[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fXnRk2SWAbpRWh65Ms_N0VURu8Hgg7m-eAyy04I94Msk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},1365,"Muistelmia matkalta Venäjän Karjalassa kesällä 1879","Ervasti, A. W.",1845,1900,"1365-ervasti-a-w-muistelmia-matkalta-venajan-karjalassa-kesalla-1879","1365__Ervasti_A._W.__Muistelmia_matkalta_Venäjän_Karjalassa_kesällä_1879",null,"tietokirja",[],[],"fi",1880,53269,357120,false,52737,[22],"Karelia (Russia) -- Description and travel",[24],"Travel Writing","\"Muistelmia matkalta Venäjän Karjalassa kesällä 1879\" by A. W. Ervasti is a travel memoir written in the late 19th century. The work recounts the author's journey to the Russian Karelia, exploring the land, its people, and the cultural ties that exist between the Finnish and Karelia's inhabitants. The memoir offers readers a glimpse into a region steeped in both natural beauty and a rich yet tumultuous history, presenting a perspective shaped by Ervasti's own reflections and experiences.  The opening of the memoir sets the stage for a personal exploration of Karela, detailing Ervasti's longstanding desire to visit a land closely related to his Finnish roots. Accompanied by a companion, they embark on their journey from Oulu, facing initial challenges while traversing various terrains and communities. Ervast highlights the socio-economic conditions of the villages they encounter, shares observations about the local customs, and reflects on his growing fascination with the Karelians, whom he describes with affection and respect. This blend of personal narrative with cultural observation establishes a thematic foundation that promises depth as the journey unfolds further into the enchanting yet complex landscape of Karelia. (This is an automatically generated summary.)",[],272,"Matkakertomus kuvaa kesällä 1879 tehtyä retkeä Vienan Karjalaan ja Arkangeliin. Teos tarkastelee alueen taloudellisia oloja, kansanelämää sekä Solovetsin luostarin historiaa. Kirjoituksella on ollut merkittävä rooli Karjalan kysymyksen herättäjänä ja heimoaatteen edistäjänä Suomessa.","A. W. Ervastin 'Muistelmia matkalta Venäjän Karjalassa kesällä 1879' on\nProjekti Lönnrotin julkaisu n:o 1365. E-kirja on public domainissa sekä\nEU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","MUISTELMIA MATKALTA VENÄJÄN KARJALASSA KESÄLLÄ 1879\n\nKirj.\n\nA. W. Ervasti\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1918.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Sananen A. W. Ervastista ja hänen matkoistaan, kirj. _Hj. Basilier_\n Alkulause\n   I. Oulusta rajalle\n  II. Miinoasta Kemiin\n III. Katsaus Karjalan taloudellisiin oloihin\n  IV. Pyhä kaupunki\n   V. Vienassa ja sieltä Kierettiin\n  VI. Kieretistä Uhtuan kautta kotiin\n Loppulause\n Liite: Lyhykäinen Solovetsin luostarin historia\n\n\n\n\nSananen A. W. Ervastista ja hänen matkoistaan\n\n\nI.\n\n    -- -- Luo päältäsi pienten riitojen riehu\n    ja kasva ja kansojen lippuna liehu\n    ja näytä, mit' täällä pienikin voi,\n    kun suurta se unelmoi!\n\n    Se ilo, mi kasvavi murheesta,\n    se yksin on oikea täällä,\n    ja ethän, kansani kallis sa,\n    ole kulkenut kukkien päällä,\n    mut niin jos sa kestät onnesi uuden,\n    kuin kestit sä murheen ja onnettomuuden,\n    niin olet sa kansa, mi kaikki voi.\n    Älä horju, Suomeni, oi!\n\n                        _Eino Leino_.\n\nSuomen vapauden aamusumussa Otava ottaa uuden painoksen A.W. Ervastin\nkirjaa \"Muistelmia matkalta Venäjän Karjalassa kesällä 1879\".\n\nNäissä matkamuistelmissa kerrotaan koruttomasti, mutta asiallisesti\nja rakkauden hengessä siitä ihmemaasta ja sen asujista, jossa\nSuomen sammon sirpaleet ovat säilyneet, joka satoja suomalaisia\nsydämiä on sytyttänyt, jonka onnen kohtalo parhaillaan raivoavan\nmaailmanmyllerryksen pauhuista ja kauhuista selvinnee, ja joka\nSuomelle ja sen tulevaisuudelle on päivän polttavin kysymys.\n\nVienan Karjala, sehän se ensin Ervastin sytytti, muodosti\nkäännekohdan hänen elämässään, sai hänen sielunsa soimaan. Mies on\nVienan matkalle lähtiessään puolueriitain rikkirepimä, taloudellisten\nhuolten hermostuttama, muutenkin maailman murjoma: palaa matkalta\nuutta elämännestettä ruumiissaan, sielussaan leimuava liekki, joka\nvahvistaa, valaisee, lämmittää koko hänen loppuelämänsä, antaa sille\nuutta sisällystä, uutta voimaa, niin että hän vielä tämän matkan\njälkeen voi tehdä kolme pitkää kierrosta Ruijaan, Jäämeren rannalle,\nAunukseen, ja niistä kertomuksia, kirjoja kyhätä.\n\nVienan karjalaiset pitävät tätä Ervastin ensimmäistä Karjalan\nkirjaa kalliina, pyhänä. Eikä ihme, sillä siinä nämä kotipuolessaan\nVenäjän valtiomahdin edustajien ja kätyrien ylenkatsomat, sorretut\nja suuriruhtinaskunnassakin lainrikkojina vainotut \"laukkuryssät\"\nensi kerran saivat kuulla ymmärtäväisen ystävän äänen, ystävän, joka\n_ei omaansa etsi, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei\niloitse vääryydestä, vaan iloitsee totuuden kanssa_...\n\nVienan veikolla olen nähnyt nämä muistelmat sidottuina paksuihin\nkansiin, joiden sisäpuolelle kirjoitustaitoiset lukijat ovat\nmerkinneet päivän ja paikan, milloin ja missä ovat kirjan lukeneet\nja \"ylen hyväksi\" huomanneet. \"Karjalan Paavali\", toimita tämä tahi\ntällainen kappale Kansallis- tahi uuteen Pedagogiseen museoomme!\nMyöhemmät Karjalan kävijät ovat Ervastin muistelmista saaneet\nherätteitä. \"Karjalan taatto\" O.A. Hainari, jonka ehyttä, kaunista\nelämää ja elämäntyötä Artturi H. Virkkunen ja O. Relander hiljattain\novat kuvailleet, syttyi Ervastin muistelmat luettuaan niin, että m.m.\nrutosti rupesi Helsingistä käsin suunnittelemaan yhteistä Aunuksen\nmatkaa, joka kesällä 1882 saatiinkin toteutetuksi. Muista Vienan\nKarjalan kävijöistä ja kuvaajista mainittakoon J.W. Jurvelius, Lauri\nPääkkönen, Paavo Ahava, Osmo Iisalo, Aho, Ivalo, Kianto (viime vuonna\nkaksi kirjaa: \"Vienan virroilta, Karjalan kankahilta\" ja \"Vienan\nkansan kohtalo\"), I.K. Inha (\"Kalevalan laulumailta\"), Iivo Härkönen\n(\"Rajantakainen Karjala\"), Lauri Hannikainen (\"Kuolevan laulun\nmailta\").\n\nMeidän päiviemme kirjailijoilla, jotka ovat saaneet käydä omakieliset\nkoulut ja rikastuttaa kielivarojaan kansan- ja varsinaisen\nkaunokirjallisuutemme hetteistä ammentamalla sekä tutkimalla\nkielenkäyttömestareitamme, Juhani Ahoa, Kasimir ja Eino Leinoa\ny.m., -- heillä helkkävät ihanan äidinkielemme sanat rikkaampina,\nrohkeampina kuin Ervastin. Tässä katkelma Kiannon kielenkäyttöä:\n\n\"Äärettömät ovat sen (Vienan) metsät, valtavat sen vaarat,\nviehättävät sen virrat...\" -- \"Metsänotusten piilotarha, lintujen\nja kalojen ruhtinaskunta. Virroissa sinisorsa soutelee, suvannolla\njoutsen joikuu. Täällä pyhä lintu pesii.\"\n\nJa kuulkaa runolaulajain ensimmäisen jälkeläisen, joka kotoisia\nopinteitä on astunut, -- kuulkaa Iivo Härkösen kanteleen kaikua\n\"Karjalan virsistä\":\n\n        RAJAVIIVALLA.\n\n    Halki korven kuolonjylhän\n    kulkee milloin kääntein jyrkin,\n    milloin kolkoin kohtilinjoin\n    juonne syltä, kahta laaja --\n    raja Suomen ja Venäjän.\n\n    Hiihtää mies hikisin otsin,\n    rinnoin huuruvin, avoimin,\n    hiihtää taakse katsomatta --\n    laukku suuri hartioilla.\n\n    Lapin urho, Vienan veikko.\n    Joutuu korpijuontehelle --\n    seisahtavi, hengähtävi,\n    itseksensä äännähtävi:\n\n    Pelastettu: eipä tänne\n    yllä valta vallesmannin,\n    säilyy laukku, säilyy henki!\n\n    Laskee laukun vierehensä,\n    istuu kannolle isolle,\n    henkii ilmaa helpotuksen.\n\n           -- -- --\n\n    Saanut on sanomalehden\n    palan pienen polvellensa:\n    siihen silmä, siitä aatos\n    Suomen pitkille pihoille.\n\n    Siellä pellot kuin ulapat,\n    talot kuin pajarin-linnat;\n    siellä tiet salokylihin,\n    korpehenkin postinkulku;\n    siellä kirjat, siellä koulut,\n    valo maassa vallitsevi.\n\n    Mutta muistuu matkan suunta.\n    Ah, on Viena armahainen!\n    Siellä suot on laihojani,\n    korvenluolat linnojani,\n    teitäni jälet jäniksen,\n    postejani tuulen puuska,\n    koivunkylki kirjanani,\n    aarrevalkea valoni.\n\n    Näin on läikkyy miehen mieli\n    hetkin siellä, toisin täällä,\n    helkkää herkän mielen kieli.\n\n    Mutta muistuu vallesmanni --\n    sumenevi Suomen puoli,\n    tuntee kylmän puistatuksen.\n    Pois kohti kotoista puolta!\n\n    Muistuu Vienan viinaherrat,\n    santarmit, salapoliisit,\n    aukee synkät \"mustat-kirjat\",\n    tuntuu tyrmän tunkka tuoksu...\n    susten kärjet pystyyn käyvät!\n\n    -- -- Siinä seisoo Vienan urho,\n    maailman vikevin miesi;\n    hiihtänyt on hiiden korvet,\n    Lapin kosket laskenunna, --\n    nyt ei tiedä minne mennä,\n    kunne kääntäisi lylynsä.\n    Seisoo korvet niinkuin vuoret,\n    painuu taivas niinkuin paasi,\n    jalat jäätyvät lumehen.\n\n\nII.\n\nAugust Wilhelm Ervastin suku on vanhaa pohjoispohjalaista, polveutuen\narvattavasti talollisista, samoinkuin toinenkin tunnettu Ervast-suku,\njonka alku johtuu Simosta. Siellä on vieläkin vanhoja, vankkoja\nErvasti-nimisiä taloja, ja sellaisia sanotaan myös Kuusamossa olevan.\n\n\"Genealogia Sursillianan\" mukaan on Ervasteja myöhempinä\naikoina toiminut Oulun ja Raahen seutuvilla m.m. nimismiehinä,\nhenkikirjureina sekä kauppiaina ja \"porvareina\" Raahessa. Isoisä oli\n\"Sursillianan\" mukaan tervamakasiinintarkastaja Kalajoella nimeltään\nPetter, raahelaisen porvarin Gabriel Sakarinpojan ja Kristiina\nLauraeuksen poika.\n\nA.W. Ervasti syntyi Raahen kaupungissa vanhempainsa neljäntenä\nlapsena joulukuun 4 p:nä 1845. Isä oli piirilääkäri Petter Ervast ja\näiti Augusta Wilhelmina Fredrikintytär Basilier. Käytyään Kuopion\nkymnaasin E. tuli ylioppilaaksi 1864 ja filosofian kandidaatiksi\n1869 sekä jatkoi sen jälkeen opintojaan yliopistossa lakitiedeitten\nkandidaattitutkintoa varten. Tätä hän ei kuitenkaan saanut loppuun\nsuoritetuksi kivulloisuuden ja varattomuuden vuoksi. Jätettyään\nopintonsa yliopistossa E. siirtyi Ouluun asuen siellä seppä\nTigerin talossa äitinsä ja kolmen sisaruksen kera. Oulussa hän\nperusti sanomalehden nimeltä \"Pohjois-Suomi\" (1878-83), jota\npirteästi, itsenäisesti ja vapaamieliseen suuntaan toimitti. V. 1886\nErvasti pääsi toiseksi aktuaariksi tilastolliseen päätoimistoon\nHelsingissä ja palveli tässä virassa kuolemaansa saakka, joka\nlähinnä keuhkotulehduksen aiheuttamana yllätti hänet Helsingin\ndiakonissalaitoksella elokuun 8 p:nä 1900.\n\nTutustuin tarkemmin tähän hinterävartaloiseen -- siitä kenties\nliikanimi \"Pintti\", jota vanhemmat yliopistotoverit hänestä käyttivät\n-- mutta hyväpäiseen serkkuuni Oulussa kevätlukukaudella 1879. Hän\noli silloin rasittavan sanomalehtityön, taloudellisten huolten ja\nkivulloisuuden kiusaama, samoin kuin siihen aikaan myös Oulussa asuva\nmerimiehenpoika, synkkä, syvä, hehkuva runoilija Kaarlo Kramsu,\njonka pöydällä aina oli sama kirja avoinna -- Kalevala. Ervasti ei\nkuitenkaan ollut siinä määrin sisällisesti runneltu, katkera ja\nmaailman murjoma kuin Kramsu. Hän ei palvellut Bakkusta, ei istunut\nremuavissa seuroissa, vaan vietti hiljaista, yksinäistä, erittäin\nsäännöllistä elämää, tehden m.m. joka päivä kävelyretken Oulun\nsilloille. Omaiset ja sukulaiset pelkäsivät pahoittaa Villen mieltä,\nsillä hän kiivastui helposti ja saattoi olla pureva, terävä, kun\nsille päälle sattui. Mutta Ervastin kompasanoissa ja sukkeluuksissa\nei koskaan ollut mitään rivoa. Naisia hän etäältä ihaili, eritoten\ntuuheaa tukkaa, pitkiä paksuja palmikoita. Tavatessani äskettäin\nserkkumme K.E. Ståhlbergin, joka kulki allapäin saatuaan sanoman,\nettä vanhin poikansa, jääkärimajuri Armas Ståhlberg, oli onnettomassa\nveljessodassamme joukkonsa edessä urhona kaatunut, tuli puheeksi\nVille-vainaja, ja silloin insinööri Ståhlberg hymyillen kertoi\nkävelymatkoiltaan Helsingissä erikoisesti muistavansa tuon Ervastille\nominaisen naisten hiuksien tarkastelun ja arvostelun...\n\nOulun ajoilta mainittakoon vielä eräs pikkuseikka. Ervasti oli\nuusinut pankkivekselin ja siteli sitä huolellisesti paksuun pinkkaan,\njoka sisälsi aikojen kuluessa lunastettuja pitkiä papereita, puhellen\nsamalla puolittain itsekseen, puolittain minulle tähän tapaan:\n\"Ollappa noiden vekselien tuottama työ ja huoli ja harmi todelliseen,\nmieluisaan työhön käytetty, niin jotakin ehkä minäkin olisin saanut\naikaan...\" Huokasi ja pisti pöytälaatikkoon kiusankappaleet.\n\nKuten edellä viittasin, tapahtui Ervastissa muutos hänen\nVienanmatkansa jälkeen. Matkalla koskemattoman luonnon helmassa\nhän korpien povista, suurten siintävien järvien aalloista ja\niloisten, ystävällisten, kauniiden ihmisten seurasta imi heikkoon\nruumiiseensa uusia nesteitä ja sai sieluunsa sitä voimaa, joka on\nsuurin kaikista ja joka ei koskaan häviä... Ervastille oli suotu onni\nvielä eläessään huomata, että se rakkauden kipinä, joka hänessä oli\nsyttynyt, lähti leimuamaan ja muitakin, varsinkin Vienan karjalaisia\nsytyttämään. Sanomattakin on selvää, että Ervasti aina siihen asti,\nkunnes katkesi hänen elämänsä kaari, pysyi Karjalan ja karjalaisten\nhartaana ystävänä. Nälkävuosien 1891-92 ahdistellessa rajantakaisia\nkarjalaisia keräili E. heille varoja, joilla uutisviljelyksiä\ntoimeenpantiin. Ja yksityisiä Vienan karjalaisia hän vähistä\nvaroistaan autteli. Muistan hyvin, kun Paavo Ahava (silloinen\nAfanasjev), joka on Vienan kansallisen monipuolisen valistustyön\nensimmäisiä ja innokkaimpia toimimiehiä ja jonka elämää ja\ntähänastista elämäntyötä Kianto tositapausten mukaan onnistuneesti on\nkuvannut teoksessaan \"Vienan kansan kohtalo\", tuli nuorena poikasena\n(eikö lie ollut v. 1890) luokseni Pietarissa. Hänellä oli muassaan\npieni paperipalanen, johon Ervasti oli kirjoittanut: \"Pidä pojasta\nhuolta. Tehkäämme hänestä piissari Uhtualle!\"...\n\nJa vielä kuolinvuoteellaankin Ervasti oli karjalaisia muistellut --\noli eräälle ystävälleen sanonut jättävänsä vähäisen omaisuutensa\nkäytettäväksi Vienan karjalaisten hyväksi ja toivovansa hautakiveensä\npiirrettävän ainoastaan sanat: _Jää terveeksi Karjala!_\n\n\nIII.\n\nVille Ervasti on etupäässä tunnettu rajantakaiseen Karjalaan\ntekemiensä matkojen ja niistä julkaisemiensa kirjain ja kirjoitusten\nkautta. Ensimmäinen oli se matka, josta tässä kirjassa puhutaan.\nToistamiseen kävi \"Vienan kiertäjä\" pohjoisessa Vienan Karjalassa\nJäämerenmatkansa yhteydessä v. 1882. Kesällä 1885 hän teki\ntutkimusmatkan Aunukseen sekä heinä- ja elokuussa 1893 yhdessä\nveljenpoikansa teosofi Pekka Ervastin ja Paavo Ahavan (\"Karjalan\nPaavalin\") kera toisen matkan Lappiin. Matkailijat yhtyivät\nKemijärvellä, nousivat sieltä Kemijokea Martinkylään ja sieltä\nNuortijärvelle; paluumatkalla käytiin Kuusamossa ja sieltä rajan\ntuolla puolen Kivakkavaaraa ihailemassa. Tähän aikaan Ervasti\nsuunnitteli kaunokirjallista kertomusta, jonka hän vähän ennen\nkuolemaansa saikin käsikirjoituksen valmiiksi.\n\nKertomuksen nimenä on \"Ahma\". Siinä käsitellään noita Juhana III:n\naikuisia julmia ryöstö- ja kostoretkiä, jolloin varsinkin pohjoisen\nSuomenniemen asukkaat vuoroin vieraissa kävivät, s.o. vuosittain\nretkeilivät rajan taakse ryöstämään ja hävittämään. Meidänpuoleisten\njohtajana oli urhea iiläinen Juho Vesainen. Hänet surmasi Torniossa\nv: 1590 paluumatkalla Jäämeren retkeltä vienalainen vanki Ahma.\nSamoinkuin Santeri Ivalo tunnetussa romaanissaan asettaa Juho\nVesaisen päähenkilöksi, samoin Ervasti tekee Ahmasta karjalaisten\njohtajan ja sankarin, jonka puolelle myötätuntomme kallistuu. --\n\"Ahmaa\" ei vielä ole saatu painetuksi.\n\nTuloksina matkoiltaan E. julkaisi matkakertomuksia tehdessään\n\"Pohjois-Suomessa\", muistelmia \"Vienan mereltä\" U. Suomettaressa\nv. 1886, Valvojassa v. 1886 \"Muutamia lisäyksiä ja oikaisuja\nVenäjän Karjalan osaan Inbergin Suomenmaan kartassa\", Suomalaisen\nKirjallisuuden Seuran kustannuksella v. 1888 \"Väkiluvun seikoista\nVenäjän Karjalassa\" y.m. Tunnetuimmat ovat nämä matkamuistelmat\nVienan Karjalasta, joista nyt vihdoin 38 vuoden kuluttua,\nuuden ajan siipien suhinassa, Suomen heimon herätessä, voidaan\nsensorien sorkkiloimatta ottaa uusi painos, ynnä \"Suomalaiset\nJäämeren rannalla\", joka tekijän kustantamana, 11 kuvalla ja 2\nkartalla varustettuna, ilmestyi Oulussa 1884 ja jossa tapaamme\nerittäin selviä tietoja \"Jäämeren kysymyksestä\", m.m. luvut:\n\"Suomalaisten siirtokuntain tila ryssän rannalla\", \"Petshingin\nluostari\", \"Suomelle pyydetty alue ryssän rannalla\", \"Yhteisalue,\nfaellesdistriktet Varangissa\", \"Suomalaisten ja norjalaisten väli\nRuijassa\", \"Jokavuotinen kansanvaellus Jäämerelle\", \"Suomalaisuuden\nlisääntyminen Ruijassa\" j.n.e.\n\nNäillä Ervastin kirjoilla on epäilemättä pysyvä paikkansa ja\nnousevakin arvo suomalaisessa kirjallisuudessa, sillä ne sisältävät\nmonipuolisia, tarkkoja tietoja ja huomioita rajantakaisista\nveljistämme, herättävät Karjalan kysymyksen, sillä niissä helkähtää\nheimohengen haihtumaton, sytyttävä sävel: Suomi-äidin on oltava\nKarjalan ja Ruijan aineellinen ja henkinen emämaa -- siinä se suuri\nsuomalainen unelma, joka Ervastin mielessä väikkyy, -- viehättävänä\nesitetty unelma, jonka pitäisi sisäisten riitojen sokaisemalle,\nsärjetylle kansallemme rakkauden vaikeaa läksyä opettaa ja rohkeutta\nrintoihimme luoda, erittäinkin näiksi päiviksi, jolloin \"hetken työ\ntuhatvuosihin vaikuttaa isänmaahan ja maailmaan\"...\n\nNäytteeksi Ervastin omaperäisestä kirjoitustavasta otamme tähän\neräitä kohtia, jotka nyt ovat mielenkiintoisia.\n\nV. 1886 syyskuussa Ervasti julkaisi ruotsinkielisessä sanomalehdessä\n\"Finland\" kirjoitussarjan, jossa hän m.m. kuvailee Vienan Karjalan\nluontoa (Aug. Ahlqvistin suomennoksen mukaan) näin:\n\n\"Mitä itse maahan tulee, niin lienee moni taipuvainen arvelemaan,\nettä se on muun pohjois-Venäjän alku, niinmuodoin on tasaista,\njärvitöintä, mutta jonkun hitaasti juoksevan joen vettämätä,\npaikoittain metsäistä, mutta paikoittain myös surkeata tundramaata.\nEi mikään ole niin väärää kuin tällainen arvelu. Venäjän Karjala\nei ole varsinaisen pohjois-Venäjän alku, vaan suoranainen jatko\nsuuriruhtinaskunnan maata. Se ei ole lakeata, vaan hyvin mäkistä,\njärviä on siinä sekä isoja että pieniä, ja niitä on yhtä tiheässä\nkuin 'tuhansien järvien' maassa; jokia on monta ja ne virtavia,\nkoskikkaita; komeat hongikot peittävät maan ei paikoittain, vaan\nkoko alalta ja ulottuvat paria kymmentä peninkulmaa pohjaisemmaksi\nsen pohjaisinta tienoota; soita ja jänkiä on kyllä myös, mutta ei\nvivahdustakaan minkäänlaisesta Siperian tundrasta. Suomalaisen silmää\neivät miellytä laajat, lakeat kedot; tämmöistä maata ei hän sano\nkauniiksi. Kauniiksi sanoo hän maisemaa, jossa on mäkiä ja laaksoja\nsekä välkkyvä vedenpinta laakson pohjassa näköpiirin kaukaisimpina\nrajoina siintää korkeita vaaroja. Tässä katsannossa Venäjän Karjalaa\non pidettävä kauniina, sillä mainitunlaisia näköaloja on siellä\nsatoja.\" -- --\n\nSitten hän esittää tämän maan avarat järvet ja vesijaksot;\njälkimmäisiä on kaksi isompaa, joissa kummassakin on kolme suurta\nja kaksi pienempää järveä. Tämän jälkeen hän antaa piirroksen\nniistä Maanselän harjanteista, jotka lännestä itää ja kaakkoa kohti\nkulkien täyttävät maan niin, että siinä tuskin missään on suurempaa\ntasankoa. Nämä harjanteet ovat samoin kuin koko maakin korkeammat\nkuin harjanteet ja maa Suomen puolella Maanselkää; toisinaan kohoaa\nylänne yksinäisenä kumpuna useampien satojen jalkain korkeuteen.\nMaanpinnan muodostuksista sanoo hän lopuksi: \"Tämä piirroskuva tuosta\nmeidän rajamme takana olevasta maasta on kyllä köykäinen, mutta siinä\nilmenee kyllä todistukseksi ylläsanotulle, että Vienan Karjala on\nkaunista maata. Onhan siinä kaikki, mitä tällaisessa pitää ollakin:\nvuoria, laaksoja, joukko järviä, isompia ja pienempiä, jokia, joissa\non kuohuvia koskia, ja ylt'ympäri avaroita metsiä, joissa honka on\nvaltaavin puulaji, mutta kuusikaan ja koivu ei puutu.\"\n\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran v. 1888 julkaisemassa kirjasessa\n\"Väkiluvun seikoista Venäjän Karjalassa\" (Vähäisiä kirjelmiä VI)\nErvasti aluksi selittää, että \"osanottomme Venäjän karjalaisten\nsuhteen täytyy olla ihan toisenluontoinen, monta vertaa hartaampi\nkuin muualla maailmassa tavattavain suomalaisten suhteen. Eikä tätä\nosanottoamme suinkaan heikennä se tosiasia, että Vienan Karjala\ntavallaan myöskin on hengellinen kotimaamme -- siellähän on Kalevalan\nsyntypaikka.\"\n\nJa käsilläolevien matkamuistelmain ennustuksentapaiset loppusanat:\n\n\"Sitten kerran maailmassa taas koittaisi aika, jolloin suomalaisella\nisänmaalla olisi samat laajat rajat kuin sillä muinoin oli, ennenkuin\nlännestä Ruotsi, idästä Venäjä sen lohkaisivat kahdeksi kappaleeksi.\nVeren ääni ei silloin enää puhuisi käsittämätöntä kieltä, vaan\nsydänten sykintään lännen puolella Maanselkää vastaisi sama\nsykkiminen toiselta puolen. Me emme enää karjalaisten silmissä olisi\nruotsalaisia eivätkä he meidän silmissämme venäläisiä Sama Suomenmaa\nsulkisi syliinsä molemmat.\" --\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin, vaikka vielä maailma on mullinmallin, Europpa ylösalaisin,\nsäihkyvät kuitenkin kultaisen ruson säkenet osoittaen \"tietä\nkirkkahan tulijan, matkoa ison Jumalan\". Julistavathan sotivat\nsuurvallat hädissään pientenkin kansallisuuksien elämisen oikeutta ja\nettä kansallisuuden tulee olla pohjana valtioiden muodostamiselle.\nKenties vielä kaikesta kehittyy Europan yhdysvallat Amerikan malliin,\nmikä ainakin pienille kansallisuuksille olisi otollisempi kuin\njoutuminen suurvaltain sulatettavaksi.\n\nJa jokohan alkavat toteutua Ervastin suursuomalaiset unelmat\nja monien meikäläisten toiveet, joita myös viehättävästi ovat\nsanoihin solmineet Oksanen \"Suometar\" sadussaan, Genetz runossa\n\"Väinölän lapset\" ja Eino Leino äskettäin Karjalan eversti Sihvolle\nomistamassaan runossa \"Perman päivä\"?... Ainakin Viena vapautuu,\nAunus aukeaa, avaten salaperäiset, äärettömät aarteensa, joita\nmiljaardeissa ei mitata. Ja jos hyvä Jumala hymyillä suvaitsee,\nkatsoen kansamme kyllin jo kärsineen, niin kenties saapi\nkonkreettisen vastineen rovasti Nyholmin näky (\"Gogin sota\") ja\nmaamme suunnilleen ne rajat, joita Juhana III riitaveljensä Iivanan\nikiharmiksi väitti Ruotsin valtakunnan itärajoiksi. Uusiintuvatko\nehkä Fenno-Skandian rajat: Äänisjärvi, Pohjanlahti, Auran rannat,\nRuijan suu, ja -- kulkeneeko kanava kerran maailmassa muinaista\nmerenpohjaa seuraten luonnollisena rajana Nevaa, Laatokkaa, Syväriä,\nÄänisjärveä, Seesjärveä, Segehenjokea, Uikujärveä ja Uikujokea\nOneganlahteen (Pietarista Sorokkaan), yhdistäen siten Jäämeren\nItämereen?\n\nHelsingissä kesäk. 1 p:nä 1918.\n\n_Hj. Basilier_.\n\n\n\n\nAlkulause.\n\n\nKauan oli mieleni tehnyt lähteä katselemaan Venäjän Karjalaa eli\nsitä maata, joka itärajaltamme ulottuu Vienanmereen asti; niinpä\nmuistan, että jo v. 1873, kun kerran satuin Kajaanista kulkemaan\nOuluun yhtä matkaa neljän kauppaatekevän karjalaisen eli niinkuin\nmeillä tavallisesti sanotaan \"laukkuryssän\" kanssa, lupasin heille\njoskus maailmassa tulla Karjalaan. Moninaiset esteet olivat kuitenkin\npakottaneet lykkäämään aiettani vuodesta toiseen, kunnes viime kesänä\nvihdoin sattui joutilas aika ja sen ohessa huoli matkakustannusten\nsuorittamisesta poistui siten, että eräs hankettani suosiva\npaikkakuntamme liikemies[1] runsaalla kädellä täytti mitä omista\nvaroistani matkaa varten puuttui.\n\n\"Pohjois-Suomen\" lukijoille[2] ei tarvitse laajemmasti selitellä,\nmikä minua veti tuohon monen meikäläisen mielestä vieraaseen\nmaahan. Tässä lehdessä on tuon tuostakin mainittu, että itärajamme\ntakana ei asu venäläisiä eli ryssiä, niinkuin yleisesti maassamme\narvellaan, vaan suomen kieltä puhuvia karjalaisia, ja heitä halusin\nkäydä tervehtimässä. Mieleni teki nähdä, minkälaista kansaa nämä\nrajantakaiset suomalaiset ovat, minkälainen elanto ja toimeentulo\nheillä on ja ovatko he paljonkin venäläistyneet niinä 500 vuotena,\njoina he meistä erillänsä ovat vieraan vallan käskyjä noudattaneet;\nniin ikään tahdoin katsella, minkälaatuista heidän maansa on, onko\nse epätasaista ja vuorista, jyrkkärantaisten järvien ja vuolaiden\njokien halkomaa, niinkuin Suomi ylipäänsä on, vaiko enemmän tasaista\nja lakeaa alankoa, jommoiseksi Venäjää ajattelemme. Isänmaatansahan\njokainen haluaa katsella ja oppia tuntemaan, ja minä olin jo pitkät\najat lukenut Venäjän Karjalankin meidän suomalaiseen isänmaahan,\nvaikka meillä vielä tavallisesti isänmaalla käsitetään ainoastaan\nsuuriruhtinaskuntaa. Kun suuriruhtinaskunnassa olin melkein\nkaikkialla liikkunut (paitsi Lapissa), mutta Venäjän Karjala oli\nminulle yhtä tuntematon kuin ylipäänsä kaikille meidänpuolisille, oli\nsiis pakko käydä sitäkin katsomassa, että koko avara Suomenmaa sitten\nolisi tuttu.\n\nKotia palattuani ajattelin, että matkasta kyllä olisi niitä näitä\nkerrottavia, jotka ehkä voisivat P.-S:n lukijoita huvittaa, jos\nniitä joutaisi ja kykenisi hauskalla tavalla esittämään, mutta\najan vähyys pani minut heti arvelemaan, yrittääkö ollenkaan\nminkään matkakertomuksen laatimista, jotten huonolla esityksellä\npilaisi hyvää ainetta. Kuitenkin sain siksi monelta kehoituksia\nmatkakertomuksen julkaisemiseen, että päätin kuin päätinkin\nlyhyesti ja koristelematta kyhätä jotakin näkemistäni tuolla\n\"uudessa Suomenmaassa\". Miten tuo sitten lie onnistunut; kenties\ntoisenlaatuinen kertomatapa olisi ollut soveliaampi. Mutta\ntämmöiseksi tämä nyt kerran sattui, eikä aikani salli sitä valaa\nuuteen muotoon. Mitään erityisen jännittäviä ja mielenkiintoisia\ntapauksia voipi muuten matkakertomus Venäjän Karjalasta\nvielä vähemmässä määrässä tarjota kuin kuvaukset matkoista\nsuuriruhtinaskunnassa, jotka kuitenkin aina huvittavat, siksi\nettä ne koskevat _omaa_ maata ja _omia_ oloja; ja jos lukija vain\nkokee mielessä pitää ja muistaa, että tässäkin on puhe ainoastaan\nsuomalaisista ja suomalaisten maasta, toivon, että kertomus aineen\nitsensä vuoksi jo huvittaa, vaikka olisikin vähemmin taitavasti\nkirjoitettu.\n\nOulussa tammikuulla 1880.\n\n\n\n\nI.\n\nOulusta rajalle.\n\n\nAikomukseni oli alkuaan lähteä matkalle yksinäni, koska omassa\nmaassa enimmästi olen liikkunut ilman kumppalia, mutta moniaita\npäiviä ennen lähtöäni, jonka piti tapahtua heti juhannuksen\njälkeen, sattui meillä käymään tuttavani, nuori ylioppilas Hjalmar\nBasilier, ja silloin syntyi puhe matkakumppanin tarpeellisuudesta.\nOmaiseni, jotka hieman kammoksuen katselivat koko matkaa, arvelivat\nkumppalia ihan välttämättömäksi, jotta vieraassa maassa olisi\nturvallisempi liikkua eikä mitään onnettomuutta tapahtuisi. Tämä\narvelu ei kyllä minuun isosti vaikuttanut, koska muistelin vastausta,\njonka Lönnrot aikoinaan eräältä karjalaiselta sai, turvallisuutta\nKarjalassa tiedustellessaan, että \"niin myö eletään kuin linnut\nmetsässä\", ja koska omain kuulustelemisteni mukaan myöskin tiesin,\nettä kaikkinainen pelko oli ihan turha; mutta toiselta puolen\najattelin, että tuttava kyllä voisi olla hyvä muassa olemassa,\njollei hengenvartijana niin puhekumppalina, ja koska B. oli halukas\nlähtemään mukaan, päätettiin tehdä retki yhdessä.\n\nIltapäivällä kesäk. 27 p. ajoimme Kajaanin tullista ulos.\nMatkatavaraa oli kummallakin pieni laukku ja talvipalttoo, minulla\nsitäpaitsi harmaja matkavaippa; kupeellani riippui ainoa, matkaa\nvarten erittäin hankittu kapine, nim. puukko, jonka eräältä\nkello- eli putaalaiselta olin ostanut. Nämä puukot ovat\nsievätekoisia, tuohipäisiä, sekä huokeahintaisia, mutta terä oli\nminun ostamassani pehmeä ja kuuluu muissakin olevan. Se tuli\nmatkalla hyvään tarpeeseen, mutta kahvelia emme kumpikaan olleet\nhoksanneet ottaa mukaan, ja sitä saimme jälestäpäin katua, koska\nsemmoisen kapineen sijasta Karjalassa enimmästi käytetään vasemman\nkäden sormia. Laukussani oli, paitsi vähiä liina- ja pitovaatteita,\nInbergin Suomenmaan kartta ja muutamia pieniä kirjasia, joita aioin\nlahjoitella lapsille matkallani, sekä myöskin molempain passit.\nKumppalini, ahkera kalastaja, ei ollut unehuttanut uistintansa\neikä perhosonkiaan, ja pyssymies niin ikään ollen oli hän ottanut\nmukaansa myös pienen 6-piippuisen \"revoolin\", joka sitten\npaluumatkalla unohtui Kiannalle, luultavasti Hyryn taloon. Mitä\nkaikki kampeemme yhteensä painoivat, emme tulleet punninneeksi, mutta\narviolta ei niissä voinut olla enempää kuin yhden miehen kantamus.\nJalkineina meillä oli mustat saappaat; pieksuja, joita oli sanottu\ntarpeellisiksi, arvelimme matkalla saavan ostaa.\n\nPäivä oli lämmin ja kirkas, maantie kuiva ja tasainen, hevonen hyvä,\nja hyvillä enteillä matka siis alkoi. Mielemme olivat iloiset,\nkoska se viehätys, joka kaikkea alkamista seuraa, ei meiltäkään\npuuttunut; minä erittäinkin olin siitä hyvilläni, että tuosta kauan\nmietitystä retkestä viimein oli tullut tosi. Matkan odotettavista\nvaiheista puhellessa ja tuttujen paikkojen sivu kulkiessa oli ensi\ntaival yht'äkkiä ajettu. Tällä taipaleella meillä oli ollut omat n.s.\nturunkärryt, joissa on sangen mukava istua, mutta tästä eteenpäin\naioimme lähteä kyytikärryillä kulkemaan. Jos tahtoisin noudattaa\ntavallisten Suomessa kulkeneitten matkakertojain esimerkkiä, olisi\nminun nyt pidettävä pieni ja pistävä puhe siitä \"kidutuskoneesta\",\njota kyytikärryiksi nimitetään; Topeliuksen \"Matkustus Suomessa\"\nkyllä tarjoaisi tämmöiselle puheelle klassillisen mallin. Mutta\nvalitettavasti en voi olla yhtä mieltä mainitun enkä muittenkaan\narvoisain kirjoitusmiesten kanssa tässä asiassa, koska pidän\ntavallisia kyytikärryjä paremman puutteessa kutakuinkin hyvinä\najoneuvoina, jos niitä vain tahtoo oikein käyttää. Niin\nyksinkertainen ei nim. saa olla, kun pitempi matka on edessä, että\nistuu paljaalle laudalle; pitää ostaa säkki, täyttää se heinillä\nja asettaa istuimelle -- ja hopusti sillä tavoin voipi yhtä mittaa\nkulkea vaikka maailman ääriin, kunhan aina tarvittaissa panee\nsäkkiinsä uusia heiniä. Tätä keinoa nytkin käytimme ja jatkoimme niin\nmatkaa, tuntematta sanottavaa erotusta mukavuuden suhteen, ylöspäin\nOulujoen vartta Muhoksen viljavainioiden sivutse Utajärvelle saakka,\njossa jäimme Laitilaan yöksi. Seuraavana päivänä kerkesimme hyvään\naikaan ennen puoltapäivää Paasoon, mutta Kajaaniin kulkeva höyryvene\noli, niinkuin hyvin saatoimme arvata, jo aikaisin aamulla lähtenyt,\n-- asia, jota emme isosti pahoitelleet, koska mainittu vene on\nkutakuinkin hidaskulkuinen ja muutenkin huononlainen. Einehdittyämme\nja Åström-veljesten suurta parkkimakasiinia katseltuamme olisimme\nlähteneet ajamaan pohjoispuolitse Oulujärveä, kun ei kosken\nniskalla ollut yhtään Kajaaniin menevää tervavenettä, mutta kaikki\nhevoset olivat jo kyydissä. Jollen väärin muista, sanoivat, ettei\nvenekyytiäkään enää tarvitse antaa, niin että matka tässä uhkasi\nkerrassaan katketa epämääräiseksi ajaksi -- s.o. tarkemmin sanoen\nsiksi päiväksi. Ainoa toivo oli, että alhaaltapäin nousisi veneitä --\nniitä sanottiinkin olevan nousemassa -- ja että joku niistä menisi\nKajaaniin, ja tässä toivossa lähdin kartanolle kävelemään ja sytytin\n\"kärsivällisyyden piipun\" eli paperossin. Tuskin olin ennättänyt\nvetäistä ensimmäiset savut, ennenkuin muuan vanha ukko, jonka\nsilmä oli kosken koukkuihin harjaantunut, ilmoitti veneitä olevan\nylöspäin pyrkimässä. Minun oli ensin vaikea hänen neuvostaankaan\nniitä erottaa, mutta kun minäkin ne sitten huomasin, lähdimme ukon\nkanssa pohjoispuolelle jokea niitä odottamaan ja kohtaamaan. Pian\ntapasimmekin erään kuhmolaisen (veneen), jota kaksi miestä ja yksi\nvaimonpuoli kuljetti ja jonka isäntä kohta suostui pyyntööni; ja kun\nukko oli noutanut kumppalini ja matkatavarat joen toiselta puolen,\njolla välin venemiehet aterioivat, lähdettiin klo 2:n tienoissa\nmatkaan.\n\nTämä matka järven poikki kului sangen nopeasti, sillä raitis\nluodetuuli puhalsi, joka tosin ei ollut meille aivan peräntakainen,\nmutta kuitenkin lujasti pullistutti suurta purjettamme. Klo 1/2 10\nolimme jo Koutaniemen kohdalla. Jolleivät venemiehemme olisi olleet\nhiukkasen pelkureita, olisimme ennättäneet vieläkin joutuisammin,\nmutta kun Vaalasta maan suojassa oli kuljettu penikulman verta\nNahkasalmen kautta Neulaniemelle, laskettiin maihin miettimään,\ntokko rohjettaisiin lähteä tuon vähä väljemmän, 2 penik. pitkän\nLaiskanselän poikki Kaivantoon, koska tuuli muka oli ankaranlainen,\nja niin varsinkin kumppalini harmiksi hukattiin tuntikausi turhaan.\nKaivannossa oli kolmisenkymmentä lastattua venettä tuulta pitämässä;\npahainen mökki oli ainoa ihmisasunto rannalla. Ärjänselällä\nkuljettiin pienen, vedestä jyrkästi kohoavan luodon sivu, jota\nisäntämme sanoi \"pirun takaksi\" nimitettävän ja josta hän kertoi\nKajaanin linnan rakentamiseen liittyvän tarinan; mutta se ei mahtanut\nmielestäni suurenarvoinen olla, koska en sitä enää tarkkaan muista.\nNevosenniemestä Paltanselälle lähtiessämme oli tuuli jo jotenkin\nlaantunut, ja siinä tuli parikymmentä venettä vastaan, soutaen\nlänteen päin raskaita tervojansa, joista kovin halpa hinta nykyään\noli saatavana. -- Oulujärvi on kaunis järvi, paikoin saarekas,\npaikoin laajoiksi seliksi leviävä; korkeita vaaroja näkyy sen\nympäriltä, joista mainittakoon Kivesvaara eli -vaarat pohjoisessa.\nMutta tulvaveden valitetaan tekevän paljon vahinkoa.\n\nPaltaniemellä laskettiin Hövelön rantaan, koska matkakumppalini\ntahtoi tavata talon nuorta herraa, hyvää tuttavaansa.[3] Minä kun\nolin aivan tuntematon talon muulle perheelle paitsi isännälle, jonka\ntiesin olevan poissa kotoa -- Oulussa olin juuri tavannut hänet\nmatkalla Lappiin --, olisin kernaasti jatkanut matkaa veneessä\nKajaaniin asti, etten vieraille ihmisille tulisi vaivaksi, mutta\nkun kerran olimme rantaan päässeet, eivät hyväntahtoisuudessaan\nlaskeneet minua pois, vaan pakottivat jäämään taloon. Tässä\nerosimme saattajistamme, jotka kulkivat yhä edelleen, vaadittuaan\njärven poikki tuonnista \"jonkun markan\" ja saatuaan kolme, joka ei\nsuinkaan ollut kallis kuuden penikulman matkasta. Hövelössä meitä\nkestittiin ja pidettiin jos kuinka hyvänä ja viivyimme siellä\nhuomispäivän puoliseen asti, mutta minulla kun oli vähän yksityisiä\nasioita Kajaanissa toimitettavia, lähdin silloin edeltäpäin\nmaitse ajamaan kaupunkiin, jättäen kumppalini _toisten_ seurassa\njälestäpäin veneellä tulemaan; samana päivänä oli näet isot pidot\nja nimipäivänvietot Polvilassa, ulkopuolella kaupunkiapa niihin oli\nPaltamostakin lähtijöitä. Matkallani pistäysin sivumennen Paltamon\nkirkkoa katselemassa, jota pitäjän nuori, kohtelias lukkari oli\nhyvin valmis näyttelemään. Kirkko on merkillinen runsaslukuisten\nseinä- ja kattomaalaustensa vuoksi, ja sisään astuessa tuo kuvien\npaljous teki oudon, vaikk'ei suinkaan vastenmielisen vaikutuksen\nsilmään -- tämäntapaisessa kirkossa en pitkään aikaan ollut käynyt.\nMikä taiteellinen arvo noilla kuvilla voinee olla, en pysty\nsanomaan, mutta syrjäiselle maaseutukirkolle ne kieltämättä ovat\nkaunistuksena pidettävät sekä soveliaampina mieltä ylentämään kuin\nalastomat seinät. - Lähellä Kajaania tavattuani kaksi karjalaista,\njotka tyhjin laukuin palasivat kotia Vuokkiniemen puoleen, saavuin\nhyvissä ajoin iltapäivällä kaupunkiin, toimitin asiani ja rupesin\nkumppaleita odottamaan, jotka viimein saapuivatkin. Kuusihenkisenä\njoukkona, jossa oli sekä mies- että naisväkeä, lähdettiin sitten\nastumaan sitä neljänneksen pituista metsätietä, joka vie Kajaanista\npitkin jokivartta Polvilaan, ja joka tie sen puolesta ansaitsee\nmainitsemista, että Lönnrot aikoinaan monet kerrat on sitä astunut,\nsillä piirilääkärinä Kajaanissa ollessaan hän asui Polvilassa.\nKun tulimme tien päähän, sen pienen lahden länsirantaan, jonka\ntoisella puolella Polvila on, huomasimme, ettemme olleetkaan niin\nodottamattomia vieraita kuin olimme luulleet; rannalla oli näet vene\nja soutajat meitä varten valmiina. Tähän arvoitukseen sain sittemmin\nselityksen: kyytimieheni Paltaniemeltä, jonka lähetin \"pitkän mäen\"\nalta edeltäpäin kaupunkiin, oli jotenkuten saanut tietää nimeni ja\nkertonut tulostani kestikievarin emännälle, rouva Svedlinille, ja\nhänen mielestään tämä uutinen taas oli ollut kovin tärkeä salassa\npidettäväksi, niin että hämärä huhu tulostamme yht'äkkiä oli\nennättänyt Polvilaan asti. Täällä, johon Kajaanin koko seurapiiri\noli kokoontunut, otti isäntäväki meidät erinomaisen ystävällisesti\nvastaan. Talosta kuului iloinen soitto, siellä tanssittiin paraikaa,\nja tuota pikaa kaikki viisi kumppaliani olivat kadonneet tanssin\nvilinään; minä jäin ulommaiseen huoneeseen tapailemaan vanhoja\ntuttuja, jotka vielä jaksoivat minua muistella siitä ajasta, jolloin\nkotini oli Kajaanissa -- josta jo oli 20 vuotta. Polvila on sievällä\npaikalla Rehjänselän etelärannalla; sitä sopii jokaisen suomalaisen\nmuistaa, sillä siinä on suurin osa Kalevalaa kokoon kirjoitettu.\nKesäillan ihanuus levitteli suloansa maille, ja kesken puhetta ja\nleikkiä oli huomaamatta sydänyö käsissä; kun oli käyty kartanolla\nrunsaasti varustetussa illallispöydässä, saatiin ruveta paluumatkaa\nmiettimään. Paitsi maamatkaa oli toinenkin tie nyt tarjona, nim.\nveneellä jokea pitkin, jolloin kuitenkin Petäisen ja Kuurnan kosket\noli laskettava Viskaali V., vanha koskimies -- ja tanssimies myöskin,\nsillä 60:sta vuodestansa huolimatta hän oli koko illan johtanut\ntanssia -- aikoi pelkäämättä kulkea vaimonpuolinensa omalla veneellä\nalas, mutta muita rannalle keräytyviä näytti matka arveluttavan,\nvaikka nuori isäntä, kauppias Kaarle B., jätti vierastensa\nkäytettäväksi kaksi tervavenettä ja miehiä, jotka joka päivä olivat\nkaupungissa kulkeneet. Sokea maanmittari Kaarle R. kysäisi silloin\nvenemiehiltä, osasivatko he laskea, ja saatuansa heiltä varman\nvakuutuksen sanoi ääneen: \"Minä lähden veneessä, koska tuo mies\nniin vissisti sanoo saattavansa laskea\", ja niin talututti itsensä\nalas. Hänen esimerkkinsä rohkaisi toisia sen verran, että noin 30\nhenkeä oli äkkiä veneissä, mutta muut lähtivät maitse. Leikkiä lyöden\nkuljettiin sitten joutuisaan ja vahingoittumatta kaupunkiin.\n\nLukija suokoon anteeksi, että matkasta tänne saakka olen ollut vähän\nlaajapuheisempi kuin asiaan oikeastaan kuuluisi. Mutta syy tähän\npoikkeukseeni aineesta on osittain ollut jonkunlainen täydellisyyden\nhalu matkakertomuksen suhteen, osittain että Kajaani on lapsuuteni\nkoti, ja se paikkahan itsekullekin on rakas, jossa muisti kernaasti\nhetken viivähtää. Aivan heti ollaan Kuhmoniemellä, josta kertomukseni\nkaikissa tapauksissa saisi alkaa.\n\nSeuraavana päivänä, kesäk. 30 p., jatkoimme hevosella matkaa itään\npäin, jättäen entisistä ajoista melkein ihan muuttumattoman Kajaanin\nyhä edelleen kuuntelemaan sitä kehtolaulua, jota Koivukoski ja Ämmä\nsille väsymättömästi veisaavat. Linnanraunioille, joitten poikki\nmaantie kulkee, on kaupungin apteekkari toimittanut vesimyymälän;\nmutta Fieandtin haamua emme nyt päiväsydännä erottaneet enemmän kuin\nedellisenä yönäkään, vaikka \"Välskäri\" sanoo sen toisinaan näkyvän\nlinnan raunioilla. Yöksi jäimme Sotkamoon ja toisena päivänä ajoimme\nKuhmoniemelle, jossa entisen opettajani, rovasti Roosin perheessä\nvietimme hupaisen illan. Kuhmoniemen kirkolle maantie päättyy; siitä\nalkavat vesi- ja jalkamatkat, joiden tiesimme kestävän ei ainoastaan\nrajalle, vaan yhä eteenpäin Vienanmeren rantaan asti. Vähän oudolta\ntuntui ajatus, että sivistynyt maailma nyt jäi taaksemme ja että\nerämaahan oli painuminen, ja kun satuimme tulemaan kestikievariin\ntuntia ennen postin lähtöä -- postikonttori on kestikievaritalossa\nTuupalassa -- emme laiminlyöneet tilaisuutta lähettää viimeiset\nterveiset kotia; Karjalasta näet ei kannattaisi yrittää tietoa\nlähettää, postinkulku kun sieltä Vienan kautta Suomeen on kovin hidas.\n\nHiukan vakavalla mielellä jätimme aamulla jäähyväiset talon\nystävälliselle isännälle ja astuimme veneeseen, jolla kohta kuljimme\nLammasselän poikki Koskelle eli Porolaan. Siitä saattoi ainoastaan\nyksi mies lähteä meitä viemään, niin että toinen meistä sai pitää\nperää; nousimme ylös Lentuan koskea, joka on niin väkevä, että virta\noli veneemme kaataa, ja jouduimme Lentuan järvelle, josta pääsee\nkahta tietä Karjalaan: toinen, pohjoisempi kulkee Lentiiran kautta\n_Akonlahteen_ (tätä kylää ei Inbergin kartalle ole merkitty), toinen,\nalempi _Miinoaan;_ ja sinne meidän matkamme piti. Kyytimiehemme,\nvanha koskenlaskija, oli laajalti nähnyt maailmaa, oli käynyt\nÄänisjärvellä Petroskoissa ja muistaakseni \"Kinkerinmaallakin\",\ntunsi \"Lentruotin\" (joksi Lönnrotin nimen oikaisi), jota nuorempana\noli ollut saattamassa, mutta oli laiskanvoipa, niin että meilläkin\nvenettä soudatteli: ja niinpä vasta klo 6:n paikkeilla kerkesimme\nKorpelaan (Inbergin kartalla Korpimäki). Tästä kyllä olisi hyvästi\nvielä saattanut sinä päivänä kulkea eteenpäin, sillä ensi taival\nKalliojärveen oli tuskin penikulmaa pitkä, mutta saattajaa saimme\nturhaan odottaa tuntikausia, vaikka yksi mies karhitsi peltoa aivan\nlähellä taloa ja toinen vähän edempänä oli verkkoja laskemassa;\nvanha äijä vain pirtissä äyski: \"Ei meidän talosta kesäkeskievaria\ntehdä.\" Viimein, kun kärsivällisyytemme oli aivan katketa, tuli\ntoisen pirtin isäntä 9:n tienoissa kotiin, ja hän, joka oli vilkas\nja näppärä mies, lupasi kohta lähteä matkalle, kunhan saisi kylpeä\nja illastaa; mutta kun matka näin oli jäänyt kovin yön selkään,\npäätimme kyllästyksissämme asettua taloon yöksi. Merkillinen on\nse hitaisuus ja huolettomuus, jota sydänmaalaisemme hankkeissaan\nosoittavat; tässäkin oli köyhä, usein petun varassa elävä talo,\nmutta tarjona olevaan raha-ansioon ei ennätetty taikka huolittu\nkäydä kiinni. Aikaisin aamulla lähdettiin sitten matkaan ylöspäin\nyhä kapenevaa jokea ja jouduttiin 2-3 tunnin päästä Kalliojärvelle.\nIsäntämme meille matkalla kertoeli kaikenlaisia rosvojuttuja\n\"Venäjältä\", joitten mukaan Karjala olisi koko \"miesten syöjä sija\",\n-- ja samanlaisia juttuja eräs toinenkin saattajamme, muuan vanha\nvaimonpuoli, samana päivänä myöhemmin meille syötteli varoitellen\nvieraaseen maahan lähtemästä; mutta näihin tietysti emme paljon arvoa\npanneet. Matkalla muuten kumppalini koetti sekä uistintansa (H.\nRenforsin tekoa) että perhosonkiaan ja saikin paitsi muita kaloja\nmuutamasta pikku koskesta sievän lohentonkosen, jonka päätimme syödä\neineeksi.\n\nKun Kalliojärven ruohoisella kartanolla nyt odotellen kalamme\npaistamista ja ihanasta aamu-ilmasta nauttien juttelimme saattajamme\nkanssa, vilahti äkkiä sen aukon suulla kahden rakennuksen välissä,\njosta mekin olimme tulleet taloon, ensin yksi, sitten toinen mies,\njotka näyttivät laukkua kantavilta karjalaisilta. Jo ajattelin\ntaikka taisin kysyäkin, mitä he mahtoivat olla miehiään, kun\nsamassa molemmat astuivat kartanolle meidän luoksemme ja heittivät\nlaukkunsa maahan, jolloin huomasimme heidän olevankin karjalaisia.\nHeidän astuessaan pihalle lensi heti se ajatus päähäni, että heistä\nkenties saamme matkatoverit, koska he näyttivät tulevan jälestämme\nja arvatenkin kulkivat kotipuoleen; mutta tuskin olimme hyvän päivän\nsanoneet, niin heidän jälessään seurasi kolmas mies, sitten neljäs,\nsitten viides, kuudes, jopa lopuksi seitsemäskin, kaikki pitkiä,\nrivakoita miehiä. Siinäpä koko joukko! Saattajamme vast'ikäiset\npuheet muistuivat tässä mieleeni ja saivat minut miettimään, että\ntämmöiseen mieslaumaan liittyessämme olisimme auttamattomasti\nheidän vallassaan, jos voimista tulisi kysymys, ja sentähden\npäätin olla ilmoittamatta tuumaani matkakumppanuudesta, kunnes\nolin keskustelemalla ja katselemalla ennättänyt saada jonkunlaisen\nkäsityksen heistä ja heidän luonteestaan. Niinpä ruvettiin pihalla\npakinoihin, sillä välin kuin heillekin ruokaa valmistettiin, ja\nsaimme kuulla, että he olivat matkalla kotimaahan; kuusi oli kotoisin\nSuopassalmelta, noin 14 penikulmaa rajalta Kemijoen varrella,\nseitsemäs vähän tännempää Jyskyjärveltä; kuudessa päivässä he nyt\nolivat jalkaisin tulleet Tampereelta Jyväskylän ja Kajaanin kautta,\ns.o. noin 50 penik., ainoastaan paikoitellen venettä käyttäen,\nmutta unen ajat eivät olleetkaan olleet pitkät. Sitten juteltiin\nmenneentalvisista kaupoista, jotka olivat olleet huonot, niin että\nkunkin miehen voitto teki vain 4-500 markkaa eli tuskin puolet\nentisestä, puheltiin matkan vaiheista y.m., ja sillä välin oli\nminulla hyvä tilaisuus tehdä havaintojani. Puheliain joukosta\noli valkoverinen, lihava, noin 25-vuotias mies, joka ei voinut\nlausettakaan sanoa panematta siihen jotakin leikkisanaa, jolle itse\netupäässä nauroi ja enimmästi siten houkutti muutkin nauramaan;\nhänellä oli lyhyt, vaalea parta, ja hänen nimensä oli _Matti_.\n(Sivumennen tässä mainittakoon, että karjalaiset aina nimittävät\ntoisiaan vain ristimänimellä; sukunimeä saa toisinaan hyvin tarkasti\nurkkia. Matin sukunimi oli Hokkinen, passissa venäjäksi Artemjev.)\n\"Tuo ei ole vaarallinen mies\", arvelin itsekseni. Matin vieressä\nistui kaksi parratonta nuorukaista, jotka sittemmin kuulin olevan\nveljeksiä ja nimeltä _Trohkimo_ (eli Topias) ja _Simo_ Kononen. He\nolivat hyvännäköisiä, hoikkavartisia poikia, vanhempi 2-3 tuumaa\npäälle sylen pitkä; kasvot kuvastivat iloa ja tyytyväisyyttä, ja\nvarsinkin nuorempaa näyttivät Matin jutut suuresti huvittavan.\n\"Lystejä matkakumppaleita\", arvelin kohta. Neljäs toveri, _Aappo_\nMihkaalov eli Mikkola, oli keskikokoinen, noin 30 vuoden ikäinen\nmustapartainen mies, iloisen näköinen hänkin; kun toiset häntä\nnuhtelivat hänen kovasta käynnistään taipaleella, hän vain vastasi\nnaurahtamalla. Muut kolme näyttivät yli 40 vuoden vanhoilta ja\nvakaisemmilta; kahdella oli musta parta, joka ensi näkemältä teki\nheidän muotonsa hiukan kolkoksi; kolmas oli laiha, rokonarpinen\nja parraton. Ensinmainittu, nimeltä _Kuosma_ (sukunimeä en tullut\ntiedustaneeksi), Jyskyjärveltä kotoisin, oli harvapuheinen, joten\nhänestä en aluksi saanut varmaa käsitystä, -- jälestäpäin näimme,\nettä hän oli hyvin siivo mies; toinen, Oleksei eli _Santeri_\nHokkinen, oli Hämeessä naimisissa ja siellä asuva, mutta kulki nyt\nkymmenkunnan vuoden takaa syntymäpaikalleen kotitalon raha-asioita\njärjestämään, hänen kun täytyi maksaa kaksinkertaiset verot, s.o.\nsekä itsensä puolesta Hämeessä että kotitalon puolesta Karjalassa;\nolo Hämeessä oli ehkä vaikuttanut, että hänestä oli kadonnut se\navosydämisyys, josta karjalaisen heti tuntee, ja että hän näytti\ntylyltä kuin hämäläinen ainakin, mutta vähän aikaa keskusteltua\ntäytyi tulla siihen vakaumukseen, että hän oli rehellinen ja\nluotettava mies. Kolmas, _Timo_ Paavilainen, pisin kenties koko\njoukosta, oli ulkonäöltään ruma; mutta tuskin hän oli suunsa\naukaissut, ennenkuin huomioni heti kiintyi häneen. Niinkuin kullan\ntuntee helähdyksestä, niin muutamain ihmisten ääni ja puhe heti\nilmaisee puhdasta, vilpitöntä sydäntä, ja niin oli Timon laita. Hän\nosoitti puheessaan samaa vakavuutta kuin Santeri, hämäläinen, mutta\ntämän tyly ulkomuoto häneltä puuttui ja sen sijaan ystävällisyys\nja hyväntahtoisuus kirkastivat hänen rumia kasvojansa. Kun häntä\nolin puhutellut, haihtuivat kaikki arveluni matkakumppanuudesta,\njos semmoisia oli sanottavia ollutkaan; hänen kehoituksestaan\nolisin ollut valmis lähtemään mukaan, vaikka toiset olisivat\nnäyttäneet kuinka epäilyttäviltä, jota he eivät suinkaan tehneet.\nNiin avosydämistä miestä kuin Timoa, jonka koko sielu ikäänkuin\nkirkas kesäpäivä paljastui katsojalle, tapasimme sitten Karjalassa\ntuskin muuta kuin yhden ainoan, Isossima eli Iisakki Lesosen, joka\npaluumatkalla Kivijärveltä saattoi meitä rajan poikki takaisin,\n-- vaikka kohta siitä tavasta, jolla karjalaiset ylimalkaan meitä\nkohtelivat, en voi muuta sanoa kuin suurimpia kiitoslauseita.\n\nKun olimme jonkun kymmenen minuuttia puhelleet, käskettiin kaikkia\nruualle, joka kumppaliani ja minua varten oli laitettu kamariin.\nLoheemme kiinni käydessäni sanoin kumppalilleni: \"Noiden miesten\nkanssa lähdetään yhtä matkaa, niin emme tarvitse opasta ja matka\nsujuu nopeasti\", johon hän heti suostui. Syötyämme menimme\npirttiin ja kysyimme sitten, saisimmeko kulkea heidän seurassaan,\nmeilläkin kun oli matka Karjalaan, ja ottaisivatko he kapineitamme\nkantaaksensa, johon he paikalla olivat valmiit, kun heillä oli tyhjät\nlaukut; ja niin lähdimme vähän ajan päästä uusien, vielä vierasten\ntoveriemme kanssa taipaleelle, jäähyväisiksi kättä lyötyämme\nentiselle saattajallemme.\n\nMatka kävi ensin Kalliojärven poikki, sitten vuorotellen maitse\nja vesitse Keräsenmäelle tuolle puolen Kaurojärveä. Koko taival\nsaattoi olla runsas penikulma, mutta nuo useat venemuutot veivät\naikaa, niin että viivyimme kolmisen tuntia taipaleella, vaikka kyllä\ntoverimme olivat mestareita saamaan soutajia liikkeelle. Taipaleella\nkävi toinen puoli meistä muutamassa talossa tietä kysymässä ja\njuomassa, ja juodessamme sanoi emäntä minulle, vähän mietittyään:\n\"Oletteko tekin tuolta puolen?\" Tuo odottamaton kysymys oli niin\nhuvittava, että vastasin sieltä puolen olevani, johon emäntä hetken\nperästä vähän epäillen sanoi: \"Ette taida olla.\" Mutta kun uudistin\nvakuutukseni, näytti hänen epäilyksensä katoavan.\n\nKeräsenmäellä, joka tuntui vankalta talolta, tuli taas puhe\nsyönnistä, ja vaikka meitä (kumppaliani ja minua) ei nälkä ollenkaan\nvaivannut, suostuimme kuitenkin seuran vuoksi tuumaan, varsinkin kun\nkarjalaiset sanoivat, ettei ruokaa ollut niin hyvästi edessäpäin\nsaatavana. Oli heillä toinenkin syy, jonka vasta jälestäpäin\nhoksasin: Venäjällä oli näet paraikaa paaston aika, jolloin esim.\nvoita, maitoa ja lihaa ei saa syödä, ja samoin kuin katolilainen\nkarnevaalin huvituksilla valmistaikse lähestyvää paastoa varten,\nsamoin ystävämmekin nyt olivat päättäneet viimeisen kerran hyvästi\nruokkia itseään, että paremmin kestäisivät paaston aikaa. Venäjällä\ntosin ei paasto nyt ollut alkamassa, vaan päinvastoin loppumassa,\nmutta meidän kumppaleille se alkoi, sillä Suomessa he eivät olleet\npaastoamisesta huolineet. Kahvit vielä ruuan päälle juotuamme\nlähdettiin taas matkaan; kuljettiin ensin veneellä noin penikulma,\njolloin emienmainittu \"rosvojuttujen\" kertoja ämmä meitä saatteli,\nsitten korkeata kangasta pari neljännestä ja tultiin niin Taipaleen\nmökille, joka sijaitsee lähellä Maanselänjärven lampea. Tämä oli\nviimeinen asumus meidän puolella, sillä lammen koillispäähän\npäästyämme aukeni eteemme ensin kaakkoa, sitten luodetta kohti neljän\nsylen levyinen linja: se oli Suomen ja Venäjän _raja_. Kun en ennen\nollut itärajallamme käynyt, jäin hetkeksi katselemaan tätä linjaa,\njoka suorana ja mahtavana kulkee hiljaisten erämaitten halki, mutta\nkumppalit olivat tavallisella vikkelyydellään jo alkaneet nousta\nlammen rannalta kohoavaa kankaanrinnettä ylös, ja heidän peräänsä\ntäytyi kiirehtiä. Maanlaatu oli tuolla puolen ihan samanlaista kuin\nmeidänkin, mutta vaikka Karjalaa olin tottunut pitämään Suomenmaana,\ntahtoi se ajatus ensin kuitenkin tunkea mieleen, että nyt oltiin\nmuka vieraassa maassa. Virstan toista kuljettuamme saavuttiin\n_Miinoanjärven_ rantaan, jolloin kumppalit päästivät riemuhuudon:\nrannalla oli näet vene. Se kohta lykättiin vesille ja niin lähdettiin\njärven päässä näkyvää kylää kohti soutamaan Samanlaiset ajatukset\nkuin minussa näkyivät matkakumppanissani B:ssäkin liikkuvan,\nsillä kun kaikki olimme veneeseen hyvästi asettuneet, hän lausui:\n\"Vai niin, vai nyt ollaan Venäjällä!\" Mutta tuskin oli hän nämä\nsanat saanut sanoneeksi, ennenkuin karjalaiset yhteen ääneen\nvastasivat: _\"Ei Venähellä, vaan Karjalassa!\"_ Tämä vastaus oli yhtä\nodottamaton kuin ilahuttava ja karkoitti paikalla mielestäni sen\narvelevaisuuden, minkä omasta maasta muka lähteminen oli tuokioksi\nsynnyttänyt; en kuitenkaan rohjennut ruveta tarkemmin tutkimaan\nvielä ainoastaan vähän tuttujen kumppalieni kansallisia käsitteitä,\netten ehkä havaitsisi erehtyneeni, riemuitsin vain sydämessäni. Ei\nB:lläkään ollut tähän oikaisevaan vastaukseen mitään sanomista, ja\näänettöminä siis kuljettiin kappale matkaa. Huvin vuoksi olkoon\ntästä matkasta vielä mainittu, että vesille päästyämme vieressäni\nistuva Matti otti messinkipiippuisen pistoolin esiin ja rupesi\nsitä lataamaan, kehoittaen toista toveriansa tekemään samoin. Minä\nkun en tuon tehtävän tarkoitusta ymmärtänyt, en voinut olla heidän\nvalmistuksiansa vähän pitkään katselematta. Mutta valmiiksi tultuaan\nMatti kääntyi taaksepäin ja laukaisi kovalla paukkeella pistoolinsa,\njonka jälkeen kohta toinenkin pamahti; ja silloin älysin, että\nlaukaukset tarkoittivat tulomme ilmoittamista kylälle. Tämä oli\ntoinen, mutta samalla viimeinen kerta, jolloin karjalaisten suhteen\nolin epäluulon kaunaa pitänyt; sittemmin ei semmoinen ajatus koskaan\njohtunut mieleeni.\n\nAurinko oli länteen vaipumassa ja heitti viimeisiä kultiaan järven\nrasvatyynelle pinnalle ja ympäristöön, kun hiljalleen lähestyimme\njärven itäpuolelle rakennettua kylää.\n\n\n\n\nII.\n\nMiinoasta Kemiin.\n\n\n_Karjalaisten kylät_ eroavat meidänpuolisista ensiksikin siinä, että\ntalot eivät ole rakennetut toisistaan hajalle niinkuin meillä, vaan\nkaikki yhteen ryhmään, aivan likekkäin. Jo rajakylissä niinkuin\nMiinoassa ja Kivijärvellä tämän erotuksen huomaa, ja kuta syvemmälle\nKarjalaan kulkee, sitä jyrkemmin se pistää silmään; niin esim.\nUsmana, ensimmäinen kylä Kemistä tännepäin, käsittää 90 taloa, mutta\non toisesta päästä toiseen tuskin puolta virstaa pitkä. Talot ovat\ntavallisesti järjestetyt riviin kaduntapaisen tien toiselle tai\nmolemmille puolille, niin että useaa karjalaisten asuntopaikkaa yhtä\nhyvin voisi nimittää kauppalaksi kuin kyläksi.\n\nToinen erotus heidän ja meidän kylien välillä on talojen\nrakennustapa, joka heillä on vallan toinen kuin meillä. Antaakseni\nlukijoille jonkunlaisen käsityksen siitä tahdon tässä tarkemmin\nkertoa, minkälaatuinen _Savinan_ talo Miinoassa oli -- ensimmäinen,\njossa kävimme rajan tuolla puolen. Se oli pohatta eli rikas talo,\njonka maine jo Kuhmoniemen kirkolta asti oli korvissamme soinut, ja\nniinkuin jälestäpäin näimme, se oli rakennettu pääasiallisesti samaan\nmalliin kuin muut varakkaat Karjalan talot.\n\nKun rantaan laskettuamme nousimme veneestä maalle, oli heti\nvasemmalla sauna ja vähän ylempänä oikealla aitta. Sitten oli\nastuttava pienen pellon syrjää, ja sen takana näkyi asuintalo tuskin\nkivenheiton päässä rannasta. Mikä meitä aluksi enimmän kummastutti,\noli, että kaikkien huoneitten, yksin pirtinkin, ulkoseinät olivat\nveistämättömistä hirsistä salvetut. Mitätön on meidän puolella se\nrakennus, jonka seinähirret eivät ole veistetyt, mutta Karjalassa on\ntapa toinen -- ja se on luultavasti venäläisiltä saatu, sillä esim.\nVienassa (Arkangelissa) ovat kaikkien puurakennusten seinät tämän\nkaltaisia: veistämättömiä ja ilman laudoitusta. Talon etusyrjällä oli\nseitsemän ikkunaa, kussakin kuusi ruutua; ne olivat hyvin korkealla\nmaasta, niin että kädellä tuskin olisi ylettynyt ikkunanposkeen, ja\nkovin pieniä rikkaan talon ikkunoiksi -- ei kyynärää korkeammat.\nKolme vasemmanpuolista niistä kuului pirttiin. Itse pirtti ei ollut\nsamassa rivissä toisten huoneitten kanssa, vaan ulkousi rantaan päin,\nniin että talo tavallansa oli vinkkelirakennus. Kahden keskimmäisen\nikkunan alla oli sisäänkäytävä. Oven aukko oli matala, ei miehen\nkorkuinen, niin että sisään astuessa täytyi kumartua, mutta se oli\njotenkin leveä ja ylhäältä kaareva; meidän ulkohuoneissa toisinaan\nnäkee sentapaisia ovia. Oliko oven edessä minkäänlaisia portaita\ntai kuistia jonkunlaista, en muista, taisi olla, mutta tavallisesti\nsemmoisia ei ole. Ha'alla kiinnipantava ovi aukeni sisäänpäin\nmelkein pilkkopimeään porstuaan, jonka perällä portaat nousivat\npitkin vasenta sivuseinää takaisin ovipuolta ja pihaa kohti, niin\nettä ylös tultua saattoi mainituista kahdesta ikkunasta katsoa\nulos kartanolle ja rantaan päin. Porstuan pimeys johtui siitä,\nettä välilattia jakoi sen kahteen kerrokseen: portaita noustua\noltiin yläkerrassa, ja siihen tuli kyllä valoa ikkunoista; mutta\nalaporstuaan, jos ulko-ovi pantiin kiinni, ei tullut muuta valoa\nkuin yläporstuasta hiukka, portaita varten lattiaan jätetyn aukeaman\nkautta. Nyt seisoimme siis paria syltä leveässä yläporstuassa, kasvot\nikkunoita kohti ja rantaan päin; kun tästä käännyimme oikealle\nkädelle, tulimme kaitaiseen huoneeseen, joka oli puoleksi kamari,\nsillä siinä oli kaikenlaista talon kalua, puoleksi uusi porstua;\npieni ikkuna peräseinässä levitti siihen vähän valoa. Keskellä sen\nvasenta sivuseinää oli ovi pirttiin; oikeassa sivuseinässä oli\nkaksi ovea, johtaen kahteen pieneen vierekkäiseen kamariin, joista\nensimmäinen oli pilkkopimeä, toinen parilla ikkunalla valaistu.\nJälkimmäinen oli varsinainen vierashuone, koristettu useilla pyhillä\nkuvakaapeilla, joitten edessä pikku lamput riippuivat; sen seinätkin\nolivat muistaakseni paperoidut, ja siinä me sitten nukuimme.\nEnnenkuin menemme pirttiin, palatkaamme vielä porstuaan, yläkertaan.\nSiihen taas astuessamme jäävät ikkunat oikealle ja alaspäin kulkevat\nportaat vasemmalle kädelle; suoraan meitä vastapäätä on ovi, ja kun\nsen aukaisemme, tulemme kamariin, jossa on kaksi ikkunaa, viimeiset\nniistä seitsemästä, jotka taloa lähestyessämme näimme. Tätä kamaria\nkäytettiin myöskin vierashuoneena, \"gornitsana\", vaikka halvempana;\nsen alla rinnakkain alaporstuan kanssa sanoivat kumppalimme tallin\nolevan. Jos sitten kuljemme yläporstuan perälle, on siinä ovi,\njonka kautta tulemme suureen huoneentapaiseen, vielä leveämpään\nkuin porstua ja äskenmainittu gornitsa yhteensä: se oli \"saraja\"\neli ylinen, jossa eläinten rehuja talvella pidetään. Sen lattia oli\ntehty veistämättömistä, pyöreistä männyistä, niinkuin tervahovin\nsilta Oulussa; lattian alla oli tanhua, jossa lehmiä kesällä\npidetään ja johon oli ovi sekä alaporstuasta (talon väkeä varten)\nettä takapihalta (eläimiä varten). Saraihin nousi pihan takapuolelta\nleveät portaat, joita myöten heinäkuormat ajetaan sisään.\n\nKun lisään, että pirtin lattian alla oli 2-3 kyynärän korkuinen\npimeä huone, \"karsina\", jossa käsimyllyä ja muita pirtin tarvekaluja\nsäilytetään, ja että pirtin eteisen sekä jo mainittujen kahden\npirttiä vastapäätä olevan kamarin alla arvatenkin oli samanlaiset\nkomerot, lienen jotenkin täydellisesti selittänyt, minkälainen\nSavinan talorakennus Miinoassa oli. Samaan tapaan useimmat varakkaat\ntalot Karjalassa ovat rakennetut. Asuinhuoneet ja eläinten suojat\novat aina yhdessä ryhmässä kiinni toisissansa; jälkimmäisillä\nkuitenkin on omat seinät ja katot. Pirtti ulkonee aina muista\nhuoneista ja on aina kolmi-ikkunainen etusyrjältänsä; karsinan tähden\nsen ikkunat ovat niin ylhäällä. Porstua on melkein aina pimeänlainen,\nja portaat nousevat aina porstuan perältä oven puoleen.\n\nMutta jo on aika astua pirttiin. Se oli jokseenkin saman näköinen\nkuin meidän pirtit, vaikka vähän pienenlainen. Ainoa huomattava\nerotus oli uunin toiseen kylkeen tehty kaapin tapainen rakennus,\n\"kosana\" eli venäjän mukaan \"runtukka\", jonka päälle portaita myöten\nnoustaan makaamaan. Siinä oli kaksi ovea, toinen pienempi, toinen\nisompi, ja ensi aluksi luulin sitä kaapiksi vain, mutta jälkeenpäin\nmatkallamme satuin kerran katsomaan isommasta ovesta sisään ja näin\nkummakseni, että siitä lähti portaat alaspäin; ja silloin kuulin,\nettä kosanan kautta aina kuljetaan alas karsinaan, johon tietääkseni\nei muuta ovea ole.[4] Pirtissä muuten oli kaksi ikkunaa vasemmalla\nsivuseinällä ja yksi oikealla, lavitsat ympäri seiniä ja perällä\nhuonetta pöytä lavitsan edessä; seinät olivat sisäpuolelta hyvin\nsileiksi veistetyt. Lisättäköön vielä, että keskellä pirttiä uunin\nyläsyrjästä vastapäiseen seinään kulki lauta siksi alhaalla, että\ntavallisen miehen täytyy kumarassa kulkea sen alitse, jos mieli\npäätänsä varoa (minäkin kerran kopsautin otsani semmoiseen lautaan);\nkäytetäänkö sitä ortena vai ortten kannattimena vai mitä varten se on\nsiihen pantu, siitä en saanut tarkempaa selitystä.\n\nPirtissä istui pöydän takana talon vanha isäntä, ukko Savina; hän\noli vaimoinensa ainoa tällä hetkellä kotona oleva -- muu väki\noli, miehet kaukana niityllä tai koskella naiset nuotalla. Ukko\nSavina eli \"Samppa\" oli vieläkin komea mies, tuskin alle kolmen\nkyynärän, vaikka jo 70 vuoden tienoilla; tukka ja rinnoille valuva\ntuuhea parta olivat lumivalkeat. Yllään hänellä oli ihomyötäinen,\nvanhahko sininen hurstitakki, joka ulottui polviin saakka, leveä\nnahkavyö vyötäisillä ja jaloissa valkeat alushousut. Sittenkuin\noli tervehditty, alkoi vähäinen _examen rigorosum_ eli tutkistelu,\nmistä ja mitä miehiä me olimme sekä mitä varten täällä matkustimme.\nEdellisiin kysymyksiin oli helppo vastata, mutta viimeiseen vähän\nvaikeampi, koska matkamme todellista tarkoitusta arvattavasti ei\nolisi käsitetty, vaikka sen olisimme ilmoittaneetkin. Minä siis\nvain sanoin, että matkamme piti Uhtualle tuttuja tapaamaan, mutta\nettä teimme pienen kierroksen, laajemmalti saadaksemme Karjalaa\nkatsella -- joka kaikki kyllä olikin totta, koska minulla oli\nmainitussa pitäjässä tuttavia, jotka olivat minua sinne viemisille\nkutsuneet; mutta heidän tapaaminen ei ollut matkan päätarkoitus,\nniinkuin lukija tietää. Tämän jälkeen puhe kääntyi muille aloille,\nkauppoihin Suomessa, passiseikkoihin y.m., ja ukko kertoi sen\njohdosta muutaman jutun, kuinka hän nuorempana kerran oli Oulussa\npassinsa tähden joutunut pahaan pulaan kuvernöörinvirastossa, mutta\nomalla neuvokkuudellaan sekä usean nimeltä mainitsemansa oululaisen\nkauppiaan avulla selviytynyt siitä ja näppärästi vetänyt nenästä\nmaaherraa. Siitä johtui ukon mieleen joku maariita, joka hänellä\naikoinaan oli ollut ja jota hän nyt rupesi laajasti selittämään,\nmutta kun hän sitä tehden vähitellen muutti puheensa venäjäksi,\nen tarkkaan voinut seurata kertomuksen menoa, kun en sanottavasti\nosaa venäjää. Sen vain huomasin, että ukko hieman kerskaili ja pani\nomiansakin, mikä ei kuitenkaan meitä liian isosti oudostuttanut,\nkun kumppalimme jo edeltäpäin olivat ilmoittaneet, että ukko oli\nsiitä tunnettu. Oudompaa oli tuo puheen kääntyminen venäjäksi, joka\nyhdessä ukon ulkomuodon ja vieraannäköisen ympäristön kanssa teki\nhieman kolkon vaikutuksen, ikäänkuin ainakin olisi oltu vieraassa\nmaassa, Venäjällä. Kolkkoutta enensi se seikka, ettei voitu saada\n\"samovaaria\" eli teekeitintä, kun muka nuori emäntäväki ei ollut\nkotona, ja että pelkäsimme, ettei saataisi voita eikä maitoa,\nkoska ukko oli \"starovertsi\" eli vanhaa uskoa (vieroa) tunnustava,\njotka uskonharjoituksissaan ja varsinkin paastoamisessa ovat hyvin\ntarkkoja; ja nythän oli palava paasto. Sillävälin oli kuitenkin sauna\nlämmitetty ja ukko käski meitä \"kylyyn\", ja kun ei meillä muutakaan\ntekemistä ollut, noudatimme hänen käskyänsä. Täällä tuntui taas kuin\nolisi kotimaassa oltu; ukko kylvetti ja palveli kumppaliani ja minua\nkaikin tavoin, niin että paljoa paremmalla tuulella astuimme saunasta\nulos kuin siihen sisään, ja tuo äskeinen kolkkous alkoi osaksi\nhaihtua. Taloon noustessamme tapasimme kaksi matkakumppaliamme,\njotka olivat käyneet syömässä viereisessä talossa ja kehoittivat\nmeitäkin sinne menemään, siellä kun saisimme sekä voita että maitoa,\nvaikka oli paasto; me päätimmekin niin tehdä, sittenkuin olimme\npirtissä käyneet tervehtimässä nuorta emäntää, joka kylpiessämme oli\ntullut kotiin. Pirtissä meitä kyllä pyydettiin aterioimaan talonväen\nruuasta, mutta kun olimme jo päättäneet mennä muualle ja olimme\nkovin nälkäisiä paastoruokaan tyytyäksemme ja kun olo talossa ei\nollut tuntunut oikein mieluiselta, olimme siksi epäkohteliaita, että\nvastasimme pyyntöön kieltävästi. Niin menimme viereiseen Sallisen\ntaloon, jossa söimme aika aterian. Palatessa hieman uteliaina\nodottelimme, minkä vaikutuksen epäkohteliaisuutemme oli tehnyt,\nmutta pahaa se ei ainakaan näyttänyt tehneen, sillä matkatavaramme\nsiirrettiin tallinpäällisestä gornitsasta jo mainittuun, ainakin\nmeidän mielestämme parempaan vierashuoneeseen pirtin eteisen viereen,\nja ukko sekä molemmat emännät saattoivat meitä siihen makaamaan.\nVuodetta verhosi uusi, puhdas karttuunipeitto. Mutta ennenkuin\nasetuimme maata, tarkastelimme likemmin huonettamme. Se oli hyvin\npieni, tuskin päälle kahden sylen nurkasta nurkkaan; paitsi, jo\nmainittujen pyhien kaappien kohdalla olivat seinät täynnä varsinkin\nnaisväen vaatteita; teekeitin, kahvikuppeja ynnä muuta rikkaan talon\ntavaraa oli siellä täällä pöydällä ja tuoleilla. Viimein kummaksemme\nhavaitsimme ikkunoissa rautaristikot -- ukko Savina näkyi olevan arka\naarteistansa -- ja niin saimme kerran panna maata kalterien takana,\noven ollessa kuitenkin itsemme avattavissa.\n\nSe päivä, heinäkuun 3:s, jonka ilta nyt oli tullut, oli ollut\nkyllin vaiherikas tarjotakseen hetkeksi miettimisen ainetta: tulo\naamulla Kalliojärvelle, yhtyminen karjalaisten kanssa ja matka\nheidän seurassaan, kulku rajan poikki, ne odottamattomat sanat,\nmitkä kumppalimme järvellä sanoivat ja jotka antoivat aavistaa, että\ntoivoni kansallisen itsenäisyyden tunteen tapaamisesta karjalaisissa\nei raukenisi tyhjään sekä viimein kaikki Miinoan kylässä, joka ensi\nkatseelta näytti oudolta, -- näitä muistellessahan kyllä olisi\nsaanut kappaleen aikaa kulumaan. Mutta päivän vaivoista olimme siksi\nväsyneet, ettemme edes yrittäneet ruveta muistojamme järjestämään\nja tunteitamme selvittämään, vaan lopetettuamme huoneen hätäisen\ntarkastamisen heittäysimme vuoteelle pitkäksemme ja vaivuimme uneen.\n\nAamulla ani varahin, s.o. noin 5:n seuduissa, olivat kumppalimme\njo ylhäällä ja herättivät meidätkin. Sittenkuin olimme kaikki\njuoneet 2-3 kuppia teetä niistä varoista, joita B:llä oli muassaan,\nruvettiin hankkiutumaan matkalle. Meillä oli pitkänlainen taival\nedessä: _Luvajärveen_ tuli Miinoasta 2 1/2 penikulmaa, lisäksi\nmelkein kaikki käveltävää maamatkaa. Kun emme tälle taipaleelle\nrohjenneet pelkän teeveden varassa lähteä emmekä eväitä tahtoneet\nruveta kantamaan, pistäysimme taaskin Sallisessa haukkaamassa\nmuutaman palan ennen lähtöä. Sieltä tullessamme olivat useat\nkumppaleistamme jo alkaneet mennä, viimeiset juuri tekivät lähtöä\nmeitä odotellen. Kiireesti siis selvitimme talon -- johon ei kulunut\npaljoa: 10 kopeekkaa eli kurssin mukaan 25 penniä pyydettiin siitä\nsokerista, jota teehen olimme yhdeksän miehen käyttäneet! -- sanoimme\ntalonväelle jäähyväiset, saimme kuulla heidän \"tervennä menkää!\" ja\nniin eteenpäin.\n\nEnnenkuin Miinoasta erkanen, tahdon kertoa muutaman vastauksen,\njonka Sallisessa aamulla sain, kun eräältä vaimonpuolelta siellä\n(emännältä?) kysyin, osasiko hän venäjää. \"En osaa\", vastasi vaimo\nikäänkuin vähän häpeillen, _\"mie en ole Venähellä käynyt\"_. Lukija\nälköön luulko, että hän oli meidän puolelta kotoisin; ei, hän oli\nsyntyisin Roukkulasta, 6-7 penik. Miinoasta kaakkoon, mutta oli\ntänne naitu. Venäjän ja Karjalan välillä siis hänkin näytti tekevän\nsamanlaisen erotuksen kuin miehiset matkatoverimme, ja se ajatus nyt\näkkiä lensi mieleeni, että tämmöinen erotus varmaan tarkasti tehdään\nkoko Karjalassa.\n\nPäivä oli kaunis, ja hyvällä tuulella siis ruvettiin astumaan.\nMiinoasta lähti n.s. \"jaama\" eli postitie, s.o. leveähkö metsäpolku,\njota voipi ratsastaen kulkea. Postia ajetaan näet Karjalassa\nluullakseni aina ratsain, ja sentähden on suopaikkoihin rakennettu\nsamanlaiset sillat kuin meillä karjateillä, niin että niistä hyvästi\npääsee kuivin jaloin poikki. Tämmöistä jaamaa on hyvin mukava kulkea,\nkun on anturasaappaat jalassa; pieksuissa jalat äkkiä heltyvät,\njos noita suosiltoja on tiheässä. Meitä oli varoitettu paljailla\nsaappailla sinne lähtemästä, ja sentähden Kuhmoniemellä olimme\nostaneet yhdet pieksut -- toista paria ei onneksi saatu -- mutta\nyhden taipaleen meidän puolella rajaa niillä kuljettuani kyllästyin\nniihin jo niin, että lahjoitin ne kumppalilleni, ja hän sitten\nmatkalla päästi monta huokausta niiden tähden. Pieksuja älköön siis\nanturoilla kulkemaan tottunut, ainakaan kesäsydännä, ottako mukaansa,\njos Karjalaan lähtee. -- Ne maat, joita kuljettiin, olivat hyvin\nepätasaisia: jyrkkiä mäkiä ja syviä laaksoja vaihteli myötäänsä.\nJylhää petäjikköä ja kuusikkoa kasvoi molemmin puolin tietä,\nlaaksoissa myöskin lehtipuita; kaatuneita honkia makasi tiheässä\nkankailla. Mutta siitä asti kuin niin sanoakseni kylän veräjältä\nolimme lähteneet, ei koko taipaleella näkynyt vähintäkään viljelyksen\nmerkkiä -- lukuunottamatta tiestä vähän syrjään tulevan pienen järven\nrannalle rakennettuja paria torpantapaista _Härköniemen_ taloa,\njoihin poikkesimme päästäksemme kulkemaan veneellä järveä pitkin;\nkaikkialla vain vallitsi erämaan synkkyys. Tämä muuten on tavallista\nKarjalassa, että kylästä kylään on paljasta erämaata, oli väli kuinka\npitkä tahansa; niin esim. Uhtualta Röhöön on neljä penikulmaa eikä\nainoastaan taloa taipaleella, Paanajärveltä jokea Usmanalle kahdeksan\npenik. ja ainoastaan pari asumatonta kalasaunaa välillä. Kun olimme\nlähes pari tuntia astuneet, istahdimme hetkeksi levähtämään, koska\naurinko alkoi kovasti paahtaa; sitten vähän jatkettuamme matkaa\ntulimme purolle, jonka yli johti silta ja jonka toisella puolella\npatsaantapainen osoitti, että oli penikulma kuljettu. Toisen kerran\nlevähdimme, kun vähän puuttui kahdesta penikulmasta -- paikalla,\njossa kuului olevan tapa levähtää; joka taipaleella tavallisesti\non määrätyt levähdyspaikat. Sitten saavuimme kylään klo 1/2 1,\noudoksesta vähän väsähtäneinä, viivyttyämme 5 1/2 tuntia matkalla;\nkumppaleista olivat ensimmäiset tulleet puolta tuntia, jälemmäiset\nkymmenkunnan minuuttia ennen meitä.\n\nMatka ei ollut ollut ikävä. Puhumatta siitä, että metsässä on aina\nhupainen liikkua kesäsydännä ja kauniilla ilmalla, lyhensi kumppali\nKuosma matkaamme selityksillään Karjalan oloista ja kertomuksillaan\nmatkoistansa meidän puolella, joita kaikkia olimme uteliaat\nkuulemaan. Mitä karjalaisten eli \"laukkuryssäin\" kaupantekoon\nmeidän puolella, tulee, niin se varmaan olisi paljon vähempi kuin\nse nykyään on, jolleivät taloudelliset seikat kotimaassa -- joista\nvasta tarkemmin -- heitä siihen välttämättä pakottaisi; sillä\nmonta vastusta ja vaaraa saapi laukkumies matkoillansa täällä\nvielä kokea. Ensiksi kaikki, yksin heidän parhaat ystävänsäkin,\ntietämättömyydessään sanovat heitä venäläisiksi ja ryssiksi, jota\nnimitystä he kuitenkaan eivät kotimaassaan juuri siedä, ja tämä\nmuukalaisena-pito ja siitä johtuva isompi tai vähempi halveksiminen\nvarmaan useasti heidän mieltänsä katkeroittaa; toiseksi, kun\nkulkukauppa meillä yhä ruotsinaikuisten, jo harmajiksi käyneiden\nperiaatteiden mukaan on kielletty, täytyy heidän myötäänsä varoa\ntavarainsa joutumista takavarikkoon, koska lahjatkaan eivät kaikin\npaikoin kelpaa, ja sentähden heidän on pakko karttaa isompia kyliä,\njoissa kauppa paremmin kannattaisi, ja liikkua enemmän syrjäkylissä\nja sydänmaitten laiteilla; ja viimeksimainitun seikan tähden heidän\nkolmanneksi täytyy pelätä pahoja ihmisiä, jotka mielivät heidän\ntavaransa ryöstää. Lähes joka vuosi joutuukin joku karjalainen meillä\nsurman suuhun ja murhaajan käsiin, heillä kun tavallisesti ei ole\nmuuta puolustusasetta kuin puukko, hyvin harvalla joku vanhanaikainen\npistooli. Ystävämme Kuosma oli myöskin jonkun kerran ollut peloissaan\nrosvojen tähden. Niinpä hän Kangasalla liikkuessaan muutamana\nsyysiltana oli tullut kulkeneeksi Kaivannon kanavan poikki, josta on\nneljänneksittäin ensi taloihin. Toisella puolen siltaa hän silloin\nnäkee rikkinäisiin vaatteisiin puetun, roistomaisen miehen seisovan\ntoimetonna, kirves kädessä ja kasvot verissä ikäänkuin tappelusta\nkaranneella. \"Jo luulin viimeisen hetkeni tulleen\", kertoi Kuosma,\n\"mulla kun ei mitään asetta ollut enkä pakoa voinut ajatella, koska\nhän äkkiä olisi minut saavuttanut raskaan laukkuni kanssa. Astuin\nsiis sillan toista syrjää ja kohdalle tultua ärjäisin (Kuosma itse\nnäytti mustan partansa vuoksi vähän kolkolta mieheltä): 'mitäs mies\nyksinänsä miettii', johon toinen vastasi kumppalia odottelevansa;\nja niin sivuutin hänet ja sain rauhassa jatkaa matkaani.\" Myöhemmin\nsamana iltana oli sitten samoilla tienoin kaksi miestä ryöstänyt\nerään matkustavaisen. -- Olivatko esivallan palvelijat Kuosmalta\nkoskaan laukun vieneet, en tarkkaan muista.\n\n_Luvajärvi_ on vähän isompi kylä kuin Miinoa; siinä sanottiin olevan\nparikymmentä taloa, kun Miinoassa vain oli 7-8. Se on rakennettu\nnoin 1 1/2 penik. pitkän Luvajärven länsipäähän, molemmin puolin\njärveä, joka tässä ei ole erittäin leveä. Majoituimme Tomentti\n_Ohvosen_ taloon eteläpuolella järveä, jossa ensin syötiin, sitten\njuotiin sekä teetä että kahvia päälle -- nuori emäntä oli näet\nHyrynsalmelta kotoisin ja kahvia sentähden käytettiin talossa. Se\noli varakas talo, jonka saatoimme siitäkin päättää, että talon vanha\nvaari useimmille meistä särki 3 ja 5 ruplan seteleitä pieniksi. Nuori\nisäntä ei ollut kotona; vähän alempana Nokeuksessa oli paraikaa\nkanavatyö, ja siinä hän toimitti \"piissarin\" eli kirjanpitäjän\nvirkaa. Muita miehiä emme talossa myöskään tainneet nähdä, kartanolla\nvain tapasimme muutaman nurmekselaisen, joka oli lähtenyt Karjalaan\ntyönhakuun. Sitävastoin pirtissä liikkui paljon naisia, lienevätkö\nsitten kaikki olleet talonväkeä, ja paljon lapsia siellä myöskin oli.\n\nTäällä saimme ensi kerran maistaa _rahkamaitoa_. Sen valmistuksesta\nen tullut ottaneeksi aivan tarkkaa selkoa, mutta se luullakseni\ntapahtuu seuraavalla tavalla. Kun maitoruokaa ei saa syödä paaston\naikana -- ja paastopäiviä kreikanuskoisilla on enemmän kuin puolet\nvuodessa -- säilytetään maito siten, että se ensin kaadetaan\npieniin, noin puolen tuopin vetoisiin kivivateihin eli \"patoihin\",\nniinkuin Karjalassa sanotaan, joita vähänkin varakkaassa talossa\non monta kymmentä, ja annetaan niissä seisoa, kunnes kerma on\nnoussut pinnalle; tämä sitten kuoritaan voin tekoa varten pois ja\npata pannaan kuumaan uuniin, jossa sen sisällys muutamain tuntien\nkuluttua on kovettunut jonkunlaiseksi juustoksi; sen jälkeen padat\ntyhjennetään pönttöön, johon pahnaan paino päälle. Tämä rahkamaito\neli -juusto säilyy pilautumatta koko talvikauden, ja kun siihen\nsyödessä kaataa vähän tuoretta maitoa, on se happamen makunsa vuoksi\nvarsinkin kesähelteellä hyvin mieluinen ruoka.\n\nSyötyä heittäysimme pihan nurmikolle pitkäksemme nurmekselaisen\nseurassa odottamaan, milloin pääsisimme jatkamaan matkaa, joka\noli tapahtuva veneellä. Veneen ja soutajienkin puolesta kesti\nkaikenlaisia arveluita, jotapaitsi tuuli oli kovanlainen ja idässä,\nsiis nokkavastainen. Kolmen neljän seudussa kuitenkin oltiin\nvalmiina, ja niin lähdettiin taipaleelle, kaikki yhdessä veneessä.\nEnsin oli vajaan penikulman pitkältä Luvajärveä kuljettava, joka\nvastatuulessa kävi jotenkin hitaasti; sen itäpäässä tuli meitä\nvastaan purjevene, joka saattajaimme selityksen mukaan toi kotia\n\"pyhässä kaupungissa\" eli Solovetsin monasterissa kävijöitä. Sitten\nsuuntamme kääntyi pohjan puoleen pitkin yhä kapenevia vesiä sieväin\nniitty- ja lehtipuunienten sivutse, kunnes _Kovaran_ kosken niskassa\nlaskettiin maihin. Tämän sekä vähän alempana sitä tulevan _Vongan_\nkautta Luvajärvi purkaa vetensä Kiimasjärveen. Molemmat kosket ovat\njotenkin jyrkät, vaikka lyhyet, sen ohessa mutkaiset (josta edellisen\nnimi), ja kun niitä ei koskaan ole perattu, lasketaan niissä veneet\ntavallisesti köydestä. Niin nytkin tehtiin. Koskien partaat ovat\njylhän kauniit ja niitä kernaasti kävelee. Vongan alla huomasin\nmuutaman rantatöyräällä kasvavan petäjän kyljessä vaatepalasen\nliehuvan tuulessa, ja kun nousin tuota tarkemmin katsomaan,\nhavaitsin, että se peitti koloa puussa, johon oli naulattu pyhä kuva\neli messinkilevy, esittäen muistaakseni pyhää neitsyttä vapahtajan\nkanssa. Karjalassa muuten on tapana pystyttää koskien sekä niskaan\nettä alle korkeita puuristejä, joita sitten aina kumarrellaan.\nVongan alta kulki matka taas itää kohti pitkin _Kiimasjärveä_, joka\nei ole isosti leveämpi Luvajärveä, mutta kahta vertaa pitempi.\nKun ensimmäisen, noin kolme neljännestä pitkän selän poikki oli\nvastatuulessa soudettu, laskettiin muutamaan saareen levähtämään ja\nsamalla lämmittelemään, sillä aurinko jo alkoi mennä mailleen ja\ntuuli tuntui kylmältä. Viritettiin siis suuri nuotio ja asetuttiin\nsen ympärille. \"Kukas nyt saarnoja ajan kuluksi sanelemaan?\" Ka Timo,\nTimo osaa, kaikui joka haaralta, ja vähän esteltyänsä Timo viimein\nkertoi pari \"saarnaa\" _à la Decameron_, jotka eivät olleet niinkään\nhulluja. Sitten lähdettiin taas taipaleelle, kuljettiin salmivesiä,\nja kun jonkun ajan kuluttua edessämme näkyi vene, päätettiin koettaa\nsaada joku osa meistä siihen, että matka kävisi joutuisammin ja\nhelpommin, jonka tähden Matti koki pysäyttää venettä huutaen:\n\"Vuottakkoa, pyhät vellet, vuot-tak-koa! Vuottakkoa, ristikansa,\nvuot-tak-koa!\" Mutta pyhät vellet, joita oli vanhanpuoleinen mies ja\npoikanen, kun huudon kuultuansa jäivät meitä vuottamaan, ilmoittivat,\netteivät kulkeneet kylään, vaan olivat juuri tulleet kalanpyydyksiään\nkokemaan, joten saimme omin neuvoin yhä jatkaa matkaa kylään saakka.\nSydänyön seudussa sitten veneemme viimein pysähtyi _Ryysän_ talon\nrantaan pohjoispuolella järveä. Sinä päivänä oli kuljettu noin viisi\npenikulmaa.\n\nKun teetä oli juotu 3-4 lasia mieheen ja sen päälle syöty vankka\nillallinen, nousi kysymys, joko heti taas lähdettäisiin matkaan\nvai levähdettäisiinkö ensin pari tuntia; kumppalit halusivat jo\nnimittäin päästä pyhäksi kotiin, johon heillä oli 7-8 penikulmaa --\nnyt oli perjantai-ilta -- eivätkä sentähden tahtoneet yhdessä kohti\npitkältä levähtää. Unta olen kuitenkin aina pitänyt suuressa arvossa\nja puolustin siis nukkumista; ja niin päätettiin jäädä taloon.\nMinulle ja kumppanilleni valmistettiin sija vierashuoneeseen, ja\ntuskin olimme vuoteelle heittäytyneet pitkäksemme, ennenkuin unetar\nsilmänräpäyksessä kääri väsyneet jäsenemme helmoihinsa.\n\nKolme tuntia maattua oltiin seuraavana päivänä, heinäkuun 5:ntenä,\nkohta auringon noustua taas matkassa Kiimasjärven tyvenellä,\nvielä usman peittämällä pinnalla, raikkaassa aamuilmassa. Mikä\nensinnä veti silmät puoleensa oli joukko uusia hirsiä heti Ryysän\ntalosta alaspäin järvenrannan törmällä: ne olivat sen kansakoulun\nrakennuspuita, jonka perustamiseen Kiimasjärveltä kotoisin oleva\npietarilainen kauppias Minin vuosi takaperin testamenttasi 40,000\nruplaa. Matkamme kävi pitkin järven pohjoisrantaa, jossa kuljimme\nusean varakkaan näköisen talon ohitse; etelärannalta, selän tuolta\npuolen noin neljänneksen päästä näkyi toinen osa kylää sekä kirkko\nja taempaa korkeat vaarat. Järven itäpäässä vedet vähän kääntyvät\nkaakkoa kohti, mutta palaavat taas pohjaan taikka luoteeseen päin,\nsiten muodostaen jonkun neljänneksen pituisen korkean niemen. Kun\nolimme kiertäneet niemen nenän ja kulkeneet luoteeseen lähtevää\nselkää runsaasti toisen puolen, laskimme itäiseen rantaan, josta\nvesi taas jokena lähtee juoksemaan ensin kaakkoa ja sitten pohjaa\nkohti, niin että toinen pienoinen niemi syntyy. Tämän niemen\nkannaksen poikki kaivettiin sitä kanavaa, josta äsken mainitsin ja\njonka yläsuuhun veneemme oli laskettu. \"Kaivettiin\" on ehkä väärä\nsana, sillä ainakin se osa kanavaa, minkä me näimme, ei ollut maahan\nkaivettua, vaan kallioon louhittua. Joessa on tällä kohdalla jyrkkä\nkoski; mutta kanavan tarkoitus ei ole tulla venekululle avuksi,\nvaan ainoastaan paremmin juoksuttaa vettä Kiimasjärvestä, joka\nkeväisin kuuluu nousevan hyvin tulville. Vastamainittu jalohenkinen\nMinin -- hänen suomalaista sukunimeänsä en tullut kuulleeksi -- on\ntämänkin työn syntymäseutunsa hyväksi pannut toimeen ja sitä varten\nmäärännyt runsaan summan. Useita kymmeniä henkiä oli tällä paikalla\ntäydessä työssä. Tuskin olimme maihin nousseet, niin kaksi miestä\ntuli alas rantaan tervehtimään, ei ainoastaan kumppaleitamme, vaan\nmeitäkin, B:tä ja minua. Toinen oli arvokkaan talonpojan näköinen ja\ntoimitti luullakseni työpäällikön virkaa, toinen pieni kyttyräselkä,\npuettu vähän eriskummaisiin herrasvaatteisiin ja hiukan naurettavan\nnäköinen. Jälkimmäinen oli edellämainittu Ohvonen Luvajärveltä,\nkirjanpitäjä kanavatyössä. Nauruhaluni kuitenkin äkkiä sammui,\nkun hänen kanssaan olin muutaman sanan vaihtanut, sillä hänen\npuheessaan ilmausi niin paljon ystävyyttä ja sydämellisyyttä meitä\nventovieraita kohtaan, että huomioni kokonaan kiintyi siihen eikä\nehtinyt syrjäseikoista vaaria ottamaan. Kauan ei tässä kuitenkaan\nviivytty, vaan lähdettiin astumaan tuota 1-2 virstan pituista matkaa\nNokeukseen.\n\n_Nokeus_ on pienenlainen, vähän hajanainen kylä Nuokka eli niinkuin\nkarjalainen sanoo _Njuokkajärven_ länsipäässä. Sitä lähetessämme\nvähän kummastelimme, että siitä näkyi pieni kirkko eli \"tshassouna\",\nrukoushuone, vaikka Kiimasjärvelle tuskin on täyttä penikulmaa; mutta\njonkunlainen jumalanhuone näkyy olevan melkein jokaisessa Karjalan\nkylässä. Merkillisempää kuin itse kirkko oli kuitenkin sen asema: se\noli niin sanoakseni muutaman talon kartanolla, sillä sen ja talon\npihan välillä oli vain hyvin pieni perunamaa. Mitään aitausta tai\nmuuta erottajaa ei kirkolla ollut ympärillänsä. Sen yhdellä syrjällä\nnäkyi muutamia ristejä, osoittaen siihen laskettujen kylän vainajien\nhautoja. Oma hautausmaa eli kalmisto muuten on kussakin Karjalan\nkylässä, ja sen paikkaa osoittaa tavallisesti jo etäältä näkyvä tiheä\nkuusikko.\n\nNokeuksessa oltiin sisällä Makarien talossa; kun siinä oli syöty ja\nviereisessä talossa kahvit juotu, astuttiin noin klo 10 ap. rantaan,\njosta kaksi naishenkilöä lähti meitä saattamaan Nuokkajärven poikki\nPismalahteen. Tuuli oli taaskin idässä, siis meille vastainen,\nmutta aluksi ei erittäin kova. Meillä tuli Pismalahteen matkaa 3\npenik., mutta itse Nuokkajärvi kyllä on neljääkin pitkä. Se on\nkaunis järvi; tuuheat lehtimetsät ja vankat petäjiköt kohoavat sen\nkorkeilta rannikoilta. Länsipäässä se on tuskin penikulmaa leveä,\nmutta itäpuolessaan laajenee päälle kahden penikulman levyiseksi\nseläksi. Tämän suuren selän takaa siinti etäinen vuori kaakosta\npäin: se oli _Kiperäisen vaara_. Saattajamme ilmoittivat sen olevan\npenikulman tällä puolen Rukajärven kirkkoa, siis nelisen penikulmaa\njärveltä, ja minun heikon laskuni mukaan tämä pitikin paikkansa,\nsillä Vuokatti on Kajaaniin samannäköinen kuin tämä nyt oli meille.\nYhtä järvi kuitenkin oli vailla, nimittäin liikettä: koko matkalla\nnäimme ainoastaan yhden pienen veneen. Näin suurilla vesillä\nme jo meidän puolella olemme tottuneet tuon tuostakin näkemään\nhöyryveneestä nousevan savun, ja aina kun uusi selkä nyt eteemme\naukeni, etsin ensin silmilläni tämmöistä savua, ennenkuin hoksasin,\nettä etsintä oli aivan turha. Mutta vaikka tiesinkin, ettei tarvitse\nKarjalan vesillä höyryveneitä odottaa näkevänsä, toivoin kuitenkin\njonkunlaisen liikkeen merkkejä tapaavani, mutta turhaan. Ja mitäpä\nliikettä esim. Nuokkajärvellä voisikaan olla, kun sen rannalla\nyhteensä on vain kolme pientä pahaista kylää: jo mainittu Nokeus\nlänsipäässä, Pääkönniemi (?) etelä- ja Pismalahti pohjoisrannalla,\njoitten yhteinen väkiluku tuskin nousee päälle 200 hengen!\n\nTuuli ei ensin sanottavasti haitannut kulkuamme, maa kun sitäpaitsi\nvähän suojasi, mutta penikulman päästyämme sen hidastuttava voima\njo alkoi tuntua, se kun päivän mittaan yhä kiihtyi, ja kun toisen\npenikulman olimme matkanneet, oli se yltynyt ankaraksi myrskyksi,\njoka uhkasi kerrassaan keskeyttää koko eteenpäin pääsymme. Matka\nkääntyi nyt hiukan koillista kohti, johon tuulikin oli siirtynyt,\nniin että meillä ensi neljännes lopputaivalta muutaman niemen\nnokkaan oli täysi vastainen. Tässä soutajat -- joita pitkin matkaa\noli ollut neljä, sillä kumppalimme soutivat myöskin vuorotellen --\nsaivat aikalailla ponnistella; vettä räiskyi sisään, että myötäänsä\nyksi sai auskaria käyttää. Jonkun tunnin kuluttua päästiin kuitenkin\nniemen kohdalle, josta käännyttiin pohjaan päin, niin että tuuli\ntuli hankavastaiseksi. Nyt syntyi toden perästä kysymys, soutaako\nyhtäpäätä eteenpäin vai laskeako maihin säätä pitämään. Kumppaleista\nvalittivat muutamat väsymystä, toiset taas ilmeistä pelkoa osoittaen\narvelivat, ettei vene kestäisi aallokkoa. Tämä arvelu oli kyllä\nturha, sillä hätää ei ollut sanottavaa, ja omasta puolestani olisin\nkernaasti suonut matkaa yhä jatkettavaksi, varsinkin kun oli alkanut\nrankasti sataa, mutta tuo puhe väsymyksestä sulki suuni. Kumppalini\nB., arvaten ehkä koko väsymyksen paljaaksi tekosyyksi, jonka piti\npeittää asianomaisten pelkoa, rupesi kuitenkin selittämään vaaran\nmitättömyyttä ja sai tässä, kumma kyllä, harrasta kannatusta\nkeulassa soutavilta naisilta, jotka alkoivat varsin terävästi tehdä\npilkkaa pelkureista. Kun rantaankaan ei olisi ollut helppo laskea,\nse kun oli kallioinen ja siinä kävi kova tyrsky, päätettiin sitten\nyhtämittaa kulkea eteenpäin. En tiedä mitä enimmän ihmettelin:\nnaispuolisten soutajaimme rohkeutta -- sillä jos ei miehen, niin\nnaisen kyllä olisi tässä tilassa sopinut vähän pelkoa osoittaa --\nvai heidän kestävyyttänsä -- sillä vaikka he jo olivat ahkeraan\nsoutaneet kuusi tuntia, eivät he tahtoneet kuulla maihinmenosta\npuhuttavankaan -- vaiko sitä loppumatonta hilpeyttä, jota he yhä\nvain osoittivat, vaikka aaltokin toisinaan kasteli heidän selkänsä\nläpimäräksi. Tuommoinen miehuullinen ja reipas käytös oli jotakin\naivan odottamatonta. Niin jatkettiin kulkua ja klo 6:n tienoissa\nviimein päästiin läpimärkinä ja aivan vilustuneina Pismalahden\npieneen kylään. Niin katala kuin tilamme olikin, eivät Matti ja Aappo\nkuitenkaan unohtaneet laukaista pistoolejansa tulomme merkiksi.\n\n_Pismalahdessa_ on kymmenkunta talontapaista, jotka ovat rakennetut\nkahden puolen soukkaa järven lahtea eli salmea. Ensin yritimme\nvarakkaimman, kauppias Nipukan talon rantaan, mutta väki ei ollut\nkotona, niin että saatiin siirtyä salmen itäpuolelle _Rahikaisen_\ntaloon. Sisään tultua oli tietysti lämmitteleminen ensi työnä ja\nsen jälkeen vaatteiden ripustaminen kuivamaan; sitten ruvettiin\nkeittämään sekä kahvia että teetä. Olisi sopinut odottaa, että\nnäin vaivalloisen matkan jälkeen saattajamme olisivat kiittäneet,\nkun olivat katon alle päässeet, eivätkä miettisi liikkumista\npaikaltakaan, kun huomenna lisäksi oli pyhä; mutta niin ei käynyt.\nLienevätkö ehkä neljännestunnin pirtissä viipyneet, niin ihmeeksemme\nilmoittivat aikovansa heti lähteä paluumatkalle, ennenkuin edes\nmitään lämmitystä olivat suuhunsa saaneet, eikä heitä tarvinnut\nyrittääkään pidätellä. Jonkunlaiseksi osoitteeksi mielihyvästäni\nmaksoin heille kuljetuksesta vähän runsaammin kuin mistä kumppalit\nolivat heidän kanssaan sopineet, josta he kuitenkin osoittivat\nvähemmän iloa kuin kummastusta; ottivat sentään rahat vastaan. Kohta\nsen jälkeen kuin olivat pirtistä lähteneet, näimme heidän purjeensa\nkiiruusti lipuvan lahden laineita selälle päin; heillä oli nyt hyvä\nmyötäinen, ja siksi olivat vetäneet purjeen puuhun. Heidän nimensä\nolivat Doari Saveljovna ja Natalia Vasiljovna.\n\nNe ominaisuudet, ahkeruus ja rohkeus, jotka näissä naisissa niin\nhuomattavalla ja kauniilla tavalla tulivat ilmi, eivät kuitenkaan,\nniinkuin jälestäpäin havaitsimme, olleet mitään yksinomaan heille\nerikoista; samat kiitettävät ominaisuudet tavataan kaikissa Karjalan\nnaisissa. Tähän on epäilemättä haettava selitys siitä, että Karjalan\nmiehet ympäri vuotta paitsi sydänkesällä ovat kotoa poissa, joten\nnaisten on pakko enemmän liikkua ulkotöissä ja siten suuremmassa\nmäärässä karaistua sekä ruumiin että sielun puolesta.\n\nSaattajamme muuten eivät olleet ainoat, jotka meistä tässä\nodottamatta luopuivat; samana iltana tuli myöskin ero karjalaisista\nmatkakumppaleistamme. Sittenkuin juominen ja syöminen oli\nsuoritettu, vähän aikaa oli levähdetty ja osa meistä pistäytynyt\nkotiatulleen kauppiaan luona, oli sillä välin sauna valmiiksi\nlämmitetty ja kumppalit kävivät toinen toisensa perässä kylpemässä.\nKylvyn jälkeen luulisi levon etupäässä tulevan kysymykseen, mutta\nkumppaleillamme oli toinen ajatus: \"nyt on raitis kävellä\", he\narvelivat ja rupesivat valmistaumaan matkaan, lisäten että heidän\nhuomenna välttämättä täytyi ennättää kotiin. Me jouduimme nyt,\nB. ja minä, kahden vaiheille mitä tehdä: lähteäkö toisten kera\ntaipaleelle vaiko jäädä taloon. Matka, jonka tähän asti olimme\nyksissä tulleet, oli ollut erinomaisen hupainen. Karjalainen on\njo luonnostaan iloinen ja puhelias, ja matkustus tietysti lisäksi\nvaikuttaa häneenkin virkistävästi niinkuin jokaiseen muuhunkin; ja\nkun meitä nyt oli ollut 9-henkinen lauma enimmäkseen nuoria miehiä\nkoolla, voipi arvata, ettei ollut juuri oltu \"alla päin, pahoilla\nmielin\". Kernaasti olisimme sentähden tahtoneet yhä vielä pysyä\nseurassa ja kulkea viimeisetkin taipaleet yksissä, mutta toiselta\npuolen väsymyksemme kahden viime päivä matkan jälkeen sekä tulevan\ntaipaleen pituus, 3 1/2 penikulmaa jalkamatkaa, peloitti lähtemästä.\nKauan arveltuamme sinne tänne päätimme viimein olla lähtemättä\ntaipaleelle yön selkään, eikä siis ollut muuta kuin sanoa jäähyväiset\nkumppaleille. Vähäiset välit selvitettyämme saatoimme heidät rantaan,\njosta he veneellä lähtivät kulkemaan lahden pohjaa kohti; mutta sade\npakotti meidät pian pakenemaan katon alle.\n\nJonkinlaisin ikävän tuntein palasimme taloon, sillä niinä kolmena\npäivänä, joina olimme näiden miesten kanssa yhtä matkaa tulleet,\nolimme oppineet monessa suhteessa pitämään heitä arvossa. Sen ikävän\nlisäksi, minkä erkaneminen heistä synnytti, oli itse asunnossamme\ntoinen seikka, joka teki mielen apeaksi ja kokonaan pilasi olomme\ntalossa. Sen kyllä saattaisin jättää mainitsemattakin, mutta koska\nsamanlainen ikävä seikka voipi sattua muillekin Karjalan kävijöille,\ntahdon asiasta kertoa, etten joutuisi syytettäväksi karjalaisten\nmoitittavain puolten tahallisesta salaamisesta. Jo taloon tullessa\noli oudonlainen tympeä haju porstuassa pistänyt nenään. Ensin en sitä\nniin tarkkaan ennättänyt huomata eikä siitä pirtissä tiennyt mitään,\nsiellä kun ilma alituisen valkeanpidon vuoksi oli pysyit puhtaana,\nmutta kuta useammin kävin ulkona, sitä vankemmaksi tuli vakaumukseni,\nettä joku tuntematon hajulähde oli jossain likitienoilla. Kun eivät\nmuut kumminkaan siitä olleet millänsäkään, en kehdannut ruveta asiata\ntarkemmin tutkimaan; vasta myöhemmin illalla yksi kumppaleistamme\nsivumennen tekemäni kysymyksen johdosta selitti, että jossakin\nkomerossa alaporstuan perällä säilytettiin tynnyriä tai ammetta,\njohon kalantotkuja eli -jätteitä kerättiin pitkin kesää, talvisaikaan\nlehmille syötettäväksi, ja että haju lähti siitä. Niin kauan kuin\noltiin ylhäällä, ei siitä kuitenkaan ollut sanottavaa haittaa, mutta\nyötä ajatellessa tahtoi huolettaa. Meille valmistettiin, niinkuin\nolimme arvanneet, makuusija gornitsaan, vierashuoneeseen. Se oli\npieni, siisti, kaikenlaisilla seiniin naulatuilla kuvilla koristettu\nkamari ja yösijaksi kyllä sopiva, mutta tässä mainitun seikan tähden\nolisin kernaammin jo heti illasta mennyt maata pirttiin, jos en\nolisi pelännyt pahoittavani talonväen mieltä selittämällä muuton\nsyytä. Kamarin lattia, joka oli tehty yksinkertaisista laudoista\nilman alustäytettä, oli näet niin hatara, että päivä kuulti lautojen\nraosta, joten huone ei ollut talvella asuttava, ja kun alaporstuan\novi yöksi suljettiin, alkoi huoneessamme haju vähitellen tuntua aivan\ntukalalta; ilma Vetljankassa itä-Venäjällä, jossa rutto edellisenä\ntalvena oli raivonnut, oli epäilemättä ollut tämmöisillä hajuaineilla\ntäytettyä. Sittenkuin kumppalini oli aukaissut ikkunan raolle, minä\npolttanut jonkun paperossin muka ilman puhdistamiseksi ja molemmat\nhartaasti sydämen pohjasta kiroilemalla tämmöistä järjestystä talossa\nolimme koettaneet mieltämme keventää, asetuimme viimein maata.\nTuntikauden nukuttuani heräsin kumminkin aivan läkähtymäisilläni,\nsieppasin päänaluksen ja peitteen (matkavaippani) käteeni ja syöksyin\nyläporstuan poikki pirttiin, johon paneusin lattialle maata. Pako oli\nainoa neuvo tämmöistä vihollista vastaan. Pirtissä oli ilma kyllä\npuhdas, ja sen puolesta siellä siis oli paljoa parempi olla, suloinen\nlämmin myöskin virtasi heti sisään astuessa vastaan, kun vieraskamari\nraolle jätetyn ikkunan tähden oli tullut kylmäksi; kuitenkin yksi\nlapsista, pieni tyttö, huuteli melkein koko yön, ettei unesta ollut\npaljon taikaa täälläkään. Kumppalini makasi vierashuoneessa aamuun\nasti.\n\nSeuraavana päivänä, heinäkuun 6:ntena, oli taivas pilvessä ja sateli\nhiukan aina väliin, mutta me emme muuta ajatelleet kuin päästä\ntaipaleelle niin pian kuin suinkin, vaikka isäntä -- nuorenlainen\nmies, joka vasta oli meidän puolelta palannut kotiin -- oli hyvin\nystävällinen ja kohtelias sekä hupainen puheissaan. Kantajan saimme\nviereisestä pikku talosta, jossa illalla olimme käyneet syömässä --\nsillä majatalomme vanha emäntä oli taas \"starovertsi\" eikä olisi\nmeille antanut muuta kuin paastoruokaa. Isoon laukkuun, semmoiseen\njossa karjalaiset meidän puolella kauppatavaroitaan kantavat, pantiin\nmeidän molempain laukut sekä muuta sälyämme, ja niin päästiin\nerkanemaan katalasta yökortteeristamme. Vasta kun olimme veneellä\nkulkeneet lahden pohjaan ja nousseet maalle metsään, saatoin taas\nvapaasti hengittää.\n\nTämän tässä kerrotun tapauksen johdosta olkoon muutama sana sanottu\nkarjalaisten _puhtaudesta_. Meillä on venäläisistä ylimalkaan,\nja siis karjalaisistakin, joita emme tiedä venäläisistä erottaa,\nse ajatus, että siisteyttä ei heidän kesken vallan suuressa\narvossa pidetä. Kuinka oikea ja perusteltu tämä luulo varsinaisten\nvenäläisten suhteen lienee, en tohdi tarkkaan sanoa, koska heidän\nparissaan olen liian vähän liikkunut, mutta mitä karjalaisiin\ntulee, on se luulo aivan väärä. Harvassa meillä näkee niin siistejä\npirttejä kuin Karjalassa joka paikassa tapaa. Lattia, pöytä ja\nlavitsat oikein hohtavat puhtaudesta; ne pestäänkin eli kuurataan\nvähintään kerta viikossa hyvin tarkkaan. Oven suussa riippuu\ntavallisesti vedellä täytetty metallinen taikka puinen astia kätten\npesemistä varten, ja sen alla on lattialla isompi astia pestessä\nläikkyvää vettä kokoamassa, ettei lattia kastu; vieressä on myöskin\nusein pyyhinliina eli \"käsipaikka\". Tämmöinen liina, joka on paria\nkorttelia leveä, mutta syltä pitkä ja molemmista päistä kirjauksilla\nkoristettu, pannaan usein syödessä pöydän ympärille servetiksi.\nNiin huonoa talonpöksää ei löydy, ettei saunaa sen vieressä\nnäkisi, ja \"kyly\" oli tavallisesti ensimmäinen, johon käskettiin,\nkun iltasilla tulimme taloon. Mutta myönnettävä on, että talojen\nrakennustapa, jonka karjalaiset varmaan ovat venäläisiltä saaneet,\npikemmin voipi olla siisteyden vihollinen kuin ystävä, koska sen\nkautta ihmiset ja elukat tulevat kovin likekkäin, ja ainoastaan\nsitä meidän tuli kiittää siitä kiusasta, minkä Rahikaisessa saimme\nkärsiä. Karjalaiset kyllä itse, varsinkin ne, jotka meidän puolella\novat liikkuneet -- ja kukapa heistä ei sitä olisi tehnyt? --\nmyöntävät rakennustapansa puheenalaisessa suhteessa moitittavaksi,\nmutta puolustautuvat syyttämällä yleistä tapaa, ja tälle syyllehän\nmeidän täytyy antaa täysi arvo, sillä vanhoissa tavoissa pysyminen\non aina ollut suomalaisen kunnia ja ylpeys. Useassa paikoin näkyi\nkuitenkin jo taloja, jotka olivat rakennetut meidän tavan mukaan,\ns.o. asuinhuoneet ja eläinsuojat erilleen molemmin puolin kartanoa;\nUhtualla luimme kymmenkunnan semmoista taloa.\n\nKysymykseen puhtaudesta on vielä lisättävä, että pirteissä ei\nkoskaan sallita tupakoida. Ensin luulin joitakin uskonnollisia\nepäilyksiä syyksi tähän yleiseen kieltoon, mutta näyttää kuin olisin\nerehtynyt -- ainakin kerran kysymykseeni vastattiin, että naisväki\npelkää lattian sylkemisestä likautuvan. Vierashuoneissa kuitenkin\non tupakanpoltto enimmäkseen sallittu. Uskonnollisista syistä\nsitävastoin ei anneta muukalaisten syödä talonväen astioista, vaan\npidetään heitä varten erityiset astiat (\"mieronkupit\"). Tämän suhteen\nollaan luullakseni hyvin tarkkoja koko Karjalassa, vaikka sitä vieras\nei niin äkkiä hoksaa, kun ruualle käydessä astiat ovat tavallisen\nnäköisiä; vasta Paanajärvellä se muistui meille mieleen, kun syödessä\notin emännän kädestä kivipadan ja siitä maistoin suorastaan maitoa,\nsen sijaan että ensin olisin kaatanut omaan maljaamme, sillä emäntä\nsilloin suuresti säpsähti. Tämä pyhyys ei kuitenkaan näytä ulottuvan\nkaikkiin astioihin; ainakin kahvikupit ovat siitä poisluettavat,\nsillä kahvia tai teetä yhteisesti juodessa oli valta ottaa mikä\nkuppi tahansa. Ja lienee olemassa niitäkin, jotka kaikkien astiain\nsuhteen ovat yhtä välinpitämättömiä, sillä Röhön ja Uhtuan välisellä\ntaipaleella söi miespuolinen saattajamme loput siitä rahkamaidosta,\njota emme itse jaksaneet syödä, mutta naispuoliset saattajat pitivät\nsitä synnintekona.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPismalahdesta -- johon Kuhmoniemen rajalta tulee noin 9 penik.\nsuoraan itäänpäin -- oli pitkänlainen taival edessä, mutta iloisella\nmielellä lähdettiin matkaan. Pilvinen päivä oli sen puolesta hyvä,\nettei kulkiessa tullut kovin lämmin. Saattajamme oli vaaleaverinen\nnuori mies, lyhyenläntä, mutta leveähartiainen ja väkevä; hänellä\noli vähäinen huuli- ja leukaparta. Hänen nimensä oli myöskin\nRahikainen, ja hän oli viimeisen isäntämme orpana. Matka kävi nyt\nmelkein suoraan pohjoista kohti samaa suuntaa kuin Tshirkkakemin\njoki, josta astuimme jonkun penikulman päässä. Tie kulki enimmästi\npitkin kuivia, avaroita petäjikkökankaita, ainoastaan joskus joku suo\nvälissä; se oli \"jaama\", siis hevosen ajettava, vaikka kyllä sillat\nmuutamissa soissa olivat vanhuuttaan niin huonot, etten ymmärrä\nkuinka hevosella voisi niitä kulkea. Pisimmästä tämmöisestä sillasta,\njoka vei Nevan (eli Nivan) suon poikki ja lienee ollut virstaa\nparia pitkä, kertoi saattajamme, että joku -- jyskyjärveläinen\nmuistaakseni -- oli sen korjaamiseksi testamentissaan määrännyt\nniin ja niin monta sataa ruplaa, mutta niistä rahoista ei miehen\nkuoleman jälkeen ollut kuulunut sen kummempaa; kuka lie haltuunsa\nottanut. Oikealle kädellemme, jollen erehdy, meidän ja joen väliin,\njäivät _Ranis-_ ja _Lontusvaarat_; vasemmalla ei korkeampia\nvaaroja näkynyt, mutta järviä tavattiin tuon tuostakin.[5] Erään\nsemmoisen, nim. kirkasvetisen _Ison Mölläkän_ rannalla, jossa tie\noli puolessa, syötiin päivällinen, jota varten olimme käskeneet\nsaattajamme ottaa kotoa ruokaa meillekin. Paljon ruokia ei tässä\nollut tarjona: leipää, voita ja järven vettä; mutta nälkäiselle nämä\nmaistuivat paremmalta kuin suuretkin herkut kaupungissa toisinaan\nnälättömälle. Pakinoistamme saattajan kanssa olkoon mainittu\nseuraavaa. Tavarain hinnoista puhuessamme tuli myöskin kysymys\nvoista, tokko sitä valmistetaan yli oman tarpeen. \"Sitä pitkin suvea\nkerätään\", vastasi mies, \"ja viedään joulun aikana _Ryssän maalle_,\nSunkuun\". Tässä taas sama erotus Karjalan ja Venäjän välillä, jonka\njo olimme Miinoassa huomanneet! Vastaus kehoitti minua tarkemmin\ntutkimaan toverimme kansallisuudenkäsitteitä, ja sentähden tein\nhänelle seuraavan kysymyksen: \"Miksikä meitä täällä aina sanotaan\nruotsalaisiksi ja Ruotsin miehiksi, vaikka suomalaisia olemme?\"\nKarjalassa näet varsinkin naiset ja vanhemmat miehet olivat meitä\nnimittäneet ruotsalaisiksi, joka oudoksesta ensi alussa kyllä\nhuvitti, mutta kohta kävi harmittavaksi. Miehen vastaus oli paikalla\nvalmis ja kävi suoraan kysymyksen ytimeen: \"Miksikäs teillä meitä\nsanotaan venäläisiksi ja ryssiksi, kun siellä kaupalla käymme?\"\nTähän tietysti ei ollut mitään sanomista; täytyi jäädä äänettömäksi.\nSitten tiedustelin, tekevätkö venäläiset yhtä tarkan erotuksen\nitsensä ja karjalaisten välillä kuin karjalaiset näkyvät tekevän,\nja sain vastaukseksi, että venäläiset pitävät karjalaisia ikäänkuin\nhalvempinansa ja käyttävät heidän nimitystänsä \"korelaak\" melkein\nhaukkumasanana, johon karjalaiset puolestaan vastaavat käyttämällä\nheistä nimitystä _\"rusak\"_.\n\nNeljättä käydessä iltapäivällä harveni äkkiä metsä molemmin puolin\ntietä, ja edestäpäin näkyi vesi, Tshirkkakemin joki. Rannalta tuli\nvastaamme vanha vaimo ja nuori tyttönen -- ensimmäiset ihmiset,\njotka taipaleella tapasimme; he olivat meitä odottamassa. Edellisenä\niltana olivat nimittäin entiset matkakumppalimme luvanneet\nJyskyjärveltä laittaa veneen meitä vastaan, että pääsisimme jokea\npitkin loppupuolen taipaletta -- noin pari neljännestä, mutta hyvin\nhuonoa suomatkaa --, ja lupauksensa he olivat hyvin täyttäneet.\nKohta astuttiin veneeseen ja lähdettiin lipumaan alas jokea, jonka\nrannat olivat tällä kohtaa jotenkin matalat. Tuo nuori tyttö, vielä\nmelkein lapsi, oli erinomaisen kaunis ja muuten käytökseltään ujo\nja hiljainen, ja häntä katsellessamme ja puhutellessamme kului aika\nniin, että kylään tullessa kummastelimme huomatessamme kellon jo\nolevan 5:n paikkeilla.\n\n_Jyskyjärven_ kylä on rakennettu molemmin puolin Tshirkkakemin laskua\nvarsinaiseen Kemijokeen, joka tässä luodetta kohti leviää järveksi;\npääkylä kuitenkin on itärannalla, mutta kirkko läntisellä. Kylässä\non 90 taloa, jotka ovat järjestetyt vierekkäin pitkin kumpaakin\njokivartta, kaduntapaisen tien yhdelle puolelle, etusyrjät jokea\nvasten; kylä tällä tavoin saattaa olla ehkä virstaa pitkä. \"Stantsia\"\neli kestikievari, johon meidät vietiin kortteeriin, oli itärannalla\nkeskellä kylää. Isännän nimi oli Mäkushkin, mutta ainakin yhtä hänen\nvelimiestään kuulimme myöskin sanottavan Miikkulaksi, josta päättäen\njälkimmäinen nimi lienee ollut alkuperäinen ja edellinen korkeilta\nviranomaisilta saatu. Näitä veljeksiä tulimme tuntemaan kolme:\nkeskimmäinen oli stantsian isäntä; nuorin oli saman päivän aamuna,\njonka illalla me tulimme kylään, palannut kauppamatkoilta meidän\npuolelta, Nurmeksesta kuljettuaan suoraan Miinoaan ja sitten ollen\naina puoli päiväystä meidän edellämme; vanhin veli oli kestikievarin\nisäntä Kemin kaupungissa. Stantsia näytti vankalta talolta; vieraita\nvarten siinä oli kaksi kamaria. Ensi tehtävä, kun olimme sisään\ntulleet, oli peseytyä ja vähän järjestellä pukuaan sekä sitten\nlähteä \"tanssia\" katsomaan; tässä kylässä (ja ehkä muissakin) on\nnäet nuorisolla tapana aina kirkonmenojen jälkeen pyhä-iltapäivinä\nkokoontua tanssimaan eli \"kisailemaan\", kesällä tasaiselle\ntantereelle taivasalla, talvella johonkin pirttiin, ja tämmöinen\ntanssi tietysti oli nähtävä. Oppaaksemme tarjoutui alttiisti eräs\nvanhanpuoleinen, jo valkopartainen mies, joku talon sukulainen,\nja niin kuljettiin pitkin joen vartta alaspäin joku kivenheiton\nmatka, kunnes vähän väljempi kenttä talojen välissä tuli eteemme.\nSiellä oli ehkä kaksikymmentä paria koolla, suorittaen jonkinlaista\npiiritanssia. \"Päätuuri\" siinä oli, että parit käsi kädessä tai\nsylitysten kulkivat jälekkäin kentän poikki ja tuonnimmaisessa päässä\nerkanivat, pojat kääntyen toiselle, tytöt toiselle puolelle, kunnes\nlähtöpaikalla tällä puolen kenttää taas tulivat yhteen; joskus he\nmyös ottivat toisiaan kädestä ja muodostivat joko pitkiä jonoja\ntaakka piirejä. Monta mutkaa tässä tanssissa ei ollut, ja sekä\npojat että tytöt osoittivat jotenkin suurta vakavuutta, niinkuin\nsuomalaisen sopiikin. Pojat olivat melkein kaikki aivan nuoria ja\nkavaljeereiksi mitättömän näköisiä; puku heillä oli samanlainen\nkuin meikäläisillä. Tytöt olivat edistyneempiä, ja heidän kirjavat\nvaatteensa pistivät räikeästi silmään. Karjalan naiset ovat\narvatenkin ottaneet pukunsa venakoilta, -- leninkinä heillä on\nvenakoiden sarafaani, jota he nimittävät milloin kostoksi, milloin\nkumasniekaksi tai siitsavikoksi, sen kankaan mukaan, josta vaatteus\non tehty; se on tavallisesti punainen taikka myös sininen. Päässä\non naimattomilla ensin kämmenen levyiseksi taitettu, tavallisesti\npunainen, otsasta niskaan sidottu huivi, \"otshipaikka\", ja sen päällä\ntoinen leuan alle sidottu, \"korvipaikka\", naimisissa olevilla on\nsamoin jälkimmäinen, mutta edellisten sijasta punainen \"sorokka\"\neli lakintapainen, jonka päällyspuoli on kultakirjaimista toisinaan\naivan kankea. Semmoiset sorokat maksavat aina 10 ruplaan asti. Mikä\nteki tämän tanssin meikäläiselle vähän oudoksi ja vastenmieliseksi,\noli se, että sitä suoritettaessa tanssijat, etenkin tytöt, lauloivat\njotakuta venäläistä laulunrenkutusta, jonka sanoja luultavasti tuskin\nyksikään ymmärsi ja joka päättyi pitkäveteiseen säveleen, vähän\nniinkuin kasakkain laulu meillä. Ilman sanottavaa kaipausta näimme\nsentähden \"kisojen\" vähän ajan takaa loppuvan.\n\nJyskyjärvi on lähes keskivälillä rajalta Kemiin, ja tässä olisi\nhyvin sopinut viivähtää hiukan, tarkemmin oppiakseen kansan\nelämää ja tapoja tuntemaan, mutta meillä ei ollut aikaa siihen.\nMatkamme määränä oli nimittäin Solovetsin \"monasteri\" eli luostari\nVienanmeressä, ja sinne tahdoimme ennättää siihen suureen, 11 p.\nheinäk. vietettävään Petrun (Pietarin) päivän juhlaan, johon tiesimme\nkansaa hyvin runsaasti aina keräytyvän eri paikoilta laajaa Venäjän\nvaltakuntaa. Sinne oli 21 penikulmaa eli neljän päivän matka, ja\nkun meillä jo oli 6:nnen päivän ilta käsissä, ei siis ollut aikaa\nviipymiseen. Kestikievariin palattuamme tuli siis kohta kysymys\nmatkan jatkamisesta. Jokea pitkin luetaan Jyskyjärveltä lähes\n15 penikulmaa Kemin kaupunkiin, ja sillä välillä sen varrella\non ainoastaan kolme kylää: Suopassalmi, Paanajärvi ja Usmana;\nJyskyjärveltä Suopassalmeen on 1 penik., siitä Paanajärvelle 4 ja\nPaanajärveltä 8 Usmanalle, josta vähän vaille 2 Kemiin. Isäntämme\narvelivat sopivimmaksi ottaa täältä veneen kerrassaan Usmanalle asti,\n13 penik., koska paanajärveläiset muka olivat liian valmiit hyvän\nmaksun ottoon; ja kohta ilmestyikin luoksemme kumppalin kanssa muuan\nreippaan näköinen mies, jolla oli komea vaalea parta. Hänen sanottiin\nosaavan kaikki kosket hyvin laskea, ja hän oli valmis matkaan, kunhan\nmaksusta sovittaisiin. Siitä siis nyt syntyi keskustelu, ja muutamain\nmutkain perästä mies vaati 15 ruplaa; saattajia tulisi silloin\nkolme miestä. Kun en tarkkaan tiennyt, oliko tämä kohtuullinen vai\nliiallinen summa, pistäysin viereisessä huoneessa isännältämme neuvoa\nkysymässä, ja hän sanoi 12 ruplassa olevan aivan kyllin eikä enempää\ntarvitsevan tarjota; sillä hinnalla kyllä viejiä saisi. Palaten\netuhuoneeseen mainitsin tämän summan antavamme, ja vieläpä nostin\nsen kolmeentoista, sillä mies oli miellyttävän näköinen; mutta hän\nei luopunut ensi vaatimuksestaan, vaikka kyllä näytti vähän empivän,\neikä kaupasta siis tullut mitään. Miehet lähtivät pois, vakuuttaen\nettä alle 15:n ei kannattanut niin pitkälle taipaleelle lähteä, ja\nme annoimme heidän mennä, arvellen puolestamme, että he kyllä hetken\nperästä alentavat vaatimuksensa, vaikka jonkunlainen häveliäisyys\nensin käski heidän osoittaa jäykkyyttä. Hyvin luultavaa on, että\nolisimmekin heidän kanssaan tulleet tehneeksi matkan, sopien hinnasta\njos ei muutoin niin riitarahan kahtia panemalla, ellei äkkiä eräs\n_tertius interveniens_ nuoremman isäntämme muodossa olisi pistäytynyt\nväliin. Miesten mentyä hän nimittäin arveli heidän kyllä palaavan\ntakaisin, koska 13 ruplaa oli yltäkyllin, ja sanoi hätätilassa itse\nolevansa valmis meitä siitä maksusta kuljettamaan; ja kuinka siinä\nsitten puhetta yhä jatkettiin, sovittiin kuin sovittiinkin matkasta\nhänen kanssaan, ja hän lupasi, vaikka samana päivänä kotia tullut,\nseuraavana aamuna itse lähteä meitä viemään Usmanalle sanotusta\nhinnasta sekä lisäksi saattaa meitä Kemiin asti, jossa hänen sopi\ntoimittaa joitakuita asioitansa. Näin oli se seikka selvitetty, ja\nhuvin vuoksi vain mainittakoon, että myöhemmin illalla tapasimme\nensimmäiset miehet, jotka silloin ilmoittivat 13:sta lähtevänsä,\nmutta tietysti ei lähdöstä heidän kanssaan enää voinut tulla puhetta.\n\nTämänpäiväisen kävelyn perästä olisi nyt kyllä sopinut jäädä kotiin\nja vähitellen ruveta miettimään maatapanoa, mutta kumppalini\nalkoi tiedustella, olisiko runolaulajia kylässä, ja kuultuaan\nettä semmoisia löytyi kaksikin, päätti käydä heidän luonaan, ja\nseuran vuoksi minäkin lähdin mukaan. Muuan poikanen rupesi meille\noppaaksi ja samalla soutajaksi, sillä laulajat asuivat länsipuolella\nTshirkkakemiä. Ensimmäinen, matalan mökin vanha omistaja, oli\nkuitenkin pahoinvoipa eikä ruvennut laulamaan, niin että tyhjin\ntoimin saimme palata ja kulkea veneellä kappaleen matkaa jokea\nalaspäin toisen luokse. Rannasta kumppalini ja saattaja nousivat\nylös taloon, joka oli varakkaan näköinen, mutta minä lähdin ensin\nkävelemään edemmäksi sen niemen päätä kohti, joka syntyy molempain\njokien yhtyessä, lähemmin katsellakseni kirkkoa ja pappilaa,\njotka kumpikin ovat niemen kannaksella. Pappila oli tavallisen\ntalonpoikaistalon näköinen, eikä kirkkokaan ansaitse paljon\nmainitsemista. Kirkot Karjalassa ovat enimmäkseen hyvin pieniä, noin\n4-5 syltä pitkiä ja 2-3 leveitä ja korkeita, muodoltaan katolla\nvarustetun laatikon kaltaisia, tuntomerkkinä pieni tornintapainen\ntoisessa päässä ja risti toisessa; seinät ovat toisinaan, niinkuin\ntässä esim., laudoitetut; ikkunoita on kummallakin sivuseinällä\ntavallisesti kaksi, ja ne ovat niin matalalla, että niistä hyvin\nsaattaa katsella sisään, sekä usein ristikoilla varustetut. Sisästä\non tämmöinen huone alaston ja paljas, ainoastaan peräseinä on kuvilla\nja kultakoristuksilla toisinaan hyvinkin loistavasti komistettu;\nsillä puolen myöskin näkee paksut vahakynttilät ja suitsutuskupit.\nKun tämän vanhan ja mitättömän näköisen, pian katsotun herranhuoneen\nolin kiertänyt, palasin takaisin kumppalieni luo runolaulajan\nkotiin. Siellä istui vierashuoneessa pöydän ympärillä kumppalini\nsekä nuori, noin 15-vuotias poika ja vanhanpuoleinen mies, pojan\nisä. Poika lauloi eli saneli; hän oli näet oleskellut Pismalahdella\n(josta matkamme juuri kävi) erään Rahikaisen luona, joka oli mainio\nrunolaulaja, ja oli häneltä oppinut laulamaan. Ukko Rahikaisesta emme\nolleet viimeisessä yökortteerissa tulleet tietäneeksi mitään, kun ei\nsiellä ollut runolaulu sattunut puheeksi, jota kumppalini nyt kovasti\nkatui. Runo koski Joukahaisen tuumia Väinämöisen surmaamiseksi,\nmutta koska tiesin, että meidän puolen nuoria oppineita joku aika\nsitten oli runoja keräten kulkenut Karjalaa ristiin rastiin ja\narvasin, että olivat täälläkin käyneet, en laulua kovin suurella\nhuomiolla kuunnellut. Hauskempi oli katsella pojan ja isän harrasta\nhommaa; kun poika oli säkeen laulanut, kertasi isä sen heti, johon\npoika aina väliin tiuskaisi: \"elä sie toatto!\" varsinkin milloin\nisä sattui kertaamaan säkeen vähän eriävällä tavalla, vaikka isä\nvarmaan usein oli oikeassa. Järkähtämättömällä mielentyyneydellä\nhän kuitenkin kuunteli pojan tiuskauksia, vähimmässäkään\nmäärässä pahastumatta, kohdellen poikaa ikäänkuin vertaistansa.\nSivumennen tässä mainittakoon, että karjalaiset samoin kuin meillä\nsydänmaalaiset luonnollisessa yksinkertaisuudessaan aina puhuttelevat\nsekä toisiansa että muukalaisia \"sinuksi\" ja odottavat, että\nmuukalaisetkin heitä puhuttelevat samalla tavoin; me kun enimmästi\npuheessa käytimme \"teitä\", he usein eivät olleet ymmärtää meitä.\nMinun astuttuani sisään isä kuitenkin kohta luopui runohommasta\nja tuli luokseni juttelemaan, selitellen muun muassa kaikenlaista\npojastaan, hänen koulunkäynnistään y.m. tavalla, joka vain tarkoitti\nminun huvitustani, mutta josta liikuttava isällinen ihastus selvästi\nkuulti läpi. Ranskalais-venäläisen oppikirjankin hän ojensi\nnähtäväkseni. Kun kotvan aikaa olin pakinoinut ystävällisen isäntämme\nkanssa, alkoi kuitenkin väsymys vähitellen tulla tuntuvaksi,\nsillä sydänyö oli kohta käsissä, ja sentähden jätin hyvästi ja\npalasin kotia kestikievariin; mutta kumppalini ei malttanut\nkatkaista runonkirjoitustansa, vaan jäi vielä tuntikaudeksi taloon.\nKaipauksella erkanin tästä miehestä, vaikk'en hänen seurassaan liene\nollut päälle tunnin, sillä siihen katsoen, että meidän tulomme oli\nmakuulta nostattanut hänet ja hänen poikansa, oli hänen sydämellinen\nvastaanottonsa ja lempeä käytöksensä aivan kummastuttava.\n\nKestikievarissa jo kaikki tullessani olivat makuulla, mutta teeneuvot\nolivat pöydällä valmiina. Jotenkin uupuneena edellisten päivien\nmatkavaivoista ja kahden viime yön riittämättömästä unesta kiiruhdin\nkuitenkin talonväen kohteliaisuudesta nauttimatta joutuisaan\nvuoteelle, johon kohta nukuin niin sikeästi, etten kumppalinikaan\nkotiatulosta tiennyt mitään.\n\n       *       *       *       *       *\n\n7 p. heinäk. oli ihanimpia sydänkesän päiviä. Kaksi naista ja yksi\nmies soutajina sekä Miikkula perässä kuljettiin nopeasti kylän läpi\nja kirkon ja pappilan sivu alas Tshirkkakemin suuhun. Inbergin kartan\nmukaan tässä olisi pitänyt tulla lähes penikulman pituinen selkä\neteen, mutta semmoista ei näkynyt alaspäin mennessä; varsinainen\nKemijoki alkoi heti. Rannat olivat korkeat ja kauniit, kasvaen\nlehti- ja havupuita, ja siis paljon miellyttävämmät katsella kuin\neilispäiväiset Tshirkkakemin rannat, joitten sivu kulkiessa mieleen\nolivat väkisinkin johtuneet Castrénin synkät kertomukset Siperian\njoista. Näille paikoin, joissa nyt väkevän virran vallassa nopeasti\nlivuimme alaspäin, tulivat _Salo-_ ja _Laulajanvaarat_, jotka\neilisiltana olivat silmään pistäneet, kun lähestyimme Jyskyjärven\nkylää. _Höytiä_ oli ensimmäinen koski, jonka laskimme, _Kuoran_\nkoski toinen; vallan kovia ne eivät olleet, jonka lukija voipi\nsiitäkin arvata, että niitä pääsi pienellä veneellä kulkemaan,\nmutta jälkimmäiseen oli kuitenkin joku vuosi takaperin hukkunut\nuseampia henkiä. Yht'äkkiä laajeni vesi edessämme, ja ennenkuin\naavistimmekaan, oltiin _Suomussalmella_. Tässä kylässä sanottiin\nolevan 40 taloa, jotka ovat hajallansa eri ryhmissä molemmin puolin\njokea ja joenlahtia; Inbergin kartasta ei kuitenkaan saa oikeaa\nkäsitystä siitä. Meidän _soutumies_ laskettiin tässä ensimmäisen\ntalon rantaan -- hän olikin oikeastaan vain matkustaja -- ja kun\nolimme rannalle nousseet katselemaan ympärillemme, kukapa astuukaan\ntalosta alas, ellei ystävämme Timo, josta toissa iltana olimme\neronneet! Että hän asui tässä, emme ollenkaan tienneet. Hänen\nkutsumukseensa teen juontiin (klo 9 aamulla!) ei tietysti sopinut\nkieltämällä vastata, ja niin astuttiin neljän miehen tupaan,\njossa Timo esitteli vaimonsa, appensa, kälynsä ja kaksi lastansa\n(kolmas kätkyessä). Sillä välin kuin vettä lämmitettiin, näytteli\nTimo taloansa -- taikka tarkemmin sanoen asuntoansa, sillä hänen\nomansa oli ainoastaan toinen puoli rakennuksesta, jonka hän oli\nvast'ikään ostanut muistaakseni 100 ruplalla; toinen puoli oli\nentisen omistajan. \"Nähkääs, köyhä mies, ei varat riitä\", selitti\nTimo; ja mitäpä siitä juuri liikoja saattoi jäädä, kun niinkuin viime\ntalvena hänen koko ansionsa kaupasta oli tuskin 500 markkaa, josta\n7-8 hengen piti elää. Kun tee oli juotu ja hetken aikaa pakinoitu,\nkiiruhti Miikkula lähtemään matkalle, ja siis jätimme talonväelle ja\nTimolle hyvästi. Suopassalmesta en tiedä muuta mainita, kuin että\netäällä rannoilla näkyi paljon kurkia. Joki on täältä Paanajärvelle\nvähemmin virtava, sanottavaa koskea ei ole yhtään; joen pääsuunnan\npitäisi olla koillinen tai itäkoillinen.[6] Vankka metsikkö kohosi\njoen kummallakin rannalla, niin että tukkipuiksi kelvollisia petäjiä\nei tarvitsisi kuin hakata poikki ja kaataa jokeen. Vesilintuja\nnähtiin taipaleella tuon tuostakin, mutta ne olivatkin ainoat eläjät\nmatkallamme -- muuten vallitsi kaikkialla erämaan synkkä kauneus.\nPuolitiessä Paanajärvelle noustiin itärannalle päivällistä syömään\npaikalle, missä joki teki pienen mutkan pohjaa tai ehkäpä vähän\nluodettakin kohti; tämän paikan nimi on \"Pajarin kangas\", ja se\non matkamiehille tavallinen levähdys- ja pysähdyspaikka. Sopiva\nse siksi onkin, kuiva ja korkea. Ateria maistui hyvältä, vaikk'ei\nollut herkullisempi kuin eilinen Mölläkän rannalla: leipää, kalaa\nja kalakukkoa sekä vettä päälle. Kun oli syönnin jälkeen hetkinen\nlevähdetty, jatkettiin matkaa ja klo 6:n tienoissa tultiin perille\nPaanajärvelle.\n\n_Paanajärven_ kylässä sanottiin olevan 64 taloa, jotka ovat\nrakennetut kahteen lähes yhtä suureen ryhmään, toinen järven\nsaarelle, toinen mantereelle järven etelärannalle. Viimeksimainitun\nlänsipäässä on kirkko -- eikä pohjoispuolella järveä, niinkuin\nInbergin kartta erehdyttävästi osoittaa. Itse järvi on pienenlainen,\ntuskin neljännestä leveä ja paria pitkä. Veneemme laskettiin\neteläisen kylän rantaan, jota Inbergin kartta syyttä nimittää\n\"mantereen\" kyläksi, ja rannasta noustiin _Laasarin_ taloon, joka on\nvarakkaimpia koko kylässä. Talon rakennus oli, jollen muista väärin,\nkaksikerroksinen ja aivan uusi sekä hyvin siisti; yläkerrassa oli\npaitsi pirttiä neljä tai viisi kamaria, joista pari vielä ainoastaan\npuoleksi valmista. Kaikki näytti hieman herrastapaiselta -- lukot ja\nkädensijat ovissa esim. olivat messinkiset -- ja kuulimmekin, että\nhuoneet oli vuokrannut (10 ruplasta kuukaudessa) Kemin piirikunnan\nstanovoi eli nimismies, joka Usmanalta tuli muuttamaan Paanajärvelle.\nEmäntä vei meidät erääseen kamariin, ja ennen pitkää kiehui teekeitin\npöydällämme, jonka ääressä sitten saattajien ja talonväen kanssa\nistuttiin, kunnes illallinen oli valmistettu. Ei luulisi ruuan\nmaistuvan aivan heti neljän viiden teekupin jälkeen, mutta asian\nlaita on, niinkuin karjalaiset vakuuttavatkin, että ruokahalu teen\njuomisesta pikemmin kiihtyy. Syötyä pistäysimme kylää katselemaan,\nja kun kylän päässä kirkkomaa tuli eteen, menimme portista sisään\n-- tämän kirkkomaan ympärillä oli nimittäin kivinen, portilla\nvarustettu aita. Portin päällä oli joku pyhä kuva, ja heti sisään\ntultua oli vasemmalla kädellä katoksen alla noin 1 1/2 syltä korkea\npuinen venäläinen risti, s.o. sellainen, missä on kolme poikkipuuta,\njoista alimmainen on vinossa. Kellotapulin ovi oli auki, ja kaksia\ntikapuita nousimme ylös kellojen luo, josta oli sangen sievä ja\nlaaja näköala pitkin leveää jokea ja sen molempia varsia. Kirkko oli\nlukittu, emmekä huolineet pappilasta käydä avaimia. Hautain suhteen\nsopii mainita, että kun ruumis on siihen laskettu ja hauta täytetty,\nkivitetään sen päällystä (Oulun kirkkomaalla on joku näin kivitetty\nhauta) ja asetetaan hienoista hirsistä tehty, noin yhtä kyynärää\nleveä, puolta korkea ja neljää pitkä arkku haudan päälle; arkku on\ntyhjä. Tästä tavasta, joka pohjois-Karjalassa näytti yleiseltä, on se\nhaitta, että kun arkut lahovat ja usein kaatuvat kyljelleen, tuntuu\nkatsojasta epäjärjestys vallitsevan kirkkomaalla. Minkälaatuisia\nristit haudoilla olivat, emme vielä ymmärtäneet tarkata; siitä\nseikasta tiesimme vasta paluumatkalla ottaa vaaria.\n\nPaanajärveltä luetaan jokea pitkin, niinkuin jo edellä mainitsin, 8\npenikulmaa Usmanalle, ja pitkän taipaleen takia täytyi seuraavana\npäivänä, heinäkuun 8:ntena, lähteä jo varhain aamusta liikkeelle.\nUusi matkakumppali saatiin tästä odottamatta lisäksi. Kun juuri\nhankkiusimme talosta lähtemään, saattoi Miikkula luoksemme pienen,\nmustaverisen, rokonarpisen miehen, jonka esitti starshinaksi eli\nkunnanesimieheksi Ondrei Prohoroviksi;[7] hän oli eilisiltana tullut\nkylään, oli veroja viemässä Kemiin ja pyysi päästä veneessämme\nalas. Kun hänellä ei ollut kamssua juuri ollenkaan, ei meillä ollut\nasiata vastaan mitään, vaan suostuimme kernaastikin, sillä mies oli\nhuvittavan näköinen vilkkaine, mustine silmineen, lyhyine huuli- ja\nleukapartoineen ja pyöreine, arpisine nenineen. Päivä oli pilvinen ja\nsateinen, ja rantaan kulkiessa huomasimme tuulen olevan idässä, siis\nmeille ihan vastaisen. Kumppalini ja minä asetuimme keskelle venettä\nselin matkaa ja tuulta vasten, Miikkula ja Ondrei meitä vastapäätä,\nyhteisenä peitteenä oli iso niinimatto. Kulku kävi ensin hyvin\nhitaasti, sillä alkumatkalla oli joku neljännes selkää soudettava,\nennenkuin joelle päästiin, ja tuuli oli täydellinen myrsky.\nKastumisesta ei kyllä aluksi ollut kovin suurta pelkoa, kun vettä\nei ylhäältä vihmonut liian sakeasti eikä joestakaan sanottavasti\nräiskynyt veneen laidan ylitse. Mutta jonkun ajan kuluttua vihma\ntiheni rankaksi sateeksi jota kesti siksi kauan, että niinimattomme\nrupesi vuotamaan kuin seula, ja tuskin olimme tuntiakaan olleet\nmatkassa, ennenkuin päällysvaatteet olivat läpimärät. Tällä tavoin\nikäväksi käyneellä matkalla oli ainoana lohdukkeena nähdä Ondrein\nkiiluvien kasvojen yhä lyhyempäin väliaikain perästä sukeltelevan\nylös märän niinimaton alta -- vastassamme istujat olivat näet kohta\ntaipaleelle lähdettyä vetäneet maton päänsä päälle, mutta kun se\nnyt oli kastunut, oli sitä tietysti ilkeä pitää kasvoja vasten.\nKun päästiin joelle ja ruvettiin sitä laskea hurottamaan alas,\nvirkistyi kuitenkin mieli jossakin määrin siitä nopeudesta, jolla\nmatka nyt edistyi. Kemijoki on näillä tienoin 5-6 penikulman\nmatkalla hyvin virtava; koskia ja nivoja vain seuraa toisiansa\nvuorotellen; suvantopaikkoja, joissa virta ei olisi selvästi\ntuntuva, tuskin on ainoaakaan. Ensimmäinen, jotenkin tasainen koski\noli _Lampilivo_, toinen _Valkehinen_, vähän äkeämpi, kolmas _Jalo_\n(Jalonniska?), jo jotenkin vihainen. Se oli muistaakseni pisin\nkaikista ja mutkitteleva, ja meidän pieni veneemme mennä vilisti\nlentämällä korvasta toiseen. Kosken alle tullessa, jossa virta\nkääntyi toiseen suuntaan, heitimme viimeisen silmäyksen eteemme,\ns.o. oikeastaan taaksemme, sillä mehän istuimme kasvot laskumieheen\npäin, ja erinomaisen kaunis perspektiivi silloin aukeni eteemme.\nKoskea näkyi ylöspäin joku neljänneksen matka, ja siihen pisti sekä\noikealta että vasemmalta rannalta lehtipuisia niemiä, joitten neniä\nkoski kierteli, toinen ylempänä toistaan, viisi kuusi kummallakin\npuolen, yhä läheten toisiaan, kunnes perimmäiset melkein näyttivät\nkasvavan yhteen. Ainoastaan vilaukselta kerkesimme tätä näkyä\nkatsella, mutta sen kauneus heti pisti silmään. Ja nyt kuitenkin oli\nkolkko ja sateinen ilma; minkä vaikutuksen tämä näköala tekisi, kun\nhelottava päivänpaiste kultaisi lehtimetsää ja hopeoittaisi kuohuvia\naaltoja! Neljäs koski oli _Sompa-Kurja_ lähellä Sompajoen laskua\nKemijokeen, viides _Lappalaisen korva_, siitä nimensä saanut, että\nlappalainen ennen aikaan oli yrittänyt pulkalla siitä poikki, kuudes\n_Juuma_. Tässä täytyi nousta maihin ja kantaa matkatavarat kosken\nalle; lastatulla veneellä ei tätä koskea voitu laskea. Juuma on\nlyhyt, mutta hyvin jyrkkä, syösten vetensä kuohuvana vaahtona kahden\npuolen pientä kalliosaarta. Vene laskettiin maihin pohjoispuolelle\njokea, koska pohjoinen väylä on vähemmin vihainen; me muut nousimme\nkorkeaa rantatörmää ylös, itsekullakin joku kantamus kädessä, ja\nkiersimme syvän, veden leikkaaman juovan ympäri putouksen alle;\nmutta kaksi venemiestä astui aivan kosken syrjää nähdäkseen, voisiko\nvenettä siitä soutaen laskea vai pitäisikö käyttää köyttä. Kun olimme\nennättäneet perille, olivat miehetkin jo lopettaneet tutkintansa ja\npalanneet veneeseen sekä vieneet sen saaren rantaan, sillä väylä\nkulki enemmän pitkin saaren kylkeä. Laskun teki vaaralliseksi kosken\nmutkaisuus; keskellä koskea pisti näet pohjoisrannasta noin 20-30\nsyltä pitkälle ulos laaja kallio, jonka yli vesi kyllä osaksi\nvirtasi, mutta joka pakotti valtaväylän jyrkästi kääntymään etelää\nja saarta kohti. Virran muassa kulkien olisi jokainen vene särkynyt\ntuhansiksi pirstaleiksi tätä kalliota vasten. \"Ka, ilman köyttä\nlaskevat\", huusi yksi meistä, jotka seisoimme törmällä kosken alla\nodotellen veneen tuloa, ja samassa näkyi vene juuri kosken niskassa.\nKaikkien, mutta varsinkin minun ja kumppalini, silmät olivat nyt\nikäänkuin kiinninaulatut veneen kulkuun. Mahdoton on kuvata sitä\nnopeutta, jolla se kiiti alas virtaa. Kosken voima oli itsessäänkin\nsuuri, mutta lisäksi molemmat miehet, toinen soutamalla, toinen\nhuopaamalla, jouduttivat kulkua minkä suinkin jäntevistä käsivarsista\nlähti. Sanat \"soutaa\" ja \"huovata\" riittävät kuitenkin ainoastaan\nvaillinaisesti antamaan käsitystä niistä suonenvedontapaisista\nvoimainponnistuksista, joita miehet tekivät, sillä he varmaan\nsuorittivat soutajan ja huopaajan liikkeet kymmenen kertaa\ntulisemmin kuin tavallisesti. Mutta tämä verraton nopeus oli ainoa\npelastus; ja jo keskeltä niskaputousta kulkien poikkiteloin virtaa\nvene onnellisesti pääsi tuon vaarallisen kallion sivutse, hyppeli\niloisesti pitkin aaltojen harjoja loppuosassa virtaa ja oli kosken\nalla pikemmin kuin olen tässä ennättänyt kertoa, puolillaan vettä\nkyllä, mutta muuten vahingoittumatonna.\n\nKun jälestäpäin rauhassa muistelen tätä laskua, en voi olla\nihmettelemättä sitä suurta uskaliaisuutta, jota miehet osoittivat;\njos joku vahinko olisi sattunut, esim. airo tai hanka taittunut\ntuosta kovasta sounnista, niin melkeinpä välttämätön kuolema olisi\nollut tarjona. Kaikki tapahtui kuitenkin nyt niin äkkiä, ettei\nennättänyt mahdollista onnettomuutta edes ajatella, ja kun veneestä\noli vesi viskattu pois, lähdettiin taas taipaleelle, ikäänkuin ei\nmitään olisi tapahtunut eikä Tuoni miekkoineen olisi seisonut ihan\nlähellä.\n\nTörmällä Juuman alla oli pienoinen autio kalamiesten sauna, jossa\nensin luulin puolisen syötävän. Se oli noin neljä kyynärää laaja\nja yhtä monta korttelia korkea, niin että ei saattanut polvillaan\nollessa pitää päätään pystyssä; takka oli nurkassa. Saattajat\nkuitenkin sanoivat paremman saunan olevan vähän matkan päässä\n_Petäisen_ eli Petäjäkosken alla, ja sinne siis kuljettiin. Tämä\nsauna, jonka luo noin puolen tunnin päästä tultiin, olikin paljon\n\"ehompi entistä\": ainakin kahta kyynärää korkea, niin että pää\nei ovipuolella kattoon koskenut, kun polvillaan liikkui. Heti\nsisään tultua viritettiin takkaan leimuava valkea, jonka ääressä\nlämmiteltiin ja kuivattiin vaatteita. Nämä saunat sekä joku kolmas\nmuistaakseni vähän alempana ovat ainoat ihmisasunnontapaiset koko\ntällä 8 penikulman taipaleella! Ei ole viljelys täällä pitkälle\nennättänyt, joka on sitä kummallisempaa, kun näiltä paikoin joen\nsuuhun ja valtameren rantaan tulee vain 5-6 penik. Tuntikauden\ntässä viivyttyämme täytyi ikävällä mielellä puolikuivina taas lähteä\nmatkaan, vaikka \"vihmaa\", s.o. sadetta, yhä kesti -- karjalaiset\nsanovat sekä hienoa että kovaa sadetta vihmaksi. Myöhemmistä koskista\nansainnee mainita _Vääräkoski_, jossa saatiin nousta veneestä ja\nkulkea maitse (ainoastaan B. jäi laskijain kanssa veneeseen), sekä\n_Tuhkakoski_. Loppupuoli taivalta, lähes kaksi penikulmaa, on\nvähemmin virtavaa, melkeinpä enimmäkseen aivan tyyntä suvantoa.\nEräällä kohtaa pohjan puolella on tasainen ja pitkä kallio joen\nrantana, ja siitä kertoivat soutumiehet, että _Uumolan veljekset_\nolivat siinä veistäneet venettä, jotta \"ei kirves kivehen kose\n(koske), kasa kalka kallivohon\". Sen enempää eivät kuitenkaan\ntästä tarusta tienneet. Viimein noin klo 7 illalla laskettiin vene\npohjoisrantaan ja miehet ilmoittivat oltavan perillä. Airot ja muut\nkompeensa he kätkivät pensaikkoon, ja sitten lähdettiin pitkin\nvetisiä niittyjä ja savisia joenrantoja astelemaan tuota 1-2 virstan\nmatkaa kylään, johon koskien tähden ei voitu veneellä päästä. Niin\noli tuo ikävä päiväys loppunut ja oltiin _Usmanalla_.\n\nTalo, johon meidät vietiin, oli keskellä kylää ja nimeltä \"Sudro\"\n-- d äännettiin selvään. Se oli kaksikerroksinen, ei erittäin suuri\nrakennus; yläkerrassa oli vain kaksi mutta tilavaa asuinhuonetta.\nEtumainen niistä oli pirtintapainen, oven suussa olevasta uunista\npäättäen, ja siinä oli kolme ikkunaa kadulle ja kaksi kartanolle\npäin; peremmässä huoneessa, joka oli hiukan pienempi, oli kaksi\nikkunaa sekä katua että toista pihaa vasten. Etumainen jätettiin\nmeidän käytettäväksemme. Se oli erittäin siisti huone ja lattia niin\nkirkas että kiilsi, josta tällä kertaa oli meille enemmän harmia\nkuin mielihyvää, koska märät jalkamme ja vaatteemme jättivät kovin\nsilmäänpistäviä merkkejä jälkeensä. Huone oli kyllä lämmin, mutta\nvaatteiden kuivaamista varten tehtiin kuitenkin valkea uuniin.\nJuotuamme teetä ja syötyämme olisimme vähitellen kernaasti panneet\nmaata, mutta isäntä oli halukas puhetta jatkamaan ja jo paljas\nkohteliaisuus tietysti vaati kuuntelemaan häntä; sitäpaitsi hänen\npuheensa oli sangen huvittavaa. Hän oli pitkä ja harteva, komea mies,\njolla oli suuri vaalea parta ja katsanto suora ja vilpitön kuin\nmerimiehellä ainakin -- hän oli näet kulkenut paljon senpuolisilla\nmerillä, vaikka oli ammatiltaan oikeastaan laivanrakentaja.\nGrigorij Demidov oli hänen venäläinen nimensä. Muun muassa hän\notti esiin ja näytti meille kolmimastoisen laivan piirustuksen ja\nselitti tarkasti ja aivan oikein sen alapuolessa olevan mittakaavan\nmerkitystä. Yläporstuassa oli paraikaa tekeillä suurenko vene.\nUsmanalaiset muuten ylimalkaan näkyvät laivanrakennustöissä olevan\ntunnettuja Vienanmeren länsirannalla; niinpä esim. Kieretissä, 20\npenik. pohjoiseen Kemistä, kuulimme sikäläisten laivojen olevan\nusmanalaisten tekemiä. Sittenkuin emäntä useamman kerran oli käynyt\naviopuolisoansa takinhelmasta nykäisemässä, jätti hän viimein hyvästi\nja me heittäysimme pitkäksemme.\n\nEnsi tehtävämme jalkeille päästyä seuraavana aamuna oli käydä\nkatsomassa sitä koskea, _Usmaa_, josta kylä oli nimensä saanut.\nSiltä paikalta, johon illalla olimme maihin tulleet, tekee joki\nmutkan etelään päin, ja siinä on lyhyellä matkalla kaksi kovaa\nkoskea, _Vuotjas_ ja Usma, jonka jälkimmäisen alla kylä on vajaan\nvirstan päässä. Maitse olisi koskelle ollut vähän pitempi matka,\nsiksi päätimme kulkea veneellä suoraan; isäntä ja emäntä lähtivät\nsaattajiksi. Koskesta näkyvät kylään ainoastaan alimmat aallot ja se\nsakea usma eli höyry, joka kuohuista nousee, -- korkea kallioranta\nestää enempää näkymästä; pauhu niin ikään heikennettynä kuuluu\nkylään. Äkkiä olimme ennättäneet kosken alle, jossa oli pari myllyä,\nja aloimme nousta pitkin jyrkkää kalliorantaa ylös kosken niskaan,\naina väliin seisahtuen katsomaan alaspäin. Ja katselemista Usma kyllä\nansaitseekin. Ken on nähnyt Imatran, voipi mielessään muodostaa\nkuvan Usmasta. Samoin kuin Imatrassa ahdistuu tämänkin niskassa\nvaltavan joen vesi kallioiden väliin kuurnaan eli ränniin, joka on\nvain noin 25 syltä leveä, ja siitä syöksyvät vedet alas noin 1/2\nvirstaa \"huimaavalla vauhdilla\" niinkuin Imatrassa. Koko koskessa\nei näe sinistä paikkaa: kaikki on valkeaa vaahtoa, kellertävää\nkuohua. Kauhea on se jyske, joka syntyy veden virtaamisesta pitkin\nepätasaista louhikkopohjaa; kosken pauhu on niin kova, että\nainoastaan korvaan huutamalla voipi jonkun sanan toiselle sanoa.\nAlapuoli koskea on yhtä ainoaa räiskettä ja vesipärskyä, joka ilmassa\nohenee siksi usmaksi, mikä koskelle on nimen antanut. Usman koski\nei kauneudessa kuitenkaan vedä vertoja Imatralle, joskin se veden\npaljouden ja putouksen jyrkkyyden puolesta ehkä on sen vertainen.\nImatran ura on yhtä kapea, jollei kapeampi, alhaalla kuin niskassa,\njoten sen virta lopussa on yksi ainoa suunnaton aalto rannasta\nrantaan; mutta Usma laajenee keskikohdaltaan alaspäin jotenkin\nleveäksi; joten sen sekä kauneus että voima vähenee. Putouksen\nsuuruutta en osaa tarkkaan ilmoittaa, mutta 8-9 syltä en luule\nliiaksi -- Imatran on runsaasti 10. Kosken pääsuunta on luoteesta\nkaakkoon.\n\nPohjoisella, kylänpuolisella rannalla oli useita \"saboroita\" eli\npatoja lohenpyyntiä varten. Niiden rakentaminen on mahdollinen sen\nvuoksi, että koskessa on pieniä, pystyjä kallioluotoja, joihin\nmantereelta miesvoimalla työnnetty hirsi eli palkki saatetaan\nkiinnittää. Tusinamäärä miehiä ja vaimoja olikin tämmöisessä työssä\nmeidän käydessämme koskella. Ihan kosken niskassa on myöskin pieni\nluoto, jonka molemmin puolin virta kahtena, noin 10-12 sylen\nlevyisenä haarana kulkee. Niskalta pohjaan päin joki muodostaa sievän\nlahden eli poukaman, ja samanlainen lahti on kosken alla. Eräs siellä\nmoniaita vuosia takaperin kulkenut oululainen sahanomistaja kehuu\npaikkaa verrattoman hyväksi sahan paikaksi.\n\nKoskelta palattuamme emme kauan enää viipyneet kylässä, vaan\nlaittauduimme matkalle viime taipaleelle Kemiin. Ennenkuin siitä\nlähden kertomaan, olkoon vielä kylästä muutama sana mainittu.\n\nKemijoen pohjoisranta Usman alla on jokseenkin korkea, mutta sen\nkorkeus ei niin pistä silmään sen takia, että se keskellä vietettänsä\nmuodostaa moniaita kymmeniä syliä leveän penkereen. Tälle penkereelle\non kylä tuskin 1/2 virstan pituudelle rakennettu, kahden puolen\nkaduntapaista tietä. Kun lähenee kylää pohjan tai luoteen puolelta\npitkin kyläläisten laihannäköisiä peltotilkkuja, ei asunnoita erota,\nennenkuin ne ovat melkein jalkain juuressa. Maisemat näillä tienoin\novat epäilemättä hyvin kauniit, sillä vaikka eilisiltana tullessamme\noma kehno tilamme ei juuri yllyttänyt luonnon kauneutta ihailemaan,\nmuistan että kaukana etelän puolella näkyi useita kukkuloita,\njoista täytyi _Mänteläisen_ vaaran nimeä kysyä; se saattoi olla\n2-3 penikulman päässä. Kun laskeusimme alas kylään, havaitsimme\nkoko joukon veneitä aina kaksittain kulkevan alas virtaa; se oli\neräänlaista lohenpyyntiä, jota täällä myöskin harjoitetaan ja jota\nsanotaan \"vatomiseksi\". _Vata_ on nuotantapainen pyydys, jonka\ntoinen pää on toisessa, toinen toisessa veneessä ja jota soudetaan\nalaspäin virtaa. Usmanalaiset pyytävät suurin määrin tätä lohta --\neli \"somgaa\", joksi sitä myös nimittävät -- ja vievät sitä Venäjälle\n(enimmästi Sunkuun ja sieltä Pietariin). Lohenpyynti on kylän\npääelinkeinoja.\n\n_Usmana_, jossa lasketaan olevan 90-100 taloa, on viimeinen\nkarjalainen (eli suomalainen) kylä itäänpäin mennessä.[8] Kemin\nkaupunki -- eli \"linna\", niinkuin usmanalaiset viron mukaan sanovat\n-- on nimittäin venäläinen. Puhekieli on kylässä suomi, mutta\nluulenpa, että kaikki aikuiset ihmiset, sekä miehet että naiset,\nmyöskin osaavat venäjää. En kuitenkaan takaa, että oululainen\ntäydellisesti usmanalaisen puheet ymmärtäisi, sillä ensiksi heidän\nkielensä on karjalan syvempää murretta ja toiseksi siihen on\nlainattu paljon venäläisiä sanoja, samoin kuin meidän länsirajalla\nruotsalaisia. Esimerkiksi lauseen: \"ei muukali matata\", jonka\nisäntämme kerran sanoi, hoksasin vasta vähän mietittyäni merkitsevän\n\"ei muualta matkata\" (eli kuljeta). \"Näkyen eivät polta, vaan\npeitossa\" -- varkain tupakkaa polttavista puhuttaessa -- ymmärtää\nkuitenkin jokainen heti, vaikka lausemuoto on vähän outo; niin ikään\n\"aivin\" = aivan, \"meän\", \"teän\" = meidän, teidän. \"Pröstoi\" = huono,\n\"hot\" = vaikka, \"ladno\" = hyvä, kuului myötäänsä. Mutta että jokainen\nmeidänpuolelainen täällä hyvästi kielen puolesta toimeen tulee, sen\nvoin taata, vaikka pitemmässä puheessa joku oudompi sana voipikin\nvähän käsitystä häiritä.\n\nUsmanalla muuten ensi kerran saimme tehdä tuttavuutta venäläisen\nvirkamiehen kanssa, vaikka tosin emme joutuneet miestä itseänsä\nnäkemään. Kun tuumasimme lähtöä koskelle, ilmestyy huoneeseen muuan\nvanha ryssäläinen invalidi eli sotilasukko, kumartaa ja pitää pienen\npuheen. \"Mitä se tuo mies polittaa?\" minä kysyin Miikkulalta. \"Se\ntiedustaa passia ja käskee herrain tulla nimismiehen sijaisen\nluo\", vastasi Miikkula, arvellen kuitenkin samalla koko käskyä\njoutavaksi. Ukko pantiin menemään sillä sanomalla, joka ei ehkä\nollut aivan sovelias, että hra sijainen tulkoon meidän luoksemme\npasseja katselemaan, jos on utelias niitä näkemään. Mutta mitäs\nollakaan, vähän ajan päästä, juuri kun olemme koskelle lähdössä,\nilmestyy ukko uudestaan entistä käskyä kertomaan. Miikkula silloin\notti käyttääksensä passejamme tuon innokkaan virkamiehen nähtävinä\nja kertoi sitten voitonriemuisena meille koskelta palatessamme\nkäynnistään tshinovnikan luona, kuinka oli kehoittanut häntä\nkirjoittamaan passeihin tarkastusmerkinnän, vaikka turhaan, ja kuinka\nhänellä sen johdosta oli ollut hyvä syy nuhtelemalla mainita toisen\nturhaa virkaintoa.\n\nMatka Usmanalta Kemiin on 7 neljännestä ja käypi jokea sangen\njoutuisaan, sillä joki on näillä tienoin taas virtava. Isäntä lähti\nitse meitä tällekin taipaleelle kyytiin. Paitsi _Jolkosen_ koskea\nalussa taivalta on toinen erittäin vihainen köngäs tällä matkalla\nlaskettava, nimittäin _Putkuokoski_. Sen niskaan tultua nostettiin\nmatkatavarat maalle, ja kaikkien, paitsi soutu- ja perämiehen,\noli määrä lähteä kävelemään pitkin rantaa kosken alle; minulle,\njota uteliaisuus vaivasi, suotiin pyynnöstä lupa jäädä veneessä\nkulkemaan. Soutajaksi lähti nuori reipas tyttö, valkoverinen ja\nmuhkea, jota mielihyvällä saattoi katsella, laskumieheksi Sutro;\nminä istuin peräpuoleen venettä, pohjalle. Kun mielestäni oltiin\nvalmiit lähtemään, mutta lähtöä ei kuitenkaan tullut, rupesin\nkatselemaan ympärilleni ja huomasin silloin isäntämme hyvin totisena\nkumartelevan ja tekevän ristinmerkkejä semmoisen suuren puuristin\nedessä, joita Karjalassa aina tavataan koskien niskassa ja alla.\nTämä vähän oudostutti minua, koska isäntämme oli tuntunut ravakalta,\njoskin vakaiselta mieheltä, ja rupesi vähän arveluttamaan, että\njokohan tässä tosi on tulossa, ja se arvelu ei aivan aiheeton\nollutkaan. Koski ei itsessään ollut kovin kova -- Oulujoessa\nlasketaan tervaveneillä paljon kovempia -- mutta kaksi asiaa teki\nlaskun vaaralliseksi: veneen pienuus ja kosken perkkaamattomuus --\nkaikki kosket ovat näet Karjalassa perkkaamattomia. Viimeksimainittu\nseikka teki, että veneen täytyi kulkea sinne tänne poikki virran ja\nsuuria aaltoja usein laskea syrjittäin karttaaksensa alla olevaa\nkiveä, jolloin vedellä täyttyminen oli tarjona. Yhtä tarkalla, vaikka\nvilkkaammalla kädellä kuin meidänpuoliset koskenlaskijat ohjasi\nSutro kuitenkin veneen kiitävää kulkua kosken kuohujen keskitse, ja\nvaikka meno toisinaan näytti hiukan hirvittävältä, pääsi mielessäni\nkuitenkin heti taas voitolle se turvallisuuden tunne, jolla aina\nkoskia kulkee, kun tietää luotettavan Suomen miehen istuvan melassa\nkiinni. Lopulla koskea jouduimme viimein isoon aaltoon, joka\nkerrassaan huuhtoi sorean soutajamme hartiat läpimäräksi ja viskasi\nminun sylini vettä täyteen, niin että vaippa, joka minulla oli\nympärilläni, pullotti edestäpäin kuin säkki; mutta samassa oltiinkin\nperillä ja rannassa. Meidän puolen suomalaisilla on hyvin huono\najatus karjalaisten sekä rohkeudesta että taidosta koskenlaskussa,\njohon ehkä osaksi lienee syynä väärä käsityksemme heidän\nkansallisuudestaan, mutta siitä, mitä niin hyvin tässä koskessa nyt\nkuin eilispäivänä Juumassa olin nähnyt, sain asiasta aivan toisen\nkäsityksen, ja olen varma siitä, että mistä meikäläinen kulkee, siitä\nkarjalainenkin pääsee, ellei hän ehkä ole vieläkin uskaliaampi.\n\nPutkuokosken alta kuljettiin vielä kappale matkaa ja sitten\nlaskettiin pohjoisrantaan. Usmanalla oli vähän ollut puhetta, että\ntoinen puoli taivalta astuttaisiin, vaikka minä tahdoin, että\nkuljettaisiin veneellä, ja vähän nurjalla mielin näin laskettavan\nmaihin, kun arvelin, että jalkamatka sittenkin tuli eteen. Mutta\nrannassa kuulin, että oltiinkin perillä; jalkamatka alkaa Putkuon\nniskalta. Ylös törmälle noustua käveltiin joku kivenheitto\nharvanlaista männikköä, sitten tuli eteen niitty, jonka poikki johti\nlankuista tehty parin kyynärän levyinen silta, ja niityn tuolla\npuolen näkyi kaupunki -- se oli Kemi.\n\n\n\n\nIII.\n\nKemi. Katsaus Karjalan taloudellisiin oloihin.\n\n\n_Kemin kaupunki_ on saanut nimensä Kemijoesta, samoin kuin Oulun\nkaupunki Oulujoesta, ja paikan oikea nimitys on siis Kemi. Venäläisen\nkieli ei kuitenkaan ole taipunut tätä sanaa tällä tavalla ääntämään\nenemmän kuin ruotsalaisen kieli sanaa Oulu; niinkuin jälkimmäisestä\non ruotsiksi saatu Ulå, Uleå, ja borg (s.o. linna) sanan liittämällä\nUleåborg, oikeastaan Oulunlinna, samoin on Kemi venäjässä muodostunut\nsanaksi, jonka äänneasun parhaiten voinee suomeksi ilmaista\nkirjoittamalla nimen _Keemj_. Venäjän mukaan meidän sivistynyt\nruotsinkielinen yleisö kirjoittaa ja sitten ääntää paikan nimen\n_Kem_ (Kemm), mutta tämä on yhtä väärin kuin tornionpuolisen Kemin\nääntäminen Tshemiksi, niinkuin joskus kuulee.\n\nKemin ja Oulun kaupungit tarjoutuvat itsestään toisiinsa\nverrattaviksi. Molemmat ovat yhtä ylhäällä pohjoisessa (65° lev.)\nkahden puolen Suomen mannerta; kumpikin on suuren joen suussa ja\nmeren rannalla, ja maakuntaa ulottuu kummallakin yhtä syvälle\nsisäänpäin, koska Maanselkä näillä tienoin kulkee ihan maan keskitse,\nluonnolliset edut näyttävät siis jotenkin yhtäläisiltä molemmille;\nilmanala Kemin puolella on tosin kylmempää, mutta sen sijaan Kemin\njokialue on paljon laajempi eli yhtä suuri kuin Oulun ja Iijoen\nyhteensä, ja Vienanmeri niin ikään on isompi Kainuunmerta (eli\nPohjanlahtea Merenkurkun yläpuolella). Kun lisäksi sama kansa,\nsuomalaiset, asuu molempain välillä, merestä mereen, luulisi näiden\nkaupunkien olevan jotenkin yhtäläiset niin hyvin varallisuutensa\nkuin ulkomuotonsa y.m. puolesta. Mutta lyhykäinen kuvaus Kemistä\non osoittava, että erilaisuus niiden välillä on paljon enemmän\nsilmäänpistävä kuin yhdenlaisuus.\n\nJo Kemin ympäristö on ihan toisenlaista kuin Oulun. Ouluun yhtyy\nneljältä eri suunnalta leveät valtamaantiet; me tulimme myöskin\nvaltatietä Kemiin, ja se oli _välttävä metsäpolku_. Monen virstan\npäässä Oulusta alkavat kaupunkilaisten viljelysmaat, enimmäkseen\npeltoja, joissa syyspuoleen kullankarvainen vilja lainehtii ja joiden\npunaisiksi maalatut rakennukset ilahuttavat silmää kesät talvet;\nainoa viljelyksen merkki, minkä havaitsimme Kemin ulkopuolella, oli\nse pieni vetinen niitty, jonka poikki tie kulki. Ei mitään vainioita\naitoineen, latoineen ja riihineen, ei myöskään muita laitteita\neli rakennuksia näkynyt, joista olisi voinut aavistaa, että edes\npieni kaupunki oli tulossa; kun tulimme niityn laitaan, ilmestyi\nkaupunki ikäänkuin taivaasta pudonneena eteen. Ainoat silmäänpistävät\nlaitteet olivat ne suunnattoman suuret puuristit, joita oli\npystytetty kalliovuorille kaupungin vieressä ja takana merellepäin.\nMutta syy, miksi emme mitään sanottavaa viljelystä nähneet, oli\nhyvin yksinkertainen: semmoista ei Kemin tienoilla isosti löydy.\n_Kaupungissa ei kylvetä ainoaakaan jyvää!_ Muutamia huononpuoleisia\nniittyjä sanottiin lähitienoilla olevan, ja kestikievarin ikkunoista\nnäkyi vähän nauris- ja perunamaata, johon köyhänlainen torppari\nmeillä voisi olla tyytyväinen, -- siinä kaikki.\n\nItse kaupunki on aluksikin _ulkonäöltään_ yhtä erilainen. Katujen\nsyrjällä on 5 jalkaa leveät lankkukäytävät, korttelia tai paria\nylhäällä maasta; keskiosa katua ei ole kivetty, ei edes sannoitettu\nniinkuin meillä, vaan kasvoi korttelin korkuista ruohoa, jossa ei\nyhdessäkään kohti näkynyt rattaan eikä kavion jälkeä. Kesäajoneuvoja\nei näet Kemissä ole. Rakennukset eivät niinkuin meillä ole syrjittäin\nkatua pitkin, vaan päittäin, josta seuraa, että ne eivät voi olla\nkiinni toisissaan, vaan ovat rakennettavat erilleen, koska muuten\ntalo ei syrjäikkunoista saisi mitään valoa. Rakennukset ovat\nkuitenkin leveämpiä kuin useimmat meidän taloista olisivat, jos\nne ajateltaisiin käännetyiksi pääty katua vasten. Vähintään kolme\nikkunaa on rinnatusten talossa katua vasten, vähän varallisemman\nnäköisissä viisi -- taisipa joku löytyä, jossa oli seitsemänkin;\nsyrjäpuolilla taas kartanoita vasten on viisi, seitsemän ja yhdeksän\nikkunaa. Rakennukset ovat muuten kaikki kaksikerroksisia, hyvin\nharvat laudoitettuja, useimpain seinät pyöreistä veistämättömistä\nhirsistä. Ikkunat ovat merkillisen pieniä; varmaan ei koko\nkaupungissa ole ainoaakaan niin suurta ikkunaa kuin meillä\nherrastaloissa on tavallista. Kirkoista ei näyttänyt puutetta olevan\n-- niitä oli kaksi, jollei kolme, vaikka pienokaista, mutta toria\nei näkynyt ollenkaan, jollei semmoisena tahdo pitää tuota vähän\nleveämpää kenttää kaupungin rannassa, jossa ei kuitenkaan mitään\ntorikaupan merkkiä ollut havaittavana.\n\nKoska olemme saapuneet rantaan, niin luokaamme silmäys ulos\nvesille, saadaksemme käsityksen meriliikkeen suuruudesta ja siten\nkaupungin _varallisuudesta_, sillä sehän on merikaupunki. Kemi on\nrakennettu noin penikulmaa pitkän merenlahden pohjaan sille kohdalle,\njossa Kemijoki _Merikosken_ kautta purkaa vetensä suolamereen.\nLahtea ja sen jälkeen saarekasta aavaa merta ulottuu itäänpäin\nsilmänkantamattomiin, ja oululainen odottaa siis merellä näkevänsä\nkoko joukon mastonhuippuja. Pieni, sievätekoinen jahti oli ainoa\nalus, jonka näimme satamassa jonkun matkan päässä rannasta! Toisen\njahdin havaitsimme myöhemmin vedetyksi pohjoisrannalle alapuolella\nkaupunkia. Siinä oli koko nähtävä laivasto, eikä ulompanakaan\npenikulman päässä, jota lähemmäksi suuret laivat eivät vuoroveden\ntähden voi päästä, ollut ainoaakaan alusta. Tosiaan jyrkkä vastakohta\nOulun redille, jossa ympäri kesää näkee ainakin pari-kolmekymmentä\nlaivaa keinumassa laineilla. Kuitenkin ilmoitti kestikievarin isäntä,\nettä kaupungilla itsellään oli puolisataa alusta, joiden joukossa\njoitakuita kolmimastojakin, mutta että ne olivat joko pyyntimatkoilla\nJäämerellä tai rahtia kuljettamassa varsinkin Vienan ja Norjan\nvälillä. Omasta kaupungista niillä ei ole mitään vietävää eikä siihen\nisosti tuotavaakaan, sillä päätuontitavara, jauhot, tulee niissä\nhöyryissä, jotka Vienan vesillä liikkuvat. -- Makasiineja kuitenkin\nnäkyi vähäinen joukko rannalla.\n\nOulussa on verrattain vilkas veneliike kaupungin rantavesillä pitkin\nkesää. Kymmenkunta pikkuhöyryä ensin tupruttelee savuansa ilmaan,\nkaupungin ja salmen välillä joko kuljetellen matkustajia tai hinaten\nlastialuksia; sitten näkee ulompaa tulleita jahteja tai maalaisten\nkala- ja muita purjeveneitä; sitten on pitkät tervaveneet ja lopuksi\nkaupunkilaisten omat soutuveneet ja sluupit. Mitään tähän verrattavaa\nei Kemissä näe. Joitakuita pieniä veneitä tietysti kaupunkilaisilla\non, joilla Merikoskessa käyvät patojansa kokemassa, niin ikään\nsuurempia \"karpasoja\" etäämpänä merellä, esim. Solovetsin luostarissa\nkäymistä varten, mutta mitään varsinaista liikettä ei tästä\ntietysti rannassa synny. Lähimmät ihmisasunnot meren rannalla ovat\netelän puolella _Suijun_ kylä ja _Sorokka_, joihin kuitenkin tulee\nedelliseen 5, jälkimmäiseen 8 penikulmaa, pohjoispuolella _Poukama_,\njohon myös tulee meritse noin 8 penik. (onko keskivälillä olevan\n_Kesäojan_ suussa pientä kylää, en tiedä). Näin etäisiltä paikoilta\narvattavasti ei mitään säännöllistä ja tiheää käyntiä kaupungissa voi\nodottaa. Jokiliikenteestä ei myöskään ole paljon sanomista. Lohta\nehkä Usmanalta tuodaan joku vähä alas ja jauhoja, suoloja ynnä muuta\ntavaraa arvatenkin viedään sinne takaisin kesänkin aikana, mutta\nparas kuljetusaika on luullakseni talvi. Tervavenettä ei Kemijoella\nole nähty koskaan, enemmän kuin lankkuvenettäkään, ja tukit ovat\nsoluneet alas virtaa ainoastaan yhtenä kesänä. Se oli silloin kun\nKartakov Venäjältä ja Parviainen Joensuusta noin kymmenkunta vuotta\nsitten olivat saaneet valmiiksi höyrysahansa vähän alempana Kemin\nsuuta ja pitivät sitä käynnissä; silloin petäjiä kaadeltiin aina\nTshirkkakemin varsilta saakka. Mutta tätä ei kestänyt kuin yhtenä\ntai kenties kahtena suvena -- tietoni ovat karjalaisten antamia ja\nsentähden epämääräisiä niinkuin rahvaan suusta saadut tiedot sille\nvieraista asioista enimmäkseen ovat; sitten koko homma raukesi, kuten\nsanottiin, joko siksi, ettei kauppa kannattanut, tai että Kartakov\nantoi kaiken käydä omassa nimessään, vaikka Parviainen etupäässä pani\nrahat liikkeeseen, ja että jälkimmäinen tästä loukkaantuneena erosi\nkoko yhtiöstä. Oli miten oli, saha on nykyään toisen omistajan, erään\nenglantilaisen hallussa, ja on seisonut monta vuotta. -- Höyryvenettä\nei Kemissä ole yhtään, ja mitäpä semmoisella nykyisin siellä\ntehtäisiinkään?\n\nSe erotus Oulun ja Kemin välillä, joka sentään kaikkein enimmän\npistää meikäläisen silmään taikka paremmin sanoen korvaan, on\n_kieli_: Kemi on venäläinen kaupunki, ja sen asukasten puhekieli\non venäjä. Mahdollista on, että useat myöskin ymmärtävät suomea,\nsillä maaseudulta aina vähän siirtyy kansaa kaupunkiin, mikä työtä\ntai palvelusta etsimään, mikä vakinaisesti kaupungissa asumaan;\nsitäpaitsi karjalaisia sieltä pitkin talvea käypi tavaroita\nostamassa, joten kauppiasten luulisi ainakin vähän osaavan suomea.\nMutta kun kaikki puhuvat venäjää, on muukalaisen tietysti vaikea\narvata, kuka puhujista ehkä myöskin suomea osaa, ja tässä suhteessa\nkaupunki siis tekee hyvin vieraan vaikutuksen. Täällä jo huolettavan\nselvästi alkaa tuntea tulleensa Suomenmaan äärimmäiselle itärajalle.\n\nNiinkuin näkyy, on erilaisuus Oulun ja Kemin välillä hyvin suuri,\nja pääsyynä tähän on epäilemättä pidettävä sitä seikkaa, että\njälkimmäinen on _venäläinen_ kaupunki. Erilaatuisuus rakennustavassa,\njoka varmaan tuntuisi kovin oudolta, jos meidän puolelta tulisi\nkaupunkiin suoraan esim. meritse, välillä olevaa maakuntaa\nnäkemättä, saapi tästä seikasta heti luonnollisen selityksensä,\nmutta sama seikka kelpaa ainakin suuressa määrässä selittämään\nmyöskin muissa suhteissa huomattavat erotukset. Niinpä arvelen\nsen syyksi siihen, että pellonviljelystä ei Kemissä nimeksikään\ntapaa; sillä mahdottomalta näyttää, että maat kaupungin tienoilla\nolisivat semmoiseen kokonaan sopimattomat. Meidän kansa on tunnettu\nsiitä sitkeydestä, jolla se jatkaa maanviljelystä niin kauas\npohjoiseen päin kuin suinkin; niinpä karjalaisten alueella nytkin\ntapaa peltoja vielä 20 penik. pohjoiseen Kemistä Kieretin tasalla,\nvaikka itse viimeksimainitun kaupungin (venäläisillä) asukkailla\nei ole peltoja enemmän kuin kemiläisilläkään. Jos Kemi siis olisi\nsuomalainen kaupunki, olisi sen ympäristö aivan toisen näköinen. --\nEttä merenkulku ja laivaliike Kemissä vielä näyttää olevan jotenkin\nalkuperäisellä kannalla, rajoittuen parhaastansa kalanpyyntiin,\nperustuu varmaankin samaan tässä mainittuun syyhyn, koska, niinkuin\nyleisesti tunnettu ja tunnustettu on, venäläinen luonnostaan ei\nole merenkulkija. -- Ja lopuksi kaupungin venäläisyys epäilemättä\njossakin määrin haitallisesti vaikuttaa maakunnan käyntiin\nkaupungissa, sillä Kemiin lähtö on jo \"Venäjälle\", s.o. puolittain\nulkomaalle menoa, ja kotimaassahan suurin osa ihmisistä tahtoo pysyä.\nSitäpaitsi pelkään, että karjalaisia ylenkatsotaan ja halveksitaan\nKemissä.\n\nMitä Kemin varallisuuteen muuten tulee, on sen heikommuuteen tässä\nsuhteessa Oulun rinnalla vielä yksi syy, joka ei suorastaan johdu\nkaupungin venäläisyydestä, ja se on kaupungin alueeseen kuuluvan\nmaakunnan köyhyys. Luokaamme tässä silmäys Karjalan taloudellisiin\noloihin.\n\nPääelinkeino Karjalassa ei ole maanviljelys niinkuin meillä, vaan\n_kaupankäynti_. Sanon vartavasten _käynti_, sillä tätä elinkeinoa\nharjoitetaan melkein yksinomaisesti käymisellä, s.o. tavarain\nkuljettamisella paikasta paikkaan. Vähäksi osaksi tapahtuu tämä\nkuljetus omassa maassa, sillä puolen rajan, mutta verrattomasti\nsuurimmaksi osaksi meidän puolella rajaa. Sen esineenä on\nkaikenlainen rihkama, jonka voipi laukkuun panna ja jota maalainen\nvoipi olla halukas ostamaan, etupäässä erilaatuiset kankaat ja\nvaatteet, huivit, shaalit j.n.e., jotka enimmäkseen ovat Venäjän\ntehtaissa valmistettuja ja joita saadaan tullitta tuoda meille.\nSyyskesästä alkaa miesjoukko toisensa perästä tulla rajan poikki,\nkulkien mitkä Ouluun, mitkä Kajaaniin, Kuopioon tai Joensuuhun.\nNäihin paikkoihin kuitenkin ainoastaan harva jää, sillä eteläpuolessa\nSuomea kauppaa parhaastaan käydään, koska varallisuus ja väentiheys\nsiellä on suurin ja tavara Venäjältä sinne on ensin tuotava. Koko\nsitä puolta maata nimitetäänkin vain lyhyesti \"Eteläksi\". Kuinka\nmonta karjalaista näin joka vuosi leviää ympäri maatamme, on\nvaikea sanoa, mutta pariin kolmeen tuhanteen ne ainakin noussevat;\nInkerinmaalla monta myöskin kulkee. Nämä tulokkaat jakaantuvat\nkahteen luokkaan: isäntiin ja renkeihin. Edelliset eivät itse\nkanna laukkua, kun lienevät vähän varallisempia, noutavat vain\ntavarat Pietarista tai Moskovasta ja jakelevat ne rengeillensä,\njoilta sitten perivät hinnan; minkä renki siitä päälle saapi,\non hänen oma voittonsa. Toiset, vähempivaraiset isännät saavat\nitse kantaa laukkunsa, ja heitä usein liittyy useampia yhteisesti\nliikettä harjoittamaan. Tästä syntyy niin sanottu _liittoväli_\neli liittokunta, johon voipi kuulua puolikymmentä tai kymmenkunta\nhenkeä; määräpäivänä, aina parin kolmen viikon perästä, kaikki liiton\njäsenet tulevat sovittuun paikkaan koolle tekemään tiliä kaupastansa.\nMiten voitto jaetaan, aivanko tasan päätä kohti, en tiedä tarkkaan\nsanoa, mutta jos esim. joltakulta jäsenenä nimismies ryöstää\nlaukun, tasoitetaan tappio kaikkia kohti.[9] Sittenkuin kauppaa on\nkäyty syksy, talvi ja kevät, palataan kesän tullen tyhjin laukuin\nkotimaahan pariksi kolmeksi kuukaudeksi, kesätöitä varten.\n\nPelkkään myyntiin ei karjalaisten kauppa kuitenkaan rajoitu\nmeidänkään maassa, jos kohta se onkin pääpuoli heidän kaupastaan.\nNe jotka ovat vähän parempiin varoihin päässeet, harjoittavat\nmyöskin laajassa määrässä ostokauppaa, jonka esineenä varsinkin\novat metsänotusten nahat. Ketun, jäniksen, oravan, karhun y.m.\nnahkoja, enimmäkseen kerättyjä pohjoispuolesta maata, viedään tällä\ntavoin joka vuosi suuret joukot rajan poikki ja sitten, Karjalassa\nostettujen keralla, Pietariin. Tämä kauppa, jos hyvästi menestyy,\ntuottaa harjoittajalleen toisinaan suuret rikkaudet.\n\nMaalaistavarain, niinkuin kalan, linnun, voin y.m. kauppaa\nkarjalaiset myöskin käyvät paljon laajemmalti kuin meidänpuoliset.\nKajaanin markkinoilla esim. aina näkee kymmenittäin rekiä täynnä\nVienanmerestä pyydetyitä hyvänmakuisia \"seldejä\" (silakoita), joita\nsiis on kuljetettu noin 40 penikulmaa. Lohta vievät usmanalaiset\nsuoraan Pietariin, siis 70-80 penik. Lintuja tuovat suolain ostoon\ntulleet rajantakaiset usein kaupaksi Ouluun. Se paikka, johon suurin\nosa maamiehen tavaraa Karjalasta viedään, on kuitenkin _Sunku_\nÄänisjärven pohjoispäässä, Poventsan kaupungista 3 penik. etelään\npäin, johon Kemijoen varsilta tulee 25-30 penik. Sungun markkinain\nsuuruutta, joihin venäläisiä tulee Moskovasta saakka, tietää jokainen\nkarjalainen enimmäkseen omasta näkemästään ylistellä.\n\nVoisi odottaa, että näin suuresta kaupanteosta karttuisi rikkautta ja\nvarallisuutta kaupankävijöille; miksi siis Karjala on köyhä? Köyhä se\non, se on varmaa, monta monituista vertaa köyhempi meidän maatamme,\njota kuitenkin sitäkin pidetään muiden maiden rinnalla kerjäläisen\nveroisena. Ettei kaupantekokaan ole tätä köyhyyttä voinut poistaa,\nsiihen on monta syytä; pääsyynä on kuitenkin, että tältä kaupalta\npuuttuu sitä lujaa pohjaa, jolla yksistään kaikki asioitseminen\nvoipi menestyä ja jonka tärkeydestä suuren maailman pörssit antavat\nniin loistavan todistuksen: _turvallisuutta_. Kulkukauppa, vaikka\nsitä sadat vuodet on maassamme niin paljon harjoitettu, on, niinkuin\njokainen tietää, aina meillä ollut kielletty tavaran menettämisen\nuhalla; ja kuinka haitallinen tämä kielto kaupan menestymiselle on\nollut ja on, voipi pintapuolisestikin ajattelemalla huomata. Tuo uhka\ntavarain ryöstämisestä ei ole mikään turha peloitin: huonopalkkainen\npoliisimme, jolle laki määrää kolmannen osan takavarikkoon otetusta\ntavarasta, valvoo kutakuinkin tarkkaan asetusten noudattamista,\nniinkuin ilmoitukset tämmöisen tavaran huutokaupalla myymisestä\ntuon tuostakin osoittavat, ja harvassa lienee varsinkin entisinä\naikoina se karjalainen ollut, jolta ei laukkua joskus olisi viety. Se\nvahinko, minkä kulkukauppa kärsii suorastaan takavarikkoon-ottojen\nkautta, ei kuitenkaan luullakseni ole niin suuri kuin se, minkä\nsemmoisen onnettomuuden _pelkääminen_ tuottaa. Tämä pelko nimittäin\npakottaa kaupan siirtymään syrjäseuduille, joissa rahoista on enemmän\npuute; se käskee käymään sitä niin salaisesti kuin mahdollista,\nse vaatii ylimalkaan pitämään hintaa korkeana, josta menekille on\nhaittaa, mutta toisinaan taas myymään polkuhinnasta, kun hätä käskee;\nse pakottaa lahjomaan asianomaisia, jotka lahjat usein tekevät\nenemmän kuin kohtuullinen vero kruunulle tekisi eivätkä sittenkään\naina suojaa takavarikosta; se sanalla sanoen kehoittaa tuhansiin\nvarokeinoihin, joista on alituista huolta ja vaivaa. Takavarikko on\nkarjalaiselle se Damokleen miekka, joka uhkaavana välkkyy kaikkien\nhänen hankkeittensa päällä, ja jos täytyy ihmetellä sitä sitkeyttä,\njolla hän sittenkin kaikista vastuksista huolimatta harjoittaa\nisiltä perittyä elinkeinoa, ei toiselta puolen ole kumma, että\nkauppa näin ollen huonosti kannattaa.[10] Toinen syy kaupanteon\nheikonlaiseen kannattavaisuuteen on, että sitä harjoitetaan niin\nverraten köyhässä maassa, kuin Suomi on, ja parhaastansa semmoisella\ntavaralla, joka ei ole välttämättömän tarpeellista, vaan pikemmin\nylellisyyteen kuuluvaa; karjalaiset eivät siis voi odottaa kauppaansa\nkäytettäväksi oikeastaan muuta kuin liikeneviä varoja, ja ne tietysti\nköyhässä maalaiskansassa eivät ole suuret. Lopuksi maan harva asutus\neli toisin sanoen taivalten ääretön pituus paikasta paikkaan on\narvatenkin kaikkea muuta kuin edullinen varsinkin maalaistavarain\nkaupitsemiselle.\n\nKuitenkin, vaikka karjalaisten kauppa meidän maassa on saanut ja\nsaapi taistella monenmoisia esteitä vastaan, joita sekä luonnolliset\nasianhaarat että ihmisten säännökset ovat sen tielle rakentaneet, on\nse Karjalan ainoa varsinainen tulolähde, johon maakunnan elo ja olo\netupäässä perustuu. Mitä heikkoa varallisuutta Karjalassa tavataan,\nse on tämän kaupanteon synnyttämää; muut elinkeinot ovat siihen\nverraten aivan vähäarvoiset. Sen karjalaiset itsekin varsin hyvin\nymmärtävät, ja \"Suomihan meitä elättää\" on lause, jonka he alttiisti\nlausuvat. Tähän katsoen jokaisen Karjalan ystävän täytyy hartaasti\ntoivoa, että ne kahleet, jotka meillä vielä painavat kulkukauppaa,\nvapaamielisemmän ja samalla kansallisemman lainsäädännön kautta\npoistettaisiin ja tämä kauppa julistettaisiin luvalliseksi vissiä\nkruununveroa vastaan. Semmoisen kohtuullisen veron olisivat\nkarjalaiset hyvin valmiit maksamaan.\n\nMuista Karjalan elinkeinoista kaupan jälkeen olen kahden vaiheella,\nkumpi on asetettava etusijalle: _kalastus_ vai _maanviljelys_.\nEdellinen näyttää ainakin pohjoisessa Karjalassa yhtä tärkeältä,\njollei tärkeämmältä. Kaikki kylät ovat siellä rakennetut vetten,\nenimmäkseen järvien ja lampien partaille; taloa, josta vesi ei olisi\nollut näkyvissä, emme matkallamme tavanneet ainoaakaan. Kalastus on\n(samoin kuin metsästys) ihmisen ensimmäisiä elatuskeinoja kaikkialla,\nmutta sitä ylläpitää Karjalassa sitäpaitsi kreikkalais-venäläinen\nuskonto, joka paaston aikana kieltää nauttimasta lihaa ja lehmän\nantia ja käskee turvautumaan kalaruokaan. Kalastus kotijärvissä\ntarkoittaa tietysti etupäässä vain oman talouden tarvetta, eikä siitä\nylimalkaan liene mitään sanottavaa raha-ansiota, mutta on sen ohessa\ntoinen kalastus, jota harjoitetaan raha-ansion tähden, ja se on\n_Jäämerellä-käynti_. Samoin kuin meidän puolelta vaeltaa Karjalasta\nKemijoen varsilta saakka, kenties etelämpääkin, vuosittain monta\nsataa karjalaista turskan pyyntiin Kuollan tienoille taikka Ruijaan,\njosta sitten syyskesällä palaavat, joskus sievä joukko hopeita\nsäästönä taskussansa, vaikka he yhtä vähän kuin meikäläiset saavat\ntai saattavat ottaa kalanpyyntiin osaa muuna kuin palkkalaisina. --\nJäämerellä-kävijäin joukossa on myöskin mainittava ne, jotka siellä\npyytävät valaita, mursuja, delfiinejä y.m. aina Novaja Semljan\ntienoille saakka. Seidin pyyntiin Vienanmeressä, joka hyvästi\nharjoitettuna voisi olla varsin tuottava, ottavat karjalaiset\nluullakseni ainoastaan vähissä määrin osaa, senkin paljaina\npalkkalaisina, koska rannikko on venäläisten vallassa. Tätä pyyntiä\nmuuten harjoitetaan hyvin huolettomasti.\n\n_Maanviljelys_ on Karjalassa kovin heikolla kannalla. Tosin ulottuu\nviljelys Kannanlahden seuduille saakka, siis yhtä pohjoiseen kuin\nRovaniemelle meidän puolella, mutta peltoa tulee kunkin talon\nosalle ainoastaan joku tynnyrinala. Kun ajattelee, että keskimäärin\ntalossa pidetään kaksi lehmää ja joka kolmannessa talossa ehkä\nhevonen, voipi helposti arvata, että maan ruokosta ja peltojen\nvoimasta ei ole paljon kehumista. Pääsyyksi tähän valitettavaan\nasiantilaan ilmoittavat karjalaiset Venäjän kyläkunnissa vallitsevan\nmaaomaisuusjärjestelmän, joka on seuraava. Kun henkipano (revisioni)\ntoimitetaan, joka tapahtuu 10, 15 tai 20 vuoden päästä, lasketaan\nkaikki viljelty maa kyläkunnassa yhteen; niin ikään luetaan kaikki\nmiespuoliset asukkaat, vaikkapa vasta eilen syntyneet, yhteen;\nsitten jaetaan viljelty maa tasan kutakin miehenpuolta kohti.\nJos nyt edellisessä henkipanossa on talossa ollut esim. viisi\nmiehenpuolta, mutta näistä sitten on kuollut neljä, jätetään taloon\nainoastaan yhden miehen osa; mikä jääpi ylitse, tasoitetaan muille.\n_Omistusoikeuden turva_ siis maitten suhteen Karjalassa tykkänään\npuuttuu! Että näin ollen maanviljelys siellä on takapajulla, on\nvähemmin kummaa kuin se, että sitä ollenkaan harjoitetaan. Sillä\nniinkuin karjalaiset itsekin sanovat, kuka viitsii voimansa ja\nvaransa laskea maahan, josta ei tiedä kenenkä omaksi se yht'äkkiä\njoutuu? Varakkaat talot tosin koettavat asetusta siten kiertää, että\nottavat orpopoikia kylästä luokseen; mutta raskaaksi sekin käypi.\n\n_Metsästä_ voisi asukkailla olla hyvä lisätulo tukinmyynnin ja\ntervanpolton y.m. kautta, ja vankkoja metsiä Karjalassa kyllä\non. Mutta kaikki metsä on kruunun, joka siitä metsäherrainsa,\n\"lesnitsein\", kautta pitää hyvin tarkkaa huolta. Asukkaat eivät\nmetsästä saa ottaa hirsiä edes talon rakennuspuiksi. Jos tahdot\nottaa, osta, ja maksa keskimäärin 30 kopeekkaa hirrestä. Vuosittain\nkuitenkin kutakin taloa kohti annetaan 7 hirttä 4 kopeekasta hirsi,\nja näin karttuvan hirsimäärän kyläläiset sitten jakelevat keskenään\nmiten tahtovat. Kasken ja tervan poltto on sakoilla kielletty, jonka\nedellisen kieltoa asukkaat varsinkin valittavat raskaaksi.\n\nEttä _kotiteollisuutta_, ainakin miesten, tuskin nimeksikään\nharjoitetaan Karjalassa, voipi helposti ymmärtää, kun muistelee,\nettä melkein kaikki miehenpuolet suurimman osan vuotta ovat\nkotipaikoiltaan poissa joko kaupalla tai kalastusretkillä ja että\nmaakunnan varattomuus ei jaksaisi elättää erityisiä ammattilaisia.\nHuoneittensa salvamiseen ja varustamiseen harmaakivitakalla, pöydällä\nja lavitsoilla sekä rekien ja veneiden laittamiseen ynnä muuhun pikku\npuutyöhön asukkaat kyllä pystyvät, mutta varsinaiset nikkarin tai\nsorvarin ammatit esim. ovat tuntemattomia. Semmoisia ammattilaisia\ntuotetaan meidän puolelta; niinpä Uhtualla tapasimme kulkiessamme\nkaksi nikkaria, jotka olivat Turun tienoilta saakka. Sama on seppien\nlaita, joita Karjalassa puuttuu tykkänään; puukot ja kirveet ovatkin\nsentähden hyvin oudonnäköisiä. Räätäleitä ei myöskään ole, vaan\nkarjalaiset miehet teettävät vaatteensa enimmäkseen meidän puolella.\nSuutaroimista vähän yritellään, mutta saappaat ovat sen mukaan --\npieksuja ei käytetä; virsut kuitenkin kudotaan yhtä taitavasti kuin\nmeillä. Laukut ommellaan luullakseni aina meidän puolella.\n\nMitä naisväen kotiteollisuuteen tulee, lienee se vähän paremmalla\nkannalla, vaikk'en luule sitäkään kehuttavaksi. Kankaat ja liinat\nluullakseni kaikki tuodaan valmiina Venäjän tehtaista ja perillä\nainoastaan ommellaan. Luontaista taipumusta käsitöihin on kuitenkin\nvarmasti olemassa. Niinpä esim. Uhtualla ostin (1 ruplasta) semmoisen\npyyhinliinan, josta varemmin on mainittu; vaate siihen, karkea\npalttina, oli Venäjältä tuotu, mutta kirjailut molemmissa päissä oli\nUhtualla tehty. Ne ovat puolta kyynärää korkeat (leveät), punaisella\nlangalla ommellut ja sen puolesta mainittavat, ettei tiedä kumpi on\npäällys-, kumpi nurja puoli, sillä ompelu on samanlaista molemmin\npuolin. Se on kuvaavinaan puita, kattoja y.m.\n\nLuontaista taipumusta käsitöihin on epäilemättä kyllä miehissäkin,\nkun tällä taipumuksella vain olisi tilaisuus tulla esiin. Niinpä\nmainittakoon, että Usmanalla majatalossamme kaikki huonekalut,\npöydät, tuolit ja sängyt, olivat isännän omaa tekoa ja sievyydeltänsä\nmoitteettomia. Mutta Usmanalta ei käydäkään laukun kannossa meidän\npuolella; Paanajärvi on viimeinen paikka itäänpäin Kemijoen varrella,\njosta vielä joitakuita laukkumiehiä tulee.\n\nKarjalassa ei tarvitse kauan eikä laajalti liikkua, ennenkuin maan\nvarattomuus pistää silmään. Miinoasta olen kertonut, minkä näköinen\nvarakas talo rakennukseltaan tavallisesti on; mutta tämmöisten\ntalojen rinnalla on luvultaan paljoa suurempi määrä matalampia\nrakennuksia, joissa ei ole muita huoneita kuin pieni pirtti, porstua\nja navetta ja jotka siis ovat meidän torppain veroisia. Sen lisäksi\npeltojen pienuus niin \"pohattain\" kuin köyhäinkin talojen ympärillä,\nkarjan vähyys, vaatteuksen huonous, ruokavarojen puute, kaikki\ntodistaa kieltämättömällä tavalla suuresta köyhyydestä. Eivätkä sitä\nkarjalaiset itsekään kiellä; \"mitäs tänne tulitte köyhää maanperukkaa\nkatsomaan\", he tavallisesti sanoivat meille, kun sitä varten\nilmoitimme sinne tulleemme. Kun Runeberg \"Hirvenhiihtäjissä\" antaa\nOntron kosioretkellään sanoa muka kotimaastaan:\n\n    \"Vienaan tulkosi pois, ihanaiseen rihkamamaahan,\n    siellä sä silkkiä vaatteeks saat sekä ruplia ruuaks.\n    Suomi se köyhää on, saloloita ja vuoria täynnä.\n    Tulkosi Vienaan siis, tule kaunoks Karjalan armaan!\"\n\nniin hän panee hänen suuhunsa sanoja, joita ei yksikään karjalainen\nsanoisi, ei ainakaan kotonansa. Mitä erittäin tuohon vertaukseen\nSuomen köyhyydestä karjalaisten kotimaan rinnalla tulee, niin se\non yhtä paljon tuulesta temmattu kuin Karjalan sijoittaminen meren\ntoiselle puolen Vienajoen varrelle. Suomi, s.o meidän maamme, ei\nkarjalaisen mielestä ole maa, jossa on vain saloja ja vuoria,\nse päinvastoin kangastaa hänen mielikuvituksessaan semmoisena\n\"eldoradona\", semmoisena onnelana, jonka veroiseksi Karjala ei\nkoskaan voi kohota. \"Kunpa meillä olisi niinkuin teillä, kun meillä\nolisi Suomen laki\", se on hänen alituinen toivoton huokauksensa.\nVaikea on kertoa, millä kummallisilla tunteilla kuulimme näin pilviin\nasti ylistettävän maatamme, jota olimme tottuneet pitämään aivan\nhalpana muitten maitten rinnalla. Ja tämä ylistys kuitenkin on niin\nvähän liioiteltu kuin suinkin: _Karjalaan_ verrattuna meidän maamme\ntosiaan on onnen maa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKemin kaupungin synty on ollut samanlainen kuin Oulun. Ulkonaisten\nvihollisten, \"kajaanilaisten ja suomalaisten\", taajain hävitysretkien\ntorjumiseksi rakennettiin Kemijoen suuhun linna, ja sen turviin\nvähitellen järjestyi kaupunki. Ensimmäinen linna oli puinen ja\nrakennettiin alkupuolella 1600-lukua, mutta vuosisadan puolivälissä\nalettiin puisen linnan sijaan tehdä kivistä. Samoin kuin Oulun oli\nKeminkin linna joen muodostamalla saarella, joka kuitenkin on paljon\nsuurempi kuin Linnasaari Oulussa -- yhtä suuri ehkä kuin Raatin ja\nLinnasaari yhteensä. Tälle saarelle kaupunki arvatenkin alkuaan\nperustettiin, niinkuin se edellisinä aikoina lienee ollut kylän\nsija, siitä päättäen että Solovetsin luostarikirjat mainitsevat\nsuomalaisten rynnäköstä Kemin \"saarta\" vastaan. Nykyään sijaitsee\nkaupunki ainoastaan pieneksi osaksi tällä saarella, jonka jotenkin\nkuivunut, luoteesta kaakkoon juokseva vähäinen jokihaara erottaa\nmantereesta; pääosa kaupungista on pohjoisrannalla saaresta\nkoilliseen päin. Saaren valtakatu kulkee pohjasta etelään, pitkin\nitärantaa, valtakatu mantereella lännestä itään. Viimeksimainitun\nitäpäässä ovat rikkaimmat talot, neljä viisi luvultaan. Kaupunki on\nRaahen kokoinen.\n\nKestikievaritalo on manner-osan luoteiskulmassa ja sen isäntä\njyskyjärveläinen Mäkushkin. Hänen vaimonsa oli myöskin Karjalasta\nkotoisin, ja talossa siis puhuttiin suomea, vaikka venäjääkin\nosattiin. Se oli kaksikerroksinen, laudoitettu ja siniseksi maalattu\nrakennus, alakerrassa kestikievari, yläkerrassa postikonttori.\nAlakerran huoneet olivat matalat ja pienenlaiset, eikä yksikään\nollut erityisesti vieraille varattu; muuan kamari kuitenkin heti\nluovutettiin meille. Siisteyttä ei sopinut moittia, kun kerran\nsisälle pääsi, mutta porstuassa ei tehnyt mieli kauan viivähtää,\nsyystä että ensimmäinen ovi vasemmalla vei huoneeseen, joka meidän\nmaassa aina koetetaan sijoittaa niin syrjään ja etäälle kuin suinkin.\n\nTämäkin Mäkushkin, vanhin noista kolmesta veljeksestä, oli\nnuoruudessaan kulkenut kaupalla meidän puolella, mutta oli sortunut\ntänne Kemiin, sittenkuin häneltä 15-20 vuotta takaperin kerran\nHämeenlinnan markkinoilla kaikki tavarat, yhteensä 6,000 ruplan\narvosta, oli takavarikoitu, josta kertoessa hänellä vieläkin tuli\nvedet silmiin. Paitsi kestikievarinpitoa oli hänellä nyt myöskin\nkauppa avonaisessa puodissa. Hän oli suurenlainen, vaaleaverinen\nmies, jolla oli vankka täysiparta; silmän katse ei kuitenkaan ollut\nsuora -- kenties seuraus hänen pitkällisestä olostaan venäläisten\nparissa -- ja hän herätti sentähden meissä pikemmin epäluottamusta.\n\nPariin toviin kävimme kaupunkia katselemassa. Ensi velvollisuutena\npidimme passien näyttämistä poliisikonttorissa. Kun tästä mainitsimme\nisännillemme ja kysyimme tietä konttoriin, tiedustivat he, oliko\npasseja kysytty, ja kun vastasimme, että ei ole, he arvelivat\ntarpeettomaksi käydä näyttämässä. Turhantarkkoja ei Venäjällä enää\ntaidetakaan passien suhteen olla; Vienassa esim. ei niitä meiltä\nollenkaan kysytty emmekä mekään niitä esittäneet tarkastettaviksi.\nKuitenkin nyt Kemissä päätimme käydä poliisikonttorissa sekä\ntäyttääksemme passin määräyksen että nähdäksemme venäläistä\nvirkakuntaa. Väärin käsittäen opastuksen, että konttori oli \"sillan\ntuolla puolen\", menimme ensin linnasaarelle, puusiltaa myöten, joka\nsinne viepi jokihaaran taikka merenlahden ylitse. Talot olivat\nvanhanlaisia kaikki. Viimeisenä rantakadulla oli vähän omituisemmalla\ntavalla rakennettu suurempi talo, josta oli ihana näköala itään\npäin; siellä oli varmaan rikkaus ja mahtavuus aikoinaan asunut,\nmutta nyt se oli täydellisesti rappiolla ja näytti aivan autiolta.\nMeidän kaupungeissa ei sentapaisia talohylkyjä näe. Äärimmäisenä\nsaaren eteläpäässä oli kirkko, ja sitä vastapäätä rakennettiin\ntiilestä uutta vankilaa. Me koetimme palata toista kaduntapaista,\njoka kulki yhtä suuntaa rantakadun kanssa, mutta se oli niin märkä,\nettä kiireesti saimme paeta rantakadulle takaisin; maa kyllä oli\nhyvinkin kaltevaa, mutta ei mitään ollut tehty sen kuivaamiseksi\nja veden juoksuttamiseksi katua alas. Kun olimme tulleet takaisin\npääkaupunkiin ja jo aioimme nousta majataloon, läheni meitä nuori\npoliisi-univormuun puettu mies tai poika tarjoutuen oppaaksi, kun\noli puheestamme kuullut, että olimme suomalaisia. Hän oli köyhä\npoika Vuokkiniemeltä, oli varemmin keväällä tullut Kemiin työnhakuun\nja onnistunut pääsemään poliisiksi, sittenkuin oli vähän oppinut\nvenäjää. Hän saattoi meitä nyt pitkin itäänpäin kulkevaa pääkatua\nkappaleen matkaa, 2-3 korttelia, kunnes pienen sillan tuolla puolen\npoliisikonttori löytyi vanhanaikaisesta pienoisesta rakennuksesta.\nJotenkin pian siellä saatiin kirjoitus passeihin, mutta puheesta ei\ntahtonut paljon tolkkua tulla, kun emme osanneet venäjää. Päällikkö\noli upseeri everstin univormussa; kirjureita oli puoli tusinaa,\nja niiden huono vaatteus oli silmäänpistävä. Mitään maksua ei\nkirjoituksesta otettu.\n\nKun illempana toistamiseen lähdimme kaupungille, tuli kaduilla\ntaas vastaamme muutamia oudonnäköisiä miehiä, jotka jo päivällä\nolimme huomanneet ja jotka näyttivät kuljeksivan toimettomina.\nVarsinkin kaksi heistä veti huomion puoleensa: toinen oli nuori,\npitkä, komea, mustaverinen mies, päässä tataarilainen piippalakki\nja nutun rinnus täynnä pikku kurttuja patruunain säilyttämistä\nvarten, toinen vanha ukko, jolla oli korkea könkönenä, lumivalkoinen\nparta ja päässä lammasnahkalakki, sen näköinen ihan täsmälleen kuin\nturkkilaiset vanhukset kuvakirjoissa. Nämä muukalaiset olivat,\nniinkuin kestikievarissa tarkemmin saimme kuulla, niitä _Kaukaasian\ntsherkessejä_, jotka viime sodan aikana olivat nostaneet kapinan\nVenäjää vastaan ja rangaistukseksi nyt olivat siirretyt tänne\näärimmäiseen pohjolaan; Kemissä heitä oli 20 miestä. Kruunulta\nhe saivat muutamia kopeekoita päivässä, muuten elivät kerjuulla;\nisäntämme valitti heitä laiskoiksi. Vilulle kuuluivat olevan hyvin\narat. Majoitettuina sinne tänne taloihin heillä oli täysi vapaus\nliikkua kaupungilla, kun ei tarvinnut pelätä, että he varojen\npuutteessa voisivat ajatella mitään pakoa. Kemissä muuten oli\nsotaväkeä 60 miestä.\n\nMatkallamme kävimme kaupungin rannassa katselemassa uutta kirkkoa,\njota hyvin auliisti näyteltiin ja joka oli jokseenkin korea; sitten\nyritimme muutamaan taloon, jossa sanottiin kaupunkilaisten klubin\nolevan, mutta se oli kiinni. Viimein kuljettuamme kaupungin läpi\nristiin rastiin minä kiipesin oppaamme, erään kestikievarissa\npalvelevan jyskyjärveläisen Huotarin kanssa kaupungin etelärannasta\nkohoaville korkeille kallioille näköalaa laajemmalti katselemaan ja\nluodakseni silmäyksen itään päin Vienanmerta kohti, jonka laineita\nniin monta vuotta olin hartaasti halunnut nähdä. Aavempi meri tulee\nkuitenkin, niinkuin jo on mainittu, penikulman päähän Kemistä,\nniin etten muista tarkkaan, erotimmeko isosti varsinaista meren\nselkää. Kumppalini B. ei huolinut muka turhaan vaivata itseään tälle\nmatkalle, vaan palasi takaisin kestikievariin, johon mekin sitten\nkulkumme käänsimme.\n\nIllalla majatalossa sovittiin isännän kanssa venekyydistä Solovetsin\nluostariin seuraavaksi päiväksi. 7 1/2 ruplasta hän lupasi meille\nlaittaa veneen ja kuusi soutumiestä paitsi peränpitäjää, jotka\nveisivät meidät luostariin, viipyisivät siellä pari kolme päivää ja\nsitten toisivat meidät takaisin. Kahdentoista penikulman matkasta\n(yhteensä edestakaisin) tuo summa, kurssin mukaan noin 18 markkaa,\nei tuntunut erittäin suurelta, vaan pikemmin halvalta, ja kun siihen\ntingimme isäntämme ensi vaatimuksen, 8 ruplaa, se tapahtui vain ilman\naikojaan lystin vuoksi; että omatunto olisi rauhallisempi.\n\n\n\n\nIV.\n\nPyhä kaupunki.\n\nMatka sinne.\n\n\n\"Pyhäksi kaupungiksi\" ja \"monasteriksi\" nimittävät karjalaiset\n_Solovetsin luostaria_ Vienanmeressä. Jälkimmäinen nimitys on ehkä\ntavallisempi, kuitenkin edellistä omituisuutensa vuoksi käytän\ntässä luvun päällekirjoituksena. Luostari on kuuluisa paikka,\nnäkemältä tunnettu suurelle osalle Venäjän kansaa ja nimeltänsä\nmyöskin sivistyneelle ulkomaalle. Karjalalle se yhä vielä on\nhengellisen elämän keskus, niinkuin aikoinaan oli maallisenkin, ja\njoka Karjalassa vaeltaa ilman tarkkaa matkan määrää, sen askeleet\naivan itsestänsä kääntyvät luostaria kohti. \"Tottahan monasteria\nkäytte katsomassa\", oli tavallinen kysymys tai arvelu, kun matkamme\ntarkoitusta tiedusteltiin, ja tähän tiedusteluun lisättiin aina joku\nsuurinta ihailua osoittava ylistyslause. Karjalan köyhää maata ei\nkannattanut tulla katsomaan, mutta monasteria, se oli toinen asia,\nsen näkeminen kyllä maksoi vaivan. Kenties joku epäluulon kauna alkoi\nmielessämme liikkua, kun näitä ylenmääräisiä kiitosvirsiä alinomaa\nsaimme kuulla, mutta uteliaisuutemme oli kuitenkin hyvässä vireessä,\nkun 10 p. heinäk. laittausimme taipaleelle sinne.\n\nVienanmerellä on joitakuita vuosia ollut säännöllinen\nhöyrylaivaliikenne, jonka eräs \"Arkangelin-Muurmannin\"\nhöyrylaivayhtiö Vienassa on pannut toimeen. Sitä ylläpiti tänä\nkesänä kaksi yhtiön höyryä \"Onega\" ja \"Kemi\", joista edellinen kulki\npitkin Karjalan rannikkoa Kannanlahdesta aina Onegan kaupunkiin\nsaakka, jälkimmäinen Kemistä Vienaan; yhtymäpaikka oli Kemin reti.\nSen puolesta tämä kulku vielä kuitenkin oli vajanainen ja vähemmin\ntyydyttävä, että laivat ainoastaan joka kymmenes päivä kohtasivat\ntoisensa, ja kun emme sattuneet tulemaan semmoiseen aikaan, täytyi\nmeidän soutuveneellä yrittää luostarisaareen.[11]\n\nEnnenkuin päästiin lähtemään, alkoi kello jo lähetä 11 ap. Me olimme\nkyllä aikoja olleet valmiit ja aloimme jo pitkäksyä odotusta, mutta\ntalonväen puolelta kesti yhä ahkeraa hommaa. Syyksi viipymiseen\nsanottiin, että soutajat eivät olleet valmiit, mutta todellinen\nsyy lienee ollut, että talon kaksi lasta, poika ja tyttö, myöskin\nlaitettiin matkaan, vaikka siitä vasta rannassa kuulimme, ja että\nisäntäväkeämme vaivasi saamattomuus, josta paluumatkalla saimme\nloistavia todistuksia. Viimein astuttiin alas rantaan yläpuolelle\nsaarisiltaa, missä vene oli. Meitä karttui tässä sievä joukko\nmatkalle-lähtijöitä: kuusi vaimonpuolista soutajaa, perämiehenä\nHuotari, Miikkula, jonka minä olin halunnut saada oppaaksi mukaan,\nhänen turvissaan hänen kaksi näppärää, vaikka vähän vallatonta\nveljenlastaan, me molemmat ja sitten eräs köyhä kerjäläispoika, jolle\nperämies omasta mahtipontisuudestaan oli antanut luvan tulla mukaan.\nNämä 13 henkeä olivat näkyvissä, mutta yhden ainakin vielä tiesimme\nolevan veneessä, sillä isäntämme oli aamulla pyytänyt eräälle\nkarjalaiselle tuttavalleen lupaa päästä kulkemaan seurassamme, jota\nemme olleet kieltäneet. Vene eli \"karpaso\" oli vankkatekoinen,\nmelkein kuin meidän laivanparkassit, ja sen peräpuolessa oli sylen\nlevyinen katto; tämän katon alla arvasimme aivan oikein miehen\nolevan. Mutta emmepä voineet arvata, ennenkuin matkalla havaitsimme,\nettä hänen vaimonsakin seurasi myötä; siis meitä yhteensä tuli 15\nhenkeä. Juuri kun venettä aiottiin lykätä rannasta, hoksasi perämies,\nettä \"komppaso\", kompassi, oli unohtunut kotia, ja se oli siis vielä\nkiireen kautta noudettava, ennenkuin maista erkauttiin.\n\nKulkuväylä Kemistä on sangen kaunis, ensin pitkin kapeahkoa\nmerenlahtea ja sitten läpi saariston, jonka äärimmäiseen reunaan\nluetaan kaupungista kolme penikulmaa. Luonto kuitenkin on yksin\npitänyt kauneudesta huolta; ihmiskäden avusta, esim. huviloista tai\nmuusta semmoisesta, ei näy vähintäkään merkkiä. Jonkun neljänneksen\npäässä kaupungista näkyi v. 1854 rakennettujen patterien jätteitä\nmuutamalla korkealla niemellä. Penikulman päässä kohotti pienoisella\nsaarella jo mainittu höyrysaha piippunsa ilmaan, mutta siinä ei ollut\nmitään liikettä. Etelästä päin siinti useita korkeita kukkuloita\n(mannermaalla) ja saaria; edellisistä korkeimman nimen ilmoitti\nHuotari olevan karjalaksi _Rievesän_, venäjäksi _Keljakan_, vuori,\njohon Kemistä tulee 1 1/2 penik. Höyrysahan ulkopuolella alkoivat\nselät väljetä harvenevain saarten välissä, ja veden vihreä väri\nsamoin kuin hyvin suolainen maku -- en näet malttanut olla sitä\nmaistamatta -- vakuuttivat, että olimme nyt kyntämässä varsinaisen\nVienanmeren laineita. Kumppalini B. oli toisten matkustajain\nesimerkin mukaan heti alusta matkaa vetäytynyt karpason kannen\nalle, mutta minä jäin sen päälle istuskelemaan, kaunista ilmaa\nihannellen ja ympärilleni katsellen, onnellisena siitä ajatuksesta,\nettä nyt vihdoin viimein sain kulkea Suomen itäistä rajamerta.\nMeidän oli määrä käydä maissa ja syödä päivällistä ulommaisimmalla\nsaarella, mutta kun sitä lähenimme, herätti toinen vähän sisempänä\nja matkastamme etelään päin oleva saari huomioni; sen alastomalla\nkalliohuipulla oli näet paljon vierinkiviä, jotka etäältä saattoivat\nvilkkaalle mielikuvitukselle näyttää jos jonkin muotoisilta.\nKysymykseeni vastasi Huotari, että saari oli keskimmäinen Gusovoin\neli (Hanhi-) saari, ja selitti sitten suurella vakaumuksella, että\nluostarin vihollinen oli kerran tullut tälle saarelle ja huipulle\nnousten uhitellut luostaria, jotta \"et enää kauan siellä kiillä\",\nmutta seuraus oli ollut, että kaikki viholliset muuttuivat kiviksi\nja vielä tänä päivänä kivettyneinä istuvat kalliolla. Tämmöistä\nihmettä näkemään tietysti jokainen olisi ollut utelias, ja siksi\nheti pyysin, että noustaisiin maihin tähän saareen, johon veneväki\nsuostuikin, vähän ensin esteltyänsä, sillä pakovesi kantoi meitä\ntoisaanne päin. Saari -- jota luostarikirjoissa nimitetään _Kusovoin_\nsaareksi ja jonka nimen alkujuuri siis ehkä yhtä hyvin voipi olla\n_kuusi_ kuin _hanhi_ (ven. gus) -- näytti vähän suuremmalta ja\nkorkeammalta kuin Linnasaari Oulussa; sen itäpäässä oli vähäinen\nnotko, jossa kasvoi matalia puita ja pensaita, muuten se oli alaston\nkallio. Kun notkon kohdalla oli laskettu rantaan, nousimme B. ja minä\nensin notkon ylimmälle paikalle ja aloimme sitten kiivetä lännen\npuoleen tulevan kallion jyrkkää rinnettä ylöspäin. Silmäni olivat\nkokonaan pettäneet minut saaren korkeuden ja suuruuden suhteen,\nsillä jo tämä ensimmäinen rinne oli niin suunnattoman korkea, että\nsen päälle päästessä läähätimme aikalailla, ja kun ylös tultua\ntoivoimme olevamme saaren ylimmällä paikalla, havaitsimmekin, että\nkalliotanner yhä, vaikka loivemmin, kohosi etelään päin, johon\nulottui pitkän matkaa. Tällä rinteellä näkyi lukematon joukko\npienempiä ja suurempia soikulaisia kiviä, mutta jo ensi silmäys\nriitti vakuuttamaan, että noiden erityisten, ihmisenmuotoisten\nlöytäminen ilman opasta tässä paljoudessa vaatisi puolen, jos ei koko\npäivää, niin ettemme hakemista yrittäneetkään. Hiukka harmittavaista\noli ensin, että turhaa vaivaa olimme nähneet, mutta kohta lohdutti\nmeitä se ajatus, joka heti alusta oli varmana ollut mielessämme,\nettä tuo taru luostarin vihollisista tällä saarella oli kaikkea\ntodellista pohjaa vailla; sillä mitkä viholliset täältä olisivat\nluostaria ahdistaneet? Sen sijaan että olisimme tuota kivikenttää\nruvenneet kulkemaan ristiin rastiin oudonnäköisiä kivimuodostuksia\nlöytääksemme, käännyimme selin siihen ja aloimme katsella allamme\nja edessämme itään ja pohjaan päin aukenevaa laajaa näköalaa.\nJälkimmäiselle ilmansuunnalle tuli saariston vihannuus, edelliselle\nmeren sinertävä, ääretön vedenpinta helottaen auringon kirkkaassa\nvalossa. Koilliseen päin ei merellä ollut muuta rajaa kuin taivas,\nmutta äärimmäisenä idässä näkyi mustempi viiva ja siinä eräällä\nkohtaa valkea pilkku. Siellä oli matkamme määrä: tuo musta viiva oli\nmonasterin saari ja tuo valkea pilkku itse luostari. Näköalan laajuus\nkorvasi täydellisesti sen vähäisen ponnistuksen, minkä ylösnouseminen\noli vaatinut: Vienanmeri, Vienanmeri, se ikävöity ja kauan kaivattu,\ntuossahan se nyt viimein levitteli ulapoitaan aukeoita, lakehia\nlaineitansa ihastuneiden silmäimme edessä. Kun hetken takaa kuulimme\nhuudettavan alas syömään, laskeusimme tyytyväisinä notkolle ja\nrantaan, surematta jättäen nuo kivettyneet ihmiset asemillensa.\n\nJos kuitenkin silloin olisin tiennyt, mitä luostarissa ostamastani\nkirjasta jälkeenpäin tulin tietämään, -- ja josta Castrénkin\notteessaan luostarikronikasta (\"Suomi\", 1843) mainitsee, vaikk'en\nsitä jaksanut muistaa, -- en varmaan niin vähällä olisi hakemistyöstä\nluopunut. Näillä Kusovoin saarilla oli tosiaan kerran majaillut\nluostarin vihollisia, ja ne viholliset olivat _suomalaisia_! V.\n1611 tuli nimittäin suomalainen retkikunta rajan poikki, hävitti\nluostarille kuuluvat volostit (piirikunnat) Vienanmeren rannalla ja\nkulki sitten pienillä veneillä mainituille saarille saakka, jotka\novat noin kolmen penikulman päässä luostarista. Täällä retkikunta\nviipyi kauan aikaa, mutta ei voinut luostaria saada valtaansa, \"koska\nJumalan näkymätön voima ja Solovetsin ihmeidentekijäin rukoukset\nvarjelivat sitä ja sokaisivat viholliset\", sanoo luostarikronikka,\nja kun venäläinen sotaväki Suman linnasta riensi vastaan, täytyi\nretkikunnan palata ensin mannermaalle ja sitten kotia; Venäjän\nja Ruotsin välillä oli nimittäin silloin tehty aselepo. Tähän\nhistorialliseen tapaukseen tuo Huotarin kertoma muinaistaru\nnähtävästi perustui. Leirinsä suomalaisilla oli arvatenkin ollut\ntällä samalla saarella, jossa nyt kävimme, ja sen huipulta he varmaan\nmonta kertaa olivat heittäneet halukkaita silmäyksiä tuon leveän\nmerenselän poikki luostarisaareen, jota kuitenkaan eivät likempää\nsaaneet nähdä.\n\nKun tuo taru näin koskee meitä itseämme, harmittaa minua nyt\njälestäpäin, etten sen hartaammin kokenut saada selkoa noista\nkivettyneistä esi-isistämme, kun olin heitä niin lähellä, tuskin\nedes kivenheiton päässä. Jos joku tämän kertomuksen lukija joskus\nsattumalta sortuisi niille maille, kehoittaisin häntä käyttäytymään\nälykkäämmin.\n\nSyötyä lähdettiin heti matkaan. Emme kuitenkaan olleet pitkälle\nennättäneet, ennenkuin meidät saavutti paksu sumu eli \"turnano\",\nniinkuin sanottiin, ja rankka sadekuuro. Jälkimmäinen pakotti meidät\nkaikki, jotka vain mahduimme, pakenemaan veneen kannen alle, jossa\nhätä yritti vallalle päästä, kun huomattiin, että ravistunut katto\nei vettä pitänytkään; mutta onneksi sade yhtä äkkiä herkesi kuin\noli tullutkin. Sumun tähden oli laskettu ulommaisen saaren rantaan\nja siinä yhä istuttiin, vaikka aurinkokin rupesi taas paistamaan,\nniin että jo alkoi ikäväksi käydä, jonka vuoksi Huotarilta, joka\n\"Norveegiasta\" (Norjasta) ostettu \"sydvesti\" päässä ja öljytakki\nyllään totisena kökötti peräsimessä, viimein kyllästyksissäni\nkysyin, mitä tässä viivyttiin ja miksi ei lähdetty matkaan. Huotari\nsilloin selitti, että Kemistä mukaamme tullut uusi karjalainen\nmatkakumppalimme, jonka käskystä saareen oli menty, oli noussut\nsaaren huipulle tähystelemään näköalaa. \"Mikähän mies se on\", arvelin\nnärkästyneenä B:lle, \"joka hyvyydestä otetaan mukaan ja käyttäytyy\nkuin isäntä ja komentaja\"; sillä muistin samalla, kuinka B. alusta\nmatkaa oli kummastellut, että sanottu mies vaimoineen oli kannen\nalla ollut kuin kotonaan ja herrana, vaikka tosin kyllä oli Bilekin\nsijaa vieressään antanut. Viimein hän näkyi kalliosaaren korkealla\nhuipulla, josta kiireesti alkoi astua alas. Kun hän kalliolta hypähti\nveneeseen ja käski lähteä liikkeelle, en voinut olla kysymättä,\nmissä hän oli ollut, kun niin kauan oli kulkua viivyttänyt, johon\nhän vähän terävästi vastasi käyneensä katsomassa, kuinka paksu sumu\nmerellä päin oli ja näkyikö luostarin saari. \"Onhan meillä komppaso\nmuassa\", väitin minä tähän, muistuttaen että tämä tarvekalu juuri\nlähtiessä oli noudettu mukaan. \"Semmoinen komppaso\", vastasi mies\nylenkatseellisesti, \"sillä ei tumanossa tee mitään\"; ja Huotari, joka\nnäytti olevan valmis täydellisesti asettumaan miehen komennon alle,\nmyönsi, että rauta-aineet veneessä kokonaan häiritsivät komppasomme\ntoimintaa. Tähän ei ollut mitään sanomista, ja kun mies oli\nselvittänyt, että kolmen penikulman selälle ei ollut viisasta lähteä\nsumussa ilman täyttä ilmansuunnan tietoa, sain olla niinkuin aloinkin\nolla tyytyväinen. Hän sitten määräsi suunnan, johon oli kuljettava,\nja niin jonkun tunnin viivähdyksen jälkeen taas oltiin matkassa.\n\nTämä mies, jonka kanssa ensimmäinen kohtaukseni ei ollut aivan\nystävällistä laatua, oli laivankippari nimeltä Nikolai Andrejevitsh\n_Jepifanov_. Hän oli parhaassa iässään, 37-vuotias muistaakseni,\nkeskikokoinen kasvultaan, reipas liikkeiltään ja lyhyt puheiltaan,\nvaaleaverinen, huuli- ja leukaparta semmoinen kuin meidän puolen\nmerimiehillä usein näkee; oululaisesta perämiehestä tai kapteenista\nhän olisikin voinut käydä milloin hyvänsä. Kotoisin hän oli\nUsmanalta, jossa oli ollut perhettänsä tervehtimässä ja josta\nvaimonsa nyt saattoi häntä luostariin, kun hän oli paluumatkalla\nVienaan (Arkangeliin). Siellä häntä nimittäin oli odottamassa oma\npieni jahti, jolla hän kuljetti tavaroita Vienan ja Norjan välillä,\nvieden jauhoja, köysiä ynnä muuta tavaraa ja tuoden pääasiallisesti\nkaloja. Hänen jahtiinsa mahtui vientitavaraa 1,500 ruplan arvosta,\nja kun hän itse ne osti ja möi, oli hänen liikkeensä, jota hän oli\nharjoittanut kymmenkunnan vuotta, hyvästi kannattava. Kuitenkin hän\nvalitti sitä vaivalloiseksi ja uhkaili luopua siitä sekä ruveta\nlohta kuljettamaan Usmanalta Pietariin. Naimisissa hän oli ollut jo\ntoistakymmentä vuotta, vaikka sekä hän että hänen vaimonsa kumpikin\nnäyttivät niin nuorilta ja toisiinsa niin rakastuneilta, että ensin\nluulimme heidän viettävän avioliittonsa alkuviikkoja.\n\nNämä tiedot saimme häneltä jälestäpäin sen viikon kuluessa, jonka\noleskelimme toistemme seurassa ensin luostarissa ja sitten Vienassa.\nVaikka ensi tuttavuutemme oli tehty vähän jyrkällä tavalla, tuli\nmeistä näet kohta hyvät ystävät. Niinkuin jo olen osoittanut,\nansaitsi hänen käytöksensä Kusovoin ulommaisessa saaressa pikemmin\nkiitosta kuin moitetta, ja mitä taas tulee tuohon olemiseen\nkarpason kannen alla, joka kumppaliani oli vähän loukannut, saapi\nse tyydyttävän selityksen siitä, että hän -- niinkuin myöhemmin\nkummaksemme kuulimme -- ei kulkenutkaan veneessä meidän maksullamme,\ns.o. ilmaiseksi, niinkuin luulimme, vaan oli kuin olikin veneen\nisännälle maksanut kolme ruplaa. Osamiehenä veneen vuokraamisessa hän\nsiis hyvällä syyllä saattoi itseänsä pitää.\n\nMutta matkaan takaisin. Kun oli saaren sivutse ennätetty ja tultu\naavalle merelle, alkoi sumu vähitellen kadota, tuuli lakkasi kohta\nmyöskin puhaltamasta, ja Vienanmeri lepäsi edessämme rasvatyynenä\nja kirkkaana kuin peili. Suunta pantiin, ei suoraan luostaria\nkohti, joka on tuon kolmatta penik. pitkän saaren länsirannan\nkeskikohdalla, vaan paljoa etelämmäksi, saaren etelänokkaa kohti,\nsillä pakovesi olisi muuten kantanut meidät merelle, niinkuin\nteki eräälle toiselle, perässämme tulevalle veneelle, joka oli\nkulkenut Kusovoin viimeisen saaren pohjoispuolitse. Kun puhun meren\ntyyneydestä, täytyy minun kuitenkin lisätä, että yksi osa siitä ei\nollut tyyni: pitkin ulommaisen Kusovoin saaren syrjää jonkun virstan\npäässä rannasta näkyi aallokko ja kuului kohina ikäänkuin pahimmasta\nkoskesta. Erinomaisen outoa oli katsella tätä kuohua keskellä muuten\nrasvatyyntä merta, emmekä voineet sitä ollenkaan ymmärtää; mutta\nmiehet sitten selittivät, että siinä oli syvempi paikka ja että\nveden laskeminen synnytti siihen aallokon. Kiikuttuamme mekin vähän\naikaa sen eteläpäässä jätimme kohta sen taaksemme ja lähestyimme\nsitten lähestymistämme yhä selvemmin \"valottavaa\" monasteria. Tuon\ntuostakin kuului Huotarin \"pogrebiite, pogrebiite\" eli \"soudaltakaa,\nsoudaltakaa, raukat\" -- _raukka_ näyttää olevan hyväilysana naisille\nKarjalassa, sillä myötäänsä se miesten huulilta kaikui -- mutta\ntämän kehoituksen hän lienee lausunut enemmän omaksi huviksensa,\nsillä soutajia ei sopinut laiskuudesta moittia. Kuta illemmäksi\nja tyynemmäksi kävi, sitä tiheämpään näkyi ympärillämme, välistä\netäämpää, välistä aivan likeltä, lumivalkoisia otuksia, jotka\nhetkeksi kohosivat vedenpinnasta ylös ja sitten vyörähtivät taas\nnäkymättömiin; saattajamme sanoivat niitä \"belugoiksi\", ja ne\narvatenkin olivat jonkunlaisia delfiinejä. Noin penikulman päässä\nluostarista on yksinäinen pieni kalliosaari meressä, _Tuopin luoto_\nnimeltään; sen ympärillä oli ikäänkuin sakeana savuna kimeästi\nkirkuvia tiiroja ja muita merilintuja. Jättäen oikealle kädelle, s.o.\netelään päin, _Jänissaaren_ (Sajatshij ostrovin), jossa luostarin\nkarjatalo on, kuljimme viimein kahden pienen luotosen välitse, joiden\nharjalle oli pystytetty suunnattoman korkeat puuristit, ja edessämme\noli luostarin pieni satama, jonka laituriin pari laivaa ja lukematon\njoukko veneitä oli kiinnitetty ja jonka rannalla luostarin valkeat\nrakennukset kirkkaasti hohtivat alenevan auringon valossa.\n\n\nLuostari.\n\nLuostarin satamana on pieni, lännestä itään tunkeva merenlahti.\nKivilaiturit on rakennettu sen ympärille, niin että se muodostaa\nlänteen päin avonaisen neliön. Se on siksi syvä, että suuret\nhöyrylaivat uivat sen perälle asti. Höyryt ja veneet lasketaan\npohjanpuoliseen laituriin, sillä tällä puolen on kaksi suurta\nrakennusta matkustajia varten: ensimmäinen kivestä, kolmikerroksinen,\nkussakin kerroksessa 27 ikkunaa rinnatusten, rakennettu v. 1866,\nniin etäällä laiturista, että väliin syntyy torinlevyinen aukio,\ntoinen puusta, kaksikerroksinen, edellisestä vähän pohjoisempana\ntörmällä ja hiukan lyhyempi. Molempain etusivu on etelää kohti.\nVastapäätä, sataman eteläpuolella, kauniin koivikon suojassa, on\nmyöskin kaksikerroksinen puurakennus, johon ei kuitenkaan matkustajia\nlaskettu. Pitkin sataman itäsyrjää pohjoisesta etelään kulki\nkorkea kivimuuri kuin liimassa ainakin, jonka molemmissa päissä\nsekä keskessä oli pyöreät tornit ja jonka takaa luostarin valkeat\nkirkkorakennukset torneineen ja risteineen kohosivat.\n\nRannalla seisoksivan lukuisan väkijoukon halki nousimme tuohon\nkiviseen \"gostinnitsaan\" eli majataloon, jonka läpi pitkä ja leveä\nkorridori kulki länsipäästä itäpäähän, numeroidut ovet molemmin\npuolin kuin hotellissa ainakin. Keskellä korridoria oli vestibylit\nja uloskäytävät sekä etelään että pohjoiseen päin. Se munkki, joka\ntässä hotellissa oli isäntänä, tavattiin pitkän hakemisen perästä\nylimmästä kerroksesta, ja monen mutkan jälkeen annettiin meille\nviimein eräs alakerran huone, johon paitsi meitä kahta myöskin toinen\npuoli matkakumppaleistamme turvautui, sillä kaikki paikat olivat\nmatkustajia täynnä. Huoneemme oli suuri ja korkea, siinä oli kaksi\nikkunaa satamaan päin, mutta hyvin yksinkertainen sisustus: kolme\nsänkyä, kussakin tuuman paksuinen patja ja kahta paksu päänalusta,\npieni pöytä ja pari tuolia -- siinä kaikki huonekalut. Yhdessä\nalanurkassa tietysti oli \"bohumaaterin\" pyhä kuva. Tämänkaltaisia\nnäyttivät kaikki huoneet olevan alimmassa kerroksessa, jota käytetään\nyhteistä kansaa varten. Ylin kerros, johon kumppalini ja minut\nseuraavana päivänä puolisen jälkeen käskettiin ja johon muutimmekin,\noli hiukan mukavammin sisustettu; keskikerros, parhaita vieraita\nvarten, on kuitenkin vasta varustettu semmoisilla tarpeellisilla\nhuonekaluilla kuin pesukaapeilla, sohvilla y.m.\n\nTavallisesta ravintolasta tämä gostinnitsa erosi siinä suhteessa,\nettä siellä ei voinut tilata mitään ravintoaineita paitsi kiehuvalla\nvedellä täytetyitä samovaareja teetä varten. Eväät piti siis\nitsekullakin olla muassa -- jollei halunnut määrätyillä ajoilla\nkäydä itse luostarissa yhteisessä pöydässä syömässä. Näitä aterioita\njokainen saa käyttää hyväkseen kolmen vuorokauden ajan maksuttomasti.\nSamovaareja, joita täällä näkyi olevan runsaasti, kiehui kohta yksi\nmeidänkin huoneemme pöydällä, ja lasi teetä sekä sen kera kappale\nUsmanan lohesta tehtyä kalakukkoa maistui sangen hyvältä, päivän\nmerellä oltua. Mutta syötyä kumppali B. ja minä pakenimme ulos\nluostariseutua katselemaan.\n\nEnsimmäinen mikä luostarin rannalla vetää vieraan silmät ja varsinkin\nkorvat puoleensa, on ääretön joukko kalalokkeja (tshaikkoja), jotka\njoka askeleella pyörivät kulkijan jaloissa ja aukoen suuria suitansa\nkimeällä äänellä huutelevat ruokaa. Ne ovat tulleet aivan kesyiksi\nsen takia, että luostarisaarella kaikki otukset ovat rauhoitetut ja\nettä pyhiinvaeltajat, arvatenkin pitäen näitä lintuja jonkunlaisina\npaikan pikku-isäntinä, kilvan syöttelevät ja ruokkivat niitä. Kauhea\non se parku ja melu, jonka tämä ehkä tuhatmäärään nouseva lintuparvi\nsaapi aikaan, niin että korvat ovat haljeta, ennenkuin siihen tottuu.\nSe ajatus, että hengiltä älköön mitään elävää saarella otettako, on\nkyllä hyvin kaunis, mutta oudolta aluksi tuntuu, että paikka, jonka\njuuri on määrä tarjota hiljaisuutta ja rauhaa maailman levottomuuteen\nkyllästyneelle mielelle, noitten lintujen elämöimisessä esittää\nkaikkea muuta kuin äänettömyyden ja sovinnollisuuden kuvaa.\nPuolipäiväsaarnaa seuraavana päivänä luostarin tuomiokirkossa\npidettäessä oli muuan lokki lentänyt kirkon katolle ja korotti\nsiellä odottamatta kesken rukouksia kirkuvan äänensä, joka kuului\nsitä paremmin, kun katossa oli joku aukko. Venäläisten tavallisella\nvälinpitämättömyydellä jumalanpalveluksessa ei kirkkoväki kuitenkaan\nnäyttänyt tätä ollenkaan huomaavan.\n\nPitkin sataman itäsyrjää, parin kolmen kadunleveyden päässä\nlaiturista, kulkee niinkuin jo sanoin kivimuuri. Se on osa eli syrjä\nsiitä suojelusmuurista, joka ympäröi koko luostaria, muodostaen\nepäsäännöllisen viisikulmion. Tämä suojelusmuuri on 5-6, paikoin\nehkä 7:kin syltä korkea ja monta syltä paksu, rakennettu äärettömän\nsuurista, hakkaamattomista munakivistä, ylhäältä ylt'ympäri\nvarustettu ampumarei'illä sekä lisäksi vahvistettu torneilla, joita\non yhteensä 8 tai 10. Sisäpuolella kulkee ampumareikien tasalla\nkatettu käytävä muurien puolustajia varten. Muurien läpi johtaa eri\nkohdilla viisi kuusi porttiholvia, jotka yöksi salvataan kiinni\nvankoilla raudoitetuilla porteilla. Luostari on siis luja linna, jota\nvarsinkin siihen aikaan eli 300 vuotta takaperin, jolloin sen muurit\nrakennettiin ja jolloin ampumakoneet eivät olleet niin pitkälle\nkehittyneet kuin nykyään, oli melkein mahdoton vihollisen valloittaa\nväkirynnäköllä. Itäpuolella luostaria on näet lisäksi lampi eli\npieni järvi, Pyhä järvi (svjätoje osero), joka sitä puolta suojelee,\netelään päin taas lammesta satamaan juokseva syvä oja; pohjan puoli\nluostaria on rakennettu mäelle, ja muurien juuresta alkava rinne\non täällä jonkunlaisena puolustuksen apuna. Tätä puolta muuten\nnäytään pidetyn vaarallisimpana, koska muurit ovat siellä korkeimmat\nja tornit tiheimmässä. Mutta se onkin lyhyin, sillä luostarin\npituussuunta on pohjoisesta etelään.\n\nSatamaan päin tuleva osa muuria on pisin, lähes yhtä pitkä kuin koko\nluostari; sen molemmissa päissä muuri tekee hyvin jyrkät käänteet.\nAskelten mukaan lukien sen pitäisi olla noin 150 syltä, siis 1/4\nvirstaa; koko luostarin ympärys luetaan runsaaksi virstaksi.\nLehtipuita on istutettu sitä pitkin verhoamaan kivien alastomuutta.\nSiinä on kaksi porttia: toinen gostinnitsan kohdalla, toinen\netelämpänä. Jälkimmäinen, jota sanotaan \"pyhäksi\", on pääportti,\njosta kuljetaan suoraan tuomiokirkkoon; sen yläpuolella muurissa on\nfreskomaalauksia.\n\nPyhästä järvestä juoksevan ojan poikki vei monta siltaa, joista\nalimman korvissa oli kaksi pienoista obeliskia. Kun niitä\nkatsellaksemme lähestyimme siltaa, huomasimme sen ja vähän ylempänä\nolevan toisen sillan välissä -- _laivatokan_, jommoista ei meidän\nmaassa ole muualla kuin Helsingissä! Kummastuksemme ei ollut\nvähäinen, sillä semmoista emme tosiaankaan olleet täällä odottaneet\nnäkevämme, -- vaikka tässä suhteessa jälestäpäin saimme syytä vielä\nsuurempaan kummastukseen, kun kuulimme, että tuo laiturin kupeella\noleva höyrylaivakin oli luostarissa tehty. Olivatko sillan korvassa\nseisovat obeliskit tokan rakentamisen vai jonkun muun tapauksen\nmuistoksi pystytetyt, en tiedä sanoa, kyllähän niissä taisi olla\njoku slavonialainen kirjoitus, mutta siitä emme saaneet selvää.\nLounaisosassa luostarimuuria, joka tokan kierrettyämme oli edessämme,\nnäkyi melkeinpä lukematon joukko päänkokoisia mustia täpliä sininen\nrengas ympärillänsä: ne olivat muistoja englantilaisten sotataivain\nkäynnistä näillä vesillä 1854 ja luostarin silloin tapahtuneesta\npommituksesta. Ei kuitenkaan voinut huomata, että pommit olisivat\nmuuriin mitään vahinkoa tehneet. Sitten jatkoimme kulkua ympäri\nluostaria pitkin järven rantaa; rannan ja muurin välissä kulkee näet\nkadun levyinen tie. Luostarin pohjoispäässä näkyi korkealta muurien\nyläpuolelta ristikkoikkunat -- siellä siis oli vankihuoneita. Järven\npohjoisessa päässä vähän matkaa muurista oli ryhmä kaikenlaisia\nrakennuksia.\n\nKiertokulkumme jälkeen kävelimme vielä hetken aikaa majatalon ja\nluostarin väliin tehdyllä lankkukäytävällä. Kun katseli tuota\nuutta komeaa kivirakennusta, sen edustalla olevaa toria ja\nlaituriin kiinnitettyä höyrylaivaa, olisi voinut luulla seisovansa\nkauppatorilla Helsingissä Seurahuoneen edustalla. Mutta toinen puoli\nnäköalaa hävitti tämän kuvitelman: tuo vankka luostarimuuri ja\nsen takaa kiiltävät valkeat seinät, vihreät katot ja lukemattomat\ntorninhuiput risteinensä muistuttivat kohta, että muualla oltiin.\nMuukalaisuutta johtivat mieleen myöskin rannallavilisevät väkilaumat,\nniin kauan kuin heidän vieras puheensa kaikui korvissamme, niin\nettä vähän ristiriitaisin tuntein nautimme kesäyön suloisuutta.\nMutta kun rannallaolijat vähitellen kukin sortuivat majoihinsa ja\nnuo kalalokitkin herkesivät huutamasta, alkoi yön hiljaisuudessa\npohjanpuolisesta lehdikosta kuulua käen heleä kukunta, ja tämän\nlempilintumme tuttujen sävelten turvissa mekin siirryimme\nmakuuhuoneeseemme.\n\nSeuraava päivä, 11 p. heinäk., oli Pietari-Paavalin suuri juhlapäivä,\njoka vastaa meidän juhannusta. Jo neljältä aamulla sanottiin\nensimmäisen jumalanpalveluksen alkaneen, mutta matkatoverimme eivät\nolleet kirkkoon mennessään tahtoneet meitä herättää, kun ei siitä\nollut sovittu, josta olimme heille hyvin kiitolliset. Kun 7:n\nkorvissa heräsimme, oli huone kummaksemme tyhjä, mutta vähitellen\nilmestyivät kumppalimme toinen toisensa perästä ja viimein myöskin\ntuo _unum necessarium_, samovaari. Pesemisen suhteen oli iso\nhankaluus sen puolesta, että vettä ei voinut saada huoneeseensa, vaan\npesu oli toimitettava pohjoisen uloskäytävän porstuassa. Siellä oli\nkummallakin seinällä kyynärän korkeudella lattiasta leveät rännit ja\nniiden yläpuolella puolisen tusinaa päänkokoisia messinkipalloja,\njoiden pohjasta ponnella varustettu korttelin pituinen hieno\nmessinkitanko riippui. Kun tätä lykkäsi ylös palloon, juoksi reiästä\nvettä kahden puolen tankoa alas. Epämukavaa laitos, mutta \"mushikat\"\nehkä pitävät sitä hyvinkin hyvänä. Juomavettä ei myöskään ollut\nhuoneissa, mutta korridorissa oli janon sammuttamiseksi suuret astiat\ntäynnä sahtia eli kaljaa, \"kvassia\", joka oli luostarin suuressa\npanimossa tehtyä ja erinomaisen hyvänmakuista.\n\nPäivän alkuvalmistuksista päästyämme kiirehdimme mekin luostarin\nmuurien sisäpuolelle, jossa jo pariinkiin toviin lienee\njumalanpalvelusta pidetty.\n\nKun pääportin kautta aikoo sisään, on ensin kuljettava kivipaasilla\nlasketun holvin läpi, joka on 15 syltä pitkä. Sen katossa riippuu\nkaksi laivanmallia, jotka Pietari Suuri on lahjoittanut luostarissa\nkäydessään, toisen 7 p. heinäk. 1694, toisen 10 p. elok. 1702; ne\novat vanhaa hollantilaista mallia, perä korkea ja siinä ikkunat.\nKun holvista astuu kartanolle, on vastassa Kristuksen kirkastuksen\ntuomiokirkko (Preobrashenskij sobor), jonka perustukset \"iguumen\"\neli apotti Filip laski v. 1558 ja jossa luostarin ensimmäisten\nperustajain, Sauvatin ja Sosiman, komeat ruumisarkut säilytetään.\nKirkon portaille johtaa leveä, 30-40 syltä pitkä käytävä kartanon\npoikki, joka on pensaita ja kukkasarkoja aivan täynnä, niin että\nse näyttää mitä kauneimmalta kasvitarhalta. Kirkastuksen kirkko\non eteläosa laajasta rakennussarjasta, joka ulottuu kartanon\npohjoispuoleen asti. Paitsi erinäisiä muita huoneita, niinkuin esim.\nkirjastoa, on tässä sarjassa kolme kirkkoa: lähinnä Kirkastuksen\nkirkkoa, vähän edempänä, niin että se yhtyy itämuuriin, eräs kirkko,\njonka katto on sininen ja kultatähdillä koristettu (kaikki muut\nkatot ovat vihreitä) ja jonka Dixon (kirjassaan \"Free Russia\") sanoo\nrakennetun erään englantilaisen laivaston karkoittamisen muistoksi,\nmutta jota toinen niistä kirjoista, jotka luostarissa ostin, nimittää\npiispa Filipin kirkoksi; senjälkeen piispa Nikolain kirkko ja viimein\npohjoisimpana Neitsyt Maarian taivaaseenastumisen kirkko (Uspenskij\nsobor), jota käytetään refektoriona eli ruokasalina ja jota talvella\nsaatetaan lämmittää. Senkin rakennutti jo mainittu apotti Filip vv.\n1552-57 ja se lienee vanhin luostarin nykyisistä rakennuksista.\nNikolain kirkon vieressä on kellotapuli. Pohjoispuolella tätä\nrakennussarjaa on avoin piha, jonka luoteispäässä on gostinnitsan\nkohdalle tuleva portti ja jonka pohjoissyrjää reunustaviin korkeihin\nrakennuksiin tehdyn toisen portin eli holvin kautta tullaan korkeiden\nrakennusten välissä olevalle pienelle pihalle: se on vankien piha,\nja nuo korkeat rakennukset ovat vankihuoneita. Lukematon joukko\nkyyhkysiä asuu täällä vankien parissa.[12]\n\nPaitsi jo mainittuja neljää kirkkoa oli vielä yksi, erillänsä\ntoisista ja etelämuurissa kiinni. Se on varmaan se Maarian\nilmestyksen kirkko, joka rakennettiin kohta sen jälkeen kuin muurit\nluostarin ympäri oli saatu valmiiksi (v. 1594).\n\nPitkin muurien sisäkylkeä kulkevat ylt'ympäri kaksi- tai\nkolmikerroksiset kivirakennukset. Niissä on luostariväen asunto- ja\ntyö- ynnä muut huoneet. Pääportin yläpuolella on luostarin esimiehen,\narkkimandriitin, asuinkerta, ja ylhäällä ilmassa kulkee siitä katettu\nkäytävä pihan ylitse kirkkorakennussarjaan.\n\nItämuuriin liittyvät huonerakennukset ja usein mainittu kirkkosarja\novat niin lähellä toisiansa, että ainoastaan katu mahtuu väliin, ja\nsenkin yli ulottuvat yhdessä tai parissa paikassa kirkkorakennukset,\nniin että syntyy suuria holveja. Kirkkosarjan keskikohdalla kulkee\nmyöskin tämän kadun ja varsinaisen luostarikartanon välillä\nmutkitteleva holvi, jonka molemmilla puolilla on kellarintapaisia\nhautakammioita, kolkkoja, kylmiä ja sydänpäivälläkin niin pimeitä,\nettä niissä palavaa lamppua kyllä tarvitaan. Eräässä tämmöisessä\non (luostarin kolmannen alkuperustajan?) Germanin muumio, jota\nristikkoikkunan läpi hyvästi saattaa katsella. Kammion ovi oli\nkiinni, mutta vastapäätä, puoleksi maan alla, oli toinen hautakammio,\njonka avonaisesta ovesta astuimme sisään. Kuka tässä lepää, en jaksa\nmuistaa, kun luostarin historia silloin vielä oli minulle aivan\ntuntematon; kenties Theofan, kenties Nahum; väristen siitä kohta\npakenimme. Holvikäytävän syrjillä oli myöskin hautoja ja komeita\nruumisarkkuja, yksi niistä sisältäen piispa Filipin jäännökset,\njollen väärin muista.\n\nKellotapulin edustalla on alhaalla maassa kello, jota soitetaan\nylhäältä tapulista juoksevan nuoran avulla. Sen ympärille on\nmuistoksi englantilaisten pommituksesta pystytetty pyramiideja\neheistä ja särkyneistä pommeista, niin ikään pari pientä tykkiä,\njoita luostarin puolustukseksi käytettiin.\n\nTämän näköinen on luostarikartano pääpiirteiltänsä. Astukaamme jo\nkirkkoihin.\n\nSe vaikutus, minkä tuomiokirkko meihin teki, oli kerrassaan\nmasentava. Seinät ovat ylt'ympärinsä täynnä taiteellisesti tehtyjä\nmaalauksia taivaansinisellä pohjalla, jotka esittävät tapauksia\nraamatusta, -- erittäin jäi mieleeni lastenmurha Betlehemissä,\nvuorisaarna, vapahtaja pesemässä opetuslasten jalkoja ja myrsky\nmerellä. Lähes keskellä kirkkoa on kupulakea kannattamassa\nkaksi neliskulmaista, sylen paksuista pylvästä, joitten kulmiin\nsovitetut hennot, lehdentapaisilla koristuksilla peitetyt kiertyvät\npilarit varsinkin vetivät silmää puoleensa. Niiden edustalla oli\nmiehenkorkuiset, hopealla päällystetyt kynttiläjalat. Ikonostaasi\neli se väliseinä, joka erottaa pyhimmän osan kirkosta, oli lattiasta\nhuimaavan korkeaan kattoon asti täynnä pyhäin miesten muotokuvia,\nja keskellä paistoi suunnattoman suuri Kristuksen kuva hopeaisessa\npuvussa. (Venäläiset usein verhoavat Kristuksen ja Neitsyt Maarian\nkuvat hopea- tai kultavaatteella, jättäen aukon ainoastaan kasvoja\nja käsiä varten, joka outo tapa lienee saanut alkunsa siitä, että\npyhäinkuvain otsaan ensin ripustettiin kruununtapaiset diadeemit.)\nKultaa ja hopeaa hohtivat kaikki paikat kirkossa, missä ei maalauksia\nnäkynyt, niin että silmiä tahtoi huikaista.\n\nTuomiokirkon länsi- ja pohjoispuolella oli salintapaiset suuret\netuhuoneet, joiden seinät niin ikään ovat maalauksilla täytetyt ja\nlisäksi penkeillä varustetut. Pohjanpuolisen etuhuoneen itäpäässä on\novi tuohon sinikattoiseen kirkkoon, joka on yhtä ylellisen komeasti\nsisustettu kuin tuomiokirkko. Etuhuoneitten luoteisesta kulmasta\nlähtee pitkä galleria, jolla apotti Isidor noin v. 1600 yhdisti\nkaikki kirkkorakennukset toisiinsa. Sen itäisellä puolella on\njärjestään käytävät Nikolain kirkkoon, kellotapuliin, kirjastoon ynnä\nmuihin huoneisiin ja viimein refektorioon, jonka edustalla se levenee\nsalintapaiseksi porstuaksi. Seinämaalaukset tässä galleriassa ovat\ntoista laatua kuin muualla: ne kuvaavat ensin kaikenlaisia ihmeitä,\njoita tapahtui luostarin ensimmäisille perustajille, ja esittävät\nsitten jos jonkinmoisia hirvittäviä kuvia paholaisesta ja helvetistä.\nOppimaton, yksinkertaisesti uskovainen kansa epäilemättä pyhällä\nkauhistuksella niitä katselee.\n\nNykyisen kellotapulin, johon noustaan hyvin kaitaisia portaita,\nrakensi, jollen erehdy, arkkimandriitti Dosifei sata vuotta sitten.\nSiinä on yhteensä 29 isompaa ja pienempää kelloa: suurin painaa 1,100\npuutaa, siis lähes 2,000 leiviskää. Kaksi miestä tarvittiin sen\nsoittamiseen, s.o. saadakseen kielen koskemaan laitaan. Ilman tärinä\noli pienessä huoneessa niin väkevä, että jonkun minuutin päästä\ntäytyi lähteä pakoon sieltä. Tyynellä ilmalla sanotaan kellon äänen\nkuuluvan Kemiin asti.\n\nRefektorio, talvikirkko, on avara huone ja samoin kuin kaikki muutkin\npaikat kaunistettu maalauksilla ja muilla pyhillä koristeilla. Dixon,\njo mainitussa kirjassaan, sanoo refektorioksi käytetyn tuomiokirkon\nalla olevaa huonetta. Siinä emme käyneet.\n\nVielä on lopuksi lisättävä, että tuon tuostakin seinillä, pylväissä\ntai jossakin muurin nurkassa seisoi komea Kristuksen tai Neitsyt\nMaarian kuva, jokainen luultavasti \"Ihmeitätekevä\". Me pakanat emme\nniihin tulleet kiinnittäneeksi erityistä huomiota, koska noissa\nmaalauksissa oli enemmän katsomista, mutta \"oikeauskoiset\" varmaan\ntekevät tarkan luettelon kaikista niistä.\n\nVäkeä vilisi tänä päivänä kartanot, käytävät ja kirkot aivan\ntäynnä niinkuin parhaimmilla markkinoilla. Omia asukkaita kuulimme\nluostarissa olevan kaikkiaan 500:n ja 1,000:n hengen välillä, mutta\npyhiinvaeltajia oli nyt arviolta kahdenvertainen määrä, s.o. toista\ntuhatta henkeä. Joku osa niistä oli kotoisin rannikkoseuduista,\nKarjalasta ja pohjois-Venäjältä, ja olivat omilla veneillään\ntänne purjehtineet, mutta suurin osa oli tullut höyrylaivoilla\nVienasta ja olivat kotoisin sisä-Venäjältä. Venäläisten samoin kuin\nmuhamettilaisten uskontoon kuuluu nimittäin vaeltaminen pyhiin\npaikkoihin, joita Venäjällä on koko joukko ja joista Solovetsin\nluostari on mainioimpia. Kun niissä on jonkun \"ihmeitätekevän\"\npyhänkuvan edessä tehty ristinmerkkejä ja lyöty otsaa lattiaan,\nsitten suudeltu pyhimysten ruumisarkkuja ja kuunneltu messua sekä\nostettu vahakynttilöitä palamaan jonkun kuvan eteen, on muka tehty\nJumalalle erittäin otollinen työ, josta autuuden porttia ainakin\nraolle aukaistaan. Että tämmöiset pyhiinvaeltajat eli \"bohomoltsit\"\n(rukoilijat) melkein yksinomaan ovat alhaista, sivistymätöntä kansaa,\non itsestään ymmärrettävää; sentähden mekin koko tässä ihmislaumassa\ntuskin näimme kymmentä säätyhenkilöä. Että moni heistä myöskin on\nlaiskuri, joka kernaammin maleksii maita mantereita kuin tekee työtä,\nvoinee varmasti väittää, vaikka pääosa lieneekin vilpittömästä\nuskonhartaudesta liikkeelle lähtenyt.[13]\n\nPuolipäiväsaarnan eli messun toimituksessa oli kymmenkunta ylhäistä\npappia osallisena, kaikilla sentapaiset kultalankakankaasta\ntehdyt kaavut yllään kuin meidän piispoilla kirkollisissa\njuhlatilaisuuksissa. He seisoivat piirissä keskellä lattiaa; alimpana\njoukossa, selin ovea ja päin alttaria kohti, oli pitkäpartainen,\nkunnioitettavan näköinen vanhus, jota sanottiin väliaikaiseksi\narkkimandriitiksi. Varsinaista arkkimandriittia ei näet luostarissa\nollut, sittenkuin entinen oli joko kuollut tai nimitetty muuhun\nvirkaan. Pitkin ovenpuolista seinää istui erinäisillä istuimilla\npuolisensataa munkkia. Kaikki meno näytti erittäin juhlalliselta,\nja kun laulukunta papin saarnaan tuontuostakin kajahutti \"hospodi\npomiilui\" eli \"herra armahda\", kumartuivat sanankuulijat ja tekivät\nristinmerkin suurimmalla nöyryydellä ja katuvaisen näköisinä; vieläpä\nuseat heittäytyivät polvillensakin lattialle, johon painoivat otsansa\nmonta kertaa.\n\nKumarruksensa ja ristinmerkkinsä sekä otsanlyönnin lattiaan,\njotka näyttävät olevan pääasiana venäjänuskoisten hartaudessa,\nhe muuten toimittavat aina hyvin totisesti, niin että vieras,\nvaikka kummastellen sitä katselee, ei voi siitä pilkkaa tehdä.\nEdellämainitussa galleriassa ennen jumalanpalvelusta kulkiessani\nsattui silmäni vanhanpuoliseen mieheen, joka muutaman nurkan takana\nlaskeusi kasvoillensa lattialle. Kohdalle tultuani huomasin seinässä\npyhänkuvan, jolle tämä kunnia osoitettiin. Nojaten selkääni seinää\nvasten käytävän toisella puolella jäin ihmetellen siihen seisomaan\nsylen päähän miehestä, katselemaan hänen temppujansa. Noustuaan\npystyyn hän teki ristinmerkin, kumartui syvään ja laskeusi sitten\ntaas ensin toiselle polvelle hyvin verkalleen ja varovasti sekä löi\nviimein otsansa lattiaan. Tämän hän minun läsnäolostani vähintäkään\nhuolimatta uudisti noin kymmenen kertaa, montako sitten jo varemmin\nlie suorittanut! Niin oudolta kuin tämä meno ensin näyttikin, en\nkuitenkaan voinut suutani vetää nauruun, koska miehen kasvoissa\nkuvastui vilpitön hurskaus, ja kun hän viimein tyytyväisenä lähti\nastumaan edelleen, jäin paikalleni syvästi vakuutettuna hänen\njumalisuudestansa.\n\nUsealle kuitenkin ristinmerkki alituisen, joka päivä kymmeniä\nkertoja tapahtuvan tekemisen kautta lienee muuttunut paljaaksi\nulkonaiseksi muodoksi, johon ei sielu eli henki ota suurta osaa.\nNiinpä vielä siinä seisoessani näin toisen bohomoltsin seisahtuvan\nkuvan eteen. Hän ei heittäytynyt maahan, teki ainoastaan ristinmerkin\nja kumartui ehkä kolme kertaa, mutta kääntyessään matkaansa\njatkamaan -- _haukotteli_ hyvin hartaasti! Toiset taas osoitettuaan\nkunnioitustansa niistivät nenäänsä (sormilla), sylkäisivät tai\ntöllistivät, ylimalkaan käyttäytyivät niinkuin sivistymätön\nmeikäläinen maallisissa jokapäiväisissä toimissaan. Paikalta\nlähtiessäni siis ensimmäinen kunnioituksen tunteeni asianomaisten\nhartautta kohtaan oli melkoisesti laimentunut.\n\nTuo ristinmerkin teko on aatteeltaan jotakin kaunista, koska\nsiten ikäänkuin painetaan Jumalan siunaus hankkeelle ja toimelle;\nennen uskonpuhdistusta meidänkin esi-isämme olivat siihen\ntottuneet. Mutta kun sitä liian paljon tai muuten sopimattomasti\nkäytetään, menettää se vaikutuksensa. Erinomaisen huvittavaa oli\nesim. iltapäiväjumalanpalveluksessa katsella muuatta pientä,\nvirkkusilmäistä poikaa, kenties 9-vuotiasta, joka kulki vanhemman\nmiehen, arvatenkin isänsä seurassa. Niin ahkerasti kuin hän ei\nvarmaan yksikään muu kirkkomies ristinmerkkiä tehnyt; tuskin\nhetkenkään loma-aikaa hän malttoi pitää. Ja ennenkuin kumartui\neteenpäin, hän aina ensin notkisti selkänsä taaksepäin, vauhtia\nsaadaksensa, niin että ruumis huojui yhtenä luokkana edestakaisin.\nMeidän voimistelu kouluissa semmoinen ruumis epäilemättä ottaisi ensi\npalkinnon.\n\nItse merkki voidaan muuten tehdä eri tavalla, sievästi tai\nrumemmasti. Talonpoikainen kansa enimmäkseen muodostaa ilmaan niin\nsuuren ristin kuin mahdollista koskettaen sormillaan ensin otsaan\nja vatsanpohjaan, sitten oikeasta olkapäästä vasempaan. Tuo v.t.\narkkimandriitti kirkossa teki merkin hienommasti: hän hiukan vain\nvilahutti kättä rinnallansa, niin että enemmän aavisti kuin näki\nristinmerkin tehdyksi.\n\nSormienpito merkkiä tehdessä on pääerotuksia n.s. starovertsien\neli vanhauskoisten ja valtiokirkon kannattajain välillä. Edelliset\npainavat peukalon nimetöntä sormea vastaan ja pitävät etu- ja\nkeskisormet suorina; jälkimmäiset painavat peukalon etusormea vastaan.\n\nMessun jälkeen B. ja minä palasimme majapaikkaan, sittenkuin\nsivumennen muutamasta myymälästä pääportin vieressä (sisäpuolella\nmuuria) olimme ostaneet rihman semmoisia valkeita rinkeleitä, joita\nkarjalaiset markkinoillamme kaupittelevat. Vaikka oli muka pyhäpäivä,\ntehtiin tässä vilkasta kauppaa, puoti oli väkeä aivan täynnä Olivatko\nnuo rinkelit täällä tehtyjä, en tullut tiedustelleeksi, mutta se on\nhyvin luultavaa, sillä luostariväki valmistaa kaikki tarpeensa itse.\nKarjalassa niitä ei tehdä, vaan ne tuodaan Äänisjärven tienoilta\nsinne; joka paikassa niitä kuitenkin saapi ostaa maakauppiailta,\nja niitä myydään painon mukaan, jolloin punnitessa käytetään\nvanhanaikaista puntaria. Vedestä ja nisujauhoista tehtyinä niiden\nmaku ei juuri ole mikään kehuttava, mutta makeisiin tottumattomat\nkarjalaiset niitä yksin suin ylistävät erinomaisiksi. Rihma maksaa\n15-20 kopeekkaa.\n\nMajapaikka oli taaskin melkein tyhjä, sillä suurin osa\nkumppaleistamme oli messun jälkeen mennyt syömään luostarin yhteiseen\npöytään. Me olimme väentungoksessa joutuneet erillemme heistä\nemmekä siis tienneet tehdä heille seuraa. Jepifanovin toimesta\nmuistaakseni kuitenkin kohta saimme teekeittimen eteemme, ja sen\nsekä evästemme avulla nälkä oli äkkiä poistettu. Mutta keittoruuan\ntarve alkoi vähitellen käydä tuntuvaksi, ja sekä sitä että myöskin\nuteliaisuuttamme samalla tyydyttääksemme päätimme illalla mekin mennä\nluostaripöytään.\n\nJälkeen puolenpäivän kävimme ensin uimassa Pyhän järven eteläpäähän\nrakennetussa uimahuoneessa, jota Dixonin mukaan tuskin yksikään\npyhiinvaeltaja jättää käyttämättä. Uimahuoneen ja luostarin välissä\njärvestä juoksevan ojan niskassa oli rakennus, jota saattajamme\nHuotari sanoi _sahaksi_, ja rannalla viruikin iso joukko tukkeja ja\nhirsiä, jonka ohessa maa oli kaarnan peitossa. Luostarin _mylly_\non tähän samaan rakennukseen yhdistetty. Sitten halusi kumppalini\nkatsella luostarin kirjastoa, bibliotekaa, ja käskimme siis Huotarin,\njoka oli venäjää osaavinaan, ilmoittaa tahtomme kahdelle pyhän\nportin edustalla istuvalle ystävällisen näköiselle munkille. Hänelle\noli kuitenkin ensin selitettävä mikä kirjasto on, ja kun hän asian\nperille päästyään vuorostaan alkoi selittää munkeille bibliotekan\nmerkitystä, joutui hän kummakseen sekä munkkien että meidän naurun\nalaiseksi. Pyyntöömme suostuttiin auliisti, kunhan kirjastonhoitaja,\nveli Agafon, saataisiin käsiin. Sillä välin kuin häntä lähetettiin\netsimään, Huotari, tulkintoimeensa ehkä kyllästyneenä, osoitti\nmeille nuorta sivukulkevaa herrasmiestä, jonka sanoi joko olevan\nkotoisin Joensuusta tai siellä ainakin asuneen ja nykyään olevan\nsahanhoitajana Sorokassa; hän osaisi puhua sekä venäjää että muita\nkieliä. Me tietysti kohta hänen kimppuunsa, ja hauska oli saada\ntäällä tavata meidän puolella asunutta. Hänen oli kohta kuitenkin\nlähteminen paluumatkalle Sorokkaan, josta omalla pikkuhöyryllä\noli tullut, niin ettei hän voinut tulkiksemme ruveta, mutta hänen\nneuvostaan saimme tehdä tuttavuutta erään saksalaisen luonnontutkijan\nGoebelin kanssa, joka oli Sorokan höyryssä tullut luostariin ja\njoka hyvin kohteliaasti rupesi oppaaksemme. Kirjasto oli pienoinen\nkulmahuone lähellä Nikolain kirkkoa; mitään harvinaisempia teoksia\ntai käsikirjoituksia ei siinä kuitenkaan säilytetä, sillä ne vietiin\nv. 1854 englantilaisten rynnäkköä odotettaessa kaikki turviin\nmannermaalle, Vologdaan tai Kasaniin. Kun lisäksi ei kirjoista ollut\nmitään luetteloa, lähdimme kohta pois; ainoat kirjat, joita katselin,\nolivat venäläisiä hengellisiä aikakauskirjoja viime vuosilta.\n\nMerkillistä on, että luostarin asujamista, päällikköä,\narkkimandriittia ehkä lukuunottamatta, ei yksikään osaa mitään\nvierasta kieltä. Luutnantti Sandeberg, ruotsalainen retkeilijä,\njoka on täälläkin käynyt ja matkastansa kirjoittanut pienen\nkertomuksen, sanoo, että varsin moni munkki ymmärtää ja puhuu joko\nranskaa tai saksaa, mutta tämä on erehdys. Ensi iltana puhuttelimme\nsaksaksi erästä munkkia luostarin höyryveneessä saadaksemme tietää,\nmilloin höyry lähtee, mutta sitä hän ei voinut selittää, vaikka\njonkun saksalaisen sanan koki änkyttää; ja hän varmaan oli ylimpiä\nmunkkipappeja, koska hän seuraavan päivän puolipäivämessussa seisoi\narkkimandriitin rinnalla kultakaapu yllään. Ensin arvelimme omaa\nheikkoa kielitaitoamme syyksi keskustelun huonoon menestymiseen,\nmutta että vika vielä enemmän oli hänessä, huomasimme seuraavina\npäivinä, kun tuntikausia saatoimme saksaksi pakinoida vastamainitun\nGoebelin kanssa. Hän muuten myöskin vakuutti, että vieraita kieliä ei\nluostarissa osata ollenkaan.\n\nIllalla oltiin taas kirkossa, ja kun messu oli loppunut, ryntäsivät\nkaikki kiireesti pappien perästä tuomiokirkosta sen pitkän gallerian\npäähän, josta Taivaaseenastumisen kirkkoon eli refektorioon mennään.\nMiikkula ja Huotari nykäisivät meitäkin takinhelmasta, ja niin\nastuimme huoneeseen, jonka oikealla puolella oli pitkä pöytä pappeja\nja munkkeja varten, vasemmalla samanlaiset rahvasta varten. Meille\nmuuan nuori palvelija asetti syömäneuvot keskellä huonetta paksun\npylvään suojassa seisovalle pöydälle. Aterian aluksi kuului pappien\npöydästä kellon helähdys. Yhteinen malja täynnä sahtia eli \"kvassia\"\nsekä lautanen, jolla oli vastasuolattua silakkaa (seldiä), palasiin\nleikeltyä, seisoi edessämme, sitä paitsi oli kullakin lusikka,\nlautanen, kahveli ja paksu leivänpalanen. Kun tuota erinomaisen hyvää\nsilakkaa ja niin ikään hyvää hapanta leipää oli maistettu, kuului\näkkiä toinen helähdys yläpöydästä. Joutuisaan kannettiin pöydille\nmaljoissa kalakeittoa; ja kun sitä parhaillaan syötiin, helähti kello\ntaas, passarit hyökkäsivät esiin ja toivat uuden maljan keittoa, joka\nvarmaankin oli turskasta valmistettua. Tämä samoin kuin edellinenkin\noli makunsa puolesta erittäin hyvää. Liian väleen vain sekin oli\nsyötävä, sillä taas kajahti kellon ääni, ja ateria oli loppunut.\nSyönnin aikana muuan nuorenlainen mies saarnastuolin tapaisesta\nluki pitkäveteisellä äänellä jostakin kirjasta, kenties pyhimysten\nelämäkertoja, mutta katkaisi kellon helähtäessä aina lukunsa keskellä\nlausettakin. Että aterian jälkeen olisi veisattu joku virsi ja\nkumarrettu pyhimyslippaan edessä, niinkuin Dixon kertoo käynnistään\nluostarissa, en jaksa muistaa. Päinvastoin liiankin hätäisesti\nkiirehdittiin huoneesta pois.\n\nNyt oli paaston aika, ja ruuat siis olivat tavallista laihemmat,\nmutta mausta ei voi sanoa muuta kuin hyvää. Seuraavana päivänä\noli paasto loppunut, ja silloin kuului m.m. annetun voita, puuroa\nja maitoa sekä vehnästä, niin että kumppalimme olivat kerrassaan\ntyytyväiset. Me emme käyneet ruokasalissa muuta kuin tämän yhden\nkerran.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVielä seuraavan päivän, 12 p. heinäk., viivyimme luostarissa.\nSilloin m.m. kävimme kirkkomaalla, joka on etelään päin luostarista.\nPitkissä riveissä ja hyvässä järjestyksessä, niinkuin ajattelee\nurhoollisten sotilasten kaatuvan, seisoivat siinä vainajien ristit\nkaunisten koivujen ja kuusten suojassa; itäpäässä oli kirkonkokoinen\nkappeli, jonka lukitsemattomasta ovesta saattoi astua sisään. Myöskin\npistäysimme niissä neljässä pienessä, ulkoa valkeaksi rapatussa ja\nsisältä maalauksilla koristetussa kappelissa, jotka ovat luostarin\nedustalla, kolme sataman itäsyrjällä ja yksi vähän pohjoisempana\ntörmällä. Ne ovat useimmat pystytetyt muistoksi keisarillisen perheen\njäsenten käynneistä luostarissa; ainoastaan yksi, keskimmäinen\nrannassa, on Dixonin mukaan rakennettu seuraavan merkillisen\ntapauksen muistoksi, jonka tähden sitä sanotaankin \"ihmeen\nkirkoksi\". Eräs pyhiinvaeltaja, syödessään papin siunaamaa leipää,\npudotti palasen siitä maahan. Samassa tuntematon koira sieppasi\nleivän, mutta se näytti paisuvan koiran kurkussa ja putosi suusta\npois, aivan kuin elävä olento. Tämä koira -- usko pois -- oli itse\npimeyden ruhtinas, ja tapauksen johdosta kappeli rakennettiin. Näin\nDixon.\n\nPaljon olisi kuitenkin vielä ollut katsottavaa. Olisi pitänyt käydä\n\"riisnitsassa\" eli aarrehuoneessa, jossa luostarin kalleudet,\nniinkuin mitrat, messukaavut, piispansauvat y.m. säilytetään,\njoiden arvo nousee miljooniin; niin ikään olisi saattanut käydä\nasehuoneessa, jonka vanhanaikuisia kaluja: sotakirveitä, jousia,\npertuskoita y.m. ainoastaan ikkunasta pikimmältään katsastimme;\ntyöhuoneet ja tehtaat, joita luostarissa on jos jonkinlaisia: pajoja,\nnikkarin-, suutarin-, sorvarin-, ja kutomaverstaita, leipomoita,\nsahdinpanimoita, veneveistämöltä y.m., olisivat myöskin ansainneet\nkatsomista. Sitten olisi voinut tilata hevoset ja ajoneuvot ja\nlähteä ajamaan esim. noin penikulman päähän pohjoiseen tulevalle\nkorkealle _Sikerni-vuorelle_ (Sekirnaja gorá), jonka huipulle\nvalotorni on rakennettu ja jonka juurella ihanan lammen rannalla yhä\nvieläkin (Dixonin mukaan) on se matala mökki, jossa Sauvatti asui,\nja lähellä sitä se sammalpenkki, jossa hän polviaan notkisteli;\ntai veneellä kulkea esim. _Hanhisaarelle_ (Anserskij) katselemaan\nsiellä olevia Kolminaisuuden ja Ristiinnaulitsemisen skiittoja\neli erakkoluostareita, joista varsinkin jälkimmäinen, rakennettu\nmelkein pystyjyrkälle, Golgataksi ristitylle vuorelle, kuvasta\npäättäen on erinomaisen kaunis nähtävyys; taikka käydä _Jänis-_ eli\n_Muksalmen-saarissa_, joissa luostarin karjoja pidetään. Kaikki nämä\nkäynnit jäivät kuitenkin meiltä tekemättä. Osaksi ajan lyhyys ei\nolisi sallinut, sillä samana päivänä olimme päättäneet taas jatkaa\nmatkaa, osaksi emme kaikkia katseltavia paikkoja silloin tietäneet,\nosaksi oli venäjän kielen taitamattomuutemme suureksi haitaksi;\nsitäpaitsi olimme -- ja se oli pääsyy -- kerraksi jo saaneet\nkylliksemme siitä, mitä olimme nähneet. Luostari tarjosi niin paljon\nodottamatonta, niin paljon hämmästyttävää, että mieli masennuksiin\nasti täyttyi kummastuksen ja ihmettelyn tunteista, ja usean päivän\nolisi saanut levähtää, ennenkuin taas olisi jaksanut uusia ihmeitä\nkatsella.\n\nIltapäivällä siis siirryimme \"Kemi\" nimiseen höyrylaivaan, joka\ntuprutteli savua piipustaan laiturin kupeella ikkunaimme alla, ja\nlähdimme sen turvissa taas Vienanmeren laineita kyntämään.\n\n\nMunkkielämä.\n\nTuon kirkkorakennussarjan läpi kulkevan pitkän gallerian varrella oli\nmyöskin muuan huone, jossa oli kaupan kaikenlaisia muistoksi sopivia,\nmunkkien valmistamia pikku esineitä, niinkuin puisia ja metallisia\nristejä ja medaljongeja, puulusikoita y.m. Näiden halpahintaisten,\nmutta taidokkaasti tehtyjen kapineiden joukossa havaitsimme myös\nkaksi kirjaa, joihin tietysti etupäässä kävimme käsiksi. Toinen\nniistä, nimeltä \"Solovetskij paaterik\", painettu Pietarissa v.\n1873 ja värikuvilla varustettu, kooltaan 208 siv. suurta oktaavoa,\nsisältää luostarin mainioimpain miesten elämäkertoja; toinen nimeltä\n\"Podvigi Solovetskoj obiiteli\", neljäs painos Moskovassa 1876,\n71 siv., on historiantapainen kertomus luostarin sankaritöistä,\netupäässä englantilaisten pommituksesta v. 1854. Suurella\nuteliaisuudella olen näitä kirjoja katsellut, ja ehkä lukijoita\nhuvittaa kuulla jotakin niiden sisällyksestä, kun nyt kiikumme\nVienanmeren väljillä vesillä, yhä kulkien tuntemattomia maita kohti.\n\nEdellisen kirjan johdannossa on tarkalta tuntuva kertomus Solovetsin\nmunkkien elämästä, joka ei ole omituista viehätystä vailla, jos\nkohta se monessa suhteessa näyttää meikäläisistä oudolta. Muutamia\nkappaleita sanotusta johdannosta tahdon senvuoksi suomentaa.\n\nMunkkielämä -- siinä sanotaan -- on sekä tarkoituksensa että\nolentonsa puolesta sisällinen, salattu. Vaikka ulkonaisetkin\ntapaukset, jotka jossakin luostarissa ovat tapahtuneet, erikoisella\ntavalla vetävät puoleensa historioitsijan huomion, on niillä\nkuitenkin munkkisäädyn historialle ainoastaan alempi merkitys, koska\nerakkoelämän päämääränä on sielun pelastus. Ei taistelu ulkonaisia\nVihollisia vastaan, ei aineellisen eikä taloudellisen elämän\nmenestys, ei toimeliaisuus maailmassa yksistään maallisten etujen\ntähden ole munkkien tarkoitusperä, vaan sielun salaisessa asunnossa\ntapahtuva taistelu pelastusta uhkaavia sisällisiä vihollisia vastaan,\nsiveellisen elämän menestys, hengellinen toimeliaisuus suurimmassa\nmäärässä -- siinä munkin kutsumus. Voitot tällä kilpakentällä\nenimmäkseen ainoastaan kaikkinäkevä Jumala tulee tuntemaan.\n\nJos seuraamme Solovetsin munkin elämää hänen monasteriin tulostansa\nalkaen aina kuolemaan saakka, huomaamme, että hänen tavallinenkin\nelämänsä on sankarityö (podvig).\n\nAinoastaan vilpitön, luja tahto kokonaan palvella Jumalaa sielun\npelastamisen tähden voipi houkutella ketään hakemaan turvapaikkaa\nSolovetsin autiolta saarelta. Tämän saaren erottaa asutuista\npaikoista vähintään neljäkymmentä virstaa Vienanmeren laineita,\njotka jäillänsä kahdeksaksi kuukaudeksi katkaisevat yhteyden\nrannikon kanssa. Saaren laiha kasvullisuus ja kahdeksankuukautinen\npimeä, sumuinen ja kostea talvi eivät tarjoa erityistä viehätystä\nelämälle, paitsi yksinäisyyden ja maailmasta eroamisen etua.\nTähän katsoen saattaisi näyttää siltä, että jo pelkkä tahto elää\ntämmöisellä saarella riittäisi todistamaan vilpitöntä halua\nmunkkielämään; ketään ei kuitenkaan oteta suorastaan noviisien\neli munkki-alokasten joukkoon. Jokainen monasteriin pyrkijä elää\naluksi vuosikauden bohomoltsina (pyhiinvaeltajana, oikeastaan\njumalanrukoilijana), joita myötäänsä on vähintään 300 henkeä, jotka\nasuvat ulkopuolella luostaria kolmessa rakennuksessa taikka myöskin\nmuurien sisäpuolella, miten tarve sekä kelvollisuus erityisiin\nammatteihin vaatii. Vuoden kuluessa on munkiksi aikovalla, erinäisiä\ntöitä toimittaessaan, hyvä aika miettiä, tokko munkkielämä hänelle\nsopii, hyvä aika oppia tuntemaan veljeskuntaa, jonka parissa\nhän haluaa taistella, sekä valita itselleen rippi-isä, johon\nhengellisissä asioissa voipi turvata. Jos vuoden kuluttua hänen\naikomuksensa yhä pysyy muuttumatonna, ottaa luostarin esimiehistö\nvielä tarkemmin pitääksensä häntä silmällä ja vasta muutamain\nvuosien perästä kirjoittaa hänet noviisien luokkaan. Ei yhdellekään\ntulokkaalle myönnetä mitään etuoikeuksia; kaikki veljellisesti\nnauttivat samaa ruokaa, munkeista erillään olevassa rakennuksessa,\nkulkevat samanlaisessa puvussa, asuvat yhteisissä kamareissa ja\ntyöpäällikköjen määräyksestä yhteisesti menevät töihin. Ainoastaan\nruumiillisten voimain suuruudella pidetään väliä, ja vähävoimaisille\nmäärätään helpompia töitä. Näissä töissä kevytmieliset ja\nvallattomat ihmiset, jotka ovat munkiksi sopimattomia, kohta\ntulevat ilmi, ja toiselta puolen vieraan määräämät eikä aina\nmieluisat työt harjoittavat mieltä nöyryyteen, tottelevaisuuteen\nja kärsivällisyyteen. Työntekijälle ei aivan pian myönnetä omaa\nerityistä asuinkammiota, ja vielä enemmän aikaa kuluu, ennenkuin\nmunkkikaapu puetaan hänen päällensä. Sen hän saapi pitkällisillä\nhurskaudenharjoituksilla ja raskailla töillä ja vastaanottaa sen\nsiitä syystä mielihyvällä ja ilolla. Harva katsotaan ansainneeksi\nmantteliin-vihkimisen ennen kuin 10 vuotta luostarissa oltuaan.\nVihkimispäivä on hengellinen juhlapäivä vihityille ja kaikille\nmuillekin, sillä eikö munkeilla ole syytä iloon, kun näkevät\nuskollisen jumalan-orjan liittyvän joukkoonsa? Eikö itse vihityn\nsovi iloita, kun monivuotisten ponnistusten perästä on päässyt\nvilpittömäin toiveittensa perille? Syrjäisenkään sydän ei voi olla\nsulamatta,[14] kun hän katselee liikuttavaa vihkimistoimitusta, jossa\nvastainen munkki, luopuen maailmasta ja kaikista sen viettelyksistä,\nliikuttavasti sitoutuen naimattomuuteen, kaikesta omaisuudesta\nluopumiseen ja kuuliaisuuteen, ottaa päällensä Kristuksen siunatun\nikeen. Niinkuin vastasyntynyt lapsi kasteen sakramentissa ojennetaan\nkummille kasvatettavaksi uskon ja jumalisuuden oppiin, niin\nvastavihitty munkkikin juhlallisesti alttarin edessä, pyhästä\nevankeliumista, ikäänkuin Kristuksen kädestä, jätetään pojaksi\nrippi-isälle, jonka tulee häntä ohjata uskon tiellä.\n\nHiljaisesti ja ilman melua, vuosi vuoden jälkeen kuluu munkin elämä\nsillä tiellä, jonka hän on valinnut, viimeistä, kaikille ihmisille\nyhteistä päämaalia kohti. Vihkimispäivästä alkaa vihkimisessä\nannettujen lupausten pakollinen täyttäminen, joihin munkiksi-aikoja\non harjoittanut itseään luostariin tulostansa saakka. Varsinkin\nlupaus kuuliaisuudesta esimiestä ja veljeskuntaa kohtaan hallitsee\nSolovetsin munkin kaikki ajatukset, kaikki henkiset ja ruumiilliset\nvoimat, niin että suurin osa munkeista, täyttäen monilukuisia\ntoimiansa, ei saa lepoa ennenkuin sairasvuoteella tai haudassa.\nPapillista arvoa ja erinäisiä luostarinvirkoja eivät munkit saa\ntahtonsa, vaan ainoastaan kuuliaisuutensa mukaan. Jättäen iäksi\nmaailmalle hyvästi harvat heistä lähtevät mannermaalle, paitsi\nmilloin puute ja yhteiselämän etu käskee jonkun lähteä luostarista\njoksikin aikaa.\n\nYlhäiseen _s'hiimaan_ (jossa sitoudutaan kovempaan askeesiin)\nvihkiytyvät ainoastaan ikäkulut, jotka ovat työstä käyneet\nvoimattomiksi tai sairastavat kuolemantautia; mutta s'himnikatkin,\nahtaassa kammiossaan, toimittavat ahkerasti jotakin työtä: toiset,\nsilmälaseilla varustettuina, neulovat; toiset kutovat uutta\nverkkoa tai purkavat vanhaa; voimattomin repii vanhoja köysiä\nlaivantilkkeiksi.\n\nSiitä minuutista alkaen, jolloin aamulla, keskellä yön hiljaisuutta,\nkellon ääni luostarissa kaikuu, kutsuen aamurukouksen pitoon, on\nSolovetsin munkin jokapäiväinen elämä alituista _rukouksen_ ja\n_työnteon_ vaihtelua.\n\nMajesteetillinen on yö luostarissa, joka kaikilta puolin on raskailla\nsalvoilla teljetty. Kaikkialla on äänettömyys ja synkkä pimeys,\njonka keskeltä, ikäänkuin testamentin tähti, pilkoittaa heikko valo\nsammumattomasta lampusta, joka palaa korkealla vihollisen nuolien\nsärkemän Neitsyt Maarian kuvan edessä. Mutta kas, jo tuli sydänyö:\nkesken yleistä hiljaisuutta tuntia ennen soittoa aamukirkkoon\nkaikuu muurien välissä ja pitkin korridoreja herätyskellon pikainen\nhelähdys, aivan kuin ääni pääenkelin torvesta, joka maailman\nviimeisenä päivänä nostattaa kuolleet. Kellon soinnista ei vielä\nliike ala luostarissa, sillä munkit, nyt nousten vuoteiltansa, joilla\nvähän aikaa ovat levähtäneet edellisen päivän vaivoista, suorittavat\nsellisääntönsä ja pyhittävät Jumalalle mietteittensä ja tunteittensa\nesikoiset alkaneena päivänä. Aamujumalanpalvelus tavallisesti alkaa\nkello kolme, mutta juhlapäivinä kahden ja yhdenkin aikana. Vähän\nennen kellonsoittoa ilmaantuvat munkit eri suunnilta, ohjaten\naskeleensa etupäässä kunnianarvoisten Sosiman ja Sauvatin temppeliin,\nkoska voimassaolevan tavan mukaan kukin pitää velvollisuutenaan\nennen kaikkea notkistaa polvensa noiden pyhimysten ihmeitätekeväin\njäännösten edessä ja anoa heidän siunaustaan ja apuaan senpäiväiselle\ntaistelukentälle. Työtätekevät veljekset suureksi osaksi jäävät\ntulematta sydänyön messuun Kunnianarvoisten kirkkoon; mutta\nesimies ja kaikki papit sitoutuvat tulemaan kaikkiin palveluksiin\ntuomiokirkossa. Aamujumalanpalveluksesta ei vapauteta ketään:\nsentähden herättäjä, sydänyön messun alussa, rukoiltuaan paikan\npyhäinkuvain edessä ja saatuaan esimiehen siunauksen, tarkastelee\nensin laululehteriä ja kulkee sitten ympäri koko kirkon nähdäkseen,\novatko kaikki läsnä; huomattuaan ketkä ovat poissa hän lähtee heitä\nuudestaan herättämään ja messun jälkeen ilmoittaa esimiehelle\npoissaolijat, samalla selittäen syyt poissaoloon. Kun kiitoslaulu\n\"Herralle Jumalalle\" on veisattu, niin leipoma- ja keittiötöitten\nhoitaja, tavan mukaan kumarrettuaan paikan pyhäinkuvain edessä,\nvastaanottaa esimiehen siunauksen ruuan valmistamiseksi ja lähtee\nsitten kirkon pyhimmän kuvan edessä palavasta lampusta otetulla\nvalkealla keittiöön virittämään tulta takkoihin, joissa ruokaa\nvalmistetaan. Kun ruvetaan kafismeja (?) lukemaan, lähtevät\nmunkit, noviisit ja bohomoltsit niin ikään kirkosta ryhtyäksensä\nmäärättyihin töihin, joita sitten tekevät koko päivänkirkkoon\njäävät rukoilemaan ainoastaan kirkonpalvelijat, vanhimmat munkit ja\nkivulloiset. Jumalanpalvelusta jatketaan tuomiokirkossa kauemmin\nkuin muissa kirkoissa. Aamullinen palvelus kestää tavallisesti\nkolme tuntia; sen jälkeen pidetään kolme taikka viisi messua, niin\nettä kirkollisten rukoilemisten harrastaja voipi kirkoissa oleksia\nsydänyöstä puolipäivään saakka. Viimeinen messu aamulla pidetään klo\n10, ja siihen taas tulevat esimies ja kaikki papit poikkeuksetta.\nNiinkuin aamu- ja iltakirkossa, niin varsinkin messussa ylistetään\nsuurella hartaudella ja kunnioituksella kuolleitten isäin ja veljien\nsekä kaikkien luostarin hyväntekijäin muistoa, joitten nimet\novat synodiikkaan kirjoitetut. Näiden muistiaisten toimittaminen\non hieromonakkojen ja arvokkaimpien munkkien tehtävänä. Messun\nlopussa hieromonakko pyhällä vedellä pirskottaa ruokasaleissa\nkatetuita pöytiä, mutta keittiössä kaikki ruuat, niin ikään\nleipomatuvassa pyhittää taikinan tai jauhot, jotka seuraavana\npäivänä ovat leivottavat. Viimeisen messun jälkeen, yhteydessä\naterian kanssa, suoritetaan joka päivä pyhän leivän juhlakulkue.\nKanonarha etunenässä, lukien kovalla äänellä 144 psalmia, kulkevat\njärjestään tuomiokirkosta ruokasaliin ensinnä laulukunta, sen\njälkeen hieromonakko kantaen korkealla vadilla saastuttamattoman\nNeitsyt Maarian kunniaksi valmistettua suurta rippileipää eli\nöylättiä, sitten esimies ja hänen perässään veljeskunta päättäen\ntämän juhlallisen matkueen. Aterian alussa koko veljeskunta veisaa\nHerran rukouksen 'Isä meidän', jonka jälkeen esimies tai hänen\npoissaollessaan ensimmäinen hieromonakko siunaa ruuan ja juoman.\nEnnen syömään rupeamista kannetaan pikku palasiin taitettu puolisko\nrippileipää kaikkien veljien pöydille. Päivälliseen kuuluu aina neljä\neri ruokalajia, joiden joukossa lihansyöntiaikana, arkipäivinä,\nsuolattu turska on ensimmäinen -- joka ruoka äkkinäiselle ei maistu\nerittäin hyvältä, mutta merenrannikon asujamille on mitä mieluisin\nja itse luojan osoittama syömisen ja terveyden pohja ja alku.\nKesällä pyydetään merestä tarpeeksi paljon silakoita (seldejä),\njoista keitetään kalalientä; joulu- ja tammikuulla saadaan jään\nalta saitoja (? _navaga_); mutta saarten monilukuiset järvet\nantavat aivan vähän kaloja, ja sentähden useammin kuin mikään muu\nnäkyy veljesten pöydässä jauhoilla suurustettu keitto kuivatusta\nturskasta; päivällinen päättyy puurolla ja maidolla; juhlina myöskin\nannetaan vehnästä. Paastoruokana on sieniä, marjoja ja hedelmiä,\njoita saarilla kasvaa. Munkkien aterioimisessa on jonkinlaista\njuhlallisuutta, joka koskee sydämeen ja mieleen. Ruokasali on\nNeitsyt Maarian taivaaseenastumisen tuomiokirkossa; kaikki sen\nseinät ja holvit ovat kaunistetut Vapahtajan kärsimisiä, evankelisia\nautuuksia ja kunnianarvoisia isiä kuvaavilla suunnattoman suurilla\nmaalauksilla; aina 400 munkkia ja palvelevaa veljeä istuu pitkien\npöytäin ääreen; kaikkialla vallitsee syvä hiljaisuus, jossa kuuluu\nainoastaan saarnamiehen kaikuva ääni hänen selitellessään päivän\npyhimyksen hyviä tekoja tai sankaritöitä tahi sulopuheisen Jefrem\nSirinan liikuttavia varoituksia, jotka kehoittavat kohtuullisuuteen\nja katumukseen: Päivällisen loputtua toimitetaan säädetyllä tavalla\nrippileivän kohotus pyhiä virsiä veisattaessa. Syötyään munkit\ntaas hajaantuvat eri työpaikkoihinsa. Viiniä ei munkeille koskaan\nanneta pöydässä; ainoastaan juhlapäivinä sallitaan vanhimpain\nveljien nauttia viini-annos, jonka esimies on kellarissa siunannut;\nsuurimpina juhlina tämmöinen kestitys tapahtuu esimiehen huoneissa.\nKylmä ilmanala, talven pituus, kosteat usvat, myrskyiset merituulet,\nsuolainen ruoka ja lakkaamaton työnteko, joka kovasti runtelee\nruumista, puolustavat tarpeeksi tämmöistä ihmisen heikkoudelle\nosoitettua myöntyväisyyttä.\n\nKlo 4 ip. pidetään peräkkäin kaksi varempaa iltahartautta; viimeiseen\njumalanpalvelukseen soitetaan klo 6, mutta talvella klo 5, sittenkuin\nkaikki työ on loppunut, ja sentähden siihen ottavat osaa kaikki\npäivällä työssä olleet munkit ja pyhiinvaeltajat. Jumalanpalveluksen\njälkeen syödään ruokasalissa illallinen, jossa on kolme ruokalajia,\nja ennen salista lähtöä veljet kuuntelevat rukouksia levon ajaksi.\nJokainen jumalanpalvelus toimitetaan tarpeellisella hartaudella\nilman vähintäkään kiirehtimistä, niin että arkipäivinäkin kaikkiin\nkirkonmenoihin kuluu 7-8 tuntia.\n\nMunkkien ohjesäännön, jonka muutamat luostarit suorittavat kirkossa,\nlukee Solovetsin luostarissa samoin kuin Athos-vuorella kukin\nmunkki sellissään. Siinä ottavat illallisiin rukouksiin osaa\nmyöskin vuotuiset bohomoltsit ja kesällä kaikki pyhiinvaeltajat.\nPaitsi kumarruksia ja harjoittelemista hiljaisessa rukouksessa on\njokainen munkki ja noviisi velvollinen joka päivä lukemaan vissin\nmäärän kafismeja ja muistorukouksen eläväin ja kuolleitten veljien\nja sukulaisten kiitokseksi; muutamilla on myöskin tapana lukea\njoku luku evankeliumeista tai Apostolein teoista ja erinäisiä\nkirkkovirsiä. Sellirukousharjoitusten lukumäärä, pituus ja aika\nriippuvat, rukoilijan hartauden mukaan, hänen rippi-isänsä tahdosta\nja määräyksestä. --\n\nKun munkkien jokapäiväiset hartaudenharjoitukset näin on kerrottu,\nseuraa sitten johdannossa selitys luostarin viroista, ammateista\nja töistä. Ylin virka on esimiehen (nastajaatelin), jota Pyhän\nSynodin valitsema arkkimandriitti hoitaa. Hän on laumansa \"isä, pää\nja johtaja\", joka rajattomalla vallalla määrää kaikesta ja jolle\njokaisen munkin tulee osoittaa ehdotonta kuuliaisuutta. Esimiehen\nviran jälkeen tulevat vara-esimiehen, kassan- eli taloudenhoitajan,\nkirkko-inspehtorin, aarteidenhoitajan ja rippi-isän virat, sitten\nmuut alempain kirkonpalvelijain ammatit. Paitsi näitä varsinaisesti\nkirkollisia virkoja on olemassa suuri määrä muita toimia ja\nammatteja. Niiden luetteleminen ottaa kirjassa 15 riviä, enkä\nsiis tahdo sillä lukijoita vaivata, mainitsen vain, että siinä on\njos minkä työn tekijöitä, verkonkutojasta, veneenveistäjästä ja\nkirvesmiehestä alkaen mekaanikkoihin, merikapteeneihin, kivenhiojiin\nja taidemaalareihin asti. Ja kutakin ammattia ei suinkaan yksi\nmies toimita; niin esim. suutareita ja räätäleitä oli (1873) 70\nhenkeä, meriväkeä 60 henkeä, kalamiehiä 40 henkeä; pajassa on\ntoisinaan 10 ahjoa työssä. Tämä monipuolisuus luostarin työtoimissa\njuuri herättää vieraan kummastusta. Ne kaksi höyrylaivaa esim.,\n\"Viera\" ja \"Nadeshda\" (\"Usko\" ja \"Toivo\"), jotka kulkevat luostarin\nja Vienan väliä, ovat luostarin munkkien rakentamat, ja niitä\nkuljettavat yksistään munkit, kapteenista kajuuttavahtiin asti!\nSemmoista laivamiehistöä kuin näitä pitkäpartaisia munkkeja,\njoilla on hartioille valuvat hiukset, piippalakki päässä ja maahan\nasti ulottuva, kämmenenlevyisellä nahkavyöllä uumilta kiinnitetty\nhameentapainen puku yllään, ei monessa paikoin maailmaa saane nähdä.\n\nKäsitöissä -- kuuluu sitten jatko kirjassa -- vallitsee jumalinen\ntapa. Aina työn alussa käännytään rukouksella Jumalan puoleen, ja jos\ntyö tehdään muitten seurassa, kääntyy sitten kukin vanhimman puoleen\nsanoen: \"siunaa, isä\", ja saatuaan vastaukseksi: \"Jumala siunaa\",\ntekee varjeluksekseen ristinmerkin sekä ryhtyy työhön, jota rukous\nmielessään toimittaa, ikäänkuin Jumalan katsannon alaisena ja hänen\nväkevällä johdollaan ja avullaan.\n\nSiunatut ovat ne munkit -- sanotaan johdannossa lopuksi -- jotka\nmunkkisääntöjen mukaan, luopuen omasta tahtomuksesta, täydellisellä\nnöyryydellä ja evankelisella itsensäkieltämisellä kulkevat\nelämänsä polkua eteenpäin alituisessa työssä ja jokapäiväisissä\nrukouksissa. Kaikista mainetöistänsä he eivät odota mitään palkintoa\nmaan päällä. Munkki kuolee -- ja kolme lyöntiä suureen kelloon\nilmoittaa veljeksille kanssarukoilijan kuoleman; hänen jäännöksensä,\nkäärittyinä mantteliin (munkkikaapuun?), kannetaan kirkkoon,\njossa ennen sielumessua luetaan Psalttaria tai evankeliumeja, jos\nvainajalla on ollut papin arvo. Sielumessun jälkeen, viimeisen\nsuutelon saatuaan, kannetaan kuollut kirkkomaalle ja lasketaan\nhautaan kaikkien kirkonkellojen soidessa, joten ilmaistaan kirkon\niloa siitä, että vainaja, elämänjuoksunsa päätettyään, on mennyt\nrauhan satamaan. Temppeliin palattuaan ja ennen hautajaisateriaa\ntoimitettuaan viimeisen messun, esimies ja kaikki munkit 12 kertaa\nlankeavat polvilleen rukoillen: \"suo, Herra, nukkuneen palvelijasi\nhengelle rauha\", ja sama rukous ja polvilleenlankeaminen tulee\njokaisen munkin 40 päivänä uudistaa. Vainajan nimi kirjoitetaan\nkaikkiin kirkon synodiikkoihin iäti muistettavaksi, ja samoin\njokainen veli sen panee muistikirjaansa selliohjesäännössä\nluettavaksi Kullekin haudalle pystytetään suuri puuristi, johon\npannaan ilmoitus, että vainaja syntymästään aina loppuunsa asti\nkantoi ristiänsä, oli Jumalallisen Ristinkantajan vilpitön seuraaja\nja siirtyi maallisesta elämästä loppumattomaan iankaikkisuuteen,\nLunastajansa ja Vapahtajansa ansiotekoihin turvaten. --\n\nOnhan tämä kertomus Solovetsin munkkien elämästä sangen viehättävä?\nEttä se pääsuunniltaan on todenperäinen, on aivan epäilemätöntä.\nSydämen ajatukset noissa alituisissa rukouksissa ainoastaan Jumala\ntuntee, mutta kaikki, minkä luostarissa näkee, todistaa, että työtä\nsiellä pidetään kunniassa.\n\nNiistä useasta kymmenestä elämäkerrasta, jotka kirja sisältää,\ntahdon tässä mainita ainoastaan yhden: isä _Nahumin_. Niille,\njotka ovat lukeneet Dixonin useinmainitun kirjan, tämä nimi ei\nole tuntematon, sillä Dixonkin puhuu Nahumista, sanoo, että hän\nitsensäkieltämisessä oli täysi ihme, ja ennustaa, että hänestä\nkerran tehdään Solovetsin pyhimys. Käyneekö ennustus toteen, sen\ntulevaisuus on osoittava, mutta luostarikirjan elämäkerta kyllä on\nniin ylistävä, että ennustus ei näytä kovin uskaliaalta. Mitä Dixon\nei kuitenkaan ole maininnut, mutta joka meidän suomalaisten huomiota\nvarsinkin kiinnittää mieheen, on se, että hän kansallisuudeltaan\noli _karjalainen_. Ukko Nahum syntyi v. 1777 \"Kamennoje oseron\",\ns.o. Kivijärven[15] kylässä samannimisen järven rannalla, \"noin\n300 virstan päässä luostarista\". Hänen vanhempansa, Pahomij\n(Paahkomie) ja Maura, olivat köyhiä kyläläisiä ja kuolivat äkkiä,\nniin että poika aivan nuorena jäi orvoksi. Muuan varakas sukulainen,\nnimeltä Nemtshinkin (?), jolla oli arennilla merieläinten pyynti\n\"Reboldskoin\" satamassa Solovetsin saarella, otti pojan luokseen\nja vei hänet kesällä 1791 luostarisaareen. Täällä poika kesäkauden\notti osaa meripyyntiin, mutta syksyn tullen jäi luostariin,\n\"viehättyneenä luostarin kauneudesta ja hiljaisuudesta\", eikä sieltä\nsen koommin enää lähtenyt. Pitkät ajat hän siellä teki kaikenlaista\nhalvempaa työtä: oli meripyynnissä, harjoitti vähän maanviljelystä,\npalveli nahkurintöissä tai toimitti luostarissa vähäisiä askareita,\nniinkuin halonhakkuuta, nuotankutomista j.n.e., mutta viimein hän\nnoin 45-vuotiaana pääsi alempaan kirkonpalvelukseen ja sai kantaa\nmunkkipukua. Isä Nahumin teki kuuluisaksi se erinomainen ankaruus,\njolla hän hylkäsi maalliset mukavuudet ja kuritti ruumistansa.\n\"Hänen pukunsa oli niin huono, ettei edes kerjäläinen olisi hänen\nrepaleitaan päällensä ottanut, jos olisi ne tien varrelta löytänyt;\nei hän juonut viinaa, ei teetä, ei olutta, kahdesti päivässä vain\nkävi yhteisessä ruokapöydässä ja jakeli silloin parhaat palat\nsyömätovereilleen; sellissään, jonka hän viimein sai oman, hänellä\noli vuoteena lauta ja päänaluksena -- halko.\" Selityksen tämmöiseen\nitsensä nöyryyttämiseen voipi löytää ainakin jonkunlaisen, jos\nmuistelee, että hän erämaan viheliäisistä mökeistä tuli suoraan\nluostarin huikaisevaan loistoon: oman halpuuden tunne, jota vielä\nvoitiin hänen karjalaisella syntyperällään sopivasti kiihottaa,\njäi välttämättä vallitsevaksi juonteeksi hänen varmaan alkuansakin\nherkkätunteisessa luonteessaan. Kun hänen nimensä tuli tunnetuksi,\nalkoivat sekä ylhäiset että alhaiset käydä hänen puheillaan neuvoa ja\njohdatusta pyytämässä, niin että hän syystä olisi saattanut ylpeillä,\njos turhamielisyys olisi häntä vaivannut; mutta hän pysyi kuolemaansa\nasti samanlaisena kuin aina ennenkin, yhtä halpana ulkonaisesti,\nyhtä nöyränä sisällisesti. Karjala, hänen syntymämaansa, ei mennyt\nhänen mielestään: kun Aunuksen piispa kävi häntä tervehtimässä,\nkiitti hän häntä siitä, että Petroskoin pappisseminaarissa oli\nruvettu opettamaan suomeakin papiksi aikoville, ja kun luostariin\nsaapui karjalaisia, jakeli hän heille hedelmiä, joita viljeli\nkasvitarhoissaan.\n\nUkko Nahum, pääsi tämän maailman vaivoista 76 vuoden ikäisenä 22\np. kesäk. 1853. Koko veljeskunnan tahdon mukaan hänet haudattiin\nluostarin sisälle tuomiokirkon alttarin alle pyhän Sosiman\nviereen -- kunnia, jota osoitetaan ainoastaan arkkimandriiteille.\nPyhiinvaeltajat kumartavat ja rukoilevat joukoittain sen\ngraniittikappaleen ympärillä, joka osoittaa tämän maallisen kurjuuden\napostolin viimeistä leposijaa.\n\n\n\n\nV.\n\nVienassa ja sieltä Kierettiin.\n\n\nNiinkuin varemmin on mainittu, oli Solovetsin luostari matkamme\näärimmäinen pää, josta viimeistään olimme aikoneet kotimatkalle\nkääntyä. Mutta jos lukija luulee, että kääntyminen nyt on tehty,\nkun luostarista on erottu, täytyy minun ilmoittaa, että hän\nerehtyy. Asianlaita nimittäin oli, että matka tänne saakka oli\ntullut vähintään puolta halvemmaksi kuin ensin olimme laskeneet ja\nsitäpaitsi tapahtunut joutuisammin kuin olimme luulleet, ja kun siis\noli säästynyt sekä aikaa että rahaa, heräsi meissä halu laajentaa\nmatkaa vähän edemmäksi kuin alkuaan oli ajateltu ja käydä katsomassa\nArkangelinkin kaupunkia Vienajoen suussa. Täältä on vain yhden\nvuorokauden matka niille paikoin, jossa nykyään pohjois-Venäjän\netevin, kautta maailman tunnettu kauppakaupunki sijaitsee ja jossa\nennenaikaan suomensukuisten permalaisten valta kukoisti; nyt meillä\non tilaisuus siellä käydä, mutta jumala tietää, milloin vasta\nsellainen tilaisuus on tarjona; jos emme nyt sitä käytä, tulemme\nehkä ikämme sitä ajattelemattomuuttamme katumaan, -- näin arvelimme.\nJa mietittyämme sinne tänne päätimme viimein kuin päätimmekin\nlähteä matkalle, kun lisäksi olimme Jepifanovilta kuulleet, että\nArkangelissa oli norjalainen hotelli, josta kielen puolesta voisimme\ntulla toimeen. Vienaan siis lukija nyt saa meitä pikimmältään seurata.\n\nVienanmeri on laajempi kuin moni meikäläinen luulee. Kemijoen\nsuusta länsirannalla Vienajoen suuhun vastapäätä toisella puolen\nmerta tulee lähes 40 penik. meritse, enemmän kuin 50 maitse.\nLuostarista on merimatka vähän lyhyempi. Höyrylaiva \"Kemi\", jossa\nJepifanovin neuvosta olimme lähteneet kulkemaan, koska se muka\noli luostarihöyryjä parempi, viipyi matkalla luostarista Vienaan\nrunsaasti 20 tuntia, lauvantai-illasta klo 6 sunnuntai-iltapäivään\nnoin klo 3; se teki 11 1/2 solmua, s.o. noin 17 virstaa tunnissa,\njoten matkan pituudeksi tulee noin 35 penik. \"Kemi\" oli Englannissa\nrakennettu, siipirattailla kulkeva, kooltansa kenties hiukan pienempi\nkuin Oulun ja Pietarin väliä kulkevat höyrylaivat. Se oli sen\npuolesta mukavampi kuin meidän höyryt, että hyttien makuusijat olivat\nlaitetut ei ainoastaan poikittain laivaa, niinkuin meillä, vaan\nmyöskin pitkittäin, joka jälkimmäinen järjestys on erinomaisen hyvä\nmerikipuun taipuvaiselle, sillä silloin ei tarvitse pelätä, että pää\nmaatessa koskaan painuisi jalkoja alemmaksi, niinkuin meidän höyryjen\nmakuupaikoilla tekee, jos laiva vähänkään keikkuu, ja josta täytyy\ntulla kipeäksi. Merikipu olisi tällä matkalla muuten ollut tarjona\n-- usea sitä lie sairastanutkin -- sillä jo luostarista lähdettäessä\ntuuli kova pohjanen, joka aika lailla hypitteli heti perässämme\nlähtevää pientä \"Onegaa\", ja kuta edemmäksi ennätettiin, sitä\nvankemmaksi kiihtyi tuuli, niin että yöllä oli ankara myrsky. Minä\nkuitenkin jo hyvissä ajoin pakenin kannelta alas hyttiin ja panin\nmaata enkä tietänyt myrskystä taikka merikivusta sen enempää. Aamulla\ntuuli alkoi tuntuvasti hiljetä, vaikka merenkäynti vielä oli kova, ja\nkun päivällä lähenimme matkan määrää, oli melkein tyyni.\n\n_Vienankaupunki_ eli lyhyesti vain _Viena_, s.o. Arkangeli, niinkuin\nmeillä tavallisesti sanotaan, on rakennettu näillä paikoin laajaksi\nmerenlahdeksi levenevän Vienajoen (Dvinan) oikealle rannalle, noin\n3 penik. lahden suusta ylöspäin. Siinä voidaan helposti erottaa\nkaksi eri kaupunginosaa: varsinainen kaupunki ylempänä joella ja\nsatamakaupunki, \"Solombala\"; ainoastaan jälkimmäisen kohdalle uivat\nsuuremmat laivat. Solombala saattaa olla paria virstaa pitkä,\nvarsinainen kaupunki neljää, ja kun välissä on joku virsta harvaan\nasuttua alaa, tulee koko Vienan pituudeksi päästä päähän ainakin\n7 virstaa Kun asukasluku ei ole enempää kuin noin 25,000 henkeä,\non arvattava, ettei näin pitkä kaupunki voi olla erittäin leveä;\nleveys onkin keskimäärin vain 3 tai 5 kaupungin korttelia. Talot\novat enimmäkseen puusta rakennetut samaan tapaan kuin Kemissä,\nvaikka varakkaamman näköisiä rakennuksia on enemmän; kivirakennuksia\nei satamakaupungissa ollut kuin muuan kirkko, sotaväen kasarmit\nja lääninvankila, mutta varsinaisessa kaupungissa niitä näkyi\nrunsaammin. Esplanaadeja ja puistoja oli molemmissa, mutta etenkin\nvarsinaisessa kaupungissa niiden määrä oli suuri. Mikä aluksi\netupäässä veti huomiota puoleensa, oli kirkkojen paljous, joita\nluimme tusinamäärän; niiden joukossa oli saksalainen, puolalainen\nja Solombalassa englantilainen kirkko. Solombala muuten ei ole\nmannermaalla, vaan suurella saarella, jonka erottaa manteresta puolta\ntai täyttä virstaa -- en muista kumpaa, vaikka askelten mukaan luin\n-- leveä jokihaara; sen poikki vie ponttonisilta, joka talveksi\naina otetaan pois. Keväisin kuuluu saari enimmäkseen olevan veden\nvallassa. Paitsi maata myöten pääsi saaresta varsinaiseen kaupunkiin\nkulkemaan pitkin jokeakin pienessä höyryveneessä, mutta kun sillä ei\nollut määrätyitä tulo- ja lähtöaikoja, oli mukavampi kulkea maitse\njoko jalkaisin tai ajurilla. Viimeksimainittua kulkutapaa laivain\nkapteenit näyttivät enimmäkseen käyttävän.\n\nSe talo, jossa me asuimme, oli Solombalan alapäässä, rantakadun\nvarrella. Sen omistaja oli nuori norjalainen nimeltä Hansen, joka\nnaimisen kautta oli tullut talon isännäksi. Itse hän ei kuitenkaan\ntäällä asunut, vaan eli vaimonsa kanssa varsinaisessa kaupungissa,\njossa piti saksalaista klubia, ja hoidatti taloansa Solombalassa\nvanhemmalla veljellänsä sekä äidillänsä, joka vuosi pari takaperin\noli Norjasta muuttanut lastensa luo Vienaan. Taloa nimitettiin\nmuhkeasti kyllä \"hotelliksi\" (gotel Gansen), joka kuitenkin\nrakennuksen pienuuteen ja vanhuuteen katsoen tuntui pikemmin\nkorunimeltä. Yläkerran kolmesta tai neljästä huoneesta annettiin\nmeille suurin, ja hinnaksi sovittiin 1 rupla 20 kop. hengeltä\nvuorokaudessa, siihen luettuna kaikki. Tämä hinta, Suomen rahassa\nkolme markkaa, tuntui meistä hyvinkin halvalta, vaikka jälestäpäin\neräs toinen vuokralainen ilmoitti asuvansa 1 ruplasta ja arveli, että\nmekin tinkimällä olisimme päässeet samalla.\n\nOlomme Vienassa kesti yhteensä viisi päivää, jonka ajan kuluessa\nhyvin kerkesimmekin oppia tuntemaan kaupungin, sikäli kuin saattoi\nkysymykseen tulla. Solombala oli pian katsottu, koska siinä ei\nollut mitään erittäin katseltavaa. Rantakadulla oli joka toisen\ntalon seinällä englannin- ja venäjänkielinen ilmoitus kaikenlaisten\nlaivantarpeiden myynnistä; toisen pitkänkadun varrella oli muun\ntavaran kauppoja; hyvin tiheässä muitten välissä oli luettavana\nilmoitus \"pradaasha lutshih vadok\" eli parasten viinain kauppa,\njoka samalla lienee merkinnyt kapakkaa. Kaikissa ikkunoissa oli\nkukkia. Varsinaisessa kaupungissa oli hiukan enemmän katselemista.\nSiellä kävimme tuomiokirkossa, joka on olevinaan hyvinkin korea,\nmutta Solovetsin kirkkoihin verraten ei ole mitään; kauneinta\nsiinä on rauta-aitaus sen ympärillä. Sen porstuassa säilytetään\nkolmea ruotsalaista tykkiä, jotka Pietari Suuri vei saaliikseen\nruotsalaisilta isonvihan aikana; sisällä kirkossa on niin ikään kaksi\nruotsalaista lippua. Puuristi, jonka Pietari omakätisesti teki, kun\nmyrskyn käsistä Vienanmereltä pääsi hengissä maihin, seisoo kirkossa\nseinää vasten. Niiden kirkon kalleuksien joukossa, jotka lukkari\nvai mikähän lie ollut meille näytti, oli esim. _mitra_ (piispan\nhiippa), jonka hän sanoi maksavan 8,000 ruplaa, _piplia_, joka\npaksujen kansiensa tähden painoi 2 puutaa (4 leiviskää) -- jos sanon,\nettä kannet olivat kullasta, taidan valehdella -- y.m. y.m. Sitten\nkävimme museossa, joka oli pienenlainen, niin että mahtui kahteen\nhuoneeseen. Siihen oli Venäjän pohjoisosista keräilty kaikenlaisia\nesineitä ja esineiden kuvia, joita huvikseen katseli; semmoiset\nkokoelmat olisivat hyvin paikallaan meidänkin maan kaupungeissa.\nMyöskin pistäysimme jo mainitussa saksalaisessa klubissa, jonka suuri\nsali veti vertoja Helsingin Seurahuoneen salille. Lähellä museota\njoen rannalla on matala, liiterintapainen rakennus, jonka etupuolella\nluettava kirjoitus (\"dvorets Petra I:a\") ilmoittaa, että se on\nollut Pietari Suuren asunto. Kaupungin yläpäässä on teatterihuone,\nmuistaakseni kivestä. Siinä valitettavasti emme tulleet käyneiksi,\nvaikka eräs teatteriseurue paraikaa siinä antoi näytäntöjä; eräänä\niltana kyllä tuumailimme lähtöä, mutta silloin saimme luoksemme\nmuutaman nuoren saksalaisen, johon olimme höyrylaivassa tutustuneet,\nja niin ei sinä iltana tullut lähtöä eikä muina iltoina enää sopinut.\nMuutamalla torilla keskellä kaupunkia on runoilija Lomanosovin\nkuvapatsas.\n\nSe mikä Vienassa kuitenkin kiinnittää huomion etupäässä puoleensa,\non tietysti joki ja sitä pitkin kulkeva kauppaliike. Joen leveys\nkaupungin kohdalla on ainakin neljännes, mutta kenties kaksikin, niin\nettä toinen ranta vain epäselvästi siintää. Virta ei arvattavasti\nole kovin kova, mutta kuitenkin siksi väkevä, että esim. tukkilautat\nsen voimasta kulkevat eteenpäin. Paitsi näitä lauttoja, jotka\nkaupungin sivutse lasketaan Solombalan alapuolella olevaan saareen,\njossa on suuri joukko höyrysahoja (ja jonka Maimaksin kanava erottaa\nSolombalan saaresta), tulee Vienaa alas toisenlaisia lauttoja eli\nparkkoja, joissa on syltä korkeat hirsiseinät ja hieman kalteva\nkatto; ne ovat liikkuvien linnain kaltaisia, ja niissä tuodaan\njauhoja, talia, hamppua ynnä muuta tavaraa. Ne lasketaan jonkun\nlaivan kupeelle, ja kun ovat siihen tyhjentäneet sisustansa,\nmyydään ne polkuhinnasta kaupunkilaisille. Venekulkua ei joella\npaljon näkynyt, mutta matalakulkuisen ratashöyrylaivan, oudon\nkatsella, näimme kerran lähtevän jokea ylöspäin; kuinka kauas tuo\nsitten kulkenee. Laivoja oli joella tullessamme noin 70-80, niiden\njoukossa lähes kymmenkunta suurta, arvatenkin englantilaista höyryä\neli \"tamppia\" (dampfer), niinkuin ystävämme Jepifanov sanoi; mutta\nlähtiessämme luimme lähes 200 purjetta. Solombalan möljä on samalla\ntavoin hirsistä rakennettu kuin salmen möljät Oulussa; varsinaisessa\nVienassa ei muuta möljää ole kuin joen rannat paitsi laiturit\nvalkamapaikoissa. Solombalan möljässä oli tullessamme 30 laivaa,\nmutta lähtiessämme 70; noin kolmas osa niistä oli norjalaisia.\n\nViena on perivenäläinen kaupunki. Karjalaisia siellä ei ole kuin\njoku ainoa sotaväessä ja joku kauppa-asioissa sattumalta kulkeva\n-- karjalaiset ylimalkaan eivät Vienassa tee kauppaa. Maaseudun\nharvalukuiset kylät ovat nekin joko venäläisiä tai pohjan puolella\nsamojedilaisia; karjalaisia ei ole eikä Europaeuksen mukaan ole\nkoskaan ollutkaan. Kemin kaupunki kyllä ensi silmäykseltä näyttää\nyhtä venäläiseltä kuin Viena, mutta siellä sentään aina voipi suomen\nkieltä osaavia löytää ilman isoja hakemisia; toisin on Vienassa, ja\nmolempain välillä on siis sen puolesta suuri erotus. -- Muutamia\nsamojedeja saimme nähdä. Juuri Hansenin hotelliin tullessamme oli\nportilla pari kolme mustatukkaista, turkkirepaleisiin puettua\nlasta, joihin viitaten ajurimme sanoi: samojedeja. Vanhin niistä\nlähestyi meitä ja sanoi omalla kielellänsä muutaman sanan, jolla hän\nluultavasti pyysi jotakin. Olihan niille lantti kullekin annettava,\nkun muka sukulaisia olivat, ja siitä nousi iloinen hälinä heidän\njoukossaan.\n\nVenäläisten kielitaidosta on Suomessa se ajatus jotenkin yleinen,\nettä jokainen sivistyneeksi sanottava venäläinen osaa joko ranskaa\ntai saksaa. Tämä ajatus tuskin sentään on suunnilleenkaan oikea.\nSolovetsin munkkien heikosta kielitaidosta olen jo maininnut,\nja heidänhän kuitenkin pitäisi olla jonkunlaisia sivistyksen\nkannattajia; matkalla Vienaan ja Vienassa sain uusia todistuksia\nerehdyksestäni. Kun ennen luostarista lähtöä menimme höyrylaivan\nsaliin syömään, istui siellä kannua kallistellen muuan munkki,\njonka kuulimme olevan luostarihöyryn kapteenin, ja eräs toinen\nherra, jolla oli musta, vaikka jo harmahtava huuli- ja leukaparta\nsekä kultasankaiset silmälasit ja jota meillä olisi heti sanottu\noppineeksi maisteriksi. Miehet olivat iloisella tuulella, ja\nmunkkikapteeni kääntyi kohta meidän puoleemme pitkällä ja luultavasti\nhyvinkin lystillisellä puheella, koska hän näytti erinomaisen\nihastuneelta, mutta me emme ymmärtäneet \"ni sloova\", kun hän puhui\nniin nopeasti. Hänen kumppalinsa silloin yritti ruveta asiaa\nsaksaksi ja ranskaksi selittämään, ja se kyllä näkyi, että hänellä\njoskus oli niiden kielten oppikirja ollut kädessä, mutta tolkkua\nei tullut puheesta mitään. Tämä mies olikin, kuulimme jälestäpäin,\nkoulumaisteri, ja olisi häneltä siis sopinut odottaa vähän enemmän\nkielitaitoa, varsinkin kun hän tahtoi taidollansa kerskailla, sikäli\nkuin huomasimme. (Kenties sentään tämä taito oli aikanaan ollut\nparempi, mutta sitten huoliin haihtunut, sillä hän oli 10 vuotta\nelänyt maanpakolaisuuteen tuomittuna Onegassa ja vasta tänä kesänä\nsaanut luvan esteettömästi liikkua Arkangelin läänin alueella, jota\nlupaa hän nyt käytti Vienassa käydäkseen.) Että laivan kapteeni ei\nosannut vieraita kieliä, olen jo maininnut, ja hänkin oli sentään\nmerikoulun opettaja. Sama kielitaidon puute tuli esiin Vienassa.\nSolombalasta kuljin kerran pikkuhöyryssä yläkaupunkiin nuoren miehen\nkanssa, joka oli Vienasta syntyisin, mutta asui Pietarissa. Hän\noli sivistynyt mies, niinkuin puheensa nihilisteistä, virkakuntain\ntuomiovallasta, luostareista y.m. osoittivat, mutta ranskaa ja\nsaksaa, joita kumpaakin minun oli keskustelussa pakko käyttää apuna,\nhän ei ymmärtänyt ollenkaan, ei edes tavallisimpia sanoja. Toista\nolisi sentään nuorelta pietarilaiselta odottanut.\n\nVielä mainittakoon Vienasta, että lapset siellä olivat erittäin\nahkeria kerjäämään, tehden pitkät matkat seuraa huudellen: \"käptin,\nkäptin, daitte mnje kapeitshiku\", s.o. kapteeni, antakaa mulle\npikku lantti; kaikki ulkolaiset herrasmiehet kun näet siellä ovat\nlaivankapteeneja, niin mekin kävimme semmoisista. Aikaihmisiä\nemme huomanneet kerjäämässä, mutta heillä kuului olevan tapana\nryöstämällä viedä toisen omaisuutta. Edellämainitulla asumattomalla\ntaipaleella molempain kaupunginosain välillä on kolme siltaa, ja\nkeskimmäisestä kertoi meillä käydessään se nuori, saksalainen, johon\nolimme laivassa tutustuneet, että siinä pimeän aikana syksyllä\njoka yö koetetaan tehdä ryöstöjä; siltaa sentähden sanotaankin\n\"vaaralliseksi sillaksi\". Eräältä oululaiselta, joka merimatkalla\noli käynyt Vienassa, jolloin heidän laivansa oli ollut Maimaksin\nkanavassa (luoteeseen Solombalasta), olen myöskin kuullut, että joka\nyö sinä parin viikon aikana, minkä he siellä viipyivät, hätyytettiin\nkaupungista palaavaa meriväkeä sillä parin virstan pituisella,\nmyöskin autiolla taipaleella, joka on Solombalan ja kanavan välissä.\nTurvallisuuden tila ei siis näy olevan aivan tyydyttävällä kannalla\nVienassa. Kun kysyimme tuolta saksalaiselta, eivätkö poliisit ryhdy\nväkivaltaa estämään, hän hymyillen vastasi: \"Ne ne parhaita ovatkin.\"\nNe poliisit, jotka itse näimme, olivatkin kyllä hirtehisen näköisiä.\n\nSen vuoksi että isäntäväkemme, herrasväki Hansen, meitä hyvin\nymmärsi ja että he olivat siivoja ja varsin ystävällisiä ihmisiä,\nkului aikamme Vienassa verrattain hauskasti, varsinkin kun kanssamme\ntalossa asui eräs Vienaan konttoripaikkaa hakemaan tullut nuori\nnorjalainen Kolstad, joka aina oli valmis pakinaan ja seurusteluun.\nKoska sentään matkallamme tänne ei ollut ollut varsinaista\ntarkoitusta paitsi uteliaisuuden tyydyttämistä, ja tämä oli jotenkin\näkkiä tapahtunut, aloimme vähitellen yhä enemmän odottaa sitä päivää,\nheinäkuun 18:tta, jolloin taas päästäisiin liikkeelle lähtemään, ja\nkun se oli koittanut, astuimme keventynein mielin \"Kemin\" kannelle\nKarjalaan takaisin kääntyäksemme. Kolstad, jonka tuumat Vienassa\neivät olleet onnistuneet, oli päivää ennen lähtenyt kauppalaivassa\nEnglantiin, sieltä onneansa etsimään.\n\n\"Kemin\" lähtöpaikka oli ylhäällä varsinaisessa kaupungissa, ja sinne\nmeidät kuljetti vienalainen issikka jyskyttelevissä ajopeleissään,\nkiskaisten siitä hyvästä 1 r. 20 kop. Taisi tuota tulla 4-5\nvirstan matka. Ennenkuin höyry lähti kulkemaan, tuli muuan poliisi\nkohteliaasti kysymään nimiämme, jotka kirjoitti muistiin. Passeja ei\ntiedusteltu.\n\nViimeinen, jonka kättä Vienasta erotessamme puristimme, oli\nJepifanov. Hän oli luultavasti tullut \"Kemin\" lähtöä katsomaan\nainoastaan saadakseen sanoa meille jäähyväiset. Me olimme yhdessä\nhänen kanssaan tulleet \"Kemissä\" Vienaan ja usean kerran Vienassakin\nolleet yksissä. Niinkuin jo ennen olen maininnut, sovimme hyvin\nyhteen, sillä toimellisuutensa ohessa hän osoitti semmoista\nhyväntahtoisuutta ja sydämellisyyttä, jota ainoastaan luonnon\nhelmassa elävä karjalainen pystyy osoittamaan. Kun matkalla Vienaan\nvähän pahasti voiden aamusella kuljin laivan kannella ja keulan\npuoleen tullessani tapasin Jepifanovin paraikaa ruokailemassa, hän\nkohta minulle tarjosi muka lääkkeeksi kalakukkoansa, joka oli hiukan\nsuolaista, ja lausui äänellä, jota meikäläinen ei voisi jäljitellä:\n\"Syö sie, syö -- syö syö -- syö kaikki!\" Ainoastaan yhdessä asiassa\neivät ajatuksemme käyneet aivan yksiin, ja se oli kielikysymyksessä.\nEttä hän karjalan kieltä, s.o. suomea, olisi pitänyt itsessään\nmitenkään halpana, olisi väärin sanottu, mutta _venäjän_ rinnalle\nsitä ei voinut ajatellakaan asetettavaksi. \"Mitäs minä karjalan\nkielellä teen, mihin sillä pääsen\", oli hänen väitteensä. Hän katsoi\nasiaa käytännölliseltä kannalta, ja hänen mietteensä kulkivat\nsentähden ihan samaa suuntaa kuin esim. Oulun kauppamiesten ja\nmerikapteenien, sillä luonnollisella erotuksella, että samalle\nsijalle, jolle he panevat ruotsin, hän pani venäjän. Että äidinkieli\non toinen asia, vieraiden kielten taito toinen, ja että äidinkielen\nrinnalle ei kelpaa yksikään vieras kieli, jos kuinka hyödyllinen,\nsitä hän ei ollut tullut ajatelleeksi. Mutta sopiko häntä siitä kovin\nankarasti nuhdella? Eiväthän meidänkään liikemiehet vielä jaksa tätä\nerotusta tehdä, vaikka heiltä paljoa paremmalla syyllä voisi sitä\nvaatia. Välimme eivät siis tästä eriävästä katsantotavasta olleet\nmitenkään kylmenneet eli rikkuneet, ja hyvinä ystävinä siis erosimme\ntoisistamme, niinkuin luulen, molemminpuolisella kaipauksella.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPaluumatkasta Solovetsiin ei ole paljon kertomista. Ilma oli ensi\npäivänä kaunis, tuuli tosin vastainen, mutta niin heikko, että\nsitä tuskin huomasikaan, niin kauan kuin jokea kuljettiin alas,\njota kestää 3-4 penik. Purjelaivoja tuli ehtimiseen vastaan.\nAavalla merellä alkoi tuuli paremmin tuntua ja kiihtyi illempana\nyhä kovemmaksi, niin että yöllä ja seuraavana päivänä taas oli\ntäysi myrsky. Useat matkustajat sairastivat merikipua. Kun toisena\npäivänä olimme Hanhisaaren tasalla, peitti meren niin sakea usma,\nettä tuskin saattoi nähdä kivenheiton päähän. Kapteeni, jolle\nainoastaan yksi Norjassa käynyt matkustaja teki laivankannella\nseuraa, osoitti kuitenkin tarkasti kaikki tunnuspaikat, joitten ohi\nmuka kuljettiin. Hän oli hyvin pienikasvuinen, mustaverinen mies ja\nkäyttäytyi merkillisen hiljaisesti, niin että komentoa tuskin kuului\nkoskaan, mutta virkansa hän ymmärtääkseni hoiti hyvästi ja saattoi\ntarvittaissa näyttää myöskin lujuutta. Niinpä menomatkalla Vienaan\njoen suussa souti vastaamme vene, jossa muuan korkeahko upseeri\nistui, mutta häntä ei otettu laivaan, vaikka vene jo oli aivan\nvieressämme, sillä kapteenia oli kielletty matkalla pysäyttämästä\nlaivaa. Luostarin satamaan tulimme vasta puolenpäivän jälkeen, niin\nettä tämä matka oli kestänyt vähän kauemmin kuin menomatka, eli noin\n25-26 tuntia.\n\nLuostarissa viivyttiin moniaita tunteja, jolla välin söimme -- sillä\ntuo kova merenkäynti oli estänyt mitään nauttimasta -- ja kävimme\nherra Goebelin luona, joka yhä oli luostarissa. Hän oli hyvin\ntyytyväinen oloonsa siellä ja näytti meille aika kokoelman lintujen\nmunia, joita hän arkkimandriitin nimenomaisella luvalla oli saanut\nsaarelta kerätä; valitti kuitenkin, että ampuminen oli kielletty,\njoten hän ei voinut viedä mitään täytetyltä lintuja muassaan.\nLuostarista puhuttaessa hän m.m. myöskin mainitsi, että hänen ja\narkkimandriitin välillä oli tullut puhetta noista eriskummaisista\nmaalauksista kirkkogalleriassa, joista jo olen kertonut. Hänen\nmuistutuksensa, että ne olivat joutavia ja tarpeettomia, oli\narkkimandriitti heti myöntänyt oikeaksi, mutta oli arvellut, että\nyhteinen kansa niitä kernaasti katselee, jonka tähden niitä ei\nhävitetä.\n\nMaatapanon aikana sanottiin luostarille hyvästit ja lähdettiin\nkulkemaan Kemiä kohti. Me asetuimme kohta levolle, enkä siis tiedä\nkumpaa puolta Kusovoin saarta nyt kuljettiin, mutta luultavasti\npohjoista. Heti sydänyön jälkeen meidät herätti kova melu, ja\narvelimme siis oltavan perillä, mutta kun kannelle noustuamme\nhavaitsimme lähellä olevalla saarella korkeapiippuisen rakennuksen,\nhoksasimme, että oltiin vielä penikulman päässä Kemistä. Laivamme\nkupeella oli toinen, pienempi höyry, \"Onega\", johon \"Kemin\"\nlastia, jauhomattoja, ruvettiin lossaamaan; \"Kemi\" näet ei uinut\nkaupunkiin asti. Hetken aikaa lossausta katseltuamme aloimme\npitkästyä odottamiseen, varsinkin kun yö oli erittäin kylmä, ja kun\ntiedusteltuamme saimme kuulla, että lossausta kestäisi ainakin 2-3\ntuntia, kysyimme muutamilta vaimonpuolilta, jotka istuivat eräässä\n\"Kemin\" perään ilmestyneessä veneessä, tokko heidän kanssaan voisimme\njo varemmin päästä kaupunkiin, johon he heti vastasivat myöntävästi.\nNoudimme siis hytistä kapineemme, sanoimme kapteenille jäähyväiset\nja hankkiusimme astumaan veneeseen. Samassa muuan nuori mies, jota\nemme ennen olleet havainneet, kääntyy puoleemme ja ilmoittaa olevansa\nveneen haltija; häneltä siis oli lupa uudestaan kysyttävä, jonka hän,\nvaihtaen puheensa suomeksi, kernaasti antoikin. Vene oli näet ystävä\nMäkushkinin, ja mies tunsi meidät viime käynniltämme kaupungissa,\nvaikka me emme muistaneet nähneemme häntä. Lähtöä ei kuitenkaan\ntapahtunut, ennenkuin eräs univormuun puettu tullivirkamies oli\ntullut veneeseen alas. Hänhän se vasta oikea isäntä oli, ja\nluvanpyyntimme oli siis kolmas kerta tehtävä; hän suostui siihen\nhymyillen, ikäänkuin turhaan olisimme luonnollista asiaa pyytäneet.\n-- Tämän olen kertonut näytteeksi siitä, millä alkuperäisellä\nkannalla olot Vienanmeren länsirannalla ovat; Oulussa varmaan ei\nisännän luvatta otettaisi vieraita veneisiin.\n\nKemissä saimme viipyä iltapäivään asti, sillä vasta silloin\n\"Onega\" oli valmis lähtemään. Me olimme näet päättäneet ei palata\nylös Kemijokea, jota olimme tulleet, vaan meritse ensin kulkea\n_Kierettiin_ Kannanlahden suuhun ja sieltä vasta poiketa kotia päin,\njotta tulisimme laajemmalti näkemään Karjalaa. Tämä viipymys oli\nerään seikan tähden meille varsin hyödyllinen. Luostarissa olimme\nMäkushkinin veljelle jyskyjärveläiselle jättäneet liinavaatteitamme\nvietäväksi Kemiin pestäväksi, mutta kun niitä nyt kävimme perimässä,\neivät ne vielä olleet valmiit, vaikka viikko oli kulunut, vaan olivat\nmuka edelleen muutaman pesijän luona. Usean muistutuksen jälkeen ne\nviimein ilmoitettiin tuoduiksi, mutta silittämättöminä, jonka vuoksi\nemäntämme täytyi itse pyhäpäivänä ryhtyä niitä silittelemään. Mitä\nperää kaikissa näissä ilmoituksissa oli, en tiedä, mutta erityistä\ntoimeliaisuutta ei talonväki mielestämme tässä asiassa ollut\nosoittanut. Viimein kuitenkin vaatteet puolenpäivän korvissa olivat\nvalmiit.\n\nUkko Mäkushkin muuten otti naukun ja siveli partaansa yhtä\ntyytyväisenä kuin ennenkin, ja emäntä laittoi hiljaisuudessaan\nmyöskin yhtä hyvänmakuista sekä ruokaa että kahvia ja teetä kuin\nedellisellä kerralla, niin että sen puolesta ei ollut muuta kuin\nhyvää talosta sanottavaa.\n\n\"Onega\" ei ollut aivan kaupungin rannassa, vaan kappaleen matkan\npäässä, niin että siihen oli kuljettava isäntämme veneellä. Se\noli paljoa pienempi laiva kuin \"Kemi\"; siinä oli ainoastaan kaksi\ntaikka tarkkaan ottaen vain yksi matkustajahytti, jossa oli neljä\nmakuusijaa, ja kun suuressa sluupissa tuli koko joukko matkustajia\nlisää, rupesi meitä arveluttamaan, miten kaikki voitaisiin tulla\ntoimeen. Huolemme kuitenkin haihtui, kun kappaleen matkaa oli\nkuljettu ennenmainitun höyrysahan luo, sillä siellä oli \"Kemi\"\nodottamassa ja suurin osa \"Onegan\" herrasmatkustajia siirtyi\nsiihen, niin että paitsi meitä jäi jälelle ainoastaan muuan\nkeski-ikäinen mies, joku viinakontrollööri tai veronkantaja; ja hänen\npuolikasvuinen tyttärensä -- juuri niin monta kuin hytissä saattoi\nolla. Hetimiten sitten lähdettiin, noin klo 5 ip., kulkemaan kumpikin\ntaipaleellensa, \"Kemi\" etelään päin Onegan kaupunkiin, \"Onega\"\npohjoiseen Kierettiä kohti.\n\nIlma oli kolkonlainen, mutta saarten suojassa matkustettiin\nmaatapanon aikaan asti. Yön nukuimme levollisesti, mutta aamulla\nriehui mitä ilkein luoteismyrsky, niin että pieni aluksemme hyppeli\nkuin kaarnanpalanen vaahtopäisten aaltojen vallassa. Kannella\nei voinut ollenkaan liikkua. Laivan muut matkustajat olivat\nkaikki ruumassa kannen alla, josta kuului merikipua sairastavain\nvoivotuksia. Sairas oli meilläkin hytissä, nim. vastamainittu\ntyttö, joka ei päivän pitkään muuta tehnyt kuin antoi ylen, niin\nettä lopulta olimme aivan kummissamme; kuitenkin hän kesti tuskansa\nihmeteltävällä kärsivällisyydellä. Kemistä luetaan Kierettiin 18 1/2\npenikulmaa, ja tällä matkalla saimme ponnistella runsaan vuorokauden,\nniin että vasta maanantaina 21 p. heinäk. klo 5 illalla tulimme\nKieretin lahdelmaan.\n\nLoppupuoli matkaa kului kuitenkin helpommin, kun päästiin maan ja\nsaarten suojaan. Erittäin suloiselta tuntui tämmöisen myrskyn perästä\nkulku pitkän- ja kaitaisen salmen, \"Kaitasalmen\", kautta, juuri\nennenkuin perillä oltiin. Oikealle tulevan saaren nimeä en muista;\nInbergin kartan mukaan se voisi olla Uunisaari, mutta karjalaiset,\njotka seuraavana päivänä meitä saattoivat, nimittivät sitä joko\nPalo- tai Hevossaareksi. Salmen yläpäästä aukeni vasemmalle päin\npieni lahdelma, jonka pohjassa Kieretin kauppala näkyi. \"Onega\"\njäi nytkin vuoroveden takia lahdelman suuhun, ja laivan jollalla\nviinakontrollööri tyttärineen sekä meidät soudettiin kauppalan\nrantaan.\n\nPiletin hintaa Kemistä Kierettiin en muista tarkkaan, 2 1/2 ruplan\npaikkeilla se oli. Vienasta Solovetsiin hinta keulahytissä oli 3\nr. 25 k. hengeltä, ja Vienasta Kemiin 3 r. 70 k. Luostarihöyryissä\nkuului hinta pyhiinvaeltajilta olevan yksi rupla Vienasta luostariin.\n\n\n\n\nVI.\n\nKieretistä Uhtuan kautta kotiin.\n\n\nJo edellisessä olen silloin tällöin tehnyt muistutuksia Inbergin\nkarttaa vastaan, että paikkain asema ei siinä ole oikein osoitettu.\nPaluumatkalla Kieretistä rajalle näitä muistutuksia täytyy myötäänsä\ntehdä, sillä _tuskin ainoakaan_ paikka on ihan oikein merkitty.\nKuitenkin kiiruhdan lisäämään, että tätä en suinkaan lausu hra I:iä\nmoittiakseni, koska tietääkseni hänellä Karjalan kartallepanossa on\nollut ohjeenaan vain virheellisiä venäläisiä karttoja; ja toiselta\npuolen hänen kartastansa aina sentään on arvokasta apua, kun paikat\novat sekä oikein nimitetyt että sangen tyystin merkityt (niin että\nani harva on jäänyt pois), jos kohta asema on vain suunnilleen\nsattunut.\n\n_Kieretin_ kauppala eli kylä ei, niinkuin kartta osoittaa, ole\nKannanlahden suusta länteen tunkevan syvän merenlahden rannalla, vaan\netelämpänä pienen lahdelman pohjassa, johon Kierettijoki vähäisen\nkosken kautta purkaa vetensä. Kauppalassa on satamäärä taloja, jotka\nkoskelta ulottuvat itäänpäin pitkin lahdelman pohjoisrantaa noin\nkivenheiton matkan. Kaareva katu kulkee niiden halki. Talot olivat\ntavallisia venäläisiä hirsirakennuksia. Ainoastaan kylän länsipäässä\noli meidän tapaan rakennettu talo, kaksikerroksinen, laudoitettu ja\nvalkeaksi maalattu, etusivulla toistakymmentä ikkunaa kummassakin\nkerroksessa itäänpäin kauppalaa kohti ja sen edustalla pieni\nryytimaa, lännenpuolisissa sivurakennuksissa oli seitsemän ikkunaa\nrinnakkain. Jälkimmäiset muistan tarkemmin siksi, että asuimme niitä\nvastapäätä. Talon omistaja oli upporikkaaksi sanottu kauppias Feodor\nVasiljevitsh, karjalaisten kesken lyhyesti nimitetty Huotariksi, joka\nlienee väännös Feodorista.\n\nVaivalloisen merimatkan perästä, jolla olimme nähneet sekä vilua että\nnälkää, tuntui todelliselta nautinnolta, kun aluksi saimme lämmitellä\njäseniämme loimottavan tulennoksen edessä majatalossamme, joka oli\njonkunlainen varakestikievari kauppalassa. Ruuan saannin puolesta\noli ensin hiukan hankaluutta, kun emäntä oli venakko, mutta siitäkin\nkohta selvittiin, kun avuksemme ilmestyi muuan venäjää osaava\nkarjalainen, joka kuultuaan, että \"ruotsin\" miehiä oli laivassa\nsaapunut kylään, itsestään tuli majataloon. Hän, tämä Suomen kansan\nensimmäinen edustaja, jonka täällä tapasimme, oli vanha ukkorassu,\npuettu karkeaan säkkikangastakkiin, jonka alta rinnan kohdalta\nnäkyi hurstipaita; päähineenä oli ikäloppu lammasnahkalakki. Hän\noli nimeltään Maksima, Maksima Soavanen, kotoisin Uudestakylästä,\njoka tulee Kieretistä 4 penik. länteen. Hänen kanssaan pian\nsyntyi puhe matkan jatkamisesta sisämaahan, ja hän arveli meille\nparhaaksi kulkea Uudenkylän kautta, johon ensin olisi venematkaa\n3 penik. vastamainitun syvän lahden pohjaan, sitten vähän jalka- ja\nlopuksi taas venematkaa Kierettijokea ylös. Tämä kieltämättä\nolikin paras tie, ja suunnasta siis äkkiä sovittiin. Nyt tuli ensi\nkerta matkallamme kysymys siitä, oliko meillä \"podoroshnajaa\"\neli \"otkriiti-listaa\", s.o. kuvernöörin tai ministerin antamaa\npaperia, joka oikeuttaa kulkemaan hollikyydillä. Maksimalla ei\nnäet ollut venettä, kestikievarissa ei myöskään (isäntä taisi olla\nmatkalla jossain), ja M. selitti, että semmoinen paperi pitäisi\nolla, jos mieli panna kestikievaritalon velvollisuudeksi hankkia\nmeillä venettä. Tietysti totuuden mukaan vastasimme, ettei meillä\nsellaista asiakirjaa ollut, ja M. sai siis toimekseen hankkia sekä\nveneen että myöskin soutukumppalit, joita arveli saavansa, koska\nhänen kyläläisiään oli kauppalassa paraikaa. Sitten kun turhaan\nolimme ukolle tarjonneet teetä, jota hän ei sanonut juovansa,\nhän lähti ulos toimellensa. Myöhemmin illalla tapasimme kadulla\ntoisen uusikyläläisen, nimeltä Kirilä (Tervanen), joka oli vähän\nvarakkaamman näköinen kuin vanha Maksima ja hiukan esteltyänsä lupasi\n90 kopeekasta lähteä huomispäivänä meitä saattamaan -- Maksimalla\nei ollut tarkkaa vaatimusta, hän sai sitten 60 tai 70 kop. Vene oli\nheidän hankittava mistä hinnasta saivat (se sitten maksoi 70 kop.)\nja niin ikään kolmas soutaja, ja päätettiin, että he jo aamulla\nvarhain, tuossa 5:n seudussa, tulisivat meitä noutamaan, niin että\nennätettäisiin tuon syvän lahden pohjaan semmoiseen aikaan, jolloin\nolisi nousuvesi ja vene siis juoksisi perille asti.\n\nTuota Maksimaa sanoin Suomen kansan täkäläiseksi edustajaksi, ja\nsemmoinen hän kaikessa viattomuudessaan olikin. Puhellessamme tahdoin\nsaada selville, ymmärsikö hän venäläisten ja karjalaisten välillä\ntehdä erotusta, ja tein hänelle siis kysymyksen, jonka eri sanoja\nen enää muista, mutta jonka koetin esittää niin, että en panisi\nvastausta hänen suuhunsa. Hänen vastauksensa on muistikirjassani\nja kuuluu: \"Monta karjalaista eletääh (elää) täällä, jotka ovat\nKarjalasta tulleet tänne.\" Kysymykseni oli luultavasti ollut, tokko\n\"hänen puolen\" miehiä oli Kieretissä, mutta vastatessaan hän ei\nUudestakylästä, kotikylästään, maininnut erittäin mitään, vaan puhui\nKarjalasta yleensä, asettaen sen siis jonkunlaisena kokonaisuutena\nKierettiä ja venäläisten maata vastaan. Kieretti nim. samoin\nkuin Kemi ja luultavasti kaikki muutkin kylänpaikat Vienanmeren\nlänsirannalla on aivan venäläistynyt. Tämä oli ainakin _neljäs_\nkerta, kun karjalaisten kansallisuuskäsitteitä tutkiessani tein\ntyydyttävän havainnon, ja erehtymättä voinee siis väittää, että oman\nkansallisuutensa tunne ei karjalaisilta puutu, jos kohta se vielä\nlähenee epämääräistä vaistoa enemmän kuin tarkasti käsitettyä tietoa.\n\nLuostarissa oli Goebelin kanssa m.m. tullut puheeksi ne ristit eli\nmuistomerkit, joita karjalaiset pystyttävät vainajainsa haudoille.\nKysyttyään, olimmeko tulleet niitä huomanneiksi, johon meidän\ntäytyi vastata kieltävästi, hän otti muistikirjansa esille ja\nnäytti meille muutamia \"ristien\" kuvia, jotka etelä-Karjalan kautta\ntullessaan oli kirjaan piirtänyt, sekä selitti, että ne ovat aivan\n\"jakuuttien jumalankuvain\" näköisiä. Näitä jumalankuvia totta\npuhuen en tarkemmin tunne, mutta kirjan kuvista saattoi nähdä,\nettä hautapatsas ei ollut tavallinen risti yksine tai useampine\npoikkipuineen, vaan pölkky, jota oli paikoittain leikelty ohuemmaksi,\nniin että ylin osa vilkkaalle mielikuvitukselle saattoi näyttää\npitkältä ihmisen päältä ja keskiosa ihmisvartalolta. Kierettiin\npäästyämme olimme päättäneet ottaa asiasta selvän, ja nyt siis\nkaupungin katseltuamme lähdimme hautausmaata hakemaan. Se löytyi\nheti kaupungin länsipuolelta, koskeen loivasti viettävältä törmältä.\nVarsinainen \"kirkkomaa\" niinkuin meillä se ei sentään ollut, sillä\nsitä ei erottanut mikään raja muusta kankaasta, ei aita, ei oja. Ei\nsiinä edes kasvanut puita, joista muualla Karjalassa heti kalmiston\ntuntee; yläpuolella valtatietä, s.o. karjapolkua, vain näkyi törmän\nlaidassa joukko patsaita ja \"ristejä\", josta arvasi millä paikalla\noli. Friisin mukaan lappalaisten kaikki hautauspaikat ovat näin\nhuolettomasti hoidetulta, ja koska Kieretti on jotensakin lähellä\nlappalaisten asuinsijoja, oli tämä hautausmaa arvatenkin Lapin mallin\nmukainen. Tässä nyt hautoja ja hautapatsaita tähystelimme. Haudat\nolivat ympärinsä lasketut pienillä kivillä, ja niiden keskellä oli\npuuarkut samanlaiset kuin Paanajärveltä mainitut. Mitä patsaisiin\ntulee, niin heti havaitsimmekin, että melkein kaikki olivat jotenkin\nsentapaisia kuin Goebel oli meille näyttänyt. Ainoastaan joku ani\nharva venäjänmallinen risti näkyi siellä. Useimpain patsasten otsaan\noli kuitenkin lyöty korttelinpituinen tai lyhyempi vaskilevy, jossa\nnäkyi pyhän neitsyen ja vapahtajan kuva.\n\nEikö tämä seikka voisi muinaistutkimukselle tarjota jotakin\nutelemista? Koko paluumatkalla rajalle asti olivat hautapatsaat\nkaikkialla tämmöisiä, sillä erotuksella, että sisämaassa alkoivat\nkäydä yhä yksinkertaisemmiksi, kunnes Kivijärvellä Kiannan rajalla\nolivat paljaita seipäitä, joitten ympärille oli sidottu liina. Ja\ntuo kivien laskenta piiriin haudan ympäri, eikö se muistuta n.s.\n\"jatulien tarhoista\"?\n\nSaattomiestemme oli määrä hyvin aikaisin aamulla tulla meitä\nherättämään, mutta itse havahduimme jo varemmin paimentorvien\noudoista äänistä. Kun aloimme olla matkaan valmiit, tulivat\nkumppalitkin kapineitamme noutamaan, ja ilman mainittavaa\nkiirettä sitten siirryttiin rantaan, jossa pari aittaa muistutti\nmeriliikkeestä ja jossa kolmas saattaja, Iivana, mies, jolla oli\npikimusta paksu parta ja joka oli puettu yhtä halvasti kuin Maksima,\nistui odottamassa. Matka kävi ensin itää kohti lahdelman suuhun\njoku virsta pari, sitten saman verran pitkin jyrkästi pohjaan\ntai luoteeseen päin kääntyvää salmea, jonka jälkeen ruvettiin\npurjein kulkemaan sitä länteen tunkevaa, lähes 3 penik. pitkää\nja puolta penik. leveää merenlahtea, jota Inbergin kartassa\nnimitetään _Uittolahdeksi_, vaikk'eivät saattajamme tätä nimeä\ntunteneet. Vastamainitun salmen keskikohdalla päättyi Kieretin\nmanner korkeaan jyrkkään kallioseinään, _Lehmivaaran_ niemeen,\njonka nimen se on saanut siitä, että lehmä karhun ajamana kerran\noli siitä hypännyt alas salmeen. Tuon pitkän lahden rannikot ovat\naivan viljelemättömiä ja autioita. Pari mökkiä ainoastaan näkyi\nmuutamassa kohti pohjoisrannalla, missä muistaakseni Kotajärvestä\njuokseva Puulonginjoki laskee vetensä \"gubaan\" (lahteen), mutta\nniissäkään ei ollut asujamia. Kyllä täällä taas sai tuntea olevansa\nyksin luonnon helmassa. Etelärannalla käytiin maissa \"Ambarskoin\"\neli _Aittaniemellä_, noin penikulman päässä Kieretistä, katsomassa\nsikäläistä suolakeittimöä. Se oli hyvin mutkaton laitos. Suuremmassa\nhuoneessa oli eräässä nurkassa rautalevystä taottu suunnaton\nlaatikontapainen, jonka tasainen pohja oli kolmea syltä neliskulmassa\nja laidat kahta korttelia korkeat; sen alla oli tulisijat ja\nyläpuolella kuurna eli ränni, joka seinän läpi kulki viereiseen\npienempään huoneeseen ja jonka kautta tuohon eriskummaiseen kattilaan\nlaskettiin merestä pumputtua vettä. Yhdessä vuorokaudessa sanoivat\nsaattajamme näin voitavan \"keittää\" 40-50 puutaa suoloja. Hintansa\npuolesta nämä suolat ovat olleet noin 1/5 halvemmat muita suoloja;\nmutta suolojen keitto merivedestä on viime aikoina ollut kielletty.\nKieretissä oli nykyään suolain hinta 1 rupla 20 kop. puuta, siis\nmeidän rahassa noin 25 markkaa tynnyri. Aittaniemeltä soluttiin\nhiljakseen eteenpäin tuota sangen kaunista lahtea, jonka vihannat,\nhavu- ja lehtipuita kasvavat rannat, väliin loivana ruohokenttänä,\nväliin jyrkkänä kallioseinänä vedestä nousten, olivat ihanat katsella\nVienanmeren aavain, myrskyn pieksämäin ulappojen perästä, kun lisäksi\nsattui niin somasti, että tänään ensi kerta usean päivän takaa\nilma muuttui kesäiseksi ja taivas kirkkaaksi. Parin \"merisvierin\"\neli hylkeen näimme kohottelevan päätään vedenpinnalle, useissa\npaikoin uiskenteli vesilintujen poikueita, muutamalla saarella\n(Hailisaarella?) astuskeli porovasikka; ne olivat ainoat elonmerkit\nmatkallamme. Klo 3-4 iltapäivällä lähenimme lahden pohjaa parhaan\nnousuveden aikana, eikä meidän siis tarvinnut ulompana nousta\nliejuisille rannoille, vaan Vienanmeren viimeiset laineet kantoivat\nveneemme hyvää vauhtia perille asti, jossa ranta oli korkea ja kuiva.\n\nInbergin kartan mukaan tästä olisi pitänyt olla noin penikulma\nUuteenkylään ja suoraan etelää kohti. Niin ei kuitenkaan matka\nkäynyt. Kun oli tässä maisteltu myötätuotuja eväitä sekä muka\nlevähdetty, astuttiin noin puoli penikulmaa entistä suuntaa, s.o.\nlänttä kohti. Silloin tultiin Kieretinjoelle, jota veneessä noustiin\nyhä länteen päin penikulman verta (koska matkalla viivyttiin 3-4\ntuntia). Uusikylä on siis merenlahdesta noin 1 1/2 penik. _länteen_\npäin. Sen asema kylänjärven itärannalla on muuten kartalla oikein\nmerkitty.\n\nKieretinjoki, vaikka pienenlainen, oli erinomaisen kalaisa.\nSuvantopaikoissa -- siinä on ainakin kaksi pahempaa koskea: Krivoi\n(eli väärä) ja Kuiva koski -- heitimme aina huviksemme ulos uistimen\neikä tarvinnut muuta kuin lappaa veneeseen minkä kerkesi haukia\nja suuria ahvenia. Moni niistä oli kiinni vatsasta tai leuan\nulkopuolelta. Perille tullessamme täyttyi suuri \"kesseli\" eli kontti\nahvenista täpötäyteen, ja sitäpaitsi oli tusinamäärä pienempiä ja\nkolme noin 12-15 naulan painoista haukea, joista illalliseksi\nkeitimme yhden. Saattajat sanoivatkin, että \"tällä joella Uusikylä\nelää\". He olivat kuitenkin hiukan kummissaan tuosta saaliista, jonka\nvertaista he huonoilla koukuillansa eivät aina liene saaneet, ja\npersoilivat suuresti kumppalini uistinta, mutta kun se valitettavasti\noli ainoa Renforsin tekoinen, joka oli otettu mukaan, ei hän voinut\nsitä heille antaa.[16]\n\nJokea tulee lopputaipaleella mutka kylään, ja siksi 3-4 virstan\npäässä kylästä päätettiin, että joku mies jalkaisin lähtisi sinne\nsuoraan majapaikkaa ja illallista valmistamaan. Kirilä, joka koko\najan oli käyttäytynyt ikäänkuin toisten isäntänä, oli kyllä valmis\ntähän, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että saisi toisen kumppaliksi,\n\"koska saattaisi kontio tiellä tulla vastaan\". Ladatulla pyssyllä\nja kirveellä varustettuna sekä itse ollen roteva mies hänen ei\nmielestämme olisi tarvinnut tämmöistä ehtoa asettaa, mutta kumppali\nB. oli kuitenkin revolvereineen heti halukas lähtemään mukaan. Karhua\nhe eivät tavanneet, mutta ilman aikojaan ei Kirilä ollut pelkoa\nosoittanut, sillä vähää ennen kuin he kylään tulivat, oli karhu aivan\nkylän pohjoislaiteella heidän tiensä ja järven välissä hätyyttänyt\nlehmikarjaa, ja kumma oli, ettei se tullut heitä vastaan.\n\nMajapaikkamme Uudessakylässä oli Kirilän talo, jota toiset\nsaattajamme kehuivat kylän varakkaimmaksi. Talorakennukseen\nkuului pienoinen pirtti, jossa oli rikkinäiset ikkunat, sekä\nporstua ja navetta, taisipa syrjempänä olla pieni aittakin. Meidän\npuolella ei tämmöinen talo voisi antaa aihetta mihinkään puheeseen\nvarallisuudesta, mutta kaikki on suhteellista maailmassa. Pirtissä\noli lämmitetty uunia, joka otti neljännen osan koko huoneesta,\nja voipi siis arvata, että lämmin, hohti tulijaa vastaan.\nVilustuneesta matkustajasta se kuitenkin tuntui hyvin suloiselta\nensin, kunnes ruvettiin teetä juomaan, mutta sitten täytyi jokaisen\nkupin jälkeen vähennellä vaatteita, niin että syödessä jo olimme\nkelteisillämme. Makuusijaksi saimme osan pirtin lattiaa -- sänkyä\ntalossa ei arvatenkaan ollut koskaan nähty; toisella puolen nukkui\njo tullessamme moniaita lapsia ja talon vanha muori. Isäntä ja\nemäntä pakenivat yöksi johonkin ulos. Vankan aterian jälkeen alkoi\nlämmin tuntua todella rasittavalta, niin että yhäti täytyi nousta\nmakuulta vähentämään vaatteita, kunnes viimein oli yllä aivan\nparatiisillinen puku. Sittenkin sain vielä kauan taistella kuumuutta\nja ikkunanraoista sisäänpyrkiviä sääskiä vastaan, ennenkuin viimein\npääsin uneen.\n\nPari, korkeintaan kolme tuntia nukuttuani heräsin siitä hälinästä,\nminkä liikkeelle noussut talonväki pirtissä sai aikaan. Kello oli\nsilloin vähän yli 5:n. Pää ei tuntunut juuri keveältä, ja kun\nkumppali, joka myöskin näytti jotenkin levähtämättömältä, esitti,\nettä mentäisiin uimaan, suostuin siihen kernaasti. Kylmä vesi\nvirkisti melkolailla voimia, niin että toisina miehinä palattiin\ntupaan.\n\nUuteenkylään kuuluu yhteensä 10 rinnakkain, mutta ei aivan toisiinsa\nkiinni rakennettua taloa -- taikka paremmin sanoen mökkiä, sillä\nsemmoisia ne oikeastaan olivat. Mökkien alapuolella järven rantaan\noli niittymaata, yläpuolella muutama kapan-ala peltoa. Kylän kallein\nomaisuus oli lehmät, joita kesän alussa oli yhteensä koko kylällä\nollut 15, mutta joista karhu nykyään oli kaatanut yhden, niin että\nse täytyi lopettaa, ja repinyt toisen hyvin pahasti, joten siis\nkylän lehmiä oikeastaan oli 13. Hevosten luku, joka Kieretissä teki\nkolmattakymmentä, oli täällä talvella ollut neljä, mutta niistä\nkarhu taas oli yhden kaatanut, niin että niitä siis oli kolme.\nKolmetoista lehmää, kolme hevosta, kymmenen vanhaa mökkiä ja joku\nvähä kalanpyydyksiä -- kuinka kalliiksi lukija Uudenkylän arvioi?\n\nKöyhyyttä, vaikka se oli näin suuri, eivät kyläläiset kuitenkaan\nvalittaneet, ja kerjääminen näytti täällä olevan yhtä tuntematonta\nkuin muuallakin Karjalassa. Ainoa valituksen aihe, haikea kyllä, oli\nkontio ja sen tuhotyöt, johon valitukseen, niinkuin vastamainitusta\nnäkyy, kyllä olikin syytä. Jo aamulla heti Kieretistä lähtiessä\nsaattajat meiltä kysyivät, oliko meillä vai tunsimmeko mitään karhun\n\"pelottimia\". Mitä he näillä tarkoittivat, olisi ollut hyvin hauska\nsaada kuulla, mutta pahaksi onneksi ei kumppalini malttanut olla\nvaiti, vaan vastasi, että mitä muita semmoisia voisi olla kuin\nhyviä pyssyjä, kirveitä ja keihäitä. Että heillä oli jonkunlaiset\ntaikatemput mielessä, saattoi arvata, kun viimein kumminkin sain\nheidät selittämään, että Kieretinkin tienoilla karhu oli tuhojaan\ntehnyt, kunnes sisämaasta tuli paimen, joka luvuilla (muistaakseni)\nynnä muilla teoillaan oli karhut kokonaan karkoittanut pois.\nKumppalini neuvo epäilemättä oli oikea, mutta toinen kysymys on,\nsaattoivatko he sitä seurata. Pyssyjä esim. oli luultavasti koko\nkylässä ainoastaan se vanha piilukkoinen rämä, joka meillä oli\nmatkalla muassa ja josta karhun vastaan tullessa ehkä olisi ollut\nenemmän haittaa kuin apua.[17]\n\nTaikauskoisuuden alalta täällä muuten varmaan olisi voinut korjata\nrunsaan sadon, jos olisi tahtonut ja joutanut. Uskonnollinen ja\nmaallinen valistus näyttivät kilpailevan siitä, kumpaa vähemmän oli.\nTuomitkoon lukija itse. Matkalla kysyy muun muassa yksi saattajista:\n\"Onko niissä teidän pyhissä kirjoissa sanottu, mikä rangaistus\ntulevassa elämässä sille tulee, joka sekoittaa vettä viinaan?\"\nKysymyksen kuultuani loin silmäni kysyjään nähdäkseni puhuiko hän\nleikkiä, mutta siltä ei ollenkaan näyttänyt. Vastaukseksi kysyin:\nmitäs teidän kirjoissa siitä sanotaan? \"Kova kuuluu niissä rangaistus\nolevan määrätty\", oli vastaus. -- Taipaleella Uudestakylästä\neteenpäin lähti kerran saattajamme Iivanan puhe taas taikauskoiselle\nuralle, mutta kumppalini kerkesi nytkin ruveta asiata oikaisemaan,\nennenkuin puhe oli loppunut, ja sitten ei Iivana enää tahtonut\najatustaan selittää.\n\nUimasta tultua ruvettiin tuumimaan, miten matkaa eteenpäin\njatkettaisiin. Kaksi tai oikeastaan kolmekin tietä oli tarjona:\nTyrhyyn, johon tuli runsas penikulma, enimmäkseen soista jalkamatkaa,\nsekä Suurijärveen, johon jalkaisin pitkin kuivaa kangasta tuli\n2 penik., veneellä vähän enemmän. Syistä, joita en tässä tahdo\nlaajemmin ruveta esittelemään, päätimme lähteä ensimmäistä tietä.\nSaattomieheksi tuli Iivana, otettuaan kirveen ja 7-vuotiaan poikansa\nmukaan turvaksi karhua vastaan.\n\nUudestakylästä vielä mainittakoon, että siellä tapasimme kaksi nuorta\nmiestä Vuonnisen kylästä Kiannan rajalta, jotka olivat tulleet\nsimpukoita Kieretinjoesta pyytämään. Pyynti olikin onnistunut\nhyvin, kuulin seuraavana talvena Oulussa heiltä, kun täällä kävivät\nmetsälinnun kaupalla.\n\nTaipale Uudestakylästä Tyrhyyn, jolle nyt lähdimme keskiviikkona\n23 p. heinäk., oli matkamme vaivalloisimpia. Ensin soudettiin\nUudenkylänjärven eteläpään poikki, astuttiin sitten virstan verran\nkangasmaata, tultiin joelle ja kuljettiin sitä virsta pari -- jos en\nmuista väärin, myötävirtaa, sillä Kierettijoki on hyvin mutkitteleva\n-- vedettiin sitten eräässä paikassa vene kannaksen yli ja kuljettiin\n_Hirvasjärven_ poikki. Tähän saakka, nelisen virstaa, matka kyllä\noli käynyt laatuun, mutta nyt alkoi kahdeksan virstan pituinen\ntaival yhtämittaista rämettä ja suota. Polkua tuskin yhdessäkään\nkohti saattoi erottaa, ja onnen kauppa oli, jos porrasten palasia\njoskus löysi. Siinä sai ponnistaa voimiaan, eikä matka kovin isosti\nedistynyt. Ainoa toivoni, että tarpeellisen matkan päästä saataisiin\nnähdä metsänkuningasta, ei myöskään käynyt toteen, ja kun viimein\npäästiin _Neitijärven_ rantaan, jonka tuolta puolen muuan talo näkyi,\noltiin aivan uuvuksissa. Pahaksi onneksi ei, niinkuin vähän olimme\ntoivoneet, järven rannalla ollut venettä, ja vaikka \"ve-net-tä\"\nhuudettiin minkä jaksettiin, vieläpä revolveri laukaistiin pari\nkertaa, ei vain kylästä alkanut venettä näkyä tulevaksi. Tässä nyt\nkyllä olisi saattanut asettua levähtämään ja odottelemaan vähäksi\naikaa, mutta oli yksi seikka, joka ei sitä sallinut: _mäkäräiset_.\nLammen eli järven ranta oli tällä kohdalla alava ja viidakkoa\nkasvava, ja kun hetkeksikään seisahtui, keräysi noita pikku\nitikoita aivan kuin tomupilvi ympärille, niin että koivunlehvillä\nsai viuhutella päänsä ympäri niin paljon kuin suinkin kerkesi, jos\nmieli vähänkään rauhassa saada olla. Iivanalla oli hyvänmakuisia\nvoileipiä muassa, mutta hädin tuskin sain yhden syödyksi, ja monta\nvihollista seurasi myötä; kun vedin kelloni, en voinut muuten painaa\nkuorta kiinni kuin että pari mäkärää jäi väliin, jotka yhä vielä ovat\nmuistona siinä. Lyhyen viivähdyksen jälkeen lähdettiin siis painamaan\njärven etelärantaa pitkin -- Neitijärvi tekee näet länsipäässään\npienen lahden etelää kohti, ja kylä on sen lahden tuolla puolen.\nKun ei kylässä ketään liene kotona, arvelimme, niin tehdään lautta,\njolla mennään lahden poikki, ja kun viimein nousimme kankaan harjulle\nlahden itärannalla, tapasimmekin valmiita lautan aineita, nim.\npitkänään makaavia kuorittuja mäntyjä, kyläläisten \"leipäpuita\",\nniinkuin Iivana sanoi. Mutta samassa vene toiselta puolen laski meitä\nrannasta noutamaan, joten lautan rakennus ei tullut kysymykseen,\nja niin päästiin välehen veden poikki. Huutomme kyllä oli kuulunut\nkylään, mutta ennenkuin olivat ehtineet saada meidät näkyviin, olimme\njo siirtyneet pois, selitti noutajamme.\n\n_Tyrhy_ ei ollut suuren suuri kylä: siinä oli kokonaista kolme taloa\n(lue mökkiä) ja tekeillä neljäs. Lehmiä oli yhteensä 9, hevosia 1;\ntalojen ympärillä oli hiukan peltoa. Varallisuutensa puolesta se siis\nsaattoi vetää Uudellekylälle vertoja.\n\nTyrhy on Kierettijärven pohjoisimmassa päässä, penikulman, niinkuin\njo sanoin, etelämpänä Uuttakylää. Siitä voidaan kulkea ja kuljetaan\nsuoraan Kieretin kauppalaan, johon tulee ihan sama matka kuin\nUudestakylästä eli 4 penik. Nämä kolme paikkaa siis muodostavat\ntasakylkisen kolmion. Inbergin kartta ei anna mitään käsitystä Tyrhyn\nasemasta.\n\nSe mökki, jossa olimme majaa, oli jotenkin siivoton paikka, --\nköyhyys ja lika tekivät siinä uskollisesti seuraa. Syönnistämme\nvarmaan ei olisi tullut mitään, jos nälkä olisi ollut vähempi, ja\nmuutaman palan haukattuamme täytyi jo paeta pihalle. Minkälaiset\ntoiset kaksi taloa kylässä olivat, en tiedä, kun emme niissä käyneet,\nmutta arvatenkin samanlaiset. Puhtaus huoneissa oli muuten, niinkuin\njo varemmin olen sanonut, asia, joka kaikkialla Karjalassa pisti\nsilmään, ja Tyrhy siis tässä suhteessa teki huomattavan poikkeuksen.\nAinoastaan yhdessä toisessa paikassa, Lohilahden kylässä, tulimme\nmyöskin taloon, joka puhtautensa puolesta antoi syytä muistutukseen.\n\nTyrhy on muuten omituisen viehättävälle paikalle rakennettu. Etelään\npäin tulee Kierettijärven pohjoisin osa _Särkijärvi_ salminensa,\nsaarinensa, pohjaan tai koilliseen päin Neitijärvi, ja korkeahko\nkannas molempain välissä on kapeimmalta kohdalta ainoastaan muutaman\nsylen levyinen, niin että mökki siihen juuri sopii. Tuo Neitijärvi\nnäytti olevan kauniin nimensä arvoinen. Harvoin, ainoastaan\njoskus sydänmaissamme, tapaa syrjäisen lammen, jonka rannalta\nkatselijalle aukenee sellainen neitseellistä viattomuutta muistuttava\nrauhallisuuden kuva kuin minulle nyt Neitijärven länsipäästä.\nKirveen koskemattomina männyt ja petäjät uljaasti kohottivat\nhoikkia vartaloitaan taivasta kohti, ja koivut kuvastelivat ihanaa\nlehtipukuansa järven kirkkaassa pinnassa. Ei mikään ääni eikä liike\nhäirinnyt luonnon hiljaisuutta, tyyneys ja suloinen lepo vallitsi\nkaikkialla. Tämmöisen näyn edessä ajatus ikäänkuin sammuu, huolet\nhaihtuvat, mieli vaipuu unelmiin, elämän levoton riento unehtuu\nhetkeksi pois, ja sielu täyttyy ihanuuden äänettömästä nautinnosta.\n\nTyrhystä oli venematkaa _Pinkaan_ 20 virstaa. Suurenlainen vene\notettiin ja siihen valmistettiin mukava sija, että voisimme\nlevähtää, koska tuntui hiukan väsyttävän. Alkutaipaleella hetken\naikaa nukuimmekin. Matka kävi ensin etelää kohti puolen penikulman\npituisen Särkijärven poikki, joka ainoastaan kaitaisen salmen kautta\non yhteydessä Kierettijärven kanssa. Särkijärven luoteisesta kulmasta\n(ei koillisesta, niinkuin I:n kartta osoittaa) lähtee Kierettijoki\njuoksemaan, yhtyen pian Neitijärvestä länteen juoksevaan ojaan.\nVarsinaista Kierettijärveä kuljettiin sitten lounaista suuntaa\nrunsas penikulma _Virtasalmeen_, johon Tyrhystä luetaan 16 virstaa.\nVirtasalmesta tuli länttä kohti _Alasenjärven_ poikki 4 virstaa\nPinkaan, järven länsipäähän. (Niin tästä kuin myöskin siitä, että\nPinkasta tulee Lohilahteen 2 penik., voipi huomata, kuinka väärälle\npaikalle Pinkakin on I:n kartalla merkitty.)\n\nKulku Kieretin poikki säilyy mieluisena muistissani. Ilma oli niin\ntyyni, ettei järven sileällä pinnalla näkynyt vähintäkään värettä, ja\npilvettömältä taivaalta aurinko lähetti lämmittäviä säteitään alas\nmaahan. Kieretissä ei ole sanottavia selkiä: siinä luetaan saaria\nyhtä monta kuin päivää vuodessa, vieläpä kolme päälle, siis yhteensä\n368, ja matkamme kulki sentähden ihastuttavalla tavalla lukemattomain\nlehtirantaisten saarten sivutse ja välitse. Vaikka Kieretti on monta\nvertaa Neitijärveä isompi -- kolmea penik. pitkä ja toista leveä --\nvallitsi täälläkin sama hiljaisuus ja yksinäisyys: ihmisen jälkeä ei\nmissään näkynyt, ja jos veneessä oltiin vaiti, oli airojen tasainen\nloiske ja veden kohahtelu keulassa, kun vene sujahti eteenpäin,\nainoa ääni joka kuului. Hyvä tilaisuus siis taasen vaipua samaan\nhaaveksivaan mielentilaan, minkä Neitijärven katseleminen juuri ikään\noli synnyttänyt; eipä tarvinnut pelätä häiritsemistä! Tämä tila\nepäilemättä aluksi syntyi luonnon ihailemisesta sekä ruumiillisesta\nhyvinvoinnista, mutta kuta edemmäksi kuljettiin, sitä selvemmäksi\nalkoi ajatukselleni käydä, että tässä myöskin oli kolmas syy\nvaikuttamassa. Se näky, minkä Kieretti tarjosi varsinkin muutamalta\nsaarelta, johon matkalla noustiin, ei ollut ainoastaan kaunis, vaan\nsamalla niin kerrassaan tuttu: tuo saarekas järvenpinta -- satoja\nsamanlaisia matkamies näkee Savossa ja meidänpuolisessa Karjalassa.\n\"Jopa päästiin kotimaahan\", rupesi ääni kuiskuttelemaan sydämessäni.\n\"Kotimaahanko\", vastasi toinen ääni, \"ei suinkaan\". Mutta kotimaalta\ntämä ainakin tuntui: kaikki, mihin silmät sattuivat, oli aivan kuin\nkotona, eivätkä korviakaan enää vaivanneet nuo oudot, käsittämättömät\näänet, joita edellisinä viikkoina olimme saaneet kuulla; selvä\nsuomenkieli niitä hyväili. Tosiaan, miksi ei tämä olisi kotimaata?\nJos tuo linja tuolla Maanselällä, jota rajaksi sanotaan, kasvaisi\numpeen, kuka voisi väittää tai edes ajatella, ettei koko väli\nPohjanlahdesta Vienanmereen ole yhtä samaa Suomen maata ja kansaa?\nJa sanomattoman suloinen tunne levisi mieleeni siitä ajatuksesta,\nettä taas oltiin kotimaassa -- tosin ainoastaan muutamassa sen\nsyrjäisessä, unohtuneessa kolkassa, mutta mitä se merkitsi? Saman\narmaan isänmaan alaahan sekin oikeastaan oli.\n\nSama kotimaisuuden tunne pysyi elävänä koko paluumatkallamme. Sillä\npohjoisin Karjala on täynnä isompia ja pienempiä järviä ja lampia,\nniin että myötäänsä luulisi \"suloisassa Savossa\" vaeltavansa.\n\nYksi Kieretin selistä on nimeltä _Hopioselkä_, ja sen syrjällä on\n_Hopiosaari_, jotka runolliset nimet ovat saaneet alkunsa siitä, että\nlappi \"ammoin\" oli sanottuun saareen kätkenyt aarteen. Aarre olisi\ntarun mukaan kyllä saatavissa, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että\ntahtoja \"loisi kirveen salmen poikki\" (joka erottaa saaren toisesta\nsaaresta tai mantereesta), tahi \"puhuisi metson kuvun sen poikki\"\ntai tekisi jonkun kolmannen tempun, jota en muista, mutta joka oli\nyhtä mahdoton kuin edelliset -- salmi oli näet ainakin puolta virstaa\nleveä. -- Lapinhautoja kertoivat saattajamme olevan Tyrhyn kylän\ntienoilla.\n\nSe talo, johon meidät Pinkan (ei Pingan) kylässä vietiin, oli\nensimmäinen kylässä ja toisista taloista vähän erillään sekä sen\npuolesta mieluinen katsella, että se oli rakennettu meidän puolen\nmalliin: asuinrakennus toiselle, ulkohuoneet toiselle puolelle\npihaa. Talon nimi oli _Dmiitrola_ eli Dmiitroila. Siinä isännöi\nnuorenlainen mies, Ondrei Dmiitroinpoika Jemeljanov, joka viraltaan\noli starshina eli kunnan esimies; mutta talossa asui myöskin hänen\nisänsä ja äitinsä, molemmat hyvissä voimissa, vaikk'eivät isännyyttä\npitäneet. Kaksi isännän veljeä oli kaupoilla meidän maassa, ja heidän\ntahtonsa mukaan talo oli rakennettu erilleen kylästä ja meidän\nmalliin, sittenkuin entinen talo kylän sisässä joku vuosi sitten oli\npalanut. Dmiitrola oli varakas talo, jonka todisteeksi maininnen,\nettä siinä elätettiin 9 lehmää; huoneet olivat suuret ja siistit.\nTalonväki kilpaili keskenään hiljaisen kohteliaisuuden osoituksissa\nmeitä kohtaan. Ondrei itse meitä kylvetti saunassa, ja illallinen\noli verrattain ylellisesti valmistettu. Hyvillä mielin jäimme taloon\nyöksi.\n\nPaitsi meitä oli talossa muitakin yövieraita, nimittäin kyläkunnan\nkirjuri eli \"piissari\" ja hänen vaimonsa, joitten kanssa meillä oli\nkunnia maata samassa huoneessa. Vaimo oli Karjalasta, mutta mies oli\nryssä, niinkuin suurin osa piissareita on, koska kirjoitustaito,\nvarsinkin venäjän kirjoituksen, lienee hyvin harvinainen Karjalassa.\nMikä merkitys näillä kirjureilla kuntain hallinnossa on, tokko muu\nkuin ainoastaan päätettyjen asiain paperillepano, en tiedä sanoa,\nmutta kovin kummalta ei kuuluisi, jos he kokisivat itselleen anastaa\nlaajemmankin vallan, he kun luultavasti aivan yksin selittävät kaikki\nkirjat ja kirjoitukset. Että piissari on starshinan ei herra, vaan\nkäskyläinen, sen kuitenkin isäntämme näytti täydellisesti ymmärtävän,\nkun asiasta tuli puhe.\n\nKunnanhallitus (miero, mir) on muuten Venäjällä hyvin edistyneellä\nkannalla. Kaikki verot esim. kunta itse kantaa ja jättää laajemman\nalueen rahastoon (Karjalassa Kemiin).\n\nM. Wallacen mukaan kunnanhallitus niin ikään esim. jakelee kyläkunnan\nmaat asukkaiden kesken sekä ratkaisee sen johdosta syntyneet\nriidat. Muitakin riita-asioita se käsittelee ja voipi määrätä\nvissin summan sakkoja. Suuremmissa Karjalan kylissä, niinkuin\nJyskyjärvella, Uhtualla, Paanajärvellä j.n.e., oli kunnanhallituksen\nistuntoja varten erityinen rakennus, jonka seinällä oli kirjoitus:\n\"volostnoje pravlenie\" (piirikunnan hallitus) ja jossa myöskin oli\nristikkoikkunainen vankihuone.\n\nPinkasta luetaan Kemiin 162 virstaa, jota väliä postimies kulkee;\nKemistä Ponkaman ja Umangoserskajan kylien kautta Pilsijärveen\n106 v., Pilsijärvestä Enkijärven poikki Sarviniemen kylään,\nsiitä Vitsakylään muutamassa suuressa Kierettijärven saaressa ja\nVitsakylästä Pinkaan yhteensä 56 virstaa. Inbergin kartasta päättäen\npitäisi Pinkan ja Kemin välin tehdä lähes 20 penik.\n\n_Suurijärven_ kylä tulee Pinkasta luodetta kohti 15 virstan päähän.\n\nMajapaikastamme, kun torstaina 24 p. heinäk. vankan eineen jälkeen\nvarustausimme taipaleelle, vaati isäntä yhteensä 30 kop. Me olimme\nsilloin syöneet kaksi hyvää ateriaa lämpimine ruokineen sekä kahteen\ntoviin juoneet teetä; maksu siis, meidän rahassa 75 penniä, ei ollut\nylellinen. Minä kohotin summan 40 kopeekkaan, mutta isäntä empi\nottamasta; silloin arveli vanha taatto, joka oli läsnä: \"Ka ota,\nkun tarjotaan.\" Isäntä muuten persoili sitä puukkoa, jonka Oulussa\nolin matkaa varten ostanut, ja kun häneltä sain venäjäntekoisen\nlinkkuveitsen, syntyi heti vaihtokauppa.\n\nMatkamme Pinkasta kulki ensin jonkun virstaa Pinkajärven poikki\nja Pinkan kylän sivu, sitten saatiin astua 15 virstaa kangasta,\njonka jälkeen tultiin noin virstan pituisen _Lohijärven_ itäpäähän;\nveneellä kuljettua sen länsipuoleen laskettiin etelärannalla maihin.\nMatkan suunta oli tähän saakka ollut länsi, mutta tässä tehtiin\njyrkkä käännös etelää kohti, noustiin järven eteläsyrjää rajoittavan\nkorkean vuoriselänteen harjalle, johon _Riihivaaran_ 10-taloinen\nkylä on rakennettu, ja jatkettiin sitten matkaa noin 3-4 virstaa\n_Lohilahden_ kylään. Tavaroittemme kantajana oli taipaleella\nmajatalomme vanha isäntä, ukko Dmiitri, joka, ollen pitkä vankka\nmies, siihen virkaan hyvin pystyi, vaikka jo oli 62 tai 63 vuoden\nikäinen. Neljäskin kumppali meillä oli, nimittäin eräs nuori, Venäjän\nsotaväessä asevelvollisena palvellut \"soldatto\" eli sotamies, joka\nkivulloisuuden tähden oli laskettu kotiin, vaikka oli vasta 5 vuotta\nollut palveluksessa. Häneltä m.m. saimme sen valaisevan tiedon, että\nkarjalaiset rekryytit sotaväkeen tultuaan _rangaistuksen uhalla ovat\nkielletyt suomea puhumasta_! Tuolta Riihivaaralta aukeni yhtä laaja\nkuin ihana näköala eteemme: vasemmalla loppumaton jakso vihreitä\nlaaksoja ja korkeita vuoria, oikealla _Tuoppajärven_ sininen ulappa,\njonka tällä kohtaa paria penikulmaa leveän selän takaa toiset vaarat\nsiintivät. Melkein suoraan edessämme oli _Lohivaara_ järven rannalla;\ntoisia vaaroja oli _Vasamo-_ ja _Vannavaarat_ y.m. Tämä näköala ei\nolisi maalarin siveltimelle liian halpa.\n\nLohilahden kylä on Lohivaaran pohjoispuolitse Tuoppajärvestä itään\ntunkeutuvan lahdelman päässä. Inbergin kartalla tätä kylää nimitetään\nLohivaaran kyläksi, mutta Lohivaaraksi me kuulimme sanottavan\nainoastaan tuota lahden suusta kohoavaa korkeaa vuorta. Riihivaaran\npaikalla taas on kartalla nimi Lohila, ja siitä on merkitty kolmatta\npenikulmaa pitkä lahti kulkevaksi Tuoppajärveen, jota lahtea ei\nkuitenkaan ole olemassa Lohijärveä Riihivaaran pohjoispuolella ei\nkartalle ollenkaan ole merkitty.\n\nKun astelimme Lohilahden köyhän kylän läpi rannimmaiseen majataloon,\ntuli muutamasta mökistä vanhanlainen naishenkilö meitä kohti, syleili\nsotamiestä s.o. laski vasemman käsivartensa hänen selkänsä taa ja\noikean hänen vasemmalle hartiallensa, niinkuin \"hihhulit\" meillä\ntekevät, koetti änkyttää jonkun sanan ja hyrähti ikäänkuin valitellen\nitkuun. Sotamies lausui hänelle muutamia lohdutussanoja, nosti meille\nlakkia, sanoen \"hyvästi, herrat\", sekä seurasi vaimoa mökkiin. Tämä\noli näet hänen kotinsa ja vaimo hänen äitinsä. Jonkunlainen koti,\njohon tulla, tuokin iänikuinen pöksä! Ja semmoisestakin raskitaan\nvuosikausiksi viedä ehkä ainoa työhön kykenevä mies turhanpäiväistä\nkunniaa maailman mahtaville hankkimaan!\n\nLohilahdessa oli 11 taloa, s.o. mökkiä. Se johon saattaja meidät vei,\nei ollut siisti, ja lisäksi se oli niin köyhä, että päivälliseksi\nemme saaneet kuin leipää ja maitoa; voita oli emäntä lähettänyt\nkylältä noutamaan, mutta kun emme siitä tienneet, olimme jo\nsyöneet, kun se saapui. Ei tehnyt mieli tässä kauan viipyä, ja siis\nlaittausimme niin pian kuin mahdollista taipaleelle Kiestinkiin,\njohon kolme vaimonpuolta lähti pitkin Tuoppajärveä meitä saattamaan.\n\n_Tuoppajärvi_ on pohjois-Karjalan isoin vesi; sitä sanottiin 9\npenik. pitkäksi ja paikoittain neljättä leveäksi. Pääsuunta on\nluoteesta kaakkoon, niinkuin kartallakin on merkitty. Keskellä järveä\non penikulmaa pitkä suuri saari, jolla tietääkseni ei ole muuta\nnimeä kuin Tuoppajärven _Saari_. Tähän saareen pakenivat Venäjän\n\"uskonpuhdistuksen\" aikana Solovetsin luostarista ne munkit, jotka\neivät voineet mukautua uusiin uskonnontemppuihin, ja perustivat\ntänne uuden monasterin, jonka olemassaolosta ei hallituksen sanota\nsataan vuoteen tietäneen mitään. Se menestyi sangen hyvin päättäen\nsiitä, että siinä kuuluu kansan kertomusten mukaan asuneen aina\n300 henkeen, joka on näillä seuduin suuri väestö yhdelle paikalle,\nsillä nykyisissä kylissä järven rannalla ei liene ainoassakaan\nedes 200 henkeä. Tästä luostarista, jota varsinainen \"oklada\" eli\nhirsiaitaus ympäröi, sittemmin, niinkuin ainakin, syntyi haaraosasto\neli \"skiitta\" vastapäiselle länsirannalle, ei kuitenkaan mies-, vaan\nnaispuolinen. Skiitta on yhä vielä olemassa, mutta itse monasteri\nhävitettiin hallituksen käskystä perinpohjin 1800-luvun puolivälissä:\nrakennukset poltettiin ja asukkaat vietiin kukin kotiseudullensa,\nniin että koko saarella nyt asuu ainoastaan \"oikeauskoinen\" pappi ja\nlukkari.\n\nTuoppajärven rannoilla on yhteensä kymmenen kylää. Inbergin kartalla\nne kaikki näkyvät, mutta niiden keskinäiset etäisyydet eivät liene\nkartalla oikein osoitetut, koska ne ilmoitukset matkoista kylien\nvälillä, jotka kahdelta eri isännältämme aivan yhtäpitävästi sain,\neivät käy yksiin kartan määräin kanssa. Näiden ilmoitusten mukaan\ntuli Tuoppajärven pohjoisimmasta kylästä _Kiestingistä_ Lohilahteen\n15 virstaa, Lohilahdesta _Lampahaiseen_ 4, siitä _Njilmalahteen_ 15,\nNjilmalahdesta _Kuorilahteen_ 20 ja siitä _Suolapohjaan_, järven\neteläpäähän, myöskin 20 virstaa; nämä kylät ovat itärannalla;\nlänsirannalla on ensin _Kiisjoki_ (Friesin _Gisok_!), johon\nKuorilahdesta tulee 20 virstaa, (siis Suolapohjasta 40), _Skiitta_\n10 virstan päässä Kiisjoesta, _Valasjoki_ 15 virstaa Skiitasta;\nValasjoesta tulee _Kokkosalmelle_ pohjoisrannalla 20 ja siitä\nKiestinkiin myöskin 20 virstaa. Jos vertaa näitä määriä karttaan,\nhuomaa kohta, että sen ja niiden välillä on suuri erotus.\n\nMatkani määristä puhuttaessa mainittakoon tässä samalla ne\nilmoitukset, jotka Kiestingissä isännältämme sain pohjanpuoleisista\ntaipaleista. Kiestingistä niiden mukaan tulee _Jelettijärven_ rantaan\n2 penik. (kartalla tuskin puolta!), samannimiseen kylään 3 penik.,\n_Ahvenlahteen_ 22 virstaa, Ahvenlahdesta _Heinijärveen_ 10 virstaa,\nJelettijärvestä Heinijärveen 8 tai 10 virstaa ja _Särkiniemeen_ 12\nvirstaa. Tiiksijärvi, jonka itärannalla Särkiniemi on, on 2 penik.\npitkä.\n\nKiestingin kirkonkylässä on 30 taloa. Me olimme majaa erään kauppiaan\nSergein luona, joka tuntui olevan varakas mies. Makuupaikkana oli\nkuitenkin täälläkin vain pirtin lattia, sillä vierashuoneessa\nsäilytettiin kaikenlaista varsinkin nahkatavaraa, josta lähti väkevä\nhaju, niin että pidimme pirtin lattiaa parempana.\n\nKiestinki tulisi olemaan Kuusamosta Kierettiin aiotun _maantien_\npuolivälissä. Iltasella isännän kanssa puhellessa tuli myöskin\nkysymys tästä maantiestä, jonka toimeensaanti on kuusamolaisten\nhartaimpia toivomuksia. Koko hommasta isäntämme kuitenkaan, kumma\nkyllä, ei tiennyt mitään. Kieretissä siitä kyllä tiedettiin. Minun\noli siellä pitänyt ostaa uudet kalossit, ja kun myömämies oli\nitse pohatta Feodor, käytin tilaisuutta kysyäkseni häneltä, tokko\nsiellä oli ollut puhetta Kuusamon maantiestä. Kyllä, stanovoille\noli Vienasta tullut asiaa koskevat paperit, ja hän oli sen johdosta\njo keväällä kysellyt kierettiläisten ajatusta, johon oli vastattu,\nselitti valkoparta ukko, että semmoinen tie olisi erinomaisen\nhyödyllinen. Uudenkylän Kirilää oli stanovoi myöskin puhutellut\nja kysellyt maitten laatua Kieretistä ylöspäin, johon Kirilä oli\ntietänyt ilmoittaa, että ne enimmäkseen olivat tasaisia ja kuivia\nkankaita. Kirilällä ja hänen kumppaleillansa oli muuten erittäin\nepäselvä ja pelokas käsitys koko hommasta, ja moneen toviin\nmeidän täytyi oikein selittämällä heille selittää, mitä kaikkea\nhyvää tämmöisestä kulkuväylästä sekä koko maakunnalle että heille\nitsellensäkin olisi.\n\nTässä muistuu mieleeni, koska uusikyläläisistä on puhe ne nimet,\njoilla he ja arvattavasti muutkin pohjoiskarjalaiset _tuulia_\nnimittävät ilmansuunnan mukaan. Ne ovat: pohja, puoli-öinen\n(itäpohja eli koillinen), mennen (itä), obedniekka eli murkinatuuli\n(kaakko), suvi (etelä), otuksinen (lounas), luotehinen (länsi)\nja pobereshniekka eli makuutuuli (luode). Huomattava on, että\nluotehinen siellä siis on meidän länsi. -- _Viikonpäivät_ ovat\npohjoiskarjalassa: pyhä, ensi arki, toinen arki, serota (keskiviikko,\nven. sredá), neljäs päivä (torstai), pätnitsa ja suovatta. Siinä on\nsiis suomen- ja venäjänkielisiä päivännimiä sekaisin; meillä kaikki\nnimet, paitsi ehkä lauantai, ovat ruotsinmukaisia. Keskiviikkoa\nKarjalassa myöskin sanotaan kesk-neteliksi, jossa sanassa keski on\nsuomea, niinkuin meilläkin, mutta neteli (viikko) on lainattu venäjän\nsanasta nedjelj, samoin kuin meidän viikko on lainattu ruotsalaisesta\nsanasta vecka, vicka.\n\nPerjantaina 25 p. heinäk. lähdettiin Kiestingistä taas Tuoppajärven\nselkiä halkomaan. Matkan määränä oli aluksi _Sohjenanniska_, jonka\nkautta Tuoppajärvi purkaa vetensä luoteeseen päin; tässä nimittäin\npiti olla \"pystyjyrkkä\" koski eli varsinainen vesiputous, jota\nkyllä sietäisi poiketa katsomaan. Ilma oli yhä kaunis, päivänpaiste\nkirkas ja tuuli niin heikko, että tuskin sai väreille järven pintaa;\nkulku oli siis miellyttävä. Saattajina meillä oli kaksi nuorta\nnaista, joista toinen, nimeltä _Marina_, kauneutensa ja iloisen\nluonteensa vuoksi teki matkan vielä miellyttävämmäksi. Hänen\nkatseensa vilkkautta, hänen hymyään ja varsinkin kaulan pyöreyttä\nei rupeamassa ennättänyt väsyä katselemaan, ja se luonnollinen,\nitsetiedoton keimailu, johon meidän käytöksemme ehkä osaksi häntä\nkehoitti, ei sisältänyt mitään loukkaavaa, päinvastoin vain enensi\nhänen sulouttaan. Hän oli tavallaan meidänpuolelainen suvultaan,\nsillä hänen äiti-vainajansa oli ollut kotoisin Askolasta läheltä\nPorvoota, Uudeltamaalta. Hän oli naimisissa erään leskimiehen kanssa,\njonka suhteen hänen tunteensa eivät kuitenkaan olleet erittäin hellää\nlaatua, kun mies oli vuosikausia ollut Ruijassa ja kokonaan vaimonsa\nhuoleksi jättänyt pari kolme lastaan edellisestä avioliitosta.\nMuiden puheiden muassa pyysimme häntä myöskin kertomaan jonkun sadun\neli \"saarnan\", niinkuin täällä sanottiin, ja hän kertoikin niitä\nmuutamia, jotka ainakin osaksi olivat juoneltaan tuttuja meille.\nKun sadussa joku tärkeämpi kohta tuli mainittavaksi, sanoi hän aina\njonkun sanan useaan kertaan ja korotti samalla äänensä kutakuinkin\nkimeäksi; niin esim. kuului muutamasta tytöstä, joka oli joutunut\n\"pieklain\" (ven. bjegli), s.o. karkurien eli ryövärien käsiin, että\ntyttö \"astui, astui, astui\", jossa viimeinen \"astui\" oli ylimmällä\nfalsetti-äänellä lausuttu. Tästä kertomatavasta Lönnrotkin mainitsee\nmatkamuistelmissaan (Helsingin vanhassa Morgonbladissa). Saarnan\nkestäessä oli hauska katsella, millä huomiolla toinen soutajamme sitä\nkuunteli; sadut näyttivät kokonaan lumonneen hänet, ja kun kertoja\npuhuessaan joskus hetkeksi vaikeni, toinen jo ehätti kysymään: no,\nkuinkas sitten kävi? Saarna tavallisesti alkoi sanoilla: \"Oli ennen\n_ukko takka_\", s.o. oli ennen ukko da (ja) akka. Näille sanoilleen\nkertoja aina ensin itse nauroi.\n\n_Sohjenanniskan_ koski, joka on ehkä puolisen virstaa alempana joen\nlähtöä Tuoppajärvestä, on koskeksi kyllä sievä, syösten vetensä\nkahtena eri putouksena kivenheiton matkalla 4-5 syltä alas. Sekä\nFriisiä että Boreniusta se näkyy suuresti ihastuttaneen. Totta\npuhuen minä kuitenkin vähän pettyneenä sitä katselin, sillä se oli\nvain tavallinen koski, mutta ei ensinkään mikään oikea vesiputous,\nniinkuin Ämmä Kajaanissa tai Kyröskoski Hämeessä, vaikka Friiskin\nsitä semmoiseksi sanoo (lodrätt strömfall). Ainoastaan sentähden\nolin lähtenyt sitä katsomaan, kun varmasti oli vakuutettu, että vesi\nsiinä putosi \"ihan kuin huoneen katolta\", mutta tämä vakuutus ei\npitänyt paikkaansa. Veneellä sitä kyllä ei voida laskea, vaan on vene\nvedettävä pölkkyjen päällitse pitkin kosken länsisyrjää. Sentapaisia\nkoskia muuten meillä ja Karjalassa on sadoittain, ja esim. Usman\nrinnalle sitä ei mitenkään saata asettaa.\n\nKosken seutu on asumatonta. Lähin kylä on Kokkosalmi Tuoppajärven\nrannalla, johon tulee 5 virstaa -- Kiestinkiin tulee koskelta 25\nvirstaa. Jokea alaspäin on noin penikulman päässä _Sohjenansuu_\n(Friisin _Sofiansuu_!) Pääjärven rannalla.\n\nSohjenanniskalta olisi linnuntietä tullut vain kolmisen penikulmaa\nKuusamon rajalle ja kylien kautta ehkä neljä. Huomispäivänä, jos\nolisimme tahtoneet, olisimme siis saattaneet taas olla \"omassa\"\nmaassa. Mutta luvalla sanoen ei meidän ensinkään tehnyt mieli päästä\n\"omaan\" maahan, koska siellä, missä vaelsimme, olimme kuin kotona\nainakin. Kun siis olimme koskea katselleet, palasimme kappaleen\nmatkaa takaisin sitä tietä, jota olimme tulleet, Kokkosalmeen,\njonka sivu oli tullessa kuljettu, vaikk'ei kylä järvelle näy.\nSohjenanniskasta vielä mainittakoon, että joki koskelta järveen asti\non hyvin matala, tuskin missään syltä syvä. Kovin suuri vedenpaljous\nei siitä siis pääse kulkemaan.\n\n_Kokkosalmen_ kylään kuului 13 taloa, jotka olivat rakennetut enemmän\nhajalleen toisistansa kuin Karjalan kylissä tavallisesti. Emäntä\nsiinä talossa, jossa kävimme syömässä, oli itsekin vieras samoin\nkuin me, s.o. hän oli kyllä täältä syntyisin, mutta asui Lohjalla,\nUudellamaalla, johon hänen miehensä oli hakenut maakauppiaaksi, ja\noli täällä vain käymässä. Sinne hän hartaasti halusi päästä takaisin\nniin pian kuin suinkin; kotikylässä oli niin ikävä olla. Sama halu\nsaada muuttaa meidän puolelle näkyi muuallakin, esim. Uhtualla,\nvarakkaampia asukkaita vaivaavan -- itsessään kyllä arveluttava\nseikka, sillä jos ainoat vähän varakkaammat eläjät Karjalasta\nsiirtyvät pois, mitä sinne sitten jälelle jääpi? Olo meidän\npuolella oli kenties vaikuttanut, että emäntämme käytös oli hiukan\ntoisenlainen kuin Karjalan naisten yleensä; minä tosin en tuota\nerittäin hoksannut, mutta kumppalini oli siihen aivan ihastunut eikä\nvoinut jälestäpäin kyllin kiitellä häntä. Nuori, hyvännäköinen ja\nmuuten miellyttävä hän kyllä oli. Ruuasta ei tahtonut maksua ottaa.\n\nKokkosalmelta meitä kuljetti yksi mies ja kaksi naista yhteensä 90\nkopeekasta suoraan etelään päin Valasjokeen, johon luetaan 2 penik.\nAikomuksemme oli ensin yrittää Saareen, monasteripaikkaa katsomaan,\nsitten Skiittaan, mutta tuuli yltyi niin kovaksi myrskyksi, ettei\nollut muuta neuvoa kuin laskea mainittuun Valasjokeen. Nuo paikat\njäivät siis kumpikin katsomatta.\n\n_Valasjoella_, joka on rakennettu kahden puolen syvän lahden pohjaa\nja jossa oli 17 taloa ja 110 asukasta, olimme yötä _Vaskola_\nnimisessä talossa, jossa poikansa poissaollessa talon yli 90 vuotta\nvanha, mutta vielä aivan täysivoimainen vaari, kunnianarvoinen\nukko \"Mihhei\", piti isännyyttä. Täältä jatkettiin seuraavana\npäivänä 16 p. heinäk. matkaa jalkaisin ensin _Vaarakylään_, johon\ntuli 1 penik., sitten _Röhöön_, Vaarakylästä suoraan 2 penikulman,\nmutta _Suurijärven_ kautta 2 1/2 penik. päässä. Ensi taipaleella\nkohtasi eräässä paikassa tuttu näky silmää, nim. kolometsä; eräs\nvaarakyläläinen, Sohvanainen Osippa (Jooseppi), oli näet ollut\naikeissa ryhtyä tervanpolttoon, josta ei sentään ollut tullut sen\nvalmiimpaa, sillä kun metsäherra sai asiasta tiedon, tuli kielto,\nvieläpä Sohvanaista sakotettiin. Tämän Sohvanaisen talo oli\nkorkealla vaaralla pohjoispuolella kylää erillään muista taloista.\nVaarakylässä oli 30 taloa; kestikievarin nimi oli Paavilainen,\nja siinä pidettiin 10 lehmää ja 4 hevosta -- siis varakas talo.\nIsäntä, joka meitä palveli, oli aikanaan Ruijassa kalastusretkellä\npalelluttanut molemmat jalkansa, niin että ne oli täytynyt leikata\npois, jonka tähden hän kulki polvillansa. -- Vaarakylästä oppaanamme\nja kantomiehenämme oli 60-vuotias mies Stahvei Pikkarainen, joka\ntaipaleella huvitti meitä kaikenlaisilla kertomuksilla nuoruutensa\najoilta, jolloin hän oli etelä-Suomessa laukunkannossa ollut. \"Sitä\",\nsanoi ukko, \"kaikkein enimmän pelättiin, että laukun ryöstössä\nmieskin joutuisi kiinni, koska hän siinä tapauksessa rautoihin\nlyötynä lähetettiin Pietarin kautta kotiin.\" Tämä kamala kohtalo\noli ukolle itselleenkin kerran ollut tarjona. Lähellä Tammisaarta\n\"tullisluuparit\" tapasivat hänet muutamassa mökissä, anastivat 300\nruplan edestä tavaraa, jota hän eräältä Helsingin kauppiaalta oli\nostanut -- Pietarista eivät karjalaiset vielä silloin tavaroitaan\nottaneet - ja julistivat hänet itsensä vangituksi sekä tahtoivat\nheti lähteä häntä kuljettamaan veneeseensä. Likellä olevan talon\neli rusthollin emäntä, joka tunsi Stahvein, saapui kuitenkin\nsamassa tupaan ja aloitti tulliniekkain kanssa kiivaan sanasodan,\nniin että hämmästynyt Stahvei ennätti vähän tointua, ja kun\nsitten kumminkin tuli lähtö rantaan, pyysi Stahvei muutaman ladon\nkohdalla mennä luonnolliselle asialle, jota pyyntöä sanakiistassa\nolevat tullimiehet, eivät hoksanneet epäillä petokseksi; mutta se\njoka silloin pötki niityn poikki pakoon metsään niin paljon kuin\nkoivista lähti, se oli Stahvei. Metsässä hän sitten makasi piilossa\nvuorokauden toista, ja kun nälkä pakotti hänet sieltä pois, olivat\nvainoojatkin menneet. Kysymykseeni hän selitti olleensa aikoinaan\nhyvinkin naisväen suosiossa, koska ulkomuotonsa nuoruudessa oli ollut\n\"jonkunlainen\" -- asia, jota minun olisi tehnyt mieli hiukan epäillä.\n-- Taipaleella muuten saimme nähdä, kuinka _verensulku_ lukemalla\ntoimitetaan. Ukko Stahvei oli nimittäin virsuaan leikatessaan\nhaavoittanut vähän sormeansa, ja kun veri ei herennyt tippumasta,\nhän muutamassa levähdyspaikassa arveli, että pitäisi lukea haava\numpeen, jos viitsisi, niin kyllä sitten herkeäisi. Me kohta häntä\nkehoittamaan, että viitsisi, ja niin ukko viimein nosti sormensa\nylös, kääntyi sen puoleen ja alkoi lukea enimmästi muistaakseni\nraudan herjaussanoja, jolloin hän tuon tuostakin ankarimmilla\nkohdilla muutti äänensä hyvin vihaiseksi sekä aina väliin sylkäisi\nsormensa päälle. Viimein hän ruohotukolla pyyhkäisi sormen verestä\npuhtaaksi ja pisti tyytyväisenä kätensä lapaseen ilmoittaen, että\nnyt oli loihtu valmis. Vaikka isosti \"Tuomaana\" mielessäni kysyin\nkuitenkin hyvin totisella äänellä, että jokohan tuo veri nyt\ntyrehtyi, johon ukko järkähtämättömällä vakaumuksella vastasi,\nettä kyllä se nyt lakkasi vuotamasta. Toisessa levähdyspaikassa\nukko kumminkin tuli kätensä paljastaneeksi, ja mikäs sormesta yhä\nhiljakseen norui jollei veri? En kuitenkaan siitä huolinut mainita\nukolle mitään. Merkillistä oli, että ukko sanoi nuo luvut oppineensa\nkahdelta siikajokelaiselta, joitten seurassa kerran nuorena oli\nmeidän puolella kulkenut.\n\nUkon elämänvaiheet olivat olleet jotenkin surulliset. Laukunkannosta\nhänen täytyi luopua, kun ainoa veli vietiin sotamieheksi. Sitten\npaloi talo, joka lienee ollut vakuuttamatta, koska hän valitti\nvahinkoa kovin tuntuvaksi. Sitten hän oli käynyt kalastuksella\nsekä Kuollassa että Novaja Semljassa, josta ei ollut kovin paljoa\nhyötynyt. Mitä hän sentään piti pahimpana, oli se järjestys, joka\nmaan viljelemisen ja metsänhoidon suhteen Venäjällä ja Karjalassa\nvallitsee ja joka, mitä edelliseen tulee, vaikuttaa, että\nomistusoikeuden turva kokonaan puuttuu. Meidänkin mielemme tuli\nliikutetuksi, kun kuuntelimme ukon kertomuksia, jotka hän esitti\nteeskentelemättömällä, yksinkertaisella vakavuudella, niinkuin\nsuomalaisen sopii.\n\n_Röhöön_ tulimme vasta sydänyön aikana, vaikka jo klo 3-4 oli\ntaipaleelle lähdetty. Me olimme valinneet tuon oijustavan suotien,\njossa kulku oli hyvin hidasta, ja kun pääsimme Röhönjärven\npohjoispäähän, josta toivottiin veneellä saavan loppumatkan kulkea,\nei rannassa venettä ollutkaan, niin että uupunein voimin täytyi\njoku neljännes vielä rämpiä pitkin järven alavaa länsirantaa.\nSaattaja vei meidät Luukkosen taloon, jossa isäntä, vaikka makuulta\nnostatettiin ja sairasteli kovaa kolotustautia sääressään,\nerinomaisella kohteliaisuudella ja ystävyydellä otti meidät vastaan.\nTuota pikaa teekeitin pihisi pöydällä vierashuoneessa, ja kun teen\nolimme juoneet, oli illallinen jo pirtissä valmis. Sisemmässä\nvierashuoneessa sitten valmistettiin meille makuutila, jolle\nmielihyvällä heittäysimme pitkäksemme.\n\nRöhönjärvi ulottuu pohjasta etelään, mutta tekee syvän lahden\nitäänpäin. Kylä, johon kuuluu 21 taloa, on rakennettu sekä\nlänsirannalle, jossa me olimme, että itäpuolelle, sille niemelle,\njoka tulee itäisen ja pohjoisen lahden väliin. Luukkonen taisi olla\nvarakkain talo kylässä. Niitä oli ainakin ollut kolme veljestä,\nmutta yksi oli kuollut Oulussa ja toinen oli murhattu Jokijärven\nsydänmailla moniaita vuosia takaperin. Hän oli Pudasjärveltä\npestannut muutaman heittiön kesämiehekseen ja lähtivät tavallisia\nsydänmaan oikoteitä Karjalaan, mutta kun muutaman järven rannalle\nasettuivat maata, löi mies isäntäänsä kivellä päähän ja upotti\nruumiin järveen. Tornion markkinoilla nykyisen isäntämme onnistui\njonkun ajan kuluttua toimittaa veljensä murhamies kiinni, joka sitten\ntutkittiin ja tuomittiin Pudasjärvellä. Murhatuksi eli ammutuksi\noli tämä kolmaskin veli kerran ollut vähällä joutua muutaman\nmeidänpuolisen herran toimesta Ukkolan kestikievarissa Kiimingillä,\njosta tapauksesta aikanaan paljon puheltiin. Syyksi säärensä\nkolotukseen isäntämme selitti vetehisen vikaa. Joku vuosi takaperin\nhäneltä keväällä oli nuori hyvä hevonen uponnut sulaan eikä hän\nyksin ollut saanut sitä ylös, vaikka tuntikausia oli puuhannut, vaan\nse oli mennyt veden saaliiksi. Tästä vimmoissaan hän oli puhjennut\nkirouksiin ja sadatuksiin, ja niistä vedenhaltia nyt oli hänelle\nkostanut laittamalla taudin. Kun arvelin, että hän pelastuskokeissaan\nehkä oli kovasti vilustunut, hän hetkisen näytti miettivältä, mutta\npudisti sitten päätään ja pysyi entisessä ajatuksessaan.\n\nSunnuntaina 27 p. heinäk. matkustimme Röhöstä Uhtualle. Paitsi\nalkuosaa, vajaata neljännestä, joka veneellä kuljettiin pitkin järveä\nja siihen juoksevaa puroa, oli koko taival jalkamatkaa, aluksi\nsuota, sitten kangasmaata. Inbergin kartan mukaan tämän taipaleen\npitäisi olla vain runsaasti 2 penikulmaa, mutta se on toista vertaa\npitempi, eli neljä; Uhtua on kartassa aivan väärälle paikalle pantu,\nniinkuin kohta osoitan. Tämä oli pisin taival koko matkallamme, nim.\njalan kuljettava. Kantajina meillä oli kaksi naista ja yksi mies --\nammatiltaan paimen ja muuten niin etevä taidoltaan, ettei veneessä\nosannut pitää perää --; he olivat muutenkin menossa Uhtualle,\nsikäläisestä kruununmakasiinista jauhoja saamaan. Kolmelle hengelle\njaettuina eivät kapineemme paljoa painaneet, ja kun itse koko ajan\nkuljin etupäässä, joutui matka niin, että kun 8:n aikana aamulla oli\nliikkeelle lähdetty, jo 6:n tienoissa illalla oltiin _Kivinenän_\nhiekkaharjulla, josta Uhtuan kylä ja Keski-Kuitti järvi sen edustalla\nnäkyy. Tahtoivathan nuo vaimonpuolet tuon tuostakin muistuttaa, että\n\"elä sie astu niin terävään\", mutta perässä he sentään kokivat pysyä.\nKantopalkka teki muistaakseni kutakin kantajaa kohti 40 kop. Stahvei\nPikkarainen oli eilisestä taipaleesta saanut 1 ruplan.\n\nPuolitoista penikulmaa pohjoiseen päin Uhtualta oli muutamia,\nlännestä itään kulkevia, erittäin jyrkkiä vuorenharjuja, joiden\nylitse oli mentävä ja joista korkeimman nimi muistaakseni oli\n_Ironsyrjä_. Sen lähellä, jollen erehdy, olivat _Reuhonjärvi_ ja\n_Pälkjärvi_.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Uhtuan_ kylä on rakennettu loivasti Kuittijärveen viettävälle\nlakealle kankaalle eli tasangolle kolmeen eri ryhmään, jotka ovat\nnoin 1 1/2 virstan päässä toisistaan. Pohjoisin ryhmä, _Lamminpohja_,\nsijaitsee kappaleen matkaa järvestä ylöspäin molemmin puolin\nluoteiselta ilmalta juoksevaa Uhutjokea, itäisin molemmin puolin itse\njoen suuta ja kolmas, _Likopää_, järvenrannalla länteen joensuusta\nja etelään Lamminpohjasta. Keskimmäisellä ryhmällä on kaksi nimeä\nsen mukaan, kumpaa joenpuolta tarkoitetaan: _Mitkala_ ja _Ryhjä_.\nSen ja Lamminpohjan välillä joki levenee lammintapaiseksi suvannoksi\njosta arvatenkin Lamminpohja on saanut nimensä. Yksinäisiä taloja on\nsitäpaitsi moniaita sekä pohjaan että länteen päin Lamminpohjasta.\nTaloja sanottiin yhteensä olevan 160 tai 170, joten väkiluku, jos\ntaloa kohti laskee 6 henkeä, tekisi noin 1,000 henkeä. Kyläläiset\nkuitenkin ilmoittivat väkiluvun olevan kappaleen matkaa toista\ntuhatta, mutta paikkakunnan pappi taas väitti, että se ei noussut\nkuin 7-800:aan, en muista tarkkaan numeroa. Mitä tuo sitten ihan\ntarkalleen tehnee. Kaikissa tapauksissa Uhtua on vankin kylä koko\npohjois-Karjalassa. Sitä todistaa muun muassa se seikka, että\nkylästä pohjaan päin on runsas penikulma kärryillä ajettavaa tietä\n-- ensimmäinen ja viimeinen semmoinen, minkä matkalla näimme.\nMyöskin oli kylässä kaksi kirkkoa, molemmat laudoitetut ja maalatut\nmuistaakseni, vaikka vanhempaa ja pienempää ei enää käytetty.\nMaalatuita olivat useat yksityisetkin talot kylässä, ja niistä joku\nkymmenkunta, niinkuin jo olen maininnut, oli rakennettu meidän\nmalliin.\n\nLönnrot mainitsee 1835 vuoden Morgonbladissa, että hänen käydessään\nUhtualla joku vuosi varemmin kylässä luettiin olevan 80 taloa.\nPuolen vuosisadan kuluessa kylän talojen määrä siis on kasvanut\nkaksinkertaiseksi.\n\nInbergin kartan mukaan pitäisi Uhtuan olla noin puoli penikulmaa\nUhutjoen suusta ja Kuittijärvestä ylöspäin. Vastasanotusta lukija\nkuitenkin huomaa, että kartta on aivan väärässä: sekä Ryhjä että\nLikopää on aivan järven rannalla ja molemmat kirkot (Ryhjässä)\nniin ikään. Kartan erehdys kylän paikan suhteen on sittenkin\nsuhteellisesti vähemmänarvoinen kuin erehdys Kuittijärven suhteen.\nTämä järvi on nimittäin _ainoastaan penikulmaa_ leveä, vaikka sen\npitäisi kartan mukaan olla lähes _kolme_! Järven muoto on siis\nkartalla ihan toinen kuin todellisuudessa. Merkillistä kyllä näkyy\nLönnrotkin erehtyneen järven leveyden suhteen, sillä jossakin muistan\nnähneeni, että hän ilmoittaa matkan Jyvälahdesta (järven tuolta\npuolen) Uhtualle 3 penikulmaksi, vaikka sitä on vain runsaasti yksi.\nToisessa paikassa (1834 vuoden Morgonbladissa) hän sentään sanoo,\nettä Vuokkiniemestä on 4 penik. Uhtualle, joka on oikein; mutta matka\nVuokkiniemestä Jyvälahteen on 3 penik. Uhtualta Enonsuuhun on 1\npenik. ja Enonsuusta länteen päin Jyvälahteen myöskin 1 penik., joten\nnämä paikat muodostavat tasasivuisen kolmion. Uhtualta _Luusalmen_\nkylään Kuittijärven itäpäähän sanottiin olevan 2 penikulmaa (kartan\nmukaan lähes 4).\n\n_Keski-Kuittijärvessä_ on kaksi suurehkoa saarta: Suurisaari\nja Uhutsaari. Uhtuan papin selityksen mukaan, jonka hän antoi\nkulkiessamme yhtä matkaa järven poikki, pitäisi Uhutsaaren ja\nUhutjoen oikeastaan kuulua Yhytsaari ja Yhytjoki. Tuo sana \"yhyt\"\nmerkitsee näet yhtymistä, ja lappi oli aikoinaan nämä nimet keksinyt,\nkoska näillä paikoin metsämiesten oli ollut tapana kohdata toisensa\nja tulla yhteen.\n\nKestikievari, jossa olimme majaa, oli Lamminpohjassa, joen eli\nojan etelärannalla ikkunaimme alla toisella puolen jokea oli\nmeidän malliin rakennettu, punaiseksi maalattu talo, jota oli\nmieluinen katsella. Vähän siitä ylöspäin kankaalla oli Ondronon\nyksinäinen talo, joka varmaan on varakkaimpia koko kylässä. Se\noli rakennettu Venäjän malliin, mutta laudoitettu ja maalattu;\nlänteen päin etusivulla oli 7 ikkunaa ja etelään päin yhtä monta.\nSiinä asui yhtenä perheenä kolme veljestä -- neljäs oli kotivävynä\nEnonsuussa -- kaikki vankkoja kaupanmiehiä, mutta sen ohessa myöskin\nmaanviljelijöitä, sillä talossa kylvettiin 3 tynn. rukiita ja 6-7\nohria. Kahden vanhimman veljen kanssa olin tullut tutuksi Oulussa,\nkun heidän siellä moniaita vuosia takaperin täytyi riidellä takaisin\n4-500 ketunnahkaa, jotka oli heiltä ryöstetty Kuusamossa (joka\nriita voitettiinkin kaikissa oikeusasteissa). -- Ihan kestikievarin\nvieressä oli talo, jonka isäntä Matti Pällinen, Ondronon lankomies,\nmyöskin oli tuttu. Paitsi näitä kolmea en muita tuttavia\ntavannutkaan, sillä sattui olemaan heinänteon aika ja kylän väestä\noli suurin osa etäisillä niityillä.\n\nPari kolme viikkoa ennen tuloamme oli Uhtualla sattunut tapaus, joka\nyhä oli vereksenä kyläkunnan mielessä. Se oli tuo kuuluksi tullut\ntutkinto Uhtuan uskovaisten kanssa. Hallitukselle oli ilmoitettu,\nettä siellä toimi joku valtiokirkosta luopunut seura, joka kokoontui\nyhteisiin hartaudenharjoituksiin, joissa raamattua ja muita\nhengellisiä kirjoja tutkittiin, joka ylenkatsoi ja viskasi veteen ne\n\"pyhät kuvat\", jotka ovat jokaisessa venäjänuskoisessa talossa ja\njoille ahkerasti kumarretaan, ja joka lopuksi julisti valtiokirkon\nopin vääräksi ja koki omaan uskoonsa käännyttää ihmisiä. Ilmiannon\ntekijä taisi olla pitäjän pappi, joka kyllä oli siivoluontoinen\nmies, mutta jota oli alettu kovin kovasti hätyytellä. Tutkinto, joka\nilmoituksen johdosta määrättiin pidettäväksi ja jota johti venäläinen\ntuomari Nekrasov, alkoi 6 p. heinäk. Syytettyjä oli yhteensä 21\nhenkeä, niistä 3 meidänpuolelaista. Tutkinto näkyy etupäässä\nkoskeneen kysymystä \"obrasain\" eli pyhäinkuvien merkityksestä, jonka\nsuhteen tuomarin kerrotaan lausuneen, että ne eivät olleet mitään\njumalia, vaan ainoastaan pyhäin kuvia, niinkuin jokainen näki; tämän\nmukaan siis uskovaisten mielestä venäjänuskoiset pitivät noita\nkuvia jumalina. Säikäyksissään 15 uhtualaista luopui uskostaan,\nluvaten taas ruveta kuvia kumartamaan, ja laskettiin heti vapaiksi,\nmutta kolme uhtualaista: Timo _Hilppainen_, Riiko _Mauranen_ ja\nAleksi _Pällinen_ -- näillä on tutkintokirjoissa kaikilla toisin\nkuuluvat venäläiset nimet -- sekä nuo kolme meidänpuolelaista:\nkaksi Venberg veljestä Turun läänistä, kylässä Tuppureiksi\nnimitetyt, ja eräs nuori kuusamolainen Kaarle Tauriainen, pysyivät\nuskossaan järkähtämättöminä, \"vaikka pää menköön\". Mitä tuomio\nsisälsi, lienee tuskin yksikään ymmärtänyt, kun se julistettiin\nvenäjäksi eikä suomeksi selitetty, vaikka syytetyt olivat tämmöistä\nselitystä pyytäneet; mutta kestikievarista, jossa tutkinto oli\ntoimitettu, tuomitut kohta siirrettiin \"pravleniaan\" eli kunnan- ja\nvankihuoneeseen Likopäähän ja sieltä sitten 18 p. heinäk. istutettiin\nveneeseen ja vietiin Kemiin. Se luulo tuntui kylässä olevan yleinen,\nettä vangitut tältä matkalta eivät koskaan palaa takaisin, vaan\njoutuvat ikipäiviksi Siperiaan. Omaisten suru ja valitus silloin, kun\nvangittuja kylästä vietiin, oli ollut hyvin katkera, niin että esim.\nPällisen nuori vaimo oli useita kertoja mennyt tainnoksiin.[18]\n\nKyläläiset, jotka nimittävät näitä uskovaisia _hihhuleiksi_, lienevät\nylimalkaan pysyneet välinpitämättöminä asian suhteen. Emäntämme\nkuitenkin oli harras \"oikean\" uskon puoltaja, johon tuntui olevan\nsyynä, että hän oli joutunut kiistoihin noiden eriuskolaisten kanssa\nja että silloki, niinkuin uskonkiistoissa enimmäkseen käypi, lopuksi\noli molemmin puolin lausuttu kaikenlaisia loukkaavia soimauksia.\nHänen mielestään tuomio Siperiaan siis oli aivan oikea, joskin kova\nrangaistus. Mutta Ondrono, vanhin veli, joka sattui meillä käymään,\nkun asia taas oli puheena, arveli, että tuomitut suotta olivat\nvetäneet päällensä kovan rangaistuksen; heidän olisi vain pitänyt\nluvata ruveta taas kuvia kumartamaan, siten jutusta selviytyäkseen,\nja sitten olisi ollut heidän oma asiansa, pitääkö lupauksensa vai\nollako pitämättä. Tämä nyt oli asian katselemista käytännölliseltä\nkannalta.\n\nJuttu muuten oli herättänyt suurta huomiota ei ainoastaan\nkarjalaisten vaan venäläistenkin kesken. Niinpä se oli puheenaineena\nVienassakin, jossa meiltä tiedusteltiin, oliko Suomessa kveekareita,\njohon lahkoon noiden uskovaisten luultiin kuuluvan. Että usko oli\nmeidän puolelta kotoisin, se kyllä oli aivan totta, sillä Hilppainen,\nlahkon päämies, oli matkoillaan pohjois-Suomessa ja Lapin rajoilla\nsiihen kääntynyt ja sitten kotiseudullaan hartaasti ahkeroinut muiden\nkääntämisessä.\n\nUhtualla viivyimme kaksi päivää, maanantain 28 p. heinäk. ja\ntiistaita 29 p. iltapuoleen. Kaksi uutta tuttavaa sillä välin\nsaimme. Ensimmäinen oli karjalainen _Sergein Iivana_, joka, kun\nkuljimme hänen talonsa ohitse, hyvin ystävällisesti ikkunasta kutsui\nmeitä sisään teelle, jota parin vieraansa kanssa paraikaa joi; hän\noli paljon kulkenut meidän puolella etelä-Suomessa, luki selvästi\nsuomea -- useita suomalaisia kirjoja oli hänen pöydällänsä -- tunsi\nsitäpaitsi monta meillekin tuttua nuorta Helsingin tiedemiestä,\nja hänen kanssaan oli siis hyvin hauska jutella. Toinen tuttava\noli pitäjän pappi, _Kamkin_. Uhtualta Enonsuuhun meille tarjottiin\nsijaa Enonsuun vävyn, Jyrki Ondronon, ja hänen vaimonsa veneessä --\nhe olivat juuri vieraisilla Ondronon talossa -- ja kun he matkalla\npoikkesivat pappilaan, joka on joen suussa, käskettiin meitäkin\nsisään. Ukko Kamkin -- sama mies, jonka Friis tapasi Tuoppajärven\nSaaressa -- oli erinomaisen kohtelias, iloinen ja puhelias. Suomea\nhän osasi kuin syntyperäinen -- ja karjalainen hän tavallaan olikin,\nkun oli Paanajärvellä syntynyt. Ruumiiltaan hän oli pitkänlainen,\nmutta lihavuudesta ei ollut puhetta, johon kenties tulojen vähyys\noli syynä, sillä niitä oli ainoastaan 300 ruplaa kruununpalkkaa ja\npitäjältä huoneet sekä joku vähä papillisista toimituksista niinkuin\nvihkimisestä, hautaamisesta y.m. Sitävastoin talon emäntä, hänen\nvaimonsa, oli yhtä lihava kuin lyhyt. Hänkin puhui suomea kuin\näidinkieltään, ja hänen käytöksensä oli niin lempeä ja sydämellinen,\nettä harvoin sen vertaista tapaa. Meidän oli vain määrä saada pappi\nmatkalle mukaan, mutta talosta ei laskettu, ennenkuin oli juotu\ntavallinen määrä teetä, jonka kanssa tarjottiin hyvänmakuisia\ntortuntapaisia leivoksia. Herrasväki Kamkinin avioliitto oli\nollut runsaasti siunattu, sillä heillä oli ollut, jollen väärin\nmuista, kaikkiaan 17 lasta, joista suuri osa kuitenkin oli kuollut.\nKaksi täysikasvuista poikaa heillä oli, toinen Pietarissa, toinen\nMoskovassa, joilta toisinaan tuli apua kotitaloon; kotona käydessään\nhe kulkivat Viipurin, Kuopion ja Kajaanin kautta. -- Ukon huoneessa,\njossa istuttiin, oli esillä monta eri sanomalehteä, vieläpä\nkuvalehtiäkin, kaikki kuitenkin venäjänkielisiä.\n\nPappila oli vanha, matala, mitätön rakennus, mutta uusi, komeampi oli\nkehällä vieressä. -- Vähän etempänä pappilasta vei puusilta joensuun\npoikki toisella puolella olevaan kalmistoon. Lamminpohjassa oli\ntoinen silta.\n\nKeski-Kuittijärven poikki kuljimme Enonsuun isäntäväen veneessä.\nKeulahankaan nuori emäntä istui soutamaan, otettuaan ensin sormistaan\nhelmillä koristetut sormuksensa, luvultaan puolisen tusinaa, jotka\nsitoi rihmaan, kaulansa ympäri; perähangassa souti nuori isäntä, ja\nukko Kamkin piti perää. Kulku kesti toista tuntia, niin että noin 7:n\naikaan oltiin Enonsuussa.\n\n_Enonsuussa_, joka kait merkitsee _joensuuta_, oli nykyään kolme\neri taloa, mutta joku aika taapäin siinä oli ollut vain kaksi,\njosta toiset sitten on lohkaistu. Talojen paikka on erittäin sievä\npienellä itäänpäin pistävällä niemekkeellä, jonka joki synnyttää;\netelään käsin tulee _Alasenjärvi_. Kuittijärvelle talot eivät näy;\nne ovat ehkä virstan verran joensuusta ylöspäin, ja joki on hyvin\nmutkitteleva. Kun sitä ylöspäin kuljettaessa turhaan katselimme ja\ntiedustelimme taloja, huomasimme, että soutajamme keulassa oli hyvin\nkujeellisen näköinen. Muutaman mutkan kohdalla pappi viimein sanoo:\n\"Tuolla se talo nyt on.\" -- \"Voi sinua, kun et saattanut olla vaiti\",\nsanoi siihen nuori emäntä, nähtävästi pahoillaan, ettei saanut meitä\nkuljettaa aivan talon lähelle, jotta sen uljuus odottamatta olisi\nkoko voimallaan saanut meihin vaikuttaa. Huomattava nimittäin on,\nettä se paikka, Enonsuun lesken talo, johon nyt olimme tulossa, on\nvarallisuudestaan kuuluisa laajalti Karjalassa. Komea talo olikin,\nkaksikerroksinen, laudoitettu ja maalattu; sen vertaista emme\nkyllä matkalla toista nähneet. Vahinko vain, että maun puutteessa\ntalo oli maalattu viheriäksi, joka väri maalla vihreiden puitten\nkeskellä ei ole soma. Talon vanha emäntä, leski _Marja Vasiljovna_,\npienoinen ihminen, otti meidät erittäin vieraanvaraisesti vastaan,\nsyötti, juotti ja puhutteli, niin etten kyllin saata kiitellä\nhäntä. Hän oli useat kerrat käynyt sekä Kajaanissa että Oulussa,\njotka paikat siis hyvin tunsi. Kajaanissa hänellä on oma talo\ntorin varrella, pääty otsikolla varustettu ja sen puolesta ainoa\nlaatuansa koko kaupungissa; sitä sanotaan hänen miehensä nimen mukaan\n\"Dmiitrin\" (eli Dmitrofanovin) taloksi, ja se on markkinain aikana\npartasuita täpö täynnä, mutta seisoo muuten enimmästi autiona.\nOulusta hän tiedusteli useiden tuttujen kaupunkilaisten oloja.\nHänen miesvainajansa oli harjoittanut suurta ketunnahkakauppaa ja\nsillä tavoin koonnut tavaraa. Ainoastaan kaksi lasta leskellä oli,\nkaksi tytärtä, toinen naimisissa Ondronon kanssa, toinen naimaton;\nlapsenlapsia oli poika ja tyttö.\n\nOltuamme talossa pari kolme tuntia lähdimme taas taipaleelle,\nvieläpä yön selkään. Kyllähän leski kovasti vastusti lähtöä, mutta\nosaksi olimme tulleet viipyneiksi Uhtualla liian kauan ja tahdoimme\nsenvuoksi pitää kiirettä, osaksi emme tahtoneet olla talonväelle\nvaivaksi, koska hyvin saatoimme arvata, että maksua ei kuitenkaan\notettaisi vastaan. Ilta oli sitäpaitsi hyvin kaunis, ja kumppalini\noli monasti halunnut matkustaa yöllä. Hyvästiä jättäessämme leski\nkäski viedä terveisiä kaikille tuttavillensa kotikaupunkiimme. Kun\nhän illan kuluessa oli moniaista tutuistaan kertonut juttuja, jotka\nasettivat heidät vähän outoon valoon, kysyin: \"Viemmekö sille ja\nsillekin?\" -- \"Viekää, viekää.\" -- \"Vaikka hän teille teki niin ja\nniin?\" -- \"Vaikkapa, viekää kuitenkin.\"\n\nVeneeseemme oli soviteltu päänalukset ja peitteet, että saattaisimme\nlevähtää, ja suuremman osan taipaletta nukuimmekin. _Jolmasen_\nkoskella, jonka kautta joki purkautuu Alasenjärveen, täytyi kuitenkin\nnousta ylös kävelemään. Yhden tienoissa yöllä olimme perillä, vähän\nvilustuneina, sillä yö oli sentään kolkonlainen.\n\n_Jyvälahden_ kylä, johon nyt olimme tulleet ja johon yöksi jäimme,\non _Ylä-Kuittijärven_ pohjoisrannalla, pitkän maakaistaleen\neteläsyrjällä, joka pistää Ylä- ja Keski-Kuittijärvien väliin. Kuinka\nleveä tämä kaistale on, en valitettavasti tullut tiedustelleeksi,\nmutta kun kylästä Uhtualle luetaan 1 penik., josta suurin osa on\njärvimatkaa Keski-Kuittisen poikki, ei kannas juuri voi olla kuin\nnoin neljänneksen levyinen. Inbergin kartan mukaan leveyden pitäisi\nolla noin penikulma. Jyvälahdesta tuli 3 penik. Vuokkiniemeen\nYlä-Kuittista pitkin, ja matkan suunta kävi ensin penikulma länteen,\nsitten jyrkällä käännöksellä saman verran etelään ja loppuosa\ntaas länteen. Kartan mukaan matkan olisi pitänyt käydä ensin pari\npenikulmaa melkein suoraan etelää kohti ja sitten sama verta länttä\nkohti. Että kartta tässäkin on väärä, on varmaa.\n\nJyvälahdessa sanottiin olevan puolisataa taloa, Etevin niistä lienee\nollut maakauppias _Pappisen_, josta yritin ostaa paperosseja,\nvaikka turhaan. Se oli rakennettu meidän malliin, huoneukset\nerilleen kartanopihan ympärille. Päärakennuksen edustalla oli suuri\nlasiveranta ja kartanon syrjällä, ellei muistini kokonaan petä,\nryytimaa. Talo oli uudenlainen ja kaunis katsella.\n\nEmäntämme kestikievarissa ilmoitti kummaksemme olevansa kotoisin\nOulusta. Hän oli omaa sukuaan _Hauru_ ja oli muutamassa Oulun\nkauppatalossa palvellessaan tutustunut mieheensä, joka oli Tsihonen\neli (passissa) Romanov nimeltään ja jonka vaimoksi hän oli rajan\ntakaa lähtenyt jo toistakymmentä vuotta sitten. Nyt hän oli leski, ja\nlapsia hänellä oli muistaakseni kolme. Arvaa sen, että vilkas puhe\nsyntyi, kun hän kuuli meidänkin olevan oululaisia. Hän laittoi meille\noivat kahvit, jota emme olleet saaneet sittenkuin Kemistä lähdimme\n(paitsi Ondronon talossa Uhtualla). Kohtaloonsa hän kyllä oli\nnöyrästi tyytyväinen, vaikka kaipauksella muisteli miesvainajaansa,\njoka valokuvasta päättäen oli ollut komeannäköinen. Uskonnoltaan hän\noli kreikkalainen, sikäli kuin sitä siellä vaaditaan, joka vaatimus\nrajoittuu senpuolisen puvun käyttämiseen ja ristinmerkin tekoon\npyhänkuvan edessä. Meidänpuolelaisia naisia Jyvälahdessa muuten oli\npuolisen tusinaa, kaikki naimisissa; saattajistamme Vuokkiniemeen oli\nniin ikään yksi meikäläisiä, Rantasalmelta -- tai Rautalammilta, en\nvarmaan muista kummastako.\n\nPuhetta olisi emäntämme kanssa kyllä riittänyt koko päiväksi, mutta\nsaattajat alkoivat käydä levottomiksi ja rupesivat kiirehtimään\ntaipaleelle, jonka tähden, sittenkuin olimme syöneet, oli pakko\nerota. Vedet nousivat emännälle silmiin, kun aloimme tehdä lähtöä, ja\nhyvästellessämme kastelivat kuumat kyyneleet hänen poskiansa. Tottapa\nhänestä oli haikeaa ajatella, että me kohta olimme siellä, jonne hän\nei voinut päästä.\n\nYlä-Kuittisen poikki meitä saattoi kolme vaimonpuolta Ensimmäisellä\nmatkan osalla poikkesimme muutamaan saareen, _Kinosaari_ nimeltään,\njossa sanottiin olevan _piessan_ koti. Sen pohjoispuoli oli jotenkin\nkorkea, järvestä jyrkästi kohoava, ja siinä piti olla pohjaton\nluola eli rotko, jossa mainittu paholainen piti asuntoa. Luolan suu\nei kuitenkaan aina eikä helposti ollut löydettävissä. Kun saaren\npää oli jotenkin pieni, emme epäilleet luolaa löytävämme, ja kaksi\nsaattajaa oppaina kiipesimme ylös kalliohuipulle ja rupesimme sitä\netsimään. Tuntikauden siellä hyppelimme edestakaisin kivillä ja\nkalliolohkareilla, mutta varsinaista luolantapaista ei näkynyt\nmissään; kenties sen suu oli alempana järven rannalla, jossa\nemme käyneet. Hiessä päin ja nenä pitkänä saimme astua vuorelta\nalas; ainoa lohdutus oli mennä saaren länsirannalle uimaan. Siltä\nkohtaa järvellä, josta käännyttiin etelään päin, näkyi selkää\nsilmänkantamattomiin luoteeseen päin; vetten takana lahden pohjassa\non _Vuonnisen_ suurenlainen, noin 50 taloa lukeva kylä, sekä lahden\nlänsirannalla _Aajuolaksi_ (6 taloa) ja _Ponkalahti_ (10 taloa;\nLönnrotin käydessä 4-5). Nämä eivät meille näkyneet, mutta sen sijaan\nkuljimme _Mölkön_ pienen kylän sivu (7 taloa). Siinä niemessä,\njosta järvi ja matkamme kääntyi länteen päin, kävimme taas maissa\nkatsomassa muuatta ristiä, joka oli pystytetty tapaturmaisesti\ntähän paikkaan kuolleen miehen muistoksi; tapana on näet ristin\nluona käydä ja, jos haluaa, uhrata siihen joku lantti. Vielä\nkuljettiin _Pirttilahden_, noin 20-taloisen kylän sivu, ennenkuin 5:n\ntienoissa, 30 p. heinäk., tultiin perille Vuokkiniemen kirkonkylään.\nMatkalla olimme vanhimmalla saattajallamme laulattaneet koko joukon\n_häävirsiä_, mutta kun toinen soutajista sattui olemaan komea ja\nkaunis ihminen, oli huomioni ehkä enemmän kiintynyt häneen kuin\nlaulajaan. Kalevalasta nuo virret jo tuntuivat olevan tuttuja.\n\n_Vuokkiniemen_ kylä on rakennettu kahteen eri osaan. Varsinainen\nkirkonkylä on järvestä lounaaseen tunkevan lahdelman pohjoisrannalla;\ntoinen osa kylää on pohjempana, Tsenan eli _Keynäsjärvestä_\njuoksevan joen varrella. Edellinen osa on rakennettu tiheämpään\nja Venäjän malliin, jälkimmäinen harvaan ja meidän puolen tapaan.\nKylien välissä kulkee virstan parin pituudella lounaasta koilliseen\nkorkea hiekkasärkkä, niin että kylästä kylään ei voi nähdä; se\non harjullaan ainoastaan maantien levyinen, ja kun sitä kävelee\nalapäästä järvelle päin, avautuu silmäin eteen erittäin ihana ja\nsoma näköala: vasemmalle luodetta kohti avara jokilaakso taloineen,\noikealle itse kirkonkylä ja järven lahti, suoraan eteenpäin\nYlä-Kuittisen sinertävät selät, joilta vain odottaa näkevänsä\nhöyryveneen savun illan tyynessä kohoavan ilmaan. Lönnrot mainitsee\nv. 1833 Vuokkiniemellä olleen 70 taloa \"yhdessä ryhmässä\"; oliko\njokivarrellakin silloin taloja, ei hän mainitse. Jollen väärin\nkäsittänyt isäntämme Rämsyn _Teppanan_ (Tapanin) selitystä, oli nyt\n90 taloa itse kirkon kohdalla ja siitä vähän ulompana, siis etupäässä\njoen varrella, 38 taloa, joka yhteensä tekee lähes kaksi vertaa\nenemmän kuin Lönnrotin käydessä. -- Kirkonkylän länsipäässä luimme\nmuutaman rakennuksen seinältä puuhun leikattuna: \"Utshiilishtshe\",\ns.o. koulu.\n\nVuokkiniemestä on 5 virstan päässä lännen puoleen _Tsenaniemen_\nseitsentaloinen kylä, joka on rakennettu 5 virstaa pitkän ja\nkannaltaan 2 virstaa leveän, lännestä itäänpistävän niemen päähän.\nVesi eteläpuolella kylää ja nientä on Tsenanjärvi eli Keynäsjärvi;\npohjanpuolisen nimeä en muista. Tsenaniemestä luodetta kohti tulee\n_Venejärven_ 20-taloinen kylä penikulman päähän, ja siitä on sama\nmatka, 1 penik., Ponkalahteen. Keynäsjärven länsipäästä on etelää\nkohti 2 penik. kangasmaata Kivijärven kylään ja siitä 4 virstaa\nrajalle. Pikainen silmäys Inbergin karttaan riittää vakuuttamaan,\nettä näiden paikkain asema siinä on aivan väärin merkitty.\n\nIsäntämme Teppana, joka oli varakas mies, oli pitänyt poikaansa Kemin\nvenäläisessä koulussa ja näytti meille hänen koulutodistustaan, joka\ntuntui olevan hyvänlainen Poika tietysti kulki siinä venäläisellä\nnimellä, Remsujev vai mikä se lie ollut. Tästä joutui kielikysymys\npuheeksi ja isäntä osoitti aluksi samaa oman kielen halveksimista,\njota niin usein meidänkin puolella tapaa, mutta kun varsinkin\nkumppalini rupesi häntä ahtaalle panemaan, lausui hän kohta aivan\ntoisia mielipiteitä, mainiten m.m., että itsekin oli aikonut\nmyöhemmin siirtää poikansa meidänpuoliseen suomalaiseen kouluun.\nTämä äkillinen mielenmuutos oli vähän vaikea ymmärtää: mahdollista\nettei hän ensin tahtonut meille tuntemattomille suoraan ilmoittaa\najatustaan, mahdollista myöskin, että hänen ajatuksensa asiassa eivät\nvielä hänelle itselleenkään olleet aivan selvät. Että \"suomikiihkon\"\naate ei hänelle ollut ihan tuntematon, näkyi hänen puheestaan ja\nsaapi siitä selityksensä, että hän oli ahkerasti liikkunut meidän\npuolella, jossa hänellä sitäpaitsi on Lapualla maakauppiaana elävä\nveli. Ilta kului hauskasti hänen seurassaan. Vierashuoneessa, jossa\nolimme, sai esteettömästi polttaa tupakkaa, jota hänellä itsellään\noli kaupaksikin, ja nautittavien joukossa, joita talossa saatiin, oli\nmyöskin kahvi, jota emäntä osasi laittaa oivallista.\n\n31 p. heinäk. oli viimeinen päivä, minkä olimme rajan takana.\nSe kului kokonansa matkustamiseen. Matka Kivijärvelle kävi\nvastamainittua suuntaa ensin vuorotellen maitse ja vesitse\nKeynäsjärven länsipuoleen, siitä sitten maitse. Saattajana oli\nvanhanpuoleinen mies, Onuhrie (hämäläinen luullakseni suvultaan),\n_Rimpirannan_ pikku talosta Tsenaniemen tältä puolen; vakava,\nhiljainen mies. Sivumennen poikettiin hänen pieneen mökkiinsä\njärven rannalla, koska hän pyysi saada vähän haukata, ennenkuin\nvarsinaiselle taipaleelle lähdettiin -- joka haukkaus oli niin\näkkiä tehty, että tuskin rannassa kerkesimme uida, ennenkuin mies\njo oli valmis, vaikka olimme arvelleet saavamme odottaa tunnin tai\npari. Meidän puolen sydänmaissa ei tämmöinen tärkeä toimi olisi\nniin äkkiä suoritettu. Keskitaipaleella Kivijärvelle tuli meitä\nvastaan parikymmentä henkeä, miehiä ja naisia, jotka olivat matkalla\nVuokkiniemeen seuraavan päivän juhlaa, \"Iljan (Eliaan) päivää\",\nvarten; heidän kirjavat pukunsa, varsinkin naisväen, tarjosivat\nsilmälle miellyttävää vaihtelua erämaan yksitoikkoisuudessa.\nSeurassa oli myöskin toinen niistä laukkumiehistä, jotka lähellä\nKajaania tapasin, ja hän tunsi heti minut. Tuttavain tavoin muuten\nkaikki toisetkin käyttäytyivät, niin että melkein jokaista sai\nkätellä ja puhutella. Tämä tuttavallisuus, joka on karjalaisen\nluonteelle ominaista, ei mitenkään loukkaa, kun sen perustukseksi\nselvästi huomaa hyväntahtoisen sydämellisyyden, ja varsinkin se\ntuntuu mieluiselta keskellä synkkää sydänmaata, missä luonnon\nsuuruus uhkaa kerrassaan masentaa yksinäisen ihmisen mielen. Pari\nkolme vaimonpuolta jäi toisista jälkeen puhuttelemaan saattajaamme,\njakunkohdalle tulin, kuulin heidän hartaasti rukoilevan häntä\ntäyttämään heidän pyyntönsä ja käymään Kivijärvellä katsomassa\nmuuatta mielenvikaan langennutta vaimonpuolta. Ukko koki estellä,\nkiirettänsä syytellen, mutta lupasi viimein kuitenkin käydä\nkatsomassa. Asian laita oli nimittäin, että Rimpiranta oli mahtava\ntietäjä, niinkuin sitten kuulin; kumppalilleni hän oli taipaleella\nselittänyt loitsimisen alkutyötä, johon kuului taudin _synnyn_\nselvillesaanti: oliko paha lähtenyt ilmasta, vedestä, metsästä vai\nkalmistosta, jonka mukaan sitten luvut oli sovitettava. Kun perille\noli tultu, alkoikin hän majatalon isännältä kysellä sairaan tilaa ja\nlähti meistä erottuaan hänen luoksensa.\n\nMatka, joka kulki Maanselän syrjäharjanteiden poikki, oli hyvin\nmäkistä. Eräästä kohti korkealta törmältä näkyi kahden penikulman\npäässä kappale Ylä-Kuittisen sinistä selkää. -- Kivijärvestä 3-4\nvirstaa pohjoiseen kulki tie _Paahkomienvaaran_ kylän läpi, johon\nkuuluu pari kolme taloa ja josta luoteeseen päin penikulman parin\npäähän tulee _Lapukkajärvi_, muistettava siitä, että parhaat\nrunolaulajat ovat eläneet sen rannalla. Vähän arvelin kulkea sen\nkautta, mutta luovuin aikeestani, kun kuulin, että _Arhippainen\nMiihkali_, etevin sikäläinen runoniekka, ei ollut kotona, vaan oli\nlähtenyt Sorokkaan -- _kerjuulle!_\n\n_Kivijärven_ kylässä samannimisen järven itärannalla oli 35 taloa.\nMajapaikkamme oli Isossima eli Iisakki _Lesosen_ pieni mökintapainen\ntalo, joka heti herätti mieltymystämme sen erinomaisen siisteyden\nvuoksi, joka siinä vallitsi ja joka teki, että pirtissä kaikki oikein\nkiilsi puhtaudesta. Ateria, jonka isäntä valmisti, sillä emäntä\nei ollut kotona, oli yksinkertainen, mutta hyvänmakuinen, kaikki\nsiinäkin puhtautensa puolesta silmäänpistävää. Eniten sentään herätti\nhuomiotamme ja kummastustamme se altis palvelevaisuus ja sydämellinen\nkohtelu, jota isäntämme meille osoitti. Vaikka karjalaiset ylipäänsä\nansaitsevat kiitosta näistä ominaisuuksista, olimme kuitenkin tuskin\nkoko matkalla tavanneet hänen vertaistaan näissä suhteissa. En\ntiedä, olivatko isäntämme silmät mitenkään toisenlaiset kuin muiden\nihmisten, mutta kun häntä puhutteli tai häneltä pyysi jotain, niin\nne loistivat aivan ihmeellisellä kirkkaudella, josta saattoi lukea\nniiden omistajan hartainta halua pyynnön täyttämiseen. Talonväellä ei\nollut lapsia, ja siitä tuo erinomainen puhtaus talossa osaksi saapi\nselityksensä.\n\nEnnenkuin talosta jonkun tuntikauden levättyämme painuimme\nviimeiselle taipaleelle, joimme yhdessä isännän kanssa teetä muka\nläksiäisiksi. Matka Karjalassa oli ylipäänsä ollut hyvin mieluinen,\nniin että puolittain ikävällä ajattelimme sen loppumista; niin, jos\nasiat eivät olisi vaatineet, emme varmaan olisi vielä rajan tälle\npuolen pyrkineet. Pienet erojaiset olivat sentähden mielestämme\npaikallaan, ja mitäpä täällä olisi niitä varten ollut muuta saatavana\nkuin teetä? Isäntä lähti meille itse saattajaksi. Veneellä kuljettiin\nensin runsas virsta pitkin järveä, joka kuului olevan hyvin \"laiska\"\nkaloja antamaan, sittenkuin sen lappi aikoinaan oli kironnut; sitten\noli joku neljännes jalkamatkaa rajalle, jonka poikki nyt kuljimme\n5-6 penik. pohjoisempana kuin Karjalaan mennessä. Rajalta tuli\nnäpeä virsta _Viianginjärven_ rantaan, ja siinä tapasimme venekunnan\nviiankilaisia, jotka niityltä olivat palaamassa kotia ja joiden äänet\nolimme rajalle kuulleet. Niiden veneessä päästiin kulkemaan järven\ntoiseen päähän, johon saattoi tulla pari virstaa ja josta hyvästä ei\nvaadittu enempää kuin 1 markka![19] Järveltä oli sitten neljännes\ntoista _Hyryn_ taloon, johon jäimme yöksi.\n\nTaipaleen loppupäässä tuli vastaamme pari meidänpuolista miestä. Me\nsivumennessä heitä tervehdimme, mutta he vain töllistelivät meitä suu\nja silmät auki, niinkuin olisimme olleet mitäkin kummituksia. Sen\narvoisina eivät meitä pitäneet, että kohteliaaseen tervehdykseemme\nolisivat vastanneet.\n\nHyrystä jatkettiin matkaa seuraavana päivänä, 1 p. elok., aikaisin\naamusta, sittenkuin talossa myöskin yötä olleelle Isossimalle\noli sanottu jäähyväiset, jotka hänen puoleltaan varsinkin olivat\nhellät. Matka kulki aluksi pitkin erästä täältä lähtevää Oulujoen\nlähdehaaraa, joka oli niin pieni, että venosemme tuskin ui; sitten\ntultiin vesirikkaammalle _Vuokkijärvelle_, jonka pohjoisrannalla\nKyllösessä käytiin päivällistä syömässä. Iltasella laskettiin\n_Alanteen_ rantaan ja siitä sitten astuttiin Suomussalmelle Ämmän\nruukkiin, jonka hoitajan luo saattajamme äkkinäisestä toimesta\nvastoin tahtoamme tulimme yövieraiksi.\n\nMatkasta Kiannalta Ouluun Puolangan ja Utajärven kautta, jonka\najoimme 2 ja 3 p. elok., ei ole erityisempää kertomista. Kyllähän\nkulku tuntui mukavammalta, kun oli sileä maantie edessä. Huvittavinta\noli huomata, kuinka matkalla ketkä täydessä uskossa, ketkä enemmän\ntai vähemmän epäillen luulivat meitä karjalaisiksi, johon luuloon\ntietysti heidät jätimme. Kuitenkin oli kohtelu ylipäänsä kiitettävää,\njosta päättäen karjalaisia meillä kohdellaan hyvin; joku harva paikka\nteki poikkeuksen. Kun Muhoksen läpi ajoimme, täytyi meidän arvella:\nToisennäköiset ovat täällä pellot ja viljat kuin Karjalassa; siellä\ntuskin koko matkalla yhteensä näimme sen verran viljeltyä maata kuin\ntässä yhdellä silmäyksellä.\n\n\n\n\nLoppulause,\n\n\nEnnenkuin lukijasta erkanen, olkoon vielä muutama sana sanottu\nkarjalaisista ja Karjalasta.\n\nMeikäläiselle, joka tulee Karjalaan, pistää ensi katseella moni\nseikka outona silmään. Kylien ja talojen rakennusmalli, kansan puku,\nsen kieli ja osittain käytöstapakin ovat toisenlaiset kuin meillä\nja tuntuvat siis vierailta. Joka tyytyy paljaaseen pintapuoliseen\nsilmäykseen eikä huoli asioita sen tarkemmin tutkia, voipi sentähden\njäädä siihen luultavasti jo ennestään hänessä olevaan vakaumukseen,\nettä hän rajan poikki tultuaan tosiaan vaeltaa vieraassa maassa.\n\nMutta ken tahtoo lähemmin tarkastella rajantakaisia oloja sekä vähän\nenemmän oppia tuntemaan Karjalan kansaa, hän varmaan tulee kohta\nhuomaamaan, että tuommoinen vakaumus on väärä. Se vierauden tunne,\njoka hänessä aluksi syntyy, katoaa vähitellen, kuta enemmän hän\nmaahan ja kansaan perehtyy, ja aivan toisentapaiset tunteet pääsevät\nhänessä vallalle, kun hän havaitsee, että yhdenlaatuisuus molemmin\npuolin rajaa on monta vertaa suurempi kuin erilaisuus, ja että\nerinäköisen ulkokuoren alla on aivan yhtäläinen sydän.\n\nRehellisyys, lainkuuliaisuus, mielen vakavuus, kohtuullisuus ja\njumalanpelko ovat ominaisuuksia, joista suomalaisia, s.o. tässä\ntapauksessa suuriruhtinaskuntalaisia, yleensä kiitellään, mutta nämä\nominaisuudet sopivat yhtä hyvin myöskin karjalaisten tunnusmerkeiksi.\nMitä ensin _rehellisyyteen_ tulee, niin olkoon mainittu, että\nmatkalaukuistamme, jotka olivat lukottomat ja siis helposti kenen\nhyvänsä aukaistavat, ei nuppineulan arvoista kadonnut, vaikka ne\nusein taipaleilla tuntikausia olivat näkyvistämme poissa. Lönnrot\ntodistaa karjalaisten rehellisyydestä samaa; mutta paras todistaja\non ehkä Friis, jolla niinkuin norjalaisilla ylimalkaan ei näy\nkarjalaisista olleen erittäin ylevä ajatus, mutta jonka täytyy\ntunnustaa, että häneltä ei Karjalassa kadonnut edes tulitikkua, ja\njoka sen ohessa kertoo, kuinka m.m. kerran eräs hänen isäntänsä\neräässä paikassa tuli monta penikulmaa soutaen hänen jälkeensä\ntuomaan muutamia vaatteita, jotka hän oli pesettänyt, mutta unohtanut\ntaloon. Joku lukija kenties on valmis tähän muistuttamaan, että\nmeillä liikkuvain laukkumiesten kauppa yleisen puheen mukaan\nisommassa tai vähemmässä määrässä perustuu petokseen. Että semmoinen\npuhe käypi, ei sovi kieltää, mutta varmaa on, että se suureksi\nosaksi on perää vailla. Kuinka esim. voisi ymmärtää, että sama\nlaukkumies aina joka vuosi palaa samoille paikoille, jos koko hänen\nkauppansa olisi sulaan pettämiseen perustettu? Totta kai hän siinä\ntapauksessa tarkasti varoisi tulemasta takaisin siihen paikkaan,\njossa olisi petoksiaan harjoittanut. Ja olkoon että tarkempi\narvostelu voisi muistuttaa niitä näitä laukkumiesten kaupanteon\nsuhteen, sitä en tahdo mahdottomaksi väittää, koska karjalaiset\nlähimmiltä kauppatuttaviltaan venäläisiltä eivät liene saaneet\nerittäin kehuttavia perusteita kaupantekotavan suhteen; tässä on\nyksi seikka huomioon otettava, ja se on, että kauppa ja mitä siihen\nkuuluu on karjalaisten mielestä jonkunlaisena poikkeuksena muista\nelämän oloista. \"Se on kaupan asia\", on vastaus, jonka usein saapi\nkarjalaisilta kuulla ja joka merkitsee, että tavalliset toiminnan\nsäännöt eivät puheenalaisessa tapauksessa tule kysymykseen. Tämä\nlause tosin tavallansa ikäänkuin vaieten myöntää, että kaupan suhteen\nei aina käy eikä tehdä niinkuin pitäisi, mutta toiselta puolen se\ntaas on tukena väitteelle karjalaisten rehellisyydestä ylipäänsä,\nkoska vanhastaan on sanottu, että _exceptio firmat regulam_, poikkeus\nvahvistaa säännön.\n\nMitä karjalaisten _lainkuuliaisuuteen_ taikka ehkä paremmin sanoen\noikeudentuntoon tulee, mainitsee Friis Tshubinskijn mukaan, että\nKemin kihlakunnassa, joka käsittää noin puolet koko Karjalasta,\nrikosten luku viiden vuoden kuluessa yhteensä teki 39. Niistä\noli varkauksia 5, murtovarkautta 1, luvatonta metsänhakkuuta 22,\nkunnianloukkausta 6, väkivaltaa naista vastaan 2, murhayritystä\n1, tottelemattomuutta virkakuntia vastaan 1, karanneen sotamiehen\nsalaamista 1. Jos tästä lukumäärästä suljetaan pois luvattomat\nmetsänhakkuut, vähenee rikosten määrä 17:ään, joka tekee noin 3\nrikosta vuosittain eli 1 rikoksen 5,500 henkeä kohti ja 1 varkauden\nvuosittain 16,000 henkeä kohti. -- Meillä teki v. 1865 vangittujen\nlukumäärä 1,461, ja kun väkiluku silloin oli noin 1,800,000, tuli\nsiis 1 rikos 1,232 henkeä kohti eli runsaasti neljä kertaa niin\npaljon kuin Karjalassa Vangituista tosin joku saattoi olla syytön,\nniin ikään niiden luvussa saattoi olla semmoisia, jotka vedellä ja\nleivällä sovittivat metsänhakkuu-sakkojansa.\n\n_Kohtuullisuudessa_ karjalaiset epäilemättä jättävät meikäläiset\npitkän matkan jälkeensä. Kemiä ja Kierettiä lukuunottamatta emme\nkoko matkalla kuulleet väkeviä juomia olevan missään emmekä nähneet\nainoaakaan juopunutta; Uhtualla ainoastaan Ondronon talossa\ntarjottiin jonkunlaista mietoa rommin-tapaista. Friis kuitenkin\nmainitsee, että Pan-oserossa, joka merkinnee Paanajärveä, oli hänen\nKarjalassa käydessään ollut kapakka; vieläkö se nyt oli olemassa,\nemme tulleet tiedustelleeksi. Sama kohtuus vallitsee muassa; leipä ja\nkala ovat pääravintona ei ainoastaan paastopäivinä kahdesti viikossa,\nvaan muinakin, joina sentään on lehmänantia särpimeksi. -- Tämän\nohessa mainittakoon, että Friis sanoo Karjalan naisia tunnetuiksi\nsiveydestänsä.\n\nKarjalaisten uskonto on kreikkalais-katolinen. Varsinaista uskonoppia\nheillä tuskin sentään saattanee sanoa olevan, sillä melkein koko\nheidän uskonnollinen tietonsa rajoittuu ristinmerkin tekoon ja\nkumarruksiin pyhänkuvan edessä sekä paastoamiseen. Pakanallinen\ntaikauskoisuus sentähden Karjalassa vallitsee ainakin samassa\nmäärässä kuin kristillisyys, mutta _jumalanpelkoa_ ei siltä\npuutu, jos jumalanpelvolla käsitetään nöyryyttä korkeampaa valtaa\nkohtaan, joka maailman menoa ohjaa. Erämaa, jossa ihminen häipyy\nniin mitättömäksi, on varsin omansa tämmöistä nöyryydentunnetta\nsynnyttämään, ja samaa saapi aikaan juhlallisten kirkonmenojen\nkatseleminen esim. Solovetsin luostarissa, joita karjalainen\nei ymmärrä ja jotka sentähden ehkä kahta tehokkaammin häneen\nvaikuttavat. Hartaus eli se mielentila, jolla ihminen korkeinta\nolentoa ja luojaansa lähestyy, voipi siis rajan tuolla puolen olla\nyhtä elävä ja innollinen kuin tällä puolen, jos kohta uskonnolliset\nkäsitteet siellä ovatkin epäselvempiä.\n\nMikä Karjalassa kuitenkin tuntuu tuttavimmalta ja kotoisimmalta\nja josta sentähden tässä viimeksi mainitsen, on asukasten yleinen\nmielenlaatu. Se ei suinkaan, niinkuin moni ehkä luulee, ole häilyvä\nja vaihteleva, vaan päinvastoin yhtä vakava kuin meikäläistenkin.\nLiikkuva kauppaelämä on sille antanut vähäisen iloisuuden\nvivahduksen, joka pintapuolista katselijaa ehkä voipi erehdyttää,\nmutta vähänkin tarkempi tutkimus osoittaa sen olevan pääluonteeltaan\naivan samaa kuin meikäläisten. Ja mikäpä sen olisikaan toisenlaiseksi\nmuuttanut? Karjalaisten elämä on yhä samoin kuin meidän ollut\nlakkaamatonta taistelua kovaa luontoa ja kovia oloja vastaan, sillä\nainoalla erotuksella, että sekä luonto että vieras valta siellä ovat\nolleet monta vertaa kovemmat kuin meillä. Tämmöisessä taistelussa\nkevytmielisyys kyllä häviää, ja siksi karjalaistenkin luonteen\npääjuonne on _vakavuus_. Sama velvollisuudentunne, sama nöyrä\ntyytymys kovaan kohtaloon vallitsee siellä kuin täällä. Se tapa,\njolla niin monet tuttavamme siellä: Timo, Rahikainen, Pikkarainen\ny.m., kertoilivat elämänsä vaiheista ja huolista, oli aivan\nsemmoinen kuin suomalaiselta odottaa: asiallinen ja tyyni, ilman\nturhia huudahduksia; kertomuksissa helähtelevä valituksen sävel oli\nainoastaan tarkan korvan kuultava, koska kertoja esitteli tapahtumia\nfilosofin tasapuolisuudella, ikäänkuin ne olisivat koskeneet vierasta\nihmistä eikä häntä itseään. Nuo yksinkertaiset kertomukset lumosivat\nsentähden minut kokonaan, koska ne olivat tehdyt aivan oman mieleni\nmukaan, ja niitä kuullessa valtaavat tunteet täyttivät sieluni:\nsääliä ja surua herätti se kurjuus, jota kertojat olivat kärsiä\nsaaneet, ihmetystä ja kunnioitusta se kärsivällisyyden ja kestävyyden\nsuuruus, joka kertomuksissa kertojain itsensä arvaamatta tuli ilmi ja\njosta juuri tunsin heidät kansalaisikseni ja veljikseni; sillä kovan\nonnen kestäminen, sehän on suomalaisen ylpeys.\n\nKun edellämainittujen yhtäläisyyksien lisäksi muistetaan, että\nkieli molemmin puolin rajaa muutamilla vähillä erotuksilla, joista\nheti enemmän, on sama, ei ole sijaa vähimmällekään epäilykselle\nrajantakaisten asukasten kansallisuudesta, vaan on se vakaumus\njärkähtämätön, että sama Suomen kansa yhä asuu sekä täällä että\nKarjalassa.\n\nNuo erilaisuudet, joista mainittiin, jäävät kyllä jälelle, mutta\nosaksi ne eivät juuri suurenarvoisia ole, osaksi on huomattava, että\njos niiden nojalla ruvetaan väittämään, että karjalaiset ovat meistä\nmuukalaistuneet ja vieraantuneet, ei tehdä oikein. Sillä asianlaita,\nniinkuin tutkiessa kohta näkee, on, että jos karjalaiset ovat saaneet\nkärsiä muukalaisuuden vaikutusta idän puolelta, _meikäläiset samassa\nmäärässä ovat saaneet vaikutusta lännestä päin_, eikä kumpikaan siis\nole voinut säilyttää suomalaisuutta täysin puhtaana.\n\nEsim. talojen _rakennustapa_, joka rajan tuolla puolen ensin\nmeikäläiselle näyttää niin oudolta, onko se meillä rajan tällä puolen\nkotimainen ja alkuperäisesti suomalainen? Epäilemättä useimmat\nmeikäläiset niin arvelevat. Mutta mitä norjalainen Friis sanoo? Hän\non kirjaansa painattanut valokuvan eräästä Kuusamon ja Oulun välillä\nolevasta kestikievarista, joka on samannäköinen kuin ylimalkaan\nkaikki talot maassamme, ja arvelee: \"Helposti voidaan nähdä, että\nkyytipaikka, josta tässä annan kuvan, on siihen määrään norjalaisen\nkyytipaikan näköinen, että jollei tietäisi sen sijaitsevan Suomen\nsisämaassa, kernaasti voisi luulla, että alkukuvana on ollut\n_valokuva Österdalista_\" (Norjassa). Tästä huomaa, että meillä on\nsama rakennustapa kuin norjalaisilla, ja kun norjalaiset eivät\ntiettävästi ole käyneet sitä meiltä oppimassa, täytyy ajatella,\nettä se on meille lännestäpäin tuotu, jos ei Norjasta suoraan, niin\nRuotsista. Ja tämä ajatus on varmaan aivan oikea. Norjalaiset ja\nruotsalaiset ovat alkuaan sama kansa, ja monen muun hyvän keralla on\nskandinaavilainen rakennustapakin Ruotsista meille tullut.\n\n_Vaatteuksesta_ voipi ylimalkaan sanoa samaa. Karjalassa varsinkin\nnaisten puku näyttää venäläiseltä, mutta onko meikäläisten naisten\npuku kotimainen? Eivätkö semmoisten tärkeiden vaatekappalten kuin\n\"leningin\" ja \"röijyn\" pelkät nimetkin[20] jo osoita, mistä ne on\nmeille tuotu?\n\nMitä Karjalan _kieleen_ tulee, joka meikäläiselle aluksi tuntuu\nvähän oudolta, niin siinä on huomattava kaksi puolta: yleinen\nmurteellisuus ja venäläiset lainasanat. Edellinen ei ansaitse\nsen laajempaa mainitsemista, sillä niinkuin on olemassa Savon\nmurre, Hämeen murre, Turun murre j.n.e., jotka kaikki kuitenkin\novat samaa suomen kieltä, niin on Karjalankin murteen laita. Sen\nomituisiin poikkeuksiin muista murteista hyvin pian tottuu (paitsi\neteläisimmässä Karjalassa Äänisjärven puolella ehkä, jossa puhe\nkuuluu olevan niin meikäläisen kuin pohjoiskarjalaisenkin vaikeampaa\nymmärtää). Enemmän huomiota ansaitsevat venäläiset lainasanat.\nNiitä on jommoinenkin määrä: ylimalkaan sivistyssanat ovat kaikki\ntai suurimmaksi osaksi venäjänkielisiä. Niin esim. virkamiesten\nnimitykset: tuomari on mirovoi (ven. mirovoi sud, oikeastaan\nrauhantuomari), pormestari ispravnikka, nimismies stanovoi (stanovoi\npristav), metsäherra lesnitsei, kunnanesimies starshina, veronkantaja\nsbortshikka, sihteeri piissari j.n.e. Vieraskamari on gornitsa,\nporstuankuisti sintsi, huone porstuan lattian alla poklietta (ven.\npodkljet). Hyvänpuoleinen naisen lakki on sorokka, leninki on\nsarahvaana ja kumasniekka, tohveleita sanotaan myöskin stupniksi.\nPyssy on myöskin pissali, kanuuna puuska, ruuti myös porohha,\npurje myös paarusa, sluupin eli parkassin tapainen vene karpaso.\nSokeri myös saahhari, tee myös tshaju, teekeitin samovaari, puntari\npesmeli (ven. besmeen), 2 leiviskää puuta j.n.e. Hallinnollisia\ntoimia osoittavista sanoista ovat useat myöskin venäjänkielisiä.\nNäitten lainasanojensa kautta Venäjän Karjalan murre eroaa muista\nkielimurteistamme, ja jos puhe siirtyy alalle, jossa tämmöisiä\nsanoja viljalti käytetään, voipi se muuttua käsittämättömäksi ja\nvieraalta tuntuvaksi. Mutta varokaamme tämänkään suhteen liian ääneen\npuhumasta karjalaisten muukalaistumisesta. Sillä onko meidän oma\nlaitamme tässä suhteessa parempi kuin heidän? Emmekö ole ruotsista\nlainanneet kaikki tahi ainakin melkein kaikki samanlaatuiset sanat,\nkuin he ovat lainanneet venäjästä? Eikö esim. tuomari suorastaan ole\ndomare, pormestari borgmästare, vallesmanni ja vorstmestari (joita\nkäytetään yhtä paljon kuin nimismiestä ja metsäherraa) betallningsman\nja forstmästare, kruununvouti (veronkantaja) kronofogde, sihteeri\nsekter, j.n.e.? Ovatko semmoiset sanat kuin hattu, silkki, musliini,\nkarttuuni suomea? Eikö kamari ole kammare, sali sal, kyökki kök,\nkuisti (förstugu-)qvist, rappuset trappor? Eikö pyssy ole bössa,\nkanuuna eli tykki kanon eli stycke, ruuti krut, seili segel, sokeri\nsocker, puntari pyndare j.n.e.? Selvästi siis tässäkin näemme, että\nvieras valta on vaikuttanut ei ainoastaan itä-, vaan yhtä paljon\nlänsipuolella Maanselkää ja että jos toinen puoli soimaa toista\nmuukalaistumisesta, saa sanoa, että \"pata kattilaa soimaa, musta\nkylki kummallai\". Esimerkkejä sitäpaitsi on, että missä me käytämme\nruotsalaista lainasanaa, käytetään karjalassa suomalaista; niin esim.\npyssyn latinkia (ruots. laddning) kuulimme uusikyläläisten sanovan\n\"panokseksi\".\n\nMeidän talonpoikaiselle maalaisväestölle Karjalan kansa täällä\nliikkuvain laukkumiesten kautta on jossakin määrin tuttu, ja\nse suosio, jolla rahvaamme ylipäänsä kannattaa lain kieltämää\nkulkukauppaa, osoittaa, että tuttavuus on sille mieluinen; mutta\nsivistyneelle säädyllemme Karjalan sekä maa että kansa ovat yhtä\ntuntemattomia. Ainoa tahi ainakin päätieto, mikä meidän sivistyneillä\nKarjalasta ja karjalaisista on, perustunee siihen kuvaukseen\nmuutamista laukkumiehistä, minkä Runeberg mainiossa \"Hirvenhiihtäjät\"\nrunoelmassaan antaa. Mutta tämä kuvaus, jos noita laukkumiehiä\nsamoin kuin toisia runoelman henkilöitä ajatellaan joiksikin\nkansalaistensa tyypeiksi, on niin väärä kuin suinkin. Sen mukaan\nkarjalaiset harjoittavat kulkukauppaansa ainoastaan \"houkuttelevaa\nkultaa kootaksensa\" (för att vinna det lockande guldet); kun muut\nrunoelman henkilöt lähtevät töihinsä, jääpi Ontro kumppaleineen\ntoimettomana talon pirttiin, jossa juovat itsensä päihdyksiin;\ntässä tilassa nuori Topias turhaan kosii kaunista Heddaa; kun Ontro\nsitten lähtee veljensä puhemieheksi tytön luo, hän asian esiteltyään\naukaisee lompakkonsa ja viskelee ilmaan ainakin viisituhatta ruplaa\nseteleissä, joitten välitse ja päällitse hän \"säihkyvin silmin,\nhurjassa innostuksessa\" hyppelee, mutta kun tyttö ylenkatseella hänet\njättää yksin, hän kohta lopettaa hyppynsä ja etsii \"hartaudesta\nvapisevin käsin\" (med darrande händer af andakt) setelinsä, joita\njokaista, \"jo ennestään tuhansin kerroin suudeltua\", ihastuksissaan\ntaas suutelee (!!); lopuksi \"ryssäin\" koko iloinen joukko\nhumaltuneena vaipuu unen helmaan, \"ei sopiville paikoille, vaan mihin\nkukin on sattunut kaatumaan\", Ontro yksinään istuu \"juopuneena ja\nautuaana\" oluthaarikan ääressä, katsellen toisten lepoa. Voipiko\ntästä kuvauksesta, jos se, niinkuin sanottiin, on pidettävä tyyppien\nkuvauksena, tulla muuhun käsitykseen, kuin että karjalaiset ovat\njonkinlaista roistoväkeä, laiskoja, juopumukseen taipuvaisia,\nturhamielisiä, joitten kaikki kaikessa on raha ja jotka kunniallisten\nihmisten puolelta ansaitsevat ainoastaan säälivää ylenkatsetta?\n\nLähempi tutustuminen Karjalaan ja karjalaisiin varsinkin\nsivistyneittemme puolelta olisi sentään ei ainoastaan hyvä, vaan\naivan tarpeellinenkin. Sumu peittää nykyään tässä asiassa meidän\nsivistyneitten silmät; mutta kun he tarkemmin oppisivat rajantakaisia\noloja tuntemaan, putoaisivat suomukset heidän silmistään ja he\nnäkisivät mitä tähän saakka eivät ole voineet ajatellakaan. He\nnäkisivät, että rajan takana Suomenmaa vielä jatkuu kolmannella\nosallaan; että siellä asuu ei suinkaan mitään roistoväkeä, jota pitää\nylenkatsoa ja halveksia, vaan puhtaita suomalaisia, heidän omia\nkansalaisiansa, jotka heidän puoleltaan ansaitsevat ei halveksimista,\nvaan kunnioitusta, eikä ainoastaan kunnioitusta, vaan mitä hellintä\nrakkautta. Toisenlaiset tunteet kuin mitkä \"Hirvenhiihtäjäin\"\nerehdyttävä kuvaus synnyttää, pääsisivät heissä vallalle, ja jos\nheissä vielä olisi jotakin säälin tunnetta, niin se olisi sitä\nsääliä, jota veli tuntee tavatessaan kauan kadoksissa olleen ja\nkovaa kokeneen velimiehensä. Vastustamattomalla voimalla heidän\nsydämensä ääni heille ilmoittaisi, että nuo halpana pidetyt asukkaat\nrajan takana ovat lihaa heidän lihastansa, luuta heidän luustansa,\nja turhat ennakkoluulot hälvenisivät yhtä äkkiä kuin usva auringon\nedestä.\n\nMutta yhtä tarpeellista olisi, että tämä tutustuminen ei jäisi\nepämääräiseen tulevaisuuteen, vaan tapahtuisi kohta, kutakuinkin\npian. Tosin karjalaiset, niinkuin edellisessä usein on osoitettu,\nkummastuttavalla tavalla ovat Venäjän suhteen säilyttäneet\njonkinlaisen itsenäisen kansallistunteen, joka luullakseni vain\ntarvitsee herätystä ja rohkaisemista varttuakseen vahvaksi\nvoimaksi, mutta kieltämätöntä toiselta puolen on, että venäläisyys\njo Karjalassa on saanut paljon alaa ja että se nykyajan nopealla\nedistyksellä uhkaa yhä voitollisemmin levitä joka taholle. Ja mikä\nloppupäätös tästä taistelusta eri kansallisuuksien välillä tulee\nolemaan, jos tuo kourallinen karjalaisia yksinään jääpi seisomaan\nlukemattomia laumoja vastaan, lienee helposti arvattavissa. Heidän\ntäytyy siis ulkoapäin saada apua, jos heidän itsesäilytystänsä\nollenkaan voidaan ajatella mahdolliseksi, ja vaaran varmuuteen\nkatsoen tämä apu ei kovin kauan saa viipyä, muuten se voipi tulla\nliian myöhään. Mutta mistä se apu on saatava, jollei meiltä, heidän\nveljiltänsä? Ja niin kauan kuin me onnettomassa tietämättömyydessämme\npidämme heitä vain halpoina muukalaisina, niin kauan ei mikään\navunanto meidän puolelta tule kysymykseen.\n\nKaksi keinoa on olemassa, joilla heti voisimme tehokkaasti\nvaikuttaa karjalaisten hyväksi, toinen enemmän väliaikainen, toinen\nkestävämpi. Edellinen olisi _kulkukaupan laillistaminen_ maassamme.\nKulkukauppa on tätä nykyä pakostakin karjalaisten pääelinkeino,\nja sen asetuksen poistaminen, joka tämän kaupan meillä kieltää,\nantaisi Karjalan taloudelliselle menestykselle ihan uuden vauhdin.\nMeillä on kulkukaupasta yhä vielä riitaiset ajatukset, ja vaikka\nasia valtiopäivillä on useat kerrat ollut puheena, on enemmistö\nsen sallimista yhä vastustanut. Jo olisi kuitenkin aika, että\ntämä vastustus lakkaisi. Kulkukaupan. hyödyllisyys on kaikissa\nsivistyneissä maissa tunnustettu ja sen tarpeellisuutta meilläkin\nosoittaa jo yksistään se seikka, että sitä kaikista ankarista\nkielloista huolimatta on vuosisadat harjoitettu. Elinkeinovapauden\naatteen kannalta sen kieltäminen on aivan käsittämätön, ja ulkomailla\nvarmaan kummasteltaisiin, jos tiedettäisiin, kuinka meillä on tässä\nsuhteessa laita. Jos nykyään meillä harjoitettua kulkukauppaa vastaan\nvoidaan tehdä joitakuita perusteltuja muistutuksia, niin epäilemättä\ntällaisten muistutusten aiheet poistuisivat samalla kuin kauppa\nluvalliseksi tehtynä myöskin tarkemmin järjesteltäisiin. Sillä kun\nse on ollut kokonaan kielletty, ei tarvitse mielestäni oudoksua, jos\nsitä joskus olisi harjoitettu tavalla, joka sietäisi oikaisua.\n\nToinen keino, jolla voisimme tulla karjalaisten avuksi ja jonka\nvaikutus olisi edellistä pitemmälle ulottuva, olisi sen _käytöksen_\nmuuttaminen, joka karjalaisten osaksi varsinkin meidän sivistyneitten\npuolelta on tullut. Kun ajattelee, että sivistynyt luokkamme\nyleensä on pitänyt täällä liikkuvia laukkumiehiä muukalaisina,\nryssinä, vieläpä semmoisina, joitten olo vain on tarkoittanut\nlain rikkomista ja maan vahinkoa, on helppo arvata, minkälaista\nkohtelua karjalaiset esim. virkamiehiltämme ylimalkaan ovat saaneet\nosakseen. Ollen tylyä ja ylenkatseellista se ei ole voinut vaikuttaa\nmuuta kuin vihamielisyyttä tai masentavaa nöyryytystä heissä.\nToisenlainen käytös, parempaan asiantietoon perustuva, kantaisi\ntoisia hedelmiä. Jos me rupeaisimme karjalaisia kohtelemaan niinkuin\nomia kansalaisiamme ainakin, pitäen vain muistissa, että he ovat\nkovaonnisempia, heikompia ja meistä jälemmäksi jääneitä, niin\nheidän itsetuntonsa vahvistuisi, heidän luottamuksensa enenisi,\nja he saisivat uutta voimaa kestämään elämän taistelussa. Tähän\nsaakka heitä on kahdelta puolen ahdistettu: idästä he ovat olleet\nVenäjän ylivoiman masennettavina, lännestä heitä on kohdannut\nomain kansalaisten sorto. Meidän muutetusta käytöksestämme he pian\nhuomaisivat, ei ainoastaan että sorto ja vaino on lakannut, vaan myös\nettä sen sijaan on astunut veljenrakkaus, ja lohdutus ja iloinen\ntoivo täyttäisi heidän sydämensä.\n\nLopetan tämän puutteellisen kertomukseni sillä hartaalla\ntoivomuksella, että kansalaiseni suuriruhtinaskunnassa vähitellen\nrupeaisivat katsomaan _Karjalan kysymystä_ silmiin ja alkaisivat\najatella, mitä se heiltä vaatii. Tukahutettu tuskanhuuto nousee\nKarjalasta; voimmeko, saammeko sille kuuroina pysyä? Se apu, minkä\nrajantakaiset kansalaisemme meiltä aluksi voivat saada, ei kyllä\nole niin suuri kuin heidän tarpeensa vaatisi, mutta sen merkitys\non juuri siinä, että se voisi heihin luoda rohkeutta ja toivoa.\nÄlkäämme sentähden viivytelkö tekemästä heidän hyväkseen mitä voimme,\nmuistaen, että kun koemme heitä säilyttää, samassa koemme itseämmekin\nsäilyttää. Odottamattoman hyvällä menestyksellä karjalaiset tähän\nsaakka ovat kestäneet pitkällisessä taistelussaan kansallisuutensa\nsäilyttämiseksi; jos me annamme heille sen avun, mikä meidän on\nannettava, voimme täydellä syyllä toivoa, että voitto viimein on\nkallistuva heidän ja samalla meidän puolelle, ja kaunis Karjalan\nmaa pysyy puhtaana muukalaisuudesta. Sitten kerran maailmassa taas\nkoittaisi aika jolloin suomalaisella isänmaalla olisi samat laajat\nrajat kuin sillä muinoin oli, ennenkuin lännestä Ruotsi, idästä\nVenäjä sen lohkaisivat kahdeksi kappaleeksi. Veren ääni ei silloin\nenää puhuisi käsittämätöntä kieltä, vaan sydänten sykintään lännen\npuolella Maanselkää vastaisi sama sykkiminen toiselta puolen. Me\nemme enää karjalaisten silmissä olisi ruotsalaisia eivätkä he meidän\nsilmissämme venäläisiä. Sama Suomenmaa sulkisi syliinsä molemmat.\n\n\n\n\nLIITE.\n\nLyhykäinen Solovetsin luostarin historia.[21]\n\n\nToinen niistä kirjoista, jotka luostarista ostimme, oli, niinkuin jo\nsanoin, lyhykäinen kertomus luostarin merkittävimmistä vaiheista.\nNäitä vaiheita ei meikäläisten suinkaan sovi välinpitämättömyydellä\nkatsella. Vielä tänä päivänä luostari on rajantakaisten suomalaisten\nhengellisen keskustana, ja aikoja on ollut, jolloin se on seisonut\nvaltiollisena mahtina meikäläisiä vastassa, ei ainoastaan\nhengellinen, vaan maallinenkin miekka kädessä, huolellisesti hoitaen\nja voitollisesti turvaten Venäjän etuja pohjan perillä. Luokaamme\nsiis pikainen silmäys sen historiaan. Tässä mainittu kirja on meille\nhyvänä johtona, ja apua sitä paitsi antavat jo puheena olleet\nelämäkerrat sekä Castrénin ote luostarikronikasta (Suomi, 1843).\n\nSolovetsin luostarin perustajaksi mainitaan tavallisesti erästä\nmunkkia, _Sauvattia_, joka syntyi noin 500 vuotta takaperin. Hän\neleli ensin Kirilän luostarissa Valgetjärven rannalla, mutta\nrakastaen yksinäisyyttä muutti sieltä Neva- eli Laatokanjärvessä\nolevaan Valamon luostariin; ja kun sielläkään ei mielestään ollut\ntarpeeksi syrjässä ja yksinänsä, päätti siirtyä yhä edemmäksi\nerämaahan, tuolle autiolle, keskellä pauhaavaa merta sijaitsevalle\nSolokan saarelle, josta kulkupuheita oli hänen korviinsa ennättänyt.\nMunkkiveljestensä varoituksista ja rukouksista huolimatta hän panikin\npäätöksensä toimeen, käveli tuon 20 penikulmaa laajan erämaan halki,\njoka erottaa Laatokan Vienanmerestä, ja saapui Uiunjoen varrelle.\nSiellä hän tapasi samanmielisen munkin nimeltä _German_, ja yksissä\nhe sitten pienellä veneellä purjehtivat saarelle, pystyttivät\nristin ja asettuivat asumaan lähelle kalakasta järveä. Tämä\ntapahtui v. 1429. Kohta he saivat nähdä, kuinka Jumala suosiollisin\nsilmin katseli heidän yritystänsä. Mannermaan rantalaiset, pitäen\nkalanpyyntiä meressä sekä sen saaria omanansa, eivät näet tästä\nuutisasutuksesta olleet hyvillään, ja yhteisen päätöksen mukaan eräs\nkalastaja perheineen muutti saareen. Eräänä sunnuntaiaamuna hänen\nvaimonsa rantaan kulkiessaan kohtasi kaksi kirkasta nuorukaista,\njoilla oli (ei miekat, vaan) vitsat kädessä; niillä he kovasti löivät\nvaimoa ja käskivät hänen joukkoineen siirtyä saarelta pois, sillä\nJumala oli sen määrännyt munkkien asunnoksi. Pelästyksissään mies\nvaimoineen päivineen palasi takaisin kotikylään, eikä sittemmin\nkukaan maallikko saarelle tullut. Mutta munkit ylistivät Jumalan\narmoa.\n\nKuusi vuotta saarella elettyään Sauvatti, tuntien kuolemansa\nlähestyvän, purjehti mannermaalle rippi-isää saamaan ja kuoli sitten\nUiunjoen suulle 27 p. syysk. (v.l.)1435 German, joka vähää varemmin\nmyöskin oli saarelta lähtenyt ruokavaroja hankkimaan, ei enää yksin\npalannut saareen, joka siis uudelleen jäi autioksi.\n\nSeuraavana vuonna 1436 kuitenkin ilmaantui uusi jälkeläinen\npyhälle Sauvatille -- se oli _Sosima_. Hän on Solovetsin luostarin\nvarsinainen perustaja, sillä Sauvatti oikeastaan vain on\nensimmäinen munkki, joka saarella asui. Syntyisin Toivojan kylästä\nÄänisjärven luoteisrannalta (läheltä Sunkua) hän jo nuorena rupesi\nmunkiksi Paleostrovin luostarissa, mutta häntä vaivasi sama halu\nyksinäisyyteen kuin Sauvattia, ja kun hän tapasi Germanin ja kuuli\nhänen kertovan Solovetsin saaresta ja olosta siellä, päätti hänkin\nsiirtyä sinne. Sumanjoen suulta, josta on lyhyempi matka Solovetsiin\nkuin Uiunsuulta,[22] he purjehtivat saarelle ja nousivat maihin\nsille kohdalle, jossa luostari nykyään on. Taivaallinen ilmestys,\ntai oikeastaan kaksikin, oli saarella valmiina Sosimalle samoin kuin\nSauvatille. Aamulla lehtimajastaan astuessaan hän näki kirkkaan valon\nja sen loisteessa idän puolella ilmassa kauniin ja suuren kirkon.\nGerman tämän kuultuaan ja muistellessaan kalastajaperheen karkoitusta\nymmärsi lohdutella säikähtynyttä Sosimaa, ja niin he päättivät\nrakentaa luostarin; sillä Sauvatin ajalta ei ollut muuta rakennusta\nkuin kaksi lehtimajaa. Syksyllä Germanin täytyi lähteä mannermaalle\nruokaa ja muita tarpeita hankkimaan, mutta kun hän myrskyjen tähden\nei saattanutkaan palata takaisin, sai Sosima aivan ypö-yksin viettää\ntalven saaressa. Nyt hänelle tapahtui toinen ilmestys. Kun ruokavarat\nolivat lopussa, tuli kaksi tuntematonta hänen luokseen tuoden leipää,\njauhoja, voita; mennessään lupasivat toistekin tulla. Nämä olivat\nHerran enkeleitä, ja niiden käynnistä Sosimalla oli suuri lohdutus\ntaistelussaan paholaista vastaan, joka alituisesti ihmisen muodossa\nkävi häntä kiusaamassa. Keväällä German palasi erään uuden kumppalin,\nMarkuksen kanssa, ja kesällä alkoi toisia kumppaleita ilmestyä,\nniin että pystyttiin rakentamaan pieni puinen kirkko, ruokasali ja\nsellejä; niin oli luostari perustettu.\n\nEnsimmäiset kaksi apottia olivat Novgorodista, mutta eivät\nmenestyneet saarella. Silloin munkit valitsivat Sosiman\npäällikökseen, ja Novgorodin arkkipiispa vahvisti vaalin, vihittyään\nSosiman papiksi. Yhä lisääntyvän veljeskunnan tähden Sosima sitten\nrakensi uuden kirkon sekä laajensi muut rakennukset. Pyhän Sauvatin\nruumiin, jonka haudalla kaikenlaisia ihmeitä tapahtui, hän tuotti\nUiun rannalta luostariin. Kun karjalaiset ja muut rannikkoasukkaat\nkateellisin silmin katselivat munkkien uutisasutusta, kielsivät heitä\nkalastamasta ja muuten sanoilla ja töillä heitä loukkasivat, vieläpä\nuhkasivat hävittää koko luostarin ja ajaa munkit siitä pois, päätti\nSosima mennä apua hakemaan Novgorodista, jonka aluetta Karjalan\nrannikko oli. Jonkun vastuksen perästä kaikki hänelle onnistuikin,\nja hän palasi luostariin muun muassa varustettuna mahtavimman\nnovgorodilaisen ylimysnaisen Maria Boretskajan lahjoituskirjeellä,\njossa tämä luostarin omaksi antoi kaikki laajat tiluksensa ja\nkalavetensä Vienanmeren tienoilla; tämä kirje vuodelta 1470 on vielä\ntallella luostarin riisnitsassa.\n\nPyhä Sosima kuoli 18 p. huhtik. 1478 ja haudattiin arkkuun, jonka hän\noli itse valmistanut. Ihmeitä alkoi hänenkin haudallaan tapahtua.\n\nMuutamia vuosia hänen jälkeensä kuoli kolmas luostarin\nalkuperustajista, German. Hän oli kotoisin Totman kaupungista. Ei\nosannut lukea, mutta oli ahkera työmies. Häntä pidetään yhtä suuressa\narvossa kuin Sauvattia ja Sosimaa.\n\nHauska olisi tietää, mihin kansaan nämä kolme miestä oikeastaan\nkuuluivat. Jos syntymäpaikka yksinään riittäisi määräämään\nkansallisuuden, täytyisi ainakin Sosimaa sanoa suomalaiseksi, koska\nToivoja on Karjalassa, ja tavallansa myöskin Sauvattia, jos hän\noli Valgetjärveltä kotoisin, sillä siellä vielä tänäkin päivänä\nasuu suomensukuista kansaa. Nimi Sosima muuten on merkillisesti\nSuosiman kaltainen ja sopisi hyvin olemaan vanha suomalainen nimi.\nGermanin nimi ei taas ollenkaan kuulu venäläiseltä -- vaikk'ei kyllä\nsuomalaiseltakaan. Hän oleskeli aikaisemmin Vienanmeren rannikolla,\njoka silloin vielä lienee ollut aivan suomalainen.\n\nSivumennen tässä muutama sana luostarisaarista. Niitä on neljä\nisompaa ja useampia pienempiä. Pääsaari \"Solovki\" on kolmatta\npenikulmaa pitkä ja kahta leveä, toinen saari \"Anseer\", ensimmäisestä\nkoilliseen, puolta pienempi, kolmas, \"Muksalma\", vieläkin pienempi,\nAnseerista etelään päin, ja neljäs, \"Sajatshij\", on pääsaaren\netelänokan länsipuolella. Saaret ovat hyvin kauniita, mäkisiä ja\njärvisiä, kasvaen lehti- ja havumetsiä sekä runsaasti heinää. Pahin\nhaitta on niiden etäisyys mantereesta, 5-6 penik., joka vaikuttaa,\nettä yhteys mannermaan kanssa on puolisen vuotta katkaistuna.\nEttä suomalaiset ovat saarille ensiksi nimet antaneet, näyttää\nepäilemättömältä, vaikka ainoastaan Sajatshia kuulin _Jänissaareksi_\nmainittavan. Anseer selitetään muodostetuksi _Hanhisaaresta_, ja\nMuksalman saari on mielestäni jotenkin selvästi _Mutkasalmen_ saari.\nMitä pääsaareen tulee, nimitetään sitä meillä kirjoissa tavallisesti\n_Solokan_ saareksi, vaikk'en sitä kuullut enemmän kuin muuksikaan\n(paitsi luostarisaareksi) sanottavan. Millä perustuksella tämä nimi\n(Solokka) sille on annettu, en tiedä taikka en muista, ja voipihan se\nkyllä olla oikea. Sopivampi kuitenkin olisi \"Solukkasaari\" ja siitä\nlyhennettynä Solukka, koska saari on täynnä lahdenperukoita ja salmen\nsolukoita. Solukoista muistuttaa myöskin nimi Mutkasalmi.\n\nEnsi ajat Sosiman kuoleman jälkeen eivät tarjoa mitään erittäin\nmainittavaa. Kun tsaari Iivana III, v. 1478 kukistettuaan Novgorodin\ntasavallan, oli laskenut valtansa alle sen alusmaat Vienanmerenkin\nrannalla, vahvisti hän kaikki luostarille annetut lahjoitukset,\netupäässä saaret, joihin ruhtinaallisen vihansa uhalla kielsi\nkaikkia rantalaisia tulemasta. Luostarin apotit seurasivat tiheästi\ntoisiansa; puolen vuosisadan kuluessa oli kaksikymmentä miestä\nluostarin päällikköinä. Aleksein esimiehyyden aikana saapui\nluostariin tuntematon vieras, joka jumalisuudellaan ja ahkeruudellaan\nkohta alkoi vetää kaikkien silmät puoleensa ja viimein niin viehätti\nveljeksiä, että hänet kymmenen vuoden perästä valittiin apotiksi; se\noli pyhä _Filip_, aatelisnimeltään Feodor Kolitshev, joka hovielämään\nkyllästyneenä rupesi munkiksi. Hän on Solovetsin luostarin\nuudestaperustaja. Hänen hallituskautensa kesti 18 vuotta (1548-66),\nja melkein kaikki ne rakennukset, jotka nykyään luostarissa\nherättävät ihmetystämme, ovat sinä aikana joko rakennetut tai ainakin\nperustetut. V. 1538 oli näet ukkosen tuli polttanut suurimman osan\nluostaria, ja Filipin tullessa esimieheksi ei uutisrakennuksiin\nvielä ollut jaksettu ryhtyä. Hän kävi niihin innolla käsiksi.\nMaarian taivaaseenastumisen ja Kristuksen kirkastuksen puukirkkojen\nsijaan hän, niinkuin jo edellä on mainittu, rakensi nykyiset\nkomeat kivikirkot, jotka lisäksi varusti kaikilla tarpeellisilla\nkaluilla: maljoilla, suitsutuskupeilla, pyhillä kuvilla, puvuilla\ny.m. Munkkeja varten hän rakensi kaksi- ja kolmikerroksisia\nkivihuoneuksia luostarin sisälle, -- sen ulkopuolelle pyhiinvaeltajia\nja työmiehiä sekä sairaita varten laajan hospitaalin. Muksalman\nsaarelle hän perusti karjatalon ja Jänissaarelle erakko-asumuksen\neli skiitan. Hän rakensi maanteitä pääsaaren halki ja yhdisti\nsaaren monilukuisista järvistä 52 toisiinsa kanavilla, saadakseen\nvettä luostarin syrjään asetetulle myllylleen. Lopuksi hän järjesti\nniiden laajain alusmaitten hallinnon, jotka tsaari Iivana Julma\nluostarille lahjoitti sen tulipalossa saamien vammain parantamiseksi.\nKaikissa muissa paitsi hengenrangaistusasioissa nämä alusmaat\nkuuluivat luostarin alle, josta saivat virkamiehensä ja jolle\nmaksoivat veronsa. -- Munkkihallitus ei näy olleen helpointa laatua,\nsillä tuossa kirjassa \"Solovetskij paaterik\" mainitaan kehumalla,\nkuinka Filip esim. määräsi, milloin mitkin työt oli tehtävä, tai\nmillä siemenillä pellot oli kylvettävä; niin ikään ilmoitetaan,\nettä juoppous ja nopanheitto kiellettiin jalkapuurangaistuksen ja\nalusmaista karkoituksen uhalla.\n\nFilip sai katkeran palkan elämänsä töistä: marttyyrikruunun. Niin\nkauan kuin hän asui Solovetsissa, oli Moskovan tsaari Iivana, jonka\nlapsuudenystävä Filip oli, monin tavoin osoittanut mielisuosiotansa\nhäntä ja luostaria kohtaan. Hän oli luostarille lahjoittanut\nalusmaita, hän kohotti sen määrän suoloja, jonka luostari ilman veroa\nsai myödä, 6,000:sta puudasta 10,000:een (20,000 leiviskään) ja salli\nluostarin sillä summalla ostaa tarpeitansa ilman tullia; kirkkojen\nrakentamiseen hän puhtaassa rahassa antoi tuhansia ruplia. Viimein,\nkun ylin hengellinen virka Venäjällä, metropoliitan virka Moskovassa,\ntuli avoimeksi v. 1566, hän kutsui siihen Filipin Solovetsistä.\nMutta tämän jälkeen kohta tapahtui jyrkkä käänne ystävyydessä.\nIivana oli mielivaltainen ja julma, aina valmis himojensa yllytyksiä\nnoudattamaan; piispa Filip, joka nuoruudesta asti oli ruumistaan\nkurittanut, oli taas elämässään hyvin tarkka ja mielenlaadultaan\nvakava. Että Iivanan hurja elämä häntä loukkasi, oli luonnollista,\nja kun Filip Venäjän hengellisen vallan edustajana tavallaan oli\nIivanan vertainen sekä luostarinpäällikkönä oli tottunut käskemiseen\nja ehdottomaan tottelevaisuuteen käskynalaisten puolelta, oli yhtä\nluonnollista, että hän rupesi Iivanaa ensin siivommin, sitten yhä\nkovemmin nuhtelemaan hänen elämästään. Loppupäätös oli, että Iivana\npani hänet viralta ja sulki hänet vankeuteen -- jossa muun muassa\nkerran piti häntä nälistyneen karhun kanssa samassa huoneessa! --\nsekä viimein surmautti hänet Tverissä 23 p. jouluk. 1569. Hänet\nhaudattiin Tveriin, mutta v. 1591 ruumis siirrettiin Solovetsiin ja\nsieltä v. 1652 tsaari Aleksei Mihailovitshin ja patriarkka Nikonin\ntoimesta Moskovan Taivaaseenastumiskirkkoon.\n\nNe alusmaat, joiden isännäksi luostari Iivanan anteliaisuuden\nkautta oli tullut ja jotka Vienanmeren länsipuolella käsittivät\nsuurimman osan, jollei koko Karjalaa, tekivät luostarista maallisen\n(poliittisen) mahdin; ja nyt alkaa luostarin historiassa ajanjakso,\njoka hyvin likeisesti koskee meitä. Tähän aikaan olivat näet\nOulujärven seudut ja Oulujoen latvahaarat alkaneet meikäläisten\npuolelta kansoittua, ja kun maan asutus Karjalassakin lienee jo\nnoussut Kemijoen latvoille asti, tultiin Maanselällä yhteen.\nYhtyminen olisi kernaammin saanut olla ystävällinen, koska saman\nkansan jäsenet siellä kohtasivat toisensa, mutta että niin ei käynyt,\nsiihen oli monta syytä vaikuttamassa. Ensinnäkin valtiolliset:\nVenäjä nim. väitti, että Pähkinäsaaren rauhassa v. 1323 määrätty\nraja pohjoisessa kulki Savosta Pyhäjoen suulle, ja vaati sen nojalla\nkoko Oulun läänin omaksensa, jota vaatimusta Ruotsi taas vastusti;\ntässä siis jo hyvä riidan aihe. Toisena syynä vihollisuuteen olivat\nuskonnolliset seikat. Olemme nähneet, kuinka Solovetsin luostari\nmenestyi, ja voimme arvata, että se ahkerasti koki levittää uskoansa,\nmutta Ruotsin puolella alkoi taas jo varmaan se uskonpuhdistus,\njonka Kustaa Vaasa oli pannut toimeen, vähitellen juurtua kansankin\nmieleen; valtiolliseen erimielisyyteen yhtyi siis uskonnollinenkin,\njoka, niinkuin tiedetään, voipi ihmisten mielet kiihdyttää yhtä\nsuureen vimmaan, jollei suurempaankin, kuin edellinen. Lopuksi\nkäsitys samasta kansallisuudesta epäilemättä oli hyvin hämärä jo\nsiihen aikaan, sillä karjalaiset olivat silloin jo pari sataa vuotta\nkuuluneet Venäjän alle ja meidänpuolelaiset vielä kauemmin Ruotsin;\nja että seuraus kaikista näistä asianhaaroista oli kylmäkiskoisuus\nja vihamielisyys, joka tilaisuuden sattuessa leimahti ilmi sotaan,\ntäytyy myöntää luonnolliseksi, niin katkerasti valitettavaa kuin\ntoiselta puolen onkin, että veli veljeään ryhtyy sokeudessansa\ntoisten hyväksi raatelemaan.\n\nSolovetsin luostaria uhkasi vaara ulkonaisen vihollisen puolelta\nensi kerran v. 1570, jolloin muutamia ruotsalaisia laivoja ilmestyi\nVienanmerelle; vaara kuitenkin meni ohitse vahingotta. Mutta\nsen johdosta toimitettiin luostarin puolustukseksi Moskovasta\nsotapäällikkö muutamain tarkk'ampujain ja tykkiniekkain kera ynnä\nneljä tykkiä, 400 kivääriä ja muita aseita sekä satamäärä puutaa\nruutia, jota varastoa kohta sen jälkeen vielä lisättiin; sen ohessa\npäällikkö valtuutettiin alusmaista nostamaan sata sotamiestä, ja\nluostarin ympäri rakennettiin puinen linnoitus. Varusväki oli\nkesäkaudet luostarissa, mutta siirtyi talveksi Sumaan tai Kemiin\nmannermaalle. Ensimmäinen laajempi retki tapahtui Suomen puolelta v.\n1579, jolloin luostarikronikan mukaan suuri määrä \"Kajaanin nemtsejä\"\nhyökkäsi Kemin volostiin oli piirikuntaan, hävitti paikkakuntia ja\nhajoitti maakunnan avuksi rientäneen vojevodi Oserovin sotajoukon,\njolloin Oserov itse ja suurin osa hänen miehiänsä kaatui. Seuraavana\nvuonna 1580 kajaaninpuoliset, 3,000 miestä luvultaan (?), uudistivat\nretken, mutta vähemmällä menestyksellä: turhaan yritettyään\nvalloittaa Kemin saarta he kolmipäiväisen tappelun perästä, jossa\nkaksi heidän päämiestään kaatui, saivat lähteä pakoon. Nyt seurasi\nlyhyt aikakausi, jolloin ei ainakaan laajempia retkiä tehty; sitä\nkäytettiin Venäjän puolella niiden paksujen kivimuurien rakentamiseen\nluostarin suojaksi, jotka vieläkin sitä ympäröivät, sekä Suman\nkauppalan varustamiseen puisella linnoituksella. Ensinmainittuun\nlaajaan työhön ryhdyttiin v. 1584, mutta ennenkuin se saatiin\nvalmiiksi, tapahtui taas hävitysretki Suomen puolelta sen retken\nkostamiseksi, joka vuotta ennen oli Karjalasta Kajaaniin tehty.\nIiläisen Juho _Vesaisen_ johdolla meidänpuolelaisia 700 miestä v.\n1589 (tai 1590) kulki alas Koutajokea Kantalahden tienoille, ryösti\nja poltti Koudan, Kantalahden, Umban, Kieretin ja muita kyliä, tuli\nsitten Kemin piirikuntaan niin ikään hävittämään ja palasi ylös\nKemijokea kotiin. Nyt lähetettiin luostariin 600 miestä apuväkeä,\njotka syksyllä 1590 siirtyivät Suijuun ja sitten talvella 1590-91\nmuiden joukkojen kanssa tekivät retken Oulujokea alas Pohjanlahden\nrannalle, jossa hävittivät rantamaan Siikajoelta Kelloon asti.\nVenäläisten lähteiden mukaan tämä retkikunta käsitti 1,300 miestä.\nVesainen ei silloin ollut kotiseuduilla; hän oli joukkoineen lähtenyt\nJäämerelle, jossa perinpohjin hävitti venäläisten rakentaman\nPetshingin luostarin ja teki rynnäkön Kuollaakin vastaan, joka ei\nkuitenkaan onnistunut. Seuraavina vuosina tehtiin Suomen puolelta\nainakin kaksi retkeä rajan taa: toinen Kuollaa vastaan, taaskin\nturhaan, toinen, suurempi, Baggen johtamana Vienanmerelle, jossa\nkuitenkin Suman edustalla viimein kärsittiin tappio. Yrjö Koskisen\nhistorian mukaan tapahtui viimeinen ryöstöretki näillä ajoin Venäjän\npuolelta kevättalvella 1592, jolloin ruhtinas Volkonskij 4,000\ntataarilaisen ratsumiehen kera muutti Oulun tienoot suitseviksi\nraunioiksi. Tästä retkestä ei Castrénin otteessa mainita mitään;\nkenties se on pidettävä samana kuin äskenmainittu talvella 1590-91\ntehty, josta Koskinen taas ei mainitse mitään. Sen sijaan Castrénin\notteen mukaan suomalaiset syyskuussa 1592 Maurits Laurinin ja\neversti Hannun komennossa vielä tekivät retken Vienanmerelle, jossa\nhävittivät koko maan aina Sumaan asti, ja venäläiset seuraavana\ntalvena kostivat tämän retkellä Kajaanin seuduille. Kenties tämä\nLaurinin retki on sama kuin Koskisen mainitsema Baggen, ja tuo retki\nKajaanin seuduille sama kuin Volkonskijn, niin että ainoastaan\nvuosiluvut olisivat yhteen sovitettavat.\n\nLuostarin merkitys näissä tapahtumissa ei suinkaan ollut vähäinen.\nSe tarjosi jo pelkän asemansa kautta keskellä merta sotavoimalle\nluotettavan turvapaikan; rikkauksillaan, joita sille yhä karttui,\nse vielä lisäksi pystyi elättämään satamäärin sotamiehiä, ja\nennen kaikkea se tarkasti valvoi ja piti silmällä tämänpuolisia\noloja sekä antoi niistä joutuisan tiedon hallitukselle Moskovaan.\nEdellämainitut retket Venäjän puolelta olivat kuitenkin arvattavasti\nyksistään hallituksen toimittamia, jota siihen aikaan johtivat\nnerokkaat miehet: ensin Iivana Julma (vuoteen 1584) ja sitten Boris\nGodunov (vuoteen 1605), eikä luostarin puolelta siis vaadittu\nmitään itsetointa -- paljas kuuliaisuus ja alttius riitti. Mutta\nseuraavan vuosisadan alussa, kun Venäjän vanha hallitsijasuku oli\nkuollut ja sisäiset puolueet sekä ulkomaiset viholliset uhkasivat\nkerrassaan kappaleiksi hajoittaa koko valtakunnan, tuli aika, jolloin\nluostari-isien ei sopinut toisen neuvoa tai käskyä noudattaa,\nvaan itse täytyi tehdä päätöksensä; ja tämän koetteen he kestivät\nkunnialla.\n\nAlusta vuotta 1593 tehtiin aselepo Venäjän ja Ruotsin välillä, jota\nkohta seurasi varsinainen rauha Täyssinässä 1595. Nyt elettiin\nsovussa toistakymmentä vuotta. Solovetsin apottina oli silloin\nJaakov. Hänen aikanansa valmistuivat 1594 muurit luostarin ympärille\nkahdeksine torneineen. Koko tämä laaja 10-vuotinen työ tehtiin\nluostarin kustannuksella, ja lähimpänä päällysmiehenä oli munkki\nTrifon. Jaakov laski perustuksen Anseerin skiitalle siten, että kun\n20 vuotta varemmin rakennettavaksi määrätty Nikolain kivikirkko\nalkoi valmistua, hän muutti sen sijalla ennen seisoneen puukirkon\nHanhisäärelle; sanotun skiitan varsinainen perustaja on muuten munkki\nEleasar. Jaakovia seurasi esimiehenä ensin Isidor (1598-1605)\nja sitten _Antonij_ (1605-12), liikanimeltä \"miehuullinen\"\n(dooblestnij). Hänen aikanansa sattui juuri tuo arveluttava tila\nVenäjän kansan elämässä, jolloin avonaiselle hallitusistuimelle\nilmestyi jos jonkinlaisia pyrkijöitä, niin omamaisia kuin ulkolaisia,\njotka virittivät sodan ja kapinan liekin kaikkialla palamaan. Aluksi\nSolovetsi oli tapauksista vähän syrjässä, mutta kohta sekin vedettiin\npyörteeseen, kun helmikuulla 1609 hallitseva puolue Venäjällä teki.\nRuotsin kuninkaan Kaarle IX:n kanssa liiton Viipurissa, jonka mukaan\nKaarle lupasi tsaari Vasilij Shuiskijlle apuansa puolalaisten\nkannattamia kapinoitsijoita vastaan sillä ehdolla, että Käkisalmen\neli Karjalan lääni jätettäisiin Ruotsille. Oulun ja Kajaanin\nsotapäällikkö Isak Behm (Böhm?) lähetti tämän johdosta jo keväällä v.\n1609 kirjeen luostariin, jossa hän mainittuaan Viipurissa tehdystä\nsopimuksesta ilmoitti, että kuningas oli käskenyt hänen Karjalan\nkautta sotaväkineen tulla Venäjälle avuksi, ja sen johdosta kysyi,\nkenen puolta luostari piti: Vasilij Shuiskijn vaiko Vale-Dmitrijn\nja kapinallisten, ja saisiko hän esteettömästi marssia luostarin\nalusmaitten läpi. Mitä Antonijn piti tähän hankalaan kysymykseen\nvastata? Pitikö hänen vastata myöntävästi -- ja siten vapaaehtoisesti\njättää maansa avoimeksi niille, jotka kymmenkunta vuotta sitten\nolivat tulella ja miekalla sitä hävittäneet ja jotka kenties\njättäisivät marssinsa keski-Venäjälle sikseen, kun Karjalan olisivat\nhaltuunsa saaneet? Vai kieltävästikö -- ja siten synnyttää epäluuloa\nsiinä ruotsalaisten pääjoukossa, joka Novgorodissa jo oli yhtynyt\ntsaarin sotavoimiin? Tuossa kirjassa luostarin \"sankaritöistä\"\nsanotaan epämääräisesti, että Antonij hylkäsi kaikki \"vihollisten\"\nesitykset; mutta Castrén sanoo, että kronikasta ei selvästi näy,\ntokko mitään vastausta kirjeeseen lähetettiin, ja vaitiolo näyttääkin\nolleen sopivinta luostarille. Sillä että se kannatti Vasilijn\nasiaa, voipi jotenkin varmasti päättää siitä, että luostarista\nlähetettiin tsaarille yli 3,000 ruplaa ja hänen sotapäällikölleen ja\nveljenpojalleen Mihail Shuiskijlle 5,000 ruplaa; mutta kummallista\nja varomatonta olisi tietysti ollut samalla ilmoittaa, että se piti\ntsaarin hyviä ystäviä, ruotsalaisia, ei minään liittolaisina, vaan\nverivihollisina. Oli miten oli, ainakaan ei luostarista varmasti\nmyöntävää vastausta saatu, ja kenties se vaikutti, että meikäläisten\naiottu retki siltä vuodelta raukesi tyhjiin, -- asia, joka\nluostari-isille arvattavasti oli hyvin mieleen.\n\nSeuraavana vuonna 1610 täältä kuitenkin lähdettiin matkaan. Mutta\nkun rajan yli tultiin, pakeni kaikki kansa asuinpaikoiltaan, niin\nettä ruokavaroista syntyi kova puute ja töin tuskin päästiin\n\"Tshopan\" (_Suopas_-salmen?) kylään, josta oli pakko palata takaisin.\nVastaanotto ei siis ollut erittäin ystävällistä, ja kiitos käynnistä\noli vielä kummempi, sillä kohta sen jälkeen Karjalan puolelta tehtiin\nhävitysretki meidän puolelle rajaa -- samaan aikaan kuin Suomen\narmeija pelastajana marssi Moskovan porteista sisään!\n\nTähän karjalaisten käytökseen oli varmaan luostari suuressa määrin\nsyypää, sillä se hallitsi yksinvaltaisesti näillä seuduin ja olisi\nepäilemättä, jos olisi tahtonut, voinut pakottaa alamaisensa\nnoudattamaan toisenlaista käytöstapaa.\n\nTäytyy myöntää, että meidänpuolelaisilla oli syytä harmiin; ja harmia\nlienee lisännyt se ajatus, että luostarissa ehkä oli aavistettu,\nmikä Ruotsin oikea tarkoitus oli. Se nimittäin ei ollut mikään\nvähempi kuin saada koko Karjala Vienanmereen asti Ruotsin valtaan.\nKun kahtena edellisenä vuonna ei hyvällä ollut voitu toimittaa\nmitään Karjalan suhteen, päätettiin nyt vihapäissä tehdä varsinaiset\nvainoretket rajan taa; mutta sitä ennen sentään vieläkin kerran\nyritettiin sovinnolla jotakin saada aikaan. Kajaanin ja Oulun\nkäskynhaltijan Erik Haren (Jäniksen?) kautta tuli näet arvatenkin\nv. 1611 luostariin kuningas Kaarlelta kirje, joka tosin on joutunut\nhukkaan, mutta jonka voipi, siihen annetusta vastauksesta päättäen,\narvata sisältäneen kysymyksen, hyväksyisikö luostari tsaariksi\nKaarlen pojista jommankumman. Kysymyksenä siihen aikaan näet oli,\nettä joko Kustaa Aadolf tai Kaarle Filip valittaisiin Venäjän\ntsaariksi, ja seuraavana vuonna vaali tapahtuikin Novgorodissa\nja Moskovassa. Antonijn vastaus oli tällä kertaa lyhyt ja selvä:\n\"Täällä Solovetsin luostarissa sekä Suman linnassa ja koko\nVienanmeren maakunnassa on kaikilla tämä ajatus: me emme tahdo ketään\nvierasuskoista Tsaariksi ja Suuriruhtinaaksi Moskovan valtakuntaan,\nvaan kotimaisen, oikeauskoisen pajarin.\" Kirje on kirjoitettu Suman\nlinnassa 12 p. maalisk. 1611.\n\nKaksi vuotta pidettyään meidänpuolelaisia epätietoisina todellisista\nmielipiteistään ja kaikenlaisilla tekosyillä estettyään heitä maahan\ntulemasta, luostari-isät nyt heittivät naamarin kasvoiltansa. Tämä\nkävi nyt paremmin laatuun siksi, että Venäjän ja Ruotsin välit\nolivat rikkuneet; venäläisten oli nimittäin ollut pakko tsaarikseen\nvalita Ruotsin vihollisen, Puolan kuninkaan poika, eivätkä he enää\nolleet taipuvaiset Ruotsille antamaan Käkisalmen lääniä, joka yhä\nvielä oli heidän vallassansa, niin että Ruotsi valmistausi sitä\nväkivallalla ottamaan. Mutta toiselta puolen luostari varmaan tiesi,\nettä sen alusmaihin valmistettiin sotaretkeä täältä, tiesi kenties\nmyöskin, että Käkisalmi, jota suomalaiset kuusi kuukautta olivat\npiirittäneet, jo oli kukistunut (2 p. maalisk.), ja isien vastaus oli\nsiis rohkea ja uskalias. Kauan ei heidän tarvinnut meidänpuolisten\ntuloa odottaakaan. Jo kevättalvesta täältä lähti Kuollaan\nretkikunta, joka ei näytä olleen mikään paljas ryöstöjoukko, vaan\nsäännöllinen sotavoima, päättäen siitä, että sillä kerrotaan olleen\npiirityskoneitakin ja hevosväkeä muassaan. Rynnäkkö ei kuitenkaan\nonnistunut, kuollalaiset puolustivat urhoollisesti kaupunkiansa, ja\nretkikunnan täytyi tyhjin toimin palata -- muonavaroista arvatenkin\npian tuli puute. Kesällä, samaan aikaan kuin de la Gardie valloitti\nsuuren Novgorodin, he sitten lähtivät uudelle retkelle itse luostaria\nvastaan. Tällä matkalla he nyt lähenivät luostaria 3 penikulman\npäähän, kulkien pienillä veneillä Kusovoin saariin, jotka ovat\nKemistä alkavan, kolmatta penikulmaa laajan saariston äärimmäisessä\nlaidassa. Luostarikronikan mukaan he näissä saarissa viipyivät koko\nkesäkauden, voimatta kuitenkaan mitään luostaria vastaan, jota sen\nIhmeidentekijäin rukoukset niinkuin edespäinkin varjelivat. Tuo\nsana \"koko kesäkauden\" lienee vain retoorinen puheenparsi, sillä\nvähemmässäkin ajassa olisi meikäläisten luullut käsittävän, että\nheidän oli mahdoton arvatenkin mitättömillä sotakoneillaan valloittaa\nluostaria, jota vankat muurit ympäröivät ja joka tietysti oli sekä\nsotaväellä että ampuma- ja muonavaroilla yltäkyllin varustettu. Lähin\nsyy meikäläisten poislähtöön lienee ollut venäläisen armeijan tulo\nSumaan, joka uhkasi katkaista heiltä paluutien; sekä luostarista\nettä Kuollasta oli nimittäin lähetetty sana Moskovaan, kohta kun\nmeidän puolelta lähdettiin Kuollaa vastaan. Venäläisiä johti\nvojevodi Liharjev ja golova Bjesednevo; he tulivat Sumaan 15 p.\nelok. ja toimitettuaan sieltä sovinnollisen kirjeen meidän puolelle,\nmeikäläisille silmänlumeeksi, lähtivät sitten kohta Kusovoin saarella\nmajailijoita vastaan. Näiltä he vaativat sodan lakkauttamista\ntapahtuneen välirauhan johdosta -- valloitettuaan Novgorodin oli\nnäet de la Gardie pakottanut pohjoisvenäläiset pyytämään tsaarikseen\njotakuta ruotsalaista prinssiä, ja sota sielläpäin oli siis lakannut;\nmutta meikäläiset, joille luultavasti välirauha oli tuntematon,\npuolestaan vaativat luostarin esimieheltä Suman linnaa alueineen\nheille luovutettavaksi. Tämän vaatimuksen Antonij kokonaan hylkäsi,\nja loppupäätös oli, että meikäläiset saivat palata tyhjin toimin\ntäältäkin samoin kuin Kuollasta.\n\nSeuraavana vuonna 1612 Antonij kuoli, ja hänen jälkeläisekseen tuli\nPrinarh. Hän oli rohkea ja toimelias mies niinkuin Antonijkin.\nHänen aikanansa ruvettiin heti Suman ja Kemin linnoja uusilla\nlinnoituksilla vahvistamaan, ja se sotavoima, jonka luostari omalla\nkustannuksellaan piti aseissa, nostettiin 1,040 mieheen. Laajempia\nretkiä ei kuitenkaan näillä mailla enää tehty -- osaksi kenties\njuuri sen tähden, että Venäjän puolella oltiin hyvästi varustetut,\nosaksi sen tähden, että asiat Ruotsin puolella olivat muuttuneet,\nkun jäntevä Kaarle IX oli kuollut ja tanskalaiset julistaneet sodan\nRuotsia vastaan. Niin mielet pohjan mailla vähitellen asettuivat, ja\nv. 1614 tehtiin Solovetsin luostarin ja Haren välillä rauha -- kolme\nvuotta ennen rauhaa Ruotsin ja Venäjän välillä. Raja Oulun läänin ja\nKarjalan välillä jäi entiselleen.\n\nVoitollisesti, niinkuin näemme, oli siis luostari osannut selvitä\najan myrskyistä ja päästä rauhan satamaan, ja oikeutetulla ylpeydellä\nvenäläiset voivat viitata luostarin tämänaikuiseen historiaan. Se\nkysymys, josta täällä pohjan perillä kiisteltiin, ei nimittäin,\nniinkuin tarkemmin tutkiessa kohta huomaamme, ollut kysymys tämän\ntaikka tuon valtaanpyrkijän kannattamisesta ja vapaasta marssista\nKarjalan läpi hänen avukseen, vaan ihan toinen: se oli kysymys\nKarjalan tulevaisuudesta, pitikö sen yhä edelleen jäädä Venäjän\nvaltaan vaiko asevoimin yhdistyä muuhun Suomeen. Meidänpuolisten\npyyteitä tässä suhteessa ilmaisee aivan selvästi eräs kirje, joka\nlähetettiin luostariin ja jossa vaaditaan Ruotsille annettujen\nlupausten täyttämistä; kopio kirjeestä säilytetään luostarissa.\nSiinä muun muassa sanotaan: \"Teidän tsaarinne Vasilij ja ruhtinas\nMihail lupasivat meille palveluksestamme Karjalan kaupungin\n[Käkisalmen], Kuollan ja Orjeshokin [Pähkinälinnan eli Lyssenin\nLaatokan rannalla], ja vaihtoivat sitten Orjeshokin Suman linnaan.\nJa me menimme ja panimme päämme teidän edestänne alttiiksi. Älkäät\nsiis luopuko lupauksistanne. Meidän armollinen kuninkaamme ei tahdo\nruveta viholliseksenne, vaan tahtoo saada vanhan rajan _Dubiin_\nja _Solotsiin_ asti. Mutta jos ette hyvällä anna takaisin vanhaa\nrajaa Dubiin ja Solotsiin, niin armollinen kuninkaamme tulee\nsotavoimalla ja valloittaa kaikki hänelle luvatut kaupungit ja Suman\nlinnan.\" Missä Dub eli Starij Dub (\"vanha tammi\") on, en tiedä\nsanoa, luultavasti jossakin Laatokan rannalla,[23] mutta Solots on\nluostarikirjain mukaan _koski_ niillä tienoin, missä _Uiunjoki_\nlaskee Vienanmereen. Länteen Vienajoesta tulevan maan, toisin sanoen\nkoko Karjalan, siis mainittu kirje vaatii Suomelle. Kirje näyttää\nlähetetyn talvella 1610-11, mutta todennäköisintä on, että jo alusta\npitäen Karjalan valloitus oli se päämäärä, johon Ruotsin puolelta\npyrittiin. Luostari-isäin käytös kuitenkin viittaa siihen, että he\npaikalla aavistelivat jotakin tämmöistä tarkoitusta \"liittolaisten\"\npuolelta, ja heidän tarkkanäköisyydellensä täytyy siis antaa\ntäysi kunnioitus. Kaikki tiedot Antonijsta, niin vajavaiset\nkuin ne ovatkin, vakuuttavat, että hän oli etevä valtiomies,\njoka täydellisesti käsitti aikansa olot ja jonka rinnalle hänen\nvastustajansa, Oulun läänin johtavat miehet, valitettavasti eivät\nollenkaan voi pyrkiä.\n\nNäiden levottomain aikain perästä, joiden muistona luostarin\naarrekamarissa vielä säilytetään Venäjän vapautussankarien,\nruhtinasten Mihail Shuiskijn ja Dmitrij Posharskijn miekat, seurasi\nSolovetsin asukkaille puolen vuosisadan rauhanaika, jolloin he\nsaivat hoitaa yksityisiä sisällisiä toimiansa. Tärkeimpänä tältä\najalta mainitaan, että munkki Eleasar, monta vuotta asuttuaan\nautiolla Hanhisaarella ja tuon tuostakin vieraana luonansa nähtyään\nitse pimeyden ruhtinaan, perusti sinne erakkoluostarin. Siinä m.m.\nVenäjän vastainen patriarkka, Nikon, vietti kolme vuotta kovissa\nkatumuksenharjoituksissa.[24] Myös mainitaan, että luostarista\nlähetettiin tsaarille milloin 13,000, milloin 14,000, milloin\n22,000 ruplaa. Kemiin rakennettiin noin v. 1650 kivinen linna, jota\nvastaan meidän puolelta tehtiin turha retki. Mutta kohta koitti\ntaas rauhattomuuden aika luostarille, tällä kertaa ei kuitenkaan\nulkomaisen vihollisen kautta. Se oli silloin kun patriarkka Nikon\notti korjatakseen eli oikaistakseen Venäjällä jumalanpalveluksessa\nkäytetyt käsikirjat, joihin oli aikojen kuluessa tullut monenmoisia\nvirheitä. Nämä korjaukset herättivät yleistä mielipahaa sekä kansassa\nettä papistossa, sillä Venäjän uskonnossa pannaan yksinomaisesti\nkaikki arvo ulkonaisiin menoihin ja temppuihin ja niiden\nnoudattamiseen tarkasti määrätyllä tavalla; vähintäkin poikkeusta\nentisestä tavasta pidetään epäuskon ja jumalattomuuden merkkinä. Kun\nuudet, noudatettavaksi määrätyt kirjat tulivat Solovetsiin, veivät\nmunkit ne aukaisematta asekamariin, jyrkästi kieltäytyen rupeamasta\nniitä seuraamaan. Moskovasta sitten tuli kovempi käsky, mutta\nnyt munkit ja luostarissa majailevat kasakat ryhtyivät julkiseen\nkapinaan arkkimandriitti Nikanorin ja ruhtinas Ljovin johdolla,\njoka jälkimmäinen oli tuomittu maanpakolaisuuteen tänne. Kapinan\nkukistamiseksi ilmestyi aluksi neljänä kesänä Jänissaarelle satakunta\nstreltsiä eli tarkkampujaa, jotka eivät kuitenkaan luostarille\nvoineet mitään. Sitten lähetettiin tuhat streltsiä Jevlevin\nkomennossa, joka talveksi muutti leirinsä itse Solokan saarelle,\nmutta yhtä vähän pystyi luostaria kukistamaan. Viimein tuli vojevodi\nMeshtsherinov päälliköksi, ja hän rupesi luostaria säännöllisesti\npiirittämään, rakentaen vallituksen sen ympärille. Luostarista\ntehtiin rohkeita uloskarkauksia, jotka hän kuitenkin torjui; mutta\nhänen omat rynnäkkönsä eivät myöskään onnistuneet. Viimein luostari\nkuitenkin petoksen kautta joutui hänen käsiinsä, sittenkuin se 10\nvuotta oli tehnyt hallitukselle vastarintaa. Tammikuussa 1676 --\npiiritystä jatkettiin näet talvellakin -- eräs munkki Teofiil karkasi\nluostarista ja ilmaisi piirittäjäin päällikölle salaisen käytävän\nkirkkomaan puolelta valkean tornin alitse; ja eräänä myrskyisenä\ntalviyönä piiritysjoukko puolustajain arvaamatta pääsi tätä tietä\nmuurien sisäpuolelle, jossa kaikki, jotka ase kädessä tavattiin, heti\nhakattiin kappaleiksi. Henkiin jääneitten kanssa pidettiin sitten\nankarat tutkinnot, ja ne, jotka yhä pysyivät kiellossaan, mestattiin\ntahi lähetettiin pois; mutta suuri määrä oli ennättänyt päästä\npakoon ja levitteli vastustushenkeään rantamaitten asukkaisiin.\nNäitä pakolaisia siirtyi myöskin joukko Tuoppajärvelle Karjalaan,\njossa rakensivat keskellä tuota suurta järveä olevaan saareen uuden\nluostarin, n.s. \"Saaren monasterin\".\n\nKapina oli \"katkera sivu luostarin aikakirjoissa\", mutta sitten\nluostari \"loisti kahta kirkkaammin hurskaudellansa\". Hallitus\nnäyttää kuitenkin aluksi katselleen sitä epäilevin silmin, sillä\nuusi hiippakunta, Holmogorin (Arkangelin), perustettiin Vienanmeren\ntienoille, ja sen alueeseen liitettiin nyt Solovetsi, joka ennen\noli kuulunut Novgorodin hiippakuntaan. Syyksi uuden hiippakunnan\nperustamiseen tosin luostarikirjassa mainitaan lahkolaisuuden\ntehokkaampi vastustaminen sen puolen kansassa -- ja tämä syy kyllä\non pätevä; sillä se eripuraisuuden henki, jonka Nikonin uudistustyö\nVenäjän kansassa herätti ja joka siitä ajasta saakka on jakanut\nkansan kahteen pääosaan: \"raskolnikoihin\" eli starovertseihin\n(vanhauskoisiin), jotka noudattavat ennen Nikonia voimassa olleita\nkirkonmenoja ja sääntöjä ja vihaavat kaikkia uudistuksia paholaisen\ntekoina, sekä \"oikeauskoisiin\", jotka noudattavat valtiokirkon\nmenoja, se eripuraisuus oli varmaan näillä pohjoisilla seuduilla\nsuhteellisesti vielä voimakkaampi kuin muualla; mutta toiselta\npuolen Vienassa asuva piispa tietysti saattoi pitää Solovetsiäkin\nlikemmän tarkastuksen alaisena. Kohta luostari kuitenkin taas\npääsi hallituksen suosioon, sittenkuin Pietari Suuri oli noussut\nvaltaistuimelle. Hän kunnioitti luostaria kahdella käynnillä (v. 1694\nja 1702) ja teki silloin paljon lahjoituksia sille; kun Hanhisaarelle\nsiihen aikaan ruvettiin laittamaan uutta skiittaa, auttoi hän sitäkin\nrunsaalla kädellä. Luostarin arkkimandriittina oli Pietarin aikana\nensin Firs (1687-1717), sitten Varsonofij, joka kutsuttiin Pietarin\nperustaman Pyhän Synodin jäseneksi ja 1737 nimitettiin Arkangelin\npiispaksi. Hänen aikanansa keisarinna Anna lahjoitti luostarille\n1,000 ruplaa sekä komeita arvoesineitä.\n\nHanhisaaren ensimmäinen skiitta oli Pyhän Kolminaisuuden nimeen\nrakennettu; toinen rakennettiin Ristiinnaulitsemisen muistoksi\nGolgatan vuorelle ja sitä nimitetään sentähden \"Golgofo-Raspjatskijn\"\nskiitaksi. Sen perustaja oli _Job_, joka aikoinaan oli ollut Pietari\nSuuren rippi-isä, mutta syyttömästi epäluulon alaiseksi jouduttuaan\noli lähetetty Solovetsiin vihittäväksi munkkisäätyyn. Nöyryydellään\nhän kuitenkin aivan pian niin voitti munkkien sydämet, että hänet\nnimitettiin Hanhisaaren vanhan skiitan esimieheksi. Kun hän kerran\nkesällä 1710 skiitasta oli tapaamassa kuuden virstan päässä korkealla\nvuorella asuvaa erakkoa, ilmestyi hänelle yöllä unennäössä Neitsyt\nMaaria vanhan skiitan perustajan Eleasarin seurassa ja sanoi,\nettä vuorta oli siitä lähin nimitettävä Golgataksi, että siihen\noli rakennettava kivikirkko ja munkki-asunto ristiinnaulitsemisen\nmuistoksi ja että hän, Neitsyt Maaria, tulisi vuorella käymään ja\niät kaiket heidän luonansa asumaan. Ukko Job oli silloin 74 vuoden\nvanha. Kirkon rakennukseen ryhdyttiin v. 1714, mutta ainoastaan\npuinen jaksettiin aluksi saada, joka parin vuoden perästä oli valmis;\nvasta toista sataa vuotta myöhemmin eli v. 1828 arkkimandriitti\nDosifei rakensi uuden, kivisen. Puisen kirkon luo muutti sitten Job\nja eleli siellä kuolemaansa saakka 6 p. maalisk. 1720, saatuaan vielä\ntoisenkin kerran luonansa nähdä taivaallisen Neitsyen, joka osoitti\nhänelle paikan vuorenhuipulla, mistä saattoivat löytää vettä.\n\nKuvasta päättäen tämä skiitta on erinomaisen sievällä paikalla,\npienen järven rannasta jyrkästi kohoavan, keilamaisen vuoren\nhuipulla. Tuossa kirjassa \"Solovetskij paaterik\" sanotaan paikasta:\n\"Vuoren kukkulalta aukenee kirkkaana kesäpäivänä majesteetillinen\nnäköala Vienanmeren äärettömille ulapoille, suurelle osalle Solokan\nja Muksalmen saaria, mannermaan rannikolle ja Shigshinin saarelle.\nKoko Hanhisaari kukkuloinensa, joita kesän aikana tuuheat petäjiköt\nja koivikot peittävät, sekä erisuuruisine järvinensä on ikäänkuin\njalkain alla.\" Kirkon korkeuden sanotaan kirjassa olevan vuoren\njuurelta 86 sashenia eli noin 600 jalkaa, ja se näkyy 5 penikulman\npäähän merelle.\n\nPietari Suuren ajoista Solovetsin luostarin merkitys maallisena\nmahtina alkoi aleta, kun Venäjän hallitus kaikin puolin lujeni,\nja kun vuosi 1764 koitti, menetti luostari tämän merkityksensä\nkokonaan. Silloin nimittäin kaikki luostarin alusmaat siirrettiin\nvastaperustetun Ekonomiakollegion eli hallituksen talousosaston\nhoitoon (jonka ohessa luostari sai hallitukselle \"antaa\" 35,000\nruplaa). Heikko korvaus oli, että luostari samassa korotettiin\n\"stauropigialnajaksi\" eli suoraan Pyhän Synodin alle kuuluvaksi.\nArkkimandriittina oli silloin Dosifei (1757-72). Vaikka luostarin\ntulolähteet näin olivat suuresti ehtyneet, hän kuitenkin pystyi\nm.m. rakentamaan kellotapulin ja siihen valamaan 300, 500 ja\n1,000 puudan painoisia kelloja. Samanniminen arkkimandriitti eli\nmyöskin v. 1826-36 ja isännöitsi kiitettävällä tavalla, rakentaen\nlaivoja, siltoja, kanavia ja, niinkuin jo kerrottiin, myöskin\nRistiinnaulitsemisen skiitan Hanhisaarelle uudestaan.\n\nMutta vaikka luostari on herennyt olemasta varsinaisena poliittisena\nmahtina, on sille kuitenkin jäänyt jonkinlainen merkitys\nlinnoitettuna paikkana, ja sentähden sen yhä vielä toisinaan on\ntäytynyt turvautua muuhunkin kuin ainoastaan hengen miekkaan.\nKustaa III:n sodan aikana Katarinaa vastaan lähetettiin Vienasta\nSolovetsiin, arkkimandriitin käskyn alaiseksi, sotajoukko torjumaan\nmahdollista hyökkäystä vihollisen puolelta sekä sotainsinöörejä,\njotka rakensivat kolme patteria ulkopuolelle muureja; niin\nikään keväällä 1801, kun englantilaisten rynnäkköä pelättiin,\ntuli luostariin kaksi krenatööripataljoonaa kenraali Doktorovin\nkomennossa. Näillä kerroilla ei kuitenkaan mitään taistelua\ntapahtunut, mutta puoli vuosisataa jälkimmäisen perästä tuli tosi\neteen itämaisen sodan aikana 1854. Heinäkuun 18 p. klo 8 aamulla\nilmestyi kaksi englantilaista höyryfregattia \"Brisk\" ja \"Miranda\"\namiraali Erasmus Ommaneyn komennossa penikulman päähän luostarista.\nLuostari oli nyt heikommin varustettu kuin koskaan ennen: ainoastaan\n50 invalidisotilasta ja 5 tykkimiestä ynnä 10 pientä tykkiä oli sitä\npuolustamassa. Mutta arkkimandriitti, Aleksander, oli pelkäämätön\nja jumalaansa luottava mies. Heti kun laivat oli nähty, hän määräsi\nkolmipäiväisen paaston, piti jumalanpalveluksen Neitsyt Maarian\nja Kunnianarvoisten (isien) kunniaksi sekä järjesti juhlallisen\nkulkueen ympäri luostaria. Samaan aikaan kuin kulkue päättyi,\nnostivat laivat ankkurinsa ja lähtivät pois Kemiin päin, niin että\nluostarissa saatiin vähän hengähdyksen aikaa, jota muun muassa\nkäytettiin kahden tykin asettamiseen meren rannalla ennestään olevaan\npatteriin. Äkkiä laivat kuitenkin taas ilmestyivät Kemin puolelta,\ntoinen lähti aivan lähelle luostaria ja alkoi parista tuliputkestaan\nlennätellä terveisiänsä luostariin. Kolmannen laukauksen perästä,\nsanoo luostarikirja, vastattiin rantapatterista ja niin onnellisesti,\nettä yksi englantilainen haavoittui. Ammuttuaan yhteensä 30 laukausta\nsiirtyi laiva ulommaksi toisen laivan luo, johon jäivät yöksi. Yö\nvietettiin luostarissa rukouksilla ja valvomalla. Aamulla varhain\n19 p. heinäk. tuli Ommaneyltä vaatimus luostarin viipymättömästä\nantautumisesta, muussa tapauksessa seuraisi sen pommittaminen. Kun\nkieltävä vastaus annettiin, alkoi pommitus klo 8 aamulla ja kesti\nsitten lakkaamatta 10 tuntia iltapäivään asti. Se oli kuuma päivä\nluostarille, sillä fregattien 120 tykistä lenteli yhtenä tuiskuna\nluostariin pommeja, kranaatteja, kartesseja ja kuumennettuja\nkuulia. Vihollisen tuleen koetettiin rantapatterista ja metsästä\nvastata, mutta itse luostarissa ainoastaan rukoiltiin kirkoissa\ntai kuljettiin juhlasaatossa keskellä pommisadetta ympäri muureja.\nMerkillistä kyllä oli hävitys luostarissa verrattain vähäpätöinen, ja\nvielä merkillisempää on, ettei yksikään siinä olijoista menettänyt\nhenkeänsä. Klo 6 illalla hiljeni tykkituli, samaan aikaan kuin\nluostarissa soitettiin iltakirkkoon, ja seuraavana aamuna fregatit\nlähtivät pois.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLuostarin pommitus eli \"piiritys\", niinkuin luostarikirja sanoo,\non viimeinen mainittava tapaus sen historiassa tähän saakka. Millä\ntavoin tämä historia jatkunee, on tulevaisuuden helmaan kätketty,\nmutta että se ei tähän lopu, näyttää hyvin todennäköiseltä. Vielä\nseisovat nuo vankat muurit eheinä luostarin ympärillä, ja mikä\ntärkeämpää on, luostarin arvo pyhänä paikkana on pommituksen jälkeen\nollut vain kasvamassa, koska sen silloista kummallista pelastusta\non selitetty Jumalan ja pyhän Neitsyen nimenomaisen suojeluksen\naikaansaamaksi. Meidän suomalaisten varsinkin tulee luostarin\nolemassaoloa muistaa. Sen ansio tai syy -- kuinka tahtoo sanoa -- oli\netupäässä, että menneinä aikoina Karjalan yhdistäminen muuhun Suomeen\nraukesi, ja jos kerran se aika koittaa, jolloin suomalaiset Maanselän\nkummallakin puolen huomaavat olevansa yksi kansa ja sen johdosta\npyrkivät liittymään yhteen, voi luostarista tulla ehkä suurempikin\nvastus. Jo yksistään se hengellinen lumousvoima, jolla luostari vetää\npuoleensa niin karjalaisten kuin venäläistenkin mieliä, on vaikeasti\npoistettavissa.\n\n\n\n\nViiteselitykset:\n\n\n[1] Kauppaneuvos Hemming Åström. _Hj. B:n lisäys_.\n\n[2] Nämä muistelmat julkaistiin ensiksi \"Pohjois-Suomi\" nimisessä\noululaisessa sanomalehdessä.\n\n[3] Ystäväänsä O.A.F. Lönnbohmia, joka nykyisin toimii Kuopion\nkaupungin kansakoulujen tarkastajana. Mainittu Hövelön talo sietää\nmuistaa, koska siinä ovat lapsuutensa kultaiset päivät viettäneet\nmaanmittari Lönnbohmin nuoremmatkin pojat, kuulut runoilijat Kasimir\nja Eino Leino. _B:n lisäys_.\n\n[4] \"Pohjois-Suomessa\" oli keväällä 1878 laaja lähetetty kertomus\nVenäjän karjalaisten oloista, jossa muun muassa sanottiin, että\nkarjalaisilla pirtin ja porstuan _alla_ on navetta. Lieneekö\netelä-Karjalassa rakennustapa semmoinen, en tiedä, mutta\npohjois-Karjalassa, jossa nyt liikuimme, emme _ainoassakaan_ paikassa\nnähneet taikka kuulleet, että navetta olisi pirtin alla ollut.\n\n[5] Niiden joukossa yksi outoniminen: _Sakrarvi_; \"arvi\" on\nväännös \"järvestä\", -- gen. Sakrarven. Alempana Kemijoen varrella\non nimeltänsä samanmuotoinen järvi _Pieparvi_ (Inbergin kartassa\nPääpäjärvi). Kenties on muitakin.\n\n[6] Inbergin kartassa suunta on toisin, mutta varmaan väärin\nmerkitty, jonka voipi siitäkin päättää, että Paanajärven asema ei ole\noikea. Sillä kartan mukaan tulee Suopassalmelta Paanajärvelle noin 3\npenik. ja sieltä Usmanalle lähes 10, kun taas kansa lukee edellisen\nvälin 4:ksi ja jälkimmäisen 8:ksi penikulmaksi -- joka luku tuntui\njotenkin oikealta.\n\n[7] Muistikirjassani on tämän nimen jälestä sulkumerkkien välissä\n_Samo_, joka siis lienee ollut miehen suomalainen nimi(?).\n\n[8] Tätä kylää Inbergin kartta nimittää \"Usmanalaksi\", mutta sitä\nmuotoa tai siitä johdettuja en kuullut milloinkaan. Tavalliset muodot\nolivat: Usmanalla, -lta, -lle, ja pari kertaa kuulin selvään muodon\n\"Usmanan kylä\", josta paikan nimeksi tulisi Usmana. Epäilemätöntä on\nkuitenkin, että kylä on saanut nimensä koskesta, ja se taas nimensä\nsiitä höyrystä, usmasta, joka sen päällä näkyy.\n\n[9] Liittokuntiin varakas isäntä arvatenkin yhdistää myöskin renkinsä.\n\n[10] Pää-ostotavaran, ketunnahkojen, kaupan suhteen vallitsee itse\nasiassa sama turvattomuus niiden sääntöjen johdosta, joihin tämä\nkauppa on sidottu. Nahkoja saadaan nim. tuoda ainoastaan Pietarin\ntullikamarin kautta, ja ilmoitus on senaattiin ja Pietariin\ntehtävä vuoden kuluessa tuotavasta määrästä -- että nähtäisiin,\npaljoonko tuonti nousee ja tuleeko mikään tulli kysymykseen; sillä\n10,000 punaista ketunnahkaa saadaan Suomesta vuosittain tullitta\ntuoda Venäjälle, kun niitä seuraa todistus, että ne ovat Suomesta\nkotoisin, mutta sen yli menevästä määrästä on maksettava tulli.\nNäitten sääntöjen hankaluus houkuttelee varsinkin pohjoiskarjalaisia\nyrittämään saada nahkakuormansa kutakuinkin pian rajan tuolle puolen;\nmutta pitkin rajaa väijyy takavarikon aikeilla maapoliisi -- ei\nVenäjän, niinkuin luonnollista olisi, vaan Suomen -- joka aina väliin\nsieppaa kuorman ja saattaa sen omistajan häviöön.\n\n[11] Vienanmeren länsirannikko Kannanlahdesta Sumaan on noin\n40 penik. pitkä, ja siinä ovat seuraavat kauppalan- tai\nkaupungintapaiset paikat: _Kannanlahti_ samannimisen 10 penik. pitkän\nsoukanlaisen lahden pohjassa, Imandrasta juoksevan Nivajoen suussa,\n_Näsiä_ (Knäsöi) ja _Kouta_, jälkimmäinen Tuoppajärvestä lähtevän\nKoutajoen suussa, _Kieretti_, Kannanlahden suussa, vastapäätä\nVielijoen suussa lahden itärannalla olevaa Umbaa, _Kemi_ 19 penik.\netelämpänä Kierettiä, _Sulku_ ja _Sorokka_, jälkimmäinen\nUiun- (Viegi-) joen suussa, noin 5 penik. etelään Kemistä, sekä\n_Suma_, Sorokasta 5-6 penik. kaakkoon päin.\n\n[12] Uskonnollisista syistä vangittuja kuulimme luostarissa olevan\nkuusi henkeä. Sotamiehiä 20.\n\n[13] Kun toista päivää luostarissa ollessamme satuimme rannalla\nseisomaan, juuri kun toinen luostarin höyryistä, Vienasta tullen,\nlaski rantaan, kuului laivasta hyvin selvään ja puhtaasti huuto:\n_kukkokiekaa_! Tietysti luulimme tätä kukon ääneksi; mutta maihin\nastuvista, sivutsemme kulkevista pyhiinvaeltajista muuan ryysyinen\nraukka juuri kohdallamme nosti tuon huudon uudestaan, joten lienee\nvarmaa, että ensimmäinenkin huuto oli hänestä lähtenyt. Oliko hän\nmielipuoli -- vai petturi?\n\n[14] Nimittäin säälistä ja surusta, vaan ei kait muusta!\n\n[15] Tämännimisiä järviä on Karjalassa kaksi: toinen, isompi\nKuhmoniemen rajalla Lentiiran kohdalla, toinen 4-5 penik.\npohjoisempana Vuokin tienoilla. Jälkimmäisen rannalla on samanniminen\nkylä ja siitä neljänneksen verran pohjoisempana _Paahkomienvaaran_\nkylä; tokko edellisen rannalla on samannimistä kylää, en varmaan\ntiedä. Nimi Paahkomienvaara näyttää Nahumin synnyinpaikaksi\nkehoittavan ajattelemaan pohjoisempaa Kivijärveä.\n\n[16] \"Karjalaisten Sanomissa\" jouluk. 15 p:ltä 1917 on Hj. Basilierin\nkirjoitus \"Uistinta vetämässä Kieretinjoella\", josta lainaamme\nErvastin kuvauksen täydennykseksi seuraavan kohdan:\n\n\"Kieretinjoki on kahden kolmen Helsingin kadun levyinen, rannat\nenimmäkseen matalat ja lehtimetsäin peittämät. Oikea uistinjoki!\nIlmakin oli muutamien kolkkojen päivien jälkeen käynyt herttaisen\nlämpimäksi tuulen kääntyessä etelän puolelle. -- -- Kaivoin\nkapineistani Renforsin tavallisen lusikkauistimen, kirkastin sen\nOulun poikain kalataikoja Antin ahvenesta y.m. sanellen ja viskasin\nveteen.\n\n\"Ja nyt alkoi kaloja tulla, minkä vain lappaa ehti, enimmäkseen\nkeskikokoisia uistinahvenia, joita tässä joessa näytti olevan\nloppumattomiin. Usein oli kala kiinni samalla kuin uistin veteen\nläiskähti. Haukiakin saatiin yhteensä 15. Näistä oli kolme suurempaa,\nyksi noin 6-7 kilon painoinen. Muistan hyvin tämän hauen ja paikan\nmissä se otti. Toista tuntia oli kaloja vetäen soudettu, kun joki\nleveni ja sen keskellä näkyi pienoinen 'käenkukunta-saari'. Saaren\ntoisella puolella olivat rannan äyräät jyrkät kuin kallion seinät\nja alla oli syvää suvantovettä. Soutaessamme tätä suvantoa pienessä\nkaaressa kävi kiinni suurempi kala... Kävi kuin olisi uistin pehkoon\ntarttunut. Vetelin kalan veneen viereen, jossa se odottamatta\n'pääsi'. Heitin uistimen uudelleen veteen, ja samalla oli hauki\njälleen kiinni. Nyt se tuli koreasti veneeseen. Ervastikin, joka ei\nollut kalastamiseen tottunut eikä siitä erittäin välittänyt, vaikka\nolikin ahkera tuoreen kalan syöjä, huudahti hymyillen ominaisella\ntavallaan: 'Ähäh, olipa aika äijä!'\n\n\"Äijä, harmissaan että tuo outo elukka ensi kerralla suusta karkasi,\nolikin toisella kerralla hotkaissut tanakasti, niellen koko uistimen.\nSitä irti päästellessäni joutui käteni hauen hampaisiin ja alkoi\nvuotaa verta. Viruttelin aina väliin kättäni virrassa; siinä\narvelivat saattajani jonkun taian piilevän. Kuulin heidän supattavan\nverestä... Lapin tietäjistä... nostopöpöstä...\"\n\nKuvauksensa lopussa B. sanoo monesti katuneensa, ettei antanut\nuistintaan näille \"maallista ja henkistä nälkää näkeville\nkarjalaisille\", jotka sitä pyysivät.\n\n[17] B:n kirjoituksesta \"Karjalaisten Sanomista\" lainattakoon vielä\nseuraava kuvaus samoista asioista:\n\n\"Ei olisi luullut Kirilän kaltaisen rotevan miehen kirveellä ja\npyssyllä varustettuna tarvitsevan kontiota kovinkaan pelätä.\nMuutenkin tuntui koko puhe kylään menosta salaperäiseltä. Saattajat\nlienevätkin ehdotuksellaan etupäässä tarkoittaneet saada jommankumman\nmeistä metsään taikatempuilla karkoittamaan kontion heidän kylänsä\nseutuvilta. Sillä kun myöhemmin -- tuossa 1/2 10:n tienoilla --\nsaavuimme määräpaikalle ja nousimme salopolkua astumaan, ottikin\nKirilä heti puheeksi kontion, jonka joku pahansuopa oli heidän köyhän\nkylänsä kiusaksi nostanut. Tämä 'nostopöppö' oli jo kuluvana kesänä\nehtinyt tappaa hevosen ja lehmän sekä repinyt pahasti toisenkin\nlehmän. Kylässä oli keväällä ollut 15 lehmää, mutta piakkoinhan\nse 'pöppö' kaikki lopettaa -- -- -- ellet sitä karkoita. Ennenkin\nhän muisti samanlaisen 'nostopöpön' heidän kylänsä läheisyydessä\nasustaneen eikä sille mitään voitu, ennenkuin sinunkaltainen\nmaankulkija oli sen (jotenkin metsään risuja ristiin asettamalla ja\nluvuilla) ajanut tiehensä. Vaikka kuinka koetin vakuuttaa, etten\nkykene kontiota loitsuilla karkoittamaan, ei Kirilä tätä uskonut,\nvaan uudisti yhä pyyntönsä. Ja lorujen lopuksi tästä syntyi turhan\npedagogisen kiivauteni vuoksi riita, joka päättyi niin, että Kirilä\nsuuttui ja sanoi: 'sie oot räähkä', -- minkä jälkeen ääneti astuttiin\njylhää korpea kylään saakka.\n\nKontiota emme tavanneet, mutta kun iltamyöhällä saavuimme Kirilän\ntupaan, olivat ensimmäiset sanat, joilla Kirilän äiti makuultaan\nuuninpankolta meidät vastaanotti: 'Voi, voi, voi poikaseni, jo taas\nkävi pöppö karjassa!' -- Ja yhteen menoon, ikäänkuin itkuvirttä\nlaulaen, vanhus nyt elävästi kuvaili, miten karhu vähää ennen\ntuloamme aivan kylän kupeella oli käynyt karjan kimppuun ja repinyt\nnuoren, hyvän lehmän, jotta siitä tuskin eläjää tulee; oli kuitenkin\npaimenen ja kylänväen huudoista siksi hellittänyt, että lehmä pääsi\nsen kynsistä irti juoksemaan muiden perästä kylän aitaukseen...\n\n\"Seisten kuuntelimme kaunissanaista kertomusta. Sillä välin Kirilän\nemäntä oli pukeutunut ja, saatuaan tietää uutiset m.m. suuresta\nkalansaaliista, pani teeveden kiehumaan sekä siivoili pirtin lattiaa,\nkantaen siihen porontaljoja meille makuupaikoiksi... Pian saapuivat\nveneellä-tulijatkin, ja rantaan mentiin kaloja noutamaan. Suureen\n'kesseliin' eli konttiin sullottiin ahvenet, ja se tuli täpötäyteen.\nHaukia kannettiin erikseen, ja yhden lihavan hauen emäntä keitti\niltaruuaksi...\n\n\"Aamulla varhain uituamme Kieretinjoessa kuljeskelin kylän laidalla\nammuskellen muutamia laukauksia revolilla (revolverilla) muka\nkontiota karkoittaakseni. Lähtiessämme talonemännät kaloista\nhartaasti kiittelivät ja siunailivat... Iloinen kuitenkin olisin, jos\njoku 'Vienan urho, maailman vikevin miesi' toisi tiedon, että tuo\nnostokarhu käyntimme jälkeen oli jättänyt Uudenkylän rauhaan.\"\n\n[18] Niinkuin \"Pohjois-Suomen\" lukijat tietävät, ei vangituita\nkuitenkaan pidetty Kemissä kuin pari kuukautta, vaan laskettiin\nkotiseudullensa takaisin, jossa he kuitenkin joutuivat\npoliisivalvonnan alaisiksi eivätkä saaneet passeja meidän puolelle.\n\n[19] Joka tekisi noin 5 mk penikulmalta. Vertailun vuoksi\nmainittakoon, että Rimpiranta, joka souti meitä 1 penik. ja kantoi\nkapineemme 2 penik., pyysi kaikesta 90 kop. tai 1 ruplan (s.o. 2 mk\n50 p). Hän sai 1 r. 30 kop., mutta viiankilaiset vain 15 kop.\n\n[20] Leninki = ruots. klädning; röijy = ruots. tröja.\n\n[21] Tämä selostus oli edellisessä painoksessa sijoitettu keskelle\nmatkamuistelmia kirjan viidenneksi luvuksi, jolloin se kuitenkin\npahasti katkaisi varsinaisen matkakuvauksen. Sisällyksensä puolesta\nse paremmin sopinee _liitteeksi_ näihin muistelmiin. Kustantajan huom.\n\n[22] Inbergin kartan mukaan paljon pitempi. Kartta luultavasti on\nväärä.\n\n[23] Dubno-niminen paikka on Laatokan etelärannalla vähän idempänä\nLava-ojan suuta, johon ojaan asti v. 1617 Ruotsin valtakunnan raja\nsiirrettiin.\n\n[24] Joka päivä hän m.m. notkisti polviaan 1,000 kertaa!\n\n\n\n"]