[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fLYSwRbvQG0wIsLj4YKLza6A5tv-2iw5tO3VtQRaNtpM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},1361,"Kapina","Balzac, Honoré de",1799,1850,"1361-balzac-honore-de-kapina","1361__Balzac_Honoré_de__Kapina","Historiallinen romaani","romaani",[],[15],"ranskalainen","fi",1829,1917,89922,590354,false,52711,[24,25],"Chouans -- Fiction","French fiction -- Translations into Finnish",[27,28,29],"French Literature","Historical Novels","Novels","\"Kapina\" by Honoré de Balzac is a historical novel written in the early 19th century. The narrative is set during a tumultuous period of the French Revolution, focusing on the lives of characters caught in the conflict surrounding the \"Chouans,\" a group of royalist insurgents in Brittany. The story introduces several key characters, including the young and valiant Marquis de Montauran and the enchanting Marie de Verneuil, as they navigate the challenges of loyalty and betrayal amidst the chaos of war.  The opening of the novel sets the scene in late September 1799, as groups of peasants and townsfolk journey towards Mayenne. Balzac vividly describes their varied appearances and backgrounds, highlighting the stark contrast between the rural populace and the urban dwellers among them. The atmosphere is thick with tension and anticipation of conflict, as the narrative hints at greater dangers lying ahead in the unfolding struggle against the Chouans. From the very start, the story immerses readers in the intricate political and social landscape of revolutionary France, foreshadowing the complex interactions and fierce rivalries that will define the characters' fates. (This is an automatically generated summary.)",[32],"Hahl, Jalmari",261,"Historiallinen romaani sijoittuu Ranskan vallankumouksen jälkeiseen aikaan vuonna 1799. Se kuvaa Bretagnen kuningasmielisten kapinallisten eli shuaanien taistelua tasavaltalaisia vastaan sekä vaarallista rakkaustarinaa vastakkaisten osapuolten välillä.","Honoré de Balzacin 'Kapina' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1361.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KAPINA\n\nHistoriallinen romaani\n\n\nKirj.\n\nHonoré de Balzac\n\n\nRanskankielestä suomentanut Jalmari Hahl\n\nAlkuteoksen nimi: Les Chouans.\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto,\n1917.\n\nO.Y. Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n       Alkulause.\n    I. Väijytys.\n   II. Fouchén tuuma.\n  III. Huomeneton päivä.\n\n\n\n\n\n\n\n\nAlkulause.\n\n\n_Honoré de Balzac_ syntyi toukokuun 16 päivänä 1799 Toursin\nkaupungissa., Hänen isänsä Bernard-François Balzac oli Ludvig XVI:n\naikana ollut asianajaja neuvostossa ja sai myöhemmin hirmuvallan\npäivinä toimen armeijan muonitusvirastossa. V. 1797 hän 51-vuotiaana\nnai erään esimiehensä tyttären, 19-vuotiaan Anne-Charlotte-Laure\nSallombier'n, jolla oli hyvin hermostunut ja oikullinen luonne. Kohta\nsenjälkeen hän muutti Toursiin, missä sai sairaalanjohtajan paikan.\nBernard-François oli hyvänlaatuinen, helläsydäminen ja avulias mies.\nHirmuvallan aikana hänen onnistui pelastaa useita ystäviänsä pyövelin\npiilulta, mutta joutui siinä itse vaaran ja epäluulon alaiseksi. Eräs\nvaikutusvaltainen konventin jäsen sai kuitenkin piiloitetuksi hänet\nRobespierren vaanivalta silmältä.\n\nEnsimäiset lapsuudenvuotensa Honoré vietti osaksi imettäjänsä,\nosaksi vanhempiensa talossa. Isä ei näy suuresti huolehtineen\nlapsistaan -- paitsi Honoréta oli vielä kolme muutamasta, joista\nkirjailija jo aikaisin lähimmin liittyi Laure-nimiseen sisareensa,\n-- mutta kohteli varsin lempeästi heidän viatonta vallattomuuttaan.\nÄiti sitävastoin oli heille ankara. Kahdeksanvuotiaana pantiin\npoika lähellä olevan Vendômen kouluun, jota kävi aina vuoteen\n1813. Tässä täysihoitola-koulussa vallitsi sotilaallisen ankara\nkuri. Rangaistukset olivat armottomat, kuten esim. ruumiillinen\nkuritus espanjalaisella ruokokepillä ja karseriin sulkeminen, joka\nsaattoi venyä, kuukaudenkin pituiseksi. Kouluvankilan paikka oli\njotenkin vaatimaton; se oli nimittäin halkovaja. Siihen nuori Honoré\ntuontuostakin teljettiin. Edistys luvuissa ei ollut käytöstä parempi.\nHonoréta pitivät opettajat huonolahjaisena ja laiskana oppilaana.\nHenkiset harrastukset eivät kuitenkaan tänäkään aikana suinkaan\nolleet hänelle vieraat. Hän luki ahkerasti kirjallisuutta, jota sai\nlainata koulun kirjastosta. Jopa hän kirjoitti runokokeitakin, jotka\nkuitenkin säilyneistä näytteistä päättäen olivat epäonnistuneita.\nTämä omin päin tapahtuva lueskelu rasitti niin hänen henkisiä\nkykyjään, että hän melkein mielisairaana palasi kotiansa.\n\nHänen parannuttuaan perhe v. 1814 muutti Parisiin, missä nuori\nHonoré jatkoi opintojaan osaksi yksityisopistoissa, osaksi Sorbonnen\nyliopistossa. V. 1817 hän asettui Mervillen asianajotoimistoon.\nSiinä, ja myöhemmin toimiessaan notaari Passez'n avustajana,\nhän perehtyi lakiasioihin, joiden tarkka tunteminen kuvastuu\nhänen romaaneissaan, varsinkin romaaneissa _Interdiction_ ja\n_César Birotteau_. Eräänä talvi-iltana v. 1818 hän ilmoitti\nhämmästyneille vanhemmilleen aikovansa ruveta kirjailijaksi. Isä\nhuomautti hänelle silloin muun muassa: \"Tiedät itse, millainen\nkirjailijan tie on. Sillä astuja on joko kuningas tai lakeija.\"\n-- \"Hyvä\", huudahti Honoré. \"Minusta tulee kuningas.\" Isä, joka\ntosin suuresti epäili poikansa kirjailijalahjoja, suostui tämän\nvarman itsetietoisuus-ilmauksen jälkeen hänen tuumiinsa ja myönsi\nhänelle kaksivuotisen koe-ajan, jota lisäksi lupautui tukemaan\n1500 frangin suuruisella vuotuisella rahasummalla.\n\nNyt muutti Honoré Parisiin viheliäiseen pieneen ullakkohuoneeseen,\njossa äitinsä toivoi hänen kirjailijaoikkunsa ennen pitkää haihtuvan.\nMutta päinvastoin nuori kirjailija mitä tarmokkaimmin ryhtyi\ntoteuttamaan taiteilija-unelmiaan. Scottin ja Byronin, Delavignen\nja Chateaubriandin runohenkilöt liikkuivat hänen mielessään,\nlumoten ja hedelmöittäen mielikuvitusta. Samalla hän kaukaa\nkuuli jättiläiskaupungin valtavan humun, ja kaikki tämä innosti\nerakkomaista nuorukaista luomaan ja ponnistamaan eteenpäin,\nsaavuttaakseen kuuluisuuden.\n\nValitessaan aiheita hän viimein kiintyi Cromwellin raudanlujaan\npersoonallisuuteen, jonka päätti tehdä näytelmän keskushenkilöksi.\nYlen suuria hän toivoi tältä näytelmältään. Mutta kun hän\nvihdoin saatuaan sen valmiiksi v. 1820 luki sen omaisilleen ja\nmuutamille tilaisuuteen kutsutuille tuttaville, he lukemisen aikana\nhaukottelivat, mikä ilmeisen selvästi todisti, ettei se heihin\n\"vaikuttanut\". Eräs läsnäolijoista, Ranskan akatemian jäsen Andrieux,\nantoi kappaleesta sen murhaavan arvostelun, että nuori Balzac\n\"saattoi ruveta miksi muuksi tahansa kuin kirjailijaksi\". Tästä\nvastoinkäymisestä ei Balzac kuitenkaan masentunut, vaan virkahti:\n\"Murhenäytelmät eivät ole minun alaani, siinä kaikki.\" Ja hän\ntyöskenteli edelleen.\n\nÄidin kehoituksesta jäi kivulloiseksi käynyt kirjailija nyt asumaan\nvanhempiensa Villeparisis'issa olevaan kotiin. Mutta riippuvaisuus\npainoi häntä, ja hänen hartain toivonsa oli siitä vapautua.\nRiippumattomuuden ihanteen hän luuli olevan saavutettavissa\nkirjallisella toiminnalla. Vuosina 1822-25 hän julkaisi Walter\nScottin mallisia romaaneja kokonaista 30! Mutta ne eivät tuottaneet\nhänelle mainetta eivätkä taloudellista itsenäisyyttä. Ne eivät\nkirjalliselta arvoltaan ole huomattavia, eivätkä ne ilmaise tulevaa\nsuurta ihmissielun tuntijaa. Myöhemmin Balzac ei tunnustanut niitä\nomikseen.\n\nKun nämä toiveet pettyivät, ja kodin valtikka, varsinkin äidin sitä\npidellessä, kävi liian raskaaksi kestää, hän lähti kotoansa Parisiin,\nliikeyrityksillä saavuttaakseen toivotun riippumattomuuden. Balzacin\nensimäinen liikeyritys oli helppohintaisten klassikko-painosten\njulkaiseminen. Se epäonnistui, kun häneltä puuttui rahoja hankkeensa\nriittävään ilmoitteluun -- kirjakauppiaat kieltäytyivät myymästä\nnäitä helppohintaisia teoksia. Toinen samankaltainen yritys ei\nonnistunut paremmin. Se oli Balzacin perustama kirjapaino. Hän\noli kokematon kuten nuori liiketoverinsakin, ja lopulta täytyi\nkoko kirjapaino myydä polkuhinnasta. Kaikki nämä taloudelliset\nvastoinkäymiset laskivat nuoren kirjailijan hartioille velkataakan,\njonka paino ani harvoin keveni. Vuosina 1836, 1846 ja 1848 seurasi\nvielä samanlaiset romahdukset kuin yllä on kerrottu.\n\nKorviaan myöten velkaantuneena Balzac v. 1827 asettui asumaan pieneen\nTournon-kadun varrella olevaan huoneeseen, alottaen sitkeän taistelun\ntoimeentulostaan, tehden työtä kuusitoista tuntia vuorokaudessa.\n\nBalzacin ensimäinen tuotantokausi oli liikkunut Walter Scottin\nmerkeissä. Toisen tuotantokautensa alussa hän niinikään otti\nesikuvakseen saman kuuluisan kirjailijan. Samoin kuin Walter\nScott oli valinnut Skotlannin historiasta, päätti Balzac valita\nRanskan historiasta aiheet romaanisarjaan. V. 1829 hän julkaisi\nensimäisen tämänsuuntaisen romaaninsa, nimeltä _Les Chouans ou\nla Bretagne en 1799_ (nyt suomennettu nimellä \"Kapina\"). Se on\nmuun muassa merkillinen siitä, että se oli hänen ensimäinen\nkaunokirjallinen teoksensa, jonka hän julkaisi omalla nimellään\nvarustettuna. Vasta tämä teos toi esiin Balzacin suuret ominaisuudet\nromaaninkirjoittajana, yleisö tunnusti ne osaksi, ja siitä hän\ntunsi maaperän vankaksi jalkojensa alla, rohkaistuen yhä uusiin\nponnistuksiin.\n\nAlkuperäisen tuumansa romaanien muodossa tarjota kokonaiskuva\nkansansa kulttuurihistoriasta Balzac myöhemmin hylkäsi, rajoittuen\nkuvaamaan oman aikansa tapoja, ja suurimman osan seuraavista ylen\nrunsaslukuisista romaaneista hän myöhemmin yhdisti jättiläismäiseksi\nkokonaissarjaksi nimeltä _La comédie humaine_. Tämän sarjan\nromaaneista mainittakoon muutamat, kaikkein parhaat: _Eugénie\nGrandet, Le Père Goriot, La recherche de l'absolu, Les illusions\nperdues, Un ménage de garçon, Le lys dans la vallée, Splendeurs et\nmisères des courtisans, César Birotteau, La cousine Bette, Le cousin\nPons_. Edellämainituistakin on jo jokunen hiljakkoin suomennettu.\n\n_La comédie humaine_ jakautuu useihin ala-osiin, ja se\ntarjoaa kuvauksia mitä erilaisimmilta ihmiselämän aloilta.\nMainitsemme ainoastaan muutamia: politiikka, perhe, virkamiehistö,\nsotilas- ja kauppiassääty, taiteilijamaailma. Joka säädyllä, joka\nluonnonlaadulla, joka maailmankatsomuksella on edustajansa tässä\nloppumattomassa taulugalleriassa.\n\nJo v. 1846 oli Balzacin lemmitty, puolalainen kreivitär Hanska,\nluvannut hänelle kätensä. Mutta vasta maaliskuun 14:ntenä päivänä\n1850 hän vietti häänsä. Kauan ei kuuluisa kirjailija saanut nauttia\navioelämän onnea. Jo samana vuonna, elokuun 18 päivänä, hän muutti\nmanalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKirjeessä vuodelta 1828 Balzac antaa luonteestaan ja sielunelämästään\nseuraavan kuvauksen: \"Tutkin itseäni ihan kuin olisin toinen henkilö:\nviiden jalan ja kahden tuuman pituiseen persoonaani sisältyy kaiken\nmaailman ristiriita ja vastakohtaisuus; se, joka pitää minua\nitserakkaana, tuhlailevana, paatuneena, kevytmielisenä, hätiköivänä,\ntyhmänä, huolimattomana, välinpitämättömänä, ajattelemattomana,\npintapuolisena, lavertelevana, tahdittomana, epäkohteliaana,\nitsepäisenä tai oikullisena, on yhtä oikeassa kuin se, joka pitää\nminua säästäväisenä, vaatimattomana, luotettavana, tarmokkaana,\ntyöteliäänä, hienotunteisena j.n.e.; se, joka sanoo minua pelkuriksi,\nei puhu todemmin kuin se, joka sanoo minua rohkeaksi. Olen valmis\nkaikkiin yllätyksiin oman persoonani puolelta ja luulen lopulta, että\nolen pelkkä nukke asianhaarojen käsissä.\"\n\nTämä itsearvostelu on kuvaava Balzacista hänen myöhäisemmiltäkin\najoiltaan. Tavattoman herkkä oli hänen henkensä kumupohja. Ei\nmikään inhimillinen ollut hänelle vierasta. Hänen voimakkaan\nmielikuvituksensa särmiöön taittuivat lukemattomat eriväriset säteet.\n\nTaiteilijana Balzac on paljoa heikompi kuin sielutieteilijänä,\nhavaitsijana, aiheiden valitsijana ja käsittelijänä. Hänen\ntyylinsä on useimmiten jäykkä ja liian perinpohjainen. Hän kuvaa\nylen tarkasti kaikki yksityiskohdat, tekemättä eroa tärkeän ja\nvähäarvoisen välillä. Yleensä saa hänen romaanejansa lukiessa sen\nkäsityksen, että se, _mitä_ hänellä on kerrottavana, on monta vertaa\narvokkaampaa kuin se tapa, _miten_ hän sen kertoo. Kuitenkin olisi\nvahinko, jos lukija, jota nykyajan suuret tyylimestarit sujuvalla\nja keskittävällä esitystaiteellaan ovat hemmoitelleet, Balzacin\ntyylillisten epätasaisuuksien ja puutteellisuuksien säikyttämänä\nhylkäisi hänen teostensa lukemisen. Sillä onhan tällä kirjailijalla\npaljon muuta tarjottavana. Ennen kaikkea astuu meitä vastaan\nvoimakas, monipuolisesti mielenkiintoinen persoonallisuus, joka\npienoismaailmana sulkee itseensä kaiken olevaisen.\n\nHarvinainen on Balzacilla luonteiden havaitsemus ja esitys. Itse hän\npuhui romaanihenkilöistään kuin todellisista tutuista ihmisistä.\nJa tutustuttuaan näihin hänen henkilöluomiinsa lukijakin niistä\ntallettaa muiston kuin eletystä todellisuudesta.\n\nJo romaani \"Kapina\" (_Les chouans_) tarjoaa viljalti täysipitoisia,\nmieleen painuvia henkilöitä, joita ovat esim. miehekkään nuorekas\nja sankarillinen markiisi de Montauran, lumoava parisilainen\nkaunotar Marie de Verneuil, äreä, mutta pohjaltaan perin rehellinen\nja kunnollinen päällikkö Hulot, pirullinen Corentin, hirviömäinen\nMarche-à-Terre, y.m.\n\nTässä romaanissa tapaa sitäpaitsi useita kohtauksia, jommoisia\nainoastaan kaikkein suurimmat kynäniekat kykenevät luomaan.\nEsimerkkinä mainittakoon ainoastaan Galope-Chopinin tärisyttävä\nmestaus.\n\nNaisen luonnossa ja sydämessä ei näy olevan niin salaista soppea,\njota Balzac ei olisi tuntenut. Naispsykologian ja erittäin naisen\neroottisen elämän erittelijänä hänellä ei liene monta vertaistaan\nmaailmankirjallisuudessa.\n\nJ. H--l.\n\n\n\n\nI\n\nVäijytys.\n\n\nEnsimäisinä päivinä vuotta VIII, vendémiaire-kuukauden alussa, tai\nnykyisen ajanlaskun mukaan loppupuolella syyskuuta vuonna 1799, oli\nsataan nouseva joukko talonpoikia ja melkoinen määrä porvareita\naamulla lähtenyt Fougères'sta matkalle Mayenneen ja kiipesi ylös\nPèlerine-vuorelle, joka kohoaa puolitiessä Fougères'n ja Ernéen\nvälillä. Viimemainittu on pikkukaupunki, jossa matkustajilla on\ntapana levähtää.\n\nErikokoisiin ryhmiin jakautuneessa joukossa oli henkilöitä niin\neri seuduilta ja erilaisilta toimialoilta sekä niin erikoisissa\npukimissa, ettei liene tarpeetonta esittää niiden luonteenomaisia\nerilaisuuksia, jotta tämä kertomus saisi sellaisen vilkkaan\nvärityksen, johon meidän aikanamme pannaan niin paljon arvoa, vaikka\ntosin sellainen eräiden arvostelijain mielestä vahingoittaa tunteiden\nkuvausta.\n\nSuurin osa talonpojista astui avojaloin, eikä heillä ollut muita\nvaatteita kuin suuri kaulasta polviin ulottuva vuohentalja ja\nhyvin karkeasta valkoisesta palttinasta tehdyt housut, joiden\nkudos todisti teollisuuden laiminlyömistä noilla seuduilla. Heidän\npitkät hiuksensa, jotka leveinä töyhtöinä valuivat hartioille,\nsekaantuivat vuohenkarvoihin ja peittivät täydellisesti kasvot,\nniin että helposti saattoi luulla taljaa heidän omaksi nahakseen ja\nensi katseella päätellä poloisia niiksi eläimiksi, joiden vuotia\nhe käyttivät vaatetuksenaan. Mutta seuraavassa tuokiossa näki\nhiuksien lomitse silmien kiiluvan kuin kaste tiheässä ruohikossa.\nJa vaikka kuvastivatkin inhimillistä järkeä, ne herättivät varmasti\nenemmän kauhistusta kuin mielihyvää. Päätä verhosi likainen punainen\nvillalakki, vivahtaen siihen fryygialaiseen patalakkiin, jonka\ntasavalta silloin omaksui vapauden vertauskuvaksi. Olallaan kantoi\nkukin paksua ryhmyistä tammisauvaa, jonka päässä riippui pitkä,\nniukkoja eväitä sisältävä kaksipäinen pussi.\n\nToisilla oli vielä patalakin päällä leveälierinen karkeahuopainen\nhattu, jonka laitoja koristi kirjava villapuuhka. Näiden henkilöiden\npuvut, jotka olivat kokonaan tehdyt samasta palttinasta kuin\nedellisten housut ja pussit, eivät näyttäneet jälkiäkään uudenajan\nsivistysoloista. Heidän pitkät hiuksensa valuivat pyöreälaitaisen,\npienillä neliskulmaisilla sivutaskuilla varustetun mekon kaulukselle;\ntämä lyhyt mekko ulottui ainoastaan lanteille ja oli läntisten\nmaakuntien talonpoikien erikoispukineita. Tuon avoimen takin alta\nnäkyi samasta kankaasta tehdyt isonappiset liivit. Muutamilla oli\njalassa puukengät, toiset taas säästäväisyydestä kantoivat jalkineita\nkädessään.\n\nVaikka tämä puku, joka pitkäaikaisesta käyttämisestä oli likaantunut\nja mustunut hiestä ja pölystä, oli vähemmin alkuperäinen kuin edellä\nkuvattu, oli sillä se historiallinen merkitys, että se esiintyi\nvälimuotona siihen melkein upeaan asuun, jossa komeilivat muutamat,\nsinne tänne joukkoon sekaantuneet miehet, pistäen silmään muista kuin\nheleät kukkaset.\n\nHeidän siniset housunsa, punaiset tai keltaiset liivinsä, joita\nkoristi kaksi yhdensuuntaista vaskinappiriviä ja jotka näyttivät\nneliskulmaisilta rintahaarniskoilta, erosivat todella toverien\nvalkoisista vaatteista ja vuohentaljoista kuin ruiskukat ja\nunikot viljamaasta. Muutamilla oli jalassa sellaiset puukengät,\njoita Bretagnen talonpoikaisväestö itse osaa tehdä, mutta\nuseimmilla jykevät raudoitetut saappaat ja yllä karkeasarkaiset\ntakit, kuosiltaan niiden muinaisranskalaisten takkien kaltaiset,\njoita talonpoikamme yhä vielä tunnollisesti käyttävät. Heidän\npaidankaulustaan yhdisti sydämen tai ankkurin muotoinen hopeasolki.\nLisäksi heidän pussinsa näyttivät runsaammilla eväillä varustetuilta\nkuin kumppanien. Sitäpaitsi kuului useiden tällaisten varakkaampien\nmatkatamineihin kurbitsipullo, joka nauhaan kiinnitettynä riippui\nkaulassa ja epäilemättä sisälsi paloviinaa.\n\nKeskellä näitä puolivillejä ihmisiä näki muutamia kaupunkilaisia,\njotka ikäänkuin edustivat sivistyksen rajapyykkiä näillä seuduilla.\nHeillä oli päässä pyöreät hatut, vieterisilinterit tai lippalakit,\njalassa kaulussaappaat tai säärystimillä varustetut kengät,\njoten heidän pukujensa erilaisuus pisti silmään yhtä paljon\nkuin talonpoikien. Kahdellatoista heistä oli yllään sellainen\ntasavaltalais-takki, joka on tunnettu nimellä _carmagnole_. Toiset\n-- epäilemättä rikkaita käsityöläisiä -- olivat kauttaaltaan puetut\nsamanvärisiin verkavaatteisiin. Huolellisimmin puetuilla oli\nsinisestä verasta tehdyt hännys- tai päällystakit, joiden kangas\noli enemmän tai vähemmän kulunutta. Näillä, jotka todellisina\nsäätyhenkilöinä erosivat muista, oli jalassa erimuotoiset saappaat,\nja he käyttivät piloillaan paksuja sauvoja kuin ainakin henkilöt,\njotka alistuvat kohtaloonsa. Muutamat tarkoin puuteroidut tukat ja\nsangen hyvin punotut palmikot tiesivät huolellisuutta, joka johtuu\nalkavasta varallisuudesta ja sivistyksestä.\n\nNähdessään nämä miehet, jotka sattuma näytti koonneen yhteen ja jotka\nihmettelivät koollaoloaan, olisi heitä voinut luulla jonkun kauppalan\nväestöksi, jonka tulipalo oli karkoittanut kodeistaan. Mutta ajan\nolot ja tämä paikkakunta antoivat tälle ihmisjoukolle aivan toisen\nmerkityksen.\n\nRanskaa siihen aikaan raatelevan eripuraisuuden salaisuuksiin\nperehtynyt havaitsija olisi tuntenut viimemainitut niiksi harvoiksi\nkansalaisiksi, joiden uskollisuuteen tasavalta saattoi luottaa\nja jotka neljä vuotta aikaisemmin olivat sotineet sitä vastaan.\nViimeinen, jotenkin silmäänpistävä piirre ei muuten jättänyt mitään\nepäilemisen varaa siitä, mitkä mielipiteet saattoivat nämä ihmiset\nkeskenään riitaisiksi. Ainoastaan tasavaltalaiset marssivat eteenpäin\nverrattain iloisina. Mutta vaikka muut olivatkin eri tavoin puetut,\nilmeni heidän kasvoissaan ja ryhdissään se yhdenmukainen sävy, jonka\nonnettomuus synnyttää.\n\nPorvareihin ja talonpoikiin -- kaikkiin oli painunut syvän\nalakuloisuuden leima. Heidän vaiteliaisuudessaan oli jotain\nkesytöntä, ja heitä näytti painavan sama, epäilemättä hirvittävä,\nmutta huolellisesti salattu ajatus, sillä heidän kasvojensa piirteet\nolivat tutkimattomat; ainoastaan se, että he astuivat tavattoman\nhitaasti, saattoi ilmaista sisäistä punniskelua. Aika-ajoin muutamat\nheistä, joilla oli kaulassa rukousnauhat, siitä vaarasta huolimatta,\nmikä johtui tämän pikemmin kielletyn kuin kukistetun uskonnon\nmerkin kantamisesta, pudistivat tukkaansa ja nostivat epäluuloisina\npäätänsä. Sitten he salaa tarkastivat tien varrella olevia\nmetsikköjä, polkuja ja kallioita, koiran tavoin, joka koettaa kuono\npystyssä vainuta otusta. Kun eivät kuulleet muuta kuin hiljaisten\ntoveriensa yksitoikkoista askeleiden töminää, he laskivat uudelleen\npäänsä kumaraan ja vaipuivat jälleen epätoivoiseen masennukseen\nniinkuin rikolliset, joita viedään kaleerivankeuteen, siellä\nelääkseen ja kuollakseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämän joukon kulku Mayennea kohti, ne erilaiset ainekset, joista se\noli kokoonpantu ja eri yksilöissä ilmenevät erilaiset tunteet saivat\nluonnollisen selityksensä siitä, että toinen joukko kulki tämän jonon\netunenässä.\n\nNoin sata viisikymmentä soturia marssi edellä aseineen ja tamineineen\n\"puoliprikaatin\" päällikön johtamina. Ei liene tarpeetonta huomauttaa\nniille, jotka eivät itse ole eläneet vallankumouksen aikana, että tuo\nnimi \"puoliprikaatin päällikkö\" korvasi everstin arvonimeä, jonka\nisänmaalliset olivat liian ylimyksellisenä poistaneet. Nämä soturit\nkuuluivat jalkaväen puoliprikaatiin, joka oli Mayennen linnaväkenä.\nLäntisten maakuntien asukkaat olivat näinä kansallissodan aikoina\nantaneet tasavallan sotureille nimen \"siniset\". Tämä liikanimi johtui\nnoista ensimäisistä sinisistä ja punaisista univormuista, jotka ovat\nniin tuoreessa muistissa, että niiden kuvaaminen on tarpeeton.\n\nNäiden \"sinisten\" osasto oli siis saattojoukkona noille sieltä täältä\nkootuille henkilöille, joista melkein kaikki olivat tyytymättömiä\nsiitä, että heidät vietiin Mayenneen, missä sotilaskuri viipymättä\noli luova heihin saman hengen, oli antava heille samanmuotoiset\nunivormut ja ulkonaisen olemuksen, joka heiltä sinä hetkenä\ntäydellisesti puuttui.\n\nTämä sotilasosasto oli Fougères'n alueelta vaivalloisesti kokoon\nsaatu erä; piiri oli ollut velvollinen sen luovuttamaan kutsuntaan,\njonka Direktorio oli messidorin 10:ntenä päivänä edellisenä vuonna\njulistamansa lain nojalla määrännyt. Hallitus oli vaatinut sata\nmiljoonaa frangia ja satatuhatta miestä, voidakseen lähettää nopeaa\napua armeijoilleen, jotka itävaltalaiset silloin olivat voittaneet\nItaliassa, preussilaiset Saksassa, ja joita Sveitsissä uhkasivat\nvenäläiset, Suvorowin uskotellessa heille tulevansa valloittamaan\nRanskan.\n\nLänsimaakunnat, -- Vendée, Bretagne ja osa Ala-Normandiaa, --\njotka kenraali Hoche kolme vuotta sitten oli nelivuotisen sodan\nlopuksi rauhoittanut, näyttivät odottaneen tätä hetkeä uudelleen\nryhtyäkseen aseisiin. Näin monen hyökkäyksen uhatessa tasavalta\nsai takaisin entisen tarmonsa. Aluksi se oli huolehtinut uhattujen\nmaakuntien puolustuksesta, uskomalla tämän tehtävän messidorin lain\nperustuksella noiden seutujen isänmaallismielisille asukkaille.\n\nTäten hallitus, jolla ei maan rajojen sisällä ollut käytettävissään\nsotaväkeä eikä rahaa, vältti vaikeuden lainsäädännöllisen\nkerskuruuden avulla; kun se ei voinut lähettää mitään apua niihin\nmaakuntiin, joita uhkasi kapinaliike, antoi se niille luottamuksensa.\nKenties se sitäpaitsi toivoi, että tämä toimenpide, aseestaen\nkansalaiset toisiansa vastaan, oli tukehuttava kapinan jo sen ensi\nalussa.\n\nMainittu lakipykälä, joka aiheutti turmiollisia kostotoimia, oli\nnäin kuuluva: _Länsimaakunnissa tullaan kokoamaan vapaajoukkoja_.\nTämä valtioälyn puutetta todistava säädös saattoi länsimaakunnat\nniin vihamieliselle kannalle, että Direktorio heti alussa menetti\ntoivon voittaa ne. Senpä tähden se muutamaa päivää myöhemmin pyysi\nlakiasäätävältä kokoukselta erityisiä toimenpiteitä niihin vähäisiin\nsotamiesmääriin nähden, jotka vapaajoukkoja määräävien säädösten\nnojalla oli koottava.\n\nTämän vuoksi erityisessä laissa, joka julaistiin muutamaa päivää\nennen tämän kertomuksen alkua ja astui voimaan vuoden VIII:n\nkolmantena karkauspäivänä, määrättiin, että näissä kutsunnoissa\nkokoonsaadut vähälukuiset sotilasmäärät oli järjestettävä legioniksi.\nNäille legionille oli annettava seuraavien läänien, nimittäin\nSarthen, Ornen, Mayennen, Ille-et-Vilainen, Morbihanin, Ali-Loiren\nja Maine-et-Loiren nimet. _Näitä legioneja_ -- näin luettiin tuossa\nlakipykälässä -- _joita erityisesti tulee käyttää taistelemaan\nchouaneja vastaan, ei saa missään tapauksessa lähettää rajoille_.\nNämä ikävät, mutta tuntemattomat yksityisseikat selittävät sekä\nDirektorion voimattomuuden tilan, että tuon \"sinisten\" johtaman\nihmisjoukon retken.\n\nKenties ei liioin ole turha se huomautus, etteivät nuo Direktorion\nkauniit ja isänmaalliset säädökset koskaan ole astuneet muulla tavoin\nvoimaan kuin siten, että ne julaistiin lakikokoelmissa. Tasavallan\nasetukset, joita eivät enää kannattaneet suuret siveelliset\nperiaatteet, ei isänmaanrakkaus eikä peloitus, jotka ennen olivat\ntaanneet niiden tehoisuuden, loivat nyt miljoonia frangeja ja\nsotamiehiä, jotka eivät koskaan joutuneet valtionrahastoon ja\narmeijaan. Vallankumouksen joustavuus oli heikennyt taitamattomissa\nkäsissä, ja lait mukautuivat toimeenpantaessa oloihin, sen sijaan\nettä olisivat niitä vallinneet.\n\nMayennen ja Ille-et-Vilainen läänit olivat silloin erään vanhan\nupseerin komennon alaisina, joka arvosteli tarpeellisten\ntoimenpiteiden onnistuvaisuutta paikallisuuden kannalta ja\nsentähden päätti saada koolle sotilasmäärät Bretagnesta ja etenkin\nFougères'sta, joka oli n.s. _chouan_-liikkeen -- kuningasvallan\nkannattajien kapinaliikkeen -- hirvittävimpiä pesäpaikkoja. Täten hän\ntoivoi heikentävänsä näiden uhkaavien alueiden voimia.\n\nTämä tasavallalle uskollinen soturi käytti tuon lain antamia\npettäviä lupauksia levittääkseen sen väitteen, että hän heti\npaikalla varustaisi ja aseestaisi nostoväen sekä maksaisi heille\netukäteen kuukauden palkan, jonka hallitus oli luvannut tälle näin\npoikkeustilassa kokoon käsketylle väelle. Vaikka bretagnelaiset\nsilloin kieltäytyivät kaikesta sotapalveluksesta, onnistui hanke\naluksi näiden lupauksien vaikutuksesta niin lyhyessä ajassa, että\ntuo upseeri siitä vallan hämmästyi. Mutta hän oli tuollainen vanha\nkettu, jota on vaikea yllättää. Heti huomatessaan osan kutsuttua\nväkeä rientävän koolle määräpaikkaan, hän epäili, että tämän auliin\nketteryyden alla piili joku salainen vaikutin, eikä hän ehkä arvannut\nväärin olettaessaan, että nuo miehet tahtoivat hankkia itselleen\naseita.\n\nHän ei siis jäänyt odottamaan vitkastelijoita, vaan ryhtyi\ntoimenpiteisiin peräytyäkseen Alençoniin, voidakseen täten lähestyä\nmaan kukistettuja osia, joskin näillä seuduilla yltyvä kapina saattoi\nyrityksen menestymisen hyvin epäilyttäväksi. Tämä upseeri, joka\nsaamiensa määräysten mukaisesti ei hiiskunut sanaakaan armeijamme\nvastoinkäymisistä ja Vendéestä saapuneista sangen huolestuttavista\nuutisista, oli sinä aamuna, jona kertomuksemme alkaa, koettanut\npikamarssein saapua Mayenneen, missä aikoi parhaan kykynsä\nmukaan panna voimaan yllämainitun lakimääräyksen, täyttämällä\npuoliprikaatinsa rivit bretagnelaisella nostoväellä. Tämä nimi, joka\nmyöhemmin tuli niin kuuluisaksi, oli ensi kerran laeissa syrjäyttänyt\nnimen _asevelvollinen_, joka ennen mainittiin tasavaltalaisilla\nrekryyteillä.\n\nEnnenkuin lähdettiin Fougères'sta oli päällikkö käskenyt salaa jakaa\nsotilaille patruunia ja koko joukolle tarpeelliset muona-annokset\nleipää, jotta rekryytit eivät kiinnittäisi huomiota matkan pituuteen.\nHän oli päättänyt olla viipymättä Ernéen levähdysasemalla, missä\nnostoväki toinnuttuaan hämmästyksestään olisi voinut yhtyä\nneuvotteluihin chouanien kanssa, joita varmaankin oli siellä täällä\nlähistössä.\n\nSe synkkä hiljaisuus, joka vallitsi tuon vanhan tasavaltalaisen\nkepposen yllättämissä sotilaissa, ja heidän marssinsa hitaus tällä\nvuoren rinteellä kiihoittivat äärettömästi puoliprikaatin päällikön\nHulot'n epäluuloa. Edellä annetun kuvauksen huomattavimmat piirteet\nolivat tuottaneet hänelle paljon ajattelemista. Senpä vuoksi\nhän asteli ääneti viiden nuoren upseerin keskellä, jotka kaikki\nvaikenemalla kunnioittivat esimiehensä mietiskelyä. Mutta saapuessaan\nPèlerine-vuoren huipulle Hulot äkkiä ikäänkuin vaistomaisesti käänsi\npäänsä, tarkastaakseen rekryyttien levottomia kasvoja, ja keskeytti\nheti hiljaisuuden.\n\nBretagnelaiset olivat pitkin matkaa kulkeneet niin hitaasti, että\nheidän ja saattoväen välille oli jäänyt parin sadan askeleen\nvälimatka.\n\nHulot väänsi silloin suunsa hänelle omituiseen virnistelyyn.\n\n-- Mitä hiidessä kaikki nuo keikarit tekevätkään? -- hän huudahti\nsointuvalla äänellä. -- Miehemme vitkastelevat kuin etanat, sen\nsijaan että hieman jouduttaisivat koipiansa.\n\nKuullessaan nämä sanat hänen seurassaan olevat upseerit ehdottomasti\nkääntyivät, kuten henkilöt, jotka äkillisen melun herättäminä\nkavahtavat ylös unestaan. Aliupseerit ja korpraalit noudattivat\nheidän esimerkkiään, ja koko joukko pysähtyi, vaikka ei ollut kuullut\nodotettua komentosanaa: seis!\n\nLuodessaan katseen tähän partiokuntaan, joka pitkään kilpikonnaan\nvivahtaen kiipesi ylös vuoren rinnettä, nämä nuoret miehet, jotka\nisänmaan puolustaminen niin useiden muiden mukana oli temmannut\npois henkisistä harrastuksista, ja joissa sota ei vielä ollut\ntukahuttanut kauneuden aistia, ihastuivat siinä määrin eteensä\nauenneesta näystä, etteivät vastanneet mitään tuohon huomautukseen,\njonka merkitys muuten oli heille tuntematon. Vaikka he tulivatkin\nFougères'sta, mistä näki saman maiseman, joskin perspektiivin\nvaikutuksesta hieman erilaisena, eivät he malttaneet olla vielä\nviimeisen kerran sitä ihailematta niinkuin nuo puolitaiturit, jotka\nnauttivat musiikkikappaleesta sitä enemmän, kuta tarkemmin tuntevat\nsen yksityiskohtia myöten.\n\nPèlerine-vuoren huipulta avautuu matkamiehen katseille avara\nCouësnon-laakso, jonka yhdessä taivaanrannan yli kohoavassa kohdassa\nsijaitsee Fougères'n kaupunki. Sen linna, joka on rakennettu kallion\nhuipulle, hallitsee sieltäkäsin kolmea tai neljää tärkeätä tietä, ja\ntämä asema saattoi sen muinoin yhdeksi Bretagnen avaimista. Upseerit\neroittivat täältä niinikään koko laveudeltaan tuon laaksoalueen, joka\non yhtä huomattava maaperänsä tavattomasta hedelmällisyydestä kuin\nnäköalojensa vaihtelevaisuudesta.\n\nJoka taholla leviää liuskakivi-vuoria porrasmaisesti; niiden punervat\nrinteet ovat tammimetsien peittämiä, ja niiden juuria ympäröivät\nviileän siimeksiset laaksot. Nämä vuoret muodostavat laajan kehän,\njonka keskellä on suunnattoman avara, englantilaista puutarhaa\nmuistuttava alanko. Monet pensasaidat, jotka ympäröivät epätasaisesti\njaettuja, tiheään esiintyviä, puiden suojaamia perintötiloja,\npainavat tähän vihreään ruohomattoon leiman, joka Ranskan maisemissa\non harvinainen. Ja sen moninaisessa vaihtelevaisuudessa piilee\nrunsaasti kauneuden salaisuutta, jonka vaikutus on kyllin voimakas\nvaltaamaan kylmimmätkin mielet.\n\nTuona hetkenä tätä seutua elähytti sellainen ohimenevä hohde, jolla\nluonto joskus kaunistaa kuolemattomia tuotteitaan. Partiojoukon\nkulkiessa laakson poikki oli nouseva aurinko hitaasti hajoittanut\nne valkoiset ja ohuet usvat, jotka syyskuun aamuina liitelevät\nniityillä. Sinä hetkenä, jona sotilaat kääntyivät, näytti näkymätön\nkäsi poistavan tästä maisemasta viimeisen verhon, -- tuollaiset ohuet\npilvenhattarat, jotka näyttävät harsokankaalta, kun tämä jalokiviä\npeittäen kiihoittaa uteliaisuutta. Koko taivaanrannalla, johon\nupseerit suuntasivat katseensa, ei nyt näkynyt ohuintakaan pilveä,\njonka hopeahohde olisi osoittanut, että tämä ääretön sinikupu oli\ntaivaanlaki. Se näytti pikemmin silkkikatokselta, jota kannattivat\nepätasaiset vuorten sakarat ja joka näytti olevan pingoitettu\nyläilmoihin suojaamaan tuota komeata ketojen, niittyjen, purojen ja\nlehtojen muodostamaa yhteisryhmää.\n\nUpseerit eivät ollenkaan kyllästyneet katselemaan tätä avaraa\nnäköalaa, joka uhkui maaseudun monipuolista kauneutta. Toiset\nepäröivät kauan ennenkuin pysäyttivät katseensa noihin hämmästyttävän\nvaihteleviin metsikköihin, joiden väririkkautta muutamat kellastuneet\npensaat lisäsivät vakavin pronssivivahduksin ja jotka selvästi\nerosivat epäsäännöllisesti mutkittelevien ojien leikkaamista\nsmaragdivihreistä niityistä. Toiset upseerit taas kohdistivat\nhuomionsa siihen vaihteluun, mitä tarjosivat punervat vainiot, joilla\nniitetty tattari kohosi keilanmuotoisina kuhilaina muistuttaen\nsotamiesten leiripaikassa pystyttämiä pyssykartioita; ne erosivat\ntoisista pelloista, jotka ruiskuhilaineen hohtivat kullalle.\n\nSiellä täällä esiin pistävät tummien tiilien peittämät katot, joiden\ntorvista tuprusi ilmoille valkeata savua, ja Couësnon-laakson\nmutkittelevien purojen hopeajuovat lumosivat silmää, synnyttämällä\ntuollaisia näköhäiriöitä, jotka tuntemattomasta syystä saattavat\nmielen epäröiväksi ja haaveilevaksi. Viileiden syystuulahduksien\nhyvät tuoksut ja metsien voimakkaat lemut kohosivat kuin\nsuitsutussavu ilmoille, huumaten tämän kauniin seudun ihailijat,\njotka haltioittuneina katselivat sen outoja kukkia, sen rehevää\nkasvullisuutta ja vihannuutta; tämä kilpaileekin naapurimaan\nEnglannin vehmauden kanssa. Muutamat nautaeläimet vilkastuttivat\nvielä tätä jo itsessään vaihtelevaa näkyä. Linnut lauloivat, ja\nniiden äänet panivat laakson ilmassa väräjämään vienon, hiljaisen\nsävelmän.\n\nVaikka mielikuvitus tarkkaavaisena täysin kykenisikin eteensä\nloihtimaan nuo runsaat varjon ja valon vaihtelevat asteet, vuorten\nautereiset ääripiirteet, ne eriskummaiset kaukonäyt, jotka syntyvät\npuuttomista paikoista, jokien levenemisistä ja etäisistä siroista\npolvista; vaikka muisto ikäänkuin värittää tämän luonnoksen, joka on\nyhtä haihtuva kuin se hetki, jona se on syntynyt, niin saavat näitä\nkuvauksia harrastavat henkilöt ainoastaan puutteellisen käsityksen\nsiitä lumoavasta näytelmästä, joka valtasi nuorten upseerien vielä\nvaikutelmille alttiin mielen.\n\nAjatellessaan, että nuo poloiset sotapalvelukseen kutsutut vastoin\ntahtoaan lähtivät kotiseudultaan ja luopuivat rakkaiksi käyneistä\ntavoistaan, mennäkseen kentiesi kuolemaan oudoille seuduille,\nantoivat nuoret upseerit heille ehdottomasti anteeksi heidän\nvitkastelunsa, jonka hyvin ymmärsivät. Vieläpä he, osoittaen\nsotilaille ominaista jalomielisyyttä, salasivat suvaitsevaisuutensa\nteeskennellen haluavansa tarkastaa tämän kauniin seudun\ntaisteluasemia.\n\nMutta Hulot, jota kai on paras sanoa päälliköksi, jos ei tahdo\nhänelle antaa tuota jotenkin epäsointuisaa arvonimeä \"puoliprikaatin\nkomentaja\", oli niitä sotureita, jotka eivät uhkaavan vaaran hetkenä\nviehäty maiseman kauneudesta, vaikkapa heidän edessään olisi itse\nmaallinen paratiisi. Hän pudisti siis paheksuen päätänsä ja rypisti\npaksuja tummia kulmakarvojaan, jotka saattoivat hänen kasvonsa\nankaran näköisiksi.\n\n-- Miksi hiidessä he eivät tule? -- hän kysyi toistamiseen kaiuttaen\nsodan melussa vahvistunutta ääntänsä. -- Onkohan kylässä joku suopea\nNeitsyt Marian kuva, jota hyväilevät?\n\n-- Kysyt miksi? -- vastasi eräs ääni.\n\nKuullessaan näiden sanojen kaiun, joka tuntui lähtevän sellaisesta\npaimentorvesta, millä näiden laaksojen asukkaat kokoavat\nkarjalaumojaan, päällikkö kääntyi äkkiä kuin olisi saanut\nmiekanpiston ja näki parin askeleen päässä eriskummaisemman henkilön\nkuin kukaan Mayenneen kutsutuista tasavallan suojelijoista.\n\nTällä lyhyellä, tanakalla, hartevalla, oudolla miehellä oli melkein\nyhtä iso pää kuin härällä, jota hän vielä monella muullakin tavalla\nmuistutti. Leveät sieramet saattoivat hänen nenänsä vielä lyhyemmän\nnäköiseksi kuin se olikaan. Paksujen huulten lomitse esiin välkkyvät\nlumivalkoiset hampaat, suuret, pyöreät mustat silmät uhkaavine\nkulmakarvoineen, hänen riippuvat korvansa ja punainen tukkansa\nolivat vähemmin ominaisia kauniille kaukaasialaiselle rodullemme\nkuin ruohonsyöjille. Lisäksi tältä lakittomalta päältä puuttuivat\nkaikki muutkin sivistyneen ihmisen tuntomerkit, joten se näytti yhä\nkummallisemmalta. Auringon ruskettamat kasvot, joiden kulmikkaat\npiirteet vivahtivat näiden seutujen maaperää peittävään graniittiin,\nolivat tämän omituisen olennon ruumiin ainoa näkyvä osa. Kaulasta\nlähtien hän oli puettu punaisesta palttinasta tehtyyn mekkoon, joka\noli vielä karkeampi kuin köyhimpien rekryyttien housukangas.\n\nTämä mekko, jonka kansantieteeseen perehtynyt henkilö olisi tuntenut\ngallialaisten _sagaksi_, ulottui vyötäisiin, missä se kömpelösti\nveistettyjen puupalikkain avulla, joista muutamissa vielä oli\njäljellä kaarna, kannatti kahta vuohennahasta tehtyä pussinmuotoista\nhousunlahjetta. Nämä vuohennahat, jotka peittivät hänen säärensä\nja reitensä, tekivät mahdottomaksi eroittaa ihmisruumiin muotoa.\nSuunnattoman jykevät puukengät peittivät hänen jalkansa. Hänen\npitkät kiiltävät hiuksensa muistuttivat vuohennahkojen karvoja ja\nvaluivat alas molemmin puolin kasvoja, ollen jakauksella keskeltä,\nkuten niiden keskiaikaisten kuvapatsaiden tukka, joita vielä näkee\nmuutamissa tuomiokirkoissa. Sellaisen nystyräsauvan asemesta, jota\nrekryytit kantoivat olallaan, hän piti pyssyn tavoin rintaansa\nvasten painettuna isoa piiskaa, jonka taitavasti punottu nahkaletku\nnäytti olevan tavallisia piiskansiimoja kahta vertaa pitempi. Tämän\njyrkeän olennon äkillinen ilmaantuminen näytti olevan helposti\nselitettävissä. Muutamat upseerit luulivat ensi katseella tätä outoa\nmiestä yhdeksi niistä asevelvollisista, jotka kääntyivät joukkoon\npäin huomatessaan sen pysähtyneen. Mutta miehen esiintyminen\nhämmästytti tavattomasti päällikköä, ja vaikka hän ei ollenkaan\nnäyttänyt pelästyneeltä, vetäytyi hänen otsansa kuitenkin ryppyihin.\nJa miteltyään katseillaan outoa miestä, hän toisti koneellisesti ja\nkuin synkkiin ajatuksiin vaipuneena:\n\n-- Niin, miksi he eivät tule? Tiedätkö sinä sitä?\n\n-- Sentähden, -- vastasi synkkä mies ääntäen tavalla, joka osoitti,\nettä hänen oli hyvin vaikea puhua ranskaa, -- sentähden, että tuolla\n-- (ja näin sanoen hän viittasi karkealla leveällä kädellään Ernée'ta\nkohti) -- tuolla on Maine ja siellä päättyy Bretagnen alue.\n\nSitten hän voimakkaasti polki maata jalallaan, viskaten raskaan\npiiskanvartensa päällikön jalkoihin. Se vaikutus, jonka tuon oudon\nmiehen lyhyenponteva puhe teki tässä kohtauksessa läsnäolleisiin,\noli jotenkin sama kuin minkä tuottaa tam-tam-rummun täräys keskellä\nmusiikkikappaletta.\n\nSana _puhe_ ei vastaa sitä vihaa ja kostonhimoa, jota ilmaisivat\nmiehen ylpeät eleet, karut sanat ja hurjaa ja armotonta tarmoa\nuhkuva ryhti. Tämän miehen karkeapintaisuus, -- hän näytti kirveellä\nveistetyltä möhkäleeltä, -- hänen nystermäinen ulkomuotonsa, hänen\npiirteisiinsä painunut typeryyden ilme saattoivat hänet jonkunmoisen\nvilli-ihmisten puolijumalan näköiseksi. Hän seisoi siinä juhlallisena\nkuin profeetta ja näytti Bretagnen hengeltä, tuon maan, joka heräsi\nkolmivuotisesta unesta alkaakseen uudelleen sodan, jossa voitotar ei\nkoskaan näyttäytynyt ilman kaksinkertaisia suruharsoja.\n\n\"Onpa siinä aika tarhapöllö!\" tuumi Hulot itsekseen. \"Hän näyttää\nminusta sellaisten henkilöiden lähetiltä, jotka aikovat ryhtyä\nneuvotteluihin pyssynlaukauksilla.\"\n\nPuolittain mutistuaan nämä sanat partaansa päällikkö siirsi katseensa\nmiehestä maisemaan, maisemasta sotilaihin, sotilaista tien huimaaviin\njyrkänteisiin, joiden harjoja korkeat bretagnelaiset värihernepensaat\nreunustivat. Sitten hän taas äkkiä katsahti outoon mieheen, ikäänkuin\nkuulusteli häntä silmäyksellään ja virkahti lopuksi äkkiä:\n\n-- Mistä sinä tulet?\n\nHänen kärkkäästi tutkiva katseensa koetti samalla arvata näiden\ntutkimattomien kasvojen salaisuuden; ne olivat tällävälin saaneet\ntuollaisen typerän ja velton ilmeen, joka laskeutuu moukan\npiirteisiin hänen ollessaan toimettomana.\n\n-- _Garsien_ maasta, -- vastasi mies vallan levollisesti.\n\n-- Nimesi?\n\n-- Marche-à-Terre.\n\n-- Miksi käytät vastoin lain kieltoa tällaista chouani-nimeä?\n\nMarche-à-Terre -- antakaamme hänelle tämä nimi, koska hän sen itse\nmainitsi -- katsoi päällikköön niin täysin uskottavan typerästi, että\nsoturi luuli, ettei tuo mies ollut ymmärtänyt hänen puhettaan.\n\n-- Kuulutko Fougères'n nostoväkeen?\n\nTähän kysymykseen Marche-à-Terre vastasi lauseella: _En tiedä_, jonka\ntoivoton värittömyys pysäyttää jokaisen keskustelun. Hän istuutui\ntyynesti tienviereen, otti esiin mekostaan muutaman palan ohutta\nja mustaa tattarileipää, tuota kansallisruokaa, jonka surkeata\nmaukkaisuutta ainoastaan bretagnelainen ymmärtää, ja alkoi typerän\nvälinpitämättömänä syödä.\n\nHänen elkeensä todistivat niin täydellistä älyn puutetta, että\nupseerit vuoroin vertasivat häntä tässä hänen asennossaan niihin\nnautaeläimiin, jotka kävivät laakson rehevillä laitumilla, Amerikan\nvilli-ihmisiin ja Hyväntoivon-niemen alkuasukkaaseen. Tämän ryhdin\npettämänä ei päällikkökään enää kiintynyt epäluuloonsa, mutta kun hän\nvarmuuden vuoksi loi viimeisen tutkivan katseen tuohon mieheen, jota\npelkäsi tulevan verilöylyn enteeksi, huomasi hän vieraansa tukan,\nmekon, vuohennahan olevan täynnä okaita, repeytyneitä lehtiä, oksien\nja sinivatukkain katkeimia, mikä pani ajattelemaan, että tuo chouani\noli tehnyt pitkän kierroksen viidakoissa. Hulot iski merkitsevästi\nsilmää vieressään seisovalle ajutantilleen Gérardille, puristi\nkovasti hänen kättänsä ja sanoi puoliääneen:\n\n-- Olemme lähteneet villoja noutamaan, mutta joudumme palaamaan\nkerittyinä kotia.\n\nUpseerit katselivat toisiaan ihmeissään ja vaieten.\n\nLienee paikallaan tässä hieman poiketa kertomuksen kulusta, jotta\nHulot'n levottomuus selviäisi muutamille kotonakököttäjille, nämä\nkun epäilevät kaikkea, kun eivät itse koe mitään, ja he kun voisivat\nkieltää, että on ollut olemassa miehiä sellaisia kuin Marche-à-Terre\nja länsimaakuntien talonpojat, jotka siihen aikaan toimivat ylevästi.\n\nSana _gars_, joka äännetään _gaa_, on jäännös keltin kielestä.\nAla-Bretagnen murteesta se on siirtynyt ranskan kieleen, ja nykyisen\nranskan sanoista se enimmin muistuttaa muinaisuutta. _Gais_ oli\ngeelien eli gallialaisten pää-ase; _gaisdé_-sanan merkitys on\n_aseistettu, gars_-sanan urho, _gas_-sanan _voima_. Se vivahtaa\nlatinalaiseen sanaan _vir_, mies, _virtus_-sanan vartaloon, joka\ntietää kuntoa, rohkeutta.\n\nTätä pientä tieteellistä tutkielmaa puolustanee sanan kansallinen\nluonne. Ehkä se lisäksi on omansa jälleen saattamaan arvoon\neräiden henkilöiden mielessä sanat sellaiset kuin _gars, garçon,\ngarçonnette, garce, garcette_ [poikanen, poika (nuorukainen),\nriehakka tyttö, tyttö-letukka, tyttönen. _Suom_.], jotka, joskin\novat yleisesti säädyttöminä karkoitetut seurustelukielestä, ovat\nsotaisaa syntyperää. _\"C'est une fameuse garce!\"_ (Onpa tuo\nmainio tyttö-heilakka!) on varsin vähäksi arvattu kohteliaisuus,\njoka lausuttiin rouva de Staëlille eräällä pienellä Vendômen\npaikkakunnalla, jossa hän vietti muutaman päivän maanpakolaisena.\n\nBretagne on se Ranskan maakunta, johon gallialaiset tavat ovat\npainaneet selvimmän leimansa. Niitä tämän maakunnan osista, joissa\njylhän alkuperäisten esi-isiemme villi elämä ja taikauskoinen mieli\nmeidän päiviimme asti on pysynyt eleillä, mainitaan \"_Garsien_\n(reimapoikien) maaksi\". Kun jollakin paikkakunnalla asuu joukko\nsenkaltaisia luonnonihmisiä, jommoinen esiintyi äskeisessä\nkohtauksessa, on seudun väellä tapana sanoa: Sen tai sen pitäjän\n_garsit_ Ja tämä klassillinen nimi on ikäänkuin palkinto siitä\nuskollisuudesta, jolla he koettavat ylläpitää gallialaisen kielen ja\ngallialaisten tapojen perinnäisyyttä.\n\nHeidän elintavoissaan ilmeneekin syviä jälkiä muinaisaikojen\nuskonnosta ja taikauskosta. Näillä seuduilla kunnioitetaan\nvielä läänitysoloja. Siellä tapaa muinaistutkija vielä druidien\nmuistomerkkejä, ja nykyaikainen sivistynyt ihminen kammoksuen\najattelee tunkeutumista näiden koskemattomien korpien syvyyksiin.\nHe olivat uskomattoman julmia, raa'an itsepäisiä, mutta pitivät sen\nohella uskollisesti tehdyn valansa; heiltä puuttuivat täydellisesti\nmeidän lakimme, tapamme, pukumme, uudet rahamme, kielemme, mutta\nsamalla he olivat yksinkertaisen patriarkaaliset ja sankarillisen\nhyveiset, ja kaikki nämä mainitut ominaisuudet yhdessä saattoivat\nnämä maaseutulais-asukkaat henkisiltä kyvyiltään köyhemmiksi\nkuin Pohjois-Amerikan mohikaanit ja muut punaihoiset, mutta yhtä\nvoimakkaiksi, yhtä viekkaiksi ja yhtä taipumattomiksi kuin he.\n\nSen aseman vuoksi, joka Bretagnella on keskellä Europpaa, on\npaljon mielenkiintoisempaa tehdä siitä havaintoja kuin Kanadasta.\nVaikka Bretagnea ympäröivät joka taholla valonlähteet, ei niiden\nhyväntekevä vaikutus saavuta sitä, ja tämä maa on jäätyneen hiilen\nkaltainen, joka asetettuna keskelle hehkuvaa takkavalkeaa pysyy\nmustana. Muutamien suurten henkien ponnistukset voittaakseen\nyhteiskuntaelämälle ja varallisuudelle tämä kaunis osa Ranskaa,\njossa piilee niin paljo tuntemattomia aarteita, jopa hallituksenkin\nyritykset, kaikki on rauennut näiden asukkaiden saamattomuuden\ntähden, jotka ovat piintyneet ammoisista ajoista periytyneihin\nkuluneihin tapoihin.\n\nTämä surkea seikka saa selityksensä toiselta puolen maanlaadusta,\njoka on kuilujen, purojen ja tulvien uurtamaa, rämeiden ja järvien\npeittämää; tässä maassa on runsaasti pensasaitoja, jotka vallitusten\ntavoin ikäänkuin tekevät joka pellon linnoitukseksi, mutta se on\nvallan vailla teitä ja kanavia. Toiselta puolen selittää tämän\nseudun surkeita oloja sikäläisen kansan tiedottomuuden tila, joka on\nsyynä siihen, että se niin halveksii uudenaikaista maanviljelystä,\nja panee sen alttiiksi ennakkoluuloille, joiden tuottamat vaarat\nselviävät kertomuksemme kulusta. Tämän maan eriskummainen laatu ja\nsen asukasten taikausko ehkäisevät yksilöiden lähentymistä toisiinsa\nja sen terveellisen vaikutuksen, joka johtuu ajatusten vertailusta ja\nvaihtamisesta.\n\nSiellä ei ole kyliä. Ne kurjat hökkelit, joita sanotaan asunnoiksi,\novat harvat ja rakennetut hajalle sinne tänne. Joka perhe asuu siellä\nkuin erämaassa. Ainoat tunnetut tilaisuudet, joissa pitäjän asukkaat\nohimennen kohtaavat toisensa, ovat kirkossakäynti sunnuntaisin sekä\nkirkolliset juhlat. Nämä hiljaiset kokoukset, joita johtaa pappi,\ntämän jäykän rahvaan ainoa ohjaaja, kestävät ainoastaan muutaman\ntunnin. Kuultuaan tämän sielunpaimenen jylisevän äänen, talonpoika\npalaa viikoksi epäterveelliseen asuntoonsa; siitä hän poistuu työhön,\nja siihen hän astuu jälleen nukkumaan.\n\nJos joku vieras käy häntä tervehtimässä, ei se ole kukaan muu kuin\ntuo sama pappi, koko seudun sielu. Tämän papin ääni oli ollut\nkyllin voimakas nostamaan tuhansia miehiä tasavaltaa vastaan ja\naikaansaamaan sen, että nämä Bretagnen osat viisi vuotta ennen sitä\naikaa, josta kertomuksemme alkaa, tuottivat joukottain sotureita\nensimäiseen chouan-sotaan.\n\nVeljekset Cottereau, nuo uhkarohkeat salakuljettajat, joista tämä\nsota sai nimensä, harjoittivat vaarallista ammattiansa Lavalin ja\nFougères'n välillä. Mutta näiden seutujen kapinaliikkeessä ei ollut\nmitään jaloa, ja täydellä syyllä saattaa sanoa, että Vendée muutti\nrosvoretken sodaksi, ja Bretagne sodan rosvoretkeksi. Ruhtinaiden\nkarkoitus, uskonnon tukahuttaminen olivat chouaneille ainoastaan\nrosvoamisen verukkeina, ja tämän kansalaissodan tapahtumat kuvastavat\njossakin määrin sitä hurjaa raakuutta, joka on ominainen tämän seudun\ntavoille.\n\nKun sitten oikeat kuningasvallan puolustajat tulivat kokoamaan\nsotilaita tämän tietämättömän ja sotaisan väestön keskuudesta, koetti\ntämä tosin, vaikka turhaan, kohottamalla valkoisen lipun luoda\njonkunmoista ylevyyttä niihin hankkeisiin, jotka olivat saattaneet\nchouan-liikkeen vihatuksi; ja nämä chouanit tarjoavat muistamista\nansaitsevan esimerkin siitä, kuinka vaarallista on kiihoittaa\nkapinaan maan sivistymättömiä joukkoja.\n\nKuvaus siitä Bretagnen laaksosta, joka ensin avautuu sinne saapuvan\nmatkustajan katseille, nostoväen joukosta ja Pèlerine-vuoren huipulle\nilmaantuneesta _garsista_ luo tarkan pienoiskuvan tästä maakunnasta\nja sen väestöstä. Näiden seikkojen perustuksella saattaa henkilö,\njolla on harjaantunut mielikuvitus, muodostaa itselleen käsityksen\ntämän sodan näyttämöstä ja välikappaleista; sillä mainitut seikat\ntarjoavat siihen aineksia.\n\nNäiden ihanoiden laaksojen kukoistavat pensasaidat piiloittivat\nsilloin vihollisia. Joka pelto oli linnoitus, joka puu sisälsi\nansan, joka raidan kanto kätki sotajuonen. Koko maa oli yhtä ainoata\ntaistelukenttää. Tuhoa tuottavat pyssyt odottivat tienristeyksissä\nsinipukuisia sotureita, joita nuoret neitoset ajattelematta\nvilpillisyyttään nauraen houkuttelivat pyssyn ylettyville. Nämä\nneitoset pyhiinvaelsivat isiensä ja veljiensä seurassa madonsyömien\nMarian-kuvien luo kysymään uusia juonia ja anomaan anteeksiantoa\npyhältä Neitsyeltä. Näiden tietämättömien olentojen uskonto tai\noikeammin epäjumalanpalvelus esti heidät tuntemasta tunnonvaivoja\nmurhateoistaan.\n\nNiin pian kuin taistelu oli alkanut, muuttui kaikki tässä maassa\nvaaralliseksi: melu ja hiljaisuus, lempeys ja ankaruus, kotiliesi ja\nvaltatie. Mutta kaiken tämän viekkauden alla piili vakaumusta. Nämä\nraakalaiset palvelivat Jumalaa ja kuningasta samalla tavalla kuin\nmohikaanit käyvät sotaa. Mutta jotta tämän taistelun kuvaus olisi\nkaikinpuolin tarkka ja tosi, on historioitsijan velvollisuus lisätä,\nettä koko seutu jälleen muuttui hymyileväksi ja ystävälliseksi\nsinä hetkenä, jona Hoche sai rauhan solmituksi. Ne perheet, jotka\nvielä edellisenä päivänä olivat toisiaan raadelleet, söivät silloin\nvaaratta saman katon alla illallista.\n\nSiitä hetkestä alkaen, jona Marche-à-Terren vuohennahat saattoivat\nHulot'n aavistamaan salaista vilppiä, heräsi hänessä vakaumus, että\nse onnellinen rauha oli rauennut, jonka Hoche nerollisuudellaan\noli aikaansaanut ja jonka jatkuminen hänestä näytti mahdottomalta.\nNäin sota leimahti uudelleen ilmiliekkiin ja epäilemättä entistään\nhirvittävämpään kolmivuotisen lepoajan jälkeen. Vallankumous, joka\n9:nnen termidorin jälkeen oli saanut lievemmän muodon, oli kenties\nsaava hirmuhallituksen luonteen, mikä sai järkevät ihmiset sitä\nvihaamaan. Englantilainen kulta oli nyt, kuten aina ennenkin,\nyllyttänyt riitaisuuksia Ranskassa. Tasavalta, jonka nuori Bonaparte,\nilmeisesti sen suojelushenki, oli jättänyt oman onnensa nojaan, ei\nnäyttänyt kykenevän vastustamaan niin useita vihollisia, joista\nhirvittävin oli viimeinen, kansalaissota. Tämä, jota tuhannet pienet\nyksityiskapinat ennustivat, sai aivan uuden vakavan luonteen sinä\nhetkenä, jona chouanit päättivät hyökätä näin vahvan suojelusjoukon\nkimppuun.\n\nTällaiset ajatukset alkoivat pyöriä Hulot'n mielessä, joskin paljon\nhajanaisempina, kun Marche-à-Terren ilmaantuminen hänen mielestään\nviittasi taitavasti valmistettuun väijytykseen. Sillä aluksi hän oli\nainoa, joka aavisti uhkaavaa vaaraa.\n\nSe vaitiolo, joka seurasi päällikön Gérardille lausumia ennesanoja,\nja joka päätti edellä kuvatun kohtauksen, palautti Hulot'lle hänen\nkylmäverisyytensä. Tuo vanha soturi oli melkein horjahtanut, eikä hän\nvoinut karkoittaa niitä pilviä, jotka peittivät hänen otsansa, kun\nhän ajatteli, että häntä jo ympäröivät sellaiset sodan kauhut, joita\nihmissyöjätkin olisivat inhonneet. Hulot'n molemmat ystävät, kapteeni\nMerle ja ajutantti Gérard koettivat turhaan selittää päällikkönsä\nkasvoissa kuvastuvaa pelkoa, joka heille oli jotain vallan outoa,\nja katselivat Marche-à-Terreä hänen tienvieressä syödessään\nkannikkaansa, voimatta löytää vähintäkään yhteyttä tuon eläimellisen\nolennon ja pelottoman päällikkönsä levottomuuden välillä.\n\nMutta Hulot'n kasvot selkenivät pian. Hän surkutteli tasavallan\nvastoinkäymisiä, mutta samalla hän iloitsi siitä, että sai taistella\nsen puolesta, ja iloiten hän itselleen antoi sen lupauksen,\nettei antautuisi chouanien peijattavaksi ja että paljastaisi sen\nsalaperäisen viekkaan miehen, jota he suvaitsivat käyttää aseenaan\nhäntä vastaan.\n\nEnnenkuin teki päätöksen, hän rupesi tutkimaan sitä asemaa, jossa\nhänen vihollisensa aikoivat hänet yllättää. Huomatessaan että tie,\njolla hänen oli ryhtyminen taisteluun, johti kohtalaisen syvään,\nmutta metsien ympäröimään kuiluun, johon useat polut päättyivät,\nhän rypisti tuuheita tummia kulmakarvojaan ja sanoi molemmille\nystävilleen kumealla ja mielenliikutuksesta värähtelevällä äänellä:\n\n-- Olemme joutuneet kirottuun ampiaispesään.\n\n-- Mitä siis voitte pelätä? -- kysyi Gérard.\n\n-- Pelätä?... huomautti päällikkö. -- No niin, pelkäänpä todellakin.\nOlen aina pelännyt, että minut ammutaan kuin koira jossakin\nmetsäpolun mutkassa, ilman edelläkäypää varoitusta.\n\n-- Joutavia! -- virkkoi Merle nauraen. -- Varoitushuuto olisikin\nsiinä tapauksessa tarpeeton.\n\n-- Uhkaako meitä siis todella vaara? -- kysyi Gérard, ihmetellen yhtä\npaljon Hulot'n kylmäverisyyttä kuin hänen hetkellistä pelkoaan.\n\n-- Vaiti! -- sanoi päällikkö; -- olemme suden kidassa, ja siinä on\npimeä kuin leivinuunissa, mutta siihen on saatava valoa. Onneksi on\nmeillä hallussamme tämän ylängön huippu.\n\nHän antoi sille voimakkaan lisänimen ja jatkoi:\n\n-- Lopulta kai kuitenkin kaikki minulle selviää.\n\nPäällikkö viittasi luokseen molemmat upseerit, ja kaikki kolme\nympäröivät Marche-à-Terren. Tämä nuori mies oli luulevinaan, että\nhäiritsi heitä, ja nousi äkkiä.\n\n-- Pysy alallasi, roisto! -- huusi hänelle Hulot, tuupaten hänet\ntakaisin samalle penkereelle, missä hän sitä ennen oli istunut.\n\nJa tästä hetkestä ei päällikkö lakannut tarkkaavasti pitämästä\nsilmällä tuota näennäisesti huoletonta bretagnelaista.\n\n-- Ystäväni, -- hän puoliääneen virkkoi molemmille upseereille --\non aika mainita teille, että asiat tuolla alhaalla ovat huonosti.\nDirektorio on lainsäätävässä kokouksessa tapahtuneen mellakan\njohdosta luudallaan sotkenut meidän tunkiotamme. Tämän hallituskunnan\njäsenet -- tai oikeammin sanoen vekkulinuket, ovat juuri menettäneet\noivan miekan: Bernadotte luopuu johdosta.\n\n-- Kuka astuu hänen sijalleen? -- kysyi Gérard vilkkaasti.\n\n-- Milet-Mureau, muuan vanha pölkkypää. On varsin arveluttavaa\nnäihin aikoihin antaa ohjat tyhmyreille! Rannikolla leimahtelevat\nenglantilaisten merkkitulet. Kaikki nuo vendéelaiset ja chouanit ovat\nliikkeellä kuin ilmassa surisevat kovakuoriaiset, ja ne henkilöt,\njotka nytkyttävät noita tanssinukkeja, ovat hyvin osanneet valita\nhetken, jona me sorrumme.\n\n-- Kuinka? -- sanoi Merle.\n\n-- Meidän sotajoukkomme ovat lyödyt joka taholla, -- jatkoi Hulot\nyhä enemmän hiljentäen ääntään. -- Jo kaksi kertaa chouanit ovat\nkaapanneet kirjeet ja minulle saapuivat viime tiedot ja määräykset\nainoastaan pika-airutta myöten, jonka Bernadotte lähetti sinä\nhetkenä, jolloin erosi ministeristöstä. Onneksi ovat ystäväni\nkirjeissään kertoneet minulle tästä sekasotkusta. Fouché on saanut\ntietoonsa, että tuo tyranni Ludvig XVIII on Parisissa olevien\npettureiden kehoituksesta lähettänyt johtajan sisäasioita valvoville\nkätyreilleen. Luullaan Barras'n pettävän tasavaltaa. Pitt ja\nruhtinaat ovat lähettäneet tänne erään edellisen hallitusmuodon\nkannattajan, jäntevän ja etevän miehen, joka yhdistämällä\nvendéelaiset ja chouanit kukistaa tasavallan. Tuo mies on astunut\nmaihin Morbihanissa -- tämän olen minä ensimäisenä saanut tietää\nParisin veitikoilta. Hän on ottanut nimen \"Gars\". -- Sillä kaikki\nnuo heittiöt -- (näin hän sanoi osoittaen Marche-à-Terreä,)\nottavat nimiä, jotka tuottaisivat kunnialliselle isänmaanystävälle\nvatsanväänteitä, jos hän niitä rupeaisi käyttämään. Tuo mies on\nparaikaa näillä seuduilla. Tämän chouanin ilmestyminen -- (hän\nosoitti taas Marche-à-Terreä) -- todistaa minulle, että hän on\nkintereillämme. Mutta eipä vanhaa kettua niin helposti petetä, ja\nteidän tulee auttaa minua mitä pikimmin kokoamaan porsaani pahnaan.\nOlisinpa aika hölmö, jos menisin siihen ansaan, jonka minulle\nvirittää tuo Lontoosta muka takkejamme toimittamaan tullut herrasmies.\n\nKuullessaan nämä salassa pidetyt ja vakavat asianhaarat, nuo molemmat\nupseerit, jotka tiesivät, ettei heidän päällikkönsä koskaan turhasta\nsäikähtänyt, kävivät vakavan näköisiksi kuin soturit ainakin suuren\nvaaran uhatessa, jos ovat karaistuneet ja tottuneet arvostelemaan\nasioita laajemmalta näkökannalta.\n\nGérard, jonka lakkautettu arvo lähensi johtajaansa, tahtoi vastata\nja lähemmin tiedustella kaikkia valtiollisia uutisia, joista osa\nilmeisesti oli salattu; mutta Hulot'n antama merkki sai hänet\nvaikenemaan. Ja kaikki kolme alkoivat katsella Marche-à-Terreä.\nTämä chouani ei näyttänyt vähääkään välittävän siitä, että huomasi\nolevansa noiden miesten valvonnan alaisena, jotka olivat yhtä\nhirvittävät älyltään kuin ruumiillisilta voimiltaan. Seikkailun alku,\njoka herätti melkein romantillista mielenkiintoa, kiihoitti suuresti\nmolempien upseerien uteliaisuutta, joista tämänlainen sota oli jotain\nuutta. Sentähden he alkoivat siitä laskea pilaa. Mutta heti alussa\nHulot katsoi heihin vakavana ja sanoi:\n\n-- Tuhat tulimaista! älkää tupakoiko ruutitynnyrin ääressä,\nkansalaiset. Ennenaikainen rohkeus on samaa kuin jos kantaisi vettä\nseulassa. -- Gérard, -- hän sitten jatkoi kuiskaten ajutanttinsa\nkorvaan, -- lähestykää huomiota herättämättä tuota roistoa; ja jos\nhän tekee pienimmänkin epäilyttävän liikkeen, lävistäkää hänet\nmiekallanne. Minä puolestani lähden ryhtymään keskusteluun, jos oudot\nmiehemme tahtovat siihen yhtyä.\n\nGérard nyökäytti lyhyesti päätään osoittaaksensa tottelevaisuuttaan.\nSitten hän alkoi katsella tuon laakson näköaloja, joihin lukija jo\non tutustunut. Näytti siltä, kuin olisi hän tahtonut katsella niitä\nentistään tarkemmin, ja hän asteli ikäänkuin ajatuksiin vaipuneena ja\nvapaasti edestakaisin. Mutta luonnollisesti maisema kaikkein vähimmin\nkiinnitti hänen huomioansa. Marche-à-Terre taas salasi täydelleen,\nhuomasiko sen vaaran, joka upseerin menettelyn puolelta häntä uhkasi.\nKun näki hänen siinä leikkivän piiskansa letkulla, olisi luullut\nhänen onkivan kaloja maantien ojasta.\n\nSillävälin kuin Gérard täten koetti asettua vartija-asemaan chouanin\neteen, sanoi päällikkö hiljaa Merlelle:\n\n-- Antakaa kersantille kymmenen luotettavaa soturia ja asettakaa\nheidät ylemmäksi meistä, siihen kukkulan huipun kohtaan, missä tie\nlaajenee ylätasoksi, ja mistä näette pitkältä Ernéehen johtavaa\ntietä. Valitkaa sellainen paikka, missä tienvieressäni kasva metsää\nja mistä kersantti voi pitää silmällä lähiseutua. Kutsukaa luoksenne\nClef-des-Coeurs, hän on älykäs poika... Ei tässä ole mitään nauramista\n-- tuho meidät perii, ellemme pidä varaamme.\n\nSillävälin kuin Merle täytti tämän käskyn niin nopeasti, että sen\ntärkeys kävi ilmeisen selväksi, päällikkö heilutti oikeaa kättään\nvaatien syvää hiljaisuutta sotilailta, jotka jutellen ja leikkiä\nlaskien ympäröivät hänet. Toisella kädenliikkeellä hän käski tarttua\naseisiin.\n\nKun hiljaisuus oli aikaansaatu, hän loi katseensa toisesta\ntienvierestä toiseen, kuunnellen levottoman tarkkaavaisesti,\nikäänkuin olisi odottanut kuulevansa jonkun tukahutetun äänen,\njotakin aseenkalsketta tai tulevaa taistelua ennustavia askeleita.\nHänen tumma ja terävä silmänsä näytti tutkien tunkevan metsän\nsalaisimpiin syvyyksiin. Mutta kun ei sieltä saanut mitään\nepäilyttävää merkkiä, hän villi-ihmisten tavoin tarkasti tien\nhiekkaa, löytääkseen joitakin jälkiä noista näkymättömistä\nvihollisista.\n\nKovin pettyneenä siitä, ettei ollut huomannut mitään, mikä olisi\npuolustanut hänen levottomuuttaan, hän kääntyi tienviereen päin,\nkiipesi vaivoin noiden pienten kumpujen rinteille, nousi hitaasti\nniiden huippuun, ja huomasi, kuinka hyödyllinen hänen kokemuksensa\noli joukkonsa menestykselle. Sitten hän astui sieltä alas. Hänen\nkasvonsa kävivät entistään synkemmiksi; sillä noina aikoina päälliköt\naina pahoittelivat sitä, ettei vaikein tehtävä langennut yksinomaan\nheidän osalleen.\n\nKun upseerit ja sotamiehet olivat huomanneet päällikkönsä\nmiettiväisyyden, tämän päällikön, jonka luonne heitä miellytti ja\njonka urhoollisuuden tunsivat, arvasivat he, että hänen tavaton\ntarkkaavaisuutensa ennusti vaaraa. Mutta kun eivät kyenneet\npunnitsemaan tämän vaaran suuruutta, he vaistomaisesti pysyivät\nliikkumattomina ja pidättivät melkein henkeänsä. Niiden koirien\ntavoin, jotka koettavat arvata taitavan metsästäjän tarkoitukset,\njota täsmällisesti tottelevat, vaikka eivät ymmärräkään hänen\nkäskyjään, nämä soturit katsoivat vuoroin Couësnonin laaksoa, tien\nmolemmin puolin olevaa metsää ja päällikkönsä ankaroita kasvoja,\nkoettaen niistä lukea kohtalonsa. He vaihtoivat kysyviä katseita, ja\nmoneen kertaan hymy levisi heidän huulilleen.\n\nKun Hulot väänsi suutaan, Beau-Pied, nuori kersantti, joka kävi\nkomppanian älyniekasta, sanoi hiljaa:\n\n-- Mihin hemmetin kiipeliin olemmekaan joutuneet, kun tuon vanhan\nurhon naama näyttää noin happamalta. Onhan hän tuima kuin sotaoikeus!\n\nHulot loi Beau-Piediin ankaran katseen, ja sotamiesten joukossa\nvallitsi taas kurinmukainen hiljaisuus. Keskellä tätä juhlallista\näänettömyyttä rekryyttien epäröivät askelet, joiden alla hieta\nrauskui, synnyttivät tahdikkaan äänen ja lisäsivät yleiseen\nahdistukseen epämääräistä levottomuutta. Tämän kuvaamattoman tunteen\nymmärtävät ainoastaan ne, jotka keskellä yön hiljaisuutta odottaen\njotain kamalaa ovat huomanneet sydämensä tykytyksen kiihtyvän\njostakin äänestä, joka yksitoikkoisesti toistuen on tuntunut\ntarjoavan heille pisaroittain kauhun juomaa.\n\nPäällikkö asettui taas keskelle tietä ja kysyi itsekseen:\n\n-- Olenko erehtynyt?\n\nJa seuraavassa tuokiossa hänen silmistään säihkyi pidätetyn vihan\nkatseet, kun hän tarkasteli levollista ja typerää Marche-à-Terreä.\nMutta hänen tarkka silmänsä eroitti chouanin himmeässä katseessa\nhurjaa ivaa, ja tämä vaikutti, ettei hän luopunut tilanteen\nvaatimista toimenpiteistä.\n\nSamassa kapteeni Merle, joka oli täyttänyt Hulot'n määräykset, palasi\nhänen luokseen. Tämä kohtaus oli tuhansien muiden samanlaisten\nkaltainen, ja sen mykät näyttelijät, jotka saattoivat tämän\nsodan mitä vilkkaimmaksi ja jännittävimmäksi, odottivat silloin\nkärsimättöminä uusia vaikutelmia ja olivat hyvin halukkaat näkemään\nsotilas-tilanteensa himmeät kohdat toisten tapahtumien valaisemina.\n\n-- Menettelimme viisaasti siinä, kapteeni, -- sanoi päällikkö, --\nettä asetimme sotilasosastomme loppupäähän ne harvat isänmaanystävät,\njotka meillä on rekryyttiemme joukossa. Ottakaa vielä tusina\nreippaita poikia, asettakaa heidän johtajakseen aliluutnantti Lebrun\nja viekää heidät nopeasti jälkijoukkoon. Heidän tulee tukea siinä\nolevia isänmaanystäviä, saada heidät kiireisesti etenemään ja kahtia\njakaantuneena parvena hyökätä toverien miehittämälle huipulle. Odotan\nteitä.\n\nKapteeni katosi joukkoon. Päällikkö silmäili vuoroonsa neljää\npelotonta miestä, jotka tiesi taitaviksi ja notkeiksi, kutsui heidät\nkaikessa hiljaisuudessa luokseen, osoittaen kutakin heitä sormellaan\nja antaen heille tutunomaisen merkin, moneen kertaan nopeasti\npainamalla etusormea nenäänsä; he tulivat.\n\n-- Te olette palvelleet minun kanssani kenraali Hochen johdon alla,\n-- hän heille virkkoi, -- silloin kun saatoimme järkiinsä nuo\nroistot, jotka mainitsevat itseään kuninkaan jääkäreiksi. Tiedätte,\nkuinka he piiloittautuivat, väijyksistä ampuakseen sinisiä.\n\nKuullessaan taitavuuttaan näin kehuttavan, nuo neljä soturia\nnostivat päätään, kasvoissa kuvaava ilme. Nämä olivat sankarillisen\nuljaita miehiä, joiden alistuva huolettomuus osoitti ettei\nheidän ajatuspiirinsä Ranskan ja Europan välisen kamppailun\npuhkeamisesta lähtien ollut ulottunut taaksepäin edemmäksi heidän\npatruunalaukkuansa, eikä eteenpäin painetin kärkeä kauemmaksi. He\npuristivat yhteen huulensa kuin rahamassin, jonka suu kurenauhoilla\nvedetään kiinni, ja katselivat päällikköänsä tarkkaavasti ja\nuteliaina.\n\n-- No niin, -- virkahti Hulot, jolla oli erinomainen taito puhua\nsotureille luonteenomaista kieltä, -- eivätpä tällaiset pojat pötki\ntiehensä chouanien edestä, ja niitä on täällä, niin totta kuin nimeni\non Hulot. Teidän neljän miehen tulee tutkiskella molemmat tienvieret.\nMuu joukko pysyy sillä aikaa tässä alallaan. Koettakaa siis kaikin\nmokomin saada heistä vainua; älkää hellittäkö, vaan nuuskikaa tarkoin\nkoko alue, eteenpäin, mars!\n\nSitten hän osoitti heille tien vaarallisia huippukohtia. Nuo neljä\nsoturia tervehtivät kiitoksen merkiksi, vieden kätensä vanhojen\nkolmikulma-hattujensa tasalle, joiden sateen liottamat ja iän\nkuluttamat reunat riippua lerpattivat alas kuvun reunasta. Yksi\nheistä, korpraali Laruse, jonka Hulot tunsi, sanoi lyöden pyssyynsä:\n\n-- Panemmepa heidät tanssimaan meidän pillimme mukaan, päällikkö!\n\nHe poistuivat, kaksi oikealle, kaksi vasemmalle. Nähdessään heidän\nkatoavan molemmin puolin tietä tunsi soturijoukko epämääräistä\nlevottomuutta. Rauhaton oli niinikään Hulot, joka luuli lähettäneensä\nheidät varman kuoleman kitaan. Jopa hänen sielussaan vavahti, kun hän\nei enää nähnyt heidän hatunkulmiaan.\n\nUpseerit ja sotamiehet kuuntelivat kuivissa lehdissä kahisevia,\nasteittain heikkeneviä askeleita ja tunsivat mielessään ahdistusta,\njoka oli kahta kiusallisempi sentähden, että se täytyi painaa syvälle\npoveen. Sodassa esiintyy kohtauksia, joissa neljän miehen alttiiksi\npannut henget aiheuttavat enemmän kauhua kuin Jemmapes'n taistelussa\nkaatuneet tuhannet ruumiit. Mutta noissa soturikasvoissa on niin\nmonta vaihtelevaa ilmettä, että niiden kuvaajien on turvautuminen\nsotilasten omiin muisteluihin ja luovuttaminen näiden vilkkaiden\nkasvojen kuvaaminen levollisessa mielentilassa oleville henkilöille,\nsillä nuo yksityisseikoista niin rikkaat sielunmyrskyt eivät ole\nkuvattavissa ilman ääretöntä laveutta.\n\nKun noiden neljän soturin pistimet olivat kadonneet näkyvistä,\npalasi kapteeni Merle, täytettyään salaman nopeudella päällikön\nkäskyt. Parilla kolmella komentosanalla Hulot nyt järjesti joukkonsa\njäljellä olevat miehet taisteluvalmiiksi keskelle tietä. Sitten hän\nantoi käskyn palata Pèlerine-vuoren huipulle, minne hänen pieni\netujoukkonsa oli pysähtynyt. Itse hän kulki viimeisenä ja takaperin,\npitääkseen silmällä pienimpiäkin muutoksia, mitä saattoi esiintyä\njossakin kohdassa tätä eteenleviävää näyttämöä, jonka luonto oli\ntehnyt niin ihanaksi ja ihminen niin hirvittäväksi.\n\nHän saapui siihen paikkaan, missä Gérard vartioi Marche-à-Terreä.\nTämä oli näennäisesti välinpitämättömänä seurannut kaikkia päällikön\nliikkeitä, mutta katsoi nyt uskomattoman älykkäänä sinne päin, mihin\nnuo molemmat soturit juuri olivat kadonneet, tien oikealla puolella\nolevaan metsään, ja päästi kolme tai neljä vihellystä, matkien\npöllön kimakkaa ja korvia viiltävää ääntä. Nuo kolme kuuluisaa\nsalakuljettajaa, joiden nimet jo ovat mainitut, vaihettelivat\nerityisellä tavalla tätä huutoa yön aikaan, ilmaistakseen toisilleen\nväijytyksiä, uhkaavia vaaroja ja kaikkea, mikä heidän oli tärkeä\ntietää. Siitä he olivat saaneet liikanimen _chuin_, joka näiden\nseutujen murteessa merkitsee pöllöä. Tämä murteissana siirtyi\nsitten niidenkin nimeksi, jotka ensimäisen tasavaltaa vastaan\nkäydyn sodan aikana matkivat näiden kolmen veljeksen eleitä ja\nilmoitusmerkkejä. Kuullessaan nuo epäilyttävät vihellykset, päällikkö\npysähtyi tuijottamaan Marche-à-Terreen. Hän teeskenteli siten\nerehtyneensä tuon chouanin typerään kömpelyyteen nähden, ja piti\nhänet luonaan jonkunmoisena ilmapuntarina, joka osoittaisi hänelle\nvihollisen liikkeet. Hän pysäytti Gérardin käden, joka valmistautui\nkiirehdyttämään tuota vakoilijaa, asetti kaksi sotilasta muutaman\naskeleen päähän hänestä ja käski kuuluvalla ja selvällä äänellä\nheidän viipymättä ampua hänet kuoliaaksi, jos hän vielä antoi\npienimmänkin merkin. Uhkaavasta vaarasta huolimatta ei Marche-à-Terre\nosoittanut vähintäkään mielenliikutusta, ja häntä tähystelevä\npäällikkö pani merkille tämän levollisuuden.\n\n-- Tuo kollo ei osaa ammattiaan! -- hän sanoi Gérardille. -- Niin,\nniin, tosin ei ole helppo lukea chouanin tunteita hänen ilmeistään;\nmutta tämä on ilmiantanut itsensä ponnistuksillaan tuoda esiin\npelottomuutensa. Näetkös, Gérard, jos hän olisi teeskennellyt\npelkurimaisuutta, olisin pitänyt häntä hölmönä, ja niin olisi meitä\nollut kaksi samanlaista, ja minä olisin joutunut pussiin. Mutta nyt\ntiedän, että meidän kimppuumme aiotaan hyökätä! Mutta tulkootpa vaan,\nnyt olen valmis.\n\nLausuttuaan nämä sanat puoliääneen ja voitonriemuisena, vanha soturi\nhykersi käsiään ja katsoi Marche-à-Terreen ivallisena; sitten\nhän risti käsivarret rinnalleen, jäi seisomaan tielle molempien\nlempi-upseeriensa väliin ja odotti toimenpiteittensä tulosta.\n\nVarmana siitä, että taistelu oli tulossa, hän katseli sotamiehiään\ntyynen näköisenä.\n\n-- Saammepa tapella, -- sanoi hiljaa Beau-Pied, -- päällikkö\nhykerteli käsiään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe vaarallinen asema, johon päällikkö Hulot ja hänen joukkonsa\nolivat joutuneet, oli niitä, joissa henki todella on siihen määrään\nalttiina, että lujaluontoiset miehet pitävät kunnianaan silloin\nnäyttäytyä kylmäverisiksi ja mielenmalttiaan hallitseviksi.\n\nTällaisissa tapauksissa oikein selvästi käy ilmi miehen sisu.\nNiinpä päällikkö, joka paremmin oivalsi vaaran suuruuden kuin\nmolemmat upseerinsa, itserakkaasti kyllä tahtoi näyttää kaikista\nlevollisimmalta. Hän loi katseensa vuoroin Marche-à-Terreen,\ntielle ja metsään ja odotti sisäistä ahdistusta tuntien chouanien\nyhteislaukauksen rätinää, sillä hän luuli näiden peikkojen tavoin\npiilevän yltympäri; mutta hänen kasvojensa ilmeet olivat levolliset.\nSinä hetkenä, jona kaikkien soturien silmät kohdistuivat häneen, hän\nveti ryppyihin ruskettuneet pienten rokonarpien peittämät poskensa,\nmytisti äkkiä ylähuultansa ja vilkutti silmäänsä -- irve, jota\nsotamiehensä aina pitivät hymyilynä; sitten hän löi Gérardia olalle\nsanoen:\n\n-- Nyt saatamme hieman vetää henkeä; mitä tahdoittekaan äsken sanoa\nminulle?\n\n-- Missä uudessa pälkäässä olemmekaan nyt, päällikkö?\n\n-- Asia ei ole uusi, -- hän vastasi hiljaa. -- Koko Europpa on meitä\nvastaan ja nyt sillä on tilaisuus menetellä mielin määrin. Sillä\naikaa kuin Direktorion jäsenet pureskelevat toisiaan kuin hevoset\ntallissa, kun niillä ei ole kauroja, ja kuin kaikki repeää rääsyiksi\nheidän hallintonsa aikana, jättävät he sotajoukot oman onnensa\nnojaan. Italiassa on kaikki menetettyä! Niin, ystäväni, Trebian\nedustalla kärsimiemme tappioiden pakosta olemme luopuneet Mantuasta,\nja vastikään lyötiin Joubert Novin taistelussa. Toivottavasti\nMassena kykenee pitämään miehitettyinä Sveitsin vuorisolat, joka on\ntulvillaan Suvorowin joukkoja. Rheinin varsillakin olemme saaneet\nselkäämme. Direktorio on lähettänyt sinne Moreaun. Kykeneekö hän\npuolustamaan rajoja? Ja vaikkapa kävisikin niin onnellisesti, niin\nvaltaliitto lopulta tulee musertamaan meidät, ja onnettomuudeksemme\nse ainoa kenraali, joka voisi meidät pelastaa, on hiidessä, nimittäin\nkaukana Egyptissä!... Mitenkä hän muuten pääsisikään palaamaan? Onhan\nEnglanti herra merellä.\n\n-- Bonaparten poissaolo ei minua huolestuta, päällikkö, -- vastasi\nnuori ajutantti Gérard, jossa huolellinen kasvatus oli kehittänyt\nkorkeamman arvostelukyvyn. -- Jäisikö vallankumouksemme kesken?\nEi suinkaan. Eihän meidän ole yksistään määrä puolustaa Ranskan\naluetta -- meillä on kaksinainen tehtävä. Täytyyhän meidän lisäksi\nsäilyttää maan ominaista henkeä, yleviä vapauden ja riippumattomuuden\nperiaatteita, tuota lakiasäätävien kansankokoustemme herättämää\ninhimillistä järjellisyyttä, joka toivoakseni on vahvistumistaan\nvahvistuva. Ranskaa voi verrata matkamieheen, jolla on toimena viedä\njonnekin palava kynttilä: hän suojelee sitä toisella kädellä ja\npuolustautuu toisella. Jos teidän uutisenne ovat todet, ei meitä\nkymmeneen vuoteen olisi piirittänyt niin monta ihmistä, jotka\nkoettavat tuota kynttilää sammuttaa. Vakaumukset ja maa, kaikki on\nhäviön partaalla.\n\n-- Valitettavasti! sanoi huoaten päällikkö Hulot. -- Nuo Direktorion\nilveilijät ovat osanneet riitaantua kaikkien niiden miesten kanssa,\njotka olisivat kyenneet ohjaamaan alusta. Bernadotte, Carnot,\nkaikki, yksin kansalainen Talleyrand, ovat meidät hylänneet.\nSanalla sanoen, on jälellä yksi ainoa kunnon isänmaanystävä, kelpo\nFouché, joka poliisin avulla hallitsee kaikkea. Siinä vasta mies!\nHänpä se oli, joka ajoissa varoittaen käänsi minun huomioni tähän\nkapinaliikkeeseen. Ja kuitenkin olemme ansassa, siitä olen varma.\n\n-- Oh! jos ei sotajoukko hieman sekaannu hallituksemme johtoon, --\nhuomautti Gérard, -- saattavat asianajajat meidät vielä tukalampiin\noloihin kuin ne, joissa olimme ennen vallankumousta. Eiväthän nuo\ntomppelit osaa käskeä.\n\n-- Pelkään yhä, -- virkkoi Hulot, -- että he ryhtyvät\nkeskusteluihin Bourbonien kanssa. Tuhat tulimmaista, mihin\nkiipeliin joutuisimmekaan, jos he sopisivat keskenään!\n\n-- Ei, ei, päällikkö hyvä, niin pitkälle ei sentään mennä, --\nvakuutti Gérard. -- Sotajoukko tulee, kuten itse sanoitte,\nkaiuttamaan ääntänsä, ja jos se ei puhu vallan epäselvää kieltä,\ntoivon, ettemme ole vuodattaneet vertamme kymmenen vuotta\nlannoittaaksemme pellavamaata ja nähdäksemme toisten pellavaamme\nkehräävän.\n\n-- Niin, -- huusi päällikkö, -- tämä puvun vaihto on käynyt meille\nhirvittävän kalliiksi.\n\n-- No niin, -- virkahti kapteeni Merle, -- menetelkäämme joka\ntapauksessa täällä kuin kelpo isänmaanystävät ainakin, ja\nkoettakaamme estää chouanien yhteys Vendéen kanssa. Sillä jos nämä\ntekevät keskenään liiton ja Englanti sekaantuu asiaan, en ainakaan\nminä tälläkertaa mene takaamaan tasavallan jakamattomuutta.\n\nTässä pöllön huuto, joka kuului jotenkin kaukaa, keskeytti\nkeskustelun. Käyden levottomammaksi päällikkö taaskin tutki\nMarche-à-Terreä, jonka tunteettomat kasvot tuskin kuvastivat\nelonmerkkiä. Rekryytit, jotka upseeri oli koonnut, seisoivat\nkarjalauman tavoin yhteen sullottuina keskellä tietä, noin\nkolmenkymmenen askeleen päässä taisteluvalmiista soturijoukosta.\nKymmenen askeleen päässä heidän takanaan olivat luutnantti Lebrunin\nkomentamat sotamiehet ja isänmaanystävät. Päällikkö silmäili tätä\ntaistorintamaa ja vilkaisi viimeisen kerran loitommaksi tielle\nasettuneeseen etuvartija-joukkoon.\n\nOllen tyytyväinen järjestelyynsä, hän kääntyi antaakseen käskyn\nliikkeellelähtemiseen, kun samassa näki niiden kahden soturin\nkolmiväriset kokardit, jotka palasivat tarkastelemasta tien\nvasemmalla puolella olevaa metsää. Kun päällikkö ei nähnyt kahden\noikealle lähteneen tiedustelijan palaavan, päätti hän odottaa heidän\ntuloaan.\n\n-- Ehkäpä pommi tulee tuolta puolelta, -- hän sanoi molemmille\nupseereille, osoittaen metsää, joka oli ikäänkuin niellyt nuo kaksi\npoistunutta vartijasoturia.\n\nSillävälin kuin molemmat tarkk'ampujat antoivat Hulot'lle\njonkunmoisen raportin, laiminlöi hän tarkastamasta Marche-à-Terreä.\nSilloin chouani käytti tilaisuutta hyväkseen päästääkseen kovan,\nsuunnattoman kauas kaikuvan vihellyksen; ja ennenkuin kumpikaan hänen\nkahdesta vartijastaan oli ehtinyt pyssyäkään tähdätä häneen, oli hän\npiiskan lyönnillä kaatanut heidät kumoon tien laitaan.\n\nSamaan aikaan hälinä tai pikemmin hurja ulvonta yllätti\ntasavaltalaiset. Hirvittävä kiväärien räiske kuului metsänrinteestä,\nmissä chouani oli istunut, ja ojensi maahan seitsemän tai kahdeksan\nsotamiestä. Marche-à-Terre, jota viisi tai kuusi miestä oli\ntähdännyt, häneen osaamatta, katosi metsään, kiivettyään ylös\nrinnettä nopeana kuin villikissa. Hänen puukenkänsä vierivät ojaan,\nja saattoi helposti nähdä hänen jalassaan nuo isot raudoitetut\nsaappaat, joita \"kuninkaan jääkärit\" tavallisesti käyttivät.\nChouanien ensi huutojen kaikuessa kaikki rekryytit hyökkäsivät\noikealle metsään kuin lintuparvi, joka lehahtaa lentoon matkamiehen\nlähestyessä.\n\n-- Ampukaa noita koiria! -- huusi päällikkö.\n\nJoukko tähtäsi pakenijoita, mutta nämä olivat viisaasti kyllä\nasettuneet puiden taakse turviin pyssyntulelta, ja ennenkuin aseet\nolivat uudestaan panostetut, olivat he jo kadonneet.\n\n-- Kootkaapa siis maakuntalaislegionia! -- virkkoi Hulot Gérardille.\n-- Täytyy olla typerä kuin Direktorion jäsenet luottaakseen\nväennostoon näillä seuduilla. Lakiasäätävä kokous tekisi paremmin,\njos ei lupaisi meille niin runsaasti sotilaspukuja, rahaa,\nampumavaroja, vaan jos todella ne meille antaisi.\n\n-- Nuo hunsvotit pitävät enemmän tattarikakuistaan kuin meidän\nsotilasleivästämme, -- sanoi Beau-Pied, komppanian pilkkakirves.\n\nNäitä sanoja säestivät pilapuheet ja naurunremahdukset, joilla\ntasavaltalaissoturit ilkkuivat karkaajia, mutta äkkiä seurasi taas\nhiljaisuus. Nähtiin noiden kahden tiedustelijan, jotka päällikkö oli\nlähettänyt nuuskimaan oikealla olevaa metsää, vaivalloisesti astuvan\nalas rinnettä. Toinen heistä, joka oli lievemmin haavoittunut,\ntuki toveriansa, joka kostutti maata verellänsä. Nämä molemmat\npoloiset soturit olivat saapuneet rinteen puoliväliin, kun\nMarche-à-Terren inhoittavat kasvot ilmestyivät puiden lomassa. Hän\ntähtäsi molempiin sinisiin niin tarkasti, että tappoi heidät yhdellä\nainoalla laukauksella, ja heidän ruumiinsa vierivät raskaina alas\nojaan. Tuskin oli hänen möhkälemäinen päänsä tullut näkyviin, kun\nkolmekymmentä pyssynpiippua kohosi ilmoille; mutta utukuvan tavoin\nhän taas oli kadonnut noiden onnettomien väriherne-pensaiden taakse.\n\nNämä tapahtumat, joiden kuvaaminen vaatii niin monta sanaa,\nkestivät vaan silmänräpäyksen. Seuraavassa tuokiossa jälkijoukon\nisänmaallismieliset ja sotamiehet niinikään kädenkäänteessä\nliittyivät muuhun joukkoon.\n\n-- Eteenpäin, mars! -- huusi Hulot.\n\nSotajoukon osasto kulki kiireisesti tien huipulle, johon etuvartija\noli asetettu. Siellä päällikkö uudelleen järjesti joukkonsa\ntaistelurintamaksi. Mutta hän ei huomannut mitään toistunutta\nvihollis-mielenosoitusta chouanien puolelta ja luuli että nostoväen\nvapauttaminen oli ollut tuon väijytyksen ainoa tarkoitus.\n\n-- Heidän huutonsa, -- hän sanoi molemmille ystävilleen, --\nosoittavat, ettei heitä ole monta. Marssikaamme joutuin eteenpäin,\nniin saavumme kenties Ernéehen, ennenkuin he ovat kintereillämme.\n\nNämä sanat kuuli eräs isänmaallismielinen rekryytti, joka astui esiin\nrivistä ja pysähtyi Hulot'n eteen.\n\n-- Kenraali, -- hän virkkoi, -- olen jo kerran ollut sotimassa\nchouaneja vastaan. Saanko teille sanoa pari sanaa?\n\n-- Tuo on varmaankin asianajaja, ja nämä luulevat aina olevansa\noikeussalissa, -- kuiskasi päällikkö Merlen korvaan. -- No sano\nsanottavasi, -- hän sitten vastasi nuorelle fougèrelaiselle.\n\n-- Chouanit ovat epäilemättä tuoneet mukanansa aseita niille\nmiehille, joilla juuri ovat täydentäneet rivinsä. Jos siis heidän\nnähtensä pötkimme tiehemme, asettuvat he meitä odottamaan joka\nmetsätien käänteeseen ja ampuvat meidät viimeiseen mieheen ennenkuin\nsaavumme Ernéehen. Toisin tulee tässä ajaa asiaa, kuten sanoit,\nmutta patruunilla. Kahakan aikana, joka tulee kestämään kauemmin\nkuin mitä näyt luulevan, lähtee yksi tovereistani noutamaan\ntänne kansalliskaartin ja vapaajoukot Fougères'sta. Silloin saat\nnähdä, että me, vaikka olemmekin vaan rekryyttejä, emme silti ole\ntomppeleita.\n\n-- Luuletko siis, että chouaneja on paljo?\n\n-- Päätä itse, päällikkö-kansalainen!\n\nHän vei Hulot'n erääseen ylätason paikkaan, missä hietaa oli pengottu\nkuin haravalla. Kiinnitettyään hänen huomionsa tähän seikkaan, hän\nvei hänet paljoa kauemmaksi polulle, missä he näkivät siitä kulkeneen\nsuurilukuisen miesjoukon jäljet. Lehtiä oli siinä tallautunut kovaksi\npoljettuun multaan.\n\n-- Nämä ovat Vitrén _garseja_, -- sanoi Fougéres'n mies. -- He ovat\nliittyneet ali-normandialaisiin.\n\n-- Mikä on nimesi, kansalainen? -- kysyi Hulot.\n\n-- Gudin, päällikkö.\n\n-- Hyvä, Gudin, nimitän sinut kotikaupunkilaistesi korpraaliksi.\nSinä näytät minusta kelpo mieheltä. Annanpa sinulle toimeksi\nvalita tovereistasi sen, joka on lähetettävä Fougères'en. Sinä\nitse pysyttelet minun läheisyydessäni. Mutta mene ensi työksesi\nrekryytteinesi ottamaan niiden toveri-parkojemme pyssyt, takit ja\npatruunalaukut, jotka nuo roistot juuri kaatoivat tielle. Eikä teidän\npidä seisoa tässä märehtimässä pyssynluoteja niitä puolestanne heille\ntarjoamatta.\n\nPelottomat Fougères'n miehet menivät noutamaan kaatuneiden sota-asun,\nja koko komppania suojeli heitä tuimalla, metsään suunnatulla\ntulella, niin että heidän onnistui riisua vainajien vaatteet ja\naseet, menettämättä ainoatakaan miestä.\n\n-- Noista bretagnelaisista tulee mainiota jalkaväkeä, -- sanoi Hulot,\n-- jos vaan sotilaan leipäkannikka heille maistuu.\n\nGudinin lähettämä airut läksi juosten matkaan syrjäpolkua pitkin,\njoka johti vasemmalle metsään. Sotamiehet tutkivat aseitaan\nja valmistautuivat taisteluun. Päällikkö tarkasteli heitä,\nhymyili heille, asettui muutaman askeleen päähän edelle kahden\nsuosikkiupseerinsa kera ja odotti päättäväisenä chouanien hyökkäystä.\n\nSyntyi jälleen syvä hiljaisuus, jota ei kuitenkaan kestänyt kauan.\nKolme sataa chouania, joiden univormut olivat samanlaiset kuin\nrekryyteillä, syöksyi äkkiä esiin oikealta metsästä ja riensi\nsuorastaan ulvoen epäjärjestyksessä miehittämään koko sen osan\ntietä, joka oli heikon sinisten pataljonan edessä. Päällikkö\njärjesti sotilaansa kahteen yhtä suureen joukkoon, joista kukin\noli kymmenmiehisen rintaman vahvuinen. Näiden parvien keskelle\nhän sijoitti kaksitoista rekryyttiä, jotka kiireimmiten olivat\npukeutuneet sota-asuun, ja asettui itse heidän etunenäänsä.\n\nTätä pientä sotajoukkoa suojeli kummallakin sivustalla kahdenkymmenen\nviiden miehen suuruinen siipijoukko, jotka liikehtivät molemmin\npuolin tietä Gérardin ja Merlen johtamina. Näiden molempien upseerien\noli määrä hyökätä chouanien kimppuun sivulta ja estää heidät\nhajaantumasta seudulle, missä kukin talonpoika aikoi asettua siten,\nettä vaaratta saattoi ampua sinisiä, jolloin tasavaltalaisjoukot\neivät enää olisi tietäneet, mistä löytää vihollisensa.\n\nNämä määräykset, jotka päällikkö oli antanut niin nopeasti kuin\ntilanne vaati, loivat hänen luottamustaan sotamiehiinkin, ja kaikki\nmarssivat ääneti chouaneja vastaan.\n\nKului sitten muutama hetki molempien vastustajien lähestyessä\ntoisiaan, ja sitten paukkui kiväärien laukauksia luodin\nkantaman päästä levittäen kuolemaa molemmille puolille. Samassa\nsilmänräpäyksessä molemmat tasavaltalaisten sivusjoukot, joille\nchouanit eivät voineet asettaa vastustajia, saapuivat heidän\nsivustoilleen, ja heidän tiheä ja tuima tulensa kylvi kuolemaa ja\nepäjärjestystä keskelle vihollista.\n\nTämä temppu aikaansai melkein tasaisen miesluvun molemmilla puolin.\nMutta chouanien voittamattoman peloton ja sitkeä luonne kesti\ntällaisen koettelemuksen; he eivät väistyneet, heidän tappionsa ei\nheitä masentanut, he sulkivat uudelleen rivinsä ja koettivat saartaa\ntuon pienen sinisten joukon, joka otti niin vähän tilaa ja joka\nnäytti mehiläisemolta keskellä parveaan. Ja nyt syntyi tuollainen\nhirvittävä kamppailu, jossa teräaseiden kalske korvaa ampuma-aseiden\nainoastaan harvoin kajahtavan paukkeen, jossa taistellaan mies miestä\nvastaan, ja jossa molempien vastustajien ollessa yhtä rohkeat,\nylivoima lopulta ratkaisee voiton.\n\nChouanit olisivatkin heti alussa saavuttaneet voiton, ellei molempien\nMerlen ja Gérardin komentamien sivustajoukkojen olisi onnistunut\nparilla kolmella yhteislaukauksella sivultapäin ahdistaa vihollisten\njälkijoukkoa. Näiden molempien sivustajoukkojen sinisten olisi\nnyt pitänyt jäädä asemiinsa ja edelleen näin tuhota hirvittäviä\nvastustajiaan. Mutta kiihtyen, kun näkivät sen vaaran, jonka alaisena\noli tuo pieni sankarillinen joukko, minkä nyt täydelleen saarsivat\nkuninkaan jääkärit, he hyökkäsivät pistimet sojossa hurjina tielle ja\nsaattoivat muutamaksi hetkeksi taistelun tasaväkisemmäksi. Molemmat\nkiistapuolet antautuivat nyt taisteluraivoon, jota vielä enensi\npuoluekiihkon julmuus ja vimma, mikä painoi tähän sotaan poikkeuksen\nleiman. Jokainen yksityinen soturi, tarkatessaan omaa vaaraansa, oli\nvaiti. Koko kohtaus oli synkkä ja kylmä kuin kuolema.\n\nAseiden kalskahdellessa ja hiedan narskuessa jalkojen alla ei\nkuullut muuta kuin niiden kumeat ja korisevat huudahdukset, jotka\nvaarallisesti haavoittuneina tai kuolevina kaatuivat maahan. Nuo\ntasavaltalaisten keskellä olevat kaksitoista soturin-alokasta\npuolustivat niin urhoollisesti päällikköä, joka yhtenään jakeli\nneuvoja ja määräyksiä, että moneen kertaan muutamat sotamiehet\nhuusivat:\n\n-- Hyvä, pojat!\n\nKylmäverinen ja valpas Hulot huomasi pian chouanien joukossa\nmiehen, jota, samoin kuin häntä itseään, valiojoukko ympäröi ja\njoka ilmeisesti oli heidän johtajansa. Hän tahtoi hyvin kernaasti\ntietää, kuka tuo upseeri oli. Mutta turhaan hän moneen kertaan\nkoetti eroittaa hänen kasvojensa piirteitä, jotka yhä peittyivät\npunalakkien ja leveälieristen hattujen taakse. Hän tunsi joukosta\nainoastaan Marche-à-Terren, joka seisoen kenraalinsa vieressä toisti\nhänen komentosanojaan käheällä äänellä, ja jonka karbiinipyssy ei\nhetkeäkään pysynyt toimettomana.\n\nPäällikkö tuskaantui näistä yhä kertyvistä esteistä. Hän paljasti\nmiekkansa, innostutti sotureitaan ja hyökkäsi niin rajusti\nchouanien keskustaan, että mursi aukon heidän riveihinsä ja sai\nnäkyviinsä vihollispäällikön, jonka kasvot kuitenkin olivat kokonaan\nvalkoisella kokardilla varustetun suuren huopahatun varjossa. Mutta\ntuo tuntematon hämmästyi näin rohkeasta hyökkäyksestä, peräytyi\nja lykkäsi samassa äkkiä hattunsa niskaan: silloin saattoi Hulot\nkiireessä nähdä tämän henkilön kasvot. Tuolla nuorella päälliköllä,\njoka Hulot'n arvion mukaan ei ollut kahtakymmentä viittä vanhempi,\noli yllään vihreästä verasta tehty metsästystakki. Hänen valkeassa\nvyössään piili pistooleja. Hänen isot saappaansa olivat raudoitetut\nniin kuin chouaneilla. Polviin ylettyvät säärystimet, joiden jatkona\nolivat hyvin karkeasta kankaasta tehdyt polvihousut, täydensivät\ntuon puvun, joka verhosi keskikokoista, mutta solakkaa ja hyvin\nkehittynyttä vartaloa.\n\nRaivoissaan siitä, että siniset olivat tunkeutuneet hänen persoonansa\nläheisyyteen, hän painoi hatun takaisin alas kasvoille ja riensi\nheitä vastaan; mutta seuraavassa tuokiossa hänet ympäröivät\nMarche-à-Terre ja muutamat muut levottomat chouanit. Nuoren päällikön\nympärillä häärivien henkilöiden väliin jäädessä aukkoja, luuli Hulot\nhuomaavansa leveän punaisen huivin, joka koristi puoleksi napeista\navattua takkia.\n\nTämä kuninkaallismielisten koriste, joka siihen aikaan oli joutunut\nunhoitukseen, veti ensin Hulot'n huomiota puoleensa, mutta se siirtyi\nsitten äkkiä kasvoihin, jotka piankin katosivat hänen näkyvistään,\nkun taistelun tuoksina pakoitti hänet valvomaan pienen joukkonsa\nturvallisuutta ja liikkeitä. Vain vilahdukselta hän siis oli ehtinyt\nnähdä säihkyvät silmät, joiden väri häneltä jäi huomaamatta, vaalean\ntukan ja jotenkin hennot, auringon ruskettamat kasvonpiirteet.\nKuitenkin pani hän merkille tuon nuoren miehen paljaan kaulan, jonka\nvalkoihoisuus vielä enemmän pisti silmään hellästi ja huolimattomasti\nsidotun kaulahuivin rinnalla. -- Nuoren päällikön ryhti, joka uhkui\ntulisuutta ja intoa, oli sotilaallinen kuin niillä ainakin, jotka\ntaistelulta vaativat jonkunlaista runollista ritarillisuutta. Hänen\nhienon hansikkaan peittämä kätensä heilutti miekkaa, joka välkkyi\nauringonpaisteessa. Hänen ulkomuotonsa osoitti samalla hienoutta ja\nvoimaa.\n\nTämä siirtolainen vilpittömine haaveiluineen yhtyneinä nuoruuden\nviehätykseen ja sivistyneine tapoineen edusti miellyttävästi\nranskalaista aatelia. Hän oli Hulot'n täydellinen vastakohta,\nHulot'n, joka seisoen neljän askeleen päässä hänestä tarjosi\nikäänkuin vilkkaan vertauskuvan tarmokkaasta tasavallasta, jonka\npuolesta tuo vanha soturi taisteli. Lisäksi hänen ankarat kasvonsa,\nkuluneiden punaisten rinnusliepeiden koristama sininen univormu,\nmustuneet ja hartioiden takana roikkuvat olkanauhat kuvasivat hänen\npuutteenalaisuuttaan ja luonnettaan.\n\nNuoren miehen hieno ryhti ja ylimyksellinen ilme eivät jääneet\nHulot'lta huomaamatta, ja tahtoen päästä häneen käsiksi hän huusi:\n\n-- Hoi, tanssimestari, tule lähemmäksi, jotta saan ryhtyä kanssasi\nkäsikähmään!\n\nKuninkaallismielinen päällikkö kiukustui hetkellisestä\nvastoinkäymisestään ja syöksyi epätoivoisena eteenpäin. Mutta kun\nhänen miehensä näkivät hänen näin panevan henkensä alttiiksi,\nkarkasivat he kaikki sinisten kimppuun. Äkkiä eroitti taistelun\nhälinästä pehmeän ja kirkkaan äänen:\n\n-- Tässä kaatui pyhä Lescure. Ettekö tahdo kostaa häntä?\n\nNäitä tenhoavia sanoja seurasi chouanien puolelta hirvittävä\npommitus, ja tasavallan sotamiehet kykenivät hädin tuskin pysymään\nkoossa ja ehkäisemään pienen rintamansa murtumista.\n\n- Ellei tuo olisi nuorukainen, -- sanoi Hulot peräytyen askel\naskeleelta, -- ei meitä vastaan olisi tehty hyökkäystä. Eihän koskaan\nole nähty chouanien yhtyvän taisteluun. Mutta sen parempi, meitä ei\nainakaan tapeta pitkin tien vartta kuin koiria.\n\nSitten hän metsään kajahtavalla äänellä huusi:\n\n-- Eteenpäin, pojat. Sallimmeko rosvojen pitää meitä pilanaan!\n\nSe teonsana, jota tässä kohdassa käytämme kelpo päällikön käyttämän\nsijalla, kykenee sitä vaan heikosti korvaamaan. Mutta sotavanhukset\nosaavat kyllä panna sen sijalle tuon oikean sanan, joka epäilemättä\non kuvaavampi sotilaallinen voimasana.\n\n-- Gérard, Merle, -- jatkoi päällikkö, -- kutsukaa miehenne takaisin,\njärjestäkää heidät rintaman takana pataljonaksi, ja ampukaa noita\nkoiria, jotta heistä pääsemme.\n\nSuurella vaivalla saatiin Hulot'n määräys täytetyksi; sillä kuultuaan\nvastustajansa äänen huusi nuori päällikkö:\n\n-- Kautta Pyhän Annan, älkää päästäkö heitä käsistänne. Hajaantukaa,\ngarsit!\n\nKun molemmat Merlen ja Gérardin komentamat sivustajoukot vetäytyivät\ntaaksepäin kahakan keskustasta, ajoi kumpaakin pientä osastoa takaa\nitsepäinen ja ylivoimainen chouani-joukko. Nämä \"vuohennahat\"\nsaartivat joka taholta Merlen ja Gérardin väen, jälleen kaiuttaen\nkumeita, ulvonnantapaisia huutojaan.\n\n-- Suu kiinni, herraseni, -- huudahti Beau-Pied, -- eihän tässä edes\nkuule milloin kuolee.\n\nTämä pila elvytti sinisten rohkeutta. Tasavaltalaiset eivät tyytyneet\npuolustautumaan ainoastaan yhdessä kohdassa Pèlerine-vuoren ylätasoa,\nvaan tekivät sen kolmessa eri paikassa, ja laukaukset houkuttelivat\nesiin kaikki tämän äsken vielä niin rauhaisan laaksoseudun kaiut.\nTaistelu olisi voinut vielä tuntikausia jäädä ratkaisemattomaksi,\ntai olisi se päättynyt taistelijoiden puutteessa. Sillä siniset\nja chouanit osoittautuivat yhtä urhoollisiksi. Raivo kiihtyi\njatkuvasti molemmin puolin, kun kaukaa alkoi kuulua heikkoa rummun\npärinää. Ja päättäen tämän melun suunnasta kulki lähestyvä joukko\nCouësnon-laakson poikki.\n\n-- Se on Fougères'n kansalliskaarti! -- huusi Gudin vahvalla äänellä.\n-- Vannier on varmaankin heidät kohdannut.\n\nHuuto saapui nuoren chouanipäällikön ja hänen hurjan ajutanttinsa\nkorvaan, ja kuninkaallismieliset tekivät peräytymisliikkeen, jonka\nMarche-à-Terren petomainen huuto heti pysäytti.\n\nKun päällikkö puoliääneen oli lausunut pari kolme komentosanaa, jotka\nMarche-à-Terre tulkitsi chouaneille Bretagnen rahvaan murteella, he\nalkoivat peräytyä, tehden sen niin taitavasti, että tasavaltalaiset\nja heidän päällikkönsäkin siitä joutuivat vallan ymmälle. Ensi\nkäskyn saatuaan uljaimmat chouanit järjestyivät riviin, muodostaen\nkunnioitusta herättävän rintaman, jonka taakse haavoittuneet\nja heidän muu väkensä vetäytyi panostamaan pyssyjä. Sitten\nhaavoittuneet, toimien yhtä joutuisasti kuin äsken Marche-à-Terre,\nsaapuivat ylhäällä tien oikealla puolella olevalle rinteelle, ja\nheitä seurasi sinne puolet chouaneista, jotka vikkelästi kiipesivät\nsen huipulle, missä siniset eivät enää nähneet heistä muuta kuin\nheidän tarmokkaat päänsä.\n\nSiellä he asettuivat puiden taakse suojaan ja suuntasivat\nnyt pyssynpiippunsa sitä saattovartijaston jäännöstä kohti,\njoka Hulot'n toistamia komentohuutoja noudattaen nopeasti oli\njärjestynyt, voidakseen tiellä asettaa chouaneja vastaan heidän\nveroisensa rintaman. Nämä peräytyivät hitaasti ja puolustivat\nasemaansa, pyörähdellen niin että saivat tukea tovereittensa\ntulelta. Saavutettuaan maantienojan, he vuorostaan kiipesivät\nylös sille korkealle rinteelle, jonka reuna oli heidän miestensä\nhallussa, ja saapuivat heidän luokseen urhokkaasti uhmaillen\ntasavaltalaisten tulta, jotka ampuivat heitä niin taitavasti, että\noja täyttyi ruumiista. Rinteen huipulla olijat vastasivat aivan\nyhtä murhaavalla tulella. Sinä hetkenä Fougères'n kansalliskaarti\nsaapui taistelupaikalle juoksujalassa, ja sen tulo päätti kahakan.\nKansalliskaartilaiset ja muutamat kiivastuneet sotamiehet hyppäsivät\njo penkeren yli tunkeakseen metsään. Mutta päällikkö huusi heille\njylisevällä äänellä:\n\n-- Aiotteko syöksyä kuoleman kitaan?\n\nHe palasivat silloin tasavallan joukkojen luo, joiden haltuun\ntaistelutanner oli joutunut, sittenkuin oli kärsitty melkoisia\ntappioita.\n\nNyt nostettiin kaikki kuluneet kolmikulma-hatut pistimien kärkeen,\npyssyt ojennettiin ylös, ja sotilaat huusivat yhteen ääneen kahdesti:\n-- Eläköön Tasavalta!\n\nHaavoittuneetkin, jotka istuivat tienvieressä, ottivat osaa tähän\ninnostuksen purkaukseen, ja Hulot puristi Gérardin kättä sanoen:\n\n-- Siinä poikia, joilla on sydän oikealla paikallaan.\n\nMerle sai toimekseen haudata kaatuneet tien varrella olevaan\ntulvaveden kaivamaan kuoppaan. Toiset sotilaat rupesivat kuljettamaan\nhaavoittuneita. Lähistön taloista noudettiin hevosia ja ajoneuvoja,\nja kiireisesti nostettiin näille kärsivät toverit, joiden alle oli\nlevitetty kaatuneiden vaatteita.\n\nEnnen lähtöään Fougères'n kansalliskaarti jätti Hulot'n käsiin\nvaarallisesti haavoittuneen chouanin, joka oli löydetty sen\näkkijyrkänteen juurelta, minkä kautta chouanit olivat peräytyneet ja\nmihin hän voimien pettäessä oli solunut.\n\n-- Kiitos avustanne, kansalaiset, -- sanoi päällikkö. -- Hiisi\nvieköön, ilman teitä olisimme saaneet kestää tuiman neljännestunnin.\nPitäkää varanne! Sota on alkanut. Hyvästi, kelpo toverit.\n\nSitten Hulot kääntyi vangin puoleen:\n\n-- Kuka on kenraalisi? -- hän kysyi.\n\n-- Gars.\n\n-- Kuinka? Marche-à-Terre?\n\n-- Ei, vaan Gars.\n\n-- Mistä tuo Gars on tullut?\n\nTähän kysymykseen kuninkaan jääkäri, jonka karkeat ja villit\nkasvot olivat tuskien vääntämät, ei vastannut mitään, vaan otti\nrukousnauhansa ja alkoi rukoilla.\n\n-- Tuo Gars oli varmaankin äskeinen nuori päällikkö, jolla oli musta\nkaulahuivi. Hän on epäilemättä tyrannin ja hänen liittolaistensa\nPittin ja Coburgin lähettämä.\n\nTämän kuultuaan chouani, joka ei siitä paljoa ymmärtänyt, kohotti\nylpeänä päätään:\n\n-- Jumalan ja kuninkaan lähettämä!\n\nHän lausui tämän tarmolla, joka tyystin tyhjensi hänen voimansa.\nPäällikkö huomasi vaikeaksi kuulustella kuolevaa miestä, jonka\nesiintyminen ilmaisi synkkää kiihkoa, ja käänsi otsaa rypistäen\npäänsä pois. Kaksi sotilasta, niiden kahden miehen ystäviä, jotka\nMarche-à-Terre piiskansa lyönnillä oli paiskannut alas tienviereen,\nniin että he siihen kuolivat, astuivat pari askelta taaksepäin,\ntähtäsivät chouaniin, joka ei luonut tuijottavia silmiään maahan\nheidän ojennettujen pyssynpiippujensa edessä, ja ampuivat häneen\npyssynkantaman päästä, ojentaen hänet maahan. Kun sotilaat\nlähestyivät häntä riisuakseen hänen vaatteensa, hän huusi vielä\nkovalla äänellä:\n\n-- Eläköön kuningas!\n\n-- Niin, niin, liukastelija, -- sanoi Clef-des-Coeurs, -- mene nyt\nsyömään tattarikakkuasi armollisen Pyhän Neitsyesi luo... Tuo\nveitikka huutaa meille vielä vasten naamaa: \"Eläköön tyranni\", kun jo\nluulee hänen olevan homenokkain valtakunnassa!\n\n-- Kuulkaahan, päällikkö, -- sanoi Beau-Pied, -- tässä on rosvon\npaperit.\n\n-- Kas vaan! -- huudahti Clef-des-Coeurs, -- tulkaahan katsomaan tätä\nIsän Jumalan soturia, jolla on ihoon maalattuja kuvioita.\n\nHulot ja muutamat sotilaat tulivat ja ympäröivät chouani-vainajan\nihka alastoman ruumiin, ja he huomasivat siinä jonkun sinivärisen\ntatuoiman, joka kuvasi liekehtivää sydäntä. Tämä oli \"Pyhän Sydämen\"\nveljeskunnan tunnusmerkki. Kuvan alapuolella oli kirjoitus, jonka\nHulot luki, ja se kuului: _Marie Lambrequin_ -- arvatenkin chouanin\nnimi.\n\n-- Sinulla on hyvät silmät, Clef-des-Coeurs, -- huomautti Beau-Pied.\n-- Mutta et ikinä voi arvata tuon sota-asun tarkoitusta.\n\n-- Pitäisikö minun ehkä tuntea paavilaiset univormut! -- vastasi\nClef-des-Coeurs.\n\n-- Sinä hölmö, etkö siis koskaan opi mitään? -- virkkoi Beau-Pied. --\nEtkö älyä, että tuolle juukelille on luvattu ylösnousemus ja että hän\non maalannut kupunsa tunteakseen itsensä.\n\nKuullessaan tämän sukkeluuden, joka ei ollut vallan tuulesta\ntemmattu, ei edes Hulot voinut pidättäytyä yleisestä hilpeydestä.\nTällä välin oli Merle saanut kaikki kuolleet haudatuiksi, ja\ntoverit olivat, niin hyvin kuin asianhaarat sallivat, sijoittaneet\nhaavoittuneet rattaille. Muut sotilaat järjestyivät itsestään kahteen\nriviin molemmin puolin näitä äkkipäätä laitettuja sairasvaunuja\nja astuivat alas sitä vuoren rinnettä, joka hallitsee Mainea ja\njosta näkee Pèlerine-laakson, Couësnon-laakson kilpailijan. Hulot,\nastuen molempien suosikkiensa Merlen ja Gérardin seurassa, seurasi\nhitaasti sotureitaan, toivoen tapaturmitta saapuvansa Ernéehen, missä\nhaavoittuneet saisivat hoitoa.\n\nTaistelu, joka tuskin joutui huomion esineeksi keskellä niitä\nsuuria tapahtumia, joita siihen aikaan Ranskassa valmisteltiin, sai\nnimen siitä paikasta, jossa oltiin taisteltu. Siihen kiinnitettiin\nkuitenkin jonkun verran huomiota länsimaakunnissa, jonka asukkaat\npanivat merkille, että chouanit tässä toisessa ottelussa menettelivät\nentisestä eriävällä tavalla. Ennen eivät chouanit olisi tehneet\nhyökkäystä näin mieslukuisia joukkoja vastaan.\n\nHulot'n arvelun mukaan se nuori kuninkaallismielinen päällikkö,\njonka kahakan kestäessä oli huomannut, epäilemättä oli \"Gars\", s.o.\nruhtinaiden Ranskaan lähettämä uusi kenraali, joka mainittujen\npäällikköjen tavoin verhosi nimensä ja arvonsa tuollaisella\nsalanimellä. Tämä asianhaara saattoi päällikkö Hulot'n yhtä\nlevottomaksi nyt surullisen voittonsa jälkeen kuin mitä oli ollut\nsinä hetkenä, jona epäili väijytystä. Hän kääntyi moneen kertaan\nkatsomaan takana olevaa Pèlerine-vuoren rinnettä, jolta vielä\naika-ajoin kuului kansalliskaartin rummun pärinä sen astuessa\nalas Couësnon-laaksoon samaan aikaan kuin siniset laskeutuivat\nPèlerine-laaksoon.\n\n-- Voiko jompikumpi teistä, -- hän äkkiä kysyi molemmilta\ntovereilta, -- arvata miksi chouanit hyökkäsivät kimppuumme? Heistä\npyssynlaukaukset ovat kauppatavaraa, enkä minä älyä, mitä he noilla\näskeisillä voittivat. He ovat varmaankin menettäneet sata miestä,\nja me -- näin hän jatkoi, pullistaen oikeata poskeaan ja iskien\nsilmää, muka hymyillen -- emme ole menettäneet kuuttakymmentä.\nTuhat pentelettä! Minä en käsitä tämän kaupan järkevyyttä. Nuo\nhoukkiot olisivat voineet jättää meidät hätyyttämättä, me olisimme\nhäiriintymättä kulkeneet eteenpäin kuin kirjeet postissa. En totta\ntosiaan oivalla, mitä he ovat voittaneet tuhoamalla meidän miehiämme.\n\nJa huolestuneen näköisenä hän kädellään osoitti molempia\nsairasvaunuja.\n\n-- Ehkäpä he vaan tahtoivat sanoa meille hyvää päivää, -- hän lisäsi.\n\n-- Eikö mitä, ovathan he siinä jupakassa voittaneet puolelleen meidän\nsataviisikymmentä karkuriamme, -- huomautti Merle.\n\n-- Olisivathan nuo rekryytit muutenkin loikkineet kuin sammakot\nmetsään emmekä me olisi lähteneet heitä sieltä takaisin pyydystämään,\nvarsinkin kun olimme saaneet kuulasateen ylitsemme, -- arveli Hulot.\n-- Ei, ei, siinä piilee jotain muuta.\n\nJa taaskin hän kääntyi katsomaan Pèlerine-vuorelle päin.\n\n-- Hoi, -- huudahti hän, -- katsokaapas! Vaikka nuo kolme upseeria\njo olivat poistuneet kauas tuolta armottomalta ylängöltä, eroittivat\nheidän tottuneet silmänsä helposti Marche-à-Terren ja muutamat\nchouanit, jotka uudelleen pitivät hallussaan vuorenhuippua.\n\n-- Joutuin eteenpäin! -- huusi Hulot joukolleen; -- käpälät\nliikkeelle ja hevosille parempi vauhti. Ovatko noiden miesten sääret\njäätyneet, vai kuuluvatko ehkä hekin Pittin ja Coburgin puolueeseen?\n\nNämä sanat jouduttivat pienen joukon kulkua.\n\n-- Suokoon Jumala, -- hän kääntyi näin sanoen molempien toveriensa\npuoleen, -- ettei tämän kahakan salaperäinen merkitys selviä meille\npyssynlaukausten muodossa Ernéessä. Pelkäänpä kovin saavani kuulla,\nettä kuninkaan puoluelaiset vielä katkaisevat meiltä Mayennen tien.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe strateginen pulma, joka saattoi Hulot'n levottomaksi, tuotti sinä\nhetkenä yhtä paljon päänvaivaa niille henkilöille, joiden hän oli\nhuomannut seisovan Pèlerine-vuoren huipulla. Heti kun Fougères'n\nkansalliskaartin rummunpärinä oli tauonnut ja kun Marche-à-Terre oli\nhuomannut sinisten laskeutuneen vuorenrinteen juurelle, hän kaiutti\niloisena pöllönhuutoaan, ja chouanit tulivat taas esille, mutta\npaljon vähälukuisempina. Monet heistä epäilemättä paraikaa sitoivat\nhaavottuneita Pèlerine-kylässä, joka sijaitsee Couësnon-laakson\npuoleisella vuorenrinteellä. Pari kolme kuninkaan jääkärien\npäällikköä tuli Marche-à-Terren luo.\n\nNeljän askeleen päässä heistä istui tuo nuori ylimys\ngraniittilohkareella ja näytti vaipuneen syvään mietiskelyyn,\njoka aiheutui hänen yrityksensä nyt jo tuottamista vaikeuksista.\nMarche-à-Terre asetti suojuksen tavoin kätensä otsalleen,\nvarjostaakseen silmiään auringon säteiltä, ja katseli surullisena\ntietä, jota pitkin tasavaltalaiset kulkivat Pèlerine-laakson poikki.\nHänen pienet ja terävät mustat silmänsä koettivat tähystellä, mitä\ntapahtui laakson vastakkaisella puolella kohoavalla rinteellä.\n\n-- Siniset tulevat anastamaan postivaunut, -- sanoi kolkolla äänellä\nMarche-à-Terreä lähinnä seisova päällikkö.\n\n-- Kautta Pyhän Annan! -- huudahti toinen, -- miksi käskit meidän\ntapella? Senkötähden, että pelastaisit oman nahkasi?\n\nMarche-à-Terre loi kysyjään myrkyllisen katseen ja tömisytti maata\nraskaalla karbiinillaan.\n\n-- Olenko minä kenraalinne? -- hän kysyi. -- Ja hetkiseksi vaiettuaan\nhän lisäsi osoittaen Hulot'n sotilas-osaston jäännöksiä: -- Jos te\nkaikki olisitte tapelleet niinkuin minä, ei yksikään noista sinisistä\nolisi hengissä eronnut. Silloin postivaunut ehkä olisivat päässeet\ntänne perille.\n\n-- Luuletko, -- huomautti kolmas, -- että heidän päähänsä olisi\npälkähtänyt antaa vaunuille saattojoukko tai pysäyttää ne, jos\nolisimme antaneet heidän rauhassa kulkea ohi? Sinä, koira, tahdoit\npelastaa nahkasi, kun et luullut sinisten olevan matkalla!\nSuojellakseen omaa siankärsäänsä, -- lisäsi puhuja kääntyen toisten\npuoleen, -- hän on saattanut meidät vuodattamaan vertamme, ja päälle\npäätteeksi menetämme kaksikymmentä tuhatta frangia oikeata kultarahaa.\n\n-- Siankärsä olet itse! -- huudahti Marche-à-Terre, astuen taapäin\nkolme askelta ja tähdäten pyssyllään vastustajaansa. -- Sinä et vihaa\nsinisiä, sinä himoitset kultaa. Kas tuossa, saatpa kuolla ilman\nrippiä, sinä kirottu ahnehtija, joka et tänä vuonna ole käynyt Herran\nehtoollisella!\n\nTämä solvaus ärsytti chouania siihen määrään, että hän kalpeni ja\npäästi kumean murinan ja ryhtyi tähtäämään Marche-à-Terreen.\n\nNuori ylipäällikkö syöksyi eroittamaan heitä ja löi pyssynsä piipulla\nheiltä aseet käsistä; sitten hän vaati selitystä riidan aiheesta,\nsillä keskustelu oli käynyt Ali-Bretagnen murteella, jota hän ei\noikein ymmärtänyt.\n\n-- Herra markiisi, -- näin päätti Marche-à-Terre selityksensä, --\nnuo menettelevät kahta katalammin moittiessaan minua, joka olen\njättänyt tielle Pille-Michen, ja hänen on kenties onnistuva pelastaa\npostivaunut rosvojen kynsistä.\n\nJa hän viittasi kädellään sinisiin päin, jotka kaikki näiden alttarin\nja valtaistuimen uskollisten palvelijain mielestä olivat rosvoja ja\nLudvig XVI:n murhaajia.\n\n-- Kuinka! -- huudahti nuori ylimys vihoissaan; -- viivyttekö siis\nvielä täällä, anastaaksenne postivaunut, te raukat, jotka ette ole\nosanneet voittaa ensimäisessä taistelussa, jota minä olen johtanut?\nMutta kuinka voisikaan saavuttaa voittoa, kun on tuollaiset tuumat\nmielessä. Ovatko siis Jumalan ja kuninkaan puoltajat maantienrosvoja?\nKautta Pyhän Annan! Meidän on käytävä sotaa tasavaltaa, eikä\npostivaunuja vastaan. Ne, jotka vastedes tekevät itsensä syyllisiksi\nniin häpeällisiin hyökkäyksiin, eivät saa synninpäästöä eivätkä niitä\npalkintoja, jotka odottavat kuninkaan kelpo palvelijoita.\n\nKumea murina kuului joukon keskeltä. Helposti saattoi huomata, että\nnuoren päällikön vaikutusvalta, jota oli niin vaikea ylläpitää näissä\nkesyttömissä soturilaumoissa, oli horjumaisillaan. Nuori mies, jolta\ntämä oire ei ollut jäänyt huomaamatta, tuumi jo miten pelastaa\nannetun käskyn kunnia, kun keskellä hiljaisuutta kuului saapuvan\nhevosen ravi. Kaikki päät kääntyivät siihen suuntaan, mistä tulokkaan\noletettiin saapuvan. Kotvan kuluttua tuli näkyviin nuori nainen, joka\nistui poikittain pienen bretagnelaisen hevosen selässä, minkä pani\nnelistämään saapuakseen chouanien luo, niin pian kuin oli huomannut\nnuoren miehen.\n\n-- Mikä teidän onkaan? -- hän kysyi katsoen vuoroin chouaneihin,\nvuoroin heidän päällikköönsä.\n\n-- Tokko uskotte, että nämä miehet odottavat Mayennesta Fougères'en\nmatkalla olevaa postia ryöstääkseen sen, senjälkeen kuin meillä\nvastikään, pelastaaksemme fougèreläiset toverimme, on ollut kahakka,\njossa menetimme paljon miehiä, voimatta kukistaa sinisiä?\n\n-- No, eihän se ole arveluttavaa, -- virkkoi nuori nainen, joka\nnaisille ominaisella vaistollaan tajusi kohtauksen salaisuuden. -- Te\nolette tosin menettäneet miehiä, mutta niitä ei meiltä koskaan puutu.\nPostin mukana seuraa rahoja, ja niitä tulee meiltä aina puuttumaan!\nHautaamme kaatuneemme, jotka pääsevät taivaaseen, ja otamme rahat,\njotka joutuvat näiden miesten taskuihin. Missä siis piilee vaikeus?\n\nChouanit hyväksyivät tämän puheen yksimielisellä hymyilyllä.\n\n-- Eikö tässä kaikessa ole mitään, mikä saa teidät punastumaan? --\nkysyi nuori mies hiljaa. -- Onko teillä siis niin suuri rahapula,\nettä teidän on pakko hankkia rahaa maantieltä?\n\n-- Minä himoitsen sitä niin palavasti, herra markiisi, että panisin,\nluulemma, sydämeni pantiksi, ellei se jo olisi varattu, -- vastasi\ntoinen keimailevasti hymyillen. -- Mutta miten ihmeessä saatattekaan\nluulla, että voisitte sotahankkeisiinne käyttää chouaneja,\nantamatta heidän siellä täällä ryöstää jotakin sinisiltä? Ettekö\ntunne sananpartta: \"Varastaa kuin pöllö\"? Ajatelkaa, mikä chouani\noikeastaan on. -- Muuten, -- jatkoi hän, korottaen ääntään, -- eikö\ntämä ole vallan oikea teko? Ovathan siniset ottaneet sekä kirkolta\nettä meiltä kaiken omaisuuden.\n\nToinen murina, ihan erilainen kuin se, jolla chouanit olivat\nvastanneet markiisin sanoihin, seurasi tätä puhetta. Nuori mies,\njonka otsa pimeni, vei naisen syrjään ja sanoi hänelle uhkuen\npaheksumista, jota kuitenkin hillitsi hyvin kasvatetun henkilön hieno\nkäytös:\n\n-- Tulevatko nuo herrat määräpäivänä Vivetièreen?\n\n-- Tulevat, -- vastasi nainen, -- kaikki: \"Puolustaja\", Grand-Jacques\nja ehkä Ferdinand.\n\n-- Sallikaa minun siis palata sinne, sillä minä en saata\nläsnäolollani antaa hyväksymistäni sellaisille rosvouksille...\nkäytänpä tahallani tätä sanaa. Saattaa vielä menetellä ylimyksen\narvon mukaisesti, jos sallin, että minulta varastetaan, mutta...\n\n-- Hyvä, -- keskeytti nainen, -- siinä tapauksessa saan minä\nteidänkin osanne, ja kiitän teitä siitä, että luovutatte sen minulle.\nTämä lisä on minulle hyvin tervetullut, sillä äiti on niin kauan\nollut lähettämättä minulle rahaa, että olen aivan epätoivoissani.\n\n-- Hyvästi! -- huudahti markiisi.\n\nJa hän katosi, mutta nuori nainen riensi hänen jälkeensä.\n\n-- Miksi ette jää tänne minun kanssani? -- hän kysyi, luoden häneen\npuoleksi käskevän, puoleksi hyväilevän katseen, jommoisen muodossa\nnaiset, joilla on oikeus vaatia mieheltä kunnioitusta, niin hyvin\nosaavat ilmaista pyyteensä.\n\n-- Onhan aikomuksenne ryhtyä postivaunujen ryöstöön.\n\n-- Ryöstöön! -- vastasi nainen. -- Mikä kummallinen sana! Antakaahan\nminun selittää...\n\n-- En sanaakaan, -- epäsi nuori mies tarttuen hänen käsiinsä ja\nsuudellen niitä pintapuolisen kohteliaasti kuin hovimies ainakin.\n-- Kuulkaa, mitä sanon, -- hän jatkoi hetken kuluttua, -- jos minä\nolisin läsnä noita postivaunuja pidätettäessä, surmaisivat sotilaamme\nminut, sillä minä heidät...\n\n-- Te ette heitä ampuisi, -- tokaisi nainen intohimoisesti, -- sillä\nhe sitoisivat kätenne, noudattaen kaikkea kunnioitusta, ja otettuaan\ntasavaltalaisilta sen veroituksen, joka on tarpeellinen chouanien\nsotavarustuksiin, toimeentuloon ja ruudin ostamiseen, he tottelevat\nteitä sokeasti.\n\n-- Ja te vielä vaaditte, että minä täällä toimisin päällikkönä!\nJos minun on määrä uhrata henkeni sille asialle, jota puollan,\nniin sallikaa minun pelastaa valtuuteni kunnia. Poistumalla saatan\nolla osaa ottamatta tähän halpamaiseen tekoon. Palaan sitten teitä\nsaattamaan.\n\nHän etäytyi nopeasti. Nuori nainen kuunteli hänen loittonevia\naskeleitaan ilmeisen närkästyneenä. Kun kuivuneiden lehtien kahina\nvähitellen oli tauonnut, hän jäi kuin tyrmistyneenä paikalleen;\nsitten hän joutuin palasi chouanien luo.\n\nHän teki äkkinäisen paheksumista ilmaisevan liikkeen ja sanoi\nMarche-à-Terrelle, joka auttoi hänet alas hevosen selästä:\n\n-- Tuo nuori mies tahtoisi käydä säännöllistä sotaa tasavaltaa\nvastaan!... Mutta kunhan vielä muutama päivä kuluu, on hänen\nmielipiteensä muuttuva. Kuinka hän minua kohteli! -- hän hetken\nkuluttua virkkoi.\n\nNainen istuutui samalle kalliolohkareelle, missä markiisi äsken oli\nistunut, ja odotti vaieten postivaunujen tuloa.\n\nVähimmin merkillisiä ilmiöitä näinä aikoina ei suinkaan ollut tuo\njalosukuinen nuori nainen, jonka rajut intohimot olivat temmanneet\ntaisteluun, jota yksinvalta kävi ajanhenkeä vastaan; tunteittensa\nvilkkaudesta hän joutui tekoihin, joihin hän kaikesta huolimatta\nei ollut syypää. Hän oli tässä suhteessa hyvin useiden muiden\nkaltainen, jotka yltyivät toimintaan suuria hankkeita synnyttävän\nkiihkon valtaamina. Kuten hän, monet naiset näinä levottomina aikoina\nnäyttelivät joko sankarillista tai moitittavaa osaa.\n\nKuninkaallismielisten asia ei löytänyt hartaampia ja toimeliaampia\ntiedustelijoita, kuin nämä naiset. Mutta ei yksikään tämän puolueen\nsankarittarista saanut niin julmasti hyvittää uhrautuvaisuutensa\nerehdyksiä ja näiden heidän sukupuoleltaan kiellettyjen tilanteiden\nnurjuutta kuin tuo epätoivoinen nainen, kun hän, istuen kivellä\ntienvieressä, ei voinut olla kunnioittamatta nuoren päällikön\njaloa paheksumista ja rehellisyyttä. Huomaamattaan hän vaipui\nsyvään haaveiluun. Katkerat muistot saivat hänet kaihoamaan hänen\nnuoruutensa ajan viattomuutta ja pahoittelemaan, ettei ollut joutunut\ntuon vallankumouksen uhriksi, jonka voittokulkua niin heikot kädet\neivät voineet ehkäistä.\n\nNe postivaunut, jotka osaksi olivat olleet chouanien hyökkäyksen\nsyynä, olivat lähteneet pienestä Ernéen kaupungista muutamaa hetkeä\nennen molempien puolueiden välistä kahakkaa. Ei mikään kuvaa paremmin\npaikkakunnan oloja, kuin sen yleisön käytettävissä olevien julkisten\nlaitosten tila. Tässä suhteessa tämän kaltaiset ajopelit ansaitsevat\nkunnian tulla mainituiksi. Ei edes vallankumous ole kyennyt niitä\nhävittämään. Ne esiintyvät vielä meidänkin päivinämme maanteillä.\n\nKun Turgot oli lunastanut oikeudet, jotka Ludvig XIV:nnen aikana\nyksinomaan myönnettiin eräälle seuralle kuljettaa matkustajia\nkaikkiin kuningaskunnan osiin, ja kun hän oli järjestänyt n.s.\n_Turgotine_-laitokset, alkoivat herrojen de Vousges, Chanteclair\nja leski Lacomben vanhat kyytivaunut tulvia maakuntiin. Yksi\nnäitä viheliäisiä ajopelejä välitti siis liikennettä Mayennen ja\nFougères'n välillä. Muutamat itsepäiset henkilöt olivat muinoin\nantaneet sille nimen _turgotine_, joko matkiakseen Parisia tai\nvihaten ministeriä, joko tahtoi panna uudistuksia toimeen. Mutta\ntämä \"turgotine\" ei kuitenkaan ollut sen kummempi kuin kahdella\nhyvin korkealla pyörällä varustetut rattaat, joiden takaistuimella\nkaksi lihavanpuoleista henkilöä töin tuskin olisi pysynyt istumassa.\nKun näiden huonojen ajoneuvojen heikkous ei kestänyt suurta lastia,\nja istuimena oleva arkku oli yksinomaan varattu postilähetyksille,\noli niiden matkustajien, joilla oli matkatavaroita, pakko pitää\nniitä jalkojen välissä, mitkä jo muutenkin kituivat ahtaassa\nlaatikossa, joka muodoltaan suuresti muistutti palkeita. Näiden\najoneuvojen ja niiden pyörien alkuperäinen väri olivat matkustajille\nratkaisematon arvoitus. Kahden nahkaverhon, jotka huolimatta pitkästä\npalvelusajastaan olivat hyvin vaivalloisesti liikutettavissa, oli\nmäärä suojella matkustajaparkoja kylmältä ja sateelta.\n\nAjaja, istuen etulaudalla, joka muistutti Parisin huonoimpien\nkyytirattaiden ajoistuinta, otti pakostakin osaa keskusteluun, hänen\npaikkansa kun oli kaksi- ja nelijalkaisten uhriensa välissä. Nämä\najopelit muistuttivat aaveenomaisesti noita ukkorahjuksia, jotka\njo ovat saaneet kestää monet monituiset yskät ja halvauskohtaukset\nja joita kuolema näyttää karttavan; tuon tuostakin ne voihkivat,\njopa parkuivatkin eteenpäin kulkiessaan. Raskaaseen uneen vaipuneen\nmatkustajan tavoin ne kallistuivat vuoroin taakse ja eteenpäin,\nikäänkuin olisivat vastustaneet kahden pienen bretagnelaisen hevosen\nrajua ponnistelua, jotka laahasivat niitä melkoisen kuoppaista tietä\npitkin. Lähdettäessä Ernéestä, missä oli vaihdettu hevoset, tämä\nmuinaisajan muistomerkki sisälsi kolme matkustajaa, jotka jatkoivat\najurin kanssa jo ennen edellistä kievaria alkamaansa keskustelua.\n\n-- Kuinka voittekaan luulla, että chouaneja olisi näkynyt täällä? --\nsanoi ajaja. -- Ernéessä kerrottiin minulle juuri vastikään, ettei\npäällikkö Hulot vielä ole lähtenyt Fougères'sta.\n\n-- Niin, niin, toveri, -- virkkoi nuorempi molemmista haastattajista,\n-- sinä et pane alttiiksi muuta kuin omat luusi! Jos sinulla, kuten\nminulla, olisi mukanasi kolme sataa riksiä ja jos olisit tunnettu\nkelpo isänmaanystäväksi, et olisi niin levollinen.\n\n-- Joka tapauksessa te olette hyvin avomielinen, -- vastasi ajaja\npaheksuvasti pudistaen päätänsä.\n\n-- Kun vuonat on laskettu, syö susi ne suuhunsa, -- virkkoi toinen\nmatkustaja.\n\nJälkimäinen oli puettu mustiin, näytti nelikymmenvuotiaalta ja oli\nvarmaankin pappismies seudulta. Hänen ihraleukansa ja kukoistava\nihonvärinsä ilmaisivat hengellistä säätyä. Vaikka hän olikin lihava\nja lyhytkasvuinen, hän osoitti joltistakin notkeutta joka kerta kun\ntäytyi astua alas rattailta tai jälleen nousta niihin.\n\n-- Ette kai te ole chouaneja! -- huudahti kolmen sadan riksin\nomistaja, jonka muhkea vuohentalja peitti hyvästä verasta tehtyjä\nhousuja ja puhdasta takkia, mikä tiesi rikasta maanviljelijää. --\nKautta Robespierren hengen! vannonpa, ettei teitä hyvin otettaisi\nvastaan...\n\nSitten hän loi harmaat silmänsä ensin ajuriin ja senjälkeen\nmatkakumppaniinsa, näyttäen heille vyöhönsä pistettyä kahta pistoolia.\n\n-- Bretagnelaiset eivät sellaisia pelkää, -- sanoi pappismies\nylenkatseellisesti. -- Näytämmekö muuten sellaisilta, että\nhimoitsisimme rahaanne?\n\nJoka kerta kun rahaa mainittiin, ajaja vaikeni, ja pappismies oli\nkyllin älykäs epäilläkseen, ettei isänmaanystävällä ollut riksejä,\nvaan että ajurilla niitä sensijaan oli.\n\n-- Onko sinulla tänään tavaroita, Coupiau? -- kysyi apotti.\n\n-- Oh, herra Gudin, eipä juuri mitään, -- vastasi ajaja.\n\nTutkiessaan sekä isänmaanystävän että Coupiaun kasvoja hän huomasi ne\ntuon vastauksen aikana yhtä järkähtämättömiksi.\n\n-- Sen parempi sinulle, -- huomautti isänmaanystävä; -- siinä\ntapauksessa minä tapaturman sattuessa saatan ryhtyä varokeinoihin\npelastaakseni omaisuuteni.\n\nNäin jyrkästi vaadittu omavaltaisuus harmitti Coupiauta, joka\nhuudahti kiukkuisena:\n\n-- Minä olen näiden ajoneuvojen omistaja, ja jos minä teitä...\n\n-- Oletko isänmaanystävä vai chouani? -- kysyi häneltä kiivaana hänen\nvastustajansa, keskeyttäen hänen puheensa.\n\n-- En kumpaakaan, -- vastasi Coupiau. -- Minä olen postinkuljettaja\nja, mikä enempi on, bretagnelainen, enkä siis pelkää sinisiä enkä\naatelia.\n\n-- Tarkoitat rosvoaatelia, -- huomautti isänmaanystävä ivallisesti.\n\n-- He ottavat vaan takaisin sen, mikä heiltä on riistetty, -- virkkoi\npappismies kiivastuen.\n\nMolemmat matkustajat tuijottivat toisiaan silmästä silmään.\nAjoneuvojen perällä oli vielä kolmaskin matkustaja, joka kaikkien\nnäiden väittelyjen aikana oli sanaakaan hiiskumatta. -- Ei ajaja, ei\nisänmaanystävä, eikä edes Gudin kiinnittänyt mitään huomiota tähän\nmykkään henkilöön.\n\nTodella hän oli noita juroja ja epäystävällisiä matkustajia, jotka\nlepäävät rattailla kuin kohtaloonsa alistuva vasikka, joka jalat\nsidottuina kuljetetaan lähimpään toripaikkaan. Aluksi he anastavat\nkaiken heille tulevan sijan; ja nukkuvat lopulta, vailla kaikkea\nkunnioitusta lähimmäistänsä kohtaan, naapuriensa hartioilla.\nIsänmaanystävä, Gudin ja ajaja olivat jättäneet nukkujan omiin\nhoteisiinsa, heidän mielestään kun oli turha puhutella miestä,\njonka kivettyneet kasvot tiesivät kertoa elämästä, joka oli kulunut\nkangaskyynäröitä mittaamalla ja myymällä kohtuuttoman korkeasta\nhinnasta.\n\nTämä pieni pyöreähkö soppeensa lyyhistynyt mies avasi aika-ajoin\npienet harmaansiniset silmänsä ja loi ne vuoroin jokaiseen puhujaan,\nosoittaen kauhistusta, epäilyä ja epäluuloa koko keskustelun aikana.\nMutta hän näytti pelkäävän ainoastaan matkakumppanejansa ja hyvin\nvähän olevan huolissaan chouanien vuoksi. Kun hän katsoi ajajaan,\nolisi voinut luulla heitä molempia vapaamuurareiksi.\n\nTänä hetkenä alkoi ampuminen Pèlerine-vuorelta. Coupiau pysäytti\npelästyneenä ajoneuvonsa.\n\n- Kas vaan! -- sanoi pappismies, joka näytti olevan asiantuntija, --\nse on vakava kahakka: siihen ottaa osaa paljon väkeä.\n\n-- Pulma on siinä, herra Gudin, ettei tiedä, kumpi voittaa, --\nhuudahti Coupiau.\n\nTällä haavaa kaikkien kasvot kuvastivat samaa tunnetta, nimittäin\nlevottomuutta.\n\n-- Viekäämme vaunut tuonne matkan päässä olevaan majataloon, --\nsanoi isänmaanystävä, -- ja piiloittakaamme ne sinne odottaessamme\ntaistelun tulosta.\n\nTämä neuvo tuntui niin järkevältä, että Coupiau päätti sitä\nnoudattaa. Isänmaanystävä auttoi ajuria piiloittamaan vaunut\nrisukasan taakse. Pappismieheksi puhuteltu henkilö käytti hetkeä\nkysyäkseen kuiskaten Coupiaulta:\n\n-- Onkohan hänellä todella rahaa mukanaan?\n\n-- Hui hai! herra Gudin, jos se rahamäärä, joka hänellä on, joutuisi\nteidän armonne taskuihin, eivät ne siitä tulisi raskaiksi.\n\nTasavaltalaiset, joiden oli kiire saapua Ernéehen, kulkivat majatalon\nohi poikkeamatta siihen sisälle. Uteliaina Gudin ja majatalon isäntä\nmenivät pihan portille nähdäkseen heidät. Äkkiä lihava pappismies\nriensi erään sotilaan luo, joka oli jäänyt muusta joukosta vähän\njälelle.\n\n-- Hoi, Gudin! -- hän huusi, -- sinä hullu mies, oletko liittynyt\nsinisiin? Mitä ajatteletkaan, poikaparka?\n\n-- Heihin olen todella liittynyt, setä, -- vastasi korpraali. -- Olen\nvannonut puolustavani Ranskaa.\n\n-- Sinä poloinen, syöksethän sielusi kadotukseen! -- sanoi setä,\nkoettaen veljenpojassaan herättää vireille hänen uskollisia\ntunteitaan, jotka ovat niin voimakkaat bretagnelaisen sydämessä.\n\n-- Setä hyvä, jos kuningas olisi asettunut näiden joukkojen\netunenään, niin kenties...\n\n-- Kuka tässä puhuu kuninkaasta, sinä hölmö? Mutta jakeleeko tuo\nsinun tasavaltasi apottikuntia? Se on kumonnut kaikki olevat olot.\nMihin sinä siis pyritkään? Pysy meidän puolellamme; me saamme lopulta\nvoiton, ja sinusta on tuleva jonkun parlamentin jäsen.\n\n-- Puhut parlamentista!... -- sanoi Gudin ylenkatseellisesti. --\nHyvästi, setä!\n\n-- Etpä tule perimään minulta edes kolmea kultarahaa, -- uhkasi setä\nvihoissaan. -- Teen sinut perinnöttömäksi!\n\n-- Kiitos, -- vastasi tasavaltalainen.\n\nHe erosivat. Pienen joukon ohikulkiessa oli isänmaanystävä ahkerasti\nkaatanut Coupiaun lasiin omenaviiniä, jonka höyryt olivat samentaneet\najurin aivot; mutta hän heräsi juovuksistaan ja tuli vallan\niloiseksi, kun majatalon isäntä otettuaan selvän taistelun tuloksesta\nilmoitti, että siniset olivat voittaneet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nCoupiau lähti taas vaunuineen liikkeelle, ja nämä saapuivat ennen\npitkää Pèlerine-laakson pohjukkaan, missä ne helposti näkyivät sekä\nMainen ylängölle että Bretagnen vuorille, vallan kuin laivanhylky,\njoka kelluu aalloilla myrskyn jälkeen.\n\nSiniset olivat saapuneet kukkulalle, jolta vielä näki etäisyydessä\nhaamoittavan Pèlerine-vuoren, ja Hulot kääntyi katsomaan, olivatko\nchouanit yhä vielä siellä. Aurinko, jonka valo heijastui heidän\npyssynpiippuihinsa, osoitti ne hänelle pieninä loistavina pisteinä.\nLuodessaan viimeisen katseensa laaksoon, jonka juuri jätti\nsiirtyäkseen Ernée-laaksoon, hän luuli eroittavansa Coupiaun rattaat\nvaltatiellä.\n\n-- Eivätkö nuo ole Mayennen postivaunut? -- hän kysyi kahdelta\nystäviltään.\n\nMolemmat upseerit, jotka tähystelivät vanhoja postivaunuja, tunsivat\nne täydelleen.\n\n-- No, -- virkahti Hulot, -- kuinka emme kohdanneet niitä matkalla?\n\nHe katsoivat toisiinsa ääneti.\n\n-- Vielä toinen arvoitus lisää! -- huudahti päällikkö -- Mutta\nrapeanpa jo aavistamaan asian oikeata laitaa.\n\nSamana hetkenä Marche-à-Terre tunsi postivaunut, käänsi niihin\ntovereittensa huomion, ja yleinen iloisen naurun remahdus herätti\nnuoren naisen hänen haaveistaan. Nainen astui muutaman askeleen\neteenpäin ja näki vaunut, jotka onnettoman nopeasti lähestyivät,\nkiitäen ylös Pèlerine-vuoren rinnettä. Pian nämä poloiset\najoneuvot saapuivat huipulle. Chouanit, jotka uudelleen olivat\npiiloittautuneet, hyökkäsivät silloin kiireisen himokkaasti saaliinsa\nkimppuun. Äänetön matkustaja livahti silloin heti ajoneuvojen perälle\nja lyyhistyi siihen kääriytyen kokoon, niin että muka näyttäisi\ntavaramytyltä.\n\n-- Hei pojat! -- huusi Coupiau ylhäältä ajolaudaltaan, osoittaen\nmaanviljelijää, -- olettepa vainunneet, että tällä isänmaanystävällä\non kultarahoja taskut täynnä!\n\nChouanit vastasivat näihin sanoihin ääneensä nauraen ja huusivat:\n\n-- Pille-Miche! Pille-Miche! Pille-Miche!\n\nKeskellä tätä naurun hohotusta, johon Pille-Miche itse kaiun tavoin\nvastasi, Coupiau häpeissään astui alas kuskilaudalta. Kun sitten\nkuuluisa Cibot, liikanimeltään Pille-Miche, auttoi vieruskumppaniansa\nalas rattailta, nousi kunnioitusta osoittava sorina.\n\n-- Sehän on apotti Gudin! -- huusivat useat miehet.\n\nTätä arvossa pidettyä nimeä mainittaessa kaikki paljastivat päänsä,\nchouanit polvistuivat papin eteen ja pyysivät häneltä siunausta,\nminkä hän heille vakavana jakoikin.\n\n-- Tämä mies osaisi pettää Pyhän Pietarinkin ja varastaa hänen\navaimensa, -- sanoi pappi sitten ja löi Pille-Micheä olalle. -- Ilman\nhänen kekseliäisyyttään olisivat siniset vanginneet meidät.\n\nMutta huomatessaan nuoren naisen apotti Gudin meni keskustelemaan\nhänen kanssaan muutaman askeleen päähän. Marche-à-Terre, joka\nreippaasti oli avannut vaunujen postiarkun, näytti hurjan iloisena\npussia, jonka muoto osoitti, että se sisälsi kultarahoja. Eikä\nhän viivytellyt saaliinjakoa. Jokainen chouani sai häneltä osansa\nniin tunnollisen tarkasti, ettei tämä jako herättänyt vähintäkään\nriitaa. Sitten hän meni naisen ja papin luo ja ojensi heille noin\nkuusituhatta frangia.\n\n-- Saatanko hyvällä omallatunnolla ottaa tämän, herra Gudin? -- sanoi\nnainen, tuntien toisen henkilön lausuman hyväksymisen tarvetta.\n\n-- Miksi ei. Hyväksyihän kirkkokin ennen muinoin protestanttien\nomaisuuden takavarikkoon ottamisen; sitä suuremmalla syyllä se\nnyt hyväksyy, että vallankumouksellisten rahat anastetaan, he kun\nkieltävät Jumalan, hävittävät kappelit ja vainoavat uskontoa.\n\nApotti Gudin yhdisti oppiinsa esimerkin, vastaanottaen empimättä nämä\nomituiset kymmenykset, jotka hänelle tarjosi Marche-à-Terre.\n\n-- Muuten, -- jatkoi hän, -- saatan nyt omistaa kaiken omaisuuteni\nJumalan ja kuninkaan puolustukseen: veljenpoikani on liittynyt\nsinisiin.\n\nCoupiau valitti ja huusi, että oli joutunut keppikerjäläiseksi.\n\n-- Liity meihin, niin saat sinäkin osasi, -- sanoi hänelle\nMarche-à-Terre.\n\n-- Mutta joudutaan luulemaan, että tahallani olen antautunut\nvarkaiden käsiin, jos palatessani huomataan, etten ole kärsinyt\nväkivaltaa.\n\n-- Eikö muuta?... sanoi Marche-à-Terre.\n\nHän antoi merkin, ja monesta pyssynputkesta pamahti laukaus\npostivaunuihin. Nämä odottamattomat laukaukset panivat vanhat\najopelit vaikeroimaan niin vaivaisesti, että luonnostaan\ntaikauskoiset chouanit kauhusta säpsähtivät. Mutta Marche-à-Terre oli\nnähnyt vaiteliaan matkustajan kalpeiden kasvojen kohoavan ja taas\nvaipuvan alas rattaiden perällä.\n\n-- Sinulla on siis vielä yksi kana kopissasi? -- virkkoi\nMarche-à-Terre hiljaa Coupiaulle.\n\nPille-Miche, joka älysi mistä oli kysymys, iski silmää.\n\n-- Niin, -- vastasi ajomies, -- mutta asetan teihin liittymisen\nehdoksi, että annatte minun viedä tämän miehen vahingoittumattomana\nFougères'een. Olen sitoutunut siihen Pyhän Annan nimessä.\n\n-- Kuka hän on? -- kysyi Pille-Miche.\n\n-- En voi sitä teille sanoa, -- vastasi Coupiau.\n\n-- Jätä hänet rauhaan! -- sanoi Marche-à-Terre tuupaten Pille-Micheä\nkyynäspäällään; -- hän on vannonut Pyhän Annan nimessä, hänen täytyy\nsiis pitää lupauksensa.\n\n-- Mutta, -- sanoi chouani kääntyen Coupiaun puoleen, -- älä aja\nliian nopeasti alas rinnettä, sillä tahdomme vielä tavata sinut, ja\nsiihen on meillä syymme. Haluaisinpa nähdä matkustajasi naaman, ja\ntahdomme antaa hänelle passin.\n\nSamassa kuultiin hevosen kavion kopsetta, joka kiireisesti lähestyi\nPèlerine-vuorta. Ennen pitkää nuori päällikkö saapui. Nainen\npiiloitti nopeasti rahapussin, joka hänellä oli kädessä.\n\n-- Voitte ilman tunnonvaivoja pitää nuo rahat, -- sanoi nuori mies,\nvetäen esiin naisen käsivarren. -- Tässä on teille kirje, jonka\nlöysin Vivetièressä odottavasta postista, se on äitinne kirjoittama.\n\nKatsottuaan vuoroin chouaneja, jotka palasivat metsään, ja Couësnon\n-laaksoon laskeutuvia rattaita, hän lisäsi:\n\n-- Vaikka koetinkin joutua, en saapunut ajoissa perille. Suokoon\ntaivas, että epäluuloni on ollut väärä.\n\n-- Nämä rahat ovat äiti-parkani lähettämät! -- huudahti nainen,\navattuaan kirjeen ja luettuaan sen ensi rivit.\n\nMetsästä kuului tukahutettua naurua. Ei nuori mieskään malttanut olla\nhymyilemättä nähdessään naisen kädessä pussin, joka sisälsi hänen\nosansa hänen omista rahoistaan, jotka olivat ryöstetyt. Nainenkin\npurskahti nauruun.\n\n-- No hyvä, herra markiisi. Jumala olkoon kiitetty! Tällä kertaa\npääsen pulasta nuhteettomana.\n\n-- Otatte kaiken kevyesti -- tunnontuskannekin! huomautti nuori mies.\n\nNainen punastui ja katsoi markiisiin niin vilpittömän katuvaisena,\nettä nuori ylimys jäi täysin aseettomaksi. Apotti antoi kohteliaana,\nmutta kaksimielisen ilmeisenä, takaisin \"kymmenyksensä\"; sitten\nhän seurasi nuorta päällikköä sille syrjäpolulle, jolta tämä\noli saapunut. Ennenkuin seurasi heitä nuori nainen viittasi\nMarche-à-Terrelle, joka tuli hänen luokseen.\n\n-- Kulkekaa te Mortagnen kautta eteenpäin, -- sanoi hän tälle\npuoliääneen. -- Tiedän, että siniset lakkaamatta lähettävät\nAlençoniin suuria summia puhdasta rahaa sotavalmistuksia varten.\nKun nyt tänään luovutan tovereillesi tämänpäiväisen saaliin, teen\nsen sillä ehdolla, että he korvaavat tämän vahinkoni. Älköön Gars\nmillään muotoa saako tietää tästä partioretkestä, hän saattaisi sitä\nvastustaa. Mutta jos kävisi onnettomasti, minä kyllä hänet lepytän.\n\n-- Neiti, -- lausui markiisi, jonka hevosen selkään nainen istuutui,\nluovutettuaan oman hevosensa apotille, -- ystävämme Parisissa\nkirjoittavat minulle, että meidän on pitäminen varamme. Tasavalta\naikoo voittaa meidät viekkaudella ja petoksella.\n\n-- Ei hullumpaa, -- vastasi nainen. -- Heillä on aika hyvät tuumat,\nnoilla henkilöillä! Minä puolestani saatan ottaa osaa taisteluun ja\nlöytää vastustajia.\n\n-- Sen kyllä uskon! -- huudahti markiisi. -- Pichegru teroittaa\nmieleeni epäluuloa ja varovaisuutta kaikkiin ystävyyssuhteisiin\nnähden. Tasavalta tekee minulle sen kunnian, että pitää minua\nvaarallisempana kuin kaikkia vendéelaisia yhteensä ja luottaa\nheikkouksiini saadaksensa minut käsiinsä.\n\n-- Epäilettekö ehkä minuakin? -- kysyi nainen, lyöden häntä rinnalle\nsillä kädellä, jolla pysytteli hevosen selässä, takertuneena kiinni\nhäneen.\n\n-- Olisitteko siinä tapauksessa tuossa? -- hän sanoi kääntäen\ntaaksepäin otsansa, jolle nainen painoi suudelman.\n\n-- Siis, -- huomautti apotti, -- Fouchén poliisit tulevat olemaan\nmeille vaarallisemmat kuin vakinaiset sotavoimat ja chouanien\nvastustajat.\n\n-- Aivan niin, kunnianarvoisa herra.\n\n-- Vai niin! -- huudahti nuori nainen. -- Fouché tulee siis\nlähettämään naisia teitä vastaan?... Minä odotan heitä, -- hän lisäsi\nlyhyen hetken kuluttua, syvä sävy äänessä.\n\nKolmen tai neljän pyssynkantaman päässä siltä autiolta\nvuorenhuipulta, jolta päälliköt poistuivat, sattui tuollainen\nkohtaus, jommoiset vielä jonkun aikaa olivat sangen tavallisia\nvaltateillä. Pienen Pèlerine-kylän rajalla, tien notkossa,\nPille-Miche ja Marche-à-Terre olivat uudelleen pysäyttäneet äskeiset\npostivaunut. Coupiau oli heikon vastustuksen jälkeen astunut alas\nkuskipenkiltään. Vaitelias matkustaja, jonka molemmat chouanit olivat\nkaivaneet esiin piilopaikastaan, oli polvillaan pensastossa.\n\n-- Kuka olet? -- kysyi häneltä Marche-à-Terre synkällä äänellä.\n\nMatkustaja ei vastannut sanaakaan, kunnes Pille-Miche toisti\nkysymyksensä ja kolhasi häntä pyssynperällä.\n\n-- Olen, -- hän silloin sanoi, luoden katseen Coupiauhon, -- Jacques\nPinaud, köyhä vaatekauppias.\n\nCoupiau pudisti kielteisesti päätään, katsomatta siten rikkovansa\nlupaustaan. Tämä merkki selvitti tilanteen Pille-Michelle, joka\npyssyllään tähtäsi matkustajaan, Marche-à-Terren järkähtämättä\nesittäessä hänelle tämän uhkavaatimuksen:\n\n-- Olet liian lihava mieheksi, joka on tuntenut köyhäin huolet. Jos\nvielä viivyttelet oikean nimesi ilmaisemista, niin tässä on ystäväni\nPille-Miche, joka yhdellä laukauksella hankkii itselleen perillistesi\nkunnioituksen ja kiitollisuuden. -- Kuka olet? hän lisäsi hetken\nvaiettuaan.\n\n-- Olen d'Orgemont, kotoisin Fougères'sta.\n\n-- Kas vaan! -- huudahtivat molemmat chouanit.\n\n-- Minä en ainakaan ole ilmaissut nimeänne, herra d'Orgemont, --\nsanoi Coupiau. -- Pyhä Neitsyt on todistajani, että olen rehellisesti\nteitä puolustanut.\n\n-- Koska olette herra d'Orgemont, kotoisin Fougères'sta, -- virkkoi\nMarche-à-Terre ivallisen kunnioittavasti, -- annamme teidän rauhassa\njatkaa matkaanne. Mutta kun ette ole rehellinen chouani, ettekä hyvä\nsininen, vaikka olette ostanut Juvignyn luostarin maa-alueet, niin\nsaatte maksaa -- näin jatkoi chouani ollen laskevinaan tovereittensa\nlukua, -- kolmesataa riksiä lunnainanne. Tämän arvoinen on kaiketi\npuolueettomuutenne.\n\n-- Kolmesataa riksiä! toistivat onneton rahamies, Pille-Miche ja\nCoupiau, mutta jokainen erilaisella äänenpainolla.\n\n-- Voi, rakas herra, -- valitti sitten d'Orgemont. -- Olen\nvararikkoon syösty mies. Tämän kirotun tasavallan vaatima sadan\nmiljoonan suuruinen pakkolaina, jossa minun osani on arvioitu\nsuunnattoman suureksi, on saattanut minut puille paljaille.\n\n-- Paljonko se sitten on vaatinut sinulta, tuo tasavaltasi?\n\n-- Tuhat riksiä, rakas herra, -- vastasi pohatta surkealla äänellä,\ntoivoen täten saavuttavansa alennusta vaaditusta rahamäärästä.\n\n-- Jos tasavaltasi riistää sinulta noin suuria pakkolainoja, huomaat,\nettä sinulla on paljon enemmän voitettavissa meidän puolellamme,\nmeidän hallituksemme näet on vaatimattomampi. Kolmesataa riksiä --\nonko tämä liian suuri hinta nahastasi?\n\n-- Mistä minä ne otan?\n\n-- Raha-arkustasi, -- vastasi Pille-Miche, -- ja varo, etteivät\nkolikkosi ole kuluneita, muuten kärvennämme kyntesi tulessa.\n\n-- Missä ne teille maksan? -- kysyi d'Orgemont.\n\n-- Fougères'ssa oleva maatilasi ei ole kaukana Gibarryn karjatalolta,\nmissä asuu serkkuni Galope-Chopine, jota myös suureksi Cibot'ksi\nsanotaan. Jätät nuo rahat hänelle, -- sanoi Pille-Miche.\n\n-- Tämä ei ole kohtuullista, -- huomautti d'Orgemont.\n\n-- Mitä se meitä liikuttaa! -- virkahti Marche-à-Terre. -- Tiedä,\nettä ellei rahoja ole jätetty Galope-Chopinelle kahden viikon\nkuluttua tästä päivästä laskien, tulemme luoksesi pienelle\nvierailulle, joka parantaa leinisi, jos sinulla on sitä jaloissa. --\nMitä sinuun tulee, Coupiau, -- hän jatkoi, kääntyen ajurin puoleen,\n-- on nimesi tästälähin oleva Mène-à-Bien. [Viittaus miehen elämässä\nnyt tapahtuneeseen käänteeseen, kuten tässä esiintyvät chouani-nimet\nyleensäkin ovat vain luonteenomaisia määritelmiä lisänimiksi\nannettuina. _Suom_.]\n\nTämän sanottuaan molemmat chouanit poistuivat. Matkustaja nousi\njälleen rattaille, jotka Coupiaun piiskan avulla nopeasti vierivät\nFougères'ta kohti.\n\n-- Jos teillä olisi ollut aseita, -- sanoi hänelle Coupiau, --\nolisimme voineet hiukan paremmin puolustautua.\n\n-- Tyhmyri, minulla on tässä kymmenen tuhatta frangia, -- huomautti\nd'Orgemont, osoittaen suuria jalkineitaan. -- Voiko puolustautua, kun\nkantaa yllään niin suurta rahamäärää?\n\nMène-à-Bien kynsi korvallistaan ja katsoi taakseen, mutta hänen uudet\ntoverinsa olivat kadonneet.\n\nHulot ja hänen sotilaansa pysähtyivät Ernéehen, jättääkseen\nhaavoittuneet tämän pikkukaupungin sairaalaan; sitten tasavaltalaiset\njoukot, minkään ikävän tapauksen keskeyttämättä, saapuivat Mayenneen.\n\nSiellä päällikkö seuraavana päivänä saattoi ratkaista kaiken\nepäilynsä postivaunujen matkasuuntaan nähden; sillä silloin\nasukkaat saivat kuulla, että nuo vaunut olivat joutuneet ryöstäjien\nkäsiin. Muutaman päivän kuluttua viranomaiset lähettivät Mayenneen\nriittävästi isänmaallismielisiä rekryyttejä, jotta Hulot voi\ntäydentää puoliprikaatinsa rivit.\n\nKapinaliikkeestä levisi pian hyvin huolestuttavia huhuja. Se oli\npuhjennut ilmiliekkiin joka paikassa, missä chouanit ja vendéelaiset\nedellisen sodan aikana olivat sytyttäneet tämän tulipalon pääpesät.\nBretagnessa kuninkaallismieliset olivat vallanneet Pontarsonin,\npäästäkseen meren yhteyteen. Pienen Saint-Jamesin kaupungin, joka\nsijaitsi Pontarsonin ja Fougères'n välillä, he olivat valloittaneet,\nnäyttäen aikovan väliaikaisesti sijoittaa siihen asevarastonsa\nja tehdä sen muonavarojensa ja sotaliikkeittensä keskustaksi.\nSieltä käsin he helposti voivat olla kosketuksissa Normandiaan ja\nMorbihaniin. Kapinaliikkeen alipäälliköt kiertelivät näissä kolmessa\nmaakunnassa nostaakseen niissä kuningasvallan kannattajat ja\naikaansaadakseen yhtenäisyyttä yritykseen.\n\nNämä hankkeet sattuivat vallan samaan aikaan kuin Vendéen kuulumiset;\nsiellä näet väestöä kiihoittivat samanlaiset juonet, joiden johtavina\nsieluina olivat neljä kuuluisaa henkilöä, apotti Vernal, Fontainen\nja Châtillonin kreivit sekä Suzannet. Heidän liittolaisiaan Ornen\ndepartementissa, niin kerrottiin, olivat ritari de Valois, markiisi\nd'Estrignon ja Troisvillet.\n\nYlipäällikkönä näissä laajoissa sotahankkeissa, jotka kehittyivät\nhitaasti, mutta hirvittävästi, oli todella \"Gars\". Tämän liikanimen\nolivat chouanit antaneet markiisi de Moutauranille hänen\nmaihinastumisensa aikana. Hulot'n ministerille antamat tiedot\nosoittautuivat yksityiskohtia myöten oikeiksi. Heti oli tuon ulkoa\nlähetetyn chouani-päällikön määräysvalta tullut tunnustetuksi, jopa\nnuori markiisi osasi niin paljon vaikuttaa chouaneihin, että sai\nheidät käsittämään, että kaikki heidän harjoittamansa väkivalta\nhäpäisi sitä jaloa asiaa, jota he olivat ryhtyneet puolustamaan.\n\nTämän nuoren ylimyksen urhoollisuus, kylmäverisyys ja taitavuus\nelvyttivät uudelleen tasavallan vihollisten toiveita ja antoivat\nniin runsaasti yllykettä näiden seutujen asukkaiden synkälle\nhaaveellisuudelle, että vähimmänkin innostuneet rupesivat\nponnistelemaan jouduttaakseen kukistuneelle kuningasvallalle\nratkaisevaa menestystä. Hulot ei saanut mitään vastausta Parisista,\nvaikka hän moneen kertaan sieltä pyysi ohjeita ja sinne lähetti\nraportteja. Tämä hämmästyttävä vaitiolo tiesi epäilemättä uutta\nvallankumouksellista käännettä.\n\n-- Olisikohan nyt hallituksen laita sama kuin raha-asiain?\nViskataanko kaikki anomuksemme paperikoriin?\n\nMutta huhu kenraali Bonaparten ihmeellisestä paluusta ja 18:nnen\nbrumairen tapahtumista levisi ennen pitkää. Länsimaakuntien\nsotapäälliköt käsittivät silloin ministerien vaitiolon, mutta\ntoivoivat entistään kärsimättömämmin vapautusta raskaasta edesvastuun\ntaakasta ja olivat hyvin uteliaita tietämään mihin toimenpiteisiin\nuusi hallitus oli ryhtyvä.\n\nSaadessaan kuulla, että kenraali Bonaparte oli nimitetty tasavallan\nensimäiseksi konsuliksi, nuo päälliköt tunsivat vilpitöntä iloa:\nhe näkivät ensi kerran yhden heidän säädystään pääsevän valtion\njohtoon. Ranska, joka tästä uudesta kenraalista oli tehnyt itselleen\nepäjumalan, vavahti toivosta. Kansan tarmo nuortui. Pääkaupunki,\nväsyneenä synkkään muotoonsa, syöksyi nyt juhlien ja huvitusten\npyörteeseen, joita niin kauan oli saanut kaivata.\n\nKonsulin ensi toimet eivät vähentäneet toiveita eivätkä suinkaan\nloukanneet vapautta. Ensimäinen konsuli antoi julistuksen\nlänsimaakuntien asukkaille. Nämä suurille joukoille annetut\nkaunopuheiset esitykset, joiden keksijä Bonaparte tavallaan oli,\naikaansaivat näinä isänmaallisuuden ja ihmeiden aikoina tavattomia\ntuloksia. Bonaparten ääni kaikui maailmaan profeetan äänen tavoin,\nsillä voiton jumalatar ei vielä ollut osoittanut vääräksi ainoatakaan\nnoista julistuksista.\n\nYksi niistä kuului näin:\n\n    'Kansalaiset!\n\n    Jo toisen kerran jumalaton sota sytyttää läntiset maakunnat\n    ilmituleen.\n\n    Näiden levottomuuksien alkuunpanijat ovat Englannin palkkaamia\n    pettureita tai rosvoja, jotka kansallissodasta toivovat\n    tilaisuutta ja keinoja rikoksiinsa sekä rankaisemattomuutta.\n\n    Tällaisille henkilöille ei hallitus ole velkapää osoittamaan\n    sääliä eikä selvittämään periaatteitaan.\n\n    Mutta noiden henkilöiden juonet ovat viekoitelleet kansalaisia,\n    jotka ovat isänmaalle rakkaat; näille kansalaisille olemme\n    velvolliset antamaan tietoja ja ilmaisemaan, mikä on totuuden\n    mukaista.\n\n    Vääriä lakeja on julkaistu ja pantu täytäntöön; mielivaltaiset\n    teot ovat häirinneet kansalaisten turvallisuutta ja\n    omientuntojen vapautta; kaikkialla umpimähkäiset merkitsemiset\n    siirtolaisluetteloihin ovat hämmästyttäneet kansalaisia; sanalla\n    sanoen, tärkeitä yhteiskunnallisen järjestyksen periaatteita on\n    loukattu.\n\n    Konsulit selittävät, että perustuslain takaama uskonvapaus,\n    ja laki III:nnen vuoden, 11:nneltä prairialilta, joka myöntää\n    kansalaisille jumalanpalveluksille omistetut rakennukset, on\n    pysyvä voimassa.\n\n    Hallitus tulee antamaan anteeksi; se armahtaa katuvaisia,\n    anteeksianto tulee olemaan täydellinen ja ehdoton; mutta se\n    tulee kukistamaan jokaisen, joka tämän julistuksen jälkeen vielä\n    rohkenee vastustaa kansallista esivaltaa.'\n\n-- No niin, eikö tämä ole tarpeeksi isällistä! -- sanoi Hulot, kun\ntämä konsulin julistus oli julkisesti luettu. -- Mutta saattepa\nnähdä, ettei yksikään kuninkaallismielinen rosvo tule muuttamaan\nmielipidettään.\n\nPäällikkö oli oikeassa. Tämä julistus vain vahvisti jokaisen\npuoluekantaa. Muutaman päivän kuluttua Hulot ja hänen virkatoverinsa\nsaivat apujoukkoja. Uusi sotaministeri ilmoitti heille, että kenraali\nBrune oli määrätty Ranskan länsimaakuntien joukkojen ylipäälliköksi.\nHulot, jonka kokemus oli tunnettu, sai väliaikaisen käskyvallan\nOrnen ja Mayennen departementeissa. Tavaton vilkkaus ilmeni pian\nkaikissa hallinnon oloissa. Sota- ja poliisiministerin levittämä\nkiertokirje ilmoitti, että sotapäälliköille uskottuihin tarmokkaihin\ntoimenpiteisiin oli ryhdytty siinä tarkoituksessa, että kapinaliike\nkapalossaan tukahutettaisiin.\n\nMutta chouanit ja vendéelaiset olivat jo hyväkseen käyttäneet\ntasavallan toimettomuutta kiihoittaakseen maaseutulaiset kapinaan\nja pitääkseen heidät kokonaan kurissaan. Tämä aiheutti uuden\nkonsulinjulistuksen lähettämisen. Tällä kertaa kenraali puhui\nsotilasjoukoille:\n\n    'Soturit!\n\n    Maan länsiosassa ei enää ole jälellä muuta kuin rosvoja,\n    siirtolaisia ja englantilaisten kätyreitä.\n\n    Armeija on kokoonpantu yli kuudenkymmenen tuhannen nousevasta\n    urhoollisesta miehestä; toivon pian saavani kuulla, että\n    kapinallisten johtajat ovat heittäneet henkensä. Kunnia\n    saavutetaan ainoastaan vaivannäöllä ja ponnistuksilla; jos se\n    olisi saavutettavissa pitämällä päämajaa suurissa kaupungeissa,\n    luonnollisesti ei yksikään niistä olisi sitä vailla.\n\n    Soturit, mikä lieneekään asemanne armeijassa, niin odottaa teitä\n    kansan kiitollisuus. Ansaitaksenne sen, tulee teidän uhmata\n    vuodenaikojen ankaruutta, jäätä, lunta, öiden kovaa pakkasta;\n    teidän tulee yllättää vihollinen päivän sarastaessa ja tehdä\n    loppu noista kurjista, jotka ovat ranskalaisen nimen häpeä.\n\n    Tehkää lyhyt, mutta onnistunut sotaretki; olkaa leppymättömät\n    rosvoille, mutta noudattakaa ankaraa kuria.\n\n    Kansalliskaartilaiset, ponnistelkaa yhdessä rintamajoukkojen\n    kanssa.\n\n    Jos tunnette joukossanne rosvojen liittolaisia, vangitkaa heidät.\n    Älkööt he missään löytäkö turvaa sotamieheltä, joka heitä ajaa\n    takaa; ja jos on sellaisia pettureita, jotka uskaltavat ottaa\n    heidät turviinsa ja heitä puolustaa, niin saakoot surmansa\n    yhdessä heidän kanssaan.'\n\n-- Siinä vasta mies! -- huudahti Hulot. -- Vallan kuin Italian\narmeijassa, hän soittaa kirkonkelloja ja pitää itse saarnan. Se mies\ntietää, miten tulee puhua.\n\n-- Niin kyllä, mutta hän puhuu aivan yksin ja omassa nimessään,\n-- sanoi Gérard, joka alkoi käydä levottomaksi 18:nnen brumairen\nseurauksista.\n\n-- Mitä hiidessä se tekee, kun hän on soturi! -- virkkoi Merle.\n\nMuutaman askeleen päässä siitä olivat jotkut sotamiehet kokoontuneet\nseinään kiinnitetyn julistuksen eteen. Mutta kun ei yksikään heistä\nosannut lukea, he katselivat sitä, mitkä huolettoman näköisinä,\nmitkä taas uteliaina, sillävälin kuin pari kolme etsi ohikulkijoista\nkansalaista, joka vivahti oppineeseen.\n\n-- Kuulehan, Clef-des-Coeurs, mitähän tuo paperirääsy tuossa oikein\nmerkinnee? -- sanoi Beau-Pied toverilleen.\n\n-- Sen voi hyvin helposti arvata, -- vastasi Clef-des-Coeurs.\n\nTämän kuultuaan kaikki muut katsoivat näitä kahta toveria, jotka yhä\nolivat valmiit osiaan näyttelemään.\n\n-- Katsoppas, -- huomautti Clef-des-Coeurs osoittaen sormellaan\njulistuksen alussa olevaa kömpelöä otsikkokuvaa, jossa jo muutaman\npäivän aikana v. 1793:n vesivaa'an asemesta oli passarikuvio. -- Tämä\ntietää, että meidän sotamiesten täytyy marssia minkä koivet kestävät.\nHe ovat panneet tuohon avatun harpin, se on vertauskuva.\n\n-- Eheh, poikaseni, ei sinusta ole oppineeksi! Tuo on arvoitus. Minä\npalvelin ensin tykkiväessä, -- jatkoi Beau-Pied, -- ja upseerit\nsiellä eivät muuta tehneet, kuin vaivasivat päätään sellaisilla.\n\n-- Se on vertauskuva!\n\n-- Se on arvoitus!\n\n-- Lyökäämme vetoa!\n\n-- Mistä?\n\n-- Sinun saksalaisesta piipustasi.\n\n-- Anteeksi, että häiritsen, herra ajutantti, mutta eikö tuo tuossa\nole vertauskuva, eikä mikään arvoitus, -- kysyi Clef-des-Coeurs\nGérardilta, joka miettiväisenä seurasi Hulot'ta ja Merleä.\n\n-- Se on kumpaakin, -- vastasi Gérard vakavana.\n\n-- Ajutantti tekee meistä pilkkaa, -- sanoi Beau-Pied. -- Tuo paperi\ntahtoo sanoa, että meidän Italian-kenraalimme on ylennyt konsuliksi,\nja tämä on erinomainen arvo, ja se merkitsee, että me tulemme saamaan\nsotilastakit ja jalkineet.\n\n\n\n\nII\n\nFouchén tuuma.\n\n\nBrumaire-kuukauden loppupäivinä, kun Hulot eräänä aamuna harjoitteli\npuoliprikaatiaan, joka ylemmästä käskystä oli kokonaan keskitetty\nMayenneen, saapui Alençonista pika-airut tuoden tietoja, joita\nlukiessaan melkoinen tyytymättömyys kuvastui Hulot'n kasvoissa.\n\n-- Eteenpäin, mars! -- huusi hän harmissaan, sulloessaan noita\npapereita hattuunsa. -- Kahden komppanian täytyy minun kanssani\nmarssia Mortagneen. Chouanit ovat siellä. Te tulette mukaan, --\nhän sanoi Merlelle ja Gérardille. -- Jos ymmärrän sanaakaan tästä\nmääräyksestä, niin rupean hitto vieköön aatelismieheksi. Mutta ehkä\nolenkin aika hölmö, mutta vähät siitä, eteenpäin, mars! Ei ole aikaa\nhukattavissa.\n\n-- Päällikkö hyvä, mitä kamalaa tuossa siis piileekään? -- kysyi\nMerle survaisten saappaansa kärjellä ministeri-sinetillä varustettua\nkirjekuorta.\n\n-- Tuhat tulimmaista! Eipä muuta, kuin että he pitävät meitä pilanaan.\n\nKun päällikkö päästi ilmoille tämän sotilaallisen voimasanan,\njoka neuvoi olemaan varuillaan, se ennusti aina myrskyä, ja hänen\nerilaiset äänenpainonsa sitä lausuessaan tarjosivat puoliprikaatin\nsotilaille varman ilmapuntarin päällikön kärsivällisyydestä. Ja\ntämän vanhan soturin avomielisyys oli saattanut tuon ilmapuntarin\nniin helposti ymmärrettäväksi, että typerin rumpalikin osasi\nHulot-päällikkönsä ulkoa, jos hän vaan tarkkasi, miten hän pullisti\nposkeaan ja iski silmää.\n\nTällä kertaa se kumea viha, joka seurasi hänen kiroustaan, sai\nhänen molemmat toverinsa vaikenemaan ja olemaan varuillaan. Pienet\nrokonarvet, jotka rumensivat vanhan soturin kasvoja, näyttivät\ntavallista syvemmiltä ja hänen ihonsa ruskeammalta. Kun Hulot otti\nkolmikulma-hatun päästään, oli paksu, nauhoilla nivottu niskapalmikko\nvalunut toiselle olkanauhalle, ja hän paiskasi sen siitä taaksepäin\nniin rajusti, että se laukesi letityksestään. Mutta kun hän seisoi\nsiinä liikkumattomana, kädet rinnalla nyrkkiin puristettuina,\nviiksenkärjet ylöspäin käännettyinä, rohkeni Gérard kysyä häneltä:\n\n-- Lähdetäänkö heti matkaan?\n\n-- Totta kai, jos patruunalaukut ovat täytetyt, -- murisi Hulot\nvastaukseksi.\n\n-- No ovat jo täytetyt.\n\n-- Pyssyt olalle, rivittäin vasemmalle, eteenpäin mars! -- komensi\nGérard päällikkönsä viittauksesta.\n\nRumpalit asettuivat molempien komppaniojen etunenään, jotka Gérard\noli valinnut partioretkeä varten. Ajatuksiinsa vaipunut päällikkö\nnäytti rumpujen pärinästä heräävän, ja hän poistui kaupungista\nmolempien toveriensa seuraamana, joille ei sanonut sanaakaan.\n\nMerle ja Gérard katsoivat toisiinsa moneen kertaan ääneti, ikäänkuin\nolisivat kysyneet toisiltaan: \"Aikookohan kauan olla meille noin\nankara?\" Ja marssiessaan eteenpäin he salaa loivat katseita\nHulot'hon, joka yhä edelleen mutisi partaansa tolkuttomia sanoja.\n\nMonasti nämä sanat kaikuivat kirouksilta sotamiesten korvissa; mutta\nei yksikään heistä uskaltanut hiiskua sanaakaan, sillä asianhaarojen\nvaatiessa he kaikki noudattivat sitä ankaraa sotakuria, johon\nBonaparten ennen Italiassa komentamat soturit olivat tottuneet.\nSuurin osa heistä, samoin kuin Hulot, olivat niiden kuuluisien\npataljonien jäännöksiä, jotka antautuivat Mainzissa lupautuen olemaan\ntaistelematta rajoilla, ja armeija oli antanut heille soimanimen\n\"mainzilaiset\". Oli vaikea tavata sotilaita ja päällikköjä, jotka\nparemmin ymmärsivät toisiaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLähtönsä jälkeisenä päivänä Hulot ja hänen molemmat toverinsa jo\nvarhain aamulla marssivat eteenpäin Alençonin tiellä, noin Ranskan\npeninkulman päässä mainitusta kaupungista, Mortagnen puolella,\nniillä seuduin, missä tämä tie sivuuttaa Sarthe-joen kostuttamia\nlaitumia. Nämä somat niittymaisemat leviävät vasemmalla, kun oikealla\nsitävastoin kasvaa tiheätä metsää, jota jatkuu aina Menil-Broustin\nkorpeen asti, ja joka, pulmakseni maalaajien tavoin, muodostaa\nviehättävän _etualan_ tälle jokimaisemalle. Molemmin puolin tietä\non ojat, joista yhä luodaan kentille multaa, ja sen muodostamilla\nkorkeilla penkerillä kasvaa väriherneitä. Tämä piikkinen kasvi,\njoka leviää tiheinä pensaina, tuottaa talvella oivallista rehua\nhevosille ja karjalle. Mutta ennenkuin nämä pensaat oli leikattu,\npiiloittautuivat chouanit näiden tummanvihreiden töyhtöjen taakse.\n\nNämä penkereet ja väriherne-pensaat, jotka matkustajalle ilmoittavat\nBretagnen läheisyyttä, tekivät silloin tämän osan tietä yhtä\nvaaralliseksi kuin kauniiksikin.\n\nNe vaarat, jotka väijyivät Mortagnen ja Alençonin sekä Alençonin\nja Mayennen välillä, olivatkin juuri syynä Hulot'n liikkeelle\nlähtemiseen; ja siellä viimeinkin hänen närkästyksensä salaisuus\npuhkesi ilmoille. Hän ja hänen joukkonsa muodostivat vanhojen\npostivaunujen turvasaaton; näitä laahasivat vaivalloisesti eteenpäin\nkyytihevoset, jotka väsyneet sotamiehet pakoittivat hitaasti\nkulkemaan. Mortagnen varusväkeen kuuluvat siniset olivat saattaneet\nnämä kauheat ajoneuvot piirinsä rajalle, missä Hulot oli astunut\nheidän sijaansa jatkaen tätä palvelusta, jota sotamiehet sattuvasti\nsanoivat isänmaalliseksi kidutukseksi. Tehtävänsä täytettyään olivat\nnuo Mortagnen siniset lähteneet paluumatkalle ja näyttivät jo\netäisyydessä mustilta pilkuilta.\n\nToinen vanhan tasavaltalaisen kumppaneista oli toisella, toinen\ntoisella puolella näitä vaunuja. Hulot, joka astui Merlen ja Gérardin\nkeskellä, etujoukon ja ajoneuvojen keskivälissä, sanoi heille äkkiä:\n\n-- Hitto vieköön, uskottekohan, että kenraali on lähettänyt meidät\nliikkeelle Mayennesta muodostamaan kunniasaattoa niille kahdelle\nnaishenkilölle, jotka piilevät noissa kirotuissa vankkureissa?\n\n-- Mutta, päällikkö hyvä, kun äsken asetuimme noiden naisten\nvartijoiksi, -- vastasi Gérard, -- tervehditte heitä koko\nkohteliaasti.\n\n-- Niin, sehän juuri on inhoittavaa. Teroittavathan nuo Parisin\nkeikarit mieliimme, että osoittaisimme mitä suurinta kohteliaisuutta\nnoille heidän kirotuille naikkosilleen. Onko nyt laitaa, että\nhäväistään kelpo isänmaanystäviä, jommoisia me olemme, asettamalla\nmeidät akkaväen turvasaatoksi! Totisesti minä kuljen suoraa tietä,\nenkä pidä toisten syrjäpoluista. Kun näin Dantonilla ja Barras'lla\nrakastajattaria, sanoin heille: \"Kansalaiset, kun tasavalta uskoi\nteille hallintonsa ohjat, ei se silti oikeuttanut teitä antautumaan\nedellisten aikojen irstailuun.\" Tähän te ehkä huomautatte, että\nnaiset kuitenkin... Onhan naisiakin olemassa, se on totta.\nTarvitsevathan kunnon pojat naisia, ja kunnollisia naisia. Mutta\npois kuhertelut, kun vaara uhkaa. Mitä siis hyödyttää, että vanhan\najan huonot tavat on poistettu, jos isänmaanystävät jälleen panevat\nne käytäntöön? Ajatelkaapa ensimäistä konsulia. Siinä vasta mies:\nei mitään naikkosia, aina vaan vakavasti kiinni asiassaan. Panenpa\npantiksi vasemman viikseni, ettei hän tiedä mitään tästä hommasta,\njoka on tyrkytetty niskoillemme.\n\n-- Toden totta, päällikkö, -- vastasi Merle nauraen, -- näinpä\ntuonne vaunujen perälle piiloittautuneen neitosen nenännipukan,\nja tunnustan, että kuka tahansa punastumatta tuntisi halua, kuten\nminäkin, kierrellä noita ajoneuvoja, hiukan pakinoidakseen noiden\nneitosten kanssa.\n\n-- Pidä varasi, Merle! -- sanoi Gérard. -- Noilla hyvin kammatuilla\nharakoilla on seurassaan kansalainen, joka näyttää kyllin ovelalta\npistääkseen sinut pussiin.\n\n-- Kuinka? Tuo narrimainen keikari, jonka pienet silmät lakkaamatta\nvilkkuvat molemmin puolin tietä, ikäänkuin hän siellä näkisi\nchouaneja, houkkio, jonka sääriä tuskin näkee, ja joka sinä hetkenä\nkuin vaunut peittävät hänen hevosensa jalat, näyttää ankalta, jonka\npää pilkistää esiin piirakasta? Jos tuo pöllö ikinä estää minut\nhyväilemästä tuota satakieltä...\n\n-- Ankka, pöllö, satakieli! Ohoh! Kylläpä sinun mielikuvituksesi on\nuponnut lintumaailmaan, Merle-parka. Mutta älä luota tuohon ankkaan!\nHänen vihreät silmänsä näyttävät minusta viekkailta kuin käärmeen\nsilmät ja älykkäiltä kuin sen vaimon, joka antaa anteeksi miehelleen.\nMinä epäilen vähemmin chouaneja kuin noita asianajajia, joiden naama\nmuistuttaa limonaatipulloa.\n\n-- Joutavia, -- huusi Merle iloisena, -- päällikön luvalla uskallan\nsentään yrittää. Tuolla naisella on kirkkaat silmät kuin taivaan\ntähdet -- niihin katsoakseen voisi panna kaikki alttiiksi.\n\n-- Toverimme on rakastunut, -- sanoi Gérard päällikölle, -- hän näet\nalkaa puhua pötyä.\n\nHulot irvisti, kohautti hartioitaan ja vastasi:\n\n-- Maistakoon ensin lientä, ennenkuin sen syö -- tämän neuvon minä\nhänelle annan.\n\n-- Tuo kelpo Merle, -- huomautti Gérard, päättäen hänen hitaasta\nastunnastaan, että hän teki sen tahallaan, jotta vaunut vähitellen\nhänet saavuttaisivat, -- onpa hän iloinen poika! Hän on ainoa\njoukossamme, joka voisi nauraa toverin kuollessa, joutumatta\ntunteettoman kirjoihin.\n\n-- Oikea ranskalainen soturi, -- sanoi Hulot vakavana.\n\n-- Kas vaan, kuinka hän vetää olkanauhat paikoilleen, näyttääkseen,\nettä on kapteeni, -- huudahti Gérard nauraen; -- ikäänkuin arvo siinä\nmitään merkitsisi.\n\nAjoneuvoissa, joita kohti upseeri astuskeli, istui todella kaksi\nnaista, joista toinen näytti toisen palvelijattarelta.\n\n-- Tuollaiset naiset liikkuvat aina kaksittain, -- huomautti Hulot.\n\nPieni, kuiva ja laiha mies hoippuroi istuen hevosen selässä,\nmilloin vaunujen edessä, milloin jälessä; mutta vaikka hän näytti\nolevan molempien etuoikeutettujen matkustajien vartija, ei kukaan\nvielä ollut nähnyt hänen puhuttelevan heitä. Tämä vaiteliaisuus\n-- oliko se sitten ylenkatseen vai kunnioituksen merkki, monet\nmatkamytyt ja pahvilaatikot, jotka oli mukanaan sillä naisella,\njota päällikkö ivallisesti sanoi \"prinsessaksi\", kaikki, jopa hänen\nsuojelijaritarinsa puku, harmittivat Hulot'ta.\n\nTuntemattoman miehen puku edusti täydelleen sen ajan muotia, joka\nveti vertoja silloisille naurettaville keikaripuvuille. Kuviteltakoon\ntätä herrasmiestä pyntättynä hännystakkiin, jonka etuliepeet\nolivat niin lyhyet, että niiden alla näkyi viisi tai kuusi tuumaa\nliiveistä, ja takaliepeet niin pitkät kuin kapaturskan pyrstö,\njota nimeä niistä siihen aikaan käytettiinkin. Lisäksi kuului\ntuohon pukuun suunnattoman suuri kaulahuivi, joka oli kierretty\nniin moneen kertaan kaulan ympäri, että pieni pää, joka pisti\nesiin tästä musliinisokkelosta, melkein oikeutti Merlen käyttämään\ntuota herkkusuiden aatepiiristä saatua vertausta. Tuntemattomalla\nherralla oli ihomyötäiset housut ja Suvorowin kuosiset saappaat.\nKookas sininen ja valkoinen kuville leikelty jalokivi oli hänen\nrintaneulanaan. Vyöstä riippuivat yhdensuuntaisesti kahdet\nkellonperät; molemmin puolin kasvoja roikkuvat korkkiruuvin-muotoiset\nkiharat peittivät melkein koko otsan.\n\nViimeksi mainittakoon tämän puvun koristuksista paidan ja\ntakin kaulus, jotka olivat niin korkeat, että hänen päänsä\nnäytti kukkaviholta paperikalvostimen sisällä. Lisätkää näihin\nyksityisseikkoihin, jotka räikeinä erosivat toisistaan, voimatta\nmuodostaa kokonaisuutta, nuo jyrkät väri-vastakohdat, nimittäin\nkeltaiset housut, punaiset liivit, kamelinkarvainen takki, niin\non teillä tarkka kuva ylimmästä muodista, jota noudattivat hienot\nkeikarit Ranskan konsulinvallan alkuajoilla. Tämä kokonaan\neriskummainen puku näytti olevan keksitty sulouden koettimeksi ja\ntodisteeksi siitä, ettei ole mitään niin naurettavaa, jota ei muoti\nvoisi pyhittää.\n\nKyseessä oleva ratsumies näytti siltä kuin olisi täyttänyt\nkolmekymmentä vuotta, mutta todellisuudessa hän oli tuskin\nkahdenkymmenen kahden ikäinen. Kenties hänen kasvoihinsa oli\npainunut tällainen iäkkäämmän leiman elostelusta tai ajan vaarojen\nvaikutuksesta. Tästä mauttomasta puvusta huolimatta hänen\nulkomuotonsa ilmaisi joltistakin tapojen hienoutta, joka tiesi\nhuolellisesti kasvatettua miestä.\n\nKun kapteeni oli tullut vaunujen kohdalle, keikari näytti arvaavan\nhänen aikomuksensa ja suosi sitä, hidastuttaen hevosensa vauhdin.\nMerle, joka oli vilkaissut häneen ivallisesti, näki edessään\ntuollaiset tutkimattomat kasvot, jotka vallankumouksen vaiheissa\nolivat tottuneet peittämään kaikki pienimmätkin tunteet. Heti\nkun vaunuissa istuvat naiset olivat huomanneet kapteenin vanhan\nkolmikulma-hatun lerpallaan olevan laidan ja hänen olkanauhansa,\nenkelinkaltaisen lempeä ääni kysyi:\n\n-- Herra upseeri, oletteko niin hyvä ja sanotte meille, missä paikoin\ntietä olemme paraikaa?\n\nSellaisessa kysymyksessä, jonka tuntematon matkustava nainen lausuu,\npiilee kuvaamaton viehätys; jokainen sana tuntuu tällaisessa\ntapauksessa kätkevän seikkailun. Mutta jos tuollainen nainen anoo\napua, nojaten heikkouteensa tai olojen tuntemattomuuteen, niin onhan\njokainen mies valmis sepittämään mahdottoman lemmentarinan, johon\nosallisena kuvittelee itseään onnelliseksi. Niinpä sanat \"herra\nupseeri\" ja kysymyksen kohtelias muoto panivat kapteenin sydämen\noudon levottomasti sykkimään. Hän koetti lähemmin tarkastaa tuota\nnaista ja pettyi pahasti, sillä harso peitti tarkoin hänen kasvonsa.\nTuskin hän saattoi eroittaa hänen kasvonsa, jotka harson lomitse\nsäteilivät kuin auringonpaisteessa välkkyvä onyx-kivi.\n\n-- Olette nyt Ranskan peninkulman päässä Alençonista.\n\n-- Vai on Alençon jo niin lähellä!\n\nJa tuntematon nainen heittäytyi tai pikemmin vaipui takaisin vaunujen\nselkänojaa vastaan, sen enempää sanomatta.\n\n-- Alençon!... toisti toinen naisista, joka näytti heräävän. --\nSaatte siis jälleen nähdä kotiseutunne.\n\nHän loi katseen kapteeniin ja vaikeni. Merle, joka oli pettynyt\ntoivossaan saada nähdä tuntematon kaunotar, rupesi tarkastelemaan\nhänen seuranaistaan. Tämä oli noin kahdenkymmenenkuuden vuoden\nikäinen neitonen, vaaleatukkainen, solakkavartaloinen ja hänen\nkasvoissaan oli sellainen raikas ja voimakas ihoväri, joka on\nominainen Valognes'n, Bayeux'n ja Alençonin lähistön naisille.\nHänen sinisilmiensä katse ei tosin ilmaissut henkevyyttä, mutta\njoltistakin tahdonlujuutta ja samalla tunteellisuutta. Hänellä oli\nyllään yksinkertaisesta kankaasta tehty hame. Hänen hiuksiaan peitti\nsellainen myssy, jota käytettiin Caux'ssa; se oli koruton, mutta puki\nhänen viehättäviä kasvojaan.\n\nHänen ryhdissään ei tosin ollut salonkien sovinnaista hienostelua,\nmutta se ei ollut vailla tuollaista vaatimattoman nuoren tytön\nluontaista arvokkaisuutta, joka saattaa tarkastaa kulunutta\nelämäänsä, löytämättä siinä mitään katumuksen aihetta. Yhdellä\nainoalla silmäyksellä Merle voi havaita, että siinä oli hänen\nedessään yksi noita maalaiskukkia, jotka siirrettyinä parisilaisiin\nansareihin, joihin lankeaa niin paljon kuihduttavia säteitä, eivät\nole menettäneet puhdasta väriään ja maalaisvilpittömyyttään. Tämän\nnuoren naisen teeskentelemättömät eleet ja säädylliset katseet saivat\nMerlen älyämään, että hän tahtoi olla vailla kuulijaa, ja kun hän oli\npoistunut, molemmat vieraat naiset alkoivat puoliäänen keskustelun,\njoka hiljaisena muminana saapui hänen korvaansa.\n\n-- Lähditte matkaan niin pikaisesti, -- sanoi nuori maalaisnainen,\n-- ettei teillä ollut edes aikaa oikein pukeutua. Kylläpä te nyt\nnäytätte kauniilta! Jos kuljemme Alençonia kauemmaksi, täytyy teidän\nvälttämättömästi siellä pukeutua huolellisemmin...\n\n-- No, no, Francine!... huudahti vieras nainen.\n\n-- Mitä haluatte?\n\n-- Tämä on jo kolmas kerta, kun yrität saada tietää tämän matkan\npäämäärän ja syyn.\n\n-- Olenko sanonut sanaakaan, joka oikeuttaisi tuon soimauksen?\n\n-- Olen kyllä huomannut pienet juonesi. Niin vilpitön ja suora kuin\nolitkin alussa, olet oppinut hiukan viekkautta minun koulussani.\nRupeat kammoksumaan suoranaisia kysymyksiä. Ja olet siinä vallan\noikeassa, lapseni. Sillä kaikista tunnetuista tavoista houkutella\nesiin salaisuus, on suoranainen kysymys minun mielestäni kaikkein\ntyperin.\n\n-- No niin, -- virkkoi Francine, -- koska teiltä ei voi mitään\nsalata, niin myöntäkää, Marie, että menettelynne voisi herättää\npyhimyksenkin uteliaisuuden. Vielä eilisaamuna olitte ilman varoja,\ntänään teillä on taskut täynnä kultaa, Mortagnessa annetaan\nkäytettäväksenne ryöstön alaisiksi joutuneet postivaunut, joiden\najuri oli surmattu, hallituksen sotilaat suojelevat teitä ja teidän\nturvavartijananne on mies, jota minä pidän pahana henkenänne.\n\n-- Kuka? Corentin?--kysyi nuori nainen ja näytti ratsumiestä\nosoittaen suurinta ylenkatsetta. -- Kuulehan, Francine, -- sanoi\nhän, -- muistatko Patrioten, tuon apinan, jonka minä olin opettanut\nmatkimaan Dantonia, ja joka meitä niin suuresti huvitti?\n\n-- Muistan kyllä, neiti.\n\n-- No, pelkäsitkö häntä?\n\n-- Olihan hän sidottu.\n\n-- Ja Corentinilla on kuonokoppa, lapsukaiseni.\n\n-- Laskimme tuntikaudet pilaa Patrioten kanssa, sen tiedän, mutta\nlopulta hän aina teki meille pahat kepposet.\n\nNäin sanottuaan nuori nainen äkkiä nojasi taaksepäin, vallan lähelle\nemäntäänsä, tarttui hänen käsiinsä hyväillen niitä hellästi ja sanoi\nhänelle herttaisesti:\n\n-- Olette arvannut ajatukseni, Marie, ettekä vastaa minulle. Kuinka\nte noiden surullisten seikkojen jälkeen, jotka koskivat minuun\nniin kipeästi, voittekaan vuorokauden kuluttua tulla niin hurjan\niloiseksi, vallan kuin silloin kun puhuitte itsemurhasta. Mistä\njohtuu tämä muutos? Onhan minulla kai oikeus hiukan tiedustella\nsydämenne tilaa. Se kuuluu ennen muita minulle, sillä ei kukaan\nkoskaan voi olla teihin kiintyneempi kuin minä. Puhukaa siis, neiti.\n\n-- No niin, Francine, eikö ympäristömme pane sinua arvaamaan\niloisuuteni salaisuutta? Katsele noiden kaukaisten puiden\nkellastuneita latvoja, ei yksikään niistä ole toisensa kaltainen.\nKun katselee niitä kaukaa, ne melkein vivahtavat vanhan\nlinnan seinäverhoihin. Katso noita pensasrivejä, joiden takaa\njoka silmänräpäys saattaa kohota chouaneja. Nähdessäni nämä\npiikkihernepensaat, luulen näkeväni pyssynputkia. Pidän tästä\nheräävästä vaarasta, joka meitä ympäröi. Joka kerta kun tie käy\nsynkän näköiseksi, kuvittelen pian saavamme kuulla aseiden pauketta:\nsilloin sydämeni sykkii, outo tunne kuohuu sisälläni, se on elämää.\nOnhan siinä jo tarpeeksi ilon aihetta, että on hiukan vilkastuttanut\nolemassaoloansa.\n\n-- Oi, te ette usko minulle mitään, te armoton! -- Pyhä Neitsyt, --\njatkoi Francine, kohottaen surulliset katseensa taivasta kohti, --\nkelle hän ripittää itsensä, jos ei minulle?\n\n-- Francine, -- virkkoi vieras nainen vakavana, -- en voi paljastaa\nsinulle hankettani. Tällä kertaa se on kerrassaan kauhea.\n\n-- Miksi aiotte tahallisesti tehdä pahaa?\n\n-- Minkä sille mahdan! Hämmästyen huomaan, että ajattelen kuin olisin\nviisikymmenvuotias, ja että toimin kuin olisin viidentoista-vuotias!\nSinä olet aina ollut minun järkevyyteni, lapsi parka; mutta tässä\nyrityksessä minun täytyy tukahuttaa omatuntoni... Ja, -- hän jatkoi\nhetken vaiettuaan, päästäen huokauksen, -- se ei minulle onnistu.\nKuinka siis vaadit, että ottaisin itselleni päälle päätteeksi niin\nankaran rippi-isän kuin sinä?\n\nJa hän puristi hellästi nuoren naisen kättä.\n\n-- Mutta milloinka olen moittinut teitä teoistanne? -- huudahti\nFrancine. -- Teissä pahakin näyttää kauniilta. Jospa Pyhä Anna, jota\nniin hartaasti rukoilen teidän autuutenne puolesta, antaisi kaikki\nsyntinne anteeksi. Ja enkö ole teidän rinnallanne tällä tiellä,\ntietämättä, minne menette?\n\nJa hellyydenpuuskauksen valtaamana hän suuteli emäntänsä käsiä.\n\n-- Mutta, -- huomautti Marie, -- voit hylätä minut, jos omatuntosi...\n\n-- Vaietkaa toki, neiti, -- huudahti Francine hieman loukkaantuneen\nnäköisenä. -- Oi, ettekö nyt sentään voi ilmaista minulle...?\n\n-- En yhtään mitään! -- sanoi nuori neitonen päättäväisesti. -- Sen\nverran voit ainoastaan tietää, että vihaan tätä yritystä vielä\nenemmän kuin sitä miestä, jonka liukas kieli sen minulle selvitti...\nTahdon olla suora, ja tunnustan siis, etten olisi mukautunut heidän\npyyteisiinsä, ellen olisi nähnyt häämöittävän tässä katalassa\nnarripelissä kauhun ja rakkauden sekoitusta, joka johdatti minut\nkiusaukseen. Sitten en tahtonut lähteä tästä viheliäisestä maailmasta\nkoettamatta poimia niitä kukkia, joita siltä odotan -- vaikka minun\nsenkautta täytyisikin syöksyä perikatoon! Mutta paina mieleesi\nkunnioittaaksesi muistoani, että jos olisin ollut onnellinen, ei\nheidän piilunsa, joka uhkasi päätäni, olisi voinut pakoittaa minua\nnäyttelemään osaa tässä murhenäytelmässä, sillä sellainen se todella\non! Mutta jos se nyt peruutettaisiin, -- hän jatkoi tehden inhoa\nilmaisevan eleen, -- syöksyisin viipymättä Sarthe-jokeen; eikä se\nolisi itsemurha, sillä en vielä ole elänyt.\n\n-- Oi, Pyhä Neitsyt Anna, suo hänelle anteeksi!\n\n-- Miksi pelästyt? Perhe-elämän jokapäiväiset vaiheet eivät kiihoita\nminun intohimojani, sen tiedän. Sellainen on paha naiselle. Mutta\nminun sieluni on saavuttanut ylevämmän tunteellisuuden, kestääkseen\nkovempia koettelemuksia. Minä olisin kenties voinut olla yhtä lempeä\nolento kuin sinä. Miksi olenkaan kohonnut yläpuolelle tai vajonnut\nalemmaksi sukupuoltani? Oi, kuinka kenraali Bonaparten vaimo on\nonnellinen! Niin, tulen kuolemaan nuorena, kun en enää kauhistu\nhuviretkeä, jolla on juotavana verta, kuten Danton paralla oli tapana\nsanoa. Mutta unhoita mitä olen sinulle sanonut -- viisikymmenvuotias\nnainen on puhunut. Jumalan kiitos! viisitoistavuotias tyttö ilmestyy\npian toimimaan.\n\nNuori maalaisnainen vapisi. Hän yksin tunsi emäntänsä tulisen ja\nkuohuvan luonteen; hän yksin oli perehtynyt niihin salaisuuksiin,\njoita sisällään kätki tämä helposti innostuva sielu, ja lisäksi tämän\nolennon tunteisiin, joka siihen asti oli nähnyt elämän kiitävän\nsaavuttamattoman varjon tavoin ohi, turhaan yhä tahtoen sitä\npysäyttää.\n\nKylvettyään runsaalla kädellä, saamatta korjata mitään satoa, oli\ntämä nainen pysynyt neitseellisenä; mutta sisimmässään hän oli\nkatkeroitunut monista pettyneistä pyyteistä ja oli väsynyt taisteluun\nilman vastustajia, ja niin sattui, että hän epätoivoissaan valitsi\nhyvän ja hylkäsi pahan, kun edellinen tarjoutui nautintona, ja\ntaas toiste valitsi pahan, hyläten hyvän, silloin kuin edellinen\ntarjosi jotain runollisuutta. Samoin hän piti kurjuutta parempana\nkuin keskinkertaisuutta, pitäen edellistä suurempana, synkkää ja\noutoa kuoloon johtavaa tulevaisuutta parempana kuin toivoja, jopa\nkärsimyksiäkin vailla olevaa elämää. Ei koskaan ollut koottuna niin\npaljon ruutivarastoa sytyttävää kipinää varten, ei koskaan niin\npaljon aarteita rakkaudelle, sanalla sanoen, ei yksikään Eevan\ntyttäristä ollut luotu niin runsaan kullan sekaisesta savesta.\nMaallisen enkelin tavoin Francine valvoi tätä olentoa, jonka\ntäydellisyyttä ihaili, luullen täyttävänsä taivaallisen kutsumuksen,\njos saattoi säilyttää sitä serafien kuorolle, josta se näytti olevan\nkarkoitettu sovittamaan ylpeyden syntiä.\n\n-- Tuossa näkyy jo Alençonin kirkontorni, -- sanoi ratsumies,\nlähestyen vaunuja.\n\n-- Näen sen, -- vastasi kuivasti nuori nainen.\n\n-- Hyvä, hyvä! -- sanoi nuori herra poistuen näköjään orjallisen\nnöyränä, mutta mielessään loukkaantuneena.\n\n-- Joutukaa, joutukaa, -- sanoi neiti ajajalle. -- Nyt ei enää\nmitään ole pelättävissä. Pankaa hevoset vahvasti ravaamaan, vaikkapa\nnelistämäänkin, jos voitte. Kuljemmehan jo Alençonin kivityksellä.\n\nVaunujen kulkiessa päällikön ohi neiti huusi hänelle pehmeällä\näänellään:\n\n-- Näemme toisemme jälleen majatalossa, herra päällikkö. Käykää minua\nsiellä katsomassa.\n\n-- Hyvä, hyvä, -- virkkoi Hulot. \"Majatalossa... käykää minua\nkatsomassa\"... kylläpä se kohtelee tuttavallisesti puoliprikaatin\npäällikköä!\n\nJa hän osoitti nyrkillään vaunuja, jotka nopeasti rämisivät edelleen\nkatua pitkin.\n\n-- Älkää valittako sitä, päällikkö, tuolla naisella on taskussaan\nteidän kenraalin-valtakirjanne, -- sanoi nauraen Corentin, joka\nkoetti kannustaa hevostaan nelistämään, saavuttaakseen postivaunut.\n\n-- Enpä minä anna noiden maankulkijain vetää itseäni nenästä,\n-- sanoi Hulot äreänä tovereilleen. -- Kernaammin heittäisin\nkenraalitakkini likalätäkköön kuin ansaitsisin sen vuoteessa. Mitähän\ntuollaiset naikkoset oikeastaan tahtovat? Ymmärrättekö te toiset tätä\nasiaa?\n\n-- Totta kai, -- vastasi Merle, -- minä tiedän, että hän on kaunein\nnainen, minkä koskaan olen nähnyt! Luulenpa, että olette perinpohjin\nerehtynyt hänen suhteensa. Hän on kenties ensimäisen konsulin vaimo!\n\n-- Joutavia! ensimäisen konsulin vaimo on vanha, ja tämä on nuori,\n-- vastusti Hulot. -- Muuten ministeriltä saamassani käskykirjeessä\nmainitaan häntä neiti de Verneuiliksi. Hän on vallankumousta\naikaisempaa aatelia. Minä kyllä nämä asiat tunnen! Ennen\nvallankumousta nuo naiset kaikki harjoittivat tuota ammattia; silloin\nyleni kädenkäänteessä puoliprikaatin päälliköksi. Tarvitsi vaan sanoa\nnoille naisille pari kolme kertaa: _sydänkäpyseni_!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSillävälin kuin kukin sotilas \"harppasi\" eteenpäin, kuten päälliköllä\noli tapana sanoa, nuo viheliäiset kyytivaunuina käytetyt ajoneuvot\nolivat ajaa karauttaneet _Kolmen Maurilaisen_ hotelliin, joka\nsijaitsi keskipaikoilla Alençonin pääkatua. Näiden jykevien\najoneuvojen räminä houkutteli isännän ulko-oven kynnykselle.\nPostivaunujen saapuminen Kolmen Maurilaisen ravintolaan oli sattuma,\njota ei kukaan Alençonin asukas saattanut odottaa; mutta Mortagnessa\nesiintynyt kauhea tapaus pani näiden vaunujen jälkeen liikkeelle\nsellaiset ihmisjoukot, että molemmat matkalla olevat naiset\nvälttääkseen yleistä uteliaisuutta nopeasti pujahtivat keittiöön,\ntuohon Länsi-Ranskan välttämättömään eteiseen. Ja isäntä aikoi juuri\nseurata heitä, luotuaan katseen vaunuihin, kun ajuri tarttui hänen\nkäsivarteensa.\n\n-- Hoi, kansalainen Brutus, -- hän virkkoi. -- Meillä on seurassamme\nsaatto sinisiä. Ei ole konduktöriä eikä postia, vaan minä olen tuonut\nteille nämä arvoisat naiset. He tulevat epäilemättä maksamaan kuin\nentiset prinsessat ainakin, siis...\n\n-- Tulemme heti paikalla yhdessä tyhjentämään pullon viiniä,\npoikaseni, -- sanoi isäntä.\n\nLuotuaan silmäyksen tähän keittiöön, joka oli mustunut savesta, ja\njonka pöytä oli verisen lihan tahraama, neiti de Verneuil pujahti\nkevyenä kuin lintu viereiseen huoneeseen, sillä hän pelkäsi sekä\ntämän kyökin epäsiisteyttä ja hajua että likaisen kokin ja pienen\nlihavan vaimon uteliaisuutta, jotka jo harrastavin katsein tutkivat\nhäntä.\n\n-- Kuules, eukko, mitä nyt teemmekään? -- kysyi isäntä. -- Kuka\nhemmetissä olisi voinut aavistaa, että meillä näihin aikoihin tulisi\nnäin paljo väkeä? Ennenkuin voin tarjota tuolle naiselle hänen\nsäätynsä mukaisen aamiaisen, hän varmaankin käy kärsimättömäksi. --\nMutta peijakas, saanpa hyvän tuuman; kun nämä ovat säätyhenkilöitä,\ntulen ehdoittamaan, että he syövät yhdessä niiden vieraiden kanssa,\njotka asuvat yläkerrassa. Mitä sinä siitä arvelet?\n\nKun isäntä haki vasta saapunutta naista, hän ei enää nähnyt muuta\nkuin Francinen, jolle kuiskasi, vieden hänet kyökin perälle, pihan\npuolelle, poistaakseen hänet niiden läheisyydestä, jotka saattoivat\nkuunnella:\n\n-- Jos neidit haluavat aterioida erikseen, ja onhan se selvää, niin\non minulla valmiina oiva ateria eräälle täällä asuvalle rouvalle\nja hänen pojalleen. Nuo matkustajat eivät suinkaan kieltäytyne\nmurkinoimasta yhdessä teidän seurassanne, -- lisäsi hän salaperäisen\nnäköisenä, -- sillä he ovat hienoa väkeä.\n\nTuskin oli hän lausunut nämä viime sanat, kun tunsi selässään lievän\npiiskanvarren sysäyksen; hän kääntyi äkkiä ja näki takanaan lyhyen\ntanakan miehen, joka hiljaa oli tullut sisälle viereisestä huoneesta,\nja jonka ilmestys oli kauhulla jäätänyt lihavan vaimon, kokin, ja\nkokkipojan. Isäntä kalpeni kääntyessään. Pieni mies loi niskaan\nhiuksensa, jotka kokonaan peittivät hänen otsansa ja silmänsä, nousi\nvarpailleen ylettyäkseen isännän korvaan ja sanoi hänelle:\n\n-- Te tiedätte mitä varomattomuus, ilmianto maksaa, ja minkävärisellä\nrahalla me sen maksamme. Me olemme anteliaita...\n\nHän kuvasi näitä sanoja eleellä, joka hirvittävästi täydensi niitä.\nVaikka lihavan isännän vartalo peitti tämän henkilön Francinen\nkatseilta, kuuli hän kuitenkin muutamat kuiskatuista sanoista ja oli\nkuin salaman iskemä eroittaessaan tuon bretagnelaisen äänen käheän\nkaiun. Keskellä yleistä kauhistusta Francine syöksyi pientä miestä\nkohti; mutta tämä, joka näytti liikkuvan notkeasti kuin villi-eläin,\noli jo pujahtanut ulos pihalle johtavasta sivuovesta.\n\nFrancine luuli pettyneensä oletuksessaan, sillä hän ei nähnyt muuta\nkuin keskikokoisen tummanruskean karhuntaljan. Ihmetellen hän riensi\nikkunan ääreen. Savun tummentaman ikkunaruudun läpi hän näki oudon\nmiehen laahustelevin askelin menevän talliin. Ennenkuin meni sinne\nsisälle, tämä mies tähysteli tummilla silmillään majatalon toista\nkerrosta ja sitten kyytivaunuja, ikäänkuin olisi jollekin ystävälle\ntahtonut ilmaista noista ajoneuvoista tekemänsä tärkeän havainnon.\n\nVuohennahoista huolimatta ja nähtyään äsken miehen kääntyessä hänen\nkasvonsa, Francine tunsi silloin tuosta suunnattoman suuresta\npiiskasta ja laahustelevasta, mutta tarpeen vaatiessa vikkelästä\nastun nasta chouanin, jonka liikanimenä oli Marche-à-Terre. Francine\ntarkasteli tuota miestä, tallin puolihämärän läpi, missä hän\nlaskeutui oljille, ottaen asennon, josta saattoi pitää silmällä\nkaikkea, mitä tapahtui majatalossa.\n\nMarche-à-Terre oli lyyhistynyt kokoon sillä tavoin, että viekkainkin\nurkkija olisi helposti luullut häntä tuollaiseksi kuorma-ajurin\nvahtikoiraksi, joka palloksi kääriytyneenä lepää kuono käpälillään.\nMarche-à-Terren menettely todisti Francinelle, ettei tuo mies\nollut häntä tuntenut. Mutta katsoen niihin arveluttaviin oloihin,\njoissa emäntänsä paraikaa liikkui, hän ei tietänyt, pitikö hänen\nsiitä iloita vai olla huolissaan. Mutta kun hän ajatteli sitä\nsalaperäistä yhteyttä, joka oli chouanin uhkaavan huomautuksen\nja isännän tarjouksen välillä -- tällainenhan on niin tavallista\nravintoloitsijoilla, jotka kernaasti noudattavat sananpartta \"yksi\ntie, kaksi asiaa\" -- niin heräsi hänen uteliaisuutensa.\n\nFrancine poistui likaisen ikkunan äärestä, mistä oli katsellut sitä\nmuodotonta ja tummaa möhkälettä, joka pimeässä tiesi Marche-à-Terren\npaikkaa, lähestyi isäntää ja huomasi hänet sellaisessa mielentilassa\nkuin miehen ainakin, joka on tehnyt tyhmyyden, eikä tiedä, miten sen\njälleen saisi korjatuksi. Chouanin uhkaus oli saanut hänet ikäänkuin\nkivettymään.\n\nJoka mies Länsi-Ranskassa tiesi, kuinka pirullisen julmasti\nkuninkaan jääkärit kiduttivat henkilöitä, joita vaan epäiltiinkin\najattelemattomasta puheesta. Isäntä luulikin jo tuntevansa veitsen\nkurkussaan. Kokki katseli kauhun valtaamana pesän tulta, missä he\nusein \"lämmittelivät\" ilmiantajiensa jalkoja. Lihava pikku emäntä\npiti keittiöveistä toisessa ja kahtia leikattua perunaa toisessa\nkädessä, ja tuijotti tylsänä mieheensä. Kokki-poika taas koetti\narvata tämän äänettömän kauhun salaisuutta, joka hänelle oli\nselittämätön. Francinen uteliaisuus kiihtyi luonnollisesti tästä\nmykästä kohtauksesta, jonka kaikki saattoivat nähdä, vaikka hän ei\nollutkaan keittiössä saapuvilla.\n\nNuoreen naiseen teki chouanin hirvittävä valta syvän vaikutuksen, ja\nvaikka kamarineitosen juonet eivät olleetkaan hänen nöyrän luonteensa\nmukaisia, hänelle oli tällä kertaa liian tärkeää luoda valoa tähän\nsalaperäiseen seikkaan, jättääkseen hyväkseen käyttämättä edullista\nasemaansa.\n\n-- No niin, neitini suostuu ehdotukseenne, -- sanoi Francine vakavana\nisännälle, joka näistä sanoista kavahti hereille.\n\n-- Mihin ehdotukseen? -- hän kysyi, ollen todella hämmästynyt.\n\n-- Mihin ehdotukseen? -- kysyi Corentin, joka samalla astui sisään.\n\n-- Niin, mihin? -- tivasi neiti de Verneuil.\n\n-- Niin todella, mihin? -- kysyi neljäs henkilö, joka seisoi\nportaiden alimmalla askelmalla ja nyt notkeana hyppäsi alas keittiöön.\n\n-- No, syömään aamiaista hienon herrasväkenne kanssa, -- vastasi\nFrancine kärsimättömänä.\n\n-- Hienon herrasväen kanssa, -- virkkoi purevasti ja ivallisesti\nportaita alas astuva herra. -- Tämä, isäntä hyvä, tuntuu minusta\nhuonolta ravintoloitsijan pilalta; mutta jos tahdotte antaa meille\npöytäkumppaniksi tämän nuoren neidin, niin täytyisi olla mieletön,\njos siitä kieltäytyisi, äijäseni, -- hän sanoi, katsahtaen neiti de\nVerneuiliin. -- Äitini kun sattuu olemaan poissa, suostun, -- hän\njatkoi, lyöden tyrmistynyttä ravintolanisäntää olalle.\n\nNuoruuden luonteva ajattelemattomuus lievensi näiden sanojen julkeata\nylimielisyyttä, jotka tietenkin käänsivät kaikkien läsnäolijoiden\nhuomion tähän uuteen henkilöön. Isäntä menetteli silloin Pilatuksen\ntavoin, joka koetti pestä kätensä Kristuksen kuoleman syyllisyydestä,\nastui pari askelta taaksepäin lihavan vaimonsa luo ja kuiskasi hänen\nkorvaansa:\n\n-- Sinä olet todistajana, ettei ole minun syyni, jos onnettomuus\ntapahtuu. Mutta voithan joka tapauksessa, -- hän jatkoi\nvielä hiljentäen ääntään, -- mennä ilmoittamaan asian herra\nMarche-à-Terrelle.\n\nMatkustaja oli nuori mies, keskikokoa, ja hänellä oli yllään sininen\nverkatakki ja isot mustat säärystimet, jotka polvien yläpuolelle\nasti peittivät niinikään sinisestä verasta tehtyjä housuja. Tämä\nyksinkertainen, olkanauhaton univormu oli se, jota silloisen\npolyteknikon oppilaat käyttivät. Yhdellä ainoalla katseella neiti de\nVerneuil osasi tämän synkän puvun alta eroittaa solakan vartalon ja\njotakin epämääräistä, joka ilmaisee synnynnäistä aatelia.\n\nNuoren miehen kasvot tuntuivat alussa vallan tavallisilta, mutta\npian huomasi niissä eräänlaisia piirteitä, jotka ilmaisivat suuriin\nhankkeisiin kykenevää sielua. Ruskettunut iho, vaalea kihara tukka,\nsäihkyvät silmät, hieno nenä, vapaat liikkeet: kaikki hänessä tiesi\nylevien tunteiden ohjaamaa elämää ja tottumusta käskemään. Mutta\nhänen henkensä luonteenomaisin ulkonainen merkki oli Bonaparten\nkaltainen leuka ja alahuuli, joka liittyessään ylähuuleen\nmuodosti sellaisen sulavan kaariviivan kuin se, joka havaitaan\nakantus-lehtikoristeessa korinttilaisen pylvään latvuksessa. Luonto\noli näihin kahteen piirteeseen kätkenyt vastustamatonta viehätystä.\n\nKaiken tämän havaitseminen yhdellä ainoalla katseella,\nmiellyttämishalun elvyttävä vaikutus, pään kallistaminen\nhuolettomasti sivulle, kiemaileva hymyily, tuollaisen katseen\nluominen, joka innostaisi rakkaudelle kuolleen sydämenkin;\npitkulaisten tummien silmien verhoaminen leveiden luomien alle,\njoiden tiheät ja kaarevat ripset kuvasivat poskille ruskean juovan;\näänen kaikkein soinnukkaimmat sävelet, luoden hurmaavaa viehätystä\ntuohon niin kuluneeseen lauseeseen: \"Olemme teille hyvin kiitollisia,\nherraseni\" -- kaikki nämä temput eivät vieneet niin paljoa aikaa,\nkuin mikä kuluu niiden mainitsemiseen.\n\nSitten neiti de Verneuil kääntyi isännän puoleen ja kysyi huonettaan,\nnousi ylös portaita ja katosi Francinen kanssa, jättäen vieraan\nherran ratkaistavaksi, sisälsikö tuo hänen vastauksensa suostumuksen\nvai epäyksen.\n\n-- Kuka tuo nainen on? -- kysyi huolimattomasti polyteknikon oppilas\nisännältä, joka paikaltaan hievahtamatta yhä enemmän joutui hämilleen.\n\n-- Se on neiti de Verneuil, -- vastasi pisteliäästi Corentin ja\nmittaillen nuorta miestä mustasukkaisin katsein. -- Hän on vanhaa\naatelia; mitä hänestä tahdot?\n\nTuntematon nuori mies, joka hyräili tasavaltalaista laulua, käänsi\npäänsä ylimielisenä Corentinia kohti. Nuo molemmat nuoret miehet\ntuijottivat sitten hetken aikaa toisiinsa kuin kaksi tappeluun\nvalmista kukkoa, ja tämä katse nosti ainaisen vihan heidän välilleen.\nYhtä vapaa ja suora kuin oli nuoren soturin sinikatse, yhtä\npahansuopa ja petollinen oli Corentinin vihreä silmä. Edellisellä oli\nsyntynsä perustuksella ylhäissävyiset tavat, jälkimäisen käyttäyminen\noli yksinomaan liukastelevaa. Edellinen pyrki ylemmäksi, jälkimäinen\nkyyristyi alas; edellinen sai empimättä osakseen kunnioitusta,\njälkimäinen sitä tavoitteli; edellisen mielilause oli epäilemättä:\n\"Valloittakaamme!\" jälkimäisen: \"Jakakaamme!\"\n\n-- Onko täällä kansalainen du Gua-Saint-Cyr? -- kysyi muuan sisään\nastuva mies.\n\n-- Mitä hänestä tahdot? -- kysyi nuori mies lähestyen.\n\nMies tervehti häntä syvään ja ojensi hänelle kirjeen, jonka nuori\nherra luettuaan viskasi tuleen. Hän ei vastannut muuten kuin\nnyökäyttämällä päätään, ja mies poistui.\n\n-- Sinä olet kaiketi tullut Parisista, kansalainen, -- kysyi nyt\nCorentin, lähestyen vierasta joltisenkin teeskentelemättömästi,\nkasvoissa nöyrä ja mairitteleva ilme, joka näytti du Gua\nkansalaisesta sietämättömältä.\n\n-- Sieltä olen tullut, -- vastasi hän kuivasti.\n\n-- Ja varmaankin olet ylennetty johonkin arvoon tykkiväessä?\n\n-- En tykki-, vaan meriväessä, kansalainen.\n\n-- Vai niin! Oletko matkalla Brestiin? -- kysyi Corentin\nhuolettomasti.\n\nMutta nuori merisoturi kierrähti nopeasti koroillaan eikä vastannut\nmitään, ja nyt hän käytöksellään osoitti vääriksi ne kauniit\ntoiveet, jotka hänen kasvonsa olivat herättäneet neiti Verneuilissä.\nLapsellisesti hän rupesi puhumaan aamiaisestaan, kysyi kokilta ja\nemännältä heidän ruuanvalmistustaitoaan, ihmetteli hemmoiteltuna\nparisilaisena maalaistapoja, ilmaisi lelliteltyyn nuoreen naiseen\nvivahtavia oikkuja ja osoitti sanalla sanoen varsin vähän\nmiellyttäviä luonteenominaisuuksia, mikä oli suuresti ristiriitaista\nhänen kasvojensa sävylle ja hänen olemukselleen. Corentin hymyili\nsäälistä nähdessään hänen pahasti irvistävän juodessaan parasta\nnormandialaista omenaviiniä.\n\n-- Hyi! -- huudahti nuori herra, -- kuinka te voittekaan täällä\nsaada kurkusta alas moista juomaa! Siinähän on samalla juomista ja\nsyömistä. Tasavalta on oikeassa, kun ei luota maakuntaan, jossa\nviiniä korjataan puista nuijilla ja jossa salakavalasti ammutaan\nmatkustajat kuoliaaksi maantiellä. Älkää tuoko meille pöytään\ntuollaista lääkeainetta, vaan oikeata valkoista ja punaista\nbordeaux'ta. Katsokaa ennen kaikkea, että ylhäällä on hyvä valkea\npesässä. Nämä ihmiset näyttävät minusta olevan kovin jälellä\nkehityksessä. Oh, -- huokasi hän, -- ei ole muuta kuin yksi Parisi\nmaailmassa, ja on suuri vahinko, ettei voi ottaa sitä mukaansa\nmerelle! -- Kuinka, sinä kastikkeen tärvelijä, -- hän ärjäisi\nkokille, -- sekoitatko etikkaa tähän kanaviilokkiin, kun sinulla on\ntuossa sitruunia? Mitä teihin tulee, emäntä, niin annoitte minulle\nniin karkeat vuodeliinaset, etten viime yönä silmääni ummistanut.\n\nSitten hän otti käteensä ison sauvan ja alkoi leikkiä sillä, tehden\npoikamaisen huolellisesti erilaisia liikkeitä, joiden suurempi tai\nvähempi taidokkaisuuden määrä ilmaisi eriarvoista kunnia-asemaa, mikä\nnuorella miehellä siihen aikaan oli keikarien keskuudessa.\n\n-- Ja moisten houkkiomaisten keikarien avulla toivotaan kohotettavan\ntasavallan meriväkeä, -- sanoi Corentin tuttavallisesti isännälle,\ntarkoin tähystellen hänen kasvojaan.\n\n-- Tuo mies, -- kuiskasi nuori merisoturi emännän korvaan, -- on\njoku Fouchén urkkija. Poliisi pilkistää esiin hänen naamastaan, ja\nlyönpä vetoa, että se pilkku, joka hänellä on leuassaan, on Parisin\nkatulokaa. Mutta hän on ehkä löytävä väkevämpänsä.\n\nSamassa astui keittiöön nainen, jonka luo merisoturi riensi,\nosoittaen kaikkia ulkonaisen kunnioituksen merkkejä.\n\n-- Rakas äiti, -- sanoi hän, -- tulkaahan. -- Luulenpa\npoissaollessanne hankkineeni meille pöytäkumppaneja.\n\n-- Pöytäkumppaneja, -- vastasi nainen, -- mikä mielettömyys!\n\n-- Se on neiti de Verneuil, -- lisäsi nuori mies kuiskaten.\n\n-- Hän kuoli mestauslavalla Savonayn selkkauksen jälkeen; hän oli\nsaapunut Mansiin pelastaakseen veljensä, Loudonin ruhtinaan, --\nvirkkoi äiti äkkiä.\n\n-- Erehdytte, rouvaseni, -- sanoi Corentin säveästi, erityisesti\nkorostaen sanaa \"rouvaseni\"; -- on nähkääs kaksi neitiä de Verneuil.\nSuurilla suvuilla on aina useita haaroja.\n\nHämmästyneenä tästä tuttavallisuudesta, vieras rouva astui pari\naskelta taaksepäin, ikäänkuin tarkastaakseen tätä odottamatonta\npuhuttelijaa; hän kiinnitti häneen tummat silmänsä, jotka olivatkin\ntäynnä naisille niin ominaista tarkkanäköisyyttä, ja näytti tuumivan,\nmissä tarkoituksessa tuo herra oli ryhtynyt vakuuttamaan neiti de\nVerneuilin olemassaoloa.\n\nTällävälin Corentin, joka salaa katseillaan tutki tätä naista,\nriisti häneltä hengessä kaikki äitiyden ilot, myöntäen hänelle\nsen sijaan rakkauden ilot. Ritarillisen kohteliaana hän niinikään\nmielikuvituksessaan kielsi onnen omistaa kaksikymmenvuotias poika\ntuolta naiselta, jonka häikäisevän valkoista ihoa, kaarevia,\ntuuheita kulmakarvoja ja somia silmäripsiä hän ihaili, ja jonka\notsajakauksella olevat tiheät tummat hiukset koristivat nuorekkaita,\nhenkevän näköisiä kasvoja. Otsan ohuet rypyt eivät suinkaan olleet\niän uurtamia, vaan ilmaisivat vielä nuoren iän intohimoja; ja vaikka\nsäihkyvät silmät tosin olivat hiukan väsyneet, ei voinut ratkaista,\njohtuiko tämä matkan vaivoista, vai liian usein toistuvasta\nnautinnosta. Lopuksi Corentin pani merkille, että tällä naisella\noli yllään englantilaisesta kankaasta tehty vaippa, ja että hänen\nepäilemättä ulkomailta kotoisin oleva hattunsa kuosi ei ollut niin\nsanotun kreikkalaisen muotisuunnan mukainen, joka vielä silloin\nhallitsi Parisia.\n\nCorentin oli niitä henkilöitä, jotka luonteeltaan aina pikemmin\naavistavat pahaa kuin hyvää, ja hän rupesi nytkin heti epäilemään,\noliko noilla kahdella matkustajalla oikea kansallinen mieliala.\nVieras nainen, joka puolestaan yhtä nopeasti oli tehnyt havaintonsa\nCorentinin persoonan suhteen, kääntyi poikansa puoleen, kasvoissaan\nmerkitsevä ilme, jota uskollisesti tulkitsivat nämä sanat: \"Kuka on\ntuo merkillinen mies? Onko hän meikäläisiä?\"\n\nTähän sanattomaan kysymykseen nuori merimies vastasi ryhdillä,\nkatseella ja kädenliikkeellä, jotka tiesivät: \"En siitä totisesti\ntiedä mitään ja minusta tuo henkilö on vielä epäilyttävämpi kuin\nteistä.\"\n\nSitten hän jätti äitinsä tehtäväksi selvitellä tämä arvoitus, ja\nkääntyi emännän puoleen, jonka korvaan kuiskasi:\n\n-- Koettakaapa saada selville, kuka tuo mies oikeastaan on ja\nkuuluuko hän todella tuon neidin seuraan ja miksi.\n\n-- Sinä siis, -- sanoi rouva du Gua, katsoen Corentiniin, -- olet\nvarma siitä, että neiti de Verneuil vielä on elossa?\n\n-- Hän on olemassa yhtä varmasti henkiruumiillisena olentona,\n_rouvaseni_, kuin kansalainen du Gua Saint-Cyr.\n\nTämä vastaus sisälsi syvää ivaa, jonka salaisen merkityksen oivalsi\nainoastaan tuo nainen, ja josta jokainen muu kuin hän olisi\njoutunut suunniltaan. Hänen poikansa loi äkkiä tuijottavan katseen\nCorentiniin, joka välinpitämättömänä katsoi kelloaan, näyttäen\nsiltä kuin ei olisi arvannut sanojensa aiheuttamaa levottomuutta.\nNainen oli kärsimätön ja utelias tietämään, piilikö tuossa lauseessa\nvilppiä, vai oliko se vaan jotain satunnaista, ja hän sanoi\nCorentinille niin luonnollisesti kuin suinkin:\n\n-- Hyvä Jumala, kuinka vähän turvallisia tiet tätä nykyä ovat! Tuolla\npuolen Mortagnen chouanit hyökkäsivät kimppuumme. Poikani oli vähällä\njoutua sen kahakan uhriksi, ja hän sai kaksi pyssynluotia hattuunsa\npuolustaessaan minua.\n\n-- Kuinka, rouvaseni, te olitte siis niissä postivaunuissa, jotka\nrosvot ryöstivät tyhjiksi ja jotka juuri toivat meidät tänne! Te\nsiis epäilemättä tunnette nuo ajoneuvot? Poiketessani Mortagneen\nkerrottiin minulle, että chouaneja oli ollut kaksituhatta, kun he\nkarkasivat postivaunujen kimppuun, ja että he olivat surmanneet\nkaikki matkustajatkin. Sillä lailla historiaa kirjoitetaan!\n\nCorentinin huoleton äänenpaino ja hänen typerä ilmeensä panivat\najattelemaan jotakuta niistä politikoitsija-keikareista, joka kasvot\nhappamina kuulee, että joku saamansa valtiollinen uutinen on ollutkin\nväärä.\n\n-- Siinä ollaan, rouva! -- jatkoi Corentin; -- jos surmataan\nmatkustajia niin lähellä Parisia, niin siitä voitte päättää kuinka\nvaaralliset Bretagnen tiet tulevat olemaan. Palaanpa totisesti\nParisiin, ja jätän pitemmän matkan sikseen.\n\n-- Onko neiti de Verneuil kaunis ja nuori? -- kysyi vieras nainen,\njoka äkkiä näytti saaneen päähänpiston ja kääntyi emännän puoleen.\n\nSamassa isäntä keskeytti tämän keskustelun, joka näille kolmelle\nhenkilölle oli tuskallinen, ilmoittaen, että aamiainen odotti.\nNuori merimies tarjosi äidilleen käsivartensa teeskennellyn\ntuttavallisesti, mikä vahvisti Corentinin epäluuloa, jolle tuo nuori\nmies sanoi ääneensä, astuessaan yläkertaan johtaville portaille:\n\n-- Kansalainen, jos kuulut neiti de Verneuilin seuraan, ja jos hän\nsuostuu isännän ehdoitukseen, niin älä kursaile.\n\nVaikka nämä sanat lausuttiin huolimattomasti ja sangen vähän\nvakuuttavasti. Corentin seurasi kehoitusta, nousten ylös portaita.\nNuori mies puristi innokkaasti naisen kättä, ja kun olivat seitsemän\ntai kahdeksan astuimen päässä parisilaisesta, nainen kuiskasi:\n\n-- Siinä näette millaisiin kunniattomiin vaaroihin joudumme\najattelemattomien yritystenne tähden! Jos joudumme ilmi, miten\nsilloin pelastua? Ja minkä osan panette silloin minut esittämään!\n\nKaikki kolme saapuivat jotenkin isoon huoneeseen. Ei ollut\ntarvinnut paljoa liikkua Länsi-Ranskassa huomatakseen, että\nisäntä oli tuhlaillut aarteitaan ja tuonut nähtäviin harvinaista\nloisteliaisuutta, arvokkaasti vastaanottaakseen vieraansa. Pöytä\noli huolellisesti katettu. Suuren takkavalkean levittämä lämpö oli\nkarkoittanut huoneustosta kosteuden. Eivätkä pöytäliina, tuolit ja\nastiat olleet kovin likaisia. Corentin saattoikin huomata, että\nisäntä oli kaikin puolin pannut parastaan.\n\n\"Nuo ihmiset eivät ole niitä, joilta tahtovat näyttää\", ajatteli\nCorentin. \"Tuo pieni nuori mies on viekas; aluksi luulin häntä\nhoukkioksi, mutta nyt huomaan, että hän on yhtä ovela kuin minä\nitsekin.\"\n\nNuori merimies, hänen äitinsä ja Corentin odottivat neiti de\nVerneuiliä, jota isäntä meni kutsumaan. Mutta tämä kaunis nainen ei\ntullutkaan. Polyteknikon oppilas arvasi, että tuo nainen esteli, ja\nhän nousi ja astui neiti de Verneuilin huonetta kohti, kiihkeästi\nhaluten poistaa hänen epäilynsä ja tuoda hänet pöydän ääreen. Ehkäpä\nhän tahtoi ratkaista epäilynsä tai kenties päästä vaikuttamaan tuohon\noutoon naisolentoon -- onhan jokaisella miehellä tällainen pyyde\nkauniiseen naiseen nähden.\n\n\"Jos tuo mies on tasavaltalainen\", ajatteli Corentin, nähdessään\nhänen poistuvan huoneesta, \"olen valmis menemään hirteen! Jo hänen\nhartioissaan huomaa hovimiehen liikkeitä. Ja jos tuo nainen on hänen\näitinsä\" -- näin jatkui hänen ajatuksensa kulku, hänen katsellessaan\nrouva du Guata -- \"niin olenpa totisesti itse paavi. Varmasti nämä\novat chouaneja. Ottakaamme selvä heidän arvostaan.\"\n\nOvi aukeni hetken kuluttua, ja nuori mies ilmestyi, pitäen kädestä\nneiti de Verneuiliä ja vieden hänet itsetietoisen kohteliaasti\npöydän ääreen. Tällävälin kulunut aika ei ollut mennyt hukkaan\nmatkalaiselta. Francinen avustamana neiti de Verneuil oli muuttanut\nylleen matkapuvun, joka oli ehkä houkuttelevampi kuin upein\ntanssiaispuku. Tuon puvun yksinkertaisuus oli tulos sellaisen\nnaisen taidosta, joka on tarpeeksi kaunis voidakseen esiintyä ilman\nkoristeita ja joka osaa supistaa pukunsa komeuden toisarvoiseksi\nviehätyskeinoksi.\n\nHän oli pukeutunut vihreään hameeseen, jonka soma kuosi ja\nneulomuksilla koristetut nyöriliivit paljastivat hänen muotonsa\ntavalla, joka varsin vähän soveltui nuorelle naiselle, samalla\nhyvin päästäen oikeuksiinsa hänen notkean vartalonsa, hänen hienot\nvyötäisensä ja sulavat liikkeensä. Hän astui sisälle hymyillen\nniin luontevan suloisesti kuin saattaa tehdä nainen, jolla on\nnäytettävänä hohtavain punahuuliensa takaa kaksi säännöllistä riviä\nposliininhohtoisia hampaita ja poskissa kaksi yhtä nuorekasta kuoppaa\nkuin lapsella. Luotuaan pois hartioiltaan matkavaipan, joka alussa\noli melkein peittänyt katseilta hänen kasvonsa, saattoi hän helposti\nkäyttää noita tuhansia taitavia ja näennäisesti viattomia temppuja,\njoiden avulla nainen voi saattaa esille ja ihailtavaksi kasvojensa\nkauneuden ja päänsä viehättäväisyyden.\n\nHänen esiintymisensä ja pukunsa sopusuhtaisuus tekivät hänet niin\nnuoren näköiseksi, että rouva de Gua katsoi mittaavansa hänen ikäänsä\nanteliaalla kädellä, olettamalla häntä kaksikymmenvuotiaaksi. Tässä\npuvussa piilevä kiemailu, joka ilmeisesti oli aiottu kiehtovaksi,\nkaiketi nuoressa miehessä herätti toiveita; mutta de Verneuil\nnyökäytti hänelle kiitokseksi päätään välinpitämättömästi ja häneen\nkatsomatta ja näytti kujeellisen huolimattomasti kääntävän huomionsa\nhänestä pois. Tämä jäykkyys ei muukalaisten silmissä tuntunut\nvarovaisuudelta eikä kiemailulta, vaan joko luonnolliselta tai\nteeskennellyltä välinpitämättömyydeltä. Nuoren matkailijanaisen\nkasvoilla lepäävä viaton ilme saattoi ne tutkimattomiksi. Hän\nei näyttänyt tavoittelevan mitään riemuvoittoa, mutta hänellä\ntuntui olevan nuo pienet kiehtovat viehätyskeinot, jotka jo olivat\nloukanneet nuoren merimiehen itserakkautta, hän kun joltisenkin\nharmistuneena oli palannut paikalleen.\n\nNeiti de Verneuil tarttui Francineen kädestä ja sanoi rouva du Gualle\nmairittelevalla äänellä:\n\n-- Rouva, sallitteko, että tämä nuori tyttö, joka pikemmin on\nystävättäreni kuin palvelijattareni, aterioitsee kanssamme? Näinä\nmyrskyisinä aikoina ei voi palkita muulla kuin sydämellisyydellä\nuskollista kiintymystä, ja sehän onkin muuten ainoa, mitä meillä on\njäljellä.\n\nRouva du Gua vastasi näihin puoliääneen lausuttuihin sanoihin\ntehden lyhyen, juhlallisen kumarruksen, josta saattoi huomata hänen\ntyytymättömyyttään siitä, että oli tavannut näin kauniin naisen.\nSitten hän virkkoi, kuiskaten poikansa korvaan:\n\n-- Oh! myrskyiset ajat, uskollinen kiintymys, palvelijatar! Tuo\nnainen ei suinkaan ole neiti de Verneuil, vaan joku Fouchén lähettämä\nurkkija.\n\nPöytävieraat aikoivat juuri istua paikoilleen, kun neiti de Verneuil\nhuomasi Corentinin, joka yhä edelleen ankarasti tutki molempia\ntuntemattomia, jotka puolestaan olivat sangen levottomia tämän\ntähystelyn johdosta.\n\n-- Kansalainen, -- sanoi neiti de Verneuil Corentinille; -- olet\nepäilemättä liian sivistynyt, näin seurataksesi minua kintereilläni.\nLähettäessään vanhempani mestauslavalle ei tasavalta ollut niin\njalomielinen, että olisi antanut minulle holhoojan. Jos vallan\nharvinaista ritarillista kohteliaisuutta osoittaen olet vastoin\ntahtoani seurannut minua -- (ja tässä hän päästi huokauksen) -- en\nsaata sallia, että suojelijan huolenpito tuottaisi sinulle tätä\nvaivaa. Olen turvissa täällä, voit nyt jättää minut.\n\nHän loi Corentiniin tarmokkaan ja ylenkatseellisen silmäyksen.\nCorentin ymmärsi hänen tarkoituksensa, tukahutti hymyn, joka jo\nmelkein rypisti hänen viekkaita huuliaan ja tervehti kunnioittavasti.\n\n-- Kansalainen, -- hän virkkoi neiti de Verneuilille, -- pidän aina\nkunnianani totella sinua. Kauneus on ainoa kuningatar, jota oikea\ntasavaltalainen kernaasti voi palvella.\n\nNähdessään Corentinin poistuvan, neiti de Verneuilin silmät\nsäteilivät niin viatonta iloa ja hän katsoi Francineen niin suurta\ntyytyväisyyttä ja yhteisymmärrystä uhkuvin hymyilmein, että rouva\ndu Gua, joka mustasukkaisuudesta oli käynyt epäluuloiseksi, näytti\nolevan valmis luopumaan siitä epäilyksestä, jonka hänessä oli\nherättänyt neiti de Verneuilin täydellinen kauneus.\n\n-- Hän on kenties kuitenkin neiti de Verneuil, -- kuiskasi rouva du\nGua poikansa korvaan.\n\n-- Entä saattojoukko? -- vastasi nuori mies, jonka harmi saattoi\nkylmän punnitsevaksi. -- Onko hän vanki vai turvatti, hallituksen\nystävä vai vihollinen?\n\nRouva du Gua iski silmää, ikäänkuin ilmoittaakseen, että oli osaava\nhaihduttaa tämän salaperäisyyden. Mutta Corentinin poistuminen näytti\nlieventävän merimiehen epäluuloa, ja hän loi neiti de Verneuiliin\nkatseita, jotka ilmaisivat hillitöntä rakkautta naisiin yleensä,\neivätkä mitään erityistä heräävää suurta intohimoa. Nuori nainen\nhuomasi sen, kävi siitä vielä varovaisemmaksi ja säästi ystävälliset\nsanansa rouva du Gualle. Nuorta miestä harmitti tämä, joskaan hän ei\nsanoin sitä ilmaissut, ja katkeruudessaan hänkin koetteli näytellä\nvälinpitämätöntä.\n\nNeiti de Verneuil ei ollut huomaavinaan näitä eleitä, ja esiintyi\nteeskentelemättömänä, olematta ujo, jäykkänä, olematta sievistelevä.\nTämä tilanne, jossa toisensa kohtasivat henkilöt, joiden ei ollut\nmäärä lähemmin liittyä toisiinsa, ei luonnollisesti heissä herättänyt\nmitään myötätuntoisuutta toisiinsa. Päinvastoin vallitsi hankala\npakollisuus ja väkinäisyys, jotka tukahuttivat kaiken sen huvin, jota\nneiti de Verneuil ja nuori merisoturi aikaisemmin olivat odottaneet.\nMutta naisilla on yhteistä niin ihmeellinen käyttäytymisäly,\nniin salaiset edut ja kiihkeät mielenliikutukset, että he aina\ntuollaisissa tilaisuuksissa osaavat murtaa jään.\n\nÄkkiä nämä molemmat aterioivat naiset näyttivät saaneen saman\npäähänpiston: he alkoivat viattomasti kiusoitella ainoata miehistä\nseurustelijaansa, ja kilpailivat suunnatessaan häneen ivasanoja,\nhuomaavaisuutta ja huolehtivaa kohteliaisuutta.\n\nTämä salainen sopimus ikäänkuin saattoi nuo naiset vapaammiksi.\nKatse ja sana, joka äskeisen väkinäisen seurustelun aikana oli\npaljon painanut, menetti nyt kaiken merkityksensä. Lyhyesti, puolen\ntunnin kuluttua nämä molemmat naiset, jotka jo salaa olivat toinen\ntoisensa vihollisia, näyttivät olevan mitä parhaat ystävykset. Nuori\nmerisoturi huomasi silloin yhtä paljon olevansa harmissaan neiti\nde Verneuilin vallattomasta iloisuudesta, kuin hänen äskeisestä\njäykkyydestään. Hän oli niin nyreissään, että tunsi sisällään kumeaa\nvihaa siitä, että oli jakanut aamiaisensa tuon naisen kanssa.\n\n-- Rouvaseni, -- sanoi neiti de Verneuil rouva du Gualle, -- onko\npoikanne aina näin alakuloisella tuulella?\n\n-- Neiti, -- vastasi nuori mies, -- tuumiskelen tässä, mitä hyödyttää\nonni, joka pian haihtuu. Syynä alakuloisuuteeni on mielihyväni\nrunsaus.\n\n-- Onhan poikani vaan julkilausunut vallan luonnollisen ajatuksen,\nneitiseni, -- sanoi rouva du Gua, jolla oli omat syynsä taivuttaa\nneiti de Verneuil tuttavalliseksi.\n\n-- No, mutta naurakaa toki vähän! -- virkkoi neiti de Verneuil\nhymyillen nuorelle miehelle. -- Millainen te olettekaan itkiessänne,\njos se, mitä suvaitsette sanoa onneksi, saattaa teidät noin\nsurulliseksi?\n\nTätä hymyilyä seurasi kiihoittava katse, joka rikkoi viattomuuden\nnaamarin, ja joka antoi nuorelle merisoturille hiukan toivoa. Mutta\nluontonsa kiihoittamana, joka aina houkuttelee naista tekemään liian\npaljon tai liian vähän, neiti de Verneuil näytti valtaavan tuon\nnuoren miehen katseella, josta loisti houkuttelevia lemmenlupauksia;\nmutta toiste hänen kasvonsa taas mielistelevien ilmeiden asemesta\nkuvastivat kylmyyttä ja ankaruutta -- tavallisia temppuja, joilla\nnaiset peittävät todelliset tunteensa.\n\nYhtenä hetkenä, yhtenä ainoana hetkenä, jolloin kumpikin oletti\ntoisen silmäluomien olevan alas luotuina, he ilmaisivat toisilleen\noikeat ajatuksensa. Ja yhtä nopeasti kuin olivat salanneet sydämiänsä\nsalaman tavoin kirkastaneen valonvälkähdyksen, he taas verhosivat\nkatseensa. Häpeissään siitä, että yhden silmäyksen muodossa olivat\ntoisilleen ilmaisseet niin paljon, eivät he enää uskaltaneet\nkatsoa toisiinsa. Neiti de Verneuil ei nyt enää muuta halunnut\nkuin viedä harhaan nuoren miehen, hän sulkeutui sentähden kylmään\nkohteliaisuuteen ja näytti kärsimättömänä odottavan aterian loppua.\n\n-- Neiti, varmaankin saitte paljon kärsiä vankilassa? -- kysyi rouva\nde Gua.\n\n-- Oi, rouvaseni, minusta tuntuu, ettei vankeuteni vielä ole\npäättynyt.\n\n-- Onko saattojoukkonne määrä suojella vai valvoa teitä, neiti?\nOletteko tasavallalle mieluinen, vai epäluulonalainen henkilö?\n\nNeiti de Verneuil oivalsi, vaistomaisesti, sangen vähän herättävänsä\nmyötätuntoa rouva du Guassa ja pelästyi tätä kysymystä.\n\n-- Hyvä rouva, -- hän vastasi, -- en tarkalleen tiedä tänä hetkenä,\nminkä luontoinen on suhteeni tasavaltaan.\n\n-- Ehkä saatte sen vapisemaan? -- sanoi nuori mies hiukan ivallisesti.\n\n-- Mutta kunnioittakaamme neidin salaisuuksia, -- huomautti rouva du\nGua.\n\n-- Oh, rouvaseni, sellaisen nuoren naisen salaisuudet, joka ei\nelämästä vielä tunne muuta kuin sen onnettomuudet, eivät ole erittäin\nmerkillisiä.\n\n-- Mutta, -- lisäsi rouva du Gua, jatkaakseen keskustelua, joka\nsaattoi hänelle ilmaista sen, mitä halusi tietää, -- ensimäisellä\nkonsulilla näyttää olevan mitä parhaat aikeet. Sanotaanhan, että hän\naikoo ehkäistä siirtolaisia vastaan julkaistut lait.\n\n-- Se on totta, -- vastasi neiti ehkä liiankin innostuneena; -- mutta\nmiksi siis kiihoitamme Vendéen ja Bretagnen kapinaan? Miksi sytytämme\nRanskan ilmituleen?...\n\nTämä jalomielisyyttä todistava huudahdus, jolla hän näytti soimaavan\nitseään, sai merisoturin säpsähtämään. Hän katsoi neiti de Verneuiliä\nhyvin tarkasti, mutta ei voinut hänen kasvoissaan eroittaa vihaa\neikä rakkautta. Tuo hieno iho oli läpitunkematon. Vastustamaton\nuteliaisuus lähensi häntä äkkiä tähän eriskummaiseen naisolentoon,\njohon hänet jo ennestään kiinnitti raju intohimo.\n\n-- Mutta, -- sanoi neiti lyhyen hetken vaiettuaan, -- aiotteko\nmatkustaa Mayenneen?\n\n-- Se on aikomukseni, neiti, -- vastasi nuori mies kysyvä ilme\nkasvoissa.\n\n-- No hyvä, rouvaseni, -- jatkoi neiti de Verneuil, -- kun poikanne\npalvelee tasavaltaa...\n\nHän lausui nämä sanat näennäisen välinpitämättömästi, mutta hän loi\nmolempiin outoihin henkilöihin tuollaisen salaisen katseen, joka on\nominainen ainoastaan naisille ja valtiomiehille.\n\n-- Te varmaankin pelkäätte chouaneja, -- hän virkkoi; --\nsaattojoukkoa ei siis sovi halveksia. Onhan meistä tullut melkein\nmatkakumppanit. Matkustakaa yhdessä meidän kanssamme Mayenneen asti.\n\nPoika ja äiti epäröivät ja näyttivät katseillaan kysyvän toistensa\nmielipidettä.\n\n-- En tiedä, neiti, -- vastasi nuori mies, -- onko aivan viisasta\nmainita teille, että hyvin tärkeät asiat vaativat meitä olemaan\nensi yönä Fougères'n lähistössä ja ettemme vielä ole löytäneet\nkulkuneuvoja sinne lähteäksemme; mutta ovathan naiset luonnostaan\nniin jalomielisiä, että häpeisin, ellen luottaisi teihin. Mutta\nennenkuin uskomme itsemme teidän käsiinne, täytyy meillä ainakin olla\nvarmuutta siitä, että onnellisesti suoriudumme yrityksestä. Oletteko\ntasavaltalaisen saattojoukkonne kuningatar vai orjatar? Suokaa\nanteeksi nuoren merisoturin avomielisyys; mutta minun mielestäni\nteidän tilanteenne ei näytä ollenkaan luonnolliselta...\n\n-- Elämme aikana, herraseni, jona ei mikään siitä, mikä tapahtuu, ole\nluonnollista. Voitte siis varmasti empimättä suostua ehdoitukseeni.\nJa ennen kaikkea, -- hän jatkoi korostaen näitä sanoja, -- ei\nteidän tarvitse pelätä mitään petosta tarjouksesta, joka lähtee\npoliittisesta vihasta kokonaan vapaan henkilön puolelta.\n\n-- Tällainen matka ei ole vaaraton, -- huomautti nuori mies,\nkatseessa sellainen henkevä ilme, joka lievensi tämän vastauksen\njokapäiväisyyttä.\n\n-- Mitä siis vielä pelkäätte? -- kysyi neiti de Verneuil ivallisesti\nhymyillen, -- minä en saata huomata, että vaara uhkaisi ketään.\n\n\"Onkohan se nainen, joka puhuu näin, sama, jonka katse vastasi\nintohimoisiin pyyteisiini?\" ajatteli nuori mies itsekseen.\n\nSamassa tuokiossa korvia viiltävä pöllön huuto, joka näytti lähtevän\nlieden piipusta, kajahti synkkänä varoituksena.\n\n-- Mitä tämä on? -- sanoi neiti de Verneuil. -- Matkamme ei ala\nonnellisin entein. Mitenkähän pöllöt alkavat huutaa keskellä valoisaa\npäivää? -- hän kysyi tehden hämmästystä osoittavan liikkeen.\n\n-- Sellaista sattuu joskus, -- sanoi nuorimies välinpitämättömästi.\n-- Neiti, ehkä me tuottaisimme teille onnettomuutta. Eikö se ole\nteidänkin mielipiteenne? Älkäämme siis lähtekö yhdessä matkaan.\n\nNämä sanat lausuttiin niin tyynesti ja jäykästi, että ne\nhämmästyttivät neiti de Verneuiliä.\n\n-- Hyvä herra, -- hän virkkoi ylimyksellisen ärtyneesti, -- en\nsuinkaan tahdo teitä pakoittaa. Säilyttäkäämme se vähäinen vapaus,\njonka tasavalta meille myöntää. Jos armollinen rouva olisi yksin,\ntoistaisin ehkä vielä tarjoukseni...\n\nSoturin raskaat askeleet kaikuivat käytävässä, ja pian tulivat\nnäkyviin päällikkö Hulot'n nyrpeät kasvot.\n\n- Tulkaahan tänne, herra eversti, -- sanoi hymyillen neiti de\nVerneuil, joka osoitti vieressään olevaa tuolia. -- Punnitkaamme\nvaltion asioita, koska se on välttämätöntä. Mutta naurakaa toki! Mikä\nteidän onkaan? Onko täällä kenties chouaneja?\n\nPäällikkö oli pysähtynyt ällistämään outoa nuorta miestä, joka näytti\nerityisesti kiinnittävän hänen huomiotaan.\n\n-- Äiti, haluatteko vielä jäniksenpaistia? -- Neiti, te ette\nsyö, -- sanoi merisoturi Francinelle, osoittaen kohteliaisuutta\npöytäkumppaneilleen.\n\nMutta Hulot'n hämmästyksessä ja neiti de Verneuilin\ntarkkaavaisuudessa oli jotain niin hirvittävän vakavaa, että olisi\nollut vaarallista jättää sitä huomioon ottamatta.\n\n-- Mikä sinun on, päällikkö? Tunnetko kenties minut? -- kysyi äkkiä\nnuori mies.\n\n-- Ehkä, -- vastasi tasavaltalainen.\n\n-- Todella luulen nähneeni sinun kerran käyvän polyteknikossa.\n\n-- Minä en koskaan ole käynyt siellä, -- vastasi päällikkö äreästi,\n-- laitoksessa, jossa muka kasvatetaan sotilaita makuusaleissa,\n-- hän jatkoi, peittämättä vastenmielisyyttään tuosta oppineesta\ntaimitarhasta lähteneitä upseereja kohtaan. -- Missä väessä siis\npalvelet?\n\n-- Meriväessä.\n\n-- Vai niin, -- sanoi Hulot ivallisesti nauraen. -- Tunnetko useita\ntuon laitoksen entisiä oppilaita, jotka palvelevat meriväessä? --\nEihän siellä valmisteta muita -- näin hän vakavana jatkoi -- kuin\ntykistöupseereja ja sotainsinöörejä.\n\nNuori mies ei joutunut hämilleen.\n\n-- Minä olen ollut poikkeuksena sen nimen nojalla, jota kannan,\n-- hän vastasi. -- Me olemme kaikki meidän suvussamme kuuluneet\nmeriväkeen.\n\n-- Vai niin, -- virkahti Hulot, -- mikä on siis sukunimesi,\nkansalainen?\n\n-- Du Gua-Saint-Cyr.\n\n-- Sinua ei siis surmattu Mortagnessa?\n\n-- Eipä paljoa puuttunut! -- ehätti rouva du Gua sanomaan; --\npoikaani osui kaksi luotia.\n\n-- Entä onko sinulla papereita? -- kysyi Hulot, välittämättä äidistä.\n\n-- Tahdot siis lukea paperini? -- kysyi ylimielisesti nuori\nmerisoturi, jonka veitikkamainen sinisilmä vuoroin tähysti\nsynkänhahmoista päällikköä ja neiti de Verneuiliä.\n\n-- Aikooko kenties sinun kaltaisesi keltanokka pitää minua pilanaan?\nPaperisi tänne, tai mars matkaan!\n\n-- No no, herraseni, en minä ole mikään houkkio. Olenko yleensä\nvelvollinen tekemään sinulle itsestäni tiliä? Kuka sinä olet?\n\n-- Tämän departementin päällikkö, -- vastasi Hulot.\n\n-- Ohoh! Tilani voi siis käydä hyvin arveluttavaksi. Minut kai\nvangitaan aseet kädessä.\n\nJa hän ojensi päällikölle lasin bordeaux-viiniä.\n\n-- Minua ei janota, -- sanoi Hulot. -- Siis paperisi tänne.\n\nSamassa silmänräpäyksessä kuului kadulta aseiden kalsketta ja\nsotilasten askeleita; Hulot lähestyi ikkunaa ja näytti tyytyväiseltä,\nmikä sai neiti de Verneuilin pelosta vapisemaan. Tämä osanoton merkki\ninnostutti nuorta miestä, jonka kasvot olivat käyneet jäykiksi ja\nylpeiksi. Hapuiltuaan takkinsa taskusta, hän otti esiin hienon\nlompakon ja siitä papereita, jotka ojensi Hulot'lle ja joita tämä\nryhtyi lukemaan hitaasti, verraten passissa mainittuja tuntomerkkejä\nepäilemänsä matkustajan kasvoihin. Tarkastuksen aikana kajahti uusi\npöllönhuuto, mutta tällä kertaa ei ollut vaikea siinä eroittaa\nihmisäänen kaikua ja vivahduksia. Päällikkö antoi silloin ivallisen\nnäköisenä takaisin paperit nuorelle miehelle.\n\n-- Kaikki tämä on erinomaista. Mutta sinun täytyy seurata minua\npiirivirastoon. Minä en pidä musiikista.\n\n-- Miksi viette hänet piirivirastoon? -- kysyi neiti de Verneuil,\nääni värähdellen levottomuudesta.\n\n-- Tyttöseni, -- vastasi päällikkö, vääntäen suunsa tapansamukaiseen\nirvistykseen, -- se on seikka, joka ei sinua liikuta.\n\nSuuttuneena vanhan soturin äänenpainosta ja vielä enemmän siitä\nnöyryytyksen tapaisesta kohtelusta, jota oli saanut kestää sen miehen\nedessä, jota tiesi miellyttävänsä, neiti de Verneuil nousi, luopui\näkkiä siihenastisesta viattomasta ja vaatimattomasta ryhdistä, ja\nhänen ihonsa väri vilkastui ja silmänsä säihkyivät.\n\n-- Sanokaa, onhan nuori mies kai täyttänyt kaiken, minkä laki vaatii?\n-- hän huudahti tyynesti, mutta ääni värähdellen.\n\n-- On kyllä, näennäisesti, -- vastasi ilkkuen päällikkö.\n\n-- No hyvä, vaadin, että te _näennäisesti_ jätätte hänet rauhaan,\n-- sanoi neiti. -- Pelkäättekö, että hän pääsee käsistänne?\nTulette saattamaan häntä minun seurassani Mayenneen, hän on istuva\npostivaunuissa äitinsä vieressä... Ei mitään vastaansanomista,\nminä vaadin, että näin menetellään. -- No mitä! -- hän huomautti\nnähdessään Hulot'n kursailematta irvistelevän, -- vieläkö te pidätte\nhäntä epäluulonalaisena?\n\n-- Hiukan ainakin.\n\n-- Mitä siis aiotte hänelle tehdä?\n\n-- Enpä mitään muuta, kuin mahdollisesti hiukan pestä hänen päätään\nlyijyllä... Hän on huimapää, tuo nuori mies.\n\n-- Lasketteko leikkiä, päällikkö? -- huudahti neiti de Verneuil.\n\n-- No, nuori mies! -- sanoi Hulot, nyökäyttäen päätään merisoturille;\n-- lähtekäämme liikkeelle, ja joutuin!\n\nHuomatessaan Hulot'n ylimielisyyden neiti de Verneuil muuttui\ntyyneksi ja hymyili.\n\n-- Älkää liikkuko paikaltanne, -- hän sanoi nuorelle miehelle, jota\nsuojeli arvokkaisuutta uhkuvalla eleellä.\n\n-- Ah, kuinka hän on kaunis, -- kuiskasi merisoturi äidilleen, joka\nrypisti kulmakarvojaan.\n\nPahastus ja monet muut, tosin hallitut kiihtymyksen tunteet, loivat\nsilloin uutta kauneutta parisittaren kasvoihin. Francine, rouva du\nGua, hänen poikansa -- kaikki olivat nousseet seisomaan. Neiti de\nVerneuil asettui kiireisesti heidän ja hymyilevän päällikön väliin\nja irroitti taitavasti pari liiviensä nyörisilmukkaa. Sitten hän,\ntoimien tuon sokean kiihkon vallassa, joka herää, kun naisten\nitserakkautta kovasti ahdistetaan, mutta samalla halukkaana ja\nkärsimättömänä osoittamaan voimaansa, aivan kuin lapsi saatuaan uuden\nlelun, ojensi päällikölle avoimen kirjeen.\n\n-- Lukekaa, -- sanoi hän tälle, katkeran ivallisesti naurahtaen.\n\nNeiti de Verneuil kääntyi jälleen nuoren miehen puoleen, ja ollen\nvoitonriemun huumauksessa hän loi häneen puoleksi vahingoniloa,\npuoleksi rakkautta uhkuvan katseen. Molempien otsat kirkastuivat. Ilo\nnosti punan heidän poskilleen, ja tuhannet ristiriitaiset ajatukset\nheräsivät heidän sieluissaan. Yhdellä ainoalla katseella rouva du\nGua näytti havainneen, että neiti de Verneuilin menettely paljon\nenemmän johtui rakkaudesta kuin jalomielisyydestä, ja varmasti hän\noli oikeassa. Tuo kaunis nuori nainen punastui ensin ja loi luomensa\nkainosti maahan, arvaten kaiken, mitä tuon toisen naisen katse\nmerkitsi. Mutta sitten hän tämän uhkaavan syytöksen edessä ylpeänä\nnosti päänsä pystyyn ja uhmaili kaikkien katseita.\n\nPäällikkö kävi jäykäksi kuin kivi ja ojensi takaisin tämän ministerin\nallekirjoittaman kirjeen, joka velvoitti kaikkia viranomaisia\ntottelemaan tämän salaperäisen naishenkilön käskyjä, mutta senjälkeen\nhän veti tupesta miekkansa, katkaisi sen polvellaan ja viskasi\nmolemmat palaset maahan.\n\n-- Neiti, te tiedätte arvatenkin tarkalleen, miten teidän on määrä\nmenetellä; mutta tasavaltalaisella on vakaumuksensa ja ylpeytensä.\nMinä en tahdo palvella kaunisten naisten komennon alaisena.\nEnsimäinen konsuli saa jo tänä iltana vastaanottaa erohakemukseni,\nja toiset kuin minä tulevat teitä tottelemaan. Silloin, kun en enää\nymmärrä, pysähdyn; varsinkin kun minun on pakko ymmärtää.\n\nSeurasi hetken äänettömyys. Mutta sen katkaisi heti nuori parisitar,\njoka lähestyi päällikköä, ojensi hänelle kätensä ja sanoi:\n\n-- Eversti, vaikka partanne onkin pitkä, voitte sentään suudella\nminua, sillä te olette aika mies.\n\n-- Siitä olen ylpeä, neitiseni, -- vastasi päällikkö, jotenkin\nkömpelösti suudellen tämän eriskummaisen nuoren naisen kättä. -- Mitä\nsinuun tulee, nuori mies, -- hän lisäsi uhaten sormellaan, -- niin\npääsitpä tällä kertaa pälkähästä ehein nahoin.\n\n-- Päällikkö hyvä, -- sanoi outo nuori mies nauraen, -- on aika\nlopettaa pila, ja jos tahdot, seuraan sinua piirivirastoon.\n\n-- Tuletko sinne näkymättömän viheltäjäsi, Marche-à-Terren seurassa?\n\n-- Kuinka? Minkä Marche-à-Terren seurassa? -- kysyi merisoturi,\nteeskennellen todellista hämmästystä.\n\n-- Juurihan kuului vihellys.\n\n-- No niin, minä kysyn, mitä minulla on tekemistä tuon vihellyksen\nkanssa. Luulinpa, että arvatenkin ne sotamiehet, jotka olit varannut\nminua vangitsemaan, siten ilmoittivat tulonsa.\n\n-- Niinkö todella luulit?\n\n-- No totta kai. Mutta juo toki bordeaux-viinisi, se on mainiota\nlajia.\n\nNuoren merisoturin luonnollinen hämmästys, hänen erinomaisen vapaat\nkäyttäytymistapansa, hänen nuorekkaat kasvonsa, jotka huolellisesti\nkäherrettyjen vaaleiden kiharojen reunustamina näyttivät melkein\nlapsekkailta, saattoivat päällikön niin hämilleen, että hän rupesi\nhäälymään toisesta epäilystä toiseen. Hän huomasi rouva du Guan, kun\ntämä koetti yllättää ne salaiset katseet, jotka hänen poikansa loi\nneiti de Verneuiliin, ja kysyi häneltä äkkiä:\n\n-- Kuinka vanha olette, kansalainen?\n\n-- Ah, hyvä herra, tasavaltamme lait käyvät kovin armottomiksi. Olen\nkolmenkymmenen kahdeksan vanha.\n\n- Vaikka minut tuohon paikkaan ammuttaisiin kuoliaaksi, en voi sitä\nuskoa. Marche-à-Terre on täällä, äsken hän vihelsi, ja te olette\nvalepukuisia chouaneja. Hitto vieköön! Annanpa täydelleen piirittää\nja tarkastaa tämän talon...\n\nSilloin epätasainen vihellys, jotenkin sellainen, joka aikaisemmin\noli kuultu, kajahti majatalon pihalta, keskeyttäen päällikön puheen.\nOnneksi Hulot syöksyi käytävään, joten ei nähnyt, kuinka kalpeiksi\nrouva du Guan kasvot olivat käyneet hänen puheensa vaikutuksesta.\nPihalla hän näki ajurin, joka valjasti hevosia postivaunujen eteen;\nhän arveli tätä miestä viheltäjäksi ja luopui epäilyksestään, kun\nhänestä lisäksi tuntui naurettavalta, että chouanit rohkenisivat\ntulla tänne keskelle Alençonia. Ja häpeissään hän palasi sisälle\nhuoneeseen.\n\n-- Annan tuolle miehelle anteeksi tällä kertaa, mutta myöhemmin hän\nsaa kalliisti maksaa tämän levottoman hetken, jonka hän on meille\ntuottanut, -- kuiskasi rouva du Gua pojalleen samassa kun Hulot\npalasi huoneeseen.\n\nKelpo soturin noloissa kasvoissa ilmeni se taistelu, joka hänen\nsydämessään oli tapahtunut hänen ankaran velvollisuudentuntonsa\nja luontaisen hyvyytensä välillä. Hän oli silti edelleen nyrpeän\nnäköinen, kun luuli, että sittenkin oli erehtynyt; mutta hän otti\nkäteensä bordeaux-viinillä täytetyn lasin ja sanoi:\n\n-- Toveri, suo minulle anteeksi; mutta tuo sinun polyteknikumisi\nlähettää armeijaan niin nuoria upseereja...\n\n-- Mutta rosvoilla on vielä nuorempia, -- huomautti luuloiteltu\nmerisoturi.\n\n-- Keneksi sitten luulittekaan poikaani? -- kysyi rouva du Gua.\n\n-- \"Garsiksi\", päälliköksi, jonka Lontoon ministeristö on lähettänyt\nchouaneille ja vendéelaisille, ja jota mainitaan markiisi\nMontauràniksi.\n\nPäällikkö tähysteli vielä salaa tarkkaavasti näitä molempia\nepäiltäviä henkilöitä heidän katsellessaan toisiaan, mutta näiden\nkasvoilla oli sellainen ilme, joka nähdään itserakkailla tyhmyreillä,\nja jota saattaa kuvata seuraavalla vuoropuhelulla: -- Ymmärrätkö\nsinä tätä? -- Enpä totisesti; entä sinä? -- En rahtuakaan. -- Mitä\nhän siinä sitten höpisee? -- Hän hourii. -- Sitten seuraa loukkaava\ntyperä ivanauru, joka tietää luuloiteltua voittoa.\n\nKuullessaan päällikön mainitsevan kuninkaallismielisen kenraalin\nnimen, Marie de Verneuil muutti heti menettelyään ja näytti\nhuumaantuneelta, mutta tämän muutoksen huomasi ainoastaan Francine,\njoka yksin tunsi noiden kasvojen hienot vivahdukset. Kokonaan joutuen\nymmälleen, päällikkö otti ylös permannolta molemmat miekkansa\npalaset, katsoi neiti de Verneuiliin, jonka hehkuva ilme oli saanut\nhänen sydämensä sulamaan, ja sanoi hänelle:\n\n-- Mitä teihin tulee, neiti, en peruuta päätöstäni, ja huomenna\nvastaanottaa Bonaparte miekkani katkelmat, ellei...\n\n-- Oh! mitä liikuttavat minua Bonaparte, teidän tasavaltanne,\nchouanit, kuningas ja \"Gars\"? -- huudahti neiti de Verneuil, huonosti\npeittäen pahaa tuultansa.\n\nSalaiset mielijohteet ja intohimo loivat näihin kasvoihin säteileviä\nvärejä, ja aavisti, ettei koko maailma enää merkinnyt mitään tälle\nnuorelle naiselle, siitä hetkestä alkaen, kun yksi ainoa olento oli\nvanginnut hänen mielenkiintonsa. Mutta äkkiä hän pakoitti itsensä\ntyyneksi, huomattuaan, kuten suuri näyttelijä ainakin, että kaikkien\nkatseet olivat häneen kiintyneet. Päällikkö nousi äkkiä. Neiti de\nVerneuil seurasi häntä käytävään, missä pysäytti hänet ja kysyi\njuhlallisesti:\n\n-- Oliko teillä siis painavat syyt epäillä tuota nuorta miestä\nGarsiksi?\n\n-- Tuhat tulimmaista, neiti, -- ratsumies, joka on\nkunniavartijananne, kertoi minulle, että chouanit olivat murhanneet\nmatkustajat ja ajurin, minkä jo tiesinkin; mutta enpä tiennyt\nmatkustaja-vainajien nimeä, ja se oli du Gua Saint-Cyr!\n\n-- Jos Corentin on kaiken tuon takana, ei se minua ollenkaan\nihmetytä! -- huudahti neiti inhoten.\n\nPäällikkö poistui rohkenematta katsoa neiti de Verneuiliin, jonka\nvaarallinen kauneus jo saattoi hänen sydämensä levottomaksi.\n\n\"Jos vielä olisin viipynyt pari minuuttia, olisin tehnyt sen\ntyhmyyden, että olisin jälleen tarttunut miekkaan lähteäkseni häntä\nsaattamaan\", ajatteli Hulot astuessaan alas portaita.\n\nHuomatessaan nuoren miehen tähystelevän ovea, josta neiti de Verneuil\noli poistunut, rouva du Gua kuiskasi hänelle:\n\n-- Te olette aina sama! Ainoastaan naiset tulevat syöksemään teidät\nperikatoon. Nukke saa teidät unhoittamaan kaiken muun. Miksi\nsallittekaan hänen murkinoida kanssamme? Mikä onkaan tuo neiti de\nVerneuil, joka suostuu syömään aamiaista tuntemattomien ihmisten\nseurassa, jota siniset saattojoukkona suojelevat, ja joka riisuu\nheiltä aseet paperin avulla, mitä rakkauskirjeen tavoin säilyttää\nnyöriliiveissään? Hän on yksi noita halpamaisia olentoja, joiden\navulla Fouché tahtoo saada teidät käsiinsä, ja hänen näyttämänsä\nkirje on annettu hänelle sitä varten, että hän saisi avukseen siniset\nteitä vastaan.\n\n-- Rouvaseni, -- vastasi nuori mies pisteliäällä äänellä, joka\nlävisti tuon naisen sydämen ja sai hänet kalpenemaan, -- hänen\njalomielisyytensä kumoaa olettamuksenne. Muistakaa, että yksinomaan\nkuninkaan etu liittää meidät molemmat toisiimme. Eikö koko maanpiiri\ntunnu teistä autiolta, senjälkeen kuin kuuluisa Charrette on ollut\npolvillaan teidän edessänne? Eikö ainoa elämäntehtävänne nyttemmin\nole kostaa hänen kuolemansa?\n\nTuo naishenkilö vaipui ajatuksiinsa, yhä pysyen seisoallaan niin\nkuin ihminen, joka rannalta katselee aarteittensa haaksirikkoa, sitä\nnähdessään kahta kiihkeämmin himoiten menetettyä omaisuuttaan. Neiti\nde Verneuil palasi huoneeseen, ja nuori merisoturi vaihtoi hänen\nkanssaan hymyilevän ja lievästi ivallisen katseen. Niin epävarmalta\nkuin tulevaisuus tuntuikin, niin ohimenevältä kuin heidän suhteensa\nnäyttikin, olivat nämä toivon enteet silti ylen kiehtovia. Vaikkakin\ntuo vaihdettu katse oli nopea, ei se jäänyt huomaamatta rouva du\nGualta, joka sen ymmärsi: hänen otsansa meni heti ohuihin ryppyihin,\neivätkä hänen kasvonsa voineet kokonaan peittää mustasukkaisuutta.\n\nFrancine piti silmällä tätä naista; hän huomasi hänen katseittensa\nsäihkyvän ja hänen poskiensa värin vilkastuvan; hän luuli huomaavansa\njonkun hornanhengen kiihoittavan kasvoja, jotka olivat hirvittävän\nsisäisen ristiriitaisen taistelun vaikutuksen alaisina. Mutta salama\nei ole nopeampi eikä kuolema iskevämpi kuin tämä ohimenevä ilme.\nRouva du Gua muuttui taas hilpeän näköiseksi, ja tämä muutos tapahtui\nniin luontevasti, että Francine luuli nähneensä unta. Mutta kun\nhän oli havainnut tuossa naisessa tunteiden raivokkaisuuden, joka\nainakin veti vertoja neiti de Verneuilille, hän värisi aavistaessaan\nniitä hirvittäviä yhteentörmäyksiä, jotka epäilemättä tulisivat\nsattumaan kahden näin tarmokkaan hengen välillä, ja hän vavahti\nnähdessään neiti de Verneuilin lähestyvän nuorta upseeria luoden\nhäneen tuollaisen intohimoisen katseen, joka hurmaa, tarttuvan hänen\nkäteensä ja vievän hänet ikkunan ääreen, sellaisin elein, jotka\nosoittivat kiemailevaa veitikkamaisuutta.\n\n-- Tunnustakaa nyt minulle, -- hän virkkoi, koettaen lukea totuutta\nhänen silmistään, -- että te ette ole kansalainen du Gua-Saint-Cyr.\n\n-- Se olen kuitenkin.\n\n-- Mutta hän ja hänen äitinsä surmattiin toissapäivänä.\n\n-- Se on kovin surullista, -- vastasi nuori mies nauraen. -- Mutta\noli miten oli, en silti ole teille vähemmässä kiitollisuudenvelassa,\nja tahtoisin saada tilaisuuden osoittaa teille kiitollisuuttani.\n\n-- Luulin pelastaneeni siirtolaisen, mutta minua miellyttää vielä\nenemmän, että olette tasavaltalainen.\n\nNäistä omista sanoistaan, jotka ikäänkuin ajattelemattomuudesta\nolivat lähteneet hänen huuliltaan, hän joutui vallan hämilleen.\nHänen silmänsä näyttivät elähtyvän, eikä hänen olemuksessaan enää\nollut havaittavissa muu kuin viehättävä tunteiden vilpittömyys.\nHän hellitti pehmeästi upseerin käden, tosin ei sentähden, että\nolisi hävennyt, kun oli sitä painanut, vaan sentähden, että hänen\nmielessään heräsi ajatus, joka kävi liian raskaaksi kantaa. Nuori\nmies jäi siihen seisomaan toivon huumaamana. Äkkiä nuori nainen\nnäytti soimaavan ainoastaan itseään tuosta vapaasta käytöksestään,\njota kenties puolusti tämä ohimenevä matkaseikkailu. Hän palautti\nsovinnaisen ryhtinsä, tervehti molempia matkakumppanejaan ja\nkatosi Francinen seurassa. Tultuaan heidän huoneeseensa, Francine\npani ristiin sormensa, käänsi eteenpäin kämmenensä, väännellen\nkäsivarsiaan ja katsellen emäntäänsä, ja sanoi:\n\n-- Oi, Marie, kuinka paljo seikkoja lyhyessä ajassa! Ainoastaan\nteille voi tällaista tapahtua!\n\nNeiti de Verneuil säpsähti ja kavahti Francinen kaulaan.\n\n-- Oi, tämä vasta on elämää, minä olen taivaassa!\n\n-- Kenties helvetissä, -- huomautti Francine.\n\n-- Olkoon menneeksi, \"helvetissä\"! -- huudahti neiti de Verneuil\niloisena. -- Annappa tänne kätesi; tunnustele, kuinka sydämeni\nsykkii! Minun on kuuma. Koko maailma ei nyt merkitse minulle\njuuri mitään! Kuinka monasti olenkaan jo ennen nähnyt tuon miehen\nunelmissani. Ah, kuinka hänen päänsä on kaunis, ja kuinka hänen\nkatseensa on säihkyvä!\n\n-- Tuleeko hän teitä rakastamaan? -- kysyi heikolla äänellä vilpitön\nja teeskentelemätön maalaisnainen, jonka kasvot olivat käyneet\nalakuloisiksi.\n\n-- Ja sitä sinä kysyt? -- vastasi neiti de Verneuil. -- Mutta\nkuulehan, Francine, -- hän jatkoi asettuen puoleksi vakavaan,\npuoleksi iloiseen asentoon, -- olisikohan se niin kovin vaikeata?\n\n-- Ei, mutta tuleeko hän aina teitä rakastamaan? -- virkkoi Francine\nhymyillen.\n\nMolemmat naiset katsoivat hetkisen toisiinsa ihan tyrmistyneinä,\nFrancine siitä, että oli esiintuonut niin paljon kokemusta, Marie\nsiitä, että ensi kerran aavisti, että intohimo oli tuottava\ntulevaisuuden, joka uhkui onnea. Hän tunsi kumartuneensa kuilun\npartaalle, jonka syvyyttä olisi tahtonut tutkia kuulemalla, kuinka\npohjaan kumahti kivi, joka ensin oli heitetty vallan huolettomasti.\n\n-- Se on minun asiani, -- hän sanoi, tehden liikkeen, joka muistutti\nepätoivoista pelaajaa. -- Minä en koskaan surkuttele hylättyä naista,\nsillä hän ei saata syyttää ketään muuta kuin itseään siitä, että\nhänet on hylätty. Minä puolestani kyllä olen osaava pitää hallussani\nelävänä tai kuolleena miehen sydäntä, jonka kerran olen omistanut. --\nMutta, -- hän jatkoi kotvan vaiettuaan, -- mistä sinä, Francine, olet\ntullut niin viisaaksi?\n\n-- Neiti hyvä, -- huomautti äkkiä maalaisnainen, -- kuulen askeleita\nkäytävästä...\n\n-- Ah! -- sanoi neiti kuunneltuaan, -- se ei ole _hän!--_ Mutta,\nmitenkä sinä vastaatkaan! Ymmärrän sinut: odotan tai arvaan itse.\n\nFrancine oli oikeassa. Kolme oven takaa kuuluvaa kolkutusta keskeytti\ntämän keskustelun. Kapteeni Merle näyttäytyi heti, kuultuaan neiti de\nVerneuilin kehoituksen astua sisään.\n\nTervehtiessään neiti de Verneuiliä sotilaallisesti, kapteeni uskalsi\nluoda häneen katseen, ja ollen kokonaan hänen kauneutensa häikäisemä,\nei hän saanut sanottua hänelle muuta kuin:\n\n-- Armollinen neiti, olen valmis teitä palvelemaan!\n\n-- Onko teistä siis tullut suojelijani puoliprikaatipäällikkönne\nerottua? Eikö rykmenttiänne mainita tällä nimellä?\n\n-- Esimieheni on rykmentin ajutantti Gérard, jonka käskystä olen\ntullut tänne.\n\n-- Pelkääkö päällikkönne siis minua niin suuresti? -- kysyi neiti.\n\n-- Suokaa hänelle anteeksi, armollinen neiti. Hulot ei pelkää;\nmutta naisia hän ei oikein ymmärrä; ja häntä kiusaa se ajatus, että\nnaishenkilö on hänen kenraalinsa.\n\n-- Mutta, -- jatkoi neiti de Verneuil, -- hänen velvollisuutensa oli\nkuitenkin totella esimiehiään! Minä pidän alistuvaisuudesta, sen\nsanon teille suoraan, enkä kärsi, että minua vastustetaan.\n\n-- Se olisikin vaikeata, -- vastasi Merle.\n\n-- Neuvotelkaamme, -- sanoi neiti de Verneuil. -- Teillä on täällä\nverestä sotaväkeä. Sen tulee saattaa minut Mayenneen, jonne voin\nsaapua tänä iltana. Saammeko sieltä uusia sotamiehiä, voidaksemme\nviipymättä jatkaa matkaamme? Chouanit eivät tiedä mitään pienestä\nretkestämme. Kun näin matkustamme öiseen aikaan, kävisi meidän hyvin\nonnettomasti, jos kohtaisimme heitä tarpeeksi ison joukon hyökkäämään\nkimppuumme. -- No, mitä sanotte, onko se mahdollista?\n\n-- On kyllä, neiti.\n\n-- Millainen on Maynnesta Fougères'een johtava tie?\n\n-- Huono. Lakkaamatta vasta- ja myötämaata, -- oikea oravien\nparatiisi.\n\n-- Matkaan siis! Ja kun ei meillä lähtiessämme Alençonista ole vaaraa\npelättävissä, lähtekää te edelle, saavutamme teidät pian.\n\n-- Luulisi tuolla naisella olevan kymmenen virkavuotta takanaan, --\nmurahti Merle poistuessaan. -- Hulot oli väärässä, tuo nuori nainen\nei ole niitä, jotka hankkivat itselleen rikkauksia untuvapatjoilla\nloikoen. Peeveli sentään, jos minä, kapteeni Merle, haluan päästä\nrykmentin ajutantiksi, ei minun totisesti tule pitää pyhimystä piruna.\n\nNeiti de Verneuilin neuvotellessa kapteenin kanssa oli Francine\nmennyt käytävään katselemaan ikkunasta erästä pihan kolkkaa, jota\nkohti vastustamaton uteliaisuus oli vetänyt häntä saapumishetkestä\nasti. Hän tähysteli tallin olkia niin hartaasti, että olisi voinut\nluulla hänen vaipuneen rukoukseen Pyhän Neitsyen edessä. Piankin\nhän huomasi rouva du Guan hiipivän Marche-à-Terren luo varovasti\nkuin kissa, joka ei tahdo kastella käpäliään. Huomattuaan tämän\nnaisen, chouani nousi ja seisoi hänen edessään täynnä mitä syvintä\nkunnioitusta. Tämä omituinen seikka herätti Francinen uteliaisuuden,\nja hän riensi pihalle, hiipi pitkin seiniä niin salaa, ettei rouva du\nGua voinut häntä nähdä, ja koetti piiloittautua tallin oven taakse.\nHän astui varpaillaan, pidätti hengitystään, karttoi vähintäkin\nmelua, ja näin hänen onnistui pysähtyä lähelle Marche-a-Terreä,\nherättämättä hänen huomiotansa.\n\n-- Ja jos saatujen tietojen jälkeen, -- virkkoi outo nainen\nchouanille, -- tuon naisen nimi ei ole oikea, ammut sinä hänet\narmotta kuin raivohullun nartun.\n\n-- Ymmärrän, -- vastasi Marche-à-Terre. Nainen poistui. Chouani\npani jälleen päähänsä punaisen villamyssynsä ja raapi korvallistaan\nepäröivien henkilöiden tavoin, kun samassa näki Francinen ilmestyvän\nkuin esiinnoiduttuna.\n\n-- Pyhä Anna! -- hän huudahti.\n\nÄkkiä hän pudotti piiskansa, risti kätensä ja joutui haltioihinsa.\nLievä puna nousi hänen karkeapiirteisiin kasvoihinsa, ja hänen\nsilmänsä kiiluivat kuin lokaan uponneet jalokivet.\n\n-- Näenkö todella edessäni Cottinin tytön? -- hän virkkoi niin\nkumealla äänellä, että hän yksin sen saattoi kuulla. -- Tekö se\ntodella olette, kaunokainen? En rohkene kosketella kättänne, --\nhän jatkoi, kuitenkin ojentaen leveätä kouraansa Francinea kohti,\nikäänkuin tunnustellakseen paksujen kultaketjujen painoa, jotka\nriippuivat tytön kaulassa ja ulottuivat vyötäisiin asti.\n\n-- Siinä teette hyvin, Pierre! -- vastasi Francine, jossa heräsi se\nnaisen vaisto, joka saattaa hänet omavaltaiseksi, kun häntä ei ole\nmasennettu.\n\nFrancine peräytyi ylpeänä, nautittuaan chouanin hämmennyksestä. Mutta\nhän korvasi sanojensa ankaruutta lempeyttä uhkuvalla katseella ja\nlähestyi taas.\n\n-- Pierre, -- hän virkkoi, -- tuo nainen puhui _sinulle_ siitä\nnuoresta neidistä, jota palvelen, eikö niin?\n\nMarche-à-Terre pysyi ääneti, ja hänen kasvonsa taistelivat kuin\naamunkoitto pimeän ja valon välillä. Hän katsoi vuoroin Francinea,\nvuoroin pudottamaansa suurta piiskaa ja kultaketjuja, jotka näyttivät\nlumoavan häntä yhtä voimakkaasti kuin bretagnelais-naisen kasvot.\nSitten hän, ikäänkuin tehdäkseen lopun levottomuudestaan, nosti\nmaasta piiskansa, mutta pysyi yhä ääneti.\n\n-- Oh, ei ole vaikeata arvata, että tuo nainen käski sinun surmata\nemäntäni, -- jatkoi Francine, joka tunsi garsin vaiteliaisuutta\nnoudattavan uskollisuuden ja tahtoi poistaa hänen epäröimisensä.\n\nMarche-à-Terre painoi merkitsevästi päänsä alas. Francinelle tämä oli\nsamaa kuin vastaus.\n\n-- No niin, Pierre, jos emännälleni tapahtuu pieninkin onnettomuus,\njos hänen päästään nyhdetään yksi ainoa hiuskarva, niin olemme\ntäällä nähneet toisemme viimeisen kerran ja eromme tulee kestämään\nkoko ijankaikkisuuden, sillä minä pääsen paratiisiin, ja sinä joudut\nhelvettiin!\n\nPaholaisen riivaama, josta Kirkko muinoin komein menoin karkoitti\npahan hengen, ei ollut suuremman mielenkiihoituksen alaisena kuin\nMarche-à-Terre kuunnellessaan tuota ennustusta, joka häneen johdatti\njonkunmoista varmuutta. Hänen katseensa, joita alussa oli leimannut\nhurjuuden sekainen hellyys, mutta joissa sitten oli kuvastunut\nvelvollisuuden kiihko, yhtä vaativainen kuin rakkaus, synkkenivät\näkkiä ja kävivät rajuiksi, kun hän huomasi sen ihailemansa viattoman\nnaisen käskevän ilmeen, jota ennen oli kosinut. Francine tulkitsi\nomalla tavallaan chouanin vaikenemisen.\n\n-- Etkö siis tahdo tehdä mitään minun hyväkseni? -- hän kysyi\nhäneltä, soimaava sävy äänessä.\n\nNämä sanat kuultuaan chouani loi lemmittyynsä katseen, joka oli yhtä\nmusta kuin korpin siipi.\n\n-- Oletko vielä vapaa? -- hän kysyi mutisten niin hiljaa, että\nFrancine yksin saattoi eroittaa hänen äänensä.\n\n-- Olisinko muutoin tässä?... -- vastasi tyttö täynnä paheksumista.\n-- Mutta mitä teet sinä täällä? Olet yhä vielä chouani ja samoilet\nteillä kuin raivoisa villipeto, joka hakee saalista raadeltavakseen.\nOi, Pierre, jos olisit järkevä, lähtisit minun kanssani. Tuo kaunis\nneiti, joka ennen on kasvanut minun kodissani -- voinhan sen sinulle\nsanoa -- on myöhemmin huolehtinut minusta. Minulla on tätä nykyä\nkaksisataa livreä varmoja korkoja. Lisäksi neiti on viidestäsadasta\nriksistä ostanut minulle setäni Thomas'n talon, ja minulla on\nkaksituhatta livreä säästöjä.\n\nMutta hänen hymynsä ja aarteittensa luetteleminen olivat voimattomat\nMarche-à-Terren läpitunkemattoman katseen edessä.\n\n-- Papit ovat kehoittaneet meitä ryhtymään sotaan, -- hän vastasi. --\nJokainen maahan kaadettu sininen takaa synninpäästön.\n\n-- Mutta siniset surmaavat ehkä sinut! Vastauksen asemesta\nMarche-à-Terre antoi kätensä vaipua alas, ikäänkuin olisi pahoitellut\nJumalalle ja kuninkaalle tuottamansa uhrin vähäpätöisyyttä.\n\n-- Ja miten minun käy? -- kysyi nuori nainen surullisena.\n\nMarche-à-Terre katsoi Francineen tyrmistyneenä; hänen silmänsä\nnäyttivät suurenevan ja niistä vierähti esiin kaksi kyyneltä, jotka\nvaluivat hänen karkeilta poskiltaan vuohennahkaiselle takilleen, ja\nkumea voihkina nousi hänen rinnastaan.\n\n-- Pyhä Anna!... Pierre, onko tämä kaikki, minkä sanot minulle\nseitsemän vuotta kestäneen eron jälkeen?... Oletpa sinä suuresti\nmuuttunut!\n\n-- Rakastan sinua yhä vielä, -- sanoi chouani äkkiä.\n\n-- Sitä en usko, -- kuiskasi Francine, -- kuningas käy minun edelläni.\n\n-- Jos katsot minuun noin, -- sanoi Marche-à-Terre, -- lähden tieheni.\n\n-- No hyvä, -- sanoi tyttö surullisena, -- hyvästi sitten.\n\n-- Hyvästi, -- toisti Marche-à-Terre.\n\nHän tarttui Francinen käteen, painoi sitä, suuteli sitä, teki\nristinmerkin ja pakeni talliin kuin koira, joka on varastanut luun.\n\n-- Pille-Miche, -- sanoi hän toverilleen, -- tässä kirotussa pimeässä\nei näe mitään. Onko sinulla nuuskarasiasi?\n\n-- Hitto vieköön, kuinka kauniit ketjut!... -- vastasi Pille-Miche\nkopeloiden kädellään vuohennahkansa sisäpuolella olevasta taskusta.\n\nHän ojensi Marche-à-Terrelle tuon pienen häränsarvesta tehdyn\nkeilanmuotoisen rasian, jossa bretagnelaiset pitävät sitä nuuskaa,\nminkä itse ovat jauhaneet hienoksi pitkinä talvi-iltoina. Chouani\nkohotti peukalonsa muodostaen vasemman käden pivoon kuopan, joka\nsotavanhuksilla on nuuskasiemauksen mittana, ja ravisti sitten\nkovasti nuuskarasiaa, jonka kannen Pille-Miche oli kiertänyt auki.\nHyvin hieno nuuskapöly valui hitaasti esiin siitä pienestä reiästä,\njoka oli tämän bretagnelaisen rasian huipussa. Marche-à-Terre toisti\nseitsemän tai kahdeksan kertaa ääneti tämän tempun, ikäänkuin tuo\njauhe olisi kyennyt muuttamaan hänen ajatustensa laadun. Äkkiä hän\nteki epätoivoisen liikkeen, heitti nuuskarasian Pille-Michelle ja\nsieppasi esille olkiin kätketyn karbiinipyssyn.\n\n-- Seitsemän tai kahdeksan tuollaista nuuskausta perätysten, se on\nliikaa, -- sanoi itara Pille-Miche.\n\n-- Mars matkaan! -- huudahti Marche-à-Terre käheästi. Meillä on työtä.\n\nKolmisenkymmentä chouania, jotka olivat piiloittautuneet heinähäkkien\nalle ja olkiin, kohottivat päänsä, näkivät Marche-à-Terren pystyssä,\nja katosivat heti puutarhanpuoleisesta ovesta, josta pääsi suoraan\nulos kedolle.\n\nPoistuessaan tallista näki Francine postivaunut matkavalmiina. Neiti\nde Verneuil ja hänen molemmat matkatoverinsa olivat jo nousseet\nnäihin ajoneuvoihin. Bretagnelais-nainen säpsähti nähdessään\nemäntänsä vaunujen perällä istumassa sen naisen vieressä, joka juuri\noli antanut käskyn murhata hänet. \"Epäilyksenalainen\" mies istuutui\nvastapäätä Marieta, ja heti kun Francine oli noussut rattaille, nämä\nlähtivät joutuin liikkeelle.\n\nAurinko oli hajoittanut harmaat syyspilvet, ja sen säteet levittivät\nmaaseudun surumielisyyteen jonkunmoista juhlan ja nuoruuden hohdetta.\nMonet rakastavat katsovat tällaisia sattumia taivaan lähettämiksi\nenteiksi.\n\nFrancineen teki omituisen vaikutuksen se äänettömyys, joka alussa\nvallitsi matkustajien kesken. Neiti de Verneuil oli jälleen\ntekeytynyt kylmäksi, loi silmänsä alas, piti päätään hiukan kumarassa\nja peitti kätensä eräänlaiseen vaippaan, johon oli verhoutunut.\nHän nosti silmänsä ainoastaan katsellakseen nopeasti taaksepäin\nväistyviä maisemia. Varmana siitä, että oli ihailun esineenä, ei\nhän erityisesti antanut siihen tilaisuutta. Mutta hänen näennäinen\nvälinpitämättömyytensä ilmaisi enemmän kiemailua kuin viattomuutta.\nSe liikuttava puhtaus, joka luo niin suurta suloa heikkojen sielujen\nilmauksiin, ei näyttänyt voivan painaa viehätystään olentoon, jonka\nrajut tunteet määräsivät lemmen myrskyjen temmellyksiin. Tuntematon\nnuori mies oli alkavan lemmenseikkailun tehon vallassa, eikä vielä\nkoettanut selvitellä tämän omituisen nuoren naisen kiemailun ja\nhaltioitumisen välistä ristiriitaa. Tuon naisen teeskennelty\nviattomuus esti häntä vapaasti katselemasta noita kasvoja, joita nyt\nkaunisti yhtä paljon levollisuus, kuin äsken kiihoitus. Emme koskaan\nmoiti sitä, mikä tuottaa meille nautintoa.\n\nKauniin naisen on vaikea ajoneuvoissa istuen välttää\nmatkakumppaniensa katseita, jotka kohdistuvat häneen, ikäänkuin\nhakien lisähuvia matkan yksitoikkoisuudessa. Nuori upseeri olikin\nhyvin mielissään voidessaan tyydyttää heräävän intohimonsa\nkärsimättömiä vaatimuksia, nuoren naisen väistämättä hänen katsettaan\ntai loukkaantumatta hänen hellittämättömästä kiivaudestaan, ja\nsentähden nuori mies mielin määrin tutki noiden kasvojen puhtaita ja\nhäikäisevän kaunisviivaisia piirteitä. Tuo nainen oli hänestä ihan\nkuin kuva. Milloin päivänvalo loi kirkasta valaistustaan sieramien\nläpikuultavaan ruusunpunaan ja nenän siroon kaareen; milloin taas\nvaalea auringonsäde toi esiin ihan eri vivahdukset: helmiäishohteisen\nsilmänalustan ja suun ympäristön, ruusuiset posket, ohimoiden ja\nkaulan himmeän hipiän.\n\nHän ihaili sitä valon ja varjon vastakohtaa, joka syntyi kasvoja\nkehystävien tummien kutrien vaikutuksesta, joka niihin painoi\nohimenevän erikoisuutensa: onhan kaikki niin haihtuvaa naisessa!\nHänen tämänpäiväinen kauneutensa ei usein ole sama kuin eilinen,\nja ehkä se on onnellista hänelle! Ollen vielä siinä iässä, jossa\nmies voi nauttia mitättömistä pikkuseikoista, joista rakkaus on\nkokoonpantu, niin sanottu merisoturi hurmaantuneena odotti noiden\nluomien toistuvaa nousua ja laskua ja hengityksen aiheuttamaa\npoven kohoilemista. Joskus hän luuli eroittavansa jotakin yhteyttä\nsilmien ilmeessä ja huulien melkein näkymättömässä liikehtimisessä.\nJokainen ele paljasti hänelle tämän nuoren naisen sielua, jokainen\npieninkin liike jonkun uuden puolen hänestä. Jos jotkut ajatukset\nvilkastuttivat nuo liikkumattomat piirteet; jos niihin äkkiä nousi\npuna, jos hymy elvytti niitä, hän tunsi sanomatonta suloutta\narvaillessaan tämän salaperäisen naisen salaisuuksia. Kaikki oli\nansa sielulle, ansa aistimille. Eipä edes äänettömyys pannut esteitä\nsydänten keskinäiselle ymmärtämykselle, vaan muuttui ajatusten\nvälittäjäksi.\n\nMonet Marie de Verneuilin ja tuntemattoman nuoren miehen vaihtamista\nkatseista panivat edellisen ajattelemaan, että tämä vaikeneminen oli\nsaattava hänet huonoon valoon. Marie kysyi sentähden rouva du Gualta\njotain sellaista vähäpätöistä, jolla keskustelu usein aletaan, mutta\nei malttanut olla samalla mainitsematta hänen poikaansa.\n\n-- Kuinka saatoittekaan, armollinen rouva, kirjoituttaa poikanne\nmeriväkeen? -- hän kysäisi. -- Ettekö täten tuominnut itseänne\nalituisen levottomuuden uhriksi?\n\n-- Hyvä neiti, naisten, se tahtoo sanoa, äitien kohtalo on aina\nvavista pelosta kalleimpien aarteittensa tähden.\n\n-- Nuori herra on kovin teidän näköisenne.\n\n-- Siltäkö teistä tuntuu?\n\nTämä rouva du Guan viaton suostuminen käymään vanhemmasta kuin\ntodella oli sai nuoren miehen hymyilemään, mutta tuotti lisäharmia\nluulotellulle äidille.\n\nTämän naisen viha kasvoi joka katseesta, jonka hänen poikansa\nloi Mariehin. Vaikeneminen, puhelu, kaikki vaan puhalsi hänessä\nilmiliekkiin hirvittävää raivoa, jota hän verhosi mitä kohteliaimpaan\nesiintymiseen.\n\n-- Neiti, -- sanoi nuori mies, -- te erehdytte. Merimiehet eivät\nole enemmän alttiina vaaralle kuin muut soturit. Naisten ei pitäisi\nvihata meriväen oloja: onhan meillä maaväkeen nähden se ääretön etu,\nettä pysymme lemmityillemme uskollisina.\n\n-- Niin, tietysti pakosta, -- vastasi neiti de Verneuil nauraen.\n\n-- Se on joka tapauksessa uskollisuutta, -- huomautti rouva du Gua\nmelkein synkkänä.\n\nKeskustelu vilkastui ja siirtyi aiheisiin, jotka huvittivat\nainoastaan kolmea matkustajaa; sillä tällaisissa tiloissa\nhenkevät ihmiset luovat jokapäiväiseen uutta merkitystä. Mutta\nnäennäisesti pintapuolinen keskustelu, jonka muodossa nämä\ntoisilleen tuntemattomat henkilöt asettivat kysymyksiä, peitti\nheitä kiihoittavat pyyteet, intohimot ja toiveet. Marien oveluus\nja veitikkamaisuus ja lisäksi hänen alinomainen varuillaan-olonsa\nsaivat rouva du Guan älyämään, että ainoastaan panettelu ja petos\nsaattaisivat tuottaa hänelle voiton sekä hyväpäisyydeltään että\nkauneudeltaan yhtä peloittavasta kilpailijattaresta.\n\nMatkustajat saavuttivat turvajoukon, ja vaunut alkoivat nyt kulkea\nhitaammin. Nuori merisoturi huomasi edessä pitkän vastamäen ja\nehdoitti neiti de Verneuilille kävelyä. Nuoren miehen miellyttävä\nkäytös ja herttainen kohteliaisuus näyttivät taivuttavan parisittaren\nsuostumaan, ja tämä suostumus hyväili nuoren miehen itserakkautta.\n\n-- Onko armollinen rouva samaa mieltä kuin me? -- Marie kysyi rouva\ndu Gualta. -- Tahdotteko tekin lähteä kävelemään?\n\n-- Tuo kiemailijatar! -- mutisi rouva astuessaan alas ajoneuvoilta.\n\nMarie ja nuori mies astuivat tosin yhdessä, mutta kuitenkin vähän\nmatkan päässä toisistaan. Merisoturi, jossa jo temmelsivät rajut\nintohimon pyyteet, tahtoi kernaasti poistaa hänelle osoitetun\njäykkyyden, jonka ei kuitenkaan antanut itseään pettää. Hän arveli\ntämän onnistuvan parhaiten siten, että hän lörpötteli naiskumppaninsa\nkanssa, turvautumalla tuohon ranskalaiseen rakastettavaisuuteen,\ntuohon milloin hilpeään, milloin vakavaan, mutta aina ritarilliseen\nhenkevyyteen, joka oli ominainen maanpakoon ajetun aateliston\nhuomatuille miehille.\n\nMutta naurunhaluinen parisitar laski niin veitikkamaisesti pilaa\nnuoresta tasavaltalaisesta, osasi niin ylenkatseellisesti moittia\nhänen pintapuolisia pyyteitään, tehden sen siinä muodossa, että\netupäässä kiintyi hänen voimakkaihin ja innostusta uhkuviin\naatteisiinsa, jotka vastoin hänen tahtoaan välkähtivät esiin\nhänen puheistaan, että nuori mies helposti huomasi salaisen\nmiellyttämishalun.\n\nVaihdettiin nyt puheenainetta. Ja nuori mies päätti nyt toteuttaa\nne toiveet, jotka kuvastuivat hänen tuntehikkaissa kasvoissaan.\nMutta hetki hetkeltä hän kohtasi uusia vaikeuksia koettaessaan\narvostella tuota velhotarta, johon yhä rakastumistaan rakastui, ja\nhänen oli pakko luopua tekemästä johtopäätöksiä naisesta, joka näytti\nleikitellen kumoavan ne kaikki. Tultuaan lumotuksi ihaillessaan\nulkonaista kauneutta, hän tunsi tarvetta tutkia tuota tuntematonta\nsielua, ja Marie tulisesti kiihoitti hänen uteliaisuuttaan.\n\nTämä keskustelu sai vähitellen tuttavallisen luonteen, huolimatta\nsiitä välinpitämättömästä äänilajista, jossa neiti de Verneuil koetti\nliikkua, siinä kuitenkaan onnistumatta. Vaikka rouva du Gua oli\nseurannut molempia rakastavia, olivat nämä huomaamattaan astuneet\nnopeammin kuin hän, ja he olivat pian noin sadan askeleen päässä\nhänestä edellä. Nämä molemmat viehättävät olennot polkivat maantien\nhienoa hiekkaa, tuntien lapsellista iloa kuullessaan askeleittensa\nyhdessä hiljaa rasahtelevan, onnellisina nähdessään kevääseen\nvivahtavan auringonhohteen verhoavan heidät molemmat ja vetäessään\nsieramiinsa noita runsaita syksyisen kasvikunnan tuoksuja, jotka\ntuntuvat tuulien tuomalta ravinnolta alakuloiselle, heräävälle\nrakkaudelle.\n\nVaikka kumpikaan ei näyttänyt pitävän satunnaista kohtaamistaan muuna\nkuin tavallisena seikkailuna, niin taivas, tämä seutu ja vuodenaika\nloivat heidän tunteisiinsa vakavuuden värityksen, joka heistä\nvivahti intohimoon. He alkoivat ylistellä matkapäivänsä kauneutta;\nsitten he puhuivat omituisesta kohtaamisestaan, näin miellyttävän\ntuttavuuden pikaisesta raukeamisesta ja siitä helppoudesta, jolla\nmatkalla avaamme tunteemme henkilöille, jotka katoavat yhtä pian kuin\nheidät kohtasimmekin. Tehtyään tämän viimeisen huomautuksen nuori\nmies käytti hyväkseen tätä salaista lupaa, joka näytti oikeuttavan\ntuntehikasta tuttavallisuutta, ja päätti uskaltaa tunnustuksia, kuten\nmies ainakin, joka on tottunut sellaisiin tilanteisiin.\n\n-- Oletteko huomannut, neiti, -- virkkoi hän, kuinka vähän tunteet\nnäinä kauhun aikoina seuraavat tavallista latua? Tapahtuuhan kaikki\nympärillämme selittämättömän äkillisesti. Tähän maailmanaikaan\nherää meissä rakkaus tai viha yhdestä ainoasta katseesta. Yhdytään\nelinajaksi tai erotaan toinen toisestaan yhtä nopeasti kuin\nsyöksytään kuolemaan. Kaikissa yrityksissä on kiire, samoin kuin\nkansalla mellakoissaan. Keskellä vaaroja tulee syleilyjen olla\ntulisempia kuin tavallisessa elämänkulussa. Hiljan tiesi jokainen\nParisissa, vallan kuin taistelukentällä, mitä kaikkea kädenpuristus\nmerkitsi.\n\n-- Ihmisillä oli tarve elää nopeasti ja täyteläisesti, -- vastasi\nneiti de Verneuil, -- sillä silloin oli vaan vähän aikaa elää.\n\nJa luotuaan nuoreen matkatoveriinsa katseen, joka näytti tulkitsevan\nheidän lyhyen matkansa tarkoitusta, hän lisäsi purevasti:\n\n-- Juuri koulusta päässeeksi nuoreksi mieheksi te olette tavattoman\nhyvin perehtynyt elämän polttaviin kysymyksiin!\n\n-- Mitä te minusta ajattelette? -- kysyi nuori mies hetken\nvaiettuaan. -- Sanokaa minulle peittelemättä mielipiteenne.\n\n-- Täten tahdotte epäilemättä saada oikeuden puhua minusta?... --\nhuomautti neiti nauraen.\n\n-- Te ette vastaa, -- virkkoi mies kotvan kuluttua. -- Pitäkää\nvaranne, vaikeneminen on usein vastaus.\n\n-- Arvasinhan jo kaiken, mitä teillä olisi minulle sanottavaa. Hyvä\nJumala! te olette jo sanonut liikaa.\n\n-- Oh! jos arvaamme toistemme ajatukset, -- jatkoi nuori mies\nhymyillen, -- olen saavuttanut enemmän kuin mitä rohkenin toivoa.\n\nNeiti de Verneuil alkoi hymyillä niin suloisesti, että näytti\nalistuvan siihen lemmentaisteluun, jolla jokainen mies kernaasti\nuhkaa naista. He vakuuttivat silloin toinen toiselleen, puoleksi\nvakavasti, puoleksi leikillisesti, että heidän oli mahdoton koskaan\nolla toinen toiselleen muuta, kuin mitä sinä hetkenä olivat.\nNuori mies saattoi antautua intohimon valtaan, jolla ei ollut\ntulevaisuutta, ja Marie saattoi sille nauraa. Kun he sitten näin\nolivat pystyttäneet välilleen kuvitellun aitauksen, näytti kumpikin\nhyvin kärkkäästi tahtovan hyväkseen käyttää sitä vaarallista\nvapautta, josta olivat keskenään sopineet.\n\nMarie survaisi äkkiä jalkansa kiveen ja kompastui.\n\n-- Käsivarteni, jos suvaitsette, -- sanoi nuori mies. -- Täytyyhän\nminun, te huimapää. Te kävisitte liian ylpeäksi, jos kieltäytyisin.\nNäyttäisihän silloin siltä, kuin teitä pelkäisin.\n\n-- Oi, neiti, -- vastasi nuori mies, painaen hänen käsivarttaan,\nsaadakseen hänet tuntemaan, miten rajusti hänen sydämensä sykki, --\nte saatatte minut ylpeäksi tästä suosiosta.\n\n-- No hyvä, minun auliuteni on riistävä teiltä harhaluulot.\n\n-- Tahdotteko jo suojella minua niiden tunteiden vaaralta, jotka\nherätätte?\n\n-- Herjetkää jo latelemasta minulle noita pieniä mielistelyjä\nja katukäytävä-sukkeluuksia. Minulle ei ole hauskaa tavata\nteidänluonteisessanne miehessä houkkioiden henkevyyttä. Katsokaahan!\nyllämme kaareutuu ihana taivas, olemme maan sydämessä; edessämme,\nyllämme kaikki on suurta. Te tahdotte sanoa minulle, että olen\nkaunis, eikö niin? mutta johan silmänne sen minulle todistavat,\nja muuten sen jo tiedänkin; mutta minä en ole niitä naisia,\njoita kohteliaisuudella imarrellaan. Tahtoisitteko kenties puhua\nminulle _tunteistanne_? -- hän jatkoi katkeran ivallisesti. --\nOletatteko todella minua niin typeräksi, että uskoisin äkillisten\nmieltymyksentunteiden olevan tarpeeksi voimakkaita hallitsemaan koko\nelinaikaa yhden aamuhetken muistolla?\n\n-- Ei aamuhetken, vaan kauniin naisen muistolla, joka nainen on\nosoittautunut jalomieliseksi.\n\n-- Unhoitatte, -- huomautti nuori neiti, -- paljoa suuremmat\nviehätyspuolet, nimittäin tuntemattoman naisen, jossa kaikki\npakostakin näyttää eriskummaiselta: nimi, sääty, asema, ja hengen ja\nesiintymistapojen vapaus.\n\n-- Ette suinkaan ole minulle tuntematon, -- huudahti mies, --\nolen voinut arvata ominaisuutenne, jotka ovat täydelliset yhtä\nlukuunottamatta, jonka soisin teillä olevan, nimittäin että enemmän\nluottaisitte rakkauteen, jota heti alussa olette herättänyt.\n\n-- Voi, te seitsentoistavuotias nuorukais-parka, te puhutte jo\nrakkaudesta! No niin, olkoon menneeksi. Onhan tämä samanlainen\nkeskustelunaine kahden ihmisen kohdatessa kuin esim. sadesää ja\nkaunis ilma, miksemme valitsisi sitä! Ette ainakaan minussa tule\nhuomaamaan teeskenneltyä vaatimattomuutta, ettekä pikkumaisuutta.\nSaatanhan kuulla tuon sanan punastumatta, se on lausuttu minulle niin\nmonta kertaa ilman sydämen vakaumusta, että se on muuttunut melkein\nmerkityksettömäksi minulle. Sitä on toistettu minulle teattereissa,\nkirjeissä, seuraelämässä, kaikkialla; mutta en ole missään tavannut\nsellaista, joka olisi vastannut tuota suuremmoista tunnetta.\n\n-- Oletteko sitä etsinyt?\n\n-- Olen.\n\nTämän sanan hän lausui niin huolettomasti, että nuori mies\nhämmästyneenä katsoi Mariehin, ikäänkuin hänen mielipiteensä tämän\nnaisen luonteesta ja todellisesta asemasta äkkiä olisi muuttunut.\n\n-- Neiti, -- hän sanoi huonosti salaten mielenliikutustaan, --\noletteko neito vai vaimo, enkeli vai pahahenki?\n\n-- Olen kumpaakin, -- vastasi Marie nauraen. -- Eikö aina ole\njotakin pirullista ja samalla enkelillistä nuoressa naisessa, joka\nei ole rakastunut, joka ei rakasta ja joka kenties ei koskaan tule\nrakastamaan?\n\n-- Ja oletteko tällä tavoin onnellinen? -- sanoi nuori mies, muuttaen\näänensä ja käytöksensä vapaaksi, ikäänkuin jo olisi herjennyt yhtä\nsuuresti kunnioittamasta vapauttajatartaan.\n\n-- Onnellinenko, -- virkkoi Marie, -- en toki. Kun joskus ajattelen,\nettä olen yksin ja yhteiskunnallisten sovinnaisuuksien pauloissa,\njotka pakoittavat minut teeskenteleväksi, kadehdin miesten\netuoikeuksia. Mutta ajatellessani kaikkia niitä keinoja, jotka luonto\non antanut meille vallataksemme teidät, miehet, niin voimakkaihin\nnäkymättömiin verkkoihin, ettei yksikään teistä voi niitä vastustaa,\nsilloin osani täällä maan päällä näyttää minusta hymyilevältä; sitten\ntaas se äkkiä näyttää minusta pieneltä, ja tunnen, että halveksisin\nmiestä, joka antaisi tavallisten viekoituskeinojen lumota itsensä.\nSanalla sanoen, joskus huomaan ikeemme, ja se minua miellyttää,\nmutta myöhemmin se taas tuntuu minusta inhoittavalta, ja kapinoin\nsitä vastaan. Milloin tunnen sisälläni tuota uhrautuvan antaumuksen\ntarvetta, joka saattaa naisen niin ylevän kauniiksi, milloin taas\nminussa herää riuduttava hallitsemishimo. Ehkä se on sitä hyvän ja\npahan voiman taistelua, joka aiheuttaa jokaisen olennon elämän täällä\nmaan päällä. Enkeli ja pahahenki -- te sen sanoitte. Oi, en vasta\ntänään ole oppinut tuntemaan kaksinaista luontoani... Kuitenkin me\nnaiset ymmärrämme puutteellisuutemme vielä paremmin kuin te miehet.\nVaisto saa meidät odottamaan joka seikasta täydellisyyttä, jota\nepäilemättä on mahdoton saavuttaa. Mutta, -- hän jatkoi, katsoen\ntaivasta ja huoaten, -- se, mikä saattaa meidät suuriksi teidän\nsilmissänne...\n\n-- Niin, mikä se on? -- kysyi nuori mies.\n\n-- Se on se, että me naiset kaikki enemmän tai vähemmän taistelemme\nepätäydellistä kohtaloa vastaan.\n\n-- Miksi siis eroamme tänä iltana?\n\n-- Ah, -- sanoi Marie hymyillen, huomatessaan nuoren miehen\nintohimoisen katseen, -- nouskaamme taas ajoneuvoihin, raitis\nmaaseudun ilma ei ollenkaan sovi meille.\n\nMarie kääntyi äkkiä, nuori mies seurasi häntä ja painoi hänen\nkäsivarttaan tavalla, joka ei juuri todistanut kunnioitusta, vaan\nsen sijaan sekä rajun intohimoisia pyyteitä että ihailua. Marie\nalkoi astua nopeammin; merisoturi arvasi, että hän tahtoi välttää\nkenties vastenmielistä selitystä, mutta tämä saattoi hänet entistään\ntulisemmaksi, hän päätti panna alttiiksi kaiken saavuttaakseen tämän\nensimäisen suosionosoituksen ja virkkoi hänelle katsoen häneen\novelasti:\n\n-- Tahdotteko, että ilmaisen teille salaisuuden?\n\n-- Sanokaa pian, jos se koskee teitä.\n\n-- Minä en ollenkaan ole tasavallan palveluksessa. Minne suuntaatte\nmatkanne? Minä seuraan teitä.\n\nTämän kuultuaan Marie värisi rajusti, veti pois käsivartensa ja\npeitti molemmilla käsillään kasvonsa, salatakseen punan tai kenties\nkalpeuden, joka todisti hänen kiihtymystään; mutta yhtäkkiä hän taas\npaljasti kasvonsa ja sanoi ääni värähdellen:\n\n-- Te olette siis alkanut samoin kuin olisitte lopettanut: te olette\npettänyt minut.\n\n-- Se on totta, -- sanoi hän.\n\nTämän vastauksen kuultuaan Marie de Verneuil käänsi selän kookkaita\npostivaunuja päin, joita kohti juuri olivat astuneet, ja alkoi\nmelkein juosta.\n\n-- Mutta, -- huomautti nuori mies, -- sanoittehan juuri, ettei kävely\nraittiissa ilmassa sovi teille.\n\n-- Se on muuttunut, -- virkkoi nuori nainen vakavasti ja astui\nedelleen, ollen myrskyisten ajatusten raatelemana.\n\n-- Te vaikenette? -- sanoi tuntematon nuori mies, jonka sydämen\ntäytti tuollainen levottomuus, joka johtuu iloisen seikan\nodottamisesta.\n\n-- Oh, -- sanoi Marie lyhyesti, -- murhenäytelmä on alkanut liian\npian.\n\n-- Mistä murhenäytelmästä puhuttekaan?\n\nNuori neiti pysähtyi ja mitteli polyteknikon oppilasta katsein,\njoissa kuvastui sekä pelkoa että uteliaisuutta. Sitten hän verhosi\nläpitunkemattomaan levollisuuteen raatelevat tunteensa ja osoitti\nniin nuoreksi naiseksi omaavansa suuren käyttäymistottumuksen.\n\n-- Kuka te olette? -- hän kysyi nuorelta mieheltä. -- Mutta tiedänhän\nsen jo muuten. Nähdessäni teidät sitä jo aavistin. Te olette\nkuninkaallismielisten johtaja, \"Garsiksi\" mainittu? Entinen Antunin\npiispa oli epäilemättä oikeassa, kehoittaessaan meitä aina uskomaan\naavistuksia, jotka ennustavat onnettomuutta.\n\n-- Miksi niin kernaasti tahdotte tutustua tuohon nuoreen mieheen?\n\n-- Miksi hän niin kernaasti tahtoo salata nimensä minulta, kun jo\nolen pelastanut hänen henkensä?\n\nHän alkoi nauraa, mutta hänen naurunsa kaikui väkinäiseltä.\n\n-- Tein viisaasti siinä, että estin teidät sanomasta minulle,\nettä minua rakastatte. Tietäkää siis, herraseni, että minä\nteitä kammoksun. Minä olen tasavaltalainen ja te olette\nkuninkaallismielinen, ja jättäisin teidät asianomaisten käsiin, ellen\nolisi antanut teille kunniasanaani, ellen jo kerran olisi teitä\npelastanut, ja ellen...\n\nHän keskeytti puheensa. Hänen itsetutkistelunsa, hänen sisäinen\ntaistelunsa, jota ei enää huolinut salata, saattoivat levottomaksi\ntuntemattoman nuoren miehen, joka turhaan koetti päästä hänestä\nselville.\n\n-- Erotkaamme heti paikalla, minä tahdon niin. Hyvästi, -- sanoi\nMarie.\n\nHän kääntyi äkkiä, astui muutaman askeleen, mutta palasi sitten.\n\n-- Mutta ei, minulle on äärettömän tärkeätä tietää, kuka te olette,\n-- hän virkkoi. -- Älkää salatko minulta mitään, vaan sanokaa minulle\nkoko totuus. Kuka olette? sillä yhtä vähän olette polyteknikon\nsotilasoppilas kuin seitsemäntoistavuotias...\n\n-- Olen merimies, valmiina jättämään tuumat matkustaa valtameren\ntuolle puolelle, seuratakseni teitä kaikkialle, minne ikinä tahdotte\nminut viedä. Jos olen niin onnellisessa asemassa, että voin\nhuviksenne tarjota jotain salaperäisyyttä, en suinkaan aio haihduttaa\nuteliaisuuttanne. Mitä hyödyttää sekoittaa todellisen elämän vakavia\nkysymyksiä sydämen elämään, jota jo aloimme molemmin puolin niin\nhyvin ymmärtää?\n\n-- Tosin olisivat sielumme voineet toisiaan ymmärtää, -- virkkoi\nnainen vakavasti. -- Mutta, hyvä herra, eihän minulla ole oikeutta\nvaatia luottamustanne. Te ette koskaan liioin saa tietää missä määrin\nolette minulle kiitollisuudenvelassa; minä tulen vaikenemaan.\n\nHe astuivat muutaman askeleen eteenpäin mitä syvimmän hiljaisuuden\nvallitessa.\n\n-- Kuinka suuresti suvaitsette omistaa mielenkiintoa minun elämääni,\n-- huomautti sitten nuori mies.\n\n-- Herraseni, minä rukoilen, sanokaa nimenne, tai vaietkaa. Olette\nlapsi, -- hän lisäsi, kohauttaen olkapäitään, -- ja herätätte minussa\nsurkua.\n\nSe, että nuori nainen niin itsepintaisesti tahtoi tietää hänen\nsalaisuutensa, sai merisoturin epäröimään varovaisuuden ja pyyteiden\nvälillä. Intohimoisesti rakastetun naisen suuttumus vaikuttaa\nvoimakkaan kiehtovasti. Tällaisen naisen alistuminen kuin myös hänen\nvihansa on niin valtaava, se koskettelee niin monia säikeitä miehen\nsydämessä, että se sen pehmentää ja valloittaa. Oliko tämä neiti de\nVerneuilissä vaan yksi kiemailun laji lisää? Huolimatta intohimostaan\nnuori mies sentään malttoi epäillä naista, joka väkisin tahtoi\nriistää häneltä salaisuuden, mistä riippui elämä tai kuolema.\n\n-- Minkätähden, -- sanoi nuori mies tarttuen häntä kädestä, mihin hän\nhajamielisenä suostui, -- minkätähden minun hätäisyyteni, joka lupasi\ntälle päivälle tulevaisuutta, onkin sen turmellut?\n\nNeiti de Verneuil näytti alakuloiselta ja vaikeni.\n\n-- Miten tuotankaan teille mielipahaa, ja miten voin jälleen\nhaihduttaa sen? -- jatkoi nuori mies.\n\n-- Sanokaa minulle nimenne.\n\nNuori mies astui vuorostaan vaieten muutaman askeleen eteenpäin.\nÄkkiä neiti de Verneuil pysähtyi kuin henkilö ainakin, joka on tehnyt\ntärkeän päätöksen.\n\n-- Herra markiisi de Montauran, -- sanoi hän arvokkaasti, voimatta\nkokonaan peittää mielenliikutusta, joka pani hänen piirteensä\nhermostuneesti vavahtelemaan, -- kuinka kalliiksi se käyneekin\nminulle, olen onnellinen siitä, että voin tehdä teille hyvän\npalveluksen. Tässä on meidän eroaminen. Saattojoukko ja postivaunut\novat liian tärkeät turvallisuudellenne jotta voisitte olla niitä\nmolempia vastaanottamatta Älkää pelätkö mitään tasavaltalaisten\npuolelta, kaikki nämä sotilaat, nähkääs, ovat kunnon miehiä, ja annan\nheti ajutantille määräyksiä, jotka hän uskollisesti tulee panemaan\ntäytäntöön. Minä taas voin palata Alençoniin jalan kamarineitsyeni\nkanssa, ainoastaan muutama sotamies voi tulla saatoksemme. Kuulkaa\ntarkoin, sillä henkenne on vaarassa. Jos ennenkuin pääsette turviin\nkohtaatte tuon kauhean keikarin, jonka näitte majatalossa, niin\npaetkaa, sillä hän jättäisi teidät heti tasavaltalaisten käsiin. Mitä\nminuun tulee... Hän vaikeni hetkeksi.\n\n-- Mitä minuun tulee, käyn takaisin elämän kurjuuteen, -- näin hän\njatkoi puoliääneen, kyyneliään pidättäen. -- Hyvästi, hyvä herra.\nToivon, että tulette onnelliseksi! Hyvästi...\n\nJa hän viittasi kapteeni Merlelle, joka paraikaa saapui ylämäen\nhuipulle. Nuori mies ei ollut odottanut niin äkillistä ratkaisua.\n\n-- Odottakaa, -- hän huusi, jotenkin hyvin näytellen epätoivoa.\n\nTämä omituinen oikku naisen puolelta, jolle hän silloin olisi\nuhrannut henkensä, yllätti hänet niin, että hän keksi onnettoman\njuonen, samalla yhä salatakseen nimensä ja tyydyttääkseen neiti de\nVerneuilin uteliaisuuden.\n\n-- Arvasitte melkein oikein, neitiseni, -- sanoi hän. -- Minä olen\nsiirtolainen, kuolemaan tuomittu, ja nimeni on vikomtti de Bouvan.\nIsänmaan kaiho toi minut takaisin Ranskaan veljeni luo. Toivon, että\nnimeni pyyhitään pois luettelosta rouva de Beauharnais'n, ensimäisen\nkonsulin vaimon, toimesta; mutta jos tämä ei minulle onnistu,\ntahdon kuolla kotoisella kamaralla taistellen ystäväni Montauranin\nrinnalla. Hänen minulle lähettämänsä passin turvissa lähden nyt ensin\nkatsomaan, onko minulla enää jälellä tiluksia Bretagnessa.\n\nNuoren aatelismiehen puhuessa neiti de Verneuil tutki häntä terävin\nkatsein. Hän koetti epäillä noiden sanojen todenperäisyyttä; mutta\nherkkäluuloinen ja luottavainen kun oli, hän vähitellen kävi hilpeän\nnäköiseksi ja huudahti:\n\n-- Onko se, mitä juuri sanoitte, todella totta?\n\nTäyttä totta, -- toisti tuntematon, joka seurustelussaan naisten\nkanssa varsin vähän näytti noudattavan rehellisyyttä.\n\nNeiti de Verneuil huokasi syvään, kuin henkilö, joka herää\ntainnoksista.\n\n-- Oh, -- hän huudahti, -- olen niin onnellinen.\n\n-- Vihaatteko siis niin kiihkeästi ystävääni Montaurania?\n\n-- En, -- hän virkkoi, -- te ette voi minua täysin ymmärtää. En olisi\ntahtonut, että teitä olisivat uhanneet ne vaarat, joilta aion koettaa\nhäntä suojella, hän kun on ystävänne.\n\n-- Kuka on sanonut teille, että Montauran on vaarassa?\n\n-- Nähkääs, ellen olisi tullut Parisista, jossa ei muusta puhuta kuin\nhänen yrityksestään, niin olisi Alençonin päällikkö sanonut siitä\ntarpeeksi.\n\n-- Siinä tapauksessa kysyn teiltä, kuinka te luulette voivanne\nsuojella häntä kaikelta vaaralta.\n\n-- Entä jos en siihen tahtoisi vastata! -- sanoi neiti de Verneuil\nkasvoissa tuollainen ivallinen ilme, jolla naiset niin hyvin voivat\npeittää oikeat tunteensa. -- Millä oikeudella te tahdotte tietää\nminun salaisuuteni?\n\n-- Sillä oikeudella, jonka saattaa ottaa mies, joka teitä rakastaa.\n\n-- Joko nyt? -- sanoi nuori nainen. -- Ei, te ette minua rakasta,\nherraseni, minä en teille ole muuta kuin ohimenevän lemmenseikkailun\nesine, siinä kaikki. Oivalsinhan heti tarkoituksenne. Saattaako\nhenkilö, joka on tottunut liikkumaan ylhäisissä seuroissa,\nnykyisten tapojen vallitessa erehtyä, kuullessaan polyteknikon\nsotilasoppilaan käyttävän valittuja puhetapoja ja huomatessaan\nteidän niin huonosti tasavaltalaiskuoren alle peittävän ylimyksen\nkäytöstapaa. Mutta hiuksillanne on vielä jäännös puuteria, ja\nympärillänne leijailee aatelis-ilmakehä, jonka heti alussa hienon\nmaailman nainen tuntee. Senpätähden, peläten, että kunniavartijani,\njolla on vallan yhtä hieno vainu kuin naisella, tuntisi teidät,\neroitin hänet viipymättä toimestaan. Hyvä herra, polyteknikon\nsotilaskoulusta lähtenyt todellinen tasavaltalais-upseeri ei toivoisi\nonnistuvansa pyyteissään minuun nähden, eikä luulisi minua kauniiksi\nseikkailijattareksi. Sallikaa minun, herra de Bouvan, tämän johdosta\nesittää teille muutamia naisen johtopäätöksiä. Oletteko niin nuori,\nettette tiedä, että meidän sukupuolemme olennoista on vaikeimmin\nvallattavissa sellainen nainen, jonka avut ovat tunnustetut ja\njota huvi ikävystyttää? Tämänlainen nainen vaatii, niin olen\nkuullut sanottavan, ääretöntä viehätysvoimaa. Hän seuraa ainoastaan\noikkujaan; ja se mies, joka kuvittelee häntä miellyttävänsä, on\ntotisesti sangen itserakas. Mutta jos jätämme syrjään senlaiset\nnaiset, joiden luokkaan te lemmenseikkailijan tavoin suvaitsette\nlukea minut, sillä täytyyhän heidän pakostakin olla kauniit, niin\npitäisi teidän käsittää, että nuori nainen, jalosukuinen, kaunis,\nhenkevä -- myöntänette minulla olevan nämä edut -- ei myy itseään,\nja että hänet voi voittaa yhdellä ainoalla tavalla, nimittäin\nsiten, että häntä rakastaa. Ymmärrätte kai minua! Jos tuo nainenkin\nrakastaa, ja jos hän tahtoo tehdä mielettömän teon, täytyy tämän\nmielettömyyden olla jonkun ylevän ja suuren seikan oikeuttama! Suokaa\nanteeksi tämä johdonmukaisuuden ylellisyys, joka on niin harvinainen\nminun sukupuoleni henkilöissä; mutta teidän kunnianne nimessä,\n-- hän sanoi taivuttaen päänsä, -- en soisi että erehtyisimme\ntoinen toisemme kantaan nähden, tai että te luulisitte neiti de\nVerneuilin, tuon enkelin tai paholaisen, neitosen tai naisen, menevän\npintapuolisten lemmenvakuutuksien ansaan.\n\n-- Neiti, -- virkkoi niin sanottu vikomtti, jonka salaama hämmästys\noli hyvin suuri ja joka äkkiä taas muuttui ylhäiseksi seuramieheksi,\n-- pyydän teitä uskomaan, että pidän teitä hyvin jalona henkilönä,\ntäynnä sydämen hyvyyttä ja yleviä tunteita tai... kunniallisena\nneitosena, miten vaan haluatte.\n\n-- En vaadi teiltä niin paljoa, -- sanoi neitonen. -- Antakaa minun\nsäilyttää salaperäisyyteni. Muuten minun naamarini on paremmin\nvalittu kuin teidän, ja suvaitsen pitää sitä kasvoillani vaikkapa\nen muun vuoksi, niin tietääkseni, ovatko ne henkilöt, jotka\npuhuvat minulle rakkaudesta, vilpittömät... Älkää siis antako\npintapuolisuudelle valtaa suhteessanne minuun. -- Herraseni,\nkuulkaahan, -- jatkoi hän, rajusti tarttuen häntä käsivarteen, --\njos voisitte todistaa minulle, että rakkautenne on oikea, ei mikään\nvalta maailmassa meitä eroittaisi. Niin, tahtoisin liittyä johonkin\nylevän suureen mieshenkilöön, omaksua laajan kunnianhimon, kauniita\najatuksia. Jalot sydämet eivät ole uskottomia, sillä uskollisuus on\nheidän arvoisensa etevä ominaisuus; minä saisin siis aina osakseni\nrakkautta, olisin aina onnellinen. Mutta minäkin olisin valmis\naina panemaan ruumiini astinlaudaksi, nostaakseni ihailemaani\nmiestä, olisin valmis uhrautumaan hänen puolestaan, sietämään hänen\npuoleltaan kaikkea ja häntä yhä rakastamaan, silloinkin, kun hän\nei enää minua rakastaisi. En ole koskaan uskaltanut uskoa toiselle\nsydämelle oman sydämeni toiveita, enkä minua riuduttavaa myrskyilevää\nhaaveilua; mutta voinhan siitä puhua tässä teille, kun eroamme\ntoisistamme heti kun te olette turvassa.\n\n-- Mekö eroaisimme toisistamme?... emme ikinä! -- hän sanoi\nhaltioituneena tuon voimakkaan sielun tenhosta, jonka sisällä näytti\nriehuvan joku suunnaton ajatus.\n\n-- Oletteko vapaa? -- kysyi nuori nainen, luoden häneen\nylenkatseellisen silmäyksen, joka hänet masensi.\n\n-- Vapaa, tuota noin, tietysti, lukuunottamatta kuolemantuomiota.\n\nNeiti de Verneuil sanoi silloin hänelle, ääni värähtäen katkerista\ntunteista:\n\n-- Jos tämä kaikki ei olisi unelmaa, kuinka kaunis olisikaan\nelämämme? Mutta vaikka olen puhunut mielettömyyksiä, älkäämme silti\nniitä tehkö! Kun ajattelen, mitä kaikkia ominaisuuksia teissä pitäisi\nolla, jotta voisitte oikein päättää minkä arvoinen minä olen, epäilen\nkaikkea.\n\n-- Ja minä taas en epäilisi mitään, jos te tahtoisitte olla oma...\n\n-- Vaiti, -- huusi Marie, kuultuaan tämän lauseen todella\nintohimoisen äänenpainon. -- Tämä ilma ei totisesti meille sovellu\nollenkaan, palatkaamme vartijattariemme luo.\n\nVaunut saapuivat samassa näiden kahden henkilön kohdalle, jotka\nistuutuivat jälleen paikoilleen ja kulkivat vaieten muutaman\npeninkulman eteenpäin. Kun kumpikin oli saanut runsaasti ajateltavaa,\neivät heidän silmänsä enää välttäneet kohtaamasta toisiaan.\nMolemmille näytti olevan yhtä mielenkiintoista pitää toista\nsilmällä ja peittää häneltä tärkeä salaisuus; mutta he tunsivat\nmyös sielussaan saman pyyteen, joka heitä lähensi toisiinsa, ja\njoka heidän äskeisen keskustelunsa jälkeen paisui voimakkaaksi\nintohimoksi. He olivat näet kumpikin havainneet toinen toisessaan\nominaisuuksia, jotka heidän mielestään tulivat vahvistamaan edessä\nolevan taistelun tai yhtymisen tuottamaa mielihyvää.\n\nOllen kietoutunut seikkailunomaiseen elämään, oli kenties kumpikin\ntuona hetkenä joutunut siihen omituiseen siveelliseen tilaan,\njossa ihminen joko kyllästymisestä tai kohtalon uhmaamisesta\nluopuu vakavista mietteistä, antautuu sattuman ohjattavaksi ja\njatkaa yritystään ainoastaan sentähden, ettei sen tuloksia voi\narvioida, silti välttämättömästi tahtoen saada sen päättymään.\nOnhan siveellisessä elämässä, kuten luonnossakin, syvänteensä ja\nkuilunsa, joihin vahvat luonteet joskus huvikseen syöksyvät, tosin\npannen alttiiksi henkensä, samoin kuin peluri yhdellä heitolla panee\nalttiiksi omaisuutensa.\n\nNämä ajatukset, jotka liikkuivat sekä nuoren aatelismiehen että\nneiti de Verneuilin mielessä heidän keskustelunsa jälkeen, josta ne\nolivat johtuneet, esiintyivät heille kuin ilmestyksinä, ja näin he\näkkiä astuivat jättiläisaskeleen eteenpäin, sillä sielujen mieltymys\nseurasi aistien kiintymystä.\n\nMutta kuta enemmän he tunsivat kohtalollista vetovoimaa toinen\ntoiseensa, sitä halukkaammin he tutkivat toisiaan, vaikkapa vaan\nvaistomaisen laskelman avulla suurentaakseen tulevan nautintonsa.\nNuori mies ihmetteli vielä tuon omituisen naisen mielipiteiden\nsyvyyttä ja kummeksui kuinka hänessä niin suuri kokemus saattoi yhtyä\nniin alkuperäiseen raikkauteen ja nuoruuteen. Silloin hän luuli\nhuomaavansa Mariessa äärettömän halun näyttää siveältä, hän kun koko\nolemuksessaan tahtoi noudattaa ääretöntä säädyllisyyttä. Nuori mies\nepäili häntä teeskentelijäksi, katui vilpittömiä ilontunteitaan, ja\nluuli häntä lopulta ainoastaan taitavaksi näyttelijättäreksi.\n\nJa hän oli oikeassa. Neiti de Verneuil, joka samoin kuin kaikki\nmuut hienon maailman naiset esiintyi sitä enemmän hillittynä, kuta\nhehkuvammat hänen tunteensa olivat, teeskenteli hyvin luontevasti\ntuota liioiteltua kainoutta, jonka avulla naiset niin hyvin osaavat\nsalata ylenmääräiset himonsa. Kaikki he tahtoisivat neitseellisinä\ntarjota itsensä rakastajalle; ja jos ovat menettäneet neitsyytensä,\nniin teeskentely on aina sentään jonkunmoinen suitsutus heidän\nrakkautensa alttarilla. Tällaiset ajatukset vilahtivat nuoren\naatelismiehen päässä ja saivat hänet hyvälle tuulelle. Todella tämä\ntutkistelu oli edistys molemmille, ja rakastaja siirtyi pian sille\nkehitysasteelle, jolla mies lemmittynsä heikkouksissa näkee lisäsyitä\nhäntä rakastaakseen.\n\nNeiti de Verneuil oli kauvemmin ajatuksiin vaipuneena kuin nuori\nmies. Ehkäpä tämän naisen mielikuvitus harhaili kauvemmaksi\ntulevaisuuteen. Nuori mies kiintyi ainoastaan johonkin niistä\nlukemattomista tunteista, jotka hän miehenä oli elämässään kokeva,\nja nuori nainen näki edessään kokonaisen elämän, jota kuvitteli\nkauniiksi ja jonka täytti onnella ja suurilla ja jaloilla tunteilla.\nOnnellisena jo hengessä, yhtä suuresti ihastuneena kuvitelmiinsa\nkuin todellisuuteen, tulevaisuuteen ja nykyisyyteen, Marie koetti\npalauttaa mielentyyneytensä, varmemmin saadakseen tuon nuoren miehen\nvaltaansa, ja siinä hän menetteli vaistomaisesti, kuten kaikki\nnaiset. Päätettyään antautua täydelleen, halusi hän ikäänkuin pala\npalalta puolustaa omaa itseään, ennenkuin sen luovutti. Hän olisi\ntahtonut ottaa takaisin kaikki menneet tekonsa, sanansa ja katseensa,\nsaattaakseen ne sopusointuun rakastetun naisen arvokkaisuuden kanssa.\n\nJoskus hänen silmänsä kuvastivatkin jonkunlaista kauhua, kun\nhän ajatteli äskeistä keskusteluaan, jossa oli esiintynyt niin\nhyökkäävänä. Mutta katsellen nuoren miehen voiman leimaamia kasvoja\nhän ajatteli, että niin vahva olento varmaankin oli jalomielinenkin,\nja iloitsi, siitä, että osansa oli kauniimpi kuin monella muulla\nnaisella, hän kun rakastajakseen oli saanut lujaluonteisen miehen,\nkuolemaan tuomitun, joka itse oli pannut henkensä alttiiksi\nja ryhtynyt sotaan tasavaltaa vastaan. Se ajatus, että hän\njakamattomasti tulisi omistamaan sellaisen hengen, loi heti kaikkeen\neri valon.\n\nViisi tuntia aikaisemmin oli hän pakoittanut kasvonsa ja äänensä\nteennäisiksi, kiusatakseen nuorta aatelismiestä, ja nykyhetkellä hän\nyhdellä ainoalla katseella sai hänet pois suunniltaan. Mutta näiden\nhetkien välillä oli yhtä ammottava kuilu kuin kuoleman ja elämän\nvälillä. Hilpeän naurun ja iloisen kiemailun takana piili ääretön\nintohimo, joka ilmeni hymyilevänä kuin onnettomuus. Sellaisessa\nsieluntilassaan ollen näki neiti de Verneuil ulkomaailman satumaisen\nutukuvan muodossa. Vaunut kiitivät läpi kylien, poikki laaksojen, yli\nvuorten, ja kaikista niistä ei jäänyt nuoren neitosen mieleen mitään\nkuvaa.\n\nHän saapui Mayenneen, missä uudet sotilaat vaihtuivat saattojoukkoon.\nMerle puhui hänen kanssaan, hän vastasi hajamielisenä, kulki läpi\nkaupungin ja jatkoi taas matkaa. Mutta kasvot, talot, kadut,\nmaisemat, ihmiset kiitivät ohi kuin epämääräiset unikuvat.\n\nYö laskihe maille. Marie matkusti jalokivillä siroitetun taivaan\nalla, himmeän valon hohteessa Fougères'n tietä pitkin, huomaamatta,\nettä taivas oli muuttunut, tietämättä mitä oli Mayenne ja Fougères\nja mikä oli hänen matkansa päämäärä. Hänestä ei tuntunut ollenkaan\nmahdolliselta, että hänen muutaman tunnin kuluttua oli eroaminen\nihailemastaan miehestä. Rakkaus on ainoa intohimo, joka ei siedä\nmenneisyyttä eikä tulevaisuutta.\n\nKun sanat välistä ilmaisivat hänen ajatuksiaan, muodostuivat ne\nmelkein merkityksettömiksi lauseiksi, mutta silti ne kaikuivat hänen\nihailijansa sydämessä onnen lupauksina. Tämän alkavan intohimon\ntodistajien silmissä se näytti kiihtyvän peloittavasti. Francine\ntunsi Marien yhtä hyvin kuin tuntematon nainen tunsi nuorukaisen, ja\ntämä heidän entinen kokemuksensa pani odottamaan jotain hirvittävää\nratkaisua. Eikä heidän todella tarvinnut kauan odottaa tämän\nnäytelmän loppua, jota neiti de Verneuil surullisena, kenties\ntietämättään oli sanonut murhenäytelmäksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun nuo neljä matkustajaa olivat kulkeneet noin peninkulman eteenpäin\nMayennesta, he kuulivat ratsumiehen huimaavan nopeasti lähestyvän.\nSaapuessaan vaunujen kohdalle tämä henkilö kumartui katsomaan, oliko\nniissä neiti de Verneuil, joka silloin tunsi tulijan Corentiniksi.\nTämä onnettomuutta ennustava mies nyökäytti neidille merkitsevästi\npäätään, ja tämän eleen kuvastama tuttavallisuus vaikutti nuoreen\nnaiseen loukkaavasti. Ja Corentin riensi pois, jäädettyään hänet\ntällä halpamaisuutta uhkuvalla ilmeellään.\n\nNuori mies näytti hermostuvan tästä kohtauksesta, joka varmaankaan\nei jäänyt huomaamatta hänen niin sanotulta äidiltään. Mutta Marie\npainoi hiljaa hänen kättänsä ja loi häneen katseen, joka näytti\ntahtovan tunkea hänen sydämeensä, kuin ainoaan turvapaikkaan maan\npäällä. Nuoren miehen otsa kirkastui silloin, hän kun tunsi itsensä\nylen onnelliseksi nähtyään tuon katseen, jolla hänen lemmittynsä\nikään kuin vahingossa oli ilmaissut hänelle kiintymyksensä laajuuden.\nSelittämätön pelko oli Mariesta karkoittanut kaiken kiemailun ja\nrakkaus näyttäytyi hetken aikaa verhoamattomana. He olivat ääneti,\nikäänkuin pitkittääkseen tämän hetken suloisuutta. Valitettavasti\nrouva du Gua syrjästä katsojana huomasi tämän kaiken. Ja saiturin\ntavoin, joka on kutsunut luokseen vieraita, hän näytti laskevan\nheidän suupalansa ja mittailevan heidän nautintoaan.\n\nOllen näin kokonaan vaipuneet onneensa molemmat rakastavat olivat\nsaapuneet siihen maantien kohtaan, joka kulkee Ernée-laakson\npohjukassa, nimittäin yhteen niistä kolmesta laaksonsyvennyksestä,\njoissa tämän kertomuksen alussa mainitut tapaukset ovat sattuneet.\nSiellä Francine näki ja osoitti kädellään omituisia haamuja,\njotka varjojen tavoin näyttivät liikkuvan puiden lomissa ja\nkinsteri-pensastoissa, joita kasvoi molemmin puolin kentillä. Kun\npostivaunut olivat lähestyneet näitä varjoja, kuului yhteislaukaus,\nja matkustajien päiden yläpuolella vinkuvat luodit ilmoittivat\nheille, että äskeiset haamut eivät olleet harhanäkyjä, vaan että\nniiden takana piili vakava todellisuus. Saattojoukon oli yllättänyt\nväijytys.\n\nKuullessaan tämän paukkeen kapteeni Merle katui kipeästi, että oli\nmyöntynyt neiti de Verneuilin matkatuumaan, tämä kun oli näin pahasti\nerehtynyt luullessaan yöllistä ja nopeaa matkaa vaarattomaksi eikä\nollut antanut hänen ottaa mukaansa enempää kuin kuusikymmentä miestä.\nGérardin käskystä kapteeni heti jakoi pienen saattojoukon kahteen\nosaan, suojaamaan molempia tienvieriä, ja kumpikin upseeri hyökkäsi\nsitten juoksujalassa miehineen kinsteri- ja piikkiherne-pensaiden\npeittämälle kentälle, ryhtyäkseen taisteluun hyökkääjien kanssa,\nennenkuin nämä olivat arvioineet heidän lukuaan. Sekä oikealla\nettä vasemmalla alkoivat siniset nuuskia tiheätä pensastoa, tehden\nsen varomattoman pelottomasti, ja he vastasivat chouanien tuleen\njatkuvasti ampuen kinsteri-pensastoon, mistä nuo pyssynlaukaukset\nlähtivät.\n\nEnsi pelästyksessään oli neiti de Verneuil vaistomaisesti hypännyt\nalas postivaunuista ja juossut jotenkin kauas taaksepäin, ollakseen\netempänä taistelupaikasta. Mutta sitten hän häpesi pelkoaan ja\ntunsi sisällään tuota tunnetta, joka kiihoittaa jokaista näyttämään\nsuuremmalta lemmittynsä silmissä. Hän pysähtyi siis ja koetti\nkylmäverisesti seurata taistelun kulkua.\n\nNuori mies lähestyi häntä, tarttui hänen käteensä ja painoi sitä\nsydämelleen.\n\n-- Pelkäsin äsken, -- sanoi Marie de Verneuil, -- mutta nyt...\n\nSamassa hänen kamarineitinsä pelästyneenä huusi hänelle:\n\n-- Marie, pitäkää varanne!\n\nMutta Francine, joka tahtoi hypähtää alas rattailta, tunsi voimakkaan\nkäden häntä siitä estävän. Tämän kookkaan käden paino sai hänet\npäästämään rajun huudon, hän kääntyi ja vaikeni, huomatessaan\nedessään Marche-à-Terren kasvot.\n\n-- Saan siis, -- sanoi nuori mies neiti de Verneuilille, -- kiittää\npelästystänne siitä, että minulle ovat auenneet viehkeimmät\nsydämensalaisuudet! Francinelta kuulin juuri, että teillä on\ntuo soma nimi Marie. Marie -- tämä on se nimi, jota usein olen\nmaininnut tuskallisten kaihojeni hetkinä, tätä nimeä tulen vastedes\nmainitsemaan iloni huumauksessa ja sitä ihailen nyt niin suuresti,\netten voi sitä lausua jumaluutta loukkaamatta, minä kun jo sekoitan\nuskonnon ja rakkauden. Mutta onkohan sitten rikos rukoilla ja\nrakastaa samalla?\n\nHänen näin puhuttuaan he puristivat rajusti toinen toisensa kättä,\nkatsoivat toisiinsa salaa, ja heidän tunteittensa yltäkylläisyys\nriisti heiltä kyvyn ja voiman niitä tulkita.\n\n-- _Teillä toisilla ei ole täällä mitään pelättävää!_\nhuudahti raa'asti Marche-à-Terre Francinelle, ja hänen käheässä\nkurkkuäänessään oli synkkä uhkan sävy, ja hän korosti joka sanaa,\nsaattaen Francinen vallan pois suunniltaan.\n\nEnsi kerran tämä neito-parka huomasi petomaista julmuutta\nMarche-à-Terren katseissa. Kuutamo näytti olevan ainoa näille\nkasvoille sopiva valaistus. Villi bretagnelainen piti toisessa\nkädessään lakkiaan ja toisessa raskasta karbiini-pyssyään ja näytti\nsiinä, lyhyentanakka kun oli ja sellaisen himmeän valon ympäröimänä,\njoka luo esineihin eriskummaisen muodon, enemmän satumaiselta\nolennolta kuin todelliselta ihmiseltä. Hänen ilmestymisensä ja\npuheensa oli aaveenomaisen äkillistä. Hän kääntyi ketterästi rouva du\nGuan puoleen, jonka kanssa keskusteli vilkkaasti, ja Francine, joka\nhiukan oli unhoittanut ala-bretagnen murretta, ei voinut eroittaa\nmitään heidän puheestaan. Tuo nainen näytti antavan Marche-à-Terrelle\nuseita määräyksiä. Tämä lyhyt neuvottelu päättyi rouvan käskevään\nkädenliikkeeseen, joka osoitti chouanille molempia rakastavia.\n\nEnnenkuin Marche-à-Terre ryhtyi noudattamaan käskyä, hän loi\nviimeisen katseen Francineen, jota näytti säälivän. Francine huomasi,\nettä hän olisi tahtonut puhua hänen kanssaan, mutta käsitti, että\nhänen rakastajansa oli saanut käskyn vaieta. Tämän miehen karkea ja\nruskettunut iho rypistyi otsalla ja hänen kulmakarvansa lähenivät\ntoisiaan rajusti. Vastustiko hän uudelleen saamaansa käskyä surmata\nneiti de Verneuil? Tämä kasvojen väänne saattoi hänet epäilemättä\nvielä vastenmielisemmän näköiseksi rouva du Guan silmissä, mutta\nhänen silmiensä hohde kävi Francinesta melkein lempeäksi. Francine\npäätti tuosta katseesta, että hänen oli onnistuva taivuttaa tahtonsa\nalle tuon villi-ihmisen tarmo, ja hän toivoi vielä Jumalan jälkeen\nolevansa ainoa, joka saattoi vaikuttaa tuohon raakaan sydämeen.\n\nMarien hellän keskustelun keskeytti rouva du Gua, joka tuli häntä\nnoutamaan huutaen kuin olisi joku vaara uhannut; mutta hänen\nainoa tarkoituksensa oli tarjota eräälle huomaamansa Alençonin\nkuninkaallismielisen komitean jäsenelle tilaisuus puhua Garsin kanssa.\n\n-- Älkää luottako naikkoseen, johon tutustuitte \"Kolmen maurilaisen\"\nmajatalossa.\n\nKuiskattuaan nämä sanat nuoren miehen korvaan, ritari de Valois,\njoka ratsasti pienen bretagnelaisen hevosen selässä, katosi\nkinsteri-pensastoon, josta oli tullut esiin. Samaan aikaan kahakan\nlaukaukset paukkuivat hämmästyttävän tiheään, mutta ei kumpikaan\npuoli joutunut käsikähmään.\n\n-- Herra ajutantti, eiköhän tämä ole valehyökkäys, jonka\ntarkoituksena on ryöstää matkustajamme ja vaatia heiltä lunnaita?...\nsanoi Clef-des-Coeurs.\n\n-- Luulenpa, että olet arvannut oikein, hiisi vieköön! -- virkkoi\nGérard rientäen maantielle.\n\nSamassa chouanien tuli alkoi heiketä, sillä ritarin päällikölleen\nantama ilmoitus oli kahakan ainoa tarkoitus. Merle, joka näki\nvihollisen poistuvan pieninä parvina pensaiden taakse, ei katsonut\nviisaaksi sen enempää yhtyä kenties vaaralliseen taisteluun. Gérard\nkomensi parilla sanalla saattojoukon kokoon maantiellä ja jatkoi\nmatkaa huomaten, ettei ollut kärsinyt tappioita. Kapteeni saattoi\nkaikessa rauhassa tarjota kätensä neiti de Verneuilille, auttaessaan\nhänet jälleen ajoneuvoihin, sillä nuori aatelismies seisoi kuin\nsalaman iskemänä paikallaan. Ihmeissään parisitar nousi vaunuihin,\nhyläten tasavaltalaisen kohteliaan avun; hän katsahti ihailijaansa,\nnäki hänen seisovan liikkumattomana ja oli vallan tyrmistynyt siitä\näkillisestä muutoksesta, jonka ritarin salaperäiset sanat olivat\nhänessä aikaansaaneet. Nuori aatelismies palasi sitten hitaasti, ja\nkoko hänen ryhtinsä osoitti syvää inhoa.\n\n-- Enkö ollut oikeassa, -- kuiskasi rouva du Gua nuorelle miehelle\nastuessaan hänen kanssaan vaunuihin; -- varmasti olemme joutuneet\nolennon käsiin, jonka kanssa on hierottu kauppaa teidän päästänne.\nMutta kun tuo nainen on kyllin typerä rakastumaan teihin ja\nunhoittamaan ammattinsa, niin älkää menetelkö lapsellisesti,\nvaan teeskennelkää rakastavanne häntä, kunnes olemme saapuneet\nVivetièreen... Kun kerran olemme siellä!... -- Mutta jokohan hän\ntodella rakastaa tuota naista? hän ajatteli nähdessään nuoren miehen\nistuvan paikallaan ihan torkahtaneen näköisenä.\n\nVaunut vierivät kumeasti edelleen hietaisella tiellä. Kun neiti\nde Verneuil nyt katsahti ympärilleen, näytti kaikki muuttuneen.\nKuolema hiipi jo hänen rakkauteensa. Nämä olivat ehkä sentään vaan\nvaihtelevia tunnevivahduksia; mutta jokaisen rakastavan naisen\nsilmissä sellaiset vivahdukset esiintyvät selvinä ja räikeävärisinä.\nMarche-à-Terren katseista oli Francine käsittänyt, että neiti de\nVerneuilin kohtalo oli toisen kuin tämän miehen käsissä, ja hän\noli kalpea eikä voinut pidättää kyyneleitään, kun hänen emäntänsä\nhäntä katseli. Tuntematon rouva osasi huonosti teeskennellyllä\nhymyllä salata naiskoston aiheuttamaa vahingoniloa, ja kun hän äkkiä\nmuuttui ylen hyväksi neiti de Verneuiliä kohtaan, mikä ilmeni hänen\nkohtelussaan, äänessään ja ilmeissään, tämä oli omansa herättämään\nepäluuloista pelkoa tarkkanäköisessä henkilössä. Neiti de Verneuil\ntunsikin vaistomaista väristystä ajatellessaan:\n\n\"Miksi pelkään?... Onhan tuo nainen hänen äitinsä.\"\n\nMutta kaikki hänen jäsenensä vavahtivat, kun hänen mielessään äkkiä\nsukelsi esiin kysymys:\n\n\"Mutta onko tuo nainen todella hänen äitinsä?\"\n\nHän näki edessään kuilun, jonka ammottava syvyys hänelle selveni, kun\nhän vielä oli luonut tutkivan katseen nuoreen mieheen.\n\n\"Tuo nainen rakastaa häntä!\" ajatteli neiti de Verneuil. \"Mutta miksi\nhän nyt on minulle noin ylen kohtelias, oltuaan ensin niin kylmä?\nOlenko hukassa? Vai pelkääkö hän minua?\"\n\nNuori aatelismies puolestaan vuoroin kalpeni ja punastui, mutta\npysyi levollisena, luoden alas katseensa salatakseen outoa\nmielenliikutusta, joka häntä raateli. Väkinäinen puristus rumensi\nhänen huuliensa somaa kaarevuutta, ja hänen ihonsa kävi kelmeäksi\nhänen sisällään temmeltävästä taistelusta. Neiti de Verneuil ei edes\nenää voinut päättää, oliko hänen tunteissaan vielä jälellä rakkautta,\nkun raivo näytti niitä hallitsevan.\n\nTie, jonka molemmin puolin kasvoi metsää, pimeni, eivätkä nämä mykät\nnäyttelijät siis voineet katseillaan tiedustella toistensa ajatuksia.\nTuulen humina, pensasten kahina, saattojoukon askelten tahdikas\nkopina loivat tähän kohtaukseen sellaisen juhlallisuuden, joka\njouduttaa sydämen sykintää. Turhaan koetti neiti de Verneuil tutkia\ntämän muutoksen syytä. Sitten hän salamannopeasti muisti Corentinin\nja samassa johtui hänen mieleensä oikea kutsumuksensa. Ensi kerran\nhän sinä päivänä alkoi vakavasti punnita tilannettaan.\n\nSiihen hetkeen asti hän oli kokonaan antautunut rakkauden onnen\nvaltaan, ajattelematta itseään ja tulevaisuuttaan. Tämä tuska kävi\nhänelle sietämättömäksi, ja hän etsi ja odotti lempeän kärsivällisenä\nkuin rakastava ainakin katsetta nuorelta mieheltä ja rukoili sitä\nniin hartaasti, ja hänen kalpeutensa ja väristyksensä olivat niin\nvakuuttavan kaunopuheisia, että nuori mies kävi epäröiväksi, mutta\nlankeemus ei silti ollut epätäydellisempi.\n\n-- Voitteko pahoin, neiti? -- kysyi nuori mies.\n\nTämä kuivakiskoinen äänenpaino, itse kysymys, katse, ele, kaikki\nyhdessä loi neitiin sen varmuuden, että tämän päivän tapahtumat\nolivat pelkkä sielun kangastus, joka nyt haihtui kuin hajanaiset\npilvet tuulen kiidättäminä.\n\n-- Voinko pahoin?... -- vastasi neiti väkinäisesti nauraen; -- aioin\njuuri kysyä teiltä samaa.\n\n-- Luulin, että te ymmärsitte toisianne erinomaisen hyvin, -- sanoi\nrouva du Gua teeskennellyn leikillisesti.\n\nNuori aatelismies ja neiti de Verneuil ei kumpikaan vastannut mitään.\nNuori nainen tunsi itsensä kaksinkertaisesti loukkaantuneeksi,\nkun huomasi, että hänen niin voimakas kauneutensa oli menettänyt\nvaltansa. Hän olisi minä hetkenä tahansa voinut saada selville tämän\ntilanteen syyn; mutta hän tunsi itsensä siksi liian vähän uteliaaksi,\nja kenties ensi kerran nainen luopui salaisuutta tutkimasta.\n\nOnnettomasti kyllä ihmiselämässä esiintyy runsaasti tilanteita,\njoissa ajatuksemme joko liian voimakkaan mietiskelyn tai jonkun\nrajun hengenmyrskyn vaikutuksesta eivät enää kiinny mihinkään, vaan\nharhailevat vailla yhtenäisyyttä, vailla lähtökohtaa, sanalla sanoen\ntilanteita, joissa nykyhetki kaipaa siteitä, jotka liittäisivät sen\nmenneisyyteen tai tulevaisuuteen. Tällainen oli neiti de Verneuilin\ntila. Nojaten vaunujen selkälautaan, hän lepäsi siinä kuin juureton\npensas. Hän oli ääneti ja kärsi, eikä enää kiinnittänyt huomiota\nkehenkään, antautuen kokonaan surunsa valtaan ja vaipuen niin\nitsepintaisesti siihen outoon maailmaan, josta onnettomat hakevat\ntyyssijansa, että ei enää ollenkaan välittänyt mistään, mitä tapahtui\nhänen ympärillään.\n\nKorppeja lenteli rääkyen heidän ylitsensä. Mutta vaikka tässä\nnuoressa neidissä kuten kaikissa voimakkaissa henkilöissä oli yksi\nsydämen soppi alttiina taikauskolle, ei hän kuitenkaan noiden\nlintujen ilmaantumiseen kiinnittänyt mitään huomiota. Kaikki\nmatkustivat jonkun aikaa ääneti.\n\n\"Siis jo erossa!\" ajatteli neiti de Verneuil. \"Eikä kuitenkaan mitään\nratkaisevaa ole sanottu minun läheisyydessäni. Entä Corentin? Olisiko\nhän ilmaissut salaisuuteni? Mutta ei hänellä olisi siitä mitään\netua. Ken siis on voinut esiintyä syyttäjänäni? Tuskin oli alettu\nminua rakastaa, kun jo olen hylätty. Kylvän rakkautta, ja niitän\nylenkatsetta. Minun kohtaloni on siis aina nähdä onni ja menettää se!\"\n\nHän tunsi silloin sydämessään outoa levottomuutta, sillä hän\nrakasti todella, ja ensi kertaa elämässään. Kuitenkaan hän ei ollut\nsiihen määrin antautunut tämän tunteensa valtaan, ettei ylpeydestä,\njoka liikkuu nuoren ja kauniin naisen povessa, olisi saanut\nlieventävää tukea suruansa vastaan. Hänen rakkautensa salaisuus --\ntuollainen salaisuus, joka usein säilytetään kidutuspenkilläkin,\nei ollut häneltä jäänyt selviämättä. Hän oikaisihe suoraksi ja\nhäpesi, että vaikenemisellaan oli ilmaissut surunsa syvyyden,\npudisti päätään iloisena, väänsi kasvonsa hymyyn -- tai oikeammin\nteeskenteli hymyilevänsä, ja muutti äänensä soinnun, salatakseen\nmielenliikutuksensa.\n\n-- Millä seuduin olemmekaan? -- hän kysäisi kapteeni Merleltä, joka\nyhä pysytteli lyhyen matkan päässä vaunuista.\n\n-- Kolmen ja puolen Ranskan peninkulman päässä Fougères'sta,\narmollinen neiti.\n\n-- Saavumme kai siis sinne pian? -- virkkoi neiti, rohkaisten häntä\njatkamaan keskustelua, jonka kuluessa hän aikoi osoittaa nuorelle\nkapteenille huomaavaisuutta.\n\n-- Nämä meidän peninkulmat, -- huomautti Merle, -- eivät ole varsin\npitkiä, mutta tällä paikkakunnalla ne eivät näy ollenkaan ottavan\nloppuakseen. Kun pääsemme tämän vuorenrinteen huipulle, tulette\nnäkemään laakson, joka on sen laakson kaltainen, minkä juuri olemme\njättäneet taaksemme, ja taivaanrannalla voitte silloin nähdä\nPèlerine-vuoren. Suokoon Jumala, etteivät chouanit ole siellä ja\nryhdy meille kostamaan. Käsitätte, että näin vuoroin nousten ja\nlaskeutuen matka edistyy hitaasti. Pèlerine-vuorelta voitte vielä\neroittaa...\n\nTämän nimen kuullessaan nuori aatelismies säpsähti toistamiseen,\nmutta niin kevyesti, että ainoastaan neiti de Verneuil sen\nhuomasi. -- Mikä se oikeastaan on tuo Pèlerine? -- kysyi äkkiä\nnuori neiti, keskeyttäen kapteenin, joka hyvin toimessaan selitti\nmaanpinta-muodostusta näillä seuduilla.\n\n-- Se on, -- vastasi Merle, -- erään vuoren huippu, joka on antanut\nnimen Mainen alangolle, minne heti saavumme ja mikä eroittaa mainitun\nmaakunnan Couësnon-laaksosta, jonka vastakkaisella rajalla sijaitsee\nFougères, ensimäinen kaupunki Bretagnen alueella. Vendémiairen\nloppupäivinä taistelimme tuolla vuorenhuipulla Garsia ja hänen\nrosvojansa vastaan. Meillä oli saatettavana rekryyttejä, jotka\ntahtoivat tuhota meidät siinä maakunnan rajalla, jotta heidän ei\nolisi tarvinnut poistua kotiseudultaan. Mutta Hulot on kova mies,\njonka kanssa ei ole hyvä...\n\n-- Siis varmaankin näitte Garsin? -- kysyi neiti de Verneuil. --\nMillainen mies hän on?...\n\nHänen ilkkuvat katseensa eivät ollenkaan herjenneet tuijottamasta\nniin sanottuun vikomtti du Bouvaniin.\n\n-- Oh, neitiseni, -- vastasi Merle, jonka puhe yhä keskeytettiin,\n-- hän on siihen määrin herra du Guan näköinen, että jos tämä ei\nkantaisi polyteknikon univormua, löisin vetoa, että se on hän.\n\nNeiti de Verneuil tähysteli terävästi välinpitämätöntä ja\nliikkumatonta nuorta miestä, joka näytti häntä halveksivan, mutta ei\nhuomannut hänessä mitään ulkonaisia pelonmerkkejä. Katkeralla hymyllä\nhän ilmaisi nuorelle miehelle, että sinä hetkenä oli päässyt tuon\nsalaisuuden perille, jonka nuori mies siihen asti niin viekkaasti oli\nosannut peittää. Sitten hän, äänessä ivallinen kaiku, sieramet ilosta\npaisuen, pää kallellaan, samalla pitääkseen silmällä nuorta miestä ja\nnähdäkseen Merlen, sanoi tälle:\n\n-- Tuo kapinallisten johtaja tuottaa ensimäiselle konsulille paljon\nlevottomuutta. Häntä sanotaan rohkeaksi. Mutta välistä hän menettelee\nhurjana huimapäänä, varsinkin kun on kysymys naisista.\n\n-- Siihen perustammekin toivomme, -- vastasi kapteeni, --\nselvittääksemme laskumme hänen kanssaan. Jos vaan vähäksi aikaa\nsaamme hänet käsiimme, kiidätämme hänelle hiukan lyijyä päähän. Jos\nhän kohtaisi meidät, tuo karkulais-aatelismies, niin kyllä hänkin\npassittaisi meidät toiseen maailmaan. Kohtelemme toisiamme vallan\ntasaveroisesti...\n\n-- Hui hai, -- sanoi nuori mies, -- meillä ei ole mitään syytä\npelätä. Sotilaanne eivät kulje Pèlerine-vuorelle asti, he kun ovat\nliian väsyneet; muuten, jos suostutte, voivat he levähtää tässä\naivan lähellä. Äitini poikkeaa Vivetièreen, sinne kääntyy tie\nmuutaman pyssynkantaman päästä. Ehkä nämä molemmat naisetkin tahtovat\nlevätä siellä, epäilemättä hekin ovat väsyneet, kun ovat yhtämittaa\nmatkustaneet tänne Alençonista. -- Ja kun armollinen neiti, -- hän\nsanoi väkinäisen kohteliaasti, kääntyen lemmittynsä puoleen, --\njalomielisesti kyllä on saattanut matkamme yhtä turvalliseksi kuin\nmiellyttäväksi, hän ehkä suostuu syömään illallista äitini luona.\n-- Ja muuten, -- hän jatkoi kääntyen Merlen puoleen, -- ajat eivät\nsentään ole niin huonot, ettei Vivetiéressä olisi jälellä tynnyri\nomenaviiniä teidän soturienne käytettäväksi. Gars, nähkääs, ei\nsentään liene vienyt kaikkea mukanaan, ainakin äitini...\n\n-- Äitinne... -- huomautti neiti de Verneuil, ivallisesti keskeyttäen\nja vastaamatta hänelle lausuttuun kutsuun.\n\n-- Ette siis enää tänä iltana näy uskovan ikääni, neiti, -- virkkoi\nrouva du Gua. -- Onnettomuudekseni jouduin hyvin nuorena naimisiin,\npoikani sain jo viisitoistavuotiaana.\n\n-- Ettekö erehdy, armollinen rouva, olitte kai silloin\nkolmikymmenvuotias!\n\nRouva du Gua kalpeni niellessään tämän purevan pistosanan. Hän olisi\ntahtonut kostaa, mutta sensijaan hänen täytyi hymyillä, hän kun mistä\nhinnasta tahansa halusi, vaikkapa vielä julmemman ivan kaupalla,\nsaada selville ne tunteet, jotka elähyttivät tuota nuorta naista. Hän\nkoetti sentähden näyttää siltä, kuin ei olisi ymmärtänyt.\n\n-- Chouaneilla ei koskaan ole ollut julmempaa johtajaa kuin tuo Gars,\njos voi luottaa hänestä liikkeellä oleviin huhuihin, -- sanoi rouva\ndu Gua samalla Francinelle ja hänen emännälleen.\n\n-- Julmaksi en minä puolestani häntä luule, -- virkkoi neiti de\nVerneuil. -- Mutta hän osaa valehdella ja näyttää muuten itse olevan\nhyvin herkkäluuloinen. Puolueen päällikön ei kuitenkaan pitäisi olla\nkenenkään leikkikalu.\n\n-- Tunnetteko hänet? -- kysyi välinpitämättömästi nuori mies.\n\n-- En, -- vastasi neiti, luoden häneen ylenkatseellisen silmäyksen,\n-- luulin hänet tuntevani...\n\n-- Oh, neitiseni, hän on epäilemättä koko pahus mieheksi! -- huudahti\nkapteeni Merle, pudistaen päätään, tehden kuvaavan kädenliikkeen.\n-- Noilla vanhoilla suvuilla on joskus tarmokkaita vesoja. Hän\non syntyisin seudulta, missä vanha aateli ei ole ollut kovin\nvarakasta; ja miehet ovat, nähkääs, kuin tuhkapuun marjat: ne\nkypsyvät oljilla. Jos tuo nuori mies on älykäs, voi hän juoksuttaa\nmeitä kauankin. Hän osasi taitavasti lähettää partiojoukkoja meidän\npartiojoukkojamme vastaan ja näin heikentää hallituksen ponnistuksia.\nJos poltetaan kylä kuninkaallismielisiltä, hän polttaa kaksi kylää\ntasavaltalaisilta. Hän toimii äärettömän lavealla alalla ja pakoittaa\nmeidät siten käyttämään melkoisen paljon joukkoja hetkenä, jona\nmeillä ei niitä ole tarpeeksi!... Oh, se poika tietää, mitä tekee...\n\n-- Hän tuhoaa isänmaansa! -- sanoi Gérard kovalla äänellä keskeyttäen\nkapteenin puheen.\n\n-- Mutta, -- huomautti nuori aatelismies, -- jos hänen kuolemansa\nvapauttaa isänmaan, niin ampukaa hänet pian kuoliaaksi.\n\nSitten hän katseella tutki neiti de Verneuilin sieluntilaa, ja heidän\nvälillään syntyi tuollainen mykkä kohtaus, jonka jännittävyyttä\nja ohimenevää hienoutta kieli ainoastaan puutteellisesti kykenee\nkuvaamaan. Vaara herättää mielenkiintoa; kun on kysymys kuolemasta,\nherättää halpamaisinkin pahantekijä vähän sääliä.\n\nVaikka siis neiti de Verneuil silloin oli varma siitä, että mies,\njoka häntä nyt halveksi, oli tuo vaarallinen päällikkö, ei hän vielä\ntahtonut saada siitä varmuutta luovuttamalla hänet kostajien käsiin.\nHän tahtoi tyydyttää vallan toisenlaisen uteliaisuuden. Hän päätti\nsiis, riippuen intohimonsa puuskauksista, joko uskoa tai epäillä, ja\nalkoi leikitellä vaaran liekeillä.\n\nHänen ivaa ja vahingoniloa uhkuva katseensa osoitti voitokkaana\nnuorelle päällikölle sotilaita; täten viitaten häntä uhkaavaan\nvaaraan, hän julmalla tavalla sai hänet ymmärtämään, että hänen\nhenkensä riippui yhdestä ainoasta sanasta, ja jo näyttivät hänen\nhuulensa liikkuvan lausuakseen tuon sanan. Samoin kuin Amerikan\nvilli-ihmiset hän tarkasti kidutuspaaluun sidotun vihollisensa\nkasvolihaksia ja heilutti sirosti nuijaa, nauttien toistaiseksi\nviattomasta kostonhimosta ja rangaisten kuin rakastajatar ainakin,\njoka vielä lempii.\n\n-- Jos minulla olisi tuollainen poika, rouvaseni, kuin teillä, -- hän\nsanoi rouva du Gualle, joka ilmeisesti oli peloissaan, -- pukisin\nhänen tähtensä ylleni surupuvun sinä päivänä, jona panisin hänet\nvaaroille alttiiksi.\n\nHän ei saanut vastausta. Parikymmentä kertaa hän käänsi päänsä\nupseereihin päin, mutta käänsi sen taas äkkiä rouva du Guata kohti,\nyllättämättä hänen ja Garsin välillä mitään salaista merkkiä, joka\nolisi osoittanut heidän välillään vallitsevan likeistä suhdetta, jota\nepäili ja jota ei kuitenkaan tahtonut uskoa. Nainen niin mielellään\nepäröi taistellessaan elämästä ja kuolemasta, varsinkin kun hänellä\non ratkaisuvalta.\n\nNuori kenraali hymyili ehdottoman tyynenä ja kesti vapisematta\nkidutusta, jonka alaisena neiti de Verneuil häntä piti. Hänen\nryhtinsä ja ilmeensä tiesivät miestä, joka ei välitä vaaroistaan,\nja välistä hän näytti sanovan: \"Nyt teillä on tilaisuus kostaa\nloukattu ylpeytenne, käyttäkää sitä hyväksenne! Olisin toivoton, jos\nylenkatseeni teitä vastaan haihtuisi.\"\n\nNeiti de Verneuil rupesi asemansa korkeudesta tähystelemään\npäällikköä, tehden sen ilmeisen loukkaavasti ja samalla\narvokkaasti, sillä sydämen pohjasta hän ihaili hänen rohkeuttaan\nja levollisuuttaan. Hän iloitsi siitä, että lemmityllään oli vanha\naatelisnimi, jommoinen arvo miellyttää jokaista naista, ja hänestä\noli mielenkiintoista nähdä hänet tilanteessa, jossa hän onnettomuuden\njalostaman asian puoltajana taisteli vahvan sielun koko tarmolla\nniin monasti voitokasta tasavaltaa vastaan, ja nähdä hänet suuren\nvaaran alaisena, ja kuitenkin osoittavan urhoollisuutta, joka niin\nvoimakkaasti vaikuttaa naisen sydämeen. Moneen kertaan hän pani\ntuon nuoren miehen koetukselle, ehkä noudattaen sitä vaistoa, joka\nkiihoittaa naista leikittelemään saaliillaan, samoin kuin kissa\nleikittelee pyytämällään hiirellä.\n\n-- Minkä lain nojalla te siis tuomitsette chouanit kuolemaan? --\nkysyi neiti de Verneuil Merleltä.\n\n-- Tietysti lain nojalla viimekuluneen fructidorin 14:nneltä\npäivältä. Sehän asettaa ulkopuolelle lakia kapinalliset\ndepartementit, järjestäen sinne sotaoikeuksia, -- vastasi\ntasavaltalainen.\n\n-- Mikä tuottaa minulle nyt sen kunnian, että käännätte katseenne\nminuun? -- neiti de Verneuil kysäisi nuorelta päälliköltä, joka\nkatseli häntä tarkkaavasti.\n\n-- Tunne, jota ei kunnon mies voi ilmaista naiselle, oli hän sitten\nmillainen tahansa, -- vastasi markiisi de Montauran puoliääneen,\nkumartuen häntä kohti. -- Ainoastaan tällaisina aikoina, -- hän sanoi\nääneensä, -- voi nähdä naikkosten harjoittavan pyövelin ammattia,\njopa vievän voiton pyövelistä siinä taidossa, jolla heiluttavat\npiilua...\n\nNeiti de Verneuil katsoi Montauraniin tuimasti; sitten hän ihastui\nsiitä, että tämä mies solvasi häntä sinä hetkenä, jona hänellä\noli vallassaan hänen henkensä, ja kuiskasi hänelle täynnä lempeää\nvahingoniloa:\n\n-- Teillä on kelvoton pää, pyövelit eivät siitä huolisi, mutta minä\nsen pidän.\n\nMarkiisi hämmästyi ja katseli hetken aikaa tätä käsittämätöntä\nnaista, jonka rakkaus voitti kaikki pisteliäimmätkin solvaukset, ja\njoka kosti antamalla anteeksi sellaisen loukkauksen, jota naiset\nyleensä eivät koskaan unhoita. Nuoren miehen silmät eivät enää olleet\nniin ankarat ja kylmät, jopa surumielisyyden sävy painui hänen\npiirteisiinsä. Hänen intohimonsa oli jo vahvempi, kuin mitä hän itse\ntiesikään. Neiti de Verneuil oli tyytyväinen tästä toivotun sovinnon\nvähäisestä takeesta, silmäili häntä hellästi, loi häneen hymyilevän\nkatseen, joka näytti suudelmalta. Sitten hän vaipui takaisin\nvaunujen selkänojaa vastaan, eikä enää tahtonut saattaa onneansa\nhorjumaan, luullen vahvasti solmineensa sen tällä hymyllä. Hän oli\nniin kaunis ja osasi niin hyvin voittaa rakkauden vastukset! Hän oli\nniin tottunut kääntämään kaiken leikiksi, astumaan umpimähkään! Hän\nrakasti niin suuresti odottamattomuuksia ja elämän myrskyjä.\n\nEnnen pitkää markiisi käski ajurin poiketa valtatieltä, ja ajoneuvot\nsuuntasivat kulkunsa Vivetièreä kohti mutkittelevaa tietä pitkin,\njota reunustivat korkeat, omenapuiden siimestämät penkeret, niin\nettä se näytti pikemmin ojalta kuin tieltä. Matkustajat jättivät\nsiniset hitaasti kulkemaan jälessä linnaan päin, jonka harmahtavat\nharjat vuoroin vilkkuivat esiin ja taas katosivat tämän tien varrella\nkasvavien puiden lomissa ja taakse. Useat sotilaista pysähtyivät\npuhdistamaan jalkineitaan tien sakeasta savesta.\n\n-- Tämä kirottu tie näyttää totisesti siltä kuin johtaisi se\nparatiisiin! -- huudahti Beau-Pied.\n\nAjuri oli taitava toimessaan, ja niin näki neiti de Verneuil ennen\npitkää edessään Vivetièren linnan. Tämä rakennus sijaitsi eräänlaisen\nylhäisen niemekkeen harjulla, jonka juurella molemmin puolin oli\nsyvä lammikko, niin että linnaan pääsi ainoastaan näiden lammikkojen\nvälillä kulkevaa kapeaa tietä pitkin. Sitä osaa niemekettä, missä\nrakennukset ja puutarha sijaitsivat, suojeli linnan takana matkan\npäässä kulkeva leveä oja, joka oli lammikkojen yhteydessä ja\njohon niiden liika vesi virtasi. Tuo niemi muodosti täten melkein\nvalloittamattoman saaren, tarjoten arvokkaan tyyssijan päällikölle,\njonka kimppuun täällä saattoi hyökätä ainoastaan petollisesti.\n\nKuullessaan portin ruostuneiden saranojen narisevan ja ajoneuvojen\nrämistessä suippokaarisen holvin alla, neiti de Verneuil pisti\nesiin päänsä vaunuista. Ne synkät värit, jotka tarjoutuivat hänen\nkatseilleen, haihduttivat melkein kaikki rakkauden ja kiemailun\najatukset, joiden välillä hän häälyi. Vaunut saapuivat suurelle,\nmelkein neliskulmaiselle ja lampien jyrkkien rantojen sulkemalle\npihalle. Näitä autioita rantapenkereitä huuhtelivat suurten vihreiden\nkasvitäplien peittämät vedet ja niiden ainoana koristuksena olivat\nlehdettömät rämepuut, joiden surkastuneet rungot, suunnattoman\nsuuret paljaat latvat kohoten kaislojen ja pensaiden yläpuolelle,\nnäyttivät hirviömäisiltä peikoilta. Nämä vastenmielisen näköiset\npensasaidat tuntuivat elpyvän ja saavan kyvyn puhua, kun sammakot\nkurnuttaen lähtivät niistä liikkeelle ja kun vesikanat, ohikulkevien\npostivaunujen räminästä kaakattaen, lensivät veden pinnan tasalla.\n\nPiha, jonka laidassa kasvoi korkeata, kuivanutta ruohoa,\npiikkiherneitä, vaivaispuita tai köynnöskasveja, ei tarjonnut\nsilmälle mitään järjestystä tai komeutta. Linna tuntui aikoja\nsitten olevan asujanten hylkäämä. Katot näyttivät luhistuvan kokoon\nraskaiden kasvitaakkojen alla. Vaikka seinät olivat rakennetut\nvahvoista liuskakivistä, joita näillä seuduin on runsaasti, olivat ne\ntäynnä halkeimia, joihin murattiköynnös oli takertunut kiinni.\n\nKaksi rakennuksen siipeä, jotka tornin kautta kulmauksena yhtyivät\ntoisiinsa, ja jotka olivat vastapäätä lampea, muodostivat koko\nlinnan, jonka roikkuvat ja lahonneet ovet ja ikkunaluukut, ruosteen\nsyömät rautaristikko-varustukset, särkyneet ikkunaruudut näyttivät\nromahtavan alas ensi tuulenpuuskasta. Syystuuli puhalsi paraikaa\nnäissä raunioissa, jotka himmeässä kuunvalossa näyttivät suunnattoman\nsuurelta kummitukselta. Ainoastaan se, joka on nähnyt nämä harmaat ja\nsiniset graniittikivet sovitettuina yhteen mustiin ja mustanruskeihin\nliuskakiviin, saattaa käsittää, että tästä autiosta ja synkästä\nmöhkäleestä käyttämämme vertaus on oikea. Nähdessään nuo liitteistään\nlohkeilleet kivet, nuo lasittomat ikkunat, tuon sakarahuippuisen\ntornin, reikäiset katot, tuli lisäksi ajatelleeksi luurankoa; ja sen\nympärillä lentelevät petolinnut saattoivat tämän kuvitelman vielä\nelävämmäksi.\n\nMuutamat rakennuksen takana kasvavat korkeat kuuset heiluttivat\nkaton yläpuolella synkkiä havuoksiaan, ja jotkut nurkkien\nkoristamista varten puutarhasaksilla leikellyt punakatajat kehystivät\nsitä, muistuttaen hautajaisissa käytettyjä kiehkuraköynnöksiä.\nOvien muoto, koristeiden kömpelömuotoisuus, yhtenäisyyden puute\nrakennussuunnitelmassa -- kaikki tämä ilmaisi tuollaista vanhaa\nläänityslinnaa, joista Bretagne ylpeilee, ja kenties syystä, sillä\novathan nämä linnat näillä seuduilla jonkunlaisia muistomerkkejä\nniiltä synkiltä ajoilta, jotka käyvät kuningasvallan perustamisen\nedellä.\n\nNeiti de Verneuil, jonka mielessä sana linna aina herätti\nsovinnaismuotoisen kuvan, sai tästä kaikesta synkän vaikutelman ja\nhypähti kevyesti alas vaunuista, katsellen tätä edessään olevaa kuvaa\nkauhun tuntein, miettien, mitä hänen nyt oikeastaan piti tehdä.\nFrancine kuuli rouva du Guan päästävän ilon huokauksen, kun hän oli\npäässyt turviin sinisiltä, jopa tuo nainen ehdottomasti huudahti,\nkun portti hänen jäljessään oli suljettu ja kun hän huomasi olevansa\ntässä luonnollisessa linnoituksessa. Montauran oli joutuin rientänyt\nneiti de Verneuilin luo, arvaten hänen ajatuksensa.\n\n-- Sota on hävittänyt tätä linnaa, -- sanoi markiisi lievän\nsurullisesti, -- samoin kuin te olette hävittänyt ne tuumat, jotka\nminä mielessäni muodostin onnellemme.\n\n-- Kuinka niin? -- kysyi nuori nainen vallan hämmästyneenä.\n\n-- Oletteko te _nuori, jalo_ ja _henkevä_ nainen! -- kysyi markiisi\nivallisesti, toistaen ne sanat, jotka neiti de Verneuil niin\nkiemailevasti oli lausunut heidän keskustellessaan matkalla.\n\n-- Kuka on sanonut teille päinvastaista?\n\n-- Luotettavat ystävät, jotka harrastavat turvallisuuttani ja\nkoettavat ehkäistä petosta.\n\n-- Petosta! -- sanoi neiti de Verneuil ilkkuen. -- Ovatko siis\njo Alençon ja Hulot niin kaukana? Teillä on huono muisti --\nvaarallinen vika puolueen johtajalla! -- Mutta koska ystävänne, --\nhän lisäsi purevasti, -- hallitsevat niin voimakkaasti sydäntänne,\npitäkää heidät. Ei mikään ole verrattavissa ystävyyden tuottamaan\ntyydytykseen. Hyvästi. En minä, eivätkä tasavallan soturit astu\nsisälle tähän linnaan. Hän riensi porttia kohti täynnä loukattua\nylpeyttä ja ylenkatsetta, mutta samalla osoittaen epätoivoa, mikä\nkokonaan muutti markiisin mielipiteen, joka ei mistään hinnasta\ntahtonut luopua pyyteistään, joten hän helposti viehättyi toimimaan\nvaromattomasti ja uskomaan vakuutuksia. Hänkin oli jo rakastunut.\nNäitä rakastavia ei kumpaakaan haluttanut kauan olla riidoissa.\n\n-- Lausukaa vaan sana lisää, ja minä uskon teitä, -- sanoi markiisi\nrukoillen.\n\n-- Sana? -- sanoi neiti de Verneuil ivallisesti, puristaen huuliaan.\n-- En enää lisää kädenliikettäkään!\n\n-- Torukaa siis minua ainakin, -- sanoi markiisi koettaen tarttua\nhänen käteensä, jonka hän veti pois.\n\n-- kun nyt kerran rohkenette nuhdella kapinallisten päällikköä, joka\nnyt on yhtä epäluuloinen ja synkkä kuin aikaisemmin oli iloinen ja\ntäynnä luottamusta.\n\nKun Marie oli luonut markiisiin vihasta vapaan katseen, jälkimäinen\nsanoi:\n\n-- Te tunnette minun salaisuuteni, enkä minä tunne teidän\nsalaisuuttanne.\n\nTämän kuullessaan synkkeni neidin lumivalkoinen otsa. Hän loi\npäällikköön närkästyneen katseen ja vastasi:\n\n-- Minun salaisuuteni... ei ikinä.\n\nRakkaudessa on joka sanalla, joka katseella hetkeen kohdistuva\nkaunopuheisuutensa; mutta nyt neiti de Verneuil ei ilmaissut mitään\nmäärättyä, ja joskin Montauran olikin teräväpäinen, jäi tuon\nhuudahduksen merkitys hänelle arvoitukseksi, vaikka tuon naisen\näänessä oli värähdellyt tavaton mielenliikutus, joka suuresti\nkiihoitti hänen uteliaisuuttaan.\n\n-- Teillä on sukkela tapa haihduttaa epäluuloa, -- sanoi markiisi.\n\n-- Te haudotte siis mielessänne epäluuloa? -- huomautti neiti de\nVerneuil mitellen häntä katseillaan, kuin olisi tahtonut sanoa: \"Onko\nteillä mitään oikeutta minuun nähden?\"\n\n-- Armollinen neiti, -- jatkoi nuori mies nöyränä, mutta\npäättäväisenä, -- te käskette mielenne mukaan tasavaltalaisia\njoukkoja, teillä on saattojoukko...\n\n-- Saatatte minut muistamaan saattojoukkoani. Olemmeko minä ja\nsaattojoukkoni, -- hän kysyi hiukan ilkkuen, -- toisin sanoen\nsuojelijanne, turvissa täällä?\n\n-- Sen vakuutan aatelismiehen kunniasanalla! Kuka lienettekään te,\nja keitä lienevätkin puoluelaisenne, ei teillä ole mitään pelättävää\nminun luonani.\n\nTämä vala lausuttiin niin rehellisesti ja jalomielisesti, että neiti\nde Verneuil oli täydellisen levollinen tasavaltalais-sotilaiden\npuolesta. Hän aikoi sanoa jotain, kun rouva du Guan tulo sai hänet\nvaikenemaan. Tämä nainen oli voinut kuulla tai arvata osan molempien\nrakastavien puheesta, ja oli sangen levoton nähdessään, ettei\nheidän välillään enää ollut vähintäkään vihamielisyyttä. Nähdessään\ntuon naisen markiisi tarjosi käsivartensa neiti de Verneuilille ja\nlähestyi hänen kanssaan rakennusta, niin kiireisesti, kuin olisi\ntahtonut vapautua tungettelevasta seurasta.\n\n\"Minä häiritsen heitä!\" ajatteli rouva du Gua, jääden seisomaan\npaikalleen.\n\nHän näki molempien rakastavien palautettuaan sovinnon lähestyvän\nrakennuksen portaita, missä he pysähtyivät keskustelemaan, kun heidät\nja hänet eroitti sopiva välimatka.\n\n\"Niin, niin, minä heitä häiritsen!\" -- hän mutisi itsekseen; --\n\"mutta pian tuo naisolento ei enää tule minua häiritsemään, tuo\nlammikko on totisesti oleva hänen hautansa. Tällä tavalla pidän\noivallisesti sinun aatelismiehen sanasi! Niin pian kuin hän lepää\ntuon veden peitossa, ei hänellä enää ole mitään pelättävää! Siellä\nhän todella on turvissa.\"\n\nHän tuijotti oikealla olevan lammikon tyyneen pintaan, kun äkkiä\nkuuli rantapenkeren sinivatukkapensasten kohisevan ja huomasi\nkuutamossa Marche-à-Terren, joka kohosi esiin vanhan onton piilipuun\nhalkeilleen kaarnan takaa. Täytyi hyvin tuntea chouani eroittaakseen\nhänet keskellä noita oksattomia puunrunkoja, joihin hänen\nlyhyentanakka vartalonsa helposti sekaantui.\n\nRouva du Gua katsoi ensin epäluuloisesti ympärilleen. Hän näki\npostivaunujen ajurin taluttavan hevosia talliin, joka sijaitsi\nlampeen päin olevassa linnan siipirakennuksesta, jolla puolen\nMarche-à-Terre oli ollut piilossa. Francine lähestyi molempia\nrakastavia, jotka sinä hetkenä unhoittivat koko muun maailman.\nSilloin rouva du Gua meni Marche-à-Terren luo, painaen sormen\nhuulilleen hiljaisuuden merkiksi. Sitten chouani enemmän aavisti kuin\nkuuli nämä sanat:\n\n-- Montako teitä on täällä?\n\n-- Kahdeksankymmentä seitsemän.\n\n-- Heitä on ainoastaan kuusikymmentä viisi, minä olen heidät laskenut.\n\n-- Hyvä, -- vastasi villi mies hurjan tyytyväisenä. Tarkaten\nFrancinen pienimpiäkin liikkeitä, chouani katosi piilipuun onteloon\nja huomasi hänen kääntyvän silmillään etsien vihollisnaista, jota\nvaistomaisesti piti silmällä.\n\nSeitsemän tai kahdeksan henkilöä, jotka ajoneuvojen synnyttämä melu\noli houkutellut esiin, ilmestyi ylös pääkäytävän portaille ja huusi:\n\n-- Se on Gars!... se on hän, hän on täällä! Näiden huutojen kaikuessa\nriensi saapuville toisia miehiä, ja näiden tulo keskeytti molempien\nrakastavien keskustelun. Markiisi de Montauran lähestyi joutuin\naatelismiehiä, käski rajulla liikkeellä heidät vaikenemaan ja osoitti\ntien aukkoa, josta tasavaltalaiset sotilaat juuri tulivat näkyviin.\nNähdessään nämä niin tutut punaisilla rinnusliepeillä varustetut\nsiniset univormut ja kiiltävät pistimet, huudahtivat salaliittolaiset\nihmeissään:\n\n-- Oletteko tullut tänne kavaltamaan meitä?\n\n-- Siinä tapauksessa en varoittaisi teitä uhkaavalta vaaralta,\n-- vastasi markiisi, katkerasti hymyillen. -- Nämä siniset, --\nhän hetken kuluttua jatkoi, -- muodostavat tämän nuoren naisen\nturvajoukon, jonka jalomielisyys ihmeellisesti pelasti meidät\nvaarasta, jonka uhriksi olimme vähällä joutua eräässä Alençonin\nmajatalossa. Kerromme teille sitten tämän seikkailun. Armollinen\nneiti ja hänen turvajoukkonsa ovat tulleet tänne luottaen minun\nkunniasanaani, ja heitä on kohdeltava ystävinä.\n\nRouva du Gua ja Francine olivat saapuneet portaiden juurelle,\nmarkiisi tarjosi kohteliaasti kätensä neiti de Verneuilille,\naatelismiesten ryhmä jakautui kahdeksi jonoksi, antaen heidän\nkulkea keskeltä, ja kaikki koettivat nähdä tuntemattoman naisen\nkasvonpiirteet. Sillä rouva du Gua oli jo kiihoittanut heidän\nuteliaisuuttaan, antamalla heille salaisia merkkejä.\n\nEnsimäisessä salissa näki neiti de Verneuil noin kahdellekymmenelle\nhengelle valmiiksi katetun pöydän. Tästä ruokasalista johti ovi\navaraan saliin, johon kaikki pian kokoontuivat. Nämä molemmat huoneet\nolivat sopusuhtaiset sen hävityksen kanssa, joka oli havaittavissa\nulkoapäinkin. Karkeanmuotoiset ja esiin törröttävät pähkinäpuupanelit\nolivat halkeilleet ja näyttivät olevan romahtamaisillaan alas\nseiniltä. Niiden synkkä väri enensi näiden salien surullista\nvaikutelmaa, joissa ei ollut kuvastimia eikä verhoja ja joissa\nmuutamat rappeutuneet ikivanhat huonekalut säestivät tätä hävityksen\nkokonaissäveltä.\n\nMarie huomasi karttoja ja pohjapiirroksia levitettyinä isolle\npöydälle ja nurkassa kasaan asetettuja aseita ja karbiini-pyssyjä.\nKaikki viittasi siihen, että vendéelaiset johtajat täällä pitivät\ntärkeätä neuvottelua chouanien päällikköjen kanssa. Markiisi\nvei neiti de Verneuilin istumaan suunnattoman suureen puoleksi\nlahonneeseen nojatuoliin, joka oli asetettu kamiinin luo, ja Francine\nkävi seisomaan emäntänsä taa, kumartuen tämän vanhanaikuisen\nhuonekalun selkänojaan.\n\n-- Sallinette minun hetkeksi lähteä täyttämään isännän\nvelvollisuuksia? -- sanoi markiisi, jättäen molemmat naiset ja yhtyen\nvieraittensa ryhmään.\n\nFrancine huomasi, miten päälliköt Montauranin lausuttua pari sanaa\nkiireisesti piiloittivat aseensa, karttansa ja kaiken, mikä saattoi\nherättää tasavaltalaisten upseerien epäluuloa; muutamat heistä\nirroittivat vyötäisiltään leveät nahkavyöt, joissa piili pistooleja\nja metsästyspuukkoja. Markiisi kehoitti noudattamaan mitä suurin\nhienotuntoisuutta ja poistui huoneesta huolehtiakseen niiden\nvieraiden kestityksestä, jotka sattuma oli hänen tiellensä tuonut.\n\nNeiti de Verneuil, joka oli nostanut jalkansa takkavalkeaa\nkohti, niitä lämmitelläkseen, ei kääntänyt päätänsä Montauranin\npoistuessa, näin pettäen läsnäolijoiden odotuksen, jotka kaikki\nolisivat tahtoneet nähdä hänen kasvonsa. Ainoastaan Francine siis\nnäki, minkä muutoksen nuoren päällikön poistuminen aiheutti koolla\nolijoissa. Aatelismiehet ryhmittyivät rouva du Guan ympärille, ja\nhänen kuiskaten keskustellessaan heidän kanssaan, ei yksikään noista\nmiehistä malttanut olla moneen kertaan katsahtamatta molempiin\nvieraisiin naisiin.\n\n-- Tunnettehan te Montauranin! -- sanoi rouva du Gua, -- pikiintyi\nkäden käänteessä tuohon naikkoseen, ja käsittänette, että parhaatkin\nneuvot minun suustani lähteneinä herättivät hänessä epäluuloa.\nYstävämme Parisissa, herrat de Valois, d'Esgrignon, d'Alençon ja\nmonet muut ovat varoittaneet häntä siitä ansasta, joka hänelle\nviritetään heittämällä hänen syliinsä naishenkilö, ja ensimäiseen\nvastaantulijaan hän rakastuu, ja tämä nainen on, hankkimieni tietojen\nmukaan, olento, joka on ottanut ylhäisen nimen, vetääkseen sen\nlokaan, on olento, joka j.n.e., j.n.e.\n\nTämä parjaajanainen, jonka lukija lienee tuntenut samaksi, joka\nkehoitti hyökkäämään aikaisemmin mainittujen postivaunujen\nkimppuun, tulee tässä kertomuksessa käymään rouva du Guan nimellä,\njonka turvissa oli onnistunut selviytymään Alençonissa uhanneesta\nvaarasta. Hänen oikean nimensä mainitseminen saattaisi loukata erästä\nylimysperhettä, jolle tämän nuoren naisen hairahdukset jo muutenkin\novat tuottaneet syvää surua. Sitäpaitsi tämän naisen kohtalot ovat jo\nolleet toisenkin kuvauksen esineenä.\n\nEnnen pitkää läsnäolijain ihmettely ja uteliaisuus kävi\ntungettelevaksi, melkeinpä vihamieliseksi. Muutamat sangen ankarat\nhuudahdukset saapuivat Francinen kuuluviin, joka sanottuaan pari\nsanaa emännälleen, pakeni ikkunasyvennykseen. Marie nousi, kääntyi\njulkean ryhmän puoleen ja loi siihen muutaman arvokkaisuutta, jopa\nylenkatsetta uhkuvan katseen.\n\nHänen kauneutensa, hieno käyttäytymisensä ja ylpeytensä muuttivat\näkkiä hänen vihamiestensä kannan, ja heiltä pääsi ehdoton\nimarteleva mutina. Pari kolme herraa, joiden ulkomuoto ilmaisi\nhovipiireissä saavutettua kohteliaisuutta ja ritarillisuutta,\nlähestyi Marieta ystävällisesti; nuoren naisen säädyllisyys herätti\nheissä kunnioitusta, ei kukaan heistä rohjennut häntä puhutella, ja\nsen sijaan että he olisivat häntä syyttäneet, näytti päinvastoin\nhän katseineen tuomitsevan heitä. Tämän Jumalan ja kuninkaan\npuolustamista varten aletun sodan päälliköt vastasivat sangen vähän\nsitä kuvaa, jonka Marie mielikuvituksessaan oli heistä luonut.\nTämä todella suuri taistelu pieneni ja kutistui mitättömäksi, kun\nhän, lukuunottamatta paria kolmea voimakasta henkilöä, näki nämä\nmaalaisylimykset kaikki vailla henkevyyden ilmettä ja eloisuutta.\nElettyään runouden maailmassa, Marie äkkiä joutui keskelle\narkipäiväistä todellisuutta. Nuo kasvot näyttivät pikemmin kuvastavan\njuonitteluhalua kuin rakkautta kunniaan; oma etu asetti todella\nkaikkien näiden aatelismiesten käsiin aseet. Ja jos he toiminnan\nhetkellä kohosivat sankarillisuuteen, he täällä esiintyivät\narki-ihmisinä.\n\nHarhaluulojen menettäminen saattoi neiti de Verneuilin tekemään\nheille vääryyttä ja esti häntä tunnustamasta sitä todellista\nuhrautuvaisuutta, jolla moni näistä miehistä niin suuresti\nkunnostautui. Kuitenkin useimmat heistä olivat tavoiltaan jotenkin\njokapäiväisiä. Jos joukosta erosi joku omintakeinen pää, himmensi\nsitä muodollisuus ja aatelissäädyn jäykkyyden leima. Joskin Marie\nmyönsi näissä miehissä yleensä olevan henkevyyttä, puuttui heiltä\nhänen mielestään täydellisesti se koruttomuus ja suurpiirteisyys,\njohon tasavallan riemuvoitot ja miehet olivat häntä totuttaneet.\n\nTämä öinen kokous rappeutuneessa linnasalissa, jonka vääntyneet\nseinäkoristeet niin hyvin vastasivat koolla olevien kasvoja, sai\nneiti de Verneuilin hymyilemään, ja hänestä se tarjosi vertauskuvan\nkuninkaanvallasta. Ihastuen hän sitten ajatteli, että ainakin\nmarkiisi näytteli ensi osaa näiden henkilöiden keskellä, joiden ainoa\nansio hänen mielestään oli se, että he uhrautuivat toivottoman asian\nhyväksi. Hän piirsi mielikuvituksessaan rakastamansa miehen kuvan,\nasetti sen tuota ryhmää vasten, eroitti sen taas siitä, eikä nähnyt\nnoissa laihoissa ja hinteröissä vartaloissa muuta kuin hänen jaloja\nvälikappaleitaan.\n\nSamassa markiisin askeleet kaikuivat viereisessä salissa. Äkkiä\nsalaliittolaiset hajaantuivat useampiin ryhmiin, ja kuiskailu\ntaukosi. Koululaisten tavoin, jotka opettajansa poissaollessa ovat\nsolmineet jonkun vallattoman juonen, he teeskentelivät järjestystä ja\nhiljaisuutta.\n\nMontauran astui sisään, Marie oli onnellinen ihaillessaan häntä\nnäiden ihmisten keskellä, joista hän oli nuorin, kaunein, ensimäinen.\nKuin kuningas hovissaan hän kulki ryhmästä ryhmään, nyökäytti\nlyhyesti päätään, puristi käsiä, jakeli katseita ja hyväksyviä\nsanoja tai moitteita, täyttäen puolueen johtajan tehtäviä niin\nluontevasti ja varmasti, että Marie, joka ensin oli syyttänyt häntä\nhuimapäisyydestä, tätä kaikkea ihmetellen katseli. Markiisin läsnäolo\nteki lopun siitä uteliaisuudesta, jolla neiti de Verneuilia oli\ntähystelty. Mutta pian rouva du Guan häijyys kantoi hedelmiään.\nParooni de Guénic, liikanimeltään \"Puolustaja\", joka kaikista näistä\nvakavien yritysten yhdistämistä miehistä nimensä ja arvonsa nojalla\nnäytti olevan oikeutettu kohtelemaan Montaurania tuttavallisesti,\ntarttui hänen käsivarteensa ja vei hänet nurkkaan.\n\n-- Kuulehan, rakas markiisi, -- hän sanoi, -- murhemielin me kaikki\nnäemme, miten sinä olet tekemäisilläsi suuren tyhmyyden.\n\n-- Mitä tarkoitat noilla sanoilla?\n\n-- Mutta tiedätköhän, mistä on tullut tuo naikkonen, kuka hän todella\non ja mitkä ovat hänen aikomuksensa sinuun nähden?\n\n-- Rakas \"Puolustajani\", meidän kesken sanoen, oikkuni on ohi jo\nhuomisaamuna.\n\n-- Hyvä; mutta jos tuo nainen jo ennen päivänkoittoa toimittaa sinut\nvihollisen käsiin?\n\n-- Vastaan sinulle, kun ensin olet sanonut minulle, miksi hän ei jo\nole sitä tehnyt, -- huomautti Montauran, joka pilalla koetti näyttää\nuhmailevalta.\n\n-- Mutta jos sinä häntä miellytät, hän ei ehkä tahdo sinua pettää,\nennenkuin hänkin puolestaan on saanut tyydyttää oikkunsa.\n\n-- Hyvä ystävä, katso tuota viehättävää tyttöä, tarkasta hänen\nkäyttäymistään ja uskalla sitten vielä sanoa, ettei hän ole\nvalio-olento! Jos hän sinuun loisi suopeita katseita, etköhän sielusi\npohjalla tuntisi jotain kunnioituksen tapaista häntä kohtaan? Eräs\nnaishenkilö on jo istuttanut sinuun huonon käsityksen hänestä.\nMutta jos tuo nuori nainen olisi sellainen halpamainen olento, kuin\nystävämme ovat väittäneet, niin surmaisin hänet huolimatta siitä,\nmitä juuri sinulle hänen puolustuksekseen olen sanonut...\n\n-- Luuletteko, -- sanoi rouva du Gua, joka samassa ilmestyi siihen,\n-- Fouchéta kyllin typeräksi lähettämään tänne jotain katunaista?\nEpäilemättä hän on valinnut miehen mukaisen syötin. Mutta jos te,\nherra markiisi, olette sokea, pitävät ystävänne silmänsä auki,\nvalvoakseen turvallisuuttanne.\n\n-- Rouvaseni, -- vastasi Gars lävistäen hänet vihasta uhkuvin\nkatsein, -- muistakaa, että ette ryhdy mihinkään toimenpiteisiin tätä\nnaista tai hänen turvajoukkoansa vastaan; muuten ei mikään voisi\nsuojella teitä kostoltani. Vaadin, että tätä nuorta naista kohdellaan\nmitä suurimmalla kunnioituksella ja henkilönä, joka kuuluu minulle.\nLuulenpa, että perheemme onkin sukua de Verneuileille.\n\nMarkiisin kohtaamasta vastustuksesta oli seurauksena tuo tavallinen\nvaikutus, jonka nuorissa ihmisissä aiheuttavat tuollaiset esteet.\nVaikka hän näennäisesti oli hyvin kevyesti kohdellut neiti de\nVerneuilia ja vaikka oli luuloitellut, että hänen kiintymyksensä oli\npelkkä ohimenevä oikku, oli hänen ylpeytensä kuohahtanut ja vienyt\nhänet äärettömän edistysaskeleen eteenpäin. Julkisesti tunnustaessaan\ntämän naisen, hän piti kunnia-asianaan valvoa, että häntä\nkunnioitettiin. Hän kulki siis ryhmästä ryhmään, vakuuttaen miehen\ntavoin, jota olisi ollut vaarallista vastustaa, että tuo vieras\nnainen todella oli neiti de Verneuil. Heti levoton murina taukosi.\n\nKun Montauran oli palauttanut jonkunmoisen tasapainotilan salissa ja\ntyydyttänyt kaikki vaatimukset, hän lähestyi lemmittyänsä innokkaana\nja kuiskasi hänelle:\n\n-- Nuo ihmiset ovat riistäneet minulta hetken onnestani.\n\n-- Olen hyvin iloinen, nähdessäni teidät läheisyydessäni, -- vastasi\nMarie nauraen. -- Ilmoitan, että olen utelias: älkää siis kyllästykö\nkysymyksiini. Sanokaapa minulle ensiksi, kuka on tuo mieshenkilö,\njolla on vihreästä verasta tehdyt liivit.\n\n-- Se on kuuluisa majuri Brigaut, Marais'sta kotoisin; kuuluisa\nMercier, liikanimeltään \"Vendéelainen\", oli hänen kumppaninsa.\n\n-- Mutta kuka on tuo lihava punakkakasvoinen pappismies, jonka kanssa\nhän paraikaa puhuu minusta?\n\n-- Tahdotteko tietää, mitä he puhuvat?\n\n-- Totta kai sen tahdon tietää!... tarvitseeko sellaista edes kysyä?\n\n-- Mutta en voi sitä teille sanoa, teitä loukkaamatta.\n\n-- Jos sallitte minua loukattavan, kostamatta minuun teidän luonanne\nkohdistettuja solvauksia, en voi muuta kuin sanoa hyvästi, markiisi.\nEn tahdo hetkeäkään viipyä täällä. Minulla on jo paha omatunto, että\npetän noita rehellisiä ja hyväluuloisia tasavaltalais-parkoja.\n\nHän astui muutaman askeleen ovea kohti, ja markiisi seurasi häntä.\n\n-- Rakas Marie, kuulkaa toki minua. Kautta kunniani, tukahutin heidän\nilkeät puheensa, ennenkuin tiesin, olivatko ne väärät vai oikeat.\nMutta ottakaa huomioon asemani, ja kun Parisin ministeristössä olevat\nystävämme ovat kehoittaneet minua karttamaan jokaista tielleni\nsattuvaa naista, huomauttaen, että Fouchén aikomus on lähettää joku\nkatu-Judit minua surmaamaan, niin lienee parhailla ystävilläni syytä\najatella, että te olette liian kaunis, ollaksenne kunniallinen\nnainen...\n\nPuhuessaan markiisi vajotti katseensa neiti de Verneuilin silmiin,\njoka punastui, voimatta pidättää kyyneliä.\n\n-- Olen ansainnut nämä solvaukset, -- hän virkkoi. -- Tahtoisin\nsaada teidät luulemaan minua halveksittavaksi olennoksi ja kuitenkin\nolla rakastettu... silloin en enää teitä epäilisi. Minä uskoin\nteihin, kun minua petitte, ja te ette usko minuun, kun puhun totta.\nKeskeyttäkäämme enemmät puheet, -- hän sanoi rypistäen kulmakarvoja\nja käyden kalpeaksi kuin nainen, joka on kuolemaisillaan. -- Hyvästi.\n\nEpätoivoisena hän riensi pois ruokasalista.\n\n-- Marie, elämäni on teidän hallussanne, -- kuiskasi hänelle nuori\nmarkiisi.\n\nMarie pysähtyi ja katsoi häneen.\n\n-- Ei, ei, -- hän sanoi, -- olen jalomielinen. Hyvästi. En ajatellut,\nteitä seuratessani, omaa menneisyyttäni enkä teidän tulevaisuuttanne.\nOlin mieletön.\n\n-- Kuinka, te hylkäätte minut hetkenä, jona tarjoan teille elämäni?\n\n-- Te tarjoatte sen intohimon, halun hetkenä...\n\n-- Teen sen ainaiseksi, sitä koskaan katumatta, -- sanoi markiisi.\n\nMarie palasi. Salatakseen mielenliikutuksensa, markiisi jatkoi\nkeskeytettyä puhelua:\n\n-- Tuo lihava mies, jonka nimeä kysyitte, on peloittava ihminen,\nabotti Gudin, niitä jesuiittoja, jotka olivat kyllin itsepäisiä,\nehkäpä myös kyllin hartaita, jäämään Ranskaan, huolimatta vuoden\n1762:n säädöksestä, joka karkoitti heidät maanpakoon. Hän on sotaan\nusuttaja näillä seuduilla ja erään \"Pyhä Sydän\" nimisen hengellisen\nseuran opin levittäjä. Tottuneena käyttämään uskontoa välikappaleena\nhän vakuuttaa uskolaisilleen, että he tulevat nousemaan kuolleista,\nja osaa taitavilla saarnoilla ylläpitää heidän kiihkoansa. Kuten\nhuomaatte, täytyy hyväkseen käyttää jokaisen yksityisetuja,\nsaavuttaakseen suuren päämäärän. Siinä piilee politiikan koko\nsalaisuus.\n\n-- Entä tuo vielä nuorekas, jäntereinen vanhus, jonka kasvot ovat\nniin vastenmieliset? Tarkoitan tuota asianajajan ryysyihin puettua\nmiestä.\n\n-- Asianajaja! Erehdytte, hän tavoittelee prikaatikenraalin arvoa.\nEttekö ole kuullut puhuttavan Longuy'sta?\n\n-- Onko se todella hän? -- sanoi neiti de Verneuil pelästyneenä. --\nJa sellaisia ihmisiä te pidätte palveluksessanne!\n\n-- Hiljemmin! hän voisi kuulla puheenne. Näettekö tuon toisen, joka\nparaikaa rouva du Guan kanssa keskustelee rangaistavista seikoista?\n\n-- Tuonko mustiin puetun herrasmiehen, joka näyttää tuomarilta?\n\n-- Se on yksi asiamiehistämme, la Billardière, Bretagnen\nparlamenttineuvoksen poika. Luullakseni on hänen nimensä Flamet.\nHänellä on ruhtinasten luottamus.\n\n-- Ja hänen vieressään seisoja, tuo joka juuri panee\npolttosavi-piippuunsa, ja joka kaikkine sormineen painaa tupakkaa\npiipunpesään, kuin moukka ainakin? -- kysyi neiti de Verneuil nauraen.\n\n-- Tarkkanäköisyytenne on oivallinen! Hän on tuon naishenkilön\nmies-vainajan entinen metsänhoitaja. Hän johtaa erästä komppaniaa,\njonka lähetän kansalliskaartia vastaan. Hän ja Marche-à-Terre ovat\nehkä tunnollisimmat palvelijat, mitä kuninkaalla on täällä.\n\n-- Mutta tuo nainen, kuka hän on?\n\n-- Hänkö, no niin, hän on Charetten viimeinen rakastajatar. Hänellä\non suuri kyky vaikuttaa kaikkiin näihin ihmisiin.\n\n-- Pysyikö tämä nainen uskollisena tuolle kuuluisalle miehelle?\n\nMarkiisi ei vastannut muuten, kuin hymyilemällä epäilevästi.\n\n-- Kunnioitatteko häntä?\n\n-- Te olette totisesti hyvin utelias.\n\n-- Tuo nainen on viholliseni, hän kun ei enää voi olla\nkilpailijattareni, -- sanoi nauraen neiti de Verneuil; -- annan\nhänelle anteeksi hänen entiset hairahduksensa, antakoon hän\nminullekin anteeksi. Entä tuo viiksiniekka upseeri?\n\n-- Hänen nimeänsä en kernaasti mainitse. Hän tahtoo salamurhan kautta\nraivata pois ensimäisen konsulin. Joko hän onnistuu tai epäonnistuu,\nkuulette hänestä myöhemmin puhuttavan, hän kyllä tulee kuuluisaksi.\n\n-- Ja te olette tullut tänne johtamaan tällaista väkeä?... --\nsanoi neiti de Verneuil kammoa uhkuen. -- Nämä siis ovat kuninkaan\npuolustajia. Missä siis ovat aateliset ja ylimykset?\n\n-- He ovat hajaantuneet kaikkiin Europan hoveihin, -- sanoi\nmarkiisi ylimielisenä. -- Kukas pestaisi kuninkaat, ministeristöt\nja heidän sotajoukkonsa Bourbonien hallitsijasuvun palvelukseen ja\nsyöksisi ne tätä tasavaltaa vastaan, joka uhkaa kuolemalla kaikkia\nkuningaskuntia, ja yhteiskuntajärjestystä täydellisellä häviöllä!...\n\n-- Olkaa siis te, -- sanoi Marie ollen jalon mielenliikutuksen\nvaltaama, -- puhdas lähde, josta ammennan ne aatteet, jotka vielä\ntarvitsen... siihen suostun kernaasti. Mutta sallikaa minun\npitää se vakaumukseni, että te olette ainoa ylimys, joka täyttää\nvelvollisuutensa ahdistaessanne Ranskaa ranskalaisten, eikä\nmuukalaisten avulla. Minä olen nainen ja tunnen, että jos lapseni\nlöisi minua vihan vimmassa ollessaan, voisin antaa sille anteeksi;\nmutta jos se kylmäverisenä katselisi, kun tuntematon henkilö repisi\nminut kappaleiksi, pitäisin sitä hirviönä.\n\n-- Te tulette aina pysymään tasavaltalaisena, -- sanoi markiisi\nollen suloisen huumauksen valtaama, sillä nuo ylevät sanat olivat\nvahvistaneet hänen luulojaan.\n\n-- Tasavaltalainen? En, en enää ole tasavaltalainen. En kunnioittaisi\nteitä, jos te taipuisitte ensimäisen konsulin tahtoon. Mutta en\nliioin tahtoisi nähdä teitä henkilöitä johtamassa, jotka ryöstävät\nyhtä Ranskan kolkkaa, vaan eivät tee hyökkäystä koko Ranskaa vastaan.\nKenen edestä te taistelette? Mitä odotatte kuninkaalta, jonka\nteidän kätenne nostavat valtaistuimelle? Eräs nainen on jo kerran\nsuorittanut tämän kauniin mestarityön, ja vapautettu kuningas salli,\nettä hänet elävältä poltettiin... Nuo ihmiset ovat Herran voideltuja,\nja vaarallista on kajota sellaiseen, joka on pyhitettyä. Antakaa\nyksistään Jumalan asettaa, syöstä pois ja jälleen kohottaa heidät\nistumaan purppurajakkaralle. Jos olette punninnut palkintoa, joka\nsiitä teille lankeaa, olette te minun silmissäni kymmenen kertaa\nsuurempi kuin mitä luulin; polkekaa minua silloin jalkoihinne, jos\ntahdotte, minä sen sallin ja olen oleva onnellinen.\n\n- Te olette hurmaava. Älkää vaan esittäkö oppianne noille herroille\n-- jäisin silloin helposti ilman sotilaita.\n\n-- Oi, jos te antaisitte minun käännyttää teidät, pakenisimme täältä\ntuhannen peninkulman päähän.\n\n-- Nuo miehet, joita te näytte halveksivan, osaavat kuolla\ntaistelussa, -- virkkoi markiisi vakavana, -- ja heidän vikansa\nunhoittuvat. Ja jos muuten pyrintöni saavuttavat menestystä, tulevat\nvoiton laakerit epäilemättä peittämään kaiken!\n\n-- En näe täällä muuta kuin teidät, joka panisi jotain alttiiksi.\n\n-- En ole ainoa, -- vastasi markiisi vilpittömän vaatimattomasti. --\nTuolla näette kaksi uutta vendéelaista johtajaa. Toinen heistä, jota\nolette kuullut mainittavan \"Isoksi Jaakoksi\", on kreivi de Fontaine;\ntoinen on la Billardière, jonka jo teille äsken osoitin.\n\n-- Entä unhoitatteko Quiberonin, jossa la Billardière näytteli mitä\nomituisinta osaa?... -- huomautti Marie, jossa heräsi muuan muisto.\n\n-- La Billardière on ottanut paljon hartioilleen, uskokaa minua. Se\nei tanssi ruusuilla, joka palvelee ruhtinaita...\n\n-- Te saatte minut vapisemaan! -- huudahti Marie. -- Markiisi,\n-- sanoi hän äänessä väre, joka näytti ilmaisevan, että hän\npersoonallisista syistä salasi jotain, -- yksi ainoa hetki riittää\nkukistamaan harhaluulon ja paljastamaan salaisuuksia, joista riippuu\nuseiden ihmisten elämä ja onni...\n\nHän vaikeni ikäänkuin olisi pelännyt sanovansa liikaa ja jatkoi\nsitten:\n\n-- Minulla olisi tärkeätä tietää, että tasavallan sotilaita ei uhkaa\nvaara.\n\n-- Minä olen kyllä varuillani, -- sanoi markiisi hymyillen,\npeittääkseen mielenliikutustaan. -- Mutta älkää enää puhuko minulle\nsotilaistanne, olenhan aatelismiehen sanalla taannut heidän\nturvallisuutensa.\n\n-- Ja muuten, mikä oikeus minulla olisikaan ohjata teitä? Olkaa\nte meidän kesken aina käskijä. Johan sanoin teille, että orjan\nhallitseminen syöksisi minut epätoivoon.\n\n-- Herra markiisi, -- kysyi kunnioittavasti majuri Brigaut,\nkatkaisten tämän keskustelun, -- tulevatko siniset viipymään täällä\nkauan?\n\n-- He lähtevät heti kun ovat levänneet, -- huudahti Marie.\n\nMarkiisi loi tutkivia katseita koolla olevaan seuraan, huomasi siinä\nlevottomuutta, poistui neiti de Verneuilin luota ja antoi rouva\ndu Guan tulla sijaansa seuraa pitämään. Tämän naisen naamari oli\nhymyilevä, mutta kavala, eikä sitä häirinnyt nuoren päällikön katkera\nilme.\n\nSamana hetkenä Francine tukahutti äkillisen huudahduksensa. Neiti de\nVerneuil näki uskollisen toverinsa rientävän viereiseen huoneeseen,\nkatsoi rouva du Guahan, ja hänen hämmästyksensä kiihtyi, kun hän\nnäki tuon naisen kasvoille leviävän kalpeuden. Hän oli utelias\ntietämään, mikä oli syynä Francinen äkilliseen poistumiseen, ja\nlähestyi ikkunasyvennystä, minne kilpailijattarensa seurasi häntä\nhaihduttaakseen varomattomasti kyllä herättämänsä epäluulon ja\nhymyili hänelle sanomattoman ilkeästi, kun molemmat katsahdettuaan\nlammikolle palasivat kamiinin ääreen. Marie ei ollut huomannut\nmitään, mikä olisi selittänyt Francinen poistumisen; rouva du Gua oli\nmielissään siitä, että hänen tahtoaan noudatettiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLammikko, jonka rannalta Marche-à-Terre oli tuon naisen viittauksesta\nilmestynyt linnan pihalle, oli, kuten mainittiin, puutarhaa\nsuojelevan ojan yhteydessä, jonka polveilevista mutkista kohosi sumua\nja joka paikoittain oli lammen levyinen, paikoittain taas kapea.\nVuolas ja kirkas vesi huuhteli jyrkkiä rantoja muutaman sylen päässä\nlinnan ikkunoista.\n\nFrancine katseli veden pinnassa olevia mustia juovia, jotka\nheijastuivat siihen vanhojen piilipuiden latvoista, ja näki\najatuksiin vaipuneena, miten hiljainen tuuli tasaisesti heilutti\nniiden oksia. Mutta äkkiä hän luuli näkevänsä yhden tuollaisen\nvarjokuvan veden peilissä liikkuvan epätasaisesti ja tavalla, joka\nilmaisi elävää olentoa. Tuo kuvio, vaikkakin epämääräinen, näytti\nmiehen varjolta. Sittenkin hän vaan tahtoi luulla tätä ilmiötä\nlehtien lomitse heijastuvan kuutamon vaikutukseksi.\n\nMutta pian näyttäytyi ihmispää, ja sitten useita kauempana.\nRantapenkereen pensaat taipuivat ja kohosivat rajusti. Francine\nnäki silloin tuon pitkän pensasaidan hiljaa liikkuvan, kuin\nsatumaiset intialaiset käärmeet. Sitten siellä täällä piikkiherne- ja\norjantappurapensaissa loisti kirkkaita valopilkkuja, jotka vaihtoivat\npaikkaa. Pinnistäen tarkkaavaisuuttaan Marche-à-Terren lemmitty luuli\ntuntevansa ensimäisen noista tummista haamuista, jotka liikkuivat\näkkiä vilkastuneella rannalla. Vaikka tämän miehen ääripiirteet\nolivatkin kovin epäselvät, ilmaisi Francinen sydämen tykintä hänelle,\nettä hän näki edessään Marche-à-Terren.\n\nYksi ainoa kädenliike tarjosi hänelle osviittaa, ja kärsimättömän\nuteliaana näkemään eivätkö nämä salaperäiset liikkeet viitanneet\njohonkin petokseen, hän riensi pihalle. Saavuttuaan keskelle\nnurmikkoa hän katseli vuoroin molempia lammikkopenkereitä,\nhuomaamatta asumattoman siipirakennuksen vastapäätä olevalla rannalla\nmitään merkkejä tuosta salaisesta liikkeestä. Hän kuunteli tarkoin ja\nkuuli viimein hiljaista kahinaa, joka muistutti villipedon askelia\nmetsän hiljaisuudessa.\n\nHän säpsähti, mutta ei silti pelännyt. Joskin hän vielä oli nuori\nja viaton, uteliaisuus johti hänen mieleensä juonen. Hän huomasi\npostivaunut ja juoksi piiloittautumaan niihin, pistäen esiin päänsä\nyhtä varovasti kuin jänis, jonka korvaan on tunkenut kaukaisen\nmetsästysretken pauhu. Hän näki Pille-Michen tulevan ulos tallista.\nTämän chouanin seurassa oli kaksi maalaista, ja kaikki kolme\nkantoivat olkilyhteitä. He levittivät nämä pitkän makuusijan tavoin\nasumattoman siipirakennuksen eteen, joka oli sen lammen rannan\npuolella, missä chouanit salaperäisesti häärivät valmistaen jotain\nkamalaa sotajuonta.\n\n-- Annat heille olkia, ikäänkuin heidän todella olisi määrä nukkua\ntuossa... Jo nyt riittää, Pille-Miche... -- sanoi raaka ja käheä\nääni, jonka Francine tunsi.\n\n-- Eivätkö he sitten tule siinä nukkumaan? -- kysyi Pille-Miche,\npäästäen leveän ja typerän naurun. -- Mutta etkö pelkää, että Gars\nsuuttuu? -- hän lisäsi niin hiljaa, ettei Francine sitä kuullut.\n\n-- Suuttukoon vaan, -- sanoi puoliääneen Marche-à-Terre; -- mutta\njoka tapauksessa olemme tappaneet sinisiä, ja se on pääseikka. -- Kas\ntuossa ajoneuvot, -- hän äkkiä virkkoi, -- jotka meidän on kahden\nlykättävä vajaan.\n\nPille-Miche veti aisasta, ja Marche-à-Terre työnsi pyörästä niin\nrajusti, että Francine yks kaks huomasi olevansa vajassa, ja\nvähällä joutuvansa siihen teljetyksi, ennenkuin oli ehtinyt punnita\ntilannettaan.\n\nPille-Miche palasi sitten ulos kantamaan toisten mukana\nomenaviini-tynnyriä, jonka sisällyksen markiisi oli käskenyt\njakaa turvasaaton sotilaille. Marche-à-Terre kulki vaunujen ohi,\npoistuakseen vajasta ja sulkeakseen sen oven, kun hän tunsi käden\npysäyttävän hänet, tarttumalla hänen vuohentaljansa pitkiin\nkarvoihin. Hän tunsi silmät, joiden lempeys vaikutti häneen kuin\ntaika, ja oli hetken aikaa kuin lumottu. Francine hyppäsi ketterästi\nalas vaunuista ja sanoi hänelle, äänessä tuollainen ahdistava sävy,\njoka sulostuttaa kiihtynyttä naista:\n\n-- Pierre, mitä tietoja toitkaan matkalla tuolle naiselle ja hänen\npojalleen? Mitä puuhataan täällä? Miksi sinä hymyilet? Minä tahdon\nkaiken tietää.\n\nNämä sanat loivat chouanin kasvoihin ilmeen, jota Francine ei ennen\nollut nähnyt. Bretagnelainen vei lemmittynsä ovelle, siinä hän käänsi\nhänen kasvonsa kuunvaloon päin ja vastasi, luoden häneen hirvittäviä\nkatseita:\n\n-- Niin, kautta kadotukseni, Francine, minä sen sinulle sanon, mutta\nensin sinun täytyy vannoa tämän rukousnauhan kautta.\n\nJa hän otti esiin vuohenvuotansa alta vanhan rukousnauhan.\n\n-- Tämän pyhän esineen kautta, jonka tunnet, -- hän jatkoi, -- sinun\ntäytyy vannoa vastaavasi minulle totuuden yhteen ainoaan kysymykseen.\n\nFrancine punastui ja katseli rukousnauhaa, joka epäilemättä oli\nheidän rakkautensa pantti.\n\n-- Tämän rukousnauhan kautta, -- jatkoi chouani liikutettuna, -- sinä\nvannoit...\n\nHän ei lopettanut. Francine painoi kätensä hurjan rakastajansa\nhuulille, pakoittaakseen hänet vaikenemaan.\n\n-- Tarvitseeko minun vannoa? -- hän kysyi.\n\nMarche-à-Terre tarttui lempeästi lemmittynsä käteen, katseli häntä\nhetken ja jatkoi:\n\n-- Onko neitisi nimi todella de Verneuil?\n\nFrancine oli niin tyrmistynyt, että hänen käsivartensa riippuivat\nrentoina, luomensa vaipuivat alas, päänsä kumartui povelle ja kalpeus\npeitti kasvot.\n\n-- Tuo neiti on lutka! -- huudahti Marche-à-Terre hirvittävällä\näänellä.\n\nKun hän oli lausunut nämä sanat, tuo soma käsi vielä kerran peitti\nhänen huulensa, mutta tällä kertaa hän hurjasti väistyi taaksepäin.\nBretagnelais-nainen ei enää nähnyt edessään rakastajaansa, vaan\nvillipedon kaikessa inhoittavassa eläimellisyydessään. Chouanin\nkulmakarvat olivat rajusti yhteenpuristetut, hänen huulensa\nvetäytyivät erilleen ja hän näytti hampaitaan kuin koira, joka\npuolustaa herraansa.\n\n-- Jätin sinut kukkana, ja tapaan sinut jälleen sontana. Oi, miksi\nerosinkaan sinusta? -- Te olette tulleet tänne kavaltamaan meitä,\nluovuttamaan Garsia!\n\nNämä lauseet olivat enemmän kiljuntaa kuin puhetta. Vaikka Francine\noli peloissaan, uskalsi hän kuitenkin tämän viime syytöksen johdosta\nkatsoa silmiin tuota hurjaa miestä; hän loi häneen enkelinkaltaiset\nsilmänsä ja vastasi tyynesti:\n\n-- Kautta autuuteni, se ei ole totta. Tämän on tuo häijy nainen\npannut sinun päähäsi...\n\nMarche-à-Terre painoi vuorostaan päänsä alas. Sitten Francine tarttui\nhänen käteensä:\n\n-- Pierre, miksi me kaksi sekaannummekaan kaikkeen tähän. Kuulehan,\nen ymmärrä, miten sinä näitä asioita käsität, sillä minä en niistä\nkäsitä mitään. Mutta muista, että tämä kaunis ja ylhäinen nainen\non minun hyväntekijäni; hän on sinunkin hyväntekijäsi, ja me kaksi\nelämme kuin siskokset. Hänelle ei koskaan saa tapahtua mitään pahaa,\nniin kauan kuin me kaksi olemme häntä lähellä, ei ainakaan meidän\neläessämme. Vanno se minulle. Tässä suhteessa en luota nykyhetkellä\nkehenkään muuhun kuin sinuun.\n\n-- Minä en ole se, joka täällä käskee, -- sanoi chouani äreästi.\n\nHänen kasvonsa synkkenivät. Francine tarttui hänen pitkiin riippuviin\nkorviinsa ja väänteli niitä hiljaa, ikäänkuin olisi hyväillyt kissaa.\n\n-- Kas niin, lupaa minulle, -- jatkoi Francine, huomatessaan,\nettä hän ei enää ollut niin ankara, -- lupaa minulle käyttäväsi\nhyväntekijämme turvallisuudeksi kaiken vaikutusvaltasi.\n\nMarche-à-Terre pudisti päätään, ikäänkuin olisi epäillyt menestystä,\nja tämä ele pani Francinen vapisemaan. Tänä jännittävänä hetkenä\nturvajoukko oli saapunut linnan läheiselle tielle. Sotilasten\naskelten töminä ja heidän aseidensa kolina nostivat kaiun pihasta ja\nnäyttivät tekevän lopun Marche-à-Terren epäröimisestä.\n\n-- Ehkä pelastan hänet, -- sanoi hän lemmitylleen, -- jos voit saada\nhänet pysymään sisällä rakennuksessa. Ja tapahtukoon mitä tahansa,\nniin pysy siellä hänen kanssaan, ja vaietkaa kuin muuri; muuten en\nvastaa mistään!\n\n-- Lupaan sen sinulle, -- vastasi Francine pelästyksissään.\n\n-- No hyvä, palaa siis sisälle. Mene sinne viipymättä ja salaa\npelkosi kaikilta, emännältäsikin.\n\n-- Sen teen.\n\nFrancine puristi chouanin kättä. Tämä katsoi häneen isällisesti\nhänen rientäessään nopeana kuin lintu linnan portaille. Itse chouani\npujahti pensasaitaansa kuin näyttelijä, joka pakenee kulissiin\nesiripun noustessa murhenäytelmän alussa.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Kuulehan, Merle, tämä paikka näyttää minusta rotanloukulta, --\nsanoi Gérard astuessaan linnan pihalle.\n\n-- Kyllä sen huomaan, -- vastasi kapteeni huolestuneena.\n\nMolemmat upseerit asettivat ensi toimekseen vahtisotamiehiä\nturvaamaan linnatietä ja porttia, sitten he loivat epäileviä katseita\nlammikkojen penkerille ja ympäröivään maisemaan. -- Joutavia!\n-- sanoi Merle, -- meidän täytyy joko luottavaisina astua tähän\nhökkeliin tai olla ollenkaan sisään astumatta.\n\n-- Menkäämme siis sisälle, -- sanoi Gérard. Päällikkö päästi yhdellä\nainoalla sanalla sotilaat omiin hoteisiinsa, ja nämä pystyttivät\npyssynsä yhteen kimppuun ja istuutuivat olkivuoteen eteen, jonka\nkeskellä oli omenaviini-tynnyri. He muodostivat pieniä ryhmiä, joille\npari maalaismiestä alkoi jaella voita ja ruisleipää. Markiisi nouti\nmolemmat upseerit saliin. Astuttuaan ylös portaita, Gérard katsasti\nlinnan molempia siipirakennuksia, joiden yli vanhat kuuset levittivät\ntummia oksiaan, ja kutsui luokseen Beau-Piedin ja Clef-des-Coeursin.\n\n-- Teidän molempien on mentävä tarkastusretkelle puutarhaan.\nNuuskikaa siellä pensasaidat, ymmärrättekö? Asettakaa sitten vahti\npihalla olevan sotilasryhmän eteen.\n\n-- Voimmeko virittää nuotiovalkeamme ennenkuin lähdemme\ntiedusteluretkelle, herra ajutantti? -- kysyi Clef-des-Coeurs.\n\nGérard nyökäytti myöntäen päätään.\n\n-- Näet itse, Clef-des-Coeurs, -- sanoi Beau-Pied, -- että ajutantti\ntekee tyhmästi, pistäessään päänsä tähän ampiaispesään. Jos Hulot\nvielä olisi päällikkömme, ei hän koskaan olisi eksynyt tänne. Olemme\ntäällä kuin suljetussa kattilassa ikään.\n\n-- Oletpa sinä tyhmä, -- virkkoi Clef-des-Coeurs, -- sinä\npilkkakirvesten kuningas, etkö hoksaa, että tämä talo-pahainen on\nsen sulottaren linna, jota meidän hilpeä Merlemme hakkailee. Ja\ntotisesti tämä kapteenien kruunu nai tuon neitosen, se on selvä\nkuin puhdistettu pistin. Tuollainen tyttö tulee tuottamaan kunniaa\npuoliprikaatille.\n\n-- Se on totta, -- virkkoi Beau-Pied. -- Voithan vielä lisätä, että\ntuossa on hyvää omenaviiniä, mutta minua ei haluta juoda sitä noiden\nkirottujen pensasaitojen edessä. Muistan yhä vielä, kuinka Larose\nja Vieux-Chapeau hoippuroivat alas Pèlerine-vuoren maantien ojaan.\nMuistan elinikäni tuon Larose-paran niskapalmikon, se oli suorana\nilmassa kuin suuren portin kolkutusvasara.\n\n-- Ystäväni Beau-Pied, sinulla on sotamieheksi liian paljon\n_mielikuvittelua_. Sinun pitäisi tehdä runoja Kansallis-akatemiaan.\n\n-- Jos minulla on liian paljon mielikuvitusta, -- vastasi Beau-Pied,\n-- ei sinulla ole sitä rahtuakaan, ja kestäisi koko kauan, ennenkuin\nsinusta tulisi konsuli.\n\nSoturijoukon naurunremahdus teki lopun tästä keskustelusta, sillä\nClef-des-Coeurs ei patruunalaukustaan löytänyt mitään, minkä olisi\nnakannut vastaukseksi.\n\n-- Tule nyt kierrokselle. Minäpä lähden oikealle, -- sanoi Beau-Pied.\n\n-- No hyvä, lähden tästä sitten minä vasemmalle, -- sanoi hänen\ntoverinsa. -- Mutta maltahan hetkinen! Tahdonpa juoda lasin\nomenaviiniä, kurkkuni on kutistunut kuivaksi kuin iholaastari-reunus,\njoka ympäröi Hulot'n kaunista univormulakkia.\n\nPuutarhan vasen puoli, jota Clef-des-Coeurs ei heti lähtenyt\ntarkastamaan, oli onnettomuudeksi juuri se vaarallinen lammikon\nranta, jossa Francine oli nähnyt miehiä liikkuvan. Kaikki on sodassa\nsattuman kauppaa.\n\nAstuessaan sisälle saliin ja tervehtiessään koollaolijoita, Gérard\ntähysteli tarkkaan eri henkilöitä. Epäluulo palasi entistään\nvoimakkaampana hänen mieleensä, hän meni joutuin neiti de Verneuilin\nluo ja kuiskasi:\n\n-- Luulen, että teidän on pikimmiten lähdettävä täältä, emme ole\ntäällä turvassa.\n\n-- Pelkäisittekö minun kotonani? -- neiti kysyi nauraen. -- Olette\ntäällä paremmin turvassa kuin Mayennessa.\n\nNainen vastaa aina varmasti rakastajastaan. Molemmat upseerit\nrauhoittuivat siis hiukan. Sinä hetkenä vieraat lähtivät ruokasaliin,\nvaikka tosin joku ohimennen mainitsi, että eräs tärkeä pöytävieras,\njota odotettiin, ei vielä ollut saapunut.\n\nVallitsevan hiljaisuuden aikana, joka on tavallinen aterian alussa,\nneiti de Verneuililla oli tilaisuus tarkastaa tätä seuraa, joka oli\nkoolla asianhaarojen vallitessa, mitkä hän tavallaan oli aiheuttanut\nsillä ajattelemattomalla menettelyllä, mitä huikentelevaiset naiset\nelämänsä tähdellisinä hetkinä noudattavat.\n\nYksi seikka häntä äkkiä hämmästytti. Molemmat tasavaltalaiset\nupseerit hallitsivat tätä seuraa kasvojensa juhlallisella sävyllä.\nHeidän pitkät hiuksensa, jotka olivat luodut taaksepäin ohimoilta ja\nyhdistetyt kookkaaksi niskapalmikoksi, painoivat heidän otsilleen\nnoita viivoja, jotka antavat nuorille kasvoille niin avomielisen ja\njalon leiman. Heidän nukkavierut siniset takkinsa kuluneina punaisine\nrinnusliepeineen; kaikki, yksinpä marsseista selkäpuolelle valuneet\nolkanauhat, jotka koko armeijassa, päälliköissäkin ilmaisivat, että\nheiltä puuttuivat vaipat -- kaikki tämä saattoi nämä kaksi soturia\neroamaan niistä miehistä, joiden keskellä he istuivat.\n\n\"Oh, tuossa on kansa, vapaus!\" -- ajatteli neiti de Verneuil. -- \"Ja\ntuossa on mies, kuningas, etuoikeudet!\"\n\nHän ei malttanut olla ihailematta Merlen kasvoja, niin täydesti tämä\nhilpeä soturi vastasi käsitystä noista ranskalaisista sotureista,\njotka keskellä luotisadetta viheltelevät jotain laulua ja jotka eivät\nunhoita kompasanaa nähdessään toverinsa tekevän huonon kuperkeikan.\nGérard herätti kunnioitusta. Vakavana ja täynnä kylmäverisyyttä\nnäytti hän omaavan tuollaisen tasavaltalaissielun, joita tähän aikaan\nviljalti kohtasi ranskalaisessa sotaväessä, mihin jalosti salattu\nuhrautuvaisuus loi siihen asti tuntemattoman tarmon.\n\n\"Siinä on yksi suurituumaisia miehiäni\", -- ajatteli neiti de\nVerneuil. -- \"Nojaten nykyisyyteen, jota hallitsevat, he hävittävät\nmenneisyyden, mutta tekevät sen tulevaisuuden hyväksi...\"\n\nTämä ajatus saattoi hänet surulliseksi, se kun ei soveltunut hänen\nihailijaansa, ja tähän hänen huomionsa nyt kiintyi, hän kun hänen\nkauttansa aikoi toisen ihailun muodossa kostaa tasavallalle, jota\njo vihasi. Nähdessään markiisin noiden miesten ympäröimänä, jotka\nolivat kyllin rohkeita, kiihkoisia ja tulevia etujaan muistavia,\nahdistaakseen voitokasta tasavaltaa, he kun siten toivoivat\njälleen pystyttävänsä kuolleen kuningasvallan, jälleen asettavansa\noikeuksiinsa kielletyn uskonnon, maanpaossa olevat ruhtinaat ja\nriistetyt edut, -- hän ajatteli:\n\n\"Tällä ei ole vähemmän merkitystä kuin tuolla toisella; sillä seisoen\nraunioilla, hän tahtoo menneisyydestä tehdä tulevaisuutta.\"\n\nTämä nainen, jonka mieli oli täynnä kuvia, epäröi, mitkä hyväksyisi,\nnuoretko, vai vanhat ranniot. Tosin hänen omatuntonsa huusi että\ntoinen noista miehistä taisteli yhden ihmisen, toinen koko maan\npuolesta. Mutta tunteen tietä hän oli tullut sille kehitysasteelle,\njolle järkikin vie, nimittäin siihen vakaumukseen, että kuningas on\nsama kuin valtakunta.\n\nKuullessaan viereisessä salissa kaikuvat miehen askeleet, markiisi\nnousi ja meni tulijaa vastaan. Hän tunsi hänet odotetuksi vieraaksi,\njoka hämmästyi nähdessään koolla olevan seuran ja aikoi sanoa\njotakin. Mutta Gars antoi hänelle tasavaltalaisten huomaamatta merkin\nvaieta ja viittasi häntä istuutumaan aterialle.\n\nMolemmat tasavaltalaiset upseerit rupesivat taas tarkkaamaan\nisäntiensä kasvoja, ja heidän aikaisemmat epäluulonsa näyttivät\njälleen heräävän. Abotti Gudinin pappispuku ja chouanien omituiset\nvaatteet kehoittivat heitä pitämään varansa. He lisäsivät\nsilloin tarkkaavaisuuttaan ja huomasivat huvittavia vastakohtia\npöytävieraiden esiintymisessä ja puheissa. Toisten korostama\ntasavaltaisuus oli liioiteltu, ja yhtä silmäänpistäviä olivat\ntoisten ylimykselliset elkeet. Eräät heidän yllättämänsä katseet,\njotka markiisi vaihtoi vieraittensa kanssa, eräät varomattomasti\nlausutut kaksimieliset sanat, mutta ennen kaikkea partainen juova,\njoka koristi muutamien vieraiden kaulaa, ja jota he varsin huonosti\nsalasivat kaulaliinoihinsa, aukaisivat lopullisesti molemmille\nupseereille totuuden, joka selvisi heille yhtaikaa.\n\nHe ilmaisivat toisilleen yhteiset ajatuksensa katseillaan, sillä kun\nrouva Gua taitavasti kyllä oli eroittanut heidät toisistaan, oli\nheidän pakko puhua silmäkieltä. Heidän tilanteensa vaati taitavaa\nmenettelyä. He eivät tietäneet, olivatko linnan herroja, vai oliko\nheidät houkuteltu satimeen, oliko neiti de Verneuil petetty vai oliko\nhän rikostoverina tässä selittämättömässä seikkailussa. Mutta muuan\ntapaus joudutti käännettä, ennenkuin he olivat ehtineet käsittää sen\nkoko vakavuutta.\n\nÄsken saapunut pöytävieras oli kookas ja roteva, punoittava\nkasvoiltaan, eteenpäin kumartunut astuessaan, ja hän näytti\npuhaltavan runsaasti ilmaa tieltään sekä luulevan, että kaikki olivat\nvelkapäät katselemaan etupäässä häntä. Huolimatta aatelissäädystään\nhän oli ottanut elämän pilan kannalta, jolla on saatava niin paljo\nhuvia kuin suinkin.\n\nMutta vaikka hän jumaloitsikin itseään, hän oli hyväntahtoinen,\nkohtelias ja henkevä kuten ne aatelismiehet, jotka saavutettuaan\nkasvatuksensa hovissa palaavat maatiloilleen eivätkä koskaan voi\nkäsittää, että he siellä kahdenkymmenen vuoden kuluttua ovat\nummehtuneet. Tällaiset ihmiset esiintyvät järkähtämättömän varmasti\ntahdittomina, sanovat sukkelasti jonkun sopimattoman seikan,\npidättyvät taitavasti hyvää tekemästä ja näkevät uskomattoman paljon\nvaivaa, joutuakseen lopulta ansaan.\n\nKäsiteltyään haarukkaa tavalla, joka ilmaisi suursyömäriä, hän voitti\nhukatun ajan ja malttoi luoda yleiskatsauksen pöytävieraisiin. Hänen\nhämmästyksensä oli suuri, kun hän huomasi molemmat tasavaltalaiset\nupseerit, ja hän tiedusteli katseella asiaa rouva du Gualta, joka\nvastauksen asemesta hänelle osoitti neiti de Verneuiliä. Huomattuaan\ntämän houkuttelevan kaunottaren, jonka sulous alkoi tukahuttaa rouva\ndu Guan alussa kiihoittamia paheksumisen tunteita, lihava tuntematon\npöytävieras väänsi kasvonsa tuollaiseen hävyttömään ja ivalliseen\nhymyyn jossa näyttää piilevän kokonainen rivo tarina.\n\nHän kumartui vierustoverinsa puoleen, jonka korvaan kuiskasi pari\nsanaa, ja nämä sanat, jotka pysyivät Marielle ja upseereille\nsalaisuutena, vaelsivat korvasta korvaan, suusta suuhun, kunnes\nsaapuivat sen miehen sydämeen, johon iskivät kuolettavan haavan.\nVendéelaisten ja chouanien päälliköt käänsivät julman uteliaina\nkatseensa markiisi Montauraniin. Rouva du Guan katseet siirtyivät\nilosta säteillen markiisista hämmästyneeseen neiti de Verneuiliin.\nUpseerit olivat levottomat ja katsoivat toisiinsa epäröivinä,\nodottaessaan tämän eriskummaisen kohtauksen päätöstä.\n\nSitten haarukat äkkiä jäivät joka kädessä toimettomiksi, salissa\nvallitsi hiljaisuus, ja kaikki katseet kohdistuivat Garsiin.\nHirvittävä raivo puhkesi esiin näillä terveen punoittavilla\nkasvoilla, jotka seuraavassa tuokiossa muuttuivat kelmeiksi kuin vaha.\n\nNuori johtaja kääntyi sen vieraan puoleen, jonka suusta tämä\nmyrkyllinen käärmeenpisto oli lähtenyt, ja kysyi synkällä äänellä:\n\n-- Kuolema ja kirous, herra kreivi, onko tämä totta?\n\n-- Kautta kunniani se on totta, -- vastasi kreivi, kumartaen\njuhlallisesti.\n\nMarkiisi loi hetkeksi katseensa maahan, mutta hän kohotti ne heti,\nsuunnaten ne Mariehin, joka oli seurannut tätä selkkausta ja nyt\nvastasi tähän kuolettavan vihamieliseen katseeseen.\n\n-- Antaisin henkeni, jos heti paikalla saisin kostaa, -- hän sanoi\npuoliääneen.\n\nRouva du Gua tajusi tämän lauseen ainoastaan huulien liikkeestä ja\nhymyili nuorelle miehelle kuin ystävälle ainakin, jonka epätoivo on\npäättyvä.\n\nYlenkatse neiti de Verneuilia kohtaan kuvastui kaikkien kasvoissa\nja nosti molempien tasavaltalaisten paheksumisensa huippuunsa. He\nnousivat äkkiä.\n\n-- Mitä haluatte, kansalaiset? -- kysyi rouva du Gua.\n\n-- Miekkojamme, _kansalainen_, -- vastasi ivallisena Gérard.\n\n-- Ette niitä tarvitse pöydän ääressä, -- huomautti markiisi.\n\n-- Emme tosin aterioimiseen, mutta aiomme tässä uusia leikin, jonka\ntunnette, -- sanoi Gérard palaten pöydän ääreen. -- Tässä näemme\ntoisemme hiukan lähempää kuin Pèlerine-vuorella.\n\nKoolla oleva seura tyrmistyi. Samassa pamahti pihalla yhteislaukaus,\njoka molempien upseerien korvissa kajahti peloittavana. Molemmat\nupseerit hyökkäsivät kuistille. He näkivät sataan nousevan joukon\nchouaneja, jotka tähtäsivät muutamiin ensi laukauksesta eloon\njääneihin sinisiin, ampuen heitä kuin jäniksiä. Nämä bretagnelaiset\nhyökkäsivät esiin rannalta, mihin Marche-à-Terre oli sijoittanut\nheidät hengen uhalla; sillä tämän kahakan kestäessä ja viimeisten\npyssynlaukausten jälkeen kuuli kuolevien huutojen läpi muutamien\nchouanien kaatuvan veteen, mihin vierivät kuin kivet syvyyteen.\nPille-Miche tähtäsi Gérardiin, Marche à-Terre piti kurissa Merleä.\n\n-- Kapteeni, -- sanoi markiisi kylmästi Merlelle, toistaen samat\nsanat, jotka tasavaltalainen oli hänelle lausunut, -- nähkääs,\n_miehet ovat kuin tuhkapuun marjat, ne kypsyvät oljilla_.\n\nJa viittauksella hän osoitti sinisten turvasotureita, jotka lepäsivät\nkuolleina oljilla, missä chouanit surmasivat viimeiset hengissä\nolevat ja riisuivat vaatteet kaatuneilta.\n\n-- Olinhan oikeassa sanoessani, etteivät sotilaanne astu\nPèlerine-vuorelle asti, -- jatkoi markiisi. -- Luulenpa myös, että\nteidän päänne on oleva täynnä lyijyä ennen kuin minun pääni, vai mitä\narvelette?\n\nMontauranilla oli kamala tarve päästää raivonsa täysin purkautumaan.\nHänen ivansa voitettua kohtaan, tämä julma ja salakavala\nsotilaallinen teurastus, joka oli toimeenpantu ilman hänen käskyänsä,\nmutta jonka hän nyt hyväksyi, vastasi hänen sydämensä salaisia\ntoivomuksia. Raivossaan hän olisi tahtonut tuhota koko Ranskan.\nSurmatut siniset, molemmat elossa olevat upseerit, kaikki viattomina\nsiihen rikokseen, jolle hän vaati kostoa, olivat hänen käsissään kuin\nkortit, jotka peluri epätoivoissaan repii rikki.\n\n-- Kernaammin tahdon kuolla samoin kuin sotilaani, kuin olla\nvoittajana teidän tavallanne, -- sanoi Gérard.\n\nSitten hän nähdessään soturinsa alastomina ja verisinä huudahti:\n\n-- Surmata heidät noin, salakavalasti ja raukkamaisesti!\n\n-- Samoin kuin Ludvig XVI surmattiin, -- vastasi markiisi\nkiivastuneena.\n\n-- Herraseni, -- huomautti Gérard ylpeänä, -- kuninkaan tuomiojutussa\non salaisuuksia, joita te ette koskaan tule ymmärtämään.\n\n-- Syyttää kuningasta! -- huusi markiisi.\n\n-- Taistella Ranskaa vastaan! -- vastasi Gérard ylenkatseellisesti.\n\n-- Joutavia! -- sanoi markiisi.\n\n-- Isänmurha! -- sanoi tasavaltalainen. -- Kuninkaanmurha!\n\n-- Kas, teetkö kuolinhetkesi väittelytilaisuudeksi! -- huudahti\nleikkisästi Merle.\n\n-- Se on totta, -- sanoi kylmästi Gérard, kääntyen markiisin puoleen.\n-- Hyvä herra, jos tarkoituksenne on surmauttaa meidät, niin suokaa\nmeille ainakin se armo, että heti paikalla käskette ampua meidät.\n\n-- Sinä olet aina sama! -- virkkoi kapteeni, -- aina sinun on kiire\npäästä loppuun. Mutta, ystäväiseni, kun on pitkä matka edessä, ja kun\nei seuraavana päivänä voi syödä aamiaista, on paras syödä illallista.\n\nGérard asettui ylpeänä ja sanaakaan sanomatta seinää vasten;\nPille-Miche tähtäsi häneen, ja katsoen järkähtämättömänä markiisiin,\nhän piti päällikön vaikenemista käskynä, ja ajutantti syöksyi maahan\nkuin pölkky. Marche-à-Terre riensi Pille-Michen kanssa jakamaan tätä\nuutta saalista. Kuin kaksi nälkäistä korppia he riitelivät vielä\nlämpimän ruumiin ääressä.\n\n-- Jos tahdotte syödä loppuun illallisenne, kapteeni, voitte tulla\nkanssani, -- sanoi markiisi Merlelle, jonka päätti jättää eloon,\nvaihettaakseen hänet chouaneihin.\n\nKapteeni astui koneellisesti sisään markiisin jälessä, mutisten,\nikäänkuin olisi soimannut itseään:\n\n-- Tuo kirottu lutka on syynä kaikkeen tähän... Mitä on Hulot sanova?\n\n-- Tämä lutka! -- huudahti markiisi kumealla äänellä. -- Onko hän\nsiis todellakin huono nainen?\n\nKapteeni näytti iskeneen kuolettavan haavan Montauraniin, joka astui\nedelleen vallan kalpeana, lamautuneena ja hoiperrellen. Ruokasalissa\noli tällä välin ollut toinen kohtaus, joka markiisin poissaollessa\nsai niin surkean luonteen, että Marie vailla suojelijaansa\nluuli kilpailijattarensa silmissä lukevansa kuolintuomionsa.\nPyssynlaukausten kaikuessa olivat kaikki pöytävieraat nousseet,\npaitsi rouva du Gua.\n\n-- Istukaa vaan, -- hän sanoi, -- se ei ole mitään, meidän sotilaamme\nvaan tappavat siniset.\n\nHuomattuaan, että markiisi oli poistunut huoneesta, hän nousi.\n\n-- Neiti, jonka näette tässä, -- hän huusi kumean raivon\nkiihoittamana, -- tahtoi riistää meiltä Garsin! Hän yritti kavalasti\nluovuttaa hänet tasavaltalaisille.\n\n-- Tämän päivän kuluessa olisin voinut parikymmentä kertaa saattaa\nhänet tasavaltalaisten käsiin, mutta sen sijaan olen pelastanut hänen\nhenkensä, -- vastasi neiti de Verneuil.\n\nRouva du Gua hyökkäsi nopeasti kuin salama kilpailijattarensa\nkimppuun, sokeassa vimmassaan hän katkaisi nuoren naisen liivien\nheikot nyörit, joka tästä odottamattomasta hyökkäyksestä\noli vallan jähmettynyt, runteli raa'alla kädellä sitä pyhää\ntyyssijaa, joka kätki turvakirjettä, repi rikki liivien kankaan,\nkirjo-ompelukset, kureliivit, paidan. Sitten hän hyväkseen käytti\ntätä ruumiintarkastusta, kostaakseen hurjan mustasukkaisuutensa,\nraadellen niin kurjasti kilpailijattarensa kaulaa, että siihen jäivät\nhänen kynsiensä veriset jäljet. Tämä nainen tunsi synkkää tyydytystä\nsaattaessaan kilpailijattarensa tällaisen julkisen häväistyksen\nalaiseksi.\n\nSen heikon vastustuksen kestäessä, jolla Marie torjui tämän hurjan\nnaisen hyökkäystä, hänen hattunsa irtaantui ja putosi permannolle,\nhänen hiuksensa laukesivat palmikoistaan ja valuivat kiehkuroina alas\nhartioille, hänen kasvonsa säteilivät hävystä ja lopuksi kyyneleet\npiirsivät kostean ja kuuman vakonsa hänen poskilleen, lisäten silmien\nloistoa. Ja häpeästä väristen hän seisoi siinä pöytävieraiden edessä.\nPaatuneetkin tuomarit olisivat uskoneet hänen viattomuuteensa,\nnähdessään hänen kärsimyksensä.\n\nViha laskee niin huonosti vaikutuksensa, ettei rouva du\nGua huomannut, kuinka ei kukaan kuunnellut häntä, kun hän\nvoitonriemuisena huusi:\n\n-- Nyt näette, hyvät herrat, olenko parjannut tätä inhoittavaa\nolentoa.\n\n-- Ei niinkään inhoittava, -- sanoi hiljaa lihava vieras, joka oli\ntämän onnettomuuden aiheuttaja. -- Minä puolestani pidän äärettömästi\ntuonkaltaisista inhoittavista olennoista.\n\n-- Tässä on, -- jatkoi armoton vendéelais-nainen, -- on Laplacen\nantama, ja Dubois'n nimellään varustama käskykirje.\n\nNämä nimet kuullessaan, muutamat henkilöt nostivat päänsä.\n\n-- Ja se on näin kuuluva, -- jatkoi rouva du Gua: \"Kansalaiset,\nkaikenarvoisten sotilaspäällikköjen, piiri-viranomaisten, seurakuntain\nasiamiesten, j.n.e. kapinallisissa departementeissa ja varsinkin niillä\npaikkakunnilla, missä oleskelee vanhan aatelin jäsen markiisi de\nMontauran, rosvojen päällikkö, liikanimeltään Gars, tulee tarjota\napuaan ja tukeaan kansalaiselle, neiti Marie Verneuilille ja noudattaa\nhänen antamiaan määräyksiä, jokaisen siinä, mikä häntä erityisesti\nkoskee\"... j.n.e.\n\n-- Oopperalaulajatar ottaa kuuluisan nimen, vetääkseen sen näin\nlokaan! -- hän lisäsi.\n\nHämmästyksen kohina kulki koolle vetäytyneissä läsnäolijoissa.\n\n-- Emme ole tasaväkisiä taistelijoita, jos tasavalta lähettää meitä\nvastaan niin kauniita tyttöjä! -- sanoi iloisesti parooni du Guénic.\n\n-- Varsinkin tyttöjä, joilla ei ole mitään alttiiksi pantavaa, --\nhuomautti rouva du Gua.\n\n-- Eikö mitään? -- sanoi ritari du Vissard. -- Onhan neidillä sentään\nmaatila, joka varmaankin tuottaa hänelle hyvät korot!\n\n-- Tasavalta pitää siis paljon hullunkurisesta pilasta, kun valitsee\nlähettiläikseen meidän luoksemme ilotyttöjä, -- huudahti abotti Gudin.\n\n-- Mutta neiti hakee, paha kyllä, sellaisia huveja, jotka tuottavat\nkuoleman, -- virkkoi rouva du Gua, kasvoissa hirvittävä vahingonilon\nilme, joka viittasi näiden ivasanojen lopputulokseen.\n\n-- Kuinka siis vielä olette elossa, armollinen rouva? -- kysyi Marie,\nojentaen ryhtinsä, kohennettuaan pukuaan.\n\nTämä pureva pistosana herätti jonkunmoista kunnioitusta näin ylpeätä\nuhria kohtaan, ja sai läsnäolijat vaikenemaan. Rouva du Gua huomasi\npäällikköjen huulilla ivaa, joka saattoi hänet raivoihinsa. Hän ei\nhuomannut markiisia ja kapteenia, jotka samassa astuivat sisään, vaan\nsanoi Pille-Michelle, osoittaen neiti de Verneuilia:\n\n-- Vie hänet täältä; hän on minun osani saalista, luovutan hänet\nsinulle, voit tehdä hänelle mitä ikinä tahdot.\n\nNuo sanat _mitä ikinä tahdot_, jotka tuo nainen lausui, panivat koko\nseuran kauhusta värisemään, sillä samassa näyttäytyivät markiisin\ntakana Pille-Michen ja Marche-à-Terren rumat päät, ja rangaistus\nilmeni koko alastomassa kauhistuksessaan.\n\nFrancine seisoi kädet ristissä, silmät täynnä kyyneliä, ollen kuin\nsalaman lyömä. Neiti de Verneuil, joka vaaran hetkellä sai takaisin\nkoko kylmäverisyytensä, loi läsnäolijoihin halveksivan katseen,\ntempasi kirjeen rouva du Guan kädestä, nosti päänsä pystyyn, ja\nsilmä kuivana, mutta säihkyvänä hyökkäsi ovelle, mihin Merlen\nmiekka oli jäänyt. Siinä hän kohtasi markiisin liikkumattomana kuin\nkuvapatsaan. Noissa kasvoissa ei ollut havaittavissa mitään, mikä\nolisi puolustanut häntä, kaikki niiden piirteet olivat jäykät ja\npäättäväiset.\n\nSe mies, joka oli ilmaissut häntä niin suuresti rakastavansa, oli\nsiis kuullut ne sukkeluudet, joilla häntä oli solvaistu, ja oli\njäisen välinpitämättömänä katsellut sitä herjausta, että se sulo,\njonka nainen varaa yksinomaan lemmitylleen, paljastettiin kaikkien\nkatseille! Kenties olisi hän antanut Montauranille anteeksi hänen\nylenkatseensa, mutta se häntä katkeroitti, että markiisi oli nähnyt\nhänet häpeällisen kohtelun alaisena.\n\nMarie loi häneen tylsän ja samalla vihaa uhkuvan katseen, sillä hän\ntunsi sydämessään heräävän hirvittäviä kostontunteita. Hän huomasi\ntakanaan kuoleman, ja voimattomuuden tietoisuus masensi hänet. Hänen\npäässään syntyi mielettömyyden pyörre; hänen kiehuva verensä sai\nhänet näkemään maailman yhtenä ainoana tulipalona. Silloin hän, sen\nsijaan että olisi surmannut itsensä, tarttui miekkaan, heilutti\nsitä ja luuli upottavansa sen kahvaan asti markiisiin. Mutta miekka\nolikin solunut markiisin kainalosta alas, Gars pysäytti Marien\nkäsivarresta ja laahasi hänet Pille-Michen avustamana ulos salista.\nPille-Miche oli hurjana hyökännyt tämän hurjistuneen olennon kimppuun\nsinä hetkenä, jolloin hän koetti surmata markiisin. Tämän nähdessään\nFrancine päästi korvia viiltäviä huutoja:\n\n-- Pierre! Pierre! Pierre, -- hän huusi surkealla äänellä.\n\nJa näin huutaen hän seurasi emäntäänsä.\n\nMarkiisi jätti siihen seuran tyrmistyneenä ja poistui, sulkien\njälkeensä oven. Saavuttuaan kuistille, hän vielä piti kiinni neiti\nde Verneuilin ranteesta ja rutisti sitä suonenvedontapaisesti,\nPille-Michen melkein ruhjoessa käsivarren luita. Mutta Marie tunsi\nainoastaan nuoren päällikön käden hehkun, ja hän katsoi häneen jäisen\nkylmänä.\n\n-- Se koskee niin kovasti!\n\nMarkiisi ei vastannut, vaan katseli häntä muutaman silmänräpäyksen.\n\n-- Onko teillä syytä kostaa yhtä katalasti kuin tuo nainen? -- kysyi\nMarie.\n\nSitten hän huomasi oljilla lepäävät ruumiit ja huudahti vavisten:\n\n-- Aatelismiehen kunniasana! Ha, ha haa! Tämän kamalan naurun jälkeen\nhän jatkoi:\n\n-- Kaunis päivä!\n\n-- Niin, kaunis, ja huomeneton päivä.\n\nMarkiisi hellitti neiti de Verneuilin käden, luotuaan viimeisen,\npitkän katseen tähän viehättävään olentoon, josta hänen oli melkein\nmahdoton luopua. Ei kumpikaan näistä ylpeistä hengistä tahtonut\ntaipua. Markiisi odotti kenties kyyneltä. Mutta nuoren naisen silmät\nolivat kuivat ja ylpeät. Markiisi käänsi nopeasti selkänsä, jättäen\nPille-Michelle hänen uhrinsa.\n\n-- Jumala on kuuleva rukoukseni, tulen rukoilemaan, että hän suo\nteille kauniin huomenettoman päivän!\n\nPille-Miche, joka oli suorastaan hämillään siitä, että oli saanut\nosakseen näin ihanan saaliin, laahasi hänet pois lempeästi,\nkunnioituksen ja ivan sekaisin tuntein. Markiisi päästi huokauksen,\npalasi saliin, ja hänen kasvonsa näyttivät vieraista kuolleen\nkasvoilta, jonka silmiä ei ole suljettu.\n\nMerlen paluu saliin oli tämän murhenäytelmän esittäjille jotain\nselittämätöntä. Kaikki katsoivat häneen hämmästyneinä, ja näyttivät\npyytävän selitystä toisiltaan. Merle huomasi chouanien ihmettelyn ja\nsanoi heille surullisesti hymyillen, uskollisena luonteelleen:\n\n-- En luule, hyvät herrat, että kiellätte lasin viiniä mieheltä, joka\nlähtee viimeiselle taipaleelle.\n\nJuuri sinä hetkenä, kun läsnäolijat olivat tyyntyneet näistä\nsanoista, jotka lausuttiin vendéelaisia miellyttävällä ranskalaisella\nkevytmielisyydellä, Montauran palasi, ja hänen kalpeat kasvonsa ja\ntuijottava katseensa jäätivät kaikki vieraat.\n\n-- Huomaatte, -- sanoi kapteeni, -- että kuollut vilkastuttaa elävät.\n\n-- Kas! -- sanoi markiisi tehden unesta heräävän liikkeen, --\nolettehan täällä, arvoisa sotaneuvokseni.\n\nJa hän ojensi hänelle pullon viiniä.\n\n-- Oh, kiitos, kansalainen, ei, saattaisin juopua, nähkääs...\n\nTämän sukkeluuden kuultuaan rouva du Gua sanoi hymyillen vieraille:\n\n-- Säästäkäämme häneltä jälkiruoka!\n\n-- Te kostatte sangen julmasti, hyvä rouva, huomautti kapteeni. --\nUnhoitatte, että murhattu toverini minua odottaa, enkä minä koskaan\njää pois sovitusta kohtauksesta.\n\n-- Kapteeni, -- sanoi silloin markiisi, viskaten hänelle\nhansikkaansa, -- te olette vapaa! Tässä on teille passi. Kuninkaan\njääkärit tietävät, ettei pidä kaataa kaikkea riistaa.\n\n-- Olkoon menneeksi! -- vastasi Merle. -- Mutta menettelette\nvaromattomasti, sillä lupaan, että tulen ahdistamaan teitä kelpo\nlailla, enkä tule teitä ottelussa säästämään. Voitte olla hyvinkin\ntaitava, mutta Gérardille te ette vedä vertoja. Vaikka teidän päänne\nminun silmissäni ei koskaan voi korvata hänen päätään, on minun se\nvielä saatava, ja varmasti tulenkin sen saamaan.\n\n-- Mutta hänen olikin hyvin kiire, -- sanoi markiisi.\n\n-- Hyvästi! Pyöveleitteni kanssa saatoin kilistellä maljoja, mutta\nystäväni murhaajien parissa en tahdo viipyä, -- sanoi kapteeni, joka\nkatosi hämmästyneestä seurasta.\n\n-- No niin, hyvät herrat, mitä sanotte valamiehistä, haavalääkäreistä\nja asianajajista, jotka ohjaavat tasavaltaa? -- kysyi Gars\nvälinpitämättömästi.\n\n-- Piru vieköön, markiisi, -- sanoi kreivi de Bouvan, -- he ovat joka\ntapauksessa sangen sivistymättömiä. Tuo mies, luulemma, sanoi meille\nhävyttömyyksiä.\n\nKapteenin äkillisellä poistumisella oli ollut salainen syynsä. Tuo\nylenkatsottu ja nöyryytetty nais-parka, joka ehkä sinä hetkenä oli\nkuoleman kielissä, oli sinä hetkenä hänen silmissään näyttänyt niin\nunhoittumattoman kauniilta, että hän ajatteli mennessään:\n\n\"Jos hän on ilonainen, ei hän ainakaan ole mikään tavallinen, ja\nepäilemättä ottaisin hänet vaimokseni.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän toivoi niin varmasti voivansa pelastaa neiti de Verneuilin\nraakalaisten käsistä, että hänen ensi ajatuksensa, sittenkuin hänen\noma henkensä oli hänelle taattu, oli ottaa hänet suojelukseensa.\nMutta onnettomuudekseen kapteeni saavuttuaan linnan portaille\nhuomasi pihan tyhjäksi. Hän katseli ympärilleen, kuunteli tarkoin\nhiljaisuudessa, mutta ei kuullut muuta kuin kaukaa chouanien\nnaurua, näiden juopotellessa puutarhassa ja jakaessa saalistaan.\nHän uskalsi kiertää sen onnettoman siipirakennuksen ympäri, jonka\nedustalla hänen sotilaansa oli ammuttu kuoliaaksi. Ja kulmasta hän\nmuutamien kynttilöiden himmeässä valossa eroitti kuninkaan jääkärien\neri ryhmät. Mutta heidän joukossaan ei näkynyt Pille-Micheä, ei\nMarche-a-Terreä, eikä neiti de Verneuiliä. Mutta samassa hän\ntunsi jonkun hiljaa vetävän hänen univormu-takkinsa liepeestä, ja\nkääntyessään hän huomasi Francinen, joka oli polvillaan.\n\n-- Missä neiti on? -- kysyi kapteeni.\n\n-- En tiedä... Pierre karkoitti minut tänne, kieltäen minua\nliikkumasta paikaltani.\n\n-- Minne päin he menivät?\n\n-- Tuolle taholle, -- vastasi Francine, viitaten tielle.\n\nKapteeni ja Francine huomasivat silloin sillä puolella muutamia\nkuutamossa lammen veteen kuvastuvia varjoja ja tunsivat naisen\nvartalon piirteet, joiden hienous, vaikka epäselvänä esiintyen, sai\nheidän sydämensä sykkimään.\n\n-- Oi, se on hän, -- sanoi bretagnetar.\n\nNeiti de Verneuil näytti alistuvana seisovan muutamien henkilöiden\nkeskellä, joiden liikkeet ilmaisivat väittelyä.\n\n-- Heitä on useita! -- huudahti kapteeni. -- Mutta se on\nyhdentekevää, eteenpäin vaan!\n\n-- Syöksytte turhaan surman suuhun, -- sanoi Francine.\n\n-- Olenhan jo tänään kerran kuollut, -- vastasi kapteeni iloisena.\n\nJa molemmat lähestyivät sitä synkkää porttia, jonka takana tuo\nkohtaus tapahtui. Puolitiessä Francine pysähtyi.\n\n-- Minä en mene sen kauemmaksi, -- hän virkkoi hiljaa. -- Pierre\nkielsi minua sekaantumasta asiaan. Tunnen hänet, pilaamme koko asian.\nTehkää mitä tahdotte, herra upseeri, mutta poistukaa. Jos Pierre\nnäkee teidät minun vieressäni, hän teidät tappaa.\n\nSamana hetkenä Pille-Miche tuli esiin portista, kutsui talliin\njäänyttä kyyditsijää, huomasi kapteenin ja huusi, tähdäten häneen\npyssyllään:\n\n-- Pyhä Anna! Olipa Antrainin pappi oikeassa sanoessaan, että siniset\nsolmivat liittoja paholaisen kanssa. Odotahan, kyllä minä panen sinut\nnousemaan kuolleista!\n\n-- Hoi, mies, minulla on vapaa pääsy, -- huusi Merle, nähdessään\nhenkeään uhattavan, -- tässä näet päällikkösi hansikkaan.\n\n-- Sellaisia ovat kummitukset, -- virkkoi chouani. -- Mutta minä en\nsinulle lahjoita henkeäsi. Ave Maria!\n\nHän laukaisi. Luoti osui kapteenin päähän, ja hän kaatui maahan\nhenkitoreissa.\n\nKun Francine saapui Merlen luo, kuuli hän hänen epäselvästi lausuvan\nnämä sanat:\n\n-- Kernaammin jäänkin heidän luokseen kuin poistun ilman heitä.\n\nChouani hyökkäsi kaatuneen sinisen kimppuun riisumaan hänen\nvaatteensa ja sanoi:\n\n-- Näillä kummituksilla on se hyvä puoli, että he nousevat kuolleista\nvaatteet päällä.\n\nHuomatessaan kapteenin kädessä, joka oli kuroittanut esiin Garsin\nkäsinettä, tämän pyhitetyn suojeluskirjeen, hän pelästyi pahasti.\n\n-- Enpä tahtoisi olla äitini pojan nahoissa, -- hän huusi.\n\nJa hän katosi nopeana kuin lintu.\n\nYmmärtääksemme tämän niin onnettoman kohtauksen, on tarpeellista\nseurata neiti de Verneuiliä sinä hetkenä, jona markiisi epätoivon ja\nraivon raatelemana oli kääntänyt hänelle selkänsä, jätettyään hänet\nPille-Michen käsiin. Francine tarttui silloin suonenvedontapaisesti\nMarche-à-Terren käsivarteen ja vaati kyynelsilmin häntä täyttämään\nlupauksensa. Muutaman askeleen päässä heistä Pille-Miche laahasi\nsaalistaan, kuin olisi kuljettanut jotain raskasta taakkaa. Marie,\njonka tukka oli hajalla ja pää kumarassa, katsoi lammikkoon päin;\nmutta teräksinen ranne piti hänet vangittuna, ja hänen oli pakko\nhitaasti seurata chouania, joka moneen kertaan kääntyi häntä\nkatsomaan tai häntä jouduttamaan, ja joka kerta mielihyvää uhkuva\najatus loi näihin kasvoihin hirvittävän hymyn.\n\n-- Hiton sievä tyttö!... -- hän huudahti raa'an innostuneesti.\n\nKuultuaan nämä sanat, Francine jälleen puhutteli Pierreä.\n\n-- Pierre!\n\n-- No mitä?\n\n-- Aikooko hän tappaa neidin?\n\n-- Ei heti, -- vastasi Marche-à-Terre.\n\n-- Mutta neiti ei suostu; ja jos hän kuolee, kuolen minäkin.\n\n-- Hyvä, sinä rakastat häntä liiaksi... hän kuolkoon! -- sanoi\nMarche-à-Terre.\n\n-- Jos olemme rikkaat ja onnelliset, saamme kiittää häntä onnestamme;\nmutta olethan muuten joka tapauksessa luvannut pelastaa hänen\nhenkensä.\n\n-- Tahdon koettaa; mutta pysy alallasi.\n\nHeti paikalla Marche-à-Terren käsivarsi pääsi vapaaksi, ja Francine\njäi hirvittävän levottomana odottamaan pihalle.\n\nMarche-à-Terre saapui toverinsa luo sinä hetkenä, jolloin tämä oli\nsaaliinsa kanssa mennyt sisälle vajaan ja pakoittanut hänet nousemaan\nvaunuihin. Pille-Miche pyysi toveriaan onneksi vetämään ajoneuvoja\nulos.\n\n-- Mitä koko tämä touhusi merkitsee? -- kysyi Marche-à-Terre.\n\n-- Näetkös, ylhäinen rouva antoi minulle tämän tyttösen, ja kaikki\nmikä hänellä on, on nyt minun omaani.\n\n-- No, mitä ajoneuvoihin tulee, voit siitä saada kolikoita, mutta\nmitä teet naikkosella? Hän tulee repimään silmät päästäsi kuin kissa!\n\nPille-Miche päästi leveän naurun ja vastasi:\n\n-- Hä! Otan hänet mukaani ja sidon hänet kiinni.\n\n-- No hyvä, valjastakaamme hevoset vaunujen eteen, -- sanoi\nMarche-à-Terre.\n\nTuokion kuluttua Marche-à-Terre, joka oli jättänyt toverinsa\nvartioimaan saalistaan, veti postivaunut ulos portista maantielle, ja\nPille-Miche nousi neiti de Verneuilin viereen istumaan, huomaamatta,\nettä hän valmistautui syöksymään lammikkoon.\n\n-- Hei, Pille-Miche! -- huusi Marche-à-Terre.\n\n-- Hä?\n\n-- Minä ostan sinulta saaliisi.\n\n-- Petkutatko minua? -- kysyi chouani, vetäen vankinsa hameista\ntakaisin kuin teurastaja pakenevaa vasikkaa.\n\n-- Anna kun katson tyttöä, niin sanon sinulle hinnan.\n\nNais-poloisen oli pakko astua alas vaunuista, ja hän jäi seisomaan\nmolempien chouanien väliin, jotka pitivät häntä kiinni kummastakin\nkädestä katsellen häntä samoin, kuin molemmat vanhukset varmaankin\nkatselivat kylvyssä olevaa Susannaa.\n\n-- Tahdotko, -- sanoi Marche à-Terre, huoaten, -- tahdotko\nkolmekymmentä livreä käteistä rahaa?\n\n-- Oikeinko tosissasi tarjoat?\n\n-- Tuohon käteen, -- sanoi Marche-à-Terre, ojentaen hänelle kouransa.\n\n-- No olkoon menneeksi!... johan sillä saa Bretagnen naikkosia ja\nhiton sieviä lisäksi. -- Entä ajoneuvot, kenelle ne tulevat? --\nlisäsi Pille-Miche, hieman tuumien kauppojaan.\n\n-- Minulle! -- huudahti Marche-à-Terre hirvittävällä äänellä, joka\nilmaisi jonkunmoista ylemmyyttä kaikkiin tovereihinsa nähden.\n\n-- Entä jos vaunuissa on rahaa?\n\n-- Johan sinä suostuit kädenlyönnillä.\n\n-- Se on totta.\n\n-- No, mene noutamaan kyytimiestä, joka kuorsaa tallissa.\n\n-- Mutta jos sittenkin on rahaa...\n\n-- Onko rahaa? -- kysyi röyhkeästi Marielta Marche-à-Terre, tuupaten\nhäntä käsivarteen.\n\n-- Minulla on noin sata riksiä, -- vastasi neiti de Verneuil.\n\nTämän kuullessaan molemmat chouanit katsahtivat toisiinsa.\n\n-- No hyvä, älkäämme riidelkö yhden sinisen takia, -- kuiskasi\nPille-Miche toiselle; -- upottakaamme hänet kivi kaulassa lammikkoon\nja jakakaamme nuo sata riksiä!\n\n-- Annan sinulle nuo sata riksiä minun osastani d'Orgemontin\nlunnaita! -- huusi Marche-à-Terre tukahuttaen tämän uhrautuvaisuuden\naiheuttaman ähkinän.\n\nPille-Miche päästi käheän huudon, meni noutamaan kyytimiestä, ja\niloissaan hän surmasi tiellään kohtaamansa kapteenin. Kuullessaan\nlaukauksen Marche-à-Terre syöksyi siihen paikkaan, missä Francine\nvielä säikähtyneenä rukoili polvillaan, kädet ristissä kapteenin\nruumiin ääressä, murhan näky kun oli saattanut hänet vallan\nsuunniltaan.\n\n-- Juokse emäntäsi luo, hän on pelastettu, -- sanoi hänelle\nkiireissään chouani.\n\nHän riensi itse noutamaan kyytimiestä, palasi nopeana kuin salama, ja\nkulkiessaan uudestaan Merlen ohi, hän huomasi Garsin hansikkaan, jota\nkuolleen käsi vielä suonenvedontapaisena kouristi.\n\n-- Kas vaan! -- hän huudahti. -- Pille-Miche teki konnantyön! Eipä\nhän taida saada nauttia rahoistaan...\n\nHän tempasi käteensä hansikkaan ja sanoi neiti de Verneuilille, joka\njo oli Francinen kanssa istuutunut vaunuihin:\n\n-- Ottakaa tämä hansikas. Jos joku matkalla teitä hätyyttää, niin\nhuutakaa: \"Hoi, Gars!\" Näyttäkää tätä passia, eikä teille tapahdu\nmitään pahaa. -- Francine, -- sanoi hän, kääntyen hänen puoleensa\nja tarttuen voimakkaasti hänen käteensä, -- olemme kuitit tuosta\nnaisesta; tule minun kanssani, ja menköön hän hiiteen.\n\n-- Vaadit, että minun tänä hetkenä tulee hylätä hänet! -- sanoi\nFrancine surullisella äänellä.\n\nMarche-à-Terre raapi korvallistaan ja otsaansa ja mulkoili silmillään\nhurjasti.\n\n-- No niin, -- hän sanoi. -- Jätän hänet sinulle viikon päiviksi,\nmutta jollet tämän ajan kuluttua tule minulle... -- hän ei\nlopettanut, mutta hän löi rajusti kämmenellään karbiininsa\npiipunsuuta. Tehtyään liikkeen, joka kuvasi tähtäämistä, joka oli\nsuunnattu hänen lemmittyynsä, hän pakeni tahtomatta kuulla vastausta.\n\nHeti kun chouani oli poistunut, huusi kumea ääni, joka tuntui\nlähtevän lammikosta:\n\n-- Armollinen neiti!\n\nKyytimies ja molemmat naiset vavahtivat kauhusta, sillä muutamia\nruumiita oli virran mukana tullut rantaan. Mutta puun taakse\npiiloutunut sininen tuli esiin.\n\n-- Antakaa minun kiivetä vaunujenne takana olevalle patruuna-arkulle,\nmuuten olen kuoleman oma! Tuo kirottu omenaviini, jota Clef-des-Coeurs\noli niin halukas juomaan, maksoi useampia kannuja verta. Jos hän\nolisi tehnyt niin kuin minä ja lähtenyt tiedusteluretkelle, eivät\ntoveri-parat olisi tuossa, kelluen kuin ruuhet vedenpinnalla...\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäiden tapahtumien aikana Vendéestä lähetyt päälliköt ja chouanien\njohtajat neuvottelivat, lasi kädessä, markiisi de Montauranin\njohtaessa puhetta. Useat bordeaux-viinissä juodut maljat\nvilkastuttivat tätä keskustelua, joka aterian lopulla kävi tärkeäksi\nja vakavaksi. Jälkiruuan aikana, jolloin yhteinen hyökkäyssuunnitelma\noli päätetty, rojalistit ehdoittivat Bourbonin hallitsijasuvun\nmaljan. Silloin Pille-Michen pyssynlaukaus pamahti kuin kaiku siitä\nonnettomasta sodasta, jota nämä aateliset kapinoitsijat tahtoivat\njatkaa tasavaltaa vastaan.\n\nRouva du Gua säpsähti. Hän iloitsi ilmeisesti ajatellessaan, että\nnyt oli vapaa kilpailijattarestaan. Pöytävieraat katsoivat tämän\nhuomattuaan toisiinsa, ja markiisi nousi ja poistui huoneesta.\n\n-- Hän rakasti kuitenkin tuota naista! -- sanoi rouva du Gua\nivallisena; -- menkäähän pitämään hänelle seuraa, herra de Fontaine.\nHän käy ikävystyttäväksi, jos antaa hänen vaipua synkkiin ajatuksiin.\n\nRouva du Gua meni pihanpuoleisen ikkunan ääreen, nähdäkseen Marien\nmuuriin. Mutta siitä hän eroitti laskevan kuun valossa vaunut, jotka\nuskomattoman nopeasti kiitivät pois maantietä pitkin. Neiti de\nVerneuilin harso näkyi liehuen tuulessa vaunujen kupeella. Nähdessään\ntämän rouva du Gua raivostui ja poistui seurasta.\n\nMarkiisi nojasi kuistin pylvääseen, vaipuneena synkkiin mietteisiin\nja katseli, miten noin sataviisikymmentä chouania, jotka puutarhassa\nolivat jakaneet saaliinsa, palasivat tekemään loppua sinisille\nluvatusta omenaviinistä ja leivästä. Nämä uudenmalliset sotilaat,\njoihin kuningasvalta perusti toivonsa, joivat ryhmiin jakautuneina,\nsillä välin kuin portaiden vastassa olevalla rantapenkerellä\nseitsemän tai kahdeksan heistä huvitteli itseään heittämällä veteen\nsinisien ruumiita, joihin käyttivät painoksi kiviä. Tämä näky ja nuo\nerilaiset puvut sekä näiden huolettomien ja raakalaisten garsien\nhurjat ilmeet olivat jotain niin eriskummaista ja uutta herra de\nFontainesta, jonka mielestä vendéelaiset joukot sentään olivat olleet\njossakin määrin kunnioitettavia ja säännöllisiä, että hän käytti\ntilaisuutta huomauttaakseen markiisi de Montauranille:\n\n-- Mitä toivotte saavanne aikaan tällaisilla pedoilla?\n\n-- En erinomaisia, herra kreivi, -- vastasi Gars.\n\n-- Osaavatkohan he koskaan liikehtiä tasavaltalaisten edessä?\n\n-- Eivät koskaan.\n\n-- Voivatko he edes ymmärtää ja täyttää käskyjänne?\n\n-- Eivät ikinä.\n\n-- Mitä hyötyä teillä siis on heistä?\n\n-- Sitä hyötyä, että voin upottaa miekkani tasavallan sydämeen!\n-- vastasi markiisi kaikuvalla äänellä, -- että saan valtoihini\nFougères'n kolmessa päivässä ja koko Bretagnen kymmenessä!... Menkää,\nhyvä herra, -- hän sanoi lempeämmin, -- matkustakaa Vendéehen;\nmarssikoot d'Autichamp, Suzannet ja abotti Bernier yhtä nopeasti\nkuin minä; älkööt sopiko ensimäisen konsulin kanssa, kuten minulla\non syytä pelätä (tällöin hän lujasti pudisti vendéelaisen kättä),\nniin olemme parinkymmenen päivän kuluttua kolmenkymmenen Ranskan\npeninkulman päässä Parisista.\n\n-- Mutta tasavalta lähettää meitä vastaan kuusikymmentä tuhatta\nmiestä ja kenraali Brunen!\n\n-- Todellako kuusikymmentä tuhatta? -- huomautti markiisi ilkkuen. --\nJa millä Bonaparte sitten panisi toimeen sotaretkensä Italiaan? Mitä\ntulee kenraali Bruneen, hän ei lähde meitä vastaan, sillä Bonaparte\non lähettänyt hänet englantilaisia vastaan Hollantiin, ja kenraali\nHédouville, meidän toverimme Barras'n ystävä, korvaa häntä täällä...\nYmmärrättekö?\n\nKuullessaan hänen näin puhuvan, kreivi de Fontaine loi markiisiin\nhenkevän ja älykkään katseen, joka näytti soimaavan häntä siitä,\nettei hän itse käsittänyt näiden salaperäisten sanojen merkitystä.\n\nNuori päällikkö vastasi sitten omituisesti hymyillen:\n\n-- Herra kreivi de Fontaine, tunnetteko minun vaakunani? Sen\nkilpikirjoitus kuuluu: _Olla uskollinen kuoloon asti_.\n\nKreivi de Fontaine tarttui de Montauranin käteen, jota puristi sanoen:\n\n-- Minut jätettiin Quatre-Cheminin taistelussa kentälle, kun luultiin\nminut kuolleeksi. Älkää siis epäilkö minua. Mutta uskokaa minua\nkokenutta, ajat ovat muuttuneet.\n\n-- Se on totta, -- sanoi la Billardiére, joka samassa osui siihen. --\nTe olette nuori, markiisi. Kuulkaahan: eihän kaikkia tiluksianne ole\nmyyty.\n\n-- Oh, luuletteko että uskollisuus menestyy ilman uhrauksia! -- sanoi\nMontauran.\n\n-- Tunnetteko te kuninkaan tarkoin?\n\n-- Tunnen.\n\n-- Ihailen teitä.\n\n-- Kuningas, -- vastasi nuori päällikkö, -- on pappi, toisin sanoen,\nminä taistelen uskon edestä!\n\nHe erosivat, vendéelainen siinä vakaumuksessa, että täytyi alistua\nvallitseviin oloihin ja kätkeä uskonsa sydämeen, la Billardiére\npalatakseen Englantiin, Montauran hurjasti taas taistelemaan ja\npakoittamaan voitoilla, joista uneksi, vendéelaiset ottamaan osaa\nhänen yritykseensä.\n\nNämä tapahtumat olivat siihen määrin kiihoittaneet neiti de\nVerneuilin mielen, että hän vallan lamautuneena ja puolikuolleena\nnojasi vaunujen selkälautaan, käskien kyytimiehensä ajaa Fougères'en.\nFrancine oli ääneti samoin kuin emäntänsäkin. Ajuri, joka pelkäsi\nuutta seikkailua, pieksi hevosia kunnes oli päästy valtatielle, ja\nsaapui ennen pitkää Pèlerine-vuoren huipulle.\n\nMarie de Verneuil kulki sakeassa ja valkoisessa aamusumussa kauniin\nja avaran Couësnon-laakson poikki, missä tämä kertomus alkoi, ja\nPèlerine-vuoren huipulta hän tuskin saattoi nähdä haamoittavan sen\nliuskakivi-kallion, jolle Fougères'n kaupunki on rakennettu. Nuo\nkolme matkustajaa olivat siitä vielä noin kolmen peninkulman päässä.\nTuntiessaan kylmää väristystä ruumiissaan, neiti de Verneuil muisti\nsotilas-paran, joka pysyttelihe vaunujen takana, ja vaati, huolimatta\nhänen estelystään, häntä astumaan vaunuihin ja istuutumaan Francinen\nviereen.\n\nKun Fougères tuli näkyviin, hän hetkeksi heräsi mietteistään. Kun\nPyhän Leonardin portilla oleva vahti oli tuntemattomilta kieltänyt\npääsyn kaupunkiin, täytyi hänen näyttää ministerin käskykirje.\nSenjälkeen hän oli turvassa kaikilta vihamielisiltä hätyytyksiltä,\nvaunujen ajaessa sisälle kaupunkiin, jonka asujamet sinä hetkenä\nolivat sen ainoat puolustajat. Kyytimies ei tiennyt neuvoa hänelle\nmuuta tyyssijaa kuin postitalon.\n\n-- Armollinen neiti, -- sanoi sininen, jonka hän oli pelastanut, --\njos joskus tarvitsette henkilöä, jonka tulee pistää kuoliaaksi joku\nyksityinen vihamiehenne, on henkeni käytettävissänne. Sellaiseen\nolen minä taitava. Nimeni on Jean Falcon, liikanimeltä Beau-Pied,\nkersantti Hulot'n poikien ensimäisessä komppaniassa, joka kuuluu 72.\npuoliprikaatiin, niin sanottuihin _mainzilaisiin_. Antakaa minulle\nanteeksi itserakkauteni. Mutta en voi tarjota teille muuta kuin\nkersantin sielun -- muuta en tällä hetkellä omista. Hän kääntyi\nkoroillaan ja poistui vihellellen.\n\n-- Kuta syvemmälle yhteiskuntaportaalle astuu, -- sanoi katkerana\nMarie, -- sitä jalompia ja koruttomampia tunteita kohtaa. Markiisi\nkäskee surmata minut kiitokseksi siitä, että olen pelastanut hänen\nhenkensä, ja kersantti... Mutta se sikseen.\n\nKun kaunis parisitar oli paneutunut lämpimään vuoteeseen, odotti\nhänen uskollinen Francinensa turhaan sitä ystävällistä sanaa, johon\noli tottunut. Mutta nähdessään hänen siinä seisovan levottomana,\nemäntänsä nyökäytti hänelle surullisena päätään.\n\n-- Tätäkin sanotaan päiväksi, Francine, -- hän virkkoi. -- Tunnen\nitseni kymmentä vuotta vanhemmaksi!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamuna Marien noustessa tuli Corentin tervehdykselle ja\npääsi hänen puheilleen.\n\n-- Francine, -- sanoi Marie, -- onnettomuuteni on siis ääretön, kun\nCorentinin kohtaaminen ei ole minulle liian vastenmielinen.\n\nKuitenkin hän nähdessään jälleen tämän miehen tuhannennen kerran\ntunsi vaistomaista inhoa, jota kaksivuotinen tuttavuus ei ollut\nvoinut lieventää.\n\n-- No, -- sanoi Corentin hymyillen, -- luulin, että yrityksenne\nonnistuisi. Se ei siis ollutkaan chouani-päällikkö, joka teillä oli\npauloissanne.\n\n-- Corentin, -- vastasi neiti de Verneuil, äänessä väsynyt surun\nkaiku, -- älkää puhuko minulle siitä yrityksestä muulloin, kuin\nsilloin, kun itse siitä ensin puhun.\n\nTuo mies käveli edestakaisin huoneessa ja loi neiti de Verneuiliin\nkatseita kulmien alta, koettaen arvata tämän eriskummaisen naisen\nsalaisia ajatuksia, jonka tavaton sulo oli kylliksi voimakas hetkeksi\nsaattamaan suunniltaan taitavimmankin.\n\n-- Aavistin tätä epäonnistumista, -- hän jatkoi hetken vaiettuaan. --\nSen varalta että aiotte sijoittaa päämajanne tähän kaupunkiin, olen\njo tiedustellut oloja. Olemme täällä chouani-liikkeen keskipisteessä.\nTahdotteko jäädä tänne?\n\nNeiti de Verneuil vastasi myönteisesti nyökäyttäen päätään, ja tämä\nantoi Corentinille aihetta mielessään tekemään muutamia edellisen\nillan tapahtumia koskevia, osaksi oikeita johtopäätöksiä.\n\n-- Olen vuokrannut teille myymättömän kansallistalon. Näillä\nseuduilla ollaan vielä alkuperäisellä kannalla. Ei kukaan ole\nrohjennut ostaa tätä taloa, sen kun omistaa eräs siirtolainen, joka\nkäy hyvin raa'asta miehestä. Se sijaitsee lähellä Leonard-kirkkoa, ja\nkautta kunniani, sieltä aukee hurmaava näköala. Saattaa olla hyötyä\ntästä hökkelistä, siinä voi sentään asua; tahdotteko muuttaa sinne?\n\n-- Heti paikalla, -- huudahti neiti.\n\n-- Mutta tarvitsen vielä muutaman tunnin saadakseni sen kuntoon ja\nsiivotuksi, niin että voitte siellä asustaa.\n\n-- Vähät siitä! -- sanoi neiti, -- asuisin vaikka luostarissa tai\nvankilassa, siitä välittämättä. Mutta asettakaa niin, että tänä\niltana voin siellä täydelleen häiriintymättä levätä. Menkää, jättäkää\nminut. En voi sietää läsnäoloanne. Tahdon jäädä kahden Francinen\nkanssa, sovin paremmin hänen kanssaan kuin ehkä itseni kanssa.\nHyvästi, menkää! Joutukaa toki!\n\nNämä sanat hän lausui kiireisesti, osaksi kiemaillen, osaksi\nkäskevästi tai intohimoisesti, ja ne tiesivät, että hän oli\nsaavuttanut tasapainonsa. Uni oli epäilemättä hitaasti karkoittanut\nedellisen päivän vaikutelmat, tuumiskelu oli neuvonut häntä\nkostamaan. Joskin jotkut synkät ilmeet vielä aika-ajoin kiitivät yli\nhänen kasvojensa, näyttivät ne vaan todistavan muutamien naisten\nkykyä painaa mielensä kätköihin mitä kiihkeimmät tunteet, ja tuota\nteeskentelyä, joka sallii heidän suloisesti hymyillä, sillävälin kuin\ntuumivat uhrinsa tuhoa.\n\nAivan itsekseen hän pohti, millä keinoin voisi saada markiisin\nelävänä käsiinsä. Ensi kertaa elämässään tämä nainen oli elänyt\npyyteittensä mukaisesti; mutta tästä elämästä ei ollut jälellä muuta\nkuin yksi tunne, koston tunne, äärettömän, täydellisen koston tunne.\nSe oli hänen ainoa ajatuksensa, hänen ainoa intohimonsa. Vaikka\nFrancine puhutteli Marieta ja osoitti hänelle huomaavaisuutta, ei hän\nvastannut; hän näytti nukkuvan silmät auki. Ja tämä pitkä päivä kului\nilman että liike tai ainoa teko olisi ilmaissut ajatusten juoksua.\nMarie lepäsi sohvalla, jonka oli kyhännyt itselleen tuoleista ja\npatjoista. Vasta illalla hän välinpitämättömästi lausui Francinelle\nnämä sanat:\n\n-- Lapsi kulta, eilen käsitin, että voi elää rakastaakseen, ja tänään\nymmärrän, että voi kuolla kostaakseen. Niin, mennäkseni etsimään\nhäntä sieltä, missä hän on, uudestaan tavatakseni hänet, hurmatakseni\nhänet ja saadakseni hänet käsiini, antaisin henkeni... Mutta jos en\nmuutaman päivän kuluttua näe tuota miestä jalkojeni juuressa nöyränä\nja alistuvana, tuota miestä, joka on ylenkatsonut minua, -- ellen tee\nhäntä orjakseni, en enää kykene mihinkään, en enää ole nainen, en\nenää ole minä itse...\n\nSe talo, jonka Corentin oli hankkinut neiti de Verneulille\nasunnoksi, tarjosi tarpeeksi mukavuutta, jopa tyydytti kohtalaisesti\ntämän ylellisyyteen ja hienouteen tottuneen naisen vaatimuksia.\nCorentin kokosi kaiken, minkä tiesi miellyttävän häntä, ja teki sen\ninnokkaasti, kuin rakastaja lemmitylleen ainakin tai oikeammin kuin\nvoimakas mies, joka nöyränä liehakoi jotain riippuvassa asemassa\nolevaa henkilöä, jota hän tarvitsee. Seuraavana aamuna hän tuli\nehdottamaan, että neiti de Verneuil muuttaisi tuohon tilapäiseen\nasuntoon.\n\nVaikka hän ainoastaan siirtyi huonolta leposohvaltaan\nvanhanaikaiselle sohvalle, joka Corentinin oli onnistunut löytää\nhänelle, tuo oikullinen parisitar otti huostaansa tämän talon, kuin\nolisi se ollut hänen omaisuuttaan. Kuninkaallisen huolettomana hän\nkatseli kaikkea, ja sitten häntä äkkiä näytti huvittavan vähimmätkin\nhuonekalut, jotka äkkiä otti käytäntöön, kuin olisi hän omistanut\nne jo kauan. Nämähän ovat jokapäiväisiä seikkoja, mutta täydentävät\ntällaisten poikkeuksellisten olentojen luonnonkuvausta. Näytti siltä\nkuin joku edeltäpäin olisi totuttanut hänet tähän asuntoon, missä hän\neli vihastaan samoin kuin olisi elänyt rakkaudestaan.\n\n\"En ainakaan ole hänessä herättänyt\", -- näin hän ajatteli, -- \"tuota\nnöyryyttävää sääliä, joka surmaa; en saa kiittää häntä henkeni\npelastamisesta. Oi ensimäinen, ainoa ja viimeinen rakkauteni, mitenkä\nsinä sammuitkaan!\"\n\nÄkkiä hän hyökkäsi pelästyneen Francinen luo.\n\n-- Rakastatko sinä? Varmasti sinä rakastat, muistankin sen nyt.\nOlenpa onnellinen, että luonani on nainen, joka minut ymmärtää.\nNo niin, Francine parka, eikö mies tunnu sinusta hirvittävältä\nolennolta? Mitä? Hän sanoi rakastavansa minua, eikä hän kestänyt\nvähintäkään koettelemusta. Mutta, vaikka koko maailma olisi hänet\nhyljännyt, olisi minun sieluni ollut hänen tyyssijansa; vaikka koko\nmaailma olisi häntä syyttänyt, minä olisin häntä puolustanut! Ennen\nnäin maailman olevan täynnä olentoja, jotka tulivat ja menivät\nja jättivät minut täydelleen välinpitämättömäksi. Maailma oli\nsurullinen, mutta ei kammoittava. Mutta mitä on maailma nyt ilman\nhäntä? Hän tulee siis elämään, ilman että minä olen hänen luonaan,\nilman että minä häntä näen, että hänelle puhun, tunnen hänen\nläsnäoloaan, suljen häntä syliini... Ah, kernaammin kuristaisin hänet\nkuoliaaksi hänen nukkuessaan.\n\nKauhistuneena katseli Francine häntä hetken ääneti.\n\n-- Surmata se, jota rakastaa?... -- hän sanoi lempeällä äänellä.\n\n-- Tietysti, kun hän ei enää rakasta.\n\nMutta lausuttuaan nämä hirvittävät sanat hän peitti kasvonsa käsiinsä\nja vaikeni.\n\nSeuraavana päivänä tuli hänen luokseen äkkiä mies, ilmoittamatta. Se\noli Hulot. Corentin oli hänen seurassaan. Marie kohotti katseensa ja\nvärisi.\n\n-- Tulette vaatimaan minulta tiliä tovereistanne, -- hän sanoi. -- He\novat kuolleet.\n\n-- Tiedän sen, -- vastasi Hulot. -- Mutta eivät suinkaan tasavallan\npalveluksessa!\n\n-- Minun tähteni ja minun kauttani, -- vastasi neiti.\n\n-- Aiotte kai puhua minulle isänmaasta. Antaako isänmaa takaisin\nhengen niille, jotka kuolevat sen edestä? Kostaako se edes heidän\npuolestaan? Mutta minä tulen heidän puolestaan kostamaan! -- hän\nhuudahti.\n\nSen onnettomuuden synkät muistot, jonka uhriksi hän oli joutunut,\npalasivat äkkiä, ja tuo suloinen olento, joka käytti kainoutta naisen\nensimäisenä naisellisen juonikkaisuuden välikappaleena, joutui\nraivoihinsa ja lähestyi harppaillen hämmästynyttä päällikköä.\n\n-- Korvaukseksi muutamista surmatuista miehistä tuon mestauslavojenne\npiilun alle pään, joka vastaa tuhansia päitä! -- hän huudahti.\n-- Naiset sotivat harvoin, mutta te voitte, niin vanha kuin\nolettekin, minun koulussani oppia sotataitoa. Tulen pistimillenne\ntarjoamaan kokonaisen suvun, esi-isät, hänet itsensä ja hänen\nmenneisyytensä. Yhtä hyvä ja tosi kuin olen ollut hänelle, yhtä\nkavala ja valheellinen tulen olemaan. Niin, herra päällikkö, tahdon\nhoukutella tuon pienen ylimyksen vuoteeseeni, ja hän on nouseva\nsiitä, astuakseen mestauspölkylle. Ja se on kuin olla pitää, siten ei\nminulla koskaan tule olemaan kilpailijatarta... Tuo poloinen on itse\njulistanut tuomionsa: _huomeneton päivä!_ Teidän tasavaltanne ja minä\nsaamme koston tyydytyksen. Tasavalta! -- hän jatkoi äänellä, jonka\nouto kaiku kauhistutti Hulot'ta. -- Mutta pitääkö siis kapinoitsijan\nkuolla sentähden, että on ryhtynyt aseisiin isänmaataan vastaan?\nVarastaisiko Ranska minulta kostoni? Ah, kuinka ihmiselämä sentään\non mitätön, kuolema ei hyvitä muuta kuin rikoksen. Mutta, vaikka\ntuolla herralla ei ole muuta kuin yksi pää menetettävissä, on minulla\noleva yksi yö käytettävissäni huomauttaakseni hänelle, että hän\nmenettää enemmän kuin henkensä. Mutta kaikin mokomin, päällikkö, --\nhän huokasi syvään, -- te, joka tulette hänet surmaamaan, salatkaa\ntarkoin minun petokseni, hän kuolkoon luottaen minun uskollisuuteeni.\nPyydän teiltä ainoastaan tätä. Hän ei saa nähdä muuta kuin minut ja\nminun hyväilyni.\n\nHän vaikeni. Mutta hänen kasvojensa hehkuvasta punasta huolimatta\nHulot ja Corentin huomasivat, ettei viha ja raivo kokonaan\ntukahuttanut hänen häveliäisyyttään. Marie värisi rajusti lausuessaan\nviime sanansa. Hän näytti vielä itse kuuntelevan niiden kaikua,\nikäänkuin olisi epäillyt lausuneensa niitä, ja vavahti tehden\nsellaisen vaistomaisen liikkeen kuin nainen, joka on pudottanut\nharsonsa.\n\n-- Mutta onhan hän ollut vallassanne, -- huomautti Corentin.\n\n-- Todennäköisesti, -- vastasi neiti katkerana.\n\n-- Miksi pidätitte minut, kun hän jo oli käsissäni? -- kysyi Hulot.\n\n-- Nähkääs, päällikkö, emmehän tietäneet, että se oli _hän_.\n\nÄkkiä tuo kiihtynyt nainen, joka asteli hurjana ja lävisti molemmat\nläsnäolijat katseillaan, rauhoittui.\n\n-- En enää tunne itseäni, -- hän sanoi miesmäisellä äänenpainolla. --\nMitä hyödyttää puhua? Täytyy lähteä häntä etsimään!\n\n-- Häntä etsimään? -- sanoi Hulot. -- Mutta hyvä lapsi, ottakaa\nhuomioon, että emme hallitse näitä lähiseutuja, ja jos uskallatte\nlähteä kaupungista, teidät vangittaisiin tai tapettaisiin sadan\naskeleen päässä.\n\n-- Niillä, jotka tahtovat kostaa, ei koskaan ole mitään vaaraa! --\nvastasi neiti, tehden närkästyneen kädenliikkeen, karkoittaakseen nuo\nmolemmat miehet, joiden läsnäolo sai hänet häpeämään.\n\n-- Mikä nainen! -- huudahti Hulot, poistuessaan Corentinin kanssa.\n-- Mikä tuuma noilla poliisi-viranomaisilla onkaan ollut siellä\nParisissa! Mutta ei hän ikinä hanki tuota miestä meidän käsiimme, --\nhän lisäsi päätään pudistaen.\n\n-- Hankkiipa kyllä, -- intti Corentin.\n\n-- Ettekö huomaa, että hän rakastaa tuota miestä? -- kysyi Hulot.\n\n-- Juuri sentähden. Muuten, -- sanoi Corentin katsoen hämmästyneeseen\npäällikköön, -- olen minä läsnä estämässä häntä tekemästä tyhmyyksiä.\nSillä, toveri hyvä, minun vakaumukseni on, ettei ole rakkautta, joka\nvetäisi vertoja kolmelle sadalle tuhannelle frangille...\n\nKun tämä sisäasiain ministerin salapoliisi erosi soturista, tämä\nseurasi häntä katseineen; ja kun hänen askeleensa, olivat hälvenneet,\nhän huokasi ja virkahti itsekseen:\n\n-- Joskus on sentään onnellista, että on vaan näin yksinkertainen\nolento kuin minä... Tuhat tulimmaista. Jos kohtaan Garsin, tulemme\ntappelemaan mies miestä vastaan, tai ei nimeni ole Hulot; sillä\njos tuo kettu toisi hänet minun tuomittavakseni, nyt kun he ovat\nperustaneet sotaoikeuksia, niin luulisinpa omantuntoni olevan\nlikainen kuin nuoren soturin paita, kun hän ensi kerran on tulessa.\n\nVivetièren verilöyly ja halu kostaa noiden kahden surmatun ystävän\npuolesta olivat saaneet Hulot'n jälleen ryhtymään puoliprikaatin\njohtoon, kun sitäpaitsi uusi ministeri Berthier oli vastauksessaan\nselittänyt, ettei sellaisten olosuhteiden vallitessa voitu suostua\nhänen erohakemukseensa. Ministerin käskykirjeeseen oli liitetty\ntutunomainen kirjelmä, jossa tosin ei lähemmin tehty selkoa neiti de\nVerneuilin tehtävästä, mutta jossa huomautettiin, että tuo onneton\ntapaus oli ulkopuolella varsinaisia sotatapahtumia, ja ettei se\nsaanut pysäyttää niiden kulkua. Sotilaspäällikköjen tuli puolestaan\ntässä asiassa toimia ainoastaan siten, että _avustivat tuota\nkunnioitettavaa naiskansalaista, jos se oli tarpeellista_.\n\nSaatuaan kuulla, että chouanien liikkeistä saattoi päättää\nheidän keskittävän sotavoimia Fougères'n tienoille, Hulot oli\nsalaa pikamarssein tuonut kaksi puoliprikaatinsa pataljoonaa\ntälle tärkeälle paikkakunnalle. Isänmaan vaara, viha aatelisia\nkohtaan, joiden puoluelaiset uhkasivat melkoisia maa-alueita,\nystävyydentunteet -- kaikki tämä oli tuossa vanhassa soturissa\npuhaltanut nuorekkaan hehkun ilmituleen.\n\n-- Tämä on siis se elämä, jota olen kaihonnut, -- huudahti neiti\nde Verneuil, jäätyään kahden Francinen kanssa. -- Kuinka nopeaan\nhaihtuvia hetket lienevätkin, ovat ne silti kuin vuosisatoja minun\najatuksilleni...\n\nHän tarttui äkkiä Francinen käteen ja äänellä, joka kaikui kuin\nensimäisen kultarinta-kertun laulu myrskyn jälkeen, hän lausui nämä\nsanat:\n\n-- Turhaan koetan tunteitani vastustaa, näen kuitenkin yhä nuo ihanat\nhuulet, tuon lyhyen ja kaarevan leuan, nuo tuliset silmät, ja kuulen\nyhä vielä kyytimiehen kehoitushuudot. Sanalla sanoen: uneksin... ja\nmiksi kuitenkin vihaan herätessäni?\n\nHän huokasi syvään ja nousi. Sitten hän ensi kertaa alkoi katsella\nsitä seutua, joka oli joutunut kansallissodan jalkoihin sen miehen\ntoimesta, jota hän yksin alkoi ahdistaa. Maiseman viehättämänä\nhän läksi ulos, hengittääkseen vapaammin taivasalla. Ja kun hän\numpimähkään astui edelleen, hän vaistomaisesti tuli suunnanneeksi\nkulkunsa kaupungin puistoon -- tuon sielussa piilevän lumouksen\nohjaamana, joka saa meidät hakemaan järjettömyydestä lohdutusta.\nTämän lumouksen vaikutuksesta syntyneet ajatukset toteutuvat\nusein. Mutta selitämme ne silloin aavistuksien tuloksena, tuon\nselittämättömän, mutta todellisuudessa esiintyvän voiman tuloksena,\njoka aina on palvelukseen altis intohimoille, niinkuin imartelija,\njoka valehdellessaan joskus puhuu tottakin.\n\n\n\n\nIII\n\nHuomeneton päivä.\n\n\nKun tämän kertomuksen lopputapaukset ovat olleet riippuvaiset\ntapahtumapaikkojensa laadusta, on välttämätöntä tässä tarkoin kuvata\nne, sillä muuten ratkaisua olisi vaikea käsittää.\n\nFougères'n kaupunki sijaitsee osaksi liuskakivikalliolla, jonka\nluulisi lohjenneen niistä vuorista, jotka lännessä rajoittavat suurta\nCouësnonin laaksoa, ollen eri paikkakunnilla erinimiset. Tällä\npuolella eroittaa kaupungin näistä vuorista kuilu, jonka pohjassa\nvirtaa pieni joki, nimeltä Nançon. Idän puolella olevalta kalliolta\navautuu näköala siihen maisemaan, joka tarjoutuu Pèlerine-vuoren\nhuipulta, ja lännenpuoliselta ei näe muuta kuin Nançonin epätasaisen\nlaakson. Mutta tuolla kalliolla on kohta, josta yhtä haavaa voi\nkatseella käsittää osan suuren laakson ympyränmuotoista alaa ja\nsen pienen jokiuoman somat mutkat, joka yhtyy tuohon suureen. Tämä\npaikka, jonka kaupungin asukkaat olivat valinneet kävelypaikakseen\nja jonne neiti de Verneuil läksi, oli juuri se näyttämö, jolla oli\nratkaistava Vivetieressä aloitettu näytelmä. Kuinka somat Fougères'n\nmuut osat lienevätkin, on lukijan yksinomaan kiinnittäminen huomionsa\nsiihen ympäristön töyrykkääseen alueeseen, joka näkyy kävelypaikan\nhuipulta.\n\nAntaaksemme käsityksen Fougères'n kallion tältä taholta\ntarjoamasta näköalasta, voimme verrata sitä noihin suunnattoman\nsuuriin torneihin, joiden ympäri ulkopuolelta sarrasenilaiset\narkkitehdit kerros kerrokselta ovat kietoneet kuisteja, joita\nkeskenään yhdistävät kierreportaat. Ja tämän kallion huipulla\nonkin goottilainen kirkko, jonka pienet torninhuiput, kellotapuli,\ntukikaaret saattavat sen melkein sokerikeon kaltaiseksi. Kirkon\nedustalla, joka on omistettu pyhälle Leonardille, on epäsäännöllisen\nmuotoinen pieni tori, jota tukee rintanojaksi kohoava muuri ja joka\nportaiden kautta on kävelypaikan yhteydessä.\n\nRakennuksen reunuksen tavoin tämä kävelypuistikko kulkee kaarena\nkallion reunalla, muutama syli alempana Pyhän Leonardin toria,\nja on sangen laaja puilla istutettu alue, joka ulottuu kaupungin\nvallituksiin asti. Sitten on kymmenen sylen päässä suojamuurista ja\nkallioista, jotka kannattavat terassia, tuota liuskakivien onnellisen\nryhmittymisen ja ihmistaidon yhteistulosta, kiertotie, nimeltään\n_Kuningattaren portaat_, joka on hakattu kallioon ja joka johtaa\nBretagnen Annan rakentamalle sillalle. Tämän tien alapuolella, joka\nmuodostaa kolmannen reunuksen, on vihdoin porrasmaisesti viettäviä\npuutarhoja, jotka ulottuvat joen rantaan asti ja näyttävät kukilla\nkoristetuilta astuimilta.\n\nYhdensuuntaisina kävelypaikan kanssa korkeat kalliot, jotka sen\nesikaupungin mukaan, jonka kohdalla kohoavat, ovat saaneet nimen\nPyhän Sulpicen vuoret, seuraavat joen äyräitä ja alenevat mataliksi\nrinteiksi suuressa laaksossa, missä äkkiä kääntyvät pohjoiseen.\nNämä suoraviivaiset, kasvittomat ja synkät kalliot näyttävät\nkoskettelevan kävelypaikan liuskakiviä; toisin paikoin ne ovat siitä\nainoastaan pyssynampuman päässä ja suojelevat pohjoistuulilta sadan\nsylen levyistä syvää laaksoa, missä Nançon-virta jakaantuu kolmeen\nhaaraan, jotka huuhtelevat somasti istutettua ja tehtaiden peittämää\nalankomaata.\n\nEteläpuolella, siinä, missä varsinainen kaupunki päättyy ja missä\nalkaa Pyhän Leonardin esikaupunki, Fougères'n kallio muodostaa\nmutkan ja kääntyy suureen laaksoon, seuraten jokea, jota se näin\ntunkee Pyhän Sulpicen vuoren seinämälle; tässä se muodostaa solan,\njosta Nançon-virta kahtena purona juoksee Couësnon-laaksoon. Tämän\nsievän kallioisen kukkularyhmän nimi on Nid-aux-Crocs; laakso, jota\nse ympäröi, on nimeltä Gibarryn laakso, ja sen lihavat laitumet\ntuottavat suuren osan siitä voista, jota herkkusuut sanovat\nPrévalayen voiksi.\n\nSiinä kohdassa, missä kävelypuistikko päättyy vallituksiin, kohoaa\nn.s. Papukaija-torni. Tästä neliskulmaisesta rakennuksesta alkaen,\njossa muunmuassa oli se huoneusto, mihin neiti de Verneuil oli\nmuuttanut asumaan, muodostaa kaupungin vallin osaksi muuri, osaksi\nkallio. Ja tällä ylhäisellä ja valloittamattomalla perustuksella\nsijaitseva kaupunginosa muodostaa avaran puoliympyrän, jonka päässä\nkallioissa on uurroksia, joista Nançon pääsee virtaamaan. Siinä\nsijaitsee niinikään Pyhän Sulpicen kaupunginosaan johtava portti,\njoten tämä nimi onkin yhteinen molemmille. Graniittilohkareella,\njoka hallitsee kolmea laaksoa, missä useat tiet yhtyvät, kohoaa\nFougères'n vanha linna sakaramuureineen ja keskiaikaisine torneineen.\nSe on Bretagnen herttuoiden pystyttämiä kookkaimpia rakennuksia,\njonka muurit ovat viidentoista sylen korkuiset ja viidentoista jalan\nlevyiset. Idässä sitä suojelee lampi; tästä saa alkunsa Nançon-virta,\njoka juoksee sen vallihautoihin, pannen Sulpicen portin ja linnan\nnostosillan välillä myllyjen rattaat pyörimään. Lännessä sitä\npuolustavat jyrkät graniittiset kalliojärkäleet, joilla se lepää.\n\nTäten kävelypaikasta aina tähän keskiaikaiseen rakennusmuistomerkkiin\nasti, jota verhoavat murattiseinät, mitä koristavat neliskulmaiset\ntai pyöreät tornit, joista jokainen voi majoittaa kokonaisen\nrykmentin, linna, kaupunki ja sen kallio äkkijyrkkien kaltaittensa\nsuojaamina muodostavat ison hevosenkengän, jonka kuilujen rinteisiin\nbretagnelaiset aikojen kuluessa ovat hakanneet muutamia kapeita\npolkuja. Siellä täällä pistää esiin ulkonevia kalliokielekkeitä\nkoristeiden tavoin. Toisin paikoin vesi tihkuu esiin halkeimista,\njoissa kasvaa vaivaispuita. Kauempana kasvaa hieman tasaisemmilla\ngraniittilohkareilla ruohoa, joka houkuttelee luoksensa kauriit.\nKaikkialla kanervikko, joka on juurtunut kosteihin kallionrakoihin,\nkoristaa punaisilla kiehkuraköynnöksillään tummia syvennyksiä.\nTämän äärettömän suuren suppilon pohjalla pieni virta mutkittelee\nlaitumella, joka alati on virkeän vihanta ja pehmeä kuin matto.\n\nLinnan juurella ja useiden graniittimöhkäleiden välissä kohoaa\nPyhälle Sulpicelle omistettu kirkko, joka on antanut nimensä\nNançon-joen toisella puolella olevalle esikaupungille. Tätä\nesikaupunkia, joka on kuin viskattu kuilun pohjaan, ja sen kirkkoa,\njonka suippokärkinen tapuli ei ylety kallion tasalle, joka näyttää\nkaatuvan sen ja ympäröivien majojen yli, sivuuttavat somasti\neräät Nançonin syrjäjoet, joiden rantoja siimestävät puut ja\nkoristavat puutarhat. Nämä pikkujoet katkaisevat epäsäännöllisesti\nhevosenkengän, jonka muodostavat kävelypaikka, kaupunki ja linna,\nja tarjoavat sievän vastakohdan vastapäätä olevalle vakavalle\npengerryhmälle. Koko Fougères'ta esikaupunkeineen, kirkkoineen ja\njuhlallisine kallioineen kehystävät Rillén vuoret, jotka ovat osa\nCouësnon-laaksoa ympäröivistä harjanteista.\n\nSellaiset ovat huomattavimmat piirteet tässä luonnossa, jonka\npääleima on alkuperäinen jylhyys, mitä kuitenkin lieventävät\nhymyilevät vaikutelmat, komeimpien ihmistuotteiden ja odottamattoman\nvaihtelevan maaperän oikkujen yhtymät, sanalla sanoen jotain ennen\nkokematonta, joka yllättää ja hämmästyttää. Matkustaja ei missään\nmuualla Ranskassa kohtaa niin suuremmoisia vastakohtia kuin ne, joita\ntarjoaa suuri Couësnonin laakson alue ja Fougères'n kallioiden ja\nRillén harjanteiden väliin eksyneet laaksot.\n\nTämä on sellaista harvinaista kauneutta, jota sattuma välistä\ntuhlailevalla kädellä siroittelee ja josta ei puutu mitään luonnossa\npiilevää sopusointua. Kirkasta, virtaavaa vettä, näiden seutujen\nvoimakkaan kasvullisuuden peittämiä vuoria; synkkiä kallioita\nja siroja tehtaita; luonnon pystyttämiä vallituksia ja ihmisen\nrakentamia graniitti-torneja; tämän lisäksi kaikki valon ja varjojen\nihmeelliset ilmiöt, erilaisten lehvien vastakohta, johon piirustajat\nkiinnittävät niin suurta huomiota; taloryhmiä, joissa häärii\ntoimeliaita asukkaita, ja autioita paikkoja, missä graniitti ei siedä\nedes kiviin takertuvaa valkoista sammalta. Sanalla sanoen, kaikkea,\nmitä ikinä voi vaatia maisemalta, suloa ja kauhua, runoelmaa,\ntäynnä yhä toistuvaa lumousta, yleviä kuvia, verratonta maaseudun\nviehätystä. Siinä Bretagne versoo kukkeimmillaan.\n\nPapukaija-torniksi mainittu rakennus, jossa oli neiti de Verneuilin\nasunto, sijaitsee perustuksiltaan itse äkkijyrkänteen pohjassa ja\nsen huippu kohoaa Pyhän Leonardin kirkon edessä olevaan toriin asti.\nTästä kolmelta taholta eristetystä rakennuksesta näkee yhtä haavaa\nison hevosenkengän, joka alkaa itse tornista, Nançonin mutkittelevan\nlaakson ja Pyhän Leonardin torin. Tuo rakennus kuuluu taloryhmään,\njoka on kolmensadan vuoden ikäinen, on puusta tehty ja sijaitsee\nkirkon pohjoispuolella olevassa sen kanssa yhdensuuntaisessa\nrakennusjonossa, joka kirkon kanssa muodostaa umpikujan, minkä\navoimesta päästä astutaan viettävälle, kirkon edustalla olevalle\nkadulle. Tämä katu johtaa Pyhän Leonardin portille, jota kohti neiti\nde Verneuil astui alas.\n\nMarie ei tietenkään noussut kirkkotorille, jonka alapuolitse kulki,\nvaan suuntasi askeleensa kävelypaikalle. Kun hän oli jättänyt\ntaakseen matalat, vihreiksi maalatut kaiteet, jotka olivat Pyhän\nLeonardin portin torniin sijoitetun päävahdiston edessä, eteen\navautuva suuremmoinen näky sai hänen intohimonsa hetkeksi vaikenemaan.\n\nHän ihaili sitä laajaa Couësnon-laakson alaa, joka ulottui\nPèlerine-vuorelta aina sille vuorenrinteelle, jota pitkin\nnousee Vitréhen johtava tie; sitten hänen katseensa pysähtyivät\nNid-aux-Croc'iin ja Gibarry-laakson mutkiin, jota ympäröivät\nvuorenhuiput olivat laskevan auringon autereisten säteiden\nkultaamat. Hän melkein pelästyi Nançonin laakson syvyyttä, jonka\nkorkeimpien poppeleiden latvat tuskin ylettyivät \"Kuningattaren\nportaiden\" alapuolella olevien puutarhojen muureihin. Sitten hän\nkulki yllätyksestä yllätykseen siihen paikkaan asti, mistä näki\nGibarry-laakson takaa suuren laakson ja sen ihanan maiseman, jota\nkehysti kaupungin muodostama hevosenkenkä, Pyhän Sulpicen kalliot ja\nRillén harjanteet.\n\nTähän aikaan päivästä esikaupunkien taloista kohoava savu verhosi\nesineet siniseen harsoonsa; päivän kirkkaat värit alkoivat\nvaaleta; taivas kävi helmenharmaaksi. Kuu alkoi luoda hohdettaan\ntähän kauniiseen syvänteeseen. Kaikki oli omansa vaivuttamaan\nsielua haaveiluun ja palauttamaan mieleen rakkaat olennot.\nYhtäkkiä hän ei enää kiinnittänyt mitään huomiota Pyhän Sulpicen\nesikaupungin paanukattoihin, ei sen kirkkoon, jonka rohkea\ntorninhuippu häipyy laakson syvyyteen, ei satavuotisiin muratti- ja\nmetsäköynnös-kerroksiin, jotka peittävät vanhan linnan muureja, jonka\naukoista näkee Nançonin virran kuohuvan myllynrattaiden alla, sanalla\nsanoen, hän ei enää kiinnittänyt huomiota mihinkään tässä maisemassa.\nTurhaan aurinko laskiessaan siroitti kultapölyään ja punaisia\nharsojaan kallioilla kohoavien somien rakennusten yli, veteen ja\nniityille, Marie seisoi liikkumattomana Pyhän Sulpicen kallion\nedessä. Se mieletön toive, joka oli houkutellut hänet kävelypaikalle,\noli kuin ihmeen kautta toteutunut.\n\nVastakkaisella vuorenkukkulalla kasvavien kinsteri- ja\npiikkiherne-pensaiden lomissa hän luuli tuntevansa, verhoavista\nvuohentaljoista huolimatta, useat Vivetièren vieraista, joista\nerityisesti erosi Gars, jonka vähimmätkin liikkeet selvästi näkyivät\nlaskevan auringon himmeässä valossa. Jonkun askeleen päässä\npääryhmästä hän näki hirvittävän vihollisensa, rouva du Guan.\nHetken aikaa neiti de Verneuil luuli näkevänsä unta. Mutta hänen\nvihollisensa viha todisti hänelle pian, että kaikki tässä unelmassa\noli todellista. Hän tarkkasi järkähtämättä markiisin pienimpiäkin\nliikkeitä, ja sentähden hän ei huomannut, kuinka huolellisesti rouva\ndu Gua tähtäsi häneen pitkällä pyssyllä. Seuraavassa tuokiossa\npyssynlaukaus nosti kaiun kallioissa, ja Marien ohi viuhuva luoti\ntodisti hänelle kilpailijattarensa taitavuutta.\n\n-- Hän lähettää minulle nimikorttinsa! -- hän virkkoi itsekseen\nnauraen.\n\nSamassa kajahti lukuisia \"ken siellä \"-huutoja vahdistosta\nvahdistoon, linnasta aina Pyhän Leonardin portille, ilmaisten\nchouaneille fougèrelaisten valppauden, kun niin hyvin vartioivat\nsitäkin vallinsa osaa, jota vähin vaara uhkasi.\n\n\"Se on tuo mies, ja se on tuo nainen!\" -- ajatteli Marie.\n\nSalaman nopeudella hänen päässään välkähti ajatus lähteä hakemaan\nmarkiisia, seurata häntä ja yllättää hänet.\n\n-- Mutta olen ilman aseita! -- hän huudahti.\n\nHänen mieleensä muistui, että hän lähtiessään Parisista oli heittänyt\nyhteen pahvilippaaseensa kauniin tikarin, jota ennen oli kantanut\nsulttaanitar ja jota hän päätti käyttää aseenaan sotanäyttämöllä,\nsamoin kuin ne lystikkäät henkilöt, jotka varustautuvat albumeilla,\nniihin merkitäkseen matkalla vaikutelmansa. Mutta silloin oli häntä\nvähemmin viehättänyt toivo saada vuodattaa verta kuin huvi kantaa\nkivillä koristettua komeaa _kandjar-tikaria_ ja leikitellä sen\nhäikäisevän puhtaalla terällä. Kolme päivää aikaisemmin hän oli\nkatkerasti katunut, että oli jättänyt tämän aseen lippaaseensa,\nsilloin kun hän vapautuakseen siitä inhoittavasta rangaistuksesta,\njonka hänelle valmisti kilpailijattarensa, oli tahtonut kuolla.\n\nViipymättä hän palasi asuntoonsa, löysi tikarin, pisti sen vyöhönsä,\nkääri hartioittensa ja vartalonsa ympärille suuren saalin, verhosi\nhiuksensa mustalla pitsihuivilla, pani päähänsä tuollaisen\nleveälierisen hatun, jommoista chouanit käyttivät, ja joka oli\nerään hänen palvelijansa oma, ja saatuaan sellaisen mielenmaltin,\njonka intohimot joskus sallivat, hän otti markiisin hansikkaan,\njonka Marche-à-Terre oli passiksi antanut ja vastasi pelästyneelle\nFrancinelle: -- Mitä tahdot? Menisin etsimään häntä vaikka manalasta.\n-- Sitten hän palasi kävelypaikalle.\n\nGars oli vielä samassa kohdassa, mutta yksin. Päättäen hänen\nkaukoputkestaan hän näytti soturin tarkka tuntoisuudella tutkivan\nNançon-virran eri ylimenopaikkoja, \"Kuningattaren portaita\" ja sitä\ntietä, joka Pyhän Sulpicen portilta kiertää tämän kirkon ohi ja yhtyy\nvaltateihin linnan kanuunain ylettyvissä.\n\nNeiti de Verneuil riensi pienille poluille, jotka vuohet ja\nniiden paimenet ovat tallanneet kävelypaikan rinteelle, saapui\n\"Kuningattaren portaille\", sitten syvänteen pohjaan, kulki\nNançon-virran yli, halki esikaupungin, arvaten linnun tavoin\nerämaassa tiensä, keskellä Pyhän Sulpicen vuorten äkkijyrkänteitä,\nja saavutti pian graniittivuoreen hakatun niljakan polun. Huolimatta\npistelevistä kinstereistä ja piikkiherneistä ja esiin törröttävistä\nkivistä hän alkoi kiivetä ylöspäin, osoittaen tuollaista tavatonta\ntarmoa, joka kenties on tuntematon miehelle, mutta joka näyttäytyy\nintohimon valtaamassa naisessa erityisinä hetkinä.\n\nYö yllätti Marien, kun hän saavuttuaan huipulle kuun vaaleassa\nvalossa koetti tunnustella, mitä tietä markiisi oli lähtenyt\nkulkemaan. Mutta vaikka hän itsepintaisen väsymättä etsi, ei\nhän sitä löytänyt, maaseudulla vallitseva hiljaisuus pani hänet\najattelemaan, että chouanit ja heidän päällikkönsä olivat vetäytyneet\npois. Tämä intohimoinen ponnistus raukesi äkkiä sen toivon mukana,\njoka sitä oli kiihoittanut. Ollessaan yksin yöllä tuntemattomalla\nseudulla, alttiina sodan vaaroille, hän rupesi miettimään, ja\nmuistellessaan Hulot'n neuvot ja rouva du Guan laukauksen, hän värisi\npelosta. Yön rauhallisuus, joka syvänä vallitsee vuorilla, teki\nhänelle mahdolliseksi kuulla jokaisen lehden putoamisen, matkankin\npäästä, ja tämänkaltaiset kahinat vavahtelivat ilmassa, ikäänkuin\nyksinäisyyden ja hiljaisuuden surullisena tahtina. Tuuli lakaisi\nnäitä korkeita seutuja ja kiidätti hurjasti pilviä, synnyttäen\nvarjon ja valon vaihtelua, mikä vielä lisäsi hänen kauhuansa, luoden\nvaarattomimpiinkin esineihin haaveellisen muodon.\n\nHän käänsi silmänsä Fougères'n taloja kohti, joiden kodikkaat\nvalot tuikkivat kuin tähdet, ja äkkiä hän selvästi eroitti\nPapukaija-tornin. Hänellä ei ollut kuljettavana muuta kuin aivan\nlyhyt matka saapuakseen asuntoonsa, mutta tämä matka oli syvä kuilu.\nHän muisti tarpeeksi ne syvänteet, jotka aukenivat molemmin puolin\nhänen kulkemaansa polkua, tietääkseen, että oli vaarallisempaa\npalata Fougères'en kuin jatkaa yritystään. Hän tiesi, että markiisin\nhansikas oli poistava kaikki vaarat hänen yölliseltä retkeltään, jos\nkohtasi chouaneja ympäristössä.\n\nAinoastaan rouva du Gua saattoi olla hirvittävä. Tätä ajatellessaan\nMarie puristi tikariaan ja pyrki taloa kohti, jonka katot oli\nhuomannut saapuessaan Pyhän Sulpicen kallioille. Mutta hän astui\nhitaasti, sillä siihen asti hän ei ollut kokenut sitä synkkää\njuhlallisuutta, joka painaa yöllä liikkuvaa yksinäistä olentoa,\nkun yltympäri leviää autio seutu, ja korkeat vuoret joka taholla\nkokoontuneiden jättiläisten tavoin kallistavat päitään.\n\nHänen hameensa kahistessa, jota piikkiherneet pidättivät, hän\nsäpsähti moneen kertaan, joudutti askeleitaan, mutta harvensi\nniitä taas, luullen viimeisen hetkensä tulleen. Mutta pian tilanne\nkehittyi senluontoiseksi, että pelottomimmatkaan miehet kenties\neivät olisi sitä kestäneet. Se syöksi neiti de Verneuilin sellaiseen\nkauhistukseen ja puristi siihen määrin hänen elinvoimiaan, että\nhänessä kaikki tuntui äärimäisyyteen pingoitetulta, niin hyvin\nrohkeus kuin heikkous. Tällaisissa tapauksissa heikoimmat olennot\ntekevät tavatonta voimaa osoittavia tekoja, ja kaikkien vahvimmat\ntulevat mielettömiksi pelosta. Marie kuuli lyhyen matkan päässä\noutoja ääniä; ne olivat samalla selviä ja epämääräisiä, samoin\nkuin yö oli vuoroin synkkä ja valoisa, ne ilmaisivat sekasortoa,\nmeteliä, ja korva väsyi niitä tarkatessaan. Ne lähtivät maan alta,\njoka tuntui järkkyvän äärettömän, liikkeellä olevan ihmisjoukon\njalkojen polkemisesta. Kuun välkähdys salli neiti de Verneuilin\nyhtenä silmänräpäyksenä nähdä pitkän jonon inhoittavia olentoja,\njotka heiluivat sinne tänne kuin tähkäpäät vainiolla ja hiipivät ohi\nkuin aaveet. Mutta tuskin hän ehti ne nähdä, sillä heti pimeys palasi\ntaas kuin musta väliverho, joka piiloitti häneltä tämän hirvittävän\ntaulun, täynnä keltaisia ja kiiluvia silmiä. Hän astui kiireisesti\ntaaksepäin ja kavahti kallionkielekkeelle, paetakseen kolmea noista\nhirvittävistä haamuista, jotka lähestyivät häntä.\n\n-- Näitkö sinä sen?\n\n-- Tunsin kylmän viiman, kun se kulki ohitseni, -- vastasi käheä ääni.\n\n-- Ja minä tunsin sieramissani hautuumaan kosteata ilmaa ja löyhkää,\n-- sanoi kolmas.\n\n-- Onko se valkea? -- kysyi ensimäinen.\n\n-- Minkätähden, -- sanoi toinen, -- se on yksin palannut\nkummittelemaan kaikista niistä, jotka ovat kuolleet Pèlerine-vuorella?\n\n-- Niin, minkätähden? -- vastasi kolmas. -- Miksi suositaan niitä,\njotka kuuluvat \"Pyhän sydämen\" lahkokuntaan? Mutta muuten minä\nkernaammin kuolen ripillä käymättä, kuin harhailen tuon miehen tavoin\njuomatta, syömättä, verettömin suonin ja lihattomin luin.\n\n-- Ah!...\n\nTämä huudahdus tai pikemmin hirvittävä parkuna kaikui ryhmästä, kun\nyksi kolmesta chouanista sormellaan osoitti neiti de Verneuilin\nsolakkaa vartaloa ja kalpeita kasvoja, hänen paetessaan hirvittävän\nnopeasti, synnyttämättä vähintäkään melua.\n\n-- Tuossa se on! -- Tässä se on! -- Missä se on? -- Tuolla. --\nTäällä. -- Se on jo kadonnut. -- Ei. -- On kyllä. -- Näitkö sinä sen?\n\nNämä huudahdukset kaikuivat kuin aaltojen yksitoikkoinen loiske\nmerenrantaa vastaan.\n\nNeiti de Verneuil astui rohkeana taloa kohti, ja näki ison\nihmisjoukon epämääräiset haamut, jotka pakenivat häntä, osoittaen\nsilmitöntä säikähdystä hänen lähestyessään. Neiti de Verneuiliä\ntuntui ajavan eteenpäin outo voima, joka hänet masensi. Se, että\nhänen ruumiinsa tuntui niin kevyeltä, tuotti hänelle uuden kauhun\naiheen. Nuo haamut, jotka hänen lähestyessään joukottain nousivat\nja kohosivat kuin maan alta, missä näyttivät maanneen, päästivät\nvoihkinan, joka tuntui yliluonnolliselta.\n\nViimein hän suuresti ponnisteltuaan pääsi autioon puutarhaan,\njonka aita oli hävitetty. Vahti pidätti häntä, mutta hän näytti\nhänelle hansikasta. Kun kuu samassa valaisi Marien kasvot, vaipui\nkarbiini-pyssy chouanin kädestä, joka jo oli tähdännyt Mariehen,\nmutta joka hänet nähdessään päästi kauas ympärille kaikuvan huudon.\nMarie huomasi suuria rakennuksia, joista tuikkivat valot ilmaisivat\nasuttuja huoneita, ja hän saapui lähelle seinää kohtaamatta\nvastustusta. Ensimäisestä ikkunasta, jota lähestyi, hän näki rouva\ndu Guan ja Vivetieressä koolla olleet päälliköt. Sekä tästä näystä\nettä uhkaavasta vaarasta säikähtyneenä hän hyökkäsi rajusti pienelle\nikkuna-aukolle, jota suojeli paksu rautaristikko, ja näki isossa\nholvikattoisessa salissa markiisin yksin ja alakuloisena.\n\nTakkavalkean heijastus, jonka edessä hän istui jykevällä tuolilla,\nloi hänen kasvoihinsa punervaa ja levotonta hohdetta, joka painoi\ntähän kohtaukseen näyn leiman. Liikkumattomana ja vavisten naisparka\ntakertui rautaristikkoon, ja vallitsevassa syvässä hiljaisuudessa\nhän toivoi kuulevansa markiisin äänen, jos hän puhuisi. Nähdessään\nhänet lamautuneena, toivottomana ja kalpeana, hän ilokseen ajatteli\nolevansa yksi tuon miehen surullisuuden syistä. Sitten hänen vihansa\nvaihtui sääliksi ja hellyydeksi, ja hän tunsi, ettei hän ollut mennyt\nnäin pitkälle yksistään kostaakseen. Markiisi nousi, käänsi päänsä\nja tyrmistyi, huomatessaan kuin utupilven ympäröiminä neiti de\nVerneuilin kasvot. Hän teki kärsimättömyyttä ja ylenkatsetta uhkuvan\nliikkeen huudahtaessaan:\n\n-- Näen siis tuon kirotun naisen hereilläkin ollessani.\n\nTämä syvä halveksiminen pani nais-paran mielettömästi nauramaan,\nja vavahtaen hyökkäsi nuori päällikkö rautaristikkoa kohti. Neiti\nde Verneuil pakeni siitä. Hän kuuli lähellään askeleita, ja luuli,\nettä se oli Montauran. Ja paetakseen häntä hän ei tuntenut esteitä;\nhän olisi kiivennyt muurin yli ja lentänyt ylös ilmaan, hän olisi\nlöytänyt manalan tien, välttääkseen lukemasta nuo tulikirjaimilla\npiirretyt sanat: _Hän sinua halveksii_, jotka olivat kirjoitetut tuon\nmiehen otsalle, ja joita sisäinen ääni silloin huusi hänelle kuin\ntoitottava torvi.\n\nAstuttuaan tietämättä, minne meni, hän pysähtyi, tuntiessaan miten\nkostea ilma tunki hänen jäseniinsä. Pelästyen useiden henkilöiden\naskeleista ja levottomuuden ahdistamana hän astui alas portaita,\njotka johtivat hänet alas kellariin. Saavuttuaan viimeiselle\nastuimelle, hän kuunteli tarkasti saadakseen selville, mihin suuntaan\nkulkivat hänen takaa-ajajansa; mutta huolimatta ulkoapäin tunkevasta\njotenkin kovasta melusta, hän kuuli ihmisäänen surkeata valittamista,\njoka vielä lisäsi hänen kauhistustaan. Valojuova, joka virtasi\nylhäältä portailta, sai hänet pelkäämään, että hänen vainoojansa\ntiesivät hänen pakopaikkansa. Ja välttääkseen heitä hän ponnisti\nuudelleen voimiaan.\n\nHänen oli hyvin vaikea selittää muutama hetki myöhemmin ja koottuaan\najatuksensa, millä keinoin oli voinut kiivetä sen matalan seinämuurin\nkomeroon, missä nyt oli piilossa. Hän ei edes alussa huomannut sitä\nepämukavuutta, jota tuotti hänelle hänen ruumiinsa asento. Mutta\ntämä epämukava asento kävi lopulta sietämättömäksi, sillä hän näytti\nkyyristyneenä holvikaaren alle kumartuneelta Venukselta, jonka joku\ntaiteenharrastaja on sullonut liian ahtaaseen seinäkomeroon.\n\nTämä jotenkin leveä graniittikivistä rakennettu seinä eroitti\ntoisistaan portaat ja kellarin, josta lähtivät nuo valitukset.\nSeuraavassa tuokiossa hän siellä alhaalla näki vuohennahkoihin\npuetun henkilön astuvan alas portaita ja menevän holviin, tekemättä\npienintäkään liikettä, joka olisi osoittanut kiirettä. Neiti de\nVerneuil odotti kärsimättömästi, ilmaantuisiko hänelle jotain\ntilaisuutta pelastumiseen, ja tähysteli tuntemattoman miehen\nvalaisemaa kellaria, missä näki maassa muodottoman, mutta elävän\nmöhkäleen, joka rajuin ja toistetuin liikkein ponnisteli päästäkseen\nlähelle erästä seinän kohtaa, näyttäen toutaimelta, joka vedestä\nmaalle nostettuna väänteleikse ja hyppelee.\n\nPieni pikisoihtu valaisi sinervällä hohteellaan kellaria. Vaikka\nneiti de Verneuilin mielikuvitus levitti synkkää runoutta tähän\nholviin, jossa kaikuivat rukoilevat pyynnöt, hänen täytyi kuitenkin\nsitä lähemmin tarkastettuaan myöntää, että se oli maanalainen\nkeittiö, joka aikoja sitten oli ollut käyttämättä.\n\nValaistuksessa muuttui tuo ainemöhkäle pieneksi, hyvin lihavaksi\nmieheksi, jonka kaikki jäsenet oli huolellisesti sidottu, mutta\njonka ne, jotka olivat hänet vanginneet, näyttivät jättäneen vallan\nomiin hoteisiinsa kosteille lattialaatoille. Nähdessään oudon\nmiehen, joka toisessa kädessä piti soihtua ja toisessa risukimppua,\nvanki päästi syvän voihkinan, joka niin suuresti liikutti neiti de\nVerneuiliä, että hän unhoitti oman kauhistuksensa, epätoivonsa ja\npuutuvien jäseniensä hirvittävän epämukavan asennon; hän koetti pysyä\nliikkumattomana.\n\nChouani viskasi kimppunsa pesään, tutkittuaan vanhan patakoukun\nvahvuutta, joka riippui valurautalevystä, ja sytytti soihdullaan\nrisut palamaan. Kauhukseen neiti de Verneuil silloin tunsi\ntuon miehen viekkaaksi Pille-Micheksi, jonka käsiin hänen\nkilpailijattarensa oli hänet jättänyt ja jonka kasvot liekin valossa\nmuistuttivat noita Saksassa puusta veistettyjä kömpelöitä äijänkuvia.\nVangin päästämä valitus houkutteli esiin naurun, noihin ryppyjen\npeittämiin ja päivän paahtamiin kasvoihin leveän hymyn.\n\n-- Huomaat, -- hän virkkoi mies-paralle, -- että me muut kristityt\nemme syö sanaamme, kuten sinä. Tuo valkea tulee tekemään jalkasi,\nkielesi ja kätesi notkeiksi. Mitä hittoa! enhän näe pannua\nasettaakseni jalkojesi alle; nehän ovat niin lihavia, että niistä\ntippuva rasva voisi sammuttaa tulen. Onpa talosi hyvin huonossa\nkunnossa, kun se ei voi tarjota isännälleen kaikkea mukavuutta, kun\nhän lämmittelee itseään.\n\nUhri päästi korvia vihlovan huudon, ikäänkuin olisi toivonut,\nettä äänensä olisi tunkenut holvien läpi ja kutsunut saapuville\nvapauttajan.\n\n-- Ohoh, voittepa laulaa täyttä kurkkua, herra d'Orgemont! Kaikki\njo nukkuvat ylhäällä, ja Marche-à-Terre tulee jälessäni, hän sulkee\nkellarin oven.\n\nPuhuessaan Pille-Miche tunnusteli karbiinin päällä tulisijaa ja\npaistinuuneja, löytääkseen sen piilopaikan, johon saituri oli\nkätkenyt rahansa. Hän toimitti tämän tarkastuksen niin taitavasti,\nettä d'Orgemont vaikeni, ikäänkuin olisi pelännyt, että joku\nsäikytetty palvelija oli hänet pettänyt. Sillä vaikka hän ei ollut\nuskonut salaisuuttaan kellekään, olisivat hänen elintapansa voineet\nantaa aihetta oikeihin johtopäätöksiin.\n\nPille-Miche kääntyi välistä äkkiä katsoen uhriinsa kuin lapset\nleikissä, kun koettavat arvata sen kuvaavista ilmeistä, joka on\npiiloittanut jonkun tunnetun esineen, lähestyvätkö vai etääntyvätkö\nsiitä. D'Orgemont teeskenteli pelästystä nähdessään chouanin\nkolisuttavan paistinuuneja, jotka kumisivat ontosti, ja näytti jonkun\nhetken sillä tavoin tahtovan vetää nenästä herkkäluuloista ja itaraa\nPille-Micheä. Samassa kolme muuta chouania syöksyi alas portaita ja\nastui kellariin. Huomatessaan Marche-à-Terren, Pille-Miche lakkasi\netsinnästään, luotuaan d'Orgemontiin katseen, joka uhkui petetyn\nahneuden koko raivoa.\n\n-- Marie Lambrequin on noussut kuolleista! -- sanoi Marche-à-Terre\nja näytti mieheltä, jonka mielestä kaikki muu himmenee näin vakavan\nuutisen rinnalla.\n\n-- Se ei minua ihmetytä, -- sanoi Pille-Miche, -- hän kävi niin usein\nehtoollisella! Hyvä Jumala tuntui olevan olemassa ainoastaan häntä\nvarten.\n\n-- Mitä vielä! -- huomautti Mène-à-Bien, -- se ei häntä paljoakaan\nhyödyttänyt. Eihän hän ollut saanut synninpäästöä ennen tuota\nPèlerine-vuoren kahakkaa. Hän oli vietellyt Goguelun tyttären ja oli\nsilloin kuolinsyntiin syypää. Abotti Gudin sanoi, että hän tulee\nharhailemaan tuolla tavoin aaveena kaksi kuukautta, ennenkuin palaa\nkokonaan! Näimme hänen hiipiä sujahtavan ohitsemme, ja hän oli\nkalpea, kylmä, kevyt ja löyhkäsi hautuumaalle.\n\n-- Ja hänen kunnianarvoisuutensa puhui siinä vallan totta, että\njos tuo henkiolento saisi valtaansa jonkun, niin se tekisi siitä\nitselleen kumppanin, -- lisäsi neljäs chouani.\n\nTämän viimeksi esiintyneen puhujan eriskummaiset kasvot herättivät\nMarche-à-Terren siitä uskonnollisesta haaveilusta, johon hänet oli\nsaattanut ihmeen täyttyminen, minkä harras usko abotti Gudinin\nvakaumuksen mukaan saattoi uudelleen toimeenpanna jokaisessa uskonnon\nja kuninkaan hurskaassa puolustajassa.\n\n-- Siinä huomaat, Galope-Chopine, -- sanoi Marche-à-Terre vakavana\nvastakäännetetylle, -- mihin vie meidät uskontomme määräämien\npienimpienkin velvollisuuksien laiminlyöminen. Pyhä Anna antaakin sen\nneuvon, että meidän keskuudessamme tulee olla leppymättömän ankara\nvähimmistäkin hairahduksista. Sinun serkkusi, Pille-Miche, on anonut\nsinulle vahtitointa Fougères'ssa, Gars suostuu sen sinulle antamaan,\nja tulet saamaan hyvän palkan; mutta kai tiedät, millaisia jauhoja\nalustamme petturien taikinaan.\n\n-- Totta kai, herra Marche-à-Terre.\n\n-- Tiedät, miksi tämän sinulle sanon. Jotkut sanovat, että sinä\nrakastat omenaviiniä ja kolikoita. Mutta nyt ei ole kysymys hauskasta\nelämisestä, tyytyy yksinomaan palvella meidän asiaamme.\n\n-- Kaikella kunnioituksella, herra Marche-à-Terre, mutta omenaviini\nja kolikot ovat kaksi hyvää, jotka eivät estä autuutta.\n\n-- Jos serkku tekee jonkun tyhmyyden, -- sanoi Pille-Miche, -- niin\nse tapahtuu tietämättömyydestä.\n\n-- Miten onnettomuus tapahtuneekin, -- huudahti Marche-à-Terre niin\njyrisevällä äänellä, että se pani holvit kaikumaan, -- niin ei hän\npääse käsistäni. Sinä saat vastata hänestä, -- hän jatkoi, kääntyen\nPille-Michen puoleen, -- sillä jos hän tekee itsensä syypääksi\nhairahduksiin, niin nyljen minä vuohentaljasi sisuksen.\n\n-- Mutta kaikella kunnioituksella, herra Marche-à-Terre, -- jatkoi\nGalope-Chopine, -- ettekö te usein ole sattunut luulemaan, että\nchouanien vastustajat ovat chouaneja?\n\n-- Hyvä mies, -- huomautti Marche-à-Terre kuivasti, -- älä enää\npuhu tuollaista pötyä, tai leikkaan sinut kahtia kuin nauriin. Mitä\ntulee Garsin lähetteihin, niin on heidän merkkinään oleva hänen\nhansikkaansa. Mutta tuon Vivetièren jutun jälkeen tuo ylhäinen nainen\nlisäksi kiinnittää niihin vihreän nauhan.\n\nPille-Miche survaisi kovasti toverinsa kyynäspäätä, osoittaen\nd'Orgemontia, joka oli nukkuvinaan; mutta Marche-à-Terre ja\nPille-Miche tiesivät kokemuksesta, ettei kukaan vielä ollut torkkunut\nheidän valkeansa ääressä. Ja vaikka viime sanat oli kuiskattu\nGalope-Chopinelle, oli vanki-parka sentään saattanut kuulla, ja\nsentähden katsoivat nuo neljä chouania toisiaan hetken ja näyttivät\nluulevan, että pelko oli riistänyt tuolta mieheltä aistiensa\nkäyttämisen.\n\nÄkkiä Marche-à-Terre antoi merkin Pille-Michelle, joka riisui\nd'Orgemontin jalkineet ja sukat, Mène-à-Bien ja Galope-Chopine\ntarttuivat häneen ja kantoivat hänet tulen ääreen. Sitten\nMarche-à-Terre otti yhden risukimpuista ja sitoi saiturin jalat\nkiinni pannukoukkuun. Kaikki nämä liikkeet ja niiden uskomaton nopeus\npanivat uhrin päästämään huutoja, jotka kävivät sydäntä särkeviksi,\nkun Pille-Miche oli koonnut hiiliä hänen jalkojensa alle.\n\n-- Ystäväni, rakkaat ystäväni, -- huusi d'Orgemont, -- tehän aiotte\nkiduttaa minua. Minä olen kristitty kuten tekin.\n\n-- Sen sinä valehtelet, -- vastasi Marche-à-Terre. -- Veljesi on\nkieltänyt Jumalan. Sinä taas olet ostanut Juvignyn luostarialueen.\nAbotti Gudin on sanonut, että empimättä saattaa kärventää luopiot.\n\n-- Mutta, rakkaat veljeni Herrassa, enhän minä kieltäydy maksamasta\nteille.\n\n-- Annoimme sinulle kahden viikon mietintäajan, kaksi kuukautta on\nnyt kulunut, eikä Galope-Chopine ole saanut mitään.\n\n-- Etkö ole saanut mitään, Galope-Chopine? -- kysyi saituri\nepätoivoisena.\n\n-- En yhtään mitään, herra d'Orgemont! -- vastasi Galope-Chopine\npelästyneenä.\n\nHänen huutonsa muuttui nyt lakkaamattomaksi voihkinaksi, joka\nmuistutti kuolonkorinaa. Yhtä tottuneina näkemään tällaista kuin\nsiihen, että heidän koiransa juoksentelivat ympäri ilman saappaita,\nnuo neljä chouania katselivat välinpitämättöminä d'Orgemontia,\njoka vääntelihe ja ulvoi, ja he panivat ajattelemaan matkustajia,\njotka ravintolan uunin ääressä odottavat, kunnes liha on tarpeeksi\npaistunut, että sen voi syödä.\n\n-- Minä kuolen, minä kuolen! -- huusi uhri, -- ja sitten te ette saa\nrahojani.\n\nNäistä rajuista huudoista huolimatta Pille-Miche huomasi, ettei\nliekki vielä kärventänyt ihoa; kohennettiin sentähden hiiliä niin\ntaitavasti, että tuli paloi pienellä liekillä; silloin d'Orgemont\nsanoi masentuneella äänellä:\n\n-- Ystäväni, irroittakaa siteeni... Paljonko tahdotte? sata riksiä,\ntuhat riksiä, kymmenen tuhatta riksiä, sata tuhatta riksiä?\n\nTämä ääni oli niin surkea, että neiti de Verneuil unhoitti oman\nvaaransa ja päästi huudahduksen.\n\n-- Kuka puhui? -- kysyi Marche-à-Terre. Chouanit loivat ympärilleen\npelästyneitä katseita.\n\nNämä miehet, jotka murhaavan kanuunanputken edessä olivat niin\nurhoollisia, muuttuivat pelkureiksi aaveen edessä. Pille-Miche yksin\nkuunteli tarkkaavasti tuskissaan parkuvan uhrin tunnustusta.\n\n-- Viisisataa riksiä... totisesti ne annan, -- sanoi saituri.\n\n-- No, missä ne sitten ovat? -- kysyi tyynesti Pille-Miche.\n\n-- Tuota noin... ne ovat ensimäisen omenapuun juurella. Pyhä Neitsyt!\npuutarhan perällä, vasemmalla... Te olette rosvoja... varkaita...\nVoi! Nyt kuolen... siellä on kymmenen tuhatta frangia.\n\n-- Minä en huoli frangeista, -- sanoi Marche-à-Terre, -- me tahdomme\nlivrejä. Sinun tasavaltalaisissa rikseissäsi on pakanallisia\nkuvioita, ja ne eivät ole käypää rahaa.\n\n-- Ne ovat livrejä, puhdasta kultarahaa. Mutta Herran nimessä,\npäästäkää minut... Te tiedätte, missä on elämäni... aarteeni!\n\nNuo neljä chouania katsoivat toisiinsa hakien sitä, jolle olisivat\nvoineet uskoa rahasumman esille kaivamisen. Tänä hetkenä näiden\nihmisten petomainen julmuus inhoitti ylivoimaisesti neiti de\nVerneuiliä, joka tietämättä, suojelivatko hänen aaveenomaisen kalpeat\nkasvonsa vielä häntä vaaralta, huudahti vakavalla äänellä:\n\n-- Ettekö pelkää Jumalan vihaa? Päästäkää hänet siteistään, julmurit!\n\nChouanit kohottivat päätään, näkivät ylhäällä hämärässä kahdet\nsilmät, jotka loistivat kuin tähdet ja pakenivat kauhistuneina. Neiti\nde Verneuil hypähti alas komerostaan ja riensi keittiöön, juoksi\nd'Orgemontin luo, veti hänet niin rajusti pois valkeasta, että siteet\nkatkesivat; sitten hän tikarillaan leikkasi poikki ne nuorat, joilla\nhänen raajansa olivat sidotut. Kun saituri oli vapaa ja pystyssä,\nhänen kasvojensa ensi ilme oli surullinen ja samalla katkeran\nhymyilevä.\n\n-- Menkääpä nyt omenapuun juurelle, rosvot! -- hän virkkoi. -- Ohhoh,\ntämä on jo toinen kerta, kun vedän heitä nenästä, eivätkä he kolmatta\nkertaa saa minua käsiinsä! Sinä hetkenä kajahti ulkona naisen ääni.\n\n-- Aave! Aave! -- huusi rouva du Gua. -- Te hölmöt, sehän on _hän_!\nTuhat riksiä sille, joka tuo minulle tuon lutkan pään!\n\nNeiti de Verneuil kalpeni; mutta saituri hymyili, tarttui hänen\nkäteensä, veti hänet kiukaan kuvun alle, esti häntä jättämästä\njälkeä kulustaan, johtaen häntä niin ettei hän kajonnut valkeaan,\njoka täytti ainoastaan pienen tilan pesän aukosta. Sitten hän painoi\nponninta, ja valurautalevy liikahti paikaltaan. Ja kun heidän\nyhteiset vihollisensa tulivat alas kellariin, oli piilopaikan\nraskas oviluukku jo melutta sulkeutunut. Parisitar ymmärsi silloin,\nminkä tähden poloinen pääoman omistaja aikaisemmin oli tehnyt nuo\nsätkähtelevät kalanliikkeet.\n\n-- Kuten huomaatte, neiti, on aave ottanut sinisen toverikseen...\n\nChouanien kauhistus lienee ollut suuri, sillä kellarissa vallitsi\nniin syvä hiljaisuus, että d'Orgemont ja hänen seurassaan oleva\nnainen selvästi kuulivat hetken kuluttua heidän kuiskaavan:\n\n-- Ave, sancta Anna Auriaca, gratia plena, Dominus tecum j.n.e.\n[Terve, pyhä Aurayn Anna, sinä armosta rikas. Herra olkoon kanssasi.\n_Suom_.]\n\n-- He rukoilevat, nuo pölkkypäät! -- huudahti d'Orgemont.\n\n-- Ettekö pelkää, -- sanoi neiti de Verneuil, keskeyttäen kumppaninsa\npuheen, -- että ilmaisette meidän piilo...\n\nVanhan saiturin nauru karkoitti nuoren parisittaren levottomuuden.\n\n-- Tuo rautaluukku on kiinnitetty kymmenen tuuman paksuiseen\ngraniittilevyyn. Me voimme kuulla heidät, mutta he eivät kuule meitä.\n\nSitten hän hiljaa tarttuen pelastajattarensa käteen asetti sen raon\nkohdalle, josta virtasi sisään raitis ilma, ja parisitar arvasi, että\ntuo käytävä oli sovitettu kiukaan savutorveen.\n\n-- Kas, kas! -- virkkoi d'Orgemont. -- Jalkani kirvelevät hiukan! Tuo\n_Charretten Tamma_, -- joksi rouva du Guata haukutaan Nantes'ssa,\n-- ei ole niin tyhmä, että vastustaisi uskollisten kätyriensä\nuskonnollista vakaumusta. Hän hyvin tietää, että elleivät he olisi\nniin typeriä, eivät he taistelisi asian puolesta, joka vahingoittaa\nheidän etujaan. Nyt tuo naikkonenkin rukoilee. Hän on epäilemättä\nsoma nähdä rukoilemassa pyhää Annaa. Olisipa parempi, jos hän\nryöstättäisi joidenkin postivaunujen rahat, maksaakseen takaisin\nne neljä tuhatta frangia, jotka on minulle velkaa. Korkoineen,\nkuluineen, se nousee ainakin neljään tuhanteen seitsemään sataan\nkahdeksaankymmeneen frangiin ja muutamaan centimiin.\n\nLopetettuaan rukouksensa chouanit nousivat ja poistuivat.\nVanha d'Orgemont painoi neiti de Verneuilin kättä, ikäänkuin\nhuomauttaakseen hänelle, että vaara sentään yhä oli uhkaamassa.\n\n-- Ei, armollinen rouva, -- huudahti Pille-Miche muutaman hetken\nvaiettuaan, -- vaikka jäisitte tähän odottamaan kymmeneksi vuodeksi,\nniin he eivät palaa.\n\n- Mutta tuo nainen ei ole lähtenyt täältä, hänen täytyy siis olla\ntäällä! -- sanoi itsepäisesti _Charretten Tamma_.\n\n-- Ei, hyvä rouva, he ovat sujahtaneet matkoihinsa seinien halki.\nMuistakaa, että piru tässä samassa paikassa, silmiemme edestä, vei\nmukaansa valan tehneen papin.\n\n-- Kuinka sinä, Pille-Miche, ahne kuin olet, et arvaa, että tuo vanha\nsaituri on voinut uhrata muutaman tuhannen rakennuttaakseen tämän\nholvin alle komeron, jonka aukon joku salainen laitos peittää?\n\nSaituri ja nuori parisitar kuulivat Pille-Michen päästävän leveän\nnaurun.\n\n-- Totta tosiaan! -- hän virkahti.\n\n-- Jää tänne, -- sanoi rouva du Gua, -- odota heitä ulko-ovella,\n-- yhdestä ainoasta pyssynlaukauksesta annan sinulle kaiken, minkä\nlöydät tämän koronkiskurin aarresäiliöstä. Jos tahdot, että annan\nsinulle anteeksi että myit tuon ilonaisen, kun olin käskenyt sinun\ntappaa hänet, tottele minua.\n\n-- Koronkiskuri! -- sanoi vanha d'Orgemont, -- enkä kuitenkaan ole\nvaatinut hänen lainastaan enempää kuin yhdeksän sadalta. Se on\ntotta, että minulla on hypoteekkitakaus. Mutta näette, miten hän\nosoittaa kiitollisuuttaan. Nähkääs, hyvä neiti, jos Jumala rankaisee\nmeitä pahasta, piru taas rankaisee meitä hyvästä. Ja ihminen, joka\non asetettu näiden kahden äärimäisyyden väliin, mitään tietämättä\ntulevaisuudesta, on aina tehnyt minuun saman vaikutuksen kuin\npäätöslasku-esimerkki, jonka tuntematon on löytämätön.\n\nHän päästi ontolle kaikuvan huokauksen, sillä kulkiessaan\nhänen nielunsa läpi ilma tuntui siinä järkyttävän kahta löysää\näänijännettä. Se kolina, joka syntyi, kun Pille-Miche ja rouva du\nGua uudestaan tunnustelivat seiniä, holvia ja lattialaattoja, näytti\nrauhoittavan d'Orgemontia, joka tarttui pelastajattarensa käteen,\nauttaakseen häntä nousemaan ylös ahtaita kiertoportaita, jotka oli\nsovitettu paksun graniittiseinän onkaloon. Kun he olivat kiivenneet\nvain parisenkymmentä astuinta, lampun liekki valaisi heikosti heidän\npäänsä. Saituri pysähtyi, kääntyi neidin puoleen, tarkasti hänen\nkasvojaan, ikäänkuin, olisi visusti tutkinut epäilyttävää vekseliä,\nja päästi hirvittävän huokauksensa.\n\n-- Saattamalla teidät tänne turvaan, -- sanoi hän hetken vaiettuaan,\n-- olen täydellisesti korvannut teille sen palveluksen, jonka olette\nminulle tehnyt. En siis käsitä, miksi vielä antaisin teille...\n\n-- Herraseni, älkää puhuko sellaista, minä en vaadi teiltä mitään, --\nsanoi parisitar.\n\nNämä sanat ja kenties noiden kauniiden kasvojen ilmaisema ylenkatse\nrauhoittivat pienen äijän, sillä hän huokasi uudelleen.\n\n-- Oh, johtamalla teidät tänne, olen tehnyt liiaksi, jotta en\njatkaisi...\n\nKohteliaasti hän auttoi Marieta nousemaan vielä muutaman, sangen\nkummallisesti sijoitetun portaan ja vei hänet, puoleksi mielellään,\npuoleksi vastahakoisesti pieneen kammioon, joka oli neljän neliöjalan\nlaajuinen, ja jota valaisi kattoon ripustettu lamppu. Oli helppo\nhuomata, että saituri oli ryhtynyt kaikkiin varokeinoihin voidakseen\nviettää useamman päivän tässä tyyssijassa, jos sisäisen sodan\ntapahtumat pakoittaisivat hänet oleskelemaan siinä kauemmin. -- Älkää\nlähestykö seinää, voisitte tahrata vaatteenne muurikalkilla! -- sanoi\näkkiä d'Orgemont.\n\nJa sangen kiireisesti hän asetti kätensä nuoren neidin saalin ja\nseinän väliin, joka näytti äsken kalkilla silatulta. Vanhan saiturin\nkädenliike aikaansai vallan päinvastaisen vaikutuksen, kuin mitä\nhän oli odottanut. Neiti de Verneuil katsoi äkkiä eteensä ja näki\nnurkassa eräänlaisen ulkonevan laitoksen, jonka muoto sai hänet\nkauhusta huudahtamaan, sillä hän aavisti, että ihmisolento oli\npeitetty muuriruukilla ja asetettu pystyyn. D'Orgemont viittasi häntä\npelästyneenä vaikenemaan, ja hänen pienet siniset silmänsä ilmaisivat\nyhtä suurta kammoa kuin seurassaan olevan naisen.\n\n-- Hupsu! luuletteko, että minä olen hänet surmannut?... Se on\nveljeni, -- hän sanoi muunnellen huokaustaan alakuloisesti. -- Hän\noli ensimäinen valan tehnyt pappi. Tämä oli ainoa tyyssija, jossa hän\noli turvassa chouanien ja muiden pappien raivolta. Vainota kunnon\nmiestä, joka niin suuresti harrasti järjestystä! Hän oli minua\nvanhempi, hänellä yksin oli kärsivällisyyttä opettaa minua laskemaan\nkymmenysluvuilla. Oh, hän oli hyvä pappi. Hänellä oli taloudellista\naistia ja hän osasi säästää. Hän kuoli neljä vuotta sitten, en tiedä,\nmihin tautiin. Mutta papeilla, nähkääs on tapana aika-ajoin polvistua\nrukoilemaan, ja hän ei kenties tottunut olemaan pystyasennossa tässä\nkomerossa, kuten minä... Piiloitin hänen ruumiinsa tuohon soppeen,\nsillä muualla he olisivat kaivaneet sen ylös haudasta. Kerran voin\nkai haudata hänet vihittyyn maahan, kuten tuo miesparka huomautti,\njoka ainoastaan pelon pakoittamana teki valan.\n\nKyynel vierähti esiin pienen vanhuksen silmästä, ja hänen punainen\nvaletukkansa näytti silloin hiukan vähemmän rumalta nuoresta\nnaisesta, joka kääntyi poispäin kunnioituksesta tätä salaista surua\nkohtaan. Mutta tästä osanotosta huolimatta d'Orgemont sanoi vielä:\n\n-- Älkää lähestykö seinää, te...\n\nJa hänen katseensa eivät päästäneet näkyvistään neiti de Verneuilin\nsilmiä, hän kun toivoi siten estävänsä häntä tarkemmin tutkimasta\ntämän kammion seiniä, missä liiaksi harventunut ilma ei riittänyt\nkeuhkoille. Kuitenkin Marien onnistui valppaan vartijansa huomaamatta\nluoda katse ympäristöön, ja seinissä olevista omituisista ulkonevista\nosista hän teki sen johtopäätöksen, että saituri itse oli rakentanut\nne hopea- ja kultasäkeistä.\n\nJo hetken d'Orgemont oli ollut eriskummaisen ihastuksen valloissa.\nTosin hänen jalkojansa pakoitti äskeisestä kärvennyksestä, ja hänen\nkasvojensa joka rypystä kuvastui se kauhu, joka hänessä syntyi\nsiitä, että vieras ihmisolento oli keskellä hänen aarteitaan.\nMutta samalla hänen kuivat silmänsä hehkuivat hänelle tavattomasta\nsisäisestä tulesta ja heijastivat jaloa mielenliikutusta, jota\nhänessä herätti pelastajattarensa vaarallinen läsnäolo, sillä tämän\nvalkea ja ruusunpunainen poski houkutteli suutelemaan ja hänen\ntumma, sametinpehmeä katseensa nosti vanhuksen sydämeen niin kuumia\nveriaaltoja, ettei hän enää tietänyt, oliko tämä elämän vai kuoleman\nmerkki.\n\n-- Oletteko naimisissa? -- hän kysyi värähtelevällä äänellä.\n\n-- En ole, -- vastasi parisitar hymyillen.\n\n-- Onhan minulla vähän omaisuutta, -- virkkoi saituri huoaten, --\nvaikka en olekaan niin rikas kuin kaikki sanovat. Nuori nainen, kuten\nte, varmaankin rakastaa jalokiviä, helyjä, ajoneuvoja, kultaa, -- hän\nkatsahti pelästyneenä ympärilleen. -- Kaiken tämän voin testamentata\ntoiselle... Ja jos te tahdotte...\n\nVanhuksen katse kuvasti, hänen tuntiessaan tätä ohimenevääkin\nintohimoa, niin paljon itsekkäisyyttä, että neiti de Verneuil\nkieltäen pudisti päätään ja tuli ehdottomasti ajatelleeksi, että\nsaituri tahtoi naida hänet ainoastaan senvuoksi, että saisi haudata\nsalaisuutensa toisen minänsä sydämeen.\n\n-- Raha! -- sanoi parisitar, luoden d'Orgemontiin katseen, joka\nuhkui ivaa ja joka saattoi vanhuksen samalla onnelliseksi ja\nsuuttuneeksi, -- raha ei minulle merkitse mitään. Te olisitte kolme\nkertaa rikkaampi kuin mitä nyt olette, jos omistaisitte kaiken minun\nhylkäämäni kullan.\n\n-- Älkää lähestykö sei...\n\n-- Eikä minulta kuitenkaan ole pyydetty enempää kuin yhtä ainoata\nkatsetta, -- hän lisäsi uskomattoman ylpeästi.\n\n-- Siinä teitte väärin. Se olisi ollut oivallinen keinottelu. Mutta\najatelkaa nyt toki...\n\n-- Ajatelkaa, -- keskeytti neiti de Verneuil, -- että juuri kuulin\ntässä lähellä äänen, jonka pieninkin kaiku minun mielestäni on\nsuurempiarvoinen kuin kaikki teidän rikkautenne.\n\n-- Te ette niitä tunne...\n\nEnnenkuin saituri oli voinut estää, Marie lykkäsi sormellaan sivulle\npienen väritetyn piirroksen, joka kuvasi Ludvig XV:ttä hevosen\nselässä istuvana, ja sen takana olevasta reiästä hän äkkiä näki alla\nolevassa huoneessa markiisin, joka juuri latasi isoa vallipyssyä.\nSe pieni levy, jolle tuo kuva oli liimattu, näytti peittävän\nreikää, joka muodosti kuvion komeron alapuolella olevan huoneen\nkattokoristeissa, missä kuningasmielinen kenraali epäilemättä nukkui.\nD'Orgemont lykkäsi mitä varovaisimmin paikoilleen vanhan piirroksen\nja katsoi ankarasti nuoreen tyttöön.\n\n-- Älkää lausuko sanaakaan, jos henkenne on teille rakas. Muuten, --\nhän jatkoi hetken vaiettuaan, -- ette ole heittänyt iskukoukkuanne\nvarsin pieneen alukseen. Tiedättekö, että markiisi de Montauranilla\non sadan tuhannen frangin tulot vuokralle annetuista maatiloista,\njoita ei ole myyty? Eräs konsulin julkaisema päätös, jonka luin\n_Ille-et-Vilainen Maanantai-lehdessä_, on juuri peruuttanut\ntakavarikkoon ottamisen. Kas, kas, epäilemättä tämän kuultuanne\npidätte tuota poikaa entistään kauniimpana. Silmänne kiiltävät kuin\nkaksi uuden uutukaista kultarahaa.\n\nNeiti de Verneuilin katseet olivat ruvenneet vilkkaasti säihkymään,\nhänen kuultuaan tuon tutun äänen kaiun. Hänen seisoessaan siinä\nikäänkuin uponneena hopeakaivokseen, elpyi äkkiä hänen henkensä, joka\noli ollut viime tapahtumien lamauttama. Hän näytti tekevän synkän\npäätöksen ja huomaavan sen toteuttamiskeinot.\n\n-- Sellaisesta ylenkatseesta ei koskaan voi toipua, -- hän ajatteli,\n-- ja jos hän ei enää voi minua rakastaa, tahdon hänet surmata... Ei\nyksikään nainen tule häntä omistamaan.\n\n-- Herra markiisi, -- vastusti abotti Gudin ylimielisenä, --\nte häpäisette koko Bretagnen, jos annatte nuo tanssijaiset\nSaint-James'issa. Saarnaajat voivat kiihoittaa kyliemme asukkaiden\nmielet, eivätkä tanssimestarit... Ottakaa käteen pyssy, älkääkä\nviulua.\n\n-- Herra abotti, olette kyllin älykäs ymmärtääksenne, etten\npuoluelaistemme yleiskokouksessa voi saada selville, mitä heidän\navullaan voin toteuttaa. Pidot tuntuvat minusta paljon edullisemmalta\ntilaisuudelta heidän kasvojensa tutkimiseen ja aikeittensa\ntuntemiseen kuin kaikki salainen urkinta, jota muuten kammoksun;\npanemme heidät lasi kädessä lausumaan, mitä ajattelevat.\n\nMarie säpsähti, kuullessaan nämä sanat, sillä nyt hänessä heräsi\ntuuma mennä näihin kemuihin ja niissä toimeenpanna kostonsa.\n\n-- Pidättekö minua typeränä, saarnatessanne minulle tanssin\nturmiollisuudesta! -- virkahti Montauran. -- Ettekö te kaikki\nmielellänne esiintyisi chaconne-tanssissa, päästäksenne täysiin\noikeuksiinne \"Uskon isien\" uudessa arvossa?... Ettekö tiedä, että\nbretagnelaiset kirkosta tullessaan menevät tanssiaisiin? Ettekö\ntiedä, että herrat Hyde de Neuville ja d'Andigné viisi päivää sitten\novat neuvotelleet ensimäisen konsulin kanssa jälleen kohottaakseen\nvaltaistuimelle hänen majesteettinsa Ludvig XVIII:n? Kun tänä hetkenä\nvalmistaudun syöksymään niin uhkarohkeaan yritykseen, tapahtuu se\nyksinomaan sentähden, että tahdon jouduttaa tapahtumien ratkaisua\nraudoitettujen saappaittemme voimalla. Ettekö ole kuullut, että\nkaikki Vendéen, jopa Fontainen päälliköt puhuvat alistumisesta? Oh,\nherraseni, ilmeisesti on petetty ruhtinaita Ranskan oikeaan tilaan\nnähden. Se uskollisuus, josta heille on puhuttu, on itsekästä laatua.\nHerra abotti, kun olen pistänyt jalkani vereen, en tahdo upota siihen\nvyötäisiin asti, muuten kuin varmana tuloksesta. Olen antautunut\npalvelemaan kuningasta, enkä muutamia huimapäitä, en muutamia yli\nkorvien velkaantuneita, kuten Rifoël, en kärventäjiä...\n\n-- Sanokaa suoraan abotteja, jotka ylläpitääkseen sotaa kiskovat\nveroa maanteiltä! -- keskeytti abotti Gudin.\n\n-- Miksi en sitä sanoisi? -- vastasi markiisi katkerasti. -- Sanonpa\nvielä enemmänkin: Vendéen sankarilliset ajat ovat ohi.\n\n-- Herra markiisi, saattepa nähdä, että osaamme tehdä ihmeitä ilman\nteitä.\n\n-- Niin, sellaisen kuin esim. Marie Lambrequinin ihmeen, -- huomautti\nmarkiisi nauraen. -- Mutta puhukaamme tyynesti, ilman vihaa, abotti!\nTiedän, että te panette henkenne alttiiksi ja että ammutte sinisen\nyhtä hyvin kuin lausutte rukouksen. Ja Jumalan avulla toivon\nkohottavani teidät niin korkeaan asemaan, että hiippa päässä olette\nkuninkaan kruunauksessa.\n\nTämä viime lause epäilemättä vaikutti tenhoten abottiin, sillä hän\nkolhautti karbiini-pyssyään ja huudahti:\n\n-- Minulla on taskuissani viisikymmentä patruunaa, herra markiisi, ja\nhenkeni kuuluu kuninkaalle!\n\n-- Siinä näette vielä yhden velallisistani, -- sanoi saituri neiti\nde Verneuilille. -- En nyt tarkoita noita viittä tai kuuttasataa\nriksipahaista, jotka hän on lainannut minulta, vaan verivelkaa, joka\nkerran, toivomme, on maksettava. Ei koskaan voi tapahtua niin suurta\nonnettomuutta, kuin mitä toivon tuolle kirotulle jesuiitalle. Hän oli\nvannonut surmaavansa veljeni ja nosti koko maakunnan häntä vastaan.\nMiksi? Siksi, että veli-parkani oli pelännyt uusia lakeja!...\n\nSitten hän painoi korvansa erääseen piilopaikkansa seinään ja sanoi:\n\n-- Nyt he lähtevät kaikki matkoihinsa, nuo roistot. He kai aikovat\nvielä toimeenpanna jonkun ihmeen! Kunhan eivät vaan koeta hyvästellä\nminua, kuten viime kerralla, sytyttämällä talon palamaan!\n\nNoin puolen tunnin kuluttua, jonka ajan neiti de Verneuil ja\nd'Orgemont olivat katselleet toinen toistaan, kuin jos kumpikin\nheistä olisi katsellut kuvaa, kuului Galope-Chopinen karkea ääni\nhiljaa sanovan:\n\n-- Nyt ei enää ole vaaraa, herra d'Orgemont. Mutta tällä kertaa olen\nrehellisesti ansainnut nuo kolmekymmentä riksiäni!\n\n-- Lapsukaiseni, -- sanoi saituri neidille, -- vannokaa minulle, että\npidätte silmänne suljettuina.\n\nNeiti de Verneuil peitti toisella kädellä silmänsä. Mutta varmuuden\nvuoksi vanhus sammutti lampun, tarttui pelastajatartaan kädestä ja\nauttoi häntä astumaan seitsemän tai kahdeksan porrasta ahtaassa\nkäytävässä. Muutaman minuutin kuluttua hän sitten, hellitti hänen\nkätensä, ja neiti de Verneuil huomasi olevansa siinä huoneessa,\njosta markiisi de Montauran juuri oli lähtenyt ja joka oli saiturin\nasuinhuone. -- Rakas lapsi, -- sanoi hänelle vanhus, -- nyt voitte\nlähteä. Älkää katselko noin ympärillenne. Varmaankaan teillä ei ole\nrahaa? Tästä saatte kymmenen riksiä. Niiden joukossa on kuluneita,\nmutta silti ne käyvät täydestä. Poistuessanne puutarhasta, näette\npolun, joka johtaa kaupunkiin, eli kuten nyttemmin sanotaan, piiriin.\nMutta chouanit ovat paraillaan Fougères'ssa, eikä ole luultavaa, että\nheti voitte päästä sinne sisälle; voitte siis tarvita turvapaikan.\nPainakaa tarkoin mieleenne, mitä nyt sanon, ja käyttäkää sitä\nhyväksenne ainoastaan äärimäisessä hädässä. Sen tien varrella, joka\nGibarryn laakson kautta johtaa Nid-aux-Croc'iin, näette maalaistalon,\nmissä asuu Galope-Chopine. Menkää sisälle majaan ja sanokaa hänen\nvaimolleen: \"Päivää, Bécanière\", ja tuo kelpo Barbette tulee\npiiloittamaan teidät. Jos Galope-Chopine huomaa teidät, hän joko\nluulee teitä aaveeksi, jos on yö, tai nuo kymmenen riksiä saavat\nhänet heltymään, jos on päivä. Hyvästi, laskumme ovat selvät... Jos\ntahtoisitte, -- hän lisäsi, osoittaen kädellään taloa ympäröiviä\npeltoja, -- kaikki tämä olisi teidän!\n\nNeiti de Verneuil loi kiitokseksi katseen tähän omituiseen olentoon,\nja saituri päästi tämän johdosta huokauksen, joka säveliltään oli\nhyvin vaihteleva.\n\n-- Epäilemättä maksatte minulle takaisin kymmenen riksiäni;\nhuomatkaa, etten puhu koroista -- nämä teidän tulee suorittaa minun\ntiliini mestari Patrat'lle, Fougères'n notariolle, joka, jos niin\nhaluatte, kirjoittaa naimakontrahtimme, sydänkäpyseni... Hyvästi.\n\n-- Hyvästi, -- sanoi parisitar, viitaten hänelle kädellään\njäähyväisiksi.\n\n-- Jos tarvitsette rahaa, -- huusi saituri hänen jälkeensä, --\nlainaan sitä teille, jos maksatte korkoa viisi sadalta! Niin,\nainoastaan viisi sadalta... Sanoinko, viisi?\n\nParisitar ei enää kuullut, hän kun oli rientänyt pois.\n\n-- Hän näytti kunnon tytöltä, -- mörähti d'Orgemont itsekseen; --\nmutta joka tapauksessa muutan kamiinini salaisuuden.\n\nSitten hän otti kahdentoista naulan leivän ja liikkiön ja palasi\npiilopaikkaansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKävellessään vapaassa luonnossa neiti de Verneuil tunsi uudelleen\nelpyvänsä. Viileä aamuyön ilma virkisti hänen kasvojaan, joita hänen\nmielestään muutaman tunnin ajan tukahuttava ummehtunut kuumuus\noli kärventänyt. Hän koetti löytää saiturin neuvomaa tietä, mutta\nsittenkuin kuu oli laskenut, oli tullut niin pilkkosen pimeä, että\nhänen täytyi astua umpimähkään. Mutta pian hän rupesi pelkäämään,\nettä syöksyisi kuiluihin, ja tämä pelasti hänen henkensä, sillä hän\npysähtyi äkkiä aavistaen, että vankka maa loppuisi hänen jalkainsa\nalta, jos hän astuisi vielä askeleenkin eteenpäin.\n\nViileämpi tuuli, joka liehutteli hänen hiuksiaan, vaisto, kaikki\nviittasi siihen, että hän oli Pyhän Sulpicen kallioiden jyrkänteen\nreunalla. Hän takertui käsivarsillaan puuhun ja odotti hyvin\nlevottomana aamunkoittoa, sillä hän kuuli aseiden kalsketta, hevosten\nkavioiden kopinaa ja ihmisääniä. Hän sai kiittää yön pimeyttä siitä,\nettä se suojeli häntä joutumasta chouanien käsiin, varsinkin jos he,\nkuten saituri oli sanonut, piirittivät Fougères'n.\n\nYöllä viritettyjen merkkitulien tavoin ilmestyi himmeän punainen\nhohde vuorten huipuille, joiden juuria peitti sinervä hämärä, mikä\nvastakohtana erosi laakson yli liihoittavista ruskopilvistä. Pian\nalkoi rubiininpunainen kiekko hitaasti kohota taivaanrannalle.\nTaivaanholvi tunnusti sen valtiaakseen. Maiseman vaihtelevat kummut\nja alangot, Pyhän Leonardin tapuli, kalliot, varjoon piiloittautuneet\nniityt tulivat taas vähitellen näkyviin, ja huipuilla kasvavat\npuut kuvastuivat selväpiirteisinä heräävän aamun punaa vasten.\nAurinko vapautui ylevänä tulen, keltamullan ja safiirin-värisistä\npilvenjuovista. Voimakas valo levisi sopusointuisin tasaisin aalloin\nkukkulalta kukkulalle, laaksosta laaksoon. Pimeä haihtui, päivä\nvaltasi luonnon. Pistelevän viileä tuuli liikkui ilmassa, linnut\nlauloivat, elämä heräsi kaikkialla.\n\nMutta tuskin oli nuori nainen ehtinyt kiinnittää katseensa tähän\njalkojensa juuressa leviävään omituiseen, avaraan maisemaan, kun hän\nhuomasi näillä kostean ilman täyttämillä seuduilla usein esiintyvän\nilmiön: usva levisi liinaverhojen tavoin, täyttäen laaksot, nousten\nkorkeimmillekin huipuille, kätkien ihanan vuoriseudun lumivalkoisen\nvaipan alle. Seuraavassa tuokiossa neiti de Verneuil luuli näkevänsä\nedessään tuollaisen jäätikkömeren, joka peittää alppeja. Sitten\ntämä utuinen ilmakehä pani liikkeelle aaltoja, kookkaita kuin\nvaltamerellä, nosti läpitunkemattomia harjoja, jotka notkuivat\npehmeästi, sitten taas temmelsivät rajusti, saivat auringonpaisteessa\nheleän ruusunpunaisen hohteen, siellä täällä välkkyen läpikuultavina\nkuin hopeinen lammen pinta. Äkkiä pohjatuuli puhalsi tähän utukuvaan\nja hajoitti sumun, joka hopeansekaisena kasteena satoi alas\nnurmikoille.\n\nSilloin saattoi neiti de Verneuil nähdä äärettömän ruskean\nainemöhkäleen Fougères'n kallioilla: seitsemän tai kahdeksansataa\nchouania vilisi Pyhän Sulpicen esikaupungissa kuin muurahaiset\npesässään. Ja linnan ympäristöä, jota miehitti kuin taikavoimasta\nilmestynyt kolmeen tuhanteen nouseva joukko, ahdistettiin hurjasti.\nTämä nukkuva kaupunki olisi huolimatta vihannoivista valleistaan\nja vanhoista harmaista torneistaan kukistunut, ellei Hulot olisi\nvalvonut. Vallihaudassa olevan törmän taakse piiloitettu patteri\nvastasi chouanien linnoitusta vastaan suuntaamaan ensi tuleen,\ntähtäämällä heihin sivulta linnaan johtavalla tiellä. Kartessitykki\npyyhkäisi yli tien, puhdistaen sen vihollisista. Sitten Pyhän\nSulpicen portista eräs komppania teki hyökkäyksen, käytti hyväkseen\nchouanien hämmästystä, järjestyi rintamaksi tiellä ja avasi heitä\nvastaan murhaavan tulen.\n\nChouanit eivät yrittäneet vastarintaa, he kun näkivät linnan muurien\ntäyttyvän sotilaista, ikäänkuin näyttämö-mestari olisi loihtinut\nniihin sinisiä juovia, ja kun huomasivat, että linnoituksen tykit\nsuojelivat tasavaltalaisia sotureita. Tällä välin toiset chouanit,\njoilla oli hallussaan pieni Nançonin laakso, olivat kiipeämällä\nkulkeneet kalliosolien poikki ja saapuneet kaupungin kävelypaikalle,\njonka rinnettä nousivat ylös. Se oli pian kokonaan vuohennahkojen\npeitossa, jotka saattoivat sen ajan tummentaman ruskean olkihatun\nnäköiseksi. Samassa kuului kovia paukauksia siitä osasta kaupunkia,\njoka oli Couësnon-laakson puolella. Ilmeisesti Fougères, jota\nahdistettiin joka taholta, oli kokonaan saarrettu. Kallion itäisellä\nrinteellä näkyvä tuli tiesi lisäksi, että chouanit sytyttivät\nesikaupungit palamaan.\n\nKuitenkin kinsteri-, olki- ja pärekatoista kohoavat tulikielekkeet\nkatosivat pian, ja muutamat mustat savupatsaat osoittivat, että\ntulipalo oli sammumaisillaan. Valkeat ja ruskeat savuhattarat\npeittivät vielä kerran neiti de Verneuililtä tämän näyn, mutta\ntuuli hajoitti emien pitkää nämä ruudinsavupilvet. Tasavaltalaisten\npäällikkö oli muuttanut patterinsa kanuunojen ampumasuunnan siten,\nettä se suoran linjan tavoin hallitsi järjestänsä Nançonin laaksoa,\nKuningattaren portaita ja kallioita, ja kävelypuistikon huipulta hän\nsaattoi huomata, kuinka erinomaisesti hänen ensimäiset määräyksensä\ntoteutettiin. Kaksi Pyhän Leonardin portin vahdistoon asetettua\ntykkiä tuhosi sen lähelle sijoittuneet chouanit, ja samanaikuisesti\nFougères'n kansalliskaarti, joka kiireisesti oli rientänyt\nkirkkotorille, lopullisesti karkoitti vihollisen.\n\nTätä taistelua ei kestänyt täyttä puolta tuntia, eikä se uhreina\nollut vaatinut sinisiltä edes sataa miestä. Chouanit lyötyinä ja\nmuserrettuina peräytyivät Garsin määräyksestä joka taholla; heidän\npäällikkönsä rohkea yritys oli siis rauennut, ja tämä tapahtui hänen\ntietämättään, Vivetièren selkkauksen tähden, joka oli ollut syynä\nsiihen, että Hulot salaa oli tullut Fougéres'en. Tykistö oli saapunut\nsinne vasta sinä yönä; sillä pelkkä tieto, että sinne tuotiin\nampumavaroja, olisi ollut riittävä syy Montauranille luopumaan tästä\nyrityksestä, joka oli tuomittu epäonnistumaan, niin pian kuin siitä\noli saatu vihiä. Hulot oli yhtä halukas antamaan Garsille varoittavan\nopetuksen, kuin Gars toivoi hyökkäyksensä onnistumista, voidakseen\nvaikuttaa ensimäisen konsulin päätöksiin.\n\nEnsi kanuunan paukkuessa markiisi oivalsi, että olisi ollut\nmieletöntä itserakkaudesta jatkaa epäonnistunutta yritystä.\nEstääkseen hyödytöntä chouanien tuhoamista hän joutuin lähetti\nseitsemän tai kahdeksan airutta nimenomaisin määräyksin peräytymisen\ntoimeenpanemisesta kaikilla eri asemilla. Kun Hulot oli huomannut\nvastustajansa neuvottelijajoukon ympäröimänä, johon kuului rouva\ndu Guakin, suuntasi hän heitä vastaan Pyhän Sulpicen kallioille\ntuiman tykkitulen. Mutta tuo paikka oli niin taitavasti valittu,\nettä nuori päällikkö oli täysin turvassa, ja nyt Hulot äkkiä vaihtoi\nosaa, muuttuen ahdistetusta hyökkääjäksi. Ja heti kun markiisin ensi\nliikkeet ja tarkoitukset kävivät selville, linnan muurien juurelle\nasetettu komppania ryhtyi katkaisemaan chouaneilta peräytymistien\nsiten, että miehitti Nançonin laakson yläsuun.\n\nVihastaan huolimatta neiti de Verneuil oli rakastajansa johtamien\nsotureiden puolella ja kääntyi vilkkaasti toista laakson aukkoa\nkohti, nähdäkseen, oliko se vapaa. Mutta hän näki silloin sinisiä,\njotka arvatenkin olivat päässeet voitolle toisella puolen\nFougères'tä, Gibarry-laakson kautta palaavan Couësnon-laaksosta\nmiehittämään Nid-aux-croc'ia ja niitä Pyhän Sulpicen kallioiden osia,\nmissä olivat Nançonin laaksoon johtavat alemmat vuorisolat. Täten\nne chouanit, jotka olivat saarretut näihin ahtaisiin paikkoihin,\nnäyttivät olevan tuomitut perikatoon viimeiseen mieheen asti, niin\noikeat olivat vanhan tasavaltalaispäällikön laskelmat olleet ja niin\nosuvat ne varokeinot, joihin hän oli ryhtynyt.\n\nMutta näillä kahdella taholla tykit, jotka olivat tehneet Hulot'lle\nniin suurta palvelusta, olivat tehottomia; siellä leimahti\nitsepintaisia kahakoita, ja kun Fougères'n kaupunki oli turvattu,\nsai taistelu kahakan luonteen, johon chouanit olivat tottuneet.\nNyt selveni neiti de Verneuilille, miksi lähiseuduilla oli näkynyt\nniin paljon sotaväkeä, päällikköjen kokous d'Orgemontin talossa ja\nkaikki kuluneen yön tapaukset, eikä hän voinut käsittää, kuinka oli\nvälttänyt niin monet vaarat.\n\nTämä epätoivon aiheuttama yritys herätti niin suuresti hänen\nmielenkiintoaan, että hän liikkumattomana seurasi edessään\ntapahtuvaa vilkasta näytelmää. Piankin Sulpice-vuoren juurella\nriehuva taistelu herätti vallan erityisesti hänen mielenkiintoaan.\nHuomatessaan sinisten olevan melkein voitolla chouaneista, markiisi\nja hänen ystävänsä hyökkäsivät Nançonin laaksoon heidän avukseen.\nKallioiden juuri täyttyi useista hurjasti taistelevista ryhmistä,\nmissä ratkaistiin kysymyksiä elämästä ja kuolemasta senlaatuisella\nmaan-alalla ja sellaisin asein, jotka olivat suotuisammat\nvuohennahoille. Vähitellen tämä liikkuva taistelualue laajeni.\nChouanit hajaantuivat, vetäytyen kallioille, siellä täällä kasvavien\npensaiden suojaan.\n\nNeiti de Verneuil pelästyi nähdessään vihollistensa nousevan\nkallioiden huipuille, mistä käsin he raivokkaina puolustivat sinne\njohtavia vaarallisia polkuja. Kun molemmat taistelupuolueet pitivät\nhallussaan kaikki paikat, joista pääsi tälle vuorelle, neiti de\nVerneuil pelkäsi joutuvansa kahden tulen väliin ja vetäytyi pois sen\npaksun puun takaa, missä oli piillyt, ja lähti pakosalle, päättäen\nhyväkseen käyttää vanhan saiturin neuvoja. Juostuaan kauan sillä\nPyhän Sulpicen vuoren rinteellä, joka on Couësnon-laakson puolella,\nhän huomasi kaukana navetan ja arveli sen kuuluvan Galope-Chopinen\ntaloon, minne tämä kaiketi oli jättänyt vaimonsa yksikseen taistelun\najaksi.\n\nTämä luulo rohkaisi hänen mieltään, ja hän toivoi saavansa hyvän\nvastaanoton tuossa asunnossa ja voivansa viettää siellä muutaman\ntunnin, kunnes oli mahdollista vaaratta palata Fougères'en.\nTodennäköisesti oli Hulot eroava taistelusta voittajana.\nChouanit pakenivat niin nopeasti, että neiti de Verneuil kuuli\npyssynlaukauksia yltympäri, ja peläten, että joku luoti saattoi osua\nhäneen, hän joutuin riensi tuota majaa kohti, jonka savutorvi oli\nhänen merkkipaalunaan.\n\nSe polku, jota myöten hän oli kulkenut, päättyi eräänlaiseen vajaan,\njonka kinstereillä peitettyä kattoa kannatti neljä paksua kaarnan\npeittämää hirttä. Akanaruukilla päällystetty seinä oli tämän\nvajan taustana, ja itse vajassa oli omenaviini-puristin, tattarin\npuimatanner ja eräitä maanviljelyskaluja. Neiti de Verneuil pysähtyi\nyhden tuollaisen kattoa kannattavan tukin kohdalle, epäröiden,\nkulkisiko sen lokaisen suon poikki, joka muodosti päärakennuksen\npihan, jota hän kaukaa, aito-parisittarena, oli luullut navetaksi.\n\nTältä majalta, jota pohjoispuolella suojeli kallio, joka oli kattoa\nkorkeampi ja siinä kiinni, ei puuttunut runoutta, sillä jalavanoksat,\nkanervat ja kalliokukat koristivat sitä kiehkura-köynnöksillään.\nMaalaisportaat, jotka yhdistivät tuon vajan taloon, tarjosivat\nasukkaille tilaisuuden mennä hengittämään puhdasta ilmaa tämän\nkallion huipulle.\n\nMajan vasemmalla puolella kallio äkkiä mataloitui, ja nyt näki koko\njoukon peltomaita, joista läheisin epäilemättä kuului tähän taloon.\nNäillä pelloilla kasvoi somia metsikköjä, joita eroitti toisistaan\nmultapenkerille istutetut pensasaidat. Näistä läheisin täydensi tämän\npihamaan aitauksen. Pelloille johtavan tien veräjänä oli puoleksi\nlahonnut pölkky; tämän bretagnelaisen veräjä-portin nimi antaa\nmyöhemmin kertomuksessamme aihetta erityiskuvaukseen, joka tuo lisän\ntämän maakunnan kuvaukseen.\n\nLiuskakivikallioon hakattujen portaiden ja tuon paksun hirren\nsulkeman tien välillä, liejuisen pihan edessä ja törröttävän kallion\njuurella muutamat graniitista järeästi louhitut kivet, jotka olivat\nkasatut päälletysten, muodostivat tämän majan neljä nurkkausta ja\npitivät koossa huonoa vanutussavea, lautoja ja piikiviä, joista\nseinät olivat kyhätyt. Toinen puoli kattoa oli olkien tavoin peitetty\nkinsterillä ja toinen paanuilla, jotka olivat leikatut kattotiilien\nmuotoisiksi; siitä saattoi päättää, että rakennus jakautui kahteen\neri osaan. Ja todella toinen, jonka eroitti huono ristikko-aitaus,\nteki navetan virkaa ja toisessa asui talonväki.\n\nJoskin tämä maja kaupungin läheisyyden vuoksi tarjosi muutamia\nedullisia puolia, jotka olivat kokonaan tuntemattomia pari\npeninkulmaa kauempana, se kuitenkin selvästi pani ajattelemaan,\nkuinka epävakaaseen tilaan sodat ja läänitysolot olivat saattaneet\nmaaorjan tavat, niin että monet talonpojat vielä tätä nykyä näillä\nseuduilla juhlallisesti sanovat _asunnoksi_ ylhäisten herrojen\nlinnoja. Tarkastaessaan näitä paikkoja hyvin ymmärrettävällä\nhämmästyksellä, neiti de Verneuil huomasi siellä täällä pihan\nrapakossa graniittimöhkäleitä, jotka olivat sillä tavoin ladotut,\nettä ne muodostivat majan ovelle ylettyvän tien, jota ei suinkaan\nvaaratta voinut astua. Mutta kuullessaan kahakan paukaukset, jotka\ntuntuvasti lähestyivät, parisitar hyppäsi kiveltä kivelle, ikäänkuin\nolisi kulkenut puron yli saapuakseen turvaan.\n\nMajan ovi oli kahtena osana, joista ylempi oli ikkunaluukun tapainen.\nEräissä Ranskan pikkukaupunkien myymälöissä näkee vielä tällaisia\novia, mutta ne ovat paljon rikkaammin koristetut, ja alemmassa\npuoliskossa on hälytyskello. Se ovi aukeni, kun nosti puusta tehdyn\nperin vanhanaikuisen säpin, ja oven yläpuolista luukkua ei suljettu\nmuulloin kuin yöksi, sillä valo ei päässyt tunkemaan huoneeseen\nmuualta kuin tästä aukosta. Tosin oli olemassa jykevä ikkuna,\nmutta sen lasiruudut muistuttivat pullonpohjia, ja ne raskaat\nlyijykehykset, joihin ne olivat sovitetut, ottivat niin paljon tilaa,\nettä niiden tarkoitus näytti pikemmin olevan valon ehkäiseminen kuin\nsisälle päästäminen.\n\nKun neiti de Verneuil oli avannut oven, jonka saranat pahasti\nnarisivat, hän tunsi lipeäsuola-hajujen pilvenä syöksyvän ulos tästä\nmajasta, ja huomasi, että nelijalkaiset elukat potkimalla olivat\nmurtaneet sen sisäseinän, joka eroitti ne asuinhuoneesta. Näin tämän\narentitalon sisusta -- sillä se oli todella arentitalo -- vastasi\ntäydelleen sen ulkomuotoa. Neiti de Verneuil tuumi itsekseen,\noliko mahdollista, että ihmisolennot saattoivat elää keskellä tätä\nvartavasten kasattua lokaa, kun ryysyjen peittämä pikku poika, joka\nnäytti olevan yhdeksänvuotias, äkkiä ilmestyi hänen näkyviinsä. Pojan\nkasvot olivat virkeät, valkoiset ja punaiset posket pulleat, silmät\nvilkkaat, hampaat valkoiset kuin norsunluu, ja vyyhteinä hartioille\nvaluvat hiukset vaaleat. Hänen raajansa olivat voimakkaat ja koko\nhänen olemuksensa kuvasti maalaislapsen viattomuutta ja hämmästystä,\njoka pani hänen silmänsä suurenemaan. Tämä pieni poikanen oli ihmeen\nkaunis.\n\n-- Missä äitisi on? -- kysyi Marie lempeästi ja kumartuen suutelemaan\nhänen silmiään.\n\nTämän suudelman saatuaan lapsi livahti tiehensä notkeana kuin\nankerias ja katosi lantakasan taakse, joka oli majan ja polun\nvälillä, mäen töyräällä. Kuten monet muut bretagnelaiset\nmaanviljelijät, Galope-Chopine kuljetti lannotusaineet ylempään\npaikkaan, niin että sadevesi riistää niiltä kaiken voiman. Jäätyään\nnäin hetkeksi tämän asunnon valtijattareksi, Marie kädenkäänteessä\ntoimitti sen tarkastuksen.\n\nSe huone, jossa hän odotti Barbettea, oli ainoa koko rakennuksessa.\nSilmään pistävin ja komein esine oli kookas kamiini, jonka\nkupu oli tehty sinigraniitista. Siitä riippui sarssikankaasta,\nvaaleanvihreällä nauhalla koristettu reunus, jonka röytä oli pyöreä,\nja joka koristi laitaa, millä kohosi maalatusta kipsistä tehty\nNeitsyt Marian veistokuva. Tämän veistokuvan jalustaan näki neiti de\nVerneuil kaiverretun nämä sanat:\n\n    Äiti Jumalan oon jalon,\n    suojelija tämän talon.\n\nVeistokuvan takana oli punaisin ja sinisin värein tahrittu hirvittävä\nkuva, joka esitti pyhää Labrea. Hautakiven muotoinen, vihreiden\nsarssi-uudinten ympäröimä vuode, kömpelöt tuolit, veistelty ja\nmuutamia astioita sisältävä arkku -- siinä jotenkin Galope-Chopinen\nhuonekalusto. Ikkunan edessä oli pitkä kastanjapuinen pöytä, ja\nsen molemmin puolin samasta puusta tehdyt penkit, jotka näyttivät\ntummalta vanhalta mahongilta.\n\nSuunnattoman suuri omenaviini-tynnyri, jonka tapin alla lattialla\nneiti de Verneuil huomasi loantapaista kellervää ainetta, minkä\nkosteus kalvoi permantoa, vaikka tämä oli tehty punervan saven\nyhteenliittämistä graniittiliuskoista, todisti, että talon isäntä\ntäysin ansaitsi chouani-liikanimensä. Neiti de Verneuil nosti\nkatseensa, ikäänkuin paetakseen tätä näkyä, ja silloin hän luuli\nnäkevänsä edessään kaikki maailman yölepakot -- niin tiheään riippui\nkatosta hämähäkinverkkoja. Kaksi isoa omenaviinillä täytettyä haarikkaa\noli pitkällä pöydällä. Nämä haarikat ovat polttosavisia ruskeita\nruukkuja, jotka muistuttavat herkkusuiden suosimaa bretagnelaista\nvoita sisältäviä astioita. Tämä ruukku päättyy ylhäältä kaulaan, joka\nvivahtaa vedestä päätään esiin pistävään sammakkoon.\n\nMarien huomio oli lopulta kiintynyt näihin haarikkoihin. Mutta\nsamassa kuului taistelun hälinä selvemmin, ja niin oli hänen pakko\nennen Barbetten saapumista hakea itselleen sopiva piilopaikka, kun\ntuo vaimo samassa ilmestyi.\n\n-- Hyvää päivää, Bécanière, -- sanoi parisitar hänelle, voimatta\npidättää hymyään nähdessään nuo kasvot, jotka selvään palauttivat\nmieleen ne päät, jotka koristavat vanhojen rakennusten ikkunapieliä.\n\n-- Kas, tulette d'Orgemontin luota, -- virkkoi Barbette, joka ei\nnäyttänyt erittäin alttiilta palvelukseen.\n\n-- Minne piiloitatte minut, sillä chouanit ovat tuossa tuokiossa\ntäällä...\n\n-- Tuonne!... -- sanoi Barbette, ollen yhtä hämmästynyt tuon olennon\nkauneudesta kuin omituisesta puvusta, olennon, jota ei rohjennut\nlukea sukupuoleensa kuuluvaksi. -- Tuonne, papin komeroon.\n\nHän vei hänet vuoteensa päänpuolelle ja käski hänen astumaan sen\npäädyn ja seinän väliseen solaan. Molemmat tyrmistyivät nähdessään\noudon miehen hypähtävän lokaiselle pihalle. Tuskin oli Barbettella\naikaa irroittaa vuoteesta uudin ja peittää sillä Marie, kun hänen\nedessään seisoi pakosalla oleva chouani.\n\n-- Muoriseni, mihin voi täällä piiloittautua? Olen kreivi de Bouvan.\n\nNeiti de Verneuil säpsähti tuntiessaan sen pöytävieraan äänen, jonka\nlausumat harvat sanat, mitkä olivat jääneet hänelle salaisuudeksi,\nolivat aikaansaaneet Vivetièren linnassa tapahtuneen onnettomuuden.\n\n-- Hyvä herra, kuten näette, ei täällä ole mitään piilopaikkaa!\nParasta on, että minä tästä lähden ulos, silloin voin olla vahtina.\nJos siniset tulevat, annan merkin. Jos jään tänne, ja jos he tapaavat\nminut teidän seurassanne, he polttavat taloni.\n\nJa Barbette lähti ulos tuvasta, sillä hänellä ei ollut tarpeeksi\nälyä yhdistää kahden vihollisen etua, joilla oli yhtä suuri oikeus\npiilopaikkaan sen kaksinaisen osan nojalla, jota hänen miehensä\nnäytteli.\n\n-- Minulla ei ole jälellä enempää kuin kaksi panosta, -- sanoi kreivi\nepätoivoissaan, -- mutta siniset ovatkin jo kulkeneet kauemmaksi.\nMutta olisinpa huutavassa hukassa, jos he palaavat tätä tietä ja jos\nheidän päähänsä pistää tarkastaa vuoteen alustaa.\n\nAjattelematta kreivi asetti pyssynsä sen patsaan viereen, jonka\ntakana Marie seisoi vihreän sarssi-uutimen peittämänä, ja kumartui\nnähdäkseen, mahtuiko vuoteen alle. Ehdottomasti hän silloin oli\nnäkevä pakolais-naisen jalat; mutta tänä epätoivoisena hetkenä\ntuo nainen tarttui pyssyyn, hypähti äkkiä esiin majan permannolle\nja uhkasi aseellaan kreiviä. Tämä purskahti nauruun tuntiessaan\nparisittaren; sillä piiloutuessaan Marie oli ottanut päästään\nleveälierisen chouani-hattunsa, ja hänen hiuksensa valuivat esiin\ntuuheina pitsihuivin alta.\n\n-- Älkää naurako, kreivi, olette minun vankini. Jos vähääkään\nliikahdatte, saatte kokea, mihin kykenee loukattu nainen.\n\nSinä hetkenä, jona kreivi ja Marie katsoivat toisiinsa, ollen\nerilaisten mielenliikutusten valtaamat, kuului sekavia ääniä ulkoa\nkallioilta:\n\n-- Pelastakaa Gars! hajaantukaa! Pelastakaa Gars! Hajaantukaa!...\n\nBarbetten ääni hallitsi ulkoa kuuluvaa meteliä, ja majassa olevat\nviholliset kuulivat hänen sanansa hyvin erilaisin tuntein, sillä hän\npuhui enemmän heille kuin pojalleen.\n\n-- Etkö näe sinisiä? -- huusi Barbette terävästi. -- Joudutko tänne,\nnulikka, tai tulen tästä minä sinua noutamaan! Tahdot kai siis saada\nluodin pääkalloosi? No, matkoihisi heti!...\n\nNäiden pikkutapausten aikana, jotka nopeasti seurasivat toisiaan,\neräs sininen hypähti piharapakkoon.\n\n-- Beau-Pied! -- huusi hänelle neiti de Verneuil. Beau-Pied riensi\nsaapuville ja tähtäsi kreiviin paremmin kuin hänen pelastajattarensa\noli tehnyt.\n\n-- Herra ylimys, -- sanoi soturi purevan ivallisesti, -- pysy\nalallasi, tai minä paiskaan sinut kädenkäänteessä maan tasalle kuin\nBastiljin.\n\n-- Herra Beau-Pied, -- sanoi neiti de Verneuil mairittelevalla\näänellä, -- te vastaatte tästä vangista. Menetelkää miten tahansa,\nmutta teidän täytyy tuoda hänet terveenä ja vioittumattomana minun\nkäsiini Fougères'ssa.\n\n-- Ymmärrän, armollinen neiti.\n\n-- Onko tie Fougères'en asti nyt vapaa?\n\n-- Se on varma, elleivät chouanit nouse kuolleista. Hilpeänä neiti de\nVerneuil otti aseekseen kevyen metsästyspyssyn ja hymyili ivallisesti\nsanoessaan vangilleen:\n\n-- Hyvästi, herra kreivi, näkemiin!\n\nSitten hän riensi polulle, pantuaan jälleen päähänsä leveälierisen\nhattunsa.\n\n-- Huomaan, joskin liian myöhään, -- sanoi katkerana kreivi de\nBouvan, -- ettei koskaan sovi pitää pilanaan sellaisten henkilöiden\nkunniaa, joilla sitä ei ollenkaan ole.\n\n-- Herra ylimys, -- huusi ankarana Beau-Pied, -- ellet tahdo, että\nkiidätän sinut aikaisempaan paratiisiisi, niin älä sano ainoatakaan\npahaa sanaa tästä kauniista naisesta!\n\nNeiti de Verneuil palasi Fougères'en niitä polkuja pitkin, jotka\nyhdistävät Pyhän Sulpicen ja Nid-aux-Croc'n kalliot. Saavuttuaan\nviimemainituille kallioille hän riensi graniittiin hakattua\nkiemurtelevaa ja vaikeakulkuista polkua edelleen, ihaillen somaa\nNançonin laaksoa, joka äsken oli niin levoton ja nyt täydelleen\nrauhallinen. Sieltä katsottuna laakso näytti vihreältä juovalta.\nNeiti de Verneuil meni sisälle kaupunkiin Pyhän Leonardin portista,\njohon tuo polku päättyi.\n\nAsukkaat, vielä levottomina taistelun johdosta, jota, päättäen\netäältä kuuluvista laukauksista, näytti kestävän koko päivän,\nodottivat kansalliskaartin paluuta saadakseen tietää, kuinka suuret\nsen tappiot olivat. Kun fougèreslaiset näkivät tuon omituisen\npukuisen naisen, hiukset hajalla, pyssy kädessä, saali ja hame\nrytistyneinä niiden häpäistessä seiniä, loan likaamana ja kasteen\nkostuttamana, heidän uteliaisuutensa kiihtyi, varsinkin kun tämän\nparisittaren tenho, kauneus ja erikoisuus jo olivat kaikkien\nkeskusteluaiheena.\n\nOllen hirvittävän levottomuuden raatelemana oli Francine odottanut\nemäntäänsä koko yön; ja kun hän nyt näki hänet, aikoi hän puhuen\nkeventää sydäntään, mutta ystävällinen viittaus sai hänet vaikenemaan.\n\n-- En ole kuollut, lapsukaiseni, -- sanoi Marie. -- Oi, halusin\nParisista lähtiessäni mielenliikutuksia... ja nyt on minulla niitä\nollut! -- hän virkkoi hetken vaiettuaan.\n\nFrancine aikoi lähteä huoneesta tilaamaan ateriaa, huomauttaen\nemännälleen, että hänellä epäilemättä oli kova nälkä.\n\n-- Oh, -- sanoi neiti de Verneuil, -- kaikkein ensiksi kylpy...\nkylpy!... Ennen kaikkea täytyy siistiä itsensä.\n\nFrancine oli kovin hämmästynyt kuullessaan emäntänsä kysyvän kaikkein\nhienomuotisimpia pukuja, jotka Francine oli pannut matkalaukkuihin.\n\nSyötyään aamiaista Marie pukeutui, noudattaen niin suurta\ntunnollisuutta ja huolta kuin nainen suinkin voi uhrata tähän\ntärkeään tehtävään silloin kun hänen on määrä näyttäytyä\ntanssijaisissa rakkaan henkilön edessä. Francine ei voinut käsittää\nemäntänsä ivansekaista iloisuutta. Se ei ollut rakkauden tuottamaa\niloa -- nainen ei tässä suhteessa pety -- se oli pidätettyä\nvahingoniloa, joka ei ennustanut mitään hyvää.\n\nMarie järjesti itse ikkunaverhojen poimut ja katsahti samalla\nedessään leviävää vaihtelevaa näköalaa, sitten hän lähensi leposohvan\nkamiiniin, asetti sen siten, että sille lankesi hänen kasvoilleen\nedullinen valaistus ja käski Francinen hankkia kukkia, antaakseen\nhuoneelle juhlaleiman. Kun Francine oli tuonut kukat, Marie ohjasi\nniiden ryhmityksen ja asettamisen mitä aistikkaimmin. Luotuaan\nviimeisen tyytyväisyyttä uhkuvan katseen huoneustoonsa, hän käski\nFrancinen mennä vaatimaan päälliköltä hänen vankiaan. Hän laskeutui\nhekkumalliseen asentoon sohvalle, yhtä paljon levätäkseen, kuin\nnäyttääkseen sulavalta ja heikolta, mikä eräissä naisissa vaikuttaa\nvastustamattomasti.\n\nPehmeä raukeus, jalkojen kiihoittava asema, niiden kärjet kun tuskin\npistivät esiin hameenhelman alta, kankeudesta vapaa ryhti, kaulan\nkaarevuus, kaikki siihen luettuna hoikat sormet, jotka jasmiini-vihon\ntavoin riippuivat patjalla -- kaikki yhdessä hänen katseensa kanssa\noli omiaan vaikuttamaan tenhoavasti. Hän poltti haju-aineita,\nlevittääkseen ilmaan tuollaista tuoksua, joka niin voimakkaasti\nkiihoittaa miehen hermoja ja valmistaa niitä voittoja, joita naiset\ntahtovat saavuttaa, niitä suorastaan tavoittelematta.\n\nMuutama hetki myöhemmin vanhan soturin raskaat askeleet kaikuivat\nviereisessä huoneessa.\n\n-- No, herra päällikkö, missä on vankini?\n\n-- Olen juuri komentanut esille kaksitoista-miehisen joukon ampumaan\nhänet miehenä, joka on vangittu ase kädessä.\n\n-- Te olette ryhtynyt toimenpiteisiin, kun on kysymys minun\nvangistani! -- sanoi parisitar. -- Kuulkaahan, päällikkö: jos en\nerehdy teidän kasvoihinne nähden, ei ihmisen kuolema taistelun\njälkeen ole sellainen seikka, joka teille tuottaisi tyydytystä.\nNo niin, jättäkää minun huostaani tuo chouani, ja siirtäkää hänen\nmestauksensa, minä otan kaiken vastuulleni. Vakuutan teille,\nettä tämä ylimys on käynyt minulle hyvin tärkeäksi henkilöksi\nja että me hänen avullaan tulemme toteuttamaan tuumamme. Muuten\ntämän chouani-amatöörin surmaaminen olisi yhtä mieletön teko kuin\nilmapallon ampuminen, kun neulanpistos riittää tyhjentämään sen\nilmasta. Jättäkää Herran nimessä julmuudenteot ylimysten asiaksi\n-- tasavaltalaisten tulee olla jalomieliset. No niin... antakaa\nnoiden kahdentoista sotamiehen lähteä pienelle kävelylle ja tulkaa\nminun luokseni päivällisille yhdessä vankini kanssa. Päivää on vaan\ntunti jälellä, ja näette, -- hän lisäsi hymyillen, -- että jos vielä\nviivyttelette, menettää pukuni kaiken vaikuttavaisuutensa.\n\n-- Mutta, neitiseni... -- soperteli päällikkö hämmästyneenä.\n\n-- No, mitä? Odotan teitä. Olkaa varma siitä, ettei tuo kreivi pääse\nkäsistänne. Ennemmin tai myöhemmin tuo suuri perho tulee polttamaan\nsiipensä nuotiotulienne liekeissä.\n\nPäällikkö kohautti hiukan olkapäitään kuin mies ainakin, jonka on\nkaikesta huolimatta pakko totella kauniin naisen oikkuja, ja puolen\ntunnin kuluttua hän palasi, kreivi de Bouvan mukanaan.\n\nNeiti de Verneuil teeskenteli ihmetystä näiden molempien vierasten\nsaapuessa ja oli häpeävillään sitä, että kreivi oli nähnyt hänet niin\nhuolimattomassa asennossa. Mutta huomattuaan aatelismiehen silmistä,\nettä ensi vaikutus oli saavutettu, hän nousi ja huolehti vieraistaan,\ntäynnä täydellistä suloa ja kohteliaisuutta. Hänen asennoissaan ei\nollut mitään tutkittua eikä väkinäistä, hymyily, astunta ja ääni\nei ilmaissut tarkoittelua eikä hänen salaisia tuumiaan. Kaikki oli\nsopusointuisaa, eikä yksikään liian huomiota herättävä piirre pannut\najattelemaan, että hän olisi teeskennellyt sellaisten piirien tapoja,\njoissa ei olisi elänyt.\n\nKun kuningasvallan kannattaja ja tasavaltalainen olivat istuutuneet,\nhän katsoi kreiviin ankarasti. Tämä aatelismies tunsi tarpeeksi\nnaiset tietääkseen, että tätä naista kohtaan toimeenpantu loukkaus\noli tuottava kuolemantuomion. Tästä aavistuksesta huolimatta hän ei\nollut iloinen eikä surullinen, vaan näytti mieheltä, joka ei usko\näkillisiin ratkaisuihin. Pian hänestä tuntui naurettavalta pelätä\nkuolemaa kauniin naisen edessä. Muuten Marien ankara ilme herätti\nhänessä pelastuksen tuumia.\n\n\"Kuka tietää\", hän ajatteli, \"eikö saavutettavissa oleva kreivillinen\nkruunu miellytä häntä enemmän kuin markiisin kruunu, jonka hän on\nmenettänyt?... Montauran on kuiva kuin tikku, ja minä...\"\n\nTämä tuumiskelu houkutteli hänen kasvoilleen itsetyytyväisen ilmeen.\n\nNämä valtioviisaat mietteet olivat vallan turhat. Ne mieltymyksen\ntunteet, joita kreivi aikoi neiti de Verneuilin edessä teeskennellä,\nmuuttuivatkin rajuksi intohimon liekiksi, jota tuo vaarallinen\nnaisolento mielihyvällä lietsoi.\n\n-- Herra kreivi, -- sanoi hän, -- te olette minun vankini, ja\nhenkenne on minun vallassani. Mutta kuolemantuomionne pannaan\ntäytäntöön ainoastaan minun suostumuksellani... mutta olen liian\nutelias, antaakseni ampua teidät nyt.\n\n-- Entä jos itsepäisesti vaikenisin? -- vastasi kreivi iloisena.\n\n-- Kunniallisen naisen edessä, kenties, mutta huonomaineisen\nnaisen!... kuinka se tulisi kysymykseenkään, herra kreivi, sehän on\nsuorastaan mahdotonta.\n\nNämä sanat, jotka uhkuivat katkeraa ivaa, hän vihelsi, kuten Sully\nsanoi puhuessaan herttuatar de Beaufortista, niin terävällä nokalla,\nettä aatelismies hämmästyi, eikä voinut muuta kuin katsella julmaa\nvastustajatartaan.\n\n-- Kas tässä, -- parisitar jatkoi ilkkuen, -- jotta en todistaisi\nvääriksi sanojani, tahdon olla, kuten nuo olennot, _hyväsydäminen_.\nAluksi siis, tässä on pyssynne.\n\nHän ojensi hänen aseensa lempeän ilakoivana.\n\n-- Kautta aatelismiehen kunnian, te menettelette, neiti...\n\n-- Oh! -- keskeytti parisitar hänen puheensa. -- Olen saanut\ntarpeeksi aatelismiesten kunniasanoista. Tällaiseen sanaan luottaen\npoikkesin Vivetièreen. Päällikkönne oli vannonut, että minä ja väkeni\nsiellä olisimme turvassa...\n\n-- Kuinka katalaa! -- huudahti Hulot, rypistäen kulmakarvojaan.\n\n-- Syypää siihen oli herra kreivi, -- jatkoi Marie, osoittaen\nHulot'lle aatelismiestä. -- Garsilla oli kyllä hyvä halu pitää\nsanansa, mutta herra kreivi kertoi minusta jonkun minulle\ntuntemattoman parjausjutun, joka vahvisti kaikkia niitä herjauksia,\nmitä \"Charretten Tamma\" on suvainnut minusta levitellä.\n\n-- Neitiseni, -- sanoi kreivi peräti hämillään, -- pää piilun alla\nvakuuttaisin sanoneeni ainoastaan totuuden.\n\n-- Sanomalla mitä?\n\n-- Että te olitte ollut markiisi de Lenoncourtin...\n\n-- Sanokaa pois tuo sana: rakastajatar.\n\n-- Niin, markiisi de Lenoncourtin, nykyisen herttuan, erään ystäväni\nrakastajatar, -- vastasi kreivi.\n\n-- Nyt voisin antaa teidän kuolemantuomionne täyttyä, -- sanoi Marie,\nnäyttämättä liikutetulta kreivin omantunnonmukaisesta syytöksestä,\nkreivin, joka tyrmistyi hänen todellisesta tai teeskennellystä\nvälinpitämättömyydestään. -- Mutta, -- hän jatkoi nauraen, --\nkarkoittakaa ainaiseksi tuo luotien synkkä kuva, sillä te ette ole\nloukannut minua sen enempää kuin tuo ystävä, jonka -- hyi sentään --\nrakastajattarena väitätte minun olleen. Kuulkaahan, herra kreivi,\nseurustelittehan te isäni, herttua de Verneuilin talossa? No niin...\n\nEpäilemättä katsoen tarpeettomaksi, että Hulot sai kuulla sen tärkeän\nseikan, jonka neiti de Verneuil aikoi ilmaista, hän viittasi luokseen\nkreivin, jonka korvaan kuiskasi muutaman sanan. Kreivi de Bouvan\npäästi kumean hämmästyksen huudon ja katsoi ällistyneenä Mariehen,\njoka täydensi palauttamansa muiston nojautumalla kamiinin reunukseen\nviattoman ja teeskentelemättömän lapsen asennossa. Kreivi polvistui\nhänen eteensä.\n\n-- Neiti, -- hän huudahti, -- rukoilen teitä antamaan minulle\nanteeksi, vaikka en olekaan sen arvoinen.\n\n-- Minulla ei ole mitään anteeksi annettavaa, -- sanoi parisitar.\n-- Teillä ei nyt ole sen enempää aihetta katumukseen, kuin mitä\nteillä Vivetièressä oli julkeaan otaksumaanne. Mutta teidän on vaikea\nkäsittää näitä salaperäisiä seikkoja. Tietäkää vaan, kreivi, -- hän\nlisäsi vakavana, -- että herttua de Verneuilin tyttärellä on liiaksi\nmielenjaloutta, jotta hän ei syvästi harrastaisi sitä, mikä koskee\nteitä.\n\n-- Solvauksenkin jälkeen? -- kysyi kreivi, äänessä katuva sävy.\n\n-- Eivätkö muutamat ihmiset ole liian korkeassa asemassa, jotta\nsolvaus voisi heihin ylettyä? Herra kreivi, minä olen niitä ihmisiä.\n\nLausuessaan nämä sanat, nuori neiti oikaisi ryhtinsä niin jaloksi\nja ylpeäksi, että se teki vankiin syvän vaikutuksen ja saattoi koko\ntämän kohtauksen vielä arvoituksellisemmaksi Hulot'lle. Päällikkö\ntarttui viikseensä, ikäänkuin väännelläkseen sen ylöspäin, ja katsoi\nlevottomana neiti de Verneuiliin, joka antoi hänelle salaisen merkin,\nikäänkuin huomauttaen, ettei aikonut luopua panemasta täytäntöön\nsuunnitelmaansa.\n\n-- Jutelkaamme nyt, -- sanoi parisitar kotvan vaiettuaan. -- Francine\nhyvä, tuo meille kynttilöitä.\n\nSangen taitavasti osasi hän kääntää keskustelun vallankumouksen\nedellä käyneeseen hallitusmuotoon, josta oli kulunut vaan muutama\nvuosi. Hän siirsi niin luontevasti kreivin tähän aikakauteen, hän\nantoi aatelismiehelle niin runsaasti tilaisuutta olla henkevä,\nvastatessaan hänelle niin kohteliaan hienosti, että kreivi lopulta\nsai sen käsityksen, ettei hän koskaan ollut esiintynyt niin\nrakastettavana. Ja tämä käsitys innostutti häntä niin, että tahtoi\ntuossa lumoavassa naisessa herättää saman edullisen luulon itsestään.\n\nVeitikkamainen nainen päätti ahdistaa kreiviä kaikilla\nkiemailukeinoillaan, ja kun tämä kaikki oli hänen puoleltaan pelkkää\nilveilyä, hän saattoi tehdä sen kahta taitavammin. Niinpä hän milloin\nsai kreivin uskomaan nopeaan menestykseen, milloin hän taas ikäänkuin\nhämmästyneenä vilkkaasta tunteestaan tekeytyi kylmäksi, mikä\nihastutti kreiviä ja kiihoitti hänen äkkiä herännyttä intohimoaan.\nTämä nainen oli ihan onkijan kaltainen, joka tuontuostakin nostaa\nvedestä siimansa, nähdäkseen, syökö kala.\n\nKreivi-parka antautui lumon pauloihin, huomattuaan, kuinka luontevan\nviattomasti hänen vapauttajattarensa oli mieltynyt pariin kolmeen\nhänen lausumaansa kohteliaisuuteen. Siirtolaisuus, tasavalta,\nBretagne ja chouanit olivat silloin tuhansien peninkulmien päässä\nhänen ajatuksistaan. Hulot oli suora, liikkumaton ja vakava kuin\nvanhojen roomalaisten rajajumala Terminus. Hänen puutteellisesta\nkasvatuksestaan johtui, että hän oli tuiki kykenemätön ottamaan osaa\ntämänkaltaiseen keskusteluun, mutta kuitenkin hän aavisti, että nuo\nkaksi muuta keskustelijaa kaiketi olivat hyvin henkeviä. Muuten hän\npinnisti kaiken käsityskykynsä oivaltaakseen, eivätkö nuo molemmat\nverhotuin sanoin solmineet jotain juonta tasavaltaa vastaan.\n\n-- Montauran, arvoisa neiti, -- sanoi kreivi, -- on ylhäistä sukua,\nhän on hyvin kasvatettu ja kaunis poika. Mutta ritarillisesta\nkohteliaisuudesta ei hänellä ole aavistustakaan. Hän on liian nuori,\njotta olisi voinut nähdä Versaillesia. Hänen kasvatukseensa on\nkuitenkin jäänyt aukko, ja sen sijaan, että iskisi toiseen mustelmia,\njakelee hän tikarinpistoja. Hän saattaa kyllä rajusti rakastaa, mutta\nhän ei koskaan ole saavuttava tuota hienon hienoa käytöstapaa, josta\nLauzun, Adhémar, Coigny ja monet muut olivat niin kuuluisat. Hänellä\nei ole tuota rakastettavaa tapaa sanoa naisille noita viehättäviä\nvähäpätöisyyksiä, jotka oikeastaan miellyttävät heitä enemmän kuin\nintohimon purkaukset, joilla pian on heidät väsyttänyt. Niin,\nvaikka markiisi on naisten suosikki, ei hänellä silti ole ylimyksen\nhienoutta ja luontevuutta.\n\n-- Sen kyllä olen huomannut, -- sanoi Marie.\n\n\"Kas vaan\", ajatteli kreivi, \"tuossa äänessä ja tuossa katseessa on\njotakin, mikä todistaa, että minä ennen pitkää tulen mitä parhaimpiin\nväleihin häneen, ja tullakseni hänen omakseen uskon kernaasti kaiken\nmitä hän ikinä vaatii\".\n\nPäivällinen oli valmis, ja kreivi tarjosi parisittarelle kätensä.\nNeiti de Verneuil hoiti pöydässä emännän tehtäviä niin kohteliaasti\nja hienoaistisesti, että huomasi hänen sellaiseen tottuneen\nainoastaan hovipiireissä.\n\n-- Poistukaa te täältä, herra päällikkö, -- sanoi parisitar\nHulot'lle, mennessään hänen kanssaan ateria loputtua toiseen\nhuoneeseen. -- Te saatatte hänet levottomaksi, kun sitä vastoin minä\nkahden kesken hänen kanssaan pian saan tietää kaiken, mikä tarvitsee\ntietää. Hän on nyt siinä tilassa, jossa mies sanoo minulle kaiken,\nmitä ajattelee, ja näkee kaiken vaan minun silmilläni.\n\n-- Entä jälestäpäin? -- kysyi päällikkö, joka näytti aikovan vaatia\ntakaisin vankia.\n\n-- Oh, hän pääsee vapaaksi, -- vastasi neiti, -- vapaaksi kuin\ntaivaan lintu.\n\n-- Mutta hänet vangittiin aseet kädessä.\n\n-- Eipä niin, -- sanoi parisitar, leikkisän viisastelevana\nkuin nainen ainakin, kun hän tahtoo vastustaa järkähtämätöntä\njärkiperustetta, -- minähän olin riisunut häneltä aseet.\n\n-- Kreivi, -- sanoi parisitar palatessaan siihen huoneeseen,\nmissä oli aterioitu, -- minun on juuri onnistunut saada teidät\nvapautetuksi. Mutta tässä matoisessa maailmassa ei tehdä mitään\nilmaiseksi! -- hän lisäsi kallistaen päätään, ikäänkuin odottaen\nhänen vastaustaan.\n\n-- Vaatikaa minulta kaikkea, vaikkapa nimeäni ja kunniaani! --\nhuudahti kreivi huumauksissaan, -- lasken kaiken teidän jalkojenne\njuureen.\n\nJa hän lähestyi, tarttuakseen parisittaren käteen, koettaen uskotella\nhänelle, että hänen intohimoiset pyyteensä olivat kiitollisuutta.\nMutta neiti de Verneuil ei ollut se nainen, joka antoi pettää itseään.\n\nHän hymyili, ikäänkuin olisi tälle uudelle ihailijalle antanut hiukan\ntoivoa, ja virkkoi, peräytyen pari askelta:\n\n-- Tulettekohan antamaan minulle aihetta katua luottamustani?\n\n-- Nuoren neitosen mielikuvitus on vilkkaampi kuin varttuneen naisen,\n-- vastasi kreivi nauraen.\n\n-- Nuorella neitosella on enemmän menetettävissä kuin varttuneella\nnaisella.\n\n-- Se on totta. Tulee olla epäluuloinen, kun kätkee aarretta.\n\n-- Jättäkäämme tämä puhetapa, -- sanoi parisitar, -- ja puhukaamme\nvakavasti. Teikäläiset panevat toimeen tanssihuvit Saint-Jamesissa.\nOlen kuullut kerrottavan, että olette sinne sijoittaneet ruoka- ja\nampumavaranne sekä hallituksenne... Milloin nuo tanssihuvit ovat?\n\n-- Huomis-iltana.\n\n-- Ette kai ihmettele, herra kreivi, että nainen, jota on parjattu,\nnaisen itsepäisyydellä tahtoo saada loistavan hyvityksen solvauksista\nsamojen henkilöiden läsnäollessa, jotka olivat niiden todistajina.\nAion siis tulla teidän tanssihuveihinne. Pyydän teiltä suojelustanne\nsiitä hetkestä alkaen, jona sinne ilmestyn, siihen hetkeen asti\nkun sieltä poistun... En huoli teidän sanastanne, -- sanoi hän\nnähdessään kreivin painavan kättään sydämelleen. -- Kammoksun\nvaloja, ne kun liiaksi muistuttavat varokeinoja. Sanokaa minulle\nvaan, että sitoudutte suojelemaan minua jokaiselta rikolliselta tai\nhäpeälliseltä hankkeelta. Luvatkaa minulle hyvittävänne vääryytenne\njulistamalla, että minä todella olen herttua de Verneuilin tytär,\nmutta jättäkää mainitsematta kaikki ne onnettomuudet, jotka olen\nkärsinyt sentähden, ettei isäni minua tarpeeksi suojellut. Sillä\ntavoin olemme kuitit toisistamme. Vai ovatko kaksi tuntia, jotka\nkeskellä tanssihuveja uhraatte naisen suojelemiseen, liian raskaat\nlunnaat?... Totisesti, ette maksa ropoakaan sen enempää... Ja\nhymyillen hän poisti kaiken katkeruuden näistä sanoista.\n\n-- Mitä vaaditte pyssystäni? -- kysyi kreivi nauraen.\n\n-- Enemmän kuin teistä itsestänne.\n\n-- Mitä sitten?\n\n-- Vaiteliaisuutta. Uskokaa minua, kreivi de Bouvan, ainoastaan\nnainen voi arvata toisen naisen salaisuuden. Olen varma siitä, että\njos te tästä hiiskutte sanankin, minä matkalla syöksyn tuhoon.\nEilen muutamat luodit ilmoittivat minulle, mitkä vaarat minua\nuhkaavat tiellä. Oh! tuo nainen on yhtä taitava ampuja kuin nopea\npukuhommissa. Kamarineitsyt ei ole koskaan riisunut minulta vaatteita\nniin nopeasti. Ah, anteeksi, -- hän sanoi, -- asettakaa niin, ettei\nminulla kemuissa ole mitään sellaista pelättävissä.\n\n-- Te tulette siellä olemaan minun suojelukseni alaisena, -- vastasi\nkreivi ylpeänä. -- Mutta aiotteko tulla Saint-Jamesiin Montauranin\ntähden? -- hän kysyi surullisen näköisenä.\n\n-- Te tahdotte tietää enemmän kuin mitä itse tiedän, -- sanoi\nparisitar nauraen. -- Mutta rientäkää nyt pois täältä, -- hän lisäsi\nhetken vaiettuaan. -- Lähden itse saattamaan teitä ulos kaupungista,\nsillä tiedättehän, että täällä vallitsee ilmisota.\n\n-- Te tunnette siis hiukan mielenkiintoa minuun? -- huudahti kreivi.\n-- Sallikaa, armollinen neiti, minun toivoa, että ette tule olemaan\nvälinpitämätön minun ystävyyteeni nähden. Sillä minun kai täytyy\ntyytyä tähän tunteeseen, vai kuinka? -- hän lisäsi itsetietoisena.\n\n-- Joutukaa, te profeetta! -- parisitar virkkoi, kasvoissa sellainen\niloinen ilme, jonka huomaa naisella, kun hän on tekemäisillään\ntunnustuksen, joka ei saata huonoon valoon hänen arvokkaisuuttaan\neikä hänen salaisuuttaan.\n\nSitten hän puki ylleen turkis-vaipan ja saattoi kreiviä aina\nNid-aux-Croc'iin asti. Saavuttuaan polun päähän hän sanoi kreiville:\n\n-- Herra kreivi, säilyttäkää ehdottomasti päätökseni salaisuutena,\nmarkiisinkin edessä.\n\nJa hän painoi sormensa huulilleen.\n\nKreivi, joka rohkaistui neiti de Verneuilin hyvänsuovasta ilmeestä,\ntarttui häneen käteensä, parisitar antoi hänen kosketella sitä,\nsallien sen suurena suosiona, ja kreivi suuteli sitä hellästi.\n\n-- Oi, neitiseni, luottakaa minuun kuoloon asti! -- hän huudahti,\nhuomatessaan olevansa kokonaan vapaa vaarasta. -- Vaikka olen\nteille melkein yhtä suuressa kiitollisuuden velassa kuin äidilleni,\non minun hyvin vaikea olla tuntematta teitä kohtaan muutakin kuin\nkunnioitusta...\n\nHän riensi pois polkua pitkin. Marie nyökäytti tyytyväisenä päätään\nja ajatteli:\n\n\"Tuo tanakka poika on antanut minulle korvaukseksi elämästään enemmän\nkuin henkensä.\"\n\nNäin ajatellen hän loi taivasta kohti epätoivoisen katseen ja palasi\nhitaasti Pyhän Leonardin portille, missä Hulot ja Corentin häntä\nodottivat.\n\n-- Vielä kaksi päivää, -- hän huudahti, -- ja... Hän keskeytti\npuheensa, huomatessaan, että he eivät olleet yksin.\n\n-- Ja hän on kaatuva luotienne lävistämänä, -- hän kuiskasi Hulot'n\nkorvaan.\n\nPäällikkö astui pari askelta taaksepäin ja katseli tuota naista,\njonka ryhti ja kasvot eivät ilmaisseet vähintäkään tunnontuskaa,\nivanhalulla, jota on vaikea kuvata. Merkillistä naisissa on se,\netteivät he koskaan punnitse moitittavimpia tekojaan; tunne tempaa\nheidät mukaansa. Heidän teeskentelyssäänkin on jotain luonnollista,\nja ainoastaan heissä rikos voi esiintyä vapaana halpamaisuudesta.\nUseimmissa tapauksissa he \"eivät tiedä, miten se on tapahtunut\".\n\n-- Lähden Saint-Jamesiin, kemuihin, jotka chouanit huomenna panevat\ntoimeen ja...\n\n-- Mutta, -- sanoi Corentin, -- sinne on viisi Ranskan peninkulmaa;\ntahdotteko, että saatan teitä sinne?\n\n-- Te ajattelette paljon seikkaa, jota minä en koskaan ajattele,\nnimittäin itseänne, -- virkkoi parisitar.\n\nMarien Corentinia kohtaan osoittama ylenkatse miellytti suuresti\nHulot'a, joka irvisteli nähdessään tuon naisen poistuvan Pyhän\nLeonardin kirkolle päin. Corentin seurasi häntä katseillaan, ja hänen\nkasvoihinsa kuvastui epämääräinen tietoisuus siitä, että hän vielä\noli saava valtoihinsa tuon viehättävän olennon hallitsemalla hänen\nintohimojaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPalattuaan asuntoonsa neiti de Verneuil ryhtyi kiireisesti tuumimaan,\nmiten pukeutuisi näihin tanssihuveihin. Francine, joka oli tottunut\ntottelemaan ymmärtämättä emäntänsä tarkoituksia, rupesi kaivelemaan\npahvilaatikoista ja ehdoitti viimein kreikkalaiskuosista pukua.\nKreikkalainen tyyli oli siihen aikaan kaikessa vallalla. Se puku,\njonka Marie hyväksyi, sopi hyvin pahvilaatikkoon, jota oli helppo\nkuljettaa.\n\n-- Francine, lemmikkini, minä lähden samoilemaan maita mantereita.\nPäätä, tahdotko jäädä tänne vai seurata minua.\n\n-- Minäkö jäisin tänne! -- huudahti Francine. -- Kuka teidät sitten\npukisi?\n\n-- Minne olet pannut sen hansikkaan, jonka tänä aamuna annoin sinulle?\n\n-- Se on tässä.\n\n-- Ompele tuohon hansikkaaseen vihreä nauha, äläkä suinkaan unhoita\nottaa rahaa mukaan.\n\nMutta huomatessaan, että Francine pani taskuunsa vasta lyötyjä\ntasavaltalaisia rahoja, hän huudahti:\n\n-- Muuta ei tarvita, jotta meidät surmattaisiin tiellä! Lähetä\npalvelija Corentinin luo... Mutta ei, tuo katala mies seuraisi meitä!\nLähetä palvelija päällikön luo pyytämään minulle muutamia kuuden\nfrangin riksejä.\n\nTarkkanäköisenä kuin nainen ainakin, joka ottaa huomioon pienimmätkin\nseikat, Marie ajatteli kaikkea. Sillä aikaa kuin Francine valmisti\nkaikki Marien käsittämätöntä matkaa varten, tämä koetti matkia\npöllön ääntä, ja viimein hänen onnistin vallan erhetyttävästi\njäljentää Marche-à-Terren merkkivihellystä. Puoliyön aikaan hän\npoistui kaupungista Pyhän Leonardin portista, saapui Nid-aux-Croc'iin\njohtavalle pienelle polulle ja uskalsi Francinen seurassa kulkea\nGibarryn laakson poikki, samoten varmoin askelin, sillä häntä\nelähytti sellainen lujatahtoinen päätös, joka luo ryhtiin ja koko\nruumiiseen selittämätöntä voimaa. Palata tanssiaisista niin, että\nvälttää vilustumista, on naisille hyvin tärkeää; mutta jos heillä on\nintohimon tulta suonissaan, muuttuu heidän ruumiinsa teräksiseksi.\nRohkeakin mies olisi kauan mielessään punninnut tällaista yritystä,\nmutta tuskin oli se pälkähtänyt neiti de Verneuilin päähän, kun sen\nvaarat tuntuivat hänestä houkuttelevan viehättäviltä.\n\n-- Te lähdette matkaan, uskomatta itseänne Jumalan haltuun, --\nsanoi Francine, joka oli kääntynyt luomaan katseen Pyhän Leonardin\nkellotapuliin.\n\nJa tuo hurskas bretagnetar pysähtyi, pani kädet ristiin ja kääntyi\nrukouksessa Pyhän Annan puoleen, anoen, että hän saattaisi tämän\nretken onnelliseksi. Hänen emäntänsä sitävastoin oli ajatuksiinsa\nvaipunut, katsellen vuoroin hartaasti rukoilevan kamarineitsyensä\nteeskentelemätöntä asentoa ja pilven lomitse esille pilkistävää\nkuunvaloa, joka soluen kirkon lovikoristeiden läpi pani graniitin\nvivahtamaan hienoon kultasepän korutyöhön.\n\nMolemmat naiset saapuivat pian Galope-Chopinen majalle. Vaikka he\nastuivatkin hyvin kevyesti, heräsi toinen niistä isoista koirista,\njoiden uskollisen vartioimisen huostaan bretagnelaiset uskovat\novisäppinsä. Koira juoksi molempia outoja naisia vastaan, ja sen\nhaukunta kävi niin uhkaavaksi, että heidän oli pakko väistyä\nmuutama askel taaksepäin ja huutaa apua Mutta ei mikään ihmisolento\nliikahtanut. Neiti de Verneuil vihelsi silloin pöllön tavoin; heti\nasunnon oven ruosteiset saranat narahtivat, ja Galope-Chopine,\njoka kiireessä oli kavahtanut ylös vuoteeltaan, tuli esille synkän\nnäköisenä. Marie näytti Fougères'n vartijalle markiisi de Montauranin\nhansikasta ja sanoi:\n\n-- Minun täytyy joutuin lähteä Saint-Jamesiin. Kreivi de Bouvan\nsanoi, että sinun tulee saattaa minua sinne ja puolustaa minua. Hanki\nsiis, hyvä Galope-Chopine, meille kaksi aasia ratsuretkeämme varten\nja valmistaudu seuraamaan meitä. Aika on kallista, sillä jos emme\nsaavu ennen huomisiltaa Saint-Jamesiin, emme tule näkemään Garsia\nemmekä tanssijaisia.\n\nIhan tyrmistyneenä Galope-Chopine otti käteensä hansikkaan ja\nsytytti pihkasta tehdyn kynttilän, joka oli pikkusormen paksuinen\nja piparikakun värinen. Tämä kauppatavara, joka tuotiin Bretagneen\nPohjois-Europasta, osoitti, samoin kuin kaikki muu, minkä saa\nnähdä tässä omituisessa maassa, alkeellisimmankin kaupankäynnin\nälyn täydellistä puutetta. Huomattuaan vihreän nauhan, katseltuaan\nneiti de Verneuilia, kynsittyään korvallistaan, juotuaan kulauksen\nomenaviiniä ja tarjottuaan sitä lasillisen kauniille neidille,\nGalope-Chopine jätti hänet pöydän edessä olevalle silatusta\nkastanjapuusta tehdylle penkille istumaan ja läksi noutamaan kahta\naasia.\n\nTuon ulkomaalaisen kynttilän levittämä sinervä valo ei ollut\ntarpeeksi vahva hallitsemaan haaveellista kuunvaloa, joka hohtavilla\ntäplillään vilkastutti katon ja savuttuneen tuvan huonekalujen tummia\nvärihäiveitä. Pikku poika oli kohottanut hämmästyneenä soman päänsä,\nja hänen kauniiden hiustensa yläpuolella kaksi lehmää näytti seinän\naukoista punaisia turpiaan ja suuria kirkkaita silmiään. Iso koira,\njonka kasvot eivät suinkaan olleet typerimmät tässä perheessä, näytti\ntutkivan vieraita naisia yhtä uteliaana kuin poikanen. Maalaaja olisi\nkauan ihaillut tämän yöllisen taulun vaikuttavaisuutta. Mutta Marie,\njota ei ollenkaan huvittanut ruveta juttelemaan Barbetten kanssa,\njoka aaveen tavoin kavahti istumaan ja joka tuntiessaan parisittaren\nalkoi silmät suurina tuijottaa häneen, lähti pois välttääkseen\nhengittämästä tämän luolan saastaista ilmaa ja päästäkseen kuulemasta\nvaimon monia kysymyksiä.\n\nHän nousi notkeasti ylös sen kallion portaita, joka tuki\nGalope-Chopinen majaa, ja ihaili tämän äärettömän avaran maiseman\nyksityiskohtia, joka vaihtui sen mukaan kiipesikö kallioiden huippua\nkohti, vai laskeutuiko alas laaksoon. Kuutamo verhosi silloin\nvaloisan usvan tavoin Couësnonin laaksoa. Epäilemättä nainen,\njoka kantoi sydämessään hylättyä rakkautta, tunsi mielessään\nsurumielisyyttä, jonka tämä valo herätti muuttamalla esineet\nhaaveellisen näköisiksi ja panemalla veden välkkymään vaihtelevin\nvärivivahduksin.\n\nSamassa hiljaisuuden keskeytti aasien mäkätys. Marie riensi\nnopeasti alas chouanin mökille, ja he lähtivät heti matkaan.\nGalope-Chopinella, jonka aseena oli kaksipiippuinen pyssy, oli yllään\npitkä vuohentalja, joka teki hänet Robinson Crusoen näköiseksi.\nHänen näppyjen ja ryppyjen peittämiä kasvojaan tuskin näki sen\nleveälierisen hatun alta, jota kansa näillä seuduin vielä käyttää\nvanhan tavan mukaan, ylpeänä siitä, että maaorjuudessaan on saanut\nkäytäntöön tämän vanhan lääninherrain päähineen. Tämä yöllinen\nretkikunta, oppaanaan mies, jonka puvussa, ryhdissä ja kasvoissa oli\njotain patriarkallista, muistutti Rembrandtin maalaamaa synkkäväristä\ntaulua \"Pako Egyptiin\". Galope-Chopine vältti huolellisesti\nvaltatietä ja ohjasi molempia vieraita naisia Bretagnen syrjäpolkujen\näärettömän sokkelon kautta.\n\nNeiti de Verneuilille selveni silloin chouanien sotimistapa. Vasta\nsamoillessaan näillä teillä hän saattoi paremmin arvostella näiden\nketojen laatua, jotka ylemmästä paikasta nähtyinä olivat hänestä\nnäyttäneet viehättäviltä, mutta joita täytyy kulkea ristiin rastiin,\nkäsittääkseen mitä vaaroja ja voittamattomia vaikeuksia niissä\npiilee. Joka pellon ympärille ovat talonpojat ammoisista ajoista\nluoneet kuuden jalan korkuisen, särmäisen multavallin, jonka\nharjalla kasvaa kastanjapuita, tammia tai pyökkejä. Tätä puilla\nistutettua vallia sanotaan normandilaiseksi \"pensasaidaksi\", ja sen\nhuipulla kasvavien puiden pitkät oksat riippuvat melkein aina tien\nyläpuolella, muodostaen äärettömän lehtimaja-katoksen.\n\nNämä synkät tiet, joita reunustavat savisesta maasta luodut\nvallit, muistuttavat linnoitusten vallihautoja, ja kun graniitti,\njoka näillä seuduin melkein aina kohoaa maanpinnan tasalle, ei\nmuodosta jonkunlaista epätasaista kivitystä, ovat nämä tiet niin\nvaikeakulkuiset, etteivät pienimmätkään ajoneuvot niillä liiku\neteenpäin muutoin kuin härkäparin tai kahden hevosen vetäminä, jotka\ntosin ovat pieniä, mutta yleensä vahvoja. Nämä tiet ovat tavallisesti\nniin kuraisia, että on ollut pakko jalkalaisia varten muodostaa\njoko pellon laitaan tai pitkin pensasaitaa polku, joka ulottuu\npellon toisesta päästä toiseen. Kun tahtoo siirtyä toiselta pellolta\ntoiselle, on nouseminen pensasaidan yli useita portaita, jotka sade\nusein tekee liukkaiksi.\n\nMatkustajilla oli vielä useita muita vastuksia voitettavina näillä\nmutkaisilla poluilla. Jokaisella täten turvatulla pellolla on aukko,\njoka on noin kymmenen jalan levyinen, ja jonka sulkee niin sanottu\npölkkyveräjä. Tämän muodostaa hirsi tai vahva oksa, jonka toisessa\npäässä on reikä, ja se lepää toisen pölkyn varassa, joka tapin\ntavoin on pistetty tuohon reikään. Kohtisuoran pölkyn pää jatkuu\nkappaleen toiselle puolelle tuota tappia, niin että tämä pitennys voi\nkantaa melkoisen raskaan kiven, joka on vastapainona ja joka saattaa\nmahdolliseksi lapsellekin liikutella tätä omituista veräjää, jonka\ntoinen pää nojaa pensasaidan sisäpuolelle kaivettuun kuoppaan. Joskus\ntämän seudun asukkaat jättävät vastapainona olevan kiven pois, antaen\nhirren tai oksan paksumman pään ulettua kauemmaksi tapin toiselle\npuolelle.\n\nVeräjän muoto vaihtelee omistajan kekseliäisyyden mukaan. Usein\nsen muodostaa yksi ainoa oksa, jonka molemmat päät savella ovat\nkiinnitetyt pensasaitaan. Toiste se taas on neliskulmaisen portin\nkaltainen, jonka muodostavat useat ohuet oksat, jotka ovat asetetut\nmatkan päähän toisistaan, kuin tikapuiden astuimet. Tämä portti\navautuu pölkkyveräjän tavoin ja pyörähtää toisessa päässään olevalla\npienellä rattaalla. Nämä pensasaidat ja pölkkyveräjät saattavat\nmaa-alueen äärettömän suuren shakkilaudan näköiseksi, missä joka\npelto muodostaa tarkasti toisesta eroitetun ruudun, vallan kuin\neristetty ja vallien suojelema linnoitus. Veräjä, jota on helppo\npuolustaa, tarjoaa mahdollisille hyökkääjille mitä suurimpia\nvaikeuksia valloitusyrityksessä.\n\nBretagnelaiset talonpojat luulevat lannoittavansa kesantopeltojaan\nedistämällä niissä isojen kinsteripensaiden kasvua, joita näillä\nseuduin hoidetaan niin hyvin, että ne vähässä ajassa tulevat miehen\nkorkuisiksi. Tämä harhaluulo, joka on hyvin ymmärrettävissä, kun\najattelee, että nämä samat henkilöt asettavat lantatunkionsa\npihojensa ylimpiin paikkoihin, on syynä siihen, että kokonaiset\nkinsteripensasmetsiköt täyttävät neljänneksen peltoa, ja ne\ntarjoavat runsaasti tilaisuutta väijytykseen. Sitäpaitsi tuskin on\nainoatakaan peltoa, jolla ei kasvaisi vanha omenaviinipuu, joka\nlevittää matalalla olevat oksansa yli maanpinnan, täten tukahuttaen\nkasvullisuuden siinä paikassa. Jos siis ottaa huomioon, että peltojen\npinta-ala on vähäinen ja että kaikki aitausvallit kannattavat\nkookkaita puita, joiden ahmivat juuret anastavat neljänneksen pellon\npinnasta, voi kuvitella sen seudun viljelystä ja ulkomuotoa, jolla\nneiti de Verneuil retkellään samoili.\n\nEi tiedetä, onko tarve välttää rajariitoja vai laiskuutta suosiva\ntapa sulkea karja paimenetta aidatulle alueelle ollut syynä näiden\nhirvittävien aitausten rakentamiseen, joiden asettamat pysyvät\nesteet tekevät tämän maan valloittamattomaksi ja joukkotaistelun\nmahdottomaksi. Kun askel askeleelta on tutkinut tätä maanlaatua,\nhuomaa, kuinka tehoton täällä on taistelu säännöllisten sotajoukkojen\nja sissien välillä; sillä viisisataa miestä saattaa täällä vastustaa\nkoko kuningaskunnan sotavoimaa.\n\nSiinä piili chouani-sodan koko salaisuus. Neiti de Verneuil käsitti\nsilloin, miksi tasavallan oli pakko tukahuttaa riitaisuutta pikemmin\npoliisin ja valtiotaidon, kuin sotavoiman tehottomalla avulla. Mitä\ntehdä todella väestölle, joka oli kyllin viekasta ylenkatsomaan\nkaupunkien omistuksen, sensijaan ottaen haltuunsa nämä maaseudut\nhävittämättömine luonnollisine linnoituksineen? Miksi ei hieroa\nsovintoa, kun näiden harhaan vietyjen maalaisten koko voima nojasi\ntaitavaan ja yritteliääseen johtajaan?\n\n       *       *       *       *       *\n\nParisitar ihaili sen ministerin neroa, joka työhuoneessaan\narvasi, missä piili rauhan salaisuus. Hän luuli oivaltavansa ne\nvaikuttimet, mitkä johtavat sellaisten miesten tekoja, jotka ovat\nkyllin voimakkaat yhdellä ainoalla katseella käsittämään mitä koko\nvaltakunnan menestyminen vaatii ja joiden toimenpiteet kansan\nsilmissä usein näyttävät rikollisilta, mutta itse teossa ovatkin\ntavattoman tarmokkaan ajatustyön tulos. Nämä voimakkaat sielut\ntuntuvat ikäänkuin olevan osalliset sallimuksen ja kohtalon voimasta\nja jossakin määrin aavistavan tulevia tapahtumia, joten äkkiä tulevat\nhuomatuiksi; rahvas hakee heitä jonkun aikaa keskeltään, mutta\nnostaessaan katseensa, se huomaakin heidän liitelevän korkealla. Nämä\najatukset tuntuivat oikeuttavan, jopa jalostavan neiti de Verneuilin\nkostontuumia; lisäksi tämä ajatusten askartelu vahvisti hänen\ntarmoansa, auttaen häntä kestämään oudon matkansa vastukset.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJoka pellon rajalla oli Galope-Chopinen pakko auttaa molemmat naiset\naasien selästä, tukeakseen heitä heidän noustessaan vaikeapääsyisten\npensasaitauksien yli, ja kun säännölliset tiet loppuivat, täytyi\nheidän taas nousta juhtiensa selkään ja poiketa takaisille teille,\njotka jo ilmaisivat talven lähestymistä. Kookkaat puut, oksien\npeittämät tiet ja pensasaidat ylläpitivät alangoilla kosteutta,\njoka usein verhosi nuo kolme matkustajaa jäätävään vaippaansa.\nSanomattomia vaivoja kestettyään he auringonnousun aikaan saapuivat\nMarignayn metsään. Matka kävi nyt helpommaksi leveällä metsätiellä.\nOksien muodostama lehtiholvi ja puiden tiheys suojelivat heitä raa'an\nkolealta ilmalta, ja alkumatkan vaikeudet eivät enää esiintyneet.\n\nTuskin olivat he kulkeneet peninkulman verran tässä metsässä, kun\nkuulivat kaukaa kumeita ääniä ja kellon kilinää, jonka hopeaääni\nei tuntunut niin yksitoikkoiselta kuin laitumella käyvän karjan\nkellojen äänet. Edelleen kulkiessaan Galope-Chopine kuunteli hyvin\ntarkkaavasti tätä ääntä. Pian tuulenpuuska kantoi hänen korvaansa\nmuutaman saarnalauseen, joiden kaiku näytti tekevän häneen syvän\nvaikutuksen, sillä hän ohjasi väsyneet aasit polulle, joka ilmeisesti\nvei matkustajat syrjään Saint-Jamesin tieltä, eikä hän ottanut\nkuuleviin korviinsa neiti de Verneuilin vastustavia huomautuksia, kun\ntämä seudun muuttuessa jylhemmäksi kävi yhä levottomammaksi.\n\nPolun oikealla ja vasemmalla puolen olevat suunnattomat\ngraniittilohkareet, jotka olivat kasautuneina päälletysten,\nmuodostivat omituisen näköisiä möhkäleitä. Näiden lohkareiden\nlomitse kiemurteli tavattoman isoja juuria, jotka kaukaa noutivat\nravintomehuja muutamille satavuotisille pyökeille. Molemmat\ntienvieret muistuttivat tuollaisia tippukivistään kuuluisia\nmaanalaisia luolia. Kookkaat kivipylväät, joiden ympärille oli\nkietoutunut tumman vihreitä rautatammen oksia ja sanajalkoja sekä\nvihertävää ja vaaleata sammalta, piiloittivat äkkijyrkänteitä ja\nsyviä onkaloita. Kun nuo kolme matkustajaa olivat kulkeneet muutaman\naskeleen kaitaa polkua pitkin, aukeni mitä ihmeellisin näky neiti de\nVerneuilin katseille, selittäen hänelle Galope-Chopinen itsepäisyyden.\n\nPuoliympyrän muotoinen onkalo, jonka seininä oli kauttaaltaan\ngraniitti, muodosti amfiteatterin, jonka jylhillä partailla kasvoi\nkorkeita tummia kuusia ja kellerviä kastanjapuita, näyttäen\nsuunnattoman suurelta sirkukselta, johon syysaurinko pikemmin näytti\nluovan vaaleita väripilkkuja kuin valoa ja johon syksy kauttaaltaan\noli levittänyt kuihtuneiden lehtiensä verhon. Keskellä tätä luonnon\nmuodostamaa salia, jonka rakennusmestarina vedenpaisumus tuntui\nolleen, kohosi kolme mahtavaa druiidi-patsasta, muodostaen avaran\nalttarin, johon oli kiinnitetty vanha kirkollisissa juhlakulkueissa\nkäytetty lippu.\n\nNoin sataan nouseva ihmisjoukko oli paljastanut päänsä ja\nrukoili polvistuneena ja hartaana tässä kallio-onkalossa, missä\neräs pappi kahden toisen hengellisen miehen avustamana toimitti\njumalanpalvelusta. Pappien yksinkertaiset puvut ja pääpapin heikko\nääni, joka humuna levisi ympäristöön, nuo vakaumuksen täyttämät\nihmiset, jotka sama tunne yhdisti, ja jotka olivat polvistuneina\nkoruttoman alttarin edessä, alaston risti, temppelin maalais-jylhyys,\naika, paikka, kaikki tämä loi tähän kohtaukseen sen alkuperäisyyden\nleiman, joka oli ominainen kristikunnan ensi ajoille.\n\nIhailu valtasi neiti de Verneuilin mielen. Tämä metsän sydämessä\ntoimeenpantu jumalanpalvelus, joka vainon kautta oli palannut\nalkuperäiseen muotoonsa, muinaisajan runous rohkeasti siirrettynä\nkeskelle eriskummaista ja haaveenomaista luontoa, nämä muulloin\naseita kantavat, täällä aseensa riisuneet chouanit, samalla\ntäysi-ikäisiä ja lapsia -- tämä kaikki erosi kaikesta muusta, minkä\nparisitar siihen asti oli nähnyt ja mitä oli kuvitellut. Hän muisti\nkyllä lapsena ihailleensa roomankatolisen kirkon komeita menoja,\njotka niin suuresti kiehtoivat aisteja. Mutta hän ei vielä tuntenut\nJumalaa yksin, hänen ristiänsä alttarilla ja hänen alttariansa\npaljaalla maalla. Tässä niiden veisteltyjen lehtikoristeiden\nasemesta, jotka goottilaisissa tuomiokirkoissa koristavat\nholvikaaria, syyspukuiset puut kannattivat taivaankupua; maalatuista\nlasiruuduista loistavien tuhansien värien asemesta aurinko loi\nhimmeän punaiset säteensä alttarille, papin ja seurakunnan yli.\nIhmiset olivat täällä pelkkä tosiseikka, eivätkä minkään periaatteen\nedustajia, tässä esiintyi pelkkä rukous, eikä mikään uskonto. Mutta\ninhimilliset intohimot, joiden hetkellinen polkeminen loi tähän\ntauluun sopusuhtaisuutensa, ilmestyivät pian jälleen keskellä tätä\nsalaperäistä kohtausta ja vilkastuttivat sitä voimakkaasti.\n\nNeiti de Verneuilin saapuessa lopetettiin juuri evankeliumin\nlukeminen. Tuntien sielussaan jonkunmoista kauhistusta, neiti de\nVerneuil näki, että tätä jumalanpalvelusta toimeenpaneva pappi\noli abotti Gudin, ja hän vältti joutumasta tuon miehen näkyviin\nvetäytymällä äkkiä piiloon kookkaan graniittilohkareen taakse,\nminne joutuin veti mukaansa Francinenkin. Mutta turhaan koetti\nhän saada Galope-Chopinea vetäytymään pois siitä paikasta, johon\nhän oli asettunut tullakseen osalliseksi tämän jumalanpalveluksen\nhyväntekevästä vaikutuksesta. Mutta huomattuaan, että tämän\nkallioseudun laatu tarjosi hänelle tilaisuuden poistua ennen muita\nläsnäolijoita, hän toivoi välttävänsä vaaran. Hän näki abotti Gudinin\nleveätä kallionhalkeamaa myöten nousevan graniitti möhkäleelle,\njoka teki saarnatuolin virkaa, ja sillä seisoen hän alkoi saarnansa\nsanoilla: _In nomine Patris, et Filii, et Spiritus Sancti_ (Nimeen\nIsän, Pojan ja Pyhän Hengen).\n\nNäitä sanoja lausuttaessa kaikki läsnäolijat tekivät hartaasti\nristinmerkin.\n\n-- Rakkaat veljet, -- jatkoi abotti äänekkäästi, rukoilkaamme ensin\nvainajien puolesta, jotka ovat Jean Cochegrue, Nicolas Laferté,\nJoseph Brouet, François Parquoi, Sulpice Coupiau -- kaikki tästä\nseurakunnasta ja surmansa saaneet haavoista, jotka heille tuottivat\nPèlerine-vuoren ja Fougères'n taistelut. _De profundis clamavi ad te,\nDomine_, j.n.e. (Syvyydestä huusin sinun puoleesi, Herra.)\n\nTämä psalmi lausuttiin tavan mukaisesti siten, että läsnäolijat\nja pappi vuoroin sanoivat säkeistön, ja molemmat osoittivat siinä\nhartautta, joka näytti ennustavan tulevan saarnan tehokkaisuutta.\nKun rukous kuolleiden puolesta oli päättynyt, jatkoi abotti Gudin\nyhä kiihtyvämmällä äänellä, sillä tuo entinen jesuiitta tiesi varsin\nhyvin, että esityksen hehku oli paras keino herättää vakaumus näissä\nalkuperäisellä kehitysasteella olevissa kuulijoissa.\n\n-- Kristityt, -- hän puhui, -- nämä Jumalan valtakunnan puolustajat\novat antaneet teille velvollisuuden täytännön esikuvan. Ettekö\nhäpeä sitä, mitä teistä voidaan sanoa paratiisissa? Ellei siellä\nolisi niitä autuaita sieluja, jotka kaikki pyhät epäilemättä ovat\nvastaanottaneet avosylin, saattaisi Herra Jumala luulla, että meidän\nseurakuntamme on täynnä pakanoita ja turkkilaisia!... Tiedättekö,\nystäväni, mitä teistä sanotaan Bretagnessa ja kuninkaan edessä?...\nTe ette kaiketi sitä tiedä, mutta minäpä sen teille sanon: \"Siniset\novat kaataneet kumoon alttarit, ovat surmanneet papit, ovat tappaneet\nkuninkaan ja kuningattaren, ja nyt he tahtovat ottaa kaikki Bretagnen\nkristillismieliset seurakuntalaiset, tehdäkseen heistäkin sinisiä\nja lähettääkseen heidät taistelemaan kauas pitäjänsä rajojen\nulkopuolelle, missä ovat alttiina kuolemanvaaralle, pääsemättä\nripille, siten joutuen ijankaikkiseen kadotukseen. Ja Marignayn\nmiehet, joiden kirkko poltettiin poroksi, ovat pysyneet toimettomina!\nTämä kirottu tasavalta on myynyt julkisella huutokaupalla Herran ja\naatelisten omaisuuden ja on jakanut täten saamansa rahat sinisten\nkesken. Ja ravitakseen itseään rahalla, samoin kuin on ravinnut\nitseään verellä, se on tehnyt sellaisen päätöksen, että kuuden\nfrangin riksistä vähennetään puolet, vallan samoin kuin se haluaa\nriistää sotaväkeensä kolme miestä kuudesta. Eivätkä Marignayn miehet\nole tarttuneet pyssyihinsä karkoittaakseen siniset Bretagnesta!\nTotisesti, paratiisi tulee olemaan heiltä suljettu, eivätkä he\nkoskaan voi tulla autuaiksi!\" Tällaista puhutaan teistä. Tässä on\nsiis kyseessä teidän sielujenne autuus, kristityt. Te pelastatte\nsielunne taistelemalla uskonnon ja kuninkaan hyväksi. Itse Pyhä Anna\nilmestyi minulle eilen kello puoli kolme. Hän sanoi minulle näin:\n\"Sinähän olet pappi Marignayssa?\" \"Olenpa kyllä, armollinen rouva,\nmitä käskette?\" \"No hyvä, minä olen Pyhä Anna, Jumalan täti, kuten\nBretagnessa uskotaan. Asustan aina Aurayssa, mutta olen vartavasten\ntullut tänne huomauttamaan sinulle, että sanoisit Marignayn miehille\nheillä ei olevan mitään autuuden toivoa, elleivät ryhdy aseisiin.\nSinun täytyy kieltää heiltä synninpäästö, elleivät palvele Jumalaa.\nSinun tulee siunata heidän pyssynsä, eivätkä ne ole osaamatta\nsinisiin, jos he ovat synnistä vapaat, koska heidän aseensa vihityt\novat!\"... Ja Pyhä Anna katosi jättäen jälkeensä tien risteyksessä\nolevan tammen juurelle pyhänsavun tuoksua. Paninpa merkille tämän\npaikan. Saint-Jamesin pastori pystytti siihen kauniin puusta\nveistellyn Neitsyen kuvan. Pierre Leroin eli Marche-à-Terren äiti,\njoka eilis-iltana kävi rukoilemassa tuon kuvan juurella, parani\nkivuistaan poikansa hyvien tekojen tähden. Näette hänet keskellänne,\nja katsokaa, silmänne näkevät hänen astuvan omin voimin. Tämä on\nilmeinen ihme, samoin kuin autuaan Marie Lambrequinin ylösnousemus,\njotta teille todistettu olisi, että Herra Jumala ei koskaan hylkää\nbretagnelaisten asiaa, silloin kun he taistelevat hänen palvelijainsa\nja kuninkaan puolesta. Siis, rakkaat veljet, jos tahdotte autuaiksi\ntulla, ja osoittautua kuninkaan, hallitsijamme puolustajiksi,\ntäytyy teidän totella kaikkea sitä, minkä käskee se, jonka kuningas\nlähettänyt on, ja jota Garsiksi mainitsemme. Silloin ette enää ole\nkuin pakanat ja turkkilaiset, vaan teidät löydetään kaiken Bretagnen\nväen kanssa Jumalan lippujen alla. Teidän on lupa ottaa sinisten\ntaskuista kaikki ne rahat, jotka he ovat varastaneet, sillä jos\nteidän sotiessanne ei teidän peltojanne kylvetä, niin luovuttavat\nHerra Jumala ja kuningas teille vihollisiltanne riistetyn saaliin.\nTahdotteko, kristityt, että sanottaisiin Marignayn garsien olevan\njälellä Morbihanin garseista, Saint-Georges'n pojista, Vitrén\nja Antrainin pojista, jotka kaikki ovat Jumalan ja kuninkaan\npalveluksessa? Sallitteko, että he ottavat kaiken? Aiotteko te,\nkerettiläisten tavoin, seisoa kädet ristissä, sillä välin kun niin\nmonet muut bretagnelaiset ansaitsevat sielunsa autuuden ja pelastavat\nkuninkaansa? -- Teidän tulee hylätä kaikki minun tähteni -- näin\nsanoo evankeliumi. Olemmehan me papit jo luopuneet kymmenneksistämme!\nLuopukaa te kaikesta ryhtyäksenne tähän pyhään sotaan! Ja katsokaa,\nte tulette olemaan kuin makkabealaiset, ja kaikki tulee teille\nanteeksi annettavaksi. Keskellänne tulette näkemään pappinne, ja te\ntulette voittamaan! Painakaa tarkoin mieleenne tämä, oi kristityt!\n-- hän vielä lopuksi virkkoi: -- ainoastaan tänään meillä on valta\nsiunata aseenne. Ne, jotka eivät hyväkseen käytä tätä armoa, eivät\nenää saa tuta Pyhän Annan armoa, eikä hän tule heitä kuulemaan,\nniinkuin teki viime sodassa.\n\nTämä saarna, joka oli esitetty mahtipontisella äänellä ja runsaiden\nliikkeiden säestämänä, jotka panivat puhujan hikoilemaan,\nvaikutti mikäli ulkoapäin saattoi päättää varsin vähän. Nämä\nmaalaiset, seisoen liikkumattomina ja tuijottaen puhujaan,\nnäyttivät kuvapatsailta. Mutta neiti de Verneuil huomasi pian,\nettä tämä yleinen jäykkyys oli lamausta, jonka alaiseksi abotti\noli saattanut rahvaanjoukon. Hän oli suurten näyttelijäin tavoin\nkohdellut koko yleisöänsä yhtenä ainoana ihmisenä, vedoten etuihin\nja intohimoihin. Olihan hän edeltäpäin antanut synninpäästön\nkaikista väkivallanteoista ja irroittanut ne ainoat siteet, jotka\nkiinnittivät nämä raa'at ihmiset uskonnollisten ja yhteiskunnallisten\nvelvollisuuksien täyttämiseen. Hän oli alentanut pappisvirkansa\npolitiikan etujen palvelijaksi. Mutta noina sekavina vallankumouksen\naikoina jokainen käytti puolueensa hyväksi sitä asetta, joka\nhänellä oli tarjona, ja Jeesuksen rauhallinen risti muuttui sodan\nvälikappaleeksi, samoin kuin aurankärki.\n\nKun neiti de Verneuil ei nähnyt ainoatakaan ihmistä, jonka kanssa\nolisi voinut vaihtaa ajatuksia, hän kääntyi katsomaan Francinea, eikä\nhänen ihmetyksensä ollut vähäinen, huomatessaan tämän naisen ottavan\nosaa yleiseen uskonintoon, sillä hän rukoili hartaasti käyttäen\nGalope-Chopinen rukousnauhaa, jonka tämä epäilemättä oli jättänyt\nhänelle saarnan ajaksi.\n\n-- Francine, -- sanoi hän hänelle puoliääneen, -- pelkäätkö, että\nvoisit olla pakana tai turkkilainen?\n\n-- Oi, hyvä neiti, katsokaahan kuinka tuolla alhaalla Marche-à-Terren\näiti astuu ihan omin voimin...\n\nFrancinen olemuksessa ilmeni niin syvä vakaumus, että Marie täysin\nkäsitti tuon saarnan salaisuuden, papiston vaikutuksen maalaisiin\nja nyt alkavan kohtauksen suunnattomat seuraukset. Alttaria\nlähinnä olevat miehet lähestyivät yksitellen ja polvistuivat\nojentaen pyssynsä saarnaajalle, joka laski ne alttarille. Myöskin\nGalope-Chopin riensi esille ojentamaan vanhaa metsästyspyssyään.\nNuo kolme pappia lauloivat _Veni Creator_ hymnin, ja samaan\naikaan äskeinen saarnaaja verhosi nuo murha-aseet sinervällä\nsuitsutussavulla, muodostaen ilmassa pyhänsavun huiskuttimella\ntoisiinsa liittyviä kiemurakuvioita. Kun tuuli oli hajoittanut\npyhänsavun, jaettiin pyssyt järjestyksessä omistajilleen. Joka mies\nvastaanotti polvistuen aseensa pappien käsistä, samalla kun nämä\nmutisivat latinalaista rukousta. Asestettujen miesten palatessa\npaikoilleen, puhkesi läsnäolijain siihen asti pidätetty innostus\nhirvittävänä, mutta samalla liikuttavana.\n\n-- _Domine, salvum fac regem_. [Herra, suojele kuningasta. _Suom_.]\n\nNäin alkoi se rukous, jonka saarnaaja kaiutti sointuvalla äänellä ja\njonka seurakunta voimakkaasti laulaen toisti kahteen kertaan. Tässä\nlaulussa oli jotain hurjaa ja sotaisaa. Ne molemmat sävelet, jotka\nvastasivat regem-sanaa, minkä merkityksen rahvas helposti ymmärsi,\nlaulettiin niin tarmokkaasti, ettei neiti de Verneuil voinut olla\nhartaasti ajattelematta maanpakoon ajettua Bourbonien hallitsijasukua.\n\nNämä ajatukset elvyttivät hänen kuluneen elämänsä muistot.\nMielikuvituksessaan hän palautti sillä haavaa hajoitetun hovin\njuhlat, joissa hän oli loistanut. Näihin haaveiluihin yhtyi markiisin\nkuva. Ollen vaihtuvainen kuin nainen ainakin, hän unhoitti edessään\nolevan näyn ja palasi kostotuumiinsa, joiden toteuttaminen oli\nhengenvaarallinen ja jotka saattoivat raueta yhdestä ainoasta\nkatseesta. Hänen mieleensä juolahti, että hänen tuona elämänsä\nratkaisevimpana hetkenä tuli esiintyä kauniina, ja silloin hän\nmuisti, ettei hänellä ollut mukanaan koristeita, joilla somistaisi\npäätään tanssiaisiin, ja hän viehättyi tuumasta koristaa päänsä\nrautatammen oksalla, jonka kiherät lehdet ja punaiset marjat sinä\nhetkenä vetivät hänen huomionsa puoleensa.\n\n-- Ohoh! pyssyni voi ampua harhaan, jos tähtään lintuihin, mutta\ntähdätessäni sinisiin... ei ikinä! -- sanoi Galope-Chopine\ntyytyväisenä nyökäyttäen päätään.\n\nMarie katseli tarkemmin oppaansa kasvoja ja tunsi niissä kaikkien\nniiden perikuvan, jotka juuri oli nähnyt. Tuon chouanin kasvoissa ei\nkuvastunut niin paljo ajatuksia kuin lapsella. Teeskentelemätön ilo\nloisti hänen poskillaan ja otsallaan hänen katsellessaan pyssyään;\nmutta samalla uskonnollinen vakaumus loi hänen iloonsa kiihkoa, joka\nhetkeksi painoi noihin villeihin kasvoihin sivistyksen tuottamien\npaheiden välkkeen.\n\nEnnen pitkää he saapuivat kylään, nimittäin paikkaan, jossa oli neljä\ntai viisi Galope Chopinen majan näköistä hökkeliä. Sillä aikaa kuin\nneiti de Verneuil siellä söi aterian, jonka muodostivat voi, leipä ja\nmaito, saapuivat sinne vasta värvätyt chouanit.\n\nTätä harjoittamatonta joukkoa johti pappi, jolla oli kädessä\nkömpelösti kokoon kyhätty risti, jota seurasi yksi seudun nuorista\nmiehistä kantaen seurakunnan lippua, ylpeänä tästä toimestaan. Neiti\nde Verneuilin oli pakko liittyä tähän joukkoon, joka samoin kuin\nhänkin oli matkalla Saint-Jamesiin, ja joka luonnollisesti suojeli\nhäntä kaikelta vaaralta, sittenkuin Galope-Chopine onneksi oli ollut\nniin varomaton, että tämän sotilasosaston päällikölle kertoi, että\ntuo kaunis neiti, jota hän opasti, oli Garsin hyvä ystävätär.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAuringonlaskun aikaan nuo kolme matkustajaa saapuivat Saint-Jamesiin,\npieneen kaupunkiin, joka on saanut nimensä englantilaisilta, jotka\nsen rakensivat 14. vuosisadalla, Bretagnen ollessa heidän valtansa\nalaisena.\n\nEnnenkuin neiti de Verneuil ratsasti sisälle kaupunkiin, hän\nsai nähdä omituisen sota-ajan kohtauksen, johon ei kuitenkaan\nkiinnittänyt erityistä huomiota: hän pelkäsi, että joku näistä\nhänen vihollisistaan voisi hänet tuntea, ja sentähden hän joudutti\nkulkuaan. Viisi tai kuusi sataa miestä oli leiriytynyt kentälle.\nHeidän pukunsa, jotka melkoisesti muistuttivat Pèlerine-vuoren\nrekryyttien pukuja, eivät ollenkaan panneet ajattelemaan sotaväkeä.\nTämä meluava ihmisjoukko muistutti pikemmin markkinaväkeä. Täytyipä\nkatsoa tarkasti huomatakseen, että nämä bretagnelaiset kantoivat\naseita, sillä heidän erikuosisiksi leikatut vuohennahkansa peittivät\nmelkein heidän pyssynsä. Näkyvin ase oli viikate, joita muutamat\nkäyttivät odottaessaan luvattuja pyssyjä. Toiset joivat ja söivät,\ntoiset taas tappelivat tai riitelivät ääneensä, mutta suurin osa\nnukkui maaten paljaalla maalla. Ei ollut jälkeäkään järjestyksestä ja\nkurista.\n\nMuuan upseeri, yllään punainen univormu, veti puoleensa neiti de\nVerneuilin huomion. Hän oletti tuon upseerin olevan Englannin\npalveluksessa. Loitompana kaksi muuta upseeria näyttivät aikovan\nopettaa paria muita älykkäämpää chouania käsittelemään kahta\nkanuunaa, jotka arvatenkin muodostivat tulevan kuningasmielisen\narmeijan koko tykistön. Ulvonnan tapaiset huudot vastaanottivat\nMarignayn garsit, jotka tunnettiin lipustaan. Hyväkseen käyttäen\ntämän joukon ja sen johtajina toimivien pappien aiheuttamaa kuhinaa\nsaattoi neiti vaaratta kulkea sen läpi ja saapui näin kaupunkiin.\n\nHän poikkesi vaatimattomaan majataloon, joka oli vallan lähellä sitä\ntaloa, jossa tanssihuvit piti toimeenpantaman. Tuo pikkukaupunki oli\nniin tulvillaan väkeä, että hänen, nähtyään mahdottomasti vaivaa,\nonnistui saada ainoastaan pieni huone-pahainen. Hänen otettuaan sen\nhuostaansa Galope-Chopine jätti Francinelle pahvilaatikon, joka\nsisälsi hänen emäntänsä puvun, ja jäi sitten seisomaan tavattoman\nepäröivässä ja odottavassa asennossa. Minä muuna hetkenä tahansa\nneiti de Verneuil olisi huvikseen nähnyt millaiselta bretagnelainen\ntalonpoika näyttää ulkopuolella pitäjäänsä; mutta nyt hän poisti\nlumouksen ottaen kukkarostaan neljä kuuden frangin écu'ta, jotka\nojensi hänelle.\n\n-- Ota tästä, -- hän sanoi Galope-Chopinelle. -- Ja jos teet minulle\nmieliksi, palaat viipymättä Fougères'en, kulkematta leirin kautta ja\nmaistamatta omenaviiniä.\n\nChouani hämmästyi tällaista anteliaisuutta ja katsoi vuoroin saamiaan\nrahoja ja neiti de Verneuiliä; mutta neiti viittasi kädellään, ja\nmies katosi.\n\n-- Kuinka saatoittekaan lähettää hänet pois, neiti? -- kysyi\nFrancine. -- Näittehän, miten kaupunki on saarrettu! Kuinka pääsemme\ntäältä pois, ja kuka meitä suojelee?\n\n-- Onhan sinulla suojelijasi! -- sanoi neiti de Verneuil piloillaan\nviheltäen kumeasti Marche-à-Terren tavoin ja jäljitellen hänen\nasentoaan.\n\nFrancine punastui ja hymyili surullisesti emäntänsä hilpeydelle.\n\n-- Mutta missä on teidän suojelijanne? -- hän kysyi.\n\nNeiti de Verneuil veti äkkiä esiin tikarinsa ja näytti sitä\nbretagnettarelle, joka pelästyneenä vaipui tuolille, pannen kädet\nristiin.\n\n-- Mitä siis olette tullut etsimään tänne, Marie? -- hän kysyi\nrukoilevalla äänellä, joka ei kaivannut vastausta.\n\nNeiti de Verneuil väänsi paraikaa metsästä ottamaansa rautatammen\noksaa ja sanoi:\n\n-- En tiedä, tuleeko tämä oksa kaunistamaan tukkaani. Ainoastaan niin\nvalkeat kasvot kuin minun voivat sietää näin synkkää hiuskoristetta.\nMitä sanot siitä sinä, Francine?\n\nUseat tällaiset lauseet pukeutumisen aikana todistivat tämän\nomituisen naisen täydellistä henkistä tasapainotilaa. Se, joka kuuli\nhänen näin puhuvan, olisi vaivoin uskonut, kuinka vakava tämä hetki\noli, jona hän pani henkensä alttiiksi. Intialaisesta muslimista\ntehty jotenkin lyhyt hame, joka oli niin pehmeää kangasta, että se\nvivahti kastettuun liinaan, päästi hänen ruumiinsa hienot ääriviivat\nnäkyviin. Tämän hameen ylle hän puki punaisen vaipan, jonka monet\nasteittain sivuilla pitenevät laskokset vivahtivat somakuosiseen\nkreikkalaiseen tunikaan. Ja tämä pakanallisten papittarien ainoa ja\nhekumallinen asu saattoi vähemmin säädyttömäksi puvun, jota ajan\nmuoti salli naisten käyttää.\n\nMarie peitti harsolla valkeat hartiansa, jotka liian avokaulainen\nvaippa jätti paljaiksi. Hän järjesti pitkät palmikkonsa niin\nettä ne niskassa muodostivat tuollaisen typistetyn keilan, joka\npitentäen keinotekoisesti päätä, luo niin paljon viehätystä eräisiin\nmuinaiskreikkalaisiin kuvapatsaisiin, ja muutamat kiharat valuivat\nvapaasti ja loistavina molemmille ohimoille. Näin puettuna, ja\ntukka täten järjestettynä hän muistutti täydelleen kuuluisimpia\nkreikkalaisen kuvanveistotaiteen mestariteoksia.\n\nSittenkuin hän hymyillen oli hyväksynyt tämän kampauksensa, jonka\nyksityiskohdat saattoivat hänen kasvojensa kauneuden selvemmin\nhavaittavaksi, hän painoi päähänsä rautatammen oksasta muodostamansa\nseppeleen, jonka monet punaiset marjat sattuvasti toistivat hänen\nvaippansa väriä. Käännellessään muutamia lehtiä, saadakseen aikaan\nvastakohtaa ja vaihtelua lehtien oikealla ja nurjalla puolella, neiti\nde Verneuil tarkasti peilistä kokonaiskuvaansa, voidakseen arvostella\npukunsa vaikutusta.\n\n-- Olen kammottavan näköinen tänä iltana! -- hän sanoi, ikäänkuin\nolisi ollut imartelijaparven ympäröimänä. -- Näytänhän vallan\nVapauden kuvapatsaalta...\n\nHän kätki huolellisesti keskelle kureliiviään tikarinsa siten,\nettä sen kahvaa koristavat rubiinit olivat näkyvissä, ollen omiaan\nvetämään katseet niiden aarteiden puoleen, jotka kilpailijatar niin\nhäpeällisesti oli paljastanut. Francine ei voinut jättää emäntäänsä.\nNähdessään hänen hankkivan lähtöä, hän osasi päästäkseen mukaan\nkeksiä verukkeita kaikista niistä tuhansista vastuksista, jotka\nnaisilla on voitettavina mennessään kemuihin bretagnelaisessa\npikkukaupungissa. Täytyihän Francinen muka riisua neiti de\nVerneuililtä vaippa ja päällyskengät, jotka hänen oli ollut pakko\nvetää jalkaansa katuloan ja -lannan tähden, vaikka kaduille olikin\nlevitetty hiekkaa, ja lisäksi ottaa hänen päästään harso, jolla hän\noli peittänyt kasvonsa niiden chouanien katseilta, jotka uteliaisuus\noli houkutellut juhlatalon lähistöön.\n\nVäkeä oli niin vahvasti, että he astuivat chouanein muodostaman kujan\nläpi. Francine ei enää yrittänyt pidättää emäntäänsä. Mutta tehtyään\nhänelle kaikkea sitä palvelusta, mitä vaati tämä hänen viehättävän\naistikas pukunsa, jäi bretagnetar pihalle, hän kun ei tahtonut jättää\nneitiään kohtalon oikullisen sattuman valtaan, vaan pysyi lähellä\nrientääkseen tarvittaessa häntä auttamaan, sillä tuo nais-parka ei\nodottanut muuta kuin onnettomuutta.\n\nJotenkin omituinen kohtaus sattui markiisi de Montauranin\nhuoneustossa sinä hetkenä, jona Marie de Verneuil läksi juhlaan.\nNuori markiisi oli juuri pukeutunut ja kiinnitti paraikaa olalleen\nleveätä punaista nauhaa, jonka oli määrä eroittaa hänet ensimäisenä\nhenkilönä tuossa seurassa, kun abotti Gudin astui levottomana sisään.\n\n-- Herra markiisi, tulkaa joutuin, -- hän sanoi. -- Te yksin\nvoitte rauhoittaa sen myrskyn, joka minulle tuntemattomasta syystä\non noussut päällikköjen kesken. He uhkaavat hylätä kuninkaan\npalveluksen. Luulen, että tuo kirottu Rifoël on syynä tähän meteliin.\nTällaiset riidat syntyvät aina mitättömästä seikasta. Kerrotaan,\nettä rouva du Gua moitti sitä, että tuo herra kovin huonossa puvussa\nsaapui kemuihin.\n\n-- Tuo nainen on varmaankin hullu, -- huudahti markiisi, -- kun näin\nsaattaa...\n\n-- Ritari du Vissard, -- keskeytti abotti johtajan puheen, --\nhuomautti, että jos te olisitte antanut hänelle kuninkaan nimessä\nluvatut rahat...\n\n-- Riittää, riittää, herra abotti. Ymmärrän nyt kaiken. Tuo kohtaus\noli edeltäpäin suunniteltu, ja te olette heidän lähettinsä...\n\n-- Minäkö, herra markiisi! -- virkkoi abotti vielä kerran\nkeskeyttäen. -- Minä tulen tarmokkaasti tukemaan teitä, ja toivon,\nettä te oikeudenmukaisesti tulette myöntämään, että Ranskan alttarien\njälleenpystyttäminen ja kuninkaan palauttaminen valtaistuimelle\novat minun vaatimattomille ponnistuksilleni paljoa tehoisampia\nviehätysvoimia kuin tuo Rennes'n piispanhiippa, jota te minulle...\n\nAbotti ei uskaltanut jatkaa, sillä nämä sanat kuullessaan oli\nmarkiisi ruvennut hymyilemään katkerasti. Mutta nuori johtaja\ntukehutti heti surulliset mietteensä, hänen otsalleen laskeutui\nankara ilme ja hän seurasi abotti Gudinia saliin, jossa kaikuivat\nraivokkaat huudot.\n\n-- Minä en tunnusta täällä kenenkään yliherruutta! -- huusi Rifoël,\nluoden kaikkiin ympärillä olijoihin leimuavia katseita ja tarttuen\nmiekkansa kahvaan.\n\n-- Ettekö edes tunnusta terveen järjen yliherruutta? -- kysyi häneltä\nkylmästi markiisi.\n\nNuori ritari du Vissard, yleisemmin tunnettu sukunimeltään Rifoël,\nvaikeni, nähdessään edessään katolisten armeijain ylipäällikön.\n\n-- Mistä siis on täällä kysymys? -- sanoi nuori johtaja, tutkien\nkaikkien kasvoja.\n\n-- Kysymys on siitä, herra markiisi, -- vastasi eräs kuuluisa\nsalakuljettaja, joka oli hämillään kuin kansanmies ainakin, kun hän\nollen ylhäisen herran edessä alussa tuntee itsensä ennakkoluulon\nmasentamaksi, mutta joka ei enää tunne mitään ehkäiseviä esteitä\nniin pian kuin on astunut yli eroittavien rajojen, hän kun silloin\npitää tuota herraa vertaisenaan; -- kysymys on siitä, että tulette\njuuri sopivaan aikaan. Minä en osaa pitää kauniita puheita; senpä\ntähden sanon kursailematta sanottavani. Minä olen komentanut\nviittäsataa miestä koko kuluneen sodan aikana. Siitä asti kuin\njälleen tartuimme aseisiin, olen saanut kokoon kuninkaan palvelukseen\ntuhat yhtälujaa päätä kuin itselläni on. Olen nyt jo seitsemän vuotta\npannut alttiiksi henkeni hyvän asian vuoksi; en teitä siitä soimaa,\nmutta joka työ ansaitsee palkkansa. Ensiksikin vaadin, että minua\npuhutellaan herra de Cottereauksi; vaadin, että minulle myönnetään\neverstin arvo; ellei, aion pyytää rauhaa ensimäiseltä konsulilta.\nNähkääs, herra markiisi, minun miehilläni ja minulla itselläni on\npirun vaativainen velkoja, joka aina on tyydytettävä!... Tässä se on!\n-- hän lisäsi, taputtaen vatsaansa.\n\n-- Ovatko soittajat saapuneet? -- kysyi markiisi rouva du Gualta\nivallisella äänenpainolla.\n\nMutta salakuljettaja oli raa'alla tavallaan kosketellut liian tärkeää\nasiaa, ja nuo yhtä itsekkäät kuin kunniahimoiset miehet olivat liian\nkauan olleet epätietoiset siitä, mitä heillä oli toivottavissa\nkuninkaalta, jotta nuoren johtajan ylenkatse olisi voinut tehdä lopun\ntästä kohtauksesta. Nuori ja kiivas ritari du Vissard asettui äkkiä\nMontauranin eteen ja tarttui hänen käteensä, pakoittaakseen hänet\njäämään.\n\n-- Pitäkää varanne, herra markiisi, -- sanoi hän hänelle, -- te\nkohtelette liian pintapuolisesti miehiä, jotka ovat jossakin\nmäärin oikeutetut vaatimaan kiitollisuutta siltä, jota te täällä\nedustatte. Me tiedämme, että Hänen Majesteettinsa on antanut teille\ntäyden valtuuden julkisesti tunnustaa meidän palveluksemme, jotka\nepäilemättä saamme palkkamme tässä tai toisessa maailmassa, sillä\nodottaahan mestauslava valmiina meitä joka päivä. Minä puolestani\ntiedän, että prikaatikenraalin arvo...\n\n-- Te tarkoitatte kai everstin arvoa?\n\n-- En, herra markiisi, Charrette on jo ylentänyt minut everstiksi.\nMutta kun sitä arvoa, jonka mainitsen, ei minulta voitane kieltää,\nen tänä hetkenä aja omaa asiaani, vaan kaikkien pelottomien\naseveljien! asiaa, joiden palvelukset vaativat tunnustusta. Teidän\nnimikirjoituksenne ja lupauksenne riittävät heille tänään; ja\nmyönnän, -- näin hän kuiskaten lisäsi, -- että he tyytyvät varsin\nvähäiseen. Mutta, -- näin hän jatkoi ääneen, -- kun aurinko nousee\nVersailles'n linnassa valaisemaan kuningasvallan onnellisia päiviä,\nsaavatkohan silloin ne uskolliset, jotka ovat Ranskassa auttaneet\nkuningasta jälleen valloittamaan itselleen Ranskan, helposti\narmonosoituksia perheilleen, eläkkeitä leskilleen ja korvauksen siitä\nomaisuudesta, joka heiltä niin sopimattomaan aikaan on riistetty?\nMinä sitä epäilen. Silloin, herra markiisi, eivät todistukset\ntehdyistä palveluksista tule olemaan turhat. Minä en koskaan\nepäile kuningasta, vaan ministerien ja hovilaisten laumaa, jotka\ntoitottavat hänen korvaansa periaatteita valtion menestyksestä,\nRanskan kunniasta, kruunun eduista ja tuhat muuta lorua. Silloin viis\nvälitetään uskollisesta vendéelaisesta tai kelpo chouanista, hän\nkun on vanha ja kun se miekka, jonka hän on vetänyt esiin huotrasta\ntaistellakseen hyvän asian puolesta, pieksee hänen kärsimyksistä\nkipeitä jalkojaan. Olemmeko mielestänne väärässä?\n\n-- Te puhutte ihmeen hyvin, herra du Vissard, mutta vähän liian\naikaisin, -- vastasi markiisi.\n\n-- Kuulkaahan, herra markiisi, -- kuiskasi hänelle kreivi de Bouvan,\n-- Rifoël on epäilemättä puhunut totta. Te puolestanne olette aina\nvarma siitä, että saatte asianne kuninkaan kuuleviin korviin; mutta\nme muut saamme nähdä tämän ylimmän herran ainoastaan kaukaa. Ja\ntunnustan suoraan, että jos te ette anna minulle kunniasanaanne\nsiitä, että aikanansa hankitte minulle Ranskan metsähallituksen\nylijohtajan viran, niin enpä hitto vieköön enää pane päätäni\nalttiiksi. Valloittaa Normandia kuninkaalle -- se ei ole mikään\nmitätön seikka, ja olenkin odottanut Ludvigin tähteä. -- Mutta, --\nhän jatkoi punastuen, -- onhan meillä aikaa ajatella tätä. Jumala\nvarjelkoon minua matkimasta noita poloisia ja teitä kiusaamasta.\nTehän puhutte minusta kuninkaalle, ja silloin on kaikki hyvin.\n\nJokainen näistä päälliköistä keksi keinot huomauttaa markiisille,\ntaitavasti tai kömpelösti, mitä liioitellun suurta palkkaa odotti\npalveluksestaan. Mikä pyysi vaatimattomasti Bretagnen maaherran\nvirkaa, mikä paroonikuntaa, toinen jotain arvoasemaa, toinen taas\npäällikkyyttä, kaikki vaativat eläkettä.\n\n-- Entä te, parooni, -- sanoi markiisi herra du Guénic'ille, --\nettekö te vaadi mitään?\n\n-- Mitä tehdä, markiisi, eiväthän nämä herrat jätä jälelle muuta kuin\nRanskan kruunun, mutta siihen voisinkin tyytyä...\n\n-- Hyvät herrat, -- sanoi abotti Gudin kaikuvalla äänellä, --\najatelkaahan, että jos teillä on niin kiire, niin tärvelette\nkaikki voiton päivänä. Eikö kuninkaan ole pakko tehdä myönnytyksiä\nvallankumouksellisille?\n\n-- Jakobiineille! -- huudahti salakuljettaja. -- Jättäköön kuningas\nminulle täyden toimintavallan, ja lupaan tuhannen mieheni kanssa\nhirttää heidät, ja niin pääsemme heistä pian...\n\n-- Herra de Cottereau, -- sanoi markiisi, -- näen muutamien\nkutsutuista vieraista astuvan sisään. Meidän tulee kilvan ponnistaa\nvoimiamme saadaksemme heidät ottamaan osaa pyhään yritykseemme, ja\nte käsitätte, ettei nyt ole oikea hetki pohtia teidän pyyntöjänne,\nkuinka oikeutettuja ne lienevätkin.\n\nNäin puhuessaan markiisi lähestyi ovea ikäänkuin mennäkseen\nvastaanottamaan eräitä paikkakunnan ylimyksiä, joiden oli nähnyt\nsaapuvan. Mutta rohkea salakuljettaja tukki hänen tiensä alamaisen ja\nkunnioittavan näköisenä.\n\n-- Ei, ei, herra markiisi; suokaa minulle anteeksi, mutta jakobiinit\novat liian hyvin opettaneet meille vuonna 1793, ettei se, joka kylvön\ntekee, saa syödä leipäkannikkaa. Allekirjoittakaa tämä paperini, ja\nhuomenna tuon teille tuhat viisisataa soturia; jollette sitä tee,\nryhdyn keskusteluihin ensimäisen konsulin kanssa.\n\nKatseltuaan ylpeänä ympärilleen markiisi huomasi, että tuon vanhan\npuoluelaisen rohkeus ja päättäväisyys ei ollut miellyttämättä\nläsnäolijoita. Yksi ainoa nurkassa istuva mies ei näyttänyt ottavan\nosaa tähän kohtaukseen, vaan pani tupakkaa savupiippuunsa. Se\nylenkatse, joka hänessä ilmeni äskeisiä puhujia kohtaan, hänen\nvaatimattomuutensa ja se osaaottava ilme, jonka markiisi kohtasi\nhänen silmissään, olivat omiaan kiinnittämään häneen markiisin\ntarkkaavaisuuden, ja viimein hän tunsi hänet majuri Brigaut'ksi.\nJohtaja riensi hänen luokseen.\n\n-- Entä sinä, -- sanoi markiisi, -- mitä sinä vaadit?\n\n-- Oh, herra markiisi, jos kuningas palaa, minä olen tyytyväinen.\n\n-- Niin, niin, mutta sinä itse?...\n\n-- Oh, minä itse... Armollinen herra laskee leikkiä. Markiisi puristi\nbretagnelaisen känsäistä kättä ja sanoi rouva du Gualle, jonka luo\noli mennyt:\n\n-- Rouvaseni, saatan kuolla yritykseni aikana ennenkuin olen\nehtinyt kuninkaalle antaa tarkkaa raporttia Bretagnen katolisista\narmeijoista. Jos te näette kuninkaan paluun valtaistuimelle, älkää\nunhoittako tätä kunnon miestä, älkääkä parooni du Guénic'ia. Heissä\non enemmän epäitsekästä antaumista kuin kaikissa näissä muissa\nherroissa.\n\nJa hän osoitti päällikköjä, jotka jotenkin kärsimättöminä odottivat\nnuoren markiisin myöntymistä heidän pyyntöihinsä. Kaikki pitivät\nkädessä auki käärittyä paperia, jossa edellisten sotien rojalistiset\nkenraalit kaiketi olivat todenneet heidän ansionsa, ja kaikki\nalkoivat napista. Keskellä heitä abotti Gudin, kreivi de Bouvan ja\nparooni du Guénic neuvottelivat, miten auttaisivat markiisia epäämään\nniin liioiteltuja vaatimuksia, sillä heidän mielestään nuoren\njohtajan asema oli hyvin kiusallinen.\n\nÄkkiä markiisi kiinnitti ivasta säihkyvät silmänsä koolla olevaan\nseuraan ja sanoi kirkkaalla äänellä:\n\n-- Hyvät herrat, en tiedä, onko kuninkaan minulle myöntämä valta\ntarpeeksi laaja, jotta voisin tyydyttää vaatimuksenne. Hän ei kenties\nole aavistanut niin suurta intoa ja uskollisuutta. Mutta saatte itse\npäättää, mikä on velvollisuuteni, ja kenties voin sen täyttää.\n\nHän poistui huoneesta ja palasi seuraavassa tuokiossa pitäen\nkädessään auki käärittyä paperia, joka oli varustettu kuninkaan\nsinetillä ja nimikirjoituksella.\n\n-- Tässä on se avoin käskykirje, jonka nojalla te olette velvolliset\nminua tottelemaan. Se oikeuttaa minut hallitsemaan Bretagnen,\nNormandian, Mainen ja Anjoun maakuntia kuninkaan nimessä sekä\nantamaan tunnustusta niille upseereille, jotka ovat kunnostautuneet\nhänen armeijoissaan.\n\nTyytyväisyyden kohina kuului koolla olevasta seurasta. Chouanit\nlähestyivät markiisia, muodostaen kunnioittavan piirin hänen\nympärilleen. Kaikki katseet tähystivät kuninkaan nimikirjoitusta.\nNuori johtaja, joka seisoi suorana kamiinin edessä, heitti tuon\nkirjeen tuleen, missä se silmänräpäyksessä paloi tuhaksi.\n\n-- Minä en enää tahdo johtaa muita miehiä kuin sellaisia, jotka\ntodella kunnioittavat kuningasta kuninkaana, eivätkä katso häntä\nsaaliiksi, joka on raadeltava. Te olette vapaat, hyvät herrat,\nhylkäämään minut...\n\nRouva du Gua, abotti Gudin, majori Brigaut, ritari du Vissard,\nparooni du Guénic ja kreivi de Bouvan kaiuttivat innostuksissaan\nhuudon: \"Eläköön kuningas!\" Ja vaikka muut päälliköt hetken aikaa\nepäröivät toistamasta tuota huutoa, heltyivät he kuitenkin pian\nmarkiisin jalosta teosta, pyytäen häntä unhoittamaan mitä oli\ntapahtunut, vakuuttaen että hän ilman kuninkaan valtuuskirjettäkin\naina oli oleva heidän johtajansa.\n\n-- Nyt tanssimaan, -- huusi kreivi de Bouvan, -- tapahtukoon sitten\nmitä tahansa. Muuten, hyvät ystävät, on parempi kääntyä suoraan\nJumalan kuin hänen pyhimystensä puoleen. Tapelkaamme ensin, sittenhän\nsaamme nähdä.\n\n-- Se on totta, kaikella kunnioituksella teitä kohtaan, herra\nparooni, -- sanoi Brigaut puoliääneen rehelliselle du Guénic'ille,\n-- en totisesti koskaan ole nähnyt, että jo aamulla vaaditaan saman\npäivän työpalkkaa.\n\nSeura hajaantui saleihin, joihin jo muutamia vieraita oli\nkokoontunut. Turhaan koetti markiisi karkoittaa sitä synkkää ilmettä,\njonka tiesi painuneen kasvoihinsa. Päälliköt huomasivat helposti,\nkuinka ikävän vaikutuksen tuo kohtaus oli tehnyt mieheen, jonka\nuskollisuuteen kuninkaan asialle vielä yhtyi nuoruuden kauniita\nharhaluuloja, ja he häpesivät käytöstään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHuumaava ilo valtasi tämän seuran, jonka muodostivat mitä\ninnokkaimmat kuningasmielisen puolueen henkilöt, sillä nämä eivät\nolleet kukistamattoman maaseudun sydämessä koskaan oikein voineet\narvostella vallankumousta, joten he pitivät mitä epävarmimpia\ntoiveita todellisuutena. Montauranin alottamat rohkeat sotatoimet,\nhänen nimensä, hänen omaisuutensa, hänen kykynsä, kiihoittivat\nmielissä rohkeutta ja synnyttivät tuon poliittisen huumaustilan, joka\non vaarallisin kaikista, se kun vaimenee ainoastaan veritulvista,\njotka melkein aina vuodatetaan turhaan.\n\nKaikkien läsnäolijoiden mielestä vallankumous ei ollut muuta kuin\nohimenevä häiriötila Ranskan kuningaskunnassa, missä siitä ei\nmikään näyttänyt muuttuneelta. Tämä maaseutu kuului muka yhä vielä\nBourbonien hallitsijasuvulle. Kuningasmieliset muka hallitsivat\ntäällä yhtä täydellisesti kuin neljä vuotta aikaisemmin, jolloin\nHoche muka rauhan asemesta saavutti ainoastaan aselevon. Aateliset\nkohtelivat siis vallankumouksellisia hyvin ylenkatseellisesti; heidän\nmielestään Bonaparte oli vaan toinen Marceau, joka oli edeltäjäänsä\nonnellisempi.\n\nNaiset valmistautuivat sentähden tanssimaan hillittömän iloisesti.\nMuutamat päälliköistä, jotka olivat taistelleet sinisien kanssa,\ntunsivat yksin silloisen jännittävän käännekauden vakavuuden ja\ntiesivät, että jos puhuisivat ensimäisestä konsulista ja hänen\nmahtavuudestaan kansalaisille, jotka olivat jälellä ajastaan, eivät\nnämä heitä ymmärtäisi. Sentakia he punnitsivat asiaa jutellen\nkeskenään ja katsellen välinpitämättömästi noita naisia, jotka\nkostivat heille arvostellen heitä mitä ankarimmin. Rouva du Gua, joka\nnäytti esiintyvän kemujen emäntänä, koetti karkoittaa tanssijattarien\nkärsimättömyyttä lausumalla heille kullekin järjestänsä tavanmukaisia\nimartelevia kohteliaisuuksia.\n\nJo kuultiin soittimien räikeät äänet, kun niitä viritettiin, ja\nsilloin rouva du Gua huomasi markiisin, jonka ilme yhä vielä oli\nsurullinen, ja riensi hänen luokseen.\n\n-- Toivottavasti ei tuo kohtaus, joka teillä oli noiden tomppelien\nkanssa, ole syynä alakuloisuuteenne? -- hän sanoi.\n\nHän ei saanut vastausta. Markiisi oli vaipunut haaveisiin ja muisteli\nniitä perusteita, joihin viitaten Marie ennustajattaren äänellä\njuuri keskellä näitä samoja päällikköjä Vivetièressä oli kehoittanut\nhäntä luopumaan kuningasten taistelusta kansoja vastaan. Mutta tällä\nnuorella miehellä oli liiaksi ylevä sielu, liiaksi ylpeyttä ja ehkä\nvakaumusta hylätäkseen alkamansa työn, ja sinä hetkenä hän päätti\nrohkeasti jatkaa sitä, huolimatta esteistä. Hän nosti ylpeänä päänsä\nja kuuli nyt, mitä rouva du Gua lausui:\n\n-- Te olette epäilemättä ajatuksinenne Fougères'ssa! -- sanoi rouva\ndu Gua, äänessä katkeruutta, joka johtui hänen epäonnistuneesta\nyrityksestään saattaa markiisi iloiselle tuulelle. -- Oh, markiisi,\nantaisin vereni, jos voisin hankkia teille _tuon_ naisen ja saattaa\nteidät onnelliseksi hänen kanssaan.\n\n-- Miksi siis niin taitavasti tähdäten koetitte ampua hänet\nkuoliaaksi?\n\n-- Sentähden, että tahtoisin nähdä hänet joko kuolleena tai teidän\nsylissänne. Niin, hyvä herra, rakastin markiisi de Montaurania niin\nkauan kuin saatoin pitää häntä sankarina. Nyt en tunne häntä kohtaan\nmuuta kuin surumielistä ystävyyttä, kun näen, että ilonaisen häälyvä\nsydän eksyttää hänet kunnian tieltä.\n\n-- Mitä tulee rakkauteen, -- virkkoi markiisi ylenkatseellisesti, --\narvostelette minua väärin. Jos rakastaisin tuota naista, himoitsisin\nhäntä vähemmin... ja ilman teidän huomautustanne en enää häntä\najattelisi.\n\n-- Tuossa hän on! -- huudahti äkkiä rouva du Gua.\n\nMarkiisi käänsi päänsä tavattoman kiireisesti, ja tämä koski kipeästi\ntuohon nais-parkaan. Mutta kynttilöiden levittämässä kirkkaassa\nvalossa rouva du Gua näki pienimmänkin muutoksen sen miehen\nkasvoissa, jota hän niin raivokkaasti rakasti, ja luuli huomaavansa\nniissä palavaa intohimoa, kun markiisi käänsi päänsä häntä kohti,\nhymyillen tälle naisviekkaudelle.\n\n-- Mille te nauratte? -- kysyi kreivi de Bouvan.\n\n-- Puhkeavalle saippuakuplalle! -- vastasi rouva du Gua hilpeänä.\n-- Markiisi ihmettelee tänään -- jos saa luottaa hänen sanoihinsa\n-- että hetkeäkään on voinut tuntea sydämensä sykkivän rakkaudesta\ntuohon naikkoseen, joka kehui muka olevansa neiti de Verneuil.\nTiedättehän?\n\n-- Tuohon naikkoseen?... -- virkkoi kreivi moittiva sävy äänessä. --\nRouvaseni, minun, joka olen tämän onnettomuuden alku ja juuri, on\nvelvollisuus hyvittää se, ja annan teille kunniasanani siitä, että\ntuo nainen todella on herttua de Verneuilin tytär.\n\n-- Herra kreivi, -- sanoi markiisi värähtelevällä äänellä -- kumpaa\nkunniasanaanne uskon, Vivetièressä vaiko täällä Saint-Jamesissa\nantamaanne?\n\nSamassa kaikuva ääni kuulutti neiti de Verneuilin tulon. Kreivi\nriensi ovelle ja tarjosi käsivartensa tuntemattomalle kaunottarelle,\nosoittaen mitä syvintä kunnioitusta. Sitten hän vei hänet salin\npoikki, vieraiden heitä uteliaasti katsellessa, esitti hänet\nmarkiisille ja rouva du Gualle ja sanoi hämmästyneelle johtajalle:\n\n-- Pitää uskoa ainoastaan tämänpäiväistä sanaani.\n\nRouva du Gua kalpeni, nähdessään tämän onnettomuutta ennustavan\nnuoren naisen, joka jäi hetkeksi seisomaan, luoden ylpeitä katseita\ntähän seuraan, josta haki Vivetièren linnan pöytävieraita. Hän odotti\nkilpailijattarensa väkinäistä tervehdystä, ei katsonut markiisiin,\nvaan antoi kreivin viedä hänet kunniasijalle rouva du Guan viereen,\njolle suosiollisesti hiukan nyökäytti päätään. Rouva du Gua seurasi\nviekasta naisvaistoaan siinä, ettei näyttänyt närkästystään, vaan\nhymyili ystävällisesti. Neiti de Verneuilin omituinen puku ja\nharvinainen kauneus nostivat hetkeksi ihailun muminan koolla olevassa\nseurassa. Kun markiisi ja rouva du Gua käänsivät katseensa Vivetièren\nvieraisiin, huomasivat he, että heidän ilmeensä kuvastivat vilpitöntä\nkunnioitusta, ja että jokainen näytti yrittävän jälleen saavuttaa\nloukatun parisittaren suosion. Molemmat toisiaan vihaavat naiset\nolivat nyt vastatusten.\n\n-- Mutta tämähän on sulaa taikaa, armollinen neiti! Eipä kukaan muu\nkuin te voi näin yllättää ihmisiä. Kuinka olette voinut tulla vallan\nyksin? -- virkkoi rouva du Gua.\n\n-- Vallan yksin, -- toisti neiti de Verneuil. -- Siis ei teidän tänä\niltana tarvitse ampua kuoliaaksi ketään muuta kuin minut, armollinen\nrouva.\n\n-- Suokaa minulle anteeksi, -- jatkoi rouva du Gua. -- En voi sanoin\nilmaista, kuinka iloitsen teidän jälleennäkemisestänne. Olen todella\ntuntenut omantunnontuskia teille tekemästäni vääryydestä, ja olen\ntoivonut tilaisuutta sitä hyvittääkseni.\n\n-- Mitä tulee teidän minulle tekemäänne vääryyteen, annan sen teille\nkernaasti anteeksi, mutta minulla on omallatunnollani niiden sinisten\nkuolema, jotka te salakavalasti murhautitte. Saattaisin kenties vielä\nvalittaa kirjevaihtonne jyrkkyyttä... mutta annan teille anteeksi\nkaiken minulle tekemänne palveluksen tähden.\n\nRouva du Gua joutui aivan suunniltaan tuntiessaan kilpailijattarensa\npainavan kättänsä, kun tämä vielä lisäksi hymyili hänelle ärsyttävän\nystävällisesti. Markiisi oli pysynyt liikkumattomana, mutta nyt hän\ntarttui rajusti kreivin käsivarteen.\n\n-- Te olette halpamaisesti pettänyt minut, -- hän sanoi hänelle, --\nja olette pannut kunnianikin epäilyttävästi alttiiksi. Mutta minä en\nole mikään lapsellinen houkkio, minun täytyy riistää teiltä henki,\ntai teidän minulta.\n\n-- Markiisi, -- vastasi kreivi ylpeänä, -- olen valmis antamaan\nteille kaikki ne selitykset, joita haluatte.\n\nJa he menivät viereiseen huoneeseen. Nekin henkilöt, jotka vähemmin\nolivat perehtyneet tämän kohtauksen salaisiin syihin, alkoivat\noivaltaa sen jännittäväisyyttä, niin että viulujen alkaessa soittaa\ntanssimusiikkia ei kukaan liikkunut paikaltaan.\n\n-- Arvoisa neiti, minkä niin tärkeän palveluksen olen siis teille\ntehnyt ansaitakseni...? -- kysyi rouva du Gua purren huuliaan\nraivoissaan.\n\n-- Olettehan paljastanut minulle markiisi de Montauranin oikean\nluonteen. Kuinka välinpitämättömänä tuo mies antoi minun syöksyä\nkuolemaan!... Suon hänet kernaasti teille.\n\n-- Mitä siis olette tullut etsimään täältä? -- kysyi rouva du Gua\nviekkaasti.\n\n-- Sitä kunnioitusta ja arvoa, jonka te, hyvä rouva, riistitte\nminulta Vivetièressä. Mitä muuhun tulee, voitte täydelleen\nrauhoittautua. Jos markiisi taas kääntäisi huomionsa minuun, tulee\nteidän tietää, ettei tuollainen palaaminen koskaan merkitse rakkautta.\n\nRouva du Gua tarttui silloin neiti de Verneuilin käteen tuollaisella\nherttaisella kohteliaisuudella, jota naiset kernaasti osoittavat\ntoisilleen, varsinkin miesten läsnäollessa.\n\n-- Olenpa, lapsukaiseni, todella hyvin iloinen, nähdessäni, että\nolette noin järkevä. Vaikka teille tekemäni palvelus aluksi olikin\nvähän kovakätinen ja ankara, on se ainakin täydelleen tehoisa, --\nhän virkkoi painaen tuon toisen kättä, samalla kuitenkin tuntien\nhalua raadella sen rikki, kun sormensa ilmaisivat hänelle tuon\nkäden sametinpehmeän hienouden. -- Kuulkaahan, tunnen hyvin Garsin\nluonteen, -- hän jatkoi viekkaasti hymyillen, -- no niin, hän olisi\npettänyt teidät, hän ei tahdo eikä voi naida ketään.\n\n-- Vai niin!\n\n-- Juuri niin, neiti; hän on suostunut vaaralliseen tehtäväänsä\nainoastaan ansaitakseen neiti d'Uxelles'n käden, avioliitto, jota\nHänen Majesteettinsa on luvannut kaikin tavoin tukea.\n\n-- Vai niin, vai niin!...\n\nNeiti de Verneuil ei lisännyt sanaakaan tähän ivalliseen\nhuudahdukseen. Nuori ja kaunis ritari du Vissard, joka hehkui\nhalusta saada anteeksi sen merkin, jonka hän oli Vivetièressä\nantanut häpäisemiseen, lähestyi neiti de Verneuiliä, pyysi häntä\nkunnioittaen tanssimaan, ja parisitar ojensi hänelle kätensä ja\nriensi ottamaan osaa katrilliin, jossa rouva du Guakin tanssi mukana.\nNäiden muiden naisten puvut muistuttivat maanpakoon karkoitetun hovin\nmuoteja, jonka mukaista oli puuteroida tai kähertää hiukset, ja ne\nnäyttivät naurettavilta, kun niitä vertasi samalla komeaan, hienoon\nja yksinkertaiseen pukuun, jonka käyttämiseen neiti de Verneuilillä\nmuodin nojalla oli oikeus, vaikka naiset puheissaan sitä tuomitsivat,\nmutta itsekseen kadehtivat. Miehet taas eivät ollenkaan tarpeeksi\nvoineet ihailla näin luontevasti kammattuja ja koristettuja hiuksia\nja pukua, jonka viehätys piili sen muotojen sopusuhtaisuudessa.\n\nNyt palasivat markiisi ja kreivi tanssisaliin ja osuivat neiti de\nVerneuilin taakse, joka ei kääntynyt. Ellei vastapäätä häntä oleva\npeili olisi hänelle ilmoittanut markiisin läsnäoloa, olisi hän\nsitä aavistanut rouva du Guan elkeistä, joka osasi huonosti kätkeä\nnäennäisesti välinpitämättömällä ilmeellä sitä kärsimättömyyttä,\njoka hermostutti häntä hänen odottaessaan ennemmin tai myöhemmin\nnäiden kahden kilpailijattaren välillä puhkeavaa taistelua. Vaikka\nmarkiisi keskusteli kreivin ja kahden muun henkilön kanssa, hän\nkuitenkin kuuli niiden tanssivien naisten ja miesten puheet, jotka\ntanssiasemien vaihtuessa hetkeksi tulivat seisomaan neiti de\nVerneuilin ja hänen vierustoveriensa paikoille.\n\n-- Oh, hyvä Jumala, niin, armollinen rouva, tuo nainen on todella\ntullut yksin, -- sanoi muuan.\n\n-- Täytyypä olla hyvin rohkea, -- sanoi nainen.\n\n-- Mutta jos minulla olisi tuollainen puku, luulisin olevani alasti,\n-- huomautti toinen nainen.\n\n-- No, eipä itse puku juuri ole säädyllinen, mutta tuo nainen on niin\nkaunis, ja se sopii hänelle mainiosti!\n\n-- Katsokaahan, minä oikein häpeän hänen täydellistä\ntanssitaitoaan. Eikö hän teidän mielestänne ole kokonaan oopperan\nbalettitanssijattaren näköinen? -- virkkoi tuo kateellinen nainen.\n\n-- Luuletteko hänen tulleen tänne tekemään sopimuksia ensimäisen\nkonsulin nimessä? -- kysyi kolmas nainen.\n\n-- Eipä hän suinkaan tuo neitseellistä viattomuutta myötäjäisinä\npesään, -- ilkkui tanssiva nainen.\n\nGars kääntyi äkkiä nähdäkseen sen naisen, joka oli lausunut tuon\nilkeän parjauksen, ja silloin rouva du Gua katsoi häneen, kasvoissa\nilme, joka selvästi sanoi: \"Siinä näette, mitä tuosta naisesta\najatellaan.\"\n\n-- Armollinen rouva, -- sanoi kreivi nauraen neidin vihamieliselle\nkilpailijattarelle, -- toistaiseksi ainoastaan naiset ovat koettaneet\nriistää häneltä hänen viattomuutensa.\n\nTämän huomautuksen johdosta markiisi antoi mielessään kreiville\nanteeksi kaiken sen pahan, minkä hän oli matkaansaanut. Kun hän\nsitten rohkeni luoda katseensa ihailemaansa naiseen, jonka suloa,\nkuten yleensä muidenkin naisten, kynttilänvalo kohotti, neiti\nde Verneuil käänsi hänelle selkänsä, palaten paikalleen, missä\nkeskusteli kavaljeerinsa kanssa, korottaen ääntään, niin että sen\nhyväilevimmät sävelet saapuivat markiisin korvaan.\n\n-- Ensimäinen konsuli toimittaa luoksemme hyvin vaarallisia\nlähettiläitä! -- sanoi hänen kavaljeerinsa.\n\n-- Hyvä herra, tämä mainittiin minulle jo Vivetièressä, -- huomautti\nparisitar.\n\n-- Teilläpä on yhtä hyvä muisti kuin kuninkaalla! -- virkkoi\naatelismies, tyytymättömänä kömpelyyteensä.\n\n-- Voidakseen antaa anteeksi solvauksia täytyy sellaista muistaa, --\nsanoi Marie vilkkaasti, päästäen hänet hymyillen hänen noloudestaan.\n\n-- Koskeeko tämä armahdus meitä kaikkia? -- kysyi markiisi.\n\nMutta Marie syöksyi lapsellisen hurmautuneena tanssipyörteeseen,\njättäen siihen markiisin tyrmistyneenä odottamaan vastausta. Markiisi\nkatseli parisitarta jäykän alakuloisella, parisitar huomasi sen\nja kallisti päänsä tuollaiseen kiemailevaan asentoon, joka toi\nesiin kaulan sopusuhtaisen muodon, eikä unhoittanut ainoatakaan\nniistä liikkeistä, jotka paljastivat hänen ruumiinsa harvinaista\ntäydellisyyttä. Marie veti puoleensa kuin toivo ja pakeni kuin\nmuisto. Kun hänet näki sellaisena, heräsi halu omistaa hänet mistä\nhinnasta tahansa. Hän sen tiesi, ja tämä kauneutensa tietoisuus loi\nhänen kasvoihinsa sanomatonta suloa. Markiisi tunsi sydämessään\nnousevan rakkauden, raivon, mielettömyyden myrskyn; hän puristi\nrajusti kreivin kättä ja poistui.\n\n\"Hän on siis poissa?\" ajatteli neiti de Verneuil palattuaan\npaikalleen.\n\nKreivi riensi viereiseen saliin ja viittasi salaa turvatilleen, kun\ntoi sieltä Garsin hänen luokseen.\n\n\"Hän on minun vallassani\", ajatteli Marie, tutkien kuvastimesta\nmarkiisia, jonka vielä kiihoittuneet kasvot säteilivät toivoa.\n\nYhä vielä muka nyreissään hän vastaanotti nuoren päällikön, ja\nsanaakaan sanomatta, mutta poistui hymyillen hänen luotaan; tuo mies\nnäytti hänestä kaikkia muita niin ylevämmältä, että hän ylpeili\nsiitä, että saattoi häntä kiduttaa. Hän tahtoi antaa hänen kalliisti\nmaksaa muutaman lempeän sanan, jotta hän täysin tajuaisi niiden\narvon, ja siinä hän seurasi sitä naisen vaistoa, jota he kaikki\nenemmän tai vähemmän noudattavat. Kun katrilli oli lopussa, kaikki\nVivetièressä olleet aatelismiehet ympäröivät Marien, ja kukin rukoili\nanteeksi erehdystään, lausuen imartelevia sanoja, jotka toisilta\nonnistuivat paremmin, toisilta huonommin. Mutta se mies, jonka\nparisitar olisi tahtonut nähdä polvillaan edessään, ei lähestynyt\nhäntä ympäröivää ryhmää.\n\n\"Hän luulee yhä vielä olevansa rakastettu\", ajatteli Marie, \"eikä hän\ntahdo, että häntä sekoitetaan välinpitämättömiin \".\n\nHän kieltäytyi lähinnä seuraavasta tanssista. Sitten hän, aivan kuin\ntämä juhla olisi annettu hänen kunniakseen, kulki tanssiryhmästä\ntoiseen, nojaten kreivi de Bouvanin käsivarteen, jolle suvaitsi\nosoittaa herttaista tuttavallisuutta. Koko seura tiesi jo silloin\nyksityiskohtia myöten Vivetièren seikkailun, kiitos rouva du Guan\nhuolenpidon, hän kun saattamalla neiti de Verneuilin ja markiisin\njuorupuheiden esineeksi toivoi asettavansa lisäesteen heidän\nsovinnollisille väleilleen. Näin olivat molemmat riitaantuneet\nrakastavat tulleet yleisen huomion esineeksi. Montauran ei uskaltanut\nlähestyä lemmittyään, sillä tietoisuus siitä, että oli menetellyt\nväärin ja hänen jälleen elpyneen intohimonsa raivokkaisuus saivat\nhänet näkemään neiti de Verneuilin peloittavassa valossa. Nuori\nparisitar puolestaan salaa tähysteli markiisin näennäisesti\nrauhallisia kasvoja, ollen katselevinaan tanssivia pareja.\n\n-- Täällä on hirveän kuuma, -- hän sanoi seuralaiselleen. -- Huomaan,\nettä markiisi de Montauranin otsa on vallan kostea hiestä. Viekää\nminut toiselle puolelle, että voisin vapaasti hengittää... täällä\nihan tukehdun.\n\nJa päännyökkäyksellä hän osoitti kreiville viereistä salia, jossa\nistui muutamia pelureita. Markiisi seurasi sinne lemmittyään, jonka\nsanat oli arvannut huulten liikkeistä. Hän rohkeni toivoa, että Marie\noli poistunut muusta seurasta ainoastaan saadakseen tavata hänet,\nja olettaessaan tätä suosiota hän tunsi intohimonsa leimahtavan\nentistään rajumpana; sillä hänen rakkautensa oli kiihtynyt siitä,\nettä hän viime päivinä oli pitänyt velvollisuutenaan sitä kaikin\ntavoin tukehuttaa. Neiti de Verneuilistä oli hauska kiusata nuorta\npäällikköä; hänen katseensa, joka kreiville oli niin lempeä, niin\nsametin pehmeä, muuttui kuivaksi ja synkäksi, kun se sattumalta\nkohtasi markiisin silmät. Montauran näytti tekevän kiusallisen\nponnistuksen ja sanoi kumealla äänellä:\n\n-- Ettekö siis anna minulle anteeksi?\n\n-- Rakkaus, -- vastasi Marie kylmästi, -- ei anna anteeksi mitään,\ntai antaa anteeksi kaiken. Mutta, -- hän lisäsi, huomatessaan hänen\nilosta säpsähtävän, -- täytyy rakastaa...\n\nHän oli jälleen nojautunut kreivin käsivarteen ja oli vetäytynyt\njonkunmoiseen naisten huoneeseen, joka oli pelisalin vieressä.\nMarkiisi seurasi sinne Marieta.\n\n-- Tahdotteko kuulla minua? -- hän huudahti.\n\n-- Näyttää siltä, herrani, kuin luulisitte, että minä olen tullut\ntänne teidän tähtenne, enkä kunnioituksesta itseäni kohtaan. Jollette\nlopeta tätä sietämätöntä takaa-ajoa, lähden täältä pois.\n\n-- No niin, -- sanoi markiisi, jonka mieleen juolahti eräs viimeisen\nLotringin herttuan mielettömimpiä tekoja, -- sallikaa minun puhua\nainoastaan niin kauan, kuin voin pitää kädessäni tätä hiiltä.\n\nHän kumartui alas tulisijan kohdalle, tarttui hehkuvaan hiileen\nja puristi sitä rajusti kouraansa. Neiti de Verneuil punastui,\nirroitti nopeasti kätensä kreivin käsivarresta ja katsoi markiisiin\nhämmästyneenä. Kreivi poistui hiljaa, jättäen molemmat rakastavat\nkahden kesken. Näin mieletön teko oli järkyttänyt Marien sydämen,\nsillä rakkaudessa ei ole mitään vakuuttavampaa kuin typerä teko, joka\nsamalla on rohkea.\n\n-- Te todistatte minulle täten, -- hän sanoi koettaen saada hänet\nheittämään pois hiilen, -- että saattaisitte minut mitä julmimman\nkidutuksen alaiseksi. Te menette äärimäisyyksiin kaikessa. Houkkion\nvakuutuksien ja naisen parjauksen nojalla epäilitte, että se nainen,\njoka oli pelastanut henkenne, olisi kyennyt teidät myymään!\n\n-- Se on totta, -- hän sanoi, -- että olen ollut teille julma;\nmutta koettakaa te kuitenkin unhoittaa se, minä en sitä koskaan\nvoi unhoittaa. Kuulkaahan minua... Minut petettiin halpamaisesti,\nmutta tuona onnettomana päivänä kasaantui niin paljo seikkoja, jotka\ntodistivat teitä vastaan...\n\n-- Ja nuo seikat riittivät tukahuttamaan rakkautenne?\n\nMarkiisi epäröi, mitä vastata. Neiti de Verneuil teki ylenkatsetta\nosoittavan liikkeen ja nousi.\n\n-- Oi, Marie, nyt en enää tahdo uskoa, että te...\n\n-- Mutta hellittäkää toki kädestänne tuo hehkuva hiili! Te olette\nmieletön. Avatkaa kätenne, minä tahdon.\n\nMarkiisia huvitti heikosti vastustaa lemmittynsä lempeää ponnistelua,\npitkittääkseen sitä nautintoa, jonka hänelle tuotti hänen pienten ja\nhyväilevien sormiensa puristus. Mutta Marien onnistui viimein avata\ntuo käsi, jota olisi tahtonut suudella. Veri oli sammuttanut hiilen.\n\n-- No sanokaapa, mitä tuo nyt on teitä hyödyttänyt? -- Hän ratkoi\nnenäliinastaan nöyhtää ja painoi sitä haavalle, joka muuten ei ollut\nsyvä, ja jonka markiisi heti peitti käsineellään.\n\nRouva du Gua saapui varpaillaan astuen viereiseen peilisaliin\nja loi salaa katseita molempiin rakastavaisiin, joiden huomion\nhän taitavasti vältti kumartuen taaksepäin heidän vähänkin\nliikahtaessaan. Mutta epäilemättä hänen oli vaikea heidän\nliikkeistään ja ilmeistään päättää, mitä he puhuivat.\n\n-- Jos kaikki se, mitä minusta on teille sanottu, olisi totta, niin\nmyöntäkää, että tänä hetkenä olisin saanut täyden kostontyydytyksen,\n-- sanoi Marie niin pisteliäästi, että markiisi kalpeni.\n\n-- Ja mikä tunne siis sai teidät tulemaan tänne?\n\n-- Mutta, ystäväni, te olette kovin lapsellinen. Luuletteko\nrankaisematta voivanne ylenkatsoa sellaista naista kuin minä? --\nOlen tullut tänne sekä teidän tähtenne että itseni tähden, -- hän\nvirkkoi hetken vaiettuaan, painaen kättään rubiinikimppua vastaan,\njoka komeili keskellä hänen poveaan, ja sitten näyttäen markiisille\ntikariaan.\n\n\"Mitähän kaikki tämä merkitsee?\" ajatteli rouva du Gua.\n\n-- Mutta, -- jatkoi Marie, -- te rakastatte minua vielä... Ainakin\nhaluatte yhä vielä omistaa minut; ja äskeinen mieletön tekonne, --\nhän lisäsi, tarttuen hänen käteensä, -- on sen minulle todistanut.\nMinä olen jälleen tullut siksi, miksi tahdoin tulla, ja poistun\ntäältä onnellisena. Se, joka meitä rakastaa, sille annetaan aina\nsynninpäästö. Mitä minuun tulee, minua rakastetaan, olen saanut\ntakaisin sen miehen kunnioituksen, joka minun silmissäni edustaa koko\nmaailmaa: nyt voin kuolla.\n\n-- Te siis vielä rakastatte minua? -- sanoi markiisi.\n\n-- Olenko sanonut sellaista? -- vastasi Marie ilkkuen, ilolla\nseuraten sen kidutuksen kehitystä, jonka alaiseksi heti\nsaapumishetkestä alkaen oli pakoittanut markiisin. -- Eikö minun\nkenties ole täytynyt tehdä uhrauksia tullakseni tänne? Olen\npelastanut kreivi de Bouvanin kuolemasta, ja ollen kiitollisempi,\nhän on korvaukseksi suojeluksestani tarjonnut minulle suojeluksensa,\nomaisuutensa ja nimensä. Se ajatus ei koskaan ole johtunut teidän\nmieleenne.\n\nMarkiisi, joka näistä sanoista joutui vallan suunniltaan, pidätti\nrajuimman vihanpuuskauksen, mikä koskaan oli hänet vallannut, hän kun\nluuli, että kreivi oli hänet pettänyt, eikä vastannut mitään.\n\n-- Kas vaan, te punnitsette asiaa? -- virkkoi neiti de Verneuil\nkatkerasti hymyillen.\n\n-- Neiti, -- vastasi nuori mies, -- teidän epäilynne oikeuttaa minun\nepäilyni.\n\n- Lähtekäämme täältä! -- huudahti neiti de Verneuil, huomatessaan\noviaukosta vilahdukselta rouva du Guan hameen.\n\nNeiti de Verneuil nousi. Mutta halu saattaa kilpailijattarensa\nepätoivoon sai hänet viipymään.\n\n-- Tahdotteko siis syöstä minut manalaan? -- kysyi markiisi, tarttuen\nhänen käteensä ja puristaen sitä voimakkaasti.\n\n-- Ettekö te syössyt minua siihen viisi päivää sitten? Ja ettekö tänä\nhetkenä pidä minua mitä julmimmassa epätietoisuudessa rakkautenne\nvilpittömyyteen nähden?\n\n-- Mutta enhän tiedä, vaikka kostonhimossanne menisitte niin\npitkälle, että tahtoisitte anastaa koko elämäni, sitä häväistäksenne,\nsensijaan että väijyisitte henkeäni!...\n\n-- Ah, te ette minua rakasta: te ajattelette itseänne, ettekä minua!\n-- hän huudahti raivokkaana, vuodattaen kyyneleitä.\n\n-- No niin, -- sanoi markiisi ollen suunniltaan, -- ota henkeni,\nmutta kuivaa kyyneleesi!\n\n-- Oi, rakkaani, -- huudahti Marie tukehtuneesta, -- noita sanoja,\ntuota äänenpainoa ja tuota katsetta olen odottanut, asettaakseni\nsinun onnesi edelle omasta onnestani! -- Mutta, -- hän jatkoi, --\npyydän teiltä viimeistä todistetta kiintymyksestänne, jota sanotte\nniin voimakkaaksi. En tahdo viipyä täällä hetkeäkään kauempaa, kuin\nmikä on välttämätöntä tietääkseni, että te olette minun omani. En\njoisi edes lasia vettä talossa, missä oleskelee nainen, joka kaksi\nkertaa on yrittänyt surmata minut, joka kenties vielä hautoo jotain\npetosta meitä kohtaan, ja joka tänä hetkenä salaa kuuntelee meitä,\n-- näin hän virkkoi, osoittaen markiisille rouva du Guan hameen\nliikkuvaa poimua.\n\nSitten hän pyyhki kyyneleensä ja kumartui nuoren päällikön korvan\njuureen, joka vavahti, tuntiessaan hänen hengityksensä suloisen\ntuoksun.\n\n-- Valmistakaa kaikki matkaamme varten, -- hän sanoi; -- saattakaa\nminut Fougères'en, vasta siellä saatte tietää, rakastanko teitä!\nToistamiseen uskon itseni teidän huostaanne. Voitteko te toistamiseen\nuskoa itsenne minulle?\n\n-- Oi, Marie, te olette saattanut minut siihen tilaan, etten enää\nollenkaan tiedä, mitä teen. Teidän sananne, katseenne, sanalla sanoen\nte itse huumaatte minut, ja olen valmis tyydyttämään tahtonne.\n\n-- No hyvä, saattakaa minut hetkeksi ylen onnelliseksi! Antakaa minun\nnauttia siitä ainoasta riemuvoitosta, jota olen toivonut. Tahdon\ntäydesti hengittää raitista ilmaa, keskellä sellaista elämää, jota\nolen uneksinut, ja nauttia harhaluuloistani, ennenkuin ne haihtuvat.\nTulkaa, ja tanssikaa kanssani.\n\nHe palasivat yhdessä tanssisaliin, ja vaikka neiti de Verneuil tunsi\nsydämensä ja ylpeytensä niin imarrelluiksi kuin nainen suinkin\nsaattaa toivoa, niin kuitenkin hänen silmiensä lempeyttä uhkuva sulo,\nhänen huultensa hieno hymy, vilkkaan tanssin nopea tahti -- kaikki\ntämä verhosi hänen ajatustensa salaisuuden, samoin kuin meri kätkee\nsen rikollisen salaisuuden, joka on sen syvyyteen upottanut kuolleen\nruumiin. Kuitenkin koolla oleva seura päästi ihailun sorinan, kun hän\nvalssin pyörteissä kieriskeli, nojaten rakastajansa käsivarsiin, ja\nkun nämä molemmat, silmät lemmenkaihoisina, päät raskaina tanssivat\nintohimoisesti toisiinsa kietoutuneina, siten ilmaisten mitä riemua\nodottivat tulevasta läheisestä toisiinsa liittymisestä.\n\n-- Herra kreivi, -- sanoi rouva du Gua herra de Bouvanille, -- menkää\ntiedustelemaan, onko Pille-Miche leirissä, ja tuokaa hänet luokseni;\nja voitte olla varma siitä, että tästä vähäisestä palveluksesta\nsaatte minulta kaiken, mitä vaaditte, jopa kätenikin.\n\n\"Kostoni käy minulle kalliiksi\", -- hän ajatteli nähdessään kreivin\npoistuvan. \"Mutta tällä kertaa tuo nainen ei pääse käsistäni.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nVähän myöhemmin neiti de Verneuil ja markiisi istuivat katetuissa\nvaunuissa, joita veti neljä voimakasta hevosta. Francine, joka\nhämmästyen näki nämä henkilöt, joita oli luullut vihollisiksi,\nkäsi kädessä ja näin hyvässä sovussa, oli ääneti, eikä rohjennut\nedes ajatella, oliko tämä hänen emännässään vilppiä vai rakkautta.\nHiljaisen yön pimeän vuoksi markiisi ei voinut huomata, kuinka neiti\nde Verneuilin levottomuus kasvoi, mikäli hän lähestyi Fougères'ta.\nAamukoiton heikon valon välkähtäessä näki etäisyydessä Pyhän\nLeonardin kirkon tapulin häämöittävän. Sinä hetkenä Marie ajatteli:\n\n\"Syöksyn kuoloa kohti.\"\n\nEnsimäisen kummun juurella johtui molempien rakastavien mieleen sama\najatus: he nousivat alas vaunuista ja nousivat ylös kummun rinnettä,\nikäänkuin palauttaen muistiin ensimäistä kohtaamistaan. Astuttuaan\nmarkiisin käsivarteen nojaten muutaman askeleen Marie hymyllä kiitti\nnuorta miestä siitä, että hän oli kunnioittanut hänen vaikenemistaan;\nsaavuttuaan sitten kummun huipulle, josta näki Fougères'n, hän heräsi\ntäydelleen haaveistaan.\n\n-- Älkää enää menkö edemmäksi, -- hän varoitti. -- Minun valtani ei\nenää tänään suojelisi teitä sinisiltä.\n\nMontauran näytti hiukan hämmästyneeltä; Marie hymyili surullisena ja\nosoitti hänelle sormellaan kallionlohkaretta, ikäänkuin kehoittaen\nhäntä istuutumaan. Itse hän jäi seisomaan alakuloisen näköisenä.\nHänen raateleva mielenliikutuksensa ei enää sallinut hänen jatkaa\nedellä tuhlailemaansa naisviekkautta. Tänä hetkenä hän olisi\npolvistunut kuumille hiilille, tuntematta niiden polttoa enempää kuin\nmarkiisi oli tuntenut sen hiilen polttavaa hehkua, jonka oli ottanut\nkäteensä todistaakseen kuinka raju hänen intohimonsa oli.\n\nLuotuaan rakastajaansa katseen, joka uhkui mitä syvintä surua, lausui\nMarie hänelle nämä kauheat sanat:\n\n-- Kaikki se, mitä minusta olette epäillyt, on totta!\n\nMarkiisi säpsähti vaistomaisesti.\n\n-- Oi, olkaa armollinen, -- hän sanoi pannen kätensä ristiin, --\nkuunnelkaa minua keskeyttämättä. Minä olen todella -- hän jatkoi\nääni liikutuksesta värähdellen -- herttua de Verneuilin tytär, mutta\nulkopuolella aviota syntynyt. Äitini, eräs neiti de Casteran, joka\nrupesi nunnaksi, välttääkseen ne kidutukset, jotka odottivat häntä\nperheensä puolelta, hyvitti hairahduksensa itkemällä viisitoista\nvuotta. Hän kuoli Séez'issä. Vasta hänen kuolinvuoteensa ääreen tuo\nkelpo abbedissa minun etuani ajatellen kutsui saapuville sen miehen,\njoka oli hylännyt tuon nais-paran; sillä abbedissa tiesi, että olin\nvailla ystäviä, omaisuutta, ja epätietoinen tulevaisuudesta... Tuo\nmies, joka alinomaa seurusteli Francinen äidin talossa, jonka hoitoon\nminut oli uskottu, oli unhoittanut minut, lapsena. Mutta nyt herttua\nmielellään vastaanotti minut ja tunnusti minut lapsekseen, minä kun\nolin kaunis ja hän kun kenties nähdessään minut tunsi nuortuvansa.\nHän oli niitä ylimyksiä, jotka edellisen hallitusmuodon aikana\nkerskailivat osoittamalla, kuinka sai anteeksi rikoksen, kunhan\nvaan teki sen hienossa muodossa. En sano hänestä sen enempää. Sillä\nolihan hän isäni. Mutta sallikaa minun selittää teille, kuinka\noloni Parisissa pakostakin turmeli sieluni. Herttua de Verneuilin\nseurustelupiiri ja se ylhäisö, jonka keskuuteen hän minut saattoi,\noli mieltynyt tuohon ivailevaan filosofiaan, josta Ranska siihen\naikaan innostui, sitä kun kaikkialla esitettiin henkevällä tavalla.\nMinäkin miellyin noihin loisteliaisiin keskusteluihin noiden\nhienojen huomautuksien ja uskontoa ja totuutta ivaavien sattuvien\nsukkeluuksien tähden. Miehet pitivät pilanaan tunteita, kuvaten\nniitä kahta onnistuneemmin, kun eivät itse niitä tunteneet. Ja he\nviehättivät yhtä paljon lyhyen sattuvilla sanasutkauksillaan kuin\nnäennäisellä hyvänsävyisyydellään, osaten sovittaa jutun yhteen\nainoaan sanaan. Mutta usein he väsyttivät liialla henkevyydellään\nja kyllästyttivät naisia, tehden rakkauden pikemmin taidoksi kuin\nsydämen asiaksi. Ainoastaan heikosti minä kykenin vastustamaan tätä\nvirtausta. Sieluni oli kuitenkin -- suokaa tämä itsetietoisuuteni\nminulle anteeksi -- kyllin tuntehikas oivaltaakseen, että henkevyys\noli kuihduttanut kaikki sydämet; mutta siitä elämästä, jota silloin\nvietin, on ollut seurauksena alituinen taistelu luonnollisten\ntunteiden ja minuun tarttuneiden moitittavien taipumusten välillä.\nMuutamat huomattavat henkilöt olivat minussa kehittäneet tuota\najatusten vapautta, tuota yleisen mielipiteen halveksimista,\njotka riistävät naiselta sen vaatimattomuuden, minkä kadottua\nhänen viehätysvoimansa vähenee. Oi, onnettomuus ei ole kyennyt\npoistamaan niitä vikoja, jotka ylellisyys minuun istutti. -- Isäni,\n-- hän jatkoi huoattuaan, -- nimittäin herttua de Verneuil, kuoli,\ntunnustettuaan minut lapsekseen ja tehtyään jälkisäädöksensä niin\nsuuresti minun edukseni, että se melkoisesti vähensi veljeni, hänen\nlaillisen poikansa, omaisuutta. Eräänä aamuna huomasin olevani ilman\nturvapaikkaa ja ilman suojelijaa. Veljeni valitti jälkisäädännön\njohdosta, joka oli tehnyt minut rikkaaksi. Niinä kolmena vuotena,\njotka olin asunut tuhlailevan ylellisessä perheessä, oli\nturhamaisuuteni kehittynyt. Tyydyttämällä kaikki oikkuni, oli isäni\nherättänyt minussa ylellisyyden vaatimuksia, joiden tuottamia vaaroja\nja harjoittamaa hirmuvaltaa vielä nuori ja turmeltumaton mieleni ei\ntajunnut. Eräs isä-vainajani ystävä, marsalkka herttua de Lenoncourt,\njoka oli seitsemänkymmen-vuotias, tarjoutui holhoojakseni. Minä\nsuostuin siihen; muutama päivä tuon vastenmielisen oikeudenkäynnin\nalettua jouduin asumaan loistavaan taloon, jossa nautin kaikkia\nniitä oikeuksia, mitkä julma veli isäni paarien ääressä oli minulta\nkieltänyt. Joka ilta tuo vanha marsalkka tuli viettämään minun\nluonani muutaman tunnin, joiden kuluessa tuo vanhus puhui ainoastaan\nlempeitä ja lohduttavia sanoja. Hänen valkeat hiuksensa ja kaikki\nisällisestä hellyydestään minulle antamansa todisteet velvoittavat\nminua kiitollisuudesta osoittamaan hänelle kiintymystä, ja mielelläni\nkuvittelin olevani hänen tyttärensä. Otin vastaan ne upeat puvut,\njotka hän minulle tarjosi, enkä häneltä salannut ainoatakaan\noikullista mielijohdettani, huomatessani hänet niin onnelliseksi\nvoidessaan ne tyydyttää. Eräänä iltana sain kuulla, että koko Parisi\npiti minua tuon vanhus-paran rakastajattarena. Minulle todistettiin,\nettä minä olin kykenemätön jälleen saavuttamaan viattomuutta,\njoka aivan syyttömästi oli minulta riistetty. Se mies, joka oli\nväärin käyttänyt kokemattomuuttani, ei voinut olla rakastaja, eikä\ntahtonut olla mieheni. Sillä viikolla, jolloin sain tämän kamalan\nkokemuksen, ja sen päivän aattona, jona minun oli määrä liittyä\navioon sen miehen kanssa, jonka nimeä vaadin -- muuten ainoa hyvitys,\njonka hän minulle saattoi tarjota, hän matkusti Coblenziin. Minut\nkarkoitettiin häpeällisesti siitä pienestä talosta, jonka marsalkka\noli minulle asunnoksi antanut ja joka ei ollut hänen omansa. Tähän\nasti olen sanonut teille totuuden, aivan kuin jos seisoisin Jumalan\nedessä; mutta älkää nyt enää onnettomalta vaatiko tiliä niistä\nkärsimyksistä, jotka ovat haudatut hänen muistinsa kätköihin. Eräänä\npäivänä jouduin naimisiin Dantonin kanssa. Muutama päivä myöhemmin\nmyrsky kaatoi sen suunnattoman suuren tammen, jonka ympärille olin\nkietonut käsivarteni. Jälleen vajonneena mitä synkimpään kurjuuteen,\npäätin tällä kertaa kuolla. En tiedä, oliko rakkaus elämään, toivo\nuuvuttaa onnettomuuteni ja löytää tämän tutkimattoman syvän kuilun\npohjalta onni, joka minua pakeni, olivatko, sanon minä, nämä seikat\ntietämättäni neuvonantajinani, vai viekoittelivatko minua erään\nVendômesta kotoisin olevan nuoren miehen kehoittelut, joka jo kaksi\nvuotta on ollut kiintynyt minuun kuin puuhun kietoutunut käärme\nepäilemättä luullen, että ääretön onnettomuus lopulta saattaa minut\nhänen omakseen. Enkä tiedä, kuinka olen voinut suostua tuohon\ninnoittavaan tehtävään lähteä kolmestasadasta tuhannesta frangista\ntuntemattoman miehen luo, koettaakseni saada hänet minua rakastamaan\nja sitten toimittaakseni hänet poliisin käsiin. Näin teidät, ja\ntunsin heti kuka te olitte tuollaisen aavistuksen avulla, joka ei\nkoskaan petä. Kuitenkin antauduin epäilyyn, sillä kuta enemmän teitä\nrakastin, sitä kauheampi oli minulle varmuus. Pelastaessani teidät\nHulot'n käsistä, luovuin siis osastani ja päätin pettää pyövelit, sen\nsijaan, että olisin pettänyt heidän uhrinsa. Olen menetellyt väärin\nnäin leikittelemällä ihmisten, heidän elämänsä, heidän valtiollisten\nvakaumustensa ja itsenikin kanssa, tehden sen naisen tavoin, joka\nei maailmassa näe muuta kuin tunnelmia ja hetken mielijohteita.\nMutta luulin että minua rakastettiin ja olin viehättynyt toivosta\nvoida alkaa uudelleen elämäni. Silti kaikki, ehkäpä minä itsekin, on\nilmaissut entistä elämäni sekavuutta, sillä onhan teidän täytynyt\nepäillä niin intohimoista naista kuin minä. Mutta oi! Kuka ei olisi\ntaipuvainen antamaan anteeksi sekä rakkauttani että teeskentelyäni?\nNiin, minusta tuntui, kuin olisin nähnyt tuskallista unta ja että\nherätessäni olin kuusitoista-vuotias. Olinhan Alençonissa, missä\nkohtasin lapsuuteni siveät ja puhtaat muistot. Olin niin mielettömän\nyksinkertainen, että luulin rakkauden suovan minulle viattomuuden\nkylvyn. Hetkisen luulin yhä vielä olevani neitsyt, kun en vielä ollut\nrakastanut. Mutta eilis-iltana teidän intohimonne tuntui minusta\ntodelta, ja sisäinen ääni sanoi minulle: \"Miksi pettää häntä?\" --\nTietäkää siis, herra markiisi, -- hän jatkoi ontolla äänellä, joka\nylpeästi näytti vaativan tuomitsemista, -- tietäkää, että minä\nolen ainoastaan kunniaton olento, joka ei ole teidän arvoisenne.\nTästä hetkestä rupean taas näyttelemään langenneen naisen osaa,\nväsyneenä esittämään sen naisen osaa, jolle te olitte lahjoittanut\nsydämen pyhyyden. Hyve minua painaa. Ylenkatsoisin teitä, jos\nolisitte kyllin heikko minut naimaan. Se olisi mielettömyys, jota\nvoisi odottaa mieheltä sellaiselta kuin kreivi de Bouvan. Mutta te,\nherra markiisi, olkaa tulevaisuutenne arvoinen ja erotkaa minusta\nkaihotta. Huonomaineinen nainen, nähkääs, olisi liian vaativainen.\nHän rakastaisi teitä vallan toisin kuin tuo nuori ja viaton tyttö,\njoka hetken ajan tunsi sydämessään suloisen toivon voida olla\nteidän elämänkumppaninne, tulla suureksi ja jaloksi puolisoksenne,\ntuottaen teille kunniaa, ja joka tuosta tunteesta on ammentanut\nrohkeutta uudistaa paheen ja kataluuden turmeleman luontonsa,\nsiten pystyttääkseen ainaisen salvan teidän ja hänen välille. Minä\nuhraan teille kunniani ja omaisuuteni. Tämän uhrauksen tuottama\nylpeydentunne on tukeva minua onnettomuudessani, ja kaitselmus\nsaattaa määrätä kohtaloni mielensä mukaan. Minä en koskaan aio\nsaattaa teitä vihollistenne käsiin. Palaan Parisiin. Siellä on teidän\nnimenne oleva minulle toinen parempi minä, ja se mainehikas kaiku,\njonka te epäilemättä tulette sille hankkimaan, on lohduttava minua\nkaikissa suruissani. Mitä teihin tulee, te olette mies, te unhoitatte\nminut... Hyvästi.\n\nHän riensi pois Pyhän Sulpicen laaksoa kohti ja katosi, ennenkuin\nmarkiisi oli ehtinyt nousta häntä pidättääkseen. Mutta hän pyörsi\nkappaleen matkaa takaisin ja piiloittautui kallion taakse, kuroitti\nsieltä esiin päätään, tutki markiisia epäilyksen sekaisella\nuteliaisuudella, ja näki hänen poistuvan tietämättä minne meni ja\nmasentuneen näköisenä.\n\n\"Olisikohan hän huonopäinen mies?...\" ajatteli Marie, markiisin\nkadottua näkyvistä ja tuntiessaan olevansa eroitettu hänestä.\n\"Ymmärtäneekö hän minua?\"\n\nHän vavahti. Sitten hän äkkiä alkoi yksin kiiruhtaa Fougères'ta\nkohti, ikäänkuin olisi pelännyt, että markiisi häntä seuraisi tuohon\nkaupunkiin, jossa surma olisi hänet saavuttanut.\n\n-- No, rakas Francine, mitä hän sinulle sanoi?... -- hän kysyi\nuskolliselta bretagnettarelta, kun he taas olivat kohdanneet toisensa.\n\n-- Oi, Marie, hän säälitti minua. Te ylhäiset naiset annatte miehelle\ntikarinpistoja kielellänne.\n\n-- Millainen hän siis oli, puhutellessaan sinua?\n\n-- Hän nyt olisi minua katsellutkaan... oi Marie, hän rakastaa teitä!\n\n-- Oi, hän rakastaa minua, hän ei minua rakasta, -- hän vastasi; --\nnäiden kahden lauseen välillä on minulla paratiisi tai helvetti.\nNäiden molempien äärimäisyyksien välillä en löydä paikkaa, mihin\njalkani asettaisin.\n\nNäin saavutettuaan hirvittävän kohtalonsa täyttymyksen, Marie\nsaattoi kokonaan antautua surunsa valtaan, ja hänen kasvonsa, joihin\nsiihen asti niin monet eri tunteet olivat luoneet heijastustaan,\nmuuttuivat niin nopeasti, että hän yhden päivän kuluttua, jonka\naikana lakkaamatta oli häälyvän onnen ja epätoivon aavistuksen\nvälillä, menetti loistavan kauneutensa ja tuon nuorekkaan virkeyden,\njoka johtuu siitä, että on vapaa kaikesta intohimosta, tai sitte\nonnellisuuden huumauksesta. Hulot ja Corentin, jotka olivat uteliaat\nkuulemaan neiti de Verneuilin mielettömän keikailun tuloksen, olivat\ntulleet Marieta tervehtimään muutama hetki hänen paluunsa jälkeen.\nMarie vastaanotti heidät hymyilevänä.\n\n-- No niin, -- hän sanoi Hulot'lle, jonka levottomissa kasvoissa\noli hyvin kysyvä ilme, -- kettu palaa pyssyjen ylettyviin, ja pian\ntulette saamaan ylen kunniakkaan voiton.\n\n-- Mitä siis on tapahtunut? -- kysyi Corentin välinpitämättömästi,\nluoden neiti de Verneuiliin sivulta tuollaisen vaanivan katseen,\njonka avulla tuollaiset diplomaatit urkkivat ihmisten ajatuksia.\n\n-- Oh, -- vastasi Marie, -- Gars on entistään ihastuneempi minuun, ja\nminä pakoitin hänet seuraamaan meitä Fougères'n porteille asti.\n\n-- Näyttää siltä, kuin vaikutusvaltanne siinä olisi päättynyt, --\nsanoi Corentin, -- ja että herra markiisin pelko on voimakkaampi sitä\nrakkautta, jota te hänessä herätätte.\n\nNeiti de Verneuil loi Corentiniin halveksivan katseen.\n\n-- Te arvostelette häntä itsenne mukaan, -- hän vastasi.\n\n-- No niin, -- sanoi Corentin kiivastumatta, -- miksi ette tuonut\nhäntä mukaanne kotianne?\n\n-- Jos markiisi minua todella rakastaa, päällikkö, -- sanoi\nMarie luoden häneen veitikkamaisen viekkaan katseen, -- niin\npaheksuisitteko suuresti tekoani, jos pelastaisin hänet, vieden hänet\npois Ranskasta?\n\nVanha soturi riensi hänen luokseen ja tarttui hänen käteensä sitä\nsuudellakseen jonkunmoisen innostuksen valtaamana. Sitten hän katsoi\nhäneen tuijottaen ja sanoi synkkänä:\n\n-- Unhoitatte molemmat ystäväni ja kuusikymmentä kolme soturiani!\n\n-- Voi, herra päällikkö, -- hän sanoi intohimon koko\nteeskentelemättömyydellä, -- hän ei ole siihen syyllinen, hänet petti\nhäijy nainen, Charretten entinen rakastajatar, joka luullakseni joisi\nsinisten verta...\n\n-- Kuulkaahan, Marie, -- huomautti Corentin, -- älkää pitäkö\npilananne päällikköä, hän ei vielä tunne teidän tapaanne laskea\nleikkiä.\n\n-- Olkaa te vaiti, -- huudahti Marie hänelle, -- ja tietäkää, että se\npäivä, jona käytte minulle liian vastenmieliseksi, on oleva täällä\nviimeisenne.\n\n-- Huomaan, neiti, -- sanoi Hulot ilman katkeruutta, -- että minun\ntulee valmistautua taistelemaan.\n\n-- Siihen ette toki kykene, herra eversti. -- Näin heillä olevan yli\nkuudentuhannen miehen harjoitettua väkeä Saint-Jamesissa, tykistöä ja\nenglantilaisia upseereja. Mutta mitä saisivatkaan nuo miehet aikaan\nilman häntä? Olen samaa mieltä kuin Fouché: hänen päänsä on kaikki.\n\n-- No niin, saammeko sen käsiimme? -- kysyi Corentin kärsimättömänä.\n\n-- En tiedä, -- vastasi Marie välinpitämättömästi.\n\n-- Englantilaisia! -- huudahti Hulot vihoissaan, -- se vaan häneltä\npuuttui, ollakseen täydellinen rosvo! Kyllä minä tulen antamaan\nsinulle englantilaisia, sen takaan!\n\n-- Minusta näyttää, kansalainen, niin valtioviisas kuin oletkin, että\najoittain annat tuon naikkosen viedä itsesi harhaan, -- sanoi Hulot\nCorentinille, heidän poistuttuaan muutaman askeleen päähän talosta.\n\n-- Se on varsin luonnollista, herra päällikkö, -- vastasi Corentin\nmiettiväisenä, -- että sinä kaikessa siinä, minkä hän meille on\nsanonut, et näe muuta kuin pyssynlaukauksia. Te soturit ette tiedä,\nettä on olemassa useita sotimiskeinoja. Taitavasti hyväkseen\nkäyttää miesten tai naisten intohimoja, kuin pontimia, jotka\npannaan toimimaan valtion eduksi, asettaa paikoilleen rattaat siinä\nsuuressa koneessa, jota sanomme hallitukseksi, ja sulkea siihen mitä\nhillittömimmät tunteet kuin liipaisimet, joita pidetään silmällä --\neikö tämä ole luomistyötä, eikö se ole Jumalan tavoin asettumista\nmaailmankaikkeuden keskipisteeseen?\n\n-- Salli minun pitää omaa ammattiani sinun ammattiasi parempana,\n-- virkkoi soturi kuivasti. -- Tehkää te mitä ikinä tahdotte\nrattainenne. Mutta minä en tunne korkeampaa esimiestä kuin\nsotaministerin. Hän on antanut minulle tarkat määräykset, ja minä\naion lähteä taisteluun poikineni, jotka eivät väisty, ja vallata\nvihollisen edestä, enkä takaa, kuten sinä.\n\n-- Oh, voithan valmistautua lähtemään liikkeelle, -- sanoi\nCorentin. -- Mikäli olen tuon naisen puheista voinut arvata, niin\ntutkimattomalta kuin hän sinusta tuntuukin, niin saatpa pian\nheiluttaa miekkaasi, ja ennen pitkää tuotan sinulle huvin kohdata\ntuon rosvon.\n\n-- Kuinka niin? -- kysyi Hulot, väistyen pari askelta taaksepäin,\nparemmin nähdäkseen tuon omituisen henkilön.\n\n-- Neiti de Verneuil rakastaa Garsia, -- vastasi Corentin kumeasti,\n-- ja kenties tuo mies rakastaa häntä! Markiisi, jota koristaa\nLudvigin tähden punainen nauha, nuori ja henkevä, ehkäpä päälle\npäätteeksi rikas -- kuinka paljon houkutuksia! Olisihan tuo nainen\nsangen tyhmä, jos ei toimisi omaksi edukseen, koettaen päästä hänen\nvaimokseen pikemmin, kuin toimittaa häntä meidän käsiimme. Tuo\nnainen tahtoo vetää meitä nenästä. Mutta näinpä hänen silmissään\njonkunlaista epävarmuutta. Noilla molemmilla rakastavilla tulee\nluultavasti olemaan kohtaus, ehkä siitä jo on sovittukin. No\nniin, huomenna on minulla tuo mies satimessa. Tähän asti hän on\nollut ainoastaan tasavallan vihollinen, mutta joku hetki sitten\nhänestä on tullut minun viholliseni. Mutta ne, joiden päähän on\npälkähtänyt asettua minun ja tuon naisen väliin, ovat kaikki kuolleet\nmestauslavalla.\n\nLausuttuaan nämä sanat Corentin vaipui jälleen mietteisiin, jotka\nestivät hänet näkemästä sitä syvää inhoa, joka kuvastui rehellisen\nsoturin kasvoissa hetkenä, jona hän kokonaan pääsi noiden juonien ja\nFouchén käyttämien vehkeilyjen perille. Hulot päättikin sentähden\nvastustaa kaikessa Corentinia, mikä ei olennaisesti vahingoittanut\nhallituksen tuumien ja toiveiden menestymistä, ja jättää tasavallan\nviholliselle keinon kuolla kunnialla aseet kädessä, ja välttää\njoutumasta sen pyövelin saaliiksi, jonka asiamies tämä salapoliisin\nkätyri sanoi olevansa.\n\n\"Jos ensimäinen konsuli tahtoisi kuulla minun mielipidettäni\", hän\najatteli, kääntäessään selkänsä Corentinille, \"hän antaisi noiden\nkettujen taistella aatelisia vastaan, sillä he ovat toistensa\narvoisia, ja käyttäisi sotamiehiä ihan muihin tehtäviin\".\n\nCorentin katseli kylmästi soturia, jonka ajatus oli kuvastunut\nkasvojen ilmeessä, ja silloin hänen silmiinsä välkähti iva, joka\nilmaisi tämän juonikkaan poliisikätyrin etevämmyyttä.\n\n\"Jos noille aaseille antaa kolme kyynärää sinistä verkaa ja ripustaa\nrauta-aseen heidän kupeelleen\", hän ajatteli, \"niin he kuvittelevat,\nettä valtiotaito muka sallii tappaa ihmisiä ainoastaan yhdellä\ntavalla...\"\n\nSitten hän muutaman hetken kulki edestakaisin ja virkahti itsekseen\näkkiä:\n\n-- Hetki on tullut, tuo nainen tulee minun omakseni! Viiden vuoden\nkuluessa se kehä, jonka olen piirtänyt hänen ympärilleen, on\nvähitellen käynyt ahtaammaksi, nyt hän on vallassani, ja hänen\nkauttaan olen ylenevä hallinto-uralla yhtä korkealle kuin Fouché...\nNiin, jos hän menettää sen ainoan miehen, jota on rakastanut, suru\najaa hänet ruumiineen sieluineen minun syliini. Tarvitsee vaan valvoa\nyöt ja päivät, yllättääkseen hänen salaisuutensa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHetkeä myöhemmin olisi asiasta vihiä saanut katsoja eroittanut\ntämän miehen kalpeat kasvot erään talon ikkunan takana, mistä hän\nsaattoi huomata kaikki, jotka tulivat siihen umpikujaan, joka oli\ntalorivin ja Pyhän Léonard-kirkon välillä. Osoittaen samanlaista\nkärsivällisyyttä kuin kissa, joka väijyy hiirtä, Corentin istui vielä\nseuraavana aamuna samassa paikassa tarkaten vähintäkin melua ja mitä\nhuolellisimmin tutkien katseillaan jokaista tulijaa.\n\nTämä alkava päivä oli toripäivä. Vaikka näinä onnettomina aikoina\ntalonpojat vastenmielisesti antautuivat vaaralle alttiiksi\nlähtemällä kaupunkiin, näki Corentin synkkähahmoisen miehen, joka\noli puettu vuohennahkaan ja jolla oli kädessä pieni pyöreä ja matala\nkori, menevän neiti de Verneuilin asuntoon, katseltuaan jotenkin\nhuolettomana ympärilleen. Corentin meni ulos, päättäen odottaa\ntuota maalaista ovella. Mutta äkkiä juolahti hänen mieleensä, että\nhän saapumalla odottamatta neiti de Verneuilin luo kenties yhdellä\nainoalla katseella saattoi yllättää tuon miehen koriin kätketyn\nsalaisuuden. Muuten hän oli kuullut kerrottavan, että oli melkein\nmahdoton saada mitään selvää bretagnelaisten ja normandialaisten\narvoituksellisista vastauksista.\n\n-- Galope-Chopine! -- huudahti neiti de Verneuil, kun Francine toi\nsisään chouanin. \"Rakastaneeko markiisi siis minua?\" hän ajatteli.\n\nÄkillinen toivo levitti hänen ihoonsa mitä loistavimmat värit, ja\nriemun hänen sydämeensä. Galope-Chopine katsoi vuoroin talon emäntää\nja Francinea, näyttäen viimemainittua kohtaan tuntevan suurta\nepäluuloa. Mutta neiti de Verneuilin antama merkki rauhoitti hänet.\n\n-- Arvoisa neiti, -- hän sanoi, -- kello kahden aikaan _hän_ tulee\nminun talooni ja odottaa teitä siellä.\n\nMielenliikutukseltaan neiti de Verneuil ei voinut vastata muuten\nkuin nyökäyttämällä päätään, mutta samojeedikin olisi täydelleen\nymmärtänyt sen merkityksen. Samassa Corentinin askeleet kaikuivat\nviereisessä huoneessa. Galope-Chopine ei vähääkään joutunut\nhämilleen, kun neiti de Verneuilin katse ja säpsähdys ilmaisivat\nhänelle uhkaavan vaaran, ja heti kun urkkijan viekkaat kasvot tulivat\nnäkyviin, chouani kohotti äänensä, niin että se oli vähällä halkaista\nkorvat.\n\n-- Vai niin! -- hän huusi Francinelle, -- voin ja voin välillä on\nero. Te tahdotte gibarry-voita, mutta maksatte ainoastaan yksitoista\nsou'ta naulasta! Tätä varten oli turha vaivata minua tänne! Tämä\ntässä on hyvää voita, sen voitte uskoa, -- hän sanoi, avaten korinsa\nja näyttäen kahta Barbetten valmistamaa pientä voi-kokkaretta.\n\n-- Täytyy tehdä jokaiselle oikein, pikku neiti, -- lisätkää siis\nvielä yksi sou.\n\nHänen ontolta kaikuva äänensä ei ilmaissut mitään mielenliikutusta,\nja hänen vihreät, tiheiden harmahtavien kulmakarvojen varjostamat\nsilmänsä kestivät räpäyttämättä Corentinin terävän katseen.\n\n-- Suusi kiinni, äijä, sinä et ole tullut tänne myömään voita, sillä\nolet tekemisissä naisen kanssa, joka ei vielä elinaikoinaan ole\nhieronut kauppaa. Se ammatti, jota harjoitat, on vielä eräänä päivänä\ntekevä sinut päätä lyhemmäksi. Ja lyöden häntä ystävällisesti olalle,\nCorentin lisäsi:\n\n-- Ei voi kauan olla samalla chouanien ja sinisten ystävä.\n\nGalope-Chopine tarvitsi koko mielenmalttinsa, nielläkseen raivonsa\nja pidättyäkseen vastustamasta tätä syytöstä, jonka hänen ahneutensa\nsaattoi oikeutetuksi. Hän ei vastannut muuta kuin:\n\n-- Herra suvaitsee tehdä minusta pilkkaa... Corentin oli kääntänyt\nchouanille selkänsä; mutta tervehtiessään mennessään neiti de\nVerneuiliä, jonka sydäntä kouristi, hän saattoi helposti tarkata\nhäntä peilistä.\n\nGalope-Chopine, joka luuli, ettei urkkija enää häntä nähnyt, loi\nkysyvän katseen Francineen, joka osoitti hänelle ovea, sanoen:\n\n-- Seuratkaa minua, hyvä mies, kyllä me asiasta sovimme.\n\nCorentinilta ei ollut jäänyt huomaamatta neiti de Verneuilin\nahdistus, jota hänen hymyilynsä huonosti salasi, ei hänen\npunastumisensa ja ilmeittensä vaihtuminen, ei chouanin levottomuus\neikä Francinen eleet -- kaiken tämän hän oli huomannut. Ollen varma\nsiitä, että Galope-Chopine oli markiisin lähettämä, hän pysäytti\nhänet tarttumalla hänen pukunsa pitkiin vuohenkarvoihin sinä hetkenä,\njona hän oli poistumaisillaan ovesta, veti hänet takaisin ja katsoi\nhäneen tuimasti.\n\n-- Missä asut, äijäseni? Tarvitsen voita...\n\n-- Armollinen herra, -- vastasi chouani, -- koko Fougères'n kaupunki\ntietää, missä asun, minä olen niin sanoakseni...\n\n-- Corentin! -- huudahti neiti de Verneuil, keskeyttäen chouanin\nvastauksen, -- te olette kovin rohkea, kun tulette minun luokseni\ntähän aikaan ja yllätätte minut näin! Tuskin olen pukeutunut...\nJättäkää tämä talonpoika rauhaan, hän käsittää yhtä vähän teidän\njuonianne kuin minä niiden vaikutinta. -- Nyt saatte mennä, hyvä mies!\n\nGalope-Chopine epäröi hetken, pitikö hänen poistua. Mies-paran\ntodellinen tai teeskennelty epävarmuus, hän kun ei näyttänyt\ntietävän, ketä totella, oli jo vähällä pettää Corentinin, kun\nchouani nuoren naisen käskevästä viittauksesta laahustelevin askelin\npoistui. Sinä hetkenä neiti de Verneuil ja Corentin katselivat\ntoisiaan ääneti. Tällä kertaa Marien kirkkaat silmät eivät jaksaneet\nkestää sitä pisteliään kylmää loistoa, joka heijastui tämän miehen\nkatseesta. Päättäväisyys, joka oli ilmennyt urkkijan astuessa\nhuoneeseen, ilme, jota Marie ei ennen ollut hänessä havainnut, hänen\nmuuten räikeän äänensä himmeä kaiku, hänen ryhtinsä -- kaikki tämä\npelästytti neiti de Verneuiliä.\n\nHän ymmärsi, että salainen taistelu alkoi heidän välillään, ja että\ntuo mies oli käyttävä synkän vaikutusvaltansa kaikkia keinoja. Mutta\nvaikka hän sinä hetkenä selvästi ja täydelleen näki edessään sen\nkuilun, jonka pohjaan oli syöksymäisillään, hän ammensi rakkaudestaan\nvoimia, karkoittaakseen jäätävän tympäisevät aavistuksensa.\n\n-- Corentin, -- hän virkkoi, teeskennellen iloisuutta, -- toivon,\nettä annatte minun päättää pukeutumiseni.\n\n-- Marie, -- sanoi Corentin, -- niin, sallikaa minun puhutella\nteitä näin... te ette vielä tunne minua! Kuulkaahan, vähemminkin\ntarkkanäköinen mies kuin minä olisi jo huomannut, että rakastatte\nmarkiisi Montaurania. Minä olen jo moneen kertaan tarjonnut teille\nsydämeni ja käteni. Te ette ole katsonut minua arvoiseksenne,\nja kenties olette ollut oikeassa. Mutta vaikka pidätte itseänne\nliian ylevänä, liian kauniina ja suurena minulle, olen kuitenkin\nlöytävä keinot, vetääkseni teidät alas luokseni. Kunnianhimoni ja\nvakaumukseni ovat karkoittaneet teistä kunnioituksen minuun; ja totta\npuhuen, tämä ei ole oikein. Minä puolestani en pidä ihmisiä yleensä\njuuri minkäänarvoisina. Minä olen varmasti ylenevä korkeaan asemaan,\njonka tuottama kunnia epäilemättä on hivelevä turhamaisuuttanne.\nKuka voisi teitä paremmin rakastaa, kuka antaisikaan teille\nsuurempaa vapautta kuin se mies, joka on rakastanut teitä kokonaista\nviisi vuotta. Vaikka minulla on se vaara tarjona, että te saatte\nminusta epäedullisen käsityksen, te kun ette voine käsittää, että\nylenmääräinen rakkaus voi saattaa luopumaan siitä olennosta, jota\njumaloi, tahdon antaa teille todisteen siitä epäitsekkäisyydestä,\njoka liittyy ihailuuni. Älkää noin pudistako kaunista päätänne. Jos\nmarkiisi teitä rakastaa, menkää hänelle vaimoksi; mutta hankkikaa\nitsellenne sitä ennen varmuutta hänen vilpittömyydestään. Joutuisin\nepätoivoon, jos tietäisin teitä petettävän, sillä teidän onnenne on\nminulle omaa onneani rakkaampi. Päätökseni voi teitä hämmästyttää,\nmutta tietäkää, että se johtuu yksinomaan siitä, etten ole kyllin\ntyperä toivoakseni omistaa naista vastoin hänen tahtoansa.\nItseäni minä syytänkin, enkä teitä, siitä että ponnistukseni ovat\nolleet turhat. Olen toivonut saavuttavani teidät nöyryydellä ja\nkiintymyksellä, sillä olen jo kauan, sen tiedätte, koettanut tehdä\nteidät onnelliseksi minun periaatteitteni mukaisesti; mutta te ette\nole suvainnut rohkaista ja palkita minua millään.\n\n-- Olenhan sietänyt läsnäoloanne, -- sanoi Marie ylpeänä.\n\n-- Lisätkää siihen, että sitä kadutte.\n\n-- Tulisiko minun kenties vielä kiittää teitä siitä inhoittavasta\nyrityksestä, johon te olette saanut minut ryhtymään?\n\n-- Ehdoittaessani teille yritystä, joka pelkurimaisista henkilöistä\ntuntuu moitittavalta, -- hän huomautti häikäilemättä, -- en pitänyt\nsilmällä muuta kuin teidän parastanne. Mitä minuun tulee, jos\nonnistun tai häviän, saatan tästälähin edistää tarkoituksiani\nkaikenlaisilla saavutuksillani. Jos te suostutte Montauranin\naviotarjoukseen, minä mielihyvällä ryhtyisin palvelemaan Bourbonien\nasiaa Parisissa, missä olen Clichy-klubin jäsen. Sattuma, joka\nveisi minut prinssien kosketukseen, saattaisi minut hylkäämään\ntasavallan edut, joka lähestyy rappiotilaansa. Kenraali Bonaparte\non liian älykäs mies, jotta ei käsittäisi, että hänen on mahdoton\nolla samaan aikaan Saksassa, Italiassa ja täällä, missä vallankumous\non raukeamaisillaan. Epäilemättä hän toimeenpani 18. brumairen\nainoastaan saavuttaakseen Bourboneilta suurempia etuja, hieroen\nheidän kanssaan Ranskaa koskevia sopimuksia, sillä hän on hyvin\nälykäs mies, jolta ei puutu kaukonäköisyyttä. Mutta valtiomiehen\ntulee kulkea hänen edellään tiellä, jolle hän antautuu. Ranskan\npettämisen arastelu on vain niitä turhia ennakkoluuloja, jotka me\nviisaammat luovutamme hölmöille. En teiltä salaa, että minulla\non tarpeelliset valtuudet ryhtyäkseni neuvotteluihin yhtä hyvin\nchouanien päällikköjen kanssa kuin syöstäkseni heidät perikatoon.\nSillä Fouché, suojelijani, on sangen viisas mies, hän on aina\npelannut kaksinaista peliä. Hirmuvallan aikana hän oli samalla\nRobespierren ja Dantonin puolella...\n\n-- Jonka te häpeällisesti hylkäsitte! -- sanoi neiti de Verneuil.\n\n-- Joutavia, -- vastasi Corentin; -- onhan hän kuollut, unhoittakaa\nhänet. Olkaa nyt avomielinen, minähän olen antanut teille siitä\nhyvän esimerkin. Tuo puoliprikaatin päällikkö on viekkaampi, kuin\nmiltä näyttää, ja jos tahdotte välttää hänen valppautensa, minä ehkä\nvoisin teitä siinä auttaa. Ottakaa huomioon, että hän on miehittänyt\nympäröivät laaksot ja yllättäisi hyvin helposti kohtaamisenne!\nJääden tänne, hänen valvontansa alaiseksi, olette hänen poliisiensa\nmielivallalle alttiina. Näettekö, kuinka pian hän sai tietää, että\ntuo chouani oli täällä! Hänen sotilaallinen tarkkanäköisyytensä\nepäilemättä saa hänet pian älyämään, että teidän pienimmätkin\nliikkeenne ilmaisevat markiisin liikkeitä, jos tämä teitä rakastaa...\n\nNeiti de Verneuil ei koskaan ollut kuullut niin lempeän herttaista\nääntä. Corentin näytti uhkuvan rehellisyyttä ja luottamusta. Tuon\nnais-paran sydän oli niin alttiina jalomielisille vaikutteille, että\nhän vähällä oli ilmaista salaisuutensa käärmeelle, joka kiemurrellen\nkietoi hänet. Kuitenkin hänen mieleensä juolahti, ettei mikään\ntodistanut tämän teennäisen puheen vilpittömyyttä, eikä hän katsonut\nomaatuntoaan raskauttavaksi pettää sitä miestä, joka urkki hänen\nsalaisuuttaan.\n\n-- No niin, -- hän vastasi, -- olette arvannut oikein, Corentin.\nMinä todella rakastan markiisia. Mutta hän ei minua rakasta! Ainakin\nsitä pelkään. Ja se kohtaus, josta hän on sopinut kanssani, näyttää\nkätkevän ansan.\n\n-- Mutta, -- vastasi Corentin, -- sanoittehan meille eilen, että hän\nsaattoi teidät Fougères'en asti... Jos hän olisi tahtonut käyttää\nteihin nähden väkivaltaa, ette nyt olisi täällä.\n\n-- Teillä on kuiva sydän, Corentin. Te voitte laskea ihmiselämän\ntapahtumia, mutta ette intohimon kehitystä. Siitä ehkä johtuu se\nalinomainen vastenmielisyys, jota minussa herätätte. Kun olette niin\ntarkkanäköinen, koettakaa ymmärtää, kuinka mies, josta toissapäivänä\nrajun kohtauksen jälkeen erosin, kärsimättömänä odottaa minua tänään\nMayennen tien varrella olevassa Fleryn talossa, illan suussa...\n\nKuullessaan tämän tunnustuksen, joka oli päässyt ilmoille keskellä\ntunteen purkausta, joka oli sangen luonnollinen tälle naiselle,\nCorentin punastui, sillä hän oli vielä nuori; mutta hän loi salaa\ntuohon naiseen sellaisen terävän katseen, joka tahtoo tunkea\nsielun syvyyteen. Mutta neiti de Verneuil oli niin hyvin näytellyt\nteeskentelemätöntä suoruutta, että veti urkkijaa nenästä, ja Corentin\nvastasi ulkokullatun hyväntahtoisesti:\n\n-- Tahdotteko, että seuraan teitä kaukaa? Ottaisin mukaani\nvalepukuisia sotamiehiä, ja me olisimme valmiit teitä tottelemaan.\n\n-- Suostun siihen, -- sanoi Marie. -- Mutta luvatkaa minulle, kautta\nkunnianne... oh, en siihen luota!... kautta autuutenne, mutta ettehän\nusko Jumalaan! Kautta sielunne... mutta teillä ei sitä ehkä ole!\nMinkä vakuuden voittekaan siis antaa minulle uskollisuudestanne?\nJa kuitenkin luotan teihin, ja lasken teidän käsiinne enemmän kuin\nhenkeni, nimittäin rakkauteni tai kostoni!\n\nCorentinin kasvoihin ilmestynyt ohut puna ilmaisi neiti de\nVerneuilille, minkä vaaran hän juuri oli välttänyt. Poliisikätyri,\njonka sieramet rypistyivät kokoon, sensijaan että olisivat\nlaajenneet, tarttui uhrinsa käteen, suuteli sitä, osoittaen mitä\nsyvintä kunnioitusta, ja poistui hänen luotaan tehden kumarruksen,\njoka ei ollut aivan vailla notkeutta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKolme tuntia myöhemmin neiti de Verneuil, joka pelkäsi, että Corentin\npalaisi, poistui salaa kaupungista Pyhän Léonardin portin kautta\nja alkoi astua Nid-aux-Crocsin kautta Nançon-laaksoon johtavaa\npolkua pitkin. Hän luuli pelastuneensa astuessaan todistajitta siinä\npolkujen sokkelossa, joka vei Galope-Chopinen majalle, jota kohti hän\nriensi iloisena, toivoen viimeinkin saavuttavansa onnensa ja voivansa\nvapauttaa rakastajansa siitä kohtalosta, joka häntä uhkasi.\n\nTällävälin Corentin haeskeli päällikköä. Vaivoin hän tunsi\nHulot'n tavatessaan hänet pienellä torilla, missä hän puuhaili\ntaisteluvalmistuksissa. Tuo vanha soturi oli tehnyt uhrauksen,\njonka merkitystä on vaikea täysin arvostella. Hän oli leikkauttanut\ntukkapalmikkonsa ja viiksensä, ja hänen hiuksensa olivat pappistavan\nmukaan ohuesti puuteroidut. Hänellä oli jalassa raudoitetut\njykevät kengät, vanhan sinisen univormunsa hän oli vaihtanut\nvuohennahka-pukuun ja miekkansa pistooleilla täytettyyn vyöhön ja\nraskaaseen karbiini-pyssyyn. Tässä asussaan hän tarkasti kahtasataa\nfougèresläistä, joiden puvut olisivat pettäneet taitavimmankin\nchouanin silmän. Tässä kohtauksessa, joka tosin ei ollut uusi, ilmeni\ntämän pikkukaupungin sotaisa mieliala ja bretagnelainen luonne.\n\nSiellä täällä äiti tai sisar toi pojalleen tai veljelleen pullon\npaloviinaa tai unhoitetun pistoolin. Monet vanhukset kyselivät,\nkuinka paljon ja kuinka hyviä patruunia oli näillä chouaneiksi\npuetuilla kansalliskaartilaisilla, joiden hilpeys pikemmin viittasi\nmetsästysretkeen kuin vaaralliseen sotayritykseen. Heidän mielestään\nchouani-sodan kahakat, joissa Bretagnen kaupunkilaiset taistelivat\nBretagnen maaseutulaisia vastaan, olivat astuneet ritari-turnajaisten\nsijalle. Kenties eräiden, kansallistilojen hankinta oli syynä\ntähän isänmaalliseen innostukseen. Mutta epäilemättä tämän innon\naiheuttivat myös vallankumouksen tuottamat edut, joihin kaupungissa\npantiin suurempaa arvoa, puoluehenki ja jonkunmoinen kansallinen\nihastuminen sotaan.\n\nSuuresti ihmeissään Hulot kulki rivien välissä ja pyysi tietoja\nGudiniltä, jolle oli omistanut kaikki ne ystävyydentunteet, jotka\nennen oli omistanut Merlelle ja Gérardille. Suuri joukko asukkaita\ntarkasti tuon retken valmistuksia, verraten meluavien maamiestensä\nryhtiä Hulot'n puoliprikaatin pataljoonan käyttäymiseen. Siniset,\nkaikki liikkumattomina ja ääneti järjestyneinä riveihin upseeriensa\njohdolla, odottivat päällikön käskyä, jota joka sotamiehen katseet\nseurasivat ryhmästä ryhmään.\n\nSaavuttuaan vanhan puoliprikaatin päällikön luo, ei Corentin voinut\npidättäytyä nauramasta, huomatessaan Hulot'n ulkomuodossa tapahtuneen\nmuutoksen. Tämä näytti muotokuvalta, joka ei ole sen henkilön\nnäköinen, jota se esittää.\n\n-- No, mitä uutta kuuluu? -- kysyi häneltä Corentin.\n\n-- Tule kanssamme pyssyillä paukuttamaan, niin saat sen tietää, --\nvastasi päällikkö.\n\n-- Oh, enhän minä ole kotoisin Fougères'sta, -- virkkoi Corentin.\n\n-- Sen hyvin näkee, kansalainen, -- sanoi Gudin. Ivalliset\nnaurunremahdukset kuuluivat lähiryhmistä.\n\n-- Luuletko, -- kysyi Corentin, -- ettei Ranskaa voi palvella muuten\nkuin pistimillä!\n\nSitten hän käänsi selkänsä naurajille ja kääntyi erään naishenkilön\npuoleen, kysyen tämän retken tarkoitusta ja päämäärää.\n\n-- Oi, hyvä herra, chouanit ovat jo Florignyssa! Heitä sanotaan\nolevan yli kolme tuhatta, ja he kuuluvat marssivan tänne\nvalloittamaan Fougères'ta.\n\n-- Florigny! -- huudahti Corentin, käyden kalpeaksi. -- Tuo kohtaus\nei siis tule tapahtumaan siellä! Onko varmaa, että se on Florigny,\nMayennen tiellä?\n\n-- Ei ole kahta Florignyta, -- vastasi nainen, osoittaen hänelle\nPèlerine-vuoren huipulle päättyvää tietä.\n\n-- Haetteko te markiisi de Montaurania? -- kysyi Corentin päälliköltä.\n\n-- Vähän häntäkin, -- vastasi Hulot äreästi.\n\n-- Markiisi ei ole Florignyssa, -- huomautti Corentin. -- Lähettäkää\nsinne pataljoonanne ja kansalliskaartilaiset; mutta jättäkää\nluoksenne muutamia miehistänne ja odottakaa minua.\n\n-- Hän on liian viekas ollakseen hullu, -- huudahti Hulot nähdessään\nCorentinin pitkin askelin poistuvan. -- Hän on todella urkkijain\nkuningas!\n\nSitten Hulot antoi pataljoonalleen lähtökäskyn. Tasavallan soturit\nastuivat rumpuja pärisyttäen ja hiljaa kapean esikaupungin kautta,\njonka laidalta alkaa Mayenneen johtava tie, ja heidän jononsa näytti\npuiden ja talojen lomitse esiin pilkoittavalta pitkältä siniseltä\njuovalta. Valepukuiset kansalliskaartilaiset seurasivat heitä. Mutta\nHulot jäi kaupungin pienelle torille, ja hänen seuraansa Gudin ja\nnoin parikymmentä kaupungin taitavinta nuorta miestä.\n\nPäällikkö odotti Corentinia, jonka salaperäinen ilme oli kiihoittanut\nhänen uteliaisuuttaan. Francine itse kertoi tälle valppaalle\nurkkijalle, että neiti de Verneuil oli poistunut kaupungista.\nTämän miehen kaikki epäilykset muuttuivat nyt varmuudeksi, ja hän\nriensi heti hankkimaan tietoja tuosta paosta, jota syystä piti\nepäilyttävänä. Saatuaan Pyhän Léonardin vahtisotureilta kuulla,\nettä vieras kaunotar oli poistunut Nid-aux-Crocsin tietä pitkin,\nCorentin riensi kävelypaikalle ja saapui, onnettomasti kyllä, sinne\najoissa, seuratakseen sieltä käsin jokaista Marien liikettä. Vaikka\ntämä nainen oli pukenut ylleen vihreän hameen ja vaipan, vähemmin\nherättääkseen huomiota, ilmaisi hänen melkein hurjan kiireinen ja\nhypähtelevä astuntansa lehdettömän ja kuuran peittämän pensasaidan\ntakaa sitä päämäärää, jota kohti hän ponnisteli.\n\n-- Kas vaan, -- huudahti Corentin, -- sinun muka piti lähteä\nFlorignyhin, mutta sinä riennätkin Gibarryn laaksoon!... Olenpa\naika hölmö, että hän on voinut vetää minua nenästä. Mutta\nkärsivällisyyttä, sytytänpä lamppuni yhtä hyvin päivällä kuin yöllä.\n\nCorentin, joka silloin osapuilleen arvasi, missä rakastavat tulivat\nkohtaamaan toisensa, saapui juosten torille sinä hetkenä, jona Hulot\noli siitä poistumaisillaan, liittyäkseen joukkoihinsa.\n\n-- Seis, herra kenraali! -- hän huusi päällikölle, joka kääntyi.\n\nKädenkäänteessä Corentin oli selittänyt soturille sen tapausten\nkulun, jonka kuteesta, joskin vielä salatusta, kuitenkin pilkisti\njoku säie. Hulot hämmästyi suuresti valtiomiehen tarkkanäköisyyttä ja\nhuudahti tarttuen hänen käsivarteensa:\n\n-- Tuhat tulimmaista! sinä merkillinen mies, oletpa oikeassa.\nNuo roistot tekevät siellä Florignyssa pelkän valehyökkäyksen.\nNe molemmat partiojoukot, jotka lähetin tutkimaan d'Antrainin\nja Vitrén välillä olevia seutuja, eivät vielä ole palanneet.\nTäten saamme lähistöstä lisäjoukkoja, jotka eivät suinkaan ole\nhyödyttömiä, sillä Gars ei ole niin tyhmä, että saapuisi ilman\nkirottuja \"pöllö\"-sotureitaan. -- Gudin, -- hän sanoi nuorelle\nfougèresläiselle, -- riennä sanomaan kapteeni Lebrunille, että\nhän Florignyssa varsin hyvin tulee toimeen ilman minua pitääkseen\nroistoja lämpiminä, ja palaa niin nopeasti kuin koivet kestävät.\nTunnethan polut. Odotan sinua lähteäkseni metsästämään markiisia\nja kostamaan Vivetièressä tehtyjä murhia. -- Hitto vieköön, kuinka\ntuo poika kipaisee tiehensä! -- hän virkkoi, nähdessään Gudinin\njuoksujalassa lähtevän matkaan ja katoavan kuin taian kautta. --\nOlisipa Gérard pitänyt tuosta pojasta!\n\nPalatessaan Gudin näki Hulot'n pienen joukon kasvaneen muutamista\nkaupungin eri vahdistoista otetuista sotilaista. Päällikkö käski\nnuoren fougèresläisen valita tusinan parhaita tähän sodankäyntitapaan\nharjaantuneita miehiä ja niiden kanssa poistua Pyhän Léonardin\nportista ja sitte kulkea pitkin Couësnonlaakson puolella olevaa Pyhän\nSulpicen vuoren kuvetta, missä sijaitsi Galope-Chopinen mökki. Sitten\nhän itse asettui muun joukkonsa etunenään ja poistui kaupungista\nPyhän Sulpicen portista noustakseen vuoren huipulle, missä hän\nlaskelmansa mukaan oli kohtaava Beau-Pied'n miehet, joita aikoi\nkäyttää vahtiketjuna vartioimaan kallioita aina Nid-auc-Crocsiin asti.\n\nCorentin, varmana siitä, että oli laskenut chouanipäällikön\nkohtalon hänen leppymättömimpien vihollistensa käsiin, riensi\njoutuin kävelypaikalle, saadakseen yleiskatsauksen Hulot'n\nhyökkäysliikkeistä. Ennen pitkää hän näki Gudinin pienen joukon\ntulevan näkyviin Nançon-laaksossa ja seuraavan Couësnonlaakson\npuoleisia kallioita, kun sillävälin Hulot, edeten Fougères'n linnan\nkylkeä pitkin kiipesi ylös niitä vaarallisia polkuja, jotka johtavat\nPyhän Sulpicen vuoren huipulle.\n\nTäten nämä molemmat pikku joukot marssivat eteenpäin kahtena\nyhdensuuntaisena jonona. Kaikki puut ja pensaat, joita monikuvioinen\nkuura koristi, loivat seutuun vaalean heijastuksen, josta tarkoin\nerosivat kahden harmaan juovan tavoin nuo kaksi liikkeellä olevaa\nsotilasparvea. Saavuttuaan ylös vuorelle Hulot eroitti joukostaan\nkaikki ne soturit, joilla oli yllä univormu, ja Corentin näki\nniiden taitavan päällikkönsä järjestäminä muodostuvan kierteleviksi\nvahdeiksi, jotka liikkuivat sopivan matkan päässä toisistaan siten,\nettä ensimäinen niistä oli vallan lähellä Gudiniä ja viimeinen\nHulot'ta, niin ettei ainoakaan pensas ollut turvattu noiden\nkolmen liikkuvan rivin pistimiltä, jotka aikoivat toimeenpanna\najometsästyksen vangitakseen Garsin vuorilla tai tasangolla.\n\n-- Hän on viekas, tuo vanha kettu! -- huudahti Corentin, kun hänen\nnäkyvistään olivat kadonneet viimeiset piikkiherne-pensastoissa\nvälkkyneet pistimenkärjet. -- Nyt on Gars satimessa. Jos Marie olisi\ntoimittanut meidän käsiimme tuon kirotun markiisin, olisi meidät\nmolemmat, hänet ja minut, yhdistänyt kaikkein vahvin side, nimittäin\nkonnankuje... Mutta yhtä kaikki, hän tulee sittenkin omakseni!...\n\nNuo luutnantti Gudinin johtamat kaksitoista nuorta Fougères'n soturia\nsaapuivat pian sille Sulpicevuoren rinteelle, joka pienien kumpujen\nmuotoisena laskeutuu Gibarryn laaksoon. Gudin itse poikkesi tieltä ja\nhypähti nopeasti ensimäisen tielle sattuvan kinsteri-pellon veräjän\nyli, kuuden soturinsa seuraamana; jäljellä olevat kuusi kulkivat\nhänen käskynsä mukaan oikealla olevalle pellolle, jotta tien molemmat\npuolet tutkittaisiin. Gudin riensi keskellä kinstereitä kasvavan\nomenapuun juurelle.\n\nNäiden kuuden chouanin-vastustajan askeleiden kahistessa, joita\nGudin johti tämän kinsteri-metsän läpi hyvin hiljaa, etteivät\nolisi liikuttaneet kuuraisia pensaita, piiloittautui seitsemän tai\nkahdeksan miestä, joita johti Beau-Pied, kastanjapuiden taakse,\njotka kohosivat peltoa ympäröivän pensasvallin huipulla. Huolimatta\nmaaseutua valaisevasta kirkkaasta hohteesta ja harjaantuneesta\nnäöstään, eivät fougèresläiset ensin huomanneet oman kaupunkinsa\nmiehiä, jotka olivat linnoittuneet puiden suojaan.\n\n-- Vaiti! siinä he ovat, -- sanoi Beau-Pied, joka ensin nosti\npäätään. -- Nuo roistot ovat ehtineet edellemme, mutta koska he ovat\npyssynpiippujemme ylettyvissä, älkäämme päästäkö heitä hengissä,\nhiisi vieköön! Emme muuten kelpaisi edes paavin sotamiehiksi!\n\nLopulta olivat kuitenkin Gudinin tarkat silmät eroittaneet hänen\npieneen joukkoonsa suunnattuja pyssynpiippuja. Samassa, kuin katkeran\nkohtalon ivasta, kajahutti kahdeksan karkeata ääntä: \"Ken siellä?\"\nja heti paukahti kahdeksan pyssynlaukausta. Luodit vinkuivat Gudinin\nmiesten ympärillä. Yksi heistä haavoittui käsivarteen, ja toinen\nkaatui. Nuo viisi vahingoittumattomiksi jäänyttä miestä vastasivat\nyhteislaukauksella huutaen: \"Ystäviä!\" Sitten he riensivät luultuja\nvihollisiaan vastaan, yllättääkseen heidät, ennenkuin he ehtivät\nuudelleen panostaa aseensa.\n\n-- Emme osanneet selvästi ilmaista keitä olimme! -- huudahti nuori\naliluutnantti tuntiessaan prikaatinsa univormut ja vanhat hatut.\n-- Olemme menetelleet kuin oikeat bretagnelaiset ainakin: olemme\ntaistelleet, sen sijaan että olisimme antaneet toisillemme selityksiä.\n\nNuo kahdeksan soturia tyrmistyivät, tuntiessaan Gudinin.\n\n-- No jumalauta, herra upseeri, kuka hiidessä ei luulisi teitä\nrosvoiksi, kun teillä on yllä nuo vuohennahat! -- huusi Beau-Pied\nsurullisena.\n\n-- Tämä oli onneton sattuma, ja me olemme kaikki siihen syyttömät,\nkun te ette olleet saaneet tietoa meikäläisten liikkeellelähdöstä.\nMutta kuinka pitkälle olettekaan jo päässeet? -- kysyi Gudin.\n\n-- Ajamme takaa kourallista chouaneja, jotka huvikseen aikovat hakata\nmeidät raajarikoiksi. Me juoksentelemme ympäri kuin myrkkyä syöneet\nrotat. Mutta hypättyämme näiden pensasaitojen ja veräjien yli,\njotka ukkonen poroksi polttakoon, olivat kinttumme väsähtäneet ja\nlevähdimme hiukan. Luulen, että rosvot paraikaa ovat lähellä tuota\nmökkiä, josta näette nousevan savua.\n\n-- Hyvä! -- huusi Gudin. -- Vetäytykää te, -- hän sanoi kahdeksalle\nsoturille ja Beau-Pied'lle, Pyhän Sulpicen kallioille, kulkekaa\nsinne vainion poikki ja tukekaa siellä päällikön sinne järjestämää\nvahtiketjua. Teidän ei sovi jäädä meidän pariimme, kun teillä\non univormut yllä. Tahdommepa, piru vieköön, tehdä lopun noista\nkoirista, Gars on siellä heidän mukanaan. Toverit tulevat selittämään\nteille asian tarkemmin kuin minä. Poiketkaa oikealle, älkääkä\ntervehtikö laukauksin kuutta vuohennahkoihin puettua meikäläistä,\njotka mahdollisesti tulevat vastaanne. Te tunnette meidän\nvalepukuiset chouanimme kaulahuiveista, jotka ovat sidotut ilman\nsolmua.\n\nGudin jätti molemmat haavoittuneet soturinsa omenapuun juurelle\nja läksi astumaan Galope-Chopinen mökkiä kohti, jonka Beau-Pied\noli hänelle osoittanut ja jonka katolta nouseva savu oli hänen\ntienviittanaan. Näin tuo nuori upseeri sattuman kautta, joka\nusein esiintyi tässä sodassa, mutta joka olisi voinut käydä vielä\ntuhoisammaksi, oli päässyt chouanien jäljille.\n\nSamaan aikaan Hulot'n johtama pieni joukko oli omalla tahollaan\nsaapunut kohtaan, joka vastasi sitä paikkaa, mihin Gudin tahollaan\noli edennyt. Vanha soturi, kulkien parvensa etunenässä, hiipi\nhiljaa pensasaitoja pitkin, osoittaen nuoren miehen intoa, ja\nhyppäsi jotenkin helposti veräjäpölkkyjen yli, tähystellen\nvaaleine silmineen kaikkia ylänköjä ja metsästäjän tavoin tarkaten\npienintäkin risahdusta. Kolmannella pellolla, jolle astui, hän\nhuomasi noin kolmikymmenvuotiaan vaimon kuokkimassa maata ja\nkumartuneena ahkerasti ahertamassa. Lähellä häntä noin seitsenvuotias\npoikanen, jolla oli veitsi kädessä, ravisti pois kuuraa muutamista\npiikkiherne-pensaista, jotka hän katkoi ja asetti kasoihin.\n\nSiitä jyminästä, joka syntyi, kun Hulot raskaasti syöksyi alas\ntoiselle puolen pölkkyveräjää, pikku poika ja hänen äitinsä\nnostivat päätänsä. Helposti ymmärrettävästä syystä Hulot luuli\ntätä vaimoa vanhaksi eukoksi. Ennen aikaansa ilmaantuneet rypyt\nuursivat bretagnettaren otsaa ja kaulaa. Hänen pukunsa oli hyvin\neriskummainen, sen kun muodosti vanha kulunut vuohennahka, ja ellei\nhänellä olisi ollut yllään likaisesta ja keltaisesta liinakankaasta\ntehty hame, joka ilmaisi hänen sukupuoltaan, Hulot ei olisi varmasti\ntiennyt, oliko hänellä edessään mies vai nainen, sillä tuon vaimon\npitkät ja tummat hiustöyhdöt olivat punaisen villamyssyn peittämät.\nRyysyistä, jotka puutteellisesti verhosivat pikkupoikaa, pilkoitti\npaljas iho esiin.\n\n-- Hoi, eukko, -- sanoi Hulot puoliääneen tälle naiselle, lähestyen\nhäntä, -- missä on Gars?\n\nSamassa Hulot'n seurassa olevat kaksikymmentä soturia hypähtivät\npellon aitauksen yli.\n\n-- Jos tahdotte tavata Garsin, täytyy teidän palata sinne, mistä\ntulitte, -- vastasi vaimo, luotuaan epäluuloisen katseen tuohon\nsotilasjoukkoon.\n\n-- Kysynkö minä sinulta kenties tietä Fougères'n Gars-etukaupunkiin,\nsinä vanha harakka? -- virkkoi Hulot raa'asti. -- Kautta Pyhän Annan,\noletko nähnyt Garsin kulkevan tästä ohi?\n\n-- En ymmärrä, mitä sanotte, -- vastasi vaimo, kumartuen jatkamaan\ntyötään.\n\n-- Kirottu naikkonen, tahdotko siis, että siniset, jotka ajavat meitä\ntakaa, tuhoavat meidät kaikki tyyni? -- huusi Hulot.\n\nTämän kuultuaan vaimo kohotti päätään ja loi uuden epäluuloisen\nkatseen sotureihin, vastaten:\n\n-- Kuinka siniset voivat olla kintereillänne? Näin juuri heitä\nseitsemän tai kahdeksan kulkevan tästä ja palaavan Fougères'en tietä\npitkin tuolla notkossa.\n\n-- Onpa tuo eukko totisesti sennäköinen, kuin tahtoisi purra meitä\nnenällään! -- Katsohan, vanha varis!\n\nJa sormellaan päällikkö näytti noin viidenkymmenen askeleen päässä\ntakempana olevaa kolmea tai neljää vahtisoturia, joiden hatut,\nunivormut ja pyssyt olivat helposti tunnettavissa.\n\n-- Tahdotko syöstä turmioon ne soturit, jotka Marche-à-Terre on\nlähettänyt auttamaan Garsia, jonka fougèresläiset tahtovat vangita?\n-- virkkoi Hulot vihaisena.\n\n-- Anteeksi, -- vastasi nainen; -- mutta tähän maailman aikaan\nihmisiä petetään niin helposti. Mistä pitäjästä te olettekaan\nkotoisin? -- hän kysyi.\n\n-- Saint-Géorges'sta, -- huusi pari kolme fougèresläistä\nAla-Bretagnen murteella, -- ja olemme nälkään kuolemaisillamme.\n\n-- No hyvä, -- jatkoi nainen, -- näettekö savun tuolla? Se on minun\ntaloni. Jos kuljette oikeanpuolista vuoripolkua, saavutte sinne\nylätietä. Ehkäpä kohtaatte mieheni matkalla. Galope-Chopine on\nvahdissa, jotta voi varoittaa Garsia, sillä tietäkää, että hän tänään\ntulee meille, -- hän lisäsi ylpeänä.\n\n-- Kiitos, vaimo hyvä, -- sanoi Hulot. -- Eteenpäin miehet, saakeli\nsoikoon, -- hän huusi kääntyen soturiensa puoleen. -- Nyt hän on\nkäsissämme!\n\nNyt joukkue seurasi juoksujalkaa päällikköänsä, joka poikkesi\nosoitetulle polulle. Kuullessaan tuon chouaniksi luullun soturin\nkaikkea muuta kuin kristillisen kirouksen, Galope-Chopinen vaimo\nkalpeni. Hän katseli nuorten fougèresläisten säärystimiä ja\nvuohennahkoja, istuutui maahan, otti lapsensa syliin ja sanoi:\n\n-- Armahtakoot meitä Pyhä Anna ja autuas Pyhä Labre! En usko, että\nnuo ovat meidän väkeämme. Heidän kenkänsä ovat vailla nauloja...\nJuokse alitietä varoittamaan isääsi, hänen henkensä on vaarassa!\n-- hän sanoi pikkupojalle, joka katosi kuin kauris kinsteri- ja\npiikkiherne-pensastoon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNeiti de Verneuil ei ollut kohdannut tiellään kumpaankaan puolueeseen\nkuuluvia sotureita, ei sinisiä, eikä chouaneja, jotka ajoivat\ntoisiaan Galope-Chopinen majan ympärillä olevissa pelto-sokkeloissa.\nKun hän näki sinervän savupatsaan nousevan tuon surkean asunnon\npuoleksi rappeutuneesta kattotorvesta, sykki hänen sydämensä niin\nrajusti, että sen tykytykset tuntuivat äkkiä toisiaan seuraavina\nkaikuvina iskuina nousevan kurkkuun. Hän pysähtyi, nojasi kädellään\npuunoksaan ja katseli tuota savua, joka oli tienviittana yhtä hyvin\nnuoren päällikön ystäville kuin vihollisille. Hän ei vielä koskaan\nollut tuntenut näin rajua mielenliikutusta.\n\n\"Oi, rakastan häntä liiaksi\", -- hän ajatteli kokien sielussaan\nepätoivonsekaista tunnetta. -- \"Tänään ehkä en enää voi hillitä\nitseäni...\"\n\nÄkkiä hän sitten riensi majalle ja astui pihaan, jonka loka kylmästä\noli jähmettynyt kovaksi. Iso koira syöksyi taas haukkuen häntä kohti;\nmutta Galope-Chopinen lausuttua yhden ainoan sanan, se liehutti\nhäntäänsä ja vaikeni.\n\nAstuessaan majaan neiti de Verneuil loi ympärilleen katseen, jolta\nei mitään jäänyt huomaamatta. Markiisi ei ollut siellä. Marie\nhengitti vapaammin. Ilokseen hän huomasi, että chouani oli pannut\nparastaan hiukan siistitäkseen likaista ja ainoaa asuinhuonettaan.\nGalope-Chopine tarttui pyssyynsä, tervehti ääneti vierastaan ja\npoistui mökistä koiransa seurassa. Marie seurasi häntä kynnykselle\nasti ja näki hänen poistuvan majan oikealla puolella alkavaa polkua\npitkin, jonka sulki melkein lahonnut veräjäpölkky. Sen toisella\npuolen Marie saattoi nähdä useita peltoja, joiden veräjät näyttivät\nrivinä toisiaan seuraavilta ovilta, sillä puiden ja pensasaitojen\nollessa lehdettöminä saattoi nähdä kaikki maiseman pienimmätkin\nepätasaisuudet.\n\nKun Galope-Chopinen leveälierinen hattu oli kokonaan kadonnut, neiti\nde Verneuil kääntyi vasemmalle katselemaan Fougères'n kirkkoa; mutta\nvaja peitti sen kokonaan hänen katseiltaan. Sitten hän loi katseensa\nCouësnonin laaksoon, joka näytti avaralta musliinipeitteeltä,\njonka häikäisevä valkeus vaikutti sen, että lumipilvien peittämä\nharmahtava taivas näytti vielä kolkommalta. Oli sellainen päivä, jona\nluonto tuntuu mykältä ja jolloin jokainen melu tuntuu hälvenevän\nyläilmoihin. Ja vaikka siniset ja heidän chouaneiksi pukeutuneet\nmiehensä kolmena jonona etenivät, muodostaen kolmion, jota\npienensivät lähestyessään mökkiä, oli hiljaisuus niin täydellinen,\nettä neiti de Verneuil siitä tunsi mielensä liikutetuksi,\najatellessaan lisäksi tätä tilannetta, joka hänen henkisen tuskansa\nohella aiheutti ruumiillistakin pahoinvointia.\n\nOnnettomuutta liiteli ilmassa.\n\nViimein hän siinä kohdassa, missä puiden muodostama tausta päätti\nveräjä-jonon, näki nuoren miehen, joka notkeana kuin orava hyppäili\naitauksien yli, juosten eteenpäin hämmästyttävän nopeasti.\n\n\"Se on hän!\" ajatteli Marie.\n\nGars oli yksinkertaisessa chouani-puvussa, pyssy hihnan varassa\nvuohennahan yllä selässä, ja elleivät hänen liikkeensä olisi olleet\nniin miellyttävän notkeat, olisi häntä ollut vaikea tuntea. Marie\nsyöksyi nopeasti takaisin majaan, seuraten vaistomaista sisäistä\nääntä, joka oli yhtä vähän selitettävissä kuin pelko. Mutta ennen\npitkää nuori chouani-johtaja oli parin askeleen päässä hänestä\nkamiinin edessä, missä kirkas ja räiskyvä tuli paloi. Kumpikin oli\nääneti, peläten katsoa toiseen ja liikahtaa. Sama toivo yhdisti\nheidän ajatuksensa, sama epäilys ne eroitti, se oli ahdistusta, se\noli hekkumaa.\n\n-- Herra markiisi, -- sanoi vihdoin neiti de Verneuil\nääni liikutuksesta värähdellen, -- ainoastaan huoli teidän\nturvallisuudestanne on saattanut minut tänne.\n\n-- Minun turvallisuuteniko? -- hän kysyi katkerana.\n\n-- Niin, -- hän vastasi. -- Niin kauan kuin minä oleskelen\nFougères'ssa, on henkenne vaarassa, ja rakastan teitä liiaksi,\nvoidakseni siirtää lähtöäni tätä iltaa kauemmaksi; älkää siis enää\nhakeko minua sieltä.\n\n-- Matkustatte pois, armaani!... Siinä tapauksessa minä teitä seuraan.\n\n-- Tekö seuraisitte minua? Mitä ajattelettekaan?... Entä siniset?\n\n-- Mitä yhteistä, rakas Marie, on sinisillä ja meidän rakkaudellamme?\n\n-- Minusta tuntuu vaikealta, että te jäisitte Ranskaan, minun\nluokseni, ja vielä vaikeammalta, että lähtisitte pois Ranskasta minun\nkanssani.\n\n-- Onko mitään mahdotonta sille, joka todella rakastaa?\n\n-- Niin, luulenpa, että kaikki on mahdollista... Onhan minullakin\nollut rohkeutta luopua teistä, teidän hyväksenne.\n\n-- Kuinka! te olette suostunut tulemaan kauhean olennon omaksi, jota\nette rakastanut, ettekä tahdo tehdä onnelliseksi miestä, joka teitä\njumaloi, jonka elämän te täyttäisitte ja joka vannoo aina kuuluvansa\nyksistään teille? Kuule minua, Marie, rakastatko todella minua?\n\n-- Rakastan, -- hän vastasi.\n\n-- Tule siis omakseni.\n\n-- Oletteko unhoittanut, että olen taas omaksunut langenneen naisen\nosan, ja että juuri teidän tulee olla se mies, joka joutuu valtaani?\nTahtoessani paeta, tapahtuu se senvuoksi, etten tahdo nähdä lankeavan\nteidän päänne yli sen ylenkatseen, joka saattaisi tulla minun\nosakseni. Jos minulla ei olisi tätä pelkoa, kenties...\n\n-- Mutta jos minä en pelkää mitään?\n\n-- Kuka sen minulle takaa? Olen epäluuloinen. Kuka ei olisi sitä\nminun asemassani?... Jos herättämämme rakkaus ei ole kestävää\nlaatua, tulee sen ainakin olla täydellinen ja saattaa meidät ilolla\nkestämään maailman vääryyttä. Mitä te olette tehnyt minua varten?...\nTahdotte omistaa minut. Luuletteko senkautta kohonneenne paljoa\nkorkeammalle niitä, jotka ovat nähneet minut tähän saakka? Oletteko\nte hetken huvin tähden pannut alttiiksi chouanejanne, huolehtimatta\nheistä enempää kuin mitä minä olin huolissani sinisistä, jotka\ntuhottiin silloin, kun minä olin menettänyt kaiken? Ja mitähän, jos\nminä vaatisin teitä luopumaan kaikista tuumistanne, toiveistanne,\nkuninkaastanne, joka minussa herättää kateutta ja joka kenties on\nivaava teitä, jos hänen tähtensä joudutte perikatoon, kun minä\nsitävastoin voisin kuolla teidän edestänne pyhää kunnioitusta\ntuntien? Sanalla sanoen, jos vaatisin, että te nöyrtyisitte\ntottelemaan ensimäistä konsulia, voidaksenne seurata minua\nParisiin?... jos vaatisin, että matkustaisimme Amerikkaan, elääksemme\nsiellä kaukana siitä maailmasta, joka on täynnä turhamaisuutta, jotta\ntietäisin, rakastatteko minua todella itseni tähden, samoin kuin\nminä tänä hetkenä teitä rakastan? Sanoakseni lopuksi kaiken suoraan,\njos minä vaatisin, että te, sen sijaan että minä kohoisin teidän\nylevyyteenne, vajoaisitte alas minun viheliäisyyteeni, niin mitä\ntekisitte?\n\n-- Vaikene, Marie, äläkä panettele, itseäsi lapsiparka; olenpa\noivaltanut ajatuksesi! Joskin ensi haluni muuttui intohimoksi, on\nintohimoni nyt muuttunut rakkaudeksi. Sinä sieluni sielu, tiedän,\nettä olet yhtä jalo kuin nimesi, yhtä suuri kuin kaunis; ja minä\nitse olen kyllin jalo ja tunnen itseni kyllin suureksi, hankkiakseni\nsinulle ihmisten silmissä kunnioitusta. Johtuneeko tämä siitä,\nettä aavistan sinussa piilevän tavatonta ja häviämätöntä hekkumaa?\nJohtuuko se siitä, että luulen sinun sielussasi kohtaavani sellaisia\narvokkaita ominaisuuksia, jotka saavat meidät aina rakastamaan\nsamaa naista? En tunne tuota syytä, mutta tiedän, että rakkauteni\non rajaton, ja minusta tuntuu siltä, kuin en enää voisi elää ilman\nsinua. Niin, inhoaisin elämääni täydellisesti, ellet sinä olisi\nluonani.\n\n-- Kuinka, teidän luonanne?\n\n-- Oi, Marie, et siis tahdo ymmärtää Alphonseasi?\n\n-- Oh, luuletteko minua suuresti imartelevanne tarjoamalla minulle\nnimenne, kätenne? -- hän sanoi ilmeisen ylenkatseellisesti, mutta\nkatsoen terävästi markiisiin, yllättääkseen hänen vähimmätkin\najatuksensa. -- Ja tiedättekö, tulisitteko rakastamaan minua puolen\nvuoden kuluttua ja mikä sitten kohtaloni tulisi olemaan?... Ei, ei,\nrakastajatar on ainoa nainen, joka saattaa olla varma miehen häntä\nkohtaan osoittamista tunteista; sillä velvollisuus, lait, ihmiset,\nlasten etu, eivät niitä takaa, ja jos niiden valta on pysyväinen,\nnainen saa niistä sellaisen riemun ja onnen, jotka saattavat\nvastaanottamaan kaikkein raskaimmatkin surut. Tulla vaimoksenne ja\njonakin päivänä joutua rasittavaksi taakaksenne! -- -- Ei, ennenkuin\nantaudun tällaisen pelon mahdollisuuden alaiseksi, pidän tuhat\nkertaa parempana lyhytaikaista, mutta oikeata rakkautta, vaikkapa\nse päättyisikin kuolemaan tai kurjuuteen. Saattaisipa minusta tosin\ntulla hyveisenpi äiti, uskollisempi aviovaimo kuin kuka muu tahansa;\nmutta jotta mies voisi ylläpitää sellaisia tunteita naisen sydämessä,\nei hän saa naida häntä intohimon sokeassa puuskauksessa. Enhän muuten\nitsekään tiedä, miellyttäisittekö minua vielä huomenna. Ei, en tahdo\nolla syypää onnettomuuteenne, lähden Bretagnesta, -- hän sanoi,\nhuomatessaan epäröimistä hänen katseessaan, -- palaan Parisiin,\nettekä te tule sinne jälkeeni.\n\n-- No hyvä, jos ylihuomenna aamulla näet savua tuolla Sulpice-vuoren\nkallioilla, olen samana iltana luonasi, rakastajana, puolisona, minä\nvaan tahdot. Uhmailen silloin kaikkea!\n\n-- Mutta, Alphonse, sinä siis rakastat minua syvästi, -- sanoi Marie\nollen onnen hurmauksissa, -- kun näin aiot panna alttiiksi elämäsi,\nennenkuin olet omistanut sen minulle?\n\nMarkiisi ei vastannut, vaan katsoi Mariehen, joka loi maahan\nkatseensa; mutta hän näki lemmittynsä kasvoihin kuvastuvan\nsamanlaisen ihastuksen kuin hän itse tunsi sielussaan, ja hän levitti\nkäsivartensa. Marie tunsi jonkunmoisen mielettömän voiman valtaavan\nitsensä, ja hän vaipui hiljaa markiisin povelle, päättäen antautua\nhänelle, hankkiakseen itselleen tämän hairahduksen kautta ylimmän\nonnentunteen, pannen alttiiksi koko tulevaisuutensa, joka olisi\nollut taatumpi, jos hän voitokkaana olisi eronnut tästä viimeisestä\nkoetuksesta. Mutta tuskin oli hänen päänsä kallistunut rakastajansa\nolalle, kun ulkoa kuului rasahdus. Hän irtaantui markiisin sylistä,\naivan kuin olisi kavahtanut ylös unesta, ja syöksyi ulos majasta.\nSilloin hän sai hiukan kylmäverisyyttä ja saattoi punnita tilannetta.\n\n\"Hän olisi tyytynyt minuun, mutta olisi kenties jälestäpäin\nylenkatsonut minua\", hän ajatteli. \"Mutta jos sellaista tapahtuisi,\nsurmaisin hänet. -- Mutta eipä vielä\", hän ajatteli, huomatessaan\nBeau-Piedin, jolle antoi merkin, minkä soturi varsin hyvin ymmärsi.\n\nTuo kelpo poika kääntyi äkkiä poispäin, näyttäen siltä, kuin ei olisi\nmitään huomannut. Viipymättä neiti de Verneuil palasi sisälle majaan,\nkäskien nuorta päällikköä olemaan sanaakaan hiiskumatta. Tämän hän\nteki ymmärrettäväksi painamalla oikean käden etusormea huulilleen.\n\n-- He ovat täällä, -- hän sanoi kauhistuneena ja ääni kumeana.\n\n-- Kutka?\n\n-- Siniset.\n\n-- Mutta enpä tahdo kuolla ilman...\n\n-- Niin, ota...\n\nMarkiisi tarttui nuoreen naiseen, joka oli kauhusta jähmettynyt ja\njoka ei tehnyt vastarintaa, ja painoi hänen huulilleen kauhua ja\nriemua uhkuvan suudelman, se kun saattoi olla yhtä hyvin viimeinen\nkuin ensimäinenkin.\n\nSitten he yhdessä menivät majan ovelle, katsellen ulos siten, että\nnäkivät kaiken kenenkään heitä näkemättä. Markiisi huomasi Gudinin\nkahdentoista miehen etunenässä vartioimassa Couësnon-laaksoon\njohtavaa rinnettä. Nyt hän kääntyi veräjä-jonoa kohti; paksua\nlahonnutta veräjäpölkkyä vartioi seitsemän sotamiestä. Hän nousi\nomenaviini-tynnyrille ja lävisti paanukaton, täten syntyneestä\naukosta hypätäkseen ylös kummulle. Mutta äkkiä hän veti takaisin\npäänsä aukosta. Hulot seisoi miehineen kummun huipulla ja katkaisi\nhäneltä Fougères'en johtavan tien. Silloin hän katsoi lemmittyynsä,\njoka päästi epätoivon huudon. Hän oli kuullut kolmen taloa ympäröivän\nsoturijoukon askelten töminän.\n\n-- Mene edellä ulos, -- sanoi markiisi, -- sinä suojelet minua.\n\nKuultuaan nämä hänestä ylevät sanat, Marie asettui ylen onnellisena\noviaukon eteen, sillävälin kuin markiisi panosti pyssyään.\nMittailtuaan katseillaan etäisyyttä majan kynnykseltä veräjäpölkkyyn,\nGars hyökkäsi seitsemän sinisen eteen, ampui heihin ja raivasi\nitselleen näin tien heidän pienen rintamansa läpi. Nuo kolme joukkoa\nhyökkäsivät silloin veräjäpölkyn luo, jonka yli chouani-johtaja oli\nhypännyt, ja näkivät hänen uskomattoman nopeasti juoksevan pellon\npoikki.\n\n-- Ampukaa, ampukaa, hiidessä! Oletteko te muka ranskalaisia!\nAmpukaa, konnat! -- huusi Hulot jylisevällä äänellä.\n\nSinä hetkenä, jona hän kummun huipulta huusi nämä komentosanat,\nhänen ja Gudinin sotamiehet ampuivat yhteislaukauksen, joka onneksi\noli huonosti tähdätty. Markiisi oli jo saapunut ensimäisen pellon\nperällä olevalle veräjälle. Mutta juuri kun hän siirtyi toiselle\npellolle, oli Gudin vähällä saavuttaa hänet. Tämä nuori aliupseeri\noli näet hurjana syöksynyt häntä takaa-ajamaan. Kuullessaan tämän\nhirvittävän vastustajansa juoksevan ainoastaan muutaman sylen päässä\ntakanaan, Gars vielä kiihdytti vauhtiaan. Gudin ja markiisi saapuivat\nmelkein samaan aikaan veräjälle. Mutta Montauran viskasi pyssynsä\nniin taitavasti Gudinin päätä kohti, että siihen syntyi vamma, ja\ntakaa-ajajan vauhti hidastui.\n\nOn mahdotonta kuvata Marien tuskaa ja sitä mielenkiintoa, jolla\nHulot ja hänen joukkonsa seurasivat tätä kohtausta. Kaikki matkivat\nvaistomaisesti molempien juoksijain liikkeitä. Gars ja Gudin\nsaapuivat samana hetkenä pienen kuuraisen metsän rinteeseen. Mutta\nsiinä aliupseeri äkkiä peräytyi ja väistyi omenapuun taakse.\nParikymmentä chouania, jotka eivät olleet ampuneet, he kun pelkäsivät\nosaavansa johtajaansa, tuli näkyviin ja lennätti omenapuuhun\nluotisateen.\n\nKoko Hulot'n pieni joukko riensi juoksujalassa pelastamaan Gudinia,\njoka, ollen vailla aseita, palasi, pujahtaen omenapuun juurelta\ntoiselle, valiten aina pakenemiseen sen hetken, jona chouanit\npanostivat pyssynsä. Pian oli hänen vaaransa ohi. Chouaneiksi\npukeutuneet yhdessä sinisten kanssa, Hulot etunenässä, saapuivat jo\nnuoren upseerin avuksi siihen paikkaan, missä markiisi oli heittänyt\npyssynsä. Samassa Gudin huomasi vastustajansa, joka vallan uupuneena\nistui erään puun juurella pienessä metsikössä. Hän jätti nyt\ntoverinsa vaihtamaan laukauksia pellon sivuaitauksen turvissa olevien\nchouanien kanssa ja kääntyi uudelleen markiisia kohti villipedon\nnopeudella.\n\nHuomattuaan nämä liikkeet kuninkaan jääkärit päästivät hirvittäviä\nhuutoja varoittaakseen johtajaansa. Sitten he koettivat pitää\npuoliaan sinisille, ammuttuaan heitä vastaan laukauksia taidokkaasti\nkuin salametsästäjät ainakin. Mutta siniset kiipesivät rohkeasti\npensasaidan yli, jota chouanit käyttivät vallinaan, ja toimeenpanivat\nsen takana verisen koston. Chouanit vetäytyivät silloin sille tielle,\njoka kulki taistelutanterena käytetyn pellon sivua pitkin, ja ottivat\nsenjälkeen haltuunsa sen kummun, jonka Hulot varomattomasti kyllä oli\nhylännyt. Ennenkuin siniset olivat ehtineet tointua, olivat chouanit\njo piiloittautuneet noiden kallioiden komeroihin ja halkeamiin,\njoiden turvissa ollen vaaratta saattoivat ampua Hulot'n miehiä, jos\nnämä yrittäisivät ahdistaa heitä siellä.\n\nSillä aikaa kuin Hulot muutamien soturien seurassa hitaasti kulki\nmetsikköön etsimään Gudiniä, fougèresläiset jäivät taistelupaikalle\nriisumaan vaatteet ja aseet kaatuneilta ja antamaan vielä\nhenkitoreissaan oleville kuoliniskun. Tässä hirvittävässä sodassa\nei kumpikaan puolue ottanut vankeja. Kun markiisi oli pelastunut,\noivalsivat sekä chouanit että siniset molemminpuolisten asemien\nvahvuuden ja taistelun tehottomuuden, niin että kumpikin ajatteli\nainoastaan paluumatkaa.\n\n-- Jos vielä menetän tuonkin nuoren miehen, -- huudahti Hulot luoden\ntarkkaavan katseen metsään, -- en enää valitse itselleni ystävää!\n\n-- Kas, kas, -- sanoi eräs nuorista fougèresläisistä, joka ryösti\nkuolleilta heidän vaatteitaan ja tavaroitaan, -- tuossa lintu, jolla\non keltaiset höyhenet.\n\nJa hän näytti tovereilleen kukkaroa, joka oli täynnä kultarahoja, ja\njonka oli löytänyt mustiin puetun lihavan vainajan taskusta.\n\n-- Mutta mitä hänellä on tuossa? -- sanoi toinen, vetäessään esiin\nrukouskirjan saman vainajan päällystakin taskusta. -- Se on pyhä\nmies, pappi! -- hän huudahti, viskaten rukouskirjan maahan.\n\n-- Tuo hylky saattaa meidät vararikkoon! -- sanoi kolmas, joka ei\nlöytänyt muuta kuin kaksi kuuden frangin arvoista écu'ta sen chouanin\ntaskusta, jota tarkasteli.\n\n-- Niinpä kyllä, mutta hänellä on mainiot kengät,\n\n-- sanoi eräs soturi, joka aikoi ruveta riisumaan niitä, anastaakseen\nne.\n\n-- Sinä saat ne, jos ne lankeavat sinun arvallesi, -- huomautti\nhänelle eräs fougèresläisistä, temmaten ne vainajan jalasta ja\nheittäen ne koottujen esineiden kasaan.\n\nNeljäs soturi kokosi rahat, jakaakseen tämän saaliin, kaikkien\nsoturien tultua koolle. Palatessaan nuoren upseerin kanssa, jonka\nviime yritys saavuttaa Gars oli ollut yhtä vaarallinen kuin turha,\nHulot tapasi parikymmentä sotamiestä ja kolmekymmentä chouaneiksi\npukeutunutta fougèresläistä yhdentoista kaatuneen vihollisen ääressä,\njoiden ruumiit oli heitetty pensasaidan juurelle kaivettuun kuoppaan.\n\n-- Soturit, -- huudahti Hulot ankarana, -- kiellän teitä jakamasta\nnoita ryysyjä. Riviin, ja niin joutuin kuin käpälänne suinkin\nkerkiävät!\n\n-- Herra päällikkö, -- sanoi eräs sotamies, näyttäen Hulot'lle\nkenkiään, joiden kärjistä hänen paljaat varpaansa pistivät esiin, --\nrahasta en välitä, mutta nuo kengät, -- näin hän lisäsi, osoittaen\nkiväärinperällään raudoitettuja kenkiä, -- nuo kengät sopisivat\nminulle kuin hansikas käteen.\n\n-- Huolitko jalkaasi englantilaisia kenkiä! -- huomautti Hulot.\n\n-- Kuinka? -- sanoi kunnioittaen eräs fougèresläinen, -- sodan alusta\nasti olemme aina jakaneet saaliin.\n\n-- En kielläkään teitä fougèresläisiä noudattamasta tapojanne, --\nvirkkoi Hulot äreästi, keskeyttäen fougèresläisen puheen.\n\n-- Kas, Gudin, tuossa kukkaro, jossa on sievonen määrä\nkultakolikolta. Sinä olet nähnyt paljon vaivaa, päällikkösi ei\nsuinkaan estä sinua ottamasta niitä, -- sanoi upseerille eräs hänen\nvanhoista tovereistaan.\n\nHulot katsoi Gudiniä syrjästä ja näki hänen kalpenevan.\n\n-- Se on setäni kukkaro! -- huudahti nuori mies. Vaikka hän olikin\nkovin väsynyt ponnistuksistaan, hän astui muutaman askeleen\nlähemmäksi ruumiskasaa, ja ensimäinen ruumis, jonka eroitti, oli\njuuri hänen setänsä. Mutta tuskin oli hän nähnyt hänen sinijuovaiset\npunoittavat kasvonsa, jäykät kädet ja luodin synnyttämän haavan, kun\npäästi kumean huudon ja virkkoi:\n\n-- Lähtekäämme täältä, herra päällikkö! Sinisten joukko lähti\nliikkeelle. Hulot tuki käsivarrellaan nuorta ystäväänsä.\n\n-- Hitto vieköön! Älä huoli mokomasta, -- sanoi hänelle vanha soturi.\n\n-- Mutta hän on kuollut! -- vastasi Gudin. -- Kuollut! Hän oli ainoa\nsukulaiseni, ja huolimatta kirouksistaan hän minua rakasti. Jos\nkuningas olisi palannut, olisivat kaikki vaatineet päätäni, mutta hän\nolisi piiloittanut minut pappiskaapunsa alle.\n\n-- Onpa hän tyhmä, tuo poika! -- sanoivat kansalliskaartilaiset,\njotka olivat jääneet saalista jakamaan. -- Tuo pappi oli rikas, ja\nkun hän näin äkkiä kuoli, ei hän ehtinyt kirjoittaa jälkisäädöstään,\njossa olisi tehnyt veljenpoikansa perinnöttömäksi.\n\nKun saaliinjako oli loppuun suoritettu, chouaneiksi pukeutuneet\nsaavuttivat pienen sinisten pataljoonan ja marssivat matkan päässä\nsen takana.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHirvittävä levottomuus hiipi yön tullen Galope-Chopinen mökkiin,\njossa elämä siihen asti oli ollut niin viattoman huoletonta.\n\nBarbette ja hänen pikku poikansa, kumpikin kantaen selässään taakkaa,\n-- poika raskasta piikkihernekimppua ja äiti heiniä karjaa varten,\n-- palasivat kotia siihen aikaan, jolloin perhe tavallisesti söi\nillallista. Astuessaan sisään majaan, äiti ja poika turhaan hakivat\nGalope-Chopinea; eikä tuo kurja tupa koskaan ollut näyttänyt heistä\nniin isolta, se kun nyt oli niin tyhjä. Pesä, josta tuli oli\nsammunut, pimeys, hiljaisuus, kaikki ennusti heille onnettomuutta.\n\nKun oli tullut aivan pimeä, Barbette sytytti kirkkaan takkavalkean\nja kaksi _oribus'ia_. Tämä oli niiden pihkakynttilöiden nimi, joita\nkäytettiin rannikolta Loiren yläjuoksulle saakka, ja joita vieläkin\nkäytetään tällä puolen Amboisea, Vendômen tasangoilla. Barbette\ntoimitti nämä askareet hitaasti kuin se henkilö ainakin, joka on\nsyvän tunteen valtaama. Hän kuunteli pienintäkin risahdusta. Mutta\nusein tuulen ulvonta häntä petti, hän riensi kurjan mökkinsä ovelle\nja palasi sieltä surullisena. Hän pesi puhtaaksi kaksi haarikkaa,\ntäytti omenaviinillä ja asetti isolle pöydälle. Moneen kertaan hän\nkatsoi poikaansa, joka valvoi tattarikakkujen paahtumista, mutta\nei voinut sanoa hänelle sanaakaan. Hetkiseksi pikku pojan katseet\npysähtyivät kahteen naulaan, joiden varassa hänen isänsä lakki\ntavallisesti riippui, ja Barbette vapisi nähdessään, samoinkuin\npoikanen, tuon paikan yhä tyhjäksi.\n\nHiljaisuutta ei häirinnyt muu kuin lehmien ammunta ja\nomenaviini-pisarat, jotka aina yhtä pitkien hetkien kuluttua\ntippuivat tynnyrin tapista. Nais-parka huokasi syvään valmistaessaan\nkolmessa ruskeassa polttosavipadassa eräänlaista keittoa maidosta,\npieniksi palasiksi leikellystä leivästä ja paistetuista kastanjoista.\n\n-- Ne tappelivat Béraudièren pellolla, -- huomautti poikanen.\n\n-- Meneppä sinne katsomaan, -- sanoi äiti.\n\nPoika juoksi sinne, näki kuutamossa ruumiskasan, mutta ei siinä\nhuomannut isäänsä ja palasi kotia vallan iloisena viheltäen: hän\noli löytänyt muutaman viiden frangin rahan, jotka voittajat olivat\ntallanneet lokaan ja unhoittaneet siihen. Äiti istui jakkaralla\nkiukaan ääressä kehräten hamppua. Poika pudisti kielteisesti päätään\nBarbettelle, joka ei rohjennut odottaa mitään hauskaa. Kun Pyhän\nLéonardin tornikello oli lyönyt kymmenen, pikku poika pani maata,\nsoperreltuaan rukouksen pyhälle Annalle.\n\nPäivän koittaessa Barbette, joka ei ollut silmäänsä ummistanut,\npäästi ilohuudon, kuullessaan kaukaa isojen rautanaulapohjaisten\nkenkien kopinan, jonka hyvin tunsi, ja ennen pitkää Galope-Chopinen\nnyreät kasvot tulivat näkyviin.\n\n-- Kiitos Pyhän Labren, jolle olen luvannut kauniin vahakynttilän,\nGars on pelastunut. Älä unhoita, että nyt olemme pyhimykselle velkaa\nkolme kynttilää.\n\nSitten Galope-Chopine tarttui haarikkaan ja joi sen hengittämättä\nyhtenä siemauksena. Kun vaimonsa oli tarjonnut hänelle keiton, oli\nauttanut pyssyn hänen olaltaan ja kun hän oli istuutunut rahille, hän\nsanoi, siirtyen lähemmäksi tulta:\n\n-- Kuinka siniset ja chouaneiksi puetut tiesivät tulla tänne?\nTapeltiinhan Florignyssa. Kuka paholainen onkaan voinut sanoa heille,\nettä Gars oli meillä? Sillä ainoastaan hän, hänen kaunis naisensa ja\nme sen tiedämme.\n\nVaimo kävi kuolonkalpeaksi.\n\n-- Chouaneiksi puetut vakuuttivat minulle, että olivat\nSaint-Georges'n garseja, -- hän vastasi väristen, -- ja minä sanoin\nheille, missä Gars oli.\n\nNyt vaaleni Galope-Chopine vuorostaan ja jätti liemikuppinsa pöydän\nlaidalle.\n\n-- Lähetin poikamme varoittamaan sinua, -- jatkoi Barbette\nkauhistuneena, -- mutta hän ei sinua tavannut.\n\nChouani nousi ja löi vaimoaan niin rajusti, että hän puolipyörtyneenä\nkaatui vuoteelle.\n\n-- Kirottu nainen, olet syössyt minut kuoleman kitaan! -- hän sanoi.\n\nMutta pelästyneenä hän otti vaimonsa syliinsä.\n\n-- Barbette! -- hän huusi, -- Barbette!... Pyhä Neitsyt, löinpä liian\nlujaan!\n\n-- Luuletko, -- kysyi Barbette avaten silmänsä, -- että\nMarche-à-Terre saa sen tietää?\n\n-- Gars sanoi, -- vastasi chouani, -- ottavansa selvän siitä, mistä\npetos johtui.\n\n-- Sanoiko hän sen Marche-à-Terrelle?\n\n-- Pille-Miche ja Marche-à-Terre olivat Florignyssa. Barbette\nhengitti vapaammin.\n\n-- Jos he koskevat ainoaankaan hiuskarvaan päässäsi, -- hän sanoi, --\nniin täytänpä heidän lasinsa etikalla.\n\n-- Oh, eipä minun enää ole nälkä! -- huudahti Galope-Chopine\nsurullisena.\n\nHänen vaimonsa lykkäsi hänen eteensä toisen täyden haarikan, mutta\nhän ei sitä katsonutkaan.\n\nKaksi suurta kyyneltä vieri silloin Barbetten poskille, kastellen\nhänen kuihtuneiden kasvojensa ryppyjä.\n\n-- Kuulehan, eukko, huomisaamuna täytyy koota risukasa\nSulpice-vuorelle vastapäätä Pyhän Léonardin kirkkoa ja sytyttää se\npalamaan. Tämä on merkki Garsin ja Saint-Georges'in vanhan papin\nvälillä, joka tulee toimittamaan hänelle jumalanpalvelusta.\n\n-- Meneekö Gars siis Fougères'en?\n\n-- Menee, kauniin neitinsä luo. Täytyypä minun tänään sentähden\njuosta senkin seitsemässä paikassa! Luulen, että hän nai tuon neidin\nja ryöstää hänet, sillä hän on käskenyt minun vuokrata hevosia ja\npitää ne valmiina Saint-Malon tiellä.\n\nTämän sanottuaan Galope-Chopine, joka oli väsyksissä, pani maata\nmuutamiksi tunniksi. Noustuaan hän taas läksi liikkeelle. Seuraavana\naamuna hän palasi kotia, huolellisesti toimitettuaan ne asiat,\njotka Gars oli hänelle uskonut. Kuultuaan, ettei Marche-à-Terreä ja\nPille-Micheä ollut näkynyt, hän rauhoitti vaimoaan, joka melkein\nlevollisena läksi Pyhän Sulpicen vuorille, minne edellisenä iltana\noli koonnut Pyhän Léonardin kirkkoa vastapäätä olevalle kalliolle\nmuutamia kuuran peittämiä risukimppuja. Hän talutti kädestä\npoikastaan, joka vanhassa puukengässä kuljetti hehkuvia hiiliä.\nTuskin olivat Galope-Chopinen poika ja vaimo kadonneet vajan katon\ntaakse, kun hän kuuli kahden miehen hyppäävän lähimmän veräjäpölkyn\nyli, ja vähän ajan kuluttua hän näki kahden jykevämuotoisen himmeän\nhaamun sukeltavan esiin jotenkin sakeasta sumusta.\n\n-- Se on Pille-Miche ja Marche-à-Terre! -- hän sanoi itsekseen ja\nluhistui kauhusta kokoon.\n\nMolempien chouanien synkät kasvot näyttäytyivät pienellä pihalla, ja\nne muistuttivat melkoisesti leveälieristen hattujensa varjostamina\nniitä ihmispäitä, joita eräänlaiset taiteilijat ovat piirtäneet\nmaisemakuviinsa.\n\n-- Päivää, Galope-Chopine, -- sanoi Marche-à-Terre totisena.\n\n-- Päivää, herra Marche-à-Terre, -- vastasi nöyrästi Barbetten mies.\n-- Tahdotteko käydä mökkiin ja tyhjentää muutaman haarikan? Minulla\non tässä kylmiä tattarikakkuja ja vastakirnuttua voita.\n\n-- Eipähän tuo taitaisi pahaa tehdä, serkku, -- sanoi Pille-Miche.\n\nMolemmat chouanit astuivat tupaan. Tämä alku ei ollenkaan ollut\nomiaan saattamaan Galope-Chopinea levottomaksi. Hän meni joutuin ison\ntynnyrin luo ja täytti omenaviinillä kolme haarikkaa. Sillä aikaa\nMarche-à-Terre ja Pille-Miche istuen kiiltäviksi kuluneilla penkeillä\nmolemmin puolin pitkää pöytää leikkasivat tattarikakuista viipaleita,\njoille levittivät rasvaista kellervää voita, mihin veitsen painosta\nmuodostui pieniä maitokuplia. Galope-Chopine asetti kolme kuohuvalla\nomenaviinillä täytettyä haarikkaa pöydälle vieraittensa eteen, ja nuo\nkolme chouania alkoivat syödä. Mutta ajoittain isäntä loi katseen\nMarche-à-Terreen, ylen auliina sammuttamaan hänen janoaan.\n\n-- Anna minulle nuuskarasiasi, -- sanoi Marche-à-Terre Pille-Michelle.\n\nJa ravistettuaan siitä moneen kertaan nuuskaa pivoonsa,\nbretagnelainen veti sitä sieramiinsa juhlallisesti kuin mies ainakin,\njoka ryhtyy johonkin tärkeään ja vakavaan tehtävään.\n\n-- Onpa täällä kylmä, -- sanoi Pille-Miche, nousten sulkemaan oven\nyläluukkua.\n\nSumun himmentämä päivänvalo tunki tupaan ainoastaan pienestä\nikkunasta ja valaisi vaan heikosti pöytää ja molempia penkkejä. Mutta\ntakkavalkia levitti siihen punervaa hohdetta.\n\nGalope-Chopine täytti haarikat toistamiseen ja asetti ne vieraittensa\neteen; mutta he eivät enää tahtoneet juoda, heittivät pois\nleveälieriset hattunsa ja kävivät äkkiä juhlallisen näköisiksi.\nHeidän eleensä ja katse, jonka he samalla loivat toisiinsa, sai\nGalope-Chopinen kauhusta värisemään, ja hän luuli näkevänsä verta\nheidän punaisten villamyssyjensä alla.\n\n-- Tuoppa tänne iso teurastusveitsesi, -- sanoi Marche-à-Terre.\n\n-- Mutta, herra Marche-à-Terre, mitä te sillä teette?\n\n-- Älä puhu joutavia, serkku, tiedäthän sen hyvin, -- sanoi\nPille-Miche, sulkien nuuskarasiansa, jonka Marche-à-Terre oli antanut\nhänelle takaisin, -- olet tuomittu.\n\nMolemmat chouanit nousivat yhtaikaa tarttuen karbiini-pyssyihinsä.\n\n-- Herra Marche-à-Terre, enhän minä ole sanonut mitään Garsista...\n\n-- Sanon sinulle: nouda teurastusveitsesi, -- vastasi chouani.\n\nOnneton Galope-Chopine läksi liikkeelle ja kolhaisi ohimennessään\npoikansa jykevää vuodetta, ja kolme viiden frangin rahaa vieri siitä\nlattialle; Pille-Miche otti ne ylös.\n\n-- Kas, kas! siniset ovat antaneet sinulle vallan uusia\nhopeakolikoita! -- huudahti Marche-à-Terre.\n\n-- Niin totta kuin tuossa näette edessänne Pyhän Labren, en\nole sanonut mitään, -- vakuutti Galope-Chopine. Barbette luuli\nchouaneiksi pukeutuneita fougèresläisiä Pyhän Georges'n garseiksi,\nsiinä kaikki.\n\n-- Miksi puhut asioista vaimollesi? -- kysyi raa'asti Marche-à-Terre.\n\n-- Muuten, serkku, emme kysy sinulta syitä, vaan teurastusveistäsi.\nOlet tuomittu.\n\nSaatuaan merkin toveriltaan Pille-Miche yhdessä hänen kanssaan\nkävi käsiksi uhriin. Huomatessaan itsensä molempien chouanien\nkouristamaksi, Galope-Chopine lamautui täydelleen, vaipui polvilleen\nja kohotti epätoivoisena kätensä pyöveleitään kohti.\n\n-- Hyvät ystäväni, rakas serkku, mihin joutuukaan pieni poikani?\n\n-- Minä pidän hänestä huolen, -- sanoi Marche-à-Terre.\n\n-- Rakkaat toverini, -- jatkoi Galope-Chopine, joka oli käynyt\nkalpeaksi, -- enhän minä ole valmis kuolemaan. Tahdotteko, että\nlähden täältä ilman rippiä ja synninpäästöä? Teillä on oikeus riistää\nminulta henki, mutta ei syöstä minua iankaikkiseen kadotukseen.\n\n-- Se on totta, -- sanoi Marche-à-Terre, katsoen Pille-Micheen.\n\nMolemmat chouanit joutuivat hetkeksi hyvin hämilleen, eivätkä voineet\nratkaista tätä pulmallista omantunnon asiaa. Galope-Chopine kuunteli\nvähintäkin tuulen synnyttämää melua, kuin olisi hänellä vielä ollut\nhiukan toivoa. Omenaviini-pisara, joka säännöllisesti muutaman\nhetken kuluttua tippui tynnyristä, kiinnitti hänen huomionsa, ja\nvaistomaisesti hän loi tynnyriin katseen, syvästi huoaten.\n\nÄkkiä Pille-Miche tarttui poloista käsivarteen, veti hänet nurkkaan\nja sanoi:\n\n-- Tunnusta minulle kaikki syntisi, minä toistan ne oikean Kirkon\npapille, ja hän on myöntävä synninpäästön. Ja jos täytyy suorittaa\njoku katumuksenteko, niin teen minä sen sinun asemestasi.\n\nGalope-Chopine aikaansai vähäisen lykkäyksen perinpohjaisella\nripittäymistavallaan; mutta huolimatta hänen syntiensä\nmonilukuisuudesta ja monimutkaisuudesta, hän viimein saapui\nrukousnauhansa päähän.\n\n-- Oi! -- hän lausui päättäessään, -- kaikesta huolimatta, serkkuni,\nkoska puhun sinulle kuin rippi-isälle ainakin, vakuutan sinulle\nJumalan pyhän nimen kautta, etten saata soimata itseäni muusta kuin\nettä silloin tällöin olen liiaksi ajatellut omaa etuani, ja kautta\nPyhän Labren, joka riippuu tuolla kiukaan yläpuolella, vannon, etten\nole mitään sanonut Garsista. Ei, hyvät ystävät, minä en ole mikään\npetturi.\n\n-- Hyvä, hyvä, serkku, nouse ylös; tästä kaikesta saat aikanansa\nsopia hyvän Jumalan kanssa.\n\n-- Mutta antakaa minun ainakin sanoa hyvästi Barbe...\n\n-- Riittää, -- sanoi Marche-à-Terre; -- jos tahdot, ettei sinua\nkohdella ankarammin, kuin mikä on välttämätöntä, niin käyttäydy kuin\naimo bretagnelainen ja päätä päiväsi kuin mies ainakin.\n\nMolemmat chouanit, tarttuen uudelleen Galope-Chopineen, panivat\nhänet pitkäkseen penkille, missä hän ei enää näyttänyt muita\nvastustuksen merkkejä kuin suonenvedontapaisia liikkeitä, joilla\neläin vaistomaisesti puolustautuu teurastettaessa. Lopulta hän\npäästi muutamia kumeita korina-ääniä, jotka lakkasivat heti kuin\nraskas teurastuspiilu oli iskenyt. Hänen päänsä erkani ruumiista\nyhdestä ainoasta iskusta. Marche-à-Terre tarttui vainajan päähän\nhiustupsusta, poistui mökistä, ja löysi etsittyään hetken aikaa oven\nyläpuolella olevasta vuolemattomasta hirrestä ison naulan, jonka\nympärille hän kietoi kouraansa kokoamansa hiustöyhdön, jättäen sen\nvaraan riippumaan verisen pään, jonka silmiä ei edes sulkenut.\n\nMolemmat chouanit pesivät, pitämättä kiirettä, kätensä isossa\nvesimaljassa, painoivat hatut päähänsä, ottivat karbiini-pyssynsä\nja hyppäsivät veräjäpölkyn yli viheltäen laulua _Kapteenista_.\nPille-Miche kaiutti sitten käheällä äänellään pellon perällä näitä\ntuon yksinkertaisen kansanlaulun säkeistöjä, jotka sattumalta\nmuistuivat hänen mieleensä, ja joiden sävelmän tuuli kuljetti\nedelleen:\n\n    Ensi kaupunkiin kun tuli,\n    lempijänsä sydän suli,\n    silkkihin hän hänet puki;\n\n    toiseen kaupunkiin kun tuli,\n    lempijänsä sydän suli,\n    kultahan hänet puki;\n\n    tyttö armas, kaunokainen,\n    poikain syömet voitti vainen\n    koko rykmentissä siinä.\n\nTämä nuotti hälveni mikäli molemmat chouanit poistuivat. Mutta tällä\nseudulla vallitsi niin syvä hiljaisuus, että useat sävelet saapuivat\nBarbetten korvaan, hänen palatessaan mökilleen pikku poikansa kanssa,\njota talutti kädestä. Maalaisvaimo ei koskaan välinpitämättömänä\nkuuntele tätä laulua, joka on niin yleisesti tunnettu ja suosittu\nLänsi-Ranskassa. Vallan vaistomaisesti alkoikin Barbette laulaa tuon\nkansanlaulun ensi säkeistöjä:\n\n    Lähtekäämme, kaunokainen,\n    sotaan, oma armahainen,\n    pakosalle mailta näiltä.\n\n    Suur' ol' kapteenilla mure.\n    \"Sitä ällös pahoin sure;\n    tytärtäni et voi saada.\n\n    Vaikka kosit häntä maalla,\n    merellä myös raivokkaalla,\n    hänt' et saa sä petoksetta.\"\n\n    Tyttärensä luokseen haastoi,\n    isä, vaatteet hältä raastoi,\n    syöksi sitten meren syliin.\n\n    Kapteeni ol' järkevämpi,\n    pelastamaan ketterämpi,\n    tytön laivaan nosti nopsa.\n\n    \"Lähtekäämme, kaunokainen,\n    sotaan, oma armahainen,\n    pakosalle mailta näiltä.\"\n\n    Ensi kaupunkiin kun tuli, j.n.e.\n\nSinä hetkenä, jona Barbette alkoi laulaa sitä säkeistöä, jolla\nPille-Miche oli laulunsa alottanut, hän oli saapunut pihalle. Hänen\nkielensä jähmettyi, hän jäi kuin kivettyneenä seisomaan. Sitten raju,\nmutta kumea huuto pääsi ilmoille hänen ammottavasta suustaan.\n\n-- Mikä sinun on, äiti rakas? -- kysyi lapsi.\n\n-- Mene yksin, -- huusi Barbette käheästi, vetäen pois kätensä ja\ntyöntäen tavattoman rajusti luotaan poikasensa. -- Sinulla ei enää\nole isää eikä äitiä!\n\nLapsi hieroi itkien olkaansa ja näki äkkiä naulaan ripustetun pään.\nHän vaikeni, mutta hänen kasvoissaan oli tuollainen vääntynyt ilme,\njoka syntyy kyyneliä vuodatettaessa. Hän avasi silmät suuriksi,\nkatsoi pitkään isänsä päätä, kasvoissa typerä ilme, joka ei\nkuvastanut mitään mielenliikutusta. Lopulta hänen tylsät kasvonsa\nilmaisivat hillitöntä uteliaisuutta.\n\nÄkkiä Barbette jälleen tarttui lapsen käteen, puristi sitä rajusti ja\nveti hänet nopeasti sisälle tupaan. Kun Pille-Miche ja Marche-à-Terre\npenkillä löivät Galope-Chopinelta pään poikki, oli toinen hänen\njalkineistaan pudonnut hänen kaulansa kohdalle lattialle ja oli\ntäyttynyt verellä. Tämä oli ensimäinen seikka, jonka hänen leskensä\nhuomasi.\n\n-- Vedä puukenkäsi jalasta, -- sanoi äiti pojalleen, -- ja pistä\njalkasi tuohon verellä täytettyyn kenkään. Kas noin. Muista aina, --\nhän huudahti kolkolla äänellä, -- isäsi jalkinetta, äläkä koskaan\nvedä jalkaasi kenkää, muistamatta tätä, joka oli täynnä chouanien\nvuodattamaa verta, ja tapa chouaneja!\n\nHän ravisti samalla päätään niin hurjasti, että hänen mustat\nhiuksensa valuivat kaulaan, luoden hänen kasvoihinsa synkän sävyn.\n\n-- Haastan Pyhän Labren todistajaksi siitä, että omistan sinut\nsinisten asialle, -- hän jatkoi. -- Sinun tulee ruveta sotilaaksi,\nkostaaksesi isäsi. Tapa, tapa chouanit, ja tee kuin minä. He ovat\nottaneet minun mieheni pään, minä annan sinisille Garsin pään.\n\nYhdellä loikkauksella hän hypähti vuoteelle, otti piilopaikasta\nesille pienen rahakukkaron, tarttui jälleen ihmettelevän poikansa\nkäteen, veti hänet mukaansa, edes antamatta hänelle aikaa vetää\npuukenkäänsä jalkaan, ja molemmat alkoivat nopeasti astua Fougères'ta\nkohti, kummankaan kääntymättä taaksepäin katsomaan hylkäämäänsä\nmökkiä. Heidän saavuttuaan Pyhän Sulpicen vuoren huipulle, Barbette\nkohenteli risukasaan sytytettyä tulta, ja pikku poika latoi yhdessä\näidin kanssa siihen kuuran peittämiä vihreitä kinsterioksia,\ntehdäkseen savun sakeammaksi. -- Tuo tulee kestämään kauemmin kuin\nisäsi, kuin minä ja kuin Gars! -- sanoi Barbette hurjan näköisenä\nosoittaen tulta pojalleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSinä hetkenä, jona Galope-Chopinen leski ja hänen poikansa, jonka\ntoinen jalka oli verellä tahrattu, synkkää kostonhimoa kuvastavin\nkatsein ja uteliaina tarkastivat tupruilevaa savua, neiti de Verneuil\ntähysteli tätä kalliota ja koetti, vaikka turhaan, siinä eroittaa\nmarkiisin ilmoittamaa merkkitulta. Vähitellen sakenemistaan saennut\nsumu verhosi koko seudun harsoon, jonka harmaat poimut peittivät\nkaupungin lähimmätkin maisemat.\n\nHiljaisen ahdistuksen valtaamana parisitar vuoroin katseli kallioita,\nlinnaa, rakennuksia, jotka tässä sumumeressä näyttivät tummemmilta\nutujuovilta. Hänen ikkunansa edessä kasvavat puut erosivat tuosta\nsinervästä taustasta kuin nuo tähtikorallit, jotka tyynellä ilmalla\nhohtavat esiin merestä. Aurinko heijasti taivaalle tummenneen hopean\nvärin ja valoi himmeätä punaa puiden alastomille oksille, joissa\nvielä jokunen lakastunut lehti värjötti. Mutta liian suloiset tunteet\ntäyttivät Marien sielun, jotta tämä näky olisi herättänyt hänessä\npahoja aavistuksia, jotka olisivat olleet ristiriitaiset hänen jo\nedeltäpäin kokemalleen uhkuvalle onnentunteelle.\n\nKahtena viime päivänä olivat hänen mielipiteensä melkoisesti\nmuuttuneet. Hänen intohimonsa rajuus ja hurjat purkaukset olivat\nvähitellen tasaantuneet sen lämmön vaikutuksesta, jonka todellinen\nrakkaus synnyttää. Se varmuus, että häntä rakastettiin, jota hän\noli etsinyt niin monen vaaran keskeltä, oli hänessä herättänyt\ntoivon palata sellaisiin yhteiskuntaoloihin, jotka antavat onnelle\nsen oikeutetun leiman, ja jotka hän oli hylännyt ainoastaan\nepätoivon pakoittamana. Hetkellinen rakkaus oli nyt hänen mielestään\nheikkoutta. Lisäksi hän äkkiä huomasi voivansa uudelleen kohota siitä\nyhteiskunnan syvänteestä, johon onnettomuus oli hänet upottanut,\nsellaiseen korkeaan asemaan, johon isänsä oli hänet vähäksi aikaa\nnostanut. Hänen turhamaisuutensa, joka oli tympeytynyt vuoroin\ntoivehikkaan ja hylätyn rakkauden aiheuttamasta julmasta epävarmuuden\ntilasta, virkosi jälleen ja loi hänen silmiensä eteen ylhäisen aseman\ntuottamat edut.\n\nEikö se ollutkin elämistä juuri hänelle ominaisessa ilmapiirissä,\njos hän, oikeastaan synnyltään markiisitar, joutui markiisi\nMontauranin vaimoksi? Tutustuttuaan seikkailunomaisen elämän\nlevottoman vaihteleviin puoliin hän saattoi paremmin kuin kukaan muu\nnainen panna arvoa niihin yleviin tunteisiin, jotka ovat perheen\nperustuksena. Lisäksi avioliitto, äitiys ja sen aiheuttamat huolet\neivät nyt hänestä näyttäneet taakalta, vaan pikemmin levolta. Nyt hän\noli ruvennut rakastamaan tuota hyveellistä ja rauhallista elämää,\njota kuluneena myrskyisenä aikana oli alkanut aavistaa, samoin kuin\nhyveeseen kyllästynyt nainen saattaa luoda himoitsevan katseen\nluvatonta intohimoa kohti. Hyve oli hänestä uusi, vielä koettelematon\nviehätys.\n\n\"Kenties\", ajatteli hän, poistuttuaan ikkunan luota, näkemättä\nmerkkitulta Pyhän Sulpicen kalliolla, \"olen ollut ylen kiemaileva\nmarkiisin edessä? Mutta olenhan siten myös saanut tietää, kuinka\nsuuresti hän minua rakastaa!...\"\n\n-- Francine, -- hän virkkoi, -- se ei enää ole mikään unelma, tänä\niltana tulee minusta markiisitar de Montauran! Mitä olenkaan tehnyt,\nansaitakseni näin täydellistä onnea! Oh, rakastan, ja rakkaus yksin\nvoi palkita rakkautta. Mutta Jumala epäilemättä tahtoo minua siitä\npalkita, että olen säilyttänyt sydämeni huolimatta niin suuresta\nkestetystä kurjuudesta, ja hän tahtoo täten saada minut unhoittamaan\nkärsimykseni: sillä sinä sen tiedät, lemmikkini, että olen paljon\nkärsinyt!\n\n-- Tänäkö iltana markiisitar de Montauran, te, Marie? Oi, ennenkuin\nse on tapahtunut, luulen minä puolestani uneksivani. Kuka siis on\nhänelle sanonut kaikki teidän avunne?\n\n-- Mutta, lapsi kulta, hänellä ei ole ainoastaan kauniit silmät,\nhänellä on myös sielu. Jospa sinä olisit nähnyt hänet vaarassa,\nniinkuin minä hänet näin! Oh, hän varmaankin osaa rakastaa, hän on\nniin rohkea!\n\n-- Jos häntä niin suuresti rakastatte, kuinka sallitte hänen tulla\nFougères'en?\n\n-- Eihän meillä ollut aikaa sanoa toisillemme sanaakaan, kun meidät\nyllätettiin! Mutta onhan se muuten rakkauden todiste, ja niitä\nei koskaan ole tarpeeksi... Mutta nyt, tällä välin, sinun tulee\njärjestää hiukseni.\n\nMutta moneen kertaan Marie hermostunein liikkein sekoitti\npois kampauksen, kun hänen kiemailuhalustaan johtuneeseen\nhuolellisuuteensa sekaantui myrskyäviä ajatuksia. Kähertäessään\njonkun kutrin yksityisiä hiuksia, tai silittäessään palmikoitaan,\nhänessä heräsi vielä mielessä kytevä epäluulo siitä, eikö markiisi\nsentään häntä pettänyt, mutta samalla hän ajatteli, että sellainen\nkonnamainen petos olisi tutkimaton, kun markiisi tulemalla häntä\ntapaamaan Fougères'en huiman rohkeana panisi itsensä alttiiksi\nvälittömälle kostolle. Peilistä Marie veitikkamaisesti tutki\nkasvoissaan sivulta luodun katseen hymyn, otsarypyn, vihan, rakkauden\ntai ylenkatseen ilmeen vaikutusta, täten tavoitellen naisviekkautta\ntutkiakseen markiisin sydäntä sen salaisinta tykintää myöten.\n\n-- Olet oikeassa, Francine, -- hän sanoi; -- tahtoisinpa, samoin kuin\nsinä, että tämä avioliitto jo olisi solmittu. Tämä päivä on viimeinen\nutuisen sekavista päivistäni, se kätkee kuoloni tai meidän onnemme...\nTuo sumu on ihan tuskaannuttava, -- hän lisäsi, uudelleen katsahtaen\nyhä vielä usvien peittämiin Pyhän Sulpicen huippuihin.\n\nItse hän alkoi poimuihin järjestää silkki- ja musliiniverhoja,\njotka koristivat ikkunaa, ja hän teki sen tahallisesti niin, että\nhuoneeseen lankesi sisälle hekkumallinen puolihämärä.\n\n-- Francine, -- hän sanoi, -- korjaa pois nuo joutavat lelut, jotka\najelevat pelkkänä romuna kamiinin laidalla, ja jätä siihen ainoastaan\nkello ja molemmat posliinimaljat, joihin itse aion järjestää\nCorentinin minulle tuomat talvikukat... Vie pois tästä huoneesta\nkaikki tuolit, tänne ei saa jäädä muuta kuin leposohva ja nojatuoli.\nTehtyäsi tämän tulee sinun pölyttää matto, jotta sen värit näkyisivät\nselvemmin. Sitten asetat kynttilöitä seinien kynttiläjalkoihin ja\nkamiinille.\n\nMarie katseli kauan tarkkaavasti vanhaa kudottua tapettia,\njoka oli pingoitettu tämän huoneen seinälle. Synnynnäisen maun\nohjaamana hän osasi järjestää huoneen esineet niin, että ne olivat\nsopusoinnussa tuon vanhanaikaisen tapetin loistavien värien kanssa\ntai muodostivat niille luontevan vastakohdan. Samaa näkökohtaa hän\nnoudatti järjestäessään kukkia, jotka asetti huonetta koristaviin\nkiemuranmuotoisiin maljakkoihin. Leposohva siirrettiin lähelle\nkamiinia. Molemmin puolin vuodetta, joka oli vastapäätä kamiinia\nolevalla seinämällä, hän asetti kahdelle pienelle kullatulle pöydälle\nisoja posliinimaljakoita täynnä lehviä ja kukkia, jotka levittivät\nmitä ihanimpia tuoksuja.\n\nHän vavahti moneen kertaan järjestäessään vihreästä kiinalaisesta\nsilkistä tehdyn vuodekatoksen poimuja ja tutkiessaan siitä\nriippumaan panemiensa kukkakoristeisten vuodeuudinten laskoksia.\nTällaisissa valmistuksissa piilee aina kuvaamaton salainen onni ja ne\naiheuttavat niin viehkeän hermostumisen, että nainen usein keskellä\nnäitä hekkumallisia hommia unhoittaa kaikki epäilynsä, samoin kuin\nneiti de Verneuil silloin unhoitti oman epäilynsä. Eiköhän sisälly\njonkunlainen uskonnollinen tunne siihen monipuoliseen vaivannäköön\nja huoleen, johon antaudutaan rakastetun olennon vuoksi, joka ei\nole läsnä niitä näkemässä, korvaamassa, mutta joka myöhemmin on\npalkitseva ne tuolla arvoa antavalla hymyllä, jonka nuo viehättävät\nja aina oikein ymmärretyt valmistukset saavat osakseen. Naiset\nantautuvat sellaisina hetkinä ikäänkuin edeltäkäsin lemmennautinnon\nvaltoihin, eikä ainoakaan malta olla, yhtä vähän kuin neiti de\nVerneuil, ajattelematta: \"Tänä iltana tulen olemaan ylen onnellinen!\"\n\nViattominkin heistä kätkee silloin tämän suloisen toivon silkin tai\nmusliinin pienimpäänkin poimuun, ja näin hänen vähitellen ympärilleen\nlevittämänsä sopusointuisuus luo kaikkeen henkäyksen, joka uhkuu\nrakkautta. Keskellä tätä hekkumallista riemunodotusta kaikki oliot\nhänen mielessään muuttuvat eläviksi olennoiksi ja hänen onnensa\ntodistajiksi; hän saattaa ne jo edeltäkäsin osallisiksi tulevasta\nonnestaan. Joka liikkeellä, joka ajatuksella hän rohkenee etukäteen\nriistää jotain tulevaisuudelta. Pian hän ei enää malta odottaa, ei\ntoivoa, hän syyttää hiljaisuutta, ja vähinkin rasahdus on hänen\nmielestään enne. Lopulta epäilys kouristaa hänen sydäntään, hän\nhehkuu, on levoton, ja häntä raatelee ajatus, joka kirvelee melkein\nkuin ruumiillinen tuska; se on vuoroin voitonriemua ja kidutusta,\njota hän ei kestäisi, ellei toivoisi tulevaa mielihyvää.\n\nJo kaksikymmentä kertaa neiti de Verneuil oli nostanut ikkunaverhoja,\ntoivoen näkevänsä savupatsaan nousevan kallioiden huipulta. Mutta\nsumu näytti hetki hetkeltä käyvän yhä sakeammaksi ja harmaammaksi,\nmitä hän mielikuvituksessaan lopulta piti pahana enteenä. Viimein\nhän kärsimättömänä päästi verhon vaipumaan, päättäen olla sitä enää\nnostamatta. Nyrpeänä hän katseli tätä huonetta, johon oli luonut\nsielun ja erikoissävyn, ajatteli, oliko kaikki tämä turhaa, ja näin\njohtuivat hänen mieleensä muut valmistukset.\n\nHän veti Francinen mukaansa lähellä olevaan pukuhuoneeseen,\njohon päivänvalo tunki ympyräikkunasta. Tämä ikkuna oli sen\npimeän nurkkauksen puolella, missä kaupungin vallitukset yhtyivät\nkävelypuiston kallioihin.\n\n-- Lemmikkini, -- hän siellä sanoi Francinelle, -- siivoa ja järjestä\ntäällä, jotta kaikki olisi siistiä. Salin voit, jos tahdot, jättää\njärjestämättä, -- hän lisäsi säestäen näitä sanoja hymyilyllä, jonka\nnaiset säästävät uskotuilleen, ja johon piilevää hienon hienoa\nkiihoittavaisuutta miehet eivät koskaan voi täysin tajuta.\n\n-- Oi, kuinka te olette kaunis! -- huudahti pieni bretagnetar.\n\n-- Oh, olemme kaikki mielettömiä, onhan rakastajamme kuitenkin aina\nkaunein koristuksemme.\n\nFrancine jätti hänet siihen pehmeän velttona lepäämään sohvalle\nja vetäytyi hitaasti pois. Hän tiesi, että emäntänsä ei koskaan\ntoimittaisi Montaurania hänen vihollistensa käsiin, ei silloinkaan,\njos ei markiisi häntä rakastaisi.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Oletko varma siitä, mitä minulle kerroit, eukko? -- kysyi Hulot\nBarbettelta, Galope-Chopinen leskeltä, joka saapuessaan Fougères'en\noli päällikön tuntenut.\n\n-- Onhan teillä silmät päässä. Katsokaa siis Pyhän Sulpicen\nkallioita, herra, tuolla vastapäätä Pyhän Léonardin kirkkoa.\n\nCorentin kiinnitti katseensa Barbetten osoittamaan huippuun; ja\nkun sumu nyt alkoi haihtua, hän saattoi sangen selvästi nähdä sen\nvaaleanharmaan savupatsaan, josta Galope-Chopinen leski oli puhunut.\n\n-- Mutta milloin hän oikein tulee, eukko hyvä? Tänä iltana, vai vasta\nyöllä?\n\n-- Herra hyvä, -- vastasi Barbette, -- sitä en tiedä.\n\n-- Miksi petät puoluettasi? -- kysyi Hulot äkkiä, vietyään\nmaalaisnaisen muutaman askeleen päähän Corentinista.\n\n-- Voi, herra kenraali, katsokaahan poikani jalkaa. Hän on kastellut\nsen mieheni veressä, jonka chouanit ovat teurastaneet, jos\nsuvaitsette minun näin puhua, niin, teurastaneet rangaistakseen häntä\nniistä parista sanasta, jotka te houkuttelitte suustani toissapäivänä\nraataessani vainiolla. Ottakaa poikani, koska olette riistänyt\nhäneltä isän ja äidin, mutta tehkää hänestä kelpo sininen, jotta\nhän voisi tappaa oikein monta chouania! Tässä on kaksisataa écu'ta,\nsäästäkää ne hänelle. Jos hän niitä käyttää säästäväisesti, pääsee\nhän niillä pitkälle, koska hänen isänsä on kokonaista kaksitoista\nvuotta säästänyt ne kokoon.\n\nHulot katseli ihmetellen tätä kalpeaa ja ennen aikojaan vanhentunutta\ntalonpoikaisnaista, jonka silmissä ei välkkynyt kyyneltä.\n\n-- Entä sinä itse, miten tulet itse toimeen? Onhan parempi, että itse\nsäilytät näitä rahoja.\n\n-- Minä! -- hän vastasi, surullisena pudistaen päätään. -- Vaikka\npiiloittaisitte minut Mélusine-tornin syvimpään kellariin, -- ja hän\nosoitti kädellään yhtä linnan torneista -- niin tietäisivät chouanit\nkuitenkin tulla sinne minut tappamaan.\n\nHän syleili lastaan osoittaen synkkää surua, katsoi siihen, vuodatti\npari kyyneltä, katsoi häneen vielä kerran ja katosi.\n\n-- Päällikkö, -- sanoi Corentin, -- tämä on sellaisia tilaisuuksia,\njoissa kahden miehen harkinta tuottaa enemmän hyötyä kuin yhden\nainoan. Me tiedämme kaiken, emmekä tiedä mitään. Jos heti antaisimme\nsotilasten piirittää neiti de Verneuilin asunnon, yllyttäisimme hänet\nmeitä vastaan. Me emme kykene, sinä, minä, chouaneiksi pukeutuneet\nsoturisi ja kaksi pataljoonaasi, taistelemaan tuota naista vastaan,\njos hän ponnistaa kaikki voimansa pelastaakseen markiisinsa. Tämä\nherrasmies on hovilainen, ja siis viekas; hän on nuori ja rohkea.\nEmme ikinä voi saada häntä käsiimme hänen saapuessaan Fougères'en.\nEhkä hän muuten jo onkin täällä. Kotitarkastusten toimeenpano on\nmieletöntä. Se ei hyödytä ollenkaan, herättää huomiota ja saattaa\nasukkaat levottomiksi.\n\n-- Lähdenpä tästä, -- sanoi Hulot kärsimättömänä, -- antamaan\nPyhän Léonardin vahtisoturille käskyn ulotuttamaan kävelynsä kolme\naskelta kauemmaksi. Siten hän tulee vastapäätä neiti de Verneuilin\ntaloa. Sitäpaitsi sovin merkistä joka vahdin kanssa, jään itse\npäävahdistoon, ja heti kun minulle on ilmoitettu nuoren miehen tulo,\notan mukaani korpraalin ja neljä sotamiestä...\n\nCorentin keskeytti kiihtyneen soturin puheen:\n\n-- Entä jos tuo nuori mies ei olekaan markiisi, entä jos markiisi ei\ntulekaan kaupunkiin portista, jos hän jo onkin neiti de Verneuilin\nluona?... jos...\n\nCorentin loi päällikköön suurta ylemmyyttä uhkuvan katseen, jossa oli\njotain niin loukkaavaa, että vanha soturi huudahti:\n\n-- Perhana sentään! mene hiiteen, kirottu mies. Mitä tämä kaikki\nminua liikuttaa? Jos tuo koppakuoriainen kopsahtaa johonkin\nvahdistooni, niin tottakai minun täytyy se ampua; jos saan tietää,\nettä se on jossakin talossa, niin totta kai annan piirittää talon,\nvangita koppakuoriaisen ja ampua sen! Mutta piru vieköön, enpä aio\nvaivata päätäni ryvettääkseni univormuani...\n\n-- Päällikkö, kolmen ministerin käskykirje vaatii sinua tottelemaan\nneiti de Verneuiliä.\n\n-- Kansalainen, tulkoon neiti de Verneuil itse puhumaan minulle\nasiasta, niin sitten näen, mitä on tehtävä...\n\n-- No hyvä, kansalainen, -- huomautti Corentin ylpeänä, -- hän kyllä\ntulee ennen pitkää. Hän tulee itse sanomaan sinulle tunnin ja hetken,\nmilloin markiisi on saapuva. Kenties hän ei ole levollinen ennenkuin\non nähnyt sinun järjestävän vahtisoturit ja piirityttävän taloa!\n\n\"Itse paholainen on pukeutunut ihmishahmoon!\" ajatteli vanha\npuoliprikaatin päällikkö tuskastuneena nähdessään Corentinin\npitkin askelin nousevan Kuningattaren portaiden astuimia, jonka\nläheisyydessä tämä kohtaus oli tapahtunut ja sitten palaavan\nPyhän Léonardin portille. \"Tuo mies tulee jättämään käsiini\nkansalaisen Montauranin jalat ja kädet sidottuina\", ajatteli Hulot,\n\"ja minun osakseni tulee tuo ikävä tehtävä toimia sotaoikeuden\npuheenjohtajana\". -- Mutta yhtä kaikki, -- hän virkahti itsekseen,\nkohauttaen olkapäitään, -- onhan Gars tasavallan vihollinen, onhan\nhän surmannut ystävä-parkani Gérardin ja onhan sitten ainakin yksi\naatelinen poissa... Joutukoon siis minun puolestani hiiteen!\n\nHän pyörähti rivakasti koroillaan ja läksi marseljeesia viheltäen\ntarkastamaan kaikkia kaupungin vahdistoja.\n\nNeiti de Verneuil oli vaipunut tuollaiseen mietiskelyyn, jonka\nsalaisuus pysyy kätkettynä syvälle ikäänkuin sielun kuilun pohjaan,\nmutta jonka tuhannet ristiriitaiset tunteet usein ovat todistaneet\nuhreilleen, että voi kokea myrskyisää ja intohimoista elämää neljän\nseinän sisällä, edes nousematta leposohvalta. Saavuttuaan lähelle sen\nnäytelmän ratkaisua, jota oli tullut etsimään, tuo nainen palautti\nmieleensä vuoroin sen rakkauden ja vihan kohtaukset, jotka niin\nvoimakkaasti olivat vilkastuttaneet hänen elämäänsä näinä kymmenenä\npäivänä, mitkä olivat kuluneet hänen ensimäisestä kohtauksestaan\nmarkiisin kanssa.\n\nÄkkiä hän kuuli viereisestä huoneesta miehen askeleita ja säpsähti.\nOvi aukeni, hän kääntyi heti sinne päin ja huomasi Corentinin.\n\n-- Pikku veitikka, -- sanoi salapoliisin asiamies, -- yhä vieläkö\nteitä huvittaa vetää minua nenästä. Oi Marie, Marie, pelaatte hyvin\nvaarallista peliä, kun ette päästä minua osalliseksi tuumistanne\nettekä kysy neuvojani. Se, että markiisi on välttänyt kohtalonsa...\n\n-- Ei ole ollut teidän syynne, eikö niin? -- täydensi neiti de\nVerneuil katkeran ivallisesti. -- Hyvä herra, -- hän jatkoi vakavana,\n-- millä oikeudella te vielä olette tullut minun luokseni?\n\n-- Teidän luoksenne! -- hän virkkoi katkerana.\n\n-- Muistutatte minulle, -- hän vastasi ylpeänä, -- etten täällä ole\nkotonani. Te olette ehkä tahallisesti valinnut juuri tämän talon,\nsiinä pannaksenne toimeen murhanne. Jätän sentähden tämän talon;\nlähden erämaahan, jotta minun ei tarvitsisi enää nähdä...\n\n-- Sanokaa pois: urkkijoita, -- huomautti Corentin. -- Mutta tämä\ntalo ei ole teidän eikä minun, se on valtion. Ja mitä tulee pois\nlähtöönne, niin sen jätätte kauniisti sikseen, -- hän lisäsi luoden\nhäneen pirullisen katseen.\n\nNeiti de Verneuil kavahti närkästyneenä ylös ja lähestyi häntä; mutta\näkkiä hän pysähtyi, huomatessaan Corentinin nostavan ikkunaverhoa ja\nhymyillen kehoittavan häntä tulemaan luokseen.\n\n-- Näettekö tuon savupatsaan? -- hän kysyi äänessä järkähtämätön\ntyyneys, jonka hän osasi säilyttää kalpeilla kasvoillaan, niin syvät\nmielenliikutukset kuin liikkuivatkin hänen sielussaan.\n\n-- Mitä yhteyttä on minun lähtöni ja noiden rikkaruohojen välillä,\njotka on sytytetty palamaan? - hän kysyi.\n\n-- Miksi on äänenne niin värähtelevä? -- kysyi Corentin. --\nLapsi-parka, -- hän lisäsi lempeästi, -- tiedän kaiken! Markiisi\ntulee tänään Fougères'en, ettekö ole järjestänyt niin hekkumallisesti\ntätä makuuhuonettanne kukkasineen ja kynttilöineen siinä\ntarkoituksessa, että kavaltaisitte hänet meille...\n\nNeiti de Verneuil kalpeni, lukiessaan markiisin kuolemantuomion\nkirjoitettuna tuon ihmishahmoisen tiikerin silmistä, ja hän tunsi\nrakastajaansa kohtaan rakkautta, joka vivahti hulluuden houreisiin.\nJokainen hiuskarva hänen päässään kirveli juurestaan; hän ei voinut\nkestää tätä kauheaa tuskaa, vaan heittäytyi alas leposohvalle.\n\nCorentin jäi hetkeksi seisomaan hänen eteensä, käsivarret ristissä\nrinnalla, puoleksi nauttien tuosta kidutuksesta, joka tuotti hänelle\nkostoa kaikista niistä ivasanoista ja siitä ylenkatseesta, joilla\ntuo nainen oli häntä kiusannut, puoleksi pahoillaan, nähdessään\nsen olennon kärsivän, jonka asettama ies häntä joka tapauksessa\nmiellytti, niin raskas kuin se olikin.\n\n-- Tuo nainen rakastaa häntä, -- hän mutisi hampaiden välistä.\n\n-- Rakastaa! -- huudahti Marie. -- Oi, mitä merkitseekään tuo\nsana!... Corentin, hän on elämäni, sieluni, hengitykseni...\n\nHän heittäytyi tuon miehen jalkojen juureen, jonka levollisuus häntä\nkauhistutti.\n\n-- Te, jonka sielu on pelkkää lokaa, -- hän sanoi hänelle, --\ntahdon pikemmin alentua, pelastaakseni hänen henkensä, kuin että se\nhäneltä riistetään. Tahdon pelastaa hänet, vaikka uhraisin viimeisen\nveripisaran hänen tähtensä... Puhu, mitä vaadit.\n\nCorentin vavahti.\n\n-- Tulin kuulemaan käskyjänne, Marie, -- hän sanoi äänessä mitä\nlempein väre ja mitä kohteliaimmin auttaen häntä nousemaan. --\nNiin, Marie, loukkauksenne ei estä minua tekemästä kaikkea teidän\nhyväksenne, kunhan vaan ette minua enää petä. Tiedätte, Marie, ettei\nkukaan minua koskaan petä, siitä kärsimättä rangaistusta.\n\n-- Oi, jos tahdotte, Corentin, että teitä rakastaisin, niin auttakaa\nminua pelastamaan hänet.\n\n-- No hyvä, mihin aikaan tulee markiisi? -- hän kysyi, koettaen tehdä\ntämän kysymyksen levollisesti.\n\n-- Oi, sitä en ollenkaan tiedä... Molemmat katsoivat toisiinsa\nvaieten. \"Olen hukassa!\" ajatteli neiti de Verneuil. \"Hän pettää\nminua\", ajatteli Corentin. -- Marie, -- hän virkkoi, -- minulla on\nkaksi periaatetta: toinen niistä on se, etten koskaan usko sanaakaan\nsiitä, mitä naiset sanovat; se on ainoa keino välttää joutumasta\nheidän petkuttamakseen; toinen on se, että punnitsen, eikö heillä ole\njotain etua menetellä toisin kuin mitä ovat sanoneet ja valita vallan\npäinvastainen toimintatapa kuin se, jonka salaisuuden ovat meille\nuskoneet. Luulen, että nyt ymmärrämme toisemme?\n\n-- Erinomaisesti, -- vastasi neiti de Verneuil. -- Te tahdotte\ntodisteita vilpittömyydestäni, mutta minä säästän ne siihen hetkeen,\njona te olette antanut minulle todisteita omasta vilpittömyydestänne.\n\n-- Hyvästi, neiti, -- sanoi Corentin kuivasti.\n\n-- Kas niin, -- virkkoi parisitar hymyillen, -- istukaa tuohon\nälkääkä noin jörötelkö, muuten voin pelastaa markiisin ilman\nteitäkin. Puhuakseni ensin kolmestasadasta tuhannesta frangista,\njotka alati näette edessänne, saatan laskea ne teille tuohon kamiinin\nreunalle kultarahoina sinä hetkenä, jona markiisi on turvassa.\n\nCorentin nousi, peräytyi pari askelta ja katsoi neiti de Verneuiliin.\n\n-- Te olette sangen lyhyessä ajassa tullut rikkaaksi, -- hän sanoi\näänenpainolla, joka huonosti salasi katkeruutta.\n\n-- Montauran voi, -- sanoi Marie säälistä hymyillen, -- tarjota\nteille paljon enemmän lunnainaan. Todistakaa siis minulle, että\nkykenette suojelemaan häntä kaikesta vaarasta, ja...\n\n-- Ettekö voi, -- huudahti Corentin äkkiä, -- saada häntä pakenemaan\nsamana hetkenä kuin hän saapuu, kun Hulot ei tiedä milloin se\ntapahtuu, ja...\n\nHän keskeytti puheensa, ikäänkuin olisi paheksunut, että sanoi näin\npaljon.\n\n-- Mutta tekö todella pyydätte minua neuvomaan juonta? -- hän jatkoi,\nhymyillen mitä luonnollisimmin. -- Kuulkaahan, Marie, nyt luotan\ntäydellisesti rehellisyyteenne. Luvatkaa antavanne minulle korvausta\nkaikesta, minkä menetän teitä palvellessani, niin minä nukutan niin\nhyvin tuon hölmömäisen päällikön, että markiisi tulee olemaan yhtä\nvapaa Fougères'ssa kuin Saint-Jamesissa.\n\n-- Sen lupaan teille, -- vastasi nuori nainen hänelle juhlallisesti.\n\n-- Tuo lupaus ei riitä. Vannokaa se minulle kautta äitinne.\n\nNeiti de Verneuil säpsähti; ja nostaen vapisevaa kättä hän teki tuon\nmiehen vaatiman valan, jonka käyttäyminen äkkiä oli muuttunut.\n\n-- Voitte luottaa minuun, -- sanoi Corentin. -- Älkää minua pettäkö,\nja te tulette siunaamaan minua tänä iltana.\n\n-- Uskon teitä, Corentin, -- huudahti neiti de Verneuil vallan\nheltyneenä.\n\nMarie nyökäytti hänelle päätään ja hymyili ystävällisesti ja\nihmetellen, huomatessaan hänen kasvoissaan surumielisen hellän ilmeen.\n\n\"Mikä hurmaava olento!\" intoili Corentin poistuessaan. \"Enkö siis\nkoskaan saa häntä valtaani, tehdäkseni hänestä varallisuuteni ja\nintohimoisen nautintoni välikappaleen? Langeta polvilleen minun\njalkaini juureen, hän!... Totisesti, markiisin täytyy kuolla... Ja\njos en voi saavuttaa tuota naista muuten kuin vetämällä hänet alas\nlokaan... No niin\", hän ajatteli, saavuttuaan torille, jonne aivan\nhuomaamattaan oli suunnannut askeleensa, \"hän ei kenties enää epäile\nminua. Satatuhatta écu'ta pöytään!... Hän luulee minua ahneeksi. Joko\nse on juoni, tai on hän jo markiisin vaimo.\"\n\nVaipuneena näihin ajatuksiin ei Corentin rohjennut tehdä mitään\npäätöstä.\n\nSumu, jonka aurinko oli hajoittanut keskipäivällä, palasi taas yhtä\nvahvana kuin aamulla; Corentin ei enää nähnyt puita muutaman askeleen\npäässä.\n\n\"Uusi onnettomuus\", hän ajatteli, palatessaan asuntoonsa. \"On\nmahdotonta nähdä kuuden askeleen päässä olevia esineitä. Sää suojelee\nrakastaviamme. Eipä ole leikintekoa vartioida tällaisen sumun\nsuojelemaa taloa!\" -- Ken siellä? -- hän huudahti, tarttuen erään\ntuntemattoman käsivarteen, joka näytti kiivenneen kävelypaikalle\nkaikkein vaarallisinten kallioiden yli.\n\n-- Se olen minä, -- vastasi viaton lapsenääni.\n\n-- Kas, sehän on pieni poika, jonka jalka on verellä tahrattu. Etkö\ntahdo kostaa isäsi puolesta? -- kysyi Corentin.\n\n-- Tahdon, -- vastasi lapsi.\n\n-- Hyvä. Tunnetko Garsin?\n\n-- Tunnen!\n\n-- Sen parempi. No hyvä, älä poistu luotani ja tee täsmällisesti\nkaikki, minkä käsken. Siten päätät äitisi kostontyön ja ansaitset\npaljon rahaa. Tahdotko mielelläsi paljon rahaa?\n\n-- Tahdon.\n\n-- Jos tahdot saada paljon rahaa ja tappaa Garsin, tulen minä\nhuolehtimaan sinusta.\n\n\"Kas noin, Marie\", virkahti Corentin hetken kuluttua itsekseen,\n\"sinä itse toimitat markiisin meidän käsiimme! Tuo naikkonen on\nliian kiivas aavistaakseen kepposta, jonka aion hänelle tehdä --\neihän intohimo koskaan punnitse. Hän ei tunne markiisin käsialaa;\nnyt on sovelias hetki virittää ansa, johon hän luonteensa mukaisesti\nsokeasti syöksyy. Mutta jotta juoneni varmasti onnistuisi, tarvitsen\nHulot'n apua. Siis joutuin hänen luokseen.\"\n\nSamana hetkenä neiti de Verneuil ja Francine neuvottelivat, millä\nkeinoin pelastaa markiisi Corentinin epäilyttävästä jalomielisyydestä\nja Hulot'n pistimistä.\n\n-- Minä lähden häntä varoittamaan, -- huudahti pieni bretagnetar.\n\n-- Oletko mieletön! Ethän tiedä, missä hän on. Minunkin, vaikka minua\njohtaa sydämen vaistomainen aavistus, täytyisi etsiä kauan, häntä\nkuitenkaan löytämättä.\n\nSommiteltuaan sitten koko joukon mielettömiä tuumia, jotka niin\nhelposti syntyvät takkavalkean ääressä, huudahti neiti de Verneuil:\n\n-- Kun hänet näen, hänen vaaransa tulee herättämään minussa jonkun\nhyvän tuuman!\n\nJa hän päätti, kaikkien hehkuvien henkilöiden tavoin, ryhtyä\nratkaisevaan toimenpiteeseen vasta viimeisellä hetkellä, luottaen\nonnentähteensä tai tuohon vaistomaiseen taitavuuteen, joka\nani harvoin pettää naisia. Hänen sydämensä oli tuskin koskaan\nsykkinyt niin rajusti. Milloin hän oli kuin tylsämielinen, silmät\ntuijottavina, milloin hän taas pienimmästäkin melusta värähti, kuten\nnuo juuriltaan melkein katkotut puut, joita puunhakkaajat rajusti\nkiskovat edestakaisin nuorasta, jouduttaakseen niiden kaatumista.\n\nÄkkiä kajahti etäisyydessä noin kahdentoista pyssyn ampuma\nyhteislaukaus.\n\nNeiti de Verneuil kalpeni, tarttui Francinen käteen ja sanoi:\n\n-- Minä kuolen... he ovat surmanneet hänet!\n\nSotilaan raskaat askeleet kuuluivat viereisestä huoneesta. Francine\nnousi säikähtyneenä ja toi seuraavassa tuokiossa sisälle erään\nkorpraalin. Tervehdittyään sotilaallisesti neiti de Verneuiliä tuo\ntasavaltalainen ojensi neiti de Verneuilille kaksi kirjettä, joiden\npaperi oli jotenkin likainen. Kun ei soturi saanut mitään vastausta\nparisittarelta, hän sanoi hänelle poistuessaan:\n\n-- Päällikkö lähetti nämä.\n\nOllen synkkien aavistusten raatelema, neiti de Verneuil luki\nseuraavan kirjeen, jonka luultavasti Hulot oli kiireessä kirjoittanut:\n\n\"Neitiseni, soturini ovat saaneet käsiinsä erään Garsin\nsanansaattajan, joka juuri on ammuttu. Häneltä ottamieni kirjeiden\njoukossa on yksi, jonka lähetän teille ja josta teillä voi olla\nhyötyä, j.n.e.\"\n\n-- Kiitos taivaan, he eivät ole ampuneet häntä! -- hän huudahti,\nviskaten tuon kirjeen tuleen.\n\nHän hengitti vapaammin ja luki ahmien hänelle lähetetyn kirjeen, joka\noli markiisin kirjoittama ja näytti olevan omistettu rouva du Gualle:\n\n\"Ei, enkelini, tänä iltana en lähde Vivetièreen. Tänä iltana\nte häviätte kreivin kanssa lyömänne vedon, ja minä saan voiton\ntasavallasta tuon viehättävän tytön persoonassa, joka totisesti\nansaitsee yhden lemmenyön, sen kai myöntänette. Se on ainoa\nvarsinainen etu, jonka saavutan tästä sotaretkestä, sillä Vendée\nalistuu. Ranskassa ei enää ole mitään tehtävää, ja epäilemättä\nmatkustamme me kaksi takaisin Englantiin. Mutta huomiseen vakavat\nasiat.\"\n\nTämä kirje putosi hänen käsistään, hän sulki silmänsä, jäi mykäksi\nja kumartui taaksepäin, pää nojaten patjaan. Kauan vaiti oltuaan hän\nkatsahti kamiinikelloon, joka silloin oli neljä.\n\n-- Ja herra odotuttaa itseään! -- hän sanoi julman ivallisena.\n\n-- Oh, jospa jokin seikka estäisi hänet tulemasta! -- huudahti\nFrancine.\n\n-- Jos hän ei tule, -- sanoi Marie kumealla äänellä, -- niin lähden\nminä häntä vastaan! Mutta ei, nyt hän ei enää viivy kauan...\nFrancine, olenko oikein kaunis?\n\n-- Te olette hyvin kalpea.\n\n-- Katso, -- jatkoi neiti de Verneuil, -- tämä tuoksujen täyttämä\nhuone, nämä kukat, nämä kynttilät, tämä huumaava ilma -- saattaakohan\nkaikki tämä tuottaa taivaan esimaun sille miehelle, jolle tänä yönä\naion tarjota lemmen riemun?\n\n-- Mitä onkaan tapahtunut, neiti rakas?\n\n-- Olen petetty, harhaan viety, jaloin poljettu, muserrettu, ja\ntahdon surmata, repiä kappaleiksi tuon miehen!... Niin, niin,\nilmenihän aina hänen käyttäymisessään halveksimista, jota hän\nhuonosti osasi peittää, ja jota minä en tahtonut huomata! Oh,\ntämä tuottaa minulle surman! -- Mutta olenpa mieletön! -- hän\nvirkkoi nauraen; -- hän tulee, ja minulla on yö opettaakseni\nhänelle, että mies, joka kerran on minut omistanut, ei enää voi\nminua jättää, olin sitten naimisissa tai en. Olen mittaava hänelle\nkoston solvauksen mukaan, ja hän tulee kuolemaan epätoivoissaan.\nLuulin hänellä olevan jonkun verran mielenylevyyttä, mutta hän on\nepäilemättä palvelijan poika! Kieltämättä hän on hyvin taitavasti\nminut pettänyt, sillä en voinut aavistaa, että mies, joka tosin oli\nsaattanut armotta jättää minut Pille-Michen käsiin, sentään saattoi\nalentua mitä halpamaisimpaan koirankujeeseen. Onhan niin helppo\npettää rakastunutta naista, ettei ole sen halpamaisempaa tekoa. Hän\nsurmatkoon minut, hyvä; mutta valehdella, hän, jota olin pitänyt niin\nsuurena! Se mies on laahattava mestauslavalle. Oh, tahtoisinpa nähdä\npyövelin piilun katkaisevan hänen päänsä. Mutta olenkohan niin julma?\nHän on kulkeva kuolemaan hyväilyjen ja suudelmien peittämänä, jotka\ntulevat korvaamaan kaksikymmentä vuotta hänen elämästään...\n\n-- Marie, -- sanoi Francine, lempeänä kuin enkeli, -- olkaa, kuten\nniin monet muut naiset, rakastajanne uhri, mutta älkää tulko hänen\nrakastajattarekseen, älkääkä hänen pyövelikseen. Säilyttäkää\nhänen kuvaansa sydämenne pohjassa, saattamatta sitä itsellenne\nkidutukseksi. Ellei olisi mitään iloa toivottomassa rakkaudessa, niin\nmitä meistä nais-paroista tulisikaan? Se Jumala, Marie, jota te ette\nkoskaan ajattele, palkitsee meitä siitä, että olemme noudattaneet\nkutsumustamme maan päällä: rakastaa ja kärsiä!\n\n-- Pikku lemmikkini, -- vastasi neiti de Verneuil, hyväillen\nFrancinen kättä, -- sinun äänesi on hyvin lempeä ja kiehtova. Kuinka\nvakuuttavalta kuulostaakaan totuus sinun huulillasi. Tahtoisin\nkernaasti totella sinua...\n\n-- Te annatte hänelle anteeksi, te ette häntä petä?\n\n-- Vaiti, älä enää puhu minulle tuosta miehestä. Verrattuna häneen on\nCorentin jalo olento... Ymmärrätkö?\n\nMarie nousi, ja hänen kasvoihinsa laskeutuneeseen hirvittävään\nlevollisuuteen verhoutui sekä hänen sisäinen ristiriitansa että\nsammuttamaton kostonhimo. Hänen hidas ja itsetietoisen arvokas\nastuntansa ilmaisi jotakin peruuttamatonta päätöstä. Ajatustensa\nraatelemana, niellen kokemansa solvauksen ja ollen liian ylpeä\nilmaistakseen ristiriitaista suruansa, hän meni Pyhän Léonardin\nvahdistoon kysymään, missä Hulot asui.\n\nTuskin hän oli poistunut asunnostaan, kun Corentin astui siihen\nsisälle.\n\n-- Oi, herra Corentin, -- huudahti Francine, -- jos teillä on\nmyötätuntoa tuon nuoren miehen kohtaloon, niin pelastakaa hänet!\nNeiti aikoo ilmiantaa hänet. Tuo kurja kirje on pilannut kaiken.\n\nCorentin otti välinpitämättömästi kirjeen käteensä ja kysyi:\n\n-- Ja minne neiti läksi?\n\n-- En tiedä.\n\n-- Riennän pelastamaan hänet, -- sanoi Corentin, -- hänen omasta\nepätoivostaan.\n\nHän katosi, vieden mukaansa kirjeen, kulki kiireesti läpi huoneiden\nja sanoi pikku pojalle, joka leikitteli oven edessä:\n\n-- Minne päin se nainen meni, joka vastikään tuli ulos tästä ovesta?\n\nGalope-Chopinen poika kulki yhdessä Corentinin kanssa muutaman\naskeleen, näyttäen hänelle viettävää tietä, joka johti Pyhän\nLéonardin portille.\n\n-- Tuonne, -- hän sanoi epäröimättä, noudattaen sen kostontunteen\nkehoitusta, jonka äitinsä hänessä oli herättänyt.\n\nTänä hetkenä neljä valepukuista henkilöä astui neiti de Verneuilin\nasuntoon, pienen pojan ja Corentinin huomaamatta.\n\n-- Palaa entiseen paikkaasi, -- virkkoi urkkija, -- ole\nleikittelevinäsi ikkunaluukkujen hakasilla, mutta pidä tarkoin\nsilmällä kaikkea, katso joka taholle, katoillekin.\n\nCorentin riensi pikku pojan osoittamaan suuntaan, luuli tuntevansa\nneiti de Verneuilin keskellä sumua ja saapui todella hänen luokseen\nsinä hetkenä, jona hän astui Pyhän Léonardin vahdistoon.\n\n-- Minne menette? -- hän sanoi, tarjoten hänelle käsivartensa. --\nOlette kalpea, mitä onkaan tapahtunut? Onko nyt soveliasta lähteä\nulos noin vallan yksin? Tässä käsivarteni, olkaa hyvä.\n\n-- Missä päällikkö Hulot on? -- kysyi häneltä Marie.\n\nTuskin oli neiti de Verneuil saanut sanotuksi nämä sanat, kun kuuli\nkiertovahdin askelten kopinan Pyhän Léonardin portin ulkopuolelta, ja\npian hän keskellä töminää eroitti Hulot'n karkean äänen.\n\n-- Tuhat tulimaista! -- huusi Hulot, -- enpä koskaan ole\nvakoiluretkellä nähnyt näin huonosti kuin nyt. Tuo markiisi näyttää\nvoivan komentaa säätä mielensä mukaan.\n\n-- Miksi valitatte? -- virkkoi neiti de Verneuil, tarttuen\nvoimakkaasti hänen käsivarteensa, -- tämä sumu voi peittää yhtä\nhyvin koston kuin petoksenkin... Herra päällikkö, -- hän lisäsi\nkuiskaten, -- tänään täytyy teidän minun kanssani ryhtyä sellaisiin\ntoimenpiteisiin, ettei Gars tällä kertaa pääse pakoon.\n\n-- Onko hän teidän asunnossanne? -- kysyi Hulot, jonka äänen\nvärähtely ilmaisi hänen hämmästystään.\n\n-- Ei, -- hän vastasi, -- mutta antakaa minulle luotettava mies, ja\nlähetän hänet sitten ilmoittamaan teille, kun markiisi on tullut.\n\n-- Mitä aiotte tehdä? -- kysyi Corentin hätäisesti Marielta. -- Jos\nluonanne on sotilas, se häntä pelottaisi, mutta lapsi ei herättäisi\nepäluuloa, ja sellaisen toimitan luoksenne.\n\n-- Herra päällikkö, -- jatkoi neiti de Verneuil, -- tämä sumu,\njota sadattelette, tekee teille mahdolliseksi nyt heti piirityttää\ntaloni. Asettakaa sotilaita kaikkialle. Asettakaa vahti Léonardin\nkirkkoon, jotta hän voi pitää silmällä puistikkoa, jonne päin salini\nikkunat ovat. Asettakaa vartijasotureita kävelypaikalle, sillä vaikka\nhuoneeni ikkuna on kaksikymmentä jalkaa korkealla maasta, epätoivo\nusein antaa voimia mitä vaarallisimpiin hyppäyksiin. Kuulkaahan:\nluultavasti annan tämän herrasmiehen astua ulos asuntoni alaovesta.\nAntakaa siis ainoastaan rohkean miehen toimeksi väijyä häntä;\nsillä, -- näin hän jatkoi huoaten, -- ei voi kieltää, että hän on\nurhoollinen, ja hän tulee puolustautumaan.\n\n-- Gudin! -- huusi päällikkö.\n\nHeti tuo nuori fougèresläinen riensi esiin siitä pienestä\njoukkueesta, joka Hulot'n mukana oli palannut kaupunkiin ja joka oli\njäänyt seisomaan riveihin vähän matkan päähän.\n\n-- Kuuleppa, poikaseni, -- kuiskasi hänelle vanha soturi, -- tuo\npahuksen tyttö toimittaa käsiimme Garsin, en tiedä mistä syystä,\nmutta se on yhdentekevää eikä liikuta meitä. Ota mukaasi kymmenen\nmiestä ja teidän on asettuminen niin, että vartioitte sitä umpikujaa,\njonka pohjukassa on tämän neidin talo; mutta asetu niin, ettei nähdä\nsinua, eikä miehiäsi.\n\n-- Hyvä, herra päällikkö, tunnen hyvin paikkakunnan.\n\n-- No niin, lapsukaiseni, -- jatkoi Hulot, -- lähetän Beau-Piedin\nilmoittamaan sinulle, milloin voitte hakata päälle. Koeta itse\nsaada käsiisi markiisi, ja jos voit tappaa hänet, niin ettei minun\nlainmukaisesti tarvitse häntä ammuttaa, niin tulee sinusta parin\nviikon päästä luutnantti, taikka nimeni ei ole Hulot. -- Katsokaapas,\nneiti, tässä näette pojan, joka ei arkaile, -- hän sanoi Marielle,\nosoittaen Gudiniä. -- Hän on oleva oiva vahti talonne edustalla, ja\njos markiisi tulee sieltä ulos tai pyrkii sinne sisälle, niin ei hän\npääse hänen kouristaan.\n\nGudin lähti kymmenen sotamiehen seurassa matkaan.\n\n-- Tiedätteköhän oikein, mitä teette? -- kuiskasi Corentin neiti de\nVerneuilille.\n\nMarie ei vastannut. Hän näki jotenkin tyytyväisenä niiden sotamiesten\npoistuvan, joiden oli määrä aliluutnanttinsa komentamina asettua\nvartijoiksi kävelypaikalle, sekä niiden, jotka Hulot'n käskystä\nasettuivat Pyhän Léonardin kirkon pimeiden sivumuurien varjoon.\n\n-- On taloja, joiden seinät ovat ihan kiinni minun talossani,\npiirityttäkää nekin. Älkäämme laiminlyökö vähintäkään varokeinoa,\njotta meidän ei myöhemmin tarvitse katua.\n\n\"Onpa hän vallan raivoissaan\", ajatteli Hulot.\n\n-- Enkö ole profeetta? -- kuiskasi Corentin Hulot'n korvaan. --\nSanansaattajaksi annan hänelle tuon pienen pojan, jonka jalka on\nverellä tahrattu, niin että...\n\nHän keskeytti puheensa. Neiti de Verneuil oli ripein askelin\nrientänyt asuntoonsa, minne Corentin seurasi häntä, viheltäen kuin\nonnellinen mies ainakin; saavutettuaan hänet, hän jo seisoi oven\nkynnyksellä, missä Corentin tapasi Galope-Chopinen pojan.\n\n-- Neiti, -- sanoi Corentin, -- ottakaa luoksenne tämä pikku poika,\nette voi saada sen viattomampaa ja uutterampaa sanansaattajaa kuin\nhän.\n\nSitte hän lisäsi pojalle:\n\n-- Kun olet nähnyt Garsin, tule luokseni vahtitupaan, niin annan\nsinulle niin paljon rahaa, että voit syödä sokerileivoksia koko\nelinikäsi.\n\nLausuessaan nämä sanat, jotka hän ikäänkuin hengitti pienen pojan\nkorvaan, tunsi Corentin hänen kovasti puristavan hänen kättään, ja\nnäki hänen sitten seuraavan neiti de Verneuiliä.\n\n-- Ja nyt, ystäväni, sopikaa niin kuin parhaaksi näette! -- huudahti\nCorentin, kun ovi heidän jälkeensä oli sulkeutunut.\n\nJa hän mutisi:\n\n-- Jos aiot nauttia lemmen hekkumaa, pikku markiisini, niin tulee se\ntapahtumaan ruumisliinoillasi.\n\nMutta Corentin, joka ei malttanut päästää näkyvistään tätä onnetonta\ntaloa, meni kävelypaikalle, missä tapasi päällikön antamassa\nmääräyksiä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnnen pitkää tuli yö. Kaksi tuntia kului, eivätkä eri matkojen päähän\nasetetut vahdit olleet huomanneet mitään, josta olisi voinut päättää\nmarkiisin pujahtaneen sen kolmikertaisen vartijaketjun läpi, missä\njoka soturi tarkkaavaisena piilopaikastaan vartioi niitä kolmea\npuolta, joilta saattoi päästä \"Papukaija\"-torniin.\n\nParikymmentä kertaa Corentin oli mennyt kävelypuistosta vahtituvalle,\nyhtä monta kertaa hän oli odotuksissaan pettynyt, eikä hänen nuori\nviestintuojansa ollut saapunut. Ajatuksiinsa vaipuneena urkkija\nkulki hitaasti edestakaisin kävelypaikalla, ollen kolmen sielussansa\nyhteentörmäävän intohimon kiduttamana, nimittäin rakkauden, ahneuden\nja kunnianhimon. Kello löi kahdeksan joka tornissa. Kuu nousi hyvin\nmyöhään. Sumu ja yö verhosivat hirvittävään pimeyteen ne paikat,\njoissa tämän miehen suunnittelema näytelmä oli saava ratkaisunsa.\n\nSalapoliisin asiamies osasi hillitä intohimonsa, hän puristi\nkäsivarret ristiin rinnalle, eikä kääntänyt katseitaan siitä\nikkunasta, joka valo-aaveen tavoin kohosi ylhäällä tornissa. Kun\nhän kävellessään joutui laakson puolisien äkkijyrkkien kallioiden\nreunalle, hän tähysteli vaistomaisesti niitä himmeitä valoja, jotka\nkeskellä sumua tuikkivat siellä täällä kaupungin tai esikaupunkien\ntaloista, vallien ylä- ja alapuolella. Syvää hiljaisuutta\nhäiritsivät ainoastaan Nançon-virran kohina, tornikellon surulliset\nja säännölliset lyönnit, vahtisotilaiden raskaat askeleet tai\naseiden kalske, silloin kun vaihdettiin vahteja. Kaikki oli käynyt\njuhlalliseksi, sekä ihmiset että luonto.\n\n-- On pimeä kuin suden kidassa, -- sanoi Pille-Miche.\n\n-- Eteenpäin vaan, -- sanoi Marche-à-Terre, -- äläkä puhu enempää\nkuin kuollut koira.\n\n-- Tuskin rohkenen hengittää, -- huomautti chouani.\n\n-- Jos se, joka juuri pani kiven vierimään, tahtoo että valitsen\nhänen sydämensä tikarini tupeksi, tarvitsee hänen vaan tehdä tämä\ntemppu uudelleen, -- sanoi Marche-à-Terre niin hiljaisella äänellä,\nettä se sekaantui Nançon-virran veden kohinaan.\n\n-- Minähän se olin, -- sanoi Pille-Miche.\n\n-- No niin, sinä siunattu saituri, -- virkkoi chouanijoukon johtaja,\n-- ryömi vatsallasi kuin ankerias, muuten saamme täällä heittää\nhenkemme pikemmin kuin tarpeellista on.\n\n-- Kuulehan, Marche-à-Terre, -- sanoi parantumaton Pille-Miche,\njoka käsien avulla laahautui eteenpäin vatsallaan loikoen ja saapui\ntoverinsa tasalle, jonka korvaan hän puhui niin hiljaa, etteivät\njälessä tulevat chouanit siitä kuulleet tavuakaan, -- kuulehan,\nMarche-à-Terre, jos saa luottaa ylhäisen naishenkilömme sanoihin,\non tuolla ylhäällä aimo saalis korjattavissa. Jäämmekö sen kahteen\npekkaan tasan?\n\n-- Kuuleppas, Pille-Miche! -- sanoi Marche-à-Terre, heittäytyen\nvatsalleen ja jääden siihen asentoon. Koko joukko teki saman\nliikkeen, sillä äkkijyrkänteen tuottamista vaikeuksista chouanit\nolivat vallan uupuneet.\n\n-- Kyllä sinut hyvin tunnen, -- virkkoi Marche-à-Terre, -- sinä olet\ntuollainen pohjaton ahmatti, joka tosin on yhtä valmis antamaan\niskuja kuin niitä saamaan. Mutta emme ole tulleet tänne riisumaan\nkuolleilta jalkineita, tänään olemme piruja piruja vastaan, ja\nhukassa on se, jolla on liian lyhyet kynnet. Ylhäinen rouva on\nlähettänyt meidät tänne pelastamaan Garsia. Hän on tuolla, nostahan\nkoirankuonoasi ja katso tuota tornin yläpuolella olevaa ikkunaa.\n\nSamassa löi kello kaksitoista. Kuu nousi ja loi sumun valkean\nsavun näköiseksi. Pille-Miche puristi voimakkaasti Marche-à-Terren\nkäsivartta ja osoitti hänelle vaieten kymmenen jalkaa heidän\nyläpuolellaan välkkyviä rautapistimiä.\n\n-- Siniset ovat jo saapuneet, -- sanoi Pille-Miche. -- Väkirynnäköllä\nemme saa aikaan mitään.\n\n-- Kärsivällisyyttä! -- virkkoi Marche-à-Terre, -- jos en tänä aamuna\nnäitä paikkoja tutkiessani erehtynyt, on Papukaija-tornin juurella\nvallien ja kävelypaikan välissä sola, johon aina kaadetaan lantaa, ja\nsille voi laskeutua alas kuin vuoteelle.\n\n-- Jos Pyhä Labre, -- sanoi Pille-Miche, -- tahtoisi muuttaa\nhyväksi omenaviiniksi kaiken sen veren, joka tulee virtaamaan, niin\nfougèresläiset huomenna saisivat aimo varaston.\n\nMarche-à-Terre peitti leveällä kourallaan ystävänsä suun; sitten hän\nkumealla äänellä antoi määräyksen, joka rivistä riviin toistettiin\nviimeisiin chouaneihin asti, jotka riippuivat kallion rinteellä\npitäen kiinni kanervista.\n\nCorentinilla oli siksi tarkka ja tottunut korva, että kuuli\nkahinaa muutamista chouanien polkemista pensaista tai kallion\njyrkännettä alas vierivien kivien rapinaa, hän kun lisäksi seisoi\nvallan puistikon laidalla. Marche-a-Terrellä tuntui olevan kyky\nnähdä pimeässä ja hänen yhäti jännityksessä olevat aistinsa\nnäyttivät käyneen tarkoiksi kuin villi-ihmisillä, ja niinmuodoin\nhän oli nähnyt edessään haamoittavan Corentinin. Ehkäpä hän hyvin\nopetetun koiran tavoin oli vainunnut hänen läsnäoloaan. Vaikka\npoliisiurkkija oli tarkannut pienimpiäkin ääniä keskellä hiljaisuutta\nja tähystellyt vuolukivien muodostamaa luonnollista muuria, ei hän\nkuitenkaan huomannut mitään. Jos hän himmeässä sumuvalaistuksessa\nnäkikin muutaman chouanin, hän luuli heitä kivimöhkäleiksi, niin\nliikkumattomina nuo ihmisruumiit osasivat pysyä.\n\nTämä chouaneja uhkaava vaara katosi pian. Corentinin huomion\nveti puoleensa hyvin selvä melu, joka kuului kävelypaikan\nvastakkaiselta laidalta, siitä kohdasta, missä suojamuuri päättyi\nja missä kalliojyrkänne alkoi. Vuolukiveen hakattu polku, joka\noli Kuningattaren portaiden yhteydessä, päättyi juuri tuohon\nyhtymäkohtaan. Samassa kun Corentin saapui siihen, hän näki edessään\nhahmon, joka oli siihen ilmaantunut kuin noiduttuna, ja kun hän\nojensi kätensä tarttuakseen tähän aavemaiseen olentoon, jolta ei\nodottanut mitään hyviä aikeita, hän kohtasi naisen pyöreitä ja\npehmeitä ruumiinmuotoja.\n\n-- Menkää hiiteen, rouvaseni, -- hän mutisi. -- Jos ette olisi\nkohdannut minua, olisitte voinut saada luodin päähänne... Mutta\nmistä tulettekaan ja minne menette näin myöhään? Oletteko mykkä? --\nNainenhan se kuitenkin on, hän mutisi itsekseen.\n\nKun vaikeneminen olisi herättänyt epäluuloa, tuntematon nainen\nvastasi kauhusta vapisevalla äänellä:\n\n-- Oh, hyvä herra, palaan iltakutsuista.\n\n\"Sehän on niin sanottu markiisin äiti\", ajatteli Corentin. \"Mitähän\nsekin aikoo tehdä?\" -- No niin, menkää tuonne päin, eukko hyvä,\n-- hän sanoi ääneen, ikäänkuin ei olisi häntä tuntenut. -- Siis\nvasemmalle, ellette tahdo tulla luotien lävistämäksi!\n\nCorentin jäi liikkumattomaksi paikalleen. Mutta huomatessaan, että\nrouva du Gua suuntasi askeleensa Papukaija-tornia kohti, hän seurasi\nhäntä kaukaa pirullisen varovasti.\n\nTämän onnettoman kohtauksen aikana olivat chouanit hyvin taitavasti\nryhmittyneet lantatunkiolle, johon Marche-à-Terre oli heidät\nopastanut.\n\n\"Tuossa on ylhäinen rouvamme!\" ajatteli Marche-à-Terre, kohoten\nkarhun tavoin seisomaan tornin seinämällä. -- Olemme tässä, -- hän\nkuiskasi rouva du Gualle.\n\n-- Hyvä, -- vastasi tämä. -- Jos voit löytää tikapuut siitä talosta,\njonka puutarha alkaa kuusi jalkaa alapuolella lantasolaa, niin Gars\non pian pelastettu. Näetkö tuon pyöreän ikkunan tuolla ylhäällä? Se\non makuuhuoneen viereiseen pukuhuoneeseen kuuluva ja sinne täytyy\nkoettaa päästä. Tämä tornin puoli, missä nyt olette, on ainoa,\njota ei ole piiritetty. Hevoset odottavat, ja jos olet miehittänyt\nNançon-virran ylimenopaikan, niin saatamme neljännestunnissa viedä\nhänet turvaan, huolimatta hänen mielettömästä seikkailustaan. Mutta\njos tuo lutka tahtoo häntä seurata, niin pistäkää hänet kuoliaaksi\ntikarilla.\n\nHuomattuaan noiden muutamien epäselvien haamujen, joita ensin oli\nluullut kiviksi, taitavasti liikkuvan, Corentin suoraa päätä meni\nPyhän Léonardin vahdistoon, missä näki päällikön vaatteet yllä\nnukkuvan leirivuoteella.\n\n-- Jättäkää hänet rauhaan! -- sanoi Beau-Pied äreästi Corentinille,\n-- vastikään hän paneutui pitkäkseen.\n\n-- Chouanit ovat täällä! -- huusi Corentin Hulot'n korvaan.\n\n-- Mahdotonta, mutta sen parempi, jos ovat! -- virkkoi päällikkö\nvielä puoleksi unenkohmelossa; -- saammehan sitten ainakin tapella!\n\nKun Hulot saapui kävelypaikalle, näytti Corentin hänelle chouanien\nomituista asemaa tornin varjossa.\n\n-- Joko he ovat pettäneet tai tukehuttaneet ne vahtisotilaat, jotka\nasetin Kuningattaren portaiden ja linnan välille, -- huudahti\npäällikkö. -- Oh, mikä kirottu sumu. Mutta kärsivällisyyttä,\nlähetänpä kallion juurelle viisikymmentä miestä luutnantin johtamina.\nTäällä ylhäällä ei saa karata heidän kimppuunsa, sillä nuo elukat\novat niin karaistuja, että voisivat vieriä äkkijyrkänteen juurelle\nkuin kivet, taittamatta jäseniään.\n\nLinnantornin haljenneelle kajahtava kello löi kaksi, kun päällikkö\npalasi kävelypaikalle, ryhdyttyään mitä ankarimpiin toimenpiteisiin\nMarche-à-Terren johtamien chouanien vangitsemiseksi. Kun nyt kaikki\nvahdistot oli lisätty kaksinkertaisiksi, oli neiti de Verneuilin\ntalosta tullut pienen armeijan keskipiste. Päällikkö huomasi\nCorentinin mitä tarkkaavaisimmin tähystelevän Papukaija-tornia\nhallitsevaa ikkunaa.\n\n-- Kansalainen, -- sanoi hänelle Hulot, -- luulen, että markiisi\nvetää meitä nenästä, sillä toistaiseksi ei mikään ole liikahtanut.\n\n-- Hän on tuolla ylhäällä! -- huudahti Corentin, osoittaen ikkunaa.\n-- Näin ikkunaverhoilla miehen varjon... En ymmärrä, minne pikku\npoika on joutunut, he ovat joko tappaneet tai lahjoneet hänet. Kas\ntuossa, päällikkö, onhan se mies! Siis eteenpäin!\n\n-- En aio mennä ottamaan häntä kiinni vuoteesta, piru vieköön! Totta\nkai hän tulee ulos, jos on mennyt sisälle, -- huomautti Hulot, jolla\noli omat syynsä vielä hiukan odottaa.\n\n-- Herra päällikkö, lain nimessä käsken teidän viipymättä hyökätä\ntuota taloa vastaan.\n\n-- Mikä sinä olet miehiäsi pakoittaaksesi minut hyökkäämään!\n\nVälittämättä päällikön vihasta, Corentin sanoi hänelle kylmästi:\n\n-- Sinun on pakko totella minua! Tässä sotaministerin asianmukaisesti\nallekirjoittama paperi, joka velvoittaa sinut siihen, -- hän\nvirkkoi, vetäen esiin paperin taskustaan. -- Luuletko meitä kyllin\nyksinkertaisiksi, antaaksemme tuon naikkosen menetellä mielensä\nmukaan? Meidän on määränä tukahuttaa kansalaissota, ja tuloksen\nsuuruus puolustaa vähäarvoisia keinoja.\n\n-- Rohkenen lähettää sinut hii... ymmärrätkö? Riittää jo, käännös\nvasempaan, eteenpäin mars ja jätä minut rauhaan, ja tavallista\npikemmin.\n\n-- Mutta lueppa, -- sanoi Corentin.\n\n-- Älä ikävystytä minua mokomine valtuuksinesi, -- huusi Hulot,\nnärkästyneenä siitä, että olento, jota hän piti niin halveksittavana,\nantoi hänelle käskyjä.\n\nSamassa Galope-Chopinen poika puikahti heidän luokseen kuin maan alta\ntullut rotta.\n\n-- Gars on matkalla! -- hän huusi.\n\n-- Minne?\n\n-- Pyhän Léonardin katua alaspäin.\n\n-- Beau-Pied, -- virkkoi Hulot puoliääneen korpraalille, joka seisoi\nlähellä, -- juokse ilmoittamaan luutnantille, että hänen tulee\nmarssia lähemmäksi taloa ja ylläpitää kelpo tulta, ymmärrätkö!\nOsastottain vasemmalle, ja eteenpäin tornia vastaan, mars, -- huusi\npäällikkö.\n\nTäydelleen ymmärtääksemme näiden tapahtumien loppuratkaisun, on\ntarpeellista seurata neiti de Verneuilin mukana hänen asuntoonsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun intohimot lähestyvät lopullista purkaustaan, ne saattavat ihmisen\nhuumaustilaan, joka on paljon voimakkaampi viinin ja ooppiumin\nsynnyttämää kiihoitusta. Se selkeys, jonka ajatus silloin saavuttaa,\nliiaksi kiihoittuneiden aistien herkkyys, aiheuttavat silloin mitä\nkummallisimpia ja odottamattomimpia vaikutuksia. Ollen yhden ainoan\najatuksen valloissa, eräät henkilöt havaitsevat selvästi mitä\nhuomaamattomimmatkin seikat, kun sitävastoin kouraantuntuvat esineet\nvallan häipyvät heidän havaintopiiristään.\n\nNeiti de Verneuil oli joutunut senlaatuiseen huumaustilaan, joka\nsaattaa todellisen elämän unissakävijöiden tilan kaltaisiksi, hän\nkun luettuaan markiisin kirjeen ponnisti kaikki voimansa estääkseen\nhäntä välttämästä koston täyttymistä, samoin kuin aikaisemmin\noli valmistanut kaiken ensimäistä lemmenjuhlaansa varten. Mutta\nhuomatessaan talonsa, omasta määräyksestään, kolminkertaisen\npistinketjun ympäröimäksi, äkillinen valo välkähti hänen sielussaan.\nHän rupesi arvostelemaan omaa menettelyään, ja ajatteli nyt\nkauhistuen, että oli tehnyt rikoksen.\n\nÄkillisen ahdistuksen valtaamana hän hyökkäsi huoneensa kynnykselle\nja jäi siihen hetkeksi liikkumattomana seisomaan, koettaen punnita\ntilannetta, kuitenkaan pääsemättä selvään tulokseen. Hänelle oli niin\ntäydelleen epäselvää mitä oli tehnyt, että rupesi miettimään, miksi\noli asuntonsa eteisessä, pitäen kädestä tuntematonta lasta.\n\nHänen silmiensä edessä tanssi tuhansia kipinöitä kuin tulikielekkeet\nilmassa. Hän alkoi astua, ravistaakseen jäsenistään painostavan\njäykkyyden; mutta samoin kuin unta näkevälle ihmiselle, jokainen\nesine esiintyi hänelle todellisuudesta poikkeavassa muodossa. Hän\npuristi pikku pojan kättä tavattoman rajusti ja veti häntä jälkeensä,\nkuin olisi hän mielettömän tavoin kiiruhtanut jonnekin. Hän ei nähnyt\nmitään siitä, mitä oli salissa, kulkiessaan sen läpi, ja kuitenkin\nhäntä tervehti kolme miestä, jotka väistyivät syrjään, päästääkseen\nhänet kulkemaan.\n\n-- Tuossa hän on, -- sanoi yksi heistä.\n\n-- Hän on hyvin kaunis! -- huudahti pappi.\n\n-- Niin, todella, -- sanoi edellinen; -- mutta kuinka hän on kalpea\nja kiihoittunut!...\n\n-- Ja hajamielinen! -- lisäsi kolmas, -- hän ei meitä ollenkaan\nhuomannut.\n\nHuoneensa ovella neiti de Verneuil näki Francinen lempeät ja iloiset\nkasvot. Hän kuiskasi emäntänsä korvaan:\n\n-- Hän on tuolla sisällä, Marie...\n\nNeiti de Verneuil pääsi nämä sanat kuullessaan taas tajuihinsa,\nharkintakyky palasi, hän katsoi lapseen, jota piti kiinni kädestä,\ntunsi sen ja sanoi Francinelle:\n\n-- Sulje lukitun oven taa tämä poika, ja jos tahdot, että jään eloon,\nniin varo tarkoin päästämästä häntä pakenemaan.\n\nHitaasti lausuessaan nämä sanat, hän oli luonut katseensa huoneensa\noveen, ja siihen ne pysähtyivät niin hirvittävän jäykkinä, että olisi\nluullut hänen näkevän uhrinsa paksujen ovilautojen läpi. Sitten\nhän hiljaa avasi oven ja sulki sen jälleen kääntymättä, sillä hän\nnäki markiisin seisovan kamiinin edessä. Olematta erityisen upea,\noli aatelismiehen puku kuitenkin juhlallinen ja hieno, mikä lisäsi\nsitä kauneutta, jota kaikki naiset huomaavat rakastetuissaan. Hänet\nnähdessään neiti de Verneuil saavutti jälleen koko mielenmalttinsa.\nHänen kokoon puristautuneet puoleksi avoimet huulensa päästivät\nnäkyviin heinienvalkeat hampaat ja kuvastivat pakollista hymyä,\njonka sävy oli pikemmin hirvittävä kuin intohimoinen. Hän lähestyi\nnuorta miestä hitaasti ja sanoi väkinäisen iloisesti, osoittaen\nkamiini-kelloa:\n\n-- Rakkautta ansaitseva mies ansaitsee niinikään, että häntä\nodotetaan.\n\nMutta rajujen tunteittensa lamauttamana hän vaipui kamiinin vieressä\nolevalle sohvalle.\n\n-- Rakas Marie, te olette lumoava, ollessanne vihainen! -- sanoi\nmarkiisi istuutuen hänen viereensä, tarttuen hänen käteensä, johon\nhän suostui, ja rukoillen katsetta, jonka hän kielsi. -- Toivon,\n-- hän jatkoi ääni mairittelevana, -- että Marie hetken kuluttua\non oleva pahoillaan siitä, että käänsi pois kasvonsa onnellisesta\naviopuolisostaan.\n\nKuullessaan nämä sanat neiti de Verneuil kääntyi äkkiä ja katsoi\nhäntä silmiin.\n\n-- Mitä merkitsee tuo hirvittävä katse? -- hän kysyi nauraen. --\nMutta kätesi polttaa!... Rakkaani, mikä sinun on?\n\n-- Rakkaani! -- hän toisti kumeasti ja ääni värähdellen.\n\n-- Niin, -- sanoi markiisi, laskeutuen polvilleen hänen eteensä ja\ntarttuen hänen molempiin käsiinsä, jotka peitti suudelmilla, -- niin,\nrakkaani, olen sinun koko elämänikäni.\n\nMarie työnsi hänet rajusti luotansa ja nousi. Hänen kasvonsa\nvääntyivät ja hän nauroi kamalasti kuin mieletön, sanoen:\n\n-- Etpä itse usko sanaakaan siitä, mitä puhut, sinä katalin kaikista\nkonnista!\n\nHän sieppasi äkkiä tikarin, joka oli kukkamaljakon vieressä, ja pani\nsen sähkymään vallan lähellä nuoren miehen povea, tämän ollessa ylen\nhämmästynyt.\n\n-- Joutavia! -- hän sanoi, heittäen pois tämän aseen -- en pidä\nsinua edes sen arvoisena, että sinut tappaisin! Sinun veresi on\nliian halpaa, jotta edes sotamiehet sitä vuodattaisivat, sinä olet\nainoastaan pyövelin piilun arvoinen.\n\nNämä sanat hän lausui vaivoin ja hiljaa, ja hän polki jalkaa kuin\nhemmoiteltu lapsi kärsimättömyydessään. Markiisi lähestyi häntä,\nkoettaen syleillä häntä.\n\n-- Älä koske minuun! -- huudahti Marie, peräytyen kauhun valtaamana.\n\n-- Hän on järjiltään, -- sanoi markiisi ihan ääneen epätoivoissaan.\n\n-- Niin, järjiltään, -- toisti Marie, -- mutta en kuitenkaan\ntarpeeksi, ollakseni sinun leikkikalusi... Mitä en voisikaan antaa\nanteeksi intohimolle, mutta tahtoa omistaa minut ilman rakkautta ja\nkirjoittaa se tuolle nai...\n\n-- Kelle minä olen kirjoittanut? -- hän kysyi osoittaen ihmetystä,\njoka ilmeisesti ei ollut teeskennelty.\n\n-- Tuolle siveälle naiselle, joka tahtoi minut tappaa.\n\nNyt markiisi kalpeni, tarttui tuolin selkänojaan, puristaen sitä niin\nrajusti, että se oli mennä palasiksi, ja huudahti:\n\n-- Jos rouva du Gua on tehnyt itsensä syypääksi johonkin katalaan\ntekoon...\n\nNeiti de Verneuil haki tuota kirjettä, mutta ei sitä löytänyt; hän\nkutsui saapuville Francinen, ja tämä tuli:\n\n-- Missä on kirje?\n\n-- Herra Corentin otti sen.\n\n-- Corentin! No nyt ymmärrän kaiken; hän on kirjoittanut tuon kirjeen\nja on minut pettänyt tapansa mukaan pirullisesti.\n\nPäästettyään korvia vihlovan huudon, hän vaipui sohvalle, ja\nkyyneleet tulvivat hänen silmistään. Epäily samoin kuin varmuuskin\noli kauhea. Markiisi riensi lemmittynsä jalkojen juureen, painoi\nhäntä sydämelleen ja toisti hänelle moneen kertaan nämä sanat, ainoat\nmitkä sai sanotuksi:\n\n-- Miksi itket, enkelini? Missä piileekään onnettomuus? Solvauksesi\nuhkuivat rakkautta. Älä siis itke, minä rakastan sinua! Rakastan\nsinua ainaisesti!\n\nÄkkiä hän tunsi, miten Marie puristi häntä luonnottoman voimakkaasti,\nja kuuli hänen kesken nyyhkytyksiänsä sanovansa:\n\n-- Vieläkö minua rakastat?\n\n-- Voitko sitä epäillä? -- hän vastasi melkein alakuloisena.\n\nMarie vapautui äkkiä hänen käsivarsistaan ja poistui pelästyneenä ja\nhämmentyneenä matkan päähän hänestä.\n\n-- Epäilenkö sitä!... -- hän huudahti.\n\nHän näki markiisin hymyilevän niin lempeän ivallisesti, että sanat\nkuolivat hänen huulillaan. Hän antoi markiisin tarttua käteensä ja\nviedä itsensä ovelle. Viereisen salin perällä näki Marie alttarin,\njoka hänen poissaollessaan oli kiireessä pystytetty. Sytytetyt\nvahakynttilät loivat kattoon yhtä lempeän valon kuin toivo. Hän\ntunsi nuo kaksi miestä, jotka olivat häntä tervehtineet, kreivi de\nBouvaniksi ja parooni du Guenic'iksi, jotka molemmat Montauran oli\nvalinnut todistajiksi.\n\n-- Kieltäydytkö yhä edelleen? -- kysyi markiisi häneltä hiljaa.\n\nTämän nähdessään Marie peräytyi palaten huoneeseensa, lankesi\npolvilleen, nosti kätensä markiisia kohti ja huudahti:\n\n-- Oi, anteeksi! anteeksi! anteeksi!\n\nHänen äänensä sammui, hänen päänsä kumartui taaksepäin, hänen\nsilmänsä ummistuivat, ja hän jäi rentona markiisin ja Francinen\nkäsivarsien varaan, aivan kuin olisi ollut kuolemaisillaan. Jälleen\navatessaan silmänsä, hän kohtasi nuoren päällikön katseen, joka uhkui\nrakkautta ja hyvyyttä.\n\n-- Marie, rohkeutta! tämä myrsky on viimeinen, -- hän sanoi.\n\n-- Viimeinen! -- toisti Marie.\n\nFrancine ja markiisi katsoivat toisiinsa hämmästyneinä, mutta Marie\nviittasi heitä vaikenemaan.\n\n-- Kutsukaa tänne pappi, -- hän sanoi, -- ja jättäkää minut yksin\nhänen kanssaan.\n\nHe poistuivat.\n\n-- Arvoisa isä, -- sanoi Marie papille, joka viipymättä ilmaantui\nhänen eteensä, -- lapsuudessani valkeahapsinen vanhus, kuten te,\nsanoi minulle usein, että jos oikein vahvasti uskoo, saa Jumalalta\nkaiken; onko se totta?\n\n-- Se on totta, -- vastasi pappi. -- Kaikki on mahdollista sille,\njoka on kaiken luonut.\n\nNeiti de Verneuil syöksyi uskomattoman ihastuneena polvilleen:\n\n-- Oi, Jumalani! -- hän sanoi haltioituneena, -- uskoni Sinuun on\nyhtä vahva kuin rakkauteni häneen! Valista minun mieltäni! Tee tässä\nihme, tai ota henkeni!\n\n-- Teidän rukouksenne tulee kuulluksi, -- sanoi pappi.\n\nNyt näyttäysi neiti de Verneuil kaikkien katseille, nojaten tämän\nvalkeahapsisen papin käsivarteen. Syvä ja salainen mielenliikutus\njohti hänet nyt rakastajan syliin loistavamman kauniina kuin\nkoskaan ennen, sillä senkaltainen kirkkaus, jolla maalaajat\nvalaisevat marttyyrejä, loi hänen kasvoihinsa valtaavan sävyn.\nHän ojensi kätensä markiisille, ja molemmat menivät alttarin\neteen, missä polvistuivat. Tuo avioliitto, joka vihittiin parin\naskeleen päässä häävuoteesta, tuo kiireisesti pystytetty alttari,\ntuo risti, nuo maljakot, tuo papin salaa tuoma kalkki, tuo pyhä\nsavu, jota suitsutettiin seinäreunusten alla, joihin siihen asti\nainoastaan keittiön savu oli kohonnut, pappi, jolla kaapunsa yllä\noli pelkkä stola, nuo kirkko-kynttilät salissa -- kaikki tämä\ntarjosi liikuttavan ja harvinaisen näyn, joka täydentää kuvan noista\nsurullisista ajoista, joina kansalaisten eripuraisuus oli kumonnut\nkaikkein pyhimmät asetukset.\n\nSilloin oli uskonnollisilla menoilla mysterioiden viehätys. Lapsille\nannettiin hätäkaste samoissa huoneissa, missä synnyttäjä-äidit\nvielä vaikeroitsivat. Kuten muinoin, Herra kulki yksinkertaisena ja\nköyhänä, lohduttamaan kuolevia. Nuoret naiset nautitsivat ensi kertaa\nehtoollisleipää samassa huoneessa, missä edellisenä päivänä olivat\nleikitelleet. Markiisin ja neiti de Verneuilin yhteenvihkiminen oli\ntapahtuva, kuten monet aviot siihen aikaan, lainvastaisen toimituksen\nmuodossa. Mutta myöhemmin kaikki nämä avioliitot, joista pappi oli\nvihkinyt useimmat tammien juurella, tunnollisesti tunnustettiin\npäteviksi.\n\nTämä pappi, joka viime hetkeen noudatti vanhoja perittyjä tapoja, oli\nyksi niitä miehiä, jotka keskellä myrskyn kiivaintakin puuskausta\npysyvät uskollisina vakaumuksilleen. Hänen äänensä, joka ei ollut\ntehnyt tasavallan vaatimaa valaa, julisti keskellä myrskyä ainoastaan\nrauhan sanoja. Hän ei abotti Gudinin tavoin ollut lietsonut\nkapinantulta. Mutta monen muun esimerkkiä seuraten hän oli valinnut\ntuon vaarallisen tehtävän täyttää papilliset velvollisuudet niille\nsieluille, jotka olivat pysyneet uskollisina katolisina. Voidakseen\nonnistua tämän vaarallisen kutsumuksensa täyttämisessä, hän oli\nturvautunut kaikkiin niihin hurskaihin varokeinoihin, jotka vaino\nteki välttämättömiksi, ja markiisi oli löytänyt hänet ainoastaan\ntuollaisesta luolasta, joita vielä meidän päivinämmekin sanotaan\n\"papinloukoiksi\".\n\nKun näki nuo kalpeat ja kärsivät kasvot, heräsi halu rukoilla ja\nosoittaa kunnioitusta, ja tämä riitti luomaan tähän maalliseen\nsaliin pyhän paikan leiman. Onnettomuutta ja iloa tuottava toimitus\noli lähellä. Ennen ryhtymistään pyhään menoon, pappi keskellä syvää\nhiljaisuutta kysyi, mitkä olivat kihlautuneiden nimet.\n\n-- Marie-Nathalie, Notre-Dame de Séez'in luostarin abbedissana\nkuolleen Blanche de Casteranin ja Verneuilin herttuan Victor-Amédéen\ntytär.\n\n-- Missä syntynyt?\n\n-- La Chasteriessa, lähellä Alençonia.\n\n-- Enpä totisesti uskonut, -- sanoi parooni hiljaa kreiville, -- että\nMontauran olisi ollut kyllin ajattelematon naimaan hänet!... Herttuan\nulkopuolella aviota syntynyt tytär, hyi sentään!\n\n-- Kuninkaan äpärätytär kävisi vielä laatuun, -- vastasi kreivi de\nBouvan hymyillen; -- mutta minä puolestani en häntä parjaa. Tämä\ntoinen nainen minua miellyttää, ja tuolle \"Charretten Tammalle\" aion\nnyt julistaa sodan. Hän ei ainakaan kuhertele, se nainen!\n\nMarkiisin nimet olivat jo edeltäpäin kirjoitetut naimasopimukseen;\nmolemmat rakastavat allekirjoittivat sen, ja heidän jälkeensä\ntodistajat. Juhlameno alkoi. Ainoastaan Marie kuuli tänä hetkenä\naseiden kalsketta ja niiden sotilasten raskaiden ja säännöllisten\naskelten kopinan, jotka arvatenkin tulivat päästämään kirkkoon\nsijoitettuja sinisiä. Hän vavahti ja nosti katseensa alttarin ristiä\nkohti.\n\n-- Hän on pyhimyksen näköinen, -- kuiskasi Francine.\n\n-- Annettakoon minulle toveriksi tuollainen pyhimys, niin tulen\nolemaan hiton jumalinen, -- sanoi kreivi puoliääneen.\n\nKun pappi asetti neiti de Verneuilille tavanmukaisen kysymyksen,\nhän vastasi \"tahdon\", huoaten syvään. Hän kumartui miehensä korvan\njuureen ja sanoi:\n\n-- Ennen pitkää tulet tietämään, miksi olen rikkonut valani, jolla\nsitouduin kieltäytymään rupeamasta vaimoksesi.\n\nKun läsnäolijat vihkiäisten jälkeen siirtyivät siihen huoneeseen,\nmissä päivällispöytä oli katettu, ja sinä hetkenä, jona vieraat\nistuutuivat pöydän ääreen, hyökkäsi palvelija, Jérémie, sisään\nkovin pelästyneenä. Onneton nuori aviovaimo nousi äkkiä, riensi\nhänen luokseen Francinen seuraamana, ja tuoden esiin verukkeen,\njonka naiset niin helposti keksivät, hän pyysi markiisia hetken\nkuluessa yksin täyttämään isäntäväen velvollisuuksia. Sitten hän\nviittasi palvelijan poistumaan huoneesta, ennenkuin hän oli ehtinyt\nvaromattomuudessaan sanoa sellaista, josta olisi voinut olla\nonnettomat seuraukset.\n\n-- Oi, Francine, tuntea olevansa kuolemaisillaan, voimatta\nsanoa: Minä menehdyn!... -- sanoi neiti de Verneuil poistuttuaan\npäivällishuoneesta.\n\nTämän poissaolon saattoi selittää äskeisen juhlamenon perustuksella.\nAterian loputtua ja markiisin levottomuuden noustua huippuunsa,\nMarie palasi yllään mitä loistavin morsiuspuku. Hänen kasvonsa\nolivat iloiset ja levolliset, kun sitävastoin hänen jälessään sisään\nastuneen Francinen kasvoissa kuvastui kauttaaltaan niin kamala\nkauhistus, että pöytävieraat luulivat näkevänsä edessään tuollaisen\nomituisen kuvan, johon Salvator Rosan oikullinen sivellin olisi\nkuvannut Elämän ja Kuoleman käsi kädessä.\n\n-- Hyvät herrat, -- hän sanoi papille, paroonille, kreiville, --\npyydän teitä jäämään vieraikseni yöksi, sillä olisi liian vaarallista\nteille nyt lähteä pois Fougères'sta. Tämä kelpo nuori nainen on\nsaanut minulta määräykset, ja hän opastaa teidät kaikki huoneisiinne.\nEi mitään vastaansanomista, -- hän virkkoi papille, joka aikoi puhua.\n-- Toivon, että ette vastusta naista hänen hääpäivänään.\n\nTuntia myöhemmin Marie oli yksin lemmittynsä kanssa siinä hekkumaa\nuhkuvassa huoneessa, jonka hän niin aistikkaasti oli järjestänyt. He\njoutuivat lopulta siihen vuoteeseen, joka haudan tavoin murtaa niin\nmonet toiveet, jossa herääminen kauniiseen elämään on niin epävarma,\njossa rakkaus syntyy ja kuolee, riippuen niiden luonteiden laadusta,\njotka ainoastaan siinä koettelevat toisiaan.\n\nMarie katsoi kamiinin reunalla olevaa kelloa ja ajatteli: \"Kuusi\ntuntia jälellä elämästä!\"\n\n-- Olenko todella voinut nukkua?... hän huudahti aamuyöstä, kavahtaen\nhereille kuten vaistomaisesti tekee se, joka illalla on pannut maata\npäättäen seuraavana aamuna herätä määrähetkenä. -- Olen todella\nnukkunut, -- hän virkkoi, huomatessaan kynttilöiden valossa, että\nkellon viisarit pian osoittivat toista tuntia.\n\nHän kääntyi, katsellen nukkuvaa markiisia, jonka pää lasten tavoin\nlepäsi kädellä, ja jonka toinen käsi puristi vaimonsa kättä. Hän\nhymyili puoleksi, ikäänkuin olisi nukahtanut keskellä suudelmaa.\n\n\"Oh\", ajatteli neiti de Verneuil, \"hän nukkuu makeasti kuin lapsi!\nMutta kuinka hän saattoikaan epäillä minua, minua, joka saan kiittää\nhäntä verrattomasta onnesta!\"\n\nHän sysäsi häntä hiljaa, markiisi heräsi, ja puolinainen hymy levisi\nnyt täydesti yli kasvojen. Hän suuteli kättä, josta piti kiinni,\nja katsoi onnettomaan naiseen niin säteilevästi, että tämä, joka\nei voinut kestää noiden katseiden hekkumallista hohdetta, hitaasti\nsulki leveät luomensa, ikäänkuin välttääkseen vaarallisen näyn. Mutta\ntällä tavoin peittämällä tuliset silmänsä hän päinvastoin suuresti\nkiihoitti halua, vaikka näytti sitä vastustavan, ja hänen miehensä\nolisi voinut syyttää häntä ylenmääräisestä kiemailusta, ellei\ntuon nais-paran olisi ollut pakko salata suurta levottomuuttaan.\nHe nostivat molemmin päänsä patjalta ja loivat toinen toiseensa\nkiitollisen katseen, muistellessaan nauttimaansa onnea. Mutta\näkkiä tarkastettuaan vaimonsa viehättäviä kasvoja, markiisi luuli\nalakuloisuudeksi Marien otsalla lepäävää varjoa ja sanoi hänelle\nlempeästi:\n\n-- Miksi tuo surullinen varjo, rakkaani?\n\n-- Alphonse-parkani, mihin luuletkaan minun saattaneen sinut?... --\nhän kysyi vavisten.\n\n-- Onneen...\n\n-- Kuolemaan!\n\nJa väristen kauhusta hän hypähti pois vuoteesta. Ihmetellen seurasi\nhäntä markiisi, ja hänen vaimonsa vei hänet ikkunan ääreen. Hourivaan\nvivahtavalla liikkeellä Marie nosti ikkunaverhoja ja osoitti hänelle\nkädellään torilla olevia sotilaita. Kuu, joka oli haihduttanut sumun,\nvalaisi kaamealla hohteellaan sotamiesten univormut ja pyssyt,\nkylmäverisen Corentinin, joka kulki edestakaisin kuin shakaali,\njoka odottaa saalistaan, sekä päällikön, joka käsivarret ristissä\nrinnalla, liikkumattomana, nenä pystyssä, huulet törössä, odotti\nnyrpeänä.\n\n-- Mitä me heistä, Marie, tulehan tänne...\n\n-- Miksi naurat, Alphonse? Minä se toimitin heidät siihen!\n\n-- Näetkö unta?\n\n-- En.\n\nHe katsoivat toisiinsa hetkisen, markiisi arvasi kaiken ja sanoi,\nsulkien hänet syliinsä:\n\n-- Yhtä kaikki! Rakastan sinua ainiaan!\n\n-- Eikö siis kaikki ole hukassa! -- huudahti Marie. -- Alphonse, --\nhän virkkoi, hetken vaiettuaan, -- onko vielä toivoa?\n\nSamassa he kuulivat selvästi pöllön kumean vihellyksen, ja Francine\nhyökkäsi sisään pukuhuoneesta.\n\n-- Pierre on täällä! -- hän sanoi, ollen melkein järjiltään ilosta.\n\nMarkiisitar ja Francine pukivat Montauranin ylle chouani-puvun,\ntehden sen niin hämmästyttävän nopeasti kuin ainoastaan naiset\nkykenevät tekemään. Nähdessään miehensä lataavan aseita, jotka\nFrancine oli tuonut, markiisitar hiipi huoneesta, annettuaan\nselittävän merkin uskolliselle bretagnettarelleen. Francine vei\nsilloin markiisin vieressä olevaan pukuhuoneeseen. Nähdessään\njoukon vahvasti yhteen sidottuja huiveja, saattoi nuori päällikkö\ntodeta, kuinka taitavasti bretagnetar oli osannut toimia sotamiesten\neksyttämiseksi.\n\n-- En ikinä mahdu ulos tuosta, -- sanoi markiisi, tutkiessaan ahdasta\nympyrä-ikkunaa.\n\nSiinä silmänräpäyksessä leveät tummat kasvot täyttivät kokonaan tuon\nympyrän aukon, ja käheä ääni, jonka Francine hyvin tunsi, sanoi\nhiljaa:\n\n-- Joutukaa kenraali! Siniset lähtevät liikkeelle!\n\n-- Oh, vielä suudelma, -- sanoi värähtelevä ääni. Markiisi, jonka\njalat ylettyivät vapauttaviin tikapuihin, mutta jonka ruumis vielä\nosaksi ponnisteli vapautuakseen ympyrän ikkunareiästä, tunsi\nepätoivoisen syleilyn puristuksen. Hän päästi huudon, huomatessaan\nsamalla, että vaimonsa oli pukeutunut hänen vaatteisiinsa. Hän\ntahtoi pidättää häntä, mutta Marie tempautui äkkiä irti hänen\nkäsivarsistaan, ja hänen oli pakko ruveta laskeutumaan alas\ntikapuille. Hänelle jäi käteen vaatetilkku, ja kuun valossa, joka\näkkiä välkähti esiin, hän huomasi, että tuo tilkku oli pala niistä\nliiveistä, jotka hänellä oli ollut yllä edellisenä iltana.\n\n-- Seis. Ampukaa!\n\nNämä sanat, jotka Hulot lausui keskellä kammottavaa hiljaisuutta,\nmurtivat sen taian, joka näytti pitävän valloissaan ihmisiä ja\nseutua. Laakson pohjukasta tornin juurelle rapiseva luotisade\nseurasi kävelypaikalle sijoitettujen sinisten yhteislaukausta.\nTasavaltalaisten tuli ei ollenkaan tauonnut, se riehui lakkaamatta,\narmotta. Sen uhrit eivät päästäneet ainoatakaan ääntä. Joka pamauksen\nvälillä hiljaisuus oli kauhistuttava.\n\nMutta Corentin oli kuullut ylhäältä tikapuilta putoavan yläilmoissa\nhäälyneen henkilön, johon oli kiinnittänyt päällikön huomion, ja hän\nrupesi epäilemään jotain ansaa.\n\n-- Eipä yksikään noista elukoista älähdä, -- hän sanoi Hulot'lle; --\nmolemmat rakastavat ovat kyllä valmiit huvittelemaan meitä täällä\njollakin viekkaalla juonella, samalla pujahtaen pakoon toista tietä...\n\nKärsimättömänä haluten saada valoa tähän salaperäiseen seikkaan,\nurkkija lähetti Galope-Chopinen pojan noutamaan soihtuja. Hulot oli\nniin hyvin käsittänyt Corentinin olettamuksen, että tuo vanha soturi,\nkuunnellessaan nyt Pyhän Léonardin vahdiston kohdalla riehuvan\nvakavan kahakan touhua, huudahti:\n\n-- Se on totta, heitä ei voi olla kaksi. Ja hän riensi vahtituvalle.\n\n-- Hänen päätänsä on pesty lyijyllä, herra päällikkö, -- sanoi\nhänelle Beau-Pied, joka tuli Hulot'n luo; -- mutta sitä ennen\nhän tappoi Gudinin ja haavoitti kahta miestä. Tuo hurja mies oli\njo murtautunut kolmen meikäläisen rivin läpi ja olisi päässyt\nlivahtamaan ulos kaupungista, ellei Pyhän Léonardin vahtisoturi olisi\nlävistänyt häntä pistimellään.\n\nKuultuaan tämän päällikkö syöksyi vahtitupaan ja näki leirivuoteella\nverisen ruumiin, joka juuri oli siihen laskettu. Hän lähestyi\npoloista, jota luuli markiisiksi, nosti lakkia, joka peitti kasvoja\nja vaipui alas tuolille:\n\n-- Sitä aavistin, -- hän huudahti, äkkiä lyöden käsivarret ristiin.\n-- Tuo tyttö oli liian kauan pitänyt häntä luonaan.\n\nKaikki soturit seisoivat liikkumatta paikoillaan. Päällikkö oli\npoistaessaan lakin nähnyt niiden alta valuvan esiin pitkät mustat\nnaisen hiukset.\n\nÄkkiä keskeytti hiljaisuuden aseellisen joukon saapuminen Corentin\nastui sisälle vahtitupaan, kulkien neljän sotamiehen edellä, jotka\npaarin tavoin asetetuilla pyssyillään kantoivat Montaurania, jolta\nuseat luodit olivat murskanneet lantion ja käsivarret. Markiisi\nlaskettiin vuoteelle vaimonsa viereen, jonka tunsi ja jonka käteen\nsai tarttuneeksi suonenvedontapaisella liikkeellä.\n\nKuoleva nainen sai vaivoin päänsä käännetyksi, tunsi puolisonsa,\nvärähteli kauhistuttavasti ja mutisi melkein sammuneella äänellä nämä\nsanat:\n\n-- Huomeneton päivä!... Jumala on liian hyvin kuullut rukoukseni!\n\n-- Päällikkö, -- sanoi markiisi, ponnistaen kaikki voimansa, ja\nhellittämättä Marien kättä, -- vetoan rehellisyyteenne, pyytäen\nteitä ilmoittamaan kuolemani nuorelle veljelleni, joka on Lontoossa.\nKirjoittakaa hänelle, että jos hän tahtoo noudattaa kuolinhetkellä\nlausumaani kehoitusta, hän ei kanna aseita Ranskaa vastaan,\nkuitenkaan koskaan hylkäämättä kuninkaan palvelusta.\n\n-- Tämä on tapahtuva, -- sanoi Hulot, puristaen kuolevan kättä.\n\n-- Viekää heidät lähellä olevaan sairaalaan, -- sanoi Corentin.\n\nHulot tarttui urkkijan käsivarteen niin rajusti, että hänen ihoonsa\npainuivat hänen kynsiensä jäljet, ja sanoi hänelle:\n\n-- Koska tehtäväsi täällä nyt on suoritettu, niin pötki joutuin\ntiehesi. Ja katso tarkoin päällikkö Hulot'n kasvoja, jotta voit\nvälttää joutumasta niiden näkyviin, jollet tahdo, että hän käyttää\nvatsaasi miekkansa huotrana.\n\nJa vanha soturi veti jo esiin miekkaansa.\n\n-- Siinä yksi niitä rehellisiä miehiä, joita ei onni koskaan tule\npotkaisemaan korkealle, -- mutisi Corentin, poistuttuaan kauas\nvahtituvasta.\n\nMarkiisi jaksoi vielä päännyökkäyksellä kiittää vastustajaansa,\nosoittaen hänelle sellaista kunnioitusta, jota soturit tuntevat\nrehellistä vihollista kohtaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVuonna 1827 eräs vanha mies vaimonsa seurassa myyskenteli raavaita\nFougères'n torilla, eikä kukaan sanonut hänelle mitään, vaikka\nhän oli tappanut enemmän kuin sata miestä. Ei edes muistutettu\nhänen liikanimeään \"Marche-a-Terreä\". Eräs henkilö, jolta on\nsaatu arvokkaita kaikkia tämän kertomuksen henkilöitä valaisevia\ntietoja, näki hänen taluttavan lehmää ja astuvan sennäköisenä, että\nohikulkijat aivan vaistomaisesti virkahtivat: -- Kas tuossa oikein\nkelpo mies!\n\nMitä tulee chouaniin liikanimeltä Pille-Miche, niin hänen loppunsa\non jo kerrottu toisessa teoksessa. Kenties Marche-à-Terre yritti,\njoskin turhaan, pelastaa toveriansa mestauslavalta ja oli ehkä\nAlençonin torilla sen kauhean mellakan aikana, joka oli kuuluisan\nRifoël--Bryond--La Chanterie-oikeudenkäynnin huomattavia tapahtumia.\n\n\n\n"]