänen elämänsä ei tuntunut nyt niin tuskalliselta\nkuin silloin, kun hän antoi päivien mennä joutilaisuudessa.\n\nEräänä iltana hän ajatteli: \"Mutta minähän kopioin tässä jo\nviidettätoista saivartelukirjettä. Neljätoista ensimmäistä on\nuskollisesti toimitettu marsalkattaren porttivahdin käteen. Olen\nsaanut kunnian täyttää kaikki marsalkattaren kirjoituspöydän laatikot\nkirjeilläni. Ja kuitenkin hän käyttäytyy minua kohtaan niin kuin en\nolisi kirjoittanutkaan hänelle! Mitä tästä oikein tulee? Ehkä hän\non yhtä kyllästynyt minun uskollisuuteeni kuin minä itse? Täytyy\nmyöntää, että tuo Korasoffin venäläinen ystävä, joka oli rakastunut\nRichmondin kauniiseen kveekarinaiseen, oli kauhea mies. Ihminen ei\nvoi olla häntä ikävämpi.\"\n\nKuten kaikki lahjoiltaan keskinkertaiset ihmiset, jotka sattumalta\njoutuvat näkemään suuren kenraalin taistelusuunnitelmia, Julien\nei ymmärtänyt sitäkään hyökkäystä, jonka nuori venäläinen teki\nenglantilaisen nuoren naisen sydäntä vastaan. Neljänkymmenen\nensimmäisen kirjeen tarkoitushan oli ainoastaan hankkia anteeksianto\nsiitä, että kirjeitä ollenkaan uskallettiin lähettää. Tuo suloinen\nhenkilö, jolla ehkä oli äärettömän ikävää, piti tällä tavoin totuttaa\nottamaan vastaan sellaisia kirjeitä, jotka ehkä olivat hiukan\nvähemmän tyhjiä kuin hänen jokapäiväinen elämänsä.\n\nEräänä aamuna Julienille tuotiin kirje. Hän näki heti rouva de\nFervaquesin vaakunan ja mursi sinetin niin kiireesti, että se\nolisi tuntunut hänestä suorastaan mahdottomalta muutamaa päivää\naikaisemmin. No niin, kirje oli vain kutsu päivällisille.\n\nJulien turvautui nyt ruhtinas Korasoffin ohjeisiin. Valitettavasti\nnuoren venäläisen tyyli oli keveää kuin Doratin, kun sen olisi\ntäytynyt olla yksinkertaista ja helppotajuista. Julien ei ymmärtänyt,\nmitä taktiikkaa hänen tuli noudattaa marsalkattaren päivällisillä.\n\nMarsalkattaren salonki oli ylen loistava ja kullattu kuin\nDianan-galleria Tuileriesissa. Kattopaneeleissa oli öljymaalauksia.\nMutta noissa maalauksissa näkyi vaaleita läiskiä, joista Julien\nmyöhemmin kuuli, että kun kuvissa esitetyt aiheet olivat näyttäneet\ntalon valtiattaresta hieman sopimattomilta, hän oli antanut peitellä\nja korjailla niitä. _\"Moraalin aikakausi!\"_ Julien ajatteli.\n\nPäivällisillä Julien tunnisti kolme herraa, jotka olivat mukana\nsalaista kirjelmää laatimassa. Yhdellä heistä, hänen armollaan\npiispalla, marsalkatar de Fervaquesin enolla, oli vallassaan\nkirkollisverorästien kerääminen, ja väitettiin, ettei hän voinut\nkieltää sisarentyttäreltään mitään. \"Kuinka valtavasti olen edistynyt\nmenestyksen polulla\", Julien ajatteli alakuloisesti hymyillen. \"Ja\nmiten välinpitämättömältä nyt tämä kaikki minusta tuntuu! Vaikka\nistun päivällisillä kuuluisan piispan kanssa.\"\n\nAteria ei ollut kovinkaan loistelias, ja keskustelut koettelivat\nkärsivällisyyttä. \"Täällä on samanlaista kuin lukisi kehnoa kirjaa\",\nJulien ajatteli. \"He käsittelevät täällä kaikkia suuria inhimillisiä\nasioita, mutta kun heitä kuuntelee pari minuuttia, sitä ihmettelee,\nkumpi heissä esiintyy voimakkaampana, taito käyttää sanahelinää vai\ntietämättömyys.\"\n\nLukija lienee jo unohtanut pikku kirjailijan nimeltä Tambeau,\nakateemikon veljenpojan ja tulevan professorin, joka näytti valinneen\nelämäntehtäväkseen saastuttaa kurjilla parjauksillaan de La Molen\nsalongin ilmaa.\n\nTältä pikku herralta Julien sai ensi kertaa vähän vihiä, että ehkäpä\nrouva de Fervaques, vaikkei vastannutkaan hänen kirjeisiinsä,\nkuitenkin suhtautui anteeksiantavasti tunteeseen, josta nuo kirjeet\njohtuivat. Herra Tambeaun mustaa sydäntä raateli kateus, kun hän\najatteli Julienin menestystä. Mutta koska toisaalta lahjakas mies,\nenemmän kuin typeryskään, ei voi olla kahdessa paikassa yhtaikaa,\nniin tuleva professori ajatteli, että jos Julienista tulisi\nyleväsieluisen marsalkattaren rakastaja, tämä nainen sijoittaisi\nhänet johonkin edulliseen kirkon virkaan: \"Ja niin minä pääsen\nhänestä vapaaksi markiisi de La Molen talossa.\"\n\nMyöskin abbé Pirard piti Julienille vakavia saarnoja hänen de\nFervaquesissa saavuttamansa menestyksen johdosta. Jonkinlainen\n_lahkolaiskateus_ vallitsi tuon ankaran jansenistin ja siveellisen\nmarsalkattaren välillä, joka suosi jesuiittoja, uskonnollista\nuudistusta ja monarkiaa.\n\n\n\n\nLVIII\n\nMANON LESCAUT\n\n\n    Kun hän nyt siis pääsi selville priorin tyhmyydestä ja\n    aasimaisuudesta, hän suoriutui tavallisesti oikein hyvin\n    nimittämällä valkeaa mustaksi ja mustaa valkeaksi.\n\n                                            _Lichtemberg_.\n\nVenäläisen ohjeissa määrättiin tärkeänä ehtona, ettei koskaan pitänyt\nhuomattavasti vastustaa henkilöä, jolle lähetti kirjeitä. Ei saanut\nmissään nimessä unohtaa haltioituneen ihailijan osaansa. Tämä oli\nkirjeiden perusta.\n\nEräänä iltana oopperassa, rouva de Fervaquesin aitiossa Julien ylisti\nmaasta taivaaseen _Manon Lescaut_ balettia. Hän teki tämän yksinomaan\nsiitä syystä, että hän piti sitä kehnona.\n\nMarsalkatar vastasi, että baletti ei ollut abbé Prévostin romaanin\narvoinen.\n\nJulienia kummastutti ja huvitti: \"Kuinka noin moraalinen nainen\nkiittää jotakin romaania!\"\n\nRouva de Fervaquesilla oli muulloin tapana ilmaista ainakin pari\nkolme kertaa viikossa syvin halveksumisensa kirjailijoita kohtaan,\nkoska he tahtoivat viheliäisillä teoksillaan turmella nuorisoa, joka\nvalitettavasti oli liiankin herkkä aistiensa houkutuksille.\n\n-- Sanotaan, että _Manon Lescaut_ on epäsiveellisten ja vaarallisten\nkirjojen joukossa kaikkein ensimmäisiä, marsalkatar jatkoi.\nKerrotaan, että rikollisen sydämen heikkoudet ja ansaitut tuskat on\nsiinä kuvattu todenmukaisesti ja syvästi. Se ei kuitenkaan estänyt\nteidän Bonaparteanne St Helenan saarella sanomasta, että se on\nlakeijoita varten kirjoitettu romaani.\n\nTämä viimeinen huomautus herätti heti Julienin henkisen vilkkauden.\n\"Minua on yritetty panetella marsalkattarelle. Hänelle on kerrottu,\nettä jumaloin Napoleonia! Se lienee loukannut häntä kovasti, koska\nhän ei voi vastustaa kiusausta pistellä minua siitä.\"\n\nTämä uusi havainto huvitti Julienia koko illan ja teki hänestä\noivallisen seuranpitäjän. Kun hän hyvästeli marsalkatarta oopperan\neteisessä, tämä sanoi:\n\n-- Muistakaa herra Sorel, ettei saa rakastaa Bonapartea, kun\nrakastaa minua. Täytyy enintään suvaita hänet Sallimuksen antamana\nvälttämättömänä pahana. Muuten tuo mies ei ollut sielultaan niin\njoustava, että olisi ymmärtänyt taiteen mestariteoksia.\n\n-- _Kun rakastaa minua!_ toisti Julien itsekseen. -- Sen ei tarvitse\nmerkitä mitään, tai se merkitsee kaikkea. Kas siinäkin kielenkäytön\nsalaperäisyyksiä, joihin me maaseutulaisraukat emme pysty.\n\nJa kopioidessaan sitten hirvittävän pitkää kirjettä marsalkattarelle,\nhän muisteli koko ajan rouva de Rénalia.\n\n-- Miten se on selitettävä, kysyi marsalkatar häneltä seuraavana\npäivänä muka huolettomasti, vaikka ilmeisesti huonosti näytellen,\n-- että te tuossa kirjeessä, jonka kirjoititte luultavasti eilen\noopperasta tultuanne, puhutte _Lontoosta_ ja _Richmondista?_\n\nJulien joutui pahaan pulaan. Hän oli kopioinut kirjeen sellaisenaan,\najattelematta yhtään mitä kirjoitti, ja nyt hän oli selvästi\nunohtanut muuttaa sanat _Lontoo_ ja _Richmond, Pariisiksi_ ja\n_Saint-Cloudiksi_. Hän soperteli sitä ja tätä, mutta ei voinut\nvastata oikein mitään. Hän oli väkisinkin purskahtaa hurjaan nauruun.\nViimein hän keksi selitystä miettiessään ajatuksen:\n\n-- Lienen niin haltioitunut keskustelustamme, joka koski ihmissielun\nylevimpiä, korkeimpia pyrkimyksiä, että olin teille kirjoittaessani\nhajamielinen.\n\nHän ajatteli: \"Olen jo tehnyt vaikutuksen, voin siis säästää itseäni\nillan jatkuvalta ikävyydeltä.\" Ja hän lähti aika kiireellä pois hotel\nde Fervaquesista.\n\nKun hän sitten illalla katseli alkuperäistä kirjettä, jonka oli\nedellisenä päivänä kopioinut ja missä nuori venäläinen puhui\nLontoosta ja Richmondista, Julien hämmästyi, kun huomasi, että tämä\nkirje olikin sävyltään melkeinpä hellä.\n\nHänen juttujensa ilmeisen keveyden ja näiden kirjeiden ylevän ja\nmelkein ilmestyskirjamaisen syvyyden suuri ero sai aikaan, että\nmarsalkatar kiinnitti häneen huomionsa. Marsalkatar piti varsinkin\npitkistä lauseista. Tuo ei toki ollut sellaista hyppelevää tyyliä,\njonka Voltaire, tuo epäsiveellinen kirjailija, oli saattanut muotiin.\nVaikka sankarimme teki kaiken, mihin ikinä pystyi, kärsiäkseen\nkeskustelusta tuiki tarkkaan selvän järjen, siihen jäi kuitenkin\nantimonarkinen ja epäuskoinen vivahde, jonka rouva de Fervaques\nvainusi. Keskellä ympäristöä, jonka henkilöt olivat kovin moraalisia,\nmutta eivät voineet usein koko iltana esittää ainoaakaan ajatusta,\nmarsalkatar huomasi erikoisesti kaiken, mikä tuntui uudelta,\nmutta samalla hän piti velvollisuutenaan loukkaantua sellaisesta.\nHän sanoi, että tämän vian omaavien tarkoituksena oli _säilyttää\naikakauden keveyden ulkopuolinen leima_...\n\nMutta kukapa haluaisi tietoja näistä salongeista ellei tavoittele\nitselleen joitakin etuja. Varmasti lukijammekin ymmärtää, miten\ntämä tarkoitukseton elämä ikävystytti Julienia! Valitamme näitä\nkertomuksemme tyhjiä kohtia.\n\nKoko sen ajan, minkä de Fervaques-episodi vei Julienin elämästä,\nneiti de La Molen täytyi hillitä itsensä, ettei olisi ajatellut\nJulienia. Hän kävi ristiriitaista taistelua. Toisinaan hän ylpeili\nsiitä, että muka halveksi tuota synkkää nuorukaista, mutta kuitenkin\nJulienin puheet herättivät hänessä syvää mielenkiintoa. Etenkin hän\nkummasteli, että Julien puhui niin määräämättömän valheellisesti. Hän\nei lausunut marsalkattarelle ainoaakaan sanaa, joka ei olisi ollut\nvalhe tai ainakin hänen omien ajatuksiensa hirvittävää vääristelyä.\nTunsihan Mathilde hänen ajatustapansa melkeinpä kaikista asioista.\nMoinen macchiavellismi tuli hänelle nyt ilmeisenä yllätyksenä. \"Siinä\non syvyyttä!\" hän ajatteli. Miten eri lailla pateettiset typerykset\ntai sellaiset yleiset lurjukset kuin esimerkiksi Tambeau puhuvat\nsamoista asioista!\n\nKuitenkin Julienille tuli toisinaan kauheita päiviä. Ainoastaan\ntäyttääkseen kaikkein tuskallisinta velvollisuuttaan hän ilmestyi\njoka päivä marsalkatar de Fervaquesin salonkiin. Mutta ainaisen\nnäyttelemisen pakko lamautti lopulta hänen sielunsa voimat. Usein\nkun hän yöllä kulki hotel de Fervaquesin valtavan pihan poikki, hän\njaksoi vain luonteensa ja järkensä koko tarmolla varjella itseänsä\nvaipumasta äärimmäiseen epätoivoon. Hän ajatteli: \"Voitinhan\ntoivottomuuden seminaarissakin, vaikka tulevaisuuteni näytti niin\nhirvittävän synkältä. Olisihan minun ollut pakko viettää koko ikäni,\nsellaisten ihmisten seurassa, joita halveksin ja inhoan enemmän kuin\nmitään muuta taivaan alla! Ja kuitenkin minusta tuli seuraavana\nkeväänä, vain kaksitoista lyhyttä kuukautta myöhemmin, onnellisempi\nihminen kuin kukaan ikäisistäni saattaa olla.\"\n\nMutta usein nämäkään kauniit ja järkevät mietelmät eivät auttaneet\njulmaa todellisuutta vastaan. Joka päivä hän sai nähdä Mathilden\naamiais- ja päivällispöydässä. Monista kirjeistä, jotka hän itse\nmarkiisi de La Molen sanelun mukaan kirjoitti, hän tiesi, että\nMathilde pian menisi naimisiin herra de Croisenoisin kanssa. Tuo\nrakastettava mies kävi jo kaksi kolme kertaa päivässä hotel de La\nMolessa, ja hylätty mustasukkainen rakastaja seurasi tarkoin hänen\njokaista askeltaan.\n\nMilloin Julien oli huomaavinaan, että neiti de La Mole kohteli hyvin\nsulhastaan, hän ei huoneeseensa päästyään voinut olla katselematta\nihailevin silmin pistooleitaan. Ja hän ajatteli: \"Eikö olisi\nviisaampaa poistaa nimimerkkini liinavaatteistani ja mennä johonkin\nyksinäiseen metsään, Pariisista viidenkymmenen kilometrin päähän ja\nlopettaa tämä surkea elämä! Kukaan ei tuntisi minua siellä. Vasta\nkahden viikon kuluttua tiedettäisiin juuri minun kuolleen, ja kuka\nminua enää kahden viikon kuluttua muistaisi!\"\n\nAjatus oli kylläkin selvä. Mutta tuskin nuori filosofimme oli\nseuraavana päivänä nähnyt vilahduksen Mathilden käden hipiää tämän\nhihan ja hansikkaan välistä, kun hän joutui julmien muistojen\nvaltaan, ja kuitenkin ne muistot kytkivät hänet elämään. \"Menköön\nsitten\", hän ajatteli jo silloin, \"minä jatkan tätä venäläistä\npolitiikkaa loppuun asti. Mihin tämä vie? Marsalkattarelle minä en\nkirjoita enää muita kirjeitä, kun olen saanut nämä viisikymmentäkolme\nkopioiduksi, se on varmaa. Mitä taas neiti de La Moleen tulee,\nhänen vihamielisyytensä ei lauhdu, tai sitten sovimme keskenämme\nvain lyhyeksi hetkeksi, siinä koko tulos näiden kuuden viikon\ntuskallisesta ilveilystä. Jos sopisimme, taivaan Jumala, kuolisin\nonnesta...\"\n\nEikä hän uskaltanut kuvitellakaan sellaista loppuun.\n\nKun hän sitten pitkän aikaa epämääräisesti haaveiltuaan kykeni\njatkamaan, hän ajatteli: \"Minä saisin ehkä yhden onnellisen päivän,\nmutta sitten taas samaa tylsyyttä kuin ennenkin, sillä surkeushan\njohtuu pohjaltaan siitä, ettei hän voi oikein todella pitää minusta.\nJa sen jälkeen en keksisi enää mitään keinoja, olisin tuhottu,\nainaiseksi mennyttä miestä... Hänen kaltaisestaan luonteesta ei voi\nkoskaan olla varma. Käytökseni olisi hänen seurassaan kömpelöä,\npuheeni raskasta ja yksitoikkoista. Taivaan Jumala, miksi minun\ntäytyy olla minä?\"\n\n\n\n\nLIX\n\nIKÄVYSTYMINEN\n\n\n    Uhrautua intohimojaan toteuttaakseen, miksikä ei; mutta\n    uhrautua olemattomille intohimoilleen -- voi surullista\n    yhdeksättätoista vuosisataa!\n\n                                             _Girodet_.\n\nRouva de Fervaques ei ensin Julienin pitkiä kirjeitä lukiessaan\ntuntenut mitään iloa, mutta sitten hän alkoi kiinnostua niistä.\nEräs asia vain suretti häntä. Vahinko, ettei herra Sorel ollut\nvarsinainen pappi! Silloin olisi saattanut antaa asioiden kehittyä\njollakin tavoin läheisiksi, mutta nyt, melkein porvariasussa ja\nritaristontähti rinnassa, Julienin vuoksi voisi joutua kiusallisten\nkysymysten uhriksi, ja mitä silloin vastata? Marsalkatar ei\nuskaltanut edes jatkaa ajatustaan loppuun. Joku pahansuopa ystävätär\nvoisi olettaa ja levitelläkin sellaisia huhuja, että Julien oli eräs\nhänen vähäpätöinen pikkuserkkunsa, sukulainen isän puolelta tai joku\nliikemies, jolle kansalliskaarti oli antanut kunniamerkin.\n\nEnnen, kun rouva de Fervaques ei vielä tuntenut Julienia, hänen\nsuurin ilonsa oli piirtää nimensä viereen sana marsalkatar. Ja nyt\nnousukkaan turhamaisuus, joka sairaalloisesti närkästyi kaikesta,\njoutui pahaan ristiriitaan hänen alkavan suosionsa kanssa.\n\n\"Minun olisi helppo järjestää hänet suurvikaariksi johonkin Pariisin\nnaapuripiispakuntaan\", marsalkatar pohti. \"Mutta hän on vain herra\nSorel ja vielä lisäksi markiisi de La Molen vähäpätöinen sihteeri.\nTämä on aivan lohdutonta.\"\n\nEnsi kertaa tuo naissielu, joka _pelkäsi kaikkea_, kiinnostui nyt\nasiasta, jolla ei ollut mitään tekemistä arvoaseman tavoittelun eikä\nyhteiskunnallisen paremmuuden kanssa. Hänen vanha ovenvartijansa\nhuomasi, että kun hän toi marsalkattarelle kirjeen tuolta kauniilta\nja niin murheellisen näköiseltä nuorukaiselta, emännän kasvoilta\nhälveni tavallinen hajamielinen ja tyytymätön ilme, joka niillä\npoikkeuksetta oli aina kun joku palvelusväestä tuli hänen eteensä.\n\nSiitä saakka kun marsalkatar alkoi ajatella Julienia, hän kyllästyi\nyhä enemmän elämäänsä, jonka tarkoituksena oli ollut vain kunnian\nja maineen saavuttaminen ja kuitenkaan hän ei ollut tuntenut\nminkäänlaista tosi nautintoa tällaisista voitoista. Tunne kävi niin\nsietämättömäksi, että jos hän ei edellisenä iltana saanut seurustella\nedes tuntia tuon merkillisen nuoren miehen kanssa, hän kohteli koko\nseuraavan päivän kamarineitojaan huonosti. Julienin alkava vaikutus\nei horjunut salanimellä tulleista kirjeistäkään, olivatpa ne sitten\nvaikkapa kuinka hyvin sommiteltuja. Turhaan Tambeau syötti herroille\nde Luz, de Croisenois ja de Caylus kaksi, kolme hyvin keksittyä\njuorua, joita mainitut herrat mielellään levittelivät surematta\noliko parjauksessa perää vai ei. Marsalkatar, jonka äly ei ollut\nluotu kestämään tyynenä tällaisia halpahintaisia hyökkäyksiä, kertoi\nhuolensa neiti de La Molelle ja sai häneltä aina lohdutuksen.\n\nEräänä päivänä rouva de Fervaques tiedusteli kolme kertaa, mutta\nturhaan, oliko hänelle tullut kirjettä, ja silloin hän päätti\nheti vastata Julienille. Julienin voitto oli ikävystymisen tulos.\nToinen kirje jäi marsalkattarelle melkeinpä kesken siitä syystä,\nettä hänestä tuntui aivan sopimattomalta kirjoittaa omin käsin näin\nvaatimaton osoite: _Herra Sorel, herra markiisi de La Molen luona_.\n\n-- Teidän täytyy tuoda minulle kirjekuoria, joihin osoitteenne\non merkitty valmiiksi, hän sanoi illalla Julienille hyvin ynseän\nnäköisenä.\n\nJulien ajatteli: \"Kas niin, nyt minut sovitetaan palvelijarakastajan\nasemaan.\" -- Ja hän kumarsi syvään ja hänen kasvoillaan oli\nsamanlainen ilme kuin vanhalla Arsène-palvelijalla.\n\nHän toi kirjekuoret jo samana iltana, ja varhain seuraavana aamuna\nhän sitten sai kolmannen kirjeen. Hän luki siitä viisi, kuusi riviä\nalusta ja pari kolme lopusta. Se oli neljän sivun pituinen, vieläpä\nhyvin pientä käsialaa.\n\nJa sitten vähitellen marsalkattarelle tuli suloinen tottumus\nkirjoittaa melkein joka päivä. Julien vastasi huolellisilla\nvenäläisten kirjeittensä kopioilla. Ja mahtipontisella tyylillä oli\nse hyvä puoli, ettei rouva de Fervaques ollenkaan hämmästynyt, miten\nvähän hänen kirjeensä ja niihin tulleet vastaukset oikeastaan sopivat\nyhteen.\n\nMinkä kolauksen marsalkattaren turhamaisuus olisikaan saanut, jos\npikku Tambeau, joka oli ryhtynyt omasta alotteestaan urkkimaan\nJulienin puuhia, olisi saanut tietoonsa, että kaikki marsalkattaren\nlähettämät kirjeet heitettiin avaamatta Julienin pöytälaatikkoon.\n\nEräänä aamuna porttivahti toi jälleen Julienille kirjastoon kirjeen\nmarsalkattarelta. Mathilde tuli miestä vastaan, näki kirjeen tämän\nkädessä ja sen kuoressa Julienin käsialalla kirjoitetun osoitteen ja\nnimen. Tuskin porttivahti oli poistunut kirjastosta, kun Mathilde jo\nastui sisälle, kirje oli vielä pöydän reunalla. Julien, jolla oli\nkiireisiä töitä, ei ollut ennättänyt vielä panna kirjettä laatikkoon.\n\n-- Tätä en enää jaksa sietää, huudahti Mathilde ja sieppasi\nkirjeen. -- Te unohdatte kokonaan minut, joka olen teidän vaimonne.\nMenettelynne on kauheaa, hyvä herra.\n\nSamassa hän kummastui käytöksensä suunnatonta sopimattomuutta ja\nylpeys tukahdutti sanat hänen kurkkuunsa. Hän puhkesi itkemään ja\nnyyhkytti niin, että Julien luuli hänen menehtyvän kyyneliinsä.\n\nJulien hämmästyi ja joutui niin tavattomasti ymmälle, ettei heti\nhuomannut, miten edullinen ja onnellinen tämä käänne hänelle oli. Hän\nauttoi Mathilden istumaan. Mathilde heittäytyi melkein tahdottomana\nhänen syliinsä.\n\nKun Julien huomasi tämän, hänessä syttyi ensin ääretön ilo. Mutta\nsitten hän heti muisti Korasoffin neuvot. \"Minä voin hävittää kaikki\nyhdellä ainoalla sanalla.\"\n\nPakollista viisautta oli niin vaikea noudattaa, että hänen\nkäsivartensa jäykistyivät kouristuksen omaisesti. \"Minä en saa edes\nhetkeksi painaa sydäntäni vasten tuota suloista ja notkeaa ruumista,\nmuuten hän heti joko halveksii tai kohtelee minua julmasti. Mikä\nhirveä luonne!\"\n\nJa sadatellessaan Mathilden luonnetta hän rakasti tätä juuri sen\ntähden satakertaisesti enemmän. Hänestä tuntui kuin hän saisi pidellä\nsylissään kuningatarta.\n\nJulienin järkkymätön kylmyys kiihdytti kauheaa nöyryytyksen tuskaa,\njoka raateli Mathildea. Sillä hetkellä hän ei ollut suinkaan niin\ntyyni, että olisi pystynyt tutkimaan Julienin silmistä, mitä laatua\nJulienin tunteet oikeastaan olivat. Hän ei uskaltanut katsahtaakaan\nJulieniin. Hän pelkäsi saavansa vastaukseksi syvästi halveksivan\nkatseen.\n\nHän istui kirjaston sohvalla hievahtamatta kasvot Julienista pois\npäin käännettyinä. Hän kärsi julminta tuskaa, mitä ylpeys ja rakkaus\nikinä ihmissielulle saattavat tuottaa. Kuinka kauheaan tekoon hän\nolikaan alentunut.\n\n\"Minun kurjan ja onnettoman osaksi oli määrätty, että kaikkein\nnöyryyttävimmätkin sovintotarjoukseni hylättäisiin. Ja kuka on\nhylkääjä? Eräs isäni palvelijoista!\" hän ajatteli mielettömänä\nloukatun ylpeyden tuskasta.\n\n-- Sitä minä en koskaan kärsi, Mathilde sanoi ääneen. Ja hän nousi\nvimmoissaan pystyyn ja avasi Julienin pöytälaatikon, joka oli parin\naskelen päässä hänestä. Mutta hän aivan kuin jäätyi kauhusta, kun\nhän näki siellä kahdeksan, kymmenen avaamatonta kirjettä, kaikki\nsamanlaisia kuin se, jonka porttivahti oli äsken tuonut. Kaikissa\nkirjekuorissa hän tunsi Julienin käsialan, enemmän tai vähemmän\nmuuteltuna.\n\n-- Ei siis vielä sekään riitä, Mathilde huudahti suunniltaan, -- että\nte olette läheisessä suhteessa hänen kanssaan, mutta lisäksi te vielä\nhalveksittekin häntä. Te, mies, joka ette ole kerrassaan mitään, te\nhalveksitte marsalkatar de Fervaquesia!\n\n-- Anna anteeksi, ystäväni, hän lisäsi sitten yhtäkkiä ja heittäytyi\npolvilleen Julienin jalkoihin. -- Halveksi minua, jos tahdot, mutta\npidä minusta, minä en jaksa enää elää ilman sinun rakkauttasi.\n\nJa neiti de La Mole pyörtyi.\n\n\"Siinä hän nyt makaa jaloissani tuo pöyhkeilijä\", Julien ajatteli\nitsekseen.\n\n\n\n\nLX\n\nOOPPERA-AITIOSSA\n\n\n    As the blackest sky\n    Foretells the heaviest tempest.\n\n                      _Don Juan_, IV laulu.\n\n    [Kuten mustin pilvi ennustaa ankarinta myrskyä.\n    -- _Suom_.]\n\nJulienin suuressa mielenliikutuksessa hämmästys oli voimakkaampi kuin\nvarsinainen onnentunne. Mathilden loukkauksista hän huomasi, miten\nvenäläinen taktiikka piti paikkansa:\n\n_\"Ei saa puhua paljoa eikä juuri tehdä mitään_, siinä ainoa\npelastukseni.\"\n\nHän nosti Mathilden maasta ja vei hänet sanaakaan sanomatta sohvalle.\nVähitellen kyyneleet alkoivat vuotaa neidin silmistä.\n\nNäyttääkseen luontevalta Mathilde otti rouva de Fervaquesin\nkirjeet ja availi niitä hitaasti. Hän vavahti selvästi kun tunsi\nmarsalkattaren käsialan. Hän käänteli lehtiä, mutta ei lukenut niitä.\nUseimmat kirjeet olivat kuuden sivun pituisia.\n\n-- Vastatkaa minulle edes jotakin, Mathilde pyysi viimein nöyrän\nanelevasti, mutta uskaltamatta vilkaista Julieniin. -- Tiedättehän,\nettä minä olen ylpeä, se on säätyni ja luonteeni onnettomuus, minä\nmyönnän sen. Rouva de Fervaques on siis ryöstänyt minulta teidän\nsydämenne... Onko hän antanut teille kaikki ne uhritkin, joihin\nkohtalo minut rakkaudesta vei?\n\nVastaukseksi Julien vaikeni. \"Millä oikeudella Mathilde vaatii\nminulta moisia paljastuksia, jotka eivät kunnialliselle miehelle\nsovi\", hän ajatteli.\n\nMathilde koetti lukea kirjeitä, mutta silmät tulivat niin kyyneliä\ntäyteen ettei hän voinut.\n\nHän oli tuntenut itsensä onnettomaksi jo kokonaisen kuukauden, mutta\nylpeydessään hän ei myöntänyt sitä itselleen. Äskeinen sydämen\npurkautuminen johtui pelkästään sattumasta. Tuokioksi mustasukkaisuus\nja rakkaus voittivat ylpeyden. Siinä hän nyt istui sohvalla, aivan\nlähellä Julienia. Julien näki hänen hiuksensa ja alabasterinvalkean\nkaulansa. Sekunniksi hän unohti, miten hänen täytyi menetellä. Hän\npani kätensä neiti de La Molen vyötärölle ja melkein jo painoi hänet\nrintaansa vasten.\n\nMathilde käänsi hitaasti kasvonsa häneen päin ja Julien hämmästyi\nsyvää tuskaa, jonka huomasi Mathilden silmissä. Hän tunsi vaivoin\nnoita kasvoja enää samoiksi mitä ne ennen olivat olleet.\n\nJulien luuli voimiensa loppuvan, niin tuskalliseksi hänen kävi\npakottaa itseään. Hän ajatteli: \"Jos minä antaudun herkästi rakkauden\nonneen, niin kohta hänen silmänsä puhuvat vain kylmintä halveksuntaa.\"\n\nMutta Mathilde vakuutteli nyt tuskin kuultavilla sanoilla ja\nsammuvalla äänellä katuvansa kaikkia tekojaan, joihin hän ylpeydestä\nkenties oli erehtynyt.\n\n-- Minäkin olen ylpeä, Julien sanoi epävarmuudesta tuskin kuuluvalla\näänellä, ja hänen kasvoistaan näkyi ääretön fyysinen väsymys.\n\nMathilde käännähti nopeasti Julieniin päin. Hän oli melkein lakannut\ntoivomasta sellaista onnea, että saisi vielä kuulla tämän ääntä. Nyt\nhän ajatteli ylpeyttään ainoastaan tuomitakseen sen ankarasti, ja hän\nolisi tahtonut keksiä mitä uskomattomia, tavattomia keinoja tahansa\ntodistaakseen Julienille, että rakasti tätä rajattomasti ja inhosi\nitseään vielä enemmän.\n\nJulien sanoi:\n\n-- Ehkäpä te juuri vain minun ylpeyteni vuoksi piditte minua\nvähän aikaa jonkinlaisessa arvossa. Ja varmaankin te nyt tällä\nkertaa kunnioitatte minua ainoastaan selvän ja miehelle sopivan\npäättäväisyyteni vuoksi. Jospa nyt rakastan marsalkatarta...\n\nMathilde alkoi vapista. Hänen silmiinsä tuli omituinen ilme. Hän\nsaisi pian kuulla tuomionsa. Julienilta nuo eleet eivät jääneet\nhuomaamatta, ja hänen mielenmalttinsa oli pettämäisillään. Hän\najatteli, kuunnellen omien turhien sanojensa onttoa sointua ikään\nkuin jotakin vierasta ääntä. \"Jos saisin suudella yhä uudestaan\nkalpeita poskiasi, niin että sinä itse et sitä huomaisi!\"\n\n-- Ehkä rakastan marsalkatarta, Julien jatkoi... ja hänen äänensä\naleni yhä heikommaksi. -- Mutta en kyllä ole saanut mitään\nratkaisevaa näytettä hänen mielenkiinnostaan...\n\nMathilde katsoi häneen. Julien kesti tuon katseen, tai ainakin hän\ntoivoi, etteivät hänen omat ilmeensä kavaltaneet häntä. Hän tunsi\nrakkauden järkyttävän sydäntään aivan pohjia myöten. Milloinkaan\nhän ei ollut rakastanut tuota naista niin syvästi kuin nyt. Hän oli\nmelkein yhtä järjiltään kuin Mathilde. Jos Mathilde olisi kyennyt\nkylmäverisesti tutkimaan miehen ilmeitä, Julien olisi heittäytynyt\nhänen jalkojensa juureen ja paljastanut koko tyhjän ilveilynsä. Mutta\nnyt Julien jaksoi jatkaa ja puhua entiseen tapaan. -- Voi Korasoff,\nhän huudahti mielessään, -- kunpa olisitte täällä! Nyt tarvitsisin\nvälttämättä neuvon miten menetellä!\n\nJa sillä välin hänen suunsa puhui:\n\n-- Kaikista muista tunteista puhumattakaan riittäisi jo kiitollisuus\nkiinnittämään minut marsalkattareen. Hän on ollut hyväntahtoinen\nminua kohtaan, lohduttanut minua silloin, kun minua halveksittiin...\nEhkäpä minulla ei ole rajatonta luottamusta eräänlaisiin toiveisiin,\njotka saattavat näyttää lupaavilta, mutta ovat varmaan varsin\nhäilyviä.\n\n-- Hyvä taivaan Jumala! huudahti Mathilde.\n\n-- No niin, mitä takeita nyt minulle annatte? Julien jatkoi\npäättävästi, ikään kuin hyläten hetkeksi varovaiset diplomaattiset\nmuodot. -- Mitä takeita, sillä kuka vastaa, että saan pitää kahta\npäivää kauemmin sen aseman, johon tunnutte olevan taipuvainen minut\ntällä hetkellä palauttamaan?\n\n-- Rajattoman rakkauteni ja tuskani, ellette enää rakasta minua,\nMathilde vastasi ja takertui hänen käsiinsä ja kääntyi häneen päin...\n\nHänen pelleriininsä meni hänen kiivaasti käännähtäessään hiukan\nvinoon. Julien näki hänen ihanat olkapäänsä. Ja tuo hiukan\nepäjärjestykseen mennyt tukka toi hänen mieleensä rakkaat muistot...\n\nJulien alkoi jo antautua. \"Yksi ainoa varomaton sana\", hän mietti,\n\"niin saan taas alulle entiset loputtomat epätoivon päivät. Rouva\nde Rénal keksi alinomaa vain syitä menetelläkseen niin kuin hänen\nsydämensä pyysi, mutta tämä nuori hienoston nainen ei salli sydämensä\npuhua muulloin kuin huomatessaan järkisyillä, että sen täytyy heltyä.\"\n\nSilmänräpäyksessä hän huomasi tämän totuuden, ja tuli samalla yhtä\nlujaksi kuin ennenkin.\n\nHän veti pois kätensä, joita Mathilde puristeli omissaan, ja väistyi\nkylmin, kunnioittavin elein hiukan loitommaksi. Mies ei voi koskaan\npysyä lujemmin päätöksessään. Sitten hän kokosi kaikki rouva de\nFervaquesin kirjeet, jotka olivat hajallaan pitkin sohvaa, ja mikä\njulminta, hän lisäsi äärimmäisen kohteliaasti:\n\n-- Neiti de La Mole suvainnee minun harkita hieman tätä asiaa.\n\nJulien lähti nopeasti neidin luota ja poistui kirjastosta. Mathilde\nkuuli, kuinka hän mennessään sulki oven toisensa jälkeen.\n\n\"Se hirviö ei heltynyt yhtään\", Mathilde ajatteli... \"Mutta mitä minä\nsanonkaan, hirviökö?\" hän jatkoi. \"Julien on viisas, varovainen, hän\non hyvä. Minulla ne vain on kaikki viat mitä kuvitella saattaa.\"\n\nJa tässä käsityksessään hän pysyikin. Sen päivän hän olikin melkein\nonnellinen, sillä hän antautui tosiaan sydämelleen. Tuntui aivan\nsiltä kuin ylpeys ei olisi milloinkaan määrännyt tuon ihmisen tekoja,\nja miten hillitön ylpeys!\n\nMathilde hätkähti kauhusta, kun lakeija illalla salissa ilmoitti\nrouva de Fervaquesin vieraaksi. Miehen äänikin kuului hänestä tuhon\nenteeltä. Hän ei jaksanut nähdä marsalkatarta, hän pysähtyi äkkiä\npaikalleen.\n\nJulien, joka ei kovin ylpeillyt vaivalla saadusta voitostaan, pelkäsi\nomia silmiään eikä tullut kotiin päivälliselle. Sitä mukaa kun voiton\nhetki jäi kauemmaksi, hänen rakkautensa ja onnenhurmionsa vain\nlisääntyivät. Nyt hän alkoi jo syytellä itseään. \"Kuinka saatoinkaan\nsillä tavoin asettua vastustamaan!\" hän ihmetteli. \"Jospa Mathilde\nnyt lakkaakin rakastamasta minua. Yksi ainoa hetki voi muuttaa\ntuon ylpeän sielun ja täytyy tunnustaa, että minä kohtelin häntä\ninhottavalla tavalla.\"\n\nJulien päätteli, että hänen täytyy välttämättä illalla ilmestyä\noopperassa rouva de Fervaquesin aitioon. Marsalkatar oli nimenomaan\nkutsunut hänet sinne. Mathilde saisi kyllä kuulla, oliko hän ollut\nsiellä vai jäänyt epäkohteliaasti pois. Mutta vaikka tämä harkinta\noli aivan looginen, Julien ei mitenkään jaksanut aivan alkuillasta\nmennä muiden ihmisten joukkoon. Keskustellessaan heidän kanssaan hän\nolisi menettänyt puolet suuresta onnestaan.\n\nKello löi kymmenen, ja silloin hänen täytyi viimeinkin lähteä.\n\nOnneksi hän näki marsalkattaren aition täynnä naisia, ja sai\npaikan aivan oven vieressä, jopa hattujen takana täysin piilossa.\nSe paikka pelasti hänet joutumasta naurettavaksi. Carolinen\njumalallinen epätoivontulkinta _Matrimonio segretossa_ järkytti\nhänet itkuun. Rouva de Fervaques näki nuo kyyneleet. Ne olivat niin\njyrkkä vastakohta, kun muisti Julienin tavallisesti miehekkään\njärkkymättömiä kasvoja, että ylimysnainen, joka kauan sitten\noli kyllästynyt kaikkiin nousukasylpeyden kalvaviin tunteisiin,\nliikuttui. Se vähä, mikä hänessä vielä eli naisellista sydäntä,\ntahtoi nyt puhua. Hän tahtoi tällä hetkellä nauttia omasta äänestään.\n\n-- Oletteko nähnyt täällä hotel de La Molen naisia? hän kysyi. -- He\nistuvat kolmannessa aitiossa.\n\nJulien kumartui kohta katsomaan saliin ja epäkohteliaasti\naitionreunaan nojaten hän näki Mathilden, jonka silmissä kimaltelivat\nkyyneleet.\n\n\"Eikä tämä ole edes heidän oopperapäivänsä\", Julien ajatteli. \"Olipas\nhänellä nyt kiire tänne!\"\n\nMathilde oli houkutellut äitinsä lähtemään oopperaan, vaikka aitio,\njonka muuan perheen ystävätär oli kiiruhtanut heille tarjoamaan, ei\noikein sopinut heidän arvolleen. Mathilde tahtoi nähdä, viettäisikö\nJulien sen illan marsalkattaren seurassa.\n\n\n\n\nLXI\n\nHÄNET TÄYTYY PITÄÄ PELOSSA\n\n\n    Kas tässä kaunis ihmetyö, jonka sivistyksenne on saanut aikaan!\n    Te olette tehneet rakkaudesta tavallista kaupankäyntiä.\n\n                                                       _Barnave_.\n\nJulien riensi markiisitar de La Molen aitioon. Ensiksi hän näki\nMathilden kyyneleiset silmät. Tämä itki salailematta. Seurassa ei\nollut muita kuin alempiin arvoluokkiin kuuluvia, tuo ystävätär, joka\noli lainannut aitionsa, ja eräitä herroja hänen tuttavapiiristään.\nMathilde laski kätensä Julienin kädelle, hän näytti unohtaneen kaiken\npelon äitiään kohtaan. Kyyneleet tukahduttivat hänen kurkkuaan niin,\nettei hän saanut lausutuksi muuta kuin tämän yhden ainoan sanan:\n_Takeet!_\n\n\"Kunhan en vain nyt puhuisi hänelle\", Julien ajatteli. Hän oli\nitsekin kovin liikuttunut ja suojasi kädellään silmiään, niitä muka\nnäihin kolmansiin aitioihin pahasti osuvalta lampunhäikäisyltä. \"Jos\npuhun, niin hän aavistaa järkytykseni, äänensointini pettää minut, ja\nminä menetän ehkä jälleen kaiken.\"\n\nNyt hänen taistelunsa kävi vaikeammin kuin aamulla, sillä hänen\ntunteensa olivat ennättäneet päästä valloilleen. Hän pelkäsi, että\nMathilden turhamaisuus jälleen heräisi. Rakkaus ja onnenhuuma\njuovuttivat, mutta hän pakotti itsensä pysymään vaiti.\n\nMeidän mielestämme tämä on hänen luonteensa kauneimpia piirteitä.\nMoiseen itsehillintään kykenevä ihminen saattaa päästä pitkälle, _si\nfata sinant_ [jos kohtalo sallii].\n\nNeiti de La Mole vaati ehdottomasti, että Julien tulisi heidän\nvaunuissaan kotiin. Onneksi satoi kaatamalla. Mutta markiisitar\nsijoitti hänet itseään vastapäätä, puhui hänelle kaiken aikaa ja esti\nsiten häntä sanomasta sanaakaan tyttärelleen. Näytti ihan siltä kuin\nmarkiisitar olisi tahtonut vaalia Julienin onnea, ja koska Julien ei\nnyt pelännyt hävittävänsä rajuilla tunteenpurkauksilla voittoaan, hän\nantautui täysin onnellensa.\n\nUskallammekohan mainita, että Julien huoneeseensa päästyään\nheittäytyi polvilleen ja peitti ruhtinas Korasoffin lahjoittamat\nrakkauskirjeet suudelmilla.\n\n-- Oi suuri mies, miten kiitollinen olenkaan sinulle? hän huudahti\nmielettömänä.\n\nVähitellen hän tuli kuitenkin tyyneksi ja kylmäveriseksi. Hän vertasi\nitseään kenraaliin, joka voittaa ankaran taistelun. \"Menestykseni oli\nselvä ja niin valtava\", hän ajatteli, \"mutta kuinkahan huomenna käy?\nYksi ainoa silmänräpäys voi tuhota kaiken.\"\n\nIntohimoisen kiivaasti hän tarttui _Muistelmiin_, jotka Napoleon oli\nsanellut St Helenan saarella, ja pakotti itsensä lukemaan niitä kaksi\npitkää tuntia. Mutta ainoastaan hänen silmänsä lukivat, ei hän itse.\nMitäpä siitä, hän pakotti itsensä! Ja tuon omituisen lueskelun aikana\nhänen päänsä ja sydämensä tekivät hänen tietämättään työtä, ylenivät\nluettavan jättiläissuurten tapausten tasolle. \"Tämä sydän on aivan\ntoisenlainen kuin rouva de Rénalin\", Julien sattui ajattelemaan,\nmutta ei päässyt sen pitemmälle.\n\n-- Hänet täytyy pitää pelossa! hän huudahti sitten äkkiä ja sinkautti\nkirjan kauas käsistään. -- Vihollinen ei ota totellakseen ellen osaa\npitää sitä pelossa, silloin se ei uskalla halveksia minua.\n\nJulien käveli pikku huoneessaan riemun huumassa edestakaisin. Totta\npuhuen se onni johtui enemmän ylpeydestä kuin rakkaudesta.\n\n-- Pitää hänet pelossa! hän hoki itsekseen ylpeästi, ja hänellä oli\nsyytä ylpeillä. -- Rouva de Rénal suri kaikkein onnellisimmillakin\nhetkillään, rakastaisinko häntä yhtä paljon kuin hän minua. Nyt\njouduin tekemisiin demonin kanssa, ja demoni täytyy _kukistaa_.\n\nHän arvasi hyvin, että Mathilde tulisi seuraavana aamuna kahdeksalta\nkirjastoon. Hän itse meni sinne vasta kello yhdeksän aikaan, hehkuen\nrakkautta, mutta pää kylmänä. Sekunniksikaan hän ei unohtanut\nvakuuttaa itselleen: \"Hänet täytyy koko ajan pitää tietoisuudessa,\nrakastanko minä vielä vai en. Mathilden loistava yhteiskunnallinen\nasema, imartelut, joita kaikki hänelle tuhlaavat, ovat omiaan\ntekemään hänet hiukan liian varmaksi.\"\n\nJulienin tullessa Mathilde istui jo sohvalla kalpeana, tyynenä, mutta\nilmeisesti niin lamassa, että tuskin saattoi jäseniään liikuttaa. Hän\nojensi Julienille kätensä:\n\n-- Ystävä, minä olen loukannut sinua, se on totta. Ehkä sinä vihaat\nnyt minua?...\n\nJulien ei ollut odottanut näin korutonta sävyä. Hän oli vähällä\nilmaista itsensä.\n\n-- Te haluatte takeita, ystäväni, Mathilde jatkoi odotettuaan\nhiljaa, mutta turhaan, että Julien vastaisi hänelle. -- Teillä on\nsiihen oikeus. Ryöstäkää minut, menkäämme Lontooseen... Silloin olen\ntuhottu, ainaiseksi häväisty...\n\nHän jaksoi vetää kätensä Julienin kädestä ja peittää silmänsä.\nNaisellinen arkuus ja kunniallinen häveliäisyys olivat tuossa\nolennossa heränneet jälleen eloon.\n\n-- Niin, häväiskää minut, huokasi hän viimein, -- siinä _takeet_.\nJulien ajatteli: \"Eilen sain olla onnellinen siksi, että jaksoin\nkohdella itseäni ankarasti.\"\n\nLyhyt hiljaisuus. Julien hallitsi jo sen verran itseään, että saattoi\nvastata jääkylmällä äänellä:\n\n-- Ja kun olemme matkalla Lontooseen ja teidät on häväisty, kuten\nsuvaitsette sanoa, kuka takaa, että te pidätte minusta vielä silloin,\neikä läsnäoloni vaunuissa käy teille kiusaksi? En ole hirviö,\nonnettomuuteni yhä vain lisääntyisi, jos turmelisin teidän maineenne.\nEsteenämme ei ole suinkaan teidän yhteiskunta-asemanne, vaan,\nraskasta sanoa, teidän oma luomeenne. Voitteko vastata siitä, että\nrakastaisitte minua edes viikon?\n\nJulien ajatteli mielessään: \"Jos hän rakastaisi minua viikon,\nainoastaan lyhyen viikon, niin kuolisin onnesta! Mitä minä välitän\ntulevaisuudestani, mitä koko elämästä? Ja sellaisen taivaallisen\nonnen saan nyt juuri tällä hetkellä, jos vain itse tahdon, se riippuu\npelkästään minusta!\"\n\nMathilde näki hänen mietiskelevän.\n\n-- Minä olen siis teistä täydellisesti arvoton, hän sanoi ja otti\nJulienia kädestä.\n\nJulien kietoi hänet syliinsä, mutta samassa pakon rautakäsi tarttui\nhilliten hänen sydämeensä. \"Jos hän huomaa, miten häntä jumaloin,\nniin menetän hänet!\"\n\nJa ennen kuin Julien päästi hänet sylistään, hän osasi jo käyttäytyä\nkuten miehen arvolle sopii.\n\nSen ja lähinnä seuraavatkin päivät hän jaksoi salata onnensa\nsuuruuden. Toisinaan hän kielsi itseltään senkin ilon, että olisi\nsulkenut Mathilden syliinsä.\n\nMutta joskus onnen äärettömyys tukehdutti kaikki viisauden neuvot.\n\nPuutarhassa, kuusamapensaista kasvatetussa lehtimajassa, jonne\ntikapuutkin sopi piilottaa, Julienilla oli tapana istua katsellen\nkaukaa Mathilde-neidin ikkunan kaihtimia, istua ja itkeä hänen\nhäilyväisyyttään. Siinä vieressä oli suuri tammi, sen runko kätki\nhänet vieraiden uteliailta silmiltä.\n\nKun hän kerran tuli Mathilden kanssa tuolle paikalle, se toi mieleen\nentiset epätoivoiset tuskat, niin ettei hän kestänyt ajatella menneen\ntoivottomuuden ja nykyisen autuuden vastakohtaa, vaan kyyneleet\npuhkesivat hänen silmiinsä ja hän kohotti rakastajattarensa käden\nhuulilleen sanoen:\n\n-- Täällä minä elin saadessani ajatella teitä, täällä minä katselin\nikkunanne kaihtimia, odotin tuntikausia onnen hetkeä, jolloin näkisin\ntämän käden aukaisevan ne...\n\nHänen heikkoutensa näyttäytyi kokonaan. Hän kuvaili koko silloisen\nepätoivonsa sellaisilla totuuden väreillä, joita ei voi keksiä.\nLyhyet huudahdukset ilmaisivat, kuinka onnellinen hän nyt julmasta\nkidutuksesta päästyään oli.\n\n\"Hyvä Jumala mitä teenkään?\" Julien huomasi yhtäkkiä ja tuli\njärkiinsä. \"Tuhoan itseni.\"\n\nLiioitellen vaaraa hän oli jo huomaavinaan neiti de La Molen silmissä\nrakkauden heikkenemistä. Se oli mielikuvitusta, mutta Julienin kasvot\nmuuttuivat heti, tulivat kalmankalpeiksi. Hänen silmiensä hohde\nsammui tuossa tuokiossa, ja alttiin tosirakkauden ilmeen sijaan tuli\nkylmäkiskoisuuden, jopa suorastaan ilkeyden leima.\n\n-- Mikä teidän on, ystäväni? Mathilde kysyi hellästi ja levottomana.\n\n-- Minä valehtelen, Julien vastasi synkästi, -- ja valehtelen teille.\nSiinä teen pahoin, sillä Jumala tietää, että kunnioitan toki teitä\nniin paljon, ettei minun pitäisi valehdella. Tehän rakastatte minua,\nolette uskollinen ystäväni, minun ei tarvitse keksiä korulauseita\nmiellyttääkseni teitä.\n\n-- Suuri Jumala, olivatko kaikki ihanat sanat, mitkä puhuitte minulle\nkymmenen minuuttia sitten, vain korulauseita?\n\n-- Kyllä. Ja minä moitin ankarasti niistä itseäni, rakas ystävätär.\nMinä sepustin ne aikoinani eräälle naiselle, joka piti minusta, mutta\njoka kyllästytti minua kauheasti... Sellainen on minussa synnynnäinen\nluonteenvika, ilmaisen sen nyt suoraan teille ja moitin itseäni\nsiitä, suokaa minulle anteeksi.\n\nKatkerat kyyneleet alkoivat vuotaa pitkin Mathilden poskia.\n\n-- Kun jokin minua loukannut pikku seikka saa minut antautumaan\nmietteisiini, niin hyvä muistini, jota nyt kiroan, tarjoaa minulle\nheti selvänä koko aikaisemman tapauksen, enkä voi olla käyttämättä\nsitä hyväkseni.\n\n-- Olenko siis tietämättäni tehnyt jotakin, mistä ette pitänyt?\nMathilde kysyi hurmaavan viattomasti.\n\n-- Niin, mieleeni johtui, että kerran kulkiessanne näiden kuusamien\nohitse taitoitte niistä kukan, jonka herra de Luz otti teiltä, ja te\nannoitte hänen ottaa sen. Minä seisoin vain parin askelen päässä.\n\n-- Herra de Luz? Mahdotonta, Mathilde huudahti välittömän ylpeästi\nniin kuin hänenlaiseltaan luonteelta saattoi odottaa. -- Sellainen\nmenettely ei kuulu tapoihini.\n\n-- Mutta se oli totta, Julien vastasi kiivaasti.\n\n-- No niin, olkoon sitten totta, ystäväni, Mathilde vastasi ja loi\nkatseensa surullisena maahan. Hän tiesi enemmän kuin hyvin, ettei hän\nollut moneen kuukauteen sallinut herra de Luzille sellaista.\n\nJulien katseli Mathildea rajattoman hellästi. \"Ei\", hän mietti,\n\"hänen rakkautensa ei ole nyt vähentynyt.\"\n\nIllalla Mathilde torui leikitellen Julienia siitä, että Julien muka\noli rakastunut rouva de Fervaquesiin:\n\n-- Kuinka porvari voi nousukasnaiseen rakastua! Sellaiset sydämet\novat ehkä ainoat, joita minun Julienini ei voi saada ihastumaan.\nHän on tehnyt teistä oikean pikku keikarin, hän lopetti leikitellen\nJulienin hiuksilla.\n\nNiinä aikoina, jolloin Julien luuli itseään Mathilden halveksimaksi,\nhänestä oli kehittynyt Pariisin aistikkaimmin puettuja herroja. Mutta\nlisäksi hänellä oli eräs etu, jota ei tuollaisilla herroilla yleensä\nole: Pukeuduttuaan hän ei enää ajatellut asuaan.\n\nMuuan seikka loukkasi Mathildea. Julien kopioi yhä noita venäläisiä\nkirjeitä ja lähetti niitä marsalkattarelle.\n\n\n\n\nLXII\n\nTIIKERI\n\n\n    Miksi näitä asioita eikä toisia!\n\n                         _Beaumarchais_.\n\nMuuan englantilainen matkailija kertoo, miten läheisissä suhteissa\nhän eli tiikerin kanssa. Hän oli kasvattanut sen isoksi ja hyväili\nsitä, mutta hän piti aina valmiina pöydällään ladattua pistoolia.\n\nJulien antautui rajattoman onnensa lumoihin ainoastaan sellaisilla\nhetkillä, jolloin Mathilde ei voinut nähdä sitä hänen silmiensä\nilmeestä. Hän täytti tarkoin tehtävänsä puhuen silloin tällöin kovia\nsanoja Mathildelle.\n\nJos Mathilden hellyys, jonka hän kummakseen näki säilyvän, tai tämän\nsyvä kiintymys pyrki viemään häneltä maltin, hän karaisi luontonsa ja\npoistui kiireesti.\n\nMathilde oli nyt rakastunut ensi kertaa elämässään.\n\nAika, joka oli tuntunut hänestä aina hitaalta kuin kilpikonna, lensi\nnykyään siivillä.\n\nMutta koska hänen ylpeytensä piti kuitenkin jollakin tavoin ilmetä,\nhän tahtoi uhkarohkeasti uhmata kaikenlaisia vaaroja, joita hänen\nrakkaudestaan saattoi johtua. Julien noudatti silloin varovaisuutta.\nMathilde taipui Julienin kaikkiin toivomuksiin paitsi ei silloin,\nkun tuli kysymys jostakin vaajasta. Sitä vastoin tämä Julienille\nalistuvainen ja melkeinpä nöyrä tyttö käyttäytyi kaikkia niitä\nkohtaan, jotka kotona joutuivat hänen kanssaan tekemisiin, nimittäin\nvanhempiaan ja palveluskuntaa kohtaan, hyvin ylpeästi.\n\nIltaisin salongissa hän kutsui Julienin kuudenkymmenen henkilön\nläsnäollessa luokseen ja puheli hänen kanssaan kahden kesken pitkät\najat.\n\nKerran pikku Tambeau asettui heidän viereensä. Silloin Mathilde\npyysi, että hän menisi kirjastoon noutamaan sen niteen Smollettia,\njoka käsittelee vuoden 1688 vallankumousta, ja kun Tambeau vitkasteli\nMathilde lisäsi niin loukkaavan pöyhkeästi, että se tuntui hunajalta\nJulienin sydämessä:\n\n-- Eikä teillä ole sieltä mitään kiirettä.\n\n-- Huomasitteko miten tuo pikku elukka katseli? Julien kysyi.\n\n-- Hänen enonsa on toimittanut tässä salongissa kymmenen, kaksitoista\nvuotta palvelusta, muuten ajattaisin hänet heti pois.\n\nNeiti de La Molen käytös herroja de Croisenoista, de Luzia jne.\nkohtaan oli pohjaltaan yhtä ärsyttävää, joskin muodoltaan täysin\nmoitteetonta. Mathilde katui nykyään kovasti, että oli kertonut\nheistä Julienille, ja katui varsinkin, kun ei uskaltanut tälle\ntunnustaa että oli liioitellut niiden oikeastaan aivan viattomien\nmielenkiinnon ilmausten laatua, joiden vastaanottajiksi nuo herrat\nolivat päässeet.\n\nNaisellinen ylpeys esti Mathildea aina, kauniista päätöksistä\nhuolimatta, sanomasta Julienille: -- Kerroin teille ainoastaan, etten\ntahtonut vetää pois kättäni, kun herra de Croisenois kerran sattui\nsipaisemaan siihen laskiessaan kätensä marmoripöydälle, koska minulle\ntuotti nautintoa puhua asiasta juuri _teille_.\n\nNykyisin nuo herrat eivät saaneet puhua hänen kanssaan juuri\nhetkeäkään. Hänelle tuli aina jotakin tiedusteltavaa Julienilta, ja\nsellaisilla tekosyillä hän piti Julienin lähellään.\n\nHän huomasi olevansa raskaana ja ilmoitti sen riemuiten Julienille.\n\n-- Epäilettekö nyt yhä minua? Eikö siinä ole ainaiset takeet? Minä\nolen nyt teidän vaimonne lopullisesti.\n\nTämä tieto pani Julienin aivan päästään pyörälle. Hän melkein unohti\nmenettelyohjeensa. \"Kuinka voin tieten tahtoen kohdella näin kylmästi\nja loukkaavasti tuota tyttö-raukkaa, joka syöksee itsensä minun\ntähteni onnettomuuteen?\"\n\nJos Mathilde näytti hiukan sairaalta, ei Julien edes niinä päivinä,\njolloin julma viisaus vaatimalla vaati, enää voinut kolhia\nrakastajatartaan niillä tylyillä sanoilla, joita hän kokemuksesta\npiti heidän rakkautensa elinehtona.\n\n-- Minä kirjoitan koko asian isälleni, Mathilde sanoi hänelle eräänä\npäivänä. -- Hän on minulle enemmän kuin isä, hän on ystäväni, ja niin\nollen menettelisimme sekä te että minä arvottomasti, jos koettaisimme\npettää häntä, vaikkapa vain vähän aikaa.\n\n-- Hyvä Jumala, mitä aiottekaan tehdä? pelästyi Julien.\n\n-- Velvollisuuteni, vastasi Mathilde, ja hänen silmänsä loistivat\nilosta.\n\nMathilde tunsi olevansa ylevämpi kuin rakastajansa.\n\n-- Mutta hän ajaa minut häväisten pois talosta!\n\n-- Se on hänen oikeutensa, sitä täytyy kunnioittaa. Minä nojaan\nkäsivarteenne ja me lähdemme ulos suuresta portista keskellä kirkasta\npäivää.\n\nJulien hämmästyi ja pyysi, että Mathilde miettisi tätä päätöstään\nvielä viikon.\n\n-- En voi, Mathilde vastasi, -- kunnia vaatii, tiedän nyt\nvelvollisuuteni, sitä täytyy totella ja heti.\n\n-- No niin, minä käsken teitä lykkäämään päätöksenne toistaiseksi,\nJulien sanoi viimein. -- Minä olen teidän puolisonne, minun täytyy\nsuojella kunniaanne. Tuo ratkaiseva askel muuttaa meidän molempien\nelämän. Minullakin on oikeuteni. Tänään on tiistai, ensi tiistai on\nherttua de Rezin päivä. Kun herra de La Mole tulee sitten illalla\nkotiin, porttivahti saa antaa hänelle tuon kohtalokkaan kirjeen...\nHän unelmoi voivansa tehdä teistä herttuattaren, se on varmaa.\nKuvitelkaa, miten onnettomaksi hän tulee!\n\n-- Tarkoitatte kai, kuvitelkaa miten hän kostaa?\n\n-- Minä osaan sääliä hyväntekijääni, kärsiä siitä, että tuotan\nhänelle vahinkoa, mutta minä en pelkää enkä tule milloinkaan\npelkäämään ketään!\n\nMathilde taipui. Ensimmäistä kertaa Julien puhui nyt käskyvallan\noikeudella sen jälkeen kun Mathilde oli ilmoittanut hänelle tilansa.\nMilloinkaan Julien ei ollut rakastanut Mathildea niin syvästi kuin\nnyt. Hänen hellimmät tunteensa iloitsivat, kun hän sai Mathilden\nnykyisestä tilasta tekosyyn päästä runtelemasta Mathildea pahoilla\nsanoilla. Tunnustus, joka oli tehtävä herra de La Molelle, teki\nJulienin kovin levottomaksi. Erotettaisiinko hänet nyt Mathildesta?\nJa muistaisiko Mathilde sitten häntä enää edes kuukauden kuluttua,\njoskin hän nyt ehkä surisikin hänen talosta poistumistaan?\n\nMelkein yhtä paljon Julien kauhistui mielessään niitä oikeutettuja\nmoitteita, joita markiisi hänelle ehkä sinkoaisi.\n\nIllalla hän tunnusti Mathildelle tämän toisen surunaiheensa ja\nsitten, rakkautensa houkuttelemana, ensimmäisenkin.\n\nVäri Mathilden kasvoissa muuttui.\n\n-- Todellako, hän huudahti, -- olisitteko onneton, jos teidän\ntäytyisi viettää kuusi kuukautta erillänne minusta?\n\n-- Määrättömän onneton, se on ainoa suruni maailmassa, ajattelen sitä\nkauhulla.\n\nMathilde tuli hyvin onnelliseksi. Julien oli tähän asti noudattanut\nohjelmaansa niin huolellisesti, että oli saanut Mathilden luulemaan,\nettä hän oli heistä kahdesta rakastuneempi.\n\nSitten tuli tuo uhkaava tiistai. Kun markiisi puolen yön aikaan\npalasi kaupungilta kotiin, hän sai kirjeen, jonka kuori oli\nvarustettu sellaisella merkinnällä, että hän ymmärsi voivansa\naukaista sen vain itse ja ainoastaan ollessaan yksin.\n\n    \"Isäni!\n\n    Kaikki yhteiskunnalliset siteet välillämme ovat katkenneet,\n    ja ainoastaan luonnon siteet ovat jääneet. Lähinnä puolisoani\n    te olette ja pysytte aina ihmisenä, jota rakastan eniten\n    maailmassa. Kyyneleet puhkeavat silmiini, kun ajattelen, minkä\n    surun teille tuotan, mutta jottei häpeäni pääsisi julkisuuteen\n    ja antaakseni teille aikaa harkita asiaa ja varustautua, en voi\n    enää lykätä tuonnemmaksi tunnustusta, joka minun täytyy teille\n    tehdä. Jos lempeydessänne, jonka tiedän rajattomaksi minua\n    kohtaan, suvaitsette myöntää minulle pienen eläkkeen, lähden\n    mieheni kanssa minne tahdotte, esimerkiksi Sveitsiin. Hänen\n    nimensä on niin vähäpätöinen, ettei kukaan aavista, että rouva\n    Sorel, erään verrièresiläisen kirvesmiehen miniä, on teidän\n    tyttärenne. Siinä nyt nimi, jota minun oli niin vaikea saada\n    paperille. Pelkään Julienin puolesta teidän näennäisesti aivan\n    oikeutettua vihaanne. Minusta ei tule herttuatarta, isä, mutta\n    sen tiesin jo rakastuessani Julieniin, sillä minä se rakastuin\n    häneen ensimmäiseksi, minä se hänet viettelin. Olen perinyt\n    teiltä ylhäisen mielenlaadun joten en voi kiinnittää huomiotani\n    seikkoihin, jotka minusta ovat arvottomia tai näyttävät\n    sellaisilta. Minä koetin turhaan teitä tyydyttääkseni ajatella\n    herra de Croisenoista. Miksi opetitte minut näkemään omin silmin\n    oikeat arvot? Sanoittehan itse, kun palasin Hyèresistä: -- Tuo\n    nuori Sorel on ainoa, joka pystyy huvittamaan minua. Poika-parka\n    suree nyt ainakin yhtä syvästi kuin minä tuskaa, jonka tämä kirje\n    teille tuottaa. En voi estää teitä vihastumasta isänä, mutta\n    pitäkää minua toki yhä ystävänänne.\n\n    Julien käyttäytyi minua kohtaan aina kunnioittavasti. Jos hän\n    toisinaan puhutteli minua, hän teki sen pelkästään suuresta\n    kiitollisuudesta teitä kohtaan. Sillä hänen luonteensa\n    synnynnäisestä ylpeydestä johtuu, ettei hän koskaan tunkeudu\n    vastaamaan itseään ylemmille muuten kuin virallisesti.\n    Hänellä on elävä luontainen tieto yhteiskunnallisten asteiden\n    eriarvoisuudesta. Minä se, -- tunnustan tämän häveten parhaalle\n    ystävälleni, ja ikinä en kertoisi sitä kenellekään muulle --\n    minä se eräänä päivänä puutarhassa menin ja puristin hänen\n    käsivarttansa.\n\n    Miksi olisitte enää katkeroitunut hänelle harkittuanne asiaa\n    vuorokauden ajan? Eihän erehdystäni voi tehdä tekemättömäksi.\n    Jos vaaditte, tuon teille hänen puolestaan hänen vakuutuksensa,\n    että hän kunnioittaa teitä syvästi ja on epätoivoissaan, että\n    pahastuttaa mielenne. Te ette saa nähdä häntä enää. Minä\n    taas lähden hänen luokseen minne tahansa hän tahtoo. Siihen\n    minulla on oikeus, se on velvollisuuteni, sillä hän on lapseni\n    isä. Jos hyvyydessä myöntäisitte meille kuusituhatta frangia\n    tullaksemme toimeen, ottaisin ne kiitollisuudella vastaan. Ellei\n    se ole mahdollista, Julien aikoo asettua Besançoniin latinan\n    ja kirjallisuuden opettajan toimeen. Miten vähäpätöisestä hän\n    aloittaneekin, olen varma, että hän nousee asemassaan. Hänen\n    rinnallaan en pelkää vaipuvani vähäpätöiseen asemaan. Jos\n    vallankumous tulee, niin hän varmasti näyttelee siinä tärkeää\n    osaa. Saatatteko väittää samaa ainoastakaan niistä, jotka\n    ovat pyytäneet kättäni? Heillä on komeita tiluksia? Sitä en\n    pidä minkäänlaisena syynä, jonka tähden minun pitäisi ihailla\n    heitä. Minun Julienini kohoaisi korkeaan asemaan nykyisenkin\n    hallitusjärjestelmän aikana, jos hänellä olisi miljoona ja jos\n    hän saisi isältäni suojelusta...\"\n\nMathilde tiesi, että markiisi ryhtyi toimenpiteisiin aina\nensimmäisten vaikutelmien puuskassa, ja siksi hän oli kirjoittanut\nkahdeksan sivua pitkälti.\n\nSilläaikaa kuin markiisi luki tätä kirjettä, Julien ajatteli:\n\"Mitä minä nyt teen? Mitä vaatii 1) velvollisuuteni, 2) etuni?\nOlen markiisille äärettömässä kiitollisuudenvelassa. Ilman hänen\napuaan olisin halpa-arvoinen lurjus, enkä kuitenkaan niin suuri\nlurjus, etteivät toiset minua vihaisi, vainoaisi. Hän teki minusta\nmaailmanmiehen. Siitä syystä _välttämättömät_ lurjuksentemppuni ovat\nnyt 1) harvinaisempia ja 2) hienostuneempia. Se hänen ansionsa, ja\nmerkitsee enemmän kuin jos hän olisi antanut minulle miljoonan. Saan\nkiittää häntä myöskin tästä ritarimerkistäni ja diplomaatinurastani,\njota ihmiset luulevat todeksi ja joka kohotti minut vertaisteni\njoukosta. Jos hän nyt tällä hetkellä tarttuu kynään ja määrää, mitä\nminun on tehtävä, niin mitä hän määrännee?...\"\n\nJulienin ajatukset keskeytti yhtäkkiä herra de La Molen vanha\nkamaripalvelija.\n\n-- Markiisi käskee teitä heti luoksensa, olittepa pukeutunut tai ette.\n\nKulkien Julienin rinnalla kamaripalvelija kuiskasi:\n\n-- Hän on raivoissaan, varokaa itseänne!\n\n\n\n\nLXIII\n\nHEIKON TAHDON HELVETTI\n\n\n    Hioessaan tätä timanttia taitamaton tekijä hukkasi siitä eräitä\n    sen kirkkaimpia säteitä. Keskiajalla, ei, mitä sanonkaan, vielä\n    Richelieun aikana ranskalainen tiesi _tahdon voiman_.\n\n                                                    _Mirabeau_.\n\nKun Julien tuli sisään markiisi oli raivoissaan. Kenties ensi kertaa\nelämässään tuo ylhäinen herra käyttäytyi nyt epähienosti. Hän syyti\nJulienille suut silmät täyteen kaikkea karkeaa, mitä ikinä suuhun\nsattui. Sankarimme ällistyi ja kiihtyi, mutta kiitollisuutensa\ntunnetta hän ei silti unohtanut. \"Kuinka monet kauniit suunnitelmat,\njoita tuo miesraukka on pitkät ajat sydämensä pohjasta unelmoinut,\nnyt yhtäkkiä raukeavat! Mutta täytyyhän minun vastata hänelle. Jos\nolen vaiti, niin hänen vihansa yhä vain yltyy.\" Ja Julien keksi\nTartuffen sanoista:\n\n-- _En ole enkeli_... Minä palvelin teitä hyvin, ja te palkitsitte\nminut anteliaasti... olin teille kiitollinen, mutta olen\nkaksikymmentäkaksivuotias... Tässä talossa en tavannut ainoaakaan,\njoka olisi ymmärtänyt minua, paitsi te ja tuo rakastettava olento...\n\n-- Hirviö! markiisi huudahti. -- Rakastettava, rakastettava! Silloin\nkun huomasitte, että hän oli rakastettava, teidän olisi pitänyt paeta.\n\n-- Juuri niin yritin toimia, juuri silloin pyysin teiltä lupaa päästä\nLanguedociin.\n\nMarkiisi heittäytyi vimmoissaan nojatuoliin. Hän oli kävelemisestä\nväsynyt ja tuskissaan. Julien kuuli hänen supattavan itsekseen:\n\n-- Tuo ei ole kuitenkaan kehno ihminen.\n\n-- Ei, sitä minä en olekaan teitä kohtaan, Julien huusi ja lankesi\npolvilleen hänen eteensä. Mutta äkkiä hän häpesi tätä tekoaan ja\nkavahti pystyyn.\n\nMarkiisi oli todellakin aivan neuvoton. Nähdessään Julienin\nviimeisen liikkeen, hän alkoi taas haukkua tätä kuin karkea ajuri.\nHaukkumasanojen tuottama uutuudenviehätys näytti viihdyttävän häntä.\n\n-- Vai niin, minun tyttärestäni tulee siis rouva Sorel! Minun\ntyttärestäni ei tule herttuatarta.\n\nJoka kerta kun nämä kaksi vastakohtaa vilahtivat selvinä herra de La\nMolen päässä tuska kidutti häntä niin, ettei hän tietänyt mitä teki.\nJulien luuli hänen karkaavan kimppuunsa.\n\nJa kirkkaampina hetkinä, jolloin markiisi alkoi jo hieman tottua\nonnettomuuteensa, hän syytti Julienia varsin oikeutetulla tavalla.\n\n-- Teidän olisi pitänyt paeta, hyvä herra, hän sanoi... Teidän\nvelvollisuutenne olisi ollut paeta... Te olette miehenä miesten\nkehnoin...\n\nJulien meni pöydän luoja kirjoitti:\n\n-- _Jo kauan on elämäni ollut minulle sietämätön taakka. Minä\nteen siitä lopun. Pyydän esittää herra markiisille rajattoman\nkiitollisuuteni lisäksi anteeksipyyntöni vaikeuksista, joita\nkuolemani hänen talossaan mahdollisesti tuottaa_.\n\n-- Suvaitkaa, herra markiisi, vilkaista tätä paperia, Julien lausui.\n-- Surmatkaa minut tai antakaa kamaripalvelijanne tappaa minut. Kello\non nyt yksi yöllä, minä menen kävelemään puutarhaan perimmäisen\nmuurin luo.\n\n-- Menkää helvettiin! markiisi huusi hänelle, kun hän poistui.\n\nJulien ajatteli: \"Sen nyt arvaa, että hän mielellään soisi minun\nkuolevan niin, että hänen kamaripalvelijansa säästyisi koko jutusta.\nVälipä sillä, tappakoon minut, sen hyvityksen olen hänelle velkaa!...\nMutta, lempo soi, minä rakastan elämää... Ja minä olen velvollinen\nsäilyttämään sen pojalleni.\"\n\nTämä ajatus pälkähti nyt ensi kertaa näin selvästi hänen päähänsä ja\nsai hänet kokonaan valtoihinsa, jota vastoin hän ensin kävellessään\noli ajatellut vain uhkaavaa vaaraa.\n\nJa tämä uusi varoitus teki hänet varovaiseksi. \"Minun täytyisi saada\nneuvoja, miten selvitä tuosta raivopäästä... Hän on järjiltään, hän\nvoi tehdä mitä hyvänsä. Fouqué on täältä liian kaukana, sitä paitsi\nhän ei käsittäisikään sellaisen miehen tunteita kuin markiisin.\nKreivi Altamira...? Voisinko luottaa siihen, että hän aina pitäisi\nsuunsa kiinni? Neuvonpyyntöni ei saa viedä sellaiseen tekoon, joka\nyhä vaikeuttaisi asemaani. Minulla ei ole muuta kuin tuo synkkä\nabbé Pirard... jansenismi on kutistanut hänen älynsä... Joku\njesuiittakonna tuntisi maailman paremmin ja ymmärtäisi tämän asian...\nTuskin ennätän abbé Pirardille mainitakaan rikokseni laatua kun hän\nvoi jo lyödä minua, sellainen hän on. Tartuffen neuvo tuli avuksi.\"\n\n-- Hyvä on, menenpä siis ja ripitän itseni hänelle.\n\nNäin hän viimeinkin päätti, käveltyään puutarhassa kaksi pitkää\ntuntia. Hän ei enää muistanut, että hänet kenties voitaisiin yhtäkkiä\nampua. Häntä alkoi nukuttaa.\n\nSeuraavana aamuna hän kolkutti jo anivarhain monen kilometrin päässä\nPariisista tuon ankaran jansenistin oveen. Kummakseen hän näki, ettei\nabbé Pirard suinkaan hämmästynyt hänen tunnustuksestaan.\n\n-- Ehkäpä minun täytyy soimata tästä itseäni, abbé sanoi enemmän\nhuolissaan kuin vihastuneena. -- Minä melkein aavistin tämän\nrakkausjutun. Mutta ystävyyteni teitä kohtaan, te pahanilman lintu,\nsai aikaan, että minä en varoittanut isää...\n\n-- Mitä te luulette hänen tekevän? Julien kysyi kiihkeästi.\n\n(Hän rakasti tällä hetkellä abbéta, ja riita olisi tuntunut hänestä\nkovin tuskalliselta.)\n\n-- Näen kolme mahdollisuutta, Julien jatkoi. -- 1) Markiisi de La\nMole saattaa tappaa minut. Ja Julien kertoi tuosta markiisille\njättämästään kirjeestä, jossa oli puhunut itsemurhasta. 2) Hän käskee\nkreivi Norbertin haastaa minut kaksintaisteluun ja ampua minut.\n\n-- Ja te myöntyisitte sellaiseen kaksintaisteluun? kysyi abbé ja\nkavahti raivoissaan pystyyn.\n\n-- Sallikaahan minun lopettaa. Luonnollisesti minä en ikinä ampuisi\nhyväntekijäni poikaa. 3) Hän voi karkoittaa minut jonnekin kauas. Jos\nhän sanoo minulle: -- Menkää Edinburgiin, New Yorkiin, niin tottelen.\nSilloin neiti de La Molen tila voidaan salata, mutta sitä minä en\nkärsi, että poikani syrjäytettäisiin.\n\n-- Olkaa varma, että juuri sellaista tuo turmeltunut mies ensinnä\nsuunnittelee...\n\nMathilde jäi Pariisiin epätoivon valtaan. Hän oli tavannut isänsä\nkello seitsemän aikaan. Isä oli näyttänyt hänelle Julienin kirjeen,\nja Mathilde pelkäsi, että Julien oli pitänyt jaloimpana tekona\nlopettaa päivänsä: \"Ja ilman minun lupaani?\" hän ajatteli ja\nsuuttumuksen tuska kalvoi hänen sydäntään.\n\n-- Jos hän on kuollut, niin kuolen minäkin, hän sanoi isälleen. --\nJa te olisitte syypää hänen kuolemaansa... Kenties te iloitsisitte\nsiitä, mutta minä vannon hänen kuolemansa kautta, että minä pukeudun\nensin suruasuun ja sitten esiinnyn julkisesti _leskirouva Sorelina_,\nminä lähetän kaikkialle sellaiset kuolemanilmoituskirjeet, uskokaa\nse... Saatte nähdä, että minä en ole pelkuri enkä raukka.\n\nNeiti de La Molen rakkaus kiihtyi aivan hulluuden vimmaksi. Markiisi\noli nyt puolestaan aivan ymmällä.\n\nHän alkoi arvostella asiaa järkevämmin. Mathilde ei ilmestynyt\naamiaiselle, ja markiisin sydämeltä putosi ikään kuin raskas paino,\nkun hän huomasi, ettei Mathilde ollut kertonut äidilleen mitään, ja\nennen kaikkea hän oli tästä imarreltu.\n\nJulien tuli ratsuineen kotiin. Mathilde kutsutti hänet luokseen ja\nheittäytyi hänen syliinsä kamarineidon melkeinpä seisoessa vieressä.\nJulien ei ollut kovinkaan kiitollinen tästä hellyydenpurkauksesta.\nPitkä neuvottelu abbé Pirardin kanssa oli tehnyt hänet hyvin\nvalmiiksi diplomaattiseen menettelyyn ja harkintaan. Mahdollisuuksia\nlaskiessa oli mielikuvituksen kiihko sammunut. Mathilde kertoi\nhänelle kyyneleet silmissä lukeneensa hänen itsemurhakirjeensä.\n\n-- Isäni mieli voi muuttua. Lähtekää nyt, pyydän, heti paikalla\nVillequieriin. Nouskaa satulaan, poistukaa täältä ennen kuin he\nlopettavat aterian.\n\nKun Julien yhä pysyi hämmästyneen ja kylmän näköisenä, Mathilde\npuhkesi hillittömään itkuun.\n\n-- Jätä koko tämä meidän asiamme minun hoitooni! hän huudahti\nintohimoisesti ja sulki Julienin syliinsä. -- Sinä tiedät hyvin,\netten minä halua erota sinusta. Kirjoita minulle sieltä kamarineitoni\nnimellä. Pyydä joku vieras kirjoittamaan osoite, minä kirjoitan\nsinulle jatkuvasti. Jää hyvästi! Pakene.\n\nViimeinen sana loukkasi kyllä Julienia, mutta kuitenkin hän totteli.\n\"Onpa väistämätöntä\", hän päätteli, \"että nuo ihmiset löytävät aina\nkeinon loukata minua, silloinkin, kun he tahtovat minulle pelkkää\nhyvää.\"\n\nMathilde torjui jyrkästi kaikki isänsä _järkevät_ ehdotukset. Hän ei\nmitenkään suostunut neuvottelemaan muuten kuin seuraavalta pohjalta:\nHänestä tulisi rouva Sorel ja hän eläisi köyhyydessä miehensä kanssa\nSveitsissä tai isänsä luona Pariisissa. Hän kieltäytyi nimenomaan\npiilottautumasta synnytysaikana. -- Silloin minua vasta alettaisiin\nhäväistä ja parjata! Mutta kaksi kuukautta häiden jälkeen lähden\nmatkoille mieheni kanssa, ja sen jälkeen meidän on helppo puhua niin,\nettä ihmiset uskovat poikani syntyneen säädylliseen aikaan.\n\nMoinen taipumattomuus, johon markiisi ensin vastasi\nvihanpurkauksilla, teki isän viimein arvelevaiseksi.\n\nJa eräällä heltymyksen hetkellä hän sanoi tyttärelleen:\n\n-- No niin, tässä lupakirja kymmenentuhannen livren koroista,\nlähetä se Julienellesi, ja pitäköön huolta siitä, että minun käy\nmahdottomaksi ottaa sitä häneltä takaisin.\n\n_Totellakseen_ Mathilde-neitiä, jonka intohimo oli käskeä, Julien\nlähti tälle tarpeettoman pitkälle matkalle, puolentoistasadan\nkilometrin päähän Pariisista. Hän oleskeli Villequierissä\njärjestellen vuokramiesten tilejä. Markiisin lahjan takia hän palasi\npois sieltä. Hän meni pyytämään kattoa päänsä päälle abbé Pirardilta,\njoka oli hänen poissa ollessaan ryhtynyt Mathilde-neidin parhaaksi\nliittolaiseksi. Aina milloin markiisi kysyi häneltä neuvoa, abbé\nvakuutti, että kaikki muut keinot kuin julkinen avioliitto olivat\nJumalan edessä rikos.\n\n-- Ja onneksi maallinen viisaus johtaa tässä asiassa samaan kuin\nuskonto, lisäsi abbé Pirard. -- Voitaisiinko olettaakaan, että niin\nkiivas luonne kuin neiti de La Mole ei ilmaisisi salaisuutta, kun hän\nei tahdo pitää sitä salaisuutena? Jos ei sallita rehellistä julkista\navioliittoa, yleisö puhuu vain yhä kauemmin tästä merkillisestä\neriarvoisten avioliitosta. Täytyy ilmaista kaikki yhdellä kertaa,\nsalailematta ja kaunistelematta mitään.\n\n-- On totta, markiisi vastasi mietteissään, -- että jos seuraamme\nteidän neuvoanne, ainoastaan joku hölmö, jolla ei ole yhtään omaa\najatusta päässään, voisi puhua tästä avioliitosta kolmea päivää\nkauemmin. Meidän täytyisi käyttää hyväksemme jotakin suurta,\nhallituksen toimeenpanemaa jakobiinien ahdistelua ja vaimentaa tämä\nmeidän asiamme sillä melulla.\n\nPari kolme herra de La Molen ystävää oli samaa mieltä kuin abbé\nPirard. He pitivät pahimpana haittana Mathilde-neidin taipumatonta\nluonnetta. Mutta järjellisistä päätelmistä huolimatta markiisi ei\nkuitenkaan tahtonut luopua toivostaan, että voisi tehdä tyttärestään\nherttuattaren.\n\nHänen muisti- ja mielikuvitusmaailmansa oli vielä täynnä noita\nvalheellisia ja kieroja keinoja, jotka hänen nuoruudessaan voitiinkin\ntoteuttaa. Välttämättömyyteen alistuminen ja lainpelko tuntuivat\nmarkiisista hänen asemassaan olevalle miehelle luonnottomilta ja\nhäpeällisiltä. Hän sai nyt kalliisti maksaa kauniit unelmat, joita\noli kymmenisen vuotta rakkaan tyttärensä tulevaisuudesta hellinyt.\n\n-- Kuka olisi saattanut aavistaa tällaista? kysyi hän itseltään. Niin\nylpeäluontoinen, niin erikoisen älykäs tyttö, ja vielä tietoisempi\nkuin minä sukunsa niinestä! Tyttö, jonka kättä kaikki Ranskan\nloistavimmat henkilöt olivat minulta kauan pyytäneet! Mikään viisaus\nei pidä enää paikkaansa. Tämä aika sotkee kaikki, sellaista se on.\nKuljemme kaaosta kohti.\n\n\n\n\nLXIV\n\nÄLYKÄS MIES\n\n\n    Prefekti ajatteli ratsastellessaan: \"Miksikä minusta ei tulisi\n    ministeriä, ministeripresidenttiä, herttuaa? Nyt tiedän, miten\n    minun pitää yrittää... Sillä tavoin minä panen uutuusintoilijat\n    rautoihin...\"\n\n                                                   _Le Globe_.\n\nMitkään todistelut eivät voi kukistaa kymmenen vuoden unelmien\nvaltaa. Markiisista ei tuntunut järkevältä vihoitella, mutta\nanteeksikaan hän ei jaksanut antaa. \"Jospa sattuisi jokin tapaturma\nja tuo Julien kuolisi\", pälkähti välistä hänen päähänsä... Tällaiset\nmahdottomat haaveet lohduttivat rahtusen hänen kiusaantunutta\nmielikuvitustaan. Ne lamauttivat abbé Pirardin viisaiden päätelmien\nvaikutusta. Ja niin meni kuukausi eivätkä neuvottelut edistyneet\naskeltakaan.\n\nTässä perhejutussa samoin kuin poliittisissakin asioissa markiisi\nkeksi loistavia suunnitelmia ja innostui niistä pariksi kolmeksi\npäiväksi. Silloin ei mikään suunnitelma tyydyttänyt, jos se pohjautui\njärkisyihin, vaan järkisyyt saivat hänen silmissään armon ainoastaan\nmikäli ne tukivat hänen aikomuksiaan. Kolmisen päivää hän puuhasi\nrunoilijan tulisella innolla kehittääkseen jonkin asian määrättyyn\nsuuntaan, mutta neljäntenä päivänä hän ei enää muistanutkaan\nsuunnitelmaansa.\n\nEnsin Julien joutui ymmälle markiisin hitaudesta, mutta muutaman\nviikon kuluttua hän alkoi ymmärtää, ettei herra de La Molella ollut\ntässä asiassa mitään varmaa suunnitelmaa.\n\nRouva de La Mole ja koko talo luulivat, että Julien matkusteli\nmaaseudulla järjestelemässä tilusten asioita, mutta hän piileskelikin\nabbé Pirardin pappilassa ja kohtasi Mathildea melkein joka päivä.\nMathilde vietti joka aamu tunnin ajan isänsä seurassa, mutta\ntoisinaan he eivät viikkokausiin keskustelleet tuosta asiasta, jota\nhe molemmat mielessään hautoivat.\n\n-- Minä en tahdo tietää, missä tuo mies oleilee, markiisi sanoi\neräänä päivänä tyttärelleen. -- Lähettäkää hänelle tämä kirje.\n\nMathilde luki:\n\n    \"Languedocissa olevat maatilat tuottavat 20600 frangia. Annan\n    10600 frangia tyttärelleni ja 10000 frangia herra Julien\n    Sorelille. Itse tiluksetkin kuuluvat tietysti lahjaan. Teettäkää\n    notaarilla kaksi eri lahjoituskirjaa ja tuokaa ne minulle\n    huomenna, ja sen jälkeen suhteemme on lopussa. Herra Sorel,\n    kuinka olisin saattanut aavistaa jotakin tällaista?\n\n                                      _Markiisi de La Mole_.\"\n\n-- Minä kiitän teitä sydämellisesti, Mathilde huudahti iloisena. --\nMe asetumme asumaan Aiguillonin linnaan, joka on Agenin ja Marmanden\nvälillä. Väitetään, että siellä on yhtä kaunista kuin Italiassa.\n\nJulienille tämä lahjoitus tuli tavattomana yllätyksenä. Hän ei ollut\nenää sama kylmä ja ankara olento, jollaisena olemme hänet nähneet.\nHän kohdisti nykyään kaikki ajatuksensa siihen, miten hänen pojalleen\nkävisi. Moinen odottamaton ja niin köyhälle miehelle huomattava\nomaisuus teki hänet kunnianhimoiseksi. Hän huomasi yhtäkkiä, että\nhänellä vaimonsa kanssa oli 36000 livreä korkoja. Mathilde ei\npuolestaan ajatellut muuta kuin jumaloi puolisoaan, kuten hän nyt\naina ylpeillen nimitti Julienia. Hänen ainoa ja suuri kunnianhimonsa\noli tehdä tämä avioliitto julkisuudessa tunnetuksi. Hän vietti\npäivänsä haaveillen yhtä mittaa, miten viisas hän oli ollut, kun\nyhdisti kohtalonsa näin etevän miehen kohtaloon. Yksilölliset ansiot\nolivat nyt hänen arvoasteikossaan ensimmäisellä sijalla.\n\nMelkein ainainen ero Julienista, monenlaiset järjestelyt ja se\nseikka, ettei ollut tilaisuutta puhua paljoa rakkaudesta, lisäsivät\nvielä sen viisaan politiikan vaikutusta, jonka Julien aikoinaan keksi.\n\nLopulta Mathilde tuli kärsimättömäksi, kun sai niin vähän seurustella\nmiehen kanssa, jota hän viimein oli oppinut todella rakastamaan.\n\nKerran hän kirjoitti isälleen ollessaan pahalla tuulella alkaen\nkirjeensä kuin Othello:\n\n    \"Valintani on tarpeeksi todistanut,\n    että Julien miellyttää minua enemmän kuin kaikki ne edut,\n    joita piirit markiisi de La Molen tyttärelle tarjoavat. Niiden\n    arvoasemiin tähtäävät ilot ja pikku turhamaisuudet ovat minulle\n    tyhjää. Nyt olen kohta kuusi viikkoa elänyt puolisostani erossa.\n    Se riittäköön ilmaukseksi kunnioituksestani. Ennen tulevaa\n    torstaita jätän isäni kodin. Hyvyytenne on tehnyt meistä\n    rikkaita. Kukaan paitsi kunnianarvoisa abbé Pirard ei tiedä\n    salaisuuttani, minä menen hänen luokseen, hän vihkii meidät, ja\n    tunti seremonian jälkeen me olemme matkalla Languedociin emmekä\n    ilmesty sitten Pariisiin muulloin kuin teidän nimenomaisesta\n    käskystänne. Mutta minun sydämeeni koskee ajatellessani, mitä\n    juoruja tämä nostaa minua vastaan ja teitä vastaan. Ehkäpä\n    typerän yleisön parjaukset vielä pakottavat hyvän Norbertimme\n    haastamaan riitaa Julienin kanssa? Tässä suhteessa minä tunnen\n    puolisoni, minulla ei ole mitään voimaa taltuttaa häntä.\n    Kapinoiva plebeiji kavahtaisi hänen sielussaan vastarintaan.\n    Sen tähden rukoilen teitä polvillani, rakas isä, tulkaa\n    vihkimätilaisuuteeni abbé Pirardin kirkkoon ensi torstaina.\n    Ilkeät juorut menettäisivät siten kärkensä, eivätkä ainoa\n    poikanne ja puolisoni joutuisi sellaiseen hengenvaaraan\", jne.\n\nTämä kirje sai markiisin hyvin tukalaan tilanteeseen. Nyt siis täytyi\ntehdä _lopullinen päätös_. Mitkään entiset pikku tottumukset, mitkään\ntavanomaiset ystävät eivät tässä auttaneet.\n\nNäissä omituisissa olosuhteissa ne luonteen pääpiirteet, jotka\nnuoruuden ajat olivat hänessä kehittäneet pääsivät täydellisesti\nvoitolle. Siirtolaiselämän onnettomuudet olivat tehneet hänestä\nmielikuvitusihmisen. Saatuaan nauttia kaksi vuotta suunnattoman\nrikkauden etuja ja hovin kaikkea mahdollista arvonantoa, hän oli\nyhtäkkiä 1790 joutunut maanpakolaisuuden surkeaan kurjuuteen.\nKaksikymmentäkaksivuotiaan mieli muuttui tässä kovassa koulussa.\nNykyään rikkaudet eivät oikeastaan hallinneet häntä, vaan hän eleli\nniiden keskellä ikään kuin pelkästään tilapäisesti. Mutta tuo sama\nmielikuvituksen voima, joka esti kullan syöpätaudin tarttumasta hänen\nsieluunsa, oli tehnyt hänestä erään toisen intohimon uhrin. Hän\ntoivoi aivan mielettömästi, että hänen tyttärellään olisi jokin komea\ntitteli.\n\nNäinä viimeksi kuluneina kuutena viikkona markiisi häilyi oikusta\noikkuun, Milloin hän aikoi tehdä Julienin hyvin rikkaaksi, sillä\nköyhyys näytti hänestä epäjalolta, häpäisevältä hänelle itselleen, de\nLa Molelle, ja mahdottomalta hänen tyttärensä miehelle. Ja silloin\nhän tuhlasi kultaa. Milloin hän taas, kun mielikuvitus lennähti\ntoisaalle, toivoi, että Julien ymmärtäisi hänen anteliaisuutensa\nsanattoman tarkoituksen, muuttaisi nimensä, lähtisi Amerikkaan\nmaanpakolaisuuteen ja kirjoittaisi Mathildelle olevansa tälle\nkuollut. Herra de La Mole kuvitteli sellaista kirjettä tosiasiana ja\nsen vaikutusta tyttärensä luonteeseen...\n\nMutta nyt, kun Mathilde _nimenomaisella_ kirjeellä hävitti nämä\nkauniit unelmat, markiisi aikoikin, aprikoituaan ensin pitkät ajat,\neikö Julien pitäisi surmauttaa tai jollakin tavalla poistaa, rakentaa\nJulienille loistavan tulevaisuuden. Hän ajatteli, että hän antaisi\nJulienille uuden nimen jonkin tiluksensa mukaan. Ja miksikä hän ei\ntekisi tästä päärinarvonsakin perijää? Hänen appensa, herttua de\nChaulnes, oli puhunut monta kertaa haluavansa jättää arvonimensä\nNorbertille, koska hänen ainoa poikansa oli kaatunut Espanjassa...\n\nMarkiisi ajatteli: \"Ei voi kieltää, että Julien on merkillinen ja\nrohkea, kenties lahjoiltaan _loistavakin_... Mutta kuitenkin aavistan\njotakin pelottavaa hänen luonteensa syvyydessä. Saman vaikutuksen\novat kaikki muutkin hänestä saaneet, jotakin pohjaa siinä siis on\n(kuta vaikeampi se pohja oli ymmärtää, sitä enemmän se pelotti\nvanhan markiisin mielikuvitelmille herkkää sielua.) Tyttäreni\nilmaisi eräänä päivänä asian erinomaisen osuvasti (kirjeessä, jonka\nhävitin): 'Julien ei ole työntäytynyt mihinkään salonkiin, liittynyt\nmihinkään nurkkakuntaan.' Hän ei ole hankkinut itselleen mitään\ntukea minua vastaan, ei pienintäkään keinoa siltä varalta, että\nhylkään hänet oman onnensa nojaan... Johtuisiko se yhteiskunnallisten\ntosiasioiden tuntemattomuudesta?... Pari kolme kertaa olen sanonut\nhänelle: -- Ei ole mitään muuta oikeaa ja tehokasta mahdollisuutta\npäästä edistymään kuin salonkien antaman kannatuksen kautta. Ei,\nhän ei käsitä asianajajan näppäryyttä ja oveluutta, joka ei anna\nainoankaan hyödyllisen tilaisuuden mennä hukkaan... Hän ei ole mikään\nLudvig XI:n tapainen luonne. Toisaalta taas näen hänessä kaikelle\njalomielisyydelle nyrpeitä periaatteita... Järkeni ei tätä ymmärrä...\nKoettaako hän päntätä näitä periaatteita päähänsä siitä syystä, että\nne _hillitsisivät_ hänen rajuja pyyteitään?\n\n\"Muuten yksi ominaisuus hänessä näkyy ylinnä. Hän ei kärsi\nhalveksimista, siinä seikka, jolla voin ohjata häntä. Hän ei tunne\nmitään uskonnollista arvonantoa ylhäistä syntyperää kohtaan, se\non totta, hän ei kunnioita meitä vaistosta... Se on vika, mutta\ntoisaalta, jos hän olisi tavallinen pappissielu, hän ei kärsisi\nmuusta kuin nautintojen ja rahan puutteesta. Mutta hän onkin aivan\nerilainen, hän ei suvaitse halveksimista mistään hinnasta.\"\n\nTyttären kirje pakotti markiisi de La Molen jouduttamaan päätöstään:\n\"Tässä on nyt ratkaistava kysymys. Olikohan Julien niin julkea, että\nalkoi lähennellä tytärtäni ainoastaan siitä syystä, että tiesi minun\nrakastavan tytärtäni enemmän kuin mitään muuta ja että minulla on\nsatatuhatta écutä vuotuisia korkoja? Mathilde väittää aivan toista...\nMutta ei, herra Julien, tässä suhteessa minä en anna kuvitelmieni\npettää itseäni. Johtuiko se todellisesta, äkkiä leimahtaneesta\nrakkaudesta? Vaiko alhaisesta himosta pyrkiä uljaaseen asemaan?\nMathilde on selvänäköinen, hän aavisti, että moinen epäilys voisi\ntuhota Julienin minun silmissäni, ja siksi hän tunnusti, että hän\nitse oli ensiksi rakastunut Julieniin... Mutta olisiko hänenlaisensa\nylpeä tyttö unohtanut arvonsa siinä määrin, että olisi suorastaan\ntyrkytellyt toiselle hyväksyntäänsä!... Puristaa eräänä iltana\npuutarhassa Julienin käsivartta, miten kauheaa! Aivan kuin ei olisi\nvoinut keksiä hienostuneempia keinoja ilmaistakseen, että piti\nJulienia arvossa. _Se, joka puolustelee itseään, syyttää itseään_.\nMinä epäilen Mathildea...\"\n\nVarsinkin sinä päivänä mietiskely johti selvempiin päätelmiin kuin\ntavallisesti. Mutta vanhat tottumukset voittivat kuitenkin. Markiisi\npiti parhaana vielä lykätä asiaa ja kirjoittaa tyttärelleen, nykyään\nhe näet kirjoittelivat keskenään talon toisesta päästä toiseen. Herra\nde La Mole ei uskaltanut keskustella Mathilden kanssa, sillä hän ei\nsilloin olisi voinut vastustaa tytärtään. Hän pelkäsi tuollaisen\nkeskustelun päättyvän siihen, että hän erehtyisi äkkiä antamaan\nmyöten.\n\n_Kirje_.\n\n    \"Varokaa tekemästä mitään uusia hullutuksia. Tässä seuraa ritari\n    Julien Sorel de La Vernayelle husaarirykmentin luutnantin\n    valtakirja. Näette, mitä teen hänen hyväksensä. Älkää vastustelko\n    minua, älkää kyselkö minulta mitään. Pitäkää huoli, että hän\n    kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa lähtee Strassburgiin, jonne\n    hänen rykmenttinsä on sijoitettu. Mukana seuraa maksuosoitus\n    pankkiirilleni. Toteltakoon minua.\"\n\nMathilde oli aivan suunniltaan rakkaudesta ja ilosta; hän tahtoi\nkäyttää hyväkseen tätä voittoa ja vastasi heti isälleen:\n\n    \"Herra de La Vernaye lankeaisi rajattomasta kiitollisuudesta\n    eteenne, jos aavistaisi, mitä kaikkea suvaitsette hänen hyväkseen\n    tehdä. Mutta keskellä jalomielisyyttä isäni unohtaa minut.\n    Tyttärenne kunnia on vaarassa. Yksi ainoa varomattomuus voi\n    tehdä sellaisen tahran, että kahdenkymmenen tuhannen korot eivät\n    kykene sitä ikinä poistamaan. Minä en siis lähetä herra de La\n    Vernayelle hänen valtakirjaansa, jollette sanallanne lupaa, että\n    hääni vietetään julkisesti ensi kuussa Villequierissä. Kohta\n    sen jälkeen, ja pyydän nimenomaan, ettei sitä tapahtumaa lykätä\n    tuonnemmaksi, saattaa tyttärenne esiintyä julkisuudessa rouva de\n    La Vernayen nimellä, ei muulla. Kuinka kiitänkään teitä, rakas\n    isäni, siitä, että pelastitte minut tuosta Sorel-nimestä.\"\n\nMathilde sai aivan odottamatta vastauksen:\n\n    \"Totelkaa tai minä peruutan kaikki. Varokaa itseänne, nuori\n    uskalikko. Minä en vielä tiedä, mikä tuo teidän Julieninne\n    oikeastaan on, ja te tiedätte siitä vielä vähemmän kuin minä.\n    Lähteköön hän vain Strassburgiin ja totelkoon. Ilmoitan vastaiset\n    vaatimukseni kuuden viikon kuluttua.\"\n\nMathilde hämmästyi suuresti tästä jyrkästä vastauksesta. \"Minä\nen tiedä, mikä tuo teidän Julieninne on\", ne sanat saivat hänet\nvaipumaan ajatuksiin, jotka lopulta kirkastuivat mieltä hiveleviksi\noletuksiksi. Mutta Mathilde piti unelmiaan ilmeisenä totena. \"Minun\nJulienini henki ei tahdo pukeutua salonkien viheliäiseen takkiin, ja\njos isäni ei usko hänen etevyyteensä, se johtuu syistä, jotka juuri\ntodistavat hänet eteväksi. Mutta jos en nyt tottele isäni oikkua,\nsaatan ajaa asiamme siihen, että tulee julkinen häväistysjuttu.\nSkandaali riistää minulta aseman seuraelämässä, voi jopa tehdä minut\nvähemmän mieluiseksi Julieninkin silmissä. Ja sitten skandaalin\njälkeen... kymmenen vuotta kovaa köyhyyttä, ja ainoastaan häikäisevä\nrikkaus voi pelastaa minut siitä naurettavuudesta, että valitsin\nitselleni miehen hänen sisällisten arvojensa mukaan. Jos joudun\nelämään kaukana isästäni, hän ehkä unohtaa minut, vanha kun on...\nNorbert nai jonkun rakastettavan ja ovelan naisen. Viettelihän\nBourgognen herttuatarkin vanhan Ludvig XIV:n...\"\n\nMathilde päätti totella, mutta varoi kertomasta Julienille isänsä\nkirjeestä. Julien olisi kiivaudessaan saattanut tehdä jonkin\ntyhmyyden.\n\nKun Mathilde sitten illalla kertoi Julienille, että hän nyt oli\nhusaariluutnantti, Julien riemastui rajattomasti. Sen nyt tietää,\nkun muistaa, mihin hänen kunnianhimonsa oli aina tähdännyt ja miten\nkiihkeästi hän nykyään ajatteli poikaansa. Nimenmuutos tuntui hänestä\nkummalliselta.\n\nHän ajatteli: \"Romaanini näyttää joka tapauksessa loppuvan, ja sen\nonnistumisesta saan kiittää pelkästään itseäni. Osasin hankkia\nitselleni tuon ilmeisen ylpeydenhirviön, Mathilden rakkauden\", hän\nlisäsi vilkaisten neiti de La Moleen. \"Hänen isänsä ei voi elää ilman\ntytärtään eikä Mathilde ilman minua.\"\n\n\n\n\nLXV\n\nMYRSKY\n\n\n    Taivaan Jumala, tee minusta keskinkertaisuus.\n\n                                  _Mirabeau_.\n\nJulien vastasi vain puolittain hellyyteen, jota Mathilde hänelle\ntuhlasi. Hän näytti syviin ajatuksiin vaipuneelta, oli vaitelias\nja synkkä. Koskaan hän ei ollut neiti de La Molesta näyttänyt niin\nsuurelta ja jumaloitavalta. Mathilde pelkäsi, että Julien oli\njoutunut jonkinlaisen ylpeydenongelman valtaan, joka tuhoaisi nyt\nkoko asian suotuisan käänteen.\n\nMelkein joka aamu Mathilde näki abbé Pirardin tulevan taloon.\nLieneekö Julien saanut häneltä vihiä isän aikeista? Tai ehkä markiisi\nitse oli kirjoittanut hänelle? Kuinka voi muuten selittää sen,\nettä Julien näin suuren menestyksen jälkeen saattoi näyttää niin\nankaralta? Mathilde ei uskaltanut kysyä häneltä mitään.\n\nMathilde ei _uskaltanut!_ Hän, Mathilde! Tästä alkaen hänen\nrakkaudessaan Julienia kohtaan heräsi jotakin epämääräistä, uutta,\nmelkeinpä kauhulta vivahtavaa. Mathilde tunsi nyt intohimon kaikki\npuolet, sikäli kuin kuivettunut, Pariisin ihailemassa ylikulttuurissa\nkasvatettu sielu voi tuntea.\n\nSeuraavana aamuna varhain Julien tuli abbé Pirardin pappilaan.\nLähimmästä postipaikasta vuokratut hevoset vaunureuhkoineen ajoivat\npihalle.\n\n-- Tuollaiset kulkuneuvot eivät enää teille sovi, ärähti abbé Pirard.\n-- Tästä saatte kaksikymmentätuhatta frangia, herra de La Mole\nlahjoittaa ne teille. Hän vaatii, että kulutatte ne ennen vuoden\nloppua, mutta koetatte esiintyä niin vähän naurettavana kuin suinkin.\n(Moisen summan heittämistä nuorelle miehelle pappi piti pelkkänä\nsyntiinviettelemisenä.)\n\n-- Markiisi lisää: -- Herra Julien de La Vernaye esiintyy kuin olisi\nsaanut nämä rahat isältään, jota muuten on tarpeetonta nimeltä\nmainita. Herra de La Vernaye nähnee soveliaaksi antaa jonkin lahjan\nherra Sorelille, Verrièresin kirvesmiehelle, joka häntä lapsena\nvaali... Minä voisin ottaa tämän puolen tehtävästä huolekseni,\njatkoi abbé Pirard. -- Minä taivuttelin viimeinkin herra de La\nMolen sopimaan tuon jesuiittamaisen abbé de Frilairin kanssa. Hänen\nvaikutusvaltansa on meille todellakin liian voimakas. Tulevan\nsuhtautumisemme hiljaisena ehtona on se, että tuo koko Besançonia\nhallitseva mies tunnustaa vaikenemalla teidän korkean syntyperänne.\n\nJulien ei enää jaksanut hillitä sydäntään, vaan kavahti syleilemään\nabbéa. Nyt hän uskoi, että hänet tunnustettaisiin.\n\n-- Voi teitä, abbé sanoi ja työnsi hänet luotansa, -- mitä tuollainen\nmaailmallinen turhamaisuus merkitsee?... Kirvesmies Sorelille ja\nhänen pojilleen minä tarjoan omissa nimissäni vuotuisen viidensadan\nfrangin eläkkeen, jonka jokainen heistä saa, jos voin olla häneen\ntyytyväinen.\n\nJulien oli jo tyyntynyt ja yhtä kopea kuin ennenkin. Hän kiitti\nabbéa, mutta epämääräisin sanoin ja sitoutumatta mihinkään.\n\"Olisikohan mahdollista\", hän aprikoi, \"että olisin jonkun suuren\nherran äpäräpoika, jonkun tuollaisen, jonka pelottava Napoleon ajoi\nmaanpakoon vuoristojemme loukkoon?\"\n\nJa tämä ajatus alkoi nopeasti tuntua hänestä yhä vähemmän keksityltä.\n\"Se, että vihaan isääni, tuntuisi todistukselta siitä... Silloin en\nolisikaan enää mikään hirviö!\"\n\nMuutama päivä tämän yksinpuhelun jälkeen seisoi 15:s\nhusaarirykmentti, joka oli kaikkein loistavimpia koko armeijassa,\ntaistelujärjestyksessä Strassburgin harjoituskentällä. Herra ritari\nde Vernaye nousi kauneimman ratsun selkään, mitä Elsassista saattoi\nlöytää ja josta hän oli maksanut kuusituhatta frangia. Hänet otettiin\nvastaan luutnanttina. Hän oli muka palvellut aliluutnanttina jossakin\nrykmentissä, josta hän ei ollut kuullut koskaan edes puhuttavankaan.\n\nHänen kasvojensa järkkymätön ilme, hänen ankarat ja melkeinpä\nilkeät silmänsä, hänen kalpeutensa ja häiriytymätön levollisuutensa\ntuottivat hänelle arvonantoa jo heti ensimmäisenä päivänä. Sitten\nhänen moitteeton ja täysin hillitty kohteliaisuutensa ja hänen\ntottumuksensa pistoolin ja miekan käyttöön, jonka taitonsa hän antoi\nnäkyä laisinkaan rehentelemättä, veivät kaikilta halun laskea ääneen\npilaa hänen kustannuksellaan. Rykmentin yleinen mielipide häilyi\nviisi, kuusi päivää, mutta sitten se kääntyi ehdottomasti hänen\npuolelleen. -- Tuossa nuoressa miehessä on kaikkea paitsi nuoruutta,\nsanoivat ilkikuriset vanhat upseerit.\n\nStrassburgista Julien kirjoitti Chélanille, Verrièresin entiselle\nkirkkoherralle, joka horjui jo haudan partaalla:\n\n    \"Lienette ilolla, jota en epäile, kuullut tapahtumista, jotka\n    ovat saaneet perheeni tekemään minusta rikkaan miehen. Tässä\n    lähetän viisisataa frangia jotta voisitte jakaa ne kaikessa\n    hiljaisuudessa, mainitsematta mitenkään nimeäni, niille\n    onnettomille, jotka nykyään ovat yhtä köyhiä kuin minä ennen ja\n    joita te epäilemättäkin autatte niin kuin ennen autoitte minua.\"\n\nJulien juopui kunnianhimosta eikä turhamaisuudesta. Siitä huolimatta\nhän kiinnitti paljon huomiota ulkonaiseen esiintymiseensä. Hänen\nhevosensa, sotilaspukunsa, hänen palvelijoidensa asut pidettiin\nsellaisessa järjestyksessä, että moinen olisi tuottanut kunniaa\nkaikkein täsmällisimmälle englantilaiselle ylimykselle. Tuskin\nhän oli ollut kaksi päivää toisten suosiosta luutnantti, kun hän\njo arvioi, että päästäkseen ainakin kolmenkymmenen vuoden iässä\nkenraaliksi, kuten kaikki suuret soturit siinä iässä, hänen täytyisi\nolla kahdenkymmenenkolmen ikäisenä enemmän kuin luutnantti. Hän ei\najatellut muuta kuin kunniaa ja poikaansa.\n\nKeskellä näitä rajattomia kunnianhimon unelmia hänen luokseen\ntuli äkkiä eräs hotel de La Molen nuori kamaripalvelija, joka oli\nlähetetty matkaan kovalla kiireellä.\n\n\"Kaikki on hukassa\", Mathilde kirjoitti hänelle. \"Rientäkää tänne\nniin pian kuin suinkin, jättäkää kaikki, paetkaa jos tarvitsee. Kun\npääsette perille, odottakaa minua ajoneuvoissa pienen puutarhaportin\nluona...\" (Mathilde mainitsi, millä kadulla ja minkä numeron\nkohdalla.) \"Tulen sinne keskustelemaan kanssanne ja ehkäpä voin\nviedä teidät sisälle puutarhaan. Kaikki on mennyttä, ja, pelkään,\nauttamattomasti. Luottakaa minuun, näette, että pysyn uskollisena ja\nlujana vastoinkäymisissä. Minä rakastan teitä.\"\n\nMuutamassa minuutissa Julien sai everstiltä loman ja lähti\nStrassburgista ratsain, mutta julmasti kalvava levottomuus ei\nsallinut hänen matkustaa tällä tavoin Metziä kauemmaksi. Siellä hän\nsiirtyi postivaunuihin, ja melkein uskomattomalla nopeudella hän\nsaapui pyydettyyn paikkaan, hotel de La Molen puutarhan pikku portin\nluo. Portti aukesi, ja samassa Mathilde heittäytyi hänen syliinsä\nvälittämättä mitä muut siitä sanoisivat. Onneksi kello oli vasta\nviisi aamulla ja katu oli vielä aivan tyhjä.\n\n-- Kaikki on hukassa. Isäni pelkäsi kyyneliäni ja matkusti täältä\npois edellisenä yönä. Minne, sitä ei kukaan tiedä. Tässä hänen\nkirjeensä, lukekaa se.\n\nMathilde nousi Julienin rinnalle ajoneuvoihin.\n\n    \"Minä voisin antaa anteeksi kaikki, mutta en sitä, että hän\n    tahtoi vietellä teidät rikkautenne tähden. Tässä kuulette nyt,\n    onneton tyttäreni, kauhean totuuden. Vannon kunniasanallani, että\n    minä en milloinkaan suostu siihen, että menisit naimisiin tuon\n    miehen kanssa. Takaan hänelle kymmenentuhatta livreä korkoja,\n    jos hän haluaa siirtyä elämään Ranskan rajojen ulkopuolelle,\n    mieluimmin Amerikkaan asti. Lukekaa tämä kirje, jonka sain\n    vastauksena tiedusteluihini. Se häpeämätön pyysi minua itseäni\n    kirjoittamaan rouva de Rénalille. En lue kirjeitänne, jos\n    hiiskutte niissä sanankin tuosta heittiöstä. Minä inhoan nyt\n    Pariisia ja teitä. Vaadin teitä pitämään sen, mikä pian tapahtuu,\n    suurimpana salaisuutena. Luopukaa _rehellisesti_ arvottomasta\n    miehestä, niin saatte takaisin isänne.\"\n\n-- Missä rouva de Rénalin kirje on? Julien kysyi kylmästi.\n\n-- Tässä. En tahtonut näyttää sitä sinulle ennen kuin olin\nvalmistanut sinua.\n\n_Kirje_.\n\n    \"Velvollisuuteni uskonnon pyhää asiaa ja moraalia kohtaan\n    pakottaa minut, herra markiisi, siihen tuskalliseen\n    toimenpiteeseen, johon nyt ryhdyn. Käsky, jota minun täytyy\n    totella, vaatii minua tuottamaan vahinkoa lähimmäiselleni, mutta\n    sen tarkoituksena on estää vielä suurempi onnettomuus. Sydämeni\n    tuskan on väistyttävä velvollisuuden tunteen tieltä. On liiankin\n    totta, herra markiisi, että sen ihmisen käytös, josta pyydätte\n    minulta kaikkia todenmukaisia tietoja, on voinut näyttää oudolta\n    tai ehkä kunnialliseltakin. Katsottiin parhaaksi salata tai\n    ainakin kaunistella osa totuutta, siihen neuvoivat sekä viisaus\n    että uskonto. Mutta todellisuudessa hänen käytöksensä, josta\n    haluatte tietoja, oli mitä suurimmassa määrin tuomittavaa,\n    paheksuttavampaa kuin voin sanoakaan. Teeskentelemällä ja\n    viettelemällä heikon ja onnettoman naisen tuo köyhä ja ahne\n    olento koetti hankkia itselleen hyvän aseman ja kohota joksikin.\n    Tuskiatuottavaan velvollisuuteeni kuuluu, että minun pakostakin\n    täytyy uskoa, ettei herra J:lla ole mitään uskonnollisia\n    periaatteita. Minun on pakko olettaa, kunniani ja omantuntoni\n    nimessä, että eräs niitä keinoja, joihin hän turvautuu perheissä\n    menestyäkseen, on koettaa vietellä se naisista, jolla on suurin\n    vaikutusvalta. Epäitsekkääksi tekeytyen ja romaaneja siteeraten\n    hänen syvimpänä ja ainoana tarkoituksenaan on saada talon\n    isäntä ja hänen rahansa valtaansa. Hän jättää jälkeensä ikuista\n    onnettomuutta ja katumusta, missä tahansa hän kulkee.\"\n\nTämä hyvin pitkä kirje, jonka kyyneleet olivat kastelleet niin,\nettä siitä vaivoin sai selvää, oli epäilemättäkin rouva de Rénalin\nkäsialaa. Olipa se kirjoitettu huolellisemminkin kuin rouvan\naikaisemmin kirjoittamat kirjeet.\n\n-- En voi moittia herra de La Molea, Julien sanoi lopetettuaan\nlukemisen. -- Hän on oikeudentuntoinen ja varovainen. Kuka isä\nantaisi rakkaan tyttärensä sellaiselle miehelle! Hyvästi!\n\nJulien hyppäsi pois ajoneuvoista ja juoksi postivaunuihin, jotka\nseisoivat kadun päässä. Mathilde, jota Julien ei näyttänyt muistavan,\nlähti jo pari askelta hänen peräänsä, mutta kauppiaita ilmestyi\nliikkeittensä oville. He tunsivat hänet, ja hänen täytyi nopeasti\nvetäytyä takaisin puutarhaan.\n\nJulien lähti Verrièresiin. Kiireisellä matkalla hän ei voinut\nkirjoittaa Mathildelle sillä tavoin kuin oli aikonut, vaan hänen\nsormensa raapustelivat paperille käsialaa, josta tuskin sai selvää.\n\nHän pääsi Verrièresiin eräänä sunnuntaiaamuna. Hän meni kaupungin\nasesepän luo, joka lausui hänelle määrättömiä kohteliaisuuksia hänen\nmenestymisensä johdosta. Sehän oli nykyään seudun suurin uutinen.\n\nJulien sai hänet ymmärtämään, että hän halusi kaksi pistoolia.\nAseseppä latasi pistoolit hänen pyynnöstään.\n\nKirkonkellot soittivat _kolmannen kerran_, Ranskan kylissä\ntunnettu merkki, jolla seurakunnalle ilmoitetaan erilaisten\naamusoittojen jälkeen messun alkavan. Julien astui Verrièresin\nuuteen kirkkoon. Temppelin kaikki korkeat ikkunat olivat verhotut\nkarmosiininpunaisilla kankailla. Julien meni penkin taakse, jossa\nrouva de Rénal istui, vain muutaman askeleen päässä. Rouva de Rénal\nnäytti hänestä palavasti rukoilevan. Kun Julien nyt katseli tuota\nnaista, joka oli rakastanut häntä niin paljon, hänen kätensä alkoi\nkovasti vapista, eikä hän ensin voinut toteuttaa aikomustaan. \"Minä\nen voi\", hän ajatteli. \"Minä en voi.\"\n\nSamassa nuori, messussa aputehtäviä toimittava pappi antoi kellolla\nkalkinnostamismerkin, _élévation_. Rouva de Rénal laski päänsä\nkumaraan, hetkeksi se melkein peittyi hartiahuivin laskoksiin. Nyt ei\nJulien enää nähnyt häntä niin hyvin kuin äsken. Hän tähtäsi ja ampui.\nLaukaus ei osunut, hän ampui toisen kerran, ja rouva de Rénal kaatui\nlattialle.\n\n\n\n\nLXVI\n\nSURULLISIA PIKKU SEIKKOJA\n\n\n    Älkää luulko, että olen heikko. Minä olen kostanut! Ansaitsen\n    kuoleman ja tässä olen. Rukoilkaa sieluni puolesta.\n\n                                                    _Schiller_.\n\nJulien ei liikahtanutkaan paikaltaan, hän ei nähnyt enää mitään.\nKun hän sitten hiukan selvisi, hän huomasi seurakunnan ryntäävän\npakoon kirkosta. Pappikin oli poistunut alttarilta. Julien lähti\nhitain askelin naisten jäljessä, jotka pakenivat kirkuen. Eräs\nnainen, joka tahtoi päästä pakoon ennen muita, töytäsi häntä kovasti,\nja hän kompastui. Hänen jalkansa olivat sotkeutuneet tuoliin,\njonka väki oli mennessään kaatanut. Kun Julien nousi pystyyn, hän\nhuomasi, että hänen kimppuunsa käytiin. Santarmi täysissä aseissa\nhyökkäsi vangitsemaan häntä. Vaistomaisesti Julien tavoitteli pikku\npistooleitaan, mutta toinen santarmi tarttui hänen käsiinsä.\n\nHänet vietiin vankilaan. Tultiin johonkin huoneeseen, hänelle pantiin\nraudat käsiin, hänet jätettiin yksin, ovi väännettiin kahteen\nlukkoon. Kaikki kävi hyvin nopeasti, ja hän ei tuntenut mitään.\n\n-- Totta totisesti, kaikki on lopussa, hän sanoi itsekseen ääneen,\nkun jälleen tuli tajuihinsa. -- Niin, kahden viikon kuluttua\ngiljotiini... tai sitten itsemurha sitä ennen.\n\nPitemmälle hänen ajatuksensa eivät kyenneet. Tuntui kuin hänen\npäätänsä olisi kauhealla painolla puristettu. Hän katseli\nympärilleen, pitelikö joku häntä kiinni. Ja hetken kuluttua hän\nnukahti sikeään uneen.\n\nRouva de Rénal ei ollut haavoittunut kuolettavasti. Ensimmäinen\nkuula meni hänen hattunsa läpi, ja kun hän kääntyi, tuli toinen.\nKuula sattui olkapäähän, ja, kummallista kyllä, kimmahti takaisin\nlapaluusta. Luoti rikkoutui goottilaiseen pilariin, josta se repäisi\nvaltavan kiviliuskan.\n\nKun kirurgi, joka oli vakavaluontoinen mies, viimeinkin sai kovia\ntuskia tuottavan sitomisen tehdyksi ja sanoi rouva de Rénalille:\n\n-- Vastaan hengestänne kuin omastani, rouva de Rénal tuli hyvin\nsurulliseksi.\n\nKauan hän oli jo toivonut saavansa kuolla. Kirje, jonka hän kirjoitti\nherra de La Molelle nykyisen rippi-isänsä vaatimuksesta, antoi\ntuolle ainaisen onnettomuuden heikontamalle ihmisraukalle viimeisen\niskun. Suurin onnettomuus oli ollut ero Julienista. Rouva de Rénal\nitse kutsui sitä _tunnonvaivoiksi_. Mutta rippi-isä, nuori, siveä ja\nkiihkomielinen hengenmies, joka äskettäin oli tullut Dijonista, ei\nsuinkaan erehtynyt rouvan tunteen laadusta.\n\nNyt rouva de Rénal ajatteli: \"Saada kuolla tällä tavoin,\nturvautumatta omaan käteeni, se ei toki ole synti. Ehkäpä Jumala\nantaa minulle anteeksi, että iloitsen kuolemastani.\"\n\nHän ei uskaltanut lisätä: \"Ja kuolla Julienin käden tuhoamana on\nminulle suurin autuus.\"\n\nTuskin hän pääsi kirurgista ja kaikista ystävistään, jotka riensivät\nkilvan häntä katsomaan, kun hän kutsutti luokseen kamarineitonsa\nElisan. -- Vanginvartija, hän sanoi Elisalle kovasti punastuen, --\non tyly mies. Hän kohtelee varmaankin Julienia pahoin siinä uskossa,\nettä minä muka pitäisin sellaisesta... Sitä ajatusta en jaksa sietää.\nEttekö voisi ikään kuin omin päin mennä viemään vangivartijalle tätä\npikku kääröä, jossa on vähän kultarahoja? Sanoisitte hänelle, että\nuskonto kieltää kohtelemasta vankia pahasti. Tärkeintä on, ettei\nvanginvartija juttele missään tästä rahalähetyksestä.\n\nTätä nyt kertomaamme seikkaa Julien sai kiittää siitä, että\nVerrièresin vanginvartija kohteli häntä inhimillisesti. Mies oli\nsama Noiroud, mallikelpoinen alivirkailija, jonka muistamme niin\npelästyneen, kun herra Appert tuli vankilaan tarkastukselle.\n\nEräs tuomari astui vankikoppiin. -- Minä tein harkitun murhan, Julien\nsanoi hänelle. -- Minä ostin pistoolit täällä eräältä asesepältä\nja annoin hänen ladata ne. Rikoslain 1342. pykälä on selvä, olen\nansainnut kuoleman ja odotan sitä.\n\nTuomari hämmästyi suuresti tällaista vastausta ja tahtoi tehdä lisää\nkysymyksiä saadakseen syytetyn _puhumaan ristiin_.\n\n-- Mutta ettekö kuule, Julien kysyi hymyillen, että tunnustan itseni\nniin syylliseksi kuin ikinä voitte toivoa? Arvoisa herra, te ette\nnyt kadota ajamaanne saalista. Saatte ilon tuomita minut kuolemaan.\nSäästäkää minut läsnäololtanne.\n\nSitten Julien ajatteli: \"Vielä yksi ikävä velvollisuus, minun täytyy\nkirjoittaa neiti de La Molelle.\"\n\n    \"Olen kostanut\", Julien kirjoitti. \"Valitettavasti nimeni\n    julkaistaan sanomalehdissä enkä pääse poistumaan tästä maailmasta\n    huomaamatta. Kahden kuukauden kuluttua kuolen. Kosto oli julma,\n    niin kuin se surunikin, että minun täytyy erota teistä. Tästä\n    alkaen en enää kirjoita teille ja kieltäydyn lausumasta teidän\n    nimeännekin. Älkää koskaan puhuko minusta, älkää edes pojalleni.\n    Vaitiolo on ainoa tapa kunnioittaa minua. Tavalliset ihmiset\n    pitävät minua alhaisena murhaajana... Sallikaa minun lausua\n    teille eräs totuus tällä vakavalla hetkellä: Te unohdatte minut\n    pian. Tämä suuri onnettomuus, josta pyydän, ettette koskaan\n    kerro ainoallekaan ihmiselle, on hävittänyt moniksi vuosiksi sen\n    romanttisen ja seikkailuja kaipaavan puolen luonteestanne, jonka\n    olen teissä nähnyt. Te olitte luotu elämään keskiajan ritarien\n    parissa. Olkaa järkkymätön kuin sankarit. Se, mikä tapahtuu,\n    tapahtukoon kaikessa salaisuudessa ja teitä häpäisemättä.\n    Esiintykää valenimellä, älkää ottako itsellenne ketään uskottua\n    ystävää. Mutta jos välttämättä tarvitsette ystävän apua, neuvon\n    teitä kääntymään abbé Pirardin puoleen.\n\n    Älkää puhuko siitä kenellekään muulle, älkää varsinkaan oman\n    luokkanne henkilöille, sellaisille kuin esimerkiksi de Luz ja de\n    Caylus.\n\n    Kun vuosi on kulunut kuolemastani, menkää naimisiin herra de\n    Croisenoisin kanssa. Puolisonanne vaadin sitä teiltä. Älkää\n    kirjoittako minulle, minä en missään tapauksessa vastaa teille.\n    Vaikka en mielestäni ole läheskään niin paha kuin Jago, sanon\n    kuitenkin kuin hän: _From this time forth I never will speak\n    word_. [Tästä hetkestä lähtien en puhu sanaakaan.]\n\n    Minä en enää puhu enkä kirjoita. Nämä viimeiset sanat ovat teille\n    ihailuni viimeinen ilmaus.\n\n                                                    J. S.\"\n\nKun Julien oli lähettänyt tämän kirjeen, hän pystyi nyt hiukan\nselvittämään ajatuksiaan ja ensi kertaa hän tunsi itsensä hyvin\nonnettomaksi. Riistihän yksi ainoa sana kaikki kunnianhimoiset\ntoiveet hänen sydämestään, tuo suuri sana: Kuolema! Kuolema itsessään\nei suinkaan _kauhistuttanut_ Julienia. Olihan hänen koko elämänsä\nollut pelkkää ja ainaista valmistautumista onnettomuuteen, eikä hän\ntoki ollut unohtanut sitä onnettomuutta, jota pidetään suurimpana.\n\nHän ajatteli: \"Jos minun kahden kuukauden päästä pitäisi ryhtyä\nkaksintaisteluun oikein etevän aseidenkäyttäjän kanssa, olisinko niin\nheikko, että ajattelisin tuota tapahtumaa yhtä mittaa, jopa pelkäisin\nsitä? Johan nyt!\"\n\nHän koetti kuvitella, miltä sellaisessa asemassa tuntuisi, ja min hän\nkulutti useita tunteja.\n\nKun hän pääsi perille sielustaan ja näki totuuden yhtä selvänä kuin\nvankilansa pilarit edessään, hän ajatteli katumusta!\n\n\"Miksi katumuksen tuskia? Minua loukattiin julmasti. Minä tapoin,\nminä olen ansainnut kuoleman, mutta siinä onkin kaikki. Kuolen\ntehtyäni tilini selväksi koko ihmiskunnan kanssa. En jätä mitään\nvelvollisuuksiani keskeneräisiksi, en ole velkaa kenellekään\nmitään. Kuolemassani ei ole muuta häpeällistä kuin kuolintapani. Se\nriittääkin Verrièresin porvarien silmissä mainiosti minulle häpeäksi,\nmutta jos heitä arvostelee älyllisesti, onko maailmassa mitään\nhalveksittavampaa kuin he? Ja saan vähällä vaivalla takaisin heidän\nkunnioituksensa heittelemällä mestauslavalle mennessäni kansalle\nkultarahoja. Kun muistoni liittyy käsitteeseen _kulta_, niin se\nloistaa komeana heidän mielessään!\"\n\nPäädyttyään tällaisiin ajatuksiin, jotka tuossa tuokiossa näyttivät\nhänestä aivan päteviltä, Julien ajatteli: \"Nyt minulla ei ole tässä\nmaailmassa mitään tekemistä. Ja hän vaipui sikeään uneen.\"\n\nNoin yhdeksän tienoissa illalla vanginvartija herätti hänet,\ntuodessaan illallisaterian sisään.\n\n-- Mitä Verrièresissä puhutaan?\n\n-- Herra Julien, vala, jonka vannoin ristiinnaulitun kuvan edessä\nkuninkaallisessa ylioikeudessa, kun minut asetettiin virkaan, kieltää\nminua puhumasta.\n\nHän oli vaiti, mutta jäi kuitenkin koppiin. Moinen kömpelö\nteeskentely tuntui Julienista huvittavalta. \"Annanpa hänen nyt\nodottaa kauan niitä viittä frangia, jotka hän haluaa ennen kuin myy\nminulle omantuntonsa.\"\n\nKun vartija näki Julienin lopettavan ateriansa yrittämättä houkutella\nhäntä, hän alkoi ovelasti ja liehitellen:\n\n-- Ystävyyteni teitä kohtaan, herra Julien, saa minut puhumaan,\nvaikka sitä sanotaankin oikeudenkäynnille vahingolliseksi, koska se\nsaattaa auttaa teitä puolustautuessanne. Herra Julien kun on kelpo\nmies, tulee varmaankin iloiseksi, jos mainitsen hänelle, että rouva\nde Rénal voi paremmin.\n\n-- Mitä, eikö hän kuollut? Julien huusi tyrmistyen.\n\n-- Mitä, ettekö te sitä sitten tiennyt! vartija vastasi ällistynyt\nilme kasvoillaan. Se muuttui pian iloiseksi rahanahneudeksi. -- Olisi\nvain oikeus ja kohtuus, jos herra antaisi jotakin kirurgille, joka ei\nlain mukaan saisi oikeastaan puhua. Mutta herraa ilahduttaakseni minä\nmenin hänen luokseen, ja hän kertoi minulle koko asian...\n\n-- Haava ei siis ollut kuolettava? Julien kysyi kiivaasti. --\nVastaatko hengelläsi, että se on totta?\n\nVartija, melkein kahden metrin pituinen jättiläinen, säikähti ja\nperäytyi ovelle. Julien huomasi nyt, ettei hän tätä tietä pääsisi\nperille totuudesta, joten hän siis istuutui ja heitti Noiroudille\nnapoleoninrahan.\n\nJa kun Julien sitten vakuuttui tuon miehen kertomuksesta, ettei\nrouva de Rénalin haava ollut kuolettava, hän tunsi itkun kohoahan\nkurkkuunsa. -- Menkää pois! hän sanoi vartijalle tuimasti.\n\nVartija totteli. Tuskin ovi sulkeutui, kun Julien huudahti: --\nHerrajumala, hän ei olekaan kuollut. Ja Julien lankesi polvilleen ja\nitki kuumia kyyneliä.\n\nTällä vakavalla hetkellä hän tunsi itsensä uskovaiseksi. Mitä siitä,\nettä papit olivat ulkokullattuja? Pystyvätkö he riistämään arvoa\nylhäiseltä jumaluusaatteelta?\n\nNyt vasta Julien alkoi katua rikostaan. Sattuma, joka tuli näin\nmyöhään ja vapautti hänet epätoivosta, lopetti viimein fyysisen\npaineen ja hulluuden tilan, jonka huumeessa hän oli ollut siitä\nsaakka kun oli lähtenyt Pariisista Verrièresiin.\n\nKyyneleet virtasivat. Hän tiesi aivan varmasti, mikä tuomio häntä\nodotti. Hän sanoi itsekseen:\n\n-- Rouva de Rénal siis elää! Hän elää ja voi antaa minulle anteeksi\nja rakastaa minua...\n\nKun vartija seuraavana aamuna hyvin myöhään herätti Julienin, hän\nsanoi:\n\n-- Teillä mahtaa olla tavattoman luja sydän, herra Julien. Olen\nkäynyt täällä kaksi kertaa, mutta en tahtonut herättää teitä. Tuon\nteille tässä kaksi pulloa erinomaista viiniä. Herra Maslon, meidän\nrovastimme lähetti ne teille.\n\n-- Mitä, onko se roisto yhä täällä? Julien kysyi.\n\n-- On, hyvä herra, vartija vastasi nyt melkein kuiskaamalla. -- Mutta\nälkää puhuko niin kovaa, se voisi vahingoittaa teitä.\n\nJulien purskahti nauruun:\n\n-- Nykyisessä asemassani, ystäväni, minua voi vahingoittaa ainoastaan\nse, että te ette olisi minulle lempeä ja inhimillinen... Saatte tästä\nkelpo maksun, Julien jatkoi muuttaen sävyä ja tekeytyen käskeväksi.\nKäytöksensä hän todisti oikeutetuksi antamalla vartijalle rahakolikon.\n\nNoiroud kertoi nyt uudestaan tarkoin kaikki, mitä oli kuullut rouva\nde Rénalista, mutta ei maininnut Elisan käynnistä vankilassa.\n\nMies oli inhottavan tökeröjä mateleva. Yhtäkkiä Julienin päähän\npälkähti: \"Tuo jättiläismöhömaha ansainnee täällä palkkaa vaivaiset\nkolme-, neljäsataa frangia, sillä hänen vankilansa on usein\ntyhjillään. Minä voisin taata hänelle kymmenen tuhatta frangia, jos\nhän karkaisi kanssani Sveitsiin... Ainoa vaikeus olisi saada hänet\nvakuutetuksi, että minä tosiaan pitäisin sanani.\"\n\nMutta kun Julien kuvitteli mielessään, että hänen täytyisi ehkä\nkauankin neuvotella mokoman raukkamaisen olennon kanssa, inho löi\nvastaan, ja hän alkoi ajatella muita asioita.\n\nJa sitten illalla se olikin jo liian myöhäistä. Puoliyön aikaan hänet\ntultiin noutamaan postivaunuilla muualle. Hän oli hyvin tyytyväinen\nmatkatovereihinsa, santarmeihin. Kun aamulla tultiin Besançoniin,\nhänet sijoitettiin suopeasti erään goottilaisen tornin ylimpään\nkerrokseen. Hän arvioi arkkitehtuurin XIV:n vuosisadan tyyliksi,\nihaili sen siroutta ja keveyttä. Kapeasta solasta, joka oli kahden\nmuurin välissä, hän näki syvän pihan ylitse kaistaleen komeaa\nmaisemaa.\n\nSeuraavana päivänä pidettiin lyhyt kuulustelu, jonka jälkeen hänet\njätettiin moneksi päiväksi rauhaan. Hänen mielensä oli aivan tyyni.\nHän näki asiansa varsin yksinkertaisena: \"Tahdoin tappaa, siis minut\ntulee tappaa.\"\n\nHän ei mietiskellyt enää sen enempää koko asiaa. Oikeudenistunto,\nikävä pakko ilmestyä yleisön eteen, puolustautuminen... kaikkia\ntuollaisia hän piti vähäisinä harmeina, ikävystyttävinä\nmuodollisuuksina, joita ennättäisi kyllä aikanaan ajatella.\nKuolemanhetkeään hän ei sen enempää myöskään miettinyt: Sitä\najattelen sitten, kun olen saanut tuomioni. Nykyinen elämä ei\ntuntunut ikävältä, hän katseli kaikkia ilmiöitä uudesta näkökulmasta,\nhänellä ei ollut enää kunnianhimoa. Neiti de La Molea hän muisti\nharvoin. Tunnonvaivat kiduttivat häntä. Ne toivat hänen sieluunsa\nusein rouva de Rénalin kuvan, etenkin yöllä, kun täällä ylhäällä oli\nniin hiljaista, ettei kuulunut muuta kuin tornin ympärillä lentelevän\nmerikotkan viheltelyä.\n\nHän ylisti taivasta siitä, ettei haavoittanut kuolettavasti rouva de\nRénalia. \"Omituista\", hän ajatteli itsekseen, \"luulin, että hän olisi\nmarkiisi de La Molelle lähettämällään kirjeellä ainaiseksi tuhonnut\nelämäni onnen, mutta nyt, kaksi viikkoa tapahtumasta, en enää\nlaisinkaan ajattele sitä, mikä silloin täytti mieleni... Pari, kolme\ntuhatta livreä korkoja, olisin saanut elää rauhassa ihanassa Vergyn\nvuoristossa... Olin onnellinen siihen aikaan... En tuntenut onneani.\"\n\nToisinaan hän saattoi yhtäkkiä kavahtaa tuoliltaan: \"Jos minä olisin\ntappanut rouva de Rénalin, olisin sitten tehnyt itsemurhan...\nTarvitsen välttämättä tämän rauhoittavan tiedon, muuten inhoaisin\näärimmäiseen asti itseäni.\"\n\n\"Tehdäkö itsemurha, siinä pulma\", hän ajatteli. \"Nuo\nsaivartelevat, poloista syytettyä raivoisasti vainoavat tuomarit,\njotka hirtättäisivät parhaimmankin kansalaisen ainoastaan\nsaadakseen kunniamerkin rintaansa... Luiskahtaisin heidän\nkynsistään, pääsisin kuulemasta heidän huonolla ranskankielellä\nsepusteltuja häväistyksiään, joita departementinlehti ylistelee\nkaunopuheisuudeksi... Saanen elää vielä viisi, kuusi viikkoa\nsuunnilleen... Itsemurhako? Ei, sitä en tee, hän päätti muutaman\npäivän kuluttua; Napoleon eli...\"\n\n\"Sitäpaitsi ei oloni ole ollenkaan epämiellyttävä. Asuinpaikka\non rauhallinen, ei tarvitse kärsiä ikäviä ihmisiä\", hän lisäsi\nnaureskellen ja ryhtyi tekemään luetteloa kirjoista, joita halusi\nitselleen Pariisista.\n\n\n\n\nLXVII\n\nLINNANTORNI\n\n\n    Ystävän hauta.\n\n           _Sterne_.\n\nJulien kuuli kovaa hälinää käytävästä. Tähän aikaan ei tavallisesti\nvankilassa tultu käymään. Merikotka lensi kirkuen tiehensä, ovi\naukesi, ja kunnioitettava kirkkoherra Chélan heittäytyi keppi kädessä\nja vapisten hänen syliinsä.\n\n-- Hyvä Jumala, kuinka se on mahdollista, lapseni... Hirviö! pitäisi\nminun sanoa.\n\nEikä kelpo vanhus voinut enää puhua. Julien pelkäsi hänen kaatuvan.\nHänet täytyi taluttaa istumaan. Ajan raskas käsi oli runnellut tuon\nennen niin ryhdikkään miehen. Julienin mielestä hän oli pelkkä varjo\nentisestään.\n\nKun kirkkoherra Chélan jälleen sai ääntä kurkustaan, hän jatkoi:\n\n-- Vasta eilen tuli kirjeenne Strassburgista, jossa lähetitte\nviisisataa frangia Verrièresin köyhille. Se tuotiin minulle Liverun\nvuoristoon, missä elän syrjässä veljenpoikani Jeanin luona. Eilen\nkuulin, mitä on tapahtunut... Hyvä Jumala onko se mahdollista!\n\nEikä vanhus edes itkenyt. Hän oli kuin puulla päähän lyöty,\nmekaanisesti hän lisäsi:\n\n-- Tarvitsette nyt itse rahanne, tuon ne teille.\n\n-- Tahdon ainoastaan nähdä teidät, isä! Julien huudahti liikutettuna.\n-- Minulla on kyllä itselläni rahaa.\n\nMutta minkäänlaista järkipuhetta Julien ei enää saanut kuulla. Vähän\nväliä abbé Chélanin silmiin puhkesivat kyyneleet jotka valuivat\nhitaasti hänen poskiaan pitkin. Sitten hän katseli Julienia ja\njoutui aivan päästään pyörälle, kun Julien otti hänen kätensä ja\nkohotti ne huulilleen. Muuten hänen kasvonsa, jotka ennen niin\nvilkkaasti heijastivat kaikkia hänen jalon sydämensä tunteita,\neivät enää näyttäneet kirkastuvan apaattisesta sammuneisuudestaan.\nPian jokin talonpoika tuli sitten hakemaan vanhusta pois. -- Ei saa\nväsyttää häntä, talonpoika sanoi Julienille, joka tästä ymmärsi hänet\nkirkkoherran veljenpojaksi.\n\nKohtaus teki Julienin sanomattoman surulliseksi, hän ei voinut\nedes itkeä. Kaikki tuntui hänestä masentavalta ja rajattoman\nlohduttomalta, sydän aivan hyytyi.\n\nSe oli raskain hetki hänen rikoksensa jälkeen. Hän oli nähnyt\nkuoleman sen kaikessa rumuudessa. Viimeisetkin kuvitelmat sielun\nsuuruudesta ja ylevyydestä hälvenivät kuin pilvi myrskyn tieltä.\n\nMoista kauheaa sieluntilaa kesti monta tuntia. Henkisen myrkytyksen\ntapahtuessa tarvitaan ruumiillisia lääkkeitä ja Champagne-viiniä.\nJulien olisi halveksinut itseään raukkana, jos olisi turvautunut\nniihin. Hirvittävän päivän iltapuolella, kun hän oli yhtä mittaa\nkävellyt edes takaisin ahtaassa tornikammiossaan, hän huudahti:\n\n-- Kuinka typerä olinkaan! Tuon vanhusraukan näkemisen ei pitäisi\nsyöstä minua tällaiseen kauheaan alakuloisuuteen muuten kuin siinä\ntapauksessa, että kuolisin toisten ihmisten tavalla. Mutta minähän\nkuolenkin parhaassa nuoruudessani, ja se, että elämäni katkeaa äkkiä\nparhaassa nuoruusiässäni, pelastaa minut tuollaisesta surkeasta\nvanhuudenraihnaudesta.\n\nMutta kuinka tahansa Julien koettikin järkeillä, hän tunsi itsensä\nsurulliseksi kuin mikäkin raukka, ja niinpä äskeisen vieraan käynti\nteki hänet onnettomaksi.\n\nHänessä ei ollut enää mitään uljasta eikä suurta, ei roomalaista\nkuntoa. Kuolema näytti hänestä juhlalliselta, ikään kuin vaikeammalta\nkuin ennen.\n\nHän ajatteli: \"Nämä mielentilani vaihtelut saavat olla\nlämpömittarini. Tänä iltana mittari näyttää kymmenen astetta alle sen\nrohkeuden, joka vie mestauslavalle tyynenä. Tänä aamuna minulla oli\ntarvittava rohkeus. Mutta mitäpä tämä vielä merkitsee, kunhan saan\nsen ratkaisevalla hetkellä.\"\n\nVertailu lämpömittariin tuntui hauskalta ja sai ajan kuluinaan\nrattoisammin.\n\nHerätessään seuraavana aamuna hän häpesi edellistä päivää:\n\n-- Olipa onneni ja tyyneyteni vaarassa!\n\nHän aikoi jo melkein kirjoittaa kenraaliprokuraattorille ja pyytää,\nettei ketään saisi päästää hänen luokseen. \"Mutta entäpä Fouqué?\" hän\najatteli sitten. \"Jos hänen päähänsä pälkähtää lähteä Besançoniin,\nmiten pahoilleen hän tulisi!\"\n\nPariin kuukauteen hän ei ollut muistanut Fouquéta. \"Miten lapsellinen\nolin Strassburgissa, ajatukseni eivät ylettyneet takkini kaulusta\npitemmälle.\"\n\nHän kiintyi muistelemaan Fouquéta ja tuli hellemmälle mielelle. Hän\nkäveli kiihtyneenä edes takaisin:\n\n-- Nyt olen varmasti kaksikymmentä astetta alle kuoleman viivan...\nJos tätä heikkoutta vielä jatkuu, on parempi tehdä itsemurha. Kuinka\nsellaiset kuin abbé Maslon ja Valenod iloitsisivat, jos kuolisin niin\nkuin mikäkin porvarispelkuri!\n\nFouqué tuli sittenkin. Tuo rehellinen ja hyvä mies oli aivan sortua\ntuskaan. Hän ei ajatellut muuta, jos hän yleensä pystyi ajattelemaan\nmitään, kuin myydä omaisuutensa ja lahjoa vanginvartija pelastaakseen\nJulienin. Hän kertoi kauan Julienille de La Valetten paosta.\n\n-- Saatat minut vain pahalle mielelle, Julien vastasi, -- de La\nValette oli viaton, mutta minä olen rikollinen. Tahtomattasi\nnäytät minulle, mikä ero meillä on... Mutta oikeinko totta möisit\nminun tähteni koko omaisuutesi? Julien jatkoi sitten, tullen äkkiä\nepäluuloiseksi ja tarkkaavaksi.\n\nFouqué ihastui, kun näki ystävänsä nyt viimeinkin kuuntelevan hänen\nintohimoista suunnitelmaansa, ja esitteli seikkaperäisesti, sadan\nfrangin summia myöten, mitä hän mistäkin omaisuudestaan saisi.\n\nJulien ajatteli: \"Mihin ylevään uhraukseen tuo mies tarjoutuukaan!\nMillä tavoin säästetyt pikku summat, vaivalla kokoonkäärityt roposet,\njoiden kerääntymistapaa nähdessäni häpesin, hän antaisi puolestani!\nAinoakaan noista nuorista herroista, joihin tutustuin hotel de\nLa Molessa ja jotka lukevat Renétä, ei hairahtuisi tällaisiin\nnaurettavuuksiin, mutta kukahan noista koreista pariisilaisista --\npaitsi joku harva, joka on vielä liian nuori, rikkautensa perintönä\nsaanut eikä ole vielä kokenut rahanarvoa -- kykenisi uhrautumaan\ntällä tavoin?\"\n\nJulien ei enää ajatellut Fouquén kovin virheellistä kieltä, eikä\ntämän kömpelöä käytöstä, vaan heittäytyi ystävänsä syliin. Maaseutu\nei ikinä Pariisiin verraten ole saanut kauniimpaa kiitosta. Fouqué\naivan ihastui, sellaisen haltioituneen loisteen hän näki nyt\nystävänsä silmissä ja luuli sen ilmaisevan, että Julien suostui\npakenemaan.\n\nKohdatessaan tällaista _ylevyyttä_ Julien sai takaisin koko tarmonsa,\njonka kirkkoherra de Chélanin näkeminen oli häneltä vienyt. Hän oli\ntosin vielä nuori, mutta käsityksemme mukaan erinomaisen kaunis nuori\nihminen. Tavalliset ihmiset kehittyvät helläsydämisistä viekkaiksi,\nmutta jos Julien olisi saanut elää vanhemmaksi, ikä olisi antanut\nhänelle hyvyyttä, joka olisi ollut hyvinkin liikuttavaa, ja hän\nolisi parantunut hillittömästä epäluuloisuudestaan... Mutta miksikä\nennustelemme sellaista, mikä ei voinut toteutua.\n\nKuulusteluja toimitettiin nyt yhä useammin, vaikka Julien koitti\nkaikin voimin lyhentää juttua, vastaten aina vain: -- Minä tein\nmurhan tai ainakin tahdoin tehdä murhan, harkitun murhan! Sitä\nhän toisti yhtä mittaa. Mutta tuomari oli ennen kaikkea tarkka\nmuodollisuuksien mies. Julienin tunnustukset eivät suinkaan\nlyhentäneet kuulusteluja, närkästyttiväthän ne tuomarin itserakkautta.\n\nJulien ei tiennyt, että hänet oli aiottu muuttaa inhottavaan\nvankiluolaan ja että hän oli saanut ainoastaan Fouquén toimesta\npitää kauniin huoneensa täällä, satakahdeksankymmentä porrasaskelta\nkorkealla. Abbé de Frilair oli niitä vaikutusvaltaisia miehiä, joille\nFouqué hankki polttopuut. Kunnon kauppias sai pääsyn kaikkivaltiaan\nsuurvikaarin puheille. Hänen kuvaamattomaksi ilokseen herra de\nFrilair ilmoitti, että hän aikoi antaa tuomareille puoltolauseen\nJulienista, niin syvän vaikutuksen häneen olivat tehneet Julienin\nhyvät ominaisuudet ja palvelukset, joita hän oli aikoinaan tehnyt\nseminaarille. Fouqué uneksi jo voivansa pelastaa ystävänsä, ja kun\nhän poistui, kumartaen maahan saakka, hän pyysi herra suurvikaaria\nottamaan vastaan kymmenen louisdoria, joilla piti luettaa messuja\nsyytetyn vapauttamiseksi. Tässä Fouqué kuitenkin suuresti erehtyi.\nHerra de Frilair ei ollut mikään Valenod. Hän kieltäytyi ottamasta\nvastaan rahoja, koetti selitelläkin talonpojalle, että hänen olisi\nparempi vain pitää rahansa. Mutta kun hän huomasi, ettei voinut puhua\nkyllin suoraan ellei aikonut päästää suustaan varomattomia, hän\nneuvoi Fouquéta antamaan tuon summan almuna köyhille vanki-raukoille,\njoiden elämä tosiaan oli pelkkää puutetta.\n\nAbbé de Frilair ajatteli: \"Tuo Julien on kummallinen olento, hänen\ntekoaan on mahdoton käsittää, ja minun pitäisi käsittää kaikki...\nEhkäpä hänestä voisi tekaista marttyyrin... Joka tapauksessa saan\npian tietää tämän jutun ytimen ja ehkä tilaisuuden pelotella rouva\nde Rénalia, joka ei anna meille arvoa ja pohjaltaan inhoaa minua...\nJa kenties löydän tästä selkkauksesta keinon sopia julkisesti herra\nde La Molen kanssa, joka suosii tuota pikku seminaarilaista.\"\nOikeusriidat olikin sovittu muutamia viikkoja sitten, ja abbé Pirard\noli lähtenyt Besançonista, missä hän ei muuten suinkaan unohtanut\npuhua Julienin salaisesta syntyperästä. Se oli tapahtunut samana\npäivänä, jona tuo onneton murhayritys rouva de Rénalia vastaan\nVerrièresin kirkossa tehtiin.\n\nJulien näki kuoleman ja itsensä välillä enää ainoastaan yhden\nvastenmielisen asian: Hänen isänsä tulisi todennäköisesti\nkäymään vankilassa. Hän pyysi Fouquélta neuvoa, kirjoittaisiko\nhän kenraaliprokuraattorille ja pyytäisi, kuten aikoi, ettei\nketään päästettäisi hänen luokseen. Puukauppiaan kunniallista ja\nporvarillista sydäntä loukkasi kovin, että Julien inhosi oman\nisänsä kohtaamista, vieläpä tällaisessa tilanteessa. Hän uskoi nyt\nymmärtävänsä, miksi monet ihmiset vihaavat kaikesta sielustaan\nystäviään. Mutta kunnioituksesta onnettomuutta kohtaan hän ei\ntahtonut ilmaista käsityksiään.\n\n-- Missään tapauksessa, hän vastasi Julienille kylmästi, -- sellainen\nmääräys ei tulisi koskemaan sinun isääsi.\n\n\n\n\nLXVIII\n\nMAHTAVA MIES\n\n\n    Mutta tuon naisen liikkeissä on niin paljon salaperäistä,\n    ja hänen vartalonsa on niin siro! Kuka hän lienee?\n\n                                                 _Schiller_.\n\nTornin ovet avattiin seuraavana aamuna hyvin varhain. Julien\nherätettiin äkkiä unesta.\n\n\"Hyvä Jumala, nyt isäni tuli\", hän ajatteli. \"Miten inhottava\nkohtaus!\"\n\nSamassa talonpoikaispuvussa oleva nainen heittäytyi hänen syliinsä.\nJulien tuskin tunsi häntä, hän oli neiti de La Mole.\n\n-- Miten paha olit, vasta kirjeestäsi sain tietää minne jouduit.\nSiitä, mitä kutsut rikokseksi, vaikkei se ole muuta kuin korkeaa\nkostoa, ja mikä osoittaa, kuinka ylevä sydän rinnassasi sykkii,\nkuulin vasta Verrièresissä...\n\nVaikka Julienilla oli neiti de La Molea vastaan epäilyksensä, joita\nhän ei muuten suoraan tunnustanut itselleenkään, hän ihasteli nyt\ntämän kauneutta. Kuinka hän ei olisi huomannut, että Mathilden\nsanoissa ja teoissa puhui jalo ja epäitsekäs tunne, ylevämpi kaikkea,\nmitä joku tavallinen pikkusielu olisi uskaltanut yrittääkään? Julien\ntunsi taas olevansa rakastunut oikeaan kuningattareen, ja tuokion\nkuluttua hän vastasikin seuraavilla niin ajatuksen kuin muodon\npuolesta harvinaisen ylhäisillä sanoilla:\n\n-- Tulevaisuus kuvastui selvänä edessäni. Kuolemani jälkeen annoin\nteidät puolisoksi herra de Croisenoisille, joka siis saisi vaimokseen\nlesken. Tuon kauniin lesken jalo, mutta hiukan liian romanttinen\nluonne olisi tyrmistynyt tästä kummallisesta ja hänelle traagisesta\nja suuresta tapauksesta ja oppinut, näkemään nuoren markiisin todella\nhuomattavat ansiot. Te olisitte alistunut tyytymään tavalliseen\nmaailman onneen, kunnioitettuun aseinaan, rikkauteen, ylhäiseen\narvoon... Mutta nyt, rakas Mathilde, teidän tulonne Besançoniin, jos\nse saadaan tietää, koituu surmaniskuksi herra de La Molelle. Sitä\nen antaisi itselleni anteeksi. Olen jo tuottanut hänelle tarpeeksi\nsurua. Akateemikko sanoo piankin, että markiisi on elättänyt\nkyykäärmettä povellaan.\n\n-- Minun täytyy tunnustaa, etten oikein odottanut teiltä näin viileää\nharkintakykyä ja huolenpitoa tulevaisuudesta, neiti de La Mole sanoi\nvähän harmissaan. -- Kamarineitoni, joka on melkein yhtä varovainen\nkuin tekin, hankki itselleen passin, ja minä tulin nyt rouva\nMicheletin passilla postivaunuissa.\n\n-- Ja rouva Michelet pääsi näin helposti tänne minun luokseni?\n\n-- Aina sinä olet sama ylivoimainen mies, jonka vertaista en näe\nmissään! Ensinnäkin tarjosin sata frangia eräälle oikeudenkirjurille,\nkun hän väitti, että minun on mahdotonta päästä tähän torniin. Mutta\nsaatuaan rahat tuo siisti mies antoi minun odottaa ja lateli lisää\nvaikeuksia. Luulin, että hän aikoi varastaa rahani...\n\nMathilde keskeytti.\n\n-- Niin? Julien kysyi.\n\n-- Älä nyt suutu, rakas pikku Julien, Mathilde jatkoi sulkien hänet\nsyliinsä, -- minun täytyi silloin ilmoittaa tuolle sihteerille\nnimeni, koska hän piti minua jonakin Pariisin työläistyttösenä, joka\noli muka rakastunut kauniiseen Julieniin... Juuri niitä sanoja hän\nkäytti. Minä vannoin hänelle, että olen sinun vaimosi, ja nyt minulla\non lupa tulla luoksesi joka päivä.\n\nJulien ajatteli: \"Tyhmyys on tehty, minä en voinut estää sitä.\nMutta onneksi markiisi de La Mole on niin suuri herra, että yleinen\nmielipide ryhtyy kyllä puolustamaan nuorta everstiä, joka nai näin\nhurmaavan lesken. Ja kuolemani painaa kaikki unhoon.\"\n\nJa niinpä Julien antautui rakkauden onneen, jota Mathilde hänelle\ntarjosi. Siinä oli hulluutta, sielun ylevää korkeutta, kaikkea\nihmeellisintä. Mathilde tarjoutui tosissaan tekemään itsemurhan hänen\nkanssaan.\n\nEnsimmäisten hellyydenpurkauksien jälkeen ja saatuaan nauttia siitä\nonnesta, että näki vielä Julienin, Mathilde tuli äkkiä rajattoman\nuteliaaksi. Hän tutki ja tarkasteli rakastajaansa ja huomasi tämän\npaljon arvokkaammaksi kuin oli aavistanutkaan. Hänestä tuntui kun\nhän olisi nähnyt edessään itsensä Boniface de La Molen kuolleista\nnousseena, mutta tässä olennossa oli vieläkin enemmän sankaruutta.\n\nMathilde meni maan etevimpien asianajajien puheille ja loukkasi\nheitä tarjoamalla heille liian kursailematta rahaa, mutta lopulta he\nkuitenkin ottivat rahat vastaan.\n\nPian hänelle selvisi, että kaikki epäilyttävät ja merkittävät asiat\nBesançonissa riippuivat abbé de Frilairin määräysvallasta.\n\nVähäpätöisenä rouva Micheletinä hänen oli ensin voittamattoman\nvaikeata päästä tuon kaikkivaltiaan miehen puheille. Mutta samassa\nlevisi kaupungissa huhu, että eräs tavattoman kaunis nuori\nmuotiliikkeen omistajatar oli rakkaudesta hullaantuneena tullut\nPariisista Besançoniin lohduttamaan nuorta abbé Sorelia.\n\nMathilde kulki aivan yksinään, jalkaisin Besançonin katuja. Hän\nhalusi, ettei tiedettäisi, kuka hän oikeastaan oli. Joka tapauksessa\nhänestä ei ollut aivan hyödytöntä, että hän tekisi väestöön syvän\nvaikutuksen. Mielettömyydessään hän haaveili, että hän yllyttäisi\nkansan meteliin ja pelastamaan Julienin kuolemasta. Neiti de La Mole\nluuli asuansa yksinkertaiseksi, sellaiseksi, kuin ainakin surupuvussa\nesiintyvälle naiselle sopi, mutta oikeastaan hän siinä suhteessa\npisti kaikkien silmään.\n\nHän oli joutunut yleisen huomion kohteeksi, kun hän vihdoin, viikon\nponnistusten jälkeen, pääsi herra de Frilairin puheille.\n\nVaikka hän olikin rohkea, hänen mielessään liittyivät sittenkin\nkäsitteet vaikutusvaltainen kirkon mies ja perinpohjainen ja ovela\nroisto niin läheisesti yhteen että hän aivan vapisi piispantalon\novikelloa soittaessaan. Hän tuskin pysyi seisoallaan, kun hänen\ntäytyi nousta ensimmäisen suurvikaarin huoneistoon johtavia portaita.\nPiispanpalatsi tuntui niin autiolta, että selkää karmi. \"Jos\nistun tuohon nojatuoliin, tuoli voi tarttua minuun käsipuolesta,\nja sitten katoan ainaisesti. Mistäpä kamarineitoni osaisi minua\ntiedustella? Santarmiston päällikkö varoisi ryhtymästä mihinkään\ntoimenpiteisiin... Olenhan aivan yksinäni tässä suuressa kaupungissa!\"\n\nMutta kun hän loi silmäyksen huoneistoon, hän rauhoittui. Ensinnäkin\nhienoon asuun puettu lakeija oli tullut avaamaan hänelle oven. Sali,\njonne hänet pyydettiin odottamaan, ei ollut lainkaan prameileva\nvaan hyvin aistikkaasti sisustettu. Sellaista näkee ainoastaan\nPariisin kaikkein parhaissa kodeissa. Heti kun neiti de La Mole\nnäki herra de Frilairin, joka tuli hänen luokseen isällinen ilme\nkasvoillaan, hänen mielestään haihtuivat kaikki ajatukset paikan\nilkeästä rikollisuudesta. Hän ei huomannut noissa kauniissa kasvoissa\nedes sitä lujaa, hiukan ärtyisää moraalisuuden leimaa, jollaisesta\npariisilaiset eivät pidä. Hienoinen hymy, joka väreili tuon kaikkia\nBesançonin asioita hallitsevan papin huulilla, ilmaisi, että hän oli\nhyvä seuramies, oppinut prelaatti, suuri johtajakyky. Mathilde alkoi\ntuntea olonsa kotoiseksi kuin Pariisissa.\n\nLyhyessä ajassa herra de Frilair sai Mathilden johdelluksi\ntunnustamaan olevansa hänen mahtavan vastustajansa, markiisi de La\nMolen tytär.\n\n-- Minä en ole mikään rouva Michelet, Mathilde sanoi ja ryhdistäytyi\njälleen -- ja se minun on helppo ilmaista, sillä tulin tänne\nneuvottelemaan kanssanne, teidän ylhäisyytenne, mahdollisuudesta\njärjestää asiat niin, että herra de La Vernaye karkaisi. Ensinnäkin\nhänen rikoksensa oli pelkkää ajattelemattomuutta. Nainen, jota hän\nampui, voi nykyään hyvin. Toiseksi minä saatan antaa alavirkailijan\nlahjomiseksi heti viisikymmentätuhatta frangia ja sitoudun myöhemmin\nmaksamaan saman verran lisää. Ja lopuksi, minun ja perheeni\nkiitollisuus ei tule pitämään mitään mahdottomana, kun on palkittava\nherra de La Vernayen pelastajaa.\n\nHerra de Frilair tuntui kummastelevan tätä nimeä. Mathilde näytti\nhänelle useita sotaministeriöstä Julien Sorel de La Vernayelle\nosoitettuja kirjeitä.\n\n-- Teidän ylhäisyytenne huomaa, että isäni piti huolta hänen\ntulevaisuudestaan. Olen mennyt salaa hänen kanssaan avioliittoon.\nIsäni toivoi, että hän olisi huomattava upseeri ennen kuin\nsolmittaisiin tämä hiukan merkillinen avioliitto de La Molen-suvun\njäsenen kanssa.\n\nMathilde näki, että sitä mukaa kun herra de Frilair sai tietää näitä\nhänelle tuntemattomia, tärkeitä asioita, ystävällinen ja iloinen ilme\nhaihtui hänen kasvoiltaan nopeasti. Sijaan tuli oveluus ja ilmeinen\npetollisuus.\n\nAbbé epäili, miten asiat oikeastaan olivat. Hän luki hitaasti\nsotaministeriön kirjeitä. \"Mitenkähän minä voisin käyttää näitä\nmerkillisiä tunnustuksia edukseni?\" hän ajatteli. \"Tässä nyt\npääsen yhtäkkiä läheisiin suhteisiin kuuluisan marsalkatar de\nFervaquesin ystävättären kanssa. Tuo rouva de Fervaques on piispan\nkaikkivaltias sisarentytär. Piispa on mahtimies, joka määrää\nRanskassa piispanpaikat. Tähän asti vain hyvin kaukaa tulevaisuudesta\nkangastelevat toiveeni astuvat nyt odottamatta aivan eteeni. Tämä voi\nauttaa minut tarkoitusteni perille.\"\n\nEnsin Mathilde pelästyi, kun huomasi eräänlaisen muutoksen tuon\nmahtavan miehen kasvoissa ja tiesi olevansa hänen kanssaan kahden\nkesken syrjäisessä huoneessa. Mutta sitten hän ajatteli: \"Vielä\npahempi olisi, jos en olisi tehnyt minkäänlaista vaikutusta tämän\nvallasta ja nautinnoista turtuneen papin kylmään, itsekkääseen\nluonteeseen.\"\n\nHerra de Frilair ei osannut oikein pitää varaansa, niin hän kiihottui\nkuvitelmasta, että tie häikäisevälle piispanistuimelle aukeaisi\nhänelle näin nopeasti ja odottamatta, ja hämmästyi neiti de La Molen\nterävyyttä. Mathilde näki hänet kunnianhimoisena ja kiihtymyksestä\nvapisevana, melkeinpä jalkainsa juuressa.\n\nMathilde ajatteli, että kaikki käy hyvin, rouva de Fervaquesin\nystävättärelle täällä ei mikään ole mahdotonta.\n\nJa vaikka mustasukkaisuus yhä kalvoi hänen sydäntään, hän karaisi\nluontonsa ja selitti, että Julien oli marsalkattaren läheinen ystävä\nja tapasi tämän luona miltei joka päivä hänen ylhäisyytensä piispan.\n\nSuurvikaari sanoi nyt, silmät kunnianhimosta tuimina, jokaista sanaa\nkorostaen:\n\n-- Jos tämän departementin huomattavista henkilöistä valittaisiin\narvalla kolmekymmentäkuusi jäsentä valamiehistöön, vaikkapa neljä,\nviisi kertaa perätysten, niin luulisinpä erityisen kovan onnen\nseuraavan itseäni, ellei jokaiselle listalle tulisi kahdeksan,\nkymmenen älykkäintä ystävääni. Saisin melkeinpä aina enemmistön,\nvaltavankin enemmistön, langettavaa tuomiota vastaan. Huomaatte,\nneiti, kuinka helppo minun olisi järjestää vapautus...\n\nAbbé keskeytti äkkiä aivan kuin omia sanojaan oudostellen. Ilmaisihan\nhän nyt asioita, jotka maallikoilta pidetään visusti salassa.\n\nMutta sitten hän hämmästytti Mathildea kertomalla, että\nbesançonilaisia kummastutti ja kiinnosti Julienin seikkailussa\nkaikkein eniten se, että hän oli aikoinaan herättänyt rouva de\nRénalissa intohimoisia tunteita ja rakastanut itsekin kauan tuota\nrouvaa. Herra de Frilair huomasi helposti, miten rajattoman\nrauhattomaksi neiti de La Mole tästä tuli.\n\n-- Jopa kostin! abbé Frilair ajatteli. -- Ja nyt löysin keinon, miten\nhallita tätä päättäväistä pikku naista. Pelkäsinkin, etten onnistuisi\nsiinä.\n\nNeiti de La Molen kasvojen ylhäinen ja vaikeasti taivuteltava ilme\nvain lisäsi abbé Frilairin silmissä hänen harvinaista kauneuttaan,\nja nyt hän näki tuon naisen melkeinpä anelevana edessään. Abbé tuli\njälleen kylmäveriseksi ja alkoi armotta vääntää tikaria neiti de La\nMolen sydämessä.\n\n-- En ollenkaan kummastuisi, hän sanoi keveään tapaan, -- jos\nkerrottaisiin, että herra Sorel ampui mustasukkaisuudesta kaksi\nlaukaustaan tuohon muinoin niin ihailemaansa naiseen. Rouva de\nRénal on vielä varsin viehättävä, ja viime aikoina hän kuuluu\nseurustelleen usein erään abbé Marquinotin kanssa, joka on Dijonista\nja epäsiveellinen kuten ainakin jansenistit.\n\nAbbé de Frilair nautti kiduttamalla mielin määrin tuota kaunista\nnaista, jonka heikkoudesta hän oli päässyt selville.\n\n-- Miksi herra Sorel olisi valinnut tapahtumapaikaksi kirkon, ellei\nsiitä syystä, että hänen kilpailijansa toimitti siellä juuri silloin\nmessua? abbé de Frilair kysyi katsoen Mathildea hehkuvin silmin.\n-- Kaikki myöntävät, että tuo onnenpoika, jota te suojelette, on\nerikoisen älykäs, jopa varovainen mies. Eikö hänen olisi ollut\nmukavampaa piiloutua herra de Rénalin puutarhaan, jonka hän niin\nhyvin tunsi? Siellä, varmasti turvassa näkijöiltä, kiinniottajilta,\nepäilyksiltä, hän olisi voinut helpommin surmata naisen, josta hän\noli mustasukkainen.\n\nMoiset, näennäisesti oikeat päätelmät kiihdyttivät Mathilden aivan\nsuunniltaan. Hän oli pohjimmiltaan ylevä sielu, johon oli kuitenkin\npäässyt syöpymään järkevyyttä, jota suuressa maailmassa luullaan\nihmissydämen tunteiden virheettömäksi kuvastajaksi, ei noin vain\nkyennyt ymmärtämään, että ihminen, jolla on tulinen luonne, voi\nilokseen antaa palttua kaikelle viisaudelle! Niissä ylhäisissä\nPariisin piireissä, joissa Mathilde oli elänyt, ei intohimo useinkaan\npääse vapaaksi viisaudesta, ja ainoastaan viidennen kerroksen\nasukkaat heittäytyvät suin päin ikkunasta kadulle.\n\nNo niin, abbé de Frilair tiesi nyt, millä keinoin voisi hallita\ntilannetta. Hän vihjaili neiti de La Molelle (hän varmaan valehteli),\nettä hän voisi taivutella mielensä mukaan yleistä syyttäjää, jonka\npiti esiintyä Julienia vastaan.\n\nKun nuo kolmekymmentäkuusi valamiestä olisi valittu arvalla tätä\njuttua varten, hän kävisi vartavasten ja henkilökohtaisesti ainakin\nkolmenkymmenen valamiehen puheilla.\n\nEllei Mathilde herra de Frilairin mielestä olisi ollut niin kaunis,\nei hän olisi puhunut näin suoraan ennen kuin vasta viidettä tai\nkuudetta kertaa neuvoteltaessa.\n\n\n\n\nLXIX\n\nSALAISET KEINOT\n\n\n    Castres, 1676. -- Naapuritalossani veli tappoi äskettäin\n    sisarensa; sama aatelismies oli jo ennen tehnyt murhan.\n    Isä pelasti hänen henkensä toimittamalla salaa viisisataa\n    écutä tuomioistuimen jäsenille jaeltaviksi.\n\n    _Locke_, Matka Ranskassa.\n\nKun Mathilde pääsi piispantalosta hän lähetti kursailematta\npikakirjeen rouva de Fervaquesille. Hän ei välittänyt ollenkaan\nsiitä, että mahdollisesti saattoi itsensä huonoon valoon. Kirjeessään\nhän rukoili, että kilpailijatar pyytäisi piispaa lähettämään\nomakätisen kirjelmän abbé Frilairille. Hän meni jopa niinkin\npitkälle, että pyysi marsalkatarta itseään kiirehtimään Besançoniin.\nMustasukkaisen ja ylpeän naisen teoksi tämä oli sankarillista.\n\nTotellen Fouquén viisasta neuvoa, Mathilde varoi hiiskumasta mitään\nnäistä puuhistaan Julienille. Muutenkin Julien oli tullut hänen\nläsnäolostaan levottomaksi. Kuoleman läheisyys oli tehnyt hänet\nkunniallisemmaksi kuin hän eläessään oli ollut, niin että hän nyt\nkärsi tunnonvaivoja ei ainoastaan herra de La Molen, vaan myöskin\nMathilden tähden. Hän pohti: \"On merkillistä, että tulen hänen\nseurassaan hajamieliseksi ja toisinaan ikävystynkin. Mathilde\ntuhoaa itsensä minun vuokseni, ja tällä tavallako sen palkitsen?\nOlenko halpamainen luonne? Moinen kysymys ei olisi johtunut hänen\nmieleensäkään siihen aikaan, kun hän oli kunnianhimoinen. Silloin hän\nei olisi hävennyt mitään muuta kuin epäonnistumista.\"\n\nJulienin kyllästyminen Mathilden seuraan näyttäytyi yhä jyrkempänä\nvastakohtana siitä syystä, että Mathilden rakkaus oli nyt kiihtynyt\naivan mielettömäksi, rajattomaksi intohimoksi. Hän puhui yhtä mittaa\nvain, mitä kaikkea hän aikoi tehdä pelastaakseen Julienin hengen.\n\nMathilde ei olisi nyt tahtonut menettää ainoatakaan elämänsä tuokiota\nyrittämättä jotakin tavatonta toimenpidettä. Niin rakkaus, joka\noli hävittänyt hänestä viimeisenkin ylpeyden rahdun, oli saanut\nhänet valtaansa. Koko ajan, kun hän puhui Julienin kanssa, hän\nsommitteli mitä merkillisempiä ja hänelle itselleen hyvin vaarallisia\nsuunnitelmia. Vanginvartijat, joille oli maksettu hyvin, antoivat\nhänen tulla vankilaan mielensä mukaan. Eikä Mathilde tyytynyt\npelkästään siihen, että uhrasi maineensa, ei, hän melkein halusi\njulistaa koko maailmalle, missä tilassa oli. Tuon rohkean naissielun\nsalaisimpia haaveita oli heittäytyä polvilleen kuninkaan täyttä\nlaukkaa kiitävien Hevosten eteen ja pyytää armoa Julienille ja\nkiinnittää ruhtinaan huomio itseensä vaikkapa antaen sata kertaa\nmurskata ruumiinsa. Kuninkaan seurueeseen kuuluvien ystäviensä avulla\nhän luuli varmasti pääsevänsä Saint-Cloudin puiston osiin, joihin\nyleisöä ei laskettu.\n\nJulien tunsi, ettei hän ansainnut tällaista suurta uskollisuutta.\nTotta puhuen, hän oli kyllästynyt sankaruuteen. Nyt hän olisi\npitänyt kalliina ainoastaan korutonta, lapsellista ja melkein arkaa\nhellyyttä, jota vastoin neiti de La Molen korkealentoinen sielu aina\nvälttämättä ajatteli yleisöä ja _toisia ihmisiä_.\n\nMathildella oli keskellä kaikkia näitä tuskiaankin, eläessään\nainaisessa pelossa rakastajansa puolesta, jonka kuolema saisi merkitä\nhänenkin kuolemaansa, kuitenkin salainen halu hämmästyttää yleisöä\nrakkautensa suuruudella ja uhraavaisten toimenpiteittensä ylevyydellä!\n\nJulien harmitteli itsekseen, ettei liikuttunut tällaisesta\nsankaruudesta. Kuinka hän olisikaan harmitellut, jos olisi saanut\nkuula, mitä kaikkia mielettömyyksiä Mathilde esitteli uskolliselle,\nmutta silti kovin selväjärkiselle ja rajoitetulle Fouquélle? Fouqué\nei oikein ymmärtänyt, että Mathilden alttiudessa oli moittimista,\nsillä hän itsekin olisi mielellään uhrannut kaiken omaisuutensa ja\npannut henkensä mihin vaaraan tahansa Julienin pelastukseksi. Häntä\nhämmästytti, miten paljon rahaa Mathilde syyteli ympärilleen. Alussa\ntäten käytetyt suuret summat herättivät Fouquéssa kunnioitusta,\nkoska hän maalaisena tietysti aina piti rahaa arvossa. Mutta sitten\nhän huomasi, että neiti de La Molen suunnitelmat muuttuivat milloin\nmiksikin, ja lopuksi hän suureksi ilokseen keksi sanan, jolla hän\nsaattoi moittia tuota niin väsyttävää luonnetta: Neiti de La Mole\noli _häilyväinen_. Tällaisesta päätelmästä ei ole kuin lyhyt askel\nsiihen, mikä maalaisten mielestä ansaitsee jyrkimmän paheksumisen,\nnimittäin siihen, että ihminen on _typerä_.\n\n\"Omituista\", Julien ajatteli eräänä päivänä, kun Mathilde lähti\nvankilasta, \"että olen niin tunteeton minulle tuhlattua kiihkeää\nrakkautta kohtaan. Ja kuitenkin jumaloin tuota naista vain kaksi\nkuukautta sitten! Tosin olen lukenut, että kuoleman lähestyminen\nhälventää mielenkiinnon kaikkeen, mutta on kauheaa tietää itsensä\nkiittämättömäksi voimatta asialle mitään. Olenko siis täydellinen\negoisti?\" Ja Julien soimasi ja halveksi tässä suhteessa itseään.\n\nKunnianhimo oli kuollut hänen sydämestään, toinen intohimo noussut.\nHän nimitti tätä tunnonvaivoiksi siitä, että oli tahtonut murhata\nrouva de Rénalin, mutta oikeastaan hän nyt vain rakasti äärettömästi\nrouva de Rénalia! Hän nautti, kun hänet jätettiin yksin ja hän sai\nkenenkään häiritsemättä vaipua muistelemaan niitä onnellisia päiviä,\njotka muinoin oli viettänyt Verrièresissä tai Vergyssä. Noiden, liian\nnopeasti kadonneiden aikojen pienimmätkin tapahtumat hän muisti\nselvästi ja vastustamattoman ilmielävinä. Nykyään hän ei ajatellut\nlaisinkaan Pariisissa saavuttamiaan voittoja. Ne olivat hänestä\nkyllästyttäviä.\n\nMathilde aavisti osittain, että Julienin tunteet yhä muuttuivat.\nMustasukkaisuus sai hänet arvaamaan sen. Hän huomasi selvästi, että\nhänen täytyi nyt taistella Julienin yksinäisyydenrakkautta vastaan.\nJoskus hän mainitsi kauhukseen rouva de Rénalin nimen ja näki\nJulienin vavahtavan. Silloin ei Mathilden rakkaus tiennyt rajaa.\nHän päätti, että jos Julien kuolee, niin hänkin kuolisi. \"Mitähän\nPariisin salongit arvelisivat, jos tietäisivät sellaisen ylimystytön\nkuin minun jumaloivan kuolemaantuomittua näin? Täytyy mennä\nmuinaisiin sankariaikoihin asti ennen kuin löytää niin voimakkaita\ntunteita kuin minun. Täten rakastettiin ainoastaan Kaarle IX:n ja\nHenrik III:n aikakausina.\"\n\nToisinaan, kun hän kiihkeän palavasti painoi Julienin päätä\nsydäntään vasten, hän kauhistui ajatusta: \"Onko mahdollista, että\ntämä ihana pää on tuomittu putoamaan mestauskirveen iskusta? No\nhyvä!\" hän lisäsi leimahtaen sankaruuden tuleen, jossa oli suurta\nonnentuntoa, \"minun huuleni, jotka nyt suutelevat näitä kauniita\nhiuksia, kylmenevät silloin ennen kuin vuorokausi on kulunut siitä\ntapahtumasta.\"\n\nNäiden sankaruuden ja kauhistavan hurmion hetkien muisto otti hänet\nvastustamattomalla voimalla valtoihinsa. Itsemurha-ajatus syöpyi\nhänen sieluunsa ja vallitsi siinä joka hetki, tuo yleensä niin\nsokaiseva ajatus, joka oli hänenlaiselleen ylpeälle luonteelle\naina ollut täysin vieras. Itsetietoisesti Mathilde ajatteli: \"Ei,\nkanta-isieni veri ei ole jäähtynyt vielä suonissani.\"\n\n-- Minulla on teille eräs suuri pyyntö, hänen rakastajansa sanoi\neräänä päivänä. -- Antakaa lapsenne imettäjän hoitoon Verrièresiin,\nrouva de Rénal pitää huolen, että imettäjä hoitaa tehtävänsä hyvin.\n\nMathilde tuli aivan kalpeaksi: -- Nuo ovat kovia sanoja...\n\n-- Se on totta, pyydän sinulta tuhatkertaisesti anteeksi, Julien\nhuudahti heräten unelmistaan ja kietoen hänet syliinsä.\n\nPyyhittyään Mathilden kyyneleet hän jatkoi ajatustaan, mutta nyt\ntaitavammin. Hän käänsi keskustelun alakuloiseen filosofiseen\nsuuntaan. Hän puhui tulevaisuudesta, joka pian katkaistaisiin\nhäneltä. -- Täytyy myöntää, että rakkaus on vain sivuseikka elämässä,\nmutta kuitenkin seikka, joka tapahtuu ainoastaan valiosieluille...\nPoikani kuolema olisi ylpeälle suvullenne onni, ja palvelijat kyllä\nkerran huomaavat sen mielialan. Niinpä tuo onnettomuuden ja häpeän\nlapsi saa huolimatonta hoitoa osakseen... Minä toivon, että hetkellä,\njota en tahdo määrätä, joskin olen kyllin rohkea tietämään, että se\nhetki kyllä tulee, seuraatte minun viimeisiä toivomuksiani. Menette\nnaimisiin markiisi de Croisenoisin kanssa.\n\n-- Minä, kunniani menettänyt!\n\n-- Häpeä ei pysty sellaiseen nimeen kuin teidän. Te olette leski,\nmielipuolen leski! Väitänpä niinkin, ettei rikostani pidetä suinkaan\nhäpäisevänä, kun se ei johtunut rahallisista pyyteistä. Ehkäpä joku\nfilosofi-lainsäätäjä siihen aikaan jo on voittanut aikalaistensa\nennakkoluulot ja saanut kuolemanrangaistuksen poistetuksi. Ja joku\nystävällinen sielu sanoo kenties esimerkiksi: -- Kuulkaa, neiti de\nLa Molen ensimmäinen mies oli tosin hullu, mutta ei mikään heittiö\neikä rikollinen. Oli järjetöntä mestata hänet... Ja minun muistoni\nei olekaan enää häpeäksi, kun vain sopiva aika on kulunut... Teidän\nasemanne maailmassa, teidän varallisuutenne, ja sallikaa minun sanoa,\nmyös älynne auttaa herra de Croisenoista puolisonanne näyttelemään\nsellaista osaa, johon hän yksinään ei mitenkään pystyisi. Eihän\nhänellä ole muita ansioita kuin syntyperänsä ja rohkeutensa. Vaikka\nnämä ominaisuudet riittivät täysin vuonna 1729, ne ovat nykyään,\nvuosisataa myöhemmin vanhanaikaisia ominaisuuksia. Niiden perusteella\nmoni tosin vaatii itselleen oikeuksia, mutta mieheltä, joka pyrkii\nRanskan nuorison johtajaksi, tahdotaan nykyään vielä jos jotakin\nmuuta. Te annatte sille puolueelle, johon liitätte miehenne,\nhuomattavana tukena lujan ja toiminnanhaluisen luomeenne. Teistä voi\nkehittyä jokin Fronden aikojen Chevreusen ja Longuevillen seuraaja.\nMutta silloin, rakas ystävätär, se taivaallinen liekki, joka\nsydämessänne nyt palaa onkin tainnut hieman viilentyä...\n\n-- Suokaa anteeksi, jos sanon tämän teille suoraan, Julien jatkoi\nvielä samaa väitettään monin lausein valmistelujaan, -- suokaa\nanteeksi, viidentoista vuoden kuluttua te pidätte rakkauttanne\nminua kohtaan anteeksiannettavana hulluutena, mutta hulluutena joka\ntapauksessa...\n\nJulien keskeytti yhtäkkiä ja vaipui unelmiinsa. Sitten hän päätyi\ntaas tähän Mathildea syvästi loukkaavaan väitteeseensä:\n\n-- Viidentoista vuoden kuluttua rouva de Rénal jumaloi minun\npoikaani, mutta te olette unohtanut hänet!\n\n\n\n\nLXX\n\nRAUHA\n\n\n    Olen nyt viisas siksi, että silloin olin hullu. Oi sinua,\n    filosofi, joka näet ainoastaan hetken asiat, kuinka lyhyen\n    matkan silmäsi kantavat! Ne eivät ole luodut huomaamaan\n    intohimojen maanalaista työtä.\n\n                                               _Goethe_.\n\nTämän keskustelun keskeytti kuulustelu ja sitten neuvottelu\npuolustusasianajajan kanssa. Tällaiset hetket olivat Julienin täysin\nhuolettomassa, haaveiden täyttämässä elämässä ainoita vastenmielisiä\ntapauksia.\n\n-- Se oli murha ja harkittu murha, Julien toisti sekä tuomarille että\nasianajajalle. -- Pahoittelen, että niin on, hyvät herrat, mutta se\nsupistaa teidän työnne hyvin vähiin, hän lisäsi hymyillen.\n\nJa hän ajatteli itsekseen, kun pääsi noista kahdesta otuksesta\nirti. \"Taidanpa olla peloton mies ja ilmeisesti pelottomampi kuin\nnuo kaksi herraa. He pitävät pian tulevaa kaksintaisteluani, jossa\nvarmasti joudun alakynteen, onnettomuuteni huippukohtana, oikeana\nkauhujen kuninkaana. Ja kuitenkaan minä en ajattele sitä asiaa\nennen kuin juuri sinä päivänä. Sillä minä olen kokenut suuremmankin\nonnettomuuden\", hän jatkoi filosofisesti. \"Minähän kärsin paljon\nkatkerammin silloin ensimmäisellä matkallani Strassburgiin, kun\nluulin, että Mathilde oli hylännyt minut... Kummallista, että minä\nkerran niin koko intohimollani toivoin, että saisin olla Mathilden\nkanssa kahden. Nyt olen aivan välinpitämätön... Toden totta, nyt\ntunnen itseni onnellisemmaksi silloin, kun tuo ihana tyttö ei tule\nyksinäisyyteeni...\"\n\nAsianajaja, mahdoton saivartelija luuli, samoin kuin ihmiset\nyleensä, että Julien oli hulluja että hän oli tarttunut pistooliin\nmustasukkaisuudesta. Eräänä päivänä hän koetti vihjailla\nJulienille, että tällainen selitys, olipa sille pohjaa tai ei,\ntarjoaisi erinomaisen aseen puolustajalle. Mutta silloin syytetty\nsilmänräpäyksessä kavahti kiivaaseen vastarintaan.\n\n-- Varokaa henkeänne, Julien huudahti vimmoissaan, -- jos vielä\nuskallatte päästää sellaisen hirvittävän valheen.\n\nJa arka puolustaja pelkäsi Julienin tappavan hänet siihen paikkaan.\n\nHän valmisteli nykyään puolustuspuhettaan, sillä ratkaiseva hetki\nlähestyi. Koko Besançon ja departementti puhui nyt aina vain tästä\nkuuluisasta jutusta. Julien ei tiennyt siitä mitään. Hän oli\npyytänyt, ettei hänelle puhuttaisi koko asiasta. Ja kun Fouqué ja\nMathilde samana päivänä aikoivat kertoa hänelle eräitä yleisiä\nhuhuja, jotka heidän mielestään herättivät toiveita, Julien keskeytti\nheidät heti alkuun:\n\n-- Antakaa minun elää ihanteellisessa rauhassani. Teidän pikku\npuuhanne, elävän elämän joutavuudet, jotka loukkaavat minua aina\nenemmän tai vähemmän, raastavat minut alas taivaastani. Ihminen\nkuolee niin kuin kuolee ja minä tahdon nähdä kuoleman omalla\ntavallani. Mitä _muut_ minuun kuuluvat? Minun suhteeni noihin\n_muihin_ joutuvat äkkiä katkeamaan. Armahtakaa minua, älkää hiiskuko\nenää noista ihmisistä. Saan tarpeekseni siitäkin, että minun täytyy\nnähdä tuomareita ja asianajajia.\n\nJa hän mietti mielessään: \"Näyttää todella siltä kuin kohtalokseni\nolisi sallittu kuolla unelmieni helmassa. Sellainen vähäpätöinen\nolento kuin minä, joka kaksi viikkoa kuolemansa jälkeen unohdetaan,\nolisi tosiaan aika narri, jos viitsisi näytellä komediaa...\nKummallista kuitenkin, etten tiennyt, miten elämästä nautitaan, ennen\nkuin elämäni loppu tuli minua niin lähelle.\"\n\nHän vietti nämä viimeiset päivät kävellen ylhäällä tornin kaidalla\nparvekkeella, poltellen sikareita, jotka Mathilde oli tuottanut\nerikoisella pikalähetillä Hollannista asti, eikä laisinkaan\naavistanut, että kaikki kaupungin kiikarit käännettiin parvekkeelle\naina hänen ilmestyessään sinne. Hänen ajatuksensa liitelivät kaukana\nVergyssä. Koskaan hän ei puhunut Fouquélle rouva de Rénalista, mutta\npari kertaa ystävä mainitsi hänelle, että rouva de Rénal parani\nnopeasti, ja sanat jäivät omituisena kaikuna hänen sydämeensä.\n\nSillä aikaa kun Julienin sielu majaili melkein aina filosofien\nmaailmoissa, Mathilde järjesteli käytännön asioita, kuten\nylimysolennon sopii. Hän oli saanut rouva de Fervaquesin ja herra de\nFrilairin tuttavallisen kirjeenvaihdon kehittymään niin pitkälle,\nettä siinä lausuttiin jo tuo tärkeä sana: _hiippakunta_.\n\nKorkea-arvoinen kirkkoruhtinas, joka hoiti luetteloa avoimista\npaikoista, kirjoitti sisarensa tyttärelle lähettämäänsä kirjeeseen:\n_Tuo Sorel parka on vain huimapää, toivon että hänet annetaan meille\ntakaisin_.\n\nNähdessään nämä sanat herra de Frilair oli riemusta pakahtua. Hänestä\nnäytti varmalta, että Julien voitaisiin pelastaa.\n\nEllei olisi tuota jakobiinilakia, joka määrää valittavaksi\nmäärättömän monta valamiestä ja jolla vain koetetaan hävittää kaikki\njalosukuisten ihmisten vaikutusvalta, niin vastaisin _päätöksestä_,\nhän sanoi neiti de La Molelle päivää ennen kuin arvalla valittiin\nkolmekymmentäkuusi valamiestä. -- Sainhan aikaan senkin, että\nkirkkoherra N. vapautettiin...\n\nIlokseen herra de Frilair näki seuraavana päivänä arpauurnasta\nnousseiden nimien joukossa viisi Besançonin seurakuntalaista ja\nvieraspaikkakuntalaisista nimet Valenod, de Moirod ja de Cholin. --\nVastaan näistä kahdeksasta valamiehestä, hän vakuutti neiti de La\nMolelle. -- Viisi ensimmäistä ovat ajatuksettomia _koneita_. Valenod\non apurini, de Moirod saa kiittää minua kaikesta, de Cholin on hölmö,\njoka pelkää kaikkea.\n\nSanomalehti levitti valamiesten nimet koko departementille, ja rouva\nde Rénal tahtoi miehensä kuvaamattomaksi kauhuksi lähteä Besançoniin.\nHerra de Rénal sai hänet kuitenkin lupaamaan, että hän pysyisi\nsiellä edes vuoteessa, muuten hänet kutsuttaisiin todistajaksi, ja\nsiitä tulisi omat haittansa. -- Sinä et ymmärrä minun asemaani,\nhoki Verrièresin entinen määri, -- minä kuulun nyt vapaamielisiin\n_luopiona_, kuten he sanovat, joten tuo lurjus de Valenod ja abbé\nde Frilair saavat yleisen syyttäjän ja tuomarin taipumaan kaikkeen\nsellaiseen, mistä minulle koituu kiusaa.\n\nRouva de Rénal myöntyi helposti miehensä vaatimuksiin, sillä hän\najatteli: \"Jos ilmestyisin oikeuteen, näyttäisi siltä kuin tahtoisin\nkostoa.\"\n\nMutta huolimatta siitä, että hän lupasi monta kertaa rippi-isälleen\nja miehelleen, että olisi varovainen, hän kirjoitti heti Besançoniin\nsaavuttuaan omin käsin kullekin valamiehistön jäsenelle:\n\n    \"Arvoisa herra, minä en tule oikeuden eteen, koska läsnäoloni\n    voisi vaikeuttaa herra Sorelin asiaa. Minä en toivo maailmassa\n    mitään muuta kuin, että hänet vapautettaisiin. Se on ainoa\n    toivomukseni. Jos viaton tuomittaisiin kuolemaan minun tähteni,\n    se synkistäisi koko elämäni ja varmasti lyhentäisikin sitä.\n    Kuinka voisitte tuomita hänet kuolemaan, kun minä kerran elän?\n    Ei, yhteiskunnalla ei ole oikeutta riistää kenenkään henkeä,\n    ei varsinkaan sellaisen ihmisen henkeä kuin Julien Sorel.\n    Kaikki ihmiset Verrièresissä tietävät, että hänellä on ollut\n    silloin tällöin mielenhäiriön hetkiä. Tuolla onnettomalla\n    nuorukaisraukalla on mahtavia vihollisia, mutta kuka heistä\n    (ja kuinka tavattoman paljon hänellä niitä onkaan!) väittäisi,\n    ettei hän ole ihmeellisen lahjakas ja syvästi oppinut? Ette\n    nyt astu tuomitsemaan mitään tavallista ihmistä, arvoisa\n    herra. Kahdeksantoista kuukautta me olemme nähneet hänet\n    hurskaana, hyvätapaisena, uutterana miehenä. Vain pari kertaa\n    vuodessa hänelle tuli alakuloisuuden puuska, joka kehittyi\n    jopa mielenhäiriöksi. Koko Verrières, kaikki meidän naapurimme\n    Vergyssä, jossa vietämme kesäämme, koko minun perheeni, itse\n    aliprefekti tunnustavat, että hän on ollut moitteettoman\n    jumalaapelkääväinen. Hän osaa koko Pyhän Raamatun ulkoa. Olisiko\n    jumalaton mies vuosikausia lukenut ja opetellut pyhää kirjaa?\n    Pojillani on kunnia tuoda teille tämä kirje, he ovat vielä\n    lapsia, suvaitkaa kuulustella heitä. He kertovat teille tuosta\n    nuorukaisraukasta kaikki lisäseikat, joita vielä ehkä tarvitsette\n    tullaksenne vakuutetuksi siitä, että hänen rikolliseksi\n    tuomitsemisensa olisi raakalaisuutta. Siten ette kostaisi minun\n    puolestani, vaan surmaisitte minutkin.\n\n    Mitä viholliset voivat väittää tätä tosiasiaa vastaan? Haava,\n    seuraus eräästä heikkopäisyyden puuskasta, jollaisia lapsenikin\n    huomasivat opettajassaan, on niin vaaraton, että voin jo kahden\n    kuukauden kuluttua tapauksesta tulla tavallisissa postivaunuissa\n    Verrièresistä Besançoniin. Jos saan kuulla, arvoisa herra, että\n    te edes epäröitte pelastaa barbaarimaisten lakien käsistä niin\n    vähäisestä rikoksesta syytettyä henkilöä, lähden vuoteestani,\n    jossa pysyn ainoastaan mieheni nimenomaisesta käskystä, ja tulen\n    luoksenne rukoilemaan teitä polvillani.\n\n    Toivon, arvoisa herra, että lausunnostanne ilmenee, ettei rikos\n    teidän mielestänne ollut harkittu, niin teidän ei tarvitse\n    syyttää itseänne viattoman veren vuodattamisesta.\"\n\n\n\n\nLXXI\n\nTUOMIO\n\n\n    Koko maa muistaa pitkät ajat tämän kuuluisan oikeusjutun.\n    Syytetylle suopea mieliala kohosi kiihtymykseksi, sillä hänen\n    rikoksensa oli hämmästyttävä eikä kuitenkaan raaka; ja vaikka\n    se sitä olisi ollutkin, niin olihan nuori mies tavattoman\n    kaunis! Se, että hänen oivallinen asemansa maailmassa loppui\n    näin pian, hellytti ihmisiä lisää. Saako hän langettavan tuomion?\n    kysyivät naiset miehiltä, jotka olivat heidän tuttaviaan, ja\n    odottivat kalpeina vastausta.\n\n                                            _Sainte-Beuve_.\n\nViimein tuli sitten se päivä, jota rouva de Rénal ja Mathilde niin\nkovasti pelkäsivät.\n\nOmituinen liikehtiminen kaupungissa sai heidät vielä suuremman kauhun\nvaltaan, ja myös tyyni Fouqué tuli hieman levottomaksi. Koko maaseutu\noli rynnännyt Besançoniin kuulemaan tämän romanttisen rikoksen\nkäsittelyä.\n\nMoneen päivään ei enää ollut löytynyt tyhjiä huoneita majataloissa.\nOikeuden puheenjohtajaa pommitettiin anelemalla pääsylippuja. Kaikki\nkaupungin naiset tahtoivat olla läsnä oikeussalissa. Kaduilla\nkaupattiin huutaen Julienin muotokuvia, jne.\n\nMathilde piti viimeisenä varakeinona hänen ylhäisyytensä piispan\nomakätistä kirjettä. Tuo kirkkoruhtinas, joka hallitsi Ranskan\nkirkkoa ja jakeli piispanpaikkoja, suvaitsi pyytää, että Julien saisi\nvapauttavan tuomion. Päivää ennen oikeuden istuntoa Mathilde vei\nkirjeen kaikkivaltiaalle suurvikaarille.\n\nHeidän keskustelunsa päätteeksi, kun Mathilde itkuun puhjeten aikoi\nlähteä, herra de Frilair sanoi vihdoinkin hieman avomielisemmin ja\nmelkeinpä itsekin heltyen:\n\n-- Vastaan valamiesten päätöksestä. Niiden kahdentoista henkilön\njoukossa, jotka on määrätty tutkimaan katuuko suojattinne rikostaan\nja ennen kaikkea oliko hänen rikoksensa harkittu, on kuusi\nhenkilöä, joille menestykseni on tärkeä. Ja heille olen vihjannut,\nettä piispaksi pääsyni riippuu heistä. Paroni de Valenod, jonka\ntoimitin Verrièresin määriksi, pitää täydellisesti vallassaan kahta\nalavirkailijaansa, de Moirodta ja de Cholinia. Tosin arpa osui\nkahteen sellaiseen valamieheen, jotka eivät ole kirkon ystäviä.\nMutta vaikka he ovat äärimmäisiä liberaaleja, he tottelevat kaikissa\ntärkeissä asioissa minun määräyksiäni, ja minä olen pyytänyt heitä\näänestämään niin kuin herra de Valenod. Sain tietää, että kuudes\nvalamies, tavattoman rikas, räyhäävä liberaali, havittelee salaa\nitselleen sotaministeriössä erästä hankintasopimusta, joten hän ei\nvarmastikaan halua joutua huonoihin väleihin minun kanssani. Olen\nilmoittanut hänelle, että herra de Valenodin mielipide on minunkin\nmielipiteeni.\n\n-- Ja kuka tuo herra de Valenod sitten on? Mathilde kysyi\nrauhattomana.\n\n-- Jos tuntisitte hänet, uskoisitte, että kaikki käy hyvin. Hän on\nhäikäilemätön suunpieksijä, julkea, raaka, oikein sopiva saamaan\ntyperykset mukaansa. Vuosi 1814 nosti hänet vähäpätöisestä asemasta,\nja nyt minä teen hänestä prefektin. Hän on mies, joka kykenee\nkarkaamaan nyrkein toisten oikeuden jäsenten kimppuun elleivät he\näänestä niin kuin hän.\n\nMathilde tunsi itsensä hieman levollisemmaksi.\n\nUusi hankaluus ilmeni illalla. Päästäkseen nopeasti vastenmielisestä\nnäytöksestä, jonka tulos oli muka varma, Julien oli päättänyt, ettei\npuhuisi oikeuden edessä sanaakaan.\n\n-- Puhukoon asianajaja, hän sanoi Mathildelle. -- Muutenkin minun\ntäytyy liian kauan seistä vihollisteni töllisteltävänä. Nämä\nmaaseutulaiset kadehtivat nopeaa menestystäni, joka on teidän\nansiotanne, ja uskokaa minua, heissä ei ole ainoaakaan, joka ei\ntoivoisi kuolemaani. Mutta jokainen tulee itkemään kuin narri, kun\nminua viedään mestauslavalle.\n\n-- He tahtovat kyllä nähdä teitä nöyryytettävän, se on varsin totta,\nmutta en luule, että he ovat julmia, Mathilde vastasi. -- Minun\noleskeluni täällä Besançonissa ja suruni on herättänyt kaikissa\nnaisissa mielenkiintoa. Teidän kasvojenne kauneus vaikuttaa myös. Jos\npuhutte sanankin tuomarien edessä, kuulijat asettuvat puolellenne.\n\nKun Julien seuravana aamuna kello yhdeksän aikaan laskeutui\nvankihuoneestaan mennäkseen oikeuspalatsin suureen saliin, santarmit\nsaivat vaivoin avatuksi hänelle tietä valtavan ihmislauman läpi,\njoka oli kokoontunut pihalle. Julien oli nukkunut hyvin. Hän oli\ntyyni eikä tuntenut muuta kuin filosofista sääliä tuota laumaa\nkohtaan, joka kateudesta, mutta ei julmuudesta, riensi iloitsemaan\nhänen kuolemantuomiostaan. Hän kummastui suuresti, kun hänen täytyi\nmyöntää itselleen huomanneensa, joutuessaan seisomaan neljännestunnin\ntungoksen keskellä, että yleisössä heräsi lämmin sääli. -- \"Nämä\nmaaseutulaiset eivät olekaan niin ilkeitä kuin luulin\", Julien\najatteli.\n\nIstuntosalin komea arkkitehtuuri oli hänelle pieni yllätys. Puhtainta\ngotiikkaa ja runsaasti hyvin huolellisesti muovailtuja pieniä\nkivipylväitä. Hänestä tuntui kuin hän olisikin Englannissa.\n\nMutta pian Julienin koko huomio kiintyi noin kahteen- tai\nviiteentoista kauniiseen naiseen, jotka olivat ottaneet kaikki paikat\nkolmella tuomarien ja valamiesten kohdalla olevalla parvekkeella,\nvastapäätä syytetyn aitausta. Ja kun hän kääntyi katselemaan yleisöä,\nhän näki amfiteatterin taustalla puolipyöreän lehterinkin täynnä\nnaisia. Heistä suurin osa oli nuoria ja hänestä varsin kauniita.\nHeidän silmänsä hohtivat suurta mielenkiintoa. Alhaalla salissa\ntungos oli tavaton, ovilla tapeltiin, eivätkä vartijat voineet\nhillitä melua.\n\nKun lukemattomat Julienia etsivät silmät näkivät hänet hieman\nkorkeammalla olevalla syytetyn paikalla, kuului ihmetyksen ja hartaan\nmielenkiinnon mutinaa. Tänään olisi luullut, ettei hän ollut vielä\nkaksikymmenvuotiaskaan. Hän oli pukeutunut hyvin yksinkertaisesti,\nmutta moitteettoman aistikkaasti. Hänen tukkansa ja otsansa olivat\nihmeen kauniit. Mathilde oli itse pitänyt huolta hänen ulkoasustaan.\nJulien näytti tavattoman kalpealta. Hän oli tuskin asettunut\npenkilleen, kun hän kuuli joka taholta:\n\n-- Hyvä Jumala, kuinka nuori hän on!... -- Hänhän on aivan lapsi\nvielä... Hän on vieläkin kauniimpi kuin kuvansa.\n\n-- Syytetty, kysyi santarmi, joka istui hänen oikealla puolellaan, --\nnäettekö nuo kuusi naista tuolla parvekkeella?\n\nJa santarmi osoitti hänelle pientä ulkonevaa parveketta amfiteatterin\nja siinä olevain valamiesten paikkain yläpuolella.\n\n-- Siellä on prefektin rouva, santarmi jatkoi, -- hänen vieressään\nmarkiisitar de M..., hän pitää teistä paljon, kuulin hänen puhelevan\ntutkintotuomarin kanssa. Sitten rouva Derville...\n\n-- Rouva Derville! Julien huudahti ja hänen otsansa lehahti aivan\npunaiseksi. Hän ajatteli: \"Hän kirjoittaa rouva de Rénalille, mitä on\nnähnyt täällä.\"\n\nJulien ei tiennyt rouva de Rénalin tulosta Besançoniin.\n\nTodistajien kuulustelu tapahtui pian. Tuskin yleinen syyttäjä oli\nalkanut esittää vaatimustaan, kun kaksi pikku parvekkeella vastapäätä\nJulienia istuvaa naista jo purskahti itkuun. \"Rouva Derville ei\nainakaan helly\", Julien ajatteli, mutta huomasi kuitenkin, että rouva\nDerville oli tullut hyvin punaiseksi.\n\nYleinen syyttäjä pauhasi kehnolla ranskankielellään tehdyn rikoksen\nraakuutta. Julien oli näkevinään, että rouva Dervillen parveketoverit\nkovin paheksuivat hänen sanojaan. Monet valamiehet, jotka ilmeisesti\nolivat noiden vallasnaisten tuttavia, puhelivat heidän kanssaan ja\nvarmaankin rauhoittelivat heitä. \"Tämä on kaikesta päättäen hyvä\nmerkki\", Julien ajatteli.\n\nSiihen saakka hän oli tuntenut pelkkää syvää halveksuntaa kaikkia\nnoita miehiä kohtaan, joiden piti tuomita hänet. Yleisen syyttäjän\nlattea mahtipontisuus vain syvensi hänen inhoaan. Mutta vähitellen\nJulienin nyrpeys hälveni, kun hän huomasi itseensä kohdistuvan\nmielenkiinnon.\n\nHän oli tyytyväinen puolustusasianajajan jäykkään ryhtiin. -- Ei\nonttoja sananparsia, hän sanoi hiljaa, kun asianajaja alkoi puhua.\n\n-- Koko Bossuetin teitä vastaan suunnattu tuulesta temmattu\nsanaryöppy vaikutti eduksenne, asianajaja sanoi. Ja tosiaan, tuskin\nhän oli ehtinyt puhua viittä minuuttia, kun kaikki naiset jo vetivät\nnenäliinansa esille. Puolustaja rohkaistui ja suuntasi tuomareihin\neräitä hyvin tuimia iskuja. Julien vavahti, hän tunsi melkeinpä\nheltyvänsä kyyneliin. \"Armollinen Jumala, mitähän viholliseni nyt\nsanovat?\"\n\nJulien oli jo heltyä, kun hän äkkiä onneksi huomasi, kuinka\njulkeasti herra paroni de Valenod katsahti häneen. Silloin hän\najatteli: \"Tuon roiston silmät leimuavat; kuinka se halpamainen\nraukka nyt riemuitsee! Pelkästään tästä syystä minun täytyisi kirota\nrikostani. Taivas tietää, mitä hän minusta sitten lavertelee rouva\nde Rénalille!\" Ja tämä ajatus hukutti kaikki muut ajatukset hänen\nmielestään. Pian hän heräsi siihen, että kuuntelijat ilmaisivat\nhänelle suosiotaan. Asianajaja oli lopettanut puolustuspuheensa.\nJulien muisti, että kuului tapoihin puristaa asianajajan kättä. Aika\noli mennyt hyvin nopeasti.\n\nTuotiin virvokkeita puolustajalle ja syytetylle. Nyt vasta Julien\nhuomasi erään kummastuttavan seikan, nimittäin, ettei kukaan naisista\nollut lähtenyt istuntosalista syömään päivällistään.\n\n-- Minulla on tosiaan kauhea nälkä, asianajaja sanoi, -- entä teillä?\n\n-- Niin on minullakin, Julien vastasi.\n\n-- Katsokaa, tuolla tuodaan prefektinrouvallekin hänen päivällisensä,\nasianajaja jatkoi viitaten pikku parvekkeelle. -- Rohkeutta vain,\nhyvin menee.\n\nJa istunto alkoi uudestaan.\n\nOikeuden puheenjohtajan tehdessä yhteenvetoa kuulustelusta, kello\nlöi kaksitoista yöllä. Hänen täytyi keskeyttää, ja kellonlyönnit\nkajahtivat oudosti ahdistavan jännityksen vallassa olevassa\nhiljaisessa salissa.\n\n\"Nyt siis alkaa elämäni viimeinen päivä\", Julien ajatteli. Pian hän\nsitten tunsi, että hänellä oli velvollisuuksia omaa itseään kohtaan.\nSiihen saakka hän oli pitänyt liikutustaan kurissa ja pysynyt\npäätöksessään olla puhumatta mitään. Mutta kun oikeuden puheenjohtaja\nkysyi häneltä, oliko hänellä mitään lisättävää, hän nousi pystyyn.\nAivan edessään hän näki rouva Dervillen silmät. Valossa ne näyttivät\ntavattoman hohtavilta. \"Itkeekö hän?\" Julien ajatteli.\n\n-- Herrat valamiehet!\n\nHalveksittavaksi joutumisen pelko, jota luulin voivani kuolemani\nhetkellä uhmata, saa minut puhumaan. Hyvät herrat, minulla ei\nole kunniaa kuulua teidän yhteiskuntaluokkaanne. Näette minussa\ntalonpojan, joka nousi kapinaan halpaa säätyään vastaan.\n\nMinä en pyydä armoa teiltä, Julien jatkoi kireämmällä äänellä.\n-- Minä en kuvittele enkä toivo mitään, minua odottaa kuolema,\nja se on oikein. Minä olin niin rikollinen, että tahdoin riistää\nhengen naiselta, joka ansaitsee paremmin yleistä kunnioitusta kuin\nkukaan. Rouva de Rénal oli ollut minua kohtaan kuin äiti. Rikokseni\non raskas, ja se oli _harkittu_. Olen siis ansainnut kuoleman,\nherrat valamiehet. Mutta vaikka olisinkin vähemmän rikollinen, joka\ntapauksessa näen täällä edessäni miehiä, jotka eivät ole sitä mieltä,\nettä nuoruuteni ehkä ansaitsisi sääliä, sillä he tahtovat tuomita\nminut varoittavaksi esimerkiksi koko sille nuorisojoukolle, joka\nhalvasta ja köyhyyden painamasta luokka-asemastaan huolimatta on\nkyennyt hankkimaan itselleen hyvän kasvatuksen ja uskaltanut liittyä\njoukkoon, jota rikkaat pöyhkeydessään nimittävät seurapiireiksi.\n\n-- Siinä oikea rikokseni, hyvät herrat, ja se tuomitaan nyt sitäkin\nankarammin, kun tuomitsijat eivät ole arvoltaan samaa kuin minä. En\nnäe täällä valamiesten penkeillä ainoaakaan asemastaan kohonnutta\nrahvaanmiestä, vaan pelkkiä vihastuneita porvareita...\n\nKokonaista kaksikymmentä minuuttia Julien puhui tähän tapaan. Hän\npurki kaikki, mitä hänellä oli sydämellään. Yleinen syyttäjä, joka\npyrki ylimystön suosioon, ponnahteli tuolillaan. Mutta vaikka\nJulien antoikin asian käsittelylle hieman abstraktisen käänteen,\nkaikki naiset nyyhkyttivät ja itkivät. Myöskin rouva Derville piti\nnenäliinaa silmiensä edessä. Ennen puheensa lopettamista Julien\nvakuutti vielä, että murha oli harkittu, ja puhui katumuksestaan,\nrajattomasta kunnioituksestaan, jota hän oli tuntenut ennen, elämänsä\nonnellisimpina päivinä, rouva de Rénalia kohtaan, kiintymyksestään,\njoka oli ollut kuin lapsen rakkautta äitiinsä... Rouva Derville\nkirkaisi ja pyörtyi.\n\nKello tuli yksi, kun valamiehet vetäytyivät huoneeseensa. Kukaan\nnaisista ei ollut poistunut paikaltaan. Monien miesten silmissä näkyi\nkyyneliä. Alettiin ensin vilkkaasti keskustella, mutta vähitellen,\nkun valamiesten päätöstä saatiin odottaa kauan, alkoi yleinen\nväsymys vaikuttaa kuuntelijoihin ja tyynnyttää heitä. Tilaisuus sai\njuhlallisen tunnelman, kynttilät paloivat himmenevällä liekillä.\nJulien, joka oli hyvin väsynyt, kuuli lähellään keskusteltavan\nmerkitsiköhän tämä viivytys hyvää vai pahaa. Ilokseen hän huomasi,\nettä yleinen mielipide suosi häntä. Valamiehet eivät vieläkään\ntulleet takaisin, ja silti ei ainoakaan naisista poistunut salista.\n\nKun kello löi kaksi, salissa kävi humahdus. Valamiehistön huoneen\npieni ovi aukeni. Herra paroni de Valenod astui sisään juhlallisena\nja teatraalisesti, kaikkien valamiesten seuraamana. Hän ryki ja\njulisti sitten, että valamiehistö oli omantuntonsa mukaan harkinnut\nasiaa ja huomannut Julien Sorelin syylliseksi murhaan, jopa\nharkittuun murhaan, josta seurasi kuolemanrangaistus. Kuolemantuomio\nluettiin kohta tämän jälkeen. Julien katsoi kelloaan, ja herra de\nLa Valette tuli hänen mieleensä. Kello oli neljännestä yli kaksi.\n\"Tänään on perjantai\", hän ajatteli. \"Niin, mutta oikea onnen päivä\nde Valenodille, joka nyt tuomitsi minut... Minua vartioidaan liian\nhyvin, joten Mathilde ei voi pelastaa minua niin kuin rouva de La\nValette pelasti miehensä... Siispä kolmen vuorokauden kuluttua, juuri\ntällä samalla hetkellä tiedän, mitä se _suuri tuntematon_ on.\"\n\nSamassa hän kuuli parkaisun ja heräsi jälleen tämän maailman\nasioihin. Naiset nyyhkyttivät hänen ympärillään, ja hän näki, että\nkaikkien kasvot olivat kääntyneet erästä pientä parveketta kohti.\nMyöhemmin hän sai tietää, että Mathilde oli istunut siellä kätkössä.\nKun huutoa ei enää kuulunut, kaikki alkoivat jälleen katsella\nJulienia, jolle santarmit koettivat raivata tietä tungoksen läpi.\n\nJulien ajatteli: \"Yritetäänpä nyt käyttäytyä niin, ettei tuo\nde Valenod-lurjus saa tilaisuutta nauraa. Miten hän murtunutta\nteeskennellen ja makeasti lausui tuon päätöksen, josta seuraa\nkuolemanrangaistus, kun taas oikeuden puheenjohtajallakin, joka on\npalvellut tuomarina koko ikänsä, oli kyyneleet silmissä tuomiotani\nlukiessaan. Kuinka de Valenod-nauttikaan saadessaan kerrankin kostaa,\nkoska olimme aikoinaan kilpailijoita rouva de Rénalin rakkaudesta!...\nEn siis saa enää nähdä rouva de Rénalia! Kaikki lopussa... Ei edes\nviimeisiä jäähyväisiä, tunnen sen... Miten onnellinen olisin, jos\nsaisin puhua hänelle, miten kauheasti inhoan rikostani! Haluaisin\nlausua ainoastaan nämä lyhyet sanat: Olen ansainnut rangaistukseni.\"\n\n\n\n\nLXXII\n\n\nKun Julien vietiin takaisin vankilaan, hänet pantiin\nkuolemaantuomittujen huoneeseen. Tavallisesti hän huomasi kaikki\npienimmätkin asiat, mutta nyt hän ei huomannut, ettei häntä oltukaan\ntuotu takaisin torniin. Hän oli vaipunut mietteisiinsä, mitä hän\nsanoisi rouva de Rénalille, jos saisi ennen viimeistä hetkeään onnen\nnähdä tämän. Hän pelkäsi, että rouva de Rénal keskeyttäisi hänen\nselityksensä, ja yritti keksiä sanat, jotka heti kuvaisivat hänen\nkatumuksensa. Kuinka osaan tällaisen teon jälkeen vakuuttaa hänelle,\nettä rakastan ainoastaan häntä? Sillä tahdoinhan kuitenkin silloin\ntappaa hänet joko kunnianhimosta tai rakkaudesta neiti de La Moleen.\n\nAsettuessaan makuulle hän huomasi, että lakanat olivat karkeaa\nkangasta. Silloin hänen silmänsä aukenivat. \"Olenkin vankiluolassa\",\nhän mutisi, \"kuten kuolemaantuomittu ainakin. Oikein tehty... Kreivi\nAltamira kertoi minulle kerran, että Danton ennen kuolinpäiväänsä\nsutkautti rämeällä äänellään: -- Merkillistä, verbiä mestata ei\nvoi taivuttaa kaikissa aikamuodoissa. Voidaan kyllä sanoa: Minut\nmestataan, sinut mestataan, mutta ei: Minä olen mestattu.\"\n\n\"Mutta miksipä ei, jos on elämää haudan toisella puolen?\" Julien\njatkoi... \"Jumaliste, jos joudunkin kristittyjen Jumalan eteen, niin\npaha minut perii. Hän on hirmuvaltias ja hautoo siis aina kostoa.\nHänen raamattunsa on täynnä julmia rangaistuksia. En ole rakastanut\nhäntä milloinkaan, en edes saattanut uskoa, että häntä kukaan\nrehellisesti rakastaisi. Hänellä ei ole armontunnetta (ja Julien\njohdatteli mieleensä useita raamatunkohtia). Hän rankaisee minua\nhirvittävällä tavalla...\n\n\"Mutta ehkäpä kohtaan siellä Fénelonin jumalan! Hän sanonee minulle:\n-- Sinulle pitää paljon anteeksi annettaman, sillä sinä olet paljon\nrakastanut... Mutta olenko sitten paljon rakastanut? Rakastinhan\nrouva de Rénalia, mutta sitten olin hänelle julma. Siinä kuten\nkaikissa muissakin asioissa hylkäsin koruttomuuden ja kainouden ja\ntavoittelin sellaista, mikä loistaa... Mutta minua houkuttelikin\nmelkoinen tulevaisuus!... Sodan sattuessa husaarieversti, rauhan\naikana lähetystösihteeri, ja sitten ministeri... Sillä pian olisin\nperehtynyt asioihin... Ja vaikka olisin ollut ilmeinen pöllö,\nolisiko minun markiisi de La Molen vävynä tarvinnut pelätä mitään\nkilpailijaa? Kaikki tyhmyyteni olisi annettu anteeksi, tai niitä\nolisi paremminkin pidetty ansioina. Mahtavana herrana olisin elänyt\nkomeasti Wienissä tai Lontoossa...\n\n\"Eipä käynyt aivan niin, hyvä herra, vaan giljotiinille kolmen päivän\nkuluttua.\"\n\nJulien nauroi makeasti tätä ajatuksen syrjähyppyä. \"Todellakin,\nihminen on kaksoisolento\", hän päätteli. \"Kuka nyt keksi tuollaisen\nilkeän letkauksen? -- No niin, ystäväni, siis giljotiinille\nkolmen päivän kuluttua\", vastasi hän äskeiselle keskeyttäjälle.\n\"Herra de Cholin vuokraa ikkunan yhdessä abbé Maslonin kanssa,\nniin tulee halvemmaksi. Mutta kumpihan noista herroista siinä\nikkunanvuokrausjutussa varastaa toiselta?\"\n\nSeuraava katkelma Rotroun _Venceslasia_ johtui äkkiä hänen mieleensä:\n\n    LADISLAS.\n    ... mun sieluni on aivan valmis\n\n    KUNINGAS, _Ladislasin isä_.\n    Myös mestauspölkky, päänne sille viekää.\n\n-- Terävästi vastattu, myönsi Julien ja nukkui.\n\nSeuraavana aamuna hän heräsi siihen, että joku kietoi hänet rajusti\nsyliinsä.\n\n\"Nytkö jo!\" Julien kysyi aukaisten kauhistuneena silmänsä. Hän luuli\nolevansa pyövelin käsissä.\n\nSe oli Mathilde. \"Onneksi hän ei tiedä, mitä ajattelin.\" Ja tämä\npäätelmä teki Julienin jälleen aivan tyyneksi. Hän näki, että\nMathilde oli muuttunut niin kuin olisi ollut puoli vuotta sairaana.\nHäntä tuskin enää tunsi.\n\n-- Se halpamainen Frilair petti minut, Mathilde sanoi väännellen\nkäsiään niin vimmoissaan, ettei voinut edes itkeä.\n\n-- Enkö ollut eilen komea, kun pidin puheeni? Julien vastasi. --\nSepitin sellaisen ensi kertaa elämässäni valmistelematta! Tosin on\nsyytä pelätä, että se oli myöskin viimeiseni.\n\nJulien kosketteli nyt Mathilden tunteita yhtä kylmästi kuin\ntaitava pianisti soittimensa näppäimiä. -- Minulla ei ole etuna\nkorkeasyntyisyyttä, se on kyllä totta, hän lisäsi, -- mutta Mathilden\nylväs sielu on nostanut rakastajansa tasolleen. Luuletteko, että\nBoniface de La Mole esiintyi paremmin tuomariensa edessä?\n\nMathilde oli tänään niin teeskentelemätön ja hellä kuin viidennessä\nkerroksessa asustava köyhä tyttö, mutta hän ei saanut Julienilta\nainoaakaan luonnollisempaa sanaa. Julien maksoi hänelle tietämättään\nkaiken tuskan, jota usein oli häneltä saanut.\n\nJulien ajatteli: \"Niilin lähteitä ei tunneta. Ainoakaan ihmissilmä\nei ole nähnyt virtojen kuningasta tavallisena purona. Samoin ei\nainoakaan ihmissilmä näe Julienia heikkona, hyvin yksinkertaisesti\nsiitä syystä, että hän ei ole heikko. Mutta silti sydämeni on herkkä\nheltymään. Arkipäiväisinkin sana, jos se lausutaan todellisella\ntunteella, voi saada ääneni helläksi, jopa kyyneleet silmiini. Kuinka\nmonesti kuivat sydämet ovat minua tuon vikani tähden ylenkatsoneet!\nHe luulivat, että minä pyytäisin armoa, ja sellaista minä en ikinä\nkärsi. Kerrotaan että Danton liikuttui mestauslavan juurella, kun\nmuisti vaimoaan, mutta Danton olikin tehnyt mitättömien raukkojen\nkansasta rohkean ja ehkäissyt vihollisen tulon Pariisiin... Minä taas\ntiedän hyvin, mihin olisin pystynyt... Muille ihmisille olen enintään\nvain jokin _kenties_. Olisinko voinut olla varma itsestäni, jos rouva\nde Rénal, eikä Mathilde, olisi astunut tänne vankiluolaan? Sellaiset\nkuin de Valenod ja muut seudun ylimykset olisivat pitäneet ääretöntä\ntuskaani ja katumustani surkeana kuolemanpelkona. Nuo heikot sielut\nylpeilevät siitä, että rahallisen asemansa ansiosta säilyvät\nkiusauksilta. -- Tästä nyt nähdään, olisivat herrat de Moirod ja\nde Cholin, jotka tuomitsivat minut kuolemaan, sanoneet, -- miten\nkäy, kun syntyy kirvesmiehen poikana! Kyllähän ihmisestä voi tulla\noppinut, älykäskin, mutta entä sydän. Sydäntä ei saa opiskelemalla.\nSama vika tuolla Mathilde-raukallakin, joka nyt itkee... tai joka ei\nenää jaksa itkeäkään\", Julien sanoi katsoen tämän punaisia silmiä...\nJa Julien sulki hänet syliinsä. Todellisen tuskan näkeminen saattoi\nhänet unohtamaan äskeiset päätelmänsä. Hän ajatteli: \"Mathilde on\nvarmaankin itkenyt koko yön, mutta kuitenkin, miten hän kerran häpeää\nsitäkin muistoa! Hän syyttää, että plebeijin halvat ajatustavat\nveivät hänet parhaassa nuoruusiässä harhaan... De Croisenois on\nkyllin heikko mennäkseen hänen kanssaan naimisiin, ja siinä hän\ntotisesti tekee oikein. Mathilde auttaa hänet näyttelemään suurta\nosaa:\"\n\n    \"Sill' oikeudella, jonka sielu vahva, laaja\n    saa hallitakseen arkisielut karkeat.\n\n-- Kas vain kuinka hullunkurista. Nyt kun minun täytyy kuolla,\nmieleeni johtuvat kaikki runot, joita en eläessäni kunnolla osannut.\nSe on kai rappeutumisen merkki.\"\n\nMathilde toisti yhä uudestaan, murtunein äänin:\n\n-- Hän on tuolla toisessa huoneessa.\n\nVihdoin Julien kuuli hänen sanansa \"Hänen äänensä on heikko\", hän\najatteli, \"mutta sävyssä tuntuu vielä käskevä luonne.\" Mathilde puhui\nhiljempaa, ettei vihastuisi.\n\n-- Ja kuka siellä on? Julien kysyi lauhkeasti.\n\n-- Asianajaja, jotta voisitte vedota tuomiosta, allekirjoittaa\nanomuksen.\n\n-- En minä aio vedota.\n\n-- Mitä tarkoitatte? Mathilde vastasi ja loi nyt häneen vihasta\nsäkenöivät silmänsä, -- te ette vetoa, ja miksikä ette, jos saan\nluvan kysyä?\n\n-- Siksi, että tunnen tällä hetkellä uskaltavani kuolla niin, ettei\nkustannuksellani voida nauraa. Kukapa tietää, olenko siihen yhtä\nvalmis sitten kun olen kaksi kuukautta makaillut täällä kosteassa\nvankikomerossa? Sitäpaitsi aavistan, että saan nähdä täällä pappeja,\nisäni... Maailman vastenmielisin asia minulle. Kuollaan pois!\n\nTällainen odottamaton vastarinta ärsytti Mathilden koko ylpeyden\nennalleen. Hän ei ollut voinut tavata abbé Frilairia ennen kuin\nBesançonin vankilan kopit avattiin, joten hänen raivonsa purkautui\nnyt Julieniin. Hän ihaili Julienia kuin jumalaa, ja kuitenkin Julien\nnäki Mathildessa, kun tämä nyt hyvinkin neljännestunnin sadatteli\nJulienin luonnetta ja soimasi itseään siitä, että oli rakastanut\nJulienia, aivan saman pöyhkeän olennon, joka aikoinaan hotel de La\nMolen kirjastossa oli solvannut häntä niin julmalla tavalla.\n\n-- Velvollisuudesta sukusi kunniaa kohtaan taivaan olisi pitänyt\nluoda sinut mieheksi, Julien sanoi.\n\nItsekseen hän ajatteli: \"Mutta mitä minuun tulee, olisin narri, jos\neläisin vielä kaksi kuukautta tässä inhottavassa kolossa, alttiina\nkaikelle, mitä halpamaista ja nöyryyttävää ylimysjoukkio voi keksiä\n(tässä puhuu jakobiini), ainoana lohtunani tuon hullun naisen\nsadattelut... Hyvä, ylihuomisaamuna suoritan pikku kaksintaistelun\nsen herran kanssa, joka on tunnettu kylmyydestään ja huomattavasta\nnäppäryydestään... Sangen huomattavasta, hänen mefistotelinen minänsä\nvahvisti. Hän ei iske koskaan harhaan! Hyvä, antaa mennä siis.\"\n(Mathilde jatkoi yhä kaunista vakuutteluaan).\n\n-- Ei, hiisi vieköön, minä en vetoa tuomiosta!\n\nTämän päätöksen tehtyään hän vaipui unelmiinsa. \"Postimies tuo\nohiajaessaan sanomalehden kello kuuden aikaan kuten tavallista.\nKello kahdeksan, kun herra de Rénal on lukenut sen, Elisa vie sen\nvarpaillaan sipsutellen _hänelle_ sänkyyn ja laskee peitteelle. Vähän\nmyöhemmin hän herää. Yhtäkkiä hän lukiessaan menee aivan sekaisin,\nhänen kaunis kätensä vapisee, hän lukee näihin sanoihin asti: _Kello\nviisi minuuttia yli kymmenen hänen elämänsä päättyi_. Hän itkee\nkuumia kyyneleitä. Minä tunnen hänet. Vaikka aktinkin murhata hänet,\nhän unohtaa kaiken. Ja se ihminen, jolta tahdoin riistää hengen, jää\nainoaksi, joka vilpittömästi itkee kuolemaani.\"\n\n\"Kas, se oli antiteesi!\" hän huomasi. Ja koko sen neljännestunnin,\nminkä Mathilde vielä syyti hänelle soimauksia, hän ajatteli vain\nrouva de Rénalia. Vastaten kyllä useinkin neiti de La Molelle\nhän ei saanut mielestään muistoa tutusta, Verrièresissä olevasta\nmakuuhuoneesta, ja hän näki, miten tuo Besançonin lehti oli siinä\noranssinkeltaisella silkkipeitteellä ja miten tuo niin valkea käsi\nrutisti kouristuksenomaisesti lehden kasaan. Hän näki rouva de\nRénalin itkevän... tarkkasi jokaisen kyynelpisaran valumista tämän\nihanille kasvoille.\n\nKun neiti de La Mole itse ei saanut Julienia taipumaan, hän kutsui\nasianajajan sisään. Onneksi mies oli entinen Italian-armeijassa\nvuonna 1796 palvellut kapteeni, Manuelin tovereita.\n\nMuodon vuoksi hän nyt vastusti tuomitun päätöstä. Julien tahtoi olla\nkohtelias ja esitti hänelle kaikki vaikuttimensa.\n\n-- Toden totta, käsitän että voi olla aivan samaa mieltä kuin te,\nherra Felix Vaneau myönsi lopulta. Mutta teillä on vielä kolme päivää\naikaa vedota ylemmäksi, ja minun velvollisuuteni on käydä täällä joka\npäivä. Jos tulevina kahtena kuukautena tulivuori purkautuisi vankilan\nalla, niin olisitte pelastettu. Ja saatattehan kuolla tautiinkin, hän\nlopetti katsoen Julienia.\n\nJulien puristi hänen kättänsä: -- Kiitän teitä, te olette kelpo mies.\nAjattelen tätä.\n\nJa kun Mathilde viimein asianajajan kanssa poistui, Julien tunsi\nitsensä paljon suopeammaksi tuota herraa kuin neiti de La Molea\nkohtaan.\n\n\n\n\nLXXIII\n\n\nKolme tuntia myöhemmin hän heräsi syvästä unesta, kun tunsi\nkyynelien tippuvan kädelleen. \"Se on taas Mathilde\", hän ajatteli\nunenhorteessaan. \"Tulee jälleen, uskollisena periaatteilleen,\nhellyydellään järkyttämään päätöstäni.\"\n\nTämä uusi pateettinen kohtaus kyllästytti häntä niin, ettei hän\navannut silmiään. Hänen mieleensä tulivat vaimoaan pakenevan\nBelphegorin säkeet.\n\nHän kuuli omituisen huokauksen ja avasi silmänsä. Siinä oli rouva de\nRénal.\n\n-- Saanko nähdä sinut ennen kuolemaani, vai onko tämä unta? huudahti\nJulien ja heittäytyi rouva de Rénalin jalkoihin. -- Mutta anteeksi\nrouva, olenhan vain murhaaja teidän silmissänne, hän jatkoi heti\nmalttaen mielensä.\n\n-- Minä tulin rukoilemaan, että vetoaisitte ylempään oikeuteen,\ntiedän, että te ette sitä tahdo...\n\nRouva de Rénal ei voinut puhua, ääni tukehtui kyyneliin.\n\n-- Antakaa minulle anteeksi.\n\n-- Jos tahdot, että annan sinulle anteeksi, rouva de Rénal vastasi\nja heittäytyi hänen syliinsä, -- niin vetoa viivyttelemättä\nkuolemantuomiostasi.\n\nJulien vastasi hänelle loputtomilla suudelmilla.\n\n-- Tuletko katsomaan minua joka päivä noiden kahden kuukauden aikana?\n\n-- Sen lupaan. Joka päivä, ellei mieheni nimenomaan estä.\n\n-- Minä lähetän vetoamisanomuksen! Julien huudahti. -- Aivanko totta,\nsinä annat minulle anteeksi? Onko se mahdollista!\n\nJulien kietoi hänet ilosta hulluna rajusti syliinsä. Rouva de Rénal\nhuudahti silloin kivusta.\n\n-- Ei se mitään, se vain vähän koski, hän rauhoitti Julienia.\n\n-- Niin, olkapäähäsi, Julien huudahti ja alkoi itkeä. Hän vetäytyi\nrouva de Rénalista hiukan erilleen ja suuteli suutelemistaan\ntulisesti tämän kättä. -- Kuka aavisti tällaista, kun viimeksi näin\nsinut huoneessasi Verrièresissä?\n\n-- Kuka aavisti silloin, että kirjoittaisin tuon halpamaisen kirjeen\nmarkiisi de La Molelle?\n\n-- Olen aina rakastanut sinua, en ketään muuta kuin sinua.\n\n-- Voiko se olla totta! rouva de Rénal huudahti vuorostaan riemun\nhurmiossa. Hän kumartui Julienin puoleen, joka oli heittäytynyt\npolvilleen hänen eteensä, ja he itkivät kauan yhdessä.\n\nMilloinkaan elämässään Julien ei ollut kokenut tällaista hetkeä.\n\nKun he viimein saivat puhutuksi, rouva de Rénal sanoi:\n\n-- Entäpä sitten se nuori rouva Michelet tai oikeammin neiti de La\nMole, sillä alan todellakin uskoa tuota ihmeellistä tarinaa!\n\n-- Se on ainoastaan näennäisesti tosi, Julien vastasi. -- Hän on\nvaimoni, mutta ei rakastajattareni...\n\nKeskeyttäen toisiaan monen monta kertaa he saivat toki sittenkin\nkerrotuksi kaikki, mitä toinen ei tiennyt. Kirjeen herra de La\nMolelle oli laatinut nuori pappi, rouva de Rénalin rippi-isä, ja\nrouva oli sen sitten kopioinut.\n\n-- Minkä kauheuden teinkään uskonnon tähden! rouva de Rénal huudahti.\n-- Ja kuitenkin lievensin sen kirjeen pahimmat kohdat.\n\nJulienin kiihkeät onnenpurkaukset todistivat, että hän antoi\ntäydellisesti anteeksi. Koskaan hän ei ollut tuntenut rinnassaan näin\nrajatonta rakkautta.\n\n-- Ja kuitenkin luulen, että olen hurskas, rouva de Rénal sanoi\nsitten keskusteltaessa. -- Minä uskon Jumalaan, ja uskon myöskin,\nettä synti, jota nyt teen, on kauhea, mutta kun sittenkin, vaikka\nsinä ammuit kaksi kertaa minua, tulen luoksesi...\n\nVasten rouva de Rénalin tahtoa Julien hukutti hänet suudelmiin.\n\n-- Anna minun puhua, jatkoi rouva de Rénal, minä tahdon kertoa,\nettei se vain unohtuisi minulta... Kun tulen luoksesi, niin kaikki\nvelvollisuudet unohtuvat mielestäni, en tiedä muuta kuin että\nrakastan sinua, tai sana rakkaus on liian heikko. Tunnen sinua\nkohtaan samaa kuin minun pitäisi tuntea ainoastaan Jumalaa kohtaan.\nSe on yhtä aikaa kunnioitusta, rakkautta, tottelevaisuutta... En edes\nymmärrä, mitä minä oikeastaan tunnenkaan... Jos sinä käskisit minua\niskemään vanginvartijaa tikarilla, niin tekisin sen ennen kuin edes\nehtisin ajatella mitään. Selitä minulle, mitä se on ennen kuin lähden\nluotasi. Minä haluan tuntea sydämeni, sillä täytyyhän meidän kahden\nsitten kuukauden kuluttua erota... Niin, eroammeko me? rouva de Rénal\nkysyi hymyillen.\n\n-- Minä peruutan sanani, Julien huudahti ja nousi maasta, -- minä\nen vetoa kuolemantuomiosta, jos sinä aiot riistää henkesi tai\nvahingoittaa itseäsi myrkyllä, pistoolilla, teräaseilla, surmaamalla\nitsesi häkään tai jollakin muulla tavalla.\n\nRouva de Rénalin kasvojen ilme muuttui äkkiä. Eloisa hellyys hälveni,\nja sijaan tuli syvä unelmoiva katse.\n\n-- Jospa me kuolisimme nyt heti? hän sanoi viimein.\n\n-- Kuka tietää, mitä toisessa elämässä kohtaamme, Julien vastasi. --\nEhkä siellä on ikuista tuskaa, ehkä ei mitään. Emmekö viettäisi näitä\nkahta ihanaa kuukautta yhdessä? Kaksi kuukautta, se on monta päivää.\nMilloinkaan en olisi uneksinut sellaista onnea.\n\n-- Todellako?\n\n-- Aivan todella, Julien vahvisti ikionnellisena. Minä puhun niin\nkuin ajattelen. Jumala varjelkoon minua nyt liioittelemasta sinulle.\n\n-- Nuo sanasi ovat minulle käsky, rouva de Rénal sanoi arasti ja\nalakuloisesti hymyillen.\n\n-- No niin, sinä siis vannot minulle niin totta kuin rakastat\nminua, että sinä et vahingoita itseäsi millään suoranaisella etkä\nvälillisellä tavalla... Muista, hän jatkoi, -- että sinun täytyy\nelää poikani vuoksi, jonka Mathilde hylkää palvelusväelle heti kuin\nhänestä tulee markiisitar de Croisenois.\n\n-- Minä vannon, rouva de Rénal sanoi tyynesti, -- mutta tahdonkin\nnyt saada anomuksesi, jonka itse laadit ja allekirjoitat omin käsin.\nMenen henkilökohtaisesti viemään sen prokuraattorille.\n\n-- Varo, sinä häpäiset nimesi.\n\n-- Kun tulin katsomaan sinua tänne vankilaan, koko Besançon ja\nFrance-Comté pitää minua seikkailijattarena, vastasi rouva de\nRénal syvästi tuskissaan. -- Olen polkenut jalkoihini kaikki\nkunniallisuuden lait... Olen kunniaton nainen, tosin mielelläni sinun\ntähtesi...\n\nÄäni kuului niin surulliselta, että Julien sulki hänet syliinsä aivan\nuudella tavalla onnellisena. Tämä ei ollut enää rakkauden juopumusta,\nvaan ääretöntä kiitollisuutta. Nyt hän huomasi ensi kerran, miten\npaljon rouva de Rénal oli hänelle uhrannut.\n\nJoku armelias sydän ilmoitti varmaankin herra de Rénalille hänen\nvaimonsa pitkistä käynneistä Julienin vankikopissa, koskapa mies\nkolmen päivän kuluttua lähetti rouva de Rénalille vaununsa ja jyrkän\nkäskyn, että tämän täytyi heti tulla takaisin Verrièresiin.\n\nTuskallinen ero oli alkuna kaikin puolin huonolle päivälle. Pari\nkolme tuntia myöhemmin Julienille ilmoitettiin, että eräs vehkeilevä\npappi, joka ei ihme kyllä vielä ollut päässyt huomattavaan asemaan\nBesançonin jesuiittojen joukossa, oli aamusta asti aikaillut vankilan\nportilla kadulla. Satoi kaatamalla, ja tuo ulkokullattu näytteli\nmarttyyriä. Julien tunsi ennestään itsensä masentuneeksi ja tämä\nhölmöys tympäisi häntä syvästi.\n\nHän oli jo aamulla kieltäytynyt ottamasta tuota pappia vastaan, mutta\nmies oli itsepäisesti päättänyt, että hänen täytyi saada ripittää\nJulien. Tunnustuksilla, joita hän väittäisi sitten saaneensa kuulla,\nhän hankkisi itselleen Besançonin nuorten naisten suosion.\n\nNyt hän julisti jyrkästi, ettei hän poistuisi vankilan portilta koko\npäivänä eikä seuraavana yönäkään:\n\n-- Jumala on lähettänyt minut tänne hellyttämään tuon uskonluopion\nsydäntä...\n\nJa suurta yleisöä, joka on aina utelias töllistelemään kohtauksia,\nalkoi kerääntyä portille.\n\n-- Niin, rakkaat veljet, pappi sanoi, -- minä vietän tässä koko\npäivän, vietän tulevan yön ja niin monta päivää ja yötä kuin\ntarvitaan. Pyhä henki puhuu minulle, minulle on annettu tehtävä\nylhäältä. Minun täytyy pelastaa tuon nuoren Sorelin sielu. Rukoilkaa\nminun kanssani...\n\nJulien inhosi julkista hälinää ja kaikkea, mikä käänsi yleistä\nhuomiota häneen. Hän aikoi jo käyttää hyväkseen tätä tilaisuutta ja\npujahtaa huomaamattomasti tästä maailmasta, mutta hän toivoi vielä\nsittenkin näkevänsä rouva de Rénalin ja hän oli sokeasti rakastunut.\n\nVankilan portti oli kaikkein vilkasliikenteisimmälle kadulle päin.\nJulienia kidutti ajatus, että siellä tuo likainen pappi keräsi väkeä\nja puhui roskaa. \"Tietysti hän hokee nimeäni joka sekunti!\"\n\nSellaiset hetket tuntuivat kuolemaakin julmemmilta.\n\nPari kolme kertaa, aina tunnin kuluttua, hän kutsui luokseen erään\nvahtimestarin, joka oli hänelle ystävällinen, ja lähetti tämän\nkatsomaan, jos pappi yhä odotteli vankilan portilla.\n\n-- Herra, vahtimestari vastasi aina, -- pappi makaa siellä\npolvillaan liassa, rukoilee ääneensä ja lukee litanioita sielunne\npelastukseksi...\n\n\"Senkin hölmö!\" Julien ajatteli. Ja samassa kuului todellakin\nepäselvää äänten surinaa. Kansa vastasi litanioihin. Kaiken\nharmittavan lisäksi vahtimestarikin liikutteli huuliaan höpötellen\nlatinalaisia sanoja.\n\n-- Ihmiset alkavat luulla, että teidän sydämenne on hirveän paatunut,\nkun ette huoli hurskaan miehen apua, vahtimestari lisäsi.\n\n-- Isänmaani, miten barbaarinen yhä olet! Julien huudahti\nsuuttumuksesta suunniltaan. Ja hän jatkoi ajatustaan ääneen,\nvälittämättä vahtimestarin läsnäolosta:\n\n-- Tuo tyyppi tahtoo vain saada itsestään uutisen sanomalehteen, ja\nnyt hän onnistuu siinä. Vietävän maaseutulaiset! Pariisissa ei minua\nolisi kiusattu näin määrättömästi. Siellä on huijauskin hienompaa.\n\n-- No tuokaa nyt se pyhä pappinne sisään, hän sanoi viimein\nvahtimestarille, ja hiki virtasi hänen otsallaan. Vahtimestari teki\nristinmerkin ja lähti iloissaan täyttämään tätä määräystä.\n\nHurskas pappi oli hirvittävän ruma mies, mutta vielä hirvittävämmän\nlikainen. Kylmä sade teki kopista tavallista pimeämmän ja kosteamman.\nPappi tahtoi syleillä Julienia ja tekeytyi hellämieliseksi, kun hän\nalkoi puhua. Hän oli selvästi mitä kehnoin ulkokullattu. Julien ei\nollut koskaan elämässään tuntenut sielussaan tällaista suuttumusta.\n\nKun pappi oli puhunut neljännestunnin, Julien muuttui täydelliseksi\nraukaksi. Ensi kertaa kuolema tuntui hänestä kauhealta. Hän ajatteli,\nmiten hänen ruumiinsa kaksi päivää mestauksen jälkeen alkaisi\nmädäntyä.\n\nHän oli vähällä pettää itsensä jollakin heikkouden ilmauksella, ja\nsamalla hänen mielensä teki hyökätä papin kimppuun ja kuristaa tämä\nkahleilla, kun hänen päähänsä äkkiä pälkähti pyytää tuota pyhää\nmiestä menemään ja lukemaan heti samana päivänä hänen sielunsa\npuolesta neljänkymmenen frangin arvoinen messu.\n\nSilloin pappi lähti. Kello oli lähes kaksitoista päivällä.\n\n\n\n\nLXXIV\n\n\nPapin lähdettyä Julien alkoi itkeä ja itki sitä, että hänen\ntäytyi kuolla. Hän ajatteli, että jos rouva de Rénal olisi ollut\nBesançonissa, hän olisi tunnustanut tälle heikkoutensa...\n\nJuuri kun hän suri syvimmin, ettei tuo rakas nainen ollut paikalla,\nhän kuuli neiti de La Molen askeleet. Pahinta vankilassa on, ettei\nsaa lukita oveaan, hän ajatteli.\n\nKaikki mitä Mathilde puhui, yhä vain ärsytti Julienia.\n\nMathilde kertoi, että herra de Valenod, jolla nyt oli taskussaan\npaperit, että hänet oli nimitetty prefektiksi, uskalsi oikeuspäivänä\npitää abbé de Frilairia pilkkanaan kerskumalla tuomitsevansa Julienin\nkuolemaan.\n\n-- Ystävänne perhe, jossa hän herätti ja uhitteli tuon\n_porvariaristokraatin_ pikku turhamaisuutta, oli todella huono\nkeksintö, abbé de Frilair sanoi minulle. -- Miksi hän puhui\nsillä tavoin yhteiskuntaluokista? Siten hän neuvoi heille itse,\nmitä poliittinen etu vaati heitä tekemään. Nuo typerykset eivät\najatelleetkaan sitä, vaan olivat valmiit puhkeamaan itkuun. Mutta\nluokkaetu kaunisti heidän silmissään julman kuolemantuomion. Täytyy\nmyöntää, että herra Sorel on sangen kokematon maailman asioissa.\nJos emme saa pelastetuksi häntä armoteitse, hänen kuolemaansa\nvoi sanoa jonkinlaiseksi _itsemurhaksi_... Mathilde ei tiennyt\nkertoa Julienille erästä asiaa, koska hänellä ei vielä ollut siitä\naavistustakaan: Abbé de Frilair piti nimittäin kunnianhimonsa\nvaatimusten mukaisena koettaa päästä Julienin seuraajaksi, kun hän\nkerran näki Julienin tuhoutuvan.\n\nAivan menehtyneenä voimattomaan raivoon ja ikävystymiseensä Julien\nsanoi neiti de La Molelle:\n\n-- Menkää kuulemaan messua, joka luetaan puolestani, ja jättäkää\nminut hetkeksi rauhaan.\n\nMathilde oli jo ennestään hyvin mustasukkainen rouva de Rénalin\nkäyntien takia. Hän oli kuullut rouvan lähteneen kaupungista, ja\nymmärsi, miksi Julien oli niin huonolla tuulella, ja puhkesi itkuun.\n\nMathilden tuska oli todellista. Julien tiesi sen, ja se kiusasi hänen\nmieltään yhä enemmän. Hän kaipasi ehdottomasti yksinäisyyttä, mutta\nmiten se kävisi päinsä? Viimein Mathilde koetettuaan kaikin tavoin\nsuostutella häntä lauhkeammaksi, jätti hänet yksin. Melkein samassa\nFouqué tuli vankilaan.\n\n-- Minä haluan olla yksin, Julien sanoi tuolle uskolliselle\nystävälleen... Ja kun Fouqué näytti olevan kahden vaiheilla,\nhän jatkoi. -- Minä luonnostelen armonanomustani... Muuten, ole\nystävällinen äläkä puhu minulle mitään kuolemasta. Jos sinä päivänä\ntarvitsen jotakin erikoista apua, salli minun itseni mainita siitä.\n\nKun Julien viimeinkin jäi yksin, hän tunsi itsensä murtuneemmaksi ja\npelokkaammaksi kuin ennen. Vähät voimat, mitä hänen heikontuneella\nhengellään oli, hän oli kuluttanut peitellessään sielunsa tilaa neiti\nde La Molelta ja Fouquélta.\n\nIllalla hän keksi jotakin lohduttavaa. Hän ajatteli: \"Jos\nminulle tänä aamuna, hetkellä, jolloin kuolema näytti minusta\nniin rumalta, olisi ilmoitettu, että teloitus tapahtuisi kohta,\nyleisön katseltavaksi joutuminen olisi kyllä kannustanut minut\nmuistamaan kunniaani. Vaikkapa käytökseni olisi kenties ollutkin\nhiukan teennäistä, kuten aran kömpelyksen, kun hän astuu hienoon\nsalonkiin. Eräät tarkkasilmäiset ihmiset, jos heitä nyt yleensä on\nmaaseutulaisten joukossa, olisivat ehkä aavistaneet heikkouteni...\nMutta kukaan ei olisi sitä varsinaisesti _nähnyt.\"_\n\nTämä ajatus tuntui hieman helpottavan. Olen nykyään pelkuri,\nlauleskeli hän itselleen, -- mutta kukaan ei saa sitä tietää.\n\nSeuraavana aamuna häntä odotti melkein vielä ilkeämpi tapaus. Isä\noli jo aikaa sitten ilmoittanut käyvänsä hänen luonaan, ja nyt,\nennen kuin Julien oli vielä herännyt unestaan, vanha, valkotukkainen\nkirvesmies ilmestyi vankikomeroon.\n\nJulien tunsi olevansa heikko. Hän odotti hyvin epämiellyttäviä\nsoimauksia. Ja kiusallisen tunnelman lisäksi hän kärsi sinä aamuna\ntunnonvaivoja juuri siitä, ettei rakastanut isäänsä. Sillä välin\nkun vahtimestari järjesteli vähän koppia kuntoon, Julien ajatteli:\n\"Sattuma työnsi meidät tässä maailmassa toistemme rinnalle, ja me\nolemme tehneet toisillemme yleensä niin paljon pahaa kuin suinkin. Ja\nnyt hän tulee antamaan minulle kuoleman hetkellä viimeisen armottoman\niskun.\"\n\nKohta, kun he jäivät kahden kesken, ukko alkoi katkerasti syytellä\nJulienia.\n\nJulien ei jaksanut hillitä itseään, vaan itki. \"Miten surkean heikko\nolen!\" hän ajatteli vimmoissaan. Nyt hän kiertelee joka paikassa\nkertomassa, miten rohkeuteni petti. Valenod ja kaikki vaivaiset\nteeskentelijät, jotka hallitsevat Verrièresissä iloitsevat siitä! He\novat Ranskan mahtavia, he keräävät itselleen kaikki yhteiskunnalliset\nedut. Tähän asti saatoin toki ylpeillä. Heillä on rahaa, se on totta,\nja heidät kukkuroidaan kaikilla kunnianosoituksilla, mutta minulla\non hengen aateluutta. Mutta nyt tämä todistaja, jota kaikki uskovat,\nvakuuttaa koko Verrièresille, että minä olin heikko kuoleman edessä,\nliioittelee jopa omasta päästään ja värittää tuota heikkouttani!\nSanotaan, että olinkin raukka, kun tosi tuli.\n\nJulien tunsi nääntyvänsä toivottomuuteen. Hän ei tiennyt, miten saisi\nisänsä pois. Hän ei jaksanut teeskennelläkään niin, että olisi voinut\npettää tuota tarkkasilmäistä ukkoa. Se oli tällä hetkellä hänelle\naivan liikaa.\n\nHän mietti päänsä puhki jotakin keinoa.\n\n-- _Minä olen tallettanut rahaa säästööni_ hän huudahti äkkiä. Tämä\nneronleimaus muutti ukon ilmeen ja paransi Julienin asemaa.\n\n-- Minne minä ne nyt annan? Julien jatkoi rauhallisemmin. Äskeisten\nsanojen vaikutus teki hänet jälleen varmemmaksi itsestään.\n\nVanha kirvesmies paloi himosta, etteivät nuo rahat pääsisi hänen\nkynsistään. Näytti siltä kuin Julien olisi aikonut antaa osan niistä\nveljilleen. Ukko innostui puhumaan ja puhui kauan. Julien salli\nitselleen ilon ilveillä isänsä kustannuksella:\n\n-- Kas niin, Herra valaisi minua, miten määrään testamentissani.\nAnnan tuhat frangia kummallekin veljelleni ja loput teille.\n\n-- Hyvin tehty, ukko vastasi. -- Minulle ne loput onkin annettava.\nMutta koska Jumala armossaan hellytti sydämesi, niin täytyy sinun,\njos aiot kuolla kunnon kristittynä, maksaa velkasikin. Vielä\net ole muistanut menoja, joita minulla on ollut ruoastasi ja\nkasvatuksestasi...\n\n-- Siinä näkyy isän rakkaus! hymähti Julien katkerasti itsekseen, kun\nviimein sai jäädä yksin. Sitten vanginvartija tuli pian sisään.\n\n-- Herra Sorel, kun läheiset omaiset käyvät vankeja katsomassa,\nminulla on tapana tuoda hyvää samppanjaa. Se on kalliinlaista, kuusi\nfrangia pullo, mutta se ilahduttaa mieltä.\n\n-- Tuokaa tänne kolme lasia, Julien vastasi malttamattoman innokkaana\nkuin lapsi, ja antakaa noiden kahden vangin, joiden kuulen kävelevän\nkäytävässä, tulla tänne.\n\nVanginvartija toi sisään kaksi kaleereihin tuomittua, jotka olivat\ntehneet jonkin uuden rikoksen ja odottivat takaisin kaleereihin\njoutumista. He olivat varsin iloisia konnia ja oveluutensa,\nrohkeutensa ja kylmäverisyytensä vuoksi aivan erikoisia.\n\n-- Jos annatte minulle kaksikymmentä frangia, yksi heistä esitti\nJulienille, niin kerron teille tarkkaan koko elämäni. Se on _jännä_\njuttu.\n\n-- Mutta latelette tietysti minulle valheita? Julien kysyi.\n\n-- Enpäs, vastasi mies. -- Kaverini kadehtii minulta kahtakymmentä\nfrangia ja antaa minut ilmi jos valehtelen.\n\nHänen tarinansa oli hirvittävä. Se näytti sydämen, jossa ei enää\nollut muuta kuin yksi ainoa intohimo: rahanhimo.\n\nHeidän mentyään Julien oli kuin toinen mies. Hän ei nyt vihannut\nitseään niin raivoisasti kuin äsken. Syvä suru, sen katkerana lisänä\nvielä rohkeuden puute, jonka valtaan hän rouva de Rénalin lähdettyä\njoutui, muuttui nyt melankoliaksi. \"Ellei ulkokuori olisi pettänyt\nminua, olisin huomannut, että Pariisin salongeissakin kuhisee\nsamanlaisia kunniallisia ihmisiä kuin isäni tai samoja viekkaita\nroistoja kuin nuo kaleerivangit, hän ajatteli. Nämä puhuivat\ntotta, mutta milloinkaan ei salonkien herrasväen tarvitse aamulla\nnoustessaan hädissään ajatella: Mistä saan tänään ateriani? Ja he\npöyhkeilevät sitten nuhteettomuudellaan, ja kun heidät valitaan\nvalamiehiksi, he langettavat itsetietoisesti rangaistuksen ihmiselle,\njoka varastaa hopealautasen siksi, että on kuolla nälkään! Mutta jos\non kysymyksessä korkea virka, mahdollisuus menettää tai saada salkku,\nniin nuo kelpo salonkiherrani tekevät aivan yhtä suuria rikoksia kuin\nnämä kaksi kaleerivankia syömisen pakon neuvomina...\"\n\nJulien jatkoi: \"Ei ole mitään _luonnollista oikeutta_. Se on\nikivanha typeryys, joka sopii yleisen syyttäjän kaltaiselle\ntyperykselle, joka ahdisteli minua äskettäin saaliikseen ja jonka\nkantaisä rikastui Ludvig XIV:n aikuisten takavarikoimisten avulla.\nEi ole kerrassaan mitään _oikeutta_, ennen kuin tulee laki, joka\nrangaistuksen uhalla estää keinottelemasta. Lakia _luonnollisempi_\non ainoastaan leijonan ruumiillinen voima tai lyhyesti sanoen nälkää\nja vilua kärsivän olennon _tarve_... Tosiaankin ne ihmiset, joita\nyleensä kunnioitetaan, ovat pelkkiä roistoja, joille onni on ollut\nniin suopea, etteivät he ole joutuneet kiinni itse teossa. Yleinen\nsyyttäjä, jonka yhteiskunta lähettää kimppuuni, on tullut rikkaaksi\nhäpeällisen teon avulla... Minä tein murhan ja siitä ansaitsen\ntuomioni, mutta tätä tekoani huomioonottamatta tuo Valenod, joka\nminut tuomitsi, on sata kertaa vahingollisempi yhteiskunnalle kuin\nminä.\"\n\n\"Loppujen lopuksi\", Julien lopetti surullisena, mutta ilman vihaa,\n\"vaikka isäni on saituri, hän on paljon parempi kuin kaikki nuo\ntoiset. Hän ei ole koskaan rakastanut minua. Minä häpäisen hänet\nvielä kaiken päällisiksi häpeällisellä kuolemallani. Rahanpuutteen\npelko, liioiteltu käsitys ihmisten pahuudesta, jota nimitetään\n_saituudeksi_, saa hänet pitämään niitä kolmea-, neljääsataa\nlouisdoria, jotka voin hänelle jättää, erinomaisena lohdutuksena\nja turvallisuuden perusteena. Jonakin sunnuntaina päivällisaterian\njälkeen hän näyttelee tuota kultaansa kaikille kateellisille\nVerrièresissä. Ja hänen silmäyksensä puhuvat: Kukapa ei teistä tällä\nhinnalla ilokseen ajattelisi, että poikanne on mestattu?\"\n\nTämä ajattelu voi olla totta, mutta se sai toivomaan kuolemaa. Niin\nkului viisi pitkää päivää. Julien oli kohtelias Mathilde-neidille,\njota hän huomasi julman mustasukkaisuuden kiduttavan. Eräänä iltana\nJulien aikoi todellakin tehdä itsemurhan. Hänen sielunsa voimat\nolivat lamaantuneet syvästä surusta, koska rouva de Rénal oli\nlähtenyt pois. Mikään ei enää huvittanut, ei mikään todellisessa eikä\nmielikuvituksen elämässä. Ruumiinliikunnan puute alkoi käydä hänen\nterveydelleen vahingolliseksi tehden hänen luonteensa kiihoittuneeksi\nkuin nuoren saksalaisen ylioppilaan. Hän menetti sen miehekkään\nlujuuden, joka tarmokkaasti vannoen, torjuu kaikki nuo alentavat\najatukset, jotka kiusaavat onnettomien sielua.\n\n\"Minä rakastin maailmassa totuutta... Missä se nyt on? Kaikkialla\npelkkää ulkokultaisuutta tai ainakin säälittävää itsepetosta\nparhaimmissakin, suurimmissakin...\"\n\nJa hänen huulensa vääristyivät syvästä inhosta: \"Ei, ihminen ei voi\nkoskaan luottaa toiseen. Kun eräs rouva järjesti keräyksen orpolasten\nhyväksi, hän väitti, että se ja ruhtinas oli antanut kymmenen\nlouista. Valhetta! Mutta mitä vaadinkaan? Minkälainen Napoleon\noli Pyhän Helenan saarella? Hänen julistuksensa Rooman kuninkaan\nhyväksi oli pelkkää teeskentelevää silmänlumetta. Taivaan Jumala,\njos sellainen mies, vieläpä hetkellä, jolloin onnettomuuden pitäisi\nmuistuttaa hänelle, mitä velvollisuus vaatii, alentuu tuollaisiin\nhuijauksiin, niin kannattaako koko ihmiskunnalta odottaa muuta?...\nMissä on totuus? Uskonnossako... Kyllä\", hän lisäsi huulillaan\nkaikkein syvimmän halveksunnan katkera hymy, \"totuus sellaisten\nmiesten suussa kuin Maslon, Frilair ja Castanède! Ehkäpä se löytyisi\ntodellisesta kristillisyydestä, jolloin papeille ei maksettaisi\npalkkaa enempää kuin apostoleillekaan aikoinaan!... Mutta Pyhä\nPaavalikin sai palkkansa, ilon käskeä, puhua, tietää olevansa\nkuuluisa... Jospa olisi olemassa todellinen uskonto... Höperö, mitä\nkuvittelenkaan. Näen tuossa goottilaisen katedraalin juhlalliset\nväri-ikkunat, ja heikko sydämeni haaveilee niihin ikkunoihin sopivaa\npappia... Hänet sieluni ymmärtäisi, sellaista sieluni tarvitsisi...\nJa sitten kohtaankin tavallisen hölmön, jolla on likainen tukka,\nmiehen, joka on vain jonkinmoinen ritari de Beauvoisis, sillä\nerotuksella, että ritari on hienompi maailmanmies. Mutta oikea\npappi, joku Massillon, Fénelon... Massillon vihki piispaksi\nDuboisin. Saint-Simonin _Muistelmat_ turmelivat minulta Fénelonin...\nMutta olisipa oikea pappi! Silloin vilpittömät sielut löytäisivät\nyhteisen kiinnekohdan tässä maailmassa... Emme olisi enää niin\nyksinäisiä... Tuo hyvä pappi puhuisi meille jumalasta. Minkälaisesta?\nEi suinkaan raamatun jumalasta, julmasta ja verenjanoisesta pikku\nhirmuvaltiaasta... Vaan Voltairen jumalasta, joka on oikeamielinen,\nhyvä, ääretön...\"\n\nJulien tuli levottomaksi ja kiihtyi, kun muisteli eräitä kohtia\nraamatusta, jonka osasi ulkoa. \"Mutta kuinka voisi uskoa tuohon\nsuureen sanaan JUMALA sen jälkeen kun pappimme ovat sitä niin\nhirvittävästi väärinkäyttäneet?\"\n\n\"Vetäytyä yksinäisyyteen!... Mikä kidutus sekin!...\"\n\n\"Minä olen tulossa hulluksi ja harkitsen asioita väärin\", ajatteli\nJulien ja löi kädellään otsaansa. \"Minä elän täällä vankilassa\nyksinäisenä, mutta minä en elänyt _yksinäisenä_ maailmassa. Minun\nseuranani oli _velvollisuudentunto_. Velvollisuus, jonka määräsin\nitselleni, olipa se sitten oikea tai väärä, oli minulle kuin\nvankkarunkoinen puu, johon nojasin myrskyssä. Minä heilahtelin,\nhuojuin sinne tänne, olinhan vain ihminen. Mutta myrsky ei jaksanut\nriistää minua paikaltani.\"\n\n\"Tämän kopin kostea ilma saa minut ajattelemaan auttamatonta\nyksinäisyyttä...\"\n\n\"Ja miksipä enää teeskennellä, jos kerran inhoan ulkokultaisuutta?\nEi, minua ei vaivaa kuoleman läheisyys, ei vankila, ei kostea ilma,\nvaan se, ettei rouva de Rénal ole täällä. Valittaisinko, vaikka minun\ntäytyisi oleskella viikkokausia piilossa hänen talonsa kellarissa,\njos vain saisin nähdä hänet?\"\n\n\"Aikalaisteni vaikutus pääsee minussa voitolle\", ajatteli hän\nja nauroi katkerasti itselleen. \"Minä puhun itsekseni, kuolema\naivan silmieni edessä, mutta kuitenkin teeskentelen... Voi tätä\nyhdeksättätoista vuosisataa!\"\n\n.\".. Metsästäjä laukaisee pyssynsä metsässä, saalis putoaa, hän\nsyöksyy tempaamaan sitä, saapas survaisee kyynärää korkeaan\nmuurahaispesään, hävittää muurahaisten kammiot, hajoittaa ne ja\nniiden munat sinne tänne... Filosofisinkaan muurahaisista ei\nymmärtäisi, mikä tuo musta, valtavan suuri, hirvittävä hahmo oli,\nnimittäin miehen saapas, joka uskomattoman nopeasti tunkeutui heidän\npesäänsä, kun ensin kuului kauhea jyrinä ja punainen tulisuihku\nleimahti. Kuolema, elämä, ikuisuus, varsin yksinkertaisia asioita\nhenkilölle, jolla olisi kyllin kelvolliset aistit käsittääkseen ne...\nPäivänkorento syntyy kesän lämpöisinä kuukausina kello yhdeksän\naamulla ja kuolee jo kello viisi illalla. Kuinka se ymmärtäisi sanaa\n_yö_? Mutta anna sille vielä viisi tuntia lisää aikaa, niin se näkee\nja käsittää, mikä yö on.\"\n\n\"Samoin minäkin, kuolen kahdenkymmenenkolmen vuoden iässä. Antakaa\nminulle vielä viisi vuotta elääkseni rouva de Rénalin kanssa!\"\n\nHän purskahti Mefistoteleen nauruun. -- Kuinka joutavaa tutkistella\nnäitä suuria arvoituksia!\n\n1) Teeskentelen aivan kuin joku olisi minua kuuntelemassa. 2) Unohdan\nelää ja rakastaa, vaikka minulla enää on niin vähän elämän päiviä...\nOnhan rouva de Rénal poissa. Kenties hänen miehensä ei annakaan hänen\nenää tulla Besançoniin, häpäisemään yhä itseään.\n\n\"Tämä saa minut tuntemaan itseni yksinäiseksi eikä suinkaan se, ettei\nole olemassa Jumalaa, vanhurskasta, hyvää, kaikkivaltiasta, Jumalaa,\njoka ei olisi ilkeä, kostonhimoinen...\"\n\n\"Jospa hän olisi olemassa... Lankeaisin hänen jalkoihinsa, anelisin:\nOlen ansainnut kuoleman, mutta suuri Jumala, hyvä Jumala, laupias\nJumala, anna minulle vielä hänet, jota rakastan!\"\n\nYö oli kulunut pitkälle. Kun Julien oli nukkunut tyynesti parisen\ntuntia, Fouqué tuli vankilaan.\n\nJulien tunsi nyt itsensä lujaksi ja päättäväiseksi kuin ainakin\nihminen, joka näkee selvästi oman sielunsa.\n\n\n\n\nLXXV\n\n\n-- En tahdo tehdä tuolle abbé Chas-Bernard-raukalle sellaista\nkepposta, että pyytäisin hänet luokseni, Julien sanoi Fouquélle. --\nHän ei voisi syödä kolmeen päivään sen jälkeen. Mutta koeta hankkia\nminulle joku jansenisti, abbé Pirardin ystäviä, mies, joka ei ole\nvehkeilevä luonne.\n\nFouqué odotti jo malttamattomana tätä ehdotusta. Julien täytti\nsiivosti kaikki, mitä maaseutulaisten käsitys vaatii. Abbé de\nFrilairin suojelemana Julienista oli tullut vankikopissaan\nseurakunnankin suojatti, vaikka hän valitsikin ripittäjäkseen\ntuollaisen papin. Jos hän olisi menetellyt viisaasti hän olisi nyt\nvoinut paeta sieltä. Mutta vankikomeron huono ilma vaikutti, heikonsi\nhänen järkensä. Sitäkin onnellisempi hän oli, kun rouva de Rénal tuli\nhänen luokseen.\n\n-- Minun ensimmäinen velvollisuuteni on sinua kohtaan, rouva de Rénal\nsanoi syleillen Julienia. -- Minä pakenin Verrièresistä...\n\nJulien luopui pienistä turhamaisuudentunteistaan. Hän ei nyt salannut\nrouva de Rénalilta mitään, vaan tunnusti tälle kaikki heikkoutensa.\nJa rouva de Rénal oli Julienille hyvin hellä ja hienotunteinen.\n\nKun rouva de Rénal sitten illalla lähti vankilasta, hän järjesti heti\ntuon papin, joka tavoitteli Julienia kynsiinsä kuin mitäkin saalista,\npuheilleen tätinsä luo. Koska pappi kaikin keinoin pyrki Besançonin\nylimpiin piireihin kuuluvien nuorten naisten suosioon, rouva de Rénal\nsai hänet helposti lähtemään Bray-le-Hautin luostariin, jossa pappi\nlukisi yhdeksänpäiväisen messun.\n\nMillään sanoilla ei voi kuvata, kuinka syvästi ja mielettömästi\nJulien nyt rakasti rouva de Rénalia.\n\nKylväen runsaasti kultaa ympärilleen ja käyttäen ja väärinkäyttäen\nhyväkseen, yleisesti kunnioitetun ja rikkaan jumalisen tätinsä\nvaikutusta rouva de Rénalin onnistui päästä Julienin luo kaksi kertaa\npäivässä.\n\nKun Mathilde sai kuulla tästä, hänen mustasukkaisuutensa ärtyi\naivan hulluudeksi. Abbé de Frilair oli tunnustanut hänelle, ettei\nuskaltaisi, niin vaikutusvaltainen kuin olikin, uhmata sovinnaisia\ntapoja siinä määrin, että sallisi hänen mennä katsomaan ystäväänsä\nuseammin kuin yhden kerran päivässä. Mathilde alkoi nyt pitää rouva\nde Rénalia silmällä, tahtoen tietää kaikki mitä tämä puuhasi. Herra\nde Frilair ponnisti koko terävän älynsä saadakseen neiti de La Molen\nvakuuttuneeksi siitä että Julien oli hänelle arvoton. Suunnattomassa\ntuskassaankin Mathilde rakasti Julienia yhä vain enemmän ja purki\nhänelle melkein joka päivä vimmaansa.\n\nJulien koetti kohdella tuota tyttöraukkaa viimeiseen hetkeensä asti\nniin hyvin kuin suinkin. Hänhän oli täysin turmellut Mathilden\naseman. Mutta rajaton rakkaus rouva de Rénaliin sai hänet sittenkin\nvaltaansa. Kun hän ei keksinyt tekosyitä, miten uskottelisi\nMathildelle, että kilpailijattaren käynnit olivat viatonta laatua,\nhän ajatteli: \"Draaman loppu on lähellä. Se lieventää sitä, etten\nosaa paremmin teeskennellä.\"\n\nNeiti de La Mole sai odottamatta sanoman, että markiisi de Croisenois\noli kuollut. Upporikas herra de Thaler oli uskaltanut hiiskua\njotakin sopimatonta siitä, että Mathilde oli kadonnut kotoaan.\nHerra de Croisenois vaati tätä peruuttamaan sanansa, mutta de\nThaler näytti hänelle silloin joukon hänelle lähetettyjä nimettömiä\nkirjeitä, joissa kuhisi niin paljon taitavasti yhteensovitettuja\nyksityiskohtaisia todisteita, että markiisiparka lopulta aavisti\nja uskoi totuuden. Herra de Thaler suvaitsi laskea asiasta\nepähienoa pilaa. Suunniltaan vihasta ja onnettomuudesta markiisi de\nCroisenois vaati nyt niin ankaria hyvityksiä, että miljonääri piti\nkaksintaistelua parempana. Typeryys voitti. Ihminen, joka enemmän\nkuin moni muu olisi ansainnut rakkautta, kuoli ennen kuin oli\ntäyttänyt kaksikymmentäneljä ikävuottaan.\n\nKuolemantapauksella oli sairaalloinen vaikutus Julienin\nheikontuneisiin sielunvoimiin.\n\n-- Tuo Croisenois-raukka käyttäytyi meitä kohtaan todellakin hyvin\njärkevän ja kunniallisen miehen tavalla, hän sanoi Mathilde-neidille.\n-- Hänen olisi luullut vihaavan minua siihen aikaan, kun te puhuitte\nvaromattomasti äitinne salongissa, ja pyrkivän haastamaan riitaa\nkanssani, sillä kun viha johtuu siitä, että on tullut halveksituksi,\nse on tavallisesti raivoisa.\n\nMarkiisi de Croisenoisin kuolema muutti kaikki Julienin suunnitelmat\nMathilden tulevaisuudesta. Monta päivää Julien koetti saada hänet\nvakuuttumaan, että hänen täytyisi myöntyä herra de Luzin tarjoukseen:\n-- Hän on ujo mies, ei kovinkaan jesuiittamainen, Julien sanoi.\n-- ja hän tulee epäilemättä kosimaan teitä. Hänen kunnianhimonsa\non synkkävärisempää ja johdonmukaisempaa kuin onnettoman de\nCroisenoisin, ja kun hänellä ei ole suvussa herttuoita, hän ei epäröi\nnaida Julien Sorelin leskeä.\n\n-- Ja leskeä, joka nyt halveksii suuria intohimoja, Mathilde vastasi\nkylmästi. -- Sillä se leski on elänyt tarpeeksi nähdäkseen, että\nhänen rakastajansa ottaa kuuden kuukauden kuluttua mieluummin toisen\nnaisen joka oli syynä kaikkiin onnettomuuksiimme.\n\n-- Teette minulle vääryyttä. Pariisilainen asianajaja, joka hoitaa\narmonanomustani, löytää rouva de Rénalin käynneistä itselleen\nerinomaisen kauniita lauseita. Hän kuvailee, kuinka murhan uhrikin\nkunnioittaa ja vaalii murhaajaa. Se voi tehdä uljaan vaikutuksen, ja\nehkäpä kerran vielä näette minut jonkin melodraaman sankarina.\n\nRaivoisa mustasukkaisuus, jota ei voinut mitenkään tyydyttää\nkostamalla, ainainen suru, jossa ei ollut toivoa (sillä vaikka Julien\nolisikin pelastunut, kuinka valloittaa hänen sydämensä takaisin?),\nhäpeä ja tuska, kun rakasti tuollaista uskotonta enemmän kuin\nkoskaan ennen. Kaikki nämä seikat tekivät neiti de La Molen aivan\nsanattomaksi synkkyydestä. Ei herra de Frilair kaikella innollaan\neikä Fouqué suorasukaisuudellaan voinut häntä siitä vapauttaa.\n\nMitä Julieniin tulee, hän eli vain rakkautensa hurmassa ja melkeinpä\ntulevaisuutta muistamatta, lukuunottamatta niitä hetkiä, jolloin\nMathilde tuli häiritsemään. Äärimmäisen ja vilpittömän rakkauden\nvaikutuksesta johtui, että myöskin rouva de Rénal vietti aikaansa\nmelkeinpä yhtä huolettomana ja iloisena kuin Julien.\n\n-- Ennen muinoin, Julien sanoi hänelle, -- kun olisin voinut olla\nniin onnellinen käyskennellessäni kanssasi Vergyn metsissä, hillitön\nkunnianhimo veti kaipuutani mielikuvitusten maille. Minun olisi\npitänyt painaa tätä kättä sydäntäni vasten, joka oli silloin niin\nlähellä huuliani, mutta tulevaisuuden haaveet tempasivat minut\nluotasi pois. Minähän tahdoin lukemattomiin taisteluihin, tuodakseni\nitselleni valtavan onnen... Ja siitä syystä olisin kuollut edes\naavistamatta, mitä onni on, ellette olisi tullut minua tänne\nvankilaan katsomaan.\n\nSattui kaksi tapausta, jotka häiritsivät tätä rauhallista elämää.\nJulienin rippi-isä, vaikka olikin jansenisti, ei pelastunut\njesuiittojen juonilta, vaan joutui tietämättään heidän apurikseen.\n\nEräänä päivänä, hän sanoi, että Julienin täytyisi yrittää kaikki\nmahdollinen hankkiakseen armahdus, muuten hän tekisi itsemurhan\nhirveän synnin. Ja nyt tarjoutui helppo keino. Papistolla oli suuri\nvaikutusvalta Pariisin oikeusministeriössä, Julienin tulisi tehdä\nkääntymys erikoista huomiota herättävällä tavalla.\n\n-- Huomiota herättävällä! Julien toisti. Näyttelettekö tekin, isäni,\nilveilijää aivan kuin lähetyssaarnaaja...\n\n-- Teidän nuoruutenne, jatkoi jansenisti tosissaan, -- sallimuksen\nteille antamat miellyttävät kasvot, rikoksenne syy, jota ei voi\nkäsittää, sankarilliset uhraukset, joihin neiti de La Mole on\nryhtynyt puolestanne, suorastaan kaikki, jopa sekin, että uhrinne\non teidän kanssanne niin hämmästyttävän ystävällisissä väleissä, on\ntehnyt teistä Besançonin nuorten naisten sankarin. He ovat teidän\nasianne vuoksi unohtaneet kaikki, politiikankin... Kääntymyksenne\nherättäisi heidän sydämissään syvää vastakaikua. Teistä voisi koitua\narvaamatonta hyötyä uskonnolle, ja minä teidän sijassanne en olisi\nniin kevytmielinen, että epäröisin, vaikkakin jesuiitat tekisivät\nsamoin kuin te samanlaisessa asemassa! Vai pitäisikö heidän saada\nvahingoittaa oikeaa asiaa tässäkin harvinaisessa tapauksessa, johon\nheidän kyntensä eivät ole ylettäneet? Älköön sitä sallittako...\nKyyneleet, jotka teidän kääntymyksenne saa virtaamaan, huuhtovat pois\nkymmenen Voltaire-painoksen salaa turmelevaa vaikutusta.\n\n-- Ja mitä minulle itselleni sitten jää, jos halveksin itseäni?\nJulien vastasi kylmästi. -- Minä olin kunnianhimoinen enkä moiti\nsiitä itseäni ollenkaan. En poikennut siinä ajan yleisestä hengestä.\nNykyään elän päivästä toiseen. Mutta tunnen, että tekisin maalleni\npahaa, jos antautuisin johonkin raukkamaiseen...\n\nRouva de Rénal sai aikaan toisen välikohtauksen. Se oli Julienille\nvieläkin tuskallisempi. Mikä vehkeilevä ystävätär lieneekään\ntuolle naiiville ja kainolle olennolle uskotellut, että hänen\nvelvollisuutensa oli lähteä Saint-Cloudhun ja heittäytyä kuningas\nKaarle X:n jalkojen juureen.\n\nRouva de Rénal oli tehnyt senkin uhrin, että oli eronnut Julienista,\nja kun hän kerran oli voittanut itsensä niin suuressa asiassa, ei\nhänestä olisi enää tuntunut miltään, vaikka hän olisikin joutunut\nkoko maailman ällisteltäväksi, mikä asema hänestä olisi ennen ollut\nkauhea kuin kuolema.\n\n-- Minä menen kuninkaan luo ja tunnustan suoraan, että sinä\nolet minun rakastajani. Sellaisen ihmisen henki kuin sinun,\non kaikkia muita tärkeämpi. Sanon, että sinä koetit murhata\nminut mustasukkaisuudesta. Tiedetään monia tapauksia, joissa\nnuorukaisraukkoja on pelastunut samanlaisesta asemasta, kun\ninhimillisyys on herännyt valamiehistössä tai kuninkaassa...\n\n-- Minä en ota sinua vastaan, järjestän niin, että vankilan ovet\nsuljetaan sinulta, Julien huudahti, -- ja minä teen varmasti huomenna\nitsemurhan, jos et lupaa minulle pyhästi, ettet ryhdy mihinkään\nsellaiseen, mikä saattaisi meidät yleisen huomion kohteeksi. Sinä et\nole itse keksinyt tätä päähänpistoa lähteä Pariisiin. Sanopa, kuka\nvehkeilijä sinut siihen houkutteli? Olkaamme onnellisia ne harvat\npäivät, mitä meillä vielä on jäljellä. Pysykäämme omassa hiljaisessa\nelämässämme. Rikokseni on liian kiistaton. Neiti de La Molella on\nsuuri vaikutusvalta Pariisissa. Saat uskoa, että hän tekee siellä\nkaikki, mitä ihminen voi. Täällä maaseudulla kaikki rikkaat ja\nparemmat ihmiset vihaavat minua. Sinun tekosi vain ärsyttäisi nuo\nrikkaat minua vastaan ja etenkin kaikki maltilliset ihmiset, jotka\neivät ymmärrä elämän monimutkaisuutta... Älkäämme menetelkö niin,\nettä Maslon ja Valenod, jopa tuhannet heitä paremmatkin saisivat\nnauraa.\n\nVankikopin huono ilma alkoi vaikuttaa Julieniin sietämättömän\ntuhoisasti. Onneksi aurinko säteili luonnossa kauniisti sinä päivänä,\njona hänelle ilmoitettiin, että nyt hänen oli kuoltava, ja hän tunsi\nolevansa täysin rohkea. Hän nautti siitä, että pääsi liikkumaan\nulkona raittiissa ilmassa, aivan kuin pitkät ajat purjehtinut\nmerimies astuessaan maankamaralle.\n\n\"Hyvä on, kaikki käy niin kuin pitää, minä olen nyt rohkea\", Julien\najatteli.\n\nMilloinkaan hän ei ollut tuntenut olleensa niin runollinen kuin\nennen sitä silmänräpäystä, jolloin hänen päänsä katkesi. Suloiset,\nmuinoin Vergyn metsissä vietetyt hetket tulvivat hänen mieleensä\nihmeellisellä voimalla.\n\nKaikki kävi yksinkertaisesti, Julienin käytöksessä ei ollut\nvähäisessäkään määrin teennäisyyttä.\n\nKaksi päivää sitä ennen hän oli sanonut Fouquélle:\n\n-- En lupaa etten liikutu. Tämä ruma, kostea koppi saa minut joskus\nikään kuin kuumeiseen tilaan, jossa en ole tietoinen itsestäni. Mutta\npelkoa en tunne, minun ei nähdä kalpenevan.\n\nHän oli jo ajoissa sopinut, että Fouqué viimeisen päivän aamuna veisi\nneiti de La Molen ja rouva de Rénalin pois kaupungista.\n\n-- Järjestä heidät samoihin ajoneuvoihin, Julien sanoi. -- Pidä\nhuoli, että hevoset kiitävät koko ajan laukkaa. He heittäytyvät\ntoistensa syliin tai ilmaisevat toisiaan kohtaan kuolemankatkeraa\nvihaansa. Kummassakin tapauksessa se lauhduttaa heidän julmaa suruaan.\n\nJulien oli vaatinut rouva de Rénalilta valan, että tämä eläisi\nhoitaakseen Mathilde de La Molen poikaa.\n\n-- Kukapa sen niin varmasti tietää, ehkäpä meillä on vielä\nkuolemammekin jälkeen aistimuksia, Julien puhui eräänä päivänä\nFouquélle. -- Lepäisin, kuten sitä sanotaan, mielelläni pikku\nluolassa sen vuoren rinteellä, jonne koko Verrières näkyy. Olenhan\nkuvaillut sinulle, että monta kertaa, kun yöllä istuin yksinäni siinä\nluolassa ja näin edessäni Ranskan rikkaimman maakunnan niin avarana\nkuin silmä kantoi, kunnianhimo sytytti sydämeni leimuamaan. Se oli\nsiihen aikaan suurin tunteeni... No niin, se luola on minulle rakas,\nja täytyy myöntää, että se on paikalla, josta moni filosofikin voisi\ntulla kateelliseksi. Hyvä, koska nyt nämä Besançonin kirkonmiehet\nhyötyvät kaikesta, niin luulen, että jos taidolla yrittäisit, he\nmöisivät sinulle maalliset jäännökseni.\n\nFouqué onnistuikin tässä murheellisessa kaupanteossa. Hän valvoi\nyöllä kotonaan ystävänsä ruumiin ääressä, kun hän odottamatta näki\nneiti de La Molen astuvan sisään. Muutama tunti aikaisemmin he olivat\neronneet toisistaan kymmenen kilometrin päässä Besançonista. Neidin\nsilmissä oli sairas loiste.\n\n-- Tahdon nähdä hänet, hän sanoi.\n\nFouquén uskallus petti, hän ei voinut puhua eikä nousta paikaltaan.\nHän osoitti suurta sinistä vaippaa, joka oli lattialla. Siihen oli\nkiedottu kaikki, mitä Julienista oli jäljellä. Neiti de La Mole\nheittäytyi polvilleen. Boniface de La Molen ja Marguerite de Valoisin\nmuisto antoi varmaankin hänelle yliluonnollisen rohkeuden. Vapisevin\nkäsin hän avasi vaipan. Fouqué käänsi kasvonsa pois.\n\nHän kuuli Mathilden juoksentelevan huoneessa. Mathilde sytytteli\nkynttilöitä. Kun Fouqué uskalsi katsoa häneen, hän näki, että\nMathilde oli asettanut Julienin pään eteensä pienelle marmoripöydälle\nja suuteli sitä otsalle...\n\nMathilde saattoi rakastajaansa hautaan asti, jonka Julien oli\nitselleen valinnut. Suuri joukko pappeja kulki ruumisarkun perässä,\nmutta neiti de La Mole istui yksinään mustiin verhotuissa vaunuissa\nja kantoi kenenkään tietämättä sylissään sen miehen päätä, jota hän\noli niin paljon rakastanut.\n\nKun siten tultiin vuorenhuipulle, joka oli Jura-vuoriston korkeimpia,\nkaksikymmentä pappia toimitti sydänyöllä tuossa lukemattomilla\nkynttilöillä loistavasti valaistussa pienessä luolassa kuolinmessun.\nKaikki väki pikku vuoristokylistä, joiden läpi hautaussaatto kulki,\noli tullut näiden omituisten juhlamenojen houkuttelemana mukaan.\n\nMathilde seisoi siellä muiden keskellä pitkässä surupuvussa ja\njumalanpalveluksen päätyttyä hän heitätti kansalle tuhansittain\nviiden frangin rahoja.\n\nJäätyään Fouquén kanssa kahden kesken hän tahtoi omin käsin haudata\nrakastajansa pään.\n\nFouqué oli tulla hulluksi surusta.\n\nNeiti de La Molen toimesta tuo kallioluola kaunistetun\nmarmoriveistoksilla, jotka teetettiin suurin kustannuksin Italiassa.\n\nRouva de Rénal piti uskollisesti lupauksensa. Hän ei koettanut\nriistää henkeään, mutta kolme päivää Julienin kuoleman jälkeen hän\nkuoli lapsiaan syleillen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYleinen mielipide, joka muuten hankkii _vapauden_, puuttuu\nsiihen, minkä kanssa sillä ei ole mitään tekemistä, esimerkiksi\nyksityiseen elämään. Siitä johtuu ikävä tila Amerikassa ja\nEnglannissa. Välttääkseen käsittelemästä yksityistä elämää tekijä\non keksinyt pienen _Verrièresin_ kaupungin ja tarvitessaan piispaa,\nvalamiehistöä, tuomioistuinta sijoittanut ne kaikki Besançoniin,\njossa hän ei ole koskaan käynyt.\n\n\n\n"]