[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$ftpWe8TPSsNSoyuDiGsnTM4zoaidIa9Qw5P_Q0MnwN0Y":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":31,"gutenbergTranslators":32,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},1364,"Rakkauden uhri","Zola, Émile",1840,1902,"1364-zola-emile-rakkauden-uhri","1364__Zola_Émile__Rakkauden_uhri",null,"romaani",[14],"rakkaus",[16],"ranskalainen","fi",1883,1911,10165,65027,false,52721,[25,26],"Deception -- Fiction","Discontent -- Fiction",[28,29,30],"French Literature","Novels","Romance","\"Rakkauden uhri\" by Émile Zola is a novel written in the late 19th century. The story opens in a small, sleepy town where the protagonist, Julien Mihon, leads a solitary life as a postal clerk. Struggling with his self-image, Julien is an introverted man who finds solace in his music, particularly playing the flute, but remains isolated and unaware of deeper emotional connections.  The beginning of the novel introduces Julien's mundane existence, characterized by his routines and lack of meaningful relationships. He lives alone in an apartment, occasionally befriending a mute copper engraver, and finds joy in playing his flute. However, a significant change occurs when a mysterious young woman, Therese de Marsanne, returns home from a convent, disturbing his tranquil isolation. Julien becomes infatuated with her, despite his self-imposed barriers and low self-esteem. The early chapters set the stage for a complex exploration of love, identity, and the impact of class and beauty within Julien’s life, drawing readers into his internal struggles and romantic aspirations. (This is an automatically generated summary.)",[],230,"Pienessä ranskalaisessa kaupungissa elävä yksinäinen postivirkailija Julien Mihon rakastuu nuoreen, luostarista palaavaan naiseen. Zolan lyhytromaani tutkii epäitsetunnon, luokkaeron ja torjutun rakkauden vaikutuksia.","Émile Zolan 'Rakkauden uhri' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1364.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juha Kiuru ja Projekti Lönnrot.","RAKKAUDEN UHRI\n\nKirj.\n\nE. Zola\n\n\nSuomennos\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nSuomalaisen Kansan kirjapaino,\n1911.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nPieni P:n kaupunki on kukkulalla.\n\nMuinaisten vallitusten alapuolella juoksee kapea, mutta syvä joki --\n\"Chanteclaire\" -- jonka kirkas vesi lainehtii eteenpäin sävelmäisesti\nloiskien.\n\nKivisilta, joka kaupungin eteläisellä puolella menee yli Chanteclairen,\non muodostunut ainoasta kaaresta, ja leveä matala rintasuojus on\nvanhojen kerjäläisten lepopaikkana kaupungin ulkokulmilla. Jos siltaa\npitkin mennään rue Beau-Soeiliin, päästään Place de Quatre Femmesiin,\nhiljaiseen ja rauhalliseen paikkaan, joka on kivitetty neliskulmaisilla\nkivillä ja jonka välistä ruoho kukoistaa yhtä runsaana kuin niityillä.\n\nNäyttää siltä kuin ympärillä olevat talot olisivat syvän unen vallassa.\nSilloin tällöin saattaa kuulla koiran haukuntaa ruohoportin takaa jos\njoku sattumalta menee ohi. Ainoa mikä antaa jotakin elämän vilahdusta\ntälle maailman kaukaiselle kulmalle, on upseerien kävely pari kertaa\npäivässä päivälliselle ja sieltä takaisin.\n\nJulien Mihon asui puutarhurin luona torin vasemmalla puolella.\nHänellä oli iso huone ensimäisessä kerroksessa ja oma sisäänkäytävä.\nHänen isäntäväkensä asui talon toisella puolella, ja sillä\noli sisäänkäytävänsä rue Catherinen puolelta. Julienilla oli\nniinmuodoin pieni valtakuntansa aivan omissa hoteissaan, ja\nkahdestakymmenestäviidestä ikävuodestaan huolimatta eli hän niin\nitseensävetäytyneenä kuin vanha erakko.\n\nJo varhaisimmassa nuoruudessaan oli hän menettänyt vanhempansa, ja\nhänen holhoojansa oli lähettänyt hänet täysihoitoon. Sitten kuoli\nmyöskin holhooja, ja silloin joutui Julien kokonaan yksikseen.\n\nViisi vuotta sitten oli hän saanut paikan postissa, ja hänellä oli\nvuosipalkkaa 1500 frangia. Tämä oli korkein mitä hän milloinkaan\nkykenisi saamaan, ja hän oli niin säästäväinen, ettei hänen\npäähänsäkään pistänyt odottaa mitään edullisempaa paikkaa elämässä.\n\nJulien oli korkeakasvuinen, leveäharteinen mies, jolla oli suuret,\nluisevat kädet, joka seikka saattoi hänen tuntemaan usein itsensä\nonnettomaksi. Hän huomasi sitäpaitsi olevansa hyvin ruma, hänen otsansa\noli kuhmuinen ja niin muodoin kuin sen olisi muovaillut hyvin\ntaitamaton kuvanveistäjä. Ja tämä tietoisuus teki hänet araksi, etenkin\nkaikkea naisen nimellistä kohtaan. Eräs pesijätär oli kerran sanonut\nhänelle, että hän \"kun kaikki kävi ympäri, ei sittenkään näyttänyt\nhulluimmalta\", ja tämä liikutti häntä niin, että hänen oli vaikea\npäästä tasapainoon. Kadulla kulki hän aina niin nopeaan kuin\nmahdollista, pää alaspäin painettuna ja selkä koukussa, voidakseen\nmahdollisimman pian ryömiä jälleen onkaloonsa, Kömpelyytensä tietoisuus\noli hänessä herättänyt melkein sairaloisen tarpeen kätkeytyä maailman\nsilmistä. Hän vietti todellista luostarielämää, ilman ystäviä ja ilman\nrakkaus-suhteita, ja hän tuntui tässä suhteessa täysin tyytyvän\nkohtaloonsa.\n\nPohjaltaan tunsikin hän itsensä todella tyytyväiseksi ja oli aina\nhyvällä tuulella.\n\nJoka aamu meni hän postikonttoriin ja teki ilman vastenmielisyyttä\nsamat työt päivät umpeensa. Määrätyllä ajalla kävi hän syömässä\npäivällisensä, ja kun päivä oli loppunut, meni hän vuoteelle ja nukkui.\nTäten jatkui hänen elämänsä päivä päivältä, viikko viikolta, kuukausi\nkuukaudelta, ja niin sai yksitoikkoisuus hänen olennossaan hänet\nvähitellen yhä enemmän vangikseen -- aivan niinkuin hiljaa nukuttava\nmusiikki.\n\nKun hän tahtoi hankkia itselleen huvitusta, meni hän tavallisesti\niltapäivällä rue Beau Soleiliin aina sillalle asti ja asettautui\nrintasuojukselle, heilutteli jalkojaan, tuijotti alas jokeen ja\nkuunteli hopeankirkkaan veden säveltenkaltaista loiskimista. Korkeat\nsolakat lepät, jotka reunustivat joen molempia rantoja, kuvastuivat\nveteen ja taivas tummeni vähitellen. Pitkän pitkät hetket saattoi hän\nistua syvissä ajatuksissa jolloin hän vertasi elämäänsä vesiputoukseen,\njoka juoksi niin tasaisesti ja levollisesti eteenpäin. Ja kun tähdet\nsitten alkoivat katsella alas taivaalta, meni hän kotiinsa sielussaan\nläpikäyvä rauhan ja tyytyväisyyden tunne.\n\nVapaapäivinään teki hän joskus pitkiä jalkamatkoja, melkein aina\nyksin. Hänelle oli oikea nautinto kulkea itsensä oikein väsyksiin ja\nsitten nukkua. Muutoin oli hänellä myöskin ystävä, kuuromykkä\nkupariinpiirtäjä, ja hänen kanssaan saattoi hän kulkea kokonaiset\niltapäivät edestakaisin postihuoneen edustalla ilman että he edes\nmerkkikielellä ajatuksiaan vaihtoivat. Joskus istuivat he myöskin\nCafé-des-Voyageursissa ja pelasivat hiljaa ja ajattelevaisina shakkia\ntoisen pelin toisensa jälkeen.\n\nJulienilla oli kerran, aikoja sitten ollut koira, mutta kun tämän yli\najettiin kadulla, suri hän sitä niin kovin, ettei saattanut tehdä\npäätöstä uuden ostamisesta. Hänen postitovereillaan oli tapana\närsytellä häntä kymmenvuotisella tytöllä, joka repaleisena ja\npaljasjalkaisena juoksenteli ja myi tulitikkuja ja joka tavallisesti\naina sai häneltä jonkun rahasen. Mutta toverien iva suututti häntä, ja\nnyt alkoi hän vartioida tyttöä salassa voidakseen pistää hänelle\nrahasensa. Kukaan ei ollut koskaan tavannut häntä valleilla\nnaisseurassa. Tehtaantyön tekijättäret kaupungista, jotka muutoin\nkoettivat ärsyttää ihmisten intohimoja hävyttömällä puhetavallaan,\njättivät hänet vihdoin rauhaan. Hän pakeni heitä sananmukaisesti, sillä\nhän piti heidän kehoittavaa nauruaan ivana.\n\nKaikki kaupungin asukkaat pitivät häntä aivan yksinkertaisesti tyhmänä;\nmuutamat väittivät, että ei voinut koskaan tietää, missä saattoi tavata\ntuon -- sellaisiin ei voi luottaa.\n\nJulienin paratiisi, ainoa paikka, jossa hän tunsi olevansa täysin\nlevossa ja rauhassa -- oli hänen huoneensa. Heti kun hän oli saapunut\nsinne, ojensi hän itseään, monta kertaa nauroi hän, vieläpä ääneenkin\nyksinäisyydelleen, ja jos hän sattumalta katsoi peiliin, säikähti hän\naivan sitä, että kasvonsa vielä olivat nuorteat.\n\nHuone oli suuri ja jokseenkin säästäväisesti kalustettu; siellä oli\nainoastaan sohva, ympyriäinen pöytä, kaksi tavallista tuolia ja\nnojatuoli. Sänky oli tilavassa alkoovissa ja pieni pähkinäpuinen\npiironki, jolla oli sijansa ikkunoiden välissä, näytti melkein\nlapsenleikkikalulta.\n\nMutta siksipä oli Julienilla myöskin kylliksi tilaa liikutella itseään.\nOllessaan kotona asettautui hän tavallisesti sohvalle tahi kulki\nmyöskin edestakaisin huoneessaan. Eikä hänellä koskaan ollut ikävä,\nvaikka hän ei koskaan kirjoittanut eikä lukenut postikonttorin\nulkopuolella. Vanha rouva, jonka luona hän söi päivällisensä\ntyöskenteli itsepintaisesti hänen sielunsa sivistykseksi ja lainaili\nhänelle usein romaaneja. Mutta kun hän oli ne jättänyt, oli mahdotonta\nkeskustella hänen kanssaan niiden sisällyksestä. Hän piti kaikkia näitä\nmonimutkaisia juttuja etsittyinä ja luonnottomina. Julien piirustikin\nhieman -- aina sama ankaran säännöllinen naisprofiili, jolla oli\nhelminauhalla kaunistettu tuuhea, lainehtiva tukka. Mutta hänen ainoa\nintohimonsa oli musiikki. Hän saattoi istua kaikki illat soittaen\nhuilua. Mikään maailmassa ei tuottanut hänelle niin suurta huvia, kuin\ntämä. Ja hän oli oppinut sitä aivan omin neuvoin. Pitkän aikaa oli hän\nkaivannut vanhaa keltaisesta puusta valmistettua huilua, jonka hän oli\nhuomannut erään vaatekaupustelijan ikkunassa. Hänellä oli rahaa niin\npaljon että olisi voinut sen ostaa, mutta ei tahtonut pelosta tehdä\nitseään naurettavaksi. Vihdoin päätti hän yhtäkaikki seurata sydämensä\nhalua ja vei huilun mukanaan kotiin, kätkien sen huolellisesti takin\nalle. Sitten tutkiskeli hän innokkaasti kahden vuoden aikana vanhaa\n\"huilukoulua\", jonka hän oli löytänyt eräästä kirjakaupasta.\n\nJa nyt oli hän kuusi kuukautta sitten onnellisesti päässyt niin\npitkälle, että uskalsi soittaa avoimen ikkunan ääressä. Kun hän\nmyöhäisinä, lämpöisinä kesä-iltoina, koko korttelin jo uneen vaivuttua,\narasti antoi huilunsa sävelten kaikua, muistutti se rakastajan ääntä,\njoka uskoo hiljaiselle yölle sen mitä ei koskaan saisi huuliltaan\npäivän valossa.\n\nMonta kertaa sammutti hän myöskin säästäväisyydestä kynttilänsä ja\nsoitti pimeässä, sillä hän osasi useimmat sävelmät ulkoa. Ja ohi\nkulkevat katselivat ylöspäin eivätkä saattaneet käsittää, mistä tämä\nharvinaisen hillitty musiikki mahtoi saapua -- se muistutti aivan\nsatakielen kaukaista laulua.\n\nJulienin huilussa oli halkeama, ja tämä antoi sen äänelle jotakin\nomituisen verhottua. Kuului aivan siltä kuin vanha markiisitar viime\nvuosisadalta olisi hyräillyt itsekseen tanssisävelmiä nuoruutensa\najoilta.\n\nJulien oli monta kertaa pelännyt, että naapurit valittaisivat hänen\nsoittonsa johdosta. Mutta pienten maakaupunkien asukkailla on\ntavallisesti hyvä uni. Hänen läheisimpänä naapurinansa oli muutoin\nainoastaan juristi, monsieur Savournain ja eläkettä nauttiva\nsantarmikapteeni Pidoux, ja molemmat nämä herrat olivat hyvin mukavia\nja menivät vuoteelle jo kello yhdeksän aikana. Enin häntä tekivät\nlevottomaksi sen hotellin asukkaat, jotka kuuluivat de Marsannen\nperheeseen, hotellin, jonka ylhäisen synkkä etusivu kohosi kadun\ntoisella puolella vastapäätä hänen ikkunaansa. Tuo suuri\nyksikerroksinen rakennus ja sen suuri ruohonpeittämä ulkoporras\nnäyttivät melkein luostarilta. Säännöllisesti joka päivä samalla\nkellonlyönillä avattiin ikkunanverhot ja suljettiin yhtä säännöllisesti\njoka ilta, niin että huoneeseen ei saattanut heittää ainoatakaan\nsilmäystä tiheästi vedettyjen uudinten taakse. Hotellin vasemmalla\npuolella oli puutarha valtavine, vanhoine kastanjapuineen.\n\nIstuessaan ja katsellessaan upeaa rakennusta synkkine muureineen ja\nupeine puistoineen, ajatteli hän että jos hänen huilunsoittonsa ei\nviehättäisi Marsanne perhettä, niin tulisi heidän sanoa ainoastaan sana\neikä hän koskaan uskaltaisi soittaa enempää.\n\nHotel de Marsanne oli muutoin ylistetty koko maassa; kerrottiinpa, että\nmuukalaiset olivat tulleet pitkiä teitäkin siellä käymään. Ja maine\ntiesi myöskin kertoa perheen rikkauksista. Julien oli usein istunut\nkokonaisia tunteja ikkunan ääressä ja tuijottanut suoraan vanhaan\nrakennukseen saadakseen jotakin selkoa tästä satumaisen rikkaasta\nperheestä. Mutta hän ei saanut koskaan nähdä mitään muuta kuin harmaan\nkiviedustan ja tummat kastanjapuut. Vanha, sammaleinen ovi ei koskaan\nauennut, eikä koskaan nähty ihmisolentoa kulkevan sen leveitä\nulkoportaita. Marsannen perhe oli kokonaan lakannut käyttämästä tätä\nkäytävää ja käytti sen sijaan ristikkoporttia rue Sainte Annen\npuolella. Sitäpaitsi oli siellä myöskin pieni takaportti, josta\npäästiin kapealle kadulle puutarhamuurin taakse, mutta tätä porttia ei\nJulien voinut ikkunastansa nähdä.\n\nHänelle oli Hotel Marsanne autio ja kuollut, aivan kuin satujen\npalatsit, joiden asujamet olivat näkymättömät. Kaikki elämä mitä hän\ntäällä näki oli siinä, että palvelijat vetivät ja laskivat ikkunaverhot\naamulla ja illalla. Muutoin tuntui koko talo yhtä synkältä ja\nalakuloiselta kuin haudan ympäristö hiljaisella kirkkomaalla. Ja tämä\njuhlallinen, salaperäinen hiljaisuus, joka lepäsi yli kaiken, liikutti\nlopullisesti nuorta miestä yhä enemmän ja enemmän.\n\nMonena iltana ennen levolle menemistään sammutti hän kynttilänsä ja\nseisoi kauan ikkunan ääressä epäröidessään niitä salaisuuksia, jotka\ntämä Hotel Marsanne kätki, joka kuvastui ikäänkuin iso, musta pilkku\ntummaa taivasta vastaan. Mutta ikkunanverhojen täytyi olla aina yhtä\nhuolellisesti eteen vedetyt, sillä ainoakaan valonsäde ei koskaan\ntunkeutunut verhojen raoista. Kokonaisuudessaan se teki sellaisen\nasutun huoneen vaikutuksen, jonka seinien sisällä saattaa ajatella\nhukkuvien ihmisten hengittävän, se näytti pikemmin täysin kuolleelta...\nJa silloin sai Julien rohkeutta ja tarttui huiluunsa. Nyt saattoi hän\nsoittaa häiritsemättömäsi. Vastapäätä oleva autio huone lähetti\nvastakaiun hänen sointuville säveleilleen, ja pitkäveteiset soinnut\nhävisivät synkeään puutarhaan, josta koskaan ei kuulunut linnun siiven\nsuhahdusta. Oli juuri kuin vanha, keltainen puuhuilu olisi antanut\nikivanhojen saveltensä kaikua nukkuvan prinsessa Ruususen linnasta.\n\nEräänä päivänä kiinnitti eräs toveri postissa Julienin huomion vanhaan\naviopariin, joka kulki yli torin kirkon vierellä, ja hän sanoi, että\nsiinä oli markiisi ja markiisitar Marsanne. He menivät harvoin ulos,\nniin että hän näki tänään heidät ensi kerran.\n\nVanha aviopari teki melkein valtavan vaikutuksen Julieniin -- he\nnäyttivät molemmat niin laihoilta ja juhlallisilta. Hitaasti kulkivat\nhe eteenpäin väsynein askelin ja vastasivat ainoastaan hieman\nnyökäyttäen päätään vastaantuleville arvokkaaksi tervehdykseksi. Ja nyt\nkertoi toveri Julienille, että ylhäisellä parilla oli tytär,\nmademoiselle Therese de Marsanne, joka oli vielä luostarissa, ja että\npieni Combel, joka oli asianajaja Savournainin apulaisena oli nuoren\nneidin rintaveli. Ja todellakin -- juuri kun vanha pääri poikkesi rue\nSaint Anneen, tuli äkkiä pieni Combel heitä vastaan ja markiisi ojensi\nhänelle kätensä, kunnia, joka muutoin ei tullut kenenkään osaksi.\nJulien kärsi sananmukaisesti tämän kädenpuristuksen näkemisestä --\nsillä Combel kaksikymmentävuotias, jolla oli vilkkaat silmät ja ilkeä\nsuu -- oli jo kauan ollut hänen selvä vihollisensa. Combel teki hänelle\nkiusaa hänen arkuutensa johdosta, kiihoitti pesijättäriä rue\nBeau-Soeilissa häntä vastaan, ja asia meni lopuksi niin pitkälle, että\neräänä päivänä syntyi tappelu molempien nuorten miesten kesken, joka\npäättyi niin, että Combel sai silmänsä sinisiksi.\n\nToisena iltana sen jälkeen kun Julien oli kuullut ja nähnyt tämän,\nsoitti hän vielä tavallista hillitymmästi.\n\nHänen mielenkiintonsa Hotel Marsanneen ei muutoin ollenkaan muuttanut\nhänen tapojansa. Hän meni postikonttoriin, söi aamiaisensa, söi\npäivällisensä ja teki kävelyretkensä pitkin Chanteclairen rantaa.\n\nNäin kului kaksi vuotta. Hän oli tottunut vanhan, hiljaisen rakennuksen\nmuotoon, sen sammaleisiin ulkoportaihin, sen synkkään fasaadiin ja\nsuljettuihin ikkunanverhoihin niin että ne aivan muodostivat osan hänen\nelämästään.\n\nJulien oli nyt asunut kokonaista kolme vuotta Place des\nQuatre-Femmesissa, kun eräs äkillinen tapahtuma antoi uuden suunnan\nkoko hänen elämällensä.\n\nOli lämmin, tähtikirkas kesäkuunilta.\n\nJulien istui ja soitti huilua huoneessaan, kun äkkiä ikkuna avattiin\nauki Hotel Marsannea vastapäätä ja kirkas päivänvalo virtasi sieltä.\nNuori tyttö nojautui ikkunanreunustaan ja pysähtyi siihen pää\nkohotettuna ikäänkuin kuunnellakseen. Julien vapisi ja lakkasi\nsoittamasta. Hän ei saattanut nähdä nuoren tytön kasvoja, vaan\nainoastaan hänen pitkän, hajallaan olevan tukkansa, joka riippui\nvaltavina laineina alas hänen hartioiltaan.\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä kuului kirkas ääni öisestä\nhiljaisuudesta. -- Kuulitko, Françoise? Minä luulin varmaankin, että se\noli musiikkia. -- Luultavasti satakieli, mademoiselle, vastasi, joku\nhuoneesta. -- On parasta sulkea ikkuna nyt, sillä muussa tapauksessa\nsaamme kaikellaisia lentäviä eläimiä. Siellä tuli jälleen pimeä, mutta\nJulien ei saattanut jättää paikkaansa ikkunan ääressä. Hän oli vielä\nkokonaan sen äkillisen valonsäteen häikäisemä, joka niin nopeasti oli\ntunkeutunut näistä vanhoista muureista.\n\nVapisten ja kauhistuen kysyi hän itseltään, mahtoiko tällä ohimenevällä\nilmestyksellä olla onnellinen merkitys?\n\nHyvän ajan jälkeen alkoi hän jälleen soittaa aivan hiljaa. Ja hän\nhymähteli ajatuksesta, että nuori tyttö nyt kenties uskoi, että siellä\nistui satakieli jossakin vanhassa kastanjapuussa.\n\n\nII.\n\nSeuraavana päivänä puhuttiin postikonttorissa siitä suuresta uutisesta,\nettä mademoiselle de Marsanne oli tullut kotiin luostarista.\n\nJulien ei puhunut ollenkaan mitään siitä, että hän oli jo nähnyt hänet\n-- alastomin olkapäin ja hiukset hajallaan. Mutta hän tunsi itsensä\nhyvin levottomaksi, hän tunsi jotakin harvinaista ja epäselvää tätä\nnuorta tyttöä kohtaan, joka oli häirinnyt hänen rauhallista\nolemassaoloaan. Nyt kulki hän alinomaisessa pelossa, että ikkuna\nuudelleen avaantuisi. Hänen rauhansa oli häiritty, hän ei saattaisi\nenää tuntea koskaan samaa kotoisuutta kuin ennen. Hän olisi nähnyt\npaljoa kernaammin, että äskensaapunut olisi ollut mieshenkilö, koska\nnaiset tavallisesti ovat ivallisempia. Saisiko hän tästä lähtien\nollenkaan rohkeutta soittaa enää huilua? Hänhän soitti luonnollisesti\nylen liian huonosti tuollaiselle nuorelle naiselle, joka aivan varmasti\nymmärsi musiikkia.\n\nHän epäröitsi kauvan tätä ja selvitti lopullisesti itselleen, että hän\nsuorastaan vihasi Thereseä.\n\nIllan tultua meni hän kotiin reippain askelin. Hän ei sytyttänyt tulta\nennenkuin saisi nähdä hänet, ja aikoi heti mennä vuoteeseen,\nosottaakseen hänelle, että hän oli suuttunut.\n\nMutta uteliaisuus veti häntä vastustamattomasti katsomaan, mitä ulkona\nsaattaisi tapahtua.\n\nIkkuna suljettiin. Äsken, ennen kymmentä tunkeutui laimea valo\nikkunanverhojen kautta, mutta se sammui heti. Julien istui jälellä ja\nkatseli pimeää ikkunaa.\n\nNäin urkki hän nyt illan toisensa jälkeeni vastoin tahtoaan.\n\nNäennäisesti oli kaikki kuten ennekin. Talo lepäsi siinä, ulkomuoto\nsamallainen kuollut, kuten ennenkin ja tarvittiin terävät silmät, jos\nmieli käsittää mitään siitä uudesta elämästä, joka sisällä liikkui.\n\nMonta kertaa saattoi nyt heikko valo luisua ikkunoiden ohitse tahi\nmyöskin vedettiin ikkunan verhot jonkin verran syrjään, niin että\nsaattoi heittää katseen johonkin noista äärettömistä huoneista. Joskus\nkuultiin kevyitä askeleita puutarhasta, ja silloin tällöin kuultiin\nhillittyä pianonsoittoa ja laulua vanhasta rakennuksesta.\n\nJulien koetti perustella uteliaisuuttaan sillä, että nämä uudet ilmiöt\ntekivät hänet hermostuneeksi. Ah, miten usein hän halusi entisiin\naikoihin, jolloin vanha, autio talo lähetti hänelle vastakaiun hänen\nhuilumusiikistaan!\n\nVaikkakaan hän ei ollenkaan tahtonut myöntää sitä itselleen, oli\nhänessä jälleen kaipaava halu saada nähdä Thereseä. Hän loi itselleen\naivan haavemaisen mielikuvan hänen ulkomuodostaan -- ruusuiset kasvot,\nsäteilevät silmät ja hymyilevä ilme kasvoissa. Mutta koska hän ei\nkoskaan uskaltanut päivisin ikkunan ääreen, ei hän nähnyt häntä\nmuulloin kuin illan hämärässä.\n\nEräänä aamuna, kun hän tahtoi vetää kokoon ikkunanverhot suojaksi\npäivänpaistetta vastaan näki hän Theresen seisovan kaukana huoneessaan.\n\nHän pysähtyi kun kivettyneenä lattiaan eikä uskaltanut tehdä\nainoatakaan liikettä. Hän tuntui olevan syventynyt ajatuksiinsa. Hän\nmelkein säikähtyi hänen näkemisestänsä, sillä hän oli aivan\ntoisellainen kuin mitä hän oli kuvitellut -- suurikasvuinen ja kalpea,\nmutta hänellä oli kauniit säännölliset piirteet. Hänen suunsa oli\njonkin verran liian suuri, mutta hänellä oli tavattoman punaiset\nhuulet, ja hänen syvät, tummat, mustat silmänsä antoivat koko hänen\nolemukselleen julman kuninkaallisuuden leiman...\n\nHän meni hitaasti ikkunaan, mutta oli kuin hän ei näkisi häntä, hän oli\nliian kaukana. Niin vetäytyi hän jälleen takaisin. Hänen rytmillisissä\nliikkeissään oli paljon voimaa ja mieltymystä, niin että Julien tuntui\nvarsin pieneltä häneen verraten. Ja nyt, kun hän oli hänet oikein\nnähnyt, lisääntyi hänen pelkonsa yhä enemmän.\n\nTästä hetkestä alkaen vietti nuori mies sangen lohdutonta elämää.\nNuori, kaunis tyttö, jolla oli jalot, vakavat kasvonpiirteet, saattoi\nhänet epätoivoon.\n\nTytön katse ei osunut koskaan häneen, hänellä ei ollut nähtävästi\nmitään aavistusta hänen olemassaolostaan. Ja kuitenkin oli hän syvästi\nonneton ajatellessaan, että tyttö kerran saisi nähdä hänet ja saattaisi\nivata häntä. Sairaloisessa arkuudessaan uskoi hän, että tyttö\nlakkaamatta häntä tarkasteli ja hän uskalsi tuskin liikuttaa itseään\nollessaan huoneessaan.\n\nNäin alkoi häntä vähitellen kiusata tytön välinpitämättömyys. Minkä\nvuoksi tyttö ei katsonut häneen? Tyttö tuli ikkunan ääreen, katsoi alas\nautiolle kadulle suurilla silmillään ja tuli niin jälleen takaisin\naavistamatta, että toinen seisoi ikkunan ääressä häntä vastapäätä ja\ntarkasteli häntä sydämen tuskasta sykkiessä.\n\nEnsin oli hän kulkenut mitä suurimmassa kauhussa sen johdosta, että\ntyttö saisi nähdä hänet, mutta nyt tunsi hän sitävastoin polttavan\nhalun saada kohdata hänen katsettaan. Therese de Marsanne täytti koko\nhänen elämänsä.\n\nAamulla, kun hän tiesi tytön nousevan ylös, saattoi hän unohtaa senkin,\nettä virka kutsui häntä -- hän tähän asti niin täsmällinen ja\nvelvollisuutensa täyttävä postivirkamies. Hänessä oli sanaton pelko\nhänen valkeita kasvojansa ja veripunaisia huuliaan kohtaan, mutta itse\nsiinä pelossakin oli jotakin onnellisuuden tunnetta. Hän seisoi\nkätkössä ikkunanverhojen takana ja kauhistui tuskasta, jota tyttö\nhänessä herätti, kunnes hänen kaikki jäsenensä vapisivat, ikäänkuin\nrasittavan marssin jälkeen. Mutta sitten hän kuvitteli mielessään, että\ntyttö äkkiä huomaisi hänet ja hymyileisi hänelle. Ja silloin ei hän\nenää pelännyt.\n\nSitten tuli hänelle se ajatus, että hän houkutteleisi häntä huilun\nsävelten mukaan. Hän alkoi jälleen soittaa lämpiminä iltoina. Hän avasi\nmolemmat ikkunat ja antoi ikivanhojen levollisten säveltensä kaikua\npimeässä, mutta ainoastaan silloin kun ei ollut kuutamo, vaan aivan\npimeä.\n\nJa jo ensimäisestä illasta alkaen oli hänellä se tyydytys, että Therese\nde Marsanne, ennenkuin hän meni vuoteelleen, tuli ikkunan ääreen\nvalkeassa puvussaan nojautuen ulos, aivan hämmästyneenä sen johdosta,\nettä nyt jälleen kuuli samaa musiikkia, jota oli kuullut sinäkin\npäivänä, jona tuli kotiin.\n\n-- Kuule Françoise, puhui hän vakavalla äänellä huoneeseen päin, se ei\nole mikään lintu.\n\n-- Ah, vastasi vanhempi nainen, jota Julien ei enää voinut erottaa\nhämärässä, -- silloin se on varmasti joku huvinäyttelijä kaupungin\nulkopuolelta.\n\n-- Niin sen täytyy olla tuolla kaukana, sanoi nuori tyttö pysähdyksen\njälkeen, jolla ajalla hän salli yöilman hyväillä paljaita käsivarsiaan.\n\nSiitä hetkestä alkaen soitti Julien kovemmin, ja oli kuin se kuume,\njoka paloi hänen veressään, olisi ilmaissut itsensä vanhalle,\nkeltaiselle puuhuilulle. Therese kuunteli häntä joka ilta ja kummasteli\ntätä tunteellista musiikkia, joka aina odotti pimeän tuloa saapuakseen\nhänen luoksensa.\n\nHän ymmärsi varsin hyvin, ketä serenaadi tarkoitti, ja monta kertaa\nnojautui hän ulospäin, ikäänkuin tahtoisi tarkastella ympäröiviä\ntaloja. Nyt kuului musiikki äkkiä eräänä iltana niin selvänä ja\nläheltä, että hänen täytyi ymmärtää, että se tuli jostakin häntä\nvastapäätä olevasta läheisestä huoneesta.\n\nJulien pani musiikkiin koko hehkuvan intohimonsa, ja huilusta väreili\nkristallinkirkkaita säveliä. Pimeys antoi hänelle rohkeutta, hänessä\nheräsi se hurja toivo, että hän voisi valloittaa hänet huilullaan. Ja\nTherese nojautui todellakin yhä kauvemmaksi ikkunasta, ikäänkuin hän ei\nenää voisi vastustaa houkuttelevia säveliä...\n\n-- Älkää nyt siinä enää seisoko, sanoi vanha naisääni. -- Tänä iltana\non tuulista, ja te voitte vilustua ja nähdä pahoja unia.\n\nJulien ei voinut nukkua koko yönä. Hän kuvitteli mielessään, että\nTherese kenties sittenkin oli hänet nähnyt. Hän heittelihe\nkuumemaisesti edestakaisin vuoteellaan ja epäröitsi, näkisikö hän enää\nseuraavaa päivää vai ei. Oikeastaan oli hullunkurista aina näin hiipiä\npiiloon.\n\nMutta vihdoin teki hän kuitenkin sen päätöksen, ettei hän enää\nilmaantuisi. -- Kuuden ajoissa aamulla kun hän juuri aikoi panna huilun\nkoteloonsa, vedettiin Theresen ikkunaverhot auki.\n\nNuori tyttö, jolla muutoin ei koskaan ollut tapana nousta ylös ennen\nkahdeksaa, seisoi nyt ikkunassa käherrystakissaan ja katseli ulos.\nHänen tukkansa oli käännetty sykerölle niskaan.\n\nJulien seisoi nyt kivettyneenä ja katseli häntä. Hän ei kyennyt\ntekemään ainoatakaan liikettä vetäytyäkseen takaisin ikkunasta. Therese\nkatseli häntä katse lujana ja ylpeänä. Hän näytti tutkivan koko hänen\nulkomuotoaan -- hänen karheata, luisevaa, huonosti muodostunutta\nolemustaan, joka näytti tekevän ruman ja saamattoman jättiläisen\nvaikutuksen.\n\nTässä silmänräpäyksessä ei hänessä ollut huomattavissa mitään siitä\nliikuttavasta ja lapsellisesta, jonka hän oli nähnyt edessään\nedellisenä iltana. Hänen kasvonsa mustine silmineen ja veripunaisine\nhuulineen olivat kalpeat, ja niissä oli ylpeä ilme. Kun hän oli\nhetkisen näin nuorta miestä tarkastellut -- kasvoissaan maailman\nvälinpitämättömin ilme, ikäänkuin olisi katsellut koiraa kadulla --\nmenivät hänen huulensa tuskin huomattavaan halveksivaiseen hymyyn, ja\nhän vetäytyi hitaisesti syrjään ja sulki ikkunan.\n\nJulien vaipui aivan masentuneena nojatuoliinsa ja läähätti vapisten:\n\n-- Ah, Jumalani -- hän ei tahdo minusta välittää! Ja minä rakastan\nhäntä -- minä rakastan häntä niin, että siitä tulee minun kuolemani.\n\nHän löi molemmat kätensä kasvojaan vasten ja nyyhkytti. Miksi hän\nolikaan näyttänyt itsensä? Se joka oli niin ruma kuin hän, vetäytyy\ntavallisesti piiloon, etteivät naiset säikähtäisi. Hän raivosi itseään\nvastaan -- hän oli aivan suunniltaan rumuutensa vuoksi. Miksi hän ei\nollut edelleenkin jatkanut soittoaan pimeässä satakielen tavoin, joka\ntenhoaa kaikki sävelillään, mutta ei koskaan näyttäydy päivänvalossa,\njotta ei herättäisi vastenmielisyyttä...\n\nTyhmyydellään ja jyrkkyydellään oli hän nyt rikkonut tenhon. Ja kun\ntyttö nyt tiesi, että hän oli aivan kömpelön vetojuhdan muotoinen -- ei\nhän enää koskaan voisi ihastua hänen musiikistaan.\n\nMitä nyt auttoi, jos hän lämpiminä kukkaistuoksuisina kesäöinä soitti\nsulavampia säveleitään -- Therese ei kuitenkaan niitä kuunnellut. Hän\ntuli huoneeseensa, nojautui ikkunastaan, ikäänkuin ei olisi ollenkaan\nnähnyt häntä, ei ollenkaan kuunnellut niitä yksinkertaisia säveleitään,\njotka puhuivat niin lämpimästi hänen rakkaudestaan. Ja eräänä iltana\nhuudahti hän ääneensä: \"Tuo huilu, joka aina soi väärin, tekee minut\naivan hermostuneeksi!\"\n\nJulien oli epätoivoinen. Hän heitti huilun piironginlaatikkoon eikä\nenää soittanut.\n\nSitäpaitsi oli pikku Colombelkin alkanut ivata Julienia. Hän oli nähnyt\nhänet kerran ikkunassa, kun hän oli oppimaisillaan uuden sävelen, ja\nsen jälkeen hän nauroi hänelle ivallisesti joka kerran ohi kulkiessaan.\nJulien tiesi, että hänen vihollisensa otettiin vastaan Hotel\nMarsannessa, ja ainoastaan se ajatus tuotti hänelle piston sydämeen.\nTosin hän ei ollut mustasukkainen tuota vaihdokasta kohtaan, mutta hän\nolisi tahtonut antaa koko elämänsä saadakseen ainoan tunnin olla hänen\nsijassaan. Françcoise oli pienen Colombelin äiti, ja hän oli monta\nvuotta oleskellut de Marsannen perheessä. Hän oli ollut Theresen\nimettäjä ja palveli nyt häntä kaikessa.\n\nKorkea-aatelinen nuori tyttö ja pieni talonpojanpoika olivat kasvaneet\nyhdessä kuten lapset, ja sen vuoksihan oli aivan luonnollista, että\njonkinmoinen toverillinen suhde vallitsi heidän keskensä. Julienia\nkiusasi kuitenkin sanomattomasti, kun hän näki Colombelin ulkona ja\nhuomasi, miten tämä veti hienot huulensa ilkeään hymyilyyn. Hänen\nkammonsa häntä kohtaan tuli vieläkin suuremmaksi, kun hän eräänä\npäivänä teki sen keksinnön, että hänen vihollisensa ei ollut ollenkaan\nniin kauhistavan ruma. Hänen pieni, pyöreä hienopiirteinen päänsä,\nvihertävät silmänsä ja pienet parranhaituvat olivat pirullisen kauniit.\nAh, jospa hän vielä kerran olisi hänen käsissään, niinkuin silloin\nmuurien luona, niin antaisi hän hänen kalliisti maksaa onnensa Theresen\nluona!\n\nNäin kului kokonainen vuosi. Julien tunsi itsensä hyvin onnettomaksi.\nKaikki hänen ajatuksensa olivat kiintyneet Thereseen. Jokaisen joutavan\nsilmänräpäyksen hän käytti tuijottaakseen harmaita muureja, jotka\nkuuluivat vanhaan taloon, mihin hänen sydämensä oli vangittu. Ja\nkuitenkaan ei hänellä ollut aavistustakaan siitä, mitä siellä tapahtui.\nHän ei kuullut eikä nähnyt mitään, paitsi jotakin epäselvää melua ja\nheikkoa tulenkajastusta. Näyteltiinkö näiden muurien takana iloisia\njuhlia vaiko suruisia tapahtumia? Sitä hän ei tiennyt. Hän saattoi\nainoastaan tehdä itselleen haaveellisia kuvitteluja, jotka antoivat\nväritystä hänen omalle, satunnaiselle mielialalleen. Hän oli näkevinään\nTheresen ja Colombelin laskevan leikkiä ja nauravan yhdessä -- hän näki\nnuoren tytön ajattelevaisena kävelevän kastanjapuiden alla -- hän näki\nhäntä kuljetettavan tanssin pyörteissä, upeain keikarien käsivarsien\nkantamana -- tahi näki hän myöskin hänet äkillisen surumielisyyden\nvaltaamana istuvan ja itkevän jossakin vanhan hotellin synkässä\nhuoneessa. Hän oli myöskin kuulevinaan markiisin ja markiisittaren\nhiipivän niin hiljaa kuin säikähtyneet rotat parkettilattioilla. Mutta\ntodellisuudessa ei hän nähnyt mitään muuta kuin Theresen ikkunan --\nainoan, joka muodosti jonkinlaisen loukon salaperäisiin muureihin -- ja\nnuoren tytön, joka päivittäin ilmestyi siihen ilman että hänen\nnäkemisensä herätti pienintäkään toivon vilahdusta. Tyttö oli niin\näänetön ja niin luoksepääsemätön, että hänen rohkeutensa lannistui\nlannistumistaan. Hänen onnellisimmat hetkensä olivat, kun ikkuna jonkun\nkerran avaantui Theresen olematta siellä sisällä; silloin hän saattoi\nhäiritsemättä lähettää tutkivia silmäyksiä kauvaksi hänen huoneeseensa.\nKesti kuitenkin puolen vuotta, ennenkuin hän oli huomannut, että sänky\noli huoneen vasemmalla puolella; se oli alkoovissa ja sen esiriput\nolivat ruusunväristä silkkiä. Vielä puolen vuoden kuluttua tiesi hän,\nettä sänkyä vastapäätä oli Louis XV:n piironki ja toisella puolella\nkamiini valkeasta marmorista. Ja tämä oli hänen untensa paratiisi.\n\nHänen rakkautensa oli täynnä kovia taisteluja. Kokonaisia viikkoja\nyhtämittaa oli hän syrjässä, sen vuoksi että hän häpesi rumuuttaan.\nMutta sitten valtasi hänet äkkiä jonkinlainen raivo, ja silloin hän\nseisoi tahallaan päivän toisensa jälkeen ikkunassa ja tahtoi täten\npakottaa häntä katselemaan hänen kömpelöä vartaloansa ja epäkauniita,\nkuumehehkuisia kasvojaan. Heittipä hän pari kertaa lentosuutelojakin\nhänelle omituisen karheuden vallassa, joka monta kertaa kohtaa arkoja\nihmisiä.\n\nTherese ei edes siitä suuttunut. Kun toinen kätkeytyi tämän yrityksen\njälkeen, näki hän, että tyttö edelleen kulki edestakaisin huoneessaan\nryhdissään sama ylpeys ja kuninkaallisuus. Mitä tunkeilevammaksi hän\nosottautui, sitä kylmempi ja ylpeämpi oli tytön ilme. Hän ei kääntynyt\nedes pois, kun hänen katseensa kohtasi nuoren miehen katsetta.\n\nPostissa puhuttiin väliin, että mademoiselle de Marsanne olisi\ntavattoman hyvä ja hurskas nuori nainen, mutta Julien vastusti tätä\narvostelua. Ei, ei, hänellä ei varmaankaan ollut mitään uskontoa, ja\nhän oli julma ja verenhimoinen -- hänen huulensa näyttivät ikäänkuin ne\njanoaisivat verta, ja hänen kalpeutensa johtui siitä, että hän halveksi\nkoko muuta maailmaa! Toisina hetkinä saattoi hän itkeä sitä, että oli\nloukannut häntä esiintymistavassaan ja ajatuksissaan, ja hän pyysi\nhäneltä anteeksi, samalla tavalla kuin pyydetään pyhimykseltä, jota\nvastaan ollaan rikottu.\n\nTämän ensimäisen vuoden ajan jäi hän aivan itsensä kaltaiseksi.\n\nKun kevät jälleen saapui, teki Julien omituisen huomion -- oli kuin\nTheresessä olisi tapahtunut muutos, ikäänkuin toinen ilma virtaisi\nhäntä vastaan hänen huoneestaan.\n\nHän tuntui suuremmalta ja kalpeammalta kuin koskaan ennen. Eräänä\npäivänä, kun hän tunsi itsensä tavattoman liikutetuksi, uskalsi hän\nkolmannen kerran heittää lentosuutelon hänelle kuumeesta vapisevilla\nsormillaan.\n\nTyttö katsoi häntä katse lujana ja vakavana, joka saattoi hänet\näärimäisyyksiinsä hämmästymään, eikä tyttö jättänyt paikkaansa ikkunan\näärestä. Nuori mies sitä vastoin nyt vuoroonsa vetäytyi takaisin,\nhävystä hehkuen.\n\nKesän loppupuolella tapahtui jotakin, joka järkytti Julienia\nsydänjuuria myöten, vaikka se olikin aivan mitätön pikku seikka.\nMelkein joka ilta, heti kun alkoi hämärtää suljettiin äkkiä Theresen\nikkuna ankaralla tempauksella; kun se oli seisonut avoinna koko päivän.\nTästä melusta vavahti Julien ja hänet valtasi joka päivä sanaton tuska\ntietämättään minkä vuoksi. Ja niin lepäsi vanha talo jälleen hiljaisena\nja kuolleena niin että Julien alkoi pelätä sen hiljaisuutta.\n\nAluksi hän ei voinut erottaa, kuka sulki ikkunan, mutta sitten hän\nkeksi eräänä iltana, että Theresen valkoiset kädet lykkäsivät telkeä\nauki väkivaltaisesti, melkein vihalla.\n\nJa kun hän hyvän ajan kuluttua jälleen; avasi ikkunansa jonkinmoisella\npitkäveteisellä arvokkaisuudella, tuntui hän olevan aivan uupunut. Hän\nseisoi ikkunan ääressä muutamia silmänräpäyksiä, mutta alkoi sitten\nkävellä edestakaisin huoneessa, toimien kaikenmoista, samalla kun\nJulien lakkaamatta oli kuulevinaan oven narisevan.\n\nLempeänä ja sumuisena iltana syyspuolella avattiin ikkuna kiivaammin\nkuin koskaan ennen. Julien vapisi ja sai ehdottomasti kyynelet\nsilmiinsä.\n\nAamulla oli satanut ja jonkinmoinen kirkkomaan tuoksu levisi puoliksi\nlehdettömistä kastanjapuista.\n\nSinä iltana odotti Julien kunnes vastassa oleva ikkuna jälleen\navattaisiin. Äkkiä se avattiinkin samalla kiivaudella kuin\nedellisenäkin iltana ja Therese ilmestyi. Hän oli kalmankalpea, hänen\nsilmänsä näyttivät tavallista suuremmilta ja tukka riippui hajallaan\nhänen olkapäillään. Hän asettautui ikkunan ääreen, pani kaikki kymmenen\nsormeaan vaaleanpunaisille huulilleen ja heitti lentosuukon Julienille.\n\nNuori mies tuli niin hämmästyneeksi, että hän painoi molemmat kätensä\nrintaansa vasten -- Sanaton kysymys, oliko lentosuudelma todellakin\nhänelle tarkoitettu.\n\nJa nyt luuli Therese, että hän aikoi vetäytyä takaisin. Hän nojautui\nkauvemmaksi eteenpäin, vei jälleen kaikki kymmenen sormeaan punaisille\nhuulilleen ja heitti vielä lentosuudelman hänelle. Sen jälkeen\nkolmannen. Oli ikäänkuin hän nyt yksitellen tahtoisi vastata niihin\nkolmeen, jotka hän oli hänelle lähettänyt.\n\nNuori mies seisoi liikahtamatta ikkunan ääressä.\n\nNyt heitti hän tutkivan katseen alas autiolle kadulle ja sanoi puoleksi\ntukahtuneella äänellä:\n\n-- Tule!\n\nEi mitään muuta.\n\nJa hän tuli.\n\nKun hän oli mennyt sinne ja seisoi Hotel Marsannen ulkopuolella näki\nhän vanhan ruostuneen oven aukenevan. Mutta hän oli kuin huumaantunut,\nhän ei enää mitään ihmetellyt.\n\nHeti kun hän oli tullut sisään suljettiin ovi ja hän tunsi, että pieni\njääkylmä käsi tarttui hänen käteensä ja veti häntä eteenpäin. Täten\nnousi hän ylös pitkin portaita, kulki etehisen kautta, huoneen kautta\n-- ja sitten huomasi hän olevansa sillä paikalla, joka oli hänelle\nhyvin tunnettu, hänen untensa paratiisi, huone ruusunvärisine\nvuodeverhoineen. Sisällä oli melkein pimeää. Mutta Therese seisoi\nkorkeakasvuisena hänen edessään. Hän piti kätensä kovasti toisiinsa\nsuljettuina ja hillitsi seivästi voimakasta mielenliikutustaan.\n\n-- Rakastatteko minua? kysyi hän hiljaa.\n\n-- Ah, rakastan, rakastan, vastasi toinen.\n\nViittauksella antoi hän hänen ymmärtää, että saattoi säästää itsensä\nkaikista tarpeettomista sanoista. Sitten sanoi hän, kasvoissaan niin\nylpeä ilme, kuin olisi kysymys jostakin aivan luonnollisesta ja\nitsestään selvästä asiasta:\n\n-- Jos minä lahjoitan itseni teille, teette te mitä hyvänsä minun\npuolestani, eikö totta?\n\nJulien ei voinut vastata, hän pani kätensä ristiin hiljaisuuden\nvallitessa. Ainoastaan hänen suudelmastaan olisi hän myynyt sekä\nsielunsa että ruumiinsa.\n\n-- Teidän täytyy tehdä minulle eräs palvelus.\n\nKun toinen edelleenkään ei antanut mitään vastausta, tuli hän\nkärsimättömäksi. Hän tunsi, että hänen voimansa olivat lopussa ja että\nhänen rohkeutensa masentui. Ja silloin hän huudahti:\n\n-- Mutta teidän täytyy ensiksi vannoa tekevänne niinkuin minä tahdon!\nMinä vannon pitäväni lupaukseni. -- Vannokaa tekin!\n\n-- Niin, minä vannon tekeväni kaikki mitä te tahdotte, sanoi toinen\ntäydellisesti voitettuna.\n\nHuoneen viehättävä henki huumasi hänet, verhot olivat alkoovin edessä\nja paljas neitseellisen vuoteen ajatus silkkiverhoista lähtevän laimean\nruusuhohteen ympäröimänä täytti hänen mielensä jonkinmoisella\nuskonnollisella hartaudella. Ja sitten veti hän äkkiä syrjään nämä\nverhot...\n\nVuode oli järjestyksessään, lakanat olivat vedetyt alas yli\nsängynreunan ja tyynyt olivat pudonneet lattialle. Ja keskellä\nrypistyneitä pitsejä ja silkkejä lepäsi poikkipäin sängyssä kuollut\nmies.\n\n-- Näettekö, sanoi Therese de Marsanne käheänä -- tämä mies on ollut\nminun rakastajani. Ja minä lykkäsin häntä -- hän kaatui -- en tiedä\nmiten se tapahtui. Ja teidän täytyy viedä hänet pois. Ymmärrättekö? Se\non kaikki tyyni. Niin, kaikki.\n\n\nIII.\n\nJo pienenä lapsena oli Therese piinannut ja kiduttanut Colombelia. Hän\noli tuskin kuutta kuukautta vanhempi häntä itseään. Hänen äitinsä oli\nsitten elättänyt häntä pullolla, voidakseen tulla de Marsannen\nperheeseen imettäjäksi.\n\nHän kasvoi markiisin talossa puoleksi nuoren tytön palvelijana,\npuoleksi leikkitoverina.\n\nTherese oli ihmeellinen lapsi. Ei hän ollut telmivä eikä poikamainen.\nHän oli päinvastoin jonkin verran hiljainen ja lempeä, niin että talon\nvieraat aina pitivät häntä erittäin hyvin kasvatettuna nuorena tyttönä.\nMutta hän voi saada joskus kummallisia päähänpistoja, päästi joskus\nsanattomia huutoja, sai oikeita raivokohtauksia ollessaan yksinään.\nTahi saattoi hän myöskin heittäytyä pitkin pituuttaan selälleen\nkeskelle puutarhojen käytäviä ja kieltäytyi itsepäisesti nousemasta\nylös, huolimatta kaikista hänelle tehdyistä rukouksista ja\nkehoituksista. Koskaan ei tiedetty, mitä hän oikeastaan ajatteli. Hänen\nsuuret lapsensilmänsä eivät olleet kirkkaat ja hyvät, kuten toisten\npienten tyttöjen, vaan ne katselivat ympärilleen niin tummina ja\nläpitunkemattomina, että kukaan ei; saattanut perustella, mitä hänen\nsielussaan tapahtui.\n\nKuuden vuoden ikäisenä alkoi hän kiusata Colombelia. Toinen oli\npienikasvuinen ja hento.\n\nHän otti hänet mukaansa kauvas puutarhaan tummien kastanjapuiden alle.\nSiellä tyttö nousi hänen selkäänsä ja Colombelin täytyi kantaa häntä\ntuntikausia juosten yhtenään samaa suurta kehää. Ja tyttö nipisti häntä\nkaulasta, tyrkki häntä kylkeen kantapäillään eikä sallinut hänen levätä\neikä hengähtää hetkeäkään...\n\nTyttö oli kernaimmin hänen ratsastajattarensa. Ja kun toinen oli\nvähällä kaatua kumoon väsymyksestä, niin puri hän hänen korviaan niin\nettä niistä vuosi veri ja tarttui suonenvedontapaisesti häneen kiini\nniin että hänen pikku kyntensä tunkivat toisen lihaan.\n\nJa sitten täytyi Colombelin nelistää. Hajalla hapsin ajoi pieni julma\nratsastajatar edestakaisin puutarhassa pojan selässä. Colombelin täytyi\nolla hevosen sijaisena.\n\nSittemmin alkoi hän häntä nipistellä minkä jaksoi vanhempiensa läsnä\nollessa, jolloin toinen ei uskaltanut ollenkaan huutaa. Sillä tyttönen\nuhkasi, että hänet ajettaisiin talosta, jos hän koskaan vähimmälläkään\npuhuisi heidän leikeistään. Täten oli heillä jo varhain ollut yhteisiä\nsalaisuuksia -- heidän yhdessäolossaan oli jotakin, josta toiset eivät\ntienneet.\n\nHeidän ollessaan yksin piteli tyttö häntä kuin leikkikalua, jonka hän\nmilloin hyvänsä olisi rikkonut saadakseen tietää, mitä siellä\noikeastaan oli sisällä. Hänhän oli syntynyt markiisittareksi ja\nkaikkien muiden täytyi alistua häneen. Ja kun hänelle nyt oli annettu\nelävä leikkikalu, niin saattoihan hän sille tehdä mitä tahtoi. Vihdoin\nalkoi häntä ärsyttää se, että hän saattoi harjottaa hallitsijavaltaansa\nhäneen ainoastaan heidän yksin ollessaan, ja nyt tuli hänelle huviksi\ntoisten läsnä ollessa potkia häntä tahi pistellä häntä käsivarsiin\nneuloilla. Ja sillä aikaa kiehtoi hän pojan tummilla silmillään, niin\nettä tämä sieti kaiken vähintäkään vavahtamatta.\n\nColombel piti hyvänään kaiken tämän piinaavan ja kiusaavan. Ja\nyhtäkaikki nousi koko hänen sisäinen olemuksensa tätä julmaa menettelyä\nvastaan, jonka alaiseksi hän oli joutunut. Monta kertaa vapisi hän\nraivosta ja tunsi itsensä melkein halukkaaksi kuristamaan nuoren\nvaltijattarensa. Mutta hänen luonteensa oli yhtä suljettu kuin\ntoisenkin. Ja pohjaltaan ei hänellä ollut mitään sitä vastaan,\nettä toinen löi häntä. Kun toinen pisteli häntä neuloilla,\ntuotti se hänelle omituista nautinnontunnetta -- hän tunsi\nmielettömyyden ja tyytyväisyyden sekotusta ja ahmi sanan merkityksessä\nkostomielikuvissaan. Monta kertaa kosti hän jo nytkin. Hän horjui,\nkaatui aivan äkkiä ja pudotti Theresen mukanaan ja tunsi sitten itsensä\nonnelliseksi, jos tämä oli saanut aika mustelman. Ja jollei hän\nilmeelläkään ilmaissut, että hän piinasi häntä toisten läsnäollessa,\nhillitsi hän itseään yksinomaan sen vuoksi, ettei kukaan asettuisi\nheidän väliinsä. Sillä tämä oli asia, joka ainoastaan koski heitä\nmolempia -- kaksintaistelu, josta hän kerran toivoi pääsevänsä\nvoittajana.\n\nMutta pienen väkivaltaisen tytön luonne alkoi herättää vakavaa\nlevottomuutta markiisittaressa ja hän piti välttämättömänä hankkia\nhänelle ankara kasvatus. Sen tähden lähetti hän hänet luostariin siinä\ntoivossa, että ankarasti säännöllinen elämä tässä vakavassa\npaikassa lieventäisi ja tasoittaisi hänen omituisen luonteensa\nsärmikkäisyyksiä. Therese jäi luostariin kahdeksanteentoista\nikävuoteensa asti.\n\nPalattuaan sieltä takaisin oli hän tullut hyvin järkeväksi. Vanhukset\niloitsivat ennen kaikkea hänen hurskaudestaan, nähdessään hänen\nheittäytyvän polvilleen kirkossa ja rukoilevan kauvan ja hartaasti.\nViattomuuden ja rauhan hengähdys oli hänen mukanaan levinnyt vanhaan\nkotiin. Theresellä ei nyt enää näyttänyt olevan muuta kuin yksi ainoa\nvika, hän oli erinomainen herkkusuu. Aamusta iltaan asti söi hän\nkonvehteja, joita hän hitaisesti imi silmät puoleksi suljettuina ja\nmelkein huomaamattoman väristyksen käydessä vaaleanpunaisilla\nhuulillaan.\n\nKukaan ei enää saattanut tuntea sulkeutunutta, itsepintaista lasta,\njoka tavallisesti tuli alas puutarhasta rikkirevityin vaattein eikä\nkoskaan tahtonut kertoa, miten se oli tapahtunut.\n\nMarkiisi ja markiisitar de Marsanne olivat viidentoista vuoden ajan\neläneet luostarimaisessa erilleenvetäytymisessä, mutta nyt jälleen\npitivät he velvollisuutenaan avata salonkinsa maailmalle. He antoivat\npäivällisiä ja tanssiaisia, sillä he tahtoivat naittaa Theresen.\nEikä tytöllä ollut kylmyydestään huolimatta mitään sitä vastaan.\nHän puki itsensä ja hän tanssi, mutta kasvot niin kalpeina ja\nvälinpitämättöminä, että nuoret miehet oikeastaan tunsivat pelkäävänsä\nhäntä.\n\nPikku Colombelia eivät he olleet nähneet jälleen sen koommin kuin\nmolemmat olivat olleet lapsia. Markiisi oli kasvatuttanut hänet,\nkustantanut hänen opintonsa ja hankkinut hänelle paikan asianajaja\nSavournainin luona.\n\nEräänä päivänä otti hänen äitinsä hänet mukaansa Hotel Marsanneen ja\nmuistutti hänelle hänen entisestä leikkitoveristaan. Colombelilla oli\nhyvin hoidettu ulkomuoto ja kohtelias esiintymistapa; hän ei osottanut\npienintäkään hämilläoloa. Therese katseli häntä levollisesti, selitti\nvarsin hyvin hänet muistavansa ja käänsi hänelle sitten selkänsä. Mutta\nviikon kuluttua tuli Colombel sinne jälleen, ja nyt käyttäytyi hän\ntalossa yhtä vaivattomasti kuin ennenkin. Hän tuli joka ilta, sen\njälkeen kuin toimisto oli suljettu, ja hänellä oli mukanaan nuotteja,\nkirjoja ja aikakauskirjoja Thereselle. Häntä kohdeltiin aivan miten\npäähän pisti, ja hänen täytyi toimittaa kaikenmoisia asioita, aivan\nkuin palvelijan tahi köyhän sukulaisen. Ja lakkaamatta jätettiin hänet\naivan huoleti yksin Theresen kanssa, ilman mitään vaaran ajatustakaan.\nAivan kuin entisinä aikoina olivat he tuntikausiksi jätetyt toistensa\nseuraan, joka avaroihin huoneisiin tahi ulos puutarhaan.\n\nMutta nyt he eivät enää leikkineet, kuten ennen. Therese käveli\nhitaisesti puutarhan puistokäytävissä ja laahusti hametta, joka ratisi\nkevyesti koskettaessaan maata, ja Colombel kulki hänen rinnallaan. Hän\noli nyt aina komeasti puettu ja heilutti kädessään notkeaa\nkävelykeppiä, jota hän ei koskaan jättänyt.\n\nJa kuitenkin oli hän, kuten kuningatar, ja toinen oli hänen orjansa.\nTosin ei hän purrut eikä lyönyt häntä enää, mutta koko tytön\nolemuksessa oli jotakin, joka hänet alensi, teki hänet palvelijaksi,\njoka oli pakotettu kantamaan valtiattarensa lievettä.\n\nTyttö kiusasi häntä nyt haavellisilla oikuillaan. Milloin saattoi hän\nolla ystävällinen ja hellä, milloin kova ja vieroittava, aina sen\nmukaan kuin hänen päähänsä pisti. Ja toinen aina sen mukaan kuin tyttö\nkäänsi selkänsä, katseli häntä terävällä, kiivaasti leimahtavalla\nkatseella, ja hänen paheellisuutta ilmaisevat kasvonsa saivat väijyvän\nilmeen, ikäänkuin hänellä olisi joitakin petollisia tarkoituksia.\n\nEräänä kesäiltana, heidän kävellessään kastanjapuutarhan varjossa sanoi\nTherese äkkiä lyhyen vaitiolon jälkeen, kasvoissaan vakava ilme:\n\n-- Minä olen väsynyt! Ajatelkaapas, jos te olisitte olevinanne hevonen,\nnyt, kuten ennenkin, Colombel? Mitä siitä sanotte?\n\nOhimenevä hymy levisi hänen huulilleen. Mutta toinen vastasi aivan\nvakavasti: Kernaasti Therese.\n\nMutta tyttö kulki levollisena edelleen ja sanoi ainoastaan:\n\n-- Se on hyvä. Tahdoin vaan tietää.\n\nNe jatkoivat kävelemistään. Pimeni pimenemistään puitten alla. He\npuhuivat eräästä nuoresta kaupungin naisesta, joka oli mennyt naimisiin\nupseerin kanssa. Samassa he tulivat pienelle sivukäytävälle, ja nyt\ntahtoi Colombel vetäytyä syrjään antaakseen Theresen kulkea edellä.\nMutta tyttö lykkäsi hänet menemään eteenpäin käytävässä, niin että\nhänen itsensä täytyi kulkea edellä.\n\nMolemmat vaikenivat.\n\nJa niin hyppäsi tyttö äkkiä hänen selkäänsä samalla notkeudella kuin\nentisinäkin päivinä, ollessaan hurja, pieni tyttö.\n\nEteenpäin mars! komensi hän tukahtuneella äänellä, jossa väreili\njotakin hänen entisestä intohimoisuudestaan.\n\nHän oli ottanut nuorelta mieheltä kävelykepin ja antoi hänelle sillä\niskun toisensa jälkeen. Näin ajoi hän häntä hurjassa juoksussa hämäräin\nkäytäväin halki samalla kun hän suonenvedontapaisesti riippui hänen\nolkapäillään. Tällä aikaa antoi hän hänelle iskun toisensa jälkeen,\njotta hän juoksisi nopeammin. -- Toinen ei sanonut hänelle sanaakaan,\nvaan hengitti raskaasti. Hento mies oli melkein nääntyä korkeakasvuisen\ntytön painosta, jonka lämmin ruumis lepäsi hänen hartioillaan.\n\nMutta kun tyttö huudahti: \"Nyt saattaa riittää\", ei hän pysähtynyt.\nKuten mieletön, hyökkäsi hän edelleen ja tarttui samalla hänen\njalkoihinsa kiini, niin että hän ei voinut hypätä pois.\n\nHän oli edelleen hevosena, mutta hevosena, joka pillastui\nratsastajattarensa kanssa. Ja hän hyökkäsi tämän kanssa pois liiteriin,\njossa puutarhakaluja säilytettiin. Täällä heitti hän hänet lattialle\noljille ja turmeli hänet väkisin. Nyt oli vihdoinkin hänen vuoronsa\ntullut -- nyt oli hän herrana.\n\nTherese oli tullut vielä entistäkin kalpeammaksi; hänen huulensa olivat\npunaisemmat ja silmänsä tummemmat kuin koskaan ennen...\n\nPari päivää sen jälkeen toistui sama näytelmä. Tyttö hyppäsi hänen\nselkäänsä, tahtoi häntä kurittaa, ja jälleen syöksyi toinen hänen\nkanssaan liiteriin ja heitti hänet lattian oljille.\n\nToisten seurassa oli hän nyt ystävällinen häntä kohtaan, kohteli häntä\nhieman alentuvaisesti, kuten vanhempi sisar. Ja toinen vastasi hänelle\nlevollisella hymyllä. Mutta pohjaltaan olivat he nyt jälleen samassa\nsuhteessa toisiinsa kuin kuusi vuotta sitten. He leikkivät toistensa\nkanssa kuin kaksi villiä petoa, jotka pureksivat toisiaan tahtoessaan\ntoisiaan miellyttää. Mutta nyt sai Colombel voiton.\n\nHeidän rakkaudessaan oli jotakin kauhistavaa. Nyt otti Therese myöskin\nColombelin vastaan huoneeseensa. Hän oli antanut hänelle pienen\npuutarhaportin avaimen. Mutta öisin täytyi hänen käydä sen huoneen\nläpi, jossa Colombelin äiti nukkui. Sekä hän että Therese olivat\nkuitenkin samalla kertaa niin rohkeita ja niin varovaisia, että kukaan\nei huomannut mitään. Kohtasivatpa he toisensa keskellä päivääkin.\nSellaisissa tapauksissa tuli Colombel ennen päivällistä, ja hänen\nollessaan siellä sulki Therese ikkunansa, että naapurit eivät heitä\nnäkisi. He tunsivat lakkaamatonta, polttavaa toistensa kaipuuta, ei\nsitä varten, että voisivat sanoa toisilleen helliä sanoja, kuten toiset\nrakastavaiset parit heidän iässään, vaan lakkaamatta taistellakseen\nsamaa taistelua keskenään. He riitelivät usein ja kasasivat silloin\ntoisilleen molemminpuolisia loukkauksia; heidän äänensä väreili\npidätetystä vihasta, koska he eivät uskaltaneet huutaa ääneen tahi\ntapella niin että sitä olisi saattanut kuulla.\n\nJa niin oli Colombel jälleen tullut eräänä aamupäivänä. Hänen vielä\nkulkiessaan paitahihasillaan ja paljasjaloin huoneessaan, tuli hänelle\näkkiä se ajatus, että hän tarttuisi Thereseen kiini ja nostaisi hänet\nkorkealle samalla tavalla kuin atleetit koettavat tehdä markkinoilla\nvoitettuaan jonkun. Mutta Therese koetti vapautua ja sanoi:\n\n-- Anna minun olla! Sinä tiedät, että minä olen sinua vahvempi. Ja minä\nsaattaisin tehdä sinulle pahaa.\n\nColombel nauroi.\n\n-- No teeppä sitten, mutisi hän, pudistellessaan häntä yhä edelleen. Ja\nnyt painiskelivat he keskenään, kuten he usein tekivät, vaistomaisen\ntaisteluhalun ajamina. Useimmiten Colombelin voimat loppuivat. Ja\nsilloin hän nosti hänet ylös ja painoi hänet rinnalleen, kuten voittava\nnaisjättiläinen.\n\nMutta tällä kertaa vaipui Therese polvilleen ja Colombel heitti hänet\nvoimakkaalla tempauksella lattiaan. Hän seisoi voittoriemuisena hänen\nedessään.\n\n-- Näetkös nyt, että sinä et ole yhtään vahvempi minua, sanoi hän\nloukkaavasti nauraen.\n\nTherese oli tullut kalmankalpeaksi. Hän ei sanonut sanaakaan, mutta hän\nvärisi vihasta niin että Colombelinkin valtasi kauhistus. Ah, hän olisi\nvoinut kuristaa hänet omilla käsillään! voittaa hänet kerta kaikkiaan,\ntehdä lopun kaikesta. Ja nyt he kietoituivat jälleen toistensa\nkäsivarsiin ja painiskelivat sanaakaan sanomatta läähättävin rinnoin.\nSe ei ollut enää leikkiä. Kylmä murhanhalun hengähdys kulki läpi\nTheresen. Colombel alkoi korista. Therese rupesi pelkäämään, että joku\nkuulisi ja lykkää hänet luotaan pelottavalla voimanponnistuksella.\nColombel löi ohimonsa piironginkulmaa vasten ja nääntyi hitaisesti\nlattialle.\n\nTherese veti syvään henkeä. Hän järjesti tukkansa peilin edessä ja\nsilitti hameensa. -- Voitetusta Colombelista ei hän sen enempää\nhuolehtinut. Hän kai voinee omin voimineenkin nousta. Niin liikutti hän\nnuorta miestä jalallaan. Ja kun hän edelleen ei tehnyt pienintäkään\nliikettä, nojautui tyttö hänen ylitsensä kevyesti väristen. Nyt hän\nnäki, että hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat, hänen silmänsä\nlasimaiset ja hänen suunsa vääntynyt. Hänen ohimossaan ammotti pitkä ja\nkapea haava.\n\nColombel oli kuollut.\n\nTherese seisoi kuin kivettynyt ja sanoi sitten itsekseen:\n\n-- Kuollut -- niin, nyt hän on kuollut.\n\nJa äkkiä valtasi hänet jäytävä kauhu sitä todellisuutta kohtaan, joka\nhäntä ympäröi. Eräänä silmänräpäyksenä oli hän todellakin tahtonut\nhänet surmata. Mutta se oli ainoastaan mielettömän vihan hetkenä.\nSilloinhan oikeastaan tahdotaan aina surmata, kun ollaan taistelussa,\nmutta sitä ei kuitenkaan missään tapauksessa tehdä, sen vuoksi että\nkuolleet tulevat vaivaloisiksi jälkeen päin. Ei, se ei ollut hänen\nvikansa. Hän ei ollut sitä tahtonut. Ja sen lisäksi hänen omassa\nhuoneessaan!\n\nHän puhui jälleen ääneen itsekseen: \"Nyt se on ohi. Hän on kuollut eikä\nhäntä voi saada täältä pois ilman apua.\"\n\nEnsimäisen silmänräpäyksen jäytävän kauhun jälkeen alkoi hän nyt hehkua\nkuumeesta. Hänellä oli kuollut mies huoneessaan. Ja miten voisi hän\nantaa mitään selitystä siihen, että tämä olisi hänen luonaan\npaljasjaloin, paitahihasillaan ja ammottava haava ohimossa? Hän oli\nhukassa.\n\nTherese nojautui jälleen kuolleen ylitse ja katseli haavaa. Seuraavassa\nsilmänräpäyksessä valtasi hänet niin äkillinen kauhistus, että hän\nseisoi kuin kivettyneenä samassa asennossa. Hän kuuli Françoisen --\nColombelin äidin askeleet etehisestä. Ja sitten tunkeutui muitakin\naskeleita ja ääniä hänen korviinsa -- ne olivat valmistuksia kutsuihin,\njotka hänen vanhempansa panisivat toimeen samana iltana. Minä\nsilmänräpäyksenä hyvänsä saatettaisiin häntä huutaa. Ja tuossa lepäsi\nkuollut hänen huoneessaan -- hänen rakastajansa, jonka hän oli\nsurmannut -- vastustamattomin todiste hänen rikollisuudestaan.\n\nMurheellisena nousi hän ja katseli ympärilleen huoneessa, ikäänkuin\netsisi piilopaikkaa, mihin saisi kätkeä kuolleen. Hän katseli kaikkia\nnurkkia ja vapisi samalla raivosta voimattomuutensa vuoksi.\n\nEi, ei ollut mitään nurkkaa, mihin hän voisi sen kätkeä. Alkoovi ei\nollut kyllin syvä ja kaappi oli liian kapea. Koko huone näytti voivan\ntarjota hänelle ainoastaan mahdottomuuksia. Ja kuitenkin olisi se ollut\nriittävä piilopaikka heidän rakkaudelleen. Äänettömin, kissamaisin\naskelin oli hän hiljaa sinne hiipinyt, ja sitten poistunut samalla\ntavalla. Koskaan ei hän ollut uskonut, että toinen joskus voisi tulla\nnäin raskaaksi!\n\nTherese juoksi lakkaamatta edestakaisin huoneessa, ikäänkuin vangittu\npetoeläin. Silloin sai hän äkkiä erään päähänpiston. Jos hän heittäisi\nhänet ulos ikkunasta? Mutta kun hänet löydettäisiin alhaalla, niin\narvattaisiin heti mistä hän oli pudonnut. Siitä huolimatta veti hän\npois ikkunanverhot katsoakseen alas kadulle, ja silloin hänen katseensa\nosui äkkiä vastassa olevaan nuoreen mieheen -- tuohon hulluparkaan,\njoka lakkaamatta seisoi ikkunansa ääressä ja soitti huilua niin nöyrin\nkatsein...\n\nHän tunsi niin hyvin nämä kalpeat kasvoni jotka lakkaamatta tuijottivat\nhäneen. Eikä hän voinut ollenkaan häntä sietää -- tämä arka ihailu\npitkän matkan päästä teki hänet hermostuneeksi. Mutta nyt kohosi äkkiä\nhymy Theresen sen kalpeille kasvoille. Hän oli pelastettu.\n\nTuo narri parka toisella puolella tunsi varmaankin orjamaista rakkautta\nhäntä kohtaan. Hän mukautuisi varmasti hänen tahtoonsa, olisipa vaikka\nrikos kysymyksessä. Ja hän luonnollisesti palkitseisi hänet, --\nlahjoittamalla hänelle rakkautensa tahi ainakin ruumiillisen minänsä.\n\nHän ei ollut rakastanut tuota miestä sen vuoksi, että hän oli liian\nhento ja ujo hänelle, mutta nyt hän kuitenkin sen tekisi. Hän\nkiinnittäisi itsensä häneen ainiaaksi lahjoittamalla itsensä hänelle,\njos hän auttaisi häntä pesemään itsensä puhtaaksi tästä verivelasta.\nHänen punaiset huulensa väreilivät ikäänkuin tämän uuden rakkauden\nesimausta, joka äkkiä tuntui hänestä ärsyttävältä senvuoksi että esine\noli hänelle tuntematon.\n\nSitten nosti hän nopeasti kuolleen ylös niin kevyesti kuin se olisi\nollut vaatteisiin puettu vanki, kantoi hänet vuoteelle ja laski hänet\nsiihen.\n\nJonka jälkeen hän jälleen meni ikkunan ääreen, avasi sen ja heitti\nlentosuudelman Julienille.\n\n\nIV.\n\nJulien oli sillä mielellä kuin häntä olisi vaivannut ilkeä uni.\n\nNähdessään Colombelin lepäävän sängyssä, ei hän sitä enää ihmetellyt,\nvaan se tuntui hänestä aivan yksinkertaiselta ja luonnolliselta. Eihän\nkukaan muu kuin pikku Colombel saattanut levätä täällä, tässä\nalkoovissa ohimo halkaistuna ja jäsenet herpaantuneina kauhistuttavan\nhekuman asennossa.\n\nTherese puhui kauvan. Aluksi ei Julien kuullut mitä hän sanoi, hänen\nsanansa saavuttivat hänet aivan kuin ääni etäisestä kaukaisuudesta.\nMutta sitten hän käsitti että tyttö antoi hänelle käskyn ja nyt hän\nkuunteli tarkkaavaisuudella. Hän ei saisi lähteä sieltä heti, vaan\nhänen täytyisi jäädä hänen huoneeseensa kunnes joutuisi puoliyö ja\nkaikki vieraat poistuisivat. Hänen vanhemmillaan oli iltakutsut, ja\ntämä esti häntä heti ryhtymästä toimeen, mutta suuresti katsottuna\nsaattoi tätä asianhaaraa pitää onnellisena sattumana. Sillä siten\nolivat kaikki talon ihmiset toimissaan siinä määrässä, että kukaan\nluultavasti ei tulisi Theresen huoneeseen. Kun aika olisi tullut,\nottaisi Julien kuolleen selkäänsä, menisi hänen kanssaan pois ja\nheittäisi hänet Chanterclaireen Rue Beau-Soleilin alapuolelle. Therese\nselitti kaikki tyyni hänelle niin rauhallisesti kuin olisi kysymys\nmaailman yksinkertaisimmasta asiasta.\n\nKun hän oli lopettanut, laski hän kätensä nuoren miehen olkapäille ja\nsanoi:\n\n-- Oletteko ymmärtänyt minua -- ja tahdotteko tehdä niinkuin olen\nsanonut?\n\nToinen säpsähti.\n\n-- Olen, olen -- kaikki mitä te tahdotte. Saatatte käyttää minua\nmielenne mukaan.\n\n-- Antakaa minulle suudelma.\n\nJulien painoi kauhistuneena suudelman hänen jääkylmälle otsalleen.\nSitte he molemmat vaikenivat.\n\nTherese oli jälleen vetänyt kokoon sängyn verhot. Ja sitten vaipui hän\nvihdoin jakkaralle: levätäkseen. Julien seisoi samalla paikalla\nhetkisen, mutta sitten hänkin istuutui.\n\nFrançoisia ei kuulunut enää ulkopuolella olevasta huoneesta. Alhaalta\nkuului silloin tällöin kumeaa sorinaa tahi melua.\n\nPimeni pimenemistään.\n\nHe istuivat täten pitkän aikaa liikahtamatta.\n\nJulienin aivoissa takoi ja jyskytti, niin että hän ei kyennyt\nkäsittämään ainoatakaan selvää ajatusta. Hän oli Theresen luona, ja\ntämä tieto täytti hänet autuuden tunteella. Äkkiä hän muisti, että\nalkoovissa lepäsi kuollut mies, ja väristys valtasi hänet. Hän tunsi\nolevansa tulemaisillaan aivan voimattomaksi. Tyttö oli siis rakastanut\ninhoittavaa pikku Colombelia. Taivaan Jumala, miten se saattoi olla\nmahdollista? Hän antoi hänelle anteeksi sen että hän oli hänet\nsurmannut; ainoa mikä häntä liikutti, oli Colombelin paljaat jalat,\njoiden terät olivat hänen sänkynsä ulkopuolella. Niin, tuhatkertaisella\nilolla heittäisi hän hänet Chanteclaireen sillan päästä, sinne missä\nvesi oli syvintä ja pimeintä. Sitten he olisivat molemmat päässeet\nhänestä ja saattaisivat kaikessa rauhassa kuulua toisilleen. Ja kun hän\najatteli tätä onnea, josta hän samana aamuna ei vielä ollut ehtinyt\nuneksiakaan, näki hän äkkiä itsensä lepäävän samassa vuoteessa ja\nsamalla paikalla, joka nyt oli kuolleen Colombelin, ja hänet valtasi\nuudelleen väristys.\n\nTherese lepäsi jakkarallaan eikä liikahtanut. Hän oli peittänyt\nkasvonsa molempiin käsiinsä, mutta hän ei tiennyt, miksi hän näin\nistui. Johtuiko se ainoastaan ruumiillisesta ahdistuksesta vaiko siitä\nkauhistavasta jännityksestä, jonka hän oli elänyt tänään? Vai oliko se\nkatumusta, surua rakastajan vuoksi, joka nyt nukkui viimeistä untansa?\nMiettikö hän aivan levollisesti pelastussuunnitelmaa vai tahtoiko hän\nainoastaan salata tuskaansa, joka väänsi hänen kasvonsa? Hän ei voinut\nperustella mitään vastausta näihin kysymyksiin.\n\nÄkkiä alkoi kello lyödä. Ja nyt nousi Therese aivan hitaasti ja sytytti\npukuhuoneensa kynttilän. Hän oli jälleen voittanut tavallisen\nlevollisuutensa ja voimansa. Kuolleen, joka lepäsi ruusunväristen\nsilkkiesirippujen takana, näytti hän kokonaan unohtaneen. Levollisin\naskelin kulki hän edestakaisin huoneessaan. Sitten hän sanoi\nkääntymättä ympäri, samalla kun hän avasi tukkansa:\n\n-- Minä pukeudun nyt iltakutsuja varten. Jos joku tulee, täytyy teidän\nkätkeytyä alkooviin.\n\nJulien istui ja katseli häntä. Tyttö kohteli häntä jo kuten\nrakastettuansa; oli kuin yhteinen rikkomus olisi jo erottamattomasti\nkahlehtinut heidät toisiinsa.\n\nTherese käherteli tukkaansa. Julienin koko ruumis vapisi, kun hän\nkatseli häntä. Hän oli niin kaunis, niin viehättävä niskan ollessa\npaljaana ja hienosti muodostuneiden käsivarsien hitaasti liikkuessa\nedestakaisin hänen itsensä pyörittäessä kokoon kiharoitaan hennoilla\nsormillaan.\n\nTahtoiko tyttö tällä häntä houkutella? Tahtoiko hän näyttäytyä hänelle\nkoko viehättävässä suloudessaan -- tuo rakastettu, jonka hänen tuli\ntaistella itselleen -- terästääkseen hänen rohkeuttaan?\n\nKun hän oli juuri vetämässä kenkiä jalkaansa, kuului askeleita\nkäytävästä.\n\n-- Mene alkooviin, sanoi hän hiljaa.\n\nNopealla liikkeellä heitti hän liinavaatteen, jonka hän oli juuri\nriisunut päältään, jäykistyneen ruumiin yli -- tämän vaatteen, joka\nvielä oli lämmin hänen ruumiinsa kosketuksesta.\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä tuli Françoise sisään ja sanoi:\n\n-- Teitä odotetaan alhaalla Mademoiselle.\n\n-- Tulen heti, ystäväni, vastasi Therese levollisesti. -- Tule ja auta\nminua pukemaan hamettani.\n\nJulien katseli heitä verhojen poimusta, häntä värisytti tytön\nkylmäverisyys. Hänen hampaansa kalisivat niin, että hänen täytyi painaa\nkätensä lujasti suunsa eteen, ettei se kuuluisi. Aivan vieressään,\npäälleasetetun naisen liinavaatteen alta näki hän Colombelin paljaan\njalan pistävän esiin. Entä, jos Françoise -- hänen äitinsä olisi\nvetänyt pois esiripun ja kohdannut -- poikansa jalan!\n\n-- Varo, ettei kukat irtaannu, sanoi Therese.\n\nHänen äänensä ei ilmaissut vähintäkään mielenliikutusta. Hän hymyili\nkuin mikä nuori tyttö hyvänsä, joka iloitsee tanssiaisten ajatuksesta.\nHänen hameensa oli valkoista silkkiä, ja se oli runsaasti reunustettu\nvilleillä ruusuilla. Ja hänen nyt seisoessaan keskellä huonetta, oli\nhän kuin tavattoman suuri, neitseellinen valkoinen ruusuvihko. Hänen\nkaulansa ja hänen valkoiset käsivartensa kilpailivat hameen valkeuden\nkanssa.\n\n-- Miten kaunis te olette, mademoiselle, ah, miten te olette kaunis,\ntoisti vanha Françoise lakkaamatta. -- Mutta seppele puuttuu vielä --\nodottakaa vähän!\n\nHän näytti etsivän kukkia ja vei kätensä sängynverholle ikäänkuin\ntahtoakseen katsoa, olivatko ne joutuneet sängylle. Julien oli aivan\nhuudahtamaisillaan tuskasta. Mutta Therese, joka edelleen seisoi\nhymyillen peilin edessä, sanoi aivan levollisesti:\n\n-- Ei, seppele on tuossa piirongilla. Antakaa se minulle... Älä koske\nminun sänkyyni! Sinne olen pannut kaikenmoista, sinä tuottaisit minulle\nvain epäjärjestystä.\n\nFrançoise auttoi häntä kiinnittämään seppelettä. Sitten seisoi Therese\nvielä pari silmänräpäystä jälellä ja katseli peiliin selvällä\nmielihyvällä. Nyt hän oli valmis, tuli vain vetää hansikat käsiinsä.\n\n-- Ei, ei, te olette todellakin kauniimpi ja siveämpi kuin itse madonna\nkirkossa, mademoiselle Therese.\n\nNuori tyttö hymyili tälle kohteliaisuudelle. Sitten heitti hän\nviimeisen silmäyksen peiliin, meni ovea kohti ja sanoi: \"Tule nyt, niin\nmenemme... Sinä voit sammuttaa kynttilät.\"\n\nTuli äkkiä pimeys huoneeseen. Julien kuuli ovien sulkeutuvan Theresen\njälkeen ja hänen silkkilaahustimensa kohinan etehisestä. Hän ei\nuskaltanut jättää alkoovia, vaan istuutui lattialle sängyn viereen.\nPimeä laskeutui kuten harso hänen silmilleen, hän ei saattanut nähdä\nmitään, mutta oli lakkaamatta näkevinään kuolleen paljaan jalan\nvierellään.\n\nHän ei tiennyt miten kauvan hän oli täten istunut, kun ovi avaantui.\nHän kuuli silkin kahinan ja ymmärsi, että se oli Therese. Hän asetti\njotakin piirongille ja sanoi hiljaa tulematta lähemmäksi:\n\n-- Te ette ole varmaankaan syönyt mitään päivällistä tänään ja teidän\ntäytyy se nauttia täällä. Kuuletteko?\n\nHän kuuli jälleen tytön silkkilaahustimen kahisevan etehisessä. Ja nyt\nhän nousi. Hänestä tuntui kuin hän tukehtuisi alkoovissa, hän ei\nsaattanut enää sietää oloa tämän vuoteen, Colombelin ruumiin vieressä.\nSamassa löi kello kahdeksan; hänen täytyi niinmuodoin odottaa vielä\nkokonaista neljä tuntia. Sitten astui hän varsin varovasti pari askelta\neteenpäin.\n\nUlkona oli tähtikirkasta ja heikko valonhohde tunkeutui sisään\nikkunoista, niin että hän saattoi erottaa huoneessa olevat esineet.\nAinoastaan nurkissa oli täysin pimeää. Hän ei ollut luonteeltaan\npelkuri, mutta täällä, tässä huoneessa kohosi tuskanhiki lakkaamatta\nhänen otsalleen. Hänestä tuntui siltä kuin huonekalut liikkuisivat ja\ntulisivat uhaten häntä vastaan. Kolme eri kertaa oli hän kuulevinaan\nsyvän huokauksen alkoovista. Hän melkein jähmettyi kauhusta. Mutta kun\nhän kuunteli jännitetyllä tarkkaavaisuudella, ymmärsi hän että sen\ntäytyi olla juhlan humua alhaalta. Sieltä kuului vielä valssin säveliä\nja monien äänten iloinen sorina. Hän sulki silmänsä ja oli äkkiä\nnäkevinään edessään juhlallisesti valaistun tanssisalin, hän näki\nTheresen neitseellisessä valkoisessa puvussaan lepäävän kuljettajansa\nkäsivarrella tanssissa. Koko huone väreili tanssimusiikin iloisista\nsävelistä. Ja täällä oli hän yksin, tässä kauhistavassa huoneessa\nhampaiden tuskasta kalistessa.\n\nÄkkiä hän säpsähti ja tukka nousi pystyyn hänen päässään, hän oli\nnäkevinään valon välähdystä eräältä tuoleista. Mutta kun hän rohkaisi\nitseään ja tutki asiaa lähemmin, huomasi hän, että se oli\nvalkosatiininen korsetti. Hän otti korsetin tuolilta, kätki kasvonsa\ntähän esineeseen, johon tyttö oli kietonut ylpeän povensa ja veti\nhenkeensä sen tuoksulla itseään huumatakseen.\n\nAh, mikä hekuma! Hän tahtoi unohtaa kaiken muun. Ei, hän ei pitänyt\nmitään kuolinvalvojaisia, hän piti rakkaudenvalvojaisia. Hän nojasi\notsansa rinnustaa vasten ja puristi edelleen huulensa valkoiseen\nkorsettiin. Niin eli hän ajatuksissaan rakkaudentarinansa. Vastapäätä,\nkadun toisella puolella, näki hän oman huoneensa. Sen ikkuna oli auki.\nSieltä oli hän valloittanut Theresen uupumattomalla huilun soitollaan\nillan toisensa jälkeen. Huilu oli niin kauniisti tulkinnut hänen\nrakkauttansa, että nuori tyttö lopullisesti oli taipunut hänelle\nhymyilemään. Ja tuo satiini jota hän kerran toisensa jälkeen suuteli,\noli palanen hänen omaa, valkoista, silkinsileää hipiätään, jonka hän\noli jättänyt jälelle, jottei hän tulisi kärsimättömäksi. Hänen\nmielikuvituksensa oli niin elävä ja niin pettävästi todellisuutta\nmuistuttava, että hän kääntyi ikkunasta ja hyökkäsi ovea kohti,\nluullessaan kuulevansa tytön tulevan.\n\nMutta sitten hän tuli äkkiä täysin valveilleen ja näki todellisuuden\nsellaisena kuin se oli. Ja nyt hän teki intohimoisen päätöksen. Niin,\nhän ei viipyisi, hän palaisi jo takaisin tänä yönä. Tyttöhän oli niin\nhurmaavan kaunis, ja hän rakasti häntä niin mielettömästi. Niin, niin,\nhän kääntyisi takaisin heti, kadottamatta ainoatakaan minuuttia heti\nkuin olisi heittänyt taakkansa jokeen. Vavisten hermoväristyksestä puri\nhän korsettia tukahduttaakseen ne nyyhkytykset, jotka tahtoivat päästä\nhänen polttavasta rinnastaan.\n\nKello löi kymmenen. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut siellä\nvuosikausia. Ja hän jatkoi odottamistaan. Piirongilta hän löysi leipää\nja hedelmiä ja hän söi halukkaasti seisaallaan. Sen jälkeen hänet\nvaltasi hillittömän nälän tunne, jota ei voinut tyydyttää. Mutta se\nantaisi kenties hänelle kuitenkin uusia voimia. Syötyään valtasi hänet\nsanomaton väsymys. Oli kuin tämä yö ei koskaan loppuisi. Alhaalta\nkuului tanssimusiikki yhä vilkkaampana hänen korviinsa --- sitten hän\nkuuli ensimäisten vaunujen vierivän pois. Ja hän tuijotti jäykästi\novelle, kunnes hän äkkiä näki päivänvaloa avaimenreiästä. Nyt ei hän\nedes piilottautunut. Paha kyllä jos joku sattuisi tulemaan sisälle!\n\n-- Ei, kiitos, Françoise, sanoi Therese, joka avasi oven kynttilä\nkädessä. Mene sinä ja asetu levolle, sinä olet varmaankin väsynyt.\n\nHän sulki oven jälkeensä ja lukitsi sen. Näin jäi hän seisomaan pariksi\nsilmänräpäykseksi sormi suulle painettuna.\n\nHänen kasvonsa olivat kalpeat, vaikka hän oli tanssinut. Hän ei sanonut\nsanaakaan, laski kynttiläjalan pois luotaan ja istuutui Julienia\nvastapäätä. Täten odottivat he vielä puolen tuntia, katsellen toisiaan\nhiljaisuudessa.\n\nKaikki vieraat olivat lähteneet ja talo tuntui uupuneen uneen, mutta\nkaikkein enin teki Thereseä rauhattomaksi se, että Françoise nukkui\nviereisessä huoneessa. He kuulivat hänen ensiksi käänteleivän huoneessa\nsinne ja tänne, sitten hänen sänkynsä narisi, hän oli niinmuodoin\nlaskeutunut levolle. Pitkän aikaa kuulivat he hänen lakkaamatta\nkäänteleivän, hänelle näytti olevan vaikea saada unta. Vihdoinkin\nkuului, että hän hengitti syvään ja säännöllisesti, hän nukkui.\n\nKoko ajan oli Therese kohdistanut vakavan katseensa Julieniin. Ja nyt\nhän sanoi:\n\n-- Menkäämme!\n\nHe vetivät pois ruusunväriset verhot ja auttoivat pienen Colombelin\npukemista, jonka kasvot nyt olivat aivan ruumiinväriset.\n\nKun tämä oli tehty uivat molemmat hiessä.\n\n-- Menkäämme! toisti tyttö.\n\nSilmänräpäystäkään viivähtämättä tarttui Julien kuolleeseen ja heitti\nhänet olkapäilleen, kuten teurastajan on tapana kantaa vasikoita.\nJulienin leveä selkä taipui taakan alla, ja kuolleen jalat riippuivat\nnoin metrin päässä lattiasta.\n\n-- Minä menen ensiksi, sanoi Therese reippaasti, -- ja minä pidän teitä\ntakista kiini, niin että teidän tarvitsee ainoastaan seurata mukana.\nMutta se teidän täytyy tehdä hitaisesti.\n\nEnsiksi täytyi heidän nyt mennä huoneen läpi, jossa Françoise makasi.\nTämä oli vaikein tehtävä. Kun he olivat päässeet ovelle asti, kolahti\ntoinen kuolleen jaloista tuoliin, ja Françoise heräsi jyrinästä. He\nkuulivat hänen kohottavan päätänsä ja mutisevan muutamia epäselviä\nsanoja. Ja siinä he nyt seisoivat liikkumattomina, tyttö oven vieressä\nja nuori mies aivan hänen takanansa ruumis olkapäillä, molemmat\nvapisten kauhusta että kuolleen äiti heidät huomaisi, heidän ollessaan\nmatkalla heittääkseen ruumiin jokeen. Se oli sietämättömimmän tuskan\nhetki. Mutta parin minuutin kuluttua näytti Françoise jälleen\nnukkuneen, ja he hiipivät varovasti etehiseen.\n\nSiellä heitä kuitenkin odotti uusi kauhun aihe. Markiisitar ei ollut\nvielä mennyt vuoteelleen, ja kapea valonjuomu tunkeutui hänen\nhuoneestaan, jonka ovi oli vielä raollaan. Nyt he eivät uskaltaneet\neteenpäin eivätkä kääntyä ympäri.\n\nJulien tunsi, että pikku Colombel varmasti liukuisi alas hänen\nolkapäiltään, jos hänen vielä kerran täytyisi kulkea äidin huoneen\nläpitse.\n\nNoin neljännestuntiin ei hän uskaltanut tehdä ainoatakaan liikettä.\nTheresellä oli kuitenkin se kamala rohkeus, että hän uskalsi tukea\nruumista, jotta Julien ei väsyisi. Vihdoin sammui markiisittaren\nkynttilä, ja he jatkoivat vaellustaan portaita pitkin.\n\nTherese avasi vanhan käyttämättömän oven -- ja kun Julien meni\ntaakkansa kanssa Place des Quatres-Femmesin yli, näki hän hänen\nseisovan Hotel Marsannen sammaleilla peitetyllä portaalla\ntanssipuvussaan.\n\nJa tyttö odottaisi häntä.\n\n\nV.\n\nJulienilla oli voimia kuin härällä, eikä pikku Colombel tuntunut\nhänestä raskaalta. Hän tuskin tunsikaan taakkaansa, ja hänet valtasi\njonkinlainen saatanallinen ilo sen johdosta, että kuollut oli niin\nkevyt ja hento. Niin, nyt ei pikku Colombel enää kulkisi ohi ja\nnauraisi hänelle hänen huilua soittaessaan, eikä hän enää suututtaisi\nmyöskään häntä kujeillaan kaupungissa. Ajatellessaan, että hänen\nonnellinen kilpailijansa nyt riippui kylmettyneenä ja kankeana hänen\nolkapäillään, tunsi hän tyydytyksen tunnetta, joka levisi koko hänen\nolemukseensa. Hän asetti taakkansa olalleen vähän paremmin, puri yhteen\nhampaansa ja meni reippaasti eteenpäin.\n\nUlkona oli aivan pimeää. Ainoastaan kapteeni Pidouxin luota näki hän\nvaloa. Kapteeni ei kenties ollut oikein terve, hän näkyi kävelevän\nedestakaisin huoneessaan. Julien tuli levottomaksi ja meni kadun\nvastakkaiselle puolelle, jossa hän pysyttelihe aivan likellä\nrakennusten seiniä. Silloin kuului äkkiä hiljaista yskimistä, ja tämä\nääni nosti kylmän väreen Julienin selkärankaan. Hän pysähtyi erääseen\nporttikäytävään ja näki asianajaja Savournainin rouvan seisovan\nikkunansa ääressä saadakseen raitista ilmaa. Tämä oli nyt todellakin\nonneton sattuma, sillä koko kortteli lepäsi tavallisesti syvässä unessa\ntähän vuorokauden aikaan. Mutta onneksi palasi madame Savournain pian\nnukkuvan puolisonsa viereen -- hänen kuorsauksensa kuului selvästi\nkadulle avoimesta ikkunasta.\n\nKun tämä ikkuna oli jälleen suljettu, meni Julien jälleen nopein\naskelin paikan yli.\n\nTultuaan rue Beau-Soleiliin tunsi hän itsensä varmaksi. Ja nyt hän sai\näkkiä vastustamattoman halun ruveta aivan mielettömästi juoksemaan. Hän\ntiesi että se oli vaarallinen ja mieletön yritys, mutta hän ei voinut\nmuuta. Hän tunsi edelleen tyhjän Place des Quatre-Femmesin takanaan\nmolempine valaistuine ikkunoineen, jotka seurasivat häntä kuin\nvakoilevat silmät. Hän juoksi voimiensa takaa, ja hänen askeleensa\nkuuluivat kivitystä vastaan niin kovilta, että hän luuli jonkun juosten\ntulevan hänen perässään.\n\nÄkkiä hän pysähtyi.\n\nNoin kahdenkymmenen metrin päästä kuuli hän upseerien ääniä, jotka\nolivat päivällisateriallaan erään vaalean leskirouvan luona rue\nBeau-Soleilin varrella. He olivat oletettavasti myöhästyneet\npunssilasin ääressä -- olivat ehkä juhlineet jonkun toverin ylennyksen\nvuoksi.\n\nJos he tulisivat pitkin katuja, olisi hän hukassa. Syrjäkatuja ei ollut\nja kääntyminen oli liian myöhäistä. Hän kuuli heidän askeleensa ja\nheidän miekkojensa kalinan, ja hänet valtasi mieletön tuska.\n\nMutta melu heikkeni heikkenemistään ja hävisi vihdoin. Hän odotti vielä\nhetkisen, sitten päätti hän jatkaa. Nyt koetti hän synnyttää niin vähän\nmelua kuin mahdollista. Kernaimmin olisi hän kulkenut paljasjaloin,\nmutta saappaiden riisumiseen menisi liian pitkä aika.\n\nVihdoinkin oli hän kaupungin portilla. Täällä ei ollut\ntullivahtimestaria eikä vartioita. Hän saattoi siis esteettä jatkaa\nmatkaansa. Mutta saavuttuaan kadun päähän näki hän äkkiä suuren avoimen\ntasangon edessään sinertävässä valaistuksessa. Raitis ilmaveto virtasi\nhäntä vastaan, ja hänestä tuntui siltä kuin koko ihmispaljous odottaisi\nhäntä tuolla kaukana. Täytyihän heidän nähdä hänet, ja pelottava,\nmoniääninen huuto kohoaisi taivasta kohti.\n\nNyt oli hän jo sillan luona. Hän saattoi jo erottaa valkealle\nkimaltelevan tien ja molemmat matalat graniittipilarit ja hän kuuli\nChanteclairin veden hiljaisen, hopeankirkkaan loiskinan.\n\nLopuksi hän rohkaisi itseään ja kulki eteenpäin selkä koukussa,\nedelleen tuskassa kaikista äänettömistä kysymyksistä, joiden hän luuli\nitseään ympäröivän. Pahin oli itse sillan yli pääsy. Hänen kulkiessaan\nsitä tuntui hänestä kuin koko kaupunki häntä katseleisi. Sillan\ntoisessa päässä hän tahtoi levätä hetkisen, samalla paikalla, jossa hän\nniin usein oli istunut iltaisin koipiaan heilutellen. Siinä laajeni\nChanteclaire jonkinlaiseksi lammikoksi, suureksi mustaksi syvänteeksi,\njonka pinnalla siellä täällä näkyi pieniä pyörteitä. Miten usein hän\nolikaan huvitelleinut heittämällä kiviä tähän syvyyteen ja ylös\nkohoavien vesikellojen luvusta koettanut laskea, miten pitkä matka\nsaattoi olla sen pohjaan!\n\nNiin, juuri tässä se oli. Julien tunsi kiven, jolla hänen aina oli\ntapana istua. Hän nojautui eteenpäin ja katsoi alas tyyneen veteen.\nTässä se oli. Hän laski taakkansa hartioiltaan rintavarustukselle.\n\nHän tunsi vastustamattoman halun vielä kerran katsoa pientä Colombelia,\nennenkuin hän heittäisi hänet veteen. Joskin kaikki kaupungin asukkaat\nolisivat seisoneet hänen ympärillään, niin olisi hän tehnyt sen joka\ntapauksessa.\n\nHän seisoi muutamia sekunteja ja katseli kuollutta. Aukko ohimon\nkohdalla oli nyt tullut mustaksi.\n\nJa nyt tuli hänelle kiirut täyttää tehtävänsä. Välttääksensä melua otti\nhän ruumiin käsivarsiltaan ja antoi sen hitaasti liukua veteen. Mutta\nhän ei tiennyt ollenkaan, miten hänestä tuntui kuin kuollut olisi\npuristanut molemmin käsivarsin hänen kaulaansa, ja niin lujasti, että\noli vähällä vetää hänet mukaansa. Julienille onnistui kuitenkin\nreippaalla sivuhypyllä pelastautua.\n\nPikku Colombel oli tahtonut ottaa hänet mukaansa.\n\nKun hän jälleen istuutui kivelleen, tunsi hän itsensä äkkiä aivan\nvoimattomaksi. Hän istui siinä täysin murtuneena, selkä koukussa ja\nkäsivarret ja koivet veltosti riippuen, kuten uupuneella vaeltajalla.\nJa sitten tuijotti hän alas tyyneen veteen, jonka pinta ainoastaan\ntaholla ja toisella kevyesti väreili...\n\nMutta nyt se oli ohi. Täysin siemauksin veti Julien kevyttä maailmaa ja\nseurasi katseellaan joen kirkkaita laineita, jotka kiemurtelivat\ntummien puuryhmien välitse. Ja juuri tämä pieni maailman kulma tuntui\nhänestä nyt ikuisen rauhan, hiljaisen, salaperäisen autuuden\nlupaukselta...\n\nSitten hän ajatteli Thereseä. Hän odotti häntä, sen hän tiesi. Milloin\ntahansa saattoi hän nähdä hänet sellaisena kuin hän seisoi sammalen\npeittämillä portailla, vanhan sisäänkäyntioven vierellä. Hän seisoi\nsiinä upeana ja ylpeänä valkoisessa, villeillä ruusuilla reunustetussa\nsilkkihameessaan. Hänelle oli kuitenkin oletettavasti tullut liian\nkylmä siellä seisoessaan, ja silloin hän oli mennyt ylös jälleen\nodottaakseen häntä huoneessaan. Oven oli hän jättänyt auki ja sitten\nmennyt vuoteelleen, aivan kuin morsian hääiltana.\n\nPaljas sen ajatteleminen oli sanomattomani suloista! Koskaan ei kukaan\nnainen ollut häntä vielä sillä tavalla odottanut. Mutta hänen jalkansa\ntuntuivat niin raskailta, hän pelästyi että hän nukkuisi. Oliko hän\nraukkamainen?\n\nVoidakseen kohota ylös, ajatteli hän, miten hän oli katsellut Theresen\npukeutumista. Hän oli näkevinänsä, miten hän kohotti paljaita\nkäsivarsiaan ja liikutti hienoja käsiään edestakaisin.\n\nHän kiusasi itseään näillä muistoilla. Hän ajatteli sitä tuoksua, joka\nhäntä ympäröi, hän ajatteli hänen valkoista hipiätänsä, hän ajatteli\nsitä kauhun ja hekuman sekaista tunnetta, jota hän oli tuntenut hänen\nhuoneessaan ja joka oli huumannut hänen aistinsa.\n\nJa pitikö hänen nyt luopua kaikesta tästä huumaavasta autuudesta, jonka\netumaku jo poltti hänen huuliaan? Ei, ei -- kernaammin laahustaisi hän\nsinne polvillaan, jos jalat kieltäisivät palveluksensa.\n\nMutta taistelu oli jo edeltäkäsin menetetty. Hänen rakkautensa oli\nvoitettu. Hän ei tuntenut mitään muuta kun vastustamattoman halun\nnukkua, nukkua lakkaamatta.\n\nTheresen kuva kelmeni yhä enemmän hänen muistostaan. Oli kuin korkea,\nmusta muuri kohoaisi heidän välilleen -- ikäänkuin hänen täytyisi\nkuolla, jos hän häntä edes koskisikaan. Oli jotakin ruumiinhajua hänen\nsammuvassa halussaan.\n\nEi, se oli aivan mahdotonta. Täytyisihän katon hänen huoneessaan\nsyöksyä hänen ylitsensä, jos Therese lepäisi hänen sylissään.\n\nNukkua -- ei koskaan muuta kuin nukkua --- ah, miten se mahtaa tuntua\nhyvältä silloin kuin ei ole mitään, joka on valvomisen arvoista. Eihän\nhänet tarvinnut välttämättömästi mennä postiin aamulla -- mitäpä se\nmaksaisi vaivaa? Hän ei enää koskaan soittaisi huilua, ei koskaan\nseisoisi ikkunassa -- miksi hän ei siis nukkuisi?...\n\nHänen elämänsä oli ollutta ja mennyttä, hän saattoi lähteä lepoon.\n\nJa nyt tuijotti hän alas veteen. Hän tahtoisi kernaasti nähdä lepäisikö\npikku Colombel vielä siellä jälellä.\n\nColombel oli viisas nuori mies. Hän tiesi varsin hyvin mitä hän teki\ntahtoessaan vetää hänet mukaansa.\n\nVirran laineet ajoivat takaa toisiaan sävelissä loiskien, ja tumman\nmaiseman yllä lepäsi juhlallinen rauha.\n\nJulien änkytti kolme kertaa Theresen nimeä. Sen jälkeen painautui hän\nvirtaan kuin kuollut kappale. Vesi kohosi korkealle ja sulkeutui sitten\nvaahdoten hänen ylitsensä. Laineet saivat pian tavallisen, levollisen,\nloiskivan kulkunsa...\n\nKun molemmat ruumiit löydettiin, luultiin että nuoret miehet olivat\nolleet taistelussa keskenään. Julien oli luonnollisesti asettunut\nvaanimaan kostaakseen Colombelille hänen ivantekonsa; hän oli\ntodennäköisesti lyönyt häntä kivellä ohimoon ja sitten heittäytynyt\nitse jokeen.\n\nKolme vuotta sen jälkeen meni Therese de Marsanne naimisiin nuoren\nkreivi de Veteuilin kanssa. Morsiamena oli hän puettu mustiin ja hänen\nkauneissa kasvoissaan oli neitseellisen ylpeyden ilme.\n\n\n\n"]